[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fN3WGrMU0ax123d7HByO1low03hp60L9iui2fOgoLasI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2628,"Helin kesä","Hirn, Eva",1877,1948,"2628-hirn-eva-helin-kesa","2628__Hirn_Eva__Helin_kesä",null,"romaani",[],[],"fi",1927,23534,141189,false,75611,[22,23,24],"Finnish fiction -- 20th century","Household employees -- Fiction","Women college students -- Fiction",[26,27],"Gender & Sexuality Studies","Novels","\"Helin kesä\" by Eva Hirn is a novel written in the early 20th century. The story centers around Heli, a young woman navigating her academic pursuits, familial expectations, and social life in a transitional period marked by evolving gender roles. Readers are introduced to Heli's struggles with her responsibilities and ambitions as she contemplates her future and seeks independence.  The opening of the novel establishes Heli's character, showcasing her dedication to her studies in science while managing her household duties as the only daughter among brothers. Heli's conversations with her friends, particularly Meri, reveal their aspirations, societal pressures, and the contrasting challenges they face as women. As Heli articulates her desire for freedom from domestic constraints, she reveals plans to take on a summer job as a servant in a wealthy household, aiming to experience life away from her current environment. This decision sets the stage for her adventures and explorations of class and identity that may unfold as the story progresses. (This is an automatically generated summary.)",[],214,"Nuoren opiskelijanaisen kesästä kertova teos seuraa Heliä, joka tasapainoilee opintojen ja perheen odotusten välillä. Arki vaihtuu työhön sisäkkönä Ahvenanmaan saaristossa, missä Heli joutuu pohtimaan yhteiskuntaluokkia ja omaa tulevaisuuttaan.","Eva Hirnin 'Helin kesä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2628. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.","Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.\n\n\n\n\nHELIN KESÄ\n\nKirj.\n\nEva Hirn\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1927.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n   I. Tyttöjä.\n  II. Kirjeitä.\n III. Herrasväki saapuu.\n  IV. Huvilaelämää.\n   V. Kaupungissa.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\nTYTTÖJÄ.\n\n\nKamreeri Sarkamaa tuli Helin huoneeseen.\n\n— Sinulla on paha tapa heittäytyä keskellä päivää pitkällesi. Vanhat\nkylläkin tarvitsevat ruokalepoa, mutta nuoret veltostuvat sellaisesta,\nsanoi hän.\n\n— Olen ollut kemian töissä lähes kuusi tuntia ja jalkojani särkee,\nvastasi Heli kohottautuen istumaan. — Sitäpaitsi tulee minulle oppilas\niltapäivällä.\n\n— Jos lukeminen rasittaa sinua liikaa, niin minä voin hankkia sinulle\npaikan pankissa, virkkoi siihen isä. Se oli hänen usein toistuva\nlauseensa. — Koetapas nyt ehtiä ennen oppilaasi tuloa laskea minulle\nnämä laskut. Taunolla on suojeluskuntansa, joten minä en tahdo vaivata\nhäntä lisätyöllä.\n\nIsä laski paperiarkin Helin pöydälle ja poistui.\n\nHeti kun laskut oli suoritettu, saapui oppilas. Seurasi raskas tunti.\nSaksan kielioppi oli molemmista tällä kertaa tavallista sitkeämpää.\n\nVihdoin sekin kiusa loppui ja Heli istui hetken pää nojautuneena\nkäsiinsä.\n\nNyt pitäisi lukea kontrollitenttiä eläinopin aprobaatturitöistä. Aina\noli jokin tentti kintereillä. Olihan opiskeleminen hauskaa, mutta\nsiihen vaadittaisiin työrauhaa.\n\nHeli ei jaksanut enää istua paikallaan. Hän heitti takin ylleen ja\nasetti hatun päähänsä sekä lähti ulos, varoen, ettei kukaan kotiväestä\nehtisi pysäyttää häntä.\n\nHän käveli hitaasti katuja pitkin, pysähtyi kaupan ikkunaan katselemaan\nkeltaisilla pitseillä koristettuja alusvaatteita, luki toisessa\npaikassa kiintoisia kirjaotsikkoja, mutta eläinopin varjo seurasi häntä\njoka askelella.\n\n— Mitä minä nyt tekisin, koska kerran en tee sitä mitä pitäisi? Ja Heli\npäätti käväistä Meri Haaviston luona. Siellä oli aivan erilainen rauha\nja henki kuin kotona.\n\nMerin pieni, aistikas huone oli monen toverin turvapaikka heidän\nalakuloisuuden hetkinään.\n\n— Terve, Heli. Minä istun tässä kolmatta tuntia aineeni ääressä ja olen\nkypsä nauttimaan elävistä naisista, sanoi Meri.\n\n— Mistä sinä nyt kirjoitat? Kuolleitten naisten sielunelämästäkö? kysyi\nHeli.\n\n— Melkeinpä. Minä näet kirjoitan Kiven naisista.\n\n— Mutta Kivihän oli naimaton.\n\n— Niin olikin. Hän vain tuotti naisia.\n\n— Tuotti?\n\n— Minun aineeni nimi on: \"Naiset Kiven tuotannossa\".\n\n— Mieluummin minä sittenkin kirjoitan ruostesienistä, vaikka se ensin\ntuntuikin hankalalta. Mutta minä en saisi kokoon mitään tuollaisista\ntunneaineista, joita te harrastatte, virkkoi Heli istuutuen Merin\nvaaleansiniseen sohvaan.\n\n— Nakerra taateleja ja ihaile minun vanhaa kukkivaa amaryllistäni!\nSiinä on minun kasviopinharrastukseni.\n\n— Kasvioppi on jaloin tiede kaikista, vaikka minä olenkin sillä\nrasittanut itseäni aivan liikaa.\n\n— Sinähän olet kerrassaan suurenmoinen! Kuinka sinä jaksatkin antaa\nyksityisopetusta, ommella omat vaatteesi ja lukea yhtä ahkerasti kuin\nme muut?\n\n— Minä jaksaisin sitä kaikkea varsin hyvin, mutta tiedäthän, että olen\nainoa tyttö kolmen pojan joukossa. Äiti viettää suuren osan päivästä\nkonttorissa ja siksi minun täytyy esiintyä monta tuntia päivässä\nnaisellisena ja auttavaisena sisarena. Ja se on kaikkein raskainta,\netenkin sen jälkeen kuin on palannut kotiin laboratorioista. Neulatkin\naivan ruostuvat tällaisissa haponsyömissä sormissa!\n\n— Ilmankos sinä et koskaan ehdikään osakuntaan! Siellä on nyt Ilta\nPohja emäntänä ja hän valittaa, että entiset koulutoverit käyvät\nharvoin kokouksissa varsinkin tytöt.\n\n— Minulla ei ole aikaa eikä voimia valvoa myöhään. Sitäpaitsi\nosakuntaelämä oli minulle pettymys. Onhan siellä joskus hauskaakin,\nmutta usein saa nähdä sellaista, mikä vain harmittaa. Enkä minä taas\ntoiselta puolen tahdo tuomita muita ja olla olevinani heitä parempi.\nMutta aikaiseen sieltä on poistuttava, jos haluaa säilyttää hyvän\najatuksensa monestakin osakunta toverista.\n\n— Onhan se niinkin! Ajattele, että minä kerran viattomuudessani menin\nIlkka Pason kanssa osakunnan naamiaisiin! Me olimme silloin vielä\nfukseja eikä kukaan ollut varoittanut meitä. No, minä lähdin sentään\nsieltä pois jo tunnin kuluttua. Ilkka pyysikin sitten jälkeen päin\nminulta anteeksi, että oli houkutellut minut sinne, kertoi Meri.\n\n— Ja kuitenkin meillä on hyviä ja kunnollisia tovereita. Meidän\nentisistä luokkalaisistamme ei ainoakaan tyttö polta tupakkaa eikä\nmuutoinkaan herätä pahennusta, huomautti Heli.\n\n— Opinnot ovat kovia ja elämä on löysää. Kun Tauno ja minä tulimme\nylioppilaiksi, niin minä kuvittelin, että nyt se vapaa ja ihana elämä\nalkaisi. Mutta silloin minä sain katkeran kokemuksen. Isä sanoi, ettei\nhän kykene kustantamaan kahden lapsen opintoja. Tauno saa valmistautua\nmaisteriksi ja minä saan oppia kirjanpitoa ja konekirjoitusta. Sen\njälkeen hän hankkii minulle pankkiviran.\n\n— Kuinka sinun isäsi voi olla niin erilainen teitä kohtaan? kysyi Meri\nkiivaasti.\n\n— Hän sanoo, että miesten koulutus on tärkeämpi. Koetin puolestani\nkylläkin väittää, että minä suoritin tutkintoni nuorempana ja\nparemmilla arvosanoilla kuin Tauno. Mutta isä vastasi vain, että hän\nmenettelee omantuntonsa mukaan. Isiin ei koskaan voi vaikuttaa millään\nsyillä eikä perusteluilla.\n\n— Eikö edes Taunokaan pannut vastaan?\n\n— Hän sanoi vain, että: \"Kiitä onneasi, kun sinun ei ole pakko lukea.\nEihän sinun koskaan tarvitse elättää perhettä.\"\n\n— Kuinka sinä sitten kuitenkin pääsit yliopistoon?\n\n— Minä surin kesäkuun 12. päivään saakka. Sen jälkeen ompelin itselleni\npaitoja, joissa oli perhosia ja kukkakiehkuroita. Sitä kesti 22.\npäivään. Silloin minä sain oppilaita, jotka lukivat ehtoja. Kun minulla\nsitten syksyllä oli koossa 650 markkaa omia rahoja, niin pyysin isällä\nlupaa saada lukea luonnontieteitä niin kauan kuin itse maksaisin\nopintoni. Isä suostui siihen ehdolla, että saisin vain ylöspidon kotona.\n\n— Ja Tauno pääsi kesäyliopistoon Jyväskylään! huudahti Meri.\n\n— Niin pääsi, ja siitä syystä minä olen hänestä jäljessä kemiassa.\nMutta kyllä minä sittenkin suoriudun luvuistani yhtä nopeaan kuin\nhänkin. Onneksi olen taas saanut oppilaita talvellakin.\n\n— Sinusta tulee vielä jotakin erinomaista, kun nyt jo saat noin\ntaistella olemassaolosi puolesta!\n\n— Kyllähän minä olisin olemassa pankissakin! Mutta se olisi minulle\nkuollutta elämää.\n\n— Sitäpaitsi sinusta kehittyy jalo luonne. Aivankuin Emma Åströmistä!\n\n— Jospa kehittyisikin! Mutta minä olen usein katkera. En ole altis\nuhrautumaan ihmiskunnalle — tarkoitan veljiä kotona — enkä iloitsemaan\nsiitä, mitä muut saavat. Tietysti minä sen heille suon, mutta minä\nolen kuitenkin aina taipuvainen pyörittelemään päässäni omia kurjia\nraha-asioitani.\n\n— Minusta sinä olet koko perheen orja ja päälle päätteeksi iloinen\norja, sanoi Meri ja järjesteli Helin kiharoita ohimoille.\n\n— Viime aikoina olen harrastanut itsekasvatusta ja järkeilymoraalia.\n\n— Minkälaista se on?\n\n— Minä selitän itselleni kaiken välttämättömyyden. Esimerkiksi sen,\nettä isällä on pienet tulot ja hänen kuvittelunsa on, että tulevat\naviomiehet elättävät vaimonsa. Hän ei huomaa, kuinka kehitys käy siihen\nsuuntaan, että kukin elättää itsensä.\n\n— Silloin saavat miehet myöskin osansa kotitehtävistä!\n\n— Tietysti. Nykyajan miehet ovat vielä penseitä siinä suhteessa, mutta\ntulevan polven täytyy alistua siihenkin. Muutenhan naiset nääntyvät\nkaksinkertaisen työn alla.\n\n— Sinä olet suunnattomasti muuttunut kouluajan jälkeen. Tuollaistako\nsinä mietit?\n\n— Sehän on nykyajan polttavin ongelma. Sinuun nämä asiat eivät koske\nyhtä kipeästi. Sinä saat lukea rauhassa, ilman liikarasitusta ja\nrahahuolia. Sitäpaitsi sinulla on työrauha kotonasi.\n\n— Niin on. Mutta kerrohan vielä järkeilymoraalistasi! Ehkäpä minäkin\nvielä joskus tarvitsen sitä!\n\n— Minä järkeilen, että tällainen kamppailu on tarpeellinen juuri Heli\nSarkamaan kehitykselle. Minun näet täytyy karaistua ja kypsyä nykyajan\nkovaa elämää varten. Tauno ottaisi minun sijassani ison velan, jonka\nhän maksaisi sitten viran saatuaan. Mutta minulla ei ole rohkeutta\nsellaiseen. Mieluummin teen työtä ja elän niukasti.\n\n— Kuulehan, minun isäni antaisi sinulle varmasti lainan. Kysynkö\nhäneltä?\n\n— Älä missään nimessä! Velat ovat yleensä naisen luontoa vastaan.\nKorkeintaan me uskallamme mennä naimisiin velkaantuneen miehen kanssa.\n\n— Vanhat ihmiset väittävät usein nykyajan nuorisoa kevytmieliseksi\nja huvittelunhaluiseksi. He eivät huomaa, kuinka me tunnemme paljon\nsuurempaa vastuunalaisuutta tulevaisuudestamme kuin he konsanaan.\nSinäkin, Heli, järjestät elämäsi viisaasti kuin satavuotinen mies. Me\nemme odota, että joku huolehtisi meistä kuolinpäivään asti, selvitteli\nnyt Meri.\n\n— Minäkin tunnen monesti eläväni aivan yksin. Isä luulee minun pian\nväsyvän ja vajoavan pankin helmaan — niin, hän melkein toivoo sitä.\nAili taas auttaa minua milloin jaksaa, mutta hänkin on työn murtama.\nHän kuuluu siihen sukupolveen, jolle virka kodin ulkopuolella on\nluonnoton. Hän ei kykene hallitsemaan yhtä aikaa kotia ja tointaan. Ja\nvaikka Tauno lukeekin samoja aineita kuin minäkin, niin meidän tahtimme\non kuitenkin vallan erilainen. Hänellä on työrauha ja sitäpaitsi\npojille ominainen häikäilemätön luonne. Hän hassaa tenteissä, nauraa\nrepuille ja lainailee rahoja keneltä sattuu.\n\n— Mutta sinulla on parempi pää ja lisäksi sitkeyttä Heli!\n\n— Sen tähden minä taas voitan ja hän jää tappiolle. Mutta yhteisluvusta\nei tule mitään.\n\n— Sinullahan on sentään tyytyväinen luonteesi ja iloinen mielesi!\n\n— Ei suinkaan aina. Minä pelkään tenttejä ja panen liikaa arvoa\nrahoille, joita kuitenkin vihaan ja halveksin. — No, nyt me olemme\njo pohtineet kylliksi minun asioitani. Puhukaamme siis nyt sinusta.\nMeri! Sinäkin olet omalla tavallasi suurenmoinen. Rikas tyttö, joka\nahtaa päähänsä kielioppia ja kansantaloutta! Mikset lähde ulkomaille?\nSinnehän nykyisin kaikkien mielet palavat.\n\n— Kyllä minä vielä lähdenkin. Isäkin tahtoo, että minä opettelen\nkieliä. Se on hyvin tärkeätä. Etenkin nyt sen jälkeen kuin hän tuli\nministeriksi. Sitäpaitsi minun kieliopiskeluni täällä vaativat sen.\n\n— Mutta ihmisistä kehittyy aivan erilaisia riippuen siitä, mitä\ntarkoitusta silmälläpitäen he lähtevät ulkomaille. Ajatelkaamme\nesimerkiksi meidän entisiä opettajiamme! Hekin ovat matkustelleet\nulkomailla ja siksi muuttuneet entistä peruukkimaisemmiksi. Sen sijaan\nAissi Lind palasi ulkomailla häikäisevänä maailman naisena!\n\n— Ja Tuovi Havas syventyy taiteeseensa, tutustuu vain suuriin henkiin\neikä näe suurkaupungin varjopuolista mitään.\n\n— Minkälaisissa olosuhteissa sinä matkustaisit mieluimmin, Meri?\n\n— Lähtisin isän kanssa diplomaattisille asioille. Silloin meitä\nkutsuttaisiin valtiomiesten perheisiin ja juhliin. Välillä joku\nlähetystön nuori virkamies näyttelisi minulle Eiffel-tornia ja\nNapoleonin hautaa. Ja minä kertoisin hänelle, että sen jalusta on\ntehty suomalaisesta graniitista. Sitten hän veisi minut Chryslerillään\npäivällisille lähetystöön, jonne on kutsuttu suomalaisia ja\nulkomaalaisia merkkihenkilöitä. Isä olisi juuri silloin jonkun\nministerin luona, muuten hän lähettäisi minut aikaisin kotiin. Hän\nnäet ei käsitä minun ihmisarvoani. Siellä päivällisillä Bernhard\nShaw lausuisi minulle jonkin iroonisen totuuden, johon minä tietysti\nvastaisin suomalaisella älykkyydelläni.\n\n— Ja sinä nolaisit Shawn! nauroi Heli.\n\n— Minä olen kerännyt suurten miesten iskusanoja sekä Oscar Wilden ja\nmuitten kirjailijoilten neronleimauksia muistikirjaani. Isä tahtoo,\nettä minä jo alkaisin ottaa osaa vastaanottoihin kotona ja muualla.\nSilloin minun siis täytyy olla henkevä ja suulas.\n\n— Etkö keksi itse vastauksia ihmisille? kysyi Heli.\n\n— Tovereille kylläkin, mutta vanhemmille herroille vastaileminen\non vaikeata. Aterioiden aikana he ovat eniten huvitettuja ruuasta.\nSitäpaitsi he eivät yleensäkään tajua sellaisia hienoja sukkeluuksia,\njoita ylioppilaselämässä ilmenee. Ehkä nuo herrat ovat terävämpiä\nulkomailla!\n\n— Minä puolestani tahtoisin asua kauan yhdessä paikassa. Minä olen\nväsynyt tähän yhteen ja samaan rotuun sekä näihin tuttuihin oloihin.\nSuomalaiset eroavat niin perin vähän toisistaan. Kaikilla on samat\nmielipiteet, halut ja elämäntavat. Minä tahtoisin olla sellaisten\nihmisten seurassa, joilla on kokonaan toinen luonne ja kokoonpano.\nNähdäpä vallan toisenlaisia luonteita ja toisenlaista taidetta!\n\n— Sen verran minäkin olen ollut ulkomailla, että tiedän sielläkin\nolevan vain eri vivahduksia. Ihmisillä on nenä silmien välissä ja puvut\nkankaasta tai turkiksista. Taiteilijat maalaavat tauluja, kirjoittavat\nromaaneja ja soittavat samanlaisilla soittokoneilla kuin mekin.\nLuonnossa on nurmi viheriöistä ja kaupungeissa kadut asfaltista.\n\n— Entä sielunelämä?\n\n— Eiköhän sen laita liene samoin? Ihmiset nauravat sukkeluuksille,\nsurevat äidin kuollessa, himoitsevat rahaa ja rakastuvat toiseen\nsukupuoleen.\n\n— Siinä tapauksessa minäkin voin hillitä matkustushaluani. Varsinkin\nnyt, kun olen keksinyt erään sopivan toimen kesäksi, sanoi Heli hiukan\nsalaperäisenä.\n\n— Älä! Miksi et kertonut sitä heti?\n\n— Olen valmistellut sitä jo kauan aikaa. Mutta et saa kertoa siitä\nkenellekään, muuten se menee myttyyn.\n\n— Tietysti minä vaikenen. En olekaan pitkiin aikoihin kuullut\nainoatakaan kunnollista salaisuutta, vakuutti Meri.\n\n— Minä näet olen koko elämäni asunut joko Helsingissä tai huvilassamme\nsiellä Päijänteen saaressa. Siellä on kauhean yksinäistä. Pienenä\ntyttönä aika kuluu leikkien, marjassa ja uimisessa, mutta vanhempana ei\nmaailman ihaninkaan seutu enää voi tyydyttää henkeä. Olen välistä ollut\nsiellä niin kaihomielinen ja turhan tunteellinen, että oikein harmittaa\nperästäpäin.\n\n— Sinä puhut totta. Kesät ovat usein kovin vaikeita aikoja seuraa ja\nsisaria vailla olevalle tytölle. Ihanat merikylvytkään eivät tuota\nnautintoa silloin, kun täytyy uida yksin, yhtyi Meri Heliin.\n\n— Mutta nyt olenkin päättänyt vapautua Päijänteestä, suvusta ja\nretiisien kitkemisestä! Minä menen sellaiseen paikkaan, jossa kukaan ei\ntunne minun entistä hahmoani ja olentoani.\n\n— No, voi sun...! Aiotko muuttaa hahmosi ja henkesi?\n\n— Niin paljon kuin suinkin. Minä lähden tutkimaan tuntemattomia\nsyvyyksiä ja tunkeutumaan vieraitten ihmisten sielunelämään. Mutta itse\npysyn syrjästäkatsojana ja saavuttamattomana.\n\n— Sano selvällä suomen kielellä, mitä sinä oikeastaan aiot tehdä!\ntiedusti Meri perin uteliaana.\n\n— Minähän olen aina kärsinyt varojen puutteesta. Se on rajoittanut\nhenkeni ja ruumiini lentoa. Mutta nytpä en enää aiokaan alistua rahojen\norjaksi. Minä lähden lentoon vaikka luudan päällä, niinkuin noidat.\n\n— Suoritettuasi tutkintosi sinä saat viran ja paljon elämän\nmahdollisuuksia.\n\n— Mutta silloin en enää olekaan rohkea ja joustava. Koko tarmo on\nkulunut tenteissä, silmät ovat kierot mikroskopeerauksesta ja polvet\ntutisevat nelivuotisesta tottumuksesta.\n\n— Kuinka niin?\n\n— Minä pelkään aina. Pelkään luonnottomia professoreja, joissa ihmisen\nkuva on sumentunut sangen omituiseksi, sekä asistenttejä, joiden käsiin\nme olemme ylönannetut, ilman valittamisen mahdollisuutta.\n\n— Kyllä minäkin pelkään jokaista aasia, jolla on oikeus reputtaa meitä.\nMutta kerro nyt vihdoinkin kesäsuunnitelmistasi ja minne aiot ratsastaa\nluudallasi! vaati Meri.\n\n— Minä otan kesäksi toimen. Ansaitsen näet itse seikkailukustannukseni.\n\n— No nyt minä hoksaan! Sinä varmaankin menet siivoojattareksi Ariadneen\ntai ehkä tarjoilijattareksi jonkin kylpylän kasinoon!\n\n— En. Minä tahdon nauttia — vaikka kuinka syrjäisenä — rikkaitten\nihmisten asunnoista ja siitä kauneudesta ja sivistyksestä ja taiteesta,\njosta he ovat osallisia. Mutta minä en kuitenkaan kadehdi heitä. Ruusua\non ihana katsella, kukkikoon se omassa tai vieraassa puutarhassa.\n\n— Ahaa, sinä rupeat lukemaan ehtoja rahaparoonin idioottilasten kanssa!\n\n— Silloin en todellakaan olisi sisällä enkä syrjässä. — Ei, minä\npestaudun sisäköksi johonkin tuntemattomaan perheeseen!\n\n— Mutta Heli! Se vasta olisi jännittävää! Sellaista ei tapahdu\ntodellisessa elämässä.\n\n— Kirjoistahan minäkin olen keksinyt tämän tempun. Mitä me teemme\nkirjallisuudella, ellemme opi siitä jotakin varsinaisia elämää varten?\nOlen lukenut eräästä saksalaisesta prinsessasta, joka päätti vapautua\norjallisesta hovielämästä ja karkasi jonnekin, saadakseen asua\ntavallisena ihmisenä toisten joukossa. Kaikki olisikin käynyt hyvin,\nellei hän olisi ollut niin perehtymätön porvarillisiin elintapoihin.\nMutta minä olen jo kotona tehnyt sisäkön töitä ja oppinut hillitsemään\nitseäni.\n\n— Minäkin olen lukenut eräästä tytöstä, joka lähti Amerikkaan ja rupesi\nsiellä palvelijattareksi. Mutta yhteiskoulun käynyt ja tuttu ylioppilas\nja lisäksi vielä minun luokaltani! Tämähän on aivan satumaista!\n\n— Siitä syntyy satu, joka luultavasti muodostuu hyvin arkiseksi, nauroi\nHeli.\n\n— Vielä mitä! Nuori sinisilmäinen, sivistynyt tyttö ylpeiden\naatelisten palveluksessa. Herrasväki kohtelee häntä yliolkaisesti ja\npalvelusväki pitää häntä ylpeänä, sillä hänessä on jotakin, mikä vaatii\nkunnioitusta. Perheen ylpeys, nuori parooni, tavoittaa hänet kerran\nlukemassa Ibseniä. Hän on jo aikaisemmin epäillyt, että tuo nuori tyttö\non valeasemassa, sillä hän on kuullut tämän epähuomiossa käyttävän\nranskalaisia lauseparsia. Parooni on nyt varma asiastaan ja päättää\nantaa versoavat tunteensa kehittyä rakkaudeksi.\n\n— Piste, Meri. Minäpä aion olla niin varovainen, ettei kukaan\nsalapoliisikaan keksisi minun ylioppilassieluani. Minulle on luvattu\nvapaat illat ja silloin haeskelen kasveja, joita sitten panen prässiin\nsänkyni alle.\n\n— Missä tämä perhe asuu ja minkäniminen se on? kysyi Meri.\n\n— Sitä en vielä ilmaise kenellekään. Heillä on huvila Maarianhaminan\nlähellä ja se seikka onkin mainio. Sieltä näet saan kerätyksi\nharvinaisia kasveja.\n\n— Kerro nyt ainakin, minkälaisia he ovat!\n\n— Minä näin vain rouvan, joka oli kaunis ihminen, sekä kaksi tytärtä,\njotka hekin olivat aika hauskan näköisiä. Toinen heistä, vanhempi, oli\nhiukan ylikypsä, kun taas nuorempi oli aivan kissanpojan tapainen.\nSain paikan heti, kun olin keksaissut sanoa, että osaan kähertää ja\nkammata lyhyttukkaisia. Mutta aatelisia he eivät ole, tuskinpa niin\nerityisen hienojakaan. Herra on afäärimies ja rikkailta he näyttävät.\nMinä saan palkkaa 300 markkaa kuussa ja kaikki vapaata. Saanpa vielä\npari pukuakin, sillä kaikkien palvelijoiden täytyy olla samanlaisissa\npukimissa. Näin siis saan vapaan matkan Ahvenanmaalle ja vapaat kasvit:\nsekä fanerogaameja että kryptogaameja, joita en muuten saisikaan.\n\n— Entä mistä sinä löysit tämän sopivan perheen?\n\n— Olen juossut ilmoitusten mukaan lukemattomissa paikoissa. Helsingin\nlähelle en uskalla asettua, sillä silloin voisin helposti tavata\ntuttuja, ja huonoa paikkaa taas ei kannata ottaa. Silloin ei tule\nomista töistä mitään. Vihdoin viimein löysin tämän perheen, joka\nnäyttää varsin lupaavalta.\n\n— Meri, tule tänne! Saat lisää vieraita, kuului samassa rouva Haaviston\nääni eteisestä. — Eila Meriaho on täällä.\n\n— No, nyt minä en saa kuulla enempää, pahoitteli Meri.\n\n— Johan minä olen kertonut kaikki, sanoi Heli ja heitti taatelin\nsiemenet uuniin.\n\nEnnenkuin Meri ehti mennä eteiseen, aukeni ovi ja pieni, pyöreä tyttö\nastui sisään huoneeseen.\n\n— Terve, tytöt! Minä haistan jo kaukaa, että olette puhuneet\nkissanraadoista ja tärkkelyksestä ja munanvalkuaisaineesta ja heteistä\nja nilviäisistä, sanoi hän ja litistäytyi Helin ja Merin väliin sohvaan.\n\n— Minä en nyt harrasta muunlaista kasvitiedettä kuin taateleja ja noita\nkieloja tuossa maljakossa, virkkoi Meri.\n\n— Mitä sinä sitten harrastat nykyjään? Äänteitten astevaihtelua ja\nsuomenkielen sokkeloitako?\n\n— Minä tutkin Kiven naisia.\n\n— Oliko hänellä monta rouvaa? Minulla oli muuan täti, joka oli kolme\nkertaa naimisissa lehtorin ja kauppiaan ja lukkarin kanssa, kertoi Eila.\n\n— Olipa se oiva täti, kun kesti kokonaista yhdeksän avioliittoa!\nhuomautti Heli nauraen.\n\n— Kolmehan minä sanoin. Ja kerran hän oli kihloissa sen pastorin pojan\nsedän kanssa, joka heitti Döbelnin lääkkeet likaämpäriin. Tai maahan\nhän ne pyyhkäisi.\n\n— Pastoriko vai poika vai setäkö?