Valiojutut III
Jaakko O.) Vaasan Jaakkoo (oik. Ikola (1887–1951)
Kokoelma eteläpohjalaisia murrepakinoita, jotka on koottu aiemmista teoksista. Humoristiset ja nasevat tekstit kuvaavat pohjalaista kansanelämää, ihmistyyppejä ja arkisia sattumuksia eloisalla paikallismurteella.
Vaasan Jaakoon 'Valiojutut III' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2630. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
VALIOJUTUT III
Eteläpohjalaisia murrepakinoita
Kirj.
VAASAN JAAKKOO
Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1948.
SISÄLLYSLUETTELO:
Lukijalle
»Rakkauden faskisteista», v. 1933:
Karkausvuasi alkaa Rakkauren-faskistit Kuopion etappi Kallea kiikutettihin Maharadja Kustassoni ja mä Pakkotyölaitos Kanisteri Kun puarinovet aukes Tööööö »Kivikaaren miäs» Kapinamaakarit Rahapula Hirmu-Hauki Koninleikkiä Yks on liikaa Lehtimiesten vaivoja Aurinko paistaa Paljo pukkikaa
»Kaikkien Vihtorien yliveto», v. 1936:
Kaikkien Vihtorien yliveto Pikku-neiti Sööpärin akka Pastorin pöksyt Taimi sun tarhassas Tärpättilöyly Tuarin muarin pruutta Katinhäntä Julien tupakkilakko Räpsykarvat ja punahuuli Pirttikylän poika Valtion tiemestari Kropsusta piaksun pohja Kaffipannun tinaaja Vienon nuttura Isoo-Harmaa Kun äitee kirnus
»Akka ku ampiaanem, v. 1940:
Akka ku ampiaanen Öinen tappelu Lehmä Lintupaisti lenti Sormi oven raos Lihapuuro Porsahan salvajat Makoporvari Poikalasta kastamhan Koirankoppi Jäniksiä Kaskisis Nokipoijan heilat Sukka kaulas Lampet-vookki Kaks hyljekyttää Kolme kuuta Silmäklasit
»Hellurei», v. 1942:
Hellurei Paapalta meni parta Junalippu Hra Plumpärin jouluviinat Maisterin lamphan villat Luhriikoota poimimas Silakka ja piimä Poijat ongella Hullu katolla Iikka Wiiki Eräs kirje Keräsen kruuvit sekaasinsa. Ongenkoukkuja pääs Helmi-Paavo Ilmatorjunta Kestolaineet Räisälän flikoolle Mulli-yhristys Moskulan muistolle.
LUKIJALLE
Kun kaikki aikaisemmat painokset pakinakokoelmistani: »Rakkauren Faskistit», v. 1933, »Kaikkien Vihtorien yliveto», v. 1936, »Akka ku ampiaanen», v. 1939 ja »Hellurei», v. 1943 jo kauan ovat olleet loppuunmyydyt, ja niitä yhä kirjakaupoista tiedustellaan, varsinkin iltamatilaisuuksiin humoristisiksi lausunta-esityksiksi, olen niistä nyt siihen tarkoitukseen soveliaimmat ja eloisimmat tähän »Valiojuttujeni» 3. osaan koonnut.
Suru nurkkaan ja runsutukku eteen! — sanotaan täällä Pohjanmaalla.
Asiat on niinkun kukin tahtoo ne ottaa — täällä murheenlaaksossa. Mä tykkään iloosista ihmisistä. — Nokka tuuleen vain!
Kotonani Pohjanmaalla, 20.XI.1948.
Vaasan Jaakkoo.
KARKAUSVUASI ALKAA
— Täm’ on kauhiaa — —
Min’ oon saanu paljo kirjeetä krooseilta eli vanhooltapiijoolta, ja nuarilta ahristetuulta miähiltä, ja huamaan niistä, jotta nyt on alkanu karkausvuasi.
Herrenjee kulkaa sitä hulinaa mikä tästä vuaresta tulookaa, sillä rakkaus näyttää rikuneeraavan jo näi alku vuaresta aivan kiahumapistees asti. Monet krooseet näyttävät olevan aivan villis. Toiset eivät oo jaksanhet orottaa eres uuren vuaren auttuakaa, ku ovat ruvenneet ampumhan jo luvattomalla aijalla niinkun mettämiähet ainakin sorsia ennunkun rauhootusaika on loppunukkaa.
— Hori opp! poijat, varjelkaa silmännä ja päännä! Kattokaa ethennä poikamiähet, suuret ja piänet, sillä syytinkifaarikki on ny vaaras. Olkaa varuullanna ja vilkukaa ympärillennä ku pakojänikset, ja jos huamaatta vähäki epäälyttävää, nii pyhkääskää heti korvat luimus' mettähän.
Varsinkin kuuluu Peräseinäjoella olevan ny vaarallista. Iltamaluvat pitääs poliisien kertakaikkiastansa kiältää, sillä siäl’ on nuaret miähet henkiänsä kaupalla.
Mulle on ilmootettu, jotta jo ennen uutta vuatta oli siälä kaks fiinuusta flikkaa ryästänhet yhren turvattoman kraissuusen poijanmälkin, viänehet sitä kökkätanssiista juaksujalkaa hyppööttään yli ojien ja peltojen kotiansappäin ku kissit hiirtä. Se oli pyristelly vastahan, oli itkiä köllöttäny ja huunnu äitejä niin kauhiasti, jottei ne uskaltanehekkaa traihata sitä kotia asti. N’oli raahannehet sen poikaraukan riihenkeulan ala, siälä puristellehet, rutisteilehet, halannehet ja pussannehet nii ympärinsä n’otta pusurit präiskynhet ja liirinkikin pritkahtanu toiselta poikki. Ja aina välhin sipissehet sen korvahan jotta ne tykkää siitä nii kauhiasti.
Ne olis sen aivan elävältä syänehet — sanoo tyrmistyny kirjeenvaihtajamme — jos ei toiset poijat olsi kuullehet sen hätähuutoja maantiälle ja suurella äänellä huutaan lähtenehet apuhun kun surenpesälle.
Silloo vasta ne flikat peljästyyvät, jättivät uhrinsa ja lähtivät pakohon.
Aivan oli se poika ollu pökerryksis ja vain tekohengityksellä saatu virkuamahan.
Oli sanonu jotta:
— Ku en mä saanu henkiä veretyksi, ku tukkiivat truutulla vooron perähän mun suukkuni. Toinen veti toista aina pois, jotta:
— Annas mäkin jo, nyt on taas mun vooroni.
— Ja nii tuhriivat koko pläsini jotten saanu silmiäni auki — kertoo se poika ja pyyhiskeli naamaansa takinhiahan.
Sellaasta menua s’oli kulkaa ollu jo Peräseinäjoella, jotta miltähän se rintapitäjehis rupiaakaan näyttämhän, ku ne alkuhun pääsöövät ja oikee alkaa se jahtikausi.
Ja Kuurtanhelta kirjootti mulle kaks krooseja, jotta ne pyytääs niinku mun apuani miähen saannis, kun ei ne oo saanu, vaikka n’oon itte kuinka yrittäny. Ja sanoovat jotta rupiaa näyttämhän siltä, jottei ne enää itte saakkaa. Kööpelinvuari näyttää nii liki tullehen ja niin korkialta, jotta apua ny huutaavat häräsnänsä.
Sanoovat jotta ne laittoovat menhenä kesänä ittellensä jo kansallispukeekki, jotta eikhän niihin tartu. Ja olivat koittanhet olla kovasti asialla, hypäännehet tanssiis ja seurantaloolla, lirkuttanhet silmää ja heilutellehet häntää, niinku pruukathan, mutta huanosti oli tuurannu. Joskus oli joki vähä näykänny, mutta sitte oli taas höltänny ja rimpuullu irti, vaikka n’oli itte koittanhet lujasti kinnata. Ja nyt ei oo enää monhen vuatehe yhtää näpännykkää.
»Ei oo näillä mailla enää sellaasta saviprunniakaa, josta meirän onkehen tarttuus» — huakiivat nua Kuurtanhen krooseet ja kysyyvät multa jotta mikhän heis on vikana.
Min’ oon koittanu tuumata sitä asiaa ja tullu siihen tuloksehen jotta
— Te ootta vissihin tunkkaantunehia.
Se on kaikista pahinta mitä flikkaihmiselle voi sattua, ku se rupiaa tunkkaantumhan. Flikkaihminen saa olla lihavakin ja saa olla laihaki, pystynoukkaane ja vääräsäärinenki, etukumara ja sivuvääräki, mutta jos rupiaa tunkkaantumhan, nii silloo ei enää tärppää. Ei millää. Silloo on veto aiva kaikki.
Siin ei auta tykkäämän-nokot eikä halunhyryteskää.
Ei muuta — (nii surullista ku se onkin) — kun nostaa vai korjasti koipensa orrelle kuivamahan paapan värkkipuiren joukkohon.
RAKKAUREN-FASKISTIT
Mull’ on täs nyt kamalan kranttuja asioota hoirettavana, ku on kysymys flikoosta, akoosta, krooseista ja tietysti — rakkauresta. Kun n’oon kuulemma aivan sitä varte luotu. Ja nyt on karkausvuosi, jotta niill’ on oikee laki puolellansa rakastua, rakastaa ja jahrata meitä miesparkoja silmin, suloisin käsivarsin, kirjein, kyynelin ja tietysti tänä lapualasuuren kauhiana aikakautena myös »oma-alotteisin» toimin, siis suorastaan — muiluttaa.
Herranpoijat, mikä tästä kansanvallasta nyt lopuksi tuloo, kun eteläpohjalaaset naiset ovat päättänehet, jotta »kullan pitää saara tänä vuonna vaikka harmaan kiven sisältä?»
Uusi kansanliikes on nousemas, uusi muilutuskausi alkaa! Sillä »kyllin kärsit jo sorrantaa, vieläkö kärsisit kauempaa — — ei sitä luontosi salli, ei sitä luontosi saaalli» — laulaa uhkaavasti se taloon tytär, joka mulle tästä rynnistyksestä pitkän preivin kirjootti. Sanoo jotta s’oon nyt sillä lailla Jaakkoo, — ja saat sen sanua koko miehiselle maailmalle, jotta jos että te huns'kelit nätistä silmäniskusta ymmärrä ja käsitä mitä teirän rauhaanna tuloo, niin esti laitethan »flikkaanpaalit», johna mennähän taivahallista minuveetaa, me vähä vanhemmat kappalehet, nuoremmat saavat nytkytellä foksia ja trottia. Sitte kattothan korjasti silmihin teitä hongankolistelijoota, huokaastahan ja ollahan suloosia ja puhutahan kuink on hauskaa — — Mutta jos että te senkin mörököllit käsitä vielä eres hiljaasta lämmintä kärenpuristusta ja pientä lakatusta, niin sitten ei auta muu kun se »oma-alotteenen toiminta» jotta korvista kiinni ja autohon, autohon niinkuin kommunistit! — Luulettako te, jottei me naisekki taira Lapuan konstia ja uskalla rynkyttää tätä maailmaa vaikka pirinpärin, sanokohon lain puustaamet mitä tykkää? Täs me oomma mielistellehet ja passbottanehet teitä, kukkinehet aivan turhaan ja ollehet koreeta ja hempeetä kun kukkaaset kerolla. Niinkun me oommakin! Muttettähän te senkin mötiääset muuta kun lentelettä ympärinsä kukasta kukkahan ja pörräättä. Mutta se peli pitää nyt loppua ja me naiset nousemma jöötä pitämähän ja sanomma kuinka ollahan! Se on me kun nyt otamma miehen ittellemmä tänä vuonna, jos ei hyvällä, niin — autohon!! Ja vierähän pillillä mettätielle ja moksithan ja istutethan vaikka vihalaaspesäs kun Tampereen pormestaria, ja piiskatahan ja laulatethan n’otta vissisti tierättäkin, mitä s’oon kun flikkaihmiset joutuu rakkauren kans kamppaalemhan aina vain eikä mistää tuu mitään.
Eikä teirän miesten tartte olla niin nirsuja ja omahyvääsiä, itte ootta mitä roikalehia tahansa ja sennäköösiäki naamasta, jotta kiittäkää, kun teistä kantturoosta kukaan nainen huoliikaa. Vai kauneuskuningattaria teille vai sais luvan olla? Ohoh, ei teirän joukoskaan oo mitään Apolloja muita kun eläviskuvis ja nekin on maalattuja ja puleerattuja vanhoja konkareita. Toista se on me, jokk’oomma nuoria ja nättiä, oikeeta eläviä ihmisiä. Ja meill’ on käytöstäkin ja meirän rakkaus kestää läpi elämän n’otta me viemmä monta huonua miestäkin läpi myrskyävän elämän meren, vaikka ne pritakoottoo ja ovat niin kamaloota, jotta vähä monaasti naisten pitää niille sanua lujaa — — ja ja ja kaikista huonoompia kränkkiä antaa vielä kastrullillakin päähän, jotta ne olsivat ihmisten lailla.
Jaa ah — kirjootti se flikka, joka tämän uuren kansanliikkehen meinaa nostattaa jotta:
— Jos ei meitä naisia olsi hoitamas ja pitämäs aisoos teitä miehiä, niin ei tästä elämästä olsi koskaa tullu mitää. Se on meirän piaksuulla kun koko tämä mailma seisoo, tietäkää se! Me oommakin tämän yhteeskunnan varsinaane ja kiukkuusin kapitalistisakki, jokka pirämmä kynsin hampain kiinni yksityysestä omistusoikeuresta ja yksityysestä yritteliäisyyrestä, emmekä kärsi yhteesomistusta elikkä kommunismia olleskaan enempää rakkauren asioos kun köökiskää.
Kullakin pitää olla oma kultansa, eikä siihen saa tulla sivulliset pusun jaolle elikkä tuloo heti sota! — Meitä meinathan nyt pettää, kun Suomes luovuttiin kultakannasta, mutta me pirämmä siitä kiinni ja vaarimma, jotta on palattava vähä äkkiä kultakannalle takaasin, jotta jokaasen on pysyttävä joko vanhan-kullan elikkä sitten uurenkullan kannalla, ja sillä hyvä. — Primputtelu ja nyppiminen on heti lopetettava ja jokaasen saatava omansa.
Ja sulle Jaakkoo me sanomma, että sinä et saa paljastaa meirän flikkaan asioota — ihanuuksia vai, eikä ainakaan puhua niistä vippakonstiista, joilla me kuppootamme sylihimmä yksinkertaasimmat pökkelöt, vaikkas näjyt monta surenkuoppaa itte klaaranneheskin ja olevan aika lailla perillä meirän salaasuuksista. Me pirämmäkin sua Jaakku-rakas vähä niinkun paremmasta kuin muita ja niinkun salaliittolaasena, n’otta koita nyt viisahasti neuvua kaikille käkilinnuulle, jotta parast’ on heti ruveta kattonahan vapaaehtoosesti ittellensä vasituusta heilaa niin kauan kun on armonaikaa, sillä kun se isoo rynnistys alkaa (päivänmäärää ei sanota) niin silloon saa loput vierä kuka kerkiää.
Jos ei hyvällä, niin — autohon, autohon!
Sellaasen kamalan soranjulistuksen mä sain postis. Ja ala oli kirjootettu jotta: »Kirjootti Maija, jok’ei vapise.»
Kyllä mä oon tienny, jotta nyt on karkausvuosi ja flikkaihmisillä vapaus ampua meitä miehiä kun jäniksiä — rakkauren pillillä tietysti, mutta jotta tästä nyt sellaane sota repee ja uusi kansanliikes oikee lapualaasehen mallihin alkaas, sitä en oo osannu aavistaakkaa. Oon mä ollu tosin huomaavinani jotta jotakin naisväellä on ollut erityystä tekeellä jo pitkän aikaa, kun ovat pitänehet salaasia kokouksiansa, sipissehet ja kuulemma kaikes hiljaasuures jo orkaniseerannehekkin koko maakunnan, jottei muuta kun knappulasta painaa, sitte ku se päivä tuloo, jotta ne hyäkkäävät poikamiesten niskahan — ja autohon!
Kysyyvät vain jotta:
— Tahrokkos ottaa minut aviovaimokses ja rakastaa — muista se! — myötä- ja vastamäes, elikkä näjet kuinka sun käyrähän?
Ja jos vastahan hyngit, niin — autohon!
Sen verran nyt voin paljastaa, jotta 3 flikkaa tuloo aina olemahan samas muilutussakis. Yks kysyy esti, sitte toinen ja sitte kolmas. Ja jos ei ykskään niistä kelpaa, niin muistakaa nyt tämä poijat, jotta te ootta sen ensimmääsen kysyjän heiniä.
N’otta on parasta vilkaasta heti kaikkia kolmia yhtaikaa ja huikata heti, kun paikalle sattuu, — sillä menua se on kumminkin!
Paras on vain suosista ottaa, sillä jos et sitä tee, niin korvistas lennät autohon ja vierähän mettätaipalehelle, johna komennethan uloos ja kysytähän vielä uurestansa jotta:
— Otakkos?
Jos et silloonkaan jo usko, niin se on surullista mutta totta, jotta sinut äijäpaha piiskathan katajaasilla karahkoolla ihan kirkkahasti Pieksänmäjen aseman plassille, niistethän nenä ja pyyhiitähän kyynelehes ja istutethan sitte vihalaaspesähän ja laulatethan rakkauren lauluja, kunnes oot niin pehmoone, jotta vissisti muistakkin sanua pappilas, johka sinut lopuksi vierähän, jotta:
— Juu.
Ne kaks flikkaa siinä vieres on toristajia.
Sitte vierähän sinut kotia ja sanothan jotta:
— Pussaakkos mutukkaas, niinkun portilla pruukathan? — vai uskokko muutoon tätä kansanliikestä?
Paras on pussata vai heti ja keskelle truuttua, muutoon tuloo uuret laulajaaset.
Ja sitten lähtöö se 3-flikan muilutussakki vielä kaks kertaa reisun päälle, kunnes »kaikki on saanu omansa».
Sellaane se nyt on sotajuoni, jottas tierättä kaikki, joiren omatunto läpättää, te lurjukset, jokka livistätte rakkautta!
N’otta siitä lurjustelusta tehrähän nyt loppu, ainakin täälä Etelä-Pohjanmaalla, johna naiset ovat päättänehet nostaa uuren kansanliikkeen, nimeltä rakkauren-faskistit, aivan Lapuan Liikkehen mallihin jotta:
— Autohon, jonsei se muutoon suastu!
Vanhatpoijat hävitethän nyt Suomesta sukupuuttohon, niinkun kommunistit — se on sotahuuto.
»Eikä täällä tapella — sanoovat flikat — kun yhtä asiaa»: rakkauren tähren vain, jotta kullekkin oma kullanliru täyrellä kapitalistisella, yksityysomistuksen pohjalla.
Niin että kukin voi sanua ja sormella osoottaa jotta:
— Tämä on mun, ja tuo on sun, ja mik’ on mun, siihen ei sun tuu mitää, jottas tierät, elikkä mä tomahutan!
Tästä tuloo kamala vuosi.
KUOPION ETAPPI
No nyt se alkaa se uusi kansanliikes! Ne rakkauren-faskistit jylläämähän!
Ja ensimmääseksi uhriksi kysythän mua — Kuopion etapilta asti!
S’oon jo levinny ja järjestäytyny ympäri maata.
Tällääsen paukun sain ottahani tänä aamuna:
»Terve Jaakkoo ja tervhyysiä Kuopiosta!
M’oomma lukenu Sun kirjootukses hartahalla miälellä. Sen johna sä puhut »Rakkauren-faskistiista», ja meirän syrämmemmä on kauhiasti lämmenny sun pualehes.
M’oomma kolme komiaa krooseja ja meill’ on viälä neljäs varalla, viälä komiee. Ijästä me emmä puhu mitään kun papinkirjat on karonnu ja kukaan meist'ei muista syntymistänsä, mutta tährellisempää sun on tiätää, jotta painua meis on kaikis yli seittemänkymmentä kilua ja krinaassi kova. Kotoosin m’oomma siältäpäin mistä säkin. Me tairamma olla saman jojen verellä pestyjä sun kans, vaikka tuskin samas punkas. Nyt sä Jaakkoo ajattelet, jotta mitä me täälä Kuopios teemmä. M’oomma täälä, rehristi sanojen, hoitamas etappiasemaa. Kuulumma näjes kaikki poliittisesti niihin »Rakkauren-faskisteihin», joista sä kirjootit. Niinkun sun täytyy honata, niin tämä asia on laviasti ja komiasti järjestetty.
No, ny me tryyköötämmä siihen meirän asiahan: Kuule rakas Jaakkoo! Sä meitä parahiti ymmärrät. Sä kirjootit niin jutinam tähre korjasti tästä meirän asiasta. Ny me kysymmä sulta suorahan, jotta ookko sä Jaakkoo poikamiäs eli toisin sanojen ookko sä irti kultakannasta. Se ei oikeen seliinny sun kirjootuksestas. M’ei oo sua nähny muuta kun kuvasta, emmekä muutoonkaan tunne, mutta kuvasta päättään s’oot poikamiäs ja komia ookkin, vaikka vähä liika leviä ja paksu siinä kuvas, johna t'ootta Jupen kans. Meillen moljahti päähän kysäästä, jotta — tahrokko sä meistä jonkin valita oikeen ikuuseksi vasituuseksi heilakses. Me vakuutamma, jotta m’oomma täyrellisesti kypsiä itsenääsiä naisia ja teemmä tämän kysymyksen pitkän funteeraamisen perästä. Ei sun tarvitte peljätä, jotta sä näitä marjoja raakoona noukit, jos me nyt tuota alkaamma runokiälillä puhua, niinkun plaarahan rakkauren kirjoos. Kyllä m’osaamma lujasti tykätä ja reirusti rakastaa, kun m’oomma näin kauvvan kaivaannu vakituusta ystävää. Oikeen sitte syrämmen kyllyyres me sun pualehes nyt käännymmä aivan epäitsekkähäs tarkootukses, sun omaa etuas kattojen, jottet sä jouru ottamahan siälä jotakin huanompaa ja kunnotoonta ja turskia, kun sull’ on niin hyvä luonto ja nyt kun se hetki pian teillen poikamiähillen alkaa. Ajattele sä Jupenkin kohtalua, jos et sä omastas välitä.
Jos täs viälä ittestä puhutahan niin me kuulumma eläänsuojelusyhristyksihin, jotta hyvänä me teirät molemmat pirämmä. (Sonsaret me kyllä tapamma siitä hualimata, vaikka kuulummakin yhristyksehen.) Molemmille teillen hunskeliillen on parasta, jotta sä heti vastaat meillen myöntävästi. Ei m’oo turhan kranttuja, jottei sun tarvitte koskaan peljätä jotta me rupiamma sua krapaamahan särjetyystä syrämmistä, vaikka s’ookkin plaanu kirjoottaa siitä frouvasta jonka luona sä asut. M’oomma uurenaikaasia vapahia naisia, jokka ymmärtää asioota. Sitte kyllä kun meistä jokin sun ottaa, niin se pannahan lehtehen jottei sua enää muut flikat meinaa. Kyllähän sä sen ymmärrät jottet sä sitte saa muita kattella ja Jupenkin pitää olla siivosti kotona.
Ja sitten me viälä sanomma sullen kaikes rakkaures, jotta älä sä ota tätä asiaa leikin kannalta, sillä s'oon totinen tosi. Saat viäläkin sanua muillenkin poikamiähillen, jotta vastaavat myäntävästi silloon kun se hetki tuloo ja kysytähän. Sit’ei kysytä monta kertaa samalta. Asiat on hyvin järjestetty. Ne muilutethan, jokka potkii vastahan. Tämä uusi kansalliiket tuloo olemahan valtaveet kun Lapuan liike; sen kun panoo toimehen kauvan sortua kärsinehet naiset, jokka vihroonkin rupiaa valveutumahan. »Viäläkö kärsisit kauvempaa, viäläkö luantosi salliis», on meirän krooseiren sotamarssi.
Jäämmä orottamahan pikaasta vastausta. Meill’ on kova kiirus; pitää keriitä viälä muillenkin kirjoottamahan ennen sitä salaasta päivää, jona sitten se muilutus alkaa. Parasta on, jotta sä heti vastaat. Jos sull’ on niin kiirus jottet joura yksityysesti kirjoottaa, niin saat kyllä vastata lehren päällä, vain parilla sanalla. M’oomma hoksaavia jotta kyllä me vähästä ymmärrämmä. Mutta älä jutinan tähre vain paa meirän nimiä lehtehen. S’oot ollu aina niin tivis, jotta sullen on plaannu saara salaasuuksia ilmoottaa. On niitä ilmoottanu muukkin ei yksin me.
Tottapa sä nyt hoksaat oman etus valvua täs asias; jotta se alkaa olla sitä myäre selvää. Piirrämmä vain tähän loppuhun meirän rakkahat kaipaavat terveisemmä.
'Lempi-Sanna, Impi-Hessa, Siviä-Tiina
ja varamies Maija-Liisa.J.K. Ja sitten viälä me kysymmä sulta, jotta nyk kun sä Jaakkoo oot saanu tynnyrin tapin auki, niin ekkähän sä ota ajaakses eruskunnas meirän asiaamma. S’oon aivan kohtuutonta, jotta miähet saa kosia vain, ja meill’ on se oikeus vain joka neljäs vuasi. Tasan se olla pitääs meirän kansanvaltaases tasavallas, johna kaikill’ on yleenen ja yhtäläänen äänioikeus. Tämän tärkiän asian ajamisen me jätämmä sun haltuhus, siinä varmas toivos, jotta sä teet tästä lakiehrootuksen eruskunnallen ja pian. Mitä ne äijät sielä tuhrivat pikku puliensa kans; tämä meirän asia, se on oikee pulien pula ja sill’ on kiirus!».
Samat.
— Tuota tuota — — sen mä vain sanon jotta hyvä on olla pelastettuna, lain ja esivallan turvas. Sillä se frouva, jonka luona mä asun, sanoo jotta:
— Älä pelkää Jaakku pieno jotta sua körökärryylle vierähän! Kun m’oon kerran ottanu sun vaivookseni ja hoitohoni, niin tieräkki jotta sull’ on turva kelkas. Sano niille krooseille terveiset, jotta ne painaasivat vai kovasti asiasta, ja että »Minä» kyllä pirän huolen siitä jotta Jaakkoo pannahan vielä korjaamahan sekin miesten tekemä sorto-laki, jottei naiset saa kosia kun joka neljäs vuosi. Muutoon saat sanua niille krooseille, jotta Jaakkoo on sellaane hunskeli, jotta jos en Minä sitä hoitaasi Lapuan Lain mukahan: »ei sanoilla, vaan teoilla», niin s’olis niinkun Kosoolan-Vikkikin, joka »teköö mitä tahtoo».
— Ky-kyllä mamma — — mä sanon.
KALLEA KIIKUTETTIHIN
Eileen oli nyt se kauhun päivä, jolloon moni vanhapoika sai juasta kotuansa mettähän säkki pääs ja piiloottautua kun jänis katajapuskahan. Täälä Vaasas ei näkyny yhtäkää vanhaapoikaa liikkeellä. Toiset olivat reeklannehet ittensä sisälle ja pannehet ovelle jotta »Matkoilla». Toiset olivat maskeerannehet ittensä pulisonkiäijiksi, kulkivat suuret mustat klasisilmät pääs ja keppi käres köykyttään, jottei tunnetaasi.
Mutta ainakin yhren oli käyny ohraasesti.
Mulle kerrottihin jotta »Korja-Kalle», jota myös »Posliinipoijaksi» sanothan, oli saatu iltamyöhäällä johnakin Klemetinkarulla kiinni ja Rakkauten-Faskistit olivat imenehet ittensä kiinni siihen heti kun iilimarot, jotta s’oli ollu tukehtua.
Kolme flikkaa, koko komennuskunta, oli järjestänsä pussannu ja siloottanu sen klanipäätä, kuin myös kutittanehet korvantaustaa n’otta s’oli huutanu oikohonsa, kiekkaroonu ja rukoollu armua.
Korja-Kalle oli koittanu olla viekaskin ja sanonu jotta hänellä on jo salaane »Neitsyt-Maaria» — mutta flikat oli kysyny heti jotta kuka?
Ja kun s’oli härissänsä sanonu jotta — Anna-Maija Mokka — niin flikat oli kattonehet jäsenluetteluansa — niin ei ollukkaa nimiä kirjoos!
— Vai valehtelet? — olivat kirkaassehet ja yks oli tukustanu heti Kalleja korvasta, kun ei klanista kiinni saanu.
Sitte oli tullu auto, ja niin oli Kalleja viety Huutomäestä vielä hyväs matkaa sitä vanhaa tietä pitki — ja silla tiellä Kalle itki.
Ei passaa kertua enempää, mutta kun takaasin tultihin kaupunkikin, niin Kalle oli pussannu kiltisti yhtä niistä faskisti-flikoosta, jok’oli pyyhkiny hänen kyynelehensä ja luvannu uskollisuutta.
Toinen flikka oli kysyny jotta:
— Miltäs maistui? — niin Kallen oli vääntyny suunsa suloosehen mutruhun ja sanonu jotta:
— Oon mä pussannu ennenkin!
Muista muilutuksista ei oo flikoolta vielä tierootusta tullu, mutta maaseurulta soitettihin, jotta sielä on liikehtiminen ollu erittäin vilkasta.
Ja tuhoosaa.
Eikä sitte muuta kun mummulle suuta jotta ensi lauantaina pitäävät Rakkauren faskistit kaupungintalolla paalit ja sinne on haastettu muakin heirän sulouttansa ihaalemahan.
Ja siihen m’oon tärkiä ku kaljavellihin, john’on juustonpaloja, ja saa koolia. Mutta sitä mä vähä pelkään, jos siälä joutuu kovin lujahan puristuksehen, kun mull’ on tätä manttaalia vähä friskinpuoloosesti. N’otta pyyrän, jottei ainakaan kovasti littuhun lykättääsi ja lommoohin kolhittaasi.
Sain eileen krooseilta suuren siirappikaakun john’ oli syrämmenkuva keskellä ja rakkauren pilliä sihtas joka taholle. Kreetu oli laittanu pillinsä kärkehen kaks väkää enempi kun muut, mutta mä otin ne lusikalla heti pois, — jottei vai mua sihtaa.
Konttuurifröökynät oli heti ympärillä jotta — Voi antakaa vähä meillekkin!
Ja kun mull’ on hellä luonto, niin sanoon Eevalle jotta:
— Jos näytät kielespään, ja jos s’oon pieni ja punaane ku mirrillä, niin saat kerran lipaasta tuosta kaakun lairasta.
Se tamppas jalaalla ja pritakootti niinkun niiren pyhä tapa on, mutta mä sanoon kylmästi vai jotta:
— Kaakku on mun!
Sen silmät paloo, kaakku oli kaunis ja makoone niinkun omena Eevalle ennenkin.
— No antakaa ny, eres pik-pikkuusen — —
— Näytä esti! —
— Saanko lusikallisen? — Mutta toiset ei saa kattua!!
— Ei. —
Ja sitte Eeva näytti vähä kielenpäätänsä, jok’olikin pieni ja punaanen kun mirrillä ainakin. Ja haverti sellaasen vinkalehen kaakusta n’otta pualen vierä, ennenkun hätähän kerkesin.
Sellaasta se on ollut tuo Eevan suku hamasta syntihinlankeemuksesta asti.
MAHARADJA
No voi lyö ja krääkääse, ny vasta kummia kuuluu!
Kuka riivattu olis täälä Vaasaskaan tienny, kun me kaupungintaloolla kaikes rauhas ja rakkaures vietimmä Rakkauren faskistien päällekarkauspäivää, jotta Mänttäläs on täysi sota!
Ampua präiskithän n’otta akat vattallansa pitkin lattioota pyllyyli ja faltesmanni luki kapinalakia portahilta n’otta prätäji.
Me täälä vain menimmä falssia silmät ummes pulskien flikkaan kans ja oli niin tuhannen ahrasta n’otta hiki juoksi pitkin kruppia. Ja ihanaa oli ja rahaa tuli vaasalaasten krooseitten ensimmääselle hyäkkäysvaunu-rykmentille suuri pyykkikopallinen.
Ja krooseet olivat niin mielissänsä siitä rahantulosta, jotta julistivat ja oikee kruunasivat mun kaikkien krooseitten yhteeseksi papaksi, eli maharadjaksi.
Panivat ruusuja rintahan, suuren turpaanin päähän ja olsivat ikisokin pussannehekki ympärinsä, mutta se frouva, jonka luona mä asun ja jonka täyshoiros m’oon, sanoo jotta:
— Ei tarvitte — —
N’otta m’oon nyt kulkaa sitte oikee maharadja kaikkien krooseitten suojeluspyhimys!
Täm’on suurin kunnia ja mieluusin vahinko, mitä mulle on ikinä elämäs sattunu.
Mutta se tuli niin äkkiää ja orottamata — — keskellä soran pauhujen!
Ylen autuas ja onnellinen oon, kun suuri unelmani on näin ihanasti täyttyny. Turkkilaaseksi Bey’ksi ja Pashaksi mä vain oon rohjennu unelmoora, mutta että te sulooset ja rakastettavat krooseet korootitta mun mystillisen Intian ruhtinahan ja ittevaltiahan Maharadjan arvohon siitä teitä tuhannet sulooset tyttäreni sulimmasti kiitän.
Luottakaa minuun! Jos hyvin käy, niin pappa hankkii teille miehenkin jokahittelle.
Mä laitan nyt ittelleni suuren polsterin, pitkävartisen vesipiipun, kultaaset korvarenkahat, punaasen turpaanin päähän ja muutun tummanpruuniksi naamaltaki, jotta mä oisin arvoni mukaane.
Suomen politiikka on nyt hyttyysen pirinää mulle. Sitä saa hoitaa mun puolestani kuka tykkää ja viittii, eik’oo muutakaan tekemistä.
KUSTASSONI JA MÄ
Ja niin oli urhoollinen Keski-Pohjanmaan Jääkäripataljoona Tampereen vallootuksen jälkehen lopuksikin saatu kokohon Messukylähän kolmen päivän haravoomisen jälkehen ja määrätty siirrettäväksi Antrean rintamalle käytettäväksi Viipurin vallootuksehen eteläpuolelta. Ja näistä sota-operatsuunista välitin mä, joka olin tuan urhoollisen pataljoonan herra zahlmeisteri eli talouspäällikkö viispenniä mihkä mennähän ku vain mennähän aina vain ethenpäin.
Mulla oli täysi työ tosiskin, nim. varjella meirän sotasaalista, paria suurta viinatynnyriä, jokka olimma jostakin Tampereella pesorkannehet, ja koittaa hankkia ruakaa pataljoonalle, jolle olin onnistunu ostamahan Tampereelta yhrestä rautakaupasta komjat rautanapot kupehelle, aivan sitä tarkootusta varte, jotta syärä heti kun paikalle passaa. Kapteenit ja everstit komentelivat vain kun viimmeestä päivää, välittämättä vähääkään meistä trossimiehistä, joiren pitis koittaa hankkia ruakaa. Sitä piti olla vain »käskystä» ja sitä varte minäkin ryöstin — oliko se nyt Vehmaisis vai Messukyläs? — kokonaasen tavarajunan.
Meirän pataljoonalle piti tulla Seinäjoelta leipälaatikoota, perunoota, voita ja jauhoja, mutta kun tulimma asemalle hevoosella hakemahan, niin — kaikki oli viety!
— Kuka?
— Em mää vaan tiiä, sanottihin.
Silloon mä sanoon mun neljälle urhoolliselle jääkärivääpelilleni jotta:
— Poijat, sota on raakaa...
Ja ensimmääsen junan, joka tuli, sen me ryästimmä! Ja saimma hyvän saalihin: monta hevooskuarmaa limppusäkkiä, 4—5 laatikollista Vaasan näkkileipää, pari tritteliä voita, perunasäkkiä, jauhopussia ja kaks suurta meijerijuustua niinkun myllynkiviä! — Ja viinaa meill’ oli ittellä omasta takaa.
Sitte lährettihin omalla junalla Haapamäelle ja juurivalmistuneen Pönttövuoren tunnelin läpitte Pieksämäen kautta Antreaan.
Kun täs nyt sota-syntiänsä rupes muistelemhan, niin täytyy sanua sekin tähän asti syvänä salaasuutena säilyny varkaus Pieksämäen asemalla, jotta mihkä ne kaks voitritteliä katosivat, jokka seisoovat siinä platformulla siihen asti, kun meirän urhoollinen juna lähti.
Joo, kyllä asia niin on, jotta mun urhoollinen jääkärivääpelini Kustassoni tuli mun tyköni ja sanoo jotta:
— Kun juna vähä pakkaas takaperin, niin tuala seisoo kaksi voitritteliä niinkun herra luutnantti näköö...
— Min’ en näe mitää! — karjuun mä niin vihaasena kun soras pruukathan. — Kun tua tuhannen aasi, junankuljettaja, ajoo liika kauas, ja täs heti lährethän.
— 30 meeteriä! — sanoo Kustassoni — se sama saakuri, joka puhalti multa sitte Viipuris sen mun isoonmauserini, jonka mä itte rehellisesti ryöstin ryssiltä Kristiinan vallootukses — ja lähti juoksemhan junan häntäpäähän.
Mä juoksin kiukuussani veturinkuljettajan työ jotta:
— Pakakkaa heti paikalla 30 meeteriä, ja sitte topp, siihen asti kun vihelletähän.
Enkä mä muuta sanonukkaan. Viheltelin vain ittekseni niinkun soras kans välistä pruukathan, kun on lysti olla ja mukavaa tieros.
Ja sitte se juna lähti. Eikä niitä voitritteliä oo sen perästä nähty, vaikka jokin hoopoo mies — niin kertoo mulle se Kustassoni — oli juassu pitkän matkaa junan peräs ja kovasti viittiloonu.
— Mitähän se sillä meinas? — kysyyn mä ja kattoon tuimasti Kustassonia silmihin.
— Se kai oli jokin sotahullu, joka toivotti onnia matkalle...
Ja sitte tultihin Antrean asemalle, johna meirät lastattihin moneen lotjaan vietäväksi alas Vuoksia pitkin Pölläkkälähän, Ristseppälähän ja Kämärän kautta Kolikkoinmäelle.
Mutta kun tuli tuasta Kustassonista nyt puhe, niin en malta olla kertomata, jotta sillä oli sitte erinomaanen hajuaisti. Kun sielä Antreaskin, johna me ei ollu kun pari tiimaa, kun oli niin kiirus, niin eikös se haistanukkin heti yhres plompeeratus ja lukitus tavaravaunus olevan — lihamakkaraa, voita ja knäkkileipää. — Ja sanoo mulle jotta:
— Vissisti!
Mä en keriinny sanua mitään, kun oli täysi homma saara patruunakärryt ja hevooset lotjihin, mutta sen vain näjin, kun Kustassoni lykköötti monella sotamiehellä yhtä umpinaasta tavaravaunua ratapihalla ja itte hääräs vekselimiehenä niin, jotta vaunu tuli justihin prisiis siihen meirän proomun kohralle.
Ja kyllä se oli touhus ja iloonen, kun se mulle »meldas» niinkun sanottihin siihen aikahan, elikkä »hakkezusammen», löi kantapäät yhtehen, ja ilmootti jotta:
— Herra Zahlmeister, pataljoonalle on tullu yks ylimääräinen vaunu ns. elintarpeita!
— Sepä iloista ja tosi tarpeen! Kyllä ne sielä intendenttuuris muistaavat pitää huolta tästä meirän pataljoonasta. Mutta se on poijat palkinnoksi teille urhoollisuurestanna — eläköön Keski-Pohjanmaan Jääkärit!
— Niin myös siinunkin kanssaas — veti se Kustassoni takaasi, kun sill’ oli vähä sellaane saarnanuatti puheentyylissänsä.
Kolme suurta laatikkua tehtahanleipää sielä oli, ja taas kaksi tritteliä voita, mutta makkaraa oli niin riivatun vähä, jotta me tuumasimmakin heti Kustassonin kans jotta mitä sotamiehet makkaralla teköövät, tuloo vain paha mieli... Mutta voita annettihin kaikille kokonaaselle reikäleivälle lähes nyrkinkokoone kimpales, ja sitä poijat levittelivät peukalolla leivälle ja aina välihin nuolaasivat sormiansa jotta hyvää on.
Se oli ihana retki Vuoksen-virralla, kun kerrankin saatihin lykätä oikee kaksinkäsin voileipää maaruhun, ja voit’ oli päällä n’otta sieramet tukkii.
Mutta tritteli meni kans! Ja kimmet paiskattihin Vuoksehen, kun näytti olevan väärä osootes pohjas.
Merkillisiä! — Mua rupes epäälyttämhän.
Päästihin me onnellisesti muistaakseni jonnekkin Pölläkkälähän, kun tuli Etelä-Pohjamaan Jääkäripataljoonan talouspäällikkö lennättään ratsulla peräs meirän majapaikkahan.
Ja Kustassoni huitoomhan mulle jotta:
— Painukaa helkutis herra luuknantti tallinvintille! — Nyt otti ohraleipä valkian, ja pysykää sielä...
Ja niin se juaksi meirän trossivaunulle, johna se toinen tritteli oli, nappo kouras ja hevoosen juottosankoo toises, ja mättäs sillä napolla trittelistä voita sen sangoon täytehen.
Ja juoksutti tallihin.
Mä en käsittänyt koko rähinästä yhtikäs mitää, mutta sen vain tallinvintille kuulin ja näin, kun se vieras talouspäällikkö huuti ja ulvoo kun mettänpeto jotta:
— Missä on tämän pataljoonan zahlmeisteri?
— Se on tuala tuala tulilinjoilla! Juuri lähti kahren kiväärin kans, se kun ampuu molemmilla silmillä yht'aikaa, eikä räpytä ollenkaan — pyärii Kustassoni kun hullu myllys ja viittas joka taholle molemmin käsin.
— Te olette varastaneet meirän pataljoonan vaunun, kaks tritteliä voita, leipää ja missä ne on?! — karjui se hullu mies, ja meni repimähän meirän trossista presenninkiä pois, vaikka Kustassoni kinnas toisesta päästä, ja huuti jotta:
— Se on vales! Itte ootta ryästäny meiltä koko junan.
Min’ oisin ampunu sen miehen, joka sanoo meirän pataljoonaa voi-varkahaksi, jos ei mun käteni olsi kiukusta niin vapissu, jotta mä pelkäsin tappavani vahingos rakkahan Kustassonini.
Mutta vei se rumaanen kuitenkin lopuksi sen meirän toisen voitrittelin, vaikka Kustassoni taisteli urhoollisesti vastahan. Sille tuli omasta trossista apua oikee hevoosen kans, ja niin ne sen veivät. Varsinkin sitte, kun Kustassoni ittekki huomas, kun sille näytettihin, jotta trittelin pohjas oli Etelä-Pohjanmaan Jääkäripataljoonan nimi.
Silloon Kustassoni vasta hämmästyi ja pyyti kovasti anteeksi jotta:
— Täs on tullu vissihin erehrys. — Kaikkia sitä voikin soras sattua.
Hampaita näyttelivät toisillensa.
Ja sitte tuli Kustassoni tallihin, pani hevoosenloimen sen sangoon päälle ja sanoo jotta:
— Saimpas pehkana kumminkin vielä sangoollisen vohkituksi! — Tällä klimpillä me vallootamma vielä Viipurin!
Niinkun kans teimmäkin.
PAKKOTYÖLAITOS
Jahas, tietääkös arvoosa Suomen kansa, mitä hökötyksiä ne ns. »pakkotyölaitokset» täs sulooses Suamenmaas oikiastansa ovat?
Minäpäs kerron teille historiaa; se korutont’ on kertomaa, se ota rakas synnyinmaa.
Ja niin sitten perustettihin Keuruullekki se Etelä-Pohjanmäan kuntien yhteinen pakkotyölaitos. Se perustettihin suurella tohinalla; monet kokoukset, neuvottelut ja esitelmät pirettihin, komiteijat ja asiantuntijat käytettihin ennenkun päästihin taas yksihin kissinristijääsihin, tuota nuon vihkijääs-juhlihin piti mun sanomani, syämähän ja »puhumahan» eristyksen-kehityksen-riemukulusta, kun vihroonkin oli saatu pystyhyn tämä uusi opinahjo »tälle maalle ja tälle kansalle».
Historia kertoo jotta:
Esti ostettihin ränstyny maatila tiätysti 1 1/2 miljoonalla ja sitte siitä ruvettihin pykäämähän oikee loistohotellia 70 miähelle ja 20 naiselle, niin nykyaikaasta ja mukavaa ku suinkin, jotta tulevat kunniootettavat lurjukset, arv. »hoirokit», siälä hyvin viihtyysivät. Kovasti arveltihin, jotta mahtaako nämä tilat eres piisata, sillä tällääsen pakkotyälaitoksen »tarves» oli huamattu kerrassa kirkuvaksi.
Suurella touhulla ostettihin ja kräätäröötihin sitten kaikkihin 90 huaneheshen pöksyjä ja paitakankahia, lakanoota, sukkia, takkia, kenkiä, nästyykiä ja ruakaliinoja kaikesta laista.
Ja hommattihin maatalouskamppehia, hevoosia, lehmiä, sikoja, piikoja, trenkiä, työnjohtajia, hoitajia, vartijoota, asumuksia ja palkkaetuja niille, ja tiätysti itte pääjohtaja. Ja kovalla kiiruhulla pantihin tämä kaikin pualin hyvinjärjestetty täyshoitola kuntohon. Maat kasvoo, lehmät lypsi, porsahat poikii, n’otta syämistä ja elua oli ku Kaanaan häis.
Johtokunta ja erustajakokoukset toimiivat moitteettomasti ja pitivät kovasti ylimäärääsiä, kiireellisiä kokouksia ja tarkastuksia päiväpalkoolla ja matkalaskulla.
Lihapärinäparat kiahuu yhtämittaa, sängyt oli petattu, huanehet siistit ja tuuletettu, ovet seisoovat seljällänsä jottei muuta ku astukaa lurjukset aterialle.
Orotettihin ja orotettihin, — mutta ketää ei alkanu vuasikausihin kuulua.
Hommamiähet rupesivat jo hermostuksis kynsimhän päätänsä jotta:
— Tämähän on kauhiaa, ku m’ei saa mistää hoirokkia tänne, vaikka tääl’ on tällääset komjat huanehet asua ja ruaan yltäkyllääsyyrestä notkuvat pöyrät, vapaa ylöspito ja tyätäkää ei pyyretä ku mitä vähä rumhin terveyreksi, jotta jaksaasivat paremin syärä —
Ja taas kuuholla korvin oroteltihin, tiarusteltihin ja pyyreltihin kuntia hommaamahan eres jostakin jonkillaasia lurjuksia taloohin.
— Tästähän tuloo skantaali, jos m’ei saa tänne hoirokkia. 90 lusikkaa on kiillootettu ja orottaa vain reipasta heiluttajaansa — huokii johtokunta.
Mutta ei! Huanehet seisoo vain tyhjinä. Lurjuksia ei saatu mistää.
Viimmee tuli johtokunnalle nii kova hätä, jotta Keuruun kunnalliskorista saatihin rukoolemalla hetkeksi aikaa laihnaksi yli 70-vuotias äijänkänttyrä Sarvi-Niku, joka tuathin riamusaatos Keuruun komjahan hotellihin.
Nikua siälä sitte syätettihin, juatettihin ja hyviteltihin kun piispaa pappilas.
Monet hoitajat, työnjohtajat ja ylijohtajat raatoovat päivät pääksyttään, jotta Sarvi-Nikull’ olis hyvä olla.
Tilaa viljeltihin oikee järkiperääsesti. Nikuki kulki poutapäivinä tyämailla kattelemas ja moittimas. Pakkas komentelemhan ja uhkas tuan tuastakin lähtiä pois, jos ei totella.
Pasteraali vain siälä 90:s huanehes yksistänsä käret seljän takana ku hotellin isäntä ainakin.
Suurilla ponnistuksilla on pakkotyälaitos ny onnistunu pyytelemhän ja pyyrystämhän aina silloo tällöö jonkin lurjuksen tilavihin suajihinsa, n’otta nyt siälä kuuluu olevan välistä hoirokkeja yhtä paljo kun hoitajiakin.
Mutta Sarvi-Niku on lähteny pois.
»KANISTERI».
Vähäänkyröön Merikaarroos kulkoovat ihmiset nyt kahrenkarvaasina: toiset vihansinisinä ja kiukusta haljeta, toiset koittaa olla kovasti totisen näköösenä, jotta ei ei, ei meitä yhtää naurata, vaikkei kärsikkää päälle kattua, on vaan muutoon niin lusti olla. Nurkan takana sielä nyt vai pryyskytethän ja ollahan kun Palomäjen-Matti naamasta, jottei yhtää tierä koska se nauraa.
Sielä Merikaarroos kun tapahtuu kamala asia sinä ikimuistettavana päivänä kun kieltolaista äänestettihin. Sellaane asia, jotta opettajattarit ovat jyrkästi vaatinehet, jotta siit’ ei saa Jaakoolle hiiskua sanaakaa, jottei se tuu julki.
Merikaarrooskin oltihin kovasti ja kiukkuusesti kieltolain kannalla, ja määrä oli, jotta kaikki pitää äänestää sen puolesta.
Vaalilautakunta tuli jo anivarhaan kansakoululle kieltolaki-aamuna, terootti pännät, pani pöntöön pystyhyn ja sanoo jotta nyt se alkaa. Ja Merikaarroon nyhtyrit miehet ja naiset kävivät vetämäs viinaa, ei ku viivaa, n’otta sätii.
Mutta puolenpäivän aikahan ei vaalilautakunta enää käsittäny olleskaan, jotta mikä raakkules ihmisihin on menny, kun kaikki, jokka tuli äänestämhän, olivat niin kierännäköösiä ja tirskuttivat. Toiset nauroo oikee täyrellä lävellä, toiset vetivät vai suupieltä vintturahan, mutta jokku suorastansa höröttivät lautakunnalle vastanaamaa. Vaimonpuolet koittivat tällätä lapaastansa nätisti truutun ethen ja kääntää pääkkyä poispäi lautakunnasta, joka tuli aina vai totisemman näkööseksi, jotta: mitä nuo ihmiset oikee niiskuttaa, onko meis vikaa, vai mille ne nauraa?
Sitte tuli yks sellaane mies, joka hörötti niin, jotta vaikka se koitti molemmin käsin pitää suutansa kiinni ja oikee yrittää, jotta hän ei naura — niin mikään ei auttanu, kun präiskähti niin, jotta sen piti pyörtää jo ovesta takaasi pihalle ja mennä koulun pikkukamarihin oikee istahaltansa nauramahan.
Vaalilautakunta katteli toisiansa silmät pyöriääsnä, jotta mikä kumma täs nyt oikee on? Eikös täs oo kaikki niinkuu pitääkin, jokahinen on pessy silmänsä, verhat on päällä ja korvat tallella jokahittella. Jotta mitä meis on nauramista?
Mutta sitten tuli opettajattari äänestyssaliin lentään kun koppelo höyhenet pystys, hohuuttaan ja huisuuttaan molemmilla käsillä, puhalti ja ploosas, n’otta s’oli aivan tukehtua.
— Voivoivoi voi hooh — —- kuka kuka kuka hooh — ja taas tamppas jalaalla.
Vaalilautakunta istuu kun seipähän nielly ja käänteli vai päätä sitä mukaa kun opettajattari tormootteli nurkasta nurkkahan ja hohuutti.
— Täm on kauhiaa, kuka kuka, kuka rumaanen —
— Mitäh, häh — kyseli lautakunta säikähröksis kun ukkoonen olis lyäny kakluunihin, jotta:
— Mitä nyt on tapahtunu?
Mutta opettajattari ei saanu sanaakaan suustansa, vaikka s’olis kuinka yrittäny. Ei vaikka puheenjohtaja koitti kopistellakki sitä selkähän, jotta se sais henkensä takaasi.
Se nikotteli vai ja haukkoo ilmaa n’otta tukehtua. Ja aina välihin nosti toisen kätensä pystyhyn, kun Mooses Siinain vuorella. Vaalilautakunta koitti siikaroora kattohon, muttei käsittäny yhtää mitää.
— Ku ku ku — kakisteli opettajattari vain ja juoksi erestakaasi huonehes niinkun se päätöön kana, josta useen kuuloo puhuttavan. Ja aina välihin pysähtyy ja huisuutti kättänsä.
Viimmee siltä lenti ku tappi suusta jotta:
— Voi voi, tulkaa kattohon! — ja tormas pihalle.
Ja vaalilautakunta peräs.
Opettajattari viisas flakutankohon molemmin käsin ja pyärtyy siihen paikkahan ku knääkkä.
Ja kun vaalilautakunta kattoo, niin flakutankohon oli puolivälihin, kuulkaa veretty, — musta 10-litran pirtukanisteri!
Sielä se hiljaases tuules killui ja aina välihin löi syräntäsärkevällä räminällä tankohon.
Vaalilautakunta oli itte kuullu kanisterin surkiasti valittavan jotta
Kansanvalta, kansanvalta,
miksis löit sä jalat alta?
Kieltolak’ ol’ mulle äitimuori,
siks’ niin musta mull’ on kuori.Ja siin’ oli ollu oikee nuottikin.
Kauan ja kovasti katteli vaalilautakunta kanisteria äänestyspaikkansa flakutangos. Katteli ja ihmetteli, jotta kamala flaku tuo kanisteri kieltolakimaan lipputangos. Kuka jee ja kuinka kumminkin juu se on sinne tullu? Ja vielä puolitangos, surun ja murheen merkkinä.
Aamuhämäräs ei sitä kukaan vaalilautakunnan jäsenistä ollu havaannu, mutta kun päivä tuli, niin loisti se kun Hankoniemen majakka tienviittana äänestäjille.
Samalla kun se muistutti, mistä on kysymys.
Vaalilautakunta laski kieltolakimaan lipun, kanisterin, ja veti Suomen siniristin liehumaan. Kanisteri nakattihin mäkehen ja seuraavana yönä sen peitti unhootuksen lumi.
Kukaan ei tierä, mistä se kanisteri sinne äänestyspaikan flakutankohon oli tullu. Sitä on koitettu kaikeila lailla saara selville, ja nyt epäällähän Merikaarroos jo ylönluonnollisia asioota. Kuiskithan »kohtalon sormesta» ja henkimaailmasta jotta se oli ennustus, kuinka äänestykses käyrähän. Se ei oo voinu tulla sinne koulun flakutankohon ainakaan kenenkään miehen viemänä, siitä yksinkertaasesta syystä, sanoovat merikaartoolaaset, jotta koulun opettajattari on innokas kieltolain kannattaja ja jo siihen ikähän tullu jotta se kuuloo pienimmänkin krapsahroksen yällä, puhumattakaa nyt katolle kompuroomisesta.
N’otta kyllä s’oon käsittämätöön paikka.
KUN PUARINOVET AUKES
Se päivä, huhtikuun 5:s 1932, valkeni kirkkahan kevääsenä ja aurinkoosena.
Talitiiaaset meirän klasinalus-puskas pitivät sellaasta konserttia sinä aamuna, jotta mäkin heräsin jo kuurelta ylhä ja lährin kaupungille kävelemhän.
Ihmeellinen juhlatuntu oli ilmas, ja ihmisiä paljon liikkeellä. Kaikki olivat hyvällä tuulella ja hymyylivät merkillisesti toisillensa. Yks ruattalaanenkin, jok’on niinkun rökkähän nielly aina ku se mun näköö, sekin hymyyli nyt kun mares jotta:
— Kutaa, kutaa, nyt me saa pian knapsut.
Torille lährettihin tänä päivänä joka huushollista kovasti varahin. Pussia ja kassia jokahittella ja mukava hymy suupieles.
Aamujunalla tuli kovasti paljo väkiä kaupunkihin, »kun sattuu olemahan asiaa».
Sanomalehtimiehet oli haastettu kattomahan sitä putiikkia jo kello yhreksältä ja joka aviisi oliki asiantuntijoolla erustettuna.
Valokuvaajiakin oli aika liuta.
Viinapuarin päätirehtööri oli pitänyt kentraaliharjootuksen eileen illalla tiskiflikoollensa pullojen hantteeraamises ja paperihin käärimises, jotta se meni kun siimaa.
Puolta tuntia ennen klo 10, kun ovet aukaastihin, rupes arvoosa yleesö pilveelemhän läheesis karunkulmis noin muina miehinä vain, ja klasin taa alkoo ilmestyä uteliahia silmiä tirkistämhän, mitä puarin hyllyyllä on. —
Viinapuarin suuret klasit piti kuulemma tänä aamuna vielä pestä kokonansa uurestansa, kun eileen illalla oli ihmisiä käyny tirkistämäs niin paljon klasin takana jotta n’oli nenän jälkiä aiva mustana.
Puarin erustalle oli klo 10 kokoontunu n. puolisen tuhatta ihmistä, ja ensimmääsenä päääsi lähtehelle yks äijä, jok’ oli aivan pleiki ja sanoo jotta:
— Min’ en olsi enää kestänykkää tätä raittiutta kauempaa. Antakaa pian!
Paljo oli ihmisiä matkas ja kattelemas, mutta ei olleskaa tungosta tullu, niinkun olis luullu. »Virolaasta» meni parahite, konjakkia ja viskiä ostettihin vain puoliskoota maistiaasiksi jotta miltä se laillinen aines oikee maistuu.
Kauppa sujui rauhallisesti ja tyytyvääsinä ihmiset lähtivät pikku paketti kainalos karulle — eiväkkä ollenkaan péljännehet poliisia, joka seisoo puorin ovella ja loisti kun Naantalin aurinko. Pelkkää päivänpaistetta säteeli koko Vaasa.
Tyyrihiksi pakkasivat vain moittimahan hintoja, — muttei tarvitte ostaa! Ja jos ostaa, niin tyytyy vähempähän. Nyt on ainakin pois se valitus, jottei sitä saa laillista tietä, ne jokka haluaavat. Hinnat on korkiat tietysti, sitä varte, jottei sitä kovin paljo ostetaasi. Ja parastahan se jokaaselle ittellekin on, jottei sitä käytä kun vain lääkitykseksi ja joskus harvoon kun hammasta pakottaa, muttei niin paljo koskaa jotta se tavaksi tulis.
No niin, kieltolaki on nyt Suames kaarettu, viinapuarit on aukaastu ja vapaus saatu — juora rahansa — pölläällä ja katua.
Ei oo muuta sanomista kun että:
— Pirä ittes miehenä nyt Suomen kansa!
TÖÖÖÖÖ
— Oottako kuullu, jotta Lanan auto tuli eileen hulluksi?
Se plaa seisua meirän taloon pihalla öisin. Ja eileen aamulla, kun taloonmiäs Kinnari ja kaikki muukkin nukkuuvat vielä nenä krutus siinä kello 5 aikana, niin yht’äkkiää rupiaa kuulumahan kun palotorven ääni jotta:
— Töööööööööööööö —- ja kaikki ihmiset hyppäsivät sängystä ylhä jotta:
— Kauhiaa, mihnä palaa?
— Tööööööööööööööö.
Täs meirän suures kivitaloos hyppiivät ihmiset kun oravat klasista klasille, ja viimmee jäivät pihanpuolelle kattomhan alha, kun Kinnari hohtimet käres poukkooli pihalla Lanan auton ympärillä, nykii ovia, eikä saanu auki.
— Töööööööö — huuti auto n’otta Sentraalin piiakkin ilmestyyvät hiukset hassalla klasiihin, ja Perämäen Oskarinkin, joll’on niin paha reumatismi, piti nousta kans ylhä kattomhan.
— S’oon tullu hulluksi! — huuti Kinnari joka seinälle, kun klasista lykkäs päitä kun pääskyysen pesästä.
Viimmee putos Lanakin pihalle, sai oven auki, ja kun ne yhres Kinnarin kans nykiivät ja rynkyttivät autua, niin viimmee se lakkas huutamasta.
Tukkiivat varmuuren vuoksi vielä sukkarauskoolla torven, kun Lana sanoo jotta:
— Tuata s’oon tehny joskus ennenkin! Ruvennu yht'äkkiää huutamhan, enkä mä ymmärrä minkälaanen lyhytsulku eli kontakti siinä tuloo — —
Ja tuas klo 1:n aikahan eileen päivällä, kun me täälä toimitukses kaikes rauhas värkkäämmä lehtiä ja Lana oli parastaikaa Kansallispankis, niin rupiaa kuulumhan:
— Töööööööööööö —, n’otta kaikilta putos käret alha ja
— Palokunta menöö! —
— Reportteri, Korpela!! — paina perähän! — karjun mä.
— S’oon lomalla — huutaa toimitussihteeri.
— Tööööööööööööööö.
— S’oon taas Lanan auto — tuloo Kinnari hohtimet käres jotta:
— Mihnä Lana on? — Kun yht'äkkiä taas, kun mä seisoon pihalla ja vahtasin sitä, jottei se saa huutaa, niinkun Lana käski, niin sukkatrasut lenti torvesta, ja nyt se taas huutaa kun vaskihärkä. — Mihnä Lana on?
Minäkin juoksin pihalle ja karulle, niin Lassilan kulmasta tulla paasoottaa Lana lakitappäi, markat toises käres ja vekselit toises, eikä tahro päästä kääntymhänkää, niin kiirus on.
— Tööööööööööööööö.
Ja sitte ei löyretä auto-oven avaanta! Kun s’oon tietysti alimmaasen aluushamhen plakkaris, eikä sieläkää, kun s’oon konttuurin pöyrällä.
— Tööööööööööööööö.
— Lyä plittuhun koko torvi — huurin Kinnarille.
Viimmee pääsöö Lana autohonsa sisälle, vääntää ja nykii kruuvvia ja aina vai se pahuus huutaa.
— Töööööööööö — n’otta poliisikin tuloo juosten kalikka pystys.
— Revi johto irti! —
Eikä siinä muu auttanu kun Kinnarin piti hohtimilla katkaasta johto, niin sitte se tukkii vähä äkkiää kitansa.
N’otta Lanan autos ei oo nyt ääntä ollenkaan.
»KIVIKAUREN MIES»
Paljohan nyt kulkoo kaikellaasia kauppamiehiä koppinensa kaupalla, mikä saipuanpaloja, poikaneuloja, kengänpauloja, kofääriä, knappia, neuloja, naskalia, mutta yhtenä iltapäivänä tuli meirän äireen köökkihin tuas 70:n ikääne äijänkääpäles jostaki järvikyliltä pussiinensa, johna oli voiaskia, oikee sellaasia vanhanaikaasia, suuria ja piäniä, n’ott’ oli silakka-askiaki — ja oikee erinomaasia lamppuharjoja.
— Hohoh — sanoo äijä ja pyhkii hikiä ottaltansa — kun koko päivän oon kulkenu ja kiertäny taloosta taloohin, enkä yhtää kauppaa oo saanu. — Emmä näin huanua reisua oo viälä elääsnäni tehny, kun ei yhtään askia — ei eres lamppuharjaa saa kaupaksi —.
Siin’ oli köökinpöyrän vieres lavitta likillä ovensuuta, ja siihen se äijä koirannahkaturkki-roukoossissansa istahti ja nakkas naapukan laattialle vierellensä.
Pyhiiskeli hikistä kaljua päälakiansa ja pahkulootti itteksensä jotta:
— Kun meinasin jotta lähren ny tänne Vaasahan, oikee kaupunkihin kaupalle näitä askia ja lamppuharjoja, joita oon koko elämäni tehny, eikä kukaan oo tekovikaa päässy sanomahan — jotta täälä Vaasas niitä vissihin tarvithankin vähä enämmälti. Ja nyt oon koko päivän kiertäny ovelta ovelle — eikä yhtäkää oo ostettu, jotta mikä kumma nyt maailmaa riivaa? — Mä oon Lappajärveltä ja siälä tykkäävät kaikki kovasti näistä, mutta ajattelin, jotta kun en neljähänkymmenehen vuatehen oo Vaasas käyny — jaa, siit’ on jo enempikin aikaa — ja kyllä tämä kaupunki on sitte muuttunu. Eihän tääl’oo enää ketään tervanostajiakaan, eikä sellaasia kauppapuariakaan — n’otta täm’on aivan niinkun toinen paikka ja ihmisekki toisellaasia. — Kyllä täälä teilläki on fiiniä kun pappilas.
— Mikäs herra täs asustaa? — nosti äijä päätänsä ja kysyy Lyytiltä, jok’onkin kovasti suurentaloon emännän näkööne.
Lyyti koitti sanua, mutta äijä käänti vain toista korvaansa ethenpäin, varjosti kouralla ja huuti jotta:
— Ei trenkää mltää sanua, en mä kuule kumminkaan. En oo kuullu kolmehenkymmenehen vuatehen — mutta silimät mull'on viälä n’otta näjen vaikka lukia.
Tuli siihen jo se frouvakin imehtelemhän. Äijä kattua tirras sitä tarkasti ja kysyy Lyytiltä jotta:
— Onko tua sun tyttäriäs? — ja Lyyti koitti hosua vastahan ja huutaa jotta:
— Ei oo — — —
— Vai niin, kovasti on fiini ihmine ja ronttia kasvuakin, taitaa olla jo miäskin sillä. — No eikö se tarvitte hyvää voiaskia, mä myyn nyt halvalla että sais eres jotakin kauppaa —.
Ja äijä kopelootti pussistansa askin toisensa perähän ja sellittä jotta:
— Kyllä näitä taloos aina tarvithan ja saa niitä olla pankoskin. Ja nämä suuremmat on sitä varte jotta mahtuu enempi, kun väki lähtöö eväskuntahan luhralle, oikiastansa silakka-askiksi täm’ on tehty.
Lyyti ja frouva koittivat huutaa, jottei taloos tarvita voiaskia, kun ei oo väkiäkään eikä viljelysmaita, mutta se oli turhaa, ei äijä välittäny niiren viittilöömisestä mitää —.
— Eikö oo puhurasta työtä? Näm’on lujia — seisoo äijä aski kouras — kattokaa ittekki, tuas on —.
Frouva sai askin kätehensä ja äijä katteli kysyvästi jotta:
— Suurempiko sulle pitääs olla? — ja kaivoo pussistansa toisen. Otti pois sen ensimmääsen ja lykkäs toisen kourahan. — Saat samalla hinnalla, vaikk’ on suureet.
Siin’ei auttanut mikään, ei huutaminen, ei kieltäminen.
— Kun koko päivän oon kiertäny n’otten oo syämähän keriinny, mutta täspähän se nyt käykin samalla — puheli äijä, ja rupes kaivamahan askipussiansa.
Leivänpualiska sieltä tuli ja pikkuunen vanha voiaski, johna toises pääs oli voinnokares ja toises muutamia suolasilakoota. Tälläs siihen pöyränlairalle, otti puukoon tupestansa ja rupes viiltämhän peukalua vastahan leivänsyrjästä vuoluja. Puukoon tutkamella pani askista pienen voinmurenen päälle ja haukkas aina välihin pualiskan silakkaa.
