[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fMIXXvh7WSvGAA31qilewl4s7m_p6l1RodcyjOTcNSMw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2624,"Morsian","Flygare-Carlén, Emilie",1807,1892,"2624-flygare-carlen-emilie-morsian","2624__Flygare-Carlén_Emilie__Morsian",null,"romaani",[],[],"fi",1845,1916,39029,242715,false,68206,[23],"Swedish fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Morsian\" by Emilie Flygare-Carlén is a novel written in the early 20th century. The story revolves around the life of Karl August Kemner, the peculiar son of a wealthy ironworks owner, as he navigates his upbringing, family expectations, and his personal aspirations in a rural setting rich with tradition and societal norms. The themes of familial duty, personal freedom, and the conflict between individual desires and societal pressures are likely to resonate throughout the narrative.  At the start of the novel, we are introduced to the Kemner family and their legacy. The father, Johannes Kemner, desires his son Karl August to uphold their family's reputation as generous and community-minded landowners. However, Karl August shows a penchant for independence and a lack of interest in the responsibilities that come with wealth. As he grows up, his father employs various strict methods to mold him into a dutiful heir; yet, Karl August remains stubborn and detached from social expectations, particularly when it comes to marrying for love rather than financial interest. Instead, he finds solace in nature and solitude, ultimately setting the stage for his desire to explore beyond the confines of his heritage. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Rytkönen, Antti",217,"Ruotsin Ombergiin sijoittuva romaani kertoo perinteitä kunnioittavan ruukinpatruuna Kemnerin perheestä ja itsepäisestä Karl August -pojasta. Kertomus seuraa nuoren miehen kasvua ja itsenäistymistä sääty-yhteiskunnan odotusten ja perheen perinteiden keskellä.","Emilie Flygare-Carlénin 'Morsian' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2624. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MORSIAN\n\nKirj.\n\nEmilie Flygare-Carlén\n\n\nSuomentanut [\"Bruden på Omberg\"]\n\nAntti Rytkönen\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1916.\n\n\n\n\n\n\nRuukinpatruuna Kemner oli perinyt ruukin tiloineen isältänsä, jolle\nomaisuus oli siirtynyt esi-isiltä. Niin pitkälle kuin muistettiin ja\nkuultiin puhuttavan olivat Kemnerit aina saaneet sen tunnustuksen,\nettä he eivät toimineet uutterasti ainoastaan omaksi hyödykseen, vaan\nmyöskin paikkakuntansa hyväksi.\n\nHe olivat, isästä poikaan, olleet hyviä ihmisiä, hyviä\nmaanviljelijöitä, hyviä isäntiä ja myöskin, kuten sanottiin,\nhyviä taloudenpitäjiä. Heitä oli sitäpaitsi alettu pitää erittäin\nymmärtäväisinä ihmisinä, joilla ei ollut koskaan mitään sellaisia\naatteita, mitä jokainen ei ymmärtäisi, ja jotka harvoin ajattelivat\nsyvälti muita asioita kuin heidän omaansa, pitäjän, paikkakunnan tahi\nläänin taloutta. Tosin he politikoivat rahtusen, mutta itse asiassa\nse oli ainoastaan viatonta ajankulua totilasin ja tammipelin ääressä.\nJa kun oli kirjoitettava nimi ensimäiseksi johonkin avustuslistaan,\njolla kerättiin varoja hyväntekeväiseen tarkoitukseen, kuten koulutalon\nrakentamiseen tai uuteen tientekoon, silloin piirrettiin sukunimi\nKemner korkealla ja leveällä käsialalla, jotta pitäjä, paikkakunta ja\nmaa saivat tietää, että Kemnerit eivät koskaan vetäytyneet syrjään,\nmilloin asianharrastus ja anteliaisuus oli kysymyksessä.\n\nMennessään naimisiin oli nykyisellä ruukinpatruunalla, Johannes\nKemnerillä, se toivomus, että hänen jälkeläisensä olisivat joka\nsuhteessa hänen ja esi-isiensä kaltaisia. Mutta ensiksikin hänellä oli\nse kova onni, että hän menetti molemmat vanhimmat poikansa, joilla\nnäytti olevan paljon hyviä taipumuksia ja joista kaikin puolin näytti\ntulevan oikeita \"isänsä poikia\"; ja toisekseen hänelle tapahtui se\nmerkillinen kiusa, että kolmas eli Karl August, joka pian jäi ainoaksi\nlapseksi, ainoaksi perilliseksi, mahdollisimman suuressa määrin\nerosi siitä luonteesta, luonnonlaadusta ja niistä aatteista, jotka\nKemnereille siihen asti olivat olleet ominaisia. Jo lapsena poika\nosoitti itsepäisyyttä, joka nosti isän sotajalalle häntä vastaan ja\njonka parantamiseksi hän vuorotellen käytti patukkaa, nälkää ja pimeätä\narestia, nimittäin kellarinporstuassa.\n\n— Tämä ei mitenkään käy päinsä! — sanoi Agneta-rouva varoittaen. — Sinä\nteet hänet hulluksi. Hän puree pikemmin kielensä poikki kuin huutaa\npatukkaa tuntiessaan; hän kuolee kernaammin nälkään kuin pyytää ruokaa,\nmilloin koetat häntä nälällä parantaa, ja pelkäänpä, että hän pikemmin\nlyö päänsä kellarinholviin kuin pyytää jälleen päästä ulos.\n\nKarl August ei kuitenkaan tehnyt mitään kaikesta siitä; hän läpäisi\nonnellisesti jokaisen parannustavan, mutta parannusta ei juuri\nhuomannut.\n\nSilloin ruukinpatruuna alkoi saarnata järkeä. Mutta Karl Augustin mieli\noli aivan kuin suljettu _sille_ viisaudelle, joka läksi isän huulilta.\n\nKuitenkin tuli koko paikkakunnalle uutuutena tieto, että rikkaan\nruukinpatruunan kummallinen poika lähetetään pois saamaan tietoa ja\nopetusta. Mutta kaikki ennustivat, että hänet pian lähetetään takaisin\nkotiin, koska hänet tunnettiin aivan liian hyvin, ja surkuttelivat\nsitä, että kunnon isä koettaessaan häntä kasvattaa sai niin huonon\nvaivojensa palkan.\n\nMatkan päättäminen oli kuitenkin Karl Augustille mitä suurin onni.\nKotona, isän nurinkuristen menettelytapojen ja äidin yhtä nurinkurisen\nhemmoittelun vaikutuksesta, hänestä helpostikin olisi saattanut\nmuodostua aivan sellainen, jollaiseksi herra Kemner tyrkytyksillään\ntahtoi hänet kasvattaa. Karl Augustin mieleen jäi kuitenkin pitkäksi\naikaa muutamia okaita varhaisimmasta lapsuudestaan saamansa\nnurinkurisen kohtelun johdosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuodet vierivät. Ja hämmästyksellä, joskin alussa hieman epäilevällä,\nruukinpatruuna otti vastaan tiedot, että hänen poikansa oppilaitoksessa\nedistyi edistymistään; ja sensijaan, että Karl Augustin opettajat,\nkuten odotettiin, olisivat lähettäneet kuvauksia ja valituksia pojan\nuppiniskaisuudesta ja hurjapäisyydestä, valittivat he ainoastaan sitä,\nettä hän umpimielisyydessään ja vakavuudessaan ei tahtonut ottaa osaa\nikäistensä iloihin ja huvituksiin, ja että hän terveytensä uhalla\nliiaksi rakasti opintojaan.\n\n— Kas vaan, enköhän sittenkin ymmärtänyt houkutella kultaa esille, —\nsanoi ruukinpatruuna tyytyväisenä sellaisiin tiedonantoihin. — Niin,\nniin, näin kyllä, miten asianlaita oli, vaikkakaan en tahtonut ennustaa\nennen aikojaan. Mutta mitä, Agneta, luuletkaan, että hänestä olisi\ntullut, jos olisin antanut hänen kasvaa yli olkainsa? Nyt hän, Jumalan\nkiitos, osaa käyttäytyä, ja minä toivon, että hän kiittää minua siitä!\n\nVirkamiehen ura ei tullut nuorukaiselle koskaan kysymykseen: siinä\nasiassa sekä poika että isä olivat yhtä mieltä. Ja yhdenkolmatta\nvuotiaana, yliopisto-opinnot päätettyään, Karl August palasi alkaakseen\nauttaa isää ruukin hoidossa ja tilan viljelyksessä.\n\nAluksi kaikki meni hyvin. Karl August hillitsi makuaan, ja seurasi\nisän tahtoa uskollisesti kaikessa. Ja kaikkialla ruukinpatruuna\nKemner kehui poikansa laajoja ja syviä tietoja ja puhui lakkaamatta\nEnglannin-matkasta, jonka Karl August vastaisuudessa oli tekevä\nsyventyäkseen maanviljelykseen. Siitä matkasta varmaan olisi tullut\ntosikin, jos se yksinomaan olisi riippunut isästä. Karl August ei\nkuitenkaan osoittanut mitään matkustushalua: tosin hän tutkiskeli\nkaikkia maataloutta käsitteleviä kirjoja, joita isä hänelle määräsi ja\nantoi, mutta meren yli ei kannattanut lähteä tietojaan täydentämään\n— sen hän uskoi ja sanoi. Mikä väsyttävä tutkinto hänellä sitten\nolisikaan kestettävänä!\n\nHän olisi kyllä ilomielin matkustanut, niin, maailmankin ympäri,\nmutta ei siten, että sielu ja mieli oli sidottu vanhaan ruukkiin ja\njokaiseen turvepalaan. Ei, vaan _vapaana_. Mutta joskin isä nyt antoi\npojalle hänen mieheniälle kuuluvan arvonsa ja ennen kaikkea hänen\nläsnäollessaan hillitsi entistä kiivauttaan, niin oli kuitenkin itse\n_perintökahleissa_ jotakin, mikä esti nuoren miehen tuntemasta itseään\nvapaaksi.\n\nNeljä vuotta oli nyt kulunut hänen kotiinpalaamisestaan; mutta\ntätä aikaa ei likimainkaan kaunistanut toimelias elämä, joka olisi\nerikoisesti soveltunut tulevalle ruukinisännälle. Se halu ja tahto\nottaa osaa isän toimiin, joka hänessä oli alussa kytenyt, oli\nvähitellen kadonnut, ja Karl Augustin alinomaisena ja rakkaimpana\ntehtävänä oli nyt metsästäminen ja kalastaminen — tarjosihan Kemnerin\ntila, joka oli Itämeren viljavimmilla rannoilla, runsaasti tilaisuutta\nsiihen.\n\nIsän suhde poikaan oli vuosien kuluessa melkolailla muuttunut. Jokin\nhänen sisimmässään oli kuitenkin sanonut, että hänessä itsessäänkin\noli syytä siihen hitauteen, joka ilmeni Karl Augustin luonteessa.\nJos ukko siis joskus nurisi, niin nurisi hän ainoastaan vaimolleen;\nKarl Augustin kotiin tultua hän oli leppoisa ja kysyi aina, miten\nmetsästys tahi kalastus oli onnistunut. Tosin hän silloin tällöin\npuhui Englannin-matkasta ja kaikista \"ulkona maailmassa\" olevista\noivallisista laitoksista, kuten ruukinpatruunalla oli tapana sanoa;\nmutta huomattuaan ettei Karl August erittäin innokkaasti puuttunut\nhaasteluun, lopetti hän vähitellen tämän puheenaiheen.\n\nEräässä asiassa ukko kuitenkin teki lakkaamatta muistutuksia: ne\nkoskivat pojan vastahakoisuutta seuraelämään. Ruukinpatruuna oli\naina ollut sitä mieltä, että mies, jolla oli suuri rautasulattimo ja\nlaajat tilukset, oli tavalla tai toisella velvollinen esiintymään. Hän\ntahtoi, että hänen rakas Lindaforsinsa, jossa hän itse, hänen isänsä ja\nisoisänisänsä olivat eläneet ja olleet, olisi kaikkina aikoina tunnettu\nvieraanvaraisuudestaan, rikkaudestaan ja hyvinvoinnistaan — kuitenkin\nkaikki _viisaasti_ järjestettynä — ja sanalla sanoen, että Lindaforsin\ntulisi olla paikkakuntansa ensimäisiä kartanoita.\n\nMutta sekä tätä asiaa koskevat luennot että yksityiset huomautukset\nluisuivat Karl Augustin korvien ohi. N.s. \"vierailuilla\" hän oli\nharvoin tai ei koskaan, ja jos taloon tuli \"vieraita\", niin hän näytti\nhyvin kiusaantuneelta, varsinkin jos tulijat olivat nuoria neitosia.\nJos vain hänen äitinsä sanallakaan mainitsi, että joku neitonen oli\n\"tähystellyt häntä\", saattoi olla varma, että asianomainen neiti,\nmikäli Karl Augustista riippui, ei sen koommin saanut enää häntä nähdä.\n\nAgneta-rouva tiesi kuitenkin varsin hyvin, milloin hän sellaista\npuhui: silloin näet olivat kysymyksessä sellaiset tytöt, joita hän ei\nsietänyt, — jotka olivat köyhiä ja kauniita ja joiden hän sen vuoksi\npelkäsi laskevan verkkonsa — kietoakseen hänen poikansa. Mutta parissa\nmuussa tilaisuudessa, kun kaksi rikasta neitiä tuli vierailulle,\nsanoi viekas äiti vastoin todellisuutta: \"Nuo ylpeät hanhet eivät\nvilkaisseetkaan sinuun — eivät näyttäneet edes tietävän, olitko\nhuoneessa vai et!\" Ja samojen neitien tultua toistamiseen Karl August\nistui ujostelematta paikoillaan.\n\nMutta mitäpä Agneta-rouva sillä voitti — niin, sen että Karl August\nsitten selitti, ettei hän ollut koskaan nähnyt surkeampia tytönkasvoja\neikä koskaan kuullut sellaista hölynpölyä.\n\nRouva Agneta pudisti epätoivoisena päätänsä: hän ei tiennyt, miten\nhän koskaan saisi vaimoa rakkaalle Karl Augustilleen — hänelle, jolle\nlinnunhoukutuskuva oli paikkakunnan jokaista naismuotoa kauniimpi.\n\n\n\n\nII.\n\n\n— Vierashuoneessa on vieraita, — huusi Agneta-rouva Karl Augustille.\n— Ja sinähän olet kiltti poika etkä juokse tiehesi heti, kun tuolit\nlykätään pöydästä. Etkö kuullut, että vaunut vierivät pihalle?\n\nKarl August vain hymyili ja meni mukana seurusteluhuoneeseen.\nSiellä Agneta-rouva esitteli hänet kahdelle vanhalle tuttavalle\nnaishenkilölle, jotka eivät kuitenkaan olleet yksin, vaan mukanaan\näsken kotiin saapunut sisarentytär, kaunis tyttö, molempien rikkaiden\ntätien perijättäreksi sanottu.\n\nSiitä voimakkaasta punasta, joka levisi tytön kasvoille Karl\nAugustin tehdessä hänelle kumarruksensa ja lausuessa hänelle\nmuutamia kohteliaita sanoja, teki hän sen johtopäätöksen, että\nlapsiparka varmaankin aavisti joitakin tätien ja hänen rakkaan\näitinsä suunnitelmia hänen poikamies-vapauttaan vastaan ja että nämä\nsuunnitelmat sisältyivät myöskin nuoren neitosen viattomiin mietteisiin.\n\nArvaamalla vain puolittain kaiken tämän sai Karl August heti\ntäydellisen selvyyden siitä, miten kaikki oli tapahtunut. Ja\nvilkkaudesta, millä Agneta-rouva ja hänen molemmat vanhemmat vieraansa\naterian jälkeen kuiskuttelivat, äiti nuoren neidon ja toiset nuoremman\nKemnerin kaikista ansioista, hän saattoi päättää tällä kertaa\narvanneensa aivan oikein.\n\nKarl August oli jäänyt sisälle ja jutteli todellakin nuoren tytön\nkeralla, mutta niin hitaasti ja vakavasti, ettei toisen tarvinnut\nerehtyä.\n\nRuukinpatruuna näytti puolueettomalta ja pysytteli konttorissaan.\n\nHyvästeltäessä Lindaforsin perhettä pyydettiin mitä nopeimmin\ntulemaan vastavierailuille. Ja niin kauan Agneta-rouva vatkutti asiaa\nrakkaalle pojalleen, että hän vihdoin tuli mukaan. Mutta se vierailu\ntulikin sekä ensimäiseksi että viimeiseksi. Sillä nyt äidilliset\ntarkoitusperät ilmenivät niin selvinä, että Karl August kotimatkalla\nnäki tarpeelliseksi selittää, ettei hän vielä koskaan ollut tavannut\nsellaista tyttöä, jota hän halusi vaimokseen tai edes saattaisi sietää.\n\n— Se johtuu siitä, ettet sinä, rakas poikani, tahdo oppia tuntemaan\nketään. Mutta jos vain koettaisit, niin... Niin, niin, älä näytä niin\nepäluuloiselta ja hämmästyneeltä. Olen nähnyt sinunkin vertaisesi\nnaisvihaajan rakastuvan korviaan myöten.\n\n— En ole mikään naisvihaaja, äiti! Tahtoisin päinvastoin tarinoida\nnoiden nuorten naisten keralla, jollei heillä olisi sitä tyhmää luuloa,\nettä minä muka olen heihin ihastunut.\n\n— Vai niin, luuletko siis heidän antavan niin suurta merkitystä\nmuutamille vaivaisille sanoille?\n\n— Jolleivat he, niin ainakin heidän äitinsä, isänsä ja tätinsä ovat\nsiihen valmiit. Juuri sen vuoksi minä olen niin haluton lähentelemään.\n\n— Mutta, hyvä Jumala, sittenhän sinä et koskaan saa tilaisuutta\nlähestyä nuorta tyttöä, vaikka pitäisitkin hänestä — sillä varmaankaan\net koskaan saa käsiisi mitään romaania, tarkoitan tyttöä, jolla ei ole\ntukea eikä turvaa ja on köyhä kuin kirkonrotta.\n\n— Niin, melkeinpä sellainen se saisi olla.\n\n— Ahaa, miksipä ei. Sinulla on mielijohteesi, ja silloin saattaisit\npaljoa varmemmin saada myöntävän vastauksen ruukkisi ja tilojesi\ntähden. Sen, jolla itsellään ei ole mitään, täytyy aina katsoa, että\nhän tekee hyvän naimiskaupan.\n\nSe nuoli ei mennyt aivan harhaan päämäärästään.\n\nKarl Augustille ei mikään ajatus olisi saattanut tuottaa suurempaa\nkiusaa kuin se, että joku tahtoisi hänet hänen isänsä rikkauksien ja\nlaskelmoimansa perinnön vuoksi. Se nainen, johon hän mahdollisesti\njoskus sattuisi rakastumaan, kenties valehtelisi hänelle rakkautta,\npäästäkseen rikkaaksi ja arvossapidetyksi rouvaksi.\n\nÄidin tekemistä huomautuksista hänen sydäntään jo paisutti pahastus:\nolihan äiti, joka tarkoin tunsi naiset, avoimesti lausunut sen, mitä\nhän itse salassa pelkäsi.\n\n— Sinä vaikenet, — sanoi Agneta-rouva katsellen poikaa, joka\nmiettiväisenä tuijotti avaruuteen.\n\n— Minusta tuntuu tuskalliselta, että te, äiti, olette riistänyt minulta\nainoan tyydyttävän ajatukseni: nimittäin sen, että saattaisin löytää\nköyhän tytön, joka rakastaisi minua itseni vuoksi.\n\n— Loruja, lapseni, turhia haaveita. Eivätkö muut kuin köyhät tytöt\nsaata rakastaa sinua itsesi vuoksi... Tiedätkö, rakas poika,\nmistä olet saanut sairaalloisia mielijohteita? Niin, juuri noista\nfilosofia-kirjoista, joita veit mukanasi metsään. Hyi, millaisia oppeja\nniissä olleekaan! Isä ei koskaan vilkaissutkaan sellaisiin.\n\n— Sen kyllä uskon — ja tämä nuori neiti on teille, äiti, hyvin\nmieluinen.\n\n— Niin, paras Karl Augustini, hänen kanssaan tekisit oikein\nhyvän naimiskaupan; mutta — lisäsi Agneta-rouva vaatimattomassa\nviekkaudessaan, — sanotaan, ettei hän halua mennä naimisiin.\n\n— Se on ikävä uutinen _niille_, jotka mahdollisesti häntä katselevat.\nMutta niihin minä en kuulu, sillä vaimoa, jolla on kaksi tätiä, en\nkoskaan ota, olipa hän vaikka taivaan enkeli!\n\nAgneta-rouva ei enää uudistanut keskustelua. Mutta tämä naimisehdotus,\nparas kaikista, mitä hän oli tehnyt, oli hänen sydämellään siinä\nmäärin, että hän lopuksi pani isänkin liikkeelle. Hänen lähetystyönsä\nei kuitenkaan onnistunut sen paremmin: Karl August antoi jyrkästi\nkieltävän vastauksen eikä muuttanut päätöstänsä sittenkään, kun äiti\nkaikkein syvimmässä salaisuudessa uskoi hänelle, että neito oli häneen\nonnettomasti rakastunut, ei syönyt eikä nukkunut, yöt päivät vain itki,\nkun eivät hänen tunteensa herättäneet vastakaikua.\n\nPäästäkseen kaikesta tästä kiusasta, jokapäiväisistä saarnoista,\nmurheellisista muodoista ja vetistetystä, päätti hän tehdä ripeän\nratkaisun, joka vapauttaisi hänet koko avioliitto-kurjuudesta.\n\n— Olen aikonut, — hän eräänä päivänä alotti, mentyään omasta\nalotteestaan isänsä luokse pajaan ja seurattuaan häntä sieltä, — olen\naikonut mennä hieman katselemaan maailmaa, jollei isällä ole mitään\nsitä vastaan?\n\n— Eihän, herran nimessä, minulla ole mitään sitä vastaan, rakas\npoikani. Lähinnä oivallista ja viisasta avioliittoa, joka on sinut\nmuuttava, et saattaisi koskaan tehdä mitään parempaa. Mutta itse\nasiassa olen tyytyväisempi, että ensiksi teet matkan; kehoittaisin\nsinua käymään Englannissa!\n\n— Ei mitään ulkomaanmatkaa tällä kertaa. En kuitenkaan vastaa\nkieltävästi siihen ehdotukseen, mutta nyt aion joka tapauksessa omaksi\nhuvikseni hieman katsella omaa maatani.\n\n— Yhdistämällä siihen samalla hyödyn — ainakin jos niin sopii, — väitti\nruukinpatruuna vastaan.\n\n— Niin, tuottakoon se molempia — minulla ei ole mitään sitä vastaan!\n\n— Mutta sinä kenties et myöskään tee mitään sen tarkoitusperän\nsaavuttamiseksi! Matkalla tulee nähdä asiat selvästi ja juuri\nsellaisina kuin ne ovat eikä sellaisina miksi ne nurinkurinen\nmielikuvitus tekee; sillä silloin muodostuu ainoastaan vääriä kuvia,\njoita yksikään viisas ihminen ei tunne.\n\n— Ymmärrän tarkoituksenne, isä: minun on jätettävä runollinen aines\nsyrjään ja katsottava paljain silmin?\n\n— Luoja varjelkoon katsomasta mitenkään muutoin, ja terävin silmin\nlisäksi... Kuuleppa, poikani, ehdottaisin sinulle, että pitäisit\npäiväkirjaa!\n\n— Päiväkirjaa, — toisti nuori mies, kasvoissaan selvä vastenmielisyyden\nilme. — Varjelkoon, isä, minä en suinkaan aio pitää mitään päiväkirjaa!\n\n— No, sepä kumma. Mutta miksi et?\n\n— Koska minusta tuntuu hullunkurisimmalta ja vastenmielisimmältä,\nmitä saatan ajatella, että joka päivältä merkitsisin ajatukset ja\nvaikutelmat, joita minulla on ollut, ja sitten monien päivien kuluttua\nlukisin: Kesäkuun 21 p. ajattelin, sanoin ja tein niin, 22 p. tein\nsen, ja sitten jälleen sen ja taaskin sen — ja sitä samaa koko matkan.\nTulisin ikäänkuin pimeänaraksi nähdessäni kaikkien näiden kuolleiden\najatusten kummittelevan vastassani paperilla ja muistellessani, mitä\nhullutuksia on ollut mielessäni tahi olen tehnyt.\n\n— Mutta, rakas poikani, sinä olet nyt, kuten useimmiten, eri mieltä\nisäsi kanssa ymmärtämättä häntä. Tarkoitukseni ei suinkaan ole, että\nsinun pitäisi kirjoittaa muistiin kaikki hullu... kaikki ne asiat,\njoita _sinä_ ajattelet, sillä silloin olen varma, että siitä tulisi\npäiväkirja, jota minä en ymmärtäisi — ja se ei ole päiväkirjan\ntarkoitus.\n\n— No, mikäs isästä on sen tarkoitus?\n\n— Niin, päiväkirja, muistelo, on muitta mutkitta selostus, ei kuten\nsinä sanot ajatuksista ja vaikutelmista, vaan tapauksista, oikein\ntodellisista, joita me elämme, ja sitä lähinnä paikoista, joiden ohi\nmatkalla kuljemme. Niinpä sinä esimerkiksi tulet kaupunkiin. Jos se\non merikaupunki, niin saatat aina laskea saavasi hyvän vastaanoton,\nsillä meidän rautamme on tunnettu ja saavuttanut suosion kaikkialla,\nmistä sitä voi laivalla lähettää, ja sellaisille lankuille, joita\nLindaforsista saadaan, saa etsiä vertaa! No, hyvä; tultuasi kaupunkiin\nkatselet satamaa, kirkkoa, raatihuonetta ja muita merkillisyyksiä,\njoista sitten on hauska kertoa, ja käydessäsi kaupunginasukkaiden luona\nsaatat aina jollakulla sanalla ohimennen mainita meidän tuotteittemme\nsuunnattomasta vaihdosta, — eihän se haittaa. Liikeasioita ei\nole koskaan syrjäytettävä! No, maalla sinä taas kohtaat kaikkein\nsuurimmat hauskuudet, jos vaan _tahdot_ huvittaa mieltäsi: toisella\ntilanhaltijalla on joku laitos aina erilainen kuin toisella, ja jos\nhuomaat jotakin, millä on erityinen arvo ja merkitys, niin yhtäkkiä\nsinulla on päiväkirjasi esillä, ja sinä panet sen muistiin. Etkö nyt\nymmärrä päiväkirjan tarkoitusta?\n\n— Ymmärrän, mutta se lisää vain minun vastenmielisyyttäni sellaisen\npitämiseen, sillä niin ikävää kuin onkin nähdä vaikutelmiaan\nkirjakaapeissa vankoissa kansissa, niin vieläkin paljoa\nsietämättömämpää olisi katsella tuollaisia rihkamoitsijalaskelmia!\nMutta minä kirjoitan sensijaan kirjeen silloin tällöin, ja mikäli\nkykenen, teen selkoa näkemistäni ja siitä mitä minulle tapahtuu.\n\n— No, kiitos siitä — onhan sekin tyhjää parempi. Mutta lupaa minulle,\nettet kirjeissäsi, joiden tiedät olevan niin rakkaita sekä äidille että\nminulle, kovin paljoa esitä tuollaista kamaa, minkä tiedät minulle\nvastenmieliseksi.\n\n— Koetan muistaa sen, isä. Mutta minä en määrää mitään aikaa: kirjeet\nsaavat tulla silloin kun minulla on halu kirjoittaa.\n\n— Hyvä, hyvä. No, mihin aiot lähteä?\n\n— Sitä en tiedä, enkä tahdokaan tietää. Hevonen saa määrätä matkan\nmaantielle saavuttuamme. Ensi taipaleelle otan kyydin kotoa.\n\n— Hm, hm! — mutisi ruukinpatruuna. — Mitähän jos minäkin olisin ollut\nsamanlainen nuorena!\n\nMatkapäivänä ruukinpatruuna puolisoineen seurasi lähtevää poikaa\ntienristeykseen, nähdäkseen kumpaan suuntaan hevonen lähtisi.\nTehdäkseen valinnan vieläkin vapaammaksi Karl August heitti ohjakset\nkäsistään ja liittyi isän ja äidin seuraan.\n\nNäyttää kuin nuoren herran oma hevonen olisi johonkin määrin tottunut\nomin neuvoin ratkaisemaan asiat, sillä määräystä odottamatta se\njyrkällä päättäväisyydellä kääntyi vasempaan, vaikkakin lähin kaupunki\noli oikealla...\n\n— No, mitä ennustat tästä alusta, äiti? — kuiskasi ruukinpatruuna\nparemmalle puoliskolleen.\n\nJa Agneta-rouva vastasi hurskaasti: — Ihminen päättää ja Jumala säätää,\nja sentähden en tahdo mitään ennustaa.\n\nPoika hymähti vastaukselle. Ja hellästi syleillen hän erosi\nvanhemmistaan, joita hän mielestään ei koskaan ollut rakastanut ja\nkaivannut siinä määrin kuin nyt, eron hetkellä. Ja jotakin tästä oli\nkirjoitettu siihen lippuun, jonka renki toi mukanansa, palatessaan\nhevosineen ensimäisestä majatalosta.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nPari viikkoa oli kulunut Karl Augustin lähdöstä.\n\nRuukinpatruuna tähysteli turhaan postilaukustaan luvattua ensimäistä\nkirjettä ja purki sitten aina rajuilmat vaimolleen. Agneta-rouva\nelähdytti mieltänsä yksinäisyydessään puhdistamalla pojan huonetta\nja harjaamalla rakkaita linnunkuvia, jotka kaikessa tuttavuudessa\nseurustelivat muutamien todelliseen lintusukuun kuuluvien täytettyjen\nkuuluisuuksien vieressä, seinällä Karl Augustin sohvaa vastapäätä\nolevien metsästysaseiden yläpuolella ja sivussa.\n\nPatruunattarella ei ollut koskaan tapana valittaa kovaa kohtaloaan,\nsillä hän, mikäli itse sanoi, oli saanut sen kokemuksen, että naiset\nilmeisesti olivat luodut vahinkoja eivätkä vahingot naisia varten.\nTämän johtopäätöksensä sekä lisäksi levollisen ja ymmärtäväisen\nmielenlaatunsa vuoksi ei Agneta-rouvalle luonnollisesti koskaan\npälkähtänyt päähän ääneen huokailla Karl Augustin vaitiolon\njohdosta tahi antaa aviomiehen rahtuakaan huomata tuntemaansa\nrauhattomuutta. Miehen raivotessa hän oli ääneti, ja tämän ollessa\nvaiti hän taas hyräili pientä laulunpätkää, jota oli laulanut\nensimäisessä nuoruudessaan siihen suloiseen aikaan, jolloin sininen\nkosinta-hännystakki näki päivänvalonsa ja sittemmin saavutti niin\nsuuren menestyksen. Tämä laulunpätkä lämmitti ja innostutti ukon\nsydämen siinä määrin, että hän eukon laulaessa hymyili ja sanoi usein:\n\n— Alappa uudestaan, Agneta!\n\n— Alappa uudestaan, — nyökäytti hän eräänä päivänä sohvan kulmasta, kun\nAgneta-rouva sukankudoksen ääressä viritti säkeistön laulusta:\n\n    \"Nään silmistäsi sun\n    toist' että rakastat...\"\n\nMutta maantieltä kuuluva kärryjen ratina tiesi postilaukun tuloa, ja\nsilloin laulu lakkasi.\n\nRuukinpatruuna nousi ja sanoi ponnekkaasti: — Nyt on lähes kolme\nviikkoa kulunut — tänään, Herran nimessä, täytyy tulla kirje.\n\nJa kirje tulikin.\n\n— Luetko ääneen? — kysyi vaimo ja näytti niin levolliselta kuin suinkin\nse voi näyttää, joka on tottunut hillitsemään tunteitaan.\n\n— Miten tahdot, eukkoseni... Paksuudesta päättäen se tuntuu olevan\nvarsin sisältörikas. Kunpa se nyt vain sisältäisi jotakin järkevää,\njoka olisi lukemisen arvoista!\n\n— Et ansaitse mitään kirjettä, ukkoseni, kun noin puhut! — huudahti\nAgneta-rouva, joka ei sietänyt tuollaisia purkauksia. Ja aivan kuin\nhänen huomautuksensa olisi täytynyt toteutua, olikin asian laita\nruukinisännän suureksi pahastukseksi ja hämmästykseksi se, että paksu\nkirje oli sanalla sanoen paljasta paperia. Karl August oli näet\nkirjoittanut suurelle kirjoituspaperiarkille, mutta itse kirjettä oli\nvain neljännessivun verran. Se kuului seuraavasti:\n\n \"Rakkaat vanhemmat!\n\n Kymmenen päivää olen ollut Grennassa, ja sen ihana asema on saattanut\n minut aivan haltioihini. Täällä se piilee korkean, pikku viidakon\n peittämän vuorenharjanteen juurella; joka hetki tämä näyttää uhkaavan\n romahtaa pienten puutalojen päälle. [Nuori matkustajamme ei käynyt\n Grennassa eilispäivänä. Monia vuosikymmeniä on siitä kulunut.\n _Tekijä_.] Pidän tästä kaupungista. Sillä on ainoastaan yksi katu,\n niin että melu ei paljoa häiritse, ja suuresti nautin sydämessäni\n nähdessäni, miten kullakin on kotinsa edessä sirot ja siistityt pikku\n puutarhansa...\"\n\n— Kaikkia loruja! — keskeytti ruukinpatruuna.\n\n— Tuota ei kai kukaan tiedä entuudestaan! Eiköhän hän ole käynyt\npormestarin luona — minä olen Grennan pormestarin vanha tuttu; ja\nolisinpa tiennyt hänen matkustavan sinne, niin olisin antanut hänelle\nsuosituskirjeen.\n\n— Ehkä siitä kerrotaan jotakin etempänä, isä — ethän ole vielä lukenut\nloppuun.\n\n— Niinpä kaiketikin! Ei, ehei, ei mitään vierailuja! — Ja\nruukinpatruuna jatkoi:\n\n \"Muuten ei minulle näinä päivinä ole mitään merkillistä tapahtunut...\"\n — Sen uskon helkkarin hyvin! — mutisi ukko ja lykkäsi silmälasejaan\n ylös ja alas. — Mitäpä sellaisille tapahtuisi, jotka eivät kiinnitä\n huomiotaan mihinkään — ... \"Minä en ole onnistunut pääsemään kenenkään\n ihmisen tuttavuuteen...\"\n\n— Tuollainen, tuollainen...\n\n— Ole nyt vaiti ja lue loppuun! — keskeytti Agneta-rouva hänen\nhuudahduksensa. — Eihän hänkään saata juosta yltympäri kaupunkia\nventovieraiden ihmisten perässä — hänen kaltaistaan ei ole tekeytyä\ntuttavaksi sillä tavalla!\n\n— Aivan totta, ystäväni. Ja koska se ei ole hänen kaltaistaan, niin\nei hänen tarvitsisi liikahtaa paikoiltaan, sillä hän ei näe kylässä\nenempää kuin kotonakaan.\n\n— Mutta oletko nytkään oikeudenmukainen, hänhän kirjoittaa, että siellä\non sieviä pikku puutarhoja?\n\n— Sieviä pikku puutarhoja, niin, — matki ukko suurella taitavuudella\neukkonsa herkkää puhetta. —. Sepä tosiaankin ansaitsee mainitsemista.\nMutta lukekaamme loppuun:\n\n ... \"Ja miten hauskaa ja turvallista onkin tuntea olevansa näin yksin\n itsensä kanssa\"... — Vai niin, sekö on hauskaa ja turvallista!...\n \"Sitten olen käyttänyt aikaani katsellakseni täällä lähistöllä olevia\n nähtävyyksiä. Tarkoitan etusijassa Visingsötä, sen aikakauden elävää\n muistomerkkiä, jolloin aatelismiehellä oli laajempi valta kuin monella\n entisajan pikkukuninkaalla, ja sitten manterella vastapäisellä\n kallionkielekkeellä olevaa Brahe-rakennusta, tuota vanhaa kummitusta,\n joka melkein lahoavassa kaavussaan kenties vielä kestää vuosisatoja\n ennen hautaansa vajoamista.\n\n Matkustan nyt nauttimaan Vetterin ympäristöistä. Enemmän toiste — nyt\n vain ehdin vakuuttaa olevani edelleen isän ja äidin altis\n\n                                                    Karl August.\"\n\n— No, saitko tietää mitään? — kysyi ruukinpatruuna, äänessään hieman\nivallinen sävy. — Saitko tietää, miten hän voi, mitä hän tekee,\nmillaisia tuttavuuksia hän on hankkinut tai pikemmin karttanut? Eikö\ntämä ole aivan samaa kuin emme olisi saaneet kirjettä ollenkaan!\n\n— Ei suinkaan, ystäväni, sehän oli rakas pikku kirje! — tuumi rouva. —\nAnna se minulle, jotta yksikseni jäätyäni saan sen lukea.\n\n— Ylen mielelläni. Mutta tiedän kyllä, että hän olisi löytänyt\nparempiakin aiheita. Sillä vaikka Grenna onkin pieni kaupunki, niin se\nharjoittaa kuitenkin melkoista karjakauppaa, ja minä olisin halunnut\nkuulla yhtä ja toista siitä!\n\nJo kahdeksan päivän kuluttua saapui uusi, Hjo'ssa päivätty, jonkun\nverran pitempi kirje.\n\nKun ruukinpatruuna ei ollut sisällä kirjeen saapuessa, avasi\nAgneta-rouva sen ja luki iltahämyssä seuraavat rakkaalta pojaltaan\nsaapuneet rivit:\n\n \"Taasen kirjoitan, ja nyt pienoisesta länsigötalaisesta Hjo'n\n kaupungista, joka uittelee jalkojaan Vetterin kirkkaassa lähteessä,\n mutta jolla ei ole niin erikoista asemaa kuin Grennalla. Senkin\n ympärillä on luonto kuitenkin mitä kaunein. Eräs seikka minulla on\n kuitenkin Hjo'ta vastaan: kiusallinen hieta kaduilla, jotka eivät\n tiedä mitään kiveämisestä. [Tästä on tehtävä sama huomautus kuin\n Grennasta. Ajatelkaammepa vain meidän aikamme monivuotista edistystä,\n kun teollisuudella on siivet ja rautatiet kulkevat halki vuorten\n ja laaksojen. _Tekijä_.] Täälläkään en tunne yhtään ihmistä; mutta\n kaikkein kasvoilla, jotka kohtaan, on suopean hyväntahtoisuuden ilme.\n Ne näyttävät siltä kuin tahtoisivat sanoa: Älä kulje kuin mikäkin\n erakko; vaan kysy, niin annamme sinulle vastauksen! Mutta minun on\n kuitenkin vaikea yhtyä heidän käsityskantaansa — enkä myöskään tiedä,\n olisiko minulla sitten yhtä hauskaa kuin nyt yksikseni.\n\n Joka aamu ylös noustuani — ja se tapahtuu varhain — menen jollekulle\n sillalle katselemaan, miltä Vetter kunakin päivänä näyttää. Vetter on\n järvistä kauneimpia, mutta myöskin oikullisimpia. Toisen kerran se\n on peilityyni, niin läpinäkyvän kirkas, että voisi selvästi eroittaa\n kalat syvyydestä, ja toisen kerran se taas varustautuu taisteluun\n tavalla, joka saattaisi itse Itämerenkin suosionosoitukseksi päätänsä\n nyökäyttämään. Silloin Vetter ei ole leikkisä; ja joskin se on\n ainoastaan järvi, niin täytyy syvällä ihailulla katsella, miten\n suurenmoinen se on raivossaan. Mutta — sitten tulee iltahetki. Jos\n silloin seisomme sen rannalla, katselemme suoraan sen yli itään päin,\n näemme taajaharjanteisen Ombergin, miten se kohottaa pitkälleulottuvan\n ruumiinsa tuon sinertävän reunan yli; näemme valkoisina kimaltelevat\n kirkot, ja vihdoin, auringon vaipuessa mailleen, vaalean juovan\n vedenpinnalla — se jäi, sanoo kansa, pyhän Birgitan askelista, kun hän\n kulki Vadstenaan — me näemme kaiken sen, ja silloin täytyy tunnustaa,\n että Vetter kaikissa muodoissaan tarjoaa tauluja, joita mieli ei voi\n koskaan unohtaa.\n\n Hjo'n eteläisen tullin vieressä, aivan järven lähellä, minä seison\n usein n.s. Kasakkamäellä, missä palautan muistiini mitä sattumalta\n olen saanut siitä kuulla. Narvan tappelun jälkeen, kun joukko\n venäläisiä vankeja tuotiin Ruotsiin, sijoitettiin tänne viisikolmatta\n kasakkaa. He kuolivat täällä; ja kun kirkon hallintomiehet eivät\n suoneet heille lepopaikkaa vihityssä maassa, haudattiin heidät toinen\n toisensa jälkeen kaupungin eteläpuolella olevalle hietatöyräälle.\n Mutta heillä ei ole siellä mitään rauhaa, ruotsalaisessa mullassa;\n usein öisin, kun Vetter peittyy sumu- ja usvavaippaansa, nähdään\n (tarujen mukaan), miten nuo viisikolmatta kasakkaa kuun kelmeässä\n valossa pitkine keihäineen ja kevyessä asestuksessa ratsastavat järven\n yli, kunnes vihdoin katoavat itään, kohti kotoista ilmansuuntaa.\n Minustakin tuntui kerran, iltahetkenä, meren kajastellessa ylen\n voimakkaasti, kuin olisin nähnyt heidän levottoman joukkonsa — — —\n Lopetan kirjeeni tänään ja jatkan huomenna...\n\n Vihdoinkin saatan sanoa solmineeni erään tuttavuuden. Joka päivä\n olen turhaan tähystellyt laivoja ja merimiehiä: täällä on ainoastaan\n muutamia vähäpätöisiä veneitä. Mutta eilisiltana tultuani rantaan näin\n sataman edustalla hyvässä taklauksessa olevan kaljaasin, ja oikea\n merimies hauskassa meritakissaan seisoi sillalla. Se teki minulle\n oikein hyvää, ja me pääsimme pian juttusille. Hän valitti kalliita\n luotsausmaksuja ja vaikeaa kanavamatkaa, joka oli ensimäinen mitä hän\n koskaan oli tehnyt, ja armottomasti hän kiroili Vetterin merikorttia,\n johon ei ole merkitty mitään maihinnousupaikkoja, ja niin muodoin\n täytyy käyttää luotseja, vaikka muuten selviytyisi itsekin aivan\n hyvin. 'Minulle, niin totta kuin tahdon olla kunniallinen mies, maksaa\n enemmän kuin 50 pankkoriksiä se että olen saapunut tähän viheliäiseen\n parranajovatiin. Mutta jos pääsen kunnialla pois, niin ei purteni\n hevin tänne palaja!'\n\n Ja siinä kaikki, mitä minulla tähän asti on kerrottavaa. Muuten voin\n erinomaisesti ja matkustan huomenna, jos tuuli on suotuisa, Ombergiin.\n\n Ainaisella pojan rakkaudella isän ja äidin\n\n                                                Karl August.\"\n\nOli hauskaa nähdä Agneta-rouvan kasvoja hänen tutkiskellessaan tätä\nkirjettä. Alun hän kuittasi jokseenkin vähällä, mutta päästyään\nsanoihin: \"Vihdoinkin saatan sanoa solmineeni tuttavuuden\", rupesi\nhän jo kuvittelemaan mielessään pientä romaania. Saatammepa senvuoksi\nkäsittää hänen mielenkarvautensa, kun hän huomasi, että tuttavuus,\nsensijaan että olisi koskenut jotakuta perheenisää ja tämän rikkaita\nkauniita tyttäriä, muitta mutkitta supistui vanhaan laivuriin, ja siinä\nkoko kirjeen loppu! Seuraavasta kirjeestä hän luonnollisesti saattoi\nodottaa vieläkin vähemmän; mitäpä olisi kerrottavaa matkasta jollekin\n_vuorelle_! \"Niin, niin, kaikki mitä Karl August kirjoittaa, on kyllä\nhyvää ja rakasta ja hauskaa — mutta olisi hän kuitenkin saattanut olla\nmelkoista hauskempi ja laajasanaisempi!\"\n\nMutta ruukinpatruuna sanoi kotiin tultuaan ja luettuaan kirjeen:\n— Se oli sentään jotakin, rakas Agnetani! Huomaan hänen tulevan\ntarkkaavaisemmaksi, ja se mitä hän kirjoittaa laivurista, on varsin\nhyvää: se todistaa, että hän alkaa harkita näkemiään ja kuulemiansa. Ja\njoskin tuo kuunsäteitä, kasakkoja ja pyhää Birgittaa koskeva loru olisi\njoutanut olemaan poissa, niin kirje on kuitenkin hyvä sellaisenaan. —\nTäytäpä piippuni, Agneta, ja anna minulle hieman juomista.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKärsimättömämpänä kuin koskaan ennen ruukinisäntä odotti sitten\nseuraavaa kirjettä, joka tulikin kohdakkoin. Laajemmalti kuin kumpikaan\nedellinen se sisälsi jotakin molemmista niistä asioista, jotka ukon oli\ntapana jakaa terveeseen järkeen ja loruihin.\n\nKirje oli jälleen päivätty Hjo'ssa ja kirjoitettu iltaa jälkeen Karl\nAugustin paluun Ombergista.\n\n \"Rakkaat vanhemmat!\n\n Nyt saatan sanoa eläneeni — niin, eläneeni kokonaisen vuorokauden\n täynnä sanomatonta iloa!\n\n Mainitsin viime kirjeessäni aikovani Ombergiin. On niin houkuttelevaa\n katsella läntiseltä rannalta itäiselle; sinne todellakin aivan ikävöi.\n\n Vuokrattuani eräänä aamuna itselleni veneen ja saatuani pari\n merimiehen-alkua hoitamaan purjeita tahi airoja — kumpia vain\n tarvittaisiin — nousin puolelta päivin alukseen, mukanani\n matkakarttani, näköputkeni ja pari mielirunoilijaani, kuluttaakseni\n niiden seurassa aikaani järven yli kuljettaessa.\n\n Tuuli, jota aluksi saattoi sanoa välttäväksi, tyyntyi vähitellen\n siinä määrin, ettei purjeita tarvittu. Ja sen sanon: hyvä oli,\n ettei käynyt päinvastoin. Sillä en tiedä, olisiko minua haluttanut\n nähdä näiden hiljaisten merimiesten varustautuvan ankaraa myrskyä\n vastaan. Valmistautuessaan irroittamaan purjeet tahi käärimään ne\n kokoon, osoittivat he niin suurta tottumattomuutta vesilläoloon\n ja niin suurta hentoutta airoja pidellessään, että uskalsin\n hieman ilmaista tyytymättömyyttäni. Mutta he olivat hyvänahkaisia\n rahjuksia ja vastasivat aivan levollisesti: 'No, jollei mene niin\n nopeasti, niin meneehän sen verran hitaammin!' Eikähän siihen ollut\n mitään vastaanväittämistä. Ja kun ei tullut mitään tuulenpuuskaa,\n jonka avulla, kuten he lausuivat, tuntui kuin joku juoksisi ja\n lykkäisi takaapäin, silloin vene lipui ylen hiljaa ryhdittömien\n aironvetojen voimasta, niin että minulla oli hyvää aikaa tarkastella\n miehistöni eleitä. 'Kas niin, Kalle, nyt otamme hieman vahvistusta!'\n lausui toinen toveri ja kohotti viinapullon huulilleen, pienissä\n sirrottavissa silmissään sellainen himon tuli, että tuskin luulin sen\n sammuvan koko puolituoppisen sisällyksestä. 'Se on tietty', vastasi\n Kalle ja tarttui vuorostaan pulloon. Mutta kun he sitten laskivat\n pullon pois, huomattiin, että he olivat vain maistelleet sen verran\n kuin hienoin neito. Heidän miehevyytensä puolustukseksi täytyy minun\n kuitenkin mainita, että tätä maiskuttelemista uudistettiin ainakin\n joka neljännestunti, josta myöskin seurasi, että pullon kärpäset pian\n joutuivat kuiville. Mutta korppu, joka oli heidän välissään teljolla\n ja aina naukun jälkeen kulki suusta toiseen, oli ainoastaan puoliksi\n jyrsitty, meidän saapuessamme Hevossaaren majataloon, joka on aivan\n vuoren eteläpuolella.