\n\n— Isoisä se taisikin olla. — Mutta mitä sinä, Meri, saat kokoon niistä\nKiven rouvista? Minä puolestani en muista, elikö hän moniavioisuuden\nvai yksiavioisuuden aikana.\n\n— Kivellä ei ollut yhtään rouvaa.\n\n— Ai niin, sehän on totta! Hänellä oli vain seitsemän veljeä! Muistanpa\nminä sentään vielä kouluajalta jotakin!\n\n— Sinulle ei maksa selittää asioita. Kerro ennemmin, minkälaista oli\nEtelä-suomalaisessa osakunnassa maanantaina, kehoitti Meri.\n\n— Menin sinne vasta ohjelman jälkeen, sillä eräs varatuomari, joka\nihastui minuun teatterissa, oli pyytänyt minua Fazeriin tapaamaan\nhäntä. Hän halveksii kaikkia muita naisia paitsi minua, ja sen tähden\nminulla nyt onkin suuri tehtävä häneen nähden. Minä herätän hänessä\nuuden uskon meihin naisiin ja teen hänestä vielä oikean naisten\npuolustajan, lateli Eila sujuvasti kuin kirjasta.\n\n— Rakas Eila, kerro nyt osakunnasta! pyysi Heli kärsimättömänä.\n\nTytöt tiesivät, että Eilan kertomukset seikkailuistaan olivat aina\npelkkää mielikuvitusta. Tavallisesti hän sovelsi ajanvieteromaanien\ntapahtumia omaan elämäänsä. Hän oli hyvin haaveellinen tyttö, mutta\nkerrassaan vailla omaa mielikuvitusta.\n\n— Kun se varatuomari sitten oli saattanut minut osakuntaan, oli\nsiellä jo virallinen puoli onneksi ohi. Minähän en voi kärsiä mitään\nvirallista, paitsi nuoria virkamiehiä.\n\n— No, oliko Ilta hurmaava emäntänä?\n\n— Hän oli pannut pienen pitsinenäliinan esiliinakseen ja tarjoili\nlaimeata teetä sitruunan ja haaveellisen katseen kera. Eräs vanha\ncivis sanoi minulle: \"Ilta Pohjan säkissä ei ole pohjaa, sinne mahtuu\nmiessydämiä kilokaupalla.\" Ja arvatkaapa, mitenkä minä nolasin sen\nherran! Minä sanoin: \"Herra luutnantti on varmaankin itse kulkenut sen\nsäkin kautta!\" — Olisitteko te keksineet niin nerokasta vastausta?\nMinä huomasin heti, kuinka tuon tohtorin silmissä välähti. Hän varmaan\najatteli, että se vastaus oli madame Staelin arvoinen.\n\n— Kuka nyt sitten oikeastaan oli hän, joka puhui Iltasta? Oliko hän\ntohtori vai varatuomari vai tuleeko hänestä ehkä vielä ministeri, kun\nEila pääsee puhumaan. Oliko siellä siis luutnanttejakin? kysyi Meri.\n\n— Totta sanoen: hän oli vain Ilkka Paso, joka on täällä asevelvollisena\nja joka oli kutsunut minut sinne. Mutta olisi se voinut yhtä hyvin olla\nluutnanttikin, sillä Ilkka lähtee kohta upseerikouluun Haminaan — tai\nainakin vänrikki!\n\n— Tanssitko sinä paljon?\n\n— Tanssin tarpeekseni. Mutta eikö totta, he ovat yhtä lapsellisia kuin\nkoulunpenkillä istuessaan? Lukuunottamatta tupakkaa ja innostusta\nKarjala-seuraan. Toista oli sen varatuomarin puhe. Hänen kanssaan me\nkeskustelimme kehityksestä ja perinnöllisyydestä ja avioliittolaista.\n\n— Onpa teidän tuttavuutenne jo aika pitkällä, virkahti Meri nauraen.\n\n— Minusta muutamat meistä tytöistäkin puhuvat aivan kuin he vielä\nistuisivat koulunpenkillä, sanoi Heli, luoden pikaisen syrjäkatseen\ntovereihinsa.\n\n— Tarkoitatko sinä...? alkoi Eila.\n\n— Tarkoitan. Mutta lähdetään nyt kotiin ja jätetään Meri rauhaan.\n\n— Minulla on vielä paljon kerrottavaa. Sunnuntaina meillä oli\npäivällisillä kaksi hienoa saksalaista herraa. He ovat isän\nkauppatuttavia Berliinistä. Minä istuin heidän välissään ja puhelin\nsilloin tällöin jotakin, mitä muistin saksankirjasta, ja he\nihmettelivät minun hyvää kielitaitoani.\n\n— Mutta sopiko se keskusteluun? kysyi Heli.\n\n— Minä sanoin aina sellaista, mikä sopii mihin hyvänsä, kuten: \"Jugend\nvergeht, Schönheit besteht\" ja \"Leute macheu Leute\" ja \"Wir leben um zu\nessen, aber wir lesen nicht um zu leben\", selvitteli Eila.\n\n— Mokomia epämoraalisia sananparsia olet pannut kokoon itse!\n\n— Ei, ei, minä olon lukenut sentapaisia lauseita Solmu Nyströmista.\nMutta kun minä jälkiruokaa syödessämme lausuin: \"Allzu viel ist\nungesund\", niin he eivät hymyilleet yhtä ystävällisesti kuin\naikaisemmin.\n\n— Osasitko sinä vastata, kun he kysyivät sinulta jotakin?\n\n— Minä sanoin: \"Jawohl\" sekä jonkin huomautuksen, kuten esim.: \"Im\nFrühling werden die Bäume grün\" tai \"Der alte Kaiser Wilhelm war oft\nmit vielen Fürsten auf der Jagd\". Sillä tavalla keskustelu sujui\nmainiosti.\n\n— Mitä herroja he oikeastaan olivat? Kauppiaitako? tiedusti Meri.\n\n— Melkein. Heillä oli polkupyöränosien näytteitä Bressaborgin tehtaan\npuolesta. Isä ostaa sieltä pyöriä kauppaansa.\n\n— Siis kauppamatkustajia?\n\n— Ei sinne päinkään, vaan hienoja matkustavia kauppiaita.\n\n— Älä puhu pötyä, Eila! No, kumpi heistä ihastui sinuun?\n\n— Mitäs he nyt olisivat ihastuneet? Mutta jos minä valitsen heistä\njommankumman, niin kyllä se Schuster-niminen oli hurmaavampi. Hän\nriippuikin minussa kuin takiainen. Neumannilla oli hienompi nenä ja hän\nkatsoi minuun niin tulisesti, että oikein harmitti. Kas, kun koko perhe\noli läsnä. Lähtiessään hän kysyi, että: \"Darf ich noch einmal...\" ja\nsitten seurasi jotakin, joka varmasti oli tunteellista, mutta jonka hän\nsopersi niin sekavasti, etten sitä ymmärtänyt. Minä kuiskasin hänelle\nvain, että: \"Soll ich zum Weissen gebrochen sein.\"\n\n— Mutta, Eila. Sehän oli tuiki sopimatonta! huudahti Meri.\n\n— Mistä sitä niin äkkiä aina keksisi sopivaa? Sillä kertaa en muistanut\nmuuta kuin tämän lauseen sekä: \"Ich weine darüber, dass du nicht im\nHuronsee ertrunken bist...\" ja se olisi sopinut vieläkin huonommin.\n\n— Nyt minä en enää ehdi kuunnella Eilan hullutuksia. Luetko sinä\nnykyjään mitään, vai elätkö vain kuin perhonen turhan päiten? kysyi\nHeli korjailussaan kiharoitaan peilin ääressä.\n\n— Minä luen kamalasti voimistelua. Ettekö huomaa, kuinka jänteväksi\nja notkeaksi olen tullut. Minä paukutan päähäni anatomiaa niin, että\nvarmasti olen yhtä henkevä kuin tekin. Minusta tulee opettaja, nuorison\nruumiillinen ja henkinen johtaja. Minä laitan \"mens sanan in corpore\nsanaan\", jos nimittäin ymmärrätte latinaa. \"Terve ruumis terveeseen\nhenkeen\", tai ehkä se on: \"henki terveeseen ruumiiseen\" tai: \"ruumis\nterveeseen henkeen\"...\n\n— Tule jo vihdoinkin ruumiinesi ja henkinesi, Eila! Hyvästi, Meri.\n\nMeri saattoi tytöt eteiseen. Eila koetteli sekä Helin että Merin\nhattua. Sitten hän juoksi sisään katsomaan kelloa, ihaili salissa\nsuurta taulua ja lähti viimein pois Helin vetämänä. Ovesta hän vielä\nhuusi:\n\n— Meri, minä kutsun sinut meille sitten, kun Schuster ja Neumann taas\ntulevat. Silloin saat lausua mielipiteesi heistä. Itse minun on niin\nvaikea valita.\n\n\n\n\nII.\n\nKIRJEITÄ.\n\n\nSankarivuorella 6.6.\n\nSalve, Meri!\n\nMaanpakolainen tervehtii sinua meren takaa!\n\nTämä on ihana pakopaikka, se minun on heti tunnustettava. Koetan nyt\nkertoa sinulle ensi askeleistani tällä vaarallisella kesäseikkailullani.\n\nKotoa minä suoriuduin helposti, sillä meidän perheemme jäsenet ovat\nniin kiinni omissa hommissaan, etteivät he ehdi kiinnittää erikoista\nhuomiota toisiinsa. He luulevat, että minä olen seuraneitinä tai\nkotiopettajattarena Karivuorilla, joka siis on herrasväkeni sukunimi.\n\nÄiti olisi ompeluttanut minulle tanssihameen, mutta minäpä en\ntahtonut. Muuten minun sisuni ei ole myöntänyt suurtakaan muutosta\nulko-olennossani. Olen ottanut mukaani vain yksinkertaisimmat pukuni.\nMutta nykyajan sisäköthän ovat kylläkin hienoja, ja minun pukuni ovat\naina olleet halpoja.\n\nTähän asti olen vain ollut tekemisissä palveluskunnan kanssa.\nMeidät lähetettiin tänne järjestämään huvilaa kuntoon, ostamaan\nruokatavaroita, leipomaan ja pesettämään uutimia y.m.\n\nKeittäjätär, Aliina, on verevä, noin 35-vuotinen megafoni. Hän hankkii\napulaiset ja järjestää keittiöasiat. Sitten täällä on neiti Alma Korvo,\njoka on osittain perheneulojatar, osittain talousneiti. Hänen kanssaan\nminä järjestelen huoneita, kaappeja ja komeroita.\n\nHuvila on komea, kaksikerroksinen rakennus merenpoukamassa. Etäämpänä\nnäkyy Maarianhamina ja toisella suunnalla aava meri.\n\nSisustus on aistikas, sen on valinnut eräs taitava arkkitehti. Jossakin\nkylläkin tapaa jonkin mauttoman taulun tai liinan, jotka luultavasti\novat perheen oman maun mukaisia. Tämän päätän siitä, koska naisten\npukuvarasto on räikeä.\n\nMinulla on ullakolla siisti huone, Aliina nukkuu alhaalla ja Alma-neiti\nsivurakennuksessa. Siellä asuu myöskin puutarhuri, iloinen leski\nTörmänen, sisarensa Venlan ja neljän lapsensa kanssa. Viimeinen jäsen\ntäällä on tyylikäs autonohjaaja Svensson. En tiedä, onko hänellä\netunimeä lainkaan, koska sitä ei käytetä.\n\nHurmaava puutarha ja sen takana metsä tekevät tämän paikan kerrassaan\nihanteelliseksi. Saa nähdä, saanko kalliistikin maksaa tämän ihanuuden!\nAlku on joka tapauksessa lupaava. Olen jo hääräillyt täällä viikon\nverran, enkä ole läheskään niin väsynyt kuin muuttomme jälkeen omaan\nhuvilaamme Päijänteellä.\n\nOlen kuvaillut kaikki näin perinpohjin, jotta sinulla olisi\nnäyttämölleasetus selvänä. Tulevaisuus osoittaa, tulenko kokemaan\ntäällä mitään erikoisempaa.\n\nEilen illalla tuli Aliina puhelemaan huoneeseeni. Kerronpa sinulle\nkeskustelumme, jotta huomaat miten ovelasti osaan esiintyä. — Kuinka\nkauan sinä olet palvellut, koska sinä jo taidat esiintyä noin hienosti?\naloitti Aliina.\n\n— Minä olen palvellut kesillä eräässä Päijänteen varrella olevassa\nhuvilassa ja sitten kaksi vuotta eri laitoksissa Helsingissä.\n\n— Minä olen ollut siivoojana lihantemplauslaitoksella, mutta siellä ei\nnäe oikeata sivistystä. — Oliko se jokin hallituslokaali?\n\n— Enemmän se muistutti lihanleimaamista tai kaasutehdasta, sanoin minä,\najatellen zootomia ja kemian laboratoriota.\n\n— Saas nähdä, mitenkä sinä tulet toimeen, kun herrasväki saapuu? Rouva\npanee arvoa hienouteen ja herra on äkkipikainen. Täällä tapahtuu aina\nkommelluksia ja mylleröimisiä. Pysy sinä, Heli, niistä erilläsi!\n\n— Mitä täällä on? kysyin levottomana.\n\n— Jupakoita ja väärinkäsityksiä ja vastarintaa, vastasi Aliina\nselventävästi.\n\n— Esimerkiksi mitä? tiedustelin edelleen.\n\n— Kuka sen tietää edeltäpäin? Sitten minä vielä varoitan sinua\nheittämästä lampaan silmiä Venssonniin päin. Se poika tähtää korkealle.\nSittenpä nähtään, onnistuuko hän. Tytöt eivät ainakaan pane vastaan,\nmutta isistä on ohjaaja vain ohjaaja, palakoon sillä silmät päässä\nkuinka vain lystäävät. Mutta sisäkköön ei se herra alennu.\n\n— Minä en totisesti ole aikonut heittää lampaan silmiä kenenkään\npuoleen, huomautin vähän harmissani.\n\n— Vensson on sivistynyt mies, vaikka häneltä jäikin koulu kesken. Kaksi\nluokkaa se taisi käytä oppikouluakin. Hän tietää maailmansodan syyt\nja tulliasiat ja senkin, mistä puolueesta resitentti ensi kerralla\nvalitaan.\n\n— Hänpä sitten onkin todella tietorikas mies!\n\n— Ja sitäpaitsi se on ollut monta vuotta autonohjaajana eräässä\nsaksalaisessa paikassa ja oppinut puhumaan saksaa, niin että kieli\nsuhisee kuin herroilla. Ja yöllä sillä on pyjaassipuku yllä ja se\npuhistaa kynsiään yhtämittaa ja antaa naisten mennä ovesta edellä,\npaitsi alempiarvoisten.\n\n— Hänellähän tuntuu siis olevan täydellisesti herrasmiehen tavat,\nsanoin minä.\n\n— Minä vain varotan, ettei meikäläisten passaa edes vilkuillakaan\nsinnepäin.\n\n— Kiitos vain, Aliina, varoituksesta. Minä koetan hillitä itseäni.\n\nEikö tämä ole naurettavaa, Meri? Sitten Aliina alkoi tarkastella\nhuonettani ja keksi ensimmäiseksi sinun ja Iitan ja Tuovin ja Eilan\nvalokuvat. Oman perheeni kuva oli pöytälaatikossa.\n\n— Onkos nämä sinun entisiä palvelustovereitasi?\n\n— Tavallaan. Me olemme olleet samassa orjuudessa, ratkaisseet samoja\ntehtäviä ja iloinneet yhdessä työmme hedelmistä, vastasin minä\nkaksimielisesti.\n\n— Jaa-a, kyllä ne Helsingin sisäköt tosiaankin ovat hienoa väkeä.\nKeittäjättäriksi ei noista kuitenkaan olisi yhdestäkään. Mutta entäs\nmitä nämä heinät tässä ovat? kysyi Aliina, jonka uteliaisuus heräsi\nhuomatessaan minun sarani ja kaislani, joita juuri olin aikonut panna\nkasvipaperille.\n\n— Niillä on ihan erikoinen tarkoituksensa, vastasin minä hämilläni.\n\n— Ai, kyllä minä tunnen nuorien tyttöjen metkut! Kuka sinulle on\nopettanut taikoja?\n\n— Mummo minua neuvoi jo pienenä, vastasin päästäkseni pulasta.\n\n— Älä! Sano minullekin, miten näitä yrttejä on käytettävä? Minä autan\nsinua sitten, kun sinä sekaannut herrasväen mellastuksiin, pyysi Aliina\ninnokkaasti.\n\n— Kuinkas minä sellaisiin sekaantuisin?\n\n— Kyllä minä tämän talon tavat tunnen. Jos pijät yhtä yhen kanssa, niin\njouvut selkkauksiin toisen kanssa. Saat nähtä vaan!\n\nMinä aloin hermostua Aliinan viittauksista, mutta en sentään tahtonut\nudella enempää.\n\n— No, tässä on rakkausyrtti, joka vaikuttaa kahvissa. Tämä saattaa\nnäpistelyt julki, kun sitä vain siroittaa kynnykselle. Ja tämä\nahvenheinä taas parantaa hammaskivun, kun sitä tukitaan koloon.\n\nMinä huvitin Aliinaa pitkän aikaa, samalla järjestellen kasvejani.\n\n— Mitenkäs se rakkaus kohistuu oikeaan paikkaan? uteli Aliina.\n\n— Ken vain pitää tätä yrttiä yhden yön päänsä alla, hän saa syttymään\nrakkauden suuren liekin.\n\n— Missä sinun kesähattusi on? kysyi Aliina äkkiä.\n\n— Tuossahan se on hyllyllä. — Mutta mitä ihmettä sille on tehty? Kuka\non käyttänyt tätä muotikaupassa?\n\nMinun yksinkertaiseen, aistikkaaseen hattuuni oli kiinnitetty iso\ntöyhtö punaisia ja keltaisia kukanhirviöitä. Arvaat, minkälainen\nväriepäsointu siitä syntyi! Muistathan uuden, sinisen hattuni?\n\nAliina hymyili leveästi ja vastasi teeskennellen vaatimattomuutta:\n\n— Minähän sitä vähän koristelin. Ethän sinä, Heli parka, voi esiintyä\ntuollaisessa hatussa herrasväki Karivuoren sisäkkönä. Minä sain\nnuo kukat Saila-neitiltä enkä minä tarvitse niitä. Minulla on jo\nkolmenlaisia kukkia hatussani.\n\nEn raatsinut tärvellä Aliinan iloa. Päätin vain, että kukille oli\ntapahtuva haaveri jollakin luonnollisella tavalla.\n\nSaman päivän iltana istuin pienellä kuistilla katsellen kimaltelevaa\nmerta. Olin taas luonnollinen Heli Sarkamaa. Merkillistä, kuinka\nkaikkien puheet tuntuivat lapsellisilta, vaikka he olivat minua paljon\nvanhempia. Alma-neidinkin haaveelliset huomautukset erinäisistä\nilmiöistä olivat höpsähtäviä ja Törmäsen sukkeluudet eivät kohonneet\nedes pikku veljieni vitsien tasolle. Ja kuitenkin he kaikki ovat\nkokeneita ihmisiä. Me emme sentään luultavasti ole yhtään heitä\nviisaampia — olemme vain toisenlaisia.\n\nOlen kirjoittanut näin seikkaperäisesti tänne tulostani. Osannetkin\nnyt kuvitella näyttämöllepanon, jos tästä niin, syntyisi romaani.\nHerrasväki puuttuu vielä, mutta heidän lähempi elämänsä mahtaa jäädä\nsisäkölle varsin vieraaksi.\n\nSinä olet ainoa, jolle voin kirjoittaa näin avoimesti. Tietysti minä\nkotiin palattuani kerron kaikki seikkailuni omaisilleni. Nyt minä\nsäästän heidät levottomuudella. Odotan kirjettä sinulla.\n\nHeli.\n\nSankarivuoren vanki.\n\nKosolassa kesäkuun 7. p:nä\n\nKallis seikkailijatar!\n\nSinun kirjeesi oli aivan kuin rakkausromaanin alkuluku. Tarkoitan,\nettä sinulle tapahtuu vielä jotakin jännittävää. Oletko varma siitä,\nettei Svensson ole Valentine, jota luullaan kuolleeksi, mutta joka\nväsyneenä naisten ihailuun oleskelee nyt siellä valepuvussa. Tai ehkä\nhän on kirjailija Sillanpää, joka tutkii palvelijoitten sielunelämää?\nPelkäänpä, että sinä pian paljastut. Sinun kätesi ovat tavattoman\njalopiirteiset ja nilkkasi vallan toista tyyliä kuin mitä asemallesi\nsopii.\n\nMinä olen taas Kosolassamme ja nautin nykyisestä vuodenajasta. Kuten\ntiedät, lähden heinäkuussa äidin kanssa kylpemään. Hän tahtoo laihtua\nja minä pääsen mukaan kaupanpäälliseksi. Ikävä vain, ellei äiti halua\nMaarianhaminaan. Voisimme silloin tavata salassa. Mutta äiti tahtoo\nsisämaahan, koska siellä on lempeämpi ilmasto, kuten hän sanoo. Minä\nluulen, että siihen on aivan toinen syy. Muistatko tohtori Bentiä,\njoka on ollut usein meillä. Hän on nyt kylpylän lääkäri K:lassa, jonne\nme nyt lähdemme. Olen sanonut äidille, että Bentin ääni ei ole miehen\nääni. Hän määkyy kuin pässi ja on muutenkin pässin näköinen. Ainakin\nmitä tulee hänen kasvojensa ilmeisiin. Mutta äiti puolestaan väittää,\nettä Bent on harvinaisen nerokas mies ja että hän näkyy kiintyneen\nminuun. Ehkäpä se juuri on todistus nerokkuudesta. Rikas hän on ja\nperäisin hienosta perheestä. Mutta hänellä on tylsä, opettavainen sävy\npuheessaan ja sellainen ei hurmaa.\n\nEnnenkuin muutimme maalle, teimme koko joukko entisiä tovereita\nhuvimatkan Seurasaareen. Ilkka Pasolla oli lomaa sotaväestä ja hän\nsoitti Osmolle, Kaille ja Taunolle. Ilta, Terttu, Eila, Sylva ja minä\ntäydensimme seuran. Tauno selitti, että sinä olet opettajattarena\nAhvenanmaalla. Me istuimme rantakivillä ja olimme lapsellisia ja\nnerokkaita.\n\nKun sitten seuraava laiva saapui kaupungista, koimme yllätyksen. Hieno,\npitkä herrasmies hyppäsi yläpuolella olevalta kivilohkareelta melkein\nOsmon niskaan. Ajattele, se oli Onni Joki, joka juuri äskettäin on\npalannut Englannista. Hän oli saanut kuulla äidiltäsi, että me olimme\ntäällä.\n\n— Minä soitin heti Taunolle, sillä olenhan ollut jo pari vuolta vailla\nsuomalaisten ystävieni virkistävää seuraa. Ja sitten minä lähdin heti\nteidän jäljillenne, kertoi Onni syleillen poikia ja Eilaa. Meitä muita\nhän vain kätteli ja hymyili suomalais-englantilaista hymyä.\n\n— Vie sika Saksaan — aloitti Eila. — Toisinsanoen: sinä olit jo\nennenkin ulkomaalainen sekä sielultasi että ruumiiltasi ja nyt sinä\nolet saanut lisää eräitä entistä tyylikkäämpiä liikkeitä. Tarkoitan\nkävelykeppisi heilahtelua ja suupielesi laskeutumisia kaakkoon päin.\n\n— Olen ihastunut kuullessani taas Eilan ikitenhoavaa puhetta. Tekin\nolette kaikki saaneet pienen, uuden vivahduksen olentoonne, selitti\nOnni.\n\nMeillä oli todellakin hauskaa. Onni kertoi oleskelustaan jonkinlaisessa\nkauppakoulun tapaisessa opistossa ja kyseli Helsingin tapahtumia.\nJuttelumme oli juuri hauskimmillaan, kun samassa kaksi herraa lähestyi\nmeitä tietä pitkin.\n\nHe pysähtyivät lähellemme ja Eila viittasi heidät luoksemme lausuen\ntervehdittyään ensin heitä:\n\n— Herr Schuster ist, herr Neumann ist. Sanokaa tytöt päivää! Meine\nKameraden. Tervehtikää pojat! Bitte hier Steine sitzen. He ovat\nhauskoja poikia, vaikka isä ei anna minun seurustella heidän kanssaan\nsen jälkeen kuin he rakastuivat minuun. Alle sprechen deutsch. Puhu\nnyt, Onni, sinussahan on ulkomaalaista gentlemannia. Schuster on käynyt\nLontoossa ja on viisaampi, mutta Neumann on kauniimpi.\n\nMe puhuimme sitten saksaa, miten kukin parhaiten taisi ja harmittelimme\näskeisen tunnelman pilaantumista.\n\nSaksalaiset hoitivat pääasiallisesti seurustelua syöden suurimman osan\neväsleivoksistamme ja naljaillen Eilan kanssa. He olivat molemmat\npieniä ja laihoja, luultavasti juutalaissekoitusta.\n\n— Schuster saa valokuvata meidät. Ilta, varo paistamasta särkiä\nNeumannin kanssa! Sinä olet jo vienyt monta poikaa minulta, virkkoi\nEila.\n\n— Älä ole hupsu, Eila! He voivat ymmärtää jotakin puheestamme — ainakin\nomat nimensä, huomautti Ilta, ryhtyen haastelemaan Schusterin kanssa.\n\n— Älä luule, Ilta, että kumpikaan heistä on vapaa. Minä en ole vielä\nvalinnut ja sillä aikaa on parasta antaa heidän olla rauhassa, jatkoi\nEila.\n\n— Nyt me lähdemme kotiin! Tämä matka on joka tapauksessa piloilla,\nsanoi Sylva.\n\nToiset olivat samaa miellä, ja niin me lähdimme rantaan päin.\n\nLaivalla tytöt alkoivat puhella innokkaasti saksalaisten kanssa. He\ntahtoivat tehdä kiusaa Eilalle, joka oli tärvellyt huvimatkamme.\n\nOnni istuutui minun viereeni, alkaen kysellä muista tovereista.\n\n— Olen kuullut, että Heli on Ahvenanmaalla. Minä tapaisin häntä\nmielelläni — etkö sinä lähtisi pienelle merimatkalle sinnepäin? kysyi\nhän.\n\n— En minä nyt voi lähteä. Minä muutan pian Kosolaan ja sitten lähden\näidin kanssa kylpemään, vastasin hieman pelästyen.\n\n— Siinä tapauksessa lähden sinne yksinäni, virkkoi Onni päättäväisesti.\n\n— Älä ihmeessä! Heli ei ole yhdessä paikassa kymmentä minuuttia ja\nsitäpaitsi sinä et tuntisi häntä eikä olisi sopivaakaan ja kaiken\nlisäksi hän voi olla sairas. Hänellä ei ole aikaakaan, estelin minä\nsekavasti.\n\n— Tuohan kuulostaa merkilliseltä! Sinä tahdot estää minua tapaamasta\nHeliä. Kuule — onko hän —?\n\n— Ei, ei hän ole kihloissa, mutta hän on nyt aivan toisella tavalla\nsaavuttamattomissa.\n\n— En minä tarkoittanut mitään sellaista, huomautti Onni punastuen.\n\nHän oli tarkoittanut juuri sitä.\n\n— Onko Heli sitten vanki tai leprataudissa tai karkumatkalla?\n\n— Eikö mitä! Syksyllä ehdit tavata hänet. Nyt on laiva rannassa.\n\nMe hyvästelimme nopeasti.\n\n— Kiitos, Eila, tästä retkestä! Oli hyvin hauskaa tavata entisiä\nluokkatovereita, virkkoi Tauno!\n\n— Schuster ja Neumann ovat paljon hauskempia kuin te, jotka olette\nmurjottaneet sanattomina, paitsi Osmo, joka on ollut irooninen ja\nlisäksi luultavasti loukannut ulkomaalaisten vieraillemme tunteita. Ja\nte pojat olette puhuneet vain keskenänne, arvosteli Eila.\n\n— Kuka heidät on kutsunut vieraaksemme? kysyi Tauno.\n\n— Ensinnäkin he ovat Suomen vieraita ja me olemme kiitollisuuden\nvelassa Bressaborg-liikkeelle, joka varustaa meidät erinomaisilla\npolkupyörillä. Sitäpaitsi minä pyysin heidät seuraamme, ja koska minä\nkuuluin teihin, niin he siis olivat teidänkin vieraitanne.\n\nTauno olisi vastannut jotakin, mikä ehkä olisi loukannut Eilan\ntunteita, mutta onneksi saksalaiset keskeyttivät keskustelun,\ntarjoutuen saattamaan Eilaa kotiin.\n\nErosimme sitten eri suunnille. Onni saattoi minut kotiin. Hän on tullut\nentistään viisaammaksi, mutta siitä huolimatta myöskin hauskaksi.\nErottuamme minä olin aika levoton, sillä vaikka hän ei puhunut\nsanaakaan sinusta, arvasin, että hän aikoo kysyä Taunolta osoitettasi.\n\nPari päivää myöhemmin samassa Kosolassa.\n\nKirjeeni keskeytyi, sillä saimme vieraita. Hämmästyin aika lailla\nnähdessäni Eilan äidin tulevan tietä pilkin laivasillalla. Äiti on\ntavannut hänet jossakin Martta-naisliitoneläinsuojelusseurassa, mutta\nvanhemmat eivät silti seurustele keskenään.\n\nMe joimme kahvia lehtimajassa ja rouva Meriaho puhui melkein kuin\nEila. Muutenkin he ovat samantapaisia. Lihavia, pyöreäsilmäisiä,\nkuoppaposkisia tylleröitä. Minä olen usein ajatellut, minkähän tähden\nEila ei kehity täysikasvuiseksi aivojensa puolesta. Mutta nyt minä\nhuomasin, että hänen äitinsä on melkein yhtä lapsellinen. Ja tarkemmin\nharkittuna ei syvällinen henki sopisikaan heidän kissanpoikamaiseen\ntyyliinsä.\n\nKerronpa sinulle nyt keskustelumme, sillä se liikuttaa meitä sangen\npaljon.