[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fj6Kd0YF5BCAeHbtK0jNqlztw4dowUNBeD4QS30LOvCk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},2625,"Skalholtin neitsyt I","Kamban, Gudmundur",1888,1945,"2625-kamban-gudmundur-skalholtin-neitsyt-i","2625__Kamban_Gudmundur__Skalholtin_neitsyt_I","Historiallinen romaani 1600-luvun Islannista","romaani",[],[],"fi",1930,1937,53109,344081,true,null,[],[],[],"Historiallinen romaani sijoittuu 1600-luvun Islantiin Skálholtin piispanistuinympäristöön. Tarina seuraa piispan tyttären Ragnheidurin ja kotiopettaja Dadin välistä suhdetta ankarassa uskonnollisessa ilmapiirissä.","Gudmundur Kambanin 'Skalholtin neitsyt I' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2625. E-kirja on public domainissa koko EU:n\nalueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Sirkku-Liisa Häyhä-Karmakainen\nja Projekti Lönnrot.","SKALHOLTIN NEITSYT I\n\nHistoriallinen romaani 1600-luvun Islannista\n\n\nKirj.\n\nGUDMUNDUR KAMBAN\n\n\nTanskankielestä suomentanut\n\nA. V. Niilesmaa [Alpo Kupiainen]\n\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1937.\n\n\n\n\n\n\nJohdanto.\n\n\nTavallisestihan kulttuuri keskittyy ja kukoistaa sellaisilla seuduilla,\nmissä ihmisillä on hyvät luontaiset edellytykset elättää henkensä\nja tulla toimeen: hedelmällisiin jokilaaksoihin, lempeän luonnon\nkeskelle, ja harvoin sinne, missä ihmisen on olemassaolostaan ankarasti\ntaisteltava kovan luonnon kanssa. Islanti, »tulen ja pakkasen maa»,\non merkillinen poikkeus tästä säännöstä. Sehän sijaitsee kaikkein\nkylmimmän auringon alla, sen maaperä on karua ja epäkiitollista\nviljellä — eihän ruiskaan kasva siellä, ja osan maasta peittää ikuinen\njää, jonka vierellä taas pursuaa kuumia, tuliperäisiä lähteitä. Eikä\nsiellä asu ihmisiäkään kuin alun toistasataatuhatta.\n\nKuitenkin Islannissa on luotu rikas, alkuperäinen sivistys — ja\nsiellä ovat säilyneet yhteisen skandinavisen kulttuurin arvokkaimmat\nmuistomerkit, Edda-laulut ja suuret sankarikronikat aivan samoin kuin\nKalevalan runot ovat paraiten säilyneet Vienan Karjalassa. Mutta kolkko\nluonto ja ankara eristäytyminen muusta maailmasta on myös kasvattanut\nkansan, joka vähäisestä lukumäärästään huolimatta on kyennyt\nverrattomiin sankaritöihin, kehittäen keskuudessaan hengen, joka on\nylpeä ja taipumaton kuin itse saari valtameren syleilyssä, komea kuin\nsen auringossa loistavat jäätiköt.\n\nVarsinkin kirjallisuuden alalla Islannin sivistys on vertojaan\nvailla, jos otamme lukuun, kuinka pieni on se kansakunta, joka on sen\nluonut. Mainitsimme jo vanhat kronikat. Se elämä, josta ne kertovat,\nei suinkaan ole minkäänlaisen puutteen tai köyhyyden leimaamaa kuten\nympäristön perusteella saattaisi luulla. Päinvastoin se kertoo\nrikkaudesta ja varallisuudesta, jota kylläkään ei ole hankittu\nmaata viljelemällä, vaan meriä kulkemalla, laajalla, toimekkaalla\nkaupankäynnillä ei ainoastaan Skandinavian sisarkansojen, vaan hyvinkin\nkaukaisten, eksoottistenkin maiden kanssa.\n\nIslantilaisten alukset ovat uljaasti kyntäneet kaikkia maailman\nvesiä, ja juuri tämän pienen kansan sankarilliset pojathan löysivät\nAmerikankin, tarujen Viinimaan, jo lähes viisi vuosisataa aikaisemmin\nkuin Euroopan varsinaisissa sivistysmaissa siitä maanosasta osattiin\nuneksiakaan. Kansan vähälukuisuus kaiketi vain aiheutti sen, että\nnäitä löytöjä ei osattu käyttää hyväksi, etteivät ne tulleet yleiseen\ntietoisuuteen edistämään koko ihmiskunnan kulttuuria. Rohkeiden miesten\ntyö hävisi ja unohtui aikojen melskeissä.\n\nJa sitten nuo tarinat tietävät kertoa asuntojen komeudesta, valtavasta,\nvaikuttavasta koristelutyylistä, taideharrastuksesta, joka ilmeni\ntavallisimmissakin tavaroissa ja puvuissa, loistosta, joka hyvin veti\nvertoja onnellisempienkin seutujen elämässä ilmenevälle.\n\nMiehet olivat urheita ja tarmokkaita, naiset tunteissaan tulisia ja\nuskollisia kuin kulta — voimakkaita luonteita esiintyi kaikkialla,\nhallitsevia herroja, joita kuitenkin kokonaisuutta säilyttävät lait\nsitoivat.\n\nKiitollisempaa ja runsaampaa aineistoa historiallisen romaanin\nkirjoittajalla, muinaisen elämän elävöittäjällä tuskin voi olla,\nja tästä loppumattomasta lähteestähän ovat ammentaneet monet\neurooppalaisen maineen saavuttaneet kirjailijat, kuten Gunnar\nGunnarsson ja Johann Sigurjönsson romaaneissaan ja näytelmissään,\nvaikka islantilaisten onkin ollut pakko teoksilleen levikkiä saadakseen\nkäyttää tanskankieltä eikä omaa, romanttisen kalskahtelevaa,\nmuodoiltaan täyteläistä islantiaan.\n\nHeihin liittyy läheisesti Gudmundur Kamban, professori, filosofi ja\nteatterimies.\n\nHän on syntynyt v. 1888 Reykjavikin lähellä ja tuli ylioppilaaksi\ntämän kaupungin yliopistosta 1910. Senjälkeen hän on tutkinut\nfilosofiaa ja estetiikkaa Köpenhaminan ja New Yorkin yliopistoissa ja\ntoiminut ohjaajana Köpenhaminan Kansanteatterissa ja Kuninkaallisessa\nteatterissa.\n\nKirjailijauransa hän aloitti useilla Köpenhaminassa ja muualla\nSkandinaviassa esitetyillä, suurta huomiota herättäneillä näytelmillä.\nNiitä ovat _Hadda Padda, Marmoria, Me murhaajat, Arabialaiset teltat,\nErämaan tähdet, Jupiterin lähettiläs_ ja _Skalholtissa_.\n\nHän on tieteellisestikin perinpohjin syventynyt maansa muinaisuuteen ja\nkirjallisuuteen, ja kun hän näytelmissään elävöittää siitä yksityisiä\npiirteitä, palauttaa hän taas romaaneissaan entiselleen laajoja\naikakausia kansansa menneisyydestä, maalaa levein vedoin juhlallisia,\nfreskomaisia kuvia, jotka vaikuttavat valtavasti sekä mittasuhteillaan\nettä tekotapansa loistavuudella.\n\nRomaanituotantonsa hän aloitti kertomuksella _Ragnar Finsson_, ja\ntätä seurasi hänen pääteoksensa, neliosainen _Skalholt_, jonka\nkaksi ensimmäistä osaa on jo monella kielellä julkaistu «Skalholtin\nneitsyenä»», kuten nyt suomeksikin. Sitten ilmestyi _30 sukupolvea_\nja nyt aivan äsken laaja teos _Näen suuren, kauniin maan_. Näissä hän\nliikkuu Islannin vanhan historian, kansansa sankaritarujen pohjalla.\n\nViimemainittu romaani käsittelee Islannin sankariajan huippukohtaa,\nkorkeinta kehityskautta, ja sen toiminta keskittyy Grönlannin\nasuttajan, Erik Punaisen ja hänen sankarillisten poikiensa Leifin\nja Karlsefnin sekä muiden Amerikan-kävijöiden kuten Bjarnin ja\nGudleifin ympärille. Romaani on osaksi hehkuva lemmentarina, osaksi\nhuikean jännittävä, suurpiirteinen seikkailukirja sanan parhaassa\nmerkityksessä. Miehinen kunto ja naisellinen sulo ovat ihanteita, jotka\njohtavat sen uroita usein julmassa, raa’assakin, alkuvaistoisessa\nkamppailussa, mutta tällä on kuitenkin syvästi inhimillinen, arvokas\nsisimmäinen ajatuksensa. Kaikissa henkilöissä on uhmailevaa,\nkaukomielistä lemminkäishenkeä, jonka aseena on paremminkin miekka kuin\nsana.\n\nOman sisäisen voimansa ajamina nuo miehet tekevät suuria tekoja,\nsellaisia, joiden vaikutuksilla olisi edellytykset — kuten juuri\nAmerikan löydöllä — levitä kaikkeen maailmaan. Mutta ulkoapäin tulevat\nvaikutukset, ylivoimaiset liikkeet, sellaiset kuin kristinuskon\nsaapuminen ja muittenkin naapureitten kunnon kasvu, tekevät heidän\nsuurtyönsä tyhjiksi, ja siinä on heidän kohtalonsa syvä traagillisuus.\nSankariolentoina he kohoavat muinaisen Kreikan urhojen rinnalle,\njoitten työt pahansuopa kohtalo aina tuhosi. Mutta kuten kreikkalaiset\nkuolivat islamilaisetkin kauneudessa, — eivät kylläkään Hellaan taivaan\nheleässä paisteessa, vaan pohjolan revontulten häikäisevästi loimutessa\npimeän maan yllä.\n\n_Skalholt_ vie meidät 1600-luvulle, verrattain rauhalliseen aikaan,\njolloin Islannin ulospäin tunkeutuva voima on laimentunut, sankarimieli\nhiljentynyt; mutta silloinkin ihmisissä vielä palaa tuota samaa\nintohimon tulta, vaikka se leimahteleekin vähemmän rajusti, rajoittuen\nvain läheisiin, persoonallisiin pyrkimyksiin.\n\nSkalholt oli kristinuskon pääpaikka sen saapuessa maahan, ja siitä\nkehittyi vähitellen maan piispan asuinpaikka, luja kristillisyyden\nlinnoitus, jossa kertomuksen aikana hallitsee ankara herra Brynjolfur\nSveininpoika. Hänellä on tytär, neitsyt Ragnheidur Brynjolfintytär,\nkaunis, oppinut ja älykäs yhdeksäntoistavuotias, joka on isänsä aarre\nja kaikkien nuorten miesten salaisen kaipuun kohde.\n\nIsän ja tyttären välillä syntyy jyrkkä ristiriita. Alkaa nimittäin\nkiertää juoruja, että Ragnheidurin ja piispan talossa kasvaneen nuoren\npapin Dadi Halldorinpojan välillä vallitsee luvaton suhde. Molemmat\nnuoret kieltävät kivenkovaan, mutta siitä huolimatta piispa pakottaa\ntyttärensä puhdistusvalalle koko seurakunnan edessä. Ylpeä tyttö\nalistuu, mutta heti seuraavana yönä hän menee rakastettunsa huoneeseen\nja antautuu uhmaten hänelle. Heille syntyy lapsi, ja nyt ovat isä ja\ntytär vastatusten kuin kaksi kalliota. Piispa rankaisee ankarasti\nDadia ja hänen perhettään ja pitää tytärtään kotona kuin vankilassa,\neroittaen hänet lapsestaankin. Mutta Ragnheidurin luonto ei taivu. Hän\nsäilyttää mielensä iloisena ja ajatuksensa kirkkaina, odottaen paon\nmahdollisuutta. Kärsimys murtaa kuitenkin hänen ruumiinsa voimat, ja\nhän kuolee taipumattomana.\n\nRagnheidur on maailmankirjallisuuden komeimpia ilmestyksiä\nneitseellisessä sulossaan, älykkyydessään, rakkautensa puolesta kaikki\nantavassa naisellisuudessaan. Hän saa lukijan myötätunnon ehdottomasti\npuolelleen, vaikka hänen isänsäkin menettely, niin ehdotonta kuin se\nonkin, saattaa kohdata ymmärtämystä. Siinä on vastakkain kaksi voimaa,\njoilla kummallakin on siveellinen ja inhimillinen oikeutuksensa.\n\nNoiden kahden päähenkilön ympärillä liikkuu sitten mitä rikkain ja\nkirjavin sarja erilaisia ihmisiä, miehiä ja naisia, joitten joukossa\nerikoisesti painuu mieleen leskirouva Helga Magnuksentyttären\nsuurenmoinen kuva. Ja koko ympäristö ja aikakausi on tuotu silmäimme\neteen runsain yksityiskohdin ja erikoispiirtein, niin että kuva saa\ntavattoman laajuuden ja verrattoman elävyyden. Siinä astuu todella\nvastaamme kokonainen kansa arkena ja pyhänä.\n\nTekijä pysyttelee itse tarkoin poissa tapausten keskeltä. Hän\nkertoo aivan yksinkertaisesti, melkein kylmän asiallisesti kuin\nsepitellen vain asiakirjaa, jonka tulee olla kaikin puolin oikea\nja paikkansa pitävä. Mutta juuri tuo ulkokohtaisuus vaikuttaa sen,\nettä tapaukset ja henkilöt pääsevät itse puhumaan ja että lukija saa\ntilaisuuden suhtautua heihin vapaasti, omasta näkökulmastaan. Siten\nhänen harrastuksensa heitä kohtaan lisääntyy puhtaasti älyllisen\nsuhtautumisen liittyessä esteettiseen, samalla kun hänen sisäinen\nsilmänsä iloitsee värien kirkkaudesta, muovailukyvyn tavattomasta\nvarmuudesta. Kirjan viehätys on verrattavissa, kuten joku on sanonut,\n»auringonsäteiden leikkiin graniitilla». Kylmä aine sekä kirkastuu että\nlämpenee.\n\n_Eino Palola_.\n\n\n\n\nALKUSANAT\n\n\nIstuessani työpöytäni ääressä on minulla käteni ulottuvilla\nkirjahyllyllä sarja käsikirjoitusnidoksia, yhteensä lähemmä tuhat\nneljännessivua, aloitetun teoksen »Skalholtin neitsyen» kolmivuotiset\nvalmistelutyöt: arkistoissa tekemäni muistiinpanot seitsemännentoista\nvuosisadan julkaisemattomista käsikirjoituksista, jotka ovat\nlöydettävissä useiden maiden kirjastoista, Islannista, Tanskasta,\nEnglannista, Skotlannista ja Hollannista. Olen tämän vaarattoman\narkistovaellukseni aikana, tuntien paljon enemmän alttiiksi panevien\ntutkimusmatkailijoiden iloa, varsin usein osunut löytämään aikaisemmin\nhuomaamattomia tietoja; kerran tapasin tuntemattoman, tärkeän\nkäsikirjoituksen (Leidenissä). Mutta erikoisen ilon minulle on\ntuottanut se, että tutkimusteni pääasiallinen tulos on sama kuin niiden\ntarkoitus, nimittäin Ragnheidur Brynjolfintyttären tähän saakka niin\nhämärän kohtalon psykohistoriallinen selvittely.\n\nHämärä se ei ole sikäli, että se kirjoittamattomana ja selittämättömänä\non jo ammoin ymmärretty. Ei yksikään muu naishahmo ole ollut niin\nlikellä Islannin kansan sydäntä kuin Ragnheidur Brynjolfintytär.\nKansan tietoisuudessa hänen nimensä on erottamattomasti liittynyt\nylevään kauneuteen ja ylevään traagillisuuteen, jotka ovat ehyesti\ntoisiinsa yhtyneet. Aika on luonut hänen päänsä ympärille sädekehän\nja antanut meille hänestä etevän taiteilijan madonnaa muistuttavan\nkuvan. Eikö tämä riitä säikyttämään kirjailijaa pitämään kätensä\nirti perimätiedoista? Ja etenkin jos perimätiedot ovat jyrkästi\nristiriitaiset hänen saavuttamansa historiallisen vakaumuksen kanssa?\n\nPerimätiedon mukaan hän kohotti alhaisen rikoksen melkein pyhäksi\nteoksi. Hänen otsaansa kirkasti väärän valan sädekehä. Kirjailijasta\nei tunnu houkuttelevalta niin korkean korokkeen hylkääminen. Mutta\ntapahtuu merkillistä: kun hänet nostaa pois jalustaltaan, kun huomaa,\nettei hänen olemuksensa olekaan sankarittaren paatosta, vaan pikku\ntytön uhmaa, niin hän kasvaa.\n\nMyönnän kernaasti, että mielessäni tuskin olisi ollut täysin niin varma\nturvallisuudentunne ryhtyessäni käsittelemään tätä aihetta, jollen\nolisi etukäteen selvittänyt hänen hahmostaan saamaani historiallista\nkäsitystä. Olen Islannin kirjallisuusseuran aikakauslehdessä\n_Skimirissä_ vuonna 1929 julkaistussa kirjoituksessani esittänyt\nRagnheidurin ja Dadin tarinan lähdetietojen nojalla ja uskon aivan\nvaatimattomasti voivani väittää, että heidän molempien muotokuvansa,\nsellaisina kuin ne nyt esiintyvät vuosisatojen tomusta vapautettuina,\non paljon laajemmissakin piireissä kuin kotimaani historioitsijain\nkeskuudessa otettu kiitollisesti vastaan, minkä kiitoksen toivon tällä\nteoksella kuittaavani.\n\nKoska työni tuloksia ei voida antaa lukijalle yhdellä kertaa, lienee\nsopivaa lausua johdannoksi muutamia sanoja siitä taustasta, jolle\nteoksen monet henkilöt piirtyvät, siitä viitisenkymmentä vuotta\nkäsittävästä ajanjaksosta, jota romaani käsittelee.\n\nSyrjäisille Islannin historian tuntemus rajoittuu suunnilleen sen\nmolempiin rajapisteisiin: klassilliseen muinaisuuteen ja nykyaikaiseen\nelpymiseen. Koko välikausi, lähes kuusi vuosisataa, näyttää vieraista\nolevan maan kehityksen yhtäjaksoista tyrehdystä. Se on selitettävissä:\ntämän pitkän ajanjakson varrella kehitys ei ilmene ulospäin.\nPäinvastoin kuin taruajalla ja nykypäivinä, ei kansa itse hoidellut\nyhteyttä ulkomaiden kanssa, ei kaupallista eikä henkistä, vaan luovutti\nsen huoltajilleen, ensin lyhyemmäksi ajaksi Norjalle, myöhemmin\npitemmäksi ajaksi Tanskalle. Mutta sisäistä kehitystä on koko tänä\naikana havaittavissa rikkoutumattoman yhtenäisesti, ja jokaiselle\ntutkijalle se on ilmeinen.\n\nNiinkin myöhään kuin seitsemännellätoista vuosisadalla on yhteys vielä\nsilmäänpistävä. Tarun henkilöinä on sen ajan hahmoja, umpimielisiä\nmiehiä ja naisia, miehiä, joiden kunnianhimo on sammumaton, naisia,\njoiden suljettujen huulten takana piilee intohimon tulinen, uhmainen\nliekki. Brynjolfur Sveininpoika voisi yhtä hyvin esiintyä jossakin\nkymmenennen vuosisadan sadussa kuin Hrafnkell Freysgode, Thormodur\nTorfinpoika (Torfaeus) samoin kuin hänen kaimansa, jolla on liikanimi\nKolbrunsskjald, Helga Magnuksentytär samoin kuin Unnur Syvämietteinen,\nRagnheidur Brynjolfintytär samoin kuin Gudrun ja Helga Kaunis. Jollei\ntässä onnistu antaa lukijalle tätä vaikutelmaa, on vika minussa;\njos se onnistuu, en kuitenkaan voi anastaa itselleni kunniaa. Siinä\ntapauksessa se on historian.\n\nMutta vielä kiintoisempaa huomioonotettavaa ovat ajan tulevaisuuteen\nviittaavat ilmiöt. Itse asiassa täytyy tuntea hämmästystä siitä, että\nsellaisia yleensä on olemassa. Silloin, kun se ihmisten yhteiselämän\nmuoto, jota me kaikesta huolimatta edelleenkin saamme kiittää\nnykyaikaisista sivistyskäsitteistämme, ilmenee Euroopan useimmissa\nmaissa, on Islanti, kaupallisesti eristettynä itse merkantilismin\naikakaudella, jotensakin tarkoin syrjässä tästä liikkeestä. Ei edes\nsen ulkoinen tunnusmerkki, pukeutumisen yhteinen leima, saavu tänne\nyhtä täsmällisesti kuin entiseen aikaan espanjalainen, italialainen\nja alankomaalainen muoti — jopa maa vähitellen köyhtyy siinä määrin,\nettei sen naisten enää kannata muuttaa kuosia, ja Euroopan naisten\nyhdeksännellätoista vuosisadalla käyttämät puvut, joihin on lisätty\nhopealieriöt ja silkkitupsut, ovat vielä käytännössä ainoastaan tässä\nmaassa, ja niitä on vähitellen alettu pitää kansallispukuina. Tämä\nerehdys korjautuu meidän päivinämme, nuorten naisten kieltäytyessä sitä\nkäyttämästä. Ei myöskään toinen ulkoinen merkki, sukunimet, saavuta\npysyväistä tai yleistä tunnustusta kuten muissa pohjoismaissa. Tälläkin\nalalla taistelu jatkuu — tulos on arvattavissa.\n\nSyy siihen, että kuitenkin voimme havaita keskeytymättömän yhteyden\nkehityksessä aina meidän päiviimme saakka, on se, ettei koskaan ole\nyritetty estää kansaa käyttämästä luonnollista ilmaisuvälinettään,\nomaa kieltänsä. Kielenkäytön vapaus on merkinnyt myönteisesti enemmän\nkansan kohtalolle kuin uskonpuhdistuksen ja kauppamonopolin pakko\nkielteisesti. Tästä yksinkertaisesti johtuu, että kansa on ne molemmat\nkestänyt.\n\nIslannin vanhan kulttuurin tutkiminen perustettiin kotimaassa tänä\naikana, vaatimaton, mutta merkityksellinen liike, jota islantilaiset\nmiehet Torfaeus ja Arni Magnuksenpoika jatkoivat Norjassa ja\nTanskassa ja joka sitten on yhä suuremmassa määrin päässyt vauhtiin\ngermaanilaisten ja anglosaksilaisten, jopa romaanilaistenkin rotujen\nkeskuudessa. Virsirunous on kauneimmassa kukassaan Hallgrimur\nPeturinpojan kärsimysvirsissä, joilla varmasti on ollut Islannin\nrunotaiteessa suurempi merkitys kuin millään muulla teoksella. Ja\nlieneekö liiaksi sanottua, että kansanluonteen on kieli säilyttänyt?\nJos voimme puhua jostakin ajanjaksosta, joka on erikoisen kuvaavana\nrenkaana Islannin menneisyyden ja meidän aikamme välillä, täytyy meidän\nmainita seitsemästoista vuosisata. Juuri se — paitsi muutamia sen ajan\nhenkilöitä, jotka sinänsä voivat houkutella kirjailijaa — on saanut\nminut käymään käsiksi ennen kaikkea tähän ajanjaksoon, halutessani\nkirjoittaa islantilaisen historiallisen romaanin.\n\n_G. K._\n\n\n\n\n\n\nEDELLINEN OSA\n\nNEITSYT RAGNHEIDUR\n\n\n\n\nI\n\n\nKello on kuusi torstaina elokuun toisena päivänä 1660.\n\nSkalholtin eteläisellä piha-aukiolla on viisikymmentä hevosta,\nmiehiä, telttoja ja monenlaisia matkavarusteita. Ratsailla istuu\nkolmetoista miestä, piispa ja hänen kuusi saattajaansa ja yhtä monta\nratsupalvelijaa. He ovat lähdössä tarkastusmatkalle itälaidalle\neivätkä palaa ennenkuin yhdeksän viikon kuluttua. On juotu lähtömaljat\ntuoppikivellä, ja toistasataa litteillä käytäväkivillä seisovaa ihmistä\nlaulaa nyt matkamiesten ratsastaessa pois pihalta. Lähtijät istuvat\nsatulassa paljain päin, piispa ja hänen seuralaisensa, sillä aikaa kun\nkahdeksan säkeistöä veisataan loppuun. Vasta sitten kun yhdeksäs ja\nviimeinen aloitetaan, lähtee parvi hitaasti liikkeelle.\n\nNuori piispantytär, neitsyt Ragnheidur Brynjolfintytär, katuu, ettei\nhän ollut valmistautunut seuraamaan lähtijöitä matkalle. Hän on\narkipuvussaan, yksinkertaisessa, sinisessä, ulmilaisesta verasta\nvalmistetussa hameessa, ja hänen sydäntänsä ahdistaa hieman se,\nettei hänellä ole ratsastusasu yllään. Kartanon väki katoaa pikku\nryhminä, kukin omille askareilleen. Neitsyt Ragnheidur menee ajotien\nreunavallille ja saattaa ratsastajia portille, jonka pieni telttapoika\navaa, pitäen sitä auki. Hän puhelee yksinomaan isänsä kanssa; hänen\npunertavan ruskea tukkansa tunkeutuu povelle, jossa se on paikallaan,\nmutta sopivalla hetkellä hän viskaa sen takaisin olan ylitse.\nAinoastaan yhden kerran hän on katsahtanut taaksensa, ainoastaan yhden\nkerran, mutta hän pitää alinomaa vaarin käynnistään ja ryhdistään.\nAivan hänen takanaan ratsastaa hänen veljensä Halldor ja tämän rinnalla\nDadi. Dadi Halldorinpoika.\n\nPortilla piispa seisauttaa hevosensa, hänen tyttärensä kumartuu ja\nsuutelee häntä vielä kerran. Myöskin veljeänsä Halldoria. Ja koska tämä\nja Dadi ratsastavat rinnakkain, ojentaa hän kätensä Dadillekin. Hän\npuristaa tämän kättä ehkä aavistuksen verran liian tiukasti, mutta ei\ntiedä, ajatteleeko toinen tätä kädenpuristusta koko kesän vai eikö hän\nole lainkaan pannut sitä merkille. Niin parvi poistuu, eikä tapahdu\nmitään. Ei tapahdu mitään muuta kuin se, että kun hän uudelleen kääntää\nkasvonsa Skalholtia kohti, on kaikki, mikä on hilpeätä ja hupaista,\nhänen takanaan. Vain rahtunen alakuloisuutta ensimmäisenä päivänä, —\nmitä on yhdeksän viikkoa? Kylliksi paljon pitämään häntä valveilla\nkokonaisen yön.\n\nSeuraavana päivänä hän herää myöhään, mutta on täysin levännyt, ja hän\non iloinen. Hän ottaa esille puhtaat alusliivit — hän tuhlaa liivejä,\nmuuttaa niitä ainakin kerran kuukaudessa — ja tekee ristinmerkin,\nennenkuin pukee ne yllensä. Käytävässä hän kohtaa äitinsä ja toivottaa\nhänelle hyvää päivää.\n\n— Oletko ollut ulkona »noutamassa hyvää päivää»? kysyy äiti\nystävällisesti.\n\n— En, vastaa Ragnheidur samaan sävyyn, mutta en tahtonut mennä hiljaa\nohitsenne, äiti.\n\nHän on kiitollinen äidilleen siitä, ettei tämä ollut herätyttänyt häntä\nkirkossa pidettyyn aamumessuun. Hän nukkuu harvoin näin myöhäiseen\npäivään saakka, hänen isänsä on ankarampi.\n\nHänen saapuessaan aukiolle paistaa päivä kolmeenkymmeneen päätyyn. Hän\nkiiruhtaa tekemään ristinmerkin ja lukemaan aamurukouksen, jonka hän on\nosannut siitä asti, kun oppi puhumaan:\n\n    Kun alkaa päivä jällehen,\n    suojassa Herran Jeesuksen\n    ma tahdon aina vaeltaa,\n    Jumalan mieltä noudattaa.\n\nSenjälkeen hän tekee toistamiseen ristinmerkin.\n\nSitten hän ottaa pitkävartisen, koivunvarvuista valmistetun pihaluudan\nja alkaa lakaista talojen edustalla olevia litteitä käytäväkiviä.\nKäytävien lakaiseminen ei ole piispantyttären hommaa, mutta hän tahtoo\ntehdä sen, hän tahtoo saada ne siisteiksi, eivätkä ne muutoin ole\nsellaisia, mistä se sitten riippuukin. Tällaisia pikku puuhia hän\nsaattaa toisinaan keksiä mieluummin kuin ryhtyä johonkin säännölliseen\ntyöhön sisällä kartanossa.\n\nThora Jasparintytär, apulaispehtoorin vaimo, menee hänen ohitseen.\n\n— Ihanaa on matkamiehillä nyt tuntureilla, huomauttaa Thora.\n\n— Viehättävää, myöntää Ragnheidur.\n\n— Huonoja uutisia kuuluu itälaidalta, jatkaa Thora.\n\n— Mitä niin?\n\n— Gudbjörgistä.\n\n— Kenestä Gudbjörgistä?\n\n— Sveinintyttärestä.\n\n— Mikä häntä vaivaa?\n\n— Äskettäin tuli muuan mies Mastungurista.\n\n— Vai niin.\n\n— Ettekö tiedä, neitsyt, minkätähden Gudbjörg lähetettiin täältä pois\nviime talvena?\n\n— _Lähetettiinkö_ hänet pois täältä? kummastelee neitsyt Ragnheidur.\n\nThora Jasparintytär istuutuu hiljaa äsken lakaistulle käytäväkivelle,\nhän tuntee sisäistä mielihyvää eikä halua menettää sitä tunnetta,\nennenkuin on välttämätöntä.\n\n— En tiedä, missä asioissa tämä mies on tullut, puhuu hän edelleen,\nenkä sitäkään, mitä väkeä hän on. Mutta Markus-lautturi ja Eyolfur\nonnentolppa saattoivat hänet joen poikki ja menivät hänen seurassaan\nkotiin, ja he kertoivat tämän uutisen minun Asmundurilleni.\n\nNeitsyt Ragnheidur istuutuu hänen luoksensa kivetyn käytävän reunalle.\n\n— He kertoivat hänelle Gudbjörgin saaneen kaksoset Thuridur-tätinsä\nluona Mastungurissa viime keskiviikkona juuri auringon laskiessa.\n\nThora Jasparintytär ei ole ollut täällä piispankartanossa paljoa yli\nvuoden, eikä sovi vaatiakaan, että hän säälii Gudbjörgiä siinä määrin\nkuin Ragnheidur, joka on tuntenut tytön koko ikänsä. Gudbjörg on Svein\nSverrinpojan tytär, ja hänen isänsä oli kartanossa seppänä silloin,\nkun mestari Brynjolfur otti haltuunsa piispanistuimen, ja on pysynyt\nsenjälkeen täällä. Tyttö matkusti äkkiä pois kotoa talvella.\n\n— Pitikö sen miehen puhutella äitiäni?\n\n— Hän tiedusti ensiksi Svein-vanhusta, mutta puhutteli sitten myöskin\nmatronaa. Hän poistui äsken.\n\n— Kenet hän ilmoitti lapsen isäksi? kysyy neitsyt Ragnheidur.\n\n— Lasten, oikaisee Thora Jasparintytär erikoisesti korostamatta, vain\ntäydellisyyden vuoksi. Niin, arvatkaahan, neitsyt Ragnheidur!\n\nRagnheidur ei pidä siitä, että toinen lausuu tämän tökerön ehdotuksen\nsen sijaan, että olisi suoraan vastannut kysymykseen. Hän ei nimittäin\nkysy uteliaisuudesta, vaan voidakseen muodostaa itselleen käsityksen\nsiitä, kuinka vakava tämä onnettomuus on.\n\n— Onko se joku täkäläisistä rengeistä?\n\n— Ei, vaan totisesti paljon hienompi.\n\n— Joku koulun oppilaistako? virkkaa Ragnheidur, tarttuen puhetoverinsa\nkäsivarteen.\n\n— Oh, hän ei tyytynyt niin vähään, vastaa Thora Jasparintytär,\nhymyillen pahanilkisesti.\n\nRagnheidur ponnahtaa pystyyn.\n\n— Voin yhtä hyvin tiedustaa äidiltäni, sanoo hän, kääntyen toisaalle.\n\nParasta palaa saattaa pitää piilossa niin kauan, että se pilautuu,\ntuumii Thora Jasparintytär mielessään kuva ruokakomerosta, ja hän\nsyöksähtää seisoalleen, huutaen suoraan neitsyt Ragnheidurin niskaan:\n\n— Hän ilmoitti lasten isäksi Dadi Halldorinpojan.\n\nAivan kuten susi, joka on ahdistettu soppeen ja sitten pyörähtää\nvainoojaansa vastaan niin äkkiä, että tämä tahtomattaankin astahtaa\ntaaksepäin valkeiden hampaiden tieltä, kääntyy nyt Ragnheidur Thora\nJasparintyttäreen päin. Ja Thora väistyy hänen tieltänsä, sillä\npiispantyttären katse on äkkiä muuttunut ikäänkuin välkkyväksi\nkeihäänkärjeksi, joka mielii lävistää hänet.\n\n— Jumala sinua armahtakoon, jos valehtelet, kivahtaa Ragnheidur,\npoistuen paikalta.\n\nHän ei kiiruhda, hän polkee tiukasti maata.\n\nPiispatar Margret Halldorintytär istuu mieluimmin ikkunan ääressä\npiispankartanon vanhassa arkituvassa käsityön ääressä. Hän ei paljoa\nsekaannu kodinhoitoon, siihen on muita riittävästi, mutta hän on aina\npuuhassa. Useiden vuosien aikana on hänellä ollut tapana, niin pian\nkuin piispa on kesällä lähtenyt tarkastusmatkalle, itse katsastaa\nkirkon kaikki messupuvut ja korjata rikkinäiset kohdat. Sitä ei osaa\nkukaan muu tässä talossa, vaaditaan paljon kristinopin tuntemusta\nja neulankäyttötaitoa, jos mieli pitää kunnossa niin paljon kirkon\nvaatteita kuin täällä on kaikilta ajoilta, mutta nyt myöskin Ragnheidur\nparhaillaan oppii sitä, oppii sitä ja paljoa muuta.\n\nMargret Halldorintyttären vieressä viruu sängyn päällä neljä vanhaa\npiispanhiippaa, joita hän ei ole tarkastanut moniin vuosiin, yksi\nsinisestä sametista kultakoristuksilla somistettu, toinen punaisesta\nsametista, kullalla kirjailtu, kolmas lankakudoksisesta kankaasta,\nkultanahalla sievistetty, neljäs liinainen, punapunoksinen,\nkultakoristeinen. Kuten hän muistelikin ei tässä ole mitään\nrikki. Sitten hän ottaa esille laajan liinan kaunista, punaista\nsilkkiä ja levittää sen koko sängyn peitteeksi. Se on niin sanottu\nThorlakinliina...\n\nNyt joku koputtaa hätäisesti oveen.\n\nSiellä on Ragnheidur, joka astuu sisälle.\n\n— Nyt olen ollut ulkona »noutamassa hyvää päivää», äiti, sanoo hän.\n\n— Jumala suokoon sinulle hyvän päivän, lapseni, vastaa piispatar.\nPidähän kiinni tämän liinan toisesta päästä, katsotaan sitä valoa\nvasten.\n\nRagnheidur noudattaa äitinsä kehoitusta, tarttuu Thorlakinliinan\ntoiseen päähän. Mutta hän kulkee suoria teitä kuten isänsäkin ja kysyy\nkursailematta:\n\n— Onko totta, että Gudbjörg Sveinintytär on ilmoittanut Dadi\nHalldorinpojan lastensa isäksi?\n\nKuullessaan itsensä lausuvan tämän on hän tyytyväinen siihen, kuinka\nrauhallisesti hän on kysynyt.\n\nPiispatar ottaa liinan käsiinsä ja virkkaa pitkän äänettömyyden jälkeen:\n\n— Kyllä, se on totta, varjelkoon Jumala armossaan meitä kaikkia.\n\n— Onko Dadi sen tunnustanut? tiedustaa Ragnheidur, heti senjälkeen\nhiukan yskäisten salatakseen äidiltään äänensä vapisemisen syyn.\n\n— Hän teki sen kohta jälkeenpäin; siitä on jo kauan, vastaa piispatar.\n\nRagnheidur tuntee äkkiä jalkojensa herpautuvan ja istahtaa korokkeelle\nikkunan ääreen. Päällä ei ole mitään hätää, eikä hän voi mitään sille,\nettä jalat pettävät — hän kysyy, eikö hänen pidä tehdä jotakin äitinsä\navuksi.\n\nMutta nyt äiti kertoo hänelle kaikki:\n\n— Se tapahtui heti kynttelinpäivän jälkeen, Dadi tuli kutsumatta\nisäsi puheille ja tunnusti hänelle rikoksensa, ennenkuin kukaan tiesi\nsiitä mitään — paitsi heitä kahta, häntä ja Gudbjörgiä. Se oli, kuten\narvannet, ankara isku isällesi, joka on aina osoittanut Dadille niin\nsuurta suosiota. Mutta häntä liikutti nuorukaisen rehellisyys, kun\ntämä tuli hänen luoksensa omasta aloitteestaan, ja hän lupasi auttaa\nDadia tässä asiassa niin paljon kuin suinkin mahdollista. Minä sain\ntämän tietää, mutta muutoin ei kukaan muu kuin Svein-seppä, ja niin\npäätettiin lähettää Gudbjörg kotoaan sukulaistensa luokse Mastunguriin.\nMe, isäsi ja minä, keskustelimme kauan siitä, pitäisikö meidän käskeä\nDadiakin matkustamaan pois täältä ja lakkaamaan olemasta sinun\nopettajasi. Mutta se olisi samaa kuin olla antamatta hänelle anteeksi.\nDadi ja hänen isänsä ovat suorittaneet täydelliset sakot tytön\nisälle, antoivatpa he hänelle kiinteätä omaisuuttakin osittaiseksi\nvahingonkorvaukseksi.\n\nRagnheidurin on yhä vaikeampi salata tunteitaan, hänen täytyy koettaa\npäästä ulos.\n\n— En ole vielä käynyt katsomassa äidinäitiä tänään, sanoo hän.\n\n— Saan pyytää sinua auttamaan minua sitten, virkkaa Margret\nHalldorintytär. Jo aikoja sitten lähetin Gudbjörgille lapsenvaatteita,\nmutta enhän arvannut, että hän sai kaksoset. Nyt lähetän hänelle lisää\nja haluan hänen saavan ne mahdollisimman pian.\n\n— Te leikkaatte, ja minä ompelen, äiti, lupaa Ragnheidur, poistuen\nhuoneesta.\n\nHän menee »lapsenpiiantaloon» sitä nimitetään vielä siten peruna niiltä\najoilta, jolloin lastenhoitajatar kasvatti siellä molempia sisaruksia,\nHalldoria ja Ragnheiduria. Nyt siellä on viimemainitun tupa.\n\nHän istuutuu vuoteelleen.\n\nPyhäin miesten päivän seuduissa viime vuonna, miettii hän tyynesti,\nja samalla hetkellä hän inhoaa tätä ajatusta, joka ei koske häneen.\nHän oli vain niin iloinen siihen aikaan, hän nautti siitä, että oli\ntäyttänyt kahdeksantoista vuotta, hän nautti siitä koko sen syksyn.\n\nHänen vaaleanharmaissa, lumivalkean otsan alapuolella tuikkivissa\nsilmissään ja intohimoisten, voimakkaiden huulten ympärillä on\nsäännöllisissä oloissa synnynnäisen oikeudenmukaisuuden ilme. Tämä ilme\non nyt kadonnut. Se ei ole väistynyt ylevän surun, vaan karvaan harmin\ntieltä, se on muuttunut teräksenkovaksi ylpeydeksi.\n\nSe, mitä tapahtuu, ei tapahdu hänen tahdostaan. Hänen huulensa alkavat\nvapista. Hän avaa suunsa ja painaa hampaat vastakkain. Sitten hän puree\npielusta.\n\nKauan hän istuu täällä paikallaan. Hän ei enää itke, hän istuu silmät\nkuivina, ja hänen katseensa on tyyni.\n\nRakkaus on petolintu, kuiskaa hän heikolla, vavahtelevalla äänellä.\n\nRakkaus on petolintu, ja sen siipi on osunut minuun.\n\n\n\n\nII\n\n\nJa Jumala katsoi maan ylitse.\n\nJa katso, tällä paikalla oli kaikilla tahoilla päivänpaistetta ilman\nvarjoa.\n\nJa Jumala teki Skalholtista kirkkonsa ensimmäisen linnoituksen\nIslannissa.\n\nNiin kuuluu tarina Skalholtista.\n\nTäällä ei ole mahdollista olla yksin, jollei tahdo loitota kauas\nkartanosta. Kotoa näkyy kaikille tahoille, ei kukaan pääse huomaamatta\ntähän paikkaan. Itse Thorlakinistuin, jolle pyhän piispan väitetään\nmuinoin pyrkineen suojaan maailman melusta, on luonnollinen kivituoli\navoimella maalla.\n\nPunaisiin ja mustiin päätyihin, kivetyille käytäville ja vihreihin\nturvekattoihin, viitiseenkymmeneen matalaan taloon, jotka kaikki ovat\njoko kohtisuorassa tai vinossa toisiaan vasten loputtomana, sekavana\nrykelmänä, paahtaa hehkuva aurinko tänä kesänä. Kaikki tämä ovien,\nkujien, ulkonevien nurkkien ja soppien sekasorto tekee piispankartanon\nlabyrintiksi, joksikin suljetuksi, melkein mystilliseksi, joksikin\nsellaiseksi, mikä on sitä ympäröivän, alastoman alueen täydellinen\nvastakohta. Joskin tällä paikalla joka päivä liikkuu enemmän kuin\nsata ihmistä, voidaan siirtyä toiselta kivetyltä käytävältä toiselle\nkohtaamatta ainoatakaan elävää sielua. Äkkiä saattaa kohdata\nkeltaviiruisen kissan, ja ajattelee, että se on kovin yksinäinen.\n\nMutta se on samantekevää; milloin neitsyt Ragnheidur uskaltautuu\nulos ovesta tähän aikaan, tapaa hän aina ja kaikkialla ihmisiä, ja\nnäissä ihmisissä on kummallista se, että tuntuu siltä kuin he eivät\nolisikaan samoja ihmisiä, jotka hän niin hyvin tuntee. Jotkut luovat\nhäneen ohimennessään lohduttavan katseen, toisilla on suorastaan\nsäälin ilme, mutta useimmat, ja he ovat hienotuntoisimmat, ovat häntä\nkohtaan hiukkasen vähemmän ystävällisiä kuin tavallisesti, ja tämä\npieni erotus johtuu siitä, ettei heidän oikein onnistu olla olevinaan\nikäänkuin eivät tietäisi mitään. Hän ei aluksi käsitä tämän syytä, kun\nei ainoallakaan ihmisellä koko maailmassa ole selkoa hänen tunteistaan\nDadia kohtaan, Dadi ei itsekään tiedä niistä mitään, saatikka sitten\nmuut. Mutta sitten kaikki hänelle selviää yhtäkkiä: hän unohti itsensä\nsilmänräpäykseksi Thora Jasparintyttären seurassa.\n\nEikä hänen enää kannatakaan poistua kauemmaksi kartanosta, sillä\nennenkuin hän aavistaakaan, seisoo tuomiokirkon pappi hänen vierellään.\nSira [Islantilaisen papin arvonimi] Sigurdur Torfinpoika on hänen\nsielunhoitajansa, hänen täytyy osoittaa tälle miehelle asianmukaista\nkunnioitusta, hän on suorittanut tutkinnon Köpenhaminan akatemiassa,\nja hänestä tuntuu nyt hyvin yksinäiseltä, kun kaikki piispanistuimen\nvirkamiehet ovat poissa; hänellä ei ole puhetoveria, sillä häntä ei\nhuvita keskustella kenen kanssa tahansa — mutta kun hän nyt on tullut\nhänen, Ragnheidurin, seuraan ulkosalla kolmena päivänä peräkkäin, aina\nyhtä ystävällisenä hänelle, vaikka silmät ovatkin jääkylmät, aina yhtä\nhuomaavaisena häntä kohtaan, vaikka onkin tunnettu ankaruudestaan,\nja hän, Ragnheidur, kuitenkin on yhtäkaikki vakuuttanut itselleen,\nettei hän voi sietää tuon miehen seuraa, niin hän tietää, että se on\nhänen oma syynsä: että ensi sijassa juuri hän itse on toisenlainen\nkuin ennen. Hän ei tahdo jäädä tänne Skalholtiin kesäksi, hän tahtoo\nmatkustaa pois ja pysyä poissa, kunnes toiset palaavat itälaidalta.\n\nKolmen tunnin ratsastusmatkan päässä Skalholtista koilliseen on vanha,\nsuuri herraskartano Braidratunga. Välimatka ei tosin ole kovin pitkä,\nmutta kulkua viivästyttää joki, Tunge-joki, jonka poikki täytyy mennä\nlautalla. Jollei jokea olisi, olisi näiden molempien suurkartanoiden\nvälinen seurustelu ollut vielä vilkkaampi. Braidratungassa nimittäin\nasuu piispanperheen uskollisimpia ystäviä, nainen, maan merkillisimpiä\nnaisia, päällikkömatrona Helga Magnuksentytär.\n\nHän on sekä piispan että piispattaren likeinen sukulainen ja Ragnheidur\nBrynjolfintyttären pikkuserkku. Mutta kartanoiden välinen ystävyys\non vielä vanhempi. Itse laamannin, maan rikkaimman miehen tyttärenä,\nmeni Helga naimisiin Braidratungan laamanninpojan, piirikunnan\nesimiehen Hakon Gislinpojan kanssa. Hakon Gislinpoika ja hänen veljensä\nStorolfshvollin Vigfus Gislinpoika, jotka molemmat ovat olleet jo monta\nvuotta vainajina, olivat aikoinaan piispan parhaat nuoruudenystävät. Ja\nväitetään, ettei tämän nuoruudenystävyyden muisto ole vielä haalistunut\npiispan mielessä, sillä vaikka yksi Braidratungan tyttäristä, Sigridur\nHakonintytär, on vasta kaksitoistavuotias tyttö, on hänet jo luvattu\nmorsiameksi Skalholtin piispanpojalle, joka on kuusi vuotta vanhempi.\n\nItse Ragnheidur Brynjolfintyttärelle ei ole vielä puhuttu avioliitosta,\nhän on kuullut vihjailtavan, että hänen isänsä lienee valinnut\nStorolfshvollin Gisli Vigfusinpojan seuraajakseen, ja hän tietää itse\nisänsä kehoittaneen Gisliä suorittamaan maisterintutkinnon — Brynjolfur\nSveininpoika on Islannin ensimmäinen ja ainoa maisteri — enempää hän ei\ntiedä. Gisli Vigfusinpoika on nyt Leidenin yliopistossa.\n\nHelga Magnuksentytär on useita kertoja pyytänyt neitsyt Ragnheiduria\nviettämään joitakuita viikkoja luonansa Braidratungassa, mutta hän itse\nei ole halunnut lähteä pois Skalholtista pitkähköksi aikaa — ennenkuin\nnyt.\n\nLähtönsä edellisenä päivänä hän menee Thorlakinistuimelle ja istuutuu\nsinne muassaan laaja, valkea liina, reikäompelulla koristeltu. Se\non vuodeverho tai pikemminkin vuodeverhon reunaosa, useiden vuosien\ntyö, jota hän parhaillaan viimeistelee; hän luulee saavansa sen ehkä\nvalmiiksi tänään, ja aikoo antaa sen lahjaksi Helga Magnuksentyttärelle.\n\nHän tietää, että vähän ajan kuluttua on hänen vasemman olkansa vierellä\nvalkoinen papinkaulus, mutta hän ei voi istua sisällä hämärissä\nhuoneissa auringonpaisteen säteillessä, ja tänään on viimeinen päivä.\n\n— Häiritsenkö ompelemistanne, neitsyt Ragnheidur? tiedustaa sira\nSigurdur koomillisen pitkän matkan päästä.\n\n— Ette suinkaan.\n\n— Teillä on ikävää Skalholtissa kesällä, huomauttaa pappi heti\nistuuduttuaan.\n\n— Ei ole, valehtelee Ragnheidur hienotunteisuudesta, tämä käynti on\nmonivuotinen lupaus.\n\n— Eikö teistä Dadin hairahdus ole valitettava? kysyy sira Sigurdur\nsuoraan. Hän ei ole aikaisemmin hiiskunut sanaakaan koko asiasta.\n\nNeitsyt Ragnheidur tuntee lehahtavansa helakan punaiseksi.\n\n— Minä en osaa sanoa siitä mitään, sopertaa hän.\n\n— Luuletteko isänne tietäneen siitä ennen matkallelähtöään?\n\n— Siitä en tiedä mitään.\n\nNiin, kyllä varmasti mies häiritsee hänen ompelemistaan, hän ei\nensinkään ajattele, mihin hän neulansa pistää, vaan ainoastaan sitä,\nkuinka kömpelösti hän on vastannut, sillä jos Dadi olisi hänestä\nyhdentekevä, eivät hänen vastauksensa olisi niin niukkasanaisia.\n\n— Aistit ovat ikäänkuin usvaa ja hienoa tomua, joilla saatana koettaa\nsokaista silmiämme, niin että jopa _piissima constantia_ [hurskain\nkestävyys] joskus näyttää meissä raukeavan tyhjiin, lausuu pappi,\nkäyden äkkiä lempeän vakavaksi.\n\nRagnheidur ei tunne sitä uutta, lempeätä kieltä, joka nyt\nsoinnahtaa hänen rippi-isänsä sanoista. Viimemainittu on vain noin\nkolmikymmenvuotias, mutta hänellä on jo sellainen maine, että hän on\nmaan papiston ankarimpia miehiä. Mutta Ragnheiduria pelottaa, että hän,\ntuo ankara mies, suuntaa lempeytensä, säälinsä, anteeksiantavaisuutensa\nDadiin. Nyt hän ei kuitenkaan voi vaihtaa puheenaihetta, sillä olemme\nriippuvaisia yhteenkuuluvaisuuden laista: kun joku ihminen paljastaa\nsisäisen olemuksensa, emme voi olla olevinamme huomaamatta mitään.\nSellainen suhde on kiusallinen, ja neitsyt Ragnheidur ponnistelee\ntuskaisesti ompeluksensa kimpussa.\n\n— Ettekö ole kuullut puhuttavan, että kotka totuttaa poikasiaan\nkatsomaan suoraan aurinkoon? kysyy pappi äkkiä pitkän äänettömyyden\njälkeen.\n\n— Kyllä, kyllä, vastaa Ragnheidur iloisena siitä, että keskustelun\naihe laajenee, iloisena siitä, että saa tilaisuuden olla puheliaampi.\n— Väitetään, että kotka elää satavuotiaaksi sekä välttää salaman ja\nukkosen.\n\nPappi jatkaa:\n\n— Toinen kiusaus sokaisee silmiämme mustilla usvilla, mutta\nvoimakkaalla valolla toinen vahvistaa näköämme. Siinä on perkeleen\nkiusausten ja Jumalan kiusausten välinen erotus.\n\nRagnheidur katsahtaa toiseen hämmästyneenä. Papin sanoissa on sellaista\nviisautta ja kauneutta, joka ei suinkaan ole tämän miehen kaltaista,\nsillä hän ei ole ihan vapaa kömpelyydestä.\n\n— Ja nyt te matkustatte, virkkaa pappi, nousten pystyyn. — Jumala\nolkoon kanssanne!\n\nHän menee pohjoiseen päin metsikköä kohti.\n\nSira Sigurdurin laita ei ole samanlainen kuin niin monen muun nuoren\nmiehen täällä piispankartanossa, hän ei helli salaista rakkautta\nneitsyt Ragnheiduria kohtaan. Hän tietää tytön isän jo ammoin\npäättäneen hänen avioliittonsa, ja yleensä sira Sigurdurin onnistuu\ntaivuttaa tunteensa velvollisuuden alaisiksi, vaikka ainoastaan Jumala\ntietää, kuinka kovasti velvollisuus, tämä tyrannimainen herra, voi\nkoettaa ihmisen lujuutta. Hän tietää, että halu ja kaunis liha ovat\nperkeleen parhaita aseita eli ansa, jolla hän kavaluudessaan yrittää\nhämätä ihmisen omaatuntoa. Mutta näinä valoisina, pitkinä kesäpäivinä,\njolloin kaikilla muilla paitsi hänellä on kiire, on hänen rinnassaan\nalkanut liikkua uusi, puhdas ja hellä tunne — hänestä tuntuu, ettei\nnaisellisen viehkeyden vaikutus suinkaan herätä hänen aistejaan, vaan\nettä se päinvastoin virittää hänessä kevyen, kesäisen, ylevän halun\nelää puhdasta elämää. Mutta nyt neitsyt Ragnheidur matkustaa pois, ja\nhäntä odottaa painostava yksinäisyys.\n\nSkalholtin piispantytär toivoo, että kun hän itse saa kodin, siitä\ntulisi samanlainen kuin Braidratungan koti. Hän ei tunne mitään sen\ntäydellisempää. Sikäläinen kartano on kauniimmin rakennettu kuin mikään\nmuu hänen näkemänsä, kauniimmin kuin mikään muu kartano koko maassa,\nvakuuttavat kaikki.\n\nPaitsi useita suuria, islantilaisen huippupääty tyylin mukaisia\nrakennuksia — täällä ovat kaikki päädyt punaisiksi maalatut, ja niissä\non valkeat ikkunanpuitteet — kohoaa siellä kuuluisa pylväsylinen\nkeskellä koko rakennusriviä, joka reunustaa etelänpuolella olevaa,\nkivettyä käytävää. Idässä vie kivetty käytävä viistoon kirkolle,\nlänteenpäin toinen vinosti »Saksalaistaloon», joka on kahden puolen\nvarustettu pitkällä rivillä lasi-ikkunoita ja jonka kuparikatto\non väriltään hieman vaaleampi kuin muiden talojen katot, vihreät\nturvekatot. Sitä nimitetään Saksalaistaloksi sen tähden, että se on\ntehty Hampurista tuoduista, veistetyistä hirsistä vähäistä ennen\nvuosisadan vaihdetta, ennen kauppamonopolia, jolla kuningas kielsi\nkaiken kaupan muiden kansojen paitsi Tanskan kanssa. Täällä oli huvi\nottaa vastaan vieraita.\n\nRagnheidur saa itse määrätä, missä asuu, kaikkialla on sänkyjä ja\nniissä valmiit vuoteet. Mutta loppujen lopuksi hän pitää eniten\njostakin arkituvasta, esimerkiksi neitsyt Elinin hallussa olevasta.\nNeitsyt Ragnheidur on reipas ja iloinen tyttö, hän ei matkusta\nSkalholtista Braidratungaan hautomaan harmiaan yksinäisyydessä.\n\nVanhin kartanon tyttäristä, neitsyt Elin Hakonintytär, on samanikäinen\nkuin Ragnheidur, ja kaksi tuntia sen jälkeen, kun he ovat menneet\nvuoteeseen ensimmäisenä iltana — he nukkuvat molemmat samassa sängyssä\npienessä kamarissa — tietävät he toisistaan kaikki tai melkein kaikki.\nRagnheidur ei kuitenkaan mainitse mitään Dadista. Vastoin näiden\nmenneiden aikojen teennäisyyttä, jolloin äiti salasi useita tietoja\ntyttäriltään, puhelevat nämä nuoret tytöt aivan luonnollisesti asioista\nja seikoista, joista toinen neitsyt siihen aikaan toiselle haasteli ja\njoista nuoret tytöt ovat aina puhelleet keskenään.\n\nNeitsyt Elin tiedustaa neitsyt Ragnheidurilta, milloin hän sai\nensimmäiset kuukautisensa, ja neitsyt Ragnheidur mainitsee vuoden,\nviikon ja päivän sekä sanoo, ettei hän ikinä unohda, kuinka kovasti hän\npelästyi.\n\n— Minä luulin kuolevani, kertoo neitsyt Elin, olin yksin luistelemassa\njoella.\n\nNeitsyt Elin alkaa äkkiä puhella Dadista. Tämä on komein hänen\nnäkemänsä mies, eikö hän ole koskaan yrittänyt suudella Ragnheiduria?\nEi, ei, onko hän aivan sekaisin, neitsyt Elin?\n\nMutta varmasti Dadi on suuri hamejääkäri, niin kaikki väittävät, Elin\nei tahtoisi olla naimisissa hänen kanssansa. Millainen hän muutoin on,\nkun on kahden kesken hänen kanssansa, millainen hän on?\n\nHän on ehkä toisenlainen häntä kuin muita tyttöjä kohtaan, arvelee\nneitsyt Ragnheidur.\n\nNeitsyt Elin purskahtaa äkkiä nauruun.\n\n— Minkätähden oikeastaan on niin hullunkurista, että naimaton mies saa\nkaksoset?\n\nJa myöskin neitsyt Ragnheidur nauraa ihan vasten tahtoaan; hän on niin\nusein ajatellut olevan hävytöntä, hävyttömän huono onni, että piti\ntulla juuri kaksoset, joten nyt hänen sopii yhtä hyvin sille nauraa.\n\nElin kohentautuu vuoteessa, hän ei toivota hyvää yötä, Ragnheidur\ntietää hänen lojuvan valveilla ja ajattelevan, ja niin hän itsekin\ntekee.\n\nÄkkiä neitsyt Elin lausuu keskellä äänettömyyttä, ääni hillittynä ja\nvakavana:\n\n— Lienevätköhän ne olleet suuria kaupunkeja, ne Sodom ja Gomorra?\n\nNeitsyt Ragnheidur on tukehtumaisillaan nauruun; hänestä on niin kovin\nmieletöntä kysyä näin kuivasti.\n\nOn samantekevää, mitä he sitten puhuvat, he nauravat nyt kaikelle. He\nitkevät naurusta ja vaipuvat uneen toistensa syleilyssä.\n\n\n\n\nIII\n\n\nJa sitten Braidratungassa on musiikkia, klavikordi.\n\nHelga Magnuksentytär soittaa, ja samoin soittavat kaikki hänen neljä\nlastansa, mutta hän parhaiten, niin että voi heltyä ilosta. Ragnheidur\ntaivuttaa neitsyt Elinin opettamaan häntä aluksi hiukan, mutta lyhyen\najan jälkeen on emäntä itse ottanut huolehtiakseen opetuksesta. Hän\nuskoo, että Ragnheidurilla on oikea korva tajuamaan oikean »värinän»,\nsillä juuri se luo hienoimman vaikutuksen, ja vaaditaan suurta\ntaituruutta huojuttamaan sormea koskettimella keskeyttämättä säveltä.\nMutta silloin täytyykin Ragnheidurin pitentää vierailuaan tai tulla\npiakkoin uudelleen — tai mieluummin tehdä molemmat.\n\nAluksi päivät kuluvat lentäen. Heti aamulla heittäytyy neitsyt\nRagnheidur rahille ison tammipöydän ääreen, jolla klavikordi on, kuten\njanoinen vaeltaja puron äärelle. Musiikki on niitä harvoja seikkoja,\njotka hänen kasvatuksestaan puuttuvat, jotta häntä jo nyt voitaisiin\npitää tämän maan korkeimman sivistyksen saaneena naisena. Se johtuu\nsiitä, ettei Skalholtissa ole minkäänlaista soittokonetta. Toisessa\npiispankartanossa Holarissa kerrotaan musiikkia harjoitettavan joka\npäivä. Mutta hänen isänsä Brynjolfur Sveininpoika rakastaa enemmän\ntieteitä kuin taidetta. Hänelle on tuottanut suuren pettymyksen se,\nettä vaikka hän on isänsä silmäterä, ei tämä ole koskaan suostunut\nhankkimaan hänelle englantilaista lapsenhoitajatarta; sellainen oli\nherra Thorlakurilla Holarissa kasvattamassa hänen lapsiaan. Mutta\nhänelle on hyvin huolellisesti opetettu kristinoppia, kaunokirjoitusta,\nlaskentoa ja latinaa sekä lisäksi kaikkia naisten askareita.\n\nHän on oppinut myöskin yhden sellaisen askartelun, joka ei ole\nnaisellinen, nimittäin kaiverrustaidon. Skalholtissa käy joka vuosi\njoukko vaeltavaa väkeä, jonka joukossa toisinaan on todellisia\ntaiteilijoita puunkoristelun alalla, tässä kansallisessa, niin\nkorkealle kehitetyssä taiteessa. Hän on hiipinyt istumaan heidän\nluoksensa iltaisin, usein panimoon, ja oppinut heiltä piirtämään ja\nleikkaamaan goottilaisia minuskeleja. Juuri sellaisesta iltaseurasta\nhänen isänsä ei pidä, koska siihen liittyy tarinoita ja lauluja,\njoiden laatu ei ole kaikkein parhainta. Mutta vielä vähemmin hän\nvoi sietää sitä, että hänen tyttärensä pitää niin suuressa arvossa\ntoista maailmallista huvia, tansseja, sekä vanhoja kansallisia että\nulkomaisia. Tämä on hänen reippaan ja iloisen tyttärensä ainoa piirre,\njota hän ei hyväksy, tämä huvittelu, tämä hyppiminen ja karkeloiminen.\n\nNeitsyt Ragnheidur on tullut Braidratungaan mielessään varma ja vakava\npäätös etsiä täältä unohduksen lääkettä sellaiselle haavalle, jota\nSkalholtissa tuhannet jokapäiväiset muistot alituisesti repivät auki.\nTämän kiusaavan rauhattomuuden, tämän vähäisen, näkymättömän asian,\njonka nimi on kaipaus, tämän hehkuvan nimen, joka tuottaa hänelle\nkirvelevää kipua: Dadin, tahtoo hän kiskoa pois sydämestään, vaikkapa\nverisiä kuituja seuraisi sen mukana. Sydän on vahva, se kestää. Ja\nvahva on se jänne, joka siihen johtaa, hänen ylpeytensä. Mutta voimaa\nhän tarvitseekin.\n\nHänen tunteensa nimittäin joskus vainoavat häntä itseään, hänen\nmielenrauhaansa ja hyvinvointiaan, ja se on sitkeätä vainoamista.\nNiin kauan kun hän saa olla ulkosalla neitsyt Elinin seurassa tai\nistua Helga Magnuksentyttären rinnalla klavikordin ääressä, on hänellä\nusein rauha mielessään. Mutta niinä päivinä, joina sataa, toisinaan\nkokonaisina päivinä yhteen menoon, on hänen laitansa pahempi.\nSellaisina hetkinä ajatus monesti kohdistuu Svein Sverrinpojan\nkäyttäytymiseen ensimmäisinä päivinä sen jälkeen, kun sanoma hänen\ntyttärestään oli saapunut Skalholtiin. Ensimmäisenä miehenä hän\noli jalkeilla aamuisin, silloin samoin kuin muulloinkin, ja yhtä\nkeskeytymättä kajahtelivat moukarin iskut alasimeen, kun kulki pajan\nohitse. Hän, Ragnheidur, ei ole liian hyvä oppiakseen hänestä.\n\nNeitsyt Ragnheidur harrastaa puunleikkaamista. Jokaisena sateisena\npäivänä hän istuu osan ajastaan lauta polvillaan ja piirustus\npöydällä edessään. Veitsi painettuna kovaa puulevyä vasten hän\ntaistelee alakuloisuutta vastaan. Jaloa taistelua. Tätä taistelua\nja Braidratungan tämänkesäisiä sateisia päiviä saa neitsyt Elin\nHakonintytär kiittää siitä, että hän saa omakseen tavattoman kauniisti\nkoristellun, Ragnheidur Brynjolfintyttären kädestä lähteneen\nsänkylaudan, johon on goottilaisilla minuskeleilla kaiverrettu vanha\nsäkeistö:\n\n    Suojaksi armosi ainainen,\n    Luojani, minulle suo’os.\n    Enkelivartio taivainen\n    vuoteeni vierelle tuo’os.\n\nMutta kuivia, aurinkoisia päiviä on kuitenkin eniten. Heinänteko\npiha-alueella on lopussa, mutta Tunge-jokea reunustavilla niityillä\nviruu vastaniitettyä ruohoa, ja nyt ystävykset haluavat liittyä\nheinäväkeen. He vetävät jalkaansa islantilaiset lammasnahkasukat, koska\nne ovat kevyemmät ja tanakammat jalassa kuin ulkolaiset, koroilla\nvarustetut kengät, ja sitten he menevät joelle muassaan harava ja\nkäsineet. He haravoivat kilpaa, ja saatuaan työn valmiiksi he seisovat\nhikisinä polttavassa auringonpaisteessa. Ragnheidur ehdottaa, että he\nmenisivät uimaan joessa. Elin katsoo häneen epäröivän ihailevasti — ja\nsitten hän on valmis.\n\nHe kahlaavat veteen syvemmälle vyötäisiään myöten, sukeltavat kerran\ntoisensa jälkeen ja pesevät koko ruumiinsa. Mutta vedestä noustessaan\nhe näkevät Helga Magnuksentyttären omassa korkeassa persoonassaan\ntulevan kartanosta. He kuivaavat ihonsa alusliiveihinsä ja pukevat\nkiireesti muut vaatteet yllensä. Ensi kerran neitsyt Ragnheidur näkee\nHelga Magnuksentyttären vihastuneena.\n\n— Tätä en tahdo ihmisten voivan sanoa kodistani, lausuu hän, ja se\npitäisi _sinun_ tietää, Elin!\n\n— _Minähän_ se taivutin neitsyt Elinin siihen, selitti Ragnheidur —\nmutta hiki valui pitkin ihoamme eivätkä meitä nähneet muut kuin piiat.\n\n— Jumala antakoon teille anteeksi, lapset! Voisi kuin voisikin luulla\nteitä lapsiksi. Täyskasvuisia, hurskaita tyttöjä! Mennä ui-maan! En\nlöydä sopivia sanoja. Ja sitäpaitsi — hikoileminen on yksinomaan\nterveellistä; mutta mennä kastelemaan koko ruumiinsa vedessä, siitä\nvoitte kuolla.\n\n— Hyvä sukulaiseni, vastaa Ragnheidur, olen kuullut itse laamanni Arni\nOddinpojan vakuuttavan, että uiminen on terveellistä; hän käy joka\nviikko uimassa Leiran lämpimässä lähteessä.\n\n— En tahdo kuulla sinun puhuvan noin, sydänkäpyseni, hän on\nmieshenkilö. Mitä luulisit vanhempiesi sanovan, jos he tietäisivät\nsinun juoksennelleen ja hyppineen alastomana Tunge-joen partailla?\nEivätköhän he olisi sitä mieltä, ettei Braidratunga ole sopiva paikka\nsinulle! Jumala suokoon teille anteeksi, sanon vain, — täyskasvuiset\ntytöt ilkosen alastomina paljaan taivaan alla!\n\nNeitsyet kestävät hengissä uinnin vaikutukset, ja seuraavana\nsunnuntaina Helga Magnuksentytär ehdottaa, että he ratsastaisivat\nhänen seurassaan jumalanpalvelukseen Hruniin. Braidratungassa\npidetään jumalanpalvelus ainoastaan joka kolmas sunnuntai, pappi asuu\nTorfastadirissa. Hruniin on tunnin kestävä nopea ratsastusmatka,\nsillä näin korkealla pääsee Valkojoen poikki ratsain. Hrunin rovasti,\nsira Halldor Dadinpoika — Dadi Halldorinpojan isä — on hiippakunnan\nkuuluisimpia pappeja ja piispa Brynjolfurin rakkaimpia ystäviä\naina Skalholtissa vietetyltä kouluajalta saakka, minkävuoksi Helga\nMagnuksentytär hieman kummastelee sitä, ettei neitsyt Ragnheidur\nota tätä ehdotusta vastaan niin innokkaasti kuin hän oli otaksunut.\nHän ymmärtää sisäisiä mielenailahduksia, Helga Magnuksentytär, ja\nhuomauttaa, että tämä kirkkomatka sopii varsin hyvin jättää silleen.\nEi, ei, Ragnheidur haluaa hartaasti lähteä. No, se siis on vain tytön\noikkuja.\n\nKirkkomatkaa varten naiset laittautuvat hienoiksi, mutta heidän\nistuessaan satulassa näyttävät hevoset parhaiten puetuilta.\nRatsastusvaippa nimittäin piilottaa naisten koko vartalon kaulaliinasta\naina kengänkärkiin saakka, kun taas hevosen varuksia ei peitä\nmikään oikealla kupeella, missä ristipisto- tai reikäompelulla\ntai nypläyksillä koristettuja liinoja riippuu sinisten, punaisten\ntai keltaisten satulapeitteiden päällä aivan samantyylisinä kuin\nsatulapielus, ja satulannupissa yhtä välttämätön, rengaskudoksisesta\nliinasta valmistettu ratsastuspyyhe, jonka molemmissa päissä on\nnyplättyjä pitsejä.\n\nKoko rovastinperhe on pihalla ottamassa vastaan vieraita, se on\nvierasvaraisuuden ensimmäinen käsky. Sira Halldor Dadinpoika on\nvanha mies, punertava iho pilkottaa heikosti harvan, hopeanvalkoisen\nleukaparran lävitse, mutta hän on jättiläiskokoinen ja olisi\nloukkautunut, jollei olisi saanut nostaa naisia pois satulasta. Hän jää\nseisomaan tuokioksi molempien neitsyiden väliin, samalla kun matrona\nastuu suutelemaan ruustinnaa.\n\n— Emmekö ole painavia? kysyy neitsyt Elin.\n\n— Sellaisia höyheniä! tuhahtaa vanhus.