[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fXOCRXnHb8DKOyenoGMeWS9rjZEJ16Pp4S9z7msqVZo4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},2629,"Laki on kuollut — mutta tuomari on elävä","France, Anatole",1844,1924,"2629-france-anatole-laki-on-kuollut-mutta-tuomari-on-elava","2629__France_Anatole__Laki_on_kuollut_—_mutta_tuomari_on_elävä",null,"romaani",[],[15,16],"ranskalainen","nobel","fi",1901,1913,5264,34053,false,68246,[25],"French fiction -- Translations into Finnish",[27,28,29,30],"French Literature","Novels","Philosophy & Ethics","Nobel Prizes in Literature","\"Laki on kuollut — mutta tuomari on elävä\" by Anatole France is a philosophical novel written in the early 20th century. The book explores themes of justice, morality, and the role of law through a series of dialogues among characters who discuss the nature and implications of legal systems and their enforcement. It delves into the inherent contradictions within the law and its relationship to society.  The story unfolds through conversations primarily between Jean Marteau and other characters, who discuss their insights and critiques about the law and justice. Marteau argues that the law, while ancient and often brutal, maintains a semblance of order in society. He reflects on how judges often misinterpret justice, showcasing their shared moral dilemmas with criminals, particularly in the context of poverty and desperation. Interspersed throughout are anecdotes highlighting the misfortunes of those caught in the legal system, particularly from marginalized classes, and a poignant tale of a young servant imprisoned for a seemingly trivial theft, emphasizing the harsh realities faced by the underprivileged and the failure of a rigid legal system to adapt to human circumstances. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Itkonen, Rieti",257,"Satiirinen teos tarkastelee oikeuslaitoksen toimintaa ja yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta vähäosaisen näkökulmasta. Kirja sisältää nimikertomuksen lisäksi kaksi muuta tarinaa, joissa käsitellään lain ja inhimillisyyden suhdetta.","Anatole Francen 'Laki on kuollut — mutta tuomari on elävä' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2629. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LAKI ON KUOLLUT — MUTTA TUOMARI ON ELÄVÄ\n\nKirj.\n\nAnatole France\n\n\nSuom.\n\nRieti Itkonen\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nOsuuskunta Wisa rl,\n1913.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÄÄ:\n\nLaki on kuollut — mutta tuomari on elävä.\nKotivarkaus.\nHarakan ihmetyö.\n\n\n\n\n\n\nLaki on kuollut — mutta tuomari on elävä.\n\n\n— Eräänä päivänä, sanoi Jean Marteau [lue Shang Martoo], tapahtui,\nettä minä vietin yöni eräässä Wincennecin metsikössä. En ollut syönyt\nkolmeenkymmeneen kuuteen tuntiin.\n\nHerra Goubin [lue Gubäng] kuivasi lornettiaan. Hänellä oli heikot\nsilmät ja tuikea katse. Hän katsoi tutkivasti Jean Marteauhon ja sanoi\nmoittivalla äänellä hänelle:\n\n— Mitä? Ettekö taas ollut syönyt kahteenkymmeneenneljään tuntiin?\n\n— En, vastasi Jean Marteau, en nytkään ollut syönyt\nkahteenkymmeneenneljään tuntiin. Mutta minä tein siinä väärin. Ei\nsovi olla ilman leipää. Se on väärin. Nälännäkeminen pitäisi olla\nrangastuksen alanen kuten irtolaisuuskin. Itse asiassa nämä molemmat\nhairahdukset usein yhtyvät ja pykälä 269 määrää varattomille kolmesta\nkuuden kuukauden rangastuksen. Irtolaisuus, sanoo lakikirja, on\nirtolaisten olotila, nämä yksilöt, joilla ei ole vakituista asuntoa\neikä toimeentuloa ja jotka harvoin harjottavat mitään ammattia tai\nkäsityötä. Ne ovat suuria rikollisia.\n\n— On huomattava, sanoi herra Bergeret [lue Bärsheree], että\ntämä olotila, josta irtolaiset langetetaan kuuden kuukauden\nvankeusrangastukseen ja kymmenen vuoden poliisivalvontaan, on juuri\nsamanlainen, johon pyhä Franciskus velvotti seuraajansa. Ja pyhän\nKlaran tyttäret, pyhä Franciskus assiisilainen ja pyhä Antonius\npadualainen olisivat suuressa vaarassa joutua vankivaunulla vietäväksi\ntutkintovankilaan, jos he meidän päivinämme tulisivat Pariisiin\nsaarnaamaan. Minä en sano tätä kiinnittääkseni poliisin huomiota\nkerjäläismunkkeihin, joita nykyään vilisee keskuudessamme. Heillähän on\nelinkeinonsa ja he harjottavat kaikenlaisia ammatteja.\n\n— He ovat kunniallisia siksi että he ovat rikkaita, sanoi Jean Marteau,\nja kerjääminen on kielletty vain köyhiltä. Jos minut olisi tavattu\nmakaamasta siellä puun alla, niin olisi minut pantu vankeuteen ja\nse olisi ollut oikeen. Koska minä en omistanut mitään, niin olisi\nminua pidetty pääoman vihollisena ja on oikeen puolustaa pääomaa sen\nvihollisia vastaan. Tuomarin ylevä kutsumus on turvata jokaiselle\nmitä hänelle kuuluu, rikkaalle hänen rikkauttaan ja köyhälle hänen\nköyhyyttään.\n\n— Minä olen miettinyt oikeuden filosofiaa, sanoi herra Bergeret,\nja olen huomannut, että koko yhteiskunnallinen oikeus nojautuu\nnäihin kahteen perustotuuteen: varkaus on tuomittava, varkauden\ntulos on pyhä. Nämä ovat ne periaatteet, jotka takaavat yksilön\nturvallisuuden ja ylläpitävät järjestystä valtiossa. Ellei toista\nnäistä suojelevista periaatteista tunnustettaisi, kukistuisi koko\nyhteiskunta. Ne laadittiin aikain alussa. Karhunnahkaan puettu\npäällikkö, aseinaan piikirves ja pronssimiekka, astui seuralaisineen\nkivimuurin ympäröimälle paikalle, jossa heimon lapset pidettiin\nsuljettuina yhdessä vaimojen ja porolauman kanssa. He toivat muassaan\nnaapurivaimojen nuoria tyttöjä ja poikia, ja kokosivat taivaasta\npudonneita kiviä, jotka olivat kallisarvosia, sillä niistä tehtiin\nmiekkoja, jotka eivät koskaan taipuneet. Päällikkö nousi pienelle\nkummulle aitauksen keskelle ja sanoi:\n\n\"Nämä orjat ja tämä rauta, jotka olen ottanut heikoilta ja\nylenkatsottavilta ihmisiltä, kuuluvat minulle. Jokaisen, joka ojentaa\nkätensä niitä ottaakseen, lyön minä kuoliaaksi piikirveelläni.