\n\nPuheltuaan noin puolisen tuntia kahvin ääressä virkkoi rouva Meriaho:\n\n— Rouva Haavisto varmaankin on kuolla uteliaisuudesta tämän minun\nodottamattoman vierailuni johdosta. Sillä vaikka tytöt ovatkin\nystävyksiä keskenään, ei siinä olisi kylliksi riittävää syytä minulle\nrynnätä tänne teidän kauniiseen kotiinne. Myöskin meillä on nyt hieno\nkoti, jonka Meri onkin nähnyt. Kaikki vanhat romut on myyty pois,\nsillä Alpertilla on nykyisin oikein suuret tulot. Ette voi arvata,\nkuinka äkkiä ne ovat kasvaneet. Ne nousevat jo satoihin tuhansiin,\nmutta summaa en sentään ilmaise. Se ei olisi hienotunteista. Ja Eila\non meidän ainoa lapsemme lukuunottamatta kahta poikaa, ja Alpert\ntahtoo hänen avullaan päästä tekemisiin korkeampien piirien, etenkin\nliikemaailman huippujen kanssa. Nyt he kaikeksi onnettomuudeksi ovat\narvanneet, että Alpert on varakas, vaikka me koetammekin aina peitellä\nsitä, ja sitäpaitsi Eila on kaunis ja nerokas. Hänen ihonsakin on kuin\nvalkoista lanellia.\n\n— Kutka ovat arvanneet? kysyi äiti, joka suu auki kuunteli tuota\nsanaryöppyä.\n\nMinä puolestani arvasin, mitä oli tulossa.\n\n— Saksalaiset ovat arvanneet. Ja he ovat aina valmiit lyömään allensa\nmuitten maitten parhaimmat tuotteet, sanoo Alpert. Olisipa kyseessä\nedes Bressaborgin oma poika, niin me ehkä ajattelisimme asiaa. Mutta\ntavallinen, liukas kauppamatkustaja! Ja rouva Meriaho huitaisi\nkädellään torjuvasti.\n\nMinua nauratti vallan kamalasti, mutta äiti oli aivan ymmällä.\n\n— Onko joku kauppamatkustaja ihastunut Eilaan? tiedusteli hän.\n\n— Onpa kyllä, ja vielä oikein parikaupalla. He ovat eräs Schuster\nja eräs Neumann. Alpert kutsui heidät meille illallisille\npolkupyörärenkaitten tähden. Mutta nämätkös, ketut, alkoivat flörtata\nEilaa saksalaiseen malliin. Ja mitäs tämä hupsu muuta kuin ihastui suin\npäin.\n\n— Schusteriinko vai Neumanniin? kysyi äiti jälleen.\n\n— Mene, tiedä! Keskiviikkona Neumann ja perjantaiaamuna Schuster! He\novat toinen toistaan ovelampia.\n\nNyt täytyi jo äidinkin nauraa.\n\n— Herra Meriaho ei siis hyväksy näitä kosijoita?\n\n— Alpert on päässyt heidän metkujensa perille ja siksi on nyt\ntuli irti. Hän määräsi, että Eila on lähetettävä Suomen rajojen\nulkopuolelle. Mutta ei missään tapauksessa Saksaan. Minä puolestani\nolen ajatellut Ahvenanmaata. Siellä Eila voisi kylpeä ja laihtua. Ei\nsiltä, että laihat naiset olisivat kauniita, mutta sehän on nyt kerta\nkaikkiaan muodissa.\n\n— Eihän Ahvenanmaa ole Suomen ulkopuolella, huomautin minä.\n\n— Onhan tässä edes meri välillä. Minä kuulin, että rouva Haavisto ja\nMeri lähtevät kylpemään. Ettekö te hyväntahtoisesti ottaisi Eilaa\nsivistyneitten siipienne suojaan? Tämä on minun asiani — ja rouva\nMeriaho laski molemmat kymmensormuksiset kätensä äidin käsivarrelle.\n\n— Me olemme aikoneet mennä sisämaahan.\n\n— Minä voisin hankkia teille hyvän asunnonkin Maarianhaminassa,\nnim. sisareni yläkerroksessa. Sen vuokralle antaminen on\nheillä tulolähteenä, kuten huoneiden vuokraus yleensä kaikilla\nmaarianhaminalaisilla.\n\n— Mutta me tahdomme sijoittua tuttavamme, tohtori Bentin hoitoon, sanoi\näiti, välittämättä minun vastarinnastani.\n\n— Tohtori Bent on lähtenyt ulkomaille. Hän sai stipendin. Kuulin sen\nviime ompeluseurassa, väitti rouva Meriaho.\n\nMinä huudahdin ilosta ja aloin rukoilla äitiä lähtemään Maarianhaminaan.\n\nLopputulos oli se, että äiti lupasi muuttaa suunnitelmansa siinä\ntapauksessa, jos Bent tosiaankin on lähtenyt ulkomaille. Kunpa hän nyt\nvain olisi!\n\nRouva Meriaho lupasi hankkia Eilalle sellaiset puvut, jotta me\noikein ällistyisimme. Ja se onkin luultavaa. Sitten hän pyysi meitä\nsuosimaan itsenäisiä liikemiehiä ja hallituksen jäseniä ja varomaan\nonnenonkijoita.\n\nÄiti tuli hänen lähdettyään hiukan katumatuulelle. Minä sain hänet\nkuitenkin kiintymään tehtäväänsä ruveta kasvattamaan Eilasta hienoa\nnaista.\n\nÄlä ole levoton, Heli, siitä että minä ilmiantaisin sinut! Tulemme\nsinne heinä- ja elokuuksi emmekä me tunne sinun isäntäväkeäsi lainkaan.\nTapaamme toisemme joskus aivan salassa jossakin salakuljettajien\nrotkossa. Jos Onni ilmestyy näyttämölle, niin minä sanon hänelle, että\nsinä esiinnyt valepuvussa ottaaksesi selkoa erään perheen salatusta\nrikoksesta.\n\nKirjoita pian herrasväkesi ulkonaisesta ja sisäisestä tilasta!\n\nMeri.\n\nSankarivuorella 12.6.\n\nHei, Meri!\n\nVaikka pelästyinkin teidän tuloanne tänne, en kuitenkaan voinut olla\niloitsematta mahdollisesta tapaamisestamme. Minun on pakko välttää\nMaarianhaminaa. Siellä näkyy olevan paljon vaaroja. Saatpa kuulla!\n\nSunnuntaina lepäsimme. Aliina oli kattanut aamiaisen pienelle keittiön\nkuistille. Seura oli iloinen, paitsi Alma-neiti, joka aina on haikea.\nMe katselimme merellä liikkuvia valkopurjeita ja söimme hienosti kuin\nherrasväki. Aliina teki useampia kompastuksia, mutta Svensson oli\nsuurenmoinen. Hän tarjosi ensin Alma-neidille, otti sitten itse ja\nsitten vasta antoi meille.\n\nMe sinuttelemme toisiamme, paitsi Alma-neitiä, jota meidän ei sovi\nsinutella.\n\nAamupäivällä kävelin läheiselle vuorelle, josta on vielä laajempi\nnäköala merelle kuin täältä. Alma-neiti oli mukanani, uskoen minulle\npuolittaisia tunnustuksia.\n\n— Tässä perheessä on hienotunteisen ihmisen vaikea elää. Mutta minä\nolen kahlehdittu Karivuoren perheeseen siteillä, joita elämä ei voi\nkatkaista. Minun onneni on tahrattu ja minun täyttymäisillään oleva\nkohtaloni murskautui toisten elämän jalkoihin, kertoi hän minulle.\n\nMinä kysyin, oliko hänellä ehkä jokin parantumaton tauti.\n\n— Juuri sitä se on, mutta ei se tauti ole ruumiillista laatua, vastasi\nhän.\n\nMinä en kysynyt enempää. Luultavasti hän on aika-ajoittain mielipuoli.\n\nMutta kotimatkalla hän virkkoi:\n\n— Mikään muu ei merkitse rahtuakaan — paitsi rakkaus.\n\nSilloin huomasin, että hänellä raukallakin oli se salainen tauti, joka\nvaivaa kaikkia ikäneitoja. Kyllä kait se vielä puhkeaa esiin!\n\nIltapäivällä Svensson tarjoutui viemään meitä Maarianhaminaa\nkatselemaan. Hänellä kuuluu olevan lupa vapaasti käyttää autoa ja\nmoottorivenettä silloin, kun ei herrasväki ole kotona. Me ihastuimme\nsuuresti, etenkin kun oli ensimmäinen lämmin päivä tänne tulomme\njälkeen. Merellä oli kuitenkin kylmä, joten me varustimme mukaan\ntakkeja ja huopia.\n\nPuutarhuri Törmänen liittyi seuraamme. Kulkiessani rantaan kuulin\npuutarhurin rakennuksesta kiivasta sananvaihtoa.\n\n— Kuka vähämielinen on pannut minun kahviini heiniä? kysyi Törmänen\nyskien ja sylkien.\n\n— Täällä ei ole ollut kukaan muu kuin Aliina ja minä. Se on varmaan\nvain kahvinporoa, kuului Venla vastaavan.\n\n— Vai kahvinporoa! Heli tulee katsomaan! huusi Törmänen nähdessään\nminut.\n\nTyhjän kupin pohjalla oli korsi, jossa oli heinäntöyhtö. Se oli\nnähtävästi osa junkuksen varresta.\n\n— Aliina pisti jotakin kuppiin, sanoi samassa pikku Elli, jota ei\nkukaan ollut huomannut.\n\n— Turhaa puhetta, virkkoi Venla. — Joutukaa nyt rantaan. Svensson\nhuutaa.\n\nVasta kun moottori halkaisi laineita, selveni asia minulle.\n\nNäin kuinka Aliina kutkutteli Törmäsen niskaa liinansa ripsuilla ja\nvetäytyi tuhdolla häntä yhä lähemmäs. Silloin tulin ajatelleeksi,\nettä hän luultavasti oli pistänyt tuon junkuksenkin Törmäsen kahviin.\nHän oli ottanut sen kokoelmastani, muistaen minun hullutteluani\nrakkausyrtistä.\n\nMinä nautin ihanasta matkasta. Toiset haastelivat sivuuttamistamme\nhuviloista.\n\n— Tuossa asuvat Röönperit. Heillä eivät palvelijat pysy koskaan\nkuukautta kauemmin, sillä rouva on kovin saita ja herra äkäinen. —\nTuolla näkyy Vorsteenin laivasilta. Siellä saa sisäkkö 400 markkaa\nkuussa sen vuoksi, kun vanha rouva on niin konstikas. Ja tuossa\nvieressä on kahen perheen huvila. Siellä riitelevät rouvat ja\npalvelijat pyykkipäivistä ja uimavuoroista.\n\nAliina jatkoi selityksiään yhteen menoon. Sillä aikaa minä keksin\nTörmäsen käryävän piipun tuhdolla. Minä panin varovasti hattuni siten,\nettä kukat tulivat aivan hehkun päälle ja pälyilin sitten, ettei hattu\nvain palaisi väärästä paikasta.\n\n— Mikä täällä palaa? huudahti Törmänen äkkiä ja nähtyään minun hattuni\nkäryävän hän kastoi kukat mereen niin taitavasti, ettei hattu kastunut\nlainkaan.\n\nMinun oli sitten pakko ratkoa pois tärveltynyt kukkakauhistus\nhatustani. Mutta siitäkös Aliina suuttui aivan tosissaan. Hän nimitti\nminua kiittämättömäksi höperöksi. Törmänenkin sai osansa eikä Aliina\nlauhtunut, ennenkuin tämä nipisti häntä leuasta sanoen:\n\n— Mitäs tämä kyökkiruusu nyt niin näyttää okaitaan? Eihän tässä kukaan\nole tahallaan tehnyt vahinkoa. Tui, tui pikku poropata!\n\nMinua nauratti, mutta hillitsin itseni ja katsoin muualle. Toisistakaan\nei kukaan nauranut. Svensson vain alkoi laulaa tunteellista\nsaaristolaislaulua.\n\nRannalla kuitenkin syntyi heti erimielisyyksiä. Alma-neiti tahtoi mennä\nkäymään tuttaviensa luona. Aliina ja Törmänen taas halusivat elokuviin\nja Svensson erosi seurasta lakkiaan nostaen ja sanoen:\n\n— Tapaamme kello 10 moottoriveneen luona. Hauskaa iltaa, ystävät!\n\nHajaannuimme siis kukin tahollemme ja minä olinkin iloinen saadessani\nyksinäni samoilla pienen kaupungin kaduilla.\n\nAjattelin juuri, kuinka suloista on kuljeskella tuntemattomana\nvieraassa ympäristössä, kun äkkiä kuulin äänen:\n\n— Heli Sarkamaa, seis!\n\nEnsi ajatukseni oli juosta pakoon, mutta huomasin sen kohta\nmahdottomaksi. Toiselta puolella katua tuli minua vastaan kaksi hienoa\nnaista.\n\nEdessäni olivat Tuovi Havas ja rouva Kuusijuuri.\n\n— Terve, Heli! Sinä olet kerrassaan siunattu ihminen, kun nyt\nosut tielleni. Kahteen vuoteen en ole tavannut ketään tovereitani\nja siksi jo olenkin lakastumaisillani kuin kukkanen, joka kasvaa\nhöystämättömässä maassa, virkkoi Tuovi.\n\n— Minusta sinä kukoistat kuin päivälilja, vaikka oletkin ollut ilman\ntoverien höystävää seuraa, vastasin minä.\n\n— Mutta minun hengeltäni puuttuvat jotkin tärkeät ravintoainekset,\nkuten munanvalkuaisaine tai hiilihydraatti — —\n\n— Tai suolat, jatkoin minä.\n\n— Tulkaa nyt kasinolle, minä tarjoan teille teetä! Siellä voitte sitten\nrauhassa puhella, kehoitti rouva Kuusijuuri.\n\nMinä epäröin, sillä vaara saattoi piillä joka oven takana.\n\n— Minä olen täällä vain keräämässä kukkia eikä pukuni ole sellainen,\nettä minun sopisi esiintyä kylpyvieraiden parissa.\n\n— Sinä olet aina aistikkaan näköinen, sanoi Tuovi, joka itse loisti\ntyylikkäässä, ulkomaalaisessa asussa.\n\n— Omasta mielestäni olen tavallisen sisäkön näköinen, vastasin minä\nkoetellakseni heitä.\n\n— Vaikka jonkun miljonäärin sisäkkö pukeutuisi vieläkin hienommin\nkuin sinä, niin ainoastaan aasi voisi pitää sinua sisäkkönä. Sinun\nsielusi loistaa kasvoistasi ja se tuoksuu kasvitieteelle, kemialle ja\nyliopistokulttuurille, selitti Tuovi ja veti minut mukanaan.\n\nKarivuorella ei ainakaan kukaan ollut tuntenut noita tuoksuja.\n\nMe istuuduimme meriverannalle ja minä nautin sanomattomasti.\nSoittokunta soitti ja kylpyvieraat, joita vielä oli hyvin vähän,\nistuivat hiljaa puhellen vuokkojen koristamien pöytien ääressä.\n\nRouva Kuusijuuri oli erittäin suopea. Hän suojelee innokkaasti Tuovia,\njoka vähitellen alkaa menestyä laulajattarena.\n\nKoko Kuusijuuren perhe oli täällä. He olivat vuokranneet erään\nkaupungin laidassa olevan hauskannäköisen huvilan ja Tuovi aikoi\nviettää osan kesästä heidän luonaan. Pankinjohtaja vietti kuitenkin\nsuurimman osan ajastaan Helsingissä.\n\nTuovi aikoo antaa laulajaiset sekä täällä että muutamissa muissakin\nmaaseutukaupungeissa. Sitten hän taas lähtee ulkomaille, antaakseen\nkevätpuolella konsertin Helsingissä.\n\n— Sinä mahdat laulaa ihanasti nyt, kun olet oppinut niin paljon lisää!\nMinusta sinä olit valmis jo ennen ulkomaille lähtöäsi, sanoin minä.\n\n— Omasta mielestäni olinkin silloin valmiimpi kuin nyt. Onneksi sain\nhurmaavan opettajan. Hän on ivallinen Mefisto, joka on rääkännyt ja\nsättinyt minua korkeasta tuntimaksusta. Joskus hän kohottaa minut\nylimpään taivaaseen myöntäessään, että minulla alkaa olla hiukan\naavistusta tekniikasta.\n\n— Mutta mitä hän sanoo äänestäsi?\n\n— Hän ei ole koskaan sanonut siitä mitään, paitsi viime helmikuun\nneljäntenä päivänä kuuden ja seitsemän välillä illalla. Hän oli koko\nillan ollut erikoisen koleerinen. Kaikki oli hullusti ja minua hän\nkohteli huonommin kuin häijy äitipuoli lasta isän poissaollessa.\nSilloin minä sanoin: \"Hyvästi, hyvä herra! Huomenna lähetän maksunne\nja sitten minä lähden Suomeen kansakoulunopettajattareksi.\" Olisitpa\nnähnyt hänen ilmeensä! Hän syleili minua ja kutsui itseään vanhaksi\nmölyapinaksi. Minulla oli suloisin ja suurin ääni Saksassa, Italiassa\nja kaikissa ententemaissa. Lähdin kotiin hyvin onnellisena, ja vaikkei\nhän koskaan enää kehuisikaan ääntäni, niin ainakin sen hetken minä\nmuistan kuolemaani asti, kertoi Tuovi loistavin katsein.\n\n— Mutta mehän aina kehuimme sinun ihanaa lauluasi!\n\n— Tuo opettajani on ainoa, joka kykenee lausumaan totuuden.\nKuukausimääriä hän opettaa minua vain hengittämään ja välistä hän ei\npäästä minua askeltakaan eteenpäin. Mutta hän on avannut minulle uuden\nelämiin. Hän on totisesti luomakunnan kruunu.\n\n— Ethän vain ole rakastunut häneen? kysyi rouva Kuusijuuri pelästyneenä.\n\n— Hän ei ole mikään sopiva maallisen rakkauden esine. Hän on siinä\nviidenkymmenen ja sadanvuoden välillä. Pieni, pyöreä ja punaviiksinen\nlyllerö, joka sisältää jalon ja loistavan hengen.\n\n— Punaviiksinen? Tarkoitat kai punasilmäripsinen? minä huomautin.\n\n— Juuri, punaviiksinen! Mutta sen unohtaa kuullessaan hänen lietsovan\ninnostusta taiteeseen. Silloin masennus haihtuu ja minä uskon voivani\nkohota yhä lähemmäksi päämäärääni. Valmiiksi ei kukaan tule koskaan.\n\n— Onneksi maisterinarvo ei ole yhtä saavuttamaton. Jos minä aina vain\ntulisin yhä maisterimaisemmaksi, mutta en koskaan maisteriksi, niin\njättäisin lukuni heti paikalla.\n\n— Minä tahdon tavoitella ikuista kauneutta haluamatta koskaan pysähtyä.\nKatso, kuinka kaunis tuo merikin on juuri siksi, ettei sillä näy rajaa.\nSen arvo vähentyy siitä, että sillä todellisuudessa on rajansa jossakin\nkaukana.\n\n— Rajatonta merta en ainakaan minä tahtoisi purjehtia. Runsaimmatkin\neväät loppuisivat kerran sellaisella matkalla, huomautti rouva\nKuusijuuri.\n\n— Minunkin evääni loppuvat kerran, mutta silloin minä jo lopun itsekin,\nsanoi Tuovi.\n\n— Kas, tuollahan astelee meidän entinen autonkuljettajamme Svensson.\nMinulla on vähän asiaa hänelle. Svensson, Svensson! huusi rouva\nKuusijuuri heiluttaen lautasliinaa.\n\nKauhukseni näin Svenssonin meidän ja meren välillä. Hän kääntyi heti\nmeihin päin. Minä pohdin hätäisesti pelastusmahdollisuutta. Menisinkö\ntuon kauempana olevan pöydän luo ja kääntäisin selkäni tännepäin tai\nripustaisinko lautasliinan kasvoilleni? Tunsin melkein voittamatonta\nhalua ryömiä pöydän alle.\n\nEn kuitenkaan tehnyt mitään. Varmaan tuntui Lotin vaimosta hänen\njäykistyessään suolapatsaaksi samanlaiselta kuin minusta nyt.\n\nJa tuho lähestyi minua Svenssonin hahmossa.\n\n— Päivää, Svensson! Minä olen kuullut, että hänellä on ohjaajan virka\ntäällä päin. Eikö hän tahtoisi tulla takaisin meille? kysyi rouva\nKuusijuuri.\n\n— Minä olen tyytyväinen nykyiseen paikkaani, vastasi Svensson.\n\nSamalla hän hätkähti ja tuijotti minuun. Minä käännyin hitaasti Tuoviin\npäin ja tarjosin hänelle leivoksia.\n\n— Minulla on nyt aivan kelvoton autonohjaaja. Hän ajaa koirien,\nlehmien, hevosten ja käytävien päälle. Minä annan Svenssonille hienon\npuvun ja paremman palkan kuin mitä teillä on nykyisin, jatkoi rouva\nKuusijuuri.\n\n— Palkka on minulle yhdentekevä, rouva pankinjohtajatar, virkahti\nSvensson ylpeästi.\n\n— Millä Svenssonin nykyinen herrasväki korvaa rahapalkan — jos saa\nkysyä, tiedusti rouva Kuusijuuri pistävästi.\n\nSvensson vaikeni ja työnsi kiharansa hattunsa alle, niin että hänen\notsansa loisti valkeana muuten ruskeita kasvoja vasten.\n\n— No, hyvästi sitten Svensson, sanoi rouva Kuusijuuri.\n\n— Eikö He — —, aloitti Svensson, katsoen minuun, mutta oikaisi sanansa,\nkun minä katsoin häntä tiukkaan silmiin.\n\n— Ehkä neiti Sarkamaa suvaitsee jo tulla rantaan. Meidän on pakko\nlähteä pian, sillä alkaa jo tulla myöhä.\n\n— Vai Svensson onkin tuonut sinut tänne, Heli! Kenen luona sinä asut?\nSinun täytyy tulla pian meille Tuovia tapaamaan. Tässä on osoitteemme!\nJa rouva Kuusijuuri ojensi minulle kortin.\n\n— Kiitoksia kutsusta! Hyvästi Tuovi. Vahinko, etten voi kutsua sinua\nvierailulle pieneen ullakkohuoneeseeni. Sinne on monta estettä.\nTapaamme kuitenkin pian.\n\nMinä kiiruhdin nopeasti ulos Tuovin huutaessa jälkeeni:\n\n— Muista tulla jo huomenna!\n\nMe astelimme sitten Svenssonin kanssa puhumatta keskenämme sanaakaan.\nOtaksuin, että hän oli harmissaan.\n\nVeneen luo tultuamme olivat muut jo siellä.\n\n— Venssonnilla ja Helillä taisi olla träffi? lausui Aliina\nhyväntahtoisella äänellä.\n\n— Minulla oli vain kunnia noutaa neiti Sarkamaa hänen ylhäisten\ntuttaviensa parista, sanoi Svensson, pannen moottorin käyntiin.\n\n— Onko sinulla jo tuttavia täällä? Täällä huviloissa palvelee paljon\nhelsinkiläisiä, virkkoi Alma-neiti.\n\n— Kasinolla myöskin, lisäsi Svensson totisena.\n\n— Ravintolatyttöjen seura ei sovi Helille, lausui Alma-neiti.\n\n— Voivat nekin olla jalojakin ihmisiä! Tämä Törmäs-veitikka vei minut\noikein hienoihin eläviin. Siellä näyteltiin, kuinka tanssiravintolan\ntarjoilijaneiti käyttäytyy hienommin ja sielukkaammin kuin\nenklantilainen laaty, joka antaa tunteille halpamaisen vallan ja\nsaattaa sillä väärinkäsitystä loortin ja koko metsästysseuran ja\nsatojen ajokoirien kesken. Ja hevosten, jotka laukkasivat aitojen ja\ntalonpoikien yli. Mutta se hotellineiti, jolla oli niin ruma nimi kuin\nPylliisi, mutta kaunis espireetti hatussa, näytti aatelistonhenken\nsivistystä uhratessaan loortin. Hän polvistui kosteassa mullassa\nsilkkisukkasillaan ja antoi anteeksi sille laatylle, kertoi Aliina.\n\nKuulijakunta näytti hartaalta ja tyytyi sekavaan esittelyyn. Törmänen\nvain lisäsi:\n\n— Kauniita puutarhoja niillä on siellä Enklannissa. Liikaa nopeaan vaan\non vilmattu, kun ei saanut kuin vilauksen niistä loksistakaan.\n\nAstuessamme maihin auttoi Svensson minua veneestä pyytäen samalla\nanteeksi tahraista kättään.\n\nErotessamme minä sanoin hänelle:\n\n— Toivon, ettei Svensson kerro toisille minun olleen kasinolla. Se oli\nvain satunnainen hairahdus.\n\n— Kuten käskette, neiti, vastasi Svensson.\n\n— Sanokaa Heli! Se sopii minun toimeeni täällä.\n\n— Hyvää yötä, Heli!\n\nSeuraavana aamuna pestessäni ison lasiverannan ikkunoita tuli Svensson\npuhelemaan kanssani.\n\n— Saanko kysyä, mikä Heli on arvoltaan ja suvultaan? hän aloitti.\n\n— Nyt olen sisäkkö Karivuorella, mutta olen nähnyt toisenlaisiakin\naikoja.\n\n— Nuoren ihmisen tulee aina kulkea ylöspäin eikä päinvastoin.\n\n— Ylöspäin minäkin pyrin ja tämä olotila on välttämätön päästäkseni\neteenpäin.\n\n— Mitä ylenemisiä täällä olo on? Korkeintaan avioliitto Törmäsen kanssa!\n\n— Pyydän, ettei Svensson poikkea tavallisesta hienotunteisuudestaan.\n— Minä olen tullut tänne pääasiallisesti sen vuoksi, mitä voin tehdä\ntalon töiden loputtua.\n\n— Siis juoksentelemaan yksinänne pitkin metsiä ja soita?\n\n— Niin, vastasin minä lyhyesti, otin pesutamineeni ja lähdin poispäin.\n\n— Anteeksi! Minä en olisi näin utelias ilman syytä. Mutta minä\ntarvitsisin vähän apua ja luulen, että Heli ehkä osaa jotakin.\n\n— Svensson puhuu vain suoraan eikä kiertele!\n\n— Osaako Heli keskikoulun matematiikan?\n\n— Osaako Svensson vaieta?\n\n— Osaan.\n\n— Siinä tapauksessa minä osaan keskikoulun matematiikan.\n\n— Entä muut aineet? Minä osaan historian, maantieteen, uskonnon,\nluonnontieteet niin pitkälti kuin yksin voi oppia.\n\n— Minä puolestani luulen muistavani keskikoulukurssin kaikissa\naineissa, historian vuosilukuja huomioonottamatta.\n\n— Olin aika hullu, kun luulin Heliä sisäköksi, sanoi Svensson vakavana.\n\n— Ja minä olin yhtä hullu pitäessäni Svenssonia autonohjaajana, nauroin\nminä.\n\n— Siinä Heli ei erehtynyt. Minä olen käynyt pari luokkaa oppikoulua.\nIsä oli ohjaaja, ja minä olen ollut sitä jo 11 vuolla. Mutta\nminä tahdon suorittaa keskikoulun tutkinnon ja sitä varten olen\nlukenut jo monta vuotta itsekseni. Onneksi minä osaan ruotsia ja\nsaksaa käytännöllisesti. Mutta kaikesta ei voi suoriutua yksinään.\nMatematiikkaa ja ainekirjoitusta en mitenkään tahdo oppia.\n\n— Ihmeellistä, että miehellä voi olla niin runsaasti tarmoa ja\ntiedonhalua! Mitä Svensson sitten tekee keskikoulun todistuksella?\n\n— Minä menen naimisiin, vastasi hän, katsoen minua niin juhlallisena,\netten uskaltanut edes nauraa.\n\n— Eikö nyt enää rippikoulu riitä naimaluvan saamiseen? kysäisin vain.\n\n— Se, jota varten aherran, on käynyt keskikoulun, ja minä tahdon\nsaada saman sivistyksen. — Nyt on jo lupa lopettaa työt. Mennäänpä\npuutarhurin taloon, niin voitte tutkia minun tietojani.\n\nMinä olin itsekin niin utelias, että lähdin heti hänen kanssaan.\n\nSvenssonin iso huone oli yllättävän hauska. Vanhat, siistit huonekalut,\nkukkia pöydillä ja iso kirjahylly tekivät sen aistikkaaksi.\n\nVielä suuremmaksi yllätykseksi muodostuivat minulle Svenssonin\ntiedot. Selailin historian oppikirjaa ja tein umpimähkään kysymyksiä,\njoihin hän heti vastasi oikein. Yhtä hyvin hän osasi muitakin äsken\nluettelemiaan aineita. Saksassa ja ruotsissa hän joskus erehtyi\nkäyttämään puhekieltä kirjakielen sijasta. Laskuopin hän oli osittain\noppinut koulussa, osittain itse. Mutta algebra ja geometria olivat\nhänen aivoissaan aivan sekavina.\n\nMinä innostuin heti antamaan alkeisopetusta algebrassa. Syvennyimme\ntyöhön niin, että unohduimme papereillemme ääreen myöhäiseen iltaan\nasti. Eikä se ollutkaan mikään ihme, sillä Svensson käsitti kaiken\nhyvin nopeasti ja oli yhtä huvitettu a:sta ja b:stä ja x:stä ja y:stä\nkuin jostakin jännittävästä pelistä.\n\nVihdoin saapui Aliina jouduttamaan minua, sillä ovet oli jo suljettava.\n\n— Mikäs täällä näitä nuoria nyt niin huvittaa, etteivät edes malta\nerota ajallaan? kysyi hän paheksuvalla äänellä.\n\n— Lussista ja miinuksesta minä vaan olen kuullut oven takaa. Lopulta\nne jo tarttuivat minunkin kieleni päähän, sanoi Törmänen, joka samalla\nsattui ovelle.\n\n— Uusia tomunimijöitä ja saippuajauhoja varmaankin. Ehtii niistä\ntalouskapistuksista puhua päivilläkin, torui Aliina, mutta meni sentään\nitsekin vielä katsomaan Törmäsen aikaisia kurkkuja.\n\n— Eikö Heli olisi ystävällinen ja ryhtyisi opettamaan minua iltaisin?\nMeillä on täällä paljon vapaata aikaa. Tietysti minä maksan tunneista,\nsanoi Svensson.