[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fgcxcEqMQZxRjhhzGNMcIBshogBvvXCJIWUxBb6Q2dEY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},2627,"Marianna","Deledda, Grazia",1871,1936,"2627-deledda-grazia-marianna","2627__Deledda_Grazia__Marianna","Romaani","romaani",[],[15],"nobel","fi",1915,1928,45167,286786,false,75151,[24,25,26,27],"Italian fiction -- Translations into Finnish","Man-woman relationships -- Fiction","Romance fiction","Sardinia (Italy) -- Fiction",[29,30],"Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Marianna: Romaani\" by Grazia Deledda is a novel written in the early 20th century.\" The story revolves around Marianna Sirca, who inherits property from her wealthy uncle following his death. As she navigates her new life, she confronts her past and her feelings toward her former servant, Simone Sole, who has transformed from a subservient boy into a complex character with ambitions of his own. The novel explores themes of social status, personal identity, and the consequences of familial ties against the backdrop of Sardinian culture.  \"The opening of the novel introduces us to Marianna as she recuperates in a cattle farm in the midst of Sardinia's countryside, having taken time away from the stress caused by caring for her ailing uncle.\" In the lush setting, she begins to regain her strength but is still shadowed by her past and her unique upbringing, where obedience to her guardians has defined her existence. As Marianna reflects on her childhood, the narrative sets the stage for her encounter with Simone, signaling a shift in their dynamic. The opening establishes a rich emotional landscape filled with nostalgia, personal conflicts, and an anticipation of change, as she finds herself back in familiar territory, stirred by memories and new possibilities. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Hahl, Jalmari",230,"Sardiniaan sijoittuva romaani kertoo varakkaan Mariannan ja lainsuojattoman Simonen välisestä suhteesta. Teos kuvaa saaren karua luontoa, ikivanhoja perinteitä sekä yksilön taistelua yhteisön tiukkoja normeja ja odotuksia vastaan.","Grazia Deleddan 'Marianna' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2627.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","MARIANNA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nGRAZIA DELEDDA\n\n\nTekijåttären luvalla suomentanut\n\nJalmari Hahl\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1928.\n\n\n\n\n\n\nGRAZIA DELEDDA\n\n\nGrazia Deledda syntyi sardinialaisessa pikkukaupungissa, Nuorossa,\nvuonna 1872. Elämäkerralliset tiedot hänestä ovat viime aikoihin asti\nolleet niukat ja epämääräiset. Vasta Nobel-palkinnon saannin yhteydessä\nhän itse on niitä jonkinverran täydentänyt. Isästään hän mainitsee,\nettä hän oli hyväsydäminen ja lahjakas mies, joka joutohetkinään\nkirjoitti runoja. Aluksi isä opiskeli retoriikkaa Cagliarissa, harrasti\nsitten maanviljelystä, mutta siirtyi vähitellen teollisuuden alalle,\nsiten hankkien itselleen toimeentulonsa. Vasta ikämiehenä hän meni\nnaimisiin.\n\nKirjailijattaren lapsuus ja nuoruus kului Nuorossa, mutta hän tutustui\nmyöskin syntymäsaarensa muihin seutuihin, niiden suurpiirteiseen\nluontoon, eläimistöön, etelämaisen uhkuvaan kasvistoon, kansantarustoon\nja ennen kaikkea mielenkiintoiseen, osaksi vilkasluontoiseen, osaksi\njäyhään kansaan, joka, pysyen syrjässä mannermaisesta kulttuurista, on\nsäilyttänyt koko joukon ikivanhoja tapoja, katsomuksia ja uskonnollisia\nmenoja. Verikosto — _vendetta_ — oli ainakin kirjailijattaren\nnuoruudessa, huolimatta hallituksen ehkäisytoimenpiteistä, yleinen,\nja rosvous lienee meidän päivinämmekin esiintyvä ilmiö. Saaren\nrahvaan tietoisuudessa se ei ole niin paheksuttava »ammatti» kuin\nkulttuurimaailman silmissä. Sardinian rosvolla saattaa olla eräitä\nritarillisuuteen vivahtavia ominaisuuksia: kunnioitus turvatonta naista\nkohtaan, köyhien omaisten ja paimenten auttaminen, y.m. Eräs Grazia\nDeleddan romaanihenkilöistä sanoo _bandito’sta_ — rosvosta — seuraavaa:\n»Ennen muinoin miehet läksivät sotaretkille. Nyt ei täällä enää sodita.\nMutta miehillä on edelleen taistelemistarve, he eivät pane toimeen\nryöstöretkiään pahanteon halusta, vaan saadakseen tilaisuutta kehittää\nvoimiaan».\n\nNuorella Grazialla oli harvinaisen tarkka havaintokyky, kaikki\nnäkemykset ja elämykset painuivat syvälle hänen vastaanottavaan\nmieleensä, ja jo varsin nuorena hän tunsi vastustamatonta halua\nhavainnollistaa niitä kirjallisten taideteosten muodossa.\nNeljätoistavuotiaana hän synnyinseutunsa murteella kirjoitti\nensimmäisen novellinsa, jonka sai julkaistuksi roomalaisessa lehdessä.\nVanhemmat ja Nuoron väestö eivät katsoneet tytön kirjallista menestystä\nsuopein silmin. Tuon pikkukaupungin vanhoillisen katsantokannan\nmukaisesti nainen ei saanut puuttua kirjailemiseen, vaan oli hänen\ntyytyminen askartelemaan kodin hyväksi. Tämä ei säikyttänyt tarmokasta\nja itsenäistä kirjailijattaren-alkua, joka rohkeasti astui edelleen\nvalitsemallaan uralla.\n\nHänen koulusivistyksensä oli alkeellista laatua. Hän kävi Nuoron\nkansakoulua — muuta kouluopetusta hän ei koskaan ole saanut. Ominpäin\nopiskelijana hän myöhemmin hankki itselleen tietoperäisen ja\nkirjallisen sivistyksensä, mikä on sitä kunnioitettavampaa, kun ottaa\nhuomioon, että hän uupumattomalla työllään, ponnistaen vaatimattomalta\npohjalta, murteella kirjoittavasta kansankirjailijasta on kohonnut\nyleiseurooppalaiseksi kirjailijaksi. Hänen älynsä joustavuutta\ntodistaa, että hän on oppinut käyttämään sujuvasti italian kirjakieltä,\nasettaen itselleen taiteelliseen kielenkäyttöön nähden suuret\nvaatimukset.\n\nKodissa oli italialaisia kaunokirjallisia teoksia ja italiaksi\nkäännettyjä romaaneja, joita Grazia Deledda ahkerasti lueskeli.\nHänen ensimmäinen romaaninsa, »Fior di Sardegna», ilmestyi painosta\n1892, mutta oli jo aikaisemmin kirjoitettu. Se teki hänen nimensä\ntunnetuksi Italiassa, jopa osaksi sen rajojen ulkopuolellakin. Ennen\nvuosisadan vaihdetta hän julkaisi neljä muuta romaania, joista\nmainittavin on »La via del male». Vuoden 1900:n vaiheilla hän siirtyi\nasumaan Roomaan ja meni naimisiin signor Palmerino Madesanin,\npuolustusministeriön ensimmäisen sihteerin, kanssa. Nyt alkaa hänen\nvarsinainen kehittynyt tuotantonsa. Kirjallisesti huomattavimmat\nhänen lukuisista romaaneistaan ovat: »Elias Portolu» (1903), »Cenere»\n(1904), »Nostalgie» (1905), »L’edera» (1908), »Sino ai confine» (1910),\n»Colombi e sparvieri» (1912), »Marianna Sirca» (1915), »Il dio dei\nviventi» (1919), »La Madre» (1920), »Il segreto del uomo solitario»\n(1921), »La fuga in Egitto» (1926) ja »Anna Lena Bilsini» (1927), —\nViimemainittu romaani on trilogian ensimmäinen osa. Kuluneen vuoden\nlopulla sai Grazia Deledda vuoden 1926:n kirjallisen Nobel-palkinnon.\nHän on itse huomauttanut, ettei suinkaan aio siirtyä eläkkeensaaneen\ntoimettomuuteen, vaan että edelleen tuntee taiteellista luomisintoa,\nsuunnitellen uusia kirjallisia yrityksiä.\n\nRooman laidalla, syrjässä maailmankaupungin levottomasta hyörinästä,\nkohoaa Grazia Deleddan kaksikerroksinen talo, ryytimaan ja tuuhean\npuiston ympäröimänä. Siinä on hänen rauhaisa työpajansa, hänen kaunis\nkotinsa, jota hän taitavana perheenemäntänä hoitaa, omistaen hellää\nhuolenpitoaan miehelleen ja kahdelle pojalleen, joista vanhempi,\nfilosofian tohtori, tutkii kirjallisuutta ja nuorempi harjoittaa kemian\nopintoja Rooman yliopistossa. Kirjailijatar omistaa aamupäivän kodin\nja — lämpimänä vuodenaikana — ryytimaansa hoitoon, pitäen molempia\nmallikelpoisessa kunnossa. Iltapäivä kuluu kirjallisessa työssä,\nillalla hän lukee kirjallisuutta. Eräiden haastattelijain levittämä\ntieto, että hän muka ei lue mitään, tuntuu olevan tuulesta temmattu.\nEtupäässä hän tutkii kriitillisiä, psykologisia, historiallisia ja\nfilosofisia teoksia.\n\nLuonteeltaan on Grazia Deledda syvästi uskonnollinen, hiljainen,\nhillitty. Kuullessaan, että hänelle oli annettu Nobel-palkinto, hän\noli liikutettu osakseen tulleesta tunnustuksesta ja kunniasta. Mutta\nkotvan kuluttua hän tyynesti huomautti: »Elämä on aina jakanut minulle\nriittävästi antimiaan. Nobel-palkinto ei muuta elämäntapojani. Ehkä\nvarallisuus ei ole mikään siunaus taiteilijalle. Luomisiin vähenee ja\nhän rupeaa haluamaan enemmän sensatioita. Minä kaikesta huolimatta\njatkan työtäni entiseen tapaan».\n\nViime vuoden lopulla tulvi haastattelijoita yhtenään hänen hiljaiseen\ntyyssijaansa. Herttaisena ja auliina hän vastaanotti nämä rauhansa\nhäiritsijät. Mutta hiukan hän hermostui huomattuaan, että hänen talonsa\noli valokuvaajien ja filmaajien saartama. Tuskin hän oli astunut paria\naskelta ulkopuolelle kotiaan, kun nämä eri tahoilta, väijyksistä,\nkarkasivat esiin vangitsemaan kameroihinsa ja filmauskoneisiinsa hänen\nhahmonsa ja liikkeensä. Alistuvana hän kuitenkin lohdutti itseään sillä\ntoivolla, että tämä kuuluisuuden aiheuttama epäkohta oli ohimenevää\nlaatua.\n\n* * * * *\n\nVaikka Grazia Deledda on omalaatuinen kirjailija, hän varsinkin\naikaisempaan tuotantoonsa on saanut vaikutusta toisista, ennenkaikkea\nVergasta, italialaisen uudenaikaisen _regionalismin ja verismin_\nisästä. Ja kuuluisimpien regionalistien, Vergan, Sisilian kansanelämän\nkuvaajan, ja Abruzzon rahvaanelämän esittäjän, D’Annunzion, rinnalla\non Grazia Deleddalla kunniasija Sardinian luonnon ja kansansielun\ntulkitsijana. Ulkomaalaisista kirjailijoista tuntuu Dostojevskij\nkaikkein syvimmin vaikuttaneen häneen. Kohtaammehan sardinialaisen\nkirjailijattaren romaaneissa samanlaista ihmissielun uumeniin\ntunkeutuvaa analyysia ja ääretöntä ymmärtämystä kärsiviä ihmisiä ja\nrikollisiakin kohtaan, kuin suuren venäläisen kirjailijan teoksissa.\nVaikutusta Selma Lagerlöfistä saattaa tosin huomata. Grazia Deledda\nihailee hänen kirjojaan, varsinkin romaaneja »Gösta Berlings saga» ja\n»Jerusalem». Mutta italialainen ja ruotsalainen kirjailijatar eroavat\nmonessa suhteessa toisistaan.\n\nGrazia Deleddan aikaisempien romaanien aiheilla on vahvat juurensa\nSardinian maaperässä. Hänen nuoruudessaan synnyinsaarellaan saamansa\nvaikutelmat luonnosta, ihmisistä ja kansantarustosta näyttävät\nmuodostuneen hänelle tyhjentymättömäksi varastoksi, josta hän täysin\nkäsin ammentaa. Olennaisia puolia hänen kirjallisessa tuotannossaan\non henkilöiden ja tapausten likeinen liittyminen luonnonkuvauksiin.\nNämä muodostavat preludion, säestyksen tai loppusoiton voimakkaalle\ntunneväreilylle ja toiminnan nousu- ja huippukohdille — juonen\nkehittelyn ja kertojalahjan ohella hänessä näet pulppuilee raikas\nlyyrillinen suoni. Nuo luonnonkuvaukset, jotka lukijalle tarjoavat\nikäänkuin valaisevan filmisarjan Sardinian maisemista, meren ja taivaan\nvaihtelevista häiveistä, vuorien jylhästä ylevyydestä, ovat piirretyt\nmuutamin varmoin viivoin, ja usein ihmeteltävän kauniisti väritetyt.\nSellaiset luonnonkuvaukset kuin ne, jotka romaanissa »Marianna»\nliittyvät tekijättären hahmoittelemaan Simone Solen vuoristorotkoon,\nja hänen tulkintansa karjatalon, sen laidunmaiden ja metsien\nsalaperäisestä runoudesta, ovat suuren kirjailijan käsialaa.\n\nHänen henkilögalleriansa on mitä vaihtelevin. Sardinialainen väestö\non tarjonnut hänelle runsaasti erilaisia tyyppejä, joista useissa on\nalkuperäistä, melkein raamatullisen yksinkertaista suurpiirteisyyttä.\nJa useimmat hänen kuvaamistaan tyypeistä painuvat todellisten elämysten\ntavoin mieleen.\n\nKirjailijatar eläytyy täydellisesti kuvaamiensa henkilöiden\nsielunelämään, ajatustapaan ja toimintaan, omistaen hahmoittelussaan\nsivuhenkilöillekin samaa huolellisuutta kuin päähenkilöille.\nMyöhäisemmissä romaaneissaan, varsinkin kaikkein viimeksi\njulkaisemissaan, hän luopuu syntymäsaarensa ja sen kansan\nerikoiskuvauksesta ja kiintyy yleisinhimillisiin sielullisiin\nprobleemeihin, astuen nykyisen Italian huomattavimpien psykologisen\nromaanin edustajien piiriin.\n\nSilmäänpistävä puoli Grazia Deleddan aiheissa on henkilöiden\nrikollisuus. Näistä vain muutama esimerkki. Romaanissa »L’edera»\nsankaritar tekee murhan. »Il dio dei viventi» romaanin miehinen\npäähenkilö väärentää jälkisäädöksen; Elias Portolu, samannimisen\nromaanin päähenkilö, joutuu luvattomaan suhteeseen veljensä\nmorsiameen, »Marianna» romaanin sankari rupeaa rosvoksi, »La Madre»\nromaanissa on papilla katolilaisen kirkon kieltämä suhde naiseen,\nj.n.e. Tämä rikosaiheiden käsittely ei tavoittele mielenkiihoituksen\naikaansaamista. Deledda ei kuvaa rikosta rikoksen vuoksi. Hänen\nromaaniensa rikolliset sankarit eivät ole paatuneita pahantekijöitä.\nPaatuneitakin rikollisia esiintyy hänen romaaneissaan, mutta nämä\neivät saa osakseen hänen myötätuntoaan, ja niiden tehtävänä on\nusein vastakohtaisvaikutuksen aikaansaaminen. Ne rikolliset, joihin\nGrazia Deleddan myötätuntoisuus kohdistuu, ovat tulleet syyllisiksi\nristiriitaisten olosuhteiden vaikutuksesta. »L’edera» romaanin\nsankaritar tekee murhan melkein kuin unissakävijä, pelastaakseen\nahdingosta miehen, jota rakastaa. Simone Sole — romaanissa Marianna —\nrupeaa rosvoksi auttaakseen köyhiä vanhempiaan. Elias Portolu päättää\nsovittaa rikoksensa rupeamalla papiksi, ja »La Madre» romaanin pappi\nkatkaisee välinsä naiseen, jonka kostoaikeiden seurauksista papin äiti\nkuolee.\n\nKärsimys, jota Grazia Deledda katsoo elämän järkähtämättömäksi\nlaiksi, herättää hänessä mitä syvintä mielenkiintoa ja sääliä. Hän\nvalitsee siis kernaasti traagillisia aiheita ja antaa etusijan sille\ntraagillisuuden lajille, johon liittyy syyllisyys. Millainen on ihminen\nsyyllisyyden raskauttaman kärsimyksen painamana? — siinä ongelma, jota\nhän usein pohtii.\n\nVoisi siis helposti luulla, että Grazia Deledda on synkkä pessimisti.\nNiin ei kuitenkaan ole laita. Tosin elämän usein sovittamattomilta\nnäyttävät ristiriidat ja synkeät varjopuolet eivät jää häneltä\nhuomaamatta, päinvastoin hän kuvaa niitä järkyttävästi. Eikä ihmisten\npahuus ja rikollisuus aina ilmene hänelle sovitukseen johtavana. Tämän\nkäsityksen hän on pukenut m.m. seuraavaan huudahdukseen: »Elämä olisi\nkaunis, ellei olisi olemassa ihmisten pahuutta!» Mutta sisimmässään hän\nuskoo hyvien voimien lopulliseen voittoon elämän kamppailussa. Kauniina\nja vakuuttavana hänen valoisa ja sovinnollinen elämänkäsityksensä\nilmenee »Cenere» romaanin lopulla. Sen sankarin, Ananiaksen, äiti,\nlangennut nainen, on itse päättänyt päivänsä, jotta ei olisi poikansa\nonnen tiellä. Äiti on pojalleen, hänen ollessaan lapsi, antanut\ntaikaesineen, jonka poika avaa äidin paarien ääressä. Se sisältää\ntuhkaa. »Niin, kaikki oli pelkkää tomua ja tuhkaa. Elämä, kuolema,\nihminen, itse kohtalo, joka hänet siitti. Mutta kun hän seisoi tämän\nkaikkein poloisimman ihmisolennon maallisten jäännösten edessä, joka\ntehtyään niin paljon pahaa ja niin paljon kärsittyään oli syöksynyt\nkuolemaan tehdäkseen toiselle hyvää, heräsi hänen mielessään se ajatus,\nettä tuhassa usein kytee kipinä, loistavan, puhdistavan liekin siemen.\nJa hän alkoi uudelleen toivoa ja rakastaa elämää».\n\nGrazia Deledda ei yksipuolisesti kiinny elämän vakaviin ja\ntraagillisiin ilmiöihin. Hänen uskonnollisuutensa on vapaa\ndogmaattisuudesta, ahdasmielisyydestä ja suvaitsemattomuudesta. Hänen\nvakaumuksensa on, että hilpeydellä ja elämänilolla on oikeutensa.\nLisäksi hänellä on huumorinaistia, silmää näkemään koomillisuutta.\nPerin huvittavia ovat sellaiset henkilöt kuin esim. suurkerskuri Berte\nPortolu ja pappi Jacu Maria Porcu, joka tulkitsee elämänhaluista\nfilosofiaansa seuraavasti: »Palvele Jumalaa ilomielin. — Tanssikaamme,\nlaulakaamme, nauttikaamme. Herra on antanut meille elämän, jotta siitä\nvähän nauttisimmekin. En silti kehoita syntiä tekemään. Pois se! Synti\nnäet jättää meihin tunnonvaivan... Mutta huvitelkaamme kunniallisella\ntavalla...»\n\n* * * * *\n\nVuosien kuluessa Grazia Deledda väsymättömällä taiteellisella\nuurastuksella on kehittänyt tyyliänsä yhä suurempaan eheyteen ja\nvalmiuteen. Hänen kertojataitonsa on kuulakan selkeä, eepillisen\nasiallinen; tarvittaessa hänen sanontansa käy miehekkään karskeaksi.\nHänen viime teoksissaan se kantaa maailmankirjallisuuden suurten\nkertojain leimaa. Se saa paikoittain ajattelemaan Etelän vuorien\ntaivaantaustasta eroavia selväpiirteisiä ääriviivoja.\n\nNaturalismiin vivahtavat toisinaan liiaksi venytetyt laatukuvat,\nviivähtäminen jokapäiväisten seikkojen yksityiskohdissa. Mutta\nniissäkin huomaa joskus piilevän teknillisen tarkoituksen: motivoimisen\nja valmistelun. Grazia Deleddalla juonen valmistelu ja eteenpäin\nvieminen on kehittynyt varmaksi ja dramaattisen tehoisaksi, johtaen\nsuuriin kohtauksiin, joissa värähtelevät voimakkaat inhimilliset\ntunteet ja intohimot, ja jotka heijastajan tavoin valaisevat\nsiihenastista toiminnan taipaletta.\n\n_J. H—l_.\n\n\n\n\nI\n\n\nMarianna Sirca oli rikkaalta sedältään, papilta, perinyt hänen\nomaisuutensa ja läksi hänen kuoltuaan muutamaksi päiväksi pieneen\nkarjataloon, joka oli joutunut hänelle muun perinnön mukana ja joka\npiili keskellä korkkitammimetsää Nuoron vuoristossa.\n\nOli kesäkuu. Marianna oli uupunut pitkäaikaisena sairaanhoitajattarena\nvaaliessaan setäänsä, joka oli kuollut kaksi vuotta kestäneen\nhalvaustaan jälkeen, ja näytti vallan vankilasta päässeeltä — niin\nkalpea, heikko ja lamaantunut hän oli. Omasta aloitteestaan hän ei\nolisi lähtenyt liikkeelle, eikä olisi seurannut lääkärin kehoitusta\nlähteä hengittämään hiukan raitista ilmaa. Mutta hänen isänsä, joka\nhoiteli karjaa ja joka aina oli ollut melkein pappi-veljensä palvelija,\npoistui vuoristosta vartavasten tytärtään noutamaan ja kehoitteli häntä\nkunnioittava sävy äänessään:\n\n— Marianna, noudata isäsi tahtoa, joka tarkoittaa parastasi; tottele.\n\nPalvelijatar, karkeahko barbagialainen nainen, joka ammoisista ajoista\noli ollut papin talossa ja joka oli nähnyt Mariannan kasvavan isoksi,\nvalmisti matkaa varten hänen tavaransa ja pisti ne sikin sokin\nkaksipäiseen pussiin kuin paimenen kampeet ikään, ja toisti:\n\n— Marianna, noudata isäsi tahtoa, joka tarkoittaa parastasi; tottele.\n\nJa Marianna oli totellut. Olihan hän aina totellut, siitä alkaen, kuin\nhänet pikkutyttönä suljettiin, kuin lintu häkkiin, pappi-setänsä taloon\nlevittämään iloa ja valoa tuon alakuloisen miehen ympärille, saattaen\npalkinnokseen odottaa hänen mahdollisesti jättämäänsä perintöä.\n\nVaieten Marianna siis nousi istumaan isänsä satulan taakse ja piti\nkädellään kiinni hänen vyöstään, vastaten ainoastaan päännyökkäyksillä\nhuolelliselle palvelijattarelle, joka järjesti hänen hameensa säärien\nympärille ja kehoitti häntä välttämään viileätä yöilmaa.\n\n— Ja älkää antako hänen rasittaa itseään, Berte Sirca!\n\nVanhus painoi sormeaan huulta vasten ja nykäisi suitsista. Hänkin oli\nharvapuheinen, eikä isällä ja tyttärellä muuten ollut paljoa toisilleen\nsanottavaa.\n\nHeidän ratsastaessaan edelleen vanhus vain osoitti sormellaan eri\ntiluksia, mainiten niiden omistajat. Tunsihan hän nämä seudut, kun\nhän joka vuosi keväällä — lukuunottamatta viime vuosia, jolloin pappi\noli ollut sairas — tämän veljensä ja sukulaisten kanssa oli lähtenyt\nviettämään useita päiviä karjatalolle, johon kuului runsaasti karjaa ja\njoka uutistalona oli rakennettu alkuperäisen sardinialaisen paimenmökin\nsijalle.\n\nEnsi päivästä alkaen Marianna siellä tunsi voivansa paremmin. Paikka\noli vuoristoseutua, Nuoron ja Orunen rajalla. Metsä kukki ja ääretön\nkuulakkuus levisi yli tienoon.\n\nKolmantena päivänä hän jo näytti vallan toiselta. Tuo hento, hiukan\nkumarassa liikkunut olento oli oikaissut vartalonsa suoraksi, paksujen\nkiiltävien mustien palmikkojen reunustamat kalpeat kasvot olivat\nkäyneet tummemmiksi, ja levolliset suuret ruskeat silmät heijastivat\nkuin nuoren hirven silmät metsän vihreätä hohdetta.\n\nKolmannen päivän iltahämyn laskeutuessa Marianna istui karjatalon\nedustalla, joka oli rosoisista kivistä tehty rakennus ja sisälsi\nnavetan, keittiön ja makuuhuoneen. Hänen edessään levisi laaja\nruohokenttä, keskellä tuhatvuotinen tammi, jonka runkoon oli sidottu\nkoiria. Ja sen takana aukenivat vihreät niittymaat, kauempana häipyen\nmetsään ja puiden ja kallioiden syventyviin varjoihin. Oikealla näkyi\npuuryhmän lomitse vuorijono, joka vielä sinervänä häämötti iltaruskon\npurppuroiman taivaan taustalla.\n\nHän oli yksin, seuranaan koirat, jotka tämäntästä nousivat\ntähystelemään, seuraavassa tuokiossa jälleen lyyhistyen alas puun\ntyvimultaan. Hän odotti kotia palaaviksi isäänsä ja paimenta, ja\nlisäksi eräs sukulainen oli luvannut käydä häntä tervehtimässä.\n\nHän oli yksin ja rauhallinen. Eihän häneltä puuttunut mitään; olihan\nhänellä edessään perintötiluksensa, joita vartioi luotettava ja\nmieleltään yhtä vilpitön palvelija kuin hänen isänsäkin. Ja kotona,\nNuorossa, vartioi hänen taloaan uskollinen palvelijatar, joka ei\nmalttanut nukkua öisin suojellakseen taloa varkailta.\n\nHäneltä ei puuttunut mitään. Ja istuen näin ajatuksissaan hän varman\nitsetietoisena katseli ympärilleen ja tuijotti kirkkaaseen iltaruskoon,\njossa vaihteli puna ja harmaa, ja joka lisäsi yksinäisyyden tunnetta,\nniinkuin karjatalon hämäräkin.\n\nHän tunsi ikäänkuin vanhentuneensa. Hänen mieleensä muistui, miten hän\nlapsena ensi kerran oli käynyt täällä ja miten joku oli kuiskannut\nhänen korvaansa:\n\n— Jos olet kiltti, saat kaiken tämän. Ja hän oli katsellut\nympärilleen levollisin silmin, ihmettelemättä ja haluamatta, vastaten\nainoastaan: Niin. Ja samoillessaan ympäristössä, kuitenkin pysytellen\nlähellä, jotta ei olisi eksynyt, hän oli löytänyt piilopaikan,\nkehtoa muistuttavan koveran kiven. Ja hän oli pujahtanut tuohon\nkomeroon, mielissään siitä, että oli yksin, halliten kaikkea, mutta\nollen piilossa kaikilta. Ja hän oli tuntenut olevansa ikäänkuin\npähkinänsiemen kuoressaan, kuin linnunpoika munan sisällä. Näin\nkyyristyneenä hän itsekseen iloitsi, että ohikulkevat paimenet eivät\nvoineet nykäistä hänen hameensa helmaa. He vain virkahtivat silmää\nvilkuttaen: »Annatko minulle paikkasi, Marianna?» Joskus hän oli siinä\nnukahtanutkin.\n\nJa nyt hän heräsi niin monen vuoden kuluttua. Hän ei ollut täyttänyt\nkolmeakymmentä, eikä vielä tuntenut rakkautta. Ilmeisesti hänet oli\nkasvatettu kuin ylhäisen perheen lapsi, hänen kun oli määrä kerta saada\niso perintö. Oikeastaan hänen elämänsä oli vivahtanut palvelijattaren\nasemaan, hän kun oli ollut riippuvainen sekä isännästä että\nylempiasteisista palvelijoista.\n\nSamassa hänen isänsä palaa kotia, ja hänen ajatuksensa pakenevat\nkaikkein salaisimpaan lymypaikkaansa: ei kukaan maailmassa saa\nniitä tietää, eikä tämä johdu niinkään ylpeydestä, vaan siitä, että\nhän rakastaa omaa sieluaan, samoin kuin taloansakin: kaiken tulee\nolla siinä järjestettyä, puhdasta, kaikkien tavaroiden suljettuina\nkirstuihin, jotka hän yksinään omistaa.\n\nHänen isänsä, vaikka ääneti ihaili tytärtään ja oli häneen kiintynyt\nkuin uskollinen orja, ei silti kyennyt häntä ymmärtämään. Siinä hän nyt\nlähestyy, lyhyenläntänä, kyyryselkäisenä, ristissä käsin ja iso kalju\npää vaipuneena rinnalle, ikäänkuin pitkän kiharaisen harmaan parran\npainamana. Hän näytti paimeneksi puetulta munkilta, rauhalliselta\nerakolta, jonka suuret ruskeat silmät vielä kuvastivat viattomuutta.\n\n— No, rukoiletko? hän kysyi tultuaan tyttärensä kohdalle. Nyt sinun\npitää olla iloinen, tänä yönä valvotaan. Vieraita saapuu pian.\n\n— Keitä? — Marianna kysyi, kavahtaen hereille ajatuksistaan.\n\n— Sebastiano, toisen seurassa. Käynpä sytyttämässä tulen. Jos\nSebastiano kysyy sinulta, paljonko ovat tarjonneet sinulle korkki\naineesta, — hän lisäsi kääntyen taaksepäin — niin sano tuhat scudoa.\nVaiti! Tottele isääsi, joka tarkoittaa parastasi.\n\nMarianna oli altis tottelemaan silloinkin, kun hänen isänsä viattomassa\nkunnianhimossaan tahtoi kahdistaa hänen tulonsa, sitäkin suuremmalla\nsyyllä, kun hänen sukulaisensa, Sebastiano, toimi eräiden Ozierin\nliikemiesten asioitsijana, jotka tahtoivat ostaa Mariannan metsien\nkorkkiaineen. Ja nousematta hän tähysteli eteensä, ajatellen tuota\npikkuserkkuaan, leskimiestä ja yksineläjää, joka ei ollut vanha\neikä nuori. Olihan hän useista papin jättämää perintöä kadehtivista\nvarattomista sukulaisista ainoa, joka osoitti Mariannaa kohtaan vähän\nepäitsekästä kiintymystä.\n\nJoskus hän luuli, että Sebastiano tunsi häntä kohtaan todellista\nrakkautta. Mutta hän hylkäsi inhoten ajatuksen joutua vaimoksi\nsukulaiselle, joka oli leskimies, eikä enää ollut nuori. Ja nyt saapui\nSebastianokin. Hän tuli ratsain, yllään leskimiesten käyttämä lyhyt\npäällystakki, ja hänen mustasta sametti nutustaan pisti jo kaukaa\nsilmään laihojen kasvojen kellervä kalpeus, jota lisäksi kohotti\nharvakarvainen, tumma suippoparta. Hänen suuret vilkkaat mustat\nsilmänsä, jotka levittivät hohdettaan alakuloisiin kasvoihin, hakivat\nheti Mariannaa. Notkeana keikahdettuaan alas hevosen selästä hän riensi\nMariannan luo, joka nousi vaieten. Ja tulija kietoi käsivartensa hänen\nhartioidensa ympäri, katsellen häntä tuttavallisesti mutta samalla\nhiukan ivallisesti alempaa — hän oli Mariannaa lyhyempi. Mutta tämä\ntyönsi hänet luotaan, kääntäen huomionsa yksinomaan pitkään, kauniiseen\nnuoreen mieheen, joka lähestyi hymyillen hänelle. Mariannasta tuntui\nkuin olisi hän tuntenut tuon miehen, mutta hän ei ollut siitä aivan\nvarma. Hän luuli ennenkin nähneensä nuo hampaat, jotka kiilsivät\nvalkoisina raikkaiden ohuen haivenen varjostamien huulien välissä,\nja nuo pitkänsoikeat silmät, joiden sini näytti pohjattoman tummalta\nkuulakan silmänvalkuaisen pohjalla.\n\nTultuaan nuoren naisen eteen hän pysähtyi, selkä suorana kuin\nsotilaalla kunnia-asennossa.\n\nMarianna punastui, mutta seuraavassa tuokiossa hän hymyili ja ojensi\nhänelle kätensä.\n\n— Simone Sole!\n\nNuori mies nyökäytti päätään ja tarttui neitosen käteen sitä\npuristamatta. Todella se oli hän, Simone Sole, rosvo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutama vuosi aikaisemmin Simone oli nuorukaisena palvellut\nMariannan kodissa. Marianna tunsi hänen perheensäkin, joka oli\nköyhä, mutta arvossa pidetty ja hyvää rotua. Isä ja äiti olivat\nmolemmat kivulloisia, sisaret erittäin kauniita ja ylpeitä, käyden\nkirkossa yksin, missä polvistuivat varjoon ehtoollisalttarin eteen,\nmihin Mariannakin tavallisesti asettui. Muuten nämä nuoret naiset\nelivät syrjässä Santu Nofre mäen juurella olevassa talopahaisessaan,\nhiljaisina ja surren, ikäänkuin veli olisi ollut kuollut.\n\n— Simone — toisti Marianna, ääni rauhallisena, luotuaan alas katseensa,\nja kohdistaen sen häneen uudelleen hillittynä. — No mitä kuuluu?\n\n— Eihän erityisiä, olemme tulleet tervehtimään teitä.\n\nJa nuori mies hymyili edelleen näyttäen kaikki kauniit vahvat hampaansa\nkuin poikanen, joka koettaa pidättää nauruntirskahdusta. Hän näytti\nolevan mielissään siitä, että oli tuottanut Mariannalle yllätyksen,\nmutta enimmän häntä ilahdutti ystävällinen vastaanotto.\n\n— No, Marianna, oletko sinäkin lähtenyt rosvoretkelle?\n\nMolemmat nauroivat kuin yksituumaisina. Seuraavassa silmänräpäyksessä\nMarianna huomasi nuoren miehen silmien hakevan hänen silmiään katsein,\njotka saivat hänet levottomaksi. Ja kun Simone tuli niin lähelle, että\nhiipaisi hänen polviaan, hän peräytyi ylpeänä.\n\nTällävälin isä oli ilmestynyt keittiön ovelle, pyyhkien housuihin\nveren peittämää kättään ja kehoitti päännyökkäyksellä vieraita\nkäymään sisälle. He noudattivat kehoitusta ja istuutuivat kuumuudesta\nhuolimatta lieden ääreen.\n\nSimone katseli ympärilleen tervehtien hänelle hyvin tuttuja esineitä:\nsavusta mustia seiniä, matalaa kattoa, olkimattoja, joilla oli nukkunut\nnuorukaisen sikeää unta, karkeatekoisia penkkejä, korkkitammesta\ntehtyjä astioita, vuotia, kiviä ja muita karjatuvan esineitä, jotka\nkajahtivat juustolta ja vahalta ja loivat yksinkertaiseen tupaan\nraamatun paimenten telttaleiman. Vastapäätä pientä ikkunaa, jonka\ntaustana oli vihanta metsä, näkyi avoimesta ovesta viereinen pieni\nhuone, josta ovi johti suoraan ruohoaukiolle. Sen siisti sisusta,\njohon kuului Mariannan valkoinen vuode, pöytä, maalaus ja pieni peili\nseinällä, muodosti vastakohdan yksinkertaiselle keittiölle.\n\nMarianna sulki välioven ja asettui Sebastianon taakse, hän kun oli\nhuomannut, että tuo sukulaisensa, vaikka ei suorastaan näyttänyt\nepäluuloiselta, silti viekkaana tähysteli hänen liikkeitään. Mutta\nSebastiano kääntyi sivulle ja piti edelleen häntä silmällä.\n\n— Marianna! — sanoi Simone. — Minusta tuntuu unelmalta, että jälleen\nnäen sinut.\n\n— Samoin minusta, Simone!\n\n— Jo aikoja sitten olisin tahtonut käydä sinua tervehtimässä! Mutta en\ntietänyt, olisiko se sinua miellyttänyt...\n\nMarianne teki kädenliikkeen, kehoittaen häntä lopettamaan ja jättämään\ntämän arkaluontoisen aiheen. Ja Simone punastui, ylpeänä hänen\nluottamuksestaan.\n\n— Miksi liikut näillä seuduilla? Eipä sinua kotvan aikaan ole täällä\nnäkynyt — sanoi isä. Sillä aikaa Sebastiano tarttui Mariannan\nesiliinaan ja nykäisi siitä, antaen hänelle päännyökkäyksellä merkin\nkumartua, hänellä kun oli jotain salaa sanottavana. Marianna istui\njäykkänä; hänestä näytti siltä, kuin Simone vuorostaan olisi tarkannut\nhäntä, ja sentähden hän tahtoi esiintyä hänen silmissään kaikin puolin\nnykyisen asemansa mukaisena vakavana naisena, joka omisti suuren\nomaisuuden. Todella Simone katseli häntä, samalla vastaten isälle, joka\nennen oli ollut enemmän hänen orjamaisen palvelusaikansa toveri kuin\nisäntä:\n\n— Niin, siitä on enemmän kuin vuosi, kun viimeksi kävin täällä, setä\nBerte! Enkä viiteen vuoteen ole nähnyt Marianna tytärtänne. Kaniikki\nsiis kuoli. Olipa hän omituinen mies! Marianna, muistatko, että hän\nlaski ikäänsä useampia vuosia lisää, kuin niitä todellisuudessa oli?\nAinakin kymmenen vuotta hän laski lisää, ehkä sentähden, että elämä\ntuntui hänestä liian lyhyeltä. Ja kerran hän suuresti raivostui\npalvelijattarelleen Fidelalle — vieläkö sekin Jumalan luoma elää? — joka\nmeni kirkkoon ja pyysi kirjoista katsomaan isäntänsä oikean iän.\n\n— Niinpä tosiaankin; kaiketi hän siten luuli elävänsä kauemmin, —\narveli Sebastiano, — ja olihan hänen mukava elää, niin että syystä\npidensi ikäänsä.\n\n— Ja toiset taas sanovat ikäänsä vähemmäksi, esimerkiksi naiset.\nJa muutamat miehetkin. Se meidän Cristoru väittää aina olevansa\nkakskymmentäkaksi-vuotias!\n\nKaikki nauroivat ja huomasivat samassa ulkona jättiläismäisen,\ntumman palvelijan, joka lähestyi jäykkänä kuin pökkelö. Saavuttuaan\nulko-ovelle hän pysähtyi, oudoksumatta, että Simone, hänen entinen\npalvelija-toverinsa, oli siellä. Ja kahden vieraan kutsuessa häntä ja\nkysyessä hänen vointiaan ja karjan ja läheisen karjatalon paimenten\ntilaa, hän ei liikkunut askeltakaan kynnykseltä.\n\nHän halusi puhutella Mariannaa, joka läksi tuvasta kuulemaan, mitä\nhänellä oli sanottavaa.\n\n— Isäsi käski minun teurastaa lampaan; sanopa, millaista ruokaa minun\ntulee valmistaa, ja onko minun tehtävä veripaistostakin. Sen sanon\nsinulle oitis, ettei minulla ole höysteeksi mintturuohoja; tässä on\nainoastaan muutama laakerinlehti.\n\nHän näytti ne, pidellen niitä verisillä sormillaan, ja Marianna läksi\nnoutamaan suoloja, juustoa ja murennettua ohraleipää. Kaikki tämä\nsekoitettiin vereen ja seos kaadettiin lampaan vatsaan, joka oli\npuhdistettu siistiksi kuin samettikukkaro. Vatsa ommeltiin sitten\nkiinni parsinneulalla ja asetettiin paistumaan hehkuvan hiilloksen alle.\n\nTällä aikaa miehet puhuivat korkkitammen hinnasta, ja isä sanoi, luoden\nkatseensa alas, hänen kun oli vaikea valehdella, että Ozierin kauppiaat\nolivat tarjonneet tuhat scudoa. Mutta Sebastiano nauroi, mustat silmät\nkiiluen kellervistä kasvoista, ja katsoi Mariannaan silmää iskien.\n\n— Setä Berte, osaattepa kehua tavaraanne!\n\n— Eihän se ole minun, vaan tyttäreni tavaraa!\n\n— Se on teidänkin, koska se on minun, — huomautti Marianna, ja isä oli\nsiitä kovin mielissään, sillä hänestä tuntui kuin Sebastiano olisi\nilkkunut häntä.\n\nTällöin Marianna lieden ääressä avusti palvelijaa iltaruuan\nvalmistamisessa. Hän oli nostanut mustan huivinsa nipukat ylös\npäälaelle, niin että valkoinen kaula ja punerva kurkku jäivät\npaljaiksi. Tulenhohteessa hänen paitansa kultanapit, joiden väliin oli\npujotettu ohut vihreä nauha, loistivat punervina kuin kaksi puolikypsää\nmansikkaa. Ja tämäntästä hän katsahti niihin, ikäänkuin peläten, että\nne irtaantuisivat nauhasta, mutta oikeastaan hän tarkkasi Simonen\nhäneen kohdistamaa katsetta, joka hänessä herätti outoa levottomuutta.\nMelkein kainostellen hän puhutteli tuota nuorta miestä, joka kuitenkin\noli ollut hänen palvelijansa. Mariannasta tuntui kuin olisi tämä\npalannut matkalta muista maista, missä oli varttunut isoksi ja\nkehittynyt mieheksi, tullen tuntemaan kaikki elämän huonot, mutta myös\nsen hyvät puolet, vallan kuin siirtolaiset, jotka palaavat Amerikasta.\nJa kuitenkin hän juuri tämän vuoksi oli mielissään siitä, että nuori\nmies katseli häntä. Olihan se miehen katse, joka ihaili hänessä\nainoastaan naista, muistamatta, että hän oli rikas.\n\nKun ilta-ateria oli valmis, Marianna istuutui miesten keskelle\njuhlallisesti katetun pöydän ääreen, joka oli asetettu avatun ulko-oven\neteen. Pöytä oli tehty yhdestä ainoasta korkkitammen kaarnapalasta,\njoka oli hakattu ja höylätty levyksi. Tarjottimet ja vaditkin olivat\nkorkkitammea, ja paimenten kaivertamat pikarit tehdyt sarvista. Iso\njärkähtämättömän tyyni palvelija toimi lihanleikkaajana, taittaen\npaistin luut vahvoilla sormillaan. Leikattuaan annokset valmiiksi, hän\nsiirsi hakkuulaudan Mariannan eteen, sanoen vakavalla äänellä:\n\n— Suolaa sinä liha-annokset.\n\nJa Marianna otti suolaa hyppysiinsä, ja yhtä sirosti kuin oli\nsekoittanut laakerinlehdet vereen hän siroitti suolaa tuoksuville\npaistipaloille.\n\nHe söivät vaieten. Punerva kuu nousi hiljaisen leimun tavoin aukion\ntaustalla kohoavien korkkitammien takaa, luoden niityille hohdettaan.\nSeuran ainoa nainen, yllään helakanpunainen röijy, jonka väri pesän\nliekkivalossa näytti vielä koreammalta, säteili tummien mieshahmojen\nkeskellä kuin kuu puunrunkojen lomassa.\n\nPaistin jälkeen palvelija otti veripaistoksen esille tuhasta, puhdisti\nsitä hiukan, leikkeli sitä ja ojensi tarjottimen uudestaan Mariannalle.\n\n— Pane sinä suolaa.\n\nTuntui kuin olisivat he suorittaneet uskonnollisia menoja, tuo\njäykkä palvelija, jonka musta parta oli leikattu kulmikkaaksi\nkuin egyptiläisellä papilla, ja nainen kalpeana ja viehättävänä\ngranaatinkukka-kuvioisessa puvussaan.\n\nSimonelle tarjottiin ensiksi hänen annoksensa.\n\n— Etpä taida joka ilta aterioida naisen seurassa, — sanoi setä Berte\nhänelle, kaataen viiniä hänen sarvipikariinsa.\n\n— En ainakaan tällaisen naisen seurassa! — vastasi Simone juoden ja\nkatsoen Mariannaan, joka kuvitteli näkevänsä viinin kimmeltävän himmeän\njuomamaljan laitojen läpi.\n\n— Ja kuitenkin Simone viime yönäkin söi naisten seurassa, ja kauniiden\nlisäksi — sanoi Sebastiano.\n\nMarianna kohotti katseensa.\n\n— Niin, sisarteni seurassa, — selitti Simone. Kävin kotona sairasta\näitiäni tervehtimässä.\n\nSeurasi vakava ja alakuloinen vaitiolo. Sitten Marianna kysyi\nrauhallisena:\n\n— Kuinka äitisi nyt voi?\n\n— Se on sitä hänen tavallista sydänkipuaan. Sisareni ovat omasta\npuolestaan pelottomia, mutta käyvät helposti levottomiksi muiden\ntähden. Nytkin he lähettivät minulle sanan, että tulisin äitiä\nkatsomaan. Pahinta on, että kun minä lähden häntä tervehtimään, joudun\nvaaralle alttiiksi: ja äiti tietää sen hyvin! Viime yönä en ensin\nrohjennut astua hänen huoneeseensa; mutta hän sanoi:\n\n— Simone poikani on läheisyydessä, tunnen sen, pyytäkää hänet sisälle.\n— Silloin astuin sisään; hän laski kätensä päälaelleni ja sitten käski\nminun nopeasti poistua. Mutta tämä on kaikki joutavaa! — näin hän\npäätti, hiukan pudistaen päätään, minkä liikkeen Marianna tunsi jo\nhänen poika-ajoiltaan.\n\n— Niin, niin! — huokasi setä Berte Siroa; ja Sebastiano herkesi\nhetkeksi ivapuheistaan.\n\nAinoastaan palvelija pysyi jäykkänä ja välinpitämättömänä, ikäänkuin ei\nmikään muu kuin hänen palvelijatehtävänsä olisi koskenut häntä. Silti\nhän juuri karkoitti seuran yli laskeutuneen varjon, kysyen Simonelta:\n\n— Sinulla oli toveri: miten on hänen laitansa? Onko hän telkien takana?\n\n— Telkien takana! — huudahti Simone, pannen melkein loukkautuneena\nvastalauseensa. — Niin kauan kuin hän on minun toverini, ei hän koskaan\njoudu telkien taakse.\n\nSitten hän alkoi itsekseen nauraa, muistellessaan toveriaan.\n\n— Onpa hän vallan kuin pappismies, jumal’avita. Ja kuinka hän\nuskoo Jumalaan, tuo nuorukainen! Alati hän rukoilee ja pitää\npyhäinjäännöskimppua povellaan. Nähdessään kaukaa kirkon hän polvistuu,\nja parasta tässä kaikessa, veikkoset, on, että hän rukoilee minun\npuolestani, eikä itsensä puolesta! Huomatkaa, että hän on varakas,\nainoa poika: äiti on Ottanan rikkaimpia naisia ja antaa pojalleen\nkaiken, mitä tämä ikinä haluaa. Mutta poika elää köyhän tavoin ja\npaastoaa niin, että saa kuumetta.\n\n— Totisesti tuo toverisi, puheestasi päättäen, on jumalinen mies, eikä\nmikään rosvo, — sanoi Sebastiano, yhä katsellen Mariannaa ja tehden\nmerkkejä, että tämä yhtyisi hänen pilantekoonsa; — ja mitä, hiisi\nvieköön, hän sitten on tehnyt, vetäytyäkseen metsään? Onko hän tappanut\nkissan?\n\nMutta Simone ei kärsinyt, että hänen toveristaan tehtiin pilaa. Hän\nmulkoili silmillään, jotka olivat saaneet metallihohteen, ja kertoi\nvakavana:\n\n— Hänen äidillään oli riita-asia; hänen olisi pitänyt voittaa, mutta\nhän hävisikin. Hänen vastustajansa, jotka eivät tyytyneet tähän,\ntulivat joka yö hänen ikkunansa alle laulamaan rivoja lauluja, jotka\nloukkasivat hänen kunniaansa. Tuo nainen oli leski, eikä hänellä ollut\nketään, joka olisi puolustanut häntä, paitsi toverini Costantino,\njoka silloin vielä oli poikaiässä, lisäksi uskonnollinen ja kiintynyt\näitiinsä kuin tytär. Ja eräänä yönä hän nousi ja ampui pyssyllä\näitinsä solvaajia kohti: yksi heistä kaatui kuolleena maahan. Toverini\nCostantino olisi tahtonut mennä ilmoittautumaan oikeudelle, mutta äiti\nneuvoi häntä pakenemaan, jotta hän säilyttäisi vapautensa. Ja hän\npakeni, ja siinä hän, jumaliste, teki oikein!\n\nHänen näin puhuessaan hänen rintansa paisui ja hänen kasvoihinsa tuli\npetoon vivahtava ilme, joka teki hänet entistään kauniimmaksi.\n\nToiset miehet tuijottivat häneen, nyökäyttäen hyväksyen päätään.\n\nMarianna uskalsi olla eri mieltä.\n\n— Jumalalla yksin on oikeus ottaa ihmiseltä henki. Palvelija taas heti\njohti keskustelun toiselle tolalle.\n\n— Tänä aamuna, ehkä noin viiden korvilla, näin _Funtana ’e litun_\ntienoilla ratsun selässä naisen: hänellä oli yllään pitkä miehen\nviitta, hän oli kookas ja kaunis. Mutta tämä ei kuulu asiaan. Hän oli\naseistettu, ja nähdessään minut hän kannusti hevosta ja piiloittautui.\nLuuletko, Simone, että se oli Paola Devaddis, tuo nainen joka liikkuu\nOrgosolon rosvojoukon mukana? Tunnetko hänet?\n\nSimone ei tuntenut häntä. Hän ei ollut koskaan kuulunut Orgosolon\nCorraine-joukkoon, kernaasti eläen vapaana, yksin nuoren toverinsa\nkanssa, joka oli kiintynyt häneen kuin uskollinen koira. Silti hän\noli ystävällisissä väleissä Corraine-rosvojoukkoon ja ihaili sen\njäseniä. Ja nyt syntyi vakava keskustelu tämän vihan raateleman perheen\ntraagillisesta kohtalosta: sukulaiset sukulaisia vastaan, vanhukset,\neläen yksinäisyydessä yksinomaan kostoa hautoen, naiset ja lapset tuon\nkohtalokkaan pyörteen tempaamina, äidit valvomassa tulipesän ääressä,\nodottaen jonkun lapsensa kuoloa ilmoittavaa huutoa; kukonlaulu uutta\nveristä päivää alkavan aamun sarastaessa.\n\n— Ja mitä kaikki tämä hyödyttää? — sanoi Marianna rauhallisella\näänellään; — muutamien halpojen kolikkojen vuoksi! Tuon suvun\nvihamielisyyden alkusyynä ovat huonosti jaetut niukat varat,\nvääryydellä ositettu perintö. Ja kuitenkaan eivät rahat tee ihmisiä\nonnellisiksi.\n\nSimone huudahti kiivastuneena:\n\n— Sinä puhut noin, kun asut mukavasti kodissasi ja sinulla on yllin\nkyllin tämän maailman hyvää. Jättihän setäsi sinulle ruusuilla\nsiroitellun vuoteen! Mutta koetapa ymmärtää, mitä puute merkitsee,\nkoeta käsittää, mitä on vääryys. Marianna, ihmisellä on oikeus omistaa\ntoimeentulonsa välineet ja sanoa: Mikä on minun, on minun; varokoot\nmuut siihen kajoamasta!\n\n— Emme oikeastaan omista mitään täällä matoisessa maailmassa, sillä\nolemmehan täällä vain matkamiehiä.\n\nSilloin Sebastiano taas tarttui hänen esiliinansa helmaan, nyki ja\npudisti sitä ja huudahti:\n\n— Saarnaatpa vallan kuin kaniikkivainaja eläessään, Marianna serkku!\nNo, kun siis olemme täällä vain matkamiehiä, niin anna minulle\nilmaiseksi metsiesi korkkiaine! Kas vain, tälle puheelle et kallista\nkorvaasi, lemmikkini!\n\n— Kaniikkivainaja saarnasi tosin hyvin, mutta avaimia hän piteli\nlujasti kourassaan — huomautti Simone. — — Niin, niin, te rikkaat,\ntiemmä, olette kaikki tyyni kuin juhlatilaisuudessa kauppiaat, jotka\nlevittävät maahan tavaransa, muka niitä ylenkatsoen, mutta jotka sitten\nmyyvät ne tavallista korkeammasta hinnasta.\n\nMitä Mariannan olisi pitänyt tähän vastata? Hän antoi miesten puhua,\nmutta katsoi välistä Simoneen ja huomasi että nuoren miehen silmät aina\nikäänkuin odottivat hänen katsettaan. Nyt Simone alkoi kertoa käyneensä\näskettäin neuvottelemassa juuri Orgosolon rosvojen kanssa asiasta,\njota ei maininnut; mutta se olikin sivuseikka. Mielenkiintoisinta oli\nkuvaus käynnistä Santu Jannen vuorella, sen rinteillä, rotkoissa,\nmaanalaisissa käytävissä ja salaperäisissä piilopaikoissa:\n\n— Toverini Costantino seurasi minua läähättäen kuin koira. Äkkiä\njouduimme rotkoon, jonka seinät olivat ihka valkeat kuin marmori.\nHolvi oli täynnä reikiä ja auringonvalo tunki sisälle kuin seulasta.\nIhmeellisintä oli kuitenkin rotkon perällä oleva alttari, jota koristi\nristi ja kiveen hakattu Kristuskuva, niin hyvin tehty, että näytti\nelävältä. Costantino tietysti polvistui; ja minä, totta puhuakseni,\ntunsin selässäni kylmiä väreitä. Ylempänä kuljimme onkalon poikki,\nmissä ryöppypuro äkkiä katosi kuiluun kuin kaadettu vesi lasiin. Siellä\npohjukassa odotimme Corrainea. Kiireissään hän saapui ja oli janoinen;\nhän kumartui juomaan ja näytti tahtovan juoda kuiviin veden tuosta\nsyvästä pikarista.\n\n— Sanotaan kovin kauniiksi mieheksi tuota Corrainea, onko se totta? —\nkysyi Marianna, ja Simone näytti vuorostaan hiukan mustasukkaiselta.\n\n— Kaunis? ... Hän on kookas ja totinen. Sellainen miellyttäisi sinua,\nMarianna.\n\n— Kuinka niin? Eihän kauneus ole miehellä välttämätön ominaisuus.\n\nSebastiano rupesi laskemaan sormillaan:\n\n— Rikkaus, — joutavia, kauneus, — joutavia, ylpeys, — hui hai! Mitä\nsinä oikeastaan tahdot, serkku? Niin annat päiviesi paeta kuin tuo\nryöppypuro, tietämättä, mihin ne päätyvät.\n\n— Ja mitä se sinua koskee? — Jatkahan kertomustasi, Simone: Kun\nCorraine joi...\n\n— Kun Corraine joi, hän pyyhkäisi suutaan!\n\n— Ja Costantinon valtasi pelko.\n\n— Kaikkea muuta. Mitä hän olisikaan pelännyt? — sanoi Simone\nvilkastuen, ollen aina valmis ivaamaan toveriaan, mutta vielä\nketterämpi puolustamaan häntä toisten ivalta.\n\n— Juohan toki. Näyttää siltä, kuin pelkäisit enemmän tätä pientä lasia\nvielä kuin tuota isoa, — sanoi hyvänsävyisesti setä Sirca.\n\nNäyttääkseen, ettei edes viini, joka on rosvon pahin vihollinen,\nSimonea peloittanut, hän joi. Ja yhä edelleen hän lasinsa yli katseli\nMariannaa.\n\n— Marianna, millainen on elämäsi ollut koko tänä aikana? Etkö ole\najatellut ottaa itsellesi aviopuolisoa?\n\n— Hän valikoitsee, vastasi Mariannan puolesta Sebastiano, — hän\nvalitsee, kuin etsiessään metsäpäärynöistä kypsää!\n\nMarianna ei virkkanut mitään, vaan alkoi koota koriin leipää, ruoan\njätteitä, lautaset, hakkuulaudan ja antoi kaiken palvelijalle, jotta\nhän korjaisi ne. Sitten hän nousi järjestämään esineitä paikoilleen.\nJa kun Sebastiano leikkisästi huomautti, että setä Berte Sircan olisi\npitänyt naida kaniikin palvelijatar Fidela, tämän antama esimerkki kun\noli omansa estämään Mariannaa menemästä naimisiin, neitonen läksi ulos\nnurmikolle kävelemään.\n\nYö oli kuuma ja kirkas; puiden latvojen tasalla, aivan kuin niissä\nkiinni tuikkivat tähdet näyttivät olevan niin likellä, että luuli\nvoivansa käsin koskettaa niitä, ja kaikki, ruoho, lehdet, kukat,\nlevittivät suloista tuoksua. Marianna tosin ei ollut loukkautunut\nserkkunsa pilasta, mutta paheksui, että hän puhui sillä tavoin Simonen\nkuullen.