[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f2cGyw_9mpF3K3-l16QKMCscbCpbRIURWo9hsk9SWodo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},2630,"Valiojutut III","Vaasan Jaakkoo (oik. Ikola, Jaakko O.)",1887,1951,"2630-vaasan-jaakkoo-valiojutut-iii","2630__Vaasan_Jaakkoo__Valiojutut_III",null,"novelli",[],[],"fi",1948,59915,338481,true,[],[],[],"Kokoelma eteläpohjalaisia murrepakinoita, jotka on koottu aiemmista teoksista. Humoristiset ja nasevat tekstit kuvaavat pohjalaista kansanelämää, ihmistyyppejä ja arkisia sattumuksia eloisalla paikallismurteella.","Vaasan Jaakoon 'Valiojutut III' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2630. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VALIOJUTUT III\n\nEteläpohjalaisia murrepakinoita\n\n\nKirj.\n\nVAASAN JAAKKOO\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1948.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYSLUETTELO:\n\nLukijalle\n\n»Rakkauden faskisteista», v. 1933:\n\nKarkausvuasi alkaa\nRakkauren-faskistit\nKuopion etappi\nKallea kiikutettihin\nMaharadja\nKustassoni ja mä\nPakkotyölaitos\nKanisteri\nKun puarinovet aukes\nTööööö\n»Kivikaaren miäs»\nKapinamaakarit\nRahapula\nHirmu-Hauki\nKoninleikkiä\nYks on liikaa\nLehtimiesten vaivoja\nAurinko paistaa\nPaljo pukkikaa\n\n»Kaikkien Vihtorien yliveto», v. 1936:\n\nKaikkien Vihtorien yliveto\nPikku-neiti\nSööpärin akka\nPastorin pöksyt\nTaimi sun tarhassas\nTärpättilöyly\nTuarin muarin pruutta\nKatinhäntä\nJulien tupakkilakko\nRäpsykarvat ja punahuuli\nPirttikylän poika\nValtion tiemestari\nKropsusta piaksun pohja\nKaffipannun tinaaja\nVienon nuttura\nIsoo-Harmaa\nKun äitee kirnus\n\n»Akka ku ampiaanem, v. 1940:\n\nAkka ku ampiaanen\nÖinen tappelu\nLehmä\nLintupaisti lenti\nSormi oven raos\nLihapuuro\nPorsahan salvajat\nMakoporvari\nPoikalasta kastamhan\nKoirankoppi\nJäniksiä Kaskisis\nNokipoijan heilat\nSukka kaulas\nLampet-vookki\nKaks hyljekyttää\nKolme kuuta\nSilmäklasit\n\n»Hellurei», v. 1942:\n\nHellurei\nPaapalta meni parta\nJunalippu\nHra Plumpärin jouluviinat\nMaisterin lamphan villat\nLuhriikoota poimimas\nSilakka ja piimä\nPoijat ongella\nHullu katolla\nIikka Wiiki\nEräs kirje\nKeräsen kruuvit sekaasinsa.\nOngenkoukkuja pääs\nHelmi-Paavo\nIlmatorjunta\nKestolaineet Räisälän flikoolle\nMulli-yhristys Moskulan muistolle.\n\n\n\n\nLUKIJALLE\n\n\nKun kaikki aikaisemmat painokset pakinakokoelmistani: »Rakkauren\nFaskistit», v. 1933, »Kaikkien Vihtorien yliveto», v. 1936, »Akka\nku ampiaanen», v. 1939 ja »Hellurei», v. 1943 jo kauan ovat olleet\nloppuunmyydyt, ja niitä yhä kirjakaupoista tiedustellaan, varsinkin\niltamatilaisuuksiin humoristisiksi lausunta-esityksiksi, olen\nniistä nyt siihen tarkoitukseen soveliaimmat ja eloisimmat tähän\n»Valiojuttujeni» 3. osaan koonnut.\n\nSuru nurkkaan ja runsutukku eteen! — sanotaan täällä Pohjanmaalla.\n\nAsiat on niinkun kukin tahtoo ne ottaa — täällä murheenlaaksossa. Mä\ntykkään iloosista ihmisistä. — Nokka tuuleen vain!\n\nKotonani Pohjanmaalla, 20.XI.1948.\n\n_Vaasan Jaakkoo_.\n\n\n\n\nKARKAUSVUASI ALKAA\n\n\n— _Täm’ on kauhiaa_ — —\n\nMin’ oon saanu paljo kirjeetä krooseilta eli vanhooltapiijoolta, ja\nnuarilta ahristetuulta miähiltä, ja huamaan niistä, jotta nyt on alkanu\n_karkausvuasi_.\n\nHerrenjee kulkaa sitä hulinaa mikä tästä vuaresta tulookaa, sillä\nrakkaus näyttää rikuneeraavan jo näi alku vuaresta aivan kiahumapistees\nasti. Monet krooseet näyttävät olevan aivan villis. Toiset eivät oo\njaksanhet orottaa eres uuren vuaren auttuakaa, ku ovat ruvenneet\nampumhan jo luvattomalla aijalla niinkun mettämiähet ainakin sorsia\nennunkun rauhootusaika on loppunukkaa.\n\n— Hori opp! poijat, varjelkaa silmännä ja päännä! Kattokaa ethennä\npoikamiähet, suuret ja piänet, sillä syytinkifaarikki on ny vaaras.\nOlkaa varuullanna ja vilkukaa ympärillennä ku pakojänikset, ja jos\nhuamaatta vähäki epäälyttävää, nii pyhkääskää heti korvat luimus'\nmettähän.\n\nVarsinkin kuuluu Peräseinäjoella olevan ny vaarallista. Iltamaluvat\npitääs poliisien kertakaikkiastansa kiältää, sillä siäl’ on nuaret\nmiähet henkiänsä kaupalla.\n\nMulle on ilmootettu, jotta jo ennen uutta vuatta oli siälä kaks\nfiinuusta flikkaa ryästänhet yhren turvattoman kraissuusen\npoijanmälkin, viänehet sitä kökkätanssiista juaksujalkaa hyppööttään\nyli ojien ja peltojen kotiansappäin ku kissit hiirtä. Se oli pyristelly\nvastahan, oli itkiä köllöttäny ja huunnu äitejä niin kauhiasti, jottei\nne uskaltanehekkaa traihata sitä kotia asti. N’oli raahannehet sen\npoikaraukan riihenkeulan ala, siälä puristellehet, rutisteilehet,\nhalannehet ja pussannehet nii ympärinsä n’otta pusurit präiskynhet ja\nliirinkikin pritkahtanu toiselta poikki. Ja aina välhin sipissehet sen\nkorvahan jotta ne tykkää siitä nii kauhiasti.\n\nNe olis sen aivan elävältä syänehet — sanoo tyrmistyny\nkirjeenvaihtajamme — jos ei toiset poijat olsi kuullehet sen\nhätähuutoja maantiälle ja suurella äänellä huutaan lähtenehet apuhun\nkun surenpesälle.\n\nSilloo vasta ne flikat peljästyyvät, jättivät uhrinsa ja lähtivät\npakohon.\n\nAivan oli se poika ollu pökerryksis ja vain tekohengityksellä saatu\nvirkuamahan.\n\nOli sanonu jotta:\n\n— Ku en mä saanu henkiä veretyksi, ku tukkiivat truutulla vooron\nperähän mun suukkuni. Toinen veti toista aina pois, jotta:\n\n— Annas mäkin jo, nyt on taas mun vooroni.\n\n— Ja nii tuhriivat koko pläsini jotten saanu silmiäni auki — kertoo se\npoika ja pyyhiskeli naamaansa takinhiahan.\n\nSellaasta menua s’oli kulkaa ollu jo Peräseinäjoella, jotta miltähän se\nrintapitäjehis rupiaakaan näyttämhän, ku ne alkuhun pääsöövät ja oikee\nalkaa se jahtikausi.\n\nJa Kuurtanhelta kirjootti mulle kaks krooseja, jotta ne pyytääs niinku\nmun apuani miähen saannis, kun ei ne oo saanu, vaikka n’oon itte\nkuinka yrittäny. Ja sanoovat jotta rupiaa näyttämhän siltä, jottei ne\nenää itte saakkaa. Kööpelinvuari näyttää nii liki tullehen ja niin\nkorkialta, jotta apua ny huutaavat häräsnänsä.\n\nSanoovat jotta ne laittoovat menhenä kesänä ittellensä jo\nkansallispukeekki, jotta eikhän niihin tartu. Ja olivat koittanhet olla\nkovasti asialla, hypäännehet tanssiis ja seurantaloolla, lirkuttanhet\nsilmää ja heilutellehet häntää, niinku pruukathan, mutta huanosti oli\ntuurannu. Joskus oli joki vähä näykänny, mutta sitte oli taas höltänny\nja rimpuullu irti, vaikka n’oli itte koittanhet lujasti kinnata. Ja nyt\nei oo enää monhen vuatehe yhtää näpännykkää.\n\n»Ei oo näillä mailla enää sellaasta saviprunniakaa, josta meirän\nonkehen tarttuus» — huakiivat nua Kuurtanhen krooseet ja kysyyvät multa\njotta mikhän heis on vikana.\n\nMin’ oon koittanu tuumata sitä asiaa ja tullu siihen tuloksehen jotta\n\n— Te ootta vissihin tunkkaantunehia.\n\nSe on kaikista pahinta mitä flikkaihmiselle voi sattua, ku se rupiaa\ntunkkaantumhan. Flikkaihminen saa olla lihavakin ja saa olla laihaki,\npystynoukkaane ja vääräsäärinenki, etukumara ja sivuvääräki, mutta jos\nrupiaa tunkkaantumhan, nii silloo ei enää tärppää. Ei millää. Silloo on\nveto aiva kaikki.\n\nSiin ei auta tykkäämän-nokot eikä halunhyryteskää.\n\nEi muuta — (nii surullista ku se onkin) — kun nostaa vai korjasti\nkoipensa orrelle kuivamahan paapan värkkipuiren joukkohon.\n\n\n\n\nRAKKAUREN-FASKISTIT\n\n\nMull’ on täs nyt kamalan kranttuja asioota hoirettavana, ku on\nkysymys flikoosta, akoosta, krooseista ja tietysti — rakkauresta. Kun\nn’oon kuulemma aivan sitä varte luotu. Ja nyt on karkausvuosi, jotta\nniill’ on oikee laki puolellansa rakastua, rakastaa ja jahrata meitä\nmiesparkoja silmin, suloisin käsivarsin, kirjein, kyynelin ja tietysti\ntänä lapualasuuren kauhiana aikakautena myös »oma-alotteisin» toimin,\nsiis suorastaan — muiluttaa.\n\nHerranpoijat, mikä tästä kansanvallasta nyt lopuksi tuloo, kun\neteläpohjalaaset naiset ovat päättänehet, jotta »kullan pitää saara\ntänä vuonna vaikka harmaan kiven sisältä?»\n\nUusi kansanliikes on nousemas, uusi muilutuskausi alkaa! Sillä »kyllin\nkärsit jo sorrantaa, vieläkö kärsisit kauempaa — — ei sitä luontosi\nsalli, ei sitä luontosi saaalli» — laulaa uhkaavasti se taloon tytär,\njoka mulle tästä rynnistyksestä pitkän preivin kirjootti. Sanoo jotta\ns’oon nyt sillä lailla Jaakkoo, — ja saat sen sanua koko miehiselle\nmaailmalle, jotta jos että te huns'kelit nätistä silmäniskusta\nymmärrä ja käsitä mitä teirän rauhaanna tuloo, niin esti laitethan\n»flikkaanpaalit», johna mennähän taivahallista minuveetaa, me vähä\nvanhemmat kappalehet, nuoremmat saavat nytkytellä foksia ja trottia.\nSitte kattothan korjasti silmihin teitä hongankolistelijoota,\nhuokaastahan ja ollahan suloosia ja puhutahan kuink on hauskaa —\n— Mutta jos että te senkin mörököllit käsitä vielä eres hiljaasta\nlämmintä kärenpuristusta ja pientä lakatusta, niin sitten ei auta muu\nkun se »oma-alotteenen toiminta» jotta korvista kiinni ja autohon,\nautohon niinkuin kommunistit! — Luulettako te, jottei me naisekki taira\nLapuan konstia ja uskalla rynkyttää tätä maailmaa vaikka pirinpärin,\nsanokohon lain puustaamet mitä tykkää? Täs me oomma mielistellehet ja\npassbottanehet teitä, kukkinehet aivan turhaan ja ollehet koreeta ja\nhempeetä kun kukkaaset kerolla. Niinkun me oommakin! Muttettähän te\nsenkin mötiääset muuta kun lentelettä ympärinsä kukasta kukkahan ja\npörräättä. Mutta se peli pitää nyt loppua ja me naiset nousemma jöötä\npitämähän ja sanomma kuinka ollahan! Se on me kun nyt otamma miehen\nittellemmä tänä vuonna, jos ei hyvällä, niin — _autohon_!! Ja vierähän\npillillä mettätielle ja moksithan ja istutethan vaikka vihalaaspesäs\nkun Tampereen pormestaria, ja piiskatahan ja laulatethan n’otta\nvissisti tierättäkin, mitä s’oon kun flikkaihmiset joutuu rakkauren\nkans kamppaalemhan aina vain eikä mistää tuu mitään.\n\nEikä teirän miesten tartte olla niin nirsuja ja omahyvääsiä, itte ootta\nmitä roikalehia tahansa ja sennäköösiäki naamasta, jotta kiittäkää, kun\nteistä kantturoosta kukaan nainen huoliikaa. Vai kauneuskuningattaria\nteille vai sais luvan olla? Ohoh, ei teirän joukoskaan oo mitään\nApolloja muita kun eläviskuvis ja nekin on maalattuja ja puleerattuja\nvanhoja konkareita. Toista se on me, jokk’oomma nuoria ja nättiä,\noikeeta eläviä ihmisiä. Ja meill’ on käytöstäkin ja meirän rakkaus\nkestää läpi elämän n’otta me viemmä monta huonua miestäkin läpi\nmyrskyävän elämän meren, vaikka ne pritakoottoo ja ovat niin kamaloota,\njotta vähä monaasti naisten pitää niille sanua lujaa — — ja ja ja\nkaikista huonoompia kränkkiä antaa vielä kastrullillakin päähän, jotta\nne olsivat ihmisten lailla.\n\nJaa ah — kirjootti se flikka, joka tämän uuren kansanliikkehen meinaa\nnostattaa jotta:\n\n— Jos ei meitä naisia olsi hoitamas ja pitämäs aisoos teitä miehiä,\nniin ei tästä elämästä olsi koskaa tullu mitää. Se on meirän\npiaksuulla kun koko tämä mailma seisoo, tietäkää se! Me oommakin tämän\nyhteeskunnan varsinaane ja kiukkuusin kapitalistisakki, jokka pirämmä\nkynsin hampain kiinni yksityysestä omistusoikeuresta ja yksityysestä\nyritteliäisyyrestä, emmekä kärsi yhteesomistusta elikkä kommunismia\nolleskaan enempää rakkauren asioos kun köökiskää.\n\nKullakin pitää olla oma kultansa, eikä siihen saa tulla sivulliset\npusun jaolle elikkä tuloo heti sota! — Meitä meinathan nyt pettää,\nkun Suomes luovuttiin kultakannasta, mutta me pirämmä siitä kiinni ja\nvaarimma, jotta on palattava vähä äkkiä kultakannalle takaasin, jotta\njokaasen on pysyttävä joko vanhan-kullan elikkä sitten uurenkullan\nkannalla, ja sillä hyvä. — Primputtelu ja nyppiminen on heti\nlopetettava ja jokaasen saatava omansa.\n\nJa sulle Jaakkoo me sanomma, että sinä et saa paljastaa meirän flikkaan\nasioota — ihanuuksia vai, eikä ainakaan puhua niistä vippakonstiista,\njoilla me kuppootamme sylihimmä yksinkertaasimmat pökkelöt, vaikkas\nnäjyt monta surenkuoppaa itte klaaranneheskin ja olevan aika lailla\nperillä meirän salaasuuksista. Me pirämmäkin sua Jaakku-rakas vähä\nniinkun paremmasta kuin muita ja niinkun salaliittolaasena, n’otta\nkoita nyt viisahasti neuvua kaikille käkilinnuulle, jotta parast’ on\nheti ruveta kattonahan vapaaehtoosesti ittellensä vasituusta heilaa\nniin kauan kun on armonaikaa, sillä kun se isoo rynnistys alkaa\n(päivänmäärää ei sanota) niin silloon saa loput vierä kuka kerkiää.\n\nJos ei hyvällä, niin — autohon, autohon!\n\nSellaasen kamalan soranjulistuksen mä sain postis. Ja ala oli\nkirjootettu jotta: »Kirjootti Maija, jok’ei vapise.»\n\nKyllä mä oon tienny, jotta nyt on karkausvuosi ja flikkaihmisillä\nvapaus ampua meitä miehiä kun jäniksiä — rakkauren pillillä tietysti,\nmutta jotta tästä nyt sellaane sota repee ja uusi kansanliikes oikee\nlapualaasehen mallihin alkaas, sitä en oo osannu aavistaakkaa. Oon mä\nollu tosin huomaavinani jotta jotakin naisväellä on ollut erityystä\ntekeellä jo pitkän aikaa, kun ovat pitänehet salaasia kokouksiansa,\nsipissehet ja kuulemma kaikes hiljaasuures jo orkaniseerannehekkin\nkoko maakunnan, jottei muuta kun knappulasta painaa, sitte ku se päivä\ntuloo, jotta ne hyäkkäävät poikamiesten niskahan — ja autohon!\n\nKysyyvät vain jotta:\n\n— Tahrokkos ottaa minut aviovaimokses ja rakastaa — muista se! — myötä-\nja vastamäes, elikkä näjet kuinka sun käyrähän?\n\nJa jos vastahan hyngit, niin — autohon!\n\nSen verran nyt voin paljastaa, jotta 3 flikkaa tuloo aina olemahan\nsamas muilutussakis. Yks kysyy esti, sitte toinen ja sitte kolmas. Ja\njos ei ykskään niistä kelpaa, niin muistakaa nyt tämä poijat, jotta te\nootta sen ensimmääsen kysyjän heiniä.\n\nN’otta on parasta vilkaasta heti kaikkia kolmia yhtaikaa ja huikata\nheti, kun paikalle sattuu, — sillä menua se on kumminkin!\n\nParas on vain suosista ottaa, sillä jos et sitä tee, niin korvistas\nlennät autohon ja vierähän mettätaipalehelle, johna komennethan uloos\nja kysytähän vielä uurestansa jotta:\n\n— Otakkos?\n\nJos et silloonkaan jo usko, niin se on surullista mutta totta, jotta\nsinut äijäpaha piiskathan katajaasilla karahkoolla ihan kirkkahasti\nPieksänmäjen aseman plassille, niistethän nenä ja pyyhiitähän\nkyynelehes ja istutethan sitte vihalaaspesähän ja laulatethan rakkauren\nlauluja, kunnes oot niin pehmoone, jotta vissisti muistakkin sanua\npappilas, johka sinut lopuksi vierähän, jotta:\n\n— Juu.\n\nNe kaks flikkaa siinä vieres on toristajia.\n\nSitte vierähän sinut kotia ja sanothan jotta:\n\n— Pussaakkos mutukkaas, niinkun portilla pruukathan? — vai uskokko\nmuutoon tätä kansanliikestä?\n\nParas on pussata vai heti ja keskelle truuttua, muutoon tuloo uuret\nlaulajaaset.\n\nJa sitten lähtöö se 3-flikan muilutussakki vielä kaks kertaa reisun\npäälle, kunnes »kaikki on saanu omansa».\n\nSellaane se nyt on sotajuoni, jottas tierättä kaikki, joiren omatunto\nläpättää, te lurjukset, jokka livistätte rakkautta!\n\nN’otta siitä lurjustelusta tehrähän nyt loppu, ainakin täälä\nEtelä-Pohjanmaalla, johna naiset ovat päättänehet nostaa uuren\nkansanliikkeen, nimeltä rakkauren-faskistit, aivan Lapuan Liikkehen\nmallihin jotta:\n\n— Autohon, jonsei se muutoon suastu!\n\nVanhatpoijat hävitethän nyt Suomesta sukupuuttohon, niinkun kommunistit\n— se on sotahuuto.\n\n»Eikä täällä tapella — sanoovat flikat — kun yhtä asiaa»: rakkauren\ntähren vain, jotta kullekkin oma kullanliru täyrellä kapitalistisella,\nyksityysomistuksen pohjalla.\n\nNiin että kukin voi sanua ja sormella osoottaa jotta:\n\n— Tämä on mun, ja tuo on sun, ja mik’ on mun, siihen ei sun tuu mitää,\njottas tierät, elikkä mä tomahutan!\n\nTästä tuloo kamala vuosi.\n\n\n\n\nKUOPION ETAPPI\n\n\nNo nyt se alkaa se uusi kansanliikes! Ne _rakkauren-faskistit_\njylläämähän!\n\nJa ensimmääseksi uhriksi kysythän mua — Kuopion etapilta asti!\n\nS’oon jo levinny ja järjestäytyny ympäri maata.\n\nTällääsen paukun sain ottahani tänä aamuna:\n\n»Terve Jaakkoo ja tervhyysiä Kuopiosta!\n\nM’oomma lukenu Sun kirjootukses hartahalla miälellä. Sen johna sä puhut\n»Rakkauren-faskistiista», ja meirän syrämmemmä on kauhiasti lämmenny\nsun pualehes.\n\nM’oomma kolme komiaa krooseja ja meill’ on viälä neljäs varalla,\nviälä komiee. Ijästä me emmä puhu mitään kun papinkirjat on karonnu\nja kukaan meist'ei muista syntymistänsä, mutta tährellisempää sun on\ntiätää, jotta painua meis on kaikis yli seittemänkymmentä kilua ja\nkrinaassi kova. Kotoosin m’oomma siältäpäin mistä säkin. Me tairamma\nolla saman jojen verellä pestyjä sun kans, vaikka tuskin samas punkas.\nNyt sä Jaakkoo ajattelet, jotta mitä me täälä Kuopios teemmä. M’oomma\ntäälä, rehristi sanojen, hoitamas etappiasemaa. Kuulumma näjes kaikki\npoliittisesti niihin »Rakkauren-faskisteihin», joista sä kirjootit.\nNiinkun sun täytyy honata, niin tämä asia on laviasti ja komiasti\njärjestetty.\n\nNo, ny me tryyköötämmä siihen meirän asiahan: Kuule rakas Jaakkoo! Sä\nmeitä parahiti ymmärrät. Sä kirjootit niin jutinam tähre korjasti tästä\nmeirän asiasta. Ny me kysymmä sulta suorahan, jotta ookko sä Jaakkoo\npoikamiäs eli toisin sanojen ookko sä irti kultakannasta. Se ei oikeen\nseliinny sun kirjootuksestas. M’ei oo sua nähny muuta kun kuvasta,\nemmekä muutoonkaan tunne, mutta kuvasta päättään s’oot poikamiäs ja\nkomia ookkin, vaikka vähä liika leviä ja paksu siinä kuvas, johna\nt'ootta Jupen kans. Meillen moljahti päähän kysäästä, jotta — tahrokko\nsä meistä jonkin valita oikeen ikuuseksi vasituuseksi heilakses. Me\nvakuutamma, jotta m’oomma täyrellisesti kypsiä itsenääsiä naisia ja\nteemmä tämän kysymyksen pitkän funteeraamisen perästä. Ei sun tarvitte\npeljätä, jotta sä näitä marjoja raakoona noukit, jos me nyt tuota\nalkaamma runokiälillä puhua, niinkun plaarahan rakkauren kirjoos.\nKyllä m’osaamma lujasti tykätä ja reirusti rakastaa, kun m’oomma näin\nkauvvan kaivaannu vakituusta ystävää. Oikeen sitte syrämmen kyllyyres\nme sun pualehes nyt käännymmä aivan epäitsekkähäs tarkootukses, sun\nomaa etuas kattojen, jottet sä jouru ottamahan siälä jotakin huanompaa\nja kunnotoonta ja turskia, kun sull’ on niin hyvä luonto ja nyt kun se\nhetki pian teillen poikamiähillen alkaa. Ajattele sä Jupenkin kohtalua,\njos et sä omastas välitä.\n\nJos täs viälä ittestä puhutahan niin me kuulumma\neläänsuojelusyhristyksihin, jotta hyvänä me teirät molemmat pirämmä.\n(Sonsaret me kyllä tapamma siitä hualimata, vaikka kuulummakin\nyhristyksehen.) Molemmille teillen hunskeliillen on parasta, jotta sä\nheti vastaat meillen myöntävästi. Ei m’oo turhan kranttuja, jottei sun\ntarvitte koskaan peljätä jotta me rupiamma sua krapaamahan särjetyystä\nsyrämmistä, vaikka s’ookkin plaanu kirjoottaa siitä frouvasta jonka\nluona sä asut. M’oomma uurenaikaasia vapahia naisia, jokka ymmärtää\nasioota. Sitte kyllä kun meistä jokin sun ottaa, niin se pannahan\nlehtehen jottei sua enää muut flikat meinaa. Kyllähän sä sen ymmärrät\njottet sä sitte saa muita kattella ja Jupenkin pitää olla siivosti\nkotona.\n\nJa sitten me viälä sanomma sullen kaikes rakkaures, jotta älä sä ota\ntätä asiaa leikin kannalta, sillä s'oon totinen tosi. Saat viäläkin\nsanua muillenkin poikamiähillen, jotta vastaavat myäntävästi silloon\nkun se hetki tuloo ja kysytähän. Sit’ei kysytä monta kertaa samalta.\nAsiat on hyvin järjestetty. Ne muilutethan, jokka potkii vastahan. Tämä\nuusi kansalliiket tuloo olemahan valtaveet kun Lapuan liike; sen kun\npanoo toimehen kauvan sortua kärsinehet naiset, jokka vihroonkin rupiaa\nvalveutumahan. »Viäläkö kärsisit kauvempaa, viäläkö luantosi salliis»,\non meirän krooseiren sotamarssi.\n\nJäämmä orottamahan pikaasta vastausta. Meill’ on kova kiirus; pitää\nkeriitä viälä muillenkin kirjoottamahan ennen sitä salaasta päivää,\njona sitten se muilutus alkaa. Parasta on, jotta sä heti vastaat. Jos\nsull’ on niin kiirus jottet joura yksityysesti kirjoottaa, niin saat\nkyllä vastata lehren päällä, vain parilla sanalla. M’oomma hoksaavia\njotta kyllä me vähästä ymmärrämmä. Mutta älä jutinan tähre vain paa\nmeirän nimiä lehtehen. S’oot ollu aina niin tivis, jotta sullen on\nplaannu saara salaasuuksia ilmoottaa. On niitä ilmoottanu muukkin ei\nyksin me.\n\nTottapa sä nyt hoksaat oman etus valvua täs asias; jotta se alkaa\nolla sitä myäre selvää. Piirrämmä vain tähän loppuhun meirän rakkahat\nkaipaavat terveisemmä.\n\n                         'Lempi-Sanna, Impi-Hessa, Siviä-Tiina\n                               ja varamies Maija-Liisa.\n\nJ.K. Ja sitten viälä me kysymmä sulta, jotta nyk kun sä Jaakkoo oot\nsaanu tynnyrin tapin auki, niin ekkähän sä ota ajaakses eruskunnas\nmeirän asiaamma. S’oon aivan kohtuutonta, jotta miähet saa kosia\nvain, ja meill’ on se oikeus vain joka neljäs vuasi. Tasan se olla\npitääs meirän kansanvaltaases tasavallas, johna kaikill’ on yleenen\nja yhtäläänen äänioikeus. Tämän tärkiän asian ajamisen me jätämmä sun\nhaltuhus, siinä varmas toivos, jotta sä teet tästä lakiehrootuksen\neruskunnallen ja pian. Mitä ne äijät sielä tuhrivat pikku puliensa\nkans; tämä meirän asia, se on oikee pulien pula ja sill’ on kiirus!».\n\n                                                  Samat.\n\n— Tuota tuota — — sen mä vain sanon jotta hyvä on olla pelastettuna,\nlain ja esivallan turvas. Sillä se frouva, jonka luona mä asun, sanoo\njotta:\n\n— Älä pelkää Jaakku pieno jotta sua körökärryylle vierähän! Kun m’oon\nkerran ottanu sun vaivookseni ja hoitohoni, niin tieräkki jotta sull’\non turva kelkas. Sano niille krooseille terveiset, jotta ne painaasivat\nvai kovasti asiasta, ja että »_Minä_» kyllä pirän huolen siitä jotta\nJaakkoo pannahan vielä korjaamahan sekin miesten tekemä sorto-laki,\njottei naiset saa kosia kun joka neljäs vuosi. Muutoon saat sanua\nniille krooseille, jotta Jaakkoo on sellaane hunskeli, jotta jos en\nMinä sitä hoitaasi Lapuan Lain mukahan: »ei sanoilla, vaan teoilla»,\nniin s’olis niinkun Kosoolan-Vikkikin, joka »teköö mitä tahtoo».\n\n— Ky-kyllä mamma — — mä sanon.\n\n\n\n\nKALLEA KIIKUTETTIHIN\n\n\nEileen oli nyt se kauhun päivä, jolloon moni vanhapoika sai juasta\nkotuansa mettähän säkki pääs ja piiloottautua kun jänis katajapuskahan.\nTäälä Vaasas ei näkyny yhtäkää vanhaapoikaa liikkeellä. Toiset olivat\nreeklannehet ittensä sisälle ja pannehet ovelle jotta »Matkoilla».\nToiset olivat maskeerannehet ittensä pulisonkiäijiksi, kulkivat suuret\nmustat klasisilmät pääs ja keppi käres köykyttään, jottei tunnetaasi.\n\nMutta ainakin yhren oli käyny ohraasesti.\n\nMulle kerrottihin jotta »Korja-Kalle», jota myös »Posliinipoijaksi»\nsanothan, oli saatu iltamyöhäällä johnakin Klemetinkarulla kiinni ja\nRakkauten-Faskistit olivat imenehet ittensä kiinni siihen heti kun\niilimarot, jotta s’oli ollu tukehtua.\n\nKolme flikkaa, koko komennuskunta, oli järjestänsä pussannu ja\nsiloottanu sen klanipäätä, kuin myös kutittanehet korvantaustaa n’otta\ns’oli huutanu oikohonsa, kiekkaroonu ja rukoollu armua.\n\nKorja-Kalle oli koittanu olla viekaskin ja sanonu jotta hänellä on jo\nsalaane »Neitsyt-Maaria» — mutta flikat oli kysyny heti jotta kuka?\n\nJa kun s’oli härissänsä sanonu jotta — Anna-Maija Mokka — niin flikat\noli kattonehet jäsenluetteluansa — niin ei ollukkaa nimiä kirjoos!\n\n— Vai valehtelet? — olivat kirkaassehet ja yks oli tukustanu heti\nKalleja korvasta, kun ei klanista kiinni saanu.\n\nSitte oli tullu auto, ja niin oli Kalleja viety Huutomäestä vielä hyväs\nmatkaa sitä vanhaa tietä pitki — ja silla tiellä Kalle itki.\n\nEi passaa kertua enempää, mutta kun takaasin tultihin kaupunkikin, niin\nKalle oli pussannu kiltisti yhtä niistä faskisti-flikoosta, jok’oli\npyyhkiny hänen kyynelehensä ja luvannu uskollisuutta.\n\nToinen flikka oli kysyny jotta:\n\n— Miltäs maistui? — niin Kallen oli vääntyny suunsa suloosehen mutruhun\nja sanonu jotta:\n\n— Oon mä pussannu ennenkin!\n\nMuista muilutuksista ei oo flikoolta vielä tierootusta tullu, mutta\nmaaseurulta soitettihin, jotta sielä on liikehtiminen ollu erittäin\nvilkasta.\n\nJa tuhoosaa.\n\nEikä sitte muuta kun mummulle suuta jotta ensi lauantaina pitäävät\nRakkauren faskistit kaupungintalolla paalit ja sinne on haastettu\nmuakin heirän sulouttansa ihaalemahan.\n\nJa siihen m’oon tärkiä ku kaljavellihin, john’on juustonpaloja, ja saa\nkoolia. Mutta sitä mä vähä pelkään, jos siälä joutuu kovin lujahan\npuristuksehen, kun mull’ on tätä manttaalia vähä friskinpuoloosesti.\nN’otta pyyrän, jottei ainakaan kovasti littuhun lykättääsi ja lommoohin\nkolhittaasi.