Söi siinä kaikes rauhas pää kumaras, kattellen lamppuharjojansa, jokka oli rautalankalänkis ja kaivaan pussista siinä samas toisella kärellä uusia askia pöyrälle nähtäväksi jotta:
— Näit’ on monenkokoosia jotta pitääs passata jokahittelle.
Lyyti toi äijälle lasin maitua pöyrälle, josta se kovasti ilostui jotta:
— Kiitoksia paljo, taitaa olla montakin lehmää taloos — en mä kumminkaan kuule mitää, n’ott’on turha sanuakkaa —
Hankala näytti äijälle olevan se lipoone ja vähäänen maitoklasi, jottei tahtonu kankiahan kourahan oikee sopiakkaa, niin taiten piti ottaa. Olis pitäny olla sellaane halstoopin pläkkitooppi, johna on reiru kripa, josta saa kiinni ottaa ja kaataa. Nua tuallaaset herraan lipooset ja korvattomat juomaklasit ei tahro käsis pysyäkkää —.
— Ostakaa nyt kulkaa vielä yks lamppuharja, ne on lujahan ja tivihisti väännettyjä, jotta karvat pysyy kiinni — puheli ukko.
Ja kun oli syäny, niin valitti itte yhren lamppuharjan länkistä jotta:
— Täm’on sitte vissisti luja ja hyvä, eik’oo karvakkaa liika kankeeta —.
Frouva koitti seliittää, jottei lamppuharjoja ja voiaskia kaupunkipaikoos tarvita, kun ei eväsmyätä luhralle lähretä, eikä öljylamppuja enää käytetä täälä — mutta äijä ei kuullu, eikä välittänyt akkaan viittoolemisista mitää, ei päätänsä kääntäny niiren käsienpyörityksille senvertaa jott'olis kattohon kattonu, mikä siälä palaa.
Hän eli omaa elämäänsä, vuosien takaa, kun lamppuharjaa käytettihin kaupunkipaikooski ja voiaskia tarvittihin joka taloos.
Sielä Lappajärvellä elethän vielä siinä aijas: öljylampus ja eväsaskiis, eikä äijä voinu käsittää mitä varten Vaasas ei lamppuharjat ja askit mennehet kaupaksi.
Vain yhres paikas ostettihin voiaski ja lamppuharja. Ja ne on nyt mulla.
»Mies menneheltä vuosisaralta.»
KAPINAMAAKARIT
Ei kyllä s’oon nyt sillä lailla, jotta linnarauha täs pitää saara joulunpyhiksi meillä Suomeskin kaikista kapinahommista. Täs menöö nyt selvät ja valmihit vallankaappausmeiningit aivan platinaksi, kun akat pakanat, jokkei politiikasta mitää ymmärrä eikä hukaa, ovat ruvennehet joulua varte suursiivouksehen ja pengastaavat nyt joka huushollin ylösalaasin! Eiväkkä yhtää ajattele, kuinka täs isänmaan käyrähän, kun me politiikkamiähet oomma justhin saanehet suurella vaivalla säklätyksi paremmansortin vallankaappauksen jottei muuta kun knapista painaa, niin eikös nua akat tuhannen nutipäät, en paremmin sano, rupiakki jylläämähän omia aikojansa n’otta täs ei me kapinamaakarit enää löyrä omaa pyssyä eikä myssyäkää koko huushollista.
Min’oon niin kiukus jotta haljeta!
Kun kello 7:ltä tänä aamuna, kun en ollu viälä herännykkää, ruvethin kääntämhän ja vetämhän mun sänkyä jotta:
— Nouse ylhä siitä jotta Hilta saa ruveta siivuamahan ja vierä polsterit pihalle. Nyt alkaa suursiivous jouluksi —.
Ja kun nousen ja meinaan ruveta pukemhan päälleni, niin — kengät, ja housut on viety lavittalta — —
— Mihnä ne on!!??
Kukaan ei tierä mistää — — verethän ja vierähän vain!! Taulukkin seinältä otethan alha, ja traakaa niin riivatusti jotta nenän lyö aiva tukkuhun ja:
— Mihnä mun housuni on? — Kuulettako te?
— Oliko ne herran housut tuas lavittalla, jokka mä vein — kysyy yks outo »apu-ihminen» kun pössöö ainakin suu auki ja silmät teljolla.
Silloo mä pomppasin pystyhyn ja kiljaasin jotta:
— Housut pitää löytyä vaikka maanraosta! Ja heti paikalla, muutoon mä tapan koko maailman niinku Mikin-Jaska!!
Harpoon paitasillani salihin hairatakseni kiväärin seinältä tätä akkamaailman vallankumousta vastahan — mutta pyssyt ja koko hirvensarvet, mauserit ja parapellumit — kaikki oli viety! Ja Hilta justihin vetää roikotti perässänsä vanhaa Kraftonia köökkihin.
Mun kirjootuspöytäni oli käännetty keskelle lattiaa ja lavittat nostettu piirongin päälle. Kirjat ja paperit oli kaikki sekaasinsa, ja paperikori pöyrällä! — Yks sapelin tuppi vai oli jääny nurkkahan — —
Sen mä hairasin ja huurin kun kentraali Kurko ja Skopeleffi myös Plevnan taistelus jotta:
— Tuli ja leimaus ja präiskis! — Housut tänne akat heti paikalla. — —
Mäiskäsin kirjootuspöytähän sillä tupella n’otta paukahti.
Meirän oma piika, se Lyyti, joka pyllyyli kirjootuspöyrän takana, se kun krääkääsi niin kauhiasti jotta meinas peljättää munkin.
— Housutt!! — karjasin mä sille sinisenpunaasena kiukusta.
Niin eikös se Lyyti rupiakki häntä tutisten kopeloomahan lonkkiansa ja napaloomahan — mutta silloo samas tuli äitee juosten mun housujeni kans jotta:
— Täälä ne on! — »Apu-ihminen» oli vieny ne vahingos pihalle.
Olin niin suutuksis jotta millää en tahtonu saara selvää enää omista housuustanikaan, kun nekin oli aivan sekaasinsa, toinen pulttu kuinka päin rookas.
Minä en sanonu, en sanaakaan. Min’en saanu sanotuksi, enkä voinu sanua mitää. Ploosasin vain ja hohuutin kun juna.
Mutta kyllä niille sitte tuli kiirus! Tuathin kenkää ja paulootettihin n’ottei mun trengänny itte jalkaakaan nostaa. Puhista vain ja olla julman näkööne. Liivi ja takki ja kraki ja kaikki tyyni pujettihin mun päälleni, mutta housut mä panin itte knappihin, varmuuren vuaksi.
Ja sitte! — lakkia ei löyretty mistää!
Ei mistää! Ei kaapin alta, ei porstuasta, ei ruokasenkistä, ei pöyrän alta, ei mistää. Kaikki oli niin sekaasinsa salis, köökis, kamaris ja joka huanehes. Ei vaikka mä oisin karjunu itteni aiva halki ja hakannu sillä sapelintupella kaikki myrkröönät alha, niin mistää ei löyretty mitään, sitä mun lakkiani.
Minä kattelin kivääriä, ettiin kuulatruiskua, en vuaritykkiänikään löytäny siitä sekamelskasta. Kaatoon viimmeen puulooran köökin laattialle ja sieltä putujen alta tuli, niinkuin olin epäällykkin, poika-Jussin menny kesänä karonnu lippalakki.
Sen sain panna tänä aamuna päähäni, kun töihin lährin, ja pirellä toisella kärellä kiinni jottei se putua.
Jaa-ah poijat, jotta näin piti käyrä!
Ja kun meillä kapinamaakareilla oli vallankaappaus justhin valmis, jottei muuta kun laukaasta, niin voi riikkulehen-raakkulehen-rääpäles sentähre, kun pitikin nuaren akkaan pakanaan tulla sotkemhan koko homma suursiivoksillansa n’otta täs ei löyrä ei pyssyä eikä myssyä koko huushollista.
Ja myssyttömänä ja pyssyttömänä ei auta poijat muu kun tehrä »linnarauhaa» nyt joulun pyhään ylitte.
Mutta heti sitte taas alaathan!
RAHAPULA
No nyt tämä pula-aika myrkyn lykkäs kun kaikellaasten pulien jälkehen tuli vielä — rahapula!
Jaa, se onkin niin merkillinen asia tämä nykyyne »raha-pula», jotta sit’ei oikee me tavalliset »pulisijät» ymmärräkkää. Luulemma tietysti »rahapulaa» siksi mihkä me rahattomat oomma jo tottunehet, nim., että rahapula merkittöö sitä, jottei oo rahaa. Mutta siinäpä se onkin, jotta tämä viimmeene pula on nyt sellaane, jotta rahaa on liikaa, ja ollahan helisemäs sen kans, kun ei oo lainaksiottajia.
Pankit on nyt kuulemma tukehtua rahasäkkiensä äärehen. Ja sanomalehriskin näköö jo ilmootuksia jotta yksityyset kovasti tukkiivat satoja tuhansia markkoja lainaksi »varmaa vakuutta vastahan». — Siinäpä se! Sas se! ja Kuis sit sano Loimaan likk.
Kyllähän meitä köyhäkauloja olis vaikka kuinka pitkältä, jokka ottaasimma avosylin ja vaikka kuinka korkialla koroolla rahaa lainaksi, ei sen puolesta, mutt ei tahro olla sellaasia, jokka vissisti maksaavat laihnansa takaasi eres 6:nkaan prosentin koroolla. Kaikki on nyt niin lamas ja pulas, jotta mikään ei kannata: ei kannata rakentaa taloja, kun hyyryt aina vain laskoo vanhooskin taloos, ei kannata runnata tehtahia, kun hinnat laskoo eikä vanhakkaa varastot käy kaupaksi. Ja kaikki on niin tuhannen nuukia ja tarkkoja, jotta kituroovat vain ja maksaa hinkkaavat tuhannen juupelit vielä vanhojakin velkojansa takaasi minkä suinkin jaksaavat ja irti saavat.
Pankit ja rahamiehet hikuaavat nyt voorostansa tuskanhikiä, kun kaikki vanhat velkamiehet lykkäävät velkojansa takaasi — eikä uusia laihnanottajia tahro löytää tikullakaan. — Nuo huuretut moratooriot (kun ei tarvitte velkaansa maksaa) vaikuttaavat peljättävästi pankkiihin ja yksityysihin lainanantajiin, jotteivät uskalla enää laihnaksi antaakkaa, kun eivät tierä, koska eruskunnas flätkäästähän sellaane laki, jottei tarvitte lainaansa maksaakkaa. Taitaa olla tyhmä tikki koko homma, josta velkaantuneille maanmiehille niin apua toivottihin. Vietääs lopukkin mahrollisuuret lainojen saamisesta.
Kyllä niitä lakia voiraha tehrä ja äänestää, mutta milläs voitahan pakottaa toinen ihminen antamahan omastansa toiselle, jos ei se siihen itte suostu hyvällä ja luota, että saa omansa takaasi.
Täs sitä nyt ollahan ja haukothan kun kalat kuivalla: mikään ei kannata, kukaan ei uskalla tehrä enää velkaa, pankkiherrat repii tukkaansa — jos eivät jo entisestä oo kaljupäitä — kun ei oo sellaasia lainan pyytäjiä, jollekka uskaltaas antaa. Sellaasia kyllä on, jokka on putsplankkia ja jos niille antaa, niin saa siunata menneheksi koko rahan, koroosta puhumata.
Kyllähän me täs oomma manannehet pankkeja, jotta ne nylköövät korkeeta korkoja, mutta nyt n’oon voorostansa kiipelis ja pulas, kun ei rahakauppakaan enää kannata.
Ja tästä rahapulasta — kun raha on nyt »työtöön» — seuraa rahan tuntipalkan alennus niinkun muillekkin työttömille. Ja se on sama kun koron alentaminen.
Nyt onkin laihnanottaja suuri herra, kun se menöö pankkihin.
Saa sanua jotta:
— Jaa, min’ en maksa teirän roskarahastanna kun 6 prosenttia — —
Ja kun pankkiherra kiemurteloo mones vääräs kun korkkoruuvi jotta:
— Mutta herrannimes sentähren, mehän maksamma säästäjille itte 6 % rahasta, — niin saa laihnanottaja vain nostella noukkaansa ja sanua jotta:
— Mitä se mua liikuttaa? — Jos että myy 6 prosentilla, niin olkaa ilman. Pyh, pitäkää knappinna, niin ette saa sitäkää. En minä teirän rahaa tarvitte, mutta auttaakseni teitä voisin nyt jonkin miljoonan ottaakin — —
Sillä lailla nyt on mailma kalleliansa, jotta jopas tuli sika etehen rahallekkin. Joutuu markkapaha työttömäksi ja kilometritehtaalle niinkun täs muukkin työttömät. Ja se on oikeen sille rumaaselle, on se meitä täs kiusannukkin.
— Pyh, kuka täs nyt rahaa enää velaaksi, ja oikee korkua vastahan huolis! Ajakaa pihalle jos teille tullahan markkoja kaupalle!
HIRMU-HAUKI
On täs oltu kalamais, saarella merellisellä ja harjootettu hyvinvointia. Kaloja on saatu friskisti, mutta suurimmat kalat, merkillistä kyllä, pääsivät tänä kesänä järjestänsä irti justhin paatin reunalla. Senverran vain, jotta noukkaansa näyttivät, vai tulivakkohan vain kattomhan, jotta minkänäkööne äijä siinä toises pääs narua kinnas, ja sitten päästivät koukusta irti ja huiskahuttivat häntää jotta jahah, ajöö.
Mutta minä oon ny kulkaa nähny sen Hirmu-Hauen omin silmin, sen, josta kaikki kalamiähet aina puhuvat! Se sama Hauki, joka aina pääsöö irti ja jonka pituutta ei oikee varmasti kukaan oo koskaa nähny, kun ei sit’oo viälä koskaa ylhä saatu. Ja sitä varte sen pituuskin niin kovasti vaihteloo. Korkeentansa pää ja pualikruppia on nähty.
Ja mä tunnustan rehellisesti, jotta min’en ainakaan nähny muuta kun kuanon, hirviän suun ja silimät. — Ja kun toten sanon, niin toivoosin jottei mun tarttisi toista kertaa enää senkään vertaa nährä sitä.
Niin kauhia se oli!
Ja sill’ oli kulkaa sitte suupielet helyjä täynnä. Siin oli uistinta ja koukkua vaikka minkälaasta ja kuinka paljo hyvänsä.
Se oli siinä Hevoskarin nokalla, sen karvon likillä, kun heittelin stupia siinä miäles, jotta piäniä min’en ota nyt tällä kertaa ollenkaan. Ja kiukuusnani viskasin yhren tuppihauen hännästä takaasi jotta parempia tulla pitää — niin silloo kun samas tokaasi n’otta m’olin lentää noukalleni paatis. Mutta onneksi mull on tua peräpuali siksi painava plyijyklontti, jotta se kesti sen nykääsyn. Muttei yhtää sen enempää.
Mä luulin esti, jotta uistin oli tarttunu kalliohon kiinni, kun ei yhtää antanu perähän. Ja kun verin aina vain, niin kiinni oli ku kives! — Mull’ onkin enklantilaane 300 markan siima jotta kestää vaikka valaskaloja vetää.
Ja kun uistin ei liikahtanukkaan, niin venes antoo perähän. Verin verin vain ja kun likemmäs tulin, niin silloo vähä esti huiskahti n’otta mä luulin, jotta s’oli tarttunu johkin tukkihin kiinni.
Kinnasin hartiavoimin — ja yhtäkkiää se lähti tulemhan ittestänsä.
Ja merestä kulkaa nousi sellaane hauenkuano paatin lakalle ja sellaane kita ja leukaperät — — ja kattella mulkooli mua ku härkä airan takaa, n’otta mun löi aivan holtittomaksi.
Niin säikähröksis olin jotten ittekkää tiänny mitä tein kun nousin pöllöö ylhä ja sanoon jotta:
— Älä nyt vain lyä nuata leukojas kiinni, kun m’otan irti tuan mun uistimeni, — — niin saat sitte mennä —
Ja sitte mailma mustuu mun silmisnäni ja kaaruun paatin pohjalle, pyärryyn!
Makasin ainakin puali tiimaa enkä tohtinu nostaa päätäni ylhä ollenkaan, jotta joko s’oon menny.
Oli menny.
Minä en töhri ollenkaan sanua kuinka suuri se Hirmu-Hauki oikee oli. Jottei sanotaasi, jotta mä valehtelen niinkun kaikki muut kalamiähet teköövät.
Mutta suuri ja hirviä se oli.
N’otta oon mä nyt kans treffannu ja nähny sen Hirmu-Hauen, joka kaikilta »on päässy justhin paatin lairalta».
Muilta s’oon »päässy». Mutta minä päästin itte sen menemähän.
Jotta toisekkin saisivat viälä koittaa — ja kertua siitä.
Olis se kamalaa, jos joku sais sen Hirmu-Hauen kiinni ja tappaas! — Loppuus koko kalajutut, kun kaikki sanoos heti jotta:
— Sä valehtelet.
KONINLEIKKIÄ
Oottako kuullu mikä rymäkkä perjantaki illall’ oli Orismalan asemalla?
Siälä rookas toisensa kaks eri maailmankattomusta. Vanha juappoo isoontaloon Isäntä ja aivan syytöön leikintuntematoon raittiusmiäs. Ja siitä tuli koninleikkiä.
Se Isäntä oli ottanut pitkän ryypyn pontikkaa ja tullu pöhnähä. Ja suuttunu lopuuksi, kun ei sill’ ollu ryyppykaveria.
Vanhat juapoot hyvin tiätäävät, jotta suuttuminen tällääses tapaukses on aiva luannollista ja oikeutettuaki.
Niin mitäs teki se Isäntä? Se pisti revollin plakkarihinsa ja marssii asemallen junan aikana, kun siälä vissisti on ihmisiä. Tarttuu ensimmäästä äijää kraiveliista kiinni ja sanoo jotta:
— Sinä lähret nyt heti joukhon!
Mutta sekös rupes panhon vasthan, eikä meinannukkaa lähtiä. Sanoo jotta:
— Mikä miäs te ootta? Päästäkää irti! Mun pitää lähtiä Vaasahan tällä junalla.
Eikä junkkari meinannu lähtiä, venkali vaan ja pärräs vasthan.
— Älä yhtää prökööle siinä! — Nyt mennähä!
Isäntä hairas kiinni ja kiikutti miähen hatruksista omahan peräkamarihinsa.
Löi lavittalle ja sanoo jotta:
— Istu siinä! — Jos peijakas viäkhön yrität karaata, nii mä präiskähytän tällä pyssyllä että istukki! — Piika! Tua kaffia, teetä ja pontikkaa! Kuules äijä, mikä sun nimes on, jotta mä tiärän kenen kans mull'on kunnia pörrätä?
Miäs sanoo nöyrästi nimensä. Ja Isäntä kirjootti sen muistihin paperossilooran pohjahan.
Sitte piika toi teet, kaffit ja pontikat.
— Tee plörö ja heitä naamahas! — komenti Isäntä.
— Em mä ryyppää väkeviä — yritti miäs panna vastahan.
— Hääh — karjaasi Isäntä ja jymähytti nyrkillä pöythän, — että miäs nialaasi heti plörönsä.
— Vai ei sulle kelpaa junkkari? — — Siin’ on teeklasiskin! Kiataase menemähän! Vai et sä peij... Pohjahan asti!
Miäs istuu ku seiväs ja niäli eikä tohtinu paljo henkiä vetää.
— Ja nyt lährethän ajeloho! — komenti sitte Isäntä.
Huuti vain trengille jotta:
— Poika, mee panohon hevoonen aseehin!
Poika meni ja pian oli hevoonen porraspääs.
— En minä lähre! Mun pitää Vaasahan, koitti se miäs maraata.
— Sinä nyt aika pöllöö oot! — suuttuu Isäntä — Lakki päähäs ja kärryylle! —
Ja niin sitä lährethin lentua, että Poutun-faarin klasit täräsi.
Isäntä rupes laulamhan jotta:
Anssin-Jussin puukkoo s’ooli
korttelia ja tuumaa.Sitte se äkkäski, jotta se sen kaveri ei laulakkaa, istua kökötti siinä vai ku apina tahkokivellä.
— Mikset sä laula?! — karjaasi Isäntä. — Istuu ku aapiskirjan kukkoo.
— Ei mull’oo ääntä — sanoo se miäs itku kurkus.
— Onkos mulla sitte? — kysyy Isäntä — Kyllähän sitä laulaa passaa vaikkei ääntä ookkaa. Huutaa vai lujaa. — Huura ny!
— En mä huura!
— Vai et huura! — ähkääsi Isäntä. — Kun mä käsken, niin sun pitää huutaa. — Huurakko?
— En!
Silloo läjähytti Isäntä miästä nii pläsihi, jotta se kuuppas kärryyltä ja meinas lähtiä juaksemhan. Mutta Isäntä perähän ja sai kiinni. Toi takaasi ja paiskas kärryylle ku mytyn.
— Vai karkuhun meinasit. Kyllä mä sun opetan.
Ja ajatelkaa, mitä se Isäntä teki? Mistähän saikin sen päähänsä, että ajoo suaraa fankiföörärihi, talutti miähen niskasta tuphan ja sanoo akoolle, jokka vain oli kotona jottä:
— Täm’ on hullu miäs. Sen pitää panna rautoohi!
Ja emäntä joka hyvin tunti sen isoontalon Isännän, muttei sitä miästä, haki hanskluvat kamarista piirongin loorasta ja klasipenkistä veti kettingit ja jalkaraurat, ja niin kytkettihin miäsparka seinähän kiinni.
Ei siinä auttanu miähen vasthan sanomiset.
— Hullu s’oon! — sanoo Isäntä — ja lähti.
Tulihan siitä sitte jälkilaskukki, mutta ne on eriksensä.
Ja »sattuvat erehrykset oikaastahan» — seisoo joka laskus. — S.E. & O.
YKS ON LIIKAA
Oottako kuullu kuinka pankinjohtaja Mukulajuuren käytihin kun se jäi lapsenpiijaksi?
Joo kattokaas eihän nyt tähän aikahan kellää muilla ookkaa enää varaa pitää lapsia koppakaupalla kun pankinjohtajilla niinkun ennen vanhaan taloollisiskin pruukattihin, eikä torpparikkaa ollehet sen huanompia mitä laillisuutehen ja isänmaan onnehen tällä alalla tuloo, pappiloosta ny puhumata.
N’otta siihen voimahan ja vaikutuksehen se Mukulajuurikin oli vuosien varsilla paisunu, jotta tupaa ja sänkyratia oli pitäny aina vain jatkaa, samoon kun pärinämaata vuaresta vuatehen suurentaa, sillä rosentit kasvoo pankis vehmahia ja virkeetä mukuloota, joista pienempiä koto-oloos pruukattihin sanua vain penskooksi. Ja niitt’ oli hyvän joukon toistakymmentä, mutta kuinka paljo, sitä ei pappa Mukula juuri saanu oikeen vissisti koskaan päähänsä. Niitä kun oli tuvas ja porstuas, katolla ja puis yhtaikaa, ja papalla oli paljo muutakin räknäämistä, yhtehen- ja vähennyslaskua.
Tietäähän sen, pankinjohtaja kun on.
Ja siksi toiseksi äiteehän niitä sielä köökinpuolella pesi ja pyykitti, kuin myöskin suusta ruokkii ja perästä paikkaali n’otteihän se kumma ookkaa.
Mutta sitte sattuu yhtenä päivänä se kumma juttu, jotta papan piti jäärä omien muksujensa lastenpiijaksi, kun mamma Mukulajuuri lähti itte lähetysseuran myyjääsihin.
Ja se sanoo papalle jotta:
— Kuule ny Kustaa, katto sä ny nuaren lasten perähän, kun mä käyn sielä pakanamyyjääsis ja tairan viipyäkkin vähä myöhempään, jottas hajet ne pihalta pois siinä illansuus ja paat ne maata. —
— Jahas, jahas — sanoo pappa Mukulajuuri ja nousi klasista kattomhan pihalle luamakuntaansa. Ja kattoo pitkän aikaa jotta tuntis kaikki.
— Onko tua räkänoukkakin, joka repii tuata häjympäänsä tukasta meirän taloohin kuuluva?
— No eksä ny Ellua tunne! — jahkaasi mamma.
— Mikäs se tua orava on, joka tallin katolla jalkojansa roikottaa eik’oo kun yks hammas suus?
— Sehän on Liiskee, jok’ on jo kolmannella tuakalla?
— Ja nua kaikkiko mun pitää pyyrystää ja saara sisälle? — siunaali pappa Mukulajuuri, koitteli muskulootansa ja notkutteli jalkojansa jotta kestääkö värkit sellaasta urakkaa.
Ja sitte mamma lähtikin kylälle ja papan piti ruveta räknäämähän taas numerootansa, ja oli niin kauhian kiukus, kun meni muistinumero sekaasinsa, jotta ajoo lopuksi kaikki viimmeesekkin kersat köökistä.
Ja karjaasi vielä kauhiasti perähän jotta:
— Tiakkahanna siitä, senkin elävät! Kun meluatta nii ettei näe eikä kuule — —
Yhreksän aikana illalla pappa Mukulajuuri kattoo sitte kelluansa jotta:
— Jahas, nyt on aika sitte koota kakarat sänkyhyn.
Ja niin pappa Mukulajuuri aukaasi klasin ja karjaasi pihalle jotta:
— Tulkaa maata sieltä heti paikalla! Ja kaikki tyynni! — Kuulettako te, Antti, Jussi, Kalle, Aino, Maija, Kreeta ja mikäs sä sielä puus oot? — kysyy pappa.
— Se on Miska! — huuti yks takkupää.
— Eipäs, kun m’oon täälä! — kuuluu liiverin alta.
— Miska ja! — ja Liiskee! — ja kaikki mithän sitte oottakin, heti paikalla maata, elikkä mä tuun ja korvista roikotan.
Rupeshan niitä siältä tuleskelohon hiljoollensa, mutta vastahakoosta se oli.
Piti viälä primputella ja nykiä jos jostakin liiverin nurkasta.
Ja sitte kuuluukin jotta:
— Ei ny vielä, kun ei äiteekään oo kotona — —
— Heti paikalla! kun mä sanon!! — karjuu pappa Mukulajuuri ja lähti saman tiän pihalle ku tuuliaaspää jotta nyt on toteltava.
Sielä mentihin sitte eri vinkiää prunnin ympäri, kun pappa lenteli erestakaasi kourat krökyllä harojen penskoja n’otta lopulta sill’oli viiskuus kappalesta sormis. Mutta yks rumaanen tappeli ja potkii vastahan jotta:
— En tuukkaa — ääää — äitee! —
— Tukikko suus sen vintiö! — ähisi pappa Mukulajuuri aiva punaasena ennenkun sai sen niskavilloosta niin tukevan ottehen jotta pysyy.
Ja sitte mentihin sisälle, ja vähä äkkiää ne klapsaasivat sänkyhyn vieretyste kun silakat, eiväkkä tohtinehet hynkiäkkää.
Se yks siinä koitti vähä pryyskyttää, mutta pappa Mukulajuuri sanoo jotta:
— Hiljaa! Nyt panookin pappa teirät kerrankin nukkumahan aikanansa. Silmät kiinni ja nukkukaa heti sanon mä!
Ja kyllä ne kans pani heti simmut kiinni ja olivat kovasti nukkuvinansa, vaikka pakkasivakki toisiansa tönimähän ja luurimhan toisella silmällä.
Ja pian tuli sitte sellaane hiljaasuus ja rauha maahan Mukulajuuren huushollis n‘otta pappaa ittiäki rupes haukotuttamahan.
Se kuarssas syväs unes kun mamma tuli kotia sieltä pakanamyyjääsistä vähää ennen kymmentä.
Mamma meni tietysti heti kattomahan planttujansa, jotta nukkuuko ne ja onko ne kaikki tallella. Ja vaikka se olis kuinka räknänny yksitellen ja parittaan, niin niit’ oli — — liikaa!!
— Herrinjee — haikaasi mamma Mukulajuuri ja juaksi papan tyä jotta:
— Kuinka herrahallikkohon Kuustaa meill’ on nyt 13 lasta?!
— No eikös sitte oo? — imehteli pappa.
— Ei, kun 12 niitä on — töllötti mamma silmät suurina.
— No kaikki mä otin mitä pihalla oli — vakuutti pappa.
— Mutta 13 makaa nyt sängys ja yks on liikaa, siunas mamma n’otta — no mä tykkäsin jotta siin oli toiskan Olavi meirän Liiskeen ja Maijan kans samas sängys.
— No sekähän junkkari se sitte oli, joka tappeli niin vastahan, kun mä niitä toin — haikaasi pappaki.
LEHTIMIESTEN VAIVOJA
Ei kyllä se sillä lailla on, jotta ihmiset on poispilattuja. Vaikka täs sanomalehret koittaavat parastansa tarjota joka päivä lukijakunnallensa jos jonkillaasia kolinoota, hirveetä skantaalia, murhapolttoja, Jaapanin sotia ja Amerikan maanjäristyksiä, Kryykerin ensiluokkaasia huijauksia — yleensä kaikki sellaasia jymyuutisia, jotta yhrenkin sellaasen paukun pitääs kullekin päivälle riittää ihmisille imehtelyä ja siunaamista varten, niin moitithan vain ja sanotahan jotta:
— Ei tuas nyt ollu mitään lukemista!
Ja haukotteloovat ja tykkäävät jottei mitää tapahru.
— »Ei viitti kattuakkaan» — sanoovat.
Niinkun eileen iltapäivälläkin, kun menin saunahan tyytyvääsin mielin jotta: no onneksi tuli nyt tuo Mikko Eerikin muilutus tänä päivänä jotta ihmisillä on taas jotakin lukemista, — niin eikös totisesti Sauna-Maija sano jotta:
— Phyh, tuollaane muilutuksen-penikka — —
Ja vähält oli etten saanu ympäri korviani.
Min’ olin niin hämmästyksis, jotten osaannu sanua mitään, kun mikään ei nyt enää oo mitää. Niin mykäksi menin, jotten meinannu havaata ottaa housujakaan pois kun lavalle lährin. Mutta silloo Maija karjaasi jotta:
— Pöksyt pois, ennenkö löylyä annethan!
— N’oli se ny vain — — koitin hynkiä.
— Mitä tuo ny sitte oli?! — Ei eres yhtään pahoonpirelty! Phyh. Voileipiä syötetty ja jalkaan ympärille tällätty fällyt, jottei sen rääpälehen tuu vilu. Kamfärttitippoja hajethan syrämmen vahvistukseksi atteekista, ja vielä se konkkanoukka kehtaakin kesken muilutusta nukkua kaikes rauhas pari tuntia, sillä aikaa kun kummia korjathan. On siinä kans mulla muilutus tottajukulauta n’otta raivostuttaa — äyskii Sauna-Maija ja oli niin kiukus, jotta jos en olsi lipannu vähä äkkiää niinku kärppä lauteelle, niin oisin saanu vihralla ympäri korvia.
Niin oli kiukus mun hyvästä uutisestani.
Niinkun se mun syyni olis ollu!!
Minä luulin jotta hyvänkin pommin ja makupalan nyt saimma taas Vaasan lehren lukijoolle, jottei ne aina moiti ja morkkaa, »kun ei mitää tapahru».
Mutta mä sanon nyt suorahan jo koko ihmiskunnalle, jotta totisesti enempää ja parempaa rähinää me lehtimiehet emmä tätä nykyä saa irti kirvehelläkää.
Ja jos arvoosa ihmiskunta luuloo voivansa enempi rähinää särveerata tilaajille, kun me ammattirähisijät, niin tulkaa rumaaset itte toimittamhan sanomalehtiä!
Kernaasti ja mitä suurimmalla riemulla me kertoosimma, vaikka joka päivä uuresta vallankumouksesta ja kapinasta, fangittemisista ja uusista pirätyksistä ja tutkimuksista, mutta sen tuonaastako me sille voimma, jotta hallitus ei fangitte kun muutaman vaivaasen noukan, eikä hirtä ketään, ja jotta kyyrityksiäkään ei toimehen panna ku silloon tällöön, ja jotta Mikko Eerikkaakin nuon noloosti kyyrittihin — — — niinkun se meirän lehtimiesten syy olisi
Me koitamma kyllä kaikkemma melua pitää mitä suinkin irti saamma, mutta te arvoosat lukijat ja tilaajat, t’ootta aivan poispilattuja. Eihän teille enää kelpaa mikään. Ei muistopattahat, ei miljoonakonkurssit, ei palkinto-oplikatsuunit, ei eres sellaane hämmästyttävä uutinen, jotta kieltolain kaaruttua on Suomesta tullu raitis kansa.
Anteeksi nyt vain tämäkin numero.
AURINKO PAISTAA
Oottako kuullu, jotta eileen nähtihin täälä Vaasas oikee ilmielävä vanhaalaija aurinko taivahalla? Aiva imehisnänsä sitä kattua toljotettihin suut auki, jotta viäläkös s’oon tuallaanenki mööpeli olemas? Täälä Vaasas ei aurinkua oo näkynykkää sitte ku menny kesänä. Tääl on vai satanu, tuullu ja palellu n’otta ihmisill’ on nuhan ja yskän kans täysi tyä. Tähän kurjahan kylmähän sarekesähän on täälä jo nii totuttu, jottei siit oo viittitty enää puhuakkaa, on olla juntattu vai päivästä toisehen.
Suuri oli sentähren hämmästys, ku eileen klo 1 ja 40, juaksupoika hyäkkäs toimituksehen henkiä haukkojen ja sennäköösenä ku toinen puali Vaasan kaupungista olis ilmi liaskas.
Poika huitoo ja viisooli molemmin käsin, puuskutti ja koitti saara sanotuksi jotta:
— ää ä tä tä —
— Häh? — Mitä se on? — kysyyn mä poijalta. — Sano nopiaa, jotta saarahan lehtehen. — Laakso, rupia jo kirjottamhan, tulipalo se kumminkin on, näkööhän sen poijan päältäki.
— Kyllä s’oon vissihin auto-onnettomuus, Vaskiluaron autopussi on tainnu ajaa seinähän eli kääntösillalta merehen — arveli Laakso — ainaki poijan änkytyksestä päättään.
— Ei s’oo ku tulipalo — sanoon mä — rupia vain kirjoottamhan uutista jotta »Suuri tulipalo tänään Vaasassa». Ei se muutoon nuan puhaltaasi ja ploosaasi tua poika. —
— Kyllä musta näyttää, jotta s’oon auto-onnettomuus — penäs Laakso — ku se nuan pyärittää käsiänsä — —
— No sano ny jo! — kiljaasin poijalle, mutta se vai puhisi ja pihisi, eikä saanu sanaa suusta.
— Jes poijat, tua näyttää siltä ku olis tulipalo meirän omas taloos — kiljaasi Solmu ja tryykäs alakertahan kattomhan.
Tukka pakkas nousemhan meirän muirenkin toimittajaan pääs, eikä se juaksupoika vai saa sanaa suusta, vaikka kuinka kakisteli.
Viimmee mä moiskasin levjällä kämmenelläni poikaa perälautahan jotta:
— Tulooko siitä mitää? — nii silloo kans pääsi sen tukkeentunehesta kurkusta jotta:
— Aurinko paistaa! — — — pihalla, tulkaa kattomhan! —
Se oli sellaane jymy uutine, jotta m’ei käsittäny pitkähän aikahan mitää.
Lährimmä kuiteenkin karulle oikee miähis kattomhan sitä imestä. Ja eikös totisesti kulkaa taivahalla mollottanukki suuri vanhaalaija aurinko, n’otta silmiä huikaasi. Oli sellaane kirkkaus ja loisto ku etelämeren saarilla. Eikä pilventynkääkää taivahalla, ei tuullu, eikä satanu —
— Mi-mi-mitä täm’ on? — imehtelimmä me. Ja kaikki muukki ihmiset seisoovat karulla ja töllistelivät tuata tänä kesänä ennen näkymätööntä aurinkua.
— Ettei se häpee näyttää naamaansa — jahkuuvat ihmiset.
Aikakirjoohin on merkittävä, jotta aurinko paistoo ihan vanhaanlaihin täällä Vaasas 10 päivänä elokuuta 1928 klo 1.40—7:mähän asti.
Tänä päivänä on taas niinku ennenkin: sit ei näy.
PALJO PUKKIKAAN
Tervhyysiä Seinäjoelta, maailman kaupungista!
Mä tulin justihin siältä ja oon täs vääntäny paitaani sykkyrähä ja levitelly lavittankarmille kuivanahan. Eri hyvästä siälä pirethin, avosylin otethin vastahan ja viäthin sellaasta polkanjyskyrestä, n’otta silmät soikerolla ja polvet notkuu.
Jouruun sinne rautatiäläästen taloolle iltamihin, kuuntelin soittua ja laulua, Erkkuksen ratiota, Heikkilän kuplettia ja kattella mulkoolin muita salis niinku muukki mua.
Kovasti oli fiiniä kaikki tyyni, flakuja seinillä ja kukkia pöyrillä. Mä sain istua kahren ihanan ruusun välis. Ja kun mä itte oon parahite kaktuksen näkööne kukka, niin siin’ oliki oikee taitheellinen kukkapuketti nähtävänä. Ja kyllä sen näki musta päällekkipäi, jotta mull’ oli voita kahren pualen leivällä.
Kun arvoosa yleesö rupes sitte tanssimhan, nii mä jenkkasin itteni vähä seinän viärehe, jottei kovi pukitaasi, sillä m’olin kuullu jotta Seinäjojella mennähän polkkaa aivan hyppimällä, ja mull'on hellät varpahat. Meinasin siinä vai kattella muiren mukhan, kuinka maailmanlapset lystiksensä pomppiivat, nii eikös yks hirttämätöön »asemamiesten esimies» ja oikee puheenjohtaja asto koko yleesön ethen lavalle ja sanua paukahuta jotta:
— Tääl’ on ny kulkaa arvoosa yleesö, itte se paksu Jaakkoo Vaasasta kattomas meirän Seinäjokisten eristys- ja valistuspyrinnöötä! Muistakaa vai Seinäjojen naiset hyppelyttää sitä nyt n’otta tiätääki myllys ollehensa.
Oikee mä säikährin n’ott’ olin lavittalle hajota. Meinasin törmätä heti ovesta pihalle, mutten päässy ku ne tukkii ovenreijän.
Ei auttanu muu ku istua siinä henki kurkus ja orottaa, kuinka täs käyrähän. — Koitin olla nii julman näkööne ku suinkin ja kattella ristihinki, jotta ne pelkääs. Mutta eikös vai kapteenska Reinius tullukki liitäen ku prinsessa Untuvainen ja sanonu jotta:
— Vassokuu vai passaako?
Minä punastuun ja niiasin ja — muistin sitte sua Rampu, ja siunasin ittekseni luajan lykkyä, joka johratti meirät aikanansa tanssipalettimestari Jasinskyn taiteellisille kurssille. Ilman sitä olisin mä ny ollu tyhjä ja tyhmä säkki, jok’ olis lysähtänyt läjähä ja pitäny sanua koko maailman eres jotta:
— Em’m osaa! — —
Mutta, oi Rampu, mikä ällistyksen humaus Seinäjojen sosieteetis, mikä syksee, mikä ihastuksen hyrinä, kun tämä Jasinskyn palettikoulun lupaava, sarankilon pala, turpia ja tyrniä oppilas, lähti ylvääs, siros ja tosisulavas pokstrotin tyylikkähäs arvokkuures kuljettohon kukkivaa daamiansa, joka hänkin oli hiukan liika lyhyt ja hiukan liika leviä, mutta kokonaasuus, sen täytyy sivullisenkin tunnustaa oli ehjä ja vaikuttava.
— Oo Rampu, mull’ oli loistava menestys Seinäjojella. En kertaakaan primpahuttanu vääri, jott’ olis pitäny ottaa uurestansa ja pyytää pelimannia orottamhan.
Ja sitte se vasta alkoo, ku Seinäjojen sulottaret näkivät, mikä varvastaituri mä oikee oon. Mua hajettihin n’otten saanu henkiä vetää. Tuli suuria ja piäniä, pitkiä ja pätkiä, fröökynöötä ja frouvia, kaikki yhtä hehkuvia. Taisi niitä olla välistä molemmiski kainaloos.
Ja minä poika hikosin ja tanssasin, n’otta tukka silmillä ja sukat syltys.
Minä ponnistelin urhiasti loppuhun asti, hikosin ja höyrysin ku tavarajuna n’otta pää aiva sekaasi ja paita märkänä. Pualipökerryksis mua käsipuolesta talutettihin ja perästä lykättihin hotellin vintille nukkumhan.
Näin viälä untaki, pyäriin ja potkia sätkyttelin aamuhun asti n’otta s’oli aivan hirviää.
Ja viälä pyhäpäivänkin vieraalin Seinäjojella, ku siälä nii hyvästä pirettihin.
Kunnallistaloon emäntäki haastoo ja vei omahan kamarihinsa lullulavittahan kiikuttelemhan. Ja kaffia tuathin monellaasen nisun kans. Kyllä mun kelpas, kun ne kaffilaflikakki pyytivät saara nährä eres ovenraosta Jaakkoja.
Ja mä annoon niiren ilman erestä luurata, vaikka oikiastansa täs pitääs ruveta jo tianaamhan ja ottamhan maksua.
— Vai tämä se ny on Jaakkoo — ihasteli kunnantaloon emäntä.
— No, mitäs tykkäättä tuffasta? kysyyn mä yhtä kirkkahasti. — Onhan täs äijää vaikka kaksille kärryylle.
— No on vaa — — pulska pätkä, pulskee ku luuliskaa — — Ja silmäkki yhrellä pualella päätä — — ihasteli emäntä.
— On se niin ihanaa kun saa kerran kuulla totuurenkin ittestänsä, jotta pulska mies — ihastuun mä ja painoon tarkasti mieleheni.
Tämä toristus on mulle tärkiä sitä varte, jotta toimituksehe tuli kerran mua kattomhan jostakin Ylistaron loukolta yks ukko ja akka juurikoppinensa ja antoovat sellaasen lausunnon, jotta s’oon mua jurnuttanu tähän asti.
Tulivat aivan nenän etheni, panivat kopan laattialle ja haikaasivat jotta:
— Vai tuallaane miäskö se Jaakkoo ny on?
— Tälläänenhän mä oon — koitin sanua.
Kattelivat hyvän aikaa.
Päästä kantapäihin, ja joka pualelta.
Viimmee tuumas äijä jotta:
— No, eppäs sä oo paljo pukkikaa — —
KAIKKIEN VIHTORIEN YLIVETO
Oottako kuullu, jotta mikhän kumma siin’ onkin, kun häjyt akat saavat aina niin erinomaasen hyvät miehet ittellensä?
Kiusattavaksensa.
Ja häjyyllä miehillä on sitte taas niin mahrottoman hyvät akat, jotta niitä kiitethän seittemäs seurakunnas.
Niinkuu siinäkin huushollis, johna akka on monta vuatta jo ollu aivan mahrotoon ja yhä vain tuloo hullummaksi. Ja mies on »niin nöyrä ja nyhtyri ja kaikinpuolin tasaanen ja palvelovaanen, jottei pahaa sanaa ikänä sano, pyytelöö vain ja koittaa kaikella lailla passaalla, mutta akka kun vain yltyy yhä pöllöömmäksi, huutaa, haukkuu ja präiskää aamusta iltahan n’otta taloon vanha kaappikellokin on tykänny pahaa ja lopettanu käymästä. Ei jaksa sekään sitä mekastusta enää kuulla, mitä se miesparka saa kärsiä, n’otta se on aivan ylönluonnollista, kun ei se eres suutukkaan.
Ymmärtääshän sen, jos olis niinkun puutesta taloos eres jostakin laista, toimehentulosta, rikkauresta eli rakkauresta, elikkä jos se mies olis laiska ja saamatoon, mutta kun päinvastoon, kaikkia on kyllä, mies on pystyvä ja aikhansaapa ja parhaansa yrittää, mutta akka on aivan mahrotoon. Sille ei kelpaa mikään, se on niuhu ja krupuri, inkuu ja potkii vain.
Siit’ on ny mettumaarista jo kaks vuatta sitte, kun se miesparka koitti muistuttaa akallensa sitä heirän mennyttä rakkauren aikaa. Tälläs suutansa truutulle jotta:
— Voi, rakas Klaarani, muistakko sä sitä aikaa, kun me sielä Kalumetis pasketti-illas pussattihin?
Niin akka-pöllöö kun hairas isoolla napolla ovipielestä vettä ja paiskas isännän niskahan jotta:
— Tuallaasen nahkapään otin, köyhän kun kirkon rotan, vaikka parempiakin oisin saanu. Mitä sull’ on ollu? Ei mitään! Mutta mun kun sait narratuksi — tuas on sulle pusuvettä! — — ja heitti toisenkin napollisen, aivan vastapläsiä.
Eikä se mies muuta kun pyhiiskeli naamaansa pairanhiaan ja konttii ylisänkyhyn maata.
Mutta puolehen yöhön se akkapräiskä vielä pakaasillansa tuvan laattialla tamppas jalkaa ja huuti jotta:
— Mitä pulveria sä mulle oikee syätit, kun sä sait mun ittehes narratuksi?
Sitä se präiskäs niin kauan, jotta mies viimmeen sai sanotuksi jotta:
— Mitä pulveria mä sulle muka syätin, kun olit itte kun iilimato mun niskassani kiinni, etten saanu hengenrauhaa, ennenkun sä traihasit mun vihiille. Ittehän sä tukiit ittiäs, eikä susta kukaan muu olsi huolinukkaan, vanha kroosee kun olit jo silloon, tinttaane ja häjy kun lätti — — Ja mä onnetoon lährin sun kynkkähäs — niiskutti miäs ylisängys.
Ja se on pahiten, mitä se koskaan on sanonu.
Jaa, mult’ on jääny sanomata, jotta n’oon ollehet Ameriikas ja mennehet sielä yhtehen. Kyllähän asia niin onkin kun emäntä sanoo, jotta sillä oli Eikkana olles vähä rahoja takana, muttei ny niin, jotta siitä puhua kannattaas ja tuallaasta melua pitää, sillä se mies on aimoo ja ahkera työmies ja asunu huusholliansa kovasti hyvin n’otta kyllä se akan rahat vastaa. Mutta kun akka on riivattu, niin sen suuta ei tukita koko maailman riihioljilläkaan. Ja kun järki puuttuu, niin se on elämänikuunen vika.
Vaikka yhtä onnetoonta se on, jos jätkiäkin piisaa loppumattomihin, niinkun sillä isännällä —.
Isäntä saa nyt kantaa veret navettahan, lypsää ja tillata itikat, hakata puut — ja emäntä vain patapenkillä pärpättää jotta:
— Laita pois se piippu suustas käryämästä!
N’otta nyt sen miesparan pitää käyrä navetan takana polttelemaskin.
Eikä se tuhannen nuukkoo, se akkapeijakas, en paremmin tuu ja sano, viitti enää keittää eres ruakaansakkaan itte, kun mies teköö senkin ja akka tuloo sitte syömähän ja vielä moittii jott’on pohjahanpalanutta.
Mutta täs menheellä viikolla se akkapakana nyt vasta hötäkän teki. Kun isäntä oli askarehet tehny ja navetan luonu ja sanoo, jotta hän lähtöö ny mettähän vähä halkoja hakkaamahan, niin eikös se akka riivattu huutamhan jotta:
— Et meekkään! Sun pitää olla kotona kaffia keittämäs — —
Mutta kun mies sanoo jotta, kyllä hänen ny täytyy mennä halkomettähän ja otti kirvehen vinkasta ja rupes sitä kovaasimella vähä terittämhän, niin eikös se ämmä tulenviätävä ruvennu präiskäämähän jotta:
— Jons’et paa sitä kirvestä pois ja rupia mulle kaffia keittämhän, niin mä soitan telefoonilla veljelleni naapurikylähän, jotta se tuloo ottamahan pois kirvehen sulta! Mitä tuallaane mies kirvehellä teköö.
Isäntä ei viittiny eres sanua mitään, lähti vain kirves olaalla mettähän.
Niin totisesti se riivatun akka otti ja soitti kun soittikin veljellensä ja valehteli jotta:
— Voi hyvä velii, tuu ny joutua tänne, kun tuo mun mieheni hioo kirvestä ja meinaa tappaa mun.
Ja velii oli yhtä pöhlö. Sekös hyppäämähän ja hommas auton ja pari miestä följyhynsä ja vielä poliisin otti matkalla jotta:
— Painakaa kaasua, joutua nyt, se tappaa mun sisareni — —.
Ja niin ne tuli tukka suorana suurella miesroikalla hätähän n’otta auton aksilat savus.
Emäntä oli kovasti tohkehes ja seliitti jotta:
— Se tuloo pian, mihkähän mettähän juoksi, mutta kirvehen ja puukoon siltä pitää ottaa pois.
Ja kun isäntä sitte pian tulikin kotia, niin velii ja poliisi ja apumiehet faarttasivat isännän niskahan, hairasivat kirvehen olkapäältä ja puukoon tupesta, ennenkun se kerkes mitää kysymähänkään, ja niin viethin isäntää käsipuolesta tupahan, johna emäntä huuti ja pannasti, jotta se meinas tappaa hänet —.
No, isäntä seliitti jotta:
— Mitä hulluja, mettäshän mä vain oon ollu halkoja hakkaamas.
Mutta velii ei uskonu ja emäntä pannasti vain, jotta kirvehen ja puukoon ne veivät mennessänsä!
Nyt ei koko taloos oo enää kirvestäkään — — —.
Ei, minä lopetan tämän surullisen kertoomukseni nyt. En voi enää jatkaa.
Olihan se Jooppikin kärsivällinen ja pitkänsitkiä ennen vanhaan, mutta tämän miehen laupiurella ja kärsimyksellä ei oo loppuakaan.
Se on hiljaanen ja vaatimatoon kun päivänpaistet, kaikkien Vihtorien yliveto.
PIKKU NEITI
Oottako kuullu, jotta mull’ on pikku neitituttavuus, jok’ on sitte tarkasti hoirettava?
Tuun siinä viiren aikhan tyästä, mennä puhkun ruakakupille kaiken roskan ja harmin jälkhen toimitukses ja ajattelen vain jott’ onkhan se pikku-neiti nukkensa kans ulkona.
Me oomme nähkääs tuttavia yhren pikkuusen flikan kans, jok’ on sitte olevinansa, ja merkillinen värkki. Siit’ on vissihin pari vilkkua sitte, kun mä sen rookasin karulla. Se lykkäs nukenvaunuja ja oli niin mammaa, jotta mä nostin hattuani ja kysyyn jotta:
— Mikä tuan lapsen nimi on?
— Se on Lilli ja äiti on sen mulle antanut — sanoi pikku-neiti, joll’ on niin suuret siniset silmät, ruusunpunaposket ja pikkuusia pellavakiharoota myssyn alta törröttää. Sill’ on sininen jakku ja valkooset pitkät villasukat, ja kalossit jalaas.
— Mihkä sä meet? — kysyn pikku-neitiltä.
— En mihkää, mä vain oon ulkona Lillin kans.
— Mutta Lilli voi vilustua ja saara yskää, kun näin tuuloo — —.
— Eeei se yskää saa! — sanoo pikku-neiti ja hymähtää mulle, kun mä oon niin tyhmä.
— Liikkuuko sen silmät?
— Joo, se nukkuu ja sitte se on silmät auki, kun se on pystys — sanoo pikku-neiti.
— Itkeekö se?
— Eee-i se itke — hymähtää pikku-neiti.
— Onko sillä pöksykki? —
— Ooon sillä pöksyt, äiti on tehny — —.
— Mutt’ onko ne villaaset, jottei tuu nuhaa?
— Oon ne — sanoo pikku-neiti.
Ja sitte me kuljemma pitkän matkaa, eikä puhuta mitää.
— Hyvästi! — sanon mä ja nostan hattua.
Se pikku-neiti ei sano mitään. Kattoo vain, muljahuttaa silmiänsä ja nostaa nenännypykkäänsä.
Sitte yhtenä päivänä kun mä tuun taas, on pikkuneiti piirtäny karulle viivoja ja suorakaiteita ja trippaa yhrellä jalaalla, potkien kiviä ruurusta ruuthun.
Minä meen sivuhun ja kattelen pitkän aikaa.
— Fuski! — Ei saa ottaa jalka maahan! — Uurestansa! No heitä kivi nyt tuohon ruutuun. — Niin, no trinttaa nyt — ja taas kaks jalkaa! — No, ei saa! Taas sä plamasit, jalka otti maahan —.
— Mä saan pelata niinkun mä tahron — — sanoo pikku-neiti ja on vihaanen mulle.
— Hyvästi — sanon mä.
Mutta pikku-neiti ei katto päällekkään.
Sitte yhtenä päivänä tuun taas, kun pikku-neiti laittaa kengällänsä katuun ränniä, että vesi pääsöö juoksemahan.
Kattelen pitkän aikaa, en puhu mitään.
— Kenkä menöö rikki! Äiti piiskaa —.
— Eee-i — sanoo pikku-neiti. — Äiti ei piiskaa, minä saan potkia vaikka kuinka paljo! — —
Ja pikku-neiti potkii kengännenää ränsteenikiveen, näyttääksensä jotta hän saa potkia.
— Mikä sun nimes on? — kysyn mä kahren viikon tuttavuuren perästä. En oo ennen uskaltanu.
— En sano! —
— No, miks’et sano? —
— En sano!
— Onko se Aili? —
— Ei oo!
— No, onko se Josefiina? —
— Pyyh — — ei oo.
— No, miks’ei se oo Josefiina? —
— Hyyi — — Josefiina, ei ookkaa —.
— No, mikä se on? —
— En sano! —
Otan suklaa-karamellin taskusta. Niitä on ollu mulla siälä kauan justhin tätä pikku-neitiä varten. Kuarin sen tarkasti ja heitän korjan päällispaperin ränsteeniojahan. Katton kun vesi vie sitä, ja pistän sitte karamellin suuhuni.
— Ei se nuan oo! — sanon ja verän kalossinsyrjällä toisen »lurun» hietahan jotta vesi juaksis paremmin.
Pikku-neiti ei puhu mitään, kattoo vain.
Otan toisen suklaakaramellin taskusta, kattelen sitä, siin’ on korja kiinalaismallinen paperi päällä —.
— Näm’ on sitte hyviä — sanon, ja maiskutan huuliani. — Tykkääk’ sä suklaakaramellistä? —
Pikku-neiti ei sano mitään, huulet kostuu, nielaisee kerran ja suuret siniset silmät kattoo mua — —.
— Mikä sun nimes on? — kysyn karamelli koholla.
— En sano! —
— No mutta miks’et sano? —
— En sano! — polkee pikku-neiti kiukus jalkaa. — En sano! —
— Mutta kun mä niin tahtoosin tiätää, mikä sun nimes on — rukoolen mä pikku-neitiä ja annan sille sen karamellin.
Se ottaa sen vaitoosesti, kuarii, pistää suukkuhunsa.
Ja sanoo sitte:
— En sano! — Jos mä sanon, että Ulla, niin kaikki sitte huutaa mulle, että Ulla, Ulla — — —.
SÖÖPÄRIN AKKA
Oottako kuullu siitä rähäkästä, joka täs hiljan oli herrasväki Sööpärin huushollis?
N’oon oikiastansa suomalaasia ihmisiä, niin herra kun frouvakin, ja mies muuttaas kans kovasti nimensä suomalaaseksi niinkun muukkin ihmiset, mutta se frouva on sellaane trometaari, jotta se sanoo, eikä Sööpäri saa sanua mitään.
Ei sen puolesta, ettei Sööpäri oo yrittäny joskus mailmas jotakin sanuakkin, muttei se enää yritäkkään. S’oon niin monta kertaa koittanu, jotta se tietää, ja niälöö, jos välistä vähä meinaaskin jotakin mammallensa sanua. — Jotta s’oon turhaa.
Mamma on sellaanen jotta kyllä se tietää Sööpärinkin puolesta. Ja sanoo kans. N’ottei Sööpärin tartte mitään itte tietääkkään.
Avioliiton koulus on siitä Sööpäristä tullu ihan lampahannahkaanen tupakkikukkaro, jota hänen mammansa prissaa ja maksittaa, kuin myös useen kurittaakin ollenkaan ajattelemata, jotta Sööpäri on kuiteskin mies, jolla on kans tunteet, miehinen kunnia ja sisuakin, jos siksi tuloo — — vaikk’ei se siksi oo koskaa tullukkaan.
Kerran se Sööpäri meinas oikee torenteolla suuttua ja sanua, mutta kun sai tiskitrasulla ympäri korvia, niin ei se viittinykkään.
Täs menhellä viikolla koitti Sööpäri mammallensa seliittää telefoonis jotta:
— Kuule ny mammakulta, mulle tuli maalta yks liiketuttava ja mun pitää saattaa se asemalle, kun pääsen konttuurista jotta mä vähä viivyn tänä iltana — — mutta kyllä mä tuun heti kotia — —.
— Äää — et sä mihkää mee — karjaasi mamma telefoonis heti vastahan. — Meinaat mua vai narrata ja päästä ryyppöölle senkin porsas — —.
— No, älä ny mamma kulta, pitäähän mun asiakkaita hoitaa liikkeen puolesta — koitti Sööpäri sanua, vaikka valehtelihan se, ei sillä mitää kuntia ollu. Yritti vain päästä korin tuoksuista vähä vilvoittelemahan ja saamahan eres yhren kolpakon naamahansa myrtynehen mielensä kohennukseksi, kun ei ikänä pääse yhtää jaloottelemahan ja työtoverikkin sanoovat jotta s’oon oikia tallukka mieheksi.
Mutta mamma sanoo kerta katkkiastansa jotta: ei.
Ja Sööpäri tietää mitä se merkittöö.
Niin, kukas olis luullu, jotta Sööpärin kiusattuhun sieluhun menis sellaanen pahahenki, jotta se rupes hautomahan katalaa juonta omaa mammaansa ja esivaltaansa vastahan. Jotta hän kostaa ja teköö sellaasen jutkun elämänkumppanillensa, jotta saa nauraa pihistää eres nyrkkihinsä koko lopun elämäänsä,
Kattokaas, kuulkaa, asiat oli sillä lailla Sööpärin huushollis, että jos ei Sööpäri tullu suoraa työstä kotiansa, niin akka soitti ja pränkkäs ympärinsä, juaksi joka paikas ympäri kaupunkia Sööpärin peräs — eikä menny maata ennenkun Sööpäri tuli kotia. Ei vaikka aamu olis tullu!
Ja kun Sööpäri joskus eläässänsä oli päässy livistämhän, niin aamu siinä aina oli tullukki, n’otta ei sen puolesta, kyllä mammalla oikeen oli. Totuuren täytyy tunnustaa, vaikka se katkeraki olis.
Ja Sööpäri päätti jotta nyt hän panookin »trometaarin» ja »pasuunan» hyppäämähän ja holottamhan — anteeksi vain, en minä niin sanoosi, mutta Sööpäri itte nimittelöö akkaansa justhin nualla kauheella sanoolla, vaikkei se äänehensä niitä sano, mutta ajatteloo kumminkin. — Eik’ olsi väärtti sanuakkaan.
No niin, Sööpäri päätti hiljaases mielessänsä katalasti, jotta orota rumaanen, kyllä mä sulle näytän. Ja kun konttuurista lähti illalla, niin ei mennykkään kotia. Meni elävihin kuvihin ja istuu kaksi tiimaa, ja naureskeli partoohinsa niinkun ainakin pahanteos. Se ajatteli jotta kyllä telefoonit nyt pärrää ja mailma on sekaasinsa.
Ja kyllä ne pärräskin, kun mamma soitti hiespäin n’otta kuulotrattikin lenti pöyrän ala. Vaikkeihan siinä mitää trattia tarvittukaan, kuulihan sen koko kaupunki ilmankin. Eik’ olsi tarvittu lankojakaan.
Kahren tiiman perästä lähti Sööpäskä liikkeelle. Se juaksi kaikki hotellit ja kaffilat, ystävät ja tuttavat jotta:
— Onko Sööpäri täälä? —
Niin ei kukaan ollu kuullu eikä nähnykkään, eikä kaikki tuntenukkaa koko Sööpäriä, vaikka frouva seliitti, jotta se on vähä kalju mies ja musta palttoo —.
Sööpäri se istuu vai eläviskuvis ja myhääli jotta antaa ny ämmin juosta.
Ja kun loppuu ohjelma yhres, niin meni vielä toisihinkin kuvihin ja naureskeli itteksensä n’otta sen piti tuan tuastakin vetäästä suutansa suarahan kämmenellä n'ottei höpsäksi luultaasi kun itteksensä nauraa.
Ja Sööpäskä se lenteli taivahan alla — pakkaa tulohon vähä rumiakin — jotta mihnä jee se Sööpäri mahtaa olla, eihän vain oo menny surmillensa, kun ei sit’ oo mihnää hotelliskaan, eikä kukaan oo nähny ja ilta pimenöö — — Hätääntyy jo poliisilaitokseltakin kysymähän jottei Sööpäriä vain oo putkahan tuotu elävänä eli kuollehena.
— Ei oo tuatu, sanoo ylikonstaapeli.
Mutta tällä välillä livahtikin Sööpäri elokuvista pihalle, meni ja soitti katutelefoonista kotiansa jotta:
— Haloo, onko mami kotona?
Ja kun ei ollu, niin kieltään kaartaan tuli omalle pränkarulle ja lurkkii jottei mammaa vai karullakaan näjy, ja livahti sitte kun kärppä ovesta sisälle.
Riisuu verhat ja kengät lavittalle ja konttii omahan sänkyhynsä kamarin puolelle maata.
Vasta jälkehen pualen yän se kuuli, kun ulko-ovi kävi ja mamma tulla tohisti köökkihin voihkien jotta:
— Voi voi ja oijoi, mihkä kummahan se Sööpäri on joutunu — —.
Ja sitte kuuluu niiskutusta, niinkun se olis itkenykkin. Ainakin se niisti monta kertaa nenäänsä ja ähkyy lujaa.
Aukaasi se kerran kamarin ovenkin, mutta kun ei ollu valkiaa, niin ei nähny.
Sitte se meni takaasi köökkihin, kolisteli kaapis ja — rupes syömähän! Puhinaa ja ähkinää kuului ja hetken päästä jotta:
— Kyllä sä vielä kotiakkin tuut, ja silloon kuule Sööpäri, mä riepootankin sulta viinanhöyryt päästäs ettäs tieräkkin — — ei vaikka aamu tulis! Täälä mä orotan niin kauan kun se lurjus mateloo kotia ja sitte tällä ympäri korvia n’ottei tartte huomenna töihin mennäkkää — —-.
Kauhistuksella Sööpäri koitti arvaalla, mikä aset sillä mammalla oli käres, isoo leipäveitti vai puurofatiko — — molemmakkin kyllä kamaloota, mutta oli hiljaa kun hiiri täkin alla.
Viimmee rupes köökistä kuulumhan tasaanen — kuorssoo. Oikee seinähirsiä mamma vetelikin köökin lavittalla.
— Rauha maas — huokaasi Sööpäri, ja ummisti onnellinen hymy huulilla simmunsa virvoittavaan uneen.
Ja heräs sitte makeimmasta unestansa siihen, kun kerran vain mäiskähti jotta:
— Vai täälä sinä raato makaakkin! Ja mä oon sua vahrannu koko yän kotia tulevaksi — —
Ja taas mäiskähti jotta:
— Mihnä rumaases sä oot ollu? — Kun m’oon soittanu ja hypänny ympärinsä, ettiny ja hakenu, koko yän oon istunu köökis ja orottanu — pauhas mamma.
— No, kun mä saatoon sen kuntin asemalle ja tulin suaraa kotia ja orotin ja orotin jotta mihkä sä oot menny — —. Monta tiimaa istuun ja orotin, niin viimmeen panin maata ja nukahrin kun ei sua kuulunu — —. Mitä sä köökis oot istua kököttäny, olsit tullu sänkyhys maata — — puheli Sööpäri taivahan sinisillä silmillä kovasti hämmästyksis.
Mutta Sööpäskä ei saanu pitkähän aikahan sanaa suustansa. Suu auki tollotti vain pärinätömppä käres ja sekin putos viimmee hervottomasti laattialle.
Se Sööpärin mami ja trometaari haukkoo ilmaa, kaulasuonet pullisteli ja oli kun se olis koittanu niellä kurinlankakerää, joka ei millää menny alha.
Viimmee se lohkes ja siltä pääsi kamala krääkääsy jotta
— Ookko sä oikee toresta ollu kotona ja nukkunu koko yän?
— No oon minä! Näethän sä ny ittekkin — sanoo Sööpäri, ja haukotteli sainehesti.
Mutta Sööpäskä vieläkin epääli. Se sanoo jotta:
— Annas mä haistan?
Ja kun se oli haistanu Sööpärin henkiä, jotta siin’ ei ollut yhtää viinan hajua, niin pitihän sen lopuksi uskua.
Phihi!
PASTORIN PÖKSYT
Oottako kuullu sitä kauhiaa juttua pastorin pöksyystä, josta ny kaikki akat kohajaa?
Eiväkkä meinaa uskua millään, vaikka kuinka seliitetääs, jottei se niin oo kun ne luuloovat. Kyräävät vain jotta: tierä tuata taata pyssyä, vaikkei se laringis olsikkaa. — — Poikamies ja niin elävääsen luontoonen jotta kuka sen tietää — kattella luimisteloovat akat kulmaansa alta pastoria kun parsinneuloolla.
Kyllä sitä voikin sattua täs mailmas kummallisia kommervenkkiä ihmiselle, jotta itte ei tierä mitään, eikä oo mitään pahaa tehnykkään ja kumminkin joutuu niin ihmisten hampahishin, jottei millään tahro irti päästä — aivan syytöön ihminen. Eikä voi selittääkkään, kun ei tierä mitä varte ihmiset tuloovat yhtäkkiää niin mukavanoloosiksi, naureskeloovat ja hymähtelöövät vain jotta: joo joo —
Niin käythin sen pastorinkin. — Se oli kaikin puolin nuhteeton nuori mies ja hoiti uskollisesti virkaansa, eikä kellään ollu mitään sanomista muuta kun mitä ny akat välinsä plaasivat imehrellä jotta:
— Kas kun ei tua meirän pastori jo oo löytäny ittellensä frouvaa, vaikka täälä rukoushuonehellakin on ruvennu käymähän niin kovasti paljo nuaria, niinkun tuo teirän Helvikin — —.
— Ja sunkin flikkas kans hyppää kun hännätöön trulli sen peräs! — on toinen heti tiuskaassu.
Niinkun asia onkin, jotta kyllä sillä pastorilla tilaasuus olis ollu ja ikääkin jo jottei sen puolesta, mutta mithän vain, niin eipähän oo umpisolmua vetäny. Saarnannu vain mailman viettelyksistä voimallisesti ja nuorten turmeluksesta.