\n\nSebastiano poistui ulos hakemaan Mariannaa, ja isä ja palvelija menivät\nnavettaan karjaa katsomaan. Sebastiano sanoi Mariannalle lähentäen\nkasvojaan hänen kasvoihinsa:\n\n— Älä näytä hapanta naamaa Simonelle, kohtele häntä ystävänä, Marianna.\n\n— Minä en kaipaa ystäviä, — vastasi Marianna tiukasti. Silti hän palasi\nsisälle ja jäi muutamaksi hetkeksi yksikseen Simonen seuraan; ja hän\nhuomasi hänen kasvoissaan ja vartalossaan, joka oli hiukan kumarassa,\njotakin väsynyttä ja alakuloista.\n\n— Juohan viiniä, Simone!\n\nHänen ojentaessaan pikaria nuori mies tarttui hänen ranteeseensa.\n\n— Marianna, oletpa jumaliste tullut kauniiksi! — hän mutisi, ja hänen\nsilmänsä säkenöivät rajusti, mutta samalla surullisesti, melkein\nrukoilevasti. — Marianna, muistatko, miten ennen tarjosit minulle\nviiniä, kun vilusta värjöttäen palasin navetasta?\n\n— Ajattelin juuri sitä, Simone.\n\n— Mitä olet ajatellut minusta tänä kuluneena aikana? Monesti teki\nmieleni käydä sinua tervehtimässä; mutta sanonpa sinulle suoraan, että\nujostelin.\n\n— Ujostelit minua?\n\n— Niin, sinua, sillä olet ylpeä. Silloinkin olit ylpeä. Et tosin minua\nkohtaan silloin, niinkuin et nytkään.\n\n— Ei minulla silloin ollut, eikä nytkään ole syytä ylpeillä. Juo siis!\n\n— Marianna, — hän virkkoi, tarttuen pikariin toisella kädellä,\nhellittämättä hänen rannettaan; — niin, kun minulle sanottiin, että\nMarianna on karjamajassa, ajattelin heti: Tahdon lähteä tervehtimään\nhäntä. Onkohan sinusta hauskaa, että tulin?\n\nMarianna purskahti nauruun, mutta kävi heti taas vakavaksi, kun nuori\nmies, yhä jatkaen juomistaan, ei päästänyt irti hänen rannettaan. Ja\nhennoilla sormillaan hän yksitellen irroitti hänen vahvat sormensa,\npäästäkseen vapaaksi hänen otteestaan.\n\n— Päästä minut, — hän sanoi käskevästi, rypistäen kulmakarvojaan.\n\nSimone totteli kuten ennen ollessaan talossa palvelijana.\n\nMutta äkkiä Marianna näki hänen painavan sormiaan kynsien tavoin\npermantoon, ikäänkuin olisi tahtonut kouristaa sitä, sitten tarkkaavan\nulkoa kuuluvaa melua ja kavahtavan pystyyn, kuin olisi tahtonut\nvapautua jostakin raskaasta taakasta. Nyt hän näytti taas toiselta\n— vapautuneelta palvelijalta, joka vertaisena katseli Mariannaa,\nravistettuaan itsestään entisen orjuuden.\n\nMutta toiset miehet palasivat sisään, eikä Simone enää virkkanut\nhänelle sanaakaan.\n\n\n\n\nII\n\n\nKoettaessaan vaipua uneen pikkuhuoneensa pimeässä Marianna näki\nmielikuvituksessaan Simonen kouristamassa permantoa ja karkaamassa\npystyyn, ikäänkuin hallitakseen häntä ja kaikkea muuta, samoin kuin\nhän paljaasta maankamarasta ponnistaen oli kohonnut huomaamattomasta\npalvelijanasemastaan tuoksi vieraaksi, joka herätti pelkoa entisessä\nisäntäväessään. Ja Marianna näki Simonen tuijottavan häneen lempein ja\nsamalla hirvittävin silmin; jos he olisivat olleet kahdenkesken, hän\nolisi voinut kouristaa Mariannaakin kuin saalista.\n\nMutta olipa tuo nuori mies kuinka raju tahansa, ja vaikka Mariannan\nranne vielä hehkui hänen puristuksestaan, hän tunsi itsensä alati\nvaltijattareksi; hän oli varma siitä, että hän yhdellä ainoalla\nkatseella aina olisi saanut Simonen lankeamaan jalkojensa juureen.\n\nHän muisteli Simonea poikana, kun tämä palveli paimenena tässä samassa\nkarjatalossa Mariannan sedän isompien palvelijoiden avustajana.\nSilloin hän oli laiha, pitkä, iho oliiviin vivahtava, alati hiljainen,\npää vähän oikealle kallellaan, ikäänkuin vakavat ajatukset olisivat\naskarruttaneet häntä, silloin tällöin pudistaen päätään ja katsellen\nympärilleen kirkkain silmin. Joka sunnuntai hänen äitinsä kävi täällä\nisäntäväeltä kysymässä, miten poika menestyi, aivan kuin hän olisi\nollut koululainen. Ja poika käyttäytyi hyvin, oli luotettava, harras\nja työteliäs. Pääsiäisjuhlaa hän kävi tavanmukaisesti viettämässä\nkotonaan, ja jouluna hän isännän kanssa oli läsnä yöllisessä\njumalanpalveluksessa. Hän ei katsellut naisia, ei ryypännyt, oli\nvapaa paheista. Marianna ei muistanut, että Simone koskaan olisi\nkohdellut häntä muutoin kuin kunnioittavasti. Ja sitten hän eräänä\npäivänä katosi karjatalosta eikä enää palannut. Hänen omaisensa\nitkivät useita kuukausia häntä kuin kuollutta. Alussa luultiin\nhänen olleen läsnä jotakin rikosta tehtäessä ja että pahantekijät,\nvälttääkseen hänen heille vaarallista todistustaan, olivat tappaneet\nhänet ja piilottaneet ruumiin. Äiti vain väsymättä aika-ajoin palasi\nkarjatalolle tiedustelemaan Mariannalta, ikäänkuin poika edelleen\nolisi ollut siellä. Joskus äidillä oli kasvoissaan omituinen ilme,\nhän näytti ikäänkuin pyytävän isäntäväkeä, jonka hoivaan oli uskonut\npoikansa melkein lapsena, antamaan hänet takaisin. Myöhemmin oli Simone\nomaisilleen lähettänyt tietoja itsestään, ja Marianna oli sulkeutunut\nmajaansa, päättäen iäkseen jäädä sinne. Hän oli tyytyväinen, ettei\nenää nähnyt edessään noita suuria silmiä, jotka olivat täynnä tuskaa\nja pyyteitä, hän oli unhoittanut nuoren palvelijan, aivan kuin tämä\nolisi muuttanut manalle. Ja nyt Simone äkkiä ilmestyi hänen eteensä,\nnousi esiin kurjuutensa alhosta ja anasti kaiken, mikä joutui hänen\nlähettyvilleen.\n\n— Mikä on minun, on minun, ja varokoot muut siihen kajoamasta!\n\nKaikki Simonen sanat olivat painuneet hänen mieleensä; ajatuksissaan\nhän vielä koetti vastustaa niitä, mutta tuo Simonen huomautus painoi\nhänen sydäntään. Hän kääntyi vuoteellaan ja koetti nukkua, hiukan\nhymyillen itselleen. Mutta uni ei tullut. Jokin seikka laskeutui unen\nja hänen väliin. Se oli yhä vain tuo nuori mies, joka puristi Mariannan\nrannetta, katsoen häneen uhaten ja samalla rukoillen. Ja tässä\nhorroksessakin he katselivat toisiaan kuin olisivat tunteneet toisensa\njo vuosikausia ja kuin toinen olisi tietänyt toisen sielun syvimmät\nsopukat. Marianna sanoi hänelle: — Tiedän miellyttäväni sinua, ja että\nsinä tahdot kostaa sen, että olet ollut minun palvelijani; — ja nuori\nmies vastasi: — Tässä olen, annan sinulle kaiken olemukseni, sekä hyvän\nettä pahan, mutta otan myös sinut kaikkinesi, hyvinesi ja pahoinesi.\n\nMarianna kääntyi taas, vaivautuneena, kuumuuden ahdistamana. Hän tunsi\nhyvin, että kaikki tämä oli hänen mielikuvituksensa haaveilua, joka\noli aiheutunut Simonen tulosta yksinäiseen karjataloon; se oli häipyvä\nlaulu, kuin metsän humu, joka syntyy yöllä länsituulen henkäyksestä.\nEhkä Simone ei enää ilmestyisikään hänen elämäänsä, — ja kuitenkin...\nsisimmässään hän tiesi, ettei kävisi niin. Varmaankin hän vielä\npalaisi. Olihan hän laskenut hänen ranteeseensa renkaan, josta ei\nolisi helppo vapautua. Ja taas hän näki tuon nuoren miehen katsomassa\nhäneen intomieltä uhkuvin silmin, mikä vaikutti kuin rakastuneen käden\nhyväily; ja avatessaan silmänsä pimeässä, hänen poskensa punoittivat\npieluksella, ikäänkuin Simonen kasvot, vain todellisuutta vailla\nolevassa haaveilussa nähtyinä, olisivat painautuneet vasten hänen\nkasvojaan, ja kuin heidän ohimojensa verensykintä olisi sulautunut\nyhdeksi ainoaksi tykytykseksi.\n\nOnkohan hän tuolla ulkona ja survaiseeko hän ovea? — Minussa on\nkuumetta, — hän ajatteli, tunnustellen valtimoaan. — Marianna, miten\nonkaan laitasi?\n\nMetsän humina vastasi hänelle, lievän viihdyttävästi tuuditellen\nhäntä. Hän muisteli Nuorossa olevaa kotiaan, lämpöistä, varjoisaa,\nrauhallista, täynnä kallisarvoisia esineitä; hänen mieleensä muistui\nFidela, vanha palvelijatar, joka valvoi öisin häätääkseen rosvoja, ja\nhän hymyili itselleen. Marianna, miten onkaan laitasi?\n\n— Ja hän luuli kuulevansa oman hitaan ja rauhallisen äänensä, — onko\ntänä yönä mato alkanut kalvaa aivojasi? Oletko saanut kuumetta, kun\nhiukan humaltunut nuori mies on puristanut rannettasi? Vai riivaako\nsinua paholainen? Tämä vielä puuttuu.\n\nJa ajatus, että pahahenki todella oli tunkeutunut hänen sieluunsa\nja ruumiiseensa Simonen hahmossa, herätti hänessä ahdistuksen- ja\nhäpeäntunteen.\n\n— Marianna, miten on laitasi? Etkö muista, kuka olet? Sinä valtijatar,\nhän palvelija, sinä vanhempi, hän nuorempi, sinä rikas, hän kurja,\nvailla kotia ja vailla vapautta!\n\n— Mutta juuri sen vuoksi elämä on kaunis »vastakohtineen ja\nvaaroineen», niinkuin vanhassa laulussa sanotaan.\n\n— Voi sinua poloista, Marianna? Hän on totisesti syöpynyt olemukseesi.\nKiusaus on tullut.\n\n— Herra Jumala, vapauta minut, — mutisi hän vetäen huivin kasvoilleen.\nJa hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut lintu, joka kätkee päänsä\nsiipensä alle.\n\n* * * * *\n\nSimone poistui karjatalolta yöllä, eikä häntä enää näkynyt seuraavina\npäivinä. Marianna ei häntä odottanut; hän kuvitteli nähneensä unta,\neikä edes tahtonut muistella untaan. Tämäntästä hän kuitenkin nosti\npäätään, luullen kuulevansa kaukaisia askelia ja lumoutui tuijottamaan\nmetsään.\n\nVastakkaisella niityn liepeellä kukki rautatammiryhmä; lakastuneet\nlehdet varisivat uusien tieltä ja kukat puhkesivat ja aukenivat\nsamanaikuisesti lehtien kera, hohtaen, niin toiset kuin toisetkin,\nkuin vaalea kulta, joka päivänlaskun jälkeenkin loi niihin\nauringonpaisteelta näyttävän kiillon.\n\nPäivän kallistuessa iltaan Marianna unhoittui istumaan keittiön\npieneni kkunan ääreen, katsellen tuota tummasta metsäntaustasta eroavaa\nvaloisaa puuryhmää. Hän ei tietänyt miksi hän tunsi epämääräistä\niloa nähdessään vanhojen rautatammien äkkiä nuortuvan ja säteilevän\nsisäistä valoa. Siinä hänet näki istumassa kalpeana, mutta silmät\ntäynnä loistoa, Sebastiano, joka eräänä päivänä palasi tuomaan hänelle\nkäsirahat korkkiaineesta. Sebastiano oli iloinen, niinkuin aina, kun\nhänellä oli tilaisuus lähestyä serkkuaan; mutta mustasukkaisuuden varjo\nlaskeutui hänen kasvoilleen, hänen yllättäessään Mariannan sellaisen\ntunnelman vallassa.\n\n— Kas tässä, — hän virkkoi, laskien rahat pienelle ikkunalaudalle, —\nvoit säilyttää niitä vaikka tässä; eipä kukaan rohkene lähestyä niitä\nvarastamaan, niin kauan kuin sinulla on niin hyvä vartija.\n\nMarianna tunsi sydämensä sykkivän vilkkaammin kuin linnulla, joka herää\nhäkissään. Hän oli ymmärtänyt, mutta tahtoi saada tarkempaa selvyyttä.\n\n— Kenestä puhut? Simonestako? Hän voi kyllä vielä näyttäytyä — vai\nolemmeko kohdelleet häntä pahoin?\n\n— Pahoin? Olette kohdelleet häntä kuin kuningasta, serkku rakas! Mutta\npidä varasi, älä suo hänelle liian suuria vapauksia.\n\n— En ole koskaan suonut vapauksia kenellekään, enkä kaipaa ketään, —\nhän vastasi joutuin, ylenkatseellisesti, — muuten juuri sinä kehoitit\nminua kohtelemaan häntä hyvin.\n\nSebastiano poistui rauhoittuneena, mutta Marianna oli levoton ja\nloukkautunut hänen salaviittauksistaan, ollen sisimmässään kuitenkin\nonnellinen tietäessään Simonen olevan lähiseuduilla.\n\nIllan suussa Marianna käyskenteli niityllä, avustaen lehmien ajamista\nlaitumella kotia. Rauhallisella karja-alueella äsken niitetty heinä soi\nsirkkojen sirinästä, ja pienimmätkin hälyäänet kaikuivat kauas.\n\nMariannasta tuntui yhä, kuin hän olisi kuullut askelia kaukaa. Hän\neteni hiukan tuonnemmaksi rautatammilehtoa, nousten polun vieressä\nkohoavalle kummulle; hän ei ollut koskaan iltaisin liikkunut niin\netäällä yksin. Hän ihmetteli, mistä häneen oli tullut tällainen\nuskallus. Vastaus tuli suoraan sydämen pohjasta. Hän toivoi kohtaavansa\nSimonen. Ja hän häpesi ja kääntyi takaisin.\n\nIlta-aterian jälkeen hän tapansa mukaan istui pikkuhuoneensa ulko-oven\nedessä. Isä ja palvelija olivat jo menneet levolle, ympärillä vallitsi\nhiljainen rauha, keskeytyen ainoastaan tähtien tulkinnasta ja sirkkojen\nsirinästä. Kuun noustuakin hän jäi paikalleen istumaan.\n\nOllessaan siinä vallan omissa hoteissaan hän luuli voittaneensa\nhaaveilunsa, jopa häpeävänsä vähäistä kävelyään iltahämärässä; ja hän\nkosketteli hiljaa kylmiä sormiaan, laskien päiviä, jotka vielä olivat\njäljellä hänen paluuseensa Nuoroon. Mutta tämä ajatus jääti häntä, ja\nhän tuli ajatelleeksi vankilaa.\n\nÄkkiä hän jälleen alkoi kuunnella, tuntien outoa levottomuutta. Hän\nkuuli taas askelia, ja vaikka luulikin erehtyvänsä, hän kuitenkin\nkuunteli, sydän kiivaasti sykkien. Eikä hänen sydämensä erehtynyt: mies\nlähestyi taloa ja astui suoraan häntä kohti. Marianna tunsi hänet heti\nja peitti kädellä kasvonsa, ikäänkuin salatakseen mielensä hämmingin.\nHän ei noussut eikä liikahtanut.\n\nHämmästyen tulija pani merkille, että tammeen kahlehditut koirat,\nvaikka hän kulki aivan läheltä niiden ohi, eivät alkaneet haukkua; hän\npoikkesi katsomaan sisään keittiön raollaan olevasta ovesta, huomasi\nmiesten nukkuvan ja astui sitten Mariannan luo.\n\n— Hyvää iltaa, Marianna; oletpa vielä valveilla.\n\n— Hyvää iltaa, Simone; olet vielä näillä seuduin.\n\n— Niin olen. Kävin uudelleen katsomassa äitiäni; hän voi paremmin.\n\n— Tahdotko käydä sisälle? -— kysyi Marianna nousten, mutta nuori mies\ntarttui hänen käsivarteensa ja pakoitti hänet jälleen istuutumaan.\nJa ottamatta pyssyä olaitaan hän istahti samalle portaalle hänen\nviereensä, hiukan huohottaen, kuin olisi juossut.\n\nHetkisen Marianna odotti mieli hämmentyneenä, että Simone tempaisi\nhänet syliinsä tai ainakin tarttuisi hänen käteensä. Mutta seuraavassa\ntuokiossa hän rauhoittui. He eivät puhuneet. Vähitellen Simonenkin\nhengitys kävi säännölliseksi, rauhalliseksi. Muutaman hetken kuluttua\nhän nousi, käänsi pyssyn selkäänsä ja poistui kuin vaeltaja, joka\nlevähdettyään hetken tienvieressä jälleen jatkaa matkaansa.\n\nHän palasi toiste, mutta päivällä, jutellen paimenten kanssa, jotka\nhoitivat askareitaan, ja tuskin tervehtien Mariannaa, joka istui ääneti\ntyöskennellen talon siimeksessä.\n\nMariannasta hän tuntui toiselta, tuntui muistuttavan entistä\npalvelijapoikaa, mutta näytti jäykemmältä, vieraalta. Marianna huomasi,\nettä Simone salavihkaa katsoi häneen ikäänkuin vielä ujostellen ja\nmuistellen orjuutensa aikaa, mutta kuitenkin vaanien elettä tai\nkatsetta, joka olisi kehoittanut häntä olemaan rohkeampi. Sentähden\nhän, Marianna, katsoi häntä suoraan silmiin, päättäväisenä, näyttäen\npelottomalta, mutta silti tuntien sydämessään tuskallisen odotuksen\nväristystä.\n\nSimone ei viipynyt pitkään talossa, ei koskaan noudattanut paimenten\nkutsua jäädä ruoalle tai yöpyä karjataloon, ja tämä tarjous näytti\nensimmäisen illan jälkeen pikemmin hermostuttavan häntä. Ainoastaan\nMariannan Nuoroon paluun aattoiltana Simone vastoin tavallisuutta\nviipyi kauemmin hänen luonaan aukion keskellä kasvavan tammen juurella.\nTuntui siltä, kuin nuori mies olisi tahtonut lopultakin sanoa hänelle\njotakin, mutta kuin hän ei olisi löytänyt sopivia sanoja. Istuen\nkivellä, pää käsien varassa, hän tämäntästä kohotti silmänsä, joissa\nvarjot ja nopeasti välkkyvät valot vaihtelivat, katsoi kauas, ja\nsulkeutui sitten itseensä, hautoen mielessään jotakin.\n\nLopuksi hän kysyi:\n\n— Tiedätkö, Marianna, miksi tuona iltana pakenin talostasi?\n\nMarianna pudisti päätään. Hän ei tietänyt sitä; eihän kukaan muukaan,\nei edes hänen oma äitinsä, tietänyt sitä.\n\n— No niin, tahdonpa sanoa sen sinulle, Marianna.\n\nJa hän alkoi kertoa elämänsä vaiheita lapsuudesta alkaen. Hän puhui\npuoliääneen, ikäänkuin itsekseen, nojaten päätään käteensä, kasvot\nkääntyneinä Mariannaan. Hän tuntui puhuvan aivan kuin rippi-isälle ja\nvälistä hänen sanansa häipyivät melkein kuulumattomiin kuin huokaus.\nMarianna katseli häntä, ja nuo kalpeat kasvot näyttivät varjosta\nhuolimatta olevan etäisen valon kirkastamat. Tunsihan Marianna\nnuo hänen kertomansa seikat tapahtumina, joihin hän itse puoleksi\noli ottanut osaa. Kuitenkin ne tuntuivat hänestä salaperäisiltä,\nseikkailunomaisilta.\n\nSimonen vanhemmat olivat köyhiä — näin kertoi Simone — isä alati\nkivulloinen — hänellä oli parantumaton sisäinen vamma; nuoret sisaret\neivät tietysti voineet lähteä vieraisiin palvelemaan, he kun olivat\nhyvästä perheestä, ja lisäksi niin kauniita, että he poissa kotoa\nhelposti olisivat voineet joutua jonkun irstailijan saaliiksi. Äiti\nkulutti itseään työllä pitääkseen perhettä pystyssä, niin ettei, talon\nsisäinen kurjuus päässyt näkymään ulospäin, ja hänkin oli sairas, mutta\nsalasi sairautensa, jotta ei lisäisi miehensä huolia. Simone oli nuorin\nperheen jäsen. Sisaret olivat aina hänen pienenä ollessaan retustelleet\nhäntä ympäri taloa ja ilakoineet hänen kanssaan. Ja hän kasvoi, mutta\nsisaret kasvoivat vielä isommiksi, ja isoimmat alkoivat hiukan vanheta,\neikä kukaan huolinut heistä vaimokseen, he kun olivat liian kauniita ja\nliian köyhiä. Ja vuotuiset sadot olivat huonot; väsähtäneen isän kotia\ntuoma vilja oli niukka; niinikään pieni oliivilehto tuotti niukasti\noliiveja; kaikkea oli niukanlaisesti tuossa perheessä, joka oli\nsulkeutunut ahtaaseen asuntoonsa ikäänkuin pakoon maailman iloilta.\n\nIsot sisaret eivät enää nauraneet: he ompelivat huivi sidottuna\notsalle; he ompelivat nahasta päällystakkeja, kovia niinkuin heidän\nkohtalonsakin, tai kirjailtuja paitoja tai liivejä sulhasmiehille,\neivät kuitenkaan omille sulhasilleen. He ansaitsivat silti varsin vähän\n— olihan kaikki riittämätöntä heidän elämässään.\n\nEräs sukulainen oli ottanut Simonen poikana karjataloonsa; tuo\nsukulainen kävi rikkaasta miehestä, mutta oli rikas ainoastaan päältä\nnähden; hänellä oli velkoja ja paheita, ja koronkiskurit tärvelivät\nhänen sielunsa. Hän oli lihava ja hyväntahtoisen näköinen, mutta joskus\nhän esiintyi raa’asti, kenenkään tietämättä miksi.\n\n— Olin kymmenvuotias, mutta hän puhui kanssani, kuin olisin ollut\naikuinen. Hän sanoi minulle: Simone, täytyy olla mies, eikä jänis. —\nJa hän tuuppasi minut vierimään alas äkkijyrkänteen rinnettä pitkin,\nniin että olin vähällä taittaa niskani; tämän hän teki, jotta olisin\noppinut hyppimään notkeasti ja pelastumaan takaa-ajajan käsistä.\nKerran hän vei minut muitta mutkitta syvään kuiluun ja jätti minut\nsen pohjaan. Itse hän oli hevosen selässä ja oli kädenkäänteessä\nkiitänyt ylös kuilusta. Ylhäältä hän huusi minulle: Opi nyt kiipeämään\nylös ja olemaan peloton. Ja minä ponnistelin kiiveten, ja kun olin\npäässyt ylös kuilusta, en enää nähnyt häntä; minun täytyi omin päin\nlöytää tieni. En itkenyt, mutta tunsin sydämeni raskaaksi. Sitten\nhän kuoli, ja velat nielivät kaiken hänen omaisuutensa. Turhaan\nolivat omaiseni odottaneet perintöä. Sitten rupesin paimeneksi, ja\nolin yksin, vuosikausia yksin, palvelijana. Taitavuuteni, notkeuteni\nei minua ollenkaan hyödyttänyt. Palasin kotia, isäni oli puilla\npaljailla, äitini väsynyt ja sairas, sisareni kirjailivat toisten\nkihlautuneiden vaatteita. Minun sisareni eivät itse koskaan joutuneet\nkihloihin. Ja minä olin kahdeksantoistavuotias; vihasin miehiä,\nhe kun eivät huolineet sisaristani, ja vihasin naisia, niillä kun\nenimmäkseen oli rakastajansa, eikä ollut ketään, joka olisi välittänyt\nminun sisaristani. Tuohon aikaan olin täällä sinun karjatalossasi.\nNiin, vihasin sinuakin, kun olit rikas ja saatoit mennä kihloihin,\nmikä ei ollut sisarilleni mahdollista. Olin jo täyskasvuinen, mutta\ntuumani olivat lapsellisia. Aioin sulkea sinut ja setäsi jonakin\nyönä huoneeseen, sitoa jäsenenne ja pakottaa teidät antamaan minulle\nkaikki rahanne. Mutta setäsi silmät, jumal'avita, peloittivat minua.\nNäen ne yhä vielä hengessäni. Ja palvelijattaresi niinikään herätti\nminussa epäröimistä, pelkoa, hän kun heräsi yöllä pienimmästäkin\nmelusta. Kerran lähetitte minut jotakin asiaa toimittamaan matkalle.\nKävin silloin kummini, rikkaan papin, luona, joka asuu naapurikylässä.\nPoikkesin hänen taloonsa esittäen verukkeeksi pyyntöni, että hän\nottaisi minut palvelijakseen, mutta sisimmässäni toivoen, että\nhän ottaisi minut kasvattipojakseen, ja että hän jättäisi minulle\nomaisuutensa perinnöksi, niinkuin sinun setäsi jätti sinulle. Tuo\nmies vastaanotti minut hyvin, mutta, pahus hänet vieköön, ei huolinut\nminusta edes palvelijakseen. Ja näin kului lapsuuteni. Kerran pisti\npäähäni ajatus lähteä varastamaan, tehdäkseni omaiseni rikkaiksi. Mutta\nolisin tahtonut varastaa paljon, paljon, en tyytyä vain karitsaan tai\nhärkään. Tahdoin lähteä oikein aito ryöstöretkelle — lähteä suorastaan\nkummini taloon ja ryöstää hänen aarteensa. Mutta mistä saada toverit\ntätä ryöstöretkeä varten? Sellaiset ajat ovat olleet ja menneet,\nMarianna! Pahinta oli, että kerroin kaikille nämä tuumani; pilasin\nsiten maineeni ja minua pidettiin silmällä ja vaanittiin, minua, joka\nen tehnyt pahaa kärpäsellekään. Ja kun palasin kotia, äiti katseli\nminua surullisena ja isäni lasketteli minulle nuhdesaarnoja, jotka\ntuntuivat tulevan maan alta. Sanoin isälleni: Olette valekuollut;\nolette kuin haudattu ilman multaa, teillä ei koskaan ole ollut voimaa\neikä rohkeutta, sillä olette elänyt kuin jänis pesässään. Sisareni\nhymyilivät huiviensa alta, ikäänkuin olisivat hyväksyneet puheeni.\nNäin ollen, Marianna, päätin eräänä päivänä muuttaa elämäni. Muistan\nsen aina: se oli talvella, eräänä karnevaalisunnuntaina. Olin\nsekaantunut kansanjoukkoon, keskelle naamioituja, mutta sillä aikaa\nkuin kaikki muut pitivät hauskaa, minä ajattelin siskojani, jotka\nistuivat surullisina lieden ääressä, ja isääni, joka nojasi seinään\nulkona yksinäisellä kylätiellä. Olinhan tuiki kelvoton, ellen kyennyt\nhuojentamaan omaisteni kurjaa elämää. Tuona yönä minun oli määrä palata\ntänne karjatalolle, mutta sensijaan läksin Orgosolon vuoristoon. Aluksi\nei minulla ollut mitään selvää suunnitelmaa; mutta ajattelin, että\nehkä liittyisin johonkin rosvoon ja koettelisin kohtaloa yhdessä hänen\nkanssaan. Olihan se kuitenkin parempaa, kuin raataa orjana viikon\nalusta loppuun ja sitten kotona käydessä kuulla isän nuhdesaarnoja.\nTapasin sattumalta Costantino Moron, toverini, joka seisoi katuojassa\nlämmitellen itseään tulen ääressä kuin kerjäläinen. Kun hän kertoi\nminulle vastoinkäymisistään, nauroin, ja samalla kristittynä säälin\nhäntä, ja jotta en jäisi yksin elelemään, liityin häneen. Ja näin,\nMarianna, minua syytettiin tuhansista rikoksista, joita en milloinkaan\nole tehnyt. Ja saisin tuomarin nauramaan, jos sanoisin sen hänelle.\nKuitenkin nyt... nyt...\n\nHän vaikeni ja painoi päänsä alas. — Nyt, — hän jatkoi hetken\nvaiettuaan, — tahtoisin uudelleen muuttaa elämäni; mutta kuinka,\nMarianna, kuinka?\n\n— Olisihan yksi keino... — vastasi Marianna, ääni koristen ja kaikuen\nhänen omissa korvissaan epävarmalta ja ahdistuneelta; eikä hänellä\nollut rohkeutta jatkaa.\n\nMutta Simone oivalsi heti, mitä toinen aikoi hänelle neuvoa; ja hän\nnäytti kuin heräävän, asettuvan vastustamaan. Hän katsoi Mariannaan\nkulmien alta, melkein vihaisesti, sitten hän nousi, suoristausi, sitoi\npatruunalaukun lujasti vyötäisilleen ja tarttui pyssyynsä. Seisoessaan\nsiinä hän vielä katseillaan haki Mariannan silmiä, joka ei kuitenkaan\nenää katsonut häneen. Näytti siltä, kuin kumpikin olisi virittänyt\ntoiselle ansan ja kuin kumpikin olisi varonut siihen joutumasta.\n\n— Muuten kaikki on hyvin, kunhan vain ei menetä vapauttaan, — sanoi\nSimone äänekkäästi. Mikä muu tahansa, kuin jälleen joutua orjaksi.\nAnteeksi, että olen lasketellut sinulle niin paljon tarinoita. Hyvästi,\nMarianna; annat kai minulle kättä.\n\nMarianna ojensi hänelle kätensä ja kohotti katseensa; mutta nyt\nSimone vuorostaan oli häneen katsomatta; tuskin puristettuaan hänen\nsormiaan mies poistui taaksensa katsomatta. Paikaltaan Marianna katseli\npoistujaa, tuntien vapautusta ja samalla karvasta mielipahaa, ylpeyden\nja nöyryytyksen tunnetta, ikäänkuin hänen entinen palvelijansa olisi\nloukannut häntä, onnistumatta kuitenkaan riistämään häneltä hänen\nvaltijattaren arvokkuuttaan.\n\n— Onnea matkalle, — näin hän toivotti itsekseen, — emmehän enää koskaan\nnäe toisiamme.\n\nMutta sisimmässään hän sentään tunsi, että nuori mies oli palaava.\n\nIllallisen jälkeen hän kokosi tavaroitaan paluuta varten Nuoroon. Hän\naikoi lähteä matkaan aamun sarastaessa, mutta vielä myöhään yöllä hän\nhääri matkavalmistuksissaan eikä malttanut mennä levolle. Hän loi\nkatseen ympärilleen yksinäisessä huoneessa; se oli kuin linnunpesä,\njonka ympärillä metsän kumea henkäys humisi! Ja hänen mieleensä palasi\nhänen Nuorossa oleva iso talonsa, tuo kostea ja pimeä, rautaporttineen\nja vahvoine ikkunoineen, ja taas se muistutti vankilaa. Siitä ei\npuuttunut edes armotonta vartijaa, palvelijatar Fidelaa, avaimet\nvyötäisillä, ja silmät valppaina tähystellen. Ovathan ihmiset muuten\nkaikki tavallaan elämässä vankeina, hyvittäen sitä syyllisyyttään, että\novat olemassa. Joko täytyy alistua kohtaloonsa tai puhkaista seinät\nniinkuin Simone. Jokaiselle on tuleva vapautuksen ja palkinnon päivä.\n\nMarianna istui itään päin olevalla kynnyksellä, ajatellen kaikkia näitä\nsyvällisiä asioita, ja tuntien itsensä levottomaksi. Hän arveli, että\nvielä oli jäänyt tekemättä eräitä matkavalmistuksia, ja että hän oli\nunhoittanut jotakin tärkeätä, ehkä kaikkein tärkeimmän, mutta hän ei\ntietänyt, mikä se oli.\n\nMiehet nukkuivat keittiössä, kaikki oli rauhallista, tähdet tuikkivat,\nsirkat sirisivät niinkuin tuona iltana Simonen toista kertaa käydessä\ntalossa. Marianna olisi tahtonut nukahtaa siihen kynnykselle. Hän oli\nmielestään kuin päihtynyt, juopunut kaikesta näinä päivinä imemästään\nilmasta, kaikesta suven tuoksusta.\n\nHän näki puun kohoavan hopeanhohtoisena keskellä aukiota ja koirat\nnukkumassa sen varjossa; ja kauempana nuo kaksi metsän sivustaa:\nkirkkaan kukkivan rautatammilehdon, ja tumman korkkitammikorven, ja\nnäiden molempien välillä etäisyydessä kuun valaisemat vuoret, joiden\nääriviivat hahmoittuivat taivaalle värähtelevän valoharson lomitse.\n\nLähimpänä oli Oliena vuori, valkoinen, valokylläinen; siitä kauempana\noikealla Dorgali vuoret, ja vasemmalla Nuoron siniset ja mustat\nvuoriharjut. Ja äkkiä näytti koko taivaanranta puhkeavan kultakukkiin:\nkuu kohosi taivaalle.\n\nJa sitten näytti sille kultaharsolle, joka ylettyi vuorilta\nkarjatarhaan, leviävän toinen harso: helmiverkko, joka värähdellen\npeitti esineet, loihtien ne kauniimmiksi, unelmoivinakin vilkkaiksi.\nMetsä hymyili yössä, vaikka rautatammista putoavat lehdet näyttivät\nkyyneliltä. Satakielet lauloivat. Yksi niistä istui aukion keskellä\nolevassa puussa, joka oksien välistä välkkyvien kuunsäteiden\nkirkastamana lumoten veti puoleensa.\n\nMarianna muisti epämääräisesti, että hän lapsena, juhannusyönä, oli\nkokenut samanlaista tunnelmaa; hän oli seisonut pihalla odottaen,\nettä taivas keskiyön aikaan aukenisi ja Herra Jumala näkyisi keskellä\nloistavaa puutarhaa.\n\nÄkkiä hän pelästyneenä kavahti pystyyn. Taas hän kuuli kaukaa askelia,\nnäki miehen lähestyvän aukiolta päin. Ensin hän näytti pieneltä, mutta\nsitten vähitellen yhä kookkaammalta, kunnes pää kosketti taivaan lakea.\nNyt Marianna tunsi tulijan Simoneksi. Hän istuutui silloin, jäykkänä\npelokkaasta odotuksesta.\n\nOlihan hän tietänyt, että Simone palaisi; ja nyt vasta hän huomasi\njääneensä siihen kynnykselle häntä odottamaan. Hän olisi tahtonut\nvetäytyä sisään, mutta se oli nyt myöhäistä. Marianna näki Simonen\nsilmien säihkyvän kuun hohtavassa valossa ja tuijottavan häneen\nkatsein, jotka jähmetyttivät hänet; ja hän luuli Simonen käsien\nkurottautuvan häntä kohti, kouristaakseen häntä samoin kuin hän tuona\nensimmäisenä iltana oli koettanut kouristaa permantoa.\n\nMarianna nousi taas. Hänet valtasi pelko; tosin hän muisti, että kaksi\nmiestä oli aivan lähellä, valmiina suojelemaan häntä; silti hänellä\noli tunne, että hän oli yksin maailmassa, yksin tuon suloisen ja\nhirvittävän olennon edessä, joka lähestyi vaieten kuin unissakävijä. Ja\nsisimmässään hän tunsi, ettei kukaan voinut häntä pelastaa uhkaavasta\nvaarasta, ellei hän itse osannut puolustautua.\n\nMikäli nuori mies läheni, Marianna menetti itseluottamuksensa viimeisen\njäännöksen. Hänen polvensa notkuivat. Ja kun Simone tarttui hänen\nkäsiinsä ja painoi hänet alas istumaan, itse istuutuen maahan hänen\neteensä jalat ristissä, hellittämättä hänen ranteitaan, hän tunsi\nitsensä toiseksi, Simonen hallitsemaksi.\n\n— Isäni on tuolla sisällä — mutisi Marianna.\n\nSanaakaan sanomatta Simone heitti päännyökkäyksellä lakin maahan ja\nlaski päänsä väsyneenä ja lapsen tavoin hänen syliinsä. Hänen tiheä,\nlyhyt, mustakutrinen tukkansa tuoksui ruoholle, pölylle ja hielle\n— metsäinen ja samalla miellyttävä tuoksu, joka enemmän kuin hänen\nelkeensä teki Mariannan levottomaksi. Hän tunsi sydämensä heltyvän;\nhän ajatteli, että Simone oli laskenut päänsä hänen syliinsä ikäänkuin\npanttina itsestään, ja rakasti häntä kuin nukkuvaa lasta; hän arveli\nvoivansa suojella häntä, pelastaa hänet ja kiintyä häneen likeisesti\nkuin omaan lapseensa.\n\nMarianna vapautti toisen kätensä hänen otteestaan ja hyväili hänen\notsaansa; huomaamattaan hän itki. Ja kyynelet putoilivat Simonen\nhiuksille ja kimmeltivät kuin kastehelmet ruohikossa.\n\nMutta Simone näytti äkkiä heräävän tuosta horrokseen vivahtavasta\ntilastaan; ojentaen kaulaansa hän koetti painaa päätään syvemmälle\nhänen syliinsä, ja kun ei onnistunut, nosti päätään, ojentaen\neteenpäin kasvojaan, silmät suljettuina ja huulet erillään toisistaan,\nhimokkaina. Ja kun Marianna yritti vapautua, hän tarttui jälleen hänen\nkäsiinsä, puristaen niitä lujasti.\n\n— Marianna, — hän virkkoi melkein kuiskaten, mutta silti uhaten ja\nrukoillen; ja sitten hän lempeästi ja alistuen toisti: — Marianna!\n\nHän tunsi, miten nainen hetken kuluttua rauhoittui ja luottavaisena\njätti kätensä hänen käsiinsä. Nyt Simonekin tyyntyi. Hän ei enää\nyrittänyt häntä suudella ja alkoi puhua hänelle hiljaa, kuiskien,\nkasvot ojennettuina lähelle hänen kasvojaan, joka kumartui kuuntelemaan\nhäntä.\n\nKumpi tuo onkaan? Simonen vai karjatarhan ääni, jota satakielien laulu\nsäestää ja johon yhtyy hiljainen tuuli, kuun nousuaikana, kun joka\nlehti värähtelee valittaen, epätietoista mistä syystä, ehkä siitä,\nettä ei voi irtaantua ja liidellä, ehkä siitä, että sen eräänä päivänä\ntäytyy irtaantua ja varista. Ja tuulen ja metsän värähtely ja humu\nmuistuttaa valtameren aaltoilua ja pauhua, valtameren, joka huolimatta\näärettömästä tasostaan on ahdettu rannikkojensa rajoihin, ajettuna ja\nahdistettuna hyödyttömästi toisesta maan äärestä toiseen.\n\n— Mitä pelkäät, Marianna? Olenhan tässä jalkojesi juuressa kuin kipeä\nkoira. Älä pelkää. Jos tahtoisin tehdä sinulle pahaa, en tulisi\nnäin, tähän aikaan, yksin, aseettomana. Etkö näe, että olen aseeton?\nEihän minulla ole edes kääntöpääveistä, joka minulla oli mukana\nlapsena mennessäni metsästämään sisiliskoja. Jätin tuonne lähteen\npartaalle aseeni; ruostukoot vain, en siitä välitä. Mitä pelkäät?\nIsääsikö? Jos hän näkisi meidät tässä, niin hän siunaisi meidät,\njos hän meitä rakastaa. Palvelijaasiko? Häneltä kuulin tänään, että\nolet matkahankkeissa. Senpä vuoksi palasin tänään ja tulin nyt. Jos\ntarkoitukseni olisi tehdä sinulle pahaa, olisin tullut toverieni\nkanssa, olisin sitonut sinut kuin lampaan, olisin kantanut sinut\nhartioillani ja olisin tuhonnut kaiken ympärilläni, jos minua olisi\nyritetty estää poistumasta. Marianna! Olen tässä, olen yhä vielä\npalvelijasi, painan pääni syliisi, ja sinä voit tarttua siihen käsin\nkuin kastanjan hedelmään, joka ulkoa on rosoinen, mutta sisältä pehmeä\nkuin leipä.\n\nMarianna kuunteli kumartuen yhä syvemmälle; hänestä tuntui kuin hän\nolisi hengittänyt alkuperäistä voimaa hänen lämmöstään ja tukkansa\ntuoksusta. Hän tunsi itsensä ylpeäksi siitä, että moinen mies rakasti\nhäntä ja oli tuossa hänen jalkojensa juuressa. Mutta mitä olikaan\nhyvä, mitä paha? Mikä ero oli hänen ja Simonen välillä. Mikä saattoi\nheitä eroittaa? Molemmat olivat kauan olleet palvelijoina; ja nyt he\nolivat vapaat, itsensä valtijaita, he kohtasivat toisensa ja rakastivat\ntoisiaan kostaakseen entistä orjuuttaan.\n\n— Marianna, kuulehan; olen näinä päivinä usein ajatellut sinua.\nOlet ikäänkuin kahlehtinut minut katseellasi. Älä luule, että\ntämä on hyvin vanha tunne; kun olin palvelijasi, en rakastanut\nsinua; päinvastoin vihasin sinua, niinkuin vihasin kaikkia muita.\nVihasin sinua, mutta samalla ujostelin sinua, pelkäsin setääsi,\nhänen puupyhimyksen-silmiään, jotka seurasivat minua minne tahansa\nkäännyinkin, jotka näin aina mielikuvituksessani, ja jotka näen\nvieläkin. Te olitte isäntäväkeä, ja minähän vihasin isäntiä. Joskus\najattelin kuitenkin: Tahtoisinpa naida Mariannan, mutta en hänen\nrikkauksiensa tähden, niinkuin muut. Toiste taas sanoin itsekseni: —\nJos Marianna rakastuisi minuun ja ilmaisisi minulle tunteensa, niin\nenpä huolisi hänestä; hylkäisin hänet saadakseni hänet kärsimään!\nKaikesta tästä huolimatta sinä ehkä sentään miellytit minua. Muistanpa\nmiten me molemmat eräänä päivänä yhdessä katsoimme alas kaivoon,\njohon oli pudonnut jokin esine; tunsin sinun olevan aivan lähellä ja\nnäin meidän molempien kasvot kaivon pohjassa. Ja minusta näytti kuin\nolisimme olleet yhdessä kaukaisessa paikassa, ulkopuolella maailmaa; ja\nniin on käynytkin. Jumal'avita, tunsinpa väristystä ruumiissani; nytkin\non mieleni liikutettu, kun sitä muistelen. Muistatko sinäkin?\n\n— Muistan, — virkkoi Marianna, jonka mieleen tämä tapaus äkkiä palasi;\nhänkin tunsi väristystä.\n\nSimone piteli lujemmin hänen käsistään, hiukan pudistaen häntä,\npalauttaakseen hänet jälleen nykyhetkeen.\n\n— Minä en voi koskaan saada sinua vaimokseni, Marianna; sentähden\nolen täällä; älä siis luule, että minä olen samanlainen kuin muut.\nTiedän tekeväni väärin siinä, että olen tullut, mutta en ole voinut\nolla tulematta; olen kuin noiduttu, Marianna, Jumala olkoon minulle\narmollinen. Etkö usko, että olen koettanut paeta, ensimmäisenä ja\ntoisena iltana, ja kaikkina muinakin päivinä ja tänään, kun sanoin\nsinulle hyvästi? Olen koettanut, mutta turhaan. Ensi öinä kiertelin\nkarjatarhasi ympärillä, ikäänkuin se olisi ollut korkean muurin\nympäröimä, josta en löytänyt aukkoa. Moneen kertaan tulin tähän vallan\nlähelle ja luulin tuntevani sinun henkäyksesi, ja se jo riitti minulle.\nHuomasitko, että koirat eivät tullessani liikahtaneetkaan? Ne tuntevat\nminut ja tietävät, että tahdon parastasi. Sinä vaikenet, Marianna, ja\nsiinä teet oikein. Mitä voisitkaan sanoa minulle? Et mitään. Ja minä\nolen täällä, minä, sinun orjasi eikä sinun enää pidä pelätä mitään.\nJos isäsi sattuisi tulemaan tähän ja yllättäisi minut, antaisin\nhänen surmata itseni, antaisin vereni vuotaa kuiviin sinun syliisi,\npäästämättä valitusta. Mutta mitä teet nyt, Marianna? Sinä itket,\nitket? Naisen, joka on minuun kiintynyt, ei pidä itkeä.\n\n* * * * *\n\n— Ja nyt ehkä ajattelet: Miksi muutuin äkkiä hänelle suopeaksi? —\nSe johtuu siitä, että olet nähnyt minun silmäni ja niiden pohjalla\nsieluni. Samaa olen minä nähnyt sinussa. Emmehän koskaan ennen ole\nkatsoneet toisiamme suoraan silmiin, sentähden olemme aina kohdanneet\ntoisemme vieraina. Mutta nyt tunnemme toisemme. Ja ajattelet ehkä näin:\nTeen väärin rakastaessani häntä, hän kun on anastanut toisen tavaraa ja\nvuodattanut kristityn verta; on suorastaan synti suoda hänelle hyvää.\nEhkä voit ajatella näin, mutta et usko, mitä ajattelet. Sillä sielusi\nsanoo sinulle: Ei ole totta tuo, että hän olisi tehnyt niin paljon\npahaa.\n\n— Se on totta! — sanoi Marianna intohimoisesti.\n\n— Näethän minut? Olenhan polvillani edessäsi kuin Pyhän Neitsyen kuvan\nedessä. Katsohan minuun. En valehtele. En ole arvoton: en ole koskaan\ntehnyt niin paljon pahaa, että sinä et voisi minua rakastaa.\n\nJa vaikka heidän kasvonsa hipaisivat toisiaan, Simone ei häntä\nsuudellut. Hän kumartui vielä syvemmälle, tuli tyttöä vielä lähemmäksi\nja jäi hetkiseksi huokaillen ihailemaan häntä.\n\n— Ja kuulehan minua vielä, — Simone jatkoi hetken kuluttua. — Toivon\nvoivani pistää vihkisormuksen sormeesi. Jos odotat minua, olen kerran\nsinun ylkäsi, Marianna Sirca, paina se mieleesi. Tämän vuoksi olen\ntehnyt sen lupauksen, etten edes suutele sinua, koska kunnioitan sinua\nnaisena, jonka pitää tulla omakseni — neitseellisenä ja puhtaana. Lupaa\nedottavasi minua; mutta punnitse ensin tarkoin, mitä lupaat, Marianna!\n\n— Minkä lupaan, sen pidän, Marianna virkkoi, jälleen tyynenä ja\nvakavana. — Et vielä tunne minua, Simone!\n\n— Tunnen sinut, Marianna, — väitti Simone. — Olen tuntenut sinut jo\nkauan, siitä asti kuin laskin jalkani tähän taloon. Siinä luulit minua\npojaksi! Ja minä olin kuin satavuotias ja luin ihmisten ajatukset\nheidän silmistään. Johan sanoin, että herätit minussa sääliä ja raivoa;\nvihasin sinua, mutta tunsin sinut; sinä olit sama kuin minäkin, orja,\netkä mikään muu. Ja sinäkin kannoit orjuuden taakkaa omaisiasi säälien,\njotta et olisi ollut rasituksena vanhemmillesi, eikä ympärilläsi oleva\ntavara ollut sinun enempää kuin minunkaan. Näin on laita, Marianna.\nKauan aikaa olemme olleet typeriä, olemme olleet lapsia, jotka eivät\nsaa kajota mihinkään. Mutta nyt olemme isäntiä ja teemme mitä tahdomme.\n\nMarianna hymyili, hiukan epäilevästi. Peittääkseen hymynsä hän kumartui\nniin syvälle, että hänen huulensa koskettelivat nuoren miehen hiuksia.\nTämä kosketus synnytti Simonessa uudelleen väristyksen, joka tuntui\nkiireestä kantapäähän, mutta vielä hän hillitsi itsensä.\n\n— Kuule minua, Marianna. En voi tarkalleen sanoa sinulle, miten aion\ntehdä, mutta sinun tulee luottaa minuun. Tulen jonakin yönä luoksesi\nNuoroon, en vielä voi sanoa täsmälleen milloin, mutta varmasti ennen\njoulua. Odota sinä minua. Jos et silloin näe minua, se merkitsee, että\nolen kuollut. Mutta jos tulen, tuon sinulle hyvän uutisen. Älä väsy\nodottamasta, ja jos ihmiset puhuvat sinulle pahaa minusta, älä usko\nsitä. Ennen kaikkea: Älä pelkää. Ja anna minun nyt mennä.\n\nHän hellitti Mariannan kädet, mutta jäi kumaraan, kasvot hänen\npolvillaan ja näytti tahtovan vielä hetken levähtää, ennenkuin läksi\ntuolle salaperäiselle taipaleelle etsimään sitä hyvää, jota hän\ntavoitteli.\n\n— Mitä hän aikoo tehdä? — ajatteli Marianna.\n\nJa vaikka Mariannan sydän oli täynnä luottamusta, ei hän nähnyt muuta\nkuin yhden varman keinon päästä suoraan unelmasta todellisuuteen. Ja\nnyt hänellä oli voimaa sanoa ajatuksensa täydellisesti:\n\n— Kuulehan, Simone, jos et ole tehnyt rikoksia, niinkuin vakuutat\nja minä uskon, niin. Simone, miksi et mene tuomarin eteen? Sinut\njulistetaan vapaaksi tai tuomitaan vähäiseen rangaistukseen. Sitten\nseuraa onnemme. Niin, ja varmasti odotan sinua.\n\nTämän rajun voimanponnistuksen jälkeen Marianna tunsi polviensa\nvapisevan. Hän pelkäsi lupaustaan, mutta ei sitä katunut. Suloiset\nja ahdistuksensekaiset kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. Ja niiden\nverhon läpi hän luuli näkevänsä taivaankaaren päänsä päällä, ulottuvan\nhänen tilustensa toisesta äärestä toiseen, ja hän muisti lapsena\nlähteneensä etsimään sormusta, onnen sormusta — joka piili siellä,\nmistä sadekaari alkoi tai mihin se päättyi.\n\nSamoin oli sen sormuksen laita, jonka Simone lupasi tuoda hänelle.\nMutta nuori mies heräsi haaveistaan, tarttui neidon käteen ja teki\nsillä kasvojensa edessä ristinmerkin.\n\n— Marianna, — hän virkkoi nousten pystyyn ja vastaamatta hänen\nkysymykseensä — älä itke. Olethan luvannut olla itkemättä. Hyvästi, ja\nodota minua.\n\n\n\n\nIII\n\n\nSimone astui päivänkoitteeseen asti Gonare vuorta kohti, joka selvästi\npyramiidin-muotoisena ja sinisenä erosi muista kuutamossa harmailta\nnäyttävistä vuorista.\n\nHän astui notkeasti ja kevyesti, pyssynpiipun suu pistäen esiin\nolkapään takaa ja välkkyen kuin hopearengas.\n\nNyt hän mielestään oli tarpeeksi ylhäällä, koskettaakseen kuuta,\n— niinkuin hän pikkupoikana haaveili, kuumeisena ja nälissään\nkaitsiessaan toisten karjaa. Olihan kaikki hänen saavutettavissaan,\nhän saattoi käydä käsiksi kaikkeen ja kaataa kaiken tuohon jalkojensa\njuureen yhdellä sormen tempauksella.\n\nNyt hänestä oli tullut oma isäntänsä, niinkuin hän orjuutensa aikana\noli kiihkeästi toivonut. Marianna, hänen käskijättärensä tuona aikana,\nhän, joka silloin ei edes katsonut häntä silmiin, Marianna rakasti\nhäntä ja oli luvannut odottaa häntä. Miten kaikki tämä oli tapahtunut?\nTuskin hän oli nähnyt jälleen Mariannan karjatalon edessä samoilla\npaikoilla, missä oli ollut isojen palvelijoiden tylysti kohtelemana\nkäskyläisenä, kun häneen olivat palanneet kaikki hänen senaikaiset\nrajut pyyteensä, kaikki ruumiillistuneina Mariannassa. Omistaa hänet\noli samaa kuin omistaa kaikki se, mitä hän edusti. Sentähden Simone\noli pysytellyt väijyksissä metsikössä, hänen läheisyydessään, vaanien\ntilaisuutta saadakseen hänet valtoihinsa. Ja väijyksissä ollessaan hän\noli ajatellut keinoa, miten parhaiten hänet saavuttaisi; elävänä, eikä\nkuolleena Simonen oli saatava hänet, jotta voisi omistaa hänet aina,\neikä vain yhden hetken.\n\nSenvuoksi Simone oli langennut hänen jalkojensa juureen, sensijaan\nettä olisi ahdistanut häntä, ja nyt hän oli tyytyväinen, että niin oli\ntehnyt, että oli saavuttanut hänet niinkuin kuvan kaivon pohjassa.\nSaavuttanut? Äkkiä hän pysähtyi, kääntyi, katsoi kauas mustana täplänä\nnäkyvää karjataloa kohti.\n\nJa ahdistus paisutti hänen sydäntään.\n\nEnsin hänet valtasi pyyde omistaa tuo nainen, sitten hän katui,\nettei ollut häntä ottanut. Saavuttanut? Mutta jos hän olikin\nsaavuttamattomissa kaivon pohjassa? Ja hän tunsi itsessään heräävän\nvillipedon, joka oli uinaillut hänen sisimmässään; nyt äkkiä\nhavahtuessaan se järkytti hänet kokonaan ja sai hänet vavahtelemaan:\nhimon ja tuskan huuto ulvoi hänen sisällään, täyttäen hänen korvansa\npauhinalla ja hänen silmänsä verellä.\n\nHän paiskautui alas maahan rajun kouristuksen väänteissä, painaen maata\nvasten sydäntään ja ruumistaan karkoittaakseen pedon, estääkseen sen\npakoittamasta häntä palaamaan ja anastamaan Mariannan vaikka veren ja\nkuoleman kautta.\n\nKun kouristus oli ohi, hän nousi pystyyn; hän hikoili ja vapisi vielä,\nmutta seisoi ruohikossa, pyyhkien voimakkaasti kämmenellään hiuksiaan;\nsitten hän tunnusteli käsiään ja oli tuntevinaan Mariannan käden\nkosketuksen. Hän alkoi itsekseen puhua Mariannalle, nöyrällä äänellä,\nsydän värähdellen vielä äskeisestä kamppailusta itsensä kanssa.\n\n— Näethän, etten tee sinulle pahaa, Marianna. Ole huoleti ja\nlevollinen. Minä lähden pois, minne kohtaloni minua ajaa, minne Jumala\nkäskee, ja löydän omaisuutta mistä tahansa, vaikkapa minun täytyisi\nmennä sinne asti, missä sateenkaari päättyy.\n\nHän jatkoi vaellustaan. Hän ei kuitenkaan itse tietänyt, mitä hänen\noli tehtävä, missä piili se omaisuus, jota hän etsi. Ensi työkseen hän\nsuuntasi kulkunsa siihen tyyssijaan, minne oli jättänyt toverinsa, ja\nennen kaikkea hän tahtoi vetäytyä pesäänsä miettimään ja harkitsemaan\nasemaansa.\n\nHän astuu, astuu. Tunteehan hän paikat, tiet, polut kuin oman\nkämmenensä. Ennen sarastusta hän saapui turvapaikkaansa, joka\nsijaitsi Gonare vuoren keskikaltaalla, Olzai laakson puolella. Se\noli jylhän kaunis paikka; luolassa oli kaksi aukkoa, joista toinen\nvei porrasmaisesti ryhmittyneille kallionlohkareille, mitä tietä\noli helppo päästä pakoon jonkun ajaessa taikaa. Saapuakseen rotkoon\ntäytyi Simonen kulkea sokkelon läpi, jonka muodostivat kalliot, kivet,\ntiheä metsikkö ja jylhät puut. Mustat tammet olivat tuhansia vuosia\npuhaltaneiden tuulenpyörteiden vääntelemiä, ja niiden lomista pistivät\nsiellä täällä esiin kivilohkareet kuin manalan olentojen päät; lopuksi\nkääpiötammilehto ympäröi rotkon. Mutta kun näin oli päässyt sisälle\ntuohon kallioseinään muodostuneeseen syvennykseen, avautui sieltä\nyleisnäköala laaksoon.\n\nTutkisteltuaan kotkankatseellaan yksinäistä ympäristöä Simone meni\nluolaan. Tuhalla peitetty tuli, komeroon kätketty raaka lihapala ja\nluolan seinänastaan merkiksi kiinnitetty nuoranpätkä ilmoittivat\nhänelle, että poissa oleva toveri oli pian palaava. Luolan edessä\nkasvavista tallatuista pensaista, vielä rasvasta höyryävästä tuhasta\nja ympärille siroitetuista luista hän päätti, että muitakin miehiä oli\nollut siellä aterioimassa ja ehkä salajuonia punomassa, ja tämä sai\nhänet levottomaksi. Toveriinsa hän luotti kuin omaan veljeensä, mutta\npelkäsi hänen yksinkertaisuuttaan.\n\nHän palasi sentähden kallionhuipulla olevaan syvennykseen, pyssy\nkupeellaan ja tarkkaan tähystellen. Hän näki taivaan kirkastuvan ja\npensaiden lomitse välkkyvän kallio-altaan, mihin virtasi lähteen vesi,\njoka ryöpyttyään hurjasti alas kalliolta, näytti pysähtyvän kukkivien\nköynnösten keskelle lepäämään, samoin kuin Simone teki, ennenkuin\nriensi eteenpäin polkuansa pitkin.\n\nKuu kurkisti altaaseen, ikäänkuin sen olisi tehnyt mieli sukeltaa sen\nveteen, omien viehkeiden säteidensä houkuttelemana.