\n\nSain eileen krooseilta suuren siirappikaakun john’ oli syrämmenkuva\nkeskellä ja rakkauren pilliä sihtas joka taholle. Kreetu oli laittanu\npillinsä kärkehen kaks väkää enempi kun muut, mutta mä otin ne\nlusikalla heti pois, — jottei vai mua sihtaa.\n\nKonttuurifröökynät oli heti ympärillä jotta — Voi antakaa vähä\nmeillekkin!\n\nJa kun mull’ on hellä luonto, niin sanoon Eevalle jotta:\n\n— Jos näytät kielespään, ja jos s’oon pieni ja punaane ku mirrillä,\nniin saat kerran lipaasta tuosta kaakun lairasta.\n\nSe tamppas jalaalla ja pritakootti niinkun niiren pyhä tapa on, mutta\nmä sanoon kylmästi vai jotta:\n\n— Kaakku on mun!\n\nSen silmät paloo, kaakku oli kaunis ja makoone niinkun omena Eevalle\nennenkin.\n\n— No antakaa ny, eres pik-pikkuusen — —\n\n— Näytä esti! —\n\n— Saanko lusikallisen? — Mutta toiset ei saa kattua!!\n\n— Ei. —\n\nJa sitte Eeva näytti vähä kielenpäätänsä, jok’olikin pieni ja punaanen\nkun mirrillä ainakin. Ja haverti sellaasen vinkalehen kaakusta n’otta\npualen vierä, ennenkun hätähän kerkesin.\n\nSellaasta se on ollut tuo Eevan suku hamasta syntihinlankeemuksesta\nasti.\n\n\n\n\nMAHARADJA\n\n\nNo voi lyö ja krääkääse, ny vasta kummia kuuluu!\n\nKuka riivattu olis täälä Vaasaskaan tienny, kun me kaupungintaloolla\nkaikes rauhas ja rakkaures vietimmä Rakkauren faskistien\npäällekarkauspäivää, jotta Mänttäläs on täysi sota!\n\nAmpua präiskithän n’otta akat vattallansa pitkin lattioota pyllyyli ja\nfaltesmanni luki kapinalakia portahilta n’otta prätäji.\n\nMe täälä vain menimmä falssia silmät ummes pulskien flikkaan kans\nja oli niin tuhannen ahrasta n’otta hiki juoksi pitkin kruppia. Ja\nihanaa oli ja rahaa tuli vaasalaasten krooseitten ensimmääselle\nhyäkkäysvaunu-rykmentille suuri pyykkikopallinen.\n\nJa krooseet olivat niin mielissänsä siitä rahantulosta, jotta\njulistivat ja oikee kruunasivat mun kaikkien krooseitten yhteeseksi\npapaksi, eli _maharadjaksi_.\n\nPanivat ruusuja rintahan, suuren turpaanin päähän ja olsivat ikisokin\npussannehekki ympärinsä, mutta se frouva, jonka luona mä asun ja jonka\ntäyshoiros m’oon, sanoo jotta:\n\n— Ei tarvitte — —\n\nN’otta m’oon nyt kulkaa sitte oikee maharadja kaikkien krooseitten\nsuojeluspyhimys!\n\nTäm’on suurin kunnia ja mieluusin vahinko, mitä mulle on ikinä elämäs\nsattunu.\n\nMutta se tuli niin äkkiää ja orottamata — — keskellä soran pauhujen!\n\nYlen autuas ja onnellinen oon, kun suuri unelmani on näin ihanasti\ntäyttyny. Turkkilaaseksi Bey’ksi ja Pashaksi mä vain oon rohjennu\nunelmoora, mutta että te sulooset ja rakastettavat krooseet korootitta\nmun mystillisen Intian ruhtinahan ja ittevaltiahan Maharadjan arvohon\nsiitä teitä tuhannet sulooset tyttäreni sulimmasti kiitän.\n\nLuottakaa minuun! Jos hyvin käy, niin pappa hankkii teille miehenkin\njokahittelle.\n\nMä laitan nyt ittelleni suuren polsterin, pitkävartisen vesipiipun,\nkultaaset korvarenkahat, punaasen turpaanin päähän ja muutun\ntummanpruuniksi naamaltaki, jotta mä oisin arvoni mukaane.\n\nSuomen politiikka on nyt hyttyysen pirinää mulle. Sitä saa hoitaa mun\npuolestani kuka tykkää ja viittii, eik’oo muutakaan tekemistä.\n\n\n\n\nKUSTASSONI JA MÄ\n\n\nJa niin oli urhoollinen Keski-Pohjanmaan Jääkäripataljoona Tampereen\nvallootuksen jälkehen lopuksikin saatu kokohon Messukylähän kolmen\npäivän haravoomisen jälkehen ja määrätty siirrettäväksi Antrean\nrintamalle käytettäväksi Viipurin vallootuksehen eteläpuolelta. Ja\nnäistä sota-operatsuunista välitin mä, joka olin tuan urhoollisen\npataljoonan herra zahlmeisteri eli talouspäällikkö viispenniä mihkä\nmennähän ku vain mennähän aina vain ethenpäin.\n\nMulla oli täysi työ tosiskin, nim. varjella meirän sotasaalista, paria\nsuurta viinatynnyriä, jokka olimma jostakin Tampereella pesorkannehet,\nja koittaa hankkia ruakaa pataljoonalle, jolle olin onnistunu ostamahan\nTampereelta yhrestä rautakaupasta komjat rautanapot kupehelle, aivan\nsitä tarkootusta varte, jotta syärä heti kun paikalle passaa. Kapteenit\nja everstit komentelivat vain kun viimmeestä päivää, välittämättä\nvähääkään meistä trossimiehistä, joiren pitis koittaa hankkia ruakaa.\nSitä piti olla vain »käskystä» ja sitä varte minäkin ryöstin — oliko se\nnyt Vehmaisis vai Messukyläs? — kokonaasen tavarajunan.\n\nMeirän pataljoonalle piti tulla Seinäjoelta leipälaatikoota, perunoota,\nvoita ja jauhoja, mutta kun tulimma asemalle hevoosella hakemahan, niin\n— kaikki oli viety!\n\n— Kuka?\n\n— Em mää vaan tiiä, sanottihin.\n\nSilloon mä sanoon mun neljälle urhoolliselle jääkärivääpelilleni jotta:\n\n— Poijat, sota on raakaa...\n\nJa ensimmääsen junan, joka tuli, sen me _ryästimmä!_ Ja saimma hyvän\nsaalihin: monta hevooskuarmaa limppusäkkiä, 4—5 laatikollista Vaasan\nnäkkileipää, pari tritteliä voita, perunasäkkiä, jauhopussia ja kaks\nsuurta meijerijuustua niinkun myllynkiviä! — Ja viinaa meill’ oli\nittellä omasta takaa.\n\nSitte lährettihin omalla junalla Haapamäelle ja juurivalmistuneen\nPönttövuoren tunnelin läpitte Pieksämäen kautta Antreaan.\n\nKun täs nyt sota-syntiänsä rupes muistelemhan, niin täytyy sanua sekin\ntähän asti syvänä salaasuutena säilyny varkaus Pieksämäen asemalla,\njotta mihkä ne kaks voitritteliä katosivat, jokka seisoovat siinä\nplatformulla siihen asti, kun meirän urhoollinen juna lähti.\n\nJoo, kyllä asia niin on, jotta mun urhoollinen jääkärivääpelini\nKustassoni tuli mun tyköni ja sanoo jotta:\n\n— Kun juna vähä pakkaas takaperin, niin tuala seisoo kaksi voitritteliä\nniinkun herra luutnantti näköö...\n\n— Min’ en näe mitää! — karjuun mä niin vihaasena kun soras pruukathan.\n— Kun tua tuhannen aasi, junankuljettaja, ajoo liika kauas, ja täs heti\nlährethän.\n\n— 30 meeteriä! — sanoo Kustassoni — se sama saakuri, joka puhalti multa\nsitte Viipuris sen mun isoonmauserini, jonka mä itte rehellisesti\nryöstin ryssiltä Kristiinan vallootukses — ja lähti juoksemhan junan\nhäntäpäähän.\n\nMä juoksin kiukuussani veturinkuljettajan työ jotta:\n\n— Pakakkaa heti paikalla 30 meeteriä, ja sitte topp, siihen asti kun\nvihelletähän.\n\nEnkä mä muuta sanonukkaan. Viheltelin vain ittekseni niinkun soras kans\nvälistä pruukathan, kun on lysti olla ja mukavaa tieros.\n\nJa sitte se juna lähti. Eikä niitä voitritteliä oo sen perästä nähty,\nvaikka jokin hoopoo mies — niin kertoo mulle se Kustassoni — oli juassu\npitkän matkaa junan peräs ja kovasti viittiloonu.\n\n— Mitähän se sillä meinas? — kysyyn mä ja kattoon tuimasti Kustassonia\nsilmihin.\n\n— Se kai oli jokin sotahullu, joka toivotti onnia matkalle...\n\nJa sitte tultihin Antrean asemalle, johna meirät lastattihin moneen\nlotjaan vietäväksi alas Vuoksia pitkin Pölläkkälähän, Ristseppälähän ja\nKämärän kautta Kolikkoinmäelle.\n\nMutta kun tuli tuasta Kustassonista nyt puhe, niin en malta olla\nkertomata, jotta sillä oli sitte erinomaanen hajuaisti. Kun sielä\nAntreaskin, johna me ei ollu kun pari tiimaa, kun oli niin kiirus, niin\neikös se haistanukkin heti yhres plompeeratus ja lukitus tavaravaunus\nolevan — lihamakkaraa, voita ja knäkkileipää. — Ja sanoo mulle jotta:\n\n— Vissisti!\n\nMä en keriinny sanua mitään, kun oli täysi homma saara patruunakärryt\nja hevooset lotjihin, mutta sen vain näjin, kun Kustassoni lykköötti\nmonella sotamiehellä yhtä umpinaasta tavaravaunua ratapihalla ja itte\nhääräs vekselimiehenä niin, jotta vaunu tuli justihin prisiis siihen\nmeirän proomun kohralle.\n\nJa kyllä se oli touhus ja iloonen, kun se mulle »meldas» niinkun\nsanottihin siihen aikahan, elikkä »hakkezusammen», löi kantapäät\nyhtehen, ja ilmootti jotta:\n\n— Herra Zahlmeister, pataljoonalle on tullu yks ylimääräinen vaunu ns.\nelintarpeita!\n\n— Sepä iloista ja tosi tarpeen! Kyllä ne sielä intendenttuuris\nmuistaavat pitää huolta tästä meirän pataljoonasta. Mutta se on poijat\npalkinnoksi teille urhoollisuurestanna — eläköön Keski-Pohjanmaan\nJääkärit!\n\n— Niin myös siinunkin kanssaas — veti se Kustassoni takaasi, kun sill’\noli vähä sellaane saarnanuatti puheentyylissänsä.\n\nKolme suurta laatikkua tehtahanleipää sielä oli, ja taas kaksi\ntritteliä voita, mutta makkaraa oli niin riivatun vähä, jotta me\ntuumasimmakin heti Kustassonin kans jotta mitä sotamiehet makkaralla\nteköövät, tuloo vain paha mieli... Mutta voita annettihin kaikille\nkokonaaselle reikäleivälle lähes nyrkinkokoone kimpales, ja sitä poijat\nlevittelivät peukalolla leivälle ja aina välihin nuolaasivat sormiansa\njotta hyvää on.\n\nSe oli ihana retki Vuoksen-virralla, kun kerrankin saatihin lykätä\noikee kaksinkäsin voileipää maaruhun, ja voit’ oli päällä n’otta\nsieramet tukkii.\n\nMutta tritteli meni kans! Ja kimmet paiskattihin Vuoksehen, kun näytti\nolevan väärä osootes pohjas.\n\nMerkillisiä! — Mua rupes epäälyttämhän.\n\nPäästihin me onnellisesti muistaakseni jonnekkin Pölläkkälähän, kun\ntuli Etelä-Pohjamaan Jääkäripataljoonan talouspäällikkö lennättään\nratsulla peräs meirän majapaikkahan.\n\nJa Kustassoni huitoomhan mulle jotta:\n\n— Painukaa helkutis herra luuknantti tallinvintille! — Nyt otti\nohraleipä valkian, ja pysykää sielä...\n\nJa niin se juaksi meirän trossivaunulle, johna se toinen tritteli oli,\nnappo kouras ja hevoosen juottosankoo toises, ja mättäs sillä napolla\ntrittelistä voita sen sangoon täytehen.\n\nJa juoksutti tallihin.\n\nMä en käsittänyt koko rähinästä yhtikäs mitää, mutta sen vain\ntallinvintille kuulin ja näin, kun se vieras talouspäällikkö huuti ja\nulvoo kun mettänpeto jotta:\n\n— Missä on tämän pataljoonan zahlmeisteri?\n\n— Se on tuala tuala tulilinjoilla! Juuri lähti kahren kiväärin kans, se\nkun ampuu molemmilla silmillä yht'aikaa, eikä räpytä ollenkaan — pyärii\nKustassoni kun hullu myllys ja viittas joka taholle molemmin käsin.\n\n— Te olette varastaneet meirän pataljoonan vaunun, kaks tritteliä\nvoita, leipää ja missä ne on?! — karjui se hullu mies, ja meni\nrepimähän meirän trossista presenninkiä pois, vaikka Kustassoni kinnas\ntoisesta päästä, ja huuti jotta:\n\n— Se on vales! Itte ootta ryästäny meiltä koko junan.\n\nMin’ oisin ampunu sen miehen, joka sanoo meirän pataljoonaa\nvoi-varkahaksi, jos ei mun käteni olsi kiukusta niin vapissu, jotta mä\npelkäsin tappavani vahingos rakkahan Kustassonini.\n\nMutta vei se rumaanen kuitenkin lopuksi sen meirän toisen voitrittelin,\nvaikka Kustassoni taisteli urhoollisesti vastahan. Sille tuli omasta\ntrossista apua oikee hevoosen kans, ja niin ne sen veivät. Varsinkin\nsitte, kun Kustassoni ittekki huomas, kun sille näytettihin, jotta\ntrittelin pohjas oli Etelä-Pohjanmaan Jääkäripataljoonan nimi.\n\nSilloon Kustassoni vasta hämmästyi ja pyyti kovasti anteeksi jotta:\n\n— Täs on tullu vissihin erehrys. — Kaikkia sitä voikin soras sattua.\n\nHampaita näyttelivät toisillensa.\n\nJa sitte tuli Kustassoni tallihin, pani hevoosenloimen sen sangoon\npäälle ja sanoo jotta:\n\n— Saimpas pehkana kumminkin vielä sangoollisen vohkituksi! — Tällä\nklimpillä me vallootamma vielä Viipurin!\n\nNiinkun kans teimmäkin.\n\n\n\n\nPAKKOTYÖLAITOS\n\n\nJahas, tietääkös arvoosa Suomen kansa, mitä hökötyksiä ne ns.\n»pakkotyölaitokset» täs sulooses Suamenmaas oikiastansa ovat?\n\nMinäpäs kerron teille historiaa; se korutont’ on kertomaa, se ota rakas\nsynnyinmaa.\n\nJa niin sitten perustettihin Keuruullekki se Etelä-Pohjanmäan kuntien\nyhteinen pakkotyölaitos. Se perustettihin suurella tohinalla;\nmonet kokoukset, neuvottelut ja esitelmät pirettihin, komiteijat\nja asiantuntijat käytettihin ennenkun päästihin taas yksihin\nkissinristijääsihin, tuota nuon vihkijääs-juhlihin piti mun sanomani,\nsyämähän ja »puhumahan» eristyksen-kehityksen-riemukulusta, kun\nvihroonkin oli saatu pystyhyn tämä uusi opinahjo »tälle maalle ja tälle\nkansalle».\n\nHistoria kertoo jotta:\n\nEsti ostettihin ränstyny maatila tiätysti 1 1/2 miljoonalla ja sitte\nsiitä ruvettihin pykäämähän oikee loistohotellia 70 miähelle ja 20\nnaiselle, niin nykyaikaasta ja mukavaa ku suinkin, jotta tulevat\nkunniootettavat lurjukset, arv. »hoirokit», siälä hyvin viihtyysivät.\nKovasti arveltihin, jotta mahtaako nämä tilat eres piisata, sillä\ntällääsen pakkotyälaitoksen »tarves» oli huamattu kerrassa kirkuvaksi.\n\nSuurella touhulla ostettihin ja kräätäröötihin sitten kaikkihin 90\nhuaneheshen pöksyjä ja paitakankahia, lakanoota, sukkia, takkia,\nkenkiä, nästyykiä ja ruakaliinoja kaikesta laista.\n\nJa hommattihin maatalouskamppehia, hevoosia, lehmiä, sikoja, piikoja,\ntrenkiä, työnjohtajia, hoitajia, vartijoota, asumuksia ja palkkaetuja\nniille, ja tiätysti itte pääjohtaja. Ja kovalla kiiruhulla pantihin\ntämä kaikin pualin hyvinjärjestetty täyshoitola kuntohon. Maat kasvoo,\nlehmät lypsi, porsahat poikii, n’otta syämistä ja elua oli ku Kaanaan\nhäis.\n\nJohtokunta ja erustajakokoukset toimiivat moitteettomasti ja pitivät\nkovasti ylimäärääsiä, kiireellisiä kokouksia ja tarkastuksia\npäiväpalkoolla ja matkalaskulla.\n\nLihapärinäparat kiahuu yhtämittaa, sängyt oli petattu, huanehet siistit\nja tuuletettu, ovet seisoovat seljällänsä jottei muuta ku astukaa\nlurjukset aterialle.\n\nOrotettihin ja orotettihin, — mutta ketää ei alkanu vuasikausihin\nkuulua.\n\nHommamiähet rupesivat jo hermostuksis kynsimhän päätänsä jotta:\n\n— Tämähän on kauhiaa, ku m’ei saa mistää hoirokkia tänne, vaikka tääl’\non tällääset komjat huanehet asua ja ruaan yltäkyllääsyyrestä notkuvat\npöyrät, vapaa ylöspito ja tyätäkää ei pyyretä ku mitä vähä rumhin\nterveyreksi, jotta jaksaasivat paremin syärä —\n\nJa taas kuuholla korvin oroteltihin, tiarusteltihin ja pyyreltihin\nkuntia hommaamahan eres jostakin jonkillaasia lurjuksia taloohin.\n\n— Tästähän tuloo skantaali, jos m’ei saa tänne hoirokkia. 90 lusikkaa\non kiillootettu ja orottaa vain reipasta heiluttajaansa — huokii\njohtokunta.\n\nMutta ei! Huanehet seisoo vain tyhjinä. Lurjuksia ei saatu mistää.\n\nViimmee tuli johtokunnalle nii kova hätä, jotta Keuruun\nkunnalliskorista saatihin rukoolemalla hetkeksi aikaa laihnaksi yli\n70-vuotias äijänkänttyrä _Sarvi-Niku_, joka tuathin riamusaatos Keuruun\nkomjahan hotellihin.\n\nNikua siälä sitte syätettihin, juatettihin ja hyviteltihin kun piispaa\npappilas.\n\nMonet hoitajat, työnjohtajat ja ylijohtajat raatoovat päivät\npääksyttään, jotta Sarvi-Nikull’ olis hyvä olla.\n\nTilaa viljeltihin oikee järkiperääsesti. Nikuki kulki poutapäivinä\ntyämailla kattelemas ja moittimas. Pakkas komentelemhan ja uhkas tuan\ntuastakin lähtiä pois, jos ei totella.\n\nPasteraali vain siälä 90:s huanehes yksistänsä käret seljän takana ku\nhotellin isäntä ainakin.\n\nSuurilla ponnistuksilla on pakkotyälaitos ny onnistunu pyytelemhän ja\npyyrystämhän aina silloo tällöö jonkin lurjuksen tilavihin suajihinsa,\nn’otta nyt siälä kuuluu olevan välistä hoirokkeja yhtä paljo kun\nhoitajiakin.\n\nMutta Sarvi-Niku on lähteny pois.\n\n\n\n\n»KANISTERI».\n\n\nVähäänkyröön Merikaarroos kulkoovat ihmiset nyt kahrenkarvaasina:\ntoiset vihansinisinä ja kiukusta haljeta, toiset koittaa olla kovasti\ntotisen näköösenä, jotta ei ei, ei meitä yhtää naurata, vaikkei\nkärsikkää päälle kattua, on vaan muutoon niin lusti olla. Nurkan takana\nsielä nyt vai pryyskytethän ja ollahan kun Palomäjen-Matti naamasta,\njottei yhtää tierä koska se nauraa.\n\nSielä Merikaarroos kun tapahtuu kamala asia sinä ikimuistettavana\npäivänä kun kieltolaista äänestettihin. Sellaane asia, jotta\nopettajattarit ovat jyrkästi vaatinehet, jotta siit’ ei saa Jaakoolle\nhiiskua sanaakaa, jottei se tuu julki.\n\nMerikaarrooskin oltihin kovasti ja kiukkuusesti kieltolain kannalla, ja\nmäärä oli, jotta kaikki pitää äänestää sen puolesta.\n\nVaalilautakunta tuli jo anivarhaan kansakoululle kieltolaki-aamuna,\nterootti pännät, pani pöntöön pystyhyn ja sanoo jotta nyt se alkaa. Ja\nMerikaarroon nyhtyrit miehet ja naiset kävivät vetämäs viinaa, ei ku\nviivaa, n’otta sätii.\n\nMutta puolenpäivän aikahan ei vaalilautakunta enää käsittäny olleskaan,\njotta mikä raakkules ihmisihin on menny, kun kaikki, jokka tuli\näänestämhän, olivat niin kierännäköösiä ja tirskuttivat. Toiset nauroo\noikee täyrellä lävellä, toiset vetivät vai suupieltä vintturahan, mutta\njokku suorastansa höröttivät lautakunnalle vastanaamaa. Vaimonpuolet\nkoittivat tällätä lapaastansa nätisti truutun ethen ja kääntää pääkkyä\npoispäi lautakunnasta, joka tuli aina vai totisemman näkööseksi, jotta:\nmitä nuo ihmiset oikee niiskuttaa, onko meis vikaa, vai mille ne nauraa?\n\nSitte tuli yks sellaane mies, joka hörötti niin, jotta vaikka se koitti\nmolemmin käsin pitää suutansa kiinni ja oikee yrittää, jotta hän ei\nnaura — niin mikään ei auttanu, kun präiskähti niin, jotta sen piti\npyörtää jo ovesta takaasi pihalle ja mennä koulun pikkukamarihin oikee\nistahaltansa nauramahan.\n\nVaalilautakunta katteli toisiansa silmät pyöriääsnä, jotta mikä kumma\ntäs nyt oikee on? Eikös täs oo kaikki niinkuu pitääkin, jokahinen on\npessy silmänsä, verhat on päällä ja korvat tallella jokahittella. Jotta\nmitä meis on nauramista?\n\nMutta sitten tuli opettajattari äänestyssaliin lentään kun koppelo\nhöyhenet pystys, hohuuttaan ja huisuuttaan molemmilla käsillä, puhalti\nja ploosas, n’otta s’oli aivan tukehtua.\n\n— Voivoivoi voi hooh — —- kuka kuka kuka hooh — ja taas tamppas\njalaalla.\n\nVaalilautakunta istuu kun seipähän nielly ja käänteli vai päätä sitä\nmukaa kun opettajattari tormootteli nurkasta nurkkahan ja hohuutti.\n\n— Täm on kauhiaa, kuka kuka, kuka rumaanen —\n\n— Mitäh, häh — kyseli lautakunta säikähröksis kun ukkoonen olis lyäny\nkakluunihin, jotta:\n\n— Mitä nyt on tapahtunu?\n\nMutta opettajattari ei saanu sanaakaan suustansa, vaikka s’olis kuinka\nyrittäny. Ei vaikka puheenjohtaja koitti kopistellakki sitä selkähän,\njotta se sais henkensä takaasi.\n\nSe nikotteli vai ja haukkoo ilmaa n’otta tukehtua. Ja aina välihin\nnosti toisen kätensä pystyhyn, kun Mooses Siinain vuorella.\nVaalilautakunta koitti siikaroora kattohon, muttei käsittäny yhtää\nmitää.\n\n— Ku ku ku — kakisteli opettajattari vain ja juoksi erestakaasi\nhuonehes niinkun se päätöön kana, josta useen kuuloo puhuttavan. Ja\naina välihin pysähtyy ja huisuutti kättänsä.\n\nViimmee siltä lenti ku tappi suusta jotta:\n\n— Voi voi, tulkaa kattohon! — ja tormas pihalle.\n\nJa vaalilautakunta peräs.\n\nOpettajattari viisas flakutankohon molemmin käsin ja pyärtyy siihen\npaikkahan ku knääkkä.\n\nJa kun vaalilautakunta kattoo, niin flakutankohon oli puolivälihin,\nkuulkaa veretty, — musta 10-litran pirtukanisteri!\n\nSielä se hiljaases tuules killui ja aina välihin löi syräntäsärkevällä\nräminällä tankohon.\n\nVaalilautakunta oli itte kuullu kanisterin surkiasti valittavan jotta\n\n    Kansanvalta, kansanvalta,\n    miksis löit sä jalat alta?\n    Kieltolak’ ol’ mulle äitimuori,\n    siks’ niin musta mull’ on kuori.\n\nJa siin’ oli ollu oikee nuottikin.\n\nKauan ja kovasti katteli vaalilautakunta kanisteria äänestyspaikkansa\nflakutangos. Katteli ja ihmetteli, jotta kamala flaku tuo kanisteri\nkieltolakimaan lipputangos. Kuka jee ja kuinka kumminkin juu se on\nsinne tullu? Ja vielä puolitangos, surun ja murheen merkkinä.\n\nAamuhämäräs ei sitä kukaan vaalilautakunnan jäsenistä ollu havaannu,\nmutta kun päivä tuli, niin loisti se kun Hankoniemen majakka\ntienviittana äänestäjille.\n\nSamalla kun se muistutti, mistä on kysymys.\n\nVaalilautakunta laski kieltolakimaan lipun, kanisterin, ja veti Suomen\nsiniristin liehumaan. Kanisteri nakattihin mäkehen ja seuraavana yönä\nsen peitti unhootuksen lumi.\n\nKukaan ei tierä, mistä se kanisteri sinne äänestyspaikan flakutankohon\noli tullu. Sitä on koitettu kaikeila lailla saara selville, ja nyt\nepäällähän Merikaarroos jo ylönluonnollisia asioota. Kuiskithan\n»kohtalon sormesta» ja henkimaailmasta jotta se oli ennustus,\nkuinka äänestykses käyrähän. Se ei oo voinu tulla sinne koulun\nflakutankohon ainakaan kenenkään miehen viemänä, siitä yksinkertaasesta\nsyystä, sanoovat merikaartoolaaset, jotta koulun opettajattari on\ninnokas kieltolain kannattaja ja jo siihen ikähän tullu jotta se\nkuuloo pienimmänkin krapsahroksen yällä, puhumattakaa nyt katolle\nkompuroomisesta.\n\nN’otta kyllä s’oon käsittämätöön paikka.\n\n\n\n\nKUN PUARINOVET AUKES\n\n\nSe päivä, huhtikuun 5:s 1932, valkeni kirkkahan kevääsenä ja\naurinkoosena.\n\nTalitiiaaset meirän klasinalus-puskas pitivät sellaasta konserttia sinä\naamuna, jotta mäkin heräsin jo kuurelta ylhä ja lährin kaupungille\nkävelemhän.\n\nIhmeellinen juhlatuntu oli ilmas, ja ihmisiä paljon liikkeellä. Kaikki\nolivat hyvällä tuulella ja hymyylivät merkillisesti toisillensa. Yks\nruattalaanenkin, jok’on niinkun rökkähän nielly aina ku se mun näköö,\nsekin hymyyli nyt kun mares jotta:\n\n— Kutaa, kutaa, nyt me saa pian knapsut.\n\nTorille lährettihin tänä päivänä joka huushollista kovasti varahin.\nPussia ja kassia jokahittella ja mukava hymy suupieles.\n\nAamujunalla tuli kovasti paljo väkiä kaupunkihin, »kun sattuu olemahan\nasiaa».\n\nSanomalehtimiehet oli haastettu kattomahan sitä putiikkia jo kello\nyhreksältä ja joka aviisi oliki asiantuntijoolla erustettuna.\n\nValokuvaajiakin oli aika liuta.\n\nViinapuarin päätirehtööri oli pitänyt kentraaliharjootuksen eileen\nillalla tiskiflikoollensa pullojen hantteeraamises ja paperihin\nkäärimises, jotta se meni kun siimaa.\n\nPuolta tuntia ennen klo 10, kun ovet aukaastihin, rupes arvoosa yleesö\npilveelemhän läheesis karunkulmis noin muina miehinä vain, ja klasin\ntaa alkoo ilmestyä uteliahia silmiä tirkistämhän, mitä puarin hyllyyllä\non. —\n\nViinapuarin suuret klasit piti kuulemma tänä aamuna vielä pestä\nkokonansa uurestansa, kun eileen illalla oli ihmisiä käyny tirkistämäs\nniin paljon klasin takana jotta n’oli nenän jälkiä aiva mustana.\n\nPuarin erustalle oli klo 10 kokoontunu n. puolisen tuhatta ihmistä, ja\nensimmääsenä päääsi lähtehelle yks äijä, jok’ oli aivan pleiki ja sanoo\njotta:\n\n— Min’ en olsi enää kestänykkää tätä raittiutta kauempaa. Antakaa pian!\n\nPaljo oli ihmisiä matkas ja kattelemas, mutta ei olleskaa tungosta\ntullu, niinkun olis luullu. »Virolaasta» meni parahite, konjakkia\nja viskiä ostettihin vain puoliskoota maistiaasiksi jotta miltä se\nlaillinen aines oikee maistuu.\n\nKauppa sujui rauhallisesti ja tyytyvääsinä ihmiset lähtivät pikku\npaketti kainalos karulle — eiväkkä ollenkaan péljännehet poliisia,\njoka seisoo puorin ovella ja loisti kun Naantalin aurinko. Pelkkää\npäivänpaistetta säteeli koko Vaasa.\n\nTyyrihiksi pakkasivat vain moittimahan hintoja, — muttei tarvitte\nostaa! Ja jos ostaa, niin tyytyy vähempähän. Nyt on ainakin pois se\nvalitus, jottei sitä saa laillista tietä, ne jokka haluaavat. Hinnat\non korkiat tietysti, sitä varte, jottei sitä kovin paljo ostetaasi.\nJa parastahan se jokaaselle ittellekin on, jottei sitä käytä kun vain\nlääkitykseksi ja joskus harvoon kun hammasta pakottaa, muttei niin\npaljo koskaa jotta se tavaksi tulis.\n\nNo niin, kieltolaki on nyt Suames kaarettu, viinapuarit on aukaastu ja\nvapaus saatu — juora rahansa — pölläällä ja katua.\n\nEi oo muuta sanomista kun että:\n\n— Pirä ittes miehenä nyt Suomen kansa!\n\n\nTÖÖÖÖÖ\n\n\n— Oottako kuullu, jotta Lanan auto tuli eileen hulluksi?\n\nSe plaa seisua meirän taloon pihalla öisin. Ja eileen aamulla, kun\ntaloonmiäs Kinnari ja kaikki muukkin nukkuuvat vielä nenä krutus siinä\nkello 5 aikana, niin yht’äkkiää rupiaa kuulumahan kun palotorven ääni\njotta:\n\n— Töööööööööööööö —- ja kaikki ihmiset hyppäsivät sängystä ylhä jotta:\n\n— Kauhiaa, mihnä palaa?\n\n— Tööööööööööööööö.\n\nTäs meirän suures kivitaloos hyppiivät ihmiset kun oravat klasista\nklasille, ja viimmee jäivät pihanpuolelle kattomhan alha, kun Kinnari\nhohtimet käres poukkooli pihalla Lanan auton ympärillä, nykii ovia,\neikä saanu auki.\n\n— Töööööööö — huuti auto n’otta Sentraalin piiakkin ilmestyyvät\nhiukset hassalla klasiihin, ja Perämäen Oskarinkin, joll’on niin paha\nreumatismi, piti nousta kans ylhä kattomhan.\n\n— S’oon tullu hulluksi! — huuti Kinnari joka seinälle, kun klasista\nlykkäs päitä kun pääskyysen pesästä.\n\nViimmee putos Lanakin pihalle, sai oven auki, ja kun ne yhres Kinnarin\nkans nykiivät ja rynkyttivät autua, niin viimmee se lakkas huutamasta.