\n\n Siirryttäessä lännestä itään näkee koko ajan, miten suurenmoinen\n Omberg vähitellen aukenee yhä selväpiirteisempänä, ja seisoessa\n näiden pystysuorien vuoriseinämien edessä, jotka vaipuvat aina\n neljänsadan jalan syvyydelle veteen, valtaa ehdottomasti hämmästys\n ja ihailu mielen. Tämä syvyys — siinä on Vetterin syvin kohta — ynnä\n se seikka, että Omberg on muutoin laakealla rannalla, on antanut\n aihetta siihen rohkeaan oletukseen, että tällainen vuorijättiläinen\n on jossakin maanmullistuksessa vedenpohjasta ilmoille singonnut. Oli\n miten oli, siinä se nyt — valtavana muistopatsaana purjehtijoille —\n majesteetillisesti kohottaa yli koko seudun maitten ja vesien tuon\n mehevän metsän ja nuorteiden niittyjen seppelöimän päälakensa.\n\n Päivänlaskun aikana saavuimme Hevossaareen; ja saatuani huoneen ja\n hieman virvokkeita vuokrasin pienemmän veneen soutaakseni rotkoihin.\n Tässä merkillisessä vuoressa on näet niin suuria onkaloja eli holveja,\n että niistä mahtuu aivan hyvin sisään.\n\n Sen kaltaista iltaa ei sieluni _koskaan_ unohda. Koskaan ei ole\n silmäni yhdellä kertaa nähnyt eikä luultavasti ikänä saa nähdä\n sellaista taivasta, sellaista vettä, niin sanomattoman suurta ja\n runsasta suloa.\n\n Veneen soljuessa vedenkalvoa, jota ei yksikään tuulenhenkäys saanut\n väräjämään, hehkui läntinen taivaanranta veressä ja kullassa, ja veri\n ja kulta virtasi veden pinnalla. Airot eivät ammentaneet vettä, vaan\n purppuraa. Takaamme kumotti kuu suuresta punasinervästä pilvestä, joka\n muodostui kevyiksi, haavemaisiksi olennoiksi, ja mikäli vene eteenpäin\n vieri, kelluivat kuunsäteet perässä, saadakseen suudella pieniä\n kristallimaisia kuplia, jotka iltarusko reunusti helmillä, kaikkia\n meren koralleja kauniimmilla.\n\n Ja tässä loisteliaassa yössä seisoivat — tämä vesi jalustanaan\n ja taivas telttanaan — jättiläisvuoren harmaat seinät jyrkkine\n varjoineen; ja mitä lähemmäksi me saavuimme, sitä valtavampana ammotti\n meitä vastaan kuilun synkeä kita.\n\n Pysähdyimme Rödgavelin rotkon eteen, joka on huomattavin kaikista.\n\n Itse aukon eli holvikäytävän edessä, joka on melkein gootilaista\n tyyliä — vuoren on luonto tältä kohdalta tosiaankin sellaiseksi\n muovannut — ovat molemmat toisistaan jonkun matkan päässä olevat\n murtuneet kallionlohkareet suurenmoisena verhona, joka ryhmyillään\n varjostaa käytävää. — Sen ulkopuolelta, vasemmalta, pääsee päivänvalo\n sisällekaartuvasta kulmaseinästä, joka on haljennut kahtia ja siten\n muodostunut kahdeksi suunnattomaksi kaistaleeksi; näiden välitse\n taivas pohjoisesta lähetti kelmeänkeltaisen valojuovansa, hälventäen\n siten avaran eteisen hämärän.\n\n Mutta yö peitti pian Ombergin ja sen maanalaiset asunnot; vain\n vuorenhalkeamasta hohti illan viimeisen hehkun heikko kajastus.\n Vuoresta kuului huokauksia; kenties vangitut vuorenhenget siellä\n valittelivat tahi ehkäpä Omna-kuningatar, jonka mukaan muinaistarina\n on antanut vuorelle nimen, silloin holvin hiljaisuudessa rukoili.\n\n Minä tuskin hengitinkään, ainoastaan näin ja tunsin, kun vene hetkisen\n pysähdyttyään soljui mustaan kuiluun. Vesi löi holvin louhia vasten,\n airojen loiskeeseen vastasi kallioiden kumea kaiku. Huokaukset\n kuuluivat yhä voimakkaampina ja tuntuivat tulevan milloin syvyydestä,\n milloin yläpuolellamme olevista särmikkäistä reunuksista. Olimme\n nyt Rödgavelin rotkossa. Mutta minä tahdoin sen vielä kauniimmaksi.\n Nousin maihin 6—7 kyynärän pituiselle säikälle, johon tein tulen\n rotkon syvennykseen lukemattomista merkillisennäköisistä pikku\n kivistä muodostuneelle röykkiölle — olin näet ottanut mukaani risuja\n — ja kun liekki hulmahti ilmoille, valaisten tämän vuorisataman,\n korkeakaarisen katon suihkulähteestä poreilevat helminauhan kaltaiset\n pisarat, kauempana välkkyilevän veden, veneen ja seurassani olevat\n kaksi miestä, niin minut valtasi tunne, joka on liian suuri\n kielin kerrottavaksi. Käännyin tuleen päin, katselin ylemmäksi\n kallioseinämien syvennyksiin ja huomasin suureksi ihmeekseni ison\n linnun, joka oli etsinyt suojansa eräästä halkeamasta. Haukka istui\n siinä kuolleena komerossaan.\n\n Miksi se oli sinne lentänyt? Miksi ilman vapaa asukas oli etsinyt\n leposijansa maan syvimmistä uumenista? Oliko myrsky ajanut sen tänne,\n vai oliko vesi noussut niin korkealle, että oli ahdistanut sen pimeään\n vankeuteensa? Vai oliko se iän uuvuttamana täältä hakenut viimeisen\n leposijansa, erakko-parka, joka väsyneenä vapauteen ja elämään, surren\n kadotettua puolisoaan, oli tahtonut piillä veljiään? Kukapa sen\n tietää? Ei kukaan... Otin kuolleen haukan: sen siivet tulevat mukanani\n kotiin.\n\n Nousin jälleen veneeseen ja soudin vesille. Ulkona oli kuu kohonnut\n sammuvan iltaruskon sijalle. Vesi oli jälleen saanut luonnollisen\n värinsä ja lepäsi siinä tummansinisenä. Rotkon nuotiosta liekki\n loimusi yhä kirkkaampana, kipinät hyppelivät sinne tänne holvin\n hämärässä, ja kauas vesille näkyi nuotion kajastus.\n\n Jatkoimme matkaamme vuoren juuritse pohjoiseen, missä lukuisat muut\n rotkot houkuttelivat meitä pysähtymään, mutta ainoakaan ei ollut niin\n ihmeellinen kuin Rödgavelin rotko.\"\n\nNiin pitkälle ruukinpatruuna ja Agneta-rouva olivat päässeet lukiessaan\ntätä Karl Augustin kirjettä, jota ukko oli luvannut puolisolleen\nolla minkäänlaisilla huomautuksilla keskeyttämättä, oli siinä mitä\noli. Mutta äkkiä hän rikkoi kaikki lupaukset ja hyvät aikeet; ja\nvoimakkaasti huutaen \"siunaa ja varjele, jos olen milloinkaan kuullut\nmoista kuutamolorua\" arvoisa ruukinpatruuna purki ilmoille kaiken sen\nkärsimättömyyden, joka niin pitkän ajan oli kuohunut hänen mielessään.\n\n— No, mitä nyt? — kysyi Agneta-rouva, joka oli huomannut rajusään\nolleen tulossa.\n\n— Lempo ties — minä en tiedä! Mutta sen ainakin saatan sanoa, että\nainoastaan rutihullu täyttää kokonaista kaksi taajaankirjoitettua\nsivua pelkällä iltaruskolla, kuutamolla, purppurapilvillä ja\nvuorenhaltioilla; että itse paholainen on mennyt poikaan! Eikös\nhän aiota niin järkevästi, että luulisi kirjeen viisaan ihmisen\nkirjoittamaksi — tunsin sydämeni aivan ilosta sykähtelevän. Mutta\nsitten hän yhtäkkiä syöksyy virtaan, joka on pajan vieressä olevaa\nkoskea vuolaampi, ja millä hän sitten myllyään käyttää? Niin,\nainoastaan mielikuvilla, tunteilla, kuolleilla haukoilla ja muulla\nlorulla, joka kyllä saattaa soveltua rakkautta kaipaavalle tytölle,\nmutta ei koskaan _minun_ ruukkini ja...\n\n— Ja sinun kahdenkymmenen tilasi perilliselle! — täydensi Agneta-rouva.\n\n— Haa, juuri niin, kahdenkymmenen tilani! Niitä ei kylvetä eikä korjata\nhaukansiivillä ja purppuraviljalla! Mikä viheliäinen lörpöttelijä...\nAnna minulle piippu ja lehdet!\n\n— Silloin luen toisen puolen hiljaa.\n\n— Sen saat jättää tekemättä — saatat kyllä odottaa huomiseen. Siinä ei\nole juuri mitään uteliaisuutta herättävää.\n\nMutta sanomalehdillä ei ollut mitään hauskempaa kertomista, tahi\nruukinpatruuna unohti pahastuksensa ja tosiaankin halusi kuulla kirjeen\nlopun — lehdet yhtäkaikki heitettiin pois, ja sanoen \"no annetaanhan\ntulla loppukin\", ruukinpatruuna jälleen otti esille Karl Augustin\nkirjeen.\n\nHymähtäen äiti täytti lasin helmeilevällä oluella ja tarjosi ukolle. —\nNo; mitäs muuta tuo rakas poika sitten kirjoittaa?\n\n— Ahaa, — vastasi isä pitkäveteisesti pyyhkien suutansa — sinä panet\nmainiota olutta, Agneta! En luule Lindaforsissa enää valmistuvan mitään\nsellaista sinun lähdettyäsi... Mutta kuulehan nyt!\n\n ... \"Olin yön Hevossaaressa, ja seuraavana aamuna läksin hyvissä ajoin\n maan puolelta katselemaan vuorta, mikäli jäi aikaa. Sen juurella on\n luonto mitä rehevin, tie kiemurtelee halki aaltoavien viljavainioiden,\n siellä on kukkivia niittyjä ja notkoja ja kokonaisia pyökkimetsiä;\n eivätkä mieltä suinkaan vähimmän kiinnitä Alvastran luostarin jylhät\n rauniot...\"\n\n— Luoja varjelkoon, — keskeytti ruukinisäntä, — kun hän nyt pääsee\nisännöimään tuolla luostarinröttelössä, niin silloin saamme sanoa\nkaikelle järjelle jäähyväiset.\n\n— Rakas Johannes, olisi kylläkin parempi, että sinä olisit vaiti ja\nlukisit, kuin että noin alinomaa keskeytät huomautuksinesi, jotka eivät\njuuri ole niin erityisen viisaita. Luostarista saattanee nyt ainakin\nsanoa: \"Jumalan kiitos, ettei sellaisia enää ole olemassa!\" ja se olisi\nheti järkevää puhetta.\n\n— Loruja — ole vaiti ja kuuntele!\n\n ... \"Menin vanhaan luostarikirkkoon, jonka toinen holvi on puoleksi\n säilynyt ja jota monien vuosisatojen vanhat valtavat pylväät vielä\n tukevat. Kuuntelin miten puut suhisivat sen raunioiden ympärillä,\n mistä muinoin niin moni rukoushuokaus lähetettiin ilmoille; ja minä\n tunsin itse, että voisin tässä rukoilla anteeksi ja katua monta\n erehdystäni, monta tekoani, monta mennyttä hetkeäni, ja sitte tunsin\n mieleni niin ylentyneeksi, että melkein olisin ollut valmis yhtymään\n kaikkiin ilman laulajiin, jotka puiden latvoissa visertelivät...\"\n\n— Hm, — sanoi ruukinpatruuna, — toivon että tuo todellakin lankeisi\nhyvään maahan. Mutta jatketaanpa edelleen.\n\n ... \"Olen katsellut koppien jäännöksiä ja huokaillut niiden kanssa,\n jotka kerran täällä kaipasivat elämän iloja ja riemuja; olen nähnyt\n holvin, jonka minä — koska se on osittain kirkon sisällä — kuvittelen\n mielessäni olleen sen huoneen, missä nuori noviisi otettiin vastaan,\n kun hän oli vaihtanut maallisen puvun nunnavaippaan, uhrautuakseen\n kirkolle, luopuakseen maailmasta ja elämästä — — Mutta minä ajattelen\n isää ja keskeytän...\"\n\n— Jumala siunatkoon sinua siitä, poikani — se oli parasta mitä\nsaatoit tehdä! Kuitenkin, rakas Agneta, minä olen nyt tyytyväinen\nluostarissakäyntiin; luulenpa että hänellä todellakin tuolla holveissa\non ollut järkeviä ajatuksia.\n\n ... \"Lähenin lähenemistäni vaellukseni keskipistettä. Minun piti vielä\n varhain aamulla käydä katsomassa n.s. 'Päälakea', voidakseni oikein\n nauttia näystä, joka minua odotti. Mutta päästyäni vuorelle täytyi\n minun hankkia itselleni opas. Pysähdyin erään portin ääreen, josta\n lähtevä lehtokuja vei matalaan, punaiseksimaalattuun, yksikerroksiseen\n rakennukseen. Loistaessaan aamuauringon valossa se maalaisena\n vaikutti hyvin puoleensavetävästä. En kuitenkaan tullut astuneeksi\n sisään, sillä eräs torpparinpoika, joka samalla tuli kävellen,\n tarjoutui minulle näyttämään tietä. Häneltä sain tietää, että se oli\n ylijahtimestarin virkatalo. Lähdettyäni sieltä tunsin todellista\n kaipuuta: en ole koskaan nähnyt mitään taloa, johon minulla olisi\n ollut niin suuri halu astua sisälle...\"\n\n— Eikö hän ole peräti hullu? — kysyi ruukinpatruuna ja pysähtyi\nvedotakseen vaimoonsa. Ja tällä kertaa Agneta-rouva tyytyi vain\nvastaamaan: \"mitäs joutavia!\" mutta vastustava ääni oli niin laimea,\nettä ukko jo päätteli rakkaan Agnetansa ajattelevan asiaa juuri samoin\nkuin hän itsekin.\n\n ... \"Nyt en enää tahdo väsyttää isää ja äitiä kuvauksillani;\n mainitsen ainoastaan, että minä, tehtyäni vaivattoman vaellukseni\n vuoren erilaisten puiden latvojen alla, saavuin huipulle, missä\n sain yli odotusteni nousevan palkinnon. Tuossa tuokiossa saatoin\n kääntää katseeni Itä-Göötanmaasta Länsi-Göötanmaahan, Smoolannista\n Nerikeen. Näin kuusi kaupunkia, lähes viisikymmentä kirkkoa, ja\n loitoimpana läntisellä taivaanrannalla häämöitti Kinnekulle. Vetter\n oli jalkojeni juuressa kuin suuri, pingoitettu kangas, ja tähän\n kankaaseen kudottuina säteilivät auringon loistossa sen huomattavimmat\n kaunistukset: Visingsö toisella puolella ja toisella ihmeellinen\n Neitsyt pienine kalliosaarineen. Tosin kaikki tämä, etenkin idässä\n aukenevan silminkantamattoman näköalan yhteydessä, oli varsin ihanaa\n — mutta minun täytyy kuitenkin myöntää, ettei sieluni, enempi kuin\n silmänikään, saanut mitään lepoa. Se oli liian aavaa.\n\n Aamupäivä oli jo pitkälle kulunut, kun vaelsin alas, ohimennen\n katseltuani salaperäisen Omna-kuningattaren hautaa peittäviä lukuisia\n nimiä. En ole koskaan sietänyt tätä merkkipaikkojen tuhraamista, enkä\n millään muotoa olisi tahtonut piirtää vähäpätöistä nimeäni kaikkien\n niiden kenties yhtä vähäpätöisten joukkoon, joita siellä oli ennen.\n\n Kulkiessani tummanvihreätä tietä alas ajattelin tosin yhtä ja toista —\n mutta muistan, ettei isä erikoisesti rakasta tuollaisia haaveellisia\n mietteitä, jonka vuoksi ne syrjäytän. Tahdoin käydä katsomassa\n 'Yhtätoista pyökkiä' ennenkuin sanoisin jäähyväiseni vuorelle —\n ja täällä minua vihdoinkin kohtasi pieni seikkailu... Mutta mitä\n näenkään, kello on kymmenen ja tunnin kuluttua lähtee posti täältä\n Hjo'sta. En ehdi nyt muuta kuin sanoa, että jatkan ensi kerralla.\n Jumala siunatkoon teitä, isä ja äiti! Teidän\n\n                                            Karl August.\"\n\nTosin Agneta-rouva oli, kuten aikaisemmin mainitsimme, kunniasanallaan\nluvannut, ettei hän koskaan valittaisi pettyneistä toiveista; mutta\njoskin hänen huulensa olivat ääneti, niin ainakin tällä kertaa hänen\nkatsantonsa haastoi sitä selvemmin. Ja ruukinpatruuna, joskin itse\nhyvinkin uteliaana ja suutuksissaan siitä, ettei poika ollut alottanut\nkirjettään aikaisemmin, ei voinut pidättää sydämellistä nauruaan. —\nNo, muoriseni, mitä sait tietää? Kun vain pääsimme niin pitkälle, että\njotakin olisi tapahtunut — niin yhtäkkiä kello oli kymmenen ja posti\nvalmis!\n\n\n\n\nV.\n\n\nVihdoinkin, jonkun ajan kuluttua, saapui jälleen kirje. Tällä kertaa\nruukinpatruuna luki kirjeen ensiksi ja yksin! Sitten ei myöskään\nseurannut minkäänlaisia selvittelyjä.\n\nUkko jätti Agneta-rouvan yksikseen, ja äiti luki kiivaasti tykyttävin\nsydämin:\n\n \"Rakkaat vanhemmat!\n\n Lopettaessani viime kirjeeni piti minun vaeltaa eräälle Ombergin\n paikalle, jota sanotaan 'Yhdeksitoista pyökiksi'.\n\n Täällä kasvaa, kuten nimitys ilmaisee, pyökki, ja ylen ihmeellinen\n pyökki, jonka ikää ei tiedetä. Yhteisestä kannosta kohoaa kyynärän\n korkeudelta maanpinnasta useita jättiläismäisiä runkoja, joita ennen\n aikaan lienee ollut kaksitoista; ja sen vuoksi puu onkin saanut\n 'Apostolien pyökin' nimen. Mutta eräs haaveellinen talonpoika — niin\n kertoo tarina — piti pilkkana ja häpeänä sen, että Juudaksella oli\n paikkansa toisten opetuslasten joukossa, ja sen vuoksi hän hakkasi\n yhden rungon; sen jälkeen puu sai saman nimityksen, joka sillä on\n vielä tänäkin päivänä, nimittäin 'Yksitoista pyökkiä'. Nyt nämä\n yksitoista pyökkiä ovat kuitenkin lahonneet yhdeksäksi, joista\n kaiketikin kolme pian seuraa tovereitaan. Mutta kuusi jäljelläolevaa\n yhdessä muodostavat pienen kammion, johon voi mahtua 8—10 henkilöä, ja\n ne saattavat vielä kestää muutamia vuosisatoja.\n\n Menin nyt katsomaan tätä paikkaa, jonka näkemistä yksikään matkustaja\n ei lyö laimin... Mutta kadun, että viime kirjeessäni nimitin\n seikkailuksi sitä, mikä oli ainoastaan mitä yksinkertaisin sattuma;\n senpä vuoksi saan nyt liittää sen 'oikaisujen' joukkoon.\"\n\n— Ahaa, ajatteli Agneta-rouva vetäen syvälle henkeään, — tuleeko vanha\nujous jälleen esille!\n\n ... \"Ei, en joutunut siellä mihinkään seikkailuun: sattui ainoastaan,\n että minä lähtiessäni 'Yhtätoista pyökkiä' ympäröivästä puistosta\n katsahdin puuhun ja huomasin silloin tuossa pikku komerossa aivan\n nuoren tytön — niin, siinä kaikkityyni! En puhunut hänen kanssaan,\n hän ei edes huomannut minua; mutta paikalta, jolla seisoin, saatoin\n nähdä hänen jokaisen kasvonpiirteensä, ja saatanpa todellakin sanoa,\n etten koskaan ennen ole nähnyt niin kauniita kasvoja, niin hienoja,\n niin kirkkaita, niin lempeitä. Hän teki jotakin käsityötä, mutta antoi\n sen usein vaipua polvilleen silittääkseen pientä vaaleankeltaista\n vuohta, joka seisoi pystyssä puuta vasten ja siveli päällänsä\n hänen pikku jalkaansa. Väliin hän istui kuunnellen, miten muutamat\n siivekkäät ystävät puunlatvasta hänelle lauloivat. Hän alkoi itsekin\n laulaa, ja minusta tuntui kuin tuulenkannel olisi soinut hiljaisessa\n huminassa, ja tunsinpa, etten olisi väsynyt, vaikka olisin pysynyt\n piilopaikassani iltaan asti. Mutta katselinpa häntä miten paljon\n tahansa, en kykene sanomaan, oliko hänellä tumma vai vaalea tukka,\n oliko hänellä siniset vai mustat silmät, oliko hän pieni vai suuri,\n näin ainoastaan kokonaisuuden, ja tämä kokonaisuus minusta muistutti\n vestaalin kuvaa, joka ujona ja peläten kosketusta maan kanssa oli\n paennut sen ja taivaan välille.\n\n Mutta äkkiä minua mitä epämiellyttävimmällä tavalla häiritsi räikeä\n ääni: 'Alma, Alma, mitä nyt, mitä tämä on — onko kello seisahtunut,\n mitä?'\n\n En kykene kertomaan, miten minua kiusasi nähdessäni nuoren tytön\n sävähtävän kuin sähköiskusta! Tuossa tuokiossa hän lensi puusta;\n mutta ennenkuin oli saanut irti oksaan tarttuneen hameenpoimun, tuli\n eräs mies esille pensaista — ja noiden kasvojen, koko tämän henkilön\n veroista en ole myöskään milloinkaan nähnyt.\n\n Huomasin hänet vanhahkoksi mieheksi, vieläpä melko vanhaksi, mutta\n hänen kasvonpiirteensä kuten koko käytöstapansakin osoittivat\n ihan harvinaista vilkkautta. Hän oli keskinkertaista pitempi,\n vankkarakenteinen ja kuitenkin solakka. Teräväpiirteiset kasvot\n osoittivat rohkeutta ja päättäväisyyttä, ja eloisat, tummat silmät,\n jotka loistivat ja säkenöivät kuin tuli ja liekki, osoittivat\n vireän sieluntoiminnan säilyneen vielä tällä iällä. Hänen yllään\n oli lyhyt tumma arkinuttu ja päässä vihreä kokardilakki. Toisessa\n kädessään hänellä oli piippu — ja kainalossa ruokokeppi [piirretty\n todellisuudesta. _Tekijä_.] — toisessa kello, jonka hän heti tulonsa\n jälkeen kiivaasti ojensi tyttöä kohti, samalla kun hän peräti\n ärtyisesti ääntäen ja elehtien komensi: 'näytä kelloasi!'\n\n 'Ah, isä', vastasi tyttö, 'en ymmärrä, miten saatoin noin unohtua!' Ja\n kumartuen hän painoi pikku huulensa vanhan herran käteen, joka — herra\n nimittäin — ei silti suinkaan sulanut ystävälliseksi, vaan hypähti\n syrjään, ikäänkuin tätä heltymistä peläten. 'Sinä olet tunteellinen\n hanhi, Alma, oikein sietämätön pikku hanhi, tuhat tulimmaista, joka\n et sovellu ylijahtimestarin tyttäreksi enempää kuin minun huonoin\n pyssyni... minun huonoin pyssyni, — etkö luule, että siitä on enemmän\n hyötyä kuin sinusta? Mitä? No vastaa, äläkä tuijota ruohoon noilla\n lemmikkisilmilläsi sensijaan että katsoisit isääsi!'\n\n 'Voi, isä!'\n\n 'Voi, isä — niin, siinä on kaikki mitä kykenet sanomaan, luulen\n ma! Toista oli äitisi, autuaasti nukkunut vaimo-vainajani: hän sai\n minut ärtymään kymmenesti päivässä. Hän oli oivallinen nainen, itse\n järjestys. Kylläpä hän olisi hävennyt sinua, jos vaan olisi elänyt\n ja nähnyt, ettet ollut muistanut tulla päivällispöytään etkä pitänyt\n ruokarauhaa; ja hän olisi hävennyt silmät päästään, jos sitten olisi\n nähnyt sinun seisovan tuolla tavalla kuin mikäkin madonna, sensijaan\n että vähän kieltäsi liikuttaisit.'\n\n 'Mutta mitäpä sanoisin, isä-kulta, kun olen näin hairahtunut?' kysyi\n tyttö ja koetti huomattavasti ponnistaen katsoa isäänsä silmiin.\n\n 'Mitäkö? Mitä hyvänsä — kun et vain ole vaiti!... Ah, minun autuas\n vaimoni! Söin kaksi kertaa niin paljon hänen eläessään: suutahdukset\n ärsyttivät ruokahalua — sellaista naista ei ole enää tässä maailmassa.\n Mutta mene nyt kotiin, ja pidä silmäsi auki: täsmälleen kello kolme\n sinulla on kahvi pöydällä!'\n\n Juuri kun tyttö oli rientämäisillään pois, huusi isä hänet takaisin\n — ja minä olisin halunnut puristaa tuon kummallisen vanhan herran\n kättä, kun hän yhtä karkealla äänellä, joskin silmät olivat saaneet\n aivan toisen ilmeen, komensi: 'suutele minua!' Ja silloin tytär\n kavahti hänen kaulaansa, ja hänen hienot poskensa hehkuivat ilosta ja\n punastuksesta, kun isä laskien kätensä hänen leukansa alle suuteli\n häntä otsaan, jonka jälkeen hän nopeasti katosi metsätietä, ja tytär —\n pikku kili mukanaan — laskeusi mäkeä alas.\n\n Kas, siinä koko seikkailuni! Olin nähnyt ylijahtimestarin tyttärineen.\n\n Illalla menin Hjo'hon, missä viivyn vielä pari päivää silmäilläkseni\n takaisin suloiseen Ombergiin ja iltausvissa nähdäkseni, miten\n kasakkani ottelevat Vetterin ulapalla...\n\n                                                      Teidän\n                                                   Karl August.\"\n\n— Ja siinä koko seikkailu, — sanoi Agneta-rouva kiertäen kirjeen\nmoniin poimuihin. — Hän matkustaa kyllä näkemättä vestaaliaan. Voi\nminun yksinkertaista poika-parkaani, sinusta ei tule koskaan oikean\nseikkailun sankaria!\n\nMutta jätämme nyt Lindaforsin ja seuraamme Karl Augustia.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKymmenen päivää Ombergista paluunsa jälkeen Karl August oli vielä\nHjo'ssa.\n\nJoka päivä hän sanoi itsekseen: \"Huomenna pitää ajatella matkaa\",\nmutta huomispäivän tultua hän istui jälleen lempipaikallaan lehtevän\nrannan turvepenkillä, luoden silmänsä vastakkaisella rannalla olevalle\nvuorelle.\n\nHerra ties eikö paikkakunnalla yleinen sananlasku: \"ken on saanut Hjo'n\nhietaa kenkäänsä, ei hevin sieltä erkane\", vihdoin olisi toteutunut\nKarl Augustissakin, jollei hän itse eräänä päivänä, aivan omatta\nsyyttään, olisi joutunut erään arvoisan porvarin tuttavuuteen, joka\nkauan oli kiinnittänyt huomionsa yksinäiseen muukalaiseen ja nyt\nlähestyi häntä ainoastaan ystävällisestä halusta mahdollisesti tehdä\nhänelle jonkun palveluksen.\n\nPuhe kääntyi ensiksi Vetteriin, sitten Visingsöhön sekä vihdoin\nOmbergiin ja sen ihmeellisyyksiin, vaikkakin Karl August salaisesta\nvastenmielisyydestä koetti sitä karttaa. — No, — sanoi kohtelias\nkaupunkilainen, — mitä piditte, herraseni, vuorihahmoista; eivätkö ne\nolleet luonnollisia — etenkin Neitsyt?\n\n— Neitsyt? — toisti Karl August; ja jollei hän olisi muistanut\nvanhaa herraa, jolla oli salamoivat silmät ja harmahtava pörröinen\ntukka, olisi hän melkein ollut valmis lukemaan \"Yhdentoista pyökin\"\nilmestyksen niiden utukuvien joukkoon, jotka silloin tällöin\nliihoittelivat hänen mielikuvituksessaan. — Mikä kumman neitsyt? —\nkysyihän tyyntyneempänä. — Onko se saari?\n\n— Ei suinkaan, mutta itse vuoressa, meren puolella, n.s. \"Läntisten\nseinäin\" kohdalla riippuu tahi kurottautuu järven yli kumman näköisiä\nkallioita, jotka erilaisten muotojensa mukaan ovat saaneet enemmän\ntahi vähemmän sattuvia nimiä, kuten Neitsyt, Munkki, Saarnastuoli\nj.n.e. Niitä kalliohahmoja minä tarkoitan. Mutta Neitsyt ei ole mikään\nkivikuva, vaan kellertävä piirustus sileällä kallioseinämällä.\n\n— Silloin tahdon matkustaa Ombergiin vielä kerran! — huudahti Karl\nAugust hänelle aivan harvinaisella vilkkaudella. Ja ylen tyytyväisenä\nsiihen, että oli keksinyt niin hyvän verukkeen, jonka nojalla saattoi\nuudistaa käyntinsä, hän kohteliaasti hyvästeli uuden tuttavansa,\nkiitti tiedoista ja kiiruhti pois, laittaakseen kaikki matkakuntoon\nauringonnousuksi.\n\nSinä päivänä oli ilma hiostava sekä mailla että vesillä. Vetter oli\nniin levollinen ja tummansininen, että vene väkineen kaikkineen\nselvästi kuvastui sen kalvoon. Purjeiden käyttäminen ei tullut\nkysymykseen; ja päivä oli jo kulunut melko pitkälle Karl Augustin\nlähestyessä Hevossaarta.\n\nMutta ilman syytä ei Vetter ole tullut tunnetuksi oikullisesta\nvaihtelevaisuudestaan. Tuskin oli pieni tuulenpuuska alkanut pullistaa\nlerpallaan riippuvia purjeita, kun myrsky äkkiä puhkesi, ja Vetter oli\nkuin kiehuva pata.\n\nNäemme kuitenkin Karl Augustin vakavan ponnistelun jälkeen nousevan\nmaihin; ja iloisena siitä, että selviytyi onnellisesti vaarasta,\nsijoittuvan Hevossaaressa vanhaan asuntoonsa.\n\nKohta päivällisen jälkeen myrsky taukosi. Tuli jälleen täysin tyven,\nvieläpä mitä suloisin ja viehättävin ilma.\n\nSydän lämpöisenä ja avoimena luonnon vaikutelmille Karl August kulki\nlukuisain pyökki- ja lehmusholvien alitse Alvastraan päin, lakkaamatta\nharkiten keinoa, millä pääsisi ylijahtimestarin virkataloon. Mutta\nvaivasipa hän aivojaan miten hyvänsä, asia ei sittenkään hänelle\nselvinnyt. Sillä tuo peräti yksinkertainen keino, että menisi sisälle\npyytämään lasillisen vettä, tuntui hänestä jokseenkin narrimaiselta,\nkun hän kerran tuli kuuluisalta luostarilähteeltä. Mutta kuitenkin,\njollei mitään muuta ilmenisi, hän päätti voittaa ujon saamattomuutensa,\njoksi hän sitä itse nimitti: päätti astua ainakin portista\npuistikkokäytävään. Kaikki muu sai jäädä sattuman varaan.\n\nSamalla kun sankarimme kuljeksi näissä ajatuksissa ja silloin tällöin\nkoetti tutkiskella niitä käytöstään ja ulkomuotoaan koskevia pikku\netuja, joita Herra oli hänelle suonut, oli taivas alkanut tummua, ja\nilma tuli jälleen painostavaksi. Siitä hän teki sen johtopäätöksen,\nettä rajuilma ukkosineen, sateineen paremmin kuin mikään muu auttaa\nhäntä hänen pulastaan. Mutta ylijahtimestarin virkatalo oli vielä\npitkän matkan päässä, ja yhteenkasaantuvat mustat pilvipatsaat\nosoittivat kyllin selvästi, ettei tien päähän ehtinyt ennen rajuilman\ntuloa.\n\nUkkosenjyrähdys, jota seurasi voimakas pyörretuuli, antoi merkin, ja\ntuossa tuokiossa taivas oli musta kuin yö. Mutta salamat saivat sen\nliekehtimään; ne lensivät sihisten halki avaruuden; hieta tuprusi\ntomupyörteinä maantietä pitkin; ukkonen jylisi ja sade valui virtanaan.\nKarl August joudutti askeliaan ja oli iloinen saadessaan suojaa\nAlvastran luostarinraunioista.\n\nTässä hän hämmästyksellä kuunnellen ukkosen kaikua vuoressa oli\nviettänyt suunnilleen neljännestunnin ajan. Välähtipä silloin kirkas\nsalama, valaisten kaukaisemman holvin, niin että hän sen loistossa\noli tuntevinaan vaalean hameen hulmahduksen. Mutta kun muuri osui\neteen, ei hän nähnyt kyllin selvästi, menemättä avoimelle paikalle.\nSiksi hän kurottautui sen ulkopuolelle mahdollisimman pitkälle, ja —\nkiivaasti sykkivin sydämin, henkeänsä pidättäen, huomasi kauniin Alman\nkasvonpiirteet, \"Yhdentoista pyökin\" luona näkemänsä unohtumattoman\nilmestyksen — tuon tytön, johon hänen ajatuksensa aina kohdistuivat.\n\nOlkihatun asemesta, joka oli hänen jalkojensa juuressa, hän oli sitonut\nnenäliinan päänsä ympäri ja istui näin kivellä nojaten otsaansa käteen.\n\n\"Pelkääkö hän vai rukoileeko hän Jumalaa?\" kysyi Karl August. Mutta\noli miten hyvänsä, esittäytyminen tuntui hänestä yhtä sopimattomalta.\nSilloin tyttö kuitenkin kohotti päätänsä: kasvoilla oli hento kalpeus,\nsilmät olivat kyynelissä ja kädet ristissä. Hän katseli ihmeisesti\npelokkaana ympärilleen, mutta silloin Karl August ei muistanutkaan\nvetäytyä takaisin — Alma huomasi hänet ja huudahti hiljaa.\n\nNyt oli aivan mahdotonta jäädä paikoilleen, ja se olisi myöskin ollut\nsopimatonta ja anteeksiantamatonta. Hänen ensimäinen velvollisuutensa\noli rauhoittaa tyttöä. Ja juuri sen vuoksi, että nuori tyttö näytti\nniin pelokkaalta, niin kauhistuneelta, sai Karl August rohkeutta.\nReippaasti hän astui tytön eteen, ja huomatessaan hänen vapisevan sanoi\nsyvään kumartaen ja äänellä, jonka piti herättää ja joka myös herätti\nluottamusta: — Suokaa anteeksi, että matkustava vieraskin on hakenut\nturvaa täältä!\n\nAlma vastasi hymyllä, joka ilmaisi avointa, lapsellista hämin sekaista\nilahdusta.\n\n— Jos uskaltaisin tarjota palvelustani, — jatkoi Karl August, — niin\njuoksisin noutamaan hevosen ja ajopelit — ja jos saisin luvan...\n\n— Ei, ei, älkää tehkö niin! — huudahti tyttö hieman kiivaasti. — Asun\naivan lähellä; sade kai pian taukoo, ja minä menen kotiin.\n\n— Ylijahtimestarin asuntoon! — lisäsi Karl August ja punastui samalla\najatellessaan, että oli ilmaissut salaisuutensa.\n\n— Niin, isäni asuu siellä.\n\n— En tahdo vaivata! — lausui Karl August hetkisen vaitiolon jälkeen. —\nMinun on kenties mentävä takaisin kirkonholviin?\n\nAlma kohotti katseensa: hänen hienoille kasvoilleen, joissa niin\nselvästi näki veren jokaisen ailahduksen, lehahti lievä puna. — Pelkään\nkovin! — sanoi hän sekä viehättävällä että kainolla suoruudella.\n\nTuntien itsensä onnellisemmaksi kuin koskaan ennen elämässään,\nonnelliseksi sen johdosta, että oli saanut oman itsensä vuoksi\nsellaisen katseen niin viehättävältä olennolta, joka ei saattanut\naavistaa, ei välittänyt siitä, että hän oli suuren ruukin ja\nkahdenkymmenen tilan omistaja, kumartui Karl August enemmän kauniiseen\nnaapuriinsa päin.\n\nHe olivat jälleen ääneti, ainoastaan silloin tällöin lausuen yksinäisiä\nsanoja ukkosenilmasta ja sateesta, joka lakkaamatta virtasi maahan.\nJoskus he yht'aikaa silmäilivät luostariin päin, jolloin tapahtui, että\nheidän katseensa kääntyessään yhtyivät ja arasti karttoivat toisiaan.\n\nMutta silloin leimahti salama, niin terävä ja häikäisevä, että rauniot\nnäyttivät kokonaan olevan tulessa ja liekissä, ja salamaa seurasi\nräjähdys, jonka kauhea jyry kuului kauaksi ympäristöön.\n\nMuutamia minuutteja Karl August oli aivan huumaantunut. Mutta kun\näärettömän suuri pilvipatsas kohosi raunioista aivan läheltä sitä\npaikkaa, missä hän tytön kanssa seisoi, tuli hän sen verran tajuihinsa,\nettä otti hänet syliinsä ja kantoi savun ja tulen läpi tielle. Siihen\nhän ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan riensi eteenpäin mikäli omat\nvoimansa kestivät.\n\nSanaakaan sanomatta ja ääntä päästämättä Alma lepäsi hänen sylissään.\nSilloin Karl Augustin valtasi kauhea pelästys, että salama kenties oli\niskenyt tyttöön, ja hän laski taakkansa nurmikolle.\n\nTyttö oli pyörtynyt. Juuri kun Karl August avasi nauhoja ja siteitä,\njoita löysi käsiinsä, hän kuuli liiaksikin tutun äänen huutavan:\n\n— Antakaa tytön olla, antakaa tytön olla, hyvä herra! Jos jotakin on\ntekeillä, niin olenhan minä saapuvilla.\n\nNopeammin kuin jos olisi saanut kannullisen vettä tahi sangollisen\nhajuvettä heräsi Alma pelkästään siitä, että kuuli tuon äänen. Ja\nsyrjästäkatsojalle olisi varmaan ollut varsin mielenkiintoista nähdä,\nmiten erinomaisen reippaasti vanha mies keppi kädessä ja piippu suussa\nköpitti paikalle.\n\n— No, no, mitä nyt? — olivat ensimäiset sanat, jotka hän lausui jonkun\nverran tyrmistyneelle Karl Augustille. — Mitä herralla on tekemistä\nminun lapseni kanssa? Ja mitä se merkitsee, että Alma maantiellä\npyörtyy kiertävien ritarien huviksi?\n\n— Isä, — vastasi tytär änkyttäen ja katseli hellästi isäänsä, — ukkonen\niski raunioihin, minä olisin palanut sisälle, jollei — —\n\n— Loruja, palanut sisälle — joutavia. Mitä tekemistä nuorella miehellä\noli raunioissa samalla kertaa kun tyttäreni oli siellä? En pidä\ntuollaisista romaanimaisista vehkeistä!\n\n— Olisiko herra ylijahtimestari pitänyt enemmän siitä, ettei olisi enää\nlöytänyt tytärtään? — vastasi Karl August ärtyisästi.\n\nMutta tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun kuumaverinen ukko\nkimmahti niin korkealle ilmaan, että tuskin yksikään nuori mies olisi\nvoittanut häntä joustavuudessa ja ketteryydessä. — Mitä, herraseni,\n— huudahti hän ja teki muutamia käsittämättömän hauskoja eleitä, —\nsilläkö tavalla sitä nykyaikana puhutellaan minun ikäistäni miestä!\nKiitän Jumalaa, ettei minulla ole poikaa, ja niin olisi teidänkin\nisänne tehtävä, jos — tuota, tuota — jos häntä ei olisi koskaan\nkohdannut tuo vähemmän hauska huvi, että häntä sanotaan herran isäksi!\n\nNyt ei Karl August oikein tiennyt, pitikö hänen nauraa vai suuttua.\nMutta hän tahtoi ylen kernaasti saavuttaa ylijahtimestarin suosion ja\nkatsoi sen vuoksi hyväksi kohteliaasti vastata, ettei hänen isänsä\ntosin olisi menettänyt mitään sellaisessa tapauksessa, mutta että hän\nitse silloin olisi menettänyt tuttavuuden, joka hänen toivoakseen —\nsilloin Karl August rohkeasti käytti hetkeä hyväkseen — ei päättyisi\nalkuunsa.\n\n— Ahaa, suur'kiitos, miksi ei? — vastasi ylijahtimestari, joka ei\nsuinkaan näyttänyt olevan halukas mihinkään rauhanhieromisiin.\n— Kenties kuvittelette mielessänne, että minä esittäisin pikku\nnäytelmän tässä maantiellä, syleilisin ja suutelisin teitä ja pitäisin\nliikuttavan puheen, kun olette sattunut pelastamaan tyttäreni. Ei,\nälkää luulko, älkää luulko! En ole vielä niin vanha, etten aivan\nhyvin muistaisi omaa nuoruusaikaani; ja mitähän luulettekaan, herra,\nettä olisin antanut tällaisesta harvinaisen suloisesta seikkailusta:\npelastappa tyttö, kaunis kuin minun Almani, Alvastran raunioista\njyrinän, ukkosen ja salaman keskeltä — tuli ja leimaus, olen tuskin\nkuullut puhuttavan sen veroisesta onnesta! _Minä_, herra, olisin\nsaadakseni pitää tuollaista kaunotarta käsivarsillani — (tässä vilkkaan\nmiehen silmät säihkyivät vielä tulisemmin) — olisin kernaasti kantanut\nhänet, jos niin olisi tarvittu, vaikka läpi hornan kuilun!\n\n— Isä, isä! — kuiskasi Alma, nykien ukkoa takinhihasta. — Herran\nnimessä, isä!\n\n— Kas niin, karitsani, pikku kukkani, ole sinä vaiti ja kiitä\nJumalaasi, että sinulla on isä, joka ymmärtää vartioida\nkahdeksantoista-vuotiasta tyttöä! Mutta, — ja silloin hän jälleen\nkääntyi Karl Augustiin — minun täytyy nyt viedä hänet kotiin. Vielä\nkerran saan, hyvä herra, toivottaa teille onnea seikkailunne johdosta.\nJääkää hyvästi!\n\nJa ennenkuin Karl August oli ennättänyt ajatellakaan, oli onnellinen\nhetki mennyt, ja ylijahtimestari, koko paikkakunnan hyvin tunnettu ja\nomituinen ilmiö, oli tytär kainalossaan lähtenyt läheistä pikku taloa\nkohti.\n\nKarl August seisoi hetkisen mietteissään ja poistui vasta kun Alma\nkäänsi päätänsä ja vakavana sanoi hänelle hyvästi.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSiihen aikaan, jossa tämä pieni kertomus liikkuu, oli Ombergin\nkruununpuiston ylijahtimestarin virkatalo ainoastaan yksikerroksinen\neikä yhtä komea kuin nykyisin. [_Nyt_ tarkoittaa tämän kertomuksen\nkirjoittamisaikaa eli vuotta 1845, jolloin tulin Ombergissa tuntemaan\nuseimmat kertomuksessa esiintyvät henkilöt ja samalla sain peräti\nomituisen jahtimestari M——n suostumuksen siihen, että aikomaani\nkertomusta varten esittäisin hänet itsensä ilmi elävänä ja samalla\nkuvaisin hänen kotinsa sisustuksen. Kirjan valmistuttua painosta sai\nhän sen eikä ilmaissut sen johdosta vähintäkään tyytymättömyyttä.\n_Tekijä_.] Mutta vanhan jahtimestarin luja tahto, järjestystä rakastava\nluonne ja nuorekas sielu ilmeni kaikkialla, alkaen sirosti siistitystä\npihasta aina hänen omiin huoneisiinsa saakka, jotka kuvastivat kaikkein\nuskollisimmasti hänen luonnonlaatuaan.\n\nTilavaan eteiseen tultaessa oli vasemmalla keittiö — jolla tässä\ntalossa oli melkoinen tehtävänsä — oikealla vierashuoneet ja aivan\nsisäänkäytävää vastapäätä ylijahtimestarin omat huoneet, joihin kuului\niso sali ja sen takana oleva suuri huone, hänen kaikkensa.\n\nSalin oikea seinä oli kaunistettu vanhanaikaisilla pyssyillä ja\nkivääreillä. Niiden alla riippui ruutisarvia, hylkeennahkaisia\nmetsästysreppuja ja linnunsiipiä sekä haulipusseja ja luodinmittareita,\njotka kaikki olivat järjestetyt mitä suurimmalla huolella ja aistilla.\nJa saman seinän peränurkassa seisoi kaksin jaloin suuri, täytetty karhu\ntodistamassa nuorempien päivien urotöistä. Lukuisat metsästyskompeet\nja pari pienehköä kirjahyllyä, joissa oli romaaneja ja vanhoja\nrunoteoksia, täyttivät muut seinät. Huonekaluina, jotka olivat raskaita\nja vanhanaikaisia, oli korkeareunaisia nahkapäällyksisiä tuoleja ja\nikkunan ääressä iso pöytä täynnä ruukkuja, joissa kaikenlaiset kasvit\nkukoistivat.\n\nAstuessamme nyt kynnyksen yli itse pyhäkköön, saavumme valoisaan\nja hauskaan huoneeseen. Uunin vieressä, sen ja telttasängyn\nvälisellä ahtaammalla paikalla, näkyi muutamia valiopyssyjä, ja\nniiden alla taas ne metsästysreput ja ruutisarvet, jotka olivat\nonnistuneet saamaan suosion, sekä matkalaukku, näköputki, kaksi\nhattua, ryhmysauva, jahtitorvi, pari pistoolia ja muutamia piiskoja.\nAsiaanperehtymättömästä tämä kokoelma kenties tuntuu hieman\nkokoonhaalitulta, mutta se, joka tunsi omistajan jokapäiväiset tavat,\ntiesi että jokaisella esineellä oli — hänen makunsa ja tarpeensa\nmukaan — määrätty paikkansa, sama tänään kuin eilenkin, ja eilen\nsama kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Vastapäätä, uunin toisella\npuolella, riippui muutamia harvinaisia keppejä piippuhyllyn vieressä.\nToisen ikkunan edessä oleva ylijahtimestarin pöytä sekä tilava hylly,\njonka jokaisella paperikimpulla oli oma otsikkonsa, olivat vanhan\nherran kapineiksi harvinaisen pölyttömät ja puhtaat. Toisen ikkunan\nkohdalla olevalla avatulla pöydällä oli vierekkäin kaikkein uusimman\nkirjallisuuden tuotteita, kirjoja ja lentolehtisiä, jotka siinä saivat\nolla aikansa: määrättyjen ajanjaksojen kuluttua, — kenties tapahtui\nse myöskin määrätyllä kellonlyönnillä — vietiin ne joko ulompaan\nhuoneeseen \"romaaniroskan\" joukkoon tahi pistettiin kauniiseen\nkirjakaappiin, jossa oli kaikenlaisia aineita käsitteleviä tieteellisiä\nvalikoimia; ylijahtimestari oli tietorikas mies, joka seurasi aikaansa\nja piti arvonsa mukaisena tuntea etenkin oman maansa kirjailijat,\nsuurimmasta nimestä kaikkein vähäpätöisimpään. Ja erikoisen pöydän\ntaakse asetetulla pehmeällä sohvalla — ukko rakasti mukavuuttaan — sai\nhän päivällislevollaan sanomalehdistä uneksia päivänuutisista, joita\nhän kernaasti seurasi.\n\nSohvan yläpuolella oli maalaus, vanhan herran ihastus. Se kuvasi\nkaunista naista, joka aamupuvussaan sitoi sukkanauhaansa.\nYlijahtimestari, joka nuoruudessaan oli ollut ja oli vieläkin suuri\nnaistenihailija, oli — niin hän itse kertoi — kerran Medevin lähteellä,\nvuosikausia sitten, nähnyt naisen, jonka ulkomuotoon hän siinä määrin\nihastui, että houkutteli erään siellä samalla kertaa oleskelleen\ntaiteilijan salaa valokuvaamaan hänet, mutta 'kainon soveliaassa'\nasennossa, jonka maalari itse sai valita. \"Se riippui tässä juuri\nsamalla paikalla\", sanoi ukko, \"kun hänen miehensä vuoden kuluttua,\ntehdessään retken vuorille, pistäytyi luokseni. 'Hitto vie, miten tuo\non vaimoni näköinen', huudahti hän luotuaan ensi silmäyksen tauluun.\n'Niin, niin, saattaa olla', vastasin minä.\" —\n\n— En tiedä, tunsiko hän siinä ruudinsavua. Ja silloin ukko siveli\nvälinpitämättömänä leukaansa, mutta veitikkamainen hymy leikki hänen\nmustissa silmissään.\n\nYlijahtimestari oli vasta vähän varttuneemmalla iällään mennyt\nnaimisiin, mutta silloin tehnyt niin onnellisen valinnan, ettei hän\nkoskaan lakannut kaipaamasta autuaasti nukkunutta vaimoaan, joka nyt\noli kaksi vuotta levännyt haudassa. Ja arvon hän ansaitsikin siitä\nhellyydestä, siitä erinomaisesta hienoudesta, jolla hän ymmärsi\narvioida miehensä omituisuuksia, sekä siitä huolellisuudesta, jolla\nhän, vastoin luontoaan, koetti muodostaa itseänsä sellaiseksi, että\nosasi miellyttää miestään, kun tämä ei koskaan olisi kyennyt nauttimaan\nkotoista onnea vaimonsa kanssa, jollei tämä olisi antanut hänelle\ntilaisuutta väittelemään ja suuttumaan ainakin viidesti päivässä.