\n\nJa se näytti leikittelevän häipyvässä yössä, vapaana ja yksin taivaan\nautiossa hämärä-erämaassa, halliten ylhäältä vielä nukkuvaa maata. Ja\nse piilottautui, pilkoitti taas esille lehtien lomista ja kuvasteli\nvedessä, herättäen siinä tuhansia hymyilyjä, onnellisena nähdessään\nitsensä alastomana, vapaana ja yksinäisenä.\n\nMutta jokin vastustamaton seikka veti kuutakin kauas kohti kohtaloansa;\nsen huomatessaan se kalpeni, kävi alakuloiseksi ja kylmäksi, ja sen\nhymykin sammui vesipeilissä. Se yritti viivähtää rautatammen lehdissä\nkuin turvapaikassa ainakin; mutta heti sen täytyi ruveta laskeutumaan\nalemmaksi; se tarrautui kiinni pensaaseen ja pysyi siinä hetken, mutta\njo lopen heikkona ja kalpeana. Mutta äkkiä se irtaantui siitäkin,\nnäytti syöksyvän alas ja lopulta katoavan kuin kukka, jonka terälehdet\nvarisevat.\n\nLuonto lepäsi silloin aamunkoitteen hopeaisessa hohteessa. Köynnösten\nreunustaman veden henkäykseen vastasi lehtien huokailu. Päivä heräsi\nerämaassa. Simone tunsi salaisen voiman vetävän häntä alas, niinkuin\näsken kuu oli tuntenut unelmien suloista voimaa. Ja hänkin taisteli;\nhän uneksi, että Marianna oli hänen luonaan ja suuteli häntä, mutta\nkallioiden välissä olivat viholliset väijyksissä, ja senpä vuoksi oli\nviisainta karkoittaa haaveet ja rakkaus.\n\nSarastuksen hopeaa seurasi purppuranpuna, sitä kulta ja sini. Tuuli\nheilutti puiden latvoja. Taivaan sinessä souteli valkoisia suvipilviä,\nliiteli haukkoja ja kotkia. Aurinko oli kohonnut yli taivaanrannan, ja\nkallioaltaan vesi heijasti jo täysin sen kuvan.\n\nTyyntyneenä Simone nyt havahtui haaveistaan ja palasi alas luolaan.\n\nHän sytytti valkean, ripusti lihan vartaaseen ja nosti sen paistumaan\nliekin eteen. Sitten hän riisui vaatteensa ja astui alastomana\naltaaseen, katsellen rintaansa, joka oli valkoinen kuin naisella.\n\nHerkeämättä hän tähysteli ympärilleen, hieroen heinätukoilla jalkojaan,\njoihin tarttui heinän vihreätä. Kun hän kohotti kasvonsa kuunnellakseen\netäisiä ääniä, heijastivat hänen kauniit silmänsä ympäristön\nvihannuutta ja kultaa. Ja hänen valkoisessa selässään, jossa näkyi\nvirviläntapaisia syntymämerkkejä, liikkui väreitä ja köynnösten varjoja.\n\nHän nousi seisoalleen ja tunnusteli jalallaan altaan pohjaa. Sitten\nhän hiljalleen meni etemmäksi ja sukelsi viimein kokonaan veteen,\npainaen päänsäkin pinnan alle, mutta nosti sen oitis ylös, pirskottaen\nhiuksista pisaroita ympärilleen.\n\nJa äkkiä hän muuttui iloiseksi, toiveikkaaksi. Olihan kaikki kaunista\nhänen ympärillään; köynnösten välissä vilkkuivat liekkien tavoin\nkultaliljat, kukasta kukkaan aallehtivat hämähäkkien kirjavat langat.\nSatakieli lasketteli liverryksiään, ja sen laulusta tuntui pulppuilevan\nlähteen vesi.\n\nKumartuneena veteen Simone hieroi huolellisesti ihoaan, mutta\ntämäntästä hän oikaisi vartalonsa, katsellen rintaansa ja käsivarsiaan,\njoiden hipiäkarvoissa kimalteli vesihelmiä. Sitten hän taas kyyristyi,\nkoettaen turhaan tavoitella käsiinsä pientä ruskeaa taimenta, joka\nkiiti altaan poikki virtaavan veden mukana.\n\n— Mutta otanpa sinut, Marianna! — hän huusi äkkiä. Ja kaiku toisti: —\nMarianna, Marianna!\n\nJa kaiku tuntui hänestä todelliselta ääneltä, etäiseltä, rauhalliselta\nja verhotulta; se oli vallan kuin Mariannan ääni.\n\nSilloin hän huusi oman nimensäkin.\n\n— Simone! Simone! — ja kuvitteli lapsellisesti, että Marianna vastasi.\n\nNäin kuluivat tunnit, ja ilta saapui. Taas ilmestyivät kuu ja ilman\nsyvät huokaukset, jotka saivat kaikki oliot salaperäisen levottomiksi.\nKallioiden ääriviivat vuoren huipulla näyttivät ihmiskasvoilta, jotka\nkatselivat kuuta. Tähdet olivat niitä lähellä, mutta eivät silti\nkoskettaneet niitä. Kaikki näytti pysähtyneeltä; liikkumattomuudessaan\nluonto odotti, kaihosi jotakin, joka oli ilmestymäisillään, mutta joka\nei kuitenkaan näyttäytynyt.\n\nSimone oli kauan levännyt kylvyn ja aterian jälkeen ja sitten\nkiivennyt jälleen kalliosyvennykseen odottamaan toveriaan. Hän oli nyt\nrauhallisempi, mutta samalla levottomampi, ajatellessaan Mariannaa.\n\n— Viime yönä tähän aikaan olimme yhdessä... — ja hänestä tuntui kuin\nhän vielä olisi painanut päätään hänen polvilleen ja tunsi halua purra\nniitä. — Mikä houkkio olinkaan! Mutta Costantinolle tietysti sanon,\nettä suutelin häntä. Tuossa se pahuksen kuhnustelija viimeinkin saapuu.\n\nHän tunsi tulijan hänen askelistaan, jotka olivat varovaiset, eivät\nniin notkeat ja varmat kuin hänen; ne harmittivat häntä joka kerta kun\nhän näki toverinsa astuvan. Muuten kaikki Costantinossa herätti hänen\npaheksumistaan, milloin oli kysymys liikkumisesta ja toimimisesta\nyhdessä. He olivat kuin kaksi veljestä poikaiässä, jotka pitävät\ntoisistaan, mutta riitelevät lakkaamatta, ja suurempi on tyranni,\nmutta samalla suojelija. Siinähän nyt lähestyy, Costantino, tuo\npieni rauhallinen mies, kuin jäniksen metsästäjä, pyssy poikittain\nvihreäsamettisella takillaan. Mustavillainen lakki ympäröi hänen\npunervia kasvojaan, joiden poskipäät pistävät esiin. Puoleksi avoin\nsuu, joka paljastaa isot hampaat, näyttää alinomaa hymyilevän, mutta\nvinot silmät ovat surulliset ja synkät otsalle vedetyn lakin mustien\nkiharoiden varjossa.\n\nCostantino istuutui luolaan tultuaan ja alkoi irroittaa kengännauhojaan\nkuun valossa, vastaamatta niihin ivallisiin kysymyksiin, joita Simone\nkeikahdettuaan alas hänen luokseen lasketteli.\n\n— Costanti! Terve tuloa! Olitko juomingeissa? Kävitkö pikku ystävätärtä\ntapaamassa?\n\nCostantino heittäytyi pitkäkseen maahan, vastaamatta. Hän huokaili\nsyvään. Simone tunnusteli hänen kättään ja tunsi, että se oli kuuma.\nSilloin hän vaihtoi äänilajia.\n\n— Mikä sinun on? Onko sinussa kuumetta? Missä olet ollut, ja keitä on\nkäynyt täällä?\n\nCostantino koppasi kiinni hänen kädestään, eikä hellittänyt, ja rupesi\nvalittelemaan:\n\n— Miksi jätit minut yksikseni, miksi?\n\n— Olenko minä äitisi, ja pitääkö minun sinua imettää?\n\n— Täällä kävi kolme miestä hakemassa sinua, kaksi vanhempaa ja yksi\nnuori. He tahtoivat kaikin mokomin tavata sinua. Hakekaa häntä — sanoin\nminä — enhän voi polkea häntä esille, maan alta. Hän on ollut poissa\nviime perjantaista alkaen, enkä tiedä, missä hän oleskelee. He menivät\ntiehensä, mutta palasivat tuoden mukanaan lampaan ja viiniä. Yhä he\nvain odottivat sinua. Heidän puheistaan ja varsinkin nuorimman jutuista\nymmärsin, että he tahtoivat sinua mukaansa lähteäkseen ryöstämään\nlammastarhan omistajaa, rikasta pappia, jolla on suunnattomasti\nhopea- ja kultaesineitä. Tuo pappi on erään kylän sielunpaimen, mutta\nkalleutensa hän säilyttää piilotettuina lammastarhaan, missä hänen\näitinsä elää, vanha nainen, jota pappi tuontuostakin käy tervehtimässä,\nviipyen siellä jonkin aikaa. — No niin, Simone, kun nuo kolme miestä\neivät nähneet sinun palaavan, he rupesivat ahdistelemaan minua.\nMitä sinä teet täällä, jumalinen mies? he sanoivat minulle. — Se on\nminun asiani — vastasin minä. Silloin he rupesivat minua ilkkumaan\nja virkkoivat: — Emme käsitä, kuinka Simone Sole voi sietää sinun\nseuraasi. Mene, ota säkki selkääsi ja rupea mierolaisten kanssa\nkerjäämään almua maalaisjuhlissa. Lopulta he saivat minut raivoihini.\nTiedät, Simone, että en helposti raivostu, mutta kun kerran raivostun,\nniin siitä on leikki kaukana. He säikähtivät ja poistuivat; mutta\npäähäni pälkähti, että he vielä palaisivat ja tappaisivat minut.\nSilloin minäkin poistuin täältä.\n\nLiikkumattomana, kumarassa kuunnellen, Simone oli vaiti, tuijottaen\ntoveriinsa, jonka kertomus tuntui hänestä omituiselta ja\nepätäydelliseltä.\n\n— Ei toki, — hän lopulta virkkoi, — nyt petät minua, Costanti. Avaa\nsilmäsi ja katso minuun: missä olet ollut?\n\nCostantino kohosi kyynärpäidensä varaan ja katsoi häntä suoraan silmiin.\n\n— Mitä se sinuun kuuluu? Entä sinä, missä sinä olet ollut?\n\n— Costantino paneutui taas pitkäkseen, pää leväten käsivarrella ja\nsilmät suljettuina.\n\nSilloin Simone, joka tiesi, että Costantino oli kateellinen ja\nherkkätunteinen, minkä vuoksi hänet oli taltutettava joko väkipakolla\ntai lempeydellä, lähestyi häntä ja survaisi jalallaan lievästi hänen\nsäärtään.\n\n— Kuulehan, kerronpa sinulle totisesti, missä olen käynyt. Miksi en\nsitä sinulle kertoisi? Mutta puhu sinä ensiksi. Millaisia olivat nuo\nkolme miestä?\n\nJa kun Costantino oli tarkoin kuvannut heidät, hän hymyili tyytyväisenä.\n\n— Nyt tiedän, keitä he ovat: nuorin heistä on Bantine Fera. Tiesin,\nettä hän lopulta tulisi hakemaan minua.\n\nCostantino aukaisi silmänsä kateellisena. Hän tiesi kuka tuo Bantine\nFera oli, nimittäin aivan nuori rosvo, Simonea nuorempi ja uskaliaampi,\nhäikäilemätön, riippumaton. Olihan Simone puhunut hänestä niin paljon,\nja nytkin hän alkoi ylistää häntä, ei vallan vapaana kateudesta.\n\n— Kas siinä mies, joka on löytävä onnensa. Olen kuullut, että\nCorraine-joukkue on pyytänyt häntä liittymään heihin, hän kun on\ntaitava ampuja, taitava kaikessa: hän osuu lentävään lintuun. Hän ei\npelkää mitään; eihän hän pane alttiiksi muuta kuin oman nahkansa,\nhänellä kun ei ole äitiä eikä sisaria, niinkuin meillä; hän on äpärä.\nKaikki häntä suosii. Jumal’avita, olenpa kovin tyytyväinen, että hän on\ntullut minua hakemaan.\n\n— Mutta sanoithan, että hän puhui pahaa sinusta, ilkkui sinua.\n\n— Minua? Minua ei kukaan vielä ole ilkkunut, Costanti. Hillitse\nkieltäsi. Ei riitä, että joku on hyvä ampumaan ja tappamaan ihmisiä\nrohjetakseen ilkkua Simone Solea! Vai ilkkuiko hän minua sinun\nläsnäollessasi?\n\n— Ei, — sanoi Costantino, joka oli rehellinen eikä koskaan valehdellut.\nEi hän ilkkunut sinua. Mutta ehkäpä minä ilkuin häntä. No niin, kun\nnuo kolme olivat poistuneet, läksin minä vaeltamaan omille teilleni,\nja menin sinne lammastarhaan asti, varoittamaan tuota pappia, — sillä\nvarastettakoon muilta, mutta papilta ei saa varastaa. No niin, — hän\njatkoi silmät ummessa, väsyneenä, mutta lopulta tyyntyneenä, — astuin\njuoksujalkaa kaksi päivää ja kaksi yötä: lammastarhassa oli ainoastaan\ntuo vanha nainen, valkoinen kuin kyyhky. Antakaa minun juoda, — sanoin\nhänelle, — olen janoinen matkamies. Ja kun hän oli antanut minun juoda,\nilmoitin hänelle vaaran, joka uhkasi hänen lammastarhaansa, ja läksin\ntieheni. Tulkoon hän vain nyt ahdistamaan minua, tuo sinun Bantinesi,\ntai ampukoon minut kaukaa, kunhan omatuntoni on puhdas, ei muulla ole\nväliä. Sillä papilta ei saa varastaa.\n\n— Costantino Moro, kuulehan, mitä sinulle sanon. Nimittäin, että sinä\nja minä emme kumpikaan sovellu rosvoiksi. Olemme syntyneet uskovaisina,\nja sellaisina kuolemme.\n\n— Mene helvettiin, mene hirteen, — tiuskaisi puoliääneen Costantino;\nmutta tämä ankara puhe tuntui enemmän kohdistuvan poissaolijoihin, kuin\ntoveriin, ehkä noihin kolmeen pahantekijään, jotka olivat ahdistaneet\nhäntä.\n\nSimone puolestaan ei tietänyt, oliko hän tyytyväinen vai tyytymätön\nsiihen, mitä oli tapahtunut. Häntä harmitti, että näytti Bantine Feraa\nhuonommalta, ja samalla hän hyväksyi Costantinon menettelyn, joka\nhuolimatta heikkoudestaan oli osoittanut, ettei välittänyt nuoren\nrosvon ylimielisyydestä.\n\nToiselta puolen kolmen pahantekijän suunnittelema ryöstöyritys oli\nhänen mielestään hyvä, eikä ainoastaan hyvä, vaan myös helppo, ja\nhän ymmärsi hyvin Bantine Feran tarkoituksen, kun tämä ehdotti\nyhteistoimintaa Simonen kanssa. Tarjosihan nuori rosvo hänelle liittoa,\njoka hetki hetkeltä viekoitti häntä yhä enemmän.\n\nÄkkiä turhamaisuus täytti hänen sydämensä ilolla ja ylpeydellä.\n\n— Enpä totisesti lähde häntä etsimään, jollei hän itse palaa, — Simone\nsanoi kuin itsekseen, — mutta täytyy... täytyy...\n\n— Mitä täytyy?\n\n— Costantino, sano minulle, missä tuon papin lammastarha on.\n\nCostantino ei enää sanonut mitään: hän oivalsi hyvin toverinsa\najatukset. Eikä hän katunut, mitä oli kertonut. Mutta hän oli hyvin\nsurullinen. Ja suurempi kuin suru siitä tuumasta, jota arvasi Simonen\nhautovan mielessään, oli Bantine Feran vaikutusvallan nostama kateus,\nja ennen kaikkea täytti hänet yksinäisyyden tunne; hän tiesi, miten\nkaukana hän oli kaikista, sekä etäällä että lähempänä olevista.\n\nSimone puolestaan tunsi toverinsa täysin oivaltaneen hänen sisimmät\naikeensa. Tämä hermostutti häntä ja hän koetti peittää ajatuksiaan\npuhumalla. Ja puhuessaan hän innostui niin, että lopulta kuunteli omia\nsanojaan ja luuli niitä tosiksi.\n\n— Costanti! Niin, tahdon yksin lähteä tuohon lammastarhaan, senkin\ntähden, että haluan näyttää, etten minä ole sinua lähettänyt. Tarvitsen\nrahoja, kuuletko? Miksi päästäisin käsistäni tämän tilaisuuden?\nTarvitsen rahoja, Costanti. Minulle on tapahtunut jotakin. Kohtasin\nnaisen ja tarvitsen rahoja... Etkö usko? hän kysyi hetken miettiväisenä\nvaiettuaan. — Yhtä kaikki, jos et uskokaan. Asia on tosi, ja sillä\nhyvä. Tuo nainen on rikas ja kaunis, — niin kaunis kuin nainen ikinä\nvoi olla, — ja hän on kaiken omaisuutensa haltija. Hän on yhtä\nrikas kuin kaikki sinun sukulaisesi yhteensä, — hän vakuutti yhä\nenemmän kiivastuen Costantinon välinpitämättömyydestä: — yksistään\nmetsänsä korkkiaineesta hän ansaitsee vuosittain tuhat scudoa. Hänen\nkarjatalonsa on saanut palkinnon. Niin, hän on Marianna Sirca,\nentinen emäntäni. Hän on ollut minulle ystävällinen siitä asti kun\npalvelin hänen talossaan. Mutta siihen aikaan hänellä ei vielä\nollut määräämisvaltaa, ja minä olin ylpeä häntä kohtaan. Nyt olemme\nymmärtäneet toisemme. Jumala on niin tahtonut. Toissapäivänä olimme\nyhdessä hänen karjatalossaan, olimme yhdessä, vaikka hänen isänsäkin\noli siellä. Olimme yhdessä, — hän toisti, ummistaen silmänsä vuorostaan\nja käyden levottomaksi, — ja minä suutelin häntä.\n\nCostantino ei heti vastannut; hän tunsi sydämensä tykkivän kovaa\nmaankamaraa vasten. Lopuksi, kun Simone vaikeni, ikäänkuin vaipuen\nmuistoonsa, hän kysyi ilkkuen:\n\n— Ja sitäkö varten tarvitset rahoja? Aiotko naida hänet?\n\n— Voin naida hänet, jos tahdon! Ja sitä hänkin tahtoo, sillä hän ei ole\ntoisten naisten kaltainen.\n\n— Millainen hän sitten on? Jos hän olisi säädyllinen nainen, ei hän\nvälittäisi sinusta.\n\nSilloin Simone kohosi ryntäilleen, rajuna vihasta.\n\n— Jos julkeat puhua hänestä halveksivasti, murskaan pääsi. Ymmärrätkö?\n\nCostantino ei pelännyt: hänkin kohottautui, istuutui kyynärpää polviin\nnojaten, kasvot käden varassa ja tuijotti tuleen. Nähdessään Simonen\ntaas painautuvan maahan hän sanoi tälle miettiväisenä:\n\n— Simone, et puhu enää kuin mies. Kuinka voisit ottaa vaimoksesi\nsellaisen naisen, sinä?\n\n— Kuinka! Papin avulla, Jumalan nimessä, salaa. Eikä ole sanottu, että\nminun aina pitää harhailla metsissä kuin villipeto. Voin tästä minäkin\npalata vapaan ihmisen elintapoihin.\n\n— Oh, oletpa jälleen tullut lapselliseksi. Tuo nainen on jo tehnyt\nsinut samanlaiseksi kuin hän itse on. Ja lisäksi hän on lumonnut sinut.\nHyvä, pidä varasi, ettet joudu hunningolle!\n\n— Sinä puhut vain kateudesta ja mustasukkaisuudesta: pelkäät jääväsi\nyksin!\n\n— Minä? — sanoi Costantino kohottaen surullisen katseensa. Mutta\nseuraavassa tuokiossa hän ravisti päätään Simonelta opittuun tapaan. —\nSaattaapa niin olla. Mutta voisinhan ehkä tulla sinun kanssasi istumaan\nsyytettyjen penkille.\n\n— Hitto vieköön; sinä kaikkine synteinesi. Ei tässä ole kysymys\nlähtemisestä istumaan syytettyjen penkille.\n\n— Entä kuinka luulet palaavasi vapaisiin oloihin ilman oikeudenkäyntiä\nja kuulustelua? Jos menet ilmoittautumaan tuomarille, sinut\nkahlehditaan, etkä enää saa jalkojasi irti ansasta. Tunnusta. Eikö tuo\nnainen jo ole kehoittanut sinua näin menettelemään?\n\n— Se on totta, — sanoi Simone tuntien epämääräistä kauhua.\n\nSe oli totta, kaikki oli totta. Ja oli hetkiä, jolloin hän tunsi\nolevansa lumottu. Marianna hallitsi häntä, painoi hänen hartioitaan. Ja\nhän häpesi huomattuaan, että Costantinokin oivalsi sen. Hän ponnahti\nylös kuin tahtoen vapautua tuon naisen lumoista, ja heilutti lakkiaan\nnuotion yli, koska sen räiskyvä valkeakin tuntui vastustavan häntä.\nJa liekki lyyhistyi ja näytti tahtovan peloissaan paeta, mutta kohosi\nsitten taas, räiskyen entistään kovemmin.\n\n— Emme vältä kohtaloamme, — sanoi Costantino. — Sinä olet toinen mies\nkuin kolme päivää sitten. Kohtalosi on määrätty.\n\n— Ei, Costantino. Ennemmin Jumala katkaiskoon jalkani. Vannon sinulle\nkautta tämän liekin, kautta äitini sydämen, etten koskaan ilmesty\ntuomarin eteen. En aio edes solmia aviota, en julkisesti enkä salaa.\nSanoin sen äsken vain piloillani. Jos tuo nainen tahtoo minut, ottakoon\nminut tällaisena!\n\n— Tällaisena hän ei sinua ota!\n\n— Siinä tapauksessa minä otan hänet! — sanoi Simone mahtipontisesti.\n\nMutta sitten hänkin laski kyynärpään polvelleen ja päänsä käden\nvaraan. Ja näin he pitkäksi aikaa jäivät siihen istumaan, pysähtyen\nkuuntelemaan heidän kallioluolansa ympärillä leviävän yön hiljaisia\nkuiskeita, suurina ja julmina kuin väijyksissä olevat pedot, pieninä ja\nvärähtelevinä kuin linnunpoikaset pesässä.\n\n\n\n\nIV\n\n\nMarianna oli jälleen talossaan Nuorossa.\n\nLeväten isossa puhtaassa vuoteessaan, miellyttävän väsymyksen\nvaltaamana, hän puoleksi uinaillessaan luuli yhä vielä istuvansa\nkarjatalon kynnyksellä, Simonen pää polvillaan. Ja hän puhutteli\nnuorta miestä hiljaa, levollisena ja vakavana, sanoen hänelle kaikki\nne seikat, joita tuona ensi yönä ei ollut voinut hänelle sanoa. Ja\nhän rohkaistui hyväilemään noita pehmeitä ja kuumia hiuksia, ja tuo\nkosketus sai koko hänen ruumiinsa värisemään. Hänen luomensakin\nvapisivat, mutta hän sulki ne lujasti, jotta ei itkisi, jotta ei\ntäydelleen heräisi.\n\n— Naisen, joka rakastaa sellaista miestä kuin minä, ei pidä itkeä...\nNiin, niin, Simone, en tahdo itkeä.\n\nJa hän jäi siihen lepäämään liikkumattomana, ja hänestä tuntui, kuin\nhänellä olisi ollut siteet ranteilla, kahle jaloissa. Eikä hän luullut\nvuosikausienkaan kuluttua pääsevänsä liikkumaan, sillä side oli _hän_,\nkahle oli _hän_. Tällainen oli siis rakkaus: suloinen ahdistus sydämen\nsisimmässä, ja tämän ahdistuksen alainen orjuus. Mutta silti oli ihanaa\nuinailla näin, kahlehdittuna, oma salaisuus sydämessä.\n\nKun hän sitten aamulla täydelleen heräsi kavahtaen äkkiä ylös, hän\ntunsi epämääräistä vangin iloa, joka laskee kärsimysaikansa päiviä,\ntietäen, että ne kerran päättyvät. Toinen tosin alkaa, mutta edellinen\non päättynyt, ja joka hetki vie lähemmäksi vapautusta.\n\n— Ainakin jouluna, jos ei aikaisemmin...\n\nJoulu on tuleva. Onhan hän tottunut pitkiin yksinäisiin ja hiljaisiin\nkuukausiin. Yhteen aikaan hän ei odottanut mitään, kuvitellen, ettei\nhänelle enää koskaan tapahtuisi mitään uutta. Mutta nyt sitävastoin\npäivät tuntuivat hänestä olevan täynnä odotusta, täynnä toivoa. Ja\nkuukaudet ja päivät liitelivät hänen sormiensa päissä keveinä kuin\nkukan terälehdet. Jouluna Simone tulee! Entä jos ei tulekaan? Entä jos\ntuo synkkä kohtalo, jonka hän oli valinnut, loitonsi hänet ainaiseksi,\neroitti hänet uudelleen?\n\nTätä ajatellessaan hän kavahti vuoteesta ja riensi avaamaan ikkunaa,\nilma kun tuntui tukehduttavan häntä.\n\nMatalasta ikkunasta, jossa oli neljä pientä ruutua, avautui näköala\ntalon taakse pieniin puutarhoihin ja mustiin mökkipahaisiin, joiden\ntakana kohosivat taivaanrannalle Orthobene vuoren rosoiset huiput.\n\nAamuruskon punahohde valaisi avaran matalan huoneen, jossa oli\nkeltaiseksi maalattu puukatto. Uuden kaapin peili pisti silmään\nvanhanaikuisen arkun vieressä, joka oli koristettu lintu- ja\nkukkakuvioilla. Ja Marianna kääntyi isoa puusänkyään kohti, kääntäen\nselkänsä taustaseinään päin, jotta ei näkisi itseään puolialastomana\npeilistä.\n\nMutta hänen pukeutuessaan peilistä heijastuvan kuvan liikehtiminen\nveti hänen katseensa vaistomaisesti puoleensa. Ja ohimennen hän\nkääntyi, katsoen peiliin aran uteliaasti. Niin, nyt asusti toisenlainen\nnainen tässä huoneessa; vilkas ja kaunis nainen. Entinen Marianna oli\nhaudattu rautatammien lakastuneiden lehtien alle karjatalon maille.\nMiksi hän ei katsoisi peiliin? Hän kääntyi ja katseli itseään siveän\nuteliaana, ikäänkuin olisi katsellut kuvapatsasta. Pitkien ja sileiden\nsäärien yläpuolella hän näki hennot, kiiltävän vaaleat polvensa, jotka\nnäyttivät marmorista veistellyiltä hedelmiltä. Hän tunnusteli niitä\nkämmenellään, sitten hän kumartui vetämään kenkiä jalkaan. Irroitetut\npalmikot valuivat kiemurrellen olkapäille ja valkoiselle povelle, jossa\nnäkyi punasinerviä suonia. Hän siirsi palmikot taaksepäin toisella\nkädellä, ja toisella hän silitti kaarevan jalkansa punervaa kantapäätä.\nMutta äkkiä hän punastui, riensi jälleen ikkunan ääreen ja alkoi sukia\nhiuksiaan ja silittää niitä huolellisesti päälaelle, niin että ne\nmuodostivat mustan samettisiteen, josta tuskin eroittautui jakauksen\nvalkoinen juova. Puutarhojen tuoksu, aamuhetken hiljaisuus palauttivat\nhänen mieleensä karjatalon; ja taas hän kuin ilmestyksenä näki\njalkojensa juuressa Simonen, joka kahlehti hänen polvensa ja esti häntä\nliikkumasta. Ja kuitenkin hänen täytyi liikkua ja jälleen solmia yhteen\nentisen elämänsä katkaistu lanka. Hän tuntui kumartuvan ja sanovan\nnuorelle miehelle: — Nouse, Simone, sinun täytyy päästää minut.\n\nMutta nuori mies ei päästänyt häntä; hän seurasi ja puristi hänen\nkättään. Silloin hän kuvitteli kantavansa häntä käsivarsillaan kuin\npienokaista ja menevänsä näyttämään hänelle jälleen taloa, missä hän\noli ollut palvelijana, ja johon hän oli tuleva isännäksi.\n\nTuossa liuskakivisten jyrkkien portaiden yläpäässä oli pimeähkö\naskelma, valkoiset seinät olivat paljaat ja permanto vanhojen siloisten\ntiilien peittämä. Tältä askelmalta avautuivat ovet huoneisiin, joiden\nseinät olivat kellastuneet kosteudesta. Kaikki huoneet olivat kosteita\nison lehtikujan takia, joka oksakatoksellaan peitti pihan ja ulottui\nrakennuksesta maantiehen asti. Kalkitut seinät olivat täynnä vihreitä\nhometäpliä, ja siellä täällä puukatot halkeilivat usein tapahtuvista\nkorjauksista huolimatta. Ainoastaan maakerroksessa oleva keittiö, jonka\nikkuna oli puutarhan puolella ja jonka ovesta päästiin pihalle, oli\nlämmin ja valoisa, liedessä kun paloi alati valkea.\n\nKun Marianna laskeutui alikertaan, palvelijatar oli jo lähtenyt\nulkoaskareihin. Kahvi kiehui hellan hiilloksella ja nousevan auringon\nvalossa hohtivat tummille seinille ripustetut kupariastiat.\n\nIkkunan rautaristikon aukoissa värähtelivät puutarhan pensaiden\nlehvät, ja kasteessa kimmeltävien valkoisten ruusupensasten ja\nkorallinpunaisia marjoja uhkuvien pienten kirsikkapuiden välillä\nlenteli kultarintakerttu kaiuttaen houkutusääniään. Marianna avasi\nikkunan ja ravisti hiukan ruostunutta rautaristikkoa, ikäänkuin olisi\npyrkinyt vapauteen. Niin, Simone oli oikeassa, kun ei tahtonut menettää\nvapauttaan: kaikki muu paitsi ei vapautta!\n\nPikkupuutarhan takaa, polulta, joka kulki sen aidan viertä ja päätyi\ntalon ohi kulkevaan maantiehen, kuului kavioiden kapsetta. Pyssynpiippu\nja huopahatun huippu pistivät esiin aidan takaa. Marianna tunsi tulijan\nSebastianoksi, ja todellisuuden tuntu sai hänet jälleen punastumaan.\nHän toivoi sukulaisensa jatkavan matkaansa. Mutta tämä sensijaan\npysähtyi ja kolhaisi jalallaan porttia. Marianna kulki kiirehtimättä\npihan poikki, joka vielä oli kokonaan lehtikujan varjon peitossa,\nja avasi portin. Ja heti hän huomasi, että Sebastiano katseli häntä\nylhäältä hevosen selästä, niinkuin tavallisesti, ivahymy huulilla,\nsilmät epäluuloisina, mutta pohjaltaan surullisina.\n\n— Poikkesin kysymään, onko setä Berte jo matkustanut.\n\n— On kyllä, hän läksi eilen.\n\n— Ja nukuitko sinä, Marianna, hyvin viime yönä?\n\n— Minä nukun aina hyvin.\n\n— Sen tiedän. Eikö sinulla ole levottomia ajatuksia? Mutta enhän\noikeastaan aikonut puhua siitä. — Onpa maaseutuilma tehnyt sinulle\nhyvää.\n\nMarianna tuijotti häneen, odottaen purevaa huomautusta. Mutta\nSebastiano loi katseensa autiolle tielle. Sitten hän äkkiä nykäisi\nsuitsista, hyvästellen häntä hiukan alakuloisena.\n\n— Jumalan haltuun, Marianna, hyvästi!\n\nMarianna jäi seisomaan portille, kunnes ratsu katosi tien mutkaan.\nHänestä tuntui, että Sebastiano jo arvasi hänen salaisuutensa ja piti\nhäntä silmällä, niinkuin se tekee, joka olettaa toisen olevan vaaran\nuhkaamana tai taudin ahdistamana. Kotvan aikaa hän pelkäsi sukulaistaan\nja itseään. Mutta tuossa tuokiossa hän ylenkatseellisesti ravisti\nitsestään pelon, ajatellen taas, että hän oli itsensä ja kohtalonsa\nherra, että oli tarpeeksi kauan ollut toisten palvelijana, ja ettei\nhänen tarvinnut tehdä tiliä mistään kenellekään.\n\nJa todistaakseen itselleen olevansa vapaa ja yksin hän viipyi\navatun portin ääressä, mitä ei koskaan muulloin ollut tapahtunut,\nkatsellen eri suunnille tietä. Lievästi kohoten tie poikkesi mökkien\nja vanhanaikuisten talojen taakse, joiden pylväskuistikot olivat\npuusta ja parvekkeet ruostuneesta raudasta. Ja leikattuaan kylätien\nse päätyi ylempänä aukeaan paikkaan, jota koristi muutama vihreä\npuu, ja josta tuomiokirkon tornit kohosivat kirkkaaseen aamuilmaan.\nEi kukaan kulkenut ohi. Kaukaa kuului rattaiden räminää ja kukon\nkiekunaa. Lopulta näkyi tien huipulla nainen, kantaen kädessään\nmaitoastiaa, ja Marianna huomasi nyt jääneensä portin pieleen juuri\nosoittaakseen palvelijattarelleen, että nyt oli tullut vapauden aika.\nHän näkikin iäkkään naisen jo kaukaa rypistävän pyöreiden kotkansilmien\nyläpuolella kaareutuvia tiheitä harmaita kulmakarvojaan, mutta ei\nsilti palannut sisälle. Palvelijatar joudutti askeliaan. Hänen isot\njalkineensa kopisivat tien kivityksellä kuin hevosenkengät, ja koko\nhänen kookkaassa ja ankarassa vartalossaan, joka oli verhottu hänen\nsynnyinseutunsa pukineisiin, oli jotain raudanlujaa ja uskaliasta;\nvaikka hän oli vanha, hän oli silti karski ja masentumaton.\n\n— Mitä katselet? — hän kysyi emännältään, hiukan tuupaten häntä\nohikulkiessaan.\n\n— Sebastiano kävi täällä, — vastasi Marianna pannen merkille\npalvelijattarensa epäluuloisen katseen.\n\n— Mitä hän täällä teki näin varhain?\n\n— Hän tahtoi ryöstää omaisuuteni! — virkkoi Marianna nauraen,\npalvelijattaren vääntäessä porttia lukkoon.\n\n* * * * *\n\nKunhan portti oli hyvin lukittu ja Marianna sisällä talossa, ääneti\ntyöskentelemässä, vanha palvelijatar oli perin mielissään. Hänkin teki\ntyötä ja oli ääneti. Hänen askelensa vain kumisivat koko talossa,\ntärisyttäen permantoa.\n\nSiivottuaan huoneet hän istui nyt permannolla keittiön viereisessä\nhuoneessa seuloen ohrajauhoja leipoakseen karjatalon miehille leipää.\n\nSeulan yksitoikkoinen sohina vaivuttaa jonkinlaiseen haaveiluun\nMariannan, joka askartelee hänkin, ommellen ikkunan ääressä. Hänen\najatuksensa harhailevat kaukana. Puutarhan pensasten ja pienten\nkirsikkapuiden asemesta vuoriston metsät ja siintävät vuoret leviävät\nhänen eteensä. Ja elämä tuntuu hänestä unelmalta. Karkoittaakseen\nhaaveilunsa hän joskus menee pihalle, lähestyy kaivoa ja katsoo\nvaistomaisesti siihen. Mutta hänen kuvansa heijastuu yksin vedestä,\njoka on kuin pyöreä tumma peili. Hän ei näytä edes olevan siellä kaivon\npohjassa, vaan vielä syvemmässä ja salaperäisemmässä paikassa.\n\nMarianna palaa sisälle ja katsahtaa palvelijattareen. Tämä puolestaan\non kohottanut katseensa pitääkseen talon nuorta emäntää silmällä. Ja\nkun hänelle on selvinnyt, ettei porttia ole avattu ja ettei Marianna\nole poistunut talosta, hän jatkaa askarettaan. Jolleivät hänen pitkät\nkäsivartensa liikkuisi heiluttaessaan seulaa isossa keltajuuri-korissa,\nhän, jauhoisena myssyyn asti, näyttäisi kiviseltä kuvapatsaalta, jonka\nlumisade on verhonnut valkoiseksi.\n\nJa Marianna palaa ikkunan ääressä olevalle jakkaralleen. Mutta tunnit\nkuluvat hitaasti, ne eivät koskaan ole tuntuneet hänestä niin pitkiltä.\nHän nousee taas yläkerrassa olevaan huoneeseensa, avaa kirstun ja\nhuomaa kaikkien tavaroidensa olevan järjestyksessä. Mutta avarahihainen\nhopeanappinen röijy, huolellisesti kokoonkääritty, ja punanauhaisella\nrintakaistaleella koristettu pusero herättävät hänessä mielikuvan, että\nhän lepää arkussaan valmiina haudattavaksi.\n\nKoko hänen aikaisempi elämänsä näytti hänestä sellaiselta, kuolleelta,\nirtihakatulta hänen olemassaolostaan kuin joutava oksa puusta. Hän\nsulki kirstun ja meni toisiin huoneisiin. Niistä kaikista tunki\nsieraimiin ummehtunut, kostea kellari-ilma, eikä suinkaan vähimmin\nhänen setä-vainajansa, kaniikin, huoneesta, johon hän kaikkein ensiksi\nastui. Sen vuode oli vielä vihreän ruumisverhon peittämä, papin\nmuotokuva riippui pesukaapin yläpuolella, ja hänen kirjansa säilyivät\nkaapissa, jonka ovet olivat himmeäksi hiottua lasia.\n\nSitten hän nousi ullakkohuoneeseen. Se oli avara murtokaton peittämä\nsuoja, jotenkin korkea, ja sen kahdesta pienestä pihalle päin olevasta\nikkunasta avautui näköala puutarhoihin, laaksoon ja vuoristoon. Orsista\nriippui rypäleterttuja ja päärynäkimppuja, permannolle oli levitetty\nkullankellerviä manteleja ja keltaisia omeniin vivahtavia perunoita.\nKorissa oli leipää: harmaata ohraleipää karjatalon paimenille, mustaa\nleipää palvelijattarelle ja nisuleipää talonemännälle. Siellä oli\njauhoja, taikinaa ja vihanneksia ja kaikkia ruokatavaroita, joita\ntarvitaan varakkaassa talossa. Ei puuttunut mitään. Ja eräässä nurkassa\noli palvelijattaren leposija, matala madonsyömä puuvuode, peitteenä\nkarkea mustaraitainen harmaa villapeite, joka muistutti tiikerin taljaa.\n\nMarianna istuutui tälle vuoteelle ja alkoi muistella entisiä asioita.\nTuoksuva ilma leyhki toisesta ikkunasta toiseen, ja hän näki niistä\nOrthobene vuoren yläpuolella taivaan sinen, jossa punainen pilvi päilyi\nkuin kukkanen. Aamuhiljaisuudessa kantautui kaukaa ääniä, ja Marianna\nluuli yhä vielä kuulevansa karjatalon hälyä. Ja sitten hän taas siirtyi\nmenneisyyteen, muistellen sitä päivää, jolloin hänen äitinsä ja isänsä\nkädestä taluttaen olivat tuoneet hänet hänen setänsä taloon, näyttäen\nhänelle huoneet, porraskäytävän ja tuon ullakkohuoneen, joka oli täynnä\nkaikkia Luojan hyviä antimia. Silloinkin hän oli istuutunut tälle\nvuoteelle, kosketellen pienellä ruskettuneella kädellään karkeata\npeitettä ja ajatellen, ettei enää voisi leikitellä paljain jaloin\ntiellä, ettei pääsisi juoksentelemaan iltaisin poikasten seurassa\nkaivolle, eikä voisi sanoa rumia sanoja muuten kuin itsekseen. Hyvästi\nvapaus! Nyt täytyi aina kulkea kengät jalassa — uudet raskaat kengät,\njotka tuntuivat vetävän alas sääriä, venyttävän niitä ja pysäyttävän\nniitä, pakoittaen hänet ajattelemaan askeliaan.\n\nEnsi aikoina palvelijatar Fidela oli huvittanut häntä kertomuksillaan\nja omituisilla elkeillään. Hän muisti nukkuneensa tämän vuodepahaisen\nseinäpuolella, äkkiä tuntien palvelijattaren isot jalat selässään.\nVaikka talossa oli niin paljon sekä leveitä että pieniä vuoteita ja\nvapaita huoneita, Fidela tahtoi nukkua ullakkohuoneessa, mainiten syyn\nsiihen.\n\n— Tiedä, että kun kuuluu ulkoa hälinää, voi täältä tähystellä ja nähdä\njoka taholle.\n\nTodella hän öisin nousi vuoteesta ja kurkisti ulos milloin toisesta,\nmilloin toisesta ikkunasta. Levottomana Marianna silloin kohosi\npuoleksi istuvaan asentoon ja seurasi Fidelan liikkeitä hehkuvin\nsilmin, jos oli kuutamo. Ja hän näki edessään haamoittavan vanhan\nnaisen paitasillaan, päässä yömyssy, kookkaana ja luisevana kuin\npuuveistos, joka noitatemppujen avulla liikkui. Ja Marianna pelkäsi,\npelkäsi kaikkea, ikkunan ääressä tähystelevää palvelijatarta ja\nulkoa kuuluvia ääniä; ja jos ei niitä kuulunut, hän odotti henkeänsä\npidättäen, että niitä alkaisi kuulua; hän pelkäsi esineitä, jotka\ntörröttivät ullakkohuoneen perällä, tummia rypäleterttuja, jotka\nriippuivat pörröisten päiden näköisinä orsista. Mutta vaikka hän\npelkäsi kaikkea, hänen pelkonsa miellytti häntä. Ja kun hänen päivin\ntäytyi seisoa silmät alas luotuina hiljaa setänsä edessä, hän\niloiten ajatteli yön hetkiä, ullakkohuoneen salaperäistä elämää,\npalvelijattaren tarinoita.\n\n— Kerro, kerro! Kun olit siellä, sen entisen isäntäväkesi talossa...\nniin mitä silloin? Kerro, tai hyppään pois vuoteesta — hän sanoi,\nheiluttaen peitettä.\n\n— Silloin... odotahan... mitä viimeksi sanoinkaan? Mutta pysy alallasi,\nheinäsirkka!\n\n— Ala alusta, pidä kiinni jaloistani, Fidela!\n\nFidela puristi hänen jalkansa luisevien polviensa väliin ja jatkoi\ntarinaansa.\n\n— Kuulehan siis, tuohon aikaan viisitoista-, kuusitoista- tai\nkahdeksantoistavuotiaana — en nyt enää tarkalleen muista, olin piikana\nCristina Zandan talossa. Tuo isäntäväkeni oli rikasta, ja rikas on\ntämäkin isäntä täällä, Jumala häntä avittakoon, mutta rikkaita olivat\nnuokin ihmiset. Heillä oli talossa raitis lähdekin, ja rahoja ja\nhopeaa ja pyhäinjäännöksiä kuin kirkossa ikään. Jopa eteisessäkin\noli arkussa rahaa. Ja korissa oli kuparikolikoita runsaasti kuin\npapuja. Nyt en voi sanoa sinulle tarkalleen, miten se tapahtui. Mutta\neräänä iltana, juhlapäivän iltana, isäntäni palasi kotia, keppi\nkädessä ja meni levolle illallista syömättä. Ehkä hän oli ryypännyt,\nen ota omalletunnolleni sitä varmaa väitettä, että hän todella oli\nryypännyt, mutta mahdollista se on. Me naiset olimme keittiössä. Renki\noli tallissa hevosia syöttämässä, kun ykskaks näemme hänen ryntäävän\nsisään silmät pyörien ja huutaen: Hyvät ihmiset, mikä kauhistus, mikä\nkauhistus! Ja joutuin hän pakeni kiiveten kapeita tikapuita pitkin\nkeittiön yläpuolella olevalle ullakolle. Ja minä perässä, hiukset\npystyssä kauhistuksesta, vaikka en tietänyt, mistä oli kysymys. Ja\nhän veti nopsasti ylös tikapuut, nojasi ne ylhäällä seinään, nousi\nsiitä ylös, hyppäsi katolle ja katosi. Minä kaaduin ullakon lattialle,\nja sen raosta näin, mitä kauheaa tapahtui alhaalla keittiössä. Sinne\nhyökkäsi joukko naamioituja miehiä, jotka näyttivät ihmissyöjiltä,\nja kolme heistä kävi käsiksi emäntääni, ja yhdellä heistä oli kirves\nkädessä. Toiset työntyivät käytävään ja sieltä nousivat yläkerran\nhuoneisiin. Heidän askeleensa paukkuivat, kuin he olisivat olleet\nhurjia helvetistä lähteneitä piruja. Kai ymmärrät, että tämä oli\nrosvoliuta? Katolle kiivennyt renki huusi apua, mutta kukaan ei\nrohjennut näyttäytyä, peläten saavansa luotisateen roistojen pyssyistä.\nMuutamassa silmänräpäyksessä he olivat tappaneet isännän ja anastaneet\nkaikki arvoesineet. Mutta roistot eivät tyytyneet tähän. Se, jolla oli\nkirves, ja kaksi muuta, retustelivat huoneesta huoneeseen emäntää, joka\noli puolikuollut, vaatien häntä ilmaisemaan rahojen kätköpaikan. Ulkoa\nkuului kahteen otteeseen kiväärinlaukauksia: talon naapurit koettivat\npeloittaa rosvoja. Mutta osa näistä oli jäänyt vartijoiksi pihalle ja\nne huusivat sisälläolijoille: — Rohkeutta vain, jatkakaa! —ja koko talo\noli ylösalaisin kuin maanjäristyksen jälkeen. Näin, miten nuo kolme\nrosvoa työnsivät emännän takaisin keittiöön. Hän laahasi jalkojaan\npermannolla kuin kahta rättiä, ja hänen kasvonsa olivat valkoiset ja\nkauhusta vääntyneet. He mukiloivat hänen selkäänsä nyrkeillä, uhkasivat\nhäntä kirveellä, kun hän ei ollut voinut näyttää rahojen kätköä. Sitten\nhe riisuivat häneltä vaatteet ja löysivät röijyn vuoriin ommeltuna\nkaksi tuhannen liiran seteliä ja näyttivät tyyntyvän. Emäntä sopersi:\nOlkaa armolliset, ajatelkaa äitiänne. Mutta he toistivat: — Vielä\nvähän lisää. Sano pois, missä rahat ovat, tai panemme sinut istumaan\nalastomana kuumennettuun isoon kolmijalkakattilaan... Ja yksi heistä\ntodella pisti tulen tuon kattilan alle. Mutta ulkoa kuului uusia\npyssynlaukauksia, ja äkkiä kaikki rosvot pakenivat. Myöskin emäntäni\nhuomatessaan olevansa yksin pakeni. Minä jäin ullakolle koko yöksi;\npiilottauduin ruokokasan taakse, ja vielä nytkin joskus tuntuu kuin\nlymyilisin siellä ja kuulisin roistojen askelet, peläten kuolevani\ntukehtumalla. Tuon yön jälkeen lakkasin, pelkästä pelosta, olemasta\nnainen.\n\nTämä loppuhuomautus huvitti suuresti Mariannaa, joka purskahti nauruun,\nvaikka kauhu vielä kuristi hänen kurkkuansa. Hän kuvitteli näkevänsä\nFidelan piilopaikastaan ruokojen välistä puikahtavan esiin ja muuttuvan\näkkiä tytöstä pojaksi. Ja joka kerta, kuullessaan tarinan uudelleen,\nhän jännittyneenä odotti sen loppua, sydän värähdellen pelosta ja\nsäälistä, ja kuitenkin purren huuliaan, jotta ei nauraisi ennen aikaa.\n\n— Sitten rupesin palvelijattareksi kaniikille, — jatkoi Fidela, — hän\noli tullut sille seudulle papiksi. Siitä on nyt parikymmentä tai\nviisikolmatta vuotta, ja kun hän siirtyi Nuoroon, tulin tänne hänen\nkanssaan. Totta puhuakseni, meillä on aina ollut onni matkassa. Vain\nkerran ne varastivat meiltä kanan, mutta se ehkä olikin Maria Conzu,\nnaapurimme. Totta puhuen, Nuoro ei ole seutua, jossa voidaan harjoittaa\nrosvoamista, sillä täällä on sentään niin paljon väkeä. Ja ajatkin ovat\nmuuttuneet. Mutta pahantekijöitä on silti aina olemassa, ja parasta on,\nettei liiaksi luota turvallisuuteensa.\n\nMarianna ei erityisesti välittänyt tästä huomautuksesta, vaan nosti\npäätään pielukselta ja kysyi:\n\n— Miten teistä tuli poika? Miksi teistä tuli poika? Miksi pilkotte\npuita taittamalla ne polvea vasten? Miksi nyhdätte irti nauloja\nhampailla? No, vastatkaa! Olette siis renki, ettekä piika! Vastatkaa\ntoki. Sanokaa totuus.\n\n— Niin, totta pulmakseni, olisinpa kernaammin tahtonut olla renki kuin\npiika.\n\nSilloin Mariannan kauan tukahduttama nauru remahti ullakkohuoneen\nsalaperäiseen varjoon.\n\nSitten tarinat taas jatkuivat.\n\n* * * * *\n\nKuluneiden vuosien aikana Fidelan olemus ei ollut muuttunut. Mariannan\nistuessa pihalla illan suussa tumman lehtikujan suojassa, jonka\nyläpuolella taivas punoitti iltaruskosta, Fidela naulasi kiinni portin\nlautaa, joka oli haljennut auringonpaahteesta.\n\nMarianna oli antanut hänelle naulat, sitten hän istuutui varjoon\nja katseli silloin tällöin uutta kuuta, joka nousi kaihomielisenä\nkuin hekumasta puoleksi sulkeutunut silmä. Ja kun hän ajatteli\nsalaisuuttaan, näkyi hänen silmissään kuun viehkeään lempeyteen\nvivahtava välke. Mutta palvelijattaren läsnäolo häiritsi häntä. Päivä\npäivältä, hetki hetkeltä, ongelma hänen ajatuksissaan yhä pakottavammin\nvaati ratkaisua.\n\nEntä jos Simone saapuisi?\n\nMiten hän ottaisi hänet vastaan? Miten hän välttäisi vankilansa\nvartijattaren valppauden?\n\nSiihen oli vielä aikaa. Marianna odotti odottamistaan, ja hiljaisuuden\nvallitessa hän luuli kuulevansa nuoren miehen askelet, jotka yhä\nlähestyivät.\n\nHänen päivänsä olivat muuttuneet yhdeksi ainoaksi odotuksen unelmaksi.\nAhdistuneena hän odotti myös isänsä tuloa, Sebastianon käyntiä,\njuhlapäiviä, voidakseen mennä kirkkoon ja hengittää ilmaa Simonen\nsisarten läheisyydessä. Kaikki oli odottamista ansaitsevaa, kun se vain\ntoi Mariannalle jotakin, mikä oli yhteydessä Simonen kanssa.\n\nKun Fidela oli naulannut valmiiksi porttilaudan, Marianna nousi ja meni\nvarovasti avaamaan portin, katsellen tietä molemmille puolille. Oli\nsunnuntai-ilta; ehkäpä edes palvelija olisi tullut asialle vuoristosta.\nMutta iltahämy pimeni pimenemistään. Pääskytkin poistuivat ääneti,\nviimeisen kerran sujahdettuaan punervan taivaan hohteessa mustien\ntalojen yli, eikä ketään tullut. Toisella puolen autiota katua,\nyläpuolella ruskeita kirkontorneja, liiteli punainen pilvi tulikaarena.\nKaikki muu oli vuoroin tummaa ja veripunaista, yläilmoissa vielä hehkui\nsalaperäinen hohde, joka vähitellen sammui varjoihin. Ja rakastuneiden\nnuorten maalaispoikien kuorolaulut täyttivät ilman kaihoa uhkuvalla\nintohimolla. Marianna painoi ohimonsa portin pieleen, ajatellen, ettei\nhänen ihailijansa voinut tulla laulamaan hänen ikkunansa alle. Kuinka\nkaukana he olivat toisistaan! Niin etäällä, kuin olisivat olleet maan\nvastakkaisilla äärillä. Niin kaukana, että kun sitä oikein ajatteli,\ntuntui siltä kuin ei toista olisi ollut olemassakaan. Mutta kun hän\nsiinä tarkemmin punnitsi tilaansa, hänen sydämensä paisui epätoivosta.\nJa Simonen askelet kaikuivat aivan selvinä hänen sisällään, ja\nhänen sydämensä syvyydessä Simonen ääni lauloi täyttäen illan\nlemmenvakuutuksilla.\n\nHän palasi lehtikujaan. Jokaisen ohikulkijan askelten tömistessä hän\nnosti päätään kuunnellakseen, ja näin hän jatkoi, kunnes palvelijatar\npalasi jälleen sulkemaan portin.\n\n— Jättäkää se vielä vähäksi aikaa auki! sanoi Marianna ankara sävy\näänessä.\n\n— Joku voisi tulla sisälle.\n\n— Jos tulee, niin tulkoon!\n\nFidela sulki portin tästä huolimatta, mitään sanomatta. Hänen kenkiensä\nkolina pihan kivityksellä muistutti todella vanginvartijan askelia.\n\nHän sytytti öljylampun, kuroittaen sen sydäntä tulipesän liekkiin\nja kattoi pöydän. Ateria oli yksinkertainen, ruoka muistutti köyhän\nväen ravintoa: paahdettua leipää, johon oli sekoitettu juustoa ja\nvihanneksia. Mutta kokonainen juusto oli tuotu pöytään, ja palvelijatar\nleikkasi siitä tiheään leveitä viipaleita, syöden runsaasti leipää,\nniinkuin paimenilla on tapana. Sitten hän nosti vesikipposen ja joi\npitkin siemauksin. Marianna sitävastoin melkein hermostuneena näistä\ntalonpoikaisista elkeistä söi ainoastaan kuivan leipäpalan ja palasi\nulos.\n\nSirkat lauloivat viiniköynnöksen lehdillä ja etäältä kuului sarvipöllön\nvaikeroiva valitus. Missä oli Simone, keskellä yön salaperäisyyttä,\nsarvipöllön valittaessa? Mutta nythän kuului selviä lähestyviä askelia.\nNe päätyivät portin eteen. Marianna kavahti pystyyn, sydän sykkien\nniin rajusti, että koski. Hän meni avaamaan ja tunsi heti Sebastianon\ntupakan ja metsäläishajun.\n\n— Kas, kas, — sanoi tulija astuessaan pihaan, yhä jotain ivallista\näänessä ja katseessa, — kas vain, taisit odottaa minua?\n\nHe istuutuivat ulko-oven eteen, ja Sebastiano kääntyi kutsumaan\npalvelijatarta.\n\n— Tulkaahan tänne: näinpä tuossa tienmutkassa seisovan viisi miestä,\nvaippapäähineet yllään. Ne ovat, jumal’avita, varmaankin rosvoja. Täti\nFidela, olkaa valppaana tänä yönä!\n\n— Jäätkö sinä puolustamaan meitä? — sanoi palvelijatar ivansekaisella\näänellä, — onko sinulla linkkuveitsi mukana?\n\n— Täti Fide! — ilkkui Sebastiano uhaten häntä leikkisästi: — Totta\ntotisesti pakenette tänä yönä ullakolle!\n\nMarianna nauroi. Mutta Sebastiano jatkoi:\n\n— Mariannaan ne eivät käy käsiksi, sillä ne tietävät varsin hyvin, että\nvaikka riisuisivat paidan hänen päältään, hän ei siitä välittäisi tuon\ntaivaallista.\n\nSilloin Marianna huomautti vilkastuen:\n\n— Kuinka niin? Enkö sitten pidä huolta itsestäni?\n\nSebastiano kääntyi sivulle ja siirsi jakkaransa Mariannan viereen.\nHän oli sinä iltana leikkisällä tuulella, mutta sanoi pisteliäitäkin\nseikkoja.\n\n— Totta kai, Marianna, huolehdit itsestäsi. Mutta laiminlyöt kaikkein\nparhaan. Annat ajan mennä menojaan. Mitä teetkään täällä yksin kuin\nlumikko pesässään?\n\n— Mitä se sinua koskee? Vai onko sinulla jokin ehdotus?\n\n— Saattaapa ollakin! Mutta antakaa minulle ensin jotakin juotavaa,\nnaiset. Ja antakaakin hyvää viiniä, jumaliste.\n\nPalvelijatar läksi noutamaan viiniä.\n\n— Oletko käynyt karjatalossa? — kysyi Marianna, hiljentäen ääntään.\nJa hän luuli huomaavansa, miten miehen silmät säihkyivät, ja melkein\npelkäsi vastausta.\n\nNiin, hän oli todella käynyt karjatalossa. Hän oli nähnyt Mariannan\nisän, hänen palvelijansa, karjan ja miehet, jotka irroittivat\npuista Ozieren liikemiesten tilaamaa korkkiainetta. Siinä kaikki.\nMutta pelkästään niiden paikkojen mainitseminen, jonne Marianna oli\njättänyt sydämensä, aiheutti hänessä sisäisen väristyksen ja herätti\nvalonaistimuksen pimeässä. Ja hän odotti, että Sebastiano kertoisi\nlisää. Mutta tämä lasketteli leikkiä palvelijattarelle, ojentaen\nhänelle lasin täytettäväksi ja nykäisten häntä esiliinasta.\n\n— Istuutukaa tähän viereeni ja kaatakaa minulle viiniä. Ei tässä\ntarvitse kitsastella, eihän se ole vertanne. Ja sanokaapa, minne\npiilottaudutte tällä kertaa, jos nuo ystävänne tulevat?... Yksi heistä\noli nuori ja kaunis kuin nainen. Eikö niin? Ja kirves oli teroitettu?\n\nHänen intonsa palauttamaan mieleen tuota hirvittävää tapausta alkoi\nherättää Mariannassa epäluuloa. Hän vetäytyi taapäin, ja palvelijatar,\njoka ei pitänyt siitä, että tästä aiheesta laskettiin leikkiä, kaatoi\nviiniä vastaamatta. Sebastiano asetti lasin maahan ja jatkoi:\n\n— Nähkääs, täti Fide, jos tämä Marianna ei tule järkeväksi niin nuo\nrosvoystävänne eräänä kauniina iltana ovat täällä. Valvokaa, täti Fide,\npitäkää silmät auki. Toistaiseksi torkutte, ette näe ettekä kuule\nmitään. Aion lahjoittaa teille koiran, koska teidän koiranne, niinkuin\nkaikki pappien koirat, ei enää hauku. Se on liian lihava ja nukkuu\nalati.