\n\nTukkiivat varmuuren vuoksi vielä sukkarauskoolla torven, kun Lana sanoo\njotta:\n\n— Tuata s’oon tehny joskus ennenkin! Ruvennu yht'äkkiää huutamhan, enkä\nmä ymmärrä minkälaanen lyhytsulku eli kontakti siinä tuloo — —\n\nJa tuas klo 1:n aikahan eileen päivällä, kun me täälä toimitukses\nkaikes rauhas värkkäämmä lehtiä ja Lana oli parastaikaa\nKansallispankis, niin rupiaa kuulumhan:\n\n— Töööööööööööö —, n’otta kaikilta putos käret alha ja\n\n— Palokunta menöö! —\n\n— Reportteri, Korpela!! — paina perähän! — karjun mä.\n\n— S’oon lomalla — huutaa toimitussihteeri.\n\n— Tööööööööööööööö.\n\n— S’oon taas Lanan auto — tuloo Kinnari hohtimet käres jotta:\n\n— Mihnä Lana on? — Kun yht'äkkiä taas, kun mä seisoon pihalla ja\nvahtasin sitä, jottei se saa huutaa, niinkun Lana käski, niin\nsukkatrasut lenti torvesta, ja nyt se taas huutaa kun vaskihärkä. —\nMihnä Lana on?\n\nMinäkin juoksin pihalle ja karulle, niin Lassilan kulmasta tulla\npaasoottaa Lana lakitappäi, markat toises käres ja vekselit toises,\neikä tahro päästä kääntymhänkää, niin kiirus on.\n\n— Tööööööööööööööö.\n\nJa sitte ei löyretä auto-oven avaanta! Kun s’oon tietysti alimmaasen\naluushamhen plakkaris, eikä sieläkää, kun s’oon konttuurin pöyrällä.\n\n— Tööööööööööööööö.\n\n— Lyä plittuhun koko torvi — huurin Kinnarille.\n\nViimmee pääsöö Lana autohonsa sisälle, vääntää ja nykii kruuvvia ja\naina vai se pahuus huutaa.\n\n— Töööööööööö — n’otta poliisikin tuloo juosten kalikka pystys.\n\n— Revi johto irti! —\n\nEikä siinä muu auttanu kun Kinnarin piti hohtimilla katkaasta johto,\nniin sitte se tukkii vähä äkkiää kitansa.\n\nN’otta Lanan autos ei oo nyt ääntä ollenkaan.\n\n\n\n\n»KIVIKAUREN MIES»\n\n\nPaljohan nyt kulkoo kaikellaasia kauppamiehiä koppinensa kaupalla, mikä\nsaipuanpaloja, poikaneuloja, kengänpauloja, kofääriä, knappia, neuloja,\nnaskalia, mutta yhtenä iltapäivänä tuli meirän äireen köökkihin tuas\n70:n ikääne äijänkääpäles jostaki järvikyliltä pussiinensa, johna oli\nvoiaskia, oikee sellaasia vanhanaikaasia, suuria ja piäniä, n’ott’ oli\nsilakka-askiaki — ja oikee erinomaasia lamppuharjoja.\n\n— Hohoh — sanoo äijä ja pyhkii hikiä ottaltansa — kun koko päivän oon\nkulkenu ja kiertäny taloosta taloohin, enkä yhtää kauppaa oo saanu. —\nEmmä näin huanua reisua oo viälä elääsnäni tehny, kun ei yhtään askia —\nei eres lamppuharjaa saa kaupaksi —.\n\nSiin’ oli köökinpöyrän vieres lavitta likillä ovensuuta, ja siihen\nse äijä koirannahkaturkki-roukoossissansa istahti ja nakkas naapukan\nlaattialle vierellensä.\n\nPyhiiskeli hikistä kaljua päälakiansa ja pahkulootti itteksensä jotta:\n\n— Kun meinasin jotta lähren ny tänne Vaasahan, oikee kaupunkihin\nkaupalle näitä askia ja lamppuharjoja, joita oon koko elämäni tehny,\neikä kukaan oo tekovikaa päässy sanomahan — jotta täälä Vaasas\nniitä vissihin tarvithankin vähä enämmälti. Ja nyt oon koko päivän\nkiertäny ovelta ovelle — eikä yhtäkää oo ostettu, jotta mikä kumma\nnyt maailmaa riivaa? — Mä oon Lappajärveltä ja siälä tykkäävät kaikki\nkovasti näistä, mutta ajattelin, jotta kun en neljähänkymmenehen\nvuatehen oo Vaasas käyny — jaa, siit’ on jo enempikin aikaa — ja\nkyllä tämä kaupunki on sitte muuttunu. Eihän tääl’oo enää ketään\ntervanostajiakaan, eikä sellaasia kauppapuariakaan — n’otta täm’on\naivan niinkun toinen paikka ja ihmisekki toisellaasia. — Kyllä täälä\nteilläki on fiiniä kun pappilas.\n\n— Mikäs herra täs asustaa? — nosti äijä päätänsä ja kysyy Lyytiltä,\njok’onkin kovasti suurentaloon emännän näkööne.\n\nLyyti koitti sanua, mutta äijä käänti vain toista korvaansa ethenpäin,\nvarjosti kouralla ja huuti jotta:\n\n— Ei trenkää mltää sanua, en mä kuule kumminkaan. En oo kuullu\nkolmehenkymmenehen vuatehen — mutta silimät mull'on viälä n’otta näjen\nvaikka lukia.\n\nTuli siihen jo se frouvakin imehtelemhän. Äijä kattua tirras sitä\ntarkasti ja kysyy Lyytiltä jotta:\n\n— Onko tua sun tyttäriäs? — ja Lyyti koitti hosua vastahan ja huutaa\njotta:\n\n— Ei oo — — —\n\n— Vai niin, kovasti on fiini ihmine ja ronttia kasvuakin, taitaa olla\njo miäskin sillä. — No eikö se tarvitte hyvää voiaskia, mä myyn nyt\nhalvalla että sais eres jotakin kauppaa —.\n\nJa äijä kopelootti pussistansa askin toisensa perähän ja sellittä jotta:\n\n— Kyllä näitä taloos aina tarvithan ja saa niitä olla pankoskin. Ja\nnämä suuremmat on sitä varte jotta mahtuu enempi, kun väki lähtöö\neväskuntahan luhralle, oikiastansa silakka-askiksi täm’ on tehty.\n\nLyyti ja frouva koittivat huutaa, jottei taloos tarvita voiaskia,\nkun ei oo väkiäkään eikä viljelysmaita, mutta se oli turhaa, ei äijä\nvälittäny niiren viittilöömisestä mitää —.\n\n— Eikö oo puhurasta työtä? Näm’on lujia — seisoo äijä aski kouras —\nkattokaa ittekki, tuas on —.\n\nFrouva sai askin kätehensä ja äijä katteli kysyvästi jotta:\n\n— Suurempiko sulle pitääs olla? — ja kaivoo pussistansa toisen.\nOtti pois sen ensimmääsen ja lykkäs toisen kourahan. — Saat samalla\nhinnalla, vaikk’ on suureet.\n\nSiin’ei auttanut mikään, ei huutaminen, ei kieltäminen.\n\n— Kun koko päivän oon kiertäny n’otten oo syämähän keriinny, mutta\ntäspähän se nyt käykin samalla — puheli äijä, ja rupes kaivamahan\naskipussiansa.\n\nLeivänpualiska sieltä tuli ja pikkuunen vanha voiaski, johna toises\npääs oli voinnokares ja toises muutamia suolasilakoota. Tälläs siihen\npöyränlairalle, otti puukoon tupestansa ja rupes viiltämhän peukalua\nvastahan leivänsyrjästä vuoluja. Puukoon tutkamella pani askista pienen\nvoinmurenen päälle ja haukkas aina välihin pualiskan silakkaa.\n\nSöi siinä kaikes rauhas pää kumaras, kattellen lamppuharjojansa, jokka\noli rautalankalänkis ja kaivaan pussista siinä samas toisella kärellä\nuusia askia pöyrälle nähtäväksi jotta:\n\n— Näit’ on monenkokoosia jotta pitääs passata jokahittelle.\n\nLyyti toi äijälle lasin maitua pöyrälle, josta se kovasti ilostui jotta:\n\n— Kiitoksia paljo, taitaa olla montakin lehmää taloos — en mä\nkumminkaan kuule mitää, n’ott’on turha sanuakkaa —\n\nHankala näytti äijälle olevan se lipoone ja vähäänen maitoklasi,\njottei tahtonu kankiahan kourahan oikee sopiakkaa, niin taiten piti\nottaa. Olis pitäny olla sellaane halstoopin pläkkitooppi, johna on\nreiru kripa, josta saa kiinni ottaa ja kaataa. Nua tuallaaset herraan\nlipooset ja korvattomat juomaklasit ei tahro käsis pysyäkkää —.\n\n— Ostakaa nyt kulkaa vielä yks lamppuharja, ne on lujahan ja tivihisti\nväännettyjä, jotta karvat pysyy kiinni — puheli ukko.\n\nJa kun oli syäny, niin valitti itte yhren lamppuharjan länkistä jotta:\n\n— Täm’on sitte vissisti luja ja hyvä, eik’oo karvakkaa liika kankeeta —.\n\nFrouva koitti seliittää, jottei lamppuharjoja ja voiaskia\nkaupunkipaikoos tarvita, kun ei eväsmyätä luhralle lähretä, eikä\nöljylamppuja enää käytetä täälä — mutta äijä ei kuullu, eikä\nvälittänyt akkaan viittoolemisista mitää, ei päätänsä kääntäny niiren\nkäsienpyörityksille senvertaa jott'olis kattohon kattonu, mikä siälä\npalaa.\n\nHän eli omaa elämäänsä, vuosien takaa, kun lamppuharjaa käytettihin\nkaupunkipaikooski ja voiaskia tarvittihin joka taloos.\n\nSielä Lappajärvellä elethän vielä siinä aijas: öljylampus ja\neväsaskiis, eikä äijä voinu käsittää mitä varten Vaasas ei lamppuharjat\nja askit mennehet kaupaksi.\n\nVain yhres paikas ostettihin voiaski ja lamppuharja. Ja ne on nyt mulla.\n\n»Mies menneheltä vuosisaralta.»\n\n\n\n\nKAPINAMAAKARIT\n\n\nEi kyllä s’oon nyt sillä lailla, jotta linnarauha täs pitää saara\njoulunpyhiksi meillä Suomeskin kaikista kapinahommista. Täs menöö nyt\nselvät ja valmihit vallankaappausmeiningit aivan platinaksi, kun akat\npakanat, jokkei politiikasta mitää ymmärrä eikä hukaa, ovat ruvennehet\njoulua varte _suursiivouksehen_ ja pengastaavat nyt joka huushollin\nylösalaasin! Eiväkkä yhtää ajattele, kuinka täs isänmaan käyrähän, kun\nme politiikkamiähet oomma justhin saanehet suurella vaivalla säklätyksi\nparemmansortin vallankaappauksen jottei muuta kun knapista painaa,\nniin eikös nua akat tuhannen nutipäät, en paremmin sano, rupiakki\njylläämähän omia aikojansa n’otta täs ei me kapinamaakarit enää löyrä\nomaa pyssyä eikä myssyäkää koko huushollista.\n\nMin’oon niin kiukus jotta haljeta!\n\nKun kello 7:ltä tänä aamuna, kun en ollu viälä herännykkää, ruvethin\nkääntämhän ja vetämhän mun sänkyä jotta:\n\n— Nouse ylhä siitä jotta Hilta saa ruveta siivuamahan ja vierä\npolsterit pihalle. Nyt alkaa suursiivous jouluksi —.\n\nJa kun nousen ja meinaan ruveta pukemhan päälleni, niin — kengät, ja\nhousut on viety lavittalta — —\n\n— Mihnä ne on!!??\n\nKukaan ei tierä mistää — — verethän ja vierähän vain!! Taulukkin\nseinältä otethan alha, ja traakaa niin riivatusti jotta nenän lyö aiva\ntukkuhun ja:\n\n— Mihnä mun housuni on? — Kuulettako te?\n\n— Oliko ne herran housut tuas lavittalla, jokka mä vein — kysyy yks\nouto »apu-ihminen» kun pössöö ainakin suu auki ja silmät teljolla.\n\nSilloo mä pomppasin pystyhyn ja kiljaasin jotta:\n\n— Housut pitää löytyä vaikka maanraosta! Ja heti paikalla, muutoon mä\ntapan koko maailman niinku Mikin-Jaska!!\n\nHarpoon paitasillani salihin hairatakseni kiväärin seinältä tätä\nakkamaailman vallankumousta vastahan — mutta pyssyt ja koko\nhirvensarvet, mauserit ja parapellumit — kaikki oli viety! Ja Hilta\njustihin vetää roikotti perässänsä vanhaa Kraftonia köökkihin.\n\nMun kirjootuspöytäni oli käännetty keskelle lattiaa ja lavittat\nnostettu piirongin päälle. Kirjat ja paperit oli kaikki sekaasinsa, ja\npaperikori pöyrällä! — Yks sapelin tuppi vai oli jääny nurkkahan — —\n\nSen mä hairasin ja huurin kun kentraali Kurko ja Skopeleffi myös\nPlevnan taistelus jotta:\n\n— Tuli ja leimaus ja präiskis! — Housut tänne akat heti paikalla. — —\n\nMäiskäsin kirjootuspöytähän sillä tupella n’otta paukahti.\n\nMeirän oma piika, se Lyyti, joka pyllyyli kirjootuspöyrän takana, se\nkun krääkääsi niin kauhiasti jotta meinas peljättää munkin.\n\n— Housutt!! — karjasin mä sille sinisenpunaasena kiukusta.\n\nNiin eikös se Lyyti rupiakki häntä tutisten kopeloomahan lonkkiansa ja\nnapaloomahan — mutta silloo samas tuli äitee juosten mun housujeni kans\njotta:\n\n— Täälä ne on! — »Apu-ihminen» oli vieny ne vahingos pihalle.\n\nOlin niin suutuksis jotta millää en tahtonu saara selvää enää omista\nhousuustanikaan, kun nekin oli aivan sekaasinsa, toinen pulttu kuinka\npäin rookas.\n\nMinä en sanonu, en sanaakaan. Min’en saanu sanotuksi, enkä voinu sanua\nmitää. Ploosasin vain ja hohuutin kun juna.\n\nMutta kyllä niille sitte tuli kiirus! Tuathin kenkää ja paulootettihin\nn’ottei mun trengänny itte jalkaakaan nostaa. Puhista vain ja olla\njulman näkööne. Liivi ja takki ja kraki ja kaikki tyyni pujettihin mun\npäälleni, mutta housut mä panin itte knappihin, varmuuren vuaksi.\n\nJa sitte! — lakkia ei löyretty mistää!\n\nEi mistää! Ei kaapin alta, ei porstuasta, ei ruokasenkistä, ei pöyrän\nalta, ei mistää. Kaikki oli niin sekaasinsa salis, köökis, kamaris ja\njoka huanehes. Ei vaikka mä oisin karjunu itteni aiva halki ja hakannu\nsillä sapelintupella kaikki myrkröönät alha, niin mistää ei löyretty\nmitään, sitä mun lakkiani.\n\nMinä kattelin kivääriä, ettiin kuulatruiskua, en vuaritykkiänikään\nlöytäny siitä sekamelskasta. Kaatoon viimmeen puulooran köökin\nlaattialle ja sieltä putujen alta tuli, niinkuin olin epäällykkin,\npoika-Jussin menny kesänä karonnu lippalakki.\n\nSen sain panna tänä aamuna päähäni, kun töihin lährin, ja pirellä\ntoisella kärellä kiinni jottei se putua.\n\nJaa-ah poijat, jotta näin piti käyrä!\n\nJa kun meillä kapinamaakareilla oli vallankaappaus justhin valmis,\njottei muuta kun laukaasta, niin voi riikkulehen-raakkulehen-rääpäles\nsentähre, kun pitikin nuaren akkaan pakanaan tulla sotkemhan koko homma\nsuursiivoksillansa n’otta täs ei löyrä ei pyssyä eikä myssyä koko\nhuushollista.\n\nJa myssyttömänä ja pyssyttömänä ei auta poijat muu kun tehrä\n»linnarauhaa» nyt joulun pyhään ylitte.\n\nMutta heti sitte taas alaathan!\n\n\n\n\nRAHAPULA\n\n\nNo nyt tämä pula-aika myrkyn lykkäs kun kaikellaasten pulien jälkehen\ntuli vielä — rahapula!\n\nJaa, se onkin niin merkillinen asia tämä nykyyne »raha-pula», jotta\nsit’ei oikee me tavalliset »pulisijät» ymmärräkkää. Luulemma tietysti\n»rahapulaa» siksi mihkä me rahattomat oomma jo tottunehet, nim., että\nrahapula merkittöö sitä, _jottei oo_ rahaa. Mutta siinäpä se onkin,\njotta tämä viimmeene pula on nyt sellaane, jotta _rahaa on liikaa_, ja\nollahan helisemäs sen kans, kun ei oo lainaksiottajia.\n\nPankit on nyt kuulemma tukehtua rahasäkkiensä äärehen. Ja\nsanomalehriskin näköö jo ilmootuksia jotta yksityyset kovasti tukkiivat\nsatoja tuhansia markkoja lainaksi »varmaa vakuutta vastahan». — Siinäpä\nse! Sas se! ja Kuis sit sano Loimaan likk.\n\nKyllähän meitä köyhäkauloja olis vaikka kuinka pitkältä, jokka\nottaasimma avosylin ja vaikka kuinka korkialla koroolla rahaa lainaksi,\nei sen puolesta, mutt ei tahro olla sellaasia, jokka vissisti\n_maksaavat_ laihnansa takaasi eres 6:nkaan prosentin koroolla. Kaikki\non nyt niin lamas ja pulas, jotta mikään ei kannata: ei kannata\nrakentaa taloja, kun hyyryt aina vain laskoo vanhooskin taloos, ei\nkannata runnata tehtahia, kun hinnat laskoo eikä vanhakkaa varastot\nkäy kaupaksi. Ja kaikki on niin tuhannen nuukia ja tarkkoja, jotta\nkituroovat vain ja maksaa hinkkaavat tuhannen juupelit vielä vanhojakin\nvelkojansa takaasi minkä suinkin jaksaavat ja irti saavat.\n\nPankit ja rahamiehet hikuaavat nyt voorostansa tuskanhikiä, kun\nkaikki vanhat velkamiehet lykkäävät velkojansa takaasi — eikä uusia\nlaihnanottajia tahro löytää tikullakaan. — Nuo huuretut moratooriot\n(kun ei tarvitte velkaansa maksaa) vaikuttaavat peljättävästi\npankkiihin ja yksityysihin lainanantajiin, jotteivät uskalla enää\nlaihnaksi antaakkaa, kun eivät tierä, koska eruskunnas flätkäästähän\nsellaane laki, jottei tarvitte lainaansa maksaakkaa. Taitaa olla\ntyhmä tikki koko homma, josta velkaantuneille maanmiehille niin apua\ntoivottihin. Vietääs lopukkin mahrollisuuret lainojen saamisesta.\n\nKyllä niitä lakia voiraha tehrä ja äänestää, mutta milläs voitahan\npakottaa toinen ihminen antamahan omastansa toiselle, jos ei se siihen\nitte suostu hyvällä ja luota, että saa omansa takaasi.\n\nTäs sitä nyt ollahan ja haukothan kun kalat kuivalla: mikään ei\nkannata, kukaan ei uskalla tehrä enää _velkaa_, pankkiherrat repii\ntukkaansa — jos eivät jo entisestä oo kaljupäitä — kun ei oo sellaasia\nlainan pyytäjiä, jollekka uskaltaas antaa. Sellaasia kyllä on, jokka\non putsplankkia ja jos niille antaa, niin saa siunata menneheksi koko\nrahan, koroosta puhumata.\n\nKyllähän me täs oomma manannehet pankkeja, jotta ne nylköövät korkeeta\nkorkoja, mutta nyt n’oon voorostansa kiipelis ja pulas, kun ei\nrahakauppakaan enää kannata.\n\nJa tästä rahapulasta — kun raha on nyt »työtöön» — seuraa rahan\ntuntipalkan alennus niinkun muillekkin työttömille. Ja se on sama kun\nkoron alentaminen.\n\nNyt onkin laihnanottaja suuri herra, kun se menöö pankkihin.\n\nSaa sanua jotta:\n\n— Jaa, min’ en maksa teirän roskarahastanna kun 6 prosenttia — —\n\nJa kun pankkiherra kiemurteloo mones vääräs kun korkkoruuvi jotta:\n\n— Mutta herrannimes sentähren, mehän maksamma säästäjille itte 6 %\nrahasta, — niin saa laihnanottaja vain nostella noukkaansa ja sanua\njotta:\n\n— Mitä se mua liikuttaa? — Jos että myy 6 prosentilla, niin olkaa\nilman. Pyh, pitäkää knappinna, niin ette saa sitäkää. En minä teirän\nrahaa tarvitte, mutta auttaakseni teitä voisin nyt jonkin miljoonan\nottaakin — —\n\nSillä lailla nyt on mailma kalleliansa, jotta jopas tuli sika etehen\nrahallekkin. Joutuu markkapaha työttömäksi ja kilometritehtaalle\nniinkun täs muukkin työttömät. Ja se on oikeen sille rumaaselle, on se\nmeitä täs kiusannukkin.\n\n— Pyh, kuka täs nyt rahaa enää _velaaksi_, ja oikee korkua vastahan\nhuolis! Ajakaa pihalle jos teille tullahan markkoja kaupalle!\n\n\n\n\nHIRMU-HAUKI\n\n\nOn täs oltu kalamais, saarella merellisellä ja harjootettu\nhyvinvointia. Kaloja on saatu friskisti, mutta suurimmat kalat,\nmerkillistä kyllä, pääsivät tänä kesänä järjestänsä irti justhin paatin\nreunalla. Senverran vain, jotta noukkaansa näyttivät, vai tulivakkohan\nvain kattomhan, jotta minkänäkööne äijä siinä toises pääs narua kinnas,\nja sitten päästivät koukusta irti ja huiskahuttivat häntää jotta jahah,\najöö.\n\nMutta minä oon ny kulkaa nähny sen Hirmu-Hauen omin silmin, sen, josta\nkaikki kalamiähet aina puhuvat! Se sama Hauki, joka aina pääsöö irti ja\njonka pituutta ei oikee varmasti kukaan oo koskaa nähny, kun ei sit’oo\nviälä koskaa ylhä saatu. Ja sitä varte sen pituuskin niin kovasti\nvaihteloo. Korkeentansa pää ja pualikruppia on nähty.\n\nJa mä tunnustan rehellisesti, jotta min’en ainakaan nähny muuta kun\nkuanon, hirviän suun ja silimät. — Ja kun toten sanon, niin toivoosin\njottei mun tarttisi toista kertaa enää senkään vertaa nährä sitä.\n\nNiin kauhia se oli!\n\nJa sill’ oli kulkaa sitte suupielet helyjä täynnä. Siin oli uistinta ja\nkoukkua vaikka minkälaasta ja kuinka paljo hyvänsä.\n\nSe oli siinä Hevoskarin nokalla, sen karvon likillä, kun heittelin\nstupia siinä miäles, jotta piäniä min’en ota nyt tällä kertaa\nollenkaan. Ja kiukuusnani viskasin yhren tuppihauen hännästä takaasi\njotta parempia tulla pitää — niin silloo kun samas tokaasi n’otta\nm’olin lentää noukalleni paatis. Mutta onneksi mull on tua peräpuali\nsiksi painava plyijyklontti, jotta se kesti sen nykääsyn. Muttei yhtää\nsen enempää.\n\nMä luulin esti, jotta uistin oli tarttunu kalliohon kiinni, kun ei\nyhtää antanu perähän. Ja kun verin aina vain, niin kiinni oli ku kives!\n— Mull’ onkin enklantilaane 300 markan siima jotta kestää vaikka\nvalaskaloja vetää.\n\nJa kun uistin ei liikahtanukkaan, niin venes antoo perähän. Verin verin\nvain ja kun likemmäs tulin, niin silloo vähä esti huiskahti n’otta mä\nluulin, jotta s’oli tarttunu johkin tukkihin kiinni.\n\nKinnasin hartiavoimin — ja yhtäkkiää se lähti tulemhan ittestänsä.\n\nJa merestä kulkaa nousi sellaane hauenkuano paatin lakalle ja sellaane\nkita ja leukaperät — — ja kattella mulkooli mua ku härkä airan takaa,\nn’otta mun löi aivan holtittomaksi.\n\nNiin säikähröksis olin jotten ittekkää tiänny mitä tein kun nousin\npöllöö ylhä ja sanoon jotta:\n\n— Älä nyt vain lyä nuata leukojas kiinni, kun m’otan irti tuan mun\nuistimeni, — — niin saat sitte mennä —\n\nJa sitte mailma mustuu mun silmisnäni ja kaaruun paatin pohjalle,\npyärryyn!\n\nMakasin ainakin puali tiimaa enkä tohtinu nostaa päätäni ylhä\nollenkaan, jotta joko s’oon menny.\n\nOli menny.\n\nMinä en töhri ollenkaan sanua kuinka suuri se Hirmu-Hauki oikee oli.\nJottei sanotaasi, jotta mä valehtelen niinkun kaikki muut kalamiähet\nteköövät.\n\nMutta suuri ja hirviä se oli.\n\nN’otta oon mä nyt kans treffannu ja nähny sen Hirmu-Hauen, joka\nkaikilta »on päässy justhin paatin lairalta».\n\nMuilta s’oon »päässy». Mutta minä _päästin_ itte sen menemähän.\n\nJotta toisekkin saisivat viälä koittaa — ja kertua siitä.\n\nOlis se kamalaa, jos joku sais sen Hirmu-Hauen kiinni ja tappaas! —\nLoppuus koko kalajutut, kun kaikki sanoos heti jotta:\n\n— Sä valehtelet.\n\n\n\n\nKONINLEIKKIÄ\n\n\nOottako kuullu mikä rymäkkä perjantaki illall’ oli Orismalan asemalla?\n\nSiälä rookas toisensa kaks eri maailmankattomusta. Vanha juappoo\nisoontaloon Isäntä ja aivan syytöön leikintuntematoon raittiusmiäs. Ja\nsiitä tuli koninleikkiä.\n\nSe Isäntä oli ottanut pitkän ryypyn pontikkaa ja tullu pöhnähä. Ja\nsuuttunu lopuuksi, kun ei sill’ ollu ryyppykaveria.\n\nVanhat juapoot hyvin tiätäävät, jotta suuttuminen tällääses tapaukses\non aiva luannollista ja oikeutettuaki.\n\nNiin mitäs teki se Isäntä? Se pisti revollin plakkarihinsa ja marssii\nasemallen junan aikana, kun siälä vissisti on ihmisiä. Tarttuu\nensimmäästä äijää kraiveliista kiinni ja sanoo jotta:\n\n— Sinä lähret nyt heti joukhon!\n\nMutta sekös rupes panhon vasthan, eikä meinannukkaa lähtiä. Sanoo jotta:\n\n— Mikä miäs te ootta? Päästäkää irti! Mun pitää lähtiä Vaasahan tällä\njunalla.\n\nEikä junkkari meinannu lähtiä, venkali vaan ja pärräs vasthan.\n\n— Älä yhtää prökööle siinä! — Nyt mennähä!\n\nIsäntä hairas kiinni ja kiikutti miähen hatruksista omahan\nperäkamarihinsa.\n\nLöi lavittalle ja sanoo jotta:\n\n— Istu siinä! — Jos peijakas viäkhön yrität karaata, nii mä\npräiskähytän tällä pyssyllä että istukki! — Piika! Tua kaffia, teetä ja\npontikkaa! Kuules äijä, mikä sun nimes on, jotta mä tiärän kenen kans\nmull'on kunnia pörrätä?\n\nMiäs sanoo nöyrästi nimensä. Ja Isäntä kirjootti sen muistihin\npaperossilooran pohjahan.\n\nSitte piika toi teet, kaffit ja pontikat.\n\n— Tee plörö ja heitä naamahas! — komenti Isäntä.\n\n— Em mä ryyppää väkeviä — yritti miäs panna vastahan.\n\n— Hääh — karjaasi Isäntä ja jymähytti nyrkillä pöythän, — että miäs\nnialaasi heti plörönsä.\n\n— Vai ei sulle kelpaa junkkari? — — Siin’ on teeklasiskin! Kiataase\nmenemähän! Vai et sä peij... Pohjahan asti!\n\nMiäs istuu ku seiväs ja niäli eikä tohtinu paljo henkiä vetää.\n\n— Ja nyt lährethän ajeloho! — komenti sitte Isäntä.\n\nHuuti vain trengille jotta:\n\n— Poika, mee panohon hevoonen aseehin!\n\nPoika meni ja pian oli hevoonen porraspääs.\n\n— En minä lähre! Mun pitää Vaasahan, koitti se miäs maraata.\n\n— Sinä nyt aika pöllöö oot! — suuttuu Isäntä — Lakki päähäs ja\nkärryylle! —\n\nJa niin sitä lährethin lentua, että Poutun-faarin klasit täräsi.\n\nIsäntä rupes laulamhan jotta:\n\n    Anssin-Jussin puukkoo s’ooli\n    korttelia ja tuumaa.\n\nSitte se äkkäski, jotta se sen kaveri ei laulakkaa, istua kökötti siinä\nvai ku apina tahkokivellä.\n\n— Mikset sä laula?! — karjaasi Isäntä. — Istuu ku aapiskirjan kukkoo.\n\n— Ei mull’oo ääntä — sanoo se miäs itku kurkus.\n\n— Onkos mulla sitte? — kysyy Isäntä — Kyllähän sitä laulaa passaa\nvaikkei ääntä ookkaa. Huutaa vai lujaa. — Huura ny!\n\n— En mä huura!\n\n— Vai et huura! — ähkääsi Isäntä. — Kun mä käsken, niin sun pitää\nhuutaa. — Huurakko?\n\n— En!\n\nSilloo läjähytti Isäntä miästä nii pläsihi, jotta se kuuppas kärryyltä\nja meinas lähtiä juaksemhan. Mutta Isäntä perähän ja sai kiinni. Toi\ntakaasi ja paiskas kärryylle ku mytyn.\n\n— Vai karkuhun meinasit. Kyllä mä sun opetan.\n\nJa ajatelkaa, mitä se Isäntä teki? Mistähän saikin sen päähänsä, että\najoo suaraa fankiföörärihi, talutti miähen niskasta tuphan ja sanoo\nakoolle, jokka vain oli kotona jottä:\n\n— Täm’ on hullu miäs. Sen pitää panna rautoohi!\n\nJa emäntä joka hyvin tunti sen isoontalon Isännän, muttei sitä miästä,\nhaki hanskluvat kamarista piirongin loorasta ja klasipenkistä veti\nkettingit ja jalkaraurat, ja niin kytkettihin miäsparka seinähän kiinni.\n\nEi siinä auttanu miähen vasthan sanomiset.\n\n— Hullu s’oon! — sanoo Isäntä — ja lähti.\n\nTulihan siitä sitte jälkilaskukki, mutta ne on eriksensä.\n\nJa »sattuvat erehrykset oikaastahan» — seisoo joka laskus. — S.E. & O.\n\n\n\n\nYKS ON LIIKAA\n\n\nOottako kuullu kuinka pankinjohtaja Mukulajuuren käytihin kun se jäi\nlapsenpiijaksi?\n\nJoo kattokaas eihän nyt tähän aikahan kellää muilla ookkaa enää varaa\npitää lapsia koppakaupalla kun pankinjohtajilla niinkun ennen vanhaan\ntaloollisiskin pruukattihin, eikä torpparikkaa ollehet sen huanompia\nmitä laillisuutehen ja isänmaan onnehen tällä alalla tuloo, pappiloosta\nny puhumata.\n\nN’otta siihen voimahan ja vaikutuksehen se Mukulajuurikin oli vuosien\nvarsilla paisunu, jotta tupaa ja sänkyratia oli pitäny aina vain\njatkaa, samoon kun pärinämaata vuaresta vuatehen suurentaa, sillä\nrosentit kasvoo pankis vehmahia ja virkeetä mukuloota, joista pienempiä\nkoto-oloos pruukattihin sanua vain penskooksi. Ja niitt’ oli hyvän\njoukon toistakymmentä, mutta kuinka paljo, sitä ei pappa Mukula\njuuri saanu oikeen vissisti koskaan päähänsä. Niitä kun oli tuvas ja\nporstuas, katolla ja puis yhtaikaa, ja papalla oli paljo muutakin\nräknäämistä, yhtehen- ja vähennyslaskua.\n\nTietäähän sen, pankinjohtaja kun on.\n\nJa siksi toiseksi äiteehän niitä sielä köökinpuolella pesi ja pyykitti,\nkuin myöskin suusta ruokkii ja perästä paikkaali n’otteihän se kumma\nookkaa.\n\nMutta sitte sattuu yhtenä päivänä se kumma juttu, jotta papan piti\njäärä omien muksujensa lastenpiijaksi, kun mamma Mukulajuuri lähti itte\nlähetysseuran myyjääsihin.