[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fxITLwTNv7F5Up_pWF_Zv7BO6MV3OQkU-9tA0Xdsipj0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2626,"Mangorin kokkikirja","Etlar, Carit",1816,1900,"2626-etlar-carit-mangorin-kokkikirja","2626__Etlar_Carit__Mangorin_kokkikirja","Jutelma korkeamman diplomatiian alalta","romaani",[],[],"fi",1878,1894,6991,43116,false,68851,[23],"Danish fiction -- Translations into Finnish",[25,26],"Historical Novels","Novels","\"Mangorin kokkikirja: Jutelma korkeimman diplomatian alalta\" by Carit Etlar is a historical fiction work written in the late 19th century. This book revolves around the life of Henning, an old clerk, as he navigates the challenges of poverty and personal honor within the context of high diplomacy. It tackles themes of dignity, struggle, and the complexity of human interaction against the backdrop of governmental operations.  The story follows Henning as he faces the harsh realities of his financial struggles, particularly as he seeks a salary advance from a minister, whom he once considered a peer. The narrative delves into Henning's poignant reflections on his life, his relationship with his wife and daughter, and the burdens of his responsibilities. Throughout his encounters, there is a sense of depth as he struggles with being marginalized in both his professional and personal life, yet ultimately finds hope and redemption through unexpected twists of fate while working on a new edition of a famous cookbook. The climactic moment reveals him as a capable figure in the arena of diplomacy, emphasizing his dignity and worth beyond mere financial struggle. (This is an automatically generated summary.)",[],226,"Kööpenhaminaan sijoittuva kertomus seuraa hyväsydämistä ja uskollista vanhaa kirjuria nimeltä Henning. Vaatimatonta elämää viettävän virkamiehen arki kohtaa diplomaattisia juonitteluja, joissa pienillä asioilla on suuri merkitys.","Carit Etlarin 'Mangorin kokkikirja' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2626. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MANGOKIN KOKKIKIRJA\n\nJutelma korkeamman diplomatiian alalta\n\n\nKirj.\n\nCARIT ETLAR\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nJyväskylän kirjapainossa,\n1894.\n\n\n\n\n\n\nTunnetteko Henningiä, vanhaa kirjuria, joka vuodesta vuoteen joka\npäivä kello 1/2 11 kulki Kristiansborgin katuvierustaa matkallansa\nkansliarakennukseen? Varmaankin tunnette hänet ulkonäöltä, ajatelkaahan\nhiukan! Pieni, laiha mies, vähän kumarassa, harmaat hivukset, ohuet\nsääret, suuri paperikääry kainalossa. Niin pitkälle ajassa taaksepäin\nkuin muistettiin, oli hän aina ollut samassa mustassa nutussa, joka,\nsamoinkuin hattu, vähitellen oli alkanut vivahtaa keltaseen. Ja sitten\nhänen naamansa — eivätkö koskaan nuo rehelliset, uskollisuudesta\npuhuvat, valkosiniset silmät ole vetäneet teidän huomiotanne puoleensa,\nja tuo lempeä, hyvänsävyinen hymy, joka ilmaisi jokaiselle, joka vain\ntahtoi sitä ymmärtää, kuinka hyvää hän soi kaikille? — Niitä nähdessä\nei voinut erehtyä.\n\nJos hän huomasi pojan, joka heitteli kivillä varpusia tahi ajoi takaa\nkoiraa linnan edustalla, seisahtui hän ja alkoi nuhdella kovasydämistä.\n\n\"Älä, poikaseni, tee pahaa pikkulinnuille\", sanoi hän; \"älä revi\nkoiralta karvoja; siitä suuttuu meidän Herramme. Näet sinä kuinka\nystävällisesti koiraparka heiluttaa häntäänsä. Eläimetkin ovat Jumalan\nluotuja olentoja; ole hyvä niille, niin käy sinulle hyvin maailmassa.\nSano tovereillesi, etteivät nyki koiraa hännästä, niin kyllä he\nkeksivät muuta huvitusta. Olethan ymmärtävä, pieni, kiltti poika!\"\n\nPoika nauroi ja irmasteli; mutta siinä oli jotakin niin lempeää ja\ntunteellista vanhuksen sanoissa, että hänen täytyi vastustamattomasti\njäädä niitä kuulemaan, ja koira ja linnut saivat olla rauhassa. Henning\nkatsahti Nikolai-tornin kelloa, otti pitempiä askeleita voittaakseen\ntakaisin hukattua aikaa ja ehtiäkseen säntilleen määrä-hetkenään\nvirkahuoneeseensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Älä ota, ukkoseni, niin paljon sokuria teehen! Meidän täytyy tulla\ntoimeen sillä, mitä sokuriastiassa on, maanantaihin asti. Mutta kuinka\nse käy päinsä, jollemme ole tarkempia?\"\n\nNiin puhui vanha vaimo eräänä aamuna Henningille, kun tämä pienessä\nasunnossaan istui aamiaispöydässä. Vaimo oli hänen puolisonsa, joka\nhyvin mielellään neuvoi ja nuhteli ukkoaan, milloin vain tilaisuutta\nsai. Vanha kirjuri piteli molemmin käsin kuppiaan, katsoi vaimoonsa,\nmutta ei sanonut mitään. Sitten tarttui hän hänen käteensä ja suuteli\nsitä, ikäänkuin tunnustaen, että vaimolla oli syytä torua häntä. Eukko\nhymyili, nyykähytti päätään ja meni pienen pöydän luo, missä teepannu\nseisoi, kaataakseen ukolleen vielä kupillisen. Mutta hänen nuhteensa\neivät näyttäneet kantavan niin hyviä hedelmiä,, kuin Henningin omat,\nsillä samassa kun vaimo kääntyi, pisti ukko kätensä sokuriastiaan ja\nkaappasi sieltä useita palasia, eukon sitä huomaamatta.\n\n\"Tänään tulee kova päivä\", tuumaili ukko sitten ja asettui peilin\neteen järjestämään valkoista kaulahuiviaan; \"mutta pahemmin ei toki\nvoine käydä, kuin että saan kieltävän vastauksen. Ja tuota 'ei' sanaa\nolen nyt jo kuullut monta vuotta... Mutta mitä sanoi mies eilen tuolla\nalaalla?\"\n\n\"Hänkö? Hän oli oikein ilkeä, ukkoseni; ja hänen kasvonsa sitten! Hyi\nkuinka rumat! — Nyt olen hypännyt ylös ja alas näitä rappusia monta\nkymmentä kertaa, saadakseni vuokrani — sanoi hän. Tahdotteko tehdä\npilkkaa kunnollisista ihmisistä, rouva Henning? Sanokaa miehellenne,\nettä saapuu luokseni huomenna kello 12 ja tuo rahat, jollei hän tahdo\ntulla kampsuinensa ajetuksi pihalle. Nyt tiedätte sen! — Niin kuuluivat\nhänen sanansa, ja sitten meni hän ja paiskasi kiinni oven että jyrähti.\"\n\n\"Niin, niin!\" tuumasi Henning; \"se on hänen tapansa sillä tavalla\npuhua. Talon isännällä on paljon harmia, ja sitä paitsi on hän aivan\noikeassa, sitä emme myöskään saa unhottaa. Minä toivon jotakin, pikku\nMiiaseni, en tiedä oikein, mihin se perustuu, mutta minusta on kuin\nkuiskaisi joku korvaani, että tämä päivä on onnellinen päivä... Ole\nhyvä ja katso, miten on takkini laita; se varmaan ei ottanut hyväkseen\neilistä sadetta.\"\n\nNäitä lausuessaan pyyhkieli Henning saappaitaan ja Miia rouva puhdisti\nja siistieli hänen takkiansa, jonka palteet olivat märkyydestä\nkurtistuneet.\n\n\"Miten tulee minun alkaa puhettani ministerille?... Annas kuulla: mitä\nlausuisit sinä, jos olisit minun asemassani? Sinä osaat niin mainiosti\nsovitella sanojasi, Miia.\"\n\n\"Mitä minusta! Kyllä sinä itse sanat keksit; olethan sinä usein\nennenkin puhutellut ylhäisiä.\"\n\n\"Olen kyllä. Kun on asia selitettävänä tahi kun tulee puhua toisen\npuolesta, niin kyllä minulta ei silloin sanoja puutu; mutta jos minun\npitää puhua omasta puolestani, ja hän asettuu eteeni peukalo pöytää\nvastaan niinkuin Napoleon ja katsoo ja tirkistää minua silmiin, silloin\njoudun aivan pyörälle, änkytän, kerron uudestaan, mitä jo olen sanonut,\nja puhun, mitä en koskaan ollut aikonut.