Skalholtin neitsyt I

SKALHOLTIN NEITSYT I

Historiallinen romaani 1600-luvun Islannista

Kirj.

GUDMUNDUR KAMBAN

Tanskankielestä suomentanut

A. V. Niilesmaa [Alpo Kupiainen]

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1937.

Johdanto.

Tavallisestihan kulttuuri keskittyy ja kukoistaa sellaisilla seuduilla, missä ihmisillä on hyvät luontaiset edellytykset elättää henkensä ja tulla toimeen: hedelmällisiin jokilaaksoihin, lempeän luonnon keskelle, ja harvoin sinne, missä ihmisen on olemassaolostaan ankarasti taisteltava kovan luonnon kanssa. Islanti, »tulen ja pakkasen maa», on merkillinen poikkeus tästä säännöstä. Sehän sijaitsee kaikkein kylmimmän auringon alla, sen maaperä on karua ja epäkiitollista viljellä — eihän ruiskaan kasva siellä, ja osan maasta peittää ikuinen jää, jonka vierellä taas pursuaa kuumia, tuliperäisiä lähteitä. Eikä siellä asu ihmisiäkään kuin alun toistasataatuhatta.

Kuitenkin Islannissa on luotu rikas, alkuperäinen sivistys — ja siellä ovat säilyneet yhteisen skandinavisen kulttuurin arvokkaimmat muistomerkit, Edda-laulut ja suuret sankarikronikat aivan samoin kuin Kalevalan runot ovat paraiten säilyneet Vienan Karjalassa. Mutta kolkko luonto ja ankara eristäytyminen muusta maailmasta on myös kasvattanut kansan, joka vähäisestä lukumäärästään huolimatta on kyennyt verrattomiin sankaritöihin, kehittäen keskuudessaan hengen, joka on ylpeä ja taipumaton kuin itse saari valtameren syleilyssä, komea kuin sen auringossa loistavat jäätiköt.

Varsinkin kirjallisuuden alalla Islannin sivistys on vertojaan vailla, jos otamme lukuun, kuinka pieni on se kansakunta, joka on sen luonut. Mainitsimme jo vanhat kronikat. Se elämä, josta ne kertovat, ei suinkaan ole minkäänlaisen puutteen tai köyhyyden leimaamaa kuten ympäristön perusteella saattaisi luulla. Päinvastoin se kertoo rikkaudesta ja varallisuudesta, jota kylläkään ei ole hankittu maata viljelemällä, vaan meriä kulkemalla, laajalla, toimekkaalla kaupankäynnillä ei ainoastaan Skandinavian sisarkansojen, vaan hyvinkin kaukaisten, eksoottistenkin maiden kanssa.

Islantilaisten alukset ovat uljaasti kyntäneet kaikkia maailman vesiä, ja juuri tämän pienen kansan sankarilliset pojathan löysivät Amerikankin, tarujen Viinimaan, jo lähes viisi vuosisataa aikaisemmin kuin Euroopan varsinaisissa sivistysmaissa siitä maanosasta osattiin uneksiakaan. Kansan vähälukuisuus kaiketi vain aiheutti sen, että näitä löytöjä ei osattu käyttää hyväksi, etteivät ne tulleet yleiseen tietoisuuteen edistämään koko ihmiskunnan kulttuuria. Rohkeiden miesten työ hävisi ja unohtui aikojen melskeissä.

Ja sitten nuo tarinat tietävät kertoa asuntojen komeudesta, valtavasta, vaikuttavasta koristelutyylistä, taideharrastuksesta, joka ilmeni tavallisimmissakin tavaroissa ja puvuissa, loistosta, joka hyvin veti vertoja onnellisempienkin seutujen elämässä ilmenevälle.

Miehet olivat urheita ja tarmokkaita, naiset tunteissaan tulisia ja uskollisia kuin kulta — voimakkaita luonteita esiintyi kaikkialla, hallitsevia herroja, joita kuitenkin kokonaisuutta säilyttävät lait sitoivat.

Kiitollisempaa ja runsaampaa aineistoa historiallisen romaanin kirjoittajalla, muinaisen elämän elävöittäjällä tuskin voi olla, ja tästä loppumattomasta lähteestähän ovat ammentaneet monet eurooppalaisen maineen saavuttaneet kirjailijat, kuten Gunnar Gunnarsson ja Johann Sigurjönsson romaaneissaan ja näytelmissään, vaikka islantilaisten onkin ollut pakko teoksilleen levikkiä saadakseen käyttää tanskankieltä eikä omaa, romanttisen kalskahtelevaa, muodoiltaan täyteläistä islantiaan.

Heihin liittyy läheisesti Gudmundur Kamban, professori, filosofi ja teatterimies.

Hän on syntynyt v. 1888 Reykjavikin lähellä ja tuli ylioppilaaksi tämän kaupungin yliopistosta 1910. Senjälkeen hän on tutkinut filosofiaa ja estetiikkaa Köpenhaminan ja New Yorkin yliopistoissa ja toiminut ohjaajana Köpenhaminan Kansanteatterissa ja Kuninkaallisessa teatterissa.

Kirjailijauransa hän aloitti useilla Köpenhaminassa ja muualla Skandinaviassa esitetyillä, suurta huomiota herättäneillä näytelmillä. Niitä ovat Hadda Padda, Marmoria, Me murhaajat, Arabialaiset teltat, Erämaan tähdet, Jupiterin lähettiläs ja Skalholtissa.

Hän on tieteellisestikin perinpohjin syventynyt maansa muinaisuuteen ja kirjallisuuteen, ja kun hän näytelmissään elävöittää siitä yksityisiä piirteitä, palauttaa hän taas romaaneissaan entiselleen laajoja aikakausia kansansa menneisyydestä, maalaa levein vedoin juhlallisia, freskomaisia kuvia, jotka vaikuttavat valtavasti sekä mittasuhteillaan että tekotapansa loistavuudella.

Romaanituotantonsa hän aloitti kertomuksella Ragnar Finsson, ja tätä seurasi hänen pääteoksensa, neliosainen Skalholt, jonka kaksi ensimmäistä osaa on jo monella kielellä julkaistu «Skalholtin neitsyenä»», kuten nyt suomeksikin. Sitten ilmestyi 30 sukupolvea ja nyt aivan äsken laaja teos Näen suuren, kauniin maan. Näissä hän liikkuu Islannin vanhan historian, kansansa sankaritarujen pohjalla.

Viimemainittu romaani käsittelee Islannin sankariajan huippukohtaa, korkeinta kehityskautta, ja sen toiminta keskittyy Grönlannin asuttajan, Erik Punaisen ja hänen sankarillisten poikiensa Leifin ja Karlsefnin sekä muiden Amerikan-kävijöiden kuten Bjarnin ja Gudleifin ympärille. Romaani on osaksi hehkuva lemmentarina, osaksi huikean jännittävä, suurpiirteinen seikkailukirja sanan parhaassa merkityksessä. Miehinen kunto ja naisellinen sulo ovat ihanteita, jotka johtavat sen uroita usein julmassa, raa’assakin, alkuvaistoisessa kamppailussa, mutta tällä on kuitenkin syvästi inhimillinen, arvokas sisimmäinen ajatuksensa. Kaikissa henkilöissä on uhmailevaa, kaukomielistä lemminkäishenkeä, jonka aseena on paremminkin miekka kuin sana.

Oman sisäisen voimansa ajamina nuo miehet tekevät suuria tekoja, sellaisia, joiden vaikutuksilla olisi edellytykset — kuten juuri Amerikan löydöllä — levitä kaikkeen maailmaan. Mutta ulkoapäin tulevat vaikutukset, ylivoimaiset liikkeet, sellaiset kuin kristinuskon saapuminen ja muittenkin naapureitten kunnon kasvu, tekevät heidän suurtyönsä tyhjiksi, ja siinä on heidän kohtalonsa syvä traagillisuus. Sankariolentoina he kohoavat muinaisen Kreikan urhojen rinnalle, joitten työt pahansuopa kohtalo aina tuhosi. Mutta kuten kreikkalaiset kuolivat islamilaisetkin kauneudessa, — eivät kylläkään Hellaan taivaan heleässä paisteessa, vaan pohjolan revontulten häikäisevästi loimutessa pimeän maan yllä.

Skalholt vie meidät 1600-luvulle, verrattain rauhalliseen aikaan, jolloin Islannin ulospäin tunkeutuva voima on laimentunut, sankarimieli hiljentynyt; mutta silloinkin ihmisissä vielä palaa tuota samaa intohimon tulta, vaikka se leimahteleekin vähemmän rajusti, rajoittuen vain läheisiin, persoonallisiin pyrkimyksiin.

Skalholt oli kristinuskon pääpaikka sen saapuessa maahan, ja siitä kehittyi vähitellen maan piispan asuinpaikka, luja kristillisyyden linnoitus, jossa kertomuksen aikana hallitsee ankara herra Brynjolfur Sveininpoika. Hänellä on tytär, neitsyt Ragnheidur Brynjolfintytär, kaunis, oppinut ja älykäs yhdeksäntoistavuotias, joka on isänsä aarre ja kaikkien nuorten miesten salaisen kaipuun kohde.

Isän ja tyttären välillä syntyy jyrkkä ristiriita. Alkaa nimittäin kiertää juoruja, että Ragnheidurin ja piispan talossa kasvaneen nuoren papin Dadi Halldorinpojan välillä vallitsee luvaton suhde. Molemmat nuoret kieltävät kivenkovaan, mutta siitä huolimatta piispa pakottaa tyttärensä puhdistusvalalle koko seurakunnan edessä. Ylpeä tyttö alistuu, mutta heti seuraavana yönä hän menee rakastettunsa huoneeseen ja antautuu uhmaten hänelle. Heille syntyy lapsi, ja nyt ovat isä ja tytär vastatusten kuin kaksi kalliota. Piispa rankaisee ankarasti Dadia ja hänen perhettään ja pitää tytärtään kotona kuin vankilassa, eroittaen hänet lapsestaankin. Mutta Ragnheidurin luonto ei taivu. Hän säilyttää mielensä iloisena ja ajatuksensa kirkkaina, odottaen paon mahdollisuutta. Kärsimys murtaa kuitenkin hänen ruumiinsa voimat, ja hän kuolee taipumattomana.

Ragnheidur on maailmankirjallisuuden komeimpia ilmestyksiä neitseellisessä sulossaan, älykkyydessään, rakkautensa puolesta kaikki antavassa naisellisuudessaan. Hän saa lukijan myötätunnon ehdottomasti puolelleen, vaikka hänen isänsäkin menettely, niin ehdotonta kuin se onkin, saattaa kohdata ymmärtämystä. Siinä on vastakkain kaksi voimaa, joilla kummallakin on siveellinen ja inhimillinen oikeutuksensa.

Noiden kahden päähenkilön ympärillä liikkuu sitten mitä rikkain ja kirjavin sarja erilaisia ihmisiä, miehiä ja naisia, joitten joukossa erikoisesti painuu mieleen leskirouva Helga Magnuksentyttären suurenmoinen kuva. Ja koko ympäristö ja aikakausi on tuotu silmäimme eteen runsain yksityiskohdin ja erikoispiirtein, niin että kuva saa tavattoman laajuuden ja verrattoman elävyyden. Siinä astuu todella vastaamme kokonainen kansa arkena ja pyhänä.

Tekijä pysyttelee itse tarkoin poissa tapausten keskeltä. Hän kertoo aivan yksinkertaisesti, melkein kylmän asiallisesti kuin sepitellen vain asiakirjaa, jonka tulee olla kaikin puolin oikea ja paikkansa pitävä. Mutta juuri tuo ulkokohtaisuus vaikuttaa sen, että tapaukset ja henkilöt pääsevät itse puhumaan ja että lukija saa tilaisuuden suhtautua heihin vapaasti, omasta näkökulmastaan. Siten hänen harrastuksensa heitä kohtaan lisääntyy puhtaasti älyllisen suhtautumisen liittyessä esteettiseen, samalla kun hänen sisäinen silmänsä iloitsee värien kirkkaudesta, muovailukyvyn tavattomasta varmuudesta. Kirjan viehätys on verrattavissa, kuten joku on sanonut, »auringonsäteiden leikkiin graniitilla». Kylmä aine sekä kirkastuu että lämpenee.

Eino Palola.

ALKUSANAT

Istuessani työpöytäni ääressä on minulla käteni ulottuvilla kirjahyllyllä sarja käsikirjoitusnidoksia, yhteensä lähemmä tuhat neljännessivua, aloitetun teoksen »Skalholtin neitsyen» kolmivuotiset valmistelutyöt: arkistoissa tekemäni muistiinpanot seitsemännentoista vuosisadan julkaisemattomista käsikirjoituksista, jotka ovat löydettävissä useiden maiden kirjastoista, Islannista, Tanskasta, Englannista, Skotlannista ja Hollannista. Olen tämän vaarattoman arkistovaellukseni aikana, tuntien paljon enemmän alttiiksi panevien tutkimusmatkailijoiden iloa, varsin usein osunut löytämään aikaisemmin huomaamattomia tietoja; kerran tapasin tuntemattoman, tärkeän käsikirjoituksen (Leidenissä). Mutta erikoisen ilon minulle on tuottanut se, että tutkimusteni pääasiallinen tulos on sama kuin niiden tarkoitus, nimittäin Ragnheidur Brynjolfintyttären tähän saakka niin hämärän kohtalon psykohistoriallinen selvittely.

Hämärä se ei ole sikäli, että se kirjoittamattomana ja selittämättömänä on jo ammoin ymmärretty. Ei yksikään muu naishahmo ole ollut niin likellä Islannin kansan sydäntä kuin Ragnheidur Brynjolfintytär. Kansan tietoisuudessa hänen nimensä on erottamattomasti liittynyt ylevään kauneuteen ja ylevään traagillisuuteen, jotka ovat ehyesti toisiinsa yhtyneet. Aika on luonut hänen päänsä ympärille sädekehän ja antanut meille hänestä etevän taiteilijan madonnaa muistuttavan kuvan. Eikö tämä riitä säikyttämään kirjailijaa pitämään kätensä irti perimätiedoista? Ja etenkin jos perimätiedot ovat jyrkästi ristiriitaiset hänen saavuttamansa historiallisen vakaumuksen kanssa?

Perimätiedon mukaan hän kohotti alhaisen rikoksen melkein pyhäksi teoksi. Hänen otsaansa kirkasti väärän valan sädekehä. Kirjailijasta ei tunnu houkuttelevalta niin korkean korokkeen hylkääminen. Mutta tapahtuu merkillistä: kun hänet nostaa pois jalustaltaan, kun huomaa, ettei hänen olemuksensa olekaan sankarittaren paatosta, vaan pikku tytön uhmaa, niin hän kasvaa.

Myönnän kernaasti, että mielessäni tuskin olisi ollut täysin niin varma turvallisuudentunne ryhtyessäni käsittelemään tätä aihetta, jollen olisi etukäteen selvittänyt hänen hahmostaan saamaani historiallista käsitystä. Olen Islannin kirjallisuusseuran aikakauslehdessä Skimirissä vuonna 1929 julkaistussa kirjoituksessani esittänyt Ragnheidurin ja Dadin tarinan lähdetietojen nojalla ja uskon aivan vaatimattomasti voivani väittää, että heidän molempien muotokuvansa, sellaisina kuin ne nyt esiintyvät vuosisatojen tomusta vapautettuina, on paljon laajemmissakin piireissä kuin kotimaani historioitsijain keskuudessa otettu kiitollisesti vastaan, minkä kiitoksen toivon tällä teoksella kuittaavani.

Koska työni tuloksia ei voida antaa lukijalle yhdellä kertaa, lienee sopivaa lausua johdannoksi muutamia sanoja siitä taustasta, jolle teoksen monet henkilöt piirtyvät, siitä viitisenkymmentä vuotta käsittävästä ajanjaksosta, jota romaani käsittelee.

Syrjäisille Islannin historian tuntemus rajoittuu suunnilleen sen molempiin rajapisteisiin: klassilliseen muinaisuuteen ja nykyaikaiseen elpymiseen. Koko välikausi, lähes kuusi vuosisataa, näyttää vieraista olevan maan kehityksen yhtäjaksoista tyrehdystä. Se on selitettävissä: tämän pitkän ajanjakson varrella kehitys ei ilmene ulospäin. Päinvastoin kuin taruajalla ja nykypäivinä, ei kansa itse hoidellut yhteyttä ulkomaiden kanssa, ei kaupallista eikä henkistä, vaan luovutti sen huoltajilleen, ensin lyhyemmäksi ajaksi Norjalle, myöhemmin pitemmäksi ajaksi Tanskalle. Mutta sisäistä kehitystä on koko tänä aikana havaittavissa rikkoutumattoman yhtenäisesti, ja jokaiselle tutkijalle se on ilmeinen.

Niinkin myöhään kuin seitsemännellätoista vuosisadalla on yhteys vielä silmäänpistävä. Tarun henkilöinä on sen ajan hahmoja, umpimielisiä miehiä ja naisia, miehiä, joiden kunnianhimo on sammumaton, naisia, joiden suljettujen huulten takana piilee intohimon tulinen, uhmainen liekki. Brynjolfur Sveininpoika voisi yhtä hyvin esiintyä jossakin kymmenennen vuosisadan sadussa kuin Hrafnkell Freysgode, Thormodur Torfinpoika (Torfaeus) samoin kuin hänen kaimansa, jolla on liikanimi Kolbrunsskjald, Helga Magnuksentytär samoin kuin Unnur Syvämietteinen, Ragnheidur Brynjolfintytär samoin kuin Gudrun ja Helga Kaunis. Jollei tässä onnistu antaa lukijalle tätä vaikutelmaa, on vika minussa; jos se onnistuu, en kuitenkaan voi anastaa itselleni kunniaa. Siinä tapauksessa se on historian.

Mutta vielä kiintoisempaa huomioonotettavaa ovat ajan tulevaisuuteen viittaavat ilmiöt. Itse asiassa täytyy tuntea hämmästystä siitä, että sellaisia yleensä on olemassa. Silloin, kun se ihmisten yhteiselämän muoto, jota me kaikesta huolimatta edelleenkin saamme kiittää nykyaikaisista sivistyskäsitteistämme, ilmenee Euroopan useimmissa maissa, on Islanti, kaupallisesti eristettynä itse merkantilismin aikakaudella, jotensakin tarkoin syrjässä tästä liikkeestä. Ei edes sen ulkoinen tunnusmerkki, pukeutumisen yhteinen leima, saavu tänne yhtä täsmällisesti kuin entiseen aikaan espanjalainen, italialainen ja alankomaalainen muoti — jopa maa vähitellen köyhtyy siinä määrin, ettei sen naisten enää kannata muuttaa kuosia, ja Euroopan naisten yhdeksännellätoista vuosisadalla käyttämät puvut, joihin on lisätty hopealieriöt ja silkkitupsut, ovat vielä käytännössä ainoastaan tässä maassa, ja niitä on vähitellen alettu pitää kansallispukuina. Tämä erehdys korjautuu meidän päivinämme, nuorten naisten kieltäytyessä sitä käyttämästä. Ei myöskään toinen ulkoinen merkki, sukunimet, saavuta pysyväistä tai yleistä tunnustusta kuten muissa pohjoismaissa. Tälläkin alalla taistelu jatkuu — tulos on arvattavissa.

Syy siihen, että kuitenkin voimme havaita keskeytymättömän yhteyden kehityksessä aina meidän päiviimme saakka, on se, ettei koskaan ole yritetty estää kansaa käyttämästä luonnollista ilmaisuvälinettään, omaa kieltänsä. Kielenkäytön vapaus on merkinnyt myönteisesti enemmän kansan kohtalolle kuin uskonpuhdistuksen ja kauppamonopolin pakko kielteisesti. Tästä yksinkertaisesti johtuu, että kansa on ne molemmat kestänyt.

Islannin vanhan kulttuurin tutkiminen perustettiin kotimaassa tänä aikana, vaatimaton, mutta merkityksellinen liike, jota islantilaiset miehet Torfaeus ja Arni Magnuksenpoika jatkoivat Norjassa ja Tanskassa ja joka sitten on yhä suuremmassa määrin päässyt vauhtiin germaanilaisten ja anglosaksilaisten, jopa romaanilaistenkin rotujen keskuudessa. Virsirunous on kauneimmassa kukassaan Hallgrimur Peturinpojan kärsimysvirsissä, joilla varmasti on ollut Islannin runotaiteessa suurempi merkitys kuin millään muulla teoksella. Ja lieneekö liiaksi sanottua, että kansanluonteen on kieli säilyttänyt? Jos voimme puhua jostakin ajanjaksosta, joka on erikoisen kuvaavana renkaana Islannin menneisyyden ja meidän aikamme välillä, täytyy meidän mainita seitsemästoista vuosisata. Juuri se — paitsi muutamia sen ajan henkilöitä, jotka sinänsä voivat houkutella kirjailijaa — on saanut minut käymään käsiksi ennen kaikkea tähän ajanjaksoon, halutessani kirjoittaa islantilaisen historiallisen romaanin.

G. K.

EDELLINEN OSA

NEITSYT RAGNHEIDUR

I

Kello on kuusi torstaina elokuun toisena päivänä 1660.

Skalholtin eteläisellä piha-aukiolla on viisikymmentä hevosta, miehiä, telttoja ja monenlaisia matkavarusteita. Ratsailla istuu kolmetoista miestä, piispa ja hänen kuusi saattajaansa ja yhtä monta ratsupalvelijaa. He ovat lähdössä tarkastusmatkalle itälaidalle eivätkä palaa ennenkuin yhdeksän viikon kuluttua. On juotu lähtömaljat tuoppikivellä, ja toistasataa litteillä käytäväkivillä seisovaa ihmistä laulaa nyt matkamiesten ratsastaessa pois pihalta. Lähtijät istuvat satulassa paljain päin, piispa ja hänen seuralaisensa, sillä aikaa kun kahdeksan säkeistöä veisataan loppuun. Vasta sitten kun yhdeksäs ja viimeinen aloitetaan, lähtee parvi hitaasti liikkeelle.

Nuori piispantytär, neitsyt Ragnheidur Brynjolfintytär, katuu, ettei hän ollut valmistautunut seuraamaan lähtijöitä matkalle. Hän on arkipuvussaan, yksinkertaisessa, sinisessä, ulmilaisesta verasta valmistetussa hameessa, ja hänen sydäntänsä ahdistaa hieman se, ettei hänellä ole ratsastusasu yllään. Kartanon väki katoaa pikku ryhminä, kukin omille askareilleen. Neitsyt Ragnheidur menee ajotien reunavallille ja saattaa ratsastajia portille, jonka pieni telttapoika avaa, pitäen sitä auki. Hän puhelee yksinomaan isänsä kanssa; hänen punertavan ruskea tukkansa tunkeutuu povelle, jossa se on paikallaan, mutta sopivalla hetkellä hän viskaa sen takaisin olan ylitse. Ainoastaan yhden kerran hän on katsahtanut taaksensa, ainoastaan yhden kerran, mutta hän pitää alinomaa vaarin käynnistään ja ryhdistään. Aivan hänen takanaan ratsastaa hänen veljensä Halldor ja tämän rinnalla Dadi. Dadi Halldorinpoika.

Portilla piispa seisauttaa hevosensa, hänen tyttärensä kumartuu ja suutelee häntä vielä kerran. Myöskin veljeänsä Halldoria. Ja koska tämä ja Dadi ratsastavat rinnakkain, ojentaa hän kätensä Dadillekin. Hän puristaa tämän kättä ehkä aavistuksen verran liian tiukasti, mutta ei tiedä, ajatteleeko toinen tätä kädenpuristusta koko kesän vai eikö hän ole lainkaan pannut sitä merkille. Niin parvi poistuu, eikä tapahdu mitään. Ei tapahdu mitään muuta kuin se, että kun hän uudelleen kääntää kasvonsa Skalholtia kohti, on kaikki, mikä on hilpeätä ja hupaista, hänen takanaan. Vain rahtunen alakuloisuutta ensimmäisenä päivänä, — mitä on yhdeksän viikkoa? Kylliksi paljon pitämään häntä valveilla kokonaisen yön.

Seuraavana päivänä hän herää myöhään, mutta on täysin levännyt, ja hän on iloinen. Hän ottaa esille puhtaat alusliivit — hän tuhlaa liivejä, muuttaa niitä ainakin kerran kuukaudessa — ja tekee ristinmerkin, ennenkuin pukee ne yllensä. Käytävässä hän kohtaa äitinsä ja toivottaa hänelle hyvää päivää.

— Oletko ollut ulkona »noutamassa hyvää päivää»? kysyy äiti ystävällisesti.

— En, vastaa Ragnheidur samaan sävyyn, mutta en tahtonut mennä hiljaa ohitsenne, äiti.

Hän on kiitollinen äidilleen siitä, ettei tämä ollut herätyttänyt häntä kirkossa pidettyyn aamumessuun. Hän nukkuu harvoin näin myöhäiseen päivään saakka, hänen isänsä on ankarampi.

Hänen saapuessaan aukiolle paistaa päivä kolmeenkymmeneen päätyyn. Hän kiiruhtaa tekemään ristinmerkin ja lukemaan aamurukouksen, jonka hän on osannut siitä asti, kun oppi puhumaan:

    Kun alkaa päivä jällehen,
    suojassa Herran Jeesuksen
    ma tahdon aina vaeltaa,
    Jumalan mieltä noudattaa.

Senjälkeen hän tekee toistamiseen ristinmerkin.

Sitten hän ottaa pitkävartisen, koivunvarvuista valmistetun pihaluudan ja alkaa lakaista talojen edustalla olevia litteitä käytäväkiviä. Käytävien lakaiseminen ei ole piispantyttären hommaa, mutta hän tahtoo tehdä sen, hän tahtoo saada ne siisteiksi, eivätkä ne muutoin ole sellaisia, mistä se sitten riippuukin. Tällaisia pikku puuhia hän saattaa toisinaan keksiä mieluummin kuin ryhtyä johonkin säännölliseen työhön sisällä kartanossa.

Thora Jasparintytär, apulaispehtoorin vaimo, menee hänen ohitseen.

— Ihanaa on matkamiehillä nyt tuntureilla, huomauttaa Thora.

— Viehättävää, myöntää Ragnheidur.

— Huonoja uutisia kuuluu itälaidalta, jatkaa Thora.

— Mitä niin?

— Gudbjörgistä.

— Kenestä Gudbjörgistä?

— Sveinintyttärestä.

— Mikä häntä vaivaa?

— Äskettäin tuli muuan mies Mastungurista.

— Vai niin.

— Ettekö tiedä, neitsyt, minkätähden Gudbjörg lähetettiin täältä pois viime talvena?

— Lähetettiinkö hänet pois täältä? kummastelee neitsyt Ragnheidur.

Thora Jasparintytär istuutuu hiljaa äsken lakaistulle käytäväkivelle, hän tuntee sisäistä mielihyvää eikä halua menettää sitä tunnetta, ennenkuin on välttämätöntä.

— En tiedä, missä asioissa tämä mies on tullut, puhuu hän edelleen, enkä sitäkään, mitä väkeä hän on. Mutta Markus-lautturi ja Eyolfur onnentolppa saattoivat hänet joen poikki ja menivät hänen seurassaan kotiin, ja he kertoivat tämän uutisen minun Asmundurilleni.

Neitsyt Ragnheidur istuutuu hänen luoksensa kivetyn käytävän reunalle.

— He kertoivat hänelle Gudbjörgin saaneen kaksoset Thuridur-tätinsä luona Mastungurissa viime keskiviikkona juuri auringon laskiessa.

Thora Jasparintytär ei ole ollut täällä piispankartanossa paljoa yli vuoden, eikä sovi vaatiakaan, että hän säälii Gudbjörgiä siinä määrin kuin Ragnheidur, joka on tuntenut tytön koko ikänsä. Gudbjörg on Svein Sverrinpojan tytär, ja hänen isänsä oli kartanossa seppänä silloin, kun mestari Brynjolfur otti haltuunsa piispanistuimen, ja on pysynyt senjälkeen täällä. Tyttö matkusti äkkiä pois kotoa talvella.

— Pitikö sen miehen puhutella äitiäni?

— Hän tiedusti ensiksi Svein-vanhusta, mutta puhutteli sitten myöskin matronaa. Hän poistui äsken.

— Kenet hän ilmoitti lapsen isäksi? kysyy neitsyt Ragnheidur.

— Lasten, oikaisee Thora Jasparintytär erikoisesti korostamatta, vain täydellisyyden vuoksi. Niin, arvatkaahan, neitsyt Ragnheidur!

Ragnheidur ei pidä siitä, että toinen lausuu tämän tökerön ehdotuksen sen sijaan, että olisi suoraan vastannut kysymykseen. Hän ei nimittäin kysy uteliaisuudesta, vaan voidakseen muodostaa itselleen käsityksen siitä, kuinka vakava tämä onnettomuus on.

— Onko se joku täkäläisistä rengeistä?

— Ei, vaan totisesti paljon hienompi.

— Joku koulun oppilaistako? virkkaa Ragnheidur, tarttuen puhetoverinsa käsivarteen.

— Oh, hän ei tyytynyt niin vähään, vastaa Thora Jasparintytär, hymyillen pahanilkisesti.

Ragnheidur ponnahtaa pystyyn.

— Voin yhtä hyvin tiedustaa äidiltäni, sanoo hän, kääntyen toisaalle.

Parasta palaa saattaa pitää piilossa niin kauan, että se pilautuu, tuumii Thora Jasparintytär mielessään kuva ruokakomerosta, ja hän syöksähtää seisoalleen, huutaen suoraan neitsyt Ragnheidurin niskaan:

— Hän ilmoitti lasten isäksi Dadi Halldorinpojan.

Aivan kuten susi, joka on ahdistettu soppeen ja sitten pyörähtää vainoojaansa vastaan niin äkkiä, että tämä tahtomattaankin astahtaa taaksepäin valkeiden hampaiden tieltä, kääntyy nyt Ragnheidur Thora Jasparintyttäreen päin. Ja Thora väistyy hänen tieltänsä, sillä piispantyttären katse on äkkiä muuttunut ikäänkuin välkkyväksi keihäänkärjeksi, joka mielii lävistää hänet.

— Jumala sinua armahtakoon, jos valehtelet, kivahtaa Ragnheidur, poistuen paikalta.

Hän ei kiiruhda, hän polkee tiukasti maata.

Piispatar Margret Halldorintytär istuu mieluimmin ikkunan ääressä piispankartanon vanhassa arkituvassa käsityön ääressä. Hän ei paljoa sekaannu kodinhoitoon, siihen on muita riittävästi, mutta hän on aina puuhassa. Useiden vuosien aikana on hänellä ollut tapana, niin pian kuin piispa on kesällä lähtenyt tarkastusmatkalle, itse katsastaa kirkon kaikki messupuvut ja korjata rikkinäiset kohdat. Sitä ei osaa kukaan muu tässä talossa, vaaditaan paljon kristinopin tuntemusta ja neulankäyttötaitoa, jos mieli pitää kunnossa niin paljon kirkon vaatteita kuin täällä on kaikilta ajoilta, mutta nyt myöskin Ragnheidur parhaillaan oppii sitä, oppii sitä ja paljoa muuta.

Margret Halldorintyttären vieressä viruu sängyn päällä neljä vanhaa piispanhiippaa, joita hän ei ole tarkastanut moniin vuosiin, yksi sinisestä sametista kultakoristuksilla somistettu, toinen punaisesta sametista, kullalla kirjailtu, kolmas lankakudoksisesta kankaasta, kultanahalla sievistetty, neljäs liinainen, punapunoksinen, kultakoristeinen. Kuten hän muistelikin ei tässä ole mitään rikki. Sitten hän ottaa esille laajan liinan kaunista, punaista silkkiä ja levittää sen koko sängyn peitteeksi. Se on niin sanottu Thorlakinliina...

Nyt joku koputtaa hätäisesti oveen.

Siellä on Ragnheidur, joka astuu sisälle.

— Nyt olen ollut ulkona »noutamassa hyvää päivää», äiti, sanoo hän.

— Jumala suokoon sinulle hyvän päivän, lapseni, vastaa piispatar. Pidähän kiinni tämän liinan toisesta päästä, katsotaan sitä valoa vasten.

Ragnheidur noudattaa äitinsä kehoitusta, tarttuu Thorlakinliinan toiseen päähän. Mutta hän kulkee suoria teitä kuten isänsäkin ja kysyy kursailematta:

— Onko totta, että Gudbjörg Sveinintytär on ilmoittanut Dadi Halldorinpojan lastensa isäksi?

Kuullessaan itsensä lausuvan tämän on hän tyytyväinen siihen, kuinka rauhallisesti hän on kysynyt.

Piispatar ottaa liinan käsiinsä ja virkkaa pitkän äänettömyyden jälkeen:

— Kyllä, se on totta, varjelkoon Jumala armossaan meitä kaikkia.

— Onko Dadi sen tunnustanut? tiedustaa Ragnheidur, heti senjälkeen hiukan yskäisten salatakseen äidiltään äänensä vapisemisen syyn.

— Hän teki sen kohta jälkeenpäin; siitä on jo kauan, vastaa piispatar.

Ragnheidur tuntee äkkiä jalkojensa herpautuvan ja istahtaa korokkeelle ikkunan ääreen. Päällä ei ole mitään hätää, eikä hän voi mitään sille, että jalat pettävät — hän kysyy, eikö hänen pidä tehdä jotakin äitinsä avuksi.

Mutta nyt äiti kertoo hänelle kaikki:

— Se tapahtui heti kynttelinpäivän jälkeen, Dadi tuli kutsumatta isäsi puheille ja tunnusti hänelle rikoksensa, ennenkuin kukaan tiesi siitä mitään — paitsi heitä kahta, häntä ja Gudbjörgiä. Se oli, kuten arvannet, ankara isku isällesi, joka on aina osoittanut Dadille niin suurta suosiota. Mutta häntä liikutti nuorukaisen rehellisyys, kun tämä tuli hänen luoksensa omasta aloitteestaan, ja hän lupasi auttaa Dadia tässä asiassa niin paljon kuin suinkin mahdollista. Minä sain tämän tietää, mutta muutoin ei kukaan muu kuin Svein-seppä, ja niin päätettiin lähettää Gudbjörg kotoaan sukulaistensa luokse Mastunguriin. Me, isäsi ja minä, keskustelimme kauan siitä, pitäisikö meidän käskeä Dadiakin matkustamaan pois täältä ja lakkaamaan olemasta sinun opettajasi. Mutta se olisi samaa kuin olla antamatta hänelle anteeksi. Dadi ja hänen isänsä ovat suorittaneet täydelliset sakot tytön isälle, antoivatpa he hänelle kiinteätä omaisuuttakin osittaiseksi vahingonkorvaukseksi.

Ragnheidurin on yhä vaikeampi salata tunteitaan, hänen täytyy koettaa päästä ulos.

— En ole vielä käynyt katsomassa äidinäitiä tänään, sanoo hän.

— Saan pyytää sinua auttamaan minua sitten, virkkaa Margret Halldorintytär. Jo aikoja sitten lähetin Gudbjörgille lapsenvaatteita, mutta enhän arvannut, että hän sai kaksoset. Nyt lähetän hänelle lisää ja haluan hänen saavan ne mahdollisimman pian.

— Te leikkaatte, ja minä ompelen, äiti, lupaa Ragnheidur, poistuen huoneesta.

Hän menee »lapsenpiiantaloon» sitä nimitetään vielä siten peruna niiltä ajoilta, jolloin lastenhoitajatar kasvatti siellä molempia sisaruksia, Halldoria ja Ragnheiduria. Nyt siellä on viimemainitun tupa.

Hän istuutuu vuoteelleen.

Pyhäin miesten päivän seuduissa viime vuonna, miettii hän tyynesti, ja samalla hetkellä hän inhoaa tätä ajatusta, joka ei koske häneen. Hän oli vain niin iloinen siihen aikaan, hän nautti siitä, että oli täyttänyt kahdeksantoista vuotta, hän nautti siitä koko sen syksyn.

Hänen vaaleanharmaissa, lumivalkean otsan alapuolella tuikkivissa silmissään ja intohimoisten, voimakkaiden huulten ympärillä on säännöllisissä oloissa synnynnäisen oikeudenmukaisuuden ilme. Tämä ilme on nyt kadonnut. Se ei ole väistynyt ylevän surun, vaan karvaan harmin tieltä, se on muuttunut teräksenkovaksi ylpeydeksi.

Se, mitä tapahtuu, ei tapahdu hänen tahdostaan. Hänen huulensa alkavat vapista. Hän avaa suunsa ja painaa hampaat vastakkain. Sitten hän puree pielusta.

Kauan hän istuu täällä paikallaan. Hän ei enää itke, hän istuu silmät kuivina, ja hänen katseensa on tyyni.

Rakkaus on petolintu, kuiskaa hän heikolla, vavahtelevalla äänellä.

Rakkaus on petolintu, ja sen siipi on osunut minuun.

II

Ja Jumala katsoi maan ylitse.

Ja katso, tällä paikalla oli kaikilla tahoilla päivänpaistetta ilman varjoa.

Ja Jumala teki Skalholtista kirkkonsa ensimmäisen linnoituksen Islannissa.

Niin kuuluu tarina Skalholtista.

Täällä ei ole mahdollista olla yksin, jollei tahdo loitota kauas kartanosta. Kotoa näkyy kaikille tahoille, ei kukaan pääse huomaamatta tähän paikkaan. Itse Thorlakinistuin, jolle pyhän piispan väitetään muinoin pyrkineen suojaan maailman melusta, on luonnollinen kivituoli avoimella maalla.

Punaisiin ja mustiin päätyihin, kivetyille käytäville ja vihreihin turvekattoihin, viitiseenkymmeneen matalaan taloon, jotka kaikki ovat joko kohtisuorassa tai vinossa toisiaan vasten loputtomana, sekavana rykelmänä, paahtaa hehkuva aurinko tänä kesänä. Kaikki tämä ovien, kujien, ulkonevien nurkkien ja soppien sekasorto tekee piispankartanon labyrintiksi, joksikin suljetuksi, melkein mystilliseksi, joksikin sellaiseksi, mikä on sitä ympäröivän, alastoman alueen täydellinen vastakohta. Joskin tällä paikalla joka päivä liikkuu enemmän kuin sata ihmistä, voidaan siirtyä toiselta kivetyltä käytävältä toiselle kohtaamatta ainoatakaan elävää sielua. Äkkiä saattaa kohdata keltaviiruisen kissan, ja ajattelee, että se on kovin yksinäinen.

Mutta se on samantekevää; milloin neitsyt Ragnheidur uskaltautuu ulos ovesta tähän aikaan, tapaa hän aina ja kaikkialla ihmisiä, ja näissä ihmisissä on kummallista se, että tuntuu siltä kuin he eivät olisikaan samoja ihmisiä, jotka hän niin hyvin tuntee. Jotkut luovat häneen ohimennessään lohduttavan katseen, toisilla on suorastaan säälin ilme, mutta useimmat, ja he ovat hienotuntoisimmat, ovat häntä kohtaan hiukkasen vähemmän ystävällisiä kuin tavallisesti, ja tämä pieni erotus johtuu siitä, ettei heidän oikein onnistu olla olevinaan ikäänkuin eivät tietäisi mitään. Hän ei aluksi käsitä tämän syytä, kun ei ainoallakaan ihmisellä koko maailmassa ole selkoa hänen tunteistaan Dadia kohtaan, Dadi ei itsekään tiedä niistä mitään, saatikka sitten muut. Mutta sitten kaikki hänelle selviää yhtäkkiä: hän unohti itsensä silmänräpäykseksi Thora Jasparintyttären seurassa.

Eikä hänen enää kannatakaan poistua kauemmaksi kartanosta, sillä ennenkuin hän aavistaakaan, seisoo tuomiokirkon pappi hänen vierellään. Sira [Islantilaisen papin arvonimi] Sigurdur Torfinpoika on hänen sielunhoitajansa, hänen täytyy osoittaa tälle miehelle asianmukaista kunnioitusta, hän on suorittanut tutkinnon Köpenhaminan akatemiassa, ja hänestä tuntuu nyt hyvin yksinäiseltä, kun kaikki piispanistuimen virkamiehet ovat poissa; hänellä ei ole puhetoveria, sillä häntä ei huvita keskustella kenen kanssa tahansa — mutta kun hän nyt on tullut hänen, Ragnheidurin, seuraan ulkosalla kolmena päivänä peräkkäin, aina yhtä ystävällisenä hänelle, vaikka silmät ovatkin jääkylmät, aina yhtä huomaavaisena häntä kohtaan, vaikka onkin tunnettu ankaruudestaan, ja hän, Ragnheidur, kuitenkin on yhtäkaikki vakuuttanut itselleen, ettei hän voi sietää tuon miehen seuraa, niin hän tietää, että se on hänen oma syynsä: että ensi sijassa juuri hän itse on toisenlainen kuin ennen. Hän ei tahdo jäädä tänne Skalholtiin kesäksi, hän tahtoo matkustaa pois ja pysyä poissa, kunnes toiset palaavat itälaidalta.

Kolmen tunnin ratsastusmatkan päässä Skalholtista koilliseen on vanha, suuri herraskartano Braidratunga. Välimatka ei tosin ole kovin pitkä, mutta kulkua viivästyttää joki, Tunge-joki, jonka poikki täytyy mennä lautalla. Jollei jokea olisi, olisi näiden molempien suurkartanoiden välinen seurustelu ollut vielä vilkkaampi. Braidratungassa nimittäin asuu piispanperheen uskollisimpia ystäviä, nainen, maan merkillisimpiä naisia, päällikkömatrona Helga Magnuksentytär.

Hän on sekä piispan että piispattaren likeinen sukulainen ja Ragnheidur Brynjolfintyttären pikkuserkku. Mutta kartanoiden välinen ystävyys on vielä vanhempi. Itse laamannin, maan rikkaimman miehen tyttärenä, meni Helga naimisiin Braidratungan laamanninpojan, piirikunnan esimiehen Hakon Gislinpojan kanssa. Hakon Gislinpoika ja hänen veljensä Storolfshvollin Vigfus Gislinpoika, jotka molemmat ovat olleet jo monta vuotta vainajina, olivat aikoinaan piispan parhaat nuoruudenystävät. Ja väitetään, ettei tämän nuoruudenystävyyden muisto ole vielä haalistunut piispan mielessä, sillä vaikka yksi Braidratungan tyttäristä, Sigridur Hakonintytär, on vasta kaksitoistavuotias tyttö, on hänet jo luvattu morsiameksi Skalholtin piispanpojalle, joka on kuusi vuotta vanhempi.

Itse Ragnheidur Brynjolfintyttärelle ei ole vielä puhuttu avioliitosta, hän on kuullut vihjailtavan, että hänen isänsä lienee valinnut Storolfshvollin Gisli Vigfusinpojan seuraajakseen, ja hän tietää itse isänsä kehoittaneen Gisliä suorittamaan maisterintutkinnon — Brynjolfur Sveininpoika on Islannin ensimmäinen ja ainoa maisteri — enempää hän ei tiedä. Gisli Vigfusinpoika on nyt Leidenin yliopistossa.

Helga Magnuksentytär on useita kertoja pyytänyt neitsyt Ragnheiduria viettämään joitakuita viikkoja luonansa Braidratungassa, mutta hän itse ei ole halunnut lähteä pois Skalholtista pitkähköksi aikaa — ennenkuin nyt.

Lähtönsä edellisenä päivänä hän menee Thorlakinistuimelle ja istuutuu sinne muassaan laaja, valkea liina, reikäompelulla koristeltu. Se on vuodeverho tai pikemminkin vuodeverhon reunaosa, useiden vuosien työ, jota hän parhaillaan viimeistelee; hän luulee saavansa sen ehkä valmiiksi tänään, ja aikoo antaa sen lahjaksi Helga Magnuksentyttärelle.

Hän tietää, että vähän ajan kuluttua on hänen vasemman olkansa vierellä valkoinen papinkaulus, mutta hän ei voi istua sisällä hämärissä huoneissa auringonpaisteen säteillessä, ja tänään on viimeinen päivä.

— Häiritsenkö ompelemistanne, neitsyt Ragnheidur? tiedustaa sira Sigurdur koomillisen pitkän matkan päästä.

— Ette suinkaan.

— Teillä on ikävää Skalholtissa kesällä, huomauttaa pappi heti istuuduttuaan.

— Ei ole, valehtelee Ragnheidur hienotunteisuudesta, tämä käynti on monivuotinen lupaus.

— Eikö teistä Dadin hairahdus ole valitettava? kysyy sira Sigurdur suoraan. Hän ei ole aikaisemmin hiiskunut sanaakaan koko asiasta.

Neitsyt Ragnheidur tuntee lehahtavansa helakan punaiseksi.

— Minä en osaa sanoa siitä mitään, sopertaa hän.

— Luuletteko isänne tietäneen siitä ennen matkallelähtöään?

— Siitä en tiedä mitään.

Niin, kyllä varmasti mies häiritsee hänen ompelemistaan, hän ei ensinkään ajattele, mihin hän neulansa pistää, vaan ainoastaan sitä, kuinka kömpelösti hän on vastannut, sillä jos Dadi olisi hänestä yhdentekevä, eivät hänen vastauksensa olisi niin niukkasanaisia.

— Aistit ovat ikäänkuin usvaa ja hienoa tomua, joilla saatana koettaa sokaista silmiämme, niin että jopa piissima constantia [hurskain kestävyys] joskus näyttää meissä raukeavan tyhjiin, lausuu pappi, käyden äkkiä lempeän vakavaksi.

Ragnheidur ei tunne sitä uutta, lempeätä kieltä, joka nyt soinnahtaa hänen rippi-isänsä sanoista. Viimemainittu on vain noin kolmikymmenvuotias, mutta hänellä on jo sellainen maine, että hän on maan papiston ankarimpia miehiä. Mutta Ragnheiduria pelottaa, että hän, tuo ankara mies, suuntaa lempeytensä, säälinsä, anteeksiantavaisuutensa Dadiin. Nyt hän ei kuitenkaan voi vaihtaa puheenaihetta, sillä olemme riippuvaisia yhteenkuuluvaisuuden laista: kun joku ihminen paljastaa sisäisen olemuksensa, emme voi olla olevinamme huomaamatta mitään. Sellainen suhde on kiusallinen, ja neitsyt Ragnheidur ponnistelee tuskaisesti ompeluksensa kimpussa.

— Ettekö ole kuullut puhuttavan, että kotka totuttaa poikasiaan katsomaan suoraan aurinkoon? kysyy pappi äkkiä pitkän äänettömyyden jälkeen.

— Kyllä, kyllä, vastaa Ragnheidur iloisena siitä, että keskustelun aihe laajenee, iloisena siitä, että saa tilaisuuden olla puheliaampi. — Väitetään, että kotka elää satavuotiaaksi sekä välttää salaman ja ukkosen.

Pappi jatkaa:

— Toinen kiusaus sokaisee silmiämme mustilla usvilla, mutta voimakkaalla valolla toinen vahvistaa näköämme. Siinä on perkeleen kiusausten ja Jumalan kiusausten välinen erotus.

Ragnheidur katsahtaa toiseen hämmästyneenä. Papin sanoissa on sellaista viisautta ja kauneutta, joka ei suinkaan ole tämän miehen kaltaista, sillä hän ei ole ihan vapaa kömpelyydestä.

— Ja nyt te matkustatte, virkkaa pappi, nousten pystyyn. — Jumala olkoon kanssanne!

Hän menee pohjoiseen päin metsikköä kohti.

Sira Sigurdurin laita ei ole samanlainen kuin niin monen muun nuoren miehen täällä piispankartanossa, hän ei helli salaista rakkautta neitsyt Ragnheiduria kohtaan. Hän tietää tytön isän jo ammoin päättäneen hänen avioliittonsa, ja yleensä sira Sigurdurin onnistuu taivuttaa tunteensa velvollisuuden alaisiksi, vaikka ainoastaan Jumala tietää, kuinka kovasti velvollisuus, tämä tyrannimainen herra, voi koettaa ihmisen lujuutta. Hän tietää, että halu ja kaunis liha ovat perkeleen parhaita aseita eli ansa, jolla hän kavaluudessaan yrittää hämätä ihmisen omaatuntoa. Mutta näinä valoisina, pitkinä kesäpäivinä, jolloin kaikilla muilla paitsi hänellä on kiire, on hänen rinnassaan alkanut liikkua uusi, puhdas ja hellä tunne — hänestä tuntuu, ettei naisellisen viehkeyden vaikutus suinkaan herätä hänen aistejaan, vaan että se päinvastoin virittää hänessä kevyen, kesäisen, ylevän halun elää puhdasta elämää. Mutta nyt neitsyt Ragnheidur matkustaa pois, ja häntä odottaa painostava yksinäisyys.

Skalholtin piispantytär toivoo, että kun hän itse saa kodin, siitä tulisi samanlainen kuin Braidratungan koti. Hän ei tunne mitään sen täydellisempää. Sikäläinen kartano on kauniimmin rakennettu kuin mikään muu hänen näkemänsä, kauniimmin kuin mikään muu kartano koko maassa, vakuuttavat kaikki.

Paitsi useita suuria, islantilaisen huippupääty tyylin mukaisia rakennuksia — täällä ovat kaikki päädyt punaisiksi maalatut, ja niissä on valkeat ikkunanpuitteet — kohoaa siellä kuuluisa pylväsylinen keskellä koko rakennusriviä, joka reunustaa etelänpuolella olevaa, kivettyä käytävää. Idässä vie kivetty käytävä viistoon kirkolle, länteenpäin toinen vinosti »Saksalaistaloon», joka on kahden puolen varustettu pitkällä rivillä lasi-ikkunoita ja jonka kuparikatto on väriltään hieman vaaleampi kuin muiden talojen katot, vihreät turvekatot. Sitä nimitetään Saksalaistaloksi sen tähden, että se on tehty Hampurista tuoduista, veistetyistä hirsistä vähäistä ennen vuosisadan vaihdetta, ennen kauppamonopolia, jolla kuningas kielsi kaiken kaupan muiden kansojen paitsi Tanskan kanssa. Täällä oli huvi ottaa vastaan vieraita.

Ragnheidur saa itse määrätä, missä asuu, kaikkialla on sänkyjä ja niissä valmiit vuoteet. Mutta loppujen lopuksi hän pitää eniten jostakin arkituvasta, esimerkiksi neitsyt Elinin hallussa olevasta. Neitsyt Ragnheidur on reipas ja iloinen tyttö, hän ei matkusta Skalholtista Braidratungaan hautomaan harmiaan yksinäisyydessä.

Vanhin kartanon tyttäristä, neitsyt Elin Hakonintytär, on samanikäinen kuin Ragnheidur, ja kaksi tuntia sen jälkeen, kun he ovat menneet vuoteeseen ensimmäisenä iltana — he nukkuvat molemmat samassa sängyssä pienessä kamarissa — tietävät he toisistaan kaikki tai melkein kaikki. Ragnheidur ei kuitenkaan mainitse mitään Dadista. Vastoin näiden menneiden aikojen teennäisyyttä, jolloin äiti salasi useita tietoja tyttäriltään, puhelevat nämä nuoret tytöt aivan luonnollisesti asioista ja seikoista, joista toinen neitsyt siihen aikaan toiselle haasteli ja joista nuoret tytöt ovat aina puhelleet keskenään.

Neitsyt Elin tiedustaa neitsyt Ragnheidurilta, milloin hän sai ensimmäiset kuukautisensa, ja neitsyt Ragnheidur mainitsee vuoden, viikon ja päivän sekä sanoo, ettei hän ikinä unohda, kuinka kovasti hän pelästyi.

— Minä luulin kuolevani, kertoo neitsyt Elin, olin yksin luistelemassa joella.

Neitsyt Elin alkaa äkkiä puhella Dadista. Tämä on komein hänen näkemänsä mies, eikö hän ole koskaan yrittänyt suudella Ragnheiduria? Ei, ei, onko hän aivan sekaisin, neitsyt Elin?

Mutta varmasti Dadi on suuri hamejääkäri, niin kaikki väittävät, Elin ei tahtoisi olla naimisissa hänen kanssansa. Millainen hän muutoin on, kun on kahden kesken hänen kanssansa, millainen hän on?

Hän on ehkä toisenlainen häntä kuin muita tyttöjä kohtaan, arvelee neitsyt Ragnheidur.

Neitsyt Elin purskahtaa äkkiä nauruun.

— Minkätähden oikeastaan on niin hullunkurista, että naimaton mies saa kaksoset?

Ja myöskin neitsyt Ragnheidur nauraa ihan vasten tahtoaan; hän on niin usein ajatellut olevan hävytöntä, hävyttömän huono onni, että piti tulla juuri kaksoset, joten nyt hänen sopii yhtä hyvin sille nauraa.

Elin kohentautuu vuoteessa, hän ei toivota hyvää yötä, Ragnheidur tietää hänen lojuvan valveilla ja ajattelevan, ja niin hän itsekin tekee.

Äkkiä neitsyt Elin lausuu keskellä äänettömyyttä, ääni hillittynä ja vakavana:

— Lienevätköhän ne olleet suuria kaupunkeja, ne Sodom ja Gomorra?

Neitsyt Ragnheidur on tukehtumaisillaan nauruun; hänestä on niin kovin mieletöntä kysyä näin kuivasti.

On samantekevää, mitä he sitten puhuvat, he nauravat nyt kaikelle. He itkevät naurusta ja vaipuvat uneen toistensa syleilyssä.

III

Ja sitten Braidratungassa on musiikkia, klavikordi.

Helga Magnuksentytär soittaa, ja samoin soittavat kaikki hänen neljä lastansa, mutta hän parhaiten, niin että voi heltyä ilosta. Ragnheidur taivuttaa neitsyt Elinin opettamaan häntä aluksi hiukan, mutta lyhyen ajan jälkeen on emäntä itse ottanut huolehtiakseen opetuksesta. Hän uskoo, että Ragnheidurilla on oikea korva tajuamaan oikean »värinän», sillä juuri se luo hienoimman vaikutuksen, ja vaaditaan suurta taituruutta huojuttamaan sormea koskettimella keskeyttämättä säveltä. Mutta silloin täytyykin Ragnheidurin pitentää vierailuaan tai tulla piakkoin uudelleen — tai mieluummin tehdä molemmat.

Aluksi päivät kuluvat lentäen. Heti aamulla heittäytyy neitsyt Ragnheidur rahille ison tammipöydän ääreen, jolla klavikordi on, kuten janoinen vaeltaja puron äärelle. Musiikki on niitä harvoja seikkoja, jotka hänen kasvatuksestaan puuttuvat, jotta häntä jo nyt voitaisiin pitää tämän maan korkeimman sivistyksen saaneena naisena. Se johtuu siitä, ettei Skalholtissa ole minkäänlaista soittokonetta. Toisessa piispankartanossa Holarissa kerrotaan musiikkia harjoitettavan joka päivä. Mutta hänen isänsä Brynjolfur Sveininpoika rakastaa enemmän tieteitä kuin taidetta. Hänelle on tuottanut suuren pettymyksen se, että vaikka hän on isänsä silmäterä, ei tämä ole koskaan suostunut hankkimaan hänelle englantilaista lapsenhoitajatarta; sellainen oli herra Thorlakurilla Holarissa kasvattamassa hänen lapsiaan. Mutta hänelle on hyvin huolellisesti opetettu kristinoppia, kaunokirjoitusta, laskentoa ja latinaa sekä lisäksi kaikkia naisten askareita.

Hän on oppinut myöskin yhden sellaisen askartelun, joka ei ole naisellinen, nimittäin kaiverrustaidon. Skalholtissa käy joka vuosi joukko vaeltavaa väkeä, jonka joukossa toisinaan on todellisia taiteilijoita puunkoristelun alalla, tässä kansallisessa, niin korkealle kehitetyssä taiteessa. Hän on hiipinyt istumaan heidän luoksensa iltaisin, usein panimoon, ja oppinut heiltä piirtämään ja leikkaamaan goottilaisia minuskeleja. Juuri sellaisesta iltaseurasta hänen isänsä ei pidä, koska siihen liittyy tarinoita ja lauluja, joiden laatu ei ole kaikkein parhainta. Mutta vielä vähemmin hän voi sietää sitä, että hänen tyttärensä pitää niin suuressa arvossa toista maailmallista huvia, tansseja, sekä vanhoja kansallisia että ulkomaisia. Tämä on hänen reippaan ja iloisen tyttärensä ainoa piirre, jota hän ei hyväksy, tämä huvittelu, tämä hyppiminen ja karkeloiminen.

Neitsyt Ragnheidur on tullut Braidratungaan mielessään varma ja vakava päätös etsiä täältä unohduksen lääkettä sellaiselle haavalle, jota Skalholtissa tuhannet jokapäiväiset muistot alituisesti repivät auki. Tämän kiusaavan rauhattomuuden, tämän vähäisen, näkymättömän asian, jonka nimi on kaipaus, tämän hehkuvan nimen, joka tuottaa hänelle kirvelevää kipua: Dadin, tahtoo hän kiskoa pois sydämestään, vaikkapa verisiä kuituja seuraisi sen mukana. Sydän on vahva, se kestää. Ja vahva on se jänne, joka siihen johtaa, hänen ylpeytensä. Mutta voimaa hän tarvitseekin.

Hänen tunteensa nimittäin joskus vainoavat häntä itseään, hänen mielenrauhaansa ja hyvinvointiaan, ja se on sitkeätä vainoamista. Niin kauan kun hän saa olla ulkosalla neitsyt Elinin seurassa tai istua Helga Magnuksentyttären rinnalla klavikordin ääressä, on hänellä usein rauha mielessään. Mutta niinä päivinä, joina sataa, toisinaan kokonaisina päivinä yhteen menoon, on hänen laitansa pahempi. Sellaisina hetkinä ajatus monesti kohdistuu Svein Sverrinpojan käyttäytymiseen ensimmäisinä päivinä sen jälkeen, kun sanoma hänen tyttärestään oli saapunut Skalholtiin. Ensimmäisenä miehenä hän oli jalkeilla aamuisin, silloin samoin kuin muulloinkin, ja yhtä keskeytymättä kajahtelivat moukarin iskut alasimeen, kun kulki pajan ohitse. Hän, Ragnheidur, ei ole liian hyvä oppiakseen hänestä.

Neitsyt Ragnheidur harrastaa puunleikkaamista. Jokaisena sateisena päivänä hän istuu osan ajastaan lauta polvillaan ja piirustus pöydällä edessään. Veitsi painettuna kovaa puulevyä vasten hän taistelee alakuloisuutta vastaan. Jaloa taistelua. Tätä taistelua ja Braidratungan tämänkesäisiä sateisia päiviä saa neitsyt Elin Hakonintytär kiittää siitä, että hän saa omakseen tavattoman kauniisti koristellun, Ragnheidur Brynjolfintyttären kädestä lähteneen sänkylaudan, johon on goottilaisilla minuskeleilla kaiverrettu vanha säkeistö:

    Suojaksi armosi ainainen,
    Luojani, minulle suo’os.
    Enkelivartio taivainen
    vuoteeni vierelle tuo’os.

Mutta kuivia, aurinkoisia päiviä on kuitenkin eniten. Heinänteko piha-alueella on lopussa, mutta Tunge-jokea reunustavilla niityillä viruu vastaniitettyä ruohoa, ja nyt ystävykset haluavat liittyä heinäväkeen. He vetävät jalkaansa islantilaiset lammasnahkasukat, koska ne ovat kevyemmät ja tanakammat jalassa kuin ulkolaiset, koroilla varustetut kengät, ja sitten he menevät joelle muassaan harava ja käsineet. He haravoivat kilpaa, ja saatuaan työn valmiiksi he seisovat hikisinä polttavassa auringonpaisteessa. Ragnheidur ehdottaa, että he menisivät uimaan joessa. Elin katsoo häneen epäröivän ihailevasti — ja sitten hän on valmis.

He kahlaavat veteen syvemmälle vyötäisiään myöten, sukeltavat kerran toisensa jälkeen ja pesevät koko ruumiinsa. Mutta vedestä noustessaan he näkevät Helga Magnuksentyttären omassa korkeassa persoonassaan tulevan kartanosta. He kuivaavat ihonsa alusliiveihinsä ja pukevat kiireesti muut vaatteet yllensä. Ensi kerran neitsyt Ragnheidur näkee Helga Magnuksentyttären vihastuneena.

— Tätä en tahdo ihmisten voivan sanoa kodistani, lausuu hän, ja se pitäisi sinun tietää, Elin!

— Minähän se taivutin neitsyt Elinin siihen, selitti Ragnheidur — mutta hiki valui pitkin ihoamme eivätkä meitä nähneet muut kuin piiat.

— Jumala antakoon teille anteeksi, lapset! Voisi kuin voisikin luulla teitä lapsiksi. Täyskasvuisia, hurskaita tyttöjä! Mennä ui-maan! En löydä sopivia sanoja. Ja sitäpaitsi — hikoileminen on yksinomaan terveellistä; mutta mennä kastelemaan koko ruumiinsa vedessä, siitä voitte kuolla.

— Hyvä sukulaiseni, vastaa Ragnheidur, olen kuullut itse laamanni Arni Oddinpojan vakuuttavan, että uiminen on terveellistä; hän käy joka viikko uimassa Leiran lämpimässä lähteessä.

— En tahdo kuulla sinun puhuvan noin, sydänkäpyseni, hän on mieshenkilö. Mitä luulisit vanhempiesi sanovan, jos he tietäisivät sinun juoksennelleen ja hyppineen alastomana Tunge-joen partailla? Eivätköhän he olisi sitä mieltä, ettei Braidratunga ole sopiva paikka sinulle! Jumala suokoon teille anteeksi, sanon vain, — täyskasvuiset tytöt ilkosen alastomina paljaan taivaan alla!

Neitsyet kestävät hengissä uinnin vaikutukset, ja seuraavana sunnuntaina Helga Magnuksentytär ehdottaa, että he ratsastaisivat hänen seurassaan jumalanpalvelukseen Hruniin. Braidratungassa pidetään jumalanpalvelus ainoastaan joka kolmas sunnuntai, pappi asuu Torfastadirissa. Hruniin on tunnin kestävä nopea ratsastusmatka, sillä näin korkealla pääsee Valkojoen poikki ratsain. Hrunin rovasti, sira Halldor Dadinpoika — Dadi Halldorinpojan isä — on hiippakunnan kuuluisimpia pappeja ja piispa Brynjolfurin rakkaimpia ystäviä aina Skalholtissa vietetyltä kouluajalta saakka, minkävuoksi Helga Magnuksentytär hieman kummastelee sitä, ettei neitsyt Ragnheidur ota tätä ehdotusta vastaan niin innokkaasti kuin hän oli otaksunut. Hän ymmärtää sisäisiä mielenailahduksia, Helga Magnuksentytär, ja huomauttaa, että tämä kirkkomatka sopii varsin hyvin jättää silleen. Ei, ei, Ragnheidur haluaa hartaasti lähteä. No, se siis on vain tytön oikkuja.

Kirkkomatkaa varten naiset laittautuvat hienoiksi, mutta heidän istuessaan satulassa näyttävät hevoset parhaiten puetuilta. Ratsastusvaippa nimittäin piilottaa naisten koko vartalon kaulaliinasta aina kengänkärkiin saakka, kun taas hevosen varuksia ei peitä mikään oikealla kupeella, missä ristipisto- tai reikäompelulla tai nypläyksillä koristettuja liinoja riippuu sinisten, punaisten tai keltaisten satulapeitteiden päällä aivan samantyylisinä kuin satulapielus, ja satulannupissa yhtä välttämätön, rengaskudoksisesta liinasta valmistettu ratsastuspyyhe, jonka molemmissa päissä on nyplättyjä pitsejä.

Koko rovastinperhe on pihalla ottamassa vastaan vieraita, se on vierasvaraisuuden ensimmäinen käsky. Sira Halldor Dadinpoika on vanha mies, punertava iho pilkottaa heikosti harvan, hopeanvalkoisen leukaparran lävitse, mutta hän on jättiläiskokoinen ja olisi loukkautunut, jollei olisi saanut nostaa naisia pois satulasta. Hän jää seisomaan tuokioksi molempien neitsyiden väliin, samalla kun matrona astuu suutelemaan ruustinnaa.

— Emmekö ole painavia? kysyy neitsyt Elin.

— Sellaisia höyheniä! tuhahtaa vanhus.

Jumalanpalveluksen jälkeen vieraat viedään tupaan, johon katetulla pöydällä on kylmää viilipiimää, vastapoimittuja mustikoita, tuoretta, sakeata kermaa ja murskattua sokeria. Pöytäkalut ovat tinaa, ainoastaan lusikat ovat hopeata. Rovasti syö yhdessä vieraiden kanssa, mutta ei emäntä eivätkä tyttäret. Rovasti on hyvällä tuulella, hän tarinoi innokkaasti Helga Magnuksentyttären kanssa, ennenkaikkea hänen kanssansa, kartanon hoidosta, kunnallisista asioista ja Jumala tiesi mistä, kun taas emäntä sitä vastoin ei ota juuri ensinkään osaa keskusteluun; hän istuu kädet liitettyinä yhteen pullealle vatsalle ja seuraa huolestunein silmin lusikoita — milloin toisen, milloin toisen vieraan — lautaselta suuhun ja takaisin lautaselle. Siinä ilmenee hyvin arkaileva ja omituinen, mutta täysin aito nautinto nähdä vieraittensa syövän.

Vanhin tytär, Gudrun Halldorintytär, on neitsyt Ragnheidurin erikoinen ystävätär; hänet on puolittain kasvatettu Skalholtissa samoin kuin hänen veljensä Dadi, ja hän on äskettäin palannut kotiin oleskeltuaan kuusi vuotta piispankartanossa. Hän on jonkun verran vanhempi Ragnheiduria, ruma tyttö, joka pitää paljon veljistään, erittäinkin nuorimmasta, Dadista. Hänen täytyy koettaa saada selville, tuomitseeko Ragnheidur Dadia ankarasti, mutta hän ei tiedä, miten hän pääsisi toisen kanssa kahden kesken silmänräpäykseksi, kun Ragnheidur itse ei tunnu sitä haluavan.