\n\"Juuri erilaiset luonteet ovat kodin sopusointu ja höyste!\" oli hänen\nlausepartensa.\n\nKävi kasku — vieläkin tunnettu — että heidän hääpäivänsä\nviidennenkolmatta vuosipäivän lähestyessä ja vaimon ilmaistessa\nhalunsa viettää hopeahäitä, ylijahtimestari oli vastannut: \"Ei,\nmuoriseni, odottakaamme vielä viisi vuotta, niin saamme viettää\nkolmikymmenvuotisen sodan muistoa!...\" Mutta kelpo emäntä ei saanut\nviettää hopeahäitänsä ja vielä vähemmin kolmikymmenvuotisen sotansa\nmuistopäivää: hän kuoli vuotta ennen ensinmainittua; ja ukko suri\nhäntä niin syvästi, ettei ensimäiseen puoleen vuoteen ollut edes\nentisensä varjokaan. Mutta leskivuoden umpeen mentyä hän oli — väkisin\nvoittamalla surunsa — saavuttanut entisen voimansa; ja joskin hän yksin\nmetsissä vaeltaessaan silloin tällöin tunsi kaipaavansa Mariaansa, niin\nei hän kuitenkaan puhunut vainajasta useammin kuin surkutellessaan\nkaikkea sitä, mikä hänen kuoltuaan oli joutunut epäkuntoon.\n\nVaikka Alma, hänen silmäteränsä, siihen aikaan olisi saattanut ottaa\nhuostaansa kodin sisäisen hoidon, ylijahtimestari ei kuitenkaan\nmillään muotoa siihen tyytynyt. Netta-neiti oli laajalti tunnettu\nripeäksi kaikissa naisten tehtävissä, jonka vuoksi hänet valittiin\nkodin johtajattareksi.\n\nMutta palatkaamme nyt kertomukseemme ja siihen päivään, jona Karl\nAugustilla oli seikkailunsa Alvastrassa.\n\nTehtyään iltapäivä-kävelynsä eläintarhaan ylijahtimestari oli\nukkosilman vuoksi rientänyt kotiin tavallista nopeammin ja saanut\ntietää Alman pari tuntia sitten lähteneen \"raunioille\".\n\n— Siunaa ja varjele, — karjaisi ylijahtimestari, kiihdyksissään\nsiitä, että tiesi lemmikkinsä olevan vaarassa, — siunaa ja varjele,\nmikä onnettomuus sentään miehelle, että on menettänyt vaimonsa! Äiti\nei olisi varmaankaan päästänyt ulos tyttö-riepuaan siksi hauteisessa\nilmassa, että sen, jolla on tavallinen järki, olisi pitänyt ymmärtää,\nmitä oli tulossa!\n\nSe tila, missä vanha herra näki Almansa, ynnä miehisen seuralaisen\nläsnäolo olivat syynä hänen nyrpeyteensä Karl Augustia kohtaan. Ukko\nei säästänyt mitään vaivoja estääkseen nuoria herroja saapumasta\ntaloon, sillä hänen lempiajatuksekseen oli muodostunut naittaa tyttö\nvanhalle, rikkaalle majurille, jonka rehellinen luonne, mikä oli\nylijahtimestarille perinpohjin tuttu, takasi hänelle Alman vastaisen\nonnen varmemmin kuin minkään nuoren miehen valat ja vakuutukset.\n\"Rakkaudenhuuma\", sanoi ukko itselleen ja Netta-neidille, joka\nsai osansa hänen isällisestä huolenpidostaan, \"rakkaudenhuuma on\nmaljallinen sokerijuomaa, ainoastaan löyhää vaahtoa. Mutta ystävyys,\nkunnioitus ja uskollisuus, kas siinä on itse elämänmehu; ja avioliitto,\njoka siihen perustuu, kukkii ja kukoistaa aina, jollei nimittäin\" —\ntästä edellytyksestä johtui, että ylijahtimestari koetti karkoittaa\nkaikki nuoret miehet talostaan — \"jollei aikaisemmin ole maistellut\ntuota sokerijuomaa ja mieltynyt siihen!\"...\n\n— No, lapseni, miten se juttu oikeastaan oli? — kysyi vanha herra\nmyöhemmin illalla ajaessaan Alman keralla talonpoikaistalosta\nlainatuilla rattailla — et kai ollut raunioilla yhdessä muukalaisen\nkanssa?\n\n— Olin hetkisen, isä. Hän oli myöskin hakenut suojaa raunioista; ja\nnähdessään vilahdukselta minut ja huomatessaan pelkääväni tuli hän\nvarsin kohteliaasti luokseni. Heti senjälkeen salama löi maahan —\nenempää en tiedä.\n\n— Enempää siinä ei ollutkaan tietämistä! — vastasi ylijahtimestari\njonkun verran rauhoittuneena. — Mutta sepä oli nokkaviisas poika!\n\n— Ah, isä, ei hän sellainen ollut! — uskalsi Alma lausua, ensi kerran\nvastustaen isäänsä.\n\n— Häh? — kivahti ukko singauttaen tyttäreensä pari säkenöivää silmäystä.\n\nMutta Alma oli samassa menettänyt rohkeutensa kaikkeen puolustukseen.\nHänellä oli kuitenkin eräs ase: — Minä voin niin pahoin, — sanoi hän, —\nminua viluttaa!\n\n— Lapsi-parka. — Ja hellästi hän kietoi toisen käsivartensa Alman\nvyötäisten ympäri, hoputtaen samalla hevosta oikealla. Mutta nyt,\nsamalla kun sade yhtämittaa valui virtanaan, ilmestyi kaikeksi onneksi\nlohdutuksen enkeli, itse Netta-neiti, joka pikkuvaunujen ajopukilla\nistuen tuli vinhaa vauhtia heitä vastaan; ja jo pitkän matkan päästä,\nheti toisensa huomattuaan, alkoivat hän ja ylijahtimestari päätä\nnyökyttämällä keskinäisen sähköttämisen, merkiksi että kaikki oli\nkunnossa.\n\nAlma työnnettiin vaunuihin, ja niin ajettiin kotiin. Jäätyään yksin\nsiksi aikaa, kun isä pukeutui ja Neta-täti keitti juhannuskukkateetä,\najatteli Alma yksinomaan vierasta ja miten tämä ilmestyi raunioille\njuuri siinä hetkessä, kun hän oli menehtymäisillään levottomuudesta ja\nhämmästyksestä ja ennen kaikkea toivoi juuri sitä, että joku ihminen\nolisi hänen seuranaan. Hän koetti kyllä, kuten kainolle neidolle\nsopiikin, karkoittaa mielestään nuoren miehen kauniin ulkomuodon ja\nsen kohteliaan hienon tavan, millä toinen häntä puhutteli (hänhän\ntahtoi muistaa vierasta ainoastaan pelastajanaan), mutta ajatellessaan\njälleen, miten isä kohteli henkilöä, joka oli tehnyt hänelle niin\nsuuren palveluksen, vapisi hän tuskasta. Mitä mahtoikaan vieras\najatella moisesta kiittämättömyydestä! Ja hän toivoi sydämensä\npohjasta, että kerran — mutta se oli kaiketikin turha toivo — saisi\nitse tilaisuuden kiittää häntä.\n\nTämän johdannon jälkeen Alma alkoi mietiskellä, missä nuori mies mahtoi\npaikkakunnalla majailla. Oliko hän tullut maanteitse ja ainoastaan\nohimennen käynyt Alvastrassa, vai oliko kenties saapunut vesitse ja\noleskeli vielä Hevossaaressa? Miten sanomattoman mielellään Alma\nolisikaan tahtonut tietää kaiken tämän, mutta hän ei nähnyt mitään\nuteliaisuuden tyydyttämiskeinoa, jonka vuoksi hän korvasi vahingon\nmielikuvissaan.\n\n— Rakas Alma-kulta, tiedätkö kuka tänne on tullut sateessa? — kysyi\nNeta-täti pitäen saunamoteekuppia lähellä Alman huulia. — Arvaappa!\n\nMutta Alma ei uskaltanut arvata. Päättäen siitä, mitä oli tapahtunut,\nei se voinut olla tuo vieras nuorukainen. Mutta miksi täti yhtäkaikki\nnäytti niin veitikkamaiselta?\n\n— Etpä saata arvata, pikku huitukka, mutta minä näen silmistäsi, että\nolet kuitenkin arvannut!\n\n— Laskette leikkiä, täti.\n\n— Kas niin, — minä en laske leikkiä — juopa nyt pohjaan asti, niin saat\nkuulla, että itse majuri on täällä!\n\n— _Majuri?_ — toisti Alma verkalleen eikä suinkaan ihastuneena. — Vai\nniin, majuriko vain —\n\n— No onko kuultu kummempaa! Sinäkö et ihastuisi majurin tulosta —\nmajurin, joka on niin komea, että ehkä näyttää komeammalta kuin\nkuningas itse!\n\n— Pidän kyllä hyvin paljon majurista, mutta eihän ole kovinkaan kumma,\nettä hän tuli tänne; olihan hän täällä viime viikollakin!\n\n— Juuri sitä merkillisempää se on. Se, joka käy niin usein samassa\npaikassa, ei käy asiatta.\n\n— Ette kai, täti, tahdo sanoa, että hän matkustaa minun tähteni?\n\n— Oletko hullu, tyttö; kenenkäs tähden sitten? Saatan sanoa sinulle,\n— jos sitä asiaa millään tavoin epäilet, että hän kulkee juuri sinun\ntähtesi, ja sinä kyllä pian, jos muuten ymmärrän ajan merkit, kuulet\nsen hänen omasta suustansa.\n\nAlma oli vähällä huutaa: \"Luoja moisesta varjelkoon!\" mutta muisti\nNeta-neidin juoruamistaipumuksia ja hillitsi itsensä. Sellaisen\nmielenilmaisun voisi täti lennättää isälle; ja isä, jollei hän ennen\nollut ajatellut sinne päin — Alma ei tiennyt, että isä jo aikoja\nsitten oli ajatellut ja päättänyt — juuri silloin innostuisi asiaan\nja katselisi sitä sen kaikkein edullisimmalta puolelta. Ottaen avuksi\nhieman naisviekkautta hän sen vuoksi vastasi, ettei hän koskaan uskoisi\nhänenlaisensa vähäpätöisen tytön vetävän puoleensa majurin huomiota.\n\nTyytyväisenä vastaukseen, joka niin hyvin soveltui ujolle neidolle,\nläksi Neta-täti keittiöstä.\n\nMutta Alma ajatteli: \"Ei majuria, ei majuria ilmoisna ikänä — — —\"\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nSamalla aikaa kun tämä tapahtui ylijahtimestarin virkatalossa vaelsi\nKarl August haaveellisempana kuin koskaan ennen takaisin Hevossaareen.\nAlman kuva ei nyt ainoastaan liihoitellut hänen _ympärillään_; se oli\nmyöskin kirkkaana ja selvänä syöpynyt hänen sisäiseen näkemykseensä.\n\nIsän omituinen ja — mikäli Karl Augustin oli syytä päätellä — karkea\nkäytös saattoi hänet levottomaksi ainoastaan mikäli se vaikeutti\ntyttären tapaamista, ja tältä näkökannalta hän oli ylen pahoillaan\nsiitä onnettomuudesta, ettei hän ollut vähääkään mieluinen vanhalle\nherralle. Kuitenkin oli Karl Augustilla kyllin arvostelukykyä\nvoidakseen olla vakuutettu siitä, että sellainen mies, miksi\nylijahtimestari oli osoittautunut, ei ollut ilkeä eikä sivistymätön,\nvaan ainoastaan erilainen kuin muut: omituinen, samalla äreä ja pirteä\nukko, joka tahtoi taivuttaa koko maailman oman mielensä mukaan.\n\nPäättäen joka tapauksessa jäädä Hevossaareen pariksi päiväksi Karl\nAugust laittoi olonsa mahdollisimman mukavaksi; ja juuri aikoessaan\nottaa esille kirjoitusneuvonsa huomasi hän ikkunasta pojan, jolla oli\nkirje kädessä. Aavistaen parasta Karl August juoksi pihalle, missä\nsanantuoja kysyi \"tämäkö se _herra_ on?\"\n\n— Niin, se on minulle, — sanoi Karl August luettuaan\npäällekirjoituksen: \"K.K.H. Raunioilla vaeltavalle ritarille\"... —\nOdotappa hetkinen, poikani! — pyysi hän ja kiiruhti sisälle lukemaan\näkkiarvaamatta saamaansa sanomaa, miettien mielessään, olisiko siinä\nanteeksipyyntö vaiko uusi onnentoivotus. Sinetti singahti auki, ja Karl\nAugust silmäsi seuraavat rivit:\n\n \"Koska en tiedä, kenelle minulla on kunnia kirjoittaa, saatte, hyvä\n herra, tyytyä siihen, että sekä päällekirjoitukseen että otsikkoon\n merkitsen K.K.H. Tämän lipun tarkoituksena on kuitenkin pyyntö, että\n Te, hyvä herra, jos oleskelunne Ombergissa kestää yli huomispäivän,\n silloin suvaitsisitte läsnäolollanne kunnioittaa yksinkertaista\n päivällispöytääni. Syön päivällisen täsmälleen kello 2; ja ilman\n ollessa suotuisa on minulla iltapäivällä ilo näyttää Teille, hyvä\n herra, paikkakunnan merkillisyyksiä.\n\n                                                      Nils B.\"\n\nJoskaan tätä ei suinkaan saattanut sanoa onnentoivotukseksi enempää\nkuin anteeksipyynnöksikään, oli Karl August kuitenkin sydämensä\npohjasta tyytyväinen, sillä hän piti sellaista kirjettä, kun se oli\ntuollaisen miehen lähettämä, oikeana sovinnontarjouksena. Mutta nyt\nhänen täytyi hillitä ilonsa ajatellessaan vastausta.\n\nMihin tapaan hän sen kirjoittaisi vai riittäisikö suullinen kiitos?\nEi, se ei käynyt päinsä, kirjoittaa hänen täytyi! Ja ensi kerran\neläissään Karl August tunsi olevansa pulassa sen johdosta, ettei\nhänellä ollut mitään _arvonimeä_. Kuuluihan \"Karl August Kemner\" kovin\ntyhjältä, varsinkin kun ylijahtimestarin oli mahdoton tietää, että\nsille antoi merkityksen ruukki ja kaksikymmentä tilaa. Ja pelko, että\nhän vielä kerran joutuisi epäedulliseen asemaan, sai hänet ottamaan sen\narvonimen, joka hänelle jo kotona kohteliaisuudesta ja hänen kiusakseen\noli annettu: _ruukinpatruuna_ Kemner ei kuulunut niinkään hullulta;\nja vaikkakin Karl August punastui korviaan myöten siitä, että vasta\n_tänään_ oli tehnyt sen keksinnön, mukautui hän kuitenkin siihen.\nRuukkihan oli joka tapauksessa joutuva hänelle, ja niinpä vastaus oli\nseuraava:\n\n \"Koska olen päättänyt oleskella tällä paikkakunnalla viikon ajan, saan\n mitä nöyrimmin kiittää Teitä, herra ylijahtimestari, kohteliaasta\n kutsustanne ja ilmoittaa, että minä suurimmalla ilolla olen saapuva.\n\n                                              Karl August Kemner,\n                                              ruukinpatruuna.\"\n\nKirjelipun ohella sai lähetti, jonka tuli jättää kirje tai oikeammin\njoka oli tuonut kutsukortin, juomarahaa kaksi pankkoriksiä,\njotka sivumennen sanoen pojan palatessa selvästi ilmenivätkin\nylijahtimestarille.\n\nTärkeän postin lähdettyä Karl August koetti kuluttaa aikaansa\nmietiskelyllä — kirjettä vanhemmille ei nyt kannattanut ajatella —\nmutta hänellä ei ollut mitään rauhaa sisällä eikä ulkona; koskaan hän\nei ollut vielä tuntenut sellaista sielunjännitystä.\n\nYöllä, saman levottomuuden pitäessä häntä valveilla, tuotti hänelle\nsuuria huolia keksimänsä ruukinpatruunan arvonimi ja ne ikävyydet,\njoita se saattoi hänelle tuottaa, jos ylijahtimestari, kuten oli varsin\nluultavaa, tekisi hänelle kaikenlaisia pulmallisia kysymyksiä ruukin\noloista, jotka hänen luonnollisesti arveltiin tuntevan — _hänen_, joka\nei tiennyt juuri mitään, ei edes raudan nykyisin käypää hintaa. Mitä\nKarl August, joka niin usein oli ollut kuuro isänsä perinpohjaisille\nesityksille, olisikaan tahtonut antaa saadakseen vielä tämän yön\nkeskustella hänen kanssaan! Karl August olisi nyt ollut isänsä\ntarkkaavaisin kuuntelija. Minkä riemun se olisikaan tuottanut!\n\nUneton yö auttoi häntä ainakin aamu-unella lyhentämään osan seuraavassa\naamupäivästä. Loppuosan hän käytti pukemiseen, ja kello yhdeltä hän\nläksi matkaan majatalon parhailla rattailla.\n\nSamassa kun hevonen rattaineen oli kääntynyt takaisin ylijahtimestarin\nvirkatalon portilta ja paraikaa hölkytti kotiin, avasi Karl August\nvarsin hiljaa kaipaamansa Edenin pääsytien.\n\nHän sekä toivoi että pelkäsi, että Alma olisi hänen ensimäinen\nvastaantulijansa. Mutta siinä hänen sekä toivonsa että pelkonsa\noli turha, sillä ylijahtimestari itse seisoi kuistilla, hienona,\nmuhoilevana ja kumarrellen.\n\n— Päivää, herra ruukinpatruuna, tervetuloa arkiaterialle! En tiedä mitä\nhyvää Neta-neiti — hän on kotihirviöni... kodinhoitajattareni piti\nminun sanoa — aikoo meille antaa; mutta sen verran voin jo edeltäkäsin\nkavaltaa, että hän ei koskaan tee itseänsä syypääksi ylellisyyteen.\n\n— Yksinkertaisinkin ateria, — vakuutti Karl August sillaikaa kun\nhänellä oli kunnia pudistaa ylijahtimestarin kättä, — on ylellisyyttä\nminulle: en suurestikaan harrasta pöytänautintoja.\n\n— Vai niin, vai ette — herra ruukinpatruuna on sitten kenties sitä\nsuurempi muitten huvien harrastaja, mitä, häh? Niin, niin, tunnen kyllä\nnykyaikaiset nuoret herrat... Mutta astukaa sisälle, astukaa sisälle,\nminulla on täällä eräs, joka tahtoo sanoa herralle jonkun ystävällisen\nsanan eilispäivän tapauksen johdosta.\n\nKarl August tunsi veren kiivaasti kuohahtavan suonissaan. Oi, miltä\nhän näyttäisikään, tuo viehättävä Alma, — tulisiko hän ujona ja arkana\nvaiko kohotetuin katsein häntä vastaan?\n\nItse uskalsi Karl August tuskin silmiänsä nostaa seuratessaan isäntää\nvierashuoneeseen. Hän ei kyennyt eroittamaan yhtään esinettä. —\nRuukinpatruuna Kemner! — esitteli ylijahtimestari. Vasta silloin Karl\nAugust rohkaisi mielensä ja avasi silmänsä, mutta punastui ja nolostui\nsanomattomasti, kun tytön sijasta kookas, vanhahko soturi reippaasti\nojensi kätensä ja esittelyn jälkiosa suhisi hänen korvissaan: — Majuri\nKling, naapurini ja paras ystäväni!\n\n— Minua ilahduttaa, — sanoi majuri äänellä, jossa oli mitä\nhyväntahtoisin sävy, — että saan lausua herra ruukinpatruunalle\nottavani osaa mitä lämpimimmin siihen kiitollisuuteen, jonka tämä hyvä\nystäväni arvatakseni jo aikaa sitten on lausunut.\n\n— Kas niin, kas niin, — keskeytti ylijahtimestari, — emme puhu enää\nviimevuotisesta lumesta: älköön koskaan vatvottako samaa asiaa niin\nkauan, että se käy väsyttäväksi! Pakisin eilen pari sanaa kahden kesken\nylä-ilmojen isälle — (ylijahtimestari viittasi taivaalle) — ja pöydässä\njuomme maljan: olen sanonut Neta-neidille, että hän saattaa kustantaa\nmeille pullollisen oikeata vanhaa madeiraa!\n\n— Kelpo isännällämme on omat pikku omituisuutensa, mutta jospa, herra\nruukinpatruuna, tuntisitte hänet niin hyvin kuin minä ja...\n\n— Ohoh, ei, ei, — puuttui ylijahtimestari innokkaasti päätään\nnyökytellen puheeseen, — älkäämme huoliko tehdä anteeksipyyntöjä\nisännän puolesta — mitä, häh, majuri, enkö osaa itse puhua puolestani?\nNo, herra ruukinpatruuna, rautaako vai paperia vai mitä hyvää teidän\nruukissanne valmistetaan?\n\n— Rautaa, herra ylijahtimestari.\n\n— No, sehän on käypää tavaraa — ja missä on ruukki?\n\n— Södermanlannissa. Vanhempani asuvat siellä. Maatila on kauan kulkenut\nsukuperintönämme, ja korkein toivomukseni on, että olisi vielä kaukana\nse aika, jolloin se siirtyy minulle. Olen iloinen siitä, että isäni\nhallitsee kaikkea — olen pikemmin oppilas kuin hänen täydellinen\nauttajansa, ja pidän sen vuoksi arvonimeä enemmän turhanpäiväisenä\nkoristeena, jonka kernaammin unohdan, milloin en käytä sitä\nilmoituksena.\n\n— Se on miehekäs ja avoin huomautus meidän aikamme nuorison lausumaksi.\nOletteko ainoa lapsi, herra Kemner?\n\n— Olen ainoana elossa neljästä sisaruksesta.\n\n— Aivan samoin kuin minun tyttäreni. Vaimo-vainajani — oivallisin\nnainen, mitä maa on koskaan kantanut — lahjoitti minulle neljä tytärtä.\nJuuri siinä kohden hän teki enimmin minun mieltäni vastaan. Minä sanoin\njoka kerta, etten hyväksynyt mitään tytön tynkiä, vaan tahdoin pojan;\nmutta hän niskuroitsi, ja niin sain pitää hyvänäni pelkkiä hameita —\nno, enpä olisi pahoillani, jos ne olisivat minulla nyt kaikkityyni.\nMutta hinkuyskä, tulirokko ja mitä hittoja ne kaikki ovatkaan, poimi\npois toisen toisensa perään, kunnes minulla vihdoin oli ainoastaan Alma\njäljellä. Ja minä pelkäsin kuin jänis, että hänenkin kävisi samoin;\nmutta Herra näki, miten kaduin entistä nurinaani, ja antoi minun pitää\ntyttölapsen, joka puhuakseni suuni puhtaaksi on minun silmäteräni...\n— Näin sanoen ylijahtimestari veti kellon taskustaan, — Kello on\nnyt kolme minuuttia vailla kaksi, on aika katsoa, totellaanko minua\ntalossani!\n\nHerrat astuivat saliin, missä Neta-neiti niiaillen seisoi toisessa\npäässä pöytää, tulenvärisillä nauhoilla somistetussa myssyssä ja musta\nbomaseehame yllänsä. Mutta ketään muuta ei näkynyt, ja luodessaan\npöytään nopean silmäyksen Karl August huomasi ihmeekseen, että se oli\nkatettukin ainoastaan neljälle hengelle.\n\n— Puuttuuko mitään? — kysyi ylijahtimestari, ja mustat silmät loivat\nveitikkamaisen katseen nuoreen vieraaseen. Perin nolona tämä tarttui\nvesikarahviin, ja ylijahtimestari kuvasi kaunopuheisesti viinapöydän\nääressä Ombergin veden oivallisuutta;! siitä hän sai taas aihetta\nkertoa jutun metsänneidoista, joiden sanottiin joka aamu hautelevan\npienoisia jalkojaan herttaisessa lähteessä, mistä vesi noudettiin.\n\n— No, veli on kai käynyt heitä tervehtämässä pukeutumishetkellä? —\nkysyi majuri pöytään istuttaessa.\n\n— Olen kyllä lähtenyt ulos epälukuisina aamuina, mutta noilla\nviehkeillä neitosilla on omat tähystäjänsä, jotka ovat huomanneet\nseitsemänkymmentä ikävuottani, ja näin vanhalle eivät metsän-, veden-\ntahi maanneidot enää juuri välitä keimailla. En ole silti menettänyt\nryhtiäni, vaan lohdutan sensijaan itseäni viehättävällä ystävälläni,\nkotoisella Neta-neidollani, joka myöskin puolestaan osoittaa minulle\nkaikkea sitä myötätuntoisuutta, mitä olen ansainnut.\n\n— Ylijahtimestari on aina leikkisä sekä sopivaan että sopimattomaan\naikaan, — vastasi Neta-neiti säilyttäen kaiken mahdollisen\nmielenmalttinsa, mutta käsi vapisi kuitenkin, niin että lihaliemi, jota\nhän oli ammentamassa lautasille, oli vähällä läikkyä pöytäliinalle.\n\n— Luulen totisesti lihaliemen joutuneen lainehtimaan, — sanoi\nylijahtimestari tekeytyneen ystävällisellä äänellä. — Onkohan ruuvi\nirtautunut liemikauhan varresta?\n\nNeta-neiti ei vastannut sanaakaan, varoessaan vastaamasta liian paljoa.\n\nYlijahtimestari siirtyi toiseen aineeseen: hän alkoi jutella\nmetsästyksestä ja kertoi, miten hän kerran itse oli tehnyt matkan\nTukholmaan, mukanaan pari ammuttua hirveä, joilla hänen entisaikaisen\nsukkeluutensa mukaan oli aivan yhtä komeat sarvet kuin...\n\nKaikeksi onneksi Neta-neidillä oli se hyvä ymmärrys, että hän\njoudutti paistia, jota ukko aina itse leikkasi, ja siten tarina\nkeskeytyi alkuunsa, Karl Augustin mielihyväksi, hän kun ei pitänyt\neräänlaatuisista väljähtyneistä kaskuista.\n\nPaistin mukana tuli luvattu madeira, jonka näkeminen elähdytti isännän\npitämään hilpeän puheen; sen loppuna oli kuitenkin muutamia vakavia,\nsydämestä lähteneitä sanoja vieraalle.\n\nMutta Alman poissaolosta ei puhuttu; ja turhaan Karl August\nodotti saavansa iltapäivällä jotakin valaistusta asiaan. Hän ei\nenää ollenkaan pelännyt tytön tapaamista. Ylijahtimestari kävi\nsillävälin yhä kohteliaammaksi ja kohteliaammaksi. Herrat kutsuttiin\nhänen yksityishuoneeseensa juomaan kahvia ja tupakoimaan. Kaikki\nharvinaisuudet katseltiin, jokaisella esineellä oli vaiheensa, jotka\nomistaja muisti kertoa. Kun oli tehty retki vuorelle, päättyi viimein\nilta, — eikä Almaa vieläkään näkynyt.\n\nKarl Augustin oli mahdoton kysyä. Hänen täytyi vihdoin sanoa hyvästi\nja ilman paluun toivoa, sillä joskin hän pari kertaa oli maininnut\noleskelevansa vielä viikon paikkakunnalla, ei ylijahtimestari ollut\nsitä kuulevinansakaan, vaan portilla erottaessa muitta mutkitta\ntoivotti vieraalleen onnellista matkaa, ilmaisten ilonsa tämän\nlyhyen tuttavuuden johdosta ja pyytäen, että herra ruukinpatruuna\npalauttaessaan mieleensä Ombergin matkan myöskin muistelisi vanhaa\nylijahtimestaria.\n\n— En koskaan, — sanoi Karl August jonkun verran kiihkeästi, — en\nkoskaan saata unohtaa Ombergissa käyntiäni enkä... enkä tapausta\nAlvastrassa. — — Toivoakseni ei mikään pahoinvointi...\n\n— Ei, ei, ei, ainoastaan vähän säikähdyksen jälkivaikutusta, joka ei\nmerkitse sen enempää... Mutta harvoinpa näkee taivasta tuollaisena!\nTiedättekö, herra ruukinpatruuna, minä olen aina väittänyt: missään\nmuualla ei saa nähdä niin ihanaa iltaruskoa ja niin kirkasta vettä kuin\ntäällä. Omberg on paratiisi.\n\n— Ja herra ylijahtimestari vartioi itse sen porttia, — uskalsi Karl\nAugust lausua.\n\nYlijahtimestari nauroi ja näytti olevan huomautuksesta hyvillään: hän\nsiveli leukaansa ja veti kokoon suupielensä, kuten aina hyvällä päällä\nollessaan, ja sanoi leikillisesti: — Portinvartijan tehtävä ei olekaan\nihan helppo. Mutta tulkaa vuoden kuluttua, niin kaikki paratiisin\nportit ovat selkoselällään.\n\n— Mitä se merkitsee? — kysyi Karl August huonosti salaten kiivauttaan.\n\n— Oh, ei mitään muuta, — sanoi ylijahtimestari, — kuin että\nparatiisilintu lienee silloin muuttanut majaa... Mutta minä viivytän\nherra ruukinpatruunaa — kiitos vielä kerran hauskasta seurasta!\n\nJa paiskaten voimakkaasti kättä ukko kääntyi takaisin, jättäen Karl\nAugustin portille, mihin hän hetkiseksi jäi seisomaan haluttomana\nlähtemään paikasta, johon hän jo oli niin suuresti kiintynyt. Mutta\npelko, että hänet huomattaisiin, voitti lopullisesti viipymishalun;\nportti sulkeutui hiljaa — ja Karl August seisoi karkoitettuna Edenistä.\n\n\n\n\nIX.\n\n\n— Miten pikku tyttöseni tänä iltana jaksaa, — onko hän niin reipas,\nettä saatamme tehdä pienen kävelyretken? — kysyi ylijahtimestari\nastuessaan Alman huoneeseen.\n\n— Minähän voin erinomaisesti, isä, — vastasi Alma. — Ja olenhan\nmakuulla ainoastaan sen vuoksi, että sinä käskit minun levätä!\n\n— Eikä isä käske mitään muuta kuin minkä hänen viisautensa hyväksyy.\nVuoteesta ei nousta äkkiä aamulla, kun illalla on juonut pari kuppia\njuhannuskukka-teetä, — sellaista on kartettava, jos tahtoo säilyttää\nterveytensä ja poskiensa ruusut.\n\n— No, nyt saan siis nousta ylös, isä-kulta? Minun on ihan ikävä\nKultakäpälää — (tämä oli Alman pikku vuohen nimi) — ja olenpa varma,\nettä sekin on ikävissään, kun ei ole nähnyt minua eilisestä saakka.\n\n— On toinenkin, joka sinua kaipaa, nimittäin kunnon majurimme täällä.\nNiin, ja tosiaankin, olin vähällä unohtaa sanoa, että vieras, joka\nauttoi sinut raunioista, on myöskin ollut päivällisellä.\n\n— Eihän — lasket leikkiä, isä?\n\n— Miksi niin? Lähetin hänelle eilis-iltana kirjelipun ja kutsuin hänet\nyksinkertaiselle päivälliselle.\n\n— Onko hän vielä täällä?\n\n— Ei, hän läksi äsken. Hän on ruukinpatruunan poika Södermanlannista.\n\n— Ja miksi minä en saanut tietää, että hän oli täällä, — miksi en\nsaanut pukeutua mennäkseni sisälle häntä kiittämään?\n\nEikä Alma saattanut pidättää mielipahansa ilmettä: se ilmeni hänen\näänensä harvinaisesta noususta ja poskiensa väristä.\n\n— Mitä nyt? — huudahti ylijahtimestari ällistyneenä. — Tahtooko neiti\npitää kotikuulustelua isänsä kanssa, jos tämä uskaltaa kutsua luokseen\nvieraan, kysymättä neuvoa tyttäreltään, tahi unohtaa kutsua häntä\nmukaan milloin se ei ole tarpeellista!\n\n— Mutta miksi, isä, se tänään oli vähemmän tarpeellista kuin muulloin?\nOlethan, isä, usein sanonut, että pöydästä puuttuu jotakin, milloin\nAlmasi ei ole läsnä!\n\n— Niinpä kyllä, niinpä kyllä; mutta ei liene liian aikaista totuttautua\nsiihen kaipuuseen. Eiväthän tytöt ole luodut iän kaiken olemaan kotona\nisiensä huvitukseksi: he ovat muuttuvaista tavaraa, joka kulkee kädestä\nkäteen — luonnollisesti isän kädestä aviomiehelle... Mutta nouse ylös,\nlapseni — me odotamme sinua!\n\nYlijahtimestari jätti tyttärensä, ja neljännestunnin kuluttua oli Alma\nisänsä huoneessa, jossa majuri Kling istui sohvalla sanomalehtien\nympäröimänä.\n\nMajuri oli viisikymmen-vuotias mies. Nuoruudessa oli kolme ominaisuutta\ntehnyt hänet kuuluisaksi: hän pelasi korttia, vaihtoi hevosia eikä\nkoskaan viihtynyt kotona. Mutta miehuudeniässään hän kammosi näitä\nnuoruudenhuvituksiaan: nyt hän ei koskaan pelannut korttia, ei koskaan\nvaihtanut hevosia ja rakasti intohimoisesti kotiaan, josta vaimoa\nlukuunottamatta ei puuttunut mitään.\n\nMajurilla ei ollut ylijahtimestarin halua seurata aikaansa kaikessa,\npaitsi pakinoimisessa ja juttujen kertomisessa. Sanomalehdille hän\nantoi kolmannen tahi neljännen sijan, ja muita kirjoja hän ei lukenut\nkuin maataloutta koskevia. Mutta joskaan majuri ei halunnut lukea\nkirjoista ihmisten suruja ja kärsimyksiä, niin hän sitä useammin etsi\nniitä tosielämästä, antaakseen apua hyväntahtoisesta sydämestä. Ja\nsiinä ylijahtimestari ja hän usein kohtasivat toisensa, niin että he\nvihdoin olivat tulleet aivan välttämättömiksi toisilleen.\n\nYlijahtimestarin ja majurin kesken ei tähän asti ollut tapahtunut\nmitään lähempää selvittelyä Almasta. Mutta ylijahtimestari tunsi, että\nmajurin kaikkein korkein toivomus oli saada sanoa tyttöä vaimokseen,\nsamaten kuin majuri tiesi, että ylijahtimestari — juuri nähdäkseen\ntämän avioliiton toteutuvan — pidätteli kaikkia nuoria miehiä talostaan.\n\nJa tässä molemminpuolisessa levollisessa vakaumuksessa he antoivat\nasian mennä tavallista menoaan. Almahan oli lapsellinen, vaikkakin\nNeta-neidin huomautuksen mukaan jo täysi kahdeksantoista-vuotias\nihminen; ja sen vuoksi hänen piti vielä saada nauttia riemuaan\nrauhassa: maailma oli hänet kyllä ajoissa löytävä! \"Kun ei vaan\".\npuheli joskus ylijahtimestari itsekseen, — \"joku onnenonkija tulisi\nennen sitä ja nipistäisi sydämeen.\"\n\nKohta kun Alma oli astunut kynnyksen yli, nousi majuri kiiruhtamaan\nhäntä vastaan. Vanhan tavan mukaan, joka oli juurtunut tytön\nlapsuudesta saakka, suuteli majuri nuorta tyttöä otsalle, samalla kun\ntämä kumartui tavallista syvemmälle ja nyt omaksi levottomuudekseen\ntunsi punastuvansa.\n\nMiksi hän punastui? Vuoden toisensa jälkeen majuri oli tervehtänyt\nhäntä samalla tavalla, hänen edes sitä ajattelemattaan; niin, olipa\nhän usein ojentanutkin otsansa, kun majuri myöhempinä aikoina\njonkinmoisella kömpelyydellä oli tahtonut suudella hänen kättään. Mutta\nnyt Alma tiesi sen, mitä hän ennen ei ollut aavistanut, nimittäin että\nmajurin matkoilla oli \"tarkoitus\". Se säikytti ja punastutti häntä,\nvieläpä sai hänet vapisemaankin, kun kunnon majuri tavallista hellemmin\nilmein katsoi häntä silmiin.\n\n— Jumalan kiitos, — sanoi hän lämpimästi, — että Alma pelastui\nuhkaavasta vaarasta. Oli onni, että nuori matkustavainen oli siellä.\n\n— Hm, hm, hm, — mutisi ylijahtimestari, ja tämähän merkitsi suunnilleen\nsamaa kuin: \"Hitto ties, oliko suurikaan onni, että mies oli nuori!\"\n\n— Niin, niinpä kylläkin, — vastasi Alma. — Mutta juuri senvuoksi olen\nkovin pahoillani, etten saanut virkkaa hänelle yhtään sanaa.\n\n— Isäsi on lausunut hänelle sitä useampia, — kiiruhti ylijahtimestari\nlisäämään. — Hän oli erittäin tyytyväinen, vai mitä, majuri, — velihän\nnäki itse?\n\nMajuri myhäili eikä sanonut olevansa siitä niin perinpohjin vakuutettu.\nHän oli Alman puolella; tytön itsensä olisi pitänyt saada kiittää.\n\n— Vai niin, vai niin, tässä on kysymys kapinasta, kyllä ymmärrän! —\nlausui ylijahtimestari ja vilkui niin vikkelästi mustilla silmillään,\nettä Alma tuskin tiesi, puhuiko hän piloillaan vai tosissaan. — Veli\nyllyttää tyttöä: hän tulee uppiniskaiseksi kuin... kuin...\n\n— Kuin kyyhkynen, joka vähimmästä tuulenpuuskasta pistää päänsä siipien\nsuojaan, — täydensi majuri.\n\n— Siunaa ja varjele, — huudahti ylijahtimestari, — onkohan todellakaan\npahempaa kuin kyyhkysmäinen haikailu, olkoonpa se untuvissa tai\nhameessa! No, nosta silmäsi, Alma, näytä että olet sellaisen miehen\ntyttö, joka saattaa katsoa ihmisiä ja itse paholaistakin silmiin. Sano\nsuoraan, ettet ole mikään _kyyhkynen_, sillä silloin, vieköön minut se\nja se, saattaisit yhtä hyvin olla harakka, varis tahi... tahi... Mutta\nsanalla sanoen, minä en tahdo tietää mistään kyyhkysistä talossani!\n\nMutta silloin Alma nauroi ja kapsahti isänsä kaulaan. — Minä en ole\nmikään kyyhkynen, en ollenkaan, isä-kulta — kun vain olisin rahtusen\nrohkeampi! Mutta vanhemmaksi tultuani kai asia muuttuu, ja silloin\nsaattaa tapahtua, että minulla on oikea _oma_ tahto.\n\nAlma tuli lausuneeksi nämä sanat lapsellisen ilon puuskauksena. Vasta\nmyöhemmin hän huomasi, mitä ne saattoivat merkitä, ja hämmästyi\najatellessaan, että hänen tahtonsa todellakin kerran voisi joutua\nristiriitaan isän tahdon kanssa.\n\nMutta neitonen ei ehtinyt ajatella enempää. Ylijahtimestari sanoi:\n— Veli huomaa, että tyttö alkaa luontua... Mutta ota nyt hattu, ja\nmenkäämme puutarhaan katsomaan, ovatko kukat kasvaneet paljon sateen\njälkeen! — — —\n\nYlijahtimestari teki kävelyretken toisaanne, ja majuri ja Alma jäivät\nkahden kesken.\n\n— Meidän ei olisi sopinut lähteä näin pitkälle — sanoi majuri; —\npelkään Alman vilustuvan.\n\n— En suinkaan. Tänä iltana on niin suloista. En luule koko maan\npinnalla olevan paikkaa, jota saattaisin rakastaa yhtä paljon kuin tätä!\n\n— Kenties kuitenkin, — virkkoi toinen erityisellä äänenpainolla, — jos\nAlmaa kerran kiinnittävät toiseen paikkaan yhtä hellät siteet kuin\ntähän!\n\nAlma katseli poispäin pyökkilehtoihin ja vastasi hiljaa: — Silloin\ntäytyy monen asian muuttua!\n\n\n\n\nX.\n\n\nEräällä Hevossaaren rannan viereisellä kalliolla seisoi Karl August\nsamana iltana, luoden miettivän katseen Vetterin yli.\n\nHän ajatteli menneen päivän pettyneitä toiveita, haluttomuutta jatkaa\nalottamaansa kirjettä vanhemmille, mahdollisuutta nähdä jälleen Alma,\nmahdollisuutta keksiä onnellista keinoa siihen, lyhyesti sanoen:\nhän pohti kaikkea tuollaista vähäpätöistä, joka vihdoin muodostuu\nvarmaksi taipumukseksi. Mutta silloin hänen huomionsa kiintyi mitä\nmerkillisimpään ilmestykseen. Hän alkoi tuijottaa vesille ja luuli\nnäkevänsä unta.\n\nAutereessa näkyi kokonainen voimallisen jättiläisen kuva, ainakin\nkahdenkymmenen kyynärän korkuinen, ja jotakin sanomattoman kamalaa\noli tuon harmaankalpean ilmaolennon edestakaisessa liitelyssä. Se\noli ollut näkyvissä noin viisi minuuttia ja kolme tahi neljä kertaa\nmuuttanut asentoaan, milloin kohottaen käsivarsiaan ja milloin, kuten\nnäytti, nyökäyttäen päätänsä; ja sitten hirviön takaa vähitellen\nkohosi punertava muuri päätyineen ja torneineen, jotka kuitenkin pian\nmuuttuivat korkeiksi puiksi ja tuuheiksi lehdoiksi. Koko tätä näytelmää\nkesti noin neljännestunnin, jonka jälkeen se katosi. Jättiläinen jäi\npaikoilleen viimeiseksi, mutta hävisi äkkiä, kun kova vihuri kiiti\npitkin vedenpintaa ja lakaisi pois koko haavekuvan.\n\nSanattomassa hämmästyksessään Karl August seisoi kauan paikoillaan;\nmutta käännyttyään vihdoin lähtemään vetäytyi hän äkkiä taaksepäin:\njättiläinen seisoi aivan hänen edessään! Mutta pian hän huomasi tällä\nkertaa olevansa tekemisissä veren ja lihan kanssa, joskin olento oli\nlaatuaan harvinainen.\n\nAivan Karl Augustin edessä seisoi tavattoman kookas mies suureen\nryhmysauvaansa nojaten. Hänen pikimusta tukkansa riippui tuuheana,\nleveänä ja tasaiseksi leikattuna tupsuna aina kulmille asti. Syvällä\nkuopissaan olevat silmät tuskin näkyivät harjamaisten kulmakarvojen\nalta. Hänen ihonsa väri vivahti oliivinkeltaiseen ja kuparinruskeaan,\nja tuuhea parta alkoi poskipäiltä ja ulottui hyvän matkaa leuan\nja merimies-kaulaliinan alapuolelle, joka viimeksimainittu sekä\nhurstinuttu osoittivat, että hän oli merimies tai oli ollut siinä\nammatissa.\n\n— Hyvää iltaa, — sanoi Karl August nyökäyttäen päätänsä miehelle, jonka\nkasvoilla oli hiljaisen raskasmielisyyden ilme.\n\n— Iltaa, — oli miehen lyhyt vastaus; ja ääni, jolla tämä yksinkertainen\nsana lausuttiin, kuului kumealta kuin haljenneen kellon.\n\n— Huomasitko kangastusta, kummitusta tuolla? — kysyi Karl August\nviitaten Vetteriin päin.\n\n— Huomasin kyllä, — vastasi vanhus, — senlaisia olen täällä nähnyt\nusein. Hän varoitta myrskyn tullen.\n\n— Kuka? — kysyi Karl August.\n\n— Vedenneito tietysti! Hän kohottaa sille ylös muureja ja valleja ja\ntorneja ja mitä kaikk hänen valtaansa kuuluu.\n\nHämmästyksissään siitä, että kuuli tämän jättiläisolennon puhuvan aivan\nlapsen tavoin kysyi Karl August: — Oletko tältä paikkakunnalta kotoisin?\n\n— Olen kyllä, olen syntynyt täällä Vetterin rannalla; mutta suureksi\ntultuani läksin kirvesmieheksi merille, ja sitten olen ollut sekä\ntuulessa että tuiskussa ja ohjannut päivinäni monta alusta. Mutta\ntultuani vanhaksi heräsi minussa halu päästä jälleen kotiini, sillä\nVetterin kaltaisella järvellä ei ole vertojaan!\n\n— Mikä on nimesi? — kysyi Karl August, yhä enemmän kiintyen uuteen\ntuttavaansa.\n\n— Johannekseksi minut ristittiin, mutta sitten, — lisäsi hän ylpeyden\nja ujouden sekaisella äänellä, — minua on sanottu luotsivanhimmaksi.\nOlen nyt täällä veneenrakennustöissä; muuten asun yksikseni pienessä\nmökissä vuorella tästä pohjoiseen.\n\n— Käykäämme istumaan, — sanoi Karl August istuutuen itse kivelle. —\nKerro minulle jotakin seikkailuistasi.\n\n— Minun seikkailuni ovat liian vähäisiä, voidakseen huvittaa hienoja\nherroja! vastasi luotsivanhin jäykästi.\n\n— Mutta sanoppa edes ensiksi, uskotko tosiaankin vedenneitoon ja hänen\nmahtiinsa?\n\n— Ah, älkää kysykökään sellaista! — vastasi ukko varsin vakavana. —\nKangastus ja vedenneito — pitääkö ihmisen nyt olla niin uppiniskainen,\nettei voi pitää hyvänään, mitä Luoja itse tahtoo hänelle ilmaista,\nvaan etsii itse sille nimiä ja tekee sen niin luonnolliseksi, että\nsiihen aivan saattaisi käsin koskea! Ei, ei nuori herra, tuo joka\nnäkyy ilmassa ei ole mikään kangastus enempää kuin sekään mikä vesillä\nkuvastelee on mitään utukuvia, jommoisiksi epäusko tahtoo sen tehdä.\nJa vedenneidon olemassaolon ja sen, että papit ja profeetat ovat sitä\nkunnioittaneet, osoittaa paraiten suojeluskirja, minkä se pappi, joka\nensiksi tahtoi mitata Vetterin, antoi laatia niille, joiden piti lähteä\nsamalle asialle, jottei mikään paha saisi heitä valtoihinsa. Se mies\ntiesi mitä teki!\n\n— Niin, ellei se vaan ollut viekas keksintö heidän pelkonsa\nvoittamiseksi, — huomautti Karl August hymyillen.\n\nMutta silloin luotsivanhin kavahti pystyyn, pudisti paksun mustan\nhiustupsun otsaltaan ja huudahti syvällä äänellä: — Mikä villitys!\nTiedän kyllä, että kirjoihin on siten painettu, mutta ne valehtelevat\nsen kuten paljon muutakin! Hyvää yötä, herra! Sen, joka tulee\nVetterille, pitää tulla uskossa eikä esittää kaikenlaisia rikkiviisaita\nhairahduksia, muutoin hän aivan hyvin saattaa olla tulematta, sillä\n_usko_, kuten Kristus on itse meille opettanut, tuottaa maailmaan\nkaiken ilon.\n\nHän nyökkäsi lyhyeen, pisti päähänsä lakin, joka kaiken aikaa oli ollut\nmaassa, ja poistui.\n\nMutta Karl August kiiruhti jälkeen ja lyöden ukkoa olkapäälle sanoi: —\nOdotappa, ystäväni — ei kiirettä! Sano minulle ennen eroamme, oletko\nvarma siitä, että _usko_ vaikuttaa niin paljon onnen saavuttamiseen\ntässä maailmassa?\n\n— Tietysti, senhän herra tuntee kristinopistaan! josta äsken mainitsin,\n— vastasi ukko ja katsoi Karl Augustiin, kasvoissaan lempeämpi ilme. —\nUsko, ajatelkaapa sitä, on Luojan paras lahja: se mitä minä kaikesta\nsielustani uskon ja tahdon, toteutuu myöskin, sillä tahto yhtyy uskoon,\njollei molemmilla ole syntinen tarkoitus.\n\n— Oletko itse kokenut, mitä kaikkea usko vaikuttaa, kun sillä on hyvä\ntarkoitus?\n\n— Olen montakin kertaa, mutta kerran aivan varmasti! Minä uskoin, että\neräs herttainen nainen, jonka puolesta — no, se on kai samantekevää,\nrakkaus lienee sama ylhäisessä kuin alhaisessakin — jonka puolesta\nolisin tahtonut antaa sydänvereni... Uskoin, sanoin minä, että\nainoastaan katsomalla häneen voittaisin vastalahjaksi hänen sydämensä.\nMutta koskaan ei olisi saattanut ajatella suurempaa ylimielisyyttä:\nhän oli rikas ja kaunis, ja minä olin köyhä ja ruma. No, joka ilta\nhänen saapuessaan rantaan kohdistin katseeni häneen, kunnes hän\nkiinnitti huomionsa minuun. Kun olin päässyt siihen asti, kävi kaikki\nkuin itsestään, minä katselin häntä, ja lopuksi hän antoi myöntävän\nvastauksen. Sitten en nähnyt paljoa pitkään aikaan, sillä onnellisten\nei tarvitse nähdä. Mutta minä matkustin maailmalle hakeakseni kultaa\nmeriltä, ja palasin taskut täynnä. Vierailla mailla minulla ei ollut\nvaroja tuhlata penniäkään, ainoastaan sen vuoksi, että saisin säästää\nrahat kotiin ja laskea ne hänen eteensä, jotta hän näkisi, mitä saatoin\ntehdä sen hyväksi, jota rakastin!\n\nTässä ukko pysähtyi ja keskeytti hieman kertomustaan.\n\n— Tultuani kotiin ei sydämeni valittua enää ollut olemassa. Isä\noli koettanut pakottaa häntä antamaan toiselle sen uskollisuuden,\njonka hän oli luvannut minulle... mutta tyttöpä pelasti sen. Eräänä\nsunnuntaiaamuna hän katosi, senjälkeen kun he viimeksi olivat nähneet\nhänet Storlycken niityn rannalla. Vetterin vesi virtaa kirkkaana ja\nhoukuttelevana suruiselle mielelle. Hän uskoi, että me tapaamme jälleen\nja että minä en koskaan rakasta toista; ja niin hän läksi asumaan\nvedenneidon palatseihin, kunnes minä ylösnousemuksessa olen valmis\nhänen seuralaisekseen. No, näettekös, herra, kun minä sitten olin\nkuljeksinut ja tuuminut, menisinkö hänen perässään, sai usko minussa\nvallan jälleen. \"Jos sen teet\", sanoi se, \"niin ette tapaa toisianne\ntaivaanvaltakunnassa!...