\n\nJumalanpalveluksen jälkeen vieraat viedään tupaan, johon katetulla\npöydällä on kylmää viilipiimää, vastapoimittuja mustikoita, tuoretta,\nsakeata kermaa ja murskattua sokeria. Pöytäkalut ovat tinaa, ainoastaan\nlusikat ovat hopeata. Rovasti syö yhdessä vieraiden kanssa, mutta ei\nemäntä eivätkä tyttäret. Rovasti on hyvällä tuulella, hän tarinoi\ninnokkaasti Helga Magnuksentyttären kanssa, ennenkaikkea hänen\nkanssansa, kartanon hoidosta, kunnallisista asioista ja Jumala tiesi\nmistä, kun taas emäntä sitä vastoin ei ota juuri ensinkään osaa\nkeskusteluun; hän istuu kädet liitettyinä yhteen pullealle vatsalle ja\nseuraa huolestunein silmin lusikoita — milloin toisen, milloin toisen\nvieraan — lautaselta suuhun ja takaisin lautaselle. Siinä ilmenee hyvin\narkaileva ja omituinen, mutta täysin aito nautinto nähdä vieraittensa\nsyövän.\n\nVanhin tytär, Gudrun Halldorintytär, on neitsyt Ragnheidurin erikoinen\nystävätär; hänet on puolittain kasvatettu Skalholtissa samoin kuin\nhänen veljensä Dadi, ja hän on äskettäin palannut kotiin oleskeltuaan\nkuusi vuotta piispankartanossa. Hän on jonkun verran vanhempi\nRagnheiduria, ruma tyttö, joka pitää paljon veljistään, erittäinkin\nnuorimmasta, Dadista. Hänen täytyy koettaa saada selville, tuomitseeko\nRagnheidur Dadia ankarasti, mutta hän ei tiedä, miten hän pääsisi\ntoisen kanssa kahden kesken silmänräpäykseksi, kun Ragnheidur itse ei\ntunnu sitä haluavan.\n\nKun hevoset ovat satuloidut, tahtoo rovastipari saattaa vieraitaan\nvallikäytävästä ulos. Käytävä on pitkä, tallirenki astelee etumaisena,\ntaluttaen ratsuja, ja täällä tarttuu Gudrun Halldorintytär kiinni\ntilaisuuteen ja sujauttaa käsivartensa Ragnheidurin kainaloon.\n\n— Eikö sinustakin isä ole vanhentunut? alkaa hän.\n\n— Ei, ei, hänhän on niin suora ja joustava!\n\n— Hän kuitenkin ilostuu, kun Arni tulee takaisin kotiin, jatkaa Gudrun.\n\nSira Arni Halldorinpoika on vanhin Hrunin pojista; hän on isänsä\nkappalainen, mutta on melkein lapsen tavoin kiintynyt mestari\nBrynjolfuriin kuudestakolmatta ikävuodestaan huolimatta ja on mukana\npiispan tarkastusmatkalla tänä kesänä.\n\n— Isä otti Dadin kompastuksen kovin pahakseen, pitkittää Gudrun.\n\n— Oliko se kompastus? tokaisee Ragnheidur silmänräpäyksessä, ilman\npilkkaa, mutta myöskin ilman osanottoa.\n\n— Eikö se sinusta ollut?\n\n— He ovat molemmat täyskasvuisia ihmisiä ja ovat hyvin tietäneet, mitä\novat tehneet, vastaa nuori, ylpeä piispantytär.\n\n— Sinä tuomitset ankarammin kuin isäsi, huomauttaa Gudrun\nHalldorintytär.\n\n— Minä tuomitsen täsmälleen niin lempeästi kuin se tyttö tekee, jota\ntämä asia ei koske, vastaa Ragnheidur.\n\nHäntä ärsyttää, ettei hän voi lausua sitä aivan rauhallisesti, niin\nrauhallisesti kuin esimerkiksi kieltäydytään ottamasta vastaan\nkulhollista kylmää maitoa, koska ei janota. Häntä ärsyttää, että on\nsamantekevää, kuinka tiukasti hän itseään hillitsee, kun tämä asia\ntulee puheeksi — hänen onnistuu tuskin milloinkaan etukäteen laskea\nsanojensa vaikutusta. Seuraavan äänettömyyden aikana hän kuvittelee\nnämä sanat lausutuiksi samalla äänellä, jolla hän lukee isämeidän,\nja silloin hän sen käsittää: hänet paljastaa itse sanojen sointu. Ja\nsamassa silmänräpäyksessä hän alkaa vihata heikkouttaan, ettei ole\nvielä kyennyt kiskomaan juurineen, täydelleen kiskomaan sydämestään\ntätä tunnetta Dadia kohtaan. Sen täytyy voida onnistua, kyllä hän sen\ntekee.\n\n— Muistatko maininneesi minulle, virkkaa Gudrun — ja hän tuijottaa\ntiukasti maahan — että Dadi ja sinä olitte salakihloissa?\n\n— Me! kivahtaa Ragnheidur pilkallisesti, ylpeästi, ja vetää\nkäsivartensa irti. — Miten rohkenet väittää mitään sellaista?\n\n— Sinä olit seitsenvuotias ja hän kahdentoista ikäinen, se tapahtui\njuuri ennen hänen kouluuntuloaan. Minäkin olin lapsi ja tiedustin,\nminkätähden se oli _salaista_. Sentähden, ettei _hän_ sitä tiedä,\nselitit sinä.\n\nJa Gudrun nauraa, ei silti, että häntä naurattaisi, vaan tehdäkseen\nRagnheidurille helpommaksi vastata ilman kovuutta.\n\n— Kuvitteletko, että sellaisella lapsellisuudella on ollut mitään\ntekemistä tunteitteni kanssa täysi-ikäiseksi tultuani? kysyy Ragnheidur.\n\nHän erottaa itsekin, että hänen sanansa kuulostavat korskeilta. Hän\ntietää, että häntä käsitetään väärin, mutta hän pitää sitä parempana\nkuin että häntä ymmärrettäisiin oikein.\n\n— Silloin on kaikki hyvin, virkkaa Gudrun, — silloin ovat _molemmat_\nunohtaneet.\n\nVai niin, Gudrun on vain typerä, miettii Ragnheidur; siltä hänestä ei\nole koskaan ennen tuntunut, mutta hän on vain typerä. Nyt olet saanut\nanteeksi, Dadi Halldorinpoika, kuulet sen sisaresi suusta. Mitäpä siis\n— kuka on tyytymätön!\n\nRagnheidur pistää leppoisasti kätensä Gudrunin kainaloon ja virkkaa\nhymyillen kauniisti:\n\n— Minulla ei ole silmänräpäystäkään ollut mitään unohdettavaa. Olen\nvain tällä hetkellä unohtamaisillani, että sukulaiseni vartoaa minua.\n\nGudrun vetäisee käsivarren likemmäksi itseään, ja he kävelevät\näänettöminä portille.\n\nSira Halldor nostaa satulaan Helga Magnuksentyttären ja sitten\n»höyhenet».\n\nRovastiperhe seisoo, katsellen vieraiden jälkeen, Gudrun hieman\nsyrjässä muista. Dadin ruma sisar kääntyy toisaalle, hänen silmissään\nkimaltelee kyyneliä.\n\nKotimatkalla Braidratungaan ei äiti eikä tytär voi käsittää,\nminkätähden Ragnheidur Brynjolfintytär on niin hilpeä. Ja vielä\nvähemmin voivat he käsittää, minkätähden hän yhdellä iskulla muuttuu\nniin alakuloiseksi heidän lähestyessään kartanoa.\n\n\n\n\nIV\n\n\nBraidratungaan on tullut ylhäinen vieras.\n\nMatronan veli, Gisli Magnuksenpoika, Hlidarendin piirituomari — tämä\nkartano on päällikön asuinsija samoin kuin Gunnarin aikana — on viime\nkeväänä matkallaan yleiskäräjille luvannut sisarelleen, ettei hän tällä\nkertaa vain ratsasta seudun halki jonkun muun käräjilläkävijän tapaan,\nvaan että hän nyt tänä kesänä tulee heinänteon jälkeen ja viipyy hänen\nluonansa viikon tai kaksi. Hän on vanhempi kuin sisarensa, vaikka ei\nvielä neljääkymmentä vuotta. Vaimonsa hän menetti kaksi vuotta sitten,\nja kerrotaan hänen surevan vainajaa kovasti.\n\nGisli Magnuksenpoika on niin kuuluisa mies sekä Islannissa että\nTanskassa, että Ragnheidur Brynjolfintyttärellä on täysi syy iloita\nkohtaamisesta. Kiistellään siitä, kumpi on oppineempi, Gisli\nMagnuksenpoika vaiko Ragnheidurin isä. Heillä molemmilla on sen ajan\nklassillinen sivistys, mutta muutoin ei heidän oppiaan voi verrata\nkeskenään: Gisli Magnuksenpojan pääalat ovat _chimia, physica ja\ngeographia_.\n\nYksikään ihminen ei ole tähän saakka tehnyt niin omalaatuista\nvaikutusta Ragnheidur Brynjolfintyttäreen kuin tämä mies. Samalla kun\ntämä vaikutus hänen tahtomattaankin kohottaa hänet hänen ympäristönsä\nyläpuolelle, korkeammalle ja kauniimmalle ihmiselämän asteelle kuin hän\non aikaisemmin tuntenut, tekee se hänet tyytymättömäksi sekä häneen\nitseensä että kaikkiin muihin. Mutta tämä tyytymättömyys ei suinkaan\nole epämiellyttävä, se ei ole lamauttava, vaan kannustava. Se herättää\nhänessä palavan kaipuun luoda oma tarkoitus elämälleen: jalostaa\nelämää, näkyvää elämää, omaansa ja muiden, niin laajoissa piireissä\nkuin hänen vaikutusvaltansa ulottuu, niin kauan kuin hän elää tässä\nmaailmassa.\n\nGisli Magnuksenpojan tukka ei ole lyhyt, eikä hänellä ole kankeata\nkaulusta kuten papistolla. Kaula on paljas, ja valkea, sileä, pehmeä,\nalaspäin taivutettu kaulus näyttää kahta valkoisemmalta sen tähden,\nettä hänen hiuksensa riippuvat hyvin hoidetuiksi, sysimustiksi\nkiharoiksi koottuina vasemmalle olalle, mikä tekee hänen ulkomuotonsa\nsamalla kertaa nuoremman ja ylhäisemmän näköiseksi.\n\nJo ensimmäisenä iltana, kun he istuvat yhdessä pöydässä, molemmat\nsisarukset ja molemmat ystävykset, kiehtoo hänen viehättävä käytöksensä\nRagnheiduria. Useita kertoja hän on kuullut isänsä kertovan, ettei\nhän ole nähnyt ainoankaan miehen syövän niin sirosti kuin kuninkaan,\nautuaan kuninkaallisen majesteetin Kristian Neljännen, sinä ainoana\nkertana, jona hän istui tämän pöydässä Glückstdtissa kaksikolmatta\nvuotta sitten. Isä on kertonut, miten kuningas piti veistä oikeassa\nkädessään, samalla kun hän vasemman kätensä yhdellä sormella nojasi\npaistin äärimmäiseen reunaan, minkä jälkeen hän laski veitsen pois\nkädestään, tarttui leikattuun suupalaan oikean käden kahdella sormella\nja vei sen suuhun juohevan hienosti.\n\nMutta kuitenkaan ei Ragnheidur voi kuvitella, että edes autuaallinen\nkuninkaallinen majesteetti on voinut esiintyä pöydässä sirommin kuin\nGisli Magnuksenpoika. Mutta oleskellessaan kuusi vuotta ulkomailla,\nsekä Lontoossa, Köpenhaminassa, Amsterdamissa että Hollannin kaikissa\nmuissa kuuluisissa kaupungeissa, hänellä on aina ollut varaa elää\nruhtinaallisesti ja seurustella ylhäisimpien ihmisten kanssa, vaikka\nhänellä onkin aina ollut tapana olla nauttimatta viiniä paitsi vähäistä\ntilkkaa aterian yhteydessä.\n\nKoska Gisli Magnuksenpoika nyt on täällä, haluaa hän uhrata pari\npäivää käydäkseen katsomassa Haukadalin uutta, komeata suihkulähdettä\nGeysiriä, jota niin väkevästi ylistetään. Molemmat nuoret tytöt saavat\nluvan seurata häntää he tuskin kykenevät hillitsemään riemuaan; he ovat\nolleet siellä aikaisemmin ja tietävät, mitä heillä on odotettavissa\nlähteen näkemisestä. Geysirin suihku on korkeimmillaan aamupäivällä,\nja he saapuvat sinne vasta keskipäivän vaiheilla. He ratsastavat\nGullfossille, sillä nuoret tytöt kertovat Gisli Magnuksenpojalle,\nettä tämä vesiputous on kauneimmillaan iltapäivän keskikohdan ja\nkeski-illan välillä, jolloin sen yllä väikkyy sateenkaari. Tänne heidän\nsopii pystyttää telttansa yöksi, he voivat olla kaikki viisi samassa\nteltassa, myöskin saattajat, ja nuoret tytöt saavat määrätä. Seuraavana\naamuna he sitten ehtivät suihkulähteelle.\n\nSe on tavallinen retki kahdelle kauniille paikalle kahtena ihanana\nmyöhäissyksyn päivänä viehättävän miehen seurassa. Mutta oikeastaan\nei mitään muuta. Hyvin miellyttävää seuraa tosin. Mutta ei kerrassaan\nmitään muuta. Mitä sitten on tapahtunut? Kun neitsyt Ragnheidur jälleen\nmakaa vuoteessaan Braidratungassa, välähtää hänen mieleensä, ettei Dadi\nnäinä kahtena päivänä ole silmänräpäystäkään ollut hänen ajatuksissaan.\nJa Dadiin kohdistuva ajatus on nyt perin, perin häipyvä, Ragnheidur\ntahtoo vain nukkua, hän riemuitsee niin suuresti huomispäivästä, ei\nmistään määrätystä, on samantekevää, miten se kuluu, täällä on vain\nniin suloista olla.\n\nNyt ovat yrtit ja kukat mehusta paisuvia ja mitä kirkkaimman värisiä,\nkoko kesän päivänpaisteen läpitunkemia. Helga Magnuksentytär\non keräyttänyt kasveja värjäämistä varten. Siniseksi väriksi\nkurjenpolvenlehtiä, jotka ovat viruneet vedessä neljätoista\npäivää, keltaiseksi väriksi hierakkaa, kanervia ja hanhenjalan\njuurakkoja, jotka keittämisen jälkeen sekoitetaan lipeään, vihreäksi\nväriksi saniaisia, punaiseksi väriksi erilaisia nummiyrttejä ja\nhelakanpunaiseksi väriksi, josta kaikkein eniten pidetään, muserrettuja\nvariksenmarjoja, jotka pannaan kudokselle, sittenkun tämä on ensin\nvärjätty keltaiseksi, minkäjälkeen hanhenjalan juurakkoja leikataan\nkappaleiksi kankaan päälle ennen keittämistä. Väripadat ovat\ntulisijoillaan ulkoilmassa, ja tämä työ perustuu vuosisataisiin\nperinteisiin ja mutkikkaaseen tekniikkaan. Mutta värien laita on\nsamanlainen kuin viinin, väittää Gisli Magnuksenpoika, kaikki\nriippuu käsittelystä. Hän katsoo kieroon lipeään, hän lupaa lähettää\nsisarelleen »lievää alkalia». Elin ja Ragnheidur saavat hänet\nopettamaan heille värjäystä, sellaisen oppiminen on niin hauskaa;\nkattilat pihisevät, ja päivät kuluvat.\n\nTeurastusaika on käsillä. Kaikki rasva lajitellaan, puhdistetaan ja\nsulatetaan, tali erotetaan, ja kynttilät valetaan. Mutta talin laita\non samanlainen kuin värjäyksen, väittää Gisli Magnuksenpoika, kaikki\nriippuu käsittelystä. Hän opettaa tiedonjanoisille oppilailleen,\nettä koska ruoho on tässä maassa vihreintä, voivat kynttilätkin olla\nvaikeimpia meidän kirkoissamme. Sulattaminen tapahtuu hiljaisella\ntulella kahdessa kattilassa, joiden välissä on vettä. Ja kun Ragnheidur\non valanut muutamia kynttilöitä, lupaa hän Gisli Magnuksenpojalle\nElinin sitä kuulematta, että tästä alkaen Skalholtin tuomiokirkon\nkynttilät ovat mahdollisimman valkeita.\n\nGisli Magnuksenpoika kertoo heille Hollannin puutarhanhoidosta ja on\nsitä mieltä, että täällä voisi jokaisessa kartanossa olla puutarha\ntäynnä lukemattomia kaalilajeja. Hän näkee epäilyksen pilkistävän\nnuorten tyttöjen silmistä ja kysyy, eivätkö he ole kuulleet, että hän\nviime vuonna kylvi jyviä Hlidarendiin ja sai tynnyrillisen erinomaista\nohraa, suuri- ja kiinteäytimistä... Niin, se oli uskomatonta!... Se\noli ainoastaan alku, tänä vuonna hän odottaa saavansa enemmän, koko\nFljotshlid voisi muuttua yhtäjaksoiseksi viljapelloksi. Viljaa kasvoi\ntäällä muinaisaikoina, sitä voisi yhtä hyvin kasvaa nytkin.\n\nIltaisin hän istuutuu klavikordin ääreen. Aluksi hän ei tahtonut; hänen\nsisarensa huomautti, että hän soittaa hyvin, paremmin kuin hän, sisar,\neikä hän tahdo sitä myöntää. Eräänä iltana hän nousee soittokoneen\näärestä muistaessaan hääjuhlat Holarissa kaksi vuotta takaperin,\njolloin hänen kälynsä meni naimisiin nuoren piispan kanssa.\n\n— Silloin teidän olisi pitänyt kuulla piispan veljen, Thordur\nThorlakinpojan soittavan, virkkaa hän. Hänellä oli kirkossa regaali ja\ntuvassa symfoni, ja hän soitti vuorotellen niitä kumpaakin häämarssin\naikana. Mutta häntä opettamassa olikin englantilainen neitsyt hänen\nlapsena ollessaan. Muutoin sitä ei kunnolleen opi.\n\nTämä vihjaus surettaa neitsyt Ragnheiduria. Hänet valtaa alakuloisuus.\n\n— Varmastikin me opimme vain vähän vieraiden maiden tapoja ja _mores_,\npahoittelee hän, huokaisten.\n\n— On kohteliasta, että mainitsette sen, neitsyt Ragnheidur, lausuu\nGisli Magnuksenpoika vakavana, mikä kuvastaa lämmintä kiinnostusta.\nMutta milloin puhelen siitä maanmiehilleni, kenelle tahansa, ei kukaan\nnäy tietävän, mitä nyt tapahtuu ulkona maailmassa.\n\n— Siellä on ihan yksinkertaisesti käynnissä yleismaailmallinen\nuudistus, joka leviää toisesta maasta toiseen. Ihmiset ovat nyt vihdoin\nkeksineet keinon, jolla he voivat tyyten kitkeä pois kömpelyyden\nja raakuuden elämästään, ja se keino on säätää seurustelua varten\nkiinteä ja loukkaamaton laki, johon kaikkien täytyy alistua, jos\nhe mielivät seurustella parempien ihmisten kanssa. On monta vuotta\nsiitä, kun tahdoin saada tässä maassa käytäntöön tämän lain, joka\non muualla voimassa. Kun tulin kotiin pitkältä ulkomaanmatkaltani,\nlähetin kuninkaalliselle majesteetille laajan kirjelmän, — kuvailin\nsitä barbaarista tilaa, johon maamme on ollut vaipuneena viimeisten\nvuosisatojen aikana, ja osoitin parhaan menetelmän sen hyvinvoinnin\npalauttamiseksi ennen kaikkea opettamalla sen asukkaille muiden\nkansojen työmenetelmiä eikä suinkaan vähimmässä määrin muiden kansojen\nkohteliaisuutta ja _mores_. Huomautin, että vanhat ritarisukumme olivat\nvalmiit suorittamaan tämän tehtävän, jos ne vain saisivat takaisin\narvonsa, vaikka sen mukana ei seuraisi minkäänlaisia oikeuksia. Mutta\ntähän ei kiinnitetty huomiota, eikä kukaan täällä kotona välitä siitä.\nKuka hankkii kansallemme sen huvituksen, jota kaikki ihmiset etsivät\nelämästä? Runoilijamme.\n\n— Runoilijamme, joista useimmat, kuten muuan heistä laulaa itsestään,\novat koko elämänsä\n\n    »leivästä niukasta eläneet,\n    puutteessa lampaita paimentaneet».\n\nAmsterdamissa tutustuin kuuluisaan maalariin, jonka nimi oli Rembrandt\nvan Rijn. Mutta kun mainitsin hänelle olevani Islannista, kysyi\nhän minulta, minkävuoksi tahdoin ilvehtiä hänelle, ainoastaan sen\ntähden, että käyttäydyin jotakuinkin samalla tavoin kuin muutkin\nihmiset. Sellainen on meillä maine ja _reputatio_. Ja sellaisena se\npysyy, kunnes olemme avanneet tämän maan hyville tavoille. Sillä hyvä\nkäyttäytyminen ja siivo kuri eivät ole mitään ulkonaista ylellisyyttä\ntai ylpeyttä, jollaisina me islantilaiset niitä pidämme, vaan yleistä\ninhimillisen kunnioitusta.\n\nOppineen miehen sanat putoavat Ragnheidurin sieluun niinkuin sade\njanoisille juurille. Hän ei ole koskaan ennen kuullut ainoankaan\noppineen miehen saatikka sitten kenenkään muun puhuvan siten. Hän on\nainoastaan kuullut kaikkien oppineiden vakuuttavan, että tämän köyhän\nmaan voisi pelastaa yksinomaan jumalanpelko ja yhäti vain jumalanpelko.\nHän taivuttaa vieraan istumaan valveilla pitkälle yöhön ja kertomaan\nhänelle lisää, lisää ihmisten elämästä ja tavoista vieraissa\nkaupungeissa, ja hänen viruessaan vuoteessaan myllertyvät toisen\nkuvausten ja kertomusten hahmot esille hänen mielessään ja suorittavat\nhänen sisäisten silmiensä edessä vaihtelevan, värikkään karkelon, jota\nkestää aina aamupuoleen saakka.\n\nHerroja ja naisia istuu samassa pöydässä; kun viimeinen ruokalaji on\nkannettu sisälle, lentää eläviä lintuja siitä näkyviin. Juhlamenojen\nohjaaja valitsee parin, joka aloittaa karkelon, tanssitaanpa\nsitten juhlallista sarabandea tai huojuvaa sicilianoa, ja kaikki\nkatsovat yhden parin kerrallaan tanssiessa; sentähden tanssi on niin\ntäsmällistä, ja kaikki liikkeet ovat niin hillittyjä, ja tanssitaan\nvirrensävelen tai hymnin mukaan, sittenkun on saatu suuri musiikkimies\nmuuttamaan sen poljentoa. Milloin joku herra tulee sisälle taloon,\njossa istuu joku nainen, tai kohtaa naisen kadulla, ottaa hän\nsilmänräpäyksessä hatun päästänsä aivan kuten kuninkaan edessä, ja\ntoisinaan hän kumartaakin naiselle sekä tuntee suurta nautintoa\nsaadessaan keskustella hänen kanssansa ja tiedustaa häneltä monesti,\nmitä mieltä hän on eri kysymyksistä...\n\nSeuraavana päivänä Gisli Magnuksenpoika puhuu pitkään neitsyt\nRagnheidurin kanssa kahden kesken. Keskustelun aikana koskettelee\njälkimmäinen nykyajan runoutta, jota toinen ei tunnu pitävän suuressa\narvossa, mikäli neitsyt saattoi eilen käsittää.\n\n— Eikö sira Hallgrimur Peturinpoikakaan saa armoa teidän silmissänne?\nkysyy hän.\n\n— Onko hän teidän hyvä ystävänne? tiedustaa Gisli Magnuksenpoika\nvastaamatta kysymykseen.\n\n— Kyllä, myöntää toinen, sain jäljennöksen joistakuista hänen\nvirsistään, jotka olivat minusta niin kauniita, että olin kyllin rohkea\nkirjoittaakseni hänelle ja ilmoittaakseni sen.\n\n— Hän mainitsi siitä minulle yleiskäräjillä kesällä, vastaa mies.\nMinä en ymmärrä runoutta, mutta olen kuullut isäni kehuvan häntä.\nYleiskäräjillä kerrottiin hänen äskettäin saaneen valmiiksi\nviisikymmentä piinavirttä Vapahtajamme kärsimyksestä ja kuolemasta. Ne\nhän oli lähettänyt rovastinsa luettaviksi, ja tämä kuuluu olevan hyvin\ntyytyväinen niihin.\n\n— Eiköhän niitä paineta?\n\n— Sitä tuskin luulen. Mitä mieltä on isänne hänen runoudestaan?\n\n— Hän tuskin panee sille niin suurta arvoa kuin minä, jos saan olla\nkyllin rohkea esittääkseni sellaisen mielipiteen.\n\n— Eikö ole oikein, että isänne toimitti hänet Vorfrue-kouluun\nKöpenhaminaan?\n\n— Kyllä, mutta isä ei hyväksy sitä, minkä tähden minä kunnioitan häntä\neniten: sitä, että hän luopui opinnoistaan.\n\n— Hyväksyttykö te sen niin ehdottomasti, neitsyt Ragnheidur?\n\n— Kyllä... Tiedätte, että hänellä oli jäljellä ainoastaan yksi talvi,\nkun hän matkusti kotiin?\n\n— Hän kohtasi täällä kaikenlaisia vaikeuksia useiden vuosien aikana,\nkunnes isänne vihki hänet papiksi.\n\n— Hän tiesi, että jos hän matkustaisi kotiin, hän ei voisi milloinkaan\ntoivoa pääsevänsä papinasemaan, ja kuitenkin hän lähti. Kuinka monen\nmiehen luulisitte sen tehneen?\n\n— Hän on ollut hyvin rakastunut siihen naiseen.\n\n— Lienee niin, mutta joka tapauksessa hänellä on ollut omatunto siellä,\nmissä sen tulee olla, hänellä on ollut se sydämessä.\n\nSe tapaus, josta he haastelevat ja jonka molemmat tuntevat, on seuraava:\n\nSiihen aikaan, jolloin Brynjolfur Sveininpoika otti vastaan\nkonrehtorin viran Roskildessa, kahdeksankolmatta vuotta takaperin,\ntutustui hän Köpenhaminassa kahdeksantoistavuotiaaseen islantilaiseen\nnuorukaiseen, joka oli karannut Holarin koulusta ja senjälkeen\nviisi vuotta kuljeskellut sinne tänne Saksassa ja Tanskassa. Hän\noli Hallgrimur Peturinpoika. Hän työskenteli tähän aikaan eräässä\nkaupungin pajassa ja vietti surkeata elämää. Brynjolfur tunsi hänen\nsukunsa hyvin ja toimitti hänet Vorfrue-kouluun. Neljä tai viisi\nvuotta senjälkeen saapui Köpenhaminaan joukko vankeja, jotka olivat\njoutuneet turkkilaisten haltuun Vestmann-saarilla ja päässeet vapaiksi\noltuaan yhdeksän vuotta orjina Algierissa. Heidän uskoaan epäiltiin,\nja talvella annettiin Hallgrimur Peturinpojan tehtäväksi kristinopin\nvirkistäminen heidän mielissään.\n\nHeidän joukossaan oli Gudridur Simonintytär, joka oli lähemmä\nneljänkymmenen vuoden ikäinen ja oli ollut naimisissa Islannissa. Hänen\nja Hallgrimurin välille virisi rakkaussuhde, hän tuli raskaaksi, ja\nlaivojen keväällä lähtiessä kotimatkalle oli hänen miehensä, mikäli\nhe tiesivät, elossa. Silloin Hallgrimur katsoi paremmaksi keskeyttää\nkoulunkäyntinsä mieluummin kuin lähettää hänet pois kenties joutumaan\nhaureudenrangaistuksen alaiseksi. He matkustivat yhdessä ja menivät\nnaimisiin jonkun ajan kuluttua.\n\nGisli Magnuksenpoika vaihtaa äkkiä keskustelun aihetta:\n\n— Juuri ennenkuin lähdin kotoa sain kirjeen nuorelta ystävältäni\nStorolfshvollin Gisli Vigfusinpojalta. Se on kirjoitettu Leidenissä.\nHän aikoo viipyä ulkomailla kauan ja käydä katsomassa useita maita.\n\nRagnheidur pysyy vaiti.\n\nGisli Magnuksenpoika alkaa jälleen puhua, samalla poimien ruohonkorren\nkomeista, nyplätyistä hihapitseistään, ja tällä kertaa soinnahtaa hänen\nsanoistaan kaihon häive:\n\n— Kotiin tullessani paloin halusta muuttaa täällä kaikki, elinehdot,\ntyön, kansan itsensä. Kenties on onni kaimani mukana. Hänestä odotamme\nkaikki niin paljon.\n\nViimeiset sanat lausutaan hieman hidastelevan varovasti, mistä\nRagnheidur käsittää, että ne ovat tarkoitetut hänelle. Häntä vaivaa\nkovasti se tunne, joka hänet valtaa; se on samanlaista kuin sukkanauhan\npudottaminen, tuntevatko kaikki tämän seikan? Sigridur Hakonintytär\ntulee ulos ja pyytää sukulaistaan sisälle äitinsä luokse.\n\nHän ei voi sietää tätä tunnetta, mutta hetkistä myöhemmin hän joutuu\ntoisen ja voimakkaamman tunteen uhriksi. Hän ei tosin rakasta Dadia,\naivan varmasti hän ei rakasta Dadia. Silloin hän ei näet istuisi\ntässä tuumimassa, eikö ehkä hänen isänsä ennakkoharkinta hyödyttäisi\nhäntä eniten. Hän, joka juuri oli polvillaan palvonut sira Hallgrimur\nPeturinpojan uskollisuutta!\n\nGisli Vigfusinpoika, rikas, kunnianhimoinen, laajalti matkustellut,\nhän on likempänä sitä maailmaa, josta Ragnheidur uneksii. Hän on\ntuntenut tämän miehen hyvin seitsemän vuotta, koko hänen kouluaikansa,\nlahjakkaan, komean ja kohteliaan miehen. Mutta hän ei tietystikään\nhäntä rakasta, ei vielä. Vaikka hän selvästi tuntee puolittain\nhäpeävänsä näitä mietteitä, ei hän suinkaan pyri niistä vapautumaan,\nvaan päinvastoin koettaa niitä lietsoa. Hän ei ainoastaan ole\nrakastamatta Dadia, vaan vihaa häntä. Dadi! Täällä tämä istuu hänen\nvierellään päiväkausia, kuukausia, vuosia, heidän käsivartensa,\njopa heidän kätensäkin koskettavat toisiaan, ja sitten mies ottaa\nensimmäisen kohdalleen osuvan letukan ja laittaa hänen kanssansa\nkaksoset!\n\nDadi ei ole hänen opettajansa ensi talvena, — hänen opettajakseen\ntulee Oddur Eyolfinpoika, joka on juuri saapunut akatemiasta ja ottaa\nhuostaansa koulun kevääseen saakka, ja hän onkin puolittain hänen,\nRagnheidurin, kasvatus veli. Pois Dadi kotoa, letukka on matkustanut,\nDadi saa lähteä jäljessä...\n\nKaksi päivää senjälkeen matkustaa Gisli Magnuksenpoika kotiinsa, ja\nRagnheidur Brynjolfintytär kaipaa häntä suuresti.\n\n\n\n\nV\n\n\nSkalholtista saapuu ratsastaja lokakuun ensimmäisenä päivänä; on kuultu\npiispan ehtineen naapuripiirikuntaan, ja piispatar tahtoo Ragnheidurin\nolevan kotona hänen palatessaan.\n\nSe on perätön huhu, tulijoita ei kuulu, mutta Ragnheidur on kotosalla.\nLännen puolelta on tullut pari koulunoppilasta; piispantalon\npehtoori ja hänen vaimonsa ovat muuttaneet kesäasunnostaan kotiin\npiispankartanoon. Hekla häämöttää valkeana idässä ja Varde-tunturi\netelässä. Talvi.\n\nNeitsyt Ragnheidur on harvoin huonolla tuulella, mutta nyt hän\non ollut kotiintulostaan saakka. Häntä ei huvita muu kuin lumen\nnarskahtelu jalkojen alla. Hänen äitinsä arvelee voivansa hänen\nliinavaatteistaan päätellä syyn, kaikki on hyvin. Mutta jollei\nsira Sigurdur Torfinpoika nyt antaisi hänen hallita lumikinoksia\nrauhassa, ei häntä pelottaisi ehdottaa papille, että he suorittaisivat\nrajaratsastuksen nietoksissa, minkä jälkeen hän olisi omalla alueellaan\nturvassa kaikelta tungettelulta. Sitä ei tarvita. Sira Sigurdur on\ntervehtinyt häntä hänen tullessaan kotiin, ottanut hänet alttarille\nseuraavana sunnuntaina, ja silloin pappi on tehnyt tehtävänsä. Hän ei\nnäyttäydy, hänen huoneessaan on valoa sydänyöhön asti. Mutta muuten\nhän on naurettava. Dadi Halldorinpoika väittää hänen kalliisti ja\npyhästi luvanneen itselleen tulla piispaksi ja muistuttaakseen siitä\nalituisesti itselleen merkitsevän tämän arvonimen lyhennettynä — _Bp_ —\nnimikirjoituksensa jälkeen. Sitä Dadi Halldorinpoikaa!\n\nRagnheidurin äiti ei halua hänen olevan joutilaana, vaan tahtoo hänen\nistuvan sisällä ompelemassa äidin seurassa. Mutta siellä hänen täytyisi\nolla iloinen ja hilpeä, oman luontonsa mukainen, jos hänen on mieli\nvälttää uteluja. Eikä hän myöskään tahdo olla yksin omassa huoneessaan,\nsillä hän ei halua helliä suruaan yksinäisyydessä. Hän tahtoo istua\nisoäitinsä luona sen tähden, että vanhat ihmiset ovat pitkän elämän\nhienostamina oppineet niin paljon hienotunteisuutta.\n\nRagnheidur Brynjolfintytär istuu vastapäätä iäkkään laamanninlesken\nHalldora Jonintyttären sänkyä ikäänkuin iso nukke keskellä\nristipistoksin ommeltua sängynpeitettä, jonka hän jo ammoin on\naloittanut, mutta joka varmastikaan ei koskaan valmistu. Reunat on\nsomisteltava reikäompelulla.\n\n— Toivoisin Herramme ottavan minut luoksensa, ennenkuin Arni-poikani\nlähtee matkalle, virkkaa iäkäs mattona; hän istuu käsissään pieni,\nhienosta villalangasta puoliksi kudottu miehensukka.\n\n— Hän on vasta viidentoista ikäinen, isoäiti.\n\n— Niin, mutta hänellä on ainoastaan kaksi talvea koulunkäyntiä\njäljellä. Ja ulkomaille hänen pitää lähteä, siitä minä huolehdin\nelävänä tai kuolleena.\n\nHän istuu puhellen pojanpojastaan Arni Joninpojasta — hänen isästään\ntuli piispankartanon intendentti, silloin kun mestari Brynjolfur otti\nviran vastaan, mutta hän hukkui Bro-jokeen ennen pojan syntymää.\n\nÄkkiä he molemmat katsahtavat toisiinsa.\n\nHe tuntevat tämän tärinän maassa, joka alkaa samanlaisena kuin Geysirin\npurkauksen edellä käyvä jymy ja tempaa talon valtoihinsa, ennenkuin\nsitä aavistaakaan...\n\nMaa vavahtelee kolmensadan kavion painosta. Skalholtilaiset ratsastavat\nkotiin kartanoon.\n\nHeitä tulee kaksi kertaa niin paljon kuin heitä oli lähtiessä; heihin\non matkalla liittynyt koulunoppilaita itälaidalta.\n\nHeitä tulee kaksinkertainen joukko, hevoset tuskin mahtuvat aukiolle,\nkuormat törmäilevät vastakkain, jotkut hevoset ovat satulanhiertämiä ja\npyrkivät litteille käytävänkiville, erottaen toisistaan niitä, jotka\nrientävät tervehtimään toisiaan; kaikkialla on ahdinkoa ja sekasortoa.\nKuluu kauan aikaa, ennenkuin käytäväkivet on saatu tyhjiksi. Ragnheidur\nseisoo puolittain pusertuneena kahden ratsun väliin, ja hänen täytyy\npelastuakseen hetkiseksi peräytyä oven sisäpuolelle.\n\nMikään ei ole jälkikesällä niin askarruttanut hänen ajatuksiaan kuin\ntämä kotiinpaluu, mutta nyt se ei vastaa ainoatakaan hänen siitä\nitselleen muodostamistaan lukemattomista kuvista. Hänen täytyy hylätä\nkaikki kotiinpaluusta tekemänsä kuvitelmat ja tunnustaa se todellisuus,\njoka avautuu tässä aukiolla hänen silmiensä eteen levottomana,\nvärittömänä sekamelskana, ja tämän kotiintulon odottamattoman\nkuvan seurauksena on, että Ragnheidur on suorastaan näkevinään ja\nkuulevinaan, kuinka hänen koko kesänaikainen ilonsa huomaamatta liukuu\npois takalistolle; hänestä tuntuu siltä kuin se syydettäisiin pois\ntieltä soppeen jättämään tilaa elämän jokapäiväiselle juoksulle. Mutta\ntätä syy-yhteyttä ei Ragnheidur itse selvitä itselleen nyt, sillä\nihmisen tunteet vilahtavat kuin salama ruumiin lävitse, emmekä me\npysähdy erittelemään niitä heti — jos yleensä milloinkaan sitä teemme.\n\nHevoset saadaan jaetuiksi useammille aukioille, nyt on enemmän tilaa,\nja neitsyt Ragnheidurilla on kiire, hän on yhtenään liikkeessä, hän on\njuuri äsken tervehtinyt isäänsä ja veljiään. Joskin lähes kolmekymmentä\nhenkeä talonväestä puuhailee innokkaasti hevosten kimpussa, ovat\nkäytäväkivet edelleenkin yhtä täynnä toisiaan tervehtiviä ihmisiä.\nRagnheidur tuskin pääsee mihinkään, mutta jos hän ja Dadi sattumalta\nlähestyvät toisiaan, löytää hän kuitenkin aina jonkun, jonka puoleen\nhänen täytyy kääntyä. Dadin veljeä, sira Arni Halldorinpoikaa, hän\ntervehtii sydämellisesti, ja viimemainittu ryhtyy puheisiin hänen\nkanssansa. Dadi astuu suoraan heidän luoksensa.\n\n— Tuolla on Oddur Eyolfinpoika, huomauttaa neitsyt Ragnheidur, mennen\nkaukaa tervehtimään tätä.\n\nHän näkee Dadin tulevan jäljessään.\n\n— Missä on Sigurdur Gudninpoika? tiedustaa Ragnheidur levottomasti,\nsamalla antaen katseensa lipua kauas tunturijonon ylitse.\n\n— Hän jäi Snjallshöfdiin, vastaa Oddur Eyolfinpoika hyvin kohteliaasti,\nsiellä solmittiin avioliitto hänen ja Katrin Finnintyttären kesken.\n\n— Sekös teitä viivytti? kysyy neitsyt välinpitämättömästi.\n\n— Osittain.\n\nRagnheidurin äidinäiti lähestyy heitä, nojaten keppiin.\n\n— Eikö kukaan ole nähnyt Arni-pojuani? tiedustelee Halldora Jonintytär.\n\n— Nyt minä noudan hänet luoksenne, isoäiti, lupaa Ragnheidur, säteillen\nystävällisyyttä ja lähtien.\n\nHän löytää Arnin, sukulaisensa, ja iäkäs matrona sulkee pojan syliinsä,\nrakkaimpansa tässä maailmassa, piispan nuorimman seuralaisen.\n\nRagnheidur jää vanhempiensa luokse ja nojautuu pian äitinsä\nkäsivarteen. Mutta kohta senjälkeen on Dadi kadonnut, ja hän alkaa\nrauhoittua. Hän ei vain malta olla silmäilemättä hieman ympärilleen, ja\nlopulta hän tähyilee joka taholle.\n\n— Sira Arni on kaiketi täällä yötä, sanoo Margret Halldorintytär, hänen\non parasta nukkua Dadin luona.\n\nDadin, kuulee Ragnheidur.\n\n— Minä olen täällä katsomassa, kuinka monta hevosta on\nsatulanhankaamia, vastaa hän suoraan ilmaan, — niin monella on iho\nhiertynyt rikki.\n\nHän menee taputtamaan hevosia, hän eroaa kaikista muista, kaikki\nvoivat nähdä, että hän nyt on yksin, jos joku tahtoo tervehtiä häntä;\nkoulunoppilas toisensa jälkeen tulee hänen luoksensa, hän vastailee\nheille lyhyemmin kuin tavallisesti, silmät harhailevat sinne tänne\naukiolle, kaikille oville.\n\nMatkamiehet ovat sisällä muuttamassa vaatteita, ratsut häviävät\nvähitellen aukiolta, kukaan ei enää käänny neitsyt Ragnheidurin\npuoleen. Valgerdur juhlamuori tulee panimosta, kantaen tuhalla\ntäytettyä allasta; he ovat kahden kesken kivetyllä käytävällä.\nRagnheidur pyörähtää ympäri. Harmaa kissa hieroo äänettömänä itseään\nhänen sääreensä, hän potkaisee kissan tiehensä, ja hänen mieleensä\njohtuu, että se on huono enne. Hän astelee opettajantaloa kohti,\njossa Dadi on viime aikoina asunut. Veljekset ovat kenties sisällä,\nja silloin hän erottaa heidän äänensä. Hän kuuntelee ovella, ei\nhiiskahdustakaan. Tarkemmin ajattelematta hän työntää oven auki, ei\nketään. Hän ei tiedä, mitä hänen pitäisi tehdä.\n\nSvein Sverrinpoika tulee suurtuvasta ja menee länteen päin aukion\npoikki pajaa kohti. Ragnheidur juoksee hänen jälkeensä, hän kääntyy\nvartoamaan neitsyttä. Tämä ei keksi mitään sanottavaa; minkä tähden\nmies muuten seisahtui?\n\n— Piispanasuntohan tämä ei oikeastaan ollutkaan, ennenkuin matkalaiset\npalasivat kotiin, virkkaa piispankartanon vanha seppä.\n\n— Oletko nähnyt heidät kaikki?\n\n— En, en ole vielä tervehtinyt ketään muita kuin Dadi Halldorinpoikaa.\nHän tuli heti luokseni ja vei minut syrjään. Kunnollisesti hän aikoo\nkäyttäytyä Guddaani, pientä poloista, kohtaan. Hän aikoo nimittäin\nhankkia lapsille kasvatusvanhemmat ja yksin huolehtia niistä\nmolemmista, ikäänkuin tyttäreni ei olisikaan niitä saanut.\n\nRagnheidur saattaa hänet pajan ovelle, ja lähtee sitten puutupaan.\nTäällä on pöytä katettu piispaa ja kaikkia hänen seuralaisiaan varten.\nLikinnä häntä istuvat tilanhoitaja ja tuomiokirkon pappi. Hänellä on\npaljon kyseltävää heiltä pitkän poissaolonsa jälkeen.\n\nPuhutaan, missä Dadi lienee.\n\n— Näin hänen ratsastavan metsikköä kohti, ilmoittaa Halldor\nBrynjolfinpoika.\n\n— Dadi osaa kyllä kotiin, virkkaa piispa. — Aletaan syödä.\n\nTuomiokirkon pappi lukee pöytärukouksen. Pitkän ajan kuluttua saapuu\nDadi, hän pyytää piispalta anteeksi, hänen ratsuraippansa oli unohtunut\nsinne, missä hän viimeksi laskeutui pois satulasta, ja hänen oli pakko\netsiä se, ennenkuin alkoi hämärtää.\n\n— Tule siunattuna [Islantilainen tervehdys] hyvä Ragnheidur! toivottaa\nhän piispantyttärelle, ojentaen tälle kätensä.\n\n— Tule siunattuna ja tervetuloa, vastaa toinen rauhallisesti. — Oliko\nse kallisarvoinen ratsuraippa?\n\n— Kallisarvoinenko? Kah, ei, — siinä kaikki, mitä hän vastaa.\n\nParin päivän kuluttua on koulu täydessä käynnissä, ja samalla\nalkaa Ragnheidurin opetus; todennäköisesti tämä on hänen viimeinen\nopiskeluvuotensa, hänen sopii odottaa oppivan paljon.\n\nSilloin sen täytyisi sujua paremmin. Dadi ja hän ovat istuneet kolme\ntuntia päivässä lapsenpiiantalossa viitenä kokonaisena päivänä yhteen\nmenoon, hänellä olisi pitänyt olla jo viisitoista oppituntia, mutta\nhän ei oikeastaan ole saanut ainoatakaan. Ja Dadi tietää varsin hyvin,\nminkävuoksi hän on niin kummallinen, niin virnaileva ja pilkallinen,\nminkätähden hän takertuu toisen jokaiseen selitykseen ja venyttää\nsiitä pitkän kudoksen pelkkiä kompasanoja — taivaan Jumala, kuinka\nlahjakas hän onkaan, tämä nuori nainen, oi, hän on kaikkea, mikä on\ntäydellistä — ilvehtimistä, niin, kunnes tunti on lopussa ja Dadi\nseisoo hänen edessään niinkuin märkä koira. Se johtuu siitä, että hän\ntuntee ylpeytensä loukatuksi, koska asiaa ei ole hänelle uskottu; hänen\nmielestään ei Dadi Halldorinpoika enää ole kyllin arvokas olemaan hänen\nopettajansa antauduttuaan tekemisiin Gudbjörgin kanssa — ja lisäksi ei\nhänelle ole asiasta hiiskuttu mitään. Tämänhän Dadi tiesi, juuri sitä\nhän pelkäsi koko kesän. Ragnheidur on vain ihan liian hieno ottaakseen\nsen milloinkaan puheeksi; parasta on, että hän tekee sen itse.\n\nDadin mieleen on välähtänyt uusi ajatus vain sitä varten, että opetus\nrupeaisi luistamaan. Hän tietää, kuinka kiinnostunut Ragnheidur on\nkasveista, tahtoen tietää kaikki yrteistä, ja niistä on Dadilla\ntietoja; Anarbailin sira Jon Dadinpoika, hänen setänsä, on lainannut\nhänelle tätä alaa, kasveja ja kiviä käsitteleviä kirjoja. Huomenna hän\naloittaa ensimmäisen oppituntinsa kertomalla Ragnheidurille muiden\nmaiden puukasvullisuudesta.\n\nDadilla on pehmeä ääni, ja hänen on helppo lausua ajatuksensa. Hän\npuhuu ensiksi kukista yleensä.\n\n— Eniten ylistetään niitä kukkia, _flores_, jotka kasvavat tunturien\nkorkeimmilla kohdilla ja joita aurinko lämmittää ja ilma jäähdyttää. Ne\npitää poimia kirkkaalla säällä, yöllä ennen auringonnousua, täysikuun\naikana, arvelee Paracelsus.\n\nRagnheidur on ääneti.\n\nDadi siirtyy puihin, ensiksi laakeriin:\n\n— Laakeri kukkii sekä talvella että kesällä, se on mainio ennustuspuu,\nvakuuttaa Plinius. Jos se tuleen pantuna räiskyy kovasti, on se hyvä\nenne, mutta jos se pysyy hiljaa, on enne huono.\n\nRagnheidur on vaiti, sehän sujuu hyvin.\n\nDadi haastelee kypressistä:\n\n— Se tuoksuu voimakkaimmin, mutta pysyy kuitenkin aina hedelmättömänä.\nSiitä valmistetaan arkkuja, eikä niihin pääse milloinkaan tomua eikä\nkoita.\n\n— Samaa olen kuullut kamferipuusta, virkkaa Ragnheidur hiljaisesti.\n\nDadi ei tunne kamferipuuta.\n\n— Iäkäs Olafur Teitinpoika, pitkittää Ragnheidur (hän on täällä\nkartanossa asuva ikivanha mies, joka on viettänyt puolet elämästään\nulkomailla), — väittää tehneensä siitä arkun Saksassa.\n\nEnempää hän ei virka, ja Dadi on tyytyväinen.\n\n— Sitten tulemme öljypuuhun, se kasvaa...\n\n— Osaatko ainoastaan sellaista, mitä luet kirjoista? tiedustaa\nRagnheidur mielistelevimpään tapaansa. — Missä kivirikko kasvaa?\n\nHän mainitsee kivirikon, koska sitä on aika runsaasti metsässä etelään\nHrunista.\n\nDadi ponnahtaa pystyyn, nyt on kuudes päivä. Mutta äkkiä hän pyörtää\nympäri.\n\n— Sinun pitää kuitenkin kuulla tämä, mitä minulla on sanomista\nöljypuusta, lausuu hän, luoden toiseen omituisen, valmistavan katseen.\n— Diogenes näki kerran kahden naisen hirttäneen itsensä öljypuuhun;\nsilloin hän sanoi: »Oi, jospa kaikki puut kantaisivat tuollaisia\nhedelmiä!»\n\nJa senjälkeen Dadi poistuu ikkunan ääreen, luovuttaen hänet\nDiogeneelle. Hän tietää Ragnheidurin nauravan, mutta hän odottaa\nmyöskin neitsyen pahastuvan; Ragnheidur ei pahastu, vaan on\ntukehtumaisillaan nauruun. Dadi kävelee edestakaisin lattialla.\n\n— Ja sen kai Diogenes sai nähdä tynnyristään? tyrskii hän Dadin taaskin\nsivuuttaessa hänet.\n\nDadi istuutuu hänen vierelleen — paikalleen hänen vuoteelleen — ja\nlausuu varmalla ja rauhallisella äänellä:\n\n— Tahdotko saada toisen opettajan, Ragnheidur? Toinen nauraa yhäti\nDiogeneelle, heikkoa naurua nyt, joka vaimenee ja päätyy vihdoin\nkahdeksi kulauksentapaiseksi. Ja kulausten välillä hän virkkaa niin\nvälinpitämättömästi, että Dadi hädintuskin sen käsittää:\n\n— En, en, olen tyytyväinen.\n\nRagnheidur on samalla kertaa täynnä julmuutta ja täynnä viehkeyttä.\nHän on vetänyt jalat vuoteeseen ilman kenkiä ja istuu polvet koukussa.\nJalkapohjat ovat Dadiin päin.\n\n— Olen päättänyt, Ragnheidur, alkaa Dadi, keskustella isäsi kanssa tänä\niltana...\n\n— Ja valittaako? keskeyttää neitsyt.\n\n— Ei — mies ravistaa päätänsä — vaan pyytää häntä vapauttamaan minut\npalveluksestaan.\n\n— Sen hän varmasti tekee.\n\n— Niin toivon, minulla on erikoinen syy pyytää sitä.\n\n— Oletko alkanut ikävöidä kotiin?\n\n— Olen alkanut ikävöidä ulkomaille.\n\nRagnheidur katsahtaa häneen.\n\n— Aion lähteä ulkomaille ensi kevääksi, jatkaa toinen, ja viivyn poissa\nmonta vuotta, ja silloin minun täytyy olla viimeinen talvi kotona\nvanhempieni luona. Ei ole varmaa, näenkö heitä sitten enää.\n\nRagnheidur kumartuu eteenpäin sängynpatsaan ylitse ja pistää jalat\nkenkiin.\n\n— Kuinka kauan sitten teit tämän päätöksen? kysäisee hän katse lattiaan\ntähdättynä.\n\n— Olen oikeastaan mielinyt sitä kahden viime vuoden aikana.\n\n— Se sinun olisi pitänyt tehdä, Dadi, virkkaa tyttö melkein tuskaiseen\nsävyyn. Minkätähden et sitä tehnyt?\n\nDadi katsoo häneen ja on vaiti tuokion.\n\n— Mikä sinua esti? tiukkaa hän uudelleen.\n\n— On liian myöhäistä puhua siitä, vastaa mies, nousten seisoalleen.\n\nRagnheidur jää istumaan.\n\n— Mutta tällä kertaa olen lujasti päättänyt tehdä sen, vakuuttaa Dadi,\npuhun siitä piispalle tänä iltana.\n\nRagnheidur lausuu vakavasti:\n\n— Koska olet aloittanut opetuksen, saat jatkaa sitä tämän talven;\nen halua saada juoruja enkä supatuksia ympärilleni. Lupaan sinulle\nparantua; tämä on vain kesäistä vauhkoutta, joka ei ole vielä häipynyt.\n\nHän nauraa, eikä hänen naurunsa lupaa parannusta. Dadi istahtaa\nvuoteelle hänen lähelleen. Hänen sanojensa takana piilee luja tahto:\n\n— Sitä sinun ei pidä toivoa, Ragnheidur. Minä vain rupean juomaan ja\ntekemään kaikenlaisia hullutuksia — samoin kuin viime vuonna.\n\nEnsimmäisen kerran hän nyt on tarjonnut Ragnheidurille mahdollisuuden\ntiedustaa hänen ja Gudbjörgin suhteita. Toinen ei sitä käytä, vaan\nkysyy ainoastaan:\n\n— Miksi, Dadi, miksi ryhdyt sellaiseen?\n\n— Miksikö ryhdyn sellaiseen? murahtaa toinen karhumaisesti. Sen\ntähden, että minulle on selvinnyt, etten ole ainoastaan mies, jolla on\nsileät kasvot ja hyvämuotoinen otsa. Minkätähden otin Gudbjörgin? Sen\ntähden, että hän osui tielleni eräänä iltana, jolloin olin kyllästynyt\nolemaan yksi niistä... olemaan mukana tässä sinun ympärilläsi käydyssä\nnarrintanssissa, Ragnheidur. Niin, niin. Enhän kyllä voi puhua tästä\nsinun suuttumattasi...\n\n— Kyllä, kyllä, minä en suutu, keskeyttää Ragnheidur.\n\n— Niin, sillä sinussa ei ole muuta syytä kuin että olet olemassa.\n\nRagnheidur on ääneti.\n\nDadi on osoittautunut heikoksi, hän ei olisi ikinä saanut puhua siitä\nhänelle; hän haluaa loukata Ragnheiduria.\n\n— Eikä Gudbjörgissä ole mitään muuta syytä kuin että hän on olemassa,\nlisää hän.\n\nRagnheidurin otsalle laskeutuu synkkä varjo. Dadi tuntee tyydytystä,\ntietämättä sen syytä.\n\n— Tämän voin varmasti sanoa sinun suuttumattasi, virkkaa hän karkeasti.\n\n— Niin, Dadi, myöntää toinen hiljaa, ja kuulostaa siltä kuin ääni\npettäisi keskellä nimeä.\n\nSilloin Dadi käy äänettömäksi. Ja juuri tämä äänettömyys vaikuttaa\nkavalluksen tavoin ja riistää neitsyt Ragnheidurilta voimat ja\nylpeyden. Hän vaipuu pöytää vasten ja peittää kasvonsa...\n\nRunsaasti tuntia myöhemmin he lopettavat opiskelun. Neitsyt\nRagnheidurin on täytynyt käyttää se kokonaan saadakseen Dadin uskomaan,\nettä joskin hänen isänsä tahto on »peloittavan voimakas», on hänenkin,\nja ettei isä ikinä anna häntä kellekään miehelle vastoin hänen\ntahtoaan. Hän määrää, että Dadin on viivyttävä neljä vuotta ulkomailla,\nja mainitsee kaupungit; ja kun Dadi palaa, ei yksikään nuori mies saa\nkohota hänen yläpuolelleen. Se on hirvittävän pitkä aika, neljä vuotta,\nmutta nyt heillä on kokonainen, pitkä, suloinen talvi edessään.\n\nDadi antaa Ragnheidurin puhua, vastaa hänen kaikkiin kysymyksiinsä,\nmutta kun hän riistäydyttyään irti neitsyen syleilystä astelee aukion\npoikki, tietää hän tuskin, mistä he ovat keskustelleet. Neitsyt\nRagnheidur on tunnustanut miehelle rakkautensa, eikä hän vielä voi\nkäsittää, että tämä mies on hän itse.\n\n\n\n\nVI Laamanni Arni Oddinpoika, joka kylpi kerran viikossa lämpimässä\nlähteessä siihen aikaan kun terveydenhoitoa ja ruumiillista puhtautta\npidettiin hyvin huonossa arvossa kaikissa maissa, alisti sielunsa,\nluonteensa ja virantoimituksensa yhtä huolelliseen hoitoon. Kun hänet\nkolmekymmentä vuotta sitten valittiin laamanniksi, oli tämä mies, jota\nsilloin pidettiin ylpeänä, polvistunut valamiesoikeudessa ja rukoillut\nJumalaa seuraavin sanoin:\n\n— _Domine, da mihi intellectum, ut discam mandata tua_. [Herra, anna\nminulle ymmärrystä oppia sinun käskyjäsi.]\n\nJa hänen elämänsä oli osoittanut, että tämä rukous oli vakavasti\ntarkoitettu. Ei ainoastaan hänen jumalisuutensa ollut tullut\nsananlaskuksi, niin että hurskaita ihmisiä verrattiin häneen, tähän\nnöyrään hallitusmieheen, joka äänettömänä joka kerta paljasti päänsä\nkuullessaan Jumalan nimeä mainittavan, vaan hän oli myöskin yhtä\ntunnettu säälimättömästä ankaruudestaan, jos joku hänen alaisistaan\nkäytti väärin valtaansa.\n\nJoulukuun alussa tänä vuonna julistaa laamanni Arni ankaran tuomion.\nViimeisillä kevätkäräjillä on Arnen piirikunnan esimiehen, Torfi\nErlendinpojan — sira Sigurdur Torfinpojan isän — pitänyt periä\nhaureussakkoja eräältä piirikunnan talonpojalta, ja hän on joutunut\ntalonpojan kanssa niin pahaan riitaan maksusta, että on suuttunut ja\nnimittänyt talonpoikaa huorimukseksi, huoripukiksi, veijariksi ja\nlurjukseksi. Sellaisten käräjillä lausuttujen sanojen ei herra Arni\nkatso olevan sopusoinnussa korkean kuninkaallisen viran kanssa ja\ntuomitsee piirikunnan esimiehen menettämään virkansa, virkatilansa ja\nkunniansa — kova tuomio loukkaavasta puheesta!\n\nSellaisten sanomien olisi pitänyt yksin riittää tekemään sira Sigurdur\nTorfinpojan elämä katkeraksi näiden kuukausien aikana Skalholtissa.\nMutta hänen epätoivonsa pikari on kukkuroillaan, ja isän onnettomuus\nsaa sen valumaan yli reunojen. Hänen syksyisen yksinäisyytensä aikana\non kiusausten tomu sokaissut hänen silmänsä, ja hän on langennut\nperkeleen pauloihin muutaman koulunpalvelijattaren, Ingibjörg\nMagnuksentyttären, kanssa.\n\nIhmisen onnettomuudessa on useimmissa tapauksissa joku käännekohta.\nHetkiä, joina oivaltaa, että jos _nyt_ ottaa huonon kohtalonsa omaan\nkäteensä, voi sen juoksua muuttaa, kääntää sen toisaalle. Useissa\ntapauksissa esiintyy tällaisia tuokioita kerran toisensa jälkeen. Ja\ninhimillinen epätoivo saavuttaa huippukohtansa sinä silmänräpäyksenä,\njona tajuaa kaiken olevan myöhäistä.\n\nSinä joulukuun iltana, jona sira Sigurdur sai tiedon tuomiosta, oli\nhän selvillä siitä, että jos hänen ja Ingibjörg Magnuksentyttären\nvälisestä suhteesta koituisi seurauksia, olisi pelättävissä, ettei\nhän itse ikinä saisi korvausta virkansa menettämisestä. Näille\nvakaville tulevaisuudenmahdollisuuksille, joista hänellä ei vielä ollut\nminkäänlaista varmuutta, antoivat selityksen seuraavat seikat:\n\nMaan tämänaikainen kuvernööri, valtakunnanamiraali Henrik Bjelke, ei\nollut käynyt Islannissa viiden viime vuoden aikana. Hän oli kuninkaan,\nFredrik kolmannen, suuressa suosiossa, ja hänen hallussaan oli lukuisia\nluottamustehtäviä valtakunnan hallinnossa Tanskassa; sitäpaitsi oli\nsota Ruotsia vastaan viime vuosien aikana vaatinut häntä kuninkaan\nmiehenä ja valtakunnanamiraalina olemaan saapuvilla. Lääninherra, kuten\nhäntä usemmiten nimitettiin — hänellä oli koko Islanti läänityksenä\n— sai iloita harvinaisesta kansansuosiosta tässä maassa, mutta näinä\nvuosina oli hänen edustajanaan vouti Thomas Nikolajsen, jota vihattiin\nyhtä paljon kuin kuvernööristä pidettiin.\n\nKolme vuotta sitten oli kysymyksessäoleva vouti pakottanut\nBessastadirissa joitakuita sen pitäjän talonpoikia, jossa sira Sigurdur\noli siihen aikaan kappalaisena, pyhätyöhön, vetämään sunnuntaina\nnuottaa Reykjavikista itäänpäin olevissa lohijoissa, ja tämän\nsapatinrikkomisen johdosta kieltäytyi nuori, ankara pappi ottamasta\nitse voutia alttarille ja velvoitti hänet alistumaan julkiseen\nkatumukseen. Vouti valitti lääninherralle, ja tämä erotti heti papin\nvirastaan. Juuri silloin mestari Brynjolfur teki sira Sigurdurista\ntuomiokirkkonsa papin.\n\nMestari Brynjolfur oli saanut aikaan sovinnon tuomiopappinsa ja\nvoudin kesken, mutta tämä ystävyys ei ollut särötön, vaan parhaassa\ntapauksessa hyvin parsittu. Nyt oli Thomas Nikolajsen sitäpaitsi\npoistunut maasta, ja hänen sijalleen oli tullut toinen vouti, eikä\nsovintoa ollut tapahtunut itse lääninherran kanssa, joka tuntui\nolevan epäystävällisessä vireessä sira Sigurduria kohtaan. Viimeinen\nkeino, jos kävisi hullusti, suoranainen vetoaminen kuninkaaseen —\npiirikunnanhoitaja Torfin rukous poikansa puolesta — oli tuomion\njohdosta tukossa.\n\nToisin sanoen: ei saanut käydä hullusti. Viimeisiä neljäätoista\npäivää joulun edellä ei sira Sigurdur tahtoisi elää uudelleen, hän\nei soisi kenellekään ihmiselle sellaisia sieluntuskia: ensiksi vain\nodottaa, odottaa kaksitoista päivää, odottaa ja tietää, ettei mihinkään\nkysymykseen voitaisi saada vastausta, ennenkuin hän olisi odottanut\nnämä kaksitoista päivää. Mutta mitä se oli verrattuna niihin kolmeen\npäivään, joina ratkaisun piti tulla — sen tulematta! Kun päivät ja yöt\nmuuttuivat yhdeksi, toivottomaksi laskemiseksi yhdessä Ingibjörgin\nkanssa, myöhemmin toivottomaksi varmuudeksi, lopuksi varmaksi\ntoivottomuudeksi. Ei, lopulta paljon pahemmaksi, kaikkein pahimmaksi,\nIngibjörgin lohdutteluksi kaiken toivon mentyä. Seuraavaan päivään\nasti, itse Thorlakinpäivään [Jouluaaton edellinen päivä], jolloin\nIngibjörg syöksyi hänen luoksensa kertomaan, että nyt se oli tapahtunut\n— ei mitään ollut tapahtunut!\n\nSilloin oli sira Sigurdur sanonut, että nyt heidän armastelunsa oli\nlopussa. Ja toinen ymmärsi sen, hän rakasti sira Sigurdia, mutta\ntätä hän ei tahtonut enää kokea. Hän väitti muuten tietävänsä, että\njos hän ottaisi nuoren vuohen verta etikalla sekoitettuna ja nielisi\nsen tyhjään vatsaan, se oli pettämätön keino. Mutta sira Sigurdur\nkauhistui hänen rohkeuttaan ja pakotti hänet lupaamaan, ettei hän enää\nmilloinkaan hiiskuisi mistään sellaisesta.\n\nOli ehditty loppiaispyhän ohitse, joulu oli ikään kuin\nuudestisyntymisen kylpy, ihmisen sielussa oli päivän jokaisena\nhetkenä niin ihmeellisen, jumalallisen puhtauden tuntu. Mutta heti\nloppiaisen jälkeen — voi, niin, on melkein uskomatonta, kuinka\nproosallisen vaikutuksen arkipäivät saattavat tehdä sellaisen\njuhlan jälkeen! Ensi kerralla, kun Ingibjörg Magnuksentyttären kuva\ntaaskin houkutteli synnillisen riemun muiston tuomiopapin mieleen,\nsynnin ajattelun täydelleen riistämättä valtaa riemun ajatukselta,\nluiskahti hänen huuliltaan kirous. Lapsellisesti uskoen perkeleeseen,\njonka sira Sigurdur vuorenvarmasti luuli liikkuvan eri hahmoissa\nnäkyväisenä ihmislasten keskuudessa, hän toivoi, että pahallahengellä\nolisi rohkeutta tulla hänen silmiensä eteen, jotta hän suuren\nwittenbergiläisen mestarin tavoin voisi sinkauttaa mustetolpon hänen\njälkeensä.\n\nIngibjörg Magnuksentytär ei enää ollut ihan nuori, hänen ikänsä hipoi\nneljääkymmentä. Hän oli nuorena ollut kaunis tyttö, sira Sigurdur tiesi\nsen täällä vietetyltä kouluajaltaan, ja vuodet olivat kummastuttavassa\nmäärin säästäneet hänen viehkeitä piirteitään. Hänellä oli sinertävän\nmustat hiukset, ja tämä tukanväri oli sellaisenaan harvinaisuus tässä\nmaassa, mutta hänen voimakkain, miehiin kohdistuva vaikutuksensa johtui\nviekoittelevasta, himmeästä valkeudesta, joka ei milloinkaan häipynyt\nhänen leveiltä, lujilta kasvoiltaan. Se ei ollut kalmankalpeutta,\npäinvastoin, näytti vain siltä kuin hänen päänsä olisi elänyt\nitsekseen, vain elänyt — ikäänkuin hänen verenkiertonsa ei olisi\nulottunut niin ylhäälle ja ikäänkuin tätä ruumiin ylintä ja jalointa\nosaa olisi ruokittu hienommilla aineilla kuin niillä, joita veri\nkuljettaa mukanaan. Tämä valkeus loi hänen kasvoihinsa sielukkuuden\nilmeen, sillä sitä vaikutusta ei saanut puhuessaan hänen kanssansa\npimeässä.\n\nEi ketään kummastuttanut, ettei tämä kaunis nainen ollut joutunut\nnaimisiin; hänellä oli liian eloisa aika takanaan. Mutta sellainen\nsalasupatus vaivasi häntä niin vähän, että hän joka kerta uusiin\nsuhteisiin antautuessaan näytteli viatonta neitoa mitä pettävimmin.\nTämä piirre, joka oli hyvin realisen menetyksen hyvin ihanteellinen\nkorvaus, saattoi hänet nyt ensi kerran pinteeseen. Ei silti, että häntä\nolisi kainostuttanut, vaikka sira Sigurdur tiesikin sen, minkä kaikki\nluulivat tietävänsä, vaan sen tähden, että hänen kävi nyt vaikeammaksi\nsaada pappi uskomaan sitä, mistä hän itse oli vähitellen tullut täysin\nvarmaksi: että hän ei voinut saada lapsia.\n\nSira Sigurdur kävi totista ja vilpitöntä taistelua alituisesti\nleimahtelevaa, tähän voimakkaaseen naissyliin kohdistuvaa haluaan\nvastaan, sillä se syli oli suonut hänelle sellaisia iloja, että\nhän heikoimpina hetkinään saattoi äkkiä hämmästyksekseen huomata\nkuvittelevansa jälleen olevansa niiden mysteerioissa. Sellaisia\nhoukutuksia vastaan hänellä oli vankka suoja, joka ei pettäisi, kuten\nhän varmasti uskoi. Hänen tarvitsi vain mielessään elvyttää tuoreet\nmuistot kaikista sieluntuskistaan sen murhaavan epävarmuuden ajalta,\njossa hän oli varronnut — kutsua ne kuten sotajoukot aseisiin kiusausta\nvastaan; joukot palasivat kotiin voittoisina: tätä hän ei enää ikinä\ntekisi. Mutta vaikka hänen järkensä vakuutti hänelle, että hänen\nkärsimyksensä koituisi aivan samanlaiseksi kuin se oli aikaisemmin, jos\nhän antaisi perään, petti apu hänet juuri sillä alueella, jossa hän oli\ntäysin viaton: hänen oli mahdotonta säilyttää kärsimyksensä muistoja\nalkuperäisissä, väkevissä väreissä, ne voivat hiipiä hänen alituisesti\npalaavaan kaipaukseensa, ja hän oli enemmän kuin altis päästämään ne\nsinne, mutta ne olivat vain niin kalpeita, että hänen oli suorastaan\nvaikea tuntea niitä, ja tärkeintä oli — ja se tapahtui hänen vahvimpina\nhetkinään — että hän ei oikein tahtonut tunnustaa niitä, näitä surkeita\nmuistoaaveita, näitä voimakkaiden tunteiden irvikuvia — hän, voimakas,\nkolmikymmenvuotias mies!\n\nHänen ja Ingibjörgin välinen ikäero antoi hänelle puolittain\ntiedottomasti jonkunlaista turvallisuutta. Tämä nainen tunsi siunattua,\nruumiillista halveksimista maailmaa kohtaan, mikä ei luonnollisestikaan\nherpaissut sitä sira Sigurdurin käsitystä, että hänen täytyi luottaa\nyksinomaan itseensä, omaan varovaisuuteensa — mutta ihan nuorta\ntyttöähän uskaltaisi tuskin koskettaa. Yhden asian hän on vankasti\npäättänyt tehdä, jos kiusaus saa hänet valtaansa: hän ei mieli olla\nniin kauan epävarmuudessa ensi kerralla. Mitä hän ajatteleekaan:\nkiusaus ei saa temmata häntä valtaansa! Ei ikinä, ei ikinä se saa\ntapahtua toistamiseen.\n\nIngibjörg Magnuksentytär pitää lupauksensa, hän ei tungettele,\nikäänkuin heidän välillään ei olisikaan koskaan sattunut armastelua;\nhän on loistavalla tuulella, hän on kummallinen nainen — eikä hän\ntungettele.