Kun sitte yhtäkkiää levis se tieto pastorin pöksyystä elikkä suarahan sanojen kalsongiista, anteeksi ny vain, mutta niin oli asiat, jotta ihan pastorin aluushousut, ja ne oli vielä villaaset ja koko nimi oli ollu liirinkihin merkattuna punaasella langalla. Ristimä- ja sukunimikin, jotta siitä ei voinu olla epäälystäkään, jottei ne ollu seurakunnan oman pastorin pöksyt.
Pitäjän Esa-poliisi sen oli kertonu akallensa ja sanonu jotta sitä ei saa levittää kun s’oon poliisiasia ja käy kunnian päälle. Mutta kun faltesmanni oli määränny jotta sen Hilapielen-Hiltan huonomaineesen mörskän, johna harjootethan viinakauppaa ja pirethän kaikenmaailman syntistä mekastusta kaiket yöt, pitää nyt kerrankin tarkastaa oikeen perin pohjin ja ottaa se Hilta lujille, niin Esa-poliisi oli menny nuoremman konstaapelin kans yhtenä iltana sinne ja pengastanu kaikki paikat ylösalaasinsa.
Viinapulloja oli löyretty sängyn alta ja — kuulkaa — piironginloorasta — — pastorin pöksyt!
Oikee — pastorin pöksyt! Koko nimi niis’ oli ollu merkattuna.
— Ookko sä nämä varaastanu? — oli Esa-poliisi kysyny.
— Ee-en! — oli Hilta itkeny ja vannonu, jotta hän on ne saanu, — ja suuttunu samalla niin silmittömästi jotta:
— Vai varkahaksi te mua luuletta?! — ja tormannu poliisien niskahan, potkinu ja kraapinu n’otta kiittivät poliisit kun pääsivät ovesta pihalle.
Mutta ne pastorin pöksyt sai Esa-poliisi kumminkin haitatuksi kainalohonsa ja vei faltesmannille, joka putos aivan puhumattomaksi, kun näki kenenkä ne oli. —
Ja oli varoottanu jottei saa sanua sanaakaan kellekkään koko asiasta.
Mutta kun Esa-poliisin emäntä sai sen kuulla, niin tietäähän sen jotta häntä truutulla juoksi heti toiskahan niin tohkehes jottei meinannu ovia auki saara, kun löi ottahan n’ottei pitkähän aikahan muistanu mitä piti sanuakkaan, tollotti vain, n’otta toiskan emäntä oikee säikähti jotta:
— Mikä herrinjee sun Amalia oikee on? — —
Mutta kun poliisin emäntä oli pyhiiskelly vähä ottaansa, niin muistikin asiansa ja vilkaasi piijan päälle jotta:
— Mennähän tuonne kamarin puolelle, mull’ on sulle asiaa, jotei passaa puhua kaikkien kuullen. — —
Ja niin ne menivät, ja piika heti korvat pörhöllä peräs avaamen reikähän jotta kuuli kaikki, kun poliisin emäntä piti toiskan emäntää pusurin knapista kiinni ja nyrkki pystys varootti jotta:
— Et saa puhua kellekkään, kun, kuule ny mihnä se meirän pastori oikee vistaa — —.
Ja sitte se veti henkiä ja hohuutti niin pitkähänsä, jotta toiskan emäntäkin rupes ploosaamahan jotta:
— Mi-mi-mitä sä sanot, jotta meirän pastoriko vistaa — —?
— Nii-ih, kuule ku — se on oikee kauhiaa, jottei tuallaasta oo ennen kuultukaan —.
— Mi-mi-mitä sä sanot? — Pastoriko —?
— No se juuri, justhin se sama ulkokullaanen värkki! — Täs me sitä oomma niin kovasti passannehet ja tuallaanen, hyih rumaasta, etten paremmin sano —.
— Mi-mi-mitä sä sanot? — täräji toiskan emäntäkin niin säikähröksis jotta:
— Aivan mua heikottaa — —, sano, sano mitä se pastori? —
— Hilapielen-Hiltan pöksäs se vistaa! — paukahti viimmeen poliisin emännältä kun pruntista tappi, n’otta toiskan emäntä ei saanu sanaakaan suustansa. Molemmin käsin vain piteli syränalaansa ja heiluu jotta:
— Voi voi, älä ny hyvä ihminen jotta Hilapielen-Hiltan — — Hilapielen-Hiltan, voi taittamanrallaa sentähre, jotta sen tykönäkö se pastori — — oikee mun pitää istua, etten mä kaaru.
Ja sitte ne istuuvat, siunasivat ja löivät vooron perähän kättä reitehensä jotta:
— Hilapielen-Hilta! —
Ja piika-Liisakin avaamen reijällä meni niin sekaasinsa, kun se kuuli jotta Hilapielen-Hilta — että viemistämällä vai pääsi vaivoon patapenkille istumhan jotta:
— Hilapielen-Hilta — —.
— Mistä herrinjee s’oot sitä kuullu? — hoksas toiskan emäntä viimmee tierustaa, niin poliisin emäntä sanoo jotta:
— No vissiä se on, kun pastorin pöksyt on meirän isä itte löynny Hiltan piirongin loorasta — —.
— Pastorin pöksyt?! — krääkääsi toiskan emäntä niin pitkähänsä, jottei se saanu enää henkiänsä takaasikkaan, ennenku poliisin emäntä takoo sitä molemmin käsin selkähän. Eikä sittekkää vielä hyvähän aikahan saanu mitää sanotuksi, n’otta oikee s’on kamalaa, kun ihmine sillä lailla säikähtää.
Oli se sellaanen imes ja kamala paikka, jottei sitä tahtonu saata päähänsä mahtumhan, kaffinkeitosta ny puhumata.
— Mutt’et saa sanua kellekkään, vaikka mä sulle sanoon, jottei se ainakaan meirän kautta leviä, tierä se — varootti poliisin emäntä.
Siitä se sitte juttu lähti leviämähän kun valkia tappuroohin ympäri seurakuntaa. Akat juaksivat piaksut puhki taloosta taloohin ja sipisivät toistensa korvahan hilkun ala jotta:
— Ookko sä kuullu jotta pastorin pöksyt ja Hilapielen-Hilta? — älä vain sano kellekkään — —.
Eikä pastori-parka tienny koko asiasta mitää, eikä voinu aavistaakkaan mitä koko seurakunta kohisi ja sipisi ja oli niin kummannäkööstä. Se koitti kyselläkkin jotta:
— Mitä nyt on oikee tapahtunu, kun kaikki on niin merkillisiä, eikä kukaan puhu mitään?
Mutta kukaan ei ollu tietääksensä: »em mä vaan mitään tierä», kääntelivät päitänsä ja kattelivat taivahalle. Toiset nostelivat oikeen noukkaansa ja virnisteliväkkin.
N’otta s’oli oikee kamalaa sen pastori-paraan olo, ja kuiteeskin hän oli aivan viatoon.
Vasta sitte se selves, kun faltesmanni yhtenä päivänä soitti ja kysyy jotta:
— Haloo, pyhä veli, onko sulta pöksyt puronnu?
— Mitä sinä hassuttelet? — imehteli pastori — minähän voin ihan loukkaantua?
— Mutta kun poliisit ovat löytänehet herra pastorin pöksyt kylältä ja tuonehet tänne nimismiehen konttuurihin. Näis on sinun koko nimes merkattuna — — —.
Ja kun pastori rupes ejattelemahan, niin se muistikin, jotta:
— Joo, jaa mutta, täs pari kuukautta sitte tuli tänne mun luokseni jokin kerjälääs-mies, joka kovasti pyyti alusvaatetta. Kun ei sillä raukalla ollu ollenkaan ja oli kovat pakkaaset, niin mun tuli surko sitä ja annoin hänelle parin omia villaisia alushousujani — —. Miten ihmees ne sielä nyt on?
Niin nimismies, jok’oli tutkinu asian sillä välin, sanoo jotta:
— Pastorin pöksyyllä on ostettu viinaa! — —
Se kerjäläänen oli lurjus. Kun sai hyvät housut pastorilta, niin, mitäs se niillä teki muuta kun vaihtoo Hilapielen-Hiltalta halstoopin potun viinaa.
Pastori räpytteli kauan aikaa silmiänsä jotta: — Voi maailman pahuutta pahennuksen tähre, ja ne tulevat sittenkin, vaikka ihminen hyvää tehrä koittaa. Mutta toista kertaa en pöksyjäni kellekkään anna, kun ne tuallaasen kuprun tehrä taitaa.
TAIMI SUN TARHASSAS
Oottako kuullu, minkä touhun ja hälinän yks flikan-hatiska sai aikahan keskiviikkoiltana »Paitapiiskan» eli Kurikan kirkolla?
Siel’ oli täysi sotatila! — Faltesmanni, aluepäällikkö, pastori ja apteekari panivat kaikki sotajoukkonsa liikkeelle ettimhän atteekin nuarinta pillerinpyörittäjä-planttua eli Taimia, jok’ oli lähteny neljän aikana hiihtelemhän, luvannu tulla viireksi takaasi ja mennä kahreksalta lottien ompeluiltahan pastuuska Söötermannille.
Ja itte farmaseutti-fröökynä oli kattonu atteekin klasista, kun Taimi lähti hiihtopöksyys ja kiharat kiekuralla hiihtämhän viteehinsä pellon poikki jokirantahan. Ja se varmaseitti oli vielä itteksensä tykänny, jotta kovin on Taimin pöksyt täynnä ja pönköllänsä kun mötiääsen puo, jotta heiluu vain kun se lykkäs. Ja sitte s’oli laskettanu töyrältä alha ja vissihin menny päällensä, kun ei peräpuali kestäny sellaasta vauhtia. Kauan se oli viipyny ja kovasti ollu lumes, kun se viimmeen sukset käres oli toiselle töyrälle konttinu ja lähteny sitte mettähän päin hiihtämhän.
Eikä sen jälkehen näkyny eikä kuulunu.
Atteekis oli ruaka pöyräs kello viis, prisiis, ja Poismanni oli koputtanu lusikalla talterikin laithan jo monta kertaa ja manannu niin fiinisti troppipullojensa kautta kuin vain yks atteekari taitaa jotta:
— Voi karponaatti ja preserveerannes sentähren, missä se Taimi on — — kun ei vai olsi katkaassu mettäs jalkaansa ja jääny sinne uikuttamhan niinkun opettajattaren käythin kaks vilkkua sitte, jotta meinas kualla ja paleltua. — Ei pitääsi flikkojen, odeHooni ja filikooni sentähren, yksinänsä lähtiä mettihin hiihtämhän. Jos tuloo vahinko, eli mixtuura simplex, niin kukaan ei tierä, ja voivat sinne jäärä. Voi tulla susikin ja syörä — kauhisteli atteekari Poismanni, vanha kettu jotta: pipparmynt noita naisia kun ne on ajattelemattomia.
Mutta Taimia ei vain kuulunu.
Kello tuli kuus ja seittämän ja puorin ovet pantihin kiinni. Ja kahreksalta pitis Taimin lähtiä Lottien ompeluiltahan pastuuskalle — —.
Silloo ruvettihin atteekista soittamahan joka paikkahan, jotta: onko Taimi sielä? — eikä mihnää ollu! Ja pimiä tuli, ja oli 13 astetta pakkaastakin kun atteekari itte kattoo jotta se oli aivan kauhiaa.
Ja vielä yhreksän ja kymmenen aikana ne soittivat ympärinsä ja sinne lottien iltahan jotta:
— Eikö Taimi oo jo tullu — —.
Ja kun ne sielä Lottien ompeluseuras oikee ajattelivat sitä asiaa, niin, pastori antoo lankakerän vähä äkkiää frouvallensa takaasi jotta:
— Kyllä se on torella kauhiaa, jos se Taimi on öksyny mettähän tällääsellä pakkaasella ja katkaassu jalkansa kivenkolos — — Ekkö sä tykkää, kapteeni Simola, jotta pitääs hälyyttää suojeluskunta ettimhän sitä Taimia ja soittaa faltesmannillekkin jotta se panis kallin käyntihin — —.
Ja niin soitettihin faltesmannille ja se soitti heti Orhas-poliisille ja se soitti poliisi Lohikoskelle, ja atteekari soitti Orhaselle ja Iisakki Lohikoskelle, jotta se tois taskulampunpatteria ja »silmiä» niin paljo kun sen puoris vain on kun on niin pimiäkin jottei näje mitää.
Ja kukahan soitti pankinjohtaja Lingolle, jotta se lähtis kans suksilla ettimhän sitä flikkaa, ja se oli heti valmis. Pani oikee hiihtopusurin päällensä ja koukkupiaksut jalkahan ja sellaasen tupsulakin päähänsä jotta s’oli kun Aitamurto.
Ja naiset itki oikohonsa jotta: kuallu se on Taimi tällääsellä pakkaasella, menkää miehet joka taloosta ettimhän.
Sielä soitettihin niin, kun kaikki pirrastivat yhtaikaa jotta: sinne ja sinne, joutua — jotta sentraalin hoitaja repii hiuksiansa ja huuti jotta:
— Ei tääll’ oo enempää reikiä vaikka taittuus.
Ja justhin kun Orhaanen oli päässy suksille ja meinas lähtiä, niin faltesmanni Leivo soitti jotta:
— Ota se sun seeferi koiras joukkohon! Poismanni käski, jotta se saa haistaa atteekilla Taimin tanttua ja mennä jälkiä pitki — —.
Orhaanen sanoo niinkun asia onkin jotta:
— Ei se mun seeferini mistää tierä enempää kun muukkaan poliisikoirat. Mitä se sitte suksen jälkiä haistaas — — s’oon vain muutoon komja koira, meirän Hukka — — —.
Mutta faltesmanni käski jotta:
— Ota vain se Hukka joukkohos! Luulis sen noukas ny eres atteekin hajut pysyvän —.
Ja niin piti Orhaasen yrittää vetää Hukkaa yäsyrännä perässänsä atteekihin, kun ei se tahtonu millää lähtiä. Mutta kun se pani sen kelkalle ja veti, niin jo tuli. Niin vastahakoonen oli Hukka, jotta kun Poismanni koitti näyttää sille Taimin tanttua jotta: haje tätä — niin irvisteli vain ja aivasteli.
Aluepäällikkö hälyytti heti suojeluskunnan suksille, ja yhrentoista aikahan oli kirkonristi täynnä suksimiehiä, ja faltesmannin konttuuris piti esikunta kokousta, eikä yhreskään taloos Kurikas nukuttu. Faltesmanni itte jäi iknatiukseksi päämajahan ja soitti sentraalihin jotta:
— Johrot pitää olla koko yön auki tänne, tullen mennen — —.
Ja sitte se komenti jotta:
— Orhaanen ottaa yhren suksipartion ja hiihtää itähän ja Lohikosken konstaapeli läntehen, ja pastori menöö lyhryn kans kuusenlarvahan Jalasjärven tien vartehen ja heiluttaa sitä. — Pankinjohtaja Linko asettuu kirkon tiehaarahan ja näyttää sähkölampulla punaasta ja valkoosta vuoron perhän, jottei ihmiset aja yhtehen yönpimeyres — —.
Poismanni ehrootti vielä jotta hän sais komentaa suojeluskunnan torvisoittokunnan ottamhan torvet följyhyn ja soittamhan koko aijan fanfaaria jotta Taimi kuulis — mutta sitä ei hyväksytty, kun oli niin kylmä jotta huulet olis jäätyny truuttuhun. Vain Yrttimaan opettaja oli kaahinu koulunsa katolle ja puhaltanu pualehenyöhön niin lujaa kun oli jaksanu n’otta oli aivan sininen. Saa vain nährä, ettei se saa flunssaa ja jouru vielä sänkyhyn.
Ja vaikka sata miestä hiihti ristihin rastihin koko Kurikan lairasta laitahan n’otta hiki pairan hännästä nokkuu, ja huutelivat Taimia kurkut suorana, kolusivat kaikki mettät ja kuuppiivat nurinniskoon ja pakkasivat manaamahankin, kun oli niin pimiä jottei yhtää nähny niin — Taimia ei vain löyretty, ei mistää — —.
Niin tuas kahren aikahan yällä Poismanni sanoo faltesmannille jotta:
— Oliskahan se menny sisarensa työ Ilmajoelle? Jos sinne pääsis viälä näin yäsyrännä ja kysyy — —.
— Päästä pitää! — sanoo faltesmanni. — Tämä on kruunun asia ja henki kysees, mutta mihkä soitetaas?
— Taimin sisar asuu siinä opettaja Syrjän naapuris. Jos soittaas Syrjälle ja pyytääs sitä mennä kysymähän.
Niin kun faltesmanni huuti sentraalihin jotta:
— Röörit auki Ilmajoelle opettaja Syrjälle ja vähä sassia! — — Niin Ilmajoen sentraalifröökynä putos heti sängystä fällyt korvis jotta:
— Sussiunakkohon, haloo-haloo — mihnä palaa?
— Ei kun opettaja Syrjälle, täm’ on virkapuhelu Kurikasta — —.
Ja vähä äkkiä oli tappi reijäs. — Ja pärräskin niin kauhiasti jotta Syrjä pomppas sängystä ylhä kun ammuttu, eikä pitkähän aikahan käsittäny yhtää mitää. Poukkooli vain pimiän päähän kun miäletöön ainakin. Mutta sitte se rupes vethön sänkyä pihalle ja hopottamhan mammalle jotta:
— Palaa, palaa! — — Eksä kuule kun pärrää — —.
Ja kyllä se pärräskin niinkun koko kirkonkylä olis ollu ilmi liaskas.
— Älä ny sänkyä kaara — siunas Syrjän mamma ja piteli molemmin käsin lairoosta kiinni. — Kysy ny eres mihnä palaa, telefoonihan se pärrää —. Eihän täälä haisekkaa käryltä — —.
Niin silloo se vasta selves unenpöpperöstä, meni telefoonihin ja huuti haloota — —. Mutta se pärräs aina vain korvahan n’otta mitään ei kuulunu, kun sentraaliflikka oli kans niin säikähröksis ja poistilooltansa, jotta aina vain painoo tappia — —.
Vasta kun Syrjä oli takonu monta kertaa nyrkillä kaapinlaitahan, jotta:
— Haloo haloo — — — se lakkas. Ja flikka sanoo jotta: Kurikasta tuloo — — ja samas rupes kuulumhan Kurikan faltesmannin ääni jotta:
— Anteeksi nyt herra Syrjä, jotta me näin yän aikhan soitamma, mutta täältä Kurikasta on karonnu atteekiflikka, jota ettithän ny koko pitäjän voimalla. Sillä on sisar siinä teirän naapuritaloos, olsittako te hyvä ja käysittä kysymäs ja kattomas, olisko se tullu sinne, kun sit’ei täältä löyretä mistää — —.
Kyllähän Syrjä koitti olla ystävällinen ja kohtelias, kun se lupas mennä kattomhan, mutta manas se vain sakiaa partoohinsa niin opettaja kun onkin, kun avoonlinkkaasin kalossit jalaas ja vain palttoo pairan päällä lähti yänselkähän trompimhan krannin klasin ala kopistamhan. Hyvän aikaa saikin siinä paukutella ennenkun herättihin ja ruvettihin karteekin takaa kurkistamhan. Syrjä koitti viittoolla ovellepäin jotta tulla aukaasemhan, mutta sieltä näytettihin vain nyrkkiä jotta mennä pois: ei passaa — —.
Piti tulla vielä sellaanenkin väärinkäsitys, jotta se sisar luuli friijaripoikia tulevan, mutta Syrjän paleli niin sääriä jotta se takoo aina vain ja huitoo kärellä jotta:
— Tuu aukaasemhan vain, mull’ on asiaa.
Meni sitte portahille ja takoo n’otta torni heiluu ja pitikin tulla porstuahan. Siitä oven raosta kun ne sitte pakaasillansa huutelivat horvin aikaa toisillensa, niin selvishän se lopuksi jotta, sielä se oli se kurikkalaesten karonnu Taimi!
Muttei se tieto paljokaan tilannetta Kurikas parantama, vaikka esikunta sen saikin. Sielä ne vain pimiän päähän truiskiivat suksimiehet erestakaasi ja ympärinsä. Orhaanenkin oli aivan kuitti, ja Lohikosken poliisi istuu pimiänpäähän mettäs kivellä, eikä osannu poiskaan, kun sähkölampun patteri oli kaikki.
Linko kyllä lopetti sinknaleerauksensa tienristis ja pastorille myös saatihin sana kuusenlarvahan jotta tulla jo pois. Mutta suurimmalle osalle ettijööstä ei saatu sanaa olleskaan. Ne hiihtivät koko yän kun valkianhäräs, ja taitaa niitä hiihrellä joitakin viäläkin Santavuoren mäjes ja Jurvan mettis.
Oli se sellaanen »pitäjän-hiihto», kun Kurikas Taimia ettittihin, jottei väliä paremmasta. Niin on paikat puuruksis ja luntioomet kipiät nyt kaikilla Kurikan miehillä, jotta saa vain nährä piisaako Poismannin atteekis linimenttiä kaikille.
En tierä sitte, mutta niin sanoovat jotta pastorikin oli itteksensä jahkunu kun yällä lyhryn kans tuli aivan vilunsinisenä jotta:
— On siinä mulla kans »yks taimi sun tarhassas», kun tuallaasen hötäkän teki.
J.K. — Eileen aamulla tuli Taimi junalla Kurikkahan, niin virkiänä ja punaposkisena kun omena. — Eikä tienny koko touhusta mitää.
TÄRPÄTTILÖYLY
Oottako kuullu jotta tärpättilöyly on sitte poikaa yskähän?
Kun ei vain kylvö n’otta sauna palaa, niinkun Rovaniemen frouville käythin, kun ne yskää ajoo.
Kun on ny taas niin yskäänen aika, niin kerrompahan senkin retuutin — vaikkei siitä puhua saisi, kun ne frouvat olivat niin kovas valkianhäräs, jotteivät havaannehet, että hamhet ja paitakin paloo.
Se oli tietysti yks pankinjohtaja hyväkäs, joka hantesmannin frouvalle, mettäherran muijalle ja kassafröökynälle neuvoo jotta yskähän on kaikista parasta tärpättilöyly. Pitis vain kuumoottaa sauna oikee tulenkarvalle ja varata pari litraa tärpättiä ja sitä kun kiukahalle huippaa, niin siitä tuloo sellaane löyly, joka röörit krassaa ja rinnat aukaasoo. Eikä s’oo häjyäkään, tervanhajua vain, ja suloosta vetää keuhkoohinsa. Sanoo jotta se on vanha konsti ja hän on itte monta kertaa koittanu jotta s’oon sitte vissiä —.
Ja niin ne frouvat rupesivat lämmittämhän hantesmannin saunaa jo puoleltapäivää, jotta s’oli seittemän aikhan valmis, eikä tikua ollu yhtää. Maitohinkillä hajettihin rautakaupasta tärpättiä ja kovasti yskittihin tullen mennen. Ja sitte mentihin kaikin kolmisin saunahan ja verhat pantihin saunan porstuahan ja klasikarteekit tarkasti Kiinni, jottei kukaan näje, eikä pääse kurkkimahan vaikka minkälaanen käry nousis, sillä kyllä ne vähä epäälivät jotta eri löyly siitä tärpätistä taitaa siltä nosta.
— Kun ei se vain mensi päähän — pelkäs mettäherran frouva.
— Eikä silmiä pilaa — haikaasi se kassafröökynä, jonka pitis vielä silmäpelillä fangita ittellensä yks kauppamatkustaja, nuari ja naimatoon, mutta s’on sellaane filuuri, jotta lirkutteloo vain.
— No kyllä sä sen saat — sanoo hantesmannin frouva, mutta mettäherrska tykkäs jotta:
— Sä rupiat jo liikaa lihoomahan. — Sun pitää ruveta rullaamahan nuata liikoja lihoja ittestäs — mutta samas se mettäherran muija saikin sellaasen yskän kohtauksen, jotta ne muistivat sen tärpättihommansa. Ja sanoovat jotta:
— Nyt lavalle!
Ne istuuvat ja hikosivat kuiviltansa hyvän aikaa, ja sitte sanoo hantesmannin frouva jotta:
— Mee ny sä Maiju, jok’ oot flikkaihminen, ja huitaase hyvä napollinen tärpättiä kiukahalle, nuoremmuuttas, mutta älä prisota tänne.
Ja silmä kovana frouvat lavalta katteli, kun se kassafröökynä kaatoo tarkasti maitohinkistä isoohinnappohon tärpättiä, puolellensa, ja sitte holvas sen kiukahalle — — — niin, kuulkaa, kun samas paukahti kun tykillä olis ammuttu ja tulenlieskat kiukahalta löivät ympärinsä, ja kärys ja haisi niin, ja prätäji ja paukkuu ja valkiankielet roihus kattohon asti ja ympärinsä.
Frouvat lankes heti kontillensa lavalle ja tuli haverteli hiuksia, ja se huuto oli niin kauhia, ja kiukahalla aina vain paukkuu, jotta ne tuli kolinkolia portahia alha ja tormoottivat oven reikähän n’ottei ne päässy irtikää ja huutivat ja voivoottelivat, — — tietäähän sen kun valkia hälppii tukkaa erestä ja takaa.
Raamit kaulas ne lopuksi tulivat pihalle ja niin sekaasinsa olivat jotta seisua tollottivat vain ja hohuuttivat — kun sauna paloo ilmi liaskas niinkun päretkori — —.
Silloo hantesmannin frouva, jok’ on pohjalaasia, ja ensimmääsenä virkos, lähti juoksemhan tupahan ja henkihapatuksis soitti telefoonilla sentraalihin jotta:
— Apua, sauna palaa —
Ja väkiä rupes tulemhankin joka puolelta hätähän. Ensimmääsenä hantesmannin oma trenki hyppäs prunninsalkohon ja rupes vinttaamahan korveehin vettä, ja hantesmannin frouvalla oli sellaanen hätä, jotta se huuti sille mettäherran frouvalle ja kassafröökynällekin oikohonsa ja huitoo jotta:
— Joutua joutua, ottakaa sankoo, tulkaa hakemhan tekkin vettä — —.
Ja niin ne tulivat tukka hulmuten ja trenki vinttas vettä ja kaikki oli niin touhus, jotta tietäähän sen kun hätä on suuri, niin ei siinä joura paljo kattelemhan — —.
Hantesmannin frouva tuora fläsyytti trengin kans vesikorveja, ja ne toiset tärpättikylpijät kipottivat sangoilla n’otta hiki nokkuu.
Vasta sitte kun muitakin ihmisiä kerkes paikalle, haikaasi se kassafröökynä yhtäkkiää vähä kauhialla äänellä jotta:
— Herriijee Manta ja Hulta — — mihnä mun paitani on?
Se koitti hairoja ympärinsä eres vihtaa käsihinsä, niinkun pruukathan —.
Ja silloo vasta Manta ja Hulta ja kaikki muukkin hoksasivat jotta he olit alasti kun Eeva paratiisis — —.
Ja silloo se vasta kiirus tuli! Peräkanaa menit jotta makasiinit heiluu tupahan — ja sauna paloo loppuhun asti. — — —
Oikiastansa täs hirviäs tapaukses olis peräkaneettikin.
Se kun ne frouvat sitte kun n’oli saanehet verhat päällensä, käyyvät sen pankinjohtajan niskahan, jotta se meinas polttaa heität tärpättilöylyllänsä.
Mutta se sanoo jotta: olis pitany esti hautua kiuaskivet verellä ja sitte vasta heittää tärpättiä. — Sillä lailla tärpättilöyly otethan.
— Hyvä s’oon perästäpä! olla viisas — pannastivat akat niinkun niiren pyhä tapa on, — kun sauna palaa.
TUARIN MUARIN PRUUTTA
Oottako kuullu siitä Tuarin muarin pruutasta?
Tuarin-muari on kattokaas täälä meirän lehren toimitukses varsinaanen päätoimittaja.
Kun me tavalliset toimittajat oomma päivänkriivaroonu, töhrinehet paljo paperia, saksinehet ja paiskinehet sanomalehret sikinsokin ja myllännehet kukin oman pöytänsä ja laattian silppua umpikantehensa ja lähremmä sitte illalla pois töistä, niin tuloo Tuarin muari suuri luuta olkapäällä, sankoo käres ja tiskitrasu kainalos, lakasoo loput kirjootukset ja paperit menemähän, sortteeraa ja pyhkii pöyrät n’otta s’oon sitte toimittaminen selvää taas siltä päivää. Sitä varte me sanommakin Tuarin muaria päätoimittajaksi.
Muiren toimittajaan huanes ja pöyrät on vähä ihmisenmooses siivos, mutta mun huanehesnani ei muut pärjääsikkään kun Tuarin muari. Tulis sota heti. Mutta me tunnemma toisemma hyvin, tykkäämmäkin toisistamma ja meirän pikku-jouluskin me alootamma aina juhlallisesti Tuarin muarin kans ensimmäisen falssin. Meemmä jenkaa jotta piaksut paukkuu, ja sitte vasta saa nuoriso karkeilla.
Niin, siitä siivosta mun huonehessani pitikin sanoman, jotta mulle on tuotu ja on kans joka pöyrällä ja hyllyn päällä monta suurta ja pientä tuhkakuppia, johka niinkun sais Mekan pätkät ja tuhkat nokahuttaa, — muttei vielä kertaakaan oo Tuarin muari mun jäljiltäni niistä tupakinporua tarvinnu tyhjentää. Jos niis on tuhkaa ollu, niin muiren piipunporoja ovat ollehet, muttei mun. Sillä vaikka kuinka oon meinannu ja muistanu ja päättäny ja sanonu, jotta s’oon siivotoonta varistella tupakintuhkaa, paperossinpätkiä ja tulitikkuja laattialle ja matolle ja pöyrälle ja omille rinnoollensa — ja oon mä meinannu välistä polttaa pönskän päästänikin — niin ei ikänä vielä vahingoskaan oo tuhkakuppihin mun tuhkani eikä tumppini sattunu tipahtamhan.
Kun istun tähän kirjootuskoneeni äärehen, niin en kuule enkä näje, en tierä että eres polttelenkaan, ähkin vain ja savuan. Kun yks haiku loppuu, niin silmät kattoo kirjootusta, käret huitoo ilmaa kun kapellimestarin ja paperossit lentää suuhun ja syttyy aivan ittestänsä. En tierä sitte, mutta kun oon saanu kirjootuksen valmihiksi, niin — aina on laattia koneen vieres tumppia, tuhkaa ja palanusia tikkuja täynnä — n’otta ittiänikin harmittaa. Mutten mä sille mitää mahra, kun kirjoottaa pitää, niin tuhkat ja tumpit tuloo ittestänsä. Eikä auta muu kun huakaasta Tuarin muarin pualesta.
Mutta me oomma siihen jo tottunehet, tottunehet niin, jotta Tuarin muari jäis silmät pyäriääsnä ja luuta pystys kattomhan, jos ei sitä tuhkaläjää laattialla olsi. Se vois säikähtääkkin ja itteksensä haikaasta jotta:
— Onkhan Jaska-poika kipiä vai kuallu, kun ei läjää ookkaan — —.
Niin hyvin se Tuarin muari mun puhtini ja tahtini tuntoo, jotta tuhkasiivosta konehen ääres tietää justhin prisiis sanua, mitä aamun lehtehen oon kirjoottanu. Kun tumpit on vähä yhres kasas ja tikut paperikoris, niin se itteksensä hymähtää jotta:
— Jaahas, Jaakkoo on taas viisastellu ihmisen elämää, koska on ajatukset ollu nuan yhres kasas.
Jos tumpit, tuhkat ja tikut on aivan ympäri lumperoosia, ja pöyrällekki lennelly, niin heti muari tietää jotta:
— Nyt s’oon taas ruattalaasia möykyttäny — — ja kyllä ne rumaaset sen tarvittookin — tykkää Tuarin muari, sillä me oomma politiikasta aina ollu yhtä mieltä.
Jos tumpit on pureskeltuja ja »Pietarsaarehen» asti imetty, tikukkin painettu keskiä mutkalle ja tuhka varissu liivinrintaa konehen alle, niin silloon Tuarin muaria hytkyttää jotta:
— Mithän venkkuraa se Jaakkoo nyt on lykänny, vissihin jostakin friijooreisusta Oottako-kuullua, kun s’oon nuan kovasti funteerannu ja fiilannu juttuansa
No niin, näin täs tunnethan toisensa hyvin, Tuarin muari ja mä; vanhoja taloon asukkailla kun ollahan molemmin.
Mutta täs yhtenä iltana, kun kaikki oli niin hiljaa ja rauhallista, jotta urheelu-toimittaja, se Jehu vain istuu pöytänsä takana kontturis, mithän krapas, ja Tuarin muari heiluu luutinensa kirjapainokonttorin kaffihuanehes, lykkii touhuussansa lavittoota ja veteli pöyrän altakin luurallansa, niin, ahrasta kun siinä pakkaa olemahan, niin, kuinkhan sattuu kolhaasemhan sitä töntteröä, joka on aina ollu sen tiellä ja jota s’oon siirrelly nurkasta nurkkahan ja imehrelly jotta, mikhän tuakin pönttöö on, niin, sussiunakkohon sentähren kuulkaa, kun samas — sanon vieläkin jotta siunakkohon, kun samas präiskähti ja rupes frääsäämähän ja vettä tulla troiskutti sellaasella voimalla jotta kattohon ja seinille kun palopruutästä olis ammuttu. Ja tohisi ja frääsäs n’otta Tuarin muarin silmät sekaasi — ja aina vain pruuttas vettä ympäri seiniä!
Mutta silloon faarttas Tuarin muari, jok’ei ookkaan mikää hätähousu, sen töntterön niskahan, moiskas tiskitrasulla sitä päätä, josta pruuttas, ja sitte molemmin kourin kurkusta kiinni ja pivonpohjaa päällä jotta:
— Ääää, piräkkö kitas senkin rumaanen — — —.
Mutta pruutta se pihisi ja puhalti vain kovalla voimalla sormien välistä vettä; truiskii ja sylki niin vastasilmiä, ettei Tuarin muari tahtonu nähräkkään koko petua. Mutta kun se sai sen pahuksen värkin lopuksi molemmin käsin suusta kiinni ja vattansa ala painetuksi, niin jo toppas tulo — vaikka se silmät pesikin ja nutturan hajootti.
Siin’ oli kaks kovaa vastatusten Tuarin muari ja se hullu pruutta. Ei puhuttu mitään, puhistihin vain. Jos vähäkin otetta löyhrytti, niin heti pruutta truiskas ja frääsäs.
— Äääh — ähkyy Tuarin muarikin ja tukkii sen suuta.
Mutta niin sisukas kun Tuarin muari onkin, niin ei auttanu lopuksi muu kun huutaa apua jotta:
— Tulkaa hyvät ihmiset auttamhan, hooih, Jehuuh — —.
No Jehu kuuli huuron ja tuli kun ammuttu jotta:
— Mikä tääl’ on?
— Ääääh — sanoo Tuarin muari — kun tappi lenti ja tuloo aina vain — —.
— Antakaas minä — touhus Jehu ja nykimhän kans sitä pruutan suuta, että hän muka kyllä — — mutta silmät se pesi Jehultakin.
— Phyi rääppöjä — sylki Jehu, eikä nähny mitään.
Mutta Tuarin muari ei sylkeny nykkää, ennenkö sai sen taas molemmin käsin vattansa ala ja tukkuhun. Sitte vasta sylki, ja sanoo jotta:
— Ääääh, juaskaa ny hakhon ihmisiä aphun, ei tämän kans enää kauan jaksa — —.
Ja Jehu tryykäs pihalle ja huuti kaikkehen mailmahan oikohonsa jotta:
— Tulkaa tulkaa — —.
Niin painon pualelle oli kuultu se hätähuuto ja sieltä tuli Ikälääsen-Hiltra tukka suarana jotta:
— Mitä jukelin tähre täälä huurethan — —.
— Piikki puhkes — ähkii Tuarin muari ja painoo niin lujaa kun jaksoo.
No Hiltra rupes ettimhän sitä piikkiä ympärinsä, jotta minkälaanen se oli? — — niin Jehu sanoo, jottei siinä oo piikkiä ollukkaan, kun sellaanen konhellinen venttiili, jok’ on auennu — — n’otta Tuarin muarin rupes pistöhön oikee vihaksi, muttei se saanu mitään sanotuksi, kun piti aina vai painaa, jottei se pruuttaasi — — äääää.
— Viekää se pihalle — huuti Jehu, jok’ei tohtinu itte enää mennä likillekkää, hollin päästä vai hohuutti.
— O-o-ota säkin kiinni — sanoo Tuarin muari Hiltralle. — Paina mun kättäni ja ota toisella kärellä tuasta krivasta kiinni, mutta älä fläsyytä — —.
Yhres ne sitte napaloottivat sen kans, mutta kun ovesta yhres rypähäs yrittivät, niin käret höltäs ja pitkän pruiskun se peijakas truiskas vielä kattohon ja pesi vielä Hiltrankin silmät ennenkun oltihin portahilla ja saatihin truuttun suu taivaalle. Sieläkin vielä räystästä korkiaatte hyvän aikaa pruuttas vettä. Mutta sitte se loppui ja tohu lakkas, jottei ollut kun pönttöö jälellä.
Kun Tuarin muari sitte viimmeen oikeen selkes siitä rytäkästä, niin kysyy Jehulta jotta:
—- Mikä rumaanen tämä töntterö oikee on? — Min’ oon ny toistakymmentä vuatta taloos palvelin, ja joka päivä tuan nähny, eikä se ennen oo tuata tehny — —. Aina se on ollu mun tielläni ja mä oon monaasti meinannukkii Lanalle sanua, jotta miksei tuata nakata pränkarulle, kun on muutoonkin ahrasta — —.
No Jehu seliitti, niinkun asia onkin, jotta:
— Se on sellaanen hätä-pruutta, jos tulipalo tuloo, niin ei muuta kun lyötä tuo tappi tuasta sivusta sisälle, niin sielä särkyy pikkuunen klasiputki sisällä ja se muorostaa kaasuvettä, joka tuloo suurella voimalla uloos, niinkus näittä — —.
— Nii-ih — — me näimä, jotta tuloo — toristivat Tuarin muari ja Hiltra yhtehen äänehen — ja uskomma kans: silmät se pesi! — — —
Nyt se Lux-tulensammuttaja on uurellensa täytetty kemiallisilla ainehilla ja sielä se seisoo nyt taas kirjapainonkonttorin kaffihuonehen nurkas niinkun ennenkin, mutta rumasti muljahuttaa Tuarin muari joka ilta sen päälle, kun luuralla vierestä vetää. Mutta tarkasti silmä kovana ja tuimasti kattoo, jottei enää vahingoskaan kolhaase sitä. Tuarin muari tiätää minkä frääsöön se rumaanen sisällänsä pitää.
KATINHÄNTÄ
Oottako kuullu, jotta kissinhäntä kukkapurkis?
Kaikkia sitä lehtimiehelle sattuukin. Oli tuhannen kiirus toimitukses, kun puhelin taas soi, ja jokin hempiän-lempiä suloonen nuori mamman ääni liverteli jotta:
— Anteeksi nyt, tämä on rouva insnööskä Lemmenlaine — (tai jotakin muuta yhtä ihanaa myrrhaa) — minä pyydän vain kysyä Teiltä herra Jaakko, joko Teille on tullu niitä uusia mustia kissinpoikia, minä olen niin odottanut — —.
Minä räpyttelin silmiäni jotta:
— Mitäh?
— Niitä uusia mustia kissinpoikia, joita Teidän Mirkku tapaa laittaa. Teiltä on luvattu minulle yks heti kun tulee — —.
— Kuka on luvannu — kysyyn mä.
— Se rouva, jonka luona te asutte, phihihi, minä olen häneltä tilannut yhden jo monta kuukautta sitten.
— Mutta kulkaapas nyt, hyvä pikku rouva — sanoon mä murtuneella äänellä — mun täytyy ilmoottaa Teille se surusanoma, että meillä ei enää Mirkkua olekkaan — —.
— Kuinka niin? — hämmästyi se ääni ja meni aivan pleikiksi. — Onko Teidän Mirkku kuollut?
— Tjaah — huokaasin mä. — Ei se ny aivan hengettömäksi oo menny, mutta se on loppunu — —.
— Mi-mi-mitä Te sanotte — — loppunut? — Kuinka se on mahdollista?
— Se on kulunu melkeen loppuun — koitin seliittää parhaani mukaan.
— Ku-ku-kulunut? — Teidän kaunis musta Mirkku kulunut loppuun! — Kuinka niin? — imehteli se ääni.
Ja minä seliitin niinkun asia onkin jotta:
— Se tuli viimme aikoona niin kovaksi hyppäämään ja juoksemaan, että se oli aina matkas kun trulli. Siinä siltä raukalta kului niin tassut ja jalaat ja rupes vattakin maata harraamahan n’otta kun se aina vain juoksi ympärinsä, niin — — phryhy — — ei siitä jääny lopuksi muuta kun pikkuunen hännänpää — — phryhy — — (pääsi multakin itku).
Me itkettihin kauan aika molemmis päis.
Mutta sitte se pikku frouva sanoo jotta:
— Se ei voi olla totta! — Nyt te narraatte minua.
Kun sain sitte minäkin henkeni takaasi, niin sanoon jotta:
— Kyllä se on totta! — Se juoksi niin jotta se kului aivan loppuun. Ei jääny muuta kun pikkuunen hännäntypykkä, kun se viimmeisen kerran tuli köökkihin. Mutta onneksi mä sain sen silloin kiinni — —.
— Sen hännänkö?!!
— Niin, sen hännänpään tietysti, kun ei siinä enää muuta kruppia ollu. Ja siinäkin oli työtä; niin että meillä ei ole, hyvä frouva, nyt tällä kertaa muuta kissiä koko taloos kun se häntä; mutta se on hyvä planttu — —.
— Mitä Te sanotte, kissinplanttu?
— Niin juuri. — Minä oon ny pannu sen kukkapurkkihin pystyhyn juomaklasin ala ja kastelen joka päivä kyynelin ja kaffikretalla, ja se voi oikein hyvin. Se on ruvennu hyvin kasvamahan ja on jo aika tuuhia niinkun kaktus. Se on kasvanu kaks tuumaa n’otta kyllä siitä vissisti hyvä kissi kasvaa ensi kevääksi — —
— Voi, voi kun te narraatte minua, mutta en minä usko milhää, että siitä enää kissi kasvaa.
— No vissisti!! — vakuutin mä. — Min’ oon kasvattanu monta kissiä ennenkin aivan juuresta asti, kyllä mä tierän ja oon sellaane trekoosmestari jotta: tuloo siitä!
— No, saanko minä sitten yhren — titskutti se frouva.
— Kyllä!! — lupasin mä. — Niitä on tilattu jo muallekkin.
Taisin mä täs nyt urakkahan ruveta. Mutta ei auta, yrittää pitää, jotta se frouva sais kissin ittellensä. Ja hyvää sorttia!
Oli se onni, että siitä Mirkusta jäi eres niin hyvä planttu.
Kun ei ny vain tulsi pakkaasia.
JULLEN TUPAKKILAKKO
Oottako kuullu, kuinka s’oon kovaa, paremman elämän kilvoottelu?
Lährin mäkin täs yhtenä aamuna, kun oli kuivaa ja kirkasta, terveyskävelylle. Ja rookasin toisia samallaasia terveysvoimistelijoota, ittekurittajia ja katumuksen lykkääjiä jotta »olipas viimmeenen kerta».
Tuli tuola Houräätin rannas vastahan hyvä toveri, oikee fakiiri ittensä kiruttamises ja kurittamises paremmaksi ihmiseksi, Julle.
Siit’ on jo lähes kaksi viikkua sitte, kun Julle — 30 vuotta sitä päätöstä tehtyään — lopuksi puraasi hampahat yhtehen ja sanoi leimuavalla äänellä, silmis teräksenharmaa kiilto jotta:
— Ja nyt se on loppu! Loppu, loppu, loppu!
Nousi pöyrästä vihaasena kun härkä, heitti paperossintumppinsa nurkkahan. Ja lähti kävelemhän raivoissansa kun hullu.
Siitä hetkestä alkaan on Julle juonu hirviästi vissyvettä, syöny kilon lakristaa päiväs, ollu kiukus ja — kävelly kun pelsepuupi ja Jerusalemin suutari.
Ei sanonu, peijakas, mulle päivääkään, vaikka näki ja tunsi; mennä trippas vain tihein, hätäisin askelin. Ja suu kävi kun kanelilla.
Mutta minä kaarratin häntä vastahan. Se puristi nyrkkinsä ja hampahat yhtehen n’otta se oli aivan kalpia ja läähötti.
Mutta posket lotisi ja pullisteli. Näki, jotta se raivoisasti pyöritti jotakin suussansa.
Näin, kuinka se kärsi ja tappeli ittensä kans. En saattanu, osanotosta ystävää kohtaan, olla kysymätä jotta:
— Onko sulla jo knappi suus — vai vieläkö lakristaa pureskelet?
— Äääääsh — sähähti Julle, huitaasi kärellä ja lähti painamahan Vaskiluotohon päin.
Sellaasta sisu-miestä minä kunniootan!
Siksi nostinkin kättä ja lausuin, noin nimesin:
Kamppailit kauan sä kohtalos kanssa
saavutit voiton — voittamatoon!!Mutta silloon Julle kääntyi vähä äkkiää ympäri, heristi nyrkkiä ja karjaisi särkyneellä äänellä jotta:
— Ei s’oo vielä sanottu! — —
RÄPSYKARVAT JA PUNAHUULI
Oottako kuullu, jotta nyt tehrähän jo uusia karvojakin flikkaan silmihin?
Kyllä mä oon kattellu, jotta konhollisia värkkiä ne on nämä nykyaijan flikanhatiskat, kun myssykin on enää vain pikkuunen plänttänä toisella korvalla, jotta kuinkhan jutinantähre pysyykään. Jos tätä menua jatkuu, niin hetken päästä niill’ on hatusta jälellä enää vain postimerkki toises poskes.
En olsi luullu, jotta punamultaakin rupiaavat täälä meilläkin truuttuhunsa tuhraamahan niinkun Pariisis, mutta uskua täytyy, kun sormellensa sylköö ja koittaa. Kuinka herrinjee näitä nutipäitä nyt enää pussathankaan, kun siinä tuhraa oman suukkunsakkin aivan punaaseksi?
Min’ oon kattellu niiren konstia. Niill’ on kuulkaa sellaane nikkelipötky, jotta kun toisesta päästä lykkää, niin toisesta tuloo punaasta rasvakliitua, ja sillä ne sutaa huuliansa ja möträä aivan punaaseksi. Ja se onkin kovasti tarkkaa sihtaamista ja peilihin kattomista, jotta tuloo kaaret korjat. Ett’ olis suukku punaane kun kirsikka — niinkun ne sanoo.
— Pthyi ryökköjä! — Mitä tuallaasella suulla tehrähän? Eihän sillä voi syärä, ei juara, eikä eres reiruhun pussatakkaa — pannastin täs yhrelle pörröpäälle, joka justhin sutas truuttuansa punaaseksi.
— Mutta se on nättiä! — sanoo flikka ja nakkeli niskojansa.
Sitte se mirri rupes sortteeramahan kulmakarvojansa. Nästyykihin sylki ja hinkkas, niin — — kulkaa, kun ei sillä kulmakarvoja enää ollukkaa! — Oli tuhannen pynttyhäntä, en paremmin sano, nyppiny ja raakannu pois kaikki kulmakarvansa ja sanoo jotta:
— Hyh hyh sinua setä-Jaakkoo, kun sinä olet vielä alhaaselia sivistyskannalla. Ei suinkaan nyt sivistyny ja hieno nainen kulje enää parpaariset luonnonkarvat otsalla niinkuin simpanssit aarniomettis! — Eihän nyt toki, vaan hänellä on maalauksellisen kauniit kaarevat viivat kulmilla, markkeeraamas silmän muotoa ja karakteristiikkaa, phihih — kun sinä Jaakkoo olet tyhmän näköönen.
Mahroon mä olla torella tyhmännäköönen, mutta sitä minä olin kaikkien teirän rehellisten ja kunnon ihmisten puolesta. Olin syvästi, suuresti ja siveellisesti hämmästyny ja loukkaantunu. Mä en tienny mitä oisin sanonu tämän villiintynhen nuorison eres, joka nyppii räpsykarvansakkin päästä — — ja, ja karahteeraa meitä oikeita ihmisiä, johon vielä jumalanluomat vanhaalaija karvatupsut ottas — simpanssiiksi ja mettäneläviksi.
En saanu sanaa suustani, kattoon vain, kun se pää vääräs ja kieli poskella peilin palahan tiiraten piirteli hoikkaa mustaa viivaa silmäkulmansa päälle. Ohkaasen suuren kaaren laittoo, pyhkii ja hinkkas, ja taas piirteli; katteli likiltä ja kaukaa.
Ja sitte se oli viimmee valmis.
Otti vielä hopiaasen toosan käsilaukustansa ja sieltä sellaasen karvatupsun kun jäniksen hännän, jota hieroo toosan pohjahan ja sitte pyhkii koko naaman, n’otta s’oli aivan ympärinsä valkooses jauhos —.
— Jaa-ah — sanoon mä. — Kyllä sä ny oot pöllöön näköönen! — Jos isäs sun tuos putsus rookaas, niin pönskähäs havertaas ja huitelis kun tyhjää jauhosäkkiä aitanseinähän, jotta tomut pöläjääs.
— Phihi hi — tirskutti se flikan-typykkä. — Niin se isä tekiskin, jok’ on vanhanaikaane ja sivistymätöön ihminen, eikä tierä mikä on fiiniä, mutta mä pyhiinkin suuni puhtahaksi ja liijat puuterit pois ennenkun kotia meen phihi — —.
Sitte se nästyykillä huitoo vähä enimpiä jauhoja naamastansa, pörrötti toisella kärellä kyllä muutoonkin takkuusta tukkaansa ja tälläs sitä myssynpuoliskaansa toiselle korvelle niin vinohon, jotta mä sanoonkin heti jotta:
— Putuaa se!
— Ei putuakkaa, ohoh!
Ja heilutti päätänsä, siristi silmiä ja kysyy jotta:
— Enkös mä oo ny nätti? — Tälläänen se on oikia nykyaikaane, nuori ja kaunis tyttö!
— Kun posliini-tytty — koitin mä piikitellä, mutta se vintiö sanoo jotta:
— Aivan! — Se se on tarkootuskin, eikä mikään luontokappales, vaan kuvankaunis!
— Oikee »taireteos»! — krääkääsin mä.
— Oikee taire-maalaus!! — viserti se otus. — Jos mull’ olis varaa, niin kullasta posket ja hopiasta otsan, timantiista silmät mä ittelleni laittaasin.
— Ja sahajauhoja pään täytteeksi — koitin sanua.
— Ei kun elohopiaa, kirkasta ja elävää — hihkaasi flikka.
Minä levitin käteni, — en suinkaan ottaakseni tuallaasta mööpeliä sylyhyni, sillä jauhoohinhan siinä olis tullu, vaan hämmästyksestä ja sanattomuuresta, niinkun pruukathan, sillä mä hoksasin, jottei tälläänen vanhanaikaanen mies pärjää enää sanoos eikä suupelis näiren nykyaikaasten »taireteosten» kans.
Mutta sen sanon teille nuoret miehet, jokka saatta ne vastuksiksenna, jotta ennenkun milleskään niiren kans ruplatta, niin pyhkikää takinhialla tarkasti niiren truuttu ja peskää koko naama, jottas näkisittä, minkälaasia epeliä ne arkinaamaltansa oikee ovat.
— Minulla on vain yksi suru — huokaisi se flikka jotta — Kun täälä Vaasas ei saa kunnollisia silmäripsiä itselleen.
— Mitääh? — piti mun kysyä jotta — Räpsykarvojako sä meinaat?
— Niin, silmäripsiä, kun mun raukan pitää kulkia näis aataminaikaasis vaivaasis »piikiis», jokkei varjosta eikä näytä miltää — —.
— Voi hyvä kaunokki sentään — huokaasin mäkin, jotta vielä sun uuret räpsykarvakkin pitääs saara!
— Muualla toki voi saada itsellensä naissalongis kunnolliset ripsetkin, mutteihän täälä Vaasas, pikku kaupungis, johna hienokkin naiset ovat vain tanttoja.
— Sos sos sua flikka, mitä kauheeta sä puhut?
— Niin, oikein kauniit ja pitkät silmäripset mä tahtoisin, niinkun Kreeta Kaarpuullakin on — —.
— Hyh helkkaris, hevoosen jouhetko silmihis? —
— Sinä setä-Jaakkoo olet näis asiois luvalla sanojen — moukka, suo anteeksi, et sinä näitä ymmärrä »kuin meirän ovat». — No kuule siis: nykyajan hieno nainen käyttää viis senttiä pitkiä tummia, kaarevia ripsikarvoja. Nämä hienot ripset liimataan silmäluomeen kiinni ja liikkuvat niinkuin oikiakin. Ne on ihanat — ne antavat eloa ja sielua kasvoille — kehräs tuo flikka kun mirri ainakin.
Enkä minä voinu muuta kun rypistellä ja räpistellä näitä vanhoja räpsykarvojani ja sanua jotta:
— Voi sua flikka-raasu, mitä teis nykyaijan tytöis on enää jälellä vanhasta naisesta?
— Ei mitään! Ei yhtään mitään! — kivahti se flikka. — Vanhasta naisesta meissä ei ole jälellä yhtää mitään! Sillä me olemme ja tahdomme olla nuoria ja kuvankauniita, vain kauniita ja ijäti nuoria — —. Kun vain sais ne uudet pitkät ripset, äsh tätä Vaasaa —.
Ja tänä aamuna luin sanomalehrestä ilmootuksen, jotta Vaasaskin on avattu kauneussalonki, jossa »laitethan ripsiä»!
Pian niitä on tääläkin joka flikan silmis.
— Poijat, varokaa silmiä ja — suutanne näiltä taireteoksilta!
PIRTTIKYLÄN POIKA
Oottako kuullu, kuinka Pirttikylän ruattalaasen käythin Seinäjoen hevoosmarkinoolla?
S’oli kasvattanu ittellensä hyvän varsan ja lihoottanu jotta s’oli kun maitohinkki ymmyrkäänen ja kaikin puolin hyvä kolmastalvi, jotta hintaakin pitis tulla friskisti, kun vain kauppamiehen rookaa.
Ja niin lähti se Pirttikylän poika ensi kerran hevoosmarkinoolle Seinäjoelle varsansa kans. Joitakin muitakin saman kylän miehiä oli joukos ja haisivat kovasti hokmannille niinkun markinoolla pruukathan.
Väkiä oli ja hevoosia kans turmasti raralla. Katteltihin, kauppoja hierottihin ja kutistihin toisensa korvahan. Mustalaaset heiluuvat kun seittemännes taivahas, oli hevoosta eli ei, kun eres suittet kainalos.
— Hai isä, näytä mullekkin sen hampahia — huuti Oskarin-kokoonen mustalaaspoika isällensä, joka justhin sihtas yhren jurvalaasen suuhun, hevoosen, nimittään.
— Katto sinä toisesta päästä moukurapää, näkyykö läpi — huitaasi mustalaanen poikaansa kriimulla pakaroolle. — Et sä mistää tierä —.
— Salvia se on! Se sama kuurestalvi, jok’ oli Jouppilas ollu jo viistoista vuotta, ennenkun se Lappajärvelle myythin — kirrasti poika. — Kyllä mä tuon tunnen.
Mutta se Pirttikylän poika fulitteli vain varsaansa ja kuljeskeli sen kans erestakaasi. Monta silmää sitä katteli hollinpäästä, jotta komja varsa tualla ruattalaasella.
Sitte tuli kolme tamperelaasta koijaria kaakin kans sen työ, ja rupesivat puheesihin jotta:
— Ookkos poika varsaa kaupalla?
— Kyllä min on myy teme, kun sine maksa fem tyysen markka, — kyllä Pulanteri tietä, se Kristiina hevosmjees temän mamma ja pappa, se on priima sortti — —.
— Jaa jaa — sanoovat ne Tampereen koijarit jotta — potkiiko se? — Ja pukkasivat varsaa kupeeseen —.
— Niuh — älähti varsa korvat luimus ja sivahutti potkun sivulle, — mutteihän ne hevooskoijaria olsi ollehekkaan, jos s’olis niihin osannu.
— S’oon potkuri? — rupesivat koijarit pluutaamahan, mutta taitaa muutoon olla hyvä hevoosen alku —.
— Sine itte potki — koitti se Pirttikylän poika sanua. — Intte he vara sprakafola als — — Ja kauppaa hierottihin kovasti. Viimmee ne koijarit sanoovat jotta:
— Piräs poika vähä tätä meirän hevoosta, niin kauan kun me koitteletnma sun varsas juoksutaitua — —.
Ja niin se Pirttikylän poikapölvänä jäi pitelemähän niiren Tampereen koijarien hevooskaakkia sillä aikaa kun ne kolmisin lähtivät varsaa kävelyttämähän, ja juoksuttelivakkin.
Kovastihan ne siitä tykkäsivät, eiväkkä pitänehet hintaakaan aivan liikana. Sinne laitapuolille ihmisten ja hevoosten sekahan katosivat.
Pirttikylän poika piteli sitä kaakkia ja orotteli kauan aikaa. Esti se seisoo itteksensä, pitelemätä, mutta sitte rupes nojaalemhan ja lopuksi ihan reirusti istahti kun kissi takkakivelle. Se kaakki, nimittään, n’otta Pirttikylän poika ja kaikki sivullisekkin olivat aivan imehisnänsä, jotta sepä ny vasta kumma huppa on. Poika hätääntyy jotta:
— Intte se vara min hästi, min hästi pruuvata — —.
Poliisikin tuli siihen jotta:
— Tuahan on jo valmista lapikasnahkaa ja meetvurstia! — Ei tuallaasia saa markinoolle tuara —.
— Ei temä on min hästi — tuppas Pirttikylän poijalle itku kurkkuhun. — Se kolme tampermjees sano, että mine pite vaan se kiinni niin kauan kun ne koitta mun varsa —.
— Mutta tämähän istuu kun puukissi — pannasti poliisi ja otti suittista kiinni —.
— Voi voi, pite sine nyt härrä konstaapeli se kiinni, kun minä etti ne mjeehet ja mun varsa — pyyti Pirttikylän poika ja jätti poliisin voorostansa pitelemähän kaakkia. Niinkun siinä mitää pitelemistä olis ollu. Istuuhan se ittekki.
Poika kierteli raralla ympäriinsä, ettii ja ettii varsaansa ja niitä kolmia Tampereen huijaria, mutta ne olivat karonnehet kun kastet maahan. — Lopuksi se rookas toisia Pirttikylän miehiä, jokka kertoovat, jotta kolme miestä oli tullu heitä vastahan poijan varsan kans ja menny portista kylälle päin —.
Silloo ne käsittivät, jotta ne Tampereen huijarit olivat vienehet sen poijan varsan. Yhres lähtivät sitte ettimahan varsaa ja miehiä joka paikasta ja eiväkkös lopulta raralta rookannehekkin yhren niistä tamperelaasista koijariista jotta:
— Just temä sama lurjus! — huutivat Pirttikylän miehet, tarrasivat korvista kiinni ja antoovat pläsihin n’otta karvat pöläji. Ja niin tulivat suurella ryminällä sen kaakin ja poliisin tyä jotta:
— Siru nyt! Teme mjees on teme kaakki, härra konstaapeli. — Temä vei tuan poika varsan.
Mies koitti panna vastahan jotta:
— Se on vales, me vaihroomma tuon poijan kans hevoosia —.
— Voi härrekyyt kun se valehtele! — kiljaasi Pirttikylän poika ja tärähytti koijaria naamahan n’otta nenä poskelle, eikä poliisikaan tykänny pahaa.
Niskasta ne sitä miestä sitte kuljettivat eressänsä ympäri kylää ettien joka nurkasta sitä varsaa. Ja viimmee se löyrettihinkin yhren taloon tallista piilootettuna — eikä kukaan ollu nähnykkää kuinka se sinne oli tuotu.
Koitti se koijari siinä tallinnurkalla vielä flänkyttää leukojansa, jotta he muka vaihtoovat reirusti hevoosta — mutta kun Pirttikylän isäntä huitaasi oikee koko kämmenellä tohnohon, jotta ketarat pystys, niin ei enää kunahtanu. Siihen jäi.
Ja sillä kans selves se asia.
VALTION TIEMESTARI
Oottako kuullu, minkälaane valtion tiemestari täälä Vaasas on touhunnu?
No täs yhtenä päivänä seisoskeli Vaasan torilla sellaane pitkänhuiskia mies, joka kyseli sylttykauppiaalta, jotta mistähän sais miehen yövahriksi tuonne Traispäkin siltatöihin?
— Jaa jotta yövahriksi? sanoo sylttykauppias.
— Niin, min’ oon valtion tiemestari, justhin tullu Helsingistä, ja pitääs saara luotettava mies yövahriksi siltatöihin Traispäkkihin, tuonne Pukkipryyn sillalle, jot’on tehty nuhjattu koko kesä eikä siitä tahro tulla mitää n’otta ylihallituksesta lährettihin minut valvomahan ja vahtaamahan töitä, jotta se valmistuus ja loppuus kerran — — — puheli mies. — Ettäkö te tietääsi sellaasta luotettavaa ja teräväsilmäästä miestä, joka rupiaas yövahriksi ja samalla vähä salapoliisiksi, kun sieltä pakkaa katuamahan rautakankia ja lapiootakin.
Ja kun sitä asiaa oli siinä sylttykauppiaan kans aikansa tuumattu, niin lähretettihin sanaa Präntöölle ukko-Nuutille, jok’ on teräväsilmääne mies ja ottanu kiinni ennenkin lurjuksia.
Nuuti-ukko tulikin, ja niin se valtion tiemestari teki oikee kontrahrin sen kans jotta se rupiaa yövahriksi Traispäkin siltatöihin 800 markan kuupalkalla ja ottaa kiinni lurjukset ja varkahat, jos vähäkin huomaa vilppiä — —.
Sitte se valtion tiemestari rupes juttelemhan, jotta hänelle tuli niin kiirus ja äkkinäänen lähtö Vaasahan, jotta tuli aamujunalla eikä keriinny saara rahojakaan följyhynsä kun lähti. Mutta heti kun pankit aukee, niin hän menöö pankkihin nostamhan 20—30 tuhatta, puheli se tiemestari jotta — — Ompas tuas niin herkullisen näkööne siansorkka, jotta mitä se maksaa?
— Viis markkaa! — sanoo sylttykauppias.
— No, minä otan sen — sanoo se valtion tiemestari ja rupes pureskelemahan ja heitti luut penkin ala. — Tuota, mun pitääs maksaa yökortteerini matkustajakotihin, kun se akkahassu heti vaatii, vaikka mä sanoen, ettei mull’oo rahaa ennekö saan pankista nostaa, ja pankki aukaistahan vasta kymmeneltä. Olisko teillä vipata viiskymppiä siihen asti? — Kyllä tämä yövahti toristaa.
Ja niin se sylttykauppias, jok’ on rehellinen ihminen, lainas sille valtion tiemestarille 50 mk.
Se otti vielä toisenkin siansorkan, n’otta se teki niinkun 10 markkaa yhtehensä ja lähti sitte pankkihin nostamhan rahoja.
Mutta se Nuutti-Ukko rupes tuumaamahan, jotta mikähän se mahtaa oikee olla tuallaane valtion tiemestari, joll’ei oo yhtää rahaa ja on nuan persoo siansorkkihin.
Se valtion tiemestari käy pankis, tuli takaasi ja sanoo, ettei ollu vielä paperit oikee kunnos, pitää orottaa vielä pualituntia — — ja söi taas yhren siansorkan, kun ei sillä ollu muutakaan tekemistä.
Mutta silloo sen Nuutti-ukon silmä rupes kattomhan kun naskali terävästi, jotta ethän sä vai oo lurjus — ajatteli Nuutti-ukko virkansa puolesta, kun kerran hän on valtion palvelukseen pestattu pitämähän silmällä varkahia ja lurjuksia.
Se mies rupes sitte juttelemhan, jotta hänellä on tuttujakin täällä Vaasas, se kuuluusa Markus, jonka työ hän menöö illalla vierahaksi — — On oikiastansa sukulaasiakin, eikös se oo ettivä komisarjus täälä Vaasas? — puheli mies.
Ja sitte se lähti taas pankkihin nostamhan niitä valtion rahoja.
Nyt söi syltty-kauppiaskin jo ittekki siansorkan ja sanoo, jotta:
— Saas nährä tulooko se takaasi — mutta se yövahriksi pestattu Nuutti-ukko sanoo jotta:
— Minä jo suuresti epäälen sitä, ettei vai livistä sen viiskymppis kans — ja piti tuimasti silmällä pankin ovia.
Niin eikös vain tullukki se valtion tiemestari pankin ovesta takaasi ja harmitellu korvallistansa kraapien jotta:
— Pankin vahtimestari on lähetetty viemähän tierahat mun asuntohoni Vaasan Matkustajakotihin — —
Ja että hän lähtöö niitä nyt hakemahan. Ja lähti kans.
Mutta se yövahriksi pestattu ukko-Nuutti lähti perähän, hollin päästä kattomhan, jottei se pehkana vain vie sitä sylttykauppiahan viittäkymppiä.
Se valtion tiemestari tuli hetken päästä kovasti noukka pystys matkustajakorista takaasi ja kysyy siltä yövahriltansa, jok’ oli portahilla vastas jotta:
— Mitäs sä mun peräsnäni kuukit?
— Virkani puolesta, sanoo ukko-Nuutti — vaikk’ei se niin häävinen ookkaa —.
Ja samas lähti se valtion tiemestari hyppäämähän. Juoksi Lontviikinkatua, kääntyy Rauhankarulle ja piankin ylitte kun orava — — n’ottei yövahti peräs pysyny, vaikka se virkansa puolesta yritti.
Mutta Nuutti-ukko olikin viisas, se oikaasi — meni suoraa poliisilaitokselle ja sanoo Markukselle jotta:
— Se sun sukulaases vei sylttykauppiahalta 50 mk. — — Ja kun Markus oli vähä kyselly miestä ja kattonu kirjojansa, niin sanoo jotta:
— Vai sekö se onkin? Kyllä mä sen tunnen. Se pääsi t.k. 16 p:nä Kakolasta, ja ny s’on jo täälä.
Ja kun Markus puhalti pillihinsä, niin miehet lähti juoksemhan ja ei ollu kun puoli tuntia, niin valtion tiemestaria jo tuothin kraiveliista kun kanan raatua poliisilaitokselle. Ja huomattihin, jotta se oli oikee isoo-tekijä pienempien villakoirien joukos.
Se kattua muljahutti, se valtion tiemestari, rumasti sen pestaamansa yövahrin, ukko-Nuutin, päälle jotta:
— Olikos se puhet sellaane?
— Oli! — sanoo ukko-Nuutti — jotta mun pitää pitää silmällä ja ottaa kiinni kaikki lurjukset valtion työmailla. Anteeksi ny vain, jotta mestari oli ensimmäinen.
KROPSUSTA PIAKSUN POHJA
Oottako kuullu, jotta jo ny jotakin, kun — kropsusta piaksun pohja?