\" Läksinpä sitten jälleen merille, missä\nantauduin luotsinammattiin. Monta alusta saatan sanoa pelastaneeni,\nja monesti olen pannut henkeni alttiiksi. Mutta uurrettuani ja\npuurrettuani, kunnes minulla ei enää ollut yhtään voimia jälellä, vaan\nitsekseni saatoin ajatella: loppu kyllä rupeaa lähenemään, muutin\njälleen tänne ja rakensin pienen tuvan, jonka nyt omistan, ja asun\nsiinä iloisena uskoen, että me pian jälleen tapaamme.\n\n— Kiitos kertomuksestasi! — sanoi Karl August osaaottavaisena. — Se on\ntehnyt oikein hyvää sydämelleni.\n\n— Niin, juuri sen vuoksi, että huomasin teillä olevan sydäntä, hyvä\nherra, puhuin siitä mitä en suinkaan lorua kenelle hyvänsä... Mutta nyt\nolemme luotsivanhuksen tuvan ovella. Astukaa sisään, herra, jollette\nhalveksi!\n\nKarl August ei suinkaan halveksinut. Mutta jos majan ulkopuoli jo\noli köyhyyden ja kieltäymyksen esikuva, niin sisäpuoli todisti sitä\nvieläkin selvemmin: ainoastaan olkikupo lavalla, karkeatekoinen pöytä\nja rahi ynnä muutamia seinällä riippuvia työkaluja — siinä koko\nsisustus.\n\n— Ja tämä riittää sinulle? — kysyi Karl August istuutuen rahille.\n\n— Aivan hyvin, herra. Vetter antaa minulle kalaa ja juotavaa.\nPäivärahat, ryhdyttyäni rakentamaan veneitä, tuottavat minulle myöskin\ntalvileivän.\n\n— Entä vaatteet?\n\n— Vaatteet, — sanoi luotsivanhin, viitaten paikattuun takkiinsa,\n— tässä on kesäpukuni. Ja tässä — hän viittasi vielä kuluneempaan\nkarvanuttuunsa, — tässä on minun talviystäväni! Se kestää kyllä minun\naikani, sillä ihmiset täällä eivät ole ilkeitä, naiset antavat minulle\npaikkatilkkuja ja lankaa, ja niin kauan kuin minulla on paikka paikan\npäällä, ei takki koskaan mene hajalle.\n\n— Mutta, — lisäsi Karl August, — mainitsit nuorena koonneesi matkoilla\nkultaa; mihin olet kaiken sen hukannut?\n\n— Jokaisella, hyvä herra, — sanoi ukko rypistäen tuuheita\nkulmakarvojaan, — on salaisuutensa, ja minullakin on omani — älkäämme\npuhuko kullasta.\n\n— Herätät ihmettelyäni! Ja hyvin mielelläni kuulisin, mitä olet sillä\ntehnyt — äänesi sanoo minulle, ettet ole sitä käyttänyt tavalliseen\ntapaan.\n\n— Kenties en, ja kenties minä juuri sen vuoksi ikäänkuin hieman\nhäpeisin kertoa, miten asianlaita on. Monet asiat, joita toinen ei\nkäsitä, ovat toiselle selviä. Älkäämme enää puhuko siitä!\n\nMutta Karl August ei päässyt irti tästä aiheesta, ja vihdoin ukko sanoi:\n\n— No, olkoon menneeksi... Olin saanut äidiltäni uskon, joka varmaankin\non synnillinen, koska se on tuottanut minulle suurta piinaa, ja\nse oli usko, ettei päiviensä päättäjä koskaan tuli autuaaksi. No,\nherra, kun minä sitten aikani olin mietiskellyt, miten kauheaa kerran\ntulisi minulle ja sydämeni valitulle, jos me ikuisesti erkanisimme\ntoisistamme, niin mieleeni muistui, että katolisissa maissa olin\nkuullut ja nähnyt luettavan sielumessuja, joiden piti auttaa\nvainajia autuuteen. En juuri uskonut lukemisen sitä vaikuttavan,\nmutta ajattelin: Luoja kyllä tietää, miksi sen teet, ja Hän katsoo\ntarkoitukseen, tapahtukoon se katolisessa tahi kristityssä maassa.\nLäksinpä, kuten sanottu, jälleen merille, ja ensimäisessä katolisessa\nkirkossa, johon saavuin, puhuin papille, että hän lukisi ja rukoilisi\nniin paljon edestä kuin aarteestani riitti. Hän lupasi tehdä sen ja\nsanoi minulle, että siinä oli kylliksi, olipa se, jonka puolesta annoin\nkullan, tehnyt miten suuren synnin hyvänsä. Sydän keventyneenä jatkoin\nmatkaani: tunsin näet, että oli olemassa Yksi, joka näki, miten olin\ntehnyt itseni köyhäksi, pelastaakseni hänen sielunsa.\n\nSanaakaan virkkamatta, mutta silmissään katse, joka sanoja paremmin\nilmaisi, että hän täydellisesti oli käsittänyt vanhuksen tunteen,\npuristi Karl August hänen kättänsä.\n\nHiljaa he jälleen molemmin menivät pienen tuvan edessä kohoavalle\nmäelle.\n\nSiinä oli vanha tammi, ja luotsivanhus sanoi latvaan viitaten: — Tässä\nasuu minun ainoa seurani, joka minulla on ollut monet vuodet!\n\nKarl August kohotti kysyväisenä katseensa. Latvassa oli tavattoman\nsuuri linnunpesä.\n\n— Merikotkapari, — kertoi vanhus, — on rakentanut sinne pesänsä.\nLinnut ovat toisten kauhu, minun iloni. Milloin minulla on joku liika\nruuanmuru, annan siitä niillekin.\n\nPoistuessaan Karl August koetti pistää muutamia riksejä ukon taskuun;\nmutta hän otti ne käteensä ja sanoi vakuuttavasti, antaessaan rahat\ntakaisin: — Mitä niillä tekisin? En tahdo parempaa; olen näet vieläkin\nsiinä uskossa, että mitä enemmän täällä kieltäydyn, sitä varmempi\nsaatan olla siitä, että tapaan rakkaani siellä, missä meillä kaikilla\non hyvä olla... Mutta hyvää yötä nyt, nuori herra... Kiitos seurasta —\nvanhuksella ei ole pitkään aikaan ollut sellaista rauhaa!\n\nIhastunein mielin Karl August palasi kotiinsa Hevossaaresta. Hänestä\ntuntui kuin keskustelu vanhan luotsin keralla olisi vahvistanut\nhänen omia voimiaan ja uskoaan. Ja se teki, että hän vakaasti päätti\noleskella Ombergin seuduilla, kunnes näkisi Alman ja saisi puhua hänen\nkanssaan — täytyipä hänen olla siellä vaikka vuosi ja vuorokausi.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nRauhoittaakseen ylijahtimestaria, joka pelkäsi Karl Augustin käyvän\nhänelle vaaralliseksi, muutti nuori mies mainitun viikon jälkeen\npäätöksensä siten, että matkustaisi pois vähäksi aikaa.\n\nHän oli kuitenkin toivonut, että hän näiden kuuden päivän mittaan saisi\njonkun tilaisuuden tavata Almaa. Mutta vedenneito ei ollut suinkaan\nsuotta muuttanut linnaansa ja palatsiansa: oli noussut ankara myrsky\nsateineen ja usvineen, ja sitä kesti kokonaisen viikon. Ja sellaisissa\noloissa oli jotenkin luonnollista, ettei mikään sattuma tahtonut\nojentaa Karl Augustille auttavaa kättänsä.\n\nSamana aamuna, jona Karl Augustin piti matkustaa, teki hän kävelyretken\nvuorelle vielä kerran tavatakseen uutta ystäväänsä luotsivanhinta, jota\nedellisenä päivänä ei ollut näkynyt veneenrakennuspaikalla.\n\nSade ja myrsky olivat kokonaan lakanneet, mutta taivas oli vielä\nusvan peitossa, ja kummallisia pilvihahmoja liiteli sinne ja tänne\npuunlatvojen yläpuolella.\n\nKarl August kulki mietteissään huomaamatta läheneviä askelia ennenkuin\nluotsivanhuksen kumea ääni lausui hänelle tervehdykseksi: — Jumalan\nrauha, nuori herra!\n\n— Tulin sanomaan sinulle hyvästi! — virkkoi Karl August. — Miksi et\nollut eilen venerakennuksella — olitko sairas?\n\n— En, mutta minulla oli ansiota toisaalla. Ylijahtimestari käski minut\nluokseen; hänellä oli pikku työ, jonka hän arveli minun kenties tekevän\nyhtä hyvin kuin jonkun toisenkin.\n\n— Ja mikä se oli? — kysyi Karl August, jonka mieltä kiinnitti\nvähäisinkin siltä taholta kuuluva tieto.\n\n— Eipä muuta kuin että Alma neiti tahtoi itselleen tänne pikku majan,\njossa hän saattaisi huvikseen istuskella ja katsella järvelle; ja\nsitten hän itse oli pyytänyt — me näet olemme vähän niinkuin ystävykset\n— että minä saisin auttaa häntä.\n\n— Vai niin, — sanoi Karl August ja pakottautui näyttämään ainoastaan\nkohtalaisesti asiaan kiintyneeltä, — olet siis hyvissä kirjoissa\nylijahtimestarin tyttären kanssa?\n\n— Niin, kehumatta sanoen, hän pitää minusta: häntä ei pelota olla\nukko-rähjän seurana, ja monasti hän on tullut mökkiini ruokalaukku\nesiliinassaan. Eilen hän istui varmaankin pari tuntia luonani.\n\n— Pari tuntia, ja eilen — eilen! — Ah, miten Karl Augustia kiusasikaan,\nettei hän juuri eilen ollut tullut lähteneeksi ukon luokse! Keskustelun\nkestäessä hän kyllä koetti saada ääneensä suuremman tasaisuuden, mutta\nukko oli kyllä ymmärtänyt, mitä syytä sillä, joka jo oli moneen kertaan\nnähnyt Ombergin puolelta ja toiselta, oli viipyä vielä niin kauan.\n\n— Milloin herra matkustaa takaisin Vetterin yli? — kysyi vanhus.\n\n— Olen aikonut lähteä tänään Visingsöhön, mutta näyttää siltä kuin usva\nei alkaisi hälvetä.\n\nLuotsivanhus myhähti. — Usva ei kyllä tee mitään haittaa, — sanoi hän,\n— se haihtuu pian aamupäivällä. Mutta jollei ukko erehdy suunnasta,\nniin ei herra ole vielä toimittanut kaikkia asioitansa.\n\n— Asioitani! — virkahti Karl August punastuen. — Minulla ei ole täällä\nmitään muuta asiaa kuin katsella seutua.\n\n— No, miten herra tahtoo! En voi moittia sitä halua, vaikkakin arvelen,\nettä haluatte nähdä jotain muutakin, mikä kenties ei ole juuri niin\nhelppoa ilman väylälle ohjaavaa hyvää luotsia... Mutta taidan viipyä\nliian kauan! Jos tahdotte nähdä työni, hyvä herra, niin kääntykää\noikealle — ja tultuanne kukkulalle kenties saatte päivän keretessä\nnähdä kauniin näyn, jollei usva tule nykyistään sankemmaksi.\n\nHämmästyksissään siitä, että huomasi salaisuutensa jo tulleen toisen\ntietoon, ei Karl August pidättänyt vanhusta. Mutta vasta sitten, kun\npaikattu nuttu oli kadonnut pyökkilehtoon, jatkoi hän matkaansa kulkien\nukon osoittamaan suuntaan.\n\nNoustuaan mäen puoliväliin Karl August pysähtyi nojautuen tammen\nrunkoon. Hän käytti muutamia hetkiä harkintaan ja koetti selvittää\nitselleen, mikä halu häntä vei eteenpäin. Oliko se todellakin\nrakkautta? Saattoiko hän pohjaltaan rakastaa naista, jota hän oli\nnähnyt vain kaksi kertaa ja puhutellut ainoastaan kerran? Tähän\nkysymykseen voi ainoastaan hänen oma sydämensä antaa vastauksen; ja\nvastaus oli sellainen, että hän vieläkin nopeammin kiiruhti eteenpäin.\nPian hän saapui sille paikalle, missä puut alkoivat harventua, ja näki\njo melkoisen matkan päässä kivistä, oksista ja kaarnoista rakennetun\npikku luolan.\n\nTässä merkillisessä huvimajassa oli pitkin seiniä matala turvepenkki,\njosta vuoriharjanteen laskeutuneelta kohdalta näki vapaasti Vetterille;\npari purjevenettä juuri viilsi sen kelmeätä pintaa.\n\nKarl August istuutui penkille, — samalle penkille, jolla Alma kenties\nlevähtäisi tunnin, parin kuluttua. Hänelle pisti äkkiä päähän kaunistaa\nAlman koti tuoreilla lehvillä ja kukilla ja päällystää rosoinen lattia\npehmeällä sammaleella.\n\nPäätös pantiin toimeen. Mutta vielä ei hän ollut ehtinyt asettaa\npaikoilleen viimeistä sammaltukkoa, kun heikko huudahdus osui hänen\nkorviinsa. Äkkiä hän nousi ja näki vieressään Alman, iloa säteilevä\nilme nuorteilla kasvoillaan. Hän piti nauhasta kiinni Kultakäpälää,\njoka polki jalkaansa ja pärskytteli hienoilla sieraimillaan; eläin ei\ntahtonut perehtyä vieraaseen.\n\n— Pyydän anteeksi, — änkytti Karl August, — olin todellakin varsin\nrohkea. Sain — sain sattumalta nähdä... en tiennyt...\n\n— Miksi olisitte ollut rohkea? — sanoi Alma toipuen siitä\nhämmästyksestään, että näki jälleen vieraan, jonka luuli aikoja sitten\nmatkustaneen takaisin järven toiselle puolelle.\n\n— Koska tiesin, — vastasi Karl August, nolona silittäen Kultakäpälän\nselkää, — että pikku luola kuului henkilölle, joka kenties ei pitänyt\ntällaisesta tuntemattoman ottamasta vapaudesta.\n\n— Miksi sanotte _tuntemattoman_? — lausui Alma hiljaisemmalla äänellä.\n— Herra ruukinpatruunaa ei voine pitää vieraana se... mutta ei kai\ntarvita mitään vakuutuksia siitä, että minä en voi tahi en _tahdo_\nunohtaa Alvastran ukkosilmaa!\n\nItsessään ujon Alman olisi ollut mahdotonta lausua kaikkea tätä,\njollei hänen isänsä esiintyminen vierasta kohtaan olisi saanut häntä\nvakuutetuksi siitä, että hänen velvollisuutensa oli hyvittää se, mitä\nisä oli rikkonut. Kuitenkaan ei Alma ollut ehtinyt lopettaa puhettaan\nennenkuin veri kohosi korkealle hänen poskilleen.\n\nKarl August kuuli ihastuksella jokaisen sanan. — Ja minulle, — sanoi\nhän, — on noilla raunioilla, joilla olen käynyt sen jälkeen joka päivä,\npyhempi merkitys: ne säilyttävät minulle häipymättömän muiston — olen\ntäällä elänyt käännekohdan, joka vaikuttaa koko elämääni.\n\nAlma seisoi sanattomana: hän ei edes tiennyt, että hänen pieni\njalkansa sysäsi syrjään kaunista sammalkerrosta, jota toinen juuri oli\nasetellut. Mutta hän lykkäsi sen nopeasti paikoilleen, kun nuori mies\nosoittaen sammaleeseen lausui: — Kas vain, sehän revittiin, ennenkuin\nedes oli ehtinyt juurtua — se ei ole mikään kadehdittava enne!\n\n— Ah, anteeksi! — Ja ennenkuin ajatteli mitä teki, miten suuri tahi\npieni merkitys sillä saattoi olla, oli Alma kumartunut maahan ja\nkädellään asettanut sotketun sammalen paikoilleen.\n\nTämä näky, joka Karl Augustille merkitsi heräävän tunteen viatonta\ntiedottomuutta, sai hänen kasvonsa, samoin kuin hänen sielunsa ja\nsydämensäkin leimahtamaan. Mutta kaukana siitä, että olisi tahtonut\nlisätä hämiä, jota tyttö ilmaisi kääntyessään luolan suulle, kiiruhti\nKarl August äänellä, jolle hän antoi kaiken mahdollisen tyyneyden ja\ntasaisuuden, kertomaan pikku jutun toisensa jälkeen, kunnes lähes\ntunti oli kulunut, ja Alma kelloa katsoen lausui, että oli pian isän\naamiaisen aika, jolloin hän ei saanut olla poissa.\n\nKarl August nousi jättäen hänelle tien vapaaksi. — Saanko, jos tapaan\nvanhan luotsin, sanoa hänelle, että luola on saavuttanut valtiattarensa\nsuosion?\n\n— Ah, miten hauskaa — tunteeko ruukinpatruuna mökissään asuvan\nluotsivanhuksen? Pidän hänestä hyvin paljon, kuulen niin mielelläni\nhänen kertovan meriseikkailuistaan ja sydämensä valitusta!\n\n— Niin, minäkin olen saanut osani hänen surustaan ja hurskaasta\ntaikauskostaan. Mutta sellainen rakkauden tulee olla: vahva uskossa ja\nuskollinen kuolemassa!\n\nHieno puna oli Alman vastaus, kun hän ojensi kätensä tarttuakseen\nKultakäpälän talutusnuoraan, joka hetkisen oli ollut Karl Augustin\nkädessä.\n\nHän seurasi tyttöä mäkeä alas; sitte molemmat pysähtyivät, ikäänkuin\nhiljaisesti sopineina, että tässä erottaisiin.\n\n— Saan toivottaa onnellista matkaa, jollemme enää... Tyttö päätti\nlauseen hieman kumartamalla.\n\n— Se ei ollut _minun_ ajatukseni! — vastasi Karl August ja katsoi\nhäneen merkitsevästi. — Mutta jos näihin sanoihin sisältyisi toivomus,\nniin silloin lähden Ombergista jo tänään!\n\nAlma ei rohjennut antaa selvästi kehoittavaa vastausta. — Miten, —\nlausui hän astuessaan pari askelta eteenpäin, — miten olisin tullut\nsellaista toivoneeksi! Minä... minä en ajatellut mitään.\n\nKarl August kumarsi ääneti. Ja epävarmana, oliko toinen loukkaantunut\nsiitä, mitä hän oli sanonut, niin että hän tosiaankin näki vieraan\nviimeisen kerran, Alma kääntyi vielä kerran takaisin, nähdäkseen\nkatseliko nuori mies häntä. Hienosti hymyillen hän vastasi Karl\nAugustin uuteen jäähyväistervehdykseen ja täysin tyytyväisenä\nnäkemäänsä riensi kilpaa Kultakäpälän kanssa pyökkilehdon läpi.\n\n— Mikä viehättävä olento! Millainen viaton lapsenmieli! — ihaili ääni\nKarl Augustin sydämessä.\n\nSamana iltana, kun hän koko päivän oli ollut huumaavan autuuden\nvallassa, siinä taivaallisessa uskossa, että oli muuttanut Edeniin,\nkirjoitti hän kotiin seuraavat rivit:\n\n \"Pyydän teitä, rakkaat vanhemmat, olemaan aivan rauhassa, jollette\n pitempään aikaan kuule minusta mitään! Olen terveempi ja tyytyväisempi\n kuin olen koskaan ollut. Mutta koska minun on mahdoton sietää, että\n niitä vaikutelmia, joiden vallassa olen nyt kokonaan tässä Jumalan\n ihanassa luonnossa, sekoittaisi aineellinen ajatus: tänään sinun tulee\n kirjoittaa kirje, ajatus, joka kenties uutena moitteena palaisi joka\n päivä, niin pyydän Teiltä edeltäkäsin, rakkaat vanhemmat, anteeksi,\n että minä joksikin aikaa kokonaan jätän kirjoittamisen — josta\n seikasta isä, jos oikein muistan, joka tapauksessa minua kiittää ja\n äiti — kaikista äideistä hellin — varmankin antaa anteeksi pojalleen\n\n                                             Karl Augustille.\n\n J.K. Sensijaan lupaan kautta kunniani, että palattuani isä huomaa,\n etten enää ole mikään toimeton uneksija; aion nyt alkaa elää, elää\n mukana elämässä ja antaa isälle välttämättömän korvauksen kaikista\n niistä vuosista, jotka isä on kärsivällisenä odottanut.\"\n\nTämän kirjeen Karl August vei samana yönä Hjo'hon, missä hän ei\nkuitenkaan viipynyt kauemmin kuin tarvittiin kapineiden kokoamiseen\nja sälyttämiseen, jotka hän seuraavana päivänä muutti mukanaan\nHevossaareen. Sieltä hän nyt vuokrasi itselleen kunnollisen huoneen\nseuraavaksi kuukaudeksi, aikoen toistaiseksi oleskella paikkakunnalla —\nkasvien tutkimista varten.\n\n\n\n\nXII.\n\n\n— Isäsi on jo kolmasti kysynyt sinua! — sanoi Neta-täti, joka jo\nkappaleen matkan päässä talosta tuli Almaa vastaan hänen palatessaan\nkukkulalle tekemältään aamukävelyltä.\n\n— Kysynyt minua? — toisti Alma. — Enhän ole laiminlyönyt aamiaistuntia!\n\n— Et, kello on vielä kymmentä vailla kymmenen, mutta mitä sinä näin\nvarhain aamusella juoksentelet?\n\n— Ei tätä voi sanoa varhaiseksi, täti! Tahdoin nähdä pienen luolan,\njonka luotsivanhus teki minulle eilen.\n\n— No, senhän näki pian... Mutta tuossa ylijahtimestari itse seisoo\nportailla — hän heiluttelee ja viittailee ja nyökyttelee päätänsä\nniinkuin henki olisi kysymyksessä. En voi ymmärtää mitä hän sinusta\ntahtoo.\n\n— En minäkään, — vastasi Alma, joka nyt pelkäsi, että isä oli saanut\ntiedon hänen kohtauksestaan ruukinpatruunan kanssa. Kuitenkin hän\njoudutti askeliaan sellaisella kiivaudella, että melkein hengästyneenä\nsaapui eteisen portaille.\n\n— Kas niin, kas niin, ei meidän silti tarvitse juosta itsellemme\npikaista keuhkotautia — hoo, ei, ei se ole niin vaarallista,\nei suinkaan, meillähän on vielä viisi minuuttia jäljellä! — Ja\nylijahtimestari astui edellä kaikkein pyhimpään työhuoneeseensa, jonne\nAlmakin noiden viiden määräminuutin kuluttua saapui.\n\n— No, tyttöseni, — lausui ylijahtimestari seisoen keskellä lattiaa ja\ntehden muutamia kierroksia, joiden joustavuus ja sulavuus ilmaisivat,\nettei asia suinkaan ollut surullista laatua, — no, tyttöseni, luulen\nettä olemme aivan säikähtyneen pikkulinnun kaltaisia. Mitä pelkäämme —\nmitä, häh — pikku tutkintoa?\n\n— Pikku tutkintoa? — vastasi Alma kalveten.\n\n— No niin, ei sitä nyt ole pantava niin pahaksi. Jos minä nyt\nesimerkiksi alotan tekemällä kysymyksen: miksi sinä kalpenit?\nniin sinä vastaat: \"isä\" — nyt ylijahtimestari puhui hienoimmalla\ndiskanttiäänellään — \"isä-kulta, en tiedä kalvenneeni\".\n\n— Ei, isä, niin en olisi vastannut, sillä minä tunsin vereni\nvaihtelevan jollakin tavoin.\n\n— Ja miksi niin tapahtui?\n\n— Siksi että pelästyin — en tiedä mitä tahdot minulta tutkia, isä!\n\n— Sen saat pian kuulla. Mutta sinähän näytät pikemmin jäniksen kuin\nylijahtimestarin tyttäreltä! Mene kamariisi ja rohkaise mieltäsi sillä\naikaa kun syön aamiaista — ja tule jälleen luokseni puolen tunnin\nkuluttua.\n\n— Kyllä, isä, — lupasi Alma ihastuen siitä, että sai hieman hengähtää.\n\nMutta tultuaan huoneeseensa hän alkoi kiusata itseään monenlaisilla\nkuvitteluilla, niin että hänen lopuksi täytyi pitää helpotuksena\ntotuuden tietämistä; eikä kellonosoitin näyttänyt vielä täyttä\npuoltakaan, kun hän jälleen tuli isänsä huoneeseen, katseessa tosin\nhieman kiusaantunut ilme, mutta yhtäkaikki vähän rohkeampana kuin äsken.\n\n— No, olemmeko nyt toipuneet? — kysyi ylijahtimestari asettuen sohvaan,\nkun Alma taasen sai luvan istuutua vastapäiselle tuolille.\n\n— Olen, isä hyvä.\n\n— Olemmeko koettaneet arvata jotakin?\n\n— Ei, isä, minä en ole voinut arvata...\n\n— Kiinnitä huomiosi: en kysynyt, oletko osannut arvata mitä aioin\nsanoa. — Eh, en, vaan kysyin, oletko _koettanut_ arvata?\n\n— Olen, isä, olen kylläkin.\n\n— No, mihin sinun arvaamiskykysi kohdistui?\n\n— Isä!\n\n— Kas niin, älkäämme olko sokkosilla, vaan jos jonkunlainen leikki\non kysymyksessä, niin kätkekäämme kernaammin sormusta — etkö pidä\nsormuksista, pikku heilakka?\n\n— En, isä, — vastasi Alma kovin punastuen, — minä en pidä sormuksista!\n\n— Mitä kummaa, minä luulen, että me valehtelemme? Sellaiseen emme\nryhdy! Tytöt ovat tyttöjä: sinä pidät sormuksista!\n\n— En pidä niistä ollenkaan, isä! — vastasi Alma vielä päättäväisempänä\nja katsoi samalla isäänsä niin sanomattoman rukoilevin ilmein, että\ntoisen täytyi puhaltaa savu piipustaan ja täyttää se uudelleen,\nvoittaakseen aikaa.\n\n— No, olkoon: sinä et siis pidä sormuksista. Mutta mitä sinulla on\nniitä vastaan?\n\n— En saata sanoa sitä selvästi, isä: siinä on jotakin, mitä en voi\nselittää.\n\n— Se on toinen asia. Silloin saatamme lukea tämän asian\nyliluonnollisiin; mutta siihen asti kunnes se selkenee, emme vaivaa\nsormiamme noilla inhoittavilla koristuksilla: anna koreasti tänne\nsormuksesi, jok'ikinen! — Viimeiset sanat lausuttiin päättäväisemmällä\näänellä.\n\nHämmästyneenä Alma kohotti ylös valkoiset pikku kätösensä. Hän koristi\nitseään kernaasti kauneilla sormuksilla; eikä hän ollut tuntematta\nkaipausta nähdessään isän aivan levollisena vetävän näppiinsä\nsormuksen toisensa perästä; sitte kaikki pistettiin rasiaan, jonka\nylijahtimestari lukitsi lipastoonsa.\n\n— Kas niin, kas niin, nyt olemme päässeet noista kiusankappaleista ja\nsaatamme puhua jostakin muusta! Mitä pitäisit kauniista, valkoisesta\nhevosesta, tulisesta, mutta kuitenkin lauhkeasta kuin lammas, selässään\npieni englantilaiskuosinen naistensatula, ja sen päällä komea\nratsastuspuku, sopiva sinun ikäisellesi ja kokoisellesi tytölle?\n\n— Oi, isä-kulta, hevonen, satula ja ratsastuspuku, — huudahti Alma, ja\nilo säteili hänen silmistään — sehän olisi hurmaavaa!\n\n— Niin, niin, mutta, mutta! En suinkaan epäile sitä, mutta tahtoisitko\nmyöskin antaa jotakin siitä lahjasta?\n\n— Mitäpä minä saattaisin antaa _isälle_?\n\n— Isälle? Mitä kuvitteletkaan — luuletko että minä tahdon haaskata niin\npaljon rahaa sinun huviksiisi? Jumala varjelkoon, en ollenkaan, en\nollenkaan; sellaisen jätän sen tehtäväksi, joka tahtoo hankkia kauniin\ntytön suosion!\n\nAlma vaikeni. Ilon ruusut pakenivat nopeasti. Hämmentyneenä hän katsoi\nlattiaan.\n\n— No, älä nyt istu tuolla tavoin allapäin, silloin kun sinulla on syytä\npitää pää pystyssä. Sanalla sanoen: täällä on kosija, joka aikoo antaa\nsinulle hevosen satuloineen ja kaikkineen morsiuslahjaksi.\n\n— Voi, Herran nimessä... isä! Mutta... puoli lausetta tarttui hänen\nhuulilleen siinä hetkessä, jona isän silmä osui häneen.\n\n— Ei mitään \"muttaa\" — en ole koskaan sellaista kärsinyt. Erinomaisesta\nhyvyydestä tahdon kuitenkin sallia sinun selittää, mikä sillä\n\"mutta\"-sanalla oli tarkoituksena.\n\n— En tahdo vielä mitään morsiuslahjoja, isä! — kuiskasi tyrmistynyt\ntyttö painaen päänsä isän polvelle.\n\nYlijahtimestarin kasvot saivat merkillisen ilmeen. Hän ei karjaissut\nkovasti, kuten hänen kiivastuessaan tavallisesti tapahtui, mutta hänen\näänensä olisi kuitenkin kuulunut pitkän matkan päähän, kun hän kysyi: —\nMistä ajasta alkaen _sinä_ siis olet saanut tahdon?\n\nAlma vaikeni, mutta uuteen kehoitukseen hän vastasi ujolla\navomielisyydellä: — En tiennyt ennenkuin nyt, että minulle oli\nsellaista!\n\n— En minäkään, — vastasi ylijahtimestari; — mutta koska asia joka\ntapauksessa on niin uusi, ettei se ole voinut ehtiä vakaantua, niin\nluulen, että me ilman erikoista vaaraa saatamme vieraantua siitä — vai\nmitä?\n\n— Voi, isä, puhu hellästi, minä pelkään, kun haastat tuolla tavalla!\n\n— Varsin kernaasti, lapseni: minä aion naittaa sinut! Ensi vuonna\npidämme häät, ja toivonpa, että kaikki ihmiset, jotka häissä tanssivat,\nkertovat kauniista ja iloisesta Ombergin morsiamesta.\n\n— Entä sulhanen? — änkytti Alma.\n\n— Paras mies, jolla on koskaan ollut ruotsalainen nimi, joka on\nkantanut Ruotsin terästä ja kyntänyt ruotsalaista maata: kuninkaan\nuskottu majuri ja ritari, jalosukuinen herra Svante Kling, Svanvikin\nsäteritalon ja useiden kiliseväin kultatynnyrien omistaja — ja\nkuitenkaan ei mikään se ole hänen sydämensä ainoankaan veripisaran\narvoinen, kun se sydän on kunniallisin ja uskollisin mitä koskaan on\nlaskettu tytön jalkojen juureen!\n\n— Hän niin vanha, niin kauhean vanha, — nyyhkytti Alma.\n\n— E-eei, e-ei, ei suinkaan hän ole vanha, hänellä on mitä nuorekkain\nsielu, ja muutoin hän on vikkelä kuin orava. Etkös häpeä: nuori mies,\nainoastaan vähän yli neljänkymmenen.\n\n— Pian viisikymmentä, isä, ja minun on mahdoton mennä naimisiin vanhan\nmajurin kanssa. — Alma ummisti silmänsä, jotta hänen ei olisi tarvinnut\nnähdä rohkeiden sanojensa vaikutusta.\n\nMutta ylijahtimestarin luonne ei ollut tänään niin kuohahteleva kuin\ntavallisesti. Hän vastasi ainoastaan: — Saammepa nähdä, — nousi\nsenjälkeen ylös ja huomasi, että hänen oli aika lähteä eläintarhaan\nkävelemään.\n\nAlma hengähti helpommin. Hän sai vapauttaa ajattelemiseen. Mutta tämä\nvapaus ei ollut erittäin kadehdittava, koska se jätti hänet alttiiksi\nniitä erilaisimmille tuskille.\n\nNaimisiin menoa majurin kanssa, johon hän oli oppinut katsomaan yhtä\nsuurella kunnioituksella kuin omaan isäänsäkin, tuntui hänestä yhtä\nmahdottomalta kuin todellisuudessa asettua isänsä tahtoa vastaan.\nTosin oli ensimäinen vastustusyritys käynyt helpommin kuin hän oli\nluullutkaan, mutta siitä ei seurannut, että toinen onnistuisi yhtä\nhyvin. Oi, ei, Alma tunsi liian hyvin, ettei isä sallinut itseään\nohjata, olipa kysymyksessä niinkin uusi asia kuin \"oma tahto\"\nhenkilöllä, jolla ei koskaan saanut olla sellaista, ei vähimmässä pikku\nasiassakaan.\n\nKuitenkin, niin tärkeä kuin se asia olikin, joka nyt valtasi Alman\nmielen, jätti se hänelle aikaa väliin palauttamaan mieleensä luolassa\ntapahtuneen aamuisen näytelmän. Ja joka kerta kun hän muistissaan\nnäki sen hetken, jona hän ensiksi huomasi Alvastran tapahtuman nuoren\nsankarin hänen peittäessään sammalella permantoa, kohosi purppurapilvi\nhänen kasvoilleen, ja huulilla oli kaikesta hänen sisäisestä\nlevottomuudestaan huolimatta hymy, joka kertoi, miten neitseellisessä\nveressä riemu ja tuska liittyivät yhteen.\n\nSillä aikaa ylijahtimestari käveli huulet tiiviisti yhteen\npuristettuina puiston käytävää; ja määrätyllä paikalla, johon hän\nväliin heittäytyi lepäämään, nimittäin milloin kukaan ei nähnyt\n— ylijahtimestarin heikkous oli se, että hän aina tahtoi näyttää\nnuorelta, ei koskaan vanhuuden vaivaamalta — otti hän povitaskustaan\nkirjeen, avasi sen ja silmäili toisen kerran sen rakasta, kylläkin\nkauan odotettua sisällystä:\n\n \"Arvoisa veli!\n\n Veli on varmaankin jo pitkän aikaa nähnyt, miten minun laitani on...\"\n\n— Olen kyllä, olen kyllä, — liitti ylijahtimestari — mutta juuri sen\nvuoksi olisi pitänyt käyttää paremmin aika, joka tuhoaa parhaatkin\nsuunnitelmat, vaikkakaan se, hitto vieköön, ei saa tätä turmella!\n\n \"... ja minä toivon, että veli hyväksyy sen tunteen, jota minä\n yhtäkaikki en itse uskalla hyväksyä, koska pelkään, ettei se ole\n mieleen tämän tunteen herättäjälle.\n\n Minulla ei ole mitään kykyä ilmaista ajatuksiani suullisesti tahi\n kirjallisesti siten, että ne saavuttaisivat sen soinnun, joka hivelee\n nuoren tytön korvaa. Sen vuoksi minä en myöskään rohkene millään\n tavoin esittää hänelle toivomustani, vaan pyydän veljeä isällisellä\n rakkaudella, ilman kiivautta — sillä sellainen olisi minulle peräti\n vastenmielistä — kysymään Almalta, luulisiko hän voivansa tulla\n onnelliseksi miehen keralla, joka siinä tapauksessa tulisi uudelleen\n nuorukaiseksi. Kenties hän kuitenkin antaa kieltävän vastauksen;\n ja silloin minä pyydän, ettei veli millään tavalla rupeaisi\n houkuttelemaan! Mitä muutamain vuosien onni merkitsee minulle, jos\n Alman täytyy siitä kärsiä! Ei, ei mitään pakkoa!\n\n En määrää mitään aikaa vastaukselle. Pysyttäydyn pari viikkoa kotona,\n jollen sillä aikaa saa mitään tiedonantoa. Mutta ellei silloin\n ole tapahtunut mitään sellaista, niin tulen aina, ainakin vanhana\n tuttavana, veljen luokse käväisemään.\n\n Kunnioituksella ja ystävyydellä\n\n                                              veljen palvelija\n                                                Sv. Kling.\"\n\n— Voi sinua tomppelia, olisitpa tuon pusertanut itsestäsi puoli vuotta\nsitten, niin olisi hän nyt sinun vaimonasi! — mutisi ylijahtimestari...\n— Oma tahto — niin, saadaanpa nähdä: tuollainen pikku heilakka ja oma\n_tahto_. Mutta minä tiedän myös mitä _minä_ tahdon ja mikä on parasta\nja viisainta. Onkohan vaan raunioiden ritari lähtenyt Hevossaaresta?\nMinun täytyy lähettää tiedustaja sinne. Jos sala-ampujia on\nläheisyydessä, niin täytyy pitää silmänsä auki.\n\nSamana iltana ylijahtimestarin päähän pisti soutaa kalastamaan —\nmikä urheilu ei suinkaan ollut hänen lempihuvejaan. Kulkiessaan\nHevossaaren ohi hän poikkesi maihin, noustakseen ylös ja katsoakseen\nveneenrakentamista, jota luotsivanhin johti. Majatalon isäntä itse oli\nulkona ja seisoi hattu kädessä kumartaen.\n\nYlijahtimestari tervehti. — No, onko paljon matkustavaisia? — kysyi hän.\n\n— Eipä kovinkaan paljoa. Minulla on kuitenkin ollut muuan herra, joka\non virunut täällä kokonaisen viikon.\n\n— Ja viruu vieläkin?\n\n— Ei, hän matkusti juuri nyt — vene näkyy kaukana tuolla lännessä. Hän\naikoo mennä Hjo'hon, josta tulikin.\n\nSydän keventyneenä ylijahtimestari palasi kotiinsa. Ja koska hän nyt\npiti asiansa varmana, päätti hän itse matkustaa Svanvikiin, saadakseen\nmajurin itsensä kirjoittamaan Almalle, ja rohkaistukseksi siihen\nantaakseen oman suostumuksensa.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nMuutamia viikkoja oli kulunut.\n\nYlijahtimestari oli tehnyt matkansa, mutta aivan turhaan, mikäli sen\ntarkoituksena oli saada majuri itse kirjoittamaan tytölle. — Ei, veli,\n— oli tuo suoraluontoinen mies vastannut, — hän tietää kyllä, millainen\nminä olen, minun tarvitsemattani asettaa omia pikku ansioitani hänen\nsilmiensä eteen, — Ja jos hän tahtoo tehdä minut onnelliseksi sekä\nsydämellä että kädellä, niin hän kyllä tekee sen ilman kirjettäkin.\n\nSuuttuneena ja mutisten jotakin tyhmyydestä ja naistuttavuuksien\npuutteesta, ylijahtimestari lähti paluumatkalle, pyytäen majuria\nsaapumaan neljäntoista päivän kuluttua.\n\nKoko tällä ajalla Alma ei kuullut sanallakaan puhuttavan majurin\nkosinnasta, jonka vuoksi hän pian alkoi uskoa, että isä kenties, kun\noli kysymys hänen vastaisesta onnestaan, oli luopunut omasta tahdostaan\n— ja yhä raikkaampina kukoistivat nyt ilon ruusut hänen poskillaan.\nSillä Almalla oli vielä toinen autuuden lähde, jonka hän kuitenkin\nhuolellisesti kätki omaan rintaansa; hän oli näet monta kertaa —\nluonnollisesti aina sattumalta — nähnyt jälleen vieraan, eikä hän\nenää saattanut epäillä, joskaan siitä ei ollut tullut mitään varmaa\nsanotuksi, että vieras pysytteli paikkakunnalla yksinomaan hänen\ntähtensä.\n\nUsein hän kuitenkin koki ennen tuntematonta tuskaa, pieniä\ntunnonvaivoja sen johdosta, että hänellä oli isältä salattavaa. Oli\nkyllä totta, ettei hän koskaan ollut sopinut nuoren herra Kemnerin\nkanssa näistä tapaamisista, mutta yhtä totta oli sekin, ettei hän\nkoskaan niitä karttanut, vaikkei se olisi ollut erittäin vaikeaa,\njos hän olisi rajoittanut kävelyretkensä puistoon tai virkatalon\nlähimpiin seutuihin. Mutta jollei hän pariin päivään ollut kulkenut\nkauemmaksi, niin kolmantena päivänä hän ei saanut pikku jalkaa enää\nollenkaan tottelemaan: se oli saanut vastustamattoman halun käydä\nkatsomassa luolaa, Yhtätoista pyökkiä, Stocklycken niittyä ja muutamia\nmuita kaukaisia paikkoja, jolloin kohtalo aina satutti niin, että\n_hän_ — tyttö oli jo ajatuksissaan ruvennut vaihtamaan hänen nimeänsä\npaljonmerkitsevään \"_hän_\"-sanaan, sattui tulemaan samaan aikaan.\n\n\"Mutta jos isä jonakuna päivänä sattuisi\" — Alma häpesi lausua\nitsekseen: \"yllättämään minut\": hän muutti — \"huomaamaan, että minä\nnoin vaan, sille mitään mahtamatta, tapaan jonkun kävelyilläni!\nSuuttuisikohan hän kovin?\" Ja joka kerta kun hän teki itselleen tämän\nkysymyksen, ilmaisi hänen kiivaasti sykkivä sydämensä, että niin oli\ntapahtuva... He puhuivat kuitenkin viattomista asioista. Vieras kertoi\nkodistaan, äidistään, tähänastisesta onnettomasta haaveilustaan, joka\ntuotti surua toimeliaalle isälle, ja miten hän vihdoin oli päättänyt\nmatkustaa löytääkseen jonkun parantavan yrtin. Oli onnellista, että hän\nsilloin ajatteli Ombergia. Tyttöhän varmaankin kernaasti auttoi häntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Oletko kuullut, miten harakat tänään katolla nauravat? — kysyi\nNeta-täti eräänä aamuna astuessaan Alman luo.\n\n— En, ja mitä se merkitsisi? — vastasi Alma, joka silmättyään kelloon\nalkoi joutuisasti pukeutua.\n\n— Merkitsisikö, rakas lapsi? — toisti Neta-täti ja otti niin runsaan\nhyppysellisen nuuskaa rasiastansa, että enemmät puolet ripisi äsken\nsilitetylle esiliinalle. — Mitäpä muuta kuin vieraita tahi uutisia! Jos\nne nauravat ainoastaan yhden ainoan aamun, niin tulee vieraita, mutta\njos ne nauravat kolmena peräkkäin, niin se merkitsee jotakin tärkeää\nuutista.\n\n— Rakas täti, mitä se saattaisi olla?\n\n— Ymmärrät kai, etten minä ole kaikkitietävä, mutta arvata saatan\nkuitenkin hätätilassa, kun saan ensin säikeen päästä hieman kiinni.\n\n— Ja onko tädillä nyt sellainen säie?\n\n— Miltä kannalta asian ottaa — oletko kuullut, että meillä on\nsunnuntaina suuret kekkerit, oikein suuret kekkerit soittoineen ja\ntansseineen?\n\n— Soittoineen ja tansseineen? — toisti Alma hämmästyksissään.\n\n— No miksi siitä näytät niin armolliselta? Oletko unohtanut, että muuan\npikku neito silloin odottaa kaunista seppelettä?\n\n— Tiedän kyllä, että sunnuntaina on minun syntymäpäiväni; mutta sitä ei\nole koskaan ennen sillä tavalla juhlittu.\n\n— Kerta ensimäinen. Sinä täytät kahdeksantoista vuotta — kenties isä\ntahtoo, että juhla saa kaksinkertaisen merkityksen!\n\nTähän viittaukseen Alma ei uskaltanut vastata sanaakaan. Hänen\npäätään huimasi, valtimo löi kuumeisesti. Sunnuntaihin oli ainoastaan\nkolme päivää: ja juuri niinä päivinä hänellä oli tapana \"kävellä\npuutarhassa\". Nämä kävelyretket sattuivat säännöllisesti joka\nkolmanneksi tai neljänneksi päiväksi, niin että hän, jos olisi\nmuuttanut järjestystä ja tänään mennyt vuorelle, ei olisi tavannut\n_ketään_.\n\nJa miksi Alman mielessä liihoitteli tuo toivo, että hän juuri _ennen_\nsunnuntaita saisi tavata nuorta kasvientutkijaa? Niin — koska hän —\ntämä ei ollut kuitenkaan vielä aivan selvää — sitä ennen mahdollisesti\nlausuisi jotakin, johon oli annettava vastaus, tahi ainakin\npuolittaisen ajatuksen siihen suuntaan. Ja se oli suojeleva hänet\nkaikesta pahasta, mitä sunnuntaina saattoi tapahtua, jotavastoin, jos\nmitään, yhtään mitään ei tapahtuisi, jos hän ei tapaisi ketään, niin\nhän kenties ei hirviäisi asettua isän tahtoa vastaan...\n\nAlma tuli alas, suuteli isää kädelle ja kaatoi hänelle kahvia. Mutta\nviimeksimainittu tehtävä ei onnistunut ollenkaan yhtä vakavasti kuin\ntavallisesti.\n\n— Miksi kätesi vapisee? — kysyi ylijahtimestari ottaen piipun suustansa\nja katsellen vakavasti tyttöä.\n\n— En minä vapise, isä! — änkytti Alma, mutta sitten hän tosiaankin\nvapisi niin rajusti, että pannun sisällyksestä läikähti kupin yli\nlumivalkoiselle liinalle. — Anteeksi, isä!\n\nYlijahtimestari yskähti, tarttui jälleen piippuunsa ja puhalteli\nkiemurtelevia savupilviä ulos ikkunasta.\n\nAlma vaikeni kaataen muutamia pisaroita omaan kuppiinsa, mutta\nkasteltava korppu sai juoda kaiken kahvin; Alma vei ainoastaan kupin\nhuulilleen.\n\n— Sepä merkillistä kahvinjuontia, — sanoi ylijahtimestari harvinaisen\npitkän vaitiolon jälkeen, ja \"sepä\" lausuttiin terävällä äänenpainolla.\n\nAlmalla ei ollut vastausta valmiina: hän katsoi nolona kuppiin ja loi\njälleen aran katseen isäänsä.\n\n— Etkö ole nukkunut hyvin yöllä?\n\n— Olen, isä.\n\n— No, olemmeko kuunnelleet jotakuta aamupöllöä — onko neitsyt\nlohikäärme tänään tehnyt kierroksensa tyttökammioon?\n\n— Neta-täti — niin, isä, hän oli luonani aamulla!\n\n— Sen saattoi uskoa, kyllä väinkin. Ja onko hän hämmentänyt sinulle\nniin voimakkaan liemen, että sinun on pitänyt saada hermoväristys\nensimäisestä annoksesta?\n\n— En luule, isä, hänen arvanneen oikein!\n\n— Ja siksi olet pahoillasi? Kas niin, älä näytä niin hämmästyneeltä: me\nkenties toteutamme hänen ennustuksensa!\n\n— Mutta juuri se, isä...\n\n— Ilahduttaa sinua, ymmärrän, ymmärrän — se on aivan luonnollista. Hän\non kai juorunnut, että me aiomme pitää hieman hauskaa?\n\n— On, mutta minä en siitä niin ihastunut.\n\n— Mitä, sinä itsepäinen, kiittämätön pikku hupakko — et ihastu siitä,\nettä isäsi panee sinulle toimeen tanssiaiset! Etkö häpeä?\n\n— Tahtoisin olla niin iloinen, niin onnellinen, ettei kukaan olisi\nnähnyt iloisempaa tyttöä, jollet vaan...\n\n— Kas niin, kas niin, jätä nuo tyhmät, ikävät keskeytykset! Emme kai\nistu täällä kuin teatterissa odottamassa, että kuiskaaja täyttää loput,\nmilloin itse sekoamme. Puhu aina avoimesti ja suoraan. Miten oli:\njollet vaan...?\n\n— Pane toimeen mitään muuta, — änkytti Alma.\n\n— Ahaa, — huudahti ylijahtimestari ja kavahti tuolilta tulisen\ntapansa mukaisesti. — Olemmeko hautoneet sellaisia mielijohteita?\nTahdon kaikella luottamuksella sanoa pienelle nirppaliisalleni, ettei\nnuoren tytön mitenkään sovi omin neuvoin hautoa päässään tuollaisia\najatuksia! Kun minä sanon: täällä tulee kihlajaiset, niin täällä tulee\nkihlajaiset; ja minä sanon sen kyllä siksi ajoissa, että sinä ehdit\ntavata tah... don, se on tahdon.\n\nNäin sanoen ylijahtimestari kiiruhti ulos, ja kohta senjälkeen Alma\nkuuli hänen äänensä ullakolta, missä Neta-neiti paraikaa levitti\nkuivamaan koiranputkia ja peltominttuja. Mutta joskin Alma astui\neteiseen, ei hän tajunnut yhtään selvää sanaa, — siinä määrin\nkysymykset, vastaukset, päivittelyt seurasivat toisiaan, että\nkaikkityyni oli kuin virran kohinaa...\n\nAlma teki kävelyretkensä puutarhaan, mutta ei ollut koskaan huomannut\nsitä niin ahtaaksi; hetkisessä hän kiersi kaikki käytävät. Pienen\nAlma-paran sydän kenties oli siksi täysi, että hän tarvitsi ulkona\nsuurempaa tilaa. Ja niinpä hän kuljettuaan viistoon puutarhan läpi\ntuli vihdoin puistoon vievälle pienelle takaportille. Mutta ikäänkuin\nhänellä olisi ollut jotain väärää mielessä, astui hän jälleen sisälle\nsulkien sen — ja se avaaminen ja sulkeminen uudistui vähintäänkin\nneljännestunnin ajan. Silloin portti ei oikein tahtonut mennä uudelleen\nkiinni, koska jotakin oli tullut saranain väliin. Alman täytyi\nsenvuoksi astua ulkopuolelle — ja kun hän nyt kerran oli siellä, olivat\nhänen mielestään niityt ja kukat niin houkuttelevia, että hän ei\nhennonut olla lähtemättä niitä hieman katselemaan.