\"\n\n\"Johdata hänen mieleensä että olette olleet koulutovereita.\"\n\n\"Mitä ajatteletkaan, Miia! Yhtä hyvin voisin sanoa hänelle, että hän\non minulle velkaa riksin siitä saakka, kun kerran heitimme keilaa\nPienen Kuningaskadun varrella. Semmoista pitää unohtaa. Ennen muinen\nseisahduimme aina juttelemaan, kun tapasimme toisemme. Kun hän pääsi\nvirkamieheksi kollegioon, nyykähytti hän päätä, kun näki minun; — kun\nhän kohosi toimituspäälliköksi ei hän ollut näkevinänsä minua, ja sehän\noli aivan luonnollista. Hän nousi nousemistaan ja minä jäin alailmoihin\nseisomaan. Kun hän lopulta tuli ministeriksi, ei hän enää muistanut\nnimeänikään. Mutta onhan sekin luonnollista, hänellä kun on niin\nhirveän paljon muuta muistamista. No niin! Nyt otaksumme, että sinä\nolet ministeri. Minä astun sisään — sinä et saa nauraa, kuule; asia on\nkovin vakavaa laatua.\"\n\nHenning otti hattunsa, meni ovelle, kääntyi ja teki syvän kumarruksen.\n\"Pyydän anteeksi, teidän ylhäisyytenne, että anastan teidän\nkallista aikaanne; en olisi sitä ensinkään uskaltanut, jos ei kovin\nvälttämättömyys olisi minua siihen pakoittanut.\"\n\n\"Ei, ukkoseni, ei kelpaa! Oikeinhan sinä deklamoit, ja sitä paitse\npuhut sinä liian pitkän veteisesti. Minä ainakaan en pidä siitä. Sano\nsuoraan ja kujeilematta, että olet köyhä mies, että jo olet ollut\nkaksineljättä vuotta viraston palveluksessa, ettei sinulla ole rahaa\nvuokraan ja että sinä huomenna olet kadulla, jos ei hän armahda meitä\nja anna meidän saada vähän palkastasi etukynteen.\"\n\nHenning ei saanut aikaa vastaukseen, sillä toinen huoneeseen vievä ovi\naukeni ja sisään hyppäsi nuori tyttö, reipas, punaposkinen ja hymyvä.\nHän katseli ympärilleen ja näytti pettyneeltä, kun huoneessa vain näki\nvanhempansa.\n\n\"Luulin kuulleeni Frankin äänen. Eikö hän tulekaan tänne tänään? Olen\njärjestänyt teitä varten isän huoneen.\"\n\n\"Kyllä hän ehkä tulee\", vastasi Henning; \"mutta tänään emme me tee\ntyötä yhdessä. Minun täytyy lähteä ministerin luo. Tule ja solmia\nparemmin huivini, sinä teet niin somia ruususolmuja. Varovasti,\nlapseni! Kas, kuinka hän repii huivia.\"\n\n\"Vai tulee hän; sepä hyvä; nyt ainakin saan pitää hänet luonani\",\nsanoi nuori tyttö. \"Kyllä minä nyt otan selvän salaisuudestanne, ole\nvarma siitä, isä, kun sinä olet poissa. Tahdon saada selville, mitä\nsalavehkeitä teillä oikeastaan on, kahden kesken kun olette. Eihän\nkukaan ihminen saa tulla sisään, kun te istutte ja kirjoitatte. Äiti\nei ole siitä tietävinänsä mitään, ja kun minä kysyn Frankilta, mitä\ntämä kaikki merkitsee, pudistaa hän vaan päätään. Mutta tänään minä\nkyllä pakotan häntä totta puhumaan. Eihän ole oikein salata asioita\narmaaltaan, äiti?\"\n\nHenning hymyili ja katseli ympärilleen. \"Voitteko pitää suunne kiinni?\"\n— kysyi hän kuiskaten — \"oikein niin kiinni, ettei mitään tule ilmi,\nja tahdotteko tietää, mitä minä ja Frank toimimme, kun istumme kahden\nkesken?\"\n\n\"Tietysti me sitä tahdomme\", huudahtivat äiti ja tytär yht'aikaa.\n\"Sitäpä juuri haluammekin tietää.\"\n\n\"Ettekä puhu sitä kellekään, ette ilmaise ainoallekaan elävälle\nolennolle?\"\n\n\"Tiedäthän, että voit luottaa meihin.\"\n\n\"Tiedän, ja luotan... No, nyt saatte kuulla: Me kirjoitamme — uutta\nkokkikirjaa, ja se on kohta valmis.\"\n\n\"Uutta kokkikirjaa! Häpeä toki, Henning, tehdä pilkkaa meistä. Mitä\nsinä kokkikirjoja ymmärrät?\"\n\n\"Mutta minä oikein vakuuttamalla vakuutan, että me kirjoitamme uutta\nkokkikirjaa — matamini Mangorin kokkikirjaa... parannettua painosta\ntietysti! Anna nyt minulle hattuni, kello on jo paljo. Muistakaa minua,\nkun olen poissa...\" Hän suuteli vaimonsa harmaita hivuksia. \"Kas, nyt\npaistaa aurinko huoneeseen; se merkitsee, että minulle tänään tulee\nolemaan onnea.\"\n\n\"Jos sinulle käy hyvin, isä, niin saanhan minä sen kokonaulan\nkokoladea, minkä olet minulle velkaa viimeiseltä syntymäpäivältäni?\"\n\n\"Naulan kokoladea! Mitä ajattelet, lapsi! Kakun ehkä tuo isä sinulle,\njos käy hyvin — se on toisinsanoen: jos käy oikein hyvin!\"\n\n\"Niin, mutta oikein suuren kakun. Ei, kaksi: toisen minulle, toisen\näidille. Älä suinkaan sitä unohda.\"\n\nHenning nauroi ja lähti matkaan. Rouva siirsi kukkaruukun syrjään,\navasi akkunan ja nyykähytti miehelleen, kuten hänellä oli tapana.\n\n\"Kokkikirjaa!\" sanoi hän, kun Henning katosi näkyvistä. \"Se ei ole\nmahdollista; mitä ymmärtää hän kyökkiasioita! Hän vain tekee pilaa\nmeistä.\"\n\n\"Minä kyllä urkin salaisuuden Frankilta; saat nähdä sen, äiti. Saat\nnähdä että Frank tunnustaa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHenning saapui ministerin asuntoon noin tuntia ennen kuin vastaanotto\nalkoi — hän oli mielellään aikaisin liikkeellä, ukko Henning. \"Silloin\neivät ole muut vielä ehtineet väsyttää häntä puheillaan ja silloin\ntulee paremmin toimeen hänen kanssaan\", oli ukko selittänyt vaimolleen.\n\nVanha vahtimestari oli ministerin huoneistossa. Hän ja Henning olivat\nhyviä ystäviä.\n\n\"Saako olla tuoretta nuuskaa hiukkasen näin aamunaikaisella?\"\nkysyi hän ja oijensi Henningille nuuskatoosansa. \"Kas vaan! Vai\nparaatiin teitäkin tänään viedään, herra Henning; jotakin se\nvarmaan tarkoittanee... Älkää laahatko jaloillanne kasaan mattoa,\nherra Henning: mutta mitäpä siitä, sillä meillä on täällä juoksua\naikaisimmasta aamusta myöhään iltaan... aivan niinkuin pitäisimme\nmarkkinapuotia. Ihmettäkö, että oppineet ja syvämietteiset herrat\nfolketingessä haukkuvat meitä ja huutavat: 'emme ole oikein tyytyväiset\nnykyisiin ministereihin; me tahdomme uusia sijaan!'\"\n\n\"Mutta, hyvä Petersen, ajatelkaahan toki...\"\n\n\"Niin aivan, herra Henning, oikein sanottu! Heidän tulisi todellakin\nparemmin ajatella, mitä tekevät. Siinä meni hän tuonoin — minä\ntarkoitan ministeriä — ja teki hääjuhlallisuuksissa Örumin ja\nRaskesenin ja Jaakko Langhalsin dannebroginritariksi, mutta mitä\nminä sain? — mitä minä sain, herra Henning? Ymmärtävätkö he\ntodellisesta ansiosta rahtuakaan? Saammehan niitä suoraan tänne\ntorilta, saarnatuolista ja rekryytikasarmista, aivan kuin virkoja\nvaihdettaisiin. Majesteetti sanoo vain: 'nyt pyörähdys ympäri, nyt olet\nministeri', ja asia on päätetty. Olen nahjustellut täällä kuusikolmatta\nvuotta, ja yhä vaan vielä on minulla sittenkin oppimista. Tuollainen\nuusi tulokas taasen — mitä ymmärtää hän meidän asioitamme, ennenkuin\ntoimituspäällikkö on saanut häntä vähän siistiä ja neuvoa ja opettaa.\nJa kunpa hän vain sitä saisi; mutta siihenpä vain ei tahdo olla aikaa\nnoiden juoksiain ja onnea etsiäin takia, jotka alati meitä vaivaavat.