\"\n\nSellanen on lakien alkuperä. Niiden henki on ikivanha ja\nraakalaismainen. Ja juuri sentähden, että oikeus on kaikkien\nvääryyksien vahvistus, kykenee se rauhottamaan koko maailman.\n\nTuomari voi olla hyvä, sillä eivät kaikki ihmiset ole pahoja; laki\nei voi koskaan olla hyvä, sillä se on vanhempi kuin minkäänlainen\nhyvän käsite. Ne muutokset, joita siihen aikojen kuluessa on tehty\neivät ole vaikuttaneet sen alkuperäseen olemukseen. Lainlaatijat ovat\ntehneet sen hiuksenhienoksi, mutta jättäneet sen raakalaismaiseksi.\nSen on kiittäminen juuri epäinhimillisyyttään siitä että sitä pidetään\narvossa ja että se tuntuu majesteetilliselta. Ihmisillä on taipumusta\npahojen jumalien palvelemiseen ja mikä ei ole julmaa, ei tunnu\nheistä kunnioitettavalta. Ne jotka ovat lain-alasia, uskovat lakien\noikeudenmukasuuteen. Heillä on aivon samat siveellisyyskäsitteet kuin\ntuomareilla ja he uskovat samoinkuin tuomaritkin että rangastu teko on\nmyös rangastava. Usein olen poliisin tai rikostuomioistuimen edessä\nmielenliikutuksella havainnut, kuinka täydellisessä sopusoinnussa\ntuomarin ja rikollisen mielipiteet hyvästä ja pahasta ovat. Heillä on\nyhteiset ennakkoluulot ja yhteinen siveellisyys.\n\n— Eikä toisin voikaan olla, sanoi Jean Marteau. — Köyhä raukka, joka\nnäytelaudalta on varastanut makkaran tai kenkäparin, ei sentähden\nvarmaankaan ole tarkasti ja pelkäämättä tarkastellut oikeuden alkuperää\nja syventynyt sen perusteihin. Ja ne, jotka meidän tavoin arkailematta\ntekevät huomion, että väkivaltaa ja oikeudettomuutta lakia säädettäessä\npyhitetään — ne eivät rohkene varastaa edes vaivasta kuparikolikkoa.\n\n— Joka tapauksessa, sanoi herra Goubin, on olemassa oikeudenmukasiakin\nlakeja.\n\n— Luuletteko niin? kysyi Jean Marteau.\n\n— Herra Goubin on oikeassa, vastasi herra Bergeret. — On olemassa\noikeudenmukasia lakeja. Mutta laki, joka on laadittu yhteiskuntaa\ntukemaan, ei voi tarkotuksensa mukaan olla oikeudenmukasempi kuin\ntämä yhteiskunta. Niin kauvan kutu yhteiskunta perustuu vääryyteen,\non lakien tehtävänä oleva vääryyden puolustaminen ja tukeminen. Ja\nmitä oikeudettomampia ne ovat, sitä kunnioitettavammilta ne tuntuvat.\nHuomatkaa myös että koska lait suurimmaksi osaksi ovat sangen vanhoja,\nniin ne eivät edusta täydelleen nykyään olemassaolevaa vääryyttä,\nvaan vanhaa, vieläkin karkeampaa ja raaempaa vääryyttä. Ne ovat\nmuistomerkkejä huonoilta vuosilta, ja niillä on kantoisuutta vielä\nparempinakin aikoina.\n\n— Mutta niitä parannetaan, sanoi herra Goubin.\n\n— Aivan oikeen, niitä parannetaan, vastasi herra Bergeret. — Eduskunta\nja senaatti työskentelevät niiden parantamiseksi kun ei niillä ole\nmuuta tekemistä. Mutta niiden alkuperänen ydin jää olemaan ja se on\nkarkea. Totta puhuen, niin en ollenkaan pelkäisi huonoja lakeja,\njos vaan hyvät tuomarit minä sovelluttaisivat. Laki on taipumaton,\nsanotaan. Sitä en usko. Ei ole mitään kirjoitettua, mikä ei\nmukaantuisi. Laki on kuollut, mutta tuomari on elävä — se on se suuri\netu, mikä hänellä on lakiin verraten. Pahaksi onneksi käyttää hän tätä\netuaan harvoin. Tavallisesti käyttäytyy hän vielä tyhmemmin, vielä\ntunnottomammin, kuin lain kirjain häntä pakottaisi. Hän ei olemassa\nihmisellinen, hänellä ei ole sääliväisyyttä. Luokkahenki karkottaa\nhänestä kaiken inhimillisen myötätunnon. Minä puhun tässä vain\nrehellisistä tuomareista.\n\n— Ne muodostavat enemmistön, sanoi herra Goubin.\n\n— Niin, ne muodostavat enemmistön, vastasi herra Bergeret, jos\narvostelemme tavallisen rehellisyyden ja yleisen siveellisyyden mukaan.\n\nMutta onko se kylliksi että on vaan kunniallinen mies, voidakseen\nerehtymättä ja toisen oikeutta loukkaamatta käyttää rankasemisen\npelottavaa valtaa? Hyvässä tuomarissa pitää yhdistyä filosofinen\najatustapa luonnolliseen hyveeseen. Siinä vaaditaan paljo mieheltä,\njonka pitäisi menestyä virkaurallaan ja kohota arvossa. Sen lisäksi\ntulee meidän muistaa, että jos hän osottaa korkeampia oikeuskäsitteitä\nkuin ne jotka samaan aikaan vallitsevat hänen ympäristössään, niin\ntekee hän itsensä virkaveljiensä vihaamaksi ja herättää yleistä\nsuuttumusta. Sillä kaikkea muuta siveellisyyttä paitsi omaamme kutsumme\nme siveettömyydeksi. Kaikkia niitä, jotka ovat tuoneet maailmaan\nennen tuntematonta hyvyyttä, on kohdannut kunniallisten ihmisten\nylenkatse. Ja juuri se on tullut erään tuomari Magnaud'in [lue\nMagnoo] osaksi. Minulla on täällä hänen arvostelujaan pieneen vihkoon\nkoottuna ja Henry Leyret'n [lue Leiree] selityksillä varustettuna. Kun\nnämä arvostelut julastiin, pudistelivat kaikki ankarat virkamiehet\nja siveelliset lainsäätäjät päitään. Ne todistavat mitä korkeinta\nymmärrystä ja lämpimintä sydäntä. Ne ovat täynnä osanottoa, ne ovat\nihmisellisiä, ne ovat siveellisiä. Lainlaatijakunnassa oltiin sitä\nmieltä, että tuomari Magnaud'lta puuttui lainopillista kykyä ja herra\nMelinin ystävät syyttivät häntä siitä ettet hän tarpeeksi huolehtinut\nomistusoikeudesta. Ja totta on että ne syyt, joihin tuomari Magnaud'n\narvostelut perustuivat, olivat aivan omintakeiset. Sillä niissä\nkohtaamme joka rivillä vapaamielisen hengen ajatuksia ja lämpimän\nsydämen tunteita.