\n\nMerkillistä kuitenkin oli, että mitä pitemmälle Alma ehti, sitä\nkauniimmilta ja houkuttavammilta kauempana olevat puut, niityt ja kukat\nnäyttivät. Ja niinpä puut, niityt ja kukat, ryhmä toisensa jälkeen,\nveivät hänet lopuksi niin loitolle, että sittenkin itse asiassa \"olisi\nhiukan hupsua, jollei samalla menisi uudelle luolalle katselemaan\nnäköalaa järvelle, joka tänään ja tällä ilmalla varmaankin oli\nsanomattoman ihana\". Ja Almahan saattoi mennä sitä levollisempana, kun\ntiesi että \"hän\" ei ollut siellä tänään.\n\nJa Alma läksi.\n\nMutta oliko se sattuma vai tapahtuiko joka päivä samoin — pieni\nhuvimaja oli kaunistettu lehvillä ja sammaleiselle permannolle\nsiroitetuilla tuoreilla: kukilla. Siellä ei kuitenkaan näkynyt ketään.\n\nAlma istuutui. Hän ei päässyt selville kaikista toivomuksista, kaikista\ntuhansista peloittavista ja levottomista ajatuksista, jotka hänessä\nheräsivät.\n\nPuoleksi huoahtaen hän sanoi itsekseen: \"Minun täytyy lähteä\", mutta\njäi kuitenkin paikoilleen. Luola oli kuin lumottu.\n\nMutta äkkiä hän kavahti pystyyn: hyvin tuttuja askelia kuului ulkoa\n— hän olisi tahtonut piiloutua, hän tunsi punan polttavan poskista\nsydämeen asti, hän oli aivan suunniltaan tuskasta. Olihan kovin\nvaarallista, jos hänet tavattaisiin siellä juuri sellaiseen aikaan,\njolloin hänellä ei ollut koskaan tapana siellä käydä, ja puolittain\nepätoivoisena hän rukoili, ettei nuori mies huomaisi häntä. Hän\nhyrskähti itkuun.\n\nMutta Alma ei ehtinyt toivoa, pelätä eikä rukoilla, ennenkuin toinen jo\nseisoi luolassa, aivan tytön edessä; nenäliina itkettyneillä silmillään\nja hehkuvilla poskillaan tämä ei tiennyt, mihin piiloutuisi hädässään\nja sydämensä ahdistuksessa.\n\n— Alma! — huudahti Karl August yllätyksensä huumauksessa unohtaen\nkaiken väkinäisyyden.\n\nPelkkä ristimänimi, jota tyttö ei ennen ollut kuullut luiskahtavan\nhänen huuliltaan, täytti hänet sanomattomalla onnella; koskaan ei\nhänestä nimensä ollut kaikunut niin kauniilta. \"Ah\", ajatteli hän\nujosti, \"sanoisipa hän sen vielä kerran!\" Ja se toive täyttyikin heti.\n\n— Alma, Alma, — toisti vieras tytön edelleen pitäessä kasvonsa\npeitossa, — Alma itkemässä!\n\n— Pääni on varmaankin kipeä, — lausui Alma ja katseli hyvin\nhajamielisen näköisenä järvelle. — En aikonut tulla tänne nyt — mutta\ntäällä ylhäällä on niin raitista ja kaunista.\n\n— Olen varma, — alotti Karl August jälleen rohkeana siinä varmuudessa,\nettei häntä nähnyt kukaan muu kuin se, joka oli melkoisesti häntä\nitseään ujompi, — olen varma, ettei Alma itke päänkivistyksestä: jokin\non koskenut sydämeen?\n\n— Ei... mikään, — vastasi tyttö hapuillen ja koetti näyttää\nlevolliselta.\n\n— En uskalla kiusata, — sanoi Karl August ja tarttui miehuullisesti\ntytön käteen, toisen vetämättä sitä pois hämmennyksessään, — mutta\nte _olette_ itkenyt, ja yksi ainoa näitä kyyneliä riittää tuottamaan\nminulle kärsimystä kaksin verroin... On olemassa sympatioja, joita on\nmahdoton selittää; joku aavistus sanoi minulle, että luolassa käydään\ntänään, ja sen vuoksi minä olen sen kaunistanut.\n\nAivan ajattelematta Alma vastasi: — Sen arvasinkin sisään tullessani.\n— Hän keskeytti ja tempasi kiivaasti kätensä takaisin: hän ei voinut\nantaa itselleen anteeksi sitä, että oli paljastanut niin suuren\nheikkouden.\n\nMutta samassa hetkessä Karl Augustin käsi oli jo hänen vyötäisillään,\nja mitä lämpimin ja pyhin rukous oli hänen silmissään. — Alma, —\nkuiskasi hän, — elämäni, rauhani riippuu sinusta — — en saata elää,\nellet rakasta minua ja tule puolisokseni.\n\nAlman sydän paisui niin että hän ei saanut puhutuksi.\n\n— Sano miten vähän, miten vähän hyvänsä! — pyysi toinen polttavassa\ntuskassa.\n\n— En saata, — vastasi Alma, mutta antoi kuitenkin purppuraisen poskensa\npainua toisen olalle. — Minä niin pelkään, pelkään!\n\n— Ainoastaan _pelkäät_, kallis, rakas tyttö, et muuta? Minä rukoilen\nsinua, luota siihen, joka ei koskaan omista uskoaan, sydäntään,\nelämäänsä, kenellekään muulle kuin sinulle! Pelkäätkö ainoastaan?\n\n— Olen onnellinen! — kuiskasi Alma ja tunsi samassa hetkessä liiton\nvahvistetuksi... — Mutta, hyvä Jumala, mitä isä sanoo!\n\n— Ei mitään pelkoa taivaassa. Menkäämme nyt heti, tuossa tuokiossa,\nhäntä tapaamaan.\n\n— Ei, ei, meidän ei tarvitse lähteä mihinkään sitä onnea nauttiaksemme!\n— kuului ylijahtimestarin ääni, hänen säkenöivin silmin saapuessaan —\ntaivaaseen. — Hän on täällä, herra! Niin, herra, tuhat tulimmaista,\neikö tässä olekin todistaja siihen, että te olette menetellyt lurjuksen\ntavoin — älkää kalvetko, herra — juuri riivattu lurjus ja pelkuri te\nolette, — paneppa isän tietämättä toimeen salaisia kohtauksia ja hiivi\ntytön sydämeen! Hyi, hitto, minua ihmetyttää, etten tee teille muuta\nkuin sanon, että menkää helv...\n\nYlijahtimestarin vimmaisen vihanpurkauksen aikana Alma oli piiloutunut\nluolan perimpään nurkkaan, kuitenkin siten, että hän sillä\nmielenmaltillaan, mikä hänellä vielä oli jäljellä, saattoi tarkata,\nmiten hänen kosijansa käyttäytyisi hänen isäänsä kohtaan. Hän mietti\nmielessään, uskaltaisiko Karl August _vastata isälle_, ja vaikkakin\nhän piti parhaana, ettei hän sitä tekisi, tunsi hän kuitenkin itsensä\nenemmän tyydytetyksi nähdessään Karl Augustin kalpeat kasvot ja\nniissä melkein yhtä tuikean ilmeen kuin itse isällä; hänen silmänsä\nsäkenöivät, hänen huulensa vapisivat ja hän kuuli toisen äänellä, joka\noli hämmästyttävän erilainen kuin se, jolla hän äsken oli häntä itseään\npuhutellut, terävästi lausuvan:\n\n— Hiljaa, hiljaa, herra ylijahtimestari. Olkaa suosiollinen ja\nmuistakaa, ettei yhdelläkään isällä ole oikeutta sanoa lurjukseksi ja\npelkuriksi miestä, joka kaikessa kunniassa ilmoittautuu tyttärelle\nennenkuin isälle. Ja nyt, joskin minulta mielenliikutuksessa puuttuu\nsovelias ilmaisumuoto, pyydän saada esittää herra ylijahtimestarille\nsen anomuksen, joka ilman tätä keskeytystä olisi hienommalla tavalla\ntullut herra ylijahtimestarin korviin!\n\n— Oo, kautta sieluni, saatatteko vielä valittaa, että teiltä puuttuu\nrohkeutta ja ilmaisumuotoa, — huudahti ylijahtimestari hilliten\nitseään ja vihastaan huolimatta hyväksyen nuoren miehen maltillisen ja\nmiehekkään vastauksen, — jos sananne eivät olisikaan niin valikoituja\nkuin tulisi olla kosijan, josta ei tunne muuta kuin mitä hän itse\non suvainnut ilmoittaa! Mutta oli sen asian laita miten hyvänsä, se\njää vähemmän tärkeäksi, kun liitto ei tule kysymykseenkään. Olen jo\nluvannut tyttäreni eräälle kosijalle, joka — viisaammin kuin te, herra,\n— on tiennyt alottaa oikeasta päästä!\n\n— Mitä, herra ylijahtimestari — luvannut tyttärenne hänen tietämättään!\n\n— E-en herra, en hänen tietämättään... Tule tänne, heilakka, ja vastaa,\netkö tiedä, että isäsi on aikonut sinut toiselle kosijalle? No, anna\ntulla — puhu suusi puhtaaksi, jotta ritarisi ymmärtää sinut. Tämä on\noikeastaan minun puoleltani liiallinen hyvyyden osoitus, mutta yhtä\nkaikki — sallin sen.\n\n— Mutta kehoitus, — lausui Karl August, — tapahtuu niin kaksipäisessä\nmuodossa, että Alma-neiti pelästyy — ja vastatkoon hän silloin mitä\nhyvänsä, niin uskon ainoastaan hänen edellisiä sanojansa. — Ja sitten\nhän kääntyen Almaan lausui muuttuneella ja hennolla äänellä: — Sano,\nrakas, kallis Alma, onko isäsi luvannut kätesi sinun tietäessäsi sen?\n\n— _Rakas, kallis Alma!_ — matki ylijahtimestari hirveästi virnistäen.\n— Rakastakaa ketä hittoa haluatte, mutta tehkää hyvin ja olkaa\nrakastamatta _minun_ tytärtäni ja puhutelkaa häntä vähemmän\ntuttavallisesti, jos herra ruukinpatruuna suvaitsee... No, etkö saa\nsanaa suustasi, tyttö?\n\nArasti vilkuen isästä siihen mieheen, jolle oli antanut sydämensä,\nvastasi Alma: — Olen kyllä tiennyt isän toiveen, mutta olen toistanut,\nettä en tahdo majuria!\n\n— Mikä, — lisäsi ylijahtimestari, — ei merkitse! mitään! Ja tule nyt ja\nlähde kotiin, sillä me olemme, mikäli ymmärrän, puhuneet kaiken mitä\ntarvitaan.\n\n— Emme, paras ylijahtimestari, kaukana siitä! — lausui Karl August,\njoka piti parhaana hillitä itseään. — Älkäämme Herran nimessä näin\nerotko! Olen vakuutettu siitä, että te, herra ylijahtimestari, olisitte\ntyytyväinen oloihini, jos saisin niitä lähemmin esittää ja Alma-neiti\nkulkisi edellä. Sillä kykenemättä täysin huolehtimaan vaimosta en olisi\nkoskaan uskaltanut esittää pyyntöäni.\n\n— Kas niin, kas niin, älkäämme puhuko puuta heinää! Uskon kyllä, että\nruukinpatruuna on kunniallinen mies ja olisi kyennyt elättämään hänet,\njos olisitte hänet saanut, mutta sehän teidän olisi pitänyt alusta\nalkaen huomata, ettei se naula vetänyt: minä osoitin olevani jyrkästi\nvastaan heti ensi hetkestä.\n\n— Juuri se seikka, että isän talo oli minulta suljettu, pakoitti minua\ntapaamaan Alma-neitiä puistikossa. Mutta sopisikohan minun kysyä,\nmistä niin voimakas vastenmielisyys aivan tuntematonta kohtaan saattaa\njohtua? Se ilmeni jo tavatessamme Alvastrassa.\n\n— Se, — sanoi toinen tarttuen tyttärensä käteen, — johtui siitä,\nettä minä heti huomasin kasvoistanne jo olevanne rakastunut tyttöön,\nja koska en saattanut ottaa kahta vävyä, niin tyydyin siihen, jonka\nparaiten tunsin ja johon enin luotin, nimittäin majuri Klingiin, jonka\nkanssa Alma ensi sunnuntaina menee kihloihin!\n\n— Mutta minulla on hänen sydämensä ja — uskollisuutensa, ja se tuottaa\nvaatimuksia, joista en aio luopua! Olen tekevä kaikkeni säilyttääkseni\nne!\n\nJa vastausta odottamatta Karl August kohteliaan jäähyväistervehdyksen\njälkeen ja luoden Almaan palavaa hellyyttä uhkuvan katseen kääntyi\nvastakkaiselle käytävälle.\n\n— Vai niin! Siinäpä hitonmoinen mies, — mutta minun asiakseni jää\nsovittautua ajoissa vastaan,— mutisi ylijahtimestari ja vaelsi alas\ntyttärensä keralla.\n\nAlma koetti katsahtaa isäänsä kasvoihin. Hän odotti kauheaa\nvihanpurkausta, mutta ylijahtimestari sanoi tavattoman hiljaisella\näänellä: — En ymmärrä, miten sinä, pieni yksinkertainen letukka, olet\nsaanut itseesi niin paljon rohkeutta, että vastoin isäsi tahtoa ryhdyt\nrakasteluun ihan hänen nenänsä edessä; niin, niin, et sinä sentään\nolekaan aivan yksinkertainen!\n\nJa enempää ei sinä iltana asiasta puhuttu. Mutta mistä ei puhuttu, sitä\najateltiin; ja Alma tiesi kyllä, että kullakin päivällä on oma huolensa.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nMajuri saapui jokseenkin myöhään lauantai-iltana.\n\nAlma oli huoneessaan, josta hän, varsinaista kieltoakaan saamatta, ei\nollut lähtenyt isänsä ja Kari Augustin kesken tapahtuneen kohtauksen\njälkeen.\n\nNyt hän kuuli isänsä askeleet, mutta avatessaan oven hän säpsähti:\nsellaista käskevän vakavuuden ilmettä ei tyttö ollut koskaan nähnyt\nhänen kasvoillaan.\n\n— Olen sanonut sinulle, lapseni, — lausui isä tarttuen tyttärensä\nkäteen, — olen sanonut sinulle antavani sinulle riittävästi aikaa\nmyöntävän vastauksesi oppimiseen, ja nyt jätän sinulle vielä puoli\ntuntia siihen. Minun päätökseni olet jo kauan tiennyt, ja vielä\nkauemmin olet tuntenut, etten koskaan muuta päätöstäni.\n\n— Mutta, isä, — sanoi Alma koettaen rohkaista mieltään, — en saata\nantaa uskollisuuttani kahdelle!\n\n— Et ole antanut mitään tuolle nokkaviisaalle pojalle! Sillä sen mitä\nolet lorunnut hänen kanssaan, tekee tyhjäksi isäsi tahto, aivan kuin\net koskaan olisi mitään lorunnutkaan. Tänä iltana sinä annat majurille\nmyöntymyksesi: huomenna juomme kihlajaisesi — ja sillä hyvä!\n\n—: Kuolen surusta, isä, jos pakoitat minua!\n\n— Älä ärsytä minua enempää, tyttö! — Näin sanoen ylijahtimestari\nkohotti kättään ja näytti niin kauhistavalta, että Alma tuskissaan\nkäänsi pois kasvonsa.\n\n— Helkkarin rakkaudenloruja! — mutisi hän astuessaan takaisin kaikkein\npyhimpäänsä...\n\n— Pelkään, ettei veli ole antanut minulle oikeata selvyyttä? — sanoi\nmajuri tutkivaisena. — Almassa on varmaan joku vastahakoisuuden tunne,\njota veli koettaa lannistaa ja salata minulta.\n\n— Vastahakoisuuden tunne, vastahakoisuuden tunne, — toisti\nylijahtimestari kasvot tulipunaisina, toivon ettei hänellä sitä ole,\nsilloin kun _minä_ olen myöntyväinen.\n\n— Mutta, — huomautti majuri Kling, — minä en ole tyytyväinen veljen\nmyötätuntoon: tässä on kysymys Alman vapaasta valinnasta!\n\n— Hitto vieköön, — huudahti ylijahtimestari, jonka oli mahdoton enää\npysyä levollisena, — luulenpa aivan, että veli peruuttaa kosimisensa!\nJollei veli tahdo tytärtäni muutoin kuin että hänen pitää seistä ja\nniiata ja huutaa niin että Jumala ja koko maailma sen kuulee: \"minä\ntahdon tulla arvoisan ja oivallisen majuri Klingin vaimoksi\", niin\nantaa koko asian olla. Sillä sen kai veli tiennee, ettei se kana\nitsestään tule sanomaan: \"ota minut!\"\n\n— Aina niin kiivaana, veli hyvä! — vastasi majuri. — Suo kuitenkin\nanteeksi, etten voi tyytyä muuhun kuin Alman omilta huulilta\ntulevaan ratkaisuun, ja jos ne antavat kieltävän vastauksen, niin ei\nkihlauksesta tule mitään.\n\n— Silloin annan palttua sinulle ja tyhmyyksillesi! Saattaako nyt\nsiivo tyttö antaa myöntävän vastauksen heti ensi hengenvedossa? Minun\nvaimoni, Maria-vainaja, kieltäysi kymmeneen kertaan. Olisinko silti\nmenettänyt rohkeuteni — hitto vieköön: se vain ärsytti minua suurempiin\nponnistuksiin; ja uskoopa veli minua tahi on uskomatta, niin minä\nkuukaudessa syrjäytin neljä kilpakosijaa — ja veli ei katso pätevänsä\nvoittamaan _yhtä_ kieltävää vastausta ja _yhtä_ kilpakosijaa!\n\n— Mitä tuo merkitsee? — kysyi majuri ilmaisten jonkunlaista\nmielenliikutusta. — Onko minulla kilpakosija?\n\n— Mitä veli ajattelee? — lausui ylijahtimestari ja suoristausi\nylpeänä; — eikö minun tyttärelläni olisi enempää kuin yksi kosija!\nAlma on kaunis, ja vaikka itse sen sanon, kyllin rikas saadakseen yhtä\nmonta kuin äiti-vainajansakin — ja sen verran hänellä varmasti olisi\nollutkin, ja kenties kaksin verroin lisää, jollen minä olisi sulkenut\nporttejani kaikilta nuorilta herroilta!\n\n— Ja mistä hän sitten on tullut?\n\n— Luulen itse paholaisen lähettäneen hänet salaman keralla, joka oli\nosua Almaan Alvastrassa. Nuori tehtaanpatruuna, kiitokseksi siitä\nkepposesta, jonka tein hänelle päivälliskutsuillani, teki vielä\npahemman kolttosen minulle salaa tapaamalla ja kosimalla tyttöä.\n\n— Entä tytön vastaus?\n\n— Ei minkään arvoinen! Veljen kai täytyy ymmärtää, että hän ei ilmoisna\nikänä saisi tulla veljen vaimoksi, jollen olisi vakuutettu siitä,\nettä hänen korkein onnensa perustuu siihen. Alma on pieni, ylen hento\nlapsonen, joka tarvitsee sydämellisen ja voimakkaan miehen hoivaa. Veli\non sellainen mies, veli on oleva hänelle hyvä ilman heikkoutta, ei\nkoskaan kova. Hänen onnettomuutensa olisi, jos hän saisi jonkun noita\nnuoria veitikoita, jotka ensimäisinä kuukausina jumaloivat vaimoaan\nantaakseen hänen koko lopun elämänsä asteettain alentua, kunnes hän\nviimein on ainoastaan vähäpätöisyys, jonka arvo riippuu pelkästään\nsiitä halusta, millä hän hoitaa taloutensa ja lapsensa. Sellaiseksi\nen tahdo Alman tulevaisuutta. Tyttö on jalokivi: sen, joka saa hänet,\ntulee myöskin osata antaa hänelle arvonsa.\n\nTämän keskustelun tapahtuessa ylijahtimestarin huoneessa, jolloin hän\ninnoissaankaan ei unohtanut katsoa kellonosoitinta, istui Alma myöskin\nkelloon tuijottaen ja laskien minuutit, jotka hän vielä saattoi sanoa\nomikseen. Koko hänen olemuksensa nousi sitä kuvittelua vastaan, että\nhänen pitäisi majurille siirtää Karl Augustille antamansa lupaus. Mutta\nmistä ottaa rohkeus isänsä läsnäollessa selittää se majurille?\n\nJuuri hänen istuessaan ja miettiessään naputettiin hiljaa\nikkunaruutuun, ja iso, musta pää kohottausi näkyviin. Luotsivanhus\nsiinä seisoi nyökytellen ja kysyen, pitikö neiti luolasta.\n\nAlma tuli esille; ja tuskin oli hän avannut ikkunasäpin ja virkkanut\nvanhukselle ystävällisen sanan, kun jo pieni kirjelippu oli hänen\nkädessään, jonka jälkeen ukko levollisena katosi.\n\nTyttö telkesi oven, mursi sinetin ja luki ensimäiset rakastetun käden\nkirjoittamat rivit:\n\n \"Oma Almani!\n\n Uskon sinuun kuin Jumalan sanaan. Taistele rakkautemme puolesta,\n vetoa majurin kunniaan! Mutta jos vastarinta nousee sinun voimiasi\n suuremmaksi ja sinä tavan voimasta alistut isäsi tahtoon, niin luota\n kuitenkin minun sanoihini, että sinä et tule kenenkään muun vaimoksi\n kuin minun, vaikkakin minun täytyisi vedota majuriin itseensä.\n\n Hän ei kenties tiedä mitään ja ehkä loukkaantuu paljoa vähemmän,\n jos kuulee avoimen totuuden sinulta kuin jos minä sen lausuisin.\n Luoja sinua suojelkoon, sieluni rakastettu, _minun_ kihlattuni. Mitä\n vahvemmaksi sinä nyt jäät, mitä innokkaammin taistelet tulevaisuutemme\n puolesta, sitä korkeammin ja pyhemmin sinua jumaloi sinun\n\n                                                        K.A.\n\n J.K. Myöhemmin illalla luotsivanhus jälleen käy ikkunasi ohi. Pidä\n silloin pikku kirje valmiina! Taivas, miten kaipaan!\"\n\nAlma pisti kirjeen ompelulaatikkonsa salalokeroon, kun se ensin sinne\nmennessään oli saanut ne ujot ja hellät hyväilyt, jotka hän kaiketikin\nuskalsi suoda _paperille_. Mutta nyt luodessaan katseensa kelloon, näki\nhän kauhistuksekseen, että onneton minuutinosoitin oli määräkohdassa.\nHän tiesi, että viipyminen vieläkin enemmän ärsyttäisi hänen isäänsä;\nkykenemättä tekemään ainoatakaan selvää päätöstä, paitsi sitä, että\nantaisi Jumalan ja asianhaarain ohjata, sekä (saamansa neuvon mukaan)\nilmaisisi ahdinkonsa majurille, astui hän isänsä huoneeseen.\n\n— Kas tässä morsian, — sanoi ylijahtimestari tarttuen tytön käteen. —\nNo, anna majurille toinen, lapseni. Et löytäisi parempaa miestä, vaikka\nvalittavanasi olisi ollut koko Ruotsin miehinen väestö.\n\n— Isä! — Alma kohotti katseensa, mutta sai silmäyksen, joka heti sulki\nhänen huulensa.\n\n— Saanko puhua kahden kesken Alman kanssa? — lausui majuri äänellä,\njoka ilmaisi päättäväistä toivomusta.\n\n— Tee tahtosi, mutta älä latele mitään joutavanpäiväisiä juttuja.\nSillä ota heti huomioon, että jos veljen päähän pistää näytellä mitään\nromaanimoraalia luopumisineen j.n.e., niin minä jo edeltäkäsin tahdon\nsanoa, ettei sellainen mitään pyhitä, mikäli sen pitäisi auttaa Alman\ntoiveitten toteuttamista muulla tavalla. Niin kauan kuin minun pääni\non pystyssä, ei hän kuitenkaan saa sitä, joka on turmellut parhaat\nsuunnitelmani. Veli tekee nyt mitä haluaa! — lisäsi hän lähtien\nhuoneesta.\n\n— Hyvä kuin kulta, mutta syttyväinen kuin ruuti, — virkkoi majuri\nohjaten Alman tuolille, jonka viereen hän veti omansa.\n\n— Ah, niin, — vastasi Alma suuresti rauhoittuneena lempeästä,\nsydämellisestä sävystä. — Isä on tosiaankin hyvä, mutta suuttuessaan\nhän saa minut pelästymään.\n\n— Mutta minua ei Alma pelkää? Olen varma, ettet voi pelätä, sillä\nolethan vakuutettu, etten voi koskaan tahtoa mitään muuta kuin sinun\nonneasi?\n\n— Sen uskon — — mutta jollei se nyt tee minua onnelliseksi...\n\n— Vaimokseni tuleminen, tarkoitat?\n\n— Niin, — sanoi Alma hiljemmin, — jos minä uskallan vakuuttaa, etten\nvoi sitä, etten tahdo, niin eikö herra majuri silloin tulisi pahoilleen\nja suuttuisi minulle?\n\n— Tosin tulisin pahoilleni, Alma, pahoilleni, hyvin pahoilleni, sillä\net voi uskoa, miten usein yksinäisyydessäni sinun kuvasi on ollut\nedessäni ja luvannut minulle enemmän kuin sinä tahdot täyttää — mutta\nole varma, Alma, että minä _en koskaan_ voi suuttua sinulle: sinä\ntuotat minulle tuskaa, jolle et itse mahda mitään.\n\n— Niin kyllä on, — jatkoi Alma yhä miehuullisempana, — ei voi auttaa,\nettä tuntee vetovoimaa _yhteen_, ja vastahakoisuutta, kun on kysymys\ntoisesta, joskaan ei silti välinpitämättömyyttä.\n\n— Viime sana olisikin liian kova: sinä olet ollut toisenlainen!\n\n— Varemmin olin varma, että pidin majurista niin paljon kuin saattaa\npitää henkilöstä, josta ei _oikein_ pidä... jota ei _rakasta_,\ntarkoitan! — lisäsi tytöt ujosti punastuen.\n\n— No, ja sitten? — tiedusti majuri.\n\n— Niin, sitten, saatuani tietää majurin tahtovan minua vaimokseen, tuli\ntuo vastahakoisuus.\n\n— No, ajattele vähän, Alma; eikö sinulla ollut mitään muuta tunnetta\nminua kohtaan?\n\n— Tunsin vielä jotain muutakin... mutta se oli niin ilkeä tunne, etten\nuskalla siitä puhua.\n\n— Ah, koeta, anna kuulua — mitä tunsit?\n\n— Syvää pelkoa: minusta tuntui kuin kernaammin tahtoisin kuolla.\n\n— Ymmärrän, — lausui kidutettu mies. — Mutta mitä ajattelet juuri tällä\nhetkellä?\n\n— Tällä hetkellä, — jatkoi Alma, — on herra majuri minulle niin\nhyvä, etten saata olla kyllin kiitollinen, kyllin vakuutettu majurin\ntodellisesta arvosta. Ja kuitenkin minun täytyy olla rehellisen suora:\non toinen, jolle yksin tahdon kuulua.\n\n— Kiitos tästä luottamuksesta, hyvä Alma — tiedän ketä tarkoitat.\nMutta annappa nyt minun puhua hieman omasta puolestani. Saat tulla\ntuntemaan, että minä rakastan sinua liian suuresti, voidakseni nähdä\nsinua onnettomana. Mutta kysymys on siitä, tulisitko sellaiseksi\nminun kerallani vai etkö. Olen aikoja sitten lakannut olemasta\nitserakas, mutta jotakin itsetuntoa minulla on kuitenkin jäljellä, ja\nminulla on epäilyni, tokko kilpakosijani luonee sinun tulevaisuuttasi\nonnellisemmaksi kuin minä saattaisin.\n\n— Voi, — huudahti Alma avomielisesti, — me sovellumme toisillemme,\n_hän_ on nuori — ja herra majuri...\n\n— Ei niin vanhakaan, Alma, ettei nuoren miehen talvi voisi joutua yhtä\npian kuin minunkin. Hän on nuoruuden, minä miehuuden iässä: mutta\nvuodet eivät vaikuta paljoa tunteiden elämään: niin kauan kuin ne ovat\nterveet, saattavat vuodet vieriä — me emme silti vanhene.\n\n— Mutta minä itse olen niin nuori! — lisäsi Alma.\n\n— Naisen nuoruus ja kukoistus — se on usein nähty — kuihtuu niin pian,\nettä tuskin muutamaa vuotta tarvitaan ennenkuin hänen kauneutensa\nhäviää. Silloin nuori, vilkas mies kylmenee; sellaisia esimerkkejä on\nnähty paljon. Jos tyttö sensijaan on joutunut naimisiin vanhemman,\nvakiintuneen miehen kanssa, ei kauneuden menettäminen merkitse paljoa:\n_miehelle_ hän on kuitenkin aina nuori, sillä hänet kiinnittää sielun\nja sydämen parempi kukoistus. Kaiketi hänkin kernaasti näkisi miten\nrunsaina ruusut kukkivat, mutta lehtien pudottua hän sulkee hänet\nhellemmin sydämelleen ja suojelee häntä rakkaudella jokaiselta kylmältä\ntuulelta, joka tahtoo häntä vastaan puhaltaa.\n\nSilloin Alma istui sanatonna. Mistä majuri, levollinen, vakava majuri,\noli saanut kaiken tämän? Se helähti, se teki vaikutuksensa, mutta\nei suinkaan viehättävää. — Miten kauheata olisikaan tulla rumaksi,\nvanhaksi ennen aikojaan ja rakastettunsa hylkimäksi! Silloin, oi\nsilloin, — mutta miksi täytyisi juuri niin käydä!...\n\n— Mitä minulle vastaat, hyvä Alma? — kysyi majuri vetäen hänen\nkäsivartensa lähemmäksi itseään.\n\n— Olen liikutettu, — kuiskasi tyttö, — mutta en voitettu. Olen\nsitäpaitsi jo lahjoittanut sydämeni ja uskollisuuteni sen arvoiselle\nmiehelle... Voi, paras majuri Kling, pelastakaa minut isästä. Jos minut\npakotetaan antamaan myöntävä vastaus, niin vakuutan, etten koskaan\nlausu sitä muutoin kuin huulillani.\n\n— No, hyvä, olet kenties oikeassa! Mutta sinä et pääse ilman koetusta.\nSadat tytöt ovat harhaluulossaan syrjäyttäneet miehen, jonka kanssa,\njollei ohimenevä intohimo olisi ollut järkeä voimakkaampi, he olisivat\ntulleet onnellisiksi. Alma, sinun täytyy olla _nimellisesti_ minun\nmorsiameni, ei niin paljoa minun kuin oman itsesi tähden. Jos sinä\nnyt kieltäydyt tänä hetkenä tahi jos minä luovun kädestäsi sinun\ntunnustuksesi vuoksi, niin tiedät itse, mitä saat odottaa isältäsi,\njonka hartain toivomus — — liittyy minun toivomukseeni.\n\nJos sinä sensijaan et asettaudu hänen tahtoaan vastaan ja pyhästi\nlupaat minulle vilpitöntä luottamusta, niin minä lupaan sinulle\njuhlallisesti, että saat varmasti olla vapaa, jos vielä tunnet samaa\nvastahakoisuutta minua kohtaan.\n\n— Ah, — sanoi Alma, puoleksi huoaten, puoleksi ihastuksissaan, —\nse on vaikea, hyvin vaikea ehto — mutta siihen liittyy myöskin varma\ntoivo! Ja jos minä nöyrästi suostun siihen, niin tehän lupaatte\nminulle, että minua ainoastaan _sanotaan_ morsiameksi ja että minä saan\nilmoittaa sekä ehdot että palkinnon... hänelle...\n\n— Hänelle, joka tästä päivästä alkaen lakkaa omistamasta vähintäkään\noikeutta sinuun! Niin, kernaasti! Vaadin kuitenkin, että hän\nkunniallisena miehenä ei koeta läsnäolollaan, kirjeillään eikä\nsalaisilla viesteillä muistuttaa itsestään. Mutta tämän vuoden jälkeen\non hänellä oikeus kuulustaa asiaa, ja jos sinä silloin olet vakuutettu\nvoivasi tulla ainoastaan hänen kanssaan onnelliseksi, niin saat silloin\nmennä hänelle!\n\n— Entä isä? — virkkoi Alma hiljaa.\n\n— Hän saa tietää olevasi kihlattu sillä ehdolla, että se ei tapahdu\njulkisesti ja että häistä ei puhuta vuoteen. Muu jää minun asiakseni.\nLuota minun rehellisyyteeni ja hienotunteisuuteeni.\n\n— Kokonaan, — vastasi Alma. — Jos minä yhtään epäilisin, niin pitäisin\nsellaista sitoumusta syntinä ja se rikkuisi ennen aikojaan, mutta\ntapahtukoon nyt koetus. Tämän vuoden olen _sydämessäni_ kihloissa\nkahden kanssa — tahi kenties oikeammin _en yhdenkään_.\n\n\n\n\nXV.\n\n\n— Olisiko neuvottelu jo loppunut? — kysyi ylijahtimestari naputtaen\novelle.\n\n— Loppunut ja loppunut toivomuksen mukaan! — vastasi majuri, samalla\nkun hän hymyillen, joskin se lähemmin katsoen näytti kylmältä ja\nkeinotekoiselta, avasi oven ja kutsui malttamattoman miehen sisään.\n\nAlma seisoi keskellä lattiaa, ihmeellisen levollisena, eikä edes\nsilmänluonnillakaan vastustanut majurin väitettä.\n\n— Onko se mahdollista? — huudahti ylijahtimestari ja teki iloissaan\nerään kaikkein vallattomimpia ilmahyppyjään. — Sanonpa että ottakoot\nminut kaikki ylienkelit, jollei Kling ole Luojan kaikkein uskotuin\nmies! Sillä jollei hän olisi sellainen, niin ei hän vajaassa puolessa\ntunnissa olisi saanut oikullisinta pikku letukkaa, mikä koskaan on\nastunut päivänvarjon suojassa, tanssimaan oman pillinsä mukaan. Hei,\nlapset, olkaamme nyt hilpeät ja iloiset ja tietäkäämme, että Ombergiin\ntulee morsian — tule suutelemaan minua, tyttöni!\n\nSilloin Alma painautui isänsä rinnalle; ja ottaakseen hänet paremmin\nvastaan ja saadakseen hieman tilaa kelpo majurille, ukko paiskasi\nmolemmat uskolliset seuralaisensa, piipun ja espanjanruo'on, kauas\nsohvannurkkaan. Sydämellisen ilon ilme, joka kuvastui vilkkailla\nkasvoilla, kiusasi kuitenkin Alman omaatuntoa: hän tiesi, että\nasianlaita olisi ollut toisin, jos ukko olisi tuntenut totuuden; ja se\npuoleksi moittiva katse, jonka tyttö loi majuriin, sanoi hänelle sen,\nmitä hän halusikin nähdä, nimittäin että tytön hieno ja lapsellinen\ntunne kärsi siitä, että hän näki olevansa suhteessa, joka — mikäli\nmajuri hiljaisuudessa uskalsi toivoa — kerran mahdollisesti tulisi\nluonnollisemmaksi.\n\n— Kas niin, kas niin, — huudahti ylijahtimestari puristettuaan\nhetkiseksi molemmat rintaansa vasten, — älkäämme nyt enää olko\nnarrimaisia! — ja hän pyyhki pois pari ilonkyyneltä, jotka olivat\nsattuneet harhaantumaan hopeoituneelle poskiparralle. — Mutta mikä\nkumma hautajaiskatse teillä on? — Ahaa, kyllä ymmärrän, ymmärrän...\nNo, lapset, en tahdo olla suuriääninen enkä aluksi myöskään toivo,\nettä sinäkään esiintyisit paremmin. Kautta sieluni, nouseehan jo yli\nymmärrykseni, Almaseni, että olet mukautunut näin arvokkaasti. Nuori\nmies-parka, hänellä oli kyllä rohkeat ajatukset. Alman tulee kirjoittaa\nhänelle — vai mitä, veli?\n\n— Niin, se on jo sovittu. Ja meidän täytyy olla hyvin sääliväisiä.\n\n— Luonnollisesti, äläkä luule, vaikka se onkin asia, joka ei siedä\npaljoa puhumista, ettei isäsi ole sinulle kiitollinen uhrauksestasi,\njoksi sinä sitä sanot. Mutta kerran olet tunnustava todeksi sanani,\nettä siitä tulee sinun korkeimman onnesi lähde... No, no, tyttöseni,\nei enää mitään kyyneliä! Mutta minä tiedän niiden kuuluvan asiaan —\nmeneppä siis yksiksesi hetkiseksi!\n\nKamarinsa yksinäisyydessä Alma lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti\nJumalaa, ettei tämä koetusvuosi kävisi hänelle ylen pitkäksi ja että\npian tulisi joku sopiva tilaisuus ilmaista isälle majurin varma lupaus.\n\nHetket kuitenkin riensivät, ja ennen pitkää täytyi kirjeen olla valmis.\n\nAlma otti paperin ja kynän, mutta käsi vapisi, eivätkä ajatukset\ntahtoneet selviytyä. Hän ei ollut koskaan kirjoittanut kellekään muulle\nmiehelle kuin isälleen; ja hänelle kirjoittaminen, joka piti häntä\nomanaan — miten erilaista ja miten paljoa vaikeampaa se olikaan, kun\nhän nyt julkisuudessa kävi toisen kihlatusta!\n\nMutta kirjoittaa hänen täytyi; ja saadakseen tietää \"rakkauskirjeen\nkaavan\" avasi hän uudelleen sen, minkä äsken itse oli saanut, ja luki\notsikon \"oma Almani\" monta kertaa peräkkäin.\n\nSana \"_oma_\" nimen edessä kuului kuitenkin liian tuttavalliselta, jonka\nvuoksi hän päätti jättää otsikon kokonaan pois. Itse alkua oli joka\ntapauksessa vaikea keksiä; ja kun monta alustelua oli revitty rikki ja\npoltettu, näki seuraava kirje vihdoin päivänvalon:\n\n \"Olen kyhännyt kymmenen kirjettä kykenemättä käsittämään, miten\n minun tulee kirjoittaa. Olen saanut kirjeesi ja painanut jok'ikisen\n sanan mieleeni, — sekä sydämeeni että ajatuksiini. En saa kuitenkaan\n lukea sitä kokonaiseen vuoteen, jolla aikaa minua _sanotaan_ majurin\n morsiameksi; mutta minä osaan sen ulkoa, ja niinpä kertaan sitä\n aamusta iltaan ja illasta aamuun. Sitte vuoden kuluttua pääsen jälleen\n vapaaksi: majuri on luvannut sen kunniasanallaan, jos minä silloin\n — mistä ei ole ollenkaan epäilemistä — pysyn siinä vakaumuksessani,\n etten voi löytää onneani hänen kanssaan. Isä ei tiedä tästä mitään,\n mutta se oli ainoa keino, joka nyt oli käytettävissä hänen mielensä\n rauhoittamiseksi. — Ja joskin majuri mahdollisesti, huolimatta\n siitä, että minun suoruuteni oli täydellinen, jonkun verran toivoo\n koetusvuoden kuluessa, niin minulla on kuitenkin hänen kunniasanansa,\n että tulen hänen morsiamekseen _ainoastaan_ nimellisesti ja että hän\n selvittää kaiken isän kanssa. Mutta voi, tällä ajalla me emme saa\n nähdä toisiamme emmekä olla missään yhteydessä! Oi, se on kauheata!\n Mutta, jalo ystävä, minä olen kuitenkin aina, aina\n\n                                                       sinun\n                                                      Almasi.\n\n J.K. Jollei tämä kirje ole sellainen kuin sen pitäisi olla, niin anna\n se anteeksi, — minä olen niin äskettäin johtunut rakastamaan, että\n minun on mahdoton ilmaista ajatuksiani siten kuin sydämeni käskee.\n Sinun _oma_ Almasi minä kuitenkin olen, ja siksi jään kaikissa\n vaiheissa... Äläkä sure sitä, mihin olen suostunut _järkevyydestä_,\n en heikkoudesta. Sinun tulee uskoa, että se oli meidän ainoa\n pelastuksemme. Ja että majuri on poikkeus miehistä...\"\n\nKohta kun kirje oli sinetillä lukittu, asettui Alma ikkunan ääreen,\nlevottomana odottaen luotsivanhimman tuloa. Mutta tämä viipyi niin\nkauan, että Alma pelkäsi tulevansa kutsutuksi pois, ennenkuin hänen\n\"rakkaudenpostiljooninsa\" näkyisi, ja meni itse puutarhan takaportille\nhäntä tapaamaan.\n\nOli puolihämärä, ja suuret pyökit varjostivat niin täydellisesti sitä\npaikkaa, missä Alma seisoi, että hän tuskin saattoi eroittaa mitään\nedessään. Mutta hänen kuulonsa oli sitä terävämpi, ja pian hän kuuli\nlähenevien askelten äänen.\n\nLuotsivanhin saapui, ja hänen sukkelat, pimeään tottuneet silmänsä\nhuomasivat Alman heti aidan takaa. Mutta viittoilipa hän miten hyvänsä,\nei mies ollut näkevinään, vaan jatkoi matkaansa kantaen suurta\nkalavasua niskassaan.\n\nSekaannuksissaan Alma astui pari askelta portin taakse juostakseen\nhänen jälkeensä, mutta samassa joku toiselta puolen tarttui nopeasti\nhänen hameeseensa — ja seuraavassa silmänräpäyksessä voimakkaat\nkäsivarret sulkivat hänet.\n\n— Almani, Jumala kai itse suosii meitä, koska tähän aikaan tulit ulos!\n— Nuori mies veti hiljaa kirjelipun toisen puoleksisuljetusta kädestä,\nkuiskaten: — Tämä jää sitten minun lohdutuksekseni — kerro minulle\nkaikki, mitä on tapahtunut!\n\n— Oi, en uskalla jäädä! — huokasi Alma vavisten auvosta ja\nlevottomuudesta.\n\n— Mitä, Alma, rakastettuni — et uskalla vain muutamia hetkiä lohduttaa\nsitä, joka monta päivää on kärsinyt sinun tähtesi ja vielä useampia\npäiviä saa kärsiä! Oletko puhunut majurin kanssa?\n\n— Se on kaikki kirjeessä — pyydän sinua, hyvä, kallis Karl August,\nanna minun mennä, sillä vuoteen, kokonaiseen vuoteen, en saa kuulua\nsinulle... lue, lue!\n\n— Vuoteen? — huudahti Karl August ja kavahti kiivaasti taaksepäin. —\nOi, Alma, mitä olet tehnyt?\n\nKarl August avasi kirjeen, ja viime kajastuksessa, jonka aurinko\noli jättänyt taivaalle, hän luki tuomionsa ja sai muutamilla\nlisäkysymyksillä täydellisen tiedon kaikesta, mitä oli puhuttu ja\nsovittu.\n\nNäiden lyhyiden hetkien kuluessa oli Karl Augustin kasvoissa tapahtunut\nvoimakas muutos; niissä ei palanut ainoastaan rakkauden, vaan myöskin\nepätoivon, raivon hehku sen johdosta, että täytyi lähteä ja jättää\njumaloimansa olento kokonaiseksi pitkäksi vuodeksi toiselle. — Mutta\nei, — huudahti hän lopuksi, — se ei saa käydä niin helposti! Tässä\nsaattaa piillä joku ilkeä suunnitelma. Sinun isäsi, Almani, _täytyy_\nsaada tietää kaikki — menen tällä hetkellä hänen luokseen, tuli mitä\ntuli.\n\n— Ei, Herran nimessä, minun tähteni, Karl August, älä tee sitä, älä\nseuraa kiivauttasi — saamme sitä tuhansin kerroin katua. Isä on jo\nsanonut, että vaikka majuri kieltäytyisikin minusta, minä en... mutta\npyydän sinua kaikesta sydämestäni, luota minuun, äläkä luule, että\nminä koskaan menen majurin vaimoksi! Etkö itse sanonut: \"meidän tulee\nvoittaa aikaa\"?\n\n— Mutta silloin en aavistanut, että kysymyksessä olisi vuoden pituinen\nero... Kuitenkin, — Karl August koetti hillitä kiihtynyttä mieltään,\n— sinun tähtesi, sieluni, kaikkeni, tahdon syytöksiä tekemättä jättää\nhänelle sijan täksi vuodeksi, ja luottaa kaikessa, ymmärrätkö,\n_kaikessa_ hänen kunniaansa; mutta tämän kauhean vuoden jälkeen —\nsilloin minä tulen takaisin ja vaadin sinut. Ja nyt Alma, minä en tahdo\npyytää sinua vannomaan uskollisuuttasi; sillä jos minä tarvitsisin\nmuuta takuuta kuin minkä sinun huulesi minulle antavat, niin olisin\nrajattoman onneton: suudelmasi on valaa kalliimpi. Yhtä tahdon\nkuitenkin polvillani pyytää sinulta: älä suo hänelle mitään vapauksia,\nälä vähintäkään, sillä silloin tulen hulluksi; älä anna hänen koskaan\nsuudella itseäsi, paitsi otsalle ja isäsi läsnäollessa.\n\n— Älä pelkää, — vastasi Alma puolittain hymyillen, puolittain\nkyynelissä, — minä kyllä osaan pitää varani! Sitäpaitsi hän kyllä pysyy\nvarsin isällisenä, jommoinen hän on ollutkin — siihen olen lapsuudesta\nalkaen tottunut. Ja nyt jää hyvästi! Luota kaikessa minuun!\n\n— Jää hyvästi, sieluni rakastettu, elämäni, kaikkeni... Oi, älä unohda\nminua!\n\nAlma kiertäytyi irti hänen käsivarsistaan. Mutta toinen veti hänet\nvielä kerran takaisin, ja sekunti kenties olisi muuttunut minuuteiksi,\njollei ylijantimestarin ääni puutarhasta olisi huutanut Alman nimeä.\n\nKarl August riensi pois, ja Alma oli pienen takaportin turvissa, kun\nisän käsivarret aivan paraiksi koppasivat hänet kiinni.\n\n— Tiedät kai, — sanoi ylijahtimestari äänensävyllä, joka melkolailla\nerosi siitä, millä hän viimeksi oli tytärtään puhutellut, — että isä on\nliian vanha metsämies petettäväksi: kuka kiiruhtaa puiston läpi?\n\n— Karl August, isä — majuri itse oli luvannut, että saisin ilmoittaa\nasian hänelle — ja sinähän hyväksyit sen myöskin, isä.\n\n— Ahaa, vai niin, — keskeytti ylijahtimestari hieman mustasukkaisena,\n— tässä puhutaan jo majurista _itsestään_, Mutta tiedätkös, pikku\nruusunnuppuni: on paras katsoa, ettei isä näe itseään velvolliseksi\npitämään huolta sinun kunniastasi. Jos _minä_ keksin lemmenkohtauksia,\nnyt — no niin, minun ei tarvitse sanoa enempää: näen, että me\nymmärrämme toisemme! Mutta oli kysymyksessä soveliaan kirjeen\nlaatiminen, jossa aioin auttaa sinua.\n\n— Oli parasta, että kirjoitin sen yksin, isä — ja aivan sattumasta sain\nsen jättää hänelle omakätisesti.\n\n— Oliko se vain selvä?\n\n— Se oli minun ja majurin sopimuksen mukainen, isä.\n\n— Ja nuori herra piti hyvänään... viheliäisiä nykyajan rakastajat! Vain\nsuuria sanoja. Minun nuoruudessani...\n\n— Ah — hän tulee jälleen vuoden ja päivän kuluttua.\n\n— Hyvä. Vuoden ja päivän kuluttua arvelen että — mutta menkäämme nyt\nsisälle!\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nLindaforsissa oli hiljaista ja hiukan synkkää. Syksy oli saapunut\ntuomatta mitään tietoja rakastetusta pojasta. Hevossaaresta saapuneen\npikku kirjelmän oli Agneta-rouva lukenut niin usein sekä hiljaa että\nääneensä, että se nyt oli aivan kulunut sekä kyynelten vaalentama.\nAgneta-rouva koetti kyllä, kuten tavallista, salata \"isältä\" tuskansa\nja levottomuutensa, mutta se ei onnistunut likimainkaan hyvin:\nruukinpatruuna näki hänen tuskaannuksensa.\n\n— Tiedätkös, rakas Kemner, — sanoi ruukin rouva eräänä päivänä,\nkun mies yllätti hänet hänen harjatessaan ja tuulettaessaan\nlinnunkuva-parkoja, jotka hylätyssä yksinäisyydessään näyttivät\nvarsin surullisilta, — tiedätkös, olen nyt melkein varma, että hän\non hukuttanut itsensä siihen ihmeen Vetteriin! Voi, mitä huolia hän\ntuottaa minulle! Mutta jos hän jonakuna päivänä palaa, niin saat uskoa,\nettä minä...\n\n— Annan hänelle anteeksi hyvästä sydämestä! — puuttui puheeseen ääni\novelta — ja siinä nyt Agneta-rouva seisoi poikansa syleilemänä.\n\nIsän ja äidin joka puolelta ahdistaessa Karl Augustin täytyi lopuksi\nlyhyimmiten kertoa onnistumaton kosintansa; mutta sanallakaan ei hän\nmaininnut toivosta, joka hänellä oli vastaisuuden varalle.\n\nAgneta-rouva ei voinut oikein käsittää kaikkea tätä, ensiksikään,\nettä yksikään isä saattoi antaa Karl Augustille kieltävän vastauksen,\nja toisekseen, ettei hän surussaan mullistanut taivasta ja maata\nylösalaisin. — En tunne enää sinua, poikani!\n\n— No, muoriseni, et varmaankaan tahdo ärsyttää häntä tulemaan hulluksi,\nkun hän kerran on viisas! Karl August on aina ollut lujaluontoinen,\naivan niinkuin vaari-vainajansakin.