\n\n— Mielelläni minä teitä opetan. Maksuksi Svensson saa auttaa minua\nkasvien heräämisessä, vastasin minä.\n\n— Minäkin olen kerännyt kasveja jo koko viime vuoden, sanoi Svensson ja\nveti esiin ison pakan paperia kirjahyllynsä laatikosta.\n\nMinä selailin pakkaa ja ihmettelin. Siinä oli kerrassaan erinomainen\nkokoelma kasveja, kaikki liimattuina suoraan paperille ilman\nminkäänlaisia liistakkeita. Mutta jokaisesta puuttui nimi ja juuret.\n\n— Minä olen järjestänyt ne värien mukaan. Tässä pinkassa ovat valkoiset\nkukat, tässä keltaiset jne., selitti Svensson.\n\n— Mutta missä juuret ovat?\n\n— Ne ovat täällä pienissä paperipusseissa. Minä pesin ne ja kuivasin\nilmassa. Näissä on numerot ja samoin myöskin kukissa. Silloin tietää,\nmitkä kuuluvat yhteen.\n\n— Minulla on hiukan eri tapa järjestää kasveja. Kaikissa tapauksissa me\nvoimme auttaa toisiamme, sanoin minä.\n\n— Minulla on lähes kymmenen kertaa niin suuri palkka kuin Helillä ja\nsen tähden minä maksan tunnit. Muussa tapauksessa en välitä niistä\nensinkään.\n\n— No, olkoon sitten 5 markkaa kerralta, sanoin.\n\n— Se on oikein. Minä en tingi.\n\nAliina tuli jo takaisin ja me erosimme herroista.\n\n— Se, joka ei ota varteen vanhemman ihmisen kokemusta, ei menesty\nsisäkkönä eikä ihmisenä, vaan saa kärsiä tappion ja rakkaus palaa\npohjaan niinkuin paisti, jota oppimaton hoitaa. Vensson on tottunut\najamaan loistoautoja ja rakastamaan loistotyttöjä, joita sisäköt saavat\npalvella, pörisi Aliina.\n\n— Me vain vähän luemme ja kirjoittelemme yhdessä, hyvä Aliina,\nrauhoitin minä.\n\n— No, on sillä Venssonnilla sentään hyvä sydän, kun on ruvennut\nopettamaan sinua. Mitä se sitten tietänee, kun alkaa tehdä mokomaakin\nsivistystyötä nuoren tytön hyväksi, joka on liikaa laihakin, sanoi\nAliina ja meni huoneeseensa.\n\nMaatessani illalla siistissä pukkisängyssäni näin etäisen laivan\nsuuntaavan kulkunsa mannermaata kohti. Olin tosiaankin joutunut aivan\nuuteen maailmaan.\n\nElän täällä vieraan ihmisrodun keskellä. Olen ennemminkin nähnyt heidän\nkaltaisiaan ja luullut tuntevani heidät hyvin. Mutta nyt minusta\ntuntuu, kuin olisin saanut silmälasit likinäköisten silmieni avuksi. —\nSaa nähdä, miltä näyttää herrasväkeni!\n\nOn suuri onni, että sinä, Meri, olot uskottuni. Muuten minä tuntisin\nitseni kovin yksinäiseksi nykyisessä omituisessa asemassani.\n\nOlen myöskin koetellut mahdollista taitoani romaanin alalla. Olen\nkirjoittanut erinäisiä keskusteluja ja pieniä vivahduksia.\n\nTerveiset Eilalle! Älä vain kerro hänelle, että minä olen täällä.\n\nHyvää yötä! Meri uuvuttaa\n\nHelisi.\n\n\n\n\nIII.\n\nHERRASVÄKI SAAPUU.\n\n\nKonsulin ääni kaikui jo etäällä selältä, kun moottorivene toi\nherrasväkeä tänne huvilaan.\n\nHeli ja Alma-neiti seisoivat laiturilla odottamassa. Edellisellä oli\npieni, valkea esiliina siniraitaisen hameen päällä ja päässä pitsinen\nmyssy. Vaaleansiniset sukat ja tenniskengät somistivat jalkoja. Kaikki\ntämä sopi hyvin sinisiin silmiin ja vaaleaan, tuuheaan tukkaan.\n\n\"Teatterikamarineiti\", oli Svensson sanonut.\n\nKonsulinna oli itse tilannut puvun ja Aliina oli myöskin samanlaisessa\nasussa. Mutta hänestä näki heti, että hän oli väärentämätön palvelija.\n\nKonsuli nousi ensin maihin. Vene keikahti ja konsulinna kirkaisi:\n\n— Ai, jai, Jallu, varo, ettet hukuta meitä kuoliaiksi!\n\n— Tyst — älä nyt huuda, Helma! Se häiritsee tuloamme ihanaan\nSankarivuoreen. Naiset ajattelevat aina sivuseikkoja suurina hetkinä.\nPäivää, Alma-neiti! Iloinen naamari kasvoille, kun talonväki saapuu!\n\n— Tervetuloa kotiin, herra konsuli! Jokaisella on sellaiset kasvot,\nmiksi elämä ne on muovaillut, vastasi Alma-neiti haikeasti.\n\n— Vieläkö mitä? Katsokaa konsulinnaa! Ihonhoitaja ja parturi ovat\nmuovailleet hänen kasvonsa paljon paremmin kuin elämä.\n\n— Tee huomautuksia muista, Jallu, äläkä minusta! sanoi konsulinna ja\nkiipesi laiturille Svenssonin avulla.\n\n— Siinä tapauksessa minä teen hauskoja havaintoja uudesta sisäköstäsi.\nOnnittelen makuasi, Helma! Aistikkaassa kodissa tulee olla myös\nsellainen palveluskunta, joka sopii sisustukseen. Viimevuotinen Hilja\nei sopinut yhdenkään huoneen tyyliin, korkeintaan pesutupaan, puheli\nkonsuli, alkaen astella huvilaan päin.\n\nTörmänen ja Svensson kantoivat tavaroita ja vihdoin kaikki kokoontuivat\nisoon ruokahuoneeseen, johon päivällinen oli katettu. Alma-neiti söi\nsamassa pöydässä, Heli tarjoili.\n\nViimeksimainitusta tuntui kuin hänen yksilöllisyytensä olisi äkkiä\nhävinnyt. Hän oli muuttunut kolmanneksi persoonaksi.\n\n\"Heli, leikkaa lisää leipää!\" \"Onko Heli nähnyt, missä minun\npuutarhahattuni on?\" \"Mikä hänen nimensä on?\" \"Heli? Sehän on\nteatterinimi! Elin tai Hilma sopisi paremmin.\"\n\nKohtelu oli ystävällistä, mutta siinä oli sellainen sävy, johon Heli\nei ollut tottunut. Olikohan hän itsekin puhutellut palvelijoita sillä\ntavalla?\n\nNeitoset Saila ja Siljo olivat hyvin lyhythameisia, poikapäisiä\nmuotitekeleitä. Siljo oli sievä ja pieni, Saila oli vanhin lapsista.\nPoissaoleva veli oli iältään tyttöjen välillä.\n\n— Missä Vikke viipyy? Tietäähän hän, että päivällinen odottaa täällä,\nsanoi konsuli.\n\n— Ehkä moottoripyörä on joutunut epäkuntoon, arveli konsulinna.\n\n— Hän on tietysti poikennut kasinolle sivumennen. Hän kyllä malttaa\nlykätä tuloaan tänne korpeen, virkkoi Saila nenäänsä nyrpistäen.\n\n— Minä olen aina sanonut, että te olette maailman vaativaisin joukko.\nEnkö minä ole antanut teille kaiken maailman ihanuuden ja te vaaditte\naina vain enemmän. Katsokaa tuota uuniakin! Kultarannassa ei ole sen\nvertaista. Ja sinun kylpyhuoneesi, Helma! Luulisi, että sinunlaisesi\nAfrodite viihtyisi siellä. Ha, hah, haa! hohotti konsuli.\n\n— Pyydän, ettet anna minulle hävyttömiä liikanimiä. Jallu, huudahti\nkonsulinna terävästi.\n\n— Mitä toimittaa näytellä teatteria näin perheen kesken! Alma on ainoa\nvieras ja hän tuntee meidän herttaiset kotitapamme, sanoi Saila.\n\n— Minä en halua kuulla sinun rikkiviisasta puhettasi, Saila. Tyst!\n\n— Hauskinta olisikin, jos jokainen söisi omassa huoneessaan, huomautti\nSaila.\n\n— Sinä et kunnioita vähääkään vanhempiasi, Saila. Odotas, kun minä\njätän sinut ilman kuukausirahoja ja ajan ihailijasi suinpäin portaita\nalas ja lopuksi nitistän sinun ylpeän nenäsi! Eiköhän sitten ala\nkunnioittaa isääsi! huusi konsuli niin kovaa kuin saattoi suurelta\ntomaatilla, joka täytti hänen suunsa.\n\n— Kyllähän tuollaiset teot kohottavat kunnioitusta, sanoi Saila\npisteliäästi.\n\n— Kuule tytärtäsi, Helma! Siinä näet seurauksen siitä, että aina olet\neri mieltä minun kanssani, virkkoi konsuli.\n\n— Ovatko sinun mielipiteesi ainoat kunnioitettavat, Jallu? kysyi\nkonsulinna.\n\n— Äiti ei vaadikaan, että meidän on alinomaa tutistava hänen edessään,\nsanoi Saila.\n\n— Mutta nyt minä sanon, että sinun on pelättävä ja kunnioitettava\nhäntä. Ja sinun on toteltava hänen tyhmimpiä käskyjään. Seuraa hänen\nopetuksiaan silloin, kun ne ovat yhtäpitäviä minun neuvojeni kanssa!\nSilloin tulet pitkäikäiseksi maan päällä.\n\n— Minä en tahdo tulla pitkäikäiseksi, en ainakaan siinä tapauksessa,\njos se ikä on elettävä tässä kodissa, sanoi Saila.\n\nSiljo istui välinpitämättömän näköisenä eikä ottanut osaa keskusteluun.\n\nHeli vetäytyi syrjään aina, milloin vain tarjoilu salli sen. Kukaan\nei välittänyt vähääkään hänen läsnäolostaan, mutta itsellään hänellä\noli tukala olo. Nyt hän läheni ovea, sillä konsuli oli noussut\ntulipunaisena tuoliltaan.\n\n— Tästä on tehtävä loppu, alkoi konsuli, mutta jäikin samassa\nkuuntelemaan moottorin surinaa.\n\n— Vikke tulee ja joku herra on hänen mukanaan, sanoi Siljo, joka oli\njuossut ikkunaan.\n\n— Sehän on hauskaa! Perhe on aina siedettävämpi, kun on vieras talossa,\nlausui konsulinna ja jatkoi syöntiään.\n\n— Se näkyy olevan tohtori Reini. Hänen isänsä, joka on minun\nliiketuttavani, kertoi, että hänen poikansa tutkii Ahvenanmaan\nrannikkoja. Hän on maantieteilijä. Minä pyysin hänet meille asumaan,\nsanoi konsuli.\n\n— Siinä asiassa olisit voinut kysyä minunkin mielipidettäni, Jallu,\nhuomautti konsulinna.\n\n— Tiesinhän minä, että nuoret herrat aina menevät sinun makuusi. Eikä\nSailakaan halveksine niitä mahdollisuuksia, joita kesäinen luonto,\nkuutamoillat ja jokapäiväinen seurustelu vieraan kanssa hänelle suovat.\n\n— Se vähä, mitä olen nähnyt avioliittoelämää kotioloissa on vaikuttanut\nsen, ettei minua lainkaan huvita päästä nauttimaan siitä onnesta, sanoi\nSaila.\n\n— Ja kuitenkin sinun oma äitisi on tavattoman onnellisissa naimisissa,\nhuomautti konsuli.\n\n— Yhtä onnellisissa kuin isäsikin, pisti siihen konsulinna.\n\n— Jos ei aivan yhtä, niin ainakin siedettä — — —. Ahaa, tässähän\ntohtori jo tuleekin! Tervetuloa Sankarivuorelle. Tässä on perheeni —\nvaimoni — Siljo tyttönen — ja Saila. — Tohtori Reini.\n\n— Olkaa hyvä, tohtori Reini, ja jatkakaa ateriaa ansaamme! Vikke voi\nistua Siljon vieressä, järjesteli konsulinna.\n\n— Tämähän on kerrassaan juhlallinen huvila! Minä olen hyvin kiitollinen\npäästessäni asumaan tänne, sanoi tohtori.\n\nHeli tuli sisään tarjotin kädessä. Tohtori nousi, astui askelen häntä\nkohti, kumarsi ja sanoi nimensä. Heli punastui ja Vikke hymähti, mutta\nkonsulinna ehti väliin selittämään:\n\n— Oh, hän on sisäkkömme. Heli tarjoo tohtorille munakasta! — Missä\nkauppaneuvos Reini viettää kesäänsä?\n\n— Isä lähti hoitamaan sydäntään Nauheimiin ja otti äidin ja sisareni\nmukaansa. Näin ollen minä nyt olen aivan koditon, vastasi tohtori.\n\nHän ei ollut ollenkaan hämillään äskeisestä kompastuksestaan.\nPäinvastoin hän vain lisäsi sitä nousemalla avaamaan ovea, kun Heli\nlähti ulos kädet täynnä kantamuksia.\n\n— Tohtori oli nopea keksimään sisäkkömme sievyyden, pisteli Saila Helin\nmentyä.\n\n— Minä en ole kohtelias ainoastaan sieviä naisia kohtaan, vastasi tämä\nlyhyesti.\n\nHeli tunsi ihmeekseen pientä harmistumista. Hän oli päättänyt ottaa\nrauhallisesti kaiken, mitä uusi asema toisi muassaan, ja nyt hän tunsi\nhermostuvansa jokaisesta pienestäkin seikasta, mikä muistutti häntä\nuudesta toimestaan.\n\nElämä palvelijoitten kesken oli hänen mielestään sujunut erittäin\nhyvin. Eikö hän nyt hallitsisi tilannetta myöskin herrasväen joukossa?\nHän oli pelännyt päinvastaista.\n\nAterian jälkeen katselivat konsuli ja Vikke uudistuksia huvilan\nympäristössä.\n\n— Isä on teettänyt tänne uusia mauttomuuksia. Mitähän tarkoittaa\ntuo lasinen hopeapallo ihanien pioonien keskellä? Tosin se hyvin\nvalaisevasti kuvaa perheen kissankulta-sivistystasoa, mutta huomenna\nminä ajan sen vahingossa kumoon autolla, haasteli Vikke.\n\n— Sitä sinä et tee, jos tahdot olla tämän talon asukas, kiivastui\nkonsuli.\n\n— Entäs uusi portti? Eikö arkkitehti voinut tehdä piirustuksia\nsiihenkin samalla kuin muuhunkin? Törmänen on luultavasti muovaillut\nsivupylväät. Mitä ne esittävät?\n\n— Nehän ovat hevosenpäitä. Minun konttoristini on veistänyt ne. Hänellä\non taiteellisia taipumuksia.\n\n— Minä luulin, että ne olivat plesiosauruksia. Ne muistuttavat hieman\nmeidän entistä postineitiäkin. — Mutta aidan väri on toivoakseni\npohjaväri. Nyt se ainakin muistuttaa täydellisesti entisen venäläisen\nkasarmin aitaa Töölön tiellä.\n\n— Venäläisillä on koristeellista makua. He käyttävät vihreätä, kultaa,\naniliinipunaista ja muita räikeitä värejä. Sellaiset värit kohottavat\nelämänhalua eivätkä masenna mieltä, niinkuin ruosteenruskea ja\nsavenharmaa, joita suomalaiset arkkitehdit rakastavat. Katsopa nyt\ntuota aitaa, kuinka se sopii taivaan sineen! viittoili konsuli.\n\n— Yhtä hyvin kuin tulppaanit sopivat tuon eukon punaiseen nenään, sanoi\nVikke osoittaen Venlaa, joka kitki puutarhassa.\n\n— Minä varoitan sinua, Vikke, ymmärtämästä asioita paremmin kuin isäsi.\nMokoma ylimielisyys on juuri nykyajan nuorison suurin hairahdus.\n\n— Nykyajan vanhempia ei ainakaan ole tarvis varoittaa ymmärtämästä\nasioita paremmin kuin heidän lapsensa, sitä vaaraa ei ainakaan ole,\nsanoi Vikke ja sytytti savukkeensa.\n\nKonsuli nykäisi sen hänen suustaan huudahtaen:\n\n— Tyst. Joko sinä alistut minun harjaantuneeseen makuuni tai minä jätän\nmoottoripyörän maksamatta. Valitse itse!\n\nVikke kohautti harteitaan ja sanoi pilkallisesti:\n\n— Siinä tapauksessa on tämä aita hurmaava.\n\nSanakiistaa olisi ehkä kestänyt kauemminkin, ellei Törmänen olisi\ntullut pyytämään konsulia kasvihuoneeseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavat päivät olivat levottomia. Vieraita tuli ja meni. Kaikki\njuoksuttivat Heliä.\n\nHän näki pieniä vilahduksia jokaisen luonteesta. Hän kuuli\narkaluontoisia keskusteluja ja näki kohtauksia, jotka olivat\ntarkoitetut pysymään salassa. Aluksi hän koetti olla kuuro ja sokea,\nmutta vähitellen hän huomasi, että häntä pidettiin yhtä vaarattomana\nkuin sohvaa tai talon koiraa, Torroa.\n\nKonsuli täytti koko huvilan äänekkäällä puhumisellaan. Hän tulistui\nmonta kertaa päivässä, mutta unohti vihansa heti toisen asian\nkiinnostaessa häntä.\n\nSaila oli perinyt isänsä levottoman luonteen. Hän oli jo lähes\nkolmenkymmenenvuotias, mutta vaikutti nuoremmalta päänsä poikamaisen\nmuodon vuoksi.\n\nKerran kun Heli oli leikkaamassa salaattia, hän kuuli Sailan ja tohtori\nReinin puhelevan sireenipensaikon takana.\n\n— Antakaa minulle hyvä neuvo, herra tohtori! Onko oikein, että tyttö\nmenee naimisiin isänsä käskystä? kysyi Saila sulavalla äänellä.\n\n— Olen luullut, ettei sellaista enää tapahdukaan nykyjään, vastasi\ntohtori välinpitämättömästi.\n\n— Mutta isäpä tahtoo, että sellaista tapahtuisi meillä. Hän on käskenyt\nminun rakastumaan erääseen turkulaiseen paitatehtailijaan, jolla on\nmyöskin elokuvienteatteri. Mutta minä tahdon sivistyneen ja oppineen\nmiehen.\n\n— Oppinut ei ole aina sivistynyt, Saila-neiti, huomautti tohtori\nhienosti.\n\n— Tuon turkulaisen sivistys ei nouse filmitekniikkaa korkeammalle. Enkä\nminä voi kunnioittaa häntä, vaikka hän tietääkin, mikä paita sopii\nhuviretkille merelle ja mikä vuoristomatkoille. Ja kuitenkin on isä\nantanut minulle vain kolme kuukautta aikaa rakastuakseni häneen. Ellei\nse onnistu, niin minut jätetään tänne huvilalle koko talveksi haikean\nAlman seuralaiseksi.\n\n— Kuinka voitte rakastua paitatehtailijaanne näkemättä häntä?\n\n— Vielä vähemmin voin rakastua häneen, jos hän aina on silmieni edessä.\nHuh sentään!\n\n— Tällaisissa asioissa olen aivan tottumaton antamaan neuvoja\nkenellekään. Kysykää mieluummin mielipidettäni veden noususta ja\nlaskusta länsirannikolla?\n\n— Minä tahtoisin vain tietää teidän mielipiteenne tyttären\nvelvollisuuksista isäänsä kohtaan.\n\n— Onhan sellaisista moraalia koskevista asioista kirjoitettu paljonkin.\nVoin kyllä hankkia teille luettelon teoksista, joten saatte vastauksen\nasiantuntijoilta.\n\nSamassa tohtori näki Helin kävelevän keittiötä kohti, molemmissa\nkäsissä iso vasu.\n\nHän riensi heti Helin jälkeen ja nostaen kohteliaasti hattuaan virkkoi:\n\n— Hyvää huomenta Heli-neiti. Saanko auttaa teitä kantamaan näitä\nvasuhirviöitä?\n\n— Minun tulee auttaa muita eikä suinkaan päinvastoin, vastasi Heli,\nkiiruhtaen askeleitaan.\n\n— Joka tapauksessa minä nyt kannan näitä tässä mäessä, virkkoi tohtori\nja otti korit Helin kädestä, alkaen kulkea huvilaa kohti.\n\n— Tohtori saattaa minut ikävään asemaan. Neiti Kervo on jo huomauttanut\nminulle liian suuresta tuttavallisuudestani tohtoria kohtaan, sanoi\nHeli, joka seurasi jäljessä.\n\n— Ahaa! Minkä johdosta hän sen teki?\n\n— Siitäkin syystä, että tohtori aina nousee kumartamaan minulle, kun\ntulen aamuisin huoneeseen. Toiset herrat vain nyökäyttävät päätään, jos\nyleensä ensinkään huomaavat minua.\n\n— Siinä tapauksessahan olen minä syyllinen.\n\n— Sitä ei tohtori suinkaan ole. Minulle on sanottu, että miehen käytös\nriippuu naisen menettelystä.\n\n— Teitä on siis kielletty herättämästä liikaa kunnioitusta?\n\n— En halua herättää minkäänlaista huomiota. — Tuolla tulee nyt konsuli.\nEllette heti anna minulle vasuja, niin saatte kuulla häneltä jonkin\npistosanan.\n\nKonsuli tuli Svenssonin seurassa autovajalta päin.\n\n— Kas vain, tohtori Reini — te taidattekin olla sosialisti, koska\npalvelijoitten rasitukset käyvät sydämellenne. Tuolla neiti Kervo\nkastelee kukkasia, hänkin ehkä kaipaa apua. Pudistelette päätänne,\ntohtori! Teidän ihmisystävälliset aatteenne ulottuvat siis vain nuoriin\ntyttöihin, sanoi konsuli muka leikillisesti.\n\n— Ei ole aina niinkään päivän selvää, kutka meistä ovat yhdenvertaisia,\nvirkkoi tohtori.\n\n— Anteeksi, saanko minä korit, pyysi Svensson, ottaen taakat tohtorilta.\n\n— Pyydän teitä käyttämään minua, kun tarvitsette apua, Heli.\n\n— Näyttää olevan tavallinen ilmiö, että autoilijat ovat tavoiltaan\nhienompia kuin heidän herransa, ajatteli tohtori astellessaan poispäin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKautta koko talon kaiutti konsuli mielipidettään pojastaan.\n\n— Minkätähden epämiellyttävät asiat on huudettava äänekkäästi? kysyi\nkonsulinna, nostaen katseensa Kotiliedestä.\n\n— Minä aion lausua Vikelle ankaria isällisiä sanoja enkä mitään\nlemmenkuiskailuja. Sinäkin, Helma, olet hemmoitellut häntä kuin\nsylikoiraa! Minkälaisia hedelmiä sinun kasvatuksesi nyt kantaa?\n\n— Vikke on reipas poika, eikä mikään sylikoira, Jallu.\n\n— Olisikin edes sylikoira, niin silloin ei kukaan ainakaan myöntäisi\nhänelle velkaa. Sinä et valvo hänen seurusteluaan, etkä pidä häntä\nkurissa. Minulla ei ole aikaa kasvattaa häntä muuta kuin suurin\npiirtein. Sinun tulee hallita yksityisseikat lasten elämässä, pauhasi\nkonsuli, kävellen edestakaisin huoneessa.\n\n— Minä olen neuvonut häntä tekemään työtä ainakin pari tuntia päivässä.\nSilloin ei kukaan voi väittää, että me olemme yhteiskunnan loisia. Ja\nmitä velkoihin tulee, niin monella hyvin kunnioitettavalla ihmisellä\non niitä. Niinkuin esim. moraalisilla, köyhillä ylioppilailla ja\nkansakoulunopettajilla, joilla on isot perheet. Minä olen varma siitä,\nettä Vikke ei ole tehnyt velkoja ilman syytä.\n\n— Hänellä on tavattoman suuret kuukausirahat. Mihinkä ne hupenevat?\n\n— Luulen hänen lahjoittaneen kansanvalistuksen hyväksi ja\nKarjala-seuralle ja olympialaisiin, joihin osakunta velvoittaa.\n\n— Älä luule, että Vikke tekee velkoja sellaisia tarkoituksia varten.\nSitäpaitsi hän ei ole oikeutettukaan rehentelemään lahjoittajana minun\ntietämättäni.\n\n— Säästäväisyyttähän minäkin olen aina suositellut. Täytyy muistaa,\nettä pienetkin setelit ovat rahoja — ainakin 20-markkaset. Kerran\nminä kuulin, kuinka Vikke kehoitti tyttöjä matkustamaan kolmannessa\nluokassa. Hän sanoi nähneensä ikkunasta, että sielläkin voi olla oikein\nhyvä, virkkoi konsulinna vakavana.\n\n— Mutta herra poikani tekee mieluummin velkoja kuin matkustaa itse\nkolmannessa luokassa! jyrisi konsuli.\n\n— Vikke on erikoisen hajunarka ja kolmannessa luokassa haisee sipulille\nja saapasrasvalle.\n\n— Kaikissa tapauksissa hän on tuhlaavainen ja kevytmielinen\nnuorukainen. Hän nähtävästi seurustelee huonojen ja laiskojen toverien\nkanssa.\n\n— Mitä huonoihin tovereihin tulee, niin ne ovat niin paljon hauskempia\nkuin hyvät, joten en lainkaan ihmettele, vaikka nuoret liittyvätkin\nsellaisten seuraan. Minä puolestani kylläkin valitsen ystävikseni\nmieluummin kunnollisia naisia, vaikka he ovatkin huonommin puettuja\nkuin toiset, sanoi konsulinna huoahtaen.\n\n— Sinun puheessasi on jotakin kieroa, Helma? Siinä on jotakin aivan\npäin hongikkoa, vaikka sitä ei keksi heti, kiukutteli konsuli.\n\n— Entä tahtoisitko sinä, että minä syöttäisin Vikelle pettuleipää\nja sillinpäitä samassa pöydässä, jossa hänen lihava isänsä syö\nkananpaistia? jatkoi konsulinna välittämättä miehensä äskeisistä\nsanoista.\n\n— Sinä et vaadi lapsilta kerrassaan mitään.\n\n— Minä puolustan suurtakin ankaruutta kasvatuksessa. Esimerkiksi sitä,\nettä lasten tulee liikkua hiljaa, kun minulla on päänsärkyä. Enkä minä\nsalli heidän jäädä yöksi kaupungille soittamatta kotiin.\n\n— Kun minä olin Viken ikäinen, niin minä tein työtä 15 tuntia päivässä\nasianajokonttorissa ja hakkailin sinua sunnuntaisin.\n\n— Joka myöskin oli hyvä afääri, sanoi konsulinna.\n\n— Miksei, jos ajattelen vain rahapuolta, tyst, sanoi konsuli ja meni\nulos, ennenkuin konsulinna toipui vastaamaan.\n\n— Heli menee sanomaan sille nulikalle, että hän tulisi heti\nselvittämään asiansa isänsä ja omantuntonsa kanssa. Ja ottakoon nöyrän\nmielen mukaansa, huusi hän sivumennen keittiöön.\n\n— Eikö isä voisi käyttää toisenlaista kieltä palvelijoitten kuullen?\nsanoi Siljo Helin mentyä.\n\n— Jos tässä alkaa ajatella, mitä palvelijat saavat kuulla tai nähdä,\nniin täytyisi olla kuin vieraisilla omassa kodissaan. Hoitakoot he\ntehtävänsä ja varokoot tekemästä huomioita isäntäväestään. Tuo Heli\nonkin hiljainen tyttö, joka ei huomaa mitään.\n\nSiljo meni lasikuistille. Hän katseli rauhallista kesämaisemaa ja\najatteli rauhatonta kotielämää. Aina oli ikävyyksiä ja myrskyjä. Isä\nsalli perheensä kitsailematta elää ylellisyydessä. Hän rakasti heitä\ntavallaan ja huolehti kodista. Mutta jokainen oli haarniskassa häntä\nvastaan, sillä hänellä oli hillitsemätön luonne. Saila ja Vikke olivat\nsamanlaisia ja aina nenäkkäitä. Äiti ajatteli vain ulkonaista hienoutta\nja oli tyytymätön kaikkeen.\n\nKun näki, mitenkä Heli ja Svensson esiintyivät tahdikkaasti, ja vertasi\nheitä perheen jäseniin, niin täytyi hävetä sivistystä, joka ei sen\nenempää jalostanut ihmisiä.\n\nEilenkin, kun Heli kähersi Sailan hiuksia ja järjesti ne niin\nmaukkaiksi kuin oli mahdollista, kiukutteli Saila ja kampautti\nkymmeniä kertoja uudelleen. Ja Heli alistui kaikkeen ja näytti aivan\nvälinpitämättömältä. Siljo arveli, että hän luultavasti halveksi\nkonstailevaa Sailaa sydämensä pohjasta.\n\nSillä välin meni Heli pyöräänsä puhdistavan Viken luo.\n\n— Konsuli pyytää Vikke-herraa luokseen.\n\n— Sitä hän saa odottaa. Minä tiedän kyllä milloin isiä pitää välttää\nyhtä visusti kuin lavantautia, sanoi Vikke virnistellen.\n\n— Mitä minä sanon konsulille?\n\n— Että minä lähden Maarianhaminaan, kunnes hän on sulattanut karvaan\nannoksen, jonka posti toi.\n\nHeli meni ja sanoi konsulille:\n\n— Vikke-herralla on asiaa kaupunkiin.\n\n— Vai niin! Ja sellaista Heli uskaltaa tulla kertomaan? Jos ei pojan\nlurjus ole viiden minuutin perästä täällä, niin saa Heli vastata siitä.\nJouduttakaa askeleitanne, sanoi konsuli raivostuen.\n\nHeliä harmitti, mutta hän hillitsi itsensä ja meni Viken luo.\n\n— Ellei Vikke-herra mene konsulin luo, niin minä saan vastata siitä,\nsanoi Heli.\n\n— No, silloinhan minä pelastan nahkani, sanoi Vikke ja nousi pyörälle.