\n\nPappi ei saa tilaisuutta lujittaa siveellistä päätöstään ulkonaisilla\nyhteentörmäyksillä, kaikki on sisäistä taistelua, yksinäisyydessä,\nhiljaisuudessa käytyä, ilman kenenkään muun vastalausetta. Niinpä\neräänä päivänä sira Sigurdurilla sattuu olemaan sellainen tunne,\nettei hän lainkaan tunne itseään, sisäistä ihmistään. Jos hänen pitää\nverrata mielialaansa johonkin tuntemaansa, niin hän vertaa sitä niihin\nsilmänräpäyksiin, joina hän toivoi neitsyt Ragnheidurin seuraa,\nsentähden että se herätti hänessä niin väkevän kaipauksen elää puhdasta\nelämää. Mutta tällä kertaa hän on saavuttanut saman tuloksen yksinomaan\nomalla voimallaan! Siinä on eroa; hän tuntee itsekunnioitusta, hän\ntuntee ihmisarvonsa lisäytyvän; kun hän nyt kohtaa Ingibjörg Magnuksen\ntyttären, ymmärtää hän äkkiä naisen äänettömyyden, niin, tuon\nsilmänurkassa väikkyvän, vähäisen, hienon hymyn selittäminen se vaati\nhäneltä niin paljon aikaa, senvuoksi, että se oli niin hieno — se oli\nironiaa! Nainen kenties luuli hänen, Sigurdurin, tulevan jälleen hänen\nluoksensa, hän oli siitä ehkä ihan varma. Heidän välinsä eivät vielä\nolleet selvät; kun hän saarnastuolista silmäili seurakuntaa, oli hänen\nvielä kohdattava Ingibjörgin katse kääntämättä katsettaan alaspäin.\n\nSe nainen mahdollisesti luuli, ettei langennut mies enää voinut nousta,\nehkä arveli, ettei tyhmyydestään, synnistään oppinut mitään. Hänen\noli paras saada nähdä se. Sinun pitää tulla tänä iltana, virkkaa hän\nIngibjörg Magnuksentyttärelle, tahdon puhua sinulle. Ja hänelle tuottaa\noikein erikoisen oivallista hupia se, että toinen käsittää hänet väärin.\n\nIngibjörg tulee, ja seuraavana aamuna muistuttavat sira Sigurdurin\nperkelettä kohtaan tuntemat tunteet lähinnä ihailua, ihailua\nniin käsittämättömästä oveluudesta. Valaa häneen siinä määrin\ntyhmänrohkeutta ja turhamaisuutta, narrata hänet siinä määrin luulemaan\nitseään vahvaksi, panna hänet seisomaan ja saarnaamaan hyveellisyyttä\nIngibjörg Magnuksentyttärelle — langetakseen sitten hänen kanssansa\nsyntiin myöhemmin! Voi, millainen viha saatanassa kihiseekään ihmisiä\nkohtaan!\n\nKuluu _torre_, ja kuluu _goa_ [torre ja goa, kaksi kuukautta tammikuun\npuolivälistä maaliskuun puoliväliin.], sira Sigurdurilla ei ole ollut\nvoimaa muuttaa kohtalon juoksua, ja nyt se on jo myöhäistä. Ingibjörg\nMagnuksentytär tuo hänelle tiedon Marianpäivän edellisellä viikolla, ja\ntänä päivänä osoittaa piispa sukulaiselleen Helga Magnuksentyttärelle\nsen harvinaisen kunnian, että saarnaa itse Braidratungan kirkossa. Sira\nSigurdur on ihan erikoisesti riemuinnut tästä päivästä, ja nyt hän ei\ntiedä, miten hän suoriutuu työstään.\n\nSeuraavien kuukausien aikana hän on hellittämättömän epätoivon uhri,\neikä se epätoivo tunnu mielivän koskaan hellittää. Ainoa valonpilkahdus\ntässä pimeydessä, hänen ainoa avuntoiveensa on senlaatuinen, että\nkun hän ensi kerran siihen tarttui, välähti hänen mieleensä salaman\ntavoin ajatus: hän ei saa milloinkaan pettää itseään niin pahasti,\nettä odottaisi lohdutusta siltä taholta. Ja nyt on jouduttu niin\npitkälle, että hän yhtenään palaa tähän toivoon ja panee siihen kaiken\nluottamuksensa: itse piispan täytyy auttaa häntä!\n\nPiispa, ankara, ankara mies, sokea oikeudenmukaisuus, taipumaton\ntahto! Se on samantekevää, häntä ei voi auttaa kukaan muu, ei kukaan\nmuu. Piispa on sekä lääninherran että kuninkaan ystävä, piispa voi\nsen tehdä. Oh, ei, hän ei ole pelkkää ankaruutta! Sama onnettomuus\nkohtasi koulumestaria, Gisli Einarinpoikaa, joitakuita vuosia sitten\n— silloin piispa itse kirjoitti kuninkaalle ja pyysi hänelle armoa,\nkoulun ei kannattanut menettää niin oppinutta miestä. Mutta pappeja\nkohtaan hän on ankara vaatimuksissaan — ja tässä on kysymyksessä hänen\noman tuomiokirkkonsa pappi! Eikö se ole toivotonta, eikö se ole tyyten\ntoivotonta?\n\n\n\n\nVII\n\n\nMestari Brynjolfur Sveininpoika oli näihin aikoihin viidenkuudetta\nikäinen mies. Hän oli länsilaitalaista sukua, sira Svein Simoninpojan\npoika; hänen isänsä oli rovastina Holtissa, Önundarfjordissa, ja\naikoinaan hyvin arvossapidetty kirkonmies. Mutta hänen äitinsä suku\noli ylhäisempi. Hänen äitinsä Ragnheidur Pallintytär polveutui\nmaan parhaista suvuista. Hänen isänsä oli yksi tunnettuja\nSvalbard-veljeksiä, Pall Joninpoika, Stadarhollin piirikunnan esimies,\njonka äiti Ragnheidur Peturintytär — »punasukkaiseksi Ragnheiduriksi»\nhäntä nimitettiin komeiluhalunsa tähden — polveutui isän puolelta\nsuoraan Mödruvallan ritareista; hän itse oli neljättä polvea.\nBrynjolfur Sveininpoika oli rakastanut hyvin hellästi äitiään, ja tämä\nolikin laajalti tunnettu arvovaltansa ja jalomielisyytensä vuoksi.\nMestari Brynjolfurin sukutunne oli voimakas, ja hänen tyttärellään oli\nsuvun naisten nimi.\n\nKahdentoista ikäisenä hän oli tullut Skalholtin kouluun, ja hänet\npäästettiin sieltä kuusi vuotta myöhemmin. Mutta häntä ei lähetetty\nheti akatemiaan. Vastaleivotun ylioppilaan täytyi tyytyä tietoisuuteen\nhyvistä todistuksistaan, joita säilytettiin hänen matka-arkussaan,\nsamalla kun hän oli heinänteossa kesällä ja kalassa syksyllä aivan\nsamoin kuin mikä kartanon renki tahansa. Hänen isänsä arveli, että\nhänen oli terveellistä tottua nöyryyteen, mutta muuten juuri hänen\näitinsä tahtoi viettää talven yhdessä hänen kanssansa hänen vartuttuaan\ntäyskasvuiseksi.\n\nAkatemiassa hän vietti viisi vuotta, mutta palattuaan sieltä — jo\nsiihen aikaan hyvin oppineena miehenä — ei hän voinut saada mitään\nvirkaa. Hän oleskeli kaksi seuraavaa vuotta kotona vanhempiensa luona\nja ratsasti kumpanakin kesänä yleiskäräjille anoakseen virkanimitystä\npiispalta, mutta herra Oddur Einarinpoika ei halunnut suoda hänelle\ntukea, ei edes nähdä hänen todistuksiaan; hänellä itsellään oli niin\nuseita opiskelleita sukulaisia, tällä sukurakkaalla piispalla.\n\nKolmantena kesänä Brynjolfur ratsasti taas yleiskäräjille — ja silloin\nitse piispanalokkaana. Se oli tapahtumista rikas aika; maan eteläosa\noli samana talvena menettänyt johtajansa sekä hengellisellä että\nmaallisella alalla, Braidratungan laamanni ja Skalholtin piispa olivat\nmolemmat kuolleet tänä talvena. Maan länsiosan papit tahtoivat saada\npiispaksi Brynjolfur Sveininpojan, mutta kotona Skalholtissa olivat\neteläosan papit jo valinneet äsken kuolleen piispan vanhimman pojan,\nsira Gisli Oddinpojan; kenraalisynodin piti yleiskäräjillä ratkaista\nasia, ja taistelusta sukeutui tiukka. Laamanniksi oli ehdotettu Arni\nOddinpoikaa, ja nyt pitivät Braidratungan nuori laamanninpoika Vigfus\nGislinpoika ja hänen lankonsa, Holarin piispa Thorlakur, liiallisena\nsitä, että piispavainajan kaksi poikaa tavoitteli maan molempia ylimpiä\nvirkoja.\n\nMutta nämä kaksi toki suoriutuivat voittajina. Brynjolfur Sveininpoikaa\nei valittu. Ja molempien ystäviensä neuvosta ja heidän avullaan hän\nmatkusti jälleen Köpenhaminaan siinä toivossa, ettei hänen enää\nuseammin tarvitsisi hakea virkaa isänmaassaan.\n\nMaan pääkaupungissa Juutinrauman rannalla, keskellä suurta kaupunkia,\njossa nyt väitettiin olevan asukkaita viidenkolmatta tuhannen\nvaiheilla, oli Brynjolfur Sveininpoika — aivan yksin. Hän opiskeli\ntosin innokkaasti tänä talvena ja kehittyi vähitellen teräväksi\nväittelijäksi, mutta islantilainen oli ulkomaalainen Köpenhaminassa.\nJuuri tänä talvena hän sattumalta kohtasi pajassa Hallgrimur\nPeturinpojan ja toimitti hänet Vorfrue-kouluun. Vielä suurempi sattuma\noli, että eräs toinen mies tutustui Brynjolfuriin — mikä kohtaus\nmerkitsi käännekohtaa hänen elämässään.\n\nMolempina viimeisinä, kotona Holtissa viettäminään talvina Brynjolfur\noli opiskellut yksinomaan kreikankieltä. Ja yhteensä neljätoista\nvuotta kestäneiden opintojen jälkeen osasi hän nyt tätä kieltä niin\nhyvin, että puhui sitä, jos kohta ei luonnollisestikaan yhtä sujuvasti\nkuin latinaa. Eräänä päivänä hän sitten tapasi akatemian kirjastossa\nkreikkalaisen hengellisen miehen, korinttilaisen presbyterin — hänen\nnimensä oli Nikeforos — jonka oli vaikea saada muita ymmärtämään kurjaa\nsaksankieltään ja vielä kehnompaa latinaansa. Brynjolfur auttoi häntä,\nja islantilainen oppineisuus teki syvän vaikutuksen Nikeforokseen.\nKreikkalainen järjesti heidän keskensä julkisen väittelytilaisuuden\npuhtaalla kreikankielellä piispa Resenin kotiin, ja kohta senjälkeen\nResen antoi Brynjolfurille konrehtorinviran Roskildessa.\n\nTätä virkaa hän hoiti kuusi vuotta, saavutettuaan jo ensimmäisenä\nvuotena maisterinarvon yliopistossa. Mutta senjälkeen hän erosi\ntoimestaan opiskellakseen seuraavina vuosina vieraissa yliopistoissa.\nHän oli syventynyt vuosisatansa polyhistoriaan, hän tahtoi nousta\neurooppalaisen tutkimuksen huipulle. Hänen äitinsä kuoli, hänen täytyi\nkäväistä kotonaan noutamassa äidinperintönsä ja sanomassa Islannille\njäähyväiset viimeisen kerran. Mutta kun hän saapui yleiskäräjille,\nkuoli herra Gisli Oddinpoika Thingvaha-kirkon kuoriin. Maan kaikki\noppineet miehet tunsivat Brynjolfurin uran. Mutta sen maineen, jota\nhän Tanskassa nautti, tunsi mahdollisesti parhaiten maan kuvernööri\nPros Mundt. Hän tahtoi tehdä mestari Brynjolfurin piispaksi, hänet eikä\nketään muuta.\n\nMestari Brynjolfur matkusti, hänen oli pakko ottaa mukaan vaaliansa\nkoskeva kirjelmä, mutta hän ei uskonut, että häntä voitaisiin pakottaa\nastumaan virkaan. Köpenhaminassa hän sommitteli pitkän kirjelmän\nkuninkaalle; tässä hän hartaasti pyysi, ettei hänen tarvitsisi\nottaa vastaan sitä asemaa. Konsistori sai asian ratkaistavakseen,\nratkaisu oli hänen toivomuksensa vastainen, ja hänen täytyi matkustaa\nGlückstdtiin vannomaan piispan vala kuninkaalle.\n\nAikoinaan oli Brynjolfurille ollut suuri pettymys, ettei hän ollut\npäässyt piispaksi. Nyt, näin monen vuoden kuluttua, tuotti nimitys\nhänelle voittamatonta surua.\n\nHän ei voinut kädenkäänteessä sopeutua siihen ajatukseen, että hänen\noli pakko luopua kaikista tieteellisistä unelmistaan, kaikista\neurooppalaiseen kuuluisuuteen tähtäävistä haaveistaan.\n\nMutta hän ei ollut kunnollisesti ehtinyt kotiin, kun hän jo karisti\nalakuloisuuden mielestään ja nöyrästi alistui kohtaloonsa. Nyt\nhänessä pääsivät kehittymään sellaiset taipumukset, joita hänen ei\nvaremmin ollut tarvinnut käyttää: hänestä tuli etevä, kelvollinen\nhallitusmies. Kirkon maaomaisuus kas voi hänen hallinnassaan, niin että\nSkalholtin tuomiokirkko tähän aikaan, runsaasti parikymmentä vuotta\nhänen virkaanastumisensa jälkeen, omisti yli kolmesataa suurempaa ja\npienempää kartanoa kaikkialla hiippakunnassa.\n\nHänen rakkautensa tieteisiin ei kuitenkaan kylmennyt. Päinvastoin se\nlöysi uusia uria. Hänen lämpimimmiksi toivomuksikseen tuli perustaa\nmaahan uusi, kansallinen tiede. Hän tahtoi vetää islantilaisten laajan,\nvanhan tarukirjallisuuden tieteellisen tutkimuksen piiriin, julkaista\nsen alkukielellä, varustettuna latinankielisellä käännöksellä sekä\nperusteellisilla selityksillä, niin että koko oppinut maailma voisi\nsiitä nauttia, että koko oppinut maailma voisi oikaista haaveelliset\nkäsityksensä tästä maasta ja siitä kansasta, joka siinä asuu.\n\nTämän suunnitelmansa toteuttamiseksi hän oli hakenut kuninkaalta lupaa\nperustaa kirjapainon Skalholtiin. Sieltä piti lähettää maailmalle\ntarukirjallisuutta — ja yksinomaan sitä, ettei tuotettaisi haittaa\nHolarin kirjapainolle, joka varusti väestöä ainoastaan hengellisillä\njulkaisuilla. Mutta hänen ystävänsä ja virkaveljensä herra Thorlakur\nSkulinpoika antoi kateuden sokaista silmänsä, ei kyennyt oivaltamaan.\n\nBrynjolfur Sveininpojan ajatuksen suuruutta, vetosi vanhoihin\netuoikeuksiin ja sai asian hautautumaan kuninkaan kansliaan.\n\nTämä pettymys oli suurin, mitä mestari Brynjolfurin osalle oli\ntullut sen päivän jälkeen, jona piispanvirka oli hänelle väkisin\nannettu. Ei auttanut se, että kuningas oli valmis lieventämään hänen\ntuskaansa pyytämällä häntä tulemaan hoviinsa ja rupeamaan hänen\nhistorioitsijakseen. Mestari Brynjolfur oli silloin ollut naimisissa\nkymmenen vuotta, ja hänestä oli muuttaminen nyt liian myöhäistä. Mutta\ntästä hetkestä alkaen piti hän sydämenasianaan, että muut saisivat\nmahdollisuuden edistää sitä suunnitelmaa, jota hänen itsensä ei ollut\nsuotu toteuttaa. Hänellä oli kokonainen aarteisto islantilaisia\nkäsikirjoituksia, ja hän lähetteli nyt vähitellen kokoelmansa helmet,\nyhteensä kerrassaan viisitoista — muiden muassa arvokkaan Flatey-kirjan\n— Fredrik kolmannelle, liikuttavasti rukoillen, että kirjoitukset\npainettaisiin. Kallisarvoiset lähetykset otettiin hyvin vastaan ja\npiilotettiin hyvin.\n\nBrynjolfur Sveininpojan perhe-elämään ei ollut langennut minkäänlaista\nvarjoa paitsi sitä, jonka kuolema luo. Toisena piispavuotenaan hän\noli solminut avioliiton Margret Halldorintyttären kanssa — tämän\nisä, laamanni Halldor Olafinpoika oli silloin äskettäin kuollut — ja\nMargret oli ollut hänelle hänen mieleisensä vaimo. Joskus hän saattoi\nkysyä itseltään, eivätkö muut Skalholtin piispattaret olleet ehkä\nolleet käskevämpiä, eikä hän milloinkaan unohtanut vastausta: siinä\ntapauksessa ei ollut varmaa, että hänellä olisi ollut niin altis\naviovaimo. Hän olisi voinut olla tiukempi suuren kodin hallinnassa,\nmutta silloin ei olisi ollut varmaa, että hänen puolisonsa, piispa,\nolisi voinut iloita hänen olemuksensa herttaisuudesta, joka näytti\nsuorastaan lisäytyvän vuosien mukana todennäköisesti sen vuoksi, että\nhän oli taipuvainen touhuilemaan naisellisimmissa askareissa. Yksi\nseikka oli miltei liikuttava piispan ja hänen vaimonsa välisissä\nsuhteissa, riippuipa se sitten hellyydestä tai ylpeydestä. Vaikka\nMargret Halldorintytär alistui miehensä tahtoon siinä määrin, että\nhänestä oli kiduttavaa, suorastaan kiduttavaa, jos hänen tarvitsi tehdä\npäätös ensin tiedustamatta puolisonsa mieltä, vaati mestari Brynjolfur\nkoko talonväkeään osoittamaan Margret Halldorintyttärelle rajatonta\nkuuliaisuutta.\n\nPiispaparin saamista seitsemästä lapsesta eli ainoastaan kaksi\nvanhinta, Ragnheidur ja Halldor, muut olivat kuolleet aivan pieninä.\nPoika oli vähitellen koitunut isälle yhä suuremman huolestumisen\naiheeksi.\n\nHän oli pitkä, vaaleaverinen, kahdeksantoistavuotias poika — vuotta\nnuorempi kuin sisarensa —, hänellä oli kultainen sydän, ja hän\nkäyttäytyi kuin ruumiistunut kohteliaisuus, mutta hänen kaikki\njäsenensä olivat niin rennot, että vaistomaisesti tunsi halua\npudistella häntä nähdäkseen, eikö hän osannut jännittää lihaksiaan\nja oikaista selkäänsä. Opiskelu soveltui hänelle huonosti, hän istui\nnyt viidettä vuotta alemmalla luokalla, minkävuoksi hänen isänsä oli\nvakavissaan alkanut ajatella ottaa hänet pois koulusta.\n\nSe oli sitäkin valitettavampaa, kun poika ei ollut heikkolahjainen,\nhän ei ollut tylsä, vaan häneltä ainoastaan puuttui kiinnostusta\nsekä opintoihin että kaikkeen muuhunkin tässä maailmassa — paitsi\nhevosiin, ratsuihin. Se oli yhteydessä vieläkin arveluttavamman\npuutteen kanssa, jolta piispa ei enää voinut sulkea silmiään: hänellä\nei ollut luonnetta. Kim piispa eräänä päivänä tapasi hänet jotensakin\npäihtyneenä, sulki hän pojan lukon taakse seuraavaan aamuun saakka,\nantaen itse sitten hänelle ruumiillista kuritusta vitsoilla ja\npatukalla. Tämä toistui, ja kun poika itse ojensi kätensä ottaakseen\nvastaan tuskallisen patukkakurin, sai hän kaksinkertaisen löylytyksen\nniin ärsyttävästä, sietämättömästä luonteenpuutteesta.\n\nSama tapahtui kolmannen kerran, mutta kun poika taaskin ojensi kätensä,\nei uhmaten, vaan vilpittömästi tunnustaen ansaitsevansa rangaistuksen,\ntulvahti Brynjolfur Sveininpojan rintaan kaihoisan epätoivon aalto, hän\npoistui äänettömästi ulkosalle ja vetäytyi yksinäisyytensä pyhättöön,\ntuomiokirkon Marian-kappeliin, jossa hän rukoillen ja itkien uskoi\nharhautuneen lapsensa Jumalan käsiin.\n\nKorvaukseksi oli tytär saanut Jumalan ja luonnon kädestä sellaisen\nvarustelun, ettei piispa toivonut häntä kovinkaan paljon\ntoisenlaiseksi. Se ei johtunut, tuumi hän monesti, siitä, että ylpeys\ntyttären vuoksi teki hänen silmänsä sokeiksi, sillä ne monet, jotka\nkävivät Skalholtissa, levittivät Ragnheidurin mainetta kautta maan.\n\nOlisi melkein voinut kummastella, että hän oli saanut niin terävän\nymmärryksen, sillä mihin nainen sitä oikeastaan käyttäisi? Naisellisen\nviehätysvoimansa hän oli perinyt äidiltään, miltei vielä suuremman\nviehätysvoiman, jollei olisi synti esittää sellaista vertausta. Mutta\n_yhden_ piirteen hän oli saanut isältään: taipumattoman ylpeytensä.\nSe kyti piilevänä hehkuna, koska hän oli niin ilomielinen, mutta\njollei tämä ylpeys kävisi hänelle kalliiksi tässä elämässä, johtui se\nsiitä, että hän ei ollut riehahteleva kuten isänsä, vaan hillitty, ja\nhänen malttinsa loi piispan silmissä herttaisen hohteen koko hänen\nolemukseensa, herttaisimman kuitenkin hänen riemuunsa.\n\nEniten hän muistutti isää tämän ollessa arkioloissa, siinä suhteessa,\nettä tarkan harkinnan jälkeen suoritettiin toiminta salamannopeasti.\nMestari Brynjolfur ei mielellään ajatellut sitä mahdollisuutta, että\nheidän tahtonsa kerran joutuisivat vastakkain. Ragnheidur oli aina\nollut vanhemmilleen kuuliainen ja kiltti tytär, siinä hän mieluummin\ntahtoi antaa ajatustensa viivähtää. Suurta merkitystä ei piispa itse\npannut tyttärensä ruumiilliseen kauneuteen — olematta kuitenkaan sokea\nhuomaamaan, että sellaisia kyllä oli, jotka sen tekivät.\n\nVaikka mestari Brynjolfurin uskollinen luonne riitti sellaisenaan\nsallimaan nuorten Hrunin veljesten saada etua hänen ja heidän isänsä\nja sukulaistensa välisestä pitkäaikaisesta ystävyydestä, riippui\nhänen hellyytensä Dadi Halldorinpoikaa kohtaan kuitenkin yksinomaan\npersoonallisista syistä. Brynjolfurin suhteessa elämän huumoriin oli\njotakin traagillista. Hänelle ei itselleen ollut sitä lahjaa annettu,\nmutta hänellä oli harvinainen kyky pitää sitä arvossa. Rakkaus tähän\nominaisuuteen oli hänen veressään siinä määrin, että se määräsi hänen\nuseimpien ystäviensä valinnan. Hänen ympärillään oli iloista ja\nhilpeätä. Ja Dadi ei ollut ainoastaan repäisevän hilpeä, toisinaan ihan\nIhan repäisevä, vaan hänellä oli lisäksi se lahja, joka tavallisesti\ntulee ihmisen osaksi vasta myöhemmin elämässä: inhimillisyyden\nkukka — huumori. Hänellä — neljäkolmattavuotiaalla! Niiden kolmen\nvuoden aikana, jotka ovat kuluneet siitä, kun nuori mies päästettiin\nkoulusta, on piispa harvoin lähtenyt kotoaan matkalle ottamatta Dadi\nHalldorinpoikaa seurueeseensa.\n\nHän piti nuorukaisesta, hänen oli vaikea olla ilman häntä, hän piti\nhänestä enemmän kuin kenestäkään muusta seurueensa jäsenestä. Kun\nmuisti tämän miehen ankaruuden kirkon palvelijoita kohtaan, kuinka\nhän kuulusteli hairahtuneita pappejaan heidän valantarjouksistaan\nhuolimatta, kunnes he taipuivat tunnustuksiin — tuorein esimerkki oli\nvasta kolmen vuoden vanha, Reykjadalin sira Jonin huoruudenrikos —\nkummastelivat monet sitä, että piispa tekeytyi kyllin tietämättömäksi\nDadin rikkomuksesta voidakseen jopa sallia hänen edelleen olla\ntyttärensä opettajana.\n\nTosiasiallisesti piispa Brynjolfurin päähän ei pälkähtänytkään, että\nDadi uskaltaisi ajatella avioliittoa hänen tyttärensä Ragnheidurin\nkanssa, jollei muusta syystä, niin siitä, ettei Dadi aikonut pyrkiä\nsaamaan korkeampaa oppia, — jollei muusta syystä, niin siitä, ettei\nmyötäjäisiä ja morsiuslahjaa kysymyksessäolevassa tapauksessa voitu\nsaada sopusointuun maan tapojen ja lakien kanssa. Eikä Brynjolfur\nSveininpoika erehtynyt: Dadi ei sitä uskaltanut — ennenkuin nyt, kun\nRagnheidur valoi häneen rohkeutta.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nHuhtikuun alussa tänä vuonna alkaa sade ja myrsky, joita kestää\nkokonaisen viikon päivät, ja ainoa lievitys sira Sigurdurin\nrauhattomassa epätoivossa on mennä ulos kävelemään hämärän tullen ja\nsallia rajusään piestä paljasta päätänsä, kunnes kasvoja kirvelee. Se\non miehen viimeinen keino, kun hän on herjennyt ajattelemasta apua ja\nantautuu ainoastaan sen ohjattavaksi, mikä hetkellisesti suo hänelle\neniten rauhaa — se on hänelle parasta. Hän istuu usein pimeässä ja\ntuulessa Thorlakin istuimella kauan nukkuma-ajan jälkeen.\n\nHänelle on muuttunut kärsimykseksi, että hänen on pakko olla\nIngibjörgin seurassa, ja hän koettaa välttää joutumasta hänen kanssansa\nkahden kesken, paitsi jos he osuvat kohtaamaan toisensa pihalla.\nIngibjörgin raskaudella on aivan vastakkainen vaikutus näihin kahteen\nihmiseen. Naisessa näyttää hedelmöityminen avanneen hänen sylinsä\nhillittömälle kiihkolle, moninkertaisesti väkevämmälle vietille, ja\nhänen halunsa näyttää Sigurdurille rakkauttaan on käynyt niin rajuksi,\nettei hän välitä juuri mitään siitä, onko muita saapuvilla vai eikö,\nkun hän katsoo rakastettuaan.\n\nToisaalta hänen tilansa herättää omituisen tunteen papissa. Vaikka\nhänestä omalta kohdaltaan — koska nyt kerran on käynyt niinkuin\non käynyt — heidän yhdyselämänsä jatkuminen ei ole lainkaan\nvastenmielinen, ja vaikka hän tietää, ettei Ingibjörg toivo mitään\nsen hartaammin, ei hän voi ajatellakaan kajoavansa naiseen tässä\ntilassa, koska se hänestä olisi toisen häveliäisyyden loukkaamista.\nJa sittenkun hän on saanut varmuuden, ettei Ingibjörg edes ymmärrä\nnäitä hiuksenhienoja tunteita, on nainen hänen mielestään vain karkea.\nIngibjörg Magnuksentytär ei enää tee hänen aistejansa levottomiksi.\n\nMutta sekin on kärsimystä, ettei voi keskustella ainoankaan ihmisen\nkanssa. Sira Sigurdur ei enää jaksa kestää epätoivoaan yksin. Vaikka\nhän onkin täysin varma siitä, ettei kukaan voi häntä auttaa, ettei\nkukaan voi antaa hänelle minkäänarvoista neuvoa, on hän yhtä varma\nsiitä, että häntä helpottaisi puhuminen tästä avusta, jota ei voi\nsaada, ja näistä arvottomista neuvoista. Hänen täytyy uskoa huolensa\nystävälleen Oddur Eyolfinpojalle.\n\nSira Sigurdur ei tiedä, että Oddur Eyolfinpoika tällä hetkellä\nkävelee etsimässä häntä kaikkialta kartanosta. Oddur Eyolfinpoika on\nhänen koulukumppaninsa, hänet on pääasiallisesti kasvatettu piispan\nluona, mutta kun Sigurdur Torfinpoika matkusti akatemiaan, jäi Oddur\nkotiin, hänellä ei ollut varaa matkustaa ennenkuin kuusi vuotta\nmyöhemmin. Viime keväänä hän palasi kotiin oleskeltuaan kaksi vuotta\nKöpenhaminassa, hän oli niitä vapaaehtoisia ylioppilaita, jotka\ntaistelivat muureilla ruotsalaisten piirittäessä kaupunkia edellisenä\ntalvena, urhoollinen ja hyväluontoinen mies.\n\nOddur Eyolfinpoika on tänä talvena piispan kirjuri, hänellä on kiire,\nhän aloittaa päivänsä varhain ja kohtaa ystäväänsä sira Sigurduria\nainoastaan aterioilla. Sira Sigurdur on käynyt sulkeutuneemmaksi\njokaisena kuluneena päivänä, Oddur saa tuskin sanaakaan irti hänestä\nenää. He ovat kokonaan lakanneet kohtaamasta toisiaan koulumestarin\nluona iltamessun jälkeen. Aina siitä saakka, kun pappi tulee kirkosta,\nhän joko istua jöröttelee yksin asunnossaan tai sitten katoaa ulos\nsateeseen ja myrskyyn, ja pöydässäkin hän istuu äänettömänä, ottaen\nvain vähän, jos ensinkään, osaa niihin opillisiin keskusteluihin, joita\npiispa aina virittää virkamiestensä ja seuralaistensa kanssa.\n\nOddur Eyolfinpoika on etsinyt häntä Skalholtin useimmista\nrakennuksista. Hän tietää, ettei kannata hakea ulkosalta; mitä\ntekemistä hänellä, Oddur Eyolfinpojalla, olisi ulkona sellaisena\niltana, ja jos hän kääntyy ystävänsä puoleen, esittäen suoranaisia\nkysymyksiä siitä, minkävuoksi hän on niin masentunut, ei hän saa\nollenkaan vastausta, hän tuntee sira Sigurdurin. Hänen täytyy varrota\nsopivampaa tilaisuutta, hän menee asuntoonsa.\n\nOmituista. Tänä iltana sira Sigurdur tulee hetkistä myöhemmin hänen\nluoksensa.\n\nOddur Eyolfinpoika huomaa, että hän on läpimärkä, mutta alkaa heti\npuhua leikilliseen sävyyn.\n\n— Ei kai sinua ole yritetty hukuttaa Bro-jokeen, virkkaa hän.\n\nSira Sigurdur ripustaa märän hevosenjouhitakkinsa oven ulkopuolelle\nvastaamatta mitään; sen alta hän on ihan kuiva. Oddur Eyolfinpoika\nkäväisee ulkona, hän saa käsiinsä pehtoorinapulaisen Asmundurin, ja\ntuokion kuluttua on pöydällä lyypekkiläistä olutta ja ranskalaista\nviinaa. Nämä molemmat jumalanlahjat ovat vähitellen muuttuneet\nharvinaisiksi näin kaukana pohjoisessa maapallollamme, sillä kuningas\nsallii tuoda maahan ainoastaan tanskalaisia juomia, joita kaikki\npitävät kehnoina. Mutta näitä molempia toi Oddur muassaan Tanskasta\nkeväällä; nyt tulevat joulu-ilon tähteet esille.\n\nNämä kaksi vanhaa koulukumppanusta, molemmat nyt noin kolmenkymmenen\nikäiset, istuvat tässä samalla sängyllä juomatavarat edessään pöydällä\nja liitupiiput suussa.\n\n— Eikö Kööpenhaminan paremmissa kodeissa ole alettu polttaa piippua?\ntiedustaa sira Sigurdur. Minun aikanani sitä tehtiin melkein yksinomaan\noluttuvissa.\n\nOddur on hyvillään siitä, että toinen aloittaa keskustelun.\n\n— Samanlaista on edelleenkin, vastaa hän, eikä täällä meidänkään\nmaassamme poltettaisi tupakkaa parhaissa kodeissa, jos olisi oluttupia.\nMutta nuuska on sallittua — sitä pidetään ikäänkuin hienompana.\n\n— Niin oli minunkin aikanani, yhtyy sira Sigurdur.\n\nSe on Oddurista harmillisen proosallinen lause, niin rahvaanomainen,\nniin täydelleen _humi repens_ [maassa mateleva], niin, hän ei tiedä,\nminkätähden nämä sanat ärsyttävät häntä, mutta hänen täytyy kiskaista\nSigurdur pois tästä tylsyydestä. Hänen täytyy kertoa vieraalleen\nviimevuotisesta piirityksestä, ruotsalaisten helmikuun 10 ja 11 päivänä\nsekä niiden välisenä yönä tekemästä hyökkäyksestä.\n\n— Meitä oli kaksisataakuusikymmentäkuusi miestä akatemiasta, aloittaa\nhän, palvelusvuorolla muureilla...\n\n— Sinä kerroit siitä keväällä, keskeyttää sira Sigurdur, tyhjentäen\ntäyden pikarillisen viinaa.\n\nEi, hän ei saa istua ja jörötellä:\n\n— Niin, niin, sinä et halua kuulla puhuttavan piirityksestä, mutta\nkenties olisit tahtonut jälkeenpäin olla mukana raatihuoneen\nkellarissa juomassa janosi sammuksiin Rein-joen ja Espanjan viineillä,\nalikantella ja malversilla ja kaiken muun laatuisilla kuumilla\nviineillä ja ulkomaisilla juomilla, jotka kaikki olivat puhtaita ja\nväärentämättömiä, kuninkaallisen majesteetin laskuun. Juokaamme pyhän\nhengen malja, rakas ystävä, sinä tarvitset häntä.\n\n— Tuletko sinä toimeen ilman häntä? tokaisee sira Sigurdur tuimasti,\nkatsoen mustilla, kylmillä silmillään suoraan toista silmiin; hän ei\nodota vastausta, hän alkaa kävellä edestakaisin lattialla.\n\nOddur Eyolfinpoika istuu hetkisen omissa mietteissään. Hän istuu,\najatellen koulumestari Gisli Einarinpoikaa, joka nyt aikoo hakea\nHelgafellin pitäjän kirkkoherranvirkaa palveltuaan kymmenen ja puoli\nvuotta koulun rehtorina. Hänen seuraajansa on itseoikeutettu, hän\nitse, Oddur Eyolfinpoika; hänellä on kuninkaallinen lupakirja siihen\nvirkaan, kun se tulee avoimeksi. Se on palkkio hänen vapaaehtoisesta\npalveluksestaan muureilla. Gisli Einarinpoika ei ole atestaatti, vaikka\nhän on hyvin oppinut mies, mutta kirkollisten säädösten mukaan täytyy\natestaattien vapaaehtoisesti peräytyä, jotta hän voisi saada viran.\n\n— Onko mestari Brynjolfur puhunut sinulle, että sinä vetäydyt syrjään,\njos Gisli Einarinpoika hakee Helgafelliin? tiedustaa Oddur.\n\nSira Sigurdur ei näy kuulevan kysymystä.\n\n— Hän on jo saanut lupauksen meiltä, sira Arnilta, Olafur Joninpojalta\nja minulta, lisää Oddur.\n\nHänen mainitsemansa miehet ovat sira Arni Halldorinpoika Hrunista ja\nkoulun apuopettaja.\n\n— Hän saa sen minultakin, vakuuttaa sira Sigurdur, astellen yhä\nedestakaisin.\n\nÄkkiä hän seisahtuu ja tiedustaa:\n\n— Voitko sanoa minulle erään asian, voitko selittää, minkävuoksi\nmestari Brynjolfur osoittaa Dadi Halldorinpojalle niin paljon suosiota?\n\nOddur Eyolfinpoika on vaiti, hän puristaa hajamielisyydessään piippua\nniin kovasti, että se murtuu hänen hyppysissään.\n\n— Huonoa piippusavea, arvostelee Oddur, kelvotonta kuten kaikki, mitä\ntänne tuodaan. Parempia piippuja myyvät englantilaiset. Tänne ei pääse\nmitään käyttökelpoista, ei kiinteätä eikä juoksevaa, jollei sitä tuoda\nlaittomia teitä.\n\n— Herkeä ajattelemasta tuota kehnoa piippua! kehoittaa sira Sigurdur\närtyneesti.\n\n— Niin, sinä tiedustit Dadia. Niin, moni olisi tahtonut olla hänen\nsijassaan näiden viimeisten vuosien aikana, kuulemma... Minkävuoksi\npiispa ei valinnut mieluummin sinua opettamaan neitsyt Ragnheiduria,\nkun olet oppineempi, kokeneempi ja tavoissasi ankarampi?\n\nSira Sigurdur pyörähtää jyrkästi ympäri kuin olisi törmännyt\nnäkymättömään barrikadiin keskellä lattiaa ja katsoo terävästi\nystäväänsä Odduriin.\n\n— Ei, sanoo hän tyynesti, hänellä on paljon enemmän aikaa, minä en\nolisi siihen ehtinyt.\n\n— Sinä tai Olafur Joninpoika?\n\n— Hän ei ollut täällä kotimaassa, kun opetus alkoi. Ei, sen tietävät\nkaikki ja sinä myöskin, että tämän takana on elinkautinen ystävyys.\nHän on sira Halldor Dadinpojan koulutoveri ja koeteltu ystävä,\nja hänen veljensä sira Jon Dadinpojan hän teki ensimmäiseksi\ntuomiokirkkopapikseen tänne Skalholtiin kaksikymmentä vuotta sitten.\nMutta kuitenkin — luuletko, että mestari Brynjolfur olisi katsonut\nsormien lomitse kenenkään muun miehen salavuoteutta kuin juuri Dadi\nHalldorinpojan, lähettänyt letukkaa pois paikkakunnalta, ennenkuin\nkukaan epäili mitään, ja sallinut hänen opettaa tytärtään aina tähän\npäivään asti?\n\n— En.\n\n— En minäkään.\n\nSitten ovat molemmat ääneti.\n\nSira Sigurdur istuutuu.\n\n— Minusta tuntuu nyt, virkkaa hän murjotettuaan hetkisen hiljaa, että\nmestari Brynjolfur ei aina ole yhtä puolueeton.\n\n— Puolueettomampi kuin kukaan muu tuntemani mies, vastaa Oddur hyvin\nvakaumuksellisesti. — Hän säälii niin vähän itseään, että olen\ntoisinaan kysynyt itseltäni: eikö tässä miehessä ole mitään muuta kuin\nraudankova, epäinhimillinen omatunto?\n\nSira Sigurdur ei vastaa heti.\n\n— Kaikki muut, huomauttaa hän vihdoin, kaikki muut paitsi Dadi olisivat\nmenettäneet piispan luottamuksen.\n\nHän ei saa vastausta.\n\n— Olisin ymmärtänyt sen paremmin, jos piispa olisi suosinut tätä\navioliittoa Dadin kanssa, virkkaa sira Sigurdur, hymyillen nyt ensi\nkerran, samalla kun Oddur panee merkille, että hän luo häneen omituisen\nkatseen.\n\n— Mitä avioliittoa?\n\n— Neitsyt Ragnheidurin.\n\n— Kenties hän sitä suunnitteleekin, huomauttaa Oddur väkinäisen\nhilpeästi, täysin vakaumuksettomasti.\n\n— Sinä tiedät varmasti yhtä hyvin kuin muutkin, että hän on jo valinnut\nseuraajansa, jolle hän aikoo naittaa tyttärensä.\n\n— Minä en tiedä mitään siitä asiasta, torjuu Oddur kylmästi, valiten\npöydälle asetetulta piipputelineeltä uuden piipun ja alkaen täyttää\nsitä.\n\n— Etkö sinä _tiedä_?... Gisli Vigfusinpoika!... Minä sain siitä\nvihiä silloin kun Gisli lähti akatemiaan. Hänen äitinsä saattoi\nhäntä Skalholtiin, ja matronan ja hänen äitinsä välinen keskustelu\nlevisi laajemmalle kuin oli tarkoitettu. Hän on myöskin piispan\nnuoruudenystävän poika, ja väitetään, ettei Hvollin koko omaisuus\npalanut taannoin.\n\n— Otetaan ryyppy! komentaa Oddur Eyolfinpoika terävästi, kohottaen\npikariaan.\n\n— Niin, ryypätään. Varmaa ja totta on, ettei kummastakaan meistä tule\npiispaa, rakas Oddur.\n\nOddur Eyolfinpoika paiskaa puolillaan olevan tinapikarin lattialle ja\nkarkaa pystyyn.\n\n— Sinusta ainakaan ei tule ikinä piispaa, vaikka se arvonimi onkin\nsinusta niin tavoiteltava, että lyhennät sen nimesi jälkeen.\n\nSe on sira Sigurdurista ilkeästi sanottu.\n\n— Luulin sinun ymmärtävän latinaa, virkkaa hän.\n\n— Vähät minä siitä, miten sinä...\n\n— En uskonut sinun matkivan Dadi Halldorinpoikaa, katkaisee sira\nSigurdur.\n\n— Viisi siitä, miten sinä sen tulkitset, kiljuu Oddur Eyolfinpoika.\n_Sed quod licet Jovi, non licet bovi_. [Mutta mikä Jupiterille on\nsallittua, se ei ole sallittua härälle.] Joskin mestari Brynjolfur\nkirjoittaa nimensä kuin kuningas, et sinä kuitenkaan ole sovelias\nastumaan hänen jälkiään.\n\nNämä kiivastumisessa singotut sanat ovat niin vahvat, etteivät ne\nkosketa vastaavaa tunnetta hänen ystävässään; niissä on ainoastaan\ntyhjä kiukunsointu, eivätkä ne senvuoksi itse asiassa haavoita sira\nSigurduria. Hän ainoastaan päättää hihitä itseään voidakseen uskoa\nystävälleen Oddurille epätoivonsa, niin pian kun toisen suuttumus on\nasettunut. Hän istuu tuokion äänettömänä ja aloittaa sitten hiljaisesti:\n\n— Oletko sitä mieltä, että _R_ hänen nimensä jäljessä merkitsee _Rex_\n[Kuningas]?\n\n— Suu kiinni! karjaisee Oddur, syöksähdellen edestakaisin lattialla\nkädet selän takana.\n\nMutta mitä tämä on? Sira Sigurdur ei mitenkään käsitä tätä ystävänsä\nkiivautta, tätä rajuutta, tätä järjettömyyttä. Oddur sietää paljon\nenemmän kuin hän, Oddur, tämä jättiläinen.\n\nOn jotakin mieleen johdattavaa siinä, että viinipikari viruu tyhjänä\nlattialla ja toinen seisoo täysinäisenä pöydällä. On kuin tuntisi\ntarvetta tasoittaa epäsuhde — sentähden juodaan.\n\nSira Sigurdur tyhjentää pikarinsa pohjaa myöten, hänen päänsä\nalkaa mennä sekaisin. Hän ei tahdo juoda enempää, eikä hänen\ntarvitse varrota, sillä hän tietää, että niin pian kun hän esittää\ntunnustuksensa, ottaa Oddur osaa hänen huoliinsa koko hyvästä,\nlämpimästä sydämestään.\n\n— Niin, minusta ei tule piispaa, myöntää sira Sigurdur, päästäen\nremanaurun, joka silmänräpäyksessä saa Oddurin katsahtamaan sinne päin;\ntuntuu siltä kuin tämä nauru ei olisi oikein kohdallaan.\n\n— Minusta ei tule ikinä piispaa, toistaa Sigurdur, se on yhtä varmaa\nkuin se, että maa pysyy alallaan. Minun huostaani on uskottu sieluja,\nmutta en ole kyllin arvokas olemaan edes sikopaimenena. Sillä siihen\nrämeeseen, josta tahdon pelastaa muita, suistun itse varoitukset\nja _admonitio_ huulillani, — saatana, joka on kavala vastustaja ja\nsovittaa jokaiselle kiusauksen vastustuksen heikkouden mukaan, ei voi\nvirittää minulle edes pientä käsiverkkoa minun heti takertumattani sen\nsilmiin.\n\n— Etkö sinä voi juoda saarnaamatta? tokaisee Oddur, hymyillen\niroonisesti.\n\nSira Sigurdur ei istu tässä lapsellisen nöyränä, hän istuu\nkatse kylmänä, ja hänen mustista kulmakarvoistaan ja mustasta\n»lapioparrastaan» uhoo nyt kuten aina ankaruutta, joka tällä kertaa\non suunnattu yksinomaan sisäänpäin, häntä itseään vastaan. Hän katsoo\nensiksi äänettömästi ystäväänsä Odduriin ja virkkaa sitten hiljaa,\näänensä salatessa masennettua, miehekästä onnettomuudentunnetta:\n\n— Luuletko sinä minun istuvan tässä saarnaamassa?\n\nOddur Eyolfinpoika on vaiti, hän on lakannut kävelemästä edestakaisin\nja seisoo sira Sigurdurin edessä, ikäänkuin ei vielä olisi antanut\nhänelle riittävästi, ikäänkuin hänen täytyisi kostaa hänelle\npilkallisella hymyllään. Sira Sigurdurilla on jo tunnustus huulillaan,\nhän tietää, miten hän aloittaa:\n\n»Minua on kohdannut suuri _calamitas_ [vaurio]», aikoo hän lausua,\nnämä viisi korutonta sanaa hänen vain pitää koettaa saada suustansa.\nMutta näitä viittä sanaa hän ei kykene lausumaan, niin kauan kun Oddur\nseisoo tuossa, vastaten hänen kysymykseensä hiljaisella, pilkallisella\nhymyllään. Hän ei ole liian hyvä kuuntelemaan häntä; sira Sigurdur\nnousee seisomaan ja toistaa silmänräpäyksellisessä harminpuuskassa:\n\n— Luuletko sinä minun istuvan tässä saarnaamassa?\n\nOdduriin menee uhman perkele.\n\n— Kyllä, karjaisee hän samaan sävyyn.\n\nSira Sigurdur seisoo paikallaan tuokion. Oh, hän on niin\nhaavoittumaton, Oddur Eyolfinpoika, hän ei ole tehnyt mitään pahaa,\nhänen ei tee mieli olla onnettoman miehen seurassa. Niin, niin. Hänen\nei joka tapauksessa itsensä tee mieli olla onnellisen seurassa — ja\nsamalla hetkellä sira Sigurdur poistuu ulos ovesta.\n\nNiin kävi, ettei sira Sigurdurin tunnustusta esitetty tänä iltana; se\noli niitä kohtalokkaita asioita, jotka jäävät tapahtumatta.\n\nOddur Eyolfinpoika kävelee edestakaisin lattialla, kunnes kynttilät\npalavat loppuun jaloissaan. Useita kertoja hän pysähtyy: Minkätähden\nhän ei siedä kuulla Dadi Halldorinpojan nimeä, mitä pirua hänellä on\nhänen kanssansa tekemistä?\n\nEntä mikä sira Sigurduriin meni, minkätähden hän suuttui niin kovasti?\nEikö hän sietänyt paria pikarillista ranskalaista viinaa?\n\n\n\n\nIX\n\n\nPuhutaan Dadi Halldorinpojasta ja Ragnheidur Brynjolfintyttärestä,\nikäänkuin he olisivat mystillisiä olentoja, aaveita, varjoja, jotka\nlipuvat ohitse, vain lipuvat ohitse, silloin tällöin, siellä ja täällä,\nkaikkialla piispankartanossa. He ovat aluksi kuin sydänyön vankeja,\nmaahisia, jotka kaihtavat valoa ja tulta, jotka eivät elä elämäänsä\npäivänvalossa, vaan heräävät vasta hämärässä ja saavat siltä voimaa,\nkoska heidän suonissaan ei virtaa verta, vaan pimeyttä. Mutta nyt käy\njokainen ilta lyhyemmäksi, nyt ei ilta enää ole heille riittävä.\n\nHe vilahtavat ohitse jopa keskipäivälläkin, vain vilahtavat ohitse.\nJotkut ovat nähneet heidän menevän satulakamariin, toiset tulevan\nsieltä pois, ei kukaan ole vielä nähnyt heidän sekä menevän sisälle\nettä tulevan ulos. Steinunn Finnintytär, neitsyt Ragnheidurin piika,\non nähty harjaamassa heiniä emäntänsä vaatteista, englantilaisesta\nnukkaboijista valmistetusta leningistä, juuri seuraavana aamuna sen\njälkeen, kun Dadin on nähty tulevan ladosta. Ei sovi kiinnittää\nlainkaan huomiota siihen, ettei Steinunn ole tahtonut hiiskua mitään,\nsillä hän puhuu neitsyt Ragnheidurista ikäänkuin tämä olisi itse\nNeitsyt Maria, mutta leningin hän kuitenkin pisti piiloon, kun hänet\nyllätettiin.\n\nThora Jasparintytär on sisäkkönä kartanossa, hän hoitaa tuvat,\nkahdeksan tupaa, suurtuvan, avaran arkituvan, vanhan piispanarkituvan,\npuutuvan (ruokatuvan), piispan tuvan, sen takana olevan uunituvan,\nvanhan kellaritalon ja sen viereisen pienen kamarin. Sellaisessa\nasemassa voi aina tehdä itselleen vähän asiaa lapsenpiiantaloon\nRagnheidurin luokse opetustunnin aikana, ja silloin eivät eräät\nhenkilöt ole aina odottaneet vieraita, — hän ei virka sen enempää.\n\nValgerdur juhlamuori — hänellä on sellainen nimitys, koska hän ennen\nmaailmassa on johtanut juhlia piispankartanossa; hän on nyt vanha,\njotkut väittävät, ettei hän enää ole täydessä järjessään — tämä\nValgerdur rakastaa Ragnheiduria, hänen nimensä on muuten Valgerdur\nHelgantytär, ja hän on hyvää sukua; piispa myöntää hänelle poikkeuksia\nja on luvannut, että hän saa asua Ragnheidurin luona, jos piispalle\nitselleen jotakin tapahtuisi. Kun Valgerdur kuulee näistä huhuista\nkartanossa, tuumii hän ensin panna toimeen hälytyksen, hän aikoo ihan\nyksinkertaisesti ilmaista piispalle, mitä rahvas supattelee hänen\nsilmäterästään.\n\nNeljän palvelustytön täytyy jännittää koko suostuttelukykynsä\nsaadakseen hänet luopumaan siitä. Mutta tämä ponnistus ei olekaan\nhukkaan mennyttä, sillä kun heidän vihdoin on onnistunut rauhoittaa\nhänet ja he ovat alkaneet haastella jostakin muusta, pamauttaa\nValgerdur äkkiä omissa aatoksissaan:\n\n— Voisitte kuin voisittekin antaa heidän olla rauhassa. En kadu mitään\nkatkerammin, sen tietää elävä Jumala, kuin sitä, etten ole koskaan\nollut tekemisissä miesväen kanssa.\n\nMutta eniten kuulevat kuitenkin kolme koulunpalvelijatarta. He\neivät itse tiedä mitään, eivät rahtuakaan, mutta eihän kukaan ole\nvastuussa siitä, mitä kuulee, kun ei kerran voi sulkea korviaan. He\nasuvat tyttöjentuvassa, joka ammoisista ajoista saakka on katsottu\nviisaimmaksi sijoittaa mahdollisimman kauaksi koulunoppilaiden\nasunnoista — oi, menneiden aikojen pyhä yksinkertaisuus! — aina\nsatulakamarin vierelle saakka; siellä on heidän luostarinsa, ja se\npannaan sisältäpäin salpaan joka yöksi. Mutta koulunpalvelijattaret\nkäyvät aamuisin ja iltaisin ja keskipäivällä kouluhallissa, jossa\npojat syövät, nuorukaishuoneessa, jossa he nukkuvat, itse koulussa,\nkoulun uunituvassa, joka on hyvin mieluinen paikka, maitotuvassa,\nkoulumestarintalossa ja opettajantalossa, koulun ruokakomerossa ja\nsen takaisessa huoneessa, kouluhallin molemmin puolin kulkevissa\npitkissä käytävissä ja jopa siinä maanalaisessa käytävässä, joka vie\nkoulusta tuomiokirkkoon — puolen kirkkopihan lävitse. Tämä maanalainen\nkäytävä on tehty sitä varten, että juhlapukuiset naiset, kirkonmiehet\nvirka-asussaan ja senjälkeen muut ihmiset pääsevät suojassa säiltä ja\ntuulilta aina tuvista saakka hamaan kirkonkuoriin.\n\nJohonkuhun kaikista näistä piilopaikoista tihkuu puolittain kuiskattuja\nsanoja raoista ja lautaseinien lävitse. On kuusi korvaa niitä\nsieppaamassa, on viisikymmentä ääntä korvia täyttämässä. Ja viimeisten\nvuosien aikana, sittenkun neitsyt Ragnheidur tuli viiden-, kuudentoista\nikäiseksi, on koulun nuorukaisten joukossa ollut yhä useampia, joiden\nkoulunpalvelijat ovat oikein hyvin tietäneet olevan piispantyttären\nkauneuden ja täydellisyyden lumoissa. Mutta ei koskaan niinkuin tänä\ntalvena. Eivätkä he ole milloinkaan ennen maininneet Dadia niin\nkylmästi.\n\nMutta viime viikkojen aikana on kuorossa kajahdellut uusi sävel. Joku\non nähnyt Dadin tulevan keskellä yötä, ei lapsenpiianhuoneesta, vaan\nsiltä taholta. Joku toinen on äkkiä yllättänyt heidät — Ragnheidur on\nhelakan punaisena ponnahtanut pystyyn Dadin polvelta, kun tämä joku on\ntullut sisälle. Joku kolmas on nähnyt yhden koulunpalvelijattarista\nlaittavan Dadin vuodetta ja ottavan lattialta sukkanauhan — ja helppoa\noli hänestä nähdä, että hän luuli tuntevansa neitsyt Ragnheidurin\nnauhan. Koulunpalvelijatar, joka kuulee tämän, tietää, että se oli\nhänen oma sukkanauhansa — mutta se on samantekevää, ei savua ilman\ntulta!\n\nIngibjörg Magnuksentytär tietää, mitä tietää, ja kolme kertaa niin\npaljon; hän tietää kaikki, mitä kaikki koulunpalvelijattaret tietävät.\nIltaisin he laskevat yhteen ja vahvistavat toistensa horjuvaa\nomaatuntoa — kunnes omatunto on eräänä päivänä tullut Ingibjörg\nMagnuksentyttäressä niin vankaksi, että hän vihjaa asiasta sira\nSigurdur Torfinpojalle. Tämä on Ragnheidurin sielunhoitaja eikä kieli\nhänestä, Ingibjörgistä. Hän tahtoo vain ilmaista sira Sigurdurille,\nettei juuri hän niin kovin varmasti ole tärkein puheenaihe kartanossa\nensi keväänä.\n\n— Sinä ajattelet ainoastaan itseäsi, nuhtelee pappi, karkoittaen asian\nmielestään.\n\nMutta jo samana yönä pitävät kuitenkin hänen rippilapsensa, neitsyt\nRagnheidurin, sielun pelastusta koskevat ajatukset pappia valveilla.\nHän on aikaisemmin kuullut huhuun viittailtavan, mutta kukaan ei ole\npuhunut hänelle siitä suoraan ennenkuin nyt.\n\nKun hän seuraavana aamuna herää vain muutamia tunteja kestäneen\nunen jälkeen, tuntee hän ensi kerran pitkästä aikaa sielullisessa\nvoinnissaan tapahtuneen muutoksen parempaan päin, näkee heikon\nvalonpilkahduksen pimeässä toivottomuudessaan. Hän tuntee ainakin\nvarmaa iloa yhdestä seikasta, vaikkei hän millään tavoin vaivaudukaan\ntutkimaan asiaa: hän on iloinen siitä, ettei hän tuonnoin illalla\ntunnustanut pulmaansa Oddur Eyolfinpojalle. Ja hänellä kun oli jo sanat\nhuulillaan: minua on kohdannut suuri _calamitas!_ Kukapa tietää, eikö\nkohtalo ollut tässä mukana leikissä, kenties hyvä kohtalo tällä kertaa.\nHänen sopii aina tunnustaa. Sillä ei ole kiirettä.\n\nKoko seuraavan viikon ajan on sira Sigurdur Torfinpojalla kiire. Hän on\njalkeilla aamulla varhain, antautuu puheisiin ylhäisten ja alhaisten,\nennen kaikkea alhaisten kanssa, ja esiintyy vastoin tapaansa kovin\nherttaisesti, hän, joka muutoin on niin mahtaileva!\n\nHän aloittaa puhumalla säistä, tiedustelee kiinnostuneesti asianomaisen\nhenkilön työtä ja työskentelytapoja, senjälkeen hän istuutuu, ja\nkeskustelu lipuu piispaan, suureen kirkkoruhtinaaseen ja hyvään\naviomieheen — kuinka surullista on, että kohtalo on niin epätasaisesti\njakanut lahjojaan hänen lapsilleen, poika vitkallinen kirjamies,\nniin että on epäiltävää, suoriutuuko hän koulun lävitse, mutta tytär\nsensijaan kaikkien naisellisten hyveiden esikuva. Niin, sen tunnus\ntavat kaikki. Muuta ei todellakaan ole milloinkaan kuultu, ei täysin\nvarmaan, vaan pikemminkin itsestään selvään sävyyn. Silloin sattuu,\nettä jotkut katsahtavat häneen, etenkin naiset. Ja niiden luona, jotka\nsen tekevät, viipyy sira Sigurdur kauan — kunnes hän lopettaa puhumalla\nsäästä.\n\nHuhut ovat levinneet enemmän kuin hän on luullutkaan. Toistaiseksi\nhäntä huolestuttaa ainoastaan yksi asia: Oddur Eyolfinpoika. Tietääkö\ntämä jotakin tästä huhusta, ja siinä tapauksessa missä määrin — ja\nmissä määrin hän uskoo? Hän on pannut merkille, että Oddur Eyolfinpoika\nmieluimmin tahtoo puhua niin vähän kuin suinkin neitsyt Ragnheidurista\nja muuten myöskin Dadista, eikä sira Sigurdur halua kaiken maailman\nhinnasta ensimmäisenä mainita tätä asiaa Oddur Eyolfinpojalle — se\nei tunnu hyvältä. Mutta todella näyttää onni olevan kääntymässä sira\nSigurdurille suopeaksi, sillä eräänä iltana tulee Oddur Eyolfinpoika\nitse hänen luoksensa.\n\nKoulussa valmistellaan lukuvuoden lopettamista, ja Oddur istuu usein\niltaisin koulumestarin luona perehtyäkseen koulun oloihin niin\ntarkoin kuin mahdollista, koska hän nyt ottaa viran haltuunsa. Juuri\nGisli Einarinpoika, hiljainen, rakastettava, vähäpuheinen mies se\non huolestuneesti ottanut Oddur Eyolfinpojan kanssa puheeksi, että\nkoulussa on ilmennyt »vaikea asia», oppilaat ovat alkaneet supista Dadi\nHalldorinpojan ja piispantyttären välisestä luvattomasta suhteesta.\nKoulumestari on perin pahastunut poikiin niin pahennustaherättävästä\nvihjailusta, ja joskin se vielä on supattelua, taitaisi hän pian\ntukahduttaa sellaisen panettelun kapaloihinsa, vaikkapa se ei\nkävisi päinsä piispan tietämättä — ellei hän juuri aikoisi erota\ntästä virasta. Hän katsoo velvollisuudekseen ilmaista sen asian\nseuraajalleen, jotta tämä tietäisi, että täällä tarvitaan sekä\nlempeyttä että kuria, jollei tämä huhu kuole itsestään kesän kuluessa.\n\n— Voitaisiin rauhallisesti odottaa syksyyn saakka, arvelee sira\nSigurdur Torfinpoika, jollei siitä puhuttaisi koko kartanossa.\n\n— Minun mieleeni ei juolahda uskoa sellaisiin juoruilun, virkkaa\nOddur. Mutta olen alkanut kyllästyä ääneti kuuntelemaan kaikenlaisia\nvihjauksia. Istun piispan luona puoli päivää ja tiedän, että hän\non ainoa, joka ei saa tietää mitään, hän ja matrona Margret. Se\non tullut piispanpojan korviin — jättääkseni muut mainitsematta.\nSaattaisi ajatella, ettei mestari Brynjolfur pidä niitä ystäviään\nvilpittömän uskollisina, jotka näkevät ja kuulevat valheen paisuvan\nhänen tyttärensä ympärille varoittamatta häntä, jotta hän voisi ainakin\nryhtyä sopiviksi katsomiinsa toimenpiteisiin.\n\n— Mihin toimenpiteisiin arvelisit mestari Brynjolfurin ryhtyvän tässä\nasiassa?\n\n— Sitä en tiedä, eikä se minuun kuulu.\n\n— Aiotko ehkä puhua hänelle?\n\n— Mielestäni se oikeastaan on lähinnä sinun asiasi. Minulta\npiispa vaatisi nimiä, enkä minä mieli toimittaa kartanon väkeä\njalkapuuhun. Sinulta ei vaadita mitään, sinä olet neitsyt Ragnheidurin\nsielunhoitaja, ja piispa on vain sitä mieltä, että sinä olet tehnyt\nvelvollisuutesi varoittamalla häntä, kun sellaisia huhuja on liikkeellä\nkartanossa.\n\nSira Sigurdur istuu kauan hiljaa ajattelematta mitään, mielessään\nainoastaan se vaistomainen tunne, että ratkaisulla, jota kauan odottaa,\non hyvin suuri merkitys.\n\n— Olen harkinnut tätä asiaa tarkoin, sanoo hän vihdoin. Ja on olemassa\nainoastaan yksi tapa esittää se piispalle.\n\n— Mikä tapa? tiedustaa Oddur, kun sira Sigurdur jälleen vaikenee.\n\n— Että katsomme välttämättömäksi, vastaa sira Sigurdur nyt\nsilmänräpäyksessä, vaatia neitsyt Ragnheiduria vastaamaan sellaiseen\nhuhuun tuomiokirkon ovella vannotulla valalla.\n\nOddur karkaa pystyyn paikaltaan, puolittain änkyttäen\n\n— Sellaiseen ei häntä voi kehoittaa... sitä ei sovi odottaa... sitä hän\nei ikinä tee... sen tiedät itsekin ... sitä et voi vaatia häneltä etkä\nhänen tyttäreltään.\n\nHän sanoo sinä eikä me, koska hän haluaa mahdollisimman pian vapautua\nkaikesta vastuusta tässä asiassa ja koska hän mielessään valittaa\nsitä, että on sallinut viekoitella itsensä — jopa koulumestarin kanssa\nsuoritetun vakavan keskustelun jälkeenkin — ottamaan tämän asian\npuheeksi neitsyt Ragnheidurin sielunhoitajan kanssa.\n\n— Voin sinulle heti ilmoittaa, etten sekaannu tähän asiaan, jollet sinä\nole vierelläni.\n\nOddur Eyolfinpoika luo häneen salamannopean silmäyksen.\n\n— Minkävuoksi pitäisi minun ryhtyä tähän asiaan?\n\n— Voitaisiin ajatella, ettei mestari Brynjolfur pitäisi meitä\nvilpittömän rehellisinä ystävinään, vastasi sira Sigurdur hänen omilla\nsanoillaan.\n\n— Päähäni ei ole silmänräpäykseksikään pälkähtänyt, huomauttaa Oddur,\nettä me sekaantuisimme siihen, _mitä_ mestari Brynjolfur päättää\nja määrää tyttärensä asiassa. Sen hän saa itse ratkaista, ja sen\nhän myöskin _tahtoo_ itse ratkaista. Kyllin vaikeaksi käy selvittää\nhänelle, että tämä huhu nyt on jokaisen suussa Skalholtissa.\n\n— Entä mitä luulet hänen sanovan, kun tulemme? Sinä et ole ollut\ntäällä Skalholtissa viime vuosina. Mutta sinun olisi kuitenkin pitänyt\nhuomata kaksi seikkaa: hänen sokea luottamuksensa Dadiin ja se kateus,\njota useimmat nuoret miehet täällä kartanossa tuntevat piispan\nlemmikkiseuralaista kohtaan. Luullakseni saisimme kovin vähän kunniaa,\njos vain esittäisimme historian hänelle, sillä piispa arvelisi sen\ntapahtuneen Dadia kohtaan tuntemastamme kaunasta. Hänellä on ollut\nkokemusta sellaisesta aikaisemmin. Tällä kertaa hän vihastuisi, mutta\nhänen uhmansa kasvaisi kaksinkertaiseksi. Jos sitävastoin seisoisimme\nhänen edessään ja minä ilmoittaisin meidän pitäneen häneltä salassa\nhuhun, joka oli niin arveluttava, että katsoimme välttämättömäksi\nvaatia hänen tytärtään vannomaan valan kaksi sormea raamatulla, silloin\nhän oivaltaisi, kuinka vakava tämä asia meistä oli — ja sitten hän saa\nitse päättää, mitä tekee. Me olemme täyttäneet velvollisuutemme.\n\n— Niin, niin, koska tämä on sinun mielipiteesi, saan samassa sanoa,\nettä minä puolestani en enää kajoa tähän asiaan.\n\nSira Sigurdur astuu ihan hänen luoksensa, vie kädet selän taakse ja\ntuijottaa lattiaan.\n\n— Jos minä olisin yhtä täysin varma neitsyt Ragnheidurin\nhyveellisyydestä kuin sinä olet, niin tiedän, mitä tekisin.\n\n— Mitä sitten tekisit?\n\n— En mitään. Olisin vaiti.\n\n— Juuri sen teenkin.\n\n— Olisin vaiti, kertaa sira Sigurdur... myöskin neitsyt Ragnheidurin\nsielunhoitajan seurassa.\n\nKaksi aivan yhdenmukaista tunnetta viriää Oddur Eyolfinpojan rinnassa.\nHän tuntee eräänlaista häpeää seisoessaan tässä kuuntelemassa ojennusta\nystävältään voimatta hiiskua mitään, eikä hän voi virkkaa juuri mitään,\nkoska toisen sanoissa piilevä, neitsyt Ragnheidurin hyveellisyyteen\nkohdistuva epäilys soi hänen korvissaan ja hiipii hänen sydämeensä.\nMutta tätä asiaa, neitsyen hyveellisyyttä, ei hänen toki sovi käydä\npohtimaan. Hän ei viihdy täällä sisällä, hän tahtoo olla yksin.\n\n— Niin, niin, haastelemme tästä tuonnempana, lupaa hän vain päästäkseen\neroon, siirtyen ovelle.\n\n— Minä käväisen luonasi huomenillalla, virkkaa sira Sigurdur.\n\nHetkisen kuluttua soitetaan iltamessuun, ja senjälkeen ystävykset\nmenevät kumpikin kamariinsa. Siellä he istuvat yksin, kumpikin omine\nmietteineen.\n\nSira Sigurdurin mieleen ei silmänräpäykseksikään johdu, että piispa\nsallisi tyttärensä vannoa, vaikkapa tämän rippi-isä sitä vaatiikin.\nNiin vähän kuin hän itseään sääliikin, tässä suhteessa hän kuitenkin\nsäälii tytärtään. Jollei sira Sigurdur olisi tästä täysin varma, ei\nhänen päähänsäkään pälkähtäisi turvautua tähän keinoon.\n\nNiin, sitä hänen ei tarvitse pelätä, piispa ei aseta rakastettua\ntytärtään julkisen epäilyksen alaiseksi, jos kohta se tapahtuisi\nainoastaan sitä varten, että hän voisi pestä itsensä puhtaaksi. Ja\nniin pian kun piispa on siitä kieltäytynyt, on sira Sigurdurin asia\ntoisenlaatuinen. Silloin ei piispan ole niin helppo evätä papilta\napuaan tämän vaikeassa asemassa, sillä piispa, lääninherran ystävä,\nkuninkaan ystävä, voi auttaa häntä. Sira Sigurdur voi kaupanpäällisiksi\njärjestää asian niin, että piispan tyttären säästää vannomasta juuri\nhän itse, Ragnheidurin rippi-isä — ja silloin piispa ei kieltäydy\nhäntä avustamasta. Ja jos hän sittenkin kieltäytyisi, niin tarvitaan\nainoastaan yksi sana: piispa menettelee ankarammin muita kuin omia\nlähimpiään kohtaan. Mutta näitä sanoja ei tarvita, piispa auttaa häntä,\nauttaa häntä. Hänen täytyy vain varmistautua Oddur Eyolfinpojasta.\nMutta Oddur Eyolfinpoika rakastaa neitsyt Ragnheiduria, sen hän tietää\nnyt.\n\nSe kirkastui hänelle — ei sinä iltana, jona hän kävi Oddurin luona,\nsillä silloin hän oli juonut, mutta jo seuraavana päivänä, kun hän\nryhtyi selittämään itselleen Oddurin käsittämätöntä kiivautta.\nJa minkävuoksi hän itse tuli tänään pyytämättä ottamaan vireille\ntämän asian? Hän rakastaa neitsyt Ragnheiduria. Silloin on paljon\nvoitettu. Tuntuu siltä kuin tämä huhu Ragnheidurista ja Dadista\nolisi ylhäältä lähetetty sira Sigurdurille tämän epätoivossa, ja\nosoittaisi kiittämättömyyttä kaitselmusta kohtaan, jollei hän sieppaisi\nsitä lennosta, sillä tämä voi pelastaa hänen menestyksensä, hänen\nelinehtonsa, ja tytölle se voi ainoastaan aiheuttaa ikävyyttä, joka\nunohdetaan tai mahdollisesti käännetään hänen kunniakseen. Kukapa\ntuntee kaitselmuksen tiet?\n\nKirkosta palattuaan Oddur Eyolfinpoika ei sytytä valoa asunnossaan, hän\nei halua kenenkään eksyvän sinne, hän panee oven salpaan ja heittäytyy\nvuoteelleen pimeässä.