\n\nJa se sanoo papalle jotta:\n\n— Kuule ny Kustaa, katto sä ny nuaren lasten perähän, kun mä käyn sielä\npakanamyyjääsis ja tairan viipyäkkin vähä myöhempään, jottas hajet ne\npihalta pois siinä illansuus ja paat ne maata. —\n\n— Jahas, jahas — sanoo pappa Mukulajuuri ja nousi klasista kattomhan\npihalle luamakuntaansa. Ja kattoo pitkän aikaa jotta tuntis kaikki.\n\n— Onko tua räkänoukkakin, joka repii tuata häjympäänsä tukasta meirän\ntaloohin kuuluva?\n\n— No eksä ny Ellua tunne! — jahkaasi mamma.\n\n— Mikäs se tua orava on, joka tallin katolla jalkojansa roikottaa\neik’oo kun yks hammas suus?\n\n— Sehän on Liiskee, jok’ on jo kolmannella tuakalla?\n\n— Ja nua kaikkiko mun pitää pyyrystää ja saara sisälle? — siunaali\npappa Mukulajuuri, koitteli muskulootansa ja notkutteli jalkojansa\njotta kestääkö värkit sellaasta urakkaa.\n\nJa sitte mamma lähtikin kylälle ja papan piti ruveta räknäämähän\ntaas numerootansa, ja oli niin kauhian kiukus, kun meni muistinumero\nsekaasinsa, jotta ajoo lopuksi kaikki viimmeesekkin kersat köökistä.\n\nJa karjaasi vielä kauhiasti perähän jotta:\n\n— Tiakkahanna siitä, senkin elävät! Kun meluatta nii ettei näe eikä\nkuule — —\n\nYhreksän aikana illalla pappa Mukulajuuri kattoo sitte kelluansa jotta:\n\n— Jahas, nyt on aika sitte koota kakarat sänkyhyn.\n\nJa niin pappa Mukulajuuri aukaasi klasin ja karjaasi pihalle jotta:\n\n— Tulkaa maata sieltä heti paikalla! Ja kaikki tyynni! — Kuulettako te,\nAntti, Jussi, Kalle, Aino, Maija, Kreeta ja mikäs sä sielä puus oot? —\nkysyy pappa.\n\n— Se on Miska! — huuti yks takkupää.\n\n— Eipäs, kun m’oon täälä! — kuuluu liiverin alta.\n\n— Miska ja! — ja Liiskee! — ja kaikki mithän sitte oottakin, heti\npaikalla maata, elikkä mä tuun ja korvista roikotan.\n\nRupeshan niitä siältä tuleskelohon hiljoollensa, mutta vastahakoosta se\noli.\n\nPiti viälä primputella ja nykiä jos jostakin liiverin nurkasta.\n\nJa sitte kuuluukin jotta:\n\n— Ei ny vielä, kun ei äiteekään oo kotona — —\n\n— Heti paikalla! kun mä sanon!! — karjuu pappa Mukulajuuri ja lähti\nsaman tiän pihalle ku tuuliaaspää jotta nyt on toteltava.\n\nSielä mentihin sitte eri vinkiää prunnin ympäri, kun pappa lenteli\nerestakaasi kourat krökyllä harojen penskoja n’otta lopulta sill’oli\nviiskuus kappalesta sormis. Mutta yks rumaanen tappeli ja potkii\nvastahan jotta:\n\n— En tuukkaa — ääää — äitee! —\n\n— Tukikko suus sen vintiö! — ähisi pappa Mukulajuuri aiva punaasena\nennenkun sai sen niskavilloosta niin tukevan ottehen jotta pysyy.\n\nJa sitte mentihin sisälle, ja vähä äkkiää ne klapsaasivat sänkyhyn\nvieretyste kun silakat, eiväkkä tohtinehet hynkiäkkää.\n\nSe yks siinä koitti vähä pryyskyttää, mutta pappa Mukulajuuri sanoo\njotta:\n\n— Hiljaa! Nyt panookin pappa teirät kerrankin nukkumahan aikanansa.\nSilmät kiinni ja nukkukaa heti sanon mä!\n\nJa kyllä ne kans pani heti simmut kiinni ja olivat kovasti\nnukkuvinansa, vaikka pakkasivakki toisiansa tönimähän ja luurimhan\ntoisella silmällä.\n\nJa pian tuli sitte sellaane hiljaasuus ja rauha maahan Mukulajuuren\nhuushollis n‘otta pappaa ittiäki rupes haukotuttamahan.\n\nSe kuarssas syväs unes kun mamma tuli kotia sieltä pakanamyyjääsistä\nvähää ennen kymmentä.\n\nMamma meni tietysti heti kattomahan planttujansa, jotta nukkuuko ne ja\nonko ne kaikki tallella. Ja vaikka se olis kuinka räknänny yksitellen\nja parittaan, niin niit’ oli — — liikaa!!\n\n— Herrinjee — haikaasi mamma Mukulajuuri ja juaksi papan tyä jotta:\n\n— Kuinka herrahallikkohon Kuustaa meill’ on nyt 13 lasta?!\n\n— No eikös sitte oo? — imehteli pappa.\n\n— Ei, kun 12 niitä on — töllötti mamma silmät suurina.\n\n— No kaikki mä otin mitä pihalla oli — vakuutti pappa.\n\n— Mutta 13 makaa nyt sängys ja yks on liikaa, siunas mamma n’otta — no\nmä tykkäsin jotta siin oli toiskan Olavi meirän Liiskeen ja Maijan kans\nsamas sängys.\n\n— No sekähän junkkari se sitte oli, joka tappeli niin vastahan, kun mä\nniitä toin — haikaasi pappaki.\n\n\n\n\nLEHTIMIESTEN VAIVOJA\n\n\nEi kyllä se sillä lailla on, jotta ihmiset on poispilattuja. Vaikka täs\nsanomalehret koittaavat parastansa tarjota joka päivä lukijakunnallensa\njos jonkillaasia kolinoota, hirveetä skantaalia, murhapolttoja,\nJaapanin sotia ja Amerikan maanjäristyksiä, Kryykerin ensiluokkaasia\nhuijauksia — yleensä kaikki sellaasia jymyuutisia, jotta yhrenkin\nsellaasen paukun pitääs kullekin päivälle riittää ihmisille imehtelyä\nja siunaamista varten, niin moitithan vain ja sanotahan jotta:\n\n— Ei tuas nyt ollu mitään lukemista!\n\nJa haukotteloovat ja tykkäävät jottei mitää tapahru.\n\n— »Ei viitti kattuakkaan» — sanoovat.\n\nNiinkun eileen iltapäivälläkin, kun menin saunahan tyytyvääsin mielin\njotta: no onneksi tuli nyt tuo Mikko Eerikin muilutus tänä päivänä\njotta ihmisillä on taas jotakin lukemista, — niin eikös totisesti\nSauna-Maija sano jotta:\n\n— Phyh, tuollaane muilutuksen-penikka — —\n\nJa vähält oli etten saanu ympäri korviani.\n\nMin’ olin niin hämmästyksis, jotten osaannu sanua mitään, kun mikään ei\nnyt enää oo mitää. Niin mykäksi menin, jotten meinannu havaata ottaa\nhousujakaan pois kun lavalle lährin. Mutta silloo Maija karjaasi jotta:\n\n— Pöksyt pois, ennenkö löylyä annethan!\n\n— N’oli se ny vain — — koitin hynkiä.\n\n— Mitä tuo ny sitte oli?! — Ei eres yhtään pahoonpirelty! Phyh.\nVoileipiä syötetty ja jalkaan ympärille tällätty fällyt, jottei sen\nrääpälehen tuu vilu. Kamfärttitippoja hajethan syrämmen vahvistukseksi\natteekista, ja vielä se konkkanoukka kehtaakin kesken muilutusta\nnukkua kaikes rauhas pari tuntia, sillä aikaa kun kummia korjathan. On\nsiinä kans mulla muilutus tottajukulauta n’otta raivostuttaa — äyskii\nSauna-Maija ja oli niin kiukus, jotta jos en olsi lipannu vähä äkkiää\nniinku kärppä lauteelle, niin oisin saanu vihralla ympäri korvia.\n\nNiin oli kiukus mun hyvästä uutisestani.\n\nNiinkun se mun syyni olis ollu!!\n\nMinä luulin jotta hyvänkin pommin ja makupalan nyt saimma taas Vaasan\nlehren lukijoolle, jottei ne aina moiti ja morkkaa, »kun ei mitää\ntapahru».\n\nMutta mä sanon nyt suorahan jo koko ihmiskunnalle, jotta totisesti\nenempää ja parempaa rähinää me lehtimiehet emmä tätä nykyä saa irti\nkirvehelläkää.\n\nJa jos arvoosa ihmiskunta luuloo voivansa enempi rähinää särveerata\ntilaajille, kun me ammattirähisijät, niin tulkaa rumaaset itte\ntoimittamhan sanomalehtiä!\n\nKernaasti ja mitä suurimmalla riemulla me kertoosimma, vaikka joka\npäivä uuresta vallankumouksesta ja kapinasta, fangittemisista ja\nuusista pirätyksistä ja tutkimuksista, mutta sen tuonaastako me sille\nvoimma, jotta hallitus ei fangitte kun muutaman vaivaasen noukan, eikä\nhirtä ketään, ja jotta kyyrityksiäkään ei toimehen panna ku silloon\ntällöön, ja jotta Mikko Eerikkaakin nuon noloosti kyyrittihin — — —\nniinkun se meirän lehtimiesten syy olisi\n\nMe koitamma kyllä kaikkemma melua pitää mitä suinkin irti saamma, mutta\nte arvoosat lukijat ja tilaajat, t’ootta aivan poispilattuja. Eihän\nteille enää kelpaa mikään. Ei muistopattahat, ei miljoonakonkurssit, ei\npalkinto-oplikatsuunit, ei eres sellaane hämmästyttävä uutinen, jotta\nkieltolain kaaruttua on Suomesta tullu raitis kansa.\n\nAnteeksi nyt vain tämäkin numero.\n\n\n\n\nAURINKO PAISTAA\n\n\nOottako kuullu, jotta eileen nähtihin täälä Vaasas oikee ilmielävä\nvanhaalaija aurinko taivahalla? Aiva imehisnänsä sitä kattua\ntoljotettihin suut auki, jotta viäläkös s’oon tuallaanenki mööpeli\nolemas? Täälä Vaasas ei aurinkua oo näkynykkää sitte ku menny kesänä.\nTääl on vai satanu, tuullu ja palellu n’otta ihmisill’ on nuhan ja\nyskän kans täysi tyä. Tähän kurjahan kylmähän sarekesähän on täälä jo\nnii totuttu, jottei siit oo viittitty enää puhuakkaa, on olla juntattu\nvai päivästä toisehen.\n\nSuuri oli sentähren hämmästys, ku eileen klo 1 ja 40, juaksupoika\nhyäkkäs toimituksehen henkiä haukkojen ja sennäköösenä ku toinen puali\nVaasan kaupungista olis ilmi liaskas.\n\nPoika huitoo ja viisooli molemmin käsin, puuskutti ja koitti saara\nsanotuksi jotta:\n\n— ää ä tä tä —\n\n— Häh? — Mitä se on? — kysyyn mä poijalta. — Sano nopiaa, jotta\nsaarahan lehtehen. — Laakso, rupia jo kirjottamhan, tulipalo se\nkumminkin on, näkööhän sen poijan päältäki.\n\n— Kyllä s’oon vissihin auto-onnettomuus, Vaskiluaron autopussi on\ntainnu ajaa seinähän eli kääntösillalta merehen — arveli Laakso —\nainaki poijan änkytyksestä päättään.\n\n— Ei s’oo ku tulipalo — sanoon mä — rupia vain kirjoottamhan uutista\njotta »Suuri tulipalo tänään Vaasassa». Ei se muutoon nuan puhaltaasi\nja ploosaasi tua poika. —\n\n— Kyllä musta näyttää, jotta s’oon auto-onnettomuus — penäs Laakso — ku\nse nuan pyärittää käsiänsä — —\n\n— No sano ny jo! — kiljaasin poijalle, mutta se vai puhisi ja pihisi,\neikä saanu sanaa suusta.\n\n— Jes poijat, tua näyttää siltä ku olis tulipalo meirän omas taloos —\nkiljaasi Solmu ja tryykäs alakertahan kattomhan.\n\nTukka pakkas nousemhan meirän muirenkin toimittajaan pääs, eikä se\njuaksupoika vai saa sanaa suusta, vaikka kuinka kakisteli.\n\nViimmee mä moiskasin levjällä kämmenelläni poikaa perälautahan jotta:\n\n— Tulooko siitä mitää? — nii silloo kans pääsi sen tukkeentunehesta\nkurkusta jotta:\n\n— Aurinko paistaa! — — — pihalla, tulkaa kattomhan! —\n\nSe oli sellaane jymy uutine, jotta m’ei käsittäny pitkähän aikahan\nmitää.\n\nLährimmä kuiteenkin karulle oikee miähis kattomhan sitä imestä. Ja\neikös totisesti kulkaa taivahalla mollottanukki suuri vanhaalaija\naurinko, n’otta silmiä huikaasi. Oli sellaane kirkkaus ja loisto ku\netelämeren saarilla. Eikä pilventynkääkää taivahalla, ei tuullu, eikä\nsatanu —\n\n— Mi-mi-mitä täm’ on? — imehtelimmä me. Ja kaikki muukki ihmiset\nseisoovat karulla ja töllistelivät tuata tänä kesänä ennen näkymätööntä\naurinkua.\n\n— Ettei se häpee näyttää naamaansa — jahkuuvat ihmiset.\n\nAikakirjoohin on merkittävä, jotta aurinko paistoo ihan vanhaanlaihin\ntäällä Vaasas 10 päivänä elokuuta 1928 klo 1.40—7:mähän asti.\n\nTänä päivänä on taas niinku ennenkin: sit ei näy.\n\n\n\n\nPALJO PUKKIKAAN\n\n\nTervhyysiä Seinäjoelta, maailman kaupungista!\n\nMä tulin justihin siältä ja oon täs vääntäny paitaani sykkyrähä ja\nlevitelly lavittankarmille kuivanahan. Eri hyvästä siälä pirethin,\navosylin otethin vastahan ja viäthin sellaasta polkanjyskyrestä, n’otta\nsilmät soikerolla ja polvet notkuu.\n\nJouruun sinne rautatiäläästen taloolle iltamihin, kuuntelin soittua ja\nlaulua, Erkkuksen ratiota, Heikkilän kuplettia ja kattella mulkoolin\nmuita salis niinku muukki mua.\n\nKovasti oli fiiniä kaikki tyyni, flakuja seinillä ja kukkia pöyrillä.\nMä sain istua kahren ihanan ruusun välis. Ja kun mä itte oon parahite\nkaktuksen näkööne kukka, niin siin’ oliki oikee taitheellinen\nkukkapuketti nähtävänä. Ja kyllä sen näki musta päällekkipäi, jotta\nmull’ oli voita kahren pualen leivällä.\n\nKun arvoosa yleesö rupes sitte tanssimhan, nii mä jenkkasin itteni\nvähä seinän viärehe, jottei kovi pukitaasi, sillä m’olin kuullu\njotta Seinäjojella mennähän polkkaa aivan hyppimällä, ja mull'on\nhellät varpahat. Meinasin siinä vai kattella muiren mukhan, kuinka\nmaailmanlapset lystiksensä pomppiivat, nii eikös yks hirttämätöön\n»asemamiesten esimies» ja oikee puheenjohtaja asto koko yleesön ethen\nlavalle ja sanua paukahuta jotta:\n\n— Tääl’ on ny kulkaa arvoosa yleesö, itte se paksu Jaakkoo Vaasasta\nkattomas meirän Seinäjokisten eristys- ja valistuspyrinnöötä! Muistakaa\nvai Seinäjojen naiset hyppelyttää sitä nyt n’otta tiätääki myllys\nollehensa.\n\nOikee mä säikährin n’ott’ olin lavittalle hajota. Meinasin törmätä heti\novesta pihalle, mutten päässy ku ne tukkii ovenreijän.\n\nEi auttanu muu ku istua siinä henki kurkus ja orottaa, kuinka täs\nkäyrähän. — Koitin olla nii julman näkööne ku suinkin ja kattella\nristihinki, jotta ne pelkääs. Mutta eikös vai kapteenska Reinius\ntullukki liitäen ku prinsessa Untuvainen ja sanonu jotta:\n\n— Vassokuu vai passaako?\n\nMinä punastuun ja niiasin ja — muistin sitte sua Rampu, ja\nsiunasin ittekseni luajan lykkyä, joka johratti meirät aikanansa\ntanssipalettimestari Jasinskyn taiteellisille kurssille. Ilman sitä\nolisin mä ny ollu tyhjä ja tyhmä säkki, jok’ olis lysähtänyt läjähä ja\npitäny sanua koko maailman eres jotta:\n\n— Em’m osaa! — —\n\nMutta, oi Rampu, mikä ällistyksen humaus Seinäjojen sosieteetis, mikä\nsyksee, mikä ihastuksen hyrinä, kun tämä Jasinskyn palettikoulun\nlupaava, sarankilon pala, turpia ja tyrniä oppilas, lähti ylvääs, siros\nja tosisulavas pokstrotin tyylikkähäs arvokkuures kuljettohon kukkivaa\ndaamiansa, joka hänkin oli hiukan liika lyhyt ja hiukan liika leviä,\nmutta kokonaasuus, sen täytyy sivullisenkin tunnustaa oli ehjä ja\nvaikuttava.\n\n— Oo Rampu, mull’ oli loistava menestys Seinäjojella. En kertaakaan\nprimpahuttanu vääri, jott’ olis pitäny ottaa uurestansa ja pyytää\npelimannia orottamhan.\n\nJa sitte se vasta alkoo, ku Seinäjojen sulottaret näkivät, mikä\nvarvastaituri mä oikee oon. Mua hajettihin n’otten saanu henkiä vetää.\nTuli suuria ja piäniä, pitkiä ja pätkiä, fröökynöötä ja frouvia, kaikki\nyhtä hehkuvia. Taisi niitä olla välistä molemmiski kainaloos.\n\nJa minä poika hikosin ja tanssasin, n’otta tukka silmillä ja sukat\nsyltys.\n\nMinä ponnistelin urhiasti loppuhun asti, hikosin ja höyrysin ku\ntavarajuna n’otta pää aiva sekaasi ja paita märkänä. Pualipökerryksis\nmua käsipuolesta talutettihin ja perästä lykättihin hotellin vintille\nnukkumhan.\n\nNäin viälä untaki, pyäriin ja potkia sätkyttelin aamuhun asti n’otta\ns’oli aivan hirviää.\n\nJa viälä pyhäpäivänkin vieraalin Seinäjojella, ku siälä nii hyvästä\npirettihin.\n\nKunnallistaloon emäntäki haastoo ja vei omahan kamarihinsa\nlullulavittahan kiikuttelemhan. Ja kaffia tuathin monellaasen nisun\nkans. Kyllä mun kelpas, kun ne kaffilaflikakki pyytivät saara nährä\neres ovenraosta Jaakkoja.\n\nJa mä annoon niiren ilman erestä luurata, vaikka oikiastansa täs pitääs\nruveta jo tianaamhan ja ottamhan maksua.\n\n— Vai tämä se ny on Jaakkoo — ihasteli kunnantaloon emäntä.\n\n— No, mitäs tykkäättä tuffasta? kysyyn mä yhtä kirkkahasti. — Onhan täs\näijää vaikka kaksille kärryylle.\n\n— No on vaa — — pulska pätkä, pulskee ku luuliskaa — — Ja silmäkki\nyhrellä pualella päätä — — ihasteli emäntä.\n\n— On se niin ihanaa kun saa kerran kuulla totuurenkin ittestänsä, jotta\npulska mies — ihastuun mä ja painoon tarkasti mieleheni.\n\nTämä toristus on mulle tärkiä sitä varte, jotta toimituksehe tuli\nkerran mua kattomhan jostakin Ylistaron loukolta yks ukko ja akka\njuurikoppinensa ja antoovat sellaasen lausunnon, jotta s’oon mua\njurnuttanu tähän asti.\n\nTulivat aivan nenän etheni, panivat kopan laattialle ja haikaasivat\njotta:\n\n— Vai tuallaane miäskö se Jaakkoo ny on?\n\n— Tälläänenhän mä oon — koitin sanua.\n\nKattelivat hyvän aikaa.\n\nPäästä kantapäihin, ja joka pualelta.\n\nViimmee tuumas äijä jotta:\n\n— No, eppäs sä oo paljo pukkikaa — —\n\n\n\n\nKAIKKIEN VIHTORIEN YLIVETO\n\n\nOottako kuullu, jotta mikhän kumma siin’ onkin, kun häjyt akat saavat\naina niin erinomaasen hyvät miehet ittellensä?\n\nKiusattavaksensa.\n\nJa häjyyllä miehillä on sitte taas niin mahrottoman hyvät akat, jotta\nniitä kiitethän seittemäs seurakunnas.\n\nNiinkuu siinäkin huushollis, johna akka on monta vuatta jo ollu aivan\nmahrotoon ja yhä vain tuloo hullummaksi. Ja mies on »niin nöyrä ja\nnyhtyri ja kaikinpuolin tasaanen ja palvelovaanen, jottei pahaa sanaa\nikänä sano, pyytelöö vain ja koittaa kaikella lailla passaalla, mutta\nakka kun vain yltyy yhä pöllöömmäksi, huutaa, haukkuu ja präiskää\naamusta iltahan n’otta taloon vanha kaappikellokin on tykänny pahaa ja\nlopettanu käymästä. Ei jaksa sekään sitä mekastusta enää kuulla, mitä\nse miesparka saa kärsiä, n’otta se on aivan ylönluonnollista, kun ei se\neres suutukkaan.\n\nYmmärtääshän sen, jos olis niinkun puutesta taloos eres jostakin\nlaista, toimehentulosta, rikkauresta eli rakkauresta, elikkä jos se\nmies olis laiska ja saamatoon, mutta kun päinvastoon, kaikkia on kyllä,\nmies on pystyvä ja aikhansaapa ja parhaansa yrittää, mutta akka on\naivan mahrotoon. Sille ei kelpaa mikään, se on niuhu ja krupuri, inkuu\nja potkii vain.\n\nSiit’ on ny mettumaarista jo kaks vuatta sitte, kun se miesparka koitti\nmuistuttaa akallensa sitä heirän mennyttä rakkauren aikaa. Tälläs\nsuutansa truutulle jotta:\n\n— Voi, rakas Klaarani, muistakko sä sitä aikaa, kun me sielä Kalumetis\npasketti-illas pussattihin?\n\nNiin akka-pöllöö kun hairas isoolla napolla ovipielestä vettä ja\npaiskas isännän niskahan jotta:\n\n— Tuallaasen nahkapään otin, köyhän kun kirkon rotan, vaikka\nparempiakin oisin saanu. Mitä sull’ on ollu? Ei mitään! Mutta mun kun\nsait narratuksi — tuas on sulle pusuvettä! — — ja heitti toisenkin\nnapollisen, aivan vastapläsiä.\n\nEikä se mies muuta kun pyhiiskeli naamaansa pairanhiaan ja konttii\nylisänkyhyn maata.\n\nMutta puolehen yöhön se akkapräiskä vielä pakaasillansa tuvan\nlaattialla tamppas jalkaa ja huuti jotta:\n\n— Mitä pulveria sä mulle oikee syätit, kun sä sait mun ittehes\nnarratuksi?\n\nSitä se präiskäs niin kauan, jotta mies viimmeen sai sanotuksi jotta:\n\n— Mitä pulveria mä sulle muka syätin, kun olit itte kun iilimato mun\nniskassani kiinni, etten saanu hengenrauhaa, ennenkun sä traihasit\nmun vihiille. Ittehän sä tukiit ittiäs, eikä susta kukaan muu olsi\nhuolinukkaan, vanha kroosee kun olit jo silloon, tinttaane ja häjy\nkun lätti — — Ja mä onnetoon lährin sun kynkkähäs — niiskutti miäs\nylisängys.\n\nJa se on pahiten, mitä se koskaan on sanonu.\n\nJaa, mult’ on jääny sanomata, jotta n’oon ollehet Ameriikas ja mennehet\nsielä yhtehen. Kyllähän asia niin onkin kun emäntä sanoo, jotta sillä\noli Eikkana olles vähä rahoja takana, muttei ny niin, jotta siitä\npuhua kannattaas ja tuallaasta melua pitää, sillä se mies on aimoo\nja ahkera työmies ja asunu huusholliansa kovasti hyvin n’otta kyllä\nse akan rahat vastaa. Mutta kun akka on riivattu, niin sen suuta ei\ntukita koko maailman riihioljilläkaan. Ja kun järki puuttuu, niin se on\nelämänikuunen vika.\n\nVaikka yhtä onnetoonta se on, jos jätkiäkin piisaa loppumattomihin,\nniinkun sillä isännällä —.\n\nIsäntä saa nyt kantaa veret navettahan, lypsää ja tillata itikat,\nhakata puut — ja emäntä vain patapenkillä pärpättää jotta:\n\n— Laita pois se piippu suustas käryämästä!\n\nN’otta nyt sen miesparan pitää käyrä navetan takana polttelemaskin.\n\nEikä se tuhannen nuukkoo, se akkapeijakas, en paremmin tuu ja sano,\nviitti enää keittää eres ruakaansakkaan itte, kun mies teköö senkin ja\nakka tuloo sitte syömähän ja vielä moittii jott’on pohjahanpalanutta.\n\nMutta täs menheellä viikolla se akkapakana nyt vasta hötäkän teki. Kun\nisäntä oli askarehet tehny ja navetan luonu ja sanoo, jotta hän lähtöö\nny mettähän vähä halkoja hakkaamahan, niin eikös se akka riivattu\nhuutamhan jotta:\n\n— Et meekkään! Sun pitää olla kotona kaffia keittämäs — —\n\nMutta kun mies sanoo jotta, kyllä hänen ny täytyy mennä halkomettähän\nja otti kirvehen vinkasta ja rupes sitä kovaasimella vähä terittämhän,\nniin eikös se ämmä tulenviätävä ruvennu präiskäämähän jotta:\n\n— Jons’et paa sitä kirvestä pois ja rupia mulle kaffia keittämhän,\nniin mä soitan telefoonilla veljelleni naapurikylähän, jotta se tuloo\nottamahan pois kirvehen sulta! Mitä tuallaane mies kirvehellä teköö.\n\nIsäntä ei viittiny eres sanua mitään, lähti vain kirves olaalla\nmettähän.\n\nNiin totisesti se riivatun akka otti ja soitti kun soittikin\nveljellensä ja valehteli jotta:\n\n— Voi hyvä velii, tuu ny joutua tänne, kun tuo mun mieheni hioo\nkirvestä ja meinaa tappaa mun.\n\nJa velii oli yhtä pöhlö. Sekös hyppäämähän ja hommas auton ja pari\nmiestä följyhynsä ja vielä poliisin otti matkalla jotta:\n\n— Painakaa kaasua, joutua nyt, se tappaa mun sisareni — —.\n\nJa niin ne tuli tukka suorana suurella miesroikalla hätähän n’otta\nauton aksilat savus.\n\nEmäntä oli kovasti tohkehes ja seliitti jotta:\n\n— Se tuloo pian, mihkähän mettähän juoksi, mutta kirvehen ja puukoon\nsiltä pitää ottaa pois.\n\nJa kun isäntä sitte pian tulikin kotia, niin velii ja poliisi ja\napumiehet faarttasivat isännän niskahan, hairasivat kirvehen olkapäältä\nja puukoon tupesta, ennenkun se kerkes mitää kysymähänkään, ja niin\nviethin isäntää käsipuolesta tupahan, johna emäntä huuti ja pannasti,\njotta se meinas tappaa hänet —.\n\nNo, isäntä seliitti jotta:\n\n— Mitä hulluja, mettäshän mä vain oon ollu halkoja hakkaamas.\n\nMutta velii ei uskonu ja emäntä pannasti vain, jotta kirvehen ja\npuukoon ne veivät mennessänsä!\n\nNyt ei koko taloos oo enää kirvestäkään — — —.\n\nEi, minä lopetan tämän surullisen kertoomukseni nyt. En voi enää jatkaa.\n\nOlihan se Jooppikin kärsivällinen ja pitkänsitkiä ennen vanhaan, mutta\ntämän miehen laupiurella ja kärsimyksellä ei oo loppuakaan.\n\nSe on hiljaanen ja vaatimatoon kun päivänpaistet, kaikkien Vihtorien\nyliveto.\n\n\n\n\nPIKKU NEITI\n\n\nOottako kuullu, jotta mull’ on pikku neitituttavuus, jok’ on sitte\ntarkasti hoirettava?\n\nTuun siinä viiren aikhan tyästä, mennä puhkun ruakakupille kaiken\nroskan ja harmin jälkhen toimitukses ja ajattelen vain jott’ onkhan se\npikku-neiti nukkensa kans ulkona.\n\nMe oomme nähkääs tuttavia yhren pikkuusen flikan kans, jok’ on sitte\nolevinansa, ja merkillinen värkki. Siit’ on vissihin pari vilkkua\nsitte, kun mä sen rookasin karulla. Se lykkäs nukenvaunuja ja oli niin\nmammaa, jotta mä nostin hattuani ja kysyyn jotta:\n\n— Mikä tuan lapsen nimi on?\n\n— Se on Lilli ja äiti on sen mulle antanut — sanoi pikku-neiti,\njoll’ on niin suuret siniset silmät, ruusunpunaposket ja pikkuusia\npellavakiharoota myssyn alta törröttää. Sill’ on sininen jakku ja\nvalkooset pitkät villasukat, ja kalossit jalaas.\n\n— Mihkä sä meet? — kysyn pikku-neitiltä.\n\n— En mihkää, mä vain oon ulkona Lillin kans.\n\n— Mutta Lilli voi vilustua ja saara yskää, kun näin tuuloo — —.\n\n— Eeei se yskää saa! — sanoo pikku-neiti ja hymähtää mulle, kun mä oon\nniin tyhmä.\n\n— Liikkuuko sen silmät?\n\n— Joo, se nukkuu ja sitte se on silmät auki, kun se on pystys — sanoo\npikku-neiti.\n\n— Itkeekö se?\n\n— Eee-i se itke — hymähtää pikku-neiti.\n\n— Onko sillä pöksykki? —\n\n— Ooon sillä pöksyt, äiti on tehny — —.\n\n— Mutt’ onko ne villaaset, jottei tuu nuhaa?\n\n— Oon ne — sanoo pikku-neiti.\n\nJa sitte me kuljemma pitkän matkaa, eikä puhuta mitää.\n\n— Hyvästi! — sanon mä ja nostan hattua.\n\nSe pikku-neiti ei sano mitään. Kattoo vain, muljahuttaa silmiänsä ja\nnostaa nenännypykkäänsä.\n\nSitte yhtenä päivänä kun mä tuun taas, on pikkuneiti piirtäny karulle\nviivoja ja suorakaiteita ja trippaa yhrellä jalaalla, potkien kiviä\nruurusta ruuthun.\n\nMinä meen sivuhun ja kattelen pitkän aikaa.\n\n— Fuski! — Ei saa ottaa jalka maahan! — Uurestansa! No heitä kivi nyt\ntuohon ruutuun. — Niin, no trinttaa nyt — ja taas kaks jalkaa! — No, ei\nsaa! Taas sä plamasit, jalka otti maahan —.\n\n— Mä saan pelata niinkun mä tahron — — sanoo pikku-neiti ja on vihaanen\nmulle.\n\n— Hyvästi — sanon mä.\n\nMutta pikku-neiti ei katto päällekkään.\n\nSitte yhtenä päivänä tuun taas, kun pikku-neiti laittaa kengällänsä\nkatuun ränniä, että vesi pääsöö juoksemahan.\n\nKattelen pitkän aikaa, en puhu mitään.\n\n— Kenkä menöö rikki! Äiti piiskaa —.\n\n— Eee-i — sanoo pikku-neiti. — Äiti ei piiskaa, minä saan potkia vaikka\nkuinka paljo! — —\n\nJa pikku-neiti potkii kengännenää ränsteenikiveen, näyttääksensä jotta\nhän saa potkia.\n\n— Mikä sun nimes on? — kysyn mä kahren viikon tuttavuuren perästä. En\noo ennen uskaltanu.\n\n— En sano! —\n\n— No, miks’et sano? —\n\n— En sano!\n\n— Onko se Aili? —\n\n— Ei oo!\n\n— No, onko se Josefiina? —\n\n— Pyyh — — ei oo.\n\n— No, miks’ei se oo Josefiina? —\n\n— Hyyi — — Josefiina, ei ookkaa —.\n\n— No, mikä se on? —\n\n— En sano! —\n\nOtan suklaa-karamellin taskusta. Niitä on ollu mulla siälä kauan\njusthin tätä pikku-neitiä varten. Kuarin sen tarkasti ja heitän korjan\npäällispaperin ränsteeniojahan. Katton kun vesi vie sitä, ja pistän\nsitte karamellin suuhuni.\n\n— Ei se nuan oo! — sanon ja verän kalossinsyrjällä toisen »lurun»\nhietahan jotta vesi juaksis paremmin.\n\nPikku-neiti ei puhu mitään, kattoo vain.\n\nOtan toisen suklaakaramellin taskusta, kattelen sitä, siin’ on korja\nkiinalaismallinen paperi päällä —.