\n\nPudistaen isänsä kättä Karl August sanoi, että hänen tarkoituksensa\noli todellakin saada isä siitä vakuutetuksi. — Tästä alkaen kukaan ei\ntunne minua entisekseni: olen päättänyt tulla paljoa suurenmoisemmaksi\nmaanviljelijäksi kuin sekä isoisä että isoisän isä.\n\n— Salli että syleilen sinua, poikani, — huudahti ihastunut\nruukinpatruuna. — Nyt vasta olen ylpeä sinusta. Siunatut olkoot ne\nrukkaset: ne annettiin onnellisena hetkenä! Ja oikein tyttöjen helmi on\nvarmaankin ollut se, joka teidän yhteisestä rakkaudestanne huolimatta\nsortui vanhempiin suhteisiin ja kuitenkin jätti sinun sieluusi uuden\nvoiman ja loi uuden luonteen. Sillä minä luotan sinun sanaasi.\n\nJa Karl August piti sanansa ja niin runsaassa määrässä, että\nruukinpatruuna monta kertaa sanoi vaimolleen: — Pelkäänpä, että hän\non liiankin kiihkeä, muoriseni; hänellä on liian paljon suunnitelmia,\ntosin vielä pieniä, mutta yht'äkkiä hän saattaa keksiä sellaisia, jotka\nvievät perikatoon.\n\nOsittain toimintahalun johdosta, joka hänet nyt oli vallannut, osittain\ntäyttääkseen Ombergista erkanemisen jälkeen syntyneen tyhjyyden, Karl\nAugust kohdakkoin teki niin paljon puhutun Englannin-matkansa. Ja\nhänen sieltä palattuaan kävi kuten tehtaanpatruuna oli ennustanut,\nnimittäin että pienet suunnitelmat heitettiin syrjään ja suuret — hänen\nmielestään oikeat jättiläissuunnnitelmat — tulivat sijalle.\n\nMutta silloin ilmaantui ensi kerran muutamia pikku riitaisuuksia isän\nja pojan välille. Ruukinpatruuna ei ollut yleensä mikään uutuuksien\nystävä, jota vastoin Karl August — pää täynnä tieteellisiä uudistuksia\n— hylkäsi suurimmaksi osaksi isän ja isoisän menettelytavat kokonaan\nvanhanaikaiseen viljelykseen kuuluvina. Kaikesta tästä oli seurauksena,\nettä ruukinpatruuna karvaalla mielellä ehdotti jonkinmoista jakoa; ja\nkiitollisena ja ihastuen Karl August otti kauniin Rosenlundin tilan.\nEnnen, sen ollessa vuokralla, hän ei ollut siitä suuria välittänyt,\nmutta kun se nyt ihan parahiksi joutui vapaaksi, sai hän oman tahtonsa\nja omien mielipiteittensä mukaan hoitaa sitä miten vain taisi.\n\nMutta kun ruukinpatruuna kaikkien maanviljelystä koskevien\nmerkillisyyksien ohella kuuli puhuttavan kutoma- ja kehruutehtaista ja\nEnglannista hankittavasta mekanikosta, silloin hän ravisteli päätänsä;\nja kun hänen tietoonsa tuli lisäksi, että vielä rakennettaisiin\nuusi päärakennus, jonkunlainen huvilantapainen, johon Karl August\nmielikuvituksessaan sijoitti oman ja Alman vastaisen kodin, silloin\nhän kohotti silmänsä ja kätensä taivasta kohti ja lausui rakkaalle\nAgnetalleen, että olisi paljoa parempi, jos Karl Augustista olisi\ntullut uneksija, joka koko ikänsä olisi huvitellut ampumalla kuvilta,\nkuin että hän joutui sellaiseen työraivoon, joka ei ikinä päättyisi\nhyvin.\n\nMuutamien vuosien kuluttua, kun Karl Augustin laitosten hyöty oli\ntäydellisesti selvinnyt, sanottiin: \"Minun poikani, joka kenties\nkehumatta on paikkakunnan suurin ja tunnetuin tilanhoitaja, tekee sen\nja sen, ja on sanonut niin ja niin\" j.n.e. j.n.e., mikä todisti, että\nkyseessäoleva asia oli katsottava ainoastaan siltä kannalta, miltä Karl\nAugust sen näki.\n\nHeti jouluajan jälkeen, kun tavattoman ankara pakkanen jonkun verran\nehkäisi Karl Augustin työtä Rosenlundissa, päätti hän salaa käydä\nOmbergissa, kuullakseen miten asiat siellä kehittyivät. Äidille ja\nisälle hän sanoi syyksi Göteborgiin tehtävän tärkeän liikematkan, ja\nhän matkusti, Agneta-rouvan tehdessä hänelle tuhansia viittauksia,\nettä hän paremmin katsoisi eteensä kuin viime kerralla. Äiti oli\nkuullut kerrottavan, että siinä kaupungissa oli tavattoman rikkaita ja\noivallisia tyttöjä.\n\nKarl August hymyili; hän tiesi, että koko maailmassa oli vain\nyksi ainoa, johon hänen mielensä paloi; ja jos hän näkisi hänet\nvilahdukseltakaan, niin hän tuntisi, että hänessä olisi rohkeutta ja\nvoimaa kaksinkertaisella sitkeydellä ei ainoastaan toimimaan uudessa\nkutsumuksessaan (ainoa keino millä lyhentää pitkää vuotta), vaan\nmyöskin harrastuksesta ja melkeinpä rakkaudesta toimintaan — jota hän\nniin kauan oli halveksinut — elää moninkertaista elämää, jossa toisten\nelämä otettiin myöskin huomioon.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nJälleen oli kevätaurinko siroittanut kultiansa Ombergin rikkaihin\npuistoihin. Vetter oli aikoja sitten irroittanut kahleensa ja\nkeinui jälleen ylpeänä ja itsenäisenä; vedenneito oli linnoineen ja\npalatseineen palannut pitkältä muuttomatkaltaan; ja ilman, maan ja\nveden asukkaat tunsivat uuden elämän riemuisaa vaikutusta.\n\nEräänä tällaisena aurinkoisena, kauniina päivänä majuri pyysi\nmorsiantaan kävelyretkelle viehättävälle Stocklycken niitylle, josta\nhän tahtoi soutaa tytön vuoren rantoja ympäröiville vesille.\n\nIloisena Alma haki hattunsa ja päällysnuttunsa: vähinkin vaihtelu oli\nhänelle mieleen.\n\n— Niin tulee olla, — sanoi ylijahtimestari; — sulhanen ja morsian\nnauttikoot täydellä luottamuksella, mitä rattoa taivas tarjoaa!\n\n— Mutta eivät he kai saata lähteä kahden kesken? — huomautti\nNeta-neiti, jolla aina oli mielessä sopivaisuuden vaatimukset ja kansan\narvelut.\n\n— Mitä ihmettä? — nauroi ylijahtimestari. — Eivätkö he pian vietä\nhäitänsä?\n\n— Onko kihlaus jo julkaistu? — kysyi Neta-neiti pisteliäästi, samalla\nluoden voitonriemuisen katseen ylijahtimestariin. — Kuka on velvollinen\ntietämään, että he menevät naimisiin?\n\n— Kautta sieluni, kyllä he pian saavat tietää kaikkityyni!\nKihlajaiskemut tulevat sitä kirpaisevammat... Mutta menkää, menkää,\nhyvät ystävät! — Ja tyytyväisenä muhoillen ylijahtimestari katseli\nmajuria ja Almaa, vakuutettuna siitä, että majuri tällä kävelyretkellä\n— ensimäisellä, mitä hän oli koskaan ehdottanut pyytämättä tulevaa\nappeansa seurakseen — varmasti käyttäisi tilaisuutta hyväkseen ja\npäättäväisesti pyytäisi hääpäivän määräämistä.\n\nAlma hengitti yhä helpommin joka päivä, joka lähensi merkitsevän\nkoetusvuoden loppua. Aikoja sitten hän oli tekemällä luotsivanhukselle\npari \"satunnaista\" kysymystä, saavuttanut sen varmuuden, jota hänen\nsydämensä kaipasi, ja sitten hän ei ollut laisinkaan epäillyt, että\nsamana päivänä, kun majuri antamaansa lupausta pyhänä pitäen soisi\nhänelle vapauden, Karl August ilmestyisi esittämään jälleen hänen\nisälleen vanhat vaatimuksensa.\n\nTämä päivä oli juuri viimeisen kuukauden ensimäinen. Ja tuskin\nkuunnellenkaan viittausta, jonka isä äsken oli tehnyt vastaisista\nhäistä, oli Alma kaikesta sielustaan antautunut toivon valtaan;\nkuitenkin hän piti omina tietoinaan kaikki iloiset viestit, joita se\nhänelle kuiski. Hän tahtoi odottaa, kunnes majuri puhuisi...\n\nAlma oli kuvitellut mielessään, että majuri heti ja suoraan alkaisi\npuhua heidän välisen suhteensa vaikeudesta ja siitä vielä suuremmasta\npulasta, jota tuotti asian oikea esittäminen ylijahtimestarille. Mutta\nmajuri oli ääneti ja näytti vaipuneen heidän edessään ja ympärillään\nleviävän kauniin näköalan katselemiseen. Ja kumpaisenkaan mitään\nhiiskumatta vene liiti vuoren rantoja ja lähestyi yhä enemmän niitä\nkohtisuoria seinämiä, joiden sisällä ihmeelliset rotkot olivat. Ilta\nei kaikenkaan ollut niin sanomattoman kaunis kuin se, jona Karl August\nkävi Rödgavelissa, mutta oli joka tapauksessa houkutteleva, ihana\niltapäivä, ja suloisena kaikui majurin korviin Alman ehdotus, että\nsoudettaisiin noihin vuorenpoukamiin.\n\nHänen sydäntänsä riemastutti, että Alma, joka matkan alussa ensiksi\nnäytti leikilliseltä ja sitten aralta, nyt niin suurella luottamuksella\nantautui hänen seuraansa, vaikkakin he olivat yksin. Mutta, voi,\nmilloinkaan ei kelpo majuri ollut hullaantunut siinä määrin kuin nyt;\nmilloinkaan ei Alma ollut tuntenut itseään vähemmän yksinäiseksi kuin\ntänä hetkenä hänen kanssaan. Unohtaen, että majurilla täytyi olla\njotakin sanottavaa, Alma oli kaikkine ajatuksineen ja tunteineen\nrakastettunsa luona; jokainen häämöittävä esine loihti näkyviin hänen\nkuvansa: hänen kanssaan hän teki huviretken Stocklycken tuoksuville\nniityille, hänen kanssaan hän istui vuoren pienessä huvimajassa, hänen\nkanssaan hän juuri nyt souti Rödgavelin pimeään holviin — eikö hän\nollutkin niin runollisesti kuvannut Almalle ensimäistä sinne tekemäänsä\nmatkaa.\n\nNauttien täysin siemauksin ja sulkien silmänsä kuunnellakseen,\nmiten Vetterin vellovain vesien kaiku murtautui sisustan runsasta\nkivikerrostumaa vasten, antoi hän päänsä painua rinnalle. Hän ei edes\nmuistanutkaan majuria. Mutta toinen huomautti pian läsnäolostaan.\n\n— Mitä pikku morsiameni niin syvämietteisenä ajattelee?\n\nMorsian, — kuinka pahasti tuo sana sorahtikaan Alman korvissa! Majuri\nei ollut koskaan ennen käyttänyt sitä; ja Alma luuli, ettei sitä\nnytkään olisi tapahtunut, jollei tarkoituksena olisi ollut käyttää\nsitä jonkunlaisena keinona keskustelun alottamiseksi kuin itsellään\nsyntyvänä.\n\n\"Niinpä minun tehtäväni on alottaa!\" ajatteli hän, ja kohottaessaan\nsilmänsä ja nähdessään majurin katseen sanomattoman tuskallista\nlevottomuutta kuvastavana vastassaan, sai hän enemmän rohkeutta.\nHänestä tuntui kuin Karl Augustin henki olisi Rödgavelin rotkossa\nliihoitellut hänen ympärillään, ja hän oli iloissaan siitä, että vaikea\nselvitys olisi tapahtuva paikalla, missä joku salainen ääni sanoi\nhänelle, ettei majurilla ollutkaan sitä ylivaltaa, jonka hän niin usein\noli tahtonut omaksua.\n\n— Mitäkö ajattelen? — hän vastasi. — Niin, pian joutuvaa ajankohtaa.\n\n— Miten tarkoitat, Alma? — kysyi majuri hämmästyen siitä autuaallisesta\nmahdollisuudesta, että hän saattoi tarkoittaa heidän liittoaan.\n\n— Voisinko tarkoittaa muuta kuin yhtä: meillähän on vain kuukausi\njäljellä vuodesta, joka määrättiin minun koetusajakseni.\n\n— Ja sinä, — sanoi majuri, äänessään epävarma sävy, jota tyttö ei\nollut koskaan ennen kuullut, — pidät sitä vielä koetusvuotena — et\nkihlausaikanasi?\n\n— En ole hetkeäkään lakannut pitämästä sitä muuna kuin saamani\nkunniasanan mukaisena: 'Jos', niinhän oli sopimus, 'jos vielä vuoden\nkuluttua...'\n\nMajuri viittasi kädellään Almalle. — Hiljaa, hiljaa, Alma. Sinun ei\ntarvitse toistaa niitä sanoja, jotka minä varsin hyvin muistan, ja\nniitä en tänäpäivänäkään peruuta, joskaan sinä et ole täydellisesti\npitänyt omaa sanaasi.\n\n— Mitä — mitä olisin rikkonut?\n\n— Olet nähnyt hänet jälleen; hän on vaikuttanut sinuun: se ei kuulunut\nsopimukseen!\n\n— Se jälleennäkeminen — jos sitä edes siksi saattaa sanoa, ei ollut\nvapaaehtoinen! — sanoi tyttö hiljaa.\n\n— Yhtäkaikki — sillä on ollut vaikutuksensa, kenties ratkaisevakin.\n\n— Oi, ei, ei!\n\n— Minulle on tehnyt enemmän kipeätä kuin sanat voivat ilmaista,\nettä olen huomannut turhaksi vuosikauden lakkaamattoman auliuden ja\nhuolehtimisen, väsymättömän ponnistelun edes pienen tilan voittamiseksi\nsydämessäsi; enkä kiellä, että katsomatta menetelleen! itsekkäästi tahi\nepärehellisesti, olen lämpimästi rukoillut ja toivonut, että Alman\nmieli — vieraan kanssa syntyneen lyhyen tuttavuutesi jälkeen en saata\nsanoa: sydän — kääntyisi hänestä.\n\nMajuri oli puhunut niin voimakkaan mielenliikutuksen vallassa, että\nAlmaa oli vapisuttanut pelottava levottomuus. Mutta viime sanat\nmuuttivat hänen tunteensa säälistä pahastukseksi, ja vahvasti punastuen\nhän vastasi:\n\n— Minä en tunne, mitä eroa rakkaudessa on mielen ja sydämen välillä,\nmutta yhden seikan tiedän varmasti: etten voi enää rakastaa muuta\nkuin yhtä ainoata, ja että, jos minulla on jotakin kaduttavaa,\nniin saan katua sitä lapsellista taipuvaisuutta, johon olen tehnyt\nitseni syylliseksi, kun minä isän vihastusta välttääkseni suostuin\nkokonaiseksi vuodeksi kieltämään sen, jolle yksin kuulun.\n\nMajurin kasvot vaalenivat huomattavasti, hänen kuullessaan nämä\nratkaisevat sanat. Mutta tottuneena hillitsemään itseään vastasi\nhän ainoastaan tekemällä sanattoman liikkeen, joka kuitenkin riitti\nvakuuttamaan Almalle, miten syvästi hän oli loukkaantunut. Silloin\ntyttökin kalpeni. Mitä hän oli uskaltanut — mihin hänen kiihtynyt\ntunteensa oli hänet vienyt? Eikö riittänyt, että hänellä oli isänsä\nvastassaan? Jos hän nyt teki nurjamieliseksi majurinkin, joka sentään\noli hänen ainoa varma tukensa — mitä silloin tapahtuisikaan!\n\nHetkiseksi kaikki keskustelu taukosi, ja ainoastaan veden loiske kivien\nvälissä ja pisarain yksitoikkoinen tipahtelu holvista keskeyttivät\nRödgavelin rotkon hiljaisuutta.\n\nSilloin lausui Alma, jonka hento sydän ei kauemmin kyennyt kestämään\ntietoisuutta, että hän oli loukannut sitä, joka oli aina osoittautunut\nniin yleväksi häntä kohtaan:\n\n— Suokaa minulle anteeksi — olin kiittämätön, olin ajattelematon ...\noi, älkää olko minulle pahastuksissanne. — Ja lempeät, hymyilevät sanat\nhiipivät majurin sydämeen, joka Jumala paratkoon oli liiankin heikko\nrukoilijatarta kohtaan.\n\n— Et ole ollut oikeamielinen minua kohtaan, Alma, — sanoi hän vakavan\nsäveästi. — Luuletko, että kertaakaan olen asettanut sinun onneasi\noman onneni edelle? Mutta minä olen ihminen, enkä saata auttaa, että\nminua kirveltää, kun minun tuskaani pidellään kuin se ei olisi minkään\narvoinen, — kun minun ponnistuksiani autuuteni korkeimman päämäärän\nsaavuttamiseksi pidetään jonakin sellaisena, johon minulla ei edes ole\noikeutta... Mutta nyt kylliksi minusta — meidän kohtalomme eivät ole\nvielä erossa! Älä kuitenkaan pelkää: tämä surullinen leikki, josta\nuskalsin uneksia kerran totta tulevan, lakkaa kuitenkin pian.\n\nAlma painoi päänsä alas; hänen silmänsä sanoivat enemmän kuin hänen\nhuulensa olisivat voineet. Majuri tarttui airoon, ja pian jäi heidän\ntaakseen Rödgavelin rotko, johon aurinko loi purppurahehkuaan.\n\nPolkien ja kärsimättömänä tempoen nuoraansa Kultakäpälä seisoi odottaen\nrannalla. Alma astui sen luokse, taputti ja hyväili hemmotellun\nlemmikin kaulaa, samalla kun majuri irroitti solmun. Mutta miten\nsattuikaan Alman käsi Kultakäpälän leveän kaulanauhan alle ja oli\ntunnustelevinaan siellä paperia. Vapisten koetteli hän kahdella\nsormella tarkemmin — ja keksi pikku kirjelmän.\n\nNopeasti vaihdellen ajelivat ruusut ja liljat toisiansa hänen\nposkillaan. Mutta olipa onni, että majurilla oli puuhaa solmun\navaamisessa. Sillä aikaa Alma leikki jonkunlaista \"sokkosillaoloa\"\nKultakäpälän kanssa, heittäen huivinnipukkansa sen päähän, ja onnistui\ntekemällä tämän liikkeen saamaan vaarallisen salakuljetustavaran —\n(joka varmaankin heidän ollessaan vesillä oli uskottu Kultakäpälälle) —\nvarovasti siirretyksi hansikkaaseensa.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nPuolen penikulman päässä Lindaforsista sijaitsi ihana Rosenlund, jota\ntoiselta puolen syleili tuuhea metsä ja toiselta suurehko järvi.\nSen lehtevät saaret, joita Karl August lisäksi kaunisti pienillä,\nviehättävillä luolilla ja huvimajoilla, kehystivät vihreänä vyönä\nkaunista rantaa.\n\nMitä parhaalla tuulella oli vanha ruukinpatruuna noussut vaunuihin\nlähteäkseen katsomaan Karl Augustin \"paratiisia\", joksi hän itse sitä\nnimitti; mutta tuskin oli tie kiertänyt rannan ympäri ja jättänyt\nnäköalan vapaaksi, kun jo ilmeni jotakin katsastelemisen aihetta.\n\n— Mitä hittoa, Agneta, — sanoi vanha ruukinpatruuna, viitaten erääseen\nmainituista pikku saarista, — mikä kumman porraskaappi tuossa on —\ntuleeko hän nyt niin hulluksi, että rakentaa vielä tähtitorninkin!\n\n— Jo nyt jotakin, ukkoseni, — vastasi Agneta-rouva, joka monta kertaa\nmitä syvimmällä harrastuksella ja mielenkiinnolla oli katsellut kaikkia\npoikansa laitteita, — sehän on uusin huvimaja, josta kerroin sinulle!\nSiinä on näköala, jota kelpaa katsella; kaukoputkella hallitsee sieltä\nkoko Lindaforsia.\n\n— Hitto vieköön, niinkö! — huudahti ruukinpatruuna liikutettuna\najatuksesta, että Karl August oli pystyttänyt \"kaapin\" lapsellisesta\nhellyydestä, vain sen vuoksi, että hänellä olisi jokin paikka, mistä\nsaisi nähdä vanhan kodin. — Jos niin on asia, ei minulla ole mitään\nsanomista!\n\nMutta kun nyt kelpo vanhemmat olivat päässeet jonkun matkaa eteenpäin,\nkohtasi heitä toisella saarella uusi näky: kivestä ja sammalesta\nrakennettu temppeli. Hetkisen ruukinpatruuna katseli ääneti tuollaista\n\"laitosta\", jossa ei näyttänyt olevan ei sisään- eikä uloskäytävää.\nSenjälkeen hän huudahti ponnekkaasti: — Tuolta ei ainakaan, vieköön\nminut se ja se, kukaan saata uskotella minulle näkyvän Lindaforsista\npuutakaan. Etkö usko, muoriseni, sen mitään maksaneen, että tänne on\nlaahattu kiviä ja multaa ja sen semmoista — ja eikös nyt tehtaat ja\nhuvilat riitä, pitääkö järveenkin pystyttää huvitemppeleitä, portaita\nja kaappeja! Tiedätkö, minä olen ihan huolissani, muoriseni!\n\n— Eikö sinullakin ole ollut pikku mielihalujasi, ukkoseni? Ajatteleppas\nvain vesilaitteita ja jumaliasi ja jumalattariasi, jotka seisovat\nsuurten kummitusten kaltaisina kotona puutarhassa.\n\n— Siinä on aistia, siinä — se on suurenmoista. Mutta tämä, tämä on\nvain...\n\nSamassa aukeni koko Rosenlundin näköala, esittäen kaikkea, mitä sillä\noli näytettävänä luonnon ja taiteen alalta.\n\nKarl Augustin uutishuvila itse puistossa oli pienehkö\nkahdeksankulmainen rakennus, jonka ylikerran keskessä oli pieni,\nsamanmuotoinen lasikupukattoinen salonki; tämän joka puolella oli mitä\nsiroimpia pieniä huoneita. Niille Karl August oli antanut kaikenmoisia\nromanttisia nimiä, jotka viittasivat osittain seudun erilaisiin\nnäköaloihin ja osittain vastaisiin autuudenpäiviin, kun \"enkeli\" oli\nmuuttava pitämään valtikkaa.\n\n— Kas, tässä meillä on itse lintuhäkki! — huudahti ruukinpatruuna\nkierrettyään tehdasrakennusten ohi ja pysähdyttyään sanotun rakennuksen\neteen. — Se ei ole ollenkaan hullummasti rakennettu. Mutta kumma on,\nettei hän kuule meidän saapumistamme ja tule alas!\n\n— Älä ole pahoillasi, Johannes-kulta — hän on kai jossakin hommassa\neikä voi aavistaakaan sellaisen ilon häntä odottavan!\n\nEräs työläinen oli heti valmis juoksemaan ylös; mutta ruukinpatruuna\nilmaisi haluavansa ilmoittautua itse. — Meneppä edeltäpäin, muoriseni,\n— sanoi hän, — sinä joka tunnet tien!\n\n— Hänellä on ainoastaan yksi kamari oikein kunnossa; siellä hän\nvarmaankin on! — Ja Agneta-rouva kiiruhti pitkin askelin ylös portaita.\n\nMainitusta huoneesta kuului vilkasta melua, ikäänkuin jotakin\nkiireellistä olisi ollut tekeillä; ja katsoessaan ovesta isä ja äiti\nhuomasivat rakkaan Karl Augustinsa vetävän edestakaisin pöydän- ja\nlipastonlaatikoita: puoleksi sullottu matkalaukku oli kahden tuolin\nvälissä.\n\nMutta heti ovelle silmättyään Karl August singautti uuden, mustan\nhännystakin, joka hänellä juuri oli kädessään, kauaksi luotansa. Ja\nlevittäen molemmat käsivartensa suureksi, sydämelliseksi syleilyksi,\nhuudahti hän iloissaan: — Eläköön, minä läpäisen, — eläköön, minä\nläpäisen!\n\n— Olen, Herran nimessä, kauan sitä pelännyt! — mutisi ruukinpatruuna\nvetäytyen takaisin, kasvoillaan sellaisen miehen ilme, joka on luullut\ntehneensä hyvin surullisen huomion.\n\n— Mitä ihmettä sinä tarkoitat, isä? — kysyi Agneta-rouva yhä hellästi\nja sydämellisesti hymyillen.\n\n— Sanon, että olen kauan odottanut tätä! — vastasi ruukinpatruuna\nluoden merkitsevän silmäyksen poikaansa.\n\nMutta silloin Agneta-rouva puhkesi nauruun. — Lopeta jo riemuitseva\nhuudahtelusi, rakas lapsi! — sanoi hän. — Sillä totta tosiaankin, näen\nisän katseista, että hän luulee sinun menettävän järkesi!\n\n— Voi, isä! — huudahti Karl August ojentaen tälle kätensä, — kenties\ntodellakin olen hieman hulluna, mutta se tapahtuu ainoastaan ilosta,\npelkästä autuaallisesta ilosta. — Kuuleppa vaan... minussa on jo monta\npäivää kytenyt halu, joka taaskin tahtoi viedä minut — joskin liian\nvarhain — matkalle. En kuitenkaan saattanut mitenkään hillitä itseäni;\nja senvuoksi olen nyt aamupäivällä päättänyt lähteä taipaleelle,\nensiksi illalla Lindaforsiin ja sitten aamulla edelleen. Mutta juuri\nkun epäröin, menettelisinkö kuitenkaan hyvin ja viisaasti ja seisoin\ntässä kääntäen kaikkityyni ylösalaisin, sälyttääkseni matkalaukkuni,\nhuomaankin taakse kääntyessäni teidät, isä ja äiti! Isä, joka ei ennen\nkoskaan ole käynyt täällä, tuli juuri tänään — oliko ihme, että katsoin\nsen onnelliseksi enteeksi, pidin päivän oikeana ja käynnin merkitsevän\nsamaa kuin: \"ota meidän siunauksemme mukaasi, se turvaa varmimmin\nonnesi!\"\n\n— Hm, hm! — sanoi patruuna puolittain nolona, puolittain liikutettuna.\n— Tein varsin tyhmän erehdyksen, mutta sen sinä varmaankin suot\nanteeksi vanhalle miehelle, joka ei ymmärrä uudenaikaista iloa! Mutta\nsinun aikomuksestasi — jos se on oikea, jota en epäile, sanon täydellä\nsydämellä: matkusta meidän siunauksemme evästämänä... ja sitä varten,\nettei uusi kotisi sitä kaipaisi, tulin tänne!\n\n— Eikä koskaan, — sanoi Karl August sydämellisesti, — ole kiitollisempi\npoika vastaanottanut hellempiä vanhempia. Vanhassa kodissa, —\nlisäsi hän, ja voimakas puna leimahti poskille hänen ajatellessaan\nmenneisyyttä, — olin usein uppiniskainen ja itsepäinen; mutta täällä,\ntässä kodissa, jonka isäni hyvyys minulle antoi, sitten kun järki\nja paremmat tunteet opettivat minut tuomitsemaan sekä sen väärän\naseman, jossa minä ennen olin, että sen sekä tietojen että kokemuksen\nvajavuuden, joka minua vielä haittaa, ei minulle mikään saata olla\nilahduttavampaa ja rakkaampaa kuin vielä kerran nähdä sinut ohjaamassa\nminua niissä monissa tapauksissa, joissa uuden kokemuksen täytyy pitää\nitseään onnellisena, saadessaan vanhasta tukea.\n\nAgneta-rouvan kasvoilla virtasivat ilonkyyneleet, kun taas\nruukinpatruuna koettaen tukahduttaa kyyneltä, joka tahtoi hiipiä hänen\nsilmästään, sanoi: — Nyt, Karl August, poikani, ymmärrän sinua. Jumala\nsiunatkoon sinua tästä hetkestä, parhaasta, minkä olen elänyt! Jos jäät\npois pitkäksi aikaa, niin minä kernaasti kurkistan tänne ja ohjaan\nhalusi mukaan sinun puolestasi... Ja katselkaamme nyt hieman huvilaa,\ntahi kuten minä sanon suurta huvimajaa — sillä joka tapauksessa se on\nnyt sellainen, — lisäsi hän hymyillen.\n\n— Minä käsitän sen myöskin aina sellaiseksi, — vastasi Karl August\nopastellessaan onnellisia vanhempia puoleen ja toiseen. — Saatuani\nkaiken kuntoon arvelen, että Lindafors kaikissa olosuhteissa jää\nlämpimäksi talvikodikseni.\n\nNämä sanat riittivät tekemään onnen täydelliseksi, etenkin kun Karl\npani erikoisen painon tärkeimmille sanoille \"kaikissa olosuhteissa\".\n\nTämän perhejuhlan jälkeen — joka sulatti ruukinpatruunan sydämen siinä\nmäärin, ettei hän saanut moitteen sanaa huulilleen, joskin jokunen\njäi niiden sisäpuolelle, Karl August läksi matkalle. Hän saapui pian\nHevossaareen, asettuen sinne asumaan juuri samana päivänä, jona majuri\nja Alma tekivät retkensä Rödgavelin rotkoon.\n\nEräästä puiston tuuheasta kohdasta, johon hän oli umpimähkään hiipinyt,\noli hän nähnyt ja kuullut heidät; ja huomattuaan, että Kultakäpälä\njätettiin jälkeen, turvautui hän ohimennen keinoon, joka tosin oli\nylen uskalias, mutta ainoa, jolla hän voi saada sanan Almalle; hän\nkirjoitti muutamia rivejä lyijykynällä ja pisti pienen kokoonkierretyn\npaperilipun Kultakäpälän kaulanauhan alle.\n\nToisesta piilopaikasta hän sitten odotti heidän palaamistaan; ja\nsykkivin sydämin ja hehkuvin poskin hän katseli, miten Alma keksi pikku\nkirjeen ja otti sen haltuunsa.\n\nSyvästi henkeään vetäen hän vetäytyi syrjään, jottei kukaan häntä\nyllättäisi; ja niinmuodoin hänen täytyi kieltäytyä ilosta katsella\nenemmän rakastettuaan.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nJo hyvän matkan päässä portin ulkopuolella ylijahtimestari tuli\nmajuria ja tytärtään vastaan. Mutta turhaan vilkas katse etsi iloista\nja tyytyväistä ilmettä tulevan vävyn piirteistä: ne olivat tavallista\nvakavammat — ja keksinnön seurauksen sai Alma hyvittää.\n\n— Näkyy, että olet ollut hilpeässä ja hauskassa seurassa! — sanoi hän\niskien säkenöivän katseen tyttöön. — Enpä ihmettele, että majuri ei\npyytele hääpäivän määräämistä! Mutta minä sanon: kun asia pitkästyy,\nniin se sitkistyy — ja niinpä, jos veljeä miellyttää, matkustamme\nperjantaina ottamaan kuulutuksen. Saatamme silloin pitää häät juuri\nAlman yhdeksäntenätoista syntymäpäivänä. Tämä äkillinen ehdotus,\nlausuttuna äänellä, joka selvästi ilmaisi, että majurin epäröimiset\npidettäisiin loukkauksena, oli saada Alman sydämen pakahtumaan. Mihin\nhänen rohkeutensa nyt katosi, mihin tuo iloinen kaipuu, jolla hän oli\nodottanut tämän kuukauden loppua? Tässä hetkessä hän, isä silmiensä\nedessä, olisi välttääkseen pelottavaa selontekoa toivonut ainoan\nkuukauden pitkittyvän kolmeksi.\n\n— Kiitän mitä sydämellisimmästi veljeä ehdotuksesta, joka todistaa,\nettä veljen ajatustapa aina on muuttumaton, — vastasi majuri, — mutta\nminä...\n\n— Mitä nyt? — keskeytti ylijahtimestari, hämmästyksessään unohtaen\nkaikki kohteliaisuuden säännöt, — mitä tämä merkitsee? että minun\najatustapani ei ole muuttunut, se ei kai tarkoita sitä, että on\nolemassa joku toinen, joka on muuttanut omansa — sillä silloin,\nsilloin... en tahdo sanoa enempää! Toivoakseni veljen sanat saivat\nainoastaan sattumalta niin kummallisen muodon!\n\n— Olen pahoillani, — lausui majuri kartellen, — että veli otti ne\nniin pahaksi! Tarkoituksenani oli oikeastaan sanoa, että Alma saisi\nvalittamisen aihetta, jos rikkoisin hänelle antamani varman lupauksen.\nVeli muistanee: vuoden kuluttua syntymäpäivästään hänen piti...\n\n— Piti olla morsian, niin — ka, niin, siunaa ja varjele, sen muistan\naivan hyvin, ja kaikki vanhurskaus on varmaankin täytetty, jos hän\ntulee morsiameksi juuri sinä päivänä!\n\n— Ei aivan niin, veli, minun täytyy pitää lupaukseni sanasta sanaan!\n— Majuri näki varsin hyvin, että tässä tarvittiin mitä suurinta\nvarovaisuutta, ja tällä hetkellä hän toivoi sydämensä pohjasta, ettei\nhän koskaan olisi hullautunut tuohon väärään toivoon, että vuosi\npoistaisi sen vaikutuksen, minkä vieras oli tehnyt Alman sydämeen\n— niin, sydämestään hän toivoi, että hänellä samalla olisi ollut\ntarpeeksi rohkeutta luopua tytön omistamisesta, koska sydän ei\nsaattanut seurata kättä.\n\nAlma uskalsi tuskin hengittää. Mutta pieni kirjelippu tiviisti käteensä\npuristettuna hän kuunteli isänsä vastausta, päättäen ainoastaan\nsuurimmassa hätätilassa sekaantua taisteluun.\n\nHetkisen ylijahtimestari tuntui harkitsevan. Senjälkeen hän sanoi,\nrypistäen kokoon tuuheat kulmakarvansa niin tuimasti, että Alman täytyi\nluoda katseensa toisaalle: — Toteutukoon tahtosi, majuri, ja vasta\nkuukauden kuluttua palaamme asiaan! Mutta silloin, jos veli haluaa,\nodotan veljeä aamulla... Päivä on perjantai — niinmuodoin sovelias\nsen asian suorittamiselle, jonka olin tahtonut toteuttaa ylihuomenna.\nVeljellä ei kai ole mitään sitä vastaan?\n\n— Saavun kenties aikaisemmin! — sanoi majuri, joka arveli vähittäin\nvalmistamista jyrkkää iskua paremmaksi.\n\n— Ei, ei, minulla on myöskin tahtoni: me lykkäämme, kuten veli on\npyytänyt — eikä nyt hiiskaustakaan asiasta ennen määräämääni päivää! —\nNäin sanoen ylijahtimestari nosti lakkiaan keveästi kumartaen ja katosi\npuistoon.\n\n— Ja sinä päivänä, — huokasi Alma, — olisi kaiketikin parempi olla\nmaan alla kuin päällä — sitä syntymäpäivää en varmaankaan ole koskaan\nunohtava!\n\n— Luota minuun, lapseni! — sanoi majuri, ja hänen äänessään oli vanha\nisällinen sävy. — Kun olet saanut tämän neuvon minulta, niin pääset\nainakin vapaaksi, maksoipa viimeisestä toivosta erkaneminen mitä\nhyvänsä.\n\nHeidän palattuaan kotiinsa Alma, jonka kättä pieni kirjelippu poltti,\nkiiruhti kamarinsa rauhassa avaamaan ja lukemaan sen. Ja Karl August\nkirjoitti:\n\n \"Levottomuus, lemmittyni, on vetänyt minut tänne kuukautta liian\n varhain. Mutta älä pelkää: aion asettua Hjo'hon ja ainoastaan\n silloin tällöin muutamiksi tunneiksi matkata toiselle puolelle,\n voidakseni liihoitella sinun lähistössäsi. Oi, suloinen Almani, millä\n rajattomalla kärsimättömyydellä laskenkaan päivät! Mitä hyvänsä isäsi\n tehnee ja sanoneekin, niin sinä joka tapauksessa pääset vapaaksi\n tuosta vihatusta siteestä, joka kokonaisen vuoden on meitä eroittanut!\n En uskalla sanoa enempää. Sinun pitää suostua erääseen rukoukseeni:\n tule tänä- tai huomis-iltana Alvastran raunioille — odotan sinua. Jos\n kieltäydyt, niin en tiedä mitä saattaisin tehdä — en voi elää, jollen\n saa nähdä sinua!\n\n                                                     Sinun K.A.\"\n\nAlman posket hehkuivat kuin tulessa. Häntä kauhistutti rakastettunsa\nrohkea ehdotus: salainen tapaaminen — entä jos hänen isänsä saisi sen\ntietää! Mutta toiselta puolen, mitä Karl August muutoin tekisi? Tulisi\ntänne kotiin ja kenties sitten aiheuttaisi liian aikaisen ratkaisun,\njota isän tekemänä ei kenties koskaan saattaisi peruuttaa! Ujous kielsi\nhäntä menemästä luotsivanhuksen luo ja lähettämästä kirjelippua hänen\nmukanaan; ukko luuli hänen olevan kihloissa majurin kanssa, ja mitä\nhän silloin ajattelisikaan, sanoisikaan — luultavasti kieltäytyisi!\nNiinpä... Tässä Alman ajatukset harhailivat kauheassa sekamelskassa;\nmutta tuloksena oli kuitenkin, että hän päätti mennä kohtaamaan\nrakastettuansa hetkiseksi, ainoastaan voidakseen silloin käyttää\nvaikutusvaltaansa ja saadakseen kärsimättömän miehen heti lähtemään\nOmbergista.\n\nPalattuaan puolen tunnin kuluttua ylijahtimestari oli jonkun verran\nparemmalla tuulella kuin lähtiessään. Sentähden Neta-neiti, jolla\nei ollut ikinä mitään parempaa huvia kuin puupekka, ehdotti että\nherrat huvittelisivat sillä itseään. Ehdotukseen suostuttiin sitäkin\nkernaammin, kun sekä isäntä että vieras juuri tänä iltana tunsivat\ntarvitsevansa Neta-neidin läsnäoloa, jotteivät joutuisi jonkinmoisen,\nvastenmielisen alakuloisuuden valtaan.\n\nHetkisen Alma istui työssään ikkunan ääressä, mutta kun kukaan ei\npuhutellut häntä tai edes ollut huomaavinaan hänen läsnäoloaan, arveli\nhän, että häntä tänä iltana ei ollenkaan kaivattaisi. Ikäänkuin ei\naikoisikaan lähteä pitemmälle hän meni kamariinsa, missä vielä hetkisen\nharkitsi itsekseen. Rakkaus kuitenkin voitti ja — kuten Almasta tuntui\n— järkikin; ilman hänen väliintuloaanhan Karl Augustin päähän voisi\npistää ruveta, kuten talvella, kummittelemaan ikkunain takana.\n\nHuivi heitettiin hartioille, olkihattu päähän, ja samassa\nylijahtimestarin talo oli hänen takanaan.\n\nNopeammin kuin itse Kultakäpälä olisi kyennyt hän riensi Alvastraan\nvievää tietä...\n\nLuostariholvien salaperäisessä suojassa Karl Augustin ja Alman sydämet\nlöivät jälleen toisiaan vasten. Mutta mihin katosivat kaikki ne tärkeät\nneuvot, joita molemmin puolin oli annettava? Ne häipyivät ennenkuin\nolivat ehtineet huuliltakaan.\n\nSilloin kuului kolme kertaa kahden vahvan käden paukahdus, jonka täytyi\ntulla raunioista. Karl August kohottautui nopeasti, Alma vetäytyi kauas\ntaaksepäin; samassa näkyi musta pää kohoavan muurin takaa. — Tyrskyjä\nedessäpäin, herra patruuna! — kuului luotsivanhuksen ääni.\n\n— Kelpo ukko, oletko omin neuvoin pitänyt tähystystä? Kiitos, kiitos\nvaroituksestasi! — vastasi Karl August varmalla äänellä. Ja painaen\nvielä kerran Alman rintaansa vasten kuiskasi hän:\n\n— Jätän sinut, rakkaani, niin ajoissa, ettei kukaan aavista sinulla\nolleen seuraa. Joku on varmaan kohta täällä: luotsivanhus on meitä\nvaroittanut.\n\n— Kiiruhda, kiiruhda Herran nimessä, — pyysi Alma hädissään, — ja minä\nrukoilemalla rukoilen sinua: älä tule takaisin ennen kuukauden loppua\n— ennen sitä ei tapahdu mitään, minkä vuoksi sinun täytyisi olla\nsaapuvilla.\n\n— Pitää kääntää, patruuna! — kuului jonkun verran kärsimätön ääni\nylhäältä. — Jollei se käy sivaan, niin ajamme karille!\n\n— Rohkeutta, rakkaani! Vaarojen jälkeen tulee tyven!\n\nKarl Augustin notkea vartalo katosi ajatuksen nopeudella raunioiden\nlomaan. Hetkisen kuluttua luotsivanhus jälleen pisti päänsä esille\nviitaten Almalle, joka vielä seisoi samalla paikalla, ja sanoi tytön\nlähestyessä:\n\n— Nyt on ukko tehnyt velvollisuutensa luotsina ja jatkaa matkaansa\nsuoraan eteenpäin. Ylijahtimestarin takki vilahtelee tuolla puiden\nvälissä: hän on pian täällä. Mutta, pikku Alma-neiti, ajatelkaa majuria\nälkääkä tehkö toistamiseen tätä: aina ei väylällä satu olemaan hyvää\nystävää!\n\nAlma ei ehtinyt vastata ennenkuin ukon vanha nuttu oli jo alhaalla, ja\npian hän näki hänen jatkavan kulkuaan niin levollisena kuin ei mitään\nolisi tapahtunut.\n\nJoka hetki Alman kauhistus kasvoi. Hänen isänsä silmät olivat aina\nolleet terävät. Jo se seikka, että hän oli seurannut tytärtään, osoitti\nhänen epäluuloaan — entä jos hän todellakin olisi nähnyt Karl Augustin!\n\nHän istuutui puun juurelle etäisimpään holviin eikä ollut huomaavinaan\nkeveiden askelten asteettaista lähenemistä. Mutta äkkiä askeleet\ntulivat nopeammiksi, ja isä seisoi hänen edessään ilmeisesti\nhämmästyneen näköisenä.\n\n— Mitä sinä täällä teet, tyttö? — kysyi hän karskisti, luoden samalla\nraunioihin pitkän, viipyvän katseen, joka näytti tunkevan jokaiseen\nsopukkaan.\n\n— Istun mietiskelemässä, isä-kulta, — sai Alma sanotuksi.\n\n— Hiiteen moiset mietiskelyt! Minä mietiskelin myöskin hieman\ntullessani sattumalta eteiseen ja nähdessäni sinun livistävän rakkaille\nraunioillesi. Mutta katso, ettet mieti sellaista, joka saattaa sinulle\nkäydä liian kalliiksi — ja kavahda, ettet vastedes tee niin pitkiä\nkävelyretkiä paitsi isäsi ja sulhasesi seurassa!\n\n— Et ole kieltänyt minulta sellaista ennen!\n\n— Teen sen siis nyt — mene!\n\nOnnellisena päästessään näin vähällä Alma kiiruhti edeltäpäin; ja\nhuulet yhteenpuristettuina, rypistäen kulmakarvojaan, keppi kainalossa\nja piippu hyvää vauhtia heiluen edestakaisin ylijahtimestari tuli\nreippain askelin perässä, katsoen silloin tällöin taakseen ja pari\nkertaa mutisten: — Hitto tuota poikaa — juuri hän se oli, jonka minä\niltapäivällä näin vilahtavan puistossa. Mutta odotahan, odotahan, kyllä\nolet turhaan heittänyt koukkusi!\n\nSiitä hetkestä alkaen vakoilevat silmät vartioivat Almaa niin\nankarasti, että hän pelosta tavata Karl Augustia ei uskaltanut mennä\novesta ulos. Mutta Karl August oli aikoja sitten kiinnittänyt itsensä\nHjo'hon, missä hän joka ilta istui Vetterin rannalla, katsellen milloin\nvaltavaa Ombergia, jonka helmaan hänen vastainen onnensa oli kätketty,\nja milloin loistavaa juovaa, jonka pyhän Birgitan jalanjälki oli\njättänyt sekä venäläisten kasakkain varjoja, jotka mustilla hevosillaan\nkiitivät yli Vetterin sinisen kalvon.\n\nSiten vähitellen lähestyi ratkaiseva päivä...\n\n\n\n\nXX.\n\n\nPilvinen taivas sateineen ja myrskyineen oli ensimäinen tervehdys,\njonka Alma vastaanotti yhdeksäntenätoista syntymäpäivänään.\n\nKetään vierasta ei ollut nyt kutsuttu, mitään hyörinän kalistelua ei\nkuulunut keittiöstä, ei edes Neta-tädin äänikään kajahdellut eteisessä\ntahi portaissa: kaikki oli hiljaista, ikäänkuin päivällä ei olisi ollut\nmitään merkitystä.\n\nAlma oli kauhuissaan, itki ja rukoili mitä palavimmin, samalla\nhuokaillen: — Jospa jo olisi ilta!\n\n— Hyvää huomenta, lapsi-riepu! — kuului vihdoin ovesta, ja Neta-neiti,\nkädessään pieni, mitätön kukkaseppele, astui makuusijan ääreen. —\nKatsoppa, — sanoi hän laskien seppeleen peitolle, — ota nyt se, koska\net tahdo parempaa. Sinulle olisi muutoin soveltunut paremmin tänään\nkantaa seppelettä ja kruunua — silloin täälläkin olisi ollut toinen\nääni kellossa.\n\n— Onko täti nähnyt isää tänään?\n\n— Olen niinkin, luulen kyllä nähneeni — vastikään kutsui minut\nsoittokellolla niin kiivaasti, että luulin nauhan katkeavan! Nyt et\nsaa puhua majurin etkä kenenkään toisenkaan kanssa, ennenkuin sinut\nkutsutaan sisälle, eikä se tapahdu aamiaiseksi, jonka ylijahtimestari\ntänään syö yksinään. Senjälkeen hän odottaa majuria — ja sitten lopuksi\nsinuakin, arvelen.\n\n— Ja sillä aikaa, — valitti Alma, — minä menehdyn levottomuuteen! Ei\nketään, jonka kanssa puhella, — jonka kanssa neuvotella — voi, miten\nkaipaankaan äitiä: hyvää, hellää äitiäni, — hän ei olisi kovuudella\nlykännyt luotaan tytärtään, hän.\n\n— Ja teenkö minä niin? — kysyi Neta-neiti hiukan lempeämmällä äänellä.\n— Enkö tee enemmänkin kuin mistä kohtuudella saattaisin vastata, kun\nen puhu erästä asiaa, jonka sinä kai itse tiedät, joskaan et luule\nkenenkään muun tietävän.\n\n— En ymmärrä, — sanoi Alma hiljaa.\n\n— Vai niin, sinä et ymmärrä, että tuolla vanhalla luostarinröttelöllä\non useampia korvia kuin luuletkaan... no, no, no, älähän keikahda\nkumoon! Koska olen voinut pysyä vaiti kokonaisen kuukauden, voin kai\ntänäänkin.\n\n— Täti... täti! — Alma vapisi niin rajusti, ettei saanut suustaan\nsanaakaan.\n\n— No, no, rauhoitu nyt — siellä ei ollut muita kuin sisäkkö-Sohvi, joka\ntoisella puolella oli tapaamassa _omaa_ hempukkaansa. Mutta minä annoin\nhänelle jokseenkin hyvät kengät, jotta hän pitäisi suunsa kiinni.\n\nSilloin Alman kasvot hehkuivat häpeän voimakasta punaa. — Vakuutan\nteille, täti, — sanoi hän, ja leimahtavaa ylpeyden tunne antoi voimaa\nja elämää hänen sanoilleen, — minä vakuutan, että minä itse tänä\npäivänä sanon sen isälle! Ja silloin sekä hän että täti ja kaikki,\njotka saavat sen tietää, huomaavat, ettei kellään ole oikeutta\nloukkaantua siitä tapaamisesta!\n\n— Siunaa ja varjele, — huudahti Neta-neiti, ja löi hämmästyksissään\nkätensä yhteen, — miten topakaksi olet tänään tullutkin, lapseni — älä\nvaan tule hämillesi, kun joudut silmätysten isäsi kanssa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nOmassa huoneessaan ylijahtimestari istui aamiaispöytänsä ääressä.\nKolme kertaa hän oli kiinnittänyt lautasliinan napinreikään ja jälleen\nirroittanut sen siitä; ja Neta-neiti, jonka itsensä piti häntä\npalvella, oli niinikään kolme kertaa nostanut kyljysvadin kannen ja\nlaskenut sen jälleen paikoilleen, koska huomasi, ettei aika ollut vielä\ntullut.\n\nTämä hiljaisuus oli aivan kuulumatonta liukaskielisen ylijahtimestarin\ntapaiselle miehelle; tekipä se Neta-neidinkin voimakkaihin hermoihin\nsellaisen vaikutuksen, että hän — ensi kerran ylijahtimestarin taloon\ntultuaan — olisi toivonut saavansa muutamiksi tunneiksi jättää\ntehtävänsä.\n\n— Tuokaa tänne pullollinen reininviiniä ynnä lasit ja toimittakaa\nsitten sana majurille, että pyydän hänen tekemään minulle sen kunnian,\nettä joisi täällä kerallani lasillisen aamiaiseksi!\n\nNeta-neiti leijaili ovelle.\n\n— Odottakaa hetkinen — oletteko ollut tänään Alman luona?\n\n— Olen tietysti!\n\n— No?