\n\nHerra Bergeret otti pöydältä pienen punaisen vihkosen, selasi sitä ja\nluki:\n\n\"Oikeamielisyys ja hienotunteisuus ovat kaksi hyvettä, joita on\ntavattoman paljo helpompi harjottaa sen jolta ei mitään puutu kuin sen\njolta puuttuu kaikkea.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Ei saisi rangaista sitä mitä ei voi välttää.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Voidakseen oikeudenmukasesti tuomita hätääkärsivän rikosta, pitää\ntuomarin hetkeksi unohtaa se hyvinvointi jota hän nauttii ja koettaa\nniin paljo kuin mahdollista asettua siihen surkuteltavaan asemaan, että\nhän on kaikkien hylkäämä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Kun tuomari tulkitsee lakia, ei hänen pidä huolehtia ainoastaan siitä\nerikoistapauksesta, joka on asetettu hänen ratkastavakseen, vaan hänen\npitää myös ottaa huomioon ne hyvät tai huonot seuraukset, joita hänen\ntuomionsa voi aiheuttaa yleisten etujen alalla.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Työmies yksin luo uutta ja panee alttiiksi terveytensä ja henkensä\ntyönantajan hyväksi; tämä ei voi panna alttiiksi muuta kuin pääomansa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäitä olen lukenut, on otettu melkein umpimähkään, lisäsi herra\nBergeret, ja löi samalla kirjan kiinni. — Kas siinä ennen tuntemattomia\nsanoja jotka puhuvat jalosta sielusta!\n\n\n\n\nKotivarkaus.\n\n\nNoin kymmenen vuotta sitte, ehkä enemmän tai ehkä vähemmän, kävin\neräässä naisvankilassa. Se oli vanha, Henrik IV aikana rakennettu\nlinna, jonka terävä liuskakatto kohosi pienen, synkän joen rannalla\nsijaitsevan etelän kaupungin yli. Vankilan johtaja oli eläkeläinen;\nhänellä oli musta peruukki ja valkea parta. Hän oli erinomaisen\nharvinainen johtaja, ajatteli itsenäisesti ja hänellä oli inhimillisiä\ntunteita. Hän ei kuunnellut mitään kolmensadan suojattinsa\nsiveellisyydestä, mutta hän oli sitä mieltä, ettei se ollut erikoisen\nhuonompi kuin kolmensadan muunkaan, kaupungilta sattumalta otetun\nnaisen siveellisyys.\n\nTäällä on sekalaista, täällä kuten kaikkialla, näytti hän sanovan\nlempeällä väsyneellä katseellaan.\n\nKun menimme pihan yli, oli pitkä rivi naisvankia lopettanut äänettömän\nkävelynsä ja he menivät jälleen työhuoneisiinsa. Siellä oli paljo\nvanhanpuoleisia raa'an ja laiskan näköisiä naisia. Ystäväni, tohtori\nGabane, joka piti meille seuraa, kiinnitti minun huomiotani paljon,\nettä melkein kaikissa näissä naisissa oli luonteenomasia vikoja että\nheillä useilla oli kierot silmät, että he olivat huonontuneita ja\nettä heissä oli hyvin harvoja, joissa ei ollut huomattavissa törkeän\nrikoksen tai ainakin rikollisuuden leimaa.\n\nJohtaja pudisti hitaasti päätään. Minä näin vallan hyvin, että\nhän ei juuri ollenkaan suosinut rikollisuutta tutkivien lääkärien\nselittelyjä ja että hän puolestaan oli vakuutettu etteivät rikolliset\nyhteiskunnastamme useinkaan näytä niin kovin erilaisilta kuin\nsyyttömätkään.\n\nHän vei meidät työhuoneisiin. Me näimme leipojattaria, pesijättäriä\nja liinaompelijattaria täydessä toimessa. Työ ja vallitseva siisteys\nlevittivät miltei hieman iloa. Johtaja kohteli kaikkia näitä naisia\nystävällisesti. Typerimmät ja ilkeimmätkään eivät saaneet häntä\nkadottamaan kärsivällisyyttään ja hyväntahtosuuttaan. Hän oli sitä\nmieltä, että niille joiden kanssa joutuu yhdessä elämään, on annettava\npaljo anteeksi ja ettei pidä vaatia liikaa edes rikollisilta ja\npahantekijöiltä. Eikä hän vastoin tavallisuutta, vaatinut varkailta\nja parittajilta että he olisivat täydellisiä siksi että he kärsivät\nrangastusta. Hän ei juuri uskonut rangastuksen jalostavaan vaikutukseen\neikä toivonutkaan voivansa tehdä vankilasta hyveen oppilaitosta.\n\nKoska hän ei myöskään hyväksynyt käsitystä että ihmisiä kärsimyksillä\nparannetaan, säästi hän näitä onnettomia kärsimyksillä niin paljo\nkuin mahdollista. En tiedä oliko hänellä minkäänlaisia uskonnollisia\ntunteita, mutta sovitusopille ei hän antanut mitään siveellistä\nmerkitystä.\n\n— Minä tulkitsen sääntöä, sanoi hän minulle, ennenkun sovellutan sitä.\nJa minä itse selitän sen vangeille. Sääntö vaatii esimerkiksi ehdotonta\nvaitioloa. Jos he noudattaisivat ehdotonta vaitioloa, tulisi heistä\njoko tylsämielisiä tai raivohulluja. Minä tuulen, minun täytyy tuulla,\nettei tämä ole säännön tarkotus. Minä sanon heille: \"Sääntö käskee\nteidän noudattamaan vaitioloa. Mitä tämä merkitsee? Se merkitsee,\nettä vartijat eivät saa kuulla teidän puhelevan. Jos he kuulevat,\nsaatte te rangastuksen. Elleivät he kuule, ei teitä vastaan ole mitään\nmoittimista. Minulla ei ole oikeutta valvoa teidän ajatuksianne.\nElleivät teidän sananne aiheuta enempää melua kuin teidän ajatuksenne,\nei minulla ole mitään oikeutta vaatia tiliä teidän sanoistanne.\" Tämän\nviittauksen jälkeen koettavat he puhua, niin sanoakseni äänettömästi.\nHeistä ei tule hulluja ja sääntöä noudatetaan.\n\nMinä kysyin häneltä hyväksyvätkö hänen esimiehensä tällasen säännön\ntulkinnan.\n\nHän vastasi, että tarkastajat usein moittivat häntä, mutta että hänellä\noli silloin tapana viedä heidät ulommaiselle portille ja sanoa heille:\n\"Te näette tämän veräjän; se on puinen. Jos tänne sulettaisi miehiä,\nei heistä viikon kuluttua olisi ainoatakaan jälellä. Toiset eivät\najattelekaan paeta. On viisasta olla pakottamatta heitä äärimmilleen.\nVankilan elintapa ei muutenkaan ole edullinen heidän ruumiin ja sielun\nterveydelle. Minä en ota vastatakseni heidän vartioimisestaan, jos te\nmääräätte heille vaitiolon kidutuksen.