\n\nHän on katsellut neitsyt Ragnheiduria koko ajan iltamessun kestäessä,\ntodennäköisesti liian kauan, sillä hänen maatessaan nyt täällä yksin\ntuntuu neitsyen kuva tarttuneen kiinni hänen silmiinsä, pitipä hän\nniitä avoinna tai suljettuina. Mutta Oddur Eyolfinpoika ei viitsi\neritellä tunteitaan, hän on käytännöllinen mies, rakkaudessaankin,\nhän esittää asian laskuesimerkin tapaan: Minä en yhdy sira Sigurdurin\nsuunnitelmaan, ja silloin tämä jatkuu samoin kuin tähän asti, Dadi\nHalldorinpoika istuu kahden kesken neitsyt Ragnheidurin vierellä\njoka päivä, minä en sitä siedä, myönnän sen vilpittömästi, minä en\nsitä siedä, minä en sitä siedä; en, Jumala nähköön, alistu loikomaan\ntäällä toisena uroshylkeenä — hän hypähtää pystyyn ja alkaa kävellä\nedestakaisin lattialla. No niin, minä suostun ehdotukseen, ja silloin\nheidän yhdessäolonsa lakkaa, juuri sitä minä tahdon, Herra itse tietää,\nettä juuri sitä tahdon. Mahdollisesti sira Sigurdur on väärässä,\nmutta varmaa se ei ole. Mutta aivan varmaa on, että jos Ragnheidurin\nsielunhoitaja esittää piispalle asian niin vakavasti — ei, valaa ei\npiispa salli tyttärensä mitenkään vannoa, mutta aivan varmasti hänen\n_täytyy_ ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin tukahduttaakseen niin ilkeän\nhuhun — se on yksinomaan hänen asiansa, mutta hän erottaa heidät\ntoisistaan, ja juuri sitä minä tahdon. Se asia on selvä! En, paha\nvieköön, viitsi nuhjustella täällä, lähden koulumestarin luokse.\n\nMutta — Oddur Eyolfinpoika johtuu, mikä hänelle harvoin tapahtuu,\nviettämään suurimman osan yöstä valveilla. Sellainen nyt kerta\nkaikkiaan on rakkaus, silloinkin kun se on käytännöllinen. Hän käsittää\nvarsin hyvin, ettei hänellä ole minkäänlaista velvollisuutta piispaa\nkohtaan kertoa hänelle mitään. Ja hän on jo siinä määrin nujertanut\nmustasukkaisuutensa Dadia kohtaan, että lupaa itselleen estää sitä\nhoukuttelemasta häntä mihinkään tekoon, joka saattaa tuottaa neitsyt\nRagnheidurille surua tai häpeää. Ainoa, joka hänen enää on voitettava,\non epäilys, epäilys Ragnheidurin viattomuudesta. Se tuottaa hänelle\nsietämätöntä kidutusta. Jos vain piispa sallisi neitsyen vannoa, niin\nhän saisi rauhan, mutta sitä piispa ei tee. Niin, niin, siispä heidät\ntäytyy erottaa toisistaan, hän ei mahda epäilykselleen mitään.\n\nKun sira Sigurdur Torfinpoika kohtaa hänet seuraavana iltana, ei hänen\ntarvitse käyttää ovelia keksintöjään.\n\nOddur Eyolfinpoika lausuu hänelle heti:\n\n— Minä lähden mukaasi mestari Brynjolfurin puheille.\n\n\n\n\nX\n\n\nKirkonmenojen jälkeen seuraavana sunnuntaina istuu mestari Brynjolfur\ntuvassaan, piispantuvassa, tavallisella paikallaan, korkeaselustaisessa\nnojatuolissa työpöytänsä, keskellä lattiaa sijaitsevan ison\ntammipöydän, ääressä. Hänen selkänsä on oveen päin, joka vie pieneen\ntupaan, uunitupaan, mutta itse piispantupa on avara sali, jossa on\nneljä leveätä, korkeata ja hyvin kaunista sänkyä, yksi huoneen kussakin\nnurkassa.\n\nSängyt ovat verrattomasti komeimmat huonekalut, eikä siitä komeudesta\nsilti näy paljoakaan, eivät edes vuodeverhot. Kaikki kauniit\nvuodevaatteet piilottaa tomupeite, joka on vain suojus nokea ja pölyä\nvastaan, mutta sekin on kaksinkertaista silkkitaftia, sisempi kerros\nkeltainen, ulompi kukallinen, ja kauttaaltaan on silkillä ommeltu\nvälisomisteita. Tämä on piispankartanon kaunein tupa. Milloin piispalla\non ylhäisiä vieraita, ei heille kateta pöytää puutupaan, jossa piispa\narkioloissa syö yhdessä seuralaistensa kanssa, vaan tänne, sillä\nsilloin istutaan pöydässä pitkään.\n\nSira Sigurdur Torfinpoika ja Oddur Eyolfinpoika astuvat sisälle, piispa\non heitä odottanut, ja he asettuvat istumaan pöydän ääreen, häntä\nvastapäätä sijoitetulle lyhyelle penkille, kirjurinpenkille — juuri\ntässä Oddur Eyolfinpoika istuu joka päivä.\n\nSira Sigurdur aloittaa pitkällä johdannolla, puhuen monista asioista\nmaan ja taivaan välillä, etupäässä alempien velvollisuuksista ylempiään\nkohtaan, joiden velvollisuuksien joukossa on vastenmielisiäkin.\nJuuri tähän sira Sigurdurin ominaisuuteen, tähän laajaperäisyyteen,\npiispan on vaikea tottua, vaikka hän muutoin voi varsin hyvin suvaita\ntuomiokirkkonsa pappia; hän itse on niin suppea- ja selväsanainen.\n\nMestari Brynjolfur hymyilee, maltitonta hymyä, sitten hän ei enää jaksa\nhillitä itseään.\n\n— Puhu, mitä sydämelläsi on _anev ton prooimion kai pathon!_\n[ilman johdantoa ja suuria sanoja] kehoittaa hän, yhäti hymyillen\nhyväntahtoisesti, käyttäen kreikankieltä sentähden, että ulkolainen\nkieli lieventää ojennusta.\n\nOddur Eyolfinpoika katsoo maahan; on hyvä, että puhetorvena on sira\nSigurdur. Oddur tähtäsi ruotsalaista ilman tunnonvaivoja, mutta hänestä\ntuntuu, että tällä hetkellä hänellä ei olisi rohkeutta haihduttaa tuota\nhyväntahtoista hymyä mestari Brynjolfurin huulien ympäriltä.\n\n— Olen tullut tänne neitsyt Ragnheidurin sielunhoitajana, ilmoittaa\npappi.\n\nPiispa jää äänettömäksi ja katsahtaa Oddur Eyolfinpoikaan: minkätähden\nhän on papin mukana?\n\n— Puhu asiasi vitkastelematta! käskee piispa.\n\n— Täällä kartanossa ja koulussa on levinnyt vakava huhu neitsyt\nRagnheidurista ja Dadi Halldorinpojasta, vastaa pappi levollisesti.\n\nTällä kertaa mestari Brynjolfurissa ei näy minkäänlaisia hämmästyksen\nmerkkejä.\n\n— Kuinka vakava? kysyy hän vain.\n\nSira Sigurdur luo hätäisen silmäyksen ystäväänsä Odduriin, tämä ei ole\nvielä hiiskunut mitään. Pappi pitkittää:\n\n— Sen sisältönä on, että heidän keskensä on olemassa — luvatonta\nseurustelua.\n\n— Mitä lavertelua tämä on! kivahtaa piispa, ponnahtaen seisomaan.\n\nSira Sigurdur ja Oddur Eyolfinpoika katsovat tahtomattaan tuokion\ntoisiinsa, sira Sigurdurin katseesta pilkoittaa voitonriemua, vain\npilkoittaa, koska piispa silmäilee heitä molempia. Oddur Eyolfinpoika\nalkaa puhua:\n\n— Päähäni ei pälkähdä uskoa moista lörpöttelyä, herra. Olen\nodottanut näkeväni tämän panettelun kuolevan itsestään. Mutta kun\nnäen valheen paisuvan tyttärenne ympärillä, käy minusta vähitellen\nvaikeaksi istua joka päivä luonanne, kun aivan hyvin tiedän, että\nolette ainoa mies Skalholtissa, joka ei saa kuulla mitään; siten\nteiltä — niiden vaitipysymisen nojalla, joihin te luotatte — evätään\nmahdollisuus ryhtyä tässä asiassa toimenpiteisiin, jos katsoisitte sen\nvälttämättömäksi. Olisiko meidän tullut teidän mielestänne pitää asia\nsalassa teiltä, mestari Brynjolfur?\n\nOddur Eyolfinpoika tietää, ettei piispa vastaa tähän kysymykseen\nmyöntävästi; hän tietää, että nämä sanat ovat ikäänkuin Brynjolfur\nSveininpojan sydämestä lähteneet. Mutta piispan kerkeä vastaus tulee\nhänelle kuitenkin yllättävänä:\n\n— Vaadin sinua, sira Sigurdur Torfinpoika, ja sinua, Oddur\nEyolfinpoika, aivan peittelemättä ja salailematta lausumaan minulle\nja tunnustamaan kaikkien niiden nimet, jotka ovat tuoneet tämän\njutun korviinne. Aion juuria myöten selvittää niin vakavan syytöksen\ntytärtäni ja Dadia vastaan enkä mieli tutkimatta hellittää sellaista\nasiaa käsistäni.\n\nSira Sigurdur ei tiedä, miten Oddur mielii luiskahtaa irti tästä\npinteestä, mutta hänelle itselleen on tie avoinna:\n\n— Te menettelette niinkuin itse parhaaksi näette, herra, mutta moni\nseikka on helpompaa kuin sellaisen huhun kiinnisaaminen, sillä se\nlipuu varjona kartanossa, koska kukaan ei uskalla antautua siihen\nvaaraan, että sanat pannaan hänen suuhunsa. Mutta mitä tulee teidän\nkehoitukseenne, herra, täytyy minun kieltäytyä siitä jo senkin nojalla,\nettä minulle, neitsyt Ragnheidurin sielunhoitajalle, on uskottu varsin\npaljon salaisesti.\n\n— Uskotko sinä sitten tähän huhuun, sira Sigurdur?\n\n— En, herra, vastaa sira Sigurdur kovasti ja selvästi. Mestari\nBrynjolfur istuutuu.\n\n— En luullut kirkollisen luottamuksen sitovan sinua tässä asiassa enkä\nloukkaa sinun vaitiolovelvollisuuttasi. Sinut vapautan. Mutta silloin\nsaan pitää kiinni sinusta, Oddur Eyolfinpoika. Kuka on tuonut tämän\nhuhun sinun korviisi?\n\nOddur Eyolfinpoika ei kiirehdi vastaamaan.\n\n— Oletko itse nähnyt, kuullut tai saanut sen tietoosi? tiukkaa piispa.\n\n— En, herra.\n\n— Silloin on toinen kysymykseni jäljellä. Tahdon saada suorat ja selvät\nvastaukset kysymyksiini, Oddur, lausuu piispa säälimättömästi.\n\n— Arvelin, alkaa Oddur Eyolfinpoika, sen teidänkin mielestänne\ntapahtuvan uskollisuudesta teitä kohtaan, herra, jollei teiltä\nsalattaisi huhua, joka on joka miehen suussa Skalholtissa, kun se\nkoskee teidän tytärtänne, enkä otaksunut teidän pakottavan minua\ntoimittamaan ketään alaistanne täällä kartanossa jalkapuuhun. Mutta\nsitäpaitsi havaitaan nyt yleinen tutkimus riittämättömäksi, kun niin\nuseita oppilaita on poissa, koska heidän keskuudessaan ei tästä asiasta\nkenties ole vähimmin haasteltu.\n\n— Mielestäni ei vaikuttimena ole uskollisuus minua kohtaan, vastaa\npiispa silmänräpäyksessä, kun minulle esitetään todistamattomia tai\ntodistettaviksi mahdottomia tietoja, jotka koskevat minua ja tunteitani\nniin likeisesti, etten missään nimessä voi jättää niitä tuulten\nvietäviksi. En aio pyytää sääliä tytärtäni kohtaan, jos hänessä on\nsyytä. Mutta vähemmän menetettävää on niillä, joiden nyt pitää vastata\nsanoistaan, kuin tyttärelläni, jos hän on viaton. En suo sinulle\naikaa punnita, onko sinulla tässä asiassa suurempia velvoituksia\ntiedonantajiasi kuin sinulla on Ragnheiduria, Margret Halldorintytärtä\nja minua kohtaan. Vaadin sinua ilmaisemaan minulle ne tiedot, jotka\nsinulla tässä asiassa on, selvinä ja kaikin puolin lyhentämättöminä,\ntai sitten pidän sinua tästälähtein ala-arvoisena ihmisenä.\n\nSira Sigurdurin ennustus on täyttynyt: mestari Brynjolfur ei tyytynyt\nlöyhiin huhuihin. Oddur Eyolfinpoika tuntee häpeänsä lähestyvän\nmolemmilta puolin, noudattipa hän piispan tahtoa tai ei. Mutta mestari\nBrynjolfur tekee jutun lyhyeksi:\n\n— Jos sinun tarvitsee kauemmin tätä harkita, on sinulle parasta, ettet\ntee sitä minun näkyvissäni.\n\nOddur Eyolfinpoika katsoo piispaa tiukasti silmiin.\n\n— Jos pidätte minua ala-arvoisena keskusteltuanne koulumestari Gisli\nEinarinpojan kanssa tästä asiasta, saan sopeutua kohtalooni, herra.\n\nSekunniksi syntyy huoneessa haudanhiljaisuus.\n\n— Minä puhuttelen siis koulumestaria, sanoo piispa, nousten seisomaan.\n\nNämä sanat kuulostavat Oddur Eyolfinpojan korvissa uhkaukselta. Tuntuu\nsiltä kuin hänet jollakin salaperäisellä tavalla, jota hän ei ole\nennakolta aavistanut, asetettaisiin silmä silmää vasten kohtalonsa\nkanssa.\n\nMolemmat piispan seuralaiset nousevat pystyyn, ja mestari Brynjolfur\nsaattaa äänettömänä heidät ovelle.\n\nKeskusteltuaan koulumestarin kanssa — se tapahtuu hetkeä myöhemmin\nsaman pöydän ääressä, ja sitä kestää toista tuntia — mestari Brynjolfur\nkävelee edestakaisin tuvassa ainakin yhtä pitkän ajan; hän ei voi\nsilmänräpäystäkään seistä eikä istua rauhallisesti, mutta nyt hänen\ntäytyy hillitä mielensä, eikä hän saa toimia ajattelemattomasti. Kerran\ntoisensa jälkeen hän ravistaa päätänsä. Sen hän tekee joka kerta, kun\nhänen ajatuksiinsa sukeltaa kysymys, puhuuko huhu totta.\n\nToisinaan hän suorastaan nauraa moiselle mielettömyydelle tai puristaa\nhuulensa vastakkain suuttuneena sellaisesta julkeudesta, sellaisesta\nrohkeudesta, sellaisesta ilkeydestä. Mutta mitä se auttaa? Huhu liikkuu\nkuin valoisa liekki kartanossa, sen hän tietää nyt, se on ollut\ntärkeimpänä keskustelunaiheena koulussa viime viikkoina, ja silloin on\nkyllä ajateltavissa, että siitä lörpötellään kartanossakin — eikä hän\nole kuullut mitään! Hän on ollut liian ankara Oddur Eyolfinpojalle,\ntotisesti hän on sille miehelle kiitollinen — heille molemmille.\n\nKiitollinen! On kummallista, että on pakko olla heille kiitollinen\nnyt! Kah, ei, ei se ole lainkaan kummallista, se on ainoastaan\ntyly välttämättömyys. Välttämättömyys, niin, sillä Ragnheidur ei\nvoi heittäytyä tietämättömäksi tästä huhusta, vaikkapa se onkin\nvalheellinen.\n\nHaa, haa, tällä tavalla he mielivät taivuttaa hänen niskansa. Kuinka\nmonta tarvitaan kylvämään valheen viljaa? Yksi. Yksi, joka vihaa\nDadi Halldorinpoikaa. Ja täällä on maaperä hyvä, kateus on maaperä,\ntäällä leviää parjaus nopeammin kuin rikkaruohot. Häntä, Brynjolfur\nSveininpoikaa kohdellaan kuin kettua, hänen pentuaan rääkätään, ja\nkun hän kuulee kirkunan, on tarkoitus, että hän kääntyy ja antautuu\nkiinni! Minkätähden kaikki kadehtivat Dadi Halldorinpoikaa? Sentähden,\nettä hän on miehekkäämpi ja lupaavampi kuin useimmat nuoret miehet\nja hän, piispa, osoittaa osaavansa pitää sitä arvossa, osoittaa\nsen peittelemättä. Jos Dadi olisi se mies, jonka hän on määrännyt\ntyttärelleen, niin, silloin hän tietäisi, mitä hän nyt tekisi.\n\nHän on miehekkäämpi ja lupaavampi kuin useimmat muut nuoret miehet,\nmutta hän —\n\nTuntuu siltä kuin hänet äkkiä keskeyttäisi ääni, joka kuiskaa: — mutta\njos nyt myöskin Ragnheidur on samaa mieltä?\n\nJos Ragnheidurkin on samaa mieltä, vastaa piispa itselleen, on tämä\nhuhu sittenkin valhetta; hän ei voi ainoastaan luottaa Ragnheiduriin,\nhän tuntee hänet. Mutta silloin ei kuitenkaan olisi oikein pitää Dadia\nenää täällä. Se on toinen asia, ja sen hän voisi järjestää tyttärensä\nkanssa silmänräpäyksessä. Mutta Ragnheidur pyrkii korkeammalle, Dadi ei\nvoi koskaan päästä pitemmälle kuin papiksi.\n\nDadi — onko ajateltavissa, että hän on erehtynyt Dadista, tämän\nrehellisestä luonteesta ja hyvistä ominaisuuksista, että Dadi on\npetturi, että hän, Brynjolfur Sveininpoika, on elättänyt käärmettä\npovellaan? Samantekevää, Ragnheidur on kuitenkin viaton, minun\nRagnheidurini, Ragnheidur Brynjolfintytär.\n\nPiispa syöksyy ulos ja käskee noutaa poikansa Halldorin.\n\n— Oletko sinä kuullut täällä kartanossa huhua Dadi Halldorinpojasta ja\nsisarestasi? tiedustaa hän muitta mutkitta.\n\n— Teidän ei pidä sitä uskoa, isä, virkkaa Halldor, katsoen isäänsä\npelästynein silmin.\n\nHänkin tietää sen, Ragnheidurin veli! Piispa kuulustelee häntä, ja\nsaatuaan nyt selville, että asiasta laverrellaan kaikkialla kartanossa,\nastuu hän poikansa eteen ja laskee kätensä hänen olalleen.\n\n— Miksi et ole kertonut tästä minulle, Halldor?\n\n— Sen tähden, että se on tehty ainoastaan kateudesta Dadia kohtaan,\nväittää poika.\n\nViimeiselle vastaukselle ei piispa pane vähääkään arvoa, sillä Dadi\nja Halldor rakastavat toisiaan kuten veljekset. Hän laskee poikansa\nmenemään.\n\nBrynjolfur Sveininpoika kävelee kädet ristissä selän takana. Hän on\npakottanut poikansa ilmaisemaan kaikki, mitä tämä tietää; kukaan ei\nole virkkanut hänelle mitään suoranaisesti, mutta hän on kuitenkin\nmaininnut nimiä. Mutta piispa tuntee, että kaikki on epämääräistä,\nnimet eivät ole minkään arvoisia, nimet kieltävät. Jokainen kuulustelu\njohtaa jompaankumpaan: joko se tukahduttaa huhun tai tekee sen kahta\nvoimakkaammaksi. Mutta mitä keinoja hänellä on tukahduttaakseen sen? Ei\nmitään. Nimet kieltävät. Mutta nimet myöskin tekevät huhun vakavaksi,\ntuovat sen likemmäksi ihmistä, puhaltavat siihen henkeä, seisovat sen\ntakana ja työntävät sitä eteenpäin.\n\n— Jos tämä on totta, surmaan Dadi Halldorinpojan! mutisee piispa\nhampaittensa lomitse. Kohta sen jälkeen hän jupisee hiljaa: — Antakoon\nJumala minulle syntini anteeksi!\n\nSitten hän lähtee ulos.\n\n\n\n\nXI\n\n\nTuntia myöhemmin Brynjolfur Sveininpoika tulee ulos tuomiokirkosta\nkreikankielinen Uusi Testamentti kainalossaan. Hän on koko ajan\nistunut Marian kappelissa rukoilemassa Jumalaa antamaan pyhän henkensä\nhänen ohjaajakseen, jotta hän osaisi valita oikeudenmukaisen ja hyvän\nratkaisun tässä vaikeassa asiassa. Hän on nyt rauhallisempi, vaikka hän\nei vielä olekaan kyennyt lopullisesti ratkaisemaan, mitä tehdä — paitsi\nsitä, ettei hän laskeudu levolle tänä iltana, ennenkuin on tehnyt\npäätöksensä.\n\nEnsiksi hän tahtoo keskustella Margret Halldorintyttären kanssa. Asia\nkoskee tätä yhtä paljon kuin häntäkin, ei saa tehdä mitään hänen\nselkänsä takana.\n\nMatkalla kirkosta länteenpäin vanhaan piispanarkitupaan, jossa\npiispattaren on tapana päivisin istua pienessä naisentuolissa ikkunan\nääressä, kohtaa hän kivetyllä käytävällä Ragnheidurin ja Dadin. He\novat hilpeitä, vilkkaassa keskustelussa, jota he jatkavat vielä hänet\nsivuutettuaankin; hän ei saa minkäänlaista vai kutelmaa keskustelusta\n— minä tahdon mieluummin punaisen, erottaa hän Ragnheidurin sanovan —\nhe puhelevat varmaankin hevosista — he vaikenevat silmänräpäykseksi\nhänen mennessään heidän ohitseen, sentähden että he molemmat hymyilevät\nhänelle, Ragnheidur silmät suurina, avoimina, säteilevinä. Piispa\nhillitsee itsensä ja antaa heidän pitää hilpeytensä.\n\nMutta hän ei malta olla katsomatta heidän jälkeensä. Ragnheidur\nväistää aukiolla olevaa vesilätäkköä, siinä kaikki, ja asettamatta\ntätä hänen tiellään tekemäänsä pientä mutkaa niinkään muun yhteyteen\nsaa piispa samassa äkillisen päähänpiston. Hänen tapanaan on harvoin\njättää päätöstensä, suurten tai pienten, toimeenpanoa tuonnemmaksi,\nmutta tällä kertaa hän ei mene Margret Halldorintyttären luokse, hän\npyörtää ympäri ja lähettää ensimmäisen vastaantulijan — se on Katrin\nMelchior'in tytär, hänen anoppinsa palvelijatar — viemään sira Sigurdur\nTorfinpojalle ja Oddur Eyolfinpojalle sanaa, että heidän on heti\ntultava hänen luoksensa piispantupaan.\n\nBrynjolfur Sveininpoika ei pääse eroon siitä ajatuksesta, että\ntämä huhu on täytynyt keksiä ja levittää yksinomaan kaunasta Dadi\nHalldorinpoikaa kohtaan. Huhu kuulostaa ensiksi virinneen ylimmällä\nluokalla, Dadin nuorempien kumppanien keskuudessa, missä kateus\non suurin. Dadi on ollut Ragnheidurin opettajana kolme vuotta.\nKahtena ensimmäisenä vuotena ei kukaan ole rohjennut vihjailla\nsemmoisesta, mutta nyt on Dadi Halldorinpoika tehnyt itsensä syypääksi\nsiveellisyysrikokseen; se valaa hänen vihamiehiinsä rohkeutta, juuri\nsitä asetta he kenties kaipasivat.\n\nEi mestari Brynjolfurkaan kulje side silmillään, hän sekä näkee että\ntietää, että hänen tyttärellään on paljon ihailijoita piispankartanossa\nolevien nuorten miesten joukossa, ja hän on voinut panna merkille,\nettä sekä sira Sigurdur että Oddur eivät kumpikaan ole ainakaan Dadin\nystäviä — ei kumpikaan heistä. Hän aikoo nyt koettaa päästä täysin\nselville siitä, mitkä _vaikuttimet_ heitä ovat kannustaneet tuomaan\ntämän tiedon hänen korviinsa.\n\n— Olen puhunut koulumestarin kanssa, aloittaa hän heidän istuuduttuaan,\nja päätynyt siihen johtopäätökseen, että tämä huhu on levinnyt\nlaajemmalle kuin luulin. En voi sallia tyttäreni olla välittämättä niin\nvakavasta syytöksestä. Te molemmat olette tulleet luokseni ystävyyden\nasialla, ja nyt haluan neuvotella teidän kanssanne siitä, mitä minun\npitää tehdä. En näe mitään muuta keinoa tämän huhun nujertamiseksi\nkuin lähettää Ragnheidur pois kotoa vuodeksi tai pariksi. Tiedän,\nettei meidän, hänen vanhempiensa, ole helppoa olla ilman häntä juuri\nnyt, sillä olen tuuminut, että Halldorin pitää etsiä lisää opetusta\nmuulta taholta, ehkä jo ensi kesänä, ja silloin jäämme yksin. Mitä te\narvelette?\n\nPiispan sanat ovat täysin vilpittömästi lausutut, se on ainoa keino,\njonka hän itse saattaa keksiä, vaikka hänestä onkin peräti tukalaa\nviedä lasten äidille tätä sanomaa. Hän tajuaa, että on järjetöntä\nlähettää pois Dadia, se vain vahvistaisi epäilyksiä. Ja nyt hän tahtoo\ntietää, ovatko sira Sigurdur ja Oddur sallineet asiaankuulumattomien\ntunteiden siinä määrin kovettaa sydämensä, että he ovat tyytyväisiä,\njos Dadi karkoitetaan pois piispankartanosta.\n\nHän vartoaa kauan vastausta, kunnes sira Sigurdur lopulta virkkaa:\n\n— Jos joko toinen tai molemmat lähetetään pois kotoa, niin se vain\npuhaltaa uutta eloa ihmisten juoruiluun Skalholtissa. Se ei tukahduta\npanettelua, vaan pikemmin päinvastoin.\n\nTämä odottamaton vastaus panee piispan ymmälle.\n\n— Mitään muuta ei kuitenkaan ole mahdollista tehdä, huomauttaa hän.\n\nSira Sigurdur vastaa tyynesti:\n\n— Ei teidän vallassanne, herra, eikä minun eikä kenenkään muunkaan\npaitsi neitsyt Ragnheidurin omassa vallassa ole nujertaa tätä huhua. Ja\nsen hän voi tehdä ainoastaan julkisesti vannomalla.\n\nBrynjolfur Sveininpoika kalpenee. Jotakin, mikä hipoo pelkoa, hiipii\ntämän pelottoman miehen rintaan.\n\nTuntuu samanlaiselta kuin jos hän olisi aikaisemmin nähnyt tyttärensä\nseisovan vankalla kaiholla, jossa tosin voisi nousta äkillinen myrsky\nraivoamaan hänen ympärilleen, mutta nyt... nyt tytär luisuu, hänen\njalkojensa alla on hiekkaa, ja nyt valuu kaikki alaspäin.\n\nHänen silmissään mustenee, hän vie käden niiden eteen. Hänen ei\ntarvitse kysellä heiltä mitään muuta; riittää, kun hän näkee heidän\njärkähtämättömät ilmeensä, kiinnittäessään katseensa heihin: siinä\nmäärin levinnyt on huhu, vakuuttavat heidän äänettömät ilmeensä.\nArveletteko, mestari Brynjolfur, että uskaltaisimme puhua niin\nrohkeasti teidän korvillenne, jollemme tietäisi, mitä tyttärestänne\nhaastellaan? lausuvat nämä ilmeet.\n\nRagnheidur Brynjolfintytär todistamaan viattomuuttaan valalla! Haa,\nhaa, millaisiin renkaisiin häntä yritetäänkäänkin takoa, hän murtaa\nne! Tahtomattaan hän nousee tuolistaan. Hän ei välitä siitä, keitä\nhuoneessa on, toisinaan hän sen unohtaa. Ragnheidur! Koko maan olisi\npitänyt olla valmis vannomaan hänet viattomaksi, ja nyt vaaditaan,\nettä hänen itsensä pitää vannoa koko maan edessä. Mitä tällä uudella\nmielettömyydellä tarkoitetaan, eikö hän ollut juuri äsken tavannut\nRagnheiduria sinä, mikä hän on, mistä hän käy täällä Skalholtissa:\nneitseellisen viattomuuden kokonaiskäsitteenä? Ja koko maa tietää sen;\ntarvitsee ainoastaan nähdä hänet, tuossa hän seisoo, ja se on kylliksi,\nkoko maa vannoo hänen puolestaan. Koko maa vannoo hänen puolestaan.\n\n— Koko maa vannoo hänen puolestaan, yhtyy Oddur Eyolfinpoika hellän\nvakaumuksellisesti.\n\nSilloin piispa herää. Hän on lausunut viimeiset sanat ääneen, mutta nyt\nhän menettää malttinsa:\n\n— Luuletteko minun aikovan _tehdä_ sen... luuletteko minun aikovan\ntehdä sen? kiljuu hän kaksin verroin kiihtyneenä sen tähden, että\nOddur Eyolfinpojan yhtyminen hänen sanoihinsa tuntuu osanotolta,\nlohdutukselta... Minussa on itsessäni miestä tekemään päätökseni,\nkivahtaa hän piispallisimpaan sävyynsä, astuen tuolinsa ääreen siihen\nistuutumatta.\n\nToiset ymmärtävät tämän viittauksen; piispa haluaa olla yksin.\n\nVaikka se ehkä tuntuukin kummalliselta, ei kummallakaan ystävyksistä\nole halua pohtia tätä asiaa poistuttuaan tuvasta; lisäksi he\nikäänkuin äänettömästä sopimuksesta eroavat, jotta eivät saisi\naihetta sitä tehdä. Syy on seuraava: samalla kun heidän käy oikein\nsydämen pohjasta sääliksi mestari Brynjolfuria, ja vaikka heistä\nmolemmista on vastenmielistä kauemmin kosketella äsken kestettyä\nkiduttavaa tilannetta, jonka he ovat aiheuttaneet, ovat he molemmat\ntyytyväisiä, tyytyväisiä sen vuoksi, että mestari Brynjolfur nyt on\ntäydelleen selvillä, mistä kartanossa puhellaan ja kuinka vakavasti\nsiitä puhellaan — mutta he ovat tyytyväisiä kokonaan eri syistä. He\nmolemmat tietävät, ettei mestari Brynjolfur salli tyttärensä vannoa,\nja kummankin sydämeltä on pudonnut taakka. Mutta erotus on tämä:\nsira Sigurdur ajattelee ainoastaan omaa asemaansa; kun hänen itsensä\ntäytyy käydä tunnustuksille, ei se ole yhtä vaikeata enää nyt. Oddur\nEyolfinpoika ajattelee vain Dadin työskentelyä piispan palveluksessa;\nhän on varma siitä, että se loppuu tähän.\n\nOdottamaton tieto, jonka Brynjolfur Sveininpoika tänään on saanut,\nriehuu edelleenkin myrskynä hänen aivoissaan. Vain kolme tuntia sitten\noli tämä koti, Skalholt, täynnä rauhaa ja turvallisuutta, ja nyt\nväikkyy tämä asia kummallisena, haaveellisena ukkospilvenä kartanon\nyllä, elämän, kaiken sen yllä, mikä on hänelle rakkainta. Oi ei, sitä\nei käy vertaaminen mihinkään luonnolliseen, kuten muutoin on laita. Se\non kuin äänetön maanvieremä, joka romahtaa talon päälle hänen perheensä\ntietämättä viruvansa haudattuna sen alle.\n\nSiinä epätoivoisen ihmisen vaistomainen keino: vaaran liioitteleminen.\nVastavaikutus ei jää tulematta: ihminen nousee puolustautumaan. Hän\npelastaa susien hampaista Ragnheidurin, se ei ole vielä myöhäistä.\n\nHän seisoo pitkään ikkunan ääressä, katsoen aukiolle, ennenkuin lähtee\nulos.\n\nMargret Halldorintyttäreltä hän ei saa ensinkään apua, ainoastaan\nitkua. Hän oli puolittain otaksunut piispattaren kenties kuulleen\njotakin, jotakin sellaista, mitä hän ei ollut halunnut ilmaista\nmiehelleen, mutta tahtoo tehdä sen nyt piispan alettua puhua. Ei, se\ntulee hänelle kuten salama kirkkaalta taivaalta, hänellekin. Hän uskoo\nkaiken muuttuvan hyväksi, jos Dadi matkustaa pois, ja piispa tarvitsee\naikaa saadakseen hänet käsittämään, että se vain tekee pahan pahemmaksi.\n\nJa juuri kun se piispalle onnistuu, käy niin, että hänen omat sanansa\nsaavat hänet itsensäkin uskomaan, ettei Ragnheidurin lähettäminen pois\nole ensinkään parempi. Päinvastoin hän ei voi silloin kuvitellakaan\nDadin jäävän tänne. Hän ei voi joka päivä seurustella Dadin kanssa\nalituisessa epävarmuudessa. Onko hän sitten alkanut uskoa tätä? Ei.\nSiispä hän lähettää pois Ragnheidurin ja antaa Dadin jäädä tänne? Ei.\nSiispä hän uskoo siihen? Ei. No, siispä hän ei kuitenkaan ole varma\nvastakohdasta? Hän ei vastaa tähän kysymykseen.\n\nHän ei vastaa omaan kysymykseensä, se on hänelle kylliksi. Tänä iltana\nennen levollemenoa hän on luvannut itselleen tehdä päätöksensä.\nOlkoonpa heidän suhteensa millainen tahansa, hän ei päästä päivää\nloppuun ilman — ilman mitä?\n\n— Ragnheidurin sielunhoitaja neuvoi minua, että meidän pitäisi antaa\ntyttäremme pestä itsensä puhtaaksi tästä huhusta vannomalla julkisesti\nvalan, ilmoittaa piispa.\n\nPiispatar silmäilee kauhistuneena miestään, sitten hän taaskin sortuu\nitkemään.\n\nPiispa koettaa kauan lohduttaa häntä, mutta ei löydä sanoja, joihin hän\nitse uskoo.\n\n— Etkö ole yrittänyt keskustella Dadin kanssa? kysyy piispatar vihdoin.\n\n— En aio nöyrtyä Dadi Halldorinpojan edessä. Mitä sinä arvelet hänen\nvastaavan?... Luuletko hänen tunnustavan, vaikkapa...\n\nHän puraisee lauseen poikki.\n\n— Sinä tunnet ihmiset niin hyvin, virkkaa Margret hyväuskoisen\nluottavasti, että kenties heti oivallat, onko hän syytön vai eikö, jos\nkeskustelet hänen kanssansa.\n\nMestari Brynjolfur istuutuu vuoteelle hänen viereensä.\n\n— Ennenkuin lähdin luoksesi, seisoin kauan ikkunan ääressä tuvassani\nja harkitsin, miten voisin saada selville totuuden. Ja uskoin täysin\nvarmasti voivani tehdä sen seuraavalla tavalla: Haetan luokseni\npehtoorin ja käsken hänen taluttaa kartanon parhaan hevosen ikkunan\nluokse. Sitten kutsutan Dadin. Selostan hänelle virkamiesteni ja minun\nväliset keskustelut hänen ja Ragnheidurin suhteista. Huomautan hänelle,\nkuinka suurta luottamusta olen osoittanut hänelle ennen kaikkia muita\nnuoria miehiä muiden varoituksista ja hänen omasta hairahduksestaan\nhuolimatta.\n\n— Ilmoitan hänelle, että jos myöhemmin saan tietää hänen olleen\npetollisen minua kohtaan, painaa kiroukseni häntä koko hänen elämänsä\najan; hän ei voi toivoakaan saavansa _restitutiota_ [virkaanpalautusta]\nmistään tässä maassa, hänellä ei voi missään olla rauhoitettua aluetta,\nhän menettää kaiken omaisuutensa, jokaisen kolikkonsa, hän ja hänen\nomaisensa. Osoitan ikkunan ulkopuolella seisovaa ratsua ja menen sitten\nhänen kanssansa tuomiokirkkoon. Ojennan hänelle Marian kappelin avaimen\nja pyydän, että hän lukitsee minut sinne eikä avaa ovea ennenkuin\ntunnin kuluttua. Jos hän on syyllinen, niin hän ottaa hevosen ja\nratsastaa tiehensä tämän tunnin aikana. Hän ratsastaa kotiinsa, siksi\naikaa, kunnes voi paeta laivassa keväällä. Joskin varma tieto on\nminulle vaikka kuinka hirvittävä, lupaan minä antaa hänen olla kaikin\npuolin häiritsemättä, kunnes hän on ennättänyt poistua maasta, ja\nhän tietää, että pidän sanani. Jos hän lähtee, luovuttaa hän avaimen\nRagnheidurille, muutoin hän avaa oven itse.\n\n— Tämän aioin tehdä, rakas Margret. Niin syvään aioin taipua tämän\nnuoren miehen edessä säästääkseni Ragnheiduria. Olin varma siitä, että\njos tällä tavoin vedottaisiin hänen jalomielisyyteensä, hän ei pettäisi\nminua toista kertaa. Kunnes oivalsin, että tämä ei ollutkaan vetoamista\nhänen jalomielisyyteensä; olin unohtanut toisen osallisen. Jos huhu\nnimittäin on tosi, ei Dadi jätä Ragnheiduria jälkeensä minun käsiini.\n\nTällä hetkellä ei Margret Halldorintyttären ajatuksissa ole Ragnheidur.\nHänen sydämensä täyttää kokonaan Brynjolfur Sveininpoika; hän ei ole\nkoskaan nähnyt minkään käyvän piispaan näin kipeästi, mutta hän ei voi\ntehdä muuta kuin hellästi hivellä kädellään miehensä kättä.\n\nPiispa vetäytyy hetkiseksi pois hänen hyväilystään; sitten kantautuu\ntupaan armelias ääni, soitetaan ilta-aterialle. Piispa Brynjolfur\nnousee seisomaan.\n\nPuutuvassa piispa istuutuu tavallisuuden mukaisesti pöytään kaikkine\nseuralaisineen. Sira Sigurdur ja Oddur Eyolfinpoika ihailevat hänen\nitsehillintäänsä; kukaan ei voi tämän miehen ulkomuodosta erottaa,\nmillainen myrsky on lyhyt hetki sitten riehunut hänen aivoissaan. Hän\nei ainoastaan itse ole puhelias, vaan hän myöskin kuuntelee kaikkea,\nmitä pöydässä sanotaan. Dadi puhuttelee häntä kaksi kertaa, hänellekin\npiispa vastaa. Käsienpesun jälkeen hän nousee ja mennessään Dadin\nohitse ilmoittaa tälle:\n\n— Menen suoraan omaan huoneeseeni ja tahdon puhua kanssasi.\n\n— Kyllä, herra, vastaa Dadi Halldorinpoika, kastaen hätäisesti sormensa\nvesimaljassa.\n\nKun hän kohottaa katseensa, on mestari Brynjolfur kadonnut.\n\n\n\n\nXII\n\n\nDadi Halldorinpoika istuu kirjurinpenkillä vastapäätä Brynjolfur\nSveininpoikaa. Nuori, komea mies katselee vapaasti ympärilleen, hän\nliikkuu joka päivä tässä huoneessa, sillä hän on useiden vuosien aikana\nvarmentanut useimmat niistä kirjeistä, jotka piispa on kirjoittanut.\nHän on hyvin pitkä ja aika voimakkaasti kehittynyt, vaikka hän ei\nole vielä täyttänyt kahtakymmentä viittä ikävuotta. Mutta istuvassa\nasennossa mestari Brynjolfur näyttää yhtä pitkältä, joskin molempien\nseisoessa erotus on suuri.\n\nDadi on pukeutunut siniseen, kersinkiseen, pitkään takkiin ja\nsinisestä kampalangasta kudottuihin liiveihin, ja kaulassa on valkea\nkääntökaulus. Hänen kullankeltainen tukkansa on kammattu suoraan\notsalta taaksepäin ja muotia uhmaten leikattu poikki korvannipukkojen\ntasalta, sillä piispa ei salli seuralaistensa sen enempää kuin\npappiensakaan käyttää pitkää tukkaa. Tämän johdosta paljas kaula\nnäyttää pitemmältä kuin se todella on, koska hattu — korkea,\nhuippukupuinen huopahattu, jonka kapea lieri on takaa ylöspäin\nkäännetty — on ilman koristuksia.\n\nDadi Halldorinpojan rinnalla Brynjolfur Sveininpoika tekee melkeinpä\njyhkeän vaikutuksen. Hänen kaulassaan olevan korkean, valkean,\nsilittämättömän kauluksen piilottaa etupuolelta kokonaan parta, joka\npunaruskeana ja tavattoman tuuheana valuu rinnalle ja on samanvärinen\nkuin tukka hatun alla; tämän kupu on koristettu silkkinauhoilla. Hän\nei ole vielä alkanut melkein ensinkään harmaantua, mutta hänen päänsä\ntutisee hieman, ja tällä tutisemisella on merkityksensä, kun hän katsoo\ntoiseen ihmiseen, sillä se kerää enemmän huomiota hänen katseeseensa,\njoka on sen vastakohta, ja lujaan ilmeeseen hänen teräksenharmaissa\nsilmissään, jotka ovat pienet kuin haukalla ja muilla terävästi\ntähystävillä olennoilla.\n\nSanaakaan hiiskumatta piispa on viitannut Dadia istuutumaan pöydän\nääreen häntä vastapäätä, mutta vangittuaan nuorukaisen katseen pitää\nhän sitä koko ajan kiinni katseellaan. Hänen päänsä tutisee hiukan\nkuten tavallisesti ja samoin hänen kätensä, kun hän nyt nojaa sitä\npöytään, mutta koskaan ennen Dadi ei ole kuullut hänen äänensä\nvapisevan.\n\n— Jumala on yläpuolellamme, Dadi, ja pöytä on välillämme, virkkaa\npiispa hiljaa ja hievahtamatta paikaltaan.\n\nDadin ruumista alkaa kuumentaa kiireestä jalkapohjiin saakka, hän\nkäsittää silmänräpäyksessä, että piispa on saanut tietää jotakin\nRagnheidurista ja hänestä, mutta hän päättää heti olla millään\ntavoin paljastamatta heidän rakkauttaan. Hän katsoo piispaa silmiin\nuhmailematta, mutta täysin vapaasti ja avoimesti.\n\nSitten piispa lausuu samalla hillityllä, kumealla äänellä, joka nyt on\nvapaa kaikesta hermostumisesta:\n\n— Olen päättänyt, että Ragnheidurin opetus loppuu tällä kertaa. Se on\nyksinomaan luonnollista, koska koulu nyt on päästetty lomalle. Mutta\nkoska minulle tänään on ilmoitettu vakava syytös sinua ja tytärtäni\nvastaan, kiellän tästä päivästä alkaen kaiken keskustelun, kaikki\nkohtaukset ja kaiken seurustelun teidän välillänne, kunnes olen\nryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin tukahduttaakseni tämän huhun.\nEn aio pitempään keskustella kanssasi tällä kertaa, mutta vaadin sinua\ntottelemaan käskyäni sillä uhalla, että muutoin menetät suojelukseni,\nniin ettei sinulla ole enää toivoakaan saada tukea eikä _promotiota_\n[ylennystä] minun kädestäni, jos määräyksestäni poiketaan.\n\n— Teen, kuten käskette, herra, lupaa Dadi. Mutta en olisi mitenkään\nvoinut ajatella, että teidän tyttärenne tarvitsisi viattomana kärsiä\nminun kevytmielisyydestäni.\n\n— Ainoastaan Jumala tietää, niistä syystä hän kärsii, jollette te kaksi\nsitä tiedä, vastaa piispa pahaenteisen hillitysti.\n\nNämä sanat hiipivät Dadin omaantuntoon, pyhättöön, jossa talviset\nsuudelmat ja syleilyt ovat turvattomina. Hän luulee huomaavansa,\nettei piispaa haluta pitkittää keskustelua, mutta Dadi ei voi poistua\nmielessään puolittainen varmuus. Hänen täytyy pukea kysymyksensä\nsellaiseen muotoon, että piispan on pakko siihen vastata.\n\n— Millainen syytös on? tiedustaa hän täysin luonnolliseen sävyyn.\n\n— Sitä sinun ei ole tarpeellista kysyä, vastaa piispa, horjuen vihan ja\nsurun vaiheilla. Sinun sopii säästää minulta epämiellyttäviä sanoja.\nSyytös teitä vastaan on niin vakava kuin se hevin saattaa olla.\n\nPiispa osaa tavallisesti antaa ajatuksilleen muodon. Juuri itse\najatusta hän ei nyt voi pakottautua asettamaan tyttärensä yhteyteen.\nDadin sydän pehmenee, hän kumartuu eteenpäin pöytää vasten ja virkkaa:\n\n— Vannon teille, mestari Brynjolfur, Jumalan pyhän nimen kautta, että\ntämä syytös meitä kohtaan on väärä.\n\nNämä sanat eivät vaikuta mestari Brynjolfuriin vähääkään. Hän on\nseisonut sellaisten pappien edessä, jotka ovat tehneet itsensä\nsyypäiksi huoruuteen ja olleet valmiit vannomaan väärin silmät\nviattomuudesta loimuavina. Sira Thorarinn Eirikinpoika, sira Jon\nReykjadalissa, sira Thorsteinn Utskalarissa, ensiksimainittu hänen hyvä\nystävänsä, viimemainittu pitaalinen...\n\nÄkkiä hän kysäisee:\n\n— Eikö teidän välillänne ole ollut mitään, etkö ole edes suudellut\nRagnheiduria?\n\n— En kertaakaan, valehtelee Dadi empimättä; muuta mahdollisuutta ei ole.\n\nPiispa nojautuu taaksepäin tuolissaan, ja Dadi havaitsee, että tämä\nvalhe, tämä hätävalhe, mutta sittenkin valhe, jonka hän on singonnut\npiispan rintaan, on osunut ja vaikuttaa, kärjistää epäilyksen ja varman\nuskon välistä taistelua. Se kiusaa rahtusen verran hänen omaatuntoaan,\nmutta sille hän ei mahda mitään.\n\nMestari Brynjolfur istuu äänettömänä pitkän tovin. Häntä kummastuttaa\noma voimattomuutensa. Hän, joka osaa virittää tuhansia satimia ihmisten\njalkoihin ja jolla on tuhansia keinoja kietoakseen heidät ansoihin,\nminkätähden hän ei nyt osaa keksiä yhtä ainoaakaan keinoa, kun hänen\noman tyttärensä onni on kysymyksessä — hän vain istuu tässä pää\ntyhjänä, voimattomana, herpautuneena. Niin, nyt jotakin pyrkii esille\nhänen sielussaan.\n\n— Dadi Halldorinpoika, lausuu hän, ennenkuin itse aavistaakaan.\n\n— Niin, herra.\n\nTuntuu siltä kuin Dadille nyt puhuisi kokonaan toinen mies, sellainen\nmies, joka ei katso häneen, vaan tuntuu näkevän sisälle omaan itseensä,\nmies, joka puhuu melkein kärsimyksen kirkastamana.\n\n— Olet piakkoin viisikolmattavuotias, Dadi, ja kotisi on ollut\ntäällä puolet elämääsi. Sivuutin monta nuorta miestä, joihin voin\nluottaa, ja valitsin sinut opettamaan tytärtäni. Ja arvelin valinneeni\nhuolellisesti. Teit kevytmielisen teon, joka koski minuun kipeästi,\nmutta annoin rikkomuksesi anteeksi niin täydestä sydämestä, että\notin sinut mukaani tarkastusmatkalleni kesällä. Ei puuttunut niitä,\njotka varoittivat minua osoittamasta sinulle kaikkea tätä _favorem_\n[suosiota], ei puuttunut niitä, jotka vetosivat aikaisempiin\nvaroituksiinsa, kun rikoksesi tuli julki. Vastaukseni oli se, että\nsallin sinun edelleen opettaa Ragnheiduria. Tänään on minulle\nilmoitettu teidän tehneen itsenne syypäiksi pahennusta herättävään\nkäyttäytymiseen. Olkoonpa tämä huhu tosi tai väärä, se on niin\nlevinnyt, että kolme piispanistuimen virkamiestä varoittaa minua siitä.\n\n— Olkoonpa se tosi tai väärä, se on niin vakava, ettei tyttäreni voi\nolla olevinaan siitä tietämätön. Minua kehoitetaan hartaasti, muiden\nmuassa sen tekee Ragnheidurin sielunhoitaja, antamaan tyttäreni vannoa,\nettä hän on _virgo intacta!_ [koskematon neitsyt] Siitä kieltäydyn\nsekä itseni että puolisoni ja myöskin tytön itsensä tähden, mikäli\nhän jollakin muulla tavoin voi torjua tämän epäilyksen. Jollei se ole\nmahdollista, on kuitenkin tärkeämpää, että hänen kunniansa pestään\npuhtaaksi. Mutta tärkeintä, Dadi, on sittenkin se, että hänen sielunsa\nterveys säilyy. Nämä silmänräpäykset meidän nyt keskustellessamme\novat vakavia Ragnheidurin elämässä, kenties hänen koko elämänsä\nvakavimmat, joskaan hän itse ei tiedä, mitä täällä tapahtuu. Niinä aion\nedelleenkin osoittaa luottavani sinuun. Lasken asian sinun käsiisi,\nDadi Halldorinpoika. Sallinko Ragnheidurin vannoa?\n\n— Älkää, älkää, pyhän kolminaisuuden nimessä! huudahtaa Dadi.\n\nTämä purkaus tulee aivan välittömästi, ja vasta jonkun verran\nmyöhemmin, piispan edelleenkin äänettömyyden vallitessa katsellessa\nhäntä, Dadin mieleen johtuu, että hänen kieltonsa, hänen\nhuolehtimisensa Ragnheidurin häveliäisyydestä voidaan tulkita väärin.\n\nMutta piispa ei käsitä häntä väärin. Ensi kerran vilahtaa lempeämpi\npilkahdus hänen silmissään, mutta ainoastaan pilkahdus. Dadi innostui\nliikaa, hänen intonsa oli rehellinen, mutta miksi tämä into, ikäänkuin\nhänen sydämeensä olisi kajottu?\n\nDadi huomaa piispan aikovan nousta ja kiiruhtaa virkkamaan:\n\n— Minun sananihan eivät saa teitä uskomaan, herra, vielä vähemmin ne\nkykenevät torjumaan tätä parjausta. Mutta nyt on asia niin hyvin, että\nvoidaan säästää tytärtänne niin tylyltä vaatimukselta ja kuitenkin\nsaada panettelu tyrehtymään itsestään.\n\n— On asia niin hyvin? kertaa piispa, pidättäen henkeään, odottaessaan\nvastausta.\n\n— Minä poistun tästä maasta ensi kesäksi, selittää Dadi, ja aion\noleskella kauan ulkomaisissa yliopistoissa. Niin pian kun se tulee\njulki, ei kukaan kummeksi sitä, että poistun Skalholtista jo nyt ja\nasun viimeiset kuukaudet kotona iäkkäiden vanhempieni luona. Ja jollen\nerehdy panettelijoista, eivät he enää viitsi leikkiä tyhjällä ansalla,\nkun lintu on lentänyt niin loitos.\n\nRagnheidurin seurassa hän ei ollut edellyttänyt niin pikaista\nlähtöä Skalholtista, mutta täällä hänen täytyy toimia omin päinsä,\nsilmänräpäyksellisesti, pelastaakseen hänet.\n\nTällä uudella tiedolla on ihan päinvastainen vaikutus mestari\nBrynjolfuriin kuin Dadi on arvellut. Ensimmäistä kertaa kiiluu nyt\npeittämätön epäily hänen silmistään.\n\n— Vai niin, sinä poistut maasta ensi kesäksi, toistaa piispa hiljaa, se\noli suuri uutinen. Oletko puhunut isällesi siitä?\n\n— En, en vielä.\n\n— Etkö vielä? Ja _majus_ [toukokuu] on kohta käsillä. Minusta tuntuu,\nettä sinä päätät varsin hätäisesti vieraihin maihin aikomastasi\nmatkasta. Sano minulle totuus vitkastelematta: mikä on niin pikaisen\npäätöksen syy?\n\n— Ainoastaan se, herra, että tahdon hankkia itselleni enemmän tietoja\nja menestystä kuten muutkin nuoret miehet. Isäni olisi halunnut minun\nlähtevän päästyäni koulusta, kuten Arni veljeni teki. Ja olemme siksi\nvarakkaita, ettei tässä tarvita pitkiä valmistuksia.\n\n— Minkätähden et matkustanut silloin?\n\n— Koska äitini ei sitä tahtonut, valehtelee Dadi, sillä hänen ainoa\nvaikuttimeensa oli se, että äskettäin Ragnheiduria kohtaan virinnyt\nrakkaus oli pidättänyt häntä Skalholtissa.\n\n— Tietääkö Ragnheidur tästä uudesta tuumastasi?\n\nDadi ei enää tahdo suoranaisesti valehdella.\n\n— Olen ilmoittanut hänelle, että jos hänen on mieli ensi talvena\njatkaa, täytyy hänelle hankkia uusi opettaja.\n\n— Etkä minulle ole hiiskunut mitään?\n\n— Se johtuu siitä, että olette ollut niin uutterasti työssä, herra.\n\n— Hm.\n\nPiispa on vaiti tovin. Kaksi punaista läikkää ilmestyy hänen\nkulmakarvojensa yläpuolelle. Hän astuu ensin suoraan Dadia kohti,\nmutta malttaa mielensä, pysähtyy pöydän toiselle puolelle ja lausuu\nsuuttuneesti:\n\n— Ja sinä siis luulet, että hätäinen poistumisesi Skalholtista — maasta\n— tukahduttaa juoruilun! Et oivalla, että se lisää siihen vauhtia,\nlietsoo sen loimuavaksi rovioksi!\n\n— Tässä menevät mielipiteemme ristiin, herra, mutta minä noudatan\ntahtoanne.\n\n— Tämä keskustelu on jo venynyt aivan liian pitkäksi. Mitä tulee sinun\nja tyttäreni välisiin keskusteluihin ja kohtauksiin, sopeudut siihen,\nmitä olen määrännyt. Ja Skalholtista et poistu, ennenkuin minä annan\nluvan.\n\n— Tottelen kaikessa käskyjänne, herra, vakuuttaa Dadi, lähtien tuvasta.\n\nBrynjolfur Sveininpoika seisoo hievahtamatta samalla paikalla ja\nkatselee ulos ikkunasta. Hän näkee lähemmä tusinan ihmisen lipuvan\nlyijypuitteisten ruutujen ohitse eikä olisi myöhemmin pystynyt\nmainitsemaan ketään heitä nimeltään paitsi vanhaa Olafur Nikulinpoikaa,\nkoska tämä ontuu. Sitten hän poistuu uunituvan oveen kiinnitetyn,\nleveän kellonhihnan luokse.\n\nKaksi minuuttia myöhemmin saapuu piispan lähettipoika sira Sigurdur\nTorfinpojan luo, tuoden sanoman, että tämän pitää tulla piispantupaan.\n\nSira Sigurdur odotuttaa piispalla itseään, ei pitkään, mutta niin kauan\nkuin uskaltaa, ja kun hän astuu tupaan, on hän hyvillään siitä, että\nhe tällä kertaa ovat kahden kesken, piispa ja hän. Hän otaksuu mestari\nBrynjolfurin nyt pyytävän häntä sallimaan valavaatimuksen raueta,\nsäästämään hänen tytärtään julkiselta häpeältä, ja sira Sigurdur on\nvalmistautunut, hänen puheensa on hyvin siloiteltu, ja se päättyy\narmeliaisuuteen piispaa ja tämän lasta kohtaan.\n\nPiispa ei kehoita häntä istuutumaan eikä itsekään istuudu. Hän lausuu\nraudankylmästi:\n\n— Sinun osallesi, koska olet tyttäreni sielunhoitaja, lankeaa sen\ntiedon ilmoittaminen hänelle, joka sinulla luullaksesi on hänen\nkäyttäytymisestään. Minun ei tarvitse muistuttaa sinulle rippi-isän\nvelvollisuuksista rippilasta kohtaan, ei vakavuuden eikä varovaisuuden\nvelvollisuuksista. Mutta tahdon pyytää sinua puhuttelemaan häntä heti\npaikalla ja senjälkeen saattamaan hänet minun ovelleni.\n\n— Tuleeko minun... tuleeko minun mainita mitään siitä, mihin\ntoimenpiteisiin aiotte ryhtyä? tiedustaa sira Sigurdur pettyneenä ja\nhämmästyneenä piispan tuttavallisuudenpuutteesta.\n\n— Sen aion itse ilmoittaa tyttärelleni, vastaa mestari Brynjolfur,\npoistuen päättävästi uunitupaan.\n\nHän kuulee sira Sigurdurin lopulta menevän ulos, ja vasta sitten hän\npalaa paikalleen pöydän ääreen ja tukee molemmin käsin ohimoltaan.\n\nTässä asennossa hän istuu hetken, mutta kauan ennenkuin hän sitä\nodottaa, hän kuulee Ragnheidurin askelia käytävässä.\n\nPiispa ponnahtaa pystyyn ja aukaisee oven, Ragnheidur astuu sisälle,\nja mestari Brynjolfur antaa sira Sigurdurin ymmärtää tahtovansa olla\nkahden kesken tyttärensä kanssa.\n\nRagnheidur Brynjolfintytär seisoo liikahtamatta paikallaan ovensuussa\nikäänkuin naulittuna kiinni lattiaan, hänessä ei ole mitään muuta\nkuin kaksi isoa silmää, jotka katsovat isää ja seuraavat hänen\nkaikkia liikkeitään. Isä ei näytä ankaralta, kuten tavallisesti,\nhänen kasvonilmeissään on hillityn surun leima, joka olisi koskenut\ntyttäreen, jos tällä olisi sinä hetkenä riittänyt ajatusta mihinkään\nmuuhun kuin itseensä ja loukattuun ylpeyteensä. Hän näkee piispan\nmenevän sängyn luokse, sysäävän peitteen syrjään ja istuutuvan.\n\n— Tule istumaan tänne viereeni vuoteelle, Ragnheidur rakas! kehoittaa\nisä lempeästi.\n\nRagnheidur ei ole oikeassa vireessä vastatakseen minkäänlaiseen\nlempeyteen, mutta nyt käskee hänen isänsä, ja isän käskyt ovat jokaisen\nlaki. Hän istuutuu piispan vierelle, ja hänessä on uhma voimakkaana,\nhän haluaa antaa isän aloittaa.\n\nMutta kun piispa ottaa hänen kätensä omiensa väliin virkkamatta heti\nmitään, edes katsomatta häneen — silloin on omaan itseen kohdistuva\najatus ikäänkuin pois pyyhkäisty, hän toivoo voivansa olla isän\nmieliksi kaikessa. He eivät ole koskaan ennen istuneet näin, hän on\nmuilta kuullut, että isä pitää hänestä, jopa on ylpeä hänestä, mutta\nennenkuin hän tuli täyskasvuiseksi, on isä ainoastaan taputtanut\nhänen päätänsä, ja kun hän pienenä tyttösenä istui isän polvella, ei\nhän tiennyt, että isässä oli tällaista hellyyttä, ja äkkiä hän näkee\nedessään Thormudur Torfinpojan, sira Sigurdin veljen. Mies tulee\nhänen isänsä teltasta yleiskäräjillä, piispa on juuri hylännyt hänen\nrehtorinvirkaa koskevan anomuksensa. Paljon kansaa seisoo teltan\nedustalla haastellen, että Skalholtin piispa on pelastanut Thuridur\nJonin tyttären noidanroviolta, Thormudur sanoo: »Mestari Brynjolfurille\non lahjoitettu ankaruutta ja lempeyttä kultapunnuksisesti.»\n\nMuisti on nopsa, kaikki tämä sujahtaa aivojen halki parin sekunnin\naikana, juuri kun piispa on tarttunut hänen käteensä ja virkkaa nyt:\n\n— Pikku tyttöseni.\n\nMuuta hän ei virka, hän katsoo tyttärensä kättä eikä hiisku mitään,\nmutta nämä kaksi sanaa tipahtavat ikäänkuin sulat vahapisarat\nRagnheidurin kädelle; hän kiskaisee kätensä irti, kietoo ne isän\nkaulaan ja nyyhkyttää niin lohduttomasti, että epäluulot muuttavat\nBrynjolfur Sveininpojan silmänräpäykseksi ikäänkuin jäätyneeksi.\n\nIlmeisesti toinen tuntee sen, sillä hän yrittää sanoa jotakin saamatta\nsanoja suustansa, hän kuiskii itkuisten nyyhkytystensä seasta, ja nyt\nisä sen erottaa:\n\n— Se ei ole... totta... isä... se ei... ole totta.\n\nSilloin piispa Brynjolfur nostaa tyttärensä polvelleen, ja hänen\nonnistuu tyynnyttää itkijä. Ragnheidur lepää hänen rinnallaan, nyt\nihan hiljaa, ja miettii, kuinka toisella tavoin ja kuinka paljon\nvoimakkaampana hän nyt olisi seisonut isänsä edessä ja tätä syytöstä\nvastaan, jollei hän rakastaisi Dadia, ja häntä hävettää tämä ajatus,\nettä hän sallii rakkautensa, joka muutoin tekee hänen voimansa ja\nrohkeutensa moninkertaiseksi, riistää häneltä sen rohkeuden, jota\nhän tarvitsee. Mutta syy on hänestä selvä, hänen isänsä lempeys tuli\nhänelle niin yllättävänä.\n\n— Oletko aivan viaton, rakas Ragnheidur? tiedustaa piispa Brynjolfur.\n\n— Kyllä, isä, tähän olen syytön.\n\n— Etkö tunne rakkautta Dadi Halldorinpoikaa kohtaan?\n\n— En, valehtelee Ragnheidur, ja valhe tulee hänen rakkautensa\nperimmästä syvyydestä.\n\n— Silloin sinut täytyy pestä puhtaaksi valheesta, lausuu piispa.\n\nRagnheidur on vaiti, hän ei tiedä, miten se käy päinsä, mutta hän\naavistaa, että nyt heti paikalla tahdotaan erottaa hänet ja Dadi\ntoisistaan, ja se tekee hänet tällä hetkellä murheelliseksi. Hän\nhengittää raskaasti.\n\nPiispa Brynjolfur kiertää käsivartensa tiukemmin hänen vyötäisilleen,\nja isän sanoista uhkuu yletöntä hellyyttä:\n\n— Uskon sinua, Ragnheidur, uskon kaikesta sydämestäni sinun puhuvan\ntotta. Ja jos sen kerran teet, pitää sinun myöskin olla kaikkien\nnähden viattomuutesi sädehohteessa. Jumala on suonut meille jalon\naseen torjuaksemme ihmisten parjausta. Ja nyt vaaditaan sinua ja minua\nkäyttämään tätä asetta juoruilun nujertamiseksi.\n\n— Mitä asetta tarkoitatte, isä?\n\n— Jumala on antanut meille valan.\n\nRagnheidur ponnahtaa taaksepäin hänen syleilystään seisomaan keskelle\nlattiaa, tuijottaen isäänsä kauhuisilla silmillä, vasen käsi vasemman\nrinnan alla, aivan kuin tikari olisi salaa survaistu hänen sydämeensä.\n\nBrynjolfur Sveininpoika ei suinkaan vielä ole päättänyt antaa\ntyttärensä suorittaa sitä tekoa, johon hän juuri äsken hänelle\nviittasi. Hän on ainoastaan tahtonut selvittää Ragnheidurille, kuinka\nvakava tämä asia on ja kuinka tärkeätä on löytää sille tyydyttävä\nratkaisu. Ja hänen on mahdoton ymmärtää, ettei hän ole tehnyt sitä\nsuorastaan tavattoman varovaisesti. Hän menee tyttärensä ohitse ja\nistuutuu tuoliinsa pöydän ääreen.\n\n— Emmekö voi puhella siitä rauhallisesti, Ragnheidur? huomauttaa hän\ntyttärelleen.\n\n— Kyllä, isä, myöntää toinen, istuutuen penkille vastapäätä piispaa. —\nMutta jos te vaaditte minulta tätä, tuntuu minusta siltä kuin joutuisin\nkoko ikäni kantamaan kaikille näkyvää poltinmerkkiä.\n\nNämä sanat eivät ole sopusoinnussa seitsemännentoista vuosisadan\nyleisen käsityksen kanssa, mutta ne ovat sopusoinnussa inhimillisen\nalkuvaiston kanssa — saman vaiston, joka mestari Brynjolfurissa\nitsessään heti nousi taisteluun, kun hän ensimmäisen kerran kuuli sira\nSigurdurin ehdotuksen, mutta joka harkinnan valossa vähitellen kalpeni.\nHän ei ole empinyt pakottaessaan ihmisiä valalle, jos muut aseet ovat\npettäneet, eikä hän tahdo häntä leimattavan sillä syytöksellä, että se\non pyövelin teko.\n\nHän muistuttaa tyttärelleen Malmfridur Benediktintyttären valasta\nyleiskäräjillä viime vuonna. Malmfridur oli nuori tyttö hyvää sukua,\npiispankartanon entisen intendentin tytär, jonka isä asui Haeyrissä.\nGaulverjabain sira Torfi, piispan veljenpoika, oli hänen rippi-isänsä,\nja tämä sekä laamanni Arni olivat sitä mieltä, että vala oli hänelle\nvälttämätön panettelun vuoksi — hän oli ihan samassa asemassa kuin\nRagnheidur nyt. Kukaan ei enää moittinut häntä mistään, päinvastoin\nhänen valansa antoi juoruamiselle surmaniskun.\n\n— Useammat silmät ovat tähdätyt Skalholtiin kuin Haeyriin, vastaa\nRagnheidur vain.\n\n— Sallitko mieluummin huhun olla takertuneena itseesi?\n\n— Kyllä, minulla on hyvä omatunto.\n\n— Onko Dadi puhunut kanssasi siitä, että hän aikoo matkustaa ulkomaille\njo ensi kesäksi? kysyy piispa äkkiä.\n\nRagnheidur katsahtaa häneen tietämättä, mitä vastata.\n\n— Ei, vastaa hän epäröiden.\n\n— En tiedä, kumpi teistä valehtelee, virkkaa piispa, alkaen kävellä\nedestakaisin lattialla.\n\nRagnheidur ryhtyy korjailemaan ehdotonta kielteistä vastaustaan, eikä\npiispa ole sitä kuulevinaan. Mutta nyt hän tahtoo antaa tyttärelleen\naikaa ajatella sielunsa pelastusta.\n\n— Olen kieltänyt Dadilta kaiken keskustelun ja seurustelun teidän\nvälillänne siihen saakka, kunnes olen tehnyt lopullisen päätöksen tässä\nasiassa, ja saman määräyksen annan sinulle.\n\nRagnheidur taivuttaa päänsä nöyrästi — nöyrästi, koska hän nyt\nkäsittää, ettei hänen isänsä ole vielä päättänyt pakottaa häntä\nvannomaan, eikä hän tiedä, miten voisi osoittaa isälle kiitollisuuttaan\nvahvistamatta hänen epäluulojaan.\n\n— Rukoilen Jumalaa, lupaa hän vihdoin, antamaan minulle pyhän henkensä,\njotta tottelisin teitä kaikessa. Mutta tämän kalkin pyydän teitä\nottamaan minulta pois.\n\n— En tiedä, onko se minulle vähemmin katkera kuin sinulle, huomauttaa\npiispa tiukasti, mutta en siedä minkäänlaista tahraa sinun\nkunniassasi enkä myöskään sitä varjoa omassani, että kaiken lisäksi\nmuiden kehoituksista huolimatta säästän itseäni ja omaisiani niistä\nvelvollisuuksista, joita säälimättömästi lasken muiden hartioille.\nMinulla ei ole paljoakaan toiveita löytää sinua kohtaan tehtyjen\nsyytösten lähdettä, mutta nyt saat mennä äitisi luokse selostamaan\nmeidän keskusteluamme; hän tietää yhtä paljon kuin minäkin.\n\nRagnheidur poistuu kumaraisena, horjuvana, sellaisen henkilön tapaan,\njoka on tuomittu hirvittävään rangaistukseen.\n\nKoko seuraavan päivän liikkuu Skalholtin väki kuumeisen rauhattomasti.\nTuntuu ihan samanlaiselta kuin täällä olisi ilmennyt ruttoa ja piispan\nperhe sekä Dadi Halldorinpoika olisivat ruton saastuttamat, joita\nkaikki muut pyrkivät karttamaan, missä hyvänsä he näyttäytyvätkin,\nmieluummin niin vikkelästi, ettei sitä huomattaisi.\n\nPiispankartanossa tiedetään, että mestari Brynjolfur ja matrona Margret\novat koko aamun kuulustelleet palvelusväkeä, toista toisensa jälkeen,\nsaadakseen selville, mistä tämä loukkaava huhu heidän tyttärestään ja\nDadi Halldorinpojasta on saanut alkunsa. Hänen korkea-arvoisuutensa\nkuuluu olevan peloittavan äkäinen, ja matrona Margret muka itkee.\nNuori piispanpoika astuu suoraan työssään uurastavien ihmisten luokse\nja esittää heille nenäkkäitä kysymyksiä, hän, itse herttaisuus, ja\nsamoin tekee Dadi Halldorinpoika, ja hän on vielä vaarallisempi, sillä\nsanotaanpa mitä tahansa, hän takertuu heti johonkin sanaan, jota\nhän armottomasti yhä hokee, kunnes toinen antaa selityksen, jonka\nehkä sattuu liittämään jonkun toisen henkilön nimeen, minkä jälkeen\nhän poistuu tämän nimen haltijan luokse. Neitsyt Ragnheidur itse\non ainoa, joka ei ole puhutellut ketään, mutta häntä vältetäänkin\nvisuimmin hänen korkea-arvoisuutensa jälkeen. Hän ei kenties ole saanut\nketään käsiinsä! Äkkiä alkaa tuntua siltä, ettei maa enää olekaan\nturvallinen oleskelupaikka — on kuultu piispan aikovan empimättä\nhäätää koko palvelusväkensä pois kartanosta, jollei hän saa tätä asiaa\nselvitetyksi. Luulevatpa jotkut, että tänne voidaan odottaa laamannia\ntai kenties suorastaan voutia, Jumala meitä armahtakoon!