\n\nTodellakaan vanha koira, jota nuo molemmat naiset pitivät\npikkupuutarhassaan, ei koskaan haukkunut. Marianna älysi tai luuli\nälyävänsä liian paljon ilkeitä salaviittauksia Sebastianon puheessa.\nHän alkoi ärtyä ja sanoi, ääni kuulostaen jäiseltä, osaavansa kyllä\npitää loitolla tungettelevat miehet:\n\n— Sebastiano, on sopimatonta solvata ihmisiä.\n\nSebastiano tarttui lasiinsa ja ryyppäsi ääneti. Sitten hän vuorostaan\nvastasi välinpitämättömänä muutamiin Mariannan kysymyksiin, hereten\nleikkiä laskemasta.\n\nHe puhuivat laitumista ja elonkorjuusta, ohrasta ja lampaista ja\nsiitä, miten Marianna aikoi käyttää korkkiaineesta saamiaan rahoja:\nhän tahtoi ostaa lähellä olevan karjatarhan, mutta siihen tarvittiin\nlisää rahoja. Täytyi odottaa toiseen vuoteen ja myydä elukoita. Mutta\nse oli vaikeata, kun isä Berte ei tahtonut suostua, ollen perin\nkiintynyt lehmiinsä ja hiehoihinsa. Ei siis muu neuvona kuin odottaa,\ntai saada naapuri-karjatarhan omistaja suostumaan lyhennysmaksuihin.\nMutta tämä oli vaikeata, melkeinpä mahdotonta, sillä tuo omistaja\ntuskin suostuisi vähittäismaksuihin tai odottamaan seuraavaan vuoteen.\nEhkä hän jo hieroi kauppaa jonkun toisen ostajan kanssa. Mariannan\ntuli ottaa lukuun se mahdollisuus, ettei saanut lunastetuksi tuota\nkarjatarhaa, ja että päällepäätteeksi hänen naapurikseen saattoi tulla\njoku vastenmielinen henkilö. Hän puhui tästä tyynesti, ikäänkuin\nasia ei olisi häntä koskenut. Eiväthän mitkään maalliset asiat häntä\nsyvemmin liikuttaneet, hän kun oli kokonaan tuon yhden ainoan ajatuksen\nvaltaama. Mutta äkkiä Sebastiano vilkastui, käänsi kasvonsa Mariannaan\npäin, katsoi häneen terävästi hämärässä ja sanoi puoliääneen, ikäänkuin\nhe molemmat olisivat oivaltaneet hänen sanojensa oikean tarkoituksen:\n\n— Lähettäkäämme Simone tuon karjatarhan omistajan luo _taivuttamaan_\nhäntä...\n\nMarianna kauhistui. Hänestä tuntui kuin kamala musta siipi olisi\nkosketellut häntä, ja ensi kerran hän vaistosi koko sen kauhean seikan,\nkoko sen etäisyyden, joka eroitti hänet, rehellisen, tunnollisen ja\npuhtaan naisen, rosvosta, jommoinen Simone oli.\n\nSeuraavassa tuokiossa hornamaiset aaveet vilahtivat esiin hänen\nmielikuvituksestaan: portti ponnahti auki ja Simone tuli, lupauksensa\nmukaisesti, mutta auttamaan häntä pahanteossa, tai tekemään pahaa\nhänelle itselleen, ryöstämään hänen tavaroitaan, tekemään hänelle\nväkivaltaa, kiristämään...\n\nMutta hetken kuluttua, kun Sebastiano ei vielä ollut noussut, vaan\nyhä istui ivahymy huulilla, mielissään siitä, että oli voinut ilkkua\nja nöyryyttää häntä, Marianna sydämessään pani vastalauseen enemmän\nitseään kuin häntä vastaan. Tuntui kuin hän olisi kammoksunut sitä\nmahdollisuutta, että kykenisi puuttumaan paheksuttaviin tekoihin.\n\n— Sebastiano, — hän virkkoi vakavana, ja samalla viha väristen\nkurkussa, — sinä alat puhua yhä mielettömämmin.\n\n* * * * *\n\nKauan senjälkeen kuin Sebastiano oli lähtenyt ja palvelijatar oli\nkäynyt tarkasti sulkemassa portin säppiin ja poikkipönkällä, istuutuen\nikkunan viereiseen kulmaukseen odottamaan emännän sisällepaluuta,\nMarianna istui paikoilleen vaieten, liikkumattomana.\n\nHän ajatteli vielä Sebastianon puheita; ei enää voinut epäilläkään,\nettei hän arvannut Mariannan salaisuutta. Mutta hän tunsi itsensä\nvoimakkaaksi ja vaikutusvaltaiseksi Sebastianoon nähden; eihän\ntarvinnut muuta kuin puhua tuimasti hillitäkseen häntä. Marianna\najattelikin nyt etupäässä, miten vapautuisi palvelijattarensa\nvalvonnasta, jos Simone tulisi.\n\nSe oli ylen vaikeata, mutta välttämätöntä.\n\nJäätyään yksin hän kuuli kiusakseen nukahtaneen Fidelan hiljaista\nkuorsausta, joka muistutti viilan nirhaamista. Mutta siitä huolimatta\nhänen ajatuksensa palasivat hänen ja Simonen väliseen kohtaamiseen,\nhän kuvitteli yhä vielä puhuvansa Simonen kanssa, jonka pää lepäsi\nhänen polvillaan, ja jolle hän uskoi kaiken tuskansa, kaiken\nahdistuksensa. Ja hän muodosti mielessään kuvan kahdesta jyrkästi\nerilaisesta Mariannasta, joista toinen puhui Simonen kanssa, kumartuen\nhänen ylitseen kuin lähteen veden yli, johon turhaan koetti kastella\nhuuliaan, ja toinen oli valpas, välinpitämättömänä kuunteleva, valmis\npuolustautumaan ja puolustamaan varomatonta kaksoissisartaan. Mutta kun\nmiehen askelet kaikuivat tiellä, selvinä ja yhä lähestyvinä, pysähtyen\nportille, hän tunsi uudelleen sydämessään haikeata tuskaa. Hän kavahti\nylös henkeään pidättäen ja avasi. Tuo mies oli ohikulkija, joka\nsattumalta oli pysähtynyt ja nyt nopeasti poistui.\n\nMarianna palasi sisälle, vielä värähdellen mielenliikutuksesta. Hän\nnäki palvelijattaren heräävän ja nousevan jäykkänä. Mutta hän oli\ntietoinen siitä, että kaikki valvonta oli turhaa, että hän hetken\ntultua osaisi murtaa kaikki esteet. Ja hän meni huoneeseensa,\nlaskeutuen vuoteeseensa väsyneenä, mutta yhä odotellen.\n\n\n\n\nV\n\n\nMuutamaan päivään Simone ja Costantino eivät liikkuneet\nturvapaikastaan, edellinen, koska odotti kolmea rosvoa palaaviksi,\nsiitä mitään puhumatta, jälkimmäinen, koska ei tietänyt minne mennä\nilman toveria. Mutta Costantino vaistosi, että Simone luisui häneltä\npois. Ja vaikka hän nukkui hänen vieressään, hän tunsi olevansa yksin\nja hylätty, ja kateus kalvoi häntä. Hän ei tajunnut mitä hyötyä olisi\nollut liittymisestä toisiin rosvoihin. Olihan heidän kahden niin\nhyvä olla. Kerran Simone oli hankkinut itselleen koiran, yhden noita\nkuuluisia Barbagian koiria, jotka ovat valppaita ja julmia; sitä hän\naina piti lähellään ja makuutti öisin itsensä ja toverinsa välissä.\nCostantinoa tämä suuresti vaivasi ja hän vihasi tuota koiraa kuin\nhäiritsevää ihmistä. Ja kun koira sai taudin ja kuoli, Simone syytti\ntoveriaan, että hän muka oli sen tappanut.\n\nSenjälkeen he olivat eläneet täydelleen yksin, senkin vuoksi, että\nmuut rosvot eivät pitäneet heitä suuresti arvossa. He tulivat vähällä\ntoimeen, ollen vailla suuria vaatimuksia, tarkoin huolehtien siitä,\nettä välttivät carabinierien väijytykset. Muuten ei heitä edes\nhaeskeltu, kun heidän päästään ei oltu määrätty mitään hintaa. Tämä\npahoitti Simonea, ikäänkuin se olisi ollut vääryyttä, ja joskus\ntahtoessaan häntä kiusoittaa, Costantino, joka tunsi hänet perinpohjin,\nlaski muiden rosvojen vangitsemisesta määrättyjä rahapalkintoja.\n\n— Corrainesta kaksituhatta scudoa, Pittanusta ainoastaan tuhat scudoa,\nmikä on suorastaan siivotonta; Battista Mossasta, — ohoh! tuhat liiraa;\nBantine Ferasta sata scudoa. Mutta tuo nuori rosvo kehuu saavuttavansa\nkaksituhatta, niinkuin Corraine, jahka tekee jonkin mielettömän\nuhkarohkean tempun.\n\nSimone sylkäisi ylenkatseellisesti, mutta tunsi itsensä nöyryytetyksi.\n\nHe elivät aivan pienistä ryöstöistä, ja vain kerran yhdessäolonsa\naikana he olivat karanneet erään vuohikauppiaan kimppuun ja vieneet\nhäneltä rahat. Jäljestäpäin he häpesivät tätä maantierosvon-tekoaan,\npuhuen siitä kuin paheksuttavasta konnamaisuudesta ainakin.\n\nHe matkivat suuria rosvoja ainoastaan siinä, että tavoittelivat\npaimenten ja karjanomistajien suosiota ja apua, joille\nvastapalveluksena tarjosivat suorasti tai epäsuorasti suojelustaan\ntavallisilta varkailta ja pahantekijöiltä. Kun Simone tarvitsi jonkun\nsatasen rahaa, hän meni karjanomistajan luo ja pyysi niitä velaksi.\nJa omistaja antoi ne hänelle, odottamatta takaisinmaksamista. Tai hän\npyysi ostaa hevosen, hiehon tai lampaan, sillä ehdolla, että myöhemmin\nmaksaisi, milloin saisi rahaa; mutta rahaa hänellä ei ollut milloinkaan.\n\nPaimenet eivät muuten heitä pelänneet. Ovathan paimenet voimakkaampia\nkuin rosvot, ja ikäänkuin heidän isäntiään, tuntien heidän tiensä ja\nyrityksensä ja ollen usein heidän vierainaan ja suojelijoinaan. He\nsaattavat turvallisesta asemastaan pitää heitä silmällä, ottaa heidät\nkiinni ja helposti kostaa heille, jos ovat heidän puoleltaan kokeneet\njotakin vääryyttä.\n\nCostantino lisäksi sai rahoja äidiltään, ja hänen laitumensa tuottivat\nkolminkertaisesti siitä perin kun hän vietti tätä elämää, sillä\npaimenet pyrkivät kilvan hänen arentilaisikseen. Hän ja Simone eivät\nkumpikaan tahtoneet vuodattaa kristityn verta, mutta olivat silti\nvalmiit puolustamaan vapauttaan mistä hinnasta tahansa.\n\nNäinä päivinä he elivät erakkojen tavoin, elättäen itseään\nmetsästyksellä ja metsän kasveilla. He puhuivat vähänlaisesti,\nkantaen toisilleen salaista kaunaa. Costantinossa herätti kateutta\nse ajatus, että toveri alati muisteli Mariannaa, ja hänen ivahymynsä\nmuuttui melkein irvistykseksi, kun keskustelu kohdistui Mariannaan.\nSisimmässään hän piti mahdottomana, että sellainen nainen, joksi Simone\nhäntä kuvaili, voisi olla kyllin mieletön rakastamaan ja odottamaan\nrosvoa. Jos hän olisi ollut viisitoistavuotias tytönletukka, niin\nsiinä iässä kaikki naiset ovat lapsellisen ajattelemattomia. Mutta\nkolmikymmenvuotias nainen, sellaisen kasvatuksen saanut, ja niin monen\nkosijan ympäröimä. Ja hän lohdutti itseään ajattelemalla, että kaikki\noli hänen toverinsa itserakkauden aiheuttamaa harhaluuloa.\n\nNuo kolme rosvoa eivät vain palanneet. Simone alkoi tästä ärtyä, ja\nusein hän oli synkkä, silmät täynnä varjoja. Hänen sisällään liikkui\npeto. Eräänä päivänä hän palasi luolaan rauhallisena, kasvot ankaran\njäykistyneinä tekemästään järkähtämättömästä päätöksestä.\n\nKun he istuivat rotkon edessä ja Costantino selaili »Sardinialaisten\nlaulujen» käsikirjoitusta, Simone paikkasi nahkatakkinsa reikää ja\nkysyi toveriltaan tarkoin papin lammastarhaan johtavaa tietä. Eikä hän\nenää kiroillut niinkuin edellisinä päivinä, eikä ollut vihainen tai\nylenkatseellinen toverinsa mielettömästä käynnistä siellä. Tämä loi\nvuoroin ylös ja maahan katseensa runokokoelman ääressä, arvaten Simonen\nsalaisen ajatuksen. Lopulta hän sanoi, purren huultaan:\n\n— Simone, pahahenki viettelee sinua. Minä varastaisin ennemmin omasta\nkodistani kuin papin talosta.\n\nSimone painoi neulaa lujasti nahkaan, kumartuen syvään, ja punoi\nitsekseen juontansa, enempää välittämättä toveristaan.\n\n— Ja tämän aiot tehdä tuon naisen tähden, Simone!\n\nMarianna oli heidän välillään, hän ei hetkeksikään siitä väistynyt.\nSimone punastui. Hän kohotti kasvojaan ja aikoi vastata kiivaasti.\nMutta hän sai itsensä sentään hillityksi ja alkoi neulalla piirrellä\nnahkaan viivoja, ikäänkuin karttaan teitä ja polkuja.\n\nSeuraavana yönä hän oli levoton. Costantino kuuli hänen kääntyvän\nleposijalla, poistuvan luolasta ja jälleen palaavan. Ei hän itsekään\nsaanut unta, mutta ei rohjennut puhua, nähdessään toverinsa olevan\ntässä mielentilassa ja tuntiessaan, että hän oli erilainen kuin\nmuulloin, ei enää tuo hyvä Simone kuin ennen, vaan kuin sisällään\nriehuvan pahanhengen valtaama ja riivaama. Silloin oli parasta jättää\nhänet rauhaan, jättää hänet oman onnensa ja kärsimyksensä nojaan:\nJumala ei varmaankaan hylkäisi häntä.\n\nJa Costantino rukoili, painaen kämmentään pyhäinjäännöksiä vasten,\njotka raapivat hänen sydänalaansa kuin katumuksentekijän karkea paita.\nAamun koittaessa hän huomasi toverinsa tyyntyvän, ja hänkin vaipui\nuneen. Mutta ennen pitkää hänet herätti ukkosen kaukainen, kumea ja yhä\nkiihtyvä jyrinä, joka äkkiä puhkesi esiin synkän päivän sarastaessa.\nEi vielä satanut, mutta rotkon aukosta näki, että pilvet riippuivat\nmatalalla lyijynharmaina, ikäänkuin kuuman ilman painamina, joka lemusi\nrikille. Ukkonen jyrisi heidän tyyssijansa yläpuolella, lakkaamatta\npamahdellen. Tuntui siltä kuin jättiläiset olisivat louhineet vuorta,\nvierittäen kallionlohkareita alas laaksoon.\n\nSimone nousi leposijaltaan ja katseli hetken ulos. Hänen silmistään\nkuvastui rajuilma, ja viettelys työskenteli edelleen hänen sisällään\nkuin pyörremyrsky.\n\nCostantino istui jo laulukirja kädessä luolan kynnyksellä, katsellen\nmustaa taivasta, jonka taustaan länsituulen rajusti heiluttamat\npuunlatvat kuvastuivat. Mutta silloin tällöin hän vilkaisi Simoneen,\njoka huolellisesti puhdisti pyssyään, sitoi lujasti kengännauhansa ja\nlopuksi haki jotain salakomerosta, kohottaen ja venyttäen ruumistaan\nkuin kissa ylettyäkseen siihen. Se oli vara-ammuksien säilytyspaikka.\n\n— Simone, — sanoi Costantino sulkien polvillaan olevan kirjan ja\nnojaten siihen kyynärpäitään, — aiotko lähteä ulos tällä säällä?\n\nSimone kääntyi, poistumatta kallioseinän komeron äärestä. Hänen\nkasvonsa olivat ärtyneen vihaiset. Hän katsoi ulos kiiluvin silmin ja\nirvisteli rumasti. Hän tuntui luovan ukonilmaan uhmakatseen. Sitten hän\njatkoi etsimistään ja veti esiin komerosta patruunavyön, jonka sitoi\nlujasti vyötäisilleen. Ja saatuaan sen hyvin paikoilleen hän pyyhkäisi\nsiitä pölyn nahkatakkina liepeellä ja hymyili kolminkertaiselle\nkukkarolle, joka oli siihen kiinnitetty, ja johon oli kirjailtu\nsilkillä vanhankuosisia punaisia ja keltaisia ruusuja. Lopulta hän\nripusti pyssyn selkäänsä, sovitti sen hihnan huolellisesti olalleen ja\njäi hetkeksi kynnykselle katselemaan taivaanrantaa ja välkkyvää vettä\nalhaalla tuulen pieksämien kivien ja kallioiden lomissa. Hän näytti\nlähtöön valmiilta sotilaalta.\n\nCostantinon kasvot olivat käyneet kalpeiksi. Hänen silmänsä tuijottivat\nlakkaamatta toveriin ja niihin syttyi synkkä ja surumielinen kiilto.\n\n— Milloin palaat? — hän kysyi hiljaa. Hitto vieköön, milloin palaat? —\nhän toisti kiivastuen.\n\nVastauksen asemesta Simone antoi hänelle muutamia ohjeita kuin\npalvelijalle, joka jää vartioimaan taloa. Sitten hän työntyi ulos\nluolasta, mutta jäi seisomaan hetkeksi vähän matkan päähän, sillä\nisot sadepisarat, raskaat ja loistavat kuin helmet, valuivat alas\nrajusti, ja salamanleimaukset, peloittavien jyrähdysten säestäminä,\nhipaisivat pensaita ja näyttivät iskevän kalliolähteeseen, valaisten\nsen häikäisevän kirkkaaksi. Tuokion kuluttua hän pudisti itseään, kuin\nolisi itse rajuilman raivo tarttunut häneen, sydämessään mieletön\ntaistelukiihko. Hän tahtoi voittaa kaiken, tahtoi puhkaista sen\nvankilan muurin, joka jo liian kauan oli pidättänyt häntä. Kuinka\nolisivatkaan pari kolme sadepisaraa ja ukkosen jymy voineet pysähdyttää\nhänet kuin pelokkaan naikkosen talon kynnykselle?\n\nJa hän alkoi pitkin askelin laskeutua kallion rinnettä. Sade ropisi\nlopulta alas tuulen pieksämän verhon tavoin, johon on kudottu\nterässäikeitä; se vääntelihe ja roiskui raivokkaasti puihin ja\npensaisiin, jotka vuorostaan kiemurtelivat tuskissaan. Aukiolla\nsatavuotistammet, takertuneina tähän vesiverkkoon, liikkuivat pyörien\nkuin jättiläishämähäkit langoissaan. Taivasta viilsivät tulikäärmeet,\ntuulen takaa-ajamat hirviöt kiitivät pilvissä, ja sadekin näytti\nrientävän, pakenevan kauas, oman raivonsa peloittamana. Kaikki riensi\npakoon kauhunpuuskan säikyttämänä. Ja kaikki, mikä ei päässyt maasta\nirti, kaamean hohteen valaisemat kivet, kalliot, rajusti aallehtiva\nruoho, kaikki, mikä ei voinut liittyä pakoon, näytti vääntyvän\nepätoivoisessa kouristuksessa.\n\nSimone joudutti yhä askeliaan. Saavuttuaan aukealla olevalle\nvuoritasolle hän alkoi juosta kuin olisi hurjistunut sekaantumaan\nluonnonvoimien riehuntaan. Hänen pyssynsä ja nahkatakkinsa kiilsivät\nmärkinä sateesta. Ennen pitkää hän tunsi lakkinsa raskaaksi ja\nhiuksista valuvan vettä kuin niityn heinästä. Silti hän hengitti\nvapautuneena ahdistuksentunteesta. Hänellä oli sama aistimus kuin tuona\naamuna kallioaltaassa kylpiessään, ja Mariannan nimi sukelsi esiin\nhänen sydämestään, jylisten yhdessä ukkosen kanssa ja täyttäen maailman\njymyllään.\n\nKun jyrähdyksien raivo oli rauhoittunut, hän kuuli takanaan askelia.\nHän kääntyi ja pysähtyi silmänräpäykseksi, heti taas jatkaen matkaansa.\nSe oli Costantino, joka seurasi häntä koiran tavoin ja saavutti hänet\npian, kävellen hänen vieressään ja katsoen järkähtämättä eteensä\nikäänkuin tuijottaen yhteen ainoaan kaukana olevaan pilkkuun. He eivät\nvirkkaneet toisilleen sanaakaan, yhä astuen eteenpäin.\n\nNäin he kulkivat kauan alttiina sateelle, joka kävi tasaiseksi,\nsilti herkeämättä. Simone pudisti päätään ravistaakseen pois veden\nlakistaan. Costantinon seura vaivasi häntä ja tuntui hänestä tavallista\npainostavammalta.\n\nAuringonlaskun aikaan sade taukosi ja aurinko pilkisti pilvien lomista,\njotka olivat ryhmittyneet taivaanrannalle. Ohrasänkipellot loistivat\nkuin hopeanhohteiset lammikot kanervikon vihannuuden keskellä.\nKullankiiltoinen naarashirvi, karva kosteudesta välkkyen ja tummissa\nkristallinkirkkaissa silmissä säikähtynyt ilme, kiiti salamana tien\npoikki. Avaran vaipan verhoama nainen lähestyi ratsain, äkkiarvaamatta\nhahmoittuen aavemaisesta usvamaisemasta. Tultuaan miesten kohdalle hän\nkatsahti heihin ratsun selästä, nyökäyttäen päätään vastaukseksi heidän\ntervehdykseensä. Tämä nainen oli nuori ja kaunis, kannukset kantapäissä\nkuin miehellä. Hänen suuret ruskeat silmänsä vaippahilkan varjostamina,\njolla hän oli peittänyt päänsä, vivahtivat äskeisen naarashirven\nsilmiin, mutta olivat kirkkaat ja levolliset. Simonen mieleen muistui\nMariannan karjatarhan palvelijan näkemä nainen, ja hän virkahti\npyörittäen päätään:\n\n— Jos tuo toinen olisi yhtä rohkea kuin tämä.\n\n— Kun naiset kohtaavat meidät, ei heidän tarvitse olla rohkeita! —\nhuomautti Costantino äreänä.\n\nSilti hän seurasi hehkuvin katsein ratsastajatarta. Simone nauroi,\nmutta hänen naurussaankin kuului väristys. Ja kaikki heidän ympärillään\nvapisi, ikäänkuin tuon naisen ohikulku olisi järkyttänyt itse\nluontoakin.\n\nHe ajattelivat, että jos he olisivat olleet kaksi tavallista kulkuria,\nolisivat he luultavasti ahdistaneet tuota naista. Mutta he olivatkin\nrosvoja, ja sentähden heidän tuli kunnioittaa itseään enemmän kuin\ntuota naista. Ja lisäksi Costantino tunsi sydämellään pyhäinjäännökset\nja ajatteli, että Jumala lähettää kiusaukset, jotta ihminen voittaisi\nne.\n\nTämä kohtaus näytti lähentävän heitä toisiinsa kuin odottamaton sysäys.\nSimone katsoi toveriinsa ikäänkuin vasta nyt olisi huomannut hänet.\n\n— No minne sinä tallustelet, veikkoseni? Tiedätkö edes, millä matkalla\ntässä ollaan?\n\nCostantino ei vastannut. Hän kumartui noukkimaan kiven ja viskasi sen\nkauas. Se pulahti alas vesilätäkköön, joka näytti pirstoutuvan kuin\nlasi.\n\n— Ajattelehan, — jatkoi Simone, — olen matkalla papin lammastarhaan.\nSiellä asuva vanha nainen ehkä tuntee sinut... —\n\n—Tuntekoon vain. Jumalakin tuntee meidät.\n\nSimone ei vastannut, häntä kun toverin huomautus kiukutti, mutta\nitseluottamus, jota hän oli tuntenut retkelle lähtiessään, oli\nkadonnut hänen sydämestään. Ilta laskeutui ja hämärä loi häneenkin\nvarjonsa. Todella hän tunsi, että Costantino häiritsi häntä kuin\nvaarallinen todistaja ainakin. Sen lisäksi hän muisti luvanneensa\nMariannalle, ettei enää tekisi pahaa, ja ajatteli, että hän, vetämällä\nyritykseensä vastahakoisen toverinsa ja ehkä pannen hänet alttiiksi\nkiinnijoutumisen vaaralle, raskautti rikollisuuttaan. Tämäntästä hän\npudisti pois vaatteistaan kosteutta, joka tuntui tunkevan luihin\nasti, ja koetti samalla tukahduttaa häiritseviä tunnontuskia. Ja\nnäin toverukset astuivat eteenpäin, molemmat rauhattomina, kiiveten\nylös laaksopolkua; heistä tuntui kuin he olisivat vaeltaneet vailla\npäämäärää taivaanrannalle ryhmittyneitä pilviä kohti.\n\nTienmutkasta he näkivät keilakattoisen majan kohoavan laakson\nvastakkaisella laidalla. Sen oviaukosta näkyi pesän valkea ja sen\nääressä paimenen tumma vartalo. Ja he suuntasivat askelensa sinne,\nkuivaamaan vaatteitaan ja lämmittelemään. Mutta ennenkuin he saapuivat\nperille, Simone sanoi toverilleen:\n\n— Varo visusti ilmaisemasta, minne olemme menossa. Jos et malta pitää\nsuutasi kiinni, on parempi, ettet tule mukaani.\n\nCostantino seisahtui ja kohotti paheksuvasti kasvonsa.\n\n— Simone, puhut mahdottomia. En minä ole mikään Kain. Jos vielä\nkolmannen kerran sanot minulle, että voin mennä matkoihini, teen sen\ntodella, mutta kuulehan, sitten et enää koskaan näe minua. Muista, että\nvannoimme toisillemme uskollisuutta juhannusyönä, ja tällainen vala\nmerkitsee, että minä olen sinulle ja sinä minulle enemmän kuin morsian,\nrakastajatar, enemmän kuin veli, vieläpä enemmän kuin oma poika. Ei ole\nmuita ylempänä tätä suhdetta kuin isä ja äiti. Sentähden olen tänään\ntullut kanssasi, vastoin omantuntoni ääntä ja uhmaten hengenvaaraa. Ja\nsinä kohtelet minua kuin koiraa! Tuon naisen muisteleminen tärvelee\naivosi ja sentähden minun tulee sinua surku.\n\nSimone ei vastannut. Pää kumarassa hän astui edelleen lähestyen\npaimenta, joka tervehti heitä.\n\nHe vaelsivat koko seuraavan päivänkin. Auringon laskettua he saapuivat\nlähelle meren rantaa, aution vuoren kaltaalle, joka punaisen\niltataivaan alla näytti sammuneelta hiilikasalta. Pikkukylä, harmaat\nmökit pistäen esiin pimeistä kuopista, jotka näyttivät hylätyiltä\nkalliokomeroilta, ja keltaisen pölyn peittämät tiet, lisäsivät maiseman\ntoivotonta kolkkoutta. Kauempana koko seutu alkoi kiiltää hämyssä:\nrannikon aution aron laidassa, keltaisten hiekkasärkkien ja sinisen\nmeren välissä, värähteli pitkiä rämeikkö-lätäköitä kuvastaen taivaan\nhopea- ja punahohdetta, muistuttaen hietikolla ailahtavia suunnattoman\nsuuria kuloja.\n\nIsoilla mustilla kallioilla — ehkä luotoja, jotka pakovesi oli jättänyt\npaljaina törröttämään, kirkuivat merikotkat. Simonen mielestä oli\nviisainta yöpyä johonkin näistä autioista linnakkeista, joista näki\nlaajalti sekä maalle että merelle. Nojaten miettiväisenä kallion\nkielekkeeseen hän tähysteli eteensä kuin perämies. Hiljaisuus vallitsi.\nVuoren juurella kyhjöttävässä kylässä tuikkivat harvat valot, sammuen\nja jälleen syttyen kuin kipinät kylmenneessä pesässä. Aika ajoin lievä\ntuulahdus hipaisi kallioita ja toi mukanaan meren tuoksua. Ja tähtien\nkultaverkko laskeutui yhä alemmaksi äänettömyyteen vaipuneen maan yli.\n\nCostantino, joka oli väsynyt, mutta jälleen alistunut tottelemaan\nSimonen käskyjä, toivoi voivansa viettää täällä yönsä. Hän oli jo\nkyyristynyt alas, käsivarret polvien ympäri, joihin nojasi kuin\npielukseen, kun toveri kääntyi ankarana, taipumattomana, niinkuin\nkapteeni sotilaihinsa päin:\n\n— Costantino, nouse! Sinun tulee lähteä hankkimaan kaksi pitkää\nvaippaa, toinen sinulle ja toinen minulle.\n\nJa Costantino nousi ja poistui virkkamatta sanaakaan.\n\nSilloin Simone, nähdessään hänen katoavan pimeään, heltyi, kuin olisi\nhän ollut hänen nuori veljensä, joka läksi vaeltamaan kaukaiseen ja\ntuntemattomaan paikkaan. Ja hän oli tietoinen siitä, että menetteli\nhalpamaisesti, väärinkäytti hänen nöyryyttään ja kohteli häntä\nväkivaltaisesti.\n\nNämä olivat hänen omantuntonsa heikkoja valonvälkähdyksiä, niiden\nheijastusten kaltaisia, jotka leimahtelivat taivaalla yläpuolella\nrannikkovuorten harjuja, mutta jotka eivät olleet salamoita. Tunnit\nkuluivat, taivas alkoi eroittautua merestä ja kotkat kirkuivat\nherätessään. Mitähän lienee tapahtunut Costantino paralle? Tähän aikaan\nketterä mies jo olisi monta kertaa palannut. On päivänselvää, ettei\nhänen ole onnistunut varastaa vaippoja. Hän ei kykene edes siihen.\n\nJa taivas hulmahti punaiseksi ja meri näytti olevan täyteen siroitettu\nkullalle kiiltäviä veritäpliä.\n\nCostantinoa vain ei näkynyt. Simone ensin kiukustui, mutta kävi\nsitten levottomaksi. Nähdessään auringon nousevan merestä hän päätti\nyksin jatkaa matkaansa. Ehkä lopulta oli parasta, että kohtalo oli\nvapauttanut hänet tuosta toverista. Mutta tuossa hän sentään tulee,\ntumma mytty kainalossa, levollisena kuin palvelija, joka on ollut\nostoksilla.\n\nSimone kääri auki vaipat, ravisti niitä, tutki niitä joka taholta ja\nkoetti ylleen toista. Se sopi hänelle hyvin, oli avara, peitti hänen\ntakkinsa, ja vaippaan kiinnitetty suippo päähine valui alas nenään asti.\n\n— Tämän alle sopii kokonainen kirkko pyhimyksineen päivineen, — hän\nvirkkoi, ja Costantino katsoi häneen surullisena, vaikka huulet\nnäyttivät heikosti hymyilevän. — Koeta sinä omaa vaippaasi.\n\n— Olen jo koettanut.\n\nSimone riisui päähineen ja kääri sen kokoon. Ja linnut lehahtivat\nlentoon läheisiltä kallioilta, höyhenet kiiltäen seesteisessä ilmassa.\n\n* * * * *\n\nHe astuivat edelleen kulkien kanervakankaan polkua pitkin, joka\nlaskeusi alas merenrantaan.\n\n— Kerro nyt minulle, miten sait vaipat, Costanti. Kyllähän sinä\nviivyit, mutta olit silti aika taitava.\n\nCostantino katseli merta, ja hänen esiinpistävät poski päänsä\nkorottivat hänen kasvojensa surumielisen ivallista ilmettä.\n\n— Mitenkä ne sain? Yksinkertaisesti siten, että ostin ne.\n\n— Kuulehan nyt, Costantino. Vaara on suuri ja voitto ehkä vähäpätöinen.\nKuka sen tietää? Katso, edessämme on tuo lammastarha. Siellä näyttää\nkaikki rauhalliselta, mutta voimmeko olla siitä varmat? Jos vanha\nnainen luotti puheeseesi, eikä pitänyt sinua typeränä kulkurina,\nhän on varmaankin ryhtynyt varokeinoihin ja on epäilemättä kutsunut\ntalopahaiseensa väkeä valvomaan ja odottamaan pahantekijöitä. Meidän\non ensin saatava varmuus siitä, onko lammastarha vailla puolustajia,\nja meidän on tehtävä hyökkäys keskellä kirkasta päivää. Luota minuun.\nSidon huivin vanhuksen silmille, niin ettei hän tunne sinua. Ja vannon\nsinulle kautta äitini nimen, etten tee tuolle naiselle pahaa. Ja kuule\nnyt; jää sinä tähän. Minä lähden tiedusteluretkelle.\n\nHe olivat tulleet omituiseen, kolkkoon paikkaan. Meri oli kadonnut\nnäköpiiristä, ja toisella puolen kanervikkoa kohosi jono tummia vuoria,\njoiden harjat olivat sahalaitaisia, mutta hampaiden lomista haamoitti\netäisiä sinerviä vuoria, jotka saivat aavistamaan, että tuon synkän\nmuurin takana oli kauniimpi ja iloisempi seutu.\n\nMutta täällä oli kaikki toivottoman kolkkoa autiossa kanervikossa,\njoka kiipesi ylös ruskeiden kumpujen rinteille asti. Kaltailla\nkohosi muutama lammastarha: harmaita tai valkeiksi kalkittuja\nmajoja, mastiksi- ja intialaisviikuna-puuryhmien keskellä. Yksi\nniistä, sijaiten kahden pienen kivikkolaakson välissä, tienaukeaman\nyläpuolella, jota rappaamattomat muurit suojaten ympäröivät, kohosi\nvalkeana ja suorapiirteisenä kuin pieni linnake. Se oli papin\nlammastarhan talo.\n\nSimone läksi siis matkaan jättäen Costantinon odottamaan laakson\npohjukassa vasemmalla olevaan pensastoon. Kapea polku vei kivikaltaiden\nheleän ruohiston läpi. Ja yltympäri vallitsi täydellinen yksinäisyys,\njoka sai mielen vakavaksi keskipäivän surunomaisessa valaistuksessa.\n\nLammastalon muurin luo Simone pysähtyi. Hänessä liikkui pelonsekainen\ntunne. Hän ajatteli, että suljetun talon sisällä varmaankin piili joku\nväijymässä ja valmiina puolustautumaan. Mutta hänen mieleensä muistui\nBantine Fera, ja hän ponnisti eteenpäin.\n\nTalon pikkupihan edessä kasvoi korkeata ruohoa, ja punervalehtisiin\nviikunapuihin puhkesi jo kullankeltaisia kukkia. Talon takana\noleva lammasnavetta, kuivista oksista kyhätyt ulkohuoneet,\nkuistikko kiviseimineen, jotka vivahtivat paalurakennukseen, ja\nhevosenkengityspaja — kaikki tämä synnytti mielikuvan jostakin\nikivanhasta rakennustavasta, joka aikoja sitten oli joutunut\nunhoituksiin. Oliko mahdollista, että siellä sisällä piili aarteita?\nKaikki on mahdollista tässä maailmassa, ja sen Simone nyt tiesi\nparemmin kuin muut. Hän kiersi pari kertaa lammastarhan ympäri,\nyhä ahtaammaksi käyvässä piirissä, ketun tavoin peittäen jälkensä.\nMaakerroksessa olevat ikkunat, jotka olivat korkealla ja suojatut\nrautaristikoilla, — hyvä enne aarteen olemassaolosta, — pienet\npuukuistit, melkein kiinni katossa, ovi ja portti, olivat suljetut.\nSilloin hän palasi laaksoon tyytymättömänä.\n\nYritys tuntui hänestä liian helpolta.\n\n— Lähde liikkeelle, — hän sanoi Costantinolle, joka odotti istuen\nlehdikön takana, katsellen vaippamyttyä kuin aarretta. — Mokomakin\nköhnöjen yritys! Siellä ei ole sisällä kärpästäkään.\n\nSiitä huolimatta Costantino aukaisi mytyn, puki ylleen vaipan ja\nveti sen päähineen silmille asti. Simone nauroi, mutta puoleksi\npilalla, puoleksi tosissaan hänkin naamioi itsensä. Ja he lähestyivät\nlammastarhaa hyvin hiljaa, hikoillen auringonpaahteessa. Heidän\nomituiset varjonsa herättivät heissä hilpeyttä.\n\n— Totisesti tuntuu siltä kuin olisin naamioitu ja kuin menisin\ntanssiaisiin, — sanoi Simone. Mutta hänen hyväntuulisuutensa kuulosti\nontolta.\n\nSaavuttuaan lammastarhan majalle he kolkuttivat ovelle. Kukaan ei\nvastannut, kukaan ei avannut. Vain laakson toisessa päässä koira alkoi\nhaukkua, ja toiset koirat vastasivat. Ja toverukset katsoivat toisiinsa\najatellen, että koirat ilkkuivat heitä.\n\nSimone tuuppasi voimakkaasti ovea, joka avautui. Näkyviin tuli eteinen,\nsen oikealla puolella keittiö, vasemmalla pieni huone, ja perällä\nkapeat kiviportaat, joita valaisi rautaristikkoinen ikkuna.\n\nEi näkynyt ketään. He kävivät sisälle ja Simone huusi:\n\n— Hoi, isäntäväki!\n\nTähän vastasi ainoastaan hiljaisuus.\n\nTalo oli autio, tyhjä ihmisistä. Huonekalutkin oli viety pois, ja\nainoastaan keittiössä kivisen tulipesän ääressä, jolla tuhkakasa\noli vaalennut, pari mustaa jakkaraa näytti surullisina, mutta\njärkähtämättöminä odottavan sitä hirvittävää tapahtumaa, jonka pelko\noli pakoittanut isäntäväen lähtemään karkuun.\n\n\n\n\nVI\n\n\nKesä oli pitkä ja kuuma. Sitten äkkiä lokakuun lopulla alkoi kylmä\naika. Usvat verhosivat jo pitkiksi käyneet yöt, ja Orthobenen\nvuori sauhusi lakkaamatta Mariannan pihaa vastapäätä olevalla\ntaivaanrannalla. Itse kalliotkin näyttivät sulavan harmaiksi höyryiksi.\nJa Mariannan sydänkin menehtyi alakuloisuudessa. Aika kului — kului\nturhaan.\n\nJoulun lähestyessä satoi lunta. Jouluaattona Marianna istuutui\nhetkeksi ikkunan ääreen. Laaksot ja vuoret, muuttuneina valkoisiksi\nkuin marmori, ja vaalean taivaan alla hohtaen vieläkin valkoisempina,\nnäyttivät hänestä suurelta hautausmaalta. Hän tunsi hiljaisuuden\nja tuon kolkon kirkkauden erikoisesti keskittyneen hänen talonsa\nympärille; hänet valtasi ajatus, ettei talvi koskaan loppuisi.\nTuontuostakin kuului lyhyt kumea tömähdys. Se oli lumi, joka möhkäleinä\nputosi lehtikujan puulastoilta.\n\nEivät karjatalon miehet edes tänä iltana tulleet tervehtimään.\nIltapäivällä Sebastiano oli tapansa mukaan käynyt epämääräisellä\ntervehdyksellään, oli laskenut leikkiä palvelijattarelle, kehoittaen\nhäntä huolellisesti sulkemaan portin tuona yönä, koska »kolme Itämaan\nviisasta» jo oli tulossa ja joukoittain varkaita samoili seudulla\nhaeskellen heitä, käyttäen hyväkseen kaikkea, minkä suinkin saivat\nkäsiinsä. Ja viimein hän huolellisesti pukien vaipan ylleen sanoi\nlähtiessään serkulleen katsoen häntä silmiin:\n\n— Tänä iltana ihailijasi aivan varmaankin tuo sinulle lihavan porsaan,\njosta kai säästät minulle palan.\n\nNäin hän kiusasi häntä salaviittauksillaan. Ehkä tuollaiset puheet\nolivat pelkkää pilaa, mutta niillä oli se vaikutus, että Marianna tunsi\nsydämensä rajusti sykkivän joka kerta kuin hänet näki. Kuitenkaan ei\nSimonen nimeä koskaan oltu mainittu heidän keskusteluissaan.\n\nSebastianon mentyä Fidela sulki portin. Ilta näytti muodostuvan\nsurulliseksi molemmille yksinäisille naisille. Mutta olihan jouluaatto\naina ollut samanlainen, aina kaniikin ajoilta asti, joka meni kirkkoon\npuoliyön aikaan palvelijan saattamana, sallimatta naisten liittyä\nseuraansa tai kutsua jouluvieraita, ja kirkosta palattuaan hän\nillallista syömättä vetäytyi huoneeseensa. Ei, Marianna ei koskaan\nollut huvitellut, ei edes kuusitoistavuotiaana.\n\nIlta-aterian jälkeen hän istui lieden ääressä; ja vaikka pesän punainen\nhohde ympäröi häntä, hänestä tuntui kylmältä ja että hän yhä vielä oli\ntyttö, joka yksin, salaa laskeutui yläkerrasta alas setänsä paluuta\nodottamaan ja toivoi, että tämä toisi jonkun mukanaan, ja että hiukan\nvietettäisiin joulua niinkuin muissa kristillisissä kodeissa.\n\nEräänä vuonna Simone oli saattanut kaniikin jouluyöjumalanpalvelukseen.\nMutta heidän palattuaan sieltä hän oli pyytänyt lupaa lähteä\nillalliselle vanhempiensa luo, eikä Marianna siitä illasta muistanut\nenempää.\n\nMuuten hän ei mielellään muistellut sitä lyhyttä aikaa, jolloin\nSimone oli ollut hänen palveluksessaan. Silloinen Simone oli ollut\ntoisenlainen, nöyrä kuin orja, muuan niitä monia surullisia kuvia,\njotka olivat kadonneet menneisyyden kehyksistä, kasvot, jotka olivat\nuponneet kaivon pohjaan.\n\nLopetettuaan askareensa Fidela lukitsi oven ja istuutui hänkin valkean\neteen permannolle. Marianna katseli seinälle kuvastuvaa palvelijattaren\nkotkamaista varjokuvaa ja sanoi katkerana:\n\n— Mitä hauskaa saamme tänä juhlailtana, täti Fide!\n\n— Se on sinun oma vikasi, Marianna; sinä et ole syntynyt huvittelemaan!\n\n— Mitä minun sitten pitää tehdä? — hän kysyi, painaen alas päänsä,\nvakavampana kuin mitä toinen luulikaan. — Entä te, oletteko koskaan\nhuvitellut?\n\n— Minun kohtaloni ei ole ollut samanlainen kuin sinun, Marianna. Mutta\njos olisin ollut sinun asemassasi, en olisi suinkaan elänyt niinkuin\nsinä.\n\n— No sanokaa, mitä olisitte tehnyt!\n\nJa kun palvelijatar pidättyi vastaamasta, hän hermostui.\n\n— Olisitte ottanut miehen, siinä kaikki, sen tahdoitte sanoa. Sekö\nmuka sitten on huvittelemista? Niin, ja jouluyönä hän olisi kutsunut\nluokseen ystävänsä laulamaan, ja he olisivat päihdyttäneet itsensä. Ja\nmeidän tehtäväksemme, jotka olisimme tehneet työtä koko pyhän, olisi\njäänyt viinin laskeminen laseihin; siinä kaikki.\n\n— Marianna, erehdyt! Järkevä mies, hyvä aviomies on jotain vallan muuta\nvaimolleen.\n\n— Ja mistä löydän tuon hyvän aviomiehen? Ei kukaan huoli minusta.\n\nSilloin palvelijatar katsoi häneen soimaten.\n\n— Älä pilkkaa Jumalaa. Sinä itse et huoli, Marianna. Olenhan minä\npalvelijattaresi, eikä minun pitäisi puhua näin. Mutta tänä yönä\nsyntyi Kristus, ja hän sanoi, että kaikki olemme samanarvoisia hänen\nedessään. Annahan siis minun sanoa sinulle yksi seikka, Marianna. Sinä\nolet sulkenut sydämesi kuin lippaan. Ja mitä on sen sisässä? Sinä yksin\ntiedät sen. Mutta siellä on jotain, mikä painaa mieltäsi.\n\nEnsin Marianna oli kohottanut kasvojaan ylenkatseellisesti, ja hänen\nsilmäripsensä liikkuivat kuin linnunpoikasen hennot siivet. Mutta\näkkiä hän todella tunsi sydämellään painon, joka häntä ruhjoi, hänen\nsalaisuutensa nousi ylös kurkkuun ja tuntui tukehduttavan häntä.\nHän painoi päänsä vielä alemmaksi ja kuuma kyynelharso poltti hänen\nsilmiään: ne olivat rakkauden, nöyryytyksen ja epätoivon kyyneliä.\nSillä tuskin hän enää odottikaan. Ja hänen salaisuutensa ahdisti\nraskaana hänen sieluaan kuin kuoleva, joka lepää sen henkilön sylissä,\njoka häntä rakastaa ja toivoo hänen parantuvan, mutta tuntee hänen\nkanssaan kuolonkamppauksen tuskia. Ja palvelijatar oli lukenut hänen\nsilmistään hänen salaisuutensa ja tiesi, että tuo nöyryytys oli sitäkin\nsuurempi, kun se oli hyödytön.\n\nJoskus Marianna luuli vihaavansa Simonea. Miksi hän olikaan ilmestynyt\nhänen elämäänsä? Simone oli vienyt hänen rauhansa, ylpeytensä, niinkuin\nryöstetään karitsat lammasnavetasta, ja sitten vetäytynyt piiloon\nmetsän tiheikköön.\n\nJoka sunnuntai-aamu Marianna näki Simonen sisaret ryhmänä, ensin kaksi,\nsitten taas kaksi, ja viimeksi vanhimman, ikäänkuin vartioimassa\ntoisia, liikkumattomina polvillaan paljaalla lattialla kirkossa, joka\naluksi oli tyhjä. Heillä oli yllään punaiset ja mustat vaatteet. Pään\nympäri oli kierretty leveä musta nauha, jonka lomitse pilkistivät\nheidän läpikuultavan kalpeat kasvonsa. He rukoilivat kädet ristissä\nsylissä, käsissä rukousnauha, joka liikkui hitaasti jäykkien sormien\nvälissä, ikäänkuin koneellisesti. Kaksi ensimmäistä ja kaksi\nseuraavaa heistä oli siihen määrin toistensa näköisiä, että olisi\nluullut heitä kaksoisiksi. Marianna polvistui takimmaisen viereen\nja kuvitteli olevansa heidän sisarensa. Hänen sydämensä sykkäili ja\nkoko hänen ruumiinsa värähteli kuin soittimen kieli halusta puhutella\nnoita nuoria naisia ja pyytää tietoja Simonesta. Kun he käänsivät\nsilmänsä tervehtiäkseen häntä, hän luuli näkevänsä Simonen silmät\nkaukaa — unelmien ja kärsimyksen kaivon pohjasta. Mutta hän ei\nrohjennut tiedustella heidän veljensä asioita ja poistui näennäisesti\ntyynenä, sulkeutuneena rakkauteensa, joka päivä päivältä muuttui yhä\nkirpeämmäksi suruksi.\n\nEi, jos Simone olisi tahtonut, ei häneltä olisi puuttunut tilaisuutta\neikä rohkeutta lähettää hänelle tietoja. Mies, joka todella rakastaa,\nei voi elää noin, kaukana ja vaiti kuin kuollut.\n\nMonenmoiset levottomat ajatukset kalvoivat hänen sieluaan. Synkät näyt,\nhirviömäiset kuin pilvet, jotka lakkaamatta nousivat vuorten takaa,\nsukelsivat esiin mielen kätköistä. Sitten äkkiä kaikki seestyi. Simonen\nsanojen muisto kosketteli hänen sydäntään kuin iloisen sään tuuli,\nkuin aamutähden tuike, joka toi mukanaan toivon kirkkaan sarastuksen.\nSe varmuus, että Simone oli palaava, sai hänet taas nostamaan pään\npystyyn, kuuntelemaan. Ja hän luuli kuulevansa hänen askelensa kaukaa,\nmaailman teiltä, ainoastaan häntä lähestyen.\n\nSiinä hän varmaankin jo oli! Sillä nuo askelet lähestyivät todella,\npalvelijattaren mutistessa jotakin, jota hän ei enää kuullut. Ne\naskelet olivat lumen hiljentämiä. Mutta Marianna tunsi ne, ne olivat\nnopeat, joustavat kuin villilampaan askelet vuorilla.\n\nJos se oli kuvittelua, se oli joka tapauksessa niin voimakas, että hän\nponnahti pystyyn ja tuki itseään kädellä seinään, jotta ei kaatuisi.\nSitten hän astui muutaman askelen ovea kohti, ja kun palvelijatar\nkiiruhti avaamaan ja astumaan ulos edellä, Marianna tarttui häneen ja\npakoitti hänet pysähtymään.\n\n— Täti Fidela, minä tahdon avata... tuli sieltä sitten kuka tahansa.\nTäti Fidela, tehkää minulle mieliksi.\n\nHänen kelmeät kasvonsa, hengästyksensä ja rukoileva äänensä ilmaisivat\nparemmin kuin selvät sanat, kuka oli se henkilö, joka seisoi portin\ntakana.\n\nFidela yritti vielä vastustaa, hän kun vaistosi, että emäntänsä\nodottama henkilö oli vihollinen.\n\n— Marianna, pidä varasi! Olemme kaksi yksinäistä naista.\n\nEnsi kerran niin monen orjuusvuoden aikana Marianna nousi vastarintaan.\nIntohimo antoi hänelle melkein raa’an voiman, hän veti palvelijattaren\nyläkerran portaille asti, ja hiljaisuudessa ja pimeässä hänen äänensä\nkaikui outona, käheänä, käskevänä:\n\n— Menkää tiehenne. Minulla on määräämisvalta tässä talossa.\n\nHän ei koskaan jäljestäpäin voinut unhoittaa palvelijattaren askelten\nkolinaa, kun tämä nousi ylös portaita ja kulki huoneiden läpi. Hänestä\ntuntui kuin koko talo olisi järkkynyt hänen yläpuolellaan uhaten häntä\nkuin raskas paino, jota hän turhaan koetti väistää.\n\nHän palasi ulos, mutta ei avannut porttia heti. Hän miltei pelkäsi\navata. Hiljaiset, melkein epäröivät kolkutukset kaikuivat portin takaa.\nNöyrä ääni kutsui kahteen kertaan: »Marianna, Marianna?» ja tuntui\nsoimaavan epäröimisestä, viipymisestä.\n\nSilmänräpäyksen kuluttua pitkäaikainen suru ja talvi lakkasivat. Niiden\nsijaan tuli tuo yö vuoristossa, kuutamossa ja satakielien laulaessa.\nSilloin tuntui portti aukenevan itsestään, salaperäisen voiman\nsysäyksestä, joka poisti kaikki esteet rakastavien tieltä. Simone\nilmestyi hänen eteensä kookkaana, tummana, vaippa lumen verhoamana kuin\nvuoren huippu. Hän astui pihaan varmana, niinkuin entisaikaan, kun\noli palannut lammasnavetasta tai keskiyön-messusta, ja astui suoraa\npäätä keittiöön. Hän katsoi ympärilleen, nähdäkseen olivatko he yksin;\nsitten hän riisui vaipan hartioiltaan ripustaen sen seinälle lähelle\npesää, niinkuin oli tehnyt ollessaan talossa palvelijana, irroitti\nkäsivarreltaan kostean ja täyteläisen repun, kyyristyi asettamaan sen\npermannolle ja kohosi jälleen pystyyn silmät säteillen ilosta.\n\n— Marianna! Olen siis täällä.\n\nJa pudistaen päätään ikäänkuin ravistaen siitä kosteuden, mutta myös\nkuin sanoakseen hänelle: Minä se todella olen — hän tarttui Mariannan\nkäsiin kylmästä kohmettunein käsin.\n\nHe katselivat toisiaan vaieten. Marianna vapisi, hänen säärensä\nnotkuivat. Hänestä tuntui kuin Simone olisi kietonut hänet katseillaan\nja kuin heidän kätensä eivät enää koskaan hellittäisi toisiaan. Ja\nhänen tahtonsa suli täydelleen nuoren miehen edessä, niinkuin hänen\nmukanaan ulkoa tullut lumi oli sulanut tulipesän liekin hehkusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHellittämättä hänen käsiään Simone astui askelen taaksepäin paremmin\nnähdäkseen hänet, sitten hän katsahti käytävän oveen päin ja nauroi\nhiljaa, taas tehden tuon lapsellisen, pyörivän päänliikkeen. — Täti\nFidela puhuu totta, taloon on tänä yönä tullut rosvoja!\n\nTämä riitti herättämään Mariannan jälleen todellisuuteen.\n\n— Minähän olen talossa emäntä, eikä hän, — sanoi Marianna ääni\nvakavana, koettaen irroittaa käsiään. — Hellitä, Simone, ja sano mitä\nolet tuonut minulle. Päästä käteni, — hän pyysi kovemmalla äänellä,\ntempautuen irti, tuntiessaan nuoren miehen olevan niin lähellä, että\nhänen henkäyksensä tunki hänen suuhunsa.\n\n— Mitäkö olen tuonut sinulle? Kas tässä, — hän sanoi äkkiä vapautuen\nujoudestaan; ja laskeuduttuaan polvilleen hän veti esiin repusta\nverestä kostean mytyn. — Älä luule, että se on varastettu porsas! Se on\nkaatamani nuori metsäsika.\n\nMarianna katseli seisoaltaan kiitollisena ja liikutettuna. Lisäksi\nhän tunsi sääliä ja hellyyttä kuin lapsen antamasta lahjasta:\nvaatimattomasta, mutta vilpittömin mielin annetusta lahjasta.\n\nSimone avasi hellan kivillä verisen kääreliinan. Metsäsian punaihoinen\nporsas, jonka vatsa oli tyhjennetty ja täytetty myrtinlehdillä, oli\nsiinä nähtävänä. Sen suu oli auki, siitä törröttivät esiin pitkät\ntorahampaat, ja se näytti vielä tahtovan puraista kuolontuskansa\nkouristamana. Marianna tarttui kääreliinaan sen kulmasta ja laski\nlahjan pöydälle, sitten hän pyyhki veriset sormenpäänsä ja istuutui\nvalkean ääreen, pyytäen päännyökkäyksellä Simonea istuutumaan hänen\nviereensä.\n\n— Suuri kiitos, — hän sanoi ääni tyyntyneenä ja pannen kädet ristiin\nsyliinsä. — Istuhan, Simone. Oletko käynyt äitisi luona?\n\n— Kyllä kävin. Hän voi yhä vielä pahoin; sisareni eivät edes tahtoneet\npäästää minua sisälle. Kävin siellä, — hän jatkoi, ujona ja epävarmana,\ntarttui jälleen hänen käteensä, Mariannan hiukan vastustellessa, ja\npuhdisti etusormen ja peukalon välissä hänen sormensa, johon vielä oli\njäänyt veritahra.\n\nHe vaikenivat, katsomatta toisiinsa: he ajattelivat samaa asiaa, ja\ntiesivät sen. Ja Marianna alkoi ensiksi puhua siitä. Hän hellitti\nkätensä ja kysyi puoliääneen:\n\n— Sanoitko äidillesi, että aioit käydä täällä?\n\n— Sanoin sen hänelle, Marianna.\n\n— Siinä teit oikein, Simone. Ja mitä hän sanoi?\n\n— Hän sanoi, että en tekisi sinulle pahaa. Pane merkille tämä,\nMarianna: Tarkkaan omantuntoni ääntä. Sentähden en ole tullut\naikaisemmin. Marianna, kuulehan minua, kautta uskoni! Pelkään tekeväni\nsinulle pahaa, ja toverinikin puhuu minulle siitä. Ja kuitenkaan en ole\nvoinut vastustaa kaihoa nähdä jälleen sinut... Ja sinä? Odotitko minua?\n\nMarianna vaikeni. Hän tunsi sydämensä paisuvan ja kurkkuansa\nkuristavan. Todellisuus ei ollut koskaan ilmennyt hänelle niin selvänä\nkuin tänä unelmanomaisena hetkenä. Hän tiesi, että hänen ja Simonen\nkohtalo riippui yhdestä ainoasta sanasta, ja hän koetti olla sitä\nlausumatta. Estihän häntä kaikki sitä sanomasta. Mutta silti hän ei\nvoinut valehdella.\n\n— Myönnän sen, odotin sinua.\n\nJa hän veti pois kätensä hänen kädestään ja kumartui kuin edesvastuunsa\npainamana. Mutta Simone näytti muuttuneelta. Hän oli noussut ja katseli\nympärilleen silmät säihkyen.\n\n— Sinä odotit minua! Tein siis hyvin, kun tulin. Ja nyt?\n\nMarianna vastasi epämääräisellä kädenliikkeellä.\n\n— Nyt olemme täällä yhdessä.\n\n— Yhdessä, — hän toisti. Mutta kolmannen kerran he vaikenivat,\nikäänkuin olisivat olleet kaukana toisistaan ja kuin ei heillä enää\nolisi ollut toisilleen mitään sanottavaa.\n\n— Yhdessä! — ajatteli Simone, allapäin, voimattomuutensa nöyryyttämänä.\n— Mitä hyödyttää, että olemme yhdessä, jos en pääse häntä likelle? Mitä\nteen täällä?\n\n— Yhdessä, — ajatteli Marianna, jäykistyen ylpeyteensä. — Onhan turhaa,\nettä olen häntä niin kauan odottanut. On turhaa, että hän on tullut,\njollei hän rakasta minua samanlaisella rakkaudella kuin minä häntä.\n\nMutta ei hän itsekään tietänyt, millainen tuo rakkaus oli. Saattoiko\nhänen ja Simonen välillä olla muu kuin yhdenlainen rakkaus, joka oli\ntäynnä surua ja vailla kaikkea toivoa. Marianna oli odottanut kuukausia\nja Simone oli vaeltanut kauan, ennenkuin saapui. Ja kuitenkin hänen\nodotuksensa ja toisen vaellus olivat olleet turhaa, jos ylpeys vielä\neroitti heidät.\n\n— Mitä olet tehnyt koko tänä aikana, jolloin emme ole toisiamme\nnähneet? — kysyi Marianna lopulta.\n\nSimone näytti epäröivän, epäilevän, sitten hän hymyili.