\"\n\nSairasosasto ja makuusalit, joissa senjälkeen kävimme, olivat sijotetut\nsuuriin, valkoisiksi rapattuihin huoneisiin, joissa ei ollut entisestä\nloistostaan muuta jälellä kuin mahtavat, harmaasta kivestä tai mustasta\nmarmorista tehdyt tulisijat, joiden yläpuolella kohosi komeita hyvettä\nesittäviä korkokuvia. Oikeus — jonkun italialaistuneen flaamilaisen\ntaiteilijan ennen vuotta 1600 veistämä — paljastetuin rinnoin ja\njalka halastun viitan ulkopuolella, piti lihavalla toisella kädellään\ntasapainosta horjahtanutta vaakaansa, jonka kupit löivät vastakkain\nkuten symboolit. Tämä jumalatar osotti miekkansa kärkeä pientä sairasta\nkohti, joka makasi rautasängyssä pienellä salvetin kokosella patjalla.\nHän näytti lapselta.\n\n— No, voitteko nyt paremmin? kysyi tohtori Gabane.\n\n— Kiitos, tohtori, paljo paremmin.\n\nHän hymyili.\n\n— Olkaa nyt oikeen kiltti, niin tulette pian terveeksi.\n\nHän katsoi tohtoria suurilla silmillään, joista loisti ilo ja toivo.\n\n— Hän on ollut kovin sairas, tämä pienokainen, sanoi tohtori Gabane.\n\nMe menimme eteenpäin.\n\n— Minkälaisesta hairahduksesta hänet on tuomittu?\n\n— Ei se ollut hairahdus, se oli rikos.\n\n— Vai niin!\n\n— Lapsenmurha.\n\nPitkän käytävän päässä astuimme pieneen hyvin kodikkaaseen huoneeseen,\njonka seinillä oli kaappia ja jonka akkunat joissa ei ollut ristikoita,\nantoivat maalle päin. Siellä istui nuori, hyvin sievä nainen ja\nkirjotti kirjotuspöydän ääressä. Hänen vieressään istui toinen,\nkaunis ja soreavartaloinen etsien avainta nipusta, joka riippui hänen\nvyötäisillään. Minä olisin ollut halukas uskomaan, että ne olivat\njohtajan tyttäriä. Hän selitti minulle, että ne olivat kaksi vankia.\n\n— Ettekö huomanneet, että heillä oli laitoksen puku.\n\nSitä en ollut huomannut, epäilemättä siksi että he pitivät sitä toisin\nkuin muut.\n\n— Heidän kolttunsa ovat huolellisemmin ommellut ja kun myssyt ovat\npienemmät, eivät ne kokonaan peitä tukkaa.\n\n— Se riippuu siitä, sanoi vanha johtaja, että on hyvin vaikeaa estää\nnaista näyttämästä tukkaansa, kun se on kaunis. He ovat muuten sen\njärjestyksen alasia ja heidän täytyy tehdä työtä.\n\n— Mitä he tekevät?\n\n— Toinen hommailee arkistossa ja toinen on kirjastonhoitaja.\n\nOli tarpeetonta kysyä häneltä sitä. Tässä oli kaksi \"kiihkeän\"\nluokan vankia. Johtaja ei ollenkaan salannut, että hän piti törkeitä\nrikollisia paljo parempina kuin niitä jotka olivat tehneet itsensä\nsyypäiksi vähäpätöisempiin hairahduksiin.\n\n— Minä tunnen sellasia, sanoi hän, jotka ovat kuten vieraita\nrikokselleen. Se oli kuten salama heidän elämässään. Heissä on\noikeudentuntoa, rohkeutta ja jalomielisyyttä. Samoin en voi kiittää\nvarkaitamme. Heidän rikkomuksensa, jotka eivät koskaan ole muuta\nkuin kehnoja ja halpamaisia, pilaa koko heidän elämänsä. He ovat\nparantumattomia. Ja sama halpamaisuus, joka sai heidät ryhtymään\nmoitittaviin tekoihin, on aina ja alati heidän käytöksessään.\nRangastus, joka kohtaa heitä, on verrattain lievä ja kun heissä on\nvain vähän ruumiillista ja siveellistä tunteellisuutta, kärsivät he\nuseimmiten sen helposti.\n\n— En tällä ollenkaan tahdo väittää, lisäsi hän vilkkaasti, etteikö\njotkut näistäkin onnettomista ansaitsisi osanottoa ja mielenkiintoa.\nMitä kauemman minä elän, sitä selvemmin käsitän, ettei ole mitään\nrikollisia, vaan ainoastaan onnettomia raukkoja.\n\nHän antoi meidän astua työhuoneeseensa ja käski vartijan noutamaan\nvangin 503.\n\n— Minä annan teidän nyt, sanoi hän, olla todistajina jossakin, jota —\nolkaa vakuutetut siitä — en ole ollenkaan edeltäpäin valmistanut ja\njoka epäilemättä on herättävä teissä uusia ajatuksia rikoksesta ja\nrangastuksesta. Mitä te nyt saatte nähdä ja kuulla, olen minä nähnyt ja\nkuullut satoja kertoja elämässäni.\n\nNaisvartijan saattama vanki astui työhuoneeseen. Hän oli nuori, oikeen\nkaunis, lempeältä ja yksinkertaselta näyttävä maalaistyttö.\n\n— Minulla on teille ilmotettavana hyvä uutinen, sanoi johtaja.\n— Tasavallan presidentti, jolle on annettu tieto teidän hyvästä\nkäytöksestänne, lahjottaa teille lopun teidän rangastuksestanne. Te\npääsette ulos lauvantaina.\n\nHän kuunteli suu puoliksi auki ja kädet ristissä vatsan päällä. Mutta\najatukset eivät niin pian tunkeutuneet hänen aivoihinsa.\n\n— Te pääsette ulos tästä laitoksesta lauvantaina. Te pääsette vapaaksi!\n\nTällä kertaa hän käsitti. Kädet kohosivat epätoivosella liikkeellä ja\nhuulet vapisivat.\n\n— Onko se totta, että minun välttämättä pitää lähteä täältä? Mihin\nminä sitte menen? Täällä minä saan ruokaa, vaatteita ja kaikkea. Eikö\njohtaja voisi sanoa sille hyvälle herralle, että on parempi kun minä\njään sinne missä minä olen?\n\nJohtaja selitti hänelle lempeän päättävästi, ettei sopinut hyljätä\narmahdusta, jonka jälkeen hän ilmotti tytölle, että hän jättäessään\nlaitoksen saa nostaa määrätyn rahamäärän, kymmenen tai kaksitoista\nfrangia.\n\nHän meni itkien ulos\n\nMin kysyin mikä hänen rikoksensa oli ollut.\n\nJohtaja katsoi luetteloon.\n\n— 503. Hän oli palvelustyttönä talonpoikasperheessä... Varasti hameen\nemännältään... Kotivarkaus... Te tiedätte, että kotivarkaudesta on\nankara rangastus.\n\n\n\n\nHarakan ihmetyö.\n\n\nI.\n\n\nPaastonaikana vuonna 1429 oli omituinen yhteensattuma, ajanlaskun\nihmetyö. Ei ainoastaan tavallisille oikeauskosille, vaan myös papeille,\njotka osasivat laskuoppia. Sillä tähtitiede, almanakan alku, oli\nsiihen aikaan kirkollinen. Vuonna 1429 sattui pitkäperjantai Marian\nilmestymisenpäiväksi, joten tämä päivä tuli niiden kahden ihmetyön\nmuistojuhlaksi, joihin ihmiskunnan lunastus alkaa ja loppuu ja siten\nsattui Jesuksen siittäminen neitsyt Marian kohdussa ja Jesuksen kuolema\nristillä kummallisella tavalla yhteen. Tätä perjantaita, jolloin\nsulonen ihmetyö sattui samaan aikaan kun katkerakin, kutsuttiin\nsuureksi perjantaiksi ja sitä vietettiin suurilla juhlallisuuksilla.\nMont Anis'n [lue Mong t' Annii] ilmestyskirkossa. Paavit olivat\njo aikoja sitte antaneet IlmeStyspyhätölle oikeuden jakaa suurena\nkirkkopyhänä täydellistä synninpäästöä ja Puyn [lue Puii] piispavainaa\nElie de Lestrange [lue Elii dö Lestrangsh] oli saanut paavi Martinin\nuudistamaan tämän tavan. Paavit aina myöntävät tällasen suosion\nkun sitä vaan pyydetään sopivalla lavalla. Aneiden jakaminen\nPitkänäperjantaina houkutteli joukon pyhiinvaeltajia ja kauppiaita\nPuy-en-Melay'hen [lue Puii-ang-Melee]. Jo helmikuun puolivälissä\nlähtivät kaukaisten seutujen asukkaat matkalle pakkasessa, sateessa\nja tuulessa. Useimmat lähtivät jalan pyhiinvaeltajan sauva kädessä.\nHe kulkivat mikäli mahdollista suurissa joukoissa, etteivät maaseutua\nvallitsevat maantierosvot heitä ryöstäisi ja nylkisi putipuhtaaksi\nja ettei tarvitsisi maksaa veroa aatelismiehille heidän maansa läpi\nkulkemisesta. Koska vuoristossa kulkeminen oli sangen vaarallista,\nniin he odottivat ympärillä olevissa Clermontin, Issoiren, Briande'in,\nLyonin, Issingeaux'n ja Allais'n [lue Klarmong, Issuaar, Briag, Liong,\nIssingoo, Allee] kaupungeissa siksi kunnes heitä oli tarpeeksi monta\nuskaltaakseen matkalle läpi lumen. Pyhällä viikolla tunkeili Puyn\nmäkisillä kaduilla kummallinen joukko: markkinasaksoja Languedocista,\nProvence'ista [lue Langdok, Provangs] ja Catoniasta ajaen nahoilla,\nöljyllä, villalla, kankailla ja espanjalaisilla viineillä täytetyillä\npukinnahkaleileillä kuormitettuja muuliaasejaan: ritareja ratsain\nja naisia vaunuissa, käsityöläisiä ja porvareja vaimot ja tyttäret\ntakanaan muuliaasien selässä ja viimeksi köyhät pyhiinvaeltajat,\njotka nilkuttaen ja liikaten, sauvat kädessään ja reput selässään\nhuokaillen ponnistelivat eteenpäin pitkin koluisia mäkiä, heitä seurasi\nraavaskarja, jota vietiin teurastettavaksi.\n\nPiispantalon muuriin nojaten seisoi Florent Guillaume [lue Gijoum]\npitkänä, tuimana ja mustana kuin viiniköynnös talvella tukikepissään.\nHän tarkasteli toivioretkeläisiä ja nautakarjaa innokkaasti.\n\n— Katsopas, sanoi hän pitsinnyplääjätär Marguerite'lle [lue Margörit],\nmiten suuria nautoja.\n\nJa Marguerite, joka istui nypläystyynynsä yli kumartuneena, vastasi:\n\n— Niin, minä näen, ne ovat kauniita, ja lihavia.\n\nHeiltä molemmilta puuttui tämän maailman hyvyyttä ja tällä kertaa oli\nheillä kova hätä. Ihmiset sanoivat, että se oli heidän oma vikansa.\nSamaa sanoi juuri parhaillaan lihasaksa Pierre Grandmange [lue Piärr\nGrandmangsh]. seisten kaupassaan. \"Olisi synti\", huudahti hän, \"antaa\nalmuja tuollaisille irstaille heittiöille.\" Lihasaksa olisi kyllä\nollut sangen hyväntekeväinen, ettei hän olisi pelännyt vahingottavansa\nsieluaan antamalla syntisille, ja kaikilla Puyn porvareilla oli samat\nomantunnonvaivat. Totta puhuen täytyy tunnustaa ettei pitsinnyplääjätär\nMarguerit'ia säteilevässä, nykyään kadonneessa nuoruudessaan, voinut\nverrata pyhään Luciaan puhtaudessa, pyhään Agataan mielenlujuudessa tai\npyhään Katariinaan viisaudessa. Mitä taas Florent Guillaume'iin tulee,\nniin oli hän ollut kaupungin paras kirjuri. Pitkään aikaan ei löytänyt\nhänen vertaistaan kun oli kysymys rukouskirjojen painattamisesta Puyn\nJumalanäidin kirkkoon. Mutta hän piti aivan liian paljo juhlista ja\nhyvistä ruuista. Nyt ei hänen kätensä enää ollut niin vakava kuin ennen\nja hänen näkönsä oli heikentynyt. Hänen kirjotuksensa pergamentille\nei ollut enää tarpeeksi selvää. Hän olisi kuitenkin voinut ansaita\nelatuksensa ottamalla vastaan oppilaita. — Mariakuva-kaupassaan\nIlmestyskirkon lähellä, sillä hän oli viisas ja kokenut mies. Mutta\nonnettomuudekseen oli hän lainannut mestari Jacquet Coquedouille'ta\n[lue Shakee Kokeduij] kuusi livreä ja kymmenen souS'ta [lue suu.\nLivre ja sous senaikaisia ranskalaisia rahoja. Suom.] ja vaikka hän\noli maksanut kaikkiaan kahdeksankymmentä livreä ja kaksi souS'ta niin\noli hän, saamamiehensä sanojen mukaan vieläkin hänelle velkaa kuusi\nlivreä ja kymmenen souS'ta. Tätä laskua pitivät tuomarit oikeana,\nsillä Jacquet Coquedouille oli huono laskemaan. Sentähden myytiin\nFlorent Guillaume'in kauppa Ilmestyskirkon lähellä pyhän Teofiluksen\npäivänä, lauvantaina, viidentenä päivänä maaliskuuta mestari Jacquet\nCoquedouille'n laskuun. Siitä pitäen oli kirjuriparka ollut koditon ja\nkonnuton. Mutta kellonsoittaja Jean Magne'n [lue Shan Mangn] avulla ja\nJumalan äidin suojeluksessa, jonka kunniaksi hän oli kirjottanut niin\nmonta rukouskirjaa, nukkui hän nykyään yönsä tuomiokirkon tornissa.\n\nKirjurin ja pitsinnyplääjättären oli sangen vaikea tulla toimeen.\nMarguerite ansaitsi joskus sattumalta hiukan, sillä hän ei enää ollut\nkaunis eikä pitänyt nypläämisestä. He auttoivat toisiaan. Heitä\nmoitittiin siitä, olisi ollut parempi lukea se heille kunniaksi.\nFlorent Guillaume oli oppinut. Koska hän yksityiskohtasesti tunsi Puyn\nmustan Pyhän Neitseen kertomuksen ja kaikki anekaupan seremoniat, oli\nhän ajatellut, että hän voisi olla oppaana pyhiinvaeltajille. Hän\ntoivoi tapaavansa sellasen, joka oli kyllin antelias antamaan hänelle\naterian hänen kauniiden kertomustensa korvaukseksi. Mutta ensimäiset,\njoille hän tarjosi palvelustaan, käskivät hänet pois, sillä hänen\nrääsynen pukunsa ei ilmaissut oppineisuutta eikä hyvää ymmärrystä. Hän\npalasi murheellisena ja masentuneena piispan talon muurin luo, jossa\nhän löysi hieman auringonpaistetta ja ystävättärensä Marguerite'in.\n\n— He luulevat, sanoi hän, etten ole kyllin oppinut laskemaan heille\npyhäinjäännöksiä ja puhumaan Pyhän Neitseen ihmetöistä. Luulevatko he,\netkä minun ymmärrykseni on lentänyt takkini reijistä tiehensä?\n\n— Ei ymmärrys, sanoi Marguerite, vaan hyvä ruumiinlämpö menee tiehensä\nrisasista vaatteista. Minua palelee kauheasti. Mutta ei ole vähemmän\ntotta sekään että meitä molempia tuomitaan vaatteidemme mukaan.\nKeikarit pitäisivät tosiaankin minua vielä hyvin kauniina, jos olisin\npuettu kuten Clermontin kreivitär.\n\nPitkin katua näkivät he toivioretkeilijäin kovasti tungeskelevan\npäästäkseen pyhäkköön, jossa heidän piti saada synteinsä\nanteeksiantamus.\n\n— Pian he varmasti pusertavat toisensa kuoliaaksi, sanoi Marguerite,\npitkänäperjantaina kaksikymmentäkaksi vuotta sitte tallattiin\nkaksisataa ihmistä kuoliaaksi Ilmestyskirkon pääkäytävällä. Ottakoon\nJumala heidän sielunsa. Se oli ihana aika, minä olin silloin nuori.\n\n— Aivan kuten sanoit, kaksisataa toivioretkeilijää likisti silloin\ntoisensa kuoliaaksi ja he muuttivat parempaan maailmaan. Ja seuraavana\npäivänä ei heistä näkynyt jälkeäkään.\n\nNämä sanat oli kohdistettu erääseen toivioretkeilijään, jolla ei\nollut niin kiire kuin muilla saamaan syntejänsä anteeksi. Hän katseli\njoka suunnalle suurilla pelästyneillä silmillään ja näytti olevan\nsekaannuksissa. Florent Guillaume lähestyi ja tervehti nöyrästi.\n\n— Hyvä herra, sanoi hän, näkee heti että te olette viisas ja kokenut\nja ettette te mene kirkkoon niinkuin lammas teurastettavaksi, sillä\nne menevät niin lähekkäin että toisen turpa on toisen hännän alla. Te\nmenettelette paremmin. Sallikaa minun tulla teille oppaaksi, teidän ei\ntarvitse sitä katua.\n\nToivioretkeilijä, joka näkyi olevan limoges'lainen [lue limooshelainen]\naatelismies, vastasi kotiseutunsa murteella, ettei hän voi mihinkään\nkäyttää sellasta köyhää pirua ja että hän varsin hyvin osaa yksinkin\nmennä Ilmestyskirkkoon saamaan syntejänsä anteeksi. Senjälkeen jatkoi\nhän päättäväisenä matkaansa. Mutta Florent Guillaume heittäytyi hänen\njalkoihinsa ja repi tukkaansa:\n\n— Pysähtykää, herra, pysähtykää Jumalan ja kaikkien pyhäin nimessä,\nelkää menkö etemmäksi, sillä sillon olette te kuoleman oma ja te olette\nsellanen ihminen, jonka ei ilman huolta ja surua voi nähdä menevän\nperikatoaan kohti. Vielä muutamia askelia tätä mäkeä ylöspäin ja te\nolette kuoleman oma. Ne tukehtuvat tuolla ylhäällä. Jo on kuusisataa\npyhiinvaeltajaa, heittänyt henkensä. Ja se on vasta alkua. Ettekö\nsitte tiedä että kaksikymmentäkaksi vuotta sitte eli armon vuonna\n1409 samana päivänä ja samalla kellonlyömällä tuhoutui kirkon ovella\nyhdeksäntuhatta kuusisataa kolmekymmentäkahdeksan ihmistä paitsi\nvaimoja ja lapsia. Jos te, hyvä herra, joutuisitte saman kohtalon\nuhriksi, niin en minä saisi lohtua koskaan. Sillä samalla hetkellä kun\nteidät näkee, rakastaa jokainen teitä ja tuntee voimakasta halua saada\nuhrautua teidän edestänne.\n\nLimoges'lainen aatelismies pysähtyi hämmästyneenä ja kalpeana kun\nhän kuuli tämän puheen ja antoi miehen repiä kourallisittain tukkaa\npäästään. Kauhistuksissaan aikoi hän kääntyä ympäri, mutta Florent\nGuillaume, yhä polvillaan, piti häntä takinliepeestä.\n\n— Elkää menkö sinne, hyvä herra, elkää tehkö sitä! Te voisitte tavata\nJacquet Coquedouillen, ja silloin teidät heti muutettaisiin kiveksi.\nParempi on tavata paholainen kuin Jacquet Coquedouille. Tiedättekö mitä\nteidän on tehtävä, jos te olette niin viisas kuin näytätte olevan ja\njos tahdotte elää kauan ja saavuttaa ijäisen autuuden? Kuulkaa mitä\nminä sanon. Minä olen oppinut mies. Tänään kuletetaan pyhäinjäännöksiä\nympäri katuja ja toria. Te tunnette suurta lohdutusta jos kosketatte\nkarneoolipikarien lippaita, joista pikareista Jesuslapsi on juonut\nja erästä Kaanaan häiden saviastiaa ja pyhän herranehtoollisen\npöytäliinaa. Jos seuraatte minun neuvoani, niin vietämme juhlakulkueen\najan levossa ja rauhassa jossain majatalossa, jonka minä tunnen ja\njonka ohi kulkueen pitää kulkea.\n\nVakuuttavalla äänellä ja laskematta irti takinliepeestä sanoi hän\nosottaen pitsinnyplääjätärtä:\n\n— Jos herra antaa tälle kunnon naiselle kuusi souS'ta, niin menee hän\nostamaan viiniä. Hän tietää mistä saa hyvää.\n\nAatelismies, joka oli viaton luonteeltaan, antoi houkutella itsensä\nja Florent Guillaume juhli sinä iltana hanhenneljänneksellä. Luut\nhän säästi rouva Asabeaulle [lue Asaboo], joka asui hänen kanssaan\nkirkontornissa. Se oli kellonsoittaja Jean Magnes'n [lue Shal Mangnee]\nharakka.\n\nHän tapasi sen kotiin mennessään hirren päältä, jossa sen tapa oli\nnukkua, lähellä sitä muurinaukkoa, jota se piti säilöpaikkanaan. Sinne\nse kokosi pähkinöitä, saksanpähkinöitä, mantelia ja tammenterhoja.\n\nKun se heräsi hänen askeleistaan ja alkoi räpytellä siipiään, tervehti\nhän kohteliaasti ja piti sille seuraavan rakastettavan puheen:\n\n— Hurskas harakka, häveliäs nainen, luostarin vieras, sisar Margot [lue\nMargoo] harakkojen abbedissa, kirkkolintu, klarissanunnan puvussa,\nterve!\n\nJa antaessaan sille kaalinlehdellä sievästi yhteensidotut luut, sanoi\nhän:\n\n— Hyvä rouva, tässä on jäännökset hyvästä ateriasta, jonka eräs\nlimoges'lainen aatelismies tarjosi minulle. Niillä seuduin syövät\nihmiset enimmäkseen nauriita, mutta minä opetin hänet enemmän pitämään\nMont Anis'n hanhesta.\n\nSeuraavana päivänä, viikon viimesenä, ei Florent Guillaume tavannut\naatelismiestään eikä ketään muutakaan rikasta kunnon matkustajaa ja\nhänen täytyi nähdä nälkää, pitsinnyplääjätär sai tehdä samoin. Se\nolikin soveliasta, koska oli paaston aika.\n\nPyhänä pääsiäispäivänä seisoi mestari Jacquet Cocquedouille, kaupungin\narvossa pidetty porvari huoneessaan ja katseli akkunaluukun reijästä\nkuinka lukematon pyhiinvaeltajain joukko kulki eteenpäin mäkistä\nkatua hänen talonsa ohi. He olivat tyytyväisiä kun olivat hankkineet\nsynteinsä anteeksiantamuksen. Tämä näky lisäsi huomattavasti mestarin\nkunnioitusta Pyhään Neitseeseen. Sillä hän oli sitä mieltä, että\nnainen, jonka luona niin moni kävi, piti olla sangen mahtava. Hän oli\nvanha, eikä asettanut toivoansa muuhun kuin Jumalaan! Siitä huolimatta\nepäili hän ikuista autuuttaan, sillä hän tiesi usein säälimättä\nryöstäneensä leskiä ja orpoja. Lisäksi oli hän juuri äskettäin ottanut\nFlorent Guillaumellta puodin, jonka nimikilvessä oli Pyhän Neitseen\nkuva. Hän lainaili rahoja korkeata korkoa ja vanhoja pantteja vastaan.\nSilti ei häntä juuri koronkiskuriksikaan voitu sanoa, sillä hän oli\nkristitty ja ainoastaan juutalaiset ja ehkä myös lombardit harjottivat\nkoronkiskomista. Jacquet Coquedouille menetteli aivan toisin kuin\njuutalaiset. Ei hän sanonut Jakobin, Efraimin ja Manassen tavoin: \"Minä\nlainaan teille rahaa\", vaan: \"Minä panen rahani teidän liikkeeseenne\"\nja se on aivan eri juttu, sillä nylkemisen ja koronkiskomisen\nkirkko kieltää, mutta kauppa on laillista ja sallittua. Kun Jacquet\nCoquedouille ajatteli niitä monia kristityitä, jotka hän oli saattanut\npuutteeseen ja epätoivoon, tunsi hän sittekin omantunnon tuskia ja\nmuisteli ikuista oikeutta. Sentähden päätti hän tänä pääsiäispäivänä\npäästä vakuutetuksi Jumalan Äidin suojeluksesta viimeisellä tuomiolla.\nJumalan Äiti ehkä puhuisi puolestani poikansa tuomioistuimen edessä,\najatteli hän, jos antaisin hänelle lahjoja. Hän meni siis suuren\narkkunsa luo, jossa hän säilytti kultiaan, ja avasi sen, päästyään\nensin kuitenkin varmuuteen että huoneen ovi oli huolellisesti lukittu.\nArkku oli täynnä angeloteja, florineja, Englannin puntia, rosenobleja\nja kaikenlaisia kristittyjä ja itämaisia rahoja. Huoaten otti hän\nkaksitoista kultadenaaria ja pani ne kultavaaoilla, viiloilla,\nmetallisaksilla ja kirjanpitokirjoilla täytetylle pöydälle. Kun hän oli\nlukinnut arkun kolmella kaksinkertasella lukolla, luki hän denaarit\nyhä uudelleen ja uudelleen, tarkasteli niitä kauan hellästi ja saneli\nniille niin sulosia, kohteliaita, nöyriä, rakastettavia ja säädyllisiä\nsanoja, että ne enemmän muistuttivat taivaallista musiikkia kuin\nihmiskieltä.\n\n— Ah, pienet lampaani, kuiskasi ukko, pikku vuonani, kauniit kauriit,\ntiheävillaset kultaharkkoni.\n\nSenjälkeen otti hän rahan käteensä niin varovasti ja juhlallisesti kuin\nolisi se ollut Vapahtajamme ruumis ja asetti sen maalle päästäkseen\nvarmuuteen, että ne painoivat suunnilleen tarpeeksi, vaikka ne\nlombardit ja juutalaiset joiden käsien kautta ne olivat kulkeneet,\nolivatkin niistä hiukan viilanneet.\n\nSitte puhui hän niille vielä lempeämmin kuin ennen:\n\n— Ah, suloiset lampaani, omat vuonani, sallikaa minun keritä teitä! Se\nei tee ollenkaan kipeää!\n\nJa suurilla saksillaan leikkeli hän sieltä täältä pieniä kultasiruja,\nkuten hänen tapanaan oli tehdä kaikille rahoille ennenkun laski ne\nkädestään. Leikellyn kullan kokosi hän huolellisesti puumaljaan, joka\noli jo puolillaan kultasiruja. Hän tahtoi mielellään antaa Pyhälle\nNeitseelle kaksitoista denaaria, vaan hän ei pitänyt tarpeellisena\npoiketa tavastaan. Kun tämä oli tehty, etsi hän kopista, jossa pantteja\nsäilytettiin, pienen, silkkisen, hopealla kirjaillun kukkaron, jonka\neräs nainen oli rahapulassaan hänelle jättänyt. Hän tiesi, että sininen\nja valkonen olivat Pyhän Neitseen värit.\n\nHän jätti asian kokonaan siksi ja seuraavaksi päiväksi. Mutta\nmaanantain ja tiistain välisenä yönä vaivasi häntä painajainen, ja\nhän näki unta, että pahathenget vetivät häntä jalasta. Hän piti tätä\nunta Jumalan ja Neitsyt Maarian lähettämänä varotuksena, istui kotona\nkoko päivän mietiskellen asiaa, sekä meni illalla jättämään lahjansa\nmustalle Pyhälle Neitseelle.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSamana päivänä ajatteli Florent Guillaume pimeän tullen mennä\nkorkeaan kellaritorniinsa nukkumaan. Hän oli paastonnut koko päivän,\nenemmän vasten tahtoaan sillä hän oli sitä mieltä, että kunnon\nkristitty ei saa paastota pyhän viikon aikana. Ennenkun hän paneutui\nmakuulle tornissaan, meni hän sangen hartaana rukoilemaan Puyn Pyhää\nNeitsettä. Neitsyt oli vielä keskellä kirkkoa samassa paikassa missä\npitkänäperjantaina oli vastaanottanut uskovaisten kunnianosotukset.\nPienenä ja mustana, päässään jalokivikruunu ja päällään kultaa, helmiä\nja juveeleja kimalteleva vaippa, piti hän polvellaan Jeesus-lasta,\nyhtä mustaa kuin itsekin, joka pisti esille päätään vaipan aukosta.\nTämän ihmeitä tekevän kuvan oli Ludvig Pyhä saanut lahjaksi Egyptin\nsulttaanilta ja omakätisesti antanut sen Ilmestyskirkkoon. Kaikki\ntoivioretkeilijät olivat poissa.\n\nKirkko oli autio ja pimeä. Uskovaisten viimeset lahjat olivat vielä\nlevällään pöydällä mustan madonnan jalkojen juuressa. Muutamat\nvahakynttilät valasivat pöytää. Siinä näkyi pää, sydän, kädet, jalat,\nrinta, kaikki hopeasta, pieni kultavene, munia, leipää, Aurillacin\njuustoa ja pienessä maljassa pieni sininen hopealla kirjaeltu pussi,\ntäynnä denareja ja pientä rahaa.\n\nPappi jonka piti vahtia lahjoja, uinaili keinutuolissa pöydän vieressä.\n\nFlorent Guillaume laskeutui polvilleen pyhän kuvan eteen ja rukoili\nhiljaa ja hartaasti tämän rukouksen:\n\nHyvä Rouva, jos on totta, että profeetta Jeremias näki teidät sielunsa\nsilmillä ennenkuin olitte syntynyt ja omin käsin veisteli seetripuusta\ntämän teidän pyhän kuvanne, jonka edessä minä nyt polvistun; jos on\ntotta, että kauan sitte kuningas Ptolemeus, joka oli kuullut tämän\nkuvan tekemistä ihmeistä, ryösti sen juutalaisten papeilta, vei sen\nEgyptiin ja asetti sen jalokivillä koristettuna epäjumalan temppeliin;\njos on totta että Nebukadnesar, egyptiläisten voittaja vuorostaan\notti sen haltuunsa ja piillotti sen aarrekammioonsa, josta saraseenit\nsen löysivät vallotettuaan Babyloonin; jos on totta, että sulttaani\nrakasti sitä enemmän kuin mitään muuta ja rukoili sitä vähintään kerran\npäivässä; jos on totta, että sanottu sulttaani ei koskaan olisi sitä\nantanut pyhälle Ludvig-kuninkaalle, ellei hänen vaimonsa, joka, vaikka\nsaraseni syntyään, kuitenkin piti suuressa arvossa ritarillisuutta\nja urhoollisuutta, olisi saanut häntä taivutetuksi lahjottamaan sitä\nkoko kristikunnan etevimmälle ritarille ja viisaimmalle miehelle, ja\nlopuksi, jos tämä kuva, johon minä täydelleen ja vahvasti uskon, voi\ntehdä ihmeitä, niin antakaa sen sitte tehdä yksi ihme köyhän kirjurin\nhyväksi, joka niin monasti on kirjottanut ylistyslauluja messukirjan\npergamentille teidän kunniaksenne. Hän on pyhittänyt syntiset kätensä\nkirjottamalla murheellisille lohdutukseksi _Pyhän Neitseen viisitoista\niloa_, runoa ja suorasanasta ja alkanut joka lauseen suurella punasella\nalkukirjaimella.\n\n\"Tämä on hurskas pyyntö, ajatelkaa sitä, elkääkä katsoko hänen\nsyntejään. Antakaa hänelle jotain syötävää. Se olisi minulle sangen\nedullista ja teille sangen kunniakasta, sillä ei varmaankaan kukaan,\njoka tuntee maailmaa, voisi pitää sitä vähäpätösenä. Te olette\ntänään saaneet kultaa, munia, juustoa ja pienen, sinisen, hopealla\nkirjaellun rahakukkaron. Minä en katehdi mitään näistä lahjoista. Te\nolette ansainneet ne ja vielä paljo sen lisäksi. Minä en edes pyydä\nteiltä takasin mitä eräs varas nimeltä Jacquet Coquedouille, eräs\nPuyn kaupungin armossa pidetyin porvari on minulta ryöstänyt. En,\nminä pyydän teiltä vain ettette anna minun kuolla nälkään. Ja jos te\ntäytätte minun rukoukseni, niin kirjotan minä seikkaperäsen ja kauniin\nkertomuksen pyhästä kuvastanne, joka on tässä edessäni.\"\n\nNäin rukoili Florent Guillaume. Vastaukseksi hänen hiljaseen\nrukoukseensa kuului vain nukkuvan papin rauhallinen tasanen hengitys.\nKirjuriparka nousi ylös, meni äänettömästi ulos sivukäytävästä, niin\nkeveäksi hän oli käynyt ja kiipesi syömättä ylös torninportaita, joita\noli yhtä monta kuin päiviä vuodessa.\n\nRouva Asabeau oli sillaikaa ryöminyt ristikkoveräjän alitse ja päässyt\nkirkkoon, josta toivioretkeilijäin läsnäolo oli sen karkottanut, sillä\nse rakasti rauhaa ja yksinäisyyttä. Se hiipi varovasti eteenpäin,\nhitaasti asettaen toisen jalan toisen eteen, pysähtyi, ojenteli\nkaulaansa ja tarkasteli epäluulosesti ympärilleen. Sitte heilautti se\npyrstöään, hypähti sievästi mustan madonnan kuvan eteen, oli hetken\nliikkumatta ja kuunteli, samalla tarkkaan pitäen silmällä nukkuvaa\nvartijaa ja räpytteli viimein vaivaloisesti uhrilahjapöydälle.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nFlorent Guillaume oli etsinyt yösijan kirkontornissa. Häntä paleli.\nTuuli äänteli luukuissa kissojen ja pöllöjen iloksi kuten huilu tai\nurkupilli. Tämä ei ollut asunnon ainoa ikävyys. Sen jälkeen kun\nmaanjäristys v. 1427 tärisytti kirkkoa, lohkeili torninhuippu pala\npalalta rikki ja uhkasi kokonaan luhistua ensimäisessä rajuilmassa.\nPyhä Neitsyt salli tämän tapahtua ihmisten syntein tähden.\n\nTästä huolimatta Florent Guillaume nukkui, mikä todisti että hänen\nomatuntonsa oli puhdas. Hänen unistaan tiedetään vain, että hän oli\nnäkevinään kauniin naisen, joka painot suudelman hänen huulilleen.\nMutta kun hän aikoi vastata suudelmaan, sai hän käsiinsä pari\nhämähäkkiä, jotka hänen kasvojensa yli mennessään olivat loihtineet\nesille tämän unikuvan. Hän heräsi, kuuli siipien räpytystä\nyläpuolellaan ja luuli, luonnollista kyllä, että se oli perkele, sillä\nniitä on lukemattomia ihmisiä kiusaamassa varsinkin öisin. Mutta\nkiitos kuulle, joka samassa pilkisti pilvien lomasta, tunsi hän rouva\nAsabeaun. Hän näki sen nokallaan työntävän sinistä, hopealla kirjailtua\nrahakukkaroa muurinaukkoon, jota se piti säilytyspaikkanaan. Hän antoi\nsen olla rauhassa, mutta kun se oli lähtenyt kätköpaikastaan, kiipesi\nhän hirrelle, otti kukkaron, avasi sen ja huomasi että se sisälsi\nkaksitoista kultarahaa, jotka hän pisti vyöhönsä kiittäen Puyn mustaa\nPyhää Neitsyttä. Hän tunsi näes hyvin raamatun ja muisti että Herra\noli lähettänyt kaarneen tuomaan ruokaa profeetta Eliaalle. Tästä veti\nhän sen johtopäätöksen että Jumalan pyhä äiti oli lähettänyt harakan\ntuomaan kirjurilleen Florent Guillaumelle kaksitoista denaaria.\n\nSeuraavana päivänä juhlivat Florent ja pitsinnyplääjätär syöden erästä\nsisälmyssylttyä, jota he useita vuosia olivat toivoneet.\n\nSillä tavoin loppui harakan ihmetyö. Eläköön rauhassa ja levossa tämän\nkertomuksen kertoja toivonsa jälkeen ja koitukoon sen lukijoille\nkaikkea hyvää.\n\n\n"]