\n\nKykenemättä käsittämään, mikä vastaus ylijahtimestaria tämäntuulisena\nmiellyttäisi, Neta-neiti rajoittui lyhyeen \"mitä\"-kysymykseen.\n\n— Samantekevä — tehkää mitä olen pyytänyt!\n\nJäätyään yksin omien ajatustensa seuraan ylijahtimestari asteli\npiippu kädessä kiivaana edestakaisin. Näki hänen olevan voimakkaiden\nmielenliikutusten vallassa, jotka vuorotellen pyrkivät voitolle hänen\nsielussaan. Silloin tällöin hän huiskautti piippuaan ilmaan ikäänkuin\nkarkoittaakseen jotakin; hän ei tahtonut suoda sijaa lempeämmille\ntunteille.\n\nHetkisen kuluttua Neta-neiti palasi kantaen uutta tarjotinta, ja\nvähän jälkeenpäin saapui majuri, levollisena, mutta hieman tavallista\nkalpeampana.\n\n— Jättäkää meidät, — sanoi ylijahtimestari luoden katseen\ntaloudenhoitajattareensa.\n\nHerrat istuutuivat pöytään...\n\nJärjestelmällisellä pitkäveteisyydellä ylijahtimestari oli avannut\npullon, pyyhkäissyt pois lakan, täyttänyt lasit ja asettanut pullon\npaikoilleen.\n\n— No, veliseni, meillä on tänään juhlapäivä, joka ei varmaankaan ole\nveljelle samantekevä. — Näin puhuessaan ylijahtimestari sinkahutti\nmajuriin silmiensä salamat.\n\n— Ei, ei suinkaan — nythän on Alman syntymäpäivä.\n\n— Oikein, ja samalla sinun ja hänen kihlauksensa vuosipäivä... Saamme\nkai juoda morsiamesi maljan!\n\n— _Alman_ maljan! — änkytti majuri.\n\n— Miksi eroittaa hänen nimeään siitä arvonimestä, joka on hänelle\ntuleva — mitä, häh, majuri, mitä sellainen merkitsee? Juon sinun\n_morsiamesi_ maljan, ja toivon, ettet kieltäydy vastaamasta siihen!\n\n— Veli... kuule minua!\n\n— Kuulen, — sanoi ylijahtimestari, samalla kun antoi käden, jonka oli\nojentanut tarttuakseen lasiin, verkalleen laskeutua, — minä kuulen,\nmutta veli ajatelkoon, mitä aikoo puhua.\n\n— Olen jo ajatellut! Asianlaita ei voi, ei saa olla toinen: minun\nkunniani, minun sanani ovat panttina... minun täytyy lunastaa ne —\ntästä päivästä alkaen ovat Alman siteet katkaistut!\n\n— Ahaa, suurkiitos, varsin mielenkiintoisia keksintöjä! — vastasi\nylijahtimestari kylmänivallisesti samalla kun polttava verivirta\nsyöksähti hänen kasvoilleen. — Veli on niinmuodoin ollut sitä\nmielipidettä, että minä olen mies, jonka kanssa saattaa leikkiä mielin\nmäärin? Mutta sitä ei tehdä! Minun tyttäreni kättä ei pyydetä sitä\nvarten, että se jälleen muitta mutkitta hyljätään — ei, hyvä herra, ja\nsen minä sanon, että silloin ei ole tunnettu, mikä on se mies, jota on\nniin karkeasti loukattu!\n\n— Veli, veli, — sanoi majuri äänensävyllä, jonka syvä sydämellisyys\njonkun verran hillitsi ylijahtimestarin rinnassa riehuvaa myrskyä,\n— tämä on liikaa! Älä tee minulle uhria vaikeammaksi kuin se on,\nvaan kuule minua kärsivällisyydellä — tee se meidän monivuotisen\nystävyytemme tähden!\n\n— Juuri sen vuoksi ei tämän hetken olisi pitänyt koskaan tulla.\n\n— Sitä ei saattanut estää. Se on kuitenkin minun oma syyni, ainoastaan\nminun... veli muistaa varmaankin vuosi sitten vallinneet suhteemme?\nEn saata antaa itselleni anteeksi, etten silloin heti päättävästi\nvetäytynyt takaisin. Mutta heikkous, heikkous — enkö silloin koettanut\nuskotella itselleni, että Alma uusissa olosuhteissa pian unohtaisi\nmieltymyksen, jota pidin ohimenevänä kuumeena. No, niin, veli: sillä\nhetkellä, jolloin pyysin saada olla kahdenkesken Alman keralla,\nhoukuttelin hänet vuodeksi... koevuodeksi... tekemään sitoumuksen\nkerallani, ja jätin hänelle kunniasanallani oikeuden saada jälleen\nvapautensa siinä tapauksessa, että hänellä vielä tämän ajan jälkeen\nolisi silloin tuntemansa taipumus. Ehdotukseni näytti minusta silloin\nviisaimmalta — koska... koska, — lisäsi hän verkalleen, — olin hullu\nsaattaessani uskoa, että vanhemman miehen rehelliset ja hellät\nhuolehtimiset saattaisivat hävittää sen vaikutuksen, minkä nuoruus,\nkauneus ja rakkaus kerran ovat tehneet.\n\n— Leikkiä niinmuodoin, ainoastaan leikkiä, — sanoi ylijahtimestari\nverkalleen, katkerasti, — leikkiä minun kerallani! Ja onko _minun_\ntyttäreni, jonka pidin lunta valkoisempana, onko hän vuoden, kokonaisen\nvuoden saattanut valehdella isälleen, joka kuitenkin niin lämpimästi,\nyli kaiken mitä kieli voi kertoa, on häntä rakastanut! — Hänen näin\nlausuessaan herahti kyynel hänen silmäänsä ja tuiman tuskan piirre\nkuvastui hänen ryppyiselle otsalleen.\n\n— Herran nimessä, veli, — pyysi majuri hellyttävällä äänellä. — Älköön\nveljen viha, veljen suru kohdistuko häneen! _Minä_ olen ohjannut\nhänet harhaan; _minä_ olen nähnyt hänen suuren tuskansa, hänen\nvastahakoisuutensa, hänen ahdistuksensa ja — sanonko sen, veli... anna\nanteeksi, veli, että tuotan vielä enemmän kipua... sanonko sen suoraan,\n_pelko_, tuo kauhistava tunne, joka on niin arvoton olemaan lapsen ja\nisän sydämen välillä, se antoi Almalle rohkeutta mihin hintaan hyvänsä\nostamaan itsensä vapaaksi isänsä vihasta.\n\n— Heikkoutta se oli, viheliäistä, halveksittavaa heikkoutta! — huudahti\nylijahtimestari; mutta hänen äänessään ei ollut tuota kiivasta\nkuohuntaa, joka tavallisesti ennusti myrskyä: siinä oli kumeasti\nsuhisevan tuulen ääni, joka katkee kesken kaikkein raivokkainta\nrynnistystään.\n\n— Veli, minä houkuttelin, syy oli minun!\n\n— Niin oli, — lisäsi ylijahtimestari, verkalleen saavuttaen tavallisen\nmäärätyn mielenmalttinsa, — ja veljen velvollisuus on korjata paha.\n\n— Juuri sitä minä sydämestäni ja sielustani toivon!\n\n— Toivo siten, kuin miehelle sopii! Teemme leikistä toden; hänen täytyy\nvielä, niin, hänen _täytyy_ tulla veljen puolisoksi!\n\n— Heitä tämä mieliharha! — pyysi majuri lämpimästi ja hartaasti. —\nSe on mahdotonta: hänen sydämensä on peruuttamattomasti luovutettu.\nVeli ei saata tahtoa hänen onnettomuuttaan. Ja ajatteleppa\nvastuunalaisuutta... ajatteleppa sitä niin kauan kun on aika!\n\n— Minä teen sen! Minä tiedän mikä on hänen onnensa ja onnettomuutensa,\nparemmin kuin hän itsekään... Jätä minut, majuri, jätä minut! Tahdon\nselvittää ajatukseni; tahdon puhua tytön keralla; tahdon nähdä\nsaattaako hän katsoa minua silmiin!\n\n— Veli, veli!\n\n— Veli, veli — hiton pitäisi olla veljen veli eikä minun, kun veli\npanee toimeen tuollaisia hulluinhuoneseikkailuja! Mutta jollen minä\ntule veljen apeksi kaikella asianmukaisella kunnialla, niin — on\nmennyttä sekä vanha ystävyys, että myöskin se kunnioitus, jonka\nolen lahjoittanut veljelle... mene nyt, mene ja salli minun koota\najatuksiani!\n\nYlijahtimestari kulautti pari viinilasillista, hieroi otsaansa,\nheittäytyi sohvalle, mutta nousi jälleen ylös ja asettui keskelle\nlattiaa odottaen tytärtään.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nOvi aukeni hiljaa. Alma astui kynnyksen yli. Silmät, jotka olivat\nluodut lattiaan, todistivat hämminkiä, mutta samalla mitä nöyrintä\nrukousta lempeyteen.\n\n— Tule esille, lapseni! — sanoi ylijahtimestari, ei lämpimästi, ei\nkylmästi, mutta mitä suurin alakuloisuus äänessään.\n\nAlma kohotti katseensa. Hänen silmissään oli kirkkaat kyyneleet; ne\ntipahtivat yksitellen isän kädelle, kun tytär syvään kumartuen painoi\nsen huuliaan vasten.\n\n— Minulla on sinulle puhumista, tyttäreni; mutta pyydän ettet vastaa\nlapsen tavoin, joka joka hetki pelkää vitsaa; vaan avoimesti, kuten\ntyttären tulee hänen puhuessaan ensimäisen ja parhaan ystävänsä kanssa!\n\n— Oi, isä, mikä hyvyys! — änkytti Alma, hämmästyneenä vaipuen\npolvilleen; — en ole sitä ansainnut — tunnen, etten ole sitä ansainnut!\n\n— Siitä olen minäkin vakuutettu, — vastasi ylijahtimestari kohottaen\nhänet ylös; — mutta se mikä ei ole tapahtunut, saattaa vielä tapahtua:\nkatuvaiselle, hellälle tyttärelle on isä aina valmis antamaan anteeksi,\ntottelemattomalle... mutta sinä et kai enää tahdo lukeutua sellaisiin —\nsuo minun uskoa se, Almani!\n\n— Ah, isä, minä...\n\n— Kas niin, kas niin, mitäs äsken sanoin: suo minun päästä näistä\nhuokauksista äläkä enää huutele \"ah\" ja \"mutta\", kyynäränpituisin\nkeskeytyksin — puhu selvästi!\n\n— Juuri sitä haluan, isä!\n\n— No, hyvä, no alkakaamme: — Piditkö itseäsi tehdessäsi sitoumuksen\nmajurin kanssa ja tunnustaessasi minulle, isällesi, itsesi hänen\nmorsiameksensa, — piditkö itse itseäsi jonakin muuna?\n\n— Pidin itseäni pakosta häneen vuodeksi sidottuna, sidottuna hänen\nmorsiamekseen _nimellisesti_. Huomasin myöskin pian, että hän uskoi\npakon vuoden kuluessa muuttuvan vapaaksi tahdoksi, mutta niin ei käynyt.\n\n— Nyt vastasit enempään kuin mitä sinulta kysyttiin. Oliko sinulla\nmyöskin mielestäsi majuria kohtaan ne velvollisuudet, jotka\nhyvinkasvatetulle tytölle sopivat sitä kohtaan, jonka kanssa hän on\ntehnyt niin tärkeän sitoumuksen?\n\n— Niin, luonnollisesti, majuri oli myöskin ottanut minulta sellaisen\nlupauksen.\n\n— Ja sinä kuitenkin rikoit sen... — Ylijahtimestari astui\nkirjoituspöytänsä ääreen, ja otti siitä pienen kiven pitäen sitä Alman\nsilmien edessä.\n\nNäkyi selvästi, että hän oli odottanut tästä menettelystään jotakin\nonnellista, jotakin suurta tulosta, että hän oli odottanut näkevänsä\nAlman ahdistuksessa ja tuskassa pyytävän häneltä anteeksi; mutta mitään\nsellaista ei kuulunut. Alma otti kiven käteensä, katseli lemmittynsä\nnimen alkukirjaimia ja sanoi sitten hiljaa ja sydämellisesti: — Se tuli\nminun tietämättäni, isä, se on totta, samoin kuin sekin, että minä\npari kertaa hämärässä näin Karl Augustin varjon vilahtavan puitten\nvälitse hänen tehdessään tänne salaperäisen retkensä, luulin sitä\nhänen haamukseen; mutta koskaan hän ei tullut esille, koskaan hän ei\npuhutellut minua!\n\n— No, oletko senjälkeen nähnyt Adonistasi, ollut kirjevaihdossa tahi\ntavannut häntä?\n\n— Olen, mutta ainoastaan yhden kerran, — vastasi Alma, joka nyt oli\ntehnyt sen lujan päätöksen, ettei salaisi vähintäkään.\n\nYlijahtimestari virnisti kauheasti. — Niin, kauniisti sinä olet\ntäyttänyt lupauksesi — olethan unohtanut soveliaisuuden vaatimuksetkin!\n\n— En milloinkaan, isä! En saattanut menetellä toisin pelkäämättä\njotakin vielä pahempaa! — Ja yksinkertaisesti ja totuudenmukaisesti\nAlma kertoi Kultakäpälän salaisen lähetyksen ja syyn, joka pakotti\nhänet, saatuaan kirjelipun, tapaamaan nuorta miestä raunioilla.\n\n— Joskin minä teidät viipymättä keskeytin?\n\n— Niin kävi, isä, vieläpä ennen kuin juuri sanaakaan oli vaihdettu!\nMutta olen varma, ettei Karl August tahtonut tavata muusta syystä kuin\nvarottaakseen ja vannottaakseen minua, etten toista kertaa uudistaisi\nsitä heikkoutta, jota olen ehtinyt niin kauan katua. Ja nyt, hyvä isä,\nusko minua, kun vakuuttamalla vakuutan, että tämän ainoan kerran olen\ntavannut, tämän ainoan kirjeen olen saanut, siitä lähtien kun annoin\nmajurille lupaukseni.\n\n— Hyvä, olkoon niin. Mutta toivon, ettet kuitenkaan kuvittele\nmielessäsi sen muuttavan rahtuakaan asiaa ja sitä suunnitelmaa, jonka\nolen viitoittanut sinun tulevaisuudellesi?\n\n— Toivon, isä, sitä toivon sydämeni pohjasta, ja vieläkin suuremmalla\nsyyllä, kun majuri tänäpäivänä antaa minulle vapauteni!\n\n— Tahtoi, aikoi antaa sinulle vapautesi! — oikaisi ylijahtimestari.\n— Hän teki tosiaankin varsin vakavia yrityksiä siihen, mutta et\nkai suurestikaan ihmettele, kun sanon sinulle, etten minä ole se\nmies, jolle saa tehdä pilaa kunnia-asioista! Hän on pyytänyt sinua\nvaimokseen, sinä olet ilmaissut olevasi halukas siksi tulemaan, ja\nniinmuodoin minä en salli minkään romanttisen kujeen häiritä parasta\nsuunnitelmaa, mille konsanaan olen iloinnut!\n\n— Isä — huudahti Alma syvästi kiusaantuneena — asia ei saata olla niin;\nitse majurikin peruuttaa kosintansa!\n\n— Sitä en ihmettele, kun hän näkee sen tällä tavalla palkituksi. Mutta\njos sinä, Alma, kuten minä äsken, olisit nähnyt tuon kunnollisen,\nrehellisen ja voimakkaan miehen, surun ja katkeran kaipuun masentamana,\ntyytymättömänä itseensä ja koko maailmaan, hylkäävän toivonsa ja ilonsa\nja kerjäläisen tavoin lähtevän sen taivaan ovelta, jonka hänen liian\narka kunniantuntonsa itse sulki; jos olisit nähnyt sen, Alma, jos\nolisit kuullut miten lämpimästi hän puolusti sinua, miten hellästi\nhän rukoili puolestasi, niin en saata uskoa, että olisit sellainen\nkivisydän, ettet olisi tullut liikutetuksi! Jotakin aivan toista on\nkuitenkin miehen syvä, vakava ja hiljainen suru kuin nuorukaisen\nmyrskyävä ja helposti ohimenevä tuska.\n\nAlmaan teki vaikutuksensa isän äänen huomattavan hento sävy.\nYlijahtimestarilla oli suuri vaikutusvalta, kun hän äänellään kykeni\nilmaisemaan syvimpiä tunteitaan. Hän teki Almaan tällä hetkellä\nvoimakkaamman vaikutuksen kuin koskaan ennen; hän huomasi sen ja\nlisäsi: — Alma, sinä tuotat minulle suurimman surun mitä minulla\non eläissäni ollut — sinä lasket isäsi hautaan, jollet täytä hänen\ntoivomustaan!\n\n— Oi, isä, isä, laske _minut_ ensiksi sinne! — pyysi tyttö ja puhkesi\nitkuun, niin kiivaaseen, niin rajuun, että ylijahtimestaria kauhistutti\nse epätoivo, joka oli koko hänen olemuksessaan... — levätkäämme\nkernaammin siellä molemmat — mutta anna minulle anteeksi, oi, anna\nminulle anteeksi, muutoin en saata elää enkä kuolla!\n\n— Älä itke, Alma lapseni, rakas, pikku Almani, älä itke — eihän\nisäsi ole mikään tyranni! — ja sydämellisesti ja kauan syleillen\nisä sulki vapisevan tyttären rinnoilleen... — Mutta kuule nyt minun\nmenettelytapani vaikuttimia; sillä tällä hetkellä tulee Alman ja\nhänen isänsä sydämen välillä olla täysi luottamus — kuule rauhassa ja\nymmärryksellä!\n\n— Minä kuulen! — kuiskasi Alma; ja istuen isän vieressä hän kuunteli\nyhä kasvavassa jännityksessä hänen huuliltaan lähteviä sanoja:\n\n— Hento, ruumiiltaan ja sielultaan hento nainen, Alma, tarvitsee\nelämänsä tärkeimmässä askeleessa vanhemman, vakavan seuralaisen —\nseuralaisen, joka juuri sen vuoksi, ettei itse enää ole nuori, tuntee\nitsensä tyytyväiseksi, niin, onnelliseksi, ihastuneeksi, kun vain hyvä,\nlempeä lapsi, nuori, ystävällinen puoliso hymyilee ja leikkii hänen\nympärillään. Sinä, Almani, joskin sinä jonkin kerran, erikoisissa\ntilaisuuksissa, voit olla hieman ryhdikäs, olet kuitenkin tuollainen\nhento olento. Sinä, lapseni — olen sanonut, että puhuisimme suoraan\ntällä hetkellä — joskin olet kaunis, miellyttävä ja rakastettava, et\nole suinkaan saanut runsaasti järjenlahjoja. Minulle tekee kipeää\nsanoa tätä, ja näen poskillasi tapahtuvasta värivaihtelusta, että\nsinun laitasi on sama sitä kuullessasi; mutta totuus on totuus. Minun\nvakaumukseni on nyt se, että sinä eläessäsi yhdessä kunniallisen ja\nkelpo majurimme kanssa et koskaan kaipaisi näitä älyn korkeampia etuja,\nkun sinä taasen miehen kanssa, jolla on erilainen luonne, terävämpi\nkatse, lyhyesti sanoen syvät, voimakkaat tunteet, mielikuvitusta ja\nrunoutta j.n.e., kaipaisit niitä varsin paljon.\n\nYlijahtimestari pysähtyi hetkiseksi, jolloin hän kädellään hiveli Alman\nkumarassa olevaa otsaa. Senjälkeen hän jatkoi:\n\n— Kun kuherruskuukaudet ovat menneet ja niiden keralla ensimäinen\nrakkaudenhuuma, hakee jälkimäinen mies toisenlaisia aarteita\nkuin lapsellisen kauneuden ja lapsellisen sopertelemisen pikku\nviehätyksiä; hän tahtoo puolison, joka saattaa käsittää, ymmärtää\nja seurata häntä, itse jutella ja keskustella hänen kanssaan, kun\nhän väsyneenä päivänsä työstä palaa jälleen kotiin. Mutta kun hän\nhyvinkin pian surukseen huomaa, ettei toinen sellaiseen kykene, kun\nvaimo silloin salaisella hämmästyksellä näkee, miten mies vetäytyy\nsyrjään, ja huomaa hänen tehneen havaintoja, jotka vahingoittavat\nhänen rakkauttansa — miten käy silloin: salainen kärsimys, vaikea\nmasentuminen kalvaa vaimon sielua; hän huomaa, ettei hän enää ole\nmiehelleen kaikki kaikessa, ja mitättömyytensä tunne tekee hänet yhä\nalakuloisemmaksi ja araksi, saattaa hänet kykenemättömäksi käyttämään\nniitäkin viehätyskeinoja, joita luonto on hänelle antanut. Vakava\nsuru on mato, joka kalvaa elämän kukkaa. Nainen menettää kauneutensa,\nsen mukana erään mahtavimpia aseitansa, joita hänellä on ollut; sen\ntuottama epätoivo vähentää hänen olemuksensa viehätysvoimaa, hyvyyttä\nja rakastettavaisuutta, ja kauniista, ujosta, nuoresta, leikillisestä\ntytöstä on tullut ruma, tyytymätön, luulosairas vaimo, joka ei kykene\ntekemään omaansa eikä miehen elämää iloiseksi!\n\n— Isä, isä, — huudahti Alma ja kohotti hehkuvat kasvonsa, — sopiiko\ntämä kuva minuun — olenko minä tyhmä, yksinkertainen, avuton olento?\n\n— Et mikään niistä, lapseni, sinä olet lahjoiltasi vain\nkeskinkertainen; ja jos olisit antanut minun rauhassa lopettaa\nkuvaukseni, niin olisin sitten näyttänyt sinulle, että juuri ne\nominaisuudet, joita sinulla on, olisivat kehittyneet sinussa — jos\nolisit mennyt naimisiin majurin kanssa, — miehen, joka on tasainen,\nlevollinen ja perin rehellinen ja joka koko elämänsä olisi sinua\nkäsillään kantanut, — puhtaimmaksi ja korkeimmaksi onneksi, onneksi,\njonka kestävyys ei olisi häiriintynyt. Itse intohimottomana, tyynenä,\nlempeämielisenä ei hän olisi koskaan pyytänyt sinulta mitä itse\nei olisi tarvinnut, ja sinä olisit lisännyt niiden harvain, mutta\nonnellisten naisten lukua, jotka täyttäessään hellän puolison ja äidin\nvelvollisuuksia, ympärillään paras mitä elämällä on, kunnioitus ja\nhyvinvointi, eivät joudu tuntemaan senlaatuista nöyryyttävää köyhyyttä,\njonka tietoisuus avaa sen haudan, mihin moni nuori nainen on nähnyt\nelämänsä onnen vaipuvan... Ja nyt, Almani, olen sanonut kaiken.\nAjatteleppa, että isäsi, jonka katse on seurannut sinua varhaisimmasta\nlapsuudestasi, täytyy tuntea sinut paremmin kuin itse tunnet itsesi\n— ja huomaa nyt, mitä hän on tahtonut, mitä toivonut: huomaa, ettei\nhänellä koko maan päällä ole pyhempää ja lämpimämpää toivomusta kuin\nettä näkisi sinut onnellisena!\n\nMuutamia hetkiä isän vaiettua Alma istui hiljaa. Jo aikoja sitten oli\nhänen poskillaan palanut tumma purppura, hänen silmissään oli loistanut\nvoimakas ja vilkas tuli. Nyt hän kohosi ylös, laski kätensä isän käteen\nja sanoi levollisesti, mutta varmasti: — Suo minulle anteeksi, isäni,\nmutta minä... minä tohdin uskoa, että lausuntosi tahi ainakin osa siitä\non johonkin määrin erehdyttävä!\n\n— Mitä sanot, Alma? — kysyi ylijahtimestari ja katsoi hämmästyneenä\ntyttöä silmiin: — erehdyttävä?\n\n— Niin, isä, en ole koskaan ennen tuntenut sitä mitä tässä hetkessä\ntunnen, mutta jokin minussa nousee sanojasi vastaan, isä, ja vakuuttaa\nminulle, etteivät ne sovellu minuun; ja nyt, jos sallit, isä, tahdon\nminäkin sanoa, miksi liitto majurin kanssa, kaikissa oloissa — vaikka\nen olisi tuntenutkaan Karl Augustia — olisi tullut minulle ylen\nvastenmieliseksi... ajatteleppa, isä, vaan nuorta tyttöä, joka ei\nole lahjoiltaan niinkään keskinkertainen, mutta joka ensimäisistä\nlapsuusvuosistaan alkaen on tottunut konemaiseen tottelemiseen,\ntottelemiseen, joka ei ole koskaan antanut tilaa tahi aavistustakaan\noikeaa tahi väärää koskeville ajatuksille eikä edes minkäänlaista\najatuksenvapautta: jos tämä tyttö nyt vähitellen alkaa tuntea, että\nhänelläkin on jotakin arvoa, että hänenkin pitäisi osata tuntea,\najatella ja menetellä omin neuvoin, niin hänen ensimäinen ja hartain\nhalunsa on se, että hän, jos hänen on erottava isästä, jota hän on niin\nsydämellisesti rakastanut, silloin saisi seurata miestä, joka antaisi\nhänelle, ei ainoastaan vaatteita ja ruokaa ja pitäisi ystävällistä\nhuolta hänen pikku huviensa ja oikkujensa tyydyttämisestä, vaan myöskin\nennen muuta tulisi hänen rakkaimmaksi seurakseen, mutta yhtäkaikki\nei olisi häntä niin paljoa korkeammalla, etteivät he voisi kohdata\ntoisiaan kaikilla niillä aloilla, joilla miehen ja naisen ymmärryksen\nja tunteen tulee olla tasapainossa.\n\n— Mistä, Herran nimessä, — huudahti ylijahtimestari keinuen tuolilla\nedestakaisin, — olet saanut kaiken tämän, tyttö?\n\n— Olen saanut sen yksinomaan omasta tunteestani, isä. Mutta milloin,\nisäni, olisit huomannut, että Almasi olisi ymmärtänyt muuta kuin\ntotella, leikkiä ja hyväillä: minähän en ole koskaan muulloin paitsi\ntänään, kun sinä itse avasit tien, uskaltanut avoimesti lausua\najatustani. Mutta, isä-kulta, anna minulle vapaus ja oikeus siihen — ja\nsilloin saat nähdä, etten minä ole se nuori nainen, jota sinä kuvailet,\nvaan että minä tahdolla, tunteella, käytöksellä ja ymmärryksellä kyllä\nkoetan pitää kiinni siitä miehestä, jonka olen valinnut. Jos minä sen\nsijaan pakosta tahi houkutuksesta tekisin sen synnin, että antaisin\nkunnialliselle miehelle käden ilman sydäntä, niin olisin ollutta ja\nmennyttä, silloin kuihtuisin ja kuolisin kuin köyhä, tallattu kukka,\nja niinmuodoin tuottaisin itseeni luottavalle miehelle elinkautisen\nkatumuksen kotoisen ilon asemesta. Olisiko se hyvä, isä?... Ei, hyvä\nse ei olisi, sillä minun täytyy lopettaa tunnustamalla, etten luule\nitsessäni olevan luonnetta kestämään pilalle mennyttä elämää.\n\nYlijahtimestarin kasvoilla oli pitkän aikaa taistellut valtava\nmielenliikutus; mutta sinä hetkenä, jona Alma lakkasi puhumasta, sanoi\nhän melkein hennolla äänellä: — Tule syliini, lapsi! Sellaisena sinun\nolisi pitänyt esiintyä aikoja sitten — olen tyytyväinen sinuun, Alma,\nhyvin tyytyväinen. Jumala katsoo tahtoon: _sinun_ hyväsi oli kuitenkin\njoka tapauksessa _aina_ minun päämääränäni.\n\n— Ja nyt... — änkytti Alma, nojaten polttavan poskensa isän poskeen.\n\n— ... saamme ajatella asiaa, ennenkuin toimimme, lapseni! En anna\ntämän jälkeen suorastaan kieltävää vastausta, mutta minunkaan\nikäisenäni ei kernaasti luovuta, kaikkein vähimmin väkivaltaisesti,\nlempiajatuksestaan... Koetan keksiä jonkun keinon, joka saattaisi\nsovittaa meidän kaikkien tunteet. Mutta nyt, lapseni, jätä minut\nrauhaan — — olet todellakin saanut minut vakuutetuksi siitä, ettet ole\nse, miksi olen sinut kuvannut: ja niin iloinen olen siitä, että olen\ntehnyt yhdeksäntoista vuoden pituisen erehdyksen, että tästä hetkestä\nalkaen annan sinulle täyden vapauden avoimesti lausua ajatuksesi\nkaikista asioista.\n\n— En käyttäisi sitä väärin, isä! — sanoi Alma, nöyrästi suudellen\nisänsä kättä, jolle vierähti muutamia kyyneliä. — Sillä koskaan\nen ole samassa määrässä kuin nyt tuntenut halua tottelemisella ja\nsanomattomalla hellyydellä ansaita rakkauttasi, isä.\n\n— Hyvä, hyvä, lapseni — luulin, sieluni kautta, että juuri tänään\ntapahtuisi jotakin erittäin merkillistä. — Ylijahtimestari ajatteli\nrepeter-kelloa, jonka vetämisen hän ensimäisen kerran niin moniin\nvuosiin oli unohtanut.\n\nNiin, ja mitkä vallankumoukset hänen valtakunnassaan olivat tapahtuneet\nparin tunnin kuluessa: majuri hylkää kihlauksen, Alma heittää pois\nvanhan ihmisen ja tulee uudeksi — ja hän itse saa selville, että hän\nyhdeksäntoista vuoden ajan on ollut erehdyksessä oman tyttärensä\nluonteesta!\n\nSaman päivän iltapuolella oli ylijahtimestarilla, kun hän koko ajan\noli ollut sulkeutuneena omaan huoneeseensa, majurin kanssa pitkä\nja tuttavallinen keskustelu — mitä se kosketteli, siitä ei kukaan\ntiennyt mitään. Mutta molempain ulos tultua loisti sydämellinen\nrauha ja sovitus heidän silmissään ja olemuksessaan, ja sen ohella\nylijahtimestarin katseessa ja silmänvilkutuksessa oli jotakin, mikä\nennusti hyvää tuulta, hyviä ehdotuksia.\n\n— Onko Alma nyt tyytyväinen? — kysyi majuri hellällä, mutta varmalla\näänellä heidän erotessaan illalla.\n\nAlma ei uskaltanut vastata, mutta puristi majurin kättä tavalla, joka\nvakuutti hänelle, että hän todellakin oli sitä... Hän näki kyynelten\nkimaltavan majurin silmissä.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nSeuraavana päivänä ylijahtimestarin talossa sattuneen tapauksen jälkeen\nsaapui Karl August, joka yöllä oli purjehtinut Hjo'sta Ombergiin ja\noli nyt noin puolisen tuntia vaeltanut kruununpuistossa. Juuri hänen\nsuunnitellessaan, miltä kannalta hän päivän aamuvierailulla ottaisi\nylijahtimestarin, hän aivan odottamatta seisoi tämän edessä.\n\n— Ahaa, hitto vie — päivää, herra ruukinpatruuna, onko Ombergilla\njälleen kunnia saada vastaanottaa teidän vierailunne?\n\n— Tällä kertaa, — vastasi Karl August syvään ja arvokkaasti kumartaen,\n— ei vierailun aiheena ole suinkaan vuori: aioin juuri ottaa vapauden\ntulla luoksenne, herra ylijahtimestari, teidän omasta kutsustanne!\n\n— Mitä hittoa? — huudahti ylijahtimestari keikauttaen kiivaasti\npäätään taaksepäin ja temmaten piipun suustaan. — Puhutte enemmän kuin\ntiedänkään. Olisi hauskaa kuulla, milloin tämä kutsu on annettu!\n\n— Samana päivänä, jona minulla vuosi sitten oli onni saada\npäivälliskutsunne. Portilla erotessamme suvaitsitte te, herra\nylijahtimestari, lausua: \"tulkaa takaisin ensi vuonna, niin pidämme\nkaikki paratiisin portit seposeljällään!\"\n\n— Niin, niin, niin, hitto vie, minä muistan nyt — ja koska kerran olen\nsattunut kutsumaan, on kai kohtuullista, että herra ruukinpatruuna\nsaakin pitää kutsun hyvänänne, joskin, jos meidän olisi tehtävä\ntilit keskenämme, tuo ylimääräinen paratiisiin tunkeutuminen olisi\nrangaistava ikuisella kartoituksella... Mutta leikki sikseen, tahdon\nkuitenkin sanoa teille, herra ruukinpatruuna, että tämä edeltäpäin\narvaamaton taipuisuus minun puoleltani ei merkitse samaa kuin että\nottaisin teidät, hyvä herra, avosylin vastaan ja pyytäisin teitä,\nhyvä herra, pitämään hyvänänne tyttäreni, vaikkakin minä majurin\nkautta, joka ei ole säästänyt mitään vaivoja saadakseen selville\nteidän olosuhteitanne, herra ruukinpatruuna, — varsin hyvin tunnen\nsen, että olette arvossapidettyä sukua ja rikas mies ja kunniallinen\nmies. Sanalla sanoen: minä pohdin päässäni ehdotusta, joka saattaa\ntehdä mahdolliseksi, huomaatte kai _mahdolliseksi_, että te, herra\nruukinpatruuna... kuitenkin minun olemattani siihen erikoisen\ntyytyväinen... voitte kohtalon sallimasta päästä vävykseni.\n\n— Jo tämä on paljoa enempi kuin olen uskaltanut uneksia, — vastasi Karl\nAugust teeskentelemättömällä ilolla. — Ja miten suuresti siunaankin\ntätä kohtaloa!\n\n— Sitä en suinkaan epäile. Mutta tarvittaneen jotain muutakin kuin\npaljasta siunaamista. Tyttöä, Alman kaltaista, ei voiteta tyhjällä\n— tyttöä, hyvä herra, jolla on kauneutta, sydäntä, hyvyyttä ja pää,\nherra, _pää_; tehkää hyvin ja huomatkaa, ettei sellaista tyttöä löydetä\nmaantieltä — hänet on ansaittava, täytyy suoraan hänen kilpakosijansa\nsilmien edessä kaikella kunnialla ja yleisen suosion vallitessa\ntaistella hänen omistamisestaan.\n\nKarl August tunsi tosin jonkun verran ällistyvänsä tästä tiedosta;\nmutta hän kiinnitti huomionsa ainoastaan yhteen asiaan. — _Kilpakosija_\n— toisti hän — luulin uskaltavani toivoa, ettei minulla enää eilisestä\nalkaen ollut sellaista!\n\n— Oliko niin, — vastasi ylijahtimestari, ja sydämellinen,\nvahingoniloinen vilkkaus kuvastui hänen silmissään, — silloin valitan,\nettä minun täytyy päästää teidät, herra ruukinpatruuna, miellyttävästä\nerhetyksestänne ja ilmoittaa, ettei asianlaita suinkaan ole se — ah,\nei, ei! Kunnianarvoisa majurimme, aina kunnian vaatimusten orja, antoi\nkai Almalle lupauksensa, mutta se ei ole estänyt häntä tänään minun\ntukemanani alkamasta kosintaansa uudelleen. Käytte siis nyt, herrat,\nmolemmat kosijoista, ja kohtalo teidän taitavuutenne yhteydessä saa\nratkaista, kumpi voittaa itselleen — _Ombergin morsiamen_.\n\n— Kiitän Jumalaa ja herra ylijahtimestaria suosiosta, — vastasi Karl\nAugust, epävarmana siitä, oliko kuulemansa pilaa vai totta, — että\ntaitavuus saa tärkeässä taistelussa yhtä hyvän sijan kuin kohtalo!\nViimeksimainittua en enää uskalla kutsua avukseni, kun se jo on ollut\nminulle siksi suosiollinen; mutta taitavuuden tahdon saavuttaa mitä\nsuurimmassa määrässä... Milloin herra ylijahtimestari suvaitsee antaa\nlähemmät tiedot?\n\n— Vai niin, eikös tämä uutinen jo ollut kyllin hyvä kerrakseen! Mutta\ntulkaa tänään luokseni päivälliselle, niin saamme aluksi tehdä hieman\nlähempää tuttavuutta keskenämme! — Ylijahtimestari nosti samalla\nhattuaan ja köpitti piippu suussa ja keppi kainalossa puistoon päin.\n\nUneksien Karl August jäi seisomaan keskelle arvoitusten sokkeloita.\nMutta nähdessään, että niistä oli mahdoton löytää tietä puoleen tahi\ntoiseen, päätti hän autuaallista päivällistä odotellessaan mennä\ntapaamaan vanhaa ystäväänsä luotsivanhinta, antaakseen hänelle tiedon\nihmeteltävästä, taivaallisesta muutoksesta, joka hänen osakseen oli\ntullut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlma ei tiennyt mitään. Hän mietti, aavisteli ja mietti jälleen,\nmitä oli tuleva. Hänen isällään oli samalla kertaa niin hauska,\nsalaperäinen ja veitikkamainen ulkomuoto; ja majuri — majuri ei ollut,\nkuten hän oli odottanut, matkustanut kotiinsa; hän näytti päinvastoin\nvielä tahi oikeammin sanoen uudelleen tahtovan pitää voimassa vanhoja\ntoiveita. — En käsitä sitä, — sanoi Alma. — Mutta jotakin tässä piilee!\n\n— Pukeudu nyt hieman, lapseni, — sanoi ylijahtimestari juostessaan\ntoimeliaana edestakaisin — minulla on vielä eräs päivällisvieras!\n\nNyt välähti Alman silmiin valo, kaikkein kirkkain ja säteilevin.\n\nKuvastimelta kysyttiin neuvoa, vaatekomero käännettiin ylösalaisin,\nlipaston laatikot lensivät edestakaisin, ja puolen tunnin kuluttua Alma\noli isänsä huoneessa, punastuen, ujona, kasvoissaan kaikkein puhtain\nautuuden hohde.\n\n— Tyttö, hitto vieköön, — huudahti ylijahtimestari pyöritellen\ntytärtään puoleen ja toiseen, — hitto vieköön, miten suloinen oletkin\ntänään. Näkee kyllä, että itse rakkaudenjumalat ovat valvoneet\npukeutumistasi, — ja lisäsi suudellen häntä hellästi otsalle ja\nveitikkamaisesti vilkuillen tulisilla silmillään: — Sinä näytät\nkuitenkin melkein liian onnelliselta!\n\n— Eikö minulla ole syytä siihen, isä! — vastasi Alma, ja hänen\nkasvoillaan oli mitä suloisin ja hellin ilme, — minä, joka ennen olen\ntuntenut ainoastaan kauhua ja hämminkiä ajatellessani... ketä, sen\nkyllä tiedät — minä uskallan nyt ajatella, tuntea ja olla onnellinen\n_sinun omien_ silmiesi edessä, isä!\n\n— On kaunista, on oikein, Almani, että sinun korkein onnesi riippuu\nvarmuudesta, että olet saanut isän hyväksymisen; mutta älä kuitenkaan\npidä kaikkea niin vaan ratkaistuna! Meidän on koeteltava tuota\nnuorukaista — älä kuvittelekaan mielessäsi, että hän saa sinut peräti\nhelposti. Et ole vielä kuullut ehtoja!\n\nAlma ei ehtinyt vastata ennenkuin ovi aukeni ja — voi kaiken rakkauden\nihmettä — Karl August seisoi kynnyksellä, leimuavan punaisena kuin\ntyttö itsekin.\n\n— No, kas niin, kas niin, älkäämme nyt olko saamattomia — Herrammehan\non antanut sataa mannaakin erämaahan. — Näin sanoen ylijahtimestari\notti vastaan vieraansa ja ojensi hänelle kätensä. Karl August lähestyi\nAlmaa. Hän oli liiaksi liikutettu voidakseen virkkaa mitään, mutta\nhänen katseessaan oli varmaankin kyllin kaunopuheisuutta, sillä Alma\nnäytti täysin tyytyväiseltä tähän tunteiden tulkitsemistapaan, jota\nkuitenkaan itse asiassa mitkään sanat tällä hetkellä eivät olisi\nkyenneet ilmaisemaan.\n\n— Sepä vasta hiljaista keskustelua! — sanoi ylijahtimestari. Mutta\nsamalla kun hän juuri pisti ovesta päänsä etusaliin, jossa antoi\nsen hetkisen viivähtää silmäilläkseen majuria, kuiskasi Karl August\npainaessaan sydämellisen suudelman Alman kädelle: — Onkohan kaikki tämä\ntotta vai enkö ole oikein tajuissani — sinun isäsi... Alma, ei kai tämä\nvain ole jotakin kauheaa ivantekoa!\n\n— Älä pelkää! Eilen oli äärettömän tärkeä päivä: isä on voitettu.\nTietäisitpä vaan, mitä hänelle on maksanut luopua kaikkein rakkaimmasta\ntoiveestaan; hän tekee sen yhtäkaikki rakkaudesta — mutta _miten_\ntahi _milloin_, sen saamme nähdä... Ss, majuri tulee; ah, ole hänelle\nsydämellisen kunnioittavainen ja ystävällinen, saat nähdä ettei hän...\n\nSilloin ylijahtimestari veti päänsä takaisin; ja kohta senjälkeen, kun\nKarl August ja majuri olivat hyvin kohteliaasti, mutta hieman jäykästi\ntervehtineet toisiaan, näkyi Neta-neidin tulenvärinen myssynnauha\nhäämöittävän ovessa — se oli päivällismerkki.\n\nJoskin molemmille kilpakosijoille aluksi oli jonkin verran vaikea\nmukaantua toisiinsa tavalla, joka olisi hauskuttanut aterioimista, niin\nylijahtimestari, joka nyt jälleen oli oikein juhlatuulella, kuitenkin\njo ennenkuin kanaviilokki oli tehnyt kierrostaan, oli virittänyt\nkaikki kielet sopusointuun, ja kevyesti ja vapaasti tarinoittiin nyt\nkaikista asioista mitä isäntä esitti, kunnes jälkiruuan kanssa myöskin\npullollinen ylijahtimestarin \"vanhaa hyvää\" sai sijansa pöydällä.\n\nLasit täytettiin — keskustelun tuuli tyyntyi ja koko pöydässä vallitsi\ntäydellinen hiljaisuus, kun ylijahtimestari hieman yskittyään satutti\nsanansa seuraavasti:\n\n— Eilen oli tyttäreni syntymäpäivä, ja laskelmani mukaan siitä olisi\npitänyt tulla jotakin enempääkin, jollei — mutta hitto vieköön, älkää\ntoki, hyvä herra, katselko minua tuolla tavalla: tässä minä kuitenkin\nolen enkä häviä! — (nämä sanat suunnattiin Karl Augustille, joka hieman\nhämillään loi alas silmänsä, samalla kun ylijahtimestari jatkoi) —\nsiitä olisi tullut jotain muutakin, jollei tyttö olisi osoittanut\nominaisuuksia, jotka ovat erikoisesti hämmästyttäneet minua... mutta\nse riittää, minä päätin — ei mitään pakkoa! Mutta koska liitto veli\nKlingin kanssa on aina ollut minun rakkain ajatukseni, ja hänellä\nsitäpaitsi on minun lupaukseni, josta hän itsekään edes ei voi minua\nvapauttaa, — sillä minä, hyvät herrat, en koskaan peruuta annettua\nlupausta, en, vaikka saisin sen lahjoitetuksikin — niin olen minä\nnyt, yksin neuvoin jalomielisen ystäväni majurin kanssa sekä hänen\nsuostumuksellaan päättänyt pelastaa kunniani tavalla, jonka joka\ntapauksessa saattaa sovelluttaa Almalle antamaani lupaukseen: ei mitään\npakkoa... Oli olemassa aika, hyvät herrat, kuuluisa ritariaika, jolloin\nei pidetty häpeänä, vaan päinvastoin loistavana kunniana turnajaisissa\ntaistella itselleen kauniin naisen käsi. Koska minussa itsessäni on\nrahtunen ritarillisuuden lahjaa, on tämä tapa ratkaista tuollaisia\nriitaisuuksia aina miellyttänyt minua; mutta koska me nykyaikaan emme\nkykene toimeenpanemaan vanhan, hyvän ajan arvoisia otteluita, niin\nmeidän täytyy tyytyä pienemmässä muodossa, kuitenkin samassa hengessä\nratkaisemaan pulmallinen taistelu Alma-tyttäreni kädestä.\n\nYlijahtimestari pysähtyi tässä hetkisen ja hänen kasvojensa ilme\nosoitti selvää tyydytystä hänen antaessaan katseensa lipua Karl\nAugustista Almaan. Molemmat istuivat melkein liikkumattomina, kun\ntaas Neta-neiti, jonka piti leikata melooni, nojautui veitseen,\nhaarukkaan ja kyynärpäihinsä, samalla kun hän yhä tuijottaen katseli\nylijahtimestaria.\n\n— Tästä päivästä kuuden viikon kuluttua tahi elokuun 15 päivänä,\n— jatkoi hän, — minä kutsun Ombergiin, ei ainoastaan ystäväni ja\nnaapurini läheltä ja kaukaa, vaan myöskin yhteisen kansan, olemaan\nläsnä täällä pidettävissä suurissa kilpa-ammuntajuhlissa tahi myöskin\nottamaan niihin osaa, jos niin halutaan. Aluksi tulee tavallisia\nharjoituksia, joista aion määrätä muutamia pienehköjä palkintoja,\nmutta sitten, hyvät herrat, näytös muuttuu leikistä todeksi: silloin\ntulee molempien kilpakosijain vuoro. Se teistä, hyvät herrat, joka\nosaa määräämääni maalin, voittaa korkeimman palkinnon mitä minulla on\ntarjottavana — tyttäreni käden.\n\nJoskin Karl August koko tämän ylijahtimestarin esitelmän ajan oli ollut\nsanatonna, niin vilkastui hän nyt sitä enemmän.\n\n— Herran nimessä, paras ylijahtimestari, mikä epäkristillinen ajatus:\npelata tyttärensä kuin, kuin... mutta ahaa, se ei ole mahdollista — se\non vain pilaa!\n\n— Herra! — huudahti ylijahtimestari, joka jo oli tarttunut lasiin,\n— olin luullut, että me yleisen suosion vallitessa olisimme saaneet\njuoda maljan iloiselle yritykselle, jonka kestäessä kukin saa rukoilla\nomasta puolestaan — mutta se minun täytyy sanoa, etten ollut mihinkään\nvastaväitöksiin valmistautunut. Ja sanoakseni selvästi, pyydän, että\nte, herra ruukinpatruuna, suvaitsisitte lausua myötä tai vastaan! En\nanna mitään miettimisaikaa, kun kysymyksessä on voittaa tyttäreni,\nsillä se joka kammoo jotakin keinoa sen saavuttamiseksi, ei ole\nhänen... kas niin, pikku hupakko, älä vedä rikki minun takinhihaani, se\nei missään tapauksessa auta, näetkös, sillä minä en pidä katkonaisista\nlauseista... niinmuodoin: se joka ei tahdo tehdä kaikkea voitavaansa\nvoittaakseen sellaisen morsiamen, ei ole hänen arvoisensa. Se on\nviimeinen sanani!\n\n— Mutta harkitkaa, herra ylijahtimestari, tässä ei enää ole kysymys\nvoittamisesta, tässä on myöskin tappion mahdollisuus!\n\n— Niin, milloin ei tapahdu toisin, tapahtuu tavallisesti toisin! —\nhymyili ylijahtimestari ivallisesti. — Mutta mitä sanot, majuri,\npysytkö ennen antamassasi lupauksessa?\n\n— Pysyn, — vastasi majuri; — koska veljen arka kunniantunto ei saa\nasiaa ratkaistuksi muulla tavalla, niin ei päähäni pälkähdä hetkeäkään\nepäröidä!\n\n— Entä Alma — mitä sinä sanot?\n\n— Minä sanon, että minä mitä suurimmalla luottamuksella onnelliseen\nratkaisuun alistun isän suunnitelmaan. Majuri Kling on hyvin reipas\npyssymies, sen tiedän — mutta en myöskään epäile, ettei ruukinpatruuna\nKemnerillä olisi jonkinmoista taitoa — minä _luotan_ siihen! — lisäsi\nhän luoden Karl Augustiin katseen, joka sai hänen sydämensä paisumaan\nylpeydestä ja ilosta.\n\n— No, olkoon niin! — huudahti Karl August. — Tahdon käyttää koko tämän\najan ampumiseen, ammun aamusta iltaan — ja Jumalan avulla ja nuoren\nneidon hyvien toiveiden tukemana se varmaankin menestyy.\n\n— Säästäköön jokainen toiveensa itselleen! — sanoi ylijahtimestari. —\nJa kunnes niiden toteutuminen selvenee, juokaamme itse yrityksen malja,\njommoista, suoraan sanoen, ei jok'ikinen olisi keksinyt.\n\nMaljaan suostuttiin ja se juotiin ilomielin. Senjälkeen esitettiin\nmorsiamen malja, sitten malja kummallekin kilpakosijalle ja vihdoin\ntulevalle apelle; ja sitten ilo ja riemu nousi niin korkealle, että\nylijahtimestari ehdotti yksimielisen suostumuksen vallitessa myöskin\n\"lohikäärmeensä\", suloisen, viehättävän Neta-neidin maljan, hänen,\njonka hartioita koko pitojen taakka varsinaisesti painoi, ja puolittain\npikkusuuttuneena, puolittain hyvillään, Neta-neiti vastasi osakseen\ntulleeseen kunnianosoitukseen juomalla täyden maljan.\n\nMutta lopuksi ylijahtimestari lausui: — Vielä sananen, hyvät herrat.\nJottei teidän toimianne mikään häiritsisi, ehdotan, että kukin hoitaa\ntehtävänsä kotonaan, ja ettei Omberg näe kilpakosijoita ennenkuin\njuhlan edellisenä päivänä, joksi pyydän teitä, herra ruukinpatruuna,\nkutsumaan tänne myöskin vanhempanne; ja toivonpa heidän tekevän minulle\nsen kunnian!