\n\nSuurin osa tästä on tietystikin liioittelua. Piispa on kaikessa\nhiljaisuudessa tahtonut päästä käsiksi juorujen juureen kuulustelemalla\nniitä henkilöitä, joita perhe eniten epäilee. Ja se osoittautuu\nhänelle mahdottomaksi; kaikkialla joko verukkeita tai äänettömyyttä,\nepäilyttävää äänettömyyttä. Mutta jo iltapäivällä on hän selvillä\nsiitä, ettei tähän voi pysähtyä, kuulustelujen aikana hän ei ole\nsaavuttanut mitään muuta kuin sen, että on viskannut tyttärensä elävänä\nalttiiksi tälle pedolle, panettelulle.\n\nPiispa menee tupaansa tehdäkseen päätöksen tästä asiasta.\n\nTämän miehen synnynnäinen, intohimoinen oikeudentunto on tässä\ntapauksessa kohonnut tasapainoakselinsa yläpuolelle ja kallistuu\nomaan vastakohtaansa — täydelliseen tolkuttomuuteen. Vaikka hän\nkeskustellessaan sekä Dadin että Ragnheidurin kanssa on tuntenut\nsalaista iloa siitä, että valan ajatus oli heistä molemmista\nniin kamala — iloa, joka johtui siitä, että tällä ensimmäisellä,\nvälittömällä elähdyksellä oli molemmissa viattomuuden leima, josta\nei voi erehtyä — herättää heidän kieltäytymisensä nyt hänessä\nsen hirvittävän epäluulon, että sen täytyy pohjautua heidän\nsyyllisyydentuntoonsa. Ja kuta tiukemmin hän ponnistelee vaimentaakseen\ntämän äänen, sitä kovemmin se puhuu. Oliko hän siis sokea, koska hän\nei nähnyt, että tuo kaamea tuska heidän silmissään, kun hän mainitsi\nvalan, oli omantunnontuskaa! Täytyy olla maltillinen arvostellessaan\nBrynjolfur Sveininpoikaa; tässä kohdassa hän on psykologi, hän ei vain\ntiedä, että kummallakin asianomaisella on kaksi omaatuntoa ja että hän\non silmänräpäyksen aikana nähnyt esiripun kohoavan sen edestä, josta\nheidän pitäisi tehdä tiliä ainoastaan keskenään.\n\nYhdestä seikasta hän on, Jumalalle olkoon kiitos, täysin varma. Ilman\nepäilyksen varjoakaan hän tietää, että hän vapautuu kammottavasta\nepätietoisuudestaan. Sillä Herramme edessä hänen tyttärensä Ragnheidur\npuhuu totta. Ja jos hän on viaton, tekee hän sen aikaisemminkin, ja\nDadi myöskin tekee sen sitä ennen. Sira Sigurdur valmistaa hänen\ntytärtään, hän itse valmistaa Dadia. Arpa on heitetty.\n\nViipymättä hän kutsuttaa Ragnheidurin. Neitsyt ei ole oikein ehtinyt\nsulkea ovea jälkeensä, ennenkuin piispa jo alkaa — hän tahtoo suoriutua\nkaikesta pian:\n\n— Ei kukaan muu kuin sinä itse voi puhdistaa kunniaasi, Ragnheidur. En\nvoi säästää sinua.\n\nRagnheidur Brynjolfintytär nojautuu sulkemaansa oveen, niin että hänen\nisänsä erottaa vähäisen jyskähdyksen hänen niskansa osuessa puuhun.\nHän sulkee silmänsä, mutta seisoo pystyssä. Hänen kasvonsa ovat\nkalmankalpeat. Sitä kestää ainoastaan muutamia sekunteja. Sitten hän\nlankeaa polvilleen isänsä eteen:\n\n— Vala ei ole milloinkaan niin hyvä, isä, ettei se olisi parempi\nvannomatta. Vannon teille ja äidilleni Jumalan pyhän nimen kautta\nolevani viaton. Mutta pyydän teitä niin hartaasti, isä...\n\n— Nouse pystyyn, Ragnheidur! käskee piispa. Jos omaatuntoasi painaa\njoku asia, niin menet rippi-isäsi puheille.\n\nHän kiskaisee polvensa irti Ragnheidurin käsistä, niin että neitsyt\nkaatuu lattialle. Ja sillä tavoin tämä viruu hetkisen rumassa\nasennossa, katsoen lattialautoja, jotka ovat niin omituisen likellä\nhänen silmiään.\n\n— Nouse pystyyn! komentaa piispa ankarammin.\n\nSilloin Ragnheidur Brynjolfintytär kohoaa täyteen mittaansa. Hänen\nsilmiään sumentavat kyynelet. Hän ei liikuta käsiään, hän ravistaa\npäätänsä, hän pudistaa silmänsä kuiviksi. Sitten hän hymyilee,\nraudankylmää, salaperäistä hymyä, joka tulee syvältä sisältä.\n\nHänen äänensä lempeys kuulostaa perin yllättävältä.\n\n— Jumalan ihanuus raskauttaa omaatuntoani, lausuu hän katsomatta\nisäänsä.\n\nJa näiden hämärien sanojen jälkeen hän poistuu.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nOn lauantai, toukokuun yhdestoista, se päivä, jona Ragnheidur\nBrynjolfintyttären pitää vannoa valansa.\n\nOn kulunut kaksitoista päivää siitä, kun Ragnheidur polvillaan isänsä\nedessä rukoili tätä säästämään häntä tästä tehtävästä, joka häntä nyt\nodottaa. Hän ei ole toistanut rukoustaan, vain harvat ovat senjälkeen\nkuulleet sanankaan luiskahtavan hänen huuliltaan. Dadi ja hän eivät\nole nähneet toisiaan, ja he molemmat tietävät, että jos he varkain\nhiipisivät toistensa luokse, ilmestyisi heti vartija heidän väliinsä.\nDadi liikkuu vapaasti kaikkialla vahdinpidosta huolimatta, mutta\nRagnheidur ei halua millään tavoin naamioida vankeuttaan. Hän ei juuri\nensinkään poistu lapsenpiiantalon oven ulkopuolelle, ja hänen luonansa\non ainoastaan Steinunn Finnintytär.\n\nSira Sigurdur Torfinpojalle on piispan päätös hirvittävä pettymys.\nNeitsyt Ragnheiduria hän ei ole lainkaan voinut valmistaa valaan,\nsillä neitsyt ei ole kuunnellut eikä puhunut, vaan ainoastaan katsonut\nhäneen silmät tyyntä, maltillista, sammumatonta vihaa uhkuvina. Hänen\non täytynyt rajoittaa kehoituksensa siihen, että on luovuttanut\nRagnheidurille pienen kirjasen: »Valoista ja pattovaloista, kuinka\nkauhea synti on vannoa väärin Jumalan edessä», jonka hän on tahtonut\nneitsyen lukevan; hän on avannut näkyviin nimilehden, jonka uhkaava\nvinjetti kuvaa kolmea vannovaa sormea kiinnipannulla kirjalla, ja\nsitten hän on laskenut kirjan avattuna pöydälle. Ragnheidur on\npamauttanut sen kiinni hänen silmiensä edessä, ja siinä se lojuu\nedelleenkin.\n\nPiispa Brynjolfur ja Margret Halldorintytär ovat merkillisen hyvällä\ntuulella. Loppujen lopuksi on piispa katsonut parhaaksi itse puhella\nsekä Dadin että tyttärensä kanssa ennen valan vannomista, ja hän\non tehnyt sen sellaiseen tapaan, ettei hänen sielussaan enää ole\nepäilyksen varjoakaan heidän viattomuudestaan. Siitä silmänräpäyksestä\nasti hän on iloinnut tästä päivästä, joka antaa hänen tyttärelleen\ntäyden hyvityksen.\n\nViimeiset kaksitoista päivää ovat kuluneet siihen, että on hankittu\nRagnheidurille tarvittavat kuusi valantodistajaa, joiden täytyy tuntea\nhänet kyllin hyvin ollakseen valmiit vahvistamaan valan todeksi hänen\nkanssansa, selittämään uskovansa hänen viattomuuteensa ja tämän valan\npaikkansapitävyyteen. Piispa on kääntynyt kuuden lähimmissä pappiloissa\nasuvan papin puoleen, jotka kaikki ovat piispanperheen hyviä ystäviä,\neikä ainoakaan heistä ole lähettänyt epäävää vastausta, ja nyt ovat\nuseimmat heistä saapuneet Skalholtiin. Sitäpaitsi hän on tiedustanut\nsekä sira Sigurdur Torfinpojalta että Oddur Eyolfinpojalta, aikovatko\nhe, katsoen siihen, että he ovat vakaumuksenaan lausuneet Ragnheidurin\nolevan viattoman, vahvistaa hänen valansa, ja molemmat ovat vastanneet\nmyöntävästi.\n\nEdelleen on piispa pyytänyt uskotuinta ystäväänsä ja veljenpoikaansa\nrovasti sira Torfi Joninpoikaa Gaulverjabaista vannottamaan\nRagnheiduria. Ja Margret Halldorintytär on lähettänyt kirjeen\nBraidratungaan pyytääkseen Helga Magnuksentytärtä tulemaan Skalholtiin\ntäksi päiväksi. Minne Ragnheidur katsookin, kohtaa hän ystäviä.\n\nTuntia ennen juhlallista toimitusta on Skalholtin matronan ja\nBraidratungan matronan täytynyt seistä kahden puolen Ragnheidur\nBrynjolfintytärtä, taivuttaakseen hyvällä hänet pukeutumaan\nedessä olevan toimituksen mukaisesti, joka arvokkuuden suhteen on\nverrattavissa juhlalliseen jumalanpalvelukseen, papinvihkiäisiin, jos\nkohta se onkin lyhyempi. Ragnheidurista se on lopultakin samantekevää,\nhän sallii äitinsä määrätä, mitä hänen pitää ottaa yllensä; mutta kun\nnaiset tahtovat, että hänen on pukeuduttava vanhassa piispanarkituvassa\nja että he saavat auttaa häntä, kieltäytyy Ragnheidur ensi kerran\nelämässään tottelemasta äitiään. Hän tahtoo olla yksin tuvassaan\npiikansa Steinunn Finnintyttären kanssa. Niin vakava rikkomus\ntyttärenvelvollisuutta vastaan annetaan anteeksi päivän merkityksen\njohdosta Braidratungan matronan pyynnöstä.\n\nNeitsyt Ragnheidur istuu nyt tuvassaan vanhan kuvastimen edessä,\nyllänsä kellertävän punainen atlasasu. Puku on kaksiosainen, röijy\nulottuu etupuolella nipukkana hameen päälle, ja palvelija parhaillaan\nnäppäilee leninkiin kiinni hihoja, jotka ovat runsaasti revitetyt,\nniin että palttina ja leveät, sammalenvalkoiset, nyplätyt hihapitsit\npääsevän täysin oikeuksiinsa.\n\nHänen olkapäiltään valuu laaja, nyplätty kaulus käsivarsille vaipan\ntapaan. Liivit ovat etupuolelta nyöritetyt, hyvin tiukasti nyöritetyt,\nja siinä on viisi kullattua filigranikoristeista hopeasolkea.\nVyötäisillä riippuu hajurasia pitkissä, kullatuissa hopeaketjuissa.\nHänen sukkansa ovat silkkiset, kellanpunaiset kuten leninkikin,\nmutta niiden vivahdus ei ole ihan sama, ja kengät karduaninahkaa,\nmustat, hopearuusukkeiset. Hänen kaulassaan riippuu hyvin ohuissa\nhopeaketjuissa kiiltävä, musta onyks-risti. Hänen hiuksissaan on\njakaus keskellä, ja ne valuvat olkapäiden ylitse eteenpäin paksuina,\npunertavan ruskeina kiehkuroina, jotka kummallakin puolella\npäättyvät hyvin säännöllisesti ja taitavasti solmittuun, mustaan\nsamettisilmukkaan.\n\n— Se on varmaankin sira Jon Mosfellista, tuumii palvelijatar, kun he\nkuulevat kavionkapsetta aukiolta.\n\nSira Jon on se pappi, jolla on lyhyin tie; Mosfell on toisella puolen\njokea, Bro-jokea.\n\n— Silloin ovat kaiketi kaikki papit tulleet, lisää hän.\n\nNeitsyt Ragnheidur virkkaa:\n\n— Kun olet valmis, Steinunn, käyt ilmoittamassa äidilleni, että vartoan\nhäntä.\n\nSteinunn lähtee.\n\nNeitsyt Ragnheidur istuu hiljaa. Hän nojaa kyynärpäänsä pöytään ja\ntuijottaa kuvastimesta näkyviin silmiinsä. Hän painaa kädet tiukasti\nleukaan, ja tämä painaminen tekee hänen äänensä lujaksi, kun hän puhuu.\nHän hokee jo sadatta kertaa valankaavan alkua:\n\n»Sen vakuudeksi lasken minä, Ragnheidur Brynjolfintytär, käteni pyhälle\nkirjalle ja vannon kaikkivaltiaan Jumalan nimessä, että —- minä —-»\n\nHän katsoo värähtämättä itseään silmiin ja jatkaa, nyt muuttuneella\näänellä, joka on matalampi ja voimantäyteinen:\n\n— että minä — olen antautunut Dadi Halldorinpojan valtaan, lihalliseen\nkanssakäymiseen, sekä päivällä että yöllä, sammuttaakseni ruumiin\nhimoa, hänelle ja minulle suureksi riemuksi...\n\nOnko hänellä rohkeutta? Jos hän tekee pahennuksen, on hänen kunniansa\npelastettu; jos hän vannoo näin, on hänen omatuntonsa puhdistettu. Onko\nhänellä rohkeutta? Hän olisi suonut kuvastimen olevan isomman, jotta\nhän olisi voinut nähdä itsensä kokonaan.\n\nKärsiikö Dadi tätä kidutusta hänen kanssansa? Hän saa tietää sen\ntuonnempana. Tuonnempana, — millaiselta elämä näyttää tuonnempana? Mitä\nDadille on tehty? Onko häntä rääkätty? Yksin. Yksin Dadi on niinkuin\nhänkin. Kumpikin erikseen, kiskottuina pois toistensa luota he kestävät\nsamoja tuskia, mutta eivät yhdessä. Samoja tuskia he kärsivät, mutta\nheidän velvollisuutensa täytyy hänen yksin kantaa. Eikö se sitten ole\nlohdutus? Yksi ainoa »kyllä» Dadin huulilta — tuotakoon hänelle vain se\nsana, niin hänen tämänpäiväinen valansa avaa paratiisin portit.\n\nNuori rakkaus näkee nälkää kuten ruumiskin, ja jollei sitä ole pitkään\naikaan ruokittu, ovat sen nälkäharhakuvat yhtä voimakkaat. Onko\nDadia ylipäätänsä olemassa, onko Dadi milloinkaan rakastanut häntä,\nrakastaako Dadi häntä edelleenkin, mitä on tapahtunut koko tänä aikana,\nmitä Dadille on tehty? Vala — vala taaskin. Muutamien silmänräpäysten\nkuluttua Neitsyt Ragnheidur ei tiedä, kuinka kauan hän istuu tässä;\nhän vain tuijottaa kuvastimeen, ja joskin hänen silmänsä ovat auki,\neivät ne näe mitään. On ikäänkuin esirippu olisi vedetty maailman ja\nhänen sielunsa väliin. Nämä silmänräpäykset eivät saa paeta, nyt hänen\non niin hyvä olla. Silloin silmänräpäykset pakenevat, juuri hänen\ntuskaisen toivotuksensa tähden. Hän pyyhkäisee molemmin käsin alaspäin\npitkin kasvojaan aina hiusrajasta saakka, todellisuus on jälleen\narmahtamaton.\n\nRagnheidur lysähtää kokoon.\n\nTuomiokirkon kellot soivat.\n\nJuuri senkö nyt pitää tapahtua, se on omituista. Hänestä tuntuu, että\nse on jo puolittain kestetty. Hänestä tuntuu, että tämä puoliväliin\nkulunut päivä on katkaissut tämän tapahtuman keskeltä kahtia, tämän\nhänen vannomisensa. Osa siitä on kestetty, ja osa siitä on jäljellä.\n\nKäytävästä kantautuu askelia.\n\nPiispatar avaa oven, ja Braidratungan Helga astuu sisälle. Hän saapui\nvarhain aamulla ennen kaikkia pappeja, ja hän on pyytänyt Ragnheiduria\nlähtemään mukaansa hänen kotiinsa ja viipymään siellä joitakuita\npäiviä. Mutta hän on siitä kieltäytynyt, neitsyt Ragnheidur. Nyt\nhän on hyvillään siitä, ettei hänen tarvitse mennä kirkkoon yksin\näitinsä kanssa. Tässä naisessa on jotakin niin kummallista, Helga\nMagnuksentyttäressä; hänestä säteilee turvallisuutta.\n\n— Kaikki papit ovat ystäviäsi, rakas Ragnheidur, vakuuttaa\nBraidratungan Helga samassa, ja me kaikki uskomme sinun viattomuuteesi.\nÄlkäämme unohtako kiittää Jumalaa siitä, että hän on antanut meille\naseen, jolla voimme murskata ihmisten parjauksen.\n\nRagnheidur ei vastaa mitään, vaan kääntyy äitiinsä päin.\n\n— Lähdenkö nyt, virkkaa hän ainoastaan.\n\n— Kyllä, nyt on kaikki valmista, vastaa piispatar.\n\nNeitsyt Ragnheidur astelee molempien vanhempien naisten välissä. Heillä\non mustat, ohuet vaipat, jotka etupuolella ovat vyötäisiltä lähtien\navonaiset, niin että heidän leningeistään, niin komeanvärisistä, näkyy\nainoastaan laaja kolmio — taivas tiennee, minkävuoksi vanhemmat naiset\npukeutuvat niin komeasti, koska he piilottavat koko komeuden, mutta\nniin he tekevät — ja kaulassa heillä on korkea, valkea röyhelö ja\npäässä korkea, musta hattu. Piispankartano on kuin asumaton, ei missään\nnäy ainoatakaan ihmistä.\n\nHe kävelevät pitkää, leveätä, kivettyä käytävää myöten kirkkoon,\ntuomiokirkon pääsisäänkäytävälle. Oven edustalla on pöytä paljaan\ntaivaan alla. Laajan, valkean, kultakoristeisen damastiliinan peittämä\npöytä, jonka keskellä seisoo kullattu hopeakrusifiksi.\n\nTuomiokirkon pitkällä keskikäytävällä, Marian kappeli vasemmalla ja\nRistikappeli oikealla puolellaan, astelevat nuo kolme, Ragnheidur\nkeskellä. Häntä hämmästyttää se näky, joka kuorissa kohtaa hänen\nkatsettaan. Hänen valantodistajansa, seitsemän pappia ja Oddur\nEyolfinpoika, istuvat alttarilta ulkonevassa puoliympyrässä, kaikki\npapit valkoisessa messukauhtanassa. Ylhäällä alttarilla on hänen\nsukulaisensa sira Torfi polvillaan rukoilemassa.\n\nKartanon kaikki ihmiset ovat kirkossa.\n\nEtumaisena kuorin vasemmalla puolella istuu hänen isänsä ja kahden\npuolen häntä hänen veljensä Halldor ja hänen sukulaisensa Arni. Ja\noikealla puolella — täällä on Dadi. Hän istuu täällä tilanhoitajan ja\nkoulumestarin välissä. Hän tukee täpärästi käsiensä reunoja polviinsa\nikäänkuin olisi juuri ponnahtamaisillaan pystyyn syöksyäkseen hänen\nluoksensa ja katsoo häneen huulillaan valoisaa vakavuutta uhkuva hymy;\nRagnheidur tuntee epämiellyttävää arkuutta kurkussa, hän ikävöi niin\nsanoinkuvaamattomasti Dadia, hänen täytyy katsoa maahan hillitäkseen\nitseään.\n\nNaiset sijoittuvat sisimmälle kuorin naistenpuolelle Halldora\nJonintyttären viereen, joka istuu täällä keppiinsä nojautuneena\ntyttärensä Sigridur Halldorintyttären, sira Torfin vaimon, seurassa.\n\nKellot vaikenevat, ja samassa silmänräpäyksessä sira Torfi aloittaa\nrukouksen edelleenkin polvistuneena ja selkä saapuvillaolijoihin\npäin; hän rukoilee äänekkäästi ikäänkuin se, jonka pitää kuulla hänen\nsanansa, olisi kaukana. Rukous on pitkä, ja siihen on siroiteltu\nlatinaisia sanoja, joista Ragnheidur ymmärtää ainoastaan puolet. Amen.\n\nSitten lukkari avaa alttarikehään vievän oven ja ottaa papilta\nmessupaidan. Sira Torfi laskeutuu kuorinportaiden alimmalle astuimelle\niso raamattu kainalossaan. Hän lausuu Ragnheidur Brynjolfintyttären\nnimen.\n\nNeitsyt nousee ja menee sira Torfin luokse, hänen kasvonilmeensä ovat\ntyhjät, hänen ajatuksiaan ei voi arvata, hän on kiinnittänyt katseensa\npapin vatsan kohdalla olevaan nappiin ja pitää sitä siinä. Sira Torfi\nalkaa selvittää hänelle valaa ja sen merkitystä, ja vasta sitten\nkun hänen pitkä selityksensä on päättynyt, huomaa Ragnheidur, että\nkaikki muutkin papit ovat riisuneet yltään messupaidan, vain mustiin\nkauhtanoihinsa verhottuina he ynnä Oddur Eyolfinpoika tulevat ja\nasettuvat hänen läheisyyteensä, neljä kummallekin puolelle.\n\nVasta sitten aloittaa sira Torfi kyselynsä. Pitääkö hän,\nRagnheidur, itseään viattomana tässä asiassa, onko hän valmis\nvannomaan vakuutuksensa oikeaksi — ja muuta sellaista loputtomiin.\nHän vastaa kaikkeen tyydyttävästi, tehden senjälkeen mitä hänen\nkäsketään tehdä: hän lyö kättä todistajain kanssa vakuutuksensa\npaikkansapitävyyden vahvistukseksi. Sira Torfi menee edellä pitkin\ntuomiokirkon keskikäytävää, ja vanhin papeista, sira Josef Loftinpoika\nOlafsvelliristä, ilmoittaa Ragnheidurille, että hänen pitää lähteä ulos\nheidän seurassaan heti sira Torfin jäljessä.\n\nTuomiokirkon oven edustalla sira Torfi seisoo pöydän ääressä, jolla nyt\nlepää raamattu ristiinnaulitun edessä. Kirjan välissä on samankokoinen\niso paperiarkki, ja kirkkoväen asettuessa puoliympyrään kirkon oven\nedustalle ottaa sira Torfi tämän asiakirjan, pannen sen raamatun\nvasemmalle puolelle. Se on valankaava, joka neitsyt Ragnheidurin pitää\nlukea.\n\nNeitsyt Ragnheidur seisoo pöydän edessä kasvot tuomiokirkkoon päin\nkäännettyinä. Käytäväkivet ovat tyhjät, sillä kaikki tunkeutuvat\nmahdollisimman tiheään kahden puolen kirkon ovea nähdäkseen hänen\nkasvonilmeensä hänen vannoessaan. Sira Torfi seisoo hänen edessään\npöydän toisella puolella ja valantodistajat sen kummassakin päässä.\nHänen huomatessaan, että toimituksen on määrä alkaa, tulevat hänen\nvanhempansa ja veljensä sira Torfin toiselle, hänen äidinäitinsä sekä\nSigridur Halldorintytär ja Helga Magnuksentytär toiselle kupeelle.\nDadia hän ei näe, sillä hän ei katsele ympärilleen.\n\nSira Torfi kohottaa etu- ja keskisormeansa ja tekee ristinmerkin häntä\nkohti.\n\n— Ragnheidur Brynjolfintytär, lausuu hän, pyhän kolminaisuuden\nnimessä kehoitan minä sinua valalla vakuuttamaan sen väitöksen, jonka\ntänään esitit Jumalan pyhässä huoneessa ja vahvistit puristamalla\nvalantodistajiesi kättä. Laske kätesi raamatulle ja lausu vala.\n\nRagnheidur laskee oikean kätensä kolme sormea raamatulle, hän osaa\nvalankaavan ulkoa, mutta viimeisessä silmänräpäyksessä hän kuitenkin\nottaa paperin vasempaan käteensä ja lukee hiljaa, rauhallisesti, mutta\nheikolla äänellä:\n\n_Sen vahvistukseksi lasken minä, Ragnheidur Brynjolfintytär, käteni\npyhälle kirjalle ja vannon Jumalan, kaikkivaltiaan, nimessä, että vielä\ntällä hetkellä olen kaikkinaisen miehenvallan ja lihallisen yhdyselämän\ntekojen suhteen yhtä loukkaamaton ja koskematon kuin silloin, kun\näitini kohdusta synnyin tähän maailmaan. Jumala minua armossaan\nauttakoon niin totta kuin tämän oikein vannon, mutta rangaiskoon minua,\njos valehtelen._\n\nIhmisillä ei vielä ole aikaa antautua tunteittansa valtaan tai\noikeammin selvittää niitä täydellisesti itselleen, sillä ihan samassa\nsilmänräpäyksessä laskevat kaikki kahdeksan valantodistajaa kätensä\nraamatulle ja lausuvat yhteen ääneen:\n\n— Julistamme täten ja vannomme Jumalan, kaikkivaltiaan, nimessä, että\nmeillä kaikilla on hyvä omatunto Ragnheidur Brynjolfintyttären puolesta\nhänen viattomuutensa ja tämän valan totuuden suhteen.\n\nSitten sira Torfi kohottaa kätensä ja tekee ristinmerkin neitsyt\nRagnheiduria kohti, minkäjälkeen tämä nopeasti pyörähtää ympäri ja\nlähtee kivettyä käytävää myöten kotiin kartanon rakennuksiin päin,\nsamalla kun kaikki tungeksivat sinne, missä hän on seisonut, niin\nettä piispapari, joka on tahtonut rientää syleilemään tytärtään, ei\nennätä paikalle. Nähdään, että neitsyt Ragnheidur astelee ripeästi\nkäytäväkivillä, ei ensinkään tavalliseen ylhäisen ryhdikkääseen\ntapaansa, vaan päinvastoin huolimattomasti, jopa etunojossa. Kerran hän\non vähällä kompastua, ja nyt hän katoaa melkein hiipivästi ensimmäisen\ntalonnurkkauksen taakse.\n\nVaikka kaikki ovat selvillä siitä, että piispantytär on tänään\nvannomalla torjunut valheellisen syytöksen, on pettymys yleinen.\nTäytyi pinnistää kuuloaan erottaakseen, mitä hän puhui; hänen sanansa\ntuntuivat liian yksinkertaisilta, hänen esiintymisensä ei ollut\nkylliksi juhlallinen, ja sitten hän poistui samassa, kaikki loppui\npikaisesti. Suuri silmänräpäys jäi pois.\n\nVasta sittenkun nähdään, että hänen korkea-arvoisuutensa kasvot\nloistavat yltyleensä, aletaan hiukkasen epäillä omaa pettymystä.\n\nPiispa on eronnut puolisonsa seurasta, iäkäs laamanninleski seisoo\njälkimmäisen vierellä keppinsä varassa ja lähtee nyt tyttärensä\nseurassa pois kirkolta.\n\n— Olen iloissani siitä, että tämä on ohitse, virkkaa Margret\nHalldorintytär.\n\nVanha nainen tiuskaisee ärtyisesti:\n\n— Minä en olisi sallinut _sinun_ tehdä tätä, Margret.\n\n— Etteköhän olisi taipunut miehenne tahtoon tällaisessa tapauksessa?\nhuomauttaa hänen tyttärensä.\n\n— En, niin kauan kuin järkeni olisi ollut tallella, vastaa iäkäs,\npeloton nainen.\n\nMargret Halldorintytär on vaiti, ja tähän keskustelu loppuu.\n\nMestari Brynjolfur vie kaikki vieraat mukanaan uunitupaan, sillä nyt\nkatetaan pöytä viereisessä piispantuvassa, nyt täällä juhlitaan.\n\nNiin pian kun vieraat ovat sijoittuneet istumaan, ottaa piispa\nvala-asiakirjan raamatun välistä — hän itse on tuonut sen pöydältä\ntuomiokirkon edustalta — laskee sen pöydälle ja käskee Oddur\nEyolfinpojan jo täällä pappien ollessa läsnä kirjoittaa, mitä hän\nnyt sanelee. Hän astelee edestakaisin kädet selän takana ja sanelee\nseuraavasti, hiljaa, mutta korjailematta:\n\n_Tämän valan, joka on tähän edelle kirjoitettu, vannoi Ragnheidur\nBrynjolfintytär Skalholtissa tuomiokirkon oven edustalla, Anno 1661,\n11 Maii, rovastikunnan rovastin, kunniallisen kirkonmiehen sira Torfi\nJoninpojan edessä, jonka piispa oli siihen määrännyt._\n\n_Tämän valan todistajat olivat seuraavat kirkonmiehet: sira Sigurdur\nTorfinpoika, tuomiokirkon pappi ja Ragnheidurin sielunhoitaja,\nsira Josef Loftinpoika, sira Ami Halldorinpoika, sira Erasmus\nPallinpoika, sira Jon Gislinpoika, sira Jon Snorrenpoika, sira Thordur\nThorleifinpoika ja Oddur Eyolfinpoika._\n\n_Sira Sigurdur Torfinpojasta ja Oddur Eyolfinpojasta ei tämä vala\ntuntunut asianomaiselle tarpeettomalta hänen kunniallisen nimensä ja\nmaineensa puolustukseksi, vaikka tästä ei ollutkaan liikkeellä yleistä\npuhetta._\n\n_Kaikki saapuvilla olevat kirkonmiehet julistivat, että heillä oli hyvä\nomatunto Ragnheidurin puolesta hänen viattomuutensa ja tämän valan\ntodenperäisyyden suhteen._\n\n_Kaiken edellä kirjoitetun todistukseksi he merkitsevät tähän\nnimikirjoituksensa omakätisesti, sama paikka, vuosi ja päivä kuin yllä._\n\nKaikkien yhdeksän herran piirrettyä nimensä lausunnon alle oikeassa\njärjestyksessä piispa panee asiakirjan takaisin raamatun väliin,\nistuutuu pappiensa joukkoon, ja sitten ei tästä asiasta enää puhuta. Se\ntunti, joka kuluu, ennenkuin pöytä on katettu ruoka- ja juomatavaroilla,\nmenee vilkkaassa, maan oloja ja opillisia asioita koskevassa\nkeskustelussa.\n\nPiispa ei itse ole saapuvilla koko aikaa. Hän jättää papit omiin\nhoiviinsa siksi aikaa, kun hän käy lapsenpiiantalossa.\n\nHelga Magnuksentytär ja Sigridur Halldorintytär istuvat neitsyt\nRagnheidurin vuoteen vierellä. Yläpuolelta ovat verhot täydelleen eteen\nvedetyt, mutta molemmat naiset ovat kallistuneet vuoteen puoleen.\n\n— Antakaa minun olla yksin! kuulee piispa tyttärensä pyytävän\nastuessaan sisälle.\n\nMolemmat naiset nousevat seisoalleen.\n\n— Hän on vain väsynyt, kuten sopii odottaakin, virkkaa Helga\nMagnuksentytär, laskien kätensä piispan käsivarrelle; — hän ei ole\nnukkunut viimeisinä öinä, kuten sopii odottaakin, lisää hän.\n\nNaiset poistuvat huoneesta.\n\nRagnheidur Brynjolfintytär lepää vaatteissaan patjalla silmät\nsuljettuina. Kun piispa istuutuu sängynpatsaalle, tahtoo hän nousta,\nmutta isä tarttuu hänen käteensä.\n\n— Olet tuottanut meille suuren ilon tänään, Ragnheidur, äidillesi ja\nminulle, lausuu piispa hellästi.\n\nRagnheidur pysyy vaiti silmät ummessa.\n\n— Ja itsesi tulee sinun olla iloisin kaikista, pitkittää piispa, sillä\nJumalan ja ihmisten silmissä seisoit tänään puettuna viattomuutesi\njuhla-asuun.\n\n— Seisoin ikäänkuin alastomana koko maan edessä, vastaa Ragnheidur\nsilmät ummessa.\n\n— Tämä on synnillistä epäkiitollisuutta Jumalaa kohtaan, nuhtelee\npiispa varmasti. Kitke se pois sydämestäsi, Ragnheidur! Sinä olet\ntehnyt vain sen, mikä oli velvollisuutesi: puhdistautunut ilkeästä\npanettelusta. Tämän jälkeen ei sinun nimeäsi sotketa mihinkään\nsupatteluun ja juoruiluun.\n\nSanoin kuvaamatonta uhmaa kuvastuu Ragnheidurin umpimielisistä\nkasvoista. — Jumala antakoon sydämeesi rakkautta ja pelkoa, lapseni,\ntoivottaa piispa, tarttuen hänen käsiinsä.\n\nKun tytär ei sittenkään avaa silmiään, tiedustaa isä:\n\n— Eikö äitisi ole käynyt luonasi?\n\n— Kyllä.\n\n— Aterian aika alkaa olla käsissä, etkä sinä saa puuttua naisten\npöydästä, huomauttaa piispa puolittain kysyvästi, puolittain käskevästi.\n\n— Kyllä minä tulen, isä, lupaa Ragnheidur.\n\nMestari Brynjolfur menee itse opettajantaloon haastelemaan Dadi\nHalldorinpojan kanssa. Hän tapaa Dadin luona poikansa ja Arni\nJoninpojan ja lähettää heidät ulos.\n\n— Tulen ilmoittamaan sinulle, Dadi, sanoo piispa istuutumatta, että\nsinä minun puolestani olet tästä päivästä alkaen vapaa liikkumaan ja\nmenettelemään oman tahtosi mukaan. Mutta mielelläni näkisin, ettet\npoistuisi Skalholtista ihan näinä päivinä.\n\n— Minä en matkusta Skalholtista, vastaa Dadi, sen vuoksi, etten\nparemmin siedä olla teidän kuin muiden luona, herra. Viivyn mielelläni\ntäällä kuukauden loppuun saakka.\n\n— Tämän jälkeen osoitan sinua kohtaan kahta vertaa suurempaa\nluottamusta, Dadi, vakuuttaa piispa.\n\nHän on hyvillään siitä, että Dadi on niin täydelleen vapaa kaikesta\nvastahakoisuudesta häntä kohtaan, yhtä avoin ja herttainen kuin hän\nluonnostaan on.\n\n— Syömme tänään minun tuvassani, etkä sinä saa puuttua, virkkaa piispa\nlähtiessään.\n\nPöydässä istutaan kauan. Naiset syövät vanhassa piispan arkihuoneessa,\npiispattaren tuvassa. Näihin molempiin tupiin pääsee niiden välissä\nolevasta jokapäiväisestä ruokatuvasta, puutuvasta. Suurissa juhlissa\non tapana, että miehet aterian aikana lähettävät tervehdyksensä ja\nmaljansa naisten tupaan, pyytäen viimemainittuja luoksensa, ja sen\njälkeen naiset vähän myöhemmin lähettävät tervehdyksensä ja maljansa\nmiesten tupaan, luvaten tulla. Mutta tämä ei ole mikään suuri juhla,\njonka pitäisi jatkua myöhään yöhön.\n\nKaikkien pappien tulee suorittaa jumalanpalvelus seuraavana aamuna, ja\nheidän täytyy lähteä liikkeelle aikaisin illalla. Tuvat yhtyvät vasta\naterian päättyessä. Ja silloin piispantytärtä kaivataan. Piispatar\nselittää miehelleen, että Ragnheidur on kyennyt nauttimaan tuskin\nmitään; he kaikki ovat nähneet hänen tarvitsevan lepoa, ja nyt hän\nnukkuu. Helga Magnuksentytär auttoi hänet vuoteeseen ja peitti hänet.\nKaikki ovat kyllin hyvällä tuulella käsittääkseen niin inhimillisen\nasian.\n\nPapit ovat kuitenkin mukana iltamessussa Skalholtissa ennen lähtöään.\nMutta sitten kun he ovat poistuneet ja käydään levolle, tuntuu\nkaikista, että tänään on ikäänkuin jotakin puuttunut. Hän oli kauniissa\nasussa, piispantytär, siinä ei vika ollut. Mutta tuntuu siltä kuin hän\nomasta vapaasta tahdostaan olisi jättänyt käyttämättä ainutlaatuista\nloistamistilaisuutta. Oli odotettu, että nähtäisiin kuningatar tai\nprinsessa — tai ainoastaan piispantytär itse sellaisena kuin hän on\nhallitessaan esiintymisellään. Sensijaan nähtiin pieni tyttö, joka\nteki ujostelevan vaikutuksen, koska hänen yllänsä oli hänen hienoin\nleninkinsä.\n\nDadi Halldorinpoika saattaa veljeään, sira Arni aikoo ratsastaa\nValkojoen poikki Kopsvatns-hietasärkkää myöten. He ratsastavat kauan\näänettöminä.\n\n— Oletko milloinkaan nähnyt neitsyt Ragnheiduria niin kauniina kuin\ntänään? pamauttaa nuori pappi äkkiä.\n\nHän huomasi sen, tuumii Dadi, minä en yksin sitä nähnyt.\n\n— Silloin kun hän vannoi? jatkaa sira Arni. Ja panitko merkille, miten\nhän katsoi isäänsä nostaessaan kätensä ja laskiessaan sen raamatulle?\n\n— Hän on hankkinut itselleen tarpeetonta sielunvaivaa, se kelpo herra,\nvastaa Dadi ainoastaan.\n\nValkojoelta Dadi kääntyy takaisin. Puolikuu luo kapean hopeajuovan\nkahlaamon poikki. Hän näkee veljensä ratsastavan kuutamojuovassa,\nsitten he tervehtivät toisiaan joen ylitse.\n\nVitkaan, hyvin vitkaan Dadi ratsastaa takaisin Skalholtiin. Vihaakohan\nRagnheidur häntä? Tyhjyys kirkuu hänen sielussaan, kirkuu. Tämän\ntuskaisen kysymyksen kaikua. Sitten hän antaa hevoselle rapsauksen.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nKun Helga Magnuksentytär saattoi neitsyt Ragnheidurin pöydästä\nlapsenpiiantaloon, oli jälkimmäinen niin uupunut sekä sielullisesti\nettä ruumiillisesti, että hän muutamien minuuttien kuluttua lepäsi\nvaipuneena syvään uneen.\n\nHerättyään unestaan hän ei heti ole selvillä vuodenajasta; hän näkee,\nettei ole aivan pimeä, mutta ei tiedä, onko ilta vai aamu. Ei ole\nkumpikaan. Kun hän ottaa kellon, joka riippuu leveässä, mustassa\nsilkkinauhassa seinällä hänen sänkynsä kohdalla, näkee hän ikkunasta\ntunkeutuvassa hämärässä, että kello on liki kaksi. Hän tuntee vielä\nväsymystä kaikissa jäsenissään, ja kun hän ojentautuu sängyssään,\nkoskee kaikkia niveliä. Mutta hän on täysin valveilla. Sitten selviää\nhänelle kaikki: hän on todennäköisesti koko ajan maannut samassa\nasennossa, sillä nyt kivut lakkaavat, hän on läpeensä levännyt ja\nvirkistynyt kahdeksantuntisesta unesta.\n\nSteinunn Finnintytär nukkuu häntä vastapäätä olevassa sängyssä ja\nkuorsaa, niin että seinät tärisevät. Steinunn Finnintytär, tahraton\nneito, jota ei kukaan ole epäillyt.\n\nNeitsyt Ragnheidur lepää kädet ristissä otsalla, ja hän itse tuntee,\nettä hänen mielensä tällä hetkellä on pulppuava lähde. Hän voi nousta\nvuoteestaan ja hukuttautua Bro-jokeen, hän voi nousta ja hukuttautua\nValkojokeen. Silloin on kaikki lopussa. Ei, silloin ei kaikki ole\nlopussa, se merkitsee vain, että hän on vannonut väärin.\n\nHän on muuttunut niin pieneksi omissa silmissään, hänen päänsä päällä\nlepäävät vihamiehen kädet, hänen omat kätensä, hän laskee ne patjalle.\n\nKaikki on käynyt niin pieneksi: elämä, hänen asemansa elämässä, hänen\nhyvä nimensä, joka nyt on puhdistettu ja tullut tahrattomaksi. Hänen\nnimensä on Ragnheidur isoäidin mukaan. Häntä hän ei ole milloinkaan\nnähnyt, mutta hänen mahdikkuudestaan ja tahdonvoimastaan haastellaan\nvielä kaikkialla maassa. Olikohan hänestä tullut sama mahdikas nainen\nhänen iässään, olikohan hänellä tahdonvoimaa yhdeksäntoistavuotiaana?\n\nYhdeksäntoistavuotiaana! Hän oli kuudentoista ikäinen mennessään\nensi kerran naimisiin vastoin isänsä ja omaistensa tahtoa. Ja\nkuitenkin hänen isänsä oli Stadarhollin Pall Joninpoika, vuosisatansa\nvallanhimoisin päällikkö. Sellainen oli Ragnheidur Pallintytär. Ja\nnyt lepää hän, pojantytär, jolla on hänen nimensä, tässä sängyssä\n— kirvelevän tuoreella sielullisella poltinmerkillä leimattuna.\nMuuten — Stadarhollin Pall! Juuri hänhän se eräällä lukuisista\nulkomaanmatkoistaan, joita hän teki joidenkuiden sotkuisten\nperintöriitojen vuoksi, notkisti toisen polvensa kuninkaalle lausuen:\n»Minä notkistan polveni majesteetin edessä, mutta seison oikeuteni\npuolesta.» Sellainen oli hänen isoäitinsä isä.\n\nJa nyt hänen isänsä on tyytyväinen! Iloton, nenä-ääninen nauru kajahtaa\nhetkiseksi sängyntaivasta vasten, jättäen suolaisen, aran tunnun\nnenäluuhun. Vala ei tosiaankaan ole polttomerkki, hänen isänsä on\ntyytyväinen, vala on sinetti. Se merkitsee valtavaa erotusta. Tästä\nalkaen hänellä on julkinen todistus hyveellisyydestään: Ettekö näe\nsitä, te, jotka supattelette selkäni takana, niin hyveellinen minä\nolen, kuka voi epäillä, ettekö erota sinettiä, se riippuu niskassani!\nKuinka vanhaksi hän eläneekin ja millaisia kohtaloita hän kokeneekin\n— vala seuraa hänen askeliaan kaikkialla kautta koko hänen elämänsä.\nSellainen hän nyt oli siihen aikaan, Ragnheidur Brynjolfintytär, _se_\nhänen täytyi tehdä ennen naimisiinmenoaan, piispan tyttären, hänen\ntäytyi vannomalla torjua huono maine! Niin alas hänet on nyt suistettu\nkoko kansan silmissä. Sitä hän ei ikinä anna anteeksi, ei edes\nkuolinhetkelläänkään.\n\nNeitsyt Ragnheidur vilkaisee taaskin kelloon, se on kaksi; viiden,\nkuuden tunnin kuluttua on sunnuntaipäivä, ja millainen päivä! Hän\npainautuu pielusta vasten ja sulkee silmänsä.\n\nJa vähäistä myöhemmin hänestä alkaa tuntua paremmalta. Hän ei sitä\nensinkään käsitä, mutta se on samanlaista hyväntuntua kuin hän koki\ntuokion ajan eilen, juuri ennen kellonsoittoa, kun hän viimeistä kertaa\najatteli asiaa ennen vannomista. Tämä onnellinen tunne, joka eilen\nhaihtui niin pian, se tulee nyt takaisin, ja nyt hän saa levätä täällä\nrauhassa, tuntikausia, nyt ei kelloja soiteta.\n\nHe ottivat Dadin ja toivat hänet hänen näkyviinsä, joten Dadi näki ja\nkuuli, kuinka hän, Ragnheidur, jota hän oli luullut niin vahvaksi,\näkkiä salli väkisin kuljettaa ja taivuttaa itseään ja tehdä itsensä\nvoimattomaksi. Heidät kiskotaan irti toisistaan, Dadi lähetetään pois,\nhänen piti vain sitä ennen nähdä hänet, Ragnheidur, nöyryytettynä\nja alennettuna — ennenkuin hän poistuu Skalholtista mukanaan tämä\nviimeinen muisto hänestä. Ja kaikesta siitä huolimatta hänen on hyvä\nolla. Hän ei tiedä, minkätähden, mutta hänen on hyvä olla.\n\nValta on heillä, ja he ovat niin mahtavia. Ja nyt he kenties luulevat,\nettä hän, joka vain on pieni tyttö ja viruu täällä vuoteessaan,\nkantaa kaunaa heitä kohtaan. Hän ei enää kanna kaunaa heitä kohtaan,\nhän säälii heitä. He ovat surkuteltavia sen vuoksi, että heillä on\nainoastaan tämä mitätön, surkea valta, samalla kun he uskovat olevansa\nvoimakkaita.\n\nTehden liikkeen, johon uskomattomalla tavalla yhtyy vitkallisuus ja\npäättäväisyys, hän työntää peitepatjan syrjään, ojentaa jalkansa\nsängynpatsaan ylitse ja nousee lattialle. Steinunn kuorsaa edelleen,\nmutta Ragnheidur ei välitä siitä, jos hän herääkin. Hänestä on\nsamantekevää sekin, jos hän kohtaa jonkun ulkosalla, hänen päähänsäkään\nei pälkähdä etukäteen aprikoida, mitä hän siinä tapauksessa sanoo tai\ntekee; tällä hetkellä tuntee hän tahtonsa olevan niin purevan terävä,\nettä se pystyy viiltämään halki kaikki esteet.\n\nHän vetää ensin sukat jalkaan ja pistää sitten jalat pehmeihin\nislantilaisiin, kapsamattomiin, muokatusta nahasta valmistettuihin\nkenkiin, jotka ovat hänen vuoteensa vierellä. Hän ei tahdo ottaa\nyllensä sitä leninkiä, joka hänellä oli eilen, hän ei tahdo pukea sitä\nyllensä enää milloinkaan. Hänen vuoteensa jalkopäähän sijoitetussa,\nisossa tammiarkussa on yksinkertainen arkipuku vihreätä sarssia.\nLukko kitisee, kun hän avaa arkun, mutta Steinunnin kuorsaus ei edes\nkeskeydy. Lyhyessä ajassa Ragnheidur pääsee kuntoon ja poistuu ulos\novesta palvelijattaren heräämättä.\n\nHänen tullessaan ulkopihalle ei vielä ole läheskään valoisaa, mutta\nsiitä huolimatta hän erottaisi ihmisen, jos siellä olisi joku. Ei, nyt\nhän on vannonut valan, nyt ei enää ole ketään häntä vahtimassa. Hänen\nei tarvitse kulkea ainoankaan ikkunan ohitse, hän menee talojen taitse,\nkukaan ei kuule hänen askeliaan, vaikka valvoisikin. Ennenkuin hän\nsaapuu opettajantalon ovelle, seisahtuu hän sen ja koulusalin väliseen\nkujaan, silmäilee ympärilleen ja kuuntelee. Hän tietää, että koulusali\nnyt on tyhjä, ja opettajantalon ovelle on ainoastaan neljä tai viisi\naskelta, mutta kartanossa on kolmesataa ihmissilmää: jos jotkut niistä\nolisivat avoinna.\n\nPois vainoaminen, pitää vain astua nämä neljä, viisi askelta — nyt\nhän ne astuu. Hänellä on niin kiire avata eteisen ovi, että koko talo\nkuulostaa hänestä narisevan. Oven voi teljetä sisäpuolelta, mutta jos\nhänet on nähty, eivät etsijät saa tulla lukitulle ovelle. Toisaalta\nhänen pitää nyt varrota nähdäkseen, onko joku häntä väijynyt, mutta hän\non aivan liian malttamaton, ja kun hän harkitsee asiaa, on se pelkkää\npelkoa, ulkona on niin pimeätä. Hän tirkistää ulos ovenraosta, on\nvaloisampaa kuin hän luuli. Silloin hän panee päättävästi oven salpaan.\nNäin on parasta.\n\nNeitsyt Ragnheidur aukaisee tupaan vievän oven hiljaa ja astuu\nsisälle; Skalholtissa ovat makuuhuoneiden ovet tavallisesti yöllä\nlukitsemattomia. Täällä on kaksi sänkyä. Toinen on tyhjä, sillä\naliopettaja Olafur Joninpoika on kotonaan Reykholtissa veljensä, sira\nHalldorin, luona, nyt kun koulu on suljettu. Toisessa sängyssä lepää\nDadi.\n\nHän kuorsaa, nukkuen sikeästi, ja viruu melkein poikittain leveässä\nsängyssä; Ragnheidur näkee sen tirkistäessään verhojen lomitse. Dadi\non ehkä kipeästi tarvinnut unta kuten hänkin. Kenties hän on myöskin\nistunut kauan valveilla juomassa, Ragnheidur ei sitä tiedä, mutta\nsikeästi hän nukkuu. Neitsyt Ragnheidurissa viriää sanoinkuvaamaton\nhalu heti heittäytyä Dadin kaulaan hänen tuossa nukkuessaan, siitä on\njo niin kauan. Sensijaan hän istahtaa vuoteelle ja katselee nukkujaa;\nkaikki Dadin kauniit piirteet, jotka ovat hänestä niin rakkaat, käyvät\nvähitellen selvemmiksi pimeässä. Hän kaipaa vain hänen silmiään, ja on\nihanaa — ihanaa — kuulla hänen kuorsaavan.\n\nMutta hän ei saa tuhlata aikaa, aamu rientää rientämistään lähemmäksi.\nHän nousee pystyyn. Silmänräpäyksen ajan hän epäröi, viimeisen kerran\npunniten kahta mahdollisuutta ajatuksissaan. Hänen isänsä ei aio sallia\nhänen mennä naimisiin Dadin kanssa, sen hän nyt tietää varmasti. Onko\nheillä suuremmat mahdollisuudet saada rakastaa toisiaan, jos hän\npäästää Dadin matkustamaan luotansa ulkomaille — vuosikausiksi?\n\nHän vastaa tähän kysymykseen epäsuorasti avaamalla leninkinsä puseron\nensimmäiset napit. Jollei olisi juuri tämä yö, herättäisi hän nukkujan\nensiksi, mutta aika on täpärällä, eikä hän mieli sallia Dadin torjua\nhäntä. Vähäistä myöhemmin hän seisoo lattialla samanlaisena kuin hän\nkiipesi pois vuoteestaan, hänen vartalonsa on ainoastaan aivinakankaan\nverhoama.\n\nHän seisoo toinen jalka sängynpatsaalla, ja nyt hän hymyilee, ensi\nkerran heidän eronsa jälkeen, sillä Dadi ei mieli luovuttaa hänelle\nkovinkaan runsaasti tilaa, hän ei ole vieraanvarainen nukkuessaan;\ntoistaiseksi hän saa asettua pielukselle vinoseinän viereen, nukkujan\nniskan taakse. Sitten hän ahtautuu vuoteeseen Dadin viruessa hänen\nedessään liikkumattomana, mutisevana kolossina.\n\nNeitsyt Ragnheidur silittää hänen tukkaansa ja kuiskii hänen nimeään,\nja molempiin Dadi vastaa kuorsaamalla. Sitten tyttö painaa suunsa\ntiukasti toisen korvalle.\n\n— Dadi, herää, Dadi!\n\nSilloin Dadi äkkiä pyörähtää ympäri, painaa häntä raukeasti itseään\nvasten ja nukkuu edelleen.\n\nHän kumartuu uudelleen nukkujan kasvojen puoleen, mutta samassa hänen\nsydämensä lakkaa sykkimästä. Ikkunaan koputetaan.\n\nSeuraavana sekuntina Ragnheidur seisoo suorana sängyssä, piilottaen\nkasvonsa verhon laidoilla, joiden lomitse hän voi tirkistää ulos. Hän\nnäkee koiran takaruumiin katoavan ikkunan takana. Hänen sydämensä alkaa\njälleen sykkiä, mutta ihan kurkussa. Nyt hän muistaakin Skalholtin\nikkunoiden tunnetun koirankoputuksen, sillä siellä ovat ruudut ihan\nlikellä maata. Eihän se voinutkaan olla muuta! Laskeutuessaan uudelleen\npitkäkseen vuoteelle hän huomaa Dadin katselevan häntä silmät sekavina.\n\nOn melkein aivan pimeätä vuodeverhojen takana, ja on seitsemästoista\nvuosisata. Ihmisten silmät näkevät niin paljon, harvemmin sellaista,\nmikä heitä ilahduttaa, useammin sellaista, mikä heitä säikyttää.\nHe näkevät ratsastajia täysissä varuksissa kiitävän avaruudessa,\njopa keskellä kirkasta päivää, ja omasta kokemuksestaan he tietävät\nkirjoituksilla varustettujen riimusauvojen voivan aiheuttaa sairautta\nja kuolemaa, minkävuoksi se ihminen, jolta sellaisia tavataan,\nviskataan elävänä roviolle. Heidän silmänsä näkevät näkyjä, ja heidän\nkorvansa kuulevat varoittavia enteitä.\n\nDadi tuijottaa kätensä reunan alta aivinapukuiseen, neitsyt\nRagnheidurin muotoiseen haamuun. Ensiksi hän on nähnyt hahmon ilmassa,\nja nyt se kumartuu puolittain hänen puoleensa ja käy pitkäkseen hänen\nvuoteeseensa.\n\n— Jumala auttakoon, olenko tulemaisillani hulluksi! supattaa hän.\n\n— Sinä et saa pettää minua, Dadi! varoittaa hänen vieressään lepäävä\nhahmo.\n\nTämä on uni, tämä on enne, sen kuulee sanoista, näistä niukoista,\nhämäristä, oraakkelimaisista sanoista. Juuri sillä tavoin puhuu\nolento, joka näyttäytyy ihmiselle unessa, ennustaen tapahtumattomia\nasioita tai varoittaen uhkaavasta kohtalosta. Mitä muuta se olisi? Itse\npiispantytär! Se on vain naurettavaa, mutta hän ei voi nauraa, hän ei\nvoi liikuttaa jäsentäjäkään, ja juuri sitähän nukkuja ei useinkaan voi,\nvaikkapa hän olisi ihan pelkkää tahtoa. Tämä on unikuva, piispantytär!\nOnko hänellä lämmin vaiko kylmä ruumis? Hän ei uskalla yrittää\nkoskettaa hahmoa — mutta hän on kuulevinaan hengitystä. Hän ei enää\nnuku, hän on valveilla, valveilla. Se on ennemerkki.\n\n— Onko Ragnheidur Brynjolfintytär kuollut? kirkaisee hän kauhuissaan,\nkohottautuen kyynärpäänsä varaan.\n\n— Minä itse tässä olen, Dadi, ja kuolen, jos sinä petät minut. Tahdotko\nkuulla sydämeni sykkivän?\n\nHän tarttuu miehen käteen ja laskee sen jyskyttävälle sydämelleen.\n\nRajun mielenliikutuksen ja arvoituksen liian äkillisen ratkaisun\nherpaisemana Dadi tuntee huimausta silmiensä yläpuolella ja retkahtaa\nhetkiseksi takaisin pielukselle rakastetun nimi huulillaan:\n\n— Ragnheidur! kuiskaa hän.\n\nHän vain hengähtää nimen ilmoille; sillä ei ole minkäänlaista sointua,\nse kuulostaa ikäänkuin jonkun toisen olennon lausumalta, jonkun\nsellaisen tuntemattoman olennon, joka hallitsee ilman valtaa.\n\nHe molemmat nousevat kyynärpäänsä varaan.\n\n— Mitä sinulle on tapahtunut, Ragnheidur?\n\nNeitsyt vaipuu takaisin pielukselle, hänen sanoistaan ja äänestään\nuhkuu synkkyyttä.\n\n— Minä en saa rauhaa omassatunnossani, Dadi.\n\n— Mitä sinulle on tapahtunut, rakkaani? toistaa Dadi, tarttuen hänen\nkäteensä.\n\nToinen ei kiinnitä huomiota hänen kädenpuristukseensa, vaan viruu\nhievahtamatta.\n\n— Olen vannonut väärän valan.\n\nDadi ei ollenkaan ajattele näiden sanojen merkitystä.\n\nHänet vain äkkiä valtaa hirvittävä aavistus, että tämä rakastettu\nihminen, joka ne on lausunut, lepää tuossa hänen vuoteessaan\nsairassieluisena, valoisa, kirkas henki pimentyneenä. Onko hän kenties\njuossut tuolla tavoin, paitasillaan, piha-aukion poikki?\n\nValako, tämä armoton toimenpide, sekö on käynyt häneen niin kovasti?\nHän, Dadi, tiesi sen koskevan häneen ankarasti — mutta hänen järkensä!\nDadin täytyy kiireesti nousta — se hänen täytyy tehdä joka tapauksessa\n— Steinunn Finnintytär nukkuu Ragnheidurin luona, hän on nähnyt\nneitsyen syöksyvän ulos, ehkäpä tulevan tänne, kutsunut apua.\n\n— Juoksitko tänne tuolla tavoin, yöpuvussasi, piha-aukion poikki?\ntiedustaa Dadi hämmingin vallassa, laskien kätensä toisen paidanhihalle.\n\n— En, vastaa tyttö välinpitämättömästi ja verkalleen, Steinunn nukkuu;\nkukaan ei tiedä minun olevan täällä; vaatteeni ovat tuolla pöydällä.\n\nDadi vetää toisen vuodeverhon syrjään — niin, tuolla näkyy tumma kasa\nikkunan ääressä olevalla pöydällä. Mutta kun hän aikoo nousta, tarttuu\nRagnheidur äänettömänä hänen käsivarteensa. Nyt hän ei käsitä senkään\nvertaa kuin aikaisemmin, nyt hän ei käsitä mitään.\n\n— Etkö usko minua, Dadi? kysyy toinen hiljaa.\n\nMies ei tiedä, mitä hän tarkoittaa.\n\n— Minä en ymmärrä sinua, vastaa hän.\n\n— Etkö usko, että olen vannonut väärin?\n\nDadista tuntuu, että hän tekisi itsensä naurettavaksi, jos vastaisi\nkieltävästi.\n\n— Me molemmat tiedämme, että tämä kysymys on tarpeeton, kiertää hän.\n\n— Luuletko, että muutoin olisin täällä?\n\nSe tuokio, jonka Dadi nyt kokee, kiskaisee hänet hänen\nmielikuvituksensa rajojen ulkopuolelle. Voiko inhimillinen olento\njäädä eloon sellaisen tuokion jälkeen? Hänen sielunsa ikäänkuin viruu\nraunioiden alla, minkäänlaista kysymystä ei herää hänen mielessään.\n\nSitten ne äkkiä vyöryvät esille: Onko Ragnheidurin järki käynyt\ntaistelua hänen omaatuntoaan vastaan, ja onko sitten hänen järkensä\nsortunut? Niin hirvittävää ei ole voinut tapahtua. Milloin se olisi\nsattunut? Ei koskaan. Jonakuna kesäkuukautena, jolloin hän ei ollut\nkotona? Se on valhetta, valhetta. Tänä kesänäkö ehkä?\n\nSentähdenkö, sillä tavoinko Ragnheidurin rakkaus heräsi? Ei tätä\ntyperyyttä, hänen sielunsa on sairas. Onko hänen elämässään joku pimeä,\nkammottava kohta, jota hän, Dadi, ei tunne? Ragnheidur!\n\nRagnheidurilta pääsee hiljainen parkaisu.\n\nDadi pitää tiukasti kiinni hänen ranteestaan, mutta hellittää nyt\notteensa.\n\n— Selitä minulle kiireesti, mitä tarkoitat!\n\n— Ovi on salvassa, Dadi. Sittenkun lepäät rauhallisena vierelläni,\nkerron sinulle kaikki.\n\nRauhallisena. Kaikkivaltias Jumala! Niin, niin. Hän paiskaa päänsä\npielukselle kuin raskaan kiven.\n\nRagnheidur puhuu tavalliseen, luonnolliseen, tyyneen tapaansa:\n\n— Jumalan ja ihmisten tuomioistuimen edessä olen mahdollisesti viaton,\nsitä en voi tietää. Mutta erään toisen tuomioistuimen edessä olen\nsyyllinen. Eilen keskipäivällä, kello kaksitoista, kielsin rakkauteni\nvannomalla, eikä omatuntoni saa rauhaa, ennenkuin rikos on sovitettu\nja hyvitetty. »Kuin silloin, kun äitini kohdusta synnyin tähän\nmaailmaan.» Niin puhdas vannoin Jumalan nimessä olevani. Dadi, en\ntiedä, kuinka kauan olen sinua rakastanut, tuntuu siltä kuin se tunne\nei olisi koskaan alkanut, vaan ollut aina olemassa. Mutta ainakin\nsiitä saakka, kun olin kahdeksanvuotias, olen usein kuvitellut meitä\nmuiden silmiltä piilossa. Se ajatus, että sinä olet syleilyssäni, on\nlyhentänyt uneni satoina öinä, viimeksi kuluneina vuosina olen udellut\nnaimisissa olevilta naisilta heidän hääyönsä salaisimpia seikkoja,\njotta voisin eläytyä siihen hekumaan, silloin kun sinä ja minä kerran\nyhtyisimme täydellisesti — ja eilen vannoin olevani viaton kuin pieni\nlapsi. »Äitini kohdusta.» Väärä vala polttaa vielä kieltäni. Ja jos\nvalani olisikin sitten vapauttanut minut kaikista epäluuloista! Mutta\nlukemattomiin ihmisiin, jotka kaikki pitivät minua viattomana, tämä\nvala päinvastoin kylvää arveluja ja epäluuloja, kenties koko elämäni\najaksi, ehkäpä iäksi kaikeksi. Juuri se minulle tehtiin eilen, Dadi.\nMinuun painettiin poltinmerkki, sielullinen poltinmerkki. Eikä häpeääni\nvoi mikään muu verhota kuin sinun rakkautesi. Emme ole olleet toistemme\nseurassa kahteentoista päivään. Rakastatko minua, Dadi?\n\nDadin valtaa uusi mielenliikutus, ennentuntemattoman, yliluonnollisen\nonnen mielenliikutus. Hän peittää Ragnheidurin kasvot suudelmilla, ja\nne sanat, jotka liittyvät hänen hyväilyihinsä, putoavat taivaallisena\nsateena toisen janoiseen sieluun.\n\n— Mitä olen tehnyt, kysyy hän vihdoin, ansaitakseni sellaisen rakkauden?\n\nHän nojautuu kyynärpäähänsä ja miettii, kuinka Ragnheidurin kuumat\nsanat ja hänen hyväilynsä olivat vastakohtaiset, kun hän, Dadi,\nveti hänen päänsä rintaansa vasten. Immen hyväilyt jäivät silleen.\nRagnheidurin ruumis lojui puolittain jäykkänä, puolittain raukeana ja\naivan liikkumattomana hänen vierellään. Ja samalla kun yhä rajumpi\nriemu tulvii hänen mieleensä, on Ragnheidurin tulo hänestä yhä\nhämärämpi arvoitus.\n\nHänessä herää halu nähdä Ragnheidurin kasvot hiukan paremmin; nyt käy\njoka minuutti valoisammaksi.\n\n— Saanko vetää vuodeverhot syrjään? kysyy hän\n\n— E-et, Dadi.\n\nDadia harmittaa kysymys; hän arvelee, että se voidaan käsittää väärin.\nRagnheiduria harmittaa vastaus; hän arvelee, että se voidaan käsittää\noikein. Mutta kumpikaan heistä ei mahda sille mitään.\n\n— Tulen luoksesi tällä tavoin, Dadi, selittää tyttö, jotta voisin olla\nniin likellä sinua kuin mahdollista. Tiedän tänä yönä panevani sinun\nrakkautesi suurelle koetukselle.\n\nOi! Siinä tuli vastaus. Dadi kietaisee kätensä hänen päänsä ympärille\nja sanoo:\n\n— Minä kestän koetukseni, Ragnheidur. Jollei minulla olisikaan monin\nverroin suurempaa velvollisuutta sinua kohtaan, olisi velvollisuuteni\nisääsi kohtaan kylliksi. Hän vakuutti eilen tästä lähtien tekevänsä\nluottamuksensa minua kohtaan kaksinkertaiseksi.\n\n— Tänä yönä todistat minulle, rakastatko minua, huomauttaa Ragnheidur.\n\n— Niin.\n\n— Vedä vuodeverhot syrjään!\n\nDadi tempaisee molemmat verhot sivulle, ja kun hän uudelleen kääntyy\nympäri Ragnheiduriin päin, näkyy tämä melkein yhtä selvästi kuin\npäivänvalossa. Hän näkee, että neidon asu ei ole nyöritetty kiinni,\nhänen hohtavan valkean povensa ylempi soikio on paljas. Hän vangitsee\nDadin katseen ja pitää sitä sidottuna silmiinsä syvällä, kiehtovalla\nvoimalla.\n\n— On niin kauan siitä, kun suutelit minua, Dadi.\n\nDadin suu lähestyy hänen huuliaan. Vaikka suudelman katkaiseekin Dadi,\njännittää Ragnheidur polvensa hitaasti hänen vartaloaan vasten — tehden\nvarovaisen, torjuvan liikkeen. Dadi siirtyy likemmäksi sängynpatsasta.\n\n— Vähän ajan kuluttua minun täytyy lähteä, pahoittelee neitsyt. Kuluu\npitkä aika, ennenkuin saamme olla yhdessä taaskin.\n\n— Ei, Ragnheidur, oikaisee Dadi, nyt meitä ei enää vartioida.\n\n— Tiistaina on pyhän ristin päivä, virkkaa Ragnheidur, silloin aletaan\npihaa vahtia.\n\nNäin sanoessaan hän siirtyy lähemmäksi Dadia ja painautuu tämän\nlämmintä ruumista vasten.\n\nDadi voi loitota kauemmaksi hänestä ainoastaan poistumalla sängystä,\nmutta vastaakin hänen hellyydenosoituksiinsa sillä ainoalla tavalla,\njota ne vaativat, puristamalla hänet tiukasti rintaansa vasten. Toinen\nei vastaa hänen syleilyynsä yhtä tiukasti, mutta hänen päänsä on\nhaudattuna neidon tukkaan, hiusten tuoksu vetää häntä puoleensa, ja\nniin he lepäävät hiljaa jonkun aikaa.\n\nDadin ruumista tempaisee lyhyt, raju nykäisy, häntä hävettää.\nMinkätähden hän ei voi olla yhtä levollinen, yhtä voimakas kuin\nRagnheidur? Hänen verensä tulistuu, ja toisen täytyy se väkisinkin\nhavaita, mutta hän on hiljaa ja hillitty. Kuinka typerä hän, Dadi,\nonkaan! Hän luulee Ragnheidurin tulleen tänne jostakin kummallisesta\nmielijohteesta — panemaan hänen itsehillintäänsä koetukselle!\nLeikkimään tulella! Hän on tullut antautumaan hänen valtaansa,\nantautumaan hänelle koko rikkaasta, tulisesta, kokonaisesta sielustaan,\nsiksi hän on tullut. Hän on tullut kuten hyvä Grishilde näyttämään\nvaloa rakastajalleen, eikä hän päästä kynttilää putoamaan, vaikkapa\nhyppyset palaisivat.\n\nKuinka hän rakastaakaan tätä nuorta, suurta, ylpeätä naista, joka\nvastaa pakotukseen kaksinkertaisella uhmalla! Juuri häntä, Dadia,\nrakastetaan sillä tavoin, häntä rakastaa _hän_! Millä muulla on mitään\narvoa tällä hetkellä —- niin!\n\nHuima, vimmainen myllerrys on alkanut hänen aivoissaan. Vaikka kaikkea\nhallitseva vakaumus velvollisuuksista kohoaa muurina hänen intohimoaan\nvastaan, tuottaa hänelle melkein verenhimoista riemua tuntea tämän\nintohimon voima, tuntea sen rajusti pyrkivän tätä ainoata, ainoata\npäämäärää, huimaavan onnen taikamaata kohti, joka odottaa häntä\ntuonnempana...\n\nEi, hänelle ei saa niin käydä, petturia hänestä ei saa tulla.\nRagnheidur unohtaa sen, hän ei tunnusta minkäänlaisia velvollisuuksia;\nhänellä, Dadilla, täytyy olla ymmärrystä heidän molempien puolesta.\nHänen täytyy hyljeksiä häntä, Ragnheiduria, tänä yönä! Hän ponnahtaa\npystyyn sängyssä, molempien polviensa varaan, kahden yhtä väkevän\nvoiman kiskomana. Seuraavassa silmänräpäyksessä, hän tietää, hän seisoo\nlattialla, Ragnheidur lepää silmät suljettuina, ja vaistomaisesti\nhaluten näyttää toiselle itsestään saavuttamaansa voittoa, ennenkuin\npoistuu hänen luotansa, hän painaa toisen polvensa häikäilemättömästi\ntytön jalkojen väliin. Ragnheidur hapuilee käsillään, hän ei saa\notetta patjapeitteestä, mutta peittää kasvonsa paidalla. Nyt tyttö ei\nvarmastikaan tiedä, mitä hän tekee. Sillä paidan alla olevat lyhyet\nliivit jättävät hänen ruumiinsa paljaaksi rintaa myöten.\n\nDadissa on yksinomaan mies vallalla. Hän sulkee neidon raudanlujaan\nsyleilyyn, mutta hänen sanansa eivät kuulosta olevan Ragnheidurille\ntarkoitetut, vaan jollekulle toiselle.\n\n— Vaikka helvetti olisi minulle valmiiksi avoinna, en sittenkään päästä\nsinua.\n\nRagnheidur ei avaa silmiään.\n\nMutta tuntiessaan läheisen kosketuksen hän äkkiä väistyy, ikäänkuin\nvaistomaisesti puolustautuen, ja vetäytyy sängyn pääpuoleen.\n\nSitten hän hellästi kietoo käsivartensa Dadin vahvaan kaulaan.\n\n\n\n\nXV\n\n\nHe lepäävät hiljaa, syleilystä irtautuneina, vierekkäin, äänettöminä,\nsuuren kohtalon varjossa.\n\nRagnheidur kohottautuu kyynärpäänsä varaan.\n\n— Minä olen yksin vastuussa tästä kohtauksesta, etkä sinä saa koskaan\nsitä katua, Dadi, virkkaa hän, samalla kun hän kevein sormin järjestää\nmiehen pörröttynyttä tukkaa.\n\nDadi makaa liikkumattomana, kasvoillaan suljettu ilme, josta uhkuu\nuhmaa. Hän rakastaa Ragnheiduria, vihaa häntä, ihailee häntä ja\nkadehtii häntä, kaikkea samalla kertaa. Mitä nimittäin hän, Dadi, on\ntehnyt heikkoudesta, sen on Ragnheidur tehnyt voimasta. Jälkimmäinen\nsilittää hänen nenänsä yläpuolelle kuroutuneen ryppyrykelmän.\n\n— Minusta tulee sinulle hyvä vaimo, Dadi.\n\nDadia hävettää maata siinä kuulemassa, kuinka huoleton, kuinka ponnekas\nRagnheidur on. Hän nousee istumaan sängyssä.\n\n— Meidän täytyy yhdessä ottaa vastaan se kohtalo, joka meitä odottaa,\nsanoo hän, laskien käsivartensa neidon hartioille.\n\nIloisesti toinen painautuu hänen rintaansa vasten.\n\n— Niin, Dadi, otamme sen yhdessä vastaan.\n\nNyt on täysin valoisaa. Dadin täytyy muistuttaa hänelle, että hänen on\nkiiruhdettava pukeutumaan, sillä hän ei tunnu pelkäävän mitään, ei edes\nvaloisaa, pettävää yötä. Tyttö säteilee turvallisuudentunnetta.\n\nHän vetää vuodeverhot eteen pukeutumisajakseen, ja tuokion kuluttua\nhän istuutuu täysissä pukimissa sängyn laidalle ja suutelee Dadia\njäähyväisiksi. Tämä kuulee hänen nostavan oven salpaa ja viruu\nsiitä silmänräpäyksestä alkaen paikallaan tuntikausia voimattomana\nikäänkuin raskaan painon alla. Hän ei voi katua mitään, sillä sinä\nsilmänräpäyksenä, jona hänen päätöksensä kääntyi hänen tahtoaan\nvastaan, oli veren tulinen liekki sytyttänyt sen roihun, jota ei\nsaada sammumaan järkeilyn avulla — mutta hän pahoittelee, haikeasti\npahoittelee tapahtunutta. Hän rakastaa Ragnheiduria, mutta tämä on\nkamalaa.\n\nRagnheidur Brynjolfintytär astelee ulkopihan poikki tyynesti kuin olisi\npalaamassa virkistävältä aamukävelyltä. Ensimmäiset auringonsäteet\nluovat vaalean punaista hohdetta päätyihin; hänen tekee mielensä\nhyräillä, Skalholtissa nukutaan sikeästi. Kaikilla tuntureilla on\nlunta, lukuunottamatta pohjoisessa kohoavia Klokketindejä. Ne ovat\nsinisempiä kuin mikään sini, mitä hän on milloinkaan nähnyt. Sininen,\nse on hänen värinsä. Tunturien väri ja varhaisaamun. Nyt näet alkaa\nelämä, toukokuun kahdentenatoista päivänä.\n\nHyräillen hän astuu lapsenpiiantaloon — no, täällä nukkuu Steinunn,\nmutta nyt vain toisella kyljellään. Neitseellinen Steinunn vaivaisille\nhyveineen. Kello on nyt runsaasti neljä.\n\nRagnheidur riisuutuu liivejään myöten, mutta hänen päähänsäkään ei\npälkähdä käydä nyt vuoteeseen. Hän menee isolle tammiarkulleen ja\nottaa siitä esille sinisen, kruunusarssisen leningin; sen tahtoo hän\npukea yllensä. Jollei Steinunn herää ennen kello viittä, on kaikki\nhyvin; kello kuusi on väki jo jalkeilla, ja kaikki on hänestä muuten\nsamantekevääkin.\n\nHän kuluttaa paljon aikaa pukeutumiseen, melkein kokonaisen tunnin\n— sitten hän kävelee edestakaisin lattialla. Tupa ei ole avara, hän\nastelee hiljaisesti, kääntyy ovella, kääntyy ikkunan luona, mitäpä\nsiitä, eteenpäin hän aina kulkee, hänen ajatustensa vaeltama tie on\npitkä. Ei hänen ole ikävä, eikä häntä väsytä.\n\nSkalholt herää.\n\nAskelia, ja askelia jälleen, ensin raskaimmat ja sitten kevyet.\nNavettamiesten ja tallirenkien vesiastioiden kolahtelua, päitsien\nkalinaa, vastasyntyneiden, heikkojen kotikaritsojen määkimistä ja niin\nedelleen — kunnes aamuaskareiden eri äänet sulautuvat yhtenäiseksi\nmeluksi. Täsmällisesti ikäänkuin kuoronohjaajan merkistä kohoaa melun\nkeskeltä kaikkien piispankartanon koirien poljennollinen haukunta.\nOhjaaja on matkamies, öinen ratsastaja, joka karauttaa kiivaasti\nulkopihalle. Varhain alkaa vieraita saapua Skalholtiin.\n\nSitten herää Steinunn Finnintytär. Piispantytär seisoo täysissä\npukimissa ikkunan ääressä ja järjestää parhaillaan hiuksiaan. Nyt\nRagnheidur pujahtaa ulos.\n\nHän toivottaa kaikille hyvää päivää herttaisesti hymyilevänä ja\nylhäisryhtisenä. Nyt tunnetaan ylpeä, hilpeä piispantytär jälleen.\nJuuri sellaisena ihmiset eilen odottivat näkevänsä neitsyt\nRagnheidurin. Mutta nyt ymmärretään myöskin koko juttu; hän oli\nhermostunut yövalvonnasta ja levottomuudesta, kunnes kaikki oli\nkestetty; nyt hän on saanut nauttia kaksitoista tuntia rauhallista\nlepoa.\n\nHän ei näe Dadi Halldorinpoikaa koko aamuna, ei ennenkuin kirkossa. Hän\nei saa häntä katsomaan häneen; Dadi istuu kalpeana ja synkkäotsaisena,\ntuo hilpeä mies. Kerran hän hätkähtää ja katsoo ovelle; sieltä tulee\nsisälle matkamies, talonpoikaisnuorukainen, jota Ragnheidur ei tunne.\n\nJumalanpalveluksen päätyttyä neitsyt Ragnheidur lähtee Tidaholtiin.\nDadi näkee hänen menevän sinne, ja hänellä on salainen toive, että\nDadi tulee jäljessä. Nyt hänen ajatuksensa eivät voi kiintyä mihinkään\nmuuhun kuin Dadiin. Mutta tätä ei kuulu, Ragnheidur tähystää silmänsä\njäykiksi Eyafjalla-jäätikköön ja Trehjorningiin; sitten hän kuulee\nripeitä askelia kaukaa takaansa — ei, siellä tulee eräs hänen isänsä\nnuorista palvelijoista. Hän kävelee tulijaa vastaan. Piispa haluaa\npuhutella häntä.\n\nOnko hänet sittenkin nähty yöllä? Hän ei pelkää. Isä saa tehdä hänelle,\nmitä tahtoo, pidellä häntä pahoin, jos tahtoo. Tänään hän kohtaa isänsä\nkatseen silmää väräyttämättä.\n\nKun hän astuu piispantupaan, istuu hänen isänsä luona kolme miestä:\ntilanhoitaja Bjarni Eirikinpoika, Oddur Eyolfinpoika ja keskenkasvuinen\ntalonpoikaisnuorukainen. Ragnheidur tuntee viimemainitun, sillä juuri\nhän tullessaan kirkkoon sai Dadin säpsähtämään.\n\n— Tämä poika tulee Borgarfjordista, ilmoittaa piispa, Leiran laamannin\nluota. Hän on herra Arni Oddinpojan lähetti, ja hänellä on asiaa\nsinulle.\n\nHän arvaa heti isänsä äänestä, ettei vierailu voi olla epämieluinen —\nmutta mitä laamanni voi hänestä tahtoa?\n\nNuorukainen istuu paikallaan — koko kirjurinpenkki on luovutettu\nhänelle — litteä nahkareppu selässään. Hän istuu hievahtamatta ja\nkatsoo laipioon, ikäänkuin tämä puhe ei koskisikaan häntä.\n\nPiispa ottaa pöydältä pienen, ohuen käärön ja kirjeen sekä ojentaa ne\nRagnheidurille.\n\n— Tässä on sinulle lähetys sira Hallgrimur Peturinpojalta, ilmoittaa\nhän.\n\n— Lähteekö nuorukainen takaisin tänään? tiedustaa Ragnheidur.\n\n— Ei, hän jää tänne yöksi, jos sinä haluat lähettää sira Hallgrimurille\nkiitoskirjelmän, vastaa piispa.\n\nRagnheidur menee omaan asuntoonsa ja lukee runoilijan kirjeen. Siinä\npyydetään häntä olemaan pahastumatta siitä, että hän, sira Hallgrimur,\nlähettää hänelle pieneksi lahjaksi nämä virrensäkeistöt kiitoksena\nhänelle osoitetusta, ansaitsemattomasta rakkaudesta. Enempää hän\nei puhu teoksestaan. Kirjeen jälkiosa on menestyksen toivotuksia\nRagnheidurille ja lopuksi: että hän siinä korkeassa asemassa, johon\nJumala on hänet asettanut, loistaisi johtotähtenä maan muille nuorille\nneidoille.\n\nRagnheidur istuu vähän aikaa kädessään tämä kirje, joka on kyhätty\nuseita päiviä takaperin, ja silmäilee eteensä. Se tulee ensimmäisenä\nhyökkäyksenä hänen sielunrauhaansa vastaan viime yön jälkeen.\nMutta se tunne ei ole kauan vallassa, kirje on lähtenyt Hallgrimur\nPeturinpojalta, mieheltä, joka elämänsä kohtalonhetkenä särki kaikki\nsillat takanaan rakkautensa tähden, juuri Dadin iässä ollessaan!\nJohtotähti! Hänen sopisi siksi tulla, sira Hallgrimurin, kaikille\nnuorille miehille sydämen asioissa. Entä hän, Ragnheidur? Hän ei\nsuinkaan tällöin tunne omantunnonpistoksia, vaan päinvastoin hän\ntuokioksi sulkee silmänsä ja rukoilee: »Jos se on sinun tahtosi, Herra,\nanna hänen toivomuksensa täyttyä!»\n\nOnko se syntinen, ylpeilevä rukous? Hän ei sitä tiedä, hän ei osaa\nrukoilla muulla tavoin.\n\nHän murtaa käärön sinetin ja katsoo kirjan nimilehteä: _Herramme\nJeesuksen Kristuksen kärsimyksen ja kuoleman historia_... Siinä ovat\nne kärsimysvirret, joista Gisli Magnuksenpoika mainitsi hänelle\nBraidratungassa.\n\nHän selailee kirjan lehtiä lukematta, selailee niitä sitten\ntakaisinpäin, kunnes on ensimmäisen virren kohdalla, ja lukee\nainoastaan ensimmäisen säkeistön:\n\n    Nyt herää, sielun', mielen',\n    viritän äänen', kielen',\n    ma tahdot! järjellä, tunteella\n    Jeesuksen piinaa muistella.\n\nOn alkanut sataa, suomiva rajusää puhkeaa silmänräpäyksessä\nvalloilleen, sellainen on toukokuu. Missä Dadi nyt on, minne hänen,\nRagnheidurin, pitää mennä löytääkseen hänet? Hänellä on hirveä tunne,\nettä Dadi ei voi hyvin; on kulunut kymmenen tuntia siitä, kun...\n\nNimilehden edeltä hän lukee omistuksen:\n\n    Kunnialliselle, jumalaapelkääväiselle ja hyveelliselle\n          Neitsyt Ragnheidur Brynjolfintyttärelle\n             Skalholtiin lähettää nämä virren-\n               säkeistöt hyvän sanoman mer-\n                  kiksi Kristuksen rak-\n                        kaudessa\n                   Hallgrimur Peturinpoika r.\n                  Saurbai Hvalfjordin Rannalla\n                       Anno 1661 in Majo.\n\nTämän omistuksen sanat lipuvat hämyyn, ainoastaan yksi sana loistaa\nkirkkaasti ja voimakkaasti näkyviin paperista, oikeassa yläkulmassa:\n_hyveelliselle_. Tämä on ainoastaan keväinen kuuro, jonka täytyy pian\nmennä ohitse, mutta hänellä ei ole kärsivällisyyttä odottaa niin kauan,\nhänen täytyy tavata Dadi, ja hänen täytyy tavata hänet sellaisessa\npaikassa, jossa he saavat olla kahden kesken; hän ikävöi hänen syleily\nään ja hänen suutansa.\n\nSateen aikana — kuinka monta virsiä on? Hän selailee lopusta: 47 — 49\n— 50. Viisikymmentä. Mutta sitäpaitsi on vielä lopussa kaksi, jotka\neivät ole kärsimysvirsiä. Ensimmäinen: _Kuoleman tuntemattomasta\nhetkestä_ — kiireesti hän katsoo, mihin se loppuu: tähän. Hän katsahtaa\nulos ikkunasta: että voikin sataa niinkuin ilkeimpänä syyspäivänä.\nViimeinen virsi: _Maailman katoavasta_ onnesta. Jos hän nyt lukee sen\nkokonaan, niin eiköhän sade sitten ole tauonnut? Hän tahtoo pitää\nsitä enteenä: jos sade on lakannut, kun hän on lukenut virren, niin\nhänen ja Dadin onnistuu kohdata toisensa kahden kesken ennen tämän\npäivän päättymistä. Kuinka monta säkeistöä siinä on? Kaksitoista. Hän\ntahtoo olla kärsivällinen ja lukea hitaasti. Nyt hän alkaa... hän on\nkeskellä ensimmäistä säkeistöä: minkähän tähden Dadi itse ei tule hänen\nluoksensa, suoraan tänne, hänen sopisi hyvin...\n\n    On onnen soihtu pettävä,\n    se hehkuu lyhyeen.\n\nToinen säkeistö: se käsittelee kukoistavan nuoruuden lyhytaikaisuutta —\n\n    ett' ilon lähteet ehtyvät,\n    sen elo opettaa.\n\nEi, niin nopeasti hän ei saa lukea. Ja seuraavissa kahdessa säkeistössä\nhän lukee kaikki tavut yhtä pitkään. Kenties käy vielä hitaammin, jos\nhän lausuu ääneen — nyt on viides säkeistö:\n\n    On nuoren kevät mieluinen,\n    hymyää silmä, suu,\n    on elo hälle herttainen\n    kuin kaunis lehmuspuu.\n    Kuin tuhka tuleen soreus\n    kuitenkin hupenee,\n    on turhaa kaikki koreus,\n    kun hauta aukenee.\n\nHän ei enää ajattele sadetta. Hän tuntee vain, että tämä lukeminen\n»maailman katoavaisesta onnesta» tekee hänet murheelliseksi,\nmurheelliseksi tänä päivänä, toukokuun kahdentenatoista! Hän sulkee\npäättäväisesti kirjan ja panee sen sekä kirjeen arkkuunsa.\n\nHetkistä myöhemmin on säteilevä päivänpaiste. Hän etsii Dadia\nkaikkialta kartanosta, ja kun ei löydä häntä, pyytää veljeään Halldoria\nkoettamaan saada hänet käsille; hänen, Ragnheidurin, täytyy saada\npuhella hänen kanssansa. Hän vartoaa tuvassaan. Vihdoin, vihdoin Dadi\ntulee. Ragnheidur kietoo kätensä hänen kaulaansa.\n\n— Istutaan tässä sängyssä, ehdottaa neitsyt.\n\n— Oh hyvä, että lähetit minua noutamaan, sanoo toinen, minun täytyy\npuhua kanssasi.\n\nRagnheidur työntää toisen kätensä hänen käsiensä väliin, toinen on\nhänen kaulassaan; neitsyt odottaa, hymyillen.\n\n— Lupasin isällesi eilen, aloittaa Dadi, jäädä Skalholtiin kuukauden\nloppuun saakka. Mutta sen jälkeen, mitä nyt on tapahtunut, ei se\nhyödytä, Ragnheidur. Meidän täytyy toivoa Jumalan armossaan suovan,\nettei tämä ainoa kerta tuo mukanaan kirvelevämpiä seurauksia kuin\nmeidän eromme, sekin on jo kylliksi tuskallinen. Mutta erota meidän\ntäytyy, Ragnheidur. Me olemme pyytäneet kiusauksen luoksemme, mutta\nmeidän ei sovi pitää sitä jokapäiväisenä vieraanamme. Eikä se mitenkään\ntule meille helpommaksi myöhemmin, kun lähden täältä laivassa.\n\nRagnheidur vetää kylmästi kätensä syliinsä.\n\n— Aikaisin aiot tehdä minusta lesken, tokaisee hän.\n\nHän silmäilee eteensä, ja hänen katseestaan kuvastuu halveksimista.\nDadi on mielessään varma, ettei hän ansaitse olla sen kohteena, sillä\näkkiä hän oivaltaa, ettei Ragnheidurin kohtaloa voi erottaa tästä\nainoasta yöstä, ja hänen äsken lausumansa sanat kuulostavat julmilta\nhänen omissakin korvissaan, vaikkapa hän ei lausunutkaan niitä itsensä\ntähden.\n\n— Meille on tarjona ainoastaan kaksi mahdollisuutta, jatkaa hän kovaan\nsävyyn, jotta ei tyyten menettäisi tunteittensa hallintaa, — joko\neroamme heti, ja minä poistun maasta... tai minä luovun matkastani, ja\nme olemme yhdessä, niin kauan kuin kohtalo sen suo.\n\n— Kumpaa sinä mieluummin haluat? tiedustaa Ragnheidur yhtä kovaan\nsävyyn.\n\n— Jälkimmäinen on minusta mieluisempi, mutta en tiedä, onko se sinulle\nparasta.\n\n— Entä sinulle?\n\n— Minulleko? Älkäämme puhuako minun ilostani, jollet sinä viihdy hyvin!\n\nRagnheidur istuu hievahtamatta, mutta hänen hymynsä on voitonriemuinen.\nHän virkkaa hiljaa:\n\n— Nyt tiedän, että sinä rakastat minua, Dadi.\n\nDadi muuttaa asentoaan, laskee päänsä neidon helmaan ja puristaa\nkäsillään tiukasti hänen lanteitaan, nousee sitten pystyyn ja istuutuu\nuudelleen.\n\n— Mutta meidän täytyy valita joku muu paikka kuin opettajantalo ja\ntoinen aika kuin yö. Tiistaina on pyhän ristin päivä, ja silloin\naletaan vahtia pihaa.\n\nNämä ovat Ragnheidurin edellisenä yönä lausumat sanat, jotka Dadi\nkertaa.\n\n— Niin, kaksi yötä myöhemmin olisi ollut myöhäistä. Mutta nyt on meidän\nlupa olla yhdessä, Dadi, nyt ei meitä enää pidetä silmällä.\n\nHän ei ajattele tässä hipaisevansa Dadin omantunnon arinta kohtaa.\nVaikka Dadi onkin tehnyt päätöksensä, on hän aina ikäänkuin kahden\ntulen välissä, toisaalla Ragnheidurin rakkaus, toisaalla piispan\nluottamus. Sen luottamuksen hän nyt on kerta kaikkiaan pettänyt,\nmutta miten hän menetteleekin korvatakseen sen, ei sitä voi korvata\npettämällä myös Ragnheidurin rakkautta. Hän tarkastaa kohtalon jälkiä\ntaaksepäin: heidän nuorekas, viaton rakkautensa — panettelu — vala —\ntämä viime yö. Kohtalo on hirvittävä. Mutta vala, piispan valavaatimus,\nse on kaikkein raskain. Siinä on käännekohta, siitä alkaa _syyllisyys_.\n\nVähän myöhemmin Dadi poistuu. He eivät kohtaa toisiaan enää tänään,\nmutta huomenaamulla varhain he lähtevät yhdessä aamumessusta ja\npäättävät kohtauspaikasta. Ehdotus on Ragnheidurin.\n\nIllalla Ragnheidur kirjoittaa kirjeensä Saurbain virsirunoilijalle. Hän\nkiittää sira Hallgrimuria lämpimästi lahjasta ja lähettää ilomielin\nhänelle pitemmän kirjeen tuonnempana samassa kuussa perinpohjaisesti\ntutustuttuaan tähän teokseen, joka nyt jo on saavuttanut niin paljon\nmainetta.\n\n\n\n\nXVI\n\n\nSeuraavien kuuden tai seitsemän viikon aikana muistuttaa suuri\npiispankartano parhaiten jättiläiskokoista muurahaispesää. Kirkon\nasioiden täytyy tänä aikana osittain väistyä hallinnollisten puuhien\ntieltä, yksityisten asioiden melkein tyyten antaa tilaa kirkollisille\ntehtäville. Tilanhoitaja on matkoilla kaikissa piirikunnissa sekä idän\nettä lännen puolella tarkastamassa talven jälkeen piispantilan maita,\nkarjakantaa ja heinävarastoja. Pääpehtoori on matkalla rannikolla,\nEteläniemen takana, kalastuskauden päätyttyä tarkastamassa suolakalan\nmäärää emien ostoajan alkua. Ja niin pian kun nämä piispan kaksi\nylintä hallinnollista virkamiestä ovat poistuneet arkista, tuntuu\nsatoja ihmisiä palaavan sinne heidän jälkiään myöten, maa-alueiden\ntoimitsijoita, kalastuspaikkojen toimitsijoita, piispankartanon\nkalastajia, jotka tulevat kotiin kevättöihin päämajaan, ja\nkaikenlaisiin ammattialoihin kuuluvia miehiä, joilla on monenlaisia\ntilejä tehtävinä.\n\nAinoastaan yhtä yksityistä asiaa Brynjolfur Sveininpoika ei kertaakaan\nlyö laimin näinä vuosina: jokavuotista kevätretkeään Grundiin,\nSkorradaliin. Tällä ihanalla Borgarfjordenin seudulla, Skorradal-järven\nlänsipäässä, on se paikka, joka on hänelle rakkain täällä maan päällä.\nTäältä hän on useita vuosia sitten ostanut laajan, viljelemättömän\nmaa-alueen veden ja tunturien välistä. Nyt täällä on viljelty kenttä,\nnyt täällä seisoo komeita rakennuksia melkein valmiina, ensi kesäksi\nrakennetaan kappelin seinät; täällä on Margret Halldorintyttären ja\nRagnheidurin koti, jos hänet kutsutaan pois. Poikansa osalle hänellä on\ntoisenlaiset suunnitelmat.\n\nToukokuun lopussa on hänen tapanaan maksaa virkamiehilleen vuosipalkka,\nkaikille samana päivänä, jos he ovat kotona. Sira Sigurdur Torfinpoika\non aikonut esittää tunnustuksensa piispalle tänä päivänä, se ei voi\njäädä enää tuonnemmaksi, mutta hän ei pääse kahden kesken piispan\nkanssa; hän saa vain tilaisuuden kirjoittaa kuittauksensa, pari riviä.\n\nKuluu vielä joitakuita päiviä, ennenkuin sira Sigurdur voi esittää\npiispalle tuskallisen asiansa. Hän ei oikein halua pyytää puhelua\nsentähden, vaan käyttää mieluummin satunnaista tilaisuutta. Mutta\ntilaisuutta ei tarjoudu. Niinpä hän eräänä päivänä menee piispan\nluokse, tapaa erään hänen nuorista seuralaisistaan ja saa tietää, että\npiispan luona on Grundin rakennusmestari tekemässä tiliä, arvelee\npoika. Heidän keskustelunsa jatkuu tuntikausia, ja sen päätyttyä\non sira Sigurdur muuttanut mieltänsä täksi kerraksi. On tiistai,\nsunnuntaina on helluntai, silloin piispa itse saarnaa tuomiokirkossa;\nsira Sigurdur saarnaa toisena helluntaipäivänä, asia saa jäädä pyhien\nylitse.\n\nKolmantena helluntaipäivänä piispa vihkii kaksi pappia, joista\ntoinen on koulumestari Gisli Einarinpoika. Sitten on suuret juhlat\npiispankartanossa, ja saapuvilla on paljon pappeja, niiden joukossa\nsira Arni Halldorinpoika Hrunista. Juhlia kestää myöhään yöhön, monet\njäävät yöksi taloon, myöskin sira Arni, ja hän on Skalholtissa koko\nseuraavan päivän; hän viihtyy hyvin siinä kartanossa.\n\nSira Sigurdur saa tietää piispan parin päivän kuluttua aikovan\nlähteä neljätoista päivää kestävälle retkelle Skorradaliin, ja nämä\nneljätoista päivää hän tahtoo varrota, koska piispa ei ole kotona.\n\nMestari Brynjolfur ottaa neljä, viisi seuralaista mukaansa Skorradaliin\nja tiedustaa Dadilta, tahtooko tämä lähteä hänen seurueeseensa; mutta\nDadin pitää nyt mennä Hruniin, hän ei ole vielä puhellut isänsä kanssa\nulkomaamatkastaan. Niin, se on ymmärrettävää, aika on täpärällä.\n\nMutta piispan ehdotuksessa piilee enemmän kuin Dadi tietää. Hän tahtoo\njulkisesti näyttää sekä omasta että tyttärensä puolesta, ettei hänen\nja Hrunin perheen ystävyys ole vähääkään kärsinyt ilkeiden ihmisten\nparjauksesta. Ragnheidurin lausuntoa ei tarvitse vahvistaa lähimmässä\nympäristössä, mutta on hyvä, että kauempana saadaan tietää kaiken\nolevan täällä ennallaan. Hän kysyy sira Arni Halldorinpojalta, tahtooko\ntämä matkustaa hänen mukanaan Skorradaliin Dadin sijasta. Hänen ei\ntarvitse sitä kahdesti kysyä, mutta sira Arni ei tahdo lähteä isänsä\ntietämättä, koska on tämän palveluksessa. Hänen sopii ratsastaa\nkotiinsa illalla ja tulla sitten takaisin Skalholtiin seuraavana iltana.\n\nPiispan ollessa tällä matkalla, kesäkuun kahden keskimmäisen viikon\naikana, Dadi käy joka aamu kuulustamassa Ragnheidurin tilaa, ja\nkun tämä itse lakkaa panemasta vastalauseita hänen levottomuuttaan\npikemminkin kuin epäilystään vastaan, valtaa hänet samalla kertaa\nkauhistus ja ihmettely. Hän on heti ensimmäisen yön jälkeen pyhästi\nluvannut itselleen, ettei hän tuota Ragnheidurille ja tämän isälle\nsuurempaa julkista häpeää kuin on valan vannottamiseen syyllisenä jo\ntuottanut. Ja mistään muusta koko tässä maailmassa hän ei ole varmempi\nkuin siitä, että hän on joka kerta, kun he senjälkeen ovat eläneet\nyhdessä, noudattanut täysin turvallista varovaisuutta. Kysymyksessähän\noli hänen kunniansa, hänen ja Ragnheidurin tulevaisuus, koko heidän\nelämänonnensa. Ensimmäisen yön huimuudessa, niin, silloin ehkä? Mutta\nensimmäisellä kerralla, voisiko kohtalo olla niin julma!\n\nRagnheidur on lakannut panemasta vastalauseita; mutta ei voi huomata\nsen muutoksen vähentäneen hänen iloaan, pikemminkin päinvastoin. Heille\nmolemmille selviää vähitellen heidän kantansa suuri ero: minkä Dadin\nsilmissä täytyy päätyä häpeään heille molemmille, se on Ragnheidurin\nsilmissä kunniakasta.\n\nDadi lausuu sen eräänä päivänä suoraan julki, eräänä päivänä, jona\nhänen harvasanaisuutensa on alkanut ärsyttää Ragnheiduria.\n\n— Siispä sinusta täytyy tuntua pahalta, Dadi, arvelee neitsyt.\n\nPahalta — jos hän olisi sanonut, että hänen, Dadin, täytyy tuntea\nkaikkia helvetin tuskia, olisi hän osunut likemmäksi totuutta. Mutta se\najatus on niin nurinkurinen rakastetun naisen vierellä, että hän vetää\nRagnheidurin luoksensa erikoisen hellästi.\n\nViimemainittu ei tyydy tähän vastaukseen.\n\n— Jos isäni olisi tahtonut hyväksyä meidän rakkautemme, virkkaa hän,\nniin luuletko, että hän olisi pakottanut minut vannomaan sen valan?\n\n— Eikö? vastaa Dadi kysyvästi, ja heti senjälkeen hän lisää varmasti: —\nEi.\n\n— Ei, se on ihan epäilemätöntä. Vannomista ei pantu toimeen sinun, vaan\ntoisen miehen tähden. Sen miehen tähden, jonka kanssa minut naitetaan,\nkuka hän sitten lieneekin — sinä vain et ole siksi valittu. Etkö\noivalla, Dadi, että jos meidän on mieli kyetä ohjaamaan kohtaloamme,\nmeidän täytyy ottaa asiamme omiin käsiimme. Ja me olemme sen tehneet.\nEi kukaan voi meitä nyt erottaa. Ensimmäisenä yönä sanoit minulle,\nettä vaikka helvetti olisi sinulle valmiiksi avoinna, et sittenkään\npäästäisi minua. Silloin puhui rakkautesi, Dadi. Voimakkain, tulisin\nja miehekkäin sanoin. Olen senjälkeen elänyt niistä ja ravinnut niillä\nitseäni. Milloin lausut uudelleen sellaisia sanoja?\n\nHän on niin voimakas, tämä nuori, hento, hieno nainen, hänen\nrakkautensa on pettämätön ja kaikkea vallitseva, hänen rakkautensa\non niinkuin raskaasti ja levollisesti virtaava joki, joka sieppaa\nmukaansa, mitä se koskettaa. Sen aaltoihin hukkuvat Dadin kaikki\naikailut. Ainoastaan hänen yksin ollessaan syntyy uusia.\n\nDadin täytyy jonakuna päivänä matkustaa Hruniin keskustellakseen\nisänsä kanssa, näön vuoksi. Hän lupaa Ragnheidurille, ettei hän viivy\npoissa enempää kuin yhden yön. Dadi puhuu ulkomaanmatkasta isälleen,\nsira Halldorista on hieman myöhäistä tänä vuonna. Dadi tahtoo\nsilloin tietää, voiko hän varmasti laskea pääsevänsä lähtemään ensi\nkesänä. Kyllä, ensi kesänä, se on itsestään selvää. Ei ehkä olisi\nmahdotonta tänä vuonnakaan; sira Halldor vain huomauttaa erinäisistä\nvaikeuksista sen järjestämisessä. Isänsä huomaamatta Dadi vahvistaa\nnäitä hänen arveluitaan — ja häntä inhoittaa tällaisen kaksinaisen osan\nesittäminen. Hän rakastaa Ragnheiduria ylevästi ja rehellisesti, siinä\nkoko hänen vikansa — ja vähitellen hän huomaa olevansa valheellinen ja\npetollinen joka taholle. Mitä heidän rakkautensa on ihmisille tehnyt?\n\nInhimillinen epätoivo kestää ainoastaan jonkun aikaa, se on uudistuva,\njos niin halutaan, mutta ei pysyväinen. Se on sisimmältä olemukseltaan\npurkaus, ei kestävä tila. Joko se pienentää ihmistä, ja tämä samaistuu\nsen kanssa, se rappeutuu tylsyydeksi, ja ihminen tottuu siihen sen\ntässä hahmossa. Tahi ihminen kasvaa sen mukana, kiskoutuu siitä irti ja\ntuntee olevansa vapaa.\n\nDadin suhteen on käynyt jälkimmäisellä tavalla, käy tänä yönä Hrunissa.\nHän lojuu valveilla vuoteessaan ja tuntee kylmän hien peittävän koko\nihoaan ajatellessaan, että hänet parin kuukauden kuluttua häädetään\ntiehensä Skalholtista, kun kaikki on tullut ilmi — ja hän jättää\nRagnheidurin sinne jälkeensä!\n\nEi ikinä. Ei ikinä, niinkö hän väittää? Miten hänen olisi mahdollista\nnousta piispan valtaa vastaan? Se on samantekevää, siispä hänen täytyy\ntehdä sellaista, mikä ei ole mahdollista. Jokainen Ragnheidurin\nlausuma sana on päivänselvää totuutta. Hän oivaltaa sen nyt selkeästi\nkatsellessaan kaikkea etäältä. Heidän rakkautensa on alusta alkaen\noikeutettu, ja kaikki, mitä myöhemmin on tapahtunut, on sen\npuolustautumista hyökkäyksiä vastaan. Rakkaus on viisaampi kuin he,\nainakin kuin hän. Jollei näin olisi käynyt, olisi heidät erotettu\ntoisistaan. Ja tässä hän makaa huolestuneena, epäröivänä, surullisena,\nepätoivoisena! Hän, jonka pitäisi olla polvillaan Ragnheidurin edessä\nkiitollisuudesta ja ihailusta. Hän ei edes ansaitse Ragnheidurin\nrakkautta! Hylkiö hän on, epäkiitollinen epatto!\n\nHän rakastaa tätä naista, mutta kaihtaa sitä, että joutuisi kantamaan\nheidän taakkojaan hänen kanssansa. Ne painavat raskaammin häntä, se\non totta, mutta onko tämä yleensä niiden kantamista? Toivoisiko hän\nmieluummin niiden painavan raskaammin Ragnheiduria? Juuri sitä hän kai\ntoivoisi. Niinpä hän siis on tyhjentänyt häpeänsä maljan pohjaa myöten.\n\nRagnheidur tuskin tuntee Dadia, kun tämä palaa. Dadi on niin hyvä,\nhän on niin iloinen. Eikä ainoastaan silloin, kun he ovat kahden\nkesken ja hän tietää heidän olevan turvassa. Ei, hän on peloton. Hän\nei enää ole valppaana jokaisesta heidän kuulemastaan suhahduksesta,\njokaisen heidän sivuuttamansa nurkkauksen kohdalla. Juuri tällä tavoin\nRagnheidur mielellään tahtoo olla onnellinen, viattomuutensa ollessa\nDadin tietoisuudessa. Valan tahra on nyt pesty pois hänen tunnostaan.\nHe ovat pelottomia nyt molemmin, uudessa, väkevässä, kuumassa, nuoressa\nrakkaudessaan.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin tulee piispa kotiin Skorradalin matkalta. On\nmyöhäinen ilta, ja sira Arni jää Skalholtiin yöksi. Heti seuraavana\naamuna, piispan istuessa tuvassaan, tulee sira Sigurdur hänen\nluoksensa, kertoen parilla sanalla hänelle onnettomuudestaan.\n\nPiispa ensiksi mykistyy ällistyksestä, sitten hänen vihansa kuohahtaa.\nTuossa on Ragnheidurin syyttäjä! Kun neito on vannomalla torjunut\npanettelut, tulee hänen huolestunut sielunhoitajansa tunnustamaan\nolevansa syypää salavuoteuteen! Piispan ääni kaikuu kuin ukkosenjyrinä:\n\n— Sen tähdenkö sinä esiinnyit niin ankarana Ragnheiduria kohtaan?\nkivahtaa hän, uhkuen purevaa ivaa ja voimatonta raivoa.\n\nSira Sigurdur käsittää kaikkinaisen vastaamisen hyödyttömäksi, niin\nkauan kuin piispa on tässä mielentilassa, ja pysyy vaiti.\n\n— Senkö tähden? kertaa piispa, lyöden nyrkkinsä pöytään. Hänen tekee\nmielensä tarttua moisen teeskentelijän niskaan ja taluttaa hänet\novelle. Ja tämä on päällepäätteeksi hänen tuomiokirkkonsa pappi!\n\nSira Sigurdur voisi nyt varsin hyvin kertoa piispan tyttärestä vähän\nenemmän kuin on aikaisemmin tietänyt, sellaista, mitä hän itse on\nnähnyt ja kuullut piispan ollessa Skorradalissa, mutta sira Sigurdur\nTorfinpoika ei luonnostaan ole mikään kielikello. Hän ei ole hyötynyt\nmitään siitä, että on sekaantunut neitsyt Ragnheidurin asioihin, ja nyt\nhän antaa niiden asioiden olla rauhassa, siinä kaikki.\n\nMestari Brynjolfur näkee sira Sigurdurin vain odottavan hänen vihansa\nasettumista eikä totisesti olevan ääneti häpeästä ja ymmälläolosta,\nmutta piispa ei tahdo vaihtaa sanoja moisen — moisen teeskentelijän\nkanssa, se tämä juuri on. Hän istuutuu tuoliinsa, ja hänen päänsä\ntutisee tavattoman rajusti hänen raivonkohtauksensa jälkeen, mutta sitä\nlujempi ja hillitympi on nyt hänen äänensä:\n\n— Sira Sigurdur Torfinpoika, käskee hän, mene huoneeseesi heti tällä\nhetkellä ja kirjoita mainelauseesi minusta, vaimostani ja lapsistani!\n\n— Teen sen, herra. Mutta haluaisin vain tietää, missä järjestyksessä\nminun pitäisi —\n\n— Il-man mu-ki-se-mis-ta, komentaa piispa, korostaen kaikkia tavuja\nyhtä lujasti.\n\nSira Sigurdur lähtee, hänelle puhutaan kuten lapselle, hän lähtee.\n\nMestari Brynjolfur on tyytymätön itseensä, hän katuu tällä hetkellä\nerästä seikkaa, katuu sitä, että pani Ragnheidurin vannomaan. Häntä\non petetty, hän ei tiedä, miten ja missä tarkotuksessa, mutta sira\nSigurdurin valavaatimus, kun hänen omat asiansa ovat sillä lailla, on\npimeydenteko, samea se on ja salakavala. Piispa Brynjolfurista tuntuu\npahalta tässä katumustilassa, hän on siihen tottumaton, ja hän pyrkii\nmahdollisimman pian pääsemään siitä eroon: Parempi ei olisi ollut, jos\nsira Sigurdur olisi voinut syyttää häntä tyttärensä säälimisestä. Ei,\nnäin on hyvä — jos hänellä vain ei olisi tätä kummallista tunnetta\npetollisesta puuhailusta.\n\nUusi koulumestari Oddur Eyolfinpoika astuu sisälle, piispa ei ole\nvielä hankkinut itselleen uutta kirjuria. Oddur Eyolfinpoika oli\nhänen muassaan Skorradalin matkalla; onko hän samassa juonessa sira\nSigurdurin kanssa? He ovat ystävyksiä; tunsiko hän sira Sigurdurin\nsyyllisyyden vaatiessaan Ragnheiduria valalla torjumaan panettelun?\n\nOddur Eyolfinpoika huomaa, että piispan mieli on kuohuksissa, mutta\nistuutuu rauhallisesti paikalleen tapansa mukaan.\n\n— Milloin sait tiedon ystäväsi sira Sigurdurin syyllisyydestä, Oddur?\nkysyy mestari Brynjolfur.\n\n— Mistä syyllisyydestä, herra?\n\n— Tiedäthän hänen tehneen itsensä syypääksi salavuoteuteen erään\nkoulunpalvelijattaren kanssa. Mutta milloin sait sen tietää?\n\nOddur Eyolfinpoika käsittää heti, mihin piispa tähtää.\n\n— Ei, sitä en ole tiennyt, herra, torjuu hän hiljaa.\n\n— Etkö tiennyt sitä silloin, kun kerroitte minulle tytärtäni koskevasta\njuoruilusta?\n\nOddur ravistaa päätänsä.\n\n— En voi uskoa sira Sigurdurin tulleen teidän puheillenne sellainen\nrikkomus omallatunnollaan.\n\n— Sen saat täysin varmasti uskoa, siitä ei ole kahta kuukautta enempää.\n\n— Silloin hän on toisenlainen mies kuin minä olen luullut, vastaa Oddur.\n\n— Siinä se vilpittömyys, se uskollinen ystävyys, jota te tahdoitte\nosoittaa minulle! Oveluuden ja teeskentelyn minulle kertomia juoruja\nviattomasta tyttärestäni!\n\nOddur Eyolfinpojan otsa rypistyy.\n\n— _Te_ sanotte sen minulle ensimmäiseksi, herra. Mutta teitä ei ole\npetetty pahemmin kuin minuakaan.\n\n— Meidän sopii puhella siitä tuonnempana, virkkaa piispa. Hän saa äkkiä\nuuden mielijohteen, jonka hän heti tahtoo toteuttaa.\n\n— Ei, inttää Oddur Eyolfinpoika.\n\nPiispa katsahtaa häneen epävarmana, hämmästyneenä.\n\n— Mihin sanot ei?\n\n— Me emme voi puhua siitä tuonnempana, herra. En voi jäädä tunniksikaan\nteidän palvelukseenne epäluulo petoksesta niskoillani. Minulla on\nkuninkaan lupaus saamastani virasta. Mutta minun on kiittäminen teitä\nenemmästä kuin kuningasta. Jos te epäilette minun maksavan hyvät työnne\nkavalalla petoksella, eroan tästä virasta.\n\nPiispa huomaa olleensa liian kiivas.\n\n— Sinäkin katkeroituisit minun sijassani, Oddur, huomauttaa hän.\n\n— Mitä te tehnettekin, herra, en tahdo teidän joutuvan enää ikävyyksiin\nminun tähteni.\n\nBrynjolfur Sveininpoika on hyvin tyytyväinen Oddur Eyolfinpojan\ntämänpäiväiseen esiintymiseen, mutta hänen on vaikea peräytyä.\n\n— Sinä teet niinkuin omatuntosi käskee, Oddur.\n\n— Olen sen jo tehnyt, herra.\n\n— Silloin annamme kuninkaan määrätä, lausuu mestari Brynjolfur, nousten\nseisomaan. Jos sinusta tuntuu, että olen ollut säälimätön sinua\nkohtaan, Oddur, niin muista, että mitä muuta välillämme saattaakin\nolla, tahdon voida täydelleen luottaa koulumestariini. Emme siis enää\npuhu tästä asiasta. Rauhoittukaamme, ennenkuin aloitamme päivän työt.\nKutsu sira Arni Halldorinpoika luokseni!\n\n— Kiitän teitä hyväntahtoisuudestanne, rakas herra, sanoo Oddur\nEyolfinpoika poistuessaan.\n\nMestari Brynjolfurin mielen pohjalla, virkaharmien syvän kerroksen\nalla, liikkuu nyt mieluinen tunne, lämmin ilo, joka nopeasti leviää.\nKaiken tapahtuneen jälkeen on hän tyytyväinen siihen järjestelyyn,\njonka hän nyt suorittaa. Hän tarjoaa Hrunin Arni Halldorinpojalle\nSkalholtin tuomiokirkon papin virkaa. Hän ei voi tehdä mitään, mikä\nsuuremmassa määrin ilahduttaisi hänen vanhaa ystäväänsä, sira Halldor\nDadinpoikaa ja kaikkia hänen omaisiaan. Eikä hän myöskään voi tehdä\nmitään parempaa saadakseen Skalholtin perhe-elämän jälleen rauhan ja\nkunnioituksen ympäröimäksi.\n\nVaikka piispa olisi pyytänyt sira Arnia seuraajakseen, ei se tarjous\nolisi tuottanut tälle puoliksikaan niin suurta iloa kuin hänen nyt\nosoittamansa suosio. Hän ei saa lainkaan rauhaa, ennenkuin hänen\nhevosensa on satuloitu ja hän on lähtenyt ratsastamaan Hruniin.\n\nVajaata viikkoa myöhemmin piispa lähtee yleiskäräjille, missä hänen\non käräjien aikana, kesäkuun viimeisinä päivinä, tapana pitää\nkirkolliskokous rovastiensa ja muiden hengellisen säädyn johtavien\nmiesten kanssa. Hän ei kehoita Dadia tulemaan mukaansa tällä kertaa,\nSkalholtin piispantyttären valasta puhutaan kylliksi paljon, vaikka\nDadi ei nyt näyttäydykään Thingvellirissä koko maan silmien edessä,\nmutta tuomiokirkkonsa uuden papin hän ottaa mukaansa matkalle.\n\nVaikka Dadi ja Ragnheidur kohtaavat nyt toisiaan tiheämmin kuin\nmilloinkaan ennen, on jälkimmäisen vala silminnähtävästi tukahduttanut\nkaikki epäilykset Skalholtissa. Samoin kuin he itse katsovat muita\nvapaasti silmiin kohtaavat kaikki nyt heitä katse avoimena. Uuden\nhuhun viriäminen ei ole toistaiseksi pelättävissä, aika on heidän\nomassa vallassaan, mutta kuta pitemmälle se kuluu, sitä useammin Dadi\nneuvottelee Ragnheidurin kanssa siitä, mihin keinoon heidän pitää\nturvautua, ennenkuin neidon tila selviää kaikille, ennen talven tuloa.\nAsian ottaa aina Dadi puheeksi. Eikä Ragnheidur koskaan halua siitä\nhaastella, hän vain pyytää Dadia sallimaan hänen yksin huolehtia siitä;\nsitä asiaa he eivät saa pohtia, sillä jos he avaavat portit huolille,\neivät he voi nauttia heitä odottavasta lyhyestä kesästä. Niin pitkälle\nhän menee täydellisessä huolettomuudessaan — pitemmälle kuin Dadi\npystyy häntä seuraamaan.\n\nDadin täytyy itsensä harkita. Joka tapauksessa täytyy Ragnheidurin\nlähteä pois Skalholtista syksyksi. Hänen myöskin. Mutta minne?\nRagnheidurin pitää kuunnella häntä.\n\nHe istuvat eräänä päivänä Thorlakin istuimella — he istuvat nyt usein\nyhdessä koko piispankartanon silmien edessä — ja Ragnheidur tarttuu\nhänen käteensä, eikä Dadi katso kotiin päin; Ragnheidur hymyilee,\nhäntä haluttaa pyytää Dadia suutelemaan häntä, häntä haluttaa olla\nuhkarohkea, mutta ainoastaan silmänräpäyksen ajan, — hänen ei sovi\nleikkiä heidän onnellaan.\n\n— Ragnheidur, rakas, virkkaa Dadi, puristaen tiukasti tytön kättä, joka\nlepää hänen polvellaan, — minun täytyy ilmaista sinulle eräs tekemäni\npäätös. Et saa tulla siitä murheelliseksi etkä saa käyttää valtaasi\nvastustaaksesi sitä.\n\n— Pitääkö minun luvata ne molemmat? tiedustaa Ragnheidur.\n\n— Kyllä, mutta ensin saat sen kuulla. Minä voin edelleen rakastaa sinua\nisäsi tietämättä, mutta en voi enää olla hänen palveluksessaan. Hän\non siinä uskossa, että aion akatemiaan ensi kesänä, ja me molemmat\ntiedämme, ettei siitä tule kerrassaan mitään —\n\n— Sitä me emme tiedä, Dadi, keskeyttää Ragnheidur... Jos hän taipuu?\n\n— Mutta jollei hän sitä tee, niin me molemmat tiedämme, etten minä\nlähde matkalle, Minä en jätä sinua tänne yksin, mikäli meidän asiamme\neivät ole täydellisesti järjestetyt.\n\nRagnheidur puristaa hänen kättänsä lujasti ja äänettömästi.\n\n— Huomenna he tulevat kotiin yleiskäräjiltä, jatkaa Dadi, ja heti\nseuraavana päivänä aion pyytää veljeäni Arnia ratsastamaan kanssani\nkotiin isäni luokse. Isäni ei ole toistaiseksi ajatellut ottaa\nkappalaista Arnin sijaan. Pyydän häntä ottamaan minut.\n\n— Sinutko? huudahtaa Ragnheidur käsittämättä... Dadi!\n\nDadi pistää kätensä hänen kainaloonsa.\n\n— Kuuntelehan rauhallisesti, rakas Ragnheidur! En puhu sinulle\nitsekkyydestä. Puhun sinulle sitä varten, että yhteisvoimin voisimme\nvalmistaa oman kohtalomme. Kun kaikki on kerran tullut ilmi, milloin\narvelet sitten isäsi voivan taipua vihkimään minut papiksi? Ei\nikinä, varmasti ei ikinä. Hän voi mieluummin antaa suostumuksensa\navioliittoomme kuin myöntyä vihkimään minut papiksi — siksi hyvin\nhänet tunnen. Me emme saa kevytmielisesti antautua siihen vaaraan,\nettemme voi eläissämme päästä yhteen, jos minä jään virattomaksi. Ensi\nviikon torstaina täytän viisikolmatta vuotta, silloin olen kyllin\nvanha vihittäväksi papinvirkaan ohjesäännön mukaisesti. Menetän\nviran jälleen, kun... niin, meidän täytyy katsoa totuutta silmiin\ntässäkin. Mutta _restitution_ saamiseen on useampia keinoja kuin\npapiksivihkimisen, jälkimmäinen käy päinsä ainoastaan isäsi toimesta.\nVoimme sittenkin olla yhdessä täällä Skalholtissa koko kesän, sydämeni\nei jäähdy papinkauhtanan alla, mutta tämä minun täytyy tehdä, ennenkuin\nse on liian myöhäistä.\n\n— Voimmeko sittenkin olla yhdessä koko kesän? toistaa Ragnheidur.\n\n— Kyllä, koko kesän, jokikisen päivän. Ilmoitan isälleni, etten lähde\npois Skalholtista ennenkuin syksyllä, niin, sunnuntaina tai parina,\nsillä muutoin papiksivihkiminen jää toistaiseksi. Syksyllä täytyy sinun\nja minun matkustaa täältä pois, ja silloin meidän on erottava joksikin\naikaa.\n\n— Niin, joksikin aikaa.\n\nHe ovat molemmat kauan ääneti.\n\nVihdoin Ragnheidur lausuu:\n\n— Niin sen täytyy käydä, Dadi.\n\nMies kumartuu ja suutelee polvellaan lepäävää kättä.\n\n\n\n\nXVII\n\n\nSeuraavana iltana saapuu verkkainen ja äänetön saattue yleiskäräjillä\nSkalholtiin. Ensimmäisinä kävelee kaksi mustaa hevosta peräkkäin.\nHevoset astelevat kahden pitkän, raskaan lankun välissä, jotka on\nkiinnitetty niiden kupeille. Hevosten väliin asetetulla poikkilaudalla\nviruu ruumis mustan verhon peittämättä. Vainajaa kuljetetaan paareilla.\n\nMuuan piispa Brynjolfurin hyviä ystäviä, valamiesoikeuden jäsen\nEirikur Sigvaldinpoika, Skalholtin nuoren pehtoorin isä, on kuollut\nyleiskäräjillä. Hän istui oikeudessa laamanni Arnin vierellä, ja\nkun hänen ääntänsä vaadittiin, ei hän vastannut; hän kuoli pystyyn,\nistuimelleen valamiesoikeudessa.\n\nPiispa itse puhuu ystävänsä haudalla, tuomiokirkon pappi kertoo hänen\nelämäntarinansa, hänellä on puuhaa näinä kahtena päivänä, jotka vainaja\nviruu paareilla, sillä aikaa kun arkkua valmistetaan. Mutta Ragnheidur\nBrynjolfintytär panee merkille, että sira Arni tahtoo puhua hänen\nkanssansa, tahtoo puhella kahden kesken, sillä hän on kaksi kertaa\naloittanut keskustelun yleiskäräjillä sattuneista tapauksista, mutta\nse on ainoastaan johdantoa, huomaa Ragnheidur, sira Arni on niin\nvakava, melkeinpä juhlallinen, mutta heitä on heti häiritty, ja sira on\npoistunut, hänellä on kiire. Kolmannella kerralla he ovat kahden kesken.\n\nSira Arni aloittaa kuten aikaisemminkin kertomalla hänelle uutisia\nyleiskäräjiltä. Kirkolliskokous oli tavattoman laimea. Näillä käräjillä\nherra Arni Oddinpoika tuomitsi yksin valamiehistön avulla kaikissa\nasioissa; toinen laamanni, herra Magnus Björninpoika — Braidratungan\nHelgan isä — ei sairauden tähden ollut voinut saapua käräjille.\nSira Sigurdur Torfinpoika joutui täällä riitaan isänsä asiasta, se\noli eniten puheenaihetta antanut asia käräjillä. Mutta muutoin sira\nSigurdur oli saanut hyviä uutisia laivojen mukana. Hänen veljensä\nThormudur on päässyt kuninkaan historioitsijaksi ja asuu itse linnassa.\nSira Sigurdur matkustaa tänä kesänä anomaan hyvitystä sekä itselleen\nettä isälleen hänen kuninkaalliselta majesteetiltaan.\n\nDadin sanat toteutuvat varsin nopeasti, miettii Ragnheidur: papilla on\nuseampia kuin yksi keino korjauksen saamiseen.\n\n— Hän onkin komea mies, virkkaa hän sira Arnille. Hän tarkoittaa\nThormudur Torfinpoikaa.\n\nSen sira Arni myöntää.\n\n— Tämä äkillinen kuolemantapaus muuten loi alakuloisuuden varjon koko\nkäräjien ylle, lisää hän. Niin, niin, minulla on kiirettä huomiseen\nsaakka. No, yhden siellä sattuneen seikan olin vähällä unohtaa. Nesin\nUlfhildur vannoi yleiskäräjillä, ettei hän ole ollut kenenkään muun\nmiehen kanssa kuin puolisovainajansa, sira Stefan Hallkellinpojan\nkanssa.\n\n— Nesin Ulfhildur? kummastelee Ragnheidur kuin kivettyneenä.\n\nHänelle olisi yhtä hyvin voitu ilmoittaa, että hänen oma äitinsä,\nSkalholtin piispatar, oli vannonut sellaisen valan, jos hän olisi ollut\nyleiskäräjillä. Nesin Ulfhildur!\n\nNesin Ulfhildur Jonintytär oli erään eteläpuolen suurtalonpojan,\nreykjavikilaisen Jon Oddinpojan, tytär. Hän oli menettänyt miehensä\nkaksi vuotta sitten, ja menetys koski häneen niin kovasti, että hän\noli vähällä tulla mielipuoleksi. Ensimmäisen puoli vuotta miehensä\nkuoleman jälkeen hän makasi kokonaan vuoteessa; sitten tuli joulu, ja\nhän tahtoi lähteä kirkkoon jumalanpalvelukseen, mutta tuskin hän oli\nennättänyt istuutua kirkonpenkkiinsä, kun hänet jo täytyi kantaa ulos\nviiden miehen voimalla. Syystä tai toisesta hän ei voinut sietää uutta\npappia ja halusi jonkun toisen papin antavan hänelle sakramentin.\nTämän johdosta kulki kirjeitä Nesin ja Skalholtin väliä, ja Ragnheidur\ntiesi isänsä antaneen nuorelle papille, joka muuten oli hänen hyvä\nystävänsä — sira Snjolfur Einarinpoika oli hänen nimensä — ankaria\nnuhteita, koska hän tahtoi pakottaa Ulfhildur Jonintyttären murheessaan\npitämään häntä sielunhoitajanaan, vaikka se oli hänestä niin kovin\nvastenmielistä. Ulfhildur oli nyt yhdenkuudetta vuoden ikäinen.\n\n— Kuka vaati Ulfhilduria vannomaan tämän valan? tiedustaa Ragnheidur.\n\n— Sira Snjolfur, hänen sielunhoitajansa.\n\nRagnheidur nyökkää hiiskumatta mitään.\n\nHeti senjälkeen herää hänen mielessään ajatus: Onkohan isä pyytänyt\nsira Arnia kertomaan tämän minulle lohdutukseksi.\n\n— Silloin on yleiskäräjillä ollut kylliksi tarinoitavaa, huomauttaa hän.\n\n— Siellä puheltiin siitä ainoastaan yhdellä tavoin, vastaa sira Arni\nempimättä... Viitattiin sinun esimerkkiisi.\n\nRagnheidurin ilme kovenee.\n\n— »Kaikkia puree juoruhammas, jopa Ragnheidur Brynjolfintytärtäkin.» Ne\nsanat kuuli Thingvellirissä useimmiten.\n\n— Ulfhildurin vala on naurettava, arvostelee Ragnheidur.\n\nHän toivoo sira Arnin kertaavan hänen isälleen juuri ne sanat, ja\ntällöin hänen mielestään on tästä asiasta puhuttu kylliksi.\n\n— Mitä muuta yleiskäräjillä tapahtui? kysyy hän.\n\n— Sinusta saatiin mainelause Marteinn Rögnvaldinpojalta.\n\n— No, mitä hän sanoi?\n\n— Käräjillä vain kerrottiin hänen lausuneen, että jos hän tunsi sinut\noikein, et pelännyt minkäänlaisia uhkauksia.\n\nMarteinn Rögnvaldinpoika oli Dadin ikätovereita, äärimmäisen lupaava\nnuori mies, joka oli ollut yhdessä Oddur Eyolfinpojan kanssa mukana\nKöpenhaminan puolustuksessa. Hän ei ollut nähnyt Ragnheiduria sen\njälkeen kun tämä oli ollut viisitoistavuotias, sinä keväänä, jona\nhänet päästettiin Skalholtin koulusta, niin että tämä arvostelu oli\nRagnheidurista hyvä.\n\n— Tällaistako arvolausetta häneltä vaadittiin? tiedustaa hän\nivallisesti.\n\n— Juuri nämä sattumalta kuullut sanat, vastaa sira Arni, katsoi isäsi\nriittäväksi syyksi vaatiakseen häneltä sinusta arvostelu. Eikä hän\naikaillut sitä tehdessään. Eikä myöskään piispa salaillut tätä asiaa\nkäräjillä. Jokaiselle selvisi täydellisesti, että vastaisuudessa\njokainen saisi vastata sanoistaan, milloin ne koskevat sinua. Isäsi\nei ole ainoastaan mahtava mies, Ragnheidur, osaten puolustaa niitä,\njoita tahtoo; hän on myöskin sinua rakastava isä, joka ei tahdo tietää\nkunniaasi sumentavasta tahrasta, vaan on kaikkia myrkkykieliä vastaan\nlapsilleen todellinen _lupus loricatus_. [Brynjolfur Sveininpojan oma\nkäännös ristimänimestään (haarniskasusi.)]\n\nRagnheidur ei vastaa mitään tähän, ja sira Arni on varmastikin puhunut\npuhuttavansa, sillä nyt hän nousee pystyyn ja sanoo istuneensa täällä\nliian kauan ja menevänsä työhön.\n\nMies, joka on äkkiä kuollut keskellä elämäntehtäväänsä, makaa paareilla\nja odottaa hautaamista. Näinä kahtena päivänä, jotka tarvitaan\nvalmisteluihin, kävelee Dadi Halldorinpoika edestakaisin, hokien\nmielessään samaa levotonta ajatusta: Milloin hän voi lähteä Hruniin\nyhdessä veljensä Arnin kanssa? Niin maltiton on elämä kuoleman edessä.\n\nNiin pian kun hautajaiset ovat ohitse ja Dadi pyytää veljeään mukaansa\nHruniin, kohtaa hän esteen. Sira Arni ei halua lähteä mukaan. Hän ei\ntahdo hiiskua tästä asiasta heidän isälleen piispan tietämättä, eikä\nDadi tahdo puhua siitä piispalle heidän isänsä tietämättä. Keskitietä\nei ole. Dadi sanoo jäähyväiset yksin.\n\nHrunissa kohoaa uusia esteitä. Sira Halldor Dadinpojassa on hyvä annos\närtyisyyttä, josta useimmiten ei ole harmia, mutta joka toisinaan on\nmyöskin ilkeä; se voi kohota hänen mielessään tunturinhuipuksi, ja\ntällä kertaa puhaltaa tuuli tältä tunturinlaelta. Hän nimittää tätä\nhorjuvaisuudeksi. Viimeksi käydessään Dadi tahtoi sekä matkustaa\nettä lykätä matkansa, nyt hän tahtoo, että hänet vihitään papiksi.\nParasta varrota seuraavaa kertaa, sillä silloin hän todennäköisesti\nhaluaa saada talon ja ruveta viljelijäksi. Dadi on huomaavinaan isänsä\nvain haluavan tietää, kuinka tärkeä tämä asia hänen mielestään on,\nmutta niin pian kun hän luulee, että hänen on onnistunut saada isä\nkäsittämään hänen järkkymätön päätöksensä tässä asiassa, ilmenee uusia\nvaikeuksia.\n\n— Piispa ei voi vihkiä sinua papiksi ennenkuin tulevana kesänä, väittää\nsira Halldor Dadinpoika.\n\n— Minkä tähden ei? kysyy Dadi pelästyneenä.\n\n— Koska sinulla on lapsenruokkojuttu, en luullut sinun sitä unohtaneen,\nvastaa sira Halldor Dadinpoika, säestäen sanojaan niin nuhtelevalla\nkatseella, että se hipaisee sitäkin väkevämmin Dadin omaatuntoa,\nkun hänen isänsä ei tiedä, ettei _tämä_ nuhde enää koske hänen\nomaantuntoonsa.\n\nSira Halldor havaitsee tässä kajonneensa poikansa arkaan kohtaan ja\nlieventää sanojaan:\n\n— Tiedät kuitenkin, selittää hän, että yksinomaan piispan vallassa on\nsuoda papiksipyrkivälle _restitutio_ ensimmäisestä ajattelemattomasta\nsalavuoteudesta. Mutta vanhan tavan mukaan täytyy varrota ainakin kaksi\nvuotta lapsen syntymästä alkaen, ennenkuin papiksivihkiminen voidaan\ntoimittaa. Olen nähnyt mestari Brynjolfurin poikkeavan tästä säännöstä,\nmutta en kertaakaan lievennyksen puolelle.\n\nTämä ilmoitus vaikuttaa Dadiin enemmän kuin yllättävästi ja juuri\nsenvuoksi hirvittävän vakuuttavasti. Hän muistaa nyt tietäneensä sen,\nmuistaa sen. Hänen tajuntansa pohjalla on tämä tieto ollut piilossa.\nVain hänen toivoton intonsa, pulma, jossa hän on, koko hänen kauhea\nasemansa ne ovat luoneet varjon sen kohdalle, hämänneet, herpaisseet\nhänen muistinsa tässä suhteessa. Hän oli kovin alhaalla, koska hänelle\nsaattoi näin käydä.\n\n— Kuinka kauan olet ilman kappalaista? tiedustaa hän ainoastaan sitä\nvarten, ettei hänen enää tarvitsisi istua ääneti, eivätkä nämä sanat\nole lainkaan kiinnostuksen sanelemat.\n\n— Oh, minä alan nykyisin vanhentua, vastaa sira Halldor.\n\nTosiasiallisesti ei mikään ajatus ole sira Halldorille rakkaampi kuin\ntämä, että Dadista voisi nyt tulla hänen kappalaisensa, kun toisesta\npojasta on tullut mestari Brynjolfin tuomiokirkon pappi. Hän voi\nodottaa vielä vuoden saadakseen apupapin, jos niikseen tulee.\n\nMutta hän ei ole suinkaan varma siitä, ettei Dadi juuri siihen aikaan\nhalua matkustaa.\n\n— Voitko itse kuvitella pyytäväsi mestari Brynjolfuria antamaan sinulle\nanteeksi toisen vuoden? tiedustaa hän pojaltaan.\n\n— Kyllä, vastaa Dadi.\n\nHän ei tällä hetkellä tiedä, miten hän asiain ollessa tällä kannalla\nvoisi pyytää mestari Brynjolfurilta tätä suosionosoitusta, mutta hän\nvastaa myöntävästi uhmasta sitä kohtaloa vastaan, joka näyttää tahtovan\nsyöstä Ragnheidurin ja hänen menestyksensä niin äkilliseen tuhoon.\n\n— Jos mestari Brynjolfur myöntää lievennystä ainoallekaan nuorelle\nmiehelle, myöntää hän sen sinulle, kun asiat ovat näin, vakuuttaa hänen\nisänsä.\n\nDadi nojaa käden otsaansa ja on sulkevinaan silmänsä miettiäkseen,\nmutta tekee sen inhosta.\n\n— Harkitsen tätä asiaa huomiseen mennessä, lupaa sira Halldor.\n\nDadi on yötä Hrunissa.\n\nOn itse asiassa samantekevää, mitä hänen isänsä ajattelee, vaikkapa\nhän ajattelee sitä koko yön. Hän uskoi, Dadi, että oli vaikeata saada\nRagnheiduria pitämään tätä päätöstä välttämättömänä. Mutta Ragnheidurin\npuolelta kävi kaikki ilman taistelua. On toinen olemus, jota hän ei voi\nsaada taipumaan, johon hän ei pääse käsiksi: hänen oma entisyytensä.\nSe on aivan kuin elävä, kostonhimoinen olento hänen yläpuolellaan ja\nhänen takanaan. Ja hänen ja Ragnheidurin välisen suhteen sekä hänen\nja tämän ruumiittoman kohtalottaren välisen suhteen kesken syntyy nyt\nsalainen yhteys. Ragnheidurin puolelta ei kohtalo tuottanut hänelle\nmitään esteitä vain sen vuoksi, että sillä oli ylipääsemättömiä esteitä\nvarattuina.\n\nYlipääsemättömiä, niin. Mutta sitten onkin heidän onnensa mennyttä,\nRagnheidurin ja hänen. Piispa ei ikinä vihi häntä papiksi, sittenkun\n— ei ikinä. Ja papiksivihkimättömälle, virattomalle miehelle hän ei\nanna tytärtään. Miehelle, joka ei ole mitään. Ragnheidur käsitti sen,\nhän käsitti sen heti. Hänellä, Dadilla, on nyt kaksi mahdollisuutta,\njoko pettää piispaa tai pettää Ragnheiduria. Tämä nimittäin on piispan\npettämistä. Mitä mahdollisuuksia hänellä on? sanoo hän. Kaksiko? Hän\nei voi edes pettää piispaa. Juuri se on kauheinta kaikesta, hän ei voi\npettää tätä hyväntekijäänsä, se on hänelle mahdotonta!\n\nKun Dadi nousee jalkeille huonounisen yön jälkeen, on hänen isänsä\nkirjoittanut kirjeen mestari Brynjolfurille. Dadi lukee sen. Sira\nHalldor kirjoittaa piispalle, että hänen täytyy anoa apulaista poikansa\nArnin sijalle, ja pyytää piispaa säästämään häntä ottamasta luoksensa\noutoa pappia. Kirjeen jälkimmäinen puolisko on vaikuttava vetoomus\npiispan jalomielisyyteen, että hän heidän pitkäaikaisen ystävyytensä\nvuoksi poikkeaisi vanhasta tavasta, kahden vuoden määräajasta, koska\nhän voi tehdä sen loukkaamatta säädöksiä.\n\nKirje tutisee Dadin käsissä, hän laskee sen pöydälle. »Meidän\npitkäaikaisen ystävyytemme vuoksi.» Sitä ei piispa voi vastustaa!\nNyt hän, Dadi Halldorinpoika, pettää isäänsäkin! Hän on taivuttanut\nvanhuksen kirjoittamaan tämän kirjeen! Oli hyvä, että hänen veljensä\nArni kieltäytyi tulemasta hänen mukaansa, joten on yksi henkilö\nvähemmän vaatimassa häntä tilille. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä\nhäntä harmittaa juuri se, että Arni kieltäytyi. Sitä suurempi olisi se\nuhrirovio, joka nyt roihuaa Ragnheidur Brynjolfintyttären tähden.\n\nTänä samana aamuna Dadi ratsastaa takaisin Skalholtiin ja luovuttaa\nisänsä kirjeen mestari Brynjolfurille. Piispa lukee sen hänen\nnäkyvissään Dadin kykenemättä erottamaan, minkä vaikutuksen se tekee\nhäneen. Hän laskee sen kädestään virallisen luontevasti ja tiedustaa\nkiinnostuneesti, kaikkea muuta kuin virallisesti:\n\n— Paniko isäsi sinut kovin tiukalle, Dadi, saadakseen sinut\nkappalaisekseen?\n\n— Hän haluaa mieluummin minut kuin jonkun toisen, oudon, herra.\n\n— Niin, se on kirjeessä. Kysyn sentähden, että vaikka sinun ensi\nsijassa tulee olla kuuliainen isällesi, olisi minusta epämieluista, jos\nsinä pakosta luopuisit matkastasi. Saat paremman viran tuonnempana,\njos lähdet matkalle, ja jos pidät sitä tärkeänä, lähden itse kanssasi\npuhumaan isällesi.\n\nHän tiesi sen, Dadi. Hän tiesi, että nyt tulisi päiviä, joina piispa\nBrynjolfur kasaisi hehkuvia hiiliä hänen päänsä päälle. Hehkuvia hiiliä\noli jo ennestään siellä, hänen jalkojensa alla ja joka puolellaan.\n\n— En, herra, minulla on velvollisuuksia, joita en voi hylätä, vastaa\nDadi tuntematta iloa sen johdosta, että puhuu tässä totta, sillä siten\nkuin sanat nyt käsitetään ovat ne valhetta.\n\n— En otaksu isäsi vaativan sinulta niin suurta uhrausta, jos ilmaiset\nhänelle tahtosi rehellisesti.\n\nTämä keskustelu on sietämätön, Dadi hylkää jokaisen mieleensä johtuvan\nvastauksen, joten piispa saa aikaa jatkaa:\n\n— Tai, mikä on parempi, jos minä teen sen?\n\n— Ei, herra, minä — minä kiitän teitä kaikesta hyväntahtoisuudestanne —\n\nHän ei voi pitkittää, hänen kurkkuaan kuristaa, ja kun hän kakistelee\nselvittääkseen sitä, muuttuu hänen äänensä vinkunaksi.\n\n— Ei, herra, virkkaa hän vihdoin synkästi, mutta teidän vallassanne on,\ntäyttyykö isäni — ja minun — täyttyykö meidän toiveemme.\n\nPiispa ei halua Dadin käsittävän häntä väärin.\n\n— Niin, niin, Dadi, toivottavasti et myöhemmin sitä pahoittele. Mutta\nmitä tulee siihen _restitutioon_, on minun sanottava sinulle, etten\nsalli lämpimän ja pitkäaikaisen, minun ja isäsi välisen ystävyyden\njohtaa siinä itseäni, vaikka minulla on ollut vain harvoja niin täysin\nuskollisia ystäviä — minä teen poikkeuksen tämän ainoan kerran, Dadi,\nkoska asia koskee sinua omakohtaisesti.\n\nDadi nousee seisomaan, hän huomaa piispan kummeksuvan hänen\nnousemistaan, mutta hän ei voi enää istua täällä.\n\n— En ansaitse teidän hyvää tekoanne, herra, mutta minun täytyy ottaa se\nvastaan.\n\nJa sen hän lausuu lujasti, ojentaa mestari Brynjolfurille kätensä ja\npuristaa hänen kättänsä tiukasti, mielessään aivan päivänselvä tunne,\nettä tämä kädenlyönti on nimeltään suunanto ja että Dadi Halldorinpoika\non Judas Iskariot.\n\n— Onko sinulla kiirettä, Dadi? tiedustaa piispa.\n\n— Ei, herra, ei ensinkään, en vain tahtonut kuluttaa teidän aikaanne.\n\nJa niin asia on, Dadilla ei ole kiirettä. Hän on puristanut mestari\nBrynjolfurin kättä ja kiittänyt häntä uudesta suosionosoituksesta,\nhänellä ei ole kiirettä. Hän istuu uudelleen, nyt hänen sopii\nkeskustella hänen kanssansa iltaan saakka; kuta kauemmin sitä parempi!\n\nPiispa pidättää häntä pitkään luonansa. Hän ei ole milloinkaan ennen\nosoittanut Dadia kohtaan sellaista herttaisuutta, melkein hellyyttä,\nmilteipä kiitollisuutta! Ei ole ensinkään vaikea tarkata Dadin kipeään\nkohtaan, hänen haavansa on helppo löytää. Mutta piispan onnistuu valita\nsellaiset sanat, jotka viiltävät häntä kuin veitsenterä ja repivät\nhaavaa vielä jälkeenpäinkin. Hänellä ei vain ole sitä tyydytystä,\nDadilla, että voisi joka kerta mainita Ragnheidurin nimen, kuten\nmarttyyrit mainitsivat Jumalan nimen jokaisen keihäänpiston jälkeen.\nMutta hänellä on marttyyrinriemu kuten heilläkin, hän on alkanut tuntea\nkärsimisen hekumaa. He kärsivät kidutusta uskonsa tähden, hän kärsii\nkidutusta rakkautensa vuoksi. Kumpi on kadehdittavampi? Niinpä niin,\nhän. On synti väittää sitä, mutta hän on!\n\n— Otaksuttavasti lähden tarkastusmatkalleni elokuun alkupuoliskolla,\nilmoittaa piispa Dadille. Vihkiminen voi siis tapahtua sunnuntaina\nelokuun neljäntenä päivänä. Ei, maltas hieman, milloin —\n\nPiispa punnitsee asiaa.\n\n— Elokuun ensimmäisenä, virkkaa Dadi, syntyi Gudbjörgin lapsi.\n\n— Niin, en ajatellut sitä. Ajattelin säädöstä, sanoo piispa\nhymyillen, mutta sinähän täytät viisikolmatta tämän vuoden heinäkuun\nkahdentenatoista.\n\n— Kyllä, herra.\n\n— Silloin on kaikki kunnossa. Elokuun neljäntenä.\n\nVielä kerran piispa miettii kaikkea.\n\n— Ei, en tahdo olla sidottuna kotiin elokuussa, aprikoi hän ääneen.\nValitaan sen edellinen sunnuntai, heinäkuun kahdeksaskolmatta. Tämän\nkuun kahdeksaskolmatta.\n\n— Heinäkuun kahdeksaskolmatta, toistaa Dadi.\n\n— _Quod felix et faustum sit!_ [olkoon se onneksi ja siunaukseksi]\ntoivottaa piispa jäähyväisiksi, ojentaen Dadille kätensä.\n\nDadi ymmärtää hyvin piispan muuttaneen vihkimispäivän vain\nosoittaakseen hänelle poikkeavansa kaikista säännöistä hänen tähtensä.\nHän antaa hänelle anteeksi toisen vuoden eikä pidä niin lukua, jos\ntoisestakin puuttuu pari päivää. Brynjolfur Sveininpoika, ankara\nmuodonnoudattaja! Hän nöyryyttää Dadia äärimmilleen.\n\n\n\n\nXVIII\n\n\nEyolfur onnentolppa ja Valgerdur juhlamuori ovat hyviä ystävyksiä.\nHe ovat olleet kauan Skalholtissa, ja tässä suuressa kartanossa\non yksinäinen jokainen, jolla ei ole ketään pakinakumppaniksi\njoutohetkinään.\n\nHeidän ystävyytensä perustuu yksinomaan Havamalin viisaaseen sanaan:\nIhminen on ihmisen ilo. Heidän ystävyytensä ei ole platoonista; tämä\non liian henkevä, liian kreikkalainen, liian hieno nimitys heidän\ntunteilleen. Heidän ystävyytensä etsii paljon pikemmin esikuvaansa\neläinmaailmasta, se muistuttaa kahden hevosen välistä ystävyyttä, jotka\neivät voi tulla toimeen erikseen: jos toinen on liian kauan poissa,\nniin toinen hirnuu, tekee edelleen työtänsä, mutta vilkuu ympärilleen\nja hirnuu tuon tuostakin.\n\nValgerdurin elämänura on draamallinen käyrä. Hän on ohjannut suuria\njuhlia täällä, hallinnut ja vallinnut, ja häntä on lainattu muualle\nhääjuhliin, mutta nyt siitä on kauan, nyt hän haravoi heiniä kesäisin\nja kutoo talvisin, ja talvisin ja kesäisin nähdään hänen astelevan\ntulihuoneesta, kantaen täysinäistä tuhka-allasta, ja tunkiolta, kantaen\ntyhjää tuhka-allasta.\n\nEyolfurin elämänrata on kuten kaikki viivat alkaneet pisteestä —\nmutta tämä piste ei ole liikkunut, joten tässä ei olekaan rataa.\nHänellä ei ole minkäänlaista asemaa eikä oikeastaan mitään toimialaa,\nsillä häntä käytetään kaikkeen. Liikanimeään hän ei kuitenkaan\nole saanut sen vuoksi, että varauksitta tunnustettaisiin hänen\nmerkityksensä Skalholtin kartanolle; kaukana siitä, hän on saanut sen\nmuuttumattoman valoisan katsomuksensa tähden, sillä kun hän löytää\nvanhan hevosenkengän, josta ei kukaan välitä, tahi hylätyn työaseen\ntai reunoiltaan risaisen vyön, huudahtaa hän, että se on puhdas ja\nsilkka onnentolppa, se on hänen sanontatapansa. Ja jonakuna päivänä\nhevosenkenkä taaskin on kavion alla, työase jonkun palvelijan kädessä\nja vyö ehkä itse piispan satulassa.\n\nNiin voittamaton on hänen valoisa katsomuksensa, että vaikka hän\nenemmän kuin puolet elämäänsä on tiennyt itsestään käytettävän tätä\nliikanimeä, ei hän sitä koskaan muista ennenkuin juuri sen sanottuaan,\nmutta silloin hän sen muistaa, ja silloin hän virnistää, tai kenties\nhymyilee, — milloinkaan ei ole mahdollista erottaa, kumpaa tämä\ntasaluontoinen mies tekee. Kuten sanottu, hän ei ole mikään, hän on\nsamanlainen kuin kastemato. Jos kastemato katoaisi mullasta ja Eyolfur\ntalosta, panisivat kaikki merkille suuren muutoksen, mutta kukaan ei\nymmärtäisi sen syytä.\n\nKesä on kylmä ja kostea, mutta nyt on harvinaisen kaunis\nsunnuntai-ilta; aurinko on ihan Mosfellin kohdalla, nuo kaksi istuvat\nsen himmeiden säteiden paisteessa pajan länsiseinustalla; Eyolfurilla\non Valgerdurin harava, johon hän parhaillaan laittaa hampaita,\nValgerdurilla kaksoislankakudelma, sääryksiksi, jotka sitten myydään\nBakkissa [Eyrarbakki, Skalholtin kauppasatama] neljästä tanskanmarkasta\npari; hän kutoo kaksinkertaisesta langasta, siitä huomaa, että hän on\nkunnon väkeä.\n\n— Nyt hän on saanut koko lailla verremmät hampaat kuin minä, kehuu\nEyolfur kasvoillaan hymynvirnistyksensä, näyttäen toiselle haravaa.\n\n— Niinpä niin, vastaa Valgerdur, et nähtävästi ajattele vanhaa\npuheenpartta: »Harava ilmaisee omistajansa.»\n\nTähän ei Eyolfur nyt osaa vastata muutoin kuin hiukan hymyilemällä,\nsillä hän ei osaa laitella sanojaan niinkuin Valgerdur, mutta hän osaa\nkiinnittää haravanpään varteen, ja sen hän tekee.\n\nHe istuvat kauan haastellen päivän pikku tapahtumista, mutta eivät\nvilkaisekaan toisiinsa.\n\n— Tapasiko piispantytär sinut äsken? kysyy Eyolfur heidän puheltuaan\npitkään.\n\n— Ei, etsikö hän minua?\n\n— Niin arvelen.\n\n— Niin, niin, pian menemme joka tapauksessa sisälle.\n\n— Nyt se on saanut kultaisen soljen päähänsä.\n\n— Kultaisen soljenko?\n\n— Niin.\n\n— Piispantytär?\n\n— Ei, vastaa Eyolfur myhäillen, tarkoitin haravaa.\n\nValgerdur katsoo soikea, kiiltävästä messinkilangasta tehtyä soikea, ja\nnyt hän vuorostaan ei heti osaa oikein sommitella sanojaan.\n\n— Nyt tulee joku, huomauttaa Eyolfur, kaapien veitsellään\nharavanhammasta.\n\n— Ei saa istua rauhassa niin pitkää aikaa kuin kana pysyy lennossa,\nvalittaa Valgerdur alakuloisesti.\n\nRagnheidur Brynjolfintytär tulee näkyviin pajan nurkan takaa.\n\n— Tiedustitteko minua, hyvä neitsyt Ragnheidur? kysyy Valgerdur,\nponnahtaen seisomaan. Ragnheidur saapui niin äkkiä, että vanhus hieman\npelkää hänen kuulleen viimeiset sanat, eivätkä ne totisesti olleet\ntähdätyt häntä vastaan, tätä enkeliä.\n\n— Kyllä, minun pitäisi keskustella kanssasi, vastaa Ragnheidur,\nistuutuen heidän luoksensa kivetyn käytävän reunalle. Ei, istu\npaikallasi, Eyfikulta, ei se ole sellaista, mitä sinä et saa kuulla.\n\n— Jotakin tuo antaa huomenna, ennustaa Eyolfur silmät suunnattuina\nHestfjeldin kohdalla leijaileviin pilviin; hän ei kuitenkaan halua\nsekautua tähän haasteluun, vaikka hän ei saakaan lupaa nousta pystyyn.\n\n— Muistathan, Valakulta, sanoo Ragnheidur, minun usein sinulle\nluvanneen, että sinä olet ohjaamassa juhlamenoja häissäni.\n\nEyolfur onnentolppa ja Valgerdur juhlamuori katsovat toisiinsa, kuten\nkatsotaan äkillisen maanjärähdyksen jälkeen.\n\n— Niinpä kyllä, minähän kelpaan siihen oivallisesti nykyisin! äännähtää\nValgerdur.\n\n— Ensimmäiset häät, jotka muistan, jatkaa Ragnheidur — olin silloin\nvasta nelivuotias — olivat silloin, kun Selardalin sira Pall meni\nnaimisiin tätini Helgan kanssa. Silloin otettiin vaunut, jotka vieläkin\nseisovat Thorlakin vajassa [Lisärakennus pyhän Thorlakin kappelin\nvieressä, jota käytettiin jumalanpalveluksiin Skalholtin tuomiokirkon\nkorjausten aikana.] ja niiden eteen valjastettiin kaksi valkoista\nhevosta. Sitten morsiuspari istuutui vaunuihin, ja koko hääväki\nseurasi heitä vallikäytävää myöten portille, missä ratsut odottivat\nsatuloituina.\n\nTämän muistan. Ja sitten muistan vielä muutakin. Muistan, että pidin\nsinua kaikkein hienoimmin puettuna, hienommin kuin itse morsiantakin,\nsillä sinä olit yltyleensä valkeassa vaatteuksessa. Nyt on kaikki\nkultaus vaunuista karissut, eikä niitä enää käytetä...\n\n— Niin, niin, saman osan oli kohtalo meille molemmille määrännyt,\nsekautuu Valgerdur puheeseen, pyyhkäisten kädellään silmiään.\n\n— Hänen pitää olla minun juhliani ohjaamassa, lupasin itselleni, jatkaa\nRagnheidur. Lapset eivät ajattele ikäeroa niinä vuosina. Mutta olemme\nmyöhemminkin monesti haastelleet siitä, Vala kulta.\n\n— Ei ole teidän tapaistanne, rakas neitsyt Ragnheidur, tehdä pilaa\niäkkäästä, köyhästä vanhuksesta.\n\n— Jos olet pystyssä, kun minä menen naimisiin, täytän kuitenkin\nlupaukseni; sinä olet aina tasoittanut tietäni. Mutta sen vartoaminen\nvoi tulla pitkälliseksi. Mutta jos Jumala suo, elät kyllä tämän kuun\nloppuun. Toisena sunnuntaina, seitsemäntenä kolminaisuudenpäivästä,\nDadi Halldorinpoika vihitään papiksi; silloin juhlitaan täällä\nSkalholtissa, ja niitä juhlia ohjaamaan pyydän sinua. Juhlien pitää\nonnistua hyvin, enkä luota kehenkään enempää kuin sinuun.\n\nValgerdur ei katso lainkaan Ragnheiduriin, vaan Eyolfuriin, sillä\nsiinä, mitä hän nyt kuulee, täytyy olla erehdys, tavalla tai toisella.\nMutta Eyolfinpoika ei ole ällistynyt, hän vain edelleen kaapii\nharavanhampaitaan. Silloin Valgerdur tuhahtaa, hän ei ole niin hupakko\nkuin luullaan. Piispantytär on saattanut viime aikoina olla säteilevän\niloinen jollakin hetkellä ja sitten kuollakseen haikea jo seuraavalla,\nhän on muuttunut elohopeamaiseksi mieleltään, kuten hän, Valgerdur,\nkuuli Thora Jasparintyttären tuonnottain hänestä sanovan. Hänen tapansa\nei ole pahastua neitsyt Ragnheiduriin, Valgerdurin ei ole, mutta ei\nneitsyenkään tarvitsisi nyt painaa kipeintä ajosta, hänellä on tunteet\nkuten muillakin.\n\n— Silloin keitetään ja paistetaan, virkkaa hän, ja silloin tulee paljon\ntuhkaa. Ja sen minä kannan pois, kuten olen tottunut tekemään. Siinä\nminun puuhani sinä päivänä.\n\nJa loppuponneksi hän ääntää:\n\n— Niin.\n\nRagnheidur nousee seisomaan.\n\n— Minä en pyydä sinua kahta kertaa, Valgerdur kulta. Mutta nämä ovat\nensimmäiset juhlat minun valvonnassani täällä kotona. Seuraaviin\nsaattaa olla pitkä aika.\n\nTämän piispantytär lausuu ikäänkuin olisi suuttunut, mutta yhtäkaikki\nhän ei poistu, hän ei poistu. Iäkäs vaimo nousee pystyyn suu auki:\nvoiko se olla totta? Ja kun hän seisoo neitsyt Ragnheidurin edessä,\nvaluvat kyyneleet hänen kuihtuneilla, laihoilla poskillaan kuten\nsadepisarat ikkunaruudulla, samalla kun hänen silmistään pilkahtaa aran\nilon ensimmäinen tuike.\n\n— Tiesinhän, ettet epäisi sitä minulta, Valakulta, kehuu neitsyt\nRagnheidur, syleillen vanhusta.\n\n— Kuolemaa minä vartoilin, mutta en tätä, nyyhkyttää iäkäs vaimo.\n\n— Haastelemme lähemmin kaikista laitoksista huomenna, lopettaa\nRagnheidur, poistuen yhtä äkkiä kuin tulikin.\n\nJa nyt vanha vaimo kävellä tepsuttelee edestakaisin samaa pientä\npuoliympyrää pitkin Eylfur onnentolpan edessä, kädet ristissä ja sielu\ntäynnä juhlatuoksuja ja muistoja, sipsuttelee edestakaisin kuin pieni\nkana hiiskumatta halaistua sanaakaan.\n\n— Asia on niinkuin olen aina vakuuttanut, sanoo Eyolfur, ei jokaisen\nole suotu olla sinun hameissasi, Valgerdur.\n\nValgerdur lakkaa kävelemästä ja istuutuu hänen vierelleen. Tämä on\nhänen elämänsä suurin hetki. Tämän jälkeen ei ole raskasta kanniskella\ntuhkasankoa. Ja kaiken tämän näki ja kuuli Eyolfur. Näin siis onni\nkäyttäytyy pistäytyessään ihmisen luona.\n\n— Nyt minä ymmärrän, mitä rakastaminen on, lausuu hän juhlallisesti.\n\nEyolfur kynsii päätänsä.\n\n— Niin, sitä et sinä ole milloinkaan ymmärtänyt, lisää vanha vaimo,\nnyökäten kumppanilleen.\n\nMutta moitetta lieventääkseen hän heti jatkaa:\n\n— Mitä ei sovi odottaakaan.\n\nVähän myöhemmin he nousevat molemmin, Valgerdur ensin. Hän puolittain\nkuiskaa Eyolfurille:\n\n— Seitsemäntenä sunnuntaina kolminaisuudenpäivästä, silloin saat\noivallista syödäksesi. Hyvää yötä, Eyolfur!\n\n— Hyvää yötä, Valgerdur. Haravasi löydät sen tavalliselta paikalta.\n\nAina papiksivihkimisen päivään saakka Ragnheidur Brynjolfintytär\ntouhuaa juhlavalmisteluissa. Mutta ei ensinkään tavallisella tavalla:\nkäskemällä jonkun hankkia tätä, toisen tuota. Nyt tehdään paljon\nsellaista, mikä ei johdu kenenkään mieleen näissä tilaisuuksissa.\nRagnheidur puhdistuttaa vallitien ja kuljetuttaa pois lian\ntyöntökärryillä, minkä jälkeen tielle siroitellaan kosteata tuhkaa,\nniin että se muistuttaa pihalle tuovaa, juovasuoraa purppuranauhaa.\nKirkolle vievän, kivilaatoilla päällystetyn kävelytien hän laitattaa\nkuntoon, niin että se on tasainen kuin lautalattia. Hän itse on mukana\nleikkaamassa kartanon lukuisten lasten hiuksia eikä hellitä, ennenkuin\nne kaikki voivat olla siististi puettuja sinä päivänä. Ja niin edelleen\nloputtomiin.\n\nJos Dadi Halldorinpoika saisi määrätä, tahtoisi hän mieluimmin\npapiksivihkimisen käyvän siten, että piispa allekirjoittaisi\nvihkimistodistuksen tuvassaan, lähettäisi jonkun nuorista\nseuralaisistaan tuomaan sen vihittävälle, ja siinä kaikki. Kuinka\nerilaisia he ovatkaan, Ragnheidur ja hän! Hän haluaisi mieluimmin\nhiipiä piiloon täksi päiväksi, edellinen tahtoo laittaa juhlan, jota\nkukaan ei unohda. Kerran toisensa jälkeen tunkeutuu hänen mieleensä\najatus, jonka hän kylläkin heti karkoittaa, mutta joka taaskin heti\nhyökkää takaisin: ettei Ragnheidur kenties ensinkään tajua elämän\nvakavuutta. Tyttö ei vain voi säilyttää iloista tuultansa, ja miten hän\nsen _voisi_? Ei, tuntuu ihan siltä kuin hänen ilossaan piilisi salaista\nuhmaa. Mahdollisesti hän, Dadi, erehtyy. Mutta yhdestä seikasta hän ei\nerehdy: Ragnheidur on emäntä, valtiatar, kuningatar.\n\nKuta likemmäksi vihkimispäivä ehtii, sitä mahdottomammalta Dadista\ntuntuu kestää tätä omaa päätöstään. Se on raskain taakka, mitä\nhänen hartioilleen on laskettu, vaikka hän onkin sen itse valinnut.\nPiispapari on yhteistoiminnassa tehdäkseen tämän päivän niin\njuhlalliseksi hänelle kuin mahdollista, piispa on valmis avaamaan\novensa jokaiselle, jonka hän tahtoo kutsua, ja piispatar neuvottelee\nRagnheidurin kanssa päivät pääksytysten, ikäänkuin hän olisi talon\npoika eikä —!\n\nJollei hän olisi kokonaan jättänyt ottamatta huomioon, mitä nämä\nvalmistelut toisivat mukanaan, olisi hän, niin, mitä hän sitten\nolisikaan? Rikkomuksensa Jumalaa kohtaan sysää hän syrjään, se tili\nvoidaan ehkä tuonnempana selvittää. Mutta miten ihmeessä Ragnheidur voi\nseistä suorana isänsä ja äitinsä edessä sekä järjestää kaikkea heidän\nkanssansa silmät vilpittömän avoimina ja viattomuutta säteilevinä?\nHän tuntee salakavalaa tyydytystä tämän Ragnheiduriin kohdistuvan\nmoitteen johdosta ainoastaan sen tähden, ettei hän voi moittia ketään\nmuuta kuin itseään. Jumala antakoon Ragnheidurille anteeksi hänen\nrohkeutensa! Hän, Dadi, ei uskalla toivottaa sitä itselleen, samalla\nkun hän kiroaa heikkouttaan. Kaikki hänen tunteensa sulautuvat yhdeksi:\nehtymättömäksi, sietämättömäksi alennuksentunteeksi.\n\nPapiksivihkiminen tapahtuu. Jollei Jumala olekaan mukana tässä\ntoimituksessa, ei myöskään Dadi ole. Hän on kalpea ja hajamielinen.\nMutta hän on sorea.\n\nBraidratungan Helga Magnuksentytär on huonovointinen näinä päivinä,\nmutta neitsyt Elin on saapuvilla ja istuu kirkossa Ragnheidurin\nvieressä. Heidän jälkeenpäin mennessään kotiin kirkkopolkua myöten\nkuiskaa neitsyt Elin hänen olkansa ohelta:\n\n— Jos papinasu sopisi kaikille yhtä hyvin kuin sira Dadille, en\ntahtoisi saada muunlaista miestä kuin papin.\n\nRagnheidur on vaiti. Häntä kummastuttavat nämä välinpitämättömät sanat,\nhäntä kummastuttaa se, etteivät kaikki nuoret tytöt rakasta Dadia.\n\nJuhlassa vastavihitty pappi istuu vanhan tavan mukaisesti piispan\nvieressä, ja siinä hänen pitää istua kolme, neljä tuntia. Kieli\non kuin kuivunut hänen suussansa. Tässä on apukeino: Juo! Mestari\nBrynjolfur juo lujasti niinä harvoina kertoina, jolloin hän juo, ja\nharvat kestävät viiniä niinkuin hän. Mutta viini ei auta Dadia tällä\nkertaa. Siitä hetkestä alkaen, jolloin Ragnheidur antautui hänelle,\nei edes synkin epätoivo ole kertaakaan riistänyt häneltä kielletyn\nhedelmän makeutta. Mutta ennen tätä hetkeä, jolloin hän istuu mestari\nBrynjolfurin rinnalla hänen äsken papiksi vihkimänään, ei hänellä\nolekaan koskaan ollut sellaista tunnetta, ettei hän enää ole mies, joka\ntähtää aseellaan ylöspäin, ylivoimaiseen vastustajaan, vaan sellainen\nmies, joka tähtää aseellaan takaapäin! Milloin hän voi alkaa luottaa\nkohtalon vilpittömyyteen? Jonakin päivänä hän uskoo olevansa ihmisistä\nonnellisin. Mutta kuka on niin onneton kuin hän tänä iltana?\n\nIhmismieli on kuin pikari, jonka elämä täyttää levottomuudella. Pikarit\novat eriskummaisen erisuuruisia. Toisiin mahtuu paljon, toisiin vähän,\nmutta milloin valuu yli reunojen, on kaikissa kylliksi. Dadin pikari on\ntilava.\n\nMutta tässä tuvassa, piispantuvassa, eräs ihminen kärsii tuskia\nvähäisen asian tähden. Hän seisoo tuolla uudessa, valkeassa leningissä,\npiispantytär on lahjoittanut hänelle sen kankaan, hän tietää hyvin,\nettä tämä on suuri päivä sira Dadi Halldorinpojalle, mutta tämä päivä\non yhtäkaikki suurempi hänelle. Koko palveluskunnan silmissä hänet on\nkorotettu suureen kunniaan, hän on vielä kerran ohjaajattarena uhkeissa\njuhlissa piispankartanossa, tämä merkitsee korvausta monista viime\nvuosien aikaisista raskaista hetkistä. Ja kaikki sujuu hyvin, siltä\ntuntuu kaikista hänen palvelijattaristaan, ja jotkut vieraista tuovat\nsen sanoilla julki. Kohta alkaa miesten ja naisten yhteisjuonti, ja\nsilloin on hänen tehtävänsä jotakuinkin lopussa. Hän seisoo enimmäkseen\nitse piispan tuolin takana, sopivan välimatkan päässä, jotta hän voisi\nmahdollisimman hyvin pitää kokonaisuutta silmällä.\n\n— Täältä puuttuvat vesimaljat! lausuu hänen korkea-arvoisuutensa.\n\nVeri hulvahtaa vanhan vaimon kasvoihin, hänen päänsä on\nkuparinpunainen, ja samassa tuokiossa hän on kadonnut. Vesimaljat\nolivat olleet pöydällä ensimmäiseen käsienpesuun saakka, mutta niitä\nei ollut kannettu sisälle viimeistä varten. Tätä ei hänelle olisi\ntapahtunut hänen nuoruusvuosinaan!\n\nKun Eyolfur onnentolppa seuraavana aamuna on noussut makuulta ja käynyt\n»noutamassa hyvää päivää», istuu Valgerdur juhlamuori sängyssään\nsuurtuvassa ja ompelee.\n\n— Hyvin se sinulta kävi eilen illalla, vakuuttavat kaikki, — kehaisee\nEyolfur.\n\n— E-hei, torjuu Valgerdur.\n\n— Toista oli kuunnella piispantytärtä.\n\nMuori ei vastaa.\n\n— Et toki istu siinä ratkomassa uutta, valkoista leninkiäsi?\n\n— Kyllä, virkkaa Valgerdur Helgantytär.\n\n\n\n\nXIX\n\n\nDadi ja Ragnheidur ovat samaa mieltä siitä, että heidän täytyy erota\nensimmäisellä viikolla papiksivihkimisen jälkeen. Dadi matkustaa\nmaanantaina kotiin isänsä luokse, ja seuraavana maanantaina ratsastaa\nkoko piispanperhe Hruniin ollakseen saapuvilla erään Dadin sisaren\nkihlajaisissa; hänet kihlataan Utskalarin nuorelle papille, piispan\nystävälle, ja piispa onkin suosinut sitä avioliittosopimusta, joka\nnyt solmitaan — kunniallisen kirkonmiehen Dadi Halldorinpojan\nollessa saapuvilla ja puhemiehenä, hänen rakkaan isänsä luvalla\nja suostumuksella. Ragnheidurista on täällä paha olla, hän ei saa\nsilmänräpäystäkään pitää Dadia yksin.\n\nJoitakuita päiviä myöhemmin Dadi tulee Skalholtiin lyhyelle\nvierailulle. Tekosyynä on, että hän tahtoo käydä tervehtimässä piispaa,\nennenkuin tämä lähtee tarkastusmatkalleen ensi viikolla. Ragnheidurille\nhän saa vain sanotuksi, että hän nyt on sopinut kaikesta isänsä kanssa:\ntänä kesänä hän toimii ainoastaan Reykjadalissa, se on oikeastaan\nitsenäinen papinpaikka, mutta sitä ovat hoitaneet Hrunin papit,\npääasiallisesti sira Arni Halldorinpoika, sittenkun sen viimeinen pappi\nsira Jon Joninpoika menetti virkansa haureuden tähden. Itse Hrunin ja\nkappeliseurakunnan Tungufellin tahtoo sira Halldor hoitaa kuten tähän\nastikin. Niin pian kun piispa on lähtenyt tarkastusmatkalleen, tulee\nDadi uudelleen; hän on oma käskijänsä koko kesän, hänen isänsä tietää,\nettä hän lähikuukausina oleskelee Skalholtissa veljensä Arnin luona.\nReykjadalissa pidetään jumalanpalvelus joka toinen sunnuntai, tarvitsee\nvain pistäytyä joen poikki. Ja tämän jälkeen Dadi ratsastaa tiehensä.\n\nPiispan tarkastusmatka kohdistuu tällä kertaa lounaislaidalle. Sira\nArni saattaa häntä Borgarfjordiin, kääntyen sieltä takaisin kotiin;\nkauemmin hän ei saa olla poissa virastaan. Mutta muuten on piispan\nseurueessa Oddur Eyolfinpoika, serkukset Halldor Brynjolfinpoika ja\nArni Joninpoika sekä useita palvelijoita.\n\nNe kuusi viikkoa, jotka piispa on tarkastusmatkallaan, merkitsevät Dadi\nHalldorinpojan ja Ragnheidur Brynjolfintyttären elämässä jaksoa, joka\ntosin on lyhyt, mutta sen korvaukseksi niin tulvillaan inhimillistä\nonnentunnetta, etteivät nämä viikot heistä kummastakaan ole liian\nkalliilla hinnalla ostetut, vaikkapa he niiden tähden, olisivat\nmenettäneet kaiken inhimillisen armon. He eivät liiku minkäänlaisen\nhuumauksen vallassa, useimmiten he istuvat paikallaan, hiljaisesti\nihmetellen. Ovatko he ensimmäiset rakastuneet maan päällä? Eivätkö\nihmiset olekaan keksineet rakkautta, ruumiin rakkautta toista ruumista\nkohtaan? Rakastaa ja kuolla, mitä muuta onkaan olemassa tässä\nmaailmassa?\n\nSittenkun heidän ruumiinsa ovat irtautuneet yhtymisen siteistä, ja\nmonesti ennenkuin tyydytyksen raukeus on haihtunut, nousevat he\npystyyn pujahtaakseen pois piilopaikastaan. He eivät koskaan tule\nsieltä yhtä aikaa, mutta kohta senjälkeen he kohtaavat toisensa, ja\njuuri silloin he mielellään istuvat yhdessä kentällä tai metsikössä,\nmissä vain, sillä yhdessä heidät täytyy nähdä, he eivät mahda sille\nnyt mitään. Mutta tuskin he ovat istuutuneet, ennenkuin he jo kumpikin\nalkavat miettiä, minkä piilopaikan he voivat valita itselleen\nseuraavaksi kerraksi ja kuinka kauan aikaa ensi kertaan ehkä kuluu,\nsattuuko se jo tänään vai eikö ennen huomispäivää. He ovat tyyten\nlakanneet ajattelemasta kohtauspaikkansa arvokkuutta: lapsenpiiantalo,\nsittenkun väki on noussut makuulta, maanalainen käytävä yöllä, itse\npiispantupa maatamenon jälkeen, satulakamari, navetan pilttuu,\nkahden pinon välinen, sysipimeä kuja, kaikki ne ovat heistä yhtä\nriemullisia paikkoja. He elävät rakkaudessaan, joka ei ole huumauksen\neikä unen kaltainen, äsken heränneen viettielämänsä väkevässä,\nhäikäilemättömässä, hellässä todellisuudessa, joka isoaa sitä enemmän,\nkuta enemmän sitä tyydytetään.\n\nJuuri senvuoksi Dadi ei tänä aikana ole poissa Skalholtista ainoatakaan\nkokonaista päivää. Juuri sentähden Ragnheidur alituisesti karttaa\nkeskustelua välttämättömästä, syksyisestä matkastaan. Ja vaikka\nlevottomuus uinuu Dadin sielun pohjalla, välttää hänkin sitä. Ja\nsamoin kuin elinvoimaa uhkuva ihminen vaistomaisesti torjuu luotansa\nkuoleman ajatuksen, samoin he kaihtavat sitä, että haastelemalla erosta\ntukkeaisivat nuoren, janoisen rakkautensa virkistävän lähteen.\n\nSiten kuluu heidän aikansa syyskuun keskivaiheille asti. Ragnheidur\non juuri täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Sitten hänet eräänä päivänä\nkutsutaan äidinäitinsä luokse; iäkäs matrona viruu sairaana, pelätään\nhänen kuolevan. Ragnheidurin astuessa sisälle seisoo ihmisiä sankkana\nryhmänä sairaan laamanninlesken vuoteen ympärillä. Potilas makaa\ntajuttomana sängyssään äsken kestetyn, ankaran kouristuskohtauksen\njälkeen. Pitkän ajan kuluttua hän avaa silmänsä, mutta kun hän näkee\nsira Arni Halldorinpojän papinkauhtanaan pukeutuneena vuoteensa\nvieressä, viittaa hän kädellään torjuvasti:\n\n— En tahdo kuolla, virkkaa hän, ennenkuin näen oman Arnini.\n\n— Nyt teidän on taaskin hyvä olla, mattona Halldora, huomauttaa sira\nArni.\n\n— Kuinka pian he voivat saapua? tiedustaa laamanninleski heikolla\näänellä.\n\n— Noin parin viikon kuluttua, vastaa sira Arni.\n\nSira Arni tietää hyvin, ettei matkamiehiä voida varrota ennenkuin\nkuukauden kuluttua, mutta lohdutuksella on omat siveelliset lakinsa.\n\n— Onko Ragnheidur täällä? kysyy potilas.\n\n— Kyllä, isoäiti.\n\nHalldora Jonintytär ei ole majaillut Skalholtissa enempää kuin\nrunsaan vuoden. Silloin kun Brynjolfur Sveininpoika meni naimisiin\nhänen tyttärensä kanssa, oli hän äsken jäänyt leskeksi, ja silloin\nhän matkusti nuoren parin mukana Skalholtiin, mutta seuraavana\nkeväänä hänen tyttärensä mies vuokrasi hänelle yhden piispan parhaita\nvirkataloja, Skipholtin kartanon, joka sijaitsi läheisyydessä ja\njossa hänen kotinsa oli yhdeksäntoista vuotta. Hänen miehensä\nlepää haudattuna Skalholtissa — vainaja oli tuotu tänne sairaana\nyleiskäräjiltä — ja hän itse on sanonut tulleensa tänne vain kuolemaan.\n\nIäkäs matrona tahtoo elää vielä ainoastaan puolisen kuukautta, eikä\nhän ole varma siitä, eikö hän voi pitää henkeään näitä muutamia\npäiviä vireillä yksinomaan tahdollaan, sillä hänellä on ollut\ntahto koko elämänsä ajan, teräksinen tahto. Kaiken varalta hän on\nkuitenkin pyytänyt sira Arni Halldorinpoikaa huolehtimaan siitä, että\nkaikki on kunnossa hänen jäämistönsä suhteen. Arni Joninpoika saa\nrunsaasti varoja ulkomaanmatkaansa varten, hän saa kartanon, joka\nsairaan pojalla, piirikunnan esimiehellä Benediktillä on vuokralla,\nviisikymmentä riikintaalaria, jotka ovat potilaan arkussa, ja suurimman\nosan vanhuksen irtaimistoa.\n\nMutta sellaisessa ihmisessä merkitsee »kaiken varalta» loppuun\nkulunutta elinvoimaa, herpautuvaa tahtoa. Kaiken varalta hän myöskin\npyytää Ragnheiduria, ettei tämä milloinkaan poistuisi pitkäksi aikaa\nhänen luotansa; Ragnheidurin pitää nukkua häntä vastapäätä olevassa\nsängyssä, sillä hän tahtoo kuollessaan pitää Ragnheidurin kättä\nomassaan. Hän tahtoo myös, että Ragnheidur hänen kuoltuaan valvoo hänen\nruumiinsa ääressä ja lukee rukouksia hänen puolestaan kahdentoista\npalavan kynttilän valossa. Sitä pyydän ja anon hartaasti, sanoo hän.\n\nDadin ja Ragnheidurin yhdyselämässä tämän kuolintaudin johdosta\naiheutunut häiriö tuo heidän lemmenväleihinsä uuden momentin, joka\nantaa heidän rakkaudelleen ihmeellisesti syventyneen perspektiivin.\n\nHe kohtaavat toisensa nyt harvemmin, ja Ragnheidur tulee aina suoraan\nsairaan äidinäitinsä vuoteen viereltä; heistä tuntuu siltä kuin\nkuolinvuode olisi heidän välillään: toisen hyväilyt virittävät toisen\nhellälle mielelle. Mutta joskin sisällä tuvassa väijyvä kuolema on\nsinetillään teljennyt heidän kaipauksensa, murtaa elämä vihdoin tämän\nsinetin jo ensimmäisellä kerralla. Silloin tapahtuu tämä ihmeellinen:\nHe istuvat tässä mieli odottavana, täydellisesti, molemminpuolisesti\npidättyvinä, ja ensi kertaa he ovat keskustelleet ilman sanoja,\nkyselleet ja vastailleet huulet suljettuina, kuunnelleet näkymättömän\nääntä, tunteneet sielujensa sulautuvan yhteen ennen ruumiiden\nyhtymistä. Ja nämä silmänräpäykset he kokevat uudelleen seuraavalla\nkerralla, joka kerta. Ja jos aika on niin niukka, etteivät he ehdi\nvarrota tätä miellyttävää aistimusta, eroavat he ilman yhtymistä. Tätä\nennen he eivät ole tienneet, mitä rakkaus on.\n\nIäkäs laamanninleski kuolee näkemättä toiveensa toteutuvan: he eivät\ntule, Arni ei saavu. Heitä ei voida mitenkään odottaa ennenkuin kolmen\nviikon kuluttua, kenties vasta myöhemmin, joten hautajaiset päätetään\npitää viikon perästä.\n\nNe ovat suuret maahanpanijaiset, Skalholtissa on tänä lauantaina useita\nsatoja ihmisiä. Hautajaiset ovat melkein ohitse, kun Borgarfjordista\nsaapuu matkamies, tuoden kirjeen mestari Brynjolfurilta. Hän ei ole\npiispan lähettämä, hän vain poikkeaa matkallaan tänne jättääkseen\ntämän kirjeen mattona Margret Hahdorintyttärelle. Hänen miehensä on\nkuullut kuolinsanoman ja ilmoittaa tulevansa kotiin nyt tiistaina,\ntoivoen ennättävänsä ajoissa seisomaan anoppinsa maallisten jätteiden\nääressä. Piispan äkillisen kotiinpaluun tosiasiallinen syy ilmaistaan\nkirjeen lopussa: Hän on luopunut pitkittämästä tarkastusmatkaansa\nSnaifellin piirikunnassa alkaneen myrskyn ja rajusään vuoksi, koska\nhän alkaa tuntea, ettei hän ole täysin vireä kohtaamaan sadetta ja\nhuonoa säätä sellaisilla pitkillä matkoilla vuosien ja iän tähden,\njotka vähentävät hänen kuten muidenkin nuoruudenvoimia hyvän Jumalan\ntahdon ja luonnon järjestyksen mukaisesti. Ensimmäisen kerran nyt tämä\nreipas mies koskettaa sellaista kieltä, mutta kun borgarfjordilainen on\nkertonut piispattarelle, ettei läntisissä piirikunnissa muisteta tähän\nvuodenaikaan sattuneen sellaista säänmyllerrystä kuin se on, joka nyt\non riehunut pitkähkön ajan, on matrona kirjeestä iloinen, vaikkapa se\ntuleekin liian myöhään.\n\nSe tieto, että piispa palaa kotiin muutamien harvojen päivien kuluttua,\ntulee Dadille hyvin epämieluisena yllätyksenä. Se kiskaisee hänet\näkkiä pois tästä kesän kestäneestä huolettomuudesta, tästä »antaa\nmennä» olosta, tästä rakkauden katveesta, jossa Ragnheidur ja hän ovat\nviihtyneet niin hyvin. Hän kuulee sen vasta sitten, kun hautajaisolutta\non alettu juoda, mutta heillä ei ole hetkeäkään tuhlattavana. Niin pian\nkun hän nyt saa Ragnheidurin käsiinsä, täytyy heidän ryhtyä nopeihin ja\njärkeviin toimenpiteisiin tuskallista, mutta välttämätöntä eroa varten.\nEro ei tee mitään, se on heidän pelastuksensa, mutta minne Ragnheidur\nlähtee?\n\nMinkätähden Ragnheidur on aina kaihtanut keskustelua tästä\nvälttämättömästä asiasta? Mistä hän tapaa Ragnheidurin? Tämä on naisten\ntuvassa, sinne hän ei voi mennä. Kaksi tai kolme tuntia hänen täytyy\nvarrota, ennenkuin noustaan pöydästä. Hän syö vähän ja juo paljon.\n\nRagnheidur Brynjolfintytär istuu naisten tuvassa, ja ilmoitus hänen\nisänsä kotiintulosta koskee häneen yhtä epämieluisasti kuin Dadiinkin.\nMutta kun täällä noustaan pöydästä, kun miehet ovat lähettäneet\npiispantuvasta tervehdyksensä ja naiset ovat heille vastanneet, luvaten\ntulevansa — siihen kuluu aimo tovi pöydästänousun jälkeen, naiset\nkävelevät sinne tänne ja voivat nyt vihdoin puhella vapaasti keskenään\n— joutuu Ragnheidur äkkiä naisten puolelta niin odottamattoman\nosanoton kohteeksi, että nämä Borgarfjordista saapuneet sanomat eivät\nkaikessa vakavuudessaan ole mitään verrattuna siihen salaperäiseen\nlohduttomuuteen, jota tästä osanotosta tuntuu uhoavan.\n\nHe tulevat hänen luoksensa toinen toisensa jälkeen ja selittävät\nheltyneinä, kuinka kaunista oli, että hän hoiti äidin äitiään niin\nliikuttavasti. Ja kun Ragnheidur vakuuttaa, ettei hän ole voinut\ntehdä vainajan hyväksi juuri muuta kuin istua hänen luonansa päivällä\nja nukkua hänen luonansa yöllä, ihailevat he sitä enemmän hänen\nvaatimattomuuttaan. He tietävät hyvin, että hän tuskin on riisunut\nvaatteita yltänsä viimeisten kahden viikon aikana. Hänestä näkeekin,\nettei hän ole saanut nukkua öisin pitkään aikaan, heti kirkossa he\npanivat merkille, kuinka riutunut ja kalpea hän oli, eikä se ollut\nihmekään. Mutta eniten he ihailevat sitä, että hän on valvonut ruumiin\nääressä, eikö häntä silloin pelottanut? Ei, hän ei pelännyt hengetöntä\näidin äitiään. Mutta kuka on kertonut heille kaikkea tätä? Hän itse\nkyllä tietää saaneensa nukkua kyllikseen, sillä kaksi muuta henkilöä\noli hänen kanssansa vuorotellen vahtimassa ruumista. Mitään sellaista\nei hänen äitinsä eikä kukaan muukaan oman talon ihminen ole voinut\nhaastella.\n\nKukako heille on sitä kertonut? Tarvitsee vain katsoa häneen\nkäsittääkseen, mitä hänen on täytynyt kestää viime aikoina, niin\nväsyneen näköinen hän on, ja niin mustat ovat hänen silmänalustansa.\nMutta muuten heidän tietonsa ovat peräisin itse Braidratungan\nmatronalta; eiköhän Helga Magnuksentytär ole asioista hyvin selvillä?\n\nRagnheidur Brynjolfintytär kiiruhtaa heti vanhasta piispantuvasta\nlapsenpiiantaloon ja asettaa neljä sytytettyä kynttilää riviin\nkuvastimen eteen. Mutta hän ei erota mitään. Se ei häntä ensinkään\nrauhoita, Helga Magnuksentytär tietää, missä tilassa hän on. Ja joskin\nHelga Magnuksentytär tavallisessa jalomielisyydessään ja tavallisessa\nneuvokkuudessaan on tänään estänyt juorujen leviämisen, ei Ragnheidur\nole lainkaan rauhallisempi. Helga Magnuksentytär on saanut tietää tämän\nliian aikaisin. Helga Magnuksentytär on juuri se suojeleva henki, jonka\nluokse hän on tuuminut paeta turvaan. Mutta ei ennenkuin hänen on pakko\ntehdä se. Hän on miettinyt väistyä kohtalon tieltä hitaasti kuten\ntulen tieltä peräydytään, joten Helga Magnuksentyttären ei tarvitsisi\nkauan punnita, kumman hän valitsisi: joko ottaisi hänet luoksensa\ntai häätäisi hänet roihuun. Oliko muuten ajateltavissa, että hän voi\nhavaita jotakin ainoastaan yhdeksäntoista viikon perästä? Eikö hän\nsilloin olisi toisella tavoin silmäillyt häntä tämän päivän kuluessa?\n\nPaljoa eivät muut voineet huomata, koska luulivat sitä väsymykseksi.\nMaltahan vähän: rauhallinen, ennen kaikkea rauhallinen. On kamalaa, jos\nHelga tietää jotakin, sillä hän on ainoa ihminen, jolla olisi rohkeutta\n— ei, hän ei tiedä mitään. Ragnheidurin äiti vain on hänelle maininnut\nhänen valvoneen, olleen — Hänen täytyy mennä sisälle ja lukea Helga\nMagnuksentyttären ajatukset hänen kasvoistaan.\n\nPiispantuvassa on yhdessäjuonti ylimmillään. Ragnheidur menee heti\nHelga Magnuksentyttären luokse.\n\n— Mieleni tekisi taaskin istua klavikordin ääressä Braidratungassa,\naloittaa hän.\n\n— Sinun pitäisi ihan tosissasi tulla ja oppia täydellisesti — se\nvähä, mitä minä osaan sinulle opettaa, vastaa Helga Magnuksentytär\ntavalliseen herttaiseen tapaansa.\n\n— Milloin olette valmis ottamaan minut vastaan, rakas sukulaiseni?\n\n— Heti huomenna, jos tahdot.\n\n— Entä kuinka kauan saan viipyä?\n\n— Noin vieraanvaraisenako minua pidät! huudahtaa hänen sukulaisensa,\nollen olevinaan suuttunut.\n\n— Siispä tulen kesäksi, rakas sukulainen.\n\n— Sinun pitäisi mieluummin tulla talveksi, silloin ei meillä koskaan\nole niin kiirettä.\n\nRagnheidurin sydän käy keveäksi kuin hohkakivi, hänen sukulaisensa ei\ntiedä mitään. Se on hyvä, hänen asemansa on kyllin arveluttava ilmankin.\n\nDadi Halldorinpoika on juopunut kuten kaikki muutkin, jopa jotkut\nnaisetkin. Se on suurimpia velvollisuuksia hyvässä seurassa,\ntäällä kuten muissakin maissa. Vain omituiset ihmiset kuten Gisli\nMagnuksenpoika ovat muiden maiden omituisilta ihmisiltä oppineet\nkarttamaan juomisvelvollisuutta. Mutta Dadi ei ole silti sen\njärjettömämpi. Hän oivaltaa, ettei hän voi hiiskua Ragnheidurille\nsanaakaan täällä sisällä muiden sitä kuulematta.\n\nVieraiden sanoessa jäähyväisiä ulkona pihalla käy ilmi, että Helga\nMagnuksentytär ja neitsyt Elin jäävät yöksi. Sira Arni tahtoo saattaa\nomaisiaan Valkojoen poikki ja pyytää Dadia mukaansa ratsastamaan.\nDadi ehtii parhaiksi vihjata Ragnheidurille, että heidän pitää tavata\ntoisensa aamulla varhain.\n\n— On kylmä, Dadi, minä pitelen hevosta sillä aikaa, kun sinä käyt\nsisällä ottamassa enemmän vaatteita yllesi.\n\n— Ei, torjuu Dadi.\n\n— Emme ryhdy tappelemaan suitsista tässä kaikkien näkyvissä, sanoo\nRagnheidur.\n\n— Minä en mene ulkopihan poikki, ilmoittaa Dadi, ponnahtaen satulaan.\n\n— Sinä ratsastat ensin opettajantalolle, vaatii neitsyt, tarttuen\ntiukemmin ohjaksiin.\n\n— Pyydätkö sinä vai käsketkö sinä?\n\n— Pyydän.\n\n— Sitten ratsastan ensin opettajantalolle.\n\n— Etkä ratsasta joen poikki?\n\n— Pyydätkö — vai käsketkö? toistaa Dadi hymyillen.\n\n— Pyydän sitä.\n\n— Silloin en ratsasta joen poikki.\n\nRagnheidur hellittää ohjakset irti. Ja hän kysyy itseltään, tylsentääkö\nviini ehkä Dadin kunniantuntoa. Ei, hän ratsastaa opettajantalon ovelle.\n\nHrunin perhe istuu ratsailla. Dadi odotuttaa itseään. Sira Arni menee\nsisälle hoputtamaan häntä, mutta palaa yksin pihalle.\n\n— Saan Halldor-pehtoorin mukaani, virkkaa hän, Dadi nukkuu kuin kivi.\n\nPaljoa parempi kuin minun oloni ei hänenkään ole ollut tänä iltana,\nmiettii Ragnheidur.\n\n\n\n\nXX\n\n\nVarhain seuraavana aamuna, Ragnheidurin parhaillaan viimeistellessä\npukeutumistaan Steinunn Finnintyttären juuri poistuttua\nlapsenpiiantalosta, koputetaan hiljaa ovelle.\n\nRagnheidur avaa sen, tulija on Helga Magnuksentytär.\n\nHän on hilpeä näöltään ja ystävällinen ja istuutuu heti\nlaittamattomalle vuoteelle, josta Ragnheidur on äsken noussut, ja sanoo\nodottavansa sillä aikaa, kun Ragnheidur suorii tukkansa.\n\n— En voinut puhella kanssasi juuri ensinkään eilen, lausuu hän, ja\nmielin ennättää messuun Braidratungaan.\n\nTällä kertaa hänen äänensä on kova tai ainakin vakava. Ragnheidur\npyörähtää ympäri.\n\n— Laita tukkasi valmiiksi, sydänkäpyseni! kehoittaa Helga\nMagnuksentytär lempeästi.\n\nRagnheidur kääntyy jälleen kuvastimeen päin.\n\n— Ja nyt tulee isäsi tiistaina, haastelee Helga. Tällä kertaa on\nerehdys mahdoton: hänen sanoistaan uhkuu kovuutta, melkein uhkausta.\n\n— Niin, ääntää Ragnheidur katsomatta taaksensa, olemme kaikki siitä\niloisia.\n\nHänen omat sanansa kuulostavat hänestä pilkalta.\n\nHänen takanaan kestää kauan äänettömyyttä. Hän tuskin malttaa olla\nkääntämättä päätänsä nähdäkseen sanojensa vaikutuksen sen naisen\nkasvoista, joka katsoo häneen, näkee melkein hänen lävitseen, sen\nhän huomaa. Mutta hän pidättyy, hän malttaa mielensä, ja vähän ajan\nkuluttua hän on valmis sekä istuutuu vuoteelle Helga Magnuksentyttären\nviereen.\n\n— Onko sira Dadikin siitä iloissaan? tiedustaa Helga Magnuksentytär.\n\n— Sira Dadiko? Ettehän luulle hänen olevan täällä isän luvatta,\nvaikka hän ei enää olekaan isän palveluksessa? Heidän ystävyytensä on\nennallaan.\n\nHelga Magnuksentytär puristaa huulensa yhteen ja tähystää häneen,\npudistaen sitten päätänsä.\n\n— Sinä olet rohkea, se minun täytyy sanoa.\n\nRagnheidur katsoo puhetoveriinsa vastaamatta mitään; nyt hän tietää,\nettei hänen sukulaiselleen voi mitään uskotella. Hän vain aprikoi,\nkuinka varma toinen on asiasta. Mutta omaksi vielä suuremmaksi\nkummastuksekseen hän on valmis ryhtymään kamppailuun, joka nyt näyttää\nvälttämättömältä. On ainoastaan kaksi seikkaa tässä maailmassa,\nrakastaa ja kuolla. Ja yhdessä ne ovat kaksi mieluisaa ajatusta.\n\n— Rukoilen armollista Jumalaa, että ymmärryksesi olisi järkkynyt,\nlausuu Helga Magnuksentytär. Se on kauhea rukous.\n\n— Kyllä, se on kauhea rukous, yhtyy Ragnheidur murheellisen\nnuhtelevasti.\n\n— Vielä kauheampaa on, jos olet täydellä tolkullasi, huomauttaa Helga\nsilmät tuikkavina, sillä silloin on sydämesi paatunut, olkoon Jumala\nsinulle laupias!\n\nNämä sanat kuultuaan Ragnheidurista tuntuu melkein siltä kuin\nSkalholtin kaikki muut talot lipuisivat johonkin varjoon tai pimeyteen\nja kuin se tupa, jossa he istuvat, lapsenpiiantalo, olisi kartanon\nainoa todellinen talo lattioineen, ikkunoineen ja laipiopalkkeineen.\nSitä kestää ainoastaan silmänräpäyksen. Kirkko on taaskin paikoillaan,\ntuomiokirkko. Kaikki on jälleen paikoillaan.\n\nHelga Magnuksentytär tarttuu hänen molempiin käsiinsä.\n\n— Tullessani tänne sinun luoksesi rukoilin Jumalan pyhää henkeä, että\nvoisin tyynnyttää sydämeni rauhalliseksi. En aikonut tulla luoksesi\nankarana tuomarina. Tuomitseminen on Jumalan asia. Tiesin ainoastaan,\nettet sinä voinut puhella kenenkään kanssa ja että sinun on paha olla.\n\n— Ei, rakas sukulaiseni, minun ei ole paha olla. Epäilen, tokko\nainoakaan nainen maan päällä on elänyt onnellisempia hetkiä kuin minä\ntänä kesänä.\n\nHelga päästää hänen kätensä irti kauhistuneena, katsoo häneen\ntyrmistyksen vallassa, ja hetkisen hänen silmistään pilkottaa\nepäilystä, mutta sitten hän vielä kerran ravistaa päätänsä.\n\n— Minua sinä et eksytä, Ragnheidur, olen liian kokenut. Sinulle on\nlapsi tulossa.\n\n— Kyllä, minulle on lapsi tulossa.\n\n— Jumala sinulle antakoon anteeksi, sinä valehtelet minulle! huudahtaa\nHelga Magnuksentytär.\n\nHän on noussut seisoalleen, mutta hänen kätensä, jotka hän on laskenut\nRagnheidurin olkapäille, painavat tämän vuoteeseen, pakottaen hänet\nkatsomaan suoraan hänen silmiinsä.\n\nPakotus on tarpeeton, mutta Helga ei voi sitä uskoa, hän tietää sen,\nmutta ei voi uskoa sitä; hän toivoo jollakin käsittämättömällä tavalla\nerehtyneensä, hän ei voi sopeutua tähän avoimeen tunnustukseen, se\non liian kamalaa. Nuo kaksi naista katsovat äänettöminä toisiinsa\njoitakuita sekunteja, sitten Helga siirtyy verkkaisesti ikkunan luokse\nja vaipuu tuoliin.\n\nRagnheidur Brynjolfintytär istuu aivan hiljaa sängynpatsaalla ja\nkatselee tätä voimakasta naista, joka nyt istuu tuolilla kasaan\nvaipuneena. He ovat vain pikkuserkuksia. Mutta tämän saman varman\ntiedon, joka taivuttaa Helga Magnuksentytärtä, on vielä taivutettava\nhänen omaa isäänsä, hänen äitiään, Dadin isää ja äitiä, molempien\nsukulaisia ja ystäviä. Onko hän sitten ihan paatunut? Onko hänen\nsyntinsä niin suuri, ettei Jumala tahdo suoda hänelle edes katumusta?\nHän ei nimittäin voi katua. Hän pudistaa päätänsä sitä ajatellessaan.\nJos se on syntiä, haluaa hän pysyä synnissään. Mutta se ei ole syntiä.\nHän rakastaa Dadia, ja hänen jälkeensä hän rakastaa eniten Jumalaa.\nJumala saa tyytyä siihen, toisin ei voi olla.\n\nAinoastaan yksi seikka on sanomattoman järjetön, nimittäin se, että\nhänen onnensa pitää aiheuttaa muille niin suurta surua. Mutta sydämensä\nsisimmässä hän tuntee tyydytystä juuri siitä, kuinka suuri ja laaja\nse suru on. Ei ole mahdollista nousta sitä vastaan, nujertaa sitä\nuhmallaan, siihen täytyy sopeutua.\n\nSitten Ragnheidur Brynjolfintytär nousee pystyyn ja laskee kätensä\nHelga Magnuksentyttären olalle.\n\n— Teidän ei olisi pitänyt pakottaa minua sanomaan teille tätä, rakas\nsukulainen, virkkaa hän.\n\n— Onko sinusta parempi sitä ennen? kysyy Helga katsomatta häneen.\n\n— Ei, mutta teidän on nyt pahempi olla.\n\n— Minunko? Mitä se tähän asiaan kuuluu?\n\nHelga Magnuksentytär oikaisee vartensa ja katsoo häntä tiukasti silmiin.\n\n— Miten sinä voit noin levollisella mielellä kantaa tätä syntiä?\nnuhtelee hän äänensä väristessä itkusta.\n\n— Saatte uskoa minua, rakas sukulaiseni, vastaa Ragnheidur: Vaikka\nseisoisin Herramme edessä, en lankeaisi katuvaisena tomuun hänen\neteensä, mutta polveni notkistaisin hänen jalkojensa juureen\nkiittääkseni häntä hänen käsittämättömästä armostaan.\n\nPaatunut tai mielipuoli — Helga Magnuksentytär ei osaa ratkaista, kumpi\nRagnheidur on, mutta jollei hän ole jompikumpi, niin hän, Helga, ei\nenää ymmärrä mitään.\n\n— Lopeta tuollainen jumalanpilkka! komentaa hän käskevästi. Mistä\nsellainen saa armon, joka on vannonut väärin?\n\n— Minä en ole vannonut väärin.\n\n— Mitä sinä väität?\n\n— Minä en ole vannonut väärin. Lauantaina toukokuun yhdentenätoista\npäivänä olin »miehenvallan suhteen koskematon neito», kuten minun\nkäskettiin vannoa.\n\nKuin salaman välähdyksen kirkastamana selviää Helga Magnuksentyttärelle\nnyt kaikki, samalla kun hänen edessään seisova nuori nainen on\nmuuttunut toiseksi olennoksi hänen silmissään, voiman ja uhman\nhahmoksi, jonka edestä hän silmänräpäykseksi väistyy. Seuraavassa\ntuokiossa hän vetää Ragnheidurin muassaan sängyn luokse. He molemmat\nistuutuvat, ja Ragnheidur kertoo hänelle, jättämättä pois mitään, valan\naiheuttamasta epätoivostaan ja käynnistään Dadin luona sitä seuraavana\nyönä.\n\n— Raskain kivi on nostettu pois sydämeltäni, huokaa Helga\nMagnuksentytär, Herra olkoon ikuisesti kiitetty.\n\nJa ennenkuin hän aavistaakaan, on hän syleillyt Ragnheiduria. Mutta\nheti senjälkeen hän tempautuu irti hänestä, lausuen:\n\n— Mutta sinähän olet tehnyt hirvittävän teon.\n\nRagnheidur ei vastaa mitään, hän ei tahdo pohtia rakkauttaan muiden\nkanssa.\n\n— Hirvittävän! toistaa Helga Magnuksentytär.\n\nMutta vaikka hän ei millään tavoin tahdo itselleenkään tunnustaa\ntodellisuudessa ihailevansa toisen voimaa ja uhmaa, eivät hänen\npahoittelunsa kuitenkaan ole suinkaan kohdistetut Ragnheidurin\nkäytökseen. Ne ovat ainoastaan tuskaisen levottomuuden ilmausta,\nyksinomaan sen. Siinä istuessaan hän ajattelee piispaa. Tätä ei mestari\nBrynjolfur nimittäin ikinä anna anteeksi.\n\nHelga Magnuksentytär nostaa kauhistuneena päänsä pystyyn. Väärän valan\npelko on tarvinnut aikaa väistyäkseen syrjään; pelko sen johdosta, mikä\nRagnheiduria odottaa, murtautuu nyt esille täysin selvänä, musertavana.\nHän ei rohkene kuvitella sitä hetkeä, jolloin piispa saa tämän tietää,\nja kuitenkin se hetki tulee. Mutta silloin pitää olla pitkä matka\nheidän välillään, ja kuka uskaltaa suojella hänen tytärtään häntä\nvastaan? Miten Ragnheidur voi olla noin rauhallinen, mitä hän ajattelee?\n\n— Aiotko olla täällä tiistaina, isäsi palatessa kotiin? tiedustaa Helga.\n\nRagnheidur katsahtaa häneen hämmästyneenä.\n\n— Kyllä, tietysti.\n\n— Aiotko synnyttää lapsen isäsi talossa?\n\nRagnheidur taivuttaa päätänsä ja vastaa hiljaa:\n\n— En — en, jos löydän sellaisen ihmisen, jolla on rohkeutta ottaa minut\nluoksensa.\n\n— Entä jollei kellään ole siihen rohkeutta?\n\n— Silloin jään tänne, vastaa Ragnheidur, keikauttaen päänsä pystyyn.\n\nAsia oli niinkuin Helga arvasi: ei minkäänlaista varautumista\netukäteen, pelkkää uhmaa. Jollei nyt olisi syksy ja kaikki tiet\nkulkemattomassa kunnossa, niin Ragnheidur viettäisi talven\nvierailemalla pohjoisessa, Skagafjordissa, enonsa, piirikunnan\nesimiehen Benedikt Halldorinpojan, luona. Mutta se on mahdotonta, sitä\nei kannata enää ajatella.\n\nHelga on vaiti pitkän tovin ja virkkaa sitten hiljaa, mutta lujasti:\n\n— Minun täytyy ottaa sinut luokseni, Ragnheidur.\n\n— Se on paljon odotettua teiltä, rakas sukulainen. Mutta minä olen sitä\nodottanut, enkä ole odottanut sitä keneltäkään muulta.\n\nHänen tekee mielensä heittäytyä Helga Magnuksentyttären kaulaan, mutta\nhän ei voi sitä tehdä, koska Helga istuu niin syvissä aatoksissa.\n\n— Teit pahasti, kun et kertonut minulle tästä aikaisemmin, moittii\nHelga.\n\nRagnheidur on ääneti. Hän on elänyt rakkautensa riemussa lyhyen kesän,\nvarastetussa rauhassa. Ei, häntä ei kaduta, ettei hän ole aikaisemmin\nhiiskunut mitään.\n\n— Tahdotko sinä? tiedustaa Helga Magnuksentytär.\n\nTahdotko sinä! kajahtaa Ragnheidurin korvissa. Voiko olla vaikeata\nvastata niin yksinkertaiseen kysymykseen? Minkätähden toinen kysyy,\nkun hän kerran sen tietää? Ragnheidur on varma siitä, ettei Helga kysy\nnöyryyttääkseen häntä, mutta minkätähden sitten? Ragnheidur kietoo\nkätensä hänen kaulaansa. Se on vastaus.\n\n— Jumala meitä molempia auttakoon, rakas lapsi! sanoo Helga, irroittaen\nlempeästi hänen kätensä kaulastaan. Mutta koska tahdot minun ottavan\nniskoilleni vastuun, täytyy minun myöskin yksin määrätä. Sinä tottelet\nminua kaikessa vastustelematta ja nurkumatta.\n\nTässä tuli kysymyksen selitys. Mutta mitä Helga voi häneltä vaatia,\nsitä hän ei tiedä.\n\n— Niin kauan kuin olen teidän talossanne, tottelen teitä kaikessa,\nrakas sukulaiseni.\n\n— Ei, Ragnheidur, tästä hetkestä alkaen. Ensinnäkin lähdet minun\nseurassani Skalholtista tänään.\n\n— Tänään? kertaa Ragnheidur, vilkaisten toiseen säikähtyneenä.\n\nAinoastaan kolme, ainoastaan kaksi, ainoastaan yksi päivä vielä yhdessä\nDadin kanssa. Tänään: se on kova ehto.\n\n— En tiedä, antaako äiti minulle luvan siihen — ennenkuin isä on\ntullut, estelee hän.\n\n— Jätä se minun huolekseni! Ennenkuin isäsi on tullut! Etkö ymmärrä,\nettei hän saa nähdä sinua? Sinä ymmärtäisit sen, jos olisit\nkuullut sen asiakirjan sisällön, jonka hän pani kokoon ja luetti\njulki valamiesoikeudessa — niin, silloin sinä olit vasta kymmenen\nvuoden ikäinen, silloin ratsastin viimeisen kerran Hakon-vainajan\nkanssa yleiskäräjille — sen selvityksen raskaista naisista ja\nheidän sairautensa erilaisesta pituudesta. Se johtui siitä, että\nhänestä oli väärin naisia kohtaan sallia miesten vannoa ja vapautua\nnaisenmakaamisjutuissa, jollei syntymän arveltu olevan sopusoinnussa\ntavallisen aikamäärän kanssa. Näillä main ei kukaan tunne niitä asioita\nparemmin. En usko kenenkään panneen mitään merkille eilen illalla,\nmutta minä huomasin sen heti sekä suustasi että siitä, miten seisoit,\nja hän havaitsee heti, miten laitasi oikein on. Meidän ei tarvitse\npuhua siitä sen enempää.\n\nRagnheidur uskoo.\n\n— Toiseksi, pitkittää Helga Magnuksentytär, haastelet Dadin kanssa\nja kiellät häntä tulemasta Braidratungaan koko sinä aikana, jonka\nsinä viivyt siellä. En sano tätä hänen enkä sinun kiusaksesi, vaan\npannakseni sulun kaikenlaisten...\n\nHän keskeyttää lauseensa nähdessään Ragnheidurin ilmeen muuttuvan.\n\n— Kenties on tarpeetonta —\n\n— Kyllä, se on tarpeetonta, vakuuttaa Ragnheidur terävästi.\n\nHelga taputtaa häntä olalle.\n\n— Siispä emme välitä siitä enää puhella. Sinä menet keskustelemaan\nDadin kanssa. Minä lähden äitisi luokse.\n\nHelga poistuu.\n\nRagnheidur seisoo pöydän ääressä. Hän käsittää tarvitsevansa vähän\naikaa rauhoittuakseen keskustelun jälkeen, jossa haavoittavia sanoja ei\nkaikesta huolimatta voitu välttää. Oh ei, ei hän tarvitse siihen aikaa,\nhän ei ole mikään lapsi; Dadista on hyvä se, mitä hän nyt tekee, hän on\njärkevä.\n\nRagnheidurin saapuessa ulkopihalle on Dadi etsinyt häntä jonkun\naikaa. Hän pyytää Dadia mukaansa lapsenpiiantaloon, siellä he voivat\nkeskustella kenenkään häiritsemättä.\n\nAsia on niinkuin Ragnheidur arvasi, Dadi on hyvillään asian saamasta\nkäänteestä. Ragnheidur on alakuloinen, eivätkä toisen lohduttavat sanat\nauta vähääkään, päinvastoin. Dadi muuttaa lohdutuksensa lempeäksi\nnuhteluksi. Hänen tietääkseen ei Ragnheidurilta puutu mitään muuta kuin\nkiitollisuutta Braidratungan Helgaa kohtaan.\n\n— Ja koko tänä aikana me emme saa nähdä toisiamme, valittaa Ragnheidur.\n\n— Sen olemme kaiken aikaa tietäneet. Jollei rakkautemme osaa olla\nkärsivällinen, saattaisin epäillä sen syvyyttä.\n\n— Entä jos Helga kieltää meitä kirjoittamasta toisillemme? Mitä sinä\nsilloin tahdot minun tekevän?\n\nHän vartoaa maltittomana vastausta.\n\n— Sitä hän ei kiellä, vakuuttaa Dadi vihdoin.\n\nRagnheidurin mieli tuntuu kevyemmältä.\n\n— Silloin en aio ottaa vastaan hänen tarjoustaan, lausuu Ragnheidur\npäättävästi.\n\n— Sitä hän ei kiellä, toistaa Dadi. Meidän täytyy saada tietoja\ntoisistamme.\n\nRagnheidur kietoo käsivartensa hänen kaulaansa.\n\nHeidän täällä istuessaan tapahtuu toinen keskustelu piispattaren\nluona. Helga Magnuksentyttären käytettävissä olevilla keinoilla on\nhänen vaikeata saada matrona Margret luopumaan siitä järjenmukaisesta\najatuksesta, että Ragnheidurin tulee varrota kotosalla kaksi tai kolme\npäivää isänsä paluuseen saakka. Piispa ei siitä pidä, hän kaipaa\ntytärtään, kun tämä ei ole ottamassa häntä vastaan; Helga tietää\nitsekin, kuinka paljon isä pitää Ragnheidurista.\n\n— Niin, sen tiedän varsin hyvin, myöntää Helga. Ja kun hän sitten on\ntullut kotiin, ei hän päästäkään Ragnheiduria. Viime vuonna hän ehti\nparhaiksi oppia nuotit, kun hänen jo täytyi lähteä pois. Sillä tavoin\nhän ei ikinä opi _musicaa_, kuten veljeni Gisli sanoi.\n\n— En käsitä, miksi näin kovasti haluat tätä, kysymyksessähän on\nainoastaan kolme päivää, estelee piispatar.\n\n— On eräs toinen asia, jota et ymmärrä, rakas Margret. Se, että kun nämä\nkolme päivää ovat menneet, pitää isä Ragnheidurin luonansa jouluun\nsaakka, ja silloin on liian myöhäistä tänä talvena, ja siten vierähtää\njokainen talvi.\n\n— En tahdo tehdä sitä hänen ollessaan poissa, vastaa piispatar varmasti.\n\nHelga Magnuksentytär on hyvin vaikeassa asemassa. Hän tietää kyllä\nvoittavansa vastarinnan tekeytymällä tiukaksi, vetoamalla molempien\nkartanoiden väliseen, pitkäaikaiseen ja hyvään ystävyyteen, mutta hänen\ntäytyy nyt menetellä varovaisesti, jotta ei herättäisi epäilyksiä,\njollei Margretissa jo nyt, niin ainakin piispassa tuonnempana. Hän\nohjaa keskustelun uudelle uralle.\n\n— Miten on poikanne Halldorin laita? tiedustaa hän aivan uuteen,\npuolittain välinpitämättömään sävyyn. Hänhän ei lähtenytkään\nulkomaille, kuten oli päätetty.\n\n— Ei, se johtui siitä, että Oddur Eyolfinpoika tahtoi koettaa häntä\nkoulussa tänä talvena, ja piispa luottaa niin suuresti uuteen\nkoulumestariimme.\n\n— Minulla on hiukan puhumista teille molemmille näistä asioista,\nilmoittaa Helga Magnuksentytär, ja sentähden tulen tänne jälleen ensi\nviikolla. Jos sinä nyt annat Ragnheidurin lähteä kanssani yhtä matkaa\nmeille, niin lähetän hänet seuraavana päivänä, sittenkun olen puhellut\npiispan kanssa, tänne takaisin, mikäli hän sanallakaan ilmaisee sitä\ntoivovansa. Se on parasta Ragnheidurille ja meille kaikille.\n\nNäistä sanoista saa asia aivan uuden käänteen. Margret Halldorintytär\ntajuaa antautuvansa miehensä kotiin palattua paljon pienempään\nvaaraan sallimalla heidän hyvän ystävättärensä pitää päänsä kuin ehkä\nloukkaamalla häntä, niin kauan kuin tämä heidän lastensa välinen\nsydämenasia ei ole täydellisesti järjestetty. Se hänen sopii heti sanoa\npiispalle.\n\n— Niinpä niin, myöntyy huolestunut piispatar. Minä vieritän sitten\nsinun niskoillesi syyn siitä, ettei hän ole kotona.\n\n— Pane vain se syy minun hartioilleni, rakas ystävä, se ei ole\nvaarallista, lohduttaa Helga Magnuksentytär, suudellen piispatarta.\n\nHän lähtee täältä suoraan lapsenpiiantaloon, jossa Dadi ja Ragnheidur\nvielä istuvat tai oikeammin nousevat seisomaan, kun ovelle koputetaan\nja Helga astuu sisälle. Dadi jo on toivottanut hänelle hyvää päivää\nulkopihalla, ja Helga aloittaa nyt varmasti:\n\n— Olen järjestänyt asian äitisi kanssa, Ragnheidur.\n\nVastauksen antaa Dadi. Hän seisoo vakavana, kalpeana ja harvapuheisena\nheidän suojelushenkensä edessä, mutta kiittää häntä hänen Ragnheiduria\nkohtaan osoittamastaan rakkaudesta. Helga Magnuksentytär tarttuu hänen\nkäteensä, mutta huomauttaa:\n\n— Sinä tiedät kaikki ehdot.\n\n— Kyllä, ja ne täytetään.\n\n— Ennenkuin menemme pitemmälle, pistää Ragnheidur väliin, haluan\nkysyä sinulta yhtä seikkaa, rakas sukulaiseni: Kiellätkö sinä meitä\nkirjoittamasta toisillemme?\n\nHelga Magnuksentytär ei erehdy siitä, mitä tämän kysymyksen takana\npiilee. Mutta hänellä on ollut liian paljon vaivaa saadakseen matrona\nMargretin suostumuksen, salliakseen nyt kaiken mennä karille.\n\n— Olen asettanut sinulle kylliksi ehtoja toistaiseksi, vastaa hän. Yksi\nseikka on kuitenkin vielä jäljellä: Me matkustamme ilman saattajia\nSkalholtista, mutta vetoamme messua... Minulla ei ollutkaan sinulle\nmuuta sanottavaa, lisää hän, poistuen tuvasta.\n\n— Etkö näe, kuinka hyvä hän on meitä kohtaan, virkkaa Dadi, hän tahtoo\nsuoda meille aikaa sanoa toisillemme jäähyväiset.\n\n— Me emme saa koskaan aikaa hyvästelläksemme, vastaa Ragnheidur.\n\nNe ovat hänen ensimmäiset alakuloiset sanansa.\n\nDadin olettamus on oikea, mutta toinen syy on tärkeämpi: Helga ei tahdo\nRagnheidurin lähdön muistuttavan pakoa. He odottavat messua, ja he\nodottavat ateriaa. He eivät hätäile.\n\nMyöhään päivällä he lähtevät nelisin ratsastamaan pohjoista kohti\nSkalholtin portista: neitsyt Ragnheidur ja neitsyt Elin, matrona Helga\nja matronan oma tallirenki.\n\nLumi narskuu kavioiden alla. On pakkanen.\n\nRagnheidurilla on ratsastusvaippa ruskean keltaista »fillemotia», kuten\nsitä nimitetään — sillä sellaiseksi on tämän kankaan nimi muuttunut\nranskankielisestä nimityksestä, joka on _feuille morte_ [Kellastunut\nlehti] matkallaan tänne pohjoiseen — ja Dadi seisoo vallitien päässä\nyhdessä monien muiden kanssa, katsellen pitkään tämän kalpean keltaisen\nväriläikän jälkeen.\n\n— Eipä puutu paljoa, että he voisivat ratsastaa joen poikki jäätä\nmyöten, arvelee iäkäs Olafur Nikulinpoika.\n\nJoku vastaa hänelle, mutta se ei ole Dadi.\n\nRagnheidur ei vilkaise taaksensa.\n\nDadin tekee mieli ottaa ratsunsa, hänestä on jokainen Skalholtissa\nvietettävä tunti nyt kamala. Mutta hän pakottautuu jäämään sinne yöksi.\n\nSeuraavana päivänä hän ratsastaa Hruniin.\n\n\n\n\nXXI\n\n\nBrynjolfur Sveininpoika on taaskin kotona.\n\nKotimatka on käynyt hitaasti. Monina päivinä he ovat päässeet\nainoastaan kartanosta toiseen myrskyn ja sohjon vuoksi. Skorradalin\nGrundissa piispa on käynyt tänäkin syksynä, ja useissa paikoissa hän\non nähnyt mahdollisuuksia edullisesti ostaa tai vaihtaa maatiloja\nsekä piispanistuimen että hänen omaan laskuunsa. Hänellä on, kuten\nhän vaimolleen kirjoittamassaan kirjeessä viittasi, näinä vuosina\nollut sellainen tunne, että hänen miehuudenvoimansa ovat saavuttaneet\nhuippukohtansa. Mutta niin ei ole hänen hallinnollisten lahjojensa\nlaita, ne kasvavat ja kehittyvät tänä syksynä.\n\nPiispattaren huoli Ragnheidurin lähdön johdosta on osoittautunut\ntarpeettomaksi. Sitä vastoin hän huomaa miehensä vartovan Helga\nMagnuksentyttären saapumista hieman levottomasti. Hänen täytyy kerta\ntoisensa jälkeen tarkoin selostaa miten hänen sanansa heidän pojastaan\nHaldorista ovat kuuluneet. Hän on hyvillään siitä, että antoi Helgan\ntehdä tahtonsa mukaan.\n\nPiispa on tällä matkalla ottanut palvelukseensa uuden kirjurin,\nvarsin nuoren miehen, Sigurdur Bjöminpojan, joka päästettiin koulusta\nedellisenä vuonna ja jonka isä, borgarfjordilainen suurtalonpoika, nyt\nvainaja, möi piispalle Grundin.\n\nHe istuvat nyt joka päivä aamusta iltaan piispantuvassa. Eräänä päivänä\npuolipäivän jälkeen joku ratsastaa ikkunan ohitse.\n\n— Siinä oli Braidratungan matrona, ilmoittaa kirjuri.\n\n— Se on hyvä, vastaa piispa, nyt emme enää työskentele tänä päivänä.\n\nPiispa vartoaa maltittomasti ulkopihalla, sillä aikaa kun matrona on\npiispattaren luona riisumassa ratsastuspukuaan, mutta kohta senjälkeen\nhe kaikki kolme istuvat hänen tuvassaan.\n\nHelga Magnuksentytär käy heti käsiksi asiaan:\n\n— Mitä sanotte minun rohkeudestani, herra, kun teidän poissa ollessani\nvein täältä tyttärenne?\n\nHänen hymyssään on enemmän valoa kuin lämpöä.\n\n— Olet tehnyt sen ennenkin, vastaa piispa hymyillen, Braidratungassa\nhän ei kiusaannu eikä joudu harhateille.\n\n— Kuinka kauan saan pitää häntä? tiedustaa vieras huolettomasti.\n\n— Koska hän nyt on lähtenyt ja sinä tahdot osoittaa hänelle ja meille\ntällaista ystävällisyyttä, virkkaa piispa, tuntuu minusta oikealta,\nettä itse määräät, kuinka kauan pidät häntä luonasi.\n\n— Tahtoisin saada pitää hänet luonani tämän talven.\n\n— Minä en pane sitä vastaan, mutta tässä asiassa on hänen äidillään\nsuurin määräysvalta.\n\nMargret Halldorintyttären asema ei ole vaikea, hän tietää, mitä piispa\ntahtoo.\n\n— Hänen sopii aina pistäytyä täällä, huomauttaa hän, ainakin jouluna.\n\n— Ragnheidur on minulle rakas, sanoo Helga, ja olin iloinnut\neniten juuri siitä, että saan pitää hänet jouluna luonani. Silloin\nBraidratungassa joka päivä lauletaan ja soitetaan. Enkä tiedä, pyydänkö\nRagnheiduria olemaan luonani talven hiljaisimman osan, jos hän lähtee\nsieltä niin, ettei hänelle jää minkäänlaisia muistoja mistään siellä\nvietetystä juhla-ajasta.\n\nTämä ei ole ensimmäinen kerta, jolloin piispaparilla on ollut\ntilaisuus tunnustaa tosiksi sukulaisensa sanat, että hän pitää heidän\ntyttärestään. Piispa alkaa käydä levottomaksi ja luo puolisoonsa\nmerkitsevän katseen.\n\n— Tee sinä niinkuin tahdot, rakas ystävä! lupaa tämä Helga\nMagnuksentyttärelle.\n\n— Tahdon tänään saada päätetyksi jatkaa Helga sallimatta piispattaren\nystävällisyyden hämätä itseään, saako hän olla luonani talven kenenkään\nhäiritsemättä hänen puuhiaan, kunnes lähetän hänet kotiin.\n\n— Se on ratkaistu asia, kuten kuulit vaimoni sanovan, vahvistaa piispa,\nja kiitämme sinua siitä kunniasta ja kestävästä ystävyydestä, jota\nolemme saaneet sinulta osaksemme nyt kuten aikaisemminkin. Sekä me itse\nettä meidän lapsemme, lisää hän.\n\nBrynjolfur Sveininpoika toivoo näiden viimeisten sanojen jouduttavan\ntoista ottamaan puheeksi asiansa, tietämättä, että Helgan asia on\noikeastaan selvitetty.\n\n— Tämä ei muuten ollutkaan tärkeimpänä asianani tullessani Skalholtiin\ntällä kertaa, kuten Margret tietää, virkkaa Helga Magnuksentytär.\n\nHän saa tietää mestari Brynjolfurin muuttaneen suunnitelmiaan poikansa\nsuhteen. Halldorin olisi pitänyt matkustaa Englantiin ja oleskella\nsiellä kolmisen vuotta laajentaakseen tietojaan. Senjälkeen hänen piti\npalata kotiin ja mennä naimisiin Sigridur Hakonintyttären kanssa,\njoka silloin on naimakelpoinen, jos Jumala suo. Piispa tahtoo auttaa\npoikaansa maalliseen valta-asemaan, nuorella piispanpojalla on jo neljä\nkuninkaankartanoa läänityksenä. Kaikesta tästä on sovittu piispan ja\nHelga Magnuksentyttären kesken, ja nyt Helga mielellään haluaa kuulla\ntäydellisen selityksen, minkätähden matka on jätetty toistaiseksi.\n\nMestari Brynjolfur pyytää häneltä useita kertoja anteeksi sitä, että\nhänen täytyi lähteä tarkastusmatkalleen sitä ennen keskustelematta\nhänen kanssansa. Mitään muuta muutosta ei ole tehty kuin se, että\nHalldor ei matkusta ensi kesäksi. Piispa oli odottanut tapaavansa\nhänet täällä kotona sira Dadin papinvihkiäisten aikana, joihin hän oli\npäättänyt saapua. Hänelle oli sattunut este, eikä piispalla ollut aikaa\nratsastaa Braidratungaan.\n\n— Ei sillä ole kiirettä meidän puolestamme, tyynnyttää Helga.\nSigridurini ehtii hädin seitsemäntoista ikäiseksi, kun hän tulee\ntakaisin.\n\n— Hän täyttää kuusitoista vuotta, jos Jumala suo, oikaisee piispa.\nMielestäni Halldorilla on runsaasti hyötyä oleskelustaan Englannissa.\n\nHe pohtivat ja vatvovat tätä lastensa välistä avioliittoasiaa ja ovat\nyksimielisiä jokikisessä kohdassa. Ei ollut ensinkään syytä odottaa\nHelga Magnuksentyttären käyntiä levottomasti, kun kysymyksessä oli tämä\nnainen.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin istuu Dadi Halldorinpoika huoneessaan\nHrunissa, valmistaen saarnaa, joka hänen tulee pitää Reykjadalissa\nseuraavana sunnuntaina. Mutta työ ei häneltä suju. Nyt on kulunut\nkaksitoista päivää siitä, kun Ragnheidur ja hän erosivat toisistaan,\nja yhdeksän päivää siitä, kun Ragnheidur sai hänen kirjeensä; hän sai\nsen silloin lähetetyksi erään täkäläisen, varovasanaisen miehen mukana,\njoka jätti sen Ragnheidurille itselleen, mutta tämä ei ole vastannut.\nHänen ei olisi tarvinnut lähettää erikoista sanantuojaa, ohikulkijoita\non ollut yllinkyllin. Minkätähden hän ei katsonut taaksensa lähtiessään\nSkalholtista? Kuinka kauan Helga Magnuksentytär voi pitää hänen\ntilaansa salassa? Loppuun saakkako? Se on mahdotonta.\n\nSira Halldor Dadinpoika astuu huoneeseen suljettu kirje kädessään. Dadi\nnousee seisomaan. Voiko se olla Ragnheidurilta ja luovutettu hänen\nisälleen?\n\n— Tässä on meille saapunut kirje, ilmoittaa hänen isänsä vakavasti.\n\n— Meille?\n\n— Ei, _minulle_, korjaa isä, ilme edelleenkin yhtä vakavana.\n\nJa nyt Dadi huomaa, että sinetti on murrettu. Se on piispan sinetti.\n\n— Mitä piispa meistä tahtoo? kysyy Dadi.\n\nSira Halldor havaitsee, että hän käy levottomaksi.\n\n— Piispa on saanut tietää, että sinä olet —\n\nSira Halldor vaikenee ja huokaisee syvään. Sitten hän katsoo terävästi\npoikaansa.\n\nDadi voi tuskin hengittää.\n\n— Mestari Brynjolfur, aloittaa sira Halldor uudelleen, pyytää meitä\nmolempia saapumaan Skalholtiin huomenna aamupäivällä.\n\n— Meitä molempia? kertaa Dadi melkein kuiskaamalla.\n\nHän tuskin voi kysellä sen enempää. Vihdoin hän rohkaistuu.\n\n— Mitä varten?\n\n— Olemaan saapuvilla hänen anoppinsa perinnönjaossa, selittää sira\nHalldor, päästäen melkein hornamaisen naurun.\n\nDadin sydämenseutua vihlaisee samalla tavoin kuin veistä vedettäessä\npois haavasta. Hänen tekee mielensä lyödä isäänsä suoraan vasten\nkasvoja, Jumala hänelle anteeksi antakoon. Milloinkaan hänen isänsä ei\npääse eroon tästä lapsellisesta kiusoittelunhalusta.\n\nSeuraavana päivänä, lokakuun ensimmäisenä lauantaina, isä ja poika\nratsastavat Hrunista Skalholtiin purevassa pakkasessa. He ratsastavat\nkovasti, höyry tuprahtelee suihkuina hevosten sieraimista.\n\n— Miesten ilma, arvostelee sira Halldor Dadinpoika.\n\nDadi on harvasanainen. Heidän välillään ei sukeudu keskustelua; sira\nHalldor haastelee yksin minkä mitäkin hilpeänä, kuten hän aina on, ja\nsaa ainoastaan yksinäisiä sanoja vastaukseksi, jos kysyy jotakin.\n\n— Onko kielesi kohmettunut, mies? tokaisee hän.\n\n— Miltei vain, murahtaa Dadi.\n\n— Onko tuo nuoruutta! ivaa sira Halldor, antaen ratsulleen rapsauksen.\n\nSkalholtissa ei pääse liikkumaan perillisten vuoksi, mutta niin\npian kun Dadi on tervehtinyt piispaa, joka kuten tavallisesti ottaa\nhänet vastaan mitä ystävällisimmin ja kiittää häntä avustuksesta\nhautajaistilaisuudessa — hän esitti elämäkerran laamanninlesken\nhautajaisissa — kiiruhtaa Dadi etsimään Halldor Brynjolfinpoikaa. Hän\ntiedustaa tarkastusmatkan uutisia ja senjälkeen, eikö Halldorin sisar\nvielä ole tullut takaisin Braidratungasta.\n\n— Etkö sinä sitä tiedä? kummeksii piispanpoika. Ragnheidur jää sinne\nkoko talveksi.\n\n— Milloin niin päätettiin?\n\n— Viime maanantaina. Silloin Helga Magnuksentytär kävi täällä, eikä hän\ntahtonut päästää Ragnheiduria luotansa.\n\n— Minkätähden?\n\n— Hän opettaa Ragnheidurille _musicaa_.\n\n— Kävikö myöskin Ragnheidur täällä?\n\n— Ei.\n\n— Eikö hän tule kotiin jouluksi?\n\n— Sitä en tiedä.\n\nDadia huudetaan, perunkirjoitus alkaa, mutta Dadi on rauhallisempi.\nKoska Helga on päässyt niin pitkälle, voi hänen luottaa kykenevän\ntäydelleen suojelemaan Ragnheiduria, vaikka taivas tietäköön, miten\nhänen siinä pitää menetellä. Minkävuoksi Ragnheidur ei kirjoita?\n\nVasta illansuussa ollaan valmiit merkitsemään muistiin kaikki\nedesmenneen laamanninlesken jälkeensä jättämät tavarat ja jakamaan ne\nperillisten kesken. Mestari Brynjolfur maksaa Dadille kaksi ja puoli\nriikintaalaria kuolinpesästä maahanpanijaisissa annetusta avusta ja\ntoivottaa hänet tervetulleeksi Skalholtiin niin usein ja niin pitkäksi\naikaa kuin hän haluaa. Dadi sujauttaa rahat taskuunsa, mutta ei pääse\nlähtemään. Nyt käydään syömään. Ateriaa joudutetaan niiden tähden,\njotka eivät jää yöksi. Hrunin isä ja poika ratsastavat kotiin pimeässä.\n\nSeuraavana päivänä tulee Reykjadalin kirkolla eräs mies messun jälkeen\npapin luokse ja vie hänet syrjään. Tulija on Braidratungan vanha\npalvelija ja ilmoittaa, että hänellä on muassaan kirje sira Dadille\nmatronalta. Dadi tuntee hänen käsialansa. Hän palaa kirkkoon ja on\nyksin sakaristossa lukiessaan kirjettä. Se on Ragnheidurilta. Hän\non mennyt melkein sekaisin, kun ei ole voinut vastata hänen hellään\nkirjeeseensä aikaisemmin, mutta Helga ei ole tahtonut lähettää sitä\nepävarman tuojan mukana, vaan varrota tätä tilaisuutta. Hän on ollut\nhyvin levoton, koska Hrunista lähetettiin mies tuomaan kirjettä suoraan\nRagnheidurille. Mutta muutoin hän, Ragnheidur, on rohkealla mielellä,\nHelga Magnuksentytär on niin hyvä hänelle.\n\nMutta vasta nyt heidän rakkautensa pannaan vakavasti koetukselle,\nheidän pitää olla kärsivällisiä, kuten hän, Dadi, sanoi. Helga\nMagnuksentytär suojelee heitä molempia, suojelee heidän rakkauttaan,\neikä sitä saa tehdä hänelle mahdottomaksi. He saavat tästä alkaen\nkirjoittaa toisilleen vasta joka kahden viikon kuluttua. Lauantaina\nlokakuun yhdeksäntenätoista päivänä keskipäivällä ratsastaa neitsyt\nElin Valkojoen vartta pitkin, ja silloin pitää Dadin olla siellä,\nKopsvatnin hietasärkällä, hänen pitää tulla joen poikki antamaan\nElinille kirjeensä. Lauantaina marraskuun toisena päivänä on hän\njälleen samassa paikassa, ja silloin on neitsyt Elinillä muassaan\nkirje hänelle. Väliaika on hirvittävän pitkä, mutta Ragnheidur ei ole\nvoinut järjestää sitä muutoin, jollei hän itse lähde matkalle. Pitääkö\nhänen tulla Dadin luokse? Karkaavatko he yhdessä jonnekin? Vai ovatko\nhe kärsivällisiä? Dadi saa määrätä. Hän, Ragnheidur, tulee, jos Dadi\nkutsuu, Dadin ikävöinti polttaa kuin tuli hänen povessaan.\n\nDadi suutelee hänen kirjettään. Lauantaina lokakuun yhdeksäntenätoista\npäivänä. Tällä hetkellä se yksin täyttää hänen koko mielensä.\n\n\n\n\nXXII\n\n\nTunge-joen jäällä on ratsastettu viikkokausia. Ja silloin on pakkanen\nankara. Joskin joki nimittäin jäätyy varhain, murtaa se jääpeitteensä\npian. Mutta kauan aikaa on jää täällä ollut yhtä vankkaa kuin\nValkojoella.\n\nHelga Magnuksentyttärellä on raskaita huolia, ja hän käy tuskin\nainoanakaan iltana rauhallisesti levolle. Hän ei kovinkaan suuresti\nvälitä, jos hän itse joutuu piispan epäsuosioon, kun jälkimmäinen\nsaa tietää hänen toimineen salavihkaisesti. Hän miettii ainoastaan\nsitä, mihin toimenpiteisiin täytyy ryhtyä, jotta se ihme, jonka\npitää onnistua, voi onnistua, — jotta piispa ei saa tietää mitään,\nennenkuin kaikki on ohitse ja Ragnheidur on synnyttänyt lapsensa. Hän\nei nimittäin ole ottanut tehtäväkseen Ragnheidurin rauhan suojelemista,\nvaan hänen henkensä puolustamisen.\n\nJos mestari Brynjolfurissa herää liian aikaisin epäluuloja ja hän\nottaa tyttärensä kotiin Skalholtiin, on hän, Helga, suorastaan\npeloissaan Ragnheidurin hengen vuoksi. Hän tuntee heidät molemmat\nperinpohjaisesti, piispan ja tämän tyttären: piispa asettaa\ntyttärelleen ehdot, joita on mahdoton hyväksyä, jos ylimalkaan tahtoo\nkuulla hänestä puhuttavankaan, ja Ragnheidur valitsee mieluummin\nkuoleman kuin alistuu niihin.\n\nJa nyt ratsastetaan Tunge-joen jäällä. Kartanoiden välinen liikenne\non vilkkaampi kuin milloinkaan niinä vuosina, jotka hän on viettänyt\nBraidratungassa, yli kahtena vuosikymmenenä. Perin vähän hyödyttää\nse, että hänelle ovat lähempänä jokea, kahlaamon luona sijaitsevien\nulkokartanoiden lauttamiehet luvanneet lähettää sanan etukäteen joka\nkerta, kun lautalla kuljetaan itäänpäin, sillä nyt voidaan joen\npoikki ratsastaa mistä vain ja päästä kotipihalle, ennenkuin kukaan\naavistaakaan.\n\nRagnheidurin asunto on Saksalaistuvassa — jonne talonväestä ei\nkenelläkään ole asiaa — valoisassa, uunituvan viereisessä tuvassa.\nSiellä on hänen sänkynsä toisella, neitsyt Elinin toisella seinustalla.\nNeitsyt Elin itse on hänen palvelijattarenaan, ja tänä talvena ei\nSaksalaistaloon astu jalallaan kukaan paitsi nämä kolme naista. Talon\nemännän on täytynyt uskoa vanhimmalle tyttärelleen Ragnheidurin tila\nja oma uskalias yrityksensä, eikä Ragnheidurin asioista tiedäkään\nmitään kukaan muu kuin nämä kaksi talon ihmistä. Klavikordi on tuotu\nheidän luoksensa, ja Ragnheidur liikkuu mahdollisimman vähän talon oven\nulkopuolella.\n\nSe ei olekaan houkuttelevaa, sillä näin kestävää, ankaraa pakkasta\nei täällä etelänpuolella ole ollut viimekuluneiden kahdeksankolmatta\nvuoden aikana eli »valkean talven» jälkeen. Aurinko ehtii vain sulattaa\nlunta sen kummun laelta, jolla kartano on, niinä muutamina tunteina,\njotka se on näkyvissä taivaalla, parhaiksi niin paljon, että haitaton\nliikkuminen ulkopihalla käy vaikeaksi, ja ihan etelään päin kenttä\nviettää, niin että toisinaan on hengenvaarallista kävellä jäätiköllä,\nkun tuulee kovasti ja tuhka tupruaa. Kaikilla rengeillä on jäänauloilla\nvarustetut kengät.\n\nMutta yhdessä suhteessa tämä tuima talvi avustaa Helga\nMagnuksentytärtä. Täytyy pukea tavallista paksummat vaatteet\nyllensä pysyäkseen lämpöisenä arkituvissa, kelpo emäntä tarkastaa\npalvelusväkensä vuodevaatteita ja kyselee, eikö heidän ole vilu\nöisin. Niinpä niin, mukavin lämpö on nyt höyhenpatjojen välissä.\nJoskin nimittäin istuu vaikka kuinka uutterasti työnsä ääressä, on\npääsemättömissä vedolta ja kylmältä, joka tunkeutuu ihan luihin ja\nytimiin saakka, niin pian kun ovea avataan; mutta kukapa olisikaan\naavistanut tällaisen purevan pakkasen alkavan näin aikaisin? Kyllä\nsille neuvo keksitään, lupaa emäntä, emme me rupea kuolemaan viluun,\nniin kauan kuin Braidratungassa on tilkkunenkin sarkaa.\n\nJa nyt otetaan esille paksuja sarkapakkoja, joista leikataan\nvaippoja. Pakkasvaipoiksi Helga Magnuksentytär niitä nimittää; hän\nleikkaa ne itse, hän tietää, millaisiksi ne pitää laittaa, jotta\nne olisivat mahdollisimman lämpöiset. Etupuolelta aina vyötäisille\nsaakka hän sisustaa vaipat paksulla vanutetulla huovalla, jota\npannaan paksuimmalta rinnan ja vyötäisten välille, ja ensimmäisen\nvaipan hän itse pukee yllensä. Hänen tyttärensä ja Ragnheidur sekä\nkartanon useimmat naiset pukeutuvat näihin lämpimiin vaippoihin,\nja Helga huolehtii siitä, että kylliksi monta nuorta neitoa tässä\nsuuressa kartanossa liikkuu sellaisessa asussa aamusta iltaan, joten\nei herätä kummastelua, ettei neitsyt Ragnheiduria nähdä muulla tavoin\nvaatetettuna.\n\nMarraskuun lopulla on kuivaa ja kirkasta säätä muutamia päiviä.\nPakkanen lauhtuu, jos kohta sitä ei huomaakaan vesiä kattavasta,\nkyynäränpaksuisesta jäästä. Mutta taivas on pilvetön, valoisa ja tyyni\nkuin kesäisenä päivänä. On liian lämmin liikkua pakkasvaipassa sisällä\nnäinä päivinä, mutta ei talon emäntä eikä hänen tyttärensä jätä sitä\npois yltänsä.\n\nEräänä tällaisena hyvän sään päivänä saapuu lauttamies Hallur joelta,\nikäänkuin mielisi ratsastaa hevosensa pakahduksiin. Hän vie matronan\nsyrjään ja ilmoittaa, että hänen korkea-arvoisuutensa piispa on\ntulossa. Mukana on piispanpoika, ja piispattaren ratsun selässä (hän\ntuntee hevosen) istuu pienikokoinen, ylhäisön tapaan puettu nainen.\nJa sitten on vielä kaksi henkeä, varmaankin ratsupalvelijoita. He\nsuuntaavat kulkunsa kahlaamoa kohti. Hän tuli vain tuomaan matronalle\ntästä tiedon, koska tämä oli pyytänyt, että hänelle sellaisesta\nilmoitettaisin.\n\nHelga silmäilee pakkasvaippaansa.\n\n— Me emme halua, me Braidratungan naiset, tulla tämännäköisinä ovelle,\nkun sellaisia vieraita saapuu kartanoon. Mene näyttämään heille tie\njoen poikki, mieluummin pitempi kuin lyhyempi, ja ratsasta kovasti!\n\nHelga poistuu Saksalaistaloon.\n\n— Riisu pakkasvaippa yltäsi. Elin, ja käske kiireesti siroitella tuhkaa\npihalle. Sitten tulet sisälle ja soittelet Ragnheidurille. Piispalaiset\novat tulossa tänne.\n\nNeitsyt Elin katsoo pelokkain silmin Ragnheiduriin, jonka ilme näyttää\nmuuttuvan kovemmaksi tämän ilmoituksen johdosta, mutta joka muutoin on\nlevollinen.\n\n— Jokainen silmänräpäys on kallis, kivahtaa Helga — ja neitsyt Elin\nlähtee tuvasta.\n\nNeitsyt Elin palaa toisessa asussa samalla hetkellä, jolloin hänen\näitinsä poistuu Saksalaistalosta. Piispan seurue ratsastaa pihalle\nvallikäytävää myöten. Sira Arni Halldorinpoika on mukana.\n\nJo pihalla, heti kun talon emäntä on tervehtinyt vieraita, piispa\ntiedustaa Ragnheiduria. Hän ei ole nähnyt tytärtään yli kolmeen\nkuukauteen, ja häntä ihmetyttää, ettei Ragnheidur tule ulos häntä\nvastaan.\n\nHe eivät saavu onnellisella hetkellä kartanoon, Ragnheidurin vanhemmat;\nvain Jumalan laupeuden tähden ei onnettomuudesta koitunut vakavampaa.\nNuoret neidot ovat olleet paljon ulkosalla näinä harvoina kauniina\npäivinä, ja tänään Ragnheidur liukastui jäätiköllä, nyrjäyttäen\nnilkkansa; mutta nyt se on kääreissä. Häneen koski, jos hän yritti\nseisoa, joten Helga käski hänen käydä vuoteeseen ja säästää jalkaa\ntäydellisesti, kunnes se on aivan terve. Hänen ei tarvitse maata\nmonta päivää; jalka on ihan ehyt, ei mustelmaakaan ole näkyvissä, ja\nturvotusta on vain vähän, jos ollenkaan, mutta hänen on parasta pysyä\nsängyssä. Eivätkö he mieluimmin tule hänen luoksensa heti? Hän siirtyy\nSaksalaistakoon päin. Kuinka kamala tämä syksy on muuten ollutkaan!\n\nSaksalaistalosta kuuluu soittoa ja neitsyt Elinin kaunis ääni. Ja\njoskin piispatar ja hänen poikansa kuulisivat paremmin, jos menisivät\nlikemmäksi, seisahtuvat he kuitenkin kuuntelemaan lumoutuneina\nikäänkuin olisivat joutuneet toiseen maailmaan. Piispa menee edellä\nsisälle.\n\n— Pysy alallasi! huutaa hän sänkyyn päin, kun\n\nRagnheidur tahtomattaankin kohoaa kyynärpäänsä varaan.\n\nIsä istuutuu vuoteelle ja suutelee hänen molempia poskiaan, pitäen\nhänen päätään käsiensä välissä. Hän ei ole milloinkaan nähnyt\nRagnheiduria terveempänä ja sievempänä kuin nyt hänen lojuessaan\nsängyssä.\n\n— Pakottaako sitä? kysyy hän.\n\n— Ei pahasti.\n\nEnempää he eivät ennätä keskustella, ennenkuin äitikin ehtii vuoteen\nääreen ja suutelee potilasta. Hän esittää saman kysymyksen, mutta omaan\nhuolekkaaseen tapaansa. On vastenmielistä maata tässä terveenä ja\nvalehdella.\n\n— Saanko nähdä jalan? pyytää isä.\n\nHelga Magnuksentytär kohottaa itse peitettä jalkopäästä.\n\nSanaakaan hiiskumatta mestari Brynjolfur avaa kääreen. Sanaakaan\nhiiskumatta hän katsoo pitkään Ragnheidurin molempia jalkoja. Sitten\nhän hiljaa painaa sormellaan toista jalkaa, tytär vetäisee sen pois.\n\n— Eihän tässä jalassa ole mitään vikaa, huomauttaa piispa.\n\n— Teidän kätenne oli niin kylmä, selittää toinen.\n\nIsä tarttuu varovaisesti kipeään jalkaan, tytär ei valita.\n\n— Tässä ei ole turvotusta eikä punerrusta, sanoo piispa.\n\n— Juuri niinhän väitin teille, rakas sukulaiseni; enkö saa nousta\njalkeille?\n\n— Siihen koski, kun sidoin siihen kääreen, vastaa Helga Magnuksentytär,\netkä silloin voinut seistä sillä jalallasi. Tottele minua, kunnes saat\nuuden määräyksen! lisää hän komentavasti.\n\nPiispa pyytää häneltä anteeksi vaivaamista ja kehoittaa häntä panemaan\njalan jälleen kääreisiin. Helgan sitä tehdessä hän istuu vuoteella\nRagnheidurin luona.\n\n— Tämä ei sinua kauan kiusaa, lohduttaa hän, mutta salli vanhemman\nsukulaisesi määrätä. Ei kukaan osaisi paremmin neuvoa.\n\nSitten hän kertoo — tällä kertaa varmastikin vain Ragnheiduria\nrauhoittaakseen, sillä tämä on kuullut sen useasti aikaisemmin\n— tapaturmasta, joka hänelle sattui hänen ensimmäisellä\ntarkastusmatkallaan itälaidalla, juuri vähäistä ennen tyttären\nsyntymää. Hänen ratsunsa kompastui Fagradalin nummella, ja hänen\nkätensä meni sijoiltaan. Hän sai maata Berunesissa puolitoista viikkoa.\nJa hänen kätensä oli silloin toisen näköinen kuin Ragnheidurin jalka\nnyt, lisää hän hymyillen.\n\nHän luovuttaa paikkansa äidille, joka seisoo kärsivällisesti vuoteen\nvierellä käsissään pieni rasia; hän on sen ottanut haalistuneen\nvaatekappaleen laskoksista.\n\n— Olemme tuoneet sinulle pikku esineen, rakas Ragnheidur, aloittaa\nhän istuuduttuaan. Sinä pitelit isoäiti-vainajasi kättä hänen\nkuolinhetkellään, ja itse tiedät, kuinka hän sinua rakasti, ja niinpä\nsinulle nyt annetaan paras muisto hänen jäämistöstään — kuusi paria\nvanhoja filigranisolkia, jotka kuuluivat aikaisemmin hänen äidilleen,\nautuaasti nukkuneelle Hlidarendin Gudrun Arnintyttärelle. Sinä saat\nkäyttää niitä äidinäitisi jälkeen.\n\nVähän senjälkeen piispa ilmoittaa, ettei hän tahdo viipyä täällä\nkauempaa tällä kertaa. Hän on oikeastaan matkalla Torfastadiriin —\nsikäläinen pappi, sira Thordur Thorleifinpoika on hänen veljenpoikansa\n— mutta hänen täytyi saada nähdä Ragnheidur ratsastaessaan ohitse.\nSira Arni lähtee hänen mukaansa, mutta Margret Halldorintytär ja\nHalldor jäävät tänne siihen saakka, kunnes he menevät tästä ohitse\nkotimatkalla. Hän jättää tänne myöskin ratsupalvelijansa, jonka tulee\npitää silmällä heidän paluutaan, niin etteivät vartoojat myöhästy.\nMutta ennen lähtöään hän mielellään puhelee muutamia sanoja Helga\nMagnuksentyttären kanssa.\n\nPiispa ja talon emäntä menevät matronan omaan arkitupaan, ja täällä\npiispa tiedustaa, käykö Dadi Halldorinpoika tiheään Braidratungassa.\n\n— Siihen voin hyvällä omallatunnolla vastata, vakuuttaa Helga; hän kävi\ntäällä viimeksi teidän seurassanne, herra, Marian päivänä viime vuonna.\n\nMestari Brynjolfur katsoo häneen kummastuneena.\n\n— Niin arvelinkin, se on tyhjää lörpöttelyä, virkkaa hän. Niinhän käy,\nkuten tunnettua, kun on sattunut hairahtumaan.\n\n— Tarkoitatteko hänen salavuoteusjuttuaan?\n\nKyllä, juuri sitä piispa tarkoittaa. Mutta Helga Magnuksentytär tahtoo\ntarkemmat tiedot siitä jaarittelusta. Ja mestari Brynjolfur kertoo\nhänelle silloin, että seppä Thorbjörn oli lainattu piispankartanosta\nTungufelliin laittamaan ruumisarkkua, ja ratsastaessaan kotiin\nkeskipäivällä oikein murhasäässä hän näki sira Dadin ratsastavan Valko\njoelta päin ikäänkuin olisi tullut Braidratungasta. Hänen korviinsa\non kantautunut toinenkin juttu, jonka mukaan sira Dadi on muka nähty\ntäällä joella keskustelemassa neitsyt Elinin kanssa. Hän ei suinkaan\nota tätä puheeksi minkäänlaisen epäluottamuksen vuoksi, kuten Helga\nymmärtää. Se johtuu ainoastaan siitä, että hänestä itsestään Dadin\nkäyttäytyminen tuntuu jotensakin varomattomalta sen jälkeen, mitä on\ntapahtunut. Hän on ollut joka päivä Skalholtissa pitkin kesää, ja kun\nRagnheidur poistui sieltä, ei hän ole näyttäytynytkään.\n\n— Asia on niinkuin sanoin, toistaa Helga Magnuksentytär, hän ei ole\nkäynyt täällä. Ja minua ilahduttaa suuresti, herra, että tyttärenne\non kodissani, mutta en tahdo saattaa hänen kunniallista nimeään ja\nmainettaan epäilyksenalaiseksi oman iloni ja huvini vuoksi, jos te\nsuvaitsette tehdä tässä suhteessa muutoksen. Tahdotteko, että hän palaa\nSkalholtiin?\n\nHän on mielessään varma siitä, että vaikkapa piispa vastaisi hänen\nkysymykseensä myöntävästi, hän ei päästä Ragnheiduria. Mutta hän\npelaa nyt korkeata peliä sekä tunnustellakseen vaikutusvaltaansa että\netenkin lopettaakseen mahdollisimman pian tämän keskustelun, joka nyt\non alkanut arveluttavasti hipoa hänen säilytettäväkseen ottamaansa\nsalaisuutta.\n\nEi, piispa ei riko heidän sopimustaan ihmisten lavertelun takia, jonka\nhän nyt tietää perättömäksi. Ehkä Helga on hänelle pitkämielinen, jos\nhänestä tuntuu, että isä on hiukan liian arka, milloin Ragnheidur on\nkysymyksessä. Hänellä ei ole huolehdittavanaan useampaa kuin yksi\ntytär, mutta hän on aivan yhtä hyvässä turvassa heidän sukulaisensa\nhoivassa, nyt he eivät enää siitä haastele. Hänen täytyy lähteä\nTorfastadiriin.\n\nMargret Halldorintytär istuu yksin tyttärensä luona. Hän näkee\nikkunasta piispan ja sira Arnin ratsastavan Torfastadiriin päin.\n\n— Oletko tavannut sira Dadia kotoa lähdettyäsi? tiedustaa äiti.\n\nNimittääkö hänen äitinsäkin nyt Dadia »siraksi»? Ragnheidurista »sira»\nDadi kuulostaa aina vieraalta mieheltä, mutta hän voi hyvin sen sietää,\nlopuksi »Dadi» — ilman arvonimeä — jää yksinomaan hänen käytettäväkseen.\n\n— En, vastaa hän.\n\n— Eikö hän ole käynyt täällä? kysyy hänen äitinsä kummeksuen.\n\n— Ei.\n\n— Toisin on kerrottu Skalholtissa.\n\nHän kertoo tyttärelleen saman tarinan siitä, että Dadi on useita\nkertoja nähty Valkojoen rannoilla.\n\nNeitsyt Elin ja Halldor Brynjolfinpoika tulevat heitä häiritsemään.\nPiispanpojan toivomuksesta he ovat saaneet luvan viedä soittokoneen\njohonkin arkitupaan hänen odotusajakseen; hän ei tiedä mitään musiikkia\nihanampaa. Neitsyt Elin soittaa hänelle.\n\nKohta senjälkeen neitsyt Elin istuu klavikordin ääressä vanhassa\nasunnossaan. Vuoteella hänen takanaan istuu Halldor Brynjolfinpoika,\nkaksikymmenvuotias nuorukainen, Sigridur Hakonintyttären vieressä.\nTämä on ainoastaan kolmentoista vuoden ikäinen, hän on tuskin vielä\nneito, mutta hän on kehittynyt harvinaisen sieväksi. Lumottuna\npiispanpoika istuu samalla kertaa kuunnellessaan taikamaisia säveliä\nja katsellessaan tätä ihmeen ihanaa lasta. Tämä ei käännä katsettaan\npois, vaan katsoo vapaasti hänen silmiinsä. Ja heillä molemmilla on\nmielessään ihmeellinen varmuus, ettei hän katsoisi Halldoriin sillä\ntavoin, jollei hänen täyskasvuinen sisarensa olisi selin heihin päin.\nJa kun se on selvinnyt heille molemmille, lopetetaan katsominen.\nEnnenkuin he huomaavatkaan, istuvat he pidellen toisiaan kädestä, hyvin\nlöyhästi, eikä heidän mieleensäkään johtuisi silmäillä toisiaan.\n\nIltapuolella, kun piispa näkyy palaavan kotiin, seisoo Helga\nMagnuksentytär ratsastusasussa pienen tammisen kaapin edessä\ntuvassaan. Vähäisestä, puolillaan rahoja olevasta laatikosta hän ottaa\nkultakolikon, _rosenobelin_. Hän saattaa äitiä ja poikaa joelle.\n\nKotimatkalla hän ratsastaa kentän poikki eräälle ulkokartanolle, juuri\nsitä tietä hänen joka tapauksessa pitää mennä. Hän ei ole tavannut\nlautturi Halluria kahlaamolla. Miehellä on vain vähän puuhaa tähän\naikaan, kun vettä myöten ei voi kulkea. Mattona tahtoo palkita hänen\nuskollisuuttansa. Mutta miten hän voisikaan olla niin ajattelematon,\nettä päästäisi kiitollisuutensa muiden tietoon? Se herättäisi miehessä\nepäluuloja. Hän ratsastaa edelleen kotiin. Onhan aina tilaisuuksia\nantaa miehelle kultaraha tuonnempana.\n\n\n\n\nXXIII\n\n\nDadi Halldorinpojan ja neitsyt Elinin kaksi ensimmäistä kohtausta\nValkojoella oli sujunut ilman pahoja kommelluksia. Toisella kertaa\noli varmastikin joku heidät nähnyt, piispan sanoista päätellen. Mutta\nRagnheidur ja Dadi olivat saaneet lähetetyiksi toisilleen kirjeet.\n\nKolmannen kerran, marraskuun keskivaiheilla, oli Dadi vielä kerran\nlähtenyt liikkeelle taskussaan kirje — »murhasäässä». Hän oli\nsatuloinut ratsunsa tallissa ja pujahtanut tupruavaan lumituiskuun\nkenenkään Hrunissa aavistamatta mitään. Mutta neitsyt Eliniä ei\nkuulunut, eihän sopinut usuttaa koiraakaan moiseen myllerrykseen, ja\njopa Ragnheidurkin oli varma siitä, ettei Dadi ohut liikkeellä.\n\nDadi vartosi joella; kartanoon oli vain lyhyt matka, kamalaa, ettei hän\nsaanut ratsastaa sinne, ei Ragnheiduria katsomaan, ei edes sitäkään,\nvaan ainoastaan jättämään sinne kirjeen. Mutta hänen täytyi täyttää\nsovitut ehdot. Hän kuuli kavionkapsetta joenpartaalta ja keikahti\nsatulaan. Mutta tuskinpa hän oli päässyt ratsastamaan pois paikalta\ntulijan häntä tuntematta. Hän itse tunsi lähestyvän ratsastajan, seppä\nThorbjörnin. Dadi ei voinut antaa Ragnheidurin odottaa kirjettä monta\npäivää, hän osoitti sen Helga Magnuksentyttärelle ja lähetti sen joen\ntoiselle puolelle matkalla olevan miehen mukana.\n\nTämä kirjeenvaihto pitää lopettaa! Viimeisten jäljellä olevien kymmenen\ntai kahdentoista viikon aikana täytyy rauhan vallita Ragnheidur\nBrynjolfintyttären nimen ympärillä!\n\nTämän päätöksen on Helga Magnuksentytär tehnyt sillä hetkellä,\njolloin mestari Brynjolfur kosketteli Dadin käyttäytymistä — ja nyt\ntoimeenpanoon! Vastarintaa hän kohtaa, ja lujasti hän iskee. Mutta\njollei Ragnheiduria saa järkiinsä, ei häntä voi pelastaa. Hän saa\nnähdä, että myöskin hänessä, Helgassa, on uhmaa. Hän ei riisu edes\nratsastusvaippaa yltänsä, vaan menee suoraan Saksalaistakoon.\n\nRagnheidur Brynjolfintytär makaa aivan hiljaa vuoteessaan\nliikahtamatta, vaikka Helga astuu sisälle. On tullut hämärä, mutta\nistuuduttuaan sängyn laidalle Helga näkee, että pieluksen syvennyksestä\ntähystää häneen silmäpari omituisen, himmeän hohtavana. Helga tarttuu\nRagnheidurin käteen, mutta toinen ei hiisku mitään, hän vain lepää\npaikallaan sama kummallinen hohde silmissään, eikä hänen katseensa\nmuutu sittenkään, vaikka hän suuntaa sen Helgaan.\n\n— Tiedätkö, mitä asiaa isälläsi oli? kysyy hänen sukulaisensa.\n\n— En, vastaa Ragnheidur; hänen äänessään ei soinnahda lainkaan\nuteliaisuutta, se on kuiskauksen ja laulamisen vaiheilta.\n\n— Hän tuli ottamaan selkoa, suuntasiko Dadi Halldorinpoika tiheästi\naskeleensa Braidratungaan. Hänet on nähty Valkojoella kummallakin\nkerralla.\n\nRagnheidur on vaiti.\n\n— Nyt on tapahtunut se, mitä olen pahimmin pelännyt. Tämä\nkirjeenvaihtonne on koko ajan ollut raskaimpana huolenani, jatkaa hänen\nsukulaisensa. Dadia ei kukaan saa nähdä täällä lähistöllä kolmatta\nkertaa, jollei teidän molempien menestystänne heitetä sikseen.\n\nRagnheidur ei sano mitään. Onko hän olevinaan ikäänkuin ei kuulisi\nmitään? Hän vain makaa edelleen tuossa huulillaan sama hymy, joka\nnyt alkaa tuntua typerältä. Minkätähden hän on niin kummallinen? Oma\nasiansa. Kun Helga seuraavan kerran avaa suunsa, herää hän kyllä\nturtumuksestaan.\n\n— Ja nyt täytyy teidän kirjeenvaihtonne loppua, rakas Ragnheidur.\n\n— Niin, yhtyy Ragnheidur kasvoillaan sama onnellinen ilme.\n\nJa tämän hän lausuu täysin selvästi, mutta se on ainoastaan sana, siinä\non ainoastaan neljä kirjainta, ja vaikka hänen vastauksensa onkin\nselvä, on se ikäänkuin liian lyhyt, jotta siihen voisi täysin luottaa.\nHelga Magnuksentytär selostaa hänelle koko hänen ja piispan välisen\nkeskustelun ja lisää lopuksi:\n\n— Oivallathan, kuinka välttämätöntä se on, rakas Ragnheidur.\n\n— Te olette niin hyvä minulle, rakas sukulaiseni! vastaa Ragnheidur\nhymyillen.\n\nMikä Ragnheidurin on? Mieliikö hän pettää häntä, Helgaa, vai pettääkö\nhäntä hämärä? Onko hänen äitinsä tietensä tai tietämättään tuonut\nhänelle uutisia, jotka ovat hänet murtaneet? Näkeekö hän tiellänsä\nesteen, jonka ylitse ei milloinkaan voi päästä? Hän, jonka rohkeus on\nkuin tulessa karaistu! Onko hänen hymynsä ainoastaan alistumista, joka\nverhoaa herpaisevaa surua?\n\n— Onko sinun paha olla, Ragnheidur-kulta?\n\n— Ei, kyllä minun on hyvä olla.\n\n— Onko sinulle sattunut tänään jotakin, murheellista tai riemullista?\n\nNyt Ragnheidur sulkee äkkiä silmänsä. Hän ei vastaa kysymykseen, vaan\nsanoo tyynesti:\n\n— Milloin saan kirjoittaa Dadille?\n\n— Huomenna, lupaa Helga Magnuksentytär. Huomenna, ja sitten ei enää,\nennenkuin kaikki on ohitse. Lähetän Jon Olafinpojan (juuri tämä\npalvelija oli vienyt Dadille kirjeen kirkolla) Midfelliin ennen\nlauantaita, ja hänen sopii mennä Hrunin kautta; voinen luottaa hänen\nvaiteliaisuuteensa. Ja kirjeessäsi sinun pitää pyytää, ettei Dadi enää\nkirjoittaisi sinulle tänä aikana. En neuvo sinua millään tavoin; tiedät\nitse, miten sinun tulee häntä pyytää, ja minä luotan siihen.\n\n— Huomenna, toistaa Ragnheidur hiljaa.\n\nMutta hänen äänensä sointu on niin heikko, ettei hänen sanastaan voi\npäätellä, onko se kysymys vaiko vastaus, epätoivon vaiko ilon ilmaus.\nEikä hän virka mitään muuta.\n\nHelga Magnuksentytär tahtoo kuitenkin olla nyt varma siitä, että\ntämä asia on järjestyksessä, niin ettei kummallekaan heistä jäisi\nminkäänlaista epäilystä.\n\n— Se on siis meidän kesken päätetty, lausuu hän.\n\n— Kyllä, myöntää Ragnheidur, tarttuen hänen käteensä, en tosiaankaan\nvoi koskaan kiittää teitä kylliksi, rakas sukulaiseni.\n\nSe on epäilemätöntä, Ragnheidur hautoo jotakin salaisuutta, jota\nhän ei tahdo ilmaista. Äitinsä käynnin jälkeen hän on kuin toinen\nolento. Helganhan melkein täytyi turvautua kovuuteen saadakseen\nhänet vuoteeseen! Ja nyt, kun hän repii rikki tämän hellimmän ja\ntoistaiseksi viimeisen näkyvän langan hänen ja Dadin välillä, heidän\nkirjeenvaihtonsa, ei hän nouse puolustautumaan kuin leijona, vaan\nmukautuu hänen tahtoonsa nurkumatta. Mutta Helga Magnuksentytär on\nliian hienotuntoinen ollakseen utelias — hän on nyt kerran kysynyt\nsaamatta vastausta.\n\n— Istunko luonasi vai oletko mieluummin yksinäsi, — kumpaa haluat?\n\n— Älkää pahastuko, rakas sukulaiseni! Olen mieluummin yksin.\n\n— Haluatko valoa vai oletko pimeässä?\n\n— Valoa, rakas sukulainen.\n\nHelga sytyttää pöydällä olevan kynttilän ja laittaa ikkunaverhon\npaikalleen ennen poistumistaan.\n\nRagnheidur Brynjolfintytär on niin hiljainen, koska hän parhaillaan\nsanoo jäähyväisiä elämänsä sille osalle, jota hän on elänyt tähän\niltaan saakka. Hänen entisyytensä eteen ei kaihdinta vetänyt\nensimmäinen yö, jona hän antautui Dadi Halldorinpojalle, vaan sen teki\ntämä päivä. Useita öitä peräkkäin hän on maannut tässä samassa sängyssä\nlihakset pingoittuneina kaipauksesta, nuoren kohdun hedelmällisyys\nhuomaamattomana, mutta eikö hän ollut tehnyt samoin useina öinä yhteen\nmenoon kauan ennenkuin hän meni Dadin luokse antautuakseen hänelle?\nNiin, tärkeätä rajaa ei vedä ensimmäinen yö. Vasta tänä päivänä on\nhänen neitsytelämänsä päättynyt.\n\nHän ikävöi Dadia, väkevästi, väkevästi. Mutta ei niinkuin hän on\naikaisemmin ikävöinyt, vaan pikemminkin — jos se on mahdollista —\nvihkiäkseen hänetkin siihen mysterioon, joka itse hämäränä täyttää\nhänen sielunsa valolla. Jos Dadi istuisi hänen sänkynsä laidalla, niin\nhän sulkisi silmänsä, tarttuisi Dadin käteen ja itse siirtäisi sen\npaljaille vyötäisilleen — mutta mitä Dadi ymmärtäisi? Ei yksikään mies\nkäsitä sitä.\n\nNäiden suljettujen lihaseinämien takana liikkuu elämä. Juhlitaan\nhäitä, syntymäpäivää, ristiäisiä, mutta tätä päivää ei juhlita,\nsillä sen riemun havaitsee ainoastaan yksi ihminen, ja se havaitaan\nsuljettujen seinien takana. Ja tämä ainoa ihminen — ei ole mies. Kukapa\nkadehtii hänen etujaan, suuria ja pieniä — suurin etuoikeus maan\npäällä on häneltä kielletty. Hän ei voi milloinkaan kokea tätä hetkeä,\njonka hän, Ragnheidur nyt kokee, ei koskaan; kukapa häntä kadehtii?\nHedelmättömyydessään hän voi komeilla värikkäillä kukilla panematta\nmerkille, milloin ne kuihtuvat; hän ei voi kypsyttää hedelmää sisällään\nja päästää sitä elävänä ilmoille; kukapa häntä kadehtii?\n\n_Lysmoder_, valoäiti!\n\nDadi väittää, ettei missään muussa kielessä kuin islanninkielessä\nole tätä nimitystä. Tätä nimitystä sille naiselle, joka avustaa\nsynnytyksessä, auttaa lapsen valoon. Mutta minkävuoksi ei ole olemassa\nnimitystä tämän päivän riemulle, äidin riemulle silloin, kun hän ensi\nkerran tuntee lapsensa liikkuvan? Sen nimen keksijän täytyisi olla\nnainen. Ah, nyt hän sen tietää. On olemassa unia, niin kauniita,\nettä jos niitä yrittää selittää, häviää osa niiden kauneudesta. On\nriemua niin syvää, että jos sitä koettaa tulkita sanoilla, se menettää\nsyvyytensä. Ja sentähden ei tätä päivää juhlita, sentähden ei sen\nriemulla ole nimeä.\n\nRagnheidurin äidintunne ilmeni hänen äitinsä istuessa hänen luonansa.\nJuuri niihin aikoihin, olioin Ragnheidur lähti Skalholtista — jolloin\npuolet ajasta oli kulunut — hän tosin luuli voineensa havaita\nensimmäiset liikahtelut, ja toisinaan hänestä on tuntunut, ettei\nsydämen sykintä ole ollut säännöllistä, mutta se on aina ollut niin\nvähäistä, että hän on myöhemmin pitänyt sitä kuvitteluna. Tänään hän\ntunsi sellaisen potkaisun, että se koski. Hänen äitinsä on vihdoin\nsanonut jäähyväiset, neitsyt Elin on tullut sisälle, ja hänet on\nlähetetty pois, ja senjälkeen vierähtäneenä lyhyenä aikana Ragnheidur\nitse tietää muuttuneensa.\n\nHän on kuullut raskauden voivan muuttaa äidin sieluntilaa, mutta\nuseimmiten sitä häiritsevästi. Kukaan ei ole maininnut hänelle,\nettä raskaus voi silmänräpäyksessä valaista sielun pimeimmätkin\nsopukat, joten äiti nyt ensi kertaa, aivan samoin kuin valoisaan\ntupaan astuttaessa, voi saada yleissilmäyksen asioista, joita hän\nei tiennyt siellä piilevänkään, ja siten selvittää itselleen, mitä\npitää poistaa, mitä säilyttää. Omasta kohdastaan hänen tulee poistaa\nomavaltainen uhmansa, kaikki, minkänimistä se lieneekin, mikä voi\nestää hänen lapsensa hellää vastaanottoa sen astuessa tähän maailmaan.\nOnko mahdollista, ettei kaikilla naisilla ole tätä tunnetta? Onko\nmahdollista, että se on varattu niiden etuoikeudeksi, joiden rakkaus\non rikollista? Mahtavammaksi aseeksi, jolla äidinrakkaus varustautuu,\nkoska sillä on odotettavissa ankarampi taistelu?\n\nHän ei sitä tiedä, hän tietää vain itse muuttuneensa. Hän tietää,\nettä jos hänen täytyy puolustaa lastansa, hänen uhmansa nousee\nkahta väkevämpänä. Mutta aivan samassa tarkoituksessa hän pystyy\npyyhkäisemään sen pois yhdessä henkäyksessä kuten kirjaimen\nlasilevyltä, jos niin tarvitaan.\n\nJa sitä tarvitaan nyt. Äidin puheista hänelle on selvinnyt, että joskin\nDadin ja hänen kirjeenvaihdostaan ei vielä tiedäkään mitään kukaan muu\nkuin hänen luotettavimmat ystävänsä, ovat Dadin käynnit Valkojoella\nherättäneet epäluuloja. Kyllin paljon ihmettelyä nostattaa sekin, ettei\nDadi vieraile Skalholtissa. Nyt viimeisinä kuukausina ei saa tehdä\nmitään, mikä voisi saattaa hänen oleskelunsa Braidratungassa epäilyksen\nalaiseksi. Täällä on vankka vahti hänen lapsensa, hänen ja Dadin lapsen\nturvana, täällä on Helga Magnuksentytär valoäitinä. Kun siis Helga tuli\nhänen luoksensa mielessään se selvä vakaumus, että nyt pitää rauhan\nvallita Ragnheidur Brynjolfintyttären nimen ympärillä, oli hän itse jo\najatellut samaa.\n\nRagnheidur nousee vuoteesta, hän tuntee jalassaan olevan kääreen, mutta\nseisoessaan pystyssä lattialla hän ei sitä näe. Hän kohottaa paitaansa\nja sivelee molemmin käsin vyötäisiään ja kokee sanoin kuvaamattoman\ntäysinäistä hyvän tunnetta. Sitten hän pukeutuu. Täällä on valoa,\ntäällä on paperia ja mustetta.\n\nTänä päivänä hän tahtoo kirjoittaa rakastetulleen.\n\n\n\n\nXXIV\n\n\nMarraskuun loppupäivinä sataa lunta sakeasti, melkein keskeytymättä.\nOn päästy kuukauden viimeiseen päivään, lauantaiaamuun, mutta Helga\nMagnuksentytär ei ole osannut keksiä mitään niin tärkeätä asiaa, että\nvoisi käskeä jotakuta ihmistä ulkosalle tällaisessa säässä, ainakaan\nHrunia pitemmälle. Mutta lähettää sananviejää suoraan Hruniin, sitä\nhän varoo tekemästä. Ratsain ei voi liikkua kartanosta toiseen suurten\nlumikinosten vuoksi, hevoset ovat vain vastuksiksi, ne uppoavat lumeen\nlautasiaan myöten. Mutta tänään tulee Dadi joelle, jollei hän lähetä\nketään; Ragnheidurin kirje on vielä täällä.\n\nEmäntä puhuu uskotulle palvelijalleen Jon Olafinpojalle.\n\n— Mitä arvelet säästä? kysyy hän.\n\n— Niinpä niin, onhan se ollut pahempanakin kuin tänään, näkeehän nyt\ntoki eteensä. Mutta huomenna on adventti, eikä silloin kannata kysellä,\nmillaista on torre-kuussa.\n\n— Nyt ei ole sopiva sää maanostoa varten, huomauttaa emäntä.\n\n— Ei toki, myöntää Jon hymyillen.\n\n— Mutta on sopiva sää ilmoittaa, ettei kaupasta tule mitään.\n\n— Sitä voi harkita, virkkaa Jon hyvin varmana siitä, että erotus on\nsuunnaton.\n\nEmäntä mainitsee hänelle, että hän oli syyspuolella vuotta puhunut\nsira Halldor Dadinpojan kanssa pienen kartanon ostosta ja että Halldor\nDadinpojan piti heidän sopimuksensa mukaan tulla tänne adventin\nedellisenä lauantaina; se kirje, jonka Jon vei sira Dadille, koski\ntätä asiaa, sillä kartano on Dadin, vaikka myyjä onkin hänen isänsä,\nkuten on luonnollista. Voiko Jon ajatella iäkkään rovastin lähtevän\nliikkeelle tällaisessa säässä?\n\nEi, eiköhän hän silloin mieluummin lähetä sira Dadia?\n\nJuuri niin emäntäkin arvelee. Mutta nyt hän haluaa luopua kaupasta\ntoistaiseksi, ja hänestä ei ole sopivaa vaivata pappia tulemaan\njalkaisin koko matkaa.\n\nJon lähtee mielihyvin.\n\nNo niin, emäntä hyväksyy hänen tarjoutumisensa. Hän on jo kirjoittanut\nkirjeen sira Dadille, sillä hänestä on parempi, että sira Dadi\nsuullisesti esittää hänen anteeksipyyntönsä isälleen.\n\nNiin, sehän on selvää, onhan aina kokonaan toista puhua kuin\nkirjoittaa, _väitetään. Hän_, Jon, ei ole milloinkaan kirjoittanut.\n\nJonin ei tarvitse hiiskua tästä kenellekään, sillä emäntä ei tahdo\ntämän kaupanperääntymisen herättävän minkäänlaisia arvailuja.\nLuovutettuaan kirjeen sira Dadille pitää Jonin heti lähteä takaisin.\n\nHän on vain vaatimaton lammas Herramme katraassa ja yksinkertainen\nmies, mutta sen verran pystyy hän kyllä käsittämään. Kirje on kirje, ja\nse on annettava oikean miehen käsiin. Ja hänen onkin heti lähdettävä,\njotta häneltä ei udeltaisi sellaista, mikä ei kuulu muihin. Vaikka\nuseimmathan kyllä tietävät, miten asiat Braidratungassa ovat.\n\nEmäntä ei ymmärrä, mitä hän tarkoittaa.\n\nHän muuten vain tarkoittaa, ettei matrona Helga luovu tilanostosta sen\ntähden, että taalareista olisi puutetta.\n\nNiin, mutta jos sira Halldor on lähtenyt liikkeelle tällä ilmalla, niin\nvoivatko he mennä toistensa ohitse näkemättä toisiaan?\n\nSe riippuu siitä, kuinka pitkälle hän on ennättänyt. Nyt nimittäin\nkaikki kulkevat omia teitänsä joen poikki.\n\nSitten on riennettävä.\n\nJuuri sitä hänkin aikoi tässä sanoa: silloin pitää kiiruhtaa.\n\nMatkavalmistelut käyvät Jonilta ripeästi. Hänellä on jalassaan\nnahkasukat, polveen saakka ulottuvat nahkasukat, ja päässä\nkarjanhoitajanlakki. Vielä takki, mekko, kudottu kaulahuivi, käsineet\nja sauva, ja varukset ovat täydelliset. Sitten hän lähtee.\n\nSäätä hän ei suurestikaan pelkää, mutta keliä! Hän uppoaa joka\naskelella reiden puoliväliin, mutta hän luulee, että keli on huonoin\nkartanon läheisyydessä ja joen notkelmassa. Hiukan paremmaksi se\nmuuttuu, kun ehtii metsikköihin. Oh, ei, keli on yhtä kehno kaikkialla.\nNyt on liian myöhäistä kääntyä takaisin, muutoin hän olisi ottanut\nlumikengät jalkaansa; ne estävät ihmistä kuitenkin uppoamasta\nnietoksiin, vaikka niillä vietävän padankansilla ei tunnukaan pääsevän\npois paikaltaan. No niin, kyllä hän vielä pääsee perille Hruniin, niin\npitkä ei matka sittenkään ole.\n\nHänen ehdittyään likelle vallikäytävää tulee mies häntä vastaan,\nastellen reippaasti. Tulija on sira Dadi Halldorinpoika; kotona hän\nsiis vielä on eikä matka-asussakaan.\n\n— Seisoin tähyilemässä säätä, selittää sira Dadi, kun näin sinun\ntulevan. Millainen keli on?\n\n— Keliä ei ole minkäänlaista, vastaa Jon, joka on heti avannut takkinsa\nnapit. Tässä on kirje emännältäni, ja siunaus olkoon mukananne.\n\nDadi tahtoo viedä hänet sisälle, ja sen kutsun Jon olisi mielellään\nottanut vastaan tällä kertaa, jollei nyt olisi ollut juuri tämä kerta.\nEi, hänellä on kiire, siispä hän lähtee. Dadi juoksee hänen jälkeensä\nja saattaa häntä vähän matkaa.\n\n— Mitäs Braidratungaan kuuluu?\n\n— Hyvää vain.\n\n— Eikö mitään uutisia?\n\n— Ei.\n\n— Ovatko kaikki kotona?\n\n— Kyllä.\n\n— Onko neitsyt Ragnheidur vielä siellä?\n\n— On.\n\nÄänettömyys.\n\n— Onko piispa käynyt siellä äskettäin?\n\n— Kyllä.\n\n— Mitä sanot? Onko piispa käynyt?\n\n— On.\n\n— Milloin?\n\n— Viime maanantaina.\n\n— Niinpä niin, Jumala kanssasi, Jon, sano terveiseni matronalle!\n\n— Sen teen.\n\nJon lähtee taivaltamaan edelleen, ja Dadi kääntyy takaisin.\n\nOn Jumalan onni, että lumi on hyvin syvä sillä lyhyellä matkalla, jonka\nhän saattoi Jonia portin ulkopuolelle; ei herätä huomiota, jos nähdään\nmiehen kellahtavan kumoon joka askelella. Lumettomalla tiellä hän olisi\nhoippuroinut kuin humalainen. Hänen jalkansa ovat niin heikot, että hän\ntuskin niitä tuntee. Hän menee sisälle portista sulkematta sitä, ja\nastellessaan valli tiellä hänen täytyy nojautua seinämiin.\n\nPienessä kamarissa, jossa Dadi Halldorinpojan sänky ja työpöytä ovat,\nhän istuu yksin. Sinetti on murrettu, mutta kirje luiskahtaa hänen\nvapisevista käsistään lattialle. Hän ottaa sen sieltä ja levittää sen,\nja katseensa harhaillessa kuin pyydykseen joutuneella linnulla hän\nsilmäilee sen lävitse. Jotakin on häneltä täytynyt jäädä huomaamatta,\npiispaparin vierailu ei ole voinut mennä niin onnellisesti. Hän lukee\nkirjeen verkalleen alusta loppuun. Niin, Herralle olkoon kiitos, oikein\nse on. Helga Magnuksentyttären ansiota on, että kaikki on sujunut hyvin\ntällä kertaa. Helga Magnuksentyttären, jolla on sormissaankin silmät ja\njoka on aina neuvokas ja suojelee Ragnheiduria kuten räiskä muniaan.\nMutta nyt he eivät saa enää kirjoittaa, ei kumpikaan heistä. Nyt ei hän\nsaa kirjoittaa, ennenkuin Ragnheidur ilmoittaa, kuinka pitkältä aika\nhänestä tuntuneekin, se hänen pitää muistaa. Niin, sen hän muistaa. Hän\nlukee kirjeen kolmannen kerran.\n\nMinä rakastan sinua, Ragnheidur, kuiskaa hän. Onko vartoaminen mitään,\nkun tämä hänen kirjeensä on jokapäiväisenä seurana? Ragnheidurin\nkäsiala muistuttaa hänen omaansa paitsi nimikirjoitusta; hän opetti\nRagnheidurin kirjoittamaan. Nimensä Ragnheidur on kenties kirjoittanut\nuseimmin, siinä onkin käsiala persoonallisin.\n\nViimeiset viisi riviä ovat jo syöpyneet hänen sydämeensä. Ne ovat\nsiellä. Ja siellä ne pysyvät. Iankaikkisesti. Viimeiset viisi riviä ja\nRagnheidurin nimi.\n\nNe kuuluvat näin:\n\nTämän kirjoitan sinulle, Dadi, kynttilänvalossa samana päivänä, jona\nsinun ja minun rakkauteni puhdas hedelmä ensimmäisen kerran liikkui\näitinsä kohdussa. Jumalalle olkoon kiitos ja kunnia. Ollessamme yhdessä\nja toisistamme erillämme sinua siunaava\n\n                                        Ragnheidur Brynjolfintytär.\n\n\n\nHistoriallisia huomautuksia\n\n\nIV luku, siv. 60. — Gisli Magnuksenpojan kirjelmä Kristian neljännelle,\n_Consignatio instituti_... on pitkähkö, kaksitoista lukua käsittävä,\nlatinaksi laadittu ja suvun luostariläänitilalla päivätty 16. syyskuuta\n1647, ja siitä on useita jäljennöksiä, joista yksi kirjoittajan\nomalla allekirjoituksella varustettu Arni Magnuksenpojan kokoelmissa\n(AM 192 b, 4:o). Sivu 63. Gisli Magnuksenpojan isä, laamanni Magnus\nBjörninpoika, oli itse tunnettu, joskaan ei mikään etevä runoilija.\n\nVIII luku, sivu no. — Oddur Eyolfinpojan leikillisellä huomautuksella\nBro-jokeen hukkumisesta on taustana historiallinen tapaus. Upsalasta\nkarkoitettu arkkipiispa Jöns Jerrickinpoika sai Erik Pommerilaisen\nsuosiosta Skalholtin piispanistuimen 1430; kolme vuotta myöhemmin\nkaksi islantilaista päällikköä, joita hän oli pitänyt syyttömästi\nvangittuina, otti hänet kiinni tuomiokirkossa, ommellen hänet säkkiin\nja hukuttaen Bro-jokeen.\n\nXV luku, sivu 228. — Hallgrimur Peturinpojan ainoa säilynyt omakätinen\nkäsikirjoitus hänen pääteoksestaan, »Kärsimysvirsistä», on hänen tässä\nmainittu lahjansa Ragnheidur Brynjolfintyttärelle, nykyään Reykjavikin\nkansalliskirjastossa. Teoksen on viimeksi ja parhaiten julkaissut\nFinnur Jonsson, Köpenhamina 1924. Ensimmäinen painos ilmestyi jo\n1666 tekijän vielä eläessä. Kaikkiaan siitä on levinnyt 47 painosta.\n»Kuoleman tuntemattomasta hetkestä» on sen kuuluisan virren nimi, jota\nmuuten aina mainitaan ensimmäisellä säkeellään: »_Alt eins og blomstrid\neina_». Se on Islannissa edelleenkin enimmin käytetty hautajaisvirsi.\nPerimätiedon mukaan sitä laulettiin ensi kerran Ragnheidur\nBrynjolfintyttären haudalla.\n\nXVI luku, sivu 244. — »Mainelause» esittää suurta osaa\nseitsemännellätoista vuosisadalla. Sitä ei anneta ainoastaan —\nkuten vielä nykyisinkin — suosituksena alaisille heidän erotessaan\npalveluksesta, vaan ylemmät vaativat varsin usein sellaisen\nalemmiltaan varokeinoksi juoruilua ja epäsuotuisaa arvostelua vastaan\n— kuten mestari Brynjolfur tässä vaati tuomiokirkkonsa papilta.\nJopa palvelussuhteiden ulkopuolellakin, äkillisen huhun viritessä,\npuolustauduttiin sen leviämiseltä vaatimalla arvostelulausuntoa.\n\nXVII luku, sivu 257. — Tyypillinen esimerkki »mainelauseen»\nviimemainitusta käyttämistavasta on piispan pyyntö Marteinn\nRögnvaldinpojalle. — Yleensä näkyy Brynjolfur Sveininpoika vartioineen\ntyttärensä mainetta ankarasti. Eräässä laulukirjassa (AM 148, 8:0, 20),\njonka on koonnut muuan toinen Dadin koulutoveri, on seuraava säkeistö\n(tässä käännettynä) ilman selityksiä:\n\n    Halutessaan toinenkin\n    laulella näkemistään\n    R:n ja D:n hän tietenkin\n    pois jättää säkehistään.\n\nOnko liian uskallettua päätellä, että säkeistö on viittaus Ragnheidurin\nja Dadin suhteeseen? Se edellyttää tapausta, josta ei puhuta ääneen,\nmutta joka heti ymmärretään R- ja D-kirjaimista.\n\n\n\n"]