\nViime maanantaina esimerkiksi samosi tänne otus, kaksi miestä\nmukanaan, ja ruumisarkku — tietysti ei oikeastaan mikään tavallinen\nruumisarkku... mitä se kello nyt löi? Vai niin, puoli! Tänään ei hän\nole täsmällinen, se on varma; hänellä olikin eilen myöhään luonansa\nvieraita.... no niin, se ei ollut mikään oikea ruumisarkku, mutta siitä\notti mies esiin tuulimylly-kummituksen ja veti sitä, aivan niinkuin\nminä vedän seinäkelloa tuolla etehisessä, ja sekös — nimittäin tuo\ntuulimylly-kummitus — alkoi liikkua ja päristä, ja siitä tahtoi hän\nrahaa. Se olisi muka asetettava joka huoneen katolle, ja siitä voisi se\npanna liikkeeseen kaikenmoisia koneita, jauhaa jyviä, kirnuta voita,\nnäyttää, mitä kello on — tietysti sillä edellytyksellä, että Herramme\nsiihen tuulta puhaltaa — ja siten säästyisi polttopuita ja kivihiiliä,\nja tulisipa koko höyryvoimakin tarpeettomaksi. Eilen kävi täällä\ntoinen, joka oli keksinyt uuden maailmanrakennuksen — mutta onneksi\nei hänellä ollut aurinkoa mukanansa arkussaan. Ja — haistakaahan!\" —\njatkoi kunnon vahtimestari ja kohotti nokkansa ilmaan — \"ettekö huomaa\nomituista tuoksua? En ole mies saamaan pois tuota myrkyllistä hajua.\nSen hän toi tänne tuo pieni rouva teaatterista. Hän on näppärä kyllä,\nja täällä hän juoksee joka toinen päivä eläkerahaa. Mutta minusta ei\ntarvitse mitään eläkerahaa nuori, joka kykenee hoitamaan virkaansa, ja\nsamaa sanovat herrat folketingessä; mutta rouva saa sitä sittenkin,\nsaattepa nähdä — — saattepa nähdä, sillä hän osaa roolinsa ja tietää\nihan kerrassaan, mitä on sanottavaa... Mutta nyt täytyy minun mennä\nlakkaamaan ja leimaamaan ja panemaan sinettejä... Jääkää te vaan tänne,\nherra Henning, siellä on kylmä etehisessä.\"\n\nVahtimestari meni. Kirjuri oli koko hänen pitkän puheensa kestäessä\nseisonut akkunan edessä. Hän silitteli siinä hyvin varovasti vanhaa\nhattuansa ja kertasi ajatuksissaan, mitä hän sanoisi ministerille,\nkuuntelematta tarkemmin herra Petersenin pakinaa.\n\nSiinä oli hänen edessänsä pitkä kirjoituspöytä täynnä papereita:\nehdotuksia, joita ei koskaan luettu, lähetettyjä kirjoja, joita ei\nkoskaan avattu. Henningin silmä kohtasi sattumalta arkin kokoista\nkirjoitusta, joka makasi keskellä pöytää. Se veti hänen mielensä\npuoleensa, uteliaisuus kiusasi häntä, hän luki siitä rivin — se oli\nsilmänräpäyksen työ — ja veri nousi hänen kasvoihinsa, ikäänkuin olisi\nhän punastunut tekoaan; sitten katsahti hän vilahdukselta ovelle päin,\ntarttui kirjoitukseen ja käänsi sen niin, että kirjoitettu puoli tuli\nalaspäin ja arkin puhtaat sivut ylöspäin.\n\n\"Kuinka ihmiset saattavat olla varomattomia!\" sanoi hän itselleen.\n\"Tässä makaa tämä paperi jokaisen luettavana vahtimestarien ja\nkirjurien kulkiessa sisään ja ulos.\"\n\nKello löi kolme neljännestä. Henning vetäysi takaisin ulkohuoneeseen.\nKohta sen jälkeen avasi eräs herra oven ja nyykähytti päätään merkiksi\nettä vastaanotto-tunti oli alkanut.\n\nHenning oli tullut ensimäiseksi, hän meni sentähden ensimäisenä sisään.\nHän pudotti hattunsa, kun hän tahtoi sulkea oven, ja tuli siitä yhä\nenemmän hämilleen. Mutta eihän siihen mitään voinut. Aivan niin,\nministeri seisoi siinä oikein imperaattori-asennossa, toinen käsi\nliivin sisäpuolelle pistettynä, toisen käden peukalo pöytää vasten.\n\nKirjuri otti lattialta hattunsa. Hän oli luvannut itselleen olla\nällistymättä, ja kumminkin vapisi käsi ja ääni tärisi, kun hän alkoi\nesittää asiaansa tuolla samalla puheella, jonka hän oli lukenut\nvaimolleen.\n\n\"Pyydän anteeksi, teidän ylhäisyytenne, että anastan teidän kallista\naikaanne...\"\n\nMinisterin kasvot olivat kylmät, liikkumattomat, kuten kiveen\nveistetyt. \"Olette siis jo kuulleet sen?\" keskeytti hän, antamatta\nkirjurin jatkaa; \"niin, minun käy todellakin teitä sääliksi... onhan\nteidän nimenne Henning?\"\n\nTämän kysymyksen johdosta loi kirjuri kirkkaat, rehelliset silmänsä\nministeriin ja vastasi nöyrästi: \"On, minun nimeni on Henning.\"\n\nMinisteri taasen loi maahan silmänsä kun jatkoi: \"Olen nähnyt\ntarpeenvaatimaksi uudestaan järjestää koko työkonehiston kaikissa\nniissä eri toimistoissa, jotka kuuluvat minun piiriini. Te olette jo\nvanha mies, herra Henning, ja töitten yhä karttuva paljous vaatii\nuusia ja nuorempia voimia. Tätä kaikkia ajateltuani olen nähnyt\nvälttämättömäksi — kaikesta säälistäni huolimatta — erottaa teidät\nministeristön palveluksesta.\"\n\nHenning seisoi siinä suu auki ja tuijottavin silmin. Hän kumartui\neteenpäin, ikäänkuin ei hän olisi ymmärtänyt, mitä kuuli, ja puristi\narmotta aivan litteäksi vanhan hattunsa kainalonsa alla.\n\n\"Erotettu!\" änkytti hän vihdoin, ja suuri kyynele vieri alas hänen\nposkeansa myöten.\n\nMinisteri ei ymmärtänyt tätä surua, tätä syvää onnettomuutta, vaikka se\noli hänen edessänsä. Hän seisoi siinä yhä liikkumattomana, veistokuvan\nkaltaisena, ja kylmällä, mallikelpoisella kansliatavalla jatkoi hän,\nerityistä painoa joka sanaan pannen:\n\n\"Tätä seikkaa koskeva asiakirja on kirjoitettu ja allekirjoitettu. Jo\nviime kuussa olisitte sen sisällyksestä tietoa saaneet, jollei teidän\nintoonne ja nuhteettomuuteenne ministeristön palveluksessa katsoen\nolisi vähän viivähdetty, jotta, jos mahdollista, teille olisi voitu\nhankkia jotakin toista, teille paremmin soveltuvaa toimialaa, joka\nkumminkin, minun suureksi mielipahakseni, ei ole onnistunut.\"\n\nKuinka Henning pääsi ulos kadulle, ei hän jälestäpäin oikein selvään\nmuistanut. Hänen päätänsä särki ja hänen pieni, laiha ruumiinsa oli\ntavallista enemmän kumarassa, kun hän muurin vieritse kulki linnapaikan\npoikki. Kyyneleet sokaisivat hänen silmänsä, joita kihelmöitsi ja\npoltti, ja hänen kuivat huulensa liikkuivat yhä vain samoja sanoja\nsoperrellen:\n\n\"Kasseerattu! — kasseerattu! — raukat tuolla kotona!\"\n\nMiksi kiirehti hän kulkuaan? Mihin pyrki hän? Hän ei sitä itse tiennyt;\nhän kulki vain kulkiakseen, kiireemmin, kiireemmin, ikäänkuin olisi\nhän tahtonut juosta onnettomuutta pakoon, päästä erilleen omista\najatuksistaan.\n\nTuolla yläällä ministerin luona kävi kaikki tavallista menoaan, se\nvain erotuksena, että siellä tänään jaettiin tavallista enemmän\nhyväntahtoisia hymyjä ja lohduttavia lupauksia asiain hyvin\nhuolellisesta silmälläpidosta... Noista erimuotoisista kasvoista\nvoi lukea ja oppia paljon, jos niitä tutkii, juuri kun ne tulevat\nulos vastaanotto-huoneesta. Niissä on toisissa iloisien, toisissa\npettyneiden toiveiden ilmeitä — ennenkuin ne ehtivät uudelleen\npukeutua jokapäiväiseen asuunsa, joka joko salaa tahi pettää. Ilma on\njokaisena vastaanottopäivänä alati vaihtelevassa liikkeessä, siinä\npuhaltaa noiden vastaanotto-huoneiden läpi omituinen henki, milloin\nhuolellisuuden ja surun, milloin pelon ja epäilyksen.\n\nKun viimeinen vihdoin oli mennyt, kokosi ministeri kaikki\nvastaanottamansa paperit suureen yhteiseen kasaan, heitti ne\nvälinpitämättömästi pöydälle, ja heittäysi haukotellen nojatuoliinsa.\n\nSiinä istui hän ison aikaa eteensä tirkistellen ja väsyneenä siitä\ntavattoman paljosta tyhjää, jota oli hänelle tarjottu ja jota hänen oli\ntäytynyt kuulla. Hän oli jo kauan sitten unhottanut Henningin. Vanhan\nkirjurin surulliset kasvot olivat silmänräpäykseksi tunkeuneet muitten\nmuotojen joukkoon, mutta vain tullaksensa kohta syrjäytetyksi noiden\nmuitten tieltä. Tällaiseen draamaan tottuu pian; onnettomuus, kuu se\njoka päivä astuu näkyviin, vaikuttaa lopulta välinpitämättömyyttä.\n\nYht'äkkiä kävivät ministerin kasvot iloisemmiksi; jokin ajatus oli\nhänessä herännyt, ajatus, jolla ei ollut mitään tekemistä niiden\ntoimien kanssa, joista hän vasta oli päässyt. Hän hymyili ja loi\nsilmänsä pöydälle; sitten nousi hän, katseli papereita ja alkoi\nhakea, hakea yhä enenevällä kiireellä ja kärsimättömyydellä. Kun\nhän ei löytänyt, mitä hän haki, soitti hän ja kysyi sisäänastuvalta\nvahtimestarilta, oliko kukaan käynyt huoneessa tänään ennen\nvastaanotto-tuntia.\n\n\"Ei kissakaan\", vastasi Petersen sillä suoruudella, johon monivuotinen\npalvelus ja ehkä liikanainen suvaitsevaisuus isännän puolelta oikeuttaa\nvanhaa palveliaa. \"Teidän ylhäisyytenne tulee vasta kello kahtatoista\nkäydessä virkahuoneeseen, ja minä olen paikallani aikaisesta aamusta.\nKaipaatteko jotakin?\"\n\nMinisteri oli taasen täydessä hakuhommassa. \"Täällä oli vielä eilen\nillalla, kun minä lähdin, hyvin tärkeä asiapaperi, ja nyt on minun\nmahdotonta sitä löytää. Eihän täällä ole käynyt kukaan muu kuin te?\"\n\n\"Ei! Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne; minä en ole niitä,\njotka tunkeuvat ministeristön papereihin. Ei! Semmoisiin en minä\npistä nokkaani. Eikä ole kadonnut tikkuakaan kaikkien niiden\nylhäisyyksien aikoina, joina minä täällä olen palvellut, se täytyy\njokaisen tunnustaa. Minä hoidan virkaani yhtä hyvästi kuin nuo koreat\nkeikarit muissa toimituskunnissa, jotka ylvästelevät dannebroogilla\nnapinlävessä; minä puhdistan, lakaisen, tomutan ja siistin, mutta\npäästää tänne ketään vierasta — siitä ei tule mitään.\" Tämän pakinansa\nkestäessä kulki kunnon vahtimestari ympäri huoneessa ja kokoili pienet\npaperipalaset, jotka lattialla näki. \"Nyt pyörähdämme ympäri, saa\nsanoa\", mumisi hän; \"onhan se huvitusta sekin\", lisäsi hän sitten\ntuskin kuultavasti, samalla kun hän huudahti: \"Tämähän on ihmeellistä,\noikein ihmeellistä! Mihin maailmassa on paperi joutunut?\"\n\nPetersen muisti aivan hyvin, että hän oli laskenut vanhan Henningin\nsisään vastaanottohuoneeseen, mutta kun saattaisi näyttää\nvirkavirheeltä, jos hän sen kertoisi, ja kun Henning sitä paitse monta\nvuotta oli tottunut kulkemaan ministeristön huoneissa, missä tahtoi, ei\nsiitä vahtimestarin mielestä kannattanut puhuakaan.\n\nJoku noputti ovelle, joku, jolla oli asiaa ministerille.\n\n\"Poliisimestari\", ilmoitti Petersen; \"ottaako teidän ylhäisyytenne\nvastaan?\"\n\n\"Anna hänen astua sisään.\"\n\nPetersen katosi, ja ministerin nurpeus salautui ystävällisen hymyn\ntaakse, kun hän tervehti poliisimestaria. Mutta keskustellessaan hänen\nkanssaan kulki hänen silmänsä aina vähän väliä kirjoituspöydälle,\nnäyttäen että hän yhä vaan ajatteli kadonnutta paperia. Kun\npoliisimestari oli toimittanut asiansa ja nousi lähteäksensä, kysyi\nministeri:\n\n\"Mitä uutta muuten tänä päivänä?\"\n\n\"Ei mitään\", vastasi poliisimestari ja kohotti olkapäitään; \"ei tapahdu\nmitään, kaikki on yksitoikkoista ja ikävää.\n\n\"Ja kumminkin sanotaan että poliisi, pappi ja lääkäri aina tietävät,\njos mitä tapahtuu.\"\n\n\"Olen lukenut tuollaista. Te taasen, herra ministeri, muistanette,\noppinut kun olette, noita muinaisaikoja ja arvostelette nykyaikaa\nniiden mukaan. Muinoin tunnustivat ihmiset salaisuutensa papille,\nuskoivat lääkäriä ja antoivat tuomareille tekemistä; mutta nyt ei enää\nole niin. Meidän aikamme on röyhkeä ja älytön. Joku sepänsälli pieksää\nvaimoansa, joku löysäläinen varastaa emäntänsä makuuvaatteita, joku\npuukhollari pettää isäntäänsä — tuollaisia pikkutapauksia on meillä\njoka päivä, mutta suuret asiat ovat loppuneet, eikä neroja ole enää\nkonnien ja pettäjien joukossa. Näpistelemisiä ja pikkuvarkauksia —\nsiinä kaikki näinä surullisina aikoina.\"\n\n\"Vai niin! Ja minä taasen olen tullut siihen päätökseen, että tästä\npäivästä lähtein pidän oveni lukittuina, kun olen poissa kotoa. Olenpa\ntaipuvainen uskomaan, että varkaus ulettuu aina tänne ministeristöön.\"\n\nPoliisimestari heristi korviansa. \"Mitä tarkoittaa teidän\nylhäisyytenne?\"\n\n\"Mitäkö tarkoitan?... Niin, en tiedä todellakaan, miten muulla tavalla\nvoisin sitä selvittää. Kun eilen illalla lähdin täältä, laskin\nkädestäni paperin — hyvin tärkeän paperin päälliseksi — ja nyt, kun\ntahdon ottaa sen esille, on se poissa, kadonnut. Täällä ei ole käynyt\nkukaan, vakuuttaa vanha, kunnon vahtimestarimme, — ja minä olen\nhakenut, mutta turhaan. Paperia ei löydy. Eikö se ole ihmeellistä?\"\n\nPoliisimestari ei vastannut mitään tähän viime kysymykseen, mutta hän\noli hyvin miettiväisen näköinen.\n\n\"Oletteko aivan varma siitä, että kaipaamanne paperi oli täällä\npöydällä eilen, kun lähditte? Ehkä olette hajamielisyydessä sen panneet\njohonkuhun muualle — toisien paperien joukkoon esimerkiksi?\"\n\n\"Mahdotonta! Kaikki muut paperit ovat paikoillansa; tämä ainoa puuttuu.\"\n\n\"Eikä täällä ole kukaan käynyt? Teidän poissaollessanne on pääsy\nkaikilta kielletty — paitse vahtimestarilta?\"\n\n\"Niin aivan; ja vahtimestari on, kuten jo sanoin, vanha ja uskollinen.\nHän on puolen ikäänsä ollut ministeristön palveluksessa.\"\n\nPoliisimestari nousi tavattomalla arvoisuudella, teki kumarruksen ja\nsanoi:\n\n\"Huomenna on minun kunnia antaa teidän ylhäisyydellenne tietoja tuosta\nkaivatusta paperista.\"\n\nSen sanottuaan lähti poliisimestari. Hän oli saavuttanut tarkoituksensa\nja oli todellakin nyt kunnioitusta herättävä.\n\nTosin ei hän vielä tiennyt itsekään, mihin se perustui tuo hänen\nvoitosta varma, itsetietoinen vakuutuksensa; mutta hän näki valoisan\naatteen — tosin vielä hämärästi — kaukaa häämöittävän, ja se useinkin\nriittää sille, joka tietää käyttää asianhaarat hyväksensä.\n\n\"Paperi on ministerille kallis\", ajatteli poliisimestari; \"hän on kovin\npahassa pulassa, miesparka — näinhän sen hänen katseestansa. Saakaamme\nselville, mitä tuo paperi sisältää.\"\n\nEtehisessä seisoi Petersen, joka oli sinettinyt koko joukon kirjeitä.\nHän ei ollut oikein hyvillään: ensinnä tuo kadonnut paperi ja sitten\npoliisimestarin pitkällinen olo ministerin luona.\n\n\"Oletteko tämän toimituskunnan vahtimestari?\" kysyi poliisimestari\nkiivaasti.\n\n\"Kyllä, olen kyllä, tietysti! Kaksikymmentä kuus vuotta neljä ja puoli\nkuukautta olen — —\"\n\n\"Minulla olisi vähän juteltavaa teidän kanssa\", keskeytti häntä\npoliisimestari ja meni sisään vahtimestarin huoneeseen, jonka oven hän\nhuolellisesti sulki.\n\n\"Ministeri tuli maininneeksi, että hänen pöydältään on kadonnut\nasiapaperi; mihinkähän se on saattanut joutua?... Olen kuullut, että\nteihin voi luottaa.\"\n\nPetersen nyykähytti päätään osotteeksi että poliisimestari kyllä oli\noikeassa.\n\n\"Ja nyt ei mitään verukkeita! Kertokaa, mitä tiedätte; älkää salatko\nmitään, muuten voitte itse joutua pulaan — kuka on ollut tuolla sisällä\nsen jälkeen kuin ministeri sieltä lähti eilen illalla?\"\n\n\"Siellä ei ole ollut elävää sielua; sen jo äsken selitin ministerille.\nMinä kyllä siksi tiedän velvollisuuteni, etten salli vierasten ihmisten\nkäydä virkahuoneissa nuuskimassa. Täällähän minä istun varhaisesta\naamusta kuin vahtikoira.\"\n\n\"Siis ei ole kukaan ollut tuolla sisällä — oletteko ihan varma siitä?\"\n\n\"No niin, kävihän vanha Henning luonani vähää ennen vastaanotto-tuntia\nja sai hyppysen nuuskaa nokkaansa, mutta kulkeehan hän täällä joka\npäivä aivan kuin kotonaan.\"\n\n\"Vasta ikään sanoitte, ettei siellä ole käynyt kukaan, ja nyt taasen,\nettä Henning siellä kävi. Punnitkaa sanojanne! — Kuka on Henning?\"\n\n\"Vanha kirjuri, joka on täällä toiminut koko sen aikaa kuin minä olen\nollut ministeristön palveluksessa; vanha kunnon elukka. Hänestä minä\nvastaan.\"\n\n\"Vai vastaatte. — No, sepä oivallista. Mutta mitä oli hänellä tekemistä\nministerin huoneessa?\n\n\"Hän seisoi ja jutteli kanssani, sillaikaa kuin lämmitin ja siivosin\nhuonetta.\"\n\n\"Ja sitten meni hän tiehensä?\"\n\n\"Ei, tietysti hän sitä ennen puhutteli ministeriä.\"\n\n\"Tämä Henning on siis vanha kirjuri. Tiedättekö mitään muuta hänestä ja\nhänen olosuhteistaan?\"\n\n\"Tiedänpä niinkin, herra konferenssineuvos. Kun on tallustellut\ntäällä rappusia ylös ja alas vuodesta vuoteen, niinkuin minä, niin\noppii tuntemaan väkensä. Esimiestensä edessä ovat he olevinansa,\ntoveriensa edessä kainostelevat — mutta vahtimestarien, kukapa niistä\nvälittäisi? Me kyllä sittenkin otamme heistä selon sekä ulkoa että\nsisältä. Voisiko Petersen lunastaa kirjeeni postiljoonilta? Tahtoisiko\nPetersen juosta noutamaan neljä voileipää ja panna etukäteen maksun\n— huomiseksi?... Se on toisin sanoen: tulevan kuun ensi päivään.\nOttaisiko Petersen vastaan pienen kirjeen, jonka serkkuni tuo tänne\nhuomenna? Petersen ymmärtää — minun serkkuni! No niin; nuoriso on nyt\nkerta semmoinen, herra konferenssineuvos, sen täytyy saada riehua\nloppuun. Mutta Henningin laita on toinen. Hän purisi mieluummin omaa\nsormeansa kuin lainaisi; hän hoitaa tehtävänsä — ensimäinen täällä\naamulla, viimeinen illalla, ja sitten suoraa päätä kotiin vaimonsa luo,\njonka kanssa hän seurustelee koko ehtoon. Olenhan asunut vastapäätä\nhäntä neljä ja puoli vuotta — aina siihen päivään, jona isäntäni,\nse ryökäle, hirtti itsensä ihan oveni takana. Siitä lähtein en enää\nviihtynyt vanhassa asunnossani; muutin pois toisen kadun varrelle. Ja\nkoko tällä ajalla ei ollut Henning ainoanakaan iltana kaupungilla,\njollei hänellä ollut seurassaan vaimonsa ja tyttärensä.\"\n\n\"Mutta mistä te tuon kaiken niin tarkoin tiedätte?\"\n\n\"Mistäkö? Miksen tietäisi? Olihan minulla omat merkkini. Niin pian kuin\nHenning oli ehtinyt kotiin, saanut yltään päällysnuttunsa ja syönyt,\nasettausi hän istumaan akkunan viereen, kädessään vanha harmonikkarämä,\njosta pinnisti laulukappaleita toisen toisensa jälkeen loppumattomiin.\nTyttäreen on herra Frank, ministerin sihteeri, rakastunut — luulen ma\n— mutta varmaan ovat heidän varansa hyvin vähissä näin muuton aikana,\nsemminkin kun nyt tehdään supistuksia ministeristössä, jos saa uskoa\nvaltiopäiviä, ja herra Henning on mustalla listalla. Hän kyllä saa\neronsa, arvaan; mutta, herra konferenssineuvos, älkää ilmaisko sitä\nkelienkään.\"\n\nOikeinhan oli hupaista keskustella poliisimestarin kanssa. Sisällä\nministerin luona ei Petersen koskaan saanut puhua puhuttavaansa\nloppuun, ja usein sai hän toriakin, kun rupesi liian kieleväksi.\nPoliisimestari sitä vastoin antoi hänen mielin määrin pakista,\nvieläpä hymyilikin väliin ja kuunteli koko ajan suurimmalla\ntarkkaavaisuudella. Jos vaan poliisimestarin silmät eivät olisi olleet\nniin läpitunkeevat... niiden teräviä luonteja ei ukko Petersen oikein\nvoinut kestää.\n\n\"Olette siis tänään siivonneet ministerin kammarin?\"\n\n\"Olen; joka päivähän minä sitä siivoan. En suvaitse epäjärjestystä enkä\nlikaa.\"\n\n\"Tietysti ette, tänään yhtä vähän kuin muulloin\", sanoi poliisimestari\nosottaen päännyykähdyksellä hyväksymisensä. \"Ja mihin menitte sitten?\"\n\n\"Tänne ulos vahtimestarihuoneeseen sinetittämään kirjeitä, jotka tänään\novat postiin lähetettävät.\"\n\n\"Ja koko sen aikaa istui Henning etehisessä ja odotti\nvastaanotto-tuntia?\"\n\n\"Ei, hän sai odottaa ministerin huoneessa. Etehisessä oli niin kylmä.\"\n\n\"Punnitkaa sanojanne, sanon vieläkin kerran, herra Petersen! Äsken\nsanoitte, että Henning lähti ulos ministerin huoneesta, ja nyt taasen\nsanotte, että hän jäi sinne. Puhutte taaskin ristiin. Menkää paikalla\ntuomaan herra Henning tänne. Sanokaa, että täällä on joku, joka tahtoo\nhäntä puhutella. Ette mainitse nimeäni ettekä mitään keskustelustamme,\nmuuten joudutte minun kanssani tekemiseen. Ymmärrättekö — marsch?\"\n\nPetersen meni, mutta palasi kohta — yksin.\n\n\"Henning ei ole virkahuoneessa, ei ole ollutkaan siellä tänään. En\nmuista semmoista ennen tapahtuneen... Nyt johtuu mieleeni, että seisoin\ntuolla ulkona, kun hän tuli ministerin tyköä; ja kun hän lähti,\nhoiperteli hän kuin juopunut, se nahjus. Lasioven vieressä otti hän\ntaskustansa esiin paperin ja loi siihen pikaisen silmänluonnin. — Mutta\nsittenkin sanon naurettavaksi, että häntä epäillään; hän on yhtä vähän\nvaras kuin minä, sen uskallan pääni uhalla vakuuttaa.\"\n\n\"Missä hän asuu?\"\n\n\"Viulukadun varrella N:o 19, kolmannessa kerrassa.\"\n\n\"Hyvä! Te pidätte suunne, ettekä pakise sanaakaan siitä, mitä olemme\npuhuneet — ei puoltakaan sanaa, mies; se voisi tehdä teidät paikalla\nvirattomaksi.\"\n\nJa tämän kehottavan loppupäätöksen julistettuansa lähti poliisimestari.\nPetersen jäi suu auki tirkistelemään hänen jälkeensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähän aikaa sen jälkeen tuli poliisipalvelia Henningin asuntoon ja\nkysyi kirjuria. Tämä ei ollut vielä saapunut kotiin, mutta varmaan\ntulisi hän kello neljän tienoilla, sillä silloin oli hänellä tapana\nsyödä puolisensa. Poliisimies kohotteli olkapäitään, teki rouvalta\nja tyttäreltä koko joukon kysymyksiä ja kirjoitti huolellisesti\nmuistikirjaansa heidän vastauksensa.\n\nKello neljä esiintyi hän uudelleen. Henning ei ollut vielä nytkään\nkotona. Poliisimies meni talonisännän luo ja sieltä rihkamakauppiaan,\njoka asui vastapäätä, kadun toisella puolella; mutta kirjuria ei\nnäkynyt.\n\nMihin oli hän joutunut tuo vanha rehellinen mies, joka iltaan saakka\nantoi Petersenille aihetta miettimisiin, joka ensikerran eläissään\nlaiminlöi tehtäväänsä, joka pani liikkeelle poliisin ja sai vaimonsa ja\ntyttärensä vuodattamaan kyyneleitä ja alituiseen kurkistelemaan ulos\nakkunasta, samalla kun heidän huolensa ja tuskansa yhä kiihtyi?\n\nKumarassa, läähöttäen, alla päin oli hän jatkanut kiireistä kulkuaan\nVesterbron sillalle, torin poikki, kauemmaksi, kauemmaksi, ilman\ntarkoitusta, ilman määrää. Hän seisahtui vasta yksinäiselle paikalle\nFrederiksbergin puistossa. Mitä varten oli hän sinne kulkenut? Hän\nei sitä tiennyt; mutta kauemmaksi- oli hänen mahdotonta kiitää. Hän\nistuutui siinä olevalle penkille, hän otti hatun päästään, avasi\ntakkinsa ja antoi raittiin ilman jäähdyttää kasvoja ja rintaa.\nTirkistellen eteensä istui hän siinä. Harmaa tukka oli valunut alas\nhänen silmilleen. Koko hänen ulkoihmisensä puhui sanomattomasta\nsieluntuskasta.\n\n\"Olen kadotettu!\" voihki hän. \"Ei ole mitään jälellä. Vuokra, isäntä,\nhuomispäivä, ylihuominen, tulevaisuus!... Mitä sanoo vaimoparkani?\nNyt istuvat ne kotona ja odottavat minua; nyt kattavat he pöytää. —\nPitihän minun tuoda kotiin kokonainen kokoladekakkukin lapselle?...\nMe tulimme kuitenkin niin hyvin toimeen kaikessa köyhyydessämme; me\nolimme niin onnellisia. Nyt täytyy minun alkaa alusta, mutta mihin on\nminun ryhtyminen, vanha ja kulunut kun olen? Tässä käteni; kuihtunut\non se; väsynyt on pääni ajattelemaan. Mihin kelpaan minä enää? Kun on\nnuori ja väkevä, on pelko arkamaisuutta; mutta kun käsi vapisee ja\nsilmä himmentyy, silloin kysytään, voiko pystyssä pysyä...\"\n\n\"Olette jo vanha mies, herra Henning!\"\n\n\"Niin, teidän ylhäisyytenne, vanha... vanhentunut toimitusosastonne\npalvelussa, eikä minulla enää ole jälellä muuta kuin — kuolema... Mutta\nne toiset, ne siellä kotona!\"\n\nNiihin palasi alati hänen ajatuksensa. Hänen päänsä vaipui alas.\nEpätoivo valtasi häntä. Hän näki kauas, kauas onnettomuuden sisään, kun\nhän ajatteli niitä siellä kotona.\n\nKirkontornin kello löi; kellastuneita lehtiä putosi maahan hänen\nympärillään. Hän nousi, kulki vähän aikaa sinne tänne, istuutui taasen\nja lähti uudelleen kävelemään.\n\nPuisto oli autio, linnutkin äänettömiä ja suruisia. Kaukana maantiellä\nhaukkui koira; etäinen jytinä ilmaisi, että siellä ajettiin. Henning\noli tullut linnanmäelle. Taasen löi kello. Oli jo aikaa kulunut\npitkälle yli puolisen. Hän nojautui puuta vastaan ja katseli\nympärilleen. Hänen tulevaisuutensa oli utukuvan kaltainen. Sisäinen\nmielialammehan antaa sille väriä ja loistoa. Päivän hohde nousi yhä\nkorkeammalle; se kimalteli pienen kirkon ylimmäisiä akkunaruutuja\nkohdatessaan, sitten kattoa ja viimein tornin huippua, jonka viirin\nalle joukko lintuja oli asettunut.\n\nMutta kun aurinko vielä kerran tunkeusi kellertävän usvan läpi, joka\noli laskeunut kaupungin yli, ja kirkon kello samalla rupesi soimaan,\npurskahti Henning itkuun. Hohde huikaisi hänen silmiään; kellon äänessä\noli jotakin rauhoittavaa, lohduttavaa. Ja vanha mies kohotti päänsä, ja\nhänen kuivat, vapisevat huulensa liikkuivat.\n\n\"En tahdo kuolla. Jumala on sen sanonut, ja hän näkee minun. Tahdon\nalkaa alusta! Enhän minä suurta alaa maailmassa tarvitse; voinhan\nsemmoisen löytää. Vaimoni ja lapseni kutsuvat minua. Tässä olen; nyt\ntiedän, mitä minun tulee tehdä.\"\n\nHän painoi hatun syvemmälle päähän ja kääntyi miehuullisesti kaupunkia\nkohden — yhtä kiireisillä askelilla kuin hän aamulla oli lähtenyt\nsieltä.\n\nKaduilla oli jo pimeä. Joistakuista kansliahuoneen akkunoista näkyi\nhimmeää valoa. Siellä siis vielä työtä tehtiin.\n\nVasta seuraavana aamuna oli poliisimestari luvannut antaa tietoja\nkadonneista asiapapereista: hän oli juuri tuona hetkenä ministerin\nluona ja kulki hänen rinnallaan edestakaisin huonehessa, kertoen mitä\nhän jo asiassa oli tehnyt, ja selittäen, että epäluulo jo oli kääntynyt\ntiettyä henkilöä kohden; samassa teki hän sivumennen pieniä kysymyksiä\npaperien sisällyksestä, vahtimestarista ja kirjurista, saadaksensa\nselville, mihin hänen oli nyt ryhtyminen.\n\n\"Henning on varas\", sanoi hän päättävästi; \"hän on kadonnut kodistaan;\naamusta saakka ei häntä siellä ole nähty. Hän on velkaantunut, häviöön\nmennyt mies; — kaikki riippuu siitä, että saamme tietää, mitä hyötyä\nhänellä on noiden kadonneiden paperien varastamisesta. Mutta sen\nymmärtää teidän ylhäisyytenne yhtä hyvin kuin minä.\"\n\n\"Tietysti\", vastasi ministeri yksitoikkoisesti.\n\nPoliisimestari odotti. \"Nyt ollaan kun ollaankin perillä\", ajatteli\nhän; \"nyt saan vihdoinkin tietää, mitä nuo kadonneet paperit\nsisälsivät.\" Mutta hän ei sitä saanut; ministeri jatkoi yhä kulkuaan\nedestakaisin, sanaakaan lausumatta.\n\n\"Voisiko teidän ylhäisyytenne ilmaista minulle, mitä nuo kadonneet\npaperit sisälsivät?\" kysyi äkkiä poliisimestari.\n\nMinisteri kohotti päätään ja hymyili. Hän oli jo kauan sitten\nhuomannut, mitä toinen ajoi takaa. Nyt oli yllätys tekevä asian\nselväksi.\n\n\"Ne sisälsivät minun muistiinpanojani erään asian johdosta, joka tulee\nesitettäväksi hänen majesteetilleen ministerien istunnoissa tulevana\ntorstaina; on, näette, tehty uusi suunnitelma Länsi-Intian saarien\nmyymisestä j.n.e.\"\n\n\"Mutta sehän ei voi ollenkaan hyödyttää ulkopuolella seisovaa.\"\n\n\"Niin sitä luulisi, ja sepä se juuri tekeekin asian niin\nsalaperäiseksi.\"\n\n\"Mitä ihmettä tässä piileekään?\" ajatteli poliisimestari; \"mitä varten\non hän niin salaperäinen? Nuo paperit sisältävät aivan varmaan jotakin\nmuuta kuin mietintöjä muutamista tuhmista saarista.\"\n\nKeskustelu raukesi taasen, mutta yhä kävelivät herrat edestakaisin.\nTuli rätisi rautauunissa ja steariinikynttiläin liekit liekuttivat, kun\nhe kulkivat niiden ohitse. Äkkiä kuului askeleita ulkoa. Noputettiin\nhiljaa ovelle, ikäänkuin olisi sitä joku raappinut.\n\n\"Noputtiko kukaan? Kuka näin myöhään tulee?\"\n\nMinisteri avasi oven. Etehisen puolihämärässä seisoi pieni, laiha\nmies, joka kumarsi monta kertaa, ennenkuin uskalsi astua sisään. Kun\nvalo valaisi hänen kasvojansa, huudahtivat ministeri ja poliisimestari\nyhteen ääneen:\n\n\"Henning!\"\n\n\"Niin\", sanoi kirjuri häädetyllä ja aralla äänellä; \"tahtoisin niin\nmielelläni puhua pari sanaa teidän ylhäisyytenne kanssa.\"\n\n\"Nyt on hän kiinni!\" kuiskasi poliisimestari; — \"paha omatunto... kyllä\ntuollaista tunnetaan! Suvaitsettehan, että minä jään tänne?\"\n\nMinisteri teki myöntävän päännyykähdyksen. \"Mitä on teillä sanomista\nminulle, herra Henning?\"\n\nHenning yski ja kumarsi taasen. Hän oli peräti hämillään ja näytti\nkovin alakuloiselta. Hän näkyi tavoittelevan sanoja, saamatta\nkumminkaan mitään lausutuksi.\n\n\"No, puhukaa toki\", sanoi poliisimestari kiivaasti ja kylmästi.\n\nHenning kääntyi ja katsoi häneen kummastuneena. \"Minä tahtoisin puhua\nherra ministerin kanssa\", sanoi hän.\n\n\"Mutta kun hän suvaitsee käskeä, että te puhutte minun läsnäollessani,\nniin sanokaa, mitä teillä on sanottavana.\"\n\n\"Teidän läsnäollessa ei minulla ole mitään sanottavaa, ei mitään;\nmieluummin lähden ja tulen takaisin toiste. Pyydän vain anteeksi, että\nolen valinnut sopimattoman ajan.\"\n\nPoliisimestari katsahti ministeriin ja oli juuri ryhtymäisillänsä\nvaltaansa käyttämään, kun ministeri sanoi:\n\n\"Olkaa niin hyvä — odottakaa vähän aikaa tuolla sisähuoneessa, herra\nkonferenssineuvos\", ja sitten lisäsi hän kuiskaten: \"hän pelkää teitä.\"\n\nSamaa mieltä oli poliisimestarikin. Niissä piireissä, missä hän\nliikkui, oli aivan tavallista, että ihmiset häntä pelkäsivät. Hän\npoistui viereiseen huoneeseen, ja ministeri oli niin kohtelias, että\nsulki oven hänen jälkeensä. —\n\n\"Mitä tahdotte? Miksi häiritsette minua näin tavattomalla ajalla?\"\nkysyi hän sitten kääntyen kirjuriin.\n\n\"Älkää ottako pahaksi, teidän ylhäisyytenne. Minä tulen tuon\nkirjoituksen johdosta, jonka annoitte minulle aamulla, kun ajoitte\nminut pois.\" Hän vaikeni, hapuili taskuansa ja veti siitä viimein esiin\npaperiarkin.\n\n\"Miksette ole käyneet toimituspäällikön luona, kuten käskin?\" huudahti\nministeri. \"Hän olisi antanut teille rahamääräyksen tuon paperin\nnojalla... Sanokaa pian ja suoraan, mitä tämä kaikki tietää?\"\n\n\"Minä en voinut antaa kirjoitustanne toimituspäällikölle\", vastasi\nHenning ja hänen perin rehelliset silmänsä olivat kiinnitetyt\nministeriin. \"Minä en voinut jättää sitä kenellekään, sillä kaikeksi\nonneksi huomasin ajoissa, mitä siinä on. Olkaa hyvä, heittäkää silmäily\nsiihen — siinä on suunnitelma Länsi-Intiassa olevien saarien myymiseen\n— teidän omalla käsialallanne, ja tässä, paperin toisella puolella\",\nlisäsi hän hiukan epävarmalla äänellä, \"tässä on luonnos eli konsehti\nkirjeeseen, joka varmaan ei koske ketään toimituskunnassa.\"\n\nMinisteri otti paperiarkin Henningin kädestä ja luki:\n\n \"Arvoisa rouva!\n\n En ole vielä onnistunut saamaan eläkeasiaanne päätökseen\n valtiopäivillä, mutta te tunnette minun ja tiedätte, millä tavalla\n minun on tapa täyttää lupauksiani. Kun asia on ratkaistu, on minulla\n kunnia se teille ilmoittaa — tän'iltana kello 8.\"\n\nEihän siinä ollut mitään merkillistä tuossa kirjeessä, mutta kumminkin\npunastui ministeri ja huudahti, astuen kiivaasti ihan kirjurin eteen.\n\n\"Mistä olette saaneet tämän paperin? Olette varastanut sen pöydältäni.\"\n\n\"Minä varastanut!\" huudahti Henning ja hymyili, ikäänkuin pilana pitäen\nministerin syytöksen. \"Ei! Jos vain teidän ylhäisyytenne kääntää\nneljännen sivun näkyviin, niin on siinä kirjoitus, jonka aamulla\nannoitte minulle.\"\n\n\"Kuinka se on mahdollista!?\" Ministeri oli aivan ymmällään.\n\n\"Siinä ei ole ollenkaan mitään kummaa, teidän ylhäisyytenne\", selvitti\nHenning; \"minä tulin tänne aamulla, ennenkuin vastaanottotuntinne\nalkoi. Sillaikaa kun vahtimestari siisti ja puhdisti huonetta, satuin\nnäkemään pöydällä nuo tärkeät muistiinpanot, ja jotteivät ne joutuisi\nsemmoisten luettaviksi, joilla ei ole asian kanssa mitään tekemistä,\nkäänsin minä paperin niin, että kirjoitettu puoli tuli pöytää vasten.\nEn luullut teidän ylhäisyytenne huomaavan sitä, kun te sittemmin\nastuitte huoneeseen, enkä minäkään huomannut kirjettä, ennenkuin olin\nkaukana kansliasta.\"\n\n\"Te olette kunnon mies, Henning!\" sanoi ministeri ja laski kätensä\nvanhan kirjurin olalle.\n\n\"Niin, jos se voisi minua auttaa, niin olisi minulla hyvin suuri pyyntö\nteidän ylhäisyydelle.\"\n\n\"Ja mikä? Sanokaa se!\"\n\n\"Muistiinpanoissanne olette unhottaneet erään asian, jonka minä\nuskallan pitää hyvinkin tärkeänä — niin, minä pyydän tuhannen kertaa\nanteeksi, mutta esitykseen oli liitetty pieni määräys, joka melkein\nkatosi kahden myönnytyksen väliin; sen olette jättäneet pois, mutta\nminusta — niin, älkää ottako pahaksi, teidän ylhäisyytenne — minusta\noli se niin hyvä siinä olemassa, ja minä uskallan olla sitä mieltä,\nettä siitä olisi etua ja turvallisuutta itse asialle.\"\n\n\"Oletteko hullu, mies! Mistä voitte tietää mitään esityksestäni ja mitä\nminä olen siihen pannut tahi siitä jättänyt?\"\n\n\"Kyllä, teidän ylhäisyytenne, sillä minähän sen olen kokonaisuudessansa\nkyhännyt. Teillä tietysti on niin paljon muuta ajattelemista ja\ntekemistä, ettette kaikkea ehdi toimittaa ja sentähden uskoitte te\nmietintönne paperille panemisen sihteerillenne, herra Frankille, eli\ntoisin sanoen: te käskitte hänen sommitella yhteen ajatuksenne, jotka\nhänelle suvaitsitte lausua. Mutta nyt on asia semmoinen, että herra\nFrank on minun tuleva vävyni ja että minä istun ja autan häntä sen\nvähän, minkä minä voin. Ja minä olin niin tyytyväinen, kun tällä kertaa\nluulin oikein oivallisesti onnistuneeni — oman mielipiteeni mukaan,\nnäette, — jotta nyt uskallan nöyrimmästi pyytää teidän ylhäisyytenne\nottamaan viisaan tutkimuksenne alaiseksi, eikö tuo pieni määräys\nsittenkin voisi päästä entiselle paikalleen, kun asia tulee esille.\"\n\nMinisteri ei vastannut pitkään aikaan. Hän kulki edestakaisin lattialla\nja katseli saappaitaan.\n\n\"Esitys on siis teidän kirjoittamanne?\" kysyi hän viimein.\n\nKirjuri seisoi siinä kumarruksissa ja hämillään. \"Minä autan Frankia\ntavallisesti ennen kun menemme virkahuoneeseen; minullahan on hyvää\naikaa, ja sitten... tunnenhan minä hiukan paremmin muodollisuutta kuin\nhän — kentiesi itse kysymyksessä olevia asioitakin. Hän on vielä niin\nnuori. Minä ja hän... me koetimme molemmat parastamme.\"\n\n\"Entäs tuo toinen asia... te tiedätte, se, joka kävi niin erittäin\nhyvin — onko teillä ollut sen kanssa mitään tekemistä?\"\n\n\"Onpa niinkin... se on: aina vähin\", vastasi Henning\npäännyykähdyksellä. \"Neljänä viimeisenä vuonna olemme auttaneet\ntoisiamme, missä olemme voineet, Fritz ja minä; hän kirjoitti puhtaaksi\nja minä sepitin ja sanelin, ja sentähden kävi kaikki niin nopeaan.\"\n\n\"Ja tuota ette ole antaneet tulla kenenkään tietoon! — Eikö siitä\nkukaan tiedä?\"\n\n\"Ei, teidän ylhäisyytenne, kuinka voitte sitä ajatellakaan? Sehän\noli virkasalaisuus, eikä siitä vaimonikaan aavista mitään. Ette voi\narvata, teidän ylhäisyytenne, mitä minä uskotan hänelle, kun hän rupeaa\nliian uteliaaksi ja kysyy ja tiedustelee, mitä salaisuuksia meillä\non, Fritzillä ja minulla?... Kyllä kaiketi nyt uskallan sen teille\nsanoa, koska näytätte niin lempeältä ja ystävälliseltä — minä koetan\nsaada häntä uskomaan, että me istumme ja kirjoitamme matammi Mangorin\nkokkikirjaa uutta parannettua varten. Niin juuri, teidän ylhäisyytenne.\"\n\nVanhan kirjurin kasvot olivat, kun hän tätä kaikkia kertoi, ikäänkuin\nkirkastetut. Hänen katseessaan oli avomielisyyttä ja samalla\nvaatimattomuutta, joka näkyi tahtovan pyytää anteeksi hänen suuruuttaan.\n\n\"Siis ei tiedä kukaan teidän salaisuuttanne\", sanoi ministeri ja\nastui vanhaa kirjuria vieläkin lähemmä. \"No, palkinnoksi siitä, mitä\nnyt olette minulle ilmoittaneet, tahdon minäkin puolestani kertoa\nteille jotakin, Henning — sen, että olen erehtynyt teidän suhteen ja\nettei teidän eroittamisenne täältä tule kysymykseenkään, vaan että\npäinvastoin otan hankkiakseni teille pysyvän ja paremman viran —\nhuomispäivästä aikain... Astukaa vaan luoksemme, herra poliisimestari,\nasia on selvillä. Olen pahoillani siitä, että tahtomattani itse olen\nmatkaansaattanut vaivan, mikä teillä on tänään minun tähteni ollut.\nMinä, näette, kirjoitin käskyn palkintorahan määräämisestä epähuomiossa\nsen paperin takapuolelle, jonka aamulla annoin tälle miehelle ja sitten\nkaipasin. Tässä se nyt on, se kadonnut paperi.\n\n\"Nyt täytyy minun kirjoittaa teille toinen määräys, Henning, mutta se\non pian tehty; kaiketi tahdotte saada sen mukaanne täältä.\"\n\n\"En sitä kiellä, teidän ylhäisyytenne. Ne tulevat niin iloisiksi siitä\nkotonani.\"\n\n\"No, odottakaa vähän!\" Ministeri meni pöydän luo, kirjoitti muutamia\nriviä ja antoi paperin Henningille.\n\nVanha kirjuri loi silmänsä siihen. \"Mutta, teidän ylhäisyytenne!\"\nhuudahti hän; \"tässä on 200 riksiä, edellisessä määräyksessä oli vain\n100.\"\n\n\"Vai niin; no, nythän on erehdys korjattu. — Antakaa määräys\ntoimituspäällikölle huomenna\", lisäsi hän ja oijensi kirjurille\nkätensä. \"Hyvästi, Henning, oikein on iloista olla tekemisessä\nsenlaisten ihmisten kanssa kuin te olette. Saatte pian kuulla enemmän.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jo iltaa kulunut koko joukon. Henning on kotonaan. Hän on\njuuri lopettanut päivällis-ateriansa, jonka ruoan hänen vaimonsa\noli uudelleen lämmittänyt. Vanha kirjuri on syönyt tavattomalla\nruoanhalulla ja vaimonsa ja tyttärensä uteliaisiin kysymyksiin,\nmissä hän niin kauan oli ollut, vakuuttanut viipyneensä kokkikirjan\nkustantajan luona, joka oli ottanut rettelöidäkseen. Sitten oli\nhän heille näyttänyt ministerin rahamääräyksen, ja kun tytär kysyi\nkokolade-kakkuansa, vetänyt esiin taskustansa suuren, kullatulla\npaperilla ympäröidyn kääreen.\n\n\"Ole niin hyvä, tässä on jotakin sinulle.\"\n\n\"Kokoladea! Naulan mytty!\" riemuitsi tyttö.\n\nTavallisuuden mukaan illallisen syötyänsä rupesi Henning pelaamaan\ntammia tulevan vävypoikansa kanssa, mutta hän näytti siinä hyvin\nhajamieliseltä. Hän hymyili väliin itsekseen, rummutti sormillaan\npöytää, ja aina kun hänen vaimonsa katsoi häneen, nyykäytti\nhän päätään, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa; \"jos vaan\ntahtoisin, voisin kertoa suuria uutisia, mutta — en tahdo. Ne ovat\nvirkasalaisuuksia.\"\n\n\"Nyt täytyy isän riisua yltään valkoinen huivi ja pukeutua arkitakkiin.\nMitä ihmettä se tietää, että isä koko illan istuu juhlapuvussa?\"\n\n\"Mitäkö? Se tietää sen, etten tahdo riisua hienoa, valkoista huivia\nenkä pukeutua vanhaan arkitakkiin. Onhan tänään syntymäpäiväni, ja\ntänään tahdomme pitää juhlaa. — Eihän maksa vaivaa enää pelata, Fritz?\nKuule, rakas Miia!\" purskahti hän sitten sanomaan ja sulki syliinsä\nvanhan vaimonsa, \"jos sinä tahtoisit olla oikein kiltti, niin tiedätkö,\nmitä sinun silloin tulisi tehdä? Mennä ja toimittaa tuoppi maitoa ja\nkeittää meille kullekin suuri kupillinen kokoladea. Mitä sinä siitä\narvelet?\"\n\n\"Luulenpa, että olet kadottanut järkesi tän'iltana, Henning! Haluatko\nsinä nyt kokoladeakin?\"\n\n\"Niin, äiti, kokoladea, kokoladea! Se oli oiva tuuma, isä!\" säesti\ntyttö ja pudotti lattialle virkkauksensa, voidakseen taputtaa käsiänsä.\n\n\"Sanoinhan, että tänään on syntymäpäiväni\", kertasi Henning. \"Ette voi\naavistaa, kuinka totta se on. — Kokoladea ja tuoretta vehnästä! Minä\nolen nyt tarjoojana.\"\n\n\"Ja minä menen leipurin luo noutamaan vehnäset\", sanoi Frank ja tapaili\nhattuansa.\n\nRouva Henning toi maidon ja keitti sen nurkassa seisovan\nväkiviinalampun lieskassa. Frank palasi, suuri tötterö vehnäsiä\nkädessänsä, ja Henning otti esiin vanhan harmonikkarämän ja alkoi\nsoittaa vanhoja laulujaan. Viimein rupesi hän laulamaankin.\n\n\"Joku noputtaa ovelle\", kuiskasi rouva äkkiä; \"kuulehan, Henning,\nvarmaankin isäntä!\"\n\n\"Mitä minä hänestä!\" vastasi Henning välinpitämättömästi. \"Avaa sinä\nvaan ovi ja anna hänen astua sisään.\"\n\nRouva avasi oven ja kookas mies astui huoneeseen. Henning tirkisteli\nhäntä; huulilta katosi hymy; yhteen iski hän kätensä ja huudahti:\n\n\"Teidän ylhäisyytenne! Te täällä!\"\n\n\"Niin, miksikä ei\", vastasi ministeri iloisesti, \"sanoinhan, että kohta\nsaisitte kuulla enemmän. Keskustelin teidän mentyänne toimituspäällikön\nkanssa, ja yhdessä pidimme sitten neuvoa teidän hyväksenne, niinkuin te\nminun. Ja kun eräs assistenttivirka kohta tulee avoimeksi, ajattelimme,\nettä se ehkä sopisi teille. Sen nykyinen omistaja hakee paraikaa\npormestarin paikkaa, ja jos hyvin käy, saanen ehkä toiste toivottaa\nteille onnea hänen jälkeläisenään.\"\n\n\"Ah, teidän ylhäisyytenne, teidän ylhäisyytenne!\" huudahti Henning\nja puristi ministerin kättä, \"ette voi käsittää, kuinka iloiseksi\nminun teette. Ei, sitä ette voi!... Mikä päivä tänään!\" Ja hän painoi\nmolemmin käsin ohimoitaan.\n\n\"Vai täällä te asutte\", sanoi ministeri, jotakin sanoakseen; \"ja\nnämä tässä ovat kaiketi teidän vaimonne ja tyttärenne. Ja täällä te\nkirjoittelette mietintöjä — hm... matammi Mangorin kokkikirjan uutta\npainosta.\"\n\nHenning hymyili, mutta ilonkyynelet vierivät alas hänen poskiansa.\nMinisteri istui sohvaan. Rouva, kun oli saanut kenenkään huomaamatta\nsidotuksi vyötäreelleen tyttärensä valkoisen vyöliinan, meni Henningin\nluo ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Henning nyykäytti päätään ja\nvastasi:\n\n\"Kysy vaan, eihän siinä mitään pahaa.\"\n\nRouva yskäisi, meni vähän lähemmäs ja sanoi:\n\n\"Kun teidän ylhäisyytenne osottaa meille niin suurta armoa, tahtoisin\nalamaisuudessa kysyä...\"\n\n\"Mutta, Miia! Mitä tuo luikerteleminen tietää? Sinähän puhut\nkansliakieltä, josta aamulla minua syytit. — Vaimoni tahtoo vain kysyä,\nsaako hän tarjota teidän ylhäisyydelle pienen kupin kokoladea. — Me\nvietämme, näette, pientä juhlaa tänään.\"\n\n\"Aivan kernaasti! Mutta älkää ottako nähdäksenne mitään vaivaa minun\ntähteni, rouva Henning; me olemme vanhoja tuttuja, teidän miehenne ja\nminä.\"\n\n\"Tuttuja?\" sanoi kirjuri.\n\n\"Niin kai, ja koulutovereitakin.\"\n\n\"Etteköhän erehdy?\"\n\n\"En erehdy. Vai ettekö itse muista, kuinka me ennen olimme yhdessä?\nEttekö muista jalkamatkojamme pitkän Nissen kanssa Fredensborgiin?\"\n\n\"En, en oikein muista\", vakuutti Henning hymyen, mutta hän ei\nuskaltanut katsoa ministeriä silmiin.\n\n\"Älkää uskoko häntä\", huudahti rouva; \"hän kyllä sen kaiken muistaa.\nHän on siitä meille monta kertaa puhunut. Viimeksi kertoi hän\ntän'aamuna heittäneensä poikana keilaa teidän kanssanne mummo Luftin\nluona Lille Kongenin kadun varrella.\"\n\n\"Mitä pakisetkaan Miia? Sinähän unohdat kokonaan kunnioituksen ja\nministerin läsnäolon...\"\n\n\"Salli hänen puhua, Henning\", sanoi ministeri ja laski kätensä vanhan\nkirjurin olkapäälle; \"tässä ei ole ministeriä eikä tässä ole mitään\nkunnioituksen tarvista. Tässä on vain toveri, joka tulee vanhan\ntoverinsa luo puristamaan hänen kättään ja sanomaan hänelle: astu\nvaloon sinä, joka koko elinaikasi olet kätkenyt itsesi ja piilounut\nvarjoon; sinä, joka olet kieltänyt itsesi ja vetäynyt viimeisten\njoukkoon, vaikka sinä ansaitset seisoa ensimäisten rivissä.\"\n\n\"Oi Tapani, Tapani! Älä tuolla tavalla puhuttele minua!\" huudahti\nHenning kumartuen pöytää vastaan. \"Mehän aijoimme viettää ilon juhlaa\nja sinä saat minut itkemään.\"\n\n\"Hyvää yötä, Henning, hyvää yötä! Ota lamppu ja näytä minulle tie alas\nrappusia; ne ovat jotenkin jyrkät. Me tapaamme toisemme huomenna.\"\n\nMinisteri lähti. Henning saattoi häntä, lamppu kädessä, rappusia\nalas. Kun hän sitten palasi, seisoivat rouva ja tytär suut ammollaan\nihmetyksestä.\n\nVanhan kirjurin arvo oli muutamassa silmänräpäyksessä kohonnut\nkokonaisen kyynärän heidän silmissänsä.\n\nHän asetti lampun pöydälle ja hieroi käsiänsä. Hänen kasvoistansa ja\nsilmistänsä loisti sanomaton onnellisuus. Sitten vetäysivät hänen\nhuulensa veitikkamaiseen hymyyn; hän tarttui vaimonsa käteen, suuteli\nsitä ja sanoi:\n\n\"No, mitä sinä nyt sanot, Miiaseni? Siinä se nyt on — salaisuus, jota\nen äsken saanut sinulle kertoa. Assistentti Henning! Kuninkaallinen\nvirkamies, eläkkeeseen oikeutettu! — Ja tästä kaikesta tulee meidän\nkiittää — matammi Mangorin kokkikirjaa!\"\n\n\n\n"]