\n\n— Hyväksytään! — sanoi majuri.\n\n— Hyväksytään, mielihyvällä! — puuttui Karl August puheeseen. — Ja mitä\nsuurimmalla kiitollisuudella minä vanhempieni nimessä otan vastaan\ntämän kohteliaan kutsun.\n\n— Niinmuodoin istunto on loppunut! — sanoi ylijahtimestari lykäten\ntuolin pöydästä. — Kahvinjuonnin jälkeen me menemme puistoon,\nvalitaksemme paikan...\n\nJa heidän kävellessään nuori pari sai jonkun hetkisen, mutta ei\nenempää, kuiskutella toisilleen keskinäisiä toivomuksiaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Onko mitään tekeillä — onko mitään epäkunnossa? — kysyi Agneta-rouva\neräänä aamuna ani varhain ikkunasta nyökäyttäen päätään Blidin eukolle,\nvanhalle uskolliselle palvelijattarelle, joka samassa saapui ajaen.\n\nSyynä tähän eukon omituiseen kulkemistapaan oli se, että hän ei enää\nistunut Södertorpissa korteista ennustamassa, vaan ruukinpatruunatar\noli uskonut hänelle Rosenlundin hoitamisen ja järjestämisen Karl\nAugustin poissaoloajaksi.\n\nEukko laukkasi portaita ylös, Agneta-rouva alas, niin että he tapasivat\ntoisensa eteisessä.\n\n— Rakas Margareta, sinä — no?\n\n— Rakas rouva-kulta, niin, niin! — Ja lausuen \"no\" ja \"niin, niin\" ja\npäätä nyökyttäen ja luoden merkillisiä katseita saapuivat molemmat\nportaita ylös ja arkihuoneeseen.\n\nAgneta-rouva valmistautui kuulemaan jonkun rakkaus- tahi rosvojutun\nRosenlundista, mutta sai vakavampaa ajattelemista, kun eukko sanoi: —\nRakas rouva-kulta, en tule pikku asioissa!\n\n— Herranen aika, ei kaiketikaan konemestari ole karannut koneineen tahi\nkirjanpitäjä kassoineen?\n\n— Ei, eipä suinkaan — nuori patruuna tuli itse kotiin yöllä!\n\n— Ja sen sinä lausut niin laimeasti! — huudahti Agneta-rouva\niloissaan... — mutta hyvä isä, ihminen, sinähän olet kuin onnettomuus\nitse — ei kai hän ole sairas?\n\n— Hiljaa, hiljaa, rouva-kulta, niin teen kunnolla selkoa asioista.\n\n— Luojan kiitos, hän ei ole siis sairas! — Agneta-rouva veti syvemmälle\nhenkeään istuutuen sohvaan.\n\n— En saata sanoa, onko hän sairas vai terve, mutta jollakin tavoin on\nhänen laitansa hullusti, jonka vuoksi minusta kylläkin kannatti lähteä\ntänne varoittamaan hieman ennenkuin hän itse saapuu. Kahdentoista\najoissa yöllä, kun jo nukuimme paraassa unessamme, kuului isku eteisen\novelta, niin että huone kajahti: tulija oli nuori ruukinpatruuna. Mutta\nhän ei näyttänyt millään tavalla merkilliseltä, päinvastoin varsin\nhilpeämieliseltä. \"Oletko _sinä_ täällä, rakas matami Blid, kunnollinen\nMargaretani?\" sanoi hän. \"Äiti on hankkinut minulle niin hyvän avun,\nenkä sitä myöskään päästä!\" — \"Kiitän herra ruukinpatruunaa\", sanoin\nminä; \"jos saatan olla joksikin hyödyksi, niin...\" ja samalla näytin\nhänelle tulta portaissa, ja hän sanoi minulle, ettei hän tahtonut\nyhtään ruokaa, koska häntä nukutti, mutta että minun tuli herättää\nhänet kello kuusi, silloin hän aikoi lähteä Lindaforsiin.\n\nMatami Blidin jatkaessa kertomustaan Agneta-rouva istui kädet ristissä\nkuin kuvapatsas; mutta jos eukko hetkeksikään pysähtyi, niin hän heti\nelpyi: — Puhu, puhu suusi puhtaaksi, ihminen!\n\n— Olin aikoja sitten laskeutunut levolle, ja aurinko jo nousi... mutta\nsanon nyt edeltäkäsin, että rakas rouva ei saa panna pahaksi, sillä\nmitään onnettomuutta ei sillä kertaa tapahtunut... silloin pamahti\nlaukaus yläkerrasta. Nousin ylös, siinä nuori herra seisoi pyssy\nkädessä avoimen ikkunan ääressä. Hän oli ampunut — mutta jumalankiitos\nainoastaan harakkaa tahi jotakin muuta, luulen ma.\n\n— Hän ampui koelaukauksen nähdäkseen osaisiko ampua toisen varmasti\nitseensä! — valitti Agneta-rouva. — Ah, häntä on kohdannut joku\nonnettomuus rakkausasioissa... isä, isä! — huusi hän niin kiihkeästi,\nettä ruukinpatruuna hyökkäsi sisälle ainoastaan toinen käsivarsi\nyönutun hihassa. — Kiiruhda, kiiruhda heti Rosenlundiin! Karl August\naikoo — — voi minua onnetonta äiti-parkaa... Mutta mitä hän sitten\nsanoi, Margareta, kun yllätit hänet aivan työssä?\n\n— Hän nauroi kauhistukselleni sanoen: \"Mitä hullutuksia sinun päähäsi\non pistänyt, matami Blid!\"\n\n— Ja samaa sanon _minäkin_! — lisäsi ruukinpatruuna, joka yhtäkaikki\nnäytti hyvin ällistyneeltä ja huolestuneelta, samalla kun hän puhkuen\nkoetti saada käsivartensa takin toiseen hihaan. — Mitä kummaa tämä\noikeastaan on — mikä sinua, Herran nimessä, pelästytti, Agneta?\n\n— Siinä sinä seisot levollisena kysellen, — kuohahti Agneta-rouva, —\nsamalla kun sinulla kenties ei ole yhtään poikaa, joka saattaisi ampua\nluodin päähänsä — etkö koskaan ennen ole kuullut puhuttavan rakkaudesta!\n\nSilloin ruukinpatruunan kasvot tulivat liidunvalkoisiksi. — Käske\nvaljastamaan heti paikalla! — huudahti hän eukolle, mutta vaipui\nsamalla istualleen, koska vapisevat polvet eivät tahtoneet häntä\nkannattaa.\n\n— Ei tarvitse, isä! — huudahti voimakas ja iloinen ääni alhaalta\nportaista, jonne ruukinpatruunan määräys samoinkuin muutkin tiedonannot\nolivat kuuluneet. — Matami Blid on suotta hälyttänyt; mutta koska\naavistin hänen tarkoituksensa, olen seurannut hänen kintereillään,\nja nyt... rakkaat vanhemmat — ja samalla Karl August kietoi sekä\näidin että isän ojennettuihin käsivarsiinsa — saatte minut takaisin\nniin kaukana kaikista aikeista vapaaehtoisesti erota elämästä, että\nminä paljoa kernaammin sydämestäni ja sielustani rukoilen teitä nyt\najattelemaan yksinomaan kihlajaisjuhlaan varustautumista.\n\n— Mutta laukaus, laukaus? — huudahti Agneta ilosta huumaantuneena,\nsamalla kun ruukinpatruuna turhaan änkytti saadakseen edes sanan\nsuustaan.\n\n— Se oli koelaukaus, äiti! Minä ammun — niin sekä päivät että yöt;\nsillä minun määräni on voittaa morsiameni pilkka-ammunnalla.\n\n— Luoja armahda sellaista hullua isää! — huudahti Agneta-rouva, joka\ntuskin saattoi päästää jälleenlöytämäänsä poikaansa omasta sylistään\nisänsä syliin, ja isä parin valtavan syleilyn jälkeen vihdoinkin päästi\nilmoille hämmästyksensä: — Morsian voitettavissa kilpa-ammunnalla — ah,\nse ei ole mahdollista, rakas poika! Sinähän voisit saada sata morsianta\npaljaalla nimelläsi ja...\n\n— ... ja ruukillasi ja kahdellakymmenellä tilallasi! — hymähti\nAgneta-rouva.\n\n— Niin, arvelenpa että kaiken sen nojalla kannattaa kosia!\n\n— Aivan varmasti, isä, jos oltaisiin tavallisissa oloissa. Mutta\ntuleva appeni ei ole muiden ihmisten kaltainen: hänellä on omat hyvin\nomituiset mielijohteensa, joista teen täyden selon, kunhan ensin olen\nsaanut kupillisen kahvia — koska taloudenhoitajattareni on lähtenyt\nluotani, olen aivan tyhjin vatsoin!\n\nMatami Blid, joka aina oli viisain ja neuvokkain, seisoi nyt hieman\nymmällään ja nolona hypistellen esiliinaansa. Erehtyminen tuntuu\nkovalta, kun on tottunut herättämään ihailua terävänäköisyydellään.\nMutta eukko pian huomasi arvoaan alentavaksi olla tällaisessa asemassa,\nja kun Karl August samassa ei kiinnittänyt sen enempää huomiota paastoa\nkoskevaan muistutukseensa, rohkaisi hän mielensä, teki niiauksen, jossa\nkuvastui hilpeys ja nöyryys ja sanoi puolustautuen:\n\n— Sille, joka ei ole saanut kaikkeen tähän ohjaavan langan päästä\nkiinni, oli kuitenkin keskellä yötä ammuttu laukaus riittävän\nepäilyttävä, rakas herra ruukinpatruuna... Mutta sanokaa nyt joku\nystävällinen sana Blidin muorille, ettei hänen tarvitse seisoa tässä\niän kaiken häpeissään!\n\n— Sitä sinun ei suinkaan tarvitse tehdä, rakas Margareta, — puolusti\nhäntä Agneta-rouva. — Tarkoituksesi oli niin hyvä, sen tunnen minä ja\nme kaikkityyni, vaikkakin, jumalankiitos, erehdyit!\n\n— Rangaistuksetta hän ei kuitenkaan pääse! — selitti Karl August. — Isä\nsanoo täten juhlallisesti irti Södertorpia koskevan kontrahdin iäksi\nkaikeksi, ja matami Blid karkoitetaan Rosenlundiin, jossa talonemäntä\nkenties ennenpitkää tarvitsee vanhan, kokeneen apulaisen!\n\n— Ja joka jää uskolliseksi kuin hyvä haltia! — vastasi matami Blid ja\nkuivasi silmäänsä nenäliinannurkallaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKahvi oli juotu ja Karl August istui vastapäätä sohvaa, jota isä ja\näiti vallitsivat. — Puhuppa nyt järkevästi! — sanoi ruukinpatruuna,\nsamalla kun äiti ojensi hänelle tulitikun piippua varten.\n\nJa laveasti Karl August nyt kertoi kaikista seikkailuista,\njotka häntä kohtasivat Ombergissa, kuvaili rakastettunsa oikein\nluomakunnan taivaalliseksi pikku olennoksi, kertoi kilpakosijastaan,\nkunnianarvoisasta, itsensäpettäneestä majurista ja hänen\nvuodenpituisesta koetuksestaan, mutta ensiksi ja viimeiseksi\nylijahtimestarista ja kaikista hänen omituisuuksistaan ja vihdoin\nhänen omituisuuksiensa omituisuudesta, siitä että hän tahtoi ratkaista\ntyttärensä kohtalon pilkka-ammunnalla. — Se on kunnia-asia, jota\noikeus vaatii, väittää vanha omituinen mies.\n\n— En luule koskaan, — tuumi ruukinpatruuna, kuunneltuaan poikaansa\nhyvin ymmärrettävän hiljaisuuden vallitessa, jota ainoastaan silloin\ntällöin keskeytti epäluuloinen päänpudistus, — en usko, että sellaista\njuttua on kuultu isän tahi isoisän aikoina! — Ja silloin hänen\näänensävyssään oli jotakin, joka selvästi ilmaisi hänen varmuudella\nuskovan, ettei sellaista ollut kuultu sitä ennenkään.\n\n— Toden totta, — tuumi Agneta-rouva laskien kätensä ristiin\nrinnoilleen, — se on tosiaankin aivan kuulumatonta! Mutta se on minun\nvarma uskoni, että jollet sinä, isä, juuri sinä iltana, jona Karl\nAugust päätti matkustaa, olisi pistäytynyt Rosenlundiin ja antanut\nhänelle siunaustasi matkalle, niin ei hän olisi koskaan tullut ehdolle.\nSillä _ihme_ jota yksikään viisas ihminen ei voi käsittää oli se, että\ntuo Topakkavuoren äkäpussi niin nopeasti pisti pillit pussiin.\n\n— Saattaapa niin olla, — lausui vanha aviomies hyvillään; — en\nkuitenkaan koskaan usko, että ylijahtimestarilla on kaikki ruuvit\ntallella — mutta jos minä nuoruudessani olisin ollut samassa asemassa\nkuin Karl August nyt, niin en ainakaan minä olisi enää palannut. Hän\nolisi kyllä minun puolestani saanut pitää tyttärensä, sen ainakin\ntiedän!\n\n— Ei ole niinkään sanottu, — puuttui Karl August vilkkaasti puheeseen:\n— et ole, isä, nähnyt Almaa — siitä riippuu kaikki!\n\n— Joka tapauksessa, — lausui ruukinpatruunatar kohottaen päätään\nhuomattavalla ylpeydellä, — tullaan Karl Augustista puhumaan\nsekä idässä että lännessä, pohjassa ja etelässä; ja jos me\nmatkustamme kutsuihin, isä, kuten minun mielestäni on tehtävä,\nniin näen hengessäni, miten ihmiset meille ammottavat. Kas niin\n— tullaan sanomaan — kas tuossa on isä, rikas ruukinpatruuna\nKemner Sörmlannista... tuo rouvashenkilö on hänen vaimonsa, tuon\nkauniin miehen äiti, joka aikoo voittaa itselleen morsiamen\nmestarilaukauksella. Ah, miten romanttista, ukkoseni — tunnen itseni\naivan ylentyneeksi, voi minua, totta tosiaankin.\n\n— Ah, niin, kyllähän me, Jumalan kiitos, saatamme esiintyä sellaisina\nkuin ihmisten tulee, jotka siinä määrässä kuin me tässä merkillisessä\ntilaisuudessa herättävät huomiota, — puuttui puheeseen ruukinpatruuna,\njonka sydämessä juuri nyt oli se maaperä, mistä Agneta-rouvan oikein\nlaskelmoidut sanat voivat kasvattaa hedelmän. — Mutta on joka\ntapauksessa ikävää, että siinä määrin kuulee kuiskailtavan itsestään\nkaikkialla.\n\n— Ikävää? — lausui hänen vaimonsa, joka hyvin tiesi jokaisen\nsanan, mikä nyt tekisi vaikutuksensa jonkin verran kiihtyneen\nmiehen turhamaisuuteen; — niin saattaisi sanoa, jos Karl Augustin\nvanhemmat olisivat vähäpätöisiä, köyhiä ihmisiä, jotka eivät kykenisi\nasianomaisella tavalla esiintymään. Mutta ottamalla huomioon sinun\nesiintymistapasi, sinun arvokkaisuutesi, ja, sen saatan kernaasti\nsanoa, sinun pienen ylemmyytesi, soveltuu sinulle osa, joka sinulla\ntässä juhlassa on, varsin hyvin!\n\n— Hm, — sanoi ruukinpatruuna sivellen leukaansa mielissään, — jos Karl\nAugust voi kunniasanallaan minulle luvata, ettei hän ammu harhaan, niin\nlähtekäämme Herran nimessä matkalle, mutta sen sanon edeltäkäsin: en\nminä tahdo olla nauretun kilpakosijan isä!\n\n— Laskette leikkiä, isä. Saattaakohan kukaan ihminen antaa kunniaansa\npantiksi siitä, että osaa oikeaan, ja senlisäksi vielä pilkkaan, jota\nei tunne, jollei hän olisi _taika-ampujan_ toinen painos? Kaikki\nmitä sekä kunniani että rakkauteni nimessä saatan luvata, rajoittuu\nsiihen, että minä, jollei etäisyyttä aseteta kaikkien mahdollisuuksien\nulkopuolelle, olen näyttävä tehneeni kaiken, mitä kunniallinen\nmetsämies saattaa tehdä hankkiakseen taitavuuden, jota — tulkoonpa\ntulos miksi hyvänsä — kukaan ei ole halveksiva! Sitäpaitsi, rakas isä,\nminä joka tapauksessa jään siksi, joka tuo mukanaan jalon palkinnon,\nsillä ei Alma sallisi, että hänet... mutta yhtäkaikki, minä tahdon ja\nminun täytyy voittaa hänet sääntöjen mukaan.\n\n— Saan tyytyä siihen, — sanoi ruukinpatruuna. Ja kädenlyönnillä oli\nmatka päätetty.\n\nSen päivän jälkeen Lindaforsissa heräsi uusi toimelias elämä. Karl\nAugust kulutti Rosenlundissa päivänsä melkein kokonaan koe-ammuntaan,\nmilloin paikallaan olevaan, milloin lentävään pilkkaan, jolloin\nuseimmiten vanhojen, uskollisten linnunkuvien — joita asetettiin\nkaikkialle puitten latvoihin — täyteläät rinnat tahi silmät ammuttiin\nrikki. Isä ja äiti taas varustautuivat matkalle, joka, mikäli heidän\nvarustelunsa ja etenkin valikoidut pukunsa todistivat, piti tulla\nloistavampi kuin mikään sekä isän että isoisän aikainen.\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\n— Minä vannon, — sanoi Neta-neiti seisoessaan päivää ennen\nsuuria Ombergin juhlia takan ääressä kokonaisen pannu-, pata- ja\nkattila-armeijan ympäröimänä, — minä vannon, niin totta kuin tahdon\nolla kunniallinen ihminen, tulevani hulluksi, jollei ylijahtimestari\nmene keittiöstä muuanne hälyttelemään. Huutakaa metsästäjiä, piikoja,\nrenkiä, koiria, vuohia, lampaita ja nautoja, mikäli haluatte, mutta\nolkaa hyvä ja olkaa huutamatta _minulle_ — minä tiedän kuitenkin\nvelvollisuuteni.\n\n— Hitto vieköön, — mutisi ylijahtimestari, — millainen äkäpää —\nmutta odottakaa, tulee kai tilinteon päivä!... Sanokaa ainakin, että\nminä saan luottaa siihen, että yläkerran neljä vierashuonetta ovat\nasianomaisessa kunnossa; alhaalla siipirakennuksessa minä komennan.\n\n— Komentakaa ullakkohuoneissakin, jos haluatte! Mutta sekä minä että\nAlma olemme jo ne järjestäneet!\n\nNiin paljon \"edellisenä päivänä\". Emme mainitse sanallakaan\nsiitä erinomaisesta upeudesta, täydellisestä loisteliaisuudesta\nesiintymistavassa, puheessa ja käytöksessä, millä ylijahtimestari\nsamana iltana ällistytti ruukinpatruuna Kemnerin, joka oli luullut\nnäkevänsä puolittain hullun, puolittain karhun välillä olevan ihmisen.\nEmme myöskään juttele miten ylijahtimestari hupaisilla ja hauskoilla\nmielijohteillaan valloitti ja nolasi Agneta-rouvan, joka oli päättänyt\nolla tavattoman ylpeä, mutta tuli tavattoman sydämelliseksi, emme kerro\nKarl Augustin ja Alman salavihkaisista, mutta ilmeikkäistä katseista\nemmekä ruukinparin yksimielisestä ihastuksesta nuoreen morsiameen. Emme\nmainitse majuristakaan, sillä hän oli hyvin harkiten päättänyt jäädä\nkotiinsa huomispäivään asti. Huomispäivä... siinä kiertelivätkin koko\nseurueen ajatukset.\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nElokuun 15 päivä oli tullut.\n\nTuskin olivat ensimäiset päivänsäteet luoneet purppuraansa Ombergin\nhuipulle, kun ylijahtimestari oli täydessä puuhassa muutamien\nreippaiden renkimiesten keralla vapaalla aukeamalla, jonkun matkan\npäässä vuoren korkeimmalta kohdalta.\n\nEtumaiseksi puoliympyrään oli asetettu naisten penkit ja niiden taakse\nvarattu jonkinmoinen permanto herrojen seisomapaikaksi. Kekseliäs\ntoimeenpanija ei ollut jättänyt käyttämättä ainoatakaan paikkaa, mistä\noli jotakin näköalaa: yksinpä puihinkin naulattiin istumalautoja\nalapuolelle asetettuine tikapuineen niiden käytettäviksi, jotka olivat\nkyllin rohkeita luottaakseen niin ilmaviin mukavuuksiin.\n\nPuoliympyrää vastapäätä, kauimpana siellä, mistä tie vei Yhdelletoista\npyökille, olivat määrätyt pilkat, joiden järjestämiseksi\nylijahtimestari erittäin innostuneena työskenteli sekä ajatuksillaan\nettä teoillaan. Ja erään tällaisen pilkan ympärille, juuri sen, jonka\npiti ratkaista kaikissa maanäärissä niin laajalti puhuttu kosintariita,\npystytettiin vihdoin kevyt lautavaja, joka oli valmistettu siten,\nettä ylinnä latvassa olevan rautahakasen irroittuessa kaikki laudat\nkerrallaan putosivat paljastaen pilkan kaikkien nähtäväksi...\n\nAlhaalla oleva ruokakello soitti jo ensimäisen kerran puolta yhdeksää,\nja vihdoinkin kaikki valmistukset olivat suoritetut. Silloin\nylijahtimestari kohotti silmänsä ja loi ylen tyytyväisen katseen\nkaikkiin töihinsä, jotka hän huomasi erinomaisen hyviksi. Erittäin\nhyvillä mielin hän meni kotiinsa kuiskutellakseen jotakin rakkaan,\nvanhan \"lohikäärmeensä\" kanssa ja senjälkeen tervehtääkseen sekä\nsaapuneita että odotettuja vieraita, joiden piti pihalle rakennetussa\nsuurenmoisessa teltassa nauttia aamiainen ennen juhlaa.\n\nYhdeksän tienoissa nähtiin suurten ihmisjoukkojen virtaavan vuorelle\npäin kaikilta Itägöötan lakeuksilta, ja ristiin rastiin viillätti\nVetter veneitä eri tahoilta. Ennen pitkää vilisi metsä juhlapukuisia\nrenkejä, piikoja ja neitsyitä, akkoja ja ukkoja, joiden joukossa,\naivan kuin kukkana kaalimaassa, sieltä täältä pilkisti esiin\nvirkatakki tahi nauhoilla koristettu naistenhattu. Pian kaikki tyhjät\npaikat, lukuunottamatta niitä, jotka ylijahtimestari oli määrännyt\nvierailleen, olivat niin täynnä, että puoliympyrään asetettujen vahtien\nkovakouraisuus usein joutui jokseenkin kovalle koetukselle. Joka puussa\nkiikkui poikia, jotka kovaäänisin hurraahuudoin liittyivät yleiseen\nnaurunrämäkkään, kun lahonnut oksa taipui odottamattoman taakan\npainosta ja nuoret viikarit rypäleinä putosivat alempana seisovien\npäälle.\n\n— Meinaatkos, — lausui syvän harkinnan jälkeen eräs\nlänsigööttalais-talonpoika naapurilleen viitaten kahden puun välissä\nolevaan naruun, — meinaatkos, että tuo on tehty komelianteil'?\n\n— Taitaavat meinata ampuu niit', jahka ne tulee nuoran kesel'!\n\n— Mut vissiinkii ne saa hyvin hyvän palkan, voishaa sattuu, että joku\nosuis oikiaa!\n\n— Sellaistha ne kait ei tee! — tuumi edellinen. — Tuollaiset ne\noovvatten niin ketterii, että ne livahtaa kuin lohenpoikaset — ja ne\nviel' osaa kääntää ihmisten silmii.\n\nKöysi, joka antoi kunnon ukoille nämä huomauttamisen aiheet, oli, kuten\nmainittu, pingoitettu kahden puun väliin, suunnilleen kymmenen tahi\nkahdentoista kyynärän korkeudella maasta. Pieni puulintu, joka riippui\nniin suuressa renkaassa, että se vapaasti saattoi kulkea puoleen ja\ntoiseen, oli kiinnitetty toiseen päähän, ja tarkoitus oli, että ampujan\ntuli osata lintuun, samalla kun eräs nauhassa oleva paino nyhtäisi sen\nköyden toiseen päähän, joka tapahtui salamannopeudella, ja siksipä\ntarvittiinkin sekä sukkelaa silmää että harjaantunutta ja varmaa kättä,\njos mieli osata tuolla tavalla lentävään esineeseen.\n\nMikäli aika riensi, sikäli kasvoi myöskin tungos ja kärsimättömyys;\nja kun ylijahtimestari sen \"_evään_\" lisäksi, mitä kukin itse oli\ntuonut mukanaan, avasi kahden oluttynnörin tapit, tuli hilpeys yhä\näänekkäämmäksi.\n\n— Ei, katsokaapa vaan Lintulan Eerikkiä! — kuuli huudettavan kaikilta\ntahoilta, kun muuan vanha talonpoika tulla köykkelehti tahdissa, joka\nkylliksi todisti, että häntä jo saattoi sanoa _autuaaksi_. — Totta\ntosiaankin, eikös vaan hänkin aio ampua, vaikkakin jo parisenkymmentä\nvuotta on mies ollut niin humalassa, ettei ole nähnyt kärpästä seinällä!\n\n— Eilen kuin tänään, ja tänään kuin huomenna! — lallatti Eerikki\nkiinnittämättä huomiotaan pistosanoihin, joilla pojat kuusenkäpyjen\nlisäksi pommittivat häntä. Ainoa toimenpide, mihin hän silloin ryhtyi,\noli se, että hän kuuron käydessä varsin kiivaaksi ravisti itseään ja\nojensi harkitsevaisesti pyssyn rauhanhäiritsijöitä kohti — keino joka\nheti sai aikaan aselevon, koska Eerikki-vaari oli tilassa, jolloin\nei voinut niin tarkoin harkiten punnita liipaisinta hieman enemmän\ntai vähemmän. Mutta niin pitkälle asia ei kuitenkaan mennyt, sillä\nukko nähdessään poikien kauhistuksen tyytyi siihen, että mielissään\nirvistäen toisti lempilauseensa: — Eilen kuin tänään, ja tänään kuin\nhuomenna!\n\nMutta yht'äkkiä jahtitorven iloinen kuoro keskeytti pilkan ja melun,\nja ylijahtimestarin virkatalon alapuolella olevalta tieltä vilahteli\npuitten välitse herrojen ja naisten komea jono, joka vähitellen\nlähestyi puoliympyrää, minkä etupenkit ja etenkin ensimäinen, joka oli\njonkun verran korkeampi, olivat runsaasti verhotut tuoksuvilla lehvillä\nja kukilla.\n\nJoukon etunenässä heti soittajien jäljessä saapui ylijahtimestari\ntaluttaen tytärtään kädestä. Alman kauneus oli loistavampi ja\nviehättävämpi kuin koskaan ennen. Levottomuus sen johdosta, että oli\nkaikkien katseen esineenä, nosti hänen kasvoilleen leimuavan punan.\nKatseen ujossa ilmeessä, kun se jonkun kerran luotiin ylös, huomattiin\nsuloista iloa, ja koko hänen olemuksensa todisti sitä kevyttä,\nkimmoista ilmavuutta, joka antaa nuoruudelle ja kauneudelle niin\nviehättävän tenhon.\n\nHänen pukunsa herätti huomiota yksinomaan sillä aistikkuudella, jolla\nse oli valmistettu. Valkoinen harsohame, jonka ympärillä liihoitteli\nvioletinvärinen silkkinen pitkäsaali, kietoi hienon vartalon; muutoin\nei hänen puvussaan, lukuunottamatta kanervista ja hennoista valkoisista\nruusunumpuista kiedottua seppelettä, joka kevyenä somisti hänen\npäätään, ollut minkäänlaisia koristuksia.\n\nYlijahtimestari, joka koko olemuksellaan ilmaisi silmäänpistävän ylpeää\narvokkuutta, osoitti Almalle miellyttävällä kädenliikkeellä, että\nhänen piti asettautua etumaisen penkin keskelle; ja hänen molemmille\npuolilleen asetettiin ruukinpatruunatar majurin saattamana ja muutamia\nmuita hänelle sukua olevia naisia sekä Alman seurapiiriin kuuluvia\nvanhempia ja nuorempia naisystäviä. Kun muu seurue oli asettautunut\npaikoilleen ja useita herraryhmiä, joiden joukossa huomattiin myöskin\nmolemmat kilpakosijat, oli sovittautunut puoliympyrään kahden puolen,\nnousi ylijahtimestari pengermälle, jolloin väkijoukon äkkiä valtasi\nyleinen hiljaisuus.\n\nOli määrätty, että ennen varsinaista juhlaesitystä oli pantava\ntoimeen kansanleikkejä ja kilpa-ammuntaa tauluun sekä myöskin pieneen\npuulintuun; ja ensimäisenä palkintona useiden pienempien esineiden,\nkuten ruutisarvien, haulipussien, jahtilaukkujen y.m.s. rinnalla oli\nhopeapokaali, joka muistutti suuresti kukkoa ja jonka ylijahtimestari\noli tilannut tätä tilaisuutta varten. Mutta koko kutsutussa seurueessa\nei ollut ainoatakaan, joka ei olisi halunnut, että tuo _pieni_ kilpailu\npian loppuisi antaakseen sitä pikemmin tilaa _suurelle_, jonka\npalkintona oli Itägöötanmaan kaunein käsi ja puhtain neitseellinen\nsydän.\n\nNaisten keskuudessa kuiskittiin melkein yksimielisesti parhaat\nonnentoivotukset nuorelle, kauniille vieraalle, joka oli saavuttanut\nheidän täydellisen suosionsa. Mutta herrat — kaikeksi onneksi kuuli\nilosta huumaantunut Agneta ainoastaan edellisiä — lukuunottamatta\nkuitenkaan niitä, jotka olivat lähimpänä ruukinpatruunaa, jolla oli\nylen ylhäinen ja mahtava ulkomuoto, sanoivat keskenään: — Kirottu\nmajuri, jos hän antaa itägööttalaisen ottaa tuollaisen helmen!\n\nMutta katso — tammen nojassa, Päälaelle vievällä tiellä, seisoi\nmyöskin lämmin osanottaja: hän oli, joskin _uudessa_ puvussa, _vanha_\nluotsivanhin, joka \"lujana uskossa\" toivoi, että Herra kyllä auttaa\nuskollista rakkautta.\n\nValtava jahtitorven puhallus sai nyt kaikki hajallaan olevat ajatukset\nkokoontumaan.\n\nYlijahtimestari veti silloin esille paperin ja luki kovalla äänellä\nseuraavat säännöt:\n\n § 1.\n\n Nyt on kilpa-ammunnan hetki tullut. Olkoon silloin jokaisella\n vapaasyntyisellä miehellä, joka ruotsalainen on, esteetön oikeus ottaa\n kilpailuun osaa.\n\n § 2.\n\n Taikuuden, vapaaluodin ja siunatun kiväärin käyttämisestä säädetään\n rikoskaaressa.\n\n § 3.\n\n Jos joku sanoilla tahi käytöksellä lyö rammaksi tahi raajarikoksi\n sen, joka palkinnon voittanut on, menettäköön oikeutensa ottaa osaa\n kaikkeen kilpa-ammuntaan. Jos hän tekee sen jollakin muulla aseella,\n niin ryhtyköön nimismies asiaan.\n\n § 4.\n\n Nyt liittykööt naiset yhteen, yksi tahi useampia — tällöin\n ylijahtimestari kääntyi syvästi ja kohteliaasti kumartaen\n puoliympyrään päin — ja erikoisin katsein, hyvin tahi pahoin,\n seuratkoot jotakuta kilpailijaa erikseen; ja silloin se, joka rikkonut\n on, vedetään omantunnon tuomioistuimen eteen ja pesköön siinä kätensä.\n\nJa samaan tapaan hän luki vielä muutamia n.s. pykäliä.\n\nHeti kun merkki oli annettu ja kilpailut alkaneet, ilmaantui kokonaista\nkaksitoista hopeakukon tavoittelijaa, joka nyt tuotiin nähtäväksi ja\nsaavutti ylen suuren suosion...\n\nEnsimäinen mies, joka sai taistella puulintua vastaan, sitten kun\njoukko vähäpätöisempiä kilpa-ampumisia oli tapahtunut — oli nuori\nsotilas, itägööttalaisia krenatiereja.\n\nHän esiintyi ylpeästi käyden ja soturiryhdillä, pyssy kirkkaaksi\nkiilloitettuna, niin että se kimalsi auringonpaisteessa, ja katse niin\nvarmana kuin hänellä jo olisi ollut pokaali kädessään.\n\nPäästyään paikalleen kehän keskelle hän pysähtyi katsellen ympärilleen,\nikäänkuin olisi hyvillään kauniiden naisten näystä. Senjälkeen hän\nkohotti, tehden oikean soturillisen tempun, kiväärin silmälleen ja\nseisoi siten liikkumatonna odottaen ylijahtimestarin merkinantoa, että\nlintu oli lähtevä lentoon.\n\nMerkki annettiin, ja laukaus pamahti — mutta lintu oli vapauttanut\nitsensä ja riippui nuoran toisessa päässä kirjavana ja\nvahingoittumattomana kuten ennenkin.\n\nIlmettäkään muuttamatta krenatieri nosti kiväärin olalleen, teki\nkäännöksen oikeaan ja marssi pois yhtä ylpeänä kuin oli tullutkin,\nosoittamatta millään tavalla tunteneensa ainoatakaan pistosanaa, joita\npojat antoivat sataa hänen ympärilleen. Hänen katseessaan oli kuitenkin\njotakin, joka esti heitä lähettämästä pilkkansa seuralaiseksi suuresta\nvarastostaan muutamia käpyjä, joita heillä oli sekä kädet että taskut\ntäynnä.\n\nSilloin joukosta astui esille nuori renki sirolla kumarruksella\ntervehtäen istuvaa yleisöä. Hänelle ei käynyt paremmin kun\nkrenatierillekaan; hänen noloa lähtöään näyttämöltä päinvastoin\nkatkeroitti se vallaton tapa, millä ylhäältä katselijat tällä kertaa\nantelivat pommiensa paukkua.\n\nOn ikävää kertoa, mitä sitten tapahtui, nimittäin että kaikilla\nmuillakin tavoittelijoilla oli sama kova onni, niin että\nkahdennentoista esiintyessä pokaali vielä oli Alman kädessä, josta tämä\nviimeinenkään ei sitä valloittanut.\n\nYlijahtimestari aikoi jo julistaa, että kilpailu saisi alkaa uudelleen,\nmutta silloin eräs talonpoika verkalleen astui esille sananmukaisesti\npyssyynsä nojaten.\n\n— Eilen kuin tänään ja tänään kuin huomenna! — matkivat pojat\nivallisesti vanhan Eerikin tunnussanaa. — Eläköön Eerikki!\n\n— Niin, eilen kuin tänään ja tänään kuin huomenna! — toisti hän\nja pyysi, että hänenkin sallittaisiin koettaa onneansa, johon\nylijahtimestari nauraen suostui.\n\nMutta silloin rupesi satamaan siinä määrin soimauksia ja ivaa, että\nEerikki, jollei hänen luonteessaan sitä ennen olisi ollut stooalaista\nlevollisuutta, olisi varmaankin ylen ällistynyt.\n\nYlijahtimestari antoi merkin, Eerikki laukaisi melkeinpä tähtäämättä —\nja pirstaleiksi musertuneena lintu putosi köydeltä.\n\nHämmästys ja ihmettely seurasi naurua ja ivantekoa. Mutta Eerikki itse\nseisoi aivan tyytyväisenä ja välinpitämättömänä, ikäänkuin hän itse ei\nolisi kyennyt käsittämään miksi tuollaisesta pikku asiasta nostettiin\nmoinen melu. Ja sitten hän olisi vieläkin pitemmäksi aikaa jäänyt\npaikoilleen savua puhaltamaan, suu ruosteisen pyssynpiipun kohdalla,\njollei ylijahtimestari olisi tarttunut hänen käsivarteensa ja ohjannut\nhäntä Alman luo, jonka kädestä ukko mitä syvimpiä kumarruksia tehden\notti pokaalin.\n\n— Mutta miten olikaan mahdollista? — sanoi ylijahtimestari, — että sinä\nvanha veitikka kykenit saamaan niin pienen linnun?\n\n— Linnun? — vastasi Eerikki katsellen hämmästyneenä ylijahtimestariin.\n— Näinhän niitä ainakin puolen tusinaa: ja ammuin keskelle parvea!\n\n— Vai niin, vai niin, — nauroi ylijahtimestari luoden katseensa\nympärillään hymyileviin katsojiin, — se selittää asian, hyvä herrasväki!\n\nSillävälin Eerikki astui pois kadehdittu hopeakukko kädessään,\nhyräillen vanhaa veisuaan: — Eilen kuin tänäänkin ja tänään kuin\nhuomenna!\n\nMutta ylijahtimestari kääntyi nyt kasvot muuttuneina juhlallisen\nvakaasti jälleen seuran puoleen sanoen: — Leikki on lopussa — nyt\nvarsinaiseen kilpailuun, hyvät herrat! — ja hänen silmänsä lensivät\nsiihen paikkaan, missä majuri ja nuori Kemner olivat.\n\nOli kuin sähkövirta olisi käynyt koko katselijakunnan läpi. Olipa\nmuutamia sellaisiakin, joissa se oli niin valtava, että tarvittiin\nhajuvettä, vieläpä \"Hoffmanin tippojakin\". Näistä harvoista\nAgneta-rouva ei ollut vähimmin tarvitsevia, ja herra ties miten\nruukinpatruunankaan laita oli — hän tyytyi kuitenkin siihen, että\npuhki ja hikosi suuren silkkinenäliinansa suojassa ja silloin tällöin\nloi katseen Karl Augustiin, ikäänkuin tahtoen sanoa: minä ja minun\narvoni ovat mennyttä, jos nyt annat minun seisoa tässä ja hävetä silmät\npäästäni, kun taas toinen puoli riemuitsee ja ottaa morsiamen aivan\nnenämme edestä.\n\nKarl Augustista saattaa ainoastaan sanoa, että hän _näytti_\nlevolliselta. Tämän ulkonäön luotettavaisuutta saattoi kuitenkin\nepäilemään hänen kasvoillaan liikkuva värivaihtelu ja myöskin se\nvuorottain surullinen ja luottavainen katse, minkä hän silloin tällöin\nlähetti Almalle, jonka kasvoilla ruusut, aina sitä mukaa kuin hetket\nkuluivat, muuttuivat liljoiksi.\n\nHetkeäkään ei Almaa ollut kiusannut epäily isänsä päätöksestä; hän\noli vakuutettu, että Karl August jäisi hänen sulhasekseen, mutta hän\ntunsi myöskin, miten nöyryytetyksi _hänen_ täytyisi tulla, jollei\nhän osaisi pilkkaan, ja saisi sen vuoksi ottaa morsiamensa ikäänkuin\njonkinlaisena majurin antamana lahjana. Sentähden Alma pelkäsi ja\nvapisi. Sillä juhlan ilo, päättyipä kilpailu miten hyvänsä, häiriytyisi\njoka tapauksessa, jollei Karl August saavuttaisi täydellistä voittoa.\n\nMajuri seisoi käsivarret ristissä ja näytti pikemmin päivän näytelmän\nkatsojalta kuin esittäjältä.\n\nYlijahtimestarin kasvoille oli levinnyt niin hämmästyttävä jäykkyys,\nettei kukaan kyennyt tulkitsemaan hänen ainoatakaan liikettään. Koko\nhänen huomionsa näytti kiintyneen kauimpana olevaan, peitettyyn\npilkkaan.\n\nVäli mitattiin. Ja heti jahtitorveen valtavasti puhallettaessa\nlautavaja romahti kerrallaan — ja katso, siinä nyt seisoi korkealla\njalustalla hyvin täytetty rakkaudenjumala liehuvin paperisiivin,\nniin, kaikkein eriskummallisin rakkaudenjumala, mikä milloinkaan on\nlukeutunut itse Amor-jumalan sukulaiseksi, Ja ylt'ympäriinsä kuului\nylijahtimestarin mahtava ilmoitus, että se kahdesta kosijasta, joka\nseitsemänkymmenen askeleen päästä saa osumaan jumalan vasempaan\nsilmään, työnsä palkaksi voittaa hänen Alma-tyttärensä käden.\n\nTuli hetken hiljaisuus sekä istuvissa, seisovissa että riippuvissa\npiireissä, niin ettei kuulunut ääntä, ei liikahdustakaan.\n\nIsältään Alma vastaanotti kaksi arpaa, ja siinä määrin hänen pikku\nkätensä vapisi hänen ojentaessaan ne molemmille, nyt lähestyville\nkilpakosijoille, että hän tuskin kykeni pitämään paikoillaan pieniä\npaperikaistaleita. Majuri ja Karl August ottivat kumpikin omansa — ja\nmajuri sai oikeuden ampua ensiksi.\n\n— Kaikki reilassa! — sanoi ylijahtimestari.\n\nVarmoin, vakavin askelin tuli majuri esille, tutki tarkoin pyssyn\nsankkiruudin, ojensi hitaasti ja tähtäsi kauan. Kenties se juuri oli\nvähemmän edullista, sillä hänen näennäisestä kylmyydestään huolimatta\ntarkka katse olisi huomannut, että käsi vähitellen rupesi vapisemaan.\nPyssy laukesi, ja luoti osui Amoriin — silmään... mutta oikeaan.\n\nJäätävän kylmiltä, ilman mielenliikutuksen merkkiäkään, näyttivät siinä\nhetkessä majurin kasvot. Hän puhalsi piipun suuhun, sulki pannun, laski\nhanan alas ja palasi vaieten paikoilleen kasvoissaan ilme, joka ei\nvastaanottanut lohdutusta enemmän kuin osanottoakaan.\n\nYlijahtimestarin poskiparta nytkähti pari kertaa. Tätä liikettä\nlukuunottamatta ei hänessä huomannut mitään muutosta.\n\nJa silloin Karl August vaihtoi Alman kanssa katseen, niin pitkän, niin\nsydämellisen syvän kuin se olisi ollut viimeinen. Tytön kasvot olivat\nkalpeat, Karl Augustin hehkuvan punaiset; nopein askelin hän riensi\nmäärätylle paikalle.\n\nJälleen syvä hiljaisuus... Alma kuuli oman sydämensä lyönnit.\n\nPitkälti tähtäämättä Karl August ojensi pyssyn, asetti sen jonkun\nverran pilkkaa korkeammalle, laski sitten hiljaa alemmaksi ja laukaisi\njuuri kun piippu oli määrätyn pisteen korkeudella.\n\nSamassa kuului hiljainen huudahdus — se oli ilonhuudahdus, jota Alma ei\nsaattanut tukahduttaa; vasen silmä oli kadonnut... Nyt rakkaudenjumala\noli kokonaan sokea.\n\nKaikuva hurraahuuto, kolmasti toistettuna, soi halki Ombergin\nmetsäisten laaksojen. Voittajana Karl August polvistui morsiamen\njalkojen juureen.\n\nSamassa hetkessä ruukinpatruuna antoi vilvoittavan nenäliinan\nvaipua kasvoiltaan ja vastaanotti alentuvaisella kohteliaisuudella\nympärillä seisovien onnentoivotukset, samalla kun hänen kätensä\nhapuillen toista taskua veti esiin hyvin täytetyn rahakukkaron, josta\nrikas mies, ylpeänä kuin isänsä ja isoisänsä isä, kuninkaallisella\ntuhlaavaisuudella siroitti hopearahoja kansan joukkoon...\n\nMutta katselkaammepa ylijahtimestaria, kun hän nyt koko kokoontuneen\nyleisön läsnäollessa laskee Alman käden Karl Augustin käteen —\nkuulkaamme miten hän murtuneella, mutta kirkkaalla äänellä huudahtaa:\n— Tämä nuori mies on rehellisesti taistellut itselleen minun tyttäreni\nkäden tavalla, jonka olen itse määrännyt voidakseni ratkaista hankalan\nvaalini näiden kahden oivallisen ja kunnioitettavan herran välillä.\nLahjoitan hänelle niinmuodoin hyvästä ja lämpimästä sydämestä parhaan,\nkallisarvoisimman mitä minulla on. Eläkööt kihlatut!\n\nJa jälleen kajahti kolminkertainen eläköönhuuto, johon torvien mahtava\nkaiku ja samppanjapullojen paukkuvat korkit hauskasti yhtyivät.\n\nJottei vaikutelma häiriintyisi, ylijahtimestari ei kertonut ollenkaan\nsiitä seikasta, että Karl August — aivan kuin Alma oli arvannutkin —\njoka tapauksessa oli tuleva hänen sulhasekseen. Ylijahtimestari ja\nmajuri olivat keskenään sopineet ja päättäneet, että majuri, siinä\ntapauksessa että voittaisi, jalomielisesti luopuisi oikeudestaan; ja\njuuri sen tapauksen varalle ylijahtimestarilla — joka oli pitänyt asian\nratkaistuna — oli valmis luovutuspuhe saatavissa. Nyt, — kun Karl\nAugust oli osoittautunut voittajaksi — lausui hän täydestä sydämestään\nsen vähän mitä puhui, samalla kun hän oli varsin tyytyväinen siihen,\nettä kansa — kun Karl Augustista kuitenkin joka tapauksessa piti tulla\nhänen vävynsä — näki että hän oli miestä puolestaan, kyllin hyvä\nvoittamaan itselleen taistelussa morsiamen.\n\n— Me — kuiskasi ylijahtimestari majurin korvaan — jäämme kuitenkin\nvanhoiksi ystävyksiksi, — johon majuri vastasi: — Ikuisiksi ajoiksi,\nveli! Sokea rakkaudenjumala etunenässä — joka oli, kuten Agneta-rouva\nsanoi, \"onneatuottavin kaikista ampumakuvista\" — läksi seurue nyt\nliikkeelle ja alkoi marssia ylijahtimestarin virkataloa kohti.\n\nPäivällinen, tanssi ja ilotulitus lopettivat juhlallisuudet.\n\nVasta sitten, kun Agneta-rouvaa oli pyydetty johtamaan toista suurta\nkävelyä — Agneta-rouvaa, joka ei koskaan saattanut päästää silmistään\nrakastettua, ilosta huumaantunutta poikaansa ja viehättävää morsianta\n— ja kun ruukinpatruuna oli asettunut houkuttelevan pelipöydän ääreen,\nja iloisten vieraiden parvi hajaantunut puiston kaikkiin suuntiin,\njossa nyt illalla sadat sytytetyt risukasat loimusivat mitä kauneimpina\nkokkoina, — vasta silloin rakastavaiset saivat tilaisuuden päästä\nomiin hoteisiinsa, ja he hiipivät meluavasta hälinästä kukkulaa kohti.\nSiellä, Alman pienessä luolassa, he pian istuivat käsikkäin, katsellen\nvuorotellen toisiaan silmiin, vuorotellen Vetterin tummansinistä\npintaa, jonka yli taivas oli levittänyt tähtikattoisen häätelttansa...\n\n— Saatammeko kylliksi siunata Alvastran raunioilla käynyttä\nukkosenilmaa, kallis, kaunis morsiameni! Emmekö vietä joka vuosi sitä\npäivää? — kuiskasi voittaja.\n\n— Siunaamme, niin kauan kuin sydämemme sykkivät yhtä tahtia muiston\nkanssa, — vastasi Alma... — sitten, kun ne eivät enää _syki_ — vietämme\nsuloisimpia muistojamme tuolla ylhäällä. Etkö usko sitä?\n\n— Oi, rakastettuni, miten nämä ajatukset liikuttavatkaan sieluani;\nmaailma, taivas ja ikuinen rakkaus — mutta nyt _ensiksi_ maallinen.\nSaat pian tietää ja arvostella, mitä se jo on vaikuttanut minussa.\n\nHeidän istuessaan onnellisina toistensa seurassa heidät yhtäkkiä sulki\nlämmin, kiivaasti sykkivä povi: ylijahtimestari oli hakenut lapsensa\nsiunatakseen heidät kuohuvien tunteittensa syvyydestä, vieraiden\nsilmien näkemättä juuri samassa paikassa, missä kerran oli heidät\neroittanut.\n\nJa yö levisi Ombergin lempeihin lehtoihin.\n\nVielä vieraat parveilivat puistossa. Kilpa-ammuntapaikalta, jossa\nluotsivanhin, iloisena iloisten joukossa, oli ruvennut niiden monien\nisännäksi, jotka eivät mahtuneet herrasväen puolelle, helähtelivät\nripeät laulut ja meluisat maljat, joita useimmiten seurasi\nEerikki-taaton \"eilen kuin tänään ja tänään kuin huomenna\". Siellä\ntäällä loimusivat kokot heittäen loistavia valojuoviaan lehtoholveihin\nja savupatsaihin.\n\nSisällä tanssi näytti olevan parhaassa käynnissään, mutta aina\nvähäväliä kajahtelivat eläköönhuudot halki avaruuden. Suuressa\nsalissa keikkui vilisevä piiri, ja sen sisällä oli jotakin\nkohotettuna: ylijahtimestarin nostivat ilmaan vieraittensa ja vävynsä\nyhteenpunoutuneet käsivarret.\n\n— Eläköön ylijahtimestari, ensimäinen, paras, iloisin isäntä — eläköön,\neläköön!\n\n— Päästäkää minut alas, veitikat... tehän taitatte aivan käsivarteni ja\nkoipeni... kas niin, kas niin.\n\n— Eläköön, eläköön, eläköön meidän isäntämme, eläköön Ombergin\nylijahtimestari!\n\nJa jälleen he pyörivät iloisina piirissä.\n\n\n\n"]