Kun hevoset ovat satuloidut, tahtoo rovastipari saattaa vieraitaan vallikäytävästä ulos. Käytävä on pitkä, tallirenki astelee etumaisena, taluttaen ratsuja, ja täällä tarttuu Gudrun Halldorintytär kiinni tilaisuuteen ja sujauttaa käsivartensa Ragnheidurin kainaloon.

— Eikö sinustakin isä ole vanhentunut? alkaa hän.

— Ei, ei, hänhän on niin suora ja joustava!

— Hän kuitenkin ilostuu, kun Arni tulee takaisin kotiin, jatkaa Gudrun.

Sira Arni Halldorinpoika on vanhin Hrunin pojista; hän on isänsä kappalainen, mutta on melkein lapsen tavoin kiintynyt mestari Brynjolfuriin kuudestakolmatta ikävuodestaan huolimatta ja on mukana piispan tarkastusmatkalla tänä kesänä.

— Isä otti Dadin kompastuksen kovin pahakseen, pitkittää Gudrun.

— Oliko se kompastus? tokaisee Ragnheidur silmänräpäyksessä, ilman pilkkaa, mutta myöskin ilman osanottoa.

— Eikö se sinusta ollut?

— He ovat molemmat täyskasvuisia ihmisiä ja ovat hyvin tietäneet, mitä ovat tehneet, vastaa nuori, ylpeä piispantytär.

— Sinä tuomitset ankarammin kuin isäsi, huomauttaa Gudrun Halldorintytär.

— Minä tuomitsen täsmälleen niin lempeästi kuin se tyttö tekee, jota tämä asia ei koske, vastaa Ragnheidur.

Häntä ärsyttää, ettei hän voi lausua sitä aivan rauhallisesti, niin rauhallisesti kuin esimerkiksi kieltäydytään ottamasta vastaan kulhollista kylmää maitoa, koska ei janota. Häntä ärsyttää, että on samantekevää, kuinka tiukasti hän itseään hillitsee, kun tämä asia tulee puheeksi — hänen onnistuu tuskin milloinkaan etukäteen laskea sanojensa vaikutusta. Seuraavan äänettömyyden aikana hän kuvittelee nämä sanat lausutuiksi samalla äänellä, jolla hän lukee isämeidän, ja silloin hän sen käsittää: hänet paljastaa itse sanojen sointu. Ja samassa silmänräpäyksessä hän alkaa vihata heikkouttaan, ettei ole vielä kyennyt kiskomaan juurineen, täydelleen kiskomaan sydämestään tätä tunnetta Dadia kohtaan. Sen täytyy voida onnistua, kyllä hän sen tekee.

— Muistatko maininneesi minulle, virkkaa Gudrun — ja hän tuijottaa tiukasti maahan — että Dadi ja sinä olitte salakihloissa?

— Me! kivahtaa Ragnheidur pilkallisesti, ylpeästi, ja vetää käsivartensa irti. — Miten rohkenet väittää mitään sellaista?

— Sinä olit seitsenvuotias ja hän kahdentoista ikäinen, se tapahtui juuri ennen hänen kouluuntuloaan. Minäkin olin lapsi ja tiedustin, minkätähden se oli salaista. Sentähden, ettei hän sitä tiedä, selitit sinä.

Ja Gudrun nauraa, ei silti, että häntä naurattaisi, vaan tehdäkseen Ragnheidurille helpommaksi vastata ilman kovuutta.

— Kuvitteletko, että sellaisella lapsellisuudella on ollut mitään tekemistä tunteitteni kanssa täysi-ikäiseksi tultuani? kysyy Ragnheidur.

Hän erottaa itsekin, että hänen sanansa kuulostavat korskeilta. Hän tietää, että häntä käsitetään väärin, mutta hän pitää sitä parempana kuin että häntä ymmärrettäisiin oikein.

— Silloin on kaikki hyvin, virkkaa Gudrun, — silloin ovat molemmat unohtaneet.

Vai niin, Gudrun on vain typerä, miettii Ragnheidur; siltä hänestä ei ole koskaan ennen tuntunut, mutta hän on vain typerä. Nyt olet saanut anteeksi, Dadi Halldorinpoika, kuulet sen sisaresi suusta. Mitäpä siis — kuka on tyytymätön!

Ragnheidur pistää leppoisasti kätensä Gudrunin kainaloon ja virkkaa hymyillen kauniisti:

— Minulla ei ole silmänräpäystäkään ollut mitään unohdettavaa. Olen vain tällä hetkellä unohtamaisillani, että sukulaiseni vartoaa minua.

Gudrun vetäisee käsivarren likemmäksi itseään, ja he kävelevät äänettöminä portille.

Sira Halldor nostaa satulaan Helga Magnuksentyttären ja sitten »höyhenet».

Rovastiperhe seisoo, katsellen vieraiden jälkeen, Gudrun hieman syrjässä muista. Dadin ruma sisar kääntyy toisaalle, hänen silmissään kimaltelee kyyneliä.

Kotimatkalla Braidratungaan ei äiti eikä tytär voi käsittää, minkätähden Ragnheidur Brynjolfintytär on niin hilpeä. Ja vielä vähemmin voivat he käsittää, minkätähden hän yhdellä iskulla muuttuu niin alakuloiseksi heidän lähestyessään kartanoa.

IV

Braidratungaan on tullut ylhäinen vieras.

Matronan veli, Gisli Magnuksenpoika, Hlidarendin piirituomari — tämä kartano on päällikön asuinsija samoin kuin Gunnarin aikana — on viime keväänä matkallaan yleiskäräjille luvannut sisarelleen, ettei hän tällä kertaa vain ratsasta seudun halki jonkun muun käräjilläkävijän tapaan, vaan että hän nyt tänä kesänä tulee heinänteon jälkeen ja viipyy hänen luonansa viikon tai kaksi. Hän on vanhempi kuin sisarensa, vaikka ei vielä neljääkymmentä vuotta. Vaimonsa hän menetti kaksi vuotta sitten, ja kerrotaan hänen surevan vainajaa kovasti.

Gisli Magnuksenpoika on niin kuuluisa mies sekä Islannissa että Tanskassa, että Ragnheidur Brynjolfintyttärellä on täysi syy iloita kohtaamisesta. Kiistellään siitä, kumpi on oppineempi, Gisli Magnuksenpoika vaiko Ragnheidurin isä. Heillä molemmilla on sen ajan klassillinen sivistys, mutta muutoin ei heidän oppiaan voi verrata keskenään: Gisli Magnuksenpojan pääalat ovat chimia, physica ja geographia.

Yksikään ihminen ei ole tähän saakka tehnyt niin omalaatuista vaikutusta Ragnheidur Brynjolfintyttäreen kuin tämä mies. Samalla kun tämä vaikutus hänen tahtomattaankin kohottaa hänet hänen ympäristönsä yläpuolelle, korkeammalle ja kauniimmalle ihmiselämän asteelle kuin hän on aikaisemmin tuntenut, tekee se hänet tyytymättömäksi sekä häneen itseensä että kaikkiin muihin. Mutta tämä tyytymättömyys ei suinkaan ole epämiellyttävä, se ei ole lamauttava, vaan kannustava. Se herättää hänessä palavan kaipuun luoda oma tarkoitus elämälleen: jalostaa elämää, näkyvää elämää, omaansa ja muiden, niin laajoissa piireissä kuin hänen vaikutusvaltansa ulottuu, niin kauan kuin hän elää tässä maailmassa.

Gisli Magnuksenpojan tukka ei ole lyhyt, eikä hänellä ole kankeata kaulusta kuten papistolla. Kaula on paljas, ja valkea, sileä, pehmeä, alaspäin taivutettu kaulus näyttää kahta valkoisemmalta sen tähden, että hänen hiuksensa riippuvat hyvin hoidetuiksi, sysimustiksi kiharoiksi koottuina vasemmalle olalle, mikä tekee hänen ulkomuotonsa samalla kertaa nuoremman ja ylhäisemmän näköiseksi.

Jo ensimmäisenä iltana, kun he istuvat yhdessä pöydässä, molemmat sisarukset ja molemmat ystävykset, kiehtoo hänen viehättävä käytöksensä Ragnheiduria. Useita kertoja hän on kuullut isänsä kertovan, ettei hän ole nähnyt ainoankaan miehen syövän niin sirosti kuin kuninkaan, autuaan kuninkaallisen majesteetin Kristian Neljännen, sinä ainoana kertana, jona hän istui tämän pöydässä Glückstdtissa kaksikolmatta vuotta sitten. Isä on kertonut, miten kuningas piti veistä oikeassa kädessään, samalla kun hän vasemman kätensä yhdellä sormella nojasi paistin äärimmäiseen reunaan, minkä jälkeen hän laski veitsen pois kädestään, tarttui leikattuun suupalaan oikean käden kahdella sormella ja vei sen suuhun juohevan hienosti.

Mutta kuitenkaan ei Ragnheidur voi kuvitella, että edes autuaallinen kuninkaallinen majesteetti on voinut esiintyä pöydässä sirommin kuin Gisli Magnuksenpoika. Mutta oleskellessaan kuusi vuotta ulkomailla, sekä Lontoossa, Köpenhaminassa, Amsterdamissa että Hollannin kaikissa muissa kuuluisissa kaupungeissa, hänellä on aina ollut varaa elää ruhtinaallisesti ja seurustella ylhäisimpien ihmisten kanssa, vaikka hänellä onkin aina ollut tapana olla nauttimatta viiniä paitsi vähäistä tilkkaa aterian yhteydessä.

Koska Gisli Magnuksenpoika nyt on täällä, haluaa hän uhrata pari päivää käydäkseen katsomassa Haukadalin uutta, komeata suihkulähdettä Geysiriä, jota niin väkevästi ylistetään. Molemmat nuoret tytöt saavat luvan seurata häntää he tuskin kykenevät hillitsemään riemuaan; he ovat olleet siellä aikaisemmin ja tietävät, mitä heillä on odotettavissa lähteen näkemisestä. Geysirin suihku on korkeimmillaan aamupäivällä, ja he saapuvat sinne vasta keskipäivän vaiheilla. He ratsastavat Gullfossille, sillä nuoret tytöt kertovat Gisli Magnuksenpojalle, että tämä vesiputous on kauneimmillaan iltapäivän keskikohdan ja keski-illan välillä, jolloin sen yllä väikkyy sateenkaari. Tänne heidän sopii pystyttää telttansa yöksi, he voivat olla kaikki viisi samassa teltassa, myöskin saattajat, ja nuoret tytöt saavat määrätä. Seuraavana aamuna he sitten ehtivät suihkulähteelle.

Se on tavallinen retki kahdelle kauniille paikalle kahtena ihanana myöhäissyksyn päivänä viehättävän miehen seurassa. Mutta oikeastaan ei mitään muuta. Hyvin miellyttävää seuraa tosin. Mutta ei kerrassaan mitään muuta. Mitä sitten on tapahtunut? Kun neitsyt Ragnheidur jälleen makaa vuoteessaan Braidratungassa, välähtää hänen mieleensä, ettei Dadi näinä kahtena päivänä ole silmänräpäystäkään ollut hänen ajatuksissaan. Ja Dadiin kohdistuva ajatus on nyt perin, perin häipyvä, Ragnheidur tahtoo vain nukkua, hän riemuitsee niin suuresti huomispäivästä, ei mistään määrätystä, on samantekevää, miten se kuluu, täällä on vain niin suloista olla.

Nyt ovat yrtit ja kukat mehusta paisuvia ja mitä kirkkaimman värisiä, koko kesän päivänpaisteen läpitunkemia. Helga Magnuksentytär on keräyttänyt kasveja värjäämistä varten. Siniseksi väriksi kurjenpolvenlehtiä, jotka ovat viruneet vedessä neljätoista päivää, keltaiseksi väriksi hierakkaa, kanervia ja hanhenjalan juurakkoja, jotka keittämisen jälkeen sekoitetaan lipeään, vihreäksi väriksi saniaisia, punaiseksi väriksi erilaisia nummiyrttejä ja helakanpunaiseksi väriksi, josta kaikkein eniten pidetään, muserrettuja variksenmarjoja, jotka pannaan kudokselle, sittenkun tämä on ensin värjätty keltaiseksi, minkäjälkeen hanhenjalan juurakkoja leikataan kappaleiksi kankaan päälle ennen keittämistä. Väripadat ovat tulisijoillaan ulkoilmassa, ja tämä työ perustuu vuosisataisiin perinteisiin ja mutkikkaaseen tekniikkaan. Mutta värien laita on samanlainen kuin viinin, väittää Gisli Magnuksenpoika, kaikki riippuu käsittelystä. Hän katsoo kieroon lipeään, hän lupaa lähettää sisarelleen »lievää alkalia». Elin ja Ragnheidur saavat hänet opettamaan heille värjäystä, sellaisen oppiminen on niin hauskaa; kattilat pihisevät, ja päivät kuluvat.

Teurastusaika on käsillä. Kaikki rasva lajitellaan, puhdistetaan ja sulatetaan, tali erotetaan, ja kynttilät valetaan. Mutta talin laita on samanlainen kuin värjäyksen, väittää Gisli Magnuksenpoika, kaikki riippuu käsittelystä. Hän opettaa tiedonjanoisille oppilailleen, että koska ruoho on tässä maassa vihreintä, voivat kynttilätkin olla vaikeimpia meidän kirkoissamme. Sulattaminen tapahtuu hiljaisella tulella kahdessa kattilassa, joiden välissä on vettä. Ja kun Ragnheidur on valanut muutamia kynttilöitä, lupaa hän Gisli Magnuksenpojalle Elinin sitä kuulematta, että tästä alkaen Skalholtin tuomiokirkon kynttilät ovat mahdollisimman valkeita.

Gisli Magnuksenpoika kertoo heille Hollannin puutarhanhoidosta ja on sitä mieltä, että täällä voisi jokaisessa kartanossa olla puutarha täynnä lukemattomia kaalilajeja. Hän näkee epäilyksen pilkistävän nuorten tyttöjen silmistä ja kysyy, eivätkö he ole kuulleet, että hän viime vuonna kylvi jyviä Hlidarendiin ja sai tynnyrillisen erinomaista ohraa, suuri- ja kiinteäytimistä... Niin, se oli uskomatonta!... Se oli ainoastaan alku, tänä vuonna hän odottaa saavansa enemmän, koko Fljotshlid voisi muuttua yhtäjaksoiseksi viljapelloksi. Viljaa kasvoi täällä muinaisaikoina, sitä voisi yhtä hyvin kasvaa nytkin.

Iltaisin hän istuutuu klavikordin ääreen. Aluksi hän ei tahtonut; hänen sisarensa huomautti, että hän soittaa hyvin, paremmin kuin hän, sisar, eikä hän tahdo sitä myöntää. Eräänä iltana hän nousee soittokoneen äärestä muistaessaan hääjuhlat Holarissa kaksi vuotta takaperin, jolloin hänen kälynsä meni naimisiin nuoren piispan kanssa.

— Silloin teidän olisi pitänyt kuulla piispan veljen, Thordur Thorlakinpojan soittavan, virkkaa hän. Hänellä oli kirkossa regaali ja tuvassa symfoni, ja hän soitti vuorotellen niitä kumpaakin häämarssin aikana. Mutta häntä opettamassa olikin englantilainen neitsyt hänen lapsena ollessaan. Muutoin sitä ei kunnolleen opi.

Tämä vihjaus surettaa neitsyt Ragnheiduria. Hänet valtaa alakuloisuus.

— Varmastikin me opimme vain vähän vieraiden maiden tapoja ja mores, pahoittelee hän, huokaisten.

— On kohteliasta, että mainitsette sen, neitsyt Ragnheidur, lausuu Gisli Magnuksenpoika vakavana, mikä kuvastaa lämmintä kiinnostusta. Mutta milloin puhelen siitä maanmiehilleni, kenelle tahansa, ei kukaan näy tietävän, mitä nyt tapahtuu ulkona maailmassa.

— Siellä on ihan yksinkertaisesti käynnissä yleismaailmallinen uudistus, joka leviää toisesta maasta toiseen. Ihmiset ovat nyt vihdoin keksineet keinon, jolla he voivat tyyten kitkeä pois kömpelyyden ja raakuuden elämästään, ja se keino on säätää seurustelua varten kiinteä ja loukkaamaton laki, johon kaikkien täytyy alistua, jos he mielivät seurustella parempien ihmisten kanssa. On monta vuotta siitä, kun tahdoin saada tässä maassa käytäntöön tämän lain, joka on muualla voimassa. Kun tulin kotiin pitkältä ulkomaanmatkaltani, lähetin kuninkaalliselle majesteetille laajan kirjelmän, — kuvailin sitä barbaarista tilaa, johon maamme on ollut vaipuneena viimeisten vuosisatojen aikana, ja osoitin parhaan menetelmän sen hyvinvoinnin palauttamiseksi ennen kaikkea opettamalla sen asukkaille muiden kansojen työmenetelmiä eikä suinkaan vähimmässä määrin muiden kansojen kohteliaisuutta ja mores. Huomautin, että vanhat ritarisukumme olivat valmiit suorittamaan tämän tehtävän, jos ne vain saisivat takaisin arvonsa, vaikka sen mukana ei seuraisi minkäänlaisia oikeuksia. Mutta tähän ei kiinnitetty huomiota, eikä kukaan täällä kotona välitä siitä. Kuka hankkii kansallemme sen huvituksen, jota kaikki ihmiset etsivät elämästä? Runoilijamme.

— Runoilijamme, joista useimmat, kuten muuan heistä laulaa itsestään, ovat koko elämänsä

    »leivästä niukasta eläneet,
    puutteessa lampaita paimentaneet».

Amsterdamissa tutustuin kuuluisaan maalariin, jonka nimi oli Rembrandt van Rijn. Mutta kun mainitsin hänelle olevani Islannista, kysyi hän minulta, minkävuoksi tahdoin ilvehtiä hänelle, ainoastaan sen tähden, että käyttäydyin jotakuinkin samalla tavoin kuin muutkin ihmiset. Sellainen on meillä maine ja reputatio. Ja sellaisena se pysyy, kunnes olemme avanneet tämän maan hyville tavoille. Sillä hyvä käyttäytyminen ja siivo kuri eivät ole mitään ulkonaista ylellisyyttä tai ylpeyttä, jollaisina me islantilaiset niitä pidämme, vaan yleistä inhimillisen kunnioitusta.

Oppineen miehen sanat putoavat Ragnheidurin sieluun niinkuin sade janoisille juurille. Hän ei ole koskaan ennen kuullut ainoankaan oppineen miehen saatikka sitten kenenkään muun puhuvan siten. Hän on ainoastaan kuullut kaikkien oppineiden vakuuttavan, että tämän köyhän maan voisi pelastaa yksinomaan jumalanpelko ja yhäti vain jumalanpelko. Hän taivuttaa vieraan istumaan valveilla pitkälle yöhön ja kertomaan hänelle lisää, lisää ihmisten elämästä ja tavoista vieraissa kaupungeissa, ja hänen viruessaan vuoteessaan myllertyvät toisen kuvausten ja kertomusten hahmot esille hänen mielessään ja suorittavat hänen sisäisten silmiensä edessä vaihtelevan, värikkään karkelon, jota kestää aina aamupuoleen saakka.

Herroja ja naisia istuu samassa pöydässä; kun viimeinen ruokalaji on kannettu sisälle, lentää eläviä lintuja siitä näkyviin. Juhlamenojen ohjaaja valitsee parin, joka aloittaa karkelon, tanssitaanpa sitten juhlallista sarabandea tai huojuvaa sicilianoa, ja kaikki katsovat yhden parin kerrallaan tanssiessa; sentähden tanssi on niin täsmällistä, ja kaikki liikkeet ovat niin hillittyjä, ja tanssitaan virrensävelen tai hymnin mukaan, sittenkun on saatu suuri musiikkimies muuttamaan sen poljentoa. Milloin joku herra tulee sisälle taloon, jossa istuu joku nainen, tai kohtaa naisen kadulla, ottaa hän silmänräpäyksessä hatun päästänsä aivan kuten kuninkaan edessä, ja toisinaan hän kumartaakin naiselle sekä tuntee suurta nautintoa saadessaan keskustella hänen kanssansa ja tiedustaa häneltä monesti, mitä mieltä hän on eri kysymyksistä...

Seuraavana päivänä Gisli Magnuksenpoika puhuu pitkään neitsyt Ragnheidurin kanssa kahden kesken. Keskustelun aikana koskettelee jälkimmäinen nykyajan runoutta, jota toinen ei tunnu pitävän suuressa arvossa, mikäli neitsyt saattoi eilen käsittää.

— Eikö sira Hallgrimur Peturinpoikakaan saa armoa teidän silmissänne? kysyy hän.

— Onko hän teidän hyvä ystävänne? tiedustaa Gisli Magnuksenpoika vastaamatta kysymykseen.

— Kyllä, myöntää toinen, sain jäljennöksen joistakuista hänen virsistään, jotka olivat minusta niin kauniita, että olin kyllin rohkea kirjoittaakseni hänelle ja ilmoittaakseni sen.

— Hän mainitsi siitä minulle yleiskäräjillä kesällä, vastaa mies. Minä en ymmärrä runoutta, mutta olen kuullut isäni kehuvan häntä. Yleiskäräjillä kerrottiin hänen äskettäin saaneen valmiiksi viisikymmentä piinavirttä Vapahtajamme kärsimyksestä ja kuolemasta. Ne hän oli lähettänyt rovastinsa luettaviksi, ja tämä kuuluu olevan hyvin tyytyväinen niihin.

— Eiköhän niitä paineta?

— Sitä tuskin luulen. Mitä mieltä on isänne hänen runoudestaan?

— Hän tuskin panee sille niin suurta arvoa kuin minä, jos saan olla kyllin rohkea esittääkseni sellaisen mielipiteen.

— Eikö ole oikein, että isänne toimitti hänet Vorfrue-kouluun Köpenhaminaan?

— Kyllä, mutta isä ei hyväksy sitä, minkä tähden minä kunnioitan häntä eniten: sitä, että hän luopui opinnoistaan.

— Hyväksyttykö te sen niin ehdottomasti, neitsyt Ragnheidur?

— Kyllä... Tiedätte, että hänellä oli jäljellä ainoastaan yksi talvi, kun hän matkusti kotiin?

— Hän kohtasi täällä kaikenlaisia vaikeuksia useiden vuosien aikana, kunnes isänne vihki hänet papiksi.

— Hän tiesi, että jos hän matkustaisi kotiin, hän ei voisi milloinkaan toivoa pääsevänsä papinasemaan, ja kuitenkin hän lähti. Kuinka monen miehen luulisitte sen tehneen?

— Hän on ollut hyvin rakastunut siihen naiseen.

— Lienee niin, mutta joka tapauksessa hänellä on ollut omatunto siellä, missä sen tulee olla, hänellä on ollut se sydämessä.

Se tapaus, josta he haastelevat ja jonka molemmat tuntevat, on seuraava:

Siihen aikaan, jolloin Brynjolfur Sveininpoika otti vastaan konrehtorin viran Roskildessa, kahdeksankolmatta vuotta takaperin, tutustui hän Köpenhaminassa kahdeksantoistavuotiaaseen islantilaiseen nuorukaiseen, joka oli karannut Holarin koulusta ja senjälkeen viisi vuotta kuljeskellut sinne tänne Saksassa ja Tanskassa. Hän oli Hallgrimur Peturinpoika. Hän työskenteli tähän aikaan eräässä kaupungin pajassa ja vietti surkeata elämää. Brynjolfur tunsi hänen sukunsa hyvin ja toimitti hänet Vorfrue-kouluun. Neljä tai viisi vuotta senjälkeen saapui Köpenhaminaan joukko vankeja, jotka olivat joutuneet turkkilaisten haltuun Vestmann-saarilla ja päässeet vapaiksi oltuaan yhdeksän vuotta orjina Algierissa. Heidän uskoaan epäiltiin, ja talvella annettiin Hallgrimur Peturinpojan tehtäväksi kristinopin virkistäminen heidän mielissään.

Heidän joukossaan oli Gudridur Simonintytär, joka oli lähemmä neljänkymmenen vuoden ikäinen ja oli ollut naimisissa Islannissa. Hänen ja Hallgrimurin välille virisi rakkaussuhde, hän tuli raskaaksi, ja laivojen keväällä lähtiessä kotimatkalle oli hänen miehensä, mikäli he tiesivät, elossa. Silloin Hallgrimur katsoi paremmaksi keskeyttää koulunkäyntinsä mieluummin kuin lähettää hänet pois kenties joutumaan haureudenrangaistuksen alaiseksi. He matkustivat yhdessä ja menivät naimisiin jonkun ajan kuluttua.

Gisli Magnuksenpoika vaihtaa äkkiä keskustelun aihetta:

— Juuri ennenkuin lähdin kotoa sain kirjeen nuorelta ystävältäni Storolfshvollin Gisli Vigfusinpojalta. Se on kirjoitettu Leidenissä. Hän aikoo viipyä ulkomailla kauan ja käydä katsomassa useita maita.

Ragnheidur pysyy vaiti.

Gisli Magnuksenpoika alkaa jälleen puhua, samalla poimien ruohonkorren komeista, nyplätyistä hihapitseistään, ja tällä kertaa soinnahtaa hänen sanoistaan kaihon häive:

— Kotiin tullessani paloin halusta muuttaa täällä kaikki, elinehdot, työn, kansan itsensä. Kenties on onni kaimani mukana. Hänestä odotamme kaikki niin paljon.

Viimeiset sanat lausutaan hieman hidastelevan varovasti, mistä Ragnheidur käsittää, että ne ovat tarkoitetut hänelle. Häntä vaivaa kovasti se tunne, joka hänet valtaa; se on samanlaista kuin sukkanauhan pudottaminen, tuntevatko kaikki tämän seikan? Sigridur Hakonintytär tulee ulos ja pyytää sukulaistaan sisälle äitinsä luokse.

Hän ei voi sietää tätä tunnetta, mutta hetkistä myöhemmin hän joutuu toisen ja voimakkaamman tunteen uhriksi. Hän ei tosin rakasta Dadia, aivan varmasti hän ei rakasta Dadia. Silloin hän ei näet istuisi tässä tuumimassa, eikö ehkä hänen isänsä ennakkoharkinta hyödyttäisi häntä eniten. Hän, joka juuri oli polvillaan palvonut sira Hallgrimur Peturinpojan uskollisuutta!

Gisli Vigfusinpoika, rikas, kunnianhimoinen, laajalti matkustellut, hän on likempänä sitä maailmaa, josta Ragnheidur uneksii. Hän on tuntenut tämän miehen hyvin seitsemän vuotta, koko hänen kouluaikansa, lahjakkaan, komean ja kohteliaan miehen. Mutta hän ei tietystikään häntä rakasta, ei vielä. Vaikka hän selvästi tuntee puolittain häpeävänsä näitä mietteitä, ei hän suinkaan pyri niistä vapautumaan, vaan päinvastoin koettaa niitä lietsoa. Hän ei ainoastaan ole rakastamatta Dadia, vaan vihaa häntä. Dadi! Täällä tämä istuu hänen vierellään päiväkausia, kuukausia, vuosia, heidän käsivartensa, jopa heidän kätensäkin koskettavat toisiaan, ja sitten mies ottaa ensimmäisen kohdalleen osuvan letukan ja laittaa hänen kanssansa kaksoset!

Dadi ei ole hänen opettajansa ensi talvena, — hänen opettajakseen tulee Oddur Eyolfinpoika, joka on juuri saapunut akatemiasta ja ottaa huostaansa koulun kevääseen saakka, ja hän onkin puolittain hänen, Ragnheidurin, kasvatus veli. Pois Dadi kotoa, letukka on matkustanut, Dadi saa lähteä jäljessä...

Kaksi päivää senjälkeen matkustaa Gisli Magnuksenpoika kotiinsa, ja Ragnheidur Brynjolfintytär kaipaa häntä suuresti.

V

Skalholtista saapuu ratsastaja lokakuun ensimmäisenä päivänä; on kuultu piispan ehtineen naapuripiirikuntaan, ja piispatar tahtoo Ragnheidurin olevan kotona hänen palatessaan.

Se on perätön huhu, tulijoita ei kuulu, mutta Ragnheidur on kotosalla. Lännen puolelta on tullut pari koulunoppilasta; piispantalon pehtoori ja hänen vaimonsa ovat muuttaneet kesäasunnostaan kotiin piispankartanoon. Hekla häämöttää valkeana idässä ja Varde-tunturi etelässä. Talvi.

Neitsyt Ragnheidur on harvoin huonolla tuulella, mutta nyt hän on ollut kotiintulostaan saakka. Häntä ei huvita muu kuin lumen narskahtelu jalkojen alla. Hänen äitinsä arvelee voivansa hänen liinavaatteistaan päätellä syyn, kaikki on hyvin. Mutta jollei sira Sigurdur Torfinpoika nyt antaisi hänen hallita lumikinoksia rauhassa, ei häntä pelottaisi ehdottaa papille, että he suorittaisivat rajaratsastuksen nietoksissa, minkä jälkeen hän olisi omalla alueellaan turvassa kaikelta tungettelulta. Sitä ei tarvita. Sira Sigurdur on tervehtinyt häntä hänen tullessaan kotiin, ottanut hänet alttarille seuraavana sunnuntaina, ja silloin pappi on tehnyt tehtävänsä. Hän ei näyttäydy, hänen huoneessaan on valoa sydänyöhön asti. Mutta muuten hän on naurettava. Dadi Halldorinpoika väittää hänen kalliisti ja pyhästi luvanneen itselleen tulla piispaksi ja muistuttaakseen siitä alituisesti itselleen merkitsevän tämän arvonimen lyhennettynä — Bp — nimikirjoituksensa jälkeen. Sitä Dadi Halldorinpoikaa!

Ragnheidurin äiti ei halua hänen olevan joutilaana, vaan tahtoo hänen istuvan sisällä ompelemassa äidin seurassa. Mutta siellä hänen täytyisi olla iloinen ja hilpeä, oman luontonsa mukainen, jos hänen on mieli välttää uteluja. Eikä hän myöskään tahdo olla yksin omassa huoneessaan, sillä hän ei halua helliä suruaan yksinäisyydessä. Hän tahtoo istua isoäitinsä luona sen tähden, että vanhat ihmiset ovat pitkän elämän hienostamina oppineet niin paljon hienotunteisuutta.

Ragnheidur Brynjolfintytär istuu vastapäätä iäkkään laamanninlesken Halldora Jonintyttären sänkyä ikäänkuin iso nukke keskellä ristipistoksin ommeltua sängynpeitettä, jonka hän jo ammoin on aloittanut, mutta joka varmastikaan ei koskaan valmistu. Reunat on somisteltava reikäompelulla.

— Toivoisin Herramme ottavan minut luoksensa, ennenkuin Arni-poikani lähtee matkalle, virkkaa iäkäs mattona; hän istuu käsissään pieni, hienosta villalangasta puoliksi kudottu miehensukka.

— Hän on vasta viidentoista ikäinen, isoäiti.

— Niin, mutta hänellä on ainoastaan kaksi talvea koulunkäyntiä jäljellä. Ja ulkomaille hänen pitää lähteä, siitä minä huolehdin elävänä tai kuolleena.

Hän istuu puhellen pojanpojastaan Arni Joninpojasta — hänen isästään tuli piispankartanon intendentti, silloin kun mestari Brynjolfur otti viran vastaan, mutta hän hukkui Bro-jokeen ennen pojan syntymää.

Äkkiä he molemmat katsahtavat toisiinsa.

He tuntevat tämän tärinän maassa, joka alkaa samanlaisena kuin Geysirin purkauksen edellä käyvä jymy ja tempaa talon valtoihinsa, ennenkuin sitä aavistaakaan...

Maa vavahtelee kolmensadan kavion painosta. Skalholtilaiset ratsastavat kotiin kartanoon.

Heitä tulee kaksi kertaa niin paljon kuin heitä oli lähtiessä; heihin on matkalla liittynyt koulunoppilaita itälaidalta.

Heitä tulee kaksinkertainen joukko, hevoset tuskin mahtuvat aukiolle, kuormat törmäilevät vastakkain, jotkut hevoset ovat satulanhiertämiä ja pyrkivät litteille käytävänkiville, erottaen toisistaan niitä, jotka rientävät tervehtimään toisiaan; kaikkialla on ahdinkoa ja sekasortoa. Kuluu kauan aikaa, ennenkuin käytäväkivet on saatu tyhjiksi. Ragnheidur seisoo puolittain pusertuneena kahden ratsun väliin, ja hänen täytyy pelastuakseen hetkiseksi peräytyä oven sisäpuolelle.

Mikään ei ole jälkikesällä niin askarruttanut hänen ajatuksiaan kuin tämä kotiinpaluu, mutta nyt se ei vastaa ainoatakaan hänen siitä itselleen muodostamistaan lukemattomista kuvista. Hänen täytyy hylätä kaikki kotiinpaluusta tekemänsä kuvitelmat ja tunnustaa se todellisuus, joka avautuu tässä aukiolla hänen silmiensä eteen levottomana, värittömänä sekamelskana, ja tämän kotiintulon odottamattoman kuvan seurauksena on, että Ragnheidur on suorastaan näkevinään ja kuulevinaan, kuinka hänen koko kesänaikainen ilonsa huomaamatta liukuu pois takalistolle; hänestä tuntuu siltä kuin se syydettäisiin pois tieltä soppeen jättämään tilaa elämän jokapäiväiselle juoksulle. Mutta tätä syy-yhteyttä ei Ragnheidur itse selvitä itselleen nyt, sillä ihmisen tunteet vilahtavat kuin salama ruumiin lävitse, emmekä me pysähdy erittelemään niitä heti — jos yleensä milloinkaan sitä teemme.

Hevoset saadaan jaetuiksi useammille aukioille, nyt on enemmän tilaa, ja neitsyt Ragnheidurilla on kiire, hän on yhtenään liikkeessä, hän on juuri äsken tervehtinyt isäänsä ja veljiään. Joskin lähes kolmekymmentä henkeä talonväestä puuhailee innokkaasti hevosten kimpussa, ovat käytäväkivet edelleenkin yhtä täynnä toisiaan tervehtiviä ihmisiä. Ragnheidur tuskin pääsee mihinkään, mutta jos hän ja Dadi sattumalta lähestyvät toisiaan, löytää hän kuitenkin aina jonkun, jonka puoleen hänen täytyy kääntyä. Dadin veljeä, sira Arni Halldorinpoikaa, hän tervehtii sydämellisesti, ja viimemainittu ryhtyy puheisiin hänen kanssansa. Dadi astuu suoraan heidän luoksensa.

— Tuolla on Oddur Eyolfinpoika, huomauttaa neitsyt Ragnheidur, mennen kaukaa tervehtimään tätä.

Hän näkee Dadin tulevan jäljessään.

— Missä on Sigurdur Gudninpoika? tiedustaa Ragnheidur levottomasti, samalla antaen katseensa lipua kauas tunturijonon ylitse.

— Hän jäi Snjallshöfdiin, vastaa Oddur Eyolfinpoika hyvin kohteliaasti, siellä solmittiin avioliitto hänen ja Katrin Finnintyttären kesken.

— Sekös teitä viivytti? kysyy neitsyt välinpitämättömästi.

— Osittain.

Ragnheidurin äidinäiti lähestyy heitä, nojaten keppiin.

— Eikö kukaan ole nähnyt Arni-pojuani? tiedustelee Halldora Jonintytär.

— Nyt minä noudan hänet luoksenne, isoäiti, lupaa Ragnheidur, säteillen ystävällisyyttä ja lähtien.

Hän löytää Arnin, sukulaisensa, ja iäkäs matrona sulkee pojan syliinsä, rakkaimpansa tässä maailmassa, piispan nuorimman seuralaisen.

Ragnheidur jää vanhempiensa luokse ja nojautuu pian äitinsä käsivarteen. Mutta kohta senjälkeen on Dadi kadonnut, ja hän alkaa rauhoittua. Hän ei vain malta olla silmäilemättä hieman ympärilleen, ja lopulta hän tähyilee joka taholle.

— Sira Arni on kaiketi täällä yötä, sanoo Margret Halldorintytär, hänen on parasta nukkua Dadin luona.

Dadin, kuulee Ragnheidur.

— Minä olen täällä katsomassa, kuinka monta hevosta on satulanhankaamia, vastaa hän suoraan ilmaan, — niin monella on iho hiertynyt rikki.

Hän menee taputtamaan hevosia, hän eroaa kaikista muista, kaikki voivat nähdä, että hän nyt on yksin, jos joku tahtoo tervehtiä häntä; koulunoppilas toisensa jälkeen tulee hänen luoksensa, hän vastailee heille lyhyemmin kuin tavallisesti, silmät harhailevat sinne tänne aukiolle, kaikille oville.

Matkamiehet ovat sisällä muuttamassa vaatteita, ratsut häviävät vähitellen aukiolta, kukaan ei enää käänny neitsyt Ragnheidurin puoleen. Valgerdur juhlamuori tulee panimosta, kantaen tuhalla täytettyä allasta; he ovat kahden kesken kivetyllä käytävällä. Ragnheidur pyörähtää ympäri. Harmaa kissa hieroo äänettömänä itseään hänen sääreensä, hän potkaisee kissan tiehensä, ja hänen mieleensä johtuu, että se on huono enne. Hän astelee opettajantaloa kohti, jossa Dadi on viime aikoina asunut. Veljekset ovat kenties sisällä, ja silloin hän erottaa heidän äänensä. Hän kuuntelee ovella, ei hiiskahdustakaan. Tarkemmin ajattelematta hän työntää oven auki, ei ketään. Hän ei tiedä, mitä hänen pitäisi tehdä.

Svein Sverrinpoika tulee suurtuvasta ja menee länteen päin aukion poikki pajaa kohti. Ragnheidur juoksee hänen jälkeensä, hän kääntyy vartoamaan neitsyttä. Tämä ei keksi mitään sanottavaa; minkä tähden mies muuten seisahtui?

— Piispanasuntohan tämä ei oikeastaan ollutkaan, ennenkuin matkalaiset palasivat kotiin, virkkaa piispankartanon vanha seppä.

— Oletko nähnyt heidät kaikki?

— En, en ole vielä tervehtinyt ketään muita kuin Dadi Halldorinpoikaa. Hän tuli heti luokseni ja vei minut syrjään. Kunnollisesti hän aikoo käyttäytyä Guddaani, pientä poloista, kohtaan. Hän aikoo nimittäin hankkia lapsille kasvatusvanhemmat ja yksin huolehtia niistä molemmista, ikäänkuin tyttäreni ei olisikaan niitä saanut.

Ragnheidur saattaa hänet pajan ovelle, ja lähtee sitten puutupaan. Täällä on pöytä katettu piispaa ja kaikkia hänen seuralaisiaan varten. Likinnä häntä istuvat tilanhoitaja ja tuomiokirkon pappi. Hänellä on paljon kyseltävää heiltä pitkän poissaolonsa jälkeen.

Puhutaan, missä Dadi lienee.

— Näin hänen ratsastavan metsikköä kohti, ilmoittaa Halldor Brynjolfinpoika.

— Dadi osaa kyllä kotiin, virkkaa piispa. — Aletaan syödä.

Tuomiokirkon pappi lukee pöytärukouksen. Pitkän ajan kuluttua saapuu Dadi, hän pyytää piispalta anteeksi, hänen ratsuraippansa oli unohtunut sinne, missä hän viimeksi laskeutui pois satulasta, ja hänen oli pakko etsiä se, ennenkuin alkoi hämärtää.

— Tule siunattuna [Islantilainen tervehdys] hyvä Ragnheidur! toivottaa hän piispantyttärelle, ojentaen tälle kätensä.

— Tule siunattuna ja tervetuloa, vastaa toinen rauhallisesti. — Oliko se kallisarvoinen ratsuraippa?

— Kallisarvoinenko? Kah, ei, — siinä kaikki, mitä hän vastaa.

Parin päivän kuluttua on koulu täydessä käynnissä, ja samalla alkaa Ragnheidurin opetus; todennäköisesti tämä on hänen viimeinen opiskeluvuotensa, hänen sopii odottaa oppivan paljon.

Silloin sen täytyisi sujua paremmin. Dadi ja hän ovat istuneet kolme tuntia päivässä lapsenpiiantalossa viitenä kokonaisena päivänä yhteen menoon, hänellä olisi pitänyt olla jo viisitoista oppituntia, mutta hän ei oikeastaan ole saanut ainoatakaan. Ja Dadi tietää varsin hyvin, minkävuoksi hän on niin kummallinen, niin virnaileva ja pilkallinen, minkätähden hän takertuu toisen jokaiseen selitykseen ja venyttää siitä pitkän kudoksen pelkkiä kompasanoja — taivaan Jumala, kuinka lahjakas hän onkaan, tämä nuori nainen, oi, hän on kaikkea, mikä on täydellistä — ilvehtimistä, niin, kunnes tunti on lopussa ja Dadi seisoo hänen edessään niinkuin märkä koira. Se johtuu siitä, että hän tuntee ylpeytensä loukatuksi, koska asiaa ei ole hänelle uskottu; hänen mielestään ei Dadi Halldorinpoika enää ole kyllin arvokas olemaan hänen opettajansa antauduttuaan tekemisiin Gudbjörgin kanssa — ja lisäksi ei hänelle ole asiasta hiiskuttu mitään. Tämänhän Dadi tiesi, juuri sitä hän pelkäsi koko kesän. Ragnheidur on vain ihan liian hieno ottaakseen sen milloinkaan puheeksi; parasta on, että hän tekee sen itse.

Dadin mieleen on välähtänyt uusi ajatus vain sitä varten, että opetus rupeaisi luistamaan. Hän tietää, kuinka kiinnostunut Ragnheidur on kasveista, tahtoen tietää kaikki yrteistä, ja niistä on Dadilla tietoja; Anarbailin sira Jon Dadinpoika, hänen setänsä, on lainannut hänelle tätä alaa, kasveja ja kiviä käsitteleviä kirjoja. Huomenna hän aloittaa ensimmäisen oppituntinsa kertomalla Ragnheidurille muiden maiden puukasvullisuudesta.

Dadilla on pehmeä ääni, ja hänen on helppo lausua ajatuksensa. Hän puhuu ensiksi kukista yleensä.

— Eniten ylistetään niitä kukkia, flores, jotka kasvavat tunturien korkeimmilla kohdilla ja joita aurinko lämmittää ja ilma jäähdyttää. Ne pitää poimia kirkkaalla säällä, yöllä ennen auringonnousua, täysikuun aikana, arvelee Paracelsus.

Ragnheidur on ääneti.

Dadi siirtyy puihin, ensiksi laakeriin:

— Laakeri kukkii sekä talvella että kesällä, se on mainio ennustuspuu, vakuuttaa Plinius. Jos se tuleen pantuna räiskyy kovasti, on se hyvä enne, mutta jos se pysyy hiljaa, on enne huono.

Ragnheidur on vaiti, sehän sujuu hyvin.

Dadi haastelee kypressistä:

— Se tuoksuu voimakkaimmin, mutta pysyy kuitenkin aina hedelmättömänä. Siitä valmistetaan arkkuja, eikä niihin pääse milloinkaan tomua eikä koita.

— Samaa olen kuullut kamferipuusta, virkkaa Ragnheidur hiljaisesti.

Dadi ei tunne kamferipuuta.

— Iäkäs Olafur Teitinpoika, pitkittää Ragnheidur (hän on täällä kartanossa asuva ikivanha mies, joka on viettänyt puolet elämästään ulkomailla), — väittää tehneensä siitä arkun Saksassa.

Enempää hän ei virka, ja Dadi on tyytyväinen.

— Sitten tulemme öljypuuhun, se kasvaa...

— Osaatko ainoastaan sellaista, mitä luet kirjoista? tiedustaa Ragnheidur mielistelevimpään tapaansa. — Missä kivirikko kasvaa?

Hän mainitsee kivirikon, koska sitä on aika runsaasti metsässä etelään Hrunista.

Dadi ponnahtaa pystyyn, nyt on kuudes päivä. Mutta äkkiä hän pyörtää ympäri.

— Sinun pitää kuitenkin kuulla tämä, mitä minulla on sanomista öljypuusta, lausuu hän, luoden toiseen omituisen, valmistavan katseen. — Diogenes näki kerran kahden naisen hirttäneen itsensä öljypuuhun; silloin hän sanoi: »Oi, jospa kaikki puut kantaisivat tuollaisia hedelmiä!»

Ja senjälkeen Dadi poistuu ikkunan ääreen, luovuttaen hänet Diogeneelle. Hän tietää Ragnheidurin nauravan, mutta hän odottaa myöskin neitsyen pahastuvan; Ragnheidur ei pahastu, vaan on tukehtumaisillaan nauruun. Dadi kävelee edestakaisin lattialla.

— Ja sen kai Diogenes sai nähdä tynnyristään? tyrskii hän Dadin taaskin sivuuttaessa hänet.

Dadi istuutuu hänen vierelleen — paikalleen hänen vuoteelleen — ja lausuu varmalla ja rauhallisella äänellä:

— Tahdotko saada toisen opettajan, Ragnheidur? Toinen nauraa yhäti Diogeneelle, heikkoa naurua nyt, joka vaimenee ja päätyy vihdoin kahdeksi kulauksentapaiseksi. Ja kulausten välillä hän virkkaa niin välinpitämättömästi, että Dadi hädintuskin sen käsittää:

— En, en, olen tyytyväinen.

Ragnheidur on samalla kertaa täynnä julmuutta ja täynnä viehkeyttä. Hän on vetänyt jalat vuoteeseen ilman kenkiä ja istuu polvet koukussa. Jalkapohjat ovat Dadiin päin.

— Olen päättänyt, Ragnheidur, alkaa Dadi, keskustella isäsi kanssa tänä iltana...

— Ja valittaako? keskeyttää neitsyt.

— Ei — mies ravistaa päätänsä — vaan pyytää häntä vapauttamaan minut palveluksestaan.

— Sen hän varmasti tekee.

— Niin toivon, minulla on erikoinen syy pyytää sitä.

— Oletko alkanut ikävöidä kotiin?

— Olen alkanut ikävöidä ulkomaille.

Ragnheidur katsahtaa häneen.

— Aion lähteä ulkomaille ensi kevääksi, jatkaa toinen, ja viivyn poissa monta vuotta, ja silloin minun täytyy olla viimeinen talvi kotona vanhempieni luona. Ei ole varmaa, näenkö heitä sitten enää.

Ragnheidur kumartuu eteenpäin sängynpatsaan ylitse ja pistää jalat kenkiin.

— Kuinka kauan sitten teit tämän päätöksen? kysäisee hän katse lattiaan tähdättynä.

— Olen oikeastaan mielinyt sitä kahden viime vuoden aikana.

— Se sinun olisi pitänyt tehdä, Dadi, virkkaa tyttö melkein tuskaiseen sävyyn. Minkätähden et sitä tehnyt?

Dadi katsoo häneen ja on vaiti tuokion.

— Mikä sinua esti? tiukkaa hän uudelleen.

— On liian myöhäistä puhua siitä, vastaa mies, nousten seisoalleen.

Ragnheidur jää istumaan.

— Mutta tällä kertaa olen lujasti päättänyt tehdä sen, vakuuttaa Dadi, puhun siitä piispalle tänä iltana.

Ragnheidur lausuu vakavasti:

— Koska olet aloittanut opetuksen, saat jatkaa sitä tämän talven; en halua saada juoruja enkä supatuksia ympärilleni. Lupaan sinulle parantua; tämä on vain kesäistä vauhkoutta, joka ei ole vielä häipynyt.

Hän nauraa, eikä hänen naurunsa lupaa parannusta. Dadi istahtaa vuoteelle hänen lähelleen. Hänen sanojensa takana piilee luja tahto:

— Sitä sinun ei pidä toivoa, Ragnheidur. Minä vain rupean juomaan ja tekemään kaikenlaisia hullutuksia — samoin kuin viime vuonna.

Ensimmäisen kerran hän nyt on tarjonnut Ragnheidurille mahdollisuuden tiedustaa hänen ja Gudbjörgin suhteita. Toinen ei sitä käytä, vaan kysyy ainoastaan:

— Miksi, Dadi, miksi ryhdyt sellaiseen?

— Miksikö ryhdyn sellaiseen? murahtaa toinen karhumaisesti. Sen tähden, että minulle on selvinnyt, etten ole ainoastaan mies, jolla on sileät kasvot ja hyvämuotoinen otsa. Minkätähden otin Gudbjörgin? Sen tähden, että hän osui tielleni eräänä iltana, jolloin olin kyllästynyt olemaan yksi niistä... olemaan mukana tässä sinun ympärilläsi käydyssä narrintanssissa, Ragnheidur. Niin, niin. Enhän kyllä voi puhua tästä sinun suuttumattasi...

— Kyllä, kyllä, minä en suutu, keskeyttää Ragnheidur.

— Niin, sillä sinussa ei ole muuta syytä kuin että olet olemassa.

Ragnheidur on ääneti.

Dadi on osoittautunut heikoksi, hän ei olisi ikinä saanut puhua siitä hänelle; hän haluaa loukata Ragnheiduria.

— Eikä Gudbjörgissä ole mitään muuta syytä kuin että hän on olemassa, lisää hän.

Ragnheidurin otsalle laskeutuu synkkä varjo. Dadi tuntee tyydytystä, tietämättä sen syytä.

— Tämän voin varmasti sanoa sinun suuttumattasi, virkkaa hän karkeasti.

— Niin, Dadi, myöntää toinen hiljaa, ja kuulostaa siltä kuin ääni pettäisi keskellä nimeä.

Silloin Dadi käy äänettömäksi. Ja juuri tämä äänettömyys vaikuttaa kavalluksen tavoin ja riistää neitsyt Ragnheidurilta voimat ja ylpeyden. Hän vaipuu pöytää vasten ja peittää kasvonsa...

Runsaasti tuntia myöhemmin he lopettavat opiskelun. Neitsyt Ragnheidurin on täytynyt käyttää se kokonaan saadakseen Dadin uskomaan, että joskin hänen isänsä tahto on »peloittavan voimakas», on hänenkin, ja ettei isä ikinä anna häntä kellekään miehelle vastoin hänen tahtoaan. Hän määrää, että Dadin on viivyttävä neljä vuotta ulkomailla, ja mainitsee kaupungit; ja kun Dadi palaa, ei yksikään nuori mies saa kohota hänen yläpuolelleen. Se on hirvittävän pitkä aika, neljä vuotta, mutta nyt heillä on kokonainen, pitkä, suloinen talvi edessään.

Dadi antaa Ragnheidurin puhua, vastaa hänen kaikkiin kysymyksiinsä, mutta kun hän riistäydyttyään irti neitsyen syleilystä astelee aukion poikki, tietää hän tuskin, mistä he ovat keskustelleet. Neitsyt Ragnheidur on tunnustanut miehelle rakkautensa, eikä hän vielä voi käsittää, että tämä mies on hän itse.

VI Laamanni Arni Oddinpoika, joka kylpi kerran viikossa lämpimässä lähteessä siihen aikaan kun terveydenhoitoa ja ruumiillista puhtautta pidettiin hyvin huonossa arvossa kaikissa maissa, alisti sielunsa, luonteensa ja virantoimituksensa yhtä huolelliseen hoitoon. Kun hänet kolmekymmentä vuotta sitten valittiin laamanniksi, oli tämä mies, jota silloin pidettiin ylpeänä, polvistunut valamiesoikeudessa ja rukoillut Jumalaa seuraavin sanoin:

— Domine, da mihi intellectum, ut discam mandata tua. [Herra, anna minulle ymmärrystä oppia sinun käskyjäsi.]

Ja hänen elämänsä oli osoittanut, että tämä rukous oli vakavasti tarkoitettu. Ei ainoastaan hänen jumalisuutensa ollut tullut sananlaskuksi, niin että hurskaita ihmisiä verrattiin häneen, tähän nöyrään hallitusmieheen, joka äänettömänä joka kerta paljasti päänsä kuullessaan Jumalan nimeä mainittavan, vaan hän oli myöskin yhtä tunnettu säälimättömästä ankaruudestaan, jos joku hänen alaisistaan käytti väärin valtaansa.

Joulukuun alussa tänä vuonna julistaa laamanni Arni ankaran tuomion. Viimeisillä kevätkäräjillä on Arnen piirikunnan esimiehen, Torfi Erlendinpojan — sira Sigurdur Torfinpojan isän — pitänyt periä haureussakkoja eräältä piirikunnan talonpojalta, ja hän on joutunut talonpojan kanssa niin pahaan riitaan maksusta, että on suuttunut ja nimittänyt talonpoikaa huorimukseksi, huoripukiksi, veijariksi ja lurjukseksi. Sellaisten käräjillä lausuttujen sanojen ei herra Arni katso olevan sopusoinnussa korkean kuninkaallisen viran kanssa ja tuomitsee piirikunnan esimiehen menettämään virkansa, virkatilansa ja kunniansa — kova tuomio loukkaavasta puheesta!

Sellaisten sanomien olisi pitänyt yksin riittää tekemään sira Sigurdur Torfinpojan elämä katkeraksi näiden kuukausien aikana Skalholtissa. Mutta hänen epätoivonsa pikari on kukkuroillaan, ja isän onnettomuus saa sen valumaan yli reunojen. Hänen syksyisen yksinäisyytensä aikana on kiusausten tomu sokaissut hänen silmänsä, ja hän on langennut perkeleen pauloihin muutaman koulunpalvelijattaren, Ingibjörg Magnuksentyttären, kanssa.

Ihmisen onnettomuudessa on useimmissa tapauksissa joku käännekohta. Hetkiä, joina oivaltaa, että jos nyt ottaa huonon kohtalonsa omaan käteensä, voi sen juoksua muuttaa, kääntää sen toisaalle. Useissa tapauksissa esiintyy tällaisia tuokioita kerran toisensa jälkeen. Ja inhimillinen epätoivo saavuttaa huippukohtansa sinä silmänräpäyksenä, jona tajuaa kaiken olevan myöhäistä.

Sinä joulukuun iltana, jona sira Sigurdur sai tiedon tuomiosta, oli hän selvillä siitä, että jos hänen ja Ingibjörg Magnuksentyttären välisestä suhteesta koituisi seurauksia, olisi pelättävissä, ettei hän itse ikinä saisi korvausta virkansa menettämisestä. Näille vakaville tulevaisuudenmahdollisuuksille, joista hänellä ei vielä ollut minkäänlaista varmuutta, antoivat selityksen seuraavat seikat:

Maan tämänaikainen kuvernööri, valtakunnanamiraali Henrik Bjelke, ei ollut käynyt Islannissa viiden viime vuoden aikana. Hän oli kuninkaan, Fredrik kolmannen, suuressa suosiossa, ja hänen hallussaan oli lukuisia luottamustehtäviä valtakunnan hallinnossa Tanskassa; sitäpaitsi oli sota Ruotsia vastaan viime vuosien aikana vaatinut häntä kuninkaan miehenä ja valtakunnanamiraalina olemaan saapuvilla. Lääninherra, kuten häntä usemmiten nimitettiin — hänellä oli koko Islanti läänityksenä — sai iloita harvinaisesta kansansuosiosta tässä maassa, mutta näinä vuosina oli hänen edustajanaan vouti Thomas Nikolajsen, jota vihattiin yhtä paljon kuin kuvernööristä pidettiin.

Kolme vuotta sitten oli kysymyksessäoleva vouti pakottanut Bessastadirissa joitakuita sen pitäjän talonpoikia, jossa sira Sigurdur oli siihen aikaan kappalaisena, pyhätyöhön, vetämään sunnuntaina nuottaa Reykjavikista itäänpäin olevissa lohijoissa, ja tämän sapatinrikkomisen johdosta kieltäytyi nuori, ankara pappi ottamasta itse voutia alttarille ja velvoitti hänet alistumaan julkiseen katumukseen. Vouti valitti lääninherralle, ja tämä erotti heti papin virastaan. Juuri silloin mestari Brynjolfur teki sira Sigurdurista tuomiokirkkonsa papin.

Mestari Brynjolfur oli saanut aikaan sovinnon tuomiopappinsa ja voudin kesken, mutta tämä ystävyys ei ollut särötön, vaan parhaassa tapauksessa hyvin parsittu. Nyt oli Thomas Nikolajsen sitäpaitsi poistunut maasta, ja hänen sijalleen oli tullut toinen vouti, eikä sovintoa ollut tapahtunut itse lääninherran kanssa, joka tuntui olevan epäystävällisessä vireessä sira Sigurduria kohtaan. Viimeinen keino, jos kävisi hullusti, suoranainen vetoaminen kuninkaaseen — piirikunnanhoitaja Torfin rukous poikansa puolesta — oli tuomion johdosta tukossa.

Toisin sanoen: ei saanut käydä hullusti. Viimeisiä neljäätoista päivää joulun edellä ei sira Sigurdur tahtoisi elää uudelleen, hän ei soisi kenellekään ihmiselle sellaisia sieluntuskia: ensiksi vain odottaa, odottaa kaksitoista päivää, odottaa ja tietää, ettei mihinkään kysymykseen voitaisi saada vastausta, ennenkuin hän olisi odottanut nämä kaksitoista päivää. Mutta mitä se oli verrattuna niihin kolmeen päivään, joina ratkaisun piti tulla — sen tulematta! Kun päivät ja yöt muuttuivat yhdeksi, toivottomaksi laskemiseksi yhdessä Ingibjörgin kanssa, myöhemmin toivottomaksi varmuudeksi, lopuksi varmaksi toivottomuudeksi. Ei, lopulta paljon pahemmaksi, kaikkein pahimmaksi, Ingibjörgin lohdutteluksi kaiken toivon mentyä. Seuraavaan päivään asti, itse Thorlakinpäivään [Jouluaaton edellinen päivä], jolloin Ingibjörg syöksyi hänen luoksensa kertomaan, että nyt se oli tapahtunut — ei mitään ollut tapahtunut!

Silloin oli sira Sigurdur sanonut, että nyt heidän armastelunsa oli lopussa. Ja toinen ymmärsi sen, hän rakasti sira Sigurdia, mutta tätä hän ei tahtonut enää kokea. Hän väitti muuten tietävänsä, että jos hän ottaisi nuoren vuohen verta etikalla sekoitettuna ja nielisi sen tyhjään vatsaan, se oli pettämätön keino. Mutta sira Sigurdur kauhistui hänen rohkeuttaan ja pakotti hänet lupaamaan, ettei hän enää milloinkaan hiiskuisi mistään sellaisesta.

Oli ehditty loppiaispyhän ohitse, joulu oli ikään kuin uudestisyntymisen kylpy, ihmisen sielussa oli päivän jokaisena hetkenä niin ihmeellisen, jumalallisen puhtauden tuntu. Mutta heti loppiaisen jälkeen — voi, niin, on melkein uskomatonta, kuinka proosallisen vaikutuksen arkipäivät saattavat tehdä sellaisen juhlan jälkeen! Ensi kerralla, kun Ingibjörg Magnuksentyttären kuva taaskin houkutteli synnillisen riemun muiston tuomiopapin mieleen, synnin ajattelun täydelleen riistämättä valtaa riemun ajatukselta, luiskahti hänen huuliltaan kirous. Lapsellisesti uskoen perkeleeseen, jonka sira Sigurdur vuorenvarmasti luuli liikkuvan eri hahmoissa näkyväisenä ihmislasten keskuudessa, hän toivoi, että pahallahengellä olisi rohkeutta tulla hänen silmiensä eteen, jotta hän suuren wittenbergiläisen mestarin tavoin voisi sinkauttaa mustetolpon hänen jälkeensä.

Ingibjörg Magnuksentytär ei enää ollut ihan nuori, hänen ikänsä hipoi neljääkymmentä. Hän oli nuorena ollut kaunis tyttö, sira Sigurdur tiesi sen täällä vietetyltä kouluajaltaan, ja vuodet olivat kummastuttavassa määrin säästäneet hänen viehkeitä piirteitään. Hänellä oli sinertävän mustat hiukset, ja tämä tukanväri oli sellaisenaan harvinaisuus tässä maassa, mutta hänen voimakkain, miehiin kohdistuva vaikutuksensa johtui viekoittelevasta, himmeästä valkeudesta, joka ei milloinkaan häipynyt hänen leveiltä, lujilta kasvoiltaan. Se ei ollut kalmankalpeutta, päinvastoin, näytti vain siltä kuin hänen päänsä olisi elänyt itsekseen, vain elänyt — ikäänkuin hänen verenkiertonsa ei olisi ulottunut niin ylhäälle ja ikäänkuin tätä ruumiin ylintä ja jalointa osaa olisi ruokittu hienommilla aineilla kuin niillä, joita veri kuljettaa mukanaan. Tämä valkeus loi hänen kasvoihinsa sielukkuuden ilmeen, sillä sitä vaikutusta ei saanut puhuessaan hänen kanssansa pimeässä.

Ei ketään kummastuttanut, ettei tämä kaunis nainen ollut joutunut naimisiin; hänellä oli liian eloisa aika takanaan. Mutta sellainen salasupatus vaivasi häntä niin vähän, että hän joka kerta uusiin suhteisiin antautuessaan näytteli viatonta neitoa mitä pettävimmin. Tämä piirre, joka oli hyvin realisen menetyksen hyvin ihanteellinen korvaus, saattoi hänet nyt ensi kerran pinteeseen. Ei silti, että häntä olisi kainostuttanut, vaikka sira Sigurdur tiesikin sen, minkä kaikki luulivat tietävänsä, vaan sen tähden, että hänen kävi nyt vaikeammaksi saada pappi uskomaan sitä, mistä hän itse oli vähitellen tullut täysin varmaksi: että hän ei voinut saada lapsia.

Sira Sigurdur kävi totista ja vilpitöntä taistelua alituisesti leimahtelevaa, tähän voimakkaaseen naissyliin kohdistuvaa haluaan vastaan, sillä se syli oli suonut hänelle sellaisia iloja, että hän heikoimpina hetkinään saattoi äkkiä hämmästyksekseen huomata kuvittelevansa jälleen olevansa niiden mysteerioissa. Sellaisia houkutuksia vastaan hänellä oli vankka suoja, joka ei pettäisi, kuten hän varmasti uskoi. Hänen tarvitsi vain mielessään elvyttää tuoreet muistot kaikista sieluntuskistaan sen murhaavan epävarmuuden ajalta, jossa hän oli varronnut — kutsua ne kuten sotajoukot aseisiin kiusausta vastaan; joukot palasivat kotiin voittoisina: tätä hän ei enää ikinä tekisi. Mutta vaikka hänen järkensä vakuutti hänelle, että hänen kärsimyksensä koituisi aivan samanlaiseksi kuin se oli aikaisemmin, jos hän antaisi perään, petti apu hänet juuri sillä alueella, jossa hän oli täysin viaton: hänen oli mahdotonta säilyttää kärsimyksensä muistoja alkuperäisissä, väkevissä väreissä, ne voivat hiipiä hänen alituisesti palaavaan kaipaukseensa, ja hän oli enemmän kuin altis päästämään ne sinne, mutta ne olivat vain niin kalpeita, että hänen oli suorastaan vaikea tuntea niitä, ja tärkeintä oli — ja se tapahtui hänen vahvimpina hetkinään — että hän ei oikein tahtonut tunnustaa niitä, näitä surkeita muistoaaveita, näitä voimakkaiden tunteiden irvikuvia — hän, voimakas, kolmikymmenvuotias mies!

Hänen ja Ingibjörgin välinen ikäero antoi hänelle puolittain tiedottomasti jonkunlaista turvallisuutta. Tämä nainen tunsi siunattua, ruumiillista halveksimista maailmaa kohtaan, mikä ei luonnollisestikaan herpaissut sitä sira Sigurdurin käsitystä, että hänen täytyi luottaa yksinomaan itseensä, omaan varovaisuuteensa — mutta ihan nuorta tyttöähän uskaltaisi tuskin koskettaa. Yhden asian hän on vankasti päättänyt tehdä, jos kiusaus saa hänet valtaansa: hän ei mieli olla niin kauan epävarmuudessa ensi kerralla. Mitä hän ajatteleekaan: kiusaus ei saa temmata häntä valtaansa! Ei ikinä, ei ikinä se saa tapahtua toistamiseen.

Ingibjörg Magnuksentytär pitää lupauksensa, hän ei tungettele, ikäänkuin heidän välillään ei olisikaan koskaan sattunut armastelua; hän on loistavalla tuulella, hän on kummallinen nainen — eikä hän tungettele.

Pappi ei saa tilaisuutta lujittaa siveellistä päätöstään ulkonaisilla yhteentörmäyksillä, kaikki on sisäistä taistelua, yksinäisyydessä, hiljaisuudessa käytyä, ilman kenenkään muun vastalausetta. Niinpä eräänä päivänä sira Sigurdurilla sattuu olemaan sellainen tunne, ettei hän lainkaan tunne itseään, sisäistä ihmistään. Jos hänen pitää verrata mielialaansa johonkin tuntemaansa, niin hän vertaa sitä niihin silmänräpäyksiin, joina hän toivoi neitsyt Ragnheidurin seuraa, sentähden että se herätti hänessä niin väkevän kaipauksen elää puhdasta elämää. Mutta tällä kertaa hän on saavuttanut saman tuloksen yksinomaan omalla voimallaan! Siinä on eroa; hän tuntee itsekunnioitusta, hän tuntee ihmisarvonsa lisäytyvän; kun hän nyt kohtaa Ingibjörg Magnuksen tyttären, ymmärtää hän äkkiä naisen äänettömyyden, niin, tuon silmänurkassa väikkyvän, vähäisen, hienon hymyn selittäminen se vaati häneltä niin paljon aikaa, senvuoksi, että se oli niin hieno — se oli ironiaa! Nainen kenties luuli hänen, Sigurdurin, tulevan jälleen hänen luoksensa, hän oli siitä ehkä ihan varma. Heidän välinsä eivät vielä olleet selvät; kun hän saarnastuolista silmäili seurakuntaa, oli hänen vielä kohdattava Ingibjörgin katse kääntämättä katsettaan alaspäin.