Kyllähän sitä imehiä sanomalehristä saa tähän aikahan lukia jos jonkinlaasia, mutta ei tuata oo ennen kuultu, jotta flikan piaksuhun lyärähän kropsusta elikkä pannukakusta, niinkun fiinisti sanotahan — puolipohja!
Mikä se sellaasia ihmisellä teettää? Ylypeyskö, vai tyly rikkaus ja mahtavoottemisen halu, joka panoo ihmisen kulkemhan välistä niin nenä pystys, jotta noukallensa lentää, ja toisen kerran taas komeuttansa aivan sivuvääräs — niin outo luulis, ja mäkin esti ajattelin, mutta se olikin rakkautta vain — vaikka muijonnutta. Sehän se kaikki kummallisimmat klenkut ja koukut ihmisillä teettää, se rakkaurentauti.
Kun Tilta ja Hilta olivat niin hyvät ystävät keskenänsä, jotta aina yhres kuljettihin iltamis ja talollakin. Ja kaikki asiat toisillensa uskottihin, jos vähäkin oli vientiä ja poikia peräs, eikä yhtää karehrittu toinen toiseltansa. Ja heti kun taloontöiltä irtipäästihin, niin yhres liesuhun lährettihin ympäri kylää n’ottei tahrottu aamuksi kotia keriitä.
Se on nuari luanto sellaane, jotta hyppäämähän se panoo, vaikk’olis kuinka vääräniska aamulla ylhänosta. Ja navetaskin piti niiren flikanhatiskaan kesken lypsyä nousta navettapiaksuulla knaputtelemhan sitä uuttalajia tanssia, jotta kuinka se olikaan — — Ja sitte mentihin Hiltan lutis, tallin päällä, Tiltan kans sitä uutta lajia klenkutesta nenät yhres rynkyttään iltakauret n’otta taloon vanha salviakin tuli aivan vattoolle, eikä saanu enää silppua syäryksikää.
No mitäs siitä, sellaastahan se nuaruuren aika on aina ennenkin ollu, mutta sitte tuli naapurikylähän isoo suutarinverstas ja paljo suutarinsällejä, rentoja ja solskeita poikia, jokka kattoo joka flikkaa kun omaansa ja holkki-Saimaata vain polttelivat kun herrat. Ja nehän sen mailman sekoottivakkin n’otta monesta kylästä kaikki tiltat ja hiltat saivat niin tuhannen paljo asiaa ja piaksunpaikkaamista, jotta joka ilta piti olla pyärällä matkas, — sielä suutarinverstaalla päin pilveelemäs.
Sielä ne rupes vistaamahan tämä Tilta ja Hiltaparikin, erestakaasi maantiällä pyäräälivät, eikä kauan kestänykkää, kun Hiltan kynkkähän tarttuu komja suutaripoika, joll’ oli niin elävääset silmät ja mukava puheensortti, jotta se ny vasta osaskin. Koitti se Tiltallekin jutella, mutta Hiltan kättä se puserteli ja silmihin kattoo n’otta Tilta rupes olemhan siinä vähä niinkun viirespyörä vaunuus.
Ja kyllä se sitte oli ihanaa se nuarten lempi, kun se suutaripoika tuli välistä pyärällä Hiltan tyä friijoohin ja jätti polkupyöränsä navetan taa, jottei nähtääsi.
Kun Hilta tiesi sen friijaripoikansa illalla tulevan, niin sanoi vain Tiltalle jotta:
— Kuule, en mä tänä iltana ny viittikkää lähtiä pyöräälemhän — — —.
N’otta Tilt’ ei tienny välistä mitä se olis tehny, eikä viittiny oikee yksin lähtiä sinne verstaan paikoolle vonkaamahankaan, olis pian ruvettu puhumahan.
Mutta sellaasia ne on poijat ja varsinkin justhin piaksusuutarit, jotta niihin ei oo yhtää luattamista. Ne on kun mötiääset, jotta ne hyppää sielä ja täälä, flikasta flikkahan nyppimäs.
Niinkun se Hiltan friijariki, jotta yht’äkkiää rupiaa — Tiltan kans fänskäämähän ja jättää Hiltan siihen paikkahan, kun lapaasen kärestänsä, jotta se oli oikee kamalaa.
Oli vain sanonu, jotta hän ei Hiltasta enää tykkää ja että Hilta olis muka tunkkaantunu, ja se ny on ainakin vales, oikee isoo vales onkin —.
Mutta mitäs sille teki? — Se rupes vain kuljettamhan pyäränsarvis Tiltaa ja Tilta oli kans niin otti ja ahnehen luontoonen, jotta kyllä kelpas sille parhaan ystävänsäkki friijari.
Tietää sen jotta mitä se teköö nuarelle syrämmelle: itkua se teettää siihen asti, kun kiukku nousoo ja rakkaus muuttuu niin mustaksi vihaksi jotta:
— Orota rumaane, kyllä mä teille näytän!
Ja sitte yhtenä yänä Hilta ei menny ollenkaan nukkumhan. Se makas vain lutissansa ja vahtas luukusta, koska se suutaripoika tuloo taas Tiltalle friijoohin. Ja tulihan se viimmeen kiertään kaartaan tallin takaa ja sitte livahti kun kissi matalana Tiltan luttihin, ja Tilta oli niin krököllänsä orottamas jotta heti aukaasi oven, ja samas klapsas kiinni.
Hilta orotti vielä hyvän aikaa, mutta sitte se lähti paljas tanttu yllä kaarrattamhan krannin tallin taa ja otti sieltä sen suutaripoijan polkupyärän salaa ja talutti sarvesta oman taloon pihalle.
Ja kyllä se kans kamalan tyän teki, — kun hissas sen entisen friijarinsa polkupyärän narulla sinne korkialle lipputangon viimmeesehen noukkahan asti, niinku flaun ja sitoo lujasti kiinni, jotta sinne se jäi.
Ja sitte lipitti luttihinsa maata ja irvisteli vielä, ja oikee kulkaa pyllistikin, vaikk’ei sitä kukaan nähny, Tiltalle ja sen friijätille, jokka makasivat krekkua kaikes rauhas ja olivat niin onnellisia, jotta nenät aivan krutus toistensa poskes.
Mutta aamulla varahin, kun friijari sitte luikkii Tiltan lutista tallin taa, niin se seisoo ja katteli silmät pyäriääsnä, jotta mihnä se hänen pyäränsä on? Eikä ollu mihnää!
Tavallisesti ne pruukaa olla, — jos on siirrelty —, tunkiolla, mutta sit’ei ollu sieläkään. Friijaripoika siikas ja kurkisteli kaikki paikat, kattoo liiverin alakki ja puulatohon, mutta mihnää ei ollu — ja aamu tuli ja ihmiset rupes nousemhan ylhä, n’otta siin’ei auttanu muu kun lähtiä vainiota myäri harppoomahan kotiapäin. Ja kyllä se manas mennessänsä.
Mutta kun Hiltan taloos väki nousi ja isäntä, joka aina estiksi käy portahilla ilmaa kattomas, jotta mistä tuuloo, vai tuulooko ollenkaa, niin se rupes keikistelemhän sinne lipputangon päähän, jotta mikäs mööpeli sielä on?
Ja käski emäntääkin kattomhan, vaikk’ei sill’ ollu vielä oikee verhojakaan päällä.
Ja sitte tuli koko taloon väki imehtelemhän jotta:
— Polkupyärähän sielä on!
Kranniskin ruvettihin nousemhan ja toiskan isäntä kattoo kans portahiltansa jotta:
— Mitä te siälä koko taloon väellä ja voimalla katteletta? —
Niin, näkihän se ittekki, jotta naapurin lipputangos oli polkupyärä.
Mutta Hilta ei tullu. — Eikä Tiltakaan.
Ne luuras vain kumpikin luukustansa. Hiltaa kovasti pryyskytti ja Tilta oli kiukus ja silmät tapilla kun knapit, jotta päästä purota.
Otettihinhan se pyärä sitte alha ja kaikki sen heti tuntivakkin jotta:
— Sehän on sen meirän Hiltan sulhaspoijan pyärä! —
— Jaa, mutta, — sanoo toiskan isäntä. — S’oon plaannu tämä pyörä olla meirän tallin takana, kuinka se ny tuanne on joutunu?
Kyllä se olikin kamala paikka. Ja koko kylä siitä rupes puhumahan ja nauramhan, kun saatihin tietää, jotta Tilta oli sitte salaa vieny sen friijaripoikansa pyörän verstaan seinustalle.
Pian ne rupes suutariverstaaskin venkaalemhan, n’otta sen suutaripoijan pisti oikee vihaksi.
Ja siitä tuli kova riita ja meteli, mutta Hilta vannoo Tiltalle ja sille suutaripoijalle, jotta hän ei oo sitä tehny:
— Ei ikinä, vaikka tapetaas! — Kukahan on, meirän tai teirän trenki-rumaane sen sinne lipputangon nenähän vetäny, ja nyt luullahan jotta minä — itkiä piristi Hilta päälle, jotta paremmin uskotaas.
Ja siihen se jäi, eikä selvää tullu.
Mutta sitte monen viikon päästä meinas Hilta lepyttää sitä vanhaa friijariansa ja lähretti sille toisen piaksunsa paikattavaksi, kun siihen oli tullu isoonvarpahan kohtahan reikä. Ja pani vielä eri kääröhön niinkun lahjaksi aikamoosen kimpalehen hyvää kropsua, sille poijalle.
Niin mitäs teki tua peto mieheksi?
Joo, otti ja naulas oikee messinkiryhriillä sen kropsun pualipohjaksi siihen pieksuhun kiinni ja lähretti kaunihis käärös takaasi Hiltalle!!
Ja kyllä Hiltan suu loksahti ja silmät oli pystys, kun se seisoo piaksu kouras ja kattoo sitä piaksunpohjaansa.
KAFFIPANNUN TINAAJA
Oottako kuullu, jotta ainahan sitä jotakin kuuluu täältä Vaasastaki. —
Täälä sai eileen yks touhukas kaffipannun tinaaja 3 kuukautta fankeutta siitä, kun s’oli tullu yhtehen huushollihin ja väkisin tinannu emännän kaffipannun.
Oli sanonnu vain, jotta hän on papan kans sopinu, jotta nyt se tinatahan.
Äitee oli sanonu jotta:
— Herranjestas, ei meirän kaffipannus mitää vikaa oo —, mutta se touhukas mies oli vain hairannu pannun hellalta, heittäny sumpit tiskisankoohin ja sanonu jotta:
— S’oon isänne kans sovittu!
Ja niin oli ottanu lusikka vettä, keittäny ja poruuttanu, jotta pellin oli pitäny aukaasta kun niin kärys. Ja hyvä siitä tuliki. Oli kun hopiaa sisältä n’otta mestari sanookin jotta:
— Kattokaa ny ittekki! — Se maksaa 15 markkaa, ja rahat tänne, ei mull’ oo aikaa, Vaasas on paljo tinattavia kaffipannuja.
Mutta kun isää ei ollu kotona, eikä äireellä sattunu olohon yhtää rahaa massis, niin se sanoo miehelle, jotta:
— Ei oo —.
— Pitää olla, kun kerran on tinattu — oli mies meiskannu ja ollu oikee vihaasen näkööne.
Äitee koitti sanua, jotta mennä isännältä saamahan se maksukin, kun se kerran on käskeny tulla tinaamahan.
Mutta mies kriinasti vain jotta:
— Rahat tänne, elikkä mä vien koko kaffipannun.
Silloo hairas äitee pannuhun kaksin käsin, kun syrämmehensä ainakin, ja huuti jotta:
— No, ei ikänä mun pannuani vierä! —
Niin se mies oli aivan hullu, kun meinas ryästää äireeltä väkisin sen ainuan kaffipannun ja tarras kiinni ja repii n’otta — äireeltä katkes liirinki hamehesta ja kaatuuki köökin laattialle, mutta sai kaffipannun onneksi niin vattansa ala, jotta sitä se mies ei saanu!
Mutta se hullu mies kinnas rumaanen niin lujaa äireen hamehesta, jotta se repes ja sille jäi hames käthen! Ja sen se hairas kainalohonsa ja pihalle. Äitee huuti niin lujaa kun ikänä jaksoo jotta:
— Hyvät ihmiset, tulkaa auttamhan, se tappaa!
Mutta se mies meni jotta ovet paukkuu ja portahilla vielä kolinkolia.
Äitee tormas heti perähän portahille ja huuti n’otta kaikki taloon akat meinas saara laakin. Ne näkivät vain, kun sen miehen takin häntä portis vilahti, — ja se meni senveeken.
Äitee seisoo portahilla ja hohuutti kaffipannu käres, eikä hoksannukkaan, jotta siltä oli hames viety. Vasta kun Antessonska klasista huuti jotta:
— Mihnä sun hamhes o? — niin äitee siunaamahan jotta:
— Herrinjee, veikö se mun hameheni, — ja kun se kattoo, niin sill’ ei ollu muuta kun se pikkuune flanelliklittu päällä.
Ja silloo se äitee vasta kauhiasti suuttuu, huuti ja tamppas n’otta kiukuussansa huitaasi kaffipannunkin menemähän pyöriensä pitkin pihaa, tormas sisälle ettimhän toista hamesta, ja pian se tulikin, ja portista oikoosena huutamhan poliisia — —.
Ja suaraa poliisilaitokselle.
Härmä-Lahtikaan ei saanu pitkähän aikahan sanaa suustansa ettiväs osastos, kun se oli niin hämmästyksis sellaasesta törkiästä teosta, jotta hames vierähän elävän ihmisen päältä.
Ja pian oli kaikki Vaasan poliisit liikkeellä, ettimäs sitä hamesta. Muakin vastahan tuli yks ratsupoliisi täyttä lentua hyppööttään jotta:
— Ookko sä Jaakkoo nähny sellaasta miestä, joll’ oli tummanvehriäänen hames kainalos ja ja lippalakki?
— Eee eeh!
Ja niin se meni.
Mutta vielä samana iltana poliisit löyti sen hamehen yhrestä romukaupasta, johka se kaffipannuntinaaja oli sen myyny. Ja sellaasia markuksia ne Vaasan ettivät poliisit on, jotte ei kestäny kauan kun oli se hamesvaraaskin juotlnkolvinsa ja lusikkavesipottinsa kans putkas.
Ja eileen s’oli raastuvas ja sai 3 kuukautta linnaa. Se oli oikee sille!
Sellaasia lurjuksia niitä sitte on. Laittakaa, äireet, pranstakka köökinnurkkahan, jotta mollaatta ottahan, jos teille tullahan väkisin kaffipannua tinaamahan.
VIENON NUTTURA
Oottako kuullu, jotta nuttura tuloo ny taas muatihin?
En mä ittekkää tästä mailmanvallankumouksesta vielä mitää tietääsi, mutta tän’ aamuna mä tapasin meirän Toimituksen virkiän juoksutytön, ruskiasilmääsen, sirkiäm Vieno-neitin puskemas nenäänsä ihan luttuhun Paunun hattukaupan klasihin.
Se piteli sitä pikkuusta, kyllä fiiniä hattuplättänäänsä, joka sill’ on toisella korvalla kun postimerkki, toisella kärellä ja toisella hapuuli niskaansa.
— No mitäs kummaa se Vieno on ny nuan järkytetty? — kysyyn mä.
— No kattokaa ny ittekki, minkälaasia ne on ny nua uuret syyshatut!!! — Tähän asti on ollu muoris pitää hattua toisella korvalla-ja ny se verethän silmille, tualla lailla nuan etehen ja vähä kallelle —.
Mäkin hämmästyyn n’otta meinasin saara ihan laakin.
— Kyll’ on hassuja myssyjä kun maronlakkia, eikä niis oo enää eres mitää koloakaan, johka pää pantaas, — — kun on kun mustia rautaasia parankansia — — voi hyvä isä näitä päitä!!
Ja kyllä Vienokin sanoo jotta:
— Hulluja ne on, muttei auta, se on ny muati. — Jo kaks päivää ovat kaikki Vaasan hienot daamit käynehet niitä nauramas klasin takana, mutta Ellillä, Lillillä ja Lullilla oli jo eileen illalla tuallaaset hatut pääs — — Ja kyllä munkin pitää saara — jahkaasi Vieno, mutta huokaasi sitte raskahasti jotta:
— Kun mull’ ei oo nutturaa — —.
— Nutturaa? — pääsi multakin, jotta — mitä sä hourit, eihän nutturaa oo ollu enää sitte kun isuäireellä ja sekin oli niin huono ja pieni jotta melkee vain paljas kaffilusikka — —.
— Niin mutta, kun nyt onkin jo ja tulookin taas nuttura muatihin! — Ja tua uusi hattu vaatii justihin nutturaa, muutoon se ei pysy pääs — — Kattokaa ny, ettäkö te näje, jotta siin’ on kumminauha alla, joka pannahan nutturahan ja sitte verethän hattu nuan silmille vinoottaan — — niias ja keikisteli Vieno, jok’ on nätti plätti joka puolelta.
Mä koitin kans kyykistellä ja luurata sinne hatun ala, mutta kun ei tahro päästä enää kyykkyhynkää — — Mutta kun oikeen kattoon, niin totisesti, — kumminauha niis on, kuulkaa!
— Niin, täs sitä ny ollahan — huokii Vieno — kun ei oo nutturaa! — Min’ oon jo kaks päivää kasvattanu nutturaa — kynsii Vieno niskaansa — mutta kun se kasvaa niin hitahasti — —
Ja tamppas jalaalla. — Ja ajatteli synkiästi, mistä sen nutturan tähän hätään sais.
— No fuskaa! Lait’ itte nystyrä niskahas, niin mammaski teki kun se oli vieno — — Eksä sitä konstia vielä tierä? — Mee rohroskauppahan, osta »valkkia» vain ja maronkineuloja, niin saat niin tuhannen suuren nutturan, niskahas kun kintut kestää — —.
— Valkkia? — imehteli Vieno — mitä se on?
— No, sehän on jotakin sellaasta karvaköyttä, jota naiset ennenkin ovat käyttänehet tukkansa pönköttämiseksi sielä alla ja sen päälle sitte körmystethän harvat karvat. Petosta ja fuskupeliähän te ootta ollu mailman aluusta asti — —. Kyllä mä oon monta sellaasta nutturaa jenkannu paikoollensa, kun on tyrjätes niiren kans menny hassallensa ja toppookset ruvennu retajamhan. — — Ennenvanhaan, mutta siit’ on ny kauan jo.
Vieno katteli epäällen kulmansa alta mua kun eeva ainakin, mutta näytti jotta kyllä se sen fusku-asian heti hoksas, vaikka rupeskin plätäjämhän niinkun niiren pyhä tapa on jotta:
— Hyyyy-ih, kuka ny viittis sellaasta päähänsä panna, en min’ ainakaa.
— Mutta kun sull’ ei oo nutturaa — — sanoon mä — ja se pitää olla.
Niin me sitte tulimma Vienon kans aamulla töihin riirellen siitä nutturasta.
Ja se sanoo jotta:
— Ei ikänä hän paa sellaasta fylliä päähänsä.
Joo pehkana! Eilee me Vienon kans riitelimmä siitä nutturasta, jotta: ei ikinä hän paa sellaasta päähänsä, mutta illalla kun tulin espillä Vienoa vastahan, oli sillä uusi parankansihattu pääs ja perhananmoonen nuttura niskas!
Mä meinasin jo hihkaasta, — — niin häntää heitti ja nokkaa nosti jotta:
— Passaa! Tattis vai —
Ja jee kun s’oli fiini!
ISOO-HARMAA
Oottako kuullu, jotta siit’ on pitkä aika sitte, kun Reinius oli pappina Härmäs ja Heklunti kasvatti juaksijahevoosia Krouvinkankahalla, mutta mull’ on niinkun vanhaa unta vielä mieles, kun isä vei mua kirkkohon näin joulun alla sillä meirän harmaalla orihilla, joka sitte myithin Linteporille Vaasahan.
Oli tullu lunta ja hyvä rekikeli n’otta lohna luisti kun rasvas. Ja pitihän sillä orhilla vähä hyppööttää, elikkä jalootella kun kauroolla aivan ruakittihin tallihin. Ja vähä näytellä, jotta Kotoluhran-Välitalooskin on hevoonen, joka lentää! —
Laiturin lautamiehellä oli samoohin aikoohin se Musta, joka väläji kun silkki ja oli mainittava mones pitäjehes. Ei ollu sattunu koskaan niin, jotta n’olis päässy kohtamhan kumpi sivuuttaa, eikä ollu oikee väliäkään, tuata, mutta kovaa päästettihin aina kun paikalle sattuu, n’otta menijöötä ne oli molemmat, se lautamiehen silkki-Musta ja meirän Isoo-Harmaa.
Kirkonplassille isä-ukkoa veti aina pyhääsin ajelemhan ja niimpä se sanoo sitte yhtenä pyhänä äireelle jotta:
— Jos mentääs Isoolla-Harmaalla kirkkohon —
Mutta äitee sanoo jotta:
— No min’ en lähre sun kans Harmaalla, ei tartte luullakkaa, kun ajat aina kun mieletöön, niinkun viimmeenkin, jotta ojahan heitti ja purotin prässikaulahittenikin, jonka Viitukan-Liisa sitte löyti.
— Haanko mä itä tulla kirkkohon tun kans orhilla? — hypiin mä isän takinhännäs jotta — mä tuun, voi, haanko mä itä tulla — —.
Niin kauan maurusin jotta isä viimmeen jahkaasi jotta:
— No tuu ny sitten, senkin napakaira, mutta pirä kiinni lairoosta, kun mennähän, ettet putua — —.
Äitee pani kovasti vastahan, jotta min’ en saa mennä, mutta mä huurin ja kirrastin ja krääyyn niin rumasti, jotta viimmee äiteekin suuttuu jotta:
— No mee sitte, kun ei sull’ oo enempää mieltä, mutta kyllä sun pitää pukia ittes niin, ettes palellu ekkä päätäs halkaase — —.
Ja niin körmysti äitee mun päälleni kaikellaasta vaatesta ja renttaa, jotta mä olin paksu ja kankia ku nisuäijä. Toi vielä suuret koirannahkaaset turkit ja suuren karvamösän päähän, jottei silmiä näkyny.
— Isoo-vyö vattan ympärille! — huurin mä — niinkun isälläkin on.
Niin eikös äitee hakenukkin mulle sellaasen parin sylen mittaasen kurotun punaasen isoon markkinavillavyön, kun ennen pruukattihin turkkien päällä, jotta esti komjasti kaulan ympäri ja sitte vielä ristihin vattan ympäri ja komja solmu etehen roikkumahan. Niin olin vahvaatte puettu ja vyätetty, sellaanen paakales, jotten istumhan taittunu. Kantamalla isä mun sitte veikin lohnahan ja pani laineellensa maata sen komjan punaasen rekiroirin päälle.
Ja kun Isoo-Harmaa tuathin tallista niinku se huuti ja hirnuu, n’otta trenki-Juhanneksen piti olla pitelemäs, ennenkun aseehin saatihin.
— Pirä kiinni kualaamista — huuti isä Juhannekselle — jotta mä pääsen lohnahan istumhan ja suittet käteheni —.
Ja sitte kun se päästi irti ja Isoo-Harmaa nykääsi ja lähti, niin siristi n’otta meinas lyärä meirän Juhantuvan klasista sisälle.
Min’en nähny mitään, mutta äitee portahilta huuti jotta:
— Herrinjee kun s’oon hullu — — pirä, Jaakku lujaa kiinni, jottes putua —.
Mistäs m’olsin siinä kiinni pitäny, kun käret oli kankiat kun aisat, eikä sormet ulettunehet turkkiroukoosesta ulooskaan. Mutta mä puristin silmiä lujaa kiinni ja olin niin tyrniää jotta tukehtua.
Ja sitte kun päästihin maantielle, ja kun se Isoo-Harmaa oikee haukkas askelia ja lennätti kavioosta lumenklimppiä n’ottei silmiä auki saanu, niin kyllä sitä mentihin n’otta viitikko lakona. Löi se välhin lohnan karmihin n’otta sälähti ja otti hypyn, mutta isä kinnas ja nykii niska vääränä jotta:
— Ookko siinä, ääh — —.
Ei se ollu kun siunaaman aika, kun tryykättihin Porren ahtehesta n’otta tornit heiluu, ja tultihin kirkolle n’otta akat hyppii henkensä erestä lumitriivuuhin ja virsikirjat sekaasinsa.
Mutta kyllä kans oli Isoo-Harmaa vahrus ja aivan se vapaji ja ploosas n’otta sieramet haljeta. Isä vai taputteli kaulalle jotta:
— Ptruu fulia, kun ei saanu piretyksikään.
Uurella hyvällä kriimunvarrella pani isä sitte Isoon-Harmaan renkhaaseen kiinni, löi loimivillaaset fällyt selkähän, heitti heinätukun ethen ja sanoo jotta:
— Älkää tuoko tähän liki heikoja ja huonoja hevoosia eikä tammoja olleskaan, s’oon niin hullu ja kova kiakkaamahan tämä meirän oris — —.
Kyllähän ne toiset vähä nostelivat noukkiansa ja kalsiaa kattelivat, mutta kyllä asia niin olikin, jotta aisat s’olis särkeny ja potkinu koko mailman hajalle, jos siihen olis Ukille toisia hevoosia tuotu.
Olimma tullu niin parhuusehen aikahan, jotta saathin mennä suoraa kirkkohon, pappi saarnas jo hyväs matkaa. Käsipualesta isä traahas mua perässänsä kun eväslaukkua, ja kun se isoo karvamösä oli niin silmillä, jotten mitään nähny, niin olin aina noukallani. Eikä jalaat tahtonu ulettua maahankaan sieltä turkin sisältä.
— Sinä ny aika hopelo oot — jahkaasi isä, — kun et pysy pystys ollenkaan. Onhan sulla kaks jalkaa, vai jäikö ne kotia, häh?
— Kun en mä näje! — enkä saa lakkia silmiltä — urajin mä.
Eikä isä esti hoksannu, kuinka päin mä sielä mytyn sisällä Olinkaan, kun rupes niskasta kaivelemhan jotta:
— Mihnä poika sun silmäs on? — —
Mutta sitte se äkkäs ja kääntöö sitä karvalakin räystästä ylhäppäi n’otta mä näin, ja niisti vielä kintahalla mun nenääni niin krouvisti, n’otta vähält’ oli ettei lähteny juurinensa irti koko nypykkä. Kipiääki otti, mutta itkiä ei passannu.
Kirkko oli aivan täynnä ihmisiä n’otta me ei päässy kun vähä toiselle lairalle, akkaan pualelle istumhan. Elikkä isähän se vain istuu ja mä seisoon siinä penkin välis, kun ei ne turkkiroukooset muannehet yhtään, ett’ olis päässy istumhan. Olin kun kolkku kirnun sisällä.
Niin mä muistan sen, kun pappi paasas pöntööstänsä oikohonsa, niin kuulkaa kun yhtäkkiää se lakkas ja rupes kattomhan käsi pystys klasista uloos — — oikee kaula pitkällä vahtaskin — — ja koko seurakunta nousi kans ylhä ja kurkotti klasihin jotta, mitä siäl’ on — —?
Niin viimmee pappi, joka oli kans kovettu hevoosmies, haikaasi jotta:
— Kellä jee on nuan komja oris?! —
Niin Aleenin Alapa, joka seisoo klasin ääres ja näki, huikkas heti jotta:
— Tua isoo papuharmaa on Esa-poliisin Kotoluhrasta, mutta tuala näyttää tulovan jo Laiturin lautamiehen silkki-Mustakin — — täyttä lentua — —.
Ja koko seurakunta seisoo varpahillansa ja kattoo, ja pappi kattoo, kun lautamies sitoo orhinsa paaluhun kiinni ja lähti mahtavaa astumhan kirkkohon päin.
Sitte istuttihin, ja pappi alkas taas paukuttamhan siitä, johka lopetti, ja jyristikin eri lailla.
Isää ryjitti kovasti ja istuu rinta pystys jotta nähtääs, mutta sitte rupes lukkari veisaamhan, ja ne akat mun vieres huutivat kans oikohonsa, vaikkeivät ollehet vielä löytänehel virttäkään. Molemmat nykiivät samaa virsikirjaa jotta:
— Annas mä plaraan! — — ja sylkivät peukalohonsa.
Viimmee saivat oikian paikan auki, pitelivät kirjaa kumpikin lairastansa kiinni, kenasivat ja huutivat kun tuamiopasuunat. Se toinen taisi osata ulkuakin, kun se vain silmät ummes lasketteli. Mutta toinen tiiras silmäklasit noukas ja meni tarkasti kirjan mukahan.
Niin mä muistan, kun se akka, joll’ oli klasisilmät pääs, rupes pukkinahan sitä toista kylkehen, nykii kirjaa ja veisas sen toisen akan korvahan jotta:
— Vie pois sun peukalos — —
Sillä toisella akalla kun oli peukalo värsyn päällä.
Muttei sitä muut kuullu, ja sitte se kyllä meni ratihinsa.
Ja kunnialla me tulimma isän kans Isoolla-Harmaalla kotiakki, n’otta veräjänpielehen vasta löi aisat poikki — eikä mun käyny kuinkaa. Lakki vai lenti ja itte menin pyärien tallinpiihin.
Ja kyllä mä sitte trossasin äireelle, jotta aivan piti välihin sylkiä, kun mä sanoon, kuinka lujaa me oikee ajettihin!
KUN ÄITEE KIRNUS
Oottako kuullu, kuinka äireet ennen vanhaan voita kirnus?
— Voi veikkoset, minähän sen vasta muistankin, jok’ oon ollu puokkoo voihin pienestä asti. — Kraappakynneksi pruukas äitee-muari mua sanuakki ja mottas monaasti voikauhalla ottahan, kun kieli pitkällä leivänpala kouras plaasin mankua jotta:
— Antakaa äitee Jatkalle pik-pikkuuten voita — —
Eihän ne nämä kaupunkilaaset ja herrasväjen kersat tieräkkää eikä ymmärräkkää, kuinka voita tehrähän. Jos näkisivät oikian vanhaalaija kirnun ja kolkun, jolla munkin äiteemuarini ennen vanhaan Härmäs kirnus, niin lentokonheksi vishin luulisivat.
Mutta minä poika oon itte kirnunnukki n’otta maittilat silmille truiskinu — ja voille on aina tullu —.
Ny syärähän separaattorivoita puarista vai eikä kaupunkilaasten lapset oo ikänä nähänehet kun äitee kirnuaa, eiväkkä ne tierä, miltä se maistuu kattuakki, kun äitee kauhalla koolii kirnusta vahtu-voita hulikkahan ja rupiaa sitä kauhanlapoomella sitte painelemhan ja pruukaamhan, jotta vesi valuus pois ja voi tulis kovaksi.
Ja siinä sitä vasta poikalapsen luontoa koitellahankin, kun pitää seisua leivänpala kouras ja sylki suus orottamas, kun äitee pruukaa sitä voita niin kauhian kauan. Kun se yhrestä lairasta alkaa kauhalla sitä voita painelemhan, niin käänti punkkaa ja rupiaa taas uurestansa.
Se kesti niin- kauan, jotta ristisjaloon lopuksi piti seisua, kun ei malttanu pihallekkaa juosta, vaikk’ oli kyllä hätä.
Siinä mä pruukasin kirnun ääres aina seisua, kun äitee kirnus. Ja olin kans kovasti tohkehes ja mukahallepäi jotta:
— Kovasti tuloo voille, äitee — — — taanko mä vähä titte voita?
Ja pakkasin vähä kraappimhankin sitä makoosta voita, kun ei ollu vielä sualaa pantu. Ja äitee knoppii sormille kauhalla jotta:
— Meekköös siitä, poika, senkin kraappakynsi! Sitte se voi viimmee sualattihin. Äitee sanoo jotta:
— Laita sä Jaakku ny fiiniä sualaa, niin saat sitte voileivän...
Ja silloo mä juoksin klasipenkille ja meirän suurelle punaaselle sualasalkkarille, otin sen rautaasen moorttelin ja ainakin kolme kourallista krouvia sualoja ja rupesin tömppäämhän. Survoen n’otta suolat laattialle piraji, mutta mä noukiin sualankryynit tarkasti ylhä ja tömppäsin ne kaikki oikee fiiniksi ja vein äiteelle.
Äitee otti hyppyysellä moorttelista niitä fiiniä sualoja, pripotteli voin päälle ja rupes taas pruukaamhan n’otta se olikin sitte vasta tarkkaa työtä se voin suolaaminen.
Ja kesti kauan.
Mutta sitte se viimmeenkin viimmee tuli valmihiksi ja oli oikee valmista voita, sellaasta kaunista kullankeltaasta, mailman parasta voita, jota vai oma äitee osaa tehrä.
Siinä mä seisoon kokonaane rukhinen reikäleipä käres täristen jotta:
— Tähän mulle, äitee — —.
Mutta äiteemuari nauroo jotta:
— Vai koko leivällekkö sä poika ottaasit voita, mutta eeeh-heipäs anneta! — Mitäs sitte syörähän, kun kipiäksi tullahan?
Mä koitin sanua, etten mä ainakaan syä mitään, kun kipiäksi tuun, ja että kelpaa mulle juusto ja kaljavellikin, — mutta koko leivälle ei äiteemuari koskaa antanu, vaikka mä kuinka yritin ja pyyrin. Piti tinkiä kun Pitkäniemen Saksas. —
Löin leivän takkakivehen kahtia ja pyyrin eres puoliskalle, mutta ei! Senkin piti vielä panna kahtia n’otta neljännekselle vasta antoo. — Mutta tarkasti mä mittasin, jotta suuremmalle palalle otin.
Siihen se äiteemuari sitte kauhalla hulikastansa haverti aika kimpalehen voita jotta:
— Tuas on ny sulle poika kirnujaasta, kun se sulta niin kovasti hyvin käy se sualan teko — —.
Ja kun mä sitte istuun klasipenkille ja syljin peukalonpäähän ja levitin sen voin leivälle ja aina välhin nualaasin peukalua, niin se se oli sitte mailman parasta voileipää, mitä ikinä oon syäny ja saanu — —.
Sitte otti äitee voin siitä hulikasta ja pani oikiahan voipyttyhyn, jok’ oli punaane, ja siinä oli kannes tappi, jotta se pysyy kiinni.
Ja mun piti nostaa laattialuukkua, jotta äitee sai itte panna sen voipytyn kellarihin siihen flankun päälle, jok’ oli aivan sitä varte tällätty, jotta se pysyys kellaris kylmänä ja säilyys.
Eikä sitä voita sitte enää viikolla saanukkaa, muuta kun pyhänä ja puuronsilmäs. Mutta sen puuronsilmän pakkas trenki-Jussi havertamhan aina heti faristä lusikkahansa ensi pistolla, jottei mulle jääny kun krooppi, vaikka puhet oli, jotta tasan pannahan.
Mutta kun mä nyt oikee toren sanon, niin mä pruukasin kulkia välistä omin lupini siälä äireen kellaris ja puulusikalla siloottaa, jottei rotan jäljet näy.
Vaikka kyllä se muarikulta plaasi välistä pitkähänsä kattua mun päälleni kellariluukusta ja jahkaasta jotta:
— Ook’sä poika käyny täälä?
Mutta mä sanoon jotta:
— Huihai — jos on oltu, niin on tainnu isä taas käyrä kraappimas.
Mä rookasin, kattokaas, kerraasti isän kans voipytyltä ja panin aina sen syyksi, n’ottei se äiteemuari ollu koskaa oikee vissi, kumpi siälä pytyllä kulki kroukkimas.
AKKA KU AMPIAANEN
Oottako kuullu sitä sanaa jotta »akka ku ampiaanen»? — Ja sitä metkaa jutkua, jonka yks vekkuli-isäntä teki täs joulun alla akallensa, joka pakkaa sitä liikaa rooraamahan, ja välistä oikee kuranssaamahankin?
Niillä kun on naisenpualilla toisilla sellaanen luonto, jotta jos hyvän miehen saavat, niin prissaavat ja maksittaavat aivan työksensä; pakkaavat kuulemma oikee pukkimhankin välistä ja pitävät sellaasta komentaa ja mekastusta taloos, jotta mies parka on ihan helisemäs sellaasen präiskän kans — kun lyöräkkään ei miehinen mies akkaansa viitti, eikä ne peijakkahat, etten paremmin tuu ja sano, hyvästä ja laarullisesta puheesta mitään piittaa. Elikkä suaraan sanojen, niinkun asia on, ja ettei kukaan loukkaapuusi — että niill’ ei oo oikee täyttä ymmärrystä; ovat kiukkuusia ja äkäpäisiä kun ampiaaset.
Mitäs sellaanen akka-takku luonnollensa ja päävärkillensä mahtaa, kun järkiä ei oo saanu tänne tulles täyttä finkerporillista, jok’on vähin määrä laarulliselle ihmiselle, vaikka muutoon olis kuinkakin ethensäkattovaanen, toimelias, hyvänsyrämminen ja hellänluontoonen ihminen. Mutta kun sitä järkikultaa puuttuu, niin vikaa on, eikä sille mahra jumalakaa sitte enää mitään.
Ja sitä varte mun tulookin niin kovasti surko kaikkia hyviä miehiä, jokk’on saanehet ristiksensä sellaasen äkäpäisen ja nättyjärkisen akan ku ampiaaseen. On siinä mies-paroolla olemista, varsinkin kun niillä hyvänluontoosilla miehilläkin pakkaa, tuota, olemahan vähä — heikkouksia. Mutta akkaan pitääs koittaa kumminkin vähä enempi ymmärtää miestänsä ja ajatella kuinka kumminkin hyviä heirän mies-ressukkansa sittenkin pohjimmaltansa oikiastansa ovat. Ei ne huura eikä präiskää akoollensa, eivät pahaa sanaa sano, antavat emäntäänsä vain hallita ja vallita, tekevät väliinsä askareitakin, kehuvakkin akkaansa ja ovat niin sopuusia kuin suinkin, ettei vai riitaa tulsi. — Jos ne ovat nyt vähä, tuota nuon, sanotahan nyt vaikka — kaljahan meneviä ja joskus joraantuvat vähä pitempähän toisten kylän isäntään kans politiikkaa puhumahan, jost’ei sen kummempaa tuu, niin kyllähän ne koittaavat äijä-paraat sitte niin araalla mielellä ja hiljaa kun suinkin kotia tulla, jottei vain akka herääsi ja sen unta häirittisi — niin eihän siitä nyt akkaan trenkääsi aina niin kauhianmoosta melua nostaa ja törmätä pakaasillansa talvipakkaases portahille hyppimhän n’otta vielä vilustaavat ittensä. Ja ruveta repimähän ja nykimhän miestänsä, jok’on muutoonkin heikos lais eikä tahro pystys pysyä — ja ruveta kyselemähän jotta:
— Mihnä sä riivattu taas oot ollu? — — kun oot nuan kauhian pönttyräs — — ja haisekkin kun trankkitynnöri, senkin löntys, — — kun housukkin on purota linkkoohin koko mieheltä!
Pitääshän emännän huomata, jotta huonosti on isännän asiat, kun silmäkkin on kun rääpööllä pääs, ei kuule eikä näje — n’otta kuinka se vois vastata ja tehrä selkua mihnä s’oon ollu, kun ei kieli suus käänny? — On vaan kun Ellun kana ja velliä pussis — ennenkun aivan retkahtaa.
N’otta turhaa s’oon akkaan siinä tilas vaatia mieheltänsä mitään seliityksiä, eikä viisas emäntä sitä teekkään, vaan auttaa vain nätisti rakasta äijän-känttyräänsä korjasti tuphan ja peräsänkyhyn maata, niinkun puhet on ollu jotta myötä- ja vastamaas. Sellaanen jalo ja viisas emäntä voi saara vielä kiitoksen palkaksensa ja pusun poskehensakkin ja — kukaties vaikka pusurikankahankin pyytämätä!
Sellaasia ne hyvät miehet on!
Akkaankin pitääs olla viisahia sellaases tilas, eikä ruveta pränkkäämähän, kyselemähän ja vaatimhan miestänsä puhumahan. Käy pian niinkun Vaasas kerran yhres herrasväjes, kun frouva kans kovasti motkotti yöllä ja kyseli, niin mies kattoo kun kellokaappi ja sanoo jotta:
— Mahrotoonta mamma-kulta mun on nyt mitään puhua! — Mä oon päissäni kun käki, ja — voisin pian puhua läpiä päähäni!! — Ei kuule, mamma-rakas, mitä sull’ on kysymistä ja sanomista, niin paa se kaikki selevästi paperille ja anna mulle kirjallisesti — niin mä huomenna vastaan sulle prisiis ja ratihinsa!
Niin oli kuulemma menny sen frouvan suu tukkuhun, jottei sen erän perähän oo ukkokullaltansa mitään kysyny.
Jaa helskutti, mutta munhan pitis kertua, kuinka se yks hyvänluantoonen isäntämies kiiska-Kaisansa astutti oikeen perusteellisesti nappohon. Ja samalla kans paranti sen pitkäaikaasesta pääntauristansa.
Joo, s’oli sillä lailla jotta tuo rapakaljan juonti maaseurulla rupiaa olemahan nyt aivan mahrotoonta. Joka kyläs on nyt kaffiloota ja vielä sellaasia erityysiä »kalja-torppia», johka oikee isäntämiehekkin juuttuvat päivä- ja iltakausiksi juomahan koppakaupalla pottu-kaljaa. Trönäävät sitä aivan mahrottomat määrät, jottei luulisi ihmisen sisälle niin korvee-kaupalla mahtuvankaan. Tenttua ja mitähän tippoja sekoottaavat joukkohon ja kiskoovat niin sisällensä jotta ihan juovuspäissänsä rähjäävät ja palelluttaavat vielä korvansakkin. Tuosta rapakaljan juonnista on tullu oikeen maanvaiva n’otta ei ne emännät turhia soilua, kun mones paikas oikee aika taloon isännäkkin kehtaavat istua pualehenyöhön poijan-koltiaasten kans pottukaljaa trönäämäs ja juaavat ittensä niin sikapäihin kun — hampuusit.
— En mä mitään piittaasi, enkä sanoosikkaan, jos sä silloon tällöön käyysit potun juomas — paapatti se emäntä — mutta kun s’oot siellä »aina», ekkä tuu koskaan poiskaan.
— No ehän mä nyt sielä aina, hyvä ihminen oo, ja ainahan m’oon kotiakkin tullu. Älä nyt viitti taas nuan pärpättää — koitti se isäntä sanua, mutta se emäntä kun yltyy vain jotta —
— No aina sä sielä oot, mutta sen mä sanon, niin totta kun mä täs nyt seison, jotta ensi kerran kun sä sinne meet, niin mä tuun sun sieltä hakemahan pois ja vaikka tukasta traksin sun kotia, ettäs sen tierät — vannoo se emäntä ja oli niin sinnis, jotta isäntä rupes oikee ajattelemhan jotta, oliskahan tua akka torellakin niin pössöö, jotta oikee torenteosta tulis häntä hakemahan ja rupiaas ihmisten aikana haukkunahan ja kotia haalaamahan.
Ja vaikk’ei se paljo pruukaa sanua, se isäntä, niin sanoo kumminkin jotta —
— Sitä älä tee, rakas kullanmuruseni, elikkä mä lähren heti paikalla — ja katua saat, ja muista se, jos yrität miestäs häväästä — ja olla yhtä tyhmä kun ne pirultariivatut ämmät, joill'ei oo yhtää mieltä pääs!
— Tuun mä kumminkin! — uhootteli emäntä. Tietysti, kuinkas muuten!
Eikä siitä asiasta sitte puhuttu enää mitään monehen päivähän. Mutta se hyvänluontoonen mies, joka siltäkin äärettömästi rakastaa sitä vähä pritakkaluontoosta akkaansa, rupes itte tykönänsä ajattelemahan jotta millä jee hän tuan rakkahan akkansa, jok’ on kun ampiaanen sellaasesta päänpörinästä parantaas, jottei se tekisi tyhmyyksiä. — Tuumas ja tuumas, ja viisas mies ja kurillinen kun on, niin eikös vain keksinykkin oikeen emäjutkua ja tiaatteripeliä äkäpussinsa kesyttämiseksi.
Yhtenä päivänä se teki tikusta asiaa, koitti aamusta alkaan riirelläkkin akkansa kans, vaikkei se häävisti käynykkään, mutta lopuksi kumminkin hairas vihoossansa lakin päähänsä ja karjaasi jotta:
— Nyt mä meen! — Ei oo sun perähäni tuleminen, muistakkin se!
Ja niin lähti — suoraa kaljatorpalle. — Ei perähänsä kattonu, ei päätänsä kääntäny vaikka akka kuinka seisoo päätyklasis ja kattoo, kun se meni.
N’otta s’oli oikeen kamalaa. — S’oli pualenpäivän aikahan, kun se isäntä lähti.
Rupes jo hämärtämhän, trenki tuli mettästä rankakuorman kans ja piika lähti navettahan — eikä isäntää vai kuulunu.
Ei vielä seittemän aikanakaan, kun oli jo aivan pimiä. Niin kyllä se emäntä ajatteli. Jos jollakin lailla, jotta mitä hän nyt teköö. Ja oli kiukus ja jahkaali itteksensä. — Niin viimmee se jahkaasi ja päätti jotta:
— Sisun siltä pitää ottaa pois, meen mä kumminkin, kun uhkasin, ja hajen sen pois, vaikka sanoos ja tekis mitä.
Ja niin se körmysti prässikaulahitten selkähänsä ja lähti hakemhan isäntää sieltä mötiääspesästä pois. Sinne oli matkaa lähes pari kilomeeteriä ja jota likemmäs emäntä tuli, sitä enempi sen kiukku nousi. Oikee se hohuutti kun pihalle pääsi, niin oli puhistuksis ja sappia täynnä.
Mutta se mies-junkkari olikin sitä justhin orottanu, kertonu kaveriillensa koko metkun mitä hän meinaa äkäpussillensa tehrä, ja eikös nua toiset hyväkkähät ollehet heti valmisna auttamhan ja nauroovat katketaksensa jotta: antaa sen nyt vain tulla.
— En mä ny vaiteskaan luulisi enkä toivoosi jotta se mun akkani mua täältä hakemhan tulis, mutta jos tuloo, niin auttakaa sitte veljet; kyllä mä voorostani kans helppaan teitä, kun tarvithan — sanoo se isäntä.
Siitä sen nyt huomaatta heti kaikki akat, kuinka miehet ovat yhtäpataa kun pannunjalaat kaikki toistensa puolella ja valmisna auttamhan ja valehtelemhan akoolle — aina!
Kaikki ne järjestivät etukätehen: yks haki kotuansa suuret supsiiniturkit, toinen toi isävainajansa isoot silmäklasiit ja pikkuusen käsikapsäkin.
Ei sanota nyt enämpää vielä, kaikki oli valmista, akan tulua vain orottelivat ja kovasti kallistelivat kaljapulloja. Lystiä niillä juuttahilla oli.
Niin silloon hairathin ovi auki ja se emäntä tormas sisälle kun tuuliaaspää — mutta samas kans sen miäs, se isäntä, retkahti hervottomana kun kuollut lavittalta laattialle, ja jäi siihen makaamahan.
— Mikäs tuan krannin isännän nyt tuli, kun se nuan putos ja meni aivan puhumattomaksi? — hätäälivät toiset miehet, ja koittivat siunaalla niin pöhnäs kun suinkin.
Siinä seisoo emäntäkin keskellä laattiaa ja säikähti n’otta aivan sen löi käret holtittomaksi jotta:
— Siunakkohon, onko Juha kuallu?
Kauan sitä joukolla katteltihin, mutta kun emäntä siitä säikähröksestä selvis, ettei se ollukkaan kuallu, öräji vain, niin kyllä emäntä sai pian sisunsa takaasi. Se tamppas jalkaa ja haukkuu koko sakin niin maan alle juoppoo-rentuuksi, jokka ovat taas juattanehet hänen Jussi-kultansa aivan tairottomahan humalahan, ja ittekkin ovat kun kaappikellot ja tarhapöllööt.
Kyllä se ne kuuletti. — Pukkaskin Alatuvan-Anttia vattahan jotta:
— Säkin siinä, oot aina vikittelemäs meirän isää ryyppäämähän!
— Mutta kuinkahan tuon isännän on oikeen asiat, kun sen silmät nuan mulkooloo ja on aivan väärinpuolin pääs — sanoo yks mies, ja silloon emännälle tuli hätä jotta:
— Voi voi, auttakaa mua nyt saamahan se kotia. — Se voi pian kuallakkin viinahan, elikkä ruveta sisuskalut palamahan — hätääli emäntä.
No, taloos oli suuri sarvikelkka ja ne juapunehet kaverit kantaa roikottivat sen isännän siihen, ja emäntä lähti vetämähän kotiapäin. Muttei se viittiny vetää valtamaantietä, vaikka sen kautta oli ollu lyheet, vaan traksii sivutietä, jot’oli paljo piteet je paheet vetää, kun oli lumitriivuja ja paikkapaikoon tiä aivan ummeskin.
Isäntä makas hoittollona seljällänsä kelkas, pakkas vähä naureskelemahankin partoohinsa, kun toren sanoo, vaikkei se akka sitä huomannu, se kun veti vain n’otta hiki nenänpäästä nokkuu. Ja kun isäntä välihin örähti ja voihkii, niin akka tuli kattomhan, kuunteli sen hengitystä ja koitteli pulssiakin jotta vieläkö se lyö. Ja riisuu se prässikaulahittensakkin yltä ja peitteli äijäpahaansa sillä, jottei se vain vilustuusi. — Ja kun mä oikeen toren sanon, niin se emäntä vähä itkiä pihuuttelikin ja silootti isännän ottaa.
Ja taas lähti vetämähän.
Niin ne vlimmeen pääsivät kotia asti ja emäntä oli aivan märkä kun uitettu kissi, ja niin väsyksis ja käret puuruksis n’otta aivan s’oli katketa. Pyyti trenki-Jussia kantamahan isännän tupahan ja komenti piika-Liisan lämmittämhän porstuan ovikamarin ja laittamhan sängyn hyvähän kuntohon sill’aikaa, kun hän hakoo lääkärin kattomhan jottei isäntä vai kuale.
Ja kyllä se emäntä touhus, vaikka s’oli niin väsyksis. Porstuan ovikamarin sänkyhyn pantihin oikeen franssulakanat ja emäntä toi parhaat höyhentyynynsä ja uuret vaarut päälle. Aitasta hajettihin ne pitkät loimivillaaset fällykkin ja petattihin niin fiinisti, jottei sitte kun flikkana olles. Sinne oikee morsiussänkyhyn ne kolmisin sitte emäntä, piika ja trenki yhres kantaa retuuttivat sen juapunehen isännän ja peittelivät n’otta vähä nenänpäätä äijästä näkyy.
Sitte tohotti emäntä trengille jotta:
— Mee sä nyt Kuustaa joutua Mikin-taloohin telefuneeraamahan tohturille, jotta sitä tarvithan nyt meille ja että se olis valmis heti lähtemhän, tuas kello 10 aikahan, kun mä tuun sitä hevoosella hakemhan. Sano että isäntä on meillä kovasti siukas tilas, mutta älä puhu muuta, kyllä mä itte seliitän sitte tohturille. — — Ja haje saman tien Mäki-taloosta se juaksijaoris laihnaksi, kyllä ne sen antaavat, kun kuuloovat jotta pitää tohturia hakia. — Tuu sitte nopiaa sen hevoosen kans, mä pujen ittiäni sillä aikaa —
Ja se isäntä-junkkari makas silmät ummes mutta suu hymys fällyjen alla ja kuunteli kaikki mitä emäntä puhuu. Kuuli senkin, kun emäntä sanoo piijalle jotta:
— Kyllä mun pitää hakia siskoo-Iita tänne hoitamahan tuota isäntää sillä aikaa, kun mä ajan kirkolle hakemahan lääkäriä. — Onhan sinne Iitan työ pari kilometriä tieltä mettähän, mutta kyllä mä kerkiän sen hakia ja tuora eres tienhaarahan, tulkohon siitä sitte itte kävellen, sillä aikaa kun mä paasootan kirkolle.
No trenki toi sen hevoosen ja piteli kovasti suittista kiinni, kun emäntä istuu lohnahan ja oris lähti kun talanpii n’otta vähält’ oli, ettei hilapielehen heittäny, kun niin siristi.
Mutta heti kun emäntä oli lähteny, piika ja trenki menny tupahan, niin se isäntä hyppäs sängystä, livisti pihalle ja lähti juaksemhan kaljatorpalle kaveriensa työ senkun kintuusta irti sai.
Sillä aikaa kun emäntä kääntyy mettätielle siskoo-Iitaansa hakemahan, kerkes isäntä kaljatorpalle, ja sielä oli hevoonen ja ajomies valmisna orottamas. Isäntä veti supsiiniturkit ylönsä, pani silmäklasit päähänsä, otti sen käsikapsäkin följyhynsä, istuu rekehen ja niin ajettihin jotta hevoonen aivan vahrus kirkolle lääkärin asunnolle. Ja juuri parehiksi kerkes isäntä tälläämähän ittensä tohturin portahille, kun emäntä kans tuli orhillansa hypööttään pihalle, näki tohturin jo valmisna, pyörähytti vai hevoosen ympärinsä ja huuti jotta:
— Voi voi, onko herra tohturi jo kauankin orottanu, kun mä vähä viivyyn?
Tohturi mutaji jotakin vähä itteksensä, turkinkaulukset pystys ja silmäklasit kiiluu pääs. Kaahii sitte vain rekehen ja murahti jotta: myhyh — —
Ja niin sitä lährettihin lentua takaasi kotiappäin. Pimiä oli ja vähä pyryyttikin n’ottei siinä puhumisestakaan tullu paljo mitään, kun se oris oli niin kova menemähän, että emännäll’ oli täysi työ sitä pirellä.
Mutta kyllä se emäntä aina välihin koitti toisassilmin vähä jotakin tohtorille sanua, jotta hänen miehensä, joka muutoon on kovasti aimoo mies, pakkaa vähä liiaksi ryypiskelöhön jotta:
— Eikö herra tohturi voisi antaa sille jotakin sellaasta pipparmynttiä, jotta siltä ne juapoon halut lähtis, ja tulis muutoonkin vähä virkiemmäksi — — jotakin halunhyrytestä elikkä miksi mormooniksi sitä sanotahan.
Niin jutteli emäntä kun ainakin tohtorille ja källäs miestänsä. —
Mutta tohturi vain istuu tyrniää ja mitähän itteksensä murahteli kun karhu.
Niin ne sitte tulivat kotia, — mutta sielä vasta sotku oli tullu, kun kaikki oli sekaasinsa ja päällänsä. Kaikki hyppäsivät kun päättömät kanat ympärinsä. Piika huuteli tallinvintiltä jotta:
— Ei sitä täälä ainakaan oo!
Trenki kollas sängynalustoota ja siskoo-Iita oli kaatanu porstoakamaris koko sängyn laattialle, paiskii patjankertoja ja tyynyjä ympärinsä ja itki oikohonsa.
— Voi voi kun isänt’ on karonnu kun kastet maahan, jotta mistää ei löyry — huutivat kaikki yhtehen suuhun.
Emäntä hyökkäs suoraa tupahan jotta:
— No se nyt imespaikka on, mihkä s’oon joutuma
Tohturi napalootti pihalla vähä pitempähän, ennenkun se tuli tupahan siihen sekamelskahan kapsäkkiinensä.
Emäntä itkiä truiskutti oikohonsa jotta:
— Nyt s’oon menny surmillensa koko mies, — — voi Jussi-kulta, miksis tämän mulle teit.
— No misse on nyt se mjees, ette minne katso sen peelle, onko se koollu? — kysyy se tohturi niin kamalalla haurantakaasella äänellä ja kolisteli kalipilli-kapsäkkiänsä, jotte emäntä oikee säikähti ja rupes kattomhan silmät teljolla tohtoria, joka mulkooli niin rumasti kun suinkin osas silmäklasiensa takaa.
Mutta silloo emäntä tuntikin ja meni niin flaatiksi n’otta aivan platuskaaseksi, putos istahallensa pöytälavittalle ja suu jäi auki kun laronovi. Ei saanu sanaakaan sanotuksi, toljotti vain.
Tuli siihen piikakin kattomhan ja trenki töllöttämhän. Eikä siskoo-Iita tahtonu uskua silmiänsä.
Mutta se isäntä-juupeli otti kakkulat noukalta ja nauroo oikee hirnumalle jotta:
— Kiitoksia nyt vain kyyristä Kaisa-kulta! Ja varsinkin siitä kelkalla kiskomisesta! — Se taisi olla kovaa mutta tervehellistä hitsiä, ja mulle mukavaa. — — Tuu toistekkin mua hakemahan, kyllä mä tuun tohturiksi aina kun tarvithan.
Se oli sellaanen peset sille emännälle, että se pyyti vain, ettei siitä enempää, eikä koskaan enää puhuta. Sanoo jotta hän uskoo tällä.
Ja nyt ne eläävät niin onnellisena ja tykkäävät toisistansa jotta — muiren akkaan pistää oikeen vihaksi.
ÖINEN TAPPELU
Oottako kuullu siitä suuresta sekaannuksesta ja hurjasta yällisestä tappelusta, kun Kontinkylän miehet pläsittivät toisiansa pimiänpäähän n’otta niill’ on vieläkin silmät musteloomis ja leukaperät paisuksiss jokahittellä?
Ja aivan erehrykses ja turhanpäiten!
Sen perusteellisempaa selkäsaunaa ja käsirysyä koko kylän miespuoliselle väjelle ei voisikkaa niin äkkiää ja konhollisesti järjestää muut kun itte Häntä-Helkki tai sitte — rakkaus, josta sanaskin sanotaan, jotta se »voittaa kaikki». Ja täs tapaukses se oli rakkaus, yhren vanhanpoijan salaanen kauan itäny rakkaus, jonka luultihin jo aikaa sitte tuppehen kuivunehen, mutta kas vain kun krapas ja riksutti vieläki sen rinnas. Ja nyt se tuli tällä lailla ilmi.
Mutta Häntä-Heikin hommia oli täs rytäkäs se, jotta se vikitteli sen suuren taloon ainuan poijan, joka vanhan äiteemuorinsa kans kototaloos isännyyttä pitää, lähtemähän justhin sinä yönä, täs menheellä viikolla, kun ei kuu paistanu eikä tähret tuikkinehet, vaan oli niin ympäris pimiää kun pussis jottei nähny yhtään mitään eikä ketään, — niin justhin silloon tuikkas itte pahahenki ja pimeyren ruhtinas sitä vanhaapoikaa korvanjuurehen jotta:
— No nyt! — Lähre nyt kaaparoomahan, kun mummakin nukkuu ja kuorssaa nuan sikiästi! Yö on pimiä kun koran noki, koko kylä nukkuu — ja Maija kans, mutta kyllä se herää, kun hiljaa koputat sen kamarinklasihin. Se onkin sua kauan jo orottanu. Lähre nyt, kyllä se sun sisälle päästää. Ja pitäähän sun kumminkin lopuksi ottaa akka, kun mummista aika jättää — Tälläästä yätä ei enää tuukkaan, jos et nyt lähre — — Eik’ oo sanottu, jos Maija susta tämän jälkhen enää huoliikaan, kun sä niin kauan sitkuttelet — — Maija valvoo nyt kans ja orottaa sua vai tulevaksi, jotta lährekkö siitä friijoohin senkin rutimuljus, kun aivan rupiaa kinttus natisemahan.
Niin se pimeyren henki sille korvahan kutisi, n’otta se vanhapoika lopuksi nousi sängystänsä, otti paperossilooran plakkarihinsa jotta saa Maijan sängynlairalla piiputella, kun siitä asiasta jutellahan niinkun friijaripoijat ainakin.
Hiljaa se koitti tuvan poikki mennä, ettei mumma herääsi, mutta pimiä kun oli, niin porstuan ovia haparooressansa kuinkahan sattuukin kaatamhan korennon ja kolhaasemhan kiuluakin n’otta ne menivät kolin kolia jyrääten — ja mumman kuorssauskin samas lakkas. Mutta se vanhapoika livahti äkkiää ovesta pihalle ja veti porstuan oven perähänsä kiinni.
Ja niin lähti vikkelää piaksua viskaten oikee juoksujalkaa kujalle ja sitte maantietä pitkin Maijan työ — jaa mutta, mun ei passaakkaan sanua, mihnä se Maija asuu, jonka tykö se vanhapoika friijoohin lähti, ja kyllä pääsi. Eikä ne kylän ämmäkkään sitä vielä tierä, minkä Maijan tykönä se oli, ja ketä se akaksensa meinaa. Niitä on kattokaas siinä kyläs monta Maijaa, n’otta älä uukuta mitään Maija säkään, oo vain niinkun es tietääsi koko asiasta; en mäkään sano kellekkään.
Mutta sen poijan vanha muori heräs kumminkin siihen kolinahan, kun se poika sen korennon ja kiulun porstuas kaatoo, ja mumma nousi lopuksi ylhä kattomhan jotta mikä se oli.
Otti tulitikulla valkian ja tuli hurstipairas kamaristansa tupahan ja tykkäs jotta porstuasta se kuului. Meni sinnekkin ja näki heti jotta kiulu on silmällänsä ja korento seljällänsä laattlalla — Ja porstuan ovi ei ollukkaan haas!
Niin se ajatteli heti, jotta kuinka se nuon on ja pani porstuan oven hakahan ja nosti korennon ja kiulun pystyhyn, mutta tuumas jotta saa Sussoo sitte aamulla siivota kun tuloo, sillä kylmä hänen vanhan ihmisen siin’ olis tullu pakaasillansa ruveta kluutuamahan.
Mumma tuli tupahan ja kattoo peräsänkyhyn päin jotta:
— Ompahan poikakin kotona korkoosen alasängys roirin takana, kosk’on piaksusaappahat laattialla ja pöksyt mykkyräs klasipenkillä — —
Mutta siinäpäs mumma erehtyy pahan kerran. Se ei tiennykkää, jbtta poika oli pannu reimikengät jalkahansa ja pyhäverhat päälle, kun friijolle lähti; eihän ny toki arkiryysyys flikkahan lähretä niinkun halkomettähän, aikataloon poika olletikkaa ja puntimies, niinkun tänä mumman poika varsinkin.
Mumma meni kamarihinsa ja veti fällyt päällensä, mutta se jäi itteksensä tuumaamahan sitä, jotta kuka sen kiulun on kaatanu ja jättäny oven haasta? —
Sitä se mumma tuumas, eikä unta enää tullukkaa. Hiljaa oli tuvas, eikä mitään kuulunu, vaikka s’olis kuinka korviansa heristäny ja ollu kuuholla korvin. Tuli siinä mummalle mielehen sekin, jotta oliskahan varkahia käyny? Mutta kun ei poikakaan heräänny, eikä mitään kuulunu, niin mitä se oikee oli? — —
N’ottei mumma tienny mitä se olis oikeen ajatellu, makas vain ja oli vähä araalla mielellä ja korvat pörhöllä. Eihän se vanhan ihmisen uni enää niin häävistä oo, se tuloo koska rookaa ja loppuu kans kun nukkunehen rukous.
Siitä ei kannata mitään puhua sen vanhanpoijan hommista sielä Maijan kamaris! Se istua könnäs vain lavittalla kun kellokaappi, lapaaset käres, ja harvaksensa sitä asiaansa jukerti jotta:
— Oonhan mä joskus meinannu puhua siitä ja sanuakkin, muttei oikee tierä, kun se mummakin on niin vanha jo — — nupaji se poika, n’otta Maijaa rupes nukuttamhan niin sainehesti jottei se tahtonu jaksaa millää pitää silmiänsä auki ja räpyttää, kun s’oli niin tuhannen saamatoon ja kankia kun sahapukki se yrkämies-vanhapoika.
Siinä se vain nuhaji ja tuhaji, mitähän koitti tolkuttaa, eikä tohtinu eres sängynlairalle istua, vaikka Maija nyppii täkkiäkin n’ott olis siin’ ollu kovasti tilaa likempänäkin.
Se piiputteli vain ja knakutteli toisella jalaalla lavittanjalkaa, kun ei sen puhumisesta tullu mitään.
Niin nuukkoo se oli jott’ oikee Maijan pisti jo monta kertaa vihaksikin koko mies. Kärestä vain otti kiinni, kun lähti ja hyvästiä sanoo, vaikka Maija tälläs ittiänsä liki jotta: no eikö se ny eres pussata truiskahuta? — mutta ei!
Niin lähti nuhkoonahkoonensa kun oli tullukkin, senkin tallukka ja jänishousu.
Mutta älä välitä Maija! Mitä sä tuallaasen kuivettunehen vanhanpoijan pusuusta! Ei ne miltään maistukkaan: on kun muna ilman suolaa! — Toista s’oli, jos muistat sitä kun trenki-Matti sua rutisti ja pussas heinälaros n’otta moiskahti niinkun lehm’ olis vetäny kinttunsa pikileeristä. Se se pusu oli!
Muttei puhuta ny siitä mitään, nämä naimakaupat vanhaanpoikaan kans’ on eriksensä. Eikä sitä sitte akkana enää pussatakkaan. Kyllä sä Maija siitä nuukoosta muutoon hyvän miehen saat, vaikka s’oon nuan kouhon-oloonen ja saamatoon, mutta n’oon samallaasia järjestänsä kaikki vanhatpoijat, kun ne siihen ikähän tuloovat niinkus oot ittekki havaannu.
No niin, se tulla köpitteli sitte se friijarimies flikasta kotiansa tuas kahren aikahan yöllä, kun oli taivas ja maa niin pimiä jottei yhtään nähny etehensä. Kotiansa se vain hyvin osas.
Mutta mumma olikin yöllä, niinkus muistatta, pannu sen porstuan oven hakahan. Ja ovi oli kiinni. Ei ollut puukoon tutkaamellakaan yrittämistä, kun oves ei ollu yhtään rakua välis.
Kyllä se poika jahkaasi syvähän jotta:
— Pehkanan mumma! Tuon se ny otti ja teki; pönkäs mun pihalle yösyrännä!
Se koputteli esti hiljaa porstuan ovehen — n’otta mumma pomppas heti istahallensa sängys jotta: nyt tullahan! — — eikä tohtinu hengittääkään. Kuunteli vain syrän kurkus ja fällyt pääs.
Mutta kun mitään ei kuulunu, niin poika suuttuu viimmeen ja löi ovehen jotta klasit täräji. Ja mumma pelkäs n’otta aiva se vapaji ja ulisi. Se luuli jotta rosvoja tuloo!
Ja taas lyötihin ovehen jotta torni heiluu. Ja sitte ruvettihin takomahan ja haparoomahan uuniklasin takana yösyrännä, kun oli niin pimiä ettei yhtää nähny. S’oli niin kauhiaa jotta muari huuti henkensä erestä ja putos viimmee fällyynensä sängystä. Ja poika huuti klasin takana kun mettänpeto jotta:
— Jos että tuu heti aukaasemhan, niin mä tuun klasista sisälle — —
Silloo mumma muisti jotta — telefooni! Mutta se oli tuvan puolella. Ja vaikka se niin pelkäs, jott’oli aivan päästä sekaasinsa, niin muu ei auttanu kun fällyt pääs lähti yrittämhän telefoonihin tuvan puolelle ja pyytämhän apua sentraalista. Ja kyllä se veivas, kun se sai kampehen kiinni n’otta sentraalin emäntä lenti heti sängystä jotta:
— Haloo haloo, mi-mi-mihnä palaa??