\n\n— Näm’ on sitte hyviä — sanon, ja maiskutan huuliani. — Tykkääk’ sä\nsuklaakaramellistä? —\n\nPikku-neiti ei sano mitään, huulet kostuu, nielaisee kerran ja suuret\nsiniset silmät kattoo mua — —.\n\n— Mikä sun nimes on? — kysyn karamelli koholla.\n\n— En sano! —\n\n— No mutta miks’et sano? —\n\n— En sano! — polkee pikku-neiti kiukus jalkaa. — En sano! —\n\n— Mutta kun mä niin tahtoosin tiätää, mikä sun nimes on — rukoolen mä\npikku-neitiä ja annan sille sen karamellin.\n\nSe ottaa sen vaitoosesti, kuarii, pistää suukkuhunsa.\n\nJa sanoo sitte:\n\n— En sano! — Jos mä sanon, että Ulla, niin kaikki sitte huutaa mulle,\nettä Ulla, Ulla — — —.\n\n\n\n\nSÖÖPÄRIN AKKA\n\n\nOottako kuullu siitä rähäkästä, joka täs hiljan oli herrasväki Sööpärin\nhuushollis?\n\nN’oon oikiastansa suomalaasia ihmisiä, niin herra kun frouvakin, ja\nmies muuttaas kans kovasti nimensä suomalaaseksi niinkun muukkin\nihmiset, mutta se frouva on sellaane trometaari, jotta se sanoo, eikä\nSööpäri saa sanua mitään.\n\nEi sen puolesta, ettei Sööpäri oo yrittäny joskus mailmas jotakin\nsanuakkin, muttei se enää yritäkkään. S’oon niin monta kertaa koittanu,\njotta se tietää, ja niälöö, jos välistä vähä meinaaskin jotakin\nmammallensa sanua. — Jotta s’oon turhaa.\n\nMamma on sellaanen jotta kyllä se tietää Sööpärinkin puolesta. Ja sanoo\nkans. N’ottei Sööpärin tartte mitään itte tietääkkään.\n\nAvioliiton koulus on siitä Sööpäristä tullu ihan lampahannahkaanen\ntupakkikukkaro, jota hänen mammansa prissaa ja maksittaa, kuin myös\nuseen kurittaakin ollenkaan ajattelemata, jotta Sööpäri on kuiteskin\nmies, jolla on kans tunteet, miehinen kunnia ja sisuakin, jos siksi\ntuloo — — vaikk’ei se siksi oo koskaa tullukkaan.\n\nKerran se Sööpäri meinas oikee torenteolla suuttua ja sanua, mutta kun\nsai tiskitrasulla ympäri korvia, niin ei se viittinykkään.\n\nTäs menhellä viikolla koitti Sööpäri mammallensa seliittää telefoonis\njotta:\n\n— Kuule ny mammakulta, mulle tuli maalta yks liiketuttava ja mun pitää\nsaattaa se asemalle, kun pääsen konttuurista jotta mä vähä viivyn tänä\niltana — — mutta kyllä mä tuun heti kotia — —.\n\n— Äää — et sä mihkää mee — karjaasi mamma telefoonis heti vastahan. —\nMeinaat mua vai narrata ja päästä ryyppöölle senkin porsas — —.\n\n— No, älä ny mamma kulta, pitäähän mun asiakkaita hoitaa liikkeen\npuolesta — koitti Sööpäri sanua, vaikka valehtelihan se, ei sillä\nmitää kuntia ollu. Yritti vain päästä korin tuoksuista vähä\nvilvoittelemahan ja saamahan eres yhren kolpakon naamahansa myrtynehen\nmielensä kohennukseksi, kun ei ikänä pääse yhtää jaloottelemahan ja\ntyötoverikkin sanoovat jotta s’oon oikia tallukka mieheksi.\n\nMutta mamma sanoo kerta katkkiastansa jotta: ei.\n\nJa Sööpäri tietää mitä se merkittöö.\n\nNiin, kukas olis luullu, jotta Sööpärin kiusattuhun sieluhun menis\nsellaanen pahahenki, jotta se rupes hautomahan katalaa juonta omaa\nmammaansa ja esivaltaansa vastahan. Jotta hän kostaa ja teköö sellaasen\njutkun elämänkumppanillensa, jotta saa nauraa pihistää eres nyrkkihinsä\nkoko lopun elämäänsä,\n\nKattokaas, kuulkaa, asiat oli sillä lailla Sööpärin huushollis, että\njos ei Sööpäri tullu suoraa työstä kotiansa, niin akka soitti ja\npränkkäs ympärinsä, juaksi joka paikas ympäri kaupunkia Sööpärin peräs\n— eikä menny maata ennenkun Sööpäri tuli kotia. Ei vaikka aamu olis\ntullu!\n\nJa kun Sööpäri joskus eläässänsä oli päässy livistämhän, niin aamu\nsiinä aina oli tullukki, n’otta ei sen puolesta, kyllä mammalla oikeen\noli. Totuuren täytyy tunnustaa, vaikka se katkeraki olis.\n\nJa Sööpäri päätti jotta nyt hän panookin »trometaarin» ja »pasuunan»\nhyppäämähän ja holottamhan — anteeksi vain, en minä niin sanoosi, mutta\nSööpäri itte nimittelöö akkaansa justhin nualla kauheella sanoolla,\nvaikkei se äänehensä niitä sano, mutta ajatteloo kumminkin. — Eik’ olsi\nväärtti sanuakkaan.\n\nNo niin, Sööpäri päätti hiljaases mielessänsä katalasti, jotta orota\nrumaanen, kyllä mä sulle näytän. Ja kun konttuurista lähti illalla,\nniin ei mennykkään kotia. Meni elävihin kuvihin ja istuu kaksi tiimaa,\nja naureskeli partoohinsa niinkun ainakin pahanteos. Se ajatteli jotta\nkyllä telefoonit nyt pärrää ja mailma on sekaasinsa.\n\nJa kyllä ne pärräskin, kun mamma soitti hiespäin n’otta kuulotrattikin\nlenti pöyrän ala. Vaikkeihan siinä mitää trattia tarvittukaan, kuulihan\nsen koko kaupunki ilmankin. Eik’ olsi tarvittu lankojakaan.\n\nKahren tiiman perästä lähti Sööpäskä liikkeelle. Se juaksi kaikki\nhotellit ja kaffilat, ystävät ja tuttavat jotta:\n\n— Onko Sööpäri täälä? —\n\nNiin ei kukaan ollu kuullu eikä nähnykkään, eikä kaikki tuntenukkaa\nkoko Sööpäriä, vaikka frouva seliitti, jotta se on vähä kalju mies ja\nmusta palttoo —.\n\nSööpäri se istuu vai eläviskuvis ja myhääli jotta antaa ny ämmin juosta.\n\nJa kun loppuu ohjelma yhres, niin meni vielä toisihinkin kuvihin ja\nnaureskeli itteksensä n’otta sen piti tuan tuastakin vetäästä suutansa\nsuarahan kämmenellä n'ottei höpsäksi luultaasi kun itteksensä nauraa.\n\nJa Sööpäskä se lenteli taivahan alla — pakkaa tulohon vähä rumiakin\n— jotta mihnä jee se Sööpäri mahtaa olla, eihän vain oo menny\nsurmillensa, kun ei sit’ oo mihnää hotelliskaan, eikä kukaan oo nähny\nja ilta pimenöö — — Hätääntyy jo poliisilaitokseltakin kysymähän jottei\nSööpäriä vain oo putkahan tuotu elävänä eli kuollehena.\n\n— Ei oo tuatu, sanoo ylikonstaapeli.\n\nMutta tällä välillä livahtikin Sööpäri elokuvista pihalle, meni ja\nsoitti katutelefoonista kotiansa jotta:\n\n— Haloo, onko mami kotona?\n\nJa kun ei ollu, niin kieltään kaartaan tuli omalle pränkarulle ja\nlurkkii jottei mammaa vai karullakaan näjy, ja livahti sitte kun kärppä\novesta sisälle.\n\nRiisuu verhat ja kengät lavittalle ja konttii omahan sänkyhynsä kamarin\npuolelle maata.\n\nVasta jälkehen pualen yän se kuuli, kun ulko-ovi kävi ja mamma tulla\ntohisti köökkihin voihkien jotta:\n\n— Voi voi ja oijoi, mihkä kummahan se Sööpäri on joutunu — —.\n\nJa sitte kuuluu niiskutusta, niinkun se olis itkenykkin. Ainakin se\nniisti monta kertaa nenäänsä ja ähkyy lujaa.\n\nAukaasi se kerran kamarin ovenkin, mutta kun ei ollu valkiaa, niin ei\nnähny.\n\nSitte se meni takaasi köökkihin, kolisteli kaapis ja — rupes syömähän!\nPuhinaa ja ähkinää kuului ja hetken päästä jotta:\n\n— Kyllä sä vielä kotiakkin tuut, ja silloon kuule Sööpäri, mä\nriepootankin sulta viinanhöyryt päästäs ettäs tieräkkin — — ei vaikka\naamu tulis! Täälä mä orotan niin kauan kun se lurjus mateloo kotia ja\nsitte tällä ympäri korvia n’ottei tartte huomenna töihin mennäkkää — —-.\n\nKauhistuksella Sööpäri koitti arvaalla, mikä aset sillä mammalla\noli käres, isoo leipäveitti vai puurofatiko — — molemmakkin kyllä\nkamaloota, mutta oli hiljaa kun hiiri täkin alla.\n\nViimmee rupes köökistä kuulumhan tasaanen — kuorssoo. Oikee seinähirsiä\nmamma vetelikin köökin lavittalla.\n\n— Rauha maas — huokaasi Sööpäri, ja ummisti onnellinen hymy huulilla\nsimmunsa virvoittavaan uneen.\n\nJa heräs sitte makeimmasta unestansa siihen, kun kerran vain mäiskähti\njotta:\n\n— Vai täälä sinä raato makaakkin! Ja mä oon sua vahrannu koko yän kotia\ntulevaksi — —\n\nJa taas mäiskähti jotta:\n\n— Mihnä rumaases sä oot ollu? — Kun m’oon soittanu ja hypänny\nympärinsä, ettiny ja hakenu, koko yän oon istunu köökis ja orottanu —\npauhas mamma.\n\n— No, kun mä saatoon sen kuntin asemalle ja tulin suaraa kotia ja\norotin ja orotin jotta mihkä sä oot menny — —. Monta tiimaa istuun ja\norotin, niin viimmeen panin maata ja nukahrin kun ei sua kuulunu — —.\nMitä sä köökis oot istua kököttäny, olsit tullu sänkyhys maata — —\npuheli Sööpäri taivahan sinisillä silmillä kovasti hämmästyksis.\n\nMutta Sööpäskä ei saanu pitkähän aikahan sanaa suustansa. Suu auki\ntollotti vain pärinätömppä käres ja sekin putos viimmee hervottomasti\nlaattialle.\n\nSe Sööpärin mami ja trometaari haukkoo ilmaa, kaulasuonet pullisteli ja\noli kun se olis koittanu niellä kurinlankakerää, joka ei millää menny\nalha.\n\nViimmee se lohkes ja siltä pääsi kamala krääkääsy jotta\n\n— Ookko sä oikee toresta ollu kotona ja nukkunu koko yän?\n\n— No oon minä! Näethän sä ny ittekkin — sanoo Sööpäri, ja haukotteli\nsainehesti.\n\nMutta Sööpäskä vieläkin epääli. Se sanoo jotta:\n\n— Annas mä haistan?\n\nJa kun se oli haistanu Sööpärin henkiä, jotta siin’ ei ollut yhtää\nviinan hajua, niin pitihän sen lopuksi uskua.\n\nPhihi!\n\n\n\n\nPASTORIN PÖKSYT\n\n\nOottako kuullu sitä kauhiaa juttua pastorin pöksyystä, josta ny kaikki\nakat kohajaa?\n\nEiväkkä meinaa uskua millään, vaikka kuinka seliitetääs, jottei se\nniin oo kun ne luuloovat. Kyräävät vain jotta: tierä tuata taata\npyssyä, vaikkei se laringis olsikkaa. — — Poikamies ja niin elävääsen\nluontoonen jotta kuka sen tietää — kattella luimisteloovat akat\nkulmaansa alta pastoria kun parsinneuloolla.\n\nKyllä sitä voikin sattua täs mailmas kummallisia kommervenkkiä\nihmiselle, jotta itte ei tierä mitään, eikä oo mitään pahaa tehnykkään\nja kumminkin joutuu niin ihmisten hampahishin, jottei millään tahro\nirti päästä — aivan syytöön ihminen. Eikä voi selittääkkään, kun ei\ntierä mitä varte ihmiset tuloovat yhtäkkiää niin mukavanoloosiksi,\nnaureskeloovat ja hymähtelöövät vain jotta: joo joo —\n\nNiin käythin sen pastorinkin. — Se oli kaikin puolin nuhteeton nuori\nmies ja hoiti uskollisesti virkaansa, eikä kellään ollu mitään\nsanomista muuta kun mitä ny akat välinsä plaasivat imehrellä jotta:\n\n— Kas kun ei tua meirän pastori jo oo löytäny ittellensä frouvaa,\nvaikka täälä rukoushuonehellakin on ruvennu käymähän niin kovasti paljo\nnuaria, niinkun tuo teirän Helvikin — —.\n\n— Ja sunkin flikkas kans hyppää kun hännätöön trulli sen peräs! — on\ntoinen heti tiuskaassu.\n\nNiinkun asia onkin, jotta kyllä sillä pastorilla tilaasuus olis ollu\nja ikääkin jo jottei sen puolesta, mutta mithän vain, niin eipähän oo\numpisolmua vetäny. Saarnannu vain mailman viettelyksistä voimallisesti\nja nuorten turmeluksesta.\n\nKun sitte yhtäkkiää levis se tieto pastorin pöksyystä elikkä suarahan\nsanojen kalsongiista, anteeksi ny vain, mutta niin oli asiat, jotta\nihan pastorin aluushousut, ja ne oli vielä villaaset ja koko nimi\noli ollu liirinkihin merkattuna punaasella langalla. Ristimä- ja\nsukunimikin, jotta siitä ei voinu olla epäälystäkään, jottei ne ollu\nseurakunnan oman pastorin pöksyt.\n\nPitäjän Esa-poliisi sen oli kertonu akallensa ja sanonu jotta sitä ei\nsaa levittää kun s’oon poliisiasia ja käy kunnian päälle. Mutta kun\nfaltesmanni oli määränny jotta sen Hilapielen-Hiltan huonomaineesen\nmörskän, johna harjootethan viinakauppaa ja pirethän kaikenmaailman\nsyntistä mekastusta kaiket yöt, pitää nyt kerrankin tarkastaa oikeen\nperin pohjin ja ottaa se Hilta lujille, niin Esa-poliisi oli menny\nnuoremman konstaapelin kans yhtenä iltana sinne ja pengastanu kaikki\npaikat ylösalaasinsa.\n\nViinapulloja oli löyretty sängyn alta ja — kuulkaa — piironginloorasta\n— — pastorin pöksyt!\n\nOikee — pastorin pöksyt! Koko nimi niis’ oli ollu merkattuna.\n\n— Ookko sä nämä varaastanu? — oli Esa-poliisi kysyny.\n\n— Ee-en! — oli Hilta itkeny ja vannonu, jotta hän on ne saanu, — ja\nsuuttunu samalla niin silmittömästi jotta:\n\n— Vai varkahaksi te mua luuletta?! — ja tormannu poliisien niskahan,\npotkinu ja kraapinu n’otta kiittivät poliisit kun pääsivät ovesta\npihalle.\n\nMutta ne pastorin pöksyt sai Esa-poliisi kumminkin haitatuksi\nkainalohonsa ja vei faltesmannille, joka putos aivan puhumattomaksi,\nkun näki kenenkä ne oli. —\n\nJa oli varoottanu jottei saa sanua sanaakaan kellekkään koko asiasta.\n\nMutta kun Esa-poliisin emäntä sai sen kuulla, niin tietäähän sen jotta\nhäntä truutulla juoksi heti toiskahan niin tohkehes jottei meinannu\novia auki saara, kun löi ottahan n’ottei pitkähän aikahan muistanu mitä\npiti sanuakkaan, tollotti vain, n’otta toiskan emäntä oikee säikähti\njotta:\n\n— Mikä herrinjee sun Amalia oikee on? — —\n\nMutta kun poliisin emäntä oli pyhiiskelly vähä ottaansa, niin muistikin\nasiansa ja vilkaasi piijan päälle jotta:\n\n— Mennähän tuonne kamarin puolelle, mull’ on sulle asiaa, jotei passaa\npuhua kaikkien kuullen. — —\n\nJa niin ne menivät, ja piika heti korvat pörhöllä peräs avaamen\nreikähän jotta kuuli kaikki, kun poliisin emäntä piti toiskan emäntää\npusurin knapista kiinni ja nyrkki pystys varootti jotta:\n\n— Et saa puhua kellekkään, kun, kuule ny mihnä se meirän pastori oikee\nvistaa — —.\n\nJa sitte se veti henkiä ja hohuutti niin pitkähänsä, jotta toiskan\nemäntäkin rupes ploosaamahan jotta:\n\n— Mi-mi-mitä sä sanot, jotta meirän pastoriko vistaa — —?\n\n— Nii-ih, kuule ku — se on oikee kauhiaa, jottei tuallaasta oo ennen\nkuultukaan —.\n\n— Mi-mi-mitä sä sanot? — Pastoriko —?\n\n— No se juuri, justhin se sama ulkokullaanen värkki! — Täs me sitä\noomma niin kovasti passannehet ja tuallaanen, hyih rumaasta, etten\nparemmin sano —.\n\n— Mi-mi-mitä sä sanot? — täräji toiskan emäntäkin niin säikähröksis\njotta:\n\n— Aivan mua heikottaa — —, sano, sano mitä se pastori? —\n\n— Hilapielen-Hiltan pöksäs se vistaa! — paukahti viimmeen poliisin\nemännältä kun pruntista tappi, n’otta toiskan emäntä ei saanu sanaakaan\nsuustansa. Molemmin käsin vain piteli syränalaansa ja heiluu jotta:\n\n— Voi voi, älä ny hyvä ihminen jotta Hilapielen-Hiltan — —\nHilapielen-Hiltan, voi taittamanrallaa sentähre, jotta sen tykönäkö se\npastori — — oikee mun pitää istua, etten mä kaaru.\n\nJa sitte ne istuuvat, siunasivat ja löivät vooron perähän kättä\nreitehensä jotta:\n\n— Hilapielen-Hilta! —\n\nJa piika-Liisakin avaamen reijällä meni niin sekaasinsa, kun se\nkuuli jotta Hilapielen-Hilta — että viemistämällä vai pääsi vaivoon\npatapenkille istumhan jotta:\n\n— Hilapielen-Hilta — —.\n\n— Mistä herrinjee s’oot sitä kuullu? — hoksas toiskan emäntä viimmee\ntierustaa, niin poliisin emäntä sanoo jotta:\n\n— No vissiä se on, kun pastorin pöksyt on meirän isä itte löynny Hiltan\npiirongin loorasta — —.\n\n— Pastorin pöksyt?! — krääkääsi toiskan emäntä niin pitkähänsä, jottei\nse saanu enää henkiänsä takaasikkaan, ennenku poliisin emäntä takoo\nsitä molemmin käsin selkähän. Eikä sittekkää vielä hyvähän aikahan\nsaanu mitää sanotuksi, n’otta oikee s’on kamalaa, kun ihmine sillä\nlailla säikähtää.\n\nOli se sellaanen imes ja kamala paikka, jottei sitä tahtonu saata\npäähänsä mahtumhan, kaffinkeitosta ny puhumata.\n\n— Mutt’et saa sanua kellekkään, vaikka mä sulle sanoon, jottei se\nainakaan meirän kautta leviä, tierä se — varootti poliisin emäntä.\n\nSiitä se sitte juttu lähti leviämähän kun valkia tappuroohin ympäri\nseurakuntaa. Akat juaksivat piaksut puhki taloosta taloohin ja\nsipisivät toistensa korvahan hilkun ala jotta:\n\n— Ookko sä kuullu jotta pastorin pöksyt ja Hilapielen-Hilta? — älä vain\nsano kellekkään — —.\n\nEikä pastori-parka tienny koko asiasta mitää, eikä voinu aavistaakkaan\nmitä koko seurakunta kohisi ja sipisi ja oli niin kummannäkööstä. Se\nkoitti kyselläkkin jotta:\n\n— Mitä nyt on oikee tapahtunu, kun kaikki on niin merkillisiä, eikä\nkukaan puhu mitään?\n\nMutta kukaan ei ollu tietääksensä: »em mä vaan mitään tierä»,\nkääntelivät päitänsä ja kattelivat taivahalle. Toiset nostelivat oikeen\nnoukkaansa ja virnisteliväkkin.\n\nN’otta s’oli oikee kamalaa sen pastori-paraan olo, ja kuiteeskin hän\noli aivan viatoon.\n\nVasta sitte se selves, kun faltesmanni yhtenä päivänä soitti ja kysyy\njotta:\n\n— Haloo, pyhä veli, onko sulta pöksyt puronnu?\n\n— Mitä sinä hassuttelet? — imehteli pastori — minähän voin ihan\nloukkaantua?\n\n— Mutta kun poliisit ovat löytänehet herra pastorin pöksyt kylältä\nja tuonehet tänne nimismiehen konttuurihin. Näis on sinun koko nimes\nmerkattuna — — —.\n\nJa kun pastori rupes ejattelemahan, niin se muistikin, jotta:\n\n— Joo, jaa mutta, täs pari kuukautta sitte tuli tänne mun luokseni\njokin kerjälääs-mies, joka kovasti pyyti alusvaatetta. Kun ei sillä\nraukalla ollu ollenkaan ja oli kovat pakkaaset, niin mun tuli surko\nsitä ja annoin hänelle parin omia villaisia alushousujani — —. Miten\nihmees ne sielä nyt on?\n\nNiin nimismies, jok’oli tutkinu asian sillä välin, sanoo jotta:\n\n— Pastorin pöksyyllä on ostettu viinaa! — —\n\nSe kerjäläänen oli lurjus. Kun sai hyvät housut pastorilta, niin, mitäs\nse niillä teki muuta kun vaihtoo Hilapielen-Hiltalta halstoopin potun\nviinaa.\n\nPastori räpytteli kauan aikaa silmiänsä jotta: — Voi maailman pahuutta\npahennuksen tähre, ja ne tulevat sittenkin, vaikka ihminen hyvää tehrä\nkoittaa. Mutta toista kertaa en pöksyjäni kellekkään anna, kun ne\ntuallaasen kuprun tehrä taitaa.\n\n\n\n\nTAIMI SUN TARHASSAS\n\n\nOottako kuullu, minkä touhun ja hälinän yks flikan-hatiska sai aikahan\nkeskiviikkoiltana »Paitapiiskan» eli Kurikan kirkolla?\n\nSiel’ oli täysi sotatila! — Faltesmanni, aluepäällikkö, pastori ja\napteekari panivat kaikki sotajoukkonsa liikkeelle ettimhän atteekin\nnuarinta pillerinpyörittäjä-planttua eli Taimia, jok’ oli lähteny\nneljän aikana hiihtelemhän, luvannu tulla viireksi takaasi ja mennä\nkahreksalta lottien ompeluiltahan pastuuska Söötermannille.\n\nJa itte farmaseutti-fröökynä oli kattonu atteekin klasista, kun Taimi\nlähti hiihtopöksyys ja kiharat kiekuralla hiihtämhän viteehinsä pellon\npoikki jokirantahan. Ja se varmaseitti oli vielä itteksensä tykänny,\njotta kovin on Taimin pöksyt täynnä ja pönköllänsä kun mötiääsen puo,\njotta heiluu vain kun se lykkäs. Ja sitte s’oli laskettanu töyrältä\nalha ja vissihin menny päällensä, kun ei peräpuali kestäny sellaasta\nvauhtia. Kauan se oli viipyny ja kovasti ollu lumes, kun se viimmeen\nsukset käres oli toiselle töyrälle konttinu ja lähteny sitte mettähän\npäin hiihtämhän.\n\nEikä sen jälkehen näkyny eikä kuulunu.\n\nAtteekis oli ruaka pöyräs kello viis, prisiis, ja Poismanni oli\nkoputtanu lusikalla talterikin laithan jo monta kertaa ja manannu niin\nfiinisti troppipullojensa kautta kuin vain yks atteekari taitaa jotta:\n\n— Voi karponaatti ja preserveerannes sentähren, missä se Taimi on — —\nkun ei vai olsi katkaassu mettäs jalkaansa ja jääny sinne uikuttamhan\nniinkun opettajattaren käythin kaks vilkkua sitte, jotta meinas kualla\nja paleltua. — Ei pitääsi flikkojen, odeHooni ja filikooni sentähren,\nyksinänsä lähtiä mettihin hiihtämhän. Jos tuloo vahinko, eli mixtuura\nsimplex, niin kukaan ei tierä, ja voivat sinne jäärä. Voi tulla\nsusikin ja syörä — kauhisteli atteekari Poismanni, vanha kettu jotta:\npipparmynt noita naisia kun ne on ajattelemattomia.\n\nMutta Taimia ei vain kuulunu.\n\nKello tuli kuus ja seittämän ja puorin ovet pantihin kiinni. Ja\nkahreksalta pitis Taimin lähtiä Lottien ompeluiltahan pastuuskalle — —.\n\nSilloo ruvettihin atteekista soittamahan joka paikkahan, jotta: onko\nTaimi sielä? — eikä mihnää ollu! Ja pimiä tuli, ja oli 13 astetta\npakkaastakin kun atteekari itte kattoo jotta se oli aivan kauhiaa.\n\nJa vielä yhreksän ja kymmenen aikana ne soittivat ympärinsä ja sinne\nlottien iltahan jotta:\n\n— Eikö Taimi oo jo tullu — —.\n\nJa kun ne sielä Lottien ompeluseuras oikee ajattelivat sitä asiaa,\nniin, pastori antoo lankakerän vähä äkkiää frouvallensa takaasi jotta:\n\n— Kyllä se on torella kauhiaa, jos se Taimi on öksyny mettähän\ntällääsellä pakkaasella ja katkaassu jalkansa kivenkolos — — Ekkö sä\ntykkää, kapteeni Simola, jotta pitääs hälyyttää suojeluskunta ettimhän\nsitä Taimia ja soittaa faltesmannillekkin jotta se panis kallin\nkäyntihin — —.\n\nJa niin soitettihin faltesmannille ja se soitti heti Orhas-poliisille\nja se soitti poliisi Lohikoskelle, ja atteekari soitti Orhaselle ja\nIisakki Lohikoskelle, jotta se tois taskulampunpatteria ja »silmiä»\nniin paljo kun sen puoris vain on kun on niin pimiäkin jottei näje\nmitää.\n\nJa kukahan soitti pankinjohtaja Lingolle, jotta se lähtis kans suksilla\nettimhän sitä flikkaa, ja se oli heti valmis. Pani oikee hiihtopusurin\npäällensä ja koukkupiaksut jalkahan ja sellaasen tupsulakin päähänsä\njotta s’oli kun Aitamurto.\n\nJa naiset itki oikohonsa jotta: kuallu se on Taimi tällääsellä\npakkaasella, menkää miehet joka taloosta ettimhän.\n\nSielä soitettihin niin, kun kaikki pirrastivat yhtaikaa jotta: sinne\nja sinne, joutua — jotta sentraalin hoitaja repii hiuksiansa ja huuti\njotta:\n\n— Ei tääll’ oo enempää reikiä vaikka taittuus.\n\nJa justhin kun Orhaanen oli päässy suksille ja meinas lähtiä, niin\nfaltesmanni Leivo soitti jotta:\n\n— Ota se sun seeferi koiras joukkohon! Poismanni käski, jotta se saa\nhaistaa atteekilla Taimin tanttua ja mennä jälkiä pitki — —.\n\nOrhaanen sanoo niinkun asia onkin jotta:\n\n— Ei se mun seeferini mistää tierä enempää kun muukkaan poliisikoirat.\nMitä se sitte suksen jälkiä haistaas — — s’oon vain muutoon komja\nkoira, meirän Hukka — — —.\n\nMutta faltesmanni käski jotta:\n\n— Ota vain se Hukka joukkohos! Luulis sen noukas ny eres atteekin hajut\npysyvän —.\n\nJa niin piti Orhaasen yrittää vetää Hukkaa yäsyrännä perässänsä\natteekihin, kun ei se tahtonu millää lähtiä. Mutta kun se pani sen\nkelkalle ja veti, niin jo tuli. Niin vastahakoonen oli Hukka, jotta kun\nPoismanni koitti näyttää sille Taimin tanttua jotta: haje tätä — niin\nirvisteli vain ja aivasteli.\n\nAluepäällikkö hälyytti heti suojeluskunnan suksille, ja yhrentoista\naikahan oli kirkonristi täynnä suksimiehiä, ja faltesmannin konttuuris\npiti esikunta kokousta, eikä yhreskään taloos Kurikas nukuttu.\nFaltesmanni itte jäi iknatiukseksi päämajahan ja soitti sentraalihin\njotta:\n\n— Johrot pitää olla koko yön auki tänne, tullen mennen — —.\n\nJa sitte se komenti jotta:\n\n— Orhaanen ottaa yhren suksipartion ja hiihtää itähän ja Lohikosken\nkonstaapeli läntehen, ja pastori menöö lyhryn kans kuusenlarvahan\nJalasjärven tien vartehen ja heiluttaa sitä. — Pankinjohtaja Linko\nasettuu kirkon tiehaarahan ja näyttää sähkölampulla punaasta ja\nvalkoosta vuoron perhän, jottei ihmiset aja yhtehen yönpimeyres — —.\n\nPoismanni ehrootti vielä jotta hän sais komentaa suojeluskunnan\ntorvisoittokunnan ottamhan torvet följyhyn ja soittamhan koko aijan\nfanfaaria jotta Taimi kuulis — mutta sitä ei hyväksytty, kun oli niin\nkylmä jotta huulet olis jäätyny truuttuhun. Vain Yrttimaan opettaja oli\nkaahinu koulunsa katolle ja puhaltanu pualehenyöhön niin lujaa kun oli\njaksanu n’otta oli aivan sininen. Saa vain nährä, ettei se saa flunssaa\nja jouru vielä sänkyhyn.\n\nJa vaikka sata miestä hiihti ristihin rastihin koko Kurikan lairasta\nlaitahan n’otta hiki pairan hännästä nokkuu, ja huutelivat Taimia\nkurkut suorana, kolusivat kaikki mettät ja kuuppiivat nurinniskoon ja\npakkasivat manaamahankin, kun oli niin pimiä jottei yhtää nähny niin —\nTaimia ei vain löyretty, ei mistää — —.\n\nNiin tuas kahren aikahan yällä Poismanni sanoo faltesmannille jotta:\n\n— Oliskahan se menny sisarensa työ Ilmajoelle? Jos sinne pääsis viälä\nnäin yäsyrännä ja kysyy — —.\n\n— Päästä pitää! — sanoo faltesmanni. — Tämä on kruunun asia ja henki\nkysees, mutta mihkä soitetaas?\n\n— Taimin sisar asuu siinä opettaja Syrjän naapuris. Jos soittaas\nSyrjälle ja pyytääs sitä mennä kysymähän.\n\nNiin kun faltesmanni huuti sentraalihin jotta:\n\n— Röörit auki Ilmajoelle opettaja Syrjälle ja vähä sassia! — — Niin\nIlmajoen sentraalifröökynä putos heti sängystä fällyt korvis jotta:\n\n— Sussiunakkohon, haloo-haloo — mihnä palaa?\n\n— Ei kun opettaja Syrjälle, täm’ on virkapuhelu Kurikasta — —.\n\nJa vähä äkkiä oli tappi reijäs. — Ja pärräskin niin kauhiasti jotta\nSyrjä pomppas sängystä ylhä kun ammuttu, eikä pitkähän aikahan\nkäsittäny yhtää mitää. Poukkooli vain pimiän päähän kun miäletöön\nainakin. Mutta sitte se rupes vethön sänkyä pihalle ja hopottamhan\nmammalle jotta:\n\n— Palaa, palaa! — — Eksä kuule kun pärrää — —.\n\nJa kyllä se pärräskin niinkun koko kirkonkylä olis ollu ilmi liaskas.\n\n— Älä ny sänkyä kaara — siunas Syrjän mamma ja piteli molemmin käsin\nlairoosta kiinni. — Kysy ny eres mihnä palaa, telefoonihan se pärrää —.\nEihän täälä haisekkaa käryltä — —.\n\nNiin silloo se vasta selves unenpöpperöstä, meni telefoonihin ja\nhuuti haloota — —. Mutta se pärräs aina vain korvahan n’otta mitään\nei kuulunu, kun sentraaliflikka oli kans niin säikähröksis ja\npoistilooltansa, jotta aina vain painoo tappia — —.