Se nainen mahdollisesti luuli, ettei langennut mies enää voinut nousta, ehkä arveli, ettei tyhmyydestään, synnistään oppinut mitään. Hänen oli paras saada nähdä se. Sinun pitää tulla tänä iltana, virkkaa hän Ingibjörg Magnuksentyttärelle, tahdon puhua sinulle. Ja hänelle tuottaa oikein erikoisen oivallista hupia se, että toinen käsittää hänet väärin.

Ingibjörg tulee, ja seuraavana aamuna muistuttavat sira Sigurdurin perkelettä kohtaan tuntemat tunteet lähinnä ihailua, ihailua niin käsittämättömästä oveluudesta. Valaa häneen siinä määrin tyhmänrohkeutta ja turhamaisuutta, narrata hänet siinä määrin luulemaan itseään vahvaksi, panna hänet seisomaan ja saarnaamaan hyveellisyyttä Ingibjörg Magnuksentyttärelle — langetakseen sitten hänen kanssansa syntiin myöhemmin! Voi, millainen viha saatanassa kihiseekään ihmisiä kohtaan!

Kuluu torre, ja kuluu goa [torre ja goa, kaksi kuukautta tammikuun puolivälistä maaliskuun puoliväliin.], sira Sigurdurilla ei ole ollut voimaa muuttaa kohtalon juoksua, ja nyt se on jo myöhäistä. Ingibjörg Magnuksentytär tuo hänelle tiedon Marianpäivän edellisellä viikolla, ja tänä päivänä osoittaa piispa sukulaiselleen Helga Magnuksentyttärelle sen harvinaisen kunnian, että saarnaa itse Braidratungan kirkossa. Sira Sigurdur on ihan erikoisesti riemuinnut tästä päivästä, ja nyt hän ei tiedä, miten hän suoriutuu työstään.

Seuraavien kuukausien aikana hän on hellittämättömän epätoivon uhri, eikä se epätoivo tunnu mielivän koskaan hellittää. Ainoa valonpilkahdus tässä pimeydessä, hänen ainoa avuntoiveensa on senlaatuinen, että kun hän ensi kerran siihen tarttui, välähti hänen mieleensä salaman tavoin ajatus: hän ei saa milloinkaan pettää itseään niin pahasti, että odottaisi lohdutusta siltä taholta. Ja nyt on jouduttu niin pitkälle, että hän yhtenään palaa tähän toivoon ja panee siihen kaiken luottamuksensa: itse piispan täytyy auttaa häntä!

Piispa, ankara, ankara mies, sokea oikeudenmukaisuus, taipumaton tahto! Se on samantekevää, häntä ei voi auttaa kukaan muu, ei kukaan muu. Piispa on sekä lääninherran että kuninkaan ystävä, piispa voi sen tehdä. Oh, ei, hän ei ole pelkkää ankaruutta! Sama onnettomuus kohtasi koulumestaria, Gisli Einarinpoikaa, joitakuita vuosia sitten — silloin piispa itse kirjoitti kuninkaalle ja pyysi hänelle armoa, koulun ei kannattanut menettää niin oppinutta miestä. Mutta pappeja kohtaan hän on ankara vaatimuksissaan — ja tässä on kysymyksessä hänen oman tuomiokirkkonsa pappi! Eikö se ole toivotonta, eikö se ole tyyten toivotonta?

VII

Mestari Brynjolfur Sveininpoika oli näihin aikoihin viidenkuudetta ikäinen mies. Hän oli länsilaitalaista sukua, sira Svein Simoninpojan poika; hänen isänsä oli rovastina Holtissa, Önundarfjordissa, ja aikoinaan hyvin arvossapidetty kirkonmies. Mutta hänen äitinsä suku oli ylhäisempi. Hänen äitinsä Ragnheidur Pallintytär polveutui maan parhaista suvuista. Hänen isänsä oli yksi tunnettuja Svalbard-veljeksiä, Pall Joninpoika, Stadarhollin piirikunnan esimies, jonka äiti Ragnheidur Peturintytär — »punasukkaiseksi Ragnheiduriksi» häntä nimitettiin komeiluhalunsa tähden — polveutui isän puolelta suoraan Mödruvallan ritareista; hän itse oli neljättä polvea. Brynjolfur Sveininpoika oli rakastanut hyvin hellästi äitiään, ja tämä olikin laajalti tunnettu arvovaltansa ja jalomielisyytensä vuoksi. Mestari Brynjolfurin sukutunne oli voimakas, ja hänen tyttärellään oli suvun naisten nimi.

Kahdentoista ikäisenä hän oli tullut Skalholtin kouluun, ja hänet päästettiin sieltä kuusi vuotta myöhemmin. Mutta häntä ei lähetetty heti akatemiaan. Vastaleivotun ylioppilaan täytyi tyytyä tietoisuuteen hyvistä todistuksistaan, joita säilytettiin hänen matka-arkussaan, samalla kun hän oli heinänteossa kesällä ja kalassa syksyllä aivan samoin kuin mikä kartanon renki tahansa. Hänen isänsä arveli, että hänen oli terveellistä tottua nöyryyteen, mutta muuten juuri hänen äitinsä tahtoi viettää talven yhdessä hänen kanssansa hänen vartuttuaan täyskasvuiseksi.

Akatemiassa hän vietti viisi vuotta, mutta palattuaan sieltä — jo siihen aikaan hyvin oppineena miehenä — ei hän voinut saada mitään virkaa. Hän oleskeli kaksi seuraavaa vuotta kotona vanhempiensa luona ja ratsasti kumpanakin kesänä yleiskäräjille anoakseen virkanimitystä piispalta, mutta herra Oddur Einarinpoika ei halunnut suoda hänelle tukea, ei edes nähdä hänen todistuksiaan; hänellä itsellään oli niin useita opiskelleita sukulaisia, tällä sukurakkaalla piispalla.

Kolmantena kesänä Brynjolfur ratsasti taas yleiskäräjille — ja silloin itse piispanalokkaana. Se oli tapahtumista rikas aika; maan eteläosa oli samana talvena menettänyt johtajansa sekä hengellisellä että maallisella alalla, Braidratungan laamanni ja Skalholtin piispa olivat molemmat kuolleet tänä talvena. Maan länsiosan papit tahtoivat saada piispaksi Brynjolfur Sveininpojan, mutta kotona Skalholtissa olivat eteläosan papit jo valinneet äsken kuolleen piispan vanhimman pojan, sira Gisli Oddinpojan; kenraalisynodin piti yleiskäräjillä ratkaista asia, ja taistelusta sukeutui tiukka. Laamanniksi oli ehdotettu Arni Oddinpoikaa, ja nyt pitivät Braidratungan nuori laamanninpoika Vigfus Gislinpoika ja hänen lankonsa, Holarin piispa Thorlakur, liiallisena sitä, että piispavainajan kaksi poikaa tavoitteli maan molempia ylimpiä virkoja.

Mutta nämä kaksi toki suoriutuivat voittajina. Brynjolfur Sveininpoikaa ei valittu. Ja molempien ystäviensä neuvosta ja heidän avullaan hän matkusti jälleen Köpenhaminaan siinä toivossa, ettei hänen enää useammin tarvitsisi hakea virkaa isänmaassaan.

Maan pääkaupungissa Juutinrauman rannalla, keskellä suurta kaupunkia, jossa nyt väitettiin olevan asukkaita viidenkolmatta tuhannen vaiheilla, oli Brynjolfur Sveininpoika — aivan yksin. Hän opiskeli tosin innokkaasti tänä talvena ja kehittyi vähitellen teräväksi väittelijäksi, mutta islantilainen oli ulkomaalainen Köpenhaminassa. Juuri tänä talvena hän sattumalta kohtasi pajassa Hallgrimur Peturinpojan ja toimitti hänet Vorfrue-kouluun. Vielä suurempi sattuma oli, että eräs toinen mies tutustui Brynjolfuriin — mikä kohtaus merkitsi käännekohtaa hänen elämässään.

Molempina viimeisinä, kotona Holtissa viettäminään talvina Brynjolfur oli opiskellut yksinomaan kreikankieltä. Ja yhteensä neljätoista vuotta kestäneiden opintojen jälkeen osasi hän nyt tätä kieltä niin hyvin, että puhui sitä, jos kohta ei luonnollisestikaan yhtä sujuvasti kuin latinaa. Eräänä päivänä hän sitten tapasi akatemian kirjastossa kreikkalaisen hengellisen miehen, korinttilaisen presbyterin — hänen nimensä oli Nikeforos — jonka oli vaikea saada muita ymmärtämään kurjaa saksankieltään ja vielä kehnompaa latinaansa. Brynjolfur auttoi häntä, ja islantilainen oppineisuus teki syvän vaikutuksen Nikeforokseen. Kreikkalainen järjesti heidän keskensä julkisen väittelytilaisuuden puhtaalla kreikankielellä piispa Resenin kotiin, ja kohta senjälkeen Resen antoi Brynjolfurille konrehtorinviran Roskildessa.

Tätä virkaa hän hoiti kuusi vuotta, saavutettuaan jo ensimmäisenä vuotena maisterinarvon yliopistossa. Mutta senjälkeen hän erosi toimestaan opiskellakseen seuraavina vuosina vieraissa yliopistoissa. Hän oli syventynyt vuosisatansa polyhistoriaan, hän tahtoi nousta eurooppalaisen tutkimuksen huipulle. Hänen äitinsä kuoli, hänen täytyi käväistä kotonaan noutamassa äidinperintönsä ja sanomassa Islannille jäähyväiset viimeisen kerran. Mutta kun hän saapui yleiskäräjille, kuoli herra Gisli Oddinpoika Thingvaha-kirkon kuoriin. Maan kaikki oppineet miehet tunsivat Brynjolfurin uran. Mutta sen maineen, jota hän Tanskassa nautti, tunsi mahdollisesti parhaiten maan kuvernööri Pros Mundt. Hän tahtoi tehdä mestari Brynjolfurin piispaksi, hänet eikä ketään muuta.

Mestari Brynjolfur matkusti, hänen oli pakko ottaa mukaan vaaliansa koskeva kirjelmä, mutta hän ei uskonut, että häntä voitaisiin pakottaa astumaan virkaan. Köpenhaminassa hän sommitteli pitkän kirjelmän kuninkaalle; tässä hän hartaasti pyysi, ettei hänen tarvitsisi ottaa vastaan sitä asemaa. Konsistori sai asian ratkaistavakseen, ratkaisu oli hänen toivomuksensa vastainen, ja hänen täytyi matkustaa Glückstdtiin vannomaan piispan vala kuninkaalle.

Aikoinaan oli Brynjolfurille ollut suuri pettymys, ettei hän ollut päässyt piispaksi. Nyt, näin monen vuoden kuluttua, tuotti nimitys hänelle voittamatonta surua.

Hän ei voinut kädenkäänteessä sopeutua siihen ajatukseen, että hänen oli pakko luopua kaikista tieteellisistä unelmistaan, kaikista eurooppalaiseen kuuluisuuteen tähtäävistä haaveistaan.

Mutta hän ei ollut kunnollisesti ehtinyt kotiin, kun hän jo karisti alakuloisuuden mielestään ja nöyrästi alistui kohtaloonsa. Nyt hänessä pääsivät kehittymään sellaiset taipumukset, joita hänen ei varemmin ollut tarvinnut käyttää: hänestä tuli etevä, kelvollinen hallitusmies. Kirkon maaomaisuus kas voi hänen hallinnassaan, niin että Skalholtin tuomiokirkko tähän aikaan, runsaasti parikymmentä vuotta hänen virkaanastumisensa jälkeen, omisti yli kolmesataa suurempaa ja pienempää kartanoa kaikkialla hiippakunnassa.

Hänen rakkautensa tieteisiin ei kuitenkaan kylmennyt. Päinvastoin se löysi uusia uria. Hänen lämpimimmiksi toivomuksikseen tuli perustaa maahan uusi, kansallinen tiede. Hän tahtoi vetää islantilaisten laajan, vanhan tarukirjallisuuden tieteellisen tutkimuksen piiriin, julkaista sen alkukielellä, varustettuna latinankielisellä käännöksellä sekä perusteellisilla selityksillä, niin että koko oppinut maailma voisi siitä nauttia, että koko oppinut maailma voisi oikaista haaveelliset käsityksensä tästä maasta ja siitä kansasta, joka siinä asuu.

Tämän suunnitelmansa toteuttamiseksi hän oli hakenut kuninkaalta lupaa perustaa kirjapainon Skalholtiin. Sieltä piti lähettää maailmalle tarukirjallisuutta — ja yksinomaan sitä, ettei tuotettaisi haittaa Holarin kirjapainolle, joka varusti väestöä ainoastaan hengellisillä julkaisuilla. Mutta hänen ystävänsä ja virkaveljensä herra Thorlakur Skulinpoika antoi kateuden sokaista silmänsä, ei kyennyt oivaltamaan.

Brynjolfur Sveininpojan ajatuksen suuruutta, vetosi vanhoihin etuoikeuksiin ja sai asian hautautumaan kuninkaan kansliaan.

Tämä pettymys oli suurin, mitä mestari Brynjolfurin osalle oli tullut sen päivän jälkeen, jona piispanvirka oli hänelle väkisin annettu. Ei auttanut se, että kuningas oli valmis lieventämään hänen tuskaansa pyytämällä häntä tulemaan hoviinsa ja rupeamaan hänen historioitsijakseen. Mestari Brynjolfur oli silloin ollut naimisissa kymmenen vuotta, ja hänestä oli muuttaminen nyt liian myöhäistä. Mutta tästä hetkestä alkaen piti hän sydämenasianaan, että muut saisivat mahdollisuuden edistää sitä suunnitelmaa, jota hänen itsensä ei ollut suotu toteuttaa. Hänellä oli kokonainen aarteisto islantilaisia käsikirjoituksia, ja hän lähetteli nyt vähitellen kokoelmansa helmet, yhteensä kerrassaan viisitoista — muiden muassa arvokkaan Flatey-kirjan — Fredrik kolmannelle, liikuttavasti rukoillen, että kirjoitukset painettaisiin. Kallisarvoiset lähetykset otettiin hyvin vastaan ja piilotettiin hyvin.

Brynjolfur Sveininpojan perhe-elämään ei ollut langennut minkäänlaista varjoa paitsi sitä, jonka kuolema luo. Toisena piispavuotenaan hän oli solminut avioliiton Margret Halldorintyttären kanssa — tämän isä, laamanni Halldor Olafinpoika oli silloin äskettäin kuollut — ja Margret oli ollut hänelle hänen mieleisensä vaimo. Joskus hän saattoi kysyä itseltään, eivätkö muut Skalholtin piispattaret olleet ehkä olleet käskevämpiä, eikä hän milloinkaan unohtanut vastausta: siinä tapauksessa ei ollut varmaa, että hänellä olisi ollut niin altis aviovaimo. Hän olisi voinut olla tiukempi suuren kodin hallinnassa, mutta silloin ei olisi ollut varmaa, että hänen puolisonsa, piispa, olisi voinut iloita hänen olemuksensa herttaisuudesta, joka näytti suorastaan lisäytyvän vuosien mukana todennäköisesti sen vuoksi, että hän oli taipuvainen touhuilemaan naisellisimmissa askareissa. Yksi seikka oli miltei liikuttava piispan ja hänen vaimonsa välisissä suhteissa, riippuipa se sitten hellyydestä tai ylpeydestä. Vaikka Margret Halldorintytär alistui miehensä tahtoon siinä määrin, että hänestä oli kiduttavaa, suorastaan kiduttavaa, jos hänen tarvitsi tehdä päätös ensin tiedustamatta puolisonsa mieltä, vaati mestari Brynjolfur koko talonväkeään osoittamaan Margret Halldorintyttärelle rajatonta kuuliaisuutta.

Piispaparin saamista seitsemästä lapsesta eli ainoastaan kaksi vanhinta, Ragnheidur ja Halldor, muut olivat kuolleet aivan pieninä. Poika oli vähitellen koitunut isälle yhä suuremman huolestumisen aiheeksi.

Hän oli pitkä, vaaleaverinen, kahdeksantoistavuotias poika — vuotta nuorempi kuin sisarensa —, hänellä oli kultainen sydän, ja hän käyttäytyi kuin ruumiistunut kohteliaisuus, mutta hänen kaikki jäsenensä olivat niin rennot, että vaistomaisesti tunsi halua pudistella häntä nähdäkseen, eikö hän osannut jännittää lihaksiaan ja oikaista selkäänsä. Opiskelu soveltui hänelle huonosti, hän istui nyt viidettä vuotta alemmalla luokalla, minkävuoksi hänen isänsä oli vakavissaan alkanut ajatella ottaa hänet pois koulusta.

Se oli sitäkin valitettavampaa, kun poika ei ollut heikkolahjainen, hän ei ollut tylsä, vaan häneltä ainoastaan puuttui kiinnostusta sekä opintoihin että kaikkeen muuhunkin tässä maailmassa — paitsi hevosiin, ratsuihin. Se oli yhteydessä vieläkin arveluttavamman puutteen kanssa, jolta piispa ei enää voinut sulkea silmiään: hänellä ei ollut luonnetta. Kim piispa eräänä päivänä tapasi hänet jotensakin päihtyneenä, sulki hän pojan lukon taakse seuraavaan aamuun saakka, antaen itse sitten hänelle ruumiillista kuritusta vitsoilla ja patukalla. Tämä toistui, ja kun poika itse ojensi kätensä ottaakseen vastaan tuskallisen patukkakurin, sai hän kaksinkertaisen löylytyksen niin ärsyttävästä, sietämättömästä luonteenpuutteesta.

Sama tapahtui kolmannen kerran, mutta kun poika taaskin ojensi kätensä, ei uhmaten, vaan vilpittömästi tunnustaen ansaitsevansa rangaistuksen, tulvahti Brynjolfur Sveininpojan rintaan kaihoisan epätoivon aalto, hän poistui äänettömästi ulkosalle ja vetäytyi yksinäisyytensä pyhättöön, tuomiokirkon Marian-kappeliin, jossa hän rukoillen ja itkien uskoi harhautuneen lapsensa Jumalan käsiin.

Korvaukseksi oli tytär saanut Jumalan ja luonnon kädestä sellaisen varustelun, ettei piispa toivonut häntä kovinkaan paljon toisenlaiseksi. Se ei johtunut, tuumi hän monesti, siitä, että ylpeys tyttären vuoksi teki hänen silmänsä sokeiksi, sillä ne monet, jotka kävivät Skalholtissa, levittivät Ragnheidurin mainetta kautta maan.

Olisi melkein voinut kummastella, että hän oli saanut niin terävän ymmärryksen, sillä mihin nainen sitä oikeastaan käyttäisi? Naisellisen viehätysvoimansa hän oli perinyt äidiltään, miltei vielä suuremman viehätysvoiman, jollei olisi synti esittää sellaista vertausta. Mutta yhden piirteen hän oli saanut isältään: taipumattoman ylpeytensä. Se kyti piilevänä hehkuna, koska hän oli niin ilomielinen, mutta jollei tämä ylpeys kävisi hänelle kalliiksi tässä elämässä, johtui se siitä, että hän ei ollut riehahteleva kuten isänsä, vaan hillitty, ja hänen malttinsa loi piispan silmissä herttaisen hohteen koko hänen olemukseensa, herttaisimman kuitenkin hänen riemuunsa.

Eniten hän muistutti isää tämän ollessa arkioloissa, siinä suhteessa, että tarkan harkinnan jälkeen suoritettiin toiminta salamannopeasti. Mestari Brynjolfur ei mielellään ajatellut sitä mahdollisuutta, että heidän tahtonsa kerran joutuisivat vastakkain. Ragnheidur oli aina ollut vanhemmilleen kuuliainen ja kiltti tytär, siinä hän mieluummin tahtoi antaa ajatustensa viivähtää. Suurta merkitystä ei piispa itse pannut tyttärensä ruumiilliseen kauneuteen — olematta kuitenkaan sokea huomaamaan, että sellaisia kyllä oli, jotka sen tekivät.

Vaikka mestari Brynjolfurin uskollinen luonne riitti sellaisenaan sallimaan nuorten Hrunin veljesten saada etua hänen ja heidän isänsä ja sukulaistensa välisestä pitkäaikaisesta ystävyydestä, riippui hänen hellyytensä Dadi Halldorinpoikaa kohtaan kuitenkin yksinomaan persoonallisista syistä. Brynjolfurin suhteessa elämän huumoriin oli jotakin traagillista. Hänelle ei itselleen ollut sitä lahjaa annettu, mutta hänellä oli harvinainen kyky pitää sitä arvossa. Rakkaus tähän ominaisuuteen oli hänen veressään siinä määrin, että se määräsi hänen useimpien ystäviensä valinnan. Hänen ympärillään oli iloista ja hilpeätä. Ja Dadi ei ollut ainoastaan repäisevän hilpeä, toisinaan ihan Ihan repäisevä, vaan hänellä oli lisäksi se lahja, joka tavallisesti tulee ihmisen osaksi vasta myöhemmin elämässä: inhimillisyyden kukka — huumori. Hänellä — neljäkolmattavuotiaalla! Niiden kolmen vuoden aikana, jotka ovat kuluneet siitä, kun nuori mies päästettiin koulusta, on piispa harvoin lähtenyt kotoaan matkalle ottamatta Dadi Halldorinpoikaa seurueeseensa.

Hän piti nuorukaisesta, hänen oli vaikea olla ilman häntä, hän piti hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta seurueensa jäsenestä. Kun muisti tämän miehen ankaruuden kirkon palvelijoita kohtaan, kuinka hän kuulusteli hairahtuneita pappejaan heidän valantarjouksistaan huolimatta, kunnes he taipuivat tunnustuksiin — tuorein esimerkki oli vasta kolmen vuoden vanha, Reykjadalin sira Jonin huoruudenrikos — kummastelivat monet sitä, että piispa tekeytyi kyllin tietämättömäksi Dadin rikkomuksesta voidakseen jopa sallia hänen edelleen olla tyttärensä opettajana.

Tosiasiallisesti piispa Brynjolfurin päähän ei pälkähtänytkään, että Dadi uskaltaisi ajatella avioliittoa hänen tyttärensä Ragnheidurin kanssa, jollei muusta syystä, niin siitä, ettei Dadi aikonut pyrkiä saamaan korkeampaa oppia, — jollei muusta syystä, niin siitä, ettei myötäjäisiä ja morsiuslahjaa kysymyksessäolevassa tapauksessa voitu saada sopusointuun maan tapojen ja lakien kanssa. Eikä Brynjolfur Sveininpoika erehtynyt: Dadi ei sitä uskaltanut — ennenkuin nyt, kun Ragnheidur valoi häneen rohkeutta.

VIII

Huhtikuun alussa tänä vuonna alkaa sade ja myrsky, joita kestää kokonaisen viikon päivät, ja ainoa lievitys sira Sigurdurin rauhattomassa epätoivossa on mennä ulos kävelemään hämärän tullen ja sallia rajusään piestä paljasta päätänsä, kunnes kasvoja kirvelee. Se on miehen viimeinen keino, kun hän on herjennyt ajattelemasta apua ja antautuu ainoastaan sen ohjattavaksi, mikä hetkellisesti suo hänelle eniten rauhaa — se on hänelle parasta. Hän istuu usein pimeässä ja tuulessa Thorlakin istuimella kauan nukkuma-ajan jälkeen.

Hänelle on muuttunut kärsimykseksi, että hänen on pakko olla Ingibjörgin seurassa, ja hän koettaa välttää joutumasta hänen kanssansa kahden kesken, paitsi jos he osuvat kohtaamaan toisensa pihalla. Ingibjörgin raskaudella on aivan vastakkainen vaikutus näihin kahteen ihmiseen. Naisessa näyttää hedelmöityminen avanneen hänen sylinsä hillittömälle kiihkolle, moninkertaisesti väkevämmälle vietille, ja hänen halunsa näyttää Sigurdurille rakkauttaan on käynyt niin rajuksi, ettei hän välitä juuri mitään siitä, onko muita saapuvilla vai eikö, kun hän katsoo rakastettuaan.

Toisaalta hänen tilansa herättää omituisen tunteen papissa. Vaikka hänestä omalta kohdaltaan — koska nyt kerran on käynyt niinkuin on käynyt — heidän yhdyselämänsä jatkuminen ei ole lainkaan vastenmielinen, ja vaikka hän tietää, ettei Ingibjörg toivo mitään sen hartaammin, ei hän voi ajatellakaan kajoavansa naiseen tässä tilassa, koska se hänestä olisi toisen häveliäisyyden loukkaamista. Ja sittenkun hän on saanut varmuuden, ettei Ingibjörg edes ymmärrä näitä hiuksenhienoja tunteita, on nainen hänen mielestään vain karkea. Ingibjörg Magnuksentytär ei enää tee hänen aistejansa levottomiksi.

Mutta sekin on kärsimystä, ettei voi keskustella ainoankaan ihmisen kanssa. Sira Sigurdur ei enää jaksa kestää epätoivoaan yksin. Vaikka hän onkin täysin varma siitä, ettei kukaan voi häntä auttaa, ettei kukaan voi antaa hänelle minkäänarvoista neuvoa, on hän yhtä varma siitä, että häntä helpottaisi puhuminen tästä avusta, jota ei voi saada, ja näistä arvottomista neuvoista. Hänen täytyy uskoa huolensa ystävälleen Oddur Eyolfinpojalle.

Sira Sigurdur ei tiedä, että Oddur Eyolfinpoika tällä hetkellä kävelee etsimässä häntä kaikkialta kartanosta. Oddur Eyolfinpoika on hänen koulukumppaninsa, hänet on pääasiallisesti kasvatettu piispan luona, mutta kun Sigurdur Torfinpoika matkusti akatemiaan, jäi Oddur kotiin, hänellä ei ollut varaa matkustaa ennenkuin kuusi vuotta myöhemmin. Viime keväänä hän palasi kotiin oleskeltuaan kaksi vuotta Köpenhaminassa, hän oli niitä vapaaehtoisia ylioppilaita, jotka taistelivat muureilla ruotsalaisten piirittäessä kaupunkia edellisenä talvena, urhoollinen ja hyväluontoinen mies.

Oddur Eyolfinpoika on tänä talvena piispan kirjuri, hänellä on kiire, hän aloittaa päivänsä varhain ja kohtaa ystäväänsä sira Sigurduria ainoastaan aterioilla. Sira Sigurdur on käynyt sulkeutuneemmaksi jokaisena kuluneena päivänä, Oddur saa tuskin sanaakaan irti hänestä enää. He ovat kokonaan lakanneet kohtaamasta toisiaan koulumestarin luona iltamessun jälkeen. Aina siitä saakka, kun pappi tulee kirkosta, hän joko istua jöröttelee yksin asunnossaan tai sitten katoaa ulos sateeseen ja myrskyyn, ja pöydässäkin hän istuu äänettömänä, ottaen vain vähän, jos ensinkään, osaa niihin opillisiin keskusteluihin, joita piispa aina virittää virkamiestensä ja seuralaistensa kanssa.

Oddur Eyolfinpoika on etsinyt häntä Skalholtin useimmista rakennuksista. Hän tietää, ettei kannata hakea ulkosalta; mitä tekemistä hänellä, Oddur Eyolfinpojalla, olisi ulkona sellaisena iltana, ja jos hän kääntyy ystävänsä puoleen, esittäen suoranaisia kysymyksiä siitä, minkävuoksi hän on niin masentunut, ei hän saa ollenkaan vastausta, hän tuntee sira Sigurdurin. Hänen täytyy varrota sopivampaa tilaisuutta, hän menee asuntoonsa.

Omituista. Tänä iltana sira Sigurdur tulee hetkistä myöhemmin hänen luoksensa.

Oddur Eyolfinpoika huomaa, että hän on läpimärkä, mutta alkaa heti puhua leikilliseen sävyyn.

— Ei kai sinua ole yritetty hukuttaa Bro-jokeen, virkkaa hän.

Sira Sigurdur ripustaa märän hevosenjouhitakkinsa oven ulkopuolelle vastaamatta mitään; sen alta hän on ihan kuiva. Oddur Eyolfinpoika käväisee ulkona, hän saa käsiinsä pehtoorinapulaisen Asmundurin, ja tuokion kuluttua on pöydällä lyypekkiläistä olutta ja ranskalaista viinaa. Nämä molemmat jumalanlahjat ovat vähitellen muuttuneet harvinaisiksi näin kaukana pohjoisessa maapallollamme, sillä kuningas sallii tuoda maahan ainoastaan tanskalaisia juomia, joita kaikki pitävät kehnoina. Mutta näitä molempia toi Oddur muassaan Tanskasta keväällä; nyt tulevat joulu-ilon tähteet esille.

Nämä kaksi vanhaa koulukumppanusta, molemmat nyt noin kolmenkymmenen ikäiset, istuvat tässä samalla sängyllä juomatavarat edessään pöydällä ja liitupiiput suussa.

— Eikö Kööpenhaminan paremmissa kodeissa ole alettu polttaa piippua? tiedustaa sira Sigurdur. Minun aikanani sitä tehtiin melkein yksinomaan oluttuvissa.

Oddur on hyvillään siitä, että toinen aloittaa keskustelun.

— Samanlaista on edelleenkin, vastaa hän, eikä täällä meidänkään maassamme poltettaisi tupakkaa parhaissa kodeissa, jos olisi oluttupia. Mutta nuuska on sallittua — sitä pidetään ikäänkuin hienompana.

— Niin oli minunkin aikanani, yhtyy sira Sigurdur.

Se on Oddurista harmillisen proosallinen lause, niin rahvaanomainen, niin täydelleen humi repens [maassa mateleva], niin, hän ei tiedä, minkätähden nämä sanat ärsyttävät häntä, mutta hänen täytyy kiskaista Sigurdur pois tästä tylsyydestä. Hänen täytyy kertoa vieraalleen viimevuotisesta piirityksestä, ruotsalaisten helmikuun 10 ja 11 päivänä sekä niiden välisenä yönä tekemästä hyökkäyksestä.

— Meitä oli kaksisataakuusikymmentäkuusi miestä akatemiasta, aloittaa hän, palvelusvuorolla muureilla...

— Sinä kerroit siitä keväällä, keskeyttää sira Sigurdur, tyhjentäen täyden pikarillisen viinaa.

Ei, hän ei saa istua ja jörötellä:

— Niin, niin, sinä et halua kuulla puhuttavan piirityksestä, mutta kenties olisit tahtonut jälkeenpäin olla mukana raatihuoneen kellarissa juomassa janosi sammuksiin Rein-joen ja Espanjan viineillä, alikantella ja malversilla ja kaiken muun laatuisilla kuumilla viineillä ja ulkomaisilla juomilla, jotka kaikki olivat puhtaita ja väärentämättömiä, kuninkaallisen majesteetin laskuun. Juokaamme pyhän hengen malja, rakas ystävä, sinä tarvitset häntä.

— Tuletko sinä toimeen ilman häntä? tokaisee sira Sigurdur tuimasti, katsoen mustilla, kylmillä silmillään suoraan toista silmiin; hän ei odota vastausta, hän alkaa kävellä edestakaisin lattialla.

Oddur Eyolfinpoika istuu hetkisen omissa mietteissään. Hän istuu, ajatellen koulumestari Gisli Einarinpoikaa, joka nyt aikoo hakea Helgafellin pitäjän kirkkoherranvirkaa palveltuaan kymmenen ja puoli vuotta koulun rehtorina. Hänen seuraajansa on itseoikeutettu, hän itse, Oddur Eyolfinpoika; hänellä on kuninkaallinen lupakirja siihen virkaan, kun se tulee avoimeksi. Se on palkkio hänen vapaaehtoisesta palveluksestaan muureilla. Gisli Einarinpoika ei ole atestaatti, vaikka hän on hyvin oppinut mies, mutta kirkollisten säädösten mukaan täytyy atestaattien vapaaehtoisesti peräytyä, jotta hän voisi saada viran.

— Onko mestari Brynjolfur puhunut sinulle, että sinä vetäydyt syrjään, jos Gisli Einarinpoika hakee Helgafelliin? tiedustaa Oddur.

Sira Sigurdur ei näy kuulevan kysymystä.

— Hän on jo saanut lupauksen meiltä, sira Arnilta, Olafur Joninpojalta ja minulta, lisää Oddur.

Hänen mainitsemansa miehet ovat sira Arni Halldorinpoika Hrunista ja koulun apuopettaja.

— Hän saa sen minultakin, vakuuttaa sira Sigurdur, astellen yhä edestakaisin.

Äkkiä hän seisahtuu ja tiedustaa:

— Voitko sanoa minulle erään asian, voitko selittää, minkävuoksi mestari Brynjolfur osoittaa Dadi Halldorinpojalle niin paljon suosiota?

Oddur Eyolfinpoika on vaiti, hän puristaa hajamielisyydessään piippua niin kovasti, että se murtuu hänen hyppysissään.

— Huonoa piippusavea, arvostelee Oddur, kelvotonta kuten kaikki, mitä tänne tuodaan. Parempia piippuja myyvät englantilaiset. Tänne ei pääse mitään käyttökelpoista, ei kiinteätä eikä juoksevaa, jollei sitä tuoda laittomia teitä.

— Herkeä ajattelemasta tuota kehnoa piippua! kehoittaa sira Sigurdur ärtyneesti.

— Niin, sinä tiedustit Dadia. Niin, moni olisi tahtonut olla hänen sijassaan näiden viimeisten vuosien aikana, kuulemma... Minkävuoksi piispa ei valinnut mieluummin sinua opettamaan neitsyt Ragnheiduria, kun olet oppineempi, kokeneempi ja tavoissasi ankarampi?

Sira Sigurdur pyörähtää jyrkästi ympäri kuin olisi törmännyt näkymättömään barrikadiin keskellä lattiaa ja katsoo terävästi ystäväänsä Odduriin.

— Ei, sanoo hän tyynesti, hänellä on paljon enemmän aikaa, minä en olisi siihen ehtinyt.

— Sinä tai Olafur Joninpoika?

— Hän ei ollut täällä kotimaassa, kun opetus alkoi. Ei, sen tietävät kaikki ja sinä myöskin, että tämän takana on elinkautinen ystävyys. Hän on sira Halldor Dadinpojan koulutoveri ja koeteltu ystävä, ja hänen veljensä sira Jon Dadinpojan hän teki ensimmäiseksi tuomiokirkkopapikseen tänne Skalholtiin kaksikymmentä vuotta sitten. Mutta kuitenkin — luuletko, että mestari Brynjolfur olisi katsonut sormien lomitse kenenkään muun miehen salavuoteutta kuin juuri Dadi Halldorinpojan, lähettänyt letukkaa pois paikkakunnalta, ennenkuin kukaan epäili mitään, ja sallinut hänen opettaa tytärtään aina tähän päivään asti?

— En.

— En minäkään.

Sitten ovat molemmat ääneti.

Sira Sigurdur istuutuu.

— Minusta tuntuu nyt, virkkaa hän murjotettuaan hetkisen hiljaa, että mestari Brynjolfur ei aina ole yhtä puolueeton.

— Puolueettomampi kuin kukaan muu tuntemani mies, vastaa Oddur hyvin vakaumuksellisesti. — Hän säälii niin vähän itseään, että olen toisinaan kysynyt itseltäni: eikö tässä miehessä ole mitään muuta kuin raudankova, epäinhimillinen omatunto?

Sira Sigurdur ei vastaa heti.

— Kaikki muut, huomauttaa hän vihdoin, kaikki muut paitsi Dadi olisivat menettäneet piispan luottamuksen.

Hän ei saa vastausta.

— Olisin ymmärtänyt sen paremmin, jos piispa olisi suosinut tätä avioliittoa Dadin kanssa, virkkaa sira Sigurdur, hymyillen nyt ensi kerran, samalla kun Oddur panee merkille, että hän luo häneen omituisen katseen.

— Mitä avioliittoa?

— Neitsyt Ragnheidurin.

— Kenties hän sitä suunnitteleekin, huomauttaa Oddur väkinäisen hilpeästi, täysin vakaumuksettomasti.

— Sinä tiedät varmasti yhtä hyvin kuin muutkin, että hän on jo valinnut seuraajansa, jolle hän aikoo naittaa tyttärensä.

— Minä en tiedä mitään siitä asiasta, torjuu Oddur kylmästi, valiten pöydälle asetetulta piipputelineeltä uuden piipun ja alkaen täyttää sitä.

— Etkö sinä tiedä?... Gisli Vigfusinpoika!... Minä sain siitä vihiä silloin kun Gisli lähti akatemiaan. Hänen äitinsä saattoi häntä Skalholtiin, ja matronan ja hänen äitinsä välinen keskustelu levisi laajemmalle kuin oli tarkoitettu. Hän on myöskin piispan nuoruudenystävän poika, ja väitetään, ettei Hvollin koko omaisuus palanut taannoin.

— Otetaan ryyppy! komentaa Oddur Eyolfinpoika terävästi, kohottaen pikariaan.

— Niin, ryypätään. Varmaa ja totta on, ettei kummastakaan meistä tule piispaa, rakas Oddur.

Oddur Eyolfinpoika paiskaa puolillaan olevan tinapikarin lattialle ja karkaa pystyyn.

— Sinusta ainakaan ei tule ikinä piispaa, vaikka se arvonimi onkin sinusta niin tavoiteltava, että lyhennät sen nimesi jälkeen.

Se on sira Sigurdurista ilkeästi sanottu.

— Luulin sinun ymmärtävän latinaa, virkkaa hän.

— Vähät minä siitä, miten sinä...

— En uskonut sinun matkivan Dadi Halldorinpoikaa, katkaisee sira Sigurdur.

— Viisi siitä, miten sinä sen tulkitset, kiljuu Oddur Eyolfinpoika. Sed quod licet Jovi, non licet bovi. [Mutta mikä Jupiterille on sallittua, se ei ole sallittua härälle.] Joskin mestari Brynjolfur kirjoittaa nimensä kuin kuningas, et sinä kuitenkaan ole sovelias astumaan hänen jälkiään.

Nämä kiivastumisessa singotut sanat ovat niin vahvat, etteivät ne kosketa vastaavaa tunnetta hänen ystävässään; niissä on ainoastaan tyhjä kiukunsointu, eivätkä ne senvuoksi itse asiassa haavoita sira Sigurduria. Hän ainoastaan päättää hihitä itseään voidakseen uskoa ystävälleen Oddurille epätoivonsa, niin pian kun toisen suuttumus on asettunut. Hän istuu tuokion äänettömänä ja aloittaa sitten hiljaisesti:

— Oletko sitä mieltä, että R hänen nimensä jäljessä merkitsee Rex [Kuningas]?

— Suu kiinni! karjaisee Oddur, syöksähdellen edestakaisin lattialla kädet selän takana.

Mutta mitä tämä on? Sira Sigurdur ei mitenkään käsitä tätä ystävänsä kiivautta, tätä rajuutta, tätä järjettömyyttä. Oddur sietää paljon enemmän kuin hän, Oddur, tämä jättiläinen.

On jotakin mieleen johdattavaa siinä, että viinipikari viruu tyhjänä lattialla ja toinen seisoo täysinäisenä pöydällä. On kuin tuntisi tarvetta tasoittaa epäsuhde — sentähden juodaan.

Sira Sigurdur tyhjentää pikarinsa pohjaa myöten, hänen päänsä alkaa mennä sekaisin. Hän ei tahdo juoda enempää, eikä hänen tarvitse varrota, sillä hän tietää, että niin pian kun hän esittää tunnustuksensa, ottaa Oddur osaa hänen huoliinsa koko hyvästä, lämpimästä sydämestään.

— Niin, minusta ei tule piispaa, myöntää sira Sigurdur, päästäen remanaurun, joka silmänräpäyksessä saa Oddurin katsahtamaan sinne päin; tuntuu siltä kuin tämä nauru ei olisi oikein kohdallaan.

— Minusta ei tule ikinä piispaa, toistaa Sigurdur, se on yhtä varmaa kuin se, että maa pysyy alallaan. Minun huostaani on uskottu sieluja, mutta en ole kyllin arvokas olemaan edes sikopaimenena. Sillä siihen rämeeseen, josta tahdon pelastaa muita, suistun itse varoitukset ja admonitio huulillani, — saatana, joka on kavala vastustaja ja sovittaa jokaiselle kiusauksen vastustuksen heikkouden mukaan, ei voi virittää minulle edes pientä käsiverkkoa minun heti takertumattani sen silmiin.

— Etkö sinä voi juoda saarnaamatta? tokaisee Oddur, hymyillen iroonisesti.

Sira Sigurdur ei istu tässä lapsellisen nöyränä, hän istuu katse kylmänä, ja hänen mustista kulmakarvoistaan ja mustasta »lapioparrastaan» uhoo nyt kuten aina ankaruutta, joka tällä kertaa on suunnattu yksinomaan sisäänpäin, häntä itseään vastaan. Hän katsoo ensiksi äänettömästi ystäväänsä Odduriin ja virkkaa sitten hiljaa, äänensä salatessa masennettua, miehekästä onnettomuudentunnetta:

— Luuletko sinä minun istuvan tässä saarnaamassa?

Oddur Eyolfinpoika on vaiti, hän on lakannut kävelemästä edestakaisin ja seisoo sira Sigurdurin edessä, ikäänkuin ei vielä olisi antanut hänelle riittävästi, ikäänkuin hänen täytyisi kostaa hänelle pilkallisella hymyllään. Sira Sigurdurilla on jo tunnustus huulillaan, hän tietää, miten hän aloittaa:

»Minua on kohdannut suuri calamitas [vaurio]», aikoo hän lausua, nämä viisi korutonta sanaa hänen vain pitää koettaa saada suustansa. Mutta näitä viittä sanaa hän ei kykene lausumaan, niin kauan kun Oddur seisoo tuossa, vastaten hänen kysymykseensä hiljaisella, pilkallisella hymyllään. Hän ei ole liian hyvä kuuntelemaan häntä; sira Sigurdur nousee seisomaan ja toistaa silmänräpäyksellisessä harminpuuskassa:

— Luuletko sinä minun istuvan tässä saarnaamassa?

Odduriin menee uhman perkele.

— Kyllä, karjaisee hän samaan sävyyn.

Sira Sigurdur seisoo paikallaan tuokion. Oh, hän on niin haavoittumaton, Oddur Eyolfinpoika, hän ei ole tehnyt mitään pahaa, hänen ei tee mieli olla onnettoman miehen seurassa. Niin, niin. Hänen ei joka tapauksessa itsensä tee mieli olla onnellisen seurassa — ja samalla hetkellä sira Sigurdur poistuu ulos ovesta.

Niin kävi, ettei sira Sigurdurin tunnustusta esitetty tänä iltana; se oli niitä kohtalokkaita asioita, jotka jäävät tapahtumatta.

Oddur Eyolfinpoika kävelee edestakaisin lattialla, kunnes kynttilät palavat loppuun jaloissaan. Useita kertoja hän pysähtyy: Minkätähden hän ei siedä kuulla Dadi Halldorinpojan nimeä, mitä pirua hänellä on hänen kanssansa tekemistä?

Entä mikä sira Sigurduriin meni, minkätähden hän suuttui niin kovasti? Eikö hän sietänyt paria pikarillista ranskalaista viinaa?

IX

Puhutaan Dadi Halldorinpojasta ja Ragnheidur Brynjolfintyttärestä, ikäänkuin he olisivat mystillisiä olentoja, aaveita, varjoja, jotka lipuvat ohitse, vain lipuvat ohitse, silloin tällöin, siellä ja täällä, kaikkialla piispankartanossa. He ovat aluksi kuin sydänyön vankeja, maahisia, jotka kaihtavat valoa ja tulta, jotka eivät elä elämäänsä päivänvalossa, vaan heräävät vasta hämärässä ja saavat siltä voimaa, koska heidän suonissaan ei virtaa verta, vaan pimeyttä. Mutta nyt käy jokainen ilta lyhyemmäksi, nyt ei ilta enää ole heille riittävä.

He vilahtavat ohitse jopa keskipäivälläkin, vain vilahtavat ohitse. Jotkut ovat nähneet heidän menevän satulakamariin, toiset tulevan sieltä pois, ei kukaan ole vielä nähnyt heidän sekä menevän sisälle että tulevan ulos. Steinunn Finnintytär, neitsyt Ragnheidurin piika, on nähty harjaamassa heiniä emäntänsä vaatteista, englantilaisesta nukkaboijista valmistetusta leningistä, juuri seuraavana aamuna sen jälkeen, kun Dadin on nähty tulevan ladosta. Ei sovi kiinnittää lainkaan huomiota siihen, ettei Steinunn ole tahtonut hiiskua mitään, sillä hän puhuu neitsyt Ragnheidurista ikäänkuin tämä olisi itse Neitsyt Maria, mutta leningin hän kuitenkin pisti piiloon, kun hänet yllätettiin.

Thora Jasparintytär on sisäkkönä kartanossa, hän hoitaa tuvat, kahdeksan tupaa, suurtuvan, avaran arkituvan, vanhan piispanarkituvan, puutuvan (ruokatuvan), piispan tuvan, sen takana olevan uunituvan, vanhan kellaritalon ja sen viereisen pienen kamarin. Sellaisessa asemassa voi aina tehdä itselleen vähän asiaa lapsenpiiantaloon Ragnheidurin luokse opetustunnin aikana, ja silloin eivät eräät henkilöt ole aina odottaneet vieraita, — hän ei virka sen enempää.

Valgerdur juhlamuori — hänellä on sellainen nimitys, koska hän ennen maailmassa on johtanut juhlia piispankartanossa; hän on nyt vanha, jotkut väittävät, ettei hän enää ole täydessä järjessään — tämä Valgerdur rakastaa Ragnheiduria, hänen nimensä on muuten Valgerdur Helgantytär, ja hän on hyvää sukua; piispa myöntää hänelle poikkeuksia ja on luvannut, että hän saa asua Ragnheidurin luona, jos piispalle itselleen jotakin tapahtuisi. Kun Valgerdur kuulee näistä huhuista kartanossa, tuumii hän ensin panna toimeen hälytyksen, hän aikoo ihan yksinkertaisesti ilmaista piispalle, mitä rahvas supattelee hänen silmäterästään.

Neljän palvelustytön täytyy jännittää koko suostuttelukykynsä saadakseen hänet luopumaan siitä. Mutta tämä ponnistus ei olekaan hukkaan mennyttä, sillä kun heidän vihdoin on onnistunut rauhoittaa hänet ja he ovat alkaneet haastella jostakin muusta, pamauttaa Valgerdur äkkiä omissa aatoksissaan:

— Voisitte kuin voisittekin antaa heidän olla rauhassa. En kadu mitään katkerammin, sen tietää elävä Jumala, kuin sitä, etten ole koskaan ollut tekemisissä miesväen kanssa.

Mutta eniten kuulevat kuitenkin kolme koulunpalvelijatarta. He eivät itse tiedä mitään, eivät rahtuakaan, mutta eihän kukaan ole vastuussa siitä, mitä kuulee, kun ei kerran voi sulkea korviaan. He asuvat tyttöjentuvassa, joka ammoisista ajoista saakka on katsottu viisaimmaksi sijoittaa mahdollisimman kauaksi koulunoppilaiden asunnoista — oi, menneiden aikojen pyhä yksinkertaisuus! — aina satulakamarin vierelle saakka; siellä on heidän luostarinsa, ja se pannaan sisältäpäin salpaan joka yöksi. Mutta koulunpalvelijattaret käyvät aamuisin ja iltaisin ja keskipäivällä kouluhallissa, jossa pojat syövät, nuorukaishuoneessa, jossa he nukkuvat, itse koulussa, koulun uunituvassa, joka on hyvin mieluinen paikka, maitotuvassa, koulumestarintalossa ja opettajantalossa, koulun ruokakomerossa ja sen takaisessa huoneessa, kouluhallin molemmin puolin kulkevissa pitkissä käytävissä ja jopa siinä maanalaisessa käytävässä, joka vie koulusta tuomiokirkkoon — puolen kirkkopihan lävitse. Tämä maanalainen käytävä on tehty sitä varten, että juhlapukuiset naiset, kirkonmiehet virka-asussaan ja senjälkeen muut ihmiset pääsevät suojassa säiltä ja tuulilta aina tuvista saakka hamaan kirkonkuoriin.

Johonkuhun kaikista näistä piilopaikoista tihkuu puolittain kuiskattuja sanoja raoista ja lautaseinien lävitse. On kuusi korvaa niitä sieppaamassa, on viisikymmentä ääntä korvia täyttämässä. Ja viimeisten vuosien aikana, sittenkun neitsyt Ragnheidur tuli viiden-, kuudentoista ikäiseksi, on koulun nuorukaisten joukossa ollut yhä useampia, joiden koulunpalvelijat ovat oikein hyvin tietäneet olevan piispantyttären kauneuden ja täydellisyyden lumoissa. Mutta ei koskaan niinkuin tänä talvena. Eivätkä he ole milloinkaan ennen maininneet Dadia niin kylmästi.

Mutta viime viikkojen aikana on kuorossa kajahdellut uusi sävel. Joku on nähnyt Dadin tulevan keskellä yötä, ei lapsenpiianhuoneesta, vaan siltä taholta. Joku toinen on äkkiä yllättänyt heidät — Ragnheidur on helakan punaisena ponnahtanut pystyyn Dadin polvelta, kun tämä joku on tullut sisälle. Joku kolmas on nähnyt yhden koulunpalvelijattarista laittavan Dadin vuodetta ja ottavan lattialta sukkanauhan — ja helppoa oli hänestä nähdä, että hän luuli tuntevansa neitsyt Ragnheidurin nauhan. Koulunpalvelijatar, joka kuulee tämän, tietää, että se oli hänen oma sukkanauhansa — mutta se on samantekevää, ei savua ilman tulta!

Ingibjörg Magnuksentytär tietää, mitä tietää, ja kolme kertaa niin paljon; hän tietää kaikki, mitä kaikki koulunpalvelijattaret tietävät. Iltaisin he laskevat yhteen ja vahvistavat toistensa horjuvaa omaatuntoa — kunnes omatunto on eräänä päivänä tullut Ingibjörg Magnuksentyttäressä niin vankaksi, että hän vihjaa asiasta sira Sigurdur Torfinpojalle. Tämä on Ragnheidurin sielunhoitaja eikä kieli hänestä, Ingibjörgistä. Hän tahtoo vain ilmaista sira Sigurdurille, ettei juuri hän niin kovin varmasti ole tärkein puheenaihe kartanossa ensi keväänä.

— Sinä ajattelet ainoastaan itseäsi, nuhtelee pappi, karkoittaen asian mielestään.

Mutta jo samana yönä pitävät kuitenkin hänen rippilapsensa, neitsyt Ragnheidurin, sielun pelastusta koskevat ajatukset pappia valveilla. Hän on aikaisemmin kuullut huhuun viittailtavan, mutta kukaan ei ole puhunut hänelle siitä suoraan ennenkuin nyt.

Kun hän seuraavana aamuna herää vain muutamia tunteja kestäneen unen jälkeen, tuntee hän ensi kerran pitkästä aikaa sielullisessa voinnissaan tapahtuneen muutoksen parempaan päin, näkee heikon valonpilkahduksen pimeässä toivottomuudessaan. Hän tuntee ainakin varmaa iloa yhdestä seikasta, vaikkei hän millään tavoin vaivaudukaan tutkimaan asiaa: hän on iloinen siitä, ettei hän tuonnoin illalla tunnustanut pulmaansa Oddur Eyolfinpojalle. Ja hänellä kun oli jo sanat huulillaan: minua on kohdannut suuri calamitas! Kukapa tietää, eikö kohtalo ollut tässä mukana leikissä, kenties hyvä kohtalo tällä kertaa. Hänen sopii aina tunnustaa. Sillä ei ole kiirettä.

Koko seuraavan viikon ajan on sira Sigurdur Torfinpojalla kiire. Hän on jalkeilla aamulla varhain, antautuu puheisiin ylhäisten ja alhaisten, ennen kaikkea alhaisten kanssa, ja esiintyy vastoin tapaansa kovin herttaisesti, hän, joka muutoin on niin mahtaileva!

Hän aloittaa puhumalla säistä, tiedustelee kiinnostuneesti asianomaisen henkilön työtä ja työskentelytapoja, senjälkeen hän istuutuu, ja keskustelu lipuu piispaan, suureen kirkkoruhtinaaseen ja hyvään aviomieheen — kuinka surullista on, että kohtalo on niin epätasaisesti jakanut lahjojaan hänen lapsilleen, poika vitkallinen kirjamies, niin että on epäiltävää, suoriutuuko hän koulun lävitse, mutta tytär sensijaan kaikkien naisellisten hyveiden esikuva. Niin, sen tunnus tavat kaikki. Muuta ei todellakaan ole milloinkaan kuultu, ei täysin varmaan, vaan pikemminkin itsestään selvään sävyyn. Silloin sattuu, että jotkut katsahtavat häneen, etenkin naiset. Ja niiden luona, jotka sen tekevät, viipyy sira Sigurdur kauan — kunnes hän lopettaa puhumalla säästä.

Huhut ovat levinneet enemmän kuin hän on luullutkaan. Toistaiseksi häntä huolestuttaa ainoastaan yksi asia: Oddur Eyolfinpoika. Tietääkö tämä jotakin tästä huhusta, ja siinä tapauksessa missä määrin — ja missä määrin hän uskoo? Hän on pannut merkille, että Oddur Eyolfinpoika mieluimmin tahtoo puhua niin vähän kuin suinkin neitsyt Ragnheidurista ja muuten myöskin Dadista, eikä sira Sigurdur halua kaiken maailman hinnasta ensimmäisenä mainita tätä asiaa Oddur Eyolfinpojalle — se ei tunnu hyvältä. Mutta todella näyttää onni olevan kääntymässä sira Sigurdurille suopeaksi, sillä eräänä iltana tulee Oddur Eyolfinpoika itse hänen luoksensa.

Koulussa valmistellaan lukuvuoden lopettamista, ja Oddur istuu usein iltaisin koulumestarin luona perehtyäkseen koulun oloihin niin tarkoin kuin mahdollista, koska hän nyt ottaa viran haltuunsa. Juuri Gisli Einarinpoika, hiljainen, rakastettava, vähäpuheinen mies se on huolestuneesti ottanut Oddur Eyolfinpojan kanssa puheeksi, että koulussa on ilmennyt »vaikea asia», oppilaat ovat alkaneet supista Dadi Halldorinpojan ja piispantyttären välisestä luvattomasta suhteesta. Koulumestari on perin pahastunut poikiin niin pahennustaherättävästä vihjailusta, ja joskin se vielä on supattelua, taitaisi hän pian tukahduttaa sellaisen panettelun kapaloihinsa, vaikkapa se ei kävisi päinsä piispan tietämättä — ellei hän juuri aikoisi erota tästä virasta. Hän katsoo velvollisuudekseen ilmaista sen asian seuraajalleen, jotta tämä tietäisi, että täällä tarvitaan sekä lempeyttä että kuria, jollei tämä huhu kuole itsestään kesän kuluessa.

— Voitaisiin rauhallisesti odottaa syksyyn saakka, arvelee sira Sigurdur Torfinpoika, jollei siitä puhuttaisi koko kartanossa.

— Minun mieleeni ei juolahda uskoa sellaisiin juoruilun, virkkaa Oddur. Mutta olen alkanut kyllästyä ääneti kuuntelemaan kaikenlaisia vihjauksia. Istun piispan luona puoli päivää ja tiedän, että hän on ainoa, joka ei saa tietää mitään, hän ja matrona Margret. Se on tullut piispanpojan korviin — jättääkseni muut mainitsematta. Saattaisi ajatella, ettei mestari Brynjolfur pidä niitä ystäviään vilpittömän uskollisina, jotka näkevät ja kuulevat valheen paisuvan hänen tyttärensä ympärille varoittamatta häntä, jotta hän voisi ainakin ryhtyä sopiviksi katsomiinsa toimenpiteisiin.

— Mihin toimenpiteisiin arvelisit mestari Brynjolfurin ryhtyvän tässä asiassa?

— Sitä en tiedä, eikä se minuun kuulu.

— Aiotko ehkä puhua hänelle?

— Mielestäni se oikeastaan on lähinnä sinun asiasi. Minulta piispa vaatisi nimiä, enkä minä mieli toimittaa kartanon väkeä jalkapuuhun. Sinulta ei vaadita mitään, sinä olet neitsyt Ragnheidurin sielunhoitaja, ja piispa on vain sitä mieltä, että sinä olet tehnyt velvollisuutesi varoittamalla häntä, kun sellaisia huhuja on liikkeellä kartanossa.

Sira Sigurdur istuu kauan hiljaa ajattelematta mitään, mielessään ainoastaan se vaistomainen tunne, että ratkaisulla, jota kauan odottaa, on hyvin suuri merkitys.

— Olen harkinnut tätä asiaa tarkoin, sanoo hän vihdoin. Ja on olemassa ainoastaan yksi tapa esittää se piispalle.

— Mikä tapa? tiedustaa Oddur, kun sira Sigurdur jälleen vaikenee.

— Että katsomme välttämättömäksi, vastaa sira Sigurdur nyt silmänräpäyksessä, vaatia neitsyt Ragnheiduria vastaamaan sellaiseen huhuun tuomiokirkon ovella vannotulla valalla.

Oddur karkaa pystyyn paikaltaan, puolittain änkyttäen

— Sellaiseen ei häntä voi kehoittaa... sitä ei sovi odottaa... sitä hän ei ikinä tee... sen tiedät itsekin ... sitä et voi vaatia häneltä etkä hänen tyttäreltään.

Hän sanoo sinä eikä me, koska hän haluaa mahdollisimman pian vapautua kaikesta vastuusta tässä asiassa ja koska hän mielessään valittaa sitä, että on sallinut viekoitella itsensä — jopa koulumestarin kanssa suoritetun vakavan keskustelun jälkeenkin — ottamaan tämän asian puheeksi neitsyt Ragnheidurin sielunhoitajan kanssa.

— Voin sinulle heti ilmoittaa, etten sekaannu tähän asiaan, jollet sinä ole vierelläni.

Oddur Eyolfinpoika luo häneen salamannopean silmäyksen.

— Minkävuoksi pitäisi minun ryhtyä tähän asiaan?

— Voitaisiin ajatella, ettei mestari Brynjolfur pitäisi meitä vilpittömän rehellisinä ystävinään, vastasi sira Sigurdur hänen omilla sanoillaan.

— Päähäni ei ole silmänräpäykseksikään pälkähtänyt, huomauttaa Oddur, että me sekaantuisimme siihen, mitä mestari Brynjolfur päättää ja määrää tyttärensä asiassa. Sen hän saa itse ratkaista, ja sen hän myöskin tahtoo itse ratkaista. Kyllin vaikeaksi käy selvittää hänelle, että tämä huhu nyt on jokaisen suussa Skalholtissa.

— Entä mitä luulet hänen sanovan, kun tulemme? Sinä et ole ollut täällä Skalholtissa viime vuosina. Mutta sinun olisi kuitenkin pitänyt huomata kaksi seikkaa: hänen sokea luottamuksensa Dadiin ja se kateus, jota useimmat nuoret miehet täällä kartanossa tuntevat piispan lemmikkiseuralaista kohtaan. Luullakseni saisimme kovin vähän kunniaa, jos vain esittäisimme historian hänelle, sillä piispa arvelisi sen tapahtuneen Dadia kohtaan tuntemastamme kaunasta. Hänellä on ollut kokemusta sellaisesta aikaisemmin. Tällä kertaa hän vihastuisi, mutta hänen uhmansa kasvaisi kaksinkertaiseksi. Jos sitävastoin seisoisimme hänen edessään ja minä ilmoittaisin meidän pitäneen häneltä salassa huhun, joka oli niin arveluttava, että katsoimme välttämättömäksi vaatia hänen tytärtään vannomaan valan kaksi sormea raamatulla, silloin hän oivaltaisi, kuinka vakava tämä asia meistä oli — ja sitten hän saa itse päättää, mitä tekee. Me olemme täyttäneet velvollisuutemme.

— Niin, niin, koska tämä on sinun mielipiteesi, saan samassa sanoa, että minä puolestani en enää kajoa tähän asiaan.

Sira Sigurdur astuu ihan hänen luoksensa, vie kädet selän taakse ja tuijottaa lattiaan.

— Jos minä olisin yhtä täysin varma neitsyt Ragnheidurin hyveellisyydestä kuin sinä olet, niin tiedän, mitä tekisin.

— Mitä sitten tekisit?

— En mitään. Olisin vaiti.

— Juuri sen teenkin.

— Olisin vaiti, kertaa sira Sigurdur... myöskin neitsyt Ragnheidurin sielunhoitajan seurassa.

Kaksi aivan yhdenmukaista tunnetta viriää Oddur Eyolfinpojan rinnassa. Hän tuntee eräänlaista häpeää seisoessaan tässä kuuntelemassa ojennusta ystävältään voimatta hiiskua mitään, eikä hän voi virkkaa juuri mitään, koska toisen sanoissa piilevä, neitsyt Ragnheidurin hyveellisyyteen kohdistuva epäilys soi hänen korvissaan ja hiipii hänen sydämeensä. Mutta tätä asiaa, neitsyen hyveellisyyttä, ei hänen toki sovi käydä pohtimaan. Hän ei viihdy täällä sisällä, hän tahtoo olla yksin.

— Niin, niin, haastelemme tästä tuonnempana, lupaa hän vain päästäkseen eroon, siirtyen ovelle.

— Minä käväisen luonasi huomenillalla, virkkaa sira Sigurdur.

Hetkisen kuluttua soitetaan iltamessuun, ja senjälkeen ystävykset menevät kumpikin kamariinsa. Siellä he istuvat yksin, kumpikin omine mietteineen.

Sira Sigurdurin mieleen ei silmänräpäykseksikään johdu, että piispa sallisi tyttärensä vannoa, vaikkapa tämän rippi-isä sitä vaatiikin. Niin vähän kuin hän itseään sääliikin, tässä suhteessa hän kuitenkin säälii tytärtään. Jollei sira Sigurdur olisi tästä täysin varma, ei hänen päähänsäkään pälkähtäisi turvautua tähän keinoon.

Niin, sitä hänen ei tarvitse pelätä, piispa ei aseta rakastettua tytärtään julkisen epäilyksen alaiseksi, jos kohta se tapahtuisi ainoastaan sitä varten, että hän voisi pestä itsensä puhtaaksi. Ja niin pian kun piispa on siitä kieltäytynyt, on sira Sigurdurin asia toisenlaatuinen. Silloin ei piispan ole niin helppo evätä papilta apuaan tämän vaikeassa asemassa, sillä piispa, lääninherran ystävä, kuninkaan ystävä, voi auttaa häntä. Sira Sigurdur voi kaupanpäällisiksi järjestää asian niin, että piispan tyttären säästää vannomasta juuri hän itse, Ragnheidurin rippi-isä — ja silloin piispa ei kieltäydy häntä avustamasta. Ja jos hän sittenkin kieltäytyisi, niin tarvitaan ainoastaan yksi sana: piispa menettelee ankarammin muita kuin omia lähimpiään kohtaan. Mutta näitä sanoja ei tarvita, piispa auttaa häntä, auttaa häntä. Hänen täytyy vain varmistautua Oddur Eyolfinpojasta. Mutta Oddur Eyolfinpoika rakastaa neitsyt Ragnheiduria, sen hän tietää nyt.

Se kirkastui hänelle — ei sinä iltana, jona hän kävi Oddurin luona, sillä silloin hän oli juonut, mutta jo seuraavana päivänä, kun hän ryhtyi selittämään itselleen Oddurin käsittämätöntä kiivautta. Ja minkävuoksi hän itse tuli tänään pyytämättä ottamaan vireille tämän asian? Hän rakastaa neitsyt Ragnheiduria. Silloin on paljon voitettu. Tuntuu siltä kuin tämä huhu Ragnheidurista ja Dadista olisi ylhäältä lähetetty sira Sigurdurille tämän epätoivossa, ja osoittaisi kiittämättömyyttä kaitselmusta kohtaan, jollei hän sieppaisi sitä lennosta, sillä tämä voi pelastaa hänen menestyksensä, hänen elinehtonsa, ja tytölle se voi ainoastaan aiheuttaa ikävyyttä, joka unohdetaan tai mahdollisesti käännetään hänen kunniakseen. Kukapa tuntee kaitselmuksen tiet?

Kirkosta palattuaan Oddur Eyolfinpoika ei sytytä valoa asunnossaan, hän ei halua kenenkään eksyvän sinne, hän panee oven salpaan ja heittäytyy vuoteelleen pimeässä.

Hän on katsellut neitsyt Ragnheiduria koko ajan iltamessun kestäessä, todennäköisesti liian kauan, sillä hänen maatessaan nyt täällä yksin tuntuu neitsyen kuva tarttuneen kiinni hänen silmiinsä, pitipä hän niitä avoinna tai suljettuina. Mutta Oddur Eyolfinpoika ei viitsi eritellä tunteitaan, hän on käytännöllinen mies, rakkaudessaankin, hän esittää asian laskuesimerkin tapaan: Minä en yhdy sira Sigurdurin suunnitelmaan, ja silloin tämä jatkuu samoin kuin tähän asti, Dadi Halldorinpoika istuu kahden kesken neitsyt Ragnheidurin vierellä joka päivä, minä en sitä siedä, myönnän sen vilpittömästi, minä en sitä siedä, minä en sitä siedä; en, Jumala nähköön, alistu loikomaan täällä toisena uroshylkeenä — hän hypähtää pystyyn ja alkaa kävellä edestakaisin lattialla. No niin, minä suostun ehdotukseen, ja silloin heidän yhdessäolonsa lakkaa, juuri sitä minä tahdon, Herra itse tietää, että juuri sitä tahdon. Mahdollisesti sira Sigurdur on väärässä, mutta varmaa se ei ole. Mutta aivan varmaa on, että jos Ragnheidurin sielunhoitaja esittää piispalle asian niin vakavasti — ei, valaa ei piispa salli tyttärensä mitenkään vannoa, mutta aivan varmasti hänen täytyy ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin tukahduttaakseen niin ilkeän huhun — se on yksinomaan hänen asiansa, mutta hän erottaa heidät toisistaan, ja juuri sitä minä tahdon. Se asia on selvä! En, paha vieköön, viitsi nuhjustella täällä, lähden koulumestarin luokse.

Mutta — Oddur Eyolfinpoika johtuu, mikä hänelle harvoin tapahtuu, viettämään suurimman osan yöstä valveilla. Sellainen nyt kerta kaikkiaan on rakkaus, silloinkin kun se on käytännöllinen. Hän käsittää varsin hyvin, ettei hänellä ole minkäänlaista velvollisuutta piispaa kohtaan kertoa hänelle mitään. Ja hän on jo siinä määrin nujertanut mustasukkaisuutensa Dadia kohtaan, että lupaa itselleen estää sitä houkuttelemasta häntä mihinkään tekoon, joka saattaa tuottaa neitsyt Ragnheidurille surua tai häpeää. Ainoa, joka hänen enää on voitettava, on epäilys, epäilys Ragnheidurin viattomuudesta. Se tuottaa hänelle sietämätöntä kidutusta. Jos vain piispa sallisi neitsyen vannoa, niin hän saisi rauhan, mutta sitä piispa ei tee. Niin, niin, siispä heidät täytyy erottaa toisistaan, hän ei mahda epäilykselleen mitään.

Kun sira Sigurdur Torfinpoika kohtaa hänet seuraavana iltana, ei hänen tarvitse käyttää ovelia keksintöjään.

Oddur Eyolfinpoika lausuu hänelle heti:

— Minä lähden mukaasi mestari Brynjolfurin puheille.

X

Kirkonmenojen jälkeen seuraavana sunnuntaina istuu mestari Brynjolfur tuvassaan, piispantuvassa, tavallisella paikallaan, korkeaselustaisessa nojatuolissa työpöytänsä, keskellä lattiaa sijaitsevan ison tammipöydän, ääressä. Hänen selkänsä on oveen päin, joka vie pieneen tupaan, uunitupaan, mutta itse piispantupa on avara sali, jossa on neljä leveätä, korkeata ja hyvin kaunista sänkyä, yksi huoneen kussakin nurkassa.

Sängyt ovat verrattomasti komeimmat huonekalut, eikä siitä komeudesta silti näy paljoakaan, eivät edes vuodeverhot. Kaikki kauniit vuodevaatteet piilottaa tomupeite, joka on vain suojus nokea ja pölyä vastaan, mutta sekin on kaksinkertaista silkkitaftia, sisempi kerros keltainen, ulompi kukallinen, ja kauttaaltaan on silkillä ommeltu välisomisteita. Tämä on piispankartanon kaunein tupa. Milloin piispalla on ylhäisiä vieraita, ei heille kateta pöytää puutupaan, jossa piispa arkioloissa syö yhdessä seuralaistensa kanssa, vaan tänne, sillä silloin istutaan pöydässä pitkään.

Sira Sigurdur Torfinpoika ja Oddur Eyolfinpoika astuvat sisälle, piispa on heitä odottanut, ja he asettuvat istumaan pöydän ääreen, häntä vastapäätä sijoitetulle lyhyelle penkille, kirjurinpenkille — juuri tässä Oddur Eyolfinpoika istuu joka päivä.

Sira Sigurdur aloittaa pitkällä johdannolla, puhuen monista asioista maan ja taivaan välillä, etupäässä alempien velvollisuuksista ylempiään kohtaan, joiden velvollisuuksien joukossa on vastenmielisiäkin. Juuri tähän sira Sigurdurin ominaisuuteen, tähän laajaperäisyyteen, piispan on vaikea tottua, vaikka hän muutoin voi varsin hyvin suvaita tuomiokirkkonsa pappia; hän itse on niin suppea- ja selväsanainen.

Mestari Brynjolfur hymyilee, maltitonta hymyä, sitten hän ei enää jaksa hillitä itseään.

— Puhu, mitä sydämelläsi on anev ton prooimion kai pathon! [ilman johdantoa ja suuria sanoja] kehoittaa hän, yhäti hymyillen hyväntahtoisesti, käyttäen kreikankieltä sentähden, että ulkolainen kieli lieventää ojennusta.

Oddur Eyolfinpoika katsoo maahan; on hyvä, että puhetorvena on sira Sigurdur. Oddur tähtäsi ruotsalaista ilman tunnonvaivoja, mutta hänestä tuntuu, että tällä hetkellä hänellä ei olisi rohkeutta haihduttaa tuota hyväntahtoista hymyä mestari Brynjolfurin huulien ympäriltä.

— Olen tullut tänne neitsyt Ragnheidurin sielunhoitajana, ilmoittaa pappi.

Piispa jää äänettömäksi ja katsahtaa Oddur Eyolfinpoikaan: minkätähden hän on papin mukana?

— Puhu asiasi vitkastelematta! käskee piispa.

— Täällä kartanossa ja koulussa on levinnyt vakava huhu neitsyt Ragnheidurista ja Dadi Halldorinpojasta, vastaa pappi levollisesti.

Tällä kertaa mestari Brynjolfurissa ei näy minkäänlaisia hämmästyksen merkkejä.

— Kuinka vakava? kysyy hän vain.

Sira Sigurdur luo hätäisen silmäyksen ystäväänsä Odduriin, tämä ei ole vielä hiiskunut mitään. Pappi pitkittää:

— Sen sisältönä on, että heidän keskensä on olemassa — luvatonta seurustelua.

— Mitä lavertelua tämä on! kivahtaa piispa, ponnahtaen seisomaan.

Sira Sigurdur ja Oddur Eyolfinpoika katsovat tahtomattaan tuokion toisiinsa, sira Sigurdurin katseesta pilkoittaa voitonriemua, vain pilkoittaa, koska piispa silmäilee heitä molempia. Oddur Eyolfinpoika alkaa puhua:

— Päähäni ei pälkähdä uskoa moista lörpöttelyä, herra. Olen odottanut näkeväni tämän panettelun kuolevan itsestään. Mutta kun näen valheen paisuvan tyttärenne ympärillä, käy minusta vähitellen vaikeaksi istua joka päivä luonanne, kun aivan hyvin tiedän, että olette ainoa mies Skalholtissa, joka ei saa kuulla mitään; siten teiltä — niiden vaitipysymisen nojalla, joihin te luotatte — evätään mahdollisuus ryhtyä tässä asiassa toimenpiteisiin, jos katsoisitte sen välttämättömäksi. Olisiko meidän tullut teidän mielestänne pitää asia salassa teiltä, mestari Brynjolfur?

Oddur Eyolfinpoika tietää, ettei piispa vastaa tähän kysymykseen myöntävästi; hän tietää, että nämä sanat ovat ikäänkuin Brynjolfur Sveininpojan sydämestä lähteneet. Mutta piispan kerkeä vastaus tulee hänelle kuitenkin yllättävänä:

— Vaadin sinua, sira Sigurdur Torfinpoika, ja sinua, Oddur Eyolfinpoika, aivan peittelemättä ja salailematta lausumaan minulle ja tunnustamaan kaikkien niiden nimet, jotka ovat tuoneet tämän jutun korviinne. Aion juuria myöten selvittää niin vakavan syytöksen tytärtäni ja Dadia vastaan enkä mieli tutkimatta hellittää sellaista asiaa käsistäni.

Sira Sigurdur ei tiedä, miten Oddur mielii luiskahtaa irti tästä pinteestä, mutta hänelle itselleen on tie avoinna:

— Te menettelette niinkuin itse parhaaksi näette, herra, mutta moni seikka on helpompaa kuin sellaisen huhun kiinnisaaminen, sillä se lipuu varjona kartanossa, koska kukaan ei uskalla antautua siihen vaaraan, että sanat pannaan hänen suuhunsa. Mutta mitä tulee teidän kehoitukseenne, herra, täytyy minun kieltäytyä siitä jo senkin nojalla, että minulle, neitsyt Ragnheidurin sielunhoitajalle, on uskottu varsin paljon salaisesti.

— Uskotko sinä sitten tähän huhuun, sira Sigurdur?

— En, herra, vastaa sira Sigurdur kovasti ja selvästi. Mestari Brynjolfur istuutuu.

— En luullut kirkollisen luottamuksen sitovan sinua tässä asiassa enkä loukkaa sinun vaitiolovelvollisuuttasi. Sinut vapautan. Mutta silloin saan pitää kiinni sinusta, Oddur Eyolfinpoika. Kuka on tuonut tämän huhun sinun korviisi?

Oddur Eyolfinpoika ei kiirehdi vastaamaan.

— Oletko itse nähnyt, kuullut tai saanut sen tietoosi? tiukkaa piispa.

— En, herra.

— Silloin on toinen kysymykseni jäljellä. Tahdon saada suorat ja selvät vastaukset kysymyksiini, Oddur, lausuu piispa säälimättömästi.

— Arvelin, alkaa Oddur Eyolfinpoika, sen teidänkin mielestänne tapahtuvan uskollisuudesta teitä kohtaan, herra, jollei teiltä salattaisi huhua, joka on joka miehen suussa Skalholtissa, kun se koskee teidän tytärtänne, enkä otaksunut teidän pakottavan minua toimittamaan ketään alaistanne täällä kartanossa jalkapuuhun. Mutta sitäpaitsi havaitaan nyt yleinen tutkimus riittämättömäksi, kun niin useita oppilaita on poissa, koska heidän keskuudessaan ei tästä asiasta kenties ole vähimmin haasteltu.

— Mielestäni ei vaikuttimena ole uskollisuus minua kohtaan, vastaa piispa silmänräpäyksessä, kun minulle esitetään todistamattomia tai todistettaviksi mahdottomia tietoja, jotka koskevat minua ja tunteitani niin likeisesti, etten missään nimessä voi jättää niitä tuulten vietäviksi. En aio pyytää sääliä tytärtäni kohtaan, jos hänessä on syytä. Mutta vähemmän menetettävää on niillä, joiden nyt pitää vastata sanoistaan, kuin tyttärelläni, jos hän on viaton. En suo sinulle aikaa punnita, onko sinulla tässä asiassa suurempia velvoituksia tiedonantajiasi kuin sinulla on Ragnheiduria, Margret Halldorintytärtä ja minua kohtaan. Vaadin sinua ilmaisemaan minulle ne tiedot, jotka sinulla tässä asiassa on, selvinä ja kaikin puolin lyhentämättöminä, tai sitten pidän sinua tästälähtein ala-arvoisena ihmisenä.

Sira Sigurdurin ennustus on täyttynyt: mestari Brynjolfur ei tyytynyt löyhiin huhuihin. Oddur Eyolfinpoika tuntee häpeänsä lähestyvän molemmilta puolin, noudattipa hän piispan tahtoa tai ei. Mutta mestari Brynjolfur tekee jutun lyhyeksi:

— Jos sinun tarvitsee kauemmin tätä harkita, on sinulle parasta, ettet tee sitä minun näkyvissäni.

Oddur Eyolfinpoika katsoo piispaa tiukasti silmiin.

— Jos pidätte minua ala-arvoisena keskusteltuanne koulumestari Gisli Einarinpojan kanssa tästä asiasta, saan sopeutua kohtalooni, herra.

Sekunniksi syntyy huoneessa haudanhiljaisuus.

— Minä puhuttelen siis koulumestaria, sanoo piispa, nousten seisomaan.

Nämä sanat kuulostavat Oddur Eyolfinpojan korvissa uhkaukselta. Tuntuu siltä kuin hänet jollakin salaperäisellä tavalla, jota hän ei ole ennakolta aavistanut, asetettaisiin silmä silmää vasten kohtalonsa kanssa.

Molemmat piispan seuralaiset nousevat pystyyn, ja mestari Brynjolfur saattaa äänettömänä heidät ovelle.

Keskusteltuaan koulumestarin kanssa — se tapahtuu hetkeä myöhemmin saman pöydän ääressä, ja sitä kestää toista tuntia — mestari Brynjolfur kävelee edestakaisin tuvassa ainakin yhtä pitkän ajan; hän ei voi silmänräpäystäkään seistä eikä istua rauhallisesti, mutta nyt hänen täytyy hillitä mielensä, eikä hän saa toimia ajattelemattomasti. Kerran toisensa jälkeen hän ravistaa päätänsä. Sen hän tekee joka kerta, kun hänen ajatuksiinsa sukeltaa kysymys, puhuuko huhu totta.

Toisinaan hän suorastaan nauraa moiselle mielettömyydelle tai puristaa huulensa vastakkain suuttuneena sellaisesta julkeudesta, sellaisesta rohkeudesta, sellaisesta ilkeydestä. Mutta mitä se auttaa? Huhu liikkuu kuin valoisa liekki kartanossa, sen hän tietää nyt, se on ollut tärkeimpänä keskustelunaiheena koulussa viime viikkoina, ja silloin on kyllä ajateltavissa, että siitä lörpötellään kartanossakin — eikä hän ole kuullut mitään! Hän on ollut liian ankara Oddur Eyolfinpojalle, totisesti hän on sille miehelle kiitollinen — heille molemmille.

Kiitollinen! On kummallista, että on pakko olla heille kiitollinen nyt! Kah, ei, ei se ole lainkaan kummallista, se on ainoastaan tyly välttämättömyys. Välttämättömyys, niin, sillä Ragnheidur ei voi heittäytyä tietämättömäksi tästä huhusta, vaikkapa se onkin valheellinen.

Haa, haa, tällä tavalla he mielivät taivuttaa hänen niskansa. Kuinka monta tarvitaan kylvämään valheen viljaa? Yksi. Yksi, joka vihaa Dadi Halldorinpoikaa. Ja täällä on maaperä hyvä, kateus on maaperä, täällä leviää parjaus nopeammin kuin rikkaruohot. Häntä, Brynjolfur Sveininpoikaa kohdellaan kuin kettua, hänen pentuaan rääkätään, ja kun hän kuulee kirkunan, on tarkoitus, että hän kääntyy ja antautuu kiinni! Minkätähden kaikki kadehtivat Dadi Halldorinpoikaa? Sentähden, että hän on miehekkäämpi ja lupaavampi kuin useimmat nuoret miehet ja hän, piispa, osoittaa osaavansa pitää sitä arvossa, osoittaa sen peittelemättä. Jos Dadi olisi se mies, jonka hän on määrännyt tyttärelleen, niin, silloin hän tietäisi, mitä hän nyt tekisi.

Hän on miehekkäämpi ja lupaavampi kuin useimmat muut nuoret miehet, mutta hän —

Tuntuu siltä kuin hänet äkkiä keskeyttäisi ääni, joka kuiskaa: — mutta jos nyt myöskin Ragnheidur on samaa mieltä?

Jos Ragnheidurkin on samaa mieltä, vastaa piispa itselleen, on tämä huhu sittenkin valhetta; hän ei voi ainoastaan luottaa Ragnheiduriin, hän tuntee hänet. Mutta silloin ei kuitenkaan olisi oikein pitää Dadia enää täällä. Se on toinen asia, ja sen hän voisi järjestää tyttärensä kanssa silmänräpäyksessä. Mutta Ragnheidur pyrkii korkeammalle, Dadi ei voi koskaan päästä pitemmälle kuin papiksi.

Dadi — onko ajateltavissa, että hän on erehtynyt Dadista, tämän rehellisestä luonteesta ja hyvistä ominaisuuksista, että Dadi on petturi, että hän, Brynjolfur Sveininpoika, on elättänyt käärmettä povellaan? Samantekevää, Ragnheidur on kuitenkin viaton, minun Ragnheidurini, Ragnheidur Brynjolfintytär.

Piispa syöksyy ulos ja käskee noutaa poikansa Halldorin.

— Oletko sinä kuullut täällä kartanossa huhua Dadi Halldorinpojasta ja sisarestasi? tiedustaa hän muitta mutkitta.

— Teidän ei pidä sitä uskoa, isä, virkkaa Halldor, katsoen isäänsä pelästynein silmin.

Hänkin tietää sen, Ragnheidurin veli! Piispa kuulustelee häntä, ja saatuaan nyt selville, että asiasta laverrellaan kaikkialla kartanossa, astuu hän poikansa eteen ja laskee kätensä hänen olalleen.

— Miksi et ole kertonut tästä minulle, Halldor?

— Sen tähden, että se on tehty ainoastaan kateudesta Dadia kohtaan, väittää poika.

Viimeiselle vastaukselle ei piispa pane vähääkään arvoa, sillä Dadi ja Halldor rakastavat toisiaan kuten veljekset. Hän laskee poikansa menemään.

Brynjolfur Sveininpoika kävelee kädet ristissä selän takana. Hän on pakottanut poikansa ilmaisemaan kaikki, mitä tämä tietää; kukaan ei ole virkkanut hänelle mitään suoranaisesti, mutta hän on kuitenkin maininnut nimiä. Mutta piispa tuntee, että kaikki on epämääräistä, nimet eivät ole minkään arvoisia, nimet kieltävät. Jokainen kuulustelu johtaa jompaankumpaan: joko se tukahduttaa huhun tai tekee sen kahta voimakkaammaksi. Mutta mitä keinoja hänellä on tukahduttaakseen sen? Ei mitään. Nimet kieltävät. Mutta nimet myöskin tekevät huhun vakavaksi, tuovat sen likemmäksi ihmistä, puhaltavat siihen henkeä, seisovat sen takana ja työntävät sitä eteenpäin.

— Jos tämä on totta, surmaan Dadi Halldorinpojan! mutisee piispa hampaittensa lomitse. Kohta sen jälkeen hän jupisee hiljaa: — Antakoon Jumala minulle syntini anteeksi!

Sitten hän lähtee ulos.

XI

Tuntia myöhemmin Brynjolfur Sveininpoika tulee ulos tuomiokirkosta kreikankielinen Uusi Testamentti kainalossaan. Hän on koko ajan istunut Marian kappelissa rukoilemassa Jumalaa antamaan pyhän henkensä hänen ohjaajakseen, jotta hän osaisi valita oikeudenmukaisen ja hyvän ratkaisun tässä vaikeassa asiassa. Hän on nyt rauhallisempi, vaikka hän ei vielä olekaan kyennyt lopullisesti ratkaisemaan, mitä tehdä — paitsi sitä, ettei hän laskeudu levolle tänä iltana, ennenkuin on tehnyt päätöksensä.

Ensiksi hän tahtoo keskustella Margret Halldorintyttären kanssa. Asia koskee tätä yhtä paljon kuin häntäkin, ei saa tehdä mitään hänen selkänsä takana.

Matkalla kirkosta länteenpäin vanhaan piispanarkitupaan, jossa piispattaren on tapana päivisin istua pienessä naisentuolissa ikkunan ääressä, kohtaa hän kivetyllä käytävällä Ragnheidurin ja Dadin. He ovat hilpeitä, vilkkaassa keskustelussa, jota he jatkavat vielä hänet sivuutettuaankin; hän ei saa minkäänlaista vai kutelmaa keskustelusta — minä tahdon mieluummin punaisen, erottaa hän Ragnheidurin sanovan — he puhelevat varmaankin hevosista — he vaikenevat silmänräpäykseksi hänen mennessään heidän ohitseen, sentähden että he molemmat hymyilevät hänelle, Ragnheidur silmät suurina, avoimina, säteilevinä. Piispa hillitsee itsensä ja antaa heidän pitää hilpeytensä.

Mutta hän ei malta olla katsomatta heidän jälkeensä. Ragnheidur väistää aukiolla olevaa vesilätäkköä, siinä kaikki, ja asettamatta tätä hänen tiellään tekemäänsä pientä mutkaa niinkään muun yhteyteen saa piispa samassa äkillisen päähänpiston. Hänen tapanaan on harvoin jättää päätöstensä, suurten tai pienten, toimeenpanoa tuonnemmaksi, mutta tällä kertaa hän ei mene Margret Halldorintyttären luokse, hän pyörtää ympäri ja lähettää ensimmäisen vastaantulijan — se on Katrin Melchior'in tytär, hänen anoppinsa palvelijatar — viemään sira Sigurdur Torfinpojalle ja Oddur Eyolfinpojalle sanaa, että heidän on heti tultava hänen luoksensa piispantupaan.

Brynjolfur Sveininpoika ei pääse eroon siitä ajatuksesta, että tämä huhu on täytynyt keksiä ja levittää yksinomaan kaunasta Dadi Halldorinpoikaa kohtaan. Huhu kuulostaa ensiksi virinneen ylimmällä luokalla, Dadin nuorempien kumppanien keskuudessa, missä kateus on suurin. Dadi on ollut Ragnheidurin opettajana kolme vuotta. Kahtena ensimmäisenä vuotena ei kukaan ole rohjennut vihjailla semmoisesta, mutta nyt on Dadi Halldorinpoika tehnyt itsensä syypääksi siveellisyysrikokseen; se valaa hänen vihamiehiinsä rohkeutta, juuri sitä asetta he kenties kaipasivat.

Ei mestari Brynjolfurkaan kulje side silmillään, hän sekä näkee että tietää, että hänen tyttärellään on paljon ihailijoita piispankartanossa olevien nuorten miesten joukossa, ja hän on voinut panna merkille, että sekä sira Sigurdur että Oddur eivät kumpikaan ole ainakaan Dadin ystäviä — ei kumpikaan heistä. Hän aikoo nyt koettaa päästä täysin selville siitä, mitkä vaikuttimet heitä ovat kannustaneet tuomaan tämän tiedon hänen korviinsa.

— Olen puhunut koulumestarin kanssa, aloittaa hän heidän istuuduttuaan, ja päätynyt siihen johtopäätökseen, että tämä huhu on levinnyt laajemmalle kuin luulin. En voi sallia tyttäreni olla välittämättä niin vakavasta syytöksestä. Te molemmat olette tulleet luokseni ystävyyden asialla, ja nyt haluan neuvotella teidän kanssanne siitä, mitä minun pitää tehdä. En näe mitään muuta keinoa tämän huhun nujertamiseksi kuin lähettää Ragnheidur pois kotoa vuodeksi tai pariksi. Tiedän, ettei meidän, hänen vanhempiensa, ole helppoa olla ilman häntä juuri nyt, sillä olen tuuminut, että Halldorin pitää etsiä lisää opetusta muulta taholta, ehkä jo ensi kesänä, ja silloin jäämme yksin. Mitä te arvelette?

Piispan sanat ovat täysin vilpittömästi lausutut, se on ainoa keino, jonka hän itse saattaa keksiä, vaikka hänestä onkin peräti tukalaa viedä lasten äidille tätä sanomaa. Hän tajuaa, että on järjetöntä lähettää pois Dadia, se vain vahvistaisi epäilyksiä. Ja nyt hän tahtoo tietää, ovatko sira Sigurdur ja Oddur sallineet asiaankuulumattomien tunteiden siinä määrin kovettaa sydämensä, että he ovat tyytyväisiä, jos Dadi karkoitetaan pois piispankartanosta.

Hän vartoaa kauan vastausta, kunnes sira Sigurdur lopulta virkkaa:

— Jos joko toinen tai molemmat lähetetään pois kotoa, niin se vain puhaltaa uutta eloa ihmisten juoruiluun Skalholtissa. Se ei tukahduta panettelua, vaan pikemmin päinvastoin.

Tämä odottamaton vastaus panee piispan ymmälle.

— Mitään muuta ei kuitenkaan ole mahdollista tehdä, huomauttaa hän.

Sira Sigurdur vastaa tyynesti:

— Ei teidän vallassanne, herra, eikä minun eikä kenenkään muunkaan paitsi neitsyt Ragnheidurin omassa vallassa ole nujertaa tätä huhua. Ja sen hän voi tehdä ainoastaan julkisesti vannomalla.

Brynjolfur Sveininpoika kalpenee. Jotakin, mikä hipoo pelkoa, hiipii tämän pelottoman miehen rintaan.

Tuntuu samanlaiselta kuin jos hän olisi aikaisemmin nähnyt tyttärensä seisovan vankalla kaiholla, jossa tosin voisi nousta äkillinen myrsky raivoamaan hänen ympärilleen, mutta nyt... nyt tytär luisuu, hänen jalkojensa alla on hiekkaa, ja nyt valuu kaikki alaspäin.

Hänen silmissään mustenee, hän vie käden niiden eteen. Hänen ei tarvitse kysellä heiltä mitään muuta; riittää, kun hän näkee heidän järkähtämättömät ilmeensä, kiinnittäessään katseensa heihin: siinä määrin levinnyt on huhu, vakuuttavat heidän äänettömät ilmeensä. Arveletteko, mestari Brynjolfur, että uskaltaisimme puhua niin rohkeasti teidän korvillenne, jollemme tietäisi, mitä tyttärestänne haastellaan? lausuvat nämä ilmeet.

Ragnheidur Brynjolfintytär todistamaan viattomuuttaan valalla! Haa, haa, millaisiin renkaisiin häntä yritetäänkäänkin takoa, hän murtaa ne! Tahtomattaan hän nousee tuolistaan. Hän ei välitä siitä, keitä huoneessa on, toisinaan hän sen unohtaa. Ragnheidur! Koko maan olisi pitänyt olla valmis vannomaan hänet viattomaksi, ja nyt vaaditaan, että hänen itsensä pitää vannoa koko maan edessä. Mitä tällä uudella mielettömyydellä tarkoitetaan, eikö hän ollut juuri äsken tavannut Ragnheiduria sinä, mikä hän on, mistä hän käy täällä Skalholtissa: neitseellisen viattomuuden kokonaiskäsitteenä? Ja koko maa tietää sen; tarvitsee ainoastaan nähdä hänet, tuossa hän seisoo, ja se on kylliksi, koko maa vannoo hänen puolestaan. Koko maa vannoo hänen puolestaan.

— Koko maa vannoo hänen puolestaan, yhtyy Oddur Eyolfinpoika hellän vakaumuksellisesti.

Silloin piispa herää. Hän on lausunut viimeiset sanat ääneen, mutta nyt hän menettää malttinsa:

— Luuletteko minun aikovan tehdä sen... luuletteko minun aikovan tehdä sen? kiljuu hän kaksin verroin kiihtyneenä sen tähden, että Oddur Eyolfinpojan yhtyminen hänen sanoihinsa tuntuu osanotolta, lohdutukselta... Minussa on itsessäni miestä tekemään päätökseni, kivahtaa hän piispallisimpaan sävyynsä, astuen tuolinsa ääreen siihen istuutumatta.

Toiset ymmärtävät tämän viittauksen; piispa haluaa olla yksin.

Vaikka se ehkä tuntuukin kummalliselta, ei kummallakaan ystävyksistä ole halua pohtia tätä asiaa poistuttuaan tuvasta; lisäksi he ikäänkuin äänettömästä sopimuksesta eroavat, jotta eivät saisi aihetta sitä tehdä. Syy on seuraava: samalla kun heidän käy oikein sydämen pohjasta sääliksi mestari Brynjolfuria, ja vaikka heistä molemmista on vastenmielistä kauemmin kosketella äsken kestettyä kiduttavaa tilannetta, jonka he ovat aiheuttaneet, ovat he molemmat tyytyväisiä, tyytyväisiä sen vuoksi, että mestari Brynjolfur nyt on täydelleen selvillä, mistä kartanossa puhellaan ja kuinka vakavasti siitä puhellaan — mutta he ovat tyytyväisiä kokonaan eri syistä. He molemmat tietävät, ettei mestari Brynjolfur salli tyttärensä vannoa, ja kummankin sydämeltä on pudonnut taakka. Mutta erotus on tämä: sira Sigurdur ajattelee ainoastaan omaa asemaansa; kun hänen itsensä täytyy käydä tunnustuksille, ei se ole yhtä vaikeata enää nyt. Oddur Eyolfinpoika ajattelee vain Dadin työskentelyä piispan palveluksessa; hän on varma siitä, että se loppuu tähän.

Odottamaton tieto, jonka Brynjolfur Sveininpoika tänään on saanut, riehuu edelleenkin myrskynä hänen aivoissaan. Vain kolme tuntia sitten oli tämä koti, Skalholt, täynnä rauhaa ja turvallisuutta, ja nyt väikkyy tämä asia kummallisena, haaveellisena ukkospilvenä kartanon yllä, elämän, kaiken sen yllä, mikä on hänelle rakkainta. Oi ei, sitä ei käy vertaaminen mihinkään luonnolliseen, kuten muutoin on laita. Se on kuin äänetön maanvieremä, joka romahtaa talon päälle hänen perheensä tietämättä viruvansa haudattuna sen alle.

Siinä epätoivoisen ihmisen vaistomainen keino: vaaran liioitteleminen. Vastavaikutus ei jää tulematta: ihminen nousee puolustautumaan. Hän pelastaa susien hampaista Ragnheidurin, se ei ole vielä myöhäistä.

Hän seisoo pitkään ikkunan ääressä, katsoen aukiolle, ennenkuin lähtee ulos.

Margret Halldorintyttäreltä hän ei saa ensinkään apua, ainoastaan itkua. Hän oli puolittain otaksunut piispattaren kenties kuulleen jotakin, jotakin sellaista, mitä hän ei ollut halunnut ilmaista miehelleen, mutta tahtoo tehdä sen nyt piispan alettua puhua. Ei, se tulee hänelle kuten salama kirkkaalta taivaalta, hänellekin. Hän uskoo kaiken muuttuvan hyväksi, jos Dadi matkustaa pois, ja piispa tarvitsee aikaa saadakseen hänet käsittämään, että se vain tekee pahan pahemmaksi.

Ja juuri kun se piispalle onnistuu, käy niin, että hänen omat sanansa saavat hänet itsensäkin uskomaan, ettei Ragnheidurin lähettäminen pois ole ensinkään parempi. Päinvastoin hän ei voi silloin kuvitellakaan Dadin jäävän tänne. Hän ei voi joka päivä seurustella Dadin kanssa alituisessa epävarmuudessa. Onko hän sitten alkanut uskoa tätä? Ei. Siispä hän lähettää pois Ragnheidurin ja antaa Dadin jäädä tänne? Ei. Siispä hän uskoo siihen? Ei. No, siispä hän ei kuitenkaan ole varma vastakohdasta? Hän ei vastaa tähän kysymykseen.

Hän ei vastaa omaan kysymykseensä, se on hänelle kylliksi. Tänä iltana ennen levollemenoa hän on luvannut itselleen tehdä päätöksensä. Olkoonpa heidän suhteensa millainen tahansa, hän ei päästä päivää loppuun ilman — ilman mitä?

— Ragnheidurin sielunhoitaja neuvoi minua, että meidän pitäisi antaa tyttäremme pestä itsensä puhtaaksi tästä huhusta vannomalla julkisesti valan, ilmoittaa piispa.

Piispatar silmäilee kauhistuneena miestään, sitten hän taaskin sortuu itkemään.

Piispa koettaa kauan lohduttaa häntä, mutta ei löydä sanoja, joihin hän itse uskoo.

— Etkö ole yrittänyt keskustella Dadin kanssa? kysyy piispatar vihdoin.

— En aio nöyrtyä Dadi Halldorinpojan edessä. Mitä sinä arvelet hänen vastaavan?... Luuletko hänen tunnustavan, vaikkapa...

Hän puraisee lauseen poikki.

— Sinä tunnet ihmiset niin hyvin, virkkaa Margret hyväuskoisen luottavasti, että kenties heti oivallat, onko hän syytön vai eikö, jos keskustelet hänen kanssansa.

Mestari Brynjolfur istuutuu vuoteelle hänen viereensä.

— Ennenkuin lähdin luoksesi, seisoin kauan ikkunan ääressä tuvassani ja harkitsin, miten voisin saada selville totuuden. Ja uskoin täysin varmasti voivani tehdä sen seuraavalla tavalla: Haetan luokseni pehtoorin ja käsken hänen taluttaa kartanon parhaan hevosen ikkunan luokse. Sitten kutsutan Dadin. Selostan hänelle virkamiesteni ja minun väliset keskustelut hänen ja Ragnheidurin suhteista. Huomautan hänelle, kuinka suurta luottamusta olen osoittanut hänelle ennen kaikkia muita nuoria miehiä muiden varoituksista ja hänen omasta hairahduksestaan huolimatta.

— Ilmoitan hänelle, että jos myöhemmin saan tietää hänen olleen petollisen minua kohtaan, painaa kiroukseni häntä koko hänen elämänsä ajan; hän ei voi toivoakaan saavansa restitutiota [virkaanpalautusta] mistään tässä maassa, hänellä ei voi missään olla rauhoitettua aluetta, hän menettää kaiken omaisuutensa, jokaisen kolikkonsa, hän ja hänen omaisensa. Osoitan ikkunan ulkopuolella seisovaa ratsua ja menen sitten hänen kanssansa tuomiokirkkoon. Ojennan hänelle Marian kappelin avaimen ja pyydän, että hän lukitsee minut sinne eikä avaa ovea ennenkuin tunnin kuluttua. Jos hän on syyllinen, niin hän ottaa hevosen ja ratsastaa tiehensä tämän tunnin aikana. Hän ratsastaa kotiinsa, siksi aikaa, kunnes voi paeta laivassa keväällä. Joskin varma tieto on minulle vaikka kuinka hirvittävä, lupaan minä antaa hänen olla kaikin puolin häiritsemättä, kunnes hän on ennättänyt poistua maasta, ja hän tietää, että pidän sanani. Jos hän lähtee, luovuttaa hän avaimen Ragnheidurille, muutoin hän avaa oven itse.

— Tämän aioin tehdä, rakas Margret. Niin syvään aioin taipua tämän nuoren miehen edessä säästääkseni Ragnheiduria. Olin varma siitä, että jos tällä tavoin vedottaisiin hänen jalomielisyyteensä, hän ei pettäisi minua toista kertaa. Kunnes oivalsin, että tämä ei ollutkaan vetoamista hänen jalomielisyyteensä; olin unohtanut toisen osallisen. Jos huhu nimittäin on tosi, ei Dadi jätä Ragnheiduria jälkeensä minun käsiini.

Tällä hetkellä ei Margret Halldorintyttären ajatuksissa ole Ragnheidur. Hänen sydämensä täyttää kokonaan Brynjolfur Sveininpoika; hän ei ole koskaan nähnyt minkään käyvän piispaan näin kipeästi, mutta hän ei voi tehdä muuta kuin hellästi hivellä kädellään miehensä kättä.

Piispa vetäytyy hetkiseksi pois hänen hyväilystään; sitten kantautuu tupaan armelias ääni, soitetaan ilta-aterialle. Piispa Brynjolfur nousee seisomaan.

Puutuvassa piispa istuutuu tavallisuuden mukaisesti pöytään kaikkine seuralaisineen. Sira Sigurdur ja Oddur Eyolfinpoika ihailevat hänen itsehillintäänsä; kukaan ei voi tämän miehen ulkomuodosta erottaa, millainen myrsky on lyhyt hetki sitten riehunut hänen aivoissaan. Hän ei ainoastaan itse ole puhelias, vaan hän myöskin kuuntelee kaikkea, mitä pöydässä sanotaan. Dadi puhuttelee häntä kaksi kertaa, hänellekin piispa vastaa. Käsienpesun jälkeen hän nousee ja mennessään Dadin ohitse ilmoittaa tälle:

— Menen suoraan omaan huoneeseeni ja tahdon puhua kanssasi.

— Kyllä, herra, vastaa Dadi Halldorinpoika, kastaen hätäisesti sormensa vesimaljassa.

Kun hän kohottaa katseensa, on mestari Brynjolfur kadonnut.

XII

Dadi Halldorinpoika istuu kirjurinpenkillä vastapäätä Brynjolfur Sveininpoikaa. Nuori, komea mies katselee vapaasti ympärilleen, hän liikkuu joka päivä tässä huoneessa, sillä hän on useiden vuosien aikana varmentanut useimmat niistä kirjeistä, jotka piispa on kirjoittanut. Hän on hyvin pitkä ja aika voimakkaasti kehittynyt, vaikka hän ei ole vielä täyttänyt kahtakymmentä viittä ikävuotta. Mutta istuvassa asennossa mestari Brynjolfur näyttää yhtä pitkältä, joskin molempien seisoessa erotus on suuri.

Dadi on pukeutunut siniseen, kersinkiseen, pitkään takkiin ja sinisestä kampalangasta kudottuihin liiveihin, ja kaulassa on valkea kääntökaulus. Hänen kullankeltainen tukkansa on kammattu suoraan otsalta taaksepäin ja muotia uhmaten leikattu poikki korvannipukkojen tasalta, sillä piispa ei salli seuralaistensa sen enempää kuin pappiensakaan käyttää pitkää tukkaa. Tämän johdosta paljas kaula näyttää pitemmältä kuin se todella on, koska hattu — korkea, huippukupuinen huopahattu, jonka kapea lieri on takaa ylöspäin käännetty — on ilman koristuksia.

Dadi Halldorinpojan rinnalla Brynjolfur Sveininpoika tekee melkeinpä jyhkeän vaikutuksen. Hänen kaulassaan olevan korkean, valkean, silittämättömän kauluksen piilottaa etupuolelta kokonaan parta, joka punaruskeana ja tavattoman tuuheana valuu rinnalle ja on samanvärinen kuin tukka hatun alla; tämän kupu on koristettu silkkinauhoilla. Hän ei ole vielä alkanut melkein ensinkään harmaantua, mutta hänen päänsä tutisee hieman, ja tällä tutisemisella on merkityksensä, kun hän katsoo toiseen ihmiseen, sillä se kerää enemmän huomiota hänen katseeseensa, joka on sen vastakohta, ja lujaan ilmeeseen hänen teräksenharmaissa silmissään, jotka ovat pienet kuin haukalla ja muilla terävästi tähystävillä olennoilla.

Sanaakaan hiiskumatta piispa on viitannut Dadia istuutumaan pöydän ääreen häntä vastapäätä, mutta vangittuaan nuorukaisen katseen pitää hän sitä koko ajan kiinni katseellaan. Hänen päänsä tutisee hiukan kuten tavallisesti ja samoin hänen kätensä, kun hän nyt nojaa sitä pöytään, mutta koskaan ennen Dadi ei ole kuullut hänen äänensä vapisevan.

— Jumala on yläpuolellamme, Dadi, ja pöytä on välillämme, virkkaa piispa hiljaa ja hievahtamatta paikaltaan.

Dadin ruumista alkaa kuumentaa kiireestä jalkapohjiin saakka, hän käsittää silmänräpäyksessä, että piispa on saanut tietää jotakin Ragnheidurista ja hänestä, mutta hän päättää heti olla millään tavoin paljastamatta heidän rakkauttaan. Hän katsoo piispaa silmiin uhmailematta, mutta täysin vapaasti ja avoimesti.

Sitten piispa lausuu samalla hillityllä, kumealla äänellä, joka nyt on vapaa kaikesta hermostumisesta:

— Olen päättänyt, että Ragnheidurin opetus loppuu tällä kertaa. Se on yksinomaan luonnollista, koska koulu nyt on päästetty lomalle. Mutta koska minulle tänään on ilmoitettu vakava syytös sinua ja tytärtäni vastaan, kiellän tästä päivästä alkaen kaiken keskustelun, kaikki kohtaukset ja kaiken seurustelun teidän välillänne, kunnes olen ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin tukahduttaakseni tämän huhun. En aio pitempään keskustella kanssasi tällä kertaa, mutta vaadin sinua tottelemaan käskyäni sillä uhalla, että muutoin menetät suojelukseni, niin ettei sinulla ole enää toivoakaan saada tukea eikä promotiota [ylennystä] minun kädestäni, jos määräyksestäni poiketaan.

— Teen, kuten käskette, herra, lupaa Dadi. Mutta en olisi mitenkään voinut ajatella, että teidän tyttärenne tarvitsisi viattomana kärsiä minun kevytmielisyydestäni.

— Ainoastaan Jumala tietää, niistä syystä hän kärsii, jollette te kaksi sitä tiedä, vastaa piispa pahaenteisen hillitysti.

Nämä sanat hiipivät Dadin omaantuntoon, pyhättöön, jossa talviset suudelmat ja syleilyt ovat turvattomina. Hän luulee huomaavansa, ettei piispaa haluta pitkittää keskustelua, mutta Dadi ei voi poistua mielessään puolittainen varmuus. Hänen täytyy pukea kysymyksensä sellaiseen muotoon, että piispan on pakko siihen vastata.

— Millainen syytös on? tiedustaa hän täysin luonnolliseen sävyyn.

— Sitä sinun ei ole tarpeellista kysyä, vastaa piispa, horjuen vihan ja surun vaiheilla. Sinun sopii säästää minulta epämiellyttäviä sanoja. Syytös teitä vastaan on niin vakava kuin se hevin saattaa olla.

Piispa osaa tavallisesti antaa ajatuksilleen muodon. Juuri itse ajatusta hän ei nyt voi pakottautua asettamaan tyttärensä yhteyteen. Dadin sydän pehmenee, hän kumartuu eteenpäin pöytää vasten ja virkkaa:

— Vannon teille, mestari Brynjolfur, Jumalan pyhän nimen kautta, että tämä syytös meitä kohtaan on väärä.

Nämä sanat eivät vaikuta mestari Brynjolfuriin vähääkään. Hän on seisonut sellaisten pappien edessä, jotka ovat tehneet itsensä syypäiksi huoruuteen ja olleet valmiit vannomaan väärin silmät viattomuudesta loimuavina. Sira Thorarinn Eirikinpoika, sira Jon Reykjadalissa, sira Thorsteinn Utskalarissa, ensiksimainittu hänen hyvä ystävänsä, viimemainittu pitaalinen...

Äkkiä hän kysäisee:

— Eikö teidän välillänne ole ollut mitään, etkö ole edes suudellut Ragnheiduria?

— En kertaakaan, valehtelee Dadi empimättä; muuta mahdollisuutta ei ole.

Piispa nojautuu taaksepäin tuolissaan, ja Dadi havaitsee, että tämä valhe, tämä hätävalhe, mutta sittenkin valhe, jonka hän on singonnut piispan rintaan, on osunut ja vaikuttaa, kärjistää epäilyksen ja varman uskon välistä taistelua. Se kiusaa rahtusen verran hänen omaatuntoaan, mutta sille hän ei mahda mitään.

Mestari Brynjolfur istuu äänettömänä pitkän tovin. Häntä kummastuttaa oma voimattomuutensa. Hän, joka osaa virittää tuhansia satimia ihmisten jalkoihin ja jolla on tuhansia keinoja kietoakseen heidät ansoihin, minkätähden hän ei nyt osaa keksiä yhtä ainoaakaan keinoa, kun hänen oman tyttärensä onni on kysymyksessä — hän vain istuu tässä pää tyhjänä, voimattomana, herpautuneena. Niin, nyt jotakin pyrkii esille hänen sielussaan.

— Dadi Halldorinpoika, lausuu hän, ennenkuin itse aavistaakaan.

— Niin, herra.

Tuntuu siltä kuin Dadille nyt puhuisi kokonaan toinen mies, sellainen mies, joka ei katso häneen, vaan tuntuu näkevän sisälle omaan itseensä, mies, joka puhuu melkein kärsimyksen kirkastamana.

— Olet piakkoin viisikolmattavuotias, Dadi, ja kotisi on ollut täällä puolet elämääsi. Sivuutin monta nuorta miestä, joihin voin luottaa, ja valitsin sinut opettamaan tytärtäni. Ja arvelin valinneeni huolellisesti. Teit kevytmielisen teon, joka koski minuun kipeästi, mutta annoin rikkomuksesi anteeksi niin täydestä sydämestä, että otin sinut mukaani tarkastusmatkalleni kesällä. Ei puuttunut niitä, jotka varoittivat minua osoittamasta sinulle kaikkea tätä favorem [suosiota], ei puuttunut niitä, jotka vetosivat aikaisempiin varoituksiinsa, kun rikoksesi tuli julki. Vastaukseni oli se, että sallin sinun edelleen opettaa Ragnheiduria. Tänään on minulle ilmoitettu teidän tehneen itsenne syypäiksi pahennusta herättävään käyttäytymiseen. Olkoonpa tämä huhu tosi tai väärä, se on niin levinnyt, että kolme piispanistuimen virkamiestä varoittaa minua siitä.

— Olkoonpa se tosi tai väärä, se on niin vakava, ettei tyttäreni voi olla olevinaan siitä tietämätön. Minua kehoitetaan hartaasti, muiden muassa sen tekee Ragnheidurin sielunhoitaja, antamaan tyttäreni vannoa, että hän on virgo intacta! [koskematon neitsyt] Siitä kieltäydyn sekä itseni että puolisoni ja myöskin tytön itsensä tähden, mikäli hän jollakin muulla tavoin voi torjua tämän epäilyksen. Jollei se ole mahdollista, on kuitenkin tärkeämpää, että hänen kunniansa pestään puhtaaksi. Mutta tärkeintä, Dadi, on sittenkin se, että hänen sielunsa terveys säilyy. Nämä silmänräpäykset meidän nyt keskustellessamme ovat vakavia Ragnheidurin elämässä, kenties hänen koko elämänsä vakavimmat, joskaan hän itse ei tiedä, mitä täällä tapahtuu. Niinä aion edelleenkin osoittaa luottavani sinuun. Lasken asian sinun käsiisi, Dadi Halldorinpoika. Sallinko Ragnheidurin vannoa?

— Älkää, älkää, pyhän kolminaisuuden nimessä! huudahtaa Dadi.

Tämä purkaus tulee aivan välittömästi, ja vasta jonkun verran myöhemmin, piispan edelleenkin äänettömyyden vallitessa katsellessa häntä, Dadin mieleen johtuu, että hänen kieltonsa, hänen huolehtimisensa Ragnheidurin häveliäisyydestä voidaan tulkita väärin.

Mutta piispa ei käsitä häntä väärin. Ensi kerran vilahtaa lempeämpi pilkahdus hänen silmissään, mutta ainoastaan pilkahdus. Dadi innostui liikaa, hänen intonsa oli rehellinen, mutta miksi tämä into, ikäänkuin hänen sydämeensä olisi kajottu?

Dadi huomaa piispan aikovan nousta ja kiiruhtaa virkkamaan:

— Minun sananihan eivät saa teitä uskomaan, herra, vielä vähemmin ne kykenevät torjumaan tätä parjausta. Mutta nyt on asia niin hyvin, että voidaan säästää tytärtänne niin tylyltä vaatimukselta ja kuitenkin saada panettelu tyrehtymään itsestään.

— On asia niin hyvin? kertaa piispa, pidättäen henkeään, odottaessaan vastausta.

— Minä poistun tästä maasta ensi kesäksi, selittää Dadi, ja aion oleskella kauan ulkomaisissa yliopistoissa. Niin pian kun se tulee julki, ei kukaan kummeksi sitä, että poistun Skalholtista jo nyt ja asun viimeiset kuukaudet kotona iäkkäiden vanhempieni luona. Ja jollen erehdy panettelijoista, eivät he enää viitsi leikkiä tyhjällä ansalla, kun lintu on lentänyt niin loitos.

Ragnheidurin seurassa hän ei ollut edellyttänyt niin pikaista lähtöä Skalholtista, mutta täällä hänen täytyy toimia omin päinsä, silmänräpäyksellisesti, pelastaakseen hänet.

Tällä uudella tiedolla on ihan päinvastainen vaikutus mestari Brynjolfuriin kuin Dadi on arvellut. Ensimmäistä kertaa kiiluu nyt peittämätön epäily hänen silmistään.

— Vai niin, sinä poistut maasta ensi kesäksi, toistaa piispa hiljaa, se oli suuri uutinen. Oletko puhunut isällesi siitä?

— En, en vielä.

— Etkö vielä? Ja majus [toukokuu] on kohta käsillä. Minusta tuntuu, että sinä päätät varsin hätäisesti vieraihin maihin aikomastasi matkasta. Sano minulle totuus vitkastelematta: mikä on niin pikaisen päätöksen syy?

— Ainoastaan se, herra, että tahdon hankkia itselleni enemmän tietoja ja menestystä kuten muutkin nuoret miehet. Isäni olisi halunnut minun lähtevän päästyäni koulusta, kuten Arni veljeni teki. Ja olemme siksi varakkaita, ettei tässä tarvita pitkiä valmistuksia.

— Minkätähden et matkustanut silloin?

— Koska äitini ei sitä tahtonut, valehtelee Dadi, sillä hänen ainoa vaikuttimeensa oli se, että äskettäin Ragnheiduria kohtaan virinnyt rakkaus oli pidättänyt häntä Skalholtissa.

— Tietääkö Ragnheidur tästä uudesta tuumastasi?

Dadi ei enää tahdo suoranaisesti valehdella.

— Olen ilmoittanut hänelle, että jos hänen on mieli ensi talvena jatkaa, täytyy hänelle hankkia uusi opettaja.

— Etkä minulle ole hiiskunut mitään?

— Se johtuu siitä, että olette ollut niin uutterasti työssä, herra.

— Hm.

Piispa on vaiti tovin. Kaksi punaista läikkää ilmestyy hänen kulmakarvojensa yläpuolelle. Hän astuu ensin suoraan Dadia kohti, mutta malttaa mielensä, pysähtyy pöydän toiselle puolelle ja lausuu suuttuneesti:

— Ja sinä siis luulet, että hätäinen poistumisesi Skalholtista — maasta — tukahduttaa juoruilun! Et oivalla, että se lisää siihen vauhtia, lietsoo sen loimuavaksi rovioksi!

— Tässä menevät mielipiteemme ristiin, herra, mutta minä noudatan tahtoanne.

— Tämä keskustelu on jo venynyt aivan liian pitkäksi. Mitä tulee sinun ja tyttäreni välisiin keskusteluihin ja kohtauksiin, sopeudut siihen, mitä olen määrännyt. Ja Skalholtista et poistu, ennenkuin minä annan luvan.

— Tottelen kaikessa käskyjänne, herra, vakuuttaa Dadi, lähtien tuvasta.

Brynjolfur Sveininpoika seisoo hievahtamatta samalla paikalla ja katselee ulos ikkunasta. Hän näkee lähemmä tusinan ihmisen lipuvan lyijypuitteisten ruutujen ohitse eikä olisi myöhemmin pystynyt mainitsemaan ketään heitä nimeltään paitsi vanhaa Olafur Nikulinpoikaa, koska tämä ontuu. Sitten hän poistuu uunituvan oveen kiinnitetyn, leveän kellonhihnan luokse.

Kaksi minuuttia myöhemmin saapuu piispan lähettipoika sira Sigurdur Torfinpojan luo, tuoden sanoman, että tämän pitää tulla piispantupaan.

Sira Sigurdur odotuttaa piispalla itseään, ei pitkään, mutta niin kauan kuin uskaltaa, ja kun hän astuu tupaan, on hän hyvillään siitä, että he tällä kertaa ovat kahden kesken, piispa ja hän. Hän otaksuu mestari Brynjolfurin nyt pyytävän häntä sallimaan valavaatimuksen raueta, säästämään hänen tytärtään julkiselta häpeältä, ja sira Sigurdur on valmistautunut, hänen puheensa on hyvin siloiteltu, ja se päättyy armeliaisuuteen piispaa ja tämän lasta kohtaan.

Piispa ei kehoita häntä istuutumaan eikä itsekään istuudu. Hän lausuu raudankylmästi:

— Sinun osallesi, koska olet tyttäreni sielunhoitaja, lankeaa sen tiedon ilmoittaminen hänelle, joka sinulla luullaksesi on hänen käyttäytymisestään. Minun ei tarvitse muistuttaa sinulle rippi-isän velvollisuuksista rippilasta kohtaan, ei vakavuuden eikä varovaisuuden velvollisuuksista. Mutta tahdon pyytää sinua puhuttelemaan häntä heti paikalla ja senjälkeen saattamaan hänet minun ovelleni.

— Tuleeko minun... tuleeko minun mainita mitään siitä, mihin toimenpiteisiin aiotte ryhtyä? tiedustaa sira Sigurdur pettyneenä ja hämmästyneenä piispan tuttavallisuudenpuutteesta.

— Sen aion itse ilmoittaa tyttärelleni, vastaa mestari Brynjolfur, poistuen päättävästi uunitupaan.

Hän kuulee sira Sigurdurin lopulta menevän ulos, ja vasta sitten hän palaa paikalleen pöydän ääreen ja tukee molemmin käsin ohimoltaan.

Tässä asennossa hän istuu hetken, mutta kauan ennenkuin hän sitä odottaa, hän kuulee Ragnheidurin askelia käytävässä.

Piispa ponnahtaa pystyyn ja aukaisee oven, Ragnheidur astuu sisälle, ja mestari Brynjolfur antaa sira Sigurdurin ymmärtää tahtovansa olla kahden kesken tyttärensä kanssa.

Ragnheidur Brynjolfintytär seisoo liikahtamatta paikallaan ovensuussa ikäänkuin naulittuna kiinni lattiaan, hänessä ei ole mitään muuta kuin kaksi isoa silmää, jotka katsovat isää ja seuraavat hänen kaikkia liikkeitään. Isä ei näytä ankaralta, kuten tavallisesti, hänen kasvonilmeissään on hillityn surun leima, joka olisi koskenut tyttäreen, jos tällä olisi sinä hetkenä riittänyt ajatusta mihinkään muuhun kuin itseensä ja loukattuun ylpeyteensä. Hän näkee piispan menevän sängyn luokse, sysäävän peitteen syrjään ja istuutuvan.

— Tule istumaan tänne viereeni vuoteelle, Ragnheidur rakas! kehoittaa isä lempeästi.

Ragnheidur ei ole oikeassa vireessä vastatakseen minkäänlaiseen lempeyteen, mutta nyt käskee hänen isänsä, ja isän käskyt ovat jokaisen laki. Hän istuutuu piispan vierelle, ja hänessä on uhma voimakkaana, hän haluaa antaa isän aloittaa.

Mutta kun piispa ottaa hänen kätensä omiensa väliin virkkamatta heti mitään, edes katsomatta häneen — silloin on omaan itseen kohdistuva ajatus ikäänkuin pois pyyhkäisty, hän toivoo voivansa olla isän mieliksi kaikessa. He eivät ole koskaan ennen istuneet näin, hän on muilta kuullut, että isä pitää hänestä, jopa on ylpeä hänestä, mutta ennenkuin hän tuli täyskasvuiseksi, on isä ainoastaan taputtanut hänen päätänsä, ja kun hän pienenä tyttösenä istui isän polvella, ei hän tiennyt, että isässä oli tällaista hellyyttä, ja äkkiä hän näkee edessään Thormudur Torfinpojan, sira Sigurdin veljen. Mies tulee hänen isänsä teltasta yleiskäräjillä, piispa on juuri hylännyt hänen rehtorinvirkaa koskevan anomuksensa. Paljon kansaa seisoo teltan edustalla haastellen, että Skalholtin piispa on pelastanut Thuridur Jonin tyttären noidanroviolta, Thormudur sanoo: »Mestari Brynjolfurille on lahjoitettu ankaruutta ja lempeyttä kultapunnuksisesti.»

Muisti on nopsa, kaikki tämä sujahtaa aivojen halki parin sekunnin aikana, juuri kun piispa on tarttunut hänen käteensä ja virkkaa nyt:

— Pikku tyttöseni.

Muuta hän ei virka, hän katsoo tyttärensä kättä eikä hiisku mitään, mutta nämä kaksi sanaa tipahtavat ikäänkuin sulat vahapisarat Ragnheidurin kädelle; hän kiskaisee kätensä irti, kietoo ne isän kaulaan ja nyyhkyttää niin lohduttomasti, että epäluulot muuttavat Brynjolfur Sveininpojan silmänräpäykseksi ikäänkuin jäätyneeksi.

Ilmeisesti toinen tuntee sen, sillä hän yrittää sanoa jotakin saamatta sanoja suustansa, hän kuiskii itkuisten nyyhkytystensä seasta, ja nyt isä sen erottaa:

— Se ei ole... totta... isä... se ei... ole totta.

Silloin piispa Brynjolfur nostaa tyttärensä polvelleen, ja hänen onnistuu tyynnyttää itkijä. Ragnheidur lepää hänen rinnallaan, nyt ihan hiljaa, ja miettii, kuinka toisella tavoin ja kuinka paljon voimakkaampana hän nyt olisi seisonut isänsä edessä ja tätä syytöstä vastaan, jollei hän rakastaisi Dadia, ja häntä hävettää tämä ajatus, että hän sallii rakkautensa, joka muutoin tekee hänen voimansa ja rohkeutensa moninkertaiseksi, riistää häneltä sen rohkeuden, jota hän tarvitsee. Mutta syy on hänestä selvä, hänen isänsä lempeys tuli hänelle niin yllättävänä.

— Oletko aivan viaton, rakas Ragnheidur? tiedustaa piispa Brynjolfur.

— Kyllä, isä, tähän olen syytön.

— Etkö tunne rakkautta Dadi Halldorinpoikaa kohtaan?

— En, valehtelee Ragnheidur, ja valhe tulee hänen rakkautensa perimmästä syvyydestä.

— Silloin sinut täytyy pestä puhtaaksi valheesta, lausuu piispa.

Ragnheidur on vaiti, hän ei tiedä, miten se käy päinsä, mutta hän aavistaa, että nyt heti paikalla tahdotaan erottaa hänet ja Dadi toisistaan, ja se tekee hänet tällä hetkellä murheelliseksi. Hän hengittää raskaasti.

Piispa Brynjolfur kiertää käsivartensa tiukemmin hänen vyötäisilleen, ja isän sanoista uhkuu yletöntä hellyyttä:

— Uskon sinua, Ragnheidur, uskon kaikesta sydämestäni sinun puhuvan totta. Ja jos sen kerran teet, pitää sinun myöskin olla kaikkien nähden viattomuutesi sädehohteessa. Jumala on suonut meille jalon aseen torjuaksemme ihmisten parjausta. Ja nyt vaaditaan sinua ja minua käyttämään tätä asetta juoruilun nujertamiseksi.

— Mitä asetta tarkoitatte, isä?

— Jumala on antanut meille valan.

Ragnheidur ponnahtaa taaksepäin hänen syleilystään seisomaan keskelle lattiaa, tuijottaen isäänsä kauhuisilla silmillä, vasen käsi vasemman rinnan alla, aivan kuin tikari olisi salaa survaistu hänen sydämeensä.

Brynjolfur Sveininpoika ei suinkaan vielä ole päättänyt antaa tyttärensä suorittaa sitä tekoa, johon hän juuri äsken hänelle viittasi. Hän on ainoastaan tahtonut selvittää Ragnheidurille, kuinka vakava tämä asia on ja kuinka tärkeätä on löytää sille tyydyttävä ratkaisu. Ja hänen on mahdoton ymmärtää, ettei hän ole tehnyt sitä suorastaan tavattoman varovaisesti. Hän menee tyttärensä ohitse ja istuutuu tuoliinsa pöydän ääreen.

— Emmekö voi puhella siitä rauhallisesti, Ragnheidur? huomauttaa hän tyttärelleen.

— Kyllä, isä, myöntää toinen, istuutuen penkille vastapäätä piispaa. — Mutta jos te vaaditte minulta tätä, tuntuu minusta siltä kuin joutuisin koko ikäni kantamaan kaikille näkyvää poltinmerkkiä.

Nämä sanat eivät ole sopusoinnussa seitsemännentoista vuosisadan yleisen käsityksen kanssa, mutta ne ovat sopusoinnussa inhimillisen alkuvaiston kanssa — saman vaiston, joka mestari Brynjolfurissa itsessään heti nousi taisteluun, kun hän ensimmäisen kerran kuuli sira Sigurdurin ehdotuksen, mutta joka harkinnan valossa vähitellen kalpeni. Hän ei ole empinyt pakottaessaan ihmisiä valalle, jos muut aseet ovat pettäneet, eikä hän tahdo häntä leimattavan sillä syytöksellä, että se on pyövelin teko.

Hän muistuttaa tyttärelleen Malmfridur Benediktintyttären valasta yleiskäräjillä viime vuonna. Malmfridur oli nuori tyttö hyvää sukua, piispankartanon entisen intendentin tytär, jonka isä asui Haeyrissä. Gaulverjabain sira Torfi, piispan veljenpoika, oli hänen rippi-isänsä, ja tämä sekä laamanni Arni olivat sitä mieltä, että vala oli hänelle välttämätön panettelun vuoksi — hän oli ihan samassa asemassa kuin Ragnheidur nyt. Kukaan ei enää moittinut häntä mistään, päinvastoin hänen valansa antoi juoruamiselle surmaniskun.

— Useammat silmät ovat tähdätyt Skalholtiin kuin Haeyriin, vastaa Ragnheidur vain.

— Sallitko mieluummin huhun olla takertuneena itseesi?

— Kyllä, minulla on hyvä omatunto.

— Onko Dadi puhunut kanssasi siitä, että hän aikoo matkustaa ulkomaille jo ensi kesäksi? kysyy piispa äkkiä.

Ragnheidur katsahtaa häneen tietämättä, mitä vastata.

— Ei, vastaa hän epäröiden.

— En tiedä, kumpi teistä valehtelee, virkkaa piispa, alkaen kävellä edestakaisin lattialla.

Ragnheidur ryhtyy korjailemaan ehdotonta kielteistä vastaustaan, eikä piispa ole sitä kuulevinaan. Mutta nyt hän tahtoo antaa tyttärelleen aikaa ajatella sielunsa pelastusta.

— Olen kieltänyt Dadilta kaiken keskustelun ja seurustelun teidän välillänne siihen saakka, kunnes olen tehnyt lopullisen päätöksen tässä asiassa, ja saman määräyksen annan sinulle.

Ragnheidur taivuttaa päänsä nöyrästi — nöyrästi, koska hän nyt käsittää, ettei hänen isänsä ole vielä päättänyt pakottaa häntä vannomaan, eikä hän tiedä, miten voisi osoittaa isälle kiitollisuuttaan vahvistamatta hänen epäluulojaan.

— Rukoilen Jumalaa, lupaa hän vihdoin, antamaan minulle pyhän henkensä, jotta tottelisin teitä kaikessa. Mutta tämän kalkin pyydän teitä ottamaan minulta pois.

— En tiedä, onko se minulle vähemmin katkera kuin sinulle, huomauttaa piispa tiukasti, mutta en siedä minkäänlaista tahraa sinun kunniassasi enkä myöskään sitä varjoa omassani, että kaiken lisäksi muiden kehoituksista huolimatta säästän itseäni ja omaisiani niistä velvollisuuksista, joita säälimättömästi lasken muiden hartioille. Minulla ei ole paljoakaan toiveita löytää sinua kohtaan tehtyjen syytösten lähdettä, mutta nyt saat mennä äitisi luokse selostamaan meidän keskusteluamme; hän tietää yhtä paljon kuin minäkin.

Ragnheidur poistuu kumaraisena, horjuvana, sellaisen henkilön tapaan, joka on tuomittu hirvittävään rangaistukseen.

Koko seuraavan päivän liikkuu Skalholtin väki kuumeisen rauhattomasti. Tuntuu ihan samanlaiselta kuin täällä olisi ilmennyt ruttoa ja piispan perhe sekä Dadi Halldorinpoika olisivat ruton saastuttamat, joita kaikki muut pyrkivät karttamaan, missä hyvänsä he näyttäytyvätkin, mieluummin niin vikkelästi, ettei sitä huomattaisi.

Piispankartanossa tiedetään, että mestari Brynjolfur ja matrona Margret ovat koko aamun kuulustelleet palvelusväkeä, toista toisensa jälkeen, saadakseen selville, mistä tämä loukkaava huhu heidän tyttärestään ja Dadi Halldorinpojasta on saanut alkunsa. Hänen korkea-arvoisuutensa kuuluu olevan peloittavan äkäinen, ja matrona Margret muka itkee. Nuori piispanpoika astuu suoraan työssään uurastavien ihmisten luokse ja esittää heille nenäkkäitä kysymyksiä, hän, itse herttaisuus, ja samoin tekee Dadi Halldorinpoika, ja hän on vielä vaarallisempi, sillä sanotaanpa mitä tahansa, hän takertuu heti johonkin sanaan, jota hän armottomasti yhä hokee, kunnes toinen antaa selityksen, jonka ehkä sattuu liittämään jonkun toisen henkilön nimeen, minkä jälkeen hän poistuu tämän nimen haltijan luokse. Neitsyt Ragnheidur itse on ainoa, joka ei ole puhutellut ketään, mutta häntä vältetäänkin visuimmin hänen korkea-arvoisuutensa jälkeen. Hän ei kenties ole saanut ketään käsiinsä! Äkkiä alkaa tuntua siltä, ettei maa enää olekaan turvallinen oleskelupaikka — on kuultu piispan aikovan empimättä häätää koko palvelusväkensä pois kartanosta, jollei hän saa tätä asiaa selvitetyksi. Luulevatpa jotkut, että tänne voidaan odottaa laamannia tai kenties suorastaan voutia, Jumala meitä armahtakoon!

Suurin osa tästä on tietystikin liioittelua. Piispa on kaikessa hiljaisuudessa tahtonut päästä käsiksi juorujen juureen kuulustelemalla niitä henkilöitä, joita perhe eniten epäilee. Ja se osoittautuu hänelle mahdottomaksi; kaikkialla joko verukkeita tai äänettömyyttä, epäilyttävää äänettömyyttä. Mutta jo iltapäivällä on hän selvillä siitä, ettei tähän voi pysähtyä, kuulustelujen aikana hän ei ole saavuttanut mitään muuta kuin sen, että on viskannut tyttärensä elävänä alttiiksi tälle pedolle, panettelulle.

Piispa menee tupaansa tehdäkseen päätöksen tästä asiasta.

Tämän miehen synnynnäinen, intohimoinen oikeudentunto on tässä tapauksessa kohonnut tasapainoakselinsa yläpuolelle ja kallistuu omaan vastakohtaansa — täydelliseen tolkuttomuuteen. Vaikka hän keskustellessaan sekä Dadin että Ragnheidurin kanssa on tuntenut salaista iloa siitä, että valan ajatus oli heistä molemmista niin kamala — iloa, joka johtui siitä, että tällä ensimmäisellä, välittömällä elähdyksellä oli molemmissa viattomuuden leima, josta ei voi erehtyä — herättää heidän kieltäytymisensä nyt hänessä sen hirvittävän epäluulon, että sen täytyy pohjautua heidän syyllisyydentuntoonsa. Ja kuta tiukemmin hän ponnistelee vaimentaakseen tämän äänen, sitä kovemmin se puhuu. Oliko hän siis sokea, koska hän ei nähnyt, että tuo kaamea tuska heidän silmissään, kun hän mainitsi valan, oli omantunnontuskaa! Täytyy olla maltillinen arvostellessaan Brynjolfur Sveininpoikaa; tässä kohdassa hän on psykologi, hän ei vain tiedä, että kummallakin asianomaisella on kaksi omaatuntoa ja että hän on silmänräpäyksen aikana nähnyt esiripun kohoavan sen edestä, josta heidän pitäisi tehdä tiliä ainoastaan keskenään.

Yhdestä seikasta hän on, Jumalalle olkoon kiitos, täysin varma. Ilman epäilyksen varjoakaan hän tietää, että hän vapautuu kammottavasta epätietoisuudestaan. Sillä Herramme edessä hänen tyttärensä Ragnheidur puhuu totta. Ja jos hän on viaton, tekee hän sen aikaisemminkin, ja Dadi myöskin tekee sen sitä ennen. Sira Sigurdur valmistaa hänen tytärtään, hän itse valmistaa Dadia. Arpa on heitetty.

Viipymättä hän kutsuttaa Ragnheidurin. Neitsyt ei ole oikein ehtinyt sulkea ovea jälkeensä, ennenkuin piispa jo alkaa — hän tahtoo suoriutua kaikesta pian:

— Ei kukaan muu kuin sinä itse voi puhdistaa kunniaasi, Ragnheidur. En voi säästää sinua.

Ragnheidur Brynjolfintytär nojautuu sulkemaansa oveen, niin että hänen isänsä erottaa vähäisen jyskähdyksen hänen niskansa osuessa puuhun. Hän sulkee silmänsä, mutta seisoo pystyssä. Hänen kasvonsa ovat kalmankalpeat. Sitä kestää ainoastaan muutamia sekunteja. Sitten hän lankeaa polvilleen isänsä eteen:

— Vala ei ole milloinkaan niin hyvä, isä, ettei se olisi parempi vannomatta. Vannon teille ja äidilleni Jumalan pyhän nimen kautta olevani viaton. Mutta pyydän teitä niin hartaasti, isä...

— Nouse pystyyn, Ragnheidur! käskee piispa. Jos omaatuntoasi painaa joku asia, niin menet rippi-isäsi puheille.

Hän kiskaisee polvensa irti Ragnheidurin käsistä, niin että neitsyt kaatuu lattialle. Ja sillä tavoin tämä viruu hetkisen rumassa asennossa, katsoen lattialautoja, jotka ovat niin omituisen likellä hänen silmiään.

— Nouse pystyyn! komentaa piispa ankarammin.

Silloin Ragnheidur Brynjolfintytär kohoaa täyteen mittaansa. Hänen silmiään sumentavat kyynelet. Hän ei liikuta käsiään, hän ravistaa päätänsä, hän pudistaa silmänsä kuiviksi. Sitten hän hymyilee, raudankylmää, salaperäistä hymyä, joka tulee syvältä sisältä.

Hänen äänensä lempeys kuulostaa perin yllättävältä.

— Jumalan ihanuus raskauttaa omaatuntoani, lausuu hän katsomatta isäänsä.

Ja näiden hämärien sanojen jälkeen hän poistuu.

XIII

On lauantai, toukokuun yhdestoista, se päivä, jona Ragnheidur Brynjolfintyttären pitää vannoa valansa.

On kulunut kaksitoista päivää siitä, kun Ragnheidur polvillaan isänsä edessä rukoili tätä säästämään häntä tästä tehtävästä, joka häntä nyt odottaa. Hän ei ole toistanut rukoustaan, vain harvat ovat senjälkeen kuulleet sanankaan luiskahtavan hänen huuliltaan. Dadi ja hän eivät ole nähneet toisiaan, ja he molemmat tietävät, että jos he varkain hiipisivät toistensa luokse, ilmestyisi heti vartija heidän väliinsä. Dadi liikkuu vapaasti kaikkialla vahdinpidosta huolimatta, mutta Ragnheidur ei halua millään tavoin naamioida vankeuttaan. Hän ei juuri ensinkään poistu lapsenpiiantalon oven ulkopuolelle, ja hänen luonansa on ainoastaan Steinunn Finnintytär.

Sira Sigurdur Torfinpojalle on piispan päätös hirvittävä pettymys. Neitsyt Ragnheiduria hän ei ole lainkaan voinut valmistaa valaan, sillä neitsyt ei ole kuunnellut eikä puhunut, vaan ainoastaan katsonut häneen silmät tyyntä, maltillista, sammumatonta vihaa uhkuvina. Hänen on täytynyt rajoittaa kehoituksensa siihen, että on luovuttanut Ragnheidurille pienen kirjasen: »Valoista ja pattovaloista, kuinka kauhea synti on vannoa väärin Jumalan edessä», jonka hän on tahtonut neitsyen lukevan; hän on avannut näkyviin nimilehden, jonka uhkaava vinjetti kuvaa kolmea vannovaa sormea kiinnipannulla kirjalla, ja sitten hän on laskenut kirjan avattuna pöydälle. Ragnheidur on pamauttanut sen kiinni hänen silmiensä edessä, ja siinä se lojuu edelleenkin.

Piispa Brynjolfur ja Margret Halldorintytär ovat merkillisen hyvällä tuulella. Loppujen lopuksi on piispa katsonut parhaaksi itse puhella sekä Dadin että tyttärensä kanssa ennen valan vannomista, ja hän on tehnyt sen sellaiseen tapaan, ettei hänen sielussaan enää ole epäilyksen varjoakaan heidän viattomuudestaan. Siitä silmänräpäyksestä asti hän on iloinnut tästä päivästä, joka antaa hänen tyttärelleen täyden hyvityksen.

Viimeiset kaksitoista päivää ovat kuluneet siihen, että on hankittu Ragnheidurille tarvittavat kuusi valantodistajaa, joiden täytyy tuntea hänet kyllin hyvin ollakseen valmiit vahvistamaan valan todeksi hänen kanssansa, selittämään uskovansa hänen viattomuuteensa ja tämän valan paikkansapitävyyteen. Piispa on kääntynyt kuuden lähimmissä pappiloissa asuvan papin puoleen, jotka kaikki ovat piispanperheen hyviä ystäviä, eikä ainoakaan heistä ole lähettänyt epäävää vastausta, ja nyt ovat useimmat heistä saapuneet Skalholtiin. Sitäpaitsi hän on tiedustanut sekä sira Sigurdur Torfinpojalta että Oddur Eyolfinpojalta, aikovatko he, katsoen siihen, että he ovat vakaumuksenaan lausuneet Ragnheidurin olevan viattoman, vahvistaa hänen valansa, ja molemmat ovat vastanneet myöntävästi.

Edelleen on piispa pyytänyt uskotuinta ystäväänsä ja veljenpoikaansa rovasti sira Torfi Joninpoikaa Gaulverjabaista vannottamaan Ragnheiduria. Ja Margret Halldorintytär on lähettänyt kirjeen Braidratungaan pyytääkseen Helga Magnuksentytärtä tulemaan Skalholtiin täksi päiväksi. Minne Ragnheidur katsookin, kohtaa hän ystäviä.

Tuntia ennen juhlallista toimitusta on Skalholtin matronan ja Braidratungan matronan täytynyt seistä kahden puolen Ragnheidur Brynjolfintytärtä, taivuttaakseen hyvällä hänet pukeutumaan edessä olevan toimituksen mukaisesti, joka arvokkuuden suhteen on verrattavissa juhlalliseen jumalanpalvelukseen, papinvihkiäisiin, jos kohta se onkin lyhyempi. Ragnheidurista se on lopultakin samantekevää, hän sallii äitinsä määrätä, mitä hänen pitää ottaa yllensä; mutta kun naiset tahtovat, että hänen on pukeuduttava vanhassa piispanarkituvassa ja että he saavat auttaa häntä, kieltäytyy Ragnheidur ensi kerran elämässään tottelemasta äitiään. Hän tahtoo olla yksin tuvassaan piikansa Steinunn Finnintyttären kanssa. Niin vakava rikkomus tyttärenvelvollisuutta vastaan annetaan anteeksi päivän merkityksen johdosta Braidratungan matronan pyynnöstä.

Neitsyt Ragnheidur istuu nyt tuvassaan vanhan kuvastimen edessä, yllänsä kellertävän punainen atlasasu. Puku on kaksiosainen, röijy ulottuu etupuolella nipukkana hameen päälle, ja palvelija parhaillaan näppäilee leninkiin kiinni hihoja, jotka ovat runsaasti revitetyt, niin että palttina ja leveät, sammalenvalkoiset, nyplätyt hihapitsit pääsevän täysin oikeuksiinsa.

Hänen olkapäiltään valuu laaja, nyplätty kaulus käsivarsille vaipan tapaan. Liivit ovat etupuolelta nyöritetyt, hyvin tiukasti nyöritetyt, ja siinä on viisi kullattua filigranikoristeista hopeasolkea. Vyötäisillä riippuu hajurasia pitkissä, kullatuissa hopeaketjuissa. Hänen sukkansa ovat silkkiset, kellanpunaiset kuten leninkikin, mutta niiden vivahdus ei ole ihan sama, ja kengät karduaninahkaa, mustat, hopearuusukkeiset. Hänen kaulassaan riippuu hyvin ohuissa hopeaketjuissa kiiltävä, musta onyks-risti. Hänen hiuksissaan on jakaus keskellä, ja ne valuvat olkapäiden ylitse eteenpäin paksuina, punertavan ruskeina kiehkuroina, jotka kummallakin puolella päättyvät hyvin säännöllisesti ja taitavasti solmittuun, mustaan samettisilmukkaan.

— Se on varmaankin sira Jon Mosfellista, tuumii palvelijatar, kun he kuulevat kavionkapsetta aukiolta.

Sira Jon on se pappi, jolla on lyhyin tie; Mosfell on toisella puolen jokea, Bro-jokea.

— Silloin ovat kaiketi kaikki papit tulleet, lisää hän.

Neitsyt Ragnheidur virkkaa:

— Kun olet valmis, Steinunn, käyt ilmoittamassa äidilleni, että vartoan häntä.

Steinunn lähtee.

Neitsyt Ragnheidur istuu hiljaa. Hän nojaa kyynärpäänsä pöytään ja tuijottaa kuvastimesta näkyviin silmiinsä. Hän painaa kädet tiukasti leukaan, ja tämä painaminen tekee hänen äänensä lujaksi, kun hän puhuu. Hän hokee jo sadatta kertaa valankaavan alkua:

»Sen vakuudeksi lasken minä, Ragnheidur Brynjolfintytär, käteni pyhälle kirjalle ja vannon kaikkivaltiaan Jumalan nimessä, että —- minä —-»

Hän katsoo värähtämättä itseään silmiin ja jatkaa, nyt muuttuneella äänellä, joka on matalampi ja voimantäyteinen:

— että minä — olen antautunut Dadi Halldorinpojan valtaan, lihalliseen kanssakäymiseen, sekä päivällä että yöllä, sammuttaakseni ruumiin himoa, hänelle ja minulle suureksi riemuksi...

Onko hänellä rohkeutta? Jos hän tekee pahennuksen, on hänen kunniansa pelastettu; jos hän vannoo näin, on hänen omatuntonsa puhdistettu. Onko hänellä rohkeutta? Hän olisi suonut kuvastimen olevan isomman, jotta hän olisi voinut nähdä itsensä kokonaan.

Kärsiikö Dadi tätä kidutusta hänen kanssansa? Hän saa tietää sen tuonnempana. Tuonnempana, — millaiselta elämä näyttää tuonnempana? Mitä Dadille on tehty? Onko häntä rääkätty? Yksin. Yksin Dadi on niinkuin hänkin. Kumpikin erikseen, kiskottuina pois toistensa luota he kestävät samoja tuskia, mutta eivät yhdessä. Samoja tuskia he kärsivät, mutta heidän velvollisuutensa täytyy hänen yksin kantaa. Eikö se sitten ole lohdutus? Yksi ainoa »kyllä» Dadin huulilta — tuotakoon hänelle vain se sana, niin hänen tämänpäiväinen valansa avaa paratiisin portit.

Nuori rakkaus näkee nälkää kuten ruumiskin, ja jollei sitä ole pitkään aikaan ruokittu, ovat sen nälkäharhakuvat yhtä voimakkaat. Onko Dadia ylipäätänsä olemassa, onko Dadi milloinkaan rakastanut häntä, rakastaako Dadi häntä edelleenkin, mitä on tapahtunut koko tänä aikana, mitä Dadille on tehty? Vala — vala taaskin. Muutamien silmänräpäysten kuluttua Neitsyt Ragnheidur ei tiedä, kuinka kauan hän istuu tässä; hän vain tuijottaa kuvastimeen, ja joskin hänen silmänsä ovat auki, eivät ne näe mitään. On ikäänkuin esirippu olisi vedetty maailman ja hänen sielunsa väliin. Nämä silmänräpäykset eivät saa paeta, nyt hänen on niin hyvä olla. Silloin silmänräpäykset pakenevat, juuri hänen tuskaisen toivotuksensa tähden. Hän pyyhkäisee molemmin käsin alaspäin pitkin kasvojaan aina hiusrajasta saakka, todellisuus on jälleen armahtamaton.

Ragnheidur lysähtää kokoon.

Tuomiokirkon kellot soivat.

Juuri senkö nyt pitää tapahtua, se on omituista. Hänestä tuntuu, että se on jo puolittain kestetty. Hänestä tuntuu, että tämä puoliväliin kulunut päivä on katkaissut tämän tapahtuman keskeltä kahtia, tämän hänen vannomisensa. Osa siitä on kestetty, ja osa siitä on jäljellä.

Käytävästä kantautuu askelia.

Piispatar avaa oven, ja Braidratungan Helga astuu sisälle. Hän saapui varhain aamulla ennen kaikkia pappeja, ja hän on pyytänyt Ragnheiduria lähtemään mukaansa hänen kotiinsa ja viipymään siellä joitakuita päiviä. Mutta hän on siitä kieltäytynyt, neitsyt Ragnheidur. Nyt hän on hyvillään siitä, ettei hänen tarvitse mennä kirkkoon yksin äitinsä kanssa. Tässä naisessa on jotakin niin kummallista, Helga Magnuksentyttäressä; hänestä säteilee turvallisuutta.

— Kaikki papit ovat ystäviäsi, rakas Ragnheidur, vakuuttaa Braidratungan Helga samassa, ja me kaikki uskomme sinun viattomuuteesi. Älkäämme unohtako kiittää Jumalaa siitä, että hän on antanut meille aseen, jolla voimme murskata ihmisten parjauksen.

Ragnheidur ei vastaa mitään, vaan kääntyy äitiinsä päin.

— Lähdenkö nyt, virkkaa hän ainoastaan.

— Kyllä, nyt on kaikki valmista, vastaa piispatar.

Neitsyt Ragnheidur astelee molempien vanhempien naisten välissä. Heillä on mustat, ohuet vaipat, jotka etupuolella ovat vyötäisiltä lähtien avonaiset, niin että heidän leningeistään, niin komeanvärisistä, näkyy ainoastaan laaja kolmio — taivas tiennee, minkävuoksi vanhemmat naiset pukeutuvat niin komeasti, koska he piilottavat koko komeuden, mutta niin he tekevät — ja kaulassa heillä on korkea, valkea röyhelö ja päässä korkea, musta hattu. Piispankartano on kuin asumaton, ei missään näy ainoatakaan ihmistä.

He kävelevät pitkää, leveätä, kivettyä käytävää myöten kirkkoon, tuomiokirkon pääsisäänkäytävälle. Oven edustalla on pöytä paljaan taivaan alla. Laajan, valkean, kultakoristeisen damastiliinan peittämä pöytä, jonka keskellä seisoo kullattu hopeakrusifiksi.

Tuomiokirkon pitkällä keskikäytävällä, Marian kappeli vasemmalla ja Ristikappeli oikealla puolellaan, astelevat nuo kolme, Ragnheidur keskellä. Häntä hämmästyttää se näky, joka kuorissa kohtaa hänen katsettaan. Hänen valantodistajansa, seitsemän pappia ja Oddur Eyolfinpoika, istuvat alttarilta ulkonevassa puoliympyrässä, kaikki papit valkoisessa messukauhtanassa. Ylhäällä alttarilla on hänen sukulaisensa sira Torfi polvillaan rukoilemassa.

Kartanon kaikki ihmiset ovat kirkossa.

Etumaisena kuorin vasemmalla puolella istuu hänen isänsä ja kahden puolen häntä hänen veljensä Halldor ja hänen sukulaisensa Arni. Ja oikealla puolella — täällä on Dadi. Hän istuu täällä tilanhoitajan ja koulumestarin välissä. Hän tukee täpärästi käsiensä reunoja polviinsa ikäänkuin olisi juuri ponnahtamaisillaan pystyyn syöksyäkseen hänen luoksensa ja katsoo häneen huulillaan valoisaa vakavuutta uhkuva hymy; Ragnheidur tuntee epämiellyttävää arkuutta kurkussa, hän ikävöi niin sanoinkuvaamattomasti Dadia, hänen täytyy katsoa maahan hillitäkseen itseään.

Naiset sijoittuvat sisimmälle kuorin naistenpuolelle Halldora Jonintyttären viereen, joka istuu täällä keppiinsä nojautuneena tyttärensä Sigridur Halldorintyttären, sira Torfin vaimon, seurassa.

Kellot vaikenevat, ja samassa silmänräpäyksessä sira Torfi aloittaa rukouksen edelleenkin polvistuneena ja selkä saapuvillaolijoihin päin; hän rukoilee äänekkäästi ikäänkuin se, jonka pitää kuulla hänen sanansa, olisi kaukana. Rukous on pitkä, ja siihen on siroiteltu latinaisia sanoja, joista Ragnheidur ymmärtää ainoastaan puolet. Amen.

Sitten lukkari avaa alttarikehään vievän oven ja ottaa papilta messupaidan. Sira Torfi laskeutuu kuorinportaiden alimmalle astuimelle iso raamattu kainalossaan. Hän lausuu Ragnheidur Brynjolfintyttären nimen.

Neitsyt nousee ja menee sira Torfin luokse, hänen kasvonilmeensä ovat tyhjät, hänen ajatuksiaan ei voi arvata, hän on kiinnittänyt katseensa papin vatsan kohdalla olevaan nappiin ja pitää sitä siinä. Sira Torfi alkaa selvittää hänelle valaa ja sen merkitystä, ja vasta sitten kun hänen pitkä selityksensä on päättynyt, huomaa Ragnheidur, että kaikki muutkin papit ovat riisuneet yltään messupaidan, vain mustiin kauhtanoihinsa verhottuina he ynnä Oddur Eyolfinpoika tulevat ja asettuvat hänen läheisyyteensä, neljä kummallekin puolelle.

Vasta sitten aloittaa sira Torfi kyselynsä. Pitääkö hän, Ragnheidur, itseään viattomana tässä asiassa, onko hän valmis vannomaan vakuutuksensa oikeaksi — ja muuta sellaista loputtomiin. Hän vastaa kaikkeen tyydyttävästi, tehden senjälkeen mitä hänen käsketään tehdä: hän lyö kättä todistajain kanssa vakuutuksensa paikkansapitävyyden vahvistukseksi. Sira Torfi menee edellä pitkin tuomiokirkon keskikäytävää, ja vanhin papeista, sira Josef Loftinpoika Olafsvelliristä, ilmoittaa Ragnheidurille, että hänen pitää lähteä ulos heidän seurassaan heti sira Torfin jäljessä.

Tuomiokirkon oven edustalla sira Torfi seisoo pöydän ääressä, jolla nyt lepää raamattu ristiinnaulitun edessä. Kirjan välissä on samankokoinen iso paperiarkki, ja kirkkoväen asettuessa puoliympyrään kirkon oven edustalle ottaa sira Torfi tämän asiakirjan, pannen sen raamatun vasemmalle puolelle. Se on valankaava, joka neitsyt Ragnheidurin pitää lukea.

Neitsyt Ragnheidur seisoo pöydän edessä kasvot tuomiokirkkoon päin käännettyinä. Käytäväkivet ovat tyhjät, sillä kaikki tunkeutuvat mahdollisimman tiheään kahden puolen kirkon ovea nähdäkseen hänen kasvonilmeensä hänen vannoessaan. Sira Torfi seisoo hänen edessään pöydän toisella puolella ja valantodistajat sen kummassakin päässä. Hänen huomatessaan, että toimituksen on määrä alkaa, tulevat hänen vanhempansa ja veljensä sira Torfin toiselle, hänen äidinäitinsä sekä Sigridur Halldorintytär ja Helga Magnuksentytär toiselle kupeelle. Dadia hän ei näe, sillä hän ei katsele ympärilleen.

Sira Torfi kohottaa etu- ja keskisormeansa ja tekee ristinmerkin häntä kohti.

— Ragnheidur Brynjolfintytär, lausuu hän, pyhän kolminaisuuden nimessä kehoitan minä sinua valalla vakuuttamaan sen väitöksen, jonka tänään esitit Jumalan pyhässä huoneessa ja vahvistit puristamalla valantodistajiesi kättä. Laske kätesi raamatulle ja lausu vala.

Ragnheidur laskee oikean kätensä kolme sormea raamatulle, hän osaa valankaavan ulkoa, mutta viimeisessä silmänräpäyksessä hän kuitenkin ottaa paperin vasempaan käteensä ja lukee hiljaa, rauhallisesti, mutta heikolla äänellä:

Sen vahvistukseksi lasken minä, Ragnheidur Brynjolfintytär, käteni pyhälle kirjalle ja vannon Jumalan, kaikkivaltiaan, nimessä, että vielä tällä hetkellä olen kaikkinaisen miehenvallan ja lihallisen yhdyselämän tekojen suhteen yhtä loukkaamaton ja koskematon kuin silloin, kun äitini kohdusta synnyin tähän maailmaan. Jumala minua armossaan auttakoon niin totta kuin tämän oikein vannon, mutta rangaiskoon minua, jos valehtelen.

Ihmisillä ei vielä ole aikaa antautua tunteittansa valtaan tai oikeammin selvittää niitä täydellisesti itselleen, sillä ihan samassa silmänräpäyksessä laskevat kaikki kahdeksan valantodistajaa kätensä raamatulle ja lausuvat yhteen ääneen:

— Julistamme täten ja vannomme Jumalan, kaikkivaltiaan, nimessä, että meillä kaikilla on hyvä omatunto Ragnheidur Brynjolfintyttären puolesta hänen viattomuutensa ja tämän valan totuuden suhteen.

Sitten sira Torfi kohottaa kätensä ja tekee ristinmerkin neitsyt Ragnheiduria kohti, minkäjälkeen tämä nopeasti pyörähtää ympäri ja lähtee kivettyä käytävää myöten kotiin kartanon rakennuksiin päin, samalla kun kaikki tungeksivat sinne, missä hän on seisonut, niin että piispapari, joka on tahtonut rientää syleilemään tytärtään, ei ennätä paikalle. Nähdään, että neitsyt Ragnheidur astelee ripeästi käytäväkivillä, ei ensinkään tavalliseen ylhäisen ryhdikkääseen tapaansa, vaan päinvastoin huolimattomasti, jopa etunojossa. Kerran hän on vähällä kompastua, ja nyt hän katoaa melkein hiipivästi ensimmäisen talonnurkkauksen taakse.

Vaikka kaikki ovat selvillä siitä, että piispantytär on tänään vannomalla torjunut valheellisen syytöksen, on pettymys yleinen. Täytyi pinnistää kuuloaan erottaakseen, mitä hän puhui; hänen sanansa tuntuivat liian yksinkertaisilta, hänen esiintymisensä ei ollut kylliksi juhlallinen, ja sitten hän poistui samassa, kaikki loppui pikaisesti. Suuri silmänräpäys jäi pois.

Vasta sittenkun nähdään, että hänen korkea-arvoisuutensa kasvot loistavat yltyleensä, aletaan hiukkasen epäillä omaa pettymystä.

Piispa on eronnut puolisonsa seurasta, iäkäs laamanninleski seisoo jälkimmäisen vierellä keppinsä varassa ja lähtee nyt tyttärensä seurassa pois kirkolta.

— Olen iloissani siitä, että tämä on ohitse, virkkaa Margret Halldorintytär.

Vanha nainen tiuskaisee ärtyisesti:

— Minä en olisi sallinut sinun tehdä tätä, Margret.

— Etteköhän olisi taipunut miehenne tahtoon tällaisessa tapauksessa? huomauttaa hänen tyttärensä.

— En, niin kauan kuin järkeni olisi ollut tallella, vastaa iäkäs, peloton nainen.

Margret Halldorintytär on vaiti, ja tähän keskustelu loppuu.

Mestari Brynjolfur vie kaikki vieraat mukanaan uunitupaan, sillä nyt katetaan pöytä viereisessä piispantuvassa, nyt täällä juhlitaan.

Niin pian kun vieraat ovat sijoittuneet istumaan, ottaa piispa vala-asiakirjan raamatun välistä — hän itse on tuonut sen pöydältä tuomiokirkon edustalta — laskee sen pöydälle ja käskee Oddur Eyolfinpojan jo täällä pappien ollessa läsnä kirjoittaa, mitä hän nyt sanelee. Hän astelee edestakaisin kädet selän takana ja sanelee seuraavasti, hiljaa, mutta korjailematta:

Tämän valan, joka on tähän edelle kirjoitettu, vannoi Ragnheidur Brynjolfintytär Skalholtissa tuomiokirkon oven edustalla, Anno 1661, 11 Maii, rovastikunnan rovastin, kunniallisen kirkonmiehen sira Torfi Joninpojan edessä, jonka piispa oli siihen määrännyt.

Tämän valan todistajat olivat seuraavat kirkonmiehet: sira Sigurdur Torfinpoika, tuomiokirkon pappi ja Ragnheidurin sielunhoitaja, sira Josef Loftinpoika, sira Ami Halldorinpoika, sira Erasmus Pallinpoika, sira Jon Gislinpoika, sira Jon Snorrenpoika, sira Thordur Thorleifinpoika ja Oddur Eyolfinpoika.

Sira Sigurdur Torfinpojasta ja Oddur Eyolfinpojasta ei tämä vala tuntunut asianomaiselle tarpeettomalta hänen kunniallisen nimensä ja maineensa puolustukseksi, vaikka tästä ei ollutkaan liikkeellä yleistä puhetta.

Kaikki saapuvilla olevat kirkonmiehet julistivat, että heillä oli hyvä omatunto Ragnheidurin puolesta hänen viattomuutensa ja tämän valan todenperäisyyden suhteen.

Kaiken edellä kirjoitetun todistukseksi he merkitsevät tähän nimikirjoituksensa omakätisesti, sama paikka, vuosi ja päivä kuin yllä.

Kaikkien yhdeksän herran piirrettyä nimensä lausunnon alle oikeassa järjestyksessä piispa panee asiakirjan takaisin raamatun väliin, istuutuu pappiensa joukkoon, ja sitten ei tästä asiasta enää puhuta. Se tunti, joka kuluu, ennenkuin pöytä on katettu ruoka- ja juomatavaroilla, menee vilkkaassa, maan oloja ja opillisia asioita koskevassa keskustelussa.

Piispa ei itse ole saapuvilla koko aikaa. Hän jättää papit omiin hoiviinsa siksi aikaa, kun hän käy lapsenpiiantalossa.

Helga Magnuksentytär ja Sigridur Halldorintytär istuvat neitsyt Ragnheidurin vuoteen vierellä. Yläpuolelta ovat verhot täydelleen eteen vedetyt, mutta molemmat naiset ovat kallistuneet vuoteen puoleen.

— Antakaa minun olla yksin! kuulee piispa tyttärensä pyytävän astuessaan sisälle.

Molemmat naiset nousevat seisoalleen.

— Hän on vain väsynyt, kuten sopii odottaakin, virkkaa Helga Magnuksentytär, laskien kätensä piispan käsivarrelle; — hän ei ole nukkunut viimeisinä öinä, kuten sopii odottaakin, lisää hän.

Naiset poistuvat huoneesta.

Ragnheidur Brynjolfintytär lepää vaatteissaan patjalla silmät suljettuina. Kun piispa istuutuu sängynpatsaalle, tahtoo hän nousta, mutta isä tarttuu hänen käteensä.

— Olet tuottanut meille suuren ilon tänään, Ragnheidur, äidillesi ja minulle, lausuu piispa hellästi.

Ragnheidur pysyy vaiti silmät ummessa.

— Ja itsesi tulee sinun olla iloisin kaikista, pitkittää piispa, sillä Jumalan ja ihmisten silmissä seisoit tänään puettuna viattomuutesi juhla-asuun.

— Seisoin ikäänkuin alastomana koko maan edessä, vastaa Ragnheidur silmät ummessa.

— Tämä on synnillistä epäkiitollisuutta Jumalaa kohtaan, nuhtelee piispa varmasti. Kitke se pois sydämestäsi, Ragnheidur! Sinä olet tehnyt vain sen, mikä oli velvollisuutesi: puhdistautunut ilkeästä panettelusta. Tämän jälkeen ei sinun nimeäsi sotketa mihinkään supatteluun ja juoruiluun.

Sanoin kuvaamatonta uhmaa kuvastuu Ragnheidurin umpimielisistä kasvoista. — Jumala antakoon sydämeesi rakkautta ja pelkoa, lapseni, toivottaa piispa, tarttuen hänen käsiinsä.

Kun tytär ei sittenkään avaa silmiään, tiedustaa isä:

— Eikö äitisi ole käynyt luonasi?

— Kyllä.

— Aterian aika alkaa olla käsissä, etkä sinä saa puuttua naisten pöydästä, huomauttaa piispa puolittain kysyvästi, puolittain käskevästi.

— Kyllä minä tulen, isä, lupaa Ragnheidur.

Mestari Brynjolfur menee itse opettajantaloon haastelemaan Dadi Halldorinpojan kanssa. Hän tapaa Dadin luona poikansa ja Arni Joninpojan ja lähettää heidät ulos.

— Tulen ilmoittamaan sinulle, Dadi, sanoo piispa istuutumatta, että sinä minun puolestani olet tästä päivästä alkaen vapaa liikkumaan ja menettelemään oman tahtosi mukaan. Mutta mielelläni näkisin, ettet poistuisi Skalholtista ihan näinä päivinä.

— Minä en matkusta Skalholtista, vastaa Dadi, sen vuoksi, etten paremmin siedä olla teidän kuin muiden luona, herra. Viivyn mielelläni täällä kuukauden loppuun saakka.

— Tämän jälkeen osoitan sinua kohtaan kahta vertaa suurempaa luottamusta, Dadi, vakuuttaa piispa.

Hän on hyvillään siitä, että Dadi on niin täydelleen vapaa kaikesta vastahakoisuudesta häntä kohtaan, yhtä avoin ja herttainen kuin hän luonnostaan on.

— Syömme tänään minun tuvassani, etkä sinä saa puuttua, virkkaa piispa lähtiessään.

Pöydässä istutaan kauan. Naiset syövät vanhassa piispan arkihuoneessa, piispattaren tuvassa. Näihin molempiin tupiin pääsee niiden välissä olevasta jokapäiväisestä ruokatuvasta, puutuvasta. Suurissa juhlissa on tapana, että miehet aterian aikana lähettävät tervehdyksensä ja maljansa naisten tupaan, pyytäen viimemainittuja luoksensa, ja sen jälkeen naiset vähän myöhemmin lähettävät tervehdyksensä ja maljansa miesten tupaan, luvaten tulla. Mutta tämä ei ole mikään suuri juhla, jonka pitäisi jatkua myöhään yöhön.

Kaikkien pappien tulee suorittaa jumalanpalvelus seuraavana aamuna, ja heidän täytyy lähteä liikkeelle aikaisin illalla. Tuvat yhtyvät vasta aterian päättyessä. Ja silloin piispantytärtä kaivataan. Piispatar selittää miehelleen, että Ragnheidur on kyennyt nauttimaan tuskin mitään; he kaikki ovat nähneet hänen tarvitsevan lepoa, ja nyt hän nukkuu. Helga Magnuksentytär auttoi hänet vuoteeseen ja peitti hänet. Kaikki ovat kyllin hyvällä tuulella käsittääkseen niin inhimillisen asian.

Papit ovat kuitenkin mukana iltamessussa Skalholtissa ennen lähtöään. Mutta sitten kun he ovat poistuneet ja käydään levolle, tuntuu kaikista, että tänään on ikäänkuin jotakin puuttunut. Hän oli kauniissa asussa, piispantytär, siinä ei vika ollut. Mutta tuntuu siltä kuin hän omasta vapaasta tahdostaan olisi jättänyt käyttämättä ainutlaatuista loistamistilaisuutta. Oli odotettu, että nähtäisiin kuningatar tai prinsessa — tai ainoastaan piispantytär itse sellaisena kuin hän on hallitessaan esiintymisellään. Sensijaan nähtiin pieni tyttö, joka teki ujostelevan vaikutuksen, koska hänen yllänsä oli hänen hienoin leninkinsä.

Dadi Halldorinpoika saattaa veljeään, sira Arni aikoo ratsastaa Valkojoen poikki Kopsvatns-hietasärkkää myöten. He ratsastavat kauan äänettöminä.

— Oletko milloinkaan nähnyt neitsyt Ragnheiduria niin kauniina kuin tänään? pamauttaa nuori pappi äkkiä.

Hän huomasi sen, tuumii Dadi, minä en yksin sitä nähnyt.

— Silloin kun hän vannoi? jatkaa sira Arni. Ja panitko merkille, miten hän katsoi isäänsä nostaessaan kätensä ja laskiessaan sen raamatulle?

— Hän on hankkinut itselleen tarpeetonta sielunvaivaa, se kelpo herra, vastaa Dadi ainoastaan.

Valkojoelta Dadi kääntyy takaisin. Puolikuu luo kapean hopeajuovan kahlaamon poikki. Hän näkee veljensä ratsastavan kuutamojuovassa, sitten he tervehtivät toisiaan joen ylitse.

Vitkaan, hyvin vitkaan Dadi ratsastaa takaisin Skalholtiin. Vihaakohan Ragnheidur häntä? Tyhjyys kirkuu hänen sielussaan, kirkuu. Tämän tuskaisen kysymyksen kaikua. Sitten hän antaa hevoselle rapsauksen.

XIV

Kun Helga Magnuksentytär saattoi neitsyt Ragnheidurin pöydästä lapsenpiiantaloon, oli jälkimmäinen niin uupunut sekä sielullisesti että ruumiillisesti, että hän muutamien minuuttien kuluttua lepäsi vaipuneena syvään uneen.

Herättyään unestaan hän ei heti ole selvillä vuodenajasta; hän näkee, ettei ole aivan pimeä, mutta ei tiedä, onko ilta vai aamu. Ei ole kumpikaan. Kun hän ottaa kellon, joka riippuu leveässä, mustassa silkkinauhassa seinällä hänen sänkynsä kohdalla, näkee hän ikkunasta tunkeutuvassa hämärässä, että kello on liki kaksi. Hän tuntee vielä väsymystä kaikissa jäsenissään, ja kun hän ojentautuu sängyssään, koskee kaikkia niveliä. Mutta hän on täysin valveilla. Sitten selviää hänelle kaikki: hän on todennäköisesti koko ajan maannut samassa asennossa, sillä nyt kivut lakkaavat, hän on läpeensä levännyt ja virkistynyt kahdeksantuntisesta unesta.

Steinunn Finnintytär nukkuu häntä vastapäätä olevassa sängyssä ja kuorsaa, niin että seinät tärisevät. Steinunn Finnintytär, tahraton neito, jota ei kukaan ole epäillyt.

Neitsyt Ragnheidur lepää kädet ristissä otsalla, ja hän itse tuntee, että hänen mielensä tällä hetkellä on pulppuava lähde. Hän voi nousta vuoteestaan ja hukuttautua Bro-jokeen, hän voi nousta ja hukuttautua Valkojokeen. Silloin on kaikki lopussa. Ei, silloin ei kaikki ole lopussa, se merkitsee vain, että hän on vannonut väärin.

Hän on muuttunut niin pieneksi omissa silmissään, hänen päänsä päällä lepäävät vihamiehen kädet, hänen omat kätensä, hän laskee ne patjalle.

Kaikki on käynyt niin pieneksi: elämä, hänen asemansa elämässä, hänen hyvä nimensä, joka nyt on puhdistettu ja tullut tahrattomaksi. Hänen nimensä on Ragnheidur isoäidin mukaan. Häntä hän ei ole milloinkaan nähnyt, mutta hänen mahdikkuudestaan ja tahdonvoimastaan haastellaan vielä kaikkialla maassa. Olikohan hänestä tullut sama mahdikas nainen hänen iässään, olikohan hänellä tahdonvoimaa yhdeksäntoistavuotiaana?

Yhdeksäntoistavuotiaana! Hän oli kuudentoista ikäinen mennessään ensi kerran naimisiin vastoin isänsä ja omaistensa tahtoa. Ja kuitenkin hänen isänsä oli Stadarhollin Pall Joninpoika, vuosisatansa vallanhimoisin päällikkö. Sellainen oli Ragnheidur Pallintytär. Ja nyt lepää hän, pojantytär, jolla on hänen nimensä, tässä sängyssä — kirvelevän tuoreella sielullisella poltinmerkillä leimattuna. Muuten — Stadarhollin Pall! Juuri hänhän se eräällä lukuisista ulkomaanmatkoistaan, joita hän teki joidenkuiden sotkuisten perintöriitojen vuoksi, notkisti toisen polvensa kuninkaalle lausuen: »Minä notkistan polveni majesteetin edessä, mutta seison oikeuteni puolesta.» Sellainen oli hänen isoäitinsä isä.

Ja nyt hänen isänsä on tyytyväinen! Iloton, nenä-ääninen nauru kajahtaa hetkiseksi sängyntaivasta vasten, jättäen suolaisen, aran tunnun nenäluuhun. Vala ei tosiaankaan ole polttomerkki, hänen isänsä on tyytyväinen, vala on sinetti. Se merkitsee valtavaa erotusta. Tästä alkaen hänellä on julkinen todistus hyveellisyydestään: Ettekö näe sitä, te, jotka supattelette selkäni takana, niin hyveellinen minä olen, kuka voi epäillä, ettekö erota sinettiä, se riippuu niskassani! Kuinka vanhaksi hän eläneekin ja millaisia kohtaloita hän kokeneekin — vala seuraa hänen askeliaan kaikkialla kautta koko hänen elämänsä. Sellainen hän nyt oli siihen aikaan, Ragnheidur Brynjolfintytär, se hänen täytyi tehdä ennen naimisiinmenoaan, piispan tyttären, hänen täytyi vannomalla torjua huono maine! Niin alas hänet on nyt suistettu koko kansan silmissä. Sitä hän ei ikinä anna anteeksi, ei edes kuolinhetkelläänkään.

Neitsyt Ragnheidur vilkaisee taaskin kelloon, se on kaksi; viiden, kuuden tunnin kuluttua on sunnuntaipäivä, ja millainen päivä! Hän painautuu pielusta vasten ja sulkee silmänsä.

Ja vähäistä myöhemmin hänestä alkaa tuntua paremmalta. Hän ei sitä ensinkään käsitä, mutta se on samanlaista hyväntuntua kuin hän koki tuokion ajan eilen, juuri ennen kellonsoittoa, kun hän viimeistä kertaa ajatteli asiaa ennen vannomista. Tämä onnellinen tunne, joka eilen haihtui niin pian, se tulee nyt takaisin, ja nyt hän saa levätä täällä rauhassa, tuntikausia, nyt ei kelloja soiteta.

He ottivat Dadin ja toivat hänet hänen näkyviinsä, joten Dadi näki ja kuuli, kuinka hän, Ragnheidur, jota hän oli luullut niin vahvaksi, äkkiä salli väkisin kuljettaa ja taivuttaa itseään ja tehdä itsensä voimattomaksi. Heidät kiskotaan irti toisistaan, Dadi lähetetään pois, hänen piti vain sitä ennen nähdä hänet, Ragnheidur, nöyryytettynä ja alennettuna — ennenkuin hän poistuu Skalholtista mukanaan tämä viimeinen muisto hänestä. Ja kaikesta siitä huolimatta hänen on hyvä olla. Hän ei tiedä, minkätähden, mutta hänen on hyvä olla.

Valta on heillä, ja he ovat niin mahtavia. Ja nyt he kenties luulevat, että hän, joka vain on pieni tyttö ja viruu täällä vuoteessaan, kantaa kaunaa heitä kohtaan. Hän ei enää kanna kaunaa heitä kohtaan, hän säälii heitä. He ovat surkuteltavia sen vuoksi, että heillä on ainoastaan tämä mitätön, surkea valta, samalla kun he uskovat olevansa voimakkaita.

Tehden liikkeen, johon uskomattomalla tavalla yhtyy vitkallisuus ja päättäväisyys, hän työntää peitepatjan syrjään, ojentaa jalkansa sängynpatsaan ylitse ja nousee lattialle. Steinunn kuorsaa edelleen, mutta Ragnheidur ei välitä siitä, jos hän herääkin. Hänestä on samantekevää sekin, jos hän kohtaa jonkun ulkosalla, hänen päähänsäkään ei pälkähdä etukäteen aprikoida, mitä hän siinä tapauksessa sanoo tai tekee; tällä hetkellä tuntee hän tahtonsa olevan niin purevan terävä, että se pystyy viiltämään halki kaikki esteet.

Hän vetää ensin sukat jalkaan ja pistää sitten jalat pehmeihin islantilaisiin, kapsamattomiin, muokatusta nahasta valmistettuihin kenkiin, jotka ovat hänen vuoteensa vierellä. Hän ei tahdo ottaa yllensä sitä leninkiä, joka hänellä oli eilen, hän ei tahdo pukea sitä yllensä enää milloinkaan. Hänen vuoteensa jalkopäähän sijoitetussa, isossa tammiarkussa on yksinkertainen arkipuku vihreätä sarssia. Lukko kitisee, kun hän avaa arkun, mutta Steinunnin kuorsaus ei edes keskeydy. Lyhyessä ajassa Ragnheidur pääsee kuntoon ja poistuu ulos ovesta palvelijattaren heräämättä.

Hänen tullessaan ulkopihalle ei vielä ole läheskään valoisaa, mutta siitä huolimatta hän erottaisi ihmisen, jos siellä olisi joku. Ei, nyt hän on vannonut valan, nyt ei enää ole ketään häntä vahtimassa. Hänen ei tarvitse kulkea ainoankaan ikkunan ohitse, hän menee talojen taitse, kukaan ei kuule hänen askeliaan, vaikka valvoisikin. Ennenkuin hän saapuu opettajantalon ovelle, seisahtuu hän sen ja koulusalin väliseen kujaan, silmäilee ympärilleen ja kuuntelee. Hän tietää, että koulusali nyt on tyhjä, ja opettajantalon ovelle on ainoastaan neljä tai viisi askelta, mutta kartanossa on kolmesataa ihmissilmää: jos jotkut niistä olisivat avoinna.

Pois vainoaminen, pitää vain astua nämä neljä, viisi askelta — nyt hän ne astuu. Hänellä on niin kiire avata eteisen ovi, että koko talo kuulostaa hänestä narisevan. Oven voi teljetä sisäpuolelta, mutta jos hänet on nähty, eivät etsijät saa tulla lukitulle ovelle. Toisaalta hänen pitää nyt varrota nähdäkseen, onko joku häntä väijynyt, mutta hän on aivan liian malttamaton, ja kun hän harkitsee asiaa, on se pelkkää pelkoa, ulkona on niin pimeätä. Hän tirkistää ulos ovenraosta, on valoisampaa kuin hän luuli. Silloin hän panee päättävästi oven salpaan. Näin on parasta.

Neitsyt Ragnheidur aukaisee tupaan vievän oven hiljaa ja astuu sisälle; Skalholtissa ovat makuuhuoneiden ovet tavallisesti yöllä lukitsemattomia. Täällä on kaksi sänkyä. Toinen on tyhjä, sillä aliopettaja Olafur Joninpoika on kotonaan Reykholtissa veljensä, sira Halldorin, luona, nyt kun koulu on suljettu. Toisessa sängyssä lepää Dadi.

Hän kuorsaa, nukkuen sikeästi, ja viruu melkein poikittain leveässä sängyssä; Ragnheidur näkee sen tirkistäessään verhojen lomitse. Dadi on ehkä kipeästi tarvinnut unta kuten hänkin. Kenties hän on myöskin istunut kauan valveilla juomassa, Ragnheidur ei sitä tiedä, mutta sikeästi hän nukkuu. Neitsyt Ragnheidurissa viriää sanoinkuvaamaton halu heti heittäytyä Dadin kaulaan hänen tuossa nukkuessaan, siitä on jo niin kauan. Sensijaan hän istahtaa vuoteelle ja katselee nukkujaa; kaikki Dadin kauniit piirteet, jotka ovat hänestä niin rakkaat, käyvät vähitellen selvemmiksi pimeässä. Hän kaipaa vain hänen silmiään, ja on ihanaa — ihanaa — kuulla hänen kuorsaavan.

Mutta hän ei saa tuhlata aikaa, aamu rientää rientämistään lähemmäksi. Hän nousee pystyyn. Silmänräpäyksen ajan hän epäröi, viimeisen kerran punniten kahta mahdollisuutta ajatuksissaan. Hänen isänsä ei aio sallia hänen mennä naimisiin Dadin kanssa, sen hän nyt tietää varmasti. Onko heillä suuremmat mahdollisuudet saada rakastaa toisiaan, jos hän päästää Dadin matkustamaan luotansa ulkomaille — vuosikausiksi?

Hän vastaa tähän kysymykseen epäsuorasti avaamalla leninkinsä puseron ensimmäiset napit. Jollei olisi juuri tämä yö, herättäisi hän nukkujan ensiksi, mutta aika on täpärällä, eikä hän mieli sallia Dadin torjua häntä. Vähäistä myöhemmin hän seisoo lattialla samanlaisena kuin hän kiipesi pois vuoteestaan, hänen vartalonsa on ainoastaan aivinakankaan verhoama.

Hän seisoo toinen jalka sängynpatsaalla, ja nyt hän hymyilee, ensi kerran heidän eronsa jälkeen, sillä Dadi ei mieli luovuttaa hänelle kovinkaan runsaasti tilaa, hän ei ole vieraanvarainen nukkuessaan; toistaiseksi hän saa asettua pielukselle vinoseinän viereen, nukkujan niskan taakse. Sitten hän ahtautuu vuoteeseen Dadin viruessa hänen edessään liikkumattomana, mutisevana kolossina.

Neitsyt Ragnheidur silittää hänen tukkaansa ja kuiskii hänen nimeään, ja molempiin Dadi vastaa kuorsaamalla. Sitten tyttö painaa suunsa tiukasti toisen korvalle.

— Dadi, herää, Dadi!

Silloin Dadi äkkiä pyörähtää ympäri, painaa häntä raukeasti itseään vasten ja nukkuu edelleen.

Hän kumartuu uudelleen nukkujan kasvojen puoleen, mutta samassa hänen sydämensä lakkaa sykkimästä. Ikkunaan koputetaan.

Seuraavana sekuntina Ragnheidur seisoo suorana sängyssä, piilottaen kasvonsa verhon laidoilla, joiden lomitse hän voi tirkistää ulos. Hän näkee koiran takaruumiin katoavan ikkunan takana. Hänen sydämensä alkaa jälleen sykkiä, mutta ihan kurkussa. Nyt hän muistaakin Skalholtin ikkunoiden tunnetun koirankoputuksen, sillä siellä ovat ruudut ihan likellä maata. Eihän se voinutkaan olla muuta! Laskeutuessaan uudelleen pitkäkseen vuoteelle hän huomaa Dadin katselevan häntä silmät sekavina.

On melkein aivan pimeätä vuodeverhojen takana, ja on seitsemästoista vuosisata. Ihmisten silmät näkevät niin paljon, harvemmin sellaista, mikä heitä ilahduttaa, useammin sellaista, mikä heitä säikyttää. He näkevät ratsastajia täysissä varuksissa kiitävän avaruudessa, jopa keskellä kirkasta päivää, ja omasta kokemuksestaan he tietävät kirjoituksilla varustettujen riimusauvojen voivan aiheuttaa sairautta ja kuolemaa, minkävuoksi se ihminen, jolta sellaisia tavataan, viskataan elävänä roviolle. Heidän silmänsä näkevät näkyjä, ja heidän korvansa kuulevat varoittavia enteitä.

Dadi tuijottaa kätensä reunan alta aivinapukuiseen, neitsyt Ragnheidurin muotoiseen haamuun. Ensiksi hän on nähnyt hahmon ilmassa, ja nyt se kumartuu puolittain hänen puoleensa ja käy pitkäkseen hänen vuoteeseensa.

— Jumala auttakoon, olenko tulemaisillani hulluksi! supattaa hän.

— Sinä et saa pettää minua, Dadi! varoittaa hänen vieressään lepäävä hahmo.

Tämä on uni, tämä on enne, sen kuulee sanoista, näistä niukoista, hämäristä, oraakkelimaisista sanoista. Juuri sillä tavoin puhuu olento, joka näyttäytyy ihmiselle unessa, ennustaen tapahtumattomia asioita tai varoittaen uhkaavasta kohtalosta. Mitä muuta se olisi? Itse piispantytär! Se on vain naurettavaa, mutta hän ei voi nauraa, hän ei voi liikuttaa jäsentäjäkään, ja juuri sitähän nukkuja ei useinkaan voi, vaikkapa hän olisi ihan pelkkää tahtoa. Tämä on unikuva, piispantytär! Onko hänellä lämmin vaiko kylmä ruumis? Hän ei uskalla yrittää koskettaa hahmoa — mutta hän on kuulevinaan hengitystä. Hän ei enää nuku, hän on valveilla, valveilla. Se on ennemerkki.

— Onko Ragnheidur Brynjolfintytär kuollut? kirkaisee hän kauhuissaan, kohottautuen kyynärpäänsä varaan.

— Minä itse tässä olen, Dadi, ja kuolen, jos sinä petät minut. Tahdotko kuulla sydämeni sykkivän?

Hän tarttuu miehen käteen ja laskee sen jyskyttävälle sydämelleen.

Rajun mielenliikutuksen ja arvoituksen liian äkillisen ratkaisun herpaisemana Dadi tuntee huimausta silmiensä yläpuolella ja retkahtaa hetkiseksi takaisin pielukselle rakastetun nimi huulillaan:

— Ragnheidur! kuiskaa hän.

Hän vain hengähtää nimen ilmoille; sillä ei ole minkäänlaista sointua, se kuulostaa ikäänkuin jonkun toisen olennon lausumalta, jonkun sellaisen tuntemattoman olennon, joka hallitsee ilman valtaa.

He molemmat nousevat kyynärpäänsä varaan.

— Mitä sinulle on tapahtunut, Ragnheidur?

Neitsyt vaipuu takaisin pielukselle, hänen sanoistaan ja äänestään uhkuu synkkyyttä.

— Minä en saa rauhaa omassatunnossani, Dadi.

— Mitä sinulle on tapahtunut, rakkaani? toistaa Dadi, tarttuen hänen käteensä.

Toinen ei kiinnitä huomiota hänen kädenpuristukseensa, vaan viruu hievahtamatta.

— Olen vannonut väärän valan.

Dadi ei ollenkaan ajattele näiden sanojen merkitystä.

Hänet vain äkkiä valtaa hirvittävä aavistus, että tämä rakastettu ihminen, joka ne on lausunut, lepää tuossa hänen vuoteessaan sairassieluisena, valoisa, kirkas henki pimentyneenä. Onko hän kenties juossut tuolla tavoin, paitasillaan, piha-aukion poikki?

Valako, tämä armoton toimenpide, sekö on käynyt häneen niin kovasti? Hän, Dadi, tiesi sen koskevan häneen ankarasti — mutta hänen järkensä! Dadin täytyy kiireesti nousta — se hänen täytyy tehdä joka tapauksessa — Steinunn Finnintytär nukkuu Ragnheidurin luona, hän on nähnyt neitsyen syöksyvän ulos, ehkäpä tulevan tänne, kutsunut apua.

— Juoksitko tänne tuolla tavoin, yöpuvussasi, piha-aukion poikki? tiedustaa Dadi hämmingin vallassa, laskien kätensä toisen paidanhihalle.

— En, vastaa tyttö välinpitämättömästi ja verkalleen, Steinunn nukkuu; kukaan ei tiedä minun olevan täällä; vaatteeni ovat tuolla pöydällä.

Dadi vetää toisen vuodeverhon syrjään — niin, tuolla näkyy tumma kasa ikkunan ääressä olevalla pöydällä. Mutta kun hän aikoo nousta, tarttuu Ragnheidur äänettömänä hänen käsivarteensa. Nyt hän ei käsitä senkään vertaa kuin aikaisemmin, nyt hän ei käsitä mitään.

— Etkö usko minua, Dadi? kysyy toinen hiljaa.

Mies ei tiedä, mitä hän tarkoittaa.

— Minä en ymmärrä sinua, vastaa hän.

— Etkö usko, että olen vannonut väärin?

Dadista tuntuu, että hän tekisi itsensä naurettavaksi, jos vastaisi kieltävästi.

— Me molemmat tiedämme, että tämä kysymys on tarpeeton, kiertää hän.

— Luuletko, että muutoin olisin täällä?

Se tuokio, jonka Dadi nyt kokee, kiskaisee hänet hänen mielikuvituksensa rajojen ulkopuolelle. Voiko inhimillinen olento jäädä eloon sellaisen tuokion jälkeen? Hänen sielunsa ikäänkuin viruu raunioiden alla, minkäänlaista kysymystä ei herää hänen mielessään.

Sitten ne äkkiä vyöryvät esille: Onko Ragnheidurin järki käynyt taistelua hänen omaatuntoaan vastaan, ja onko sitten hänen järkensä sortunut? Niin hirvittävää ei ole voinut tapahtua. Milloin se olisi sattunut? Ei koskaan. Jonakuna kesäkuukautena, jolloin hän ei ollut kotona? Se on valhetta, valhetta. Tänä kesänäkö ehkä?

Sentähdenkö, sillä tavoinko Ragnheidurin rakkaus heräsi? Ei tätä typeryyttä, hänen sielunsa on sairas. Onko hänen elämässään joku pimeä, kammottava kohta, jota hän, Dadi, ei tunne? Ragnheidur!

Ragnheidurilta pääsee hiljainen parkaisu.

Dadi pitää tiukasti kiinni hänen ranteestaan, mutta hellittää nyt otteensa.

— Selitä minulle kiireesti, mitä tarkoitat!

— Ovi on salvassa, Dadi. Sittenkun lepäät rauhallisena vierelläni, kerron sinulle kaikki.

Rauhallisena. Kaikkivaltias Jumala! Niin, niin. Hän paiskaa päänsä pielukselle kuin raskaan kiven.

Ragnheidur puhuu tavalliseen, luonnolliseen, tyyneen tapaansa:

— Jumalan ja ihmisten tuomioistuimen edessä olen mahdollisesti viaton, sitä en voi tietää. Mutta erään toisen tuomioistuimen edessä olen syyllinen. Eilen keskipäivällä, kello kaksitoista, kielsin rakkauteni vannomalla, eikä omatuntoni saa rauhaa, ennenkuin rikos on sovitettu ja hyvitetty. »Kuin silloin, kun äitini kohdusta synnyin tähän maailmaan.» Niin puhdas vannoin Jumalan nimessä olevani. Dadi, en tiedä, kuinka kauan olen sinua rakastanut, tuntuu siltä kuin se tunne ei olisi koskaan alkanut, vaan ollut aina olemassa. Mutta ainakin siitä saakka, kun olin kahdeksanvuotias, olen usein kuvitellut meitä muiden silmiltä piilossa. Se ajatus, että sinä olet syleilyssäni, on lyhentänyt uneni satoina öinä, viimeksi kuluneina vuosina olen udellut naimisissa olevilta naisilta heidän hääyönsä salaisimpia seikkoja, jotta voisin eläytyä siihen hekumaan, silloin kun sinä ja minä kerran yhtyisimme täydellisesti — ja eilen vannoin olevani viaton kuin pieni lapsi. »Äitini kohdusta.» Väärä vala polttaa vielä kieltäni. Ja jos valani olisikin sitten vapauttanut minut kaikista epäluuloista! Mutta lukemattomiin ihmisiin, jotka kaikki pitivät minua viattomana, tämä vala päinvastoin kylvää arveluja ja epäluuloja, kenties koko elämäni ajaksi, ehkäpä iäksi kaikeksi. Juuri se minulle tehtiin eilen, Dadi. Minuun painettiin poltinmerkki, sielullinen poltinmerkki. Eikä häpeääni voi mikään muu verhota kuin sinun rakkautesi. Emme ole olleet toistemme seurassa kahteentoista päivään. Rakastatko minua, Dadi?

Dadin valtaa uusi mielenliikutus, ennentuntemattoman, yliluonnollisen onnen mielenliikutus. Hän peittää Ragnheidurin kasvot suudelmilla, ja ne sanat, jotka liittyvät hänen hyväilyihinsä, putoavat taivaallisena sateena toisen janoiseen sieluun.

— Mitä olen tehnyt, kysyy hän vihdoin, ansaitakseni sellaisen rakkauden?

Hän nojautuu kyynärpäähänsä ja miettii, kuinka Ragnheidurin kuumat sanat ja hänen hyväilynsä olivat vastakohtaiset, kun hän, Dadi, veti hänen päänsä rintaansa vasten. Immen hyväilyt jäivät silleen. Ragnheidurin ruumis lojui puolittain jäykkänä, puolittain raukeana ja aivan liikkumattomana hänen vierellään. Ja samalla kun yhä rajumpi riemu tulvii hänen mieleensä, on Ragnheidurin tulo hänestä yhä hämärämpi arvoitus.

Hänessä herää halu nähdä Ragnheidurin kasvot hiukan paremmin; nyt käy joka minuutti valoisammaksi.

— Saanko vetää vuodeverhot syrjään? kysyy hän

— E-et, Dadi.

Dadia harmittaa kysymys; hän arvelee, että se voidaan käsittää väärin. Ragnheiduria harmittaa vastaus; hän arvelee, että se voidaan käsittää oikein. Mutta kumpikaan heistä ei mahda sille mitään.

— Tulen luoksesi tällä tavoin, Dadi, selittää tyttö, jotta voisin olla niin likellä sinua kuin mahdollista. Tiedän tänä yönä panevani sinun rakkautesi suurelle koetukselle.

Oi! Siinä tuli vastaus. Dadi kietaisee kätensä hänen päänsä ympärille ja sanoo:

— Minä kestän koetukseni, Ragnheidur. Jollei minulla olisikaan monin verroin suurempaa velvollisuutta sinua kohtaan, olisi velvollisuuteni isääsi kohtaan kylliksi. Hän vakuutti eilen tästä lähtien tekevänsä luottamuksensa minua kohtaan kaksinkertaiseksi.

— Tänä yönä todistat minulle, rakastatko minua, huomauttaa Ragnheidur.

— Niin.

— Vedä vuodeverhot syrjään!

Dadi tempaisee molemmat verhot sivulle, ja kun hän uudelleen kääntyy ympäri Ragnheiduriin päin, näkyy tämä melkein yhtä selvästi kuin päivänvalossa. Hän näkee, että neidon asu ei ole nyöritetty kiinni, hänen hohtavan valkean povensa ylempi soikio on paljas. Hän vangitsee Dadin katseen ja pitää sitä sidottuna silmiinsä syvällä, kiehtovalla voimalla.

— On niin kauan siitä, kun suutelit minua, Dadi.

Dadin suu lähestyy hänen huuliaan. Vaikka suudelman katkaiseekin Dadi, jännittää Ragnheidur polvensa hitaasti hänen vartaloaan vasten — tehden varovaisen, torjuvan liikkeen. Dadi siirtyy likemmäksi sängynpatsasta.

— Vähän ajan kuluttua minun täytyy lähteä, pahoittelee neitsyt. Kuluu pitkä aika, ennenkuin saamme olla yhdessä taaskin.

— Ei, Ragnheidur, oikaisee Dadi, nyt meitä ei enää vartioida.

— Tiistaina on pyhän ristin päivä, virkkaa Ragnheidur, silloin aletaan pihaa vahtia.

Näin sanoessaan hän siirtyy lähemmäksi Dadia ja painautuu tämän lämmintä ruumista vasten.

Dadi voi loitota kauemmaksi hänestä ainoastaan poistumalla sängystä, mutta vastaakin hänen hellyydenosoituksiinsa sillä ainoalla tavalla, jota ne vaativat, puristamalla hänet tiukasti rintaansa vasten. Toinen ei vastaa hänen syleilyynsä yhtä tiukasti, mutta hänen päänsä on haudattuna neidon tukkaan, hiusten tuoksu vetää häntä puoleensa, ja niin he lepäävät hiljaa jonkun aikaa.

Dadin ruumista tempaisee lyhyt, raju nykäisy, häntä hävettää. Minkätähden hän ei voi olla yhtä levollinen, yhtä voimakas kuin Ragnheidur? Hänen verensä tulistuu, ja toisen täytyy se väkisinkin havaita, mutta hän on hiljaa ja hillitty. Kuinka typerä hän, Dadi, onkaan! Hän luulee Ragnheidurin tulleen tänne jostakin kummallisesta mielijohteesta — panemaan hänen itsehillintäänsä koetukselle! Leikkimään tulella! Hän on tullut antautumaan hänen valtaansa, antautumaan hänelle koko rikkaasta, tulisesta, kokonaisesta sielustaan, siksi hän on tullut. Hän on tullut kuten hyvä Grishilde näyttämään valoa rakastajalleen, eikä hän päästä kynttilää putoamaan, vaikkapa hyppyset palaisivat.

Kuinka hän rakastaakaan tätä nuorta, suurta, ylpeätä naista, joka vastaa pakotukseen kaksinkertaisella uhmalla! Juuri häntä, Dadia, rakastetaan sillä tavoin, häntä rakastaa hän! Millä muulla on mitään arvoa tällä hetkellä —- niin!

Huima, vimmainen myllerrys on alkanut hänen aivoissaan. Vaikka kaikkea hallitseva vakaumus velvollisuuksista kohoaa muurina hänen intohimoaan vastaan, tuottaa hänelle melkein verenhimoista riemua tuntea tämän intohimon voima, tuntea sen rajusti pyrkivän tätä ainoata, ainoata päämäärää, huimaavan onnen taikamaata kohti, joka odottaa häntä tuonnempana...

Ei, hänelle ei saa niin käydä, petturia hänestä ei saa tulla. Ragnheidur unohtaa sen, hän ei tunnusta minkäänlaisia velvollisuuksia; hänellä, Dadilla, täytyy olla ymmärrystä heidän molempien puolesta. Hänen täytyy hyljeksiä häntä, Ragnheiduria, tänä yönä! Hän ponnahtaa pystyyn sängyssä, molempien polviensa varaan, kahden yhtä väkevän voiman kiskomana. Seuraavassa silmänräpäyksessä, hän tietää, hän seisoo lattialla, Ragnheidur lepää silmät suljettuina, ja vaistomaisesti haluten näyttää toiselle itsestään saavuttamaansa voittoa, ennenkuin poistuu hänen luotansa, hän painaa toisen polvensa häikäilemättömästi tytön jalkojen väliin. Ragnheidur hapuilee käsillään, hän ei saa otetta patjapeitteestä, mutta peittää kasvonsa paidalla. Nyt tyttö ei varmastikaan tiedä, mitä hän tekee. Sillä paidan alla olevat lyhyet liivit jättävät hänen ruumiinsa paljaaksi rintaa myöten.

Dadissa on yksinomaan mies vallalla. Hän sulkee neidon raudanlujaan syleilyyn, mutta hänen sanansa eivät kuulosta olevan Ragnheidurille tarkoitetut, vaan jollekulle toiselle.

— Vaikka helvetti olisi minulle valmiiksi avoinna, en sittenkään päästä sinua.

Ragnheidur ei avaa silmiään.

Mutta tuntiessaan läheisen kosketuksen hän äkkiä väistyy, ikäänkuin vaistomaisesti puolustautuen, ja vetäytyy sängyn pääpuoleen.

Sitten hän hellästi kietoo käsivartensa Dadin vahvaan kaulaan.

XV

He lepäävät hiljaa, syleilystä irtautuneina, vierekkäin, äänettöminä, suuren kohtalon varjossa.

Ragnheidur kohottautuu kyynärpäänsä varaan.

— Minä olen yksin vastuussa tästä kohtauksesta, etkä sinä saa koskaan sitä katua, Dadi, virkkaa hän, samalla kun hän kevein sormin järjestää miehen pörröttynyttä tukkaa.

Dadi makaa liikkumattomana, kasvoillaan suljettu ilme, josta uhkuu uhmaa. Hän rakastaa Ragnheiduria, vihaa häntä, ihailee häntä ja kadehtii häntä, kaikkea samalla kertaa. Mitä nimittäin hän, Dadi, on tehnyt heikkoudesta, sen on Ragnheidur tehnyt voimasta. Jälkimmäinen silittää hänen nenänsä yläpuolelle kuroutuneen ryppyrykelmän.

— Minusta tulee sinulle hyvä vaimo, Dadi.

Dadia hävettää maata siinä kuulemassa, kuinka huoleton, kuinka ponnekas Ragnheidur on. Hän nousee istumaan sängyssä.

— Meidän täytyy yhdessä ottaa vastaan se kohtalo, joka meitä odottaa, sanoo hän, laskien käsivartensa neidon hartioille.

Iloisesti toinen painautuu hänen rintaansa vasten.

— Niin, Dadi, otamme sen yhdessä vastaan.

Nyt on täysin valoisaa. Dadin täytyy muistuttaa hänelle, että hänen on kiiruhdettava pukeutumaan, sillä hän ei tunnu pelkäävän mitään, ei edes valoisaa, pettävää yötä. Tyttö säteilee turvallisuudentunnetta.