\n\n— Nyt sinä menet isäsi luo ja heti paikalla, sanoi jyrkkä ääni vieressä.\n\nSe oli tohtori Reini, joka oli tullut Helin jäljessä.\n\nVikke katsoi puhujan rypistyneitä kulmakarvoja ja lähti nopeasti\nhuvilaan päin.\n\n— Minä kuulin konsulin hävyttömät sanat teille ja riensin jälkeenne.\nNyt minä menen sanomaan konsulille mielipiteeni, sanoi tohtori.\n\n— Sitä ette saa tehdä, herra tohtori. Me saisimme vain molemmat\nikävyyksiä, eivätkä konsulin sanat loukanneet minua. Hän oli\nsuunniltaan, ja minä säälin hänen kieroa asemaansa omassa kodissaan.\n\n— Ja minä säälin teidän asemaanne vieraassa kodissa, sanoi tohtori ja\npani kätensä Helin kädelle, joka oli moottoripyörän ohjaustangolla.\n\nHeli tahtoi vetää kätensä pois, mutta outo lamaus oli vallannut\nhänet. Vahva käsi puristi hellästi hänen ruskeata nyrkkiään ja sen\nläpi virtasi sähkö läpi ruumiin. Koko maailmanmeno oli pysähtynyt\ntaivaan kehrän hohtavien säteitten alla. Mutta hän tunsi vain ruskean\nsilmäparin polton.\n\nSilloin kuului Torron kumea haukunta ja Heli toipui vetämään kätensä\nvapaaksi.\n\n— Herrasmies ei saa olla tuttavallinen sisäkköä kohtaan, sai hän\nsanotuksi epävarmalla äänellä ja juoksi pois.\n\n— Se on minunkin mielipiteeni, huusi tohtori hänen jälkeensä.\n\n— Mitähän sekin tarkoitti? ajatteli Heli. — Tohtori sanoi usein\nsellaista, jonka merkitystä täytyi miettiä. Heli pelkäsi katsoa häneen,\nse teki hänet epävarmaksi ja saattoi hämilleen.\n\n\n\n\nIV.\n\nHUVILAELÄMÄÄ.\n\n\n— Mitä nyt, isä? Saanko tarjota savukkeen? kysyi Vikke huolettomasti\nastuessaan konsulin huoneeseen.\n\nTämä seisoi selkä uunia vasten ja koetti lävistää tulijan katseillaan.\n\n— Täältä on kaunis näköala. Minä hakkaisin vielä tuon kuusen pois\ntieltä. — Mutta ehkä minä häiritsen? Isä näyttää — —\n\n— Miltä minä näytän?\n\n— Hiukan merikipeältä.\n\n— Ei ole ihme, vaikka sairastuisin. Minua karhutaan taas sinun\nveloistasi. Mitä sinä siihen sanot? kysyi konsuli uhkaavasti.\n\n— Se on epähieno, joskin luonnollinen menettely karhujeni taholta,\nvastasi Vikke savuke hampaissa.\n\n— Nyt on kysymys sinun menettelystäsi, arvon herra. Minä olen saanut\ntarpeekseni sinun tyhmyyksistäsi.\n\n— Valitan, isä.\n\n— Tyst. — Jätä tuo sävy.\n\n— Mitä isä siis vaatii?\n\n— Ensinnäkin, että sinä olet avomielinen minua kohtaan.\n\n— Olkoon menneeksi. Minä olen kirjoittanut runon. Minulla on paljon\ntaipumuksia sellaiseen. Se kuuluu näin:\n\n    Katso ihmisiä kaameita,\n    ovat vanhan ajan aaveita,\n    palvoo rauhanaikaisia haaveita,\n    niinkuin peikot ovat haaleita.\n\n    Toiset kehittyvät miksi aika vaatii\n    nuorten muodit heille tavat laatii.\n    Peikot heitä moittii, vainoaa,\n    mutta heille kuuluu tämä maa.\n\n— Tyst! Lopeta tuollainen leperrys, keskeytti konsuli.\n\n— Minähän vain näytän avomielisesti sisintäni. Siinä tarkoituksessa\nvoisin vielä kertoa tunteistani Duttia kohtaan.\n\n— Minä en tahdo kuulla tytöistä, joilla ei ole sukunimeä.\n\n— Hän on kasinon ruusu ja paljon hurmaavampi kuin esim. Saila. Mutta\nmitä vielä tahdot, isä?\n\n— Myy moottoripyöräsi ja maksa velkasi.\n\n— Mahdotonta. Se on pantissa toisesta velasta.\n\n— Sinä onneton poika! Kunpa saisin sinut omille jaloillesi, niin\npääsisin edesvastuusta. Milloin sinä suoritat tutkintosi?\n\n— Siihen kuluu vielä pitkä aika. Minulla ei ole mitään syytä kiirehtiä.\n\n— Tyst. Siinä tapauksessa otan sinut konttoriini.\n\n— Miksei, olenkin, jos pääsen sille osastolle, jossa sievä neiti Broms\non.\n\n— Ei, vaan sille, jossa neiti Lundén on.\n\n— Siinä tapauksessa luen mieluummin lakia jonkin vuoden.\n\n— Sinä vetelehdit vain ravintoloissa ja vietät tyhjäntoimittajan kurjaa\nelämää. Mutta nyt se loppuu.\n\n— Mitä tällaiset turhat kohtaukset toimittavat? Meillä on jo\nvakiintunut käsitys toisistamme, eikä se muutu puhumalla. Minä olen\ntalon ainoa poika ja toivo. Eiköhän kannattaisi uhrata aikaa ja rahaa\nsiihen mahdollisuuteen, että minusta tulisi jotakin. Älyä minulla\non tarpeeksi asti ja aikaa. — Torro haukkuu vieraita portin luona.\nJätetään nyt perheriidat, isä-ukkeli, sanoi Vikke siepaten vaateharjan\nseinältä. Sillä hän harjasi konsulin takinkaulusta, otti tätä\nkäsivarresta ja veti muassaan ulos.\n\nUseimmiten päättyivätkin konsulin vihanpurkaukset vieraitten tuloon tai\nmuuhun keskeytykseen. Uusi purkaus tuli pian, mutta häipyi äkkiä, kun\nvain ajatukset johtuivat muuanne.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöhäisen päivällisen jälkeen ei tarjottu enää mitään. Sentähden oli\nHeli vapaa iltasilla, paitsi kun oli kutsut tai muuten vieraita.\n\nSilloin hän samoili ympäristössä joko yksin tai Svenssonin seurassa,\nkooten kasveja ja puhellen kasvitieteestä.\n\nKerran he tapasivat Siljon kaukaisella metsätiellä.\n\nHän makasi hiljaa kanervikossa ison kiven takana ja luki, kun hän kuuli\nHelin äänen.\n\n— Tämä Ahvenanmaa on oikea orkideojen paradiisi. Katsokaapa nyt\nesimerkiksi tätä Orehis maseulusta. Eikö se ole herkullinen. Otetaan\nvarovasti juuret, ne ovat yhtä merkillisiä kuin itse kukkakin. Lehdet\novat sinipunervia, sisältä ne ovat täplikkäitä. Sen nimi on miehen\nkämmekkä.\n\n— Kerran minä näin muunnoksen tästä etäällä ulkosaarella, sillä oli\nniin outo tuoksukin, sanoi Svensson.\n\n— Sinne minun täytyy päästä. Ettekö nauti, Svensson, elämästä?\n\n— Viime aikoina minä olen oppinut nauttimaan uusista arvoista.\n\n— Ja ajatelkaas, että monet väittävät luonnontieteilijäin tutkivan\nvain yksityisseikkoja, heteitä ja emiä ja soluja ym. eikä nauttivan\nluonnosta ylipäänsä. Minusta taas tieto vie kauneuteen, sanoi Heli.\n\n— Se on totta. Menemmekö vielä eteenpäin? kysyi Svensson.\n\n— Minä toivoin löytäväni Orehis sambuemuksen. Mutta jääköön nyt tällä\nkertaa.\n\n— Ehkä minä tiedän, missä se kasvaa, kuului ääni kiven takaa, ja Siljon\npörröinen pää pisti esille.\n\nHeli huudahti ja Svensson pudotti kasvit maahan.\n\n— Ahaa, nyt minä yllätin teidät. Minä olen aikoja sitten arvannut, että\nteillä on jotakin taikaa keskenänne. Istukaa nyt tähän ja selittäkää\nmerkilliset sananne, sanoi Siljo.\n\n— Me kokoamme yrttejä ja juuria erästä tarkoitusta varten, sanoi Heli.\n\n— Niin me haemme kasveja ja kukkia. Se on vain päähänpisto. Ja ne ovat\nhyviä olemassa, kun sairastuu tai käärme puree, selitti Svensson.\n\n— Tai kun on ikävä tai ukkonen käy, nauroi Siljo. — Ja mihinkä\ntarkoitukseen on latinalaiset nimet opittava?\n\n— Ei haittaa, jos me kerromme Siljo-neidille, mitä varten Svensson\ntutkii kasveja. Hän ei varmaankaan kerro sitä muille, sanoi Heli.\n\n— Minä lupaan vaieta, vakuutti Siljo.\n\nJa sitten Heli kertoi Svenssonin palavasta opinhalusta ja hänen\nmonivuotisesta työstään ominpäin.\n\n— Minä menen tuonne rantaan uimaan sillä aikaa, kun Heli kertoo. Minua\nkainostuttaa kuulla hänen väritettyä kertomustaan, sanoi Svensson, ja\njuoksi pois.\n\n— Mitähän varten hän lukee kaikkea tuota? kysyi Siljo.\n\n— Hän tahtoo suorittaa keskikoulun kurssin. Historiassa, maantiedossa,\nuskonnossa ja osittain luonnonhistoriassa hän voisi suorittaa\nylioppilastutkinnonkin, sanoi Heli.\n\n— Onko Heli huomannut, kuinka hän eroaa muista nuorista miehistä?\nHän ei puhu roskaa eikä kiroo koskaan. Etenkin minä ihailen hänen\nitsehillintäänsä seurustellessaan isän kanssa, joka tosiaankin on\nvaikea.\n\n— Se johtuu siitä, että Svensson pyrkii eteenpäin. Hän tekee työtä\nkasvattaakseen itseään sekä tietopuolisesti että myöskin tapojensa\npuolesta. Monet ylioppilaat pitävät itseään patenteerattuina\nsivistysolentoina eivätkä taistele miesten luontaista raakuutta\nvastaan. Svensson ei pidä itseään valmiina ja se seikka saa hänet\nhuomaamaan vikansa.\n\n— Mutta mitenkä hän on voinut yksin oppia esim. matematiikkaa? kysyi\nSiljo.\n\n— Siinä hänellä olikin sekavat tiedot. Mutta koska hän on erikoisen\nälykäs, niin hän menee tavattoman nopeasti eteenpäin esimerkiksi\nalgebrassa, sanoi Heli varomattomasti.\n\n— Ja kuinka Heli osaa näin hyvin arvostella hänen tietojansa? kysyi\nSiljo äkkiä.\n\nHeli ei voinut estää itseään punastumasta vahvasti.\n\n— Minulla on niin paljon luonnollista älyä, koetti hän viisastella.\n\n— Ei vetele, Heli. Minä alan huomata, että täällä piilee teatterijuoni.\nJos tahdotte, että minä vaikenen, niin kertokaa koko juttu.\n\nNäin ahdistettuna oli Helin pakko kertoa historiansa ja hän lopetti\nsanomalla:\n\n— Minulla on ollut suuri hyöty täälläolostani ja toivon, ettei minun\ntyöni ole kärsinyt siitä, että olen ylioppilas.\n\n— Me olemme kaikki olleet hyvin ihastuneita Heliin. Mutta onhan se\nsentään noloa, että kandidaattia lukeva sivistynyt tyttö passailee\nnuoria poikakloppeja ja auttaa riisumaan vaatteita eteisessä, sanoi\nSiljo.\n\n— Minua se on vain huvittanut.\n\n— Ja pahinta kaikesta on, että meidän perheessämme tapahtuu alati\nsellaista, joka ei sovellu vierasten korville, jatkoi Siljo.\n\n— Minusta ei ole ollenkaan parempi, jos sivistymättömät palvelijat\nsaavat kuulla sellaista.\n\nSamassa tuli Svensson järveltä. Hän oli pukeutuneena ristikkäiseen\ntrikoliinipaitaan ja pussihousuihin. Hauskat kasvot ja komea ryhti\ntekivät hänet hyvin miellyttäväksi mieheksi.\n\n— Nyt te olette molemmat täydellisesti paljastetut, sanoi Siljo.\n\n— Helistä minä en tiedä muuta kuin, että hän on yhtä viisas kuin\navuliaskin, sanoi Svensson.\n\n— Nyt minäkin tahdon olla avulias. Tiedän paikan, jossa kasvaa\nharvinaisia orkidealajeja. Tulkaa mukaan, ennenkuin aurinko laskee,\nsanoi Siljo.\n\nTämän päivän jälkeen he usein samoilivat metsiä kolmisin. Kävivätpä\nkerran ulkosaarillakin moottorilla. Siljoakin huvittivat nämä huvi-\nja keräysretket niin, että hän usein jäi kotiin, kun perhe lähti\nMaarianhaminaan, tai vieraisille. Etenkin kun Vikke usein hoiti\nmoottoria ja Svensson oli vapaa.\n\nSadepäivinä Heli ja Svensson laskivat ja lukivat kotona. Eniten vaivaa\nantoi ainekirjoitus. Nyt vasta Heli huomasi, kuinka pitkän valmennuksen\ntakana hyvä kirjallinen kielenkäyttö on.\n\nSvensson oli lukenut paljon sekä hyvää että huonoa kirjallisuutta.\nHänen arvostelunsa oli kehittynyttä ja omintakeista. Mutta kynä\nkädessä hän muuttui lapselliseksi ja epäjohdonmukaiseksi. Hän luetteli\ntapahtumat lyhyissä lauseissa tai sekaantui pitkiin loppumattomiin\nsanasokkeloihin. Historialliset tai muut asialliset aineet olivat\nparempia, sillä ne hän kirjoitti lähdekirjoista. Kerran hän antoi\nHelille tällaisen aineen:\n\n _Rehellisyys_.\n\n On olemassa rehellisiä ja vilpillisiä ihmisiä. Kolmas laji on sillä\n välillä. Rehellinen mies, jopa nainenkin, ei ota toisen tavaraa. Hän\n antaa takaisin kun löytää, vaikka kukaan ei ole nähnyt, eikä vaatinut,\n mutta kun omatunto ei ole paatunut, ja ei voi nauttia joskaan ei ole\n pelkoa ilmitulemisesta maan päällä. Oikein erikoisen rehellinen ei\n vaikene rikoksesta vaikka olisi vaimo tai esimies vaaran alla, niin\n puhuu suunsa puhtaaksi. — Epärehellinen suoraan sanoen varastaa.\n Hän jättää autoilijan maksamatta. Hän panee bentsiiniin paloöljyä\n tai pahempaakin kun myy. Hän ei sano että kumi on huono kun myy. —\n Se kun on siltä väliltä ottaa ison koron ja voittaa sotasaalista ja\n sanoo rakastavansa rikasta tyttöä. Mutta rehellinenkin voi rakastaa\n kun ei ole vanha ja ruma kasvoilta, eikä myös ylpeä. Toiset sanovat\n epärehelliseksi kun narraa hyvän tytön aviolupauksen kanssa, mutta se\n on minusta siltä väliltä.\n\n Monta muutakin tapausta voisi kertoa näistä kolmesta\n rehellisyysasteesta.\n\nHeli luki tämän aineen Svenssonille ja kysyi:\n\n— No miltä kuuluu?\n\n— Se on täydellistä roskaa. Sitä voi tuskin ymmärtää, kun lauseet\novat sekavat ja huonosti pilkutetut. Luulisi, että kirjoittaja on\nkymmenvuotias, sanoi Svensson onnettoman näköisenä.\n\n— Mutta eihän Svensson puhu noin lapsellisesti.\n\n— Se johtuu siitä, että Heli vaatii minua kirjoittamaan sellaisista\nasioista, joista ei puhuta, vaan ajatellaan. Vielä vähemmin niistä voi\nkirjoittaa.\n\n— No Svensson koettaa kirjoittaa autoilijan tunteista kesäretkellä.\nSehän on sopiva aine.\n\n— Minä kirjoitun mieluummin auton ohjauksen hankaluuksista, tai vertaan\neri automerkkejä toisiinsa tai jotakin jarruista. Hyvä aine tulisi\nautorenkaitten kestävyydestä, sanoi Svensson.\n\n— Minä tahtoisin, että Svensson kehittäisi kirjallista aistiaan ja\najatuksen lentoa.\n\n— Sellaista minä en kirjoita toisen kronittavaksi.\n\n— Minähän korjaan Svenssonin laskuvirheetkin. Miksi on nöyryyttävämpää\nkorjata ajatuksen epäjohdonmukaisuutta tai huonoa kielenkäyttöä?\n\n— Minä en ole kirjailija enkä aio tehdä itseäni naurettavaksi. Mitenkä\nHeli kirjoittaisi tällaisen aineen?\n\nHeli istuutui avonaisen ikkunan laudalle ja sanoi:\n\n— Esimerkiksi näin:\n\n\"Minä olen nuori ja onnellinen. Minulla on kallis sydänkulta ja hänellä\non kallis auto.\n\n\"Me istumme hyllyvillä patjoilla ja viilettelemme pitkin Suomen ihania\nmaanteitä. Muut ovat köyhiä syrjästäkatsojia, kun me lennämme rakkaani\nvarman käden ohjaamina läpi kukkivan, kesäisen maiseman.\n\n\"Puoli tuntia on riemukulku kestänyt, kun minä alan tuntea\nlevottomuutta. Kurkku kuivaa ja silmissä kirvelee maantien tomu.\nSisälmykset painuvat alaspäin ja sydän tutisee tyhjässä ontelossa. Minä\nolen vuoroin vihreä, vuoroin tulipunainen. Pelkään jokaista kierrettä\ntai hyppyä, jonka auto tekee. Tunnen ankaraa merikipua, mutta samalla\nkaipuuta heittäytyä viileisiin aaltoihin.\n\n\"Onneksi ylpeä autoilijani ei tarkkaa käpristynyttä olentoani eikä\nvääristyneitä kasvojani.\n\n\"Lopulta en kestä enempää. Saavuttuamme pienen rautatieaseman luo, minä\npyydän saada jatkaa malkaa junalla.\n\n\"Se oli ensimmäinen pilvi onnemme taivaalla. Mutta minä olin\nitsepäinen, sillä onnemme olisi vaarassa, jos hän näkisi minut vielä\ntunnin kestäneen automatkan jälkeen.\n\n\"Kun sitten näin hänen voitollisena sivuuttavan huonompia autoja,\nkuvittelin itsekseni tulevaisuutta.\n\n\"Rakkaani ohjaa autoa. Hänen vierellään istuu nuori valkyyria ja\ntakaistuimella vaihtuu loistavia naisia pitkässä jonossa. Minä itse\nkävelen syrjässä ja jään jäljelle ajasta ja autosta ja rakkauden\nhurmasta.\n\n\"Silloin päätän voittaa autokivun, vaikka se maksaisi kuinka paljon\nkärsimyksiä. Muuten ei kannata elää nykyajassa.\"\n\nHeli oli puhunut innokkaasti, viittoillut käsillään ja heilutellut\njalkojaan ikkunanlaudalla. Nyt hän huomasi Svenssonin katsovan tiukasti\nulos. Siellä seisoivat Saila ja Siljo tohtori Reinin kanssa.\n\n— Heli taitaa lukea kertomusta auton ohjaajasta ja hänen\nrakastetustaan. Mikä idylli! sanoi Siljo ja jatkoi matkaansa puistoon\npäin.\n\nSilloin teki Svensson äkkinäisen teon. Hän hyppäsi ikkunasta maahan ja\njuoksi Siljon jälkeen.\n\nTohtori Reini astui ikkunaan päin ja joka askel tuntui Helin hermon\npäissä. Sydäntä kouristi, mutta katse ei voinut siirtyä tohtorin\nsyvistä silmistä.\n\n— Kenestä te puhuitte äsken, Heli-neiti? kysyi tämä.\n\n— Se oli satu puutarhatuvan asukkaille. Vahinko, ettei ikkuna ollut\nsuljettu, sanoi Heli ja veti sen kiinni.\n\nSailan kimakka ääni tunki lasin läpi:\n\n— Tulkaa pois, tohtori. Saa aina katua, jos puuttuu palvelijoiden\nelämään heidän toimensa ulkopuolella. Nyt me olemme särkeneet tunnelman\ntuolla sisällä ja Heli nolasi teidät maailman naisen elein. Ja tuolla\nkävelee Svensson sopimattoman tuttavallisena Siljon kanssa.\n\nSaila puheli ja veikeili pitkin matkaa tohtorin kanssa. Hän pisti kukan\ntämän napin läpeen ja pyysi häntä ottamaan okaan pois sormesta.\n\n— Suuret naisenkädet ovat vastenmielisiä. Mitenhän noin pieni ihminen\nkuin Saila on saanut miesmäiset kädet? Yhdellä ainoalla tässä talossa\non hienot kädet, ajatteli tohtori.\n\nHäntä halutti koetella, olivatko sisäkön toimet kovettaneet ne kädet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeli oli pessyt valkoisia sukkiaan rannalla. Sitten hän oli uinut\npitkälle selälle. Suolainen vesi kannatti ihanasti.\n\nOli paras heinäkuun helle ja meri lepäsi suurenmoisena ja vaarattomana\nHelin jalkojen juuressa hänen nyt istuessaan venesillan portailla.\n\nKoko huvila ja luonto tuntuivat oudoilta, sillä levoton perhe oli\npoissa. Muut olivat kutsuilla etäisellä huvilalla. Svensson oli\nsaattanut heidät sinne ja sitten vienyt Siljon Maarianhaminaan\ntansseihin.\n\nTörmänen seisoi keittiön ikkunan ulkopuolella ja ojensi tomaatteja\nAliinalle. Nyt Aliina tulee ulos. Hänellä on keltainen puku ja hiukset\nja punaiset sukat ja posket. He kaartavat etäältä puutarharakennuksen\nohi, luultavasti välttääkseen Venlan seuraa.\n\nAlma Kervo on lähtenyt kahville tuttavan luo ja Törmäsen lapset ovat\nmustikassa.\n\nYksi ainoa on huvilassa ja Heli tuntee alitajunnassaan sen yhden\nläsnäolon, vaikka hän ajatteleekin muuta.\n\nHän vetää sukat ja kengät jalkaansa ja kuuntelee samalla askeleita\nhuvilan tieltä päin.\n\nPurjevene liukuu ohi, mutta askelet lähenevät.\n\nSaa nähdä puhutteleeko hän nyt, kun muut ovat poissa. Sisäkkö olisi\nsopiva ajanviete. Mutta siinä tapauksessa minä hyppään tuohon\nsoutuveneeseen ja lähden saareen. Jos hän tietäisi, että minä en ole\nsisäkkö, niin olisi hauska puhua hänen kanssaan. Mutta näissä oloissa\nseurustelu on kiellettyä, ajatteli Heli.\n\nMutta kuitenkin hän oli epäjohdonmukainen tuntiessaan pettymystä, kun\naskelet pysähtyivät viereisen suuremman laiturin luona. Siinä oli\npieni vene peräpotkureineen. Heli kuuli, kuinka se irroitettiin ja\ntyönnettiin vesille. Tohtori lähti taas rantoja tutkimaan.\n\nVeneen liukuessa Helin laiturin luo tarttui tohtori siihen ja sanoi:\n\n— Onko teillä seuraa tänään iltapäivällä, Heli-neiti?\n\n— Ei ole, mutta se ei haittaa.\n\n— Mutta minua seuranpuute haittaa. Emmekö lähde pienelle retkelle\npitkin rantoja?\n\n— Ei sovi. Tiedättehän minun asemani.\n\n— Sitä en voi vakuuttaa tekeväni. Kaikissa tapauksissa te olette pieni,\nylpeä tyttö, jota täytyy kunnioittaa itsehillintänne tähden. Antakaa\nkätenne, niin autan teitä veneeseen.\n\nHeli katsoi tohtoriin, mutta tämän katse oli vain avonaisen\nystävällinen.\n\n— En minä nyt voi lähteä, sanoi hän työntäen venettä edemmäksi.\n\nTohtori sai kiinni hänen kädestään ja veti veneen kiinni laituriin.\n\nTämän vahvan käden pakottamana hän astui veneen tuhdolle ja istuutui\nsille.\n\n— Nyt me lähdemme pois ihmisasunnoilta ja ihmisten säännöstelyistä,\nsanoi tohtori ja kiersi moottorin käymään.\n\nHeli oli tottunut toveripiirissä kursailemattomaan seurusteluun\npoikien kanssa. Osakunnassa hakkailtiin ja naljailtiin vahvasti. Mutta\nnyt hänestä tuntui kuin hän ensikertaa olisi oikean miehen kanssa\ntekemisissä.\n\nVaikka tohtori oli valkoisissa housuissa ja valkoisessa\nurheilupaidassa, ei hän vaikuttanut keikarilta. Hatuton pää oli\nkaunismuotoinen ja ruskeat silmät lempeät, paitsi silloin kun niistä\nloisti vahva tunne. Hän oli iso mies, harteikas ja notkea.\n\nEipä ollut ihme, että Saila-neiti oli korviaan myöten ihastunut, minkä\njokainen huomasi.\n\nKonsulin ja Viken ystävät olivat enimmäkseen rikkaita ja pöyhkeileviä.\nHeidän seurassaan ei nuori sisäkkö voisi lähteä souturetkelle.\n\n— Ettekö nauti tällaisesta hetkestä, jolloin silmä tapaa pelkkää\nihanuutta sekä veneen sisällä että ulkopuolella, Heli-neiti? sanoi\ntohtori.\n\n— Te ette ole varsin vaatimaton, herra tohtori, nauroi Heli.\n\n— Minä tarkoitan sitä, mitä minä näen, Heli-neiti.\n\n— Talonväki kutsuu minua vain Heliksi.\n\n— Kiitoksia — minun nimeni on Jori, sanoi tohtori ja kumarsi.\n\n— Älkää tahallanne käsittäkö asioita väärin, _herra tohtori_.\n\n— Minä luulen käsittäväni asiat aivan oikein, Heli-neiti.\n\nMitähän tohtori oli arvannut. Hän kohteli Heliä täysin vertaisenaan,\njopa kohteliaammin kuin Karivuoren neitejä. Luulkoon mitä halusi, hänen\nkanssaan oli vaarallista antautua väittelyyn, ajatteli Heli.\n\n— Ai, tuolla rannalla on kukkia, joita minä tahtoisin poimia, sanoi hän.\n\nTohtori käänsi veneen ja ajoi suoraan hiekkarantaan.\n\nHeli hyppäsi ensin maihin alkaen kaivaa kukkia juurineen maasta.\nKasviveitsi hänellä oli aina mukanaan.\n\n— Ovatko nuo campanuloja? kysyi tohtori.\n\n— Miksei silakoita? Nämähän ovat Veronica longifolioita ja tuolla\nkukkii vielä Veronica beccabunga. Mutta eikö tohtorilla ole arvosanaa\nkasvitieteessä?\n\n— On kylläkin — mutta minä tahdoin tutkia sisäkön tietoja, etenkin,\nkun tämä kaivaa kasvit juurineen maasta, ilkkui tohtori. — Nyt olette\numpikujassa, neiti.\n\nHeliä harmittivat hänen ajattelemattomat sanansa. Mutta ei häntä niin\nvähällä nolattaisi.\n\n— Mitä tarkoitatte? Minä olen oppinut kasvien nimiä eräältä tuttavalta.\nHän aikoo suorittaa keskikoulun kurssin ja keräilee kasveja.\n\n— Saako kysyä, kuka tämä tuttava on? sanoi tohtori ja heittäytyi\npitkäkseen hiekalle.\n\n— Kyllä, se on Svensson, autoilija.\n\n— Minusta hän seurustelee liian tuttavallisesti teidän kanssanne.\n\n— Päinvastoin. Aliina on varoittanut minua heittämästä lampaan silmiä\nSvenssoniin. Hän kuuluu tähtäävän korkealle.\n\n— Idiootteja koko joukko! Ettekö kertoisi, mitenkä jouduitte sisäköksi?\n\n— Eikö minulla ole suuret taipumukset siihen? Harvoin minä olen ollut\nniin tyytyväinen kuin nyt sisäkkönä.\n\n— Ahaa! Te olette siis ollut muutakin?\n\n— Kyllä — lammaspaimenena, puutarhankitkijänä ja sukanparsijana\nkamreerin perheessä, sanoi Heli muistaen kotiaskareitaan.\n\n— Ja nyt viihdytte hyvin Karivuorella?\n\n— Yhtä hyvin kuin tohtorikin.\n\n— Ainakin minä viihdyn tällä hetkellä. Luonto on hiljaa ja tyyneys on\njumalallista, sanoo itämaalainen viisaus. Katsokaa taivaan ja meren\nepäselvää yhtymistä, niin saatte tunteen rajattomasta avaruudesta. Se\ntunne keventää tomun kahlehtiman henkeämme.\n\n— Ja vapauttaa ajatukset pienestä minästämme. Topelius sanoo jo nuorena\npäiväkirjassaan: \"Miten vilvoittavaa on päästä omasta itsestään.\"\nEtenkin, kun oma itse on köyhä palvelija.\n\n— Ei se ole köyhä, jolla on liian vähän, vaan se, joka tahtoo lisää,\nsanoo Seneca, koska kerran olemme alkaneet keskustella lainatulla\nviisaudella.\n\n— Silloin minä en ole köyhä tällä hetkellä. Kuka ei tyytyisi\ntällaiseen nautintoon? Yhdellä taholla kukkiva luonnonniitty, toisella\nhiekkaranta, takana metsä ja edessä meren tyynet kasvot.\n\n— Ja jalkojen juuressa ihailija, pisti tohtori väliin.\n\nHeli keikautti hiukan päätään ja jatkoi:\n\n— Minä olen täydellisesti onnellinen näin luonnon ihanuuden ympäröimänä\nja osa siitä käsissäni, sanoi Heli ja katsoi kukkiaan. — Nuo\npäivänkakkarat tuolla niityn reunalla kirkastavat surullisimmankin\nmielen. Mutta ajatelkaa samoja kukkia Itämailla. Ne ovat ihania\nkrysanteemeja ja tämä Orehis maculatus on siellä salaperäinen, loistava\norchidea. Eikö ole ihme, että itämaalainen kirjallisuus on suuren\nkaipuun läpitunkema? Kuinka se on mahdollista uhkeassa luonnossa, joka\non sata kertaa ihanampi kuin meidän keskikesämme kaunein loisto? Siellä\nminä en kaipaisi mitään.