\n\n— Mitäkö olen tehnyt? No niin, kerron sinulle kaiken, jos tahdot\nkuunnella.\n\nHän kertoi seikkailun papin lammastarhassa ja miten he muun ajan olivat\neläneet toverin kanssa melkein aina piileskellen luolassaan, tehden\nmitättömiä ryöstöretkiä, puhuen joutavia, laulaen ja nauraen yhdessä.\nSyksyllä oli Costantino sairastunut. Hän oli ollut matkalla vuoren\nrinteellä olevaan pieneen kirkkoon rukoilemaan; ja hän oli luullut,\nettä häntä ajettiin takaa kuin hirveä. Kun hän ei ollut tahtonut panna\ntoveriaan vaaralle alttiiksi, hän ei palannut heidän tyyssijaansa, vaan\nvietti yön ja seuraavan päivän Olzain tienoilla olevan laakson pohjukan\nrotkossa. — Ja kolmen päivän kuluttua näin hänen palaavan kuolemanleima\nkasvoissa. Hänessä oli ankara kuume ja keuhkotulehdus, ja hän puhui\nlakkaamatta paosta. Panin hänet makaamaan lämpimille vuodille, sytytin\nvalkean useaan paikkaan lähelle häntä, tartuin lujasti hänen käsiinsä\nja istuin hänen leposijansa ääressä viikonpäivät. Hikoilin hänen\nkanssaan, jumal'avita, ja hourin hänen kanssaan. Hänestä tuntui yhä\nvain, että hän pakeni, ja että minä pakenin hänen kanssaan. Kun hänen\ntilansa sitten vähän parani, läksin hänen äitinsä luo, joka tuli\nmukaani ja jäi luoksemme kolmeksi päiväksi. Tämä teki sairaalle hyvää\nja paransi hänet.\n\nSitten kävi meillä, eräänä kuluneen marraskuun päivänä, niin, siitä on\nehkä viisi viikkoa,... Bantine Fera...\n\nHän lausui tämän nimen matalalla äänellä, ikäänkuin kunnioittavasti,\nmutta myös arkaillen ja ylpeillen. Ja hän katsahti heti Mariannaan,\nnähdäkseen, minkä vaikutuksen nämä sanat tekivät häneen. Marianna\nkuunteli tyynenä, kasvot käsien peitossa. Bantine Feran nimi ei\nnäyttänyt hänestä olevan merkillisempi eikä hirvittävämpi kuin\nCostantino Moron nimi. Molemmat loivat vain vähän enemmän varjoa hänen\nsydämensä pohjaan. Ja tämä loukkasi Simonea.\n\n— Tiedätkö, kuka Bantine on? Hän on uskalias, jopa julmakin, jos\nniikseen tulee. Mutta hän on minuun kiintynyt; niin, hän tahtoo\nparastani kuin veli. Hän siis tuli ylös luolaamme... Toisen kerran hän\nsilloin kävi hakemassa minua.\n\nÄkkiä hän vaikeni. Kun Marianna ei oivaltanut Bantine Feran luolassa\nkäynnin tärkeyttä, oli tarpeetonta kertoa jatkoa. Mutta myös\nepämääräinen epäluulon tunne katkaisi hänen puheensa. Hän puhui\nsentähden toisista pikkuseikkailuista, mutta tämäntästä uuden toverin\nnimi palasi hänen huulilleen.\n\nMarianna kuunteli, yhä pysyen kumarassa. Kun Simonen selostus oli\nlopussa, hän nosti silmänsä; ne olivat niin surulliset ja vakavat, että\nSimonen kasvot synkistyivät.\n\n— Sinä näytät kovin paheksuvalta.\n\nVastaamatta Marianna kysyi:\n\n— Entä, jos tuo vanha nainen olisi ollut siellä?\n\n— Mikä vanha nainen?\n\n— Lammastarhan vanha nainen.\n\nSimone tunsi tarvetta purskahtaa nauruun joka kerta, kun tuo\nlammastarhan seikkailu johtui hänen mieleensä. Hän naurahti nytkin ja\ntarttui Mariannan käteen, painaen sitä sydämelleen.\n\n— Oletko ehkä mustasukkainen lammastarhan vanhalle naiselle? Jos hän\nolisi ollut siellä, olisimme tanssittaneet häntä, sen vannon, siinä\nkaikki. Marianna, minä kammoan verta. Etkö nähnyt, kuinka pyyhin\nveren sormestasi? Mutta sinä et luota minuun, sinä paheksut minua. No\nniin, katso minua, — hän sanoi kääntyen kokonaan hänen puoleensa ja\npahoittaen hänet nousemaan; — katso minua kasvoihin! Näytänkö minä\nsinusta pahantekijältä? Ja jos luulisit minun olevan pahantekijän,\nvoisitko pitää minusta?\n\n— En voisi, — vastasi Marianna joutuin.\n\n— Katso siis minua. Mutta älä katso oudoksuen. Minä olen voittava\nkaiken kuin sodassa. Menisinpä vankilaankin, jos se on välttämätöntä.\nOtetaanhan sodassakin vankeja. Ja sitten olisin vapaa ja rupeaisin\ntaas sinun palvelijaksesi, pehmittäisin maan jalkojesi alla, ettei se\nolisi jaloillesi kova. Mitä muuta tahdot minulta? Sano, mitä vaadit\nminulta. Ennenkuin olin jälleen nähnyt sinut, vankila, kuolema ja\nhelvetti olivat minulle yhdentekevää. Tai tahdoin aina elää keskellä\nkiviä ja kallioita kuin metsäsika. Mitä välitin minä muusta. Niin.\nJa odotin aikaa ja tilaisuutta tullakseni rikkaaksi ja voidakseni\nauttaa omaisiani. Kaikki muu oli minusta arvotonta. Mutta nyt kaikki\non muuttunut. Kun Costantinon äiti kävi luonamme, äiti ja poika\nrukoilivat, ikäänkuin rotko olisi ollut kirkko. He lukivat rukouksiaan\ntuulen humistessa. Marianna, vakuutan sinulle, että minä olin\nlyyhistynyt rotkon perälle, enkä liikuttanut huuliani, mutta rukoilin\nheidän kanssaan. Tällaiseksi sinä olet tehnyt minut, olet puhaltanut\nminuun jälleen lapsen mielen! Tällainen olen nyt, Marianna! Katso minua!\n\nJa Marianna katseli häntä silmät niin kosteina kaihosta, että Simonen\nmieleen muistui luolan läheisessä pensastossa oleva lähde. Ja hän\ntuntui sukeltavan ja vaipuvan tuohon veteen ja kuolevan siihen. Hän\nnojasi päänsä Mariannan poveen ja vaivutti sen sitten hänen syliinsä,\nikäänkuin olisi äkkiä nukahtanut. Ja Marianna muisteli heidän ensi\nkohtaamistaan, satakielen laulua, joka puhdisti yötä ja tuntui\nkarkoittavan heidän läheltään kaikki pahat henget. Ja hän painoi\nkäden silmilleen riisuakseen sen ylpeydenverhon, joka eroitti heidät\ntoisistaan.\n\nNiin tuo verho raukesi, eroittava seinä luhistui. Nyt hän näki selvästi\nsen Simonen, jota hän hartaasti oli odottanut, Simonen, joka oli\nvaeltanut pitkän vaivalloisen taipaleen saapuakseen hänen luokseen.\nLepuuttaessaan päätään Mariannan sylissä hän todella oli saanut jälleen\nlapsen mielen — viattoman lapsen, jolle äiti neuvoo oikeata tietä.\n\nSilloin ei Mariannassa enää ollut häpeää, ei pelkoa, ei ylpeyttä.\nHän tunsi vain vastuunalaisuutta, joka häntä melkein peloitti. Mies\noli tuossa hänen jalkojensa juuressa. Hän saattoi katkoa hänet\nkuin kukkasen, käyttää häntä aseenaan. Vain muutama sana, ja hänen\nkohtalonsa oli muuttuva.\n\nHän siis epäröi, eikä puhunut. Hän hyväili sormillaan hänen kosteita\nhiuksiaan ja heikko väristys järkytti hänen polviaan hänen päänsä\npainon alla.\n\n— Nouse, — hän sanoi lopulta. — Tiedät mitä sinulta odotan, Simone. Älä\nluule, että tahdon sitä pelosta. Tahdon, että sinä todella vapaudut\nkaikesta syyllisyydestä, että peset sielusi puhtaaksi kuin kasvosi\nlähteessä. Niinkuin olen odottanut sinua kuusi kuukautta, odotan\nsinua kuusi vuotta, mutta sinun tulee palata luokseni kuin uudesti\nkastettuna. Niin kauan kuin harhailet kuin Lucifer karkoitettuna\ntaivaasta, pahahenki on seuranasi. Se on pukeutuva ihmishahmoon\nimeäkseen vertasi, oli se sitten Costantino Moro tai Bantine Fera tai\njoku muu, mutta se on sittenkin pahahenki, ja väliin se on oleva sinua\nniin lähellä, että se tuntuu olevan sisälläsi.\n\n— Se on totta! — sanoi Simone syvästi huoaten.\n\n— No niin, Simone, täytyy paeta pahaahenkeä. Sinun tulee sulkeutua kuin\nluostariin, rangaistusta ja katumusta varten. Mutta ensin sinun tulee\ntarkoin tutkia omaatuntoasi ja noudattaa neuvoani, jos oma tahtosi sen\ntäydellisesti hyväksyy.\n\n— No niin, olkoon niin, jos sinä niin tahdot, — näin hän alkoi, mutta\npelkkä todellisuuden henkäys jääti häntä uudelleen, ankarammin kuin\nlumimyrsky, joka oli seurannut häntä vuorilta. Hän näki edessään\nBantinen eläimellisen suun ivahymyn ja epäröi, tokko antaisi lupaustaan.\n\nNe olivat tuskallisia hetkiä, joiden kuluessa molemmat sielunsa\nhimmeimmässä sopukassa toivoivat, että taas olisivat kaukana\ntoisistaan, ja ajattelivat, että parasta olisi ollut, jos eivät koskaan\nolisi toisiaan nähneet.\n\nMarianna sanoi ääni hiukan painuksissa:\n\n— Simone, sinun ei pidä luvata mitään, jos ei omatuntosi sano sinulle,\nettä voit pitää sitä.\n\nSimone huokasi taas syvään, ikäänkuin olisi ollut hengästynyt. —\nTunnustele sydäntäni, Marianna. Se tuntuu pakahtuvan. Niin, lähdenpä\nvankilaan. Sitähän sinä tahdot. Mutta minäkin tahtoisin olla varma\nsinusta. En pelkää edes kuolemaa. Kertahan täytyy kuitenkin kuolla.\nMutta tahtoisin olla varma sinusta.\n\n— Mitä minun siis tulee tehdä, jos et usko sanaani?\n\nHe kumartuivat yhdessä valkeaa kohti, vaieten, ikäänkuin tutkien\nhiilloksen kuvioista kohtaloansa. Molemmat ajattelivat taas samaa,\nmutta eivät rohjenneet sitä lausua.\n\n— Minäkään en tahdo tehdä sinulle vääryyttä, sanoi Marianna lopulta\nhiljaa. — Minullakin on omatunto, enkä tällä hetkellä tiedä, teenkö\nsinulle hyvää vai pahaa, neuvomalla sinua menemään vankilaan. Ja jos\nsitten kadut? Oletko todella varma siitä, ettet ole tehnyt niin paljon\npahaa, ettei sinua tuomita useiden vuosien rangaistukseen?\n\n— Pitkän vankilarangaistuksen vaaraa ei ole olemassa, jos oikeutta\nnoudatetaan. Mutta minulla on vihamiehiä, ja minua syytetään\nrikoksista, joita en ole tehnyt. Kuitenkin vannon sinulle, Marianna,\nvannon sinulle äitini kautta, etten häntä enää näe, jos valhettelen. En\nole koskaan vuodattanut ihmisen verta.\n\n— Älä luule, etten tiedä, miten vakavaa se on, jota sinulta vaadin,\nSimone. Sen tiedän, ja tiedän myös, mitä sinä minulta vaadit\nkorvaukseksi. Olemme siis yhdenarvoiset, niin Simone, olemme\nyhdenarvoiset.\n\nMarianna hulmahti punaiseksi sormenpäitä myöten ja alkoi väristä.\n\n— Ei siis ole muu neuvona: antakaamme vihkiä itsemme avioon.\n\nSimone kavahti pystyyn jäykkänä, säikähtyneenä riemusta. Hän tarttui\nMariannan käsivarteen ja käänsi hänet kokonaan puoleensa. Hän koetti\npuhua, mutta ei voinut. Ja hän alkoi hiljaa nauraa, kuin olisi joutunut\njärjiltään.\n\nMarianna pelästyi; hän katsoi Simoneen ja sai takaisin mielenmalttinsa.\n\n— Älä naura, älä naura noin!\n\n— Tiedän, tiedän... sehän on vakava asia. Suo anteeksi, — hän virkkoi\nnöyränä.\n\nSitten Simone ajatteli, mitä muuta voisi sanoa hänelle, tuottaakseen\nhänelle iloa, palkitakseen häntä. Mutta hän ei keksinyt mitään. Hän\nluuli jo luvanneensa hänelle kaiken ja antaneensa kaiken. Hänen\npäähänsä juolahti ajatus avata valtasuonensa ja antaa verensä valua\nMariannan jalkoihin, sillä kiitollisuuskin tuntui selittämättömän\nraskaana painavan häntä.\n\nLopulta hän huudahti:\n\n— Marianna, tahdon tulla kunnon ihmiseksi. Saat nähdä, että tästälähin\nolen toinen.\n\nSitten hän hajoitetuin sormin painoi hänen kylkiään, ikäänkuin paremmin\nlähestyäkseen häntä, kohotti häntä hieman maasta kuin viinimaljaa,\njosta tahtoi juoda, ja painoi suudelman hänen huulilleen.\n\n\n\n\nVII\n\n\nLeväten vuoteessaan Mariannalla oli taas, samoin kuin ensi kohtaamisen\njälkeen karjatalossa, se tunne, että hän oli uneksinut. Ja kuitenkin\nhänen sydämensä sykki vilkkaasti, ja hän tunsi itsensä kevyeksi kuin\nolisi saanut siivet lähteäkseen lentoon.\n\nKuu ja lumi valaisivat huonetta. Kirkonkello kaikui ulkona ennen\nauringonnousua kiihtyvässä pakkasessa; se kalkahti tiheään ja kirkkaana\nkuin jään peittämälle katolle putoilevat lasipuikot. Kello kutsui\naamumessuun, ja hän kuuli Fidelan liikkuvan portaiden yläaskelmalla\nja sitten astuvan niitä alas, valmistuen lähtemään kirkkoon. Marianna\nkuunteli hänen askeliaan tuntien epämääräistä pelkoa — pelkoa siitä,\nettä äkkiä näkisi hänen astuvan huoneeseen, leuka pistäen esiin\nmustan myssyn nauhojen alta, pyöreät silmät ankaroina, vaieten ja\nvihamielisenä. Olihan hänen salaisuutensa, samoin kuin kaikki muukin\nnyt palvelijattaren vallassa.\n\nParasta oli siis sanoa tuo salaisuus hänelle täydelleen, uskoa hänelle\nsielunsa avain. Lisäksi hän ajatteli, että mairittelemalla häntä\nluottamuksellaan, hän voisi saada häneltä apua vaikeana hetkenä.\n\nHän nousi vuoteesta, avasi oven ja kutsui hiljaa. Kun Fidela sitten\nastui sisään kynttilä kädessä, valmiina lähtemään aamumessuun, puettuna\ntummaan pukuunsa, rauta-anturakengät jalassa ja rukousnauha ranteella,\nMarianna pakeni takaisin vuoteeseen ja peitti lapsellisesti kasvonsa\nraidin liepeellä.\n\n— Fidela, minulla on jotakin sanottavaa sinulle. Luonani kävi mies\nviime yönä.\n\nJa tämän sanottuaan hän paljasti punoittavat kasvonsa, johon säkenöivät\nsilmät loivat oudon rohkeudenilmeen.\n\n— Älä häikäise silmiäni tuolla kynttilällä, — hän sanoi kääntäen\npäätään pieluksella. En ole vielä sanonut sinulle kaikkea. Se mies,\njoka kävi täällä viime yönä, on minun sulhaseni.\n\nPalvelijatar asetti kynttilän pesukaapille ja kääntyi vuoteeseen päin,\nodottaen, että emäntänsä jatkaisi.\n\nJa hän jatkoi:\n\n— Hän on sulhaseni.\n\nJa hän kohosi istumaan vuoteessa, säikähtyneenä siitä, mitä sanoi,\nmutta päättäneenä sanoa kaiken.\n\n— Hän on köyhä, minua nuorempi, sanalla sanoen mies, jonka kanssa en\nvoi mennä naimisiin julkisesti. Ei hänellä tosin ole mitään pidättäviä\nsiteitä. Mutta silti emme voi solmia aviota samoin kuin muut ihmiset.\nOn kuitenkin välttämätöntä, että, menemme naimisiin, sielujemme\npelastuksen vuoksi, ja myös hänen elämänsä pelastamiseksi. Jos niin ei\ntapahdu, Fidela, saatamme kuolla kuolinsynti omallatunnollamme. Kuule\nsiis, luotan sinuun kuin mieheen, Fidela. Sinä et saa puhua tästä.\nOlemmehan päättäneet solmia salaisen avioliiton. Tämän tahdoin sanoa\nsinulle.\n\nPalvelijatar katseli häntä näyttämättä hämmästyneeltä. Hän vain hiukan\nhermostuneesti kohenteli rukousnauhaansa ranteen ympärille.\n\n— Kuka tuo mies on?\n\n— Hän on palvelija, nimittäin hän oli palvelija muutama vuosi sitten.\nMinäkin olin palvelijatar, ja niin me tutustuimme toisiimme.\n\n— Sinäkö muka olit palvelijatar, Marianna?\n\n— Niin, mikä muu kuin palvelijatar minä olin tässä talossa? Ja tuon\nmiehen sinä tunnet; se on Simone Sole.\n\n— Marianna, oletko sairas?\n\nMarianna oikaisi selkänsä suoraksi, olkapäät paljaina, ja painaen\nraitia rintaansa vasten. Hän hengitti raskaasti, ja ojensi uhmaten\nkasvojaan eteenpäin.\n\n— Niin, niin, minä Marianna olen tehnyt kaiken tämän. Te olette\nsulkeneet Mariannan kuin rahan lippaaseen, mutta hän on paennut siitä.\nNiin, menen vaimoksi palvelijalle, rosvolle, mitä se sinua liikuttaa.\nHän ei ainakaan ole kiintynyt minuun omaisuuteni vuoksi. Niin, niin,\nmenen naimisiin hänen kanssaan, sillä saan vapaasti määrätä omat tekoni.\n\nFidela lähestyi häntä, laski kätensä hänen olalleen ja näytti\nsuojelevan häntä varjollaan.\n\n— Marianna, — hän sanoi oudon hellästi, ikäänkuin todella olisi\npuhutellut sairasta — sinä olet emäntä talossa, ei kukaan sitä kiellä.\nSinä voit avata ja sulkea. Minulla ei ole oikeutta sinua tuomita. Kysyn\nsinulta vain: Etkö ajattele isääsi?\n\n— Isälläni ei enää ole määräysvaltaa minuun. Hän oli käskijäni\nlapsuudesta alkaen. Hän menetteli minun suhteeni niinkuin parhaaksi\nnäki. Nyt se riittää.\n\n— Ja kuitenkin on velvollisuutesi mainita se hänelle. Miksi sanot sen\nminulle, palvelijallesi?\n\n— En, en sano sitä kellekään muulle, Fidela! Sanoin sen sinulle, koska\nolet täällä ja näet, mitä minä teen, enkä tahdo, että arvostelet minua\nväärin.\n\n— En minä sinua arvostele. Voithan ajaa minut talosta ja menetellä\nmielesi mukaan.\n\nMarianna laski päänsä pielukselle. Väristys tuntui hänen selässään. Hän\nnäki palvelijattaren varjon pimentävän vuoteen ja luisevan ja vahvan\nkäden painavan olkaansa. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut puun tai\nkallion varjossa, siihen paenneena myrskysäällä. Hän tunsi Fidelan\nkookkaan ruumiin lämmön ja muisti lapsena vietetyt yöt, ullakkohuoneen\nvuoteen, ahdistuksen ja ilon siitä, että oli palvelijattaren\nläheisyydessä.\n\nEihän mikään ollut muuttunut siitä ajasta. Hän kuvitteli vielä\nolevansa lapsi. Sama ullakon salaperäisyys vallitsi hänen nykyisessä\nmakuuhuoneessaan, jossa hän varttuneena naisena asusti. Tarujen\nhenkilöt olivat ruumiillistuneet, selittämättömät seikat olivat\npukeutuneet havainnollisiin muotoihin, ja silti kaikki oli yhä vielä\nsalaperäistä.\n\nMolemmin käsin hän tarttui Fidelan hänen olkapäällään lepäävään\nKäsivarteen, kuin oksaan nojaten, ja painoi siihen huuliaan,\ntukahduttaakseen nyyhkytyksensä.\n\n— En oikein tiedä, miten tämä on tapahtunut, — hän sitten sanoi\nhilliten itseään; — olen tyytyväinen siihen, mitä olen tehnyt, mutta\npelkään. Tuntuu siltä, kuin alati näkisin unta ja kuin joku käsi\njohtaisi minua. Se johtaa minua, mutta seuraan sitä, sillä se on minun\ntahtoni mukainen. Olen ajatellut kaikkea, enkä peräydy askeltakaan,\nvaikka isäni pelastaminen olisi kyseessä. Se on minun kohtaloni,\nFidela! Turhaan vastustat minua, turhaan puhut. Se on minun kohtaloni.\n\nHän oikaisi itsensä taas vuoteelle ja huokasi kuin vapautuneena\ntaakasta.\n\n— En ole ummistanut silmiäni viime yönä. Nyt olen väsynyt ja tahdon\nnukkua, — hän mutisi, jälleen peittäen kasvonsa.\n\nFidela kumartui hänen ylitseen.\n\n— Marianna, sinä olet tämän talon valtijatar ja voit menetellä niinkuin\ntahdot, mutta kun uskoit salaisuutesi minulle, voit kuunnella neuvoani.\nPyydä isääsi tulemaan tänne ja avaa hänelle sydämesi. Me olemme kaikki\nsokeita, Marianna, ja tarvitsemme toinen toisemme tukea. Olethan sinä\nharras kristitty ja tunnet Herran käskyt. Ja isä on aina isä.\n\nMarianna tunsi miten Fidelan karkea käsi kosketteli hänen raidin\npeittämiä kasvojaan, tehden siinä ristinmerkin, niinkuin hänen tyttönä\nollessaan, karkoittaakseen pahat ajatukset. Hän muisti sen kauhun\ntunteen, joka oli vallannut hänet tuona yönä vuoriston karjatalossa\nSimonen ensi katseesta, mutta hän ei muuttanut päätöstään.\n\n— Anna minun nukkua. Olen väsynyt, ja päätäni särkee. Sitten annan\nsinulle vastauksen.\n\nPalvelijatar oli itsepäinen:\n\n— Salli minun lähettää kutsumaan isääsi. Sitten olen rauhallinen.\n\n— No lähetä hänelle sana, — sanoi Marianna viimein väsyneenä.\n\nJäätyään yksikseen hän tunsi sisällistä rauhaa. Nyt, kun hänen\nsalaisuutensa oli puhjennut esiin hänen sisimmästään, hän tunsi itsensä\nvapaammaksi ja vahvemmaksi. Hänestä tuntui kuin hänen salaisuutensa\nolisi levännyt hänen povellaan kuin vastasyntynyt lapsi; ja hän nukahti\nsen viereen.\n\nTällävälin palvelijatar meni aamukirkkoon.\n\nHän oli sulkenut portin kahteen kierrokseen ohut katkeruuden hymy\nankaroilla huulillaan. Hän ei mistään hinnasta olisi pettänyt\nemäntäänsä, mutta mietti keinoa pelastaakseen hänet. Hänen käsityksensä\noli, että Marianna oli sairas, päähänpiston riivaama. Se oli\nkarkoitettava. Jos kaniikki vielä olisi ollut elossa, hän olisi voinut\nraamattu kädessä manata pois sen hirvittävän kirouksen, joka uhkasi\ntaloa. Mutta heitä oli siellä vain kaksi yksinäistä naista, eikä hän\ntoivonut suuria Berte Sircan avusta. Jos hänen antoi hääriä keskellä\nhiehojaan, paimenen työkaluineen, hoidellen maitoa ja juustoja, niin\nhän täytti velvollisuutensa tunnollisesti. Mutta jos hän joutui\nvastapäätä toista miestä, jos hänen eteensä osui jokin elämän vaikeus,\nniin hän varisi maahan kuin lehti tuulessa.\n\nJa silti oli välttämätöntä kutsua hänet. Ja jotta hän malttaisi\njättää navettansa tänä lumisena kylmänä vuodenaikana ja tempautua\nirti elukoiden vaalimisesta ja niiden suojelemisesta kylmältä,\ntäytyi lähettää hänelle sana, että asia oli kiireellisen tärkeä.\nTehtyään tämän Fidela seurasi rauhoittuneempana jumalanpalvelusta.\nHän ei koskaan kääntynyt Jumalan puoleen pyytämään apua erityisissä\ntapauksissa. Jumala voi auttaa meitä sairaudessa ja jokapäiväisten\ntarpeiden tyydyttämisessä. Mutta kun tulee sellainen onnettomuus, kuin\ntämä Mariannan, se on johtunut omasta viasta. Sellaisessa tapauksessa\nJumala voi suorastaan kieltää apunsa. Fidela muisti, miten oli\nkauhuissaan avuksihuutanut Jumalaa tuona yönä poloisen isäntäväkensä\nullakolla. Jumala ei ollut häntä kuullut, ei ollut auttanut.\nKorvaukseksi Herra myöhemmin oli suonut hänelle voimia palvella toisia\nkoko ikänsä, pahasti kärsimättä heidän suruistaan ja itse ollen\nvapaa suruista, sanalla sanoen, hän oli voinut ansaita leipänsä ja\nleposijansa ja auttaa isäntäväkeään. Oikeastaan hän harrasti Mariannan\nasiaa sentähden, että katsoi sen palvelijan velvollisuudekseen. Hänen\nemäntänsä suru ja intohimo eivät häntä hellyttäneet; mutta täytyi\nauttaa emäntää. Jos hän olisi sairastunut, Fidela olisi lähettänyt\nnoutamaan lääkäriä. Samalla tavoin hän nyt lähetti noutamaan Berte\nSircaa.\n\nKun hän palasi, Marianna vielä nukkui. Hän nousi myöhään sinä päivänä\nja läksi hänkin kirkkoon. Sieltä hän kotiutui kalpeana ja alakuloisena,\neikä koko päivään puhunut mitään. Hän vältti Fidelan seuraa, ikäänkuin\nolisi hävennyt, ja illan tultua hän istuutui lieden ääreen, odottaen\nyötä.\n\nTultuaan takaisin sisälle porttia sulkemasta Fidela luuli näkevänsä\nhänen hymyilevän. Ja hänkin hymyili tuota hymyään, joka loi\nhänen ankariin kasvoihinsa hohteen, mikä muistutti kuun valoa\nharmaakivikalliolla.\n\n— On turhaa, että lukitset portin, — sanoi emäntä, hiukan\nkiusoittuneena ja ivallisena, — täytyy kuitenkin jälleen avata, sillä\nhän palaa. Hän lupasi ja tulee varmasti.\n\nPalvelijatar istuutui sanaakaan virkkamatta. Muutamaan hetkeen\nei lämpöisessä ja suljetussa keittiössä kuulunut muuta kuin\nlumimöhkäleiden tömähdys, joita jatkuvasti putoili lehtikujan säleiltä.\nJa samalla valkean liekit, luoden valoa ja varjoja seinille, tuntuivat\nkuvastavan niihin molempien naisten epämääräistä levottomuutta.\n\nMyöhemmin kuului kaukaa askelia ja ääniä, mutta ne tulivat etäisestä\nmaailmasta, joka oli eristetty Mariannan olinpaikasta.\n\n— Näet, — hän virkkoi pitkään vaiettuaan, — ettei isäni tule. Huomaat,\nettä vaikka olisin sairas, hän ei silti rientäisi tänne. Hän rakastaa\nenemmän elukoita.\n\n— Huolehtiminen toimeentulosta on elämässä tärkeä asia. Ja hoitaahan\nhän sinun omaisuuttasi.\n\n— Niin, yhä vain omaisuus ja omaisuus, ei mitään muuta! Enkö ole aina\nsanonut sitä?\n\n— Ja minäkin sanon sinulle jotakin, Marianna, älä vain pane pahaksesi.\nLuuletko, että Simone, jos sinä et olisi rikas...?\n\nMutta Marianna kääntyi häntä kohti ylenkatseellisen ylpeänä; viha\nvaltasi hänet siinä määrin, että hän näytti aikovan puraista häntä.\n\n— Vaiti, Fidela. Mitä sinä tiedät rakkaudesta?\n\nMutta Fidela ei menettänyt rohkeuttaan. Hän oli pitkin päivää\nmärehtinyt asioita kuin katkeria ruohoja, joiden karvas maku vielä\nkirveli kieltä.\n\n— Annahan minun puhua, — hän virkkoi, tuijottaen liekkiin, jonka\nheijastus väritti hänen silmänsä keltaisiksi kuin kotkalla. — On totta,\nettä minä en ymmärrä rakkautta. Juuri sentähden, että olen köyhä ja\nettä olen palvelija. Jos olisin ollut rikas, olisivat miehet häärineet\nympärilläni ja opettaneet minulle rakkauden. Sillä mies sen naiselle\nneuvoo. Nainen on kuin puu, jonka mies sytyttää. No, mitä sinä sitten\ntiesit siitä viime talvena?\n\n— Aivan oikein! Mutta et kai väitä, ettei minulla ollut miehiä\nympärilläni?\n\n— Väitänpä kyllä. Keitä sitten olisi ollut? Tuo jääpuikko,\npikkuserkkusi Sebastiano.\n\n— Ja miksi sinä, muiden vartijoiden kanssa, et päästänyt miehiä\nlähelleni?\n\n— Koska hetki ei ollut tullut.\n\n— Vai ei hetki ollut tullut. Milloin sen sitten on määrä tulla?\nKuolemassako? Minäpä sanon: Nyt se hetki on tullut. Ja jätä minut\nrauhaan.\n\n— Marianna! — huomautti palvelijatar kääntymättä, — näyttää siltä,\nkuin et rohkenisi keskustella asiasta ja kuin tahtoisit kostaa jotain.\nSiinä teet väärin, lemmikkini. Sinä syöksyt silmittömästi onnettomuuden\nkuilua kohti ja tiedät sen hyvin.\n\n— Aivan niin! — vastasi Marianna yhä kiihtyen. — Syöksyn onnettomuuden\nkuilua kohti! Ja juuri se miellyttää minua!\n\n— Marianna, Marianna! Puhut kuin lapsi.\n\n— Päinvastoin olen vanha, sitä kai tarkoitat. Sen kyllä tiedän, ja se\non onnettomuuteni.\n\n— Sinun onnettomuutesi on täällä, — sanoi palvelijatar, osoittaen\nsormella otsaansa. Ja lisäksi elät liian hyvissä oloissa. Jos on köyhä\nja pakko tehdä työtä, osaa antaa enemmän arvoa elämälle.\n\n— Ja oletko sinä antanut sille enemmän arvoa? Millä tavoin? Niinkuin\nvetojuhta kuormansa edessä toisten orjana. Anna siis minun käyttää\nelämääni itseäni varten. Kas se minua miellyttää, — hän toisti\noikaisten selkänsä ja iskien kädet polvia vasten. — Tahdon kokea\nkärsimystä. Tajuan kaiken, silmäni eivät ole sidotut. Olen valmis\nkantamaan sukulaisteni vihan, koko väestön paheksumisen murinan. Se ei\nole vielä mitään. Simone ehkä tuomitaan: se on suuri suru. Mutta en\nsäiky tätä karvasta leipää. Kunhan vain hänen sielunsa ja minun sieluni\npelastuvat ikuisuutta varten.\n\n— Mutta sano minulle yksi seikka, Marianna. Miksi menet hänelle\nvaimoksi? Etkö yhtä hyvin voi taivuttaa häntä astumaan vankilaan? Jos\nhän rakastaa sinua, hän tekee sen.\n\n— Miksi? No niin, sanon sen sinulle, vaikka sinä et kykene sitä\nymmärtämään: Sentähden, että tahdon liittyä häneen enemmän kuolemaa\nkuin elämää varten.\n\nHänen kasvonsa hehkuivat, silmät loistivat. Mutta äkkiä Fidela kuuli\nhänen vaikeroivan oudosti, näki hänen taas kumartuvan, kasvot käsien\npeitossa ja sormet kyynelten kostuttamina.\n\n— Turhaa on kiistellä, hän ajatteli.\n\nPeloittava ja vastustamaton voima näytti tempaavan Mariannan\npyörteeseensä, samanlainen kuin se rajumyrsky, joka eräänä yönä oli\nhävittänyt hänen entisen isäntäväkensä talon: itse kohtalon voima.\n\nMutta Marianna tointui taas. Hän pyyhki silmänsä ja sormensa hihoillaan\nja pudisti päätään karkoittaakseen tiehensä kyynelet.\n\n— Muutoin Simone ei ole koskaan tehnyt pahaa. Häntä ei voida\ntuomita. Ja minä menen hänen kanssaan naimisiin, koska tahdon auttaa\nhäntä. Minkä minä omistan, sen hänkin on omistava, ja raha hankkii\noikeutta. Ja talven jälkeen tulee aina kaunis vuodenaika. Muutaman\nkuukauden kuluttua, keväällä, kärsimys on päättynyt, ja olemme kaikki\nonnellisia ja rauhallisia. Lähdemme vuoriston karjataloon viettämään\ntoukokuuta, ja hän on oleva kuin tuo iso tammi, joka varjollaan\nlevittää virkistystä koko ympäristöön. Miksi kiusaamme itseämme näin?\nEnkö seuraa Jumalan lakia? Jumala ei ole luonut rikkaita eikä köyhiä,\nei hyviä eikä pahoja. Hän on vain sanonut: »Rakastakaa toisianne ja\nliittykää toisiinne». Ja niin me teemme. Mutta nouse nyt ja valmista\nilta-ateria meille kaikille.\n\nPalvelijatar nousi ja siroitti suoloja metsäsianporsaalle, joka jo oli\npujoitettu paistinvartaaseen.\n\nMutta Simone viipyi ja Marianna kävi taas levottomaksi. Hän meni\npihalle ja kuunteli portilla. Hiljaisuus tuntui lisääntyvän pimeän\nmukana. Olihan Simone luvannut palata. Mutta Marianna tiesi hyvin,\nettei hän aina voinut pitää sanaansa, vaikka kuvittelikin olevansa\nvapaa. Ei kukaan ole vapaa. Hänkin tunsi itsensä entistä tuhat kertaa\nvahvemmin sidotuksi, näkymättömän kahleen kytkemäksi. Miksi murehtia?\nParempi lyyhistyä kuin orja soppeen odottamaan kohtaloansa.\n\nHän palasi keittiöön ja istuutui entiselle paikalleen. Fidela käänteli\ntämäntästä paistinvarrasta, jossa metsäsika paistui. Sen kamara\noli mustunut, sisästä se oli punerva suolakerroksesta, sisälmykset\nnäyttivät tummilta ja kylkiluut hohtivat vaaleilta. Pienet hampaat ja\ntorahampaat kiilsivät lieden valossa.\n\nAika kului.\n\nViini ja leipä olivat valmiina pöydällä. Haihduttaakseen hieman\nlevottomuuttaan ja saadakseen varmuutta siitä, ettei kaikki ollut\nkuvittelua ja unelmaa, Marianna nousi ullakolle noutamaan rypäleitä.\nRuoko kädessä hän katsoi orsille valikoiden terttuja. Ne olivat\nkaikki kauniita. Ne riippuivat keskiorresta, kuin paljaan lehtikujan\nsäleestä, kaikki marjat hyvin säilyneinä, tuoreina ja keltaisina\nkuin ambranjyvät. Hän kohotti ruokoa, pisti sen rypäleterttuun,\npudotti tämän taitavasti ja punnitsi sitä käsissään. Se ei näyttänyt\nhänestä tarpeeksi kauniilta, hän otti alas toisen, mutta varsi\ntaittui, rypäleterttu putosi hänen päälleen, rypäleet kierivät hänen\nvaatteilleen ja alas lattialle kuin katkenneen rukousnauhan helmet. Hän\nkokosi niitä mikäli voi, alituisesti kohottaen päätään kuunnellakseen\nääniä.\n\nEnnenkuin laskeutui alakertaan hän silmäili ulos pienestä suljetusta\nikkunasta. Ruudun läpi hän näki osan pikkukaupunkia, jonon mustia ja\nvalkoisia kattoja ja tumman näköpiirin rajalla, matalapilvisen taivaan\nalla, lumipeitteisen vuoren, joka lepäsi yössä kuin suunnattoman suuri\nnukkuva valkoinen karhu. Sää muuttui: usvakaistaleita nousi laaksosta\nja ilma kävi kosteaksi.\n\nHiljaisuus oli painostava. Hän avasi pienen ikkunan, kumartui siitä\nulos ja tunsi kuin jäätävän naamarin kasvoillaan. Ympäröivä luonto\nnäytti jäihin haaksirikkoutuneelta jättiläislaivalta. Sankkojen pilvien\npeittämä taivas tuntui laskeutuvan syvemmälle, vaipuvan alas kuin\nkaamea ruumispeite.\n\nÄkkiä hänen aavistava mielikuvituksensa loi taivaanrannalle tuikkivan\nvalon. Oli kuin aurinko olisi alkanut paistaa ja satakieli kaiuttaa\nlaulujaan. Hän veti ikkunan kiinni ja astui alakertaan, toisessa\nkädessä kynttilä, toisessa rypälekori. Ja molemmat, kynttilä ja kori,\nheiluivat hänen värisevien sormiensa puristuksesta, silti ikäänkuin\npitäen häntä tasapainossa.\n\nSimone oli palannut.\n\nPalvelijattaren viipyessä porttia sulkemassa Simone riensi Mariannaa\nvastaan yläkertaan vievien portaiden juurelle ja kumartui lapsellisesti\nnoukkimaan rypäleen Mariannan korista.\n\n— Marianna, — hän sanoi hiukan nyrpeänä, painaen sitä hänen kättään,\njossa oli kynttilä, — mistä johtuu, että Fidela avasi minulle portin ja\npäästi minut sisälle?\n\n— Hän tietää kaiken. Häntä ei tarvitse pelätä.\n\n— En tarkoittanut sitä, — huudahti Simone nauraen. Minusta täti Fidela\npikemmin näytti pelästyneeltä. Tuossa hän jo tuleekin. Sillä tavoinko\nte vartioitte emäntänne taloa, avaamalla portin rosvoille?\n\nPalvelijatar katsoi häneen kirkkailla ja kylmillä silmillään, koko\nolemuksessaan jotakin ankaraa ja vihamielistä, mikä herätti nuoressa\nmiehessä epäluuloa, melkein pelkoa. Se ei ollut henkilökohtaista\nvihamielisyyttä, se kohdistui kaikkiin hirvittäviin miehiin ja\npeloittaviin seikkoihin, joita Simone edusti. Se oli järkähtämätön viha\nja aikomus taistella häntä vastaan kuin itse ruumiillistunutta pahaa\nvastaan.\n\nKatsoessaan uudelleen Mariannaan, jonka kasvot palvelijattaren\nsisään astuessa olivat käyneet kalpeiksi, Simone älysi aseman vallan\nerilaiseksi kuin edellisenä yönä. Nyt kohosi heidän molempien välille\ntodellisuus. Unelma oli päättynyt, tilannetta täytyi punnita.\n\nHän riisui yltään päällystakin, mutta ei uskaltanut ripustaa sitä\nseinälle lieden ääreen, talon palvelijan tai isännän tavoin, vaan\nheitti sen jakkaralle kuin vieras ainakin, jonka pian taas täytyy\nlähteä, ja äkkiä alakuloisuus ja ujous valtasivat hänet. Ja vaikka\nMarianna, pyydettyään häntä istumaan vastapäätä, jännittyneenä odotti,\nettä hän puhuisi, hän oli vaiti, pää kumarassa, polvet koukussa\nkatsellen tulipesän kiviä. Tämä muutaman hetken kestävä hiljaisuus oli\nulkona vallitsevaa pakkasta jäätävämpi.\n\nKäännettyhän paistinvartaan palvelijatar pyörähti katsomaan ensin\nSimoneen, sitten Mariannaan.\n\n— No mitä sanot, Simone? — kysyi Marianna.\n\n— Olen tullut levähtämään kuin matkamies lähteen partaalle, — hän\nvastasi, äänessä lievä ivansävy.\n\nSitten hän katsahti Mariannaan ikäänkuin anteeksi pyytäen.\n\nMarianna hymyili hänelle ja kysyi:\n\n— No, entä mitä sanot minulle? Voit puhua vapaasti, — hän lisäsi, —\nFidela tietää kaiken.\n\n— Marianna, — sanoi nuori mies, — asia on vaikeampi kuin luulimmekaan.\nOlen puhunut äitini kanssa, ja hän meni erään papin luo, pyytäen häntä\nsalaa vihkimään meidät. Äiti ei suoraan maininnut sinun nimeäsi, hän\nsanoi ainoastaan, että minä tahdon solmia avioliiton erään naisen\nkanssa, ennenkuin menen vankilaan. Tuo pappi kieltäytyi ja huomautti,\nettä kaikki Nuoron papit tekisivät samoin kuin hän. He pelkäävät kuin\njänikset pakkasella. Äitini ei silti ole menettänyt toivoa. Mutta\nyritys vaatii aikaa...\n\nMarianna katsoi maahan ja vaikeni hiukan epäluuloisena. Näytti siltä,\nkuin hän ei olisi täysin luottanut Simonen sanoihin, jonka kasvot\nhulmahtivat punaisiksi.\n\n— Marianna!\n\n— No mitä?\n\n— Mitä sanot tähän?\n\n— Simone, uskonhan mitä sanot, — hän virkkoi nousten. — Mutta pyydän\nsinulta yhtä. Että äitisi puhuu kanssani.\n\n— Hyvä. Äitini tekee, mitä haluat.\n\nFidela käänteli paistinvarrasta, ja he molemmat tunsivat hänen olevan\nheidän välillään; se oli taipumaton todellisuus. Ja palvelijatar\nhuomautti:\n\n— Jos sallitte minun puhua, sanon teille yhden seikan: Sellainen\navioliitto, jonka te aiotte solmia, ei ole pätevä muussa kuin\nkuolemantapauksessa. Avion täytyy olla laillinen. Miksi ette noudata\nlain määräyksiä?\n\nSimone iski Mariannalle silmää, tahtoen sanoa: Nyt aion minä vastata;\nja hän pudisti päätään liioitellun vakavasti:\n\n— Mutta täti Fidela, enhän minä voi mennä pormestarin puheille!\n\n— Totta kai voit, Simone, kun olet päässyt pois vankilasta. Katsot\nminuun hämmästyneenä. Ja kuitenkin se, mitä sanon, on päivänselvää.\nTutkistele omaatuntoasi. Oletko varma siitä, ettei sinua tuomita? Hyvä.\nJos et ole siitä aivan varma, miksi tahdot sitoa Mariannan itseesi?\nMitä pahaa hän on sinulle tehnyt? Jos sinulla on syytä valituksiin,\neivät ne varmaankaan kohdistu häneen. Hän kohtelee sinua vertaisenaan.\nJa sinun tulee myös osoittautua hänen vertaisekseen. Älä sido häntä\nitseesi. Hän on yksinäinen nainen, eikä kukaan suojele häntä. Jätä\nhänelle ainakin hänen vapautensa, sen varalta, että hänen on pakko\nsurra tuomiotasi.\n\n— Riittää jo, Fidela, — tiuskaisi Marianna.\n\nMutta Simonen kasvot olivat käyneet perin vakaviksi.\n\n— Ei vielä riitä, Marianna. Jos hän todella on kiintynyt sinuun, ja\nsinä olet kiintynyt häneen, ei mikään side ole sen vahvempi kuin teidän\nrakkautenne. Ja sinä, Simone, oletko ymmärtänyt, mitä sanoin? — virkkoi\nFidela, laskien kätensä hänen olkapäälleen.\n\nSimone tuijotti häneen, istuen jakkaralla; varjot ja valonvälkkeet\nvuorottelivat hänen silmissään. Kun Marianna yritti karkoittaa\npalvelijatarta, Simone ojensi käsivartensa ja tarttui Mariannan käteen.\n\n— Marianna, — hän virkkoi surullisella äänellä, — kenties... kenties\npalvelijattaresi on oikeassa. Mutta, — näin hän lisäsi joutuin\nnähdessään Mariannan kasvojen synkistyvän, — sinullahan on tässä\nasiassa ratkaisemisvalta.\n\nPainostava hiljaisuus seurasi. Marianna veti pois kätensä eikä\nvastannut. Hänkin näytti saaneen sen vakaumuksen, että Fidelan\nkanta oli oikea. Fidela puolestaan ei ollut varma huomautuksensa\ntehokkuudesta. Hän valmisteli ilta-ateriaa, mutta ei enää puhunut,\nhänellä kun ei ollut mitään lisättävää. Mutta emännän liikkumattomuus\nja vaikeneminen saivat hänet luulemaan, että Mariannassa piili jotakin\ntutkimatonta ja lujaa, jota oli turha vastustaa.\n\nSimone taas oli surullinen kuin sulhanen ainakin, joka huomaa, että\nhäiden määräaika siirtyy kaukaiseen tulevaisuuteen. Hän tunsi olevansa\nväsynyt ja mielensä häiriytyneen ja tuumi, millä keinoin voisi olla\nedes muutaman hetken kahdenkesken Mariannan kanssa, karkoittaakseen\nhänestä sen äänettömän ja syvän masennuksen, johon hän oli vaipunut.\n\nKun ateria oli järjestetty valmiiksi pöytään, Marianna pyysi vierastaan\nsiirtymään sen ääreen. Hän nousi ja loi tutkivan katseen pöytään\ntodetakseen, ettei mitään puuttunut, ja tarttui viinipulloon.\n\n— Fidela, tänä yönä juodaan Marreri-viiniä. Mene noutamaan sitä.\n\nJa kun palvelijatar epäröi, Marianna katsoi häneen käskevästi.\n\nFidelan mentyä hän tarttui Simonen käsiin, yhdisti ne, kumartui ja\nsanoi, kuin painaakseen niiden säilytettäväksi sanansa:\n\n— Sinä et ole mies, jonka tulee välittää palvelijattaren sanoista.\nMeidän on joko mentävä naimisiin tai erottava. Sinä, minä ja äitisi\nhaemme pappia ja löydämmekin sellaisen, joka on taipuvainen liittämään\nmeidät toisiimme. Minä odotan sinua. Vanno, että teet, niinkuin tahdon.\n\nSimone huokasi syvään, vapautuneena painajaisesta. Hän mutisi:\n\n— Vannon, — ja sulki käsiinsä hänen molemmat kätensä, ikäänkuin kätkien\nniihin valansa.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nJoulunjälkeisenä päivänä Berte Sirca, nähdessään sään selkenevän,\narveli voivansa lähteä liikkeelle karjatalosta Nuoroon ottamaan selvää,\nmitä naiset hänestä tahtoivat. Hänelle oli sanottu, että Marianna oli\nterve ja ettei ollut kysymys taloudellisista asioista. Miksi häntä siis\nkutsuttiin, kun Marianna oli terve ja asiat olivat hyvällä kannalla?\n\nSilti hän läksi matkaan. Saavuttuaan ratsastaen puolitiehen hänen teki\nmielensä palata, kun taivas taas peittyi sakeihin pilviin ja lunta\nalkoi sataa. Marianna oli terve ja turvassa lämpöisessä, rauhallisessa\nkodissaan, uskollinen palvelijatar seuranaan. Hänen tyttärensä oli kuin\nkuningatar valtaistuimellaan, kun sitävastoin vilusta kankeat hieho- ja\nvasikkaparat olivat hoidon ja ravinnon puutteessa.\n\nYksi ainoa ajatus sai hänet jatkamaan matkaansa. Hän toivoi,\nettä oli kysymys Mariannan avioliitto-aikeesta. Jopa hän rupesi\narvailemaan, kuka kosija saattoi olla. Toivottavasti se ei ollut mikään\ntalonpoikaishenkilö. Eivät edes kauniit, nuoret ja rikkaat talonpojat\nolleet Mariannalle sopivia sulhasia. Berten mielestä oli sopivampi joku\nvarakas porvari tai järkiään asianajaja, vaikka ei varsin rikaskaan.\nOlihan Marianna säätyhenkilöiden tapoihin tottunut, hieno, ja hänellä\noli liian paljon huolta omaisuutensa hoitamisesta. Jos hän meni\nvaimoksi rikkaalle karjanomistajalle tai äveriäälle talonpojalle,\nhänen täytyi tehdä vielä enemmän työtä, ja se vahingoittaisi hänen\nterveyttään. Asianajaja sensijaan ansaitsee helposti rahansa ja voi\nkäyttää niitä perheensä tarpeeksi, itseään liiaksi vaivaamatta. Ja\nlisäksi hän, isä, oli tottunut isännän asemaan. Toinen, karjanomistaja\ntai talonpoika, häiritsisi häntä.\n\nMutta jos Marianna tahtoi, menköön vain naimisiin vaikka\nkarjanomistajan tai talonpojankin kanssa. Onhan hän emäntä talossa ja\ntarpeeksi älykäs tietämään, mikä on hänen etunsa mukaista. Ja lisäksi\naika kiitää, sadon pitäisi olla tuleentunut sille, joka sitä jo kauan\noli vaalinut. Näiden ajatusten askarrellessa hänen päässään hän saapui\nperille. Ilta laskeutui jo; täydellinen rauha vallitsi hänen tyttärensä\nasunnon ympärillä. Ja hän tunsi itsensä ylpeäksi tyttärensä varmasta\nasemasta, joka kerta kuin astui sisälle tuohon taloon, joka oli ollut\nkaniikin asunto, ja johon vielä oli painuneena hiljainen luostarileima.\nSiellä sisällä eleli hänen Mariannansa, ainoa lapsensa, kuin pyhimys\nkullatussa komerossaan. Ja hän, isänä, saattoi todella olla tästä ylpeä\nja liikutettu, sillä olihan juuri hän, uhraamalla isänvaatimuksensa\nja luopumalla ainoan lapsensa seurasta, hankkinut hänelle hänen\nvarallisuutensa. Ja hän koetti välttää kaikkea melua taloon tullessaan,\njotta ei häiritsisi tätä täydellistä rauhaa. Hän laskeutui siis\ntietä pitkin portille ja kolkutti sitä hiljaa kämmenellään, hevosen\nravistaessa lunta korvistaan.\n\nMarianna tuli itse avaamaan, hiukan kalpeana ja kasvonpiirteet\nvääntyneinä. Kun hän näki isänsä, hänen ilmeensä muuttui, ja hän\nväistyi sivulle päästääkseen hänet sisälle.\n\n— Huolitteko vieraista? — kysyi hyvänsävyinen ja leikkisä vanhus perin\nkunnioittavasti, — annatteko suojaa matkamiehelle?\n\nPitkä sadetakki yllään, parta lumisena, vartalo kumarassa, hän säkeillä\nsälytettyine ratsuineen muistutti suuresti noita satuhenkilöitä, jotka\nilmestyvät metsistä anomaan vieraanvaraisuutta, koetellakseen ihmisten\nhyväsydämisyyttä, jota sitten palkitsevat onnen antimilla.\n\nKuullessaan melua palvelijatar oli rientänyt ulos keittiön portaille\nkynttilä kädessä. Berte Sirca ehätti häntä tervehtimään, odottaen\nkuulevansa pikemmin häneltä kuin Mariannalta noita hyviä uutisia. Mutta\nFidelan kasvot olivat jäykät, tummien varjojen verhoamat, ja tulija\nvaistosi heti, että jotakin surullista oli tapahtunut.\n\n— Fidela! — hän virkkoi, äänessä silti iloinen kaiku, laskien käsistään\nsäkit, — miksi olet antanut lumen sataa päähäsi?\n\nJa hän naurahti, kun vanha nainen vaistomaisesti tarttui valkoisiin\nhapsiinsa, jotka olivat hiipineet esiin hänen mustan myssynsä alta.\nFidelakin naurahti, vetäen suunsa tavalliseen jäykkään hymyyn. Kaikesta\nhuolimatta tuon teeskentelemättömän ja tasaisen miehen tulo loi hiukan\nvaloa taloon. Eihän hänestä ollut suojelijaksi, eikä voinut toivoa,\nettä hän paheksuen vastustaisi Mariannan mielettömyyttä. Mutta hän oli\nhyvä, ja hyvyys levittää ympärilleen varmaa valoa kuin suljettu lyhty,\njota tuuli ei sammuta.\n\nTällävälin Marianna istui paikalleen lieden ääreen. Hän ei pelännyt,\nsillä olihan hän tehnyt järkähtämättömän päätöksensä, mutta isän\ntulosta hän ei odottanut suuriakaan.\n\nEi, pelkoa hänessä ei ollut. Tuossa valkean ääressä istui nyt hänen\nisänsä kuin korvesta tullut metsänpeikko. Hänen vaatteensa höyrysivät,\nja tämän ohuen höyryn läpi hän mielihyvin katseli tulipesän yläpuolelle\nripustettua puuristikkoa, jolle oli ladottu juustoja savustumaan.\nNiinikään hän silmäili seiniltä riippuvia isoja kuparipannuja, jotka\nolivat kallisarvoisia, mutta hyödyttömiä, niinkuin se asemakin, jonka\nhän oli hankkinut tyttärelleen. Ja hän katsoi hymyillen Fidelaan,\nvilkuttaen silmää, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Jos Mariannalla\non joku oikku, hän voi sen myös toteuttaa». Mutta Fidela ei vastannut\nhymyyn. Ja Berte tunsi hetki hetkeltä selvemmin, että onnettomuus oli\ntullut taloon tai että se oli tulossa.\n\n— No, miten asiat ovat täällä? — hän kysyi katsahtaen Mariannaan. —\nSitten hän jatkoi haihduttaakseen epäluuloaan: Eilen Sebastiano kävi\nluonani, ja minä kysyin, oliko hän kuullut mitään täältäkäsin, kun\nminulle oli lähetetty sana tulla tänne. Ja hän vastasi nauraen: Ehkäpä\non kysymys jostakin naimistuumasta!\n\nMarianna säpsähti. Mitä Sebastiano tiesi asiasta? Hän loi kiireisen,\nepäluuloisen katseen palvelijattareen, ja hänen teki mielensä sanoa\nheille molemmille jotakin katkeraa.\n\n— Fidela kaiketi tahtoo teiltä neuvoja, hän kun aikoo mennä kihloihin...\n\n— Marianna! — huudahti palvelijatar. — Tekeekö tässä mielesi laskea\nleikkiä?\n\n— No eipä minulla ole syytä itkeäkään.\n\nHänen hymyssään oli jotakin julmaa. Mutta hänen isänsä pysyi\nharhaluulossaan, ja nähdessään tyttärensä näin äkkiä iloisena,\nhän arveli, ettei ollut syytä siihen levottomuuteen, että hänen\nMariannansa, tuo rikas ja järkevä nainen, joka omisti niin paljon tämän\nmaailman hyvää, ja joka oli ylen hyveellinen, ei olisi onnellinen.\nOlihan hän saavuttanut varman aseman elämässä. Olihan hän, isä, eronnut\nhänestä, kalleimmastaan, jotta hän tuon aseman saavuttaisi.\n\n— Anna hänen vain laskea leikkiä, Fidela. Eihän hän ole nähnyt rosvoja\ntalossa, niinkuin sinä.\n\nBerte Sirca tunsi oitis, miten jäätävä siipi kosketteli hänen\nselkäänsä, ikäänkuin tuulenpuuska olisi rajusti paiskannut oven\nauki: hänen edessään Marianna istui kuolonkalpeana, pää taaksepäin\npainuneena. Hän näytti olevan pyörtymäisillään. Mutta seuraavassa\nsilmänräpäyksessä hän nosti päänsä pystyyn, kasvot kovina kuin marmori.\n\n— Isä, hän virkkoi käheästi, häneen katsomatta. Juuri rosvon olen\npäästänyt talooni, ja tahdon mennä hänelle vaimoksi. Ja sanoakseni\nteille asian täydellisesti, mainitsen hänen nimensäkin: Simone Sole.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsin vanha isä näytti nöyränä kumartuvan, kädet ristissä polvilla,\nalistuen peruuttamattomaan tapaukseen. Mutta tämä johtuikin siitä, että\nisku oli liian ankara, se esti häntä melkein hengittämästä. Lopulta hän\nkohotti rukoilevan katseensa, mutta ei kohdannut tyttärensä silmiä.\n\n— Marianna! — hän sopersi — palvelija — palvelija, hän toisti\nrohkaistuen. — Rosvo! Ja jos hän edes olisi kuuluisa rosvo, jos edes\nolisi Giovanni Corraine!\n\n— Minun silmissäni hän on suurin kaikista maailman miehistä, — sanoi\nMarianna.\n\nJa hän kumartui, peittäen käsillä kasvonsa, päättäen olla väittelemättä.\n\nIsä nousi — pudistaen olkapäitään vapautuakseen taakasta, jonka alle\nluuli luhistuvansa. Hän katseli ympärilleen; kaikki näytti hänestä\nmuuttuneelta, ikäänkuin todella rosvojoukko olisi tunkeutunut taloon,\nlevittäen siihen kuolon epätoivoa. Sitten hän haki palvelijattaren\nuskollista katsetta, rukoillen häneltä, silmät tuskan täyttäminä,\nneuvoa ja apua. Mariannaa hän ei enää ottanut lukuun. Olihan tytär\nsiinä hänen edessään kuin kuollut, roistojen surmaama.\n\nFidela vastasi hänelle ainoastaan katsein ja nyökkäyksin: Tämä on\ntuo tosiseikka, tämä on taloa kohdannut onnettomuus. Mutta heidän\nseisoessaan Mariannan edessä, joka todella oli kalpea ja liikkumaton\nkuin kuollut, molemmat vaistosivat, että kaikki suru ja vastustus\noli turha. Ja tämä juuri oli kaikkein kauheinta, että oli mahdotonta\nmuuttaa tosiseikkaa.\n\nVanha mies alkoi saamattomuudessaan vapista. Hänestä tuntui, kuin hänet\nolisi masennettu, sidottu. Mutta olihan maailmassa vielä voimakasta\nväkeä, joka kykeni auttamaan.\n\nJa hän veti syvään henkeä, melkein varmana, että oli löytänyt\nparannuskeinon.\n\n— Entä hyväksyykö pikkuserkkusi Sebastiano tuumasi?\n\n— Pikkuserkkuni Sebastiano! Hän on isäntä omassa talossaan, ja minä\nemäntä omassani.\n\nVanhus rupesi molemmin käsin nykimään partaansa milloin toiselta,\nmilloin toiselta puolelta, kääntäen päätään näiden liikkeiden mukaan.\nEi, Marianna ei välittänyt kenenkään mielipiteestä. Oli turhaa hakea\napua häntä vastaan.\n\n— Mutta miksi teit tämän, tyttäreni? Miksi teit tämän?\n\nMarianna ei vastannut. Eihän hän itsekään sitä tietänyt, vaikka\nmoneen kertaan oli sitä itseltään kysynyt pitkinä odotuksen öinä,\nhämäränhetkinä, jolloin mieli uppoaa tajunnan syvyyksiin kuin sukeltaja\nmeren pohjaan.\n\n— Mikä onkaan pälkähtänyt päähäsi, Marianna rakas? Simone Sole! Paimen,\npalvelija, mies, joka ei ole kyennyt luomaan itselleen vapaata asemaa,\njoka ei edes kelpaa rosvoksi. Onko sellainen sinulle sopiva aviomies?\nMikä hänessä on voinut lumota sinut? Mitä hän voi antaa sinulle? Ei\nyhtään mitään. Kerjäläinen voisi antaa sinulle enemmän.\n\n— Ja juuri sentähden hän miellyttää minua.\n\n— Senkö tähden hän miellyttää sinua? Mutta oletko päästä vialla,\ntyttäreni? Ethän toki enää ole lapsi.\n\n— Juuri sentähden.\n\n— Mutta ehkä olitte jo yksissä tuumin hänen palvellessaan talossa?\nSilloin sinä olit nuorempi, voitte vapaasti lähennellä toisianne, eihän\nkukaan pitänyt teitä silmällä.\n\n— Se ei ole totta, — vastusti Fidela. — Heillä ei ollut silloin mitään\nyhteistä.\n\n— Se on tosi, — vahvisti Marianna. — Mutta kaikki tämä ei kuulu asiaan.\nJa turhaa on tehdä kysymyksiä, isä. Olen ilmoittanut teille asian, se\noli velvollisuuteni. Älkää koettako enempää kiusata minua.\n\n— Kiusata sinua! Voiko isä kiusata tytärtään? Minäkö, Marianna? Sinä\nitse kiusaat itseäsi. Minä taas olen aina valvonut parastasi, olen\nluullut kieltäneeni itseltäni kaiken sinun hyväksesi. Olen erehtynyt,\ntunnustan sen taivaan Herran edessä, olen erehtynyt.\n\n— Niin, — sanoi tytär, heltyneenä hänen nöyrästä surustaan, — olette\nerehtynyt.\n\nJa isä harhaili lieden ympärillä ja kyyristyi istumaan hänen viereensä\nkuin orja, kuin koira, joka olisi tahtonut nuolla hänen kättään.\n\n— Marianna, Marianna! kuulehan minua, sano, että ainakin mietit vielä\nasiaa.\n\nTytär näytti jo miettivän, kasvot käsien varassa, selkä kumarassa\nahdistuksen painosta.\n\nJa niin he istuivat muutaman hetken ääneti, ollen melkein suunniltaan,\nmutta silti odottaen ääntä, etäistä valoa, joka olisi neuvonut heille\noikean tien.\n\n— Sinun tulee todella ajatella asiaa, Marianna, ennenkuin teet niin\nmielettömän teon. Naimisiin... naimisiin, miten voit mennä naimisiin\nhänen kanssaan? Mitä hän senjälkeen aikoo tehdä?\n\n— Hän menee vapaaehtoisesti vankilaan kärsimään rangaistuksensa.\n\n— Jumala minua auttakoon, näenkö unta, tyttäreni? Nukunko, hourinko?\nOtan tästä käteeni kuuman hiilen tunteakseni, näenkö unta, vai olenko\nhereillä. Sinä olet sairas, Marianna, on välttämätöntä kutsua lääkäri.\n\nTytär vaikeni taas. Hän ei enää vastannut isänsä sanoihin. Mutta\nkun palvelijatar katsoi tarpeelliseksi tulla väliin, toistaen isän\nkehoituksen sanomalla: — Mietihän ainakin vielä asiaa, ennenkuin teet\nlopullisen päätöksen, — Marianna nosti päänsä pystyyn ja virkkoi heihin\nkatsomatta:\n\n— Olen jo miettinyt ja tehnyt lopullisen päätökseni! Jättäkää minut\nrauhaan.\n\nHän peitti taas kasvonsa eikä enää näyttänyt tahtovan kuulla edes\nisänsä puhetta. Ainoastaan vanhuksen mainitsema Sebastianon nimi\nherätti hänessä epäröimistä, levottomuutta, outoa aavistusta, jota\nhän ei kyennyt määrittelemään. Mutta hän ei pelännyt mitään. Jos\nSebastianokin tunsi hänen salaisuutensa, mitä se häntä liikutti?\nMitä voi Sebastiano tehdä vastoin hänen ja Simonen tahtoa? Ei kukaan\nvoinut tehdä mitään vastoin heidän tahtoaan, jos he pysyivät lujina\nrakkaudessaan ja oikeassa päätöksessään.\n\nHänestä tuntui siis kuin isän rukoukset, neuvot, uhkaukset olisivat\nkajahtaneet kuuroille korville ja putoilleet maahan kuin kivet,\njoita pojat huvikseen viskelevät puihin. Ja isä tunsi selvästi\nvoimattomuutensa ja herkesi puhumasta, tyttärensä itsepäisen\nvaikenemisen pakoittamana.\n\nSitten seurasi jälleen odotuksen ja levottomuuden päiviä.\n\nSimone ei palannut, ja Marianna luuli eksyneensä oudoille maille,\ntaivaanrantaa peittäviin usviin.\n\nTalvi oli tavattoman ankara. Toisinaan itätuuli pyyhkäisi pois\nlumihunnut Orthobene vuoren huipuilta, ja aurinko vilkutti\nleikillisesti silmää pilvien lomitse kuin vieras, joka tuo lahjoja ja\niloa taloon. Mutta ankara talvi painoi ennen pitkää uudelleen hunnun\nvuorten huipuille, verhosi esineet varjoihin ja pakoitti maan jälleen\nvaipumaan kolkkoon uneensa.\n\nMariannalla oli se tunne, että hänkin oli hautautunut lumeen ja että\nhänen täytyi olla vaiti ja asemillaan kuin siemenen, joka ei vielä idä.\nNäin hän vietti päivänsä lyyhistyneenä lieden eteen, kädet ristissä\notsalla. Näytti siltä, kuin hän olisi palvonut tulta. Väliin hänen\nkorviinsa saapuivat kaukaiset äänet ja huudot. Hän muisti silloin, että\noli karnevaali, mutta nuo äänet ja huudot, tuntumatta ilon merkeiltä,\nkaikuivat hänestä päinvastoin kärsivien ihmisten synkiltä hätähuudoilta.\n\nHänkin olisi tahtonut huutaa sillä tavoin, mutta ei voinut. Ja joka\naamu herätessään kylmässä huoneessaan, jota lumen ja taivaan heijastus\nvalaisi, hän ajatteli:\n\n— Ehkä _hän_ tänään tulee, — ja äkkiä synkeä päivä aukeni hänen eteensä\nkuin rosoinen simpukka, jonka sisällä hohti toivon helmi.\n\nMutta hetket kuluivat turhaan ja yön laskeuduttua surukin laskeutui\nhänen ylitseen kuin talven kolkko vaippa maille.\n\nEräänä helmikuun päivänä hänen pikkuserkkunsa Sebastiano tuli\ntavalliselle hiukan juhlalliselle tervehdykselleen.\n\nPitkään aikaan ei häntäkään ollut näkynyt, hänellä kun oli täysi työ\nkarjansa suojelemisessa pakkaselta ja nälältä.\n\nHän astui sisään, käynti hiukan huojuvana — mikä kerran oli antanut\nFidelalle aiheen verrata häntä myrskyssä merellä keinuvaan veneeseen,\n— ja istuutui Mariannan eteen. Ikkunanpuoliskot, jotka olivat kosteat,\noli avattu ja ruostuneista rautaristikoista tippui vesipisaroita,\npunaisia kuin veri. Keväinen ilma tunki sisään, ja kattojen\nyläpuolella, joista viimeiset jääpiikit olivat kadonneet, liiteli\npieniä kirkkaita pilvenhattaroita taivaan sinessä, joka näytti uhkuvan\nlapsellista ihmettelyä. Ja vuoripuron etäinen solina tuona hiljaisena\naamuhetkenä kertoi suloisista, kaukaisista seikoista, ruohosta,\nkostealehtisistä tammista, jotka huojuivat kuin myrskystä pelastuneet\nhaaksirikkoiset, karjatalon nuorimmista karitsoista, jotka himokkain\nkatsein imevät emänsä maitoa, koirista, jotka iloissaan haukkuvat\nnähdessään illalla tulien tuikkivan kaukana siintävässä hämyssä,\nja kuusta, joka laskee Olienan laakson jo täydessä kukassa olevien\nmantelipuiden taakse.\n\n— Kaunis sää tuo sinut näille maille. Ole tervetullut, — sanoi Marianna.\n\nSebastiano katseli häntä hymyillen, paljastaen kauniit hampaansa.\nHän oli tavallista laihempi ja kalpeampi, jakun nuo terveet hampaat\nvälkkyivät kärsimyksen runtelemista kasvoista, saattoi luulla hänen\nvastikään parantuneen taudista. Hänen hymyillessäänkin oli vihertävien\nsilmien pohja varjojen verhoama.\n\nMariannalle riitti yksi ainoa katse ilmaisemaan, että hänessä oli\njotakin outoa, ikäänkuin heidän kylmähkö ja hyödytön sukulaisuutensa\nolisi katkennut, ja kuin hän, sukulaisuuden verhosta huolimatta, olisi\nlähestynyt Mariannaa samanlaisena kuin muut, vihamielisenä kuin kaikki\nmuut.\n\n— Mikä hornan talvi, — sanoi Sebastiano, sivellen kädellään\nsäärystimiään, — eipä vuosikausiin ole nähty moista. On täytynyt\ntaistella kuin sodassa, ja nyt kevätpuoleen ollaan märkiä kuin\ntulvavedestä noustua. — Oh, — hän huokasi noustessaan — täytyypä olla\nrikas kuin sinä, tai olla vailla kaikkea, voidakseen elää vapaana\nhuolista.\n\n— Onpa täälläkin ollut huolia.\n\n— Sinulla! — hän virkkoi hiukan ylenkatseellisesti. Mutta heti hän\nnäytti katuvan ja loi alas varjojen peittämän katseensa.\n\n— Minulla!? Miksi ei minullakin voisi olla huolia?\n\n— Sinulla!? No niin, voihan niin olla. Mutta on mukava, vaikka jotkut\nhuoletkin painavat, istua lämpöisen lieden ääressä, kaikkien onnen\nlahjojen ympäröimänä.\n\nEntä ulkoa tulevat vastoinkäymiset?\n\n— Se on totta. Kirottu olkoon kuolemansynti! Niin, ulkoa tulevat\nvastoinkäymiset. Tarkoitat sydäntä, joka värähtelee, — värähtelee\nmyrskyssä merellä!\n\n— Sebastiano! Sydämeni on sisällä; se on suljettu lippaaseen.\n\n— Anna siis minulle lippaan avain!\n\n— Avainta ei ole. Tuo lipas on tärveltynyt, aukeamaton. Mutta mitä se\nsinuun koskee?\n\n— Koskeepa kyllä.\n\nHän kovensi ääntään ja pudisti äkkiä päätään, katsoen Mariannaan\nuhkaavasti.\n\nJa Marianna tunsi sydämensä sykkivän lippaan sisällä. Ja tuon salaisen\nuhkauksen johdosta hänessä heräsi uusi tunne: pelko.\n\nMutta heti puolustautumisvaisto sai hänet jäykäksi.\n\n— Mitä sinä oikeastaan tahdot? — kysyi hänen suora katseensa, joka\ntuijotti sukulaiseen.\n\nJa hän ajatteli:\n\n— Et koskaan ole antanut minulle apuasi, et myötätuntoa, et suorastaan\nmitään omasta itsestäsi. Ja nyt yrität riistää minulta sen, mikä on\nminun omaani.\n\n— Marianna! — virkkoi Sebastiano, povi ahdistuksen paisuttamana, jota\nhän vaivoin koetti tukahduttaa, — Marianna, — hän jatkoi hiljaa, jotta\npihalle poistunut palvelijatar ei kuulisi. — Olen tullut puhumaan\nkanssasi vakavista asioista. Niin, talvi on ollut pitkä ja kylmä, minä\nen ole käynyt täällä, koska olen saanut lakkaamatta taistella omaa\nraivoani ja samalla kylmää viimaa vastaan. Ja sitten luulin, että sinun\nasiasi ovat olleet pelkkää pilaa, ohimeneviä.\n\nMarianna katsoi häneen luomiaan räpäyttämättä, ikäänkuin kooten hänen\nsanansa silmiinsä.\n\n— Sinä näyt ottavan asiat pilan kannalta. Minä puolestani en ole\ntottunut pilaan.\n\nOdotettuaan, että hän jatkaisi, Sebastiano kysyi kotvan kuluttua:\n\n— Onko siinä kaikki, mitä sinulla on sanottavaa, serkku? No niin,\nolethan älykäs. Toisinaan lasketaan pilaa, mutta ykskaks leikki muuttuu\nvakavaksi. Ja niinpä sanon sinulle: Mitä aiot tehdä? Etkö tahdo\nneuvotella sukulaistesi kanssa? Mitä aiot tehdä?\n\nHän nousi ja sulki ikkunan. Nojaten sen pieleen hän katsoi pitkään\nMariannaan, silmät milloin kirkkaina toivosta, milloin taas sameina\nraivosta.\n\n— Marianna, monesti isäsi näinä viime aikoina on käynyt luonani. Hän\non murheesta sairas. Hän näytti aikovan uskoa minulle huolensa, mutta\nsitten hän läksi pois vastaamatta kysymyksiini. Silloin oivalsin, että\ntässä piili jotain perin vakavaa. Nyt olen täällä, Marianna. Kohota\npääsi, tahdon, että katsot minua silmiin, tahdon, että ilmaiset minulle\ntarkoituksesi.\n\nMarianna näytti aikovan noudattaa hänen kehoitustaan. Hänen katseensa\noli muuttunut, silmät olivat kirkkaat kuin selkeä vesi, jonka läpi\npohja kuultaa. Hän ei enää pelännyt. Hän oli laskeutunut tajuntansa\nsyvyyteen ja oli jälleen saanut takaisin koko henkisen tarmonsa.\n\n— Sebastiano, — hän sanoi rauhallisella äänellään, — tiedät, että\nminulla on oikeus täydellisesti ratkaista omat asiani. Olen syvästi\nkiintynyt Simoneen ja tahdon solmia avion hänen kanssaan.\n\nSebastiano riuhtaisi lakin päästään ja paiskasi sen permannolle. Hän\notti sen taas ylös ja alkoi sillä piestä sääriään. Hän kähisi raivosta\neikä voinut puhua. Marianna ei koskaan ollut nähnyt niin kiihoittunutta\nmiestä. Tämä herätti hänessä sääliä, mutta samalla ivailunhalua. Mutta\nhän loi alas katseensa, jotta ei olisi häntä sen enempää kiihoittanut,\nollessaan itse täysin tyyni. Silti hän vastoin tahtoaan hymyili.\n\nSebastiano yhä vain pieksi lakilla sääriään.\n\n— Naura, naura vain, nainen! Sanon sinulle ainoastaan yhden seikan.\nEi kukaan sukulaisistasi koskaan ole pyytänyt sinulta mitään, ei\nyhtään mitään. Eivät edes enimmin tarvitsevaiset. On ollut kuin\nsopimus meidän kesken, että antaisimme sinun olla vapaana, rauhassa,\nkuin kukan keskellä pensasta. Sellainen sinä todella olet ollut\nmeidän silmissämme, kuin kukka. Sinua pidettiin sukumme ylpeimpänä ja\npuhtaimpana naisena. Mutta nyt saastutat itsesi loalla, peität itsesi\nhäpeällä. Kuule siis: Koska isäsi on kykenemätön, koska hän ei osaa\nsinua puolustaa ja vartioida, niin puolustan minä sinua, niin, juuri\nminä, kristillisen omantuntoni pakoittamana. Puolustan sinua vastoin\ntahtoasi, mistä hinnasta tahansa, vapauden ja kuolemankin uhalla. Paina\nse mieleesi!\n\nHän pani lakin jälleen päähänsä ja teki lähtöä. Marianna syöksyi hänen\neteensä ja tarttui hänen päällystakkinsa hihoihin, kasvot kelmeinä,\nkuin olisi sukulaisensa iskenyt haavan hänen sydämeensä.\n\n— Sebastiano, et saa lähteä! Sebastiano, mikä on tarkoituksesi?\n\n— Tiedät sen hyvin, minun tarvitsematta sitä tarkemmin selittää, —\nhän vastasi koettaen irtaantua Mariannan otteesta, joka tuntui kynsin\ntarrautuneen kiinni hänen päällystakkiinsa.\n\n— Siinä tapauksessa kysyn ainakin, mitä se sinua liikuttaa. Jos\nkärkytte omaisuuttani, ottakaa se. Ottakaa kaikki tyynni, viekää\ntuhkakin pesästä. Minä en tahdo omistaa mitään muuta kuin vapauteni.\nMiksi en saa esteettömästi tehdä, mitä tahdon? Sukulaiset! Rakkaat\nsukulaiset! Kuka teistä on koskaan välittänyt minusta? Ettehän\nmilloinkaan ole hakeneet seuraani. Te ette pidä minusta. Ainoa tunne,\nmikä teillä on ollut minua kohtaan, on hiukkanen kateutta. Ja nyt äkkiä\nmuistatte minut, nyt vasta. Riistääksenne minulta sen, mikä teistä on\nliikaa: onneni. Isäni on saamaton mies, siinä olet oikeassa; hän poisti\nminut kotoa ollessani lapsi, hän kun ei luullut jaksavansa elättää\ntytärtään. Mutta hän ainakin tunnustaa erehdyksensä.\n\n— Erehdyksensä?\n\n— Niin, hän tunnustaa sen. Fidelakin voi todistaa, että isä tunnusti\nminun olevan oikeassa, eikö niin?\n\nFidela oli lähestynyt ovea. Hän oli valmis puolustamaan emäntäänsä, jos\ntätä ahdistettiin. Toistaiseksi hän tyytyi vastaamaan:\n\n— Marianna, noudata sukulaisesi tahtoa, joka tarkoittaa parastasi. —\nJa hän tarttui emäntänsä käteen, koettaen viedä hänet pois Sebastianon\nläheisyydestä.\n\n— Jätä minut rauhaan, — huudahti Marianna, — suonenvedontapaisen\nkiihtymyksen kouristamana. — Ei kukaan tarkoita parastani. Kukapa\nminulle soisi hyvää. Jos olisi tarkoitettu parastani, ei minua olisi\najettu palvelijan syliin. Epätoivo on ajanut minut siihen, minä\nkun olin yksin kuin metsän eläin. Olin yksin, yksin, hän toisti\ntuskanhuudoin, sysäsi luotaan palvelijattaren, poistui Sebastianon\nläheisyydestä ja palasi kyyristymään paikalleen valkean ääreen, missä\nalkoi nyyhkyttää.\n\nSebastiano näytti rauhoittuvan. Hänkin työnsi edemmäksi palvelijatarta,\nsilmäniskulla kehoittaen häntä poistumaan ja vaikenemaan, ja kumartui\nMariannan puoleen, paremmin kuullakseen hänen vaikeroimisensa. Sitten\nhän sanoi puoliääneen:\n\n— Marianna, kuule minua. Olet todella ollut yksin, mutta ainoastaan\nsentähden, että palvelijattaresi on teljennyt sinut sisälle, niinkuin\nkaikki muut ihmiset olisivat rosvoja. Kukapa ei olisi suonut sinulle\nhyvää? Enkö esimerkiksi minä? Enkö ole sinuun syvästi kiintynyt? Minä\nyksin tiedän, mitkä tunteet ovat riehuneet sisälläni näinä aikoina.\n\nJa kun Marianna yhä itki katkerasti, hän kalpeni, jatkaen: — Mutta kuka\nsaattoi puhua kanssasi? Olethan ollut kuin jääseinä, Marianna! Olet\nollut kuin kuningatar, jonka edessä omat veljetkin olisivat tunteneet\nitsensä ujoiksi. Näin on laita, rakas serkku!\n\nMarianna ei kuullut mitään, niin rajusti hän itki. Hiljaa hänen\nsukulaisensa kyyristyi lattialle hänen viereensä ja jäi kuuntelemaan\nhänen itkuansa. Hänestä tuntui, kuin hän olisi kuullut kaikua omasta\ntuskastaan. Mutta hän ei tietänyt mitä tehdä, mitä sanoa häntä\nlohduttaakseen. Samalla hän sisimmässään tunsi julmaa mielihyvää\nnähdessään Mariannan noin masennettuna ja nöyryytettynä. Hänestä\ntuntui, että he olivat nyt samanarvoisia, viimeinkin oikean\nsukulaisuuden, kärsimyksen, yhdistämiä.\n\nVaistomaisesti, mutta arasti hän tarttui tytön käteen ja kosketteli\nyksitellen hänen sormiaan. Marianna säpsähti ja herkesi itkemästä,\nkatsellen ympärilleen ikäänkuin heränneenä pahasta unesta. Hän ei\nvetänyt pois kättään. Ja Sebastiano puhui nyt hänelle samoin kuin\nSimone eräänä yönä oli puhunut hänelle, samalla nöyrällä orjanäänellä,\nmelkein samoin sanoin.\n\n— Marianna, kuule minua, olen aina ollut sinuun syvästi kiintynyt,\nmutta olen samalla ujostellut sinua. Minähän olen köyhä, ja sinä olet\nrikas. Isäsi on todella erehtynyt. Jos sinua olisi pidetty kotona,\nköyhänä, mutta ei silti orpona, olisit kasvanut tyytyväisempänä,\nenkä minä olisi seisonut edessäsi kuin houkkio. Olisimme rakastaneet\ntoisiamme, olisimme omistaneet toisemme. Ja nyt olisimme molemmat\ntyytyväisiä. Mutta näin ollen olet voinut luulla, että minä tavoittelin\nsinua rikkautesi vuoksi. Ja lisäksi luulin sinua ylpeäksi, ja että\ntahdoit mennä naimisiin herrasmiehen kanssa. Tämän vuoksi olen ollut\nkuin houkkio sinun silmissäsi... Ja nyt... nyt...\n\nMarianna veti pois kätensä.\n\n— Nyt, nyt. Sebastiano toisti.\n\nHän katsoi Mariannaan alhaalta permannolta, rukoilevasti, ikäänkuin\nkuilusta, odottaen apua. Mariannan silmät hehkuivat punervina, kuin\nolisivat hänen vuodattamansa kyynelet olleet verta. Tuijottaen\nSebastianoon hän pudisti päätään ja tuntui tahtovan sanoa:\n\n— Nyt se on liian myöhäistä.\n\nNäin he muutaman hetken katsoivat toisiinsa, ollen taas loitolla\ntoisistaan, ja tuntien olevansa vieläkin loitommalla, kun heissä heräsi\nhäpeäntunne siitä, että olivat paljastaneet toisilleen alastoman\nkurjuutensa.\n\n\n\n\nIX\n\n\nMariannalle alkoi uusi kärsimyksen aika. Simone ei palannut, ja\nhän pelkäsi lukemattomia seikkoja nyt, kun hänen salaisuutensa oli\ntoistenkin tiedossa.\n\nSebastiano oli tuona aamuna poistunut talosta silmät täynnä epätoivoa.\nIsältä ei tullut tietoja, kaikki näyttivät taas unhoittaneen hänet,\njoka eli sulkeutuneena taloonsa kuin vankilaan. Jumala tiesi mitä\nsalahankkeita hänen sukulaisensa hautoivat, verukkeena hänen\npuolustamisensa ja pelastamisensa hänen muka mielettömiltä pyyteiltään.\n\nNäitä ajatellen hän kavahti ylös ja riensi pihalle avaamaan portin,\ntähystellen, mitä ulkona maailmassa tapahtui. Hän muisti Sebastianon\nuhkaukset ja tämän poissaolo lisäsi hänen pelkoaan.\n\nEi mikään tuntunut hänestä kauheammalta kuin tämä yksinäisyys,\nhänen kykenemättömyytensä liikkua ulkopuolella kotia vastustaakseen\nkohtaloaan. Hän tunsi todenteolla olevansa sidottu, pahoitettu\nluopumaan taistelemasta. Ja pitkät hetket hän painoi poskeaan\nranteeseen, ikäänkuin kuluttaen kahletta, joka kytki hänet paikoilleen,\nja vilkuen samalla ympärilleen kuin vangittu naarashirvi, joka etsii\naukkoa paetakseen.\n\nSuloinen ja vielä harsojen peittämä kevät tunki hänen vereensä\nja enensi hänen kiihkoaan. Mutta ennenkaikkea häntä kalvoi suru,\nsydäntäpaisuttava suru. Se oli sama suru, joka oli saanut hänet\nitkemään Sebastianon edessä.\n\nEräänä päivänä paaston aikana hän pukeutui kaikkein kauneimpiin\nvaatteisiinsa. Röijyn alta, rinta-aukosta, pilkistivät esiin helmillä\nkoristetut kureliivit aivan kuin granaattiomenan marjat halaistun\nkuoren raosta. Silmään pistivät hihojen hienosti taotut hopeanapit,\njokainen somistettu päästään taivaansinisellä helmellä, joka oli kuin\nkastettu maaliskuun taivaan sineen.\n\nHän sanoi Fidelalle lähtevänsä kirkkoon. Astuessaan tietä pitkin, joka\nnousi tuomiokirkolle, hän vielä kohenteli povelleen paidan laskoksia\nja huivin kolkkia kaulaansa. Sitten hän risti kätensä vyölle. Hän\najatteli, että Simonen sisaret kenties jo olivat kirkossa, ja hän\ntahtoi olla kuin heidän siskonaan, siistinä ja somistettuna.\n\nHänen astuessaan sisälle kirkkoon se oli vielä melkein tyhjä,\ntäynnä sinerviä varjoja idän puolella ja auringonsäteitä, jotka\nleveinä kultanauhoina soluivat sisään kirkon perältä. Hän polvistui\nsiihen paikkaan, missä Simonen sisaret tavallisesti istuivat, ja\nehtoollisalttarin yläpuolella säteilevä kultakehä palautti hänen\nmieleensä tuon yön vuoristossa, jolloin satakielen laulu näytti\nloihtivan isoon tammeen säkenöivän valon.\n\nVähitellen uskovaiset täyttivät pyhätön; nuoret naiset, vaimot,\npainaen pienokaisia povelleen, notkea-askeleiset lesket, raskain\naskelin käydä laahustelevat vanhukset. Joka kerta, kun ovi aukeni,\npunainen valovirta tunki kirkon hämyyn. Vähitellen tuo hohde näytti\ntulvana leviävän kivilattialle, ja melkein kuin kotilieden valo se\nelähdytti koko temppelin. Kaikki naiset helakanpunaisissa puvuissaan\nistuutuivat kivipermannolle, jääden siihen liikkumattomina, hartaina.\nPään ympärille käärityt leveät keltaiset nauhat koristivat heitä kuin\nkultakehä.\n\nMutta nuo kauneista kauneimmat, Simone Solen viisi sisarta, eivät\ntulleet, ja Marianna, istuen sopessaan, joka oli varattu sureville,\ntunsi entistä voimakkaammin yksinäisyyden painoa, eristyneisyyttä\nmuista naisista.\n\nHänen sydäntään kirveli. Miksi eivät Simonen sisaret tulleet? Olihan\nhän tänä päivänä lähtenyt kodistaan kokeakseen heidän keskellään, ettei\nhänen rakkautensa ja surunsa ollut harhaluuloa. Miksi he eivät tulleet?\n\nSaarnankin alettua hän yhä vielä hartaasti odotti heitä. Jonkun\nmyöhästyneen kirkonkävijän astuessa sisään hän kääntyi katsomaan\novelle, mutta loi silmänsä taas surullisina maahan. Siten hän saarnasta\nkuuli ainoastaan katkelmia, ja papin lempeä ja soinnukas ääni kaikui\nhänen korvissaan kuin soiton humina ylhäältä.\n\nMutta kun saarnaaja alkoi selittää vertausta tuhlaajapojasta, hän\nkuunteli tarkkaavaisena. Pappi oli kaunis nuori mies, punahuulinen\nja sinisilmäinen. Hänen valkoiset kätensä lepäsivät saarnatuolin\nulkoreunalla, hän kumartui milloin tälle, milloin tuolle taholle,\nseisoen kuin marmorikaivon laidalla, ja hänen vaaleat hiuksensa\nkiilsivät, kuin niihin olisi heijastunut kultaa Pyhästä Hengestä, joka\nkyyhkyn hahmoisena riippui saarnatuolin yläpuolella.\n\nNaiset kuuntelivat tavallista tarkkaavaisemmin. Heidän ylitsensä tuntui\nliitelevän salaperäinen henkäys, suhisevan suloisten kyyhkynsiipien\nhavina. Vanhat äidit, joilla oli kunnottomat pojat, itkivät, toivoen\nnäiden parantavan tapansa. Nuoret äidit, pienokaiset helmassaan,\nkumartuivat katselemaan niitä, nostaen väristen vaatetta, joka peitti\nniitä, ikäänkuin se olisi ollut tulevaisuuden verho. Ja Marianna\najatteli, että Simonekin oli tuhlaajapoika, joka oli lähtenyt\nmaailmalle hävittämään nuoruutensa rikkauksia. Ja hän toivoi, että\nSimonekin palaisi parempana. Sisälsiväthän papin sanat lupauksen.\nMutta kun hänen äänensä vaikeni, lumous haihtui. Kirkkoväki alkoi\npoistua. Marianna muisti, missä tarkoituksessa oli lähtenyt kotoa, ja\npäätti, ettei palaisi saamatta joitakin tietoja. Hän odotti, kunnes\nkirkko tyhjentyi ihmisistä. Väsynyt hän oli, surun painama, niinkuin\nistuessaan kotilietensä ääressä, ja kaikki hänen ympärillään tuntui\nhäipyvän usviin. Ilmakin kävi harmaaksi ja kirkko koleaksi. Vain\njoku harva rahvaanmies viipyi penkissä. Marianna ojentausi katsomaan\ntarkemmin. Kas, siinä oli Simonen isä, puettuna siististi, mutta\nkuin mies, jonka perheessä on suru. Pitkät, harmaat hiukset valuivat\nsieltä täältä kasvoille, jotka olivat luisevat ja murheen ja taudin\nmurtamat. Lyhyt valkoinen parta pisti silmään ruskeasta ihosta. Hän sai\najattelemaan tuhlaajapojan isää, jota pappi oli saarnassaan kuvaillut.\n\nMarianna polvistui alttarin astuimelle ja odotti, kunnes vanhus nousi.\nSitten hän kevein askelin seurasi häntä hitaasti, peläten, että\nhänkin katoaisi näkyvistä. Mutta vanhus astui hitaasti, alakuloisena,\ntuijottaen etäisyyteen, syvällä kuopissaan piilevin verestävin silmin.\nVäliin hänen valkeiden viiksien varjostamilla huulillaan liikkui inhoon\nvivahtava väre, ikäänkuin hän olisi pureskellut jotain karvasta, ja kun\nMarianna lähestyi häntä ja kysyi melkein kuiskaten: — Setä Franziscu,\nkuinka voitte? — hän ei näyttänyt tuntevan häntä.\n\nVanhus ei vastannut, mutta katsoi häntä tutkivasti; äkkiä hänen\nsilmiinsä tuli älyävä kiilto. Marianna punastui. Olivathan ne Simonen\nsilmät, mutta kaukana, kaivon pohjassa!\n\n— Marianna, sinäkö se olet? — sanoi vanhus, pysähtyen sauvansa nojaan.\n— Vaimoni voi pahoin.\n\nHän katseli Mariannaa edelleen, ja hänen kasvonsa muuttuivat,\nselkenivät... Ja Marianna kuvitteli ehkä ilmestyneensä vanhuksen eteen\nepätoivon hetkenä. Samalla toinen ajatus aiheutti hänen povessaan\nsuloista iloa: Jos äiti on sairas, tulee Simone tervehtimään häntä.\n\n— Mikä vaimoanne vaivaa? Toivottavasti se ei ole mitään vaarallista.\n\n— Toivottavasti.\n\nVanhus astui edelleen, hiljaa kolhaisten sauvaansa maahan. Marianna\nseurasi häntä.\n\nHe kulkivat hitaasti piispan puutarhan kiviaidan viertä, poiketen\nkivillä lasketulle kadulle ja sitten ruohottuneelle kapealle tielle.\nLopuksi pienen torin perällä, josta aukeni näköala yli laakson, minkä\njo täyttivät varjot ja ryöppypuron kaukainen kohina, näkyi vanhuksen\ntalo — Simonen koti. Marianna katseli rosoisesta kivestä tehtyä kapeaa\njulkisivua, jossa mustien pielien ympäröimät ikkunat kiilsivät ja\njonka suljetulle ovelle veivät kapeat portaat, ruohoa ja nokkosia\nympärillään. Kyynelet nousivat Mariannan silmiin; tuon pienen talon\netusivu synnytti hänessä murehtivien ihmiskasvojen mielikuvan.\n\nNaisia tuli ulos pikkutalojen portaille tähystelemään häntä, tervehtien\nhäntä päännyökkäyksellä. Ja Mariannasta tuntui, kuin hekin »olisivat\ntietäneet», kuin hänen salaisuutensa olisi ollut rikkirevitty kukka,\njosta jokaisella oli terälehtensä. Mutta hän ammensi voimaa omasta\nrakkaudestaan, ja sinä hetkenä hän ainoastaan häpesi iloaan, jota\nturhaan koetti tukahduttaa, iloaan siitä, että jos äiti oli hyvin\nsairas, Simone tulisi tervehtimään häntä.\n\nHän vastasi naisten tervehdykseen ja astui lähemmäksi vanhusta,\nikäänkuin tukeakseen häntä, sillä olihan hän löytänyt hänet kirkon\nlattialta ankaran kärsimyksen masentamana ja tahtoi kristillisesti\nsaattaa hänet kotiin. Mutta mikäli he lähestyivät pientä taloa, vanhus\njoudutti askeliaan kasvot taas kelmeinä ja suljettuina. Hän työnsi\nhalkeilevaa ovipuoliskoa, eikä pyytänyt Mariannaa sisälle. Mutta\nMarianna ajatteli:\n\n— Minun täytyy käydä sisään. Ehkä tuon vähän valoa tähän taloon,\njoka niin kauan on ollut pimeän synkistämä. Ja hän seurasi vanhusta\npienelle pihalle, nousten ylös kapeita ulkopuolisia portaita, jotka\nveivät yläkertaan. Yläkuistikolla, köynnöksellä sidotussa haljenneessa\ntammimaljakossa, värähteli sininen kukka, joka näytti tervehtivän\nhäntä. Äkkiä vanhus, joka kiipesi portaita vaieten, nojaten kepillään\njokaiseen astuimeen, kutsui yhtä tyttäristään. Hänen römeä äänensä\nilmaisi niin selvästi sisäistä ärtyneisyyttä, että Marianna säikähti ja\nkatui tulleensa sisälle. Hän tunsi, ettei hänen käyntinsä ollut sopiva\neikä tervetullut. Ja seuraavassa tuokiossa hän näki nuorimman tyttären\nhohtavat silmät, hänen ilmestyttyään yläkuistikolle, josta hän katseli\nMariannaa ensin ihmetellen ja uteliaana, sitten surullisena ja lopulta\nvihamielisenä.\n\nJa kun isä astui sisään eräästä yläkuistikon ovesta, ei tyttö näyttänyt\ntahtovan päästää Mariannaa sisälle pieneen huoneeseen, missä äiti\nvaikeroi kuumeen kourissa. Mutta tulijan kasvot olivat niin lempeät\nja niin pelokkaat, vaikka suupielissä silti säilyi ylpeydenilme,\nettä tyttö taipui. Silti hän kuitenkin tytön mielestä oli rikas\nja mahtava nainen, joka oli hurmannut Simonen, väärinkäyttääkseen\nhäntä hirvittävänä palvelijana kunnianhimoisiin tarkoituksiinsa,\ntalonomistajan tuumiinsa ja rakastajattaren himoihin, tuo nainen, joka\nnousi köyhän talon portaita. Tyttö siis kuitenkin salli hänen vapaasti\nkäydä sisälle. Mutta nähdessään Mariannan toisetkin sisaret nousivat\nvihamielisinä ja ympäröivät äidin vuoteen, ikäänkuin estääkseen\nMariannaa lähestymästä.\n\nMutta hän meni suoraan vuoteen ääreen, kumartui sairaan puoleen ja\nkysyi hiljaa:\n\n— Miten voitte?\n\nHän tiesi, että ainoastaan hän ja Simonen äiti saattoivat ymmärtää\ntoisiaan. Sairas kohotti kuumeesta punoittavia kasvojaan, joita\nympäröivät kosteat, vielä tiheät mustat hiukset. Hänen paisuneet,\nsynkkähohteiset silmänsä tähystelivät Mariannan silmäteriä ja näyttivät\ntuntevan edessään olijan.\n\n— Oletko palannut, Simone? — hän kysyi hiljaa, ääni kaikuen heikkona ja\netäisenä. — Jos tahdot, on reppu tuossa...\n\nMarianna nousi väristen kiireestä kantapäähän. Äiti oli kaiketi nähnyt\nSimonen kuvan painuneena Mariannan silmien pohjaan ja luullut häntä\npojakseen.\n\nSilloin Marianna istuutui oven pieleen. Hän olisi tahtonut antaa jonkin\nselityksen sisarille, jotka hekin istuivat alakuloisina, kädet sylissä,\ntuijottaen häneen kylminä kuin tuomarit. Hän melkein pelkäsi heitä eikä\nrohjennut tehdä kysymystä, jota varten oli tullut. Mutta hän katseli\nkukkaa, joka yhä huojui kuistikon ikkunalla; se yksin tuntui kuiskien\nilmoittavan hänelle jotakin.\n\n— Simone on palaava.\n\nJa huolimatta murheesta ja nöyryytyksestä tämä tunne jatkuvasti\nvärähteli hänen rinnassaan vakavasti ja ihanasti kuin urut kirkossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalatessaan kotia hän näki Fidelan odottavan portilla.\n\n— Tässä olen! Kai jo luulitte, että minut oli ryöstetty.\n\nHän oli laskevinaan leikkiä, mutta todellisuudessa hänen äänensä\nkuulosti äkäiseltä, niinkuin hänen ollessaan pahalla päällä. Ja kun\nFidela vuorostaan vaieten ja ärtyneenä sulkeutui kuoreensa, hän nousi\nhuoneeseensa, riisui juhlavaatteensa, eikä mennyt alakertaan, vaikka\ntiesi, että ilta-ateria oli valmis. Hän istuutui ikkunan ääreen ja\nkoetti koota ajatuksiaan.\n\nIlta saapui viileänä, miellyttävänä, täynnä tähtiä ja tuoksuja. Tänne\nasti kantautui vuoripuron kohina, muuten kaikki oli hiljaista. Tämä\nei kuitenkaan rauhoittanut Mariannan tunteiden temmellystä. Eihän\nSimonen nimeä kukaan muu ollut maininnut kuin äiti kuumehoureissaan.\nJa silti Marianna tunsi, ettei hänen käyntinsä ollut turha. Sisarten\nvaikeneminen ja jäykkyys sanoivat hänelle paljon. Hän ei tarkoin\ntietänyt, mitä se oikeastaan oli, mutta vaistosi, että se oli jotakin\nikävää ja hänelle epäedullista.\n\n— Hän ei palaa, — näin Marianna ajatteli, — kun sisaret eivät sitä\ntahdo. He ovat samaa rotua, samaa lihaa ja verta kuin hän. Heistä on\nparempi, että Simone pysyy nykyisessä asemassaan, he näkisivät hänen\nkernaammin kuolevan kuin luovuttaisivat hänet oikeudelle ja minulle.\n\nMutta sisimmässään hän tunsi erehtyvänsä. Ei, siihen, että hän ei\npalannut — siihen täytyi olla vakavammat syynsä. Yksin Simone saattoi\nselittää ne, mutta hän ei tullut.\n\nJa kuitenkin Marianna itsepäisesti odotti häntä. Ehkä hän jo tänä\nyönä tulisi... Ja hän koetti ylläpitää harhaluulojaan, kallistuneena\npielukselleen, kuunnellen yön huokauksia, etäisiä ääniä. Nuohan jo\nkuulostivat hänen askeleiltaan, nehän kaikuivat hänen sydämeensä. Hänen\nsydämensä sanoo kuitenkin oitis, etteivät ne olekaan hänen askeliaan.\n\nSitten taas seuraa hiljaisuus. Puutarhojen kosteat mintut ja kukkivat\nrosmariinit levittivät tuoksuaan. Köyhien majoista nousi savupatsaita\nja kuului rintalasten heikkoja ääniä. Jokapäiväinen väritön elämä\ntyyntyi kaikkialla, oikoi itsensä lepoon kuin väsynyt orjatar, jolla\nei ole unelmia eikä suruja. Jossakin sielunsa sopukassa Marianna tunsi\npiilevän kateutta ympäröivää vaatimatonta elämää kohtaan, kyllästymistä\nturhaan unelmaansa.\n\nJos hän edes olisi voinut puolustaa tuota unelmaansa, pelastaa sen\nniiltä vaaroilta, jotka sitä uhkasivat. Mutta eihän hän tietänyt,\nmillaisia nuo vaarat olivat. Ja hän kuvitteli olevansa korkean muurin\nedessä ja repivänsä kyntensä, yrittäessään kiivetä sen harjalle\nkatsomaan, mitä oli toisella puolella.\n\nÄkkiä hän tunsi pistoksen sydämessään. Oli kuin joku olisi kolkuttanut\nportille, ilmoittaen, että vaara oli olemassa, että se uhkasi läheltä.\nNyt todella kuului askelia, tasaisia, raskaita askelia jotka hän tunsi\nja joita hän ennen oli kuunnellut masentavan ahdistuksen vallassa.\n\nHän nousi vuoteesta ja sulki puoleksi ikkunan, tähystellen ulos raosta.\nKaksi siviilipukuista miestä astui alas viettävää tietä pitkin tullen\nkirkolta päin. He kiersivät tienmutkan ja pysähtyivät.\n\nMariannan aavistava vaisto ei häntä hetkeäkään pettänyt. Nuo olivat\nvalepukuisia santarmeja, jotka urkkivat hänen puutarhaansa. Hekin\nodottivat Simonen tuloa.\n\nHän jäi pitkäksi aikaa ikkunan ääreen. Hän näki tähden taivaan laessa\nja kuuli vuoripuron etäisen pauhinan. Ja hän tuntui jälleen heräävän\nelämään, näkevän sen liikehtivän ympärillään, sillä nyt hän ymmärsi\nvaaran, joka häntä uhkasi, nyt hän saattoi vastustaa sitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nFidela raoitti ovea ja kutsui. Kun hän ei saanut vastausta, hän kulki\nraskain askelin huoneen poikki ja pysähtyi ikkunan kohdalle.\n\nMarianna istui yhä vielä liikkumattomana, kasvot vaaleina puolipimeässä\nkuin silmien valaisemina, jotka hehkuivat rohkeudesta, vihasta ja\npelostakin. Lopulta hän veti kiinni ikkunaluukut ja tarttui pimeässä\nFidelan käsivarsiin.\n\n— Nyt ovat asiat oikealla tolalla, — hän sanoi raivokkaana. — Te olette\nvielä kerran pettäneet minut, isästä alkaen palvelijattareen. Mutta nyt\non petos loppuva. Nyt riittää, ymmärrätkö?\n\nPalvelijatar irrottautui hänen otteestaan. — Marianna, surkuttelen\nsinua, sillä kärsit. Mutta ei ole minun syytäni, että taloasi pidetään\nvalvonnan alaisena kuin rosvojen pesää.\n\nMarianna kirkaisi, kiristäen hampaitaan, tarttui jälleen hänen\nkäsivarteensa ja asettui pimeässä vallan lähelle häntä, niinkuin oli\ntehnyt Sebastianolle.\n\n— Sinä olet siis tietänyt, että taloani pidetään silmällä?\n\n— Olen tietänyt sen. Eikä se ole alkanut vasta tänä yönä...\n\n— Mene siis tiehesi! Kokoa tavarasi ja mene matkoihisi. Ja sulje\ntarkasti portti, sillä en enää avaa sitä kellekään, en edes isälleni...\n\nFidela ei vastannut, hän ei enää riuhtaissut itseään irti. Päinvastoin\nhän tuntui tarjoutuvan emäntänsä tueksi pimeässä, tuona sekavana\ntuskallisena hetkenä. Mutta Marianna työnsi hänet luotaan, toistaen\nhiljenevällä, mutta yhä uhkaavammalla äänellä:\n\n— Mene matkoihisi!\n\nKun hänen oli onnistunut karkoittaa Fidela huoneesta, hän lukitsi oven\nja palasi ikkunan ääreen. Hän nojasi seinään ja puristi käsillään\npäätään. Sitten hän muisti Simonelle antamansa lupauksen, ettei koskaan\nitkisi, ei vaaran eikä surun hetkenä. Ja hän seisoi pimeässä suorana,\nvoimatta kuitenkaan hillitä suonenvedontapaista väristystä, joka\njärkytti koko hänen ruumistaan. Vähitellen hän tyyntyi, mutta se oli\nsurkeata, pakollista tyyntymistä. Kaikki oli hänestä nyt päivänselvää,\nja todellisuus valaisi kaikki seikat. Hänet oli ilmiannettu. Olihan\nhän itse pannut alkuun tämän ilmiannon, paljastaessaan salaisuutensa.\nKuinka siis muut eivät olisi häntä ilmiantaneet? Ja Simone ei\npalannut hänen luokseen, sillä kohosihan heidän molempien välillä nyt\ninhimillisen ilkeyden muuri.\n\n\n\n\nX\n\n\nHuhtikuulla Marianna päätti lähteä vierailemaan muutamaksi päiväksi\nvuoristossa olevaan karjataloonsa.\n\nUudelleen hän tunsi itsensä masentuneeksi ja heikoksi kuin pitkän\nsairauden jälkeen. Ajatellessaan seikkailuansa hän toisinaan kuvitteli,\nettä kaikki oli pelkkää unelmaa. Mutta sitten ylpeys, rakkaus, katumus\nja nöyryytys, häntä kun oli petetty kuin viisitoistavuotiasta tyttöä,\nsaivat hänet kapinoimaan ja paheksumisesta punastumaan.\n\nHän oli pyytänyt anteeksi palvelijattarelta, pyytäen, ettei hän\nsentään lähtisi talosta. Sitten hän katuen ajatteli tätä tekoaan. Ja\nvoimakas tarve pakoitti hänet päiväkausiksi sulkeutumaan huoneeseensa\ntai piiloittautumaan talon rauhallisimpiin soppiin. Välillä hän\nastui edestakaisin, tahtoen paeta omaa itseään, kuitenkaan siinä\nonnistumatta. Hän nousi ullakolle ja otettuaan orrelta rypäletertun\nistuutui palvelijattaren vuoteelle. Hänen oli jano, eikä voinut\njuoda, häntä väsytti, mutta ei voinut nukkua. Kevättuuli, joka toi\nsisälle käen kukunnan ja kasvavan viljan tuoksun, leyhyi ikkunasta\ntoiseen, heiluttaen kulmissa olevia hämähäkinverkkoja ja tyhjiä\nviinirypälevarsia, jotka riippuivat orsista. Hän tunsi ruumiissaan\nväristystä. Hänen jalkansa olivat raskaat niinkuin pikkutyttönä, kun\nhänet oli pahoitettu vetämään jalkoihinsa korkeat uudet kengät, ja\nhänet valtasi halu riisua kenkänsä ja kävellä paljain jaloin, jälleen\nmuuttua lapseksi. Sitten hän hymyili itselleen katkerana, ivallisena.\nLopulta hän kumartui katselemaan rypäleitä, joita hän vieritti kuin\nhelmiä laihtuneiden käsiensä toisesta pivosta toiseen.\n\nJa hänen mieleensä juolahti jouluyö ja Simone, joka saapui päähine\nlumisena. Mutta tuo kaikki tuntui niin kaukaiselta, tuntui sadulta,\njonka Fidela oli kertonut hänen lapsuutensa öinä. Kaikki oli kaukaista,\nvaikka kaikki piili hänen sisimmässään selvänä, järkähtämättömänä.\nVaikka hän luuli unhoittavansa, ei hän kuitenkaan unhoittanut\nainoatakaan tapausta. Hän koetti olla enempää odottamatta, ja kuitenkin\njokainen ulkoa kuuluva askel sai hänen sydämensä rajummin sykkimään.\nHän koetti luulotella itselleen, että Simone oli samanlainen kuin\nkaikki muut miehet, jotka lupaavat, rikkoakseen lupauksensa, ja ettei\nmaksanut vaivaa kärsiä hänen tähtensä. Ja sitten hän taas näitä\najatuksiaan paheksuen harhaili sinne tänne talossa, muistellen Simonen\nsankarillisia päätöksiä, tarjousta avata rintansa antaakseen hänelle\nsydämensä.\n\nMutta sensijaan Simone pelosta oli tulematta.\n\nMarianna tahtoi nyt olla rohkea nainen, elää parantuakseen\nkärsimyksestään, elää voittaakseen itsensä. Hän läksi siis\nkarjataloonsa hengittääkseen raitista ilmaa ja vahvistaakseen\nterveyttään. Siellä hän taas istui tammen juurella keskellä aukiota.\nEi mikään hänen ympärillään ole muuttunut, ja hänkin on, niinkuin\nkuluneena vuonna, hiukan kumarainen ja kalpea, hiukan vanhentunut.\n\nVihreä kevät, vielä vailla kukkia, levisi puhtaana ja vakavana, melkein\npyhänä, karjatarhan mailla. Tasainen, kiiltävä ruoho peitti avarat\nniityt, jotka näyttivät järviltä kallioryhmien ja tiheiden metsikköjen\nvälissä. Ne aallehtivat kuin vesi ja niihin heijastui taivaan sini ja\npilvien varjot.\n\nJa vihreiden vuorten huippujen takaa kevätpilviä pisti alinomaan\nesiin kuin kukannuppuja. Ne kehittyivät, aukenivat ja lakastuivat. Ne\nliitelivät pois kuin isot ruusun terälehdet, tuulen ajamina ja repiminä.\n\nÄäretön hiljaisuus lisäsi maiseman suloa. Ja jos joskus sonni mylvähti\ntai koira haukkui, se tuntui hirviöiden kaukaiselta ääneltä, jota kaiku\nihmetellen toisti. Ja kaikki oliot ympärillä kuuntelivat hämmästellen,\nettä puiden hiljaisen huminan ohella muitakin ääniä oli olemassa.\n\nMarianna tunsi vaipuvansa hiljaisuuteen ja muistoihin. Hän ajatteli,\nettä parasta olisi, jos hän ei enää palaisi vankilaansa Nuoroon. Ja\ntämä ajatus sinä hetkenä riitti hänelle.\n\nIsä katsoi häneen ohimennen, kaukaa. Hän tiesi, että Simonea ei enää\nollut näkynyt, ja että kaikki näytti olevan lopussa. Mutta hän ei siitä\niloinnut. Mariannan kasvot eivät häntä miellyttäneet. Olihan hän tuossa\nlevollisena tuulen liikuttamassa varjossa, kelmeänä ja surullisena maan\nuudelleen verhoutuessa kevätpukuunsa, keskellä hyödytöntä maallista\nhyvää. Kevät ei palaa hänelle. Päinvastoin näyttävät kaikki elämän\ntaimet palaneen hänessä poroksi. Berte Sirca pudistaa päätään, katsoo\nsinne ja tänne, mittaillen silmillään tyttärensä omaisuuden laajuutta;\nsitten hän palaa katselemaan häntä, joka on veretön ja taittunut kuin\nruoko tammen juurella. Elämä on lyhyt, ja kun ihminen kuolee, hän ei\nvoi pivossaan viedä mukanaan heinänkortta, ei hietajyvää.\n\nNähdessään Mariannan silmien hitaasti kääntyvän häneen, ikäänkuin\nhän olisi tahtonut sanoa, että isän sääli oli turha, vanhus poistui\nkeittiöön ja alkoi kuumentaa kiviä jamakkajuuston valmistamista varten.\nOsaksi karaistuin käsin, osaksi isolla rautatangolla hän käänteli kiviä\nhiilloksessa, kuin olisivat ne olleet kuparileipiä, ja puhui itsekseen\nvilkuttaen silmää, ikäänkuin olisi kiville uskonut salaisuutensa:\n\n— Jumala on painanut poveemme kovan ja kylmän sydämen niinkuin te.\nMutta sitten tulee hetki, jolloin se lämpenee kuin te. Entä jos\nMarianna ei huoli kenestäkään toisesta miehestä? No niin, kun mies ja\nnainen ovat alastomat, jommoisiksi Herra on heidät luonut, niin kaikki\nmuu on yhdentekevää. Olemmehan kaikki samanarvoisia Jumalan edessä. Ja\nhän kääntelee meitä, niinkuin minä nyt kääntelen teitä, kiveni.\n\nHän otti hiilloksesta yhden ja upotti sen sankoon, missä valkeaan\nmaitoon oli laskettu kellervä rakko. Ja maito näytti kavahtavan\nunestaan ja pärskyi ylös vaahtoavana aaltona. Näin tapahtui jokaisen\nuuden kiven upotessa sankoon, kunnes maito kauttaaltaan kiehui, juosten\nkokoon keltaisiksi kokkareiksi. Maitoa roiskahti kissaankin, joka\ntorkkui lähellä liettä. Tuntiessaan karvoissaan kuumaa nestettä se\nvain ravisti toista korvaansa. Mutta yksi pisara tunki sisälle sen\nkorvaankin. Silloin se nousi, nosti kaareksi selkänsä ja katsoi, mitä\noikeastaan oli tekeillä. Ja jotain erikoista varmaankin oli tekeillä,\nkun isäntä oli keskeyttänyt askaroimisensa ja sangot kädessä juoksi\novelle katselemaan. Kissa käytti hyväkseen tilaisuutta hypäten sangon\nlaidalle, ojentaen kuononsa kiehuvaa maitoa kohti. Mutta kun se luuli\nnäkevänsä koiran astian pohjassa se alkoi pärskyä ja sivellä kuonoaan\nkäpälällä. Se oli kärventänyt turpansa, ponnahti maahan ja riensi\nisännän luo, joka lykkäsi sen jalalla luotaan, huolimatta hyvistä\nväleistä.\n\nNiityllä näkyi mies, joka astui Mariannaa kohti, lyhyenläntä\nmetsästäjän tapaan puettu mies, syvään kasvoille vedetty karvalakki\npäässä. Mies oli outo, eikä Berte muistanut koskaan nähneensä\nhäntä. Mutta hänessä oli sentään jotain tuttua, ja tämä sai Berten\nlevottomaksi.\n\nMariannakin katseli tulijaa, joka astuessaan jätti hopeajuovan\njälkeensä niityn heinään. Ja hänen silmänsä, jotka ensin olivat olleet\ntäynnä yllätystä, loistivat ilosta. Sitten ne valaisivat hänen kalpeat\nkasvonsa, joita hän hiukan peitti huivillaan.\n\nHänen sydämensä sykki rajusti, hän kun luuli tuntevansa Simonen\naskelet. Kuinka hän ei enää ollut niitä kuullut? Hän tuntui äkkiä\nheräävän, nukuttuaan kuukausia kylmässä ja pimeässä paikassa, jossakin\nluolassa, pahojen unien vaivaamana. Mutta hänen nukkuessaan Simone\nei ollut herjennyt etsimästä häntä, ja noiden askelten töminä riitti\nhaihduttamaan horrostilan.\n\nTulija oli tällävälin saapunut lähelle; hän kulki talon edessä olevan\naukion poikki, ja aiottuaan ensin mennä sisälle hän muutti suuntansa\nja meni suoraa päätä Mariannan luo, tervehtien häntä. Hän näytti\nhymyilevän, mutta kun hän oli tullut vallan lähelle, Marianna huomasi,\nettä hän oli vakava ja alakuloinen.\n\n— Jumalan rauha, — näin hän tervehti, ja puuhun kytketyt koirat\nalkoivat rajusti haukkua. — Oletko Marianna Sirca?\n\n— Olen. — Marianna nousi. Hän oli tulijaa pitempi ja hallitsi häntä\nlevottomalla katseellaan.\n\nMyös nuori mies katsoi häntä silmiin. Ja ennenkuin olivat sanoneet\nsanaakaan, he ymmärsivät toisiaan, kuin olisivat olleet tuttavia jo\nmonena vuotena.\n\n— Marianna, tiedätkö, kuka minut lähetti?\n\n— Tiedän.\n\n— Tunnetko siis minut?\n\n— Tiedän kyllä, kuka olet. Ja tunsitko sinäkin minut?\n\n— Todella tunsin. Voinko siis sanoa sinulle asiani?\n\n— Onko sinulla hyviä uutisia?\n\n— Ellet ole muuttanut mieltäsi, ovat uutiset hyvät.\n\n— Jumalan kiitos, — sanoi Marianna ja katsoi ympärilleen huoaten.\nHänestä tuntui kuin hän olisi astunut ulos ahtaasta rotkosta, ja kuin\nhänen ympäristönsä äkkiarvaamatta olisi laajentunut.\n\nIsä oli lähtenyt liikkeelle ovelta ja lähestyi arkana.\n\nMarianna meni häntä vastaan esittäen vieraan: — Tämä on Simonen\nkumppani, Costantino Moro.\n\n— Terve tuloa, — virkkoi isä. Ja Marianna ihmetteli hänen ystävällistä\näänenpainoaan.\n\nHe kävivät sisälle keittiöön. Costantino istui lieden ääreen,\nasetettuaan pyssynsä seinän nojaan. Mutta kun kissa rupesi raapimaan\nsen perää, hän ripusti sen ikkunan pielessä olevaan naulaan. Hän\ntunsi paikat kuin olisi ollut täällä ennen, niin tarkoin Simone oli\nne hänelle kuvannut. Se oli kuin kaupunkitalo, eikä köyhien paimenten\npieni karjamaja, jotka koko vuoden taistelivat ihmisiä ja luonnonvoimia\nvastaan. Se oli todellakin talo, jossa kaikki ilmaisi varallisuutta,\nrauhaa, turvallisuutta. Ovi oli kaksinkertainen, ikkunassa oli\nlasiruudut, liesi samanlainen kuin rikkaiden tilanomistajien\nkeittiöissä, ja sen yläpuolella riippui miehen korkeudella puuhalstari\njuustojen savustamista varten.\n\nVarmaankin oli suloista talvi-iltoina paneutua pitkäkseen olkimatolle\nlieden eteen, jossa räiskyi halkovalkea, ja kuunnella metsän ääntä,\njoka oli salaisessa keskustelussa tuulen kanssa.\n\nVieras otti lakin päästään, painoi sen takaisin ja huokasi. Hän\nmuisteli omaa varakasta kotiaan, jossa hänen äitinsä yksinään eleli,\nepätoivoisena, kaiken hyvän ympäröimänä. Ja hänen mielestään Berte\nSircan silmät olivat hänen äitinsä silmien näköiset. Marianna oli\nistuutunut vastapäätä häntä eteenpäin ojennetuin kasvoin, jotka olivat\njäykät ja kalpeat tukahdutetusta ahdistuksesta.\n\nNuori mies ei tietänyt, miten saisi sanotuksi asiansa. Hänen mielestään\nBerte Sircan läsnäolo loi jotain vierasta ja vihamielistä heidän\nvälilleen.\n\nMarianna sanoi:\n\n— Isä, istuutukaa.\n\nBerte noudatti kehoitusta. Hän istuutui maahan ja kysyi Costantinolta,\nvilkuttaen silmää, osoittaakseen, että hän saattoi puhua vapaasti:\n\n— Miten olet joutunut näille tienoille?\n\n— Tulen Nuorosta. Minulla on viikon päiviksi passi, joka takaa minulle\nliikkumisvapauden, minä kun olen ollut todistajana kotiseutuni\nhenkilöiden oikeusjutussa. Kävin siis hakemassa teitä Nuorosta, mutta\npalvelijattarenne sanoi, että olette täällä.\n\n— Kävit hakemassa minua Nuorosta? kysyi Berte.\n\n— Niin, tuota noin... — sanoi Costantino hämillään, — kävin hakemassa\nMariannaa.\n\nMarianna kääntyi hiukan kärsimättömänä isänsä puoleen ja virkkoi:\n\n— Simone on lähettänyt hänet.\n\nVarjo laskeutui silloin Costantinon kasvoille. Kun Marianna puhui näin\navoimesti, hän oli siis yksissä tuumin isänsä kanssa. Ja Costantino oli\nsiihen asti toivonut, että hänen toverinsa pyyteissä oli ollut paljon\nharhaluuloa ja mielikuvitusta.\n\n— No niin, siis — hän alkoi, mutta keskeytti puheensa ja loi katseensa\nmaahan, miettien sanamuotoa. Lopulta hän katsahti Mariannaan,\nsilmillään kysyen, voiko puhua vapaasti. Hän huomasi heti, että\nMariannankin kasvot olivat synkistyneet. — Siis, — näin hän jatkoi\nrohkeammin, tarkoin punniten sanojaan ennenkuin lausui ne, — tiedätte\nkuka olen. Huomaan, että hän on puhunut teille minusta! Niin, olemme\njo kolme vuotta olleet kuin veljiä, sillä ihminen, olkoon kuinka villi\ntahansa, on aina seuran tarpeessa. Jollei hänellä ole muuta seuraa,\nniin tyytyy koiraan... Minä tässä viime syksynä olin sairas; ellei\nhän, Simone, olisi minua auttanut, ei minusta olisi löydetty edes\nluita haudattavaksi. Mutta eihän tämä kuulu asiaan, — hän jatkoi, yhä\nepäröivämpänä ja vakavampana ja peläten, että hänen johdantonsa voisi\nviedä harhaan kuuntelijain ajatukset. — No niin, ihmisen tulee auttaa\nlähimmäistään. Niinpä minäkin vuorostani, vähäpätöisyydessäni, Simonen\nmainitessa minulle eräitä seikkoja, puhun hänelle peittelemättä, ja jos\nhän on väärässä, sanon sen hänelle suoraan. Ja joskus hän laskettelee\nasioita, jota saavat luulemaan, että hän tekee pilaa toisesta...\n\nTuskallinen vaitiolon hetki seurasi. Costantino loi yhä vain\nkatseensa alas, ja Marianna, joka oli kuolonkalpea, sai vaivoin\nmielenliikutuksensa hillityksi.\n\n— Costantino, — hän viimein sanoi, — voit vapaasti mainita minkä hän on\nkäskenyt sinun kertoa minulle. Isäni tietää kaiken.\n\n— No, näin ovat siis asiat. Simone sanoi minulle: — Olen kihloissa;\nminun on mentävä naimisiin! — Minä luulin, että hän lasketteli minulle\npilaa. Mutta näin hänen senjälkeen käyvän yhä miettiväisemmäksi. Ja\naloin uskoa hänen puhettaan. Jouluna hän kaatoi nuoren metsäsian\nja sanoi minulle: — Tämän vien hänelle, tuolle naiselle, lahjana\njuhlaksi. — Sitten hän todella läksi Nuoroon; ja palatessaan hän sanoi\nminulle: — Costantino, menemme todenteolla naimisiin, senjälkeen minä\nvapaaehtoisesti astun vankilaan ja hyvitän sen, mikä on hyvitettävä.\n— Tähänasti tunnette asiat; nyt kerron teille lopun. Simone sanoi:\n— Täytyy hakea pappi, joka vihkii meidät avioon, sillä Nuoron papit\neivät suostu sitä tekemään. Ja niin menimme erään papin puheille —\ntarpeetonta mainita kenen. Lähtö tuntui ensin leikinteolta, mutta\ntämäntästä Simonen kasvot kävivät kuolonkalpeiksi. Se tapahtui\nkuluneella helmikuulla. Satoi sankasti lunta, olimme kuin merellä. Emme\ntietäneet minnepäin kulkea. Mutta Jumalan avulla saavuimme perille.\nPappi otti meidät hyvin vastaan. Herra häntä siitä palkitkoon. Vielä\nkuullessaan, keitä olimme, hän kohteli meitä suopeasti, mutta kun\nkuuli asiamme, hän purskahti nauruun. — Pääsiäisenä, pääsiäisenä, —\nhän virkkoi leikillisenä, — jos morsian silloin tahtoo, lähden hänen\nkarjataloonsa ja teen minkä haluatte. Mutta älkää enää vaivautuko\ntulemaan luokseni. Se oli lystikäs pappi, niinkuin huomaatte. Kun\nSimone koetti häntä taivutella, hän vastasi:\n\n— Jos sinun on kiire sitoa itsesi, niin voit kytkeä itsesi tuohon\nnaiseen kaislalla.\n\n— Mutta kun siinä oli sanottu syyt ja vastasyyt, hän lopulta lupasi\ntulla keväällä vihkimään teitä. Näin saimme toimeen sopimuksen. Ja\nSimone läksi matkaan sinun luoksesi, Marianna, ilmoittamaan kaiken.\nMutta ennenkuin hän saapui näille seuduille, hän kohtasi yhden\nsisaristaan pukeutuneena miehenvaatteisiin; sisar ilmoitti hänelle,\nettä sinun talosi oli urkkijoiden ympäröimä. Huomaa, Marianna, että\nSimonen sisaret vuoroonsa, miehenpuku yllään, odottivat paikassa,\njonka kautta tiesivät hänen kulkevan tullessaan näille tienoille. He\novat rohkeita tyttöjä. Ja Simone palasi rotkoonsa odottamaan parempia\naikoja. Hän ei edes ole käynyt katsomassa sairasta äitiään eikä ole\nantanut sinulle tietoja, jotta et pelkäisi...\n\nMarianna hymyili. Hänen silmänsä säihkyivät rajusta ylpeydestä.\n\n— Hänellä ei ole oikeutta olettaa, että minä pelkään.\n\n— Annahan minun puhua loppuun. Päivä päivältä hän toivoi pääsevänsä\nluoksesi, eikä edes luottanut sisariinsa lähettääkseen sinulle\nterveisiä. Kun sitten ilmaantui tämä hyvä tilaisuus, käydessäni\ntodistajana oikeudessa, päätettiin, että minä veisin perille hänen\nterveisensä.\n\n— Kiitos. Oletko vaivautunut yksinomaan tätä varten? Mutta täällä...\ntäällä... hän virkkoi. Costantino keskeytti ja sanoi hiljentäen äänensä:\n\n— Sinun karjatalosikin on urkkijoiden saartama.\n\nMarianna säpsähti ja katsoi isäänsä. Sitten hän taas hymyili ivallisena.\n\n— Isä, meidän tulee osoittaa, että olemme rohkeata väkeä. Menkää siis\nheti tutkimaan, mihin urkkijat ovat piiloittautuneet. Ja sanokaa\nheille, että hukkaavat aikaansa turhaan.\n\nIsä silmäili häntä ja luuli näkevänsä mielettömyyden oireen\ntyttäressään. Hän ei oikein oivaltanut tilannetta, mutta aavisti, että\ntytär lähetti hänet pois voidakseen paremmin puhua Costantinon kanssa.\nJa suutaan avaamatta hän nousi ja poistui, vieraan seuratessa häntä\nkatsein ja rypistäen kulmakarvojaan loukkautuneena.\n\n— Miksi lähetit hänet pois, Marianna? Hän olisi voinut kuulla, mitä\nminulla vielä on lisättävää; se olisi ollut parempi.\n\n— Odota. Hän palaa pian. Tällä aikaa tahdon minä sanoa sinulle yhden\nseikan, jota isäni ei tarvitse kuulla. Hänen ei pidä olla vastuussa\nsiitä, mitä nyt sanon. On turhaa, että jatkat. Olen täysin ymmärtänyt\nkaiken. Simone ei enää tahdo olla tekemisissä minun kanssani. Hän on\nkatunut ja hävennyt. Minkätähden? Kuka on eroittanut hänet minusta ja\nmuuttanut hänen mielensä? En välitä sen tietämisestä. Mutta minäkin\nannan tehtäväksesi sanoa hänelle minun puolestani pari sanaa. Pyydän\nsinua sanomaan, että hän on minun silmissäni kehno mies.\n\nCostantino siveli kädellä päätään, ikäänkuin häntä olisi siihen\nkolhaistu. Ja hän punastui, taas äkkiä kalveten, ja painoi päänsä alas,\ntehden alistuvan liikkeen, joka oli hänelle ominainen. Mutta hänen\nsydämensä oli täynnä paheksumista. Jos Marianna olisi ollut mies ja\nolisi häntä haavoittanut, ei hän olisi loukannut häntä niin ankarasti\nkuin tällä tavoin, parilla sanalla, tuo heikko ja epätoivoinen\nnainen. Mutta sisimmässään hän myönsi, että Marianna oli oikeassa, ja\nyrittäessään häntä lepyttää, hän tiesi samalla yrittävänsä rauhoittaa\nomaatuntoaan.\n\n— Marianna, — hän alkoi; sitten hän epäröi hetken. Miten hän voisi\nkertoa sopivasti kaikki? Miten asettaa sanansa, että kiihtynyt\nMarianna uskoisi, miten Simone ensi aikoina oli raivonnut, miten hänen\nvihanpuuskauksiaan oli seurannut hellyydenhetkiä, jolloin molemmat\ntoverukset piilossa tyyssijassaan, tuulen rajusti ulvoessa tai lumen\ntunnottomana tupruillessa rotkon ympärillä, viettivät aikaansa\nlaulamalla vapaata kilpalaulua, jonka yksinkertaisissa säkeissä\nMariannan hahmo liikkui valoisana ja etäisenä kuin kuu talvipilvien\nlomissa? Ja miten kertoa kaikki muu? Simonen mielenmuutos, se ahdistus,\njonka alaisena hän eli?\n\n— Tuhat kertaa hän läksi matkaan tullakseen luoksesi. Mutta hän palasi,\njotta ei syöksisi sinua vaaroihin. Ja raivoissaan hän viilsi puiden\nrunkoja veitsellään, mutisten kirouksia kaikkea ja kaikkia vastaan.\nSitten hän rauhoittui, sanoen: Onhan hän niin varma minusta ja odottaa\nminua kymmeniä vuosia. Marianna, millaiseksi olet tehnyt miehen? Olet\ntehnyt hänestä lapsen jälleen. Hän lausui nimesi nukkuessaankin. Ja yhä\nvielä hän mainitsee sen, yhä vielä hän on kuin lapsi. Mutta kuuntele\nomantuntosi ääntä, Marianna, ja myönnä että olen oikeassa. Sinun tulee\nastua omaa tietäsi, ja hänen omaa tietänsä. Käsitäthän, että hänet\ntuomittaisiin. Ja hän ei tahdo sitoa kohtaloansa sinun kohtaloosi.\nMutta hän toivoo, että annat hänelle anteeksi.\n\nHän puhui hiljaisella äänellä, ja vaikka hän tunsi, että lopultakin\noli rauennut se lumous, joka oli yhdistänyt Simonen Mariannaan, kateus\nsekaantui vielä hänen rauhoittaviin sanoihinsa kuin katkera suoni.\n\nSanoessaan »Hän toivoo, että annat hänelle anteeksi» hän kumartui\nMariannaa kohti ikäänkuin rukoillen anteeksiantoa itselleenkin. Mutta\nMarianna vaistosi, että Costantino salasi häneltä osan totuutta. Ja hän\noli käynyt jäykäksi ja leppymättömäksi.\n\n— Marianna! Minun täytyy lähteä pois. Älä anna minun palata näin, kuin\nvihamiehen. Mitä minun pitää sanoa hänelle?\n\n— Minulla ei ole muuta sanottavaa kuin nuo lausumani pari sanaa. Ne\nolen lausunut häntä varten, ja ne lausun sinullekin.\n\n— Mutta minä en vie niitä perille. Tahdon ensin puhua isäsi kanssa.\nTuossa hän palaakin.\n\n— Sinun ei ole lupa sanoa isälleni mitään, jos olet mies! Olet tullut\npuhumaan minun kanssani, et hänen kanssaan.\n\nSilloin Costantino nousi ja aikoi ottaa pyssyn seinältä.\n\nBerte Sirca palasi käytyään matkan päässä lähteellä, joka oli tiheässä\nlehdossa niityn pohjukassa. Hän oli huomannut tarpeelliseksi tutkia,\nmillä kannalla asiat olivat ympäristössä, oli tarkastanut lähteen,\nkasvit, pensaat, kaikki hänen yksinkertaiselle sielulleen rakkaat\nsopukat. Ja hän oli tunnustellut korkkitammien kantoja, ikäänkuin\nkysyen niiltä neuvoa. Ja tapansa mukaan hän ajatteli ääneensä:\n\n— Saattaapa täällä olla urkkijoita. Kaikki on mahdollista. Enpä vain\nymmärrä Mariannan huonoa tuulta. Tai oikeastaan ymmärränkin sen.\nMitenkä hän ei olisi pahalla tuulella? Onhan tuo hänen lumouksensa\nhyvin ikävää laatua. Hän epäilee kaikkea, epäilee minuakin. Sentähden\nhän lähetti minut pois... Voi sentään, — hän huokasi. Jumalan nimi oli\nhänen huulillaan, mutta hän ei sitä lausunut.\n\nHän ei ollut koskaan ollut erityisen jumalinen mies. Oli kulunut\nvuosia, jolloin hän ei ollut jalallaan astunut kirkkoon. Eikä hän\nliioin ollut taikauskoinen, vaikka olikin yksinkertainen sydämeltään.\nJa vaikka hän eli loitolla ihmisistä ja muun maailman asioista, hän\nsilti tunsi olevansa liittynyt näihin ihmisiin ja asioihin, niinkuin\npuunlatvan lehti itse puun salaisimpaan juureen. Sentähden hänen\nomantuntonsa ääni sanoi, että hän oli lähettänyt kotoaan tyttärensä,\nainokaisen tyttärensä, tehden sen turhamaisuudesta, joskin epäsuorasti\nniin silti rakkaudesta tämän maailman tavaroihin, ja hän oli tietoinen,\nettä tämä erehdys oli hyvitettävä pohjia myöten.\n\nJa hän kumartui juomaan lähteestä, vaikka hänen ei ollut jano. Hän\npolvistui, näki kasvojensa heijastuvan tummaan, kuulakkaan veteen kuin\nsilmään, jonka teränä oli kuun ensi hohde.\n\n— Berte Sirca, Berte Sirca, — hän sanoi kuvalleen, — tee, mitä\nomatuntosi sinulta vaatii. Auta tytärtäsi.\n\nHän palasi hitain askelin, ajatuksiin vaipuneena taloon. Hän näki\nCostantinon hankkivan lähtöä. Hän oli jo ottanut pyssyn naulasta ja\npainoi lakkia otsalleen.\n\n— Älä toki lähde, — sanoi hän tälle. — Ethän voi tuottaa meille tätä\nmielipahaa. Marianna sytyttää valkean ja valmistaa ilta-aterian.\nTulehan katsomaan, mitä kaikkea hän omistaa.\n\nCostantino epäröi hetken, sitten hän ripusti uudestaan pyssyn seinälle\nja seurasi isäntää aukealle ruohokentälle. He näkivät ison, tyynen\npalvelijan ajavan takaisin tarhaan lehmiä, jotka hitaina ja kylläisinä\nkulkivat niityn poikki, karva kuun hopeoimana.\n\nNiin, Marianna oli kaunis, ylpeä ja rikas. Simonen kannatti totisesti\nuhrata vapautensakin ja viettää vuosikausia vankilassa hänen tähtensä.\nCostantino katseli ja näytti nyt vuorostaan olevan lumouksen valloissa.\nHän ei ainoastaan myöntänyt toverinsa olevan oikeassa, vaan halusi\nsalaa, että kaikki vielä kääntyisi parhain päin. Ja hän suostui Berte\nSircan kutsuun, toivoen, että hänen huuliltaan lähtisi sovittava rauhan\nsana.\n\nBerte jäi siihen miettiväisenä kädet ristissä ihailemaan lehmiä ja\nhiehoja, jotka juhlallisena jonona astuivat hänen ohitsensa. Kun kaikki\nolivat sisällä navetassa, hän kääntyi ja sanoi:\n\n— Voit rauhoittaa toveriasi; omantuntoni kautta vannon sinulle, ettei\ntäällä karjatarhan ympärillä ole urkkijoita.\n\n\n\n\nXI\n\n\nHe söivät illallista keittiössä, jota valaisi iso valkea. Ulkona\nkaikki oli rauhallista kuutamossa, jonka välke hiipi kynnykselle,\nkoettaen valaa tyyntä hellyyttään tuohon sisällä vallitsevaan hehkuvaan\nintohimoisuuteen.\n\nMarianna tarjosi viiniä ja leipää ja ripoitti lihaan suoloja, niinkuin\ntuona ensimmäisenä iltana Simonen käydessä karjatarhassa. Hän oli\ntyyni, melkein jäykkä. Hänen isänsä oli tarjonnut Costantinolle\nvieraanvaraisuutta, eikä hänen siis sopinut rikkoa vieraanvaraisuuden\nlakeja.\n\nHän huomasi vieraan epäröivän olemuksen ja isänsä epätietoisuuden.\nMutta hän odotti, että edellinen poistuisi, jotta hän voisi selittää\nisälleen kaiken. Hän ei tahtonut puhua senkään tähden, että palvelija\ntultuaan sisälle oli huomaavalla kannalla, vaikka hän koetti sitä\npeittää. Ja hän ensiksi ojensi päätään kuullessaan kaukaa hevosen\nkavioiden kapsetta.\n\n— Se on varmaankin Sebastiano.\n\nMarianna säikähti ja hänen silmänsä välähtivät apoauki. Mutta parin\nsilmänräpäyksen kuluttuahan taas jäykistyi.\n\nHän ei ollut pitkiin aikoihin nähnyt Sebastianoa. Ja nyt tämä\ntaas ilmestyi hetkenä, jolloin kohtalo näytti ratkaisseen kaiken.\nHänen hevosensa kavioiden kopina kuulosti rajuilman ensimmäisiltä\nsadepisaroilta.\n\nEnnen pitkää hän oli oven edessä. Ja hän ja hänen ratsunsa varjo\npimittivät kynnyksen, karkoittaen kuun lempeän hohteen. Koirien\nhaukunta katkaisi yön rauhan.\n\nMarianna ei liikkunut paikaltaan. Mutta hän oli ojentanut ryhtinsä\nsuoraksi, ja hänen silmänsä kohdatessaan Costantinon kysyvän katseen\nheijastivat niin metallinkiiltoista valoa, että nuori mies kuvitteli\nnäkevänsä edessään kiiltävän aseen.\n\nSebastiano astui sisään ja istuutui kutsusta pöydän ääreen. Hän oli\ntavallistaan kalpeampi, aivan kuin kuun valo olisi vaalentanut hänen\nkasvonsa.\n\nHän ei tahtonut syödä, vaan katseli kuinka toiset lopettivat ateriansa;\nhän ei välittänyt edes viinistä.\n\n— Voitko pahoin? kysyi Berte Sirca.\n\n— Voin todella pahoin, — hän vastasi, tähystellen vuoroonsa\nläsnäolijoita, ollakseen varma siitä, että kaikki ymmärsivät, millainen\nhänen pahoinvointinsa oli. Mutta ainoastaan Marianna vastasi hänen\nkatseeseensa tuikealla, kirkkaalla silmäyksellä.\n\nSebastiano nyökäytti päätään merkiksi, että Marianna oli oivaltanut\nhänen tarkoituksensa. Hän oli tullut tänne taistelemaan. Jos Marianna\noli muuttunut, jos hän oli riisunut sairaalloisen, lempeän ja sävyisän\nnaisen pukunsa ja ikäänkuin mielettömän uhmailevana aseistautui ja\ntahtoi tehdä tuhoja, niin hänkin, Sebastiano, oli aseistettu. Ja hänen\npahoinvointinsa lisäsi kuumeen kouristuksen tavoin hänen voimiaan.\nJospa he olisivat olleet kahdenkesken! Hän olisi ollut valmis uhkaamaan\nMariannan henkeä ja paiskaamaan hänet polvelleen kuin ruo’on.\n\nSe huoleton tapa, jolla miehet aterioivat puhuen joutavista seikoista,\nlaitumista ja karjasta, alkoi ärsyttää häntä. Hän ei ollut kysynyt,\nkuka vieras oli, ja silmäili häntä välinpitämättömänä, melkein\nylenkatseellisesti, kuin olisi hän ollut jonkun naapuripaimenen\npalvelija. Marianna korjasi pois ruoan, leipäkorin ja leikkuulaudan.\nSilloin Sebastiano iski rajusti nyrkkinsä polveensa, muistuttaakseen\nitselleen käyntinsä tarkoitusta. Ja moneen kertaan hän pudisti rinnalle\nvaipunutta päätään odottaen seurauksia. Sitten hän sanoi palvelijalle:\n\n— Mene katsomaan, syökö hevoseni, — ja palvelija tajusi, että hänen\ntuli poistua, vaikka hän olikin tottunut ottamaan osaa kaikkiin\nisäntäväkensä asioita koskeviin keskusteluihin.\n\nMariannakin valmistautui poistumaan. Mutta Sebastiano kääntyi äkkiä\nhäneen päin rypistäen otsaansa.\n\n— Marianna! Vaadin, että jäät tänne, sillä meillä on puhuttavaa\nkeskenämme.\n\nMarianna pysähtyi, mutta ei istuutunut. Costantino nojasi toista\nkyynärpäätä polveensa, kasvot käden varassa ja näytti ajatuksiinsa\nvaipuneelta, ollen vieraana sivullinen, joka ei puuttunut toisten\nasioihin. Mutta Berte Sirca vainusi myrskyn tuloa, ja hänen sydämensä\ntykytti kuin naisen povessa. Hän ei oikein tietänyt, johtuiko se\nilosta, että hänen tyttärensä kohtalo muuttui, vai niiden seikkojen\npelosta, joiden välttämättömyyden hän sisimmässään tunsi.\n\nHän ei odottanut paljoa Mariannalta, vielä vähemmin hän toivoi apua\nCostantinon tyyneydeltä ja hyvyydeltä. Istuihan hän siinä kuin\nkylläinen, torkkuva vanhus. Mutta jos häntä kosketti, niin saattoipa\nhän karata pystyyn kuin luolassaan herätetty peto.\n\n— Marianna, — virkkoi vanhus, koettaen manata pois rajuilmaa, —\nkaadahan viiniä serkullesi.\n\n— En huoli siitä! Jättäkää sellaiset sikseen!\n\n— Istu sitten siinä paikoillasi. Juokaamme me, Costantino Moro. Kas\nniin, onhan sinulla aikaa nukkua. Ota ja juo, mies!\n\nCostantino katsahti ylös, avaten hiukan luomiaan.\n\n— Niin, totisesti, olinpa nukahtamaisillani... Olen, jumal'avita,\nväsynyt.\n\nSilloin kävi Sebastiano hyökkääväksi.\n\n— Se on totta, olet ahkeraan tallustellut tänään. Puhemiehen toimi\nnäyttää olevan väsyttävämpi kuin rosvon ammatti.\n\nCostantino asetti täytetyn viinipikarin permannolle lieden eteen. Ja\nviini kimmelsi kuin verinen silmä.\n\n— Mikä on tarkoituksesi, mitä tahdot sanoa?\n\n— Tiedät hyvin, mitä tahdon sanoa.\n\n— En tiedä mitään... En tunne sinua. Kuka olet?\n\nHän oli noussut seisomaan, ja näytti kookkaammalta. Sydämessään hän\ntunsi halua nauraa, ajatellessaan, että Sebastiano saapui hiukan\nmyöhään tanterelle ja taisteli kuolleita vastaan. Mutta hän ei\nhetkeäkään epäröinyt puolustamasta Simonen kunniaa eikä häätämästä\nitsestään loukkausta.\n\nMarianna katseli häntä seisoaltaan epäilevästi, mutta samalla\nihaillen, melkein yllyttäen häntä puolustukseen, sillä aikaa kuin isä,\ntyhjennettyään yhdellä siemauksella viinipikarinsa, ojensi hänelle\nselän takaa lasia, johon hän ei tarttunut.\n\nSilloin Berte Sircakin asetti lasinsa maahan, mutta syrjään. Hän\nsiirsi tieltä Costantinonkin lasin, ikäänkuin raivaten vapaaksi\ntaistelukentän. Hänen kätensä vapisi lievästi. Hän yritti sanoa\nsoimaten: — Sebastiano, Sebastiano! — mutta hänen äänensä häipyi\nkuulumattomiin kahakan tuoksinassa.\n\n— Kukako minä olen? — kirkui Sebastiano, pannen käsivarret ristiin\nrinnalleen. — Olen mies.\n\nJa Costantino nauroi äänekkäästi.\n\n— Näenpä, jumaliste, että olet mies!\n\n— Jätä ivasi. Se ei sovi sinulle, joka joka päivä käyt vuoriston\nkirkoissa rukoilemassa. Kuule sensijaan. Mitä teet täällä?\n\n— Mitä se sinua liikuttaa? Entä mitä sinä sitten teet täällä?\n\n— Olen tullut tänne, koska täällä on nainen, jota täytyy puolustaa.\n\n— Ja kuka tätä naista loukkaa?\n\n— Sinä loukkaat häntä. Mitä kävit etsimässä hänen talostaan Nuorossa\ntänä aamuna? Ja mitä on sinulla täällä tekemistä? Miksi ei toverisi\ntule, sensijaan että valitsee sinut lähetikseen? Hän pelkää nyt, tuo\nuljas mies, hän pelkää. Nainen ei enää ole yksin, jotta hän rohkenisi\nlähestyä.\n\nCostantino, joka tällävälin oli istuutunut, liikahti noustakseen\npystyyn. Mutta hän näki edessään Mariannan kalpeana, huulet väristen,\nja jäi istumaan, äkkiä hilliten itsensä ja luoden vastustajaansa\nivallisia katseita.\n\n— Ja sinä, joka olet niin uskalias, miksi et mene sanomaan näitä\nasioita hänelle, sensijaan että laskettelet niitä minulle?\n\n— Olethan hänen lähettinsä. Sanon sen nyt sinulle. Mutta ole varma\nsiitä, että vielä sanon sen hänellekin. Ja tilaisuus on kyllä\ntarjoutuva. Ja tämä sinun vielä täytyy sanoa hänelle: Muistakoon mikä\nhän on ollut, älköönkä kuvitelko, että hänen arvonsa on kohonnut.\nMarianna Sirca on liian hyvä joutuakseen hänelle. Simone Sole on yhä\nvain hänen palvelijansa. Ja jos Marianna on menettänyt järkensä, niin,\njumaliste, onpa toisia, jotka ovat säilyttäneet järkensä...\n\nSilloin Marianna horjahti eteenpäin, ja näytti kaatuvan kumoon, nyrkit\nojennettuina, polvet notkuen.\n\n— Isä, — hän huusi, — sanokaa toki hänelle, että hän on vaiti ja menee\ntiehensä!\n\nBerte Sirca heilutti käsiään rauhoittaakseen heitä kaikkia.\n\n— Hiljaa, hiljaa, lopettakaa jo! Nämä ovat perheasioita, jotka\njärjestämme keskenämme.\n\n— Te! — virkahti Sebastiano kääntyen halveksivasti vanhuksen puoleen. —\nTeiltä, totisesti, tyttärenne ei voi toivoa asioidensa järjestämistä.\nJa sinä, serkku, aja vain minut pois, ja jos näet hyväksi, huuda\nsisälle palvelijasi ja usuta koirasi kimppuuni. Siitä huolimatta\npuolustan sinua itseltäsi, niinkuin puolustetaan mielipuolta. Ja\nkuuntele nyt minua, kuunnelkaa te kaikki. Huutaminen on turhaa. Lähetän\nsen sanan Simone Solelle, että varokoon koskaan enää lähestymästä\nsinua, Marianna Sirca. Muuten, tämän pyhän ristinmerkin kautta, tapan\nhänet kuin metsäsian, kuin ketun, joka hiipii navettaan.\n\nHän sieppasi hatun päästään ja teki ison ristinmerkin valkean yli,\nhalkoen kädellään liekkiä. Marianna Sirca oli uudelleen ylpeänä\noikaissut vartalonsa.\n\n— Ja minä sanon sinulle, Sebastiano Sirca, että sinun sanasi ovat kuin\ntuuli, joka puhaltaa ohi.\n\n— Hyvä. Mutta pidä varasi, nainen. Ja käännyn sinun puoleesi,\nCostantino Moro, jonka sanotaan uskovan Jumalaan. Koeta olla\nvälittäjänä. Jollet sitä tee, niin ehkä saat Jumalasi edessä vastata\nsiitä, mikä tapahtuu.\n\nCostantino katseli häntä yhä ivahymyin.\n\n— Jumalan edessä vastaan omista rikoksistani enkä sinun rikoksistasi!\nEikä Simone Sole voi pelätä miestä sellaista kuin sinä. Mikä oikeuttaa\nsinua esiintymään kohtalon kaitsijana?\n\n— Tämäkö on vastauksesi?\n\n— Tällä kertaa kylläkin. Myöhemmin vastaan sanoihin, jotka olet\nkohdistanut minuun. Nyt olen toisen talossa. Mutta voimmehan poistua\ntäältä alueelle, joka ei ole Marianna Sircan omistama, ja siellä voin\noitis paremmin vastata kysymyksiisi.\n\nMarianna sanoi:\n\n— Ei kellään minun talossani eikä sen ulkopuolella ole oikeutta\nkiistellä minua koskevista asioista. Minä määrään itse itsestäni, sen\ntoistan. Eikä edes isälläni, joka on täällä läsnä, ole määräämisvaltaa\nminuun.\n\nBerte nyökäytti myöntäen päätään ja kävi vakavaksi ja surulliseksi.\n\nSebastiano oli noussut, hyväksyen Costantinon haasteen. He katsoivat\ntoisiinsa pesän liekkien lomitse kuin kaksi verivihollista, he,\njotka eivät koskaan ennen olleet toisiaan kohdanneet, ja joilla ei\nmieskohtaisesti ollut mitään vihan aihetta. Mutta äkkiä Costantino\ntaivutti päänsä taapäin ja tuntui kuuntelevan kolkon hiljaisuuden\nvallitessa vieressään räiskähteleviä liekkejä.\n\n— Ei, tällä kertaa minulla ei ole enää mitään sinulle sanottavaa. Jos\nJumala tahtoo, kohtaamme toisemme toiste, hän sanoi tyynesti.\n\nSebastiano ei liioin lausunut vaatimusta. Hän palasi ratsunsa luo,\nkeikahti sen selkään ja ratsasti talon editse pois. Ja taas hänen\nvarjonsa pimitti kuun valon. Hänen hevosensa kavioiden töminä kuului\nvielä kauan yön hiljaisuudessa.\n\nMarianna oli istuutunut. Vastoin hänen tahtoaan ahdistuksen ja\npelonkyynelet vuotivat hänen silmistään. Costantino puhalsi liekkeihin\nja hänen kumartuessaan hänen rukousnauhansa — pieni punahelminen\nrukousnauha, joka näytti pistiäistammen marjoista tehdyltä —putosi\nhänen vyöltään kilahtaen lieden kiville.\n\nTämä vähäinen melu näytti herättävän heidät kaikki. Berte Sirca risti\nkädet polvelleen ja mutisi Costantinon ottaessa ylös rukousnauhaansa:\n\n— Kaikki paha johtuu siitä, että unhoitamme Jumalan ja että meidän\ntäytyy kuolla. Marianna, tyttäreni, kuule mitä sanon: Minulla on se\ntunne, että kuolinhetkeni lähestyy ja että puhun sinulle vapaana\nmaailman asioista. Kuule siis, Marianna, älä syökse turmioon kahta\nkristittyä ihmistä. Sillä, katso, Simone voi vielä pelastua, ja\nSebastiano niinikään, jos sinä tahdot. Mutta sinä tahdot heidän\ntuhoaan. Marianna, meidän täytyy kaikkien kuolla. Elämä on lyhyt kuin\ntie tästä talosta tuohon puuhun, kun sitävastoin iankaikkinen elämä on\nääretön.\n\n— Minä en voi tehdä mitään, — sanoi Marianna. — Tiedän kyllä, että\nelämä on lyhyt, mutta juuri sentähden, että sen tie on lyhyt, on se\nastuttava päähän asti, kääntymättä. Sen tuomarina, mikä sitten seuraa,\non yksinomaan Jumala.\n\nSilloin isä kääntyi Costantinon puoleen.\n\n— Mitä sinä tähän sanot? Uskotko Jumalaan?\n\n— Minäkin uskon, että hän yksin on tuomari, niin olen aina ajatellut.\nMarianna, miksi et sano isällesi koko totuutta?\n\nSilloin Marianna nousi ja sanoi varmalla äänellä:\n\n— Isä, kaikki on lopussa minun ja Simonen välillä.\n\nJa hän meni huoneeseensa, sulkeutui sinne ja istuutui pienen ikkunan\nääreen. Kuu säteili keskellä taivasta, joka oli kirkkaan sininen kuin\nkesäaamun koittaessa, ja jokainen ruohonkorsi levitti suloisinta\ntuoksuaan. Mutta väliin kaikui sarvipöllön huuto, tuntuen maan sydämen\nvoihkinalta, sen vaikeroidessa salaisen ja parantumattoman kärsimyksen\nahdistamana. Ja Marianna ajatteli, että hänenkin oli suljettava\nsisimpäänsä tuskansa, kätkettävä se näennäisen ilon ja suopean\nkohtalon verhoon, jonka elämä hänelle tarjosi. Hänen oli eläminen ja\nkuoleminen täten, nostamatta sen hunnun lievettäkään, joka peitti onnen\nsalaperäisiä kasvoja.\n\nJa hän kuvitteli olevansa voimakas, tukenaan niskasta kantapäihin\nylpeyden vankka pylväs. Mutta silti hänen edessään tiheään salamoi\nlehtien lomista kumoittavassa kuun valossa Simonen kauniiden silmien\nvälke, ja hänen rinnassaan soi hänen tyhjien lupaustensa kaiku. Silloin\nhänen sydämensä kapinoi, suru taisteli ylpeyden kanssa, niinkuin\nmyrskyävä meri haurasta paalua vastaan. Ja hänen kyyneleensä putoilivat\nikkunalaidalle ja vyöryivät siitä ruohikkoon, yhtyen kastekyyneliin,\njoita yö vuodatti maan helmaan.\n\n\n\n\nXII\n\n\nCostantino kulki samaa tietä kuin Simone vuotta aikaisemmin palatessaan\nturvapaikkaansa. Ja ympärillä levisi sama kuutamo ja sama keväinen\nsulo. Mutta hän ei ollut varma eikä vahva niinkuin toverinsa. Hän\nastui hiljaa lyhyin askelin kuin poika, vaikka hänellä oli passi,\nsillä täytyi silti pitää varansa, ettei häntä seurattu ja urkittu\nhänen olinpaikkaansa. Ja veihän hän mukanaan raskaan muiston Mariannan\nsurusta ja hänen nöyryyttävät sanansa Simonelle.\n\nHänestä tuntui kuin hän olisi ollut palvelija parka, joka isäntänsä\npakoittamana oli vienyt jollekulle loukkaavan lahjan, ja joka\nisännälleen toi vielä loukkaavamman vastalahjan.\n\nMutta lisäksi Sebastianon solvausten muisto lakkaamatta kiihdytti häntä\nytimiin asti. Silloin hän pysähtyi, ja hänkin, samoin kuin toverinsa,\ntunsi heräävän sisässään villipedon, joka pakoitti hänet kääntymään ja\najattelemaan palaamista Sebastianon luo, painaakseen takaisin hänen\nkurkkuunsa hänen oman verensä valelemina hänen lausumansa ylpeät sanat,\naiheettomat solvaukset.\n\n— Minulle? Puhua minulle noin, sinä konna, sinä raukka! Odota, lurjus,\nodota, — hän huudahti äänekkäästi, uhaten pensasten varjoja.\n\nSitten hän rauhoittui. Hän luuli kuulevansa kaukaista rukouksien\nmuminaa. Ja yön hiljaisuus kantoi häntä edelleen kuin aalto, saattaen\nhänet unhoittamaan tuskansa. Ja hän astui kuin unissakävijä pitkin\nkapeita polkuja hopeanhohteisessa ruohikossa, läpi pensaiden ja\nvarjojen. Ja Marianna ja Simone ja heidän intohimoinen kiintymyksensä,\njoka oli pikemmin vihaa kuin rakkautta, tuntuivat olevan hyvin kaukana,\nvastakkaisilla maan äärillä. Ja myöskin Sebastianon ylpeä uhma, hänen\noma nöyryytyksensä ja kaunansa — kaikki tuntui hänestä varjolta.\n\nMutta kaukainen askel, vierivä kivi, oksalta pyrähtävä lintu riitti\nsäikyttämään häntä.\n\nHän saapui perille ennen päivänkoittoa. Simone ei ollut luolassa.\nHänkin oli kiinnittänyt nuoranpätkän kallioseinän nastaan ja rasvasta\nhöyryävästä tuhasta, ympäri viskatuista luista ja paistetun lihan\njätteistä Costantino päätteli tovereita olleen siellä aterioimassa tai\nsalahankkeita punomassa hänen poissaollessaan. Hän istuutui väsyneenä\nsammuneen tulisijan ääreen. Hän joutui uuden vihanpurkauksen valtaan,\njota seurasi suuri alakuloisuus. Ja hän alkoi mielikuvituksessaan\npuhua Mariannan kanssa, ikäänkuin tuo nainen olisi seurannut häntä,\nkuunnellen häntä istualtaan pimeässä rotkossa.\n\n— Näetkö? Olen pettänyt sinut. Kuka tietää, olisitko lausunut nuo\nsanat, jos olisit tuntenut koko totuuden. Kuka oikeastaan tietää\nmitään? Luulet, että Simone hylkää sinut rakkaudesta tai heikkoudesta,\nvaikka hän ehkä hylkääkin sinut turhamaisuudesta tai rohkeudesta...\nKuka oikeastaan tietää mitään? Enhän minä ole sinulle poloiselle\nsanonut kaikkea. En ole kertonut sinulle, että nuo kolme rosvoa ovat\nvuoden kuluessa käyneet kolme kertaa Simonen luona, kehuneet ja\nimarrelleet häntä, ja että nuorin, Bantine Fera, nauroi kuullessaan,\nettä Simone oli rakastunut ja sylkäisi ylenkatseellisesti saadessaan\ntietää, että Simone aikoi salaa solmia avioliiton ja ilmoittautua\ntuomarille. Tämä on oikea syy siihen, että Simone hylkää sinut, että\nhän häpeää rakkauttaan sinuun. Turhaan pidin hänelle nuhdesaarnoja\nja sanoin: Simone, älä saata onnettomaksi naista, joka rakastaa\nsinua. Niin kauan kuin hän seisoi edessäni, ollessamme kahden, hän\nnauroi minulle ja saarnoilleni. Hän on tai luulee olevansa vahvempi,\nja kuuntelee ainoastaan mielipyyteitään. Mutta kun tuli tuo toinen,\nBantine Fera, joka on häntä vahvempi, hän alistui. Ja luulotellakseen\nitselleenkin olevansa vahva hän esitti tavallisen verukkeensa, ettei\nmuka ollut tietänyt, mitä teki, että oli ollut lumottu, että sinä\nolit hänet lumonnut, mutta että hän nyt tahtoo olla vahva ja vapaa.\nKoska Bantine Fera hylkäsi naisen — joka ei ollut edes pikkuvarpaasi\nleikatun kynnen arvoinen — Simonekin sinut hylkää, Marianna. Ja silti\nhän rakastaa sinua, Marianna! Kuka voisi olla rakastamatta sinua? Jos\njättiläiset vuorilta astuisivat alas, hekin polvistuisivat eteesi.\nMutta Simone tahtoo matkia Bantine Feraa ja liioittelee. Häntä\njäljitelläkseen hän juoksee hänen edessään kuin koira hevosen edessä.\n\nJa Marianna näytti olevan tuossa tyynenä ja kelmeänä, kasvot käsien\nvarassa, hiljaa toistaen sanojaan:\n\n— Sano hänelle minun puolestani, että hän on kehno mies!\n\n— Sen sanon hänelle.\n\nHän tajusi, että hänen rohkeutensa puhua suoraan toverilleen ei\njohtunut hänen vapaasta vakaumuksestaan, vaan siitä, että hän oli\nraivoissaan, kun ei ollut tavannut häntä odottamassa, että tiesi\nhänen olevan tuon toisen seurassa, josta oli tullut isäntä, kaikista\nmahtavin. Ja hän lyyhistyi luolan nurkkaan kärsimään omasta puolestaan.\nSitten uni valtasi hänet.\n\nSimone ei ollut kaukana. Ensimmäisen kerran tapahtui, ettei hän,\nkohdattuaan Bantine Feran, ollut seurannut tätä. Bantine Fera oli\ntodellinen rosvo, johdonmukainen, vailla sydäntä, raaka. Hän kävi\nsuoraan päämääräänsä. Minkä hän päätti, sen hän vei perille, tapahtui\nmitä tapahtui. Hän oli tehnyt murhan kostaakseen kärsimänsä solvauksen.\nHän varasteli ja teki uusia murhia, ei sentähden, että olisi\nkatsonut sitä oikeudekseen, vaan vaistonsa pakosta. Hän oli nuorin\nrosvokumppaneista, mutta hän ohjasi, hallitsi heitä.\n\nVälttääkseen häntä, odottaessaan Costantinon paluuta, Simone oli\nesittänyt verukkeeksi olevansa sairas. Ja todella hän oli sairas\nepävarmuudesta, rakkaudesta, tunnonvaivoista. Hän oli heittäytynyt\npitkälleen vuorenhuipulle tähystelemään Costantinon tuloa, ja muisteli\nomaa paluutaan karjatarhasta aamun sarastaessa. Ja hän koetti olla\najattelematta Mariannaa, koska naisen ajatteleminen, jonka tähden\ntäytyi menettää oma vapautensa, Bantine Feran väitteen mukaan oli\nheikkoutta. Jopa hän luuli kantavansa Mariannaa kohtaan kaunaa,\nmelkeinpä vihaavansa häntä, ikäänkuin Marianna olisi aavistanut hänen\ntekemänsä rikoksen, ikäänkuin hän kaukaa, ja vaikka yhä vielä rakasti\nhäntä, olisi hallinnut Simonea, ylläpitäen hänen heikkouttaan ja\nhalveksittavan pulmallista tilaansa.\n\nSitten hän alkoi taas ajatella ja kaihota Mariannaa.\n\nMutta samalla hänen sisäinen ristiriitansa kasvoi. Hän oli tyytymätön\nitseensä. Hän tunsi ikäänkuin jakautuneensa kahteen osaan. Toinen\nseurasi Bantine Feraa hänen väkivaltaisille retkilleen, hänen\nlähtiessään anastamaan toisen rahoja ja tavaraa, hänen eläimelliseen\npakoonsa väijyviltä urkkijoilta. Ja toinen puoli tunsi yhä rakkautta ja\nsurua, oli Mariannan jalkojen juuressa; ja tämä suru ja tämä nöyryys\nsulivat epämääräiseksi iloksi.\n\nJa ne taistelivat toisiansa vastaan, nuo hänen olemuksensa eri puolet,\nne kohosivat ja luhistuivat alas taistellessaan, väsyneinä, mutta\njälleen valmiina nousemaan ja kaatumaan.\n\nNähdessään Costantinon palaavan Simone ei ollut laskeutunut luolaan.\nHän ei tahtonut näyttäytyä heikkona, ei tahtonut myöntää odottaneensa.\nSilti hän odotti, sydän sykkien toivosta, että toveri tulisi etsimään\nhäntä. Ja kun Costantino ei lähtenyt liikkeelle, hän alkoi itsekseen\nkiroilla hänen välinpitämättömyyttään. Hän päätti astua alas, vasta kun\naamunkoite valaisisi puunlatvat ja kuu, niinkuin tuonnoin, pudottelisi\nterälehtiään kuin narsissi lähteen veteen.\n\nCostantino nukkui rauhallisesti. Hänen rukousnauhansa riippui\nranteesta, ja herättääkseen hänet Simone veti sen rististä. Rento käsi\nnousi, kuin se olisi ollut ensimmäinen heräämään.\n\nSimone muisti selvästi aikaisemman, kerran ja tunsi vaistomaisesti\nsydämensä pohjassa mielihyvää, odottaessaan, että toveri kuvailisi\nhänelle Mariannan surua ja kenties hänen ihailuansakin. Hän asettui\nhänen mittaiselleen vahvalle miehelle soveltuvaan asentoon,\npyssy kupeella, vartalo jäykkänä, kädet polvilla. Hän näytti\nepäjumalankuvalta, kasvot jäykistyneinä teennäisen levollisiksi, tiheät\nhiukset kiiltäen kuun hopeahohteessa, mustan lakin kehystäneinä, silmät\npuoleksi suljettuina, tuijottaen toveriin, joka vähitellen heräsi\nväristen ja oikoen jäseniään.\n\nSimone tunsi raivostuvansa nähdessään, miten vitkalleen Costantino\nheräsi. Hän luuli, että toveri teki niin tahallaan, kiusatakseen häntä.\nKuta enemmän hän vitkasteli, sitä kärsivällisemmäksi Simone tekeytyi.\n\nÄkkiä Costantino aukaisi silmänsä ja kavahti istumaan, ikäänkuin olisi\ntahtonut pelästyttää häntä. Simone koetti hymyillä. Mutta toverin\nvakavasta ilmeestä hän huomasi, ettei pila ollut tässä paikallaan.\nAhdistus ja uhma kuulsivat hänen silmistään. Hän kiristi hampaitaan\nvoimatta enää hillitä itseään.\n\n— Antoivatko ne sinulle siellä unijuomaa? Puhu toki, miehenretku!\n\nCostantino katsoi häneen ihmetellen. Simone näytti hänestä\nmuuttuneelta, näytti vähäpätöiseltä. Hän ei enää herättänyt hänessä\npelkoa eikä kunnioitusta. — Tuntui siltä kuin Marianna olisi\npaljastanut hänet parilla sanalla.\n\n— Missä olet ollut? — kysyi Costantino ankarana.\n\n— Mitä se sinuun kuuluu. Nyt olen tässä. — Puhu siis. Näitkö hänet?\n\n— Näinpä kyllä.\n\n— Missä? Hänen kotonaanko?\n\n— Hänen karjamajassaan.\n\n— Vai karjamajassa.\n\nValo ja lintujen liverrykset, jotka värähtelivät ulkona, tunkivat hänen\nsydämeensä. Hänen jäykkyytensä alkoi sulaa. Hän veti kädet polvilta,\npainoi lakkia syvemmälle otsalleen ja taivutti päänsä.\n\n— Miksi karjamajassa? — hän kysyi puoliääneen, ikäänkuin itsekseen.\n\n— Sentähden, että hän on ollut sairas ja on lähtenyt toipumaan maalle.\n\n— Vai onko hän ollut sairas! — hän sitten sanoi miettiväisenä. Mutta\ntuossa tuokiossa hän jo häpesi heikkouttaan. — No niin! — hän huudahti,\nlaskien jälleen kädet polvilleen. Naisilla on aina joku tauti, tai he\nteeskentelevät olevansa sairaita.\n\n— Simone! Marianna ei ole kuin muut naiset, hänen ei tarvitse\nteeskennellä.\n\n— Kas vain, mies, näytätpä olevan rakastunut häneen.\n\n— Marianna ei ole minua varten.\n\n— Miten tuon sanot! Pelkäätkö, että minä voisin tulla mustasukkaiseksi?\n\n— Ethän voi tulla mustasukkaiseksi, koska Marianna ei ole sinua varten.\n\nSimone teki päänliikkeen ja eleen, jotka oli tarkoitettu uhkaukseksi,\nmutta jotka sensijaan ilmaisivat yllätystä ja loukkautumista.\n\n— Jumal'avita, tahdotpa saada minut raivoihini tänä aamuhetkenä,\nCostantino Moro. Mutta tämä jo riittää. Minulla on vakavammat ajatukset\nmielessä. Nyt ei ole enää aikaa loruihin. Kerro, miten suoriuduit\ntehtävästäsi.\n\n— Siitä on varsin vähän kerrottavaa. Kävin siis hakemassa häntä\nvuoriston karjamajasta. Tapasin hänet istumassa tammen juurella\nkeskellä ruohoaukiota. Ensin hän suuresti ilostui. Sitten hän ymmärsi\nja vaipui jälleen levollisuuteen... kuolon levollisuuteen.\n\n— Ja mitä hän lopulta sanoi? Sen tahdon tietää.\n\nCostantino epäröi. Hän vaistosi, mitä tapahtuisi, ja hänestä tuntui\nkuin hän olisi ollut olkikasan edessä, tulukset kädessä. Tarvittiin\nvain kipinä, niin tuli olisi syttynyt. Ja samalla hän ajatteli, että\noli välttämätöntä sanoa totuus; se oli välttämätöntä ja oikein. Usein\ntulipalokin on hyödyllinen.\n\nSimone kävi yhä kiihkeämmäksi. Hän tunsi, että toveri salasi häneltä\ntotuuden, ja tahtoi jälleen hänen silmissään näyttää mahtavalta\nisännältä.\n\n— Puhu siis, lurjus. Näethän että odotan!\n\n— Mitä raivoat! Olisithan voinut tulla alas rotkoon heti kun näit minun\npalaavan. Olithan tuolla ylhäällä.\n\n— Olinpa kyllä. Mitä se sinuun koskee? Tarvitseeko minun tehdä sinulle\ntiliä teoistani?\n\n— Bantine Feralle näyt olevan velvollinen tiliä tekemään!\n\n— Niin juuri Bantine Feralle. Hän on mies, eikä sellainen vetelys kuin\nsinä.\n\n— No hyvä. Lähetä sitten Bantine Fera Marianna Sircan luo kuulemaan\nhänen vastauksensa!\n\n— Kas vain, ärsytät minua, riittää jo! — huusi Simone, tarttuen\nkekäleeseen, ikäänkuin sillä lyödäkseen häntä. — Jos olet kateellinen\nBantine Feralle, puhumme siitä myöhemmin. Se on eri asia. Nyt...\n\n— Eipä niinkään. Se ei ole eri asia, — sanoi Costantino, jonka\nsisimpään toveri oli osunut. — Bantine Fera ja Marianna Sirca ovat\nsinun ristisi poikkipuut, ja kuuluvat siis yhteen. Bantine viekoittelee\nsinua kuin paholainen eroamaan hänestä...\n\n— Mutta olethan sinä ensiksi neuvonut minua, etten häntä tavoittelisi,\netten syöksyisi turmioon hänen tähtensä.\n\n— Ja miksi et silloin noudattanut neuvoani? Ei, hitto vieköön, minulle,\njolla oli hyvät tarkoitukset, sinä nauroit; palasit tuon naisen luo,\nlupasit hänelle tekeväsi kaiken mitä hän tahtoi, jopa naidakin hänet,\nja olet saanut hänet ilmaisemaan salaisuutensa kaikille, olet pannut\nhänet alttiiksi vainolle, pilkalle, kaikkien moitteille. Olet tukkinut\nkaikki tiet hänen ympäriltään, jotta hän jäisi yksin sinun kanssasi, ja\nkun hän näin oli eristetty, hylkäsit hänet, sanomatta hänelle mitään,\nainoastaan sentähden, että mahtipontinen pahantekijä sanoi sinulle\nolevan häpeäksi rakastaa naista ja pysyä hänelle uskollisena. Niin,\nniin, hylkäsit hänet sanomatta hänelle mitään, ja jo aikaa sitten\nhylkäsit hänet ajatuksissasi. Hän luuli vielä olevansa mielitiettysi,\nmutta hänet olikin hylätty, ja sinä samoilit tekemässä pahaa kumppanisi\nkanssa. Eikä sinulla edes ole ollut rohkeutta mennä sanomaan hänelle\ntotuutta. Lähetit minut, niinkuin orjan, niinkuin sanansaattajan, joka\nei ole syyllinen. Ja nyt sanon sinulle...\n\nHän kertoi hänelle sanasta sanaan Sebastianon terveiset, mutta epäröi\nmainita Mariannan terveisiä.\n\nSimone kuunteli, kekäle kädessä, tyrmistyneenä. Hänen silmänsä\nsäikkyivät vihasta, vihasta kaikkia kohtaan. Hänen vihansa kohdistui\nSebastianoon, joka aina hänen mielestään oli ollut välinpitämätön,\nMariannaan, joka oli hänessä herättänyt rakkaudentunteen, Bantine\nFeraan, joka oli vieroittanut hänet Mariannasta, ja Costantinoon, joka\nsanoi hänelle totuuden. Salainen raivo sai hänet kähisemään. Villipeto\nalkoi herätä hänessä.\n\n— Vaiti, heittiö! Etkö häpeä, ettet pessyt hänen suutaan hänen\nverellään? Älä puhu enää. Et tiedä, mikä olet miehiäsi!\n\n— Sinäpä et tiedä, mitä teet ja mikä olet, — intti Costantino, lujana,\nliikkumattomana, ikäänkuin valmiina odottamaan hyökkäystä. — Olet\nraukkamainen mies. Minun tulee sinua surku.\n\nSimone hypähti kädessään kekäle kuin palava nuija ikään.\n\n— Joko pidät suusi, tai suljen suusi tällä.\n\n— Koeta vain kajota minuun, niin toistan sinulle nekin terveiset, jotka\nMarianna käski minun viedä perille sinulle.\n\nSilloin Simone karkasi hänen kimppuunsa ja iski häntä takaa päähän\nkekäleellä. Kipinät näyttivät satelevan Costantinon hiuksista. Mutta\nhän vain hiukan taivutti päätään taaksepäin, mikä liike oli hänelle\nominainen, vaistomaisesti tunnustellen karvalakkiaan, josta hajahti\npalaneen käry. Ja hän virkkoi, huutamatta, nousematta, silmiäänkään\nkohottamatta, jotka olivat täynnä kyyneliä:\n\n— Hän sanoi, että olet kehno mies!\n\nSimone parkaisi ja syöksyi ulos rotkosta, palava kekäle kädessä,\nikäänkuin olisi lähtenyt sytyttämään maailman paloon.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nPuolipäivän aikaan sää oli käynyt harmaaksi, melkein koleaksi.\n\nMarianna istui lieden ääressä niinkuin oli istunut Nuorossa olevassa\ntalossaan pitkinä talvipäivinä odottaessaan, ja jälleen tuntui hänestä\nkaikki, Costantinon käynti, Simonen terveiset, Sebastianon raa’at\nuhkaukset, unelta.\n\nMutta kun hän katsoi ulos ikkunasta ja näki tuulen huojuttavan puiden\nlatvoja, hän ajatteli, että Costantinon käynti oli järkyttänyt kevään\nrauhan, jättäen karjatarhaan ahdistavan levottomuuden.\n\nMutta parempi oli näin elää surullisessa varmuudessa kuin turhan\nodotuksen nöyryyttävässä epävarmuudessa.\n\nHän oli sinä päivänä päättänyt palata Nuoroon. Mutta heti puolipäivän\njälkeen, kun satuloitu hevonen jo odotti keskellä ruohokenttää olevan\ntammen juurella, sää kävi vielä uhkaavammaksi. Alkoi sataa. Tuuli\npieksi metsää, joka lakkaamatta suhisi.\n\nVietyään hevosen takaisin isä loi tyttäreensä salaisen katseen.\nHänen rohkea Mariannansa oli rauhallinen, ja vanhus tajusi, että\njännittävä näytelmä nyt oli loppunut ja vaara vältetty. Silti hän\nei tuntenut olevansa oikein tyytyväinen. Entistä enemmän hän ihaili\nvaiteliasta tytärtään, mutta tyytyväinen hän ei ollut. Hän olisi\ntahtonut nähdä hänen itkevän. Hän asettui ikkunan ääreen ja seisoi\nsiinä hetken katsellen ulkona riehuvaa rumaa ilmaa, kädet ristissä,\nvoimattomana hillitsemään myrskyn raivoa. Sitten hän alkoi ommella\nnahkaista tupakkakukkaroa, ja senjälkeen raapia hiehonsorkkaa, jonka\nsarviaineesta hän aikoi tehdä lusikan hapanta maitoa varten. Tämäntästä\nhän kohotti katseensa, nähdäkseen millainen ilma oli. Koko taivaanranta\noli nyt yhtenä aallehtivana pilvenä. Tuuli raastoi sinne tänne veden\npeittämää niityn heinää. Itse maa näytti järkkyvän.\n\nMarianna havahtui viimein horrostilastaan. Hän luuli kuulevansa\nkeskeltä myrskyn pauhinan askelia, joita hänen sydämensä säesti\ntykinnällään. Ja hän hulmahti kasvoiltaan punaiseksi, ensin\nmielenliikutuksesta, sitten häpeästä. Hän olisi tahtonut ottaa\nsydämensä pivoonsa ja puristaa siitä veren kuin rypäletertusta mehun.\nMutta askelet kuuluivat jatkuvasti, ja Marianna kohosi varpailleen\nparemmin nähdäkseen.\n\nIsä huomasi oitis hänen levottomuutensa.\n\n— Älä ole huolissasi tämän pahan ilman takia, — hän sanoi arasti. — Ei\nsitä kestä kauan. Äläkä ajattele lähtöä tällä säällä. Tottele isääsi,\njoka tarkoittaa parastasi.\n\nMarianna ei kuunnellut häntä. Hän tarkkasi yhä askelia, ja hänestä\ntuntui, että joku astui hänen päänsä yli, itsepintaisesti tallaten sitä\nkantapäillään.\n\nIsä luovutti hänelle lopulta paikkansa ikkunan ääressä. Kookas\npalvelija astui samassa sisään ajettuaan elukat navettaan ja istuutui\nvalkean ääreen. Hänen sormistaankin valui vettä, ja ennen pitkää hänen\nympärilleen muodostui kostea kehä, ja kuivavista vaatteista nousi\nkauttaaltaan höyryä. Vähään aikaan ei kuulunut muuta kuin tuulen ja\nsateen kohinaa. Ei kukaan puhunut. Mutta tämäntästä molemmat miehet,\nikäänkuin odottaen jotakin epämääräistä, katsoivat toisiinsa ja sitten\nMariannaan.\n\nMarianna istui liikkumattomana ikkunan ääressä. Navetan pieni kissa oli\nhypähtänyt ikkunalaudalle, tuijottaen ulos suurin ja levottomin vihrein\nsilmin. Se tuntui näkevän jotakin niityn laidassa, metsässä. Sitten\nse alkoi Mariannan tavoin odottaa. Yhtäkkiä se hyppäsi permannolle ja\nkatosi.\n\nKoirat haukkuivat. Sade lakkasi ja pilvet alkoivat haihtua. Ja metsän\nyläpuolelle sinivihreälle taivaalle ilmestyi kuu.\n\nSilloin Marianna näki Simonen tulevan esiin metsästä ja lähestyvän\nnopeasti ruohoaukiota pitkin, melkein kahlaten tuulen vielä\nheiluttamassa ruohossa. Hänen silmänsä kiilsivät kalpeissa\nkasvoissa, pyssynpiippu säihkyi kuin silmä, joka valvoi omistajansa\nturvallisuutta, tähystellen mahdollisesti takaa ajavia vihollisia.\n\nMarianna meni lieden ääreen ja sanoi molemmille miehille:\n\n— Älkää liikkuko paikoiltanne! —\n\nSitten hän läksi keittiöstä sulkien oven jälkeensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän sulki ulkoa huoneensa ovenkin ja asettui sen eteen, ikäänkuin\nestääkseen Simonea astumasta sisään taloon. Ei, hän ei enää koskaan\nsaanut käydä sisälle. Ja talo näytti vuodattavan kyyneliä hänen\nylitseen räystäästä yhä tippuvin sadepisaroin. Ja itkihän koko luonto\nvielä, vaikka rajuilman raivo jo oli asettunut ja taivas aukeni kuin\niso kostea silmä.\n\nSimone astui suoraan hänen luokseen. Hänen vaatteistaan valui vesi\nvirtanaan. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet väsymyksestä ja kiireisen\nmatkan ponnistuksesta. Mutta silmät paloivat melkein julmina.\nMariannassa ne herättivät surkua ja pelkoa. He katsoivat, niinkuin\nkerran aikaisemmin, toisiaan suoraan silmän pohjaan. Ja he tunsivat\ntoistamiseen olevansa yhdenvertaisia ylpeydessään ja surussaan,\nniinkuin olivat olleet orjuudessa ja rakkaudessa.\n\n— Marianna, — hän sanoi pysähtyen hänen eteensä, niin lähelle, että\nkasteli hänen vaatteitaan märillä vaatteillaan. Olet lausunut minulle\nsanan, joka sinun täytyy peruuttaa.\n\nMarianna katseli häntä vastaamatta, painautuen ovea vasten ja\njärkähtämättömästi päättäen olla avaamatta, vaikka mies koettaisi\nkäyttää pakkoa.\n\n— Vastaa, Marianna. Miksi et vastaa? Näethän, että olen tässä ja etten\nole kehno mies.\n\nMariannan huulille nousi lievä ivan hymy, ja hän loi katseen kauas ja\nlähelle, ikäänkuin tutkien, millaisten vaarojen keskeltä Simone oli\ntullut. Silloin nuori mies tarttui hänen ranteisiinsa, piti häntä kuin\nnaulittuna oveen, puhuen läheltä hänen kasvojaan:\n\n— Vastaa! Miksi sanoit, että olen kehno mies? Olenko tehnyt sinulle\nväkivaltaa? Olisin voinut tehdä tuona iltana täällä ja sitten\ntalossasi, ja myöhemmin missä tahansa, ja nytkin voisin tehdä, mutta en\ntee, näethän. Vastaa!\n\nMarianna katsoi häneen uudelleen silmien raosta, huulet jäykkinä,\nkasvot kelmeinä, mutta päättäväisinä.\n\n— Et tahdo vastata minulle! Toiste olet kyllä minulle vastannut. Minäkö\nolen kehno mies? Mitä olen sinulta vaatinut, ollakseni kehno? Olenko\nehkä pyytänyt sinulta rahojasi, omaisuuttasi? Vai olenko vaatinut sinun\nruumistasi? Olen pyytänyt sinulta ainoastaan rakkautta, ja rakkautta\nolet minulle suonut. Mutta minäkin olen antanut sinulle rakkautta;\nolemme samanarvoiset; olemme vaihtaneet sydämemme Mutta sinä tahdoit\nminulta enemmän, tahdoit vapauteni, ja sitä, jumaliste, en sinulle\nanna, sillä olen velkapää antamaan sen toisille ennen sinua, äidilleni,\nisälleni ja sisarilleni... Minäkö olen kehno mies? — hän yhä kysyi\nkäheänä, suunniltaan raivosta Mariannan vaikenemisen vuoksi. — Sinä\ntahdoit minua kehnoksi, sinä tahdoit lähettää minut vankilaan, sinä\ntahdoit kytkeä minut itseesi kuin koiran ketjuihin... Sinä...\n\nÄkkiä hän vaikeni ja hellitti otteensa, kasvot valkoisina, kylminä\nkauhusta. Marianna oli sulkenut silmänsä, jotta ei näkisi häntä,\nja horjahti hiljaa ovea vasten. Sitten hän luhistui alas portaiden\nastuimelle, ja Simone luuli ottaneensa hänet hengiltä. Hän laskeutui\nhänen jalkojensa juureen, niinkuin aikaisemmin, istuen kostealla\nnurmella, tarttui uudestaan hänen käsiinsä ja katsoi häneen\nrukoilevasti.\n\n— Marianna, Marianna? Vastaa minulle!\n\nTaas kaikui Simonen ääni, hyvän Simonen, niinkuin tuona iltana. Mutta\nMarianna oli vaiti, katse maassa, epävarmana, suljettuna Simonen\ntuskalta, niinkuin oli ollut hänen vihaltaankin.\n\n— Marianna, vastaa minulle; minä se olen, sinun Simonesi. Näethän, että\nolen tullut. Olen täällä, ota minut jälleen, tee minulle mitä tahdot,\nMarianna, anna minulle anteeksi. Sano minulle ainakin, että annat\nminulle anteeksi.\n\nHän ei vastannut. Hän oli kuollut Simonelta. Ja Simonekin tunsi\nselvästi, että Marianna oli häneltä kuollut. Ja hän sieppasi lakin\npäästään ja heitti sen pois, samoin hän tempaisi pyssyn olaitaan ja\nviskasi sen maahan, väännellen käsiään epätoivoissaan. Hän soperteli\nkatkonaisia sanoja, mielettömiä uhkauksia, kirouksia itseään ja muita\nkohtaan. Marianna pysyi tunnottomana, sokeana ja kuurona, kuolleena\nkaikelle.\n\n— Mitä oikeastaan olen tehnyt? — kysyi Simone hiukan toinnuttuaan.\nJa hän ojensi kätensä ja otti jälleen lakkinsa, jonka painoi syvään\notsalleen. — On totta, että talosi oli urkkijoiden saartama. Ehkä\nsyy oli minun, kun minun lujan miehen tavoin olisi pitänyt säilyttää\nsalaisuutemme. Ja minun olisi pitänyt lähteä etsimään pappia. Sensijaan\nlähetin äitini. Ja näin joutuivat sisareni tuntemaan salaisuutemme,\njopa naapurinaisetkin... Menettelin todella kuin typerä nainen. Mutta\njos syy olikin minun, niin oli talosi joka tapauksessa urkkijoiden\nympäröimä, ja velvollisuuteni oli välttää vangituksi joutumista sinun\ntalossasi, jotta en olisi tuottanut sinulle sitä surua ja häpeää.\nYmmärrätkö minua, Marianna? Sano minulle ainakin, että ymmärrät minua.\nNäethän, että puhun kuin olisin sinun omatuntosi. Mutta sinä vaikenet,\net vastaa.\n\nMarianna avasi silmänsä ja katsoi häneen. Ja hänen silmänsä olivat\nkäyneet rauhallisiksi, niinkuin muinoin. Mutta ne olivat liian\nrauhalliset, ikäänkuin olisivat katsoneet kaukaa paikasta, missä ollaan\nvarmoja, mistä käsin arvostellaan asioita intohimottomasti, kuin\ntoisesta maailmasta.\n\nSimone otti pyssynsä ja laski sen polvilleen. Sitten hän taas tarttui\nMariannan käteen, joka oli kylmä ja rento.\n\n— Käsität syyn, Marianna. Marianna parkani! Käsitäthän. Täälläkin,\nkarjamajassasi, on väijymässä joku, joka tahtoo tehdä minulle pahaa.\nNiin ainakin on minulle kerrottu. Sentähden en ole tullut. Anna siis\nminun joutua kiinni, anna tappaa minut edessäsi. Puhu, sano minulle\nyksi ainoa sana. Ja, hän lisäsi hiljaa, mutta kallistaen päänsä melkein\nhäveten sanojaan: — Kun oikein ajattelemme tuota aikomustamme, niin se\noli mieletön... Marianna, lasten tuumia. Nyt emme enää ole lapsia. Ja\nlisäksi sinä olet rikas ja minä köyhä.\n\nSilloin Marianna näytti jälleen elpyvän. Hän punastui, eikä vetänyt\npois kättään toisen otteesta, vaan sanoi hiljaa, tyynesti.\n\n— Tämänhän sinä tiesit hyvin. Ja jos minä olin rikas sinun edessäsi,\njoka olit köyhä, sinä olit köyhä minun edessäni, joka olin rikas...\n\nSimonekin punastui. Hän ei enää käsittänyt mitään, niin hän ainakin\nluuli. Hän oli väsynyt kaikesta, minkä oli sanonut, samoin kuin\npitkästä jalkamatkastaan. Kaikki vaiva oli turhaa. Hän olisi vain\nkerran vielä tahtonut laskea päänsä Mariannan polville ja nukahtaa\nsiihen.\n\nÄkkiä kuitenkin uhma valtasi hänet. Eihän Marianna ollut peruuttanut\nsolvaustaan. Ei hän sitä vielä nytkään peruuttanut, vaikka näki hänet\nniin väsyneenä ja masentuneena jalkojensa juuressa. Päinvastoin hän\nlausui uusia solvauksia. Mutta jos Marianna ei tahtonut avata hänelle\noveaan, ei hän silti aikonut lähteä tiehensä kuin kerjäläinen, jolta\nkielletään almu. Hän ajatteli, miten Bantine Fera ilkkuisi häntä, jos\ntämän tietäisi. Ja villipeto taas liikkui hänen sisässään. Hän alkoi\nläähättää, nosti pyssyn olalleen ja muisti, että oli lähtenyt rotkosta\nkekäle kädessä aikoen sytyttää palamaan Mariannan karjatarhan ja hänen\ntalonsa, tappaa karjan ja palvelijat, hänen sukulaisensa ja hänetkin,\nellei hän peruuttanut sanaansa. Hän näki edessään kaiken punaisena\nkuin veri. Vesi, joka oli imeytynyt hänen vaatteisiinsa, sekoittui\nhänen hikeensä ja lämpeni. Ja hänestä tuntui, että hän oli kokonaan\nsiitä hirvittävästä haavasta vuotavan veren tahraama, jonka Marianna\nloukkaavalla sanallaan oli iskenyt hänen sydämeensä.\n\nMutta Mariannan katse hillitsi hänet. Eikä hän herjennyt katsomasta\nSimoneen vaieten, pää hiukan kallellaan. Tämä asento palautti Simonen\nmieleen Costantinon, ja hän ajatteli, että Mariannakin ehkä tiesi\nkaiken, että hän oli seurannut häntä kuluneina harhailun kuukausina,\nhänen vaivuttuaan orjuuteen, joka oli tuhat kertaa pahempi kuin\naikaisempi orjuus, ja että Marianna nyt katseli häntä omantuntonsa\npohjasta. Hän painoi alas päänsä, hänen korvansa suhisivat ja hän oli\nkuulevinaan äänen, Costantinon tai Bantine Feran äänen, ja ehkä oman\näänensäkin, joka toisti Mariannan solvaavan sanan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSilloin hän kavahti pystyyn raivostuneena itselleen ja pakeni juosten\nniityn poikki.\n\nNyt vasta Marianna alkoi vapista pelosta. Hän luuli, että Simone\nlähti tekemään itselleen väkivaltaa, ja kaikkein ensiksi hänen\nvaistonsa veti seuraamaan pakenijaa ja huutamaan häntä pysähtymään.\nMutta ylpeys naulitsi hänet liikkumattomaksi, mykkänä oveen. Ja\nseuraavassa silmänräpäyksessä sisäinen ääni alkoi huutaa, että hän\noli ollut kohtuuton, että oli sanonut Simonelle verisen solvauksen\nkorostaessaan hänen köyhyyttään ja omaa rikkauttaan. Hänkin oli ollut\nkehno vastatessaan hänen selityksiinsä ja puolustukseensa pelkällä\nsolvauksella. Taaskin he olivat samanarvoisia. He saattoivat rientää\nkuinka kauas tahansa. Heidän täytyi kuitenkin seurata samaa tietä ja\naina kohdata toisensa lepohetkinä.\n\nSillä aikaa Simone oli kadonnut metsään. Iltahämärän varjot peittivät\nhänen jälkensä.\n\nMarianna katsoi ylös. Taivas oli aivan selkeä, vihreänsininen; kuu\nkumotti yläpuolella metsää, joka vielä oli läpeensä sateen kastelema.\nSen valo heijastui edessä leviävästä niitystä, joka näytti kirkkaalta\nlammelta. Hiljaisuudessa hän luuli yhä kuulevansa Simonen askelet. Ja\nhän seurasi niiden kaikua täynnä ahdistusta ja murhetta, ajatellen\nsydämessään, että Simone poistui ainaiseksi. Mutta sisimmässään,\nsydäntäkin syvemmällä, hän tunsi, ettei niin sittenkään kävisi.\n\nHän huokasi syvään ja riensi avaamaan keittiön oven. Palvelija oli\ntotellut, hän ei ollut liikkunut paikaltaan. Isä taas oli tyttärensä\nlähdettyä juossut ikkunan ääreen, oli nähnyt Simonen tulevan ja sitten\ntaas rientävän pois, ja nyt hän jännityksissään odotti hänen paluutaan.\n\nNähdessään tyttärensä kasvot kalpeina, piirteet vääntyneinä ja silmät\nkosteina, vaikka niistä ei vuotanutkaan kyyneliä, hän meni tytärtään\nvastaan, rohkenematta kysyä mitä oli tapahtunut. Hän vain katseli häntä\nja tunsi, että jotain kamalaa jo oli tapahtunut, pahempaa kuin jos\nSimone olisi ahdistanut Mariannaa tai surmannut hänet.\n\nSanaakaan sanomatta tytär asettui ikkunan ääreen, ja pimeä keittiö\nvaipui taas hiljaisuuteen. Molemmat miehet loivat vähän väliä toisiinsa\nkatseen, odottaen mieli raskaana. Äkkiä koirat ulkona alkoivat haukkua\npitkään, valittaen, ja Marianna harhaili levottomana oven ja ikkunan\nvälillä. Hän näytti aavistavan, että ulkona metsän salaperäisessä\nkätkössä tapahtui jotain kaameata, ja viittasi kädellään koiria\nvaikenemaan, jotta hän kuulisi paremmin.\n\nPyssynlaukaus pamahti selvästi lähellä. Kaiku toisti sen, ja vielä\ntoinenkin kaukaisempi kaiku.\n\nMarianna päästi huudon, ikäänkuin vastaten kutsuun.\n\nJa hän juoksi ulos, tällä kertaa miesten seuraamana.\n\nHe löysivät Simonen lähteen luota, kallioiden juurelta, juuri samasta\npaikasta, missä palvelija oli nähnyt hänet eräänä kesäkuun päivänä\nhänen ensi käyntinsä jälkeen karjatalossa.\n\nMarianna, joka riensi isänsä edellä hätääntyneenä etsien ja juosten\nennen heitä metsään kuin haavoittunut hirvi, näki hänet ensiksi.\nSimone oli polvillaan lähteen edessä, kädet kouristaen kalliota. Hän\nnäytti yrittävän nousta pystyyn. Hänen selässään oli pyssy, jonka\npiippu välkkyi kuutamossa, turhaan nyt valvoen haavoitetun omistajansa\nturvallisuutta.\n\nMarianna ei valittanut. Hän tarttui Simonen olkapäihin auttaakseen\nhäntä nousemaan. Haavoittunut nojasi hänen käsivarsiinsa, mutta\nMarianna horjahti taaksepäin ja vaipui istumaan kivelle hänen ruumiinsa\npainamana.\n\nTaas he olivat yhdessä. Hänen verensä valui Mariannan syliin. Marianna\nhaki kädellään haavan kohtaa, tunsi veren siitä vuotavan kuumana\nsormilleen ja luuli, että Simone oli kauttaaltaan runneltu ja että veri\nvirtasi hänestä joka taholta.\n\n— Simone, Simone!\n\nMariannasta tuntui, kuin Simone olisi tahallaan näin antautunut hänen\ntuettavakseen, tarjoten hänelle verensä, niinkuin oli tuona iltana\nluvannut.\n\n— Ei niin, ei niin. Nouse, nouse.\n\nNyt Marianna alkoi huutaa kauhu kurkussaan.\n\nHetkeä myöhemmin miehet saapuivat juosten... He ottivat Simonen hänen\nsylistään ja läksivät kantamaan häntä taloa kohti. Veri pirskui\nheinikkoon. Marianna, joka seurasi askel askeleelta, tunsi olevansa\nkokonaan sen tahraama hiusten juurista jalkoihin asti.\n\nJa nyt aukeni hänen ovensa jälleen Simonelle.\n\nMiehet laskivat hänet Mariannan vuoteeseen ja alkoivat riisua hänen\nvaatteitaan. Hän näytti nukkuvan, hiukset vielä kosteina sateesta,\npää rentona leväten pieluksella. He saivat menetellä niinkuin\nparhaaksi näkivät. He ottivat pyssyn, josta hän ei koskaan luopunut,\npatruunalaukun, irroittivat vyön, riisuivat päällystakin ja nutun.\nMikäli miehet ojensivat esineitä ja vaatteita, Marianna otti ne ja\nlaski kaikki penkille.\n\nNyt olivat tulleet heidän häänsä: kuolonhäät. Ja sisimmässään Marianna\ntunsi, että nämä olivatkin heidän oikeat häänsä. He kuuluivat\ntoisilleen kuolemassa, iäisyydessä.\n\nSimonen povi, valkoinen kuin naisella, ja kupeensa virvilänkaltaisine\nsyntymämerkkeineen, paljastuivat. Haava oli siinä, kahden kylkiluun\nvälissä, pieni punainen reikä. Veri virtasi lakkaamatta tasaisesti kuin\nlähteen vesi.\n\nPalvelija kumartui tarkastamaan, silmä kokeneena kuin lääkärillä. Hän\npainoi haavan reunoja lujasti yhteen kahden sormen välissä, ja vapaalla\nkädellään auttoi isäntää kääntämään Simonen terveelle kyljelleen.\n\n— Haava ei olisi kuolettava, ellei luoti olisi jäänyt sisälle. Anna\nminulle etikkaa, Marianna.\n\nMarianna kaatoi etikkaa kuppiin, ja hänen kyyneleensä sekoittuivat\nsiihen. Hän ojensi sitä toisella kädellään, pitäen toisessa kynttilää\nja mutisi katsellessaan Simonen kasvoja:\n\n— Olemme surmanneet sinut ja annamme sinulle etikkaa kuin Kristukselle.\n\nSilloin Berte Sirca, joka siihen hetkeen asti oli toiminut kuin vallan\ntoinen mies, päättäväisenä ja lujana, huokasi syvään ja risti kätensä:\n\n— Voi Sebastiano, mitä oletkaan tehnyt?\n\nSenjälkeen he eivät enää puhuneet. Hiljaisuudessa kuului vain, miten\nMarianna repi raidista kaistaleita, käyttääkseen niitä haavasiteinä, ja\nulkona kaikui — satakielen laulu.\n\nMolempien miesten yhä liikkuessa edestakaisin vaieten, koettaen\npoistaa veren jälkiä, Marianna istuutui vuoteen ääreen. Simone\nnäytti yhä nukkuvan. Marianna puhui hänelle hiljaa, koskettaen hänen\nhervotonta kättään. Hän ei enää nähnyt mitään kyynelistä himmentyneillä\nsilmillään. Mutta sisässään hän näki kaiken päivänselvänä, aina\nsydänkuopan pohjaan, siihen piilopaikkaan asti, missä omatunto säteilee\nkuin aarre maanalaisessa komerossa.\n\n— Minä olen surmannut sinut, — hän sanoi Simonelle, kosketellen\nhänen sormiaan ja hänen vielä hiukan lämmintä kämmentään. — Sinut on\nsurmannut minun ylpeyteni. Anna minulle anteeksi. Älä poistu noin,\nälä tee niinkuin minä, joka vaikenin ja sanoin sinulle vain häijyjä\nsanoja. Anna minulle anteeksi, äläkä puhu, jos et jaksa. Ymmärrän\nkaiken kuitenkin, rakas Simone. Sinä olit antanut minulle niin paljon,\nolit antanut minulle rakkauden; et omaa rakkauttasi minuun, vaan\nminun rakkauteni sinuun. Se oli suuri aarre, mutta minä en osannut\nsitä säilyttää. Sillä se, joka aina on ollut köyhä, niinkuin minä, ei\ntajua olioiden arvoa. Ja niin menetin tuhlaten sen aarteen, jonka olit\nminulle antanut. Olen hajoittanut sen, olen heittänyt sen ulos taloni\nikkunoista! On oikein, että nyt näen sinun menevän pois, koska sinulla\nei enää ole mitään, meillä kummallakaan ei enää ole mitään, rakas\nSimone. Ja minä tahdoin sinulta vielä enempää. Teit oikein kun sanoit\nsen minulle. Tahdoin vapautesikin, ja tahdoin tulla aviovaimoksesi,\nminä poloinen, tahdoin saada sinulta sormuksen.., joka on saatavissa\nainoastaan sieltä, mihin taivaankaari päättyy. Minä kurja himoitsin\nvertasi, henkeäsi. Ja nyt olet antanut ne minulle, niinkuin olit\nluvannut, veresi ja henkesi, rakas Simone. Sisarillasi oli syytä\nkohdella minua epäluuloisesti.\n\nMuistellessaan Simonen lujatahtoisia sisaria Marianna tunsi kyynelten\nvihdoinkin vuotavan silmistään. Mutta itse tuskansa alhosta hän\nlöysi lievennystä, ja hänestä tuntui, että hänen kyyneleensä,\njotka kostuttivat Simonen kasvoja ja käsiä, näyttivät elvyttävän\nhaavoittunutta. Hän todella hiljaa liikutti sormiensa päitä. Marianna\nnousi vuoteen äärestä, katseli ympärilleen pienessä yksinäisessä\nhuoneessaan, jota kynttilä heikosti valaisi, silmäili hänen vaatteitaan\npenkillä, pyssyä nurkassa, hänen kuolonkalpeita kasvojaan, jotka\nlepäsivät pieluksella, silmissä tyrmistynyt ilme. Simone näytti\nheräävän syvästä unesta ja ponnistelevan muistaakseen.\n\n— Marianna? — hän kuiskasi.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nTällävälin Sebastiano kulki metsän läpi, palaten karjamajaansa. Hän\nläähätti ja hänen sydämensä sykki vielä rajusti. Hän kuvitteli olevansa\ntyydytetty ja joka tapauksessa valmis vastaanottamaan kaiken. Hän oli\npitänyt lupauksensa. Lähetettyään Simonelle sanan, ettei tämä saisi\nlähestyä Mariannaa, jos ei tahtonut verellään maksaa uhkarohkeuttaan,\nhän ei ollut poistunut karjatarhan lähettyviltä. Hän odotti ja\ntiesi jo, mitä oli tapahtuva. Ja siinä tulikin Simone, juosten, ja\nkeskusteltuaan Mariannan kanssa hän taas juoksujalkaa poistui, niinkuin\nhenkilö, jolle ei riitä aikaa kaikkiin suoritettaviin tehtäviin.\nLaukaus vain, ja siinä hän makasi maassa, raivattuna tieltä.\n\nSebastiano ei silti ollut aivan varma, oliko laukaus tappanut Simonen.\nSe oli kuitenkin sivuasia. Pääseikka oli, että hän, Sebastiano, oli\ntäyttänyt lupauksensa. Ja astuen metsän hiljaisuudessa, jonne kaukaisen\nryöppypuron kohina tuskin kuului, hän ajatteli, itsekseen puhutellen\nuhriaan:\n\n— Siinä näit, mies. Luulit juoksevasi ja hallitsevasi kaikkea povesi\nkiihkolla, mutta sensijaan sinut on syösty maahan. Näinkö pidit varasi?\nNäinkö sinä, nuori mies, otit onkeen varoituksen? Olinhan lähettänyt\nsinulle ne terveiset, että Mariannalla paitsi tuota isä höperöä oli\njoku muukin sukulainen. Nyt olet nähnyt hänet, jumal'avita, nyt olet\nnähnyt hänet.\n\nMikäli hänen matkansa joutui, ahdistus katosi hänen sydämestään. —\nMiksi pakenen? — hän kysyi itseltään. En tahdo lymytä. Tahdon maksaa\nosani, minäkin. En tahdo piiloittautua, en ole halpamainen mies.\n\nÄkkiä hän pysähtyi, ikäänkuin hänen uhrinsa, joka tuolla metsässä\nmakasi kasvoillaan maassa, olisi pidättänyt hänen askeliaan.\n\nHän nosti pyssyn olalleen ja tuijotti kauan eteensä.\n\nYksinäinen kuu kulki taivaalla ja loi surullista valoaan metsään.\nVuoripuron kohina etääntyi, ja harmaista korkkitammista, jotka\nnäyttivät olevan kiveä, putoili vesipisaroita, jotka hipaisivat hänen\nkasvojaan ja käsiään.\n\nHän jatkoi matkaansa. Mutta hän ei enää ollut yhtä tyytyväinen.\nHän ajatteli Mariannaa, miten kauhistunut ja epätoivoinen hän oli\nnähdessään Simonen kuolettavasti haavoittuneena. Ja hän kuvitteli\nkuulevansa Mariannan huudon, joka raateli hänen selkäänsä ja ajoi\nhäntä eteenpäin pakoretkellään ja samalla kuristi hänen kaulaansa kuin\netäältä heitetty nuoransilmukka, joka veti häntä takaisin.\n\nMarianna tuntui huutavan hänelle:\n\n— Halpa, halpa mies.\n\n— Minäkö halpa, joka panen alttiiksi vapauteni ja henkeni sinut\npelastaakseni?\n\nHän astui edelleen. Mutta selittämätön ristiriitainen mielentila sai\nhänen polvensa notkumaan. Ja hän taivutti päätään taaksepäin, ikäänkuin\ntodella kuristava nuoransilmukka olisi vetänyt häntä, tukahduttanut\nhäntä. Näin hän taisteli hyvän aikaa, ja kuta kauemmaksi hän astui,\nsitä enemmän hän häpesi pakoaan. Hän palasi takasinpäin muutaman\naskelen ja pysähtyi jälleen. Hän ei tietänyt enää astuisiko eteenpäin,\nvai kääntyisikö takaisin. Kumpikin hävetti häntä. Lopulta hän laskeutui\nistumaan maahan, nojaten selkänsä kantoon, ja huokasi. Hän se\noikeastaan oli tappiolle joutunut, haavoitettu, sen hän hyvin tunsi.\nMutta hän tunsi helpotusta levätessään siinä.\n\nSappi, joka kuluneena aikana oli kokoontunut hänen sydämeensä vihan\nnostamana, liukeni ja virtasi pois haavan kautta. Hän ei oikein\ntietänyt, mistä se johtui, mutta hän ei enää vihannut. Mariannan\nsuru ja Simonen veri tuottivat hyvitystä hänen pitkäaikaisesta\nkärsimyksestään ja nöyryytyksestään. Hän oli nyt tyytyväinen kuin\nrahansa saanut velkoja.\n\nMutta hetken kuluttua intohimo jälleen valtasi hänet. Sisimmässään hän\nei ollut luopunut Mariannan omistamisajatuksesta. Hän luuli olevansa\nvilpitön aikeissaan puolustaa häntä häneltä itseltään. Ja nyt Marianna\nsensijaan kumartui Simonen yli koettaen pelastaa hänet elämään. Hän\nsäpsähti ja kääntyi astumaan takaisin.\n\nRauha vallitsi kirkkaassa kuutamossa. Vuoripuron kohina kuului\nheikosti, ikäänkuin vesi olisi nukahtanut ja sohissut unissaan, ja\nMariannan karjatarhassa satakieli lauloi herkeämättä.\n\nHän kiersi lähteen, kuvitellen, että Simone yhä makasi samassa\npaikassa, johon oli kaatunut. Ja hän ihmetteli, että kaikki täällä\nhänen ympärillään oli niin hiljaista. Hänestä tuntui kuin maa olisi\nniellyt hänen uhrinsa, jotta yön rauha ei häiriytyisi.\n\nMutta metsän rinteestä hän näki kauempana karjatalon ikkunoista\ntuikkivan tulia ja varjojen liikkuvan. — Simone oli siellä elävänä.\n\nJa hän tunsi, että hänen vihansa ja kostonsa olivat olleet turhaa\nponnistelua kohtalon tahtoa vastaan.\n\nHän riensi nopeasti taloon. Sisällä keittiössä miehet odottivat\nMariannan käskyjä. Ulkona satuloitu hevonen oli valmiina lähtöön, ja\npalvelijalla oli kannukset saappaissaan. Berte Sirca taas väänteli\nkäsiään epätietoisena, oliko hänen lähdettävä noutamaan Simonen\nsukulaisia vai jäätävä tyttärensä luo.\n\nKun Sebastiano astui sisään, hän meni tulijaa vastaan, tarttuen\nraivonsa ensi puuskauksessa hänen päällystakkinsa laskoksiin. Mutta nuo\nkasvot, jotka näyttivät vahalta, ja epätoivoa heijastavat silmät saivat\nhänet vaikenemaan.\n\n— Onko hän tuolla? — kysyi Sebastiano, — onko hänen tilansa hyvin\nvakava?\n\nHän näytti katuvan, käsivarret roikkuen rentoina kupeilla, ja pää\nkumarassa.\n\n— Haava ei olisi vaarallinen, mutta luoti on sisässä, hyvin syvällä...\nSebastiano, minkätähden teit tämän?\n\n— Sentähden, että velvollisuuteni oli tehdä se.\n\n— Kuule minua. Sinä olet tehnyt mielettömän teon. Mariannan ja Simonen\nvälit olivat täydelleen katkenneet.\n\nSebastiano tuijotti eteensä. Sitten hän sulki silmänsä. Hän tahtoi\nluulotella itselleen, ettei niin ollut laita.\n\n— Se ei ole totta! Miksi sanotte näin?\n\n— Sen sanon, koska se on totta. Marianna ja Simone olivat jättäneet\ntoisensa.\n\nSebastiano meni istumaan lieden ääreen ottamatta pyssyä olaltaan. Hän\nnojasi kyynärpäänsä polviin ja kasvonsa nyrkkeihin, ikäänkuin olisi\ntahtonut ruhjoa leukansa. Ja nyrkit ja poskipäät vapisivat raivosta.\n\n— Se ei ole totta, se ei ole totta, hän yhä mutisi itsekseen.\n\nRauhallinen palvelija sanoi isännälle:\n\n— Koska Sebastiano on täällä, niin toinen meistä voi lähteä.\n\nBerte meni silloin tyttärensä huoneeseen. Simone oli juuri hiukan\ntointunut ja koetti nostaa päätään. Marianna oli tarttunut hänen\nkäteensä ja puristi sitä käsiensä välissä, odottaen levottomana, että\nhän vielä puhuisi. Mutta Simonen silmät verhoutuivat, pää vaipui\njälleen raskaana pielukselle, ja alkava kuolonuni, josta hän juuri\nhiukan oli herännyt, valtasi hänet uudelleen.\n\n— Marianna, — sanoi isä, koskettaen sormella hänen olkapäätään. Täytyy\npäättää, mitä on tehtävä.\n\nMarianna säpsähti.\n\n— Tehkää, mikä on välttämätöntä.\n\nJa Berte palasi keittiöön.\n\n— Hän on tullut tajuihinsa, mutta kuume polttaa häntä. Täytyy lähettää\nsana hänen kotiansa.\n\n— Mitä sanoi emäntä? — kysyi palvelija, kumartuen kiinnittämään\nkannusta kireämmälle.\n\n— Hän ei sanonut mitään. Mutta ei tässä tarvita sen selvempiä\nmääräyksiä. Ratsasta suoraa päätä Simonen kotiin ja kerro, millä\nkannalla asiat ovat.\n\nPalvelija epäröi.\n\n— Tahtoisin kuulla, mitä emäntä sanoo.\n\nEnsi kerran palvelusaikanaan hän näki Berte Sircan ärtyvän.\n\n— Minä olen täällä isäntä. Lähde matkaan, typerikkö!\n\nSilloin palvelija totteli, ja seuraavassa tuokiossa kuului hevosen\nkavioiden nopea kopina, joka häipyi etäisyyteen. Sebastiano katsoi\nylös ja oikaisi selkänsä. Hän näytti tahtovan kysyä jotakin. Mutta hän\nlyyhistyi uudelleen eikä enää puhunut mitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamun sarastaessa Simonen äiti saapui, istuen hevosen selässä\npalvelijan satulan takana. Kyyristyneenä, pää mustan huivin peitossa,\nkasvot kalpeina ja kuin kivettyneinä pitkällisestä surusta, hän solui\nalas hevosen selästä, ennenkuin palvelija ehti laskeutua satulasta,\nja riensi suoraa päätä huoneeseen, missä hänen poikansa oli. Marianna\nnousi, luovuttaen hänelle paikkansa. He eivät sanoneet toisilleen\nsanaakaan. Mutta siitä hetkestä äiti jäi istumaan Simonen viereen,\nhänen kätensä kädessään, kallistuen hänkin puhumaan hänelle hiljaa,\nsanoen hänelle kaiken sen, mitä ei pitkään aikaan ollut tullut\nsanottua. Sillävälin Marianna kulki varpaisillaan edestakaisin\nhuoneessa, pysähtyen usein vuoteen luo odottamaan määräyksiä.\n\nKun äiti huomasi, että kuume kiihtyi ja että haavoittunut ei enää\njaksanut houria, hän nousi ja sanoi:\n\n— Tarvittaisiin pappia jakamaan hänelle armonvälikappaleita.\n\nPappi! Marianna meni antamaan määräyksiä. Silloin hän näki Sebastianon.\nHänen silmänsä jäivät tuijoittamaan, ja kun sanat takertuivat hänen\nsuuhunsa, hän viittasi kädellään häntä poistumaan. Mutta Sebastiano ei\nkatsonut häneen, ollen liikkumaton, kasvot vahana ja silmät tähystellen\njohonkin kaukaiseen epämääräiseen paikkaan. Marianna painoi alas\npäänsä, ja kaksi isoa kyyneltä kirposi hänen silmistään.\n\nHän malttoi mielensä. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut liukkaan,\nylipääsemättömän vuoren juurella. Oli turhaa itkeä, turhaa huutaa,\nturhaa kostaa. Kaikki oli turhaa.\n\nOlihan Sebastiano tuossa hänen edessään, povessaan syvempi haava ja\nlähempänä kuolemaa kuin Simone. Olisihan Marianna voinut heikoilla\nkäsillään sitoa hänet kahleisiin ja jättää hänet maallisen oikeuden\nkäsiin. Hän olisi voinut surmatakin hänet jalkojensa juureen kuin\nkoiran. Hänen raskas surunsa ei olisi siitä keventynyt hituistakaan.\n\nSilloin hän lähestyi häntä ja kosketti hänen olkapäätään, samoin kuin\nisä oli tehnyt hänelle. Sebastiano kääntyi ja katsoi häneen puhumatta.\nHänen silmäteränsä laajenivat hänen tuijoittaessaan Mariannaan. Hän\nnäytti oitis tajuavan, minkä raskaan rikoksen oli tehnyt, ja tuntevan\nsiitä kauhua.\n\n— Sebastiano, — sanoi Marianna itkien, — jo toistamiseen käsken sinua\npoistumaan. Mene pois, ymmärrätkö? Äläkä enää laske jalkaasi minun\ntalooni...\n\nSebastiano nousi ja poistui. Mutta saavuttuaan lähteelle siihen\nkohtaan, mihin Simone oli kaatunut, hän ei jaksanut kulkea pitemmälle.\nHän istuutui ja alkoi odottaa.\n\nSiitä hän näki, miten Berte Sirca nousi hevosen selkään ja ratsasti\nNuoroon päin. Kaikki karjatarhassa oli levollista. Eläimet kävivät\nlaitumella. Harmaat lehmät, liikkumattomina ruohikossa, korkkitammien\nvälissä, sinitaivas taustana, näyttivät isoilta kiviltä. Harakoiden\nnauru kajahti metsässä, ja savu nousi suoraan ylös karjatalon katolta\nkuin iso kaurakukka.\n\nKaikki tuntui unelmalta. Tätä tunnelmaa vain välistä häiritsivät\nkoirat, jotka nousivat väristen takajaloilleen, köysiänsä pingoittaen,\nhaukkuen äkäisesti kissanpoikaa, joka tuli kastelemaan kuonoaan\nvesialtaassa.\n\nÄiti istui yhä Simonen vuoteen ääressä ja oli jo kertonut kaiken\nSimonelle. Hän oli kertonut, ettei sanoma onnettomuudesta ollut\nyllättänyt häntä, ei isää, eikä sisaria.\n\nJo kauan he olivat sydämessään odottaneet salaisen onnettomuuden tuloa,\ntämänkaltaista uutista. Ja Mariannan palvelijan saapuessa he olivat\nkatsoneet toisiinsa, sanoen silmillään: — Hetki on tullut.\n\n— Katsoimme toisiimme, Simone, ja viipymättä sidoin huivin päähäni.\nIsääsi ja sisariasi pidetään silmällä. Ja kaikki oikeudenvirkailijat\nja -palvelijat tuntevat heidät. Jos joku heistä olisi lähtenyt sinua\ntervehtimään, häntä olisi seurattu, ja näin olisi turvapaikkasi tullut\nilmi. Minun kasvoni ovat kaikki unhoittaneet, kun en, niinkuin tiedät,\nenää moneen vuoteen ole astunut ulos talosta... en moneen vuoteen...\naina siitä lähtien, kun poistuit kotoa... Ja sentähden läksin minä,\nsillä tahdoin nähdä sinut. Ja nyt olet edessäni... verissäsi ja\nvaikeroiden kuin syntyessäsi.\n\nMarianna liikkui hiljaa, epätoivoisena. Hän oli vain kateellinen\näidille, joka viimeisen kerran oli tullut eroittamaan heitä. Ja hän\nodotti hetkeä, jolloin saisi taas istuutua Simonen luo.\n\nKun hän ei nähnyt Nuoroon pappia noutamaan lähteneen isänsä palaavan,\nhän illan tullen katsoi kauan ovelta ja läksi sitten astumaan metsään\npientä heleähietaista polkua pitkin, joka kiemurteli jo tummenevassa\nruohikossa.\n\nEi näkynyt ketään. Ilta oli viileä ja kirkas. Koko karjatarha,\nedellisen päivän rajuilman pesemänä ja virkistämättä, tuoksui kuin\nlavendelikukkavihko. Ja tähti alkoi syttyä toisensa jälkeen, toinen\ntoistaan suurempana ja hohtavampana, ikäänkuin kilpaillen kauneudessa.\n\nMarianna, joka taas oli käynyt väsyneen näköiseksi ja\nkumarahartiaiseksi ja hiukan vanhettuneeksi, niinkuin tuonnoin ensi\nkerran tultuaan karjatarhaan toipumaan sairaudesta setänsä kuoleman\njälkeen, astui kappaleen matkaa, kunnes saapui kummulle, jolta saattoi\nnähdä tien.\n\nHänen takanaan olevat metsät aallehtivat runsaassa vihannuudessaan\nkuin meri. Hänen edessään avartui tasanko, vielä vihreänä ja sinervänä\nhämärässä, muurinkatkelmineen, kivineen ja kukkien peittämine\nkallioineen. Vuoret haamoittivat kuin höyry taivaanrannalla, vielä\npunervina, mutta tuhkanharmaan harson peitossa. Kuu pilkisti Orthobene\nvuoren harjan takaa, ja ääretön rauha levisi ympäristöön.\n\nMarianna seisoi kauan kummulla, nojaten kiveen. Hän tunsi itsensä\nlevolliseksi, etääntyneeksi kauas niistä seikoista, jotka olivat\ntuottaneet hänelle niin paljon kärsimystä. Ja silmänräpäykseksi hänestä\nkatosi tietoisuus siitäkin, että Simone ja hänen äitinsä olivat yksin\ntalossa. Hän oli etäällä, oli jättänyt kaiken, oli sanonut itsensä irti\nkaikesta, yksinäisenä kuin kuu avaruudessa.\n\nMutta hevosten kavioiden kapse polulta herätti hänet jälleen\ntodellisuuteen. Hän laskeutui kummulta kompastellen kivikossa ja saapui\ntalon edessä olevalle aukealle nurmikolle samaan aikaan kuin isänsä ja\npappi.\n\n\n\n\nXV\n\n\nPappi oli nuori, voimakas, kasvot tummat, huulet paksut ja hampaat\nvalkoiset, yllään avara vaippa ja leveälierisen papinpäähineen asemesta\npieni lakki päässä.\n\nHänelläkin oli kaksi kodista maailmalle kadonnutta veljeä; eikä hän\ntahtonut kieltää apuaan kuolevalta.\n\nMarianna tervehti häntä päännyökkäyksellä ja vei hänet pikkuhuoneeseen.\nÄiti oli sytyttänyt vaskilampun, joka riippui naulasta yläpuolella\nvuodetta. Sen pyöreä värähtelevä varjo peitti kuin hikiliina kuolevan\nkasvot, ja se levitti heikkoa valoansa illan hämärään.\n\nSimone oli horroksissa ja näytti tuon varjon verhoamana jo vaipuneen\nalkavaan kuolonuneen.\n\nPappi lähestyi varpaisillaan, pysähtyen katselemaan häntä ääneti,\nseisoen äidin vieressä, joka oli noussut ja joka äärettömän hellästi\nkatseli poikaansa, peläten hänen heräävän virkistävästä unesta, mutta\nsamalla peläten, ettei hän enää ollenkaan heräisi.\n\nSitten hän poistui huoneesta, ja pappi istahti rukoilemaan.\n\nNaiset seisoivat ulkopuolella ovea, odottaen. Ja Marianna, jonka\nväsymys yhä enemmän valtasi, ajatteli Jeesusta Öljymäellä ja pelkäsi\nnukahtavansa.\n\n— Mitä minun nyt tulee tehdä? — hän mietti.\n\nEihän hän enää rakastaisi, ei enää odottaisi. Mutta hänen tilansa ei\nollut epätoivoa, vaan pikemmin toivon ja vapautumisen tunnetta. Olihan\nSimone tästälähin turvassa kaikilta vaaroilta.\n\nMarianna ei enää kuulisi Simonen askelia maan päällä. Mutta Simone oli\nnyt kuuleva Mariannan askelet maailmasta ja oli odottava häntä sillä\nkynnyksellä, jonka tuolla puolen alkaa oikea vapaus.\n\nKeittiössä palvelija ja isäntä valmistivat illallista. Niissäkin\ntaloissa, missä kuolema käy vieraissa, elävien täytyy ajatella\nravintoaan. Lisäksi pappi oli tullut tänne tuon pitkän matkan; oltiin\nvelvollisia osoittamaan hänelle kunnioitusta harvinaisena vieraana.\nBerte Sirca kumartui lieden yli puhaltamaan hiillosta, tavantakaa\npyyhkäisten harvoja hiuksiaan, ja palvelija, niinkuin tuona Simonen\nensi käynnin iltana, valmisti paistia verisin käsin. Hänen kasvonsa\npysyivät järkähtämättöminä, välinpitämättöminä. Isännänkin kasvot\npian selkenivät: lopulta Jumala tietää, mitä tekee, ja hänen tiensä\novat tutkimattomat. Ja se ihminen, joka on keksinyt sananparren »Ei\nniin pahaa, ettei olisi jotakin hyvää», on varmaankin ollut niitä,\njotka kaikkien sananparsien tekijäin tavoin ovat koonneet paljon\nelämänkokemusta.\n\nSormellaan hän viittasi palvelijan luokseen ja sanoi hiljaa nyökäyttäen\npäätään ikkunaan päin:\n\n— Tuo houkkio on vielä lähteellä. Vie hänelle ainakin juotavaa.\n\n— Tässä täytyy ensi sijassa ajatella naisia — murisi palvelija, — he\novat paastonneet tänään kuin pitkänäperjantaina.\n\n— Ajattelemme kaikkia. Malta mielesi, mies!\n\nHän huokasi syvään. Siitä alkaen kuin pappi oli talossa, hän tunsi\nhelpotusta mielessään. Hänestä tuntui, että kaikki kääntyi hyvälle\ntolalle, ja että kaikki järjestyisi entistään paremmaksi.\n\nHän lähetti siis palvelijan Sebastianon luo ja kattoi pöydän. Tuossa\noli piimäastia ja tuossa hunajakakut tammisessa sokeriastiassa.\nPoiketessaan tyttärensä taloon hän oli muistanut ottaa Fidelalta\nmukaansa nisuleipää. Tuossa oli tuore juustokin, pehmeä kuin vaha,\nja tuossa viinipullo. Kaikkea oli. Se olisi kelvannut hääateriaksi.\nKissanpoika seurasi häntä ja pyyhkäisi selkäänsä hänen sääreensä; äkkiä\nse parkaisi ja loikki tiehensä. Isäntä oli huomaamattaan astunut sen\nkäpälälle. Kuullessaan kissan äänen Marianna, joka istui sisähuoneen\noven ulkopuolella, heräsi horrostilastaan. Kuu kumotti täydeltä\nterältään metsän yläpuolella, taivas oli sininen kuin päivällä ja\nkaikki esineet näkyivät selvinä ruohoaukiolla. Mies lähestyi taloa\nnurmikon poikki. Marianna tunsi hänet heti.\n\n— Se on Costantino, Simonen toveri, — sanoi Marianna puoliääneen\näidille. — Varmaankin hän tiesi, että Simone tuli tänne, ja kun hän ei\nnähnyt hänen palaavan, hän on tullut hakemaan häntä.\n\nCostantino pysähtyi heidän eteensä ja Marianna nousi tervehtimään\nhäntä. He katsoivat toisiinsa, niinkuin aikaisemmin kuutamossa, ja\ntajusivat toistensa ajatukset.\n\n— Hän on tuolla sisällä, — hän sanoi nyökäyttäen kärsiviä kasvojaan\nperähuoneeseen päin. Hän on kuolettavasti haavoittunut ja menettänyt\ntajuntansa. Pappi on hänen luonaan.\n\nCostantino tuntui rauhoittuvan kuultuaan, että pappi oli siellä.\nHän laski kätensä Simonen äidin päähän ja tunsi sen hehkuvan hänen\nsormiensa alla. Ja tästä kosketuksesta vanhan naisen suru vihdoinkin\npääsi purkautumaan. Nyyhkyttäen hän tarttui Costantinon käteen ja\nkostutti sitä kyynelillään.\n\nSitten kaikki kokoontuivat keittiöön.\n\nBerte Sirca ja palvelija olivat puoleksi kantaen laahanneet Simonen\näidin pöydän ääreen. Ja pakoittaen itseään Marianna tarjosi ruokaa.\n\nPappi istui heidän keskellään. Hän oli ainoa, joka väliin katsoi\ntarpeelliseksi sanoa jonkun sanan. Mutta ennen pitkää hänkin vaikeni\nmuiden mukana. Tämä illallinen teki kirkollisten menojen vaikutuksen,\ntapahtuen henkilöiden piirissä, joista kukin oli oman ahdistuksensa\npainama, mutta joita kaikkia yhdisti yhteinen side: vaikeneminen. Ja\nhe vaikenivat edelleen ja näyttivät ikäänkuin nauttivan ehtoollista,\nennenkuin valmistautuivat olemaan läsnä ihmisen kuoleman mysterion\ntäyttyessä.\n\nHeissä piili sitäpaitsi kaikissa se pelko, että oikeudenpalvelija\nNuorosta saapuisi häiritsemään tuota mysteriota. Vähimmästäkin melusta\nhe kohottivat päätään kuunnellen.\n\nMoneen kertaan Marianna nousi katsomaan, oliko Simone yhä horroksissa.\nLopulta Marianna näki hänen silmänsä aukenevan ja katsovan häneen;\nniissä oli valonsäde, joka pian taas sammui.\n\n— Simone? Simone?\n\nSimone ponnisti noustakseen istualleen, mutta vaipui takaisin\nvuoteeseen, kasvoissa äärettömän kärsivä ilme. Hänestä tuntui kuin hän\nolisi ollut kupeestaan keihäällä naulittu vuoteeseen. Ja sitten hänestä\ntuntui kuin hänen ruumiinsa olisi alkanut pyöriä, tuo keihäs akselina.\nHän tarttui Mariannan käteen, mutta Mariannakin näytti pyörivän hänen\nkanssaan.\n\n— Simone? Simone! Täällä on pappi. Tahdotko, että hän tulee luoksesi?\n\nSairas alkoi tuijottaa häneen silmäterät laajentuneina, kauhuun\nuponneina. Pappi? Hän ei käsittänyt.\n\n— Eikö hän saa tulla? Se on pastori Fenu, Giacomo ja Giovanni Fenun\nveli.\n\nSimone nyökäytti heikosti päätään myöntymykseksi, mutta käänsi\nhiukan häiriytyneen näköisenä poskensa pielukselle. Ja Marianna näki\nvalkoiselle päälliselle, hänen suupielensä kohdalle, ilmestyvän\npunaisen ruusuun vivahtavan täplän; se oli verta. Hän nousi\npelästyneenä. Mutta Simone ei hellittänyt hänen kättään. Hän näytti\ntahtovan viedä sen mukaansa matkalleen. Hän alkoi taas houria:\n\n— Pappi... sormus... sateenkaari. Äiti, antakaa minulle reppu...\n\nMarianna käänsi kasvonsa seinään päin ja tunsi ruumiinsa värisevän.\nMutta hän ajatteli, että Simone puristaessaan hänen kättänsä muistutti\nhänelle hänen lupauksestaan:\n\n— Naisen, joka rakastaa sellaista miestä kuin minä, ei pidä itkeä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPappi asettui jälleen istumaan vuoteen ääreen ja kallisti\nkarkeatekoista vapahtajankuvaa sairaan kasvojen yli. Hän ajatteli\nveljiänsä, Giacomoa ja Giovannia, eksyneinä metsiin ja kivilouhoksiin,\nollen metsästäjiä ja riistaa samanaikuisesti. Ja sydämensä pohjasta hän\noli valmis antamaan synninpäästön Simonelle kuin nuorukaiselle hänen\nensi kertaa käydessään ripillä.\n\nHorrostilassaan Simone ponnisteli muistaakseen ja kootakseen syntinsä.\nMutta ne pakenivat ja pyörivät hänen ympärillään, kuin olisivat jo\nirtaantuneet hänestä, häälyneet matkan päässä hänestä, häntä ilkkuen.\nSitten hän sopersi katkonaisia sanoja, vaikeni ja näytti vaipuvan\nuneen. Mutta kun hän kuuli papin alkavan lausua sanojaan synninpäästöä\nvarten, hän kokosi kaikki voimansa viimeiseen ponnistukseen, tavoitteli\nraitia, näytti lujasti nojaavan vuoteeseen ja pääsi puoleksi istuvaan\nasentoon, suu jälleen täynnä verta ja huulet tuskasta vääntyneinä.\n\nPappi laski toisen kätensä hänen povelleen, painoi hänet lempeästi\ntakaisin pitkälleen ja pyyhki veren hänen huuliltaan.\n\n— Pride Fenu... Pride Fenu... — sopersi Simone huohottaen, tunnustan...\n\nPappi kuunteli tarkkaan.\n\n— Varastin... kirkosta... Varastin timanttisormuksen... Ihmeitä tekevän\nNeitsyen kirkosta... Se on tuolla... patruunalaukussa.\n\nPappi veti otsansa ryppyihin, ihmetellen ja melkein loukkautuneena.\nEiväthän rosvot koskaan varasta kirkoista.\n\n— Miksi teit tämän, Simone?\n\n— Tahdoin antaa sen naiselle, uskollisuuden merkiksi.\n\n— No niin, sinä luovutat minulle tuon sormuksen ja minä vien sen\ntakaisin Ihmeitä tekevälle Neitsyelle.\n\n— Ei. Tahdon uskoa sen... uskoa... sen Mariannalle... että... hän veisi\nsen... takaisin.\n\n— Hyvä. Uskomme sen Mariannalle, joka vie sen takaisin. Entä vielä...\n\n— Ei mitään muuta.\n\nSilloin pappi teki ristinmerkin ja lausui lopullisesti synninpäästön.\n\nNyt naiset palasivat takaisin huoneeseen. Marianna riensi asettumaan\nSimonen vuoteen ääreen, mutta hänen mieleensä johtui, että siinä oli\näidin paikka.\n\nMuuten täytyi tehdä valmistuksia Herran ehtoollista varten. Marianna\notti esille liinan ja levitti sen kaksinkertaisena pienelle pöydälle ja\nnouti sitten kynttilän keittiöstä lisätäkseen valaistusta. Palatessaan\nhän näki, että äiti oli tuonut mukanaan pienen vahakynttilän, jota\nsytytettynä piti kädessään kuin vaaleata vartta, jonka kultakukasta\nputoili siemenhelmiä.\n\nMiehetkin tulivat sisään ja polvistuivat huoneen perälle, pää paljaana,\nlakki kädessä. Ovi oli jäänyt auki, ja kuu loi sisään hopeajuovan.\nUlkona lauloi satakieli.\n\nAutettuaan pappia kohottamaan Simonen istuvaan asentoon Marianna\npolvistui vuoteen ja seinän väliseen ahtaaseen paikkaan, lujasti tukien\ntoisella kädellä pieluksen takaa ja otsa painettuna peitteelle. Hän\nkuuli papin sanat, joka kumartui kuolevan kasvojen yli, rippileipä\nkädessään, ja näki hengessä edessään kuun yläpuolella vuoria ja tammen,\njoka säteili kuin tulikehä. Sitten kaikki vaipui hiljaisuuteen. Käsi\nlaskeutui hänen päänsä päälle; Simone kutsui häntä vielä kerran:\n\n— Marianna!\n\nMarianna kohotti päätään ja näki edessään papin, vielä messukasukka\nyllään. Ja hän loi Mariannaan katseen voimakkaista tummista silmistään.\n\n— Marianna, hän sanoi, — Simone tahtoo luovuttaa sinulle sormuksen,\njoka on vietävä Ihmeitä tekevälle Neitsyelle. Hae se esille tuosta\npatruunalaukusta.\n\nMarianna meni huoneen poikki ja nosti raskaan patruunalaukun penkiltä,\njolle oli laskenut sen Simonen takin ja vyön viereen. Hän avasi sen\nja löysi sisätaskusta sormuksen. Rengas oli mustunut, mutta timantti\nsäikkyi varjossa, ja kaikki näkivät sen.\n\nMarianna piti sitä avatussa pivossaan ja ojensi sen papille, joka otti\nsen kahden sormen väliin, näyttäen sitä Simonelle:\n\n— Onko se tämä?\n\nMariannan silmät säteilivät kuin timantti. Hänen sydämensä ilmaisi\nhänelle kaiken.\n\n— Simone, — hän sanoi, ojentaen hänelle kättään, — paina sinä sormus\nsormeeni.\n\nSilloin Simonen käsi, joka oli käynyt laihaksi ja kalpeaksi, ollen jo\nkuolon polttama ja huuhtelema, kurottui papin kättä kohden. Hän tarttui\nsormukseen ja painoi sen vapisevin käsin Mariannan käteen.\n\nNämä olivat heidän häänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyyskuulla Marianna läksi Ihmeitä tekevän Neitsyen juhlille viemään\nsormusta. Hän ja hänen isänsä olivat erään Bittissä asuvan rikkaan\ntilanomistajan vieraina. Tämän vanhin poika, joka vielä oli naimaton,\nkun sitävastoin kaikilla hänen muilla veljillään jo oli vaimo ja\nlapset, katseli koko ajan Mariannaa juhla-aterian aikana ja miesten ja\nnaisten laulaessa. Kun hän näki, että Marianna oli kalpea, itseensä\nsulkeutunut ja kaikesta välinpitämätön, hän tiedusteli, oliko hän\nkivulloinen... Hänelle vastattiin, ettei niin ollut laita, vaan että se\noli hänen luonnolleen ominaista, että hän oli uskovainen ja että oli\nantanut Ihmeitä tekevälle Neitsyelle kaikki omistamansa helyt. Silloin\ntuo mies päätti pyytää häntä vaimokseen.\n\nHän teki sen vasta pitkän aikaa myöhemmin, sillä hänen vakaumuksensa\noli, että tulee tarkoin punnita, ennenkuin tekee ratkaisevan päätöksen.\nMariannakin puolestaan vaati miettimisaikaa.\n\nLopulta tuo mies läksi Mariannan puheille Vapahtajan juhlana. Hän\noli vuorostaan Mariannan vieraana, jonka hän vastaanotti tyynenä ja\nvakavana. Kun täytyi antaa kosijalle lopullinen vastaus, Marianna\nkatsoi häntä syvälle silmiin ja tunsi värähdyksen, joka näytti\npudistavan hänet hereille sisäisestä kuolemasta.\n\nJa hän antoi myönteisen vastauksen, sillä kosijan silmät vivahtivat\nSimonen silmiin.\n\n\n\n"]