Hän vetää vuodeverhot eteen pukeutumisajakseen, ja tuokion kuluttua hän istuutuu täysissä pukimissa sängyn laidalle ja suutelee Dadia jäähyväisiksi. Tämä kuulee hänen nostavan oven salpaa ja viruu siitä silmänräpäyksestä alkaen paikallaan tuntikausia voimattomana ikäänkuin raskaan painon alla. Hän ei voi katua mitään, sillä sinä silmänräpäyksenä, jona hänen päätöksensä kääntyi hänen tahtoaan vastaan, oli veren tulinen liekki sytyttänyt sen roihun, jota ei saada sammumaan järkeilyn avulla — mutta hän pahoittelee, haikeasti pahoittelee tapahtunutta. Hän rakastaa Ragnheiduria, mutta tämä on kamalaa.

Ragnheidur Brynjolfintytär astelee ulkopihan poikki tyynesti kuin olisi palaamassa virkistävältä aamukävelyltä. Ensimmäiset auringonsäteet luovat vaalean punaista hohdetta päätyihin; hänen tekee mielensä hyräillä, Skalholtissa nukutaan sikeästi. Kaikilla tuntureilla on lunta, lukuunottamatta pohjoisessa kohoavia Klokketindejä. Ne ovat sinisempiä kuin mikään sini, mitä hän on milloinkaan nähnyt. Sininen, se on hänen värinsä. Tunturien väri ja varhaisaamun. Nyt näet alkaa elämä, toukokuun kahdentenatoista päivänä.

Hyräillen hän astuu lapsenpiiantaloon — no, täällä nukkuu Steinunn, mutta nyt vain toisella kyljellään. Neitseellinen Steinunn vaivaisille hyveineen. Kello on nyt runsaasti neljä.

Ragnheidur riisuutuu liivejään myöten, mutta hänen päähänsäkään ei pälkähdä käydä nyt vuoteeseen. Hän menee isolle tammiarkulleen ja ottaa siitä esille sinisen, kruunusarssisen leningin; sen tahtoo hän pukea yllensä. Jollei Steinunn herää ennen kello viittä, on kaikki hyvin; kello kuusi on väki jo jalkeilla, ja kaikki on hänestä muuten samantekevääkin.

Hän kuluttaa paljon aikaa pukeutumiseen, melkein kokonaisen tunnin — sitten hän kävelee edestakaisin lattialla. Tupa ei ole avara, hän astelee hiljaisesti, kääntyy ovella, kääntyy ikkunan luona, mitäpä siitä, eteenpäin hän aina kulkee, hänen ajatustensa vaeltama tie on pitkä. Ei hänen ole ikävä, eikä häntä väsytä.

Skalholt herää.

Askelia, ja askelia jälleen, ensin raskaimmat ja sitten kevyet. Navettamiesten ja tallirenkien vesiastioiden kolahtelua, päitsien kalinaa, vastasyntyneiden, heikkojen kotikaritsojen määkimistä ja niin edelleen — kunnes aamuaskareiden eri äänet sulautuvat yhtenäiseksi meluksi. Täsmällisesti ikäänkuin kuoronohjaajan merkistä kohoaa melun keskeltä kaikkien piispankartanon koirien poljennollinen haukunta. Ohjaaja on matkamies, öinen ratsastaja, joka karauttaa kiivaasti ulkopihalle. Varhain alkaa vieraita saapua Skalholtiin.

Sitten herää Steinunn Finnintytär. Piispantytär seisoo täysissä pukimissa ikkunan ääressä ja järjestää parhaillaan hiuksiaan. Nyt Ragnheidur pujahtaa ulos.

Hän toivottaa kaikille hyvää päivää herttaisesti hymyilevänä ja ylhäisryhtisenä. Nyt tunnetaan ylpeä, hilpeä piispantytär jälleen. Juuri sellaisena ihmiset eilen odottivat näkevänsä neitsyt Ragnheidurin. Mutta nyt ymmärretään myöskin koko juttu; hän oli hermostunut yövalvonnasta ja levottomuudesta, kunnes kaikki oli kestetty; nyt hän on saanut nauttia kaksitoista tuntia rauhallista lepoa.

Hän ei näe Dadi Halldorinpoikaa koko aamuna, ei ennenkuin kirkossa. Hän ei saa häntä katsomaan häneen; Dadi istuu kalpeana ja synkkäotsaisena, tuo hilpeä mies. Kerran hän hätkähtää ja katsoo ovelle; sieltä tulee sisälle matkamies, talonpoikaisnuorukainen, jota Ragnheidur ei tunne.

Jumalanpalveluksen päätyttyä neitsyt Ragnheidur lähtee Tidaholtiin. Dadi näkee hänen menevän sinne, ja hänellä on salainen toive, että Dadi tulee jäljessä. Nyt hänen ajatuksensa eivät voi kiintyä mihinkään muuhun kuin Dadiin. Mutta tätä ei kuulu, Ragnheidur tähystää silmänsä jäykiksi Eyafjalla-jäätikköön ja Trehjorningiin; sitten hän kuulee ripeitä askelia kaukaa takaansa — ei, siellä tulee eräs hänen isänsä nuorista palvelijoista. Hän kävelee tulijaa vastaan. Piispa haluaa puhutella häntä.

Onko hänet sittenkin nähty yöllä? Hän ei pelkää. Isä saa tehdä hänelle, mitä tahtoo, pidellä häntä pahoin, jos tahtoo. Tänään hän kohtaa isänsä katseen silmää väräyttämättä.

Kun hän astuu piispantupaan, istuu hänen isänsä luona kolme miestä: tilanhoitaja Bjarni Eirikinpoika, Oddur Eyolfinpoika ja keskenkasvuinen talonpoikaisnuorukainen. Ragnheidur tuntee viimemainitun, sillä juuri hän tullessaan kirkkoon sai Dadin säpsähtämään.

— Tämä poika tulee Borgarfjordista, ilmoittaa piispa, Leiran laamannin luota. Hän on herra Arni Oddinpojan lähetti, ja hänellä on asiaa sinulle.

Hän arvaa heti isänsä äänestä, ettei vierailu voi olla epämieluinen — mutta mitä laamanni voi hänestä tahtoa?

Nuorukainen istuu paikallaan — koko kirjurinpenkki on luovutettu hänelle — litteä nahkareppu selässään. Hän istuu hievahtamatta ja katsoo laipioon, ikäänkuin tämä puhe ei koskisikaan häntä.

Piispa ottaa pöydältä pienen, ohuen käärön ja kirjeen sekä ojentaa ne Ragnheidurille.

— Tässä on sinulle lähetys sira Hallgrimur Peturinpojalta, ilmoittaa hän.

— Lähteekö nuorukainen takaisin tänään? tiedustaa Ragnheidur.

— Ei, hän jää tänne yöksi, jos sinä haluat lähettää sira Hallgrimurille kiitoskirjelmän, vastaa piispa.

Ragnheidur menee omaan asuntoonsa ja lukee runoilijan kirjeen. Siinä pyydetään häntä olemaan pahastumatta siitä, että hän, sira Hallgrimur, lähettää hänelle pieneksi lahjaksi nämä virrensäkeistöt kiitoksena hänelle osoitetusta, ansaitsemattomasta rakkaudesta. Enempää hän ei puhu teoksestaan. Kirjeen jälkiosa on menestyksen toivotuksia Ragnheidurille ja lopuksi: että hän siinä korkeassa asemassa, johon Jumala on hänet asettanut, loistaisi johtotähtenä maan muille nuorille neidoille.

Ragnheidur istuu vähän aikaa kädessään tämä kirje, joka on kyhätty useita päiviä takaperin, ja silmäilee eteensä. Se tulee ensimmäisenä hyökkäyksenä hänen sielunrauhaansa vastaan viime yön jälkeen. Mutta se tunne ei ole kauan vallassa, kirje on lähtenyt Hallgrimur Peturinpojalta, mieheltä, joka elämänsä kohtalonhetkenä särki kaikki sillat takanaan rakkautensa tähden, juuri Dadin iässä ollessaan! Johtotähti! Hänen sopisi siksi tulla, sira Hallgrimurin, kaikille nuorille miehille sydämen asioissa. Entä hän, Ragnheidur? Hän ei suinkaan tällöin tunne omantunnonpistoksia, vaan päinvastoin hän tuokioksi sulkee silmänsä ja rukoilee: »Jos se on sinun tahtosi, Herra, anna hänen toivomuksensa täyttyä!»

Onko se syntinen, ylpeilevä rukous? Hän ei sitä tiedä, hän ei osaa rukoilla muulla tavoin.

Hän murtaa käärön sinetin ja katsoo kirjan nimilehteä: Herramme Jeesuksen Kristuksen kärsimyksen ja kuoleman historia... Siinä ovat ne kärsimysvirret, joista Gisli Magnuksenpoika mainitsi hänelle Braidratungassa.

Hän selailee kirjan lehtiä lukematta, selailee niitä sitten takaisinpäin, kunnes on ensimmäisen virren kohdalla, ja lukee ainoastaan ensimmäisen säkeistön:

    Nyt herää, sielun', mielen',
    viritän äänen', kielen',
    ma tahdot! järjellä, tunteella
    Jeesuksen piinaa muistella.

On alkanut sataa, suomiva rajusää puhkeaa silmänräpäyksessä valloilleen, sellainen on toukokuu. Missä Dadi nyt on, minne hänen, Ragnheidurin, pitää mennä löytääkseen hänet? Hänellä on hirveä tunne, että Dadi ei voi hyvin; on kulunut kymmenen tuntia siitä, kun...

Nimilehden edeltä hän lukee omistuksen:

    Kunnialliselle, jumalaapelkääväiselle ja hyveelliselle
          Neitsyt Ragnheidur Brynjolfintyttärelle
             Skalholtiin lähettää nämä virren-
               säkeistöt hyvän sanoman mer-
                  kiksi Kristuksen rak-
                        kaudessa
                   Hallgrimur Peturinpoika r.
                  Saurbai Hvalfjordin Rannalla
                       Anno 1661 in Majo.

Tämän omistuksen sanat lipuvat hämyyn, ainoastaan yksi sana loistaa kirkkaasti ja voimakkaasti näkyviin paperista, oikeassa yläkulmassa: hyveelliselle. Tämä on ainoastaan keväinen kuuro, jonka täytyy pian mennä ohitse, mutta hänellä ei ole kärsivällisyyttä odottaa niin kauan, hänen täytyy tavata Dadi, ja hänen täytyy tavata hänet sellaisessa paikassa, jossa he saavat olla kahden kesken; hän ikävöi hänen syleily ään ja hänen suutansa.

Sateen aikana — kuinka monta virsiä on? Hän selailee lopusta: 47 — 49 — 50. Viisikymmentä. Mutta sitäpaitsi on vielä lopussa kaksi, jotka eivät ole kärsimysvirsiä. Ensimmäinen: Kuoleman tuntemattomasta hetkestä — kiireesti hän katsoo, mihin se loppuu: tähän. Hän katsahtaa ulos ikkunasta: että voikin sataa niinkuin ilkeimpänä syyspäivänä. Viimeinen virsi: Maailman katoavasta onnesta. Jos hän nyt lukee sen kokonaan, niin eiköhän sade sitten ole tauonnut? Hän tahtoo pitää sitä enteenä: jos sade on lakannut, kun hän on lukenut virren, niin hänen ja Dadin onnistuu kohdata toisensa kahden kesken ennen tämän päivän päättymistä. Kuinka monta säkeistöä siinä on? Kaksitoista. Hän tahtoo olla kärsivällinen ja lukea hitaasti. Nyt hän alkaa... hän on keskellä ensimmäistä säkeistöä: minkähän tähden Dadi itse ei tule hänen luoksensa, suoraan tänne, hänen sopisi hyvin...

    On onnen soihtu pettävä,
    se hehkuu lyhyeen.

Toinen säkeistö: se käsittelee kukoistavan nuoruuden lyhytaikaisuutta —

    ett' ilon lähteet ehtyvät,
    sen elo opettaa.

Ei, niin nopeasti hän ei saa lukea. Ja seuraavissa kahdessa säkeistössä hän lukee kaikki tavut yhtä pitkään. Kenties käy vielä hitaammin, jos hän lausuu ääneen — nyt on viides säkeistö:

    On nuoren kevät mieluinen,
    hymyää silmä, suu,
    on elo hälle herttainen
    kuin kaunis lehmuspuu.
    Kuin tuhka tuleen soreus
    kuitenkin hupenee,
    on turhaa kaikki koreus,
    kun hauta aukenee.

Hän ei enää ajattele sadetta. Hän tuntee vain, että tämä lukeminen »maailman katoavaisesta onnesta» tekee hänet murheelliseksi, murheelliseksi tänä päivänä, toukokuun kahdentenatoista! Hän sulkee päättäväisesti kirjan ja panee sen sekä kirjeen arkkuunsa.

Hetkistä myöhemmin on säteilevä päivänpaiste. Hän etsii Dadia kaikkialta kartanosta, ja kun ei löydä häntä, pyytää veljeään Halldoria koettamaan saada hänet käsille; hänen, Ragnheidurin, täytyy saada puhella hänen kanssansa. Hän vartoaa tuvassaan. Vihdoin, vihdoin Dadi tulee. Ragnheidur kietoo kätensä hänen kaulaansa.

— Istutaan tässä sängyssä, ehdottaa neitsyt.

— Oh hyvä, että lähetit minua noutamaan, sanoo toinen, minun täytyy puhua kanssasi.

Ragnheidur työntää toisen kätensä hänen käsiensä väliin, toinen on hänen kaulassaan; neitsyt odottaa, hymyillen.

— Lupasin isällesi eilen, aloittaa Dadi, jäädä Skalholtiin kuukauden loppuun saakka. Mutta sen jälkeen, mitä nyt on tapahtunut, ei se hyödytä, Ragnheidur. Meidän täytyy toivoa Jumalan armossaan suovan, ettei tämä ainoa kerta tuo mukanaan kirvelevämpiä seurauksia kuin meidän eromme, sekin on jo kylliksi tuskallinen. Mutta erota meidän täytyy, Ragnheidur. Me olemme pyytäneet kiusauksen luoksemme, mutta meidän ei sovi pitää sitä jokapäiväisenä vieraanamme. Eikä se mitenkään tule meille helpommaksi myöhemmin, kun lähden täältä laivassa.

Ragnheidur vetää kylmästi kätensä syliinsä.

— Aikaisin aiot tehdä minusta lesken, tokaisee hän.

Hän silmäilee eteensä, ja hänen katseestaan kuvastuu halveksimista. Dadi on mielessään varma, ettei hän ansaitse olla sen kohteena, sillä äkkiä hän oivaltaa, ettei Ragnheidurin kohtaloa voi erottaa tästä ainoasta yöstä, ja hänen äsken lausumansa sanat kuulostavat julmilta hänen omissakin korvissaan, vaikkapa hän ei lausunutkaan niitä itsensä tähden.

— Meille on tarjona ainoastaan kaksi mahdollisuutta, jatkaa hän kovaan sävyyn, jotta ei tyyten menettäisi tunteittensa hallintaa, — joko eroamme heti, ja minä poistun maasta... tai minä luovun matkastani, ja me olemme yhdessä, niin kauan kuin kohtalo sen suo.

— Kumpaa sinä mieluummin haluat? tiedustaa Ragnheidur yhtä kovaan sävyyn.

— Jälkimmäinen on minusta mieluisempi, mutta en tiedä, onko se sinulle parasta.

— Entä sinulle?

— Minulleko? Älkäämme puhuako minun ilostani, jollet sinä viihdy hyvin!

Ragnheidur istuu hievahtamatta, mutta hänen hymynsä on voitonriemuinen. Hän virkkaa hiljaa:

— Nyt tiedän, että sinä rakastat minua, Dadi.

Dadi muuttaa asentoaan, laskee päänsä neidon helmaan ja puristaa käsillään tiukasti hänen lanteitaan, nousee sitten pystyyn ja istuutuu uudelleen.

— Mutta meidän täytyy valita joku muu paikka kuin opettajantalo ja toinen aika kuin yö. Tiistaina on pyhän ristin päivä, ja silloin aletaan vahtia pihaa.

Nämä ovat Ragnheidurin edellisenä yönä lausumat sanat, jotka Dadi kertaa.

— Niin, kaksi yötä myöhemmin olisi ollut myöhäistä. Mutta nyt on meidän lupa olla yhdessä, Dadi, nyt ei meitä enää pidetä silmällä.

Hän ei ajattele tässä hipaisevansa Dadin omantunnon arinta kohtaa. Vaikka Dadi onkin tehnyt päätöksensä, on hän aina ikäänkuin kahden tulen välissä, toisaalla Ragnheidurin rakkaus, toisaalla piispan luottamus. Sen luottamuksen hän nyt on kerta kaikkiaan pettänyt, mutta miten hän menetteleekin korvatakseen sen, ei sitä voi korvata pettämällä myös Ragnheidurin rakkautta. Hän tarkastaa kohtalon jälkiä taaksepäin: heidän nuorekas, viaton rakkautensa — panettelu — vala — tämä viime yö. Kohtalo on hirvittävä. Mutta vala, piispan valavaatimus, se on kaikkein raskain. Siinä on käännekohta, siitä alkaa syyllisyys.

Vähän myöhemmin Dadi poistuu. He eivät kohtaa toisiaan enää tänään, mutta huomenaamulla varhain he lähtevät yhdessä aamumessusta ja päättävät kohtauspaikasta. Ehdotus on Ragnheidurin.

Illalla Ragnheidur kirjoittaa kirjeensä Saurbain virsirunoilijalle. Hän kiittää sira Hallgrimuria lämpimästi lahjasta ja lähettää ilomielin hänelle pitemmän kirjeen tuonnempana samassa kuussa perinpohjaisesti tutustuttuaan tähän teokseen, joka nyt jo on saavuttanut niin paljon mainetta.

XVI

Seuraavien kuuden tai seitsemän viikon aikana muistuttaa suuri piispankartano parhaiten jättiläiskokoista muurahaispesää. Kirkon asioiden täytyy tänä aikana osittain väistyä hallinnollisten puuhien tieltä, yksityisten asioiden melkein tyyten antaa tilaa kirkollisille tehtäville. Tilanhoitaja on matkoilla kaikissa piirikunnissa sekä idän että lännen puolella tarkastamassa talven jälkeen piispantilan maita, karjakantaa ja heinävarastoja. Pääpehtoori on matkalla rannikolla, Eteläniemen takana, kalastuskauden päätyttyä tarkastamassa suolakalan määrää emien ostoajan alkua. Ja niin pian kun nämä piispan kaksi ylintä hallinnollista virkamiestä ovat poistuneet arkista, tuntuu satoja ihmisiä palaavan sinne heidän jälkiään myöten, maa-alueiden toimitsijoita, kalastuspaikkojen toimitsijoita, piispankartanon kalastajia, jotka tulevat kotiin kevättöihin päämajaan, ja kaikenlaisiin ammattialoihin kuuluvia miehiä, joilla on monenlaisia tilejä tehtävinä.

Ainoastaan yhtä yksityistä asiaa Brynjolfur Sveininpoika ei kertaakaan lyö laimin näinä vuosina: jokavuotista kevätretkeään Grundiin, Skorradaliin. Tällä ihanalla Borgarfjordenin seudulla, Skorradal-järven länsipäässä, on se paikka, joka on hänelle rakkain täällä maan päällä. Täältä hän on useita vuosia sitten ostanut laajan, viljelemättömän maa-alueen veden ja tunturien välistä. Nyt täällä on viljelty kenttä, nyt täällä seisoo komeita rakennuksia melkein valmiina, ensi kesäksi rakennetaan kappelin seinät; täällä on Margret Halldorintyttären ja Ragnheidurin koti, jos hänet kutsutaan pois. Poikansa osalle hänellä on toisenlaiset suunnitelmat.

Toukokuun lopussa on hänen tapanaan maksaa virkamiehilleen vuosipalkka, kaikille samana päivänä, jos he ovat kotona. Sira Sigurdur Torfinpoika on aikonut esittää tunnustuksensa piispalle tänä päivänä, se ei voi jäädä enää tuonnemmaksi, mutta hän ei pääse kahden kesken piispan kanssa; hän saa vain tilaisuuden kirjoittaa kuittauksensa, pari riviä.

Kuluu vielä joitakuita päiviä, ennenkuin sira Sigurdur voi esittää piispalle tuskallisen asiansa. Hän ei oikein halua pyytää puhelua sentähden, vaan käyttää mieluummin satunnaista tilaisuutta. Mutta tilaisuutta ei tarjoudu. Niinpä hän eräänä päivänä menee piispan luokse, tapaa erään hänen nuorista seuralaisistaan ja saa tietää, että piispan luona on Grundin rakennusmestari tekemässä tiliä, arvelee poika. Heidän keskustelunsa jatkuu tuntikausia, ja sen päätyttyä on sira Sigurdur muuttanut mieltänsä täksi kerraksi. On tiistai, sunnuntaina on helluntai, silloin piispa itse saarnaa tuomiokirkossa; sira Sigurdur saarnaa toisena helluntaipäivänä, asia saa jäädä pyhien ylitse.

Kolmantena helluntaipäivänä piispa vihkii kaksi pappia, joista toinen on koulumestari Gisli Einarinpoika. Sitten on suuret juhlat piispankartanossa, ja saapuvilla on paljon pappeja, niiden joukossa sira Arni Halldorinpoika Hrunista. Juhlia kestää myöhään yöhön, monet jäävät yöksi taloon, myöskin sira Arni, ja hän on Skalholtissa koko seuraavan päivän; hän viihtyy hyvin siinä kartanossa.

Sira Sigurdur saa tietää piispan parin päivän kuluttua aikovan lähteä neljätoista päivää kestävälle retkelle Skorradaliin, ja nämä neljätoista päivää hän tahtoo varrota, koska piispa ei ole kotona.

Mestari Brynjolfur ottaa neljä, viisi seuralaista mukaansa Skorradaliin ja tiedustaa Dadilta, tahtooko tämä lähteä hänen seurueeseensa; mutta Dadin pitää nyt mennä Hruniin, hän ei ole vielä puhellut isänsä kanssa ulkomaamatkastaan. Niin, se on ymmärrettävää, aika on täpärällä.

Mutta piispan ehdotuksessa piilee enemmän kuin Dadi tietää. Hän tahtoo julkisesti näyttää sekä omasta että tyttärensä puolesta, ettei hänen ja Hrunin perheen ystävyys ole vähääkään kärsinyt ilkeiden ihmisten parjauksesta. Ragnheidurin lausuntoa ei tarvitse vahvistaa lähimmässä ympäristössä, mutta on hyvä, että kauempana saadaan tietää kaiken olevan täällä ennallaan. Hän kysyy sira Arni Halldorinpojalta, tahtooko tämä matkustaa hänen mukanaan Skorradaliin Dadin sijasta. Hänen ei tarvitse sitä kahdesti kysyä, mutta sira Arni ei tahdo lähteä isänsä tietämättä, koska on tämän palveluksessa. Hänen sopii ratsastaa kotiinsa illalla ja tulla sitten takaisin Skalholtiin seuraavana iltana.

Piispan ollessa tällä matkalla, kesäkuun kahden keskimmäisen viikon aikana, Dadi käy joka aamu kuulustamassa Ragnheidurin tilaa, ja kun tämä itse lakkaa panemasta vastalauseita hänen levottomuuttaan pikemminkin kuin epäilystään vastaan, valtaa hänet samalla kertaa kauhistus ja ihmettely. Hän on heti ensimmäisen yön jälkeen pyhästi luvannut itselleen, ettei hän tuota Ragnheidurille ja tämän isälle suurempaa julkista häpeää kuin on valan vannottamiseen syyllisenä jo tuottanut. Ja mistään muusta koko tässä maailmassa hän ei ole varmempi kuin siitä, että hän on joka kerta, kun he senjälkeen ovat eläneet yhdessä, noudattanut täysin turvallista varovaisuutta. Kysymyksessähän oli hänen kunniansa, hänen ja Ragnheidurin tulevaisuus, koko heidän elämänonnensa. Ensimmäisen yön huimuudessa, niin, silloin ehkä? Mutta ensimmäisellä kerralla, voisiko kohtalo olla niin julma!

Ragnheidur on lakannut panemasta vastalauseita; mutta ei voi huomata sen muutoksen vähentäneen hänen iloaan, pikemminkin päinvastoin. Heille molemmille selviää vähitellen heidän kantansa suuri ero: minkä Dadin silmissä täytyy päätyä häpeään heille molemmille, se on Ragnheidurin silmissä kunniakasta.

Dadi lausuu sen eräänä päivänä suoraan julki, eräänä päivänä, jona hänen harvasanaisuutensa on alkanut ärsyttää Ragnheiduria.

— Siispä sinusta täytyy tuntua pahalta, Dadi, arvelee neitsyt.

Pahalta — jos hän olisi sanonut, että hänen, Dadin, täytyy tuntea kaikkia helvetin tuskia, olisi hän osunut likemmäksi totuutta. Mutta se ajatus on niin nurinkurinen rakastetun naisen vierellä, että hän vetää Ragnheidurin luoksensa erikoisen hellästi.

Viimemainittu ei tyydy tähän vastaukseen.

— Jos isäni olisi tahtonut hyväksyä meidän rakkautemme, virkkaa hän, niin luuletko, että hän olisi pakottanut minut vannomaan sen valan?

— Eikö? vastaa Dadi kysyvästi, ja heti senjälkeen hän lisää varmasti: — Ei.

— Ei, se on ihan epäilemätöntä. Vannomista ei pantu toimeen sinun, vaan toisen miehen tähden. Sen miehen tähden, jonka kanssa minut naitetaan, kuka hän sitten lieneekin — sinä vain et ole siksi valittu. Etkö oivalla, Dadi, että jos meidän on mieli kyetä ohjaamaan kohtaloamme, meidän täytyy ottaa asiamme omiin käsiimme. Ja me olemme sen tehneet. Ei kukaan voi meitä nyt erottaa. Ensimmäisenä yönä sanoit minulle, että vaikka helvetti olisi sinulle valmiiksi avoinna, et sittenkään päästäisi minua. Silloin puhui rakkautesi, Dadi. Voimakkain, tulisin ja miehekkäin sanoin. Olen senjälkeen elänyt niistä ja ravinnut niillä itseäni. Milloin lausut uudelleen sellaisia sanoja?

Hän on niin voimakas, tämä nuori, hento, hieno nainen, hänen rakkautensa on pettämätön ja kaikkea vallitseva, hänen rakkautensa on niinkuin raskaasti ja levollisesti virtaava joki, joka sieppaa mukaansa, mitä se koskettaa. Sen aaltoihin hukkuvat Dadin kaikki aikailut. Ainoastaan hänen yksin ollessaan syntyy uusia.

Dadin täytyy jonakuna päivänä matkustaa Hruniin keskustellakseen isänsä kanssa, näön vuoksi. Hän lupaa Ragnheidurille, ettei hän viivy poissa enempää kuin yhden yön. Dadi puhuu ulkomaanmatkasta isälleen, sira Halldorista on hieman myöhäistä tänä vuonna. Dadi tahtoo silloin tietää, voiko hän varmasti laskea pääsevänsä lähtemään ensi kesänä. Kyllä, ensi kesänä, se on itsestään selvää. Ei ehkä olisi mahdotonta tänä vuonnakaan; sira Halldor vain huomauttaa erinäisistä vaikeuksista sen järjestämisessä. Isänsä huomaamatta Dadi vahvistaa näitä hänen arveluitaan — ja häntä inhoittaa tällaisen kaksinaisen osan esittäminen. Hän rakastaa Ragnheiduria ylevästi ja rehellisesti, siinä koko hänen vikansa — ja vähitellen hän huomaa olevansa valheellinen ja petollinen joka taholle. Mitä heidän rakkautensa on ihmisille tehnyt?

Inhimillinen epätoivo kestää ainoastaan jonkun aikaa, se on uudistuva, jos niin halutaan, mutta ei pysyväinen. Se on sisimmältä olemukseltaan purkaus, ei kestävä tila. Joko se pienentää ihmistä, ja tämä samaistuu sen kanssa, se rappeutuu tylsyydeksi, ja ihminen tottuu siihen sen tässä hahmossa. Tahi ihminen kasvaa sen mukana, kiskoutuu siitä irti ja tuntee olevansa vapaa.

Dadin suhteen on käynyt jälkimmäisellä tavalla, käy tänä yönä Hrunissa. Hän lojuu valveilla vuoteessaan ja tuntee kylmän hien peittävän koko ihoaan ajatellessaan, että hänet parin kuukauden kuluttua häädetään tiehensä Skalholtista, kun kaikki on tullut ilmi — ja hän jättää Ragnheidurin sinne jälkeensä!

Ei ikinä. Ei ikinä, niinkö hän väittää? Miten hänen olisi mahdollista nousta piispan valtaa vastaan? Se on samantekevää, siispä hänen täytyy tehdä sellaista, mikä ei ole mahdollista. Jokainen Ragnheidurin lausuma sana on päivänselvää totuutta. Hän oivaltaa sen nyt selkeästi katsellessaan kaikkea etäältä. Heidän rakkautensa on alusta alkaen oikeutettu, ja kaikki, mitä myöhemmin on tapahtunut, on sen puolustautumista hyökkäyksiä vastaan. Rakkaus on viisaampi kuin he, ainakin kuin hän. Jollei näin olisi käynyt, olisi heidät erotettu toisistaan. Ja tässä hän makaa huolestuneena, epäröivänä, surullisena, epätoivoisena! Hän, jonka pitäisi olla polvillaan Ragnheidurin edessä kiitollisuudesta ja ihailusta. Hän ei edes ansaitse Ragnheidurin rakkautta! Hylkiö hän on, epäkiitollinen epatto!

Hän rakastaa tätä naista, mutta kaihtaa sitä, että joutuisi kantamaan heidän taakkojaan hänen kanssansa. Ne painavat raskaammin häntä, se on totta, mutta onko tämä yleensä niiden kantamista? Toivoisiko hän mieluummin niiden painavan raskaammin Ragnheiduria? Juuri sitä hän kai toivoisi. Niinpä hän siis on tyhjentänyt häpeänsä maljan pohjaa myöten.

Ragnheidur tuskin tuntee Dadia, kun tämä palaa. Dadi on niin hyvä, hän on niin iloinen. Eikä ainoastaan silloin, kun he ovat kahden kesken ja hän tietää heidän olevan turvassa. Ei, hän on peloton. Hän ei enää ole valppaana jokaisesta heidän kuulemastaan suhahduksesta, jokaisen heidän sivuuttamansa nurkkauksen kohdalla. Juuri tällä tavoin Ragnheidur mielellään tahtoo olla onnellinen, viattomuutensa ollessa Dadin tietoisuudessa. Valan tahra on nyt pesty pois hänen tunnostaan. He ovat pelottomia nyt molemmin, uudessa, väkevässä, kuumassa, nuoressa rakkaudessaan.

Muutamia päiviä myöhemmin tulee piispa kotiin Skorradalin matkalta. On myöhäinen ilta, ja sira Arni jää Skalholtiin yöksi. Heti seuraavana aamuna, piispan istuessa tuvassaan, tulee sira Sigurdur hänen luoksensa, kertoen parilla sanalla hänelle onnettomuudestaan.

Piispa ensiksi mykistyy ällistyksestä, sitten hänen vihansa kuohahtaa. Tuossa on Ragnheidurin syyttäjä! Kun neito on vannomalla torjunut panettelut, tulee hänen huolestunut sielunhoitajansa tunnustamaan olevansa syypää salavuoteuteen! Piispan ääni kaikuu kuin ukkosenjyrinä:

— Sen tähdenkö sinä esiinnyit niin ankarana Ragnheiduria kohtaan? kivahtaa hän, uhkuen purevaa ivaa ja voimatonta raivoa.

Sira Sigurdur käsittää kaikkinaisen vastaamisen hyödyttömäksi, niin kauan kuin piispa on tässä mielentilassa, ja pysyy vaiti.

— Senkö tähden? kertaa piispa, lyöden nyrkkinsä pöytään. Hänen tekee mielensä tarttua moisen teeskentelijän niskaan ja taluttaa hänet ovelle. Ja tämä on päällepäätteeksi hänen tuomiokirkkonsa pappi!

Sira Sigurdur voisi nyt varsin hyvin kertoa piispan tyttärestä vähän enemmän kuin on aikaisemmin tietänyt, sellaista, mitä hän itse on nähnyt ja kuullut piispan ollessa Skorradalissa, mutta sira Sigurdur Torfinpoika ei luonnostaan ole mikään kielikello. Hän ei ole hyötynyt mitään siitä, että on sekaantunut neitsyt Ragnheidurin asioihin, ja nyt hän antaa niiden asioiden olla rauhassa, siinä kaikki.

Mestari Brynjolfur näkee sira Sigurdurin vain odottavan hänen vihansa asettumista eikä totisesti olevan ääneti häpeästä ja ymmälläolosta, mutta piispa ei tahdo vaihtaa sanoja moisen — moisen teeskentelijän kanssa, se tämä juuri on. Hän istuutuu tuoliinsa, ja hänen päänsä tutisee tavattoman rajusti hänen raivonkohtauksensa jälkeen, mutta sitä lujempi ja hillitympi on nyt hänen äänensä:

— Sira Sigurdur Torfinpoika, käskee hän, mene huoneeseesi heti tällä hetkellä ja kirjoita mainelauseesi minusta, vaimostani ja lapsistani!

— Teen sen, herra. Mutta haluaisin vain tietää, missä järjestyksessä minun pitäisi —

— Il-man mu-ki-se-mis-ta, komentaa piispa, korostaen kaikkia tavuja yhtä lujasti.

Sira Sigurdur lähtee, hänelle puhutaan kuten lapselle, hän lähtee.

Mestari Brynjolfur on tyytymätön itseensä, hän katuu tällä hetkellä erästä seikkaa, katuu sitä, että pani Ragnheidurin vannomaan. Häntä on petetty, hän ei tiedä, miten ja missä tarkotuksessa, mutta sira Sigurdurin valavaatimus, kun hänen omat asiansa ovat sillä lailla, on pimeydenteko, samea se on ja salakavala. Piispa Brynjolfurista tuntuu pahalta tässä katumustilassa, hän on siihen tottumaton, ja hän pyrkii mahdollisimman pian pääsemään siitä eroon: Parempi ei olisi ollut, jos sira Sigurdur olisi voinut syyttää häntä tyttärensä säälimisestä. Ei, näin on hyvä — jos hänellä vain ei olisi tätä kummallista tunnetta petollisesta puuhailusta.

Uusi koulumestari Oddur Eyolfinpoika astuu sisälle, piispa ei ole vielä hankkinut itselleen uutta kirjuria. Oddur Eyolfinpoika oli hänen muassaan Skorradalin matkalla; onko hän samassa juonessa sira Sigurdurin kanssa? He ovat ystävyksiä; tunsiko hän sira Sigurdurin syyllisyyden vaatiessaan Ragnheiduria valalla torjumaan panettelun?

Oddur Eyolfinpoika huomaa, että piispan mieli on kuohuksissa, mutta istuutuu rauhallisesti paikalleen tapansa mukaan.

— Milloin sait tiedon ystäväsi sira Sigurdurin syyllisyydestä, Oddur? kysyy mestari Brynjolfur.

— Mistä syyllisyydestä, herra?

— Tiedäthän hänen tehneen itsensä syypääksi salavuoteuteen erään koulunpalvelijattaren kanssa. Mutta milloin sait sen tietää?

Oddur Eyolfinpoika käsittää heti, mihin piispa tähtää.

— Ei, sitä en ole tiennyt, herra, torjuu hän hiljaa.

— Etkö tiennyt sitä silloin, kun kerroitte minulle tytärtäni koskevasta juoruilusta?

Oddur ravistaa päätänsä.

— En voi uskoa sira Sigurdurin tulleen teidän puheillenne sellainen rikkomus omallatunnollaan.

— Sen saat täysin varmasti uskoa, siitä ei ole kahta kuukautta enempää.

— Silloin hän on toisenlainen mies kuin minä olen luullut, vastaa Oddur.

— Siinä se vilpittömyys, se uskollinen ystävyys, jota te tahdoitte osoittaa minulle! Oveluuden ja teeskentelyn minulle kertomia juoruja viattomasta tyttärestäni!

Oddur Eyolfinpojan otsa rypistyy.

— Te sanotte sen minulle ensimmäiseksi, herra. Mutta teitä ei ole petetty pahemmin kuin minuakaan.

— Meidän sopii puhella siitä tuonnempana, virkkaa piispa. Hän saa äkkiä uuden mielijohteen, jonka hän heti tahtoo toteuttaa.

— Ei, inttää Oddur Eyolfinpoika.

Piispa katsahtaa häneen epävarmana, hämmästyneenä.

— Mihin sanot ei?

— Me emme voi puhua siitä tuonnempana, herra. En voi jäädä tunniksikaan teidän palvelukseenne epäluulo petoksesta niskoillani. Minulla on kuninkaan lupaus saamastani virasta. Mutta minun on kiittäminen teitä enemmästä kuin kuningasta. Jos te epäilette minun maksavan hyvät työnne kavalalla petoksella, eroan tästä virasta.

Piispa huomaa olleensa liian kiivas.

— Sinäkin katkeroituisit minun sijassani, Oddur, huomauttaa hän.

— Mitä te tehnettekin, herra, en tahdo teidän joutuvan enää ikävyyksiin minun tähteni.

Brynjolfur Sveininpoika on hyvin tyytyväinen Oddur Eyolfinpojan tämänpäiväiseen esiintymiseen, mutta hänen on vaikea peräytyä.

— Sinä teet niinkuin omatuntosi käskee, Oddur.

— Olen sen jo tehnyt, herra.

— Silloin annamme kuninkaan määrätä, lausuu mestari Brynjolfur, nousten seisomaan. Jos sinusta tuntuu, että olen ollut säälimätön sinua kohtaan, Oddur, niin muista, että mitä muuta välillämme saattaakin olla, tahdon voida täydelleen luottaa koulumestariini. Emme siis enää puhu tästä asiasta. Rauhoittukaamme, ennenkuin aloitamme päivän työt. Kutsu sira Arni Halldorinpoika luokseni!

— Kiitän teitä hyväntahtoisuudestanne, rakas herra, sanoo Oddur Eyolfinpoika poistuessaan.

Mestari Brynjolfurin mielen pohjalla, virkaharmien syvän kerroksen alla, liikkuu nyt mieluinen tunne, lämmin ilo, joka nopeasti leviää. Kaiken tapahtuneen jälkeen on hän tyytyväinen siihen järjestelyyn, jonka hän nyt suorittaa. Hän tarjoaa Hrunin Arni Halldorinpojalle Skalholtin tuomiokirkon papin virkaa. Hän ei voi tehdä mitään, mikä suuremmassa määrin ilahduttaisi hänen vanhaa ystäväänsä, sira Halldor Dadinpoikaa ja kaikkia hänen omaisiaan. Eikä hän myöskään voi tehdä mitään parempaa saadakseen Skalholtin perhe-elämän jälleen rauhan ja kunnioituksen ympäröimäksi.

Vaikka piispa olisi pyytänyt sira Arnia seuraajakseen, ei se tarjous olisi tuottanut tälle puoliksikaan niin suurta iloa kuin hänen nyt osoittamansa suosio. Hän ei saa lainkaan rauhaa, ennenkuin hänen hevosensa on satuloitu ja hän on lähtenyt ratsastamaan Hruniin.

Vajaata viikkoa myöhemmin piispa lähtee yleiskäräjille, missä hänen on käräjien aikana, kesäkuun viimeisinä päivinä, tapana pitää kirkolliskokous rovastiensa ja muiden hengellisen säädyn johtavien miesten kanssa. Hän ei kehoita Dadia tulemaan mukaansa tällä kertaa, Skalholtin piispantyttären valasta puhutaan kylliksi paljon, vaikka Dadi ei nyt näyttäydykään Thingvellirissä koko maan silmien edessä, mutta tuomiokirkkonsa uuden papin hän ottaa mukaansa matkalle.

Vaikka Dadi ja Ragnheidur kohtaavat nyt toisiaan tiheämmin kuin milloinkaan ennen, on jälkimmäisen vala silminnähtävästi tukahduttanut kaikki epäilykset Skalholtissa. Samoin kuin he itse katsovat muita vapaasti silmiin kohtaavat kaikki nyt heitä katse avoimena. Uuden huhun viriäminen ei ole toistaiseksi pelättävissä, aika on heidän omassa vallassaan, mutta kuta pitemmälle se kuluu, sitä useammin Dadi neuvottelee Ragnheidurin kanssa siitä, mihin keinoon heidän pitää turvautua, ennenkuin neidon tila selviää kaikille, ennen talven tuloa. Asian ottaa aina Dadi puheeksi. Eikä Ragnheidur koskaan halua siitä haastella, hän vain pyytää Dadia sallimaan hänen yksin huolehtia siitä; sitä asiaa he eivät saa pohtia, sillä jos he avaavat portit huolille, eivät he voi nauttia heitä odottavasta lyhyestä kesästä. Niin pitkälle hän menee täydellisessä huolettomuudessaan — pitemmälle kuin Dadi pystyy häntä seuraamaan.

Dadin täytyy itsensä harkita. Joka tapauksessa täytyy Ragnheidurin lähteä pois Skalholtista syksyksi. Hänen myöskin. Mutta minne? Ragnheidurin pitää kuunnella häntä.

He istuvat eräänä päivänä Thorlakin istuimella — he istuvat nyt usein yhdessä koko piispankartanon silmien edessä — ja Ragnheidur tarttuu hänen käteensä, eikä Dadi katso kotiin päin; Ragnheidur hymyilee, häntä haluttaa pyytää Dadia suutelemaan häntä, häntä haluttaa olla uhkarohkea, mutta ainoastaan silmänräpäyksen ajan, — hänen ei sovi leikkiä heidän onnellaan.

— Ragnheidur, rakas, virkkaa Dadi, puristaen tiukasti tytön kättä, joka lepää hänen polvellaan, — minun täytyy ilmaista sinulle eräs tekemäni päätös. Et saa tulla siitä murheelliseksi etkä saa käyttää valtaasi vastustaaksesi sitä.

— Pitääkö minun luvata ne molemmat? tiedustaa Ragnheidur.

— Kyllä, mutta ensin saat sen kuulla. Minä voin edelleen rakastaa sinua isäsi tietämättä, mutta en voi enää olla hänen palveluksessaan. Hän on siinä uskossa, että aion akatemiaan ensi kesänä, ja me molemmat tiedämme, ettei siitä tule kerrassaan mitään —

— Sitä me emme tiedä, Dadi, keskeyttää Ragnheidur... Jos hän taipuu?

— Mutta jollei hän sitä tee, niin me molemmat tiedämme, etten minä lähde matkalle, Minä en jätä sinua tänne yksin, mikäli meidän asiamme eivät ole täydellisesti järjestetyt.

Ragnheidur puristaa hänen kättänsä lujasti ja äänettömästi.

— Huomenna he tulevat kotiin yleiskäräjiltä, jatkaa Dadi, ja heti seuraavana päivänä aion pyytää veljeäni Arnia ratsastamaan kanssani kotiin isäni luokse. Isäni ei ole toistaiseksi ajatellut ottaa kappalaista Arnin sijaan. Pyydän häntä ottamaan minut.

— Sinutko? huudahtaa Ragnheidur käsittämättä... Dadi!

Dadi pistää kätensä hänen kainaloonsa.

— Kuuntelehan rauhallisesti, rakas Ragnheidur! En puhu sinulle itsekkyydestä. Puhun sinulle sitä varten, että yhteisvoimin voisimme valmistaa oman kohtalomme. Kun kaikki on kerran tullut ilmi, milloin arvelet sitten isäsi voivan taipua vihkimään minut papiksi? Ei ikinä, varmasti ei ikinä. Hän voi mieluummin antaa suostumuksensa avioliittoomme kuin myöntyä vihkimään minut papiksi — siksi hyvin hänet tunnen. Me emme saa kevytmielisesti antautua siihen vaaraan, ettemme voi eläissämme päästä yhteen, jos minä jään virattomaksi. Ensi viikon torstaina täytän viisikolmatta vuotta, silloin olen kyllin vanha vihittäväksi papinvirkaan ohjesäännön mukaisesti. Menetän viran jälleen, kun... niin, meidän täytyy katsoa totuutta silmiin tässäkin. Mutta restitution saamiseen on useampia keinoja kuin papiksivihkimisen, jälkimmäinen käy päinsä ainoastaan isäsi toimesta. Voimme sittenkin olla yhdessä täällä Skalholtissa koko kesän, sydämeni ei jäähdy papinkauhtanan alla, mutta tämä minun täytyy tehdä, ennenkuin se on liian myöhäistä.

— Voimmeko sittenkin olla yhdessä koko kesän? toistaa Ragnheidur.

— Kyllä, koko kesän, jokikisen päivän. Ilmoitan isälleni, etten lähde pois Skalholtista ennenkuin syksyllä, niin, sunnuntaina tai parina, sillä muutoin papiksivihkiminen jää toistaiseksi. Syksyllä täytyy sinun ja minun matkustaa täältä pois, ja silloin meidän on erottava joksikin aikaa.

— Niin, joksikin aikaa.

He ovat molemmat kauan ääneti.

Vihdoin Ragnheidur lausuu:

— Niin sen täytyy käydä, Dadi.

Mies kumartuu ja suutelee polvellaan lepäävää kättä.

XVII

Seuraavana iltana saapuu verkkainen ja äänetön saattue yleiskäräjillä Skalholtiin. Ensimmäisinä kävelee kaksi mustaa hevosta peräkkäin. Hevoset astelevat kahden pitkän, raskaan lankun välissä, jotka on kiinnitetty niiden kupeille. Hevosten väliin asetetulla poikkilaudalla viruu ruumis mustan verhon peittämättä. Vainajaa kuljetetaan paareilla.

Muuan piispa Brynjolfurin hyviä ystäviä, valamiesoikeuden jäsen Eirikur Sigvaldinpoika, Skalholtin nuoren pehtoorin isä, on kuollut yleiskäräjillä. Hän istui oikeudessa laamanni Arnin vierellä, ja kun hänen ääntänsä vaadittiin, ei hän vastannut; hän kuoli pystyyn, istuimelleen valamiesoikeudessa.

Piispa itse puhuu ystävänsä haudalla, tuomiokirkon pappi kertoo hänen elämäntarinansa, hänellä on puuhaa näinä kahtena päivänä, jotka vainaja viruu paareilla, sillä aikaa kun arkkua valmistetaan. Mutta Ragnheidur Brynjolfintytär panee merkille, että sira Arni tahtoo puhua hänen kanssansa, tahtoo puhella kahden kesken, sillä hän on kaksi kertaa aloittanut keskustelun yleiskäräjillä sattuneista tapauksista, mutta se on ainoastaan johdantoa, huomaa Ragnheidur, sira Arni on niin vakava, melkeinpä juhlallinen, mutta heitä on heti häiritty, ja sira on poistunut, hänellä on kiire. Kolmannella kerralla he ovat kahden kesken.

Sira Arni aloittaa kuten aikaisemminkin kertomalla hänelle uutisia yleiskäräjiltä. Kirkolliskokous oli tavattoman laimea. Näillä käräjillä herra Arni Oddinpoika tuomitsi yksin valamiehistön avulla kaikissa asioissa; toinen laamanni, herra Magnus Björninpoika — Braidratungan Helgan isä — ei sairauden tähden ollut voinut saapua käräjille. Sira Sigurdur Torfinpoika joutui täällä riitaan isänsä asiasta, se oli eniten puheenaihetta antanut asia käräjillä. Mutta muutoin sira Sigurdur oli saanut hyviä uutisia laivojen mukana. Hänen veljensä Thormudur on päässyt kuninkaan historioitsijaksi ja asuu itse linnassa. Sira Sigurdur matkustaa tänä kesänä anomaan hyvitystä sekä itselleen että isälleen hänen kuninkaalliselta majesteetiltaan.

Dadin sanat toteutuvat varsin nopeasti, miettii Ragnheidur: papilla on useampia kuin yksi keino korjauksen saamiseen.

— Hän onkin komea mies, virkkaa hän sira Arnille. Hän tarkoittaa Thormudur Torfinpoikaa.

Sen sira Arni myöntää.

— Tämä äkillinen kuolemantapaus muuten loi alakuloisuuden varjon koko käräjien ylle, lisää hän. Niin, niin, minulla on kiirettä huomiseen saakka. No, yhden siellä sattuneen seikan olin vähällä unohtaa. Nesin Ulfhildur vannoi yleiskäräjillä, ettei hän ole ollut kenenkään muun miehen kanssa kuin puolisovainajansa, sira Stefan Hallkellinpojan kanssa.

— Nesin Ulfhildur? kummastelee Ragnheidur kuin kivettyneenä.

Hänelle olisi yhtä hyvin voitu ilmoittaa, että hänen oma äitinsä, Skalholtin piispatar, oli vannonut sellaisen valan, jos hän olisi ollut yleiskäräjillä. Nesin Ulfhildur!

Nesin Ulfhildur Jonintytär oli erään eteläpuolen suurtalonpojan, reykjavikilaisen Jon Oddinpojan, tytär. Hän oli menettänyt miehensä kaksi vuotta sitten, ja menetys koski häneen niin kovasti, että hän oli vähällä tulla mielipuoleksi. Ensimmäisen puoli vuotta miehensä kuoleman jälkeen hän makasi kokonaan vuoteessa; sitten tuli joulu, ja hän tahtoi lähteä kirkkoon jumalanpalvelukseen, mutta tuskin hän oli ennättänyt istuutua kirkonpenkkiinsä, kun hänet jo täytyi kantaa ulos viiden miehen voimalla. Syystä tai toisesta hän ei voinut sietää uutta pappia ja halusi jonkun toisen papin antavan hänelle sakramentin. Tämän johdosta kulki kirjeitä Nesin ja Skalholtin väliä, ja Ragnheidur tiesi isänsä antaneen nuorelle papille, joka muuten oli hänen hyvä ystävänsä — sira Snjolfur Einarinpoika oli hänen nimensä — ankaria nuhteita, koska hän tahtoi pakottaa Ulfhildur Jonintyttären murheessaan pitämään häntä sielunhoitajanaan, vaikka se oli hänestä niin kovin vastenmielistä. Ulfhildur oli nyt yhdenkuudetta vuoden ikäinen.

— Kuka vaati Ulfhilduria vannomaan tämän valan? tiedustaa Ragnheidur.

— Sira Snjolfur, hänen sielunhoitajansa.

Ragnheidur nyökkää hiiskumatta mitään.

Heti senjälkeen herää hänen mielessään ajatus: Onkohan isä pyytänyt sira Arnia kertomaan tämän minulle lohdutukseksi.

— Silloin on yleiskäräjillä ollut kylliksi tarinoitavaa, huomauttaa hän.

— Siellä puheltiin siitä ainoastaan yhdellä tavoin, vastaa sira Arni empimättä... Viitattiin sinun esimerkkiisi.

Ragnheidurin ilme kovenee.

— »Kaikkia puree juoruhammas, jopa Ragnheidur Brynjolfintytärtäkin.» Ne sanat kuuli Thingvellirissä useimmiten.

— Ulfhildurin vala on naurettava, arvostelee Ragnheidur.

Hän toivoo sira Arnin kertaavan hänen isälleen juuri ne sanat, ja tällöin hänen mielestään on tästä asiasta puhuttu kylliksi.

— Mitä muuta yleiskäräjillä tapahtui? kysyy hän.

— Sinusta saatiin mainelause Marteinn Rögnvaldinpojalta.

— No, mitä hän sanoi?

— Käräjillä vain kerrottiin hänen lausuneen, että jos hän tunsi sinut oikein, et pelännyt minkäänlaisia uhkauksia.

Marteinn Rögnvaldinpoika oli Dadin ikätovereita, äärimmäisen lupaava nuori mies, joka oli ollut yhdessä Oddur Eyolfinpojan kanssa mukana Köpenhaminan puolustuksessa. Hän ei ollut nähnyt Ragnheiduria sen jälkeen kun tämä oli ollut viisitoistavuotias, sinä keväänä, jona hänet päästettiin Skalholtin koulusta, niin että tämä arvostelu oli Ragnheidurista hyvä.

— Tällaistako arvolausetta häneltä vaadittiin? tiedustaa hän ivallisesti.

— Juuri nämä sattumalta kuullut sanat, vastaa sira Arni, katsoi isäsi riittäväksi syyksi vaatiakseen häneltä sinusta arvostelu. Eikä hän aikaillut sitä tehdessään. Eikä myöskään piispa salaillut tätä asiaa käräjillä. Jokaiselle selvisi täydellisesti, että vastaisuudessa jokainen saisi vastata sanoistaan, milloin ne koskevat sinua. Isäsi ei ole ainoastaan mahtava mies, Ragnheidur, osaten puolustaa niitä, joita tahtoo; hän on myöskin sinua rakastava isä, joka ei tahdo tietää kunniaasi sumentavasta tahrasta, vaan on kaikkia myrkkykieliä vastaan lapsilleen todellinen lupus loricatus. [Brynjolfur Sveininpojan oma käännös ristimänimestään (haarniskasusi.)]

Ragnheidur ei vastaa mitään tähän, ja sira Arni on varmastikin puhunut puhuttavansa, sillä nyt hän nousee pystyyn ja sanoo istuneensa täällä liian kauan ja menevänsä työhön.

Mies, joka on äkkiä kuollut keskellä elämäntehtäväänsä, makaa paareilla ja odottaa hautaamista. Näinä kahtena päivänä, jotka tarvitaan valmisteluihin, kävelee Dadi Halldorinpoika edestakaisin, hokien mielessään samaa levotonta ajatusta: Milloin hän voi lähteä Hruniin yhdessä veljensä Arnin kanssa? Niin maltiton on elämä kuoleman edessä.

Niin pian kun hautajaiset ovat ohitse ja Dadi pyytää veljeään mukaansa Hruniin, kohtaa hän esteen. Sira Arni ei halua lähteä mukaan. Hän ei tahdo hiiskua tästä asiasta heidän isälleen piispan tietämättä, eikä Dadi tahdo puhua siitä piispalle heidän isänsä tietämättä. Keskitietä ei ole. Dadi sanoo jäähyväiset yksin.

Hrunissa kohoaa uusia esteitä. Sira Halldor Dadinpojassa on hyvä annos ärtyisyyttä, josta useimmiten ei ole harmia, mutta joka toisinaan on myöskin ilkeä; se voi kohota hänen mielessään tunturinhuipuksi, ja tällä kertaa puhaltaa tuuli tältä tunturinlaelta. Hän nimittää tätä horjuvaisuudeksi. Viimeksi käydessään Dadi tahtoi sekä matkustaa että lykätä matkansa, nyt hän tahtoo, että hänet vihitään papiksi. Parasta varrota seuraavaa kertaa, sillä silloin hän todennäköisesti haluaa saada talon ja ruveta viljelijäksi. Dadi on huomaavinaan isänsä vain haluavan tietää, kuinka tärkeä tämä asia hänen mielestään on, mutta niin pian kun hän luulee, että hänen on onnistunut saada isä käsittämään hänen järkkymätön päätöksensä tässä asiassa, ilmenee uusia vaikeuksia.

— Piispa ei voi vihkiä sinua papiksi ennenkuin tulevana kesänä, väittää sira Halldor Dadinpoika.

— Minkä tähden ei? kysyy Dadi pelästyneenä.

— Koska sinulla on lapsenruokkojuttu, en luullut sinun sitä unohtaneen, vastaa sira Halldor Dadinpoika, säestäen sanojaan niin nuhtelevalla katseella, että se hipaisee sitäkin väkevämmin Dadin omaatuntoa, kun hänen isänsä ei tiedä, ettei tämä nuhde enää koske hänen omaantuntoonsa.

Sira Halldor havaitsee tässä kajonneensa poikansa arkaan kohtaan ja lieventää sanojaan:

— Tiedät kuitenkin, selittää hän, että yksinomaan piispan vallassa on suoda papiksipyrkivälle restitutio ensimmäisestä ajattelemattomasta salavuoteudesta. Mutta vanhan tavan mukaan täytyy varrota ainakin kaksi vuotta lapsen syntymästä alkaen, ennenkuin papiksivihkiminen voidaan toimittaa. Olen nähnyt mestari Brynjolfurin poikkeavan tästä säännöstä, mutta en kertaakaan lievennyksen puolelle.

Tämä ilmoitus vaikuttaa Dadiin enemmän kuin yllättävästi ja juuri senvuoksi hirvittävän vakuuttavasti. Hän muistaa nyt tietäneensä sen, muistaa sen. Hänen tajuntansa pohjalla on tämä tieto ollut piilossa. Vain hänen toivoton intonsa, pulma, jossa hän on, koko hänen kauhea asemansa ne ovat luoneet varjon sen kohdalle, hämänneet, herpaisseet hänen muistinsa tässä suhteessa. Hän oli kovin alhaalla, koska hänelle saattoi näin käydä.

— Kuinka kauan olet ilman kappalaista? tiedustaa hän ainoastaan sitä varten, ettei hänen enää tarvitsisi istua ääneti, eivätkä nämä sanat ole lainkaan kiinnostuksen sanelemat.

— Oh, minä alan nykyisin vanhentua, vastaa sira Halldor.

Tosiasiallisesti ei mikään ajatus ole sira Halldorille rakkaampi kuin tämä, että Dadista voisi nyt tulla hänen kappalaisensa, kun toisesta pojasta on tullut mestari Brynjolfin tuomiokirkon pappi. Hän voi odottaa vielä vuoden saadakseen apupapin, jos niikseen tulee.

Mutta hän ei ole suinkaan varma siitä, ettei Dadi juuri siihen aikaan halua matkustaa.

— Voitko itse kuvitella pyytäväsi mestari Brynjolfuria antamaan sinulle anteeksi toisen vuoden? tiedustaa hän pojaltaan.

— Kyllä, vastaa Dadi.

Hän ei tällä hetkellä tiedä, miten hän asiain ollessa tällä kannalla voisi pyytää mestari Brynjolfurilta tätä suosionosoitusta, mutta hän vastaa myöntävästi uhmasta sitä kohtaloa vastaan, joka näyttää tahtovan syöstä Ragnheidurin ja hänen menestyksensä niin äkilliseen tuhoon.

— Jos mestari Brynjolfur myöntää lievennystä ainoallekaan nuorelle miehelle, myöntää hän sen sinulle, kun asiat ovat näin, vakuuttaa hänen isänsä.

Dadi nojaa käden otsaansa ja on sulkevinaan silmänsä miettiäkseen, mutta tekee sen inhosta.

— Harkitsen tätä asiaa huomiseen mennessä, lupaa sira Halldor.

Dadi on yötä Hrunissa.

On itse asiassa samantekevää, mitä hänen isänsä ajattelee, vaikkapa hän ajattelee sitä koko yön. Hän uskoi, Dadi, että oli vaikeata saada Ragnheiduria pitämään tätä päätöstä välttämättömänä. Mutta Ragnheidurin puolelta kävi kaikki ilman taistelua. On toinen olemus, jota hän ei voi saada taipumaan, johon hän ei pääse käsiksi: hänen oma entisyytensä. Se on aivan kuin elävä, kostonhimoinen olento hänen yläpuolellaan ja hänen takanaan. Ja hänen ja Ragnheidurin välisen suhteen sekä hänen ja tämän ruumiittoman kohtalottaren välisen suhteen kesken syntyy nyt salainen yhteys. Ragnheidurin puolelta ei kohtalo tuottanut hänelle mitään esteitä vain sen vuoksi, että sillä oli ylipääsemättömiä esteitä varattuina.

Ylipääsemättömiä, niin. Mutta sitten onkin heidän onnensa mennyttä, Ragnheidurin ja hänen. Piispa ei ikinä vihi häntä papiksi, sittenkun — ei ikinä. Ja papiksivihkimättömälle, virattomalle miehelle hän ei anna tytärtään. Miehelle, joka ei ole mitään. Ragnheidur käsitti sen, hän käsitti sen heti. Hänellä, Dadilla, on nyt kaksi mahdollisuutta, joko pettää piispaa tai pettää Ragnheiduria. Tämä nimittäin on piispan pettämistä. Mitä mahdollisuuksia hänellä on? sanoo hän. Kaksiko? Hän ei voi edes pettää piispaa. Juuri se on kauheinta kaikesta, hän ei voi pettää tätä hyväntekijäänsä, se on hänelle mahdotonta!

Kun Dadi nousee jalkeille huonounisen yön jälkeen, on hänen isänsä kirjoittanut kirjeen mestari Brynjolfurille. Dadi lukee sen. Sira Halldor kirjoittaa piispalle, että hänen täytyy anoa apulaista poikansa Arnin sijalle, ja pyytää piispaa säästämään häntä ottamasta luoksensa outoa pappia. Kirjeen jälkimmäinen puolisko on vaikuttava vetoomus piispan jalomielisyyteen, että hän heidän pitkäaikaisen ystävyytensä vuoksi poikkeaisi vanhasta tavasta, kahden vuoden määräajasta, koska hän voi tehdä sen loukkaamatta säädöksiä.

Kirje tutisee Dadin käsissä, hän laskee sen pöydälle. »Meidän pitkäaikaisen ystävyytemme vuoksi.» Sitä ei piispa voi vastustaa! Nyt hän, Dadi Halldorinpoika, pettää isäänsäkin! Hän on taivuttanut vanhuksen kirjoittamaan tämän kirjeen! Oli hyvä, että hänen veljensä Arni kieltäytyi tulemasta hänen mukaansa, joten on yksi henkilö vähemmän vaatimassa häntä tilille. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä häntä harmittaa juuri se, että Arni kieltäytyi. Sitä suurempi olisi se uhrirovio, joka nyt roihuaa Ragnheidur Brynjolfintyttären tähden.

Tänä samana aamuna Dadi ratsastaa takaisin Skalholtiin ja luovuttaa isänsä kirjeen mestari Brynjolfurille. Piispa lukee sen hänen näkyvissään Dadin kykenemättä erottamaan, minkä vaikutuksen se tekee häneen. Hän laskee sen kädestään virallisen luontevasti ja tiedustaa kiinnostuneesti, kaikkea muuta kuin virallisesti:

— Paniko isäsi sinut kovin tiukalle, Dadi, saadakseen sinut kappalaisekseen?

— Hän haluaa mieluummin minut kuin jonkun toisen, oudon, herra.

— Niin, se on kirjeessä. Kysyn sentähden, että vaikka sinun ensi sijassa tulee olla kuuliainen isällesi, olisi minusta epämieluista, jos sinä pakosta luopuisit matkastasi. Saat paremman viran tuonnempana, jos lähdet matkalle, ja jos pidät sitä tärkeänä, lähden itse kanssasi puhumaan isällesi.

Hän tiesi sen, Dadi. Hän tiesi, että nyt tulisi päiviä, joina piispa Brynjolfur kasaisi hehkuvia hiiliä hänen päänsä päälle. Hehkuvia hiiliä oli jo ennestään siellä, hänen jalkojensa alla ja joka puolellaan.

— En, herra, minulla on velvollisuuksia, joita en voi hylätä, vastaa Dadi tuntematta iloa sen johdosta, että puhuu tässä totta, sillä siten kuin sanat nyt käsitetään ovat ne valhetta.

— En otaksu isäsi vaativan sinulta niin suurta uhrausta, jos ilmaiset hänelle tahtosi rehellisesti.

Tämä keskustelu on sietämätön, Dadi hylkää jokaisen mieleensä johtuvan vastauksen, joten piispa saa aikaa jatkaa:

— Tai, mikä on parempi, jos minä teen sen?

— Ei, herra, minä — minä kiitän teitä kaikesta hyväntahtoisuudestanne —

Hän ei voi pitkittää, hänen kurkkuaan kuristaa, ja kun hän kakistelee selvittääkseen sitä, muuttuu hänen äänensä vinkunaksi.

— Ei, herra, virkkaa hän vihdoin synkästi, mutta teidän vallassanne on, täyttyykö isäni — ja minun — täyttyykö meidän toiveemme.

Piispa ei halua Dadin käsittävän häntä väärin.

— Niin, niin, Dadi, toivottavasti et myöhemmin sitä pahoittele. Mutta mitä tulee siihen restitutioon, on minun sanottava sinulle, etten salli lämpimän ja pitkäaikaisen, minun ja isäsi välisen ystävyyden johtaa siinä itseäni, vaikka minulla on ollut vain harvoja niin täysin uskollisia ystäviä — minä teen poikkeuksen tämän ainoan kerran, Dadi, koska asia koskee sinua omakohtaisesti.

Dadi nousee seisomaan, hän huomaa piispan kummeksuvan hänen nousemistaan, mutta hän ei voi enää istua täällä.

— En ansaitse teidän hyvää tekoanne, herra, mutta minun täytyy ottaa se vastaan.

Ja sen hän lausuu lujasti, ojentaa mestari Brynjolfurille kätensä ja puristaa hänen kättänsä tiukasti, mielessään aivan päivänselvä tunne, että tämä kädenlyönti on nimeltään suunanto ja että Dadi Halldorinpoika on Judas Iskariot.

— Onko sinulla kiirettä, Dadi? tiedustaa piispa.

— Ei, herra, ei ensinkään, en vain tahtonut kuluttaa teidän aikaanne.

Ja niin asia on, Dadilla ei ole kiirettä. Hän on puristanut mestari Brynjolfurin kättä ja kiittänyt häntä uudesta suosionosoituksesta, hänellä ei ole kiirettä. Hän istuu uudelleen, nyt hänen sopii keskustella hänen kanssansa iltaan saakka; kuta kauemmin sitä parempi!

Piispa pidättää häntä pitkään luonansa. Hän ei ole milloinkaan ennen osoittanut Dadia kohtaan sellaista herttaisuutta, melkein hellyyttä, milteipä kiitollisuutta! Ei ole ensinkään vaikea tarkata Dadin kipeään kohtaan, hänen haavansa on helppo löytää. Mutta piispan onnistuu valita sellaiset sanat, jotka viiltävät häntä kuin veitsenterä ja repivät haavaa vielä jälkeenpäinkin. Hänellä ei vain ole sitä tyydytystä, Dadilla, että voisi joka kerta mainita Ragnheidurin nimen, kuten marttyyrit mainitsivat Jumalan nimen jokaisen keihäänpiston jälkeen. Mutta hänellä on marttyyrinriemu kuten heilläkin, hän on alkanut tuntea kärsimisen hekumaa. He kärsivät kidutusta uskonsa tähden, hän kärsii kidutusta rakkautensa vuoksi. Kumpi on kadehdittavampi? Niinpä niin, hän. On synti väittää sitä, mutta hän on!

— Otaksuttavasti lähden tarkastusmatkalleni elokuun alkupuoliskolla, ilmoittaa piispa Dadille. Vihkiminen voi siis tapahtua sunnuntaina elokuun neljäntenä päivänä. Ei, maltas hieman, milloin —

Piispa punnitsee asiaa.

— Elokuun ensimmäisenä, virkkaa Dadi, syntyi Gudbjörgin lapsi.

— Niin, en ajatellut sitä. Ajattelin säädöstä, sanoo piispa hymyillen, mutta sinähän täytät viisikolmatta tämän vuoden heinäkuun kahdentenatoista.

— Kyllä, herra.

— Silloin on kaikki kunnossa. Elokuun neljäntenä.

Vielä kerran piispa miettii kaikkea.

— Ei, en tahdo olla sidottuna kotiin elokuussa, aprikoi hän ääneen. Valitaan sen edellinen sunnuntai, heinäkuun kahdeksaskolmatta. Tämän kuun kahdeksaskolmatta.

— Heinäkuun kahdeksaskolmatta, toistaa Dadi.

— Quod felix et faustum sit! [olkoon se onneksi ja siunaukseksi] toivottaa piispa jäähyväisiksi, ojentaen Dadille kätensä.

Dadi ymmärtää hyvin piispan muuttaneen vihkimispäivän vain osoittaakseen hänelle poikkeavansa kaikista säännöistä hänen tähtensä. Hän antaa hänelle anteeksi toisen vuoden eikä pidä niin lukua, jos toisestakin puuttuu pari päivää. Brynjolfur Sveininpoika, ankara muodonnoudattaja! Hän nöyryyttää Dadia äärimmilleen.

XVIII

Eyolfur onnentolppa ja Valgerdur juhlamuori ovat hyviä ystävyksiä. He ovat olleet kauan Skalholtissa, ja tässä suuressa kartanossa on yksinäinen jokainen, jolla ei ole ketään pakinakumppaniksi joutohetkinään.

Heidän ystävyytensä perustuu yksinomaan Havamalin viisaaseen sanaan: Ihminen on ihmisen ilo. Heidän ystävyytensä ei ole platoonista; tämä on liian henkevä, liian kreikkalainen, liian hieno nimitys heidän tunteilleen. Heidän ystävyytensä etsii paljon pikemmin esikuvaansa eläinmaailmasta, se muistuttaa kahden hevosen välistä ystävyyttä, jotka eivät voi tulla toimeen erikseen: jos toinen on liian kauan poissa, niin toinen hirnuu, tekee edelleen työtänsä, mutta vilkuu ympärilleen ja hirnuu tuon tuostakin.

Valgerdurin elämänura on draamallinen käyrä. Hän on ohjannut suuria juhlia täällä, hallinnut ja vallinnut, ja häntä on lainattu muualle hääjuhliin, mutta nyt siitä on kauan, nyt hän haravoi heiniä kesäisin ja kutoo talvisin, ja talvisin ja kesäisin nähdään hänen astelevan tulihuoneesta, kantaen täysinäistä tuhka-allasta, ja tunkiolta, kantaen tyhjää tuhka-allasta.

Eyolfurin elämänrata on kuten kaikki viivat alkaneet pisteestä — mutta tämä piste ei ole liikkunut, joten tässä ei olekaan rataa. Hänellä ei ole minkäänlaista asemaa eikä oikeastaan mitään toimialaa, sillä häntä käytetään kaikkeen. Liikanimeään hän ei kuitenkaan ole saanut sen vuoksi, että varauksitta tunnustettaisiin hänen merkityksensä Skalholtin kartanolle; kaukana siitä, hän on saanut sen muuttumattoman valoisan katsomuksensa tähden, sillä kun hän löytää vanhan hevosenkengän, josta ei kukaan välitä, tahi hylätyn työaseen tai reunoiltaan risaisen vyön, huudahtaa hän, että se on puhdas ja silkka onnentolppa, se on hänen sanontatapansa. Ja jonakuna päivänä hevosenkenkä taaskin on kavion alla, työase jonkun palvelijan kädessä ja vyö ehkä itse piispan satulassa.

Niin voittamaton on hänen valoisa katsomuksensa, että vaikka hän enemmän kuin puolet elämäänsä on tiennyt itsestään käytettävän tätä liikanimeä, ei hän sitä koskaan muista ennenkuin juuri sen sanottuaan, mutta silloin hän sen muistaa, ja silloin hän virnistää, tai kenties hymyilee, — milloinkaan ei ole mahdollista erottaa, kumpaa tämä tasaluontoinen mies tekee. Kuten sanottu, hän ei ole mikään, hän on samanlainen kuin kastemato. Jos kastemato katoaisi mullasta ja Eyolfur talosta, panisivat kaikki merkille suuren muutoksen, mutta kukaan ei ymmärtäisi sen syytä.

Kesä on kylmä ja kostea, mutta nyt on harvinaisen kaunis sunnuntai-ilta; aurinko on ihan Mosfellin kohdalla, nuo kaksi istuvat sen himmeiden säteiden paisteessa pajan länsiseinustalla; Eyolfurilla on Valgerdurin harava, johon hän parhaillaan laittaa hampaita, Valgerdurilla kaksoislankakudelma, sääryksiksi, jotka sitten myydään Bakkissa [Eyrarbakki, Skalholtin kauppasatama] neljästä tanskanmarkasta pari; hän kutoo kaksinkertaisesta langasta, siitä huomaa, että hän on kunnon väkeä.

— Nyt hän on saanut koko lailla verremmät hampaat kuin minä, kehuu Eyolfur kasvoillaan hymynvirnistyksensä, näyttäen toiselle haravaa.

— Niinpä niin, vastaa Valgerdur, et nähtävästi ajattele vanhaa puheenpartta: »Harava ilmaisee omistajansa.»

Tähän ei Eyolfur nyt osaa vastata muutoin kuin hiukan hymyilemällä, sillä hän ei osaa laitella sanojaan niinkuin Valgerdur, mutta hän osaa kiinnittää haravanpään varteen, ja sen hän tekee.

He istuvat kauan haastellen päivän pikku tapahtumista, mutta eivät vilkaisekaan toisiinsa.

— Tapasiko piispantytär sinut äsken? kysyy Eyolfur heidän puheltuaan pitkään.

— Ei, etsikö hän minua?

— Niin arvelen.

— Niin, niin, pian menemme joka tapauksessa sisälle.

— Nyt se on saanut kultaisen soljen päähänsä.

— Kultaisen soljenko?

— Niin.

— Piispantytär?

— Ei, vastaa Eyolfur myhäillen, tarkoitin haravaa.

Valgerdur katsoo soikea, kiiltävästä messinkilangasta tehtyä soikea, ja nyt hän vuorostaan ei heti osaa oikein sommitella sanojaan.

— Nyt tulee joku, huomauttaa Eyolfur, kaapien veitsellään haravanhammasta.

— Ei saa istua rauhassa niin pitkää aikaa kuin kana pysyy lennossa, valittaa Valgerdur alakuloisesti.

Ragnheidur Brynjolfintytär tulee näkyviin pajan nurkan takaa.

— Tiedustitteko minua, hyvä neitsyt Ragnheidur? kysyy Valgerdur, ponnahtaen seisomaan. Ragnheidur saapui niin äkkiä, että vanhus hieman pelkää hänen kuulleen viimeiset sanat, eivätkä ne totisesti olleet tähdätyt häntä vastaan, tätä enkeliä.

— Kyllä, minun pitäisi keskustella kanssasi, vastaa Ragnheidur, istuutuen heidän luoksensa kivetyn käytävän reunalle. Ei, istu paikallasi, Eyfikulta, ei se ole sellaista, mitä sinä et saa kuulla.

— Jotakin tuo antaa huomenna, ennustaa Eyolfur silmät suunnattuina Hestfjeldin kohdalla leijaileviin pilviin; hän ei kuitenkaan halua sekautua tähän haasteluun, vaikka hän ei saakaan lupaa nousta pystyyn.

— Muistathan, Valakulta, sanoo Ragnheidur, minun usein sinulle luvanneen, että sinä olet ohjaamassa juhlamenoja häissäni.

Eyolfur onnentolppa ja Valgerdur juhlamuori katsovat toisiinsa, kuten katsotaan äkillisen maanjärähdyksen jälkeen.

— Niinpä kyllä, minähän kelpaan siihen oivallisesti nykyisin! äännähtää Valgerdur.

— Ensimmäiset häät, jotka muistan, jatkaa Ragnheidur — olin silloin vasta nelivuotias — olivat silloin, kun Selardalin sira Pall meni naimisiin tätini Helgan kanssa. Silloin otettiin vaunut, jotka vieläkin seisovat Thorlakin vajassa [Lisärakennus pyhän Thorlakin kappelin vieressä, jota käytettiin jumalanpalveluksiin Skalholtin tuomiokirkon korjausten aikana.] ja niiden eteen valjastettiin kaksi valkoista hevosta. Sitten morsiuspari istuutui vaunuihin, ja koko hääväki seurasi heitä vallikäytävää myöten portille, missä ratsut odottivat satuloituina.

Tämän muistan. Ja sitten muistan vielä muutakin. Muistan, että pidin sinua kaikkein hienoimmin puettuna, hienommin kuin itse morsiantakin, sillä sinä olit yltyleensä valkeassa vaatteuksessa. Nyt on kaikki kultaus vaunuista karissut, eikä niitä enää käytetä...

— Niin, niin, saman osan oli kohtalo meille molemmille määrännyt, sekautuu Valgerdur puheeseen, pyyhkäisten kädellään silmiään.

— Hänen pitää olla minun juhliani ohjaamassa, lupasin itselleni, jatkaa Ragnheidur. Lapset eivät ajattele ikäeroa niinä vuosina. Mutta olemme myöhemminkin monesti haastelleet siitä, Vala kulta.

— Ei ole teidän tapaistanne, rakas neitsyt Ragnheidur, tehdä pilaa iäkkäästä, köyhästä vanhuksesta.

— Jos olet pystyssä, kun minä menen naimisiin, täytän kuitenkin lupaukseni; sinä olet aina tasoittanut tietäni. Mutta sen vartoaminen voi tulla pitkälliseksi. Mutta jos Jumala suo, elät kyllä tämän kuun loppuun. Toisena sunnuntaina, seitsemäntenä kolminaisuudenpäivästä, Dadi Halldorinpoika vihitään papiksi; silloin juhlitaan täällä Skalholtissa, ja niitä juhlia ohjaamaan pyydän sinua. Juhlien pitää onnistua hyvin, enkä luota kehenkään enempää kuin sinuun.

Valgerdur ei katso lainkaan Ragnheiduriin, vaan Eyolfuriin, sillä siinä, mitä hän nyt kuulee, täytyy olla erehdys, tavalla tai toisella. Mutta Eyolfinpoika ei ole ällistynyt, hän vain edelleen kaapii haravanhampaitaan. Silloin Valgerdur tuhahtaa, hän ei ole niin hupakko kuin luullaan. Piispantytär on saattanut viime aikoina olla säteilevän iloinen jollakin hetkellä ja sitten kuollakseen haikea jo seuraavalla, hän on muuttunut elohopeamaiseksi mieleltään, kuten hän, Valgerdur, kuuli Thora Jasparintyttären tuonnottain hänestä sanovan. Hänen tapansa ei ole pahastua neitsyt Ragnheiduriin, Valgerdurin ei ole, mutta ei neitsyenkään tarvitsisi nyt painaa kipeintä ajosta, hänellä on tunteet kuten muillakin.

— Silloin keitetään ja paistetaan, virkkaa hän, ja silloin tulee paljon tuhkaa. Ja sen minä kannan pois, kuten olen tottunut tekemään. Siinä minun puuhani sinä päivänä.

Ja loppuponneksi hän ääntää:

— Niin.

Ragnheidur nousee seisomaan.

— Minä en pyydä sinua kahta kertaa, Valgerdur kulta. Mutta nämä ovat ensimmäiset juhlat minun valvonnassani täällä kotona. Seuraaviin saattaa olla pitkä aika.

Tämän piispantytär lausuu ikäänkuin olisi suuttunut, mutta yhtäkaikki hän ei poistu, hän ei poistu. Iäkäs vaimo nousee pystyyn suu auki: voiko se olla totta? Ja kun hän seisoo neitsyt Ragnheidurin edessä, valuvat kyyneleet hänen kuihtuneilla, laihoilla poskillaan kuten sadepisarat ikkunaruudulla, samalla kun hänen silmistään pilkahtaa aran ilon ensimmäinen tuike.

— Tiesinhän, ettet epäisi sitä minulta, Valakulta, kehuu neitsyt Ragnheidur, syleillen vanhusta.

— Kuolemaa minä vartoilin, mutta en tätä, nyyhkyttää iäkäs vaimo.

— Haastelemme lähemmin kaikista laitoksista huomenna, lopettaa Ragnheidur, poistuen yhtä äkkiä kuin tulikin.

Ja nyt vanha vaimo kävellä tepsuttelee edestakaisin samaa pientä puoliympyrää pitkin Eylfur onnentolpan edessä, kädet ristissä ja sielu täynnä juhlatuoksuja ja muistoja, sipsuttelee edestakaisin kuin pieni kana hiiskumatta halaistua sanaakaan.

— Asia on niinkuin olen aina vakuuttanut, sanoo Eyolfur, ei jokaisen ole suotu olla sinun hameissasi, Valgerdur.

Valgerdur lakkaa kävelemästä ja istuutuu hänen vierelleen. Tämä on hänen elämänsä suurin hetki. Tämän jälkeen ei ole raskasta kanniskella tuhkasankoa. Ja kaiken tämän näki ja kuuli Eyolfur. Näin siis onni käyttäytyy pistäytyessään ihmisen luona.

— Nyt minä ymmärrän, mitä rakastaminen on, lausuu hän juhlallisesti.

Eyolfur kynsii päätänsä.

— Niin, sitä et sinä ole milloinkaan ymmärtänyt, lisää vanha vaimo, nyökäten kumppanilleen.

Mutta moitetta lieventääkseen hän heti jatkaa:

— Mitä ei sovi odottaakaan.

Vähän myöhemmin he nousevat molemmin, Valgerdur ensin. Hän puolittain kuiskaa Eyolfurille:

— Seitsemäntenä sunnuntaina kolminaisuudenpäivästä, silloin saat oivallista syödäksesi. Hyvää yötä, Eyolfur!

— Hyvää yötä, Valgerdur. Haravasi löydät sen tavalliselta paikalta.

Aina papiksivihkimisen päivään saakka Ragnheidur Brynjolfintytär touhuaa juhlavalmisteluissa. Mutta ei ensinkään tavallisella tavalla: käskemällä jonkun hankkia tätä, toisen tuota. Nyt tehdään paljon sellaista, mikä ei johdu kenenkään mieleen näissä tilaisuuksissa. Ragnheidur puhdistuttaa vallitien ja kuljetuttaa pois lian työntökärryillä, minkä jälkeen tielle siroitellaan kosteata tuhkaa, niin että se muistuttaa pihalle tuovaa, juovasuoraa purppuranauhaa. Kirkolle vievän, kivilaatoilla päällystetyn kävelytien hän laitattaa kuntoon, niin että se on tasainen kuin lautalattia. Hän itse on mukana leikkaamassa kartanon lukuisten lasten hiuksia eikä hellitä, ennenkuin ne kaikki voivat olla siististi puettuja sinä päivänä. Ja niin edelleen loputtomiin.

Jos Dadi Halldorinpoika saisi määrätä, tahtoisi hän mieluimmin papiksivihkimisen käyvän siten, että piispa allekirjoittaisi vihkimistodistuksen tuvassaan, lähettäisi jonkun nuorista seuralaisistaan tuomaan sen vihittävälle, ja siinä kaikki. Kuinka erilaisia he ovatkaan, Ragnheidur ja hän! Hän haluaisi mieluimmin hiipiä piiloon täksi päiväksi, edellinen tahtoo laittaa juhlan, jota kukaan ei unohda. Kerran toisensa jälkeen tunkeutuu hänen mieleensä ajatus, jonka hän kylläkin heti karkoittaa, mutta joka taaskin heti hyökkää takaisin: ettei Ragnheidur kenties ensinkään tajua elämän vakavuutta. Tyttö ei vain voi säilyttää iloista tuultansa, ja miten hän sen voisi? Ei, tuntuu ihan siltä kuin hänen ilossaan piilisi salaista uhmaa. Mahdollisesti hän, Dadi, erehtyy. Mutta yhdestä seikasta hän ei erehdy: Ragnheidur on emäntä, valtiatar, kuningatar.

Kuta likemmäksi vihkimispäivä ehtii, sitä mahdottomammalta Dadista tuntuu kestää tätä omaa päätöstään. Se on raskain taakka, mitä hänen hartioilleen on laskettu, vaikka hän onkin sen itse valinnut. Piispapari on yhteistoiminnassa tehdäkseen tämän päivän niin juhlalliseksi hänelle kuin mahdollista, piispa on valmis avaamaan ovensa jokaiselle, jonka hän tahtoo kutsua, ja piispatar neuvottelee Ragnheidurin kanssa päivät pääksytysten, ikäänkuin hän olisi talon poika eikä —!

Jollei hän olisi kokonaan jättänyt ottamatta huomioon, mitä nämä valmistelut toisivat mukanaan, olisi hän, niin, mitä hän sitten olisikaan? Rikkomuksensa Jumalaa kohtaan sysää hän syrjään, se tili voidaan ehkä tuonnempana selvittää. Mutta miten ihmeessä Ragnheidur voi seistä suorana isänsä ja äitinsä edessä sekä järjestää kaikkea heidän kanssansa silmät vilpittömän avoimina ja viattomuutta säteilevinä? Hän tuntee salakavalaa tyydytystä tämän Ragnheiduriin kohdistuvan moitteen johdosta ainoastaan sen tähden, ettei hän voi moittia ketään muuta kuin itseään. Jumala antakoon Ragnheidurille anteeksi hänen rohkeutensa! Hän, Dadi, ei uskalla toivottaa sitä itselleen, samalla kun hän kiroaa heikkouttaan. Kaikki hänen tunteensa sulautuvat yhdeksi: ehtymättömäksi, sietämättömäksi alennuksentunteeksi.

Papiksivihkiminen tapahtuu. Jollei Jumala olekaan mukana tässä toimituksessa, ei myöskään Dadi ole. Hän on kalpea ja hajamielinen. Mutta hän on sorea.

Braidratungan Helga Magnuksentytär on huonovointinen näinä päivinä, mutta neitsyt Elin on saapuvilla ja istuu kirkossa Ragnheidurin vieressä. Heidän jälkeenpäin mennessään kotiin kirkkopolkua myöten kuiskaa neitsyt Elin hänen olkansa ohelta:

— Jos papinasu sopisi kaikille yhtä hyvin kuin sira Dadille, en tahtoisi saada muunlaista miestä kuin papin.

Ragnheidur on vaiti. Häntä kummastuttavat nämä välinpitämättömät sanat, häntä kummastuttaa se, etteivät kaikki nuoret tytöt rakasta Dadia.

Juhlassa vastavihitty pappi istuu vanhan tavan mukaisesti piispan vieressä, ja siinä hänen pitää istua kolme, neljä tuntia. Kieli on kuin kuivunut hänen suussansa. Tässä on apukeino: Juo! Mestari Brynjolfur juo lujasti niinä harvoina kertoina, jolloin hän juo, ja harvat kestävät viiniä niinkuin hän. Mutta viini ei auta Dadia tällä kertaa. Siitä hetkestä alkaen, jolloin Ragnheidur antautui hänelle, ei edes synkin epätoivo ole kertaakaan riistänyt häneltä kielletyn hedelmän makeutta. Mutta ennen tätä hetkeä, jolloin hän istuu mestari Brynjolfurin rinnalla hänen äsken papiksi vihkimänään, ei hänellä olekaan koskaan ollut sellaista tunnetta, ettei hän enää ole mies, joka tähtää aseellaan ylöspäin, ylivoimaiseen vastustajaan, vaan sellainen mies, joka tähtää aseellaan takaapäin! Milloin hän voi alkaa luottaa kohtalon vilpittömyyteen? Jonakin päivänä hän uskoo olevansa ihmisistä onnellisin. Mutta kuka on niin onneton kuin hän tänä iltana?

Ihmismieli on kuin pikari, jonka elämä täyttää levottomuudella. Pikarit ovat eriskummaisen erisuuruisia. Toisiin mahtuu paljon, toisiin vähän, mutta milloin valuu yli reunojen, on kaikissa kylliksi. Dadin pikari on tilava.

Mutta tässä tuvassa, piispantuvassa, eräs ihminen kärsii tuskia vähäisen asian tähden. Hän seisoo tuolla uudessa, valkeassa leningissä, piispantytär on lahjoittanut hänelle sen kankaan, hän tietää hyvin, että tämä on suuri päivä sira Dadi Halldorinpojalle, mutta tämä päivä on yhtäkaikki suurempi hänelle. Koko palveluskunnan silmissä hänet on korotettu suureen kunniaan, hän on vielä kerran ohjaajattarena uhkeissa juhlissa piispankartanossa, tämä merkitsee korvausta monista viime vuosien aikaisista raskaista hetkistä. Ja kaikki sujuu hyvin, siltä tuntuu kaikista hänen palvelijattaristaan, ja jotkut vieraista tuovat sen sanoilla julki. Kohta alkaa miesten ja naisten yhteisjuonti, ja silloin on hänen tehtävänsä jotakuinkin lopussa. Hän seisoo enimmäkseen itse piispan tuolin takana, sopivan välimatkan päässä, jotta hän voisi mahdollisimman hyvin pitää kokonaisuutta silmällä.

— Täältä puuttuvat vesimaljat! lausuu hänen korkea-arvoisuutensa.

Veri hulvahtaa vanhan vaimon kasvoihin, hänen päänsä on kuparinpunainen, ja samassa tuokiossa hän on kadonnut. Vesimaljat olivat olleet pöydällä ensimmäiseen käsienpesuun saakka, mutta niitä ei ollut kannettu sisälle viimeistä varten. Tätä ei hänelle olisi tapahtunut hänen nuoruusvuosinaan!

Kun Eyolfur onnentolppa seuraavana aamuna on noussut makuulta ja käynyt »noutamassa hyvää päivää», istuu Valgerdur juhlamuori sängyssään suurtuvassa ja ompelee.

— Hyvin se sinulta kävi eilen illalla, vakuuttavat kaikki, — kehaisee Eyolfur.

— E-hei, torjuu Valgerdur.

— Toista oli kuunnella piispantytärtä.

Muori ei vastaa.

— Et toki istu siinä ratkomassa uutta, valkoista leninkiäsi?

— Kyllä, virkkaa Valgerdur Helgantytär.

XIX

Dadi ja Ragnheidur ovat samaa mieltä siitä, että heidän täytyy erota ensimmäisellä viikolla papiksivihkimisen jälkeen. Dadi matkustaa maanantaina kotiin isänsä luokse, ja seuraavana maanantaina ratsastaa koko piispanperhe Hruniin ollakseen saapuvilla erään Dadin sisaren kihlajaisissa; hänet kihlataan Utskalarin nuorelle papille, piispan ystävälle, ja piispa onkin suosinut sitä avioliittosopimusta, joka nyt solmitaan — kunniallisen kirkonmiehen Dadi Halldorinpojan ollessa saapuvilla ja puhemiehenä, hänen rakkaan isänsä luvalla ja suostumuksella. Ragnheidurista on täällä paha olla, hän ei saa silmänräpäystäkään pitää Dadia yksin.

Joitakuita päiviä myöhemmin Dadi tulee Skalholtiin lyhyelle vierailulle. Tekosyynä on, että hän tahtoo käydä tervehtimässä piispaa, ennenkuin tämä lähtee tarkastusmatkalleen ensi viikolla. Ragnheidurille hän saa vain sanotuksi, että hän nyt on sopinut kaikesta isänsä kanssa: tänä kesänä hän toimii ainoastaan Reykjadalissa, se on oikeastaan itsenäinen papinpaikka, mutta sitä ovat hoitaneet Hrunin papit, pääasiallisesti sira Arni Halldorinpoika, sittenkun sen viimeinen pappi sira Jon Joninpoika menetti virkansa haureuden tähden. Itse Hrunin ja kappeliseurakunnan Tungufellin tahtoo sira Halldor hoitaa kuten tähän astikin. Niin pian kun piispa on lähtenyt tarkastusmatkalleen, tulee Dadi uudelleen; hän on oma käskijänsä koko kesän, hänen isänsä tietää, että hän lähikuukausina oleskelee Skalholtissa veljensä Arnin luona. Reykjadalissa pidetään jumalanpalvelus joka toinen sunnuntai, tarvitsee vain pistäytyä joen poikki. Ja tämän jälkeen Dadi ratsastaa tiehensä.

Piispan tarkastusmatka kohdistuu tällä kertaa lounaislaidalle. Sira Arni saattaa häntä Borgarfjordiin, kääntyen sieltä takaisin kotiin; kauemmin hän ei saa olla poissa virastaan. Mutta muuten on piispan seurueessa Oddur Eyolfinpoika, serkukset Halldor Brynjolfinpoika ja Arni Joninpoika sekä useita palvelijoita.

Ne kuusi viikkoa, jotka piispa on tarkastusmatkallaan, merkitsevät Dadi Halldorinpojan ja Ragnheidur Brynjolfintyttären elämässä jaksoa, joka tosin on lyhyt, mutta sen korvaukseksi niin tulvillaan inhimillistä onnentunnetta, etteivät nämä viikot heistä kummastakaan ole liian kalliilla hinnalla ostetut, vaikkapa he niiden tähden, olisivat menettäneet kaiken inhimillisen armon. He eivät liiku minkäänlaisen huumauksen vallassa, useimmiten he istuvat paikallaan, hiljaisesti ihmetellen. Ovatko he ensimmäiset rakastuneet maan päällä? Eivätkö ihmiset olekaan keksineet rakkautta, ruumiin rakkautta toista ruumista kohtaan? Rakastaa ja kuolla, mitä muuta onkaan olemassa tässä maailmassa?

Sittenkun heidän ruumiinsa ovat irtautuneet yhtymisen siteistä, ja monesti ennenkuin tyydytyksen raukeus on haihtunut, nousevat he pystyyn pujahtaakseen pois piilopaikastaan. He eivät koskaan tule sieltä yhtä aikaa, mutta kohta senjälkeen he kohtaavat toisensa, ja juuri silloin he mielellään istuvat yhdessä kentällä tai metsikössä, missä vain, sillä yhdessä heidät täytyy nähdä, he eivät mahda sille nyt mitään. Mutta tuskin he ovat istuutuneet, ennenkuin he jo kumpikin alkavat miettiä, minkä piilopaikan he voivat valita itselleen seuraavaksi kerraksi ja kuinka kauan aikaa ensi kertaan ehkä kuluu, sattuuko se jo tänään vai eikö ennen huomispäivää. He ovat tyyten lakanneet ajattelemasta kohtauspaikkansa arvokkuutta: lapsenpiiantalo, sittenkun väki on noussut makuulta, maanalainen käytävä yöllä, itse piispantupa maatamenon jälkeen, satulakamari, navetan pilttuu, kahden pinon välinen, sysipimeä kuja, kaikki ne ovat heistä yhtä riemullisia paikkoja. He elävät rakkaudessaan, joka ei ole huumauksen eikä unen kaltainen, äsken heränneen viettielämänsä väkevässä, häikäilemättömässä, hellässä todellisuudessa, joka isoaa sitä enemmän, kuta enemmän sitä tyydytetään.

Juuri senvuoksi Dadi ei tänä aikana ole poissa Skalholtista ainoatakaan kokonaista päivää. Juuri sentähden Ragnheidur alituisesti karttaa keskustelua välttämättömästä, syksyisestä matkastaan. Ja vaikka levottomuus uinuu Dadin sielun pohjalla, välttää hänkin sitä. Ja samoin kuin elinvoimaa uhkuva ihminen vaistomaisesti torjuu luotansa kuoleman ajatuksen, samoin he kaihtavat sitä, että haastelemalla erosta tukkeaisivat nuoren, janoisen rakkautensa virkistävän lähteen.

Siten kuluu heidän aikansa syyskuun keskivaiheille asti. Ragnheidur on juuri täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Sitten hänet eräänä päivänä kutsutaan äidinäitinsä luokse; iäkäs matrona viruu sairaana, pelätään hänen kuolevan. Ragnheidurin astuessa sisälle seisoo ihmisiä sankkana ryhmänä sairaan laamanninlesken vuoteen ympärillä. Potilas makaa tajuttomana sängyssään äsken kestetyn, ankaran kouristuskohtauksen jälkeen. Pitkän ajan kuluttua hän avaa silmänsä, mutta kun hän näkee sira Arni Halldorinpojän papinkauhtanaan pukeutuneena vuoteensa vieressä, viittaa hän kädellään torjuvasti:

— En tahdo kuolla, virkkaa hän, ennenkuin näen oman Arnini.

— Nyt teidän on taaskin hyvä olla, mattona Halldora, huomauttaa sira Arni.

— Kuinka pian he voivat saapua? tiedustaa laamanninleski heikolla äänellä.

— Noin parin viikon kuluttua, vastaa sira Arni.

Sira Arni tietää hyvin, ettei matkamiehiä voida varrota ennenkuin kuukauden kuluttua, mutta lohdutuksella on omat siveelliset lakinsa.

— Onko Ragnheidur täällä? kysyy potilas.

— Kyllä, isoäiti.

Halldora Jonintytär ei ole majaillut Skalholtissa enempää kuin runsaan vuoden. Silloin kun Brynjolfur Sveininpoika meni naimisiin hänen tyttärensä kanssa, oli hän äsken jäänyt leskeksi, ja silloin hän matkusti nuoren parin mukana Skalholtiin, mutta seuraavana keväänä hänen tyttärensä mies vuokrasi hänelle yhden piispan parhaita virkataloja, Skipholtin kartanon, joka sijaitsi läheisyydessä ja jossa hänen kotinsa oli yhdeksäntoista vuotta. Hänen miehensä lepää haudattuna Skalholtissa — vainaja oli tuotu tänne sairaana yleiskäräjiltä — ja hän itse on sanonut tulleensa tänne vain kuolemaan.

Iäkäs matrona tahtoo elää vielä ainoastaan puolisen kuukautta, eikä hän ole varma siitä, eikö hän voi pitää henkeään näitä muutamia päiviä vireillä yksinomaan tahdollaan, sillä hänellä on ollut tahto koko elämänsä ajan, teräksinen tahto. Kaiken varalta hän on kuitenkin pyytänyt sira Arni Halldorinpoikaa huolehtimaan siitä, että kaikki on kunnossa hänen jäämistönsä suhteen. Arni Joninpoika saa runsaasti varoja ulkomaanmatkaansa varten, hän saa kartanon, joka sairaan pojalla, piirikunnan esimiehellä Benediktillä on vuokralla, viisikymmentä riikintaalaria, jotka ovat potilaan arkussa, ja suurimman osan vanhuksen irtaimistoa.

Mutta sellaisessa ihmisessä merkitsee »kaiken varalta» loppuun kulunutta elinvoimaa, herpautuvaa tahtoa. Kaiken varalta hän myöskin pyytää Ragnheiduria, ettei tämä milloinkaan poistuisi pitkäksi aikaa hänen luotansa; Ragnheidurin pitää nukkua häntä vastapäätä olevassa sängyssä, sillä hän tahtoo kuollessaan pitää Ragnheidurin kättä omassaan. Hän tahtoo myös, että Ragnheidur hänen kuoltuaan valvoo hänen ruumiinsa ääressä ja lukee rukouksia hänen puolestaan kahdentoista palavan kynttilän valossa. Sitä pyydän ja anon hartaasti, sanoo hän.

Dadin ja Ragnheidurin yhdyselämässä tämän kuolintaudin johdosta aiheutunut häiriö tuo heidän lemmenväleihinsä uuden momentin, joka antaa heidän rakkaudelleen ihmeellisesti syventyneen perspektiivin.

He kohtaavat toisensa nyt harvemmin, ja Ragnheidur tulee aina suoraan sairaan äidinäitinsä vuoteen viereltä; heistä tuntuu siltä kuin kuolinvuode olisi heidän välillään: toisen hyväilyt virittävät toisen hellälle mielelle. Mutta joskin sisällä tuvassa väijyvä kuolema on sinetillään teljennyt heidän kaipauksensa, murtaa elämä vihdoin tämän sinetin jo ensimmäisellä kerralla. Silloin tapahtuu tämä ihmeellinen: He istuvat tässä mieli odottavana, täydellisesti, molemminpuolisesti pidättyvinä, ja ensi kertaa he ovat keskustelleet ilman sanoja, kyselleet ja vastailleet huulet suljettuina, kuunnelleet näkymättömän ääntä, tunteneet sielujensa sulautuvan yhteen ennen ruumiiden yhtymistä. Ja nämä silmänräpäykset he kokevat uudelleen seuraavalla kerralla, joka kerta. Ja jos aika on niin niukka, etteivät he ehdi varrota tätä miellyttävää aistimusta, eroavat he ilman yhtymistä. Tätä ennen he eivät ole tienneet, mitä rakkaus on.

Iäkäs laamanninleski kuolee näkemättä toiveensa toteutuvan: he eivät tule, Arni ei saavu. Heitä ei voida mitenkään odottaa ennenkuin kolmen viikon kuluttua, kenties vasta myöhemmin, joten hautajaiset päätetään pitää viikon perästä.

Ne ovat suuret maahanpanijaiset, Skalholtissa on tänä lauantaina useita satoja ihmisiä. Hautajaiset ovat melkein ohitse, kun Borgarfjordista saapuu matkamies, tuoden kirjeen mestari Brynjolfurilta. Hän ei ole piispan lähettämä, hän vain poikkeaa matkallaan tänne jättääkseen tämän kirjeen mattona Margret Hahdorintyttärelle. Hänen miehensä on kuullut kuolinsanoman ja ilmoittaa tulevansa kotiin nyt tiistaina, toivoen ennättävänsä ajoissa seisomaan anoppinsa maallisten jätteiden ääressä. Piispan äkillisen kotiinpaluun tosiasiallinen syy ilmaistaan kirjeen lopussa: Hän on luopunut pitkittämästä tarkastusmatkaansa Snaifellin piirikunnassa alkaneen myrskyn ja rajusään vuoksi, koska hän alkaa tuntea, ettei hän ole täysin vireä kohtaamaan sadetta ja huonoa säätä sellaisilla pitkillä matkoilla vuosien ja iän tähden, jotka vähentävät hänen kuten muidenkin nuoruudenvoimia hyvän Jumalan tahdon ja luonnon järjestyksen mukaisesti. Ensimmäisen kerran nyt tämä reipas mies koskettaa sellaista kieltä, mutta kun borgarfjordilainen on kertonut piispattarelle, ettei läntisissä piirikunnissa muisteta tähän vuodenaikaan sattuneen sellaista säänmyllerrystä kuin se on, joka nyt on riehunut pitkähkön ajan, on matrona kirjeestä iloinen, vaikkapa se tuleekin liian myöhään.

Se tieto, että piispa palaa kotiin muutamien harvojen päivien kuluttua, tulee Dadille hyvin epämieluisena yllätyksenä. Se kiskaisee hänet äkkiä pois tästä kesän kestäneestä huolettomuudesta, tästä »antaa mennä» olosta, tästä rakkauden katveesta, jossa Ragnheidur ja hän ovat viihtyneet niin hyvin. Hän kuulee sen vasta sitten, kun hautajaisolutta on alettu juoda, mutta heillä ei ole hetkeäkään tuhlattavana. Niin pian kun hän nyt saa Ragnheidurin käsiinsä, täytyy heidän ryhtyä nopeihin ja järkeviin toimenpiteisiin tuskallista, mutta välttämätöntä eroa varten. Ero ei tee mitään, se on heidän pelastuksensa, mutta minne Ragnheidur lähtee?

Minkätähden Ragnheidur on aina kaihtanut keskustelua tästä välttämättömästä asiasta? Mistä hän tapaa Ragnheidurin? Tämä on naisten tuvassa, sinne hän ei voi mennä. Kaksi tai kolme tuntia hänen täytyy varrota, ennenkuin noustaan pöydästä. Hän syö vähän ja juo paljon.

Ragnheidur Brynjolfintytär istuu naisten tuvassa, ja ilmoitus hänen isänsä kotiintulosta koskee häneen yhtä epämieluisasti kuin Dadiinkin. Mutta kun täällä noustaan pöydästä, kun miehet ovat lähettäneet piispantuvasta tervehdyksensä ja naiset ovat heille vastanneet, luvaten tulevansa — siihen kuluu aimo tovi pöydästänousun jälkeen, naiset kävelevät sinne tänne ja voivat nyt vihdoin puhella vapaasti keskenään — joutuu Ragnheidur äkkiä naisten puolelta niin odottamattoman osanoton kohteeksi, että nämä Borgarfjordista saapuneet sanomat eivät kaikessa vakavuudessaan ole mitään verrattuna siihen salaperäiseen lohduttomuuteen, jota tästä osanotosta tuntuu uhoavan.

He tulevat hänen luoksensa toinen toisensa jälkeen ja selittävät heltyneinä, kuinka kaunista oli, että hän hoiti äidin äitiään niin liikuttavasti. Ja kun Ragnheidur vakuuttaa, ettei hän ole voinut tehdä vainajan hyväksi juuri muuta kuin istua hänen luonansa päivällä ja nukkua hänen luonansa yöllä, ihailevat he sitä enemmän hänen vaatimattomuuttaan. He tietävät hyvin, että hän tuskin on riisunut vaatteita yltänsä viimeisten kahden viikon aikana. Hänestä näkeekin, ettei hän ole saanut nukkua öisin pitkään aikaan, heti kirkossa he panivat merkille, kuinka riutunut ja kalpea hän oli, eikä se ollut ihmekään. Mutta eniten he ihailevat sitä, että hän on valvonut ruumiin ääressä, eikö häntä silloin pelottanut? Ei, hän ei pelännyt hengetöntä äidin äitiään. Mutta kuka on kertonut heille kaikkea tätä? Hän itse kyllä tietää saaneensa nukkua kyllikseen, sillä kaksi muuta henkilöä oli hänen kanssansa vuorotellen vahtimassa ruumista. Mitään sellaista ei hänen äitinsä eikä kukaan muukaan oman talon ihminen ole voinut haastella.

Kukako heille on sitä kertonut? Tarvitsee vain katsoa häneen käsittääkseen, mitä hänen on täytynyt kestää viime aikoina, niin väsyneen näköinen hän on, ja niin mustat ovat hänen silmänalustansa. Mutta muuten heidän tietonsa ovat peräisin itse Braidratungan matronalta; eiköhän Helga Magnuksentytär ole asioista hyvin selvillä?

Ragnheidur Brynjolfintytär kiiruhtaa heti vanhasta piispantuvasta lapsenpiiantaloon ja asettaa neljä sytytettyä kynttilää riviin kuvastimen eteen. Mutta hän ei erota mitään. Se ei häntä ensinkään rauhoita, Helga Magnuksentytär tietää, missä tilassa hän on. Ja joskin Helga Magnuksentytär tavallisessa jalomielisyydessään ja tavallisessa neuvokkuudessaan on tänään estänyt juorujen leviämisen, ei Ragnheidur ole lainkaan rauhallisempi. Helga Magnuksentytär on saanut tietää tämän liian aikaisin. Helga Magnuksentytär on juuri se suojeleva henki, jonka luokse hän on tuuminut paeta turvaan. Mutta ei ennenkuin hänen on pakko tehdä se. Hän on miettinyt väistyä kohtalon tieltä hitaasti kuten tulen tieltä peräydytään, joten Helga Magnuksentyttären ei tarvitsisi kauan punnita, kumman hän valitsisi: joko ottaisi hänet luoksensa tai häätäisi hänet roihuun. Oliko muuten ajateltavissa, että hän voi havaita jotakin ainoastaan yhdeksäntoista viikon perästä? Eikö hän silloin olisi toisella tavoin silmäillyt häntä tämän päivän kuluessa?

Paljoa eivät muut voineet huomata, koska luulivat sitä väsymykseksi. Maltahan vähän: rauhallinen, ennen kaikkea rauhallinen. On kamalaa, jos Helga tietää jotakin, sillä hän on ainoa ihminen, jolla olisi rohkeutta — ei, hän ei tiedä mitään. Ragnheidurin äiti vain on hänelle maininnut hänen valvoneen, olleen — Hänen täytyy mennä sisälle ja lukea Helga Magnuksentyttären ajatukset hänen kasvoistaan.

Piispantuvassa on yhdessäjuonti ylimmillään. Ragnheidur menee heti Helga Magnuksentyttären luokse.

— Mieleni tekisi taaskin istua klavikordin ääressä Braidratungassa, aloittaa hän.

— Sinun pitäisi ihan tosissasi tulla ja oppia täydellisesti — se vähä, mitä minä osaan sinulle opettaa, vastaa Helga Magnuksentytär tavalliseen herttaiseen tapaansa.

— Milloin olette valmis ottamaan minut vastaan, rakas sukulaiseni?

— Heti huomenna, jos tahdot.

— Entä kuinka kauan saan viipyä?

— Noin vieraanvaraisenako minua pidät! huudahtaa hänen sukulaisensa, ollen olevinaan suuttunut.

— Siispä tulen kesäksi, rakas sukulainen.

— Sinun pitäisi mieluummin tulla talveksi, silloin ei meillä koskaan ole niin kiirettä.

Ragnheidurin sydän käy keveäksi kuin hohkakivi, hänen sukulaisensa ei tiedä mitään. Se on hyvä, hänen asemansa on kyllin arveluttava ilmankin.

Dadi Halldorinpoika on juopunut kuten kaikki muutkin, jopa jotkut naisetkin. Se on suurimpia velvollisuuksia hyvässä seurassa, täällä kuten muissakin maissa. Vain omituiset ihmiset kuten Gisli Magnuksenpoika ovat muiden maiden omituisilta ihmisiltä oppineet karttamaan juomisvelvollisuutta. Mutta Dadi ei ole silti sen järjettömämpi. Hän oivaltaa, ettei hän voi hiiskua Ragnheidurille sanaakaan täällä sisällä muiden sitä kuulematta.

Vieraiden sanoessa jäähyväisiä ulkona pihalla käy ilmi, että Helga Magnuksentytär ja neitsyt Elin jäävät yöksi. Sira Arni tahtoo saattaa omaisiaan Valkojoen poikki ja pyytää Dadia mukaansa ratsastamaan. Dadi ehtii parhaiksi vihjata Ragnheidurille, että heidän pitää tavata toisensa aamulla varhain.

— On kylmä, Dadi, minä pitelen hevosta sillä aikaa, kun sinä käyt sisällä ottamassa enemmän vaatteita yllesi.

— Ei, torjuu Dadi.

— Emme ryhdy tappelemaan suitsista tässä kaikkien näkyvissä, sanoo Ragnheidur.

— Minä en mene ulkopihan poikki, ilmoittaa Dadi, ponnahtaen satulaan.

— Sinä ratsastat ensin opettajantalolle, vaatii neitsyt, tarttuen tiukemmin ohjaksiin.

— Pyydätkö sinä vai käsketkö sinä?

— Pyydän.

— Sitten ratsastan ensin opettajantalolle.

— Etkä ratsasta joen poikki?

— Pyydätkö — vai käsketkö? toistaa Dadi hymyillen.

— Pyydän sitä.

— Silloin en ratsasta joen poikki.

Ragnheidur hellittää ohjakset irti. Ja hän kysyy itseltään, tylsentääkö viini ehkä Dadin kunniantuntoa. Ei, hän ratsastaa opettajantalon ovelle.

Hrunin perhe istuu ratsailla. Dadi odotuttaa itseään. Sira Arni menee sisälle hoputtamaan häntä, mutta palaa yksin pihalle.

— Saan Halldor-pehtoorin mukaani, virkkaa hän, Dadi nukkuu kuin kivi.

Paljoa parempi kuin minun oloni ei hänenkään ole ollut tänä iltana, miettii Ragnheidur.

XX

Varhain seuraavana aamuna, Ragnheidurin parhaillaan viimeistellessä pukeutumistaan Steinunn Finnintyttären juuri poistuttua lapsenpiiantalosta, koputetaan hiljaa ovelle.

Ragnheidur avaa sen, tulija on Helga Magnuksentytär.

Hän on hilpeä näöltään ja ystävällinen ja istuutuu heti laittamattomalle vuoteelle, josta Ragnheidur on äsken noussut, ja sanoo odottavansa sillä aikaa, kun Ragnheidur suorii tukkansa.

— En voinut puhella kanssasi juuri ensinkään eilen, lausuu hän, ja mielin ennättää messuun Braidratungaan.

Tällä kertaa hänen äänensä on kova tai ainakin vakava. Ragnheidur pyörähtää ympäri.

— Laita tukkasi valmiiksi, sydänkäpyseni! kehoittaa Helga Magnuksentytär lempeästi.

Ragnheidur kääntyy jälleen kuvastimeen päin.

— Ja nyt tulee isäsi tiistaina, haastelee Helga. Tällä kertaa on erehdys mahdoton: hänen sanoistaan uhkuu kovuutta, melkein uhkausta.

— Niin, ääntää Ragnheidur katsomatta taaksensa, olemme kaikki siitä iloisia.

Hänen omat sanansa kuulostavat hänestä pilkalta.

Hänen takanaan kestää kauan äänettömyyttä. Hän tuskin malttaa olla kääntämättä päätänsä nähdäkseen sanojensa vaikutuksen sen naisen kasvoista, joka katsoo häneen, näkee melkein hänen lävitseen, sen hän huomaa. Mutta hän pidättyy, hän malttaa mielensä, ja vähän ajan kuluttua hän on valmis sekä istuutuu vuoteelle Helga Magnuksentyttären viereen.

— Onko sira Dadikin siitä iloissaan? tiedustaa Helga Magnuksentytär.

— Sira Dadiko? Ettehän luulle hänen olevan täällä isän luvatta, vaikka hän ei enää olekaan isän palveluksessa? Heidän ystävyytensä on ennallaan.

Helga Magnuksentytär puristaa huulensa yhteen ja tähystää häneen, pudistaen sitten päätänsä.

— Sinä olet rohkea, se minun täytyy sanoa.

Ragnheidur katsoo puhetoveriinsa vastaamatta mitään; nyt hän tietää, ettei hänen sukulaiselleen voi mitään uskotella. Hän vain aprikoi, kuinka varma toinen on asiasta. Mutta omaksi vielä suuremmaksi kummastuksekseen hän on valmis ryhtymään kamppailuun, joka nyt näyttää välttämättömältä. On ainoastaan kaksi seikkaa tässä maailmassa, rakastaa ja kuolla. Ja yhdessä ne ovat kaksi mieluisaa ajatusta.

— Rukoilen armollista Jumalaa, että ymmärryksesi olisi järkkynyt, lausuu Helga Magnuksentytär. Se on kauhea rukous.

— Kyllä, se on kauhea rukous, yhtyy Ragnheidur murheellisen nuhtelevasti.

— Vielä kauheampaa on, jos olet täydellä tolkullasi, huomauttaa Helga silmät tuikkavina, sillä silloin on sydämesi paatunut, olkoon Jumala sinulle laupias!

Nämä sanat kuultuaan Ragnheidurista tuntuu melkein siltä kuin Skalholtin kaikki muut talot lipuisivat johonkin varjoon tai pimeyteen ja kuin se tupa, jossa he istuvat, lapsenpiiantalo, olisi kartanon ainoa todellinen talo lattioineen, ikkunoineen ja laipiopalkkeineen. Sitä kestää ainoastaan silmänräpäyksen. Kirkko on taaskin paikoillaan, tuomiokirkko. Kaikki on jälleen paikoillaan.

Helga Magnuksentytär tarttuu hänen molempiin käsiinsä.

— Tullessani tänne sinun luoksesi rukoilin Jumalan pyhää henkeä, että voisin tyynnyttää sydämeni rauhalliseksi. En aikonut tulla luoksesi ankarana tuomarina. Tuomitseminen on Jumalan asia. Tiesin ainoastaan, ettet sinä voinut puhella kenenkään kanssa ja että sinun on paha olla.

— Ei, rakas sukulaiseni, minun ei ole paha olla. Epäilen, tokko ainoakaan nainen maan päällä on elänyt onnellisempia hetkiä kuin minä tänä kesänä.

Helga päästää hänen kätensä irti kauhistuneena, katsoo häneen tyrmistyksen vallassa, ja hetkisen hänen silmistään pilkottaa epäilystä, mutta sitten hän vielä kerran ravistaa päätänsä.

— Minua sinä et eksytä, Ragnheidur, olen liian kokenut. Sinulle on lapsi tulossa.

— Kyllä, minulle on lapsi tulossa.

— Jumala sinulle antakoon anteeksi, sinä valehtelet minulle! huudahtaa Helga Magnuksentytär.

Hän on noussut seisoalleen, mutta hänen kätensä, jotka hän on laskenut Ragnheidurin olkapäille, painavat tämän vuoteeseen, pakottaen hänet katsomaan suoraan hänen silmiinsä.

Pakotus on tarpeeton, mutta Helga ei voi sitä uskoa, hän tietää sen, mutta ei voi uskoa sitä; hän toivoo jollakin käsittämättömällä tavalla erehtyneensä, hän ei voi sopeutua tähän avoimeen tunnustukseen, se on liian kamalaa. Nuo kaksi naista katsovat äänettöminä toisiinsa joitakuita sekunteja, sitten Helga siirtyy verkkaisesti ikkunan luokse ja vaipuu tuoliin.

Ragnheidur Brynjolfintytär istuu aivan hiljaa sängynpatsaalla ja katselee tätä voimakasta naista, joka nyt istuu tuolilla kasaan vaipuneena. He ovat vain pikkuserkuksia. Mutta tämän saman varman tiedon, joka taivuttaa Helga Magnuksentytärtä, on vielä taivutettava hänen omaa isäänsä, hänen äitiään, Dadin isää ja äitiä, molempien sukulaisia ja ystäviä. Onko hän sitten ihan paatunut? Onko hänen syntinsä niin suuri, ettei Jumala tahdo suoda hänelle edes katumusta? Hän ei nimittäin voi katua. Hän pudistaa päätänsä sitä ajatellessaan. Jos se on syntiä, haluaa hän pysyä synnissään. Mutta se ei ole syntiä. Hän rakastaa Dadia, ja hänen jälkeensä hän rakastaa eniten Jumalaa. Jumala saa tyytyä siihen, toisin ei voi olla.

Ainoastaan yksi seikka on sanomattoman järjetön, nimittäin se, että hänen onnensa pitää aiheuttaa muille niin suurta surua. Mutta sydämensä sisimmässä hän tuntee tyydytystä juuri siitä, kuinka suuri ja laaja se suru on. Ei ole mahdollista nousta sitä vastaan, nujertaa sitä uhmallaan, siihen täytyy sopeutua.

Sitten Ragnheidur Brynjolfintytär nousee pystyyn ja laskee kätensä Helga Magnuksentyttären olalle.

— Teidän ei olisi pitänyt pakottaa minua sanomaan teille tätä, rakas sukulainen, virkkaa hän.

— Onko sinusta parempi sitä ennen? kysyy Helga katsomatta häneen.

— Ei, mutta teidän on nyt pahempi olla.

— Minunko? Mitä se tähän asiaan kuuluu?

Helga Magnuksentytär oikaisee vartensa ja katsoo häntä tiukasti silmiin.

— Miten sinä voit noin levollisella mielellä kantaa tätä syntiä? nuhtelee hän äänensä väristessä itkusta.

— Saatte uskoa minua, rakas sukulaiseni, vastaa Ragnheidur: Vaikka seisoisin Herramme edessä, en lankeaisi katuvaisena tomuun hänen eteensä, mutta polveni notkistaisin hänen jalkojensa juureen kiittääkseni häntä hänen käsittämättömästä armostaan.

Paatunut tai mielipuoli — Helga Magnuksentytär ei osaa ratkaista, kumpi Ragnheidur on, mutta jollei hän ole jompikumpi, niin hän, Helga, ei enää ymmärrä mitään.

— Lopeta tuollainen jumalanpilkka! komentaa hän käskevästi. Mistä sellainen saa armon, joka on vannonut väärin?

— Minä en ole vannonut väärin.

— Mitä sinä väität?

— Minä en ole vannonut väärin. Lauantaina toukokuun yhdentenätoista päivänä olin »miehenvallan suhteen koskematon neito», kuten minun käskettiin vannoa.

Kuin salaman välähdyksen kirkastamana selviää Helga Magnuksentyttärelle nyt kaikki, samalla kun hänen edessään seisova nuori nainen on muuttunut toiseksi olennoksi hänen silmissään, voiman ja uhman hahmoksi, jonka edestä hän silmänräpäykseksi väistyy. Seuraavassa tuokiossa hän vetää Ragnheidurin muassaan sängyn luokse. He molemmat istuutuvat, ja Ragnheidur kertoo hänelle, jättämättä pois mitään, valan aiheuttamasta epätoivostaan ja käynnistään Dadin luona sitä seuraavana yönä.

— Raskain kivi on nostettu pois sydämeltäni, huokaa Helga Magnuksentytär, Herra olkoon ikuisesti kiitetty.

Ja ennenkuin hän aavistaakaan, on hän syleillyt Ragnheiduria. Mutta heti senjälkeen hän tempautuu irti hänestä, lausuen:

— Mutta sinähän olet tehnyt hirvittävän teon.

Ragnheidur ei vastaa mitään, hän ei tahdo pohtia rakkauttaan muiden kanssa.

— Hirvittävän! toistaa Helga Magnuksentytär.

Mutta vaikka hän ei millään tavoin tahdo itselleenkään tunnustaa todellisuudessa ihailevansa toisen voimaa ja uhmaa, eivät hänen pahoittelunsa kuitenkaan ole suinkaan kohdistetut Ragnheidurin käytökseen. Ne ovat ainoastaan tuskaisen levottomuuden ilmausta, yksinomaan sen. Siinä istuessaan hän ajattelee piispaa. Tätä ei mestari Brynjolfur nimittäin ikinä anna anteeksi.

Helga Magnuksentytär nostaa kauhistuneena päänsä pystyyn. Väärän valan pelko on tarvinnut aikaa väistyäkseen syrjään; pelko sen johdosta, mikä Ragnheiduria odottaa, murtautuu nyt esille täysin selvänä, musertavana. Hän ei rohkene kuvitella sitä hetkeä, jolloin piispa saa tämän tietää, ja kuitenkin se hetki tulee. Mutta silloin pitää olla pitkä matka heidän välillään, ja kuka uskaltaa suojella hänen tytärtään häntä vastaan? Miten Ragnheidur voi olla noin rauhallinen, mitä hän ajattelee?

— Aiotko olla täällä tiistaina, isäsi palatessa kotiin? tiedustaa Helga.

Ragnheidur katsahtaa häneen hämmästyneenä.

— Kyllä, tietysti.

— Aiotko synnyttää lapsen isäsi talossa?

Ragnheidur taivuttaa päätänsä ja vastaa hiljaa:

— En — en, jos löydän sellaisen ihmisen, jolla on rohkeutta ottaa minut luoksensa.

— Entä jollei kellään ole siihen rohkeutta?

— Silloin jään tänne, vastaa Ragnheidur, keikauttaen päänsä pystyyn.

Asia oli niinkuin Helga arvasi: ei minkäänlaista varautumista etukäteen, pelkkää uhmaa. Jollei nyt olisi syksy ja kaikki tiet kulkemattomassa kunnossa, niin Ragnheidur viettäisi talven vierailemalla pohjoisessa, Skagafjordissa, enonsa, piirikunnan esimiehen Benedikt Halldorinpojan, luona. Mutta se on mahdotonta, sitä ei kannata enää ajatella.

Helga on vaiti pitkän tovin ja virkkaa sitten hiljaa, mutta lujasti:

— Minun täytyy ottaa sinut luokseni, Ragnheidur.

— Se on paljon odotettua teiltä, rakas sukulainen. Mutta minä olen sitä odottanut, enkä ole odottanut sitä keneltäkään muulta.

Hänen tekee mielensä heittäytyä Helga Magnuksentyttären kaulaan, mutta hän ei voi sitä tehdä, koska Helga istuu niin syvissä aatoksissa.

— Teit pahasti, kun et kertonut minulle tästä aikaisemmin, moittii Helga.

Ragnheidur on ääneti. Hän on elänyt rakkautensa riemussa lyhyen kesän, varastetussa rauhassa. Ei, häntä ei kaduta, ettei hän ole aikaisemmin hiiskunut mitään.

— Tahdotko sinä? tiedustaa Helga Magnuksentytär.

Tahdotko sinä! kajahtaa Ragnheidurin korvissa. Voiko olla vaikeata vastata niin yksinkertaiseen kysymykseen? Minkätähden toinen kysyy, kun hän kerran sen tietää? Ragnheidur on varma siitä, ettei Helga kysy nöyryyttääkseen häntä, mutta minkätähden sitten? Ragnheidur kietoo kätensä hänen kaulaansa. Se on vastaus.

— Jumala meitä molempia auttakoon, rakas lapsi! sanoo Helga, irroittaen lempeästi hänen kätensä kaulastaan. Mutta koska tahdot minun ottavan niskoilleni vastuun, täytyy minun myöskin yksin määrätä. Sinä tottelet minua kaikessa vastustelematta ja nurkumatta.

Tässä tuli kysymyksen selitys. Mutta mitä Helga voi häneltä vaatia, sitä hän ei tiedä.

— Niin kauan kuin olen teidän talossanne, tottelen teitä kaikessa, rakas sukulaiseni.

— Ei, Ragnheidur, tästä hetkestä alkaen. Ensinnäkin lähdet minun seurassani Skalholtista tänään.

— Tänään? kertaa Ragnheidur, vilkaisten toiseen säikähtyneenä.

Ainoastaan kolme, ainoastaan kaksi, ainoastaan yksi päivä vielä yhdessä Dadin kanssa. Tänään: se on kova ehto.

— En tiedä, antaako äiti minulle luvan siihen — ennenkuin isä on tullut, estelee hän.

— Jätä se minun huolekseni! Ennenkuin isäsi on tullut! Etkö ymmärrä, ettei hän saa nähdä sinua? Sinä ymmärtäisit sen, jos olisit kuullut sen asiakirjan sisällön, jonka hän pani kokoon ja luetti julki valamiesoikeudessa — niin, silloin sinä olit vasta kymmenen vuoden ikäinen, silloin ratsastin viimeisen kerran Hakon-vainajan kanssa yleiskäräjille — sen selvityksen raskaista naisista ja heidän sairautensa erilaisesta pituudesta. Se johtui siitä, että hänestä oli väärin naisia kohtaan sallia miesten vannoa ja vapautua naisenmakaamisjutuissa, jollei syntymän arveltu olevan sopusoinnussa tavallisen aikamäärän kanssa. Näillä main ei kukaan tunne niitä asioita paremmin. En usko kenenkään panneen mitään merkille eilen illalla, mutta minä huomasin sen heti sekä suustasi että siitä, miten seisoit, ja hän havaitsee heti, miten laitasi oikein on. Meidän ei tarvitse puhua siitä sen enempää.

Ragnheidur uskoo.

— Toiseksi, pitkittää Helga Magnuksentytär, haastelet Dadin kanssa ja kiellät häntä tulemasta Braidratungaan koko sinä aikana, jonka sinä viivyt siellä. En sano tätä hänen enkä sinun kiusaksesi, vaan pannakseni sulun kaikenlaisten...

Hän keskeyttää lauseensa nähdessään Ragnheidurin ilmeen muuttuvan.

— Kenties on tarpeetonta —

— Kyllä, se on tarpeetonta, vakuuttaa Ragnheidur terävästi.

Helga taputtaa häntä olalle.

— Siispä emme välitä siitä enää puhella. Sinä menet keskustelemaan Dadin kanssa. Minä lähden äitisi luokse.

Helga poistuu.

Ragnheidur seisoo pöydän ääressä. Hän käsittää tarvitsevansa vähän aikaa rauhoittuakseen keskustelun jälkeen, jossa haavoittavia sanoja ei kaikesta huolimatta voitu välttää. Oh ei, ei hän tarvitse siihen aikaa, hän ei ole mikään lapsi; Dadista on hyvä se, mitä hän nyt tekee, hän on järkevä.

Ragnheidurin saapuessa ulkopihalle on Dadi etsinyt häntä jonkun aikaa. Hän pyytää Dadia mukaansa lapsenpiiantaloon, siellä he voivat keskustella kenenkään häiritsemättä.

Asia on niinkuin Ragnheidur arvasi, Dadi on hyvillään asian saamasta käänteestä. Ragnheidur on alakuloinen, eivätkä toisen lohduttavat sanat auta vähääkään, päinvastoin. Dadi muuttaa lohdutuksensa lempeäksi nuhteluksi. Hänen tietääkseen ei Ragnheidurilta puutu mitään muuta kuin kiitollisuutta Braidratungan Helgaa kohtaan.

— Ja koko tänä aikana me emme saa nähdä toisiamme, valittaa Ragnheidur.

— Sen olemme kaiken aikaa tietäneet. Jollei rakkautemme osaa olla kärsivällinen, saattaisin epäillä sen syvyyttä.

— Entä jos Helga kieltää meitä kirjoittamasta toisillemme? Mitä sinä silloin tahdot minun tekevän?

Hän vartoaa maltittomana vastausta.

— Sitä hän ei kiellä, vakuuttaa Dadi vihdoin.

Ragnheidurin mieli tuntuu kevyemmältä.

— Silloin en aio ottaa vastaan hänen tarjoustaan, lausuu Ragnheidur päättävästi.

— Sitä hän ei kiellä, toistaa Dadi. Meidän täytyy saada tietoja toisistamme.

Ragnheidur kietoo käsivartensa hänen kaulaansa.

Heidän täällä istuessaan tapahtuu toinen keskustelu piispattaren luona. Helga Magnuksentyttären käytettävissä olevilla keinoilla on hänen vaikeata saada matrona Margret luopumaan siitä järjenmukaisesta ajatuksesta, että Ragnheidurin tulee varrota kotosalla kaksi tai kolme päivää isänsä paluuseen saakka. Piispa ei siitä pidä, hän kaipaa tytärtään, kun tämä ei ole ottamassa häntä vastaan; Helga tietää itsekin, kuinka paljon isä pitää Ragnheidurista.

— Niin, sen tiedän varsin hyvin, myöntää Helga. Ja kun hän sitten on tullut kotiin, ei hän päästäkään Ragnheiduria. Viime vuonna hän ehti parhaiksi oppia nuotit, kun hänen jo täytyi lähteä pois. Sillä tavoin hän ei ikinä opi musicaa, kuten veljeni Gisli sanoi.

— En käsitä, miksi näin kovasti haluat tätä, kysymyksessähän on ainoastaan kolme päivää, estelee piispatar.

— On eräs toinen asia, jota et ymmärrä, rakas Margret. Se, että kun nämä kolme päivää ovat menneet, pitää isä Ragnheidurin luonansa jouluun saakka, ja silloin on liian myöhäistä tänä talvena, ja siten vierähtää jokainen talvi.

— En tahdo tehdä sitä hänen ollessaan poissa, vastaa piispatar varmasti.

Helga Magnuksentytär on hyvin vaikeassa asemassa. Hän tietää kyllä voittavansa vastarinnan tekeytymällä tiukaksi, vetoamalla molempien kartanoiden väliseen, pitkäaikaiseen ja hyvään ystävyyteen, mutta hänen täytyy nyt menetellä varovaisesti, jotta ei herättäisi epäilyksiä, jollei Margretissa jo nyt, niin ainakin piispassa tuonnempana. Hän ohjaa keskustelun uudelle uralle.

— Miten on poikanne Halldorin laita? tiedustaa hän aivan uuteen, puolittain välinpitämättömään sävyyn. Hänhän ei lähtenytkään ulkomaille, kuten oli päätetty.

— Ei, se johtui siitä, että Oddur Eyolfinpoika tahtoi koettaa häntä koulussa tänä talvena, ja piispa luottaa niin suuresti uuteen koulumestariimme.

— Minulla on hiukan puhumista teille molemmille näistä asioista, ilmoittaa Helga Magnuksentytär, ja sentähden tulen tänne jälleen ensi viikolla. Jos sinä nyt annat Ragnheidurin lähteä kanssani yhtä matkaa meille, niin lähetän hänet seuraavana päivänä, sittenkun olen puhellut piispan kanssa, tänne takaisin, mikäli hän sanallakaan ilmaisee sitä toivovansa. Se on parasta Ragnheidurille ja meille kaikille.

Näistä sanoista saa asia aivan uuden käänteen. Margret Halldorintytär tajuaa antautuvansa miehensä kotiin palattua paljon pienempään vaaraan sallimalla heidän hyvän ystävättärensä pitää päänsä kuin ehkä loukkaamalla häntä, niin kauan kuin tämä heidän lastensa välinen sydämenasia ei ole täydellisesti järjestetty. Se hänen sopii heti sanoa piispalle.

— Niinpä niin, myöntyy huolestunut piispatar. Minä vieritän sitten sinun niskoillesi syyn siitä, ettei hän ole kotona.

— Pane vain se syy minun hartioilleni, rakas ystävä, se ei ole vaarallista, lohduttaa Helga Magnuksentytär, suudellen piispatarta.

Hän lähtee täältä suoraan lapsenpiiantaloon, jossa Dadi ja Ragnheidur vielä istuvat tai oikeammin nousevat seisomaan, kun ovelle koputetaan ja Helga astuu sisälle. Dadi jo on toivottanut hänelle hyvää päivää ulkopihalla, ja Helga aloittaa nyt varmasti:

— Olen järjestänyt asian äitisi kanssa, Ragnheidur.

Vastauksen antaa Dadi. Hän seisoo vakavana, kalpeana ja harvapuheisena heidän suojelushenkensä edessä, mutta kiittää häntä hänen Ragnheiduria kohtaan osoittamastaan rakkaudesta. Helga Magnuksentytär tarttuu hänen käteensä, mutta huomauttaa:

— Sinä tiedät kaikki ehdot.

— Kyllä, ja ne täytetään.

— Ennenkuin menemme pitemmälle, pistää Ragnheidur väliin, haluan kysyä sinulta yhtä seikkaa, rakas sukulaiseni: Kiellätkö sinä meitä kirjoittamasta toisillemme?

Helga Magnuksentytär ei erehdy siitä, mitä tämän kysymyksen takana piilee. Mutta hänellä on ollut liian paljon vaivaa saadakseen matrona Margretin suostumuksen, salliakseen nyt kaiken mennä karille.

— Olen asettanut sinulle kylliksi ehtoja toistaiseksi, vastaa hän. Yksi seikka on kuitenkin vielä jäljellä: Me matkustamme ilman saattajia Skalholtista, mutta vetoamme messua... Minulla ei ollutkaan sinulle muuta sanottavaa, lisää hän, poistuen tuvasta.

— Etkö näe, kuinka hyvä hän on meitä kohtaan, virkkaa Dadi, hän tahtoo suoda meille aikaa sanoa toisillemme jäähyväiset.

— Me emme saa koskaan aikaa hyvästelläksemme, vastaa Ragnheidur.

Ne ovat hänen ensimmäiset alakuloiset sanansa.

Dadin olettamus on oikea, mutta toinen syy on tärkeämpi: Helga ei tahdo Ragnheidurin lähdön muistuttavan pakoa. He odottavat messua, ja he odottavat ateriaa. He eivät hätäile.

Myöhään päivällä he lähtevät nelisin ratsastamaan pohjoista kohti Skalholtin portista: neitsyt Ragnheidur ja neitsyt Elin, matrona Helga ja matronan oma tallirenki.

Lumi narskuu kavioiden alla. On pakkanen.

Ragnheidurilla on ratsastusvaippa ruskean keltaista »fillemotia», kuten sitä nimitetään — sillä sellaiseksi on tämän kankaan nimi muuttunut ranskankielisestä nimityksestä, joka on feuille morte [Kellastunut lehti] matkallaan tänne pohjoiseen — ja Dadi seisoo vallitien päässä yhdessä monien muiden kanssa, katsellen pitkään tämän kalpean keltaisen väriläikän jälkeen.

— Eipä puutu paljoa, että he voisivat ratsastaa joen poikki jäätä myöten, arvelee iäkäs Olafur Nikulinpoika.

Joku vastaa hänelle, mutta se ei ole Dadi.

Ragnheidur ei vilkaise taaksensa.

Dadin tekee mieli ottaa ratsunsa, hänestä on jokainen Skalholtissa vietettävä tunti nyt kamala. Mutta hän pakottautuu jäämään sinne yöksi.

Seuraavana päivänä hän ratsastaa Hruniin.

XXI

Brynjolfur Sveininpoika on taaskin kotona.

Kotimatka on käynyt hitaasti. Monina päivinä he ovat päässeet ainoastaan kartanosta toiseen myrskyn ja sohjon vuoksi. Skorradalin Grundissa piispa on käynyt tänäkin syksynä, ja useissa paikoissa hän on nähnyt mahdollisuuksia edullisesti ostaa tai vaihtaa maatiloja sekä piispanistuimen että hänen omaan laskuunsa. Hänellä on, kuten hän vaimolleen kirjoittamassaan kirjeessä viittasi, näinä vuosina ollut sellainen tunne, että hänen miehuudenvoimansa ovat saavuttaneet huippukohtansa. Mutta niin ei ole hänen hallinnollisten lahjojensa laita, ne kasvavat ja kehittyvät tänä syksynä.

Piispattaren huoli Ragnheidurin lähdön johdosta on osoittautunut tarpeettomaksi. Sitä vastoin hän huomaa miehensä vartovan Helga Magnuksentyttären saapumista hieman levottomasti. Hänen täytyy kerta toisensa jälkeen tarkoin selostaa miten hänen sanansa heidän pojastaan Haldorista ovat kuuluneet. Hän on hyvillään siitä, että antoi Helgan tehdä tahtonsa mukaan.

Piispa on tällä matkalla ottanut palvelukseensa uuden kirjurin, varsin nuoren miehen, Sigurdur Bjöminpojan, joka päästettiin koulusta edellisenä vuonna ja jonka isä, borgarfjordilainen suurtalonpoika, nyt vainaja, möi piispalle Grundin.

He istuvat nyt joka päivä aamusta iltaan piispantuvassa. Eräänä päivänä puolipäivän jälkeen joku ratsastaa ikkunan ohitse.

— Siinä oli Braidratungan matrona, ilmoittaa kirjuri.

— Se on hyvä, vastaa piispa, nyt emme enää työskentele tänä päivänä.

Piispa vartoaa maltittomasti ulkopihalla, sillä aikaa kun matrona on piispattaren luona riisumassa ratsastuspukuaan, mutta kohta senjälkeen he kaikki kolme istuvat hänen tuvassaan.

Helga Magnuksentytär käy heti käsiksi asiaan:

— Mitä sanotte minun rohkeudestani, herra, kun teidän poissa ollessani vein täältä tyttärenne?

Hänen hymyssään on enemmän valoa kuin lämpöä.

— Olet tehnyt sen ennenkin, vastaa piispa hymyillen, Braidratungassa hän ei kiusaannu eikä joudu harhateille.

— Kuinka kauan saan pitää häntä? tiedustaa vieras huolettomasti.

— Koska hän nyt on lähtenyt ja sinä tahdot osoittaa hänelle ja meille tällaista ystävällisyyttä, virkkaa piispa, tuntuu minusta oikealta, että itse määräät, kuinka kauan pidät häntä luonasi.

— Tahtoisin saada pitää hänet luonani tämän talven.

— Minä en pane sitä vastaan, mutta tässä asiassa on hänen äidillään suurin määräysvalta.

Margret Halldorintyttären asema ei ole vaikea, hän tietää, mitä piispa tahtoo.

— Hänen sopii aina pistäytyä täällä, huomauttaa hän, ainakin jouluna.

— Ragnheidur on minulle rakas, sanoo Helga, ja olin iloinnut eniten juuri siitä, että saan pitää hänet jouluna luonani. Silloin Braidratungassa joka päivä lauletaan ja soitetaan. Enkä tiedä, pyydänkö Ragnheiduria olemaan luonani talven hiljaisimman osan, jos hän lähtee sieltä niin, ettei hänelle jää minkäänlaisia muistoja mistään siellä vietetystä juhla-ajasta.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, jolloin piispaparilla on ollut tilaisuus tunnustaa tosiksi sukulaisensa sanat, että hän pitää heidän tyttärestään. Piispa alkaa käydä levottomaksi ja luo puolisoonsa merkitsevän katseen.

— Tee sinä niinkuin tahdot, rakas ystävä! lupaa tämä Helga Magnuksentyttärelle.

— Tahdon tänään saada päätetyksi jatkaa Helga sallimatta piispattaren ystävällisyyden hämätä itseään, saako hän olla luonani talven kenenkään häiritsemättä hänen puuhiaan, kunnes lähetän hänet kotiin.

— Se on ratkaistu asia, kuten kuulit vaimoni sanovan, vahvistaa piispa, ja kiitämme sinua siitä kunniasta ja kestävästä ystävyydestä, jota olemme saaneet sinulta osaksemme nyt kuten aikaisemminkin. Sekä me itse että meidän lapsemme, lisää hän.

Brynjolfur Sveininpoika toivoo näiden viimeisten sanojen jouduttavan toista ottamaan puheeksi asiansa, tietämättä, että Helgan asia on oikeastaan selvitetty.

— Tämä ei muuten ollutkaan tärkeimpänä asianani tullessani Skalholtiin tällä kertaa, kuten Margret tietää, virkkaa Helga Magnuksentytär.

Hän saa tietää mestari Brynjolfurin muuttaneen suunnitelmiaan poikansa suhteen. Halldorin olisi pitänyt matkustaa Englantiin ja oleskella siellä kolmisen vuotta laajentaakseen tietojaan. Senjälkeen hänen piti palata kotiin ja mennä naimisiin Sigridur Hakonintyttären kanssa, joka silloin on naimakelpoinen, jos Jumala suo. Piispa tahtoo auttaa poikaansa maalliseen valta-asemaan, nuorella piispanpojalla on jo neljä kuninkaankartanoa läänityksenä. Kaikesta tästä on sovittu piispan ja Helga Magnuksentyttären kesken, ja nyt Helga mielellään haluaa kuulla täydellisen selityksen, minkätähden matka on jätetty toistaiseksi.

Mestari Brynjolfur pyytää häneltä useita kertoja anteeksi sitä, että hänen täytyi lähteä tarkastusmatkalleen sitä ennen keskustelematta hänen kanssansa. Mitään muuta muutosta ei ole tehty kuin se, että Halldor ei matkusta ensi kesäksi. Piispa oli odottanut tapaavansa hänet täällä kotona sira Dadin papinvihkiäisten aikana, joihin hän oli päättänyt saapua. Hänelle oli sattunut este, eikä piispalla ollut aikaa ratsastaa Braidratungaan.

— Ei sillä ole kiirettä meidän puolestamme, tyynnyttää Helga. Sigridurini ehtii hädin seitsemäntoista ikäiseksi, kun hän tulee takaisin.

— Hän täyttää kuusitoista vuotta, jos Jumala suo, oikaisee piispa. Mielestäni Halldorilla on runsaasti hyötyä oleskelustaan Englannissa.

He pohtivat ja vatvovat tätä lastensa välistä avioliittoasiaa ja ovat yksimielisiä jokikisessä kohdassa. Ei ollut ensinkään syytä odottaa Helga Magnuksentyttären käyntiä levottomasti, kun kysymyksessä oli tämä nainen.

Muutamia päiviä myöhemmin istuu Dadi Halldorinpoika huoneessaan Hrunissa, valmistaen saarnaa, joka hänen tulee pitää Reykjadalissa seuraavana sunnuntaina. Mutta työ ei häneltä suju. Nyt on kulunut kaksitoista päivää siitä, kun Ragnheidur ja hän erosivat toisistaan, ja yhdeksän päivää siitä, kun Ragnheidur sai hänen kirjeensä; hän sai sen silloin lähetetyksi erään täkäläisen, varovasanaisen miehen mukana, joka jätti sen Ragnheidurille itselleen, mutta tämä ei ole vastannut. Hänen ei olisi tarvinnut lähettää erikoista sanantuojaa, ohikulkijoita on ollut yllinkyllin. Minkätähden hän ei katsonut taaksensa lähtiessään Skalholtista? Kuinka kauan Helga Magnuksentytär voi pitää hänen tilaansa salassa? Loppuun saakkako? Se on mahdotonta.

Sira Halldor Dadinpoika astuu huoneeseen suljettu kirje kädessään. Dadi nousee seisomaan. Voiko se olla Ragnheidurilta ja luovutettu hänen isälleen?

— Tässä on meille saapunut kirje, ilmoittaa hänen isänsä vakavasti.

— Meille?

— Ei, minulle, korjaa isä, ilme edelleenkin yhtä vakavana.

Ja nyt Dadi huomaa, että sinetti on murrettu. Se on piispan sinetti.

— Mitä piispa meistä tahtoo? kysyy Dadi.

Sira Halldor havaitsee, että hän käy levottomaksi.

— Piispa on saanut tietää, että sinä olet —

Sira Halldor vaikenee ja huokaisee syvään. Sitten hän katsoo terävästi poikaansa.

Dadi voi tuskin hengittää.

— Mestari Brynjolfur, aloittaa sira Halldor uudelleen, pyytää meitä molempia saapumaan Skalholtiin huomenna aamupäivällä.

— Meitä molempia? kertaa Dadi melkein kuiskaamalla.

Hän tuskin voi kysellä sen enempää. Vihdoin hän rohkaistuu.

— Mitä varten?

— Olemaan saapuvilla hänen anoppinsa perinnönjaossa, selittää sira Halldor, päästäen melkein hornamaisen naurun.

Dadin sydämenseutua vihlaisee samalla tavoin kuin veistä vedettäessä pois haavasta. Hänen tekee mielensä lyödä isäänsä suoraan vasten kasvoja, Jumala hänelle anteeksi antakoon. Milloinkaan hänen isänsä ei pääse eroon tästä lapsellisesta kiusoittelunhalusta.

Seuraavana päivänä, lokakuun ensimmäisenä lauantaina, isä ja poika ratsastavat Hrunista Skalholtiin purevassa pakkasessa. He ratsastavat kovasti, höyry tuprahtelee suihkuina hevosten sieraimista.

— Miesten ilma, arvostelee sira Halldor Dadinpoika.

Dadi on harvasanainen. Heidän välillään ei sukeudu keskustelua; sira Halldor haastelee yksin minkä mitäkin hilpeänä, kuten hän aina on, ja saa ainoastaan yksinäisiä sanoja vastaukseksi, jos kysyy jotakin.

— Onko kielesi kohmettunut, mies? tokaisee hän.

— Miltei vain, murahtaa Dadi.

— Onko tuo nuoruutta! ivaa sira Halldor, antaen ratsulleen rapsauksen.

Skalholtissa ei pääse liikkumaan perillisten vuoksi, mutta niin pian kun Dadi on tervehtinyt piispaa, joka kuten tavallisesti ottaa hänet vastaan mitä ystävällisimmin ja kiittää häntä avustuksesta hautajaistilaisuudessa — hän esitti elämäkerran laamanninlesken hautajaisissa — kiiruhtaa Dadi etsimään Halldor Brynjolfinpoikaa. Hän tiedustaa tarkastusmatkan uutisia ja senjälkeen, eikö Halldorin sisar vielä ole tullut takaisin Braidratungasta.

— Etkö sinä sitä tiedä? kummeksii piispanpoika. Ragnheidur jää sinne koko talveksi.

— Milloin niin päätettiin?

— Viime maanantaina. Silloin Helga Magnuksentytär kävi täällä, eikä hän tahtonut päästää Ragnheiduria luotansa.

— Minkätähden?

— Hän opettaa Ragnheidurille musicaa.

— Kävikö myöskin Ragnheidur täällä?

— Ei.

— Eikö hän tule kotiin jouluksi?

— Sitä en tiedä.

Dadia huudetaan, perunkirjoitus alkaa, mutta Dadi on rauhallisempi. Koska Helga on päässyt niin pitkälle, voi hänen luottaa kykenevän täydelleen suojelemaan Ragnheiduria, vaikka taivas tietäköön, miten hänen siinä pitää menetellä. Minkävuoksi Ragnheidur ei kirjoita?

Vasta illansuussa ollaan valmiit merkitsemään muistiin kaikki edesmenneen laamanninlesken jälkeensä jättämät tavarat ja jakamaan ne perillisten kesken. Mestari Brynjolfur maksaa Dadille kaksi ja puoli riikintaalaria kuolinpesästä maahanpanijaisissa annetusta avusta ja toivottaa hänet tervetulleeksi Skalholtiin niin usein ja niin pitkäksi aikaa kuin hän haluaa. Dadi sujauttaa rahat taskuunsa, mutta ei pääse lähtemään. Nyt käydään syömään. Ateriaa joudutetaan niiden tähden, jotka eivät jää yöksi. Hrunin isä ja poika ratsastavat kotiin pimeässä.

Seuraavana päivänä tulee Reykjadalin kirkolla eräs mies messun jälkeen papin luokse ja vie hänet syrjään. Tulija on Braidratungan vanha palvelija ja ilmoittaa, että hänellä on muassaan kirje sira Dadille matronalta. Dadi tuntee hänen käsialansa. Hän palaa kirkkoon ja on yksin sakaristossa lukiessaan kirjettä. Se on Ragnheidurilta. Hän on mennyt melkein sekaisin, kun ei ole voinut vastata hänen hellään kirjeeseensä aikaisemmin, mutta Helga ei ole tahtonut lähettää sitä epävarman tuojan mukana, vaan varrota tätä tilaisuutta. Hän on ollut hyvin levoton, koska Hrunista lähetettiin mies tuomaan kirjettä suoraan Ragnheidurille. Mutta muutoin hän, Ragnheidur, on rohkealla mielellä, Helga Magnuksentytär on niin hyvä hänelle.

Mutta vasta nyt heidän rakkautensa pannaan vakavasti koetukselle, heidän pitää olla kärsivällisiä, kuten hän, Dadi, sanoi. Helga Magnuksentytär suojelee heitä molempia, suojelee heidän rakkauttaan, eikä sitä saa tehdä hänelle mahdottomaksi. He saavat tästä alkaen kirjoittaa toisilleen vasta joka kahden viikon kuluttua. Lauantaina lokakuun yhdeksäntenätoista päivänä keskipäivällä ratsastaa neitsyt Elin Valkojoen vartta pitkin, ja silloin pitää Dadin olla siellä, Kopsvatnin hietasärkällä, hänen pitää tulla joen poikki antamaan Elinille kirjeensä. Lauantaina marraskuun toisena päivänä on hän jälleen samassa paikassa, ja silloin on neitsyt Elinillä muassaan kirje hänelle. Väliaika on hirvittävän pitkä, mutta Ragnheidur ei ole voinut järjestää sitä muutoin, jollei hän itse lähde matkalle. Pitääkö hänen tulla Dadin luokse? Karkaavatko he yhdessä jonnekin? Vai ovatko he kärsivällisiä? Dadi saa määrätä. Hän, Ragnheidur, tulee, jos Dadi kutsuu, Dadin ikävöinti polttaa kuin tuli hänen povessaan.

Dadi suutelee hänen kirjettään. Lauantaina lokakuun yhdeksäntenätoista päivänä. Tällä hetkellä se yksin täyttää hänen koko mielensä.

XXII

Tunge-joen jäällä on ratsastettu viikkokausia. Ja silloin on pakkanen ankara. Joskin joki nimittäin jäätyy varhain, murtaa se jääpeitteensä pian. Mutta kauan aikaa on jää täällä ollut yhtä vankkaa kuin Valkojoella.

Helga Magnuksentyttärellä on raskaita huolia, ja hän käy tuskin ainoanakaan iltana rauhallisesti levolle. Hän ei kovinkaan suuresti välitä, jos hän itse joutuu piispan epäsuosioon, kun jälkimmäinen saa tietää hänen toimineen salavihkaisesti. Hän miettii ainoastaan sitä, mihin toimenpiteisiin täytyy ryhtyä, jotta se ihme, jonka pitää onnistua, voi onnistua, — jotta piispa ei saa tietää mitään, ennenkuin kaikki on ohitse ja Ragnheidur on synnyttänyt lapsensa. Hän ei nimittäin ole ottanut tehtäväkseen Ragnheidurin rauhan suojelemista, vaan hänen henkensä puolustamisen.

Jos mestari Brynjolfurissa herää liian aikaisin epäluuloja ja hän ottaa tyttärensä kotiin Skalholtiin, on hän, Helga, suorastaan peloissaan Ragnheidurin hengen vuoksi. Hän tuntee heidät molemmat perinpohjaisesti, piispan ja tämän tyttären: piispa asettaa tyttärelleen ehdot, joita on mahdoton hyväksyä, jos ylimalkaan tahtoo kuulla hänestä puhuttavankaan, ja Ragnheidur valitsee mieluummin kuoleman kuin alistuu niihin.

Ja nyt ratsastetaan Tunge-joen jäällä. Kartanoiden välinen liikenne on vilkkaampi kuin milloinkaan niinä vuosina, jotka hän on viettänyt Braidratungassa, yli kahtena vuosikymmenenä. Perin vähän hyödyttää se, että hänelle ovat lähempänä jokea, kahlaamon luona sijaitsevien ulkokartanoiden lauttamiehet luvanneet lähettää sanan etukäteen joka kerta, kun lautalla kuljetaan itäänpäin, sillä nyt voidaan joen poikki ratsastaa mistä vain ja päästä kotipihalle, ennenkuin kukaan aavistaakaan.

Ragnheidurin asunto on Saksalaistuvassa — jonne talonväestä ei kenelläkään ole asiaa — valoisassa, uunituvan viereisessä tuvassa. Siellä on hänen sänkynsä toisella, neitsyt Elinin toisella seinustalla. Neitsyt Elin itse on hänen palvelijattarenaan, ja tänä talvena ei Saksalaistaloon astu jalallaan kukaan paitsi nämä kolme naista. Talon emännän on täytynyt uskoa vanhimmalle tyttärelleen Ragnheidurin tila ja oma uskalias yrityksensä, eikä Ragnheidurin asioista tiedäkään mitään kukaan muu kuin nämä kaksi talon ihmistä. Klavikordi on tuotu heidän luoksensa, ja Ragnheidur liikkuu mahdollisimman vähän talon oven ulkopuolella.

Se ei olekaan houkuttelevaa, sillä näin kestävää, ankaraa pakkasta ei täällä etelänpuolella ole ollut viimekuluneiden kahdeksankolmatta vuoden aikana eli »valkean talven» jälkeen. Aurinko ehtii vain sulattaa lunta sen kummun laelta, jolla kartano on, niinä muutamina tunteina, jotka se on näkyvissä taivaalla, parhaiksi niin paljon, että haitaton liikkuminen ulkopihalla käy vaikeaksi, ja ihan etelään päin kenttä viettää, niin että toisinaan on hengenvaarallista kävellä jäätiköllä, kun tuulee kovasti ja tuhka tupruaa. Kaikilla rengeillä on jäänauloilla varustetut kengät.

Mutta yhdessä suhteessa tämä tuima talvi avustaa Helga Magnuksentytärtä. Täytyy pukea tavallista paksummat vaatteet yllensä pysyäkseen lämpöisenä arkituvissa, kelpo emäntä tarkastaa palvelusväkensä vuodevaatteita ja kyselee, eikö heidän ole vilu öisin. Niinpä niin, mukavin lämpö on nyt höyhenpatjojen välissä. Joskin nimittäin istuu vaikka kuinka uutterasti työnsä ääressä, on pääsemättömissä vedolta ja kylmältä, joka tunkeutuu ihan luihin ja ytimiin saakka, niin pian kun ovea avataan; mutta kukapa olisikaan aavistanut tällaisen purevan pakkasen alkavan näin aikaisin? Kyllä sille neuvo keksitään, lupaa emäntä, emme me rupea kuolemaan viluun, niin kauan kuin Braidratungassa on tilkkunenkin sarkaa.

Ja nyt otetaan esille paksuja sarkapakkoja, joista leikataan vaippoja. Pakkasvaipoiksi Helga Magnuksentytär niitä nimittää; hän leikkaa ne itse, hän tietää, millaisiksi ne pitää laittaa, jotta ne olisivat mahdollisimman lämpöiset. Etupuolelta aina vyötäisille saakka hän sisustaa vaipat paksulla vanutetulla huovalla, jota pannaan paksuimmalta rinnan ja vyötäisten välille, ja ensimmäisen vaipan hän itse pukee yllensä. Hänen tyttärensä ja Ragnheidur sekä kartanon useimmat naiset pukeutuvat näihin lämpimiin vaippoihin, ja Helga huolehtii siitä, että kylliksi monta nuorta neitoa tässä suuressa kartanossa liikkuu sellaisessa asussa aamusta iltaan, joten ei herätä kummastelua, ettei neitsyt Ragnheiduria nähdä muulla tavoin vaatetettuna.

Marraskuun lopulla on kuivaa ja kirkasta säätä muutamia päiviä. Pakkanen lauhtuu, jos kohta sitä ei huomaakaan vesiä kattavasta, kyynäränpaksuisesta jäästä. Mutta taivas on pilvetön, valoisa ja tyyni kuin kesäisenä päivänä. On liian lämmin liikkua pakkasvaipassa sisällä näinä päivinä, mutta ei talon emäntä eikä hänen tyttärensä jätä sitä pois yltänsä.

Eräänä tällaisena hyvän sään päivänä saapuu lauttamies Hallur joelta, ikäänkuin mielisi ratsastaa hevosensa pakahduksiin. Hän vie matronan syrjään ja ilmoittaa, että hänen korkea-arvoisuutensa piispa on tulossa. Mukana on piispanpoika, ja piispattaren ratsun selässä (hän tuntee hevosen) istuu pienikokoinen, ylhäisön tapaan puettu nainen. Ja sitten on vielä kaksi henkeä, varmaankin ratsupalvelijoita. He suuntaavat kulkunsa kahlaamoa kohti. Hän tuli vain tuomaan matronalle tästä tiedon, koska tämä oli pyytänyt, että hänelle sellaisesta ilmoitettaisin.

Helga silmäilee pakkasvaippaansa.

— Me emme halua, me Braidratungan naiset, tulla tämännäköisinä ovelle, kun sellaisia vieraita saapuu kartanoon. Mene näyttämään heille tie joen poikki, mieluummin pitempi kuin lyhyempi, ja ratsasta kovasti!

Helga poistuu Saksalaistaloon.

— Riisu pakkasvaippa yltäsi. Elin, ja käske kiireesti siroitella tuhkaa pihalle. Sitten tulet sisälle ja soittelet Ragnheidurille. Piispalaiset ovat tulossa tänne.

Neitsyt Elin katsoo pelokkain silmin Ragnheiduriin, jonka ilme näyttää muuttuvan kovemmaksi tämän ilmoituksen johdosta, mutta joka muutoin on levollinen.

— Jokainen silmänräpäys on kallis, kivahtaa Helga — ja neitsyt Elin lähtee tuvasta.

Neitsyt Elin palaa toisessa asussa samalla hetkellä, jolloin hänen äitinsä poistuu Saksalaistalosta. Piispan seurue ratsastaa pihalle vallikäytävää myöten. Sira Arni Halldorinpoika on mukana.

Jo pihalla, heti kun talon emäntä on tervehtinyt vieraita, piispa tiedustaa Ragnheiduria. Hän ei ole nähnyt tytärtään yli kolmeen kuukauteen, ja häntä ihmetyttää, ettei Ragnheidur tule ulos häntä vastaan.

He eivät saavu onnellisella hetkellä kartanoon, Ragnheidurin vanhemmat; vain Jumalan laupeuden tähden ei onnettomuudesta koitunut vakavampaa. Nuoret neidot ovat olleet paljon ulkosalla näinä harvoina kauniina päivinä, ja tänään Ragnheidur liukastui jäätiköllä, nyrjäyttäen nilkkansa; mutta nyt se on kääreissä. Häneen koski, jos hän yritti seisoa, joten Helga käski hänen käydä vuoteeseen ja säästää jalkaa täydellisesti, kunnes se on aivan terve. Hänen ei tarvitse maata monta päivää; jalka on ihan ehyt, ei mustelmaakaan ole näkyvissä, ja turvotusta on vain vähän, jos ollenkaan, mutta hänen on parasta pysyä sängyssä. Eivätkö he mieluimmin tule hänen luoksensa heti? Hän siirtyy Saksalaistakoon päin. Kuinka kamala tämä syksy on muuten ollutkaan!

Saksalaistalosta kuuluu soittoa ja neitsyt Elinin kaunis ääni. Ja joskin piispatar ja hänen poikansa kuulisivat paremmin, jos menisivät likemmäksi, seisahtuvat he kuitenkin kuuntelemaan lumoutuneina ikäänkuin olisivat joutuneet toiseen maailmaan. Piispa menee edellä sisälle.

— Pysy alallasi! huutaa hän sänkyyn päin, kun

Ragnheidur tahtomattaankin kohoaa kyynärpäänsä varaan.

Isä istuutuu vuoteelle ja suutelee hänen molempia poskiaan, pitäen hänen päätään käsiensä välissä. Hän ei ole milloinkaan nähnyt Ragnheiduria terveempänä ja sievempänä kuin nyt hänen lojuessaan sängyssä.

— Pakottaako sitä? kysyy hän.

— Ei pahasti.

Enempää he eivät ennätä keskustella, ennenkuin äitikin ehtii vuoteen ääreen ja suutelee potilasta. Hän esittää saman kysymyksen, mutta omaan huolekkaaseen tapaansa. On vastenmielistä maata tässä terveenä ja valehdella.

— Saanko nähdä jalan? pyytää isä.

Helga Magnuksentytär kohottaa itse peitettä jalkopäästä.

Sanaakaan hiiskumatta mestari Brynjolfur avaa kääreen. Sanaakaan hiiskumatta hän katsoo pitkään Ragnheidurin molempia jalkoja. Sitten hän hiljaa painaa sormellaan toista jalkaa, tytär vetäisee sen pois.

— Eihän tässä jalassa ole mitään vikaa, huomauttaa piispa.

— Teidän kätenne oli niin kylmä, selittää toinen.

Isä tarttuu varovaisesti kipeään jalkaan, tytär ei valita.

— Tässä ei ole turvotusta eikä punerrusta, sanoo piispa.

— Juuri niinhän väitin teille, rakas sukulaiseni; enkö saa nousta jalkeille?

— Siihen koski, kun sidoin siihen kääreen, vastaa Helga Magnuksentytär, etkä silloin voinut seistä sillä jalallasi. Tottele minua, kunnes saat uuden määräyksen! lisää hän komentavasti.

Piispa pyytää häneltä anteeksi vaivaamista ja kehoittaa häntä panemaan jalan jälleen kääreisiin. Helgan sitä tehdessä hän istuu vuoteella Ragnheidurin luona.

— Tämä ei sinua kauan kiusaa, lohduttaa hän, mutta salli vanhemman sukulaisesi määrätä. Ei kukaan osaisi paremmin neuvoa.

Sitten hän kertoo — tällä kertaa varmastikin vain Ragnheiduria rauhoittaakseen, sillä tämä on kuullut sen useasti aikaisemmin — tapaturmasta, joka hänelle sattui hänen ensimmäisellä tarkastusmatkallaan itälaidalla, juuri vähäistä ennen tyttären syntymää. Hänen ratsunsa kompastui Fagradalin nummella, ja hänen kätensä meni sijoiltaan. Hän sai maata Berunesissa puolitoista viikkoa. Ja hänen kätensä oli silloin toisen näköinen kuin Ragnheidurin jalka nyt, lisää hän hymyillen.

Hän luovuttaa paikkansa äidille, joka seisoo kärsivällisesti vuoteen vierellä käsissään pieni rasia; hän on sen ottanut haalistuneen vaatekappaleen laskoksista.

— Olemme tuoneet sinulle pikku esineen, rakas Ragnheidur, aloittaa hän istuuduttuaan. Sinä pitelit isoäiti-vainajasi kättä hänen kuolinhetkellään, ja itse tiedät, kuinka hän sinua rakasti, ja niinpä sinulle nyt annetaan paras muisto hänen jäämistöstään — kuusi paria vanhoja filigranisolkia, jotka kuuluivat aikaisemmin hänen äidilleen, autuaasti nukkuneelle Hlidarendin Gudrun Arnintyttärelle. Sinä saat käyttää niitä äidinäitisi jälkeen.

Vähän senjälkeen piispa ilmoittaa, ettei hän tahdo viipyä täällä kauempaa tällä kertaa. Hän on oikeastaan matkalla Torfastadiriin — sikäläinen pappi, sira Thordur Thorleifinpoika on hänen veljenpoikansa — mutta hänen täytyi saada nähdä Ragnheidur ratsastaessaan ohitse. Sira Arni lähtee hänen mukaansa, mutta Margret Halldorintytär ja Halldor jäävät tänne siihen saakka, kunnes he menevät tästä ohitse kotimatkalla. Hän jättää tänne myöskin ratsupalvelijansa, jonka tulee pitää silmällä heidän paluutaan, niin etteivät vartoojat myöhästy. Mutta ennen lähtöään hän mielellään puhelee muutamia sanoja Helga Magnuksentyttären kanssa.

Piispa ja talon emäntä menevät matronan omaan arkitupaan, ja täällä piispa tiedustaa, käykö Dadi Halldorinpoika tiheään Braidratungassa.

— Siihen voin hyvällä omallatunnolla vastata, vakuuttaa Helga; hän kävi täällä viimeksi teidän seurassanne, herra, Marian päivänä viime vuonna.

Mestari Brynjolfur katsoo häneen kummastuneena.

— Niin arvelinkin, se on tyhjää lörpöttelyä, virkkaa hän. Niinhän käy, kuten tunnettua, kun on sattunut hairahtumaan.

— Tarkoitatteko hänen salavuoteusjuttuaan?

Kyllä, juuri sitä piispa tarkoittaa. Mutta Helga Magnuksentytär tahtoo tarkemmat tiedot siitä jaarittelusta. Ja mestari Brynjolfur kertoo hänelle silloin, että seppä Thorbjörn oli lainattu piispankartanosta Tungufelliin laittamaan ruumisarkkua, ja ratsastaessaan kotiin keskipäivällä oikein murhasäässä hän näki sira Dadin ratsastavan Valko joelta päin ikäänkuin olisi tullut Braidratungasta. Hänen korviinsa on kantautunut toinenkin juttu, jonka mukaan sira Dadi on muka nähty täällä joella keskustelemassa neitsyt Elinin kanssa. Hän ei suinkaan ota tätä puheeksi minkäänlaisen epäluottamuksen vuoksi, kuten Helga ymmärtää. Se johtuu ainoastaan siitä, että hänestä itsestään Dadin käyttäytyminen tuntuu jotensakin varomattomalta sen jälkeen, mitä on tapahtunut. Hän on ollut joka päivä Skalholtissa pitkin kesää, ja kun Ragnheidur poistui sieltä, ei hän ole näyttäytynytkään.

— Asia on niinkuin sanoin, toistaa Helga Magnuksentytär, hän ei ole käynyt täällä. Ja minua ilahduttaa suuresti, herra, että tyttärenne on kodissani, mutta en tahdo saattaa hänen kunniallista nimeään ja mainettaan epäilyksenalaiseksi oman iloni ja huvini vuoksi, jos te suvaitsette tehdä tässä suhteessa muutoksen. Tahdotteko, että hän palaa Skalholtiin?

Hän on mielessään varma siitä, että vaikkapa piispa vastaisi hänen kysymykseensä myöntävästi, hän ei päästä Ragnheiduria. Mutta hän pelaa nyt korkeata peliä sekä tunnustellakseen vaikutusvaltaansa että etenkin lopettaakseen mahdollisimman pian tämän keskustelun, joka nyt on alkanut arveluttavasti hipoa hänen säilytettäväkseen ottamaansa salaisuutta.

Ei, piispa ei riko heidän sopimustaan ihmisten lavertelun takia, jonka hän nyt tietää perättömäksi. Ehkä Helga on hänelle pitkämielinen, jos hänestä tuntuu, että isä on hiukan liian arka, milloin Ragnheidur on kysymyksessä. Hänellä ei ole huolehdittavanaan useampaa kuin yksi tytär, mutta hän on aivan yhtä hyvässä turvassa heidän sukulaisensa hoivassa, nyt he eivät enää siitä haastele. Hänen täytyy lähteä Torfastadiriin.

Margret Halldorintytär istuu yksin tyttärensä luona. Hän näkee ikkunasta piispan ja sira Arnin ratsastavan Torfastadiriin päin.

— Oletko tavannut sira Dadia kotoa lähdettyäsi? tiedustaa äiti.

Nimittääkö hänen äitinsäkin nyt Dadia »siraksi»? Ragnheidurista »sira» Dadi kuulostaa aina vieraalta mieheltä, mutta hän voi hyvin sen sietää, lopuksi »Dadi» — ilman arvonimeä — jää yksinomaan hänen käytettäväkseen.

— En, vastaa hän.

— Eikö hän ole käynyt täällä? kysyy hänen äitinsä kummeksuen.

— Ei.

— Toisin on kerrottu Skalholtissa.

Hän kertoo tyttärelleen saman tarinan siitä, että Dadi on useita kertoja nähty Valkojoen rannoilla.

Neitsyt Elin ja Halldor Brynjolfinpoika tulevat heitä häiritsemään. Piispanpojan toivomuksesta he ovat saaneet luvan viedä soittokoneen johonkin arkitupaan hänen odotusajakseen; hän ei tiedä mitään musiikkia ihanampaa. Neitsyt Elin soittaa hänelle.

Kohta senjälkeen neitsyt Elin istuu klavikordin ääressä vanhassa asunnossaan. Vuoteella hänen takanaan istuu Halldor Brynjolfinpoika, kaksikymmenvuotias nuorukainen, Sigridur Hakonintyttären vieressä. Tämä on ainoastaan kolmentoista vuoden ikäinen, hän on tuskin vielä neito, mutta hän on kehittynyt harvinaisen sieväksi. Lumottuna piispanpoika istuu samalla kertaa kuunnellessaan taikamaisia säveliä ja katsellessaan tätä ihmeen ihanaa lasta. Tämä ei käännä katsettaan pois, vaan katsoo vapaasti hänen silmiinsä. Ja heillä molemmilla on mielessään ihmeellinen varmuus, ettei hän katsoisi Halldoriin sillä tavoin, jollei hänen täyskasvuinen sisarensa olisi selin heihin päin. Ja kun se on selvinnyt heille molemmille, lopetetaan katsominen. Ennenkuin he huomaavatkaan, istuvat he pidellen toisiaan kädestä, hyvin löyhästi, eikä heidän mieleensäkään johtuisi silmäillä toisiaan.

Iltapuolella, kun piispa näkyy palaavan kotiin, seisoo Helga Magnuksentytär ratsastusasussa pienen tammisen kaapin edessä tuvassaan. Vähäisestä, puolillaan rahoja olevasta laatikosta hän ottaa kultakolikon, rosenobelin. Hän saattaa äitiä ja poikaa joelle.

Kotimatkalla hän ratsastaa kentän poikki eräälle ulkokartanolle, juuri sitä tietä hänen joka tapauksessa pitää mennä. Hän ei ole tavannut lautturi Halluria kahlaamolla. Miehellä on vain vähän puuhaa tähän aikaan, kun vettä myöten ei voi kulkea. Mattona tahtoo palkita hänen uskollisuuttansa. Mutta miten hän voisikaan olla niin ajattelematon, että päästäisi kiitollisuutensa muiden tietoon? Se herättäisi miehessä epäluuloja. Hän ratsastaa edelleen kotiin. Onhan aina tilaisuuksia antaa miehelle kultaraha tuonnempana.

XXIII

Dadi Halldorinpojan ja neitsyt Elinin kaksi ensimmäistä kohtausta Valkojoella oli sujunut ilman pahoja kommelluksia. Toisella kertaa oli varmastikin joku heidät nähnyt, piispan sanoista päätellen. Mutta Ragnheidur ja Dadi olivat saaneet lähetetyiksi toisilleen kirjeet.

Kolmannen kerran, marraskuun keskivaiheilla, oli Dadi vielä kerran lähtenyt liikkeelle taskussaan kirje — »murhasäässä». Hän oli satuloinut ratsunsa tallissa ja pujahtanut tupruavaan lumituiskuun kenenkään Hrunissa aavistamatta mitään. Mutta neitsyt Eliniä ei kuulunut, eihän sopinut usuttaa koiraakaan moiseen myllerrykseen, ja jopa Ragnheidurkin oli varma siitä, ettei Dadi ohut liikkeellä.

Dadi vartosi joella; kartanoon oli vain lyhyt matka, kamalaa, ettei hän saanut ratsastaa sinne, ei Ragnheiduria katsomaan, ei edes sitäkään, vaan ainoastaan jättämään sinne kirjeen. Mutta hänen täytyi täyttää sovitut ehdot. Hän kuuli kavionkapsetta joenpartaalta ja keikahti satulaan. Mutta tuskinpa hän oli päässyt ratsastamaan pois paikalta tulijan häntä tuntematta. Hän itse tunsi lähestyvän ratsastajan, seppä Thorbjörnin. Dadi ei voinut antaa Ragnheidurin odottaa kirjettä monta päivää, hän osoitti sen Helga Magnuksentyttärelle ja lähetti sen joen toiselle puolelle matkalla olevan miehen mukana.

Tämä kirjeenvaihto pitää lopettaa! Viimeisten jäljellä olevien kymmenen tai kahdentoista viikon aikana täytyy rauhan vallita Ragnheidur Brynjolfintyttären nimen ympärillä!

Tämän päätöksen on Helga Magnuksentytär tehnyt sillä hetkellä, jolloin mestari Brynjolfur kosketteli Dadin käyttäytymistä — ja nyt toimeenpanoon! Vastarintaa hän kohtaa, ja lujasti hän iskee. Mutta jollei Ragnheiduria saa järkiinsä, ei häntä voi pelastaa. Hän saa nähdä, että myöskin hänessä, Helgassa, on uhmaa. Hän ei riisu edes ratsastusvaippaa yltänsä, vaan menee suoraan Saksalaistakoon.

Ragnheidur Brynjolfintytär makaa aivan hiljaa vuoteessaan liikahtamatta, vaikka Helga astuu sisälle. On tullut hämärä, mutta istuuduttuaan sängyn laidalle Helga näkee, että pieluksen syvennyksestä tähystää häneen silmäpari omituisen, himmeän hohtavana. Helga tarttuu Ragnheidurin käteen, mutta toinen ei hiisku mitään, hän vain lepää paikallaan sama kummallinen hohde silmissään, eikä hänen katseensa muutu sittenkään, vaikka hän suuntaa sen Helgaan.

— Tiedätkö, mitä asiaa isälläsi oli? kysyy hänen sukulaisensa.

— En, vastaa Ragnheidur; hänen äänessään ei soinnahda lainkaan uteliaisuutta, se on kuiskauksen ja laulamisen vaiheilta.

— Hän tuli ottamaan selkoa, suuntasiko Dadi Halldorinpoika tiheästi askeleensa Braidratungaan. Hänet on nähty Valkojoella kummallakin kerralla.

Ragnheidur on vaiti.

— Nyt on tapahtunut se, mitä olen pahimmin pelännyt. Tämä kirjeenvaihtonne on koko ajan ollut raskaimpana huolenani, jatkaa hänen sukulaisensa. Dadia ei kukaan saa nähdä täällä lähistöllä kolmatta kertaa, jollei teidän molempien menestystänne heitetä sikseen.

Ragnheidur ei sano mitään. Onko hän olevinaan ikäänkuin ei kuulisi mitään? Hän vain makaa edelleen tuossa huulillaan sama hymy, joka nyt alkaa tuntua typerältä. Minkätähden hän on niin kummallinen? Oma asiansa. Kun Helga seuraavan kerran avaa suunsa, herää hän kyllä turtumuksestaan.

— Ja nyt täytyy teidän kirjeenvaihtonne loppua, rakas Ragnheidur.

— Niin, yhtyy Ragnheidur kasvoillaan sama onnellinen ilme.

Ja tämän hän lausuu täysin selvästi, mutta se on ainoastaan sana, siinä on ainoastaan neljä kirjainta, ja vaikka hänen vastauksensa onkin selvä, on se ikäänkuin liian lyhyt, jotta siihen voisi täysin luottaa. Helga Magnuksentytär selostaa hänelle koko hänen ja piispan välisen keskustelun ja lisää lopuksi:

— Oivallathan, kuinka välttämätöntä se on, rakas Ragnheidur.

— Te olette niin hyvä minulle, rakas sukulaiseni! vastaa Ragnheidur hymyillen.

Mikä Ragnheidurin on? Mieliikö hän pettää häntä, Helgaa, vai pettääkö häntä hämärä? Onko hänen äitinsä tietensä tai tietämättään tuonut hänelle uutisia, jotka ovat hänet murtaneet? Näkeekö hän tiellänsä esteen, jonka ylitse ei milloinkaan voi päästä? Hän, jonka rohkeus on kuin tulessa karaistu! Onko hänen hymynsä ainoastaan alistumista, joka verhoaa herpaisevaa surua?

— Onko sinun paha olla, Ragnheidur-kulta?

— Ei, kyllä minun on hyvä olla.

— Onko sinulle sattunut tänään jotakin, murheellista tai riemullista?

Nyt Ragnheidur sulkee äkkiä silmänsä. Hän ei vastaa kysymykseen, vaan sanoo tyynesti:

— Milloin saan kirjoittaa Dadille?

— Huomenna, lupaa Helga Magnuksentytär. Huomenna, ja sitten ei enää, ennenkuin kaikki on ohitse. Lähetän Jon Olafinpojan (juuri tämä palvelija oli vienyt Dadille kirjeen kirkolla) Midfelliin ennen lauantaita, ja hänen sopii mennä Hrunin kautta; voinen luottaa hänen vaiteliaisuuteensa. Ja kirjeessäsi sinun pitää pyytää, ettei Dadi enää kirjoittaisi sinulle tänä aikana. En neuvo sinua millään tavoin; tiedät itse, miten sinun tulee häntä pyytää, ja minä luotan siihen.

— Huomenna, toistaa Ragnheidur hiljaa.

Mutta hänen äänensä sointu on niin heikko, ettei hänen sanastaan voi päätellä, onko se kysymys vaiko vastaus, epätoivon vaiko ilon ilmaus. Eikä hän virka mitään muuta.

Helga Magnuksentytär tahtoo kuitenkin olla nyt varma siitä, että tämä asia on järjestyksessä, niin ettei kummallekaan heistä jäisi minkäänlaista epäilystä.

— Se on siis meidän kesken päätetty, lausuu hän.

— Kyllä, myöntää Ragnheidur, tarttuen hänen käteensä, en tosiaankaan voi koskaan kiittää teitä kylliksi, rakas sukulaiseni.

Se on epäilemätöntä, Ragnheidur hautoo jotakin salaisuutta, jota hän ei tahdo ilmaista. Äitinsä käynnin jälkeen hän on kuin toinen olento. Helganhan melkein täytyi turvautua kovuuteen saadakseen hänet vuoteeseen! Ja nyt, kun hän repii rikki tämän hellimmän ja toistaiseksi viimeisen näkyvän langan hänen ja Dadin välillä, heidän kirjeenvaihtonsa, ei hän nouse puolustautumaan kuin leijona, vaan mukautuu hänen tahtoonsa nurkumatta. Mutta Helga Magnuksentytär on liian hienotuntoinen ollakseen utelias — hän on nyt kerran kysynyt saamatta vastausta.

— Istunko luonasi vai oletko mieluummin yksinäsi, — kumpaa haluat?

— Älkää pahastuko, rakas sukulaiseni! Olen mieluummin yksin.

— Haluatko valoa vai oletko pimeässä?

— Valoa, rakas sukulainen.

Helga sytyttää pöydällä olevan kynttilän ja laittaa ikkunaverhon paikalleen ennen poistumistaan.

Ragnheidur Brynjolfintytär on niin hiljainen, koska hän parhaillaan sanoo jäähyväisiä elämänsä sille osalle, jota hän on elänyt tähän iltaan saakka. Hänen entisyytensä eteen ei kaihdinta vetänyt ensimmäinen yö, jona hän antautui Dadi Halldorinpojalle, vaan sen teki tämä päivä. Useita öitä peräkkäin hän on maannut tässä samassa sängyssä lihakset pingoittuneina kaipauksesta, nuoren kohdun hedelmällisyys huomaamattomana, mutta eikö hän ollut tehnyt samoin useina öinä yhteen menoon kauan ennenkuin hän meni Dadin luokse antautuakseen hänelle? Niin, tärkeätä rajaa ei vedä ensimmäinen yö. Vasta tänä päivänä on hänen neitsytelämänsä päättynyt.

Hän ikävöi Dadia, väkevästi, väkevästi. Mutta ei niinkuin hän on aikaisemmin ikävöinyt, vaan pikemminkin — jos se on mahdollista — vihkiäkseen hänetkin siihen mysterioon, joka itse hämäränä täyttää hänen sielunsa valolla. Jos Dadi istuisi hänen sänkynsä laidalla, niin hän sulkisi silmänsä, tarttuisi Dadin käteen ja itse siirtäisi sen paljaille vyötäisilleen — mutta mitä Dadi ymmärtäisi? Ei yksikään mies käsitä sitä.

Näiden suljettujen lihaseinämien takana liikkuu elämä. Juhlitaan häitä, syntymäpäivää, ristiäisiä, mutta tätä päivää ei juhlita, sillä sen riemun havaitsee ainoastaan yksi ihminen, ja se havaitaan suljettujen seinien takana. Ja tämä ainoa ihminen — ei ole mies. Kukapa kadehtii hänen etujaan, suuria ja pieniä — suurin etuoikeus maan päällä on häneltä kielletty. Hän ei voi milloinkaan kokea tätä hetkeä, jonka hän, Ragnheidur nyt kokee, ei koskaan; kukapa häntä kadehtii? Hedelmättömyydessään hän voi komeilla värikkäillä kukilla panematta merkille, milloin ne kuihtuvat; hän ei voi kypsyttää hedelmää sisällään ja päästää sitä elävänä ilmoille; kukapa häntä kadehtii?

Lysmoder, valoäiti!

Dadi väittää, ettei missään muussa kielessä kuin islanninkielessä ole tätä nimitystä. Tätä nimitystä sille naiselle, joka avustaa synnytyksessä, auttaa lapsen valoon. Mutta minkävuoksi ei ole olemassa nimitystä tämän päivän riemulle, äidin riemulle silloin, kun hän ensi kerran tuntee lapsensa liikkuvan? Sen nimen keksijän täytyisi olla nainen. Ah, nyt hän sen tietää. On olemassa unia, niin kauniita, että jos niitä yrittää selittää, häviää osa niiden kauneudesta. On riemua niin syvää, että jos sitä koettaa tulkita sanoilla, se menettää syvyytensä. Ja sentähden ei tätä päivää juhlita, sentähden ei sen riemulla ole nimeä.

Ragnheidurin äidintunne ilmeni hänen äitinsä istuessa hänen luonansa. Juuri niihin aikoihin, olioin Ragnheidur lähti Skalholtista — jolloin puolet ajasta oli kulunut — hän tosin luuli voineensa havaita ensimmäiset liikahtelut, ja toisinaan hänestä on tuntunut, ettei sydämen sykintä ole ollut säännöllistä, mutta se on aina ollut niin vähäistä, että hän on myöhemmin pitänyt sitä kuvitteluna. Tänään hän tunsi sellaisen potkaisun, että se koski. Hänen äitinsä on vihdoin sanonut jäähyväiset, neitsyt Elin on tullut sisälle, ja hänet on lähetetty pois, ja senjälkeen vierähtäneenä lyhyenä aikana Ragnheidur itse tietää muuttuneensa.

Hän on kuullut raskauden voivan muuttaa äidin sieluntilaa, mutta useimmiten sitä häiritsevästi. Kukaan ei ole maininnut hänelle, että raskaus voi silmänräpäyksessä valaista sielun pimeimmätkin sopukat, joten äiti nyt ensi kertaa, aivan samoin kuin valoisaan tupaan astuttaessa, voi saada yleissilmäyksen asioista, joita hän ei tiennyt siellä piilevänkään, ja siten selvittää itselleen, mitä pitää poistaa, mitä säilyttää. Omasta kohdastaan hänen tulee poistaa omavaltainen uhmansa, kaikki, minkänimistä se lieneekin, mikä voi estää hänen lapsensa hellää vastaanottoa sen astuessa tähän maailmaan. Onko mahdollista, ettei kaikilla naisilla ole tätä tunnetta? Onko mahdollista, että se on varattu niiden etuoikeudeksi, joiden rakkaus on rikollista? Mahtavammaksi aseeksi, jolla äidinrakkaus varustautuu, koska sillä on odotettavissa ankarampi taistelu?

Hän ei sitä tiedä, hän tietää vain itse muuttuneensa. Hän tietää, että jos hänen täytyy puolustaa lastansa, hänen uhmansa nousee kahta väkevämpänä. Mutta aivan samassa tarkoituksessa hän pystyy pyyhkäisemään sen pois yhdessä henkäyksessä kuten kirjaimen lasilevyltä, jos niin tarvitaan.

Ja sitä tarvitaan nyt. Äidin puheista hänelle on selvinnyt, että joskin Dadin ja hänen kirjeenvaihdostaan ei vielä tiedäkään mitään kukaan muu kuin hänen luotettavimmat ystävänsä, ovat Dadin käynnit Valkojoella herättäneet epäluuloja. Kyllin paljon ihmettelyä nostattaa sekin, ettei Dadi vieraile Skalholtissa. Nyt viimeisinä kuukausina ei saa tehdä mitään, mikä voisi saattaa hänen oleskelunsa Braidratungassa epäilyksen alaiseksi. Täällä on vankka vahti hänen lapsensa, hänen ja Dadin lapsen turvana, täällä on Helga Magnuksentytär valoäitinä. Kun siis Helga tuli hänen luoksensa mielessään se selvä vakaumus, että nyt pitää rauhan vallita Ragnheidur Brynjolfintyttären nimen ympärillä, oli hän itse jo ajatellut samaa.

Ragnheidur nousee vuoteesta, hän tuntee jalassaan olevan kääreen, mutta seisoessaan pystyssä lattialla hän ei sitä näe. Hän kohottaa paitaansa ja sivelee molemmin käsin vyötäisiään ja kokee sanoin kuvaamattoman täysinäistä hyvän tunnetta. Sitten hän pukeutuu. Täällä on valoa, täällä on paperia ja mustetta.

Tänä päivänä hän tahtoo kirjoittaa rakastetulleen.

XXIV

Marraskuun loppupäivinä sataa lunta sakeasti, melkein keskeytymättä. On päästy kuukauden viimeiseen päivään, lauantaiaamuun, mutta Helga Magnuksentytär ei ole osannut keksiä mitään niin tärkeätä asiaa, että voisi käskeä jotakuta ihmistä ulkosalle tällaisessa säässä, ainakaan Hrunia pitemmälle. Mutta lähettää sananviejää suoraan Hruniin, sitä hän varoo tekemästä. Ratsain ei voi liikkua kartanosta toiseen suurten lumikinosten vuoksi, hevoset ovat vain vastuksiksi, ne uppoavat lumeen lautasiaan myöten. Mutta tänään tulee Dadi joelle, jollei hän lähetä ketään; Ragnheidurin kirje on vielä täällä.

Emäntä puhuu uskotulle palvelijalleen Jon Olafinpojalle.

— Mitä arvelet säästä? kysyy hän.

— Niinpä niin, onhan se ollut pahempanakin kuin tänään, näkeehän nyt toki eteensä. Mutta huomenna on adventti, eikä silloin kannata kysellä, millaista on torre-kuussa.

— Nyt ei ole sopiva sää maanostoa varten, huomauttaa emäntä.

— Ei toki, myöntää Jon hymyillen.

— Mutta on sopiva sää ilmoittaa, ettei kaupasta tule mitään.

— Sitä voi harkita, virkkaa Jon hyvin varmana siitä, että erotus on suunnaton.

Emäntä mainitsee hänelle, että hän oli syyspuolella vuotta puhunut sira Halldor Dadinpojan kanssa pienen kartanon ostosta ja että Halldor Dadinpojan piti heidän sopimuksensa mukaan tulla tänne adventin edellisenä lauantaina; se kirje, jonka Jon vei sira Dadille, koski tätä asiaa, sillä kartano on Dadin, vaikka myyjä onkin hänen isänsä, kuten on luonnollista. Voiko Jon ajatella iäkkään rovastin lähtevän liikkeelle tällaisessa säässä?

Ei, eiköhän hän silloin mieluummin lähetä sira Dadia?

Juuri niin emäntäkin arvelee. Mutta nyt hän haluaa luopua kaupasta toistaiseksi, ja hänestä ei ole sopivaa vaivata pappia tulemaan jalkaisin koko matkaa.

Jon lähtee mielihyvin.

No niin, emäntä hyväksyy hänen tarjoutumisensa. Hän on jo kirjoittanut kirjeen sira Dadille, sillä hänestä on parempi, että sira Dadi suullisesti esittää hänen anteeksipyyntönsä isälleen.

Niin, sehän on selvää, onhan aina kokonaan toista puhua kuin kirjoittaa, väitetään. Hän, Jon, ei ole milloinkaan kirjoittanut.

Jonin ei tarvitse hiiskua tästä kenellekään, sillä emäntä ei tahdo tämän kaupanperääntymisen herättävän minkäänlaisia arvailuja. Luovutettuaan kirjeen sira Dadille pitää Jonin heti lähteä takaisin.

Hän on vain vaatimaton lammas Herramme katraassa ja yksinkertainen mies, mutta sen verran pystyy hän kyllä käsittämään. Kirje on kirje, ja se on annettava oikean miehen käsiin. Ja hänen onkin heti lähdettävä, jotta häneltä ei udeltaisi sellaista, mikä ei kuulu muihin. Vaikka useimmathan kyllä tietävät, miten asiat Braidratungassa ovat.

Emäntä ei ymmärrä, mitä hän tarkoittaa.

Hän muuten vain tarkoittaa, ettei matrona Helga luovu tilanostosta sen tähden, että taalareista olisi puutetta.

Niin, mutta jos sira Halldor on lähtenyt liikkeelle tällä ilmalla, niin voivatko he mennä toistensa ohitse näkemättä toisiaan?

Se riippuu siitä, kuinka pitkälle hän on ennättänyt. Nyt nimittäin kaikki kulkevat omia teitänsä joen poikki.

Sitten on riennettävä.

Juuri sitä hänkin aikoi tässä sanoa: silloin pitää kiiruhtaa.

Matkavalmistelut käyvät Jonilta ripeästi. Hänellä on jalassaan nahkasukat, polveen saakka ulottuvat nahkasukat, ja päässä karjanhoitajanlakki. Vielä takki, mekko, kudottu kaulahuivi, käsineet ja sauva, ja varukset ovat täydelliset. Sitten hän lähtee.

Säätä hän ei suurestikaan pelkää, mutta keliä! Hän uppoaa joka askelella reiden puoliväliin, mutta hän luulee, että keli on huonoin kartanon läheisyydessä ja joen notkelmassa. Hiukan paremmaksi se muuttuu, kun ehtii metsikköihin. Oh, ei, keli on yhtä kehno kaikkialla. Nyt on liian myöhäistä kääntyä takaisin, muutoin hän olisi ottanut lumikengät jalkaansa; ne estävät ihmistä kuitenkin uppoamasta nietoksiin, vaikka niillä vietävän padankansilla ei tunnukaan pääsevän pois paikaltaan. No niin, kyllä hän vielä pääsee perille Hruniin, niin pitkä ei matka sittenkään ole.

Hänen ehdittyään likelle vallikäytävää tulee mies häntä vastaan, astellen reippaasti. Tulija on sira Dadi Halldorinpoika; kotona hän siis vielä on eikä matka-asussakaan.

— Seisoin tähyilemässä säätä, selittää sira Dadi, kun näin sinun tulevan. Millainen keli on?

— Keliä ei ole minkäänlaista, vastaa Jon, joka on heti avannut takkinsa napit. Tässä on kirje emännältäni, ja siunaus olkoon mukananne.

Dadi tahtoo viedä hänet sisälle, ja sen kutsun Jon olisi mielellään ottanut vastaan tällä kertaa, jollei nyt olisi ollut juuri tämä kerta. Ei, hänellä on kiire, siispä hän lähtee. Dadi juoksee hänen jälkeensä ja saattaa häntä vähän matkaa.

— Mitäs Braidratungaan kuuluu?

— Hyvää vain.

— Eikö mitään uutisia?

— Ei.

— Ovatko kaikki kotona?

— Kyllä.

— Onko neitsyt Ragnheidur vielä siellä?

— On.

Äänettömyys.

— Onko piispa käynyt siellä äskettäin?

— Kyllä.

— Mitä sanot? Onko piispa käynyt?

— On.

— Milloin?

— Viime maanantaina.

— Niinpä niin, Jumala kanssasi, Jon, sano terveiseni matronalle!

— Sen teen.

Jon lähtee taivaltamaan edelleen, ja Dadi kääntyy takaisin.

On Jumalan onni, että lumi on hyvin syvä sillä lyhyellä matkalla, jonka hän saattoi Jonia portin ulkopuolelle; ei herätä huomiota, jos nähdään miehen kellahtavan kumoon joka askelella. Lumettomalla tiellä hän olisi hoippuroinut kuin humalainen. Hänen jalkansa ovat niin heikot, että hän tuskin niitä tuntee. Hän menee sisälle portista sulkematta sitä, ja astellessaan valli tiellä hänen täytyy nojautua seinämiin.

Pienessä kamarissa, jossa Dadi Halldorinpojan sänky ja työpöytä ovat, hän istuu yksin. Sinetti on murrettu, mutta kirje luiskahtaa hänen vapisevista käsistään lattialle. Hän ottaa sen sieltä ja levittää sen, ja katseensa harhaillessa kuin pyydykseen joutuneella linnulla hän silmäilee sen lävitse. Jotakin on häneltä täytynyt jäädä huomaamatta, piispaparin vierailu ei ole voinut mennä niin onnellisesti. Hän lukee kirjeen verkalleen alusta loppuun. Niin, Herralle olkoon kiitos, oikein se on. Helga Magnuksentyttären ansiota on, että kaikki on sujunut hyvin tällä kertaa. Helga Magnuksentyttären, jolla on sormissaankin silmät ja joka on aina neuvokas ja suojelee Ragnheiduria kuten räiskä muniaan. Mutta nyt he eivät saa enää kirjoittaa, ei kumpikaan heistä. Nyt ei hän saa kirjoittaa, ennenkuin Ragnheidur ilmoittaa, kuinka pitkältä aika hänestä tuntuneekin, se hänen pitää muistaa. Niin, sen hän muistaa. Hän lukee kirjeen kolmannen kerran.

Minä rakastan sinua, Ragnheidur, kuiskaa hän. Onko vartoaminen mitään, kun tämä hänen kirjeensä on jokapäiväisenä seurana? Ragnheidurin käsiala muistuttaa hänen omaansa paitsi nimikirjoitusta; hän opetti Ragnheidurin kirjoittamaan. Nimensä Ragnheidur on kenties kirjoittanut useimmin, siinä onkin käsiala persoonallisin.

Viimeiset viisi riviä ovat jo syöpyneet hänen sydämeensä. Ne ovat siellä. Ja siellä ne pysyvät. Iankaikkisesti. Viimeiset viisi riviä ja Ragnheidurin nimi.

Ne kuuluvat näin:

Tämän kirjoitan sinulle, Dadi, kynttilänvalossa samana päivänä, jona sinun ja minun rakkauteni puhdas hedelmä ensimmäisen kerran liikkui äitinsä kohdussa. Jumalalle olkoon kiitos ja kunnia. Ollessamme yhdessä ja toisistamme erillämme sinua siunaava

                                        Ragnheidur Brynjolfintytär.

Historiallisia huomautuksia

IV luku, siv. 60. — Gisli Magnuksenpojan kirjelmä Kristian neljännelle, Consignatio instituti... on pitkähkö, kaksitoista lukua käsittävä, latinaksi laadittu ja suvun luostariläänitilalla päivätty 16. syyskuuta 1647, ja siitä on useita jäljennöksiä, joista yksi kirjoittajan omalla allekirjoituksella varustettu Arni Magnuksenpojan kokoelmissa (AM 192 b, 4:o). Sivu 63. Gisli Magnuksenpojan isä, laamanni Magnus Björninpoika, oli itse tunnettu, joskaan ei mikään etevä runoilija.

VIII luku, sivu no. — Oddur Eyolfinpojan leikillisellä huomautuksella Bro-jokeen hukkumisesta on taustana historiallinen tapaus. Upsalasta karkoitettu arkkipiispa Jöns Jerrickinpoika sai Erik Pommerilaisen suosiosta Skalholtin piispanistuimen 1430; kolme vuotta myöhemmin kaksi islantilaista päällikköä, joita hän oli pitänyt syyttömästi vangittuina, otti hänet kiinni tuomiokirkossa, ommellen hänet säkkiin ja hukuttaen Bro-jokeen.

XV luku, sivu 228. — Hallgrimur Peturinpojan ainoa säilynyt omakätinen käsikirjoitus hänen pääteoksestaan, »Kärsimysvirsistä», on hänen tässä mainittu lahjansa Ragnheidur Brynjolfintyttärelle, nykyään Reykjavikin kansalliskirjastossa. Teoksen on viimeksi ja parhaiten julkaissut Finnur Jonsson, Köpenhamina 1924. Ensimmäinen painos ilmestyi jo 1666 tekijän vielä eläessä. Kaikkiaan siitä on levinnyt 47 painosta. »Kuoleman tuntemattomasta hetkestä» on sen kuuluisan virren nimi, jota muuten aina mainitaan ensimmäisellä säkeellään: »Alt eins og blomstrid eina». Se on Islannissa edelleenkin enimmin käytetty hautajaisvirsi. Perimätiedon mukaan sitä laulettiin ensi kerran Ragnheidur Brynjolfintyttären haudalla.

XVI luku, sivu 244. — »Mainelause» esittää suurta osaa seitsemännellätoista vuosisadalla. Sitä ei anneta ainoastaan — kuten vielä nykyisinkin — suosituksena alaisille heidän erotessaan palveluksesta, vaan ylemmät vaativat varsin usein sellaisen alemmiltaan varokeinoksi juoruilua ja epäsuotuisaa arvostelua vastaan — kuten mestari Brynjolfur tässä vaati tuomiokirkkonsa papilta. Jopa palvelussuhteiden ulkopuolellakin, äkillisen huhun viritessä, puolustauduttiin sen leviämiseltä vaatimalla arvostelulausuntoa.

XVII luku, sivu 257. — Tyypillinen esimerkki »mainelauseen» viimemainitusta käyttämistavasta on piispan pyyntö Marteinn Rögnvaldinpojalle. — Yleensä näkyy Brynjolfur Sveininpoika vartioineen tyttärensä mainetta ankarasti. Eräässä laulukirjassa (AM 148, 8:0, 20), jonka on koonnut muuan toinen Dadin koulutoveri, on seuraava säkeistö (tässä käännettynä) ilman selityksiä:

    Halutessaan toinenkin
    laulella näkemistään
    R:n ja D:n hän tietenkin
    pois jättää säkehistään.

Onko liian uskallettua päätellä, että säkeistö on viittaus Ragnheidurin ja Dadin suhteeseen? Se edellyttää tapausta, josta ei puhuta ääneen, mutta joka heti ymmärretään R- ja D-kirjaimista.