\n\n— Ettekö ihailijaa jalkojenne juureen? kysyi tohtori ja katsoi vakavana\nHeliä silmiin.\n\n— Minkähän tähden hän aina puhuu noin totisena sellaisista asioista,\njoita toiset käsittelevät leikillisesti. Silloin on se vaara, että\ntulee panneeksi liian suuren merkityksen hänen sanoilleen, ajatteli\nHeli ja sanoi ääneen:\n\n— Joku kierosilmäinen kiinalainen jalkojen juuressa estäisi vain minua\nvaipumasta Nirvanaan, joka on Itämailla suurin nautinto. — Mutta nyt\nminä lähden tutkimaan tuota notkoa, se näyttää jännittävältä.\n\n— Mitäs minä teen? kysyi tohtori.\n\n— Tulkaa mukaan, saatte auttaa minua kaivamaan ja kantamaan kasveja,\nsanoi Heli ja nousi kiveltä.\n\n— Taisi unohtua sisäkön tavat, ajatteli tohtori, mutta ei sanonut\nmitään. Muuten tyttö taas vetäytyisi kuoreensa.\n\nHe samoilivat pitkiä matkoja ja innostuivat rikkaasta kasvillisuudesta.\nKerran he löysivät sinisiä vaapukoita, jotka ovat Ahvenanmaan\nerikoisuus.\n\n— Tämä matka on ihmeellinen. Vaapukat ovat sinisiä ja kaikki on\nluonnotonta luontoa, sanoi tohtori jatkaen ajatuksissaan: — Ja sisäkkö\non lukenut itämaalaista kirjallisuutta.\n\nSitten he kiersivät taas rantaa kohti. Tultuaan niemekkeelle he näkivät\njonkin matkan päässä saaren. Tohtori katsoi kiikarillaan ja sanoi:\n\n— Tuolla näette runollisen kohtauksen. Nuori kalastaja istuu kivellä\ntyttö sylissään. He rakentelevat varmasti tuulentupia oinasta kodista,\nomasta veneestä ja omista verkoista.\n\nHeli otti kiikarin ja vahvemmalla näöllään hän huomasi heti,\nettä tohtori oli erehtynyt. Saarella istui tosiaankin mies tyttö\npolvellaan. Mutta kalastajatyttö ei olisi ollut puettu lohenväriseen\nsilkkihameeseen ja hänen sulhasensa ei esiintyisi pussihousuissa ja\ntrikoliinipaidassa. Viimeisen seikan Heli tiesi, vaikkei nähnyt,\nsillä pari oli Siljo ja Svensson. — He eivät siis olleetkaan\nMaarianhaminassa. Heli oli jo kauan sitten huomannut, että Svensson\nrakasti Siljoa ja arvannut, ettei tämä tunne ollut yksipuolinen. Mutta\nhän ei ollut uskonut, että Svensson olisi uskaltanut alkaa todellista\nhakkailua. Henkisesti he olivat kylläkin samalla tasolla, joskaan ei\nyhteiskunnallisesti.\n\n— Tulkaa nyt, niin minä autan teidät alas. Rantaa pitkin on lyhyt matka\nveneen luo. Antaa muitten rakastavaisten hoitaa asiansa, huusi tohtori\nalempaa kalliolta.\n\n— Mitähän hän tarkoitti sanalla \"muitten\"? ajatteli Heli ja kiipesi\nalas kalliolta välittämättä ojennetusta kädestä.\n\nKotimatkalla he istuivat hiljaa. Vesi lotisi laitoja vastaan, ja Heli\nhuuhteli kasviensa juuria.\n\nTohtori katseli häntä ja vene poikkesi usein oikealta väylältä. Hän\najatteli helsinkiläisiä taltuttamattomia, tupakoivia tyttöjä ja heidän\npeittelemätöntä miesten pyydystämistään. Tuo tyttö hänen edessään oli\ntoista lajia. — Kun mies näkee tytön iloisena ahertavan työssä ja\npalvelevan päivät pitkät muita ihmisiä, ja tämä tyttö on viehättävä\nja hieno — niin hän on voitettu ilman muuta. Ja tohtori tiesi, että\nHeli oli hieno tyttö ja hän näki myöskin, että Heli oli sievä ja\nnaisellinen. Eipä ollut ihme, että lääkärit ja potilaat rakastuvat niin\nusein sairaanhoitajattariin.\n\nVielä elää miehissä luonnollinen tunne yksinkertaista, puhdasta tyttöä\nkohtaan.\n\nTohtori olisi tahtonut seurustella enemmän Helin kanssa, sillä hän ei\ntyytynyt vain ulkokuoreen. Mutta tällaisissa oloissa ei ollut montakaan\ntilaisuutta siihen.\n\nTohtorin mielessä pyöri nuori pari saarella. Istuisipa hänkin kivellä\nluo sininen tyttö polvellaan.\n\n— Vene suuntaa suoraan ulapalle, varoitteli Heli. — Me olemme\nmyöhästyneet, aurinko laskee pian.\n\nKotirannassa tohtori sanoi:\n\n— Tämä on elämäni tähän asti ihanin päivä, Heli-neiti, pieni Heli-neiti\n— se kuuluu kauniilta.\n\n— Kiitos retkestä, sanoi Heli ja juoksi nopeasti huvilaa kohti.\n\nKotona häntä odotti rajuilma. Konsulinna tuli vastaan ovelle ja sanoi\nterävästi:\n\n— Missä Heli on viipynyt näin myöhään? Ja missä Svensson on?\n\n— Minä olin järvellä, sainhan minä vapaata koko illaksi, vastasi Heli.\n\n— Entä Svensson?\n\nHeliä harmitti kysymys, mutta hän vastasi rauhallisesti:\n\n— Svensson lähti herrasväen mukana.\n\n— Hänen oli määrä tulla meitä hakemaan kotiin ja sitten noutaa\nSiljo-neiti Kasinolta. Me odotimme turhaan häntä ja saimme tulla\ntoisten moottorilla kotiin.\n\nSamalla tulivat tohtori Reini ja konsuli huoneeseen. Viimemainittu\nsanoi kiivaasti.\n\n— Siljo ei ole kasinolla, eikä ole ollutkaan. Minua petetään\njärjestelmällisesti ja lapset tekevät minut harmaapäiseksi. Mitä sinä\nsanot, Helma?\n\n— Äiti ei tiedä apua siihen, mutta Alma tuntee hyvän hiusten värjääjän,\nsanoi Vikke, joka samassa tuli sisään.\n\n— Tyst, sinä koko suvun häpeäpilkku! Lähde heti hakemaan sisariasi.\n\n— Hän on hyvässä turvassa. Svensson on viime aikoina valvonut hänen\naskeleitaan liikuttavan uskollisesti, ilkkui Vikke.\n\n— Mitä sinä tarkoitat? kysyi konsulinna ja rypisti kulmiaan.\n\n— Tyst. Antakaa Svenssonin olla rauhassa, kunnes hän itse tulee\nselittämään asian oikean laidan. Hän on siksi viisas, ettei rupea\nkuvittelemaan turhia, vaikka tuleekin ammattinsa takia olleeksi paljon\nherrasväen seurassa. Hän on todella kunnon mies, ja sillä hyvä, sanoi\nkonsuli mahtipontisesti.\n\n— Sitä minäkin. Hän on paljon kunnollisempi kuin minä, nauroi Vikke.\n\nSamalla puhelin soi ja konsuli meni vastaamaan.\n\nHän palasi järkytettynä.\n\n— Hanssonit, jotka olivat myöskin meidän kanssamme kutsuilla, olivat\nnähneet meidän moottoriveneemme ajelehtivan merellä. He korjasivat sen\nrautaansa. Mitähän on tapahtunut Siljolle? konsuli oli aivan kalpea.\n\nKaikki seisoivat hiljaa, kunnes Aliina, joka myöskin oli tullut\nkeittiöstä, alkoi voivotella:\n\n— Se onneton Vensson on hukuttanut itsensä ja Siljo-neitin. Taikka\nsitten he ovat karanneet Nyorkkiin, ja siellä saa Vensson olla\nsepelitöissä ja neiti piikana. Johan minä meinasin, että joka kuuseen\nkurottaa, se kaivaa omaa hautaansa. Voi, voi sentään.\n\nNyt alkoi konsulinnakin itkeä ja Saila tuki hänen päätään.\n\n— Minä pyydän, että tyttäreni mainetta ei tahrattaisi. Hän makaa ehkä\nviattomana meren pohjalla ja tuntee pahojen kielien pilkkaavan häntä,\nnyyhkytti konsulinna.\n\nHeli oli koettanut antaa tohtorille merkkiä, mutta tämä ei huomannut\nniitä, vaan sanoi:\n\n— Minä lähden peräpotkurilla hakemaan heitä. Missä päin moottorivene\najelehti?\n\n— Se oli ollut yhdeksän luodon luona. Minä lähden mukaan, sanoi\nkonsuli. — Lähtekää edeltäpäin rantaan, minä haen kiikarini ja otan\nTörmäsen sivumennen mukaan. Vikke saa jäädä kotiin, hänestä ei ole\nvakaviin toimiin. Tyst.\n\nVikke ei vastannut, lähti vain tohtori Reinin kanssa rantaan.\n\nSilloin Heli juoksi toista tietä heidän jälkeensä. Rannassa hän tapasi\nheidät.\n\n— Lähtekää ennen kuin konsuli tulee. He ovat siinä saaressa, jossa me\nnäimme kaksi ihmistä, sanoi hän hätäisesti.\n\nTohtori vihelsi.\n\n— Kalastaja morsiamineen? Jopa on!\n\n— Niin juuri. Ohikulkevan laivan laineet ovat luultavasti irroittaneet\nveneen rannasta ja nyt he ovat vankina saaressa. Joutukaa nyt ennen\nkonsulia, hän suuttuu varmasti tavatessaan heidät yksin siellä,\nkiiruhti Heli.\n\n— Mitä Heli puhuu! Oletteko te nähneet Svenssonin ja Siljon? kysyi\nVikke.\n\n— Minä rauhoitan perhettä sillä aikaa, sanoi Heli välittämättä Viken\nsanoista.\n\n— No hyvä. Sanokaa, että minä varmasti tuon heidät elävinä kotiin.\nHyppää veneeseen, Vikke, sanoi tohtori, joka jo hääri koneen lumpussa.\n\nVikke hyppäsi veneeseen ja molemmat olivat pian kaukana merellä. Heli\nehti sentään kuulla Viken kysyvän:\n\n— Mitä ihmettä te Helin kanssa teitte ulkosaarilla? Minä luulin sinua\nliian vakavaksi sellaiseen peliin.\n\nTohtorin vastausta ei Heli kuullut. Samassa tulivat konsuli ja Törmänen.\n\n— Tohtori ja Vikke-herra lähtivät itsekseen. He luulivat, että Svensson\nja Siljo-neiti olisivat eräällä saarella, jonne tohtori löytää. Hän oli\nnähnyt Siljo-neitiä muistuttavan tytön siellä päin.\n\n— Mikseivät he odottaneet meitä?\n\n— Kotimatkalla olisi ollut liian paljon ihmisiä pienessä veneessä.\n\n— Merkillistä, että he ovat joutuneet yksin saarelle. Minä en siedä\nmitään merkillistä, mutisi konsuli ja meni hakemaan vaimoaan, jota\nhän aina tarvitsi hermostumisen hetkillä, tehdäkseen hänetkin\nhermostuneeksi.\n\nAliina tuli rannalle ja liittyi Törmäseen ja Heliin. Hän istuutui\nkivelle ja alkoi puhua:\n\n— Ei ole hyvä Martti Venssonin nyt tulla konsulin kynsiin. Taitaa jäätä\npaikasta ja muusta makeasta yhellä kertaa. Oppii nyt Helikin, ettei\nluulottele ittellens liikaa. Rajansa on kullakin ja osaa ne herrat\nkesällä puhua kuin lähteen vesi lorisee. Mutta talvella tulee viimat ja\ntunteet jäätyvät ja kukka lakastuu...\n\n— Jäähtyyköhän tämä Aliinakin talven tullen? Ja niin Lempeästi on\nkukoistanut kaiken kesää, sanoi Törmänen, johon Aliinan tunteellisuus\ntarttui.\n\n— Mitäs Törmänen siinä hemputtelee? Tässä on tosi käsissä, kun tohtori\nja Vikke-herra tuovat elämän tai kuoleman muassaan ja Vensson saa\nvastata teoistansa konsulin kasvojen etessä, sanoi Aliina ja löi\nTörmästä esiliinan nauhoilla käsille.\n\n— Tosi minullakin on mielessä niitten tunteitten suhteen, vastasi\nTörmänen.\n\nHeli jätti veikeilevän parin yksikseen ja meni levottomana laiturille,\njonne konsuli, konsulinna ja Saila-neiti olivat kokoontuneet.\n\n— Äiti on aivan rauhallinen, ei heille ole tapahtunut mitään tyynenä\nkesäyönä. Mutta ei haittaisi, jos Siljoa pidettäisiin hiukan silmällä.\nTässä talossa eivät palvelijat tiedä oikeaa asemaansa, sanoi Saila ja\nkääntyi Helin puoleen.\n\n— Minä toivon, ettei neiti tarkoita minun esiintyneen sopimattomasti\nherrasväkeä kohtaan, sanoi tämä.\n\n— Mitä huvimatkoja Heli järjestelee tohtori Reinin kanssa? Minä näin\nteidän maihinnousunne tänä iltana.\n\n— Eihän meiltä näe rantaan, sanoi konsulinna.\n\n— Tornista näkee kiikarilla, sanoi Saila.\n\n— Vai sillä tavalla! pääsi Heliltä.\n\n— Minä tähyilin Siljon venettä enkä piikojen retkiä, kiivastui Saila.\n— Me emme pidä siitä, että palvelijat seurustelevat vapaasti talon\nvieraitten kanssa.\n\n— Nyt kaikki ovat hermostuttavia. Toiset tekevät vihjauksia\nSvenssonista ja Siljosta, toiset Helistä. Kunpa Vikke edes seurustelisi\nsivistyneitten ihmisten kanssa! — Mutta nyt kuuluu moottorin ääni,\nsanoi konsulinna.\n\nSamassa sanoi konsuli, joka oli kiikaroinut merelle: — Tuossa he\ntulevat niemen takaa. Eikös vain ole neljä henkeä veneessä. Eivät ole\nkanaljat hukkuneet, vaan seikkailevat perheen huviksi. Mutta nyt on\ntilinteon hetki tullut.\n\n— Siellä on Siljo-neiti elävänä silkkihameessa ja Vensson kuin uitettu\nkissa, kuului Aliinan ääni.\n\n— Mitenkäs Aliina sen näkee noin pitkän matkan takaa? kysyi Törmänen.\n\n— Mitä ei näe, voi arvata.\n\n— Eiköhän isän silmäterä kerrankin saa kuulla kunniaansa, sanoi Saila\ntavallisella terävällä sävyllään.\n\n— Siljo on aina ollut toista lajia kuin te muut. Hän kunnioittaa\nisäänsä, eikä ajattele aina toisin kuin vanhemmat, sanoi konsuli.\n\n— Hänellä on aina ollut huono arvostelukyky. Sen huomaa hänen\nkavaljeerinvalinnastaankin, sanoi Saila.\n\n— Älä ärsytä isää, Saila, sanoi konsulinna.\n\nMieliala laiturilla oli hermostunut. Heli oli syvästi loukkaantunut.\nEi kukaan ollut ennen moittinut häntä sopimattomasta esiintymisestä\nherroja kohtaan. Hän oli mieluummin vanhanaikaisen sovinnainen.\nMutta ne, jotka tuomitsivat häntä sisäkkönä, eivät nähneet, kuinka\ntorjuvainen hän itse asiassa oli. Kaikki asiat tulkittiin kierosti ja\nhänen syykseen. Kaikissa tapauksissa eivät selitykset auttaneet mitään\neikä sopinut myöskään näyttää nurjamieliseltä. Kunpa edes voisi syyttää\ntohtoria!\n\nKun vene saapui, olivat sekä tulijat että odottajat ääneti. Muut\nastuivat maihin paitsi Svensson, joka jäi veneeseen ja sanoi:\n\n— Kiitoksia, herrat, avustanne. Minä lähden vielä hakemaan isoa\nmoottorivenettä. Siljo-neiti kertoo meidän vastoinkäymisistämme.\n\n— Tyst, Svensson, siihen minä en suostu. Alentukaa nyt itse selittämään\nasian oikea laatu — minä vaadin täyden totuuden. Menkäämme sisään,\ntämä asia on selvitettävä perheen kesken. — Tule, Helma. Ehkäpä tämä\nhuvittaa sinuakin, sanoi konsuli alkaen kulkea rannasta.\n\nSvensson hyppäsi veneestä, antoi ketjut Törmäselle ja lähti kulkemaan\nperheen mukana.\n\nAliina juoksi hänen jälkeensä ja kuiskasi:\n\n— Vensson kattoo, ettei konsuli pääse selän taa. Voi vaikka ampua\nkiukuissaan.\n\nSvensson rypisti vain otsaansa ja kiiruhti pois.\n\nKun kaikki olivat kokoontuneet konsulin huoneeseen, sanoi tämä:\n\n— Mistä johtuu, ettei Svensson tullut hakemaan meitä kutsuista?\n\n— Älä vain kiivastu, Jallu, varoitti konsulinna.\n\n— Minä en suutu asiatta. Minkätähden Siljo ei käynytkään tanssiaisissa?\n\n— Älä kiivastu, rakas Jallu, rukoili konsulinna.\n\n— Minä saan kiivastua omassa talossani. Minkätähden Svensson antoi\nmoottoriveneen irtaantua?\n\n— Älä kiivastu, kulta-Jallu, kuului taas itkunsekainen ääni.\n\n— Tyst. Mitä te teitte kahdenkesken autiolla saarella?\n\n— Älä kii — —\n\n— Pankaa suukapula tuon naisen suuhun. Selitä nyt omalle äidillesi ja\nisällesi menettelysi Siljo.\n\n— Ilma oli ihana ja Siljo-neiti vietti mieluummin iltansa luonnon\nhelmassa kuin tanssisalissa. Me emme huomanneet, että vene joutui\ntuuliajolle. Siten me emme päässeet kotiin, ennenkuin tohtori tuli\nhakemaan meitä, selitti Svensson.\n\n— Vai luonnon helmassa? Kenen helmassa Svensson vietti iltansa? pisti\nVikke väliin.\n\n— Ja mistä syystä Siljo päätti viettää iltansa autoilijamme seurassa?\nkysyi konsuli pahaa ennustavan juhlallisesti.\n\n— Koska minä mieluummin olen hänen kanssaan kuin kenenkään muun koko\nmaailmassa, vastasi Siljo uljaasti ja katsoi silmiään räpäyttämättä\nisäänsä silmiin.\n\n— Siljo on luvannut tulla vaimokseni. Me pyydämme konsulin suostumusta,\nsanoi Svensson sulkien Siljon käden omaansa.\n\nKaikki seisoivat jäykistyneinä tuskallisen äänettömyyden vallitessa.\n\nKonsuli hengitti raskaasti etsien sanoja. Vihdoin huusi konsulinna\nkiihoittuneena:\n\n— Onneton lapsi! Etkö sinä löydä sivistynyttä miestä meidän isosta\nseurustelupiiristämme?\n\n— En, sanoi Siljo ja nosti päätään.\n\n— Mitä sinä sillä tarkoitat? kysyi Saila.\n\n— Martti on hienompi ja henkisesti valveutuneempi kuin kaikki meidän\npöyhkeilevät miestuttavamme yhteensä. Hänen seurassaan minä opin\njotakin ja saan uusia herätteitä. Hän sivistää minua.\n\n— Martti? Kuka se on? sai konsuli vihdoin suustaan.\n\n— Isän tuleva vävypoika, sanoi Siljo ja työnsi tätä konsulia kohti.\n\n— Aja hänet pois talosta, Jallu! Minä en kestä enempää, huusi\nkonsulinna ja vaipui koristeellisesti lepotuoliin.\n\n— Tyst, vai täytyykö minun nyt taas käskystä kiivastua. Älä kiivastu,\nkiivastu, älä kiivastu! Mutta nyt minä järjestän itse asiat. Millä\nSvensson aikoo elättää vaimonsa?\n\n— Martti aikoo suorittaa keskikoulun kurssin ja sitten hän hakee\nkonttoripäällikön tai johtajan paikkaa isän liikkeessä — mieluimmin\njollakin teknillisellä osastolla. Hän on älykäs ja luotettava.\nSitäpaitsi hänellä on syytä hoitaa tointaan kuin omaansa — tultuaan\nisän läheiseksi sukulaiseksi.\n\n— Kas vain, tytössä on rohkeutta! sanoi Vikke huoneen perältä.\n\n— Martti on kunnon mies ja minun mielestäni yhtä sivistynyt kuin\nelokuvien omistaja Turussa, joka on käynyt kansakoulun, sanoi Siljo.\n\n— Mutta turkulaisella on hieno koti ja huvila ja auto. Enkä minä tahdo\nSiljolle miestä, joka on vain kunnon mies, nyyhkytti konsulinna.\n\n— Älkää nyt sekaantuko tähän jokainen. Mitä Svensson itse sanoo. Te\ntoivotte siis minulta tytärtä ja elatusta? kysyi konsuli.\n\n— Tytärtä kyllä, mutta en muuta. Syksyllä minä suoritan keskikoulun\nkurssin Helsingissä, ja sitten on herra Meriaho luvannut minulle paikan\npolkupyöräliikkeessään. Sillä me elämme vaatimattomasti Siljon kanssa.\n\n— Ja Siljo tyytyisi sellaiseen elämään?\n\n— Minä olisin onnellinen ilman palvelijaa ja ilman kaikkea\nylellisyyttä. Syksyllä pyydän Aliinaa opettamaan minua keittämään ja\nAlma Kervo on jo kauan neuvonut minua paikkaus- ja parsimistyössä.\nMinä osaan neuloa vaatteeni itse, imeä tomua pölynimijällä, silittää\nnenäliinoja ja sytyttää tulta märkiin halkoihin, intoili Siljo.\n\n— Tällaista puhetta minä en ole vielä kuullut tässä talossa. Joku\nlapsistani luopuu ylellisyydestä, tahtoo tehdä työtä ja sanoo olevansa\nonnellinen. Se on oikeaa puhetta se! sanoi konsuli.\n\n— Mutta Siljosta ei tule herrasväkeä. Minä kuolen, jos hänen täytyy\nistua paratiisissa teatterissa, valitteli konsulinna.\n\n— Tyst. Minä sanon nyt, mitä te teette. Svensson suorittaa tutkintonsa\nja saa sitten paikan minun liikkeessäni. Minulla on sopiva osasto\nhänelle, johon minä aikoja sitten olen hakenut hänen tapaistaan\nhenkilöä.\n\n— Mainiota isä, sinä olet enkeli! huusi Siljo hypäten konsulin kaulaan.\n\nMutta tämä työnsi hänet luotaan sanoen:\n\n— Tyst, tyst. Ellei Svensson suorita tutkintoaan ja ellei hän suoriudu\nhyvin toimessaan, niin — —\n\n— Silloin me erkanemme ikipäiviksi, minä menen naimisiin Viken\ninhoittavimman toverin kanssa ja Martti lähtee merille, nauroi Siljo ja\nsyleili vuoroin konsulia ja konsulinnaa, joka sanoi:\n\n— Jallu, Jallu! Mitenkäs käy, jos Svensson täyttää sinun ehtosi?\n\n— Silloin minä siunaan heidät ja sinä saat ommella reikäompelusta\ntomuliinoihin.\n\n— Sitä sinä et saa tehdä, et missään tapauksessa.\n\n— Minä siunaan kuin siunaankin. Se on viimeinen sanani.\n\nSvensson oli seisonut kuin puusta pudonneena. Vihdoin hän sai sanotuksi:\n\n— Koko elämäni minä olen kiitollinen tästä mahdollisuudesta. Tällaiset\nehdot ovat loistavat, enkä ikinä voinut toivoa sellaista. Siljo on\nmonta vuotta ollut minulle saavuttamaton unelma ja nyt minä en oikein\nvoi uskoa onneani.\n\n— Älä siunaa heitä, Jallu, varoitti konsulinna vielä.\n\n— Antaa isän siunata, kun hän kerran on sellaisella päällä. Etkö samaa\nkyytiä siunaisi minuakin ja kasinon Duttia? pilkkasi Vikke.\n\n— Tyst, hävytön poika, sanoi konsuli.\n\n— No ei sitten, ei väkisin. Ja totta puhuen on Svensson kyllä Siljon\narvoinen. Saanko esittää lähempää tuttavuutta? Nimeni on Viktor.\n\n— Kiitoksia, minä olen Martti.\n\n— Tämä on jo liikaa, sanoi Saila. — Minun nimeni on _neiti Karivuori_.\nTule, äiti, ennenkuin autoilijamme kutsuu sinua tädiksi.\n\n— Mitä ihmiset sanovat? Mitähän he sanovat? haihatteli konsulinna\nmennessään Sailan kanssa ulos.\n\n— Siinä on äidin sielun kuva: \"Mitä ihmiset sanovat\", nauroi Vikke.\n\n— Svensson ei saa vielä kutsuu minua sedäksi, se tulee, perästäpäin. —\nNyt on parasta, että Svensson tulee Helsinkiin. Hän saa asua huoneessa,\njoka on konttorihuoneistoni vieressä. Siellä on rauhallista lukea.\nTäällä on tilanne hiukan jännitetty, järjesti konsuli.\n\n— Minä koetan ansaita konsulin luottamuksen. En tiedä, kuinka\nkiittäisin, sopersi Svensson.\n\n— Tyst. Hyvää yötä, ja konsuli puristi Svenssonin kättä.\n\n— Hyvää yötä Martti, sanoi Vikke ja teki samoin.\n\nSvensson pyörähti ympäri ja meni ulos huoneesta.\n\nHän tunsi ylivoimaista liikutusta. Elämä oli elämisen arvoista, kun\ntaistelu onnen puolesta alkaisi todenteolla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä pysyttelivät konsulinna ja Saila huoneissaan.\nTohtori Reini oli lähtenyt varhain aamulla kokopäivän retkelle\nsaaristoon.\n\nSvensson pani kokoon tavaroitaan, sillä hänen oli määrä lähteä jo\niltapäivällä konsulin kanssa Helsinkiin.\n\nKonsuli järjesteli papereitaan, kun Siljo tuli sisään ja sanoi\nrukoilevasti:\n\n— Minusta on kovaa, että me emme saa olla kirjeenvaihdossa Martin\nkanssa, rakas isä.\n\n— Tyst, sanoi konsuli.\n\n— Emmekö me saa sanoa hyvästi toisillemme?\n\n— Te ette ole kihloissa, ettekä saa antaa aihetta puheisiin.\n\n— Viisi minuuttia kahden kesken, isä!\n\n— Tyst.\n\nSiljo meni huoneeseensa ikkunan ääreen. Sieltä hän näki puutarhurin\nrakennukseen ja joskus jonkun, joka liikkui pihalla.\n\nVähän ajan kuluttua kulki konsuli autovajaan päin. Siljo kuuli\navonaisen ikkunan läpi, kuinka hän huusi Svenssonia mukaansa. Täytyi\nkeksiä jokin keino tavata tätä. Ehkä Heli auttaisi? Hän oli tietysti jo\naikoja arvannut asian heidän yhteisillä kasvinkeräysmatkoillaan.\n\nSiljo meni hiljalleen kohti vajaa. Kun hän tuli ovelle, kääntyi\nSvensson äkkiä, tarttui häntä molempiin käsiin ja katseli häntä niin\nloistavin silmin, että henki salpautui.\n\nKonsuli katseli heitä hetken ja sanoi:\n\n— Minä menen Törmäsen luo kymmeneksi minuutiksi.\n\nJa nämä kymmenen minuuttia hämärässä vajassa eivät koskaan unohtuneet\nSiljon ja hänen rakastettunsa elämässä.\n\nIltapäivällä Svensson lähti. Hän kävi tapaamassa konsulinnaa. Tämä\nsanoi vain:\n\n— Hyvästi Svensson. Minä toivon, ettei hän suoriudu tutkinnossaan. Hän\non hyvä mies, mutta hän ei ole pysynyt lestissään.\n\n— Kun minä saavutan oikean paikkani, niin kyllä minä siinä pysyn.\nHyvästi konsulinna, sanoi Svensson ja meni.\n\nKonsuli sanoi vaimolleen hyvästit vain oven raosta.\n\n— Hyvästi, Helma. Rauhoitu sillä aikaa, kun minä olen poissa. Elokuun\nminä vietän Sankarivuorella. Vikke on luvannut hoitaa auton ja\nmoottorin ja siitä hyvästä minä maksan hänen velkansa. Svenssonista\nminä vielä teen suuren herran. Se on yhtä mielenkiintoista kuin\nhoitamattoman maatilan ensiluokkaistaminen. Suutelun sinua, kun palaan\n— jos sinä olet vähemmän hapan.\n\n— Minä varoitan sinua viimeisen kerran, Jallu. Älä anna siunaustasi\nsellaiselle, joka käyttää sitä väärin ja tekee sinun tyttäresi\nonnettomaksi parin tuhannen markan palkalla kuussa.\n\n— Tyst. sanoi konsuli ja sulki oven.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikeinta oli Svenssonin selviytyä Aliinasta. Tämä auttoi häntä kaikin\npuolin, mutta neuvoi samalla koko ajan.\n\n— Vensson jää nyt hyvästä paikasta, kun on asettanut oman persuunansa\nniin korkealle, että lankeemus seurasi, niinkuin tuomio seuraa ihmisten\ntekoja. Eikö hänelle olisi kelvannut osuuskaupan neiti, jolla on\nrannekello ja näyttelee nuorisoseurassa? Minä jo aloin uskoa, että hän\nalentuisi riiaamaan Heliä.\n\n— Aliina on nyt väärällä tolalla. Aikaa myöten selviävät asiat. Mitä\nHeliin tulee, niin hän on paljon saavuttamattomampi kuin Siljo.\n\n— Mitä?\n\n— Kuin Siljo-neiti, tarkoitin. — Helistä ei ole meikäläiselle. Aliina\nkatsoo tuonne ulos. Siellä seisoo Vikke-herra ja aukaisee hänelle\nportin ja antaa hänen kulkea edellään sen läpi. Ja kuitenkin hän luulee\nHeliä sisäköksi.\n\n— Kun on kaunis, niin herrat huomaavat.\n\n— Aliina, joka on vanha viisas, tietää, ettei se ole sitä. Nyt minä\nolenkin valmis. Kiitos Aliina.\n\nKonsulin ja Svenssonin lähdettyä elettiin huvilassa hyvin hiljaisesti.\nMutta elämä oli kuitenkin jännitettyä.\n\nSiljo vetäytyi omaisistaan ja liittyi yhä enemmän Heliin. Tälle hän\nkertoi ilonsa ja huolensa.\n\nSaila oli pureva ja onneton. Hän kävi epätoivoista taistelua tohtorin\nsuosion voittamisesta ja vaani tämän tekoja.\n\nJännittävintä olivat Helin ja tohtorin välit. Edellinen vältti\njälkimmäistä, mutta harmitteli kuitenkin itsekseen, etteivät he voineet\nseurustella luonnollisesti.\n\nKerran Heli oli astumassa portaita alas yläkerroksesta, kun tohtori\ntuli ylöspäin ja sulki hänellä tien sanoen:\n\n— Ettekö tulisi tänä iltana kävelemään näköalavuorelle rantatietä\npitkin? Meri on suurenmoinen kuutamossa.\n\n— Voimme ihailla sitä kumpikin tahollamme, sanoi Heli.\n\n— Minä tahtoisin nähdä teidän silmänne ja hiuksenne kuun valossa.\n\n— En voi tulla. Astukaa syrjään, tohtori.\n\n— Ette tahdo, Heli-neiti, sanoi tohtori ja väistyi.\n\n— En näissä oloissa, sanoi Heli ja juoksi alas.\n\n\n\n\nV.\n\nKAUPUNGISSA.\n\n\nMeri oli monta kertaa kirjoittanut Helille ja pyytänyt tätä luokseen\nMaarianhaminaan, jossa hän äitinsä ja Eilan kanssa oli ollut kolme\nviikkoa.\n\nMutta Helin oli vaikea päästä vapaaksi. Sankarivuorella oli aina\njotakin touhua.\n\nPari kertaa oli Heli nähnyt tuttuja Helsingistä ja aluksi hän pelkäsi\njoutuvansa ilmi. Ensimmäinen oli kamreeri Sarkamaan vanha ystävä\nSjöblom pankista, joka tuli liikeasioissa konsulin luo. Mutta hän ei\nkatsonut Heliä leukaa ylemmäksi, ei edes antaessaan juomarahoja.\n\nAlussa oli Helistä juomarahojen vastaanottaminen nöyryyttävintä koko\ntilanteessa, mutta vähitellen hän tottui siihen, niinkuin muuhunkin\nvirkaan kuuluvaan. Ihmeekseen hän huomasi saaneensa enemmän juomarahoja\nkuin palkkaa, sillä Karivuoret seurustelivat enimmäkseen rikkaitten\nkanssa.\n\nToinen helsinkiläinen oli vaarallisempi, sillä se oli nainen — neiti,\njoka oli ollut Helin opettaja alaluokilla. Onneksi hän oli vain\nkahvilla, mutta ennätti kuitenkin sanoa:\n\n— Teidän sisäkkönne muistuttaa erästä oppilastani. Mutta tämä lueskelee\nyliopistossa ja on muistaakseni vaaleampi ja lyhempi.\n\nNyt, kun konsuli oli lähtenyt, sai Heli tilaisuuden päästä Meriä ja\nEilaa tervehtimään.\n\nKonsulinna, Saila ja Siljo lähtivät Turkuun. Paitatehtailija oli\nkutsunut heidät luokseen. Saila kysyi tohtori Reinin mielipidettä,\nja kun tämä innokkaasti suositteli matkaa, niin hän päätti lähteä.\nVikke oli jo Turussa laulujuhlilla — hän yhtyisi heihin siellä. Aliina\nlupasi hoitaa tohtoria ja taloutta sillä aikaa, joten Heli sai lomaa\nlauantaiksi ja sunnuntaiksi.\n\nHeli lähti pienellä laivalla, joka poikkesi Sankarivuoren laituriin.\n\nTörmänen ja Aliina saattoivat häntä ja huiskuttivat rannalla.\n\n— Mikä siinä tytössä lie, joka erottaa hänet muista? sanoi Törmänen.\n\n— Hänellä on hienot kädet ja jalat. Puku on yksinkertaisen maukas\nja käynnissä on jotakin erikoista. Vertaisenaan häntä vain ei osaa\nkohdella. Uskaltaisiko Törmänen ottaa vyötäisistä? kysyi Aliina.\n\n— Mitäs minä, karkea maantonkija. Svenssooni on oppinut hänellä paljon\nviisautta tänä kesänä.\n\n— Minä luulin, että Venssonni se opetti, sanoi Aliina.\n\n— Sen verran minä kuulin, että Svenssooni se kysyi ja Heli neuvoi.\n\n— Kyllä sillä Helillä on viisautta enemmän kuin monellakaan tässä\ntalossa. Näkisi konsulinnakin, minkälaisia kirjoja se lukee\nhuoneessaan, niin ei ilkeisi ylpeästi kohteita. — Tulkaa nyt Törmänen\nkeittiöön juomaan kahvia, kun kerran on rauha talossa.\n\nKun Heli tuli kaupungin rantaan, oli Meri häntä vastassa.\n\n— Me olemme odottaneet sinua kuin kissa hiirtä. Kuinka sinä olet sievä\nja hieno, Heli! Voiko kukaan aasi luulla sinua sisäköksi? Minä tulin\nyksin tänne saadakseni kuulla sinun satumaailmastasi. Näytäpäs ensiksi\nkäsiäsi, jotka olivat luokan ylpeys. Kas vain hiukan ruskeat, muuten\nhyvin hoidetut. Siitä päättäen sinun ei ole tarvinnut tehdä raakaa\ntyötä, puheli Meri tyttöjen kulkiessa käsikoukkua rannasta.\n\n— Työn puolesta ei ole hätää. Siivousta, kukkien järjestelemistä\nmaljakkoihin, vieraitten passailemista ja tarjoilemista pöydässä. Minä\nolen oppinut uudelleen niiaamaan — päätä ei saa kumartaa nuorille\nherroillekaan, sanoi Heli.\n\n— Jännittävää! Kerro herrasväestäsi oikein tarkkaan.\n\nJa Heli kertoi pitkin matkaa. He istuivat puiston penkille ehtiäkseen\npuhua.\n\n— Talon nuori herra rakastuu sinuun ja luopuu perinnöstään saadakseen\nsinut. Eikö niin? kysyi Meri.\n\n— Vikke Karivuori ei ikinä luopuisi perinnöstään tytön takia. Alussa\nhän oli hiukan tunkeileva, mutta minä katselin häntä näin, ja se\nauttoi, sanoi Heli ja katseli kopeasti olkansa yli Meriä.\n\n— Sinä olet mainio. Kuka opetti sinulle tuon ruhtinaallisen eleen?\n\n— Täytyy oppia paljon elämän viisautta, kun on sellaisessa asemassa,\nettä on pakko suojella itseään. En minä ymmärrä, mikä minua ennen\nsuojeli, mutta harvoinpa minun tarvitsi pelätä herrojen lähentelemisiä.\n— Karivuorella seurustelee paljon nousukkaita ja Viken tapaisia\nkevytmielisiä ylioppilaita.\n\n— Mutta eikö sinulla ole ollut pienintäkään hakkailua siellä? Sehän on\nluonnotonta.\n\n— Kuinka sellainen kävisi päinsä. Minähän seurustelen vain oman\nherrasväen tai vieraitten palvelijoitten kanssa. Heihin voin ihastua\nnyt yhtä vähän kuin ennenkin. Heidän inhimilliset ja usein ihailtavat\npuolensa ovat tosin selvenneet minulle aivan toisella tavalla kuin\nennen. Herrasmiesten kanssa minä en voi seurustella ensinkään. Jos\nvastaisin heille nokkelasti tai pitäisin hauskaa heidän kanssaan,\nniinkuin me esim. teemme osakunnassa, niin joutuisin pian toimestani,\nhuolimatta herrojen suosiosta, jonka helposti voittaa.\n\n— Entäs se tohtori? Eikö hän ole harrastettava mies?\n\n— Miksei, mutta hän on enimmäkseen karttojensa ääressä tai samoilee\npitkin luotoja, sanoi Heli huolettomasti.\n\n— Ahaa tuollainen vanha, oppinut herra. Mitä sinä muuten pidät\nihmisistä katsottuina kalaperspektiivissä?\n\n— Millä tavalla?\n\n— Kalaperspektiivi on vastakohta lintuperspektiiville. Se tahtoo sanoa:\nalhaalta päin.\n\n— Kalat näkevät tosiaankin ihmisten konstit ja koukut. Minä\nen ihmettele ollenkaan, että sanotaan: \"Kukaan ei ole suuri\nkamaripalvelijansa silmissä.\" Elleivät ihmiset olisi tottuneet\nolemaan kokonaan välittämättä palvelijoitten ajatuksista, niin\nhe kauhistuisivat sitä, että vieraat ihmiset näkevät ja kuulevat\nsellaista, mitä he peittelevät parhaimmilta ystäviltään, sanoi Heli.\n\n— Eikö sinua hävetä olla läsnä perhekohtauksissa?\n\n— Alussa minä häpesin ja menin pois, jos suinkin voin. Pahinta oli\nkuulla Viken tai Sailan nenäkkyyttä vanhempiaan kohtaan. Mutta pian\nminä käsitin, että jokainen oli pohjaltaan tyytyväinen asian tilaan, ja\nminä itse en estänyt ketään sanomasta epähienoja moitteita toisille.\nSiljo on kuitenkin hyvin erilainen kuin muu perhe. Hän on hillitty ja\nkärsii alituisista kahnauksista kotona.\n\n— Kerrotaanko nyt äidille ja Eilalle sinun seikkailusi?\n\n— Ei missään nimessä! Minun asemani tulisi vieläkin epävarmemmaksi.\nSvensson ja Siljo tietävät, etten minä ole oikea sisäkkö. Aliina sanoo\nusein, että minä olen varmaankin palvellut presidentillä, ja Törmänen\nsanoo yhtä usein Heli-neiti kuin Heli. Maa huojuu jo allani.\n\nItsekseen hän lisäsi: \"Puhumattakaan tohtorin epäilyksistä.\"\n\n— Eilaan ei todellakaan voisi paljon luottaa. Hän keksisi luultavasti\njonkin juonen päästäkseen Sankarivuorelle ja rupeaisi kujeilemaan,\nnauroi Meri.\n\n— Onko teillä ollut hauskaa täällä?\n\n— On vinhan hauskaa. Me olemme purjehtineet, kylpeneet, tanssineet\nja olleet iltasilla maailmannaisia. Ainakin Tuovi ja minä. Eila\non hermostuttava, kun hän koettaa olla hieno ja aikaihminen. Äiti\nkasvattaa häntä väliin, mutta se on jokseenkin toivotonta. Onneksi\nBressaborg-herrat ovat olleet poissa näyttämöltä. Sen sijaan on täällä\neräs apteekkari Jokki Jurmo, joka on meidän kintereillämme. Eila sanoo,\nettä hän on taivaallisen sukkela ollakseen vääräsäärinen.\n\n— Mitä sillä on tekemistä sukkeluuden kanssa?\n\n— Eilasta hänen tulisi olla alakuloinen sääriensä takia. — Nyt on aika\nlähteä kotiin päin. Äiti on tullut kylvystä ja lounas odottaa.\n\nHaavistot olivat vuokranneet hauskan, kalustetun huvilan hiukan\nkaupungin laidassa. Heillä oli palvelija mukanaan ja he söivät osittain\nkotona.\n\nEila tuli hitaasti vastaan. Hänellä oli kädessä kiinalainen päivänvarjo\nja keltaisessa tyllipuvussa oli kahdeksan pientä rypytystä. Lyhyet\nhiukset olivat käherretyt koko kikkuralle.\n\n— Päivää Heli! Ihanaa, että vihdoinkin ilmestyit suureen maailmaan.\nKuinka sinä jaksat kasvitieteillä näin ihanalla kesällä? Oletko sinä\nmuuttunut Polentillaksi tai lampsaanaksi? Missä sinä olet piileksinyt?\n\n— Täällä Ahvenanmaalla minä olen samoillut metsiä ja soita. Minusta\nsinä itse loistat kuin Potentilla, Eila, nauroi Heli.\n\n— Onko se kaunis kukka? Minä muistan monta nimeä, mutta en sitä\nminkälaiseen kasviin ne kuuluvat. Ja paljon historiallisia nimiä minä\nmuistan, mutta en, mitä he olivat tai tekivät — paitsi Agricolaa, joka\nkeksi suomen kielen. Minulla on hyvä muisti, mutta huono järjestysaisti.\n\nSisällä tuli Merin äiti vastaan ja sanoi sydämellisesti:\n\n— Tervetuloa, Heli. Me olemme jo kauan odotelleet sinua. Minä toivon,\nettä voit viipyä monta päivää luonamme. Merillä on makuukelpoinen sohva\nhuoneessaan.\n\n— Kiitoksia paljon, mutta sunnuntai-iltana on minun lähdettävä.\n\n— Joko Meri kertoi meidän tämäniltaisista suunnitelmistamme? Minä\nvaroitan sinua ennakolta hakkailemasta apteekkariani. Sinä tunnet hänet\nvääristä sääristänsä, ellei hän ole pukeutunut munkiksi, sanoi Eila.\n\n— Tulkaa nyt aamiaiselle, siellä voitte pohtia asioitanne, sanoi rouva\nHaavisto.\n\nMaukas aamiainen oli katettu sireenimajaan pihalle.\n\nHeli nautti istuessaan taas herrasväen lailla katetussa pöydässä.\nSankarivuorella palvelijat söivät melkein samaa kuin herrasväkikin,\nmutta kuitenkin oli suuri ero syödä näin sisällä.\n\n— Kerro nyt, Meri. Minä en ehdi, sillä puhuessa munakas menee liian\nhitaasti vatsaonteloon, sanoi Eila käyden käsiksi ruokaan.\n\n— Me olemme päättäneet ottaa sinut, Heli, mukaamme naamiaisiin,\njotka ovat tänä iltana kasinolla. Meillä on jo liput kaikille. Sinne\ntulee valittu seura ja meidän on täytynyt taata sinut intendentille\npäästäksesi mukaan.\n\n— Mitä te keksitte? Eihän minulla ole pukuakaan.\n\n— Eikö ole! sanoi Eila ja juoksi sisään.\n\nPalattuaan oli hänellä sininen, silkkinen puku käsivarrellaan.\n\n— Sinusta tulee kellokukka — Carum carvi.\n\n— Campanula, oikaisi Helvi.\n\n— Älä ole liian asiallinen, se ei ole naisellista. Katso tätä\nsielukasta kellohametta ja kellohattua! Ne sopivat sinun silmiesi\nväriin ja minä olen hankkinut ne suurilla kärsimyksillä Helsingistä,\njosta äiti lähetti ne.\n\n— Mitä kärsimyksiä ne olivat? kysyi Heli.\n\n— Kirjoittanut äidille ja hakenut postista ja itse silittänyt ja muuta\nsellaista. Minä olen pitänyt sitä kerran tanssiaisissa ja Schuster\nsanoi, että se on reizend. Nyt hän saa poissaolonsa tähden syyttää\nitseään, että minä reistaan toista.\n\n— Ketä niin?\n\n— Vitsikästä apteekkaria, jonka nimi on Jokki Jurmo. Eikö se ole\nsoinnukas nimi? Tuletko nyt juhlaan sellaisilla ehdoilla, Heli?\n\n— Millaisilla ehdoilla?\n\n— Ettet viettele apteekkaria oikealta tieltä, se on minun\nihailemisestani, jolle hänen viaton parempi minänsä on antautunut.\n\n— Älä hupsuttele, Eila. Sinä olet ollut kerrassaan kiltti, kun olet\nhankkinut minulle tämän ihastuttavan puvun. Mutta minä luulen, että se\non liian väljä, sanoi Heli, jonka mieli alkoi tehdä juhlaan.\n\n— Sitä voi kaventaa. Katsos minkälaisia jännittäviä vihreitä lieskoja\nhameessa on. Ne ovat lehtiä, sanoi Eila ripustaen hameen sireenipensaan\noksaan.\n\n— Tuovikin tulee mukaan, mutta hän laulaa siellä ja esiintyy\ntavallisessa tanssipuvussa, sanoi Meri.\n\n— Ai, Tuovista minä muistan, että minä tapasin aamupäivällä sen\ntohtorin, joka oli niin ihastunut hänen lauluunsa edellisissä\nkasinojuhiissa ja jonka minä esittelin teille molemmille. Nyt minä\nsanoin hänelle, että me menemme naamiaisiin, ja hän lupasi tulla\nmukaan. Minä kehoitin häntä pukeutumaan pohjoisnavaksi, koska hän on\nmaantieteilijä.\n\n— Mitenkähän se tapahtuisi? kysyi Meri.\n\n— Harteilla valkoinen vaippa, johon olisi maalattu jääkarhuja ja\nrevontulia ja pää olisi itse napa. Mutta tohtori sanoi ennemmin\nesittävänsä karhua.\n\n— Kuka tohtori se oli? kysyi Heli, jonka mielenkiinto heräsi.\n\n— Minä en muista hänen nimeään, mutta hän voi hyvinkin hurmata\nsellaisia, jotka eivät vaadi säkenöivää pirteyttä, niin kuin minä.\nTuoville olisi terveellistä rakastua häneen, se syventäisi hänen\ntaiteellista näkemystään tai tempperamenttiaan. Sillä tohtori on\nkaunisnenäinen nero, vaikkei pirteä.\n\n— Tuovi alkaa olla vaativainen. Kaikki imartelevat häntä. Hän on yhtä\npaljon muodissa kuin polkkatukka, sanoi Meri.\n\n— Mutta tohtorin tapaista olisi ihastua asialliseen naiseen, eikä\nmonikaan voisi vastustaa sellaista väkevää ja viisasta miestä, sanoi\nEila.\n\n— Etkö sinäkään, Meri, muista hänen nimeään? kysyi Heli jännittyneenä.\n\n— Se oli Roine, ei kun Neiri. Tosiaankin, Renne se oli.\n\n— Niin Runni se oli, vahvisti Eila.\n\n— Sen täytyi olla Reini, ajatteli Heli. — Mutta tietysti se ei ollut\nsitä, mitä toivoi. Kuinka tytöt voivat unohtaa nimen, jos se todellakin\noli Jori Reini! Ainoa mies, jota kannatti ajatella.\n\nHeliä alkoi epäröittää lähteä koko juhlaan. Sattuisi joku Karivuorten\ntutuista tuntemaan. Mutta halu oli suuri ja suurimman osan iltaa\noltaisiin naamioituina.\n\nTytöt viettivät hauskan päivän. He kävivät kylpemässä ja ostoksilla.\nKotiin tultuaan he järjestyivät puhujaan.\n\nEila oli mustalaistyttö. Toiset koettivat sanoa, että puku ei sopinut\nhänen vaaleisiin hiuksiinsa ja harmaisiin silmiinsä. He ehdottivat\nAino-pukua. Mutta Eila sanoi tahtovansa olla tulinen ja koristeellinen.\nVihdoin he päättivät, että Eila olisi Preciosa, jonka mustalaiset\nolivat ryöstäneet hänen aatelisilta vanhemmiltaan.\n\nMeri oli itse sommitellut pukunsa. Hän oli tähtitaivas. Siniselle\nhameelle oli neulottu Kalevan miekka ja Otava. Rouva Haaviston\njalokivinen koriste loisti Pohjantähtenä tummissa hiuksissa.\n\n— Saa nähdä, että kymmenen herraa vertaa Merin silmiä tähtiin. Muista\nkertoa meille, kuka on keksinyt parhaimman vertauksen, sanoi Eila ja\nnousi tuolille nähdäkseen lyhyen hameensa heilahtavan.\n\nRouva Haavisto oli iltapuvussa ilman naamiota, kuten muutkin vanhemmat\nkylpyvieraat.\n\nKun he vihdoin kaikki saapuivat, olivat juhlat alkaneet.\n\nKoko tanssisali oli koristettu köynnöksillä ja värillisillä valoilla ja\npuistoakin valaisivat kirjavat lyhdyt. Luonnollinen kuu teki tunnelman\nsatumaiseksi.\n\nTytöt erosivat heti rouva Haavistosta ja toisistaan, ettei heitä\ntunnettaisi.\n\nLoistavia, tyylikkäitä pukuja näkyi kaikkialla, mutta myöskin\ntavallisia iltapukuja. Useat herrat olivat ilman naamiota.\n\nNiin oli Tuovikin, joka seisoi lähellä ovea. Heli meni puhuttelemaan\nhäntä.\n\nPari Tuovin tuttavaa herraa lähestyi heitä ja heidät esiteltiin\nHelille. — Tässä on neiti Campanula rotundifolia, kissankello, sanoi\nTuovi.\n\nToinen herroista oli ylioppilas ja nimeltään Viima. Hän pyysi Heliä\ntanssiin.\n\n— Varo, ettei Viima puhaltele kissankelloa soimaan, niin että heteet\nkatkeavat, sanoi Tuovi.\n\n— Ei hätää, kyllä minä tämän kellon hoidan, vaikka sillä onkin viisi\nkieltä — pentandria-luokkalainen, nauroi ylioppilas ja vei Helin\ntanssiin.\n\nKun soitto lakkasi, käveli Heli Viiman kanssa puistossa. Sivuuttaessaan\npienen pöydän näki hän Tuovin istuvan sen ääressä ja puhelevan jonkun\nkanssa. Tämä oli kääntynyt poispäin, mutta Heli tunsi hänet kuitenkin\nheti tohtori Reiniksi. Hän oli ilman naamiota.\n\nHeli istuutui viereiseen pöytään ja hänen kavaljeerinsa meni hakemaan\nvirvokkeita.\n\nSamassa tuli Eila ja kumartui kuiskaamaan Helille:\n\n— Ajatteles, että toinen Bressaborgeista on täällä. Hän on kamalan\nrakastunut ja minä tunnen, että jotakin kypsyy minussakin.\n\n— Entä apteekkari?\n\n— Hui, hai, mitä minä apteekkarista, varsinkin, kun hän ei ole täällä.\nSano pian, mitä on saksaksi: älkää olko niin tulinen? Onko se brennend\nvai feurig vai hitzig?\n\n— Onko Schuster tulinen?\n\n— Niinkuin silitysrauta, jonka päälle sähkö on unohtunut koko päiväksi.\n\n— Mitä Neumann sanoo?\n\n— Hän voi olla Neumann yhtä hyvin. Ei heitä erota naamion takaa, sillä\nhe suhisevat samalla tavalla ja rikkovat r:iä.\n\n— Kumpaa sinä sitten rakastat?\n\n— Häntä, joka on täällä. Ja sitä minä teen jomman kumman kuolemaan\nasti. Katso tuolla hän seisoo ritaripuvussa. Voitko kuvitella uljaampaa\nolentoa? Sääretkin ovat suorat, sanoi Eila ja vertasi niitä apteekkarin\npaljon puhuttuihin sääriin.\n\n— Eikö meillä ole kaikilla ihanaa? jatkoi hän. — Intendentti hakkailee\nMeriä, sinulla on hauskaa ja Tuovi puhuu korkeista asioista ja\nihanteista tohtorinsa kanssa. He ovat luodut toisilleen, mutta tohtori\nkuuluu sellaisiin, joita ei saa kosimaan vähällä. Sano vielä, saksaksi:\nOvatko saksalaiset uskollisia vaimoilleen?\n\nHelin käännettyä lauseen meni Eila ritarinsa luo. Ylioppilas Viima\nsaapui myöskin jäätelöineen.\n\nHe puhelivat jonkin aikaa, mutta Heli oli hajamielinen, sillä Tuovin ja\nReinin nauru viereisestä pöydästä hermostutti häntä.\n\nKun he soiton alkaessa menivät tanssisaliin, pysäytti Tuovi heidät ja\nkysyi:\n\n— Onko sinulla ollut hauskaa?\n\n— Suurenmoista, Tuovi. Mikset sinä tanssi?\n\n— Minä pelkään vilustuvani konserttiini, jonka annan parin viikon\nkuluttua Turussa, sanoi Tuovi.\n\n— Saanko kysyä, kuka te olette, ihana kukka, jonka ääni soi tutulta?\nkysyi tohtori vilkkaasti.\n\n— Kissankello — Campanula rotundifolia. Eikä Veronika, jos sattuisitte\nerehtymään, sanoi Heli kurillaan ja jatkoi nopeasti matkaansa.\n\n— Kuka hän oli, neiti Havas? kysyi tohtori tältä.\n\n— Voitteko kuvitella, että minä ilmiantaisin ystäväni?\n\n— Ette tarvitsekaan. Tunsin neiti Heli Sarkamaan.\n\n— Hänen äänensä onkin niin erikoisen soinnukas ja helposti\ntunnettavissa. Tutustuitteko te metsiä samoillessa? Tehän olette\nmolemmat luonnontieteilijöitä.\n\n— Minä tapasin Heli-neidin tuttavieni luona, mutta minä en tiennyt,\nettä hän lukee luonnontieteitä.\n\n— Hän lukee kandidaattia.\n\n— Hiukan merkillisellä tavalla. Eikö teistäkin, neiti Havas?\n\n— Hän on hyvin tarmokas ja etevä. Minusta hän on hoitanut hyvin\nopintonsa.\n\n— Monipuolinen hän ainakin on. Näin hänet jo Helsingissä, eräs tuttava\nsanoi minulle hänen nimensä.\n\nHe puhelivat pitkän aikaa Helistä. Tuovi kertoi tämän kodista ja heidän\nyhteisestä koulunkäynnistään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä aikaa Heli tanssi innokkaasti. Hän oli aina pitänyt tanssista ja\ntahtoi nyt nauttia.\n\nKunhan vain jalat eivät olisi tuntuneet lyijyn raskailta. Hän\nihmetteli, että Viima kehui hänen kevyttä tanssiaan. Rintaakin ahdisti\nja silmäluomet olivat raskaat. Kaikista luonnottomin oli kieli. Sitä\ntäytyi pakottaa liikkumaan, muuten se olisi herpaantunut.\n\nMutta koska hän oli nainen, tuli hän yhä vilkkaammaksi ja pirteämmäksi,\nkuta enemmän hän tunsi masennuksen valtaavan mielensä.\n\nJa koko ajan hän tiesi, mitä tohtori Reini teki. Monta kertaa hän\nhuomasi, että tämä haki häntä. Mutta silloin Heli kääntyi toisten\npuoleen tai lähti tanssiin. Hän olikin säteilevä, tanssi hurmaavasti ja\nlaski leikkiä, niin että hän pian oli iloisen joukon keskipisteenä.\n\nHänen sisin minänsä seurasi Reiniä, joka aina uudelleen palasi Tuovin\nluo. Tämä istui kylpylän lääkärin pöydässä ja siihen kokoontui\nsellaisia, jotka eivät tanssineet. Mitähän tohtori ajatteli Karivuoren\nsisäköstä, joka oli tunkeutunut kylpylän hienoston joukkoon?\n\nSivumennen hän tapasi Merin, joka sanoi:\n\n— Minulla on ollut neljä seikkailua. Ensin vaihdoin kuolettavia\nlaukauksia (silmäniskuja naamion kautta) ylpeän meriupseerin kanssa.\nSitten joku mustasukkainen aviomies kielsi minua tanssimasta\nintendentin kanssa.\n\n— Luuliko hän sinua rouvakseen?\n\n— Luuli varmaankin. Minä kehoitin häntä menemään lapsia hoitamaan\nkotiin, sillä nyt minä tahdoin kerran huvitella. Hän kiristi hampaitaan\nja sanoi, että tämä leikki tulisi minulle kalliiksi. Tahtoisin nähdä\nhänet rouvineen huomenna aamiaispöydässä. Luultavasti rouva ansaitsee\nmyrskyn, koska hän ei ollut kertonut miehelleen, minkä puvun hän\nvalitsisi.\n\n— Paljonpa sinä olet ehtinyt.\n\n— Ei siinä vielä kaikki. Kolmas herra, joku tuomari, sanoi ihailleensa\nminua Liitupiirissä Kansallisteatterissa. Luulikohan hän todella minua\nRuth Snellmaniksi?\n\n— Se ei olisi ihme. Mitä sinä sanoit?\n\n— Minä sanoin, että se ilahduttaa minua, sillä minusta se osa on\nerikoisen vaikea tulkita taiteellisesti. Ja sitten me puhutimme\npitkään elämästä kulissien takana ja taiteilijoitten vaikeuksista\npikkumaisuuksien ja juonien ympäröimänä. Muutamiin kysymyksiin oli\nhankala vastata, sillä narrata minä en tahdo.\n\n— Esimerkiksi mihin?\n\n— Kun hän kysyi, eikö ollut vaikeaa yhdistää perheenemännän ja\nnäyttelijättären tehtäviä? Minä sanoin vain että: \"sanokaas muuta.\" Hän\nlupasi tulla tervehtimään minua teatteriin ensi syksynä. Mitähän Ruth\nSnellman sanoo, kun hän ilmestyy teatteriin ja puhuu Maarianhaminan\nmuistoista.\n\n— Sehän oli jännittävää. Oletko nähnyt Eilaa täällä? kysyi Heli.\n\n— Kerran vain sivumennen. Hän kuiskasi minulle sormi suulla:\n\"Ratkaiseva hetki lähenee. Minun kohtaloni riippuu hiuskarvan varassa.\"\n\n— Eilan puheista ei koskaan tiedä tolkkua.\n\n— Kunhan vain Bressaborg-herrat eivät olisi liikkeellä?\n\n— Sitä he ovatkin. Hän kertoi ainakin toisen heistä esiintyvän ritarin\nhahmossa tänä iltana.\n\n— Siitä tulee aika jupakka. Minun täytyy varoittaa äitiä. Hän on\nluvannut pitää Eilan herratuttavia silmällä siltä varalta, etteivät\nBressaborg-herrat saisi tilaisuutta lähestyä häntä.\n\n— Sinun äitisi sanoi minulle olevansa väsynyt ja lähti kotiin. Hän ei\ntahtonut häiritä sinun huviasi. Minä lupasin hänelle, että me emme\nviipyisi hyvin myöhään täällä.\n\n— Mitä ihmeellä minä nyt teen? Koetetaan etsiä Eilaa ja erottaa hänet\nritaristaan.\n\nSoitto alkoi taas, ja molemmat tytöt vietiin tanssiin.\n\nTanssin jälkeen tuli Tuovi Helin luo ja sanoi:\n\n— Tule nyt hetkeksi puistoon. Siellä on hurmaava paikka, josta näkee\nkuun valaiseman meren.\n\n— Siellä on kylmä, istutaan täällä väitteli Heli.\n\n— Tästä saat hartialiinan. Yö on sitäpaitsi lämmin. Minulla on asiaa\nsinulle, ja Tuovi veti Helin mukaansa.\n\nKöynnösten ympäröimän huvimajan luona pysähtyi Tuovi ja sanoi:\n\n— Mene sisään, minä puhdistan kenkäni, ne ovat tahraantuneet.\n\nHeli työnsi lehvät syrjään ja meni sisään. Hänen eteensä avautui\nsuurenmoinen näköala kuun hopeoimalla merelle.\n\nMutta hän ei ehtinyt ihailla sitä, sillä joku tarttui hänen käsiinsä ja\nveti hänet penkille istumaan.\n\nEivät mitkään muut kädet saaneet puristuksellaan sillä tavalla koko\nolentoa lämpiämään.\n\n— Heli, te olette kiusannut minua koko illan. Minä en sietänyt\nenempää ja sentähden minä pyysin Tuovi-neitiä järjestämään niin, että\nminä saisin tavata teitä, sanoi tohtori Reini ja veti naamion Helin\nkasvoilta.\n\nHeli ei vastannut mitään, hän ei voinut liikkua eikä avata suutaan,\nniinkuin käy jokaisen naisen, tunteitten joutuessa liikajännitykseen.\n\nTohtori piti yhä hänen käsiään omissaan ja puhui hillityllä äänellä:\n\n— Minä puhun nyt asiat minun puolestani selviksi. — Kun minä ensi\nkerran näin teidät Sankarivuorella, niin tunsin teidät heti. Viime\nkeväänä olin nähnyt teidät Granfeltin konsertissa, jossa minä istuin\npari tuolia teistä. Koko illan minä ihailin teidän suloisia, sinisiä\nsilmiänne. Niin viatonta ja samalla syvää katsetta en ole nähnyt\nkenelläkään toisella. Muistan vielä vaalean kiharan, joka heilui\nylioppilaslakin vasemmalla syrjällä. Vierelläni istuva tuttava tervehti\nteitä ja häneltä sain kuulla nimenne.\n\n— Ja tästä ette sanoneet mitään Sankarivuorella? sanoi Heli\nhämmentyneenä.\n\n— Miksi minä olisin pilannut teidän pientä näytäntöänne siellä?\nSitäpaitsi minä pelkäsin karkoittavani teidät koko paikasta.\n\n— Teidän olisi pitänyt kohdella minua asemani mukaan.\n\n— Minun teki mieli vääntää niskat jokaiselta, joka kohteli teitä\nasemanne mukaan. — Koko kesän olen elänyt yhden ainoan tunteen\nvallassa. Joka päivä on ollut aina uusi, joka hetki elämisen arvoinen.\nKaikki muu on ollut mitätöntä siihen verrattuna, että minä olen nähnyt\nteidät, Heli. Ja kumminkin minä olen saanut puhua ja seurustella teidän\nkanssanne vain melkein varkain. Mutta minä olen rakastunut teihin\npäivä päivältä yhä kiihkeämmin. Teistä — Sankarivuoren pikku sisäkkö —\nriippuu minun onneni.\n\nHeli ei voinut puhua. Hän tunsi vahvojen käsivarsien kiertyvän\nympärilleen ja sydän löi rajusti. Ruskeitten silmien loisto huumasi\nhänet ja hänen kohtalonsa oli ratkaistu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun he tulivat huvimajasta, olivat kaikki riisuneet naamionsa.\n\n— Nyt me tanssimme yhden kerran. Se on ainoa tanssini tänä iltana, Heli.\n\n— Nyt en minäkään tahdo tanssia muitten kanssa, Jori.\n\nLyijy oli sulanut Helin jaloista, mutta rintaa ahdisti vielä. Se oli\nniin suloista ahdistusta, että hän toivoi sen kestävän koko elämän.\n\nSe tanssi oli Helistä yliluonnollisen ihana. Hän saisi elää ikuisesti\ntämän vahvan miehen suojelemana. Eikä onnella olisi rajaa eikä loppua.\n\nPian tuli Meri, joka oli löytänyt Eilan, ehdottamaan kotiinmenoa.\n\nHeli esitteli tohtori Reinin Merille ja sitten he lähtivät kaikki neljä\nkotiin.\n\nHeillä oli lyhyt matka kävellä ja kuu huolehti valaistuksesta.\n\nEila oli vaiti koko matkan. Meri sai puhua melkein yksin. Heli muisteli\nvain äskeisiä juhlallisen huumaavaa elämystä meren loistavien kasvojen\nedessä.\n\nKodin luona meni Meri ensin sisään, sitten Eila. Heli tunsi käden\npidättävän häntä.\n\n— Heli, Heli, minun sinikelloni.\n\n— Hyvää yötä, Jori.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTytöt hiipivät hiljaa huoneeseensa. Rouva Haavisto nukkui yläkerrassa.\n\nHeli riisuutui nopeasti ja ryömi peitteen alle. Nyt hän olisi tahtonut\nolla yksin ullakkohuoneessaan Sankarivuorella.\n\nMeri alkoi myöskin riisuutua ja kysyi:\n\n— Etkö sinä mene huoneeseesi, Eila?\n\n— En vielä. Minulla on paljon sanottavaa teille. Ensiksikin minä\nsanon suoraan sinulle, Meri, että sinä olit epähieno, kun sinä\ntunkeuduit Schusterin ja minun väliini. Mitä sinä tarkoitit sellaisella\nharmillisella sekaantumisella? kysyi Eila ja istuutui pöydän reunalle.\n\n— Sinä tiedät, että äiti on luvannut pitää sinua silmällä. Sinun äitisi\npyysi erikoisesti, ettemme antaisi Bressaborg-herrojen lähestyä sinua.\n\n— Kaikissa tapauksissa ei kukaan voi estää minua ottamasta Schusteria\naviomiehekseni, rakastaakseni häntä myötä- ja vastoinkäymisessä. Hän\nlupaa myöskin jotakin samantapaista saksalaisen vihkimäkaavakkeen\nmukaan.\n\n— Kauheaa, Eila! Joko sinä olet mennyt ansaan? kysyi Meri pelästyneenä.\n\n— Se ei ole ansa, vaan onnen satama. Sekä Schuster että Neumann\npuhuivat jo keväällä rakkaudesta, mutta minä en oikein uskonut heitä.\nSaksaksi sanottuna se ei kuulu yhtä juhlalliselta kuin suomeksi.\nMutta nyt hän kysyi, tulisinko minä hänen vaimokseen. Se oli vasta\njännittävää. Tuovi lauloi juuri salissa ja me istuimme parvekkeella.\n\n— Mitä sinä vastasit? kysyi Heli.\n\n— Minä sanoin että: \"ich werde geworden sein deine Frau\". Minä olin\noppinut sen jo Helsingissä siltä varalta, että he kosisivat vappuna,\njota minä otaksuin. Se on toinen futuuri, eikö niin?\n\n— Kummanko rouvaksi sinä oikeastaan olet luvannut tulla? kysyi Meri.\n\n— Hermann Schusterin. Se oli varmasti hän, sillä minä näin hänet\nnaamioiden riisumisen jälkeen. Ja nyt minä olen äärettömän onnellinen.\nHemmi lupasi kantaa minua käsillään ja olla minun elämäni majakkana.\nHän puhui niin runollisesti ja illemmällä puistossa hän otti kuun\ntodistajaksi rakkaudestaan. Te ette usko, tytöt, kuinka se oli\ntunteellista ja hiveli sydäntä. Ja minä sanoin, mitä minä osasin\nsaksaksi rakkaudesta: \"ich liebe dich\" ja \"mein Herz funkelt von\nFreude\" ja \"ohne dich, sterbe ich\".\n\n— Älä, hyvä Eila, kerro kaikkea. Sinähän et säästä itsellesi mitään\nmuistoa, sanoi Heli.\n\nHän sääli Eilan lapsellisia tunteita. Itse hän oli kokenut niin\nihmeellisen onnen, että Eilan puhe tuntui karkealla pilalta.\n\n— Minä olen niin täynnä onnea, että minun täytyy saada teidät ottamaan\nosaa siihen, muuten minä pakahdun. — Hemmi oli niin kärkäs, että hän\nkosi uudelleen parin tunnin kuluttua. Hän ei uskonut onneaan yhdellä\nkertaa, sanoi Eila.\n\n— Mutta etkö sinä yhtään ajattele, mitä sinun isäsi sanoo? kysyi Meri.\n\n— Hän tekee tietysti niinkuin isät aina tekevät tällaisissa\ntapauksissa. Ensin hän ei tunnusta minua lapsekseen, sitten hän tekee\nminut perinnöttömäksi eikä anna äidin mainita minun nimeänikään. Mutta\nsitten Hemmi keksii jonkin hyvän afäärin polkupyöräalalla, tai minä\nmakaan hylättynä kurjalla tautivuoteella. Silloin hän siunaa meitä ja\nantaa isot myötäjäiset.\n\n— Etkös sinä ole rohkaissut Neumanniakin aika tavalla? kysyi Meri.\n\n— Koska minä en ensin tietänyt, kumpaako heistä rakastin. Nyt minusta\njompikumpi teistä voisi lohduttaa Neumannia. Meri sopisi paremmin\nsiihen, sillä hän ei luultavasti pitäisi köyhästä tytöstä. Hemmikin\nsanoo, että köyhyys tekee ihmiset nariseviksi ja pikkumaisiksi.\n\n— Parasta olisi, että lähettäisit mokomatkin seikkailijat tiehensä,\nsanoi Meri, jota alkoi harmittaa.\n\n— Sinä puhut kuin sokea väreistä. Oletteko te kumpikaan kokeneet\ntulista, etelämaista rakkautta?\n\n— Et sinäkään, sanoi Meri.\n\n— Olenpas — tai ainakin keski-eurooppalaista. Hemmi on kotoisin\nBerliinistä, tai oikeammin sen esikaupungista, ja sikäläisten tunteet\novat aivan toista kuin haaleitten suomalaisten.\n\nHeli tunsi taas syvää sääliä lörpöttelevää Eilaa kohtaan. Hänen omaa\nsydäntään kouristi, kun hän muisti hetket lumotussa huvimajassa. Kunpa\npääsisi rauhassa muistelemaan niitä. Kuinka Eila saattoi jaaritella\npyhimmistä elämyksistään. Sellaistahan ei voinut sanoin kuvailla.\n\n— Mitä sinä aiot nyt tehdä? kysyi Meri.\n\n— Hemmi tulee huomenna tänne ja sitten me päätämme, miten menettelemme.\n\n— Äiti ei salli sinun seurustella hänen kanssaan.\n\n— Täti ei olo ainoa este meidän tiellämme. Onneksi ei apteekkari ollut\neilen häiritsemässä.\n\n— Hän on minusta paljon reilumpi mies kuin Schuster, sanoi Meri.\n\n— Kyllä hän on vitsikäs. Mutta kasvot ovat kuin täysikuu ja sääret kuin\npuolikuut. Takaraivollakin on kuutamo.\n\n— Mene nyt nukkumaan, Eila. Minua nukuttaa, sanoi Meri.\n\n— Te olette omituisia ystäviä. Voisitte edes onnitella ja olla\nosaaottavaisia, vaikka ette ymmärräkään totista rakkautta. Te olette\nvielä niin lapsellisia, ettette tajua kehittyneen naisen tunteita,\nvalitti Eila.\n\n— Sinäkö mukamas olet kehittynyt nainen? kysyi Meri.\n\n— Minä juuri. Yksi hetki voi kypsyttää lapsesta naisen, sanoi Eila\nhypäten pöydältä ja meni huoneeseensa.\n\nHeli ajatteli, että luo viimeinen lause oli ainoa järkevä Eilan\npuheista. Yksi hetki oli totisesti tehnyt Helistäkin naisen.\n\n— Minulla on hiukan huono omatunto Eilan suhteen. Ehkä hän rakastaa\nsaksalaistaan omalla kevyellä tavallaan. Meidän olisi pitänyt olla\nvähän osaaottavaisia häntä kohtaan, sanoi Meri ja veti peitteen ylleen.\n\n— Ei tuollainen ole rakkautta, sanoi Heli.\n\n— Meillä oli kaikissa tapauksissa hauska ilta. Hyvää yötä, Heli.\n\n— Hyvää yötä, Meri!\n\nHeli ei luullut saavansa unta koko yönä. Hän ajatteli kiitollisuudella\nTuovia, joka oli hävinnyt niin hienotunteisesti järjestettyään ensin\nheille ihanan suojapaikan. Mitähän hän arveli? Ainakaan hän ei ollut\nmustasukkainen Helille.\n\nMutta hyvin pian Helin ajatukset kävivät epäselviksi ja hän nukkui\nsuloisiin muistoihinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Heli seuraavana aamuna heräsi, kuuli hän Merin ja Eilan puhelevan\nviereisessä huoneessa. Hän ei liikahtanut, saadakseen rauhassa ajatella.\n\nAurinko paistoi huoneeseen ja elämä tuntui vahaavan ihanalta. —\nAjatella, että hän parin vuoden ylioppilas, oli voittanut voimakkaan\nmiehen rakkauden. Ja lisäksi oppineen tohtorin, jolla oli ihanista\nihanimmat silmät. Ja ääni, joka sai sydämen värähtelemään.\n\n— Nouse, Heli, aamukahville, huusi Meri.\n\nHeli alkoi pukeutua. Hän kuunteli oven kautta tyttöjen puhetta. Rouva\nHaavisto oli saamassa sairasvoimistelua.\n\nKahvia juodessa puheli Eila yhtämittaa:\n\n— Ette usko, kuinka Hemmi on hieno mies. Hän suutelee kädelle ja sanoo:\n\"erlauben sie\", ja kunnioittaa vinhasti naisia.\n\n— Mutta eihän hän ole sen korkeampi herra kuin kauppamatkustaja, sanoi\nMeri.\n\n— Niin, mutta Saksa on niin paljon suurempi ja hienompi maa kuin Suomi,\nettä kauppamatkustajat ovat siellä meidän kauppaneuvosten veroisia.\nNiinkuin heidän kansakoulunopettajansa ovat oppinsa puolesta kuin\nmeidän professorit, selitti Eila varmasti.\n\n— Onko kauppamatkustajilla myöskin kauppaneuvosten tulot? kysyi Heli.\n\n— En minä sitä tiedä. Mutta Hemmi sanoo, että jos isä antaa kunnolliset\nmyötäjäiset, niin hän ostaa minulle auton ja angorakissan.\n\n— Suurenmoista! nauroi Heli.\n\nSamassa eteisen kello soi. Palvelija tuli sanoinaan että: \"siellä\non herra, joka kysyy jotakin, mutta minä en ymmärrä hänen sekavaa\nruotsiansa.\"\n\nEila nielaisi nopeasti perunanpalasen, veti kiharan ohimolle ja oikoi\ntulipunaista hamettaan.\n\n— Se on hän. Jääkää te tänne, minä menen ensin sisään, sanoi hän ja\nmeni saliin jättäen oven auki takanaan.\n\nTytöt kuulivat jonkun puhuvan saksaa ja sitten Eilan sanovan:\n\n— Ah wie schöne Blumen. Nicht pussen, Mädchen in der Nähe. Halloo,\ntytöt, tulkaa sisään!\n\nMeri ja Heli tulivat sisään ja Eila esitteli:\n\n— Mein verlobt Hermann Schuster und Freundinnen Heli Sarkamaa und Meri\nsie kennen ennestään. Me ollaan kihloissa, verheiratet — —.\n\n— Verlobt, liebe Eilehen, korjasi Schuster ja tervehti tyttöjä.\n\nHän oli sinisessä takissa ja vaaleanharmaissa, leveissä housuissa.\nTakki oli kaareva vyötäisiltä ja käsivarressa oli dublekello. Jaloissa\noli kirkkaat sukat ja vielä kirkkaammat, keltaiset puolikengät.\n\n— Puhutaan vain suomea. Hemmi ymmärtää sitä aika hyvin. Katsokaa,\nkuinka ihania, punaisia ruusuja hän toi. Ne sopivat mainiosti pukuuni.\n\nEila oli häikäisevä. Ylt'yleensä punainen puku, posket ja kukat samaa\nväriä.\n\nPerästäpäin Meri sanoi, että silmiä kirveli, jos kauemmin katsoi tätä\nräikeää paria.\n\nTytöt onnittelivat jäykästi ja Schuster alkoi suulaasti selitellä\niloaan saadessaan tutustua Eilan ystäviin. Hän puhui saksaa ja Meri\npisti väliin jonkin lauseen.\n\n— Mitähän Neumann sanoo tästä, Hemmi? Ja missä hän on? kysyi Eila äkkiä.\n\nSchuster kertoi, että he olivat tulleet yhdessä Maarianhaminaan ja\nasuivat samassa hotellihuoneessa. Mutta he eivät olleet tavanneet,\nsillä Neumann oli mennyt ulos Schusterin nukkuessa.\n\nSilloin kilahti taas eteisen kello. Parin minuutin perästä tuli\ntoinen saksalainen sisään. Hän oli yhtä keikarimaisesti puettu kuin\ntoverinsakin ja käsissä oli kimppu samanlaisia ruusuja kuin äskeisetkin.\n\nHän kiiruhti Eilan luo ja ojensi kukat tälle ja sanoi:\n\n— Ach, liebe Eilaa, meine Eilaa, hier hast du mich.\n\n— Mikä liebe Eilaa minä olen? kysyi tämä ymmällään.\n\nNeumann kumarteli oikealle ja vasemmalle ja sanoi olevansa iloinen\ntutustuessaan morsiamensa ystäviin.\n\nSchuster sekaantui asiaan. Hän alkoi selitellä toverilleen ja tämä\nselitteli takaisin. Molemmat puhuivat nopeasti ja kiihtyivät yhä\nenemmän. He viittoilivat käsillään ja koko kasvot näyttivät eleitä.\n\n— Ovatko he tulleet hulluiksi? Minä en kuule muuta kuin scha, snbe ja\nschanhasce ja oman nimeni, sanoi Eila pelästyneenä.\n\nMeri oli kuunnellut herrojen puhetta. Hän selitti muille:\n\n— Näyttää sillä, kuin he molemmat olisivat olleet kasinolla eilen.\nJa kumpikin sanoo kosineensa Eilaa. Sinä olet nähtävästi kihloissa\nmolempien kanssa. Vai annoitko sinä kenellekään rukkasia eilen?\n\n— En antanut, enkä nähnyt Neumannia koko iltana. Ich liebe Schuster, er\nwar Ritter, sanoi Eila kääntyen väittelevien puoleen.\n\nSilloin Neumann tulistui. Hän sanoi olleensa myöskin puettu ritariksi\nja kosineensa Eilaa noin puoli kymmenen tienoissa tanssisalin\nparvekkeella. Hän toisti omia ja Eilan sanoja todistukseksi.\n\n— Juuri noin se oli, ja kauniisti hän puhuikin. Ja kun minä olin\nvastannut: \"ich liebe dich\" niin koko sali alhaalla paukutti käsiään,\nsillä Tuovi oli juuri lopettanut laulunsa.\n\nSitten Schuster selitti, että Neumann oli tullut kello puoli yksitoista\nhotelliin ja he olivat vaihtaneet pukuja. Kello yksitoista oli Schuster\ntaas Eilan luona ja kosi tätä puistossa.\n\n— Miksei Neumann varoittanut Schusteria? kysyi Eila.\n\nNeumann vastasi, että hän ajatteli, että saakoon Schuster rukkaset niin\nuskoo paremmin.\n\n— Minkätähden teillä oli sama puku? kysyi Meri.\n\n— Es war billiger, sanoi Schuster.\n\n— Ja, natürlich billiger, säesti Neumann.\n\n— Olette te aika aaseja, kun ajattelette huokeutta sellaisella\nretkellä, tulistui Eila.\n\n— Aasi — was ist das? kysyi Schuster.\n\n— Selvitä nyt, Eila, asiasi näitten herrojen kanssa. Tämä on liian\nräikeä tilanne. Ota toinen ja lähetä toinen pois. Tai mieluummin lähetä\nmolemmat matkaansa.\n\n— Oikeastaan minä rakastuin siihen, joka kosi parvekkeella. Nyt minä\nolen ihan sekaisin taas, valitti Eila.\n\nHän oli purskahtamaisillaan itkuun.\n\nMutta saksalaiset kiivastuivat. He syyttivät Eilaa kevytmielisyydestä\nja väittivät hänen keimailleen molemmille. Schuster vaati Meriä ja\nHeliä todistamaan, että Eila oli esittänyt hänet sulhasenaan ja Neumann\nvetosi Eilan lupaukseen.\n\nAsia olisi pitkittynyt vaikka kuinka pitkäksi, ellei rouva Haavisto\nolisi tullut kesken kaiken kotiin.\n\n— Mitä elämää täällä on? Eila itkee ja kaksi vierasta herraa huutaa\nniin, että kuuluu kadulle? kysyi hän ankarasti.\n\nKaikki seisoivat hämillään.\n\n— Herrat Schuster ja Neumann — äitini, esitti Meri.\n\n— Mitä tämä merkitsee, Eila? Sinulla ei ole lupa seurustella näitten\nherrojen kanssa. Toivon, ettet pidätä heitä täällä.\n\n— Minä olen saanut kylläkseni heistä. Gehen sie weg, draussen. Ich will\nnicht Schuster, ich will nicht Neumann. Gehe deines Weges, sanoi Eila.\n\nSaksalaiset alkoivat murista ja syytellä, mutta rouva Haavisto sanoi\nlyhyesti:\n\n— Adieu, meine Herren.\n\nSiinä ei auttanut muu kuin totella. Herrat menivät synkkinä eteiseen\nuhaten ja valittaen suomalaisten käytöstä.\n\nKun muut luulivat heidän jo menneen, aukeni ovi ja Schuster ryntäsi\nsisään. Hän nykäisi oman kukkakimppunsa maljakosta ja Neumannin ruusut\nEilan käsistä ja hävisi sanomatta sanaakaan.\n\nMeri ja Heli purskahtivat nauruun, mutta Eila nyyhkytti:\n\n— Mokomatkin saiturit. — Minä lähden metsään rauhoittumaan. Selittäkää\nte tädille, ettei hän luule minua syylliseksi.\n\nHän järjesti kiharansa peilin ääressä, puuteroi hiukan nenäänsä,\nkaappasi hatun eteisestä ja meni ulos. He kuulivat hänen ottavan\npyöränsä portaista.\n\nMeri selitti kaiken minkä tiesi ja kaikki olivat tyytyväisiä siihen,\nettä juttu oli loppunut tähän.\n\n— Minä luulen, että Eila kärsii. Hän on niin kauan aikaa ollut\nsaksalaisten lumoissa. Oli surkeaa, että hänen unensa päättyi näin\nkoomillisesti, sanoi Meri.\n\n— Parempi näin kuin että se päättyisi traagillisesti, sanoi rouva\nHaavisto. — Nyt menemme lounaalle.\n\nKoko aterian ajan he pohtivat Eilan kohtaloa. Muut olivat yksistään\niloisia, ainoastaan Meri oli huolissaan Eilasta. Tällainen\nväkivaltainen ratkaisu jättäisi hänen mieleensä syvän haavan.\n\nKun he nousivat aterialta, kuulivat he Eilan äänen ikkunan ulkopuolelta.\n\n— Halloo, Meri — huusi hän. — Minun pyöräni vikaantui tuolla mäellä.\nMinä vien sen nyt korjattavaksi. Onneksi sattui apteekkari Jurmo\npaikalle. Hän auttaa minua kuljettamaan sitä.\n\nMeri kumartui ikkunasta ulos.\n\n— Päivää, herra apteekkari. Ethän sinä ole lounastanut, Eila?\n\n— En minäkään. Me menemme kasinolle syömään, sanoi Jurmo.\n\n— Mikä sinun pyörällesi tuli, Eila? kysyi Meri.\n\n— Jotakin vääristyi. Sehän on kurja Bressaborg-pyörä. Sen liikkeen\nkanssa ei tulisi olla missään tekemisissä.\n\n— Milloin tulet kotiin? kysyi Meri.\n\n— Silloin kuin kivi veen päällä pyörii, nauroi Jurmo.\n\n— Mennään nyt.\n\n— Bressaborgit eivät kelpaa mihinkään, huusi Eila mennessään.\n\n— Eila peittää hyvin sydänhaavansa, sanoi Heli.\n\n— Minä erehdyn aina luulemaan häntä syvemmäksi luonteeksi kuin hän on.\nsanoi Meri.\n\n— Minä kiitän onneani päästessäni tästä edesvastuusta, huokasi rouva\nHaavisto.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPian senjälkeen pyydettiin Heliä puhelimeen. Se oli Jori Reini, joka\npyysi häntä tulemaan laivasillalle, jossa peräpotkuri odotti. Sillä he\nvoisivat yhdessä palata Sankarivuorelle.\n\nHeli kiitti ja hyvästeli rouva Haavistoa ja Meriä. Tuoville hän lähetti\nterveisiä. Hän oli hyvillään, etteivät he enää tavanneet, sillä\nselitykset olivat vaarallisia.\n\nHeli oli ostanut uuden hatun entisen sijalle ja samanvärisiä kukkia\nrintaan.\n\nKun Meri hyvästeli Heliä puutarhan portilla, sanoi hän:\n\n— Minä en ole koskaan nähnyt sinua noin sielukkaan näköisenä. Sinä olet\nlaihtunut ja jalostunut kulkiessasi ominpäin maailman rantaa. Sinusta\nloistaa jotakin erikoista. Oletko sinä onnellinen?\n\n— Meri, minä olen nuori ja onnellinen. Ja kiitollinen elämälle, joka\nlupaa minulle enemmän kuin kenellekään toiselle, sanoi Heli ja kiiruhti\npois.\n\n— Vielä kerran minä urkin Heliltä, mitä hän nyt salaa, ajatteli Meri\nmennessään sisään.\n\nKun Heli tuli rantaan oli Jori Reini odottamassa häntä.\n\n— Tässä on ensimmäinen lahjani sinulle, sanoi hän ojentaen kimpun\nsinikelloja.\n\n— Kiitos, ne ovat herttaisia, sanoi Heli ja astui veneeseen.\n\nHän oli iloinen siitä, ettei Jori antanut ruusuja, se olisi\nmuistuttanut Eilan seikkailua.\n\nEnsinnäkin Heli tunsi olevansa suorastaan kaino, mutta se tunne hävisi,\nkun Jori pani moottorin käyntiin ja alkoi puhua.\n\n— Eilen illalla minä tulin tällä veneellä yksin kuutamossa kotiin. Minä\nolin niin sanomattoman onnellinen, että luulin olevani satumaailmassa.\nMinä olin savuttanut kaiken sen, mitä eniten olin toivonut. Minä olen\naina kaivannut suloista, turmeltumatonta naista, sellaista kuin sinä\nolet ja jommoista tuskin näkee nykyaikana. Ei silti, että minä olisin\nvanhanaikainen ja ahdas, mutta minun naisihanteeni ei ole nykyajan\ntyttö.\n\n— Minäpä olen nykyajan ylioppilas ja kasvatettu yhteiskoulun henkeen,\nsanoi Heli.\n\n— Sinua se ei ole tärvellyt. Sinä olet säilynyt hienona ja herttaisena\nminua varten.\n\n— Jori, Jori!\n\n— Nyt minä tahdon olla häiriytymättä sinun kanssasi jonkin hetken.\nMenemme ensimmäiseen saareen, jossa ei näy ihmisiä.\n\n— Mitä Sankarivuorelle kuuluu?\n\n— Minä sain kirjeen Svenssonilta. Hän on suorittanut keskikoulun\ntutkinnon muissa aineissa paitsi matematiikassa, jota hän lukee\nahkeraan. Konsuli on hyvin ihastunut häneen ja sanoo usein, että\nSvensson korjaa Siljon kasvatuksessa sen minkä kotikasvatus on pilannut.\n\n— Milloinka sinä lähdet Sankarivuorelta?\n\n— Tänä iltana. Minä nousin tänä aamuna varhain ja kokosin tavarani.\nLaiva lähtee illalla Maarianhaminasta. Minun olisi pitänyt matkustaa jo\naikoja sitten, mutta minun oli mahdoton riistää itseäni irti sinusta.\n\n— Nyt olisikin vaikeaa olla yhdessä Sankarivuorella. Pian minä saisin\ntaas kuulla, että seurustelen liian tuttavallisesti tohtorin kanssa,\nsanoi Heli.\n\n— Kerropas nyt, kuinka keksit ruveta sisäköksi?\n\nHeli kertoi juurta jaksaen syyt menettelyynsä. Hän puhui perheestään ja\nhalustaan lukea luonnontieteitä.\n\n— Tietysti sinä voit jatkaa lukujasi — työ yhdistää meitä vieläkin\nenemmän. Mutta sehän ei estä meitä menemästä naimisiin. Minulla\non virka Helsingissä, mutta keväällä minä lähden opintomatkalle\nulkomaille. Silloin sinä tulet mukaan, rakas.\n\n— Se olisi ihanaa, Jori.\n\n— Heti syyskuun alussa minä tulen Helsinkiin. Silloin on hauska\ntutustua perheeseesi. Ja yhtä hauskaa on viedä sinut minun omaisteni\nluo.\n\n— Meikäläiset ottavat sinut varmasti ilomielin vastaan. Veljet ovat\njo olleet huolissaan minun naittamisestani. Heistä naiminen on suurin\nonni, mitä naiselle voi tapahtua.\n\n— Entä sinusta, Heli? kysyi Jori ja ajoi veneen saaren hiekkarannalle.\n\nHeli hyppäsi ensiksi maihin ja sanoi sieltä:\n\n— Minusta myöskin, Jori.\n\nJori oli samassa rannalla ja Heli hänen sylissään.\n\nIhania hetkiä, sanatonta onnea.\n\n— Näin yli-inhimillisen suloista kesää ei varmaankaan ole ollut\nparatiisin ajoilta saakka, sanoi Heli toivuttuaan.\n\n— Eikä maa ole kantanut tällaista tyttöä siitä saakka, sanoi Jori.\n\n\n\n"]