— Voi herranähköhön sentähäre, apua apua, — huuti mumma. — Tänne tuloo rosvoja klasista sisälle. N’oon jyristänehet oven takana jo monta tiimaa ja nyt — nyt yrittää yks roikales justhin oviklasia irti! — Soittakaa vikkelää sieltä joka taloohin jotta kaikki miehet tänne hätähän, nopiaa! Ne tappaa mun — — kiljuu mumma ja pyörii kun mieletöön fällyt kainalos, jotta mihkä hän pääsis piilohon, kun ei se pimees osannu enää kamarihinsakkaan.
Se rosvo sai jo klasin irti ja tukkii ittiänsä sisälle.
Mumm’ oli niin härisnänsä, jotta se pökkäs päänsä ovisängyn pattahashen ja plyssähti puolipökerryksis laattialle, mutta samas kumminkin hoksas jotta — sängyn alle! Ja sinne se konttiikin niin nurkkahan kun kenkärajoolta ikinä pääsi ja veti tarkasti fällyt etehensä jottei nährä vaikka tulitikulla ettitääs. Sielä makas sitte hiljaa kun hiiri, eikä silmiänsäkkään räpyttäny, kun se niin pelkäs, jotta koska kroukatahan —.
Niin se kuuli ja syrän tykytti vain, kun se rosvo rohmusti ittensä klasista tupahan, ähkyy ja manas ja kulki laattialla n’otta kengät kopaji. Ja meni viimmeen toisehen peräkamarihin ja löi lujaa oven perähänsä kiinni.
Sitte ei kuulunu hyvähän aikahan mitään. — Traakas vai niin riivatusti mumman paljahishin säärihin oviklasista, jonka se poika pöljänä oli jättäny auki, kun oli niin suutuksis mummalle, kun ei se päästäny sisälle.
Muttei se poika tienny mumman härästä mitään, eikä sitä jotta se sängyn alla tutaji. Se luuli vain jotta mumma nukkui niin lujas, elikkä sitte, ettei se kiusallakaan viittiny tulla hänelle ovia aukaasemhan, kun hän yöjalaasta tuloo. — Se mumma kun on aina ollut niin miniänottua vastahan. Sanonu poijalle jotta
— Mitä jee sä akalla tekisit, et sä sitä tartte —.
Mutta hetken päästä sielä taloon ympärillä vasta kuhina alkoo, kun niitä kylänmiehiä rupes apuhun tulemahan; niitä rosvoja kiinni ottamahan. Joka taloosta lährettihin heti kun telefooni pärräs keskiyöllä ja sentraalista huurettihin jotta:
— Mumman taloos on rosvoja! Joutua miehet apuhun — —
Kuohun-Jussi-isäntäkin, jok’ on kyllä karhia mies, pomppas heti sängystä, kun telefooni soittuu n’otta kaatoo pimiänpäähän piirongin ja kolme lavittaaki kamarisnansa ennenkun sai torvesta kiinni ja kuuli mik’ on hätänä krannis.
Ja niin kiiruhulla se pukikin ylensä, jotta veti housukkin väärinpäin jalkoohinsa n’otta tuli peräpuoli etehen, eikä saanu knappihin ollenkaan. Vyällä vain huitaasi kiinni ja imehteli kun on niin möhliät erestä, ja takaa niin pinsiät housut, jottei se päässy juoksemahan ollenkaan, vaikka se kyllä yritti. Sitä varte se myöhästyykin parhaasta pläsityksestä ennenkö se sinne kerkes.
Sinne oli tullu miestä hiipien kun mustia kissiä joka taholta niskat kryhys kujaa pitkin, peltoja trompien ja aitoo viertä. Ja pimiä oli kun pussis jotta haparoomalla etehensä koittelivat. Niitä kykkii navetan takana, tallinpiis, puularon nurkas ja makasiinin portahalla.
Taloon seinustaa ja prunninkehää kierti kaks friskiä isäntää, Käki-Kyösti ja Kivennapa käret krököllä ja aina kun sattuuvat sormet yhtehen, löivät het ummessilmin toisiansa niin kuonohon jotta molemmat lenti ketarat pystyhyn hangelle.
Sielä tapeltihin mones knipus ja yritettihin toisiansa kiinni. Huurethin jotta: — täällä on rosvo! — tarrattihin toistansa rinnuksista kiinni, kampistettihin, nyjittihin ja potkittihin toisiansa takapuolehen ja ympärinsä n’otta sielä klynkkäs ja manas joka mies. Kun yks pääsi toisesta irti, niin mentihin taas peräkanaa, mukilootihin niskahan ja juntturootihin hiespäin yönpimeyres. Kun jokahinen luuli toistansa rosvoksi ja löi heti kun likille tuli. Aivan olivat silmät tukus ja leukaperät turvoksis miehillä.
Se oli sellaasta rähäkkää ja kiljuntaa jotta vanhapoika tuli viimmeen lyhryn kans portahille ja huuti jotta:
— Lopettakaa jo miehet, ei tääl’ oo mitään rosvoja! — Minä täälä vain oon ja äitee, eikä ketään muuta koko taloos.
— No mutta kun äitees oli soittanu sentraalihin ja huutanu henkensä erestä apua, jotta rosvot tuloo klasista sisälle — hohuuttivat miehet hikiä pyhkien ja leukojansa pirellen.
— Minä se olin! — selitti se vanhapoika — joka klasista tulin! Kun tua mumma pössöö oli pannu porstuan oven hakahan, eikä tullu aukaasemhan vaikka mä kuinka jyryytin.
— No ei täälä sitte mitään rosvoja oo ollukkaan? — ähkyyvät miehet
— Ja me ystävät ja kylänmiehet oomma täs pläsittänehet ja
päntännehet toisiamme hiespäin n’otta nenät lutus ja silmät mustana — —
— Muakin kruuvattihin kurkuusta n’otta meinasin tukehtua. Jos en saanu potkaastuksi, niin nyt makaasin rumisna hangella — sähäji yks, ja toinen manas jotta
— Vai sinäkö rumaanen se mua vattahan potkaasit n’otten saa vieläkään oikee henkiä veretyksi.
Vähält’ oli ettei ne lentäny uurestansa yhtehen.
Ja muirenkin miesten oli niin nenät turvoksis ja kruppi ympärinsä kupuloos n’otta manasivat oikohonsa sitä vanhaapoikaa, joka tuallaasen tulemuksen teki, n’otta tappelutti koko kylän miehiä kun pualihulluja yön pimeyres.
— Mitä säkin sitte syränyällä pihalla kuukit, mikses pysy äitees seljän takana, niin ei tarvittisi klasista konttia — jahkuuvat miehet n’otta sen vanhanpoijan piti lopuksi tunnustaa jotta:
— Mä tulin flikasta yöllä, — — eikä äitee päästäny sisälle —
No se oli, kuulkaa, niin mahrotoonta niiren kylänmiesten kuulla, jotta se mumman aikamies-poika olis muka flikas ollu, n’otta vaikka niiren ottikin kyllä kipiää suupielihin ja naamat oli suuris klaapiis, niin höristelemähän rupesivat kun vanhat salviat jotta:
— Voi mahrotoonta, voi sua vanhaa tuahivirsua, voi äireen kikkivarsaa, että säkö olsit uskaltanu uloos tällääsellä pimiöllä ja ollu oikeen flikas, — — no sitä nyt ei usko aitan seipähäkkään, ei vaikka taittuus —
— Et saa naurattaa meitä, ottaa muutoonkin kipiää — heristelivät miehet nyrkkiä sille mumman poijalle, kun lähtivät kotiansa osoottelemahan.
N’otta se meni sen vanhanpoijan salaanen friijooreisu vielä silläkin lailla vinohon, kun ne plaa mennä kun ne oikeen takkuuntuvat, jotta se sai vielä senkin häpiän päällensä, jottei s’ollu muka flikas ollukkaan, eikä muka pääsisikkään.
Mutta kyllä se oli, niinkun mä oon kertonu, vaikkei sitä levittää tarvitte. Sen Maijan työnä se oli ainakin omasta mielestänsä oikee reilusti »flikas» — niin taitamattomasti ja noloosti kun se siltä luonnistikin, mutta kaikille ei oo, kattokaas, sitäkään herranlahjaa annettu vaan saattonsa mukahan kukin koittaa ja yrittää.
LEHMÄ
Oottako kuullu siitä Etelä-Suomes sattunehesta suurten herraan mettä-reisusta, josta sanomalehriskään ei oo puhuttu mitään?
Siit’on ny jo sen verran aikaa, ja kovasti koitettu pitää salas, jotta jos mä nyt kertoosin teille seränpoijat sen retuutin, mutta älkää vai levitelkö sitä, jottei se tuu niiren herraan korvihin. Mä kun tunnen sen suuren kartanon omistajan, jonka mailla se tapahtui ja se pyyti kovasti jotta pitääsin sen omina tietoonani, korkeentansa vain joillekkin parhaille ja luotettaville ystävilleni saisin sanua. Mutta kun mä täyrellisesti luotan kaikkihin teihin, niin kerron ja sanon vain, jotta älkää väärinkäyttäkö tätä mun suurta luottamustani.
No niin, s’oli sillä lailla, jotta likillä Helsinkiä on yks suuri tilanomistaja ja sill’ on laajat mettästysmaat ja ittekkin s’oon ahnas mettämies ja hoitaa hyvin riistakantaansa n’otta sielä vilisöö jäniksiä joka puskan juures. Ei tartte paljo peräs juosta, eikä se jaksaasikkaan, lihava ja raskas mies kun on. Sen kun präiskii vain, kyllä koirat karhaavat.
No, se herra päätti sitten kerran haastaa parhaat kaverinsa Helsingistä jänisjahtihin ja laittoo suuret kalaassit niinkun herroos pruukatahan. Ja tietysti niitä herroja ja mettämiehiä tulikin vehriääset kukoonhöyhenet hatus, komjat kakspiippuuset haulikot seljäs, suuret kruusatut mettästyslaukut kupehella, johka niitä jäniksiä sitte pannahan ja mammalle vierähän. Takatasku pönkötti pullevaa joka miehellä niinkun kans pruukathan ja jäniksistä puhuttihin lujaa Helsingin asemalta asti.
Asemalla oli vastas parivaljakot, vaikka autojakin olis kartanos ollu moniakin, mutta hevoospeli on fiinempää ja kuuluu oikiastansa asiahankin tällääsis suuris jänisjahriis, ettäs tierättä seränpoijat kuinka ollahan, jos satutaas joskus teitäkin sellaasihin kestiihin haastamhan.
Niin ne vierahat sitte tulivat kartanohon ja otettihin kovasti ystävällisesti vastahan. Tarjottihin lämmitestäkin vaikkei vilu ollukkaan, ja tarvittihin sitä vähä haukkaamistakin; sillä eres oli pitkä ja kovasti rasittava jänisjahti. Isäntä toi sitte salin pöyrälle taloon maista karttapiirustukset ja tarkasti selitti maat ja mettät, ja kuinka jakaannuthan ja mistä lährethän jänis-ajohon. Piti vähä sortteerata ja neuvua eri puolille ja näyttää parahia jänispaikkoja. Ja sovittihin jotta isäntä antaa sitte sinknaalitorvella merkin, kun ajo lopetethan ja tullahan taloohin päivällisille.
Niin olivat jahtiherrat touhus jotta ei muuta kun nyt heti lährethän ja tälläsivät hattujansa kallelle. Koiriakin oli varattu ja hyviä olikin, oikee sitä Hupiinin-sukua Ättäristä, kantakirjakoiria ja monaasti palkittuja. Apu-poikia ja laukunkantajia oli isäntä hommannu usiampiakin jäniksiä kantamahan, että herrat pääsis paremmin juoksemahan jänisten peräs, kun ei saalis oo vaivoona. N’otta ei muuta kun ampua, poijat korjaa pois ja räknää.
Mutta siinä nyt oli niin paljo järjestämistä ja napaloomista, vaikka kaikki olikin valmista, taskumatit täynnä ja napantereitakin jo aikalailla otettu, jotta venyihän se pakostakin, ennenkun sellaases herrajoukos kukin oli löytäny taas oman hattunsa ja haulikkonsa, sortteerannu patruunansa, saanu sen messinkisen mettästystorvensa oikialle puolelle vyöhön ja sen vyön vielä lujasti kiinni.
— Onkos täälä suurempia mettän-eläviä kun jäniksiä? — tierustelivat jokku vierahista.
Ja isäntä sanoo, niinkun asia olikin jotta:
— Liikkuu täälä hirviäkin. — Aika useen on nähty näillä main, muttei mulla oo hirvenkaatolupaakaan eikä nyt oo aikakaan — —
— Mutta ammun minä, jos vastahan tuloo! — sanoo yks pankinjohtaja. — Sakollahan siitä pääsöö. Olis se niin komjaa kerran kaataa hirvikin — —
— Niin mäkin tykkään! — hihkaasi toinen vaikkei se pankinjohtaja ollukkaan, muutoon vain suuri tirehtööri.
Ja niin lährettihin sitte jahtihin. Isäntä ohjaali ja neuvoo niille suuntia. Ja lähti ittekkin matkahan, vaikka vain nuan enempi niinkun kattomhan vierahiensa peärähän. —
Oli oikee mukava kattella, kuinka ne lihavat isoomahaaset tirehtöörit olivat tohkehes. Hypähtelivät kun poikaaset ja juosta prinkaasivakkin aina välihin. Ja taas seisahtelivat ja kuuholla korvin kattelivat ympärillensä. — Sinne painuivat pian mettikköhön koirien haukun perähän.
Hetken päästä rupes kuulumahan paukahroksiakin ja välihin montakin peräkanaa. Taisi jokin saarakkin jäniksen, koska sinknaali-torvelta soitettihin merkiksi jotta »taas tuli».
N’oli kolmatta tiimaa häärännehet jo mettis n’otta rupes jo hämärtymhän, kun kartanon pehtuuri tuli juosten isäntää ettien ja henkihapatuksis tohisi jotta:
— Voi, voi, isäntä, tuota Lehtiniemen puskikos makaa kaks lehmää henkitoreis, jokka teirän jahtiherranna ovat ampunehet! — — Sielä on muutakin karjaa — — Vähältä piti etten saanu mäkin haulia naamahani, kun melkeen päin silmiä posahuttivat.
— Vai niin — tykkäs isäntä eikä ollut tähähällänsä — Sanoo pehtuurille vain jotta: teurasta ja korjaa pois ne sieltä, äläkä puhu kellekkään.
Sillä lailla ne isoot-rikkahat rähmiivät, ei ne pienistä tuhahra eikä hoppuule. Eikä vierahiensa ilua ja mieltä pilaa. — Pari lehmää, kappas nyt asiaa, kun taloon vierahilla vain on lystiä ja viihtyyvät.
— No niin — tuumas isäntä sitte jotta: — Onhan nyt päivällisaikakin jo, ja riistaakin tuoresta saatu.
Antoo pehtuurille torvensa, käski painua mettähän ja puhaltaa lujaa herroolle mettästäjille jotta:
— Päivällinen on valmis — Tulkaa syömhän!
Tulihan niitä ja tulihan ne, vaikka viimmeiset kaks mettämiestä vähä päätänsä kraapien ja altapäin. Toisilla oli jäniksiä, toisilla ei — ne kaks vain olivat kovasti mörkin näköösiä. Koitti ne saara isännälle sanotuksi jotakin jotta tuli jokin vahinkokin, mutteihän se ottanu kuulevahan korvaltansa niiren tuhinoota, hoputti vain vieraittansa jotta:
— Pöytähän nyt hyvät herrat, täälä on jo kovasti orotettu — olkaa hyvät!
Hienot oli päivälliset, monet räätit viinien ja sampankaljojen kans siinä täärättihin, puheita pirettihin ja hurrattihin niinkun herroos pruukathan, eikä kukaan ollu tietääksensä niistä lehmistä.
Illanpäälle sitte vasta sotkeentuu yks juhlapuhuja niin jotta, kun s’oli aikansa tolkuttanu mettästyksestä ja kalastuksesta ja kiittäny isäntäväkiä hauskasta jahrista ja juhlasta, ja meinas kohottaa klasinsa ja huutaa isännälle eläköötä, niin kuinkahan lipsahtikin, n’otta siltä pääsi jotta:
— Eläköööön! — — — lehmäkkin.
— Ky-ky-kyllä mä maksan! — pomppas pankinjohtaja heti pystyhyn, mutta isäntä vain viittas kärellä jotta:
— Ei tuu kysymyksehenkään, rakas ystävä! Tarvitaanhan meillä lihaa joka päivä, n’otta kiitos vain veljelle avusta — —
Niin ettei siinä sitte sen enämpää ollu. — Päätettiin vielä niinkin, ettei siitä asiasta puhuta enää mitää, eikä hiiskuta kellekkään. Erehryshän se oli.
No niin, mitäpäs siinä. —
Isäntä haastoo vierahiansa vuoren päästä taas uuresta tulemahan hänen luoksensa jänisjahtihin, mettät kun on hyvät, Saarahan hauska ilta.
Ja tulihan ne koko joukko yhtä iloosina ja touhukkaina kun ennenkin. —
Mutta isänt’ oli ryhtyny erinääsiin varovaisuustoimenpiteisiin: vainiolla, jo kartanoon tulles, kiintyi mettämiesten huomio talon karjaan. Lehmät oli sivelty ympärinsä valkoosella kalkilla ja kumpaankin kylkeen maalattu kimpröökillä suurin puustavin:
LEHMÄ!
LINTUPAISTI LENTI
Oottako kuullu kuinka Jalasjärvellä yhreltä emännältä lähti valmis lintupaisti — lentohon?
No kulkaa, kun täs toisena pääsiääspäivänä tuos illansuus justhin kun emäntä tuli navetasta maitokiulun kans, — kun siel’ oli Mansoo justhin kantanu ja emäntä oli lypsäny suuren kiulullisen ihanaa uutta-maitua että nyt saarahankin justhin pyhäänjatkoksi makoosia herajuustoja, — niin kun se tuloo astellen navetasta tuphan, niin yhtäkkiää kuulkaa, — kun kuuluu sellaanen humina kun tuuliaaspää olis tullu ja samas mätkähti justhin porstuan nurkalle taivahasta, niinkun olis kerta pussilla paiskattu, mikhän oli, suuri musta mossikka n’otta mailma sumeni ja maa täräji.
Ja siihen se jäi makaamahan, aivan emännän piaksujen ethen n’otta emännän löi hengen tukkuhun, ja koko kruppi kylmeni ympärinsä n’ottei se saanu huuretuksikaan, vaikka sill'on hyvä ääni ja pruukaa tavallisesti kuulua pitkät matkat — vähemmästäkin! Mutta onneksi se säikähti niin kauhiasti, jottei se saanu maitokiuluakaan käsistänsä purotetuksi, vapaji vain kun lankavyhti kauan aikaa ja siunas jotta:
— Mikä herran-nähköhön tuo oli ja mistä se paiskattihin? — Hyvä ettei eres päähäni ottanu ja tappama mua — —
Emäntä teki suuren kaaren sen mustan mossikan sivuutte silmä kovana, niin pelkäs ja kattoo, jottei se vain tuu päälle vielä. Pani maitokiulunsa porstuan laattialle, hairas sitte korennon loukosta ja tuli se pystys takaasi heti valmisna tomahuttamhan — sillä se emänt’ei ookkaan mikää pelkuri-akka, kun se ensipölähröksestä vai selviää.
Ja niin se emäntä korento pystys harvaksensa asteskeli, mutta varmasti, sitä taivahasta paiskattua mötystä päin jotta: heti lyön jos vähäkin räpistelet!
Mutta se ei kummaallu yhtään, makas paikallansa vain huiskumattomana n’otta emäntä laski viimmeen korentonsa ja kattoo oikeen likiitte jotta mikä se oikeen on?
Niin se oli, kuulkea — oikeen jumalattoman isoo mettälintu, oikee mustaasorttia korpi-koppelo, jok’oli iltapimees lentäny taloon sähkölankahan ja tuli nurinniskoon pökerryksis maahan, justhin siihen porrasten nurkkahan n’otta vähält’oli ettei emäntää suoraa päähän. — Jos s’oliskin puronnu sen päähän, niin n’olis pyörtynehet molemmat, s’oon vissiä se, ja se koko kiulullinen hyvää uuttamaitua olis menny pirinpärin pihaa pitkin. N’otta on sitä ihmisellä välistä onniakin!
Onniapa tietysti ja oikeen kaksinkerroon — kun nakatahan porraspäähän pääsiääsiltana isoo lintupaisti, n’otta emäntä ilostuu ikihyväksi, eik’-olsi tykänny pahaa vaikk’olis paiskattu kahrellakin koppelolla, ja vielä pareet jos olsivat ollehet saman tien valmihiksi plokattujakin. — Mutta hyvä näinkin, kovasti hyvä olikin, tykkäs emäntä kun nosti molemmin käsin sitä pökertynyttä koppelua kaulasta roikottaen ylhä jotta:
— Tämäpä nyt vasta erinomaasta, kun paiskathan tällääsellä lintupaistilla.
Mutta samalla rupes koppelo virkuamahan ja potkia räpistelemähän, n’otta emännälle tuli hätä huutaa poikaansa tuvasta apuhun jotta:
— Tuu tuu Kaallee, tääl’ on koppelo! — Tuu joutua, se huitoo siipispankoolla jo niin, että vie pian munkin ilmahan.
Ja hätä siin’ olikin, koppelo virkos, huitoo siivillä ja kraapii n’otta, jos ei poika olsi keriinny häthän, niin kuka ties vaikka koppelo olis nykäässy emännän perässänsä ilmahan, kun ei sill'ollu kun pienet lipooset navettapiaksut jalaas n’ottei ne salvattanehekkaa yhtää. Mutta poika kerkes parahiksi, hairas lintua ympärinsä molemmin käsin ja äitee puristi kurkusta lujaa n’otta s’oli tukehtua. — Se koppelo.
— Mihkä herrinjee me tämän nyt paamma siksi aikaa, kun isä tuloo kotia, että se saa sen tappaa — hätääli poika, joll’ oli täysi työ pirellä koppelua kiinni, kun äitee höltäs otettansa, sillä se peto-pahuus yritti terävällä noukallansa kraapia ihan silmät päästä, ja olikin jo kerran saara ja saara emäntää nenästä kiinni, mutta kerkes kumminkin nykääsemhän pois.
— Hyi ryäkköjä, kun sill'onkin isoo ja terävä noukka, kun lähti nenän vietä.
— Pirä ny, orota ny — sanoo emäntä — mä katton mihkä se pantaas.
Hetken perästä pyöritteli emäntä jyvämakasiinista tyhjää lihatiinua ja toi kannenkin heti peräs jotta:
— Pannahan se tänne, ja kansi päälle, ettei se pääse karkuhun — touhus emäntä.
Ja sinne lihatiinuhun ne sen koppelon sitte tälläsivät ja kannen tarkasti päälle. Mutta koppelo hyppii ja pönkötteli tiinus niin kauhiasti jotta emäntä sanookin poijallensa jotta:
— Istu ny kuule Kaallee sä tuohon kannen päälle, jottei se vain lähre. Ja kattokkin perähän jotta istut lujaa jottei se pääse pois. Isä tuloo pian kylältä. — Mull’onkin uuni jo lämpiämäs heraa varte, ja nyppäs käyykin hyvin, kun saamma samalla paistaa tuollaasen komjan koppelon ja oikee herkutella mekkin kerran linnunlihalla.
Arvaa sen jotta emänt’ oli iloonen, kun sellaasen paistin vonkalehen kun hehvon sai aivan orottamatta. — Ja poika istuu suu messingillä tiinun päällä jotta kyllä hän ainakin puolensa pitää kun tuloo syömän aika, ja mitä juustoherahan tuloo, niin se se vasta poikaa onkin.
Koppelo mellasti lihatiinus ja hakkas terävällä noukallansa kantehen n’otta paukkuu, mutta poika virnisti vain jotta:
— Eipäs ota eikä tunnu, koputtele sinä vain!
No oli siinä sellaanen rähinä, jotta krannin talooskin kuultihin ja jahkaastihin jotta:
— Mitä imestä tuola toiskan pihalla sohitahan, kun emäntä ja poika huutavat yhtaikaa kun tanatorvet?
Toiskasta lähtikin heti poika kattomhan. Tuli ja näki kuinka krannin poika istuu porraspääs lihatiinun kannella, heilutteli vain jalkojansa ja vihelteli rehevää jotta:
— Eppäs tierä toiskan moljakka, mitä mull’ on tiinus?
Ja oli niin mahtavaa jotta sylki suupielestä tiraji jotta:
— Eppäs tierä, ekkä arvaa!
— Kot kot — kuului tiinusta, ja kovaa krapinaa.
— Kukkoo! — sanoo toiskan poika. — Mitä varte sä kukkoja tiinus pirät?
— E-hei, ei se kukkoo oo! — nosti emännänpoika noukkaansa. — Pyh, paljo suuree lintu täm’on. — Koppelo, ja suuri onkin!
— Äääh — sanoo toiskan poika. — Mistä sä koppelon olsit saanu, tuskin oot ikänä koppelua nähnykkään, mutta m’oon ampunukkin — trossas toiskan poika, jok’onkin mettämies, sill’on pyssykin ja ampumalupa.
— No koppelo s’oon! — intti emännänpoika. — Se tuli lentään meirän pihalle ja äitee hairas kiinni!
— No ei ikänä sun äitees elävää koppeloa kiinni sais — änkkäs toiskan poika n’otta emäntä kuuli sen tupahan ja tuli kans heti pihalle sanomahan jotta:
— Ompas, pihkanoukka, ompas koppelo! — Mä otin sen lennosta kiinni.
— Ja mä rupian sitä meirän uures kivinavetas munittamahan, jotta saamma oikee isoja koppelon munia — rupes emännänpoikakin pullikoomhan. Mutta emäntä sanoo heti jotta:
— Phööh, poika pössöö, ei me sitä munittamahan rupia koppelua, hullupa sä oot, me plokkaamma sen ja syömmä suihimma.
Niin se toiskan poikapehkana rupes sanomahan jotta:
— Jos se koppelo on, ja elävä, niin että te saa sitä ottaa, tappaa ja syörä! Nyt on luvatoon aika, koppelo on rauhootettu ja ankara laki kieltää koppelua luvattomana aikana ottamasta ja tappamasta.
— Pirä sä senkin piikkinoukka suus kiinni! — suuttuu emäntä — S’oon mun lintuni, eikä sun tuu siihen mitään.
Mutta toiskan poika vain änkkäs vastahan ja sanoo jotta hän on lain puolella ja oikee riistanvalvojakin, n’otta hän valvoo nyt kans ja ilmoottaa nimismiehellekkin. — Koppelo on päästettävä pois! — se sanoo.
Niin voi jee, kun se emäntä suuttuu, arvaahan sen, vähemmästäkin jotta:
— Tuollaanen »valvoja» kans, oikee unilukkari, jot’ei saara aamuusin muuta kun seipähällä ylhä. — Eihän nuan pöhlyä puhetta oo ennen kuultukaan, jottei koppelo oo sen, joka sen kiinni saa! Kun ihan suoraa patahan lentää, niin eikös tämä hyväkäs tuu meirän pihalle kun mikäkin taivahannapa poliisiksi, jotten mä muka saisi pitää omaa koppeluani. — Kuule, senkin torttikorva, korjaa nyt luus vähä äkkiää täältä — raimaantuu emäntä ja rupes kattelemahan kättäpirempää millä kalahuttaa sitä kallohon — —
Emäntä pyörii kun tuulimylly käret levjällä asetta hakien, lenti sitte liiverinsolahan kun vaapsahaanen, jotta kyllä hän sieltä nyt ainakin jonkin koippuran löytää — —
Niin kuulkaa, sillä aikaa passas se toiskan poikapeijakas päälle, ja pukkas lihatiinun poikinensa kumohon n’otta se poikakin lenti seljällensä ja — koppelo kömpii pystyhyn, pari kertaa vai siivillä huitaasi ja lähti sitte komjasti lentohon, niinkun lentokones se nousi ja pani vain jotta:
— Kot kot! — kun se meni.
Sinne painuu kauas mettän päälle näkymättömihin.
Emäntä tuli samas puulapion kans puhisten kun juna asemalle ja huitaasi jo — mutta silloon kans ponkaasi toiskan poikakin henki kurkus hyppyhyn ja tukka suorana kotia. Niin lujaa sitä tuotihin, n’otta silmät väärinpuolin pääs ja aivan verenkaljamalla.
Sinne meni emännän valmis lintupaisti — taivahalle! — Pari höyhentä vain tiinun pohjalle jäi.
Kyllä n’oon kamalia nämä nykyyset lait ja asetukset, kun uuren mettästyslain mukhan ei enää saa ottaa mettälintuakaan, vaikka se lentääs suoraa patahan.
SORMI OVEN RAOS
Oottako kuullu jotta mull’ on sitte nätti ja näskä — piippusormi?
Sellaanen kun kaikilla vanhoolla piipunpolttajilla on ja pitääkin olla. Oikiastansa piippusormi pitääs olla oikias käres, mutta mulle se tuli vahingos vasimehen kätehen, pikkulillihin.
Olin automatkalla ja hyvä toveri huitaasi auton oven kiinni ennenkun kerkesin nykäästä sormeni välistä: pikkusormesta meni kynttä myöten luu nahkoonensa poikki kun saksilla leikaten. Tohtori kursii sormenpäätä kiinni ja niinhän siitä tuli mulle jo nuorelle ikää kuin tilauksesta oikee nätti ja mukava — piippusormi: lyhyt ja väärä, vähä koukus, tylppäpäinen n’otta sill’ on sitte hyvä painella piipunnoroja syvempähän! Sain niin hyvän ja kätevän piippusormen jotta moni vanha äijä on sitä multa karehtinu.
Mä oon siitä kovasti ylpiä ja iloonen, mutta eileen kuulin jutun, joka pahasti vihlaasi piippusormiani. Yks helsinkiläänen kaveri kertoi jotta heitä oli Helsingis muutamia miehiä hiljan paremmanpualeisilla päivällisillä yhres hotällis, ja kun yhren aikana poislährettihin, niin yks herroosta oli niin kekkulis ja krätyysellä tuulella, jotta se ei tyytyny mihkään, eikä ollu kuinkaan, aina vastahan ja poikkiteloon. Ja pakkas vielä krääkymähänkin n’otta sai peljätä poliisiakin. Mutta kun se muutoon on kunnon mies ja hyvä kaveri, niin ystävät päättivät, että he vängällä toimittaavat sen kotia jottei jouru oljille.
Ne viheltivät auton ja vannottivat safööriä jotta:
— Pitää esti ajeluttaa tätä puali tiimaa raikkahas ulko-ilmas, jotta se vähä selviääs ja sitte vierä se kotia. Eikä saa välittää mitään sen juopunehen herran puheista, vaikka se kuinka manaas, krääkyys ja komentaas. Ei muuta kun ajaa vain. Puali tiimaa ympäri kaupunkia ja sitten kotoportille.
Ja safööri lupas jotta:
— Kyllä tapahtuu!
Ystävät rupesivat sitte yrittämhän sitä kaveria autohon, mutta se harras ja pönkäs vastahan käsin ja jaloon niin riivatusti jotta ne eivät kolmin miehin saanehet sitä sisälle autohon muuta kun kuorimalla ja paloos. — Kalossit, hattu, keppi, palttoo ja vieläpä pikkutakkikin ja toinen kenkä heitettihin ereltä autohon sisälle, ja lopuksi ne sai sen miehenkin, kun safööri neuvoo jotta:
— Kääntäkää ja lykäkkää se perä erellä sisälle.
Se olikin hyvä ja ainua konsti, kun ne kääntöövät sen ympäri, selkä ovenreikähän n’ottei se saanu käsillä prökööllyksi vastahan. Ja sillä lailla: pyrstö erellä ne saivat sen viimmeen tukituksi autohon ja moiskasivat oven lujasti kiinni.
Sanoovat saföörille jotta:
— Aja!
Ja pyyhiiskelivät hikiä naamasta jotta:
— Sen kans nyt vasta kova työ oli ennenkun saatihin autohon! Mutta kyllä se on meille sitte huomenna kiitollinen, kun me toimitimma sen nuan reirusti autolla kotia. Ettei jouru putkahan.
Niinhän ne ystävät luulivat, ja hyvää tarkoottivat, vieläpä naureskelivakkin, kun auto lähti ja sieltä kuului hirmuune mökä ja kiljuminen.
Huiskuttivat vain kättä jälkehen.
Ja safööri ajoo kun muumio. Ei päätä kääntäny, eikä korvaa kallistanu, vaikka se herra sielä auton perällä huuti ja kiljuu jotta:
— Pirätä pirätä mies — —, älä aja, — — kuuleksä, tuhannen torttikorva — — o-vi auki — —
Yritti se hamuulla toisella kärellä safööriä niskastakin, muttei ylettyny, kun mykkyräs auton pohjalla makas.
Koitti se potkiakkin ympärinsä, mutta safööri painoo vain kaasua jotta:
— Huura mitäs huurat, mutta ajan mä niinkun on tilattu ja maksettu.
Ihan prisiis kellosta kattojen se ajoo: esti puoli tiimaa friskataksensa sitä krääkyvää herraa, ja sitte vasta sen portin etehen. Silloon nousi safööri pois ja aukaasi oven jotta:
— Vassokuu.
Niin sieltä tuli pyöriensä karulle se kiljuva herra, ja kun se siitä pääsi tolpillensa, niin se pomppas oikee korkialle ilmahan, huuti ja manas niin ruokottomasti, jottei viitti sanuakkaan, kuinka se noituu — ja aina välihin pisti kaks sormia suuhunsa. Ja puhalti.
Ajattele armas lukija: sen herran kaksi sormia oli jääny ovenrakohon.
Ja puoli tuntia se muumio ajoo!
LIHAPUURO
Oottako kuullu, jotta tuola Keski-Pohjanmaalla ny vasta klottuunen nokivalkia on ollu kahren vanhanpoijan huushollis?
Ovat kuulemma niin tuiki nuukia, jotteivät malta ottaa eres yhteestä akkaa ittellensä, kun itte vain koittaavat pätsätä.
Tietää sen mitä se sitte on sellaasten turilasten elämä, kun toinen koittaa lypsää nilkuttaa ummesolevaa lehmäkantturaa ja maitokluttu jää viikoksi muikuamahan meijäriastian pohjahan porstuan nurkas.
Ja toinen on suolannu menheentalvisen karjun lihat korveen pohjahan ja pannu nii paljo vettä päälle jotta keksinkoukulla on pitäny yrittää lihanpaloja kiinni vongata, jos sattunu saamahan.
Siellä ne veljekset ja vanhatpoijat ovat nuhjannehet päinsä sittemmisin kun niiren äiteemuori kuoli, hössännehet ja sössännehet ittellensä iltapuurua puolehen yöhön asti, niinkun täs yhtenäkin ehtoona, kun se nokivalkia krannin klasista nähtihin. Riskuja kitupiikit polttivat paran alla n’otta torninreikä otti lopuksi ilmi lieskan ja paasas syyspimiälle taivahalle tulenkieliä ja säkenehiä kun sysimiilusta.
Krannin flikka huomas sen klasista ja tuli juosten päätä jalkaa jotta:
— Torni palaa! — — —
Veljekset säikähti n’otta toinen putos heti takkakiveltä ja toinen meinas nielaasta piippunysänsä väärähän kurkkuhun ennenkun ne oikee käsittivät, jotta se valkia on heirän oman mökkinsä katolla, mutta kyllä niille sitte tuli kans kiirus ja poukkoolivat n’otteivät tahtonehet ovesta mahtuakkaan.
Ei ne siinä häräs löynnehet sankua, eiväkkä hoksannehet prunniakaan, voivoottelivat vain ja pyöriivät kun viipperöt pihalla. Niin se toinen muisti sitte sen lihavesi-korveensa ja truiskas porstuahan, ja toinen peräs meijäriastiansa kimppuhun, ja sitte peräkanaa tikkahia ylhä kun oravat tuvan katolle jotta:
— Voi, voi palaa pian koko tupa!
Ja niinhän se pääsi sitte harjalle asti, se meijärihinkki erellä ja kaatoo tulenkipinään ja savun sekahan mitä sielä oli.
Ja sitte se lihakorveen mies kumaasi kans oman kantamuksensa tornin nenästä sisälle ja vielä nyrkillä koputteli pohjahan jotta vissisti sammuukin valkia.
Ja sammuihan se, kun oli korvee tornin nenäs kun vakankansi.
Mutta kauan se vielä kärys ja lykkäs niin vahvan mustan savun kun tavarajuna Kokkoolan asemalla.
Siinä se hätä sitte olikin.
Mutta kun ne tulivat sitte tupahan ja rupesivat kattelemahan iltapuuruansa paran pohjasta, niin se vasta ihmellistä puurua oli!
Siin’ oli toisin paikoon niinkun vähä puuruakin ja monellaasta heraa ja klimppimaitua, nokia ja savenkakkaroota, ja pohjasta tuli kauhaan, kuulkaa, vielä pari aikamoosta — lihankimpalestakin, n’otta s’oli oikee lihapuurua monellaasen soosin kans.
— No sanoonhan mä, jotta sielä korveen pöhjas pitis olla vielä jokin lihanpala, vaikken m’oo saanu sitä krökkyhyni tarttumahan! — — tykkäs se lihakorveen mies.
— Olipas hyvä! — ilostuu toinenkin velii — jotta löyrettihin! — Ei sit’ olisi taittu muutoon löytääkkää ja kiinni saarakkaan.
N’otta se hyvä siitä veljesten nokivalkiasta oli, jotta ne saivat ne karonnehet lihanpalansa ny kiinni!
Ja valmihin lihapuuron monellaasen soosin kans. Oli siinä vähä koviakin paloja, mutta lisänähän rikka rokas.
PORSAHAN SALVAJAT
Oottako kuullu, kuinka erinomaasen tohlosti ja sitte hyvin yhren Kauhavan isännän on porsaskaupas käyny?
S’oli jo tuos Mikkelin aikoohin kun sen emäntä sanoo sille jotta:
— No lähre ny jo siitä hakemahan ne kaks porsasta siältä Lapualta, jokka m’oon aikoja sitte tilannu, ettei niitä vain vierä ja me jäämmä ilman sikoja koko vuoreksi. — Ja koita valikoora, jos suinkin saat. Katto sellaasia, joill’ on häntä myötäpäivähän kipparas, n’oon hyviä kasvamahan ja nättyruokaasia.
— Onkos sillä sitte mitään väliä, kumpaa sorttia ottaa, flikkoja vai poikia? — kysyy isäntä.
— Välipä tietysti! Vielä häntä kysyt! — jahkaasi emäntä. — Ei meillä ruveta karjua pitämähän, niin että ota hyvä mies jos vain saat flikkaporsahia. Vaikka kelpaahan ne poikapossukkin, mutta ne pitää nuorena salvaa, eikä susta kumminkaan oo miestä siihen, n’otta sitte pitää hakia kylästä salvaja, ja s’oon tyyristä.
No isäntä lähti, ja oikee hoijakalla. Tälläs päretkorin etehen ja vanhat fällyklitut heitti emäntä päälle jottei porsahat palele. — Se on tarkka paikka se porsahan osto ja valitteminen n’otta sen pitääs akkaan tehrä oikiastaan aina itte, eikä sitte isännille motkottaa jotta:
— Kun otit laihan ja lyhytkruppisen! Häntäkin roikkuu kun rotalla ja on nuan rutuusen näkööneenkin — niinkun niin useen saa kuulla.
Sielä porsaspaikas oli vielä koko porsimus ketas, toistakymmentä virkiää epeliä, jokka vinkuu ja kaaparootti ympärinsä n’otta silimis vilaji. — Isäntä koitti vahrata sellaasia porsahia, että myötäpäivähän saparo, niinkun emäntä oli neuvonu, mutta kun se yhtäkin rupes oikee sillä silmällä peräälemhän, — että tuon häntä on niinkun myötäpäivähän, niin eikös se porsahan-pakana — ruvennukkin pyörittämhän häntäänsä heti toisippäin n’otta siinä meni isännän silmät ihan sekaasinsa. Ja pää kans.
— Mä ottaasin flikka-porsahia. Onkos tuo tuola nurkas flikkaporsas? — kysyy se porsahan hakijaisäntä, mutta niin jutinantähren noloosti ja oli niin surkian näköönen, n’otta sen sikataloon emäntä, joka siinä kauppaa teki, rupes epäälemhän, että ymmärtääkö tuo mies porsahan kummastakaan päästä yhtää mitään.
Emäntä kaahii kettahan ja saikin yhtä ipanaa kintusta kiinni, lykkäs porsahan tyvipään ostajan nenän ala niin liki jotta vissisti pitis nährä, jotta imisä s’oon, mutta veikisteli kumminkin jotta:
— Niinkus näjet, niin poikia n’oon ja pulskia nämä kaikki, ota jos tahrot, mutta valita ei saa —
Isäntä-pössöö uskoo kattomata, pisti porsahan koppahan, ja toisen samallaasen vielä perähän, maksoo ja kovasti kiitti kaupasta, vaikkei flikka-porsahia saanukkaa, niinkun meinas. Mutta kun ei kerran ollu, niin mitäs sille mahtaa — tykkäs isäntä, hööli mies, kun hyvästeli ja lähti ajelemahan kotiappäin.
Sikataloon emäntää kovasti nauratti koko homma, huiskutti vielä kättä perähän ja käski sanua tervhyysiä emännälle jotta:
— Kyllä se mun tuntoo, ja tietää jotta hyviä meill’ on porsahat!
No isäntä toi porsahat ja tervhyyset kotia, ja kovasti valitteli, jottei flikkaporsahia saanu, mutta ettei se ollu hänen syynsä — mistäs otti, kun ei ollu!
Kyllähän emäntä vähä paapatti jotta:
— Aina pitääs olla itte matkas! — mutta kun sill’oli juuri leipomus päällä, ja leivät uunis, niin se huitaasi vain kärellä jotta — Vie ne sinne kettahan ja kaara meijerihinkistä vähä kurnaalia niille siihen paistinpannuhun, jottei ne kaara ruokaansa maahan. — En mä ny kerkiä itte. —
Ja siihen se asia sitte jäi, porsahat söivät hyvin ja olivat kovasti iloosia siihen asti, kunnes emäntä yhtenä aamuna muistikin jotta:
— Jaa, mutta ne porsahat pitääkin salvaa niin pian kuin suinkin, jottei ota kipiää. Parast’on, että lähret heti hakemhan sitä Kurunsaaren kuulua salvajaa, nyt on joutilas päivä, niin sillä sekin on sitte tehty. — Ei nuosta sun hommistas tulsi mitään, jos en m’olsi aina sua muistuttamas ja jukittamas — pärpätti emäntä niinkun niiren pyhä tapa on, vaikka miehet touhuaas kuinka ja päänsä seinähän lentääsivät. — En mä tätä pahaha sano, mutta niin se vain on.
No isäntä lähti ja toi sen kuulun, vanhan taitavan salvajan, joll’ oli tuohen välis tarkasti se terävä veitti ja nästyyki ympärillä poviplakkaris, sillä se onkin pyhä puukkoo ja leikkaa kun maronkieli, — ei sillä saakkaa akat takkia ratkoja, niinkun ne ryökäleet pakkaavat isännän partaveittellä aina tekemähän salaa, eiväkkä tunnusta, vaikka kuinka prakajuttaas.
Emäntä rupes sitte laittamahan ruokaa salvajalle ja kaffia ensi hätähän, sill'aikaa kun salvaja hioo veittensä terää kaikista fiinimpähän harstihin elikkä kovaasimehen, ja aina välihin nykääsi hiuskarvan päästänsä ja klasisilmät pääs tarkasti koitti, leikkaako terä karvan eree poikki. Kerralla poikki, n’otta se pitääkin olla eri terävä veitti, jolla salvethan n’otta porsas ei tunne yhtää mitään, luuloo vain, jotta höyhenellä sipaastahan ja vinkuu pelkästä ilosta.
Kaffit juathin ja sitte mentihin navettahan, johna sianketta oli. Isäntä meni kettahan ja meinas nuan vain hairata porsahan kiinni, mutta hiki siinä tuli ja sellaanen hyppöö, jotta isäntä oli tukehtua, ennenkun sai toista porsasta niin lujasti sorkasta kiinni jotta pysyy. Mutta sai kumminkin ja toi salvajalle, vaikka huuti se n’otta korvat pinaji. Se porsas nimittään.
Mutta kun se salvaja hairas toisesta takajalaasta ja nosti haarukan pystyhyn, niin porsaskin hämmästyy niin, jotta s’ei puhunu mitään, kuunteli vai ja imehteli. Se salvaja laski klasisilmät ottalta nenänsä päähän ja kattoo sitä porsasta likeltä ja kaukaa, ylempää ja alempaa, ja taas uurestansa. Niin viimmeen kun se nosti ne silmäklasinsakki pois ja luuras oikee liki, niin lopuks se haikaasi jotta:
— Tämähän on likkapossu! — Ei täs puukkoja tarvita.
Isäntäkin toljotti imehisnänsä jotta:
— Herrinjee, niin näyttää olevan!
Mutta kun se likkapossu pääsi sitte takaasin kettahan, niin se kun prinkaasi sen toisen porsahan työ ja vinkuu jotta:
— Mitä kauheeta setiä nuo pöllööt on, jokka tänne on tullu ja mua pää alhappäin roikottivat? — Varo kinttujas!
Ja kyllä ne menivät ympäri kettaa aivan hännät suorina. Ja isäntä peräs. —
Kun se taas aikansa yritti, niin sai se toisenkin porsahan ahristetuksi viimmee nurkkahan ja toi salvajalle jotta:
— Täss’ on! — Mutta kun salvaja kattoo, niin sanoo jotta:
— Tämä on se sama kun äsköön! — Koita nyt tuota toista kiinni, niin mä pitelen tätä, jottei ne enää sekaannu.
Mutta se olikin se toinen porsas aika vinkura menemähän. Se truiskii isännän säärien välistäkin niinkun sukkula, ja niin äkkiää kääntyykin, jotta isäntä mättäs vähä monta kertaa kouransa ihan pehmoosehen, ja manas sainehesti jotta:
— Senkin rumaanen, kun on niin lipoonenkin kun saipuanpala, jotta aivan käsien läpitte luistaa!
Mutta sai se sen viimmeen kun rähmällänsä kontti!, ajetuksi ketan nurkkahan ja vattansa ala litistetyksi n’otta kiinni tuli!
Kaksinkäsin piteli sitä sitten vattan ympäri lujaa kiinni, kun salvajalle toi, ja porsas vinkuu n’otta isäntääkin hirvitti. Aivan se irvisteli kun salvajalle huuti jotta:
— Tämä onkin sellaanen vintiö, jotta täs onkin pitelemistä, mutta kyllä sä riivattu talttut, kun otethan helsklepperit pois.
Salvaja päästi sen toisen porsahan sylistänsä kettahan ja otti tukevasti takajaloosta sitä isännän porsasta jotta:
— Vais sinä junkkari täs räpistelet, mutta nyt ei auta!
Salvaja pani silmäklasit nenälle. Kattoo esti hollin päästä, ja meni aina vain enempi takakenohon. Sitte se vaihtoo kättä, nosti toisesta jalaasta vielä ylemmäs ja toi nenäänsä aina vain likemmäs jotta:
— Mitäs imestä täm on?
Se pyyhkääsi takin kyynäspäälläkin; lopuksi se oikee kynnellä krapas ja puhaltikin ja taas kattoo — — kattoo — — kattoo n’otta s’oli päästä lentää koko mies.
Sitte se viimmee kattoo sitä isäntää oikee silanrenkahilla ja karjaasi jotta:
— Valmishan s’oon tämäkin!
— Voi imespaikkaa sentähre! — siunaali isäntä — onko sekin valmihiksi salvettu?
— Vieläpäs nyt imes, ku imisä porsas! — Ja tätä imestäkö kattomhan sä mun tänne hajit? — huuti se salvaja. Ja kuka tietää mitä se olis tehnykkään, mutta onneksi tuli silloon juuri emäntä navettahan, ja kun se kuuli jotta molemmat porsahat olivakkin flikkoja, niin sekös ilostuu jotta:
— Sepä hyvä, kun ei tarvinnu salvaakkaan! Tulkaa tupahan nyt vain, mä keitän oikee pystykaffit molemmille kuohariille.
Niin että siinä isännän porsaskaupas käytihin lopuksi oikee paremmin kun hyvin; isäntä maksoo reilusti, mutta kyllä se salvaja katteli vähä rumasti sen isännän päälle, kun se taloosta lähti.
MAKOPORVARI
Oottako kuullu mitä siinä riihen takaa löyretys paketis, josta nyt koko Lapua puhuu, oikeen loppujen lopuksi oli? Ja josta sellaanen sotku tuli? — N’otta aikataloon piika vietiin poliisiputkahan ja emäntä tuli hakemahan sen pois ja meinas antaa selkähän sille nuorelle konstaapelille, joka rupes salapoliisiksi eikä ymmärrä akkaan asioosta yhtään mitään.
Niin se vain oli, jotta nimismiehenkonttuurihin tuli yhtenä päivänä menheellä viikolla juosten yks säikähtäny akka, joka hohuutti jotta:
— Voi kauhiaa ja hyi olkohon, aivan mä vapajan vieläkin! — — eikä saanu pitkähän aikahan sen enempää sanotuksikaan, n’otta poliisienkin nousi aivan hiukset pystyhyn.
— Mi-i-mi-mi-mitä? — ne hokivat kans.
Niin se akka viittooli molemmin käsin kun tuulimylly ympärinsä jotta:
— No kun mä menin ja justihin tulin, niin yhtäkkiää mä äkkäsin — — yäääh — —
Ja taas sitä akkaa rupes niin kyälööttämhän jotta poliisikkin irvistelivät niin naamat krutus kun ikinä taisivat.
— Mä esti luulin jotta mikä se on, ja vähä raootin sitä, niin hyi rumaasta sentähre! — — Ja kyllä mä lährin siitä — frääsäs se akka ja hairas vasimella kärellä nenästänsä kiinni ja puserti niin lujaa jotta aivan rystyyset valkoosena. Ja suun kautta se vain haukkooliki ilmaa.
— Mikä se sitten oli, jonka te näjittä? — höpöttivät poliisit aiva varpahillansa.
— No kulkaa kun siinä justhin toiskan riihen takana, kuinkahan silmäni sattuuki justhin sinne, oli tuota kulkaa sanomalehtehen kääritty jokin paketti lumes ja m’ajattelin heti, jotta mitähän kummaa tuos on. Ja mä kaahiin airan ylitte n’otten meinannu päästäkkää, kun hamehenhäntäkin repes, kattomhan sitä, niin verinen ja rähjäänen kääry siin' oli! — Mä ajattelin heti jotta kuka tietää mitä siin’ on, kun tualla lailla on paiskattu jottei jälkiääkään näjy, maantieltä vain heitetty toiskan riihen taa. Ja kuka tietää kuinka kauan s’oon sielä jo ollukkaa. Mä käännöön sitte vähä paperin syrjää, niin kulkaa, kun niin kauhianmoonen haisu sieltä tuli mun noukkahani jotta aivan pyärtyä meinasin siihen paikkahan! Ja heti kans lährin tuomahan sanaa tänne poliisiille, jotta tulkaa nyt hyvät ihimiset kattomhan, kyllä vissihin on jotakin kauhiaa tapahtunu.
No poliisit panivat heti lakin päähän, tiettypä se, ja ottivat rivoliin plakkarihin ja lähtivät juoksujalkaa sen akan kans sinne riihen taa. Ja sielä se kauhia käärö oliki paikoollansa. Tarkasti ne kattoovat kaikkia merkkiä ja olivat niin nenä pitkällä kun ainakin ettivät-poliisit; mutta mitään muita jälkiä kun sen akan pieksunpohjat n’ei nähny. Mutta paketista kyllä näki, jotta s’oli maannu samas paikas kauan aikaä, kun s’oli auringonpaistees sulattanu suuren kolon lumehen.
Tarkasti ne poliisit sitte nostivat sen haisevan paketin sanomalehren päälle, jonka ne olivat ottanehet mukahansa aivan sitä varte, jotta sillä tuorahan se läjä poliisikonttuurihin tutkittavaksi niinkun tällääsis kauhioos asioos pruukathan.
Ja kyllä ne tutkiivakkin tarkasti sitä, mutta muuta selvää ei saatu kun että jokin märänny lihanklimppi siinä oli. — Kyllä se oli kauhiaa. —
Ja se akka lähti viemään heti sanaa ympäri kylää jotta sellaanen mytty sieltä toiskan riihen takaa nyt on löyretty n’otta s’oli aivan hirviää koko kyläs. Kukaties vaikka murha tapahtunu!
— Oliskahan niin? — rupesivat poliisikkin tuumaamahan ja sanoovat jotta kyllä tämän asian ja krupin pitää nyt tutkia oikeen perinpohjin ja ankarimman jälkehen selvittää.
Niin se nuorempi konstaapeli, jok’on oikee poliisikoulunkin käyny ja tietää, sanoo heti jotta:
— Kyllä me siitä selvän saamma, ei muuta kun lähretetään se heti iltajunalla Helsinkiin sinne Rikostutkimuskeskukseen oikee kemiallisesti ja suurennuslasilla tutkittavaksi mitä lihaa s’oon ollu. — Ja niin ne panivat sen klimpin paffishe kenkäloorahan monen paperin sisälle ja köyttivät lujaa.
Mutta se nuoreet konstaapeli päätti ruveta itte oikee teräväpäiseksi salapoliisiksi ja selvittää sen asian yksin. Se osti piipun ittellensä, ja rupes polttelemhan; se istuu ja poltteli monta tiimaa ja ajatteli, ajatteli niinknn Serlok Holmeskin pruukaa tehrä aina kun sill’ on vaikia rikos selvitettävänä. Kaks päivää se sitä ajatteli, eikä puhunu mitään, tuumas vain n’otta päätä porotti. Lopuksi se nousi ja sanoo ittellensä hiljaa jotta:
— Vissisti: — Se täytyy olla se Juhan-Jussin-Kustaan uusi piika. Siitä on puhuttu sellaasia jotta s'oon pikkuusihin päin. Mutta kuinkasta mä nyt tekisin, jotta saisin sen selville?
Niin se päätti jotta hän äkkiyllättää sen flikan ja kysyy siltä suorahan. Mutta pitää olla varovaanen ja kysyä sitä kahrenkesken siltä, jottei ketään oo kuulemas, sillä se on kamala asia, jos ei sitte olisikkaan perää. Ja salapoliisin ammatti on sellaanen jotta siinä ei saa polttaa noukkaansa, muutoon menöö virka, joutuu naurunalaaseksi ja itte vastaamahan.
Sitte se lähti muina miehinä vain juttelemaan siihen taloohin, ja samalla katteli kovasti tarkasti sitä piikaa ympärinsä. Ja tykkäs jotta:
— Vissisti! Näkööhän sen selevästi — muttei puhunu mitään, orotti vain niin kauan, että se flikka oli tehny navetta-askarehensa ja lähti sitte kylälle. Pian sen piian perähän ovesta livahti se salapoliisikin ja sauttoo sen maantiellä. Ja sitte se sanoo sille flikalle karmiaa jotta:
— Kyllä se on nyt niin, jotta mun pitää Lain ja Esivallan nimes kysyä sulta suorahan jotta:
— Ookko sä ollu tuata nuan, ja onko sun asiat sillä lailla? — Vastaa totta ja rehellisesti niinkuu tuomiolla!
Niin se flikka valahti aivan kalpiaksi kun harikko ja siltä pääsi heti itku jotta:
— Joo — —
Ja silloo se poliisi sanoo jotta:
— Selevä! — Nyt mennähän suoraa poliisikonttuurihin! — Se on sellaanen rikos jotta siinä pitää fangita heti.
Oli se niin kauhiaa jotta aivan oikohonsa se flikka itki. Mutta mikään ei auttanu. Kun se kerran itte tunnusti, niin poliisi pani sen flikan putkahan yöksi ja sanoo jotta kyllä faltesmanni sitte huomen aamulla tutkii.
Juu perhana, mutta huomen aamuna, ennenkun faltesmanni oli vielä keriinny housuuhinsakkaan ja se salapoliisi ittekki päivystäjänä vielä nukkui penkillä, rupes kuulumhan poliisikamarin ovelta sellaanen jyrinä jotta klasit täräji. Ja huuto jotta:
— Ovi auki ja heti paikalla! — Meirän piian ootta tuonu tänne senkin pöllööt!
Ja se, joka sellaasella jyrinällä n’otta ramat kaulas tuli aamulla poliisikamarille, oli justhin sen aikataloon emäntä, josta piika pois oli; friski ja rontti ihminen, jok’ ei poliisiakaan pelkää yhtää, kun siksi tuloo.
Poliisi putos heti penkiltä ovia haparoomahan ja kun se emäntä pääsi kansliahan sisälle, niin se kerran vain kiljaasi jotta:
— Mihnä se on? Piika pois —
Niin kyllä se konstaapeli oli avaaminensa vähä joutua putkan munalukulla vääntämäs jotta:
— Tuu tuu kuule pois, emäntä on tullu, kuule, sua hakemahan — —
Ja kun emäntä sitte kattoo sen salapoliisin päälle ja oikeen hohuutti jotta:
— On siinä mulla kans salapoliisi, kun aivastuksen kukkoo. Mitähän kissinraatoja on löytäny ja tuloo ja fangittoo meirän piijan, jok’ei oo vielä likikää sinneppäin — — — Mitä riivattuja se sulle senkuvaaselle kuuluu senkin pössöö, meirän piijan asiat.
— Mutta kun se itte tunnusti — koitti se salapoliisi änkyttää — ja olis saanu suaraa pläsihinsä, kun emäntä huitaasi, mutta sai kumminkin väistetyksi.
— Siin’ on mulla kans toinen pössöö yhtä pöllöö — huuti se emäntä piijallensa jotta: — Lährekkin siitä navettahan lypsylle, kun lehmät huutaa jo kurkut suorana jotta mihnä sä oot. — —
Korviansa sai konstaapeli varjella, kun emäntä lähti n’otta ovet paukkuu.
Oli kun ukkoonen olis lyöny koko poliisikonttuurihin, ja kovalle otti ennenkö se pössöö salapoliisi käsitti jotta syytöön se piika tietysti täytyy olla —
Mutta sitte vasta parin päivän perästä se asia oikeen selkes, kun sieltä Rikostutkimuskeskuksesta Helsingistä tuli se paketti ja paperit takaasi johna seisoi jotta:
— »Kyseessä oleva, meille tutkittavaksi lähettämänne märänny liharoska, on täällä torettu olevan — pahentunut makopussi.»
Silloon se konstaapeli vasta räpyttämähän rupes, kiljaasi jotta:
— No sen saakelin »mako-porvarin» knyytykö se olikin, joka tällääsen hötäkän meille teki? Ensi kerran kun se Lunttu-Jussi taas tuloo tänne mako-pussinsa kans kaupalle, niin kyllä mä syötän sille koko höskän. S’oon tietysti pöhnäs pöffäälly makopussinsa kans ja purottanu riihen taa koko knyyryn.
Joo kattokaas, porvareita on monenlaasia, on »mako-porvareitakin» täälä Etelä-Pohjanmaalla ainakin. En tierä sitte onko muallapäin. Makoporvarit ovat sellaasia, jokka osteloovat poikinehen lehmän makoja ja laittelovat niistä valmihia makopusseja, joita emännät sitte ostavat ja säilyttävät tikun nenäs korkialla uuniklasin päällä katonrajas, jott’on »juoksutinta» kun heraa keitethän.
Ei nämä kaupunkilaaset ja herrasväki eikä nuoripolvi tämän maailman aikahan enää taira tietääkkää, eiväkkä oo tainnehet ikinä nähräkkää meirän äireen makopussia sielä katonrajas riippumas. Mutta me vanha-polvi, miehet »menneeltä vuosisaralta», jokk’ oomma syntynehet »maalla» talonpoikaasista vanhemmista, — me muistamma, kuinka äitee heraa keitti makopussilla — ja vieläkin tuloo vesi suuhun.
POIKALASTA KASTAMHAN
Oottako kuullu mikä tärinä menny pyhänä oli Ilmajoella?
No kun kirkkoherralle telefuneerattihin jotta:
— Tulla nyt joutua meille, jos suinkin passaa ja ottaa lukkari joukkohon, lasta ristimhän, kaffi on valmista ja kummit jo paikalla — —
— Haloo, haloo — huuti kirkkoherra jotta — jahas, ja joo joo, kyllä passaa, ja Perttulakin on täälä jotta kyllä me tuumma, mutta mistä puhutahan ja mihkä lährethän?
— No tänne meille tietysti — — — Yli-Fossishan sellaanen iloonen tulemus oli — —
— Haloo, haloo?? — huuti kirkkoherra jotta — ei tahro oikee kuulla, on menny vissihin hiarankryyniä tilifoonilangan reikähän kun kuuluu niin huonosti —
— Tulkaa ny joutua vain, jottei pannu kylmene — huuttihin sieltä vastahan.
Ja lukkarikin koitti kuunnella jotta mistä se oli, kun samas soitettihin poikki, eikä kuulunu enää yhtää mitään, mistä se oli — —
— Kyllä mä tykkäsin — sanoo kirkkoherra jotta — — jostakin Yli-taloosta se oli, hossi eli possi ne sanoo.
— Jaa Possi? — sanoo lukkari jotta — oliskohan ne ny sitte viimmeekin saanehet pikkuusen, jota n’oon niin kauan, tuota nuan orottanehet ja toivonehet, piti mun sanoman — — Kasvatee niillä nyt ainakin on, mutta — olis se iloosta, jos n’olis nyt saanehet oikee oman tenavan — —
— Kyllä mä tykkäsin jotta jokin Yli-Possi s’oli — krapas kirkkoherra korvaansa.
— No se oli sitte, itte ylikonstaapeli Yli-Possoo, se Jussi — kyllähän kirkkoherra sen tuntoo ja Lempin —
Kun ne sitä sitten hetken funteeras ja kiiruskin oli, niin oikee automospiilin ottivat ja ajoovat pyörät oikoosna kun palokunta torvia huurattaan poliisiaseman pihalle n’otta vastaantulijat ojahan hyppiivät ja siunäalivat jotta:
— Mihkä jee pappia ja lukkaria nyt tualla kiiruhulla vierähän?
Poliisikamarin köökin portahilla seisookin Lempi-emäntä hellapuita kaati täynnä justhin tupahan menos ja säikähti n’otta:
— Mitäs herroja tänne nyt tuloo tuollaasella tohinalla?
Niin lukkaria vain nauratti kovasti jotta:
— Ylhäälläkös se pirttikee täälä onkin ja nuan vain itte on kaffinkeitos — —
— Sussiunakkohon! — sanoo Lempi jotta — Mitä te oikee meinaatta? — ja lähti vähä joutua köökkihin ja paiskas puut lootikkohon, sukii hiuksiansa, nykii hamestansa ympärinsä ja oli kun ainakin puusta puronnu.
Mutta kirkkoherra ja lukkari marssiivat vain peräs köökkihin naureskellen jotta:
— Poikako se nyt on? — Ja onko jo nimi tuumattu? —
Niin Lempi siinä sekaannuksis huitoo lonkkiansa ja oikee puristeli hamehiansakki jotta:
— Mitä te oikee meinaatta ja puhutta? — Em mä ainakaan — —
— No me tulimma nyt sitä lasta ristimähän — nauroo kirkkoherrakin, kun se Lempi oli niin kovasti ällistyksis, ettei tienny mihkä nurkkahan s’olis hypänny. Haikaasi jotta:
— Lasta ristimähän!!? — Herrinjee, en mä ainakaan mitään tierä — — En mä joukaan, jos ei Jussi — S’oon tuola kanslian puolella, — — mä hyppään siltä kysymäs.
Lempi faarttas sinne n’ottei tahtonu ovesta mahtuakkaan, kun oli niin tärinäs ja huuti jotta:
— Herrtinjee Jussi, ooksä saanu lapsen, ekkä oo puhunu mulle mitään? — — — Kun tänne on nyt tullu oikee kirkkoherra lukkarin kans lasta ristiinhän!
Niin Jussikin kun hämmästyy niin kauhiasti, jottei se saanu hyvähän aikahan sanaa suustansa. Suu auki vain tollotti ja viittooli toisassilmin sille juopoolle, jota se justihin kuulusteli jotta:
— Me mee siitä — — —
Ja kyllä mies heti kans painuikin kuin haiku hiljaa Vaivaastennevalle.
— Että mitäh, sä mun rakas Lempukkani oikee horiset — — jotta minäkö saanu lapsen?
— No en minä ainakaan! — kivahti Lempi — mutta tuola köökis on ny kirkkoherra itte ja lukkari kirjat käres jotta ei muuta kun kastaa —
Jussi istuu hyvän horvin kun airaksen nielly eikä käsittäny yhtää mitään, katteli vain silmät solkerolla Saaraansa.
Mutta sitte se oikaasi ittensä, oikee koko esivallan pituutehen, ähkääsi lujasti ja lähti kun tolpilla kankiana kattonahan. Niin sielä ne istuuvat toren totta itte oikee elävä kirkkoherra köökin lavittalla ja lukkari puulaatikon päällä suut sukkelas marees ja silmis iloonen pilkahrus jotta:
— Me tulimma nyt sitä teirän pikkuusta ristimähän! — Ja kiirusta pirimmäkin jotta oikee autolla tulimma — —
Lempi levitteli käsiänsä ja Jussi katteli kun karusellis ympärillensä jotta:
— Tämä nyt vasta kumma paikka on. — Eihän meillä lasta 00, eikä niinpäin piipukkaan jotta — — en mä ainakaan ymmärrä — —
— Mutta sinähän soitit jotta tulla joutua lasta ristimähän, ennenku kaffit jähtyy, ja me tulimma — — rupes lukkari sanomhan.
— En minä oo soittanu! — sanoo Jussi niin hartahalla äänellä ja pitkähänsä jotta sen piti uskua heti, jotta kyllä nyt oli menny paikat sekaasinsa ja tultu väärähän köökkihin asialle. —
— Mutta Yli-Fossis m’oon kuullu, että emäntä on hiljan hajonnu.
— Jaaa! — sanoo lukkarikin jotta — se taisikin olla sieltä kun soitettihin!
Ja kun telefoonilla kysyttihin, niin sielähän se ipana olikin! — Ja sanottihin vielä jotta:
— Tulkaa joutua nyt, m'oomma täälä jo kovasti orottanu — —
Sattuuhan sitä erehryksiä telefoonis. Ja mitäs siitä. — Mutta kun ne lähtivät ja kärestä pitään hyvästelivät, niin Jussi-poliisi oli huokaassu jotta:
— Olispahan se nyt saanu sattua kerran meiränkin kohralle sellaanen pikkuunen trasumosselo, kyllä tääläkin olis kalaasit laitettu ja keitetty oikee pystykaffit monellaasen murun kans — —
— Toivothan jotta täm’ oli nyt sen erellä! — luikkas lukkari niin enkelin äänellä, kun ne lähtivät, n’otta Lempin oikee syränalaa riipaasi.
KOIRANKOPPI
Oottako kuullu jotta se pankinjohtajan koirankoppi on ny sitte valmis?
Ja hyvä tulikin! Mutta kyllä siinä oli touhua kans kerraksensa, kun lähti pitää hajottaa koko sauna multipenkkiä myöri, ennenkun se pihalle saatihin.
Niin kattokaas sielä komjalla kirkolla oli yks pankinjohtaja saanu päähänsä, jotta hän rupiaa kans kasvattamhan mettäkoiria ja linnustamhan niinkun tohturi, tiilipruukin tirehtööri, säästöpankinjohtaja ja itte Pääkonttuurin isoot tirehtöörikkin, jotta tuota, jos sattuus joskus että haastetaas joukkohon, niin olis vähä niinkun kuusalla mettästyksestä ja vois sanuakkin jotta:
— Onhan täs tullu mettäkoiriakin omastatakaa vähä kasvatettua, jo pitemmän aikaakin, tuota. — Onhan se jalua urheelua, kun tuloo tilikirjaan kans niin paljo sisällä istuttuakin. Ja niin poispäin.
Niin sitä varte se pankinjohtaja oli ostanu mettäkoiran penikan, ja saikin halvalla. Emän puolelta s’oli kovasti erinomaasta rotua, mutta isänpuolelta oli merkit vähä sekaasinsa, mutta voihan sitä jalostaa ja itte opettaa ja kasvattaa, ja ittekasvatustahan s’oon mettäkoiran hoitokin.
Se olikin kovasti kelvos pystykorvan penikka, joka sillä pankinjohtajalla oli, niin pikkuune ja nätti, jotta kaikki frouvat, jokka visiitille tulivat, tahtoovat kilvan ottaa sen sylihinsä, taputtaa ja pussata noukkahan, kun s’oli niin pehmoonen ja mukava pallero. Ja pankinjohtajan frouvakin tykkäs siitä niin, jotta kretaa vain kaffifarilta juotti ja sokurinpaloolla syötti. Salin soffalla se vain makaali, tassutteli ympärinsä huonehis, istahteli, liritteli ja tällääli pikkasia pikanellipötkyjä kynnyksille ja keskilaattialle niin taivahansinisillä silmillä ja viattomana jotteihän sille maltettu mitää sanuakkaan.
Kyllä se siitä viisastuu, tykkäsivät kasvatusvanhemmat. Ja niinhän se sitte kasvookin ja Hessaksi se sitten suures kalaassis ristittihin.
Mutta niin hellänluontooseksi s’oli tullu, se koira, jotta kun pankinjohtaja sitte itte rupes sitä opettamahan, otti mukahansa mettähän ja näytteli lintuja, niin s’oli kovasti innostunu ja heilutti häntäänsä, mutta kun pappa pamahutti hollinpäähän varista, niin ulina Hessalta pääsi ja kotia painoo, suorana kuin suittinuora, ja seslongin alle piilohon, n’ottei meinattu saara enää millään pois, kun niin pelkäs ja vapisi.
Sen jälkehen ei Hessa oo pankinjohtajan kans enää mettähän lähteny, ei tappamallakaan — mutta Hessa teki sensijahan täs keväällä kaks penikkaa, joista toisen sai tohturi ja toisesta pankinjohtaja sanoo jotta siitä hän nyt opettaakin sen oikian mettäköiran, se ei ookkaan tullu äiteehinsä ja on tiilitehtahan tirehtöörin palkitun lintukoiran alaa. Pitäjän tohturi on kans nyt kovasti sitä mieltä, jotta näistä Hessan penikoosta torella voi tulla eteviä lintukoiria, jos ne tairolla kasvatethan ja piretähän pihalla yötkin eikä seslongilla makaamas.
Niin, siitähän sanasta se justihin tulikin se pankinjohtajan koirankopin laitto. Jotta Hessan pitis siirtää penikkansa kans pihalle koppihin.
Tietäähän sen, jotta kun niin suuren pankin esimies ryhtyy rakentamahan koirankoppia, niin siinä täytyy ajatella myös pankin arvua ettei se oo mikään tavallinen koirankoppeli, vaan pitää olla piirustukset ja ulosnäkyäkin.
Ja sitä asiaa ne säästöpankinjohtajan kans viikkokaupalla suunnittelivakkin ja piirrustelivat jos johonkin laihin. Mutta niin vain meni, jotta vaikka frouvakkin jo sanoovat oman mielipiteensä, niin valmista ei tullu, kun ei ollu piirrustuksia — ja pihalla sai sahalta tilattu lautakuorma, — hyviä ponttilautoja olivakkin — orottaa puolehen kesähän, ennenkun pankinjohtaja itte sanoo lopuksi jotta:
— Kyllä mä tierän itte paremmin! Mä teen sen oman mieleni mukahan!
Pistosahan, uuren vasaran, ja laatikon nauloja, puoleksi kumpaakin, kolmia lajia kaks-, kolme- ja nelituumaasia osuuskaupasta osti ja rupes sahaamahan lautoja poikki. Mutta heti meni niin vinohon, jotta piti haettaa tehtahantekoosen vinkkelivääränkin puorista ennenkun meni suorahan, mutta hätäkös herran on asua ja ostaa, kyllä Kansallispankis rahaa on.
Jo aamulla varahin sieltä kuuluu sellaanen sahaaminen ja vasaran pauket, ja vain siksi aikaa kun konttuurifröökynä klasista huuti johtajaa »tiskonttaamahan» jonkin vekselin, se pauket lakkas, n’otta kylälääset pian arvasivakkin ja rupesivat sanomahan jotta:
— Taas sai jokin pankista rahaa —
Kun ei sitä pauketta kuulunu.
Iltamyöhään se aherti hiespäin. Tuskin syömähän jouti. Tuli siinä »susia» ja lauranpalaa sellaaset läjät, jottei muita puita hellanpesähän tarvittukaan koko aikana, kun se sitä koirankoppia pykäs. Telefoonilla vain kilahuttamalla tuothin sahalta lisää lautaa ja osuuspuorista nauloja. Vain joitakin rokulipäiviä tuli, kun se kerran sattui huitaasemhan vasaralla hyppyysillensä n’otta tohturin piti panna karpuulivettä ja suuren tukun käthen n’ottei sahaaminen käyny ollenkaan.
Mutta senkin aikaa se nikkarismieheksi ruvennu pankinjohtaja vain istuskeli käsi poskella ja funteeras minkälaanen siitä kopista oikee tehrähän.
Ja toisen kerran kans tuli rokulipäivä, silloon kun se suuttuu aivan silmittömästi siihen koiranpenikkahansa, kun se koira oli sillä välillä, kun mestari oli syörä hotkaasemas, ottanu vasaran suuhunsa ja mihkähän oli vieny n’otta sitä ettithin puolenpäivää ennen kun liiverin alta löyttihin.
Mutta lopuksi rupes frouvakin motkottamhan jotta:
— Kun nuota sun lastujas tuuli heittelöö mun krekoolihini ja tappaa kaikki muuretterin taimet ja kukat. — Mee saunakamarihin siitä pihalta nikkaroomahan, jottei tuuli lennättele sun lastujas ympärinsä. — Niin ei tuo penikkakaan saa vieryksi ja hyppöötetyksi sun vasaraas piilohon.
Sinne saunakamarihin se pankinjohtaja sitte muuttikin lauranpaloonensa ja pani oven tarkasti perähänsä kiinni, jottei se koiran penikkakaan päässy kattelemhan ja häirittemhän. Se nimittään oli yhä enemmän tullu huvitetuksi papan touhusta.
Sielä saunakamaris olikin mukava työskennellä, ei päässy sivullisetkaan kattelemhan puolivalmista työtä.
Viimmeen se sitte tilaskin kaupasta santapaperia ja rullan semptaliinikattohuopaa n’otta siitä arvattihin kylällä sen koirankopinkin pian rupiavan olemhan valmis. Ja siitä, kun pankinjohtaja rupes olemahan niin mahtavan näköönen ja hengitti raskahasti. Viimmeen se haastoo säästöpankinjohtajan tulla kattomhan ja nostamhan uloos hänen koirankoppiansa.
Ja komja siitä rumaasesta ölikin tullu! Niin sopusuhtaanen ja tyylikäs, jottei olsi luullukkaan sitä miestä sellaaseksi timpermanniksi. Eres oli ymmyrkäänen ovireikä ja siinä oikee samettisalusiinit, ja pienet neliruutuuset klasikkin s’oli tehny joka seinälle, ja niis oli frouvan vanhoosta pankoosta saarut valkooset pitsit karteekina klasis n’otta s’oli kun pieni herrastaloo ainakin. Ja musta tervapaffi katolla, ja pikkuunen punaaseksi maalattu, oikee tornikin — n’otta se säästöpankinjohtajakin oli aivan hämmästyksis ja sanookin jotta:
— No imestä, aivan kun taloo ainakin!
— Mutta kattos mitä sisällä on! — sanoo pankinjohteja.
Ja kuulkaa, niin, kun s’oli sen koirankopin seinät sisältä paperoonu erilaasilla linnunkuvilla ja oikee nimet präntänny kahrella kielellä alle: suomeksi ja latinaksi, niinkun pruukathan, jotta se koiranpenikka oppiis tuntemahan linnut ja tietääs nimekkin!!
Katos oli kotkan ja haukan kuvia siivet levjällä ja suu auki, ynnä muita petolintuja.
Kanan kuvan alla oli musta sormi viisaamas ja kirjootus jotta: Ei saa!
Kissin kuvan alla seisoi: hau hau — ja Automospiilin vieres suuri musta ristinmerkki jotta: kuolema!
Ja kulkaa, kun klasin vieres oli vielä naula ja siitä riippuu nuoras »Uusi Mettästyslaki», n'otta kyllä se pankinjohtaja oli niin tarkasti ajatellu ja järjestäny kaikki sinne koppihin mitä hyvän mettäkoiran tietohon ja viisautehen kuuluu, että oli se oikee imhellistä.
Valmis oli koppi, ei muuta kun nostaa pihalle siihen liiverin vierehen ja tällätä ovipuoli konttuurin klasihin päin n’otta pappa voi aina klasista ihaalla kättensä töitä.
Mutta siinäpäs se temppu juuri olikin ja tulikin: kun säästöpankinjohtaja otti toisesta ja mestari itte toisesta päästä ja meinasivat vierä ovesta ulos, niin se ei mahtunukkaan!
Ei millään kantilla vaikk’olis kääntäny kuinka päin!
Hien se lykkäs ja päänkrapoos tuli molemmille, jotta kuinka jutinan tähre tämä nyt uloos saarahan? Ei se paljokaan knahrannu, 5—6 senttiä vain. Ja vaikka tuumastukilla olsivat kuinka mitannehet, niin — ei millään, kyllä se niin on.
— Pitääkö täs ny hajottaa koko sauna? — jahkuu säästöpankinjohtaja. — Vai sahatakko tämä kaunis koppi keskeltä kahtia ja vierä paloona?
— No ei ikänä tätä ny särjetä, kun mä justhin oon sen suurella vaivalla ja tairolla valmihiksi saanu — —. Ennen menköhön saunakin! — pahkulootti se pankinjohtaja. — Elikkä jääköhön tänne ja tulkohon koirakin tänne — —
— Jaa — sanoo säästöpankinjohtaja että — mikseikäs se tännekkin voi tulla, kun pönkää tuon saunan oven auki. — Mutta kamalasti täs ny käytihin, kun ei ollu niitä piirrustuksia — —
— Piirrustuksia juu — tuhahti se nikkarimestari niin kiukus että räjähtää — Älä hyvä velii enää sano mitää, elikkä mä halkeen — —
Eikä ne sitte puhunehekkaan monehen tiimahan mitään, istuuvat vain kun ukkoosenlyömät saunanpenkillä ja tuijottivat sitä ihanaa koirankoppia, jok’oli nyt aivan valmis, muttei mahtunu ovesta pihalle. —
Viimmeen se mestari huokaasi ja sanoo murtuneella äänellä jotta:
— Ja tuohon ovenpäälle mä meinasin maalauttaa oikee tairemaalarilla lihanpaloja ja luita koiran iloksi — — mutta kyllä s’oon nyt turhaa.
Mutta sitten sen sattuikin silmät saunan klasihin ja otti kun unes tuumastukin kätehensä ja rupes mittoolemhan, niin — kun klasinpoan ja ikkunareijän raamilaurat otti pois, niin justihin ja justihin pitis mahtua!!
Eikä siinä kauan tuhistu, kun klasi oli irti ja sivulaurat kangotettu pois tilooltansa, niin, kun toinen sisältä lykkäs ja ulkua toinen veti, mutta niin kieli poskella taiten ja tarkasti kun klasimestarit ainakin, niin jo vain saivakkin sen koirankoppion uloos n’ottei räystäisiinkään tullu mitää vikaa!
Ja riemusaatos ne kantoovat koirataloon sitten pankin pihalle ja tälläsivät ovireijän klasihinpäin niin kun oli meinattukin.
Hyvä siitä tuli ja komja, n’otta eri kestit pirettihinkin monellaasen pullan kans sen päälle ja koiranpenikkakin tykkää nyt niin kovasti kuvakaapistansa jottei se tahro malttaa millää tulla tupahan syömähänkään. Aivan sielä vain istuskeloo, katteloo linnunkuvia seinis ja opetteloo niiren latinalaasia nimiä, n’otta kyllä siitä erinomaanen lintukoira vielä tuleekin!
Tohtorikin on pyytäny saara tuora penikkansa tunnille linnunkuvia oppimahan.
Ja mestari itte, joka tämän kaikki teki, istuu nyt ylpiänä tiskinsä takana kattellen klasista erinomaasta koirankoppiansa. Ja trossaa jotta:
— Työtä siinä oli, ja ahtahalle se otti, mutta kyllä kans lopuksi hyvä tuli!
JÄNIKSIÄ KASKISIS
Oottako kuullu jotta Kaskisten kaupungis on nyt mailman parhaat jänismaat? — Ei muuta kun köökin portahilta vain paukutella!
Nyt kun salmet on jäätynehet, niin jänikset tulla loikkiivat Eskilssööstä ja Säälkrunnista Kaskisten torille asti imehtelemhän ja kyselemhän, jotta mihnä ne mettämiehet on, kun eivät jo tuu heitä »jaakaamahan». Jänisten on tullu ikävä, kun ovat niin tottunehet juoksukilpaaluuhin kaupungin herrojen ja niiren lihavien koirien kans.
Jäniksiä on Kaskisten ympärillä nyt kaikki puskikot täynnä; lunta on parahiksi, ilmat komjan aurinkooset, näkyvääsyys hyvä ja maastot kerrassa mainiot jänisten juosta ja mettämiesten tresuta peräs. Syksy on ollu jäniksille kaikin puolin hyvä, ruokaa on ollu runsahasti n’otta jänikset ovat suuria, virkeetä ja vikkeliä. Ne oikeen palavat nyt halusta saara koitella kinttuvoimiansa, narrata mettämiehiä perähänsä ja heiluttaa niille uljasta häntätypykkäänsä. Ja näyttääksensä taituansa, kuinka äkkiä ne osaavat lyörä vinkkelimutkan justhin silloon kun pyssysetä tärähyttää ja — pummaa.
Kaskisten, jänikset ovat oikeen harjootellehet konstiansa ja niinkun sanottu, toivovat nyt hartahasti jotta mettämiehet tulsivat heitä karhaamahan.
Menheellä viikollakin oli yks oikee isoo pitkäkorvaanen pupujussi tullu Eskilssööstä suoraa kaupunkihin torin poikki pomppien. Oli pysährelly karunkulmis ja ihan, kuulkaa, niinkun oikeen kattellu taloonnumeroota ja itteksensä huulet plösöllä hölpöttäny jotta:
— Mihnähän taloos se hantesmanni asuu, joka pruukaa Säälkrunnis jahrata?
Se jänis oli mennä poukotellu katua ylhä ja toista alha, käyny monella pihallakin kattomas. Niin tohkehes oli ollu, jotta ihan väkisin oli yrittäny Isoon-Riskun köökin ovesta sisälle kysymähän sitä hantesmannia, joka Säälkrunnis jahtaa, mutta piika oli huitaassu jänistä luuralla ympäri korvia jotta:
— Meekköös siitä senkin pörröpää, ei se täälä asu — —, tuola Rantakarulla sen taloo on!
Niinkun onkin, oma taloo sillä hantesmannilla, jota sanotahan oikeen Kaskisten Nimpruutiksi, kun s’oon niin innokas mettästäjä. — Niinkun sanottu, niin tuhottomasti on nyt jäniksiä Kaskisis, jotta sen Nimpruutinkin on pitäny rakentaa oikee rautalankaverkko puutarhansa ympärille, jottei jänikset pääse köökin ovesta loikkimhan suoraa paistinpannuhun.
No menny pyhäksi se Nimpruuti sitte oli haastanu Vaasasta kaks kaveriansa Kaskisihin jänisjahtihin ja luvannu jotta:
— Kyllä vissisti saatta kerrankin jäniksiä, vaikka huru myki, jottei tarvitte niinkun Pryynin-Viktorin tuora kaniinia kotia selkärepus ja väittää piijallensa, jotta se on jänis, ja juhlia monta päivää sen päälle.
Lauantaina ne vaasalaiset mettästäjät sitte lähtivät hyvän proviantin kans linjapiilis Kaskisihin, ja olivat niin tohkehes ja henkiä täynnä jotteivät tahtonehet pyssyynensä ja pussiinensa sisälle mahtuakkaan. Siknaalitorvi oli toisella kupehella ja toisella komja kukoonhöyhen lakis — ja niin puheliaalla tuulella olivat, n’otta yks akka epääli ja sanookin jotta:
— Eikhän nuo herrat oo vähä fyllys, ainakin n’oon sen näköösiä?
En mää joukaan tierä, kuinka sen asian kans oli, kun en ollu näkemäs, vaikk'oisivat ollehekkin. Ja jos olivat, niin ei ainakaan ensi kertaa, sen mäkin tierän toristaa.
No, ne tulivat sitte illanpuolehen Kaskisihin ja Nimpruuti oli vastas kahren koiran kans, joita se veti kettingiistä perässänsä, ja kehuu lujaa jotta n’oon hyviä ajamahan. —
Tietysti estiksi syötihin. Oikee hiano illallinen olikin Nimpruutin kotona vierahille laitettu, jäniksenpaistia tietysti monellaasen naukun, paukun ja piklessin kans.
Ja sitä kesti kauan syöräkkin joko sitte puhetta kaffin ääres siitä jahtihin lähiöstä aamulla ani varhaan ennen kukoon kiekaasua.
Säälkruntihin on jäätä myöri pitkä matka, n’otta varahin pitää lähtiä ja kaikki kamppehet olla kunnos heti, kun torvella soitethan. Ne nimittäin sopiivat keskenänsä varmuuren vuoksi niin, jotta sata markkaa vetua sille, joka aamulla ensiksi herää ja puhaltaa torvella lähtösiknaalin. Silloon pitää kaikkien olla täyres kunnos, verhat päällä, pyssyt seljäs ja heti lährethän.
Ja se messinkitorvi pantihin pianon päälle, jotta jokahinen tietää.
Sitte alaattihin vasta oikeen istumhan ja kertomhan mettäreisuusta. Sitä piisas samoonkun totivettä ja sekahanpanua n’otta puolenyön aikhan kaks kaveria ei puhunu enää mitään, klenkkuuvat vain ja koittivat joskus aina aukaasta vähä toista silmää nähräksensä savun läpitte sitä Nimpruutia, joka valehteli nähnehensä hirviä, kerrankin yhrellä kertaa niin jumalattoman paljo Nämpnäsin mettis, jotta sitä ittiäkin hirvitti.
Sitä se tolkutti aina vain, mutta kun kaverit eivät puhunehet mitään, nuokkuuvat vain, niin se Nimpruuti hairas viimmeen sen torven pianon päältä ja puhalti n’otta posket revetä: — Tu-tu-tuu!
Kyllä kaverit pömppasivat pystyhyn ja frouvakin lenti yöpairas salihin kattomhan jotta:
— Härrijissus onko täälä tulipalo?
Mutta kun ne kattoovat kellua, niin — oli vielä aivan liika pimiä. — N’otta ne tekivät uutta totia.
Mutta niin olivat mettämiehet väsyksis ja unella, jotta aina vain pakkas silmät kiinni ja puhet loppunahan. Pitääksensä toisiansa hereellä ne vooron perähän puhaltivat torvia ja kysyyvät jotta:
— Joko lährethän?
Tuos puolenpäivän aikahan sitte sunnuntaina tuli taloon frouva oikee täyres pukees mettäherran luokse salihin, johna ne aina vain puhaltelivat torvia, ja sanoo jotta:
— No eikhän nyt olsi jo aika lähtiä, kello on 12, että kerkiättä illaksi takaasi.
Kyllähän ne väsyksis ja sekaasin herrat vielä olivat, mutta niin tykkäsivät jotta: lähtiä pitää.
Ja lähtivät kans.
Frouva toi koirat köökistä, tälläs myssyt mettämiesten päähän ja omalle papalle oikeen rasakkin kätehen veti. Frouva tykkäs kumminkin jotta:
— Jos lähtisittä köökin kautta, ihmiset tuloo juuri kirkosta. — Pihan kautta on suora rantahan.
Ja kun ne mettämiehet tulivat köökin portahille, niin sylen pääs pihalla — istui jänis, oikee kaula pitkällä korvat pystys kattua tollotti suurin silmin mettämiehiä. Suu kävi ja nauraa höplötti jotta:
— Joko herrat nyt lähtöö? —
Aivan äijät jäykistyyvät jotta:
— Faan-annamma, ja kah kah! —
Mutta koirat riuhtoovat ittensä irti, ja jänis kun lähti oikee lystiksensä kiertämhän puutarhapuskien ympäri, koirat peräs. — Ja äijät kans n’otta sielä mentihin Nimpruutin puutarhas karusellia n’otta puskat heiluu.
Kun rautalankaverkko oli ympärinsä, ja piikapehkana illalla oli- vahingos sulkenu veräjän, niin jänis ei päässy pois, ja koirat saivat viimmeen sen kiinni.
Ja sitten Nimpruuti ampuu sen. — Ja toinen vaasalaanen törähytti torvella jotta: Aalstoot! — Jahti on päättyny! — — — —
On sielä Kaskisis jäniksiä.
NOKIPOJAN HEILAT
Oottako kuullu jotta sellaasta se sitte on se rakkaus, jotta se pakkaa olohon vaihtelovaasta?
Esti ollahan niin kovasti tohkehes jotta sais pussata ja sitte hetken perästä ruvethan kattelemhan toista. Ja ne on justhin miähet kun sillä lailla teköö ja sitä varte niin monen viattoman naisen syrän murskathan ja vuataa aivan verta, kun miähet on niin petollisia ja kamaloota.
Se on ny nähty Vaasaskin taas yhres taloos, johna asuu vain herrasväkiä ja jokahittella on oma piika köökinpualella. Toises portahas oli Hiltu ja toises Tiltu, ja Hiltu on ollu paljo kauemman aikaa siinä taloos kun Tiltu.
Esti n’oli hyviä ystävyksiä keskenänsä ja pruukasivat käyrä iltaasin toistensa tykönä istumaski, mutta nyt on menny välit aivan poikki, kun Tiltu meinaa ryästää Hiltulta tornikolarin, elikkä sutarin, niinkun meiränpuales sanothan. Ja Tiltu sanoo jotta hän ei voi sille mitää, jotta se sutari-poika tykkää hänestä ja pakkaa pussaalemhan häntä, niinkun poskistakin on näkyny.
Mutta se sutari-poika kuuluu Hiltulle, sillä ne on kurttiseerannehet jo toista vuatta. Ja menny kesänäkin n’oli ollu yhres saares ja se sutari-poika oli plyysänny Hiltulle kaffia ja tanssinu koko yän. Ja puskanjuureskin n’oli istunu ja se poika oli ajanu koivunoksalla hyttyysiä Hiltun päältä ja sanonu jotta:
— Voi voi kun nua hyttyyset saa sua purra aina, enkä mä saa olleskaan — —
Ja ny sitte Tiltu on ruvennu vikittelemhän sitä sutari-poikaa ittellensä aina kun se tuloo niille sutaamahan. Keikistelöö ja mielistelöö ja kielistelöö n’otta se on aivan kamalaa. Ja kaffetta antaa, ja se sutari viipyy sielä Tiltun köökis aina niin kauan, jotta kyllä Hiltu sen tietää.
Ja kerraasti tuli Tiltu vielä portahillekkin, kun Hiltu orotti klasis sitä sutaria heille kolaamahan, ja Tiltu oikee äikistellen näytti, jotta sill'oli poskes pusun-merkit.
Kyllä se otti niin kipiää Hiltun syrämmehen kun olis puukoolla pistetty.
Ja sellaasta se sitte on ollu pitkän aikaa: sitkiää sotaa Hiltun ja Tiltun välillä siitä sutaripoijasta, jota ne on koittanehet kilvan kumpikin kaffittaa pualehensa. — Enkä mä ymmärrä minkälaanen se sutari-poika on, kun s’oon tuallaanen, jotta se ei sano, kummasta se oikee tykkää Hiltusta vai Tiitusta, kun se juaa kaffia molemmis paikoos ja välistä niill’ on ollu pusun-merkkiä molemmilla!
Ja sitä varte on Hiltu ottanu sen sutari-poijan vähä lujille jotta:
— Sun pitää nyt sanua, tykkääkkö sä musta vai tuan Tiltun peräskö sä juakset?
Ja samoon on tehny Tiltu, n’otta se onkin ollu kiipelis se poika. Täs menheellä viikolla se sitte tapahtuu. Hiltu ja Tiltu olivat pihalla riirellehet kumman se oikee on, ja Tiltu oli sanonu jotta:
— Mitä mä sille voin, kun se kerran tykkää musta ja tahtoo ikisokin pussata mua, vaikka mä paan kuinka vastahan, kun s’oon niin villi — —
— Sua! — oli Hiltu tiuskaassu. — Se on sitte vales, kun itte yrität narrata. Ja kun ei se susta välitä, niin itte nokiat truuttus ja sitte näyttelet mulle klasista — —.
Ja silloo oli Tiltu niin suuttunu jotta se itki ja paiskas hella-puulla Hiltua, — mutta onneksi ei osannu.
N’otta s’oli ilmi sota, kun se sutari sitte tuli. Ja meni esti Tiltun köökkihin, vaikka se aina ennen oli tullu Hiltun työ este. Jotta siitä se Hiltu arvas sen syrämmen kylmennehen, ja itki niinkun pruukathan, katkeria kyyneliä kaarinnurkkahan.
Ja kun se istuu klasin äärehen kattomahan ja orottamahan, koska se uskotoon sutari sieltä tuloo, niin sen pitikin nährä sen raakkulehen Tiltun näyttävän pitkää nenää klasista ja äikittelevän.
Voiko toinen nainen enää pahemmin loukata toista? — Ja sitä varte Hiltu suuttuu ja päätti näyttää sille Tiltu-rumaaselle, jottei se vaan niin vie sitä sutaria häneltä.
Ja kyllä se viipyy kauan sielä Tiltun köökis, ennenkun se tuli. Ja Tiltu tuli heti sutarin peräs portahille, ja sillä oli molemmis poskis nokia ja suunympärystä aivan musta! Siinä seisoo portahilla ja keikisteli Hiltun klasihin, kun sutari meni tikkoja pitkin Hiltun katolle.
Niin, niin kulkaa oli Hiltu sinnis, jotta kun sen sutarin rautaklumppu tuli rööriä myäri alha, niin Hiltu hairas molemmin käsin klumpusta kiinni, eikä päästäny irti, ei milhää!
Sutari tornin nenäs nykii ja nykii, jotta mihkä kamalahan se kolkku ny tarttuu kiinni, kun ei saa irti olleskaa. Aina kun nykääsi, niin nykäästihin vastahan n’otta sutari oli mennä päällensä reijästä perähän.
Sitte se käsitti! — Jotta: se on Hiltu sielä toises pääs! ja arvas kans heti jotta ny tuliki tilinteko. Ja aivan se kalpeni n’otta noenpalat naamasta varisi.
Se sitoo köyrenpään tornin ympäri jottei Hiltu vie koko narua häneltä. Tuli tikkahia alha ja Hiltun köökkihin, niin sielä Hiltu kiskoo kaksin käsin sutarinklumppua takan pesästä ja oli niin kiukus, jotta aivan se oli musta. Ja sitte se vasta päästi irti, ja oli aivan murtunu kun se itki jotta:
— Mitä m’oon sulle teheny, ku sä — kus sä et musta enää tykkää — — ääh.
— No älä ny Hiltu, oo ny, enhän mä sitä Tiltua — — älä ny viitti tualla lailla — —.
— No viittin mä! — Kun oot tuallaane — — Tiltua taas pussasit — —.
— En m’oo sitä pussannu — koitti se lurjus sanua jotta: — se pussas mua. — Anna ny mä sutaan vain täälä ja meen ja verän tuan klumpun pois tornista.
Mutta silloo Hiltu raimaantuu jotta:
— En annakkaa, senkin rumaane! Et saa koko päivänä klumppuas irti! Mä siron sen pöyränjalkahan kiinni — —.
Siinä se sutari-poika sai ruveta pyytelemhän klumppuansa Hiltulta. Eikä auttanu lopuksikaa muu kun ruveta kutittelohon sitä leuvan alta. Ja vasta sitte kun se kolme kertaa pussas Hiltua oikee friskisti keskelle truuttua, jotta tuli selvät seuroonmerkit, niin Hiltu antoo sen klumpun.
Ja meni portahille seisomhan jotta Tiltu klasista näki. — Liputti kieltä ja näytti pitkäänenää jotta:
— Ähä pittikutti, saimpas!
SUKKA KAULAS
Oottako kuullu jotta Vaasan frouvaan kapaloseura ei oo voina kokoontua ny kahtehen viikkohon ollenkaan?
Kun on niin kovasti yskää liikkeellä ja tohtuti on määränny olemahan ne sisällä, jottei uusiinnu. Ja kapaloseuran frouvat on niin hyviä ystäviä keskenänsä, jotta jos yks sairastuu elikkä ostaa uuren hatun, niin heti pitää kaikkien toistenkin tehrä sama.
Kapaloseuran frouvat kohtaa toisensa joka päivä torireisulla ja pistäytyvät vain erestakaasin Mokas kaffilla kuulemas kuinka kukin voi ja onko sairautta liikkeellä tai muita kuulumisia. »Vain pikimiten ja vähän pullaa ostamas» sekä sopimas koska kapaloseura taas kokoontuu. Ja kuulemhan vähän muotiasioota, jokk’on niin vaihtelevaasia. Kerrassa herttaisia frouvia kaikki, joiren juttu luistaa kuin linnunlaulu ja rupattelua plisaas vaikka kuinka pitkältä, jos ei olsi »niin kamalan kiirettä ja paljon tekemistä kotona, kun lapset tuloo koulusta ja muuta».
Mutta kun nyt tuli tuo yskä ja yks sairastui, niin kaikki muukkin rupesivat heti kakistelemaan ja tuntemaan puistatusta n’otta koko kapaloseura sairastui. Telefoonis vain uikuttelivat toisillensa jotta:
— Kuinka sinä rakas Liisi voit, minun särkee niin päätäni ja viluttaa?
Pulveria, kiniiniä, taplettia ja lusikkalientä monellaasta syötihin ja neuvottihin toisillensa, kunnes itte tohturinfrouva soitti toisille jotta:
— Oskari sanoi, että paras konsti on se vanha konsti, jotta kietoo vanhan villaasen sukansäären kaulan ympäri ja panoo lukkoneulalla lujasti kiinni. Se lämmittää kurkkua, on sitte vain tarkasti pysyttävä sisällä ja hörpittävä kuumaa löökkimaitoa, että hikoilee —
Ja niin ne on ny sitte kapaloseuran herttaiset ja rakastettavat frouvat istunehet kukin kotonansa kohta kaks viikkua — vanha, isuäireen aikaanen villaanen sukansääri kaulan ympärillä, kovasti siukas lais, orotellen vain, koska jokin heistä rupiaa tuntemahan parantumisen merkkejä.
Pitkäksikin rupes aika kapaloseuralle jo käymähän, mutta yhteistunto ystävättärien kesken on niin suuri, että he tahtovat jakaa kivut ja kärsimyksetkin kaikki tasan. Yks ei voi parantua ennen kun toinenkaan.
Aivan viime päivinä on kuitenkin kapaloseuran tautitilantees ollut havaittavis yleisen tervehtymisen iloisia oireita. Itte tohtuurska on jo niin piristyny, että eileen hän uskaltautui pistäytyä pikimmältään kaupungilla paris kolmes kaupas, unohtaen kokonaan sairautensa. Eikä vaan sairauttansa, vaan sen Oskarinsa vanhan villasukankin kaulahansa.
Frouvan täytyi käyrä vähän rohroskaupas puuteriasialla ja ostamas erästä somaa röyhelökaulusta, jota hän on kauan ajatellu, en muista nyt minkäfäriseen leninkiin, mutta brokaatia siinä ainakin oli ja sellainen funkkis slaaki. Ja suuri kukkakiehkura syrämmen kobralla.
Hän pörrötti vain vähä tukkaansa toiselta korvalta, heitti upean turkiskappansa harteille, veti pitkät hanskat siroihin sormiinsa ja lähti trippaamaan kevyin askelin ja säihkyvin silmin, käsilaukku tyttömäisen hauskasti kainaloon pistettynä.
Vastaan tuli Espalla eräitä vähemmän tuttuja frouvia, joille hän kohteliaasti teki hienon ladykumarruksen sivumennen, tripaten sitten hillitty hymy huulilla ja kiehtova pystynokka herttaisesti korkialla tuules.
Jotkut koulutytöt »tsiikasivat» häntä tosin merkillisen hämmästynein ilmein, mutta niille hän vain iloisesti nyökäytti päätänsä, muistaen omaa kouluaikaansa, kuinka hänkin tapas hämmästyksestä suu auki töllistellä hienosti puettuja kaupungin frouvia.
— Juu juu, niitä kultaisia tyttövuosia, — ajatteli hän.
Paunun hattuikkunalle hän pysähtyi vain hetkeksi heittääksensä silmäyksen, onko mitään erikoista tullu.
— Mikähän maalaismuija siinä vieres seisoi ja kääntyi suu ammolla töllistämään häntä, n’otta frouva suorastaan närkästyi ja loi akkaan murhaavan katseen jotta: mikä sun on?
Akkaparka oikee säikähti, lähti menemähän, mutta katteli vielä monta kertaa taaksensa.
Menihän siitä kauppaneuvoskin sivuu, mutta se ei mitää huomannu, nosti vain kovasti korkialle hattuansa ja kumarti syvähän.
Rohroskaupas puoriflikat oli sitte merkillisiä.
Esti ne meinas pyrskähtää nauruhun, sen huomas frouva selvästi, mutta saivat piretyksi kumminkin naamansa, kääntelivät päitänsä kun kanat joka puolelle, kattelivat seinille ja katonrajahan n’otta frouvan piti ottaa oikee tuikia asento ja tyly kattinta jotta:
— Mitä te pilveilette, häh?!
Kyllä ne koittivat sitte olla kovasti totisia ja kohteliaita, mutta jotakin kummaa ilvettä siinä vain oli, n’otta frouva oikee loukkaantuu, eikä sanonu hyvästiäkään, kun lähti. Löi vain oven perässänsä kiinni jotta helähti ja päätti jotta ikänä en enää tähän kauppahan tuu.
Ja kehtasivat vielä ne rohroskaupan puotitytöt kurkistaa näyteikkunastakin perähän, mutta kun frouva sen huomas niin olkapäätä kohautti ja heitti niin hyisen halveksuvan silmäyksen klasista sisälle fiikoolle, jotta puotifröökynään hymy jäätyi ja kuoli heirän huulille, n’otta n’oli kun kalkkipattahat, — elikkä mikä suolapatas se Lotin frouva oli?
Holtin muotiliikkees, josta frouva meni sitä röyhelökaulusta kattomhan, tuli heti syvä hiljaasuus ja tiskiväki oli omituisen juhlallisen ja vakavan näkööstä. Vaikka frouva tapansa mukaan koetti vilkkaasti puhella kauluskasaa penkoessaan, oli tuttu myyjätär kuin taivaasta puronnu, kankia ja kummallinen.
Kun frouva koetti parhaansa pelehtiä suurilla sinisillä silmillänsä jotta:
— Mitä luulette, sopisiko neiti, tämä röyhelö ehkä minun siihen merensiniseen vai oliko se nyt smaragdin vihreään, en oikee muista, leninkiini?
Niin myyjätär surkiannäköisenä kuin kapaturska kitisi jotta:
— Jaa, kuinka vain frouva tykkää, kun teillä on niin kovin yksilöllinen maku juuri m-mi-mitä kau-kau-kau-luksiin tulee, mutta saammeko lähettää frouvalle kotiin useampia, kaikki parhaat mallit mitä meillä on? — inisi se ennen niin hauska ja puhelias myyjätär, n’otta frouva rupes kattohon oikee ympärillensä, jotta mikä kumma ny kaikkia ihmisiä vaivaa?
— Juu — sanoi frouvakin lopuksi sitte kuoliaaksiloukatulla äänellä jotta:
— Lähettäkää minulle kotia valikoimanne, niin valitsen sielä, hyvästi!!
Ja lähti kekkavaa kippaamaan suoraa kotiansa. —
Niin silloo justhin mä satuun tulemahan sitä vastahan Topeliuksen kulmas, kun s’oli niin totinen ja kiukus kun s’olis ampiaaspesän nielly. Mä näin jo kaukaa, jotta nyt ei asiat oo oikialla kantilla. Siksi kiiruhrinkin hänen luokseen lentäen kuin pallosalama ja katkonaisella äänellä tierustin jotta:
— Mikä kumma on, hellanduuliadei, päivänsäteen silmistäs, oi Tyyne, sammuttanu?
— Kaikki ihmiset ovat hulluja! Min’en ymmärrä mikä maailmaa riivaa! — parahti hän särkyneellä äänellä ja tempasi hermostuneesti kaulaansa. — Ja samalla putos hänen kätensä kuin poikki lyötynä ales, ja hämmästyksellä lyötynä hän kiljaisi jotta:
— Oskarin sukka! — — Onko mulla Oskarin sukka kaulaas?
— Kyllä se on, ja suurella hakaneulalla näyttääkin olevan kiinni — toristin mä.
Pitkähän aikahan ei frouva saanu sanotuksi mitään, mutta sitte se rupes pryyskyttämhän jotta:
— Ja tämä sukka kaulasko m’oon kiertänyt kaupungilla, käyny kaupoos, — — voi hyvä isä sentähren. — No sitä ne kaikki ihmiset on töllistellehet! — Harmaa villasukka, vielä pärvönnykki päästä, suurella hakaneulalla kiinni, hah hah haa, — ja mä kun luulin jotta mä oon muutoon niin fiini — nauroo se frouva syrämmensä pohjasta niinkun iloisten ja hyvien ihmisten tapa on — omillekkin kommelluksillensa.
— Mee nyt kuule ja soita meiränkin Tyynelle heti. Sielä se istuu surkian näköösenä kotona mun vanha villasukkani kans kaulan ympärillä, niinkun kaikki muukkin kapaloseuran arvoisat frouvat — pyyrin mä. — Soita kaikille, niin kyllä niistä yskä nyt lähtöö!
LAMPET-VOOKKI
Oottako kuullu jotta Ylistarohon Kylänpään seurahuanehellekkin on nyt tullu se uuttalaija muoti-tanssi jota ne sanoo »lampetiksi»?
Nyt Marjanpäivänä sitä jo mentihin. — Ja se oli vasta imestä kattella.
Sanoovat, jotta jokin Helsingistä tullu karvarinsälli sen villityksen on tuanu Kyläänpäähän, johna tähän asti on tanssittu hienosti ja tasaasesti vain polkkaa, sottiisia ja falssia, ja vain joskus, kun on oltu oikeen rennolta päällä on menty lopuuksi vähä iskutespolskaa ja kattottu silmähän jotta: onko selvä ja aukeeko ovi?
Aina on vakka kantensa valinnu, parittaan lähretty, saateltu niinkun pruukathan ja hiallekkin päästy, vaikka Mäen-Matti on sen öitsimisen niin ankarasti itsekasvatukses kieltäny.
Mutta polokalla ja falassilla on Kylänpääs tähän asti aina pärjätty ja akka saatu, n’otta kovasti pitkähän sitä nyt Marjanpäivänä taloolla kattottihin, varsinkin »varttuneempi nuoriso», niinkun vanhojapoikia ja -flikkoja nyt fiinisti sanotahan, — tuota imhellistä kyykkymä- ja krääkymä-tanssia, »lampettia», joka on niin konhollista, etteihän tuollaasta pretkutestä oo ikänä ennen nähtykään, eikä suinkaan tua mitään oikiaa tanssia ookkaan — pauhas mulle itte paikan päältä silmin-näkijä, jok’ oli kovasti kataannuksis jotta tuollaasta klenkuttamista ja krääkymistä kehrathankaa Kyläänpääs yrittääkkään.
Jokku »eristysmielisimmät» kuulemma sielä Kylänpääs sitä »lamputtamista» jo Marianpäivänä vähä osasivakkin mennä, ja kaikki muut, koko arvoosa yleesö, kattoo silmät solkerolla ja kieli pitkällä päältä. —
Pelimanni veteli ja vingutti haitaria autuaasti polvet ristis ja silmät katos, ja ne tanssiparit, jokka sitä vähä osasivat, olivat aivan kun villis, löivät polvihinsa molemmin käsin, nostivat sitten toisen kären peukkua ilmahan ja hihkuuvat jotta:
— Hei!
Se silminnäkijä paikanpäällä sanoo, jotta hän tykkäs niin pahaa ja yäkytti jotta hän meni poliisillekkin sanomahan jotta:
— Eikö se Kekkosen »suojeluslaki» jo oo voimas jotta tuollaaset kansan kiihoittajat on fangittava ja pistettävä linnahan, sillä mitä tuo muuta on kun vakavamielisen varhaisnuorison mitä pahinta villittemistä ja kiihoottamista? — Kattokaa ny ittekkin herra konstaapeli, kuinka ne kyykkivät, taputtelevat ja vikittelevät sylihinsä ja hihkuuvat kun teeret soittimella. Tuahan on julki-ryättäästä menua, mitä kauheenta kiihootusta akkamettähän, varsinkin vanhoollepoijille n’otta sitä ei kärsi kattuakkaan, lankeemus siitä tuloo — —
Niinkun tulikin! — Ennenkö poliisi kerkes mitään sanuakkaan.
Sielä salin kamiina-nurkas oli yks Poutunrantaanen poika ja Könkänloukkoonen flikka pirellehet toisiansa kans kovasti vyötääsiltä kiinni ja tälläällehet toista ja toista jalkaa vooron perähän jotta:
— Esti nuan, ja sitte nuan toisella jalaalla, ja katto nyt sitte ne päästää irti, ja flikka kääntyy nuan päin, ja sä meet sille pualelle, ja sitte toinen käsi nuan ylhä, — — älä nyh, katto tualla lailla se teköö — —
Sitte päästethän taas irti ja kyykythän — — ja katto nyt, molemmin käsin lyörä fläiskithän nuan reisihin ja sitte pompatahan ylhä, käsi pystyhyn ja — hih!
— Ei, kun — hei ne kiljaasoo — sanoo poika.
— No niin — tohisi se flikka. — Tuu nyt, niin mennähän mekin, kyllä mä viän sua, katto nyt, kyllä me tuata osaamma — ja nykii kun peijakas sitä poikaa pahuuren tielle.
Se koitti harrata vastahan, mutta niinhän s’on ollut Aatamista asti jotta Eevan kans ei auta, viää ne, niinkun ovat vienehet miehen niin monta kertaa ennenkin pökkelöhön.
No ne tulivat sitte sieltä kamiinaloukosta kans laattialla freistaamahan, pirellen ristihinsä toisiansa ympäri seljän takaa. Potkiivat yhtäjalkaa vooron perähän toista ja toista, nojaalivat ja kenaalivat kans kovasti toisihinsa ja olivat kovasti noukkapystyä. Päästivät sitte käsistä irti ja pyäriivät ympäri n’otta se poika meni aivan sekaasinsa, eikä löytäny hetkehen aikahan pariansa ollenkaan. Mutta flikka oli asialla. Se tuli toisten välistä, hairas poikaa kynkästä ja lähti viemähän uurestansa. Sanoo jotta:
— Sun olis pitäny sitte kyykkyä, kun sä pyöriit — Kun mä kyykyyn, niin ei sua ollukkaan — —
Ja sitte se flikka hoiti ja vei sitä poikaa, joka poukkooli kun sahapukki, n’otta kun ne tuli taas siihen nikahroksehen jotta:
— No nyt kyykkyhyn! — Lyö polvehes molemmin käsin ja sitte — Hih!
Niin — eikös se poika, jok’on kankia kun salvia, yrittäny kans lynkähyttää ittiänsä kyykkyhyn, mutta raskas perä kun on, niin — putos kun hehronsäkki koko hoirollansa laattialle n’otta mailma sumeni, ja multipeikit pöläji.
Siihen jäi. —
Peli katkes kans, pikkukieli vain firras, ja haitarinsoittajakin hämmästyy niin, ett’oli vähältä niellä palavan paperossintumpin suuhunsa, mutta kyllä se sylki sen vähä äkkiää pois.
Flikka juaksi häntäpystys kamiinan taa ja nauraa pryyskyytti katketaksensa. — Sellaasia ne tuhannen nutipäät sitte on: esti narraavat miehen pyllyllensä keskelle laattiaa ja itte juaksevat sitte nurkan taa piilohon nauramahan.
Henksiläkin siltä poijalta siinä prätkähti poikki, n’otta piti vielä pirellä housujansakkin molemmin käsin, kun siitä nousi ja ovensuuhun harvaksensa korvat luimus asteli.
Mutta niin sanoo se poika jotta:
— Olipa viimmeenen kerta kun tuallaasta lamppupolkkaa yritän! — Perä kyllä kestääs, mutta sääriluut siin’ on vaaras.
KAKS HYLJEKYTTÄÄ
Oottako kuullu sitä juttua, kuinka kaks vanhaa hyljekyttää ja sotaurhoa söi jäätelöä Mannerheimin päivällisillä?
S’oli ensimmääsenä vuosipäivänä, »tammisunnuntaina» v. 1919, Vaasan kaupungintaloolla, kun pirettihin suuret juhlapäivälliset ja itte Mannerheimikin oli joukos. Haastettuna kuttuvierahina oli juhlihin tullu myös vanhat aktivistit ja Vaasan valtaukses hyljepyssyillänsä hyvin präiskinehet kalastajat, Pjörkkaksen-ukko ja Langöyrin-Matti Raippaluorosta, vanhoja miehiä jo silloon molemmat, kaulaparta kummallakin ja hylkehennahkaaset sirkkelipieksut jalaas. Molemmat n’oon merenpuremia vanhoja hyljekyttiä, klaffihousut pyhäpöksyynä, tupakkimassi ja piipunkrassi niinkun pruukathan. Jo jääkäriaikoona n’oli molemmat asialla, kuljettivat poikia ylitte Ruattihin ja kattoovat rumasti ryssänsolttuja, joit'oli Merenkurkun saaristoskin rajavartijoona paljo.
Pjörkkaksen-äijä on liki kaks metriä pitkä, pystypäinen, tuikiasilmäänen ja kovakouraanen mies. Se puhuu sellaasta karmian tylyä kotikylänsä »Replutinruattia», jotta sitä ei Helsingin herrat ja meirän koulunkäynehet ruattalaaset ymmärräkkään — vaikka Pjörkkaksen-ukko kuinka koittaas ruattiansa tolittaa. Niinkun silloon »svabooda»-kesänä, kun santarmit raahasivat Pjörkkaksen ukkoa, Iigor Sandmania ja viittä muuta miestä »germanski spionina» Venäjälle hirtettäväksi. Viipurin linnas äijää kuulusteltihin ja vaikka se kuinka selvästi yritti vastata santarmien ruottalaaselle tulkille, niin se etelän-ruottalaanen ei ymmärtäny mitään Pjörkaksen puheesta, n’otta ryssien piti hakia Sandmanin-Iigori toisesta kopista tulkiksi kääntämhän Pjörkkaksen ukon puhetta esti herrasruottiksi ja sitte se ruottin tulkki vasta käänti ryssäksi — n’otta Pjörkkaskin imehteli jotta:
— He va nu faan (sehän nyt pirua) kun ei mun ruottiani toiset ruottalaaset ymmärrä ollenkaan.
Se oli kesällä 1917, kun Ukko-Pekka oli jo nimitetty prokuraattoriksi. Ja kun hän sai kuulla, jotta santarmit olivat fanginnehet asekuljetuksesta viis Raippaluoron miestä ja olivat juuri kuljettamas niitä Venäjälle, niin Ukko-Pekka tuli Viipurihin ja otti hyljekytät niiltä pois.
No se siitä; — mutta tämä sanottuna vain siksi, jotta kyllä Pjörkkaksen-ukon tuntevat hyvin niin Ukko-Pekka kuin Mannerheimikin. Varsinkin juuri Mannerheimi, sillä Pjörkkaksen-ukko hairas Vaasan vallootuspäivänä kerraasti Mannerheimiä niin kauluksesta kiinni, jotta kuka tietää kuinka Mannerheimin olis siinä käynytkään, jos ei asessori-Puhti keriinny välihin.
Joo, s’oli sillä lailla, jotta Pjörkkaksen-ukko oli justhin hyljepyssynsä kans komennettu Kaupungintaloon erustalle vahtihin, ja määräksi pantu, jotta sisälle ei saa päästää ketään, jok’ei tierä ja sano tunnussanaa.
Pjörkkas marssiskeli erestakaasi porrasten eres tussari olkapäällä turkkiroukoosisnansa ja hylkeennahkaasis karvakengissä kun elefantti, — niin tuloo jokin pitkä herra kaulukset korvis harppojen ja meinaa mennä suoraa päätä vain portahia sisälle. Mutta samas siin’oli kans Pjörkkaksen-ukko, joka löi raskahan karvakintahansa miehen kauluksehen jotta:
— Hö du kaar, kva je löysin? (Hei mies, mikron tunnussana.)
Herra hämmästyy ja kääntyy ympäri. Kattoo miestä ja sanoo jotta:
— Minä olen kenraali Mannerheim. — Minä en todellakaan tiedä, enkä ole kuullu, mikä on tämänpäivän tunnussana, mutta kyllä minä olen Mannerheim.
Niin Pjörkkaksen ukko hymähti vain kun harmaahyljes jotta partakarvat pystyhyn, ravisti herraa olkapäästä ja sanoo jotta:
— Tästä ei mee kukaan sisälle ilman tunnussanaa, niin kauan kun mä täs seison — he ska tu veit (tierä se) — Voihan tänne tulla kuka jeeveli tahansa ja sanua jotta, minä oon Mannerheim!, — men näj goss, tu gaar nuu ingen stans! (ei poika, sin’et mee mihkään).
Pjörkkas kattoo sitä niin tuimaa silmihin ja puserti lujaa jotta kyllä s’oli ihan viimmeeses hetkes, kun asessori Puhti sai yläkerran klasin auki ja huuti jotta:
— Hei Pjörkkas, kyllä s’oon ylipäällikkö kenraali Mannerheim!, päästä se vain tulemahan tänne ylös.
Mutta kauan kattoo Pjörkkaksen ukko kumminkin vielä Puhtin päälle klasihin, ennenkun päästi irti ja sanoo jotta:
— No, tu mo gaa to, to Buktin säger! — (no, mee nyt sitte kun Puhti sanoo).
Niin kyll'oli Mannerheimi kattonu pitkähän Pjörkkaksen päälle, kun irti pääsi, hymyylly oli ja sitte sanonu jotta:
— Kyllä se oikeen oli, niin pitääkin sotamiehen tehrä! Kiitoksia vain! —
Ja sitten oli menny sisälle esikuntahan ja kyselly Puhtilta, mikä tuo vanha hyljekyttä oikeen on, ja sittemisin n’oon parahia ystävyksiä ja tuttavia keskenänsä Mannerheimi ja Pjörkkaksen ukko, n’otta aina Mannerheimi muistaa ja kysyy, kun Vaasas käy, kuinka Pjörkkaksen ukko voii. — Ja hyvinhän tuo voii vieläkin, vaikk’ on jo yli kahdeksankymmenen.
No niin, ettäs tierättä mitä varte Pjörkkaksen-ukko ja se toinen vanha hyljekyttä, Langöyranin-Matti, oli kuttuttu Kaupungintaloon juhlapäivällisille ja Mannerheimi vaatinu niitä istumhan lähellensä, oikee pääpöytähän.
Siinä sitte syörä tuhrattihin niinkun herrat pruukaa monellaasin veittin ja kaffelin, jokk’ei tahtonehet oikee pysyäkkää hyljekyttään käres, mutta selvittihinhän siitä, kun ukot kattelivat vähä ympärillensä kuinka toiset tekivät.
Kaikki meni hyvin siihen asti kun lopuksi tuothin pöytähän sellaasta perärättiä, jäätelöä, valkoosta niin kun lumi suures klasi-koolis. Ja sitä koittivat hylje-äijäkkin havertaa talterikillensä aika kimpalehen — vaikkeivät ollehekkaan ikinä ennen tuollaasta puurua syönehet, ei eres nähnehetkään.
Kovasti totisiksi ja kankeeksi siinä veti ukkojen olennon, koittivat vähä toisassilmin vilkua, jotta kuinka tuota nyt syörähän. Mutta kun ne huomas sitte, jotta Mannerheimi otti pikkuusen lusikan kätehensä ja sillä alkas, niin Pjörkkaskin tuumas, jotta oli mit oli, otti luisikkahansa aika tarakan jäätelöä ja pisti suuhunsa — mutta kyllä se sylkääsi sen vähä äkkiää takaasi lautaaselle, haukkoo ilmaa ja pyyhkii suutansa.
Ja oli imehisnänsä, kun s’oli niin kylmää, jotta vanhan miehen suuta ihan poltti kun jää.
Langöyrin-Matti oli silmä kovana kattonu kuinka kaverin siinä käyrähän, ja se päätti olla viisahampi. Se otti vain puolen lusikallista, varovasti, vei suun etehen ja puhalleli kauan aikaa kun se luuli, jotta s’oon niin kuumaa!
KOLME KUUTA
Oottako kuullu sitä kummaa jotta yks herra Vaasas on nähny viime tiistai iltana taivahalla yhtaikaa — — 3 kuuta?
Joo, niin se mulle itte sinisin silmin jutteli ja sanoo jotta se on sitte vissiä eikä mitään leikin tekua.
No mistä sä silloon tulit? — kysyyn mä.
— Klupilta. —
— Iihahahaa — nauroon mä jotta — on sitä moni sieltä tulles nähny usiampiakin kuita, hyvä velii!
— Älä ollenkaan hirnu! — Se on sitte ihan totta jotta 3 kuuta mä näin yhtaikaa taivahalla, ja se mun toverinikin näki. Seisottihin kauan aikaa, katteltihin ja imehreltihin.
— Mihin aikahan se oli? — kysyyn mä varmuuren vuoksi.
— Orotas nyt, jotta mä muistelen oikeen tarkasti. Se oli tiistaki illalla, kello nuon puoli 12, ihan vitiselvänä miehenä.
— No kuinka ne oli ne kuut, ja miltä ne näytti?
— Taivas oli vähän umpikantehensa sumia, jotta kuu loisti hiukan himmeästi, mutta kuitenkin aivan selvästi ja oli vähän kellertävä. Kuun ympärillä oli hyvin laaja, mutta selvästi näkyvä puoliympyränkaaari ja sen oikian kuun kans samalla aksilalla aika kaukana toisistansa kummallakin puolella oli yhtä suuret ja melkeen yhtä kirkkahat kuut, siis 3 kuuta yhtaikaa — — Ook'sä koskaan nähny sellaasta luonnonilmiötä elikkä lukenu sellaasesta? Mä kattelin Tietosanakirjastakin, muttei sielä ollu mitään — jutteli se mies mulle n’otta partakarvat huiskuu.
— Jos ei kuule Isos-Tietosanakirjas sellaasesta imehestä mitää seiso, niin älä puhu säkään kellekkään yhtää mitään niistä näkemistäs kolmesta kuusta, kuiskasin mä hyvälle ystävälleni silmää iskien hiljaa korvahan jotta:
— Ihmiset voivat pian luulla susta vaikka mitä.
Mutta se jankkas vain jotta hän näki kolme kuuta ja sanoo jotta:
— Kun tulin kotia, niin pyyrin frouvanikin tulla karulle kattonahan sitä imestä. Ja sekin näki! — Jos et usko, niin kysy siltä.
— Jaa että frouvakin näki? — jahkaasin mä. — No sitä en usko, enkä viitti siltä sitä kysyäkkään, mutta jos sun frouvas näki kuun, niin se näki vain yhren kuun, ja se oli kuule sun oma klanipääs, kun sä seisoot mamman eres tietysti nöyrästi lakki kouras, niinkun pitääki, kun pappa klupilta tulles näköö kolme kuuta taivahalla, — ja pyytää vielä frouvaansa sitä paitaasillansa karulle kattomhan keskiyöllä — — nauroon mä katketakseni.
Se herra oikee loukkaantuu, jotta:
— No täytyyhän mun omia silmiäni uskua!
— Tietysti! — En mä sitä kiellä jottei mies voi joskus nähdä montakin kuuta, on niitä nähnehet monet muukkin. Mutta anteeksi nyt vain: — näiksä tähtiä kans?? — Niitä plaarahan kans nährä n’otta silmis sätii ja useemmiten juuri samalla kertaa, kun pappa monta kuuta näköö — —
— Älä luulekkaan mitään sellaasta! — koitti se herra sanua, mutta mä, joka oon lukenu luonnontieteetä ja tähtimailman salaasuuksiakin tutkinu, seliitin sille jotta:
— Välistä kun on oikeen pilves n’otta taivahalla näköö ihan selvästi monta kuuta, tähtiä ja aurinkojakin, niin voi sattua jotta saa avaruuresta päähänsä sellaasenkin taivahankappalehen, jota sanotahan meteooriksi, ja se tuloo aina Halleyn pyrstötähren peräs — oothan sä siitä lukenu? — niin se se vasta eri tärskäys knupis on! — Muttei sekään torelllisuures oo tavallisesti muuta kun — kastrulli.
Silloo se mun ystäväni, hyvä-herra, suuttuu ja lähti.
Mä oon tuota samaa asiaa nyt kyselly muiltakin klupiaasilta, jokka olivat liikkeellä klo 11 ja 12 välillä keskiviikkua vastahan yöllä, ja ne sanovat kaikki järjestänsä jotta — hekin näkivät 3 kuuta!
Paitti yks, joka sanoo jotta hän oli niin päissänsä, jottei nähny yhtään mitään.
N’otta kuinka sen Vaasas nähryn luonnonilmiön kans oikeen oli, sitä en tierä, mutta itteni mä takaan, sillä mä olin silloon Kokkoolas ja sielä oli täysi kuunpimennys.
SILMÄKLASIT
Oottako kuullu jotta mä oon nyt kans tullu fiiniksi ja arvokkahan näkööseksi? — Niin juhlalliseksi, sivistyneheksi ja herran näkööseksi jottei vanhat kaverit mua enää tunnekkaa? — Oikee ittiäkin hävettää tämä mailman prameus, kun pitää esittää ittensä vanhoolle tutuulle.
M’oon kattokaas, hankkinu nyt kans, pröhöm, silmäklasit päähäni niinkun muukkin herrat ollakseni tyyrihin ja tärkiän näköönen. Huonosti mä näillä näjen, mutta ei auta. Mä käytänkin näitä nenäklasia vain juhlatilaisuuksis peittääkseni taloonpoikaasen terveitä ja teräviä silmiäni, että pääsisin herraankirjoohin mäkin jo, vanha mies, sillä mä oon huomaannu, jottei mua piretä oikee oppinehena, viisahana ja arvollisena miehenä, kun kuljen ja kattella toljotan aina vain näillä syntymäsilmillä ilman klasia.
Ei sen puolesta jotta mä klasia tarvittisin niinkun sanottu, — sillä paremmin mä näjen näillä vanhoolla suurilla sinisillä silmilläni! — vaan ainuastaan ulos näkyäni komistaakseni mä ne oon hankkinu. — Ja siksi toiseksi, onhan mulla yhtä hyvä oikeus kattella tätä maailmaa klasien takaa kun muillakin.
Näen eli ei, se on mun asiani!
Kyllä vain nämä klasit — vaikuttaavakkin! — Oikee mua naurattaa, kun vastahan tuloo vanhoja tuttavia: eiväkkä ne tunne, ovat niin olevinansa tärkiän näköösiä, vähän vilkaasoovat jotta mikhän mahapauroo herra tuokin on. — Mutta mä näjen ja tunnen jokahitten ja meen kans kakkulat nenällä komjasti noukka pystys sivuutte — enkä oo liijoon tuntevinani.
Kun tulin keskiviikko-aamuna Helsingistä ja ajoon Vaasan viimmeesellä vosikalla asemalta — ei mikään oo sen juhlallisempaa, ja komiaa kun ajaa vosikalla! — niin kun istuun karvareuhka pääs ja nämä mustasankaares kakkulat ylpiästi nokalla, niin Hovipuistikolla tulivat kauppaneuvos Eskola ja pankinjohtaja Luutonen aamukävelyllä vastahan!, justihin Harkmannin taloon kobralla, ja kovasti teristivät kans klasisilmiänsä nähräksensä, mikä tehtahan patruuna tuas vosikalla nuan rehvästi ajaa.
Mä kattua toljotin kans kovasti kankiaa niiren päälle, hiukan kumarrin nuan vain ja nostin vähä kättä lakin laitah, niin — voi kun ne hämmästyyvät, ja punastuuvat kun koulupoijat koko krupilta ja vähä vinkiää hairasivat lakit päästänsä ja kovasti kumartelivat. Mä en kattonu sen enempää niiren päällekkään, vaikka ne jäivät hämmästyksestä siihen paikkahan seisomhan ja imehtelemhän jotta kuka se oli, ja vielä kattelivat kauan aikaa mun perähäni.
Ja — minähän se vain olin!
Kun kotia tulin, soitin ovikellua ja mamma tuli aukaamsemhan, — niin sekin hämmästyy n’otta häntä vipotti, kun mä kysyyn jotta:
— Asuuko täs se herra Jaakkoo?
Mä meinasin esittää itteni sille, — mutta se tunti äänestä ja kyllä se melun nosti.
Sanoo jotta:
— Ja otakki heti päästäs nuo kauhiat klasit, eihän sua tunnekkaa. — Oikee mä säikährin jo jotta mikä herra tänne tuloo.
Mä röyhistin rintaa jotta:
— Herrapa tietysti ja »vieras mies tuli nyt taloohin». — Äänes tutun kuulen, mutta mitään en näje, kun löi klasit aivan kuurahan.
N’otta kyllä mä nyt oon juhlallisen ja arvokkahan näköönen! Kun ei se frouvakaan, jonka luona mä asun, tahro enää tuntia. Niin teköö ouron-näkööseksi nämä klasit jotta herraksi luuloo sekin.
Jos meillä mamma kotona nyt rupiaa mulle jostakin vähäkin prätäjämhän, niin mä paan heti silmäklasit päähäni, katton korkiaatte ja kysyn kolkolla äänellä pitkähänsä jotta:
— Mitä?
Niin se ei voi olla pyrskähtämätä nauruhun jotta:
— Kyllä sä oot — pöllöön näköönen! — Ota heti pois ne päästäs!
N’otten mä tierä mitä mä nyt tekisin. Klasit m’oon hankkima ittelleni niinkun muukkin herrat, mutta meirän äitee tahtoos, jotta mun täytyys olla ja kulkia aina vain — yhtä tyhmän näköösenä kun ennenkin!
HELLUREI
Oottako kuullu kuinka ne Lailan ja Leilan nimipäiväjuhlat päättyivät?
Kun kuhmu ottahan toiselle — vähält’ oli ettei silmä menny. Ja toiselta revittihin 800:n markan pusuri.
Laila ja Leila on parhaita ystävyksiä, tarjoilijattaria suures hotellis, asuuvat yhres hauskas poksis, johna monta lystiä on piretty aamuhun asti, sitte kun on lähretty »jatkamahan». Seinän takaa on koputettu ja oltu vihaasia, kun niill’ on ollu niin lystiä. Kramofooni on pelannu, laulettu ja tanssittu n’otta klasit pullistellu.
Vähä syntistä sakkia se ammattikunta on, kun viinan höyryys joutuuvat aina työskentelemähän ja ottaavat ittekkin joskus fyllyn ja ilon irti elämästä, sillä kavaljeereista ei oo puutetta, eikä rahastakaa tänä aikana, n’otta Laila ja Leila, joilla on samana päivänä nimipäivä, ja yhteinen asunto, päättivät viettää nimipäiväänsä oikeen pulskasti. Ja haastoivat työtoverinsa Allin ja Sallin ja Veeran, sitte kun ne työstä pääsöö, juhlimahan heille.
Monta päivää ne valmistivat. Laittoovat pullat ja sokurikaakut oikee kräämin kans ja oikiaa kaffia oli ja sokuria suuri kooli täynnä ja paksua maittilaa n’otta kansanhuoltoherrat olis pyörtynehet, jos olisivat nähnehet. Ja Joulusta oli vielä kinkkuakin jäljellä ja hyvää lampahan lapaa ja rokfortti-juustua ja ranskanleipää ja voita kokonaanen kilo talterikilla ja suuri kristallinen karaffi jäis pirettyä viinaa voileipien kans naukattavaksi ja haukattavaksi — n’otta oikee tuli vesi suuhun, kun kerrottihin kaikesta mailman mannasta mitä siell’ oli ollu.
Niin Veera oli sanonu Allille ja Sallille, jotta ostethan niille kukkia ja jokin komja lahja ja minä pirän puheen. Niin n’oli ostanu kultasepästä tuhannen markan hopiaasen hienon leivoskorin, oikeen sellaasen fiinin, jok’ on aivan reikiä täynnä. Ja suuren komjan kukkakorin, john’ oli koreeta kukkia ja pitkät silkkinauhat ympärillä.
Ja vaikka Laila ja Leila olivat sanonehet, että he varaavat kyllä pottuja ja proinaa, n’ottei siitä puutetta tuu, niin kumminkin jokainen juhlavieras Alli ja Salli ja Veera ottivat käsilaukkuunsa vielä omasta takaa jonkin mesimarja tai kirsikka-lökärin n’ottei kesken lopu, niinkun useen on sattunu, sillä näis likois ei vähä piisaa. Siit’ on pitkä kun n’oon olleheet rippikirkos.
Ja niin tuli sitte se Lailan ja Leilan päivä.
Pöyt’ oli tuukattu oikeen kukkien ja kynttilään kans, Laila ja Leila silkis ja sametis. Leila oli kampaamos eli naispaahtimos laitattanu sellaasen fiinin »pesumuijan» frisuurin, jotta niskasta ylös kaikki karvat ja suuret krullut pääs. Ja Laila pani päällensä oikee »tekoltee»-läningin, jotta selkä oli paljas melkeen hännänruotohon asti.
Sitte ne tuli Alli ja Salli ja Veera sen suuren kukkakorin kans ja se hopiaanen leipäkori fiinis paketis. Ja onnittelivat ja olivat niin juhlallisen kankeita kun terveysliivit ja franskalaaset kantapäät perhänantoovat. Aivan varpahillansa seisoovat n’otta tuskin pystys pysyvät.
Oli ne vähä jo ottanehetkin, kun toren sanoo, ja tuonehet pari nikottelevaa kavaljeeriakin mukanansa.
Ja siinä olikin koko sotkun juuri, että niitä kavaljeereja oli liika vähä ja olivat kaikkien ystävättärien yhtä hyviä heiloja.
Veera piti puheen jotta:
— Te Laila ja Leila ootta meirän parhaita rakkaita työtovereita ja ystäviä, joista me kaikki niin paljon pirämme, emmekä koskaan riitele, niin että me nyt onnitelemme teitä oikeen syrämmestä ja me ojennamme teille nämä kukat ja tämän vaatimattoman pienen lahjan.
Laila otti sen hopiakorin ja Leila sen suuren komjan kukkakorin ja kiittivät, klappasivat ja pussaalivakki poskelle n’otta s’oli oikee liikuttavaa. Ja ne kavaljeeritkin taputtelivat ympäriinsä Lailaa ja Leilaa n’otta Veera kattoo jo oikee pitkää, kun se sen tuoma kavaljeeri pussata moiskahutti Lailaa ihan keskelle suuta, eikä Laila tykänny ollenkaan pahaa, nauroo vain ja lipoo huuliansa.
Sitte juothin kaffia kaakun kans, eikä ollenkaan purtu sokurin palaa kahtia, niinku muis ihmisis nyt pruukathan. Sitte tuli lökärit ja konjamiinit kaffeen kans. Ja kramofoonis huuti Malmsteem kollikissin tunteita n’ottei siitä puheen pauhusta muiren ääntä enää paljo eroottanukkaa.
Mutta sen näki Veera, jotta Laila kovasti kikatti sen toisen kavaljeerin kans, jok’ oli hänen.
Allikin tykkäs pahaa, kun se toinen kavaljeeri skoolas aina vain Leilan kans ja yritti vähä puserrellakki. N’otta sielä pakkas ilonpito mennä vähä penkin ala.
Mutta kun voileivät ja napanterit tuli pöytähän, niin herrat ottivat oikeen toren kannalta sen syömisen ja söivät kun hevooset. Niin monta napsia ottivat jotta istuuvat ja naiset saivat rauhas riirellä, sillä se siitä lopuksi kumminkin tuli, niin hyviä ystäviä kun olivakkin.
Veera sanoo lopuksi Lailalle jotta:
— Kehtaakki — tuollaane — luulek’sä, etten mä tierä mikä sä oot. — Kukkia ja tyyrihin farin sulle ostimma, se maksoo tuhannen markkaa — —
— En min’ oo sua pyytäny mulle mitää ostamhan, — turhaa sä yrität Väinöä multa vikitellä, — itte oot, kylläs tierät, vai pitääkö mun sanua se — — ja pukkas pöytää Veerahan päin n’otta kupit kalaji.
Ja Alli huuti Leilalle jotta:
— Pyykkiakka! — Tua ei passaa sulle ollenkaan, oot kun pesumuija, kaffilusikka vain vielä niskahan.
Siinä tuli sellaanen huutaminen ja pöyrän pökkiminen, jotta kukkapurkit kuuppii, ja kaffikupit poukkooli laattialle. Laila hairas sen hopiaasen lahjafatinsa pöyrältä ja paiskas Veeraa ottahan, n’otta s’oli kaatua ja pyörtyä. Fati meni luttuhun ja Veeran ottahan tuli suuri kuhmu. Vähältä piti, ettei silmähän ottanu.
— Tuutta tänne tappelemahan ja särkemhän meirän mööpeliä — huuti Leilakin, hairas sen kukkakorin ja molemmin käsin löi sen Allin päähän n’otta multa ja kukat lenti pitkin pöytää, kaakun päälle ja kavaljeerien silmille n’otta ne räpytteli kauan aikaa ennenkö näkivät mitää.
Mutta kun Alli siitä selkes ja vähä enempiä rapoja päästänsä ravisteli, niin jee kun se faarttas Leilan tukkahan ja veti niin kiharat suoraksi, jotta se huuti ja potkii aivan oikohonsa. Pusurikin halkes ja pöytä kaatuu n’otta kaikki oli pirin parin Lattialla.
Veera piteli toisella kärellä ottaansa ja itki ja Laila huuti jotta:
— Menkää pihalle täältä kaikki tyynni, elikkä mä hajen poliisin.
— Tuollaasille hulluulle me täs vielä tyyrihiä lahjoja toimme — kirkuu Veera — ja rupes ettimhän lattialta sitä hopiafatia. —
Ja kun se sen löyti, niin kainalohonsa pisti jotta:
— Ei ikinä!
Niin lähtivät nimipäivävierahat suuri kuhmu ottas, multaa naamas, mutta fati lujasti kainalos oven täyreltä, Lailan ja Leilan seljästä vielä pukkies yön pimeyteen.
Sellaaset kalaasit ne oli. — Eikä ensi kertaa. Huomenna jo sovittihin, vietihin se fati kultaseppähän oikaastavaksi ja annettihin uurestansa Lailalle, joka hartahasti kiitteli ja tykkäs jotta:
— N’oli oikeen mukavat juhlat pitkästä aikaa.
— Yks pusuri, kuhmu ja joku kaffikuppi, kappas nyt asia!
— Hellurei! — tykkäs Veerakin jotta — kellä hellu, kellä ei!
PAAPALTA MENI PARTA
Oottako kuullu, jotta Hakalan paapall’ ei oo enää partaa?
S’oon nyt aivan silunaamaane ja niin outo, jottei se tahro tuntia enää ittekkään ittiänsä. Kulkoo vihoosnansa ku lautapäähärkä, tuhahteloo itteksensä ja aina välhin toisella kouralla pyyhkääsöö nenänalustaansa jotta: kuka perhana sen teki?
Kaikkihan sen Hakalan paapan sillä kirkolla tuntoovat ja ovat elämänsä nähneet sen pitkät näävelit, joita se aina veteli ja pruukas sanua jotta:
— Tuata tuata, tierä tuata.
Sellaane lihava pätkäles s’oon, aika taloon isäntä ja vähä viinahan menevä, mutta kovasti mukava laatumies n’ottei sen puolesta oo mitään sanomista eikä moittimista kellään. Joskus silloon harvoon kun Hakalan paappa sattuu erehtymhän ja yän päälle kotiansa osootteloo sääret notkuen kun piipunvarret, niin koskaan ei se yritäkkää tupahan ja kamarihinsa Maijan seljän taa nukkumhan, vaan tallin ylisille heinihin konttii ja nukkuu sielä kun porsas pahnoos. Vähä roskia seljästänsä puristeloo, kun aamulla tupahan tuloo kaffia vaanaamahan, eikä oo tietääksensä, kun Maijamuari sähähtää jotta:
— Joko taas oot ollu koiratorpilla?
— Joo — pruukaa Hakalan paappa sanua ja kämmenellä silootella nääveliänsä.
— Kyllä sen Tiensuun-Lissun mökki pitääs polttaa ja ilmoottaa faltesmannille, jotta sielä te aina käyttä ryyppäämäs!
— Kaara ny sitä kaffia vain, äläkä siinä pärpätä —.
Kyllä se niin onkin kun emäntä sanoo, jotta pahennuksen pesä se Tiensuun-Lissun mökki siinä kyläs on. Se pitää aina viinaa takanansa ja myy isännille, kun ne tuloo iltaasin istumhan sinne ja keskenänsä turisemhan. Ansioksensa se Lissu sitä teköö, vähä tienataksensa, eikä suinkaan lystiksensä, yksinäänen, köyhä leski-ihminen kun on, jotta pitääs sitä vähä ajatella sitäkin puolta, jotta ihmisiä me oomma kaikki.
Mutta täs menheellä viikolla kun Hakalan paappa taas oli pitkästä aikaa pistääpyny sielä Liissun mökillä mötiääsen makoosta saamas, se kamala asia tapahtui, jotta paapalta putos sillä reisulla — parta!
Elikkä ei oikiastansa koko parta, vaan — toinen nääveli. Ja toisen se sitte itte klumppas pois emännän kerittimillä.
Eikä paappa vielä tänäkään päivänä tierä yhtään kuka piru sen teki ja kuinka se tapahtuu. Aamulla kun tallin vintillä heräs, haukotteli ja pyyhkääsi kärellä nenän alustaansa, niin sen jäi koura suun päälle ja sormet haroo sivulle jotta:
— Tuota, tuota — — mitä piruja?
Se nousi istahalle, koitteli oikee molemmin käsin naamaansa, niin riivattu vie — toinen nääveli oli pois! — Ja toinen paikoollansa.
Paappa istuu, tuumas ja tuumas, hieroo poskiansa, koitteli vooroon perähän sitä tyhjää paikkaa, ja nykääsi toista nääveliä, jotta onko sekään enää kiinni. Oli! — mutta toinen oli pois, jukulauta, niin sit’ ei ollu, vaikka olis koitellu kuinka.
Se katteli ympärillensäkki jotta olisko se puronnu heinihin, mutteihän sitä mihnään näkyny.
Paappa koitti muistella tarkasti mihnä s’oli ollu ja kenenkä kans. Sen se kyllä muisti jotta Mäkeläänen, Larvataloon isäntä, Kauppilan poika, Seksmannin-Kustaa ja kirkkoväärtti olivat sielä Lissun mökillä ja kovasti mukavaa oli ollu, mutta sitte se ei enää muistanu mitään. Ei sitäkään koska s’oli poislähteny ja kuinka s’oli kotia tullu.
Pää kallellansa istuu paappa heinäläjäs, piteli toisesta näävelistä kiinni ja funteeras n’ottei silmää räpäyttäny. Ei vaikka taittuus, s’ei muistanu mitään, mutta nääveli oli pois.
Ei suinkaan ne toverit, ryyppykaverit vai tätä kölöntyötä oo tehny? — tuumas paappa ja kraapii päätänsä.
— E-eei ne sitä olsi voinu tehrä, vakavia ja reiruja miehiä kaikki. — Eikä heillä ollu mitään riitaa eikä kania koskaan kenenkään kans ollu. Mutta kuka perhana sitte toisen näävelin mult’ on leikannu, ei se nyt ittestänsä putua eikä irti pääse, se on vissiä se, — ähkyy paappa itteksensä.
— Oliskahan joku perhana roökannu mun yöllä kotia tulles ja nykäässy parran — imehteli paappa. Mutta eihän se niin vain käy, juurinensa sen olis pitäny vierä — koitteli paappa yläleukaansa. — Ei, kyllä täm’ on leikattu, siloonen paikka.
— Ja mitä Maija sanoo, kun mä tuun tupahan, tällääsenä, toinen nääveli pois — huokaasi paappa.
— Kun olis eres lammasraurat eli sakset, että sais tuan toisenkin pois. Ei voi mennä kylällekkään parturihin, eikä krannihin saksia pyytämhän, kaikki nauraas ittensä vääräksi Hakalan paapan toiselle näävelille.
Se hairas puukoon tupestansa ja koitti sillä nirhata partakarvojansa poikki, mutta puukkoo oli niin tylsä kun patakrapa jottei saanu silläkään irti. Eikä repiä kärsiny — yritti se sitäkin.
Ei auttanu lopuksi muu, kun lähtiä piti tupahan Maijan katteltavaksi niin kamalaa kun se olikin. Paappa tuli kulmaansa alta yrmiästi kattellen, kun emäntä justhin sekootti kaffipannua puulusikalla, kattoo ja haikaasi jotta:
— Mikä jee sun on, kun s’oot tuallaane — klaappi? Onko sulta koko leuka pois? — haikaasi Maija n’otta siltä putos lusikka kärestä, pannu kiehuu ylitte ja truutustakin pruuttas aivan oikohonsa.
— Mhöö — mörisi paappa vain ja meni suoraa päätä pöytälooralle, otti sieltä kerittimet ja peilin hairas klasipianasta kainalohon. Niin meni nurkkakamatihin ja veti oven lujaa perähänsä kiinni.
Sielä se istuu pöyrän ethen, tälläs peilin, otti siitä toisesta näävelistä kiinni ja leikata klipsutti senkin juuria myöri poikki. Kattoo sitte hollin päästä pitkähänsä jotta miltä näyttää, ja sitte vielä tarkasti klapsutteli koko nenän alustan puhtahaksi. Pyhiiskeli ja hieroo monehen kertahan. Ja kun katteli peilistä, niin ei ollu tuntia ittiänsä samaksi mieheksi.
Mutta emäntää takkapieles nauratti n’ottei se tahtonu tantassansa pysyä. Sillä se se tuon tempun oli ukollensa tehny. Oli orotellu paappaa illalla kotiatulevaksi ja kun kuuli tallin oven käyvän, niin arvas äijän taas konttivan tallinvintille nukkumhan. Meni hetken päästä, kun paappa kuorssas n’otta hevoosetkin tykkäs pahaa, sakset kouras vintille ja leikata klippaasi toisen näävelin pois. Siinä se trulli oli.
Mutta niin sitkiästi piti emäntä naamansa, ettei ollu tietääksensä, imehteli vain yhres paapan kans, ja vielä soilus ja motkotti jotta:
— Vanha mies, juo partansakki. Hyvä ettei päätä viety.
Nyt ei Hakalan paappa kärsi enää kuulla siitä puhuttavankaan. Se epäälöö kaikkia ihmisiä, sillä jokin pirhana sen kumminkin teki. — Mutta omaa Maijaansa se ei epääle, ja se on hyvä se.
Hakalan paappa on ottanu niin noukkahansa tämän asian, kun se epäälöö, jotta jokin ryyppykavereista sen näävelin kumminkin vei, ettei se enää Tiensuun-Lissun mökille meekkään.
Oleeloo vain kotonansa ja mitä pakosta pitää kylällä käyrä, niin kun tuttavat haikaaloovat ja ihmehtelöövät, jottei Hakalan paapalla enää niitä komeeta nääveliä ookkaan, niin paappa vain pyhkääsöö siloosta nenän alustaansa ja sanoo jotta:
— Muoti on nyt tälläänen!
JUNALIPPU
Oottako kuullu jottei junas tarvitte pilettiä olleskaa, kun vain tietää salamerkin antaa?
— En mä osta koskaa pilettiä kun mä matkustan — seliitti yks vekkuli mies, kauppamatkustaja, vähä yksinkertaaselle, mutta kovasti ittetietooselle ja ylpiänluontooselle maalaiskauppiaalle. — Mä vaan teen salaasen friimuurarimerkin konehtöörille, nuan huomaamata, kun se tuloo, niin ettei toiset pasiseerarit huomaa. Niin konehtööri nostaa vain kättä lakinlippahan, nyökäyttää ja sanoo jotta:
— Jahah, anteeksi.
Kauppias imehteli ja epääli sitä, mutta se kaupparatsu-filuuri vain tolkutti jotta:
— Ekkös oo pannu merkille junas, kun oot reissannu, niin juuri toises luokas, johna herrat matkustavat, niinkun minäkin, niin toisilta konehtöörit vaativat piletin ja knapsahuttaavat siihen reijän, toiset näyttävät vain jotakin lippua ja pistäävät sen heti takaasi taskuhunsa, vuosilipun, mutta toisille herroolle konehtöörit teköövät vain kunniaa ja sanoovat: jahah — niinkun mullekkin.
Kyllä se kauppias vähä muisteli, jotta hän olis sellaista nähny junis, muttei se kumminkaan uskonu.
— Tairat narrata vai mua — se sanoo, mutta se kauppamatkustaja intti kiven kovhan jotta totta se on.
— No minkälaanen salamerkki se sitte on? — kysyi kauppias.
— En mä sitä saisi sivullisille opettaa, kun et sä kuulu friimuurarien salaseuraan, mutta kun me oomma niin hyviä kaveria, niin, kun et sä usko, niin — — yhren reisun saat sillä tehrä, jos lupaat valallas ja kuoleman päälle, ettet toista reisua sillä yritäkkää, etkä kellekkään, et akalleskaan uniskaan sitä kerro. — Muista ja lupaa se, niin mä opetan.
No ne sopiivat sitte, että kauppias lähtöö samalla kertaa kaupunkihin sen kauppamatkustajan kans. — Peijakas sentähre kun ei passaa muuta sanua, kun että Seinäjoen kautta ne Vaasahan tulivat. Mutta Seinäjoelle tullahan kolmelta haaralta, niin että turha sit’ on arvata mistä päin se kauppias on kotoosi.
No se kaupparatsu oli aina junas ja matkoolla, n’otta se tuntoo kaikki konehtöörit, ja kaikki sen. Ja sitte sill'on koko vuoreksi ostettu junapiletti, jolla saa reissata yötä päivää kaikis junis ja mihnä vain. N’otta konehtöörit tuntoo sen, eikä pilettiä siltä kysy, vaikka s’oon välistä niin ympärinsä päissänsä, jottei se ittekkään tierä mihkä se kulloonkin on menos.
Niin ne sitte tulivat autopussis lähtöasemalle. Kauppamatkustaja sanoo sille kaverillensa jotta, mun pitää käyrä asemakonttuuris vähä telefuneeraamas, katto sä nuoren kapsäkkien perähän sill'aikaa. Ja niin se käy ostamas toisen luokan piletin sille kauppamiehelle. Orottivat sitten junan tulua ja nousivat komjasti toisen luokan vaunuhun. Se kauppamatkustaja sanoo sille kauppiaalle jotta:
— Istu sä nyt tualle penkille, vähä kauemmas, mä istun tähän, kun konehtööri tuloo tästä päästä vaunuhun, niin näet kun mä teen sen salamerkin niinkun sulle oon opettanu jotta: pyyhkäsen hienosti, näin sivumennen vain, oikialla kärellä vähä viistohon nenänalustaa ja puhallan phyit — niin saat nährä jottei se pilettiä kysykkää. Tee sitte sinäkin niin. Mä käyn vähä tuas toises vaunus, sielä näytti olevan Teräksen matkustaja — sanoo se kaupparatsu ja meni toisehen vaunuhun konehtööriä vastahan.
Sielä se seliitti konehtöörille, jok’oli hyvä tuttu jotta:
— Tuola toises vaunus klasipieles takapenkillä mun kans pantihin tulemahan yks hullu mies lääkärin puheelle Vaasahan. Sen emäntä pyyti mua kattoinhan sen perähän ja — täs on sen piletti. Kyllä te tunnetta sen siitä, kun se pyyhkääsöö näin nenän alta ja puhaltaa, jottei pirä sen enempää sitä vaivata, muutoon se voi saara raivokohtauksen.
— Hyvä — sanoo konehtööri ja jatkoo pilettien tarkastusta. Ja se kauppamatkustaja tuli takaasi omahan vaunuhunsa. Niin sitte istuuvat ja orottivat.
Kun konehtööri sitte tuli esti sen lurjuksen työ, niin se hienosti vain nosti kättänsä tervehryksehen ja samalla pyyhkääsi vähä nenäänsä.
— Jahah — sanoo konehtööri ja nosti näpsyttimiänsä.
Sitte se katteli muiren pilettiä ja tuli sen kauppiaan kohralle, niin se kauppias kans kovasti juhlallisena nosti oikian kätensä ja lykkäs fiinisti etusormi pitkällä nenänalustaansa ja puhalti lujaa.
— Kiitos! — sanoo konehtööri ja teki oikee kunniaa jotta: jahah, anteeksi ja olkaa hyvä.
Ja niin meni. —
Kyllä se kauppias imehteli ja nauroo. Siirtyy sen kaupparatsun penkille ja sanoo jotta:
— No totisesti, en mä olsi uskonu, mutta nyt tuan näin. On ne friimuurarit eri poikia, kun tuallaanenkin salaanen etuoikeus niill’ on.
— Ja paljo muuta — trossas se vekkuli. — Mutta muista se, jotta tämän yhren ainuan reisun sä saat sillä salamerkillä tehrä, niinkuin sovittihin. — Paluumatkan kans tietysti saat tehrä, n’otta se on erestakaanen reisu.
Kaupungisse kauppias teki sitte ostoksensa ja vähä ne yhres maistelivatkin hotellis, n’otta s’oli pienes kekkulis se hantesmanni, kun se iltajunalla Vaasasta sitte lähti.
Se meni heti toisehen luokkahan, istuu rennosti klasipenkkihin ja katteli toisia matkustajia vähän nuan niinkun, että mitähän tekin ootta olovinanna, mutta tämä poika matkustaakin friimuurarin merkillä. Istuu ja hyrääli vain itteksensä ja sormet lipaji ja käret käy niinkun pienes keikas olevilla iloosilla miehillä ainakin.
Vasta ennen Laihiaa kerkes konehtööri siihen vaunuhun, johna se friimuurari jo etukätehen hymyyli ja orotti. Kun konehtööri sitte tuli ja sanoo jotta:
— Piletti, olkaa hyvä! — niin se kauppias tälläs ittensä oikee takakenohon, lykkäs koko kärellä nenän alta ja puhalti pitkähänsä jotta:
— Phyyh.
Konehtööri kattoo jotta — mitä, aivastelooko se, vai mitä se kuriiloo. Sanoo sitte uurestansa jotta:
— Piletti, olkaa hyvä!
Niin se mies uurestansa puhalti ja lykkäs oikialla kärellä nenän erestä n’otta koko nenä meinas mennä ja sanoo jotta:
— Ettäkö te ymmärrä — ja tryykäs vielä kolmannenkin kerran jotta:
— Fiuuh! — No, joko konehtööri nyt hoksaa mikä miäs mä oon. En mä pilettiä tarvitte ollenkaan — sanoo kauppias.
Konehtööri seisoo silmät soikiana. Sanoo sitte jotta:
— Oottako te hullu vai häh, mutta piletti pitää olla, elikkä maksakaa rahas. Ja heti paikalla, ei täällä viheltämällä matkusteta.
— No mutta ettäkö te nyt tätä friimuurarien salamerkkiä tierä, jotta kun näin vain nenän alta lykkää ja vähä puhaltaa, niin s’oon sillä selvä, ei tarvitte pilettiä — koitti se kauppias selittää.
Mutta konehtööri ei ymmärtäny leikkiä. Se sanoo jotta:
— Jos että heti maksa, niin mä paiskaan teirän uloos ensimmääsellä asemalla.
Ei siinä mikään auttanu. Kauppiaan piti maksaa lippu Seinäjoelle asti ja ostaa sieltä vielä toinen kotia asti.
Kyllä se ihmetteli. Ja manaskin jo sitä kauppamatkustajaa jotta se vissisti narras häntä. Mutta kun se ajatteli, jotta tulles hän teki sen tempun, eikä pilettiä vaarittu, niin kuinka se sitten oikeen oli. Olikohan tuo toinen konehtööri jokin vasta-alkaja, kun ei se siitä friimuurarin salamerkistä mitään tienny, vai oliskahan vain ollu niin hävytöön mies, ettei siitä mitään välittäny. Otti vain täyren maksun.
Mutta sitte toisella kertaa, kun se kauppamatkustaja taas tuli sen kauppiahan työ, ja kysyy jotta kuinka se paluumatka luonnisti, niin se kauppias oli vähä niinkun kärmehisnänsä koko kaverille, ja sanoo jotta:
— Paluumatkalla mun piti maksaa, vaikka m’olsin kuinka nenän alta viittoonu.
— No kuinka sä teit sitte?
— Näin tietysti — selitti kauppias — niinkun menneskin, pyyhkääsi nenän alta ja puhalti.
— Jaa, helkutis! — haikaasi se kaupparatsu.
— Nuan oikialla kärelläkö sä pyyhkääsit?
— Niin! — sanoo kauppias.
— No siinä se olikin! — Ekkö sä nyt hoksannu, jotta takaasi tulles olis pitäny pyyhkäästä tietysti vasimelta puolelta ja vasimella kärellä. Mennes oikialla ja tulles vasimella kärellä.
— Hoo — sanoo kauppias jotta — jaa, kas kun en tuata hoksannu.
HRA PLUMPÄRIN JOULUVIINAT
Oottako kuullu jotta mä rookasin nyt kolmantena joulupäivänä sotavuonna 1942, vanhan hyvän ystäväni herra Plumpärin, jota mä en oo nähny ainakaan viiteentoista vuothen? — Tuli karulla vastahan ilmielävänä, mutta kovasti laihtuneena ja krussahtanu oli tuo entinen iloonen vanhapoika ja metelin pitäjä.
— No voi pehkana, eläkkö sä vielä ja mihnä sä nämä vuoret oot ollu, kun ei oo tavattu, en oo kuullukkaan susta mitään sitte kun sä sen flikan kans rupesit olemahan — — mä jo oon luulin jotta s’oot kuollu! — imehtelin mä, enkä ollu uskua silmiäni.
— Kuallu? — myhähti hra Plumpäri — — Ekkä eres kranssia viittiny lährettää.
— Häh! — hölmistyyn mä. — Menin oikeen nolooksi, sillä käsitin heti, että jos ystäväni hra Plumpäri olis torellakin tällä välin kuollu, niin — totisesti mult’olis unehtunu kranssi lähettämättä hänen haurallensa.
— No, mä onnittelen nyt sensijahan sua, että sä elät vielä. — Mutta mihinä sä oot nämä vuoret ollu ja mitä mekastanu?
— Ollu? — Ollu oon ja oon vieläkin avioliitos juuri sen saman entisen flikan ja nykyysen akan eli frouvan kans, johka mä silloon sekaannuun — — ja se on sun syys! — tärähytti kuin torvesta hra Plumpäri mulle vastasilmiä, syyttävällä äänellä, silmät terävänä kun parsinneulat.
— Mun syyni? — haikaasin jotta — Mitä sä puhut?
— Justhin sun syys, kun sä sanoot jotta s’oon niin komja, viisas ja hyvänluontoonen flikka, jotta mistää en muka parempaa akkaa saisi ittelleni. Ja nauroot ja kiusasit jotten mä tohri akkaa ottaakkaa —
— No otitko sä sen sitten? Vai ottiko se sun?
— Mhyh, tierä tuota, mutta kerran Santviikis sitte, siitähän on nyt jo tuota — — Leila on nyt 14 ja sen perästä on pitkä knappirivi Elluja ja Kalluja, Sirkkoja ja — —
— Onkos Kaarina? — pistin mä välihin.
— Joo tämä viimmeenen kirkuja on justhin Kaarina — nauroo hra Plumpäri.
— No, mitäs sä oot näinä vuosina hommannu ja mihnä sä oot ollu?
— Hommannu ja ollu? — On se kans kysymys. — M’oon tietysti ollu kotona ja hommannu. Hoitanu hommaani, hommannu ruokaa, kenkiä ja vaatteeta, pieniny mammalle hellapuita joka jumalan päivä ja aina ne on kaikki. Menny kesänä mä hommasin perunamaalla ja nyt joulun alla mä hommasin joukolleni joulua. N’otta kyllä täs hommaamista on piisannu aamusta iltahan ja näyttää aina vain piisaavan.
— Taisi sulla ollakkin hyvä joulu, kun susta niin hommaavaanen perheenisä on tullu — sanoon mä.
— No ei suinkaan nyt ainakaan kansanhuollon hommaamisilla eletä ja joulua vietetä — jahkaasi hra Plumpäri — Eihän se pistouvannu eres silakkaa joulukalaksi. Kinkuusta puhumata, mutta kyllä Suomen kansa on sellaanen sankarikansa, että se aina pärjää ja osaa asiansa hoitaa, jotta jouluna syörähän n’otta leuka kiiltää kiljunpinnasta, prässyltystä ja kinkusta, vaikk’ei sitä elukkaa kansliaherraan paperien mukahan oo Suomes tavattu enää parihin vuotehen. Mutta kas vain kun on! Harva se tölli johna ei sianlihan käry oo lemahtanu tänäkin jouluna. Meirän seinän takana asuu Karvian-mumma ja se sanoo, että hän on syöny tänä syksynä niin paljo sianlihaa, ettei hän kärsi enää kuulla sianlihasta puhuttavankaan, kun aivan häjyä teköö, kun ajattelookin. Sitä varte se ei lattanu jouluksi enää kinkkuakaan, lampahanlihaa vain käryytti.
— Kaikesta laista oli! — sanoo hra Plumpäri — vielä tänäkin jouluna. Mamma oli säästäny kaffikupillisen kriiskryyniä n’otta saatihin joulupuurokin. Ja mä hain Suntumista hinkin maitua ja limunaatipullollisen oikee paksua kretaa, n’ottei meinattu saara potusta poiskaan. Ja oli meirän äireellä piironginlooras kirjekuores 47 oikiaa kaffipöönääkin, jokka se pani ruiskaffin joukkohon ja jee kun se maistuu hyvältä. Ja haisi niin ihanalta jotta kun äitee paahtoo ne, niin min’olin noukkinen! siinä hellan ääres ja oikee suu auki vetelin kaffin hajua nenähäni jotta äitee pukkii mua jo poiskin siitä jottei kaffinmaku lähre pois pöönistä.
— Kaikkia oli, vaikka vähä, mitä jouluhun kuuluukin — ilootti hra Plumpäri. — Mutta sitten se muisti yhren asian, josta se sanoo jotta se oli: hävyytöntä.
— No mikäs karvas pisara se oli sun joulunvietossas?
— No kun m’olin lukenu lehrestä Alkoholiliikkeen tieroituksen koko Suomen kansalle, jotta puorit pirethän auki vielä jouluviikollakin, jottei tarvitte hätäällä. Niin kun menin maanantaina Alkohon, niin — ovet oli kiinni ja suuri ihmisjoukko seisoo karulla ja kyseli jotta mitäs peliä täm’on jotta tällä lailla ihmisiä narrathan. Vaasan maaherra sen oli tehny. Muis valtakunnan lääneis myythin. Mitä konstailua se oli olevinansa.
— En mä vaan ymmärrä — sanoon mä — niinkuin en ymmärräkkää.
— Se oli nolo temppu, jolla monille kunnon kansalaisille tuotettiin turhan päiten harmia. Ei suinkaan oo virkavallan arvon mukaasta narrata ja nolata yleisöä. Maaltakin oli tullu pitkänmatkaasia ihmisiä kaupunkihin laillisille ja luvallisille asioolleen Alkohooliliikkeen julkiseen tieroitukseen luottaen, mutta tuolla tavalla nyt verettiin nenästä — harmitteli hra Plumpäri.
— No jäitkö sä sitten aivan kuivin suin? — kysyyn mä
— E-hei, ei toki — hymyyli hra Plumpäri. Mutta kyllä mua harmitti. Kun tulin kotia ja mamma sanoo jotta: mee pienimähän puita, niin tiuskaasin jotta:
— En meekkään, mun puolestani saa nyt olla — —
Ja krätäjin ja puhisin n’otta flätkääsin lakkiinkin köökin pöyrälle äireen pullataikinan vierehen n’otta se aivan kauhistuu jotta:
— Mitä hertti sun nyt on, kun s’oot niin pahalla päällä.
— No kun puorin ovet oli kiinni ja mä jäin nyt ihan ilman pientä kinkku-napsia, ja sitä ei mulle oo tapahtunu kieltolain aikanakaan. Totisesti niin nyt mäkin pian tuun äkkijyrkäksi ja laulan vallankumousta jotta:
Lait pettää, hallitukset sortaa
verot köyhälistön verta juo — —— Älä, älä rakas ukkokultani oo pahoollas, että sun nuon nolosti käythin, sanoo mamma ja oikee taputteli mua poskelle jotta:
— Sä oot ollu niin kiltti poju tänäkin vuonna ja hommannu niin kovasti kaikellaasta meille jouluksi jotta kyllä — joulupukki tuo.
— Ja toi kans! Jouluklappien joukos oli yks pieni paketti »Isille», jota mamma varootti, ettei saa paiskia.
— Niin että tällä imhellisellä tavalla mun kobraltani virkavallan katalat juonet ja aivoitukset häpeään lankesivat — riemuitti hra Plumpäri.
— Mutta sittenhän kuule Plumpäri sull’on torella viisas ja hyvä akka! Mitä sä mua turhaa soimaat, että se mun syyni oli kun sä naimisihin jouruut.
— Niin niin — sanoo hra Plumpäri — mutta mistä se oli sen pikku putilkan saanu? — Sehän se on se toinen luku meirän huushollis ja onnellises avioliitos. — Se oli mun oma pulloni!
Kun mä otin sitten äireen lujille, niin se tunnusti, että monta vuotta sitten, kun mä kerran olin ollu yhres yhtiökokoukses ja tullu kotia, niin s’oli löytäny mun paltoon plakkaristani sen pullon ja pannu piiloon. Enkä mä yhtään tienny enkä muistanu.
— Jaa — sanoon mäkin jotta — ne on kuule Plumpäri sellaasia jotta sillä voi hyvin olla — toinenkin!
— Jaa — sanoo Plumpäri jotta — totisesti, kun mä nyt ajattelen niin voi hyvinkin olla — montakin!
Ja sitten me sanoomma jotta:
— Hyvää jatkua ja onnellista uutta vuotta.
MAISTERIN LAMPAHAN VILLAT
Oottako kuullu minkälaasehen liemehen se herra-maisteri ja koulunlehtori niiren menhenkesäästen lampahiensa kans nyt on joutunu?
Kun lihat on aikoja sitten syöty ja toisesta nahaasta tehtihin frouvalle lakki ja tyttärelle tuli vielä kaulus, mutta lahtari vei teurastuspaikasta sen pässinnahaan ja nyt sitten kansanhuoltolautakunta on aikojen perästä ruvennu vaatimhan, oikee poliisivoimalla, että koulumaisterin pitää luovuttaa villoja, elikkä se vierähän linnahan.
Sill’ oli sillä koulumestarilla menny kesänä huvilassansa kans kaks lammasta, elikkä toinen oli pässi, niinkuin niin monella muullakin kaupunkilaasella, että sais talveksi vähä lihaa. Tyyrihiä olivakkin ostaas ja monta vaivaa siin’ oli ennenku ne sinne huvilalle saatihin, mutta menihän ne sitte siinä ja mukaviakin olivat lapsille. Perunankuoria ja ruuanjätteitä syötettihin pihanurmien lisäksi. Ja vaikka frouva kuinka kielti lapsia, ettei saa korttileipää antaa, kun muutoonkin on vähä, niin lapset kuitenkin aina salaa syöttivät niille leivänpaloja n’otta äitee oli aivan tuskas niiren kans.
— Mitä varte te annatte niille leipää, vaikka min’ oon kieltäny, kun ei ittellekkää tahro piisata, eikä hamstratuksikaan saa?
Lopuksi se selvis, kun äiti sattui paikalle juuri kun molemmat tenavat Anna ja Kalle olivat taas syöttämäs niitä. Anna huuti Kallelle jotta:
— Katto, katto kuinka mun lipajaa — paljon enempi kun sun.
Ja nauroovat katketaksensa.
— Mitä ihmettä te täälä teette? — pauhas mamma.
— Taas ootta syöttämäs leipännä lampahille.
— No katto nyt äitee, kuinka mukavasti lampaiden häntä vipottaa, kun mä annan sille leipää.
Ja vipottihan se, niin että mammaakin nauratti.
Mutta isä oli pahalla päällä, kun sille kerrottihin, mihkä leivänpalat pöyrältä katuaa, n’otta aina on kori tyhjä. Se suuttuu esti niin, että se uhkas leikata lampahilta hännät poikki jotta: ei saa vipottaa. Mutta siitä nostivat lapset ja mamma sellaisen parkun, ettei se saa sitä julmuutta tehrä.
Kun leivänpaloja kumminkin aina vain katos, niin herra-maisteri yhtenä päivänä köytti lampahan ja sen pässin hännät narulla toisehen takajalkahan kiinni jotta
— Ette enää vipotakkaa ja narraa hännällännä ymmärtämättömiltä tenavoolta niiren ainoita leivänpaloja.
Muttei se auttama. Illalla n’oli jo nykinehet häntänsä irti n’otta narunpätkät vain roikuu ja lapset nauroo pihalla aivan kikkaras.
Ja pappaa harmitti, kun se kirjansa äärehen kamarihin kuuli. Se oikeen kraapii suurta tukkaansa jotta millä kummalla hän sais tuon lampahien häntäpelin lopetetuksi. Oikeeta lurjuksia ovat nuo lampaat, kun narraavat lapsilta leivän suusta.
Ja kun se aikansa tuumas, niin haki puuvajan nurkasta pari tiiliskiviä, köytti ne lujasti lammasten häntään ja ähkii jotta:
— No ette nyt totisesti ainakaan enää vipottele.
Pässi koitti vähä huiskauttaa, mutta niin raskas oli, ettei tullu mitään. Takakenohon vain painoo n’otta sen piti oikee kaula pitkällä ponnistaa.
Ja se lammas oli aivan onnetoon, kun tiiliskivi painoo niin lujaa ja hakkas jalkoja, jottei se päässy paikalta liikahtamahan. Viimmeen sen jalat petti, n’otta se putos istumahan ja huuti surkialla äänellä
— Bääää — — —
Se huuti niin syräntä särkevästi jotta siihen hätähän juoksi mamma ja lapset. Ja nekin rupes lampahan kans kilvan raakumhan jotta:
— Kivet pitää ottaa pois! Tuohan on eläinrääkkäystä.
Naapurihuvilastakin tuli ihmisiä kattomhan, n’otta pitihän sen herra-maisterin lopuksi ottaa ne pois, mutta kyllä se oli kiukus ja sanookin sitten jotta:
— No hoitakaa itte lampahanne ja syöttäkää niille leipännä jos ootta niin hulluja. — Min’ en enää tähän asiahan sekaannu!
Eikä se sekaantunukkaan koko kesänä. Lueskeli vain kamarissansa ja mikäli pihalla käyy ja lampahia näki, niin murahteli vain. Se kun ei oo yhtään eläänrakas ihminen. Ei kärsiny kuulla enää puhuttavankaan niistä.
Syksyllä mamma sitte hoiti asian, että tuli kylältä lahtari niin varahin aamulla, että lapset ja herramaisterikin vielä nukkuivat, kun lampahat oli jo teurastettu, palootettu ja vielä suolattukin pyttyhyn. Ja niinkuin sanottu, niin se teurastaja vaati paitti maksua sen pässin nahaan. Se sanoo, että hän tarvittoo ittellensä sen nahaan, eikä muutoon olsi tullukkaan. Lampahan nahaan se otti kans mukahansa ja lupas vierä kirkonkylän karvarille, että se laittaa siitä frouvalle korjan valkoosen lakkinahaan.
No asia pitis olla sillä selvä. — Lihat on koulumaisterin perhees pistetty menny talvena suihin ja frouvakin sai sen talvilakkinsa, mutta nyt sitte perästäpäin kun ei herramaisteri enää oo muistanukkaa niitä menhen kesääsiä hännänheiluttajia, niin eikös sieltä maalta, johna niiren huvila on, tuu kansanhuoltolautakunnalta ankara kirje, johna vaarithan, että herra-maisterin pitää sakon ja fankeuren uhaalla luovuttaa kansanhuollolle — 1/2 kilua villoja.
— 1/2 kiloa villoja! — imehteli se koulumaisteri jotta — mistä ihmeestä mä villoja otan?
Se kirjootti pitkän kirjeen kansanhuoltolautakunnalle ja seliitti rehellisesti niinkuin asia oli, jotta sen pässin nahaan otti lahtari teurastuspalkasta ja lampahan nahaasta on tehty frouvalle lakki ja tyttärelle kaulusnahka. Yksinkertaasesti: — ei mull’ oo villoja antaa!
Mutta sieltä tuli uusi kirje, jotta laki on laki, villat on luovutettava! — Mutta että kun lahtari on saanu sen pässinnahaan, niin kansanhuolto alentaa sen määrän puolella elikkä 250 krammaa on siitä lampahan nahaasta villoja välttämättä luovutettava.
Herra-maisteri kirjoitti uurestansa jotta — ei oo villoja hänellä, vaikka taittuus. Ja haukkuukin samalla koko kansanhuollon kun mahrottomia vaativat, sanoo ettei hänellä oo muita karvoja kun hiukset pääs. —
Niin tuli vielä kolmas kirje, että herra-maisterin on paras vain heti täyttää velvollisuutensa. Jos ei oo lampahan villoja, niin voi tuora villalumppuja ja hiuksia ja muitakin karvoja otetahan vastahan, mutta velvollisuus on täytettävä. Ja se on nyt viimmeenen kerta kun sitä herra-maisterilta vaarithan. Sitten tuloo poliisi ja vie herra-maisterin karvoonensa linnahan.
Herra-maisterin huushollis tuli itku ja meteli. Ja kova hoppu saara karvat kokohon. Maisteri vaati, että mamman uusi lammasnahkalakki on kerittävä, mutta mamma itki ja riiteli, jotta hän ei anna lakkiansa ei millää, eikä siitä paljo karvoja tulsikkaa.
— Enempi sull’ on karvoja pääs — niiskutti mamma — kun täs mun lakissani. Mee parturihin ja ota paperipussi taskuus että saat hiukset takaasi.
Se oli katkera paikka. Kyllä herra-maisteri manas mamman lammashommat alimmaasehen kattilahan, kun sen piti pitkästä komjasta pönskästänsä luopua, mutta kun mammakin laittoo leikkotukan, että saatais enempi karvoja, niin se lopuksi suostui siihen.
Paljonhan niitä sitte olikin hiuksia niillä yhtehensä, mutta kun kirjevaa’alla maisterin kirjootusöyrällä niitä sitte punnittivat, niin aivan niiren jäi suu auki, kun ei suuri tukku painanu eres 50 krammaa!
— Herran jestas — haikaasi frouva — mistä me saamma niin paljo karvoja. Kun olis koira eli kissi kerittävänä, mutta kun ei oo niitäkään.
— Mutta onhan meillä vanhoja villasukkia ja mihnäs on se mun vanha villapaitani, jok’ on kyynäspäästä rikki — pannahan ne joukkohon — sanoo pappa ja silootteli klania päätänsä, joka tuntui ouron kylmältä.
Mutta frouva sanoo jotta sen villapairan hän jo kaks vuotta sitten lahjootti karjalaasille ja samoon on villalumput monehen kertahan katteltu ja annettu isänmaallisehen keräyksehen. Hänellä ei oo kun kahret pitkät villasukat, hänen ainoansa, niitä hän ei voi antaa. Mutta lapsilt’ on jääny pieniksi parit villatumput ja yks lapaanen on joskus jääny puunhakkaajalta liiverihin. Ne voitahan ottaa.
Niin ne kallasivat kaikki paikat huushollis, mitä villaasta resua suinkin löysivät ja taas punnittivat, niin lopuksi saivat kun saivatkin niin paljo kokohon karvoja ja villalumppua herra-maisterin kirjootuspöyrälle jotta vaaka niukin naukin knahristi näytti 250 krammaa — mutta ei aivan!
Jokin millikramma puuttui.
Piti leikata Annan ja Kallenkin päästä niiren kauniita keltaasia kiharoota n’otta mammaa aivan itketti, kun — ne eivät tahtoneet painaa mitään. Mutta lopuksi s’oli kumminkin niin tasoos, että herra-maisteri tykkäs jotta:
— Kun mä huomen aamulla ajan vielä partani ja paan nekin vähät karvat saipuoonensa joukkohon, niin vissisti piisaa!
Niinkun sitte tekikin seuraavana päivänä. Otti vanhan kenkäpahviaskin, mättäs sinne tumput, sukkarauskan, omat karvansa, mamman hiukset ja lasten suortuvat ja vielä partakarvansakki — niin kiukuussansa sylki vielä päälle jotta:
— Tuos on teille nyt villoja ja karvoja kerrankin; kun vievät karvat päästä koko huushollista.
Niin pani karvalooran menemähän postis kansanhuollolle ja kirjootti vielä päälle että — »Varovasti».
Täyrestä kai ne ottivat sen, kun ei oo mitään kuulunu.
LUHRIKOOTA POIMIMAS
Oottako kuullu jotta mesimarjaa sanothan meirän puoles, Härmäs, luhrikaksi, ja että se kasvaakin vain pohjoos-Suomes?
Se on mailman paras ja makein marja. Tänä kesänä sitä olikin kovasti ja mä pääsin lomalle justhin parhaaseen luhrikka-aikahan. Niit’ oli Joensuun ja Perttusen niityn pyörtänööllä aivan mustana.
Oli ihana syränkesän poutapäivä. Taivas oli korkialla, aurinko paistoo täyreltä terältä ja pienet valkooset pilvenhattarat seilas korkialla sinisen taivaan laella, kun mamma sanoo jotta:
— Nyt pappa ja muksut lährethän luhrikoota noukkimhan.
Min’olin heti valmis jotta: mihnä mun lakkini on, mutta mamma sanoo, että et sä lakkia tarvitte, sinne mennähän kävellen eikä autolla. Ja minä kun en oo pitkähän aikahan viittinyt enää kävellä tämän 130-kiloosen ruhoni kans, autolla vain ajellu ja isoolla varpahalla hoirellu penssiinitappia, — ei hikua eikä hengesty niinkun jalkaisin liikkues.
Ei sinne pitkä matka ollu, mutta hiki tuli n’otta sai naamasta vettä kouralla pyyhkiä, henkämystyykin n’otta piti ähkiä ja puhkia kun tavarajuna, mutta peräs pysyyn ja perille tulin, mäkin sinne luhrikkaojille.
Ja kyllä sielä olikin paljo luhrikoota, sellaasia suuria tummanpunaasia ja toisia isoja aivan valkoosia piilos lehtien alla. Ja sitte maakoosia ja aivan kypsiä!
Siinä vain oli se paha paikka, että n’oli niin alhaalla maas. Kun joka marjaa piti kumartua eriksensä maahan asti ottamahan, eikä millää tahtonu ylettyä. Minä kun en oo enää monehen vuotehen nähny eres auton allekkaan, vaikk’olis kuinka pyllistäny. Pakkaa olohon vatta eres. Ja menöö veri päähän. Eikä taivu kroppa, hengen vain salpaa.
Enkä oo enää muuta terveysvoimistelua harjoottanu kuin pään kääntyä eteen ja sivulle ja hatun nostamista toisella kärellä n’otta mun otti hengen kiinni, kun mä kattelin toisten kyykkimistä.
Mutta äitee sanoo, jotta hyvää se sulle vain teköö, ja niin minäkin rupesin kyykkinähän ja nyppimhän marjoja maasta.
Mutta kun joka marjan takia piti kyykistää ja taas välillä oikaasta selkänsä ja puhaltaa kun juna, jotta sai ilmaa sisällensä, niin ei sitä kauan jaksanu.
Mutta mä keksin konstin! Mä istuun ojanpyörtänölle ja olin neliinkontin ja viimmeen mä annoon mennä seljällensä ojahan. Ja sieltä ojanpohjasta kun molemmin puolin nosteli luhrikanvarsia ja pisteli suukkuhunsa, niin jo vain kävikin se marjaan noukkiminen multakin. Kun yhrestä paikasta loppuu, niin rähmiin kun karhu ojanpohjaa ethenpäin ja hyväs paikas kellistin taas seljälleni — ja pistelin poskeheni ihania mesimarjoja.
Sitte tuli yks pajupuska ethen ja sen juures oli marjaa niin vahvaatte jotta oikee piti ummistaa silmänsä sen ihanuuren eres ja taas kattua ennenkö alkaskaa.
Ja minä poika kun popsiin. Ei muuta kun molemmin puolin vooron päästä kattua, mihnä olis oikee mustanpunaane ja suuri, ja sitte vain oikaasta kätensä, nypätä ja imiä silmät ummes ett’ oikee sai sen luhrikan maun. Ja vielä haistaakkin marjaa, sillä mesimarja on maailman ihanin marja. Mä söin ainakin kaks litraa.
Rupes lopuksi jo karvastelemahan suutakin.
Pistin sitten paperossin palamaan, ja aurinko paistoo niin ihanasti naamahan, punaasia, keltaasia, valkoosia kukkia kasvoo ojanpartahalla ja minä sielä ojanpohjas seljälläni kun mares makaalin ja kattelin korkialle taivahan sinehen. Heinäsirkka sirisi, perhosia ja mötiääsiä ajoo kun autolla ylitte, mutta niin kiirus niillä näytti olevan, etteivät ehtineet nenänkatolle istahtaa, heinä tuoksui väkevästi — ja mesimarjoja punotti ympärillä aina vain. Ei muuta kun ottaa ja imiä.
Ihana kesäpäivä! — Oottakos koskaan oikeen nauttinehet keskikesän väkevyyrestä, kirkkauresta ja auringosta? Isoo harmaalokki leijaa tuola korkialla, rantasipi piipittää kivellä ja pääskyyset suhahtelevat pitkin siivin ohi.
Jos ottaas vielä jonkun marjan — —
Aurinko helottaa n’otta silmiä kirpistää, silmäluomien läpi kuultaa. Rupiaa ihanasti raukaisemaan —
Sinne ojanpohjahan mä kesän kukkeuren keskelle nukahrin.
Mutta oli mulla sen verran vielä ajatusta, ennenkun hortohon vaivuun, jotta tälläsin suuren punaasen mesimarjan suupieleheni, jotta kun mamma lopuksi marjamiehensä ojasta löytää, niin saa ihaalla mua kerrankin kukkaan keskellä ja mesi huulella.
En tierä kuinka kauan oli onnellisna nukkunu, mutta eri meteli ojanpartahalla nousi, kun löytivät jotta:
— Tulkaa kattomaahan!
Ei keriitty toki heinällä nenänpäätä kutittaa, kun heräsin ja se — marja putos suuhuni.
Mä maiskuttelen vain ihanasti suutani ja sanoon jotta:
— Näin sitä marjas ollahan ja kesästä nautithan — ja rupesin taas pistelemhän, seljälläni kellien, marjoja maaruhun. — Huikakkaa sitten kun kaffi on valmista!
Niin että, kyllä min’ oon nyt kesästä nauttinu, tehny veneretkiä kallioluoroille, syöny luhrikoota, loikonu hiekkarannoilla, paistattanu päivää, ja antama maailman pyöriä niin ihanasti kun se itte tykkää.
SILAKKA JA PIIMÄ
Oottaku kuullu, mikä herra silakka on?
— Voi sinuas, sinä suolaanen silakka, mikä ihana herkkupala sinä oot!!
Kun saan varsinkin joskus varkahin mammalta ottaa sua ihan omin sormin niskasta kiinni, vääntää pää irti, pitää toises käres keitettyä kylmää pärinää, toises silakkaa — ja vooron perähän haukata kummastakin.
— Poijat! — onko parempaa?! — Ja flikat, ei teiränkään suu tuohesta oo. — Kyllä m’oon koittanu.
Elikkä vanhaalaija silakkaperunat: kun perunat on haloottu ja keitetty paras silakat päällä. Varsinkin, jos saa vielä farista koolla vanhalla puulusikalla. Johna on punaasia kruusooksia.
— Mjaah! — sanon mä — se on kaikista fiinintä herkkua.
Vesi tuloo suuhun — mutta antaa tulla vain. Sekin maistuu hyvältä. Kyllä suu tietää, mistä se tykkää.
Mitä nuosta herraan ruuista, kaikista piffiistä, manklatuusta perunoosta ja vesivelliistä. Niihin kyllästyy ja karottaa maun suustansa, mutta — silakka s’oon poikaa, eikä siihen kyllästy koskaan.
Silakalla on vain yks paha vika. Se on sama kun toisella maailman parhaalla ruaalla: harikolla, jota myös fiinisti kirnupiimäksi sanotahan. N’oon niin halpoja, jotta niitä ei piretä siinä kunnias ja arvos kuin niille kuuluu.
Vaikka hyvää se on oikee paksu ja pitkä piimäkin juuri silakan ja perunan kans. Sellaane piimä, jota saa vetää molemmin käsin kun suittinuoraa. Ja panna puukoolla poikki.
Kylmä pärinä suolasilakka ja pitkä piimä n’oon mailman parasta ruokaa! Ja niihin mä oon kovettu puokkoo.
POIJAT ONGELLA
Oottako kuullu jotta »jo joutui armas aika ja suvi suloinen»! — Niin saa nyt laulaa, kun on näin lämpöosiä, aurinkoosia kesän ensipäiviä. Koivut on hiirenkorvalla, maa alkaa vihoittaa ja — pääsöö ongelle!
Mua veti eileen kovasti meren rantahan, Santviikihin, johna rookasinkin kaks vaasalaasta pientä resupekkaa rantakivillä ongella, niinkun ittekkin oon 50 vuotta sitten istunu samoilla kivillä — vaikka silloon oli syvempää, sillä hämmästyttävän paljo laskoo vesi Vaasan rannoilla yhres miespolves.
Mutta vaasalaaspoijat tuntuuvat olevan aina samoja. Nämäkin mun onkikaverini olivat samallaasia sekakielisiä Vaasan-poikia, kun mun aikanani; puhuttihin ruottia ja suomia sekaasinsa, mutta sanat, äänenpaino, eleet ja varsinkin — sylkeminen on justhin samaa kun 50 vuotta sitten.
Nämä poijat vain olivat niin ensireisun kalapoikia, jottei niiren onkimisesta tahtonu tulla mitään, vaikka into oli kova, n’otta ihan tärisivät. No mä rupesin opettamahan niitä, kuinka siima paiskathan vetehen niin, jottei se tartu kaverin housun pulttuhun tai vie omaa lippalakkia merehen. Kun huitoovat siimaa erestakaasi niin taitamattomasti jott’olin vähältä saara — koukun mäkin leukahani. Mä otin sitte ongen ja näytin kuinka pitää heittää — fiinisti, jottei siima sotkeennu eikä revi kaverin nenää.
— Siru nu, so de ska man hiiv yyt e! (katto ny, näin pitää heittää) — sanoon mä, — niin eikös se toinen nalliaanen kattonu sitä mun siimanheittuani niin silmät tapilla, jotta sen piaksu luiskahti ja poika plumpsahti merehen. Sain kraiveliista kiinni ja verin kivelle rääpälehen. Mutta aurinko paistoo niin korjasti, jotta mä käskin ottaa sen housut pois, vääntää ja panna kivelle kuivamahan — kun ei ollu Eikkojakaan Ekillä nauraa tirskumas sen pairanhännälle.
— Pian ne pöksyt kuivikin.
Ei siinä kalaa näkyny olevankaan, niin matalaa oli vesi, mutta kovasti me vain ongittiin.
— Katto nyt matua, ettei koukku näjy — neuvoon poikaa. — Kalalla on terävät silmät, piikki ei saa yhtään näkyä, muista se.
Poika korjas matua ja heitti taas. — Mutta ei nypännykkään.
Silloon mä sanoon vanhalla Vaasan kalapoikaan kielellä jotta:
— Muistiksä sylkiä matohon? —
— Nää, int spotta ja (ää, en mä sylkeny) — sanoo poika.
— Siinäpä se! — Annas tänne onki.
— Siru nu: kun maton on laittanu hyvin koukkuhun, niin siihen pitää sylkiä kolme kertaa ja sanua taikasanat: »abpos-snuuk, piit i kruuk, tu ti ryk, o ja ti knyk», (ahven-noukka, pure koukkuun, näpi sinä, minä verän) — phty phtyp phtyp! —
Niin että nyt osaavat nämäkin poijat sen konstin.
Monta kertaa me syljettihin ja heitettihin, mutta mitään ei tullu.
— He ruku maskan (huonoja matoja) — kun ei syö.
Me nostettihin ja laskettihin korkkia, saimma välistä — »stein-jeddunkin» (kivihauen), kun koukku tarttuu pohjahan, mutta oikiaa elävää kalaa me ei saanu ollenkaan vaikka m’olsimma kuinka onkinu.
Niin että mä rupesin lopuksi poijille ajankuluksi, niinkuin ennenkin pruukattihin, kun ei mitään tullu — valehtelemahan:
— Huru jäädrans stuura appureita (kuinka riivatun suuria ahvenia) mä oon tältä samalta kiveltä onkinu. Ja että tuollaasia pieniä ahvenen sirriääsiä kun Santöönsillalta nyt saa, me emmä viittinehet ottaakkaan! — Sellaasia pikkuusia ahvenia me emmä viittinehet eres ahveniksi nimittääkkään, me sanoomma niitä vain — »jibburoiksi». Ja että mun aikanani ei »löijunoota» (salakoota) ja »snorujirssiä» (räkäkiiskiä) — ollukkaan.
— Huru gammal e farpru? (kuinka vanha setä sitten on jo) — kysyivät poijat.
Se oli mulle niin yllättävä kysymys, jotta jäin ittekki miettimähän. Ja kun muistelin menneitä aikoja, niin tuntui siltä kuin sanoinkin jotta:
— Vanha mä oon, en tierä oikeen ittekkään — — — mutta, ettäkös te oo lukenu koulus siitä Methusalemista, jok’oli niin kauhian vanha?
— Juu, mutta eihän setä nyt Metusalan ijällä oo? — virnistelivät poijat mulle.
Mutta mä huokaasin raskahasti ja sanoon jotta:
— Joo, — se Metusala on aikoja sitten kuallu. Mä muistan sen hyvin, se kävi Kivikoulus »skarpsskalla skuulas» (kovapäitten koulus) koko elämänsä, eikä päässy ikinä luokalta. Se asui Nuurmannin taloos ja pruukas kans onkia justhin tuolta samalta kiveltä, josta sinä nyt — eikä liijoon saanu yhtäkään kalaa —!
Poijat kattelivat pitkää mun päälleni, jotta kyllä setä nyt lykkää lompuskaa.
Mun olis nyt pitäny niinkun ennen vanhaankin, kun mitään ei tullu ja oikee mahrottomasti valehreltiin, ruveta änkkäämähän ja riitelemään. Sitte ruveta hiljallensa vetäytymään poispäin toisista, jottei saa selkähänsä, kattua jotta tie on selvä kotia, yhtäkkiää krääkäästä kamalasti, irvistää vielä ja liputtaa kieltäniki kaveriille, paiskata vielä kiVelläkin ja sitten — pyyhkääsemhän Santviikin mettän kautta kotia.
Mä oisin sen tehnykkin taiteen kaikkien sääntöjen mukaan, mutta en enää viittiny, enkä olsi pystynykkään enää niin prinkaasemahan kotia. — Siksi sanoon vain jotta:
— Nej, nu most ja goo heim nu, mamma saa! (Ei, nyt mun pitää mennä kotia, äitee käski).
Muutoon s’oli aivan niinkun m’olsin ollu taas poikasena Santviikin rannas ongella.
HULLU KATOLLA
Oottako kuullu sitä juttua kun hullu oli kerrankin viisas, viisaheet kun kaikki hoitajat ja tohtorit yhtehensä?
Mulle kertoi yks’ piirihullujen hoitajatar, jotta heirän laitokses sattui toissa kesänä, että yks sellaanen rauhallinen potilas, joka sai vapaasti oleskella ulkosalla sairaalan alueella, sai yhtenä päivänä sellaasen itiin päähänsä, jotta se pääsi kenenkään huomaamata rautaasia seinätikkahia myöti neliikerroksisen sairaalarakennuksen katolle.
Eikä kukaa huomannu, mihkä s’oli joutunu, ennenkun toinen pöffänä tuli ruokasalihin huutaan jotta:
— Kustaa istuu tuola korkialla katonräystähällä ja viheltelöö — —
Siinä tuli hoitajille hätä, jotta se putoaa katolta ja tappaa ittensä. Hoitajat juoksivat pihalle, huutivat ja viittilööttivät jotta:
— Tuu alha sieltä Kustaa, ei sinne saa mennä, se on kielletty ja tohturi on kovasti vihaanen jos se saa tietää jotta s’oot menny katolle istumhan.
Mutta Kustaa ei ollu kuulevinansa, se vihelteli vai, heilutteli jalkojansa, ja sanoo jotta:
— Phyh, en tuukkaan tääl’ on lusti olla.
Hoitajat uhkaskin sitä, jotta ne piiskaa sen, jos ei se tuu heti alha, mutta Kustaa sen kun vain näytti kieltänsä niille, ja sanoo jotta:
— Että te tohti tulla tänne!
Yks hoitajista meinas jo lähtiä kiipiämään katolle, mutta laitoksen tohturi kerkes siihen ja kielti menemästä. Sanoo jotta:
Jos sinne menöö joku sitä kiinniottamhan, niin se varmasti putuaa ales, tai ehkä hyppääkin, kyllä se niin hullu on.
Kustaalle luvattihin rusinasoppaa ja paperossiakin, jos se tuloo alas, mutta Kustaa huuti vastahan jotta:
— Ääää, luulettako että mä niin hullu oon, jotta teitä uskoosin. Että te kumminkaan anna, narraatta vain jotta mä tulsin täältä pois. Äääh — —
Ei ne viisahat sille mitään voinehet, eikä keksinehet. Sielä Kustaa vaan istuskeli räystähällä, naureskeli ja retkotti jalkojansa n’otta koko laitoksen henkilökunta haukkoo ilmaa että — nyt se putuaa sieltä.
Sielä pihamaalla seisoi hoitajien joukossa monia muitakin potilahia, jokka kattua töllistelivät kans sitä hälinää, Kustaata korkias asemassansa katolla ja hoitajien hätää pihalla.
Yks ukkeli siinä, pöffänä sekin, mikähän Aatu oli, kattella killisteli kans sitä touhua katon räystäällä, hieroskellen leukaansa ja sanoo sittc tohturille jotta:
— Kyllä mä Kustaan sieltä alha saan — —
— No koita hyvä mies auttaa sinäkin, ettei se putua — — — sanoi tohtori.
— Mitäs annatta, niin mä kyllä laitan sen alha vähä vikkelää. — Annattako paperossia Aatulle?
— Saat koko looran, Aatu, lupas tohturi.
— Antakaa esti — kyllä mä sitte.
No Aatulle hajettihin koko aski. Se aukaasi sen ja kattoo jotta oli tupakkia, ja täynnä. Sitte se pisti looran taskuhunsa ja lähti astelemahan sen nelikerroksisen taloon seinän vierehen, justhin siihen Kustaan räystähän alle ja huuti ylähä jotta.
— Kustaa, kuuleksä sielä — —
Kustaa kumarti päätänsä niin alha jalkaansa välihin, jotta näki Aatun alhaalla — — — ja hoitajat kattoo kurkut suorana taivahalle jotta — nyt se tipahtaa.
— Mitäh? — huuti Kustaa alha.
— Jos et sä Kustaa tuu heti pois sieltä, niin mä kaaran tämän taloon! — huuti Aatu ja rupes lykkäämhän seinää molemmin käsin.
Ja kun Kustaa sen kuuli ja näki niin se tuli kun orava alha ja pyyti jotta:
— Älä hyvä mies kaara talua.
IIKKA WIIKI
Oottako kuullu jotta Iikka Wiiki on tulin hassuksi ja täyttäny eileen — 75 vuotta? Kun mulle sitä kerrottihin, jotta se oikee vakavissansa meinaa nyt sen tehrä, niin mä sanoon heti jotta:
— Valehteloo!! — Vai sellaasen jutkun s’oon nyt keksiny narrataksensa sanomalehtiä ja tuttaviansa, ja nauraaksensa sitte ihmisille, kun ne tuovat sille kukkia ja kovasti onnittelevat. Niinkun se aina on koirankuria ja kepposia täynnä koko miäs. — Minä en usko sitä miestä — vielä kuoltuakaan. S’oon niin täys pakana ja puljunki, jott’ei pankikkaan oo saanu sitä konkurssihin, vaikka n’oon monta kymmentä vuotta yrittänehet.
»Iikka pärjää aina», — se itte sanoo. — Se narraa ja puliveivaa kaikki pankinjohtajakkin. Se lausuu niille niin ihania runoja vasten silmiä ja valehteloo niin jumalattomasti, että pahimmankin koronkiskurin järki Iikan eres lopuksi sumenoo ja pakostakin vääntyy iloosehen nauruhun. —
Yks oli Vaasas kerran niin itteppäinen pankinjohtaja, joka yritti Iikkaa konkurssihin, jotta sen kans ei Iikka meinannu millään pärjätä, mutta sitten sekin lopuksi — kuoli, epätoivooses kamppaalus Iikkaa vastahan.
Ja Iikka on mulle sanonu, jotta hän ei kuole tappamallakaan, ei tingilläkään ennenkun hän on saanu vierä suuren kranssin viimmeesen häntä vastahan ryppyyllehen pankinjohtajan hauralle, vuorattaa krokotiilin kyynelehet ja pitää »kolossaalisen pomppaduurin» hänen haurallansa.
Sellaanen kenttauri, satyyri, dionyysos, narkissus, mefistoofeles ja hampletti tuo kaikkien vaasalaasten tuttu, hirttämätöön Iikka Wiiki on, joka ei tunnusta olevansa eres mitään kansallisuuttakaan, ei suomalaanen eikä ruottalaanen, vaikka — hurrinklimppi se siltäkin sisuskaluultansa on.
Mutta nyt se petti munkin oikeen tuplaten, — täytti peijakas rehellisesti ja oikee kirkonkirjojen mukahan niinkun muukkin ihmiset — 75 vuotta!! Kaffit, pullat, kukat ja tilikrammit niinkun pruukatahan. N’otta totta se vissihin nyt sitten on? —
Mun pitää kertua vähän seränpoijillekkin mikä mies tämä meirän vaasalaasten ikioma Iikka Wiiki oikeen on.
S’oon kuulemma syntynyt köyhästä korosta Voitilan ruottalaases kyläs täs Mustasaaren pitäjäs 75 vuotta sitte. Pappa ja mamma on aikoja sitten kuollu. Ja sen oikia nimi on Israel Wiik, vaikka Iikaksi se itte ja kaikki ihmiset sitä sanoovat. Oikiastansa s’oon kelloseppä ammatiltansa, opin käyny Kokkoolas ja pitäny kellosepänverstasta pari vuotta Lapuallakin, ennenkun se 50 vuotta sitten tuli tänne Vaasahan ihmisten iloksi ja vaivooksi, ja perusti oman kellosepänliikkehen Hovipuistikolle, justhin siihen nurkkahan, johna nyt on Teräksen puorinovi. Siin’ oli silloon puutaloo. Mäkin muistan hyvin Wiikin uurmakarin.
Mutta sitte se rupes yhtäkkiä joppariksi: osteli taloja täälä Vaasas niin, jotta yhtehen aikahan se ei tienny ittekkään kuinka' paljo sillä niitä oli: istuu hotellis vai, osti ja myi n’otta sätii. — Vieläkin sill’on täälä Vaasas kymmenkunta talua, miljoonien arvosta, ja niitähän se nyt hoitaa ja elää.
Mutta silloon joppoo-aikana Iikka huseeras niin, jotta se osti vaikka mitä. Yhtehen aikahan se osti kaikki hotellit, Sentraalit ja Änstit täälä, Pietarsaaren ja Jyväskylän hotellit. Tuli se jo Kaskisihinkin siihen aikaan, kun m’olin sielä poliisimestarina, ja meinaas ostaa Steineriltä Kaupunginhotellin, mutta mä sanoon jotta: älä myy. Eikä se saanukhan sitä. Mutta niin oli tohkehes Iikka jotta trossas mulle, että hän on kaupoos Vaasan kaupungin kans Klemessöön köyhääntaloostakin. Hinnasta vielä vähä tingithän.
Ja sitte se möi taas hotelleja tukkukaupalla. Hautalan-Antti osti Änstin ja Sentraalin, ja se myi taas slumppikaupas ne takaasi ruottalaasille. N’otta Iikalla on enää vähä yhtä nurkkaa tuosta Sentrullasta.
Ja ostihan se Iikka sen Piispasen pakariliikkehenkin Hovipuistikolla siinä, johna nyt seisoo Kansallispankin komia kivitaloo. Sitä ennen siin’oli puutaloo ja Piispasen kaffila sen yläkerras, johna koululaaset söivät ja näpistelivät ihania 10 pennin paakelssia. — Vanhat Vaasalaaset muistaavat, jotta Piispasen pakaripuorin oven päällä oli ennen vanhaan komja kullattu puukrinkula. Silloon kun Wiikin-Iikka sen omisti ja paakarootti, se pruukas seisua porraskivellä sen kultakrinkulan alla ja huutaa ihmisille jotta:
— Katsokaa minun kuninkaallista paakarikruunuani! Minä olen Vaasan kuningas, ihailkaa ja kunnioittakaa minua — saatte hyvää nisupullaa.
Se yritti kaikella konstilla saara ittellensä »Vaasan kuninkaan» nimiä. Olis se tyytyny »Vaasan Ruhtinaaksikin» — »Fursten af Vasa», — mutta ihmiset ovat niin kathellisia jotta »Patruunaksi» vain ovat suostunehet Iikkaa karahteeraamaan.
— »Ja se on vehe se» — tykkää Iikka itte. Kokkolan murteella.
Tämä Wiikin-patruuna on sellaanen mies, jotta se ei oo koskaan hommannu sitä, jota se kulloonkin on hommannu, vaan aina jotakin muuta. Kun s’oli uurmaakarina, niin se touhus varsinaasesti näytelmähommis, teatterin pelaajana ja — palettimestarina: suomeksi ja ruottiksi. Se on oikiastansa Iikka Wiiki, joka on pannu aluulle Vaasas Työväen teatterin. Se kokos ja harjoitti »Kuopion takana» kappalehen, joka ensimmääsenä näytettihin. Ja pitkät äijät se touhus Työväen näyttämön rekissöörinä siihen aikahan kun Reenforssin-Eemeli ja Santeliinin-Alarikki sielä näyttelivät.
Teatteriharrastus on Iikkaa vaivannu koko elämänsä aijan. Teatteripeliä sen elämäkin on aina ollu, vaikkei se itte — jumalankiitos, on sillä sen verran älyä — oo kappalehis itte näytelly. Ohjannu vain ja husuttanu muita konstaalemhan.
Kaikki taires on tuolle syntiselle Wiikille mielehen. Palettiflikoosta se tykkää vieläkin kun hullu perunavoista. Ja tairemaalauksia ja kipsikuvia se ihaaloo ja on ostanukkin köyhiltä taiteelijoolta satojen tuhansien arvosta. Ja lahjootellu pois. Monta maalaripoikaa on Iikka avustanu Pariisihin opiskelemaan. N’otta on sillä hellä syränkin, hunskelillä.
Kun Jyväskylän kaupunki kielti Iikan ostamalta hotellilta väkijuoma-oikeuret, niin Iikka lahjootti 100.000 mk Jyväskylän kaupungin köyhille lapsille, ja nauroo katketaksensa vielä Vaasahan tulles.
Politiikasta ei Iikka Wiiki oo ikänä ymmärtäny mitään. Se sanoo jotta se on: puljung.
Se on niin mones liemes keitetty, elää mekastanu tätä maailmaa niin pitkin ja poikin, sanalla sanojen, niin huuritoon ja syntinen mies, että moni on ihmetelly, toivonu ja valittanu jottei s’oo jo aikoja sitten kuollu, tai rangaastusta saanu.
Kun se pari vuotta sitten Rantapaviljongin keittiön portahis katkaasi koipensa, niin ihmiset sanoovakkin jotta: jumala rankaasi Iikkaa.
Mutta kun se sairaalasta pääsi, niin huuti mullekkin jo kaukaa jotta:
— Linströmi paranti!
Ja nyt tuo syntisäkki eileen täytti 75 vuotta, — iloosena ja poikamaasen hassuttelevana kun kolmastalvi varsa.
Onneksi olkoon Iikka! — Älä anna periksi.
ERÄS KIRJE
Oottako kuullu jotta Helsingin sapuskat, sienet, hernes- ja kaalipiffit sekä ainaanen silakkaloora rupesivat mua niin kyölööttämhän, jotta päätin lähtiä kotia pariksi päivää syömähän äireen ruakia, lihapärinöötä ja maressoppaa.
Meinasin olla vielä yhren päivän, mutta pitikin lähtiä kiireesti takaasin nuoren »käräjäruottalaasten» takia.
Mull’ olis ollu vähä suusanaasta asiaa Myntin-Eemulle Laihialla, mutta kun en sitä rookannu, niin pistän täs sille pienen preivin:
Siis:
Vaasa 12.3.—41.
Tairemaalari Eemu Myntti ja Eeva kans!
Muistaksä Eemu sitä meirän — »sähkölamppua»?
Se pikkuunen 4—5 vuoren keltatukkaane emännän tytär, kun me asuumma siinä Erottajalla, rouva Kaislarannan poksis, ja ne kaks oululaasta ylioppilaslikkaa oven takana, jokka pruukas yskiä ja koputtaa seinähän jotta: olkaa hiljaa sielä. — Ja sen rautaasen portin, poliisin sapelin ja piirileikin Erottajalla sen fiikuksen ympärillä »sieltä Laurilasta», jonka porttiäärillä oli niin suuri maha, jotta kun se seisoo ovella eres ja poijat yritti tukkia sisälle, niin se sanoo vain jotta:
— Ei tänne mahru.
Eikä mahtunukkaa, vaikk’olis poksannu käret tilooltansa. —
Niin se flikka, joka pruukas tulla meirän »setien» huoneeseen, kun sinä funteeraalit Sesannea ja FanKokkia ja että meekkö sä maalarin oppihin vai tryykääkkö oman luantos mukahan, ja mä makaalin seslongilla ja lueskelin Dostojevskin »Rikos ja rangaistusta», niin kun se flikka ensi kerran tuli sisälle, sill’oli nätti punaanen silkkirusetti pääs, kun me kysyymmä sen nimiä, niin se sanoo pitkän rimpsun nimiänsä, ja niiren joukos oli yks outo nimi, jota me sitten jälkeenpäin koitimma muistutella, jotta mikä ihmeen valkeus se oli, joku valo se oh.
Ja kun ei me saanehet päähämmä sitä nimiä, niin tuumasimma, jotta jokin lamppu se oli — ja niin me ristiimmä sen pikkuflikan — Sähkölampuksi.
Sitte seuraavalla kertaa me kysyymmä siltä uurestansa nimiä, ja sen yks nimi oli — Kotivalo.
No niin! — Kuule ny Eemu ja Eeva kans, kun mä erillispyhä-aamuna lährin Helsingistä klo 7.40 Lahren hiihtokisoohin, niin sattui hyvä kaveri Uuno Laakso Kansallisteatterista, tulemahan frakis istumhan justhin mua vastapäiselle penkille, ja meillä oli oikee hauskaa praatata kaiken mailman asiat. — Muistin siinä sen meirän Sähkölampun ja että siitä olis tullu kans jokin teatterinpelaaja, niin kysyyn Laaksolta, jotta tietääkö se sen nimistä näyttelijätärtä?
— Joo — sanoo Laakso heti. — Sehän on rouva Ranta, säveltäjä Sulho Rannan rouva, Elli, tunnettu laulajatar!
— No älä helkutis! — haikaasin mä. — Sulho Rannan rouva! — Tunnenhan mä Rannan ja tavannu monta kertaa, rouvaa en tosin oo rookannu, mutta ei oo tullu puheeksikaan. Täs hiljan näytteli Ranta mulle »Konservatorion», eli Suomen Musiikkikorkeakoulun, jota myös Sibelius-Akatemiaksi sanotaan — katosta kellariin asti. Rantahan on Konservatorion opettaja ja vararehtori.
Eikös ookkin Eemu hassua! — Mäkin oon kuullu monta kertaa ratios Elli Rannan laulua, lukenu lehristä sen nimisestä näyttelijättärestä. Ja oon tainnu istua Kansannäyttämöllä kattomaakin, kun Elli Ranta on näytelly — enkä oo voinu aavistaakkaa, että se on se meirän — Sähkölamppumma!!
Eeemuh! — se pikkuflikk? on jo kauan ollu naimisis, sill'on suuria pulskia poikiakin — — enkä mä tykkää, että siitä niin kauhian pitkä on, kun se pruukas istua mun kengännenäs ja mä sitä polvella kiikuttelin.
N’otta terve vain Eemu ja Eeva kans. Me tairaminakin Eemu olla kohta metusalemia.
— Mutta kumminkin: hei sun ja voippa hyvin! Ja Eeva kans. — Tuus.
Jaakkoo.
KERÄSEN KRUUVIT SEKAASINSA
Oottako kuullu mistä nämä pitkät satehet nyt justhin kun pitääs heinähän ruveta, johtuu? — Kun »torennäköönen sää» ei pirä yhtään paikkaansa.
Sieltä tietysti Keräsen putiikista, Ilmatieteellisestä toimistosta, johna kruuvit on, hoirethan »korkiat» ja »matalat». Sitä mäkin ajattelin, jotta nyt ei oo asiat oikeen, johros on vika, kun säänappulat on jääny sarepiirujen päälle näin pitkäksi aikaa. Niitä toivottuja kevätsatehia saatihin. On saatu jo liikaakin n’ottei tahro loppua tullakkaan. On sataa räpistelly aina vain harva se päivä, notta ilmapuntarin viisarit pitääs jo kiiruhusti kääntää pouran ja selkeän sään puolelle.
Siksi soitinkin lauantaina sinne ilmatieteelliselle laitokselle’jotta:
— Minkälaisia masunistia siellä nyt on, kun ette hoksaa lopettaa jo satehen antoa? Nyt on ihmiset jo heinän teos ja heinät kastuu, kruuvatkaa nopiaa kiinni kraanat ja vääntäkää niitä viisaria toisin päin.
— Keränen on lomalla! — vikisi sieltä jokin flikan ääni — en mä ymmärrä näiren kruuvien päälle.
— No mitä sä siellä sitten teet, kun et osaa eres vesimittariakaan hoitaa? — kiljuun minä.
— Mä oon täällä vain varatöis ja luen romaania — sanoi se ääni.
— Soita nyt kuule flikka heti sen Keräsen perähän, jotta sen on tultava joutua kaupunkiin hoitamahan virkaansa, kun torennäköinen sää on nyt aivan sekaasinsa, heinät mätänöö pellolle.
No kyllä se flikka lupas heti soittaa Keräselle, n'otta eiköhän se Keränen jo sunnuntaiaamuna tullukin virkahansa ja ruvennut hoitamahan parumeeteriä ja kruuvijansa. Ainakin oli pantu tuulimoottori puhaltamaan friskisti sunnuntaista aikaan, n’otta kyllä tästä nyt pian heinäpourat alkaa, kun kerkiää vain saara kaikki viisarit pouran puolelle. Mutta kun jokku poikaaset siellä pitivät niin pitkän aikaa yhtämittaa satehen päällä, niin ei sitä verentuloa saa itte Keränenkään yhtääkkiä toppaamaan.
Kyllä täällä Helsingis ainakin jo eilen, maanantaina, huomas jotta Keränen on itte tullut kruuveihin kiinni ja vääntää selkiän puolelle senkun kerkiää. Täällä paistoi koriasti päivä ja tuuli lujasti jotta heinät kuivi ja ajettiin latohon hiespäin maanantaina ja jo sunnuntainakin.
Kyllä täs nyt ilmat selkiää ja alkaa oikein komiat heinäpourat. Ja saaraan vielä lämmintäkin!
Sanokaa mun sanonehen!
Tämä juttu oli lehres 28.7—42, ja heti sitten saatihinkin hyvät heinäilmat, kun Keränen kerkes kruuveihinsa kiinni.
Ja mä sain lahjaksi yhreltä emännältä Pohjanmaalta komian juuston, kun niin hyvin hoirin asian.
ONGENKOUKKUJA PÄÄS
Oottako kuullu jotta ilmojen puolesta meni »välirauhan» kesälomani nyt ihan pommihin?
Siihen asti kun mä kerkesin lomalle, oli ollu kaunihit ilmat ja saatu kalojakin aika lailla, mutta heti kun mä tulin Antinkarihin, alkas roskasatehet ja yhtämittaaset pyörremyrskyt. Niin huonot ilmat mulle sattui, että oikeen vieläkin jurnuttaa. —
Ja kun mä meinasin sitä suolakalaakin onkia suuren neilikan ensi talveksi! — Juu, kissinhännät. Silakkaneilikan mä olin jo etukätehen hommannu saarehen, ja krouvia suolaa, että ei muuta kun ruveta vetämähän niskaköyrys vain ahvenia, haukia, harria, siikaa, silakkaa — niin kittiä kans, satoo ja tuuli n’otta päätäkään en saanu.
Talvisoran jälkeen se välirauhan kesä oli niinkun poistilooltansa. Kaikki oli ja meni justhin päinvastoon kun olis pitäny.
Niinkun ne ongenkoukutkin, joita ostin Teräksestä ainakin kaks tusinaa suuria ja pieniä koukkuja, ja vielä fiilalla terootinkin ne parhaat ahvenkoukut, ja panin tarkasti lakinfoorihini kiinni jotteivät putua, ja jotta niitä on, ja mistä ottaa heti jos tarvithan ja isoot kalat sattuuvat viemähän. —
Mull’ oli niin kiirus kalahan ja sinne saaristohon, jotten keriinny Vaasas klumppoottaa eres hiuksianikaan talven jäljeltä, vaikka pönskäni oli pitkä ja takkuunen kun katajapuska. En tullu ajatelleeksikaan, kun ne ongenkoukut panin myssyni foorihin, niinkuin kaikki oikiat kalamiehet pruukaavat, jotta mulle niistä sellaanen risti ja harmi tulis.
Kyllä mä tykkäsin jo Seinäjoen asemalla, kun helssasin jotakin tuttua, että pakkas vähä päätä kraapimahan, mutta Kokkoolas se vasta myrkyn lykkäs, kun — sielä ei kärsiny repiä lakkia päästä enää ollenkaan, vaikka kuink’ olis pitäny tervehtiä. Vähä nykiä ja retuuttaa vain lakinreunaa saatoon — mutta onneksi ne eivät hoksannehet, ja täyrestä kävi!
Kyllä mua sainehesti manootti Kokkolan—Kalajoen puukaasuttimes, muttei kärsiny enää eres päätä kynsiäkkään, kraapii niin tuhannesti jotta veret silmihin.
En m’oo ikinä ennen tullu mamman työ niin surkiannäköösenä ja torella säälittäväs tilas, vaikka hän tietää jotta koittelemuksia on ollu monta ja monellaasia, mutta kun on tukka ja pää täynnä kraapivia ongenkoukkuja, eikä saa lakkiakaan päästä, niin se on jo jotakin niin koittelemuksellista, etten paremmin tuu ja sano, jotta sit’ olis tuskin Jooppikaan manaamata, ei ainakaan ähkymätä ja itkemätä kestäny. Munkin oli niin suu virnis ja hampahat irvillä, jotta mamman hymy ja tervetulotoivotukset kuoli siihen paikkahan.
— Mikä herranähköhön sun Jaakkoo on?
Mä koitin sanua jotta:
— No kun ongenkoukut on tarttunu tukkahan ja menöövät aivoohin asti. — — Älä älä, hyvä ihminen nyji — huurin särkynehellä syrämmellä, kun mamma meinas hairata lakin mun päästäni — eikä saanu.
Se oli niin surkia tämä mun eruskunnasta kotia ja lomalletuloni, ettei huonekuntani sitä ikinä tuu unohtamhan. Käsipuolesta mamma kuljetti mua rannasta huvilan kuistille kuin sotainvaliittia ainakin. Sanoo jotta:
— Istu nyt tuos, mä hajen sakset, jotta Saarahan sulta tuo lakki irti.
Ei sitä toinen ihminen tierä, kuinka toisehen ottaa kipiää! —
Vaikka mä kuinka sanoon ja pyyrin jotta:
— Varovasti, varovasti! — älä nyji, älä siltä puolelta, koita toiselta laitaa nostaa ja leikkaa sieltä hiuksia juurinensa poikki, — niin voi, raakkulehen raakkules kun s’otti kipiää. Ja kesti kauan. — Musta tuntui jotta se repii koko päänahaan irti.
Että ihmisellä pitääkin olla niin paljo hiuksia pääs, tuollaanen takkuunen karvapuska kun mullakin.
Mutta kyllä mamma sen silloon kans erilailla klumppas. Ja kyllä mä olin kauhian näköönen ja koko kuistin laattia täynnä karvatukkuja. —
Lakinperähän jäi suuria takkuja koukkuuhin kiinni, ja mun pääni oli kuin kuokittu sänkipelto: karva ja tukku sielä ja täälä törrötti, n’otta mä pyyrinkin äitejä jotta:
— Koita mamma-rakas, jos saisit vähä tasootetuksi tuota jälkikasvullisuutta; enhän mä näin raasitulla päällä näe eres tuliaaskaffiakaan juora, menöö väärähän kurkkuhun — —
Mutta sai se mamma kun saikin sen lakin mun päästäni lopuksi irti. — Ja koukut oli kaikki tallella, n’ottei siinä mitään vahinkua tullu. Tukka vain meni. Ja menköhön, puskoopa uutta tilalle.
Mutta kyllä se oli jo ongenkoukuusta alkaan sellaanen takkupaikka ja ikääskun enteellistä jotta sitä se tiesi. Ei tullu kalaa, ei millään pelillä. Ei eres ahvenverkoolla koko kolmen viikon aikana. Ei noukkaakaan, — joka aamu vesiperä.
Mutta nyt, kun ilmat on ruvennu »seisomhan» ja kirkastumhan, nyt taas kuulemma tuloo kala rantavesiin! — Tietysti, kun mun piti lähtiä lomilta pois!
Se oli niinkun noiruttua mun kobraltani koko kesä. Helsingis heinäkuus, kun oli ne kuumat ja ihanat aurinkopäivät, ja mä olin tilannu Neoviukselta sen tikutun uimapuvun ittelleni, niin — — kolme vilkkua sain käyrä joka päivä puorinovesta kysymäs ja huutelemas jotta:
— Eikö se mun uimakolttuni jo oo valmis?
— Voi voi — ei ole, mutta ehkä huomenna, kyllä me koetamme — — sanottihin aina.
Sain sen harminkappalehen sitte pari päivää ennen kun Helsingistä lährettihin, n’otten keriinny kun muutaman kerran uira sielä. Mutta meinasin, jotta kun lomasaarelleni pääsen, niin joka päivä molskin meres kun hyljes!
Ja niin kolttu olikin mulla kainalos, kun saarehen tulin jotta: nyt uirahan koko kesän erestä. Mutta kun sinne pääsin, niin heti rupes satamahan ja tuulemahan, eikä aurinkua näkyny kun parina päivänä hetken aikaa.
Muutaman kerran meres käyyn mutta vesi oli niin kylmää jotta hampahat lotaji. Mitä sellaasesta uimisesta tuloo, kun sataa ropsii kun saavista kaataan läpimärjäksi ennenkun merehen kerkeääkään?
Kyllä mä kovasti »uin», mutta maalla, aina kun piti lähtiä mairolle, elikkä puita hakemahan vajasta. Uimapuvun sai vetää tuvas päällensä ja truiskata portahilta sateeseen niinkun merehen hyppääs. Ja ennenkun puuliiverihin kerkes, niin oli hengestyny ja läpimärkä kun uitettu kissi.
Sellaasta se mun uimiseni oli: kurjaa, n’otta itkettää vieläkin.
— Tanan Molotoffi! — sanon mäkin niinku papukaija Helsingin pommitukses.
HELMI-PAAVO
Oottako kuullu jotta yhren rintamajermun akka on fangittu faltesmannin petkuttamisesta, jotta hän on muka poikamies ja vapaa avioliittoon? — Ja on friijannu jo monta viikkua täyttä häkää Anturajärven puolelta yhtä kainua taloontytärtä avioliiton vakaalla tarkootuksella? Olivat juuri aikees lähtiä Vaasahan Keturilta kihloja ostamhan, kun tuli suuri sekaannus ja torettihin, jottei sill’ ookkaan millä mälläthän.
Joo sellaanen mailman imes nyt on pannu koko Paitapiiskan seurakunnan pyllyllensä, poliisit ja faltesmannin juoksemhan jotta jotakin järjestystä täälä kotorintamallakin täytyy toki virkavallan ylläpitää täs hirvittäväs miesten puuttehes jottei maailmanjärjestys, lait ja parakraafit, sakramentit ja välikappaleet mee sukukunnittain sekaasinsa, muutoon tuloo tälle sankarikansalle Soroman ja Komoran hävitys.
No tämä pahennuksen kryyni, jok’ei halua pysyä omas lammaskarsinassansa uuhien puolella, vaan koittaa päkättää ja esiintyä sarvipää-pässinä ja pukkia, vaikk’ ei sille oo sarvia uskottukaan, on syntyny flikkalapsena 25 vuotta sitten, kastettu oikeen Helmiksi, elikkä 'Päärlyksi vaimoosten sekahan, on ripillä toisten flikkaan kans käyny ja merkitty asevelvolliseksi kirkonkirjoohin hamesväen puolelle koko elämänsä ajaksi, ittellisten joukkoon.
Helmi oli terves ja aimoo flikka alusta lähtien. Hyvä käsistänsä ja riuskia vaikka mihkä töihin, otti siinä lapiohon ja kirveesehen kiinni kun miehetkin, paiskii ja puski ulkotöitä n’ottei huonooset miehet pärjännehekkään sille. Nuoresta pitään joutui Helmi elättämhän ittensä, oli kerraasti piikana Kyrööskin yhres taloos, mutta on sitte asustellu kotopuoles ja tehny pääasiassa trengin virkoja moneskin taloos, kun miehistä on nyt soran aikana niin kova puutes.
Se alkas jo ennen talvisotaa pitämhän ulkotöis miesten verhoja, kun akkaan pusurit ja hameet oli aina tiellä. Ja se tottui miesten pukeehin niin, jotta osti ittellensä miehen verhat pyhävaatteiksikin, sellaasen korjan Pallopairan ja rantuusen kirjavan kaulanauhan, miesten hatun, sellaasen fiinin, johna etupeili fletkottaa silmillä kun riihen keula. Ja poksinahkaäset monot jalkahan, n’otta s’oli oikee pulska ja rento poika, kun s’oli leikkauttanut hiuksensakki niinkun miehet, jotta tupeeti vain ottalla niinkun Napoljoonilla. Ja sitäkin varten Helmi käytti miesten pukua, kun palkkaa maksettihin paremmin, elikkä samaa kun muillekin miehille. Ja Paavoksi se rupes ittiänsä sanomahankin.
Helmi itte ja kylälääset tottuivat niin tähän Paavohon, jottei siitä välitetty enää mitään. Se käy aivan täyrestä n’otta se kulki flikkaan kans pyhäiltaasin käsikoukkua kirkonraitilla hattu kallellansa ja käret housunplakkaris.
Mutta sitten talvisoran jälkeen, välirauhan aikana, kun Iivana pakotti meitä suurella kiireellä rakentamaan sitä Kemijärven—Sallan hyökkäysrataa, ja Seinäjoella oli värväri ratatöihin, joka lupas hyvää palkkaa, päätti Helmi lähtiä työmieheksi sinne. Se meni ja otatti komian valokuvan ittestänsä Paavona hattu pääs passia varten, ja sitten faltesmannin konttuurihin, jotta hän lähtöö Sallan ratatöihin ja tarvittis työpaperit matkalle.
— Jahas — sanoo faltesmanni — jotta ratatöihin pohjoosehen. — Nimi ja syntymävuosi?
— Paavo min’ oon, se ja se, siitä kylästä — valehteli Helmi silmää räpyttämätä ja truiskaasi syljen niin rennosti faltesmannin potlooraan jotta se kattoo oikee pitkää. — Syntyny v. 1918, ripillä käyny, rokotettu ja naimatoon. Täs on valokuva.
Ja niin faltesmanni laittoo henkilötoristuksen ja matkustusluvat kunton, kattoo vain jotta valokuvat ja naamaplätti tämmäsivät yhtehen, löi vielä komjat temppelit päälle jotta selvä on.
Ja niin Helmi-Paavo löi työverhat ja saappahat reppuhun ja lähti Seinäjoelle sen värvärin puheelle, joka antoo junalipun ja vähä förskottia matkarahooksi.
Junas se Helmi-Paavo teki tuttavuutta heti yhren nuoren lesken kans, jok’ oli menos Ylivieskahan kotiansa ja oli aika pulskan näköönen lirusilmä. Niistä tuli niin hyvät tuttavat, että se leski haastoo sitä töihin kotiansa, seliitti taloot, varallisuutensa, eik’ ollu kun yks lapsikaan. Mutta Helmi-Paavo sanoo, jotta hän on tehny kontrahtin työpaikkahansa, jottei hänen nyt passaa ainakaan heti tulla.
Niin rakkahiksi tulivat, että Pännääsis kävivät yhres korvikkeella ja vaunusillalla sitte vain seisoskelivat puristellen toistensa kättä. Ja ennenkuin Ylivieskan asema huuti, n’olivat jo käret toistensa kaulalla niin rakkahasti, jotta itkua leski teetteli, kun Helmi-Paavo pussata moiskahutti sitä hyvästiksi; lupas heti kirjoottaa ja pian tulla.
Sielä Sallan ratatöis Helmi-Paavo puski töitä suures topparoikas miesten kans, repii suutansa, manata naskutteli ja nukkuu kämpäs miesten joukos niinkun muutkin kolme kuukautta, ja nosti pulskat tilit. Eikä kukaan epäällykkään, kun miestä oli kun vihalaasia lapion varres ja puskikkoa laajalti kykittäväksi. Mutta sitte tuli Helmi niin täihin ja likaaseksi, kun ei passannu mennä toisten kans saunahan, jotta Helmi-Paavo otti loppulitviikin ja lähti kotipuolehen takaasi maatöihin.
No nyt sitte, kun tämä uusi sota alkas, ja tuli muotihin nämä sota-avioliitot niin Helmikin oli kirjeenvaihtona tutustunu yhtehen jermuhun »sieltä jostakin», kirjootellu ja kirjootellu ja saanu preiviä harva se päivä, n’otta menny kesänä olikin sitte tullu yks jermu kattomhan kultaansa ja ei muuta kun heti korvat luimus pappilahan. Härin tuskin oli Paavo saanu Helmin hynttyyt päällensä, kun se sulhaanen taloon ilmestyi lauantaina ehtoopuolella. Sunnuntaina jo kuulutettihin ja heti päälle vihittihin. Iltajunalla piti sulhaasen jo lähtiä takaasi n’otta s’oli niin hätäästä hommaa kun yks nuolaasu ja unennäkyä.
Mutta on se Helmin mies aina silloon tällöön vielä kirjoottanu.
Tämä nuori rintamaleski on nyt viimme talven ja tähän asti työskennelly sepän apulaasena, päällelyöjänä pajas, isolla vasaralla paukutelin sitä mukaa kuinka seppämestari on rauranpäätä alaasimella kääntäny. Hyvin on pärjänny ja tienannu friskisti sepänsällinäkin. Ottanu vielä uuren nimen ja passinkin taas faltesmannilta.
S’oon ollu ny Mauno nimeltä sen jälkeen, kun se rupes kulkemhan friijoolla sielä Anturajärven puolella yhren pikkutaloon tyttärellä. Ja aivan lantta laureen on kulkenukkin niinkun vasituunen friijari ainakin, jotta joka lauantaki-ilta lähti pussilla ja tuli takaasi maanantai-aamuna ja kovasti fletkooksis ja silmät harmaana.
Sielä morsiamen koros pirettihin jo aivan vissinä asiana, jotta emäntä laitteli aamukaffit ja pani vävypoijalle kamarihin syömistä mitä parasta taloos oli.
Ja morsian oli niin hempiä ja höllöösillänsä, jottei se tienny kuinka s’olis ollu ja viserrelly krekkumatantussansa, kun Mauno hialle tuli.
Mutta sitte tuli ne hautajaaset siinä morsiamen naapuritaloos ja se suuri sekaannus. Taloon väkiä oli pyytty maahanpanijaasihin ja morsianta kans, mutta se sanoo jotta hän ei nyt viitti tulla, kun hänellä on justihin se sulhaaspoika vierahana kotona. — Niin sanottihin jotta:
— Tulkaa molemmat, hyvinhän se passaa, että tuleva naapurih isäntäkin saa tutustua kylälääsihin.
Ja niin se meni sitte surutaloohin se iloonen nuoripari kovasti suu messingillä, tyyrihin ja onnellisen näköösinä. Peräkamarihin oikee viethin ja kannettihin fiinisti prikalla kaffetta monellaasen nisun kans.
Sielä niitä kulki kattelemas ja kattomas koko kylän väki ja vähä kaukaasemmakkin vierahat.
Siel’ oli yks taloon sukulaas-emäntäkin Kyrööstä asti tullu ja kun se tuli kamarin ovelle ja kattoo, niin sen leves silmät auki jotta:
— Mitä herranjestas, valehtelooko mun silmäni, vai mitä?! — ja oikee molemmin nyrkiin hieroo silmiänsä, ja taas kattoo n’otta silt’ oli silmät päästä purota. — Onko tuo, kuule flikka, sun friijaris, tuo miehenkuva — — tuo Helemi, jok’ oli meillä Kyröös piikana!
No se Helmi suuttuu kun tupakki jotta:
— Mitä tuo hullu akka pöläjää, jotta mä muka oisin jokin Helmi ja ollu sillä Kyröös piikana. En oo ikänä Kyröös ollukkaan enkä oo tuota ämmää ennen nähnykkää — huuti friijaripoika sinisenpunaasena kiukusta.
— No tottahan mä nyt sun tunnen, jotta Helmi sä oot, älä yhtään koitakkaa väittää, kun monta kertaa olimma yhtaikaa meirän saunas kylypemäs. — Voi tuhannen hunsvottia sua mikä ketales ja kälmi oot — paasas Kyröön emäntä vastahan, n’otta siitä nousi kamala meteli.
Morsiankin holotti jotta:
— Mitä se emäntä nuota mahrottomia puhuu, tottakai mä nyt tämän sulhaaseni Maunon tunnen kun oon sen kans kauan aikaa tuota, tuota — punasteli morsian — friijaallu.
Ja sen morsiamen äiteekin nauroo n’otta vatta hyllyy jotta:
— Kyllä te nyt emäntä erehryttä, jotta tämä Mauno olis muka flikkaihminen, heh heh.
Mutta se Kyröön emäntä präiskäs vain jotta:
— Itte ootta hulluja! Flikka se tuo on; kyllä mä sen tunnen ja oon itte monta kertaa nähny.
Siälä sattuu olemahan poliisikin emäntänsä kans ja se sekaantuu lopuksi asiahan. Sanoo jotta:
Tuus nuorimies mun kans vähä tuonne pihan perälle, että mä saan sun kans kahrenkesken vähä jutella.
Mauno-Helmi lähti kovasti noukkapystys poliisin kans nurkan taa ja poliisi kaarevaatti keikisti ja käski sitä Maunoakin, mutta se sanoo jotta: ei mun nyt tarvitte.
Poliisi hairas jo käsipuolesta Maunua kiinni jotta mikä sä oikee kuule oot, mutta Maunu löi poliisin sormet pois jotta: älä satu. Ravisteli vielä poliisia niin rintamuksista, jotta siihen se homma jäi. Ja niin tulivat takaasi tupahan.
Mutta sielä poliisi sanoo koko joukon kuullen jotta:
Kyllä mäkin nyt luulen ja epäälen, ettei tuo mikään mies oo, mutta kun mull’ ei oo oikee laillista valtaa toimehenpanna ruumihintarkastusta, kun s’oon vaimonpuoli, niin mä määrään mun emäntäni ja tämän Kyröön emännän toimittamhan tarkastuksen, ja kamarista pois kaikki muut paitti sulhanen ja morsian.
Niin se poliisi ajoo kamarista pois kaikki muut, pani kamarin oven kiinni ja vielä nojas ovehen, jottei se pääse pois, jos yrittääs rynnistää.
Siälä kamaris nousikin heti eri jytinä, kun ne emännät kävivät sen kimppuhun ja Mauno-Helmi pani vastahan, n’otta lavittat poukkooli ja myrkröönä putos nurkas kukkajalaalta.
Sitte kuuluu poliisin emännän ääni jotta:
— Ei täälä mitään oo — — — klinkkuveitti vain plakkaris — — — ei mikä täm’ on — —
— Älä potki siinä! — huuti Kyröön emäntä — — — ääh, ota pois se vain siltä.
Sitte kuului poliisin emännän kova hohuutus jotta:
— Muuretteri tämä vain on!
Samas poliisi riuhtaasi oven auki, tormas sisälle ja sanoo jotta:
— No siinä se nyt nähtihin, jottei se mikää mies oo, lurjus s’oon, miehen puvus kulkoo täälä ihmisiä narraamas, väärät paperit taskus. Mä fangitten sun heti paikalla.
Eikä se Mauno-Helmi enää vastahan väittänykkää, kun knapitti ja oikooli verhojansa. Tunnusti ittekki jotta flikka-ihminen hän on, vaikk’ on pitkät aijat jo käyttäny miesten vaatteita.
Oli se sellaanen ällistys kaikille ja varsinkin sille morsian paraalle jotta se istua tollotti vain sängynlairalla, käret roikkuu sivulla ja aivan holtittomaksi löi koko krupin. Eikä sen äiteekään osannu sanua mitään.
— Tuas on sulle — jahkaasi lopuksi se poliisin emäntä ja pisti sen muuretterin sen flikan kourahan, kun ei se tienny mihkä s’olis sen käsistänsä pannu.
N’otta siihen se friijuu loppuu.
Poliisi lähti viemähän sitä Maunu-Helmiä fankiföörärille jotta se tämmätähän käräjille vastaamahan virkamiehen petkuttamisesta ja väärän henkilökortin halluspirosta. Ja siitä tuloo linnaa. — Ei sitä siitä friijoosta voira rankaasta, se kun on sellaane makuasia.
Kun se morsian sitte äiteensä kans astuskeli kotiappäin, niin ei muori saattanu olla jahkaasemata tyttärellensä jotta:
— Oot sä kans aika pössöö, kun poijas makaat, ekkä tuon vertaa hukaa — —
— No mistäs mä, kun s’oli niinkun oikeen poijat pruukaa ja kun sill’ oli kaikki sellaaset kuiheet.
Mutt? mitähän se rintamajermu mahtaa tuumata, kun se saa kuulla jotta sen akka on ruvennu friijaamahan taloontytärtä täälä kotorintamalla.
ILMATORJUNTA
Oottako kuullu tätä sota-ajan juttua?
Johnakin Irokeesian kuningaskunnas viholliset pommittivat kans kaupunkeja niinkun nyt maailmas pruukathan, harva se päivä, jotta ihmiset joutuvat istumaan pommisuojas aivan työksensä. Rupesivat jo kyllästymäänkin. Ja ilmatorjuntakanuunat paukuttivat talvahalle senkun kerkesivät, mutta eivät saanehet mitään putoamahan.
No nyt sattui sitten kerran, jotta Irokeesian pääkaupungis tuli hälyytys, vihollisen pommikoneet olivat päällä ja ihmiset oli ajettu pommisuojiin. Viimeisenä toivat ilmasuojeluvalvojat sinne yhtä krätyystä äijää niskasta tuuppien. Se oli kovasti kiukus ja rupes suurella äänellä motkottamahan siellä pommisuojas, jotta:
— On se kans hommaa tuo meirän ilmatorjunta kun monella kymmenellä ja saralla kanuunalla ampua präiskithän niin paljon kun keriitähän — eikä yhtään konetta ne oo saanu putoamaan. N’oon oikeen koulutettu muka ampumahan, monta tuhatta miestä syö ja makaa aivan sitä varten, jotta ampuusivat ales noita vihollisen pommikonehia. Miljoonia tuhlatahan kruutihin ja ammuksihin, eikä muuta tulosta niiren präiskimisestä oo, kun se, jotta särköövät vielä kaikki meitän ehjinäkin olevien talojemme katot alasputoavilla ammusten sirpalehilla. — — Eivät yhtään konetta oo saanehet puretetuksi koko soran aikana, vaikka joka päivä hiespäin paukuttavat ja muka oikeen sihtaavatkin. — —
Niin se äijä molotti ja halvensi valtakuntansa ilmatorjuntahommaa. Ja se herätti kauheasti pahennusta, jotta siihen tuli pian valtion salapoliisikin, tarttui äijää taas niskasta kiinni ja sanoo, jotta:
— Vai halvennatte te valtakunnan puolustuslaitosta? — Te tairattekin olla vihollisen agentti ja tesantti, kun tuolla lailla puhutte. Mars matkaan ukkeli ja äkkiä.
Ja niin se äijä vietiin suoraa päätä sotaoikeutehen ja tuomittiin kuolemahan, sillä sota-aikana on tutkinto lyhyt ja tuomio ankara.
Ennenkuin tuomio pantihin täytäntöön, niin tuomari kysyi niinkun pruukathan jotta:
— Olisko kuolemaantuomitulla jokin toivomus, jota se haluaa?
Niin se ukkeli sanoo jotta:
— Minä pyyrän, että minut ammuthan ilmatorjuntakanuunalla.
Niin tuomari sanoo jotta:
— Se on kohtuullinen pyyntö ja sopii hyvin täyttää, varsinkin kun hän on halventanut juuri ilmatorjunta-asetta.
Ja niin se mies vietiin sitten yhtenä yönä kun ei ollut hälyytystä, ulos kaupungista yhren mäennyppylän päälle pitkäpiippuisella ilmatorjuntatykillä ammuttavaksi.
Oli talvipakkaanen ja kylmä tuuli puhalti. Kalpea kuu vain mollotti yksin taivahalla, n’otta kun se mies oli vähis verhoos, niin aivan se värisi vilusta seisoessansa siinä monta tiimaa, kun ammuttihin.
Lopuksi se kuoli — keuhkotulehruksehen.
KESTOLAINEET RÄISÄLÄN FLIKOOLLE
Oottako kuullu jotta Tapolan-Antti, Ilmajoen siirtoväen keskushuollon hyväsyrämminen ja tunnontarkka jäsen, on nyt joutunu kamalahan pimpamppihin, kun s’oon luvannu ostaa yhrelle nätille Räisälän evakkoneitille korvakelluttimet, eikä se tierä minkälaaset ne pitääs oikeen olla.
Ilmajoella on niinkus tierättä nyt Räisälän pitäjälääset huollettavana ja siin’ on kunnanmiehillä huolta aamusta iltahan asti. Kunnantaloolla istuu kaiket päivät keskushuoltotoimikunta vakaisan Uotilan-Kallen puheenjohrolla, rahastonhoitajana on Röysköön-Iisakki ja jäseninä Tapolan-Antti, Arvo-Sihroon Saima, Rajalan-Sampan Aliina, Viano Västi ja Hanna Hämeenniemi. Eri kyliltä tuorahan sinne keskustoimistohon siirtoväen avustuspyyntöjä paperille kirjootettuna ja eri kylien piirikaitsijain lausunnolla varustettuina, jotta olisko apua annettava vai ei. Ja ne siirtoväjen tarpehet ne on moninaaset niinkun ihminen hyvin ymmärtää, jotta kun kaikki on pyytämisen varas, niin kaikkia ja paljo ihmiset tarvittookii, paitti ruokaa ja juomaa, kaffia ja lämmintä, niin vaatetusta ja kenkää kantapäästä asti. Ja flikka ihmisillä tänä aikana varsinkin on niin kovasti monia välttämättömiä tarpeita jotta sitä ei oikee sivullinen hoksaakkaan. Varsinkin jos on nuori ja nätti, niin sitä pitää olla vetoplaaStaria ja ulosnäkyä, kaikellaasia krimpsuja, koukkuja ja kalistimia. Välttämättä!
Ja kun Ilmajoen kunnanmiehet nyt kerta kaikkiastansa ovat ottanehet räisälääset huoltohonsa, niin kyllä ne kaikkensa kans koittaavakkin täyttää ja huolta pitää, niin ettei pitääsi olla mitään moittimista. Niinkun kohta saatta kuulla.
Täs menheellä viikolla istuu Ilmajoen keskushuoltolautakunta taas ja läpikäy siirtoväen korkiaa avustuspyyntöjen pinkkaa. Kalle Uotila luki ja muut kuunteli. Niin oli jo montakymmentä anomusta käsitelty ja annettu mitä suinkin voitu. Mutta sitten tuli kolme sellaasta anomusta Koskenkorvalta ja piirikaitsijan puoltolauseella varustettuna, jotta kun Kalle Uotila vakavalla naamalla luki, niin lautakunta meinas saara laakin ja hämmästyksestä purota penkiltä: kaks kaunista Räisälän evakkoflikkaa anoi nöyrimmästi ja suurella kunniootuksella, että Ilmajoen keskushuoltotoimikunta laittaas heille — »kestolaineet» päähän.
Ja kolmas flikka pyyti, että Huolto ostaas hänelle — korvakelluttimet!
Siinä istui Ilmajoen komia keskushuolto suut auki ja silmät tapilla jotta:
— Jaa, mitä nyt tehrähän? — Suostuuko lautakunta, että laitetahan valtion varoolla »kestolainehet» kahrelle flikalle ja yhrelle ostethan korvakilluttimet? — kysyy Uotilan-Kalle, ja lisäs vielä omasta puolestansa jotta:
— Kyllä kai ne olis laitettava?
Naisjäsenet hapuilivat päätänsä jotta, eihän meilläkään oo, ja mutajivat jottei muka ne flikakkaan tarvitte. Mutta kyllä puheenjohtaja oli vakavasti sitä mieltä, että flikkaan pitääs saara kiharat, ja että ne tarvitahan ja ovat välttämättömiäkin.
Röysköön-Iisakki pani pontevasti valtionpussin puolesta vastahan, mutta Tapolan-Antti nyäkytteli päätänsä jotta:
— Kyllä kiharat mun mielestäni flikoolla mukavia on, ja sellaaset kliparehet korvis kans!
N’otta lautakunnan naisjäsenet olivat aivan imehisnänsä ja räpyttelivät vilkkaasti silmiänsä, kun vakavat isäntämiehet tuolla lailla ovat valmihia pynttäämähän ja laittamhan kestolaineita flikoolle. Sihronn-Saima meinaskin jo sanua jotta:
— Kyllä te muille naisille ja flikoolle rahaa lykkäättä kiharoomista varten, mutta oma emäntä saa kulkia kaffilusikka nutturas — — mutta sai onneksi piretyksi suunsa kiinni.
— No ei nyt ainakaan valtion varoolla kestolaineita flikoolle laiteta — sanoovat naisjäsenet kaikki yhtehen äänehen.
— Niin, mutta tuota, tuota, kyllä flikat tarvittis saara ne kestolaineet — tykkäs Uotilan-Kallee, eikä lyöny asiaa lukkuhun, piti puheenjohtajan vasaraa pystys vain.
Ja tuumas. —
Sitte se pani sen vasaran pois, otti paperin ja pännän ja rupes kieli poskella kirjoottamhan. —
Ja kesken kaiken se kysyy jotta:
— Mitä ne kestolaineet maksaa?
Niin Västin-Viano sanoo jotta:
— Rantojan-Fannin Kampaamos otetahan hyvistä laineista 50 markkaa.
Niin puheenjohtaja kirjootti ja luki paperistansa jotta:
»Rouva Fanni Rantoja. Ilmajoki.
Laittakaa sille neitille, joka tuo Teille tämän lapun, hyvät kestolaineet sähköllä, 50:n markan erestä. — Minä maksan.
Kalle Uotila.
Ilmajoen Vapaanhuollon keskuksen puheenjohtaja.»Ja sitte se kirjootti toisen samallaasen lapun valmihiksi ja sanoo Röysköön-Iisaktlle jotta:
— Sanokohon sun Eetlas mitä tahtoo, mutta kirjoota nimes tuohon, ja maksa sä sen toisen flikan laineet.
Kyllä Röysköön punti esti vähä kraapii päätänsä ja ajatteli Eetlaansa, mutta tykkäs sitte jotta:
— Sama se! — Pitää flikkaan saara krutut päähänsä, mä maksan sen toisen.
Mutta Tapolan-Antin huonosti käytihin, kun sen osalle tuli hankkia sille kolmannelle Räisälän neitille ne korvakelluttimet. Kun ei se tierä nyt minkälaaset se ostaas ja laittaas, jotta ne sille flikalle passaasivat. Kun toiset sanoo jotta nyt on muoris sellaaset valkooset ymmyrkääset pumpulat kun knapit korvis, ja Antin mielestä makorenkahat olis komjemmat.
Se on käyny jo Honkasalon-Urhon kellosepänliikkehes kattelemas korvarenkaina jos jonkillaasia nappia ja nastoja, kruuvilla ja ilman, muttei se tahro löytää passelia, eikä tierä mitä tekis.
Se on viettänyt jo monta unetoonta yötä tämän asian takia ja ähkynykkin unissansa jotta:
— Jo mä nyt liemehen jouruun sen flikan korvien kans, jotta minkälaaset killuttimet sille pitääs laittaa, knapit vai makorenkahat?
Mones mutkas s’oon Tapolan-Anttikin eläässänsä ollu, muttei tällääses sialunpiinas koskaa ennen. Kyllä se ittekkin sen jo aavistaa, jotta osti se vaikka minkälaaset korvakrivat sille flikalle, niin vikahan se kumminkin menöö, on ne niin kronkelia pyttyjä naiset, ettei niiren mieltä osaa kukaan nourattaa — ei ainakaan korvarenkahan ostos.
»MULLI-YHRISTYS MOSKULAN» MUISTOKSI
Oottako kuullu, jotta niin paapaksi täs on tultu, jotta ylioppilahat ovat vaatinehet multa kans jotakin muistelmakirjootusta Etelä-Pohjalaasen osakunnan 30-vuotis-alpuumihin, 1938.
»Ei oo aikaa» — koitin vastahan vängätä, mutta niin lujalle otettihin, jotta viime tingas nyt yritän täs hätääsesti jotakin paperille lykätä. Eipä sen puolesta, etteikö olisi paljo iloosia ja mieluusia muistoja siltä aijalta, kun osakuntaan kuuluin ja opintiellä Helsingis makaalin, mutta tahtoos, kun kerran kirjoottaa, panna se jonkillaasehen järjestyksehen ja myös muotoon, mutta ei oo nyt aikaa. Ja siksi toiseksi arveluttaa oikee mitään »muistellakkaan», sillä mä en suinkaan herraparakkohon ollu ylioppilasaikoonani mikään rippikoululaanen, enempää kun nykkään, vaan aika hunskeli ja esimerkiksi jälkeentuleville aivan kelvotoon »siivis». — Mutta ittelleni oli ylioppilasaikani elämäni iloosin ja muistois yhä vieläkin ihanin aika. Ja se johtui lähinnä siitä hyvästä ja lujasta toverijoukosta, johon kuuluin koko opiskeluaikani yliopistos vv. 1909—1914.
Siihen jokapäiväiseen ja 5 vuotta kestäneeseen toveripiiriini, »Mulli-yhristys Moskulaan» niinkuin sitä meirän kesken sanottihin, kuuluivat Vaasan suomalaisen lyseon v. 1909:n ylioppilaat; ins. Jussi K, ins. Viljo R, ns. »allekirjoittanut», ja kaikkein paras kaverini lääk. tri Antti H, sekä pari vuotta vanhempi »siivis», Vaasan lyseon poikia ja koulutoverimme hänkin, maan mitt.ins. Otto J.
Tämä oli kantajoukko. Tosin vieraili joskus joitain toisiakin, mutta me viis elimmä ja olimma yhtä koko aijan. Juuri tämä luja ystävyys, joka kesti ja jakoi kaiken — rahatkin — on luullakseni aivan ainutlaatuista. Jokainen meistä »eristyi» luvuissansa samanaikaasesti kun ahkerammat ja paremmat lukuhevooset, vaikkakin me pauhasimma ja mekastimma eri lailla. Me valmistuimma kaikki samoihin aikoihin, paitti Antti, joka luki lääkäriksi, talven 1914—1915 taittees. Näistä iloisista, elämäni paraista ystävistä on elos enää vain — allekirjoittanut. Lämpimät muistoni seuraavat aina heitä; ne olivat hyviä, suoria, reiruja poikia.
Me olimma vielä sen »vanhan hyvä aijan» ylioppilaina, kun ei ollu turhaa kiirusta; ylioppilas oli herra, sai pankista velkaakin, eikä tarvinnu niin kauhiasti lukiakkaan, kun kuulemma nyt. Ei ollu siihen aikaan mitään numerus klaususta mille alalle lähti. Ja »paikkojakin» oli auki paremmin kuin nyt.
»Osmolas» Esplanaatilla maksoo kerrassa runsas ja monipuolinen pöytä 1 markan aterialta, Fennian paperossit 50 penniä »loora», »Grönstedts blå», halva punssia, maksoo muistaakseni 2:75 ja ruokaryyppyjä varten seisoi Cambrinis silloon vielä kaksikin viinakaraffia, joista sai kulauttaa niin monelle jalaalle kun tykkäs ja vaikka kaverinkin varpahille. Vappua ruvettihin viettämähän jo pari päivää ennen viemällä talvikamppeet »stamppiin», myymällä narinkan juutalaismatameille kaikki kalossit, karvalakit ja muut parseelit niin tyyrihistä hinnasta kun suinkin. Joskus ahristuumma viemähän poksin emännän suuren »merimaisemankin» panttiin, mutta se hajettihin heti takaasin, kun kerittihin ja rahaa saatiin.
Tuli muuttokin koska rookas, välistä keskiyölläkin, mutta mitäpäs siitä; kumaastihin piironginloorasta sukat ja aluusverhat suurehen käpsäkkihin, jollaasen me olimma viisahasti kyllä kaikki varannehet ittellemmä. Saman tien pyyhkäästihin pöyrältä kirjat ja pläkkipotut samahan kasahan — eikäpä sitä meikälääsellä sitte poksis muuta omaasuutta ©liukkaan, kun palttoo selkähän ja lakki päähän. Kapsäkki kätehen ja keppi kans, ja niin asteltihin kovasti loukkaantunehina — »muka metelinpirosta» — portahia alha yöpimiälle karulle, vihellettiin vosikka ja ajettihin tavallisesti — Untolaan. Nukuttiin makiasti päälle. Sitte aamulla ajettiin jonkin toverin poksiin ja »kiinattihin» siellä soffalla pari päivää, kunnes taas löytyi sellaanen poksi, johka sopi asettua.
Me asustelimma yleensä Isolla-Roopertilla ja käyymmä aamukahvilla siinä Annankarun kulmas Elannon kaffilas, jonka jäseniksikin me joskus tulimma niillä »lapoolla», joita Ville keräs.
— Kaffi ilman kans ja klasi maitua — oli mun ainainen tilaukseni.
Päivisin painuivat polyteikkari-kaverini töihin, minä tuhertelin kirjojen! kans ja kävin joskus jotakin kuuntelemas, mutta joka ilta me veikkoset »treffattiin», istuttiin »Anglees», Yrjön ja Uurenmaankarun kulmas tai »Fyyranis» Erkinkarun N:o 4 — tai pelattihin »pismarkkia» toistensa luona, kun ei ollu kellään rahaa. Ja se sattui aika usein. Tulitikkuja vain pelattiin, kunnes ostimma komjan kipsipystin, sorjan flikankuvan tietysti, josta kiertopalkintona pelattiin monasti aamusarastukseen asti. — Tuo pysti jäi lopullisesti mulle ja koristaa se kirjahyllyäni rakkaana voitonmerkkinä vieläkin.
Niin raha. — Sitä meistä useimmat saivat alkuvuosina kukin kotuaan, mutta sitä pakkas menemähän niin paljo, että järjestelimmä ittellemmä laihnoja kotikuntien säästöpankeista. Ja kellä oli rahaa, sen rahalla elettihin, kunnes loppui. Sattuipa niinkin, että eräs tovereista kirjootti kerran syksyllä meille jo Helsinkiin tulleille, että hän ei pääse tulemaan koko lukukautena, kun ei saanu laihnaa järjestetyksi. Me lähetimmä hänelle matkarahat ja lupasimme yhteisvoimin hoitaa sen lukukauren. Hän tuli ja olikin aika vaativaanen; rahaa piti hänelle olla enempi kun meiltä omalta mekastukselta tahtoi riittääkään; mutta hyvin vain sekin lukukausi pärjättiin. — Tämä huomautuksena siitä lujasta ja hyvästä toveruuresta. Hän sai sitten laihnan, ja autteli taas puolestansa meitä toisia.
Mutta se oli loistokohta, kun Ville sai Teuvan pankista 3.000 mk. —
Me olimma viettäneet kituvaa elämää ainakin pari viikkua, pelannehet vain tulitikkuja Villen poksis »Holmströmin ruokasalien» ovikamaris Heikinkarun ja Vlatimirin kulmas.
»Poikki» olin minä, poikki kaikki toisekkin, hyyryt maksamata, mekastus vähis, eikä ruokarahastakaan ollu paljo tietua. Tylsältä tuntui elämä ja pismarkki maistui puulta. Kesken kaiken sanoi sitten Ville jotta:
— Orottakaas vähä, mä käyn erestakaasin asialla ja tuun kohta takaasi —
Siitä me emme välittänehet, eikä mitään toivoneekkaan. Koeteltiin pelata junnata vain aijan kuluksi.
Mutta hetken päästä rupes meirän klasin alla, siinä ensimmääses kerrokses, auto töryyttämhän sillä lailla jotta me sanoommakin:
— Mitä tuala karulla auto tualla lailla törähyttelöö? — ja menimmä klasille kattonahan.
Niin paraatioven erustalla seisoo kaks autua perätysten -— avonaisia ne olivat siihen aikaan — ja etummaases istuu Ville yksistänsä kovasti noukkapystys ja heilutti kättänsä meille jotta:
— Terve, tulukaa poijat.
Meitä oli neljä leviää naamaa klasilla silmät suurena jotta mitä se meinaa, niin hämmästyksis jotta ei tullu mielehenkään lähtiä pihalle.
Ville nousi lopuksi itte kärryystä ja tuli sisälle mahtavana kuin Mooses käsi pystys jotta:
— Mä suuren ilon ilmoitan, maan lapsille nyt tulevan: Rahaa, rahaa kuin roskaa poijat — ja viisas rintaplakkariansa, johka se oli fiiniksi nästyykiksi krutannu vanhaalajia suuren ja ihanan 1.000 markan setelin.
Otti pehkana sen vielä hyppyysihinsäkin ja — niisti nenänsä, mutta pisti kyllä tarkasti taskuhunsa.
Silloon mekin jo hoksasimma. Naamat vääntyyvät ihanahan kärsimyksen irvihin, tuskin silmiä erootti.
— Mistä sä oot velii saanu tuan ihanan nästyykin? — huurimma me paukahtaen kuin samppanjakorkit, ja olsimma repinehet vaikka »esivaattehekkin» hämmästyksestä, jos meillä sellaasta tyykiä olis ollu.
— Älkää kysykö, vaan sonnustakaa ittennä matkahan ja juhlimahan, sillä vuonan minä tahron veljilleni lahrata ja kyllääseksi heitänsä ravita ja vierä heirät uloos tästä Saharan erämaasta, jossa me niin kauan kuivuuresta kärsineet olemma — paasas Ville.
Kyllä meirät sai! Takki selkähän ja ryntäämällä uloos. Meinasimma mennä vähinsä molempihin autoohin, mutta Ville viittas ylhäätte jotta:
— Tuonne — — — köyhät. Minä yksin tänne ja ajan etellä.
Köyhyys ja nöyryys tietysti tottelivat, astuuvat kiltisti jälkimmääseen autoon, Ville yksin etummaiseen ja niin lährettihin.
Me luulimma jotta jonnekkin ravintolaan suoraapäätä, mutta Ville lähtikin viemään meitä jonnekin Korkiavuorenkarulle. Me istuumma tyhminä kärryys, emmekä käsittänehet mitä se meinaa ja mihkä vie. — Kunnes tultihin siihen aikahan uuren ja suuren saunan etehen, nimiä en enää muista. Siihen pysäytti ja käski:
— Nouskaa ylös veljet ja käykää ittennä pesemäs, että olette puhtaat ja kelvolliset aterialle. Kyllä minä petaalaan. —
Oikiastansa meitä vähä sapetti tämä Villen touhu, mutta mikäs auttoo, mentihin saunaan ja kylvöttiiq, hyvin. Ville istui ventsalis ja orotteli meitä. Kun tultiin, niin hän maksoi koko sakin puolesta — ja autot orottivat. — Se oli tyyristä lystiä silloon.
Sitte vasta lährettihin: Ville erellä ja me »köyhät» veljet peräs, ajettihin suoraa Alppilaan. Taisi olla n. klo 5 aikahan, kun ruvettihin syömähän fiinisti herrooksi ku pontsarit ainakin. Oikeen perusteellisesti. Kuin myös kaffia »avekin» kans, joka meillä siihen aikaan juhlatiloos oli »likvor monakorum antikvorum benediktinorum» ja maistoo hyvältä, niinkun se ihana katajanmarjalitku teköö vieläkin.
Siihen kuului myös aina yhteeslaulu syrämmen pohjasta. Ja siihen aikhan sai vielä roikastaakki. Jussi oli mahrotoon laulaja, komja passo. Hyvä ääni oli myös Antilla. Villen ääni oli senverran kimiä kuin mun mahrotoon ja luisteleva.
Illan ohjelmahan kuului myös karvaasella vosikalla ajo, se maksoo viis markkaa; ja sitte periaatteellinen savolaasten »shymffaaminen», mutta nyylenninkejä piti lyörä. Monta ihanaa tappelun-nujakkaa vanhan Ylioppilastaloon erustalla muistan.
Kerrompas varootukseksi yhren: Siihen aikahan oli siinä Heikinkarulla, oliko se vanha kaasutehras (?) johna nyt seisoo mahtava Sokos-hotelli, ns. »Roller Rink», rullaluistin rata. Mulliyhristys Moskula päätti tutustua »Eurooppaan», ja lähti joukolla kokeelemaan uutuutta, vahvistettuansa sitä ennen ittiänsä hinkillä »Sandemannin» portviiniä. Se maksoo 2 mk litra ostettuna Roopertinkarun puarista. Ja Antti oli ostanu pläkkyriltä aiva sitä varten neljän litran pläkkihinkin, sillä me olimma ymmärtäväisiä poikia.
Sillä kertaa oli joukossamme yks pitkänhuiskia insinöörin planttu, silloin vain kutakuinkin umpiruattalaanen polyteekkari »Toivo», nyylenninki, joka jostain käsittämättömästä syystä ei viihtyny ruattalaasten seuras, vaan liittyi meirän porukkahan ja ittepintaasesti solkkas aina suamia. Me olimma kiukkuusia suamalaasia ja vieläpä »suamettarelaasia» kaikki, mutta Toivon me hyväksyymmä seuraamma täysivaltaasena reiruna kaverina.
No niin. Se rullaluisteleminen oli kamalaa hommaa: vahtimestari kruuvas ne trissut jalkahan ja pukkas naenemähän asfalttilaattialle. Mikä kuuppas heti, mikä mennä toljakoi suoraa salin poikki seinähän, mutta silloo vissisti lenti istahalle ja ketarat pystyhyn.
Mitäpäs siinä — kun saalis oli punssi-serveerinkikin — mutta ylhäpääseminen, se se kamalaa oli, kun jalaat luisti aina vain alta pois, vaikka kuinka koitti kompuroora. Muistan jotta Antilta repes polvesta toinen housunpulttu aika pahalle palkhenkielelle. Meiltä muilta piraji knappia sieltä ja täältä. Klasisilmäkkin pakkas kavereilta varisemhan. Mutta lystiä oli. Eikä se niin vaikiaa ollukkaa »rullata», kun hetken aikaa kokasteli. Jokku meistä laskettelivat jo komjasti yhrellä jalaallakin pitkät matkat ja pääsivät itte pystyhynkin.
Siel’ oli myös ihanaisia neitokaisia luistelemas n’otta me saimma seuraakin. Varsinkin Toivo ihastuu erääseen alppiruusuun, joka hänelle kauniisti hymyili. Mutta sillä Edelweissillä näytti jo olevan oma vuoristokiipeilijänsä, joka vahti sitä, n’otta se näytti oikee surulliselta.
Mutta nainen oli nainen jo Roller-Rinkin’kin aikana, se kuiskas Toivolle jotta varttua Ylioppilastalon erustalla, hän tuloo sen vanhan kavaljeerinsa kans perästä, ja että jos ei se päästä häntä, niin hän karkaa Toivon kans.
— Hyvä! — sanoi Toivo jotta: — mennä nyt me poijat ereltä jo, minä otta se siltä, kun ne tule.
Ja niin me lährimmä Roller Rinkistä ennen »yhtä» — ja kerkesimmä sillä välillä vielä tapellakin, ennenkö se flikka tuli.
Sattui niin mainiosti, jotta justhin kun me tulimma Ylioppilastaloon erustalle, niin siinä seisoo aika klunga nyylenninkiä jeevlafinnaamas yhres trusas keskellä katua — eiväkkä anna meille tietä! No me painoomma suaraa sekahan ja huiroomma senkun kerkesimmä, sillä kiirus oli. Toivo oli pitkä ja reipas poika, se huiteli kun heinämies jotta ruattaalaasia lenteli kun karvakenkiä katuhun.
Kesken kuumimman tappelun huuti yks ruattalaanen jotta:
— Va faan, de e ju Toivo — —, du e ju nyylenning, va faan sloo du oss svenskar!
Mutta Toivo huiteli vaan ja huuteli jotta:
— Saatans ruattalaanen!
Sillon tuli jo poliisikin juosten ja me hajaannumma kun akanat tuulehen. Karkuhun pääsimmä ainakin me yhristyksen jäsenet.
Vaikka Toivo ja yks yhristyksen jäsen sitten joutuuvakkin myöhemmin — putkahan. Ikävä sanua, mutta ei sen puolesta: siell’ on ollu paljo suurempiakin herroja. Ennen ja jälkeen.
Se flikka tuli sitte myöhemmin sen kavaljeerinsa kans, niinkun oli sovittu. Eikä se jättänykkää sitä, vaikka neitikin sanoo jotta se saa mennä — n’otta siinä tuli tappelu. Ja niin surullinen, jotta taistelun tiimellykses löi Toivo vahingos, ja pimiäkin kun oli n’ottei oikein nähny — nenäruoron poikki siltä toiselta herralta.
Siihen kerkes poliisikin ja vaikka se meirän yhristyksen jäsen kuinka seliitti ja toristi, jotta tuo herra kävi Toivon kimppuun ja Toivo löi vain ittepuolustukseksi, niin putkareisu siitä tuli Toivolle, vieraalle herralle ja yhrelle yhristyksen jäsenelle.
Vasta aamulla me muut sen kuulimma, kun ne tulivat meirän poksihin, näyttivät olkitukkua ja olivat ei vain raskautetut vaan myös hyvin surulliset. Jotta mitäs nyt tehrähän jottei asia mee — rehtorille.
No, mä tunnin Vaasan ajoolta Helsingin silloosen poliisimestarin apulaasen, eversti Malmgrenin, ja päätin lähtiä yrittämhän vielä yhren viimmeesen kerran. — Ja sitä ennen löi Mulliyhristys Moskulan jäsenet kaikki rahansa pöytähän valmiina uhraamaan viimmeeset penninsäkin — »Maitopisaran» pikkulasten hyväksi. Ja sitä rahaa oli 120 mk.
Toverit jäivät orottamhan mun poksihini Roopertinkatu 3:s, joka imehekseni nyt taitaa olla muutettu joksikin Fransiskaaneriksi. Eikä syyttä.
No, mä seliitin Malmgrenille veret silmis, kuinka kilttiä poikia ne ovat ja että syy oli siinä herras joka tukkii nenänsä Toivon asioohin. Ja että olis poijille ihan »relikeeraus» eres, jos siitä nyt asia tehtääs ja tulis rehtorin tietohon, n’otta eikö Teillä herra eversti oo ittelläkin syräntä antaa vielä tällä kertaa tämä anteeksi, me koettaisimma hyvittää sitä uhraamalla jotakin — Maitopisaran hyväksi.
Kauan se funteeras ja toruu, mutta lopuksi heltyy ja sanoo jotta:
— No olkoon nyt vielä tällä kertaa: viekää Maitopisaralle — 100 mk molempien puolesta, ja kuitti tänne.
Minä kauhistuun aivan pleikiksi jotta:
— Sata markkaa pekkaa päälle! — Mistä meillä köyhillä ylioppilailla sellaisia summia olis, kun lainarahoolla pitää ittiänsä kouluuttaa.
— No maksakaa sitte eres viiskymppiä! — sanoi se.
— Mutta kun me oomme satsanneet yhtehen kaikki meirän rahamme, eikä oo yhtehensäkkää kun yks viiskymppi! — siunailin mä itkukurkus.
Silloon se jo nauroi jotta:
— No antaa eres se sitte!
Mutta mä seisoon surkiana ja rukoolin vielä jotta:
— Eikö yks kymppi riitä miestä kohri — että jäis meille ittellekki vähä ruokarahaa.
— No loot do goo för faan i vold, tie mark per lurk! (No olkoon sitte — eres 10 mk pekkaa päälle!)
Se oli ihanaa musiikkia kuulla! — Pokkasin ja lährin.
Niinkuin arvon lukija kai huomaa, niin mä vähä valehtelin, mutta mä tein sen ystävieni puolesta ja pyyrän kovasti anteeksi. — Pelastinhan 100 mk murheeseen, meirän iloksemme, joka olikin suuri, sillä lopulla me pirimme suuret juhlat.
Olishan niitä hauskoja muistoja siltä aijalta loputtomasti, mutta täskin taisi olla jo liikaa.
Mun kohraltani kiitos Mulli-yhristys Moskulan lujan ja hyvän toveruuren, se oli torella: »kulta-aika riemukas, suloinen armahainen».