\n\nVasta kun Syrjä oli takonu monta kertaa nyrkillä kaapinlaitahan, jotta:\n\n— Haloo haloo — — — se lakkas. Ja flikka sanoo jotta: Kurikasta tuloo —\n— ja samas rupes kuulumhan Kurikan faltesmannin ääni jotta:\n\n— Anteeksi nyt herra Syrjä, jotta me näin yän aikhan soitamma, mutta\ntäältä Kurikasta on karonnu atteekiflikka, jota ettithän ny koko\npitäjän voimalla. Sillä on sisar siinä teirän naapuritaloos, olsittako\nte hyvä ja käysittä kysymäs ja kattomas, olisko se tullu sinne, kun\nsit’ei täältä löyretä mistää — —.\n\nKyllähän Syrjä koitti olla ystävällinen ja kohtelias, kun se lupas\nmennä kattomhan, mutta manas se vain sakiaa partoohinsa niin opettaja\nkun onkin, kun avoonlinkkaasin kalossit jalaas ja vain palttoo pairan\npäällä lähti yänselkähän trompimhan krannin klasin ala kopistamhan.\nHyvän aikaa saikin siinä paukutella ennenkun herättihin ja ruvettihin\nkarteekin takaa kurkistamhan. Syrjä koitti viittoolla ovellepäin jotta\ntulla aukaasemhan, mutta sieltä näytettihin vain nyrkkiä jotta mennä\npois: ei passaa — —.\n\nPiti tulla vielä sellaanenkin väärinkäsitys, jotta se sisar luuli\nfriijaripoikia tulevan, mutta Syrjän paleli niin sääriä jotta se takoo\naina vain ja huitoo kärellä jotta:\n\n— Tuu aukaasemhan vain, mull’ on asiaa.\n\nMeni sitte portahille ja takoo n’otta torni heiluu ja pitikin tulla\nporstuahan. Siitä oven raosta kun ne sitte pakaasillansa huutelivat\nhorvin aikaa toisillensa, niin selvishän se lopuksi jotta, sielä se oli\nse kurikkalaesten karonnu Taimi!\n\nMuttei se tieto paljokaan tilannetta Kurikas parantama, vaikka esikunta\nsen saikin. Sielä ne vain pimiän päähän truiskiivat suksimiehet\nerestakaasi ja ympärinsä. Orhaanenkin oli aivan kuitti, ja Lohikosken\npoliisi istuu pimiänpäähän mettäs kivellä, eikä osannu poiskaan, kun\nsähkölampun patteri oli kaikki.\n\nLinko kyllä lopetti sinknaleerauksensa tienristis ja pastorille myös\nsaatihin sana kuusenlarvahan jotta tulla jo pois. Mutta suurimmalle\nosalle ettijööstä ei saatu sanaa olleskaan. Ne hiihtivät koko yän kun\nvalkianhäräs, ja taitaa niitä hiihrellä joitakin viäläkin Santavuoren\nmäjes ja Jurvan mettis.\n\nOli se sellaanen »pitäjän-hiihto», kun Kurikas Taimia ettittihin,\njottei väliä paremmasta. Niin on paikat puuruksis ja luntioomet kipiät\nnyt kaikilla Kurikan miehillä, jotta saa vain nährä piisaako Poismannin\natteekis linimenttiä kaikille.\n\nEn tierä sitte, mutta niin sanoovat jotta pastorikin oli itteksensä\njahkunu kun yällä lyhryn kans tuli aivan vilunsinisenä jotta:\n\n— On siinä mulla kans »yks taimi sun tarhassas», kun tuallaasen hötäkän\nteki.\n\nJ.K. — Eileen aamulla tuli Taimi junalla Kurikkahan, niin virkiänä ja\npunaposkisena kun omena. — Eikä tienny koko touhusta mitää.\n\n\n\n\nTÄRPÄTTILÖYLY\n\n\nOottako kuullu jotta tärpättilöyly on sitte poikaa yskähän?\n\nKun ei vain kylvö n’otta sauna palaa, niinkun Rovaniemen frouville\nkäythin, kun ne yskää ajoo.\n\nKun on ny taas niin yskäänen aika, niin kerrompahan senkin retuutin\n— vaikkei siitä puhua saisi, kun ne frouvat olivat niin kovas\nvalkianhäräs, jotteivät havaannehet, että hamhet ja paitakin paloo.\n\nSe oli tietysti yks pankinjohtaja hyväkäs, joka hantesmannin frouvalle,\nmettäherran muijalle ja kassafröökynälle neuvoo jotta yskähän on\nkaikista parasta tärpättilöyly. Pitis vain kuumoottaa sauna oikee\ntulenkarvalle ja varata pari litraa tärpättiä ja sitä kun kiukahalle\nhuippaa, niin siitä tuloo sellaane löyly, joka röörit krassaa ja rinnat\naukaasoo. Eikä s’oo häjyäkään, tervanhajua vain, ja suloosta vetää\nkeuhkoohinsa. Sanoo jotta se on vanha konsti ja hän on itte monta\nkertaa koittanu jotta s’oon sitte vissiä —.\n\nJa niin ne frouvat rupesivat lämmittämhän hantesmannin saunaa jo\npuoleltapäivää, jotta s’oli seittemän aikhan valmis, eikä tikua ollu\nyhtää. Maitohinkillä hajettihin rautakaupasta tärpättiä ja kovasti\nyskittihin tullen mennen. Ja sitte mentihin kaikin kolmisin\nsaunahan ja verhat pantihin saunan porstuahan ja klasikarteekit\ntarkasti Kiinni, jottei kukaan näje, eikä pääse kurkkimahan vaikka\nminkälaanen käry nousis, sillä kyllä ne vähä epäälivät jotta eri löyly\nsiitä tärpätistä taitaa siltä nosta.\n\n— Kun ei se vain mensi päähän — pelkäs mettäherran frouva.\n\n— Eikä silmiä pilaa — haikaasi se kassafröökynä, jonka pitis vielä\nsilmäpelillä fangita ittellensä yks kauppamatkustaja, nuari ja\nnaimatoon, mutta s’on sellaane filuuri, jotta lirkutteloo vain.\n\n— No kyllä sä sen saat — sanoo hantesmannin frouva, mutta mettäherrska\ntykkäs jotta:\n\n— Sä rupiat jo liikaa lihoomahan. — Sun pitää ruveta rullaamahan nuata\nliikoja lihoja ittestäs — mutta samas se mettäherran muija saikin\nsellaasen yskän kohtauksen, jotta ne muistivat sen tärpättihommansa. Ja\nsanoovat jotta:\n\n— Nyt lavalle!\n\nNe istuuvat ja hikosivat kuiviltansa hyvän aikaa, ja sitte sanoo\nhantesmannin frouva jotta:\n\n— Mee ny sä Maiju, jok’ oot flikkaihminen, ja huitaase hyvä napollinen\ntärpättiä kiukahalle, nuoremmuuttas, mutta älä prisota tänne.\n\nJa silmä kovana frouvat lavalta katteli, kun se kassafröökynä kaatoo\ntarkasti maitohinkistä isoohinnappohon tärpättiä, puolellensa, ja\nsitte holvas sen kiukahalle — — — niin, kuulkaa, kun samas paukahti\nkun tykillä olis ammuttu ja tulenlieskat kiukahalta löivät ympärinsä,\nja kärys ja haisi niin, ja prätäji ja paukkuu ja valkiankielet roihus\nkattohon asti ja ympärinsä.\n\nFrouvat lankes heti kontillensa lavalle ja tuli haverteli hiuksia, ja\nse huuto oli niin kauhia, ja kiukahalla aina vain paukkuu, jotta ne\ntuli kolinkolia portahia alha ja tormoottivat oven reikähän n’ottei ne\npäässy irtikää ja huutivat ja voivoottelivat, — — tietäähän sen kun\nvalkia hälppii tukkaa erestä ja takaa.\n\nRaamit kaulas ne lopuksi tulivat pihalle ja niin sekaasinsa olivat\njotta seisua tollottivat vain ja hohuuttivat — kun sauna paloo ilmi\nliaskas niinkun päretkori — —.\n\nSilloo hantesmannin frouva, jok’ on pohjalaasia, ja ensimmääsenä\nvirkos, lähti juoksemhan tupahan ja henkihapatuksis soitti telefoonilla\nsentraalihin jotta:\n\n— Apua, sauna palaa —\n\nJa väkiä rupes tulemhankin joka puolelta hätähän. Ensimmääsenä\nhantesmannin oma trenki hyppäs prunninsalkohon ja rupes vinttaamahan\nkorveehin vettä, ja hantesmannin frouvalla oli sellaanen hätä,\njotta se huuti sille mettäherran frouvalle ja kassafröökynällekin\noikohonsa ja huitoo jotta:\n\n— Joutua joutua, ottakaa sankoo, tulkaa hakemhan tekkin vettä — —.\n\nJa niin ne tulivat tukka hulmuten ja trenki vinttas vettä ja kaikki oli\nniin touhus, jotta tietäähän sen kun hätä on suuri, niin ei siinä joura\npaljo kattelemhan — —.\n\nHantesmannin frouva tuora fläsyytti trengin kans vesikorveja, ja ne\ntoiset tärpättikylpijät kipottivat sangoilla n’otta hiki nokkuu.\n\nVasta sitte kun muitakin ihmisiä kerkes paikalle, haikaasi se\nkassafröökynä yhtäkkiää vähä kauhialla äänellä jotta:\n\n— Herriijee Manta ja Hulta — — mihnä mun paitani on?\n\nSe koitti hairoja ympärinsä eres vihtaa käsihinsä, niinkun\npruukathan —.\n\nJa silloo vasta Manta ja Hulta ja kaikki muukkin hoksasivat jotta he\nolit alasti kun Eeva paratiisis — —.\n\nJa silloo se vasta kiirus tuli! Peräkanaa menit jotta makasiinit heiluu\ntupahan — ja sauna paloo loppuhun asti. — — —\n\nOikiastansa täs hirviäs tapaukses olis peräkaneettikin.\n\nSe kun ne frouvat sitte kun n’oli saanehet verhat päällensä,\nkäyyvät sen pankinjohtajan niskahan, jotta se meinas polttaa heität\ntärpättilöylyllänsä.\n\nMutta se sanoo jotta: olis pitany esti hautua kiuaskivet verellä ja\nsitte vasta heittää tärpättiä. — Sillä lailla tärpättilöyly otethan.\n\n— Hyvä s’oon perästäpä! olla viisas — pannastivat akat niinkun niiren\npyhä tapa on, — kun sauna palaa.\n\n\n\n\nTUARIN MUARIN PRUUTTA\n\n\nOottako kuullu siitä Tuarin muarin pruutasta?\n\nTuarin-muari on kattokaas täälä meirän lehren toimitukses varsinaanen\npäätoimittaja.\n\nKun me tavalliset toimittajat oomma päivänkriivaroonu, töhrinehet\npaljo paperia, saksinehet ja paiskinehet sanomalehret sikinsokin ja\nmyllännehet kukin oman pöytänsä ja laattian silppua umpikantehensa\nja lähremmä sitte illalla pois töistä, niin tuloo Tuarin muari suuri\nluuta olkapäällä, sankoo käres ja tiskitrasu kainalos, lakasoo loput\nkirjootukset ja paperit menemähän, sortteeraa ja pyhkii pöyrät n’otta\ns’oon sitte toimittaminen selvää taas siltä päivää. Sitä varte me\nsanommakin Tuarin muaria päätoimittajaksi.\n\nMuiren toimittajaan huanes ja pöyrät on vähä ihmisenmooses siivos,\nmutta mun huanehesnani ei muut pärjääsikkään kun Tuarin muari. Tulis\nsota heti. Mutta me tunnemma toisemma hyvin, tykkäämmäkin toisistamma\nja meirän pikku-jouluskin me alootamma aina juhlallisesti Tuarin muarin\nkans ensimmäisen falssin. Meemmä jenkaa jotta piaksut paukkuu, ja sitte\nvasta saa nuoriso karkeilla.\n\nNiin, siitä siivosta mun huonehessani pitikin sanoman, jotta mulle on\ntuotu ja on kans joka pöyrällä ja hyllyn päällä monta suurta ja pientä\ntuhkakuppia, johka niinkun sais Mekan pätkät ja tuhkat nokahuttaa,\n— muttei vielä kertaakaan oo Tuarin muari mun jäljiltäni niistä\ntupakinporua tarvinnu tyhjentää. Jos niis on tuhkaa ollu, niin muiren\npiipunporoja ovat ollehet, muttei mun. Sillä vaikka kuinka oon meinannu\nja muistanu ja päättäny ja sanonu, jotta s’oon siivotoonta varistella\ntupakintuhkaa, paperossinpätkiä ja tulitikkuja laattialle ja matolle ja\npöyrälle ja omille rinnoollensa — ja oon mä meinannu välistä polttaa\npönskän päästänikin — niin ei ikänä vielä vahingoskaan oo tuhkakuppihin\nmun tuhkani eikä tumppini sattunu tipahtamhan.\n\nKun istun tähän kirjootuskoneeni äärehen, niin en kuule enkä näje,\nen tierä että eres polttelenkaan, ähkin vain ja savuan. Kun yks\nhaiku loppuu, niin silmät kattoo kirjootusta, käret huitoo ilmaa kun\nkapellimestarin ja paperossit lentää suuhun ja syttyy aivan ittestänsä.\nEn tierä sitte, mutta kun oon saanu kirjootuksen valmihiksi, niin —\naina on laattia koneen vieres tumppia, tuhkaa ja palanusia tikkuja\ntäynnä — n’otta ittiänikin harmittaa. Mutten mä sille mitää mahra, kun\nkirjoottaa pitää, niin tuhkat ja tumpit tuloo ittestänsä. Eikä auta muu\nkun huakaasta Tuarin muarin pualesta.\n\nMutta me oomma siihen jo tottunehet, tottunehet niin, jotta Tuarin\nmuari jäis silmät pyäriääsnä ja luuta pystys kattomhan, jos _ei_\nsitä tuhkaläjää laattialla olsi. Se vois säikähtääkkin ja itteksensä\nhaikaasta jotta:\n\n— Onkhan Jaska-poika kipiä vai kuallu, kun ei läjää ookkaan — —.\n\nNiin hyvin se Tuarin muari mun puhtini ja tahtini tuntoo, jotta\ntuhkasiivosta konehen ääres tietää justhin prisiis sanua, mitä aamun\nlehtehen oon kirjoottanu. Kun tumpit on vähä yhres kasas ja tikut\npaperikoris, niin se itteksensä hymähtää jotta:\n\n— Jaahas, Jaakkoo on taas viisastellu ihmisen elämää, koska on\najatukset ollu nuan yhres kasas.\n\nJos tumpit, tuhkat ja tikut on aivan ympäri lumperoosia, ja pöyrällekki\nlennelly, niin heti muari tietää jotta:\n\n— Nyt s’oon taas ruattalaasia möykyttäny — — ja kyllä ne rumaaset sen\ntarvittookin — tykkää Tuarin muari, sillä me oomma politiikasta aina\nollu yhtä mieltä.\n\nJos tumpit on pureskeltuja ja »Pietarsaarehen» asti imetty, tikukkin\npainettu keskiä mutkalle ja tuhka varissu liivinrintaa konehen alle,\nniin silloon Tuarin muaria hytkyttää jotta:\n\n— Mithän venkkuraa se Jaakkoo nyt on lykänny, vissihin jostakin\nfriijooreisusta Oottako-kuullua, kun s’oon nuan kovasti funteerannu ja\nfiilannu juttuansa\n\nNo niin, näin täs tunnethan toisensa hyvin, Tuarin muari ja mä; vanhoja\ntaloon asukkailla kun ollahan molemmin.\n\nMutta täs yhtenä iltana, kun kaikki oli niin hiljaa ja rauhallista,\njotta urheelu-toimittaja, se Jehu vain istuu pöytänsä takana kontturis,\nmithän krapas, ja Tuarin muari heiluu luutinensa kirjapainokonttorin\nkaffihuanehes, lykkii touhuussansa lavittoota ja veteli pöyrän altakin\nluurallansa, niin, ahrasta kun siinä pakkaa olemahan, niin, kuinkhan\nsattuu kolhaasemhan sitä töntteröä, joka on aina ollu sen tiellä ja\njota s’oon siirrelly nurkasta nurkkahan ja imehrelly jotta, mikhän\ntuakin pönttöö on, niin, sussiunakkohon sentähren kuulkaa, kun samas\n— sanon vieläkin jotta siunakkohon, kun samas präiskähti ja rupes\nfrääsäämähän ja vettä tulla troiskutti sellaasella voimalla jotta\nkattohon ja seinille kun palopruutästä olis ammuttu. Ja tohisi ja\nfrääsäs n’otta Tuarin muarin silmät sekaasi — ja aina vain pruuttas\nvettä ympäri seiniä!\n\nMutta silloon faarttas Tuarin muari, jok’ei ookkaan mikää hätähousu,\nsen töntterön niskahan, moiskas tiskitrasulla sitä päätä, josta\npruuttas, ja sitte molemmin kourin kurkusta kiinni ja pivonpohjaa\npäällä jotta:\n\n— Ääää, piräkkö kitas senkin rumaanen — — —.\n\nMutta pruutta se pihisi ja puhalti vain kovalla voimalla sormien\nvälistä vettä; truiskii ja sylki niin vastasilmiä, ettei Tuarin muari\ntahtonu nähräkkään koko petua. Mutta kun se sai sen pahuksen värkin\nlopuksi molemmin käsin suusta kiinni ja vattansa ala painetuksi, niin\njo toppas tulo — vaikka se silmät pesikin ja nutturan hajootti.\n\nSiin’ oli kaks kovaa vastatusten Tuarin muari ja se hullu pruutta. Ei\npuhuttu mitään, puhistihin vain. Jos vähäkin otetta löyhrytti, niin\nheti pruutta truiskas ja frääsäs.\n\n— Äääh — ähkyy Tuarin muarikin ja tukkii sen suuta.\n\nMutta niin sisukas kun Tuarin muari onkin, niin ei auttanu lopuksi muu\nkun huutaa apua jotta:\n\n— Tulkaa hyvät ihmiset auttamhan, hooih, Jehuuh — —.\n\nNo Jehu kuuli huuron ja tuli kun ammuttu jotta:\n\n— Mikä tääl’ on?\n\n— Ääääh — sanoo Tuarin muari — kun tappi lenti ja tuloo aina vain — —.\n\n— Antakaas minä — touhus Jehu ja nykimhän kans sitä pruutan suuta, että\nhän muka kyllä — — mutta silmät se pesi Jehultakin.\n\n— Phyi rääppöjä — sylki Jehu, eikä nähny mitään.\n\nMutta Tuarin muari ei sylkeny nykkää, ennenkö sai sen taas molemmin\nkäsin vattansa ala ja tukkuhun. Sitte vasta sylki, ja sanoo jotta:\n\n— Ääääh, juaskaa ny hakhon ihmisiä aphun, ei tämän kans enää kauan\njaksa — —.\n\nJa Jehu tryykäs pihalle ja huuti kaikkehen mailmahan oikohonsa jotta:\n\n— Tulkaa tulkaa — —.\n\nNiin painon pualelle oli kuultu se hätähuuto ja sieltä tuli\nIkälääsen-Hiltra tukka suarana jotta:\n\n— Mitä jukelin tähre täälä huurethan — —.\n\n— Piikki puhkes — ähkii Tuarin muari ja painoo niin lujaa kun jaksoo.\n\nNo Hiltra rupes ettimhän sitä piikkiä ympärinsä, jotta minkälaanen\nse oli? — — niin Jehu sanoo, jottei siinä oo piikkiä ollukkaan, kun\nsellaanen konhellinen venttiili, jok’ on auennu — — n’otta Tuarin muarin\nrupes pistöhön oikee vihaksi, muttei se saanu mitään sanotuksi, kun\npiti aina vai painaa, jottei se pruuttaasi — — äääää.\n\n— Viekää se pihalle — huuti Jehu, jok’ei tohtinu itte enää mennä\nlikillekkää, hollin päästä vai hohuutti.\n\n— O-o-ota säkin kiinni — sanoo Tuarin muari Hiltralle. — Paina mun\nkättäni ja ota toisella kärellä tuasta krivasta kiinni, mutta älä\nfläsyytä — —.\n\nYhres ne sitte napaloottivat sen kans, mutta kun ovesta yhres rypähäs\nyrittivät, niin käret höltäs ja pitkän pruiskun se peijakas truiskas\nvielä kattohon ja pesi vielä Hiltrankin silmät ennenkun oltihin\nportahilla ja saatihin truuttun suu taivaalle. Sieläkin vielä räystästä\nkorkiaatte hyvän aikaa pruuttas vettä. Mutta sitte se loppui ja tohu\nlakkas, jottei ollut kun pönttöö jälellä.\n\nKun Tuarin muari sitte viimmeen oikeen selkes siitä rytäkästä, niin\nkysyy Jehulta jotta:\n\n—- Mikä rumaanen tämä töntterö oikee on? — Min’ oon ny toistakymmentä\nvuatta taloos palvelin, ja joka päivä tuan nähny, eikä se ennen oo\ntuata tehny — —. Aina se on ollu mun tielläni ja mä oon monaasti\nmeinannukkii Lanalle sanua, jotta miksei tuata nakata pränkarulle, kun\non muutoonkin ahrasta — —.\n\nNo Jehu seliitti, niinkun asia onkin, jotta:\n\n— Se on sellaanen hätä-pruutta, jos tulipalo tuloo, niin ei muuta kun\nlyötä tuo tappi tuasta sivusta sisälle, niin sielä särkyy pikkuunen\nklasiputki sisällä ja se muorostaa kaasuvettä, joka tuloo suurella\nvoimalla uloos, niinkus näittä — —.\n\n— Nii-ih — — me näimä, jotta tuloo — toristivat Tuarin muari ja Hiltra\nyhtehen äänehen — ja uskomma kans: silmät se pesi! — — —\n\nNyt se _Lux_-tulensammuttaja on uurellensa täytetty kemiallisilla\nainehilla ja sielä se seisoo nyt taas kirjapainonkonttorin kaffihuonehen\nnurkas niinkun ennenkin, mutta rumasti muljahuttaa Tuarin muari joka\nilta sen päälle, kun luuralla vierestä vetää. Mutta tarkasti silmä\nkovana ja tuimasti kattoo, jottei enää vahingoskaan kolhaase sitä.\nTuarin muari tiätää minkä frääsöön se rumaanen sisällänsä pitää.\n\n\n\n\nKATINHÄNTÄ\n\n\nOottako kuullu, jotta kissinhäntä kukkapurkis?\n\nKaikkia sitä lehtimiehelle sattuukin. Oli tuhannen kiirus toimitukses,\nkun puhelin taas soi, ja jokin hempiän-lempiä suloonen nuori mamman\nääni liverteli jotta:\n\n— Anteeksi nyt, tämä on rouva insnööskä Lemmenlaine — (tai jotakin\nmuuta yhtä ihanaa myrrhaa) — minä pyydän vain kysyä Teiltä herra\nJaakko, joko Teille on tullu niitä uusia mustia kissinpoikia, minä olen\nniin odottanut — —.\n\nMinä räpyttelin silmiäni jotta:\n\n— Mitäh?\n\n— Niitä uusia mustia kissinpoikia, joita Teidän Mirkku tapaa laittaa.\nTeiltä on luvattu minulle yks heti kun tulee — —.\n\n— Kuka on luvannu — kysyyn mä.\n\n— Se rouva, jonka luona te asutte, phihihi, minä olen häneltä tilannut\nyhden jo monta kuukautta sitten.\n\n— Mutta kulkaapas nyt, hyvä pikku rouva — sanoon mä murtuneella äänellä\n— mun täytyy ilmoottaa Teille se surusanoma, että meillä ei enää\nMirkkua olekkaan — —.\n\n— Kuinka niin? — hämmästyi se ääni ja meni aivan pleikiksi. — Onko\nTeidän Mirkku kuollut?\n\n— Tjaah — huokaasin mä. — Ei se ny aivan hengettömäksi oo menny, mutta\nse on loppunu — —.\n\n— Mi-mi-mitä Te sanotte — — _loppunut_? — Kuinka se on mahdollista?\n\n— Se on kulunu melkeen loppuun — koitin seliittää parhaani mukaan.\n\n— _Ku-ku-kulunut_? — Teidän kaunis musta Mirkku _kulunut_ loppuun! — Kuinka\nniin? — imehteli se ääni.\n\nJa minä seliitin niinkun asia onkin jotta:\n\n— Se tuli viimme aikoona niin kovaksi hyppäämään ja juoksemaan, että\nse oli aina matkas kun trulli. Siinä siltä raukalta kului niin tassut\nja jalaat ja rupes vattakin maata harraamahan n’otta kun se aina vain\njuoksi ympärinsä, niin — — phryhy — — ei siitä _jääny_ lopuksi muuta\nkun pikkuunen hännänpää — — phryhy — — (pääsi multakin itku).\n\nMe itkettihin kauan aika molemmis päis.\n\nMutta sitte se pikku frouva sanoo jotta:\n\n— _Se ei voi olla_ totta! — Nyt te narraatte minua.\n\nKun sain sitte minäkin henkeni takaasi, niin sanoon jotta:\n\n— Kyllä se on totta! — Se juoksi niin jotta se kului aivan loppuun.\nEi jääny muuta kun pikkuunen hännäntypykkä, kun se viimmeisen kerran\ntuli köökkihin. Mutta onneksi mä sain sen silloin kiinni — —.\n\n— Sen hännänkö?!!\n\n— Niin, sen hännänpään tietysti, kun ei siinä enää muuta kruppia ollu.\nJa siinäkin oli työtä; niin että meillä ei ole, hyvä frouva, nyt tällä\nkertaa muuta kissiä koko taloos kun se häntä; mutta se on hyvä\nplanttu — —.\n\n— Mitä Te sanotte, kissinplanttu?\n\n— Niin juuri. — Minä oon ny pannu sen kukkapurkkihin pystyhyn\njuomaklasin ala ja kastelen joka päivä kyynelin ja kaffikretalla, ja se\nvoi oikein hyvin. Se on ruvennu hyvin kasvamahan ja on jo aika tuuhia\nniinkun kaktus. Se on kasvanu kaks tuumaa n’otta kyllä siitä vissisti\nhyvä kissi kasvaa ensi kevääksi — —\n\n— Voi, voi kun te narraatte minua, mutta en minä usko milhää, että\nsiitä enää kissi kasvaa.\n\n— No vissisti!! — vakuutin mä. — Min’ oon kasvattanu monta kissiä\nennenkin aivan juuresta asti, kyllä mä tierän ja oon sellaane\ntrekoosmestari jotta: tuloo siitä!\n\n— No, saanko minä sitten yhren — titskutti se frouva.\n\n— Kyllä!! — lupasin mä. — Niitä on tilattu jo muallekkin.\n\nTaisin mä täs nyt urakkahan ruveta. Mutta ei auta, yrittää pitää, jotta\nse frouva sais kissin ittellensä. Ja hyvää sorttia!\n\nOli se onni, että siitä Mirkusta jäi eres niin hyvä planttu.\n\nKun ei ny vain tulsi pakkaasia.\n\n\n\n\nJULLEN TUPAKKILAKKO\n\n\nOottako kuullu, kuinka s’oon kovaa, paremman elämän kilvoottelu?\n\nLährin mäkin täs yhtenä aamuna, kun oli kuivaa ja\nkirkasta, terveyskävelylle. Ja rookasin toisia samallaasia\nterveysvoimistelijoota, ittekurittajia ja katumuksen lykkääjiä jotta\n»olipas viimmeenen kerta».\n\nTuli tuola Houräätin rannas vastahan hyvä toveri, oikee fakiiri ittensä\nkiruttamises ja kurittamises paremmaksi ihmiseksi, Julle.\n\nSiit’ on jo lähes kaksi viikkua sitte, kun Julle — 30 vuotta sitä\npäätöstä tehtyään — lopuksi puraasi hampahat yhtehen ja sanoi\nleimuavalla äänellä, silmis teräksenharmaa kiilto jotta:\n\n— Ja nyt se on loppu! Loppu, loppu, loppu!\n\nNousi pöyrästä vihaasena kun härkä, heitti paperossintumppinsa\nnurkkahan. Ja lähti kävelemhän raivoissansa kun hullu.\n\nSiitä hetkestä alkaan on Julle juonu hirviästi vissyvettä, syöny\nkilon lakristaa päiväs, ollu kiukus ja — kävelly kun pelsepuupi ja\nJerusalemin suutari.\n\nEi sanonu, peijakas, mulle päivääkään, vaikka näki ja tunsi; mennä\ntrippas vain tihein, hätäisin askelin. Ja suu kävi kun kanelilla.\n\nMutta minä kaarratin häntä vastahan. Se puristi nyrkkinsä ja hampahat\nyhtehen n’otta se oli aivan kalpia ja läähötti.\n\nMutta posket lotisi ja pullisteli. Näki, jotta se raivoisasti pyöritti\njotakin suussansa.\n\nNäin, kuinka se kärsi ja tappeli ittensä kans. En saattanu, osanotosta\nystävää kohtaan, olla kysymätä jotta:\n\n— Onko sulla jo _knappi_ suus — vai vieläkö lakristaa pureskelet?\n\n— Äääääsh — sähähti Julle, huitaasi kärellä ja lähti painamahan\nVaskiluotohon päin.\n\nSellaasta sisu-miestä minä kunniootan!\n\nSiksi nostinkin kättä ja lausuin, noin nimesin:\n\n    Kamppailit kauan sä kohtalos kanssa\n    _saavutit_ voiton — voittamatoon!!\n\nMutta silloon Julle kääntyi vähä äkkiää ympäri, heristi nyrkkiä ja\nkarjaisi särkyneellä äänellä jotta:\n\n— Ei s’oo vielä sanottu! — —\n\n\n\n\nRÄPSYKARVAT JA PUNAHUULI\n\n\nOottako kuullu, jotta nyt tehrähän jo uusia karvojakin flikkaan\nsilmihin?\n\nKyllä mä oon kattellu, jotta konhollisia värkkiä ne on nämä nykyaijan\nflikanhatiskat, kun myssykin on enää vain pikkuunen plänttänä toisella\nkorvalla, jotta kuinkhan jutinantähre pysyykään. Jos tätä menua jatkuu,\nniin hetken päästä niill’ on hatusta jälellä enää vain postimerkki\ntoises poskes.\n\nEn olsi luullu, jotta punamultaakin rupiaavat täälä meilläkin\ntruuttuhunsa tuhraamahan niinkun Pariisis, mutta uskua täytyy, kun\nsormellensa sylköö ja koittaa. Kuinka herrinjee näitä nutipäitä\nnyt enää pussathankaan, kun siinä tuhraa oman suukkunsakkin aivan\npunaaseksi?\n\nMin’ oon kattellu niiren konstia. Niill’ on kuulkaa sellaane\nnikkelipötky, jotta kun toisesta päästä lykkää, niin toisesta tuloo\npunaasta rasvakliitua, ja sillä ne sutaa huuliansa ja möträä aivan\npunaaseksi. Ja se onkin kovasti tarkkaa sihtaamista ja peilihin\nkattomista, jotta tuloo kaaret korjat. Ett’ olis suukku punaane kun\nkirsikka — niinkun ne sanoo.\n\n— Pthyi ryökköjä! — Mitä tuallaasella suulla tehrähän? Eihän sillä voi\nsyärä, ei juara, eikä eres reiruhun pussatakkaa — pannastin täs yhrelle\npörröpäälle, joka justhin sutas truuttuansa punaaseksi.\n\n— Mutta se on nättiä! — sanoo flikka ja nakkeli niskojansa.\n\nSitte se mirri rupes sortteeramahan kulmakarvojansa. Nästyykihin sylki\nja hinkkas, niin — — kulkaa, kun ei sillä kulmakarvoja enää ollukkaa!\n— Oli tuhannen pynttyhäntä, en paremmin sano, nyppiny ja raakannu pois\nkaikki kulmakarvansa ja sanoo jotta:\n\n— Hyh hyh sinua setä-Jaakkoo, kun sinä olet vielä alhaaselia\nsivistyskannalla. Ei suinkaan nyt sivistyny ja hieno nainen kulje enää\nparpaariset luonnonkarvat otsalla niinkuin simpanssit aarniomettis! —\nEihän nyt toki, vaan hänellä on maalauksellisen kauniit kaarevat viivat\nkulmilla, markkeeraamas silmän muotoa ja karakteristiikkaa, phihih —\nkun sinä Jaakkoo olet tyhmän näköönen.\n\nMahroon mä olla torella tyhmännäköönen, mutta sitä minä olin kaikkien\nteirän rehellisten ja kunnon ihmisten puolesta. Olin syvästi, suuresti\nja siveellisesti hämmästyny ja loukkaantunu. Mä en tienny mitä oisin\nsanonu tämän villiintynhen nuorison eres, joka nyppii räpsykarvansakkin\npäästä — — ja, ja karahteeraa meitä oikeita ihmisiä, johon vielä\njumalanluomat vanhaalaija karvatupsut ottas — simpanssiiksi ja\nmettäneläviksi.\n\nEn saanu sanaa suustani, kattoon vain, kun se pää vääräs ja kieli\nposkella peilin palahan tiiraten piirteli hoikkaa mustaa viivaa\nsilmäkulmansa päälle. Ohkaasen suuren kaaren laittoo, pyhkii ja\nhinkkas, ja taas piirteli; katteli likiltä ja kaukaa.\n\nJa sitte se oli viimmee valmis.\n\nOtti vielä hopiaasen toosan käsilaukustansa ja sieltä sellaasen\nkarvatupsun kun jäniksen hännän, jota hieroo toosan pohjahan ja sitte\npyhkii koko naaman, n’otta s’oli aivan ympärinsä valkooses jauhos —.\n\n— Jaa-ah — sanoon mä. — Kyllä sä ny oot pöllöön näköönen! — Jos isäs\nsun tuos putsus rookaas, niin pönskähäs havertaas ja huitelis kun\ntyhjää jauhosäkkiä aitanseinähän, jotta tomut pöläjääs.\n\n— Phihi hi — tirskutti se flikan-typykkä. — Niin se isä tekiskin, jok’\non vanhanaikaane ja sivistymätöön ihminen, eikä tierä mikä on fiiniä,\nmutta mä pyhiinkin suuni puhtahaksi ja liijat puuterit pois ennenkun\nkotia meen phihi — —.\n\nSitte se nästyykillä huitoo vähä enimpiä jauhoja naamastansa, pörrötti\ntoisella kärellä kyllä muutoonkin takkuusta tukkaansa ja tälläs sitä\nmyssynpuoliskaansa toiselle korvelle niin vinohon, jotta mä sanoonkin\nheti jotta:\n\n— Putuaa se!\n\n— Ei putuakkaa, ohoh!\n\nJa heilutti päätänsä, siristi silmiä ja kysyy jotta:\n\n— Enkös mä oo ny nätti? — Tälläänen se on oikia nykyaikaane, nuori ja\nkaunis tyttö!\n\n— Kun posliini-tytty — koitin mä piikitellä, mutta se vintiö sanoo\njotta:\n\n— Aivan! — Se se on tarkootuskin, eikä mikään luontokappales, vaan\nkuvankaunis!\n\n— Oikee »_taireteos_»! — krääkääsin mä.\n\n— Oikee taire-_maalaus_!! — viserti se otus. — Jos mull’ olis\nvaraa, niin kullasta posket ja hopiasta otsan, timantiista silmät mä\nittelleni laittaasin.\n\n— Ja sahajauhoja pään täytteeksi — koitin sanua.\n\n— Ei kun elohopiaa, kirkasta ja elävää — hihkaasi flikka.\n\nMinä levitin käteni, — en suinkaan ottaakseni tuallaasta mööpeliä\nsylyhyni, sillä jauhoohinhan siinä olis tullu, vaan hämmästyksestä\nja sanattomuuresta, niinkun pruukathan, sillä mä hoksasin, jottei\ntälläänen vanhanaikaanen mies pärjää enää sanoos eikä suupelis näiren\nnykyaikaasten »taireteosten» kans.\n\nMutta sen sanon teille nuoret miehet, jokka saatta ne vastuksiksenna,\njotta ennenkun milleskään niiren kans ruplatta, niin pyhkikää\ntakinhialla tarkasti niiren truuttu ja peskää koko naama, jottas\nnäkisittä, minkälaasia epeliä ne arkinaamaltansa oikee ovat.\n\n— Minulla on vain yksi suru — huokaisi se flikka jotta — Kun täälä\nVaasas ei saa kunnollisia silmäripsiä itselleen.\n\n— Mitääh? — piti mun kysyä jotta — Räpsykarvojako sä meinaat?\n\n— Niin, silmäripsiä, kun mun raukan pitää kulkia näis aataminaikaasis\nvaivaasis »piikiis», jokkei varjosta eikä näytä miltää — —.\n\n— Voi hyvä kaunokki sentään — huokaasin mäkin, jotta vielä sun uuret\nräpsykarvakkin pitääs saara!\n\n— Muualla toki voi saada itsellensä naissalongis kunnolliset ripsetkin,\nmutteihän täälä Vaasas, pikku kaupungis, johna hienokkin naiset ovat\nvain tanttoja.\n\n— Sos sos sua flikka, mitä kauheeta sä puhut?\n\n— Niin, oikein kauniit ja pitkät silmäripset mä tahtoisin, niinkun\nKreeta Kaarpuullakin on — —.\n\n— Hyh helkkaris, hevoosen jouhetko silmihis? —\n\n— Sinä setä-Jaakkoo olet näis asiois luvalla sanojen — _moukka_, suo\nanteeksi, et sinä näitä ymmärrä »kuin meirän ovat». — No kuule siis:\nnykyajan hieno nainen käyttää viis senttiä pitkiä tummia, kaarevia\nripsikarvoja. Nämä hienot ripset liimataan silmäluomeen kiinni ja\nliikkuvat niinkuin oikiakin. Ne on ihanat — ne antavat eloa ja sielua\nkasvoille — kehräs tuo flikka kun mirri ainakin.\n\nEnkä minä voinu muuta kun rypistellä ja räpistellä näitä vanhoja\nräpsykarvojani ja sanua jotta:\n\n— Voi sua flikka-raasu, mitä teis nykyaijan tytöis on enää jälellä\nvanhasta naisesta?\n\n— Ei mitään! Ei yhtään mitään! — kivahti se flikka. — Vanhasta\nnaisesta meissä ei ole jälellä yhtää mitään! Sillä me olemme ja\ntahdomme olla nuoria ja kuvankauniita, vain kauniita ja ijäti\nnuoria — —. Kun vain sais ne uudet pitkät ripset, äsh tätä Vaasaa —.\n\n\u003Ctb>\n\nJa tänä aamuna luin sanomalehrestä ilmootuksen, jotta Vaasaskin on\navattu kauneussalonki, jossa »laitethan ripsiä»!\n\nPian niitä on tääläkin joka flikan silmis.\n\n— Poijat, varokaa silmiä ja — suutanne näiltä taireteoksilta!\n\n\n\n\nPIRTTIKYLÄN POIKA\n\n\nOottako kuullu, kuinka Pirttikylän ruattalaasen käythin Seinäjoen\nhevoosmarkinoolla?\n\nS’oli kasvattanu ittellensä hyvän varsan ja lihoottanu jotta s’oli\nkun maitohinkki ymmyrkäänen ja kaikin puolin hyvä kolmastalvi, jotta\nhintaakin pitis tulla friskisti, kun vain kauppamiehen rookaa.\n\nJa niin lähti se Pirttikylän poika ensi kerran hevoosmarkinoolle\nSeinäjoelle varsansa kans. Joitakin muitakin saman kylän miehiä oli\njoukos ja haisivat kovasti hokmannille niinkun markinoolla pruukathan.\n\nVäkiä oli ja hevoosia kans turmasti raralla. Katteltihin, kauppoja\nhierottihin ja kutistihin toisensa korvahan. Mustalaaset heiluuvat kun\nseittemännes taivahas, oli hevoosta eli ei, kun eres suittet kainalos.\n\n— Hai isä, näytä mullekkin sen hampahia — huuti Oskarin-kokoonen\nmustalaaspoika isällensä, joka justhin sihtas yhren jurvalaasen suuhun,\nhevoosen, nimittään.\n\n— Katto sinä toisesta päästä moukurapää, näkyykö läpi — huitaasi\nmustalaanen poikaansa kriimulla pakaroolle. — Et sä mistää tierä —.\n\n— Salvia se on! Se sama kuurestalvi, jok’ oli Jouppilas ollu jo\nviistoista vuotta, ennenkun se Lappajärvelle myythin — kirrasti\npoika. — Kyllä mä tuon tunnen.\n\nMutta se Pirttikylän poika fulitteli vain varsaansa ja kuljeskeli sen\nkans erestakaasi. Monta silmää sitä katteli hollinpäästä, jotta komja\nvarsa tualla ruattalaasella.\n\nSitte tuli kolme tamperelaasta koijaria kaakin kans sen työ, ja\nrupesivat puheesihin jotta:\n\n— Ookkos poika varsaa kaupalla?\n\n— Kyllä min on myy teme, kun sine maksa fem tyysen markka, — kyllä\nPulanteri tietä, se Kristiina hevosmjees temän mamma ja pappa, se on\npriima sortti — —.\n\n— Jaa jaa — sanoovat ne Tampereen koijarit jotta — potkiiko se? — Ja\npukkasivat varsaa kupeeseen —.\n\n— Niuh — älähti varsa korvat luimus ja sivahutti potkun sivulle, —\nmutteihän ne hevooskoijaria olsi ollehekkaan, jos s’olis niihin osannu.\n\n— S’oon potkuri? — rupesivat koijarit pluutaamahan, mutta taitaa\nmuutoon olla hyvä hevoosen alku —.\n\n— Sine itte potki — koitti se Pirttikylän poika sanua. — Intte he vara\nsprakafola als — — Ja kauppaa hierottihin kovasti. Viimmee ne koijarit\nsanoovat jotta:\n\n— Piräs poika vähä tätä meirän hevoosta, niin kauan kun me koitteletnma\nsun varsas juoksutaitua — —.\n\nJa niin se Pirttikylän poikapölvänä jäi pitelemähän niiren Tampereen\nkoijarien hevooskaakkia sillä aikaa kun ne kolmisin lähtivät varsaa\nkävelyttämähän, ja juoksuttelivakkin.\n\nKovastihan ne siitä tykkäsivät, eiväkkä pitänehet hintaakaan aivan\nliikana. Sinne laitapuolille ihmisten ja hevoosten sekahan katosivat.\n\nPirttikylän poika piteli sitä kaakkia ja orotteli kauan aikaa. Esti\nse seisoo itteksensä, pitelemätä, mutta sitte rupes nojaalemhan ja\nlopuksi ihan reirusti istahti kun kissi takkakivelle. Se kaakki,\nnimittään, n’otta Pirttikylän poika ja kaikki sivullisekkin olivat\naivan imehisnänsä, jotta sepä ny vasta kumma huppa on. Poika hätääntyy\njotta:\n\n— Intte se vara min hästi, min hästi pruuvata — —.\n\nPoliisikin tuli siihen jotta:\n\n— Tuahan on jo valmista lapikasnahkaa ja meetvurstia! — Ei tuallaasia\nsaa markinoolle tuara —.\n\n— Ei temä on min hästi — tuppas Pirttikylän poijalle itku kurkkuhun. —\nSe kolme tampermjees sano, että mine pite vaan se kiinni niin kauan kun\nne koitta mun varsa —.\n\n— Mutta tämähän istuu kun puukissi — pannasti poliisi ja otti suittista\nkiinni —.\n\n— Voi voi, pite sine nyt härrä konstaapeli se kiinni, kun minä etti\nne mjeehet ja mun varsa — pyyti Pirttikylän poika ja jätti poliisin\nvoorostansa pitelemähän kaakkia. Niinkun siinä mitää pitelemistä olis\nollu. Istuuhan se ittekki.\n\nPoika kierteli raralla ympäriinsä, ettii ja ettii varsaansa ja niitä\nkolmia Tampereen huijaria, mutta ne olivat karonnehet kun kastet\nmaahan. — Lopuksi se rookas toisia Pirttikylän miehiä, jokka kertoovat,\njotta kolme miestä oli tullu heitä vastahan poijan varsan kans ja menny\nportista kylälle päin —.\n\nSilloo ne käsittivät, jotta ne Tampereen huijarit olivat vienehet\nsen poijan varsan. Yhres lähtivät sitte ettimahan varsaa ja miehiä\njoka paikasta ja eiväkkös lopulta raralta rookannehekkin yhren niistä\ntamperelaasista koijariista jotta:\n\n— Just temä sama lurjus! — huutivat Pirttikylän miehet, tarrasivat\nkorvista kiinni ja antoovat pläsihin n’otta karvat pöläji. Ja niin\ntulivat suurella ryminällä sen kaakin ja poliisin tyä jotta:\n\n— Siru nyt! Teme mjees on teme kaakki, härra konstaapeli. — Temä vei\ntuan poika varsan.\n\nMies koitti panna vastahan jotta:\n\n— Se on vales, me _vaihroomma_ tuon poijan kans hevoosia —.\n\n— Voi härrekyyt kun se valehtele! — kiljaasi Pirttikylän poika ja\ntärähytti koijaria naamahan n’otta nenä poskelle, eikä poliisikaan\ntykänny pahaa.\n\nNiskasta ne sitä miestä sitte kuljettivat eressänsä ympäri kylää ettien\njoka nurkasta sitä varsaa. Ja viimmee se löyrettihinkin yhren taloon\ntallista piilootettuna — eikä kukaan ollu nähnykkää kuinka se sinne oli\ntuotu.\n\nKoitti se koijari siinä tallinnurkalla vielä flänkyttää leukojansa,\njotta he muka vaihtoovat reirusti hevoosta — mutta kun Pirttikylän\nisäntä huitaasi oikee koko kämmenellä tohnohon, jotta ketarat pystys,\nniin ei enää kunahtanu. Siihen jäi.\n\nJa sillä kans selves se asia.\n\n\n\n\nVALTION TIEMESTARI\n\n\nOottako kuullu, minkälaane valtion tiemestari täälä Vaasas on touhunnu?\n\nNo täs yhtenä päivänä seisoskeli Vaasan torilla sellaane pitkänhuiskia\nmies, joka kyseli sylttykauppiaalta, jotta mistähän sais miehen\nyövahriksi tuonne Traispäkin siltatöihin?\n\n— Jaa jotta yövahriksi? sanoo sylttykauppias.\n\n— Niin, min’ oon valtion tiemestari, justhin tullu Helsingistä, ja\npitääs saara luotettava mies yövahriksi siltatöihin Traispäkkihin,\ntuonne Pukkipryyn sillalle, jot’on tehty nuhjattu koko kesä eikä siitä\ntahro tulla mitää n’otta ylihallituksesta lährettihin minut valvomahan\nja vahtaamahan töitä, jotta se valmistuus ja loppuus kerran — — — puheli\nmies. — Ettäkö te tietääsi sellaasta luotettavaa ja teräväsilmäästä\nmiestä, joka rupiaas yövahriksi ja samalla vähä salapoliisiksi, kun\nsieltä pakkaa katuamahan rautakankia ja lapiootakin.\n\nJa kun sitä asiaa oli siinä sylttykauppiaan kans aikansa tuumattu, niin\nlähretettihin sanaa Präntöölle ukko-Nuutille, jok’ on teräväsilmääne\nmies ja ottanu kiinni ennenkin lurjuksia.\n\nNuuti-ukko tulikin, ja niin se valtion tiemestari teki oikee kontrahrin\nsen kans jotta se rupiaa yövahriksi Traispäkin siltatöihin 800 markan\nkuupalkalla ja ottaa kiinni lurjukset ja varkahat, jos vähäkin huomaa\nvilppiä — —.\n\nSitte se valtion tiemestari rupes juttelemhan, jotta hänelle tuli\nniin kiirus ja äkkinäänen lähtö Vaasahan, jotta tuli aamujunalla eikä\nkeriinny saara rahojakaan följyhynsä kun lähti. Mutta heti kun pankit\naukee, niin hän menöö pankkihin nostamhan 20—30 tuhatta, puheli se\ntiemestari jotta — — Ompas tuas niin herkullisen näkööne siansorkka,\njotta mitä se maksaa?\n\n— Viis markkaa! — sanoo sylttykauppias.\n\n— No, minä otan sen — sanoo se valtion tiemestari ja rupes\npureskelemahan ja heitti luut penkin ala. — Tuota, mun pitääs maksaa\nyökortteerini matkustajakotihin, kun se akkahassu heti vaatii, vaikka\nmä sanoen, ettei mull’oo rahaa ennekö saan pankista nostaa, ja pankki\naukaistahan vasta kymmeneltä. Olisko teillä vipata viiskymppiä siihen\nasti? — Kyllä tämä yövahti toristaa.\n\nJa niin se sylttykauppias, jok’ on rehellinen ihminen, lainas sille\nvaltion tiemestarille 50 mk.\n\nSe otti vielä toisenkin siansorkan, n’otta se teki niinkun 10 markkaa\nyhtehensä ja lähti sitte pankkihin nostamhan rahoja.\n\nMutta se Nuutti-Ukko rupes tuumaamahan, jotta mikähän se mahtaa oikee\nolla tuallaane valtion tiemestari, joll’ei oo yhtää rahaa ja on nuan\npersoo siansorkkihin.\n\nSe valtion tiemestari käy pankis, tuli takaasi ja sanoo, ettei ollu\nvielä paperit oikee kunnos, pitää orottaa vielä pualituntia — — ja söi\ntaas yhren siansorkan, kun ei sillä ollu muutakaan tekemistä.\n\nMutta silloo sen Nuutti-ukon silmä rupes kattomhan kun naskali\nterävästi, jotta ethän sä vai oo lurjus — ajatteli Nuutti-ukko virkansa\npuolesta, kun kerran hän on valtion palvelukseen pestattu pitämähän\nsilmällä varkahia ja lurjuksia.\n\nSe mies rupes sitte juttelemhan, jotta hänellä on tuttujakin täällä\nVaasas, se kuuluusa Markus, jonka työ hän menöö illalla vierahaksi —\n— On oikiastansa sukulaasiakin, eikös se oo ettivä komisarjus täälä\nVaasas? — puheli mies.\n\nJa sitte se lähti taas pankkihin nostamhan niitä valtion rahoja.\n\nNyt söi syltty-kauppiaskin jo ittekki siansorkan ja sanoo, jotta:\n\n— Saas nährä tulooko se takaasi — mutta se yövahriksi pestattu\nNuutti-ukko sanoo jotta:\n\n— Minä jo suuresti epäälen sitä, ettei vai livistä sen viiskymppis kans\n— ja piti tuimasti silmällä pankin ovia.\n\nNiin eikös vain tullukki se valtion tiemestari pankin ovesta takaasi\nja harmitellu korvallistansa kraapien jotta:\n\n— Pankin vahtimestari on lähetetty viemähän tierahat mun asuntohoni\nVaasan Matkustajakotihin — —\n\nJa että hän lähtöö niitä nyt hakemahan. Ja lähti kans.\n\nMutta se yövahriksi pestattu ukko-Nuutti lähti perähän, hollin\npäästä kattomhan, jottei se pehkana vain vie sitä sylttykauppiahan\nviittäkymppiä.\n\nSe valtion tiemestari tuli hetken päästä kovasti noukka pystys\nmatkustajakorista takaasi ja kysyy siltä yövahriltansa, jok’ oli\nportahilla vastas jotta:\n\n— Mitäs sä mun peräsnäni kuukit?\n\n— Virkani puolesta, sanoo ukko-Nuutti — vaikk’ei se niin häävinen\nookkaa —.\n\nJa samas lähti se valtion tiemestari hyppäämähän. Juoksi\nLontviikinkatua, kääntyy Rauhankarulle ja piankin ylitte kun orava — —\nn’ottei yövahti peräs pysyny, vaikka se virkansa puolesta yritti.\n\nMutta Nuutti-ukko olikin viisas, se oikaasi — meni suoraa\npoliisilaitokselle ja sanoo Markukselle jotta:\n\n— Se sun sukulaases vei sylttykauppiahalta 50 mk. — — Ja kun Markus oli\nvähä kyselly miestä ja kattonu kirjojansa, niin sanoo jotta:\n\n— Vai sekö se onkin? Kyllä mä sen tunnen. Se pääsi t.k. 16 p:nä\nKakolasta, ja ny s’on jo täälä.\n\nJa kun Markus puhalti pillihinsä, niin miehet lähti juoksemhan ja ei\nollu kun puoli tuntia, niin valtion tiemestaria jo tuothin kraiveliista\nkun kanan raatua poliisilaitokselle. Ja huomattihin, jotta se oli oikee\nisoo-tekijä pienempien villakoirien joukos.\n\nSe kattua muljahutti, se valtion tiemestari, rumasti sen pestaamansa\nyövahrin, ukko-Nuutin, päälle jotta:\n\n— Olikos se puhet sellaane?\n\n— Oli! — sanoo ukko-Nuutti — jotta mun pitää pitää silmällä ja ottaa\nkiinni kaikki lurjukset valtion työmailla. Anteeksi ny vain, jotta\nmestari oli ensimmäinen.\n\n\n\n\nKROPSUSTA PIAKSUN POHJA\n\n\nOottako kuullu, jotta jo ny jotakin, kun — kropsusta piaksun pohja?\n\nKyllähän sitä imehiä sanomalehristä saa tähän aikahan lukia jos\njonkinlaasia, mutta ei tuata oo ennen kuultu, jotta flikan piaksuhun\nlyärähän kropsusta elikkä pannukakusta, niinkun fiinisti sanotahan —\npuolipohja!\n\nMikä se sellaasia ihmisellä teettää? Ylypeyskö, vai tyly rikkaus ja\nmahtavoottemisen halu, joka panoo ihmisen kulkemhan välistä niin nenä\npystys, jotta noukallensa lentää, ja toisen kerran taas komeuttansa\naivan sivuvääräs — niin outo luulis, ja mäkin esti ajattelin, mutta\nse olikin _rakkautta_ vain — vaikka muijonnutta. Sehän se kaikki\nkummallisimmat klenkut ja koukut ihmisillä teettää, se rakkaurentauti.\n\nKun Tilta ja Hilta olivat niin hyvät ystävät keskenänsä, jotta aina\nyhres kuljettihin iltamis ja talollakin. Ja kaikki asiat toisillensa\nuskottihin, jos vähäkin oli vientiä ja poikia peräs, eikä yhtää\nkarehrittu toinen toiseltansa. Ja heti kun taloontöiltä irtipäästihin,\nniin yhres liesuhun lährettihin ympäri kylää n’ottei tahrottu aamuksi\nkotia keriitä.\n\nSe on nuari luanto sellaane, jotta hyppäämähän se panoo, vaikk’olis\nkuinka vääräniska aamulla ylhänosta. Ja navetaskin piti niiren\nflikanhatiskaan kesken lypsyä nousta navettapiaksuulla knaputtelemhan\nsitä uuttalajia tanssia, jotta kuinka se olikaan — — Ja sitte mentihin\nHiltan lutis, tallin päällä, Tiltan kans sitä uutta lajia klenkutesta\nnenät yhres rynkyttään iltakauret n’otta taloon vanha salviakin tuli\naivan vattoolle, eikä saanu enää silppua syäryksikää.\n\nNo mitäs siitä, sellaastahan se nuaruuren aika on aina ennenkin\nollu, mutta sitte tuli naapurikylähän isoo suutarinverstas ja paljo\nsuutarinsällejä, rentoja ja solskeita poikia, jokka kattoo joka\nflikkaa kun omaansa ja holkki-Saimaata vain polttelivat kun herrat. Ja\nnehän sen mailman sekoottivakkin n’otta monesta kylästä kaikki tiltat ja\nhiltat saivat niin tuhannen paljo asiaa ja piaksunpaikkaamista, jotta\njoka ilta piti olla pyärällä matkas, — sielä suutarinverstaalla päin\npilveelemäs.\n\nSielä ne rupes vistaamahan tämä Tilta ja Hiltaparikin, erestakaasi\nmaantiällä pyäräälivät, eikä kauan kestänykkää, kun Hiltan kynkkähän\ntarttuu komja suutaripoika, joll’ oli niin elävääset silmät ja mukava\npuheensortti, jotta se ny vasta osaskin. Koitti se Tiltallekin jutella,\nmutta Hiltan kättä se puserteli ja silmihin kattoo n’otta Tilta rupes\nolemhan siinä vähä niinkun viirespyörä vaunuus.\n\nJa kyllä se sitte oli ihanaa se nuarten lempi, kun se suutaripoika tuli\nvälistä pyärällä Hiltan tyä friijoohin ja jätti polkupyöränsä navetan\ntaa, jottei nähtääsi.\n\nKun Hilta tiesi sen friijaripoikansa illalla tulevan, niin sanoi vain\nTiltalle jotta:\n\n— Kuule, en mä tänä iltana ny viittikkää lähtiä pyöräälemhän — — —.\n\nN’otta Tilt’ ei tienny välistä mitä se olis tehny, eikä viittiny oikee\nyksin lähtiä sinne verstaan paikoolle vonkaamahankaan, olis pian\nruvettu puhumahan.\n\nMutta sellaasia ne on poijat ja varsinkin justhin piaksusuutarit, jotta\nniihin ei oo yhtää luattamista. Ne on kun mötiääset, jotta ne hyppää\nsielä ja täälä, flikasta flikkahan nyppimäs.\n\nNiinkun se Hiltan friijariki, jotta yht’äkkiää rupiaa — Tiltan\nkans fänskäämähän ja jättää Hiltan siihen paikkahan, kun lapaasen\nkärestänsä, jotta se oli oikee kamalaa.\n\nOli vain sanonu, jotta hän ei Hiltasta enää tykkää ja että Hilta olis\nmuka tunkkaantunu, ja se ny on ainakin vales, oikee isoo vales onkin —.\n\nMutta mitäs sille teki? — Se rupes vain kuljettamhan pyäränsarvis\nTiltaa ja Tilta oli kans niin otti ja ahnehen luontoonen, jotta kyllä\nkelpas sille parhaan ystävänsäkki friijari.\n\nTietää sen jotta mitä se teköö nuarelle syrämmelle: itkua se teettää\nsiihen asti, kun kiukku nousoo ja rakkaus muuttuu niin mustaksi\nvihaksi jotta:\n\n— Orota rumaane, kyllä mä teille näytän!\n\nJa sitte yhtenä yänä Hilta ei menny ollenkaan nukkumhan. Se makas\nvain lutissansa ja vahtas luukusta, koska se suutaripoika tuloo taas\nTiltalle friijoohin. Ja tulihan se viimmeen kiertään kaartaan tallin\ntakaa ja sitte livahti kun kissi matalana Tiltan luttihin, ja Tilta oli\nniin krököllänsä orottamas jotta heti aukaasi oven, ja samas klapsas\nkiinni.\n\nHilta orotti vielä hyvän aikaa, mutta sitte se lähti paljas tanttu\nyllä kaarrattamhan krannin tallin taa ja otti sieltä sen suutaripoijan\npolkupyärän salaa ja talutti sarvesta oman taloon pihalle.\n\nJa kyllä se kans kamalan tyän teki, — kun hissas sen entisen friijarinsa\npolkupyärän narulla sinne korkialle lipputangon viimmeesehen noukkahan\nasti, niinku flaun ja sitoo lujasti kiinni, jotta sinne se jäi.\n\nJa sitte lipitti luttihinsa maata ja irvisteli vielä, ja oikee kulkaa\npyllistikin, vaikk’ei sitä kukaan nähny, Tiltalle ja sen friijätille,\njokka makasivat krekkua kaikes rauhas ja olivat niin onnellisia, jotta\nnenät aivan krutus toistensa poskes.\n\nMutta aamulla varahin, kun friijari sitte luikkii Tiltan lutista tallin\ntaa, niin se seisoo ja katteli silmät pyäriääsnä, jotta mihnä se hänen\npyäränsä on? Eikä ollu mihnää!\n\nTavallisesti ne pruukaa olla, — jos on siirrelty —, tunkiolla, mutta\nsit’ei ollu sieläkään. Friijaripoika siikas ja kurkisteli kaikki\npaikat, kattoo liiverin alakki ja puulatohon, mutta mihnää ei ollu —\nja aamu tuli ja ihmiset rupes nousemhan ylhä, n’otta siin’ei auttanu\nmuu kun lähtiä vainiota myäri harppoomahan kotiapäin. Ja kyllä se manas\nmennessänsä.\n\nMutta kun Hiltan taloos väki nousi ja isäntä, joka aina estiksi käy\nportahilla ilmaa kattomas, jotta mistä tuuloo, vai tuulooko ollenkaa,\nniin se rupes keikistelemhän sinne lipputangon päähän, jotta mikäs\nmööpeli sielä on?\n\nJa käski emäntääkin kattomhan, vaikk’ei sill’ ollu vielä oikee\nverhojakaan päällä.\n\nJa sitte tuli koko taloon väki imehtelemhän jotta:\n\n— Polkupyärähän sielä on!\n\nKranniskin ruvettihin nousemhan ja toiskan isäntä kattoo kans\nportahiltansa jotta:\n\n— Mitä te siälä koko taloon väellä ja voimalla katteletta? —\n\nNiin, näkihän se ittekki, jotta naapurin lipputangos oli polkupyärä.\n\nMutta Hilta ei tullu. — Eikä Tiltakaan.\n\nNe luuras vain kumpikin luukustansa. Hiltaa kovasti pryyskytti ja Tilta\noli kiukus ja silmät tapilla kun knapit, jotta päästä purota.\n\nOtettihinhan se pyärä sitte alha ja kaikki sen heti tuntivakkin jotta:\n\n— Sehän on sen meirän Hiltan sulhaspoijan pyärä! —\n\n— Jaa, mutta, — sanoo toiskan isäntä. — S’oon plaannu tämä pyörä olla\nmeirän tallin takana, kuinka se ny tuanne on joutunu?\n\nKyllä se olikin kamala paikka. Ja koko kylä siitä rupes puhumahan ja\nnauramhan, kun saatihin tietää, jotta Tilta oli sitte salaa vieny sen\nfriijaripoikansa pyörän verstaan seinustalle.\n\nPian ne rupes suutariverstaaskin venkaalemhan, n’otta sen suutaripoijan\npisti oikee vihaksi.\n\nJa siitä tuli kova riita ja meteli, mutta Hilta vannoo Tiltalle ja\nsille suutaripoijalle, jotta hän ei oo sitä tehny:\n\n— Ei ikinä, vaikka tapetaas! — Kukahan on, meirän tai teirän\ntrenki-rumaane sen sinne lipputangon nenähän vetäny, ja nyt luullahan\njotta minä — itkiä piristi Hilta päälle, jotta paremmin uskotaas.\n\nJa siihen se jäi, eikä selvää tullu.\n\nMutta sitte monen viikon päästä meinas Hilta lepyttää sitä vanhaa\nfriijariansa ja lähretti sille toisen piaksunsa paikattavaksi, kun\nsiihen oli tullu isoonvarpahan kohtahan reikä. Ja pani vielä eri\nkääröhön niinkun lahjaksi aikamoosen kimpalehen hyvää kropsua, sille\npoijalle.\n\nNiin mitäs teki tua peto mieheksi?\n\nJoo, otti ja naulas oikee messinkiryhriillä sen kropsun pualipohjaksi\nsiihen pieksuhun kiinni ja lähretti kaunihis käärös takaasi Hiltalle!!\n\nJa kyllä Hiltan suu loksahti ja silmät oli pystys, kun se seisoo piaksu\nkouras ja kattoo sitä piaksunpohjaansa.\n\n\n\n\nKAFFIPANNUN TINAAJA\n\n\nOottako kuullu, jotta ainahan sitä jotakin kuuluu täältä Vaasastaki. —\n\nTäälä sai eileen yks touhukas kaffipannun tinaaja 3 kuukautta fankeutta\nsiitä, kun s’oli tullu yhtehen huushollihin ja väkisin tinannu emännän\nkaffipannun.\n\nOli sanonnu vain, jotta hän on papan kans sopinu, jotta nyt se\ntinatahan.\n\nÄitee oli sanonu jotta:\n\n— Herranjestas, ei meirän kaffipannus mitää vikaa oo —, mutta se\ntouhukas mies oli vain hairannu pannun hellalta, heittäny sumpit\ntiskisankoohin ja sanonu jotta:\n\n— S’oon isänne kans sovittu!\n\nJa niin oli ottanu lusikka vettä, keittäny ja poruuttanu, jotta pellin\noli pitäny aukaasta kun niin kärys. Ja hyvä siitä tuliki. Oli kun\nhopiaa sisältä n’otta mestari sanookin jotta:\n\n— Kattokaa ny ittekki! — Se maksaa 15 markkaa, ja rahat tänne, ei mull’\noo aikaa, Vaasas on paljo tinattavia kaffipannuja.\n\nMutta kun isää ei ollu kotona, eikä äireellä sattunu olohon yhtää rahaa\nmassis, niin se sanoo miehelle, jotta:\n\n— Ei oo —.\n\n— Pitää olla, kun kerran on tinattu — oli mies meiskannu ja ollu oikee\nvihaasen näkööne.\n\nÄitee koitti sanua, jotta mennä isännältä saamahan se maksukin, kun se\nkerran on käskeny tulla tinaamahan.\n\nMutta mies kriinasti vain jotta:\n\n— Rahat tänne, elikkä mä vien koko kaffipannun.\n\nSilloo hairas äitee pannuhun kaksin käsin, kun syrämmehensä ainakin, ja\nhuuti jotta:\n\n— No, ei ikänä mun pannuani vierä! —\n\nNiin se mies oli aivan hullu, kun meinas ryästää äireeltä väkisin\nsen ainuan kaffipannun ja tarras kiinni ja repii n’otta — äireeltä\nkatkes liirinki hamehesta ja kaatuuki köökin laattialle, mutta sai\nkaffipannun onneksi niin vattansa ala, jotta sitä se mies ei saanu!\n\nMutta se hullu mies kinnas rumaanen niin lujaa äireen hamehesta, jotta\nse repes ja sille jäi hames käthen! Ja sen se hairas kainalohonsa ja\npihalle. Äitee huuti niin lujaa kun ikänä jaksoo jotta:\n\n— Hyvät ihmiset, tulkaa auttamhan, se tappaa!\n\nMutta se mies meni jotta ovet paukkuu ja portahilla vielä kolinkolia.\n\nÄitee tormas heti perähän portahille ja huuti n’otta kaikki taloon akat\nmeinas saara laakin. Ne näkivät vain, kun sen miehen takin häntä portis\nvilahti, — ja se meni senveeken.\n\nÄitee seisoo portahilla ja hohuutti kaffipannu käres, eikä\nhoksannukkaan, jotta siltä oli hames viety. Vasta kun Antessonska\nklasista huuti jotta:\n\n— Mihnä sun hamhes o? — niin äitee siunaamahan jotta:\n\n— Herrinjee, veikö se mun hameheni, — ja kun se kattoo, niin sill’ ei\nollu muuta kun se pikkuune flanelliklittu päällä.\n\nJa silloo se äitee vasta kauhiasti suuttuu, huuti ja tamppas n’otta\nkiukuussansa huitaasi kaffipannunkin menemähän pyöriensä pitkin pihaa,\ntormas sisälle ettimhän toista hamesta, ja pian se tulikin, ja portista\noikoosena huutamhan poliisia — —.\n\nJa suaraa poliisilaitokselle.\n\nHärmä-Lahtikaan ei saanu pitkähän aikahan sanaa suustansa ettiväs\nosastos, kun se oli niin hämmästyksis sellaasesta törkiästä teosta,\njotta hames vierähän elävän ihmisen päältä.\n\nJa pian oli kaikki Vaasan poliisit liikkeellä, ettimäs sitä hamesta.\nMuakin vastahan tuli yks ratsupoliisi täyttä lentua hyppööttään jotta:\n\n— Ookko sä Jaakkoo nähny sellaasta miestä, joll’ oli tummanvehriäänen\nhames kainalos ja ja lippalakki?\n\n— Eee eeh!\n\nJa niin se meni.\n\nMutta vielä samana iltana poliisit löyti sen hamehen yhrestä\nromukaupasta, johka se kaffipannuntinaaja oli sen myyny. Ja sellaasia\nmarkuksia ne Vaasan ettivät poliisit on, jotte ei kestäny kauan kun oli\nse hamesvaraaskin juotlnkolvinsa ja lusikkavesipottinsa kans putkas.\n\nJa eileen s’oli raastuvas ja sai 3 kuukautta linnaa. Se oli oikee sille!\n\nSellaasia lurjuksia niitä sitte on. Laittakaa, äireet, pranstakka\nköökinnurkkahan, jotta mollaatta ottahan, jos teille tullahan väkisin\nkaffipannua tinaamahan.\n\n\n\n\nVIENON NUTTURA\n\n\nOottako kuullu, jotta nuttura tuloo ny taas muatihin?\n\nEn mä ittekkää tästä mailmanvallankumouksesta vielä mitää tietääsi,\nmutta tän’ aamuna mä tapasin meirän Toimituksen virkiän juoksutytön,\nruskiasilmääsen, sirkiäm Vieno-neitin puskemas nenäänsä ihan luttuhun\nPaunun hattukaupan klasihin.\n\nSe piteli sitä pikkuusta, kyllä fiiniä hattuplättänäänsä, joka sill’ on\ntoisella korvalla kun postimerkki, toisella kärellä ja toisella hapuuli\nniskaansa.\n\n— No mitäs kummaa se Vieno on ny nuan järkytetty? — kysyyn mä.\n\n— No kattokaa ny ittekki, minkälaasia ne on ny nua uuret syyshatut!!!\n— Tähän asti on ollu muoris pitää hattua toisella korvalla-ja ny se\nverethän silmille, tualla lailla nuan etehen ja vähä kallelle —.\n\nMäkin hämmästyyn n’otta meinasin saara ihan laakin.\n\n— Kyll’ on hassuja myssyjä kun maronlakkia, eikä niis oo enää eres\nmitää koloakaan, johka pää pantaas, — — kun on kun mustia rautaasia\nparankansia — — voi hyvä isä näitä päitä!!\n\nJa kyllä Vienokin sanoo jotta:\n\n— Hulluja ne on, muttei auta, se on ny muati. — Jo kaks päivää ovat\nkaikki Vaasan hienot daamit käynehet niitä nauramas klasin takana,\nmutta Ellillä, Lillillä ja Lullilla oli jo eileen illalla tuallaaset\nhatut pääs — — Ja kyllä munkin pitää saara — jahkaasi Vieno, mutta\nhuokaasi sitte raskahasti jotta:\n\n— Kun mull’ ei oo nutturaa — —.\n\n— _Nutturaa_? — pääsi multakin, jotta — mitä sä hourit, eihän nutturaa oo\nollu enää sitte kun isuäireellä ja sekin oli niin huono ja pieni jotta\nmelkee vain paljas kaffilusikka — —.\n\n— Niin mutta, kun nyt onkin jo ja tulookin taas nuttura muatihin! —\nJa tua uusi hattu vaatii justihin nutturaa, muutoon se ei pysy pääs —\n— Kattokaa ny, ettäkö te näje, jotta siin’ on kumminauha alla, joka\npannahan nutturahan ja sitte verethän hattu nuan silmille vinoottaan —\n— niias ja keikisteli Vieno, jok’ on nätti plätti joka puolelta.\n\nMä koitin kans kyykistellä ja luurata sinne hatun ala, mutta kun ei\ntahro päästä enää kyykkyhynkää — — Mutta kun oikeen kattoon, niin\ntotisesti, — kumminauha niis on, kuulkaa!\n\n— Niin, täs sitä ny ollahan — huokii Vieno — kun ei oo nutturaa! —\nMin’ oon jo kaks päivää kasvattanu nutturaa — kynsii Vieno niskaansa —\nmutta kun se kasvaa niin hitahasti — —\n\nJa tamppas jalaalla. — Ja ajatteli synkiästi, mistä sen nutturan tähän\nhätään sais.\n\n— No fuskaa! Lait’ itte nystyrä niskahas, niin mammaski teki kun se oli\nvieno — — Eksä sitä konstia vielä tierä? — Mee rohroskauppahan, osta\n»valkkia» vain ja maronkineuloja, niin saat niin tuhannen suuren\nnutturan, niskahas kun kintut kestää — —.\n\n— Valkkia? — imehteli Vieno — mitä se on?\n\n— No, sehän on jotakin sellaasta karvaköyttä, jota naiset ennenkin\novat käyttänehet tukkansa pönköttämiseksi sielä alla ja sen päälle\nsitte körmystethän harvat karvat. Petosta ja fuskupeliähän te ootta\nollu mailman aluusta asti — —. Kyllä mä oon monta sellaasta nutturaa\njenkannu paikoollensa, kun on tyrjätes niiren kans menny hassallensa\nja toppookset ruvennu retajamhan. — — Ennenvanhaan, mutta siit’ on ny\nkauan jo.\n\nVieno katteli epäällen kulmansa alta mua kun eeva ainakin, mutta näytti\njotta kyllä se sen fusku-asian heti hoksas, vaikka rupeskin plätäjämhän\nniinkun niiren pyhä tapa on jotta:\n\n— Hyyyy-ih, kuka ny viittis sellaasta päähänsä panna, en min’ ainakaa.\n\n— Mutta kun sull’ ei oo nutturaa — — sanoon mä — ja se pitää olla.\n\nNiin me sitte tulimma Vienon kans aamulla töihin riirellen siitä\nnutturasta.\n\nJa se sanoo jotta:\n\n— Ei ikänä hän paa sellaasta fylliä päähänsä.\n\nJoo pehkana! Eilee me Vienon kans riitelimmä siitä nutturasta, jotta:\nei ikinä hän paa sellaasta päähänsä, mutta illalla kun tulin espillä\nVienoa vastahan, oli sillä uusi parankansihattu pääs ja perhananmoonen\nnuttura niskas!\n\nMä meinasin jo hihkaasta, — — niin häntää heitti ja nokkaa nosti jotta:\n\n— Passaa! Tattis vai —\n\nJa jee kun s’oli fiini!\n\n\n\n\nISOO-HARMAA\n\n\nOottako kuullu, jotta siit’ on pitkä aika sitte, kun Reinius oli\npappina Härmäs ja Heklunti kasvatti juaksijahevoosia Krouvinkankahalla,\nmutta mull’ on niinkun vanhaa unta vielä mieles, kun isä vei mua\nkirkkohon näin joulun alla sillä meirän harmaalla orihilla, joka sitte\nmyithin Linteporille Vaasahan.\n\nOli tullu lunta ja hyvä rekikeli n’otta lohna luisti kun rasvas.\nJa pitihän sillä orhilla vähä hyppööttää, elikkä jalootella kun\nkauroolla aivan ruakittihin tallihin. Ja vähä näytellä, jotta\nKotoluhran-Välitalooskin on hevoonen, joka lentää! —\n\nLaiturin lautamiehellä oli samoohin aikoohin se Musta, joka väläji\nkun silkki ja oli mainittava mones pitäjehes. Ei ollu sattunu koskaan\nniin, jotta n’olis päässy kohtamhan kumpi sivuuttaa, eikä ollu oikee\nväliäkään, tuata, mutta kovaa päästettihin aina kun paikalle sattuu,\nn’otta menijöötä ne oli molemmat, se lautamiehen silkki-Musta ja meirän\nIsoo-Harmaa.\n\nKirkonplassille isä-ukkoa veti aina pyhääsin ajelemhan ja niimpä se\nsanoo sitte yhtenä pyhänä äireelle jotta:\n\n— Jos mentääs Isoolla-Harmaalla kirkkohon —\n\nMutta äitee sanoo jotta:\n\n— No min’ en lähre sun kans Harmaalla, ei tartte luullakkaa, kun ajat\naina kun mieletöön, niinkun viimmeenkin, jotta ojahan heitti ja purotin\nprässikaulahittenikin, jonka Viitukan-Liisa sitte löyti.\n\n— Haanko mä itä tulla kirkkohon tun kans orhilla? — hypiin mä isän\ntakinhännäs jotta — mä tuun, voi, haanko mä itä tulla — —.\n\nNiin kauan maurusin jotta isä viimmeen jahkaasi jotta:\n\n— No tuu ny sitten, senkin napakaira, mutta pirä kiinni lairoosta,\nkun mennähän, ettet putua — —.\n\nÄitee pani kovasti vastahan, jotta min’ en saa mennä, mutta mä huurin\nja kirrastin ja krääyyn niin rumasti, jotta viimmee äiteekin suuttuu\njotta:\n\n— No mee sitte, kun ei sull’ oo enempää mieltä, mutta kyllä sun\npitää pukia ittes niin, ettes palellu ekkä päätäs halkaase — —.\n\nJa niin körmysti äitee mun päälleni kaikellaasta vaatesta ja\nrenttaa, jotta mä olin paksu ja kankia ku nisuäijä. Toi vielä suuret\nkoirannahkaaset turkit ja suuren karvamösän päähän, jottei silmiä\nnäkyny.\n\n— Isoo-vyö vattan ympärille! — huurin mä — niinkun isälläkin on.\n\nNiin eikös äitee hakenukkin mulle sellaasen parin sylen mittaasen\nkurotun punaasen isoon markkinavillavyön, kun ennen pruukattihin\nturkkien päällä, jotta esti komjasti kaulan ympäri ja sitte vielä\nristihin vattan ympäri ja komja solmu etehen roikkumahan. Niin olin\nvahvaatte puettu ja vyätetty, sellaanen paakales, jotten istumhan\ntaittunu. Kantamalla isä mun sitte veikin lohnahan ja pani laineellensa\nmaata sen komjan punaasen rekiroirin päälle.\n\nJa kun Isoo-Harmaa tuathin tallista niinku se huuti ja hirnuu, n’otta\ntrenki-Juhanneksen piti olla pitelemäs, ennenkun aseehin saatihin.\n\n— Pirä kiinni kualaamista — huuti isä Juhannekselle — jotta mä pääsen\nlohnahan istumhan ja suittet käteheni —.\n\nJa sitte kun se päästi irti ja Isoo-Harmaa nykääsi ja lähti, niin\nsiristi n’otta meinas lyärä meirän Juhantuvan klasista sisälle.\n\nMin’en nähny mitään, mutta äitee portahilta huuti jotta:\n\n— Herrinjee kun s’oon hullu — — pirä, Jaakku lujaa kiinni, jottes\nputua —.\n\nMistäs m’olsin siinä kiinni pitäny, kun käret oli kankiat kun aisat,\neikä sormet ulettunehet turkkiroukoosesta ulooskaan. Mutta mä puristin\nsilmiä lujaa kiinni ja olin niin tyrniää jotta tukehtua.\n\nJa sitte kun päästihin maantielle, ja kun se Isoo-Harmaa oikee haukkas\naskelia ja lennätti kavioosta lumenklimppiä n’ottei silmiä auki saanu,\nniin kyllä sitä mentihin n’otta viitikko lakona. Löi se välhin lohnan\nkarmihin n’otta sälähti ja otti hypyn, mutta isä kinnas ja nykii niska\nvääränä jotta:\n\n— Ookko siinä, ääh — —.\n\nEi se ollu kun siunaaman aika, kun tryykättihin Porren ahtehesta n’otta\ntornit heiluu, ja tultihin kirkolle n’otta akat hyppii henkensä erestä\nlumitriivuuhin ja virsikirjat sekaasinsa.\n\nMutta kyllä kans oli Isoo-Harmaa vahrus ja aivan se vapaji ja ploosas\nn’otta sieramet haljeta. Isä vai taputteli kaulalle jotta:\n\n— Ptruu fulia, kun ei saanu piretyksikään.\n\nUurella hyvällä kriimunvarrella pani isä sitte Isoon-Harmaan\nrenkhaaseen kiinni, löi loimivillaaset fällyt selkähän, heitti\nheinätukun ethen ja sanoo jotta:\n\n— Älkää tuoko tähän liki heikoja ja huonoja hevoosia eikä tammoja\nolleskaan, s’oon niin hullu ja kova kiakkaamahan tämä meirän oris — —.\n\nKyllähän ne toiset vähä nostelivat noukkiansa ja kalsiaa kattelivat,\nmutta kyllä asia niin olikin, jotta aisat s’olis särkeny ja potkinu\nkoko mailman hajalle, jos siihen olis Ukille toisia hevoosia tuotu.\n\nOlimma tullu niin parhuusehen aikahan, jotta saathin mennä suoraa\nkirkkohon, pappi saarnas jo hyväs matkaa. Käsipualesta isä traahas mua\nperässänsä kun eväslaukkua, ja kun se isoo karvamösä oli niin silmillä,\njotten mitään nähny, niin olin aina noukallani. Eikä jalaat tahtonu\nulettua maahankaan sieltä turkin sisältä.\n\n— Sinä ny aika hopelo oot — jahkaasi isä, — kun et pysy pystys\nollenkaan. Onhan sulla kaks jalkaa, vai jäikö ne kotia, häh?\n\n— Kun en mä _näje!_ — enkä saa lakkia silmiltä — urajin mä.\n\nEikä isä esti hoksannu, kuinka päin mä sielä mytyn sisällä Olinkaan,\nkun rupes niskasta kaivelemhan jotta:\n\n— Mihnä poika sun silmäs on? — —\n\nMutta sitte se äkkäs ja kääntöö sitä karvalakin räystästä ylhäppäi\nn’otta mä näin, ja niisti vielä kintahalla mun nenääni niin krouvisti,\nn’otta vähält’ oli ettei lähteny juurinensa irti koko nypykkä. Kipiääki\notti, mutta itkiä ei passannu.\n\nKirkko oli aivan täynnä ihmisiä n’otta me ei päässy kun vähä toiselle\nlairalle, akkaan pualelle istumhan. Elikkä isähän se vain istuu ja mä\nseisoon siinä penkin välis, kun ei ne turkkiroukooset muannehet yhtään,\nett’ olis päässy istumhan. Olin kun kolkku kirnun sisällä.\n\nNiin mä muistan sen, kun pappi paasas pöntööstänsä oikohonsa, niin\nkuulkaa kun yhtäkkiää se lakkas ja rupes kattomhan käsi pystys klasista\nuloos — — oikee kaula pitkällä vahtaskin — — ja koko seurakunta nousi\nkans ylhä ja kurkotti klasihin jotta, mitä siäl’ on — —?\n\nNiin viimmee pappi, joka oli kans kovettu hevoosmies, haikaasi jotta:\n\n— Kellä jee on nuan komja oris?! —\n\nNiin Aleenin Alapa, joka seisoo klasin ääres ja näki, huikkas heti\njotta:\n\n— Tua isoo papuharmaa on Esa-poliisin Kotoluhrasta, mutta tuala näyttää\ntulovan jo Laiturin lautamiehen silkki-Mustakin — — täyttä lentua — —.\n\nJa koko seurakunta seisoo varpahillansa ja kattoo, ja pappi kattoo,\nkun lautamies sitoo orhinsa paaluhun kiinni ja lähti mahtavaa astumhan\nkirkkohon päin.\n\nSitte istuttihin, ja pappi alkas taas paukuttamhan siitä, johka\nlopetti, ja jyristikin eri lailla.\n\nIsää ryjitti kovasti ja istuu rinta pystys jotta nähtääs, mutta\nsitte rupes lukkari veisaamhan, ja ne akat mun vieres huutivat kans\noikohonsa, vaikkeivät ollehet vielä löytänehel virttäkään. Molemmat\nnykiivät samaa virsikirjaa jotta:\n\n— Annas mä plaraan! — — ja sylkivät peukalohonsa.\n\nViimmee saivat oikian paikan auki, pitelivät kirjaa kumpikin lairastansa\nkiinni, kenasivat ja huutivat kun tuamiopasuunat. Se toinen taisi osata\nulkuakin, kun se vain silmät ummes lasketteli. Mutta toinen tiiras\nsilmäklasit noukas ja meni tarkasti kirjan mukahan.\n\nNiin mä muistan, kun se akka, joll’ oli klasisilmät pääs, rupes\npukkinahan sitä toista kylkehen, nykii kirjaa ja veisas sen toisen\nakan korvahan jotta:\n\n— Vie pois sun peukalos — —\n\nSillä toisella akalla kun oli peukalo värsyn päällä.\n\nMuttei sitä muut kuullu, ja sitte se kyllä meni ratihinsa.\n\nJa kunnialla me tulimma isän kans Isoolla-Harmaalla kotiakki, n’otta\nveräjänpielehen vasta löi aisat poikki — eikä mun käyny kuinkaa. Lakki\nvai lenti ja itte menin pyärien tallinpiihin.\n\nJa kyllä mä sitte trossasin äireelle, jotta aivan piti välihin sylkiä,\nkun mä sanoon, kuinka lujaa me oikee ajettihin!\n\n\n\n\nKUN ÄITEE KIRNUS\n\n\nOottako kuullu, kuinka äireet ennen vanhaan voita kirnus?\n\n— Voi veikkoset, minähän sen vasta muistankin, jok’ oon ollu puokkoo\nvoihin pienestä asti. — Kraappakynneksi pruukas äitee-muari mua\nsanuakki ja mottas monaasti voikauhalla ottahan, kun kieli pitkällä\nleivänpala kouras plaasin mankua jotta:\n\n— Antakaa äitee Jatkalle pik-pikkuuten voita — —\n\nEihän ne nämä kaupunkilaaset ja herrasväjen kersat tieräkkää eikä\nymmärräkkää, kuinka voita tehrähän. Jos näkisivät oikian vanhaalaija\nkirnun ja kolkun, jolla munkin äiteemuarini ennen vanhaan Härmäs\nkirnus, niin lentokonheksi vishin luulisivat.\n\nMutta minä poika oon itte kirnunnukki n’otta maittilat silmille\ntruiskinu — ja voille on aina tullu —.\n\nNy syärähän separaattorivoita puarista vai eikä kaupunkilaasten\nlapset oo ikänä nähänehet kun äitee kirnuaa, eiväkkä ne tierä, miltä\nse maistuu kattuakki, kun äitee kauhalla koolii kirnusta vahtu-voita\nhulikkahan ja rupiaa sitä kauhanlapoomella sitte painelemhan ja\npruukaamhan, jotta vesi valuus pois ja voi tulis kovaksi.\n\nJa siinä sitä vasta poikalapsen luontoa koitellahankin, kun pitää\nseisua leivänpala kouras ja sylki suus orottamas, kun äitee pruukaa\nsitä voita niin kauhian kauan. Kun se yhrestä lairasta alkaa kauhalla\nsitä voita painelemhan, niin käänti punkkaa ja rupiaa taas uurestansa.\n\nSe kesti niin- kauan, jotta ristisjaloon lopuksi piti seisua, kun ei\nmalttanu pihallekkaa juosta, vaikk’ oli kyllä hätä.\n\nSiinä mä pruukasin kirnun ääres aina seisua, kun äitee kirnus. Ja olin\nkans kovasti tohkehes ja mukahallepäi jotta:\n\n— Kovasti tuloo voille, äitee — — — taanko mä vähä titte voita?\n\nJa pakkasin vähä kraappimhankin sitä makoosta voita, kun ei ollu vielä\nsualaa pantu. Ja äitee knoppii sormille kauhalla jotta:\n\n— Meekköös siitä, poika, senkin kraappakynsi! Sitte se voi viimmee\nsualattihin. Äitee sanoo jotta:\n\n— Laita sä Jaakku ny fiiniä sualaa, niin saat sitte voileivän...\n\nJa silloo mä juoksin klasipenkille ja meirän suurelle punaaselle\nsualasalkkarille, otin sen rautaasen moorttelin ja ainakin kolme\nkourallista krouvia sualoja ja rupesin tömppäämhän. Survoen n’otta\nsuolat laattialle piraji, mutta mä noukiin sualankryynit tarkasti ylhä\nja tömppäsin ne kaikki oikee fiiniksi ja vein äiteelle.\n\nÄitee otti hyppyysellä moorttelista niitä fiiniä sualoja, pripotteli\nvoin päälle ja rupes taas pruukaamhan n’otta se olikin sitte vasta\ntarkkaa työtä se voin suolaaminen.\n\nJa kesti kauan.\n\nMutta sitte se viimmeenkin viimmee tuli valmihiksi ja oli oikee\nvalmista voita, sellaasta kaunista kullankeltaasta, mailman parasta\nvoita, jota vai oma äitee osaa tehrä.\n\nSiinä mä seisoon kokonaane rukhinen reikäleipä käres täristen jotta:\n\n— Tähän mulle, äitee — —.\n\nMutta äiteemuari nauroo jotta:\n\n— Vai koko leivällekkö sä poika ottaasit voita, mutta eeeh-heipäs\nanneta! — Mitäs sitte syörähän, kun kipiäksi tullahan?\n\nMä koitin sanua, etten mä ainakaan syä mitään, kun kipiäksi tuun, ja\nettä kelpaa mulle juusto ja kaljavellikin, — mutta koko leivälle ei\näiteemuari koskaa antanu, vaikka mä kuinka yritin ja pyyrin. Piti\ntinkiä kun Pitkäniemen Saksas. —\n\nLöin leivän takkakivehen kahtia ja pyyrin eres puoliskalle, mutta ei!\nSenkin piti vielä panna kahtia n’otta neljännekselle vasta antoo. —\nMutta tarkasti mä mittasin, jotta suuremmalle palalle otin.\n\nSiihen se äiteemuari sitte kauhalla hulikastansa haverti aika\nkimpalehen voita jotta:\n\n— Tuas on ny sulle poika kirnujaasta, kun se sulta niin kovasti hyvin\nkäy se sualan teko — —.\n\nJa kun mä sitte istuun klasipenkille ja syljin peukalonpäähän ja\nlevitin sen voin leivälle ja aina välhin nualaasin peukalua, niin se\nse oli sitte mailman parasta voileipää, mitä ikinä oon syäny ja\nsaanu — —.\n\nSitte otti äitee voin siitä hulikasta ja pani oikiahan voipyttyhyn,\njok’ oli punaane, ja siinä oli kannes tappi, jotta se pysyy kiinni.\n\nJa mun piti nostaa laattialuukkua, jotta äitee sai itte panna sen\nvoipytyn kellarihin siihen flankun päälle, jok’ oli aivan sitä varte\ntällätty, jotta se pysyys kellaris kylmänä ja säilyys.\n\nEikä sitä voita sitte enää viikolla saanukkaa, muuta kun pyhänä ja\npuuronsilmäs. Mutta sen puuronsilmän pakkas trenki-Jussi havertamhan\naina heti faristä lusikkahansa ensi pistolla, jottei mulle jääny kun\nkrooppi, vaikka puhet oli, jotta tasan pannahan.\n\nMutta kun mä nyt oikee toren sanon, niin mä pruukasin kulkia välistä\nomin lupini siälä äireen kellaris ja puulusikalla siloottaa, jottei\nrotan jäljet näy.\n\nVaikka kyllä se muarikulta plaasi välistä pitkähänsä kattua mun\npäälleni kellariluukusta ja jahkaasta jotta:\n\n— Ook’sä poika käyny täälä?\n\nMutta mä sanoon jotta:\n\n— Huihai — jos on oltu, niin on tainnu isä taas käyrä kraappimas.\n\nMä rookasin, kattokaas, kerraasti isän kans voipytyltä ja panin aina\nsen syyksi, n’ottei se äiteemuari ollu koskaa oikee vissi, kumpi siälä\npytyllä kulki kroukkimas.\n\n\n\n\nAKKA KU AMPIAANEN\n\n\nOottako kuullu sitä sanaa jotta »akka ku ampiaanen»? — Ja sitä metkaa\njutkua, jonka yks vekkuli-isäntä teki täs joulun alla akallensa, joka\npakkaa sitä liikaa rooraamahan, ja välistä oikee kuranssaamahankin?\n\nNiillä kun on naisenpualilla toisilla sellaanen luonto, jotta jos\nhyvän miehen saavat, niin prissaavat ja maksittaavat aivan työksensä;\npakkaavat kuulemma oikee pukkimhankin välistä ja pitävät sellaasta\nkomentaa ja mekastusta taloos, jotta mies parka on ihan helisemäs\nsellaasen präiskän kans — kun lyöräkkään ei miehinen mies akkaansa\nviitti, eikä ne peijakkahat, etten paremmin tuu ja sano, hyvästä ja\nlaarullisesta puheesta mitään piittaa. Elikkä suaraan sanojen, niinkun\nasia on, ja ettei kukaan loukkaapuusi — että niill’ ei oo oikee täyttä\nymmärrystä; ovat kiukkuusia ja äkäpäisiä kun ampiaaset.\n\nMitäs sellaanen akka-takku luonnollensa ja päävärkillensä mahtaa,\nkun järkiä ei oo saanu tänne tulles täyttä finkerporillista, jok’on\nvähin määrä laarulliselle ihmiselle, vaikka muutoon olis kuinkakin\nethensäkattovaanen, toimelias, hyvänsyrämminen ja hellänluontoonen\nihminen. Mutta kun sitä järkikultaa puuttuu, niin vikaa on, eikä\nsille mahra jumalakaa sitte enää mitään.\n\nJa sitä varte mun tulookin niin kovasti surko kaikkia hyviä miehiä,\njokk’on saanehet ristiksensä sellaasen äkäpäisen ja nättyjärkisen\nakan ku ampiaaseen. On siinä mies-paroolla olemista, varsinkin kun\nniillä hyvänluontoosilla miehilläkin pakkaa, tuota, olemahan vähä —\nheikkouksia. Mutta akkaan pitääs koittaa kumminkin vähä enempi ymmärtää\nmiestänsä ja ajatella kuinka kumminkin hyviä heirän mies-ressukkansa\nsittenkin pohjimmaltansa oikiastansa ovat. Ei ne huura eikä präiskää\nakoollensa, eivät pahaa sanaa sano, antavat emäntäänsä vain hallita ja\nvallita, tekevät väliinsä askareitakin, kehuvakkin akkaansa ja ovat\nniin sopuusia kuin suinkin, ettei vai riitaa tulsi. — Jos ne ovat nyt\nvähä, tuota nuon, sanotahan nyt vaikka — kaljahan meneviä ja joskus\njoraantuvat vähä pitempähän toisten kylän isäntään kans politiikkaa\npuhumahan, jost’ei sen kummempaa tuu, niin kyllähän ne koittaavat\näijä-paraat sitte niin araalla mielellä ja hiljaa kun suinkin kotia\ntulla, jottei vain akka herääsi ja sen unta häirittisi — niin eihän\nsiitä nyt akkaan trenkääsi aina niin kauhianmoosta melua nostaa ja\ntörmätä pakaasillansa talvipakkaases portahille hyppimhän n’otta vielä\nvilustaavat ittensä. Ja ruveta repimähän ja nykimhän miestänsä, jok’on\nmuutoonkin heikos lais eikä tahro pystys pysyä — ja ruveta kyselemähän\njotta:\n\n— Mihnä sä riivattu taas oot ollu? — — kun oot nuan kauhian pönttyräs —\n— ja haisekkin kun trankkitynnöri, senkin löntys, — — kun housukkin on\npurota linkkoohin koko mieheltä!\n\nPitääshän emännän huomata, jotta huonosti on isännän asiat, kun\nsilmäkkin on kun rääpööllä pääs, ei kuule eikä näje — n’otta kuinka\nse vois vastata ja tehrä selkua mihnä s’oon ollu, kun ei kieli suus\nkäänny? — On vaan kun Ellun kana ja velliä pussis — ennenkun aivan\nretkahtaa.\n\nN’otta turhaa s’oon akkaan siinä tilas vaatia mieheltänsä mitään\nseliityksiä, eikä viisas emäntä sitä teekkään, vaan auttaa vain\nnätisti rakasta äijän-känttyräänsä korjasti tuphan ja peräsänkyhyn\nmaata, niinkun puhet on ollu jotta myötä- ja vastamaas. Sellaanen\njalo ja viisas emäntä voi saara vielä kiitoksen palkaksensa ja pusun\nposkehensakkin ja — kukaties vaikka pusurikankahankin pyytämätä!\n\nSellaasia ne hyvät miehet on!\n\nAkkaankin pitääs olla viisahia sellaases tilas, eikä ruveta\npränkkäämähän, kyselemähän ja vaatimhan miestänsä puhumahan. Käy pian\nniinkun Vaasas kerran yhres herrasväjes, kun frouva kans kovasti\nmotkotti yöllä ja kyseli, niin mies kattoo kun kellokaappi ja sanoo\njotta:\n\n— Mahrotoonta mamma-kulta mun on nyt mitään puhua! — Mä oon päissäni\nkun käki, ja — voisin pian puhua läpiä päähäni!! — Ei kuule,\nmamma-rakas, mitä sull’ on kysymistä ja sanomista, niin paa se kaikki\nselevästi paperille ja anna mulle kirjallisesti — niin mä huomenna\nvastaan sulle prisiis ja ratihinsa!\n\nNiin oli kuulemma menny sen frouvan suu tukkuhun, jottei sen erän\nperähän oo ukkokullaltansa mitään kysyny.\n\nJaa helskutti, mutta munhan pitis kertua, kuinka se yks hyvänluantoonen\nisäntämies kiiska-Kaisansa astutti oikeen perusteellisesti nappohon. Ja\nsamalla kans paranti sen pitkäaikaasesta pääntauristansa.\n\nJoo, s’oli sillä lailla jotta tuo rapakaljan juonti maaseurulla rupiaa\nolemahan nyt aivan mahrotoonta. Joka kyläs on nyt kaffiloota ja vielä\nsellaasia erityysiä »kalja-torppia», johka oikee isäntämiehekkin\njuuttuvat päivä- ja iltakausiksi juomahan koppakaupalla pottu-kaljaa.\nTrönäävät sitä aivan mahrottomat määrät, jottei luulisi ihmisen\nsisälle niin korvee-kaupalla mahtuvankaan. Tenttua ja mitähän tippoja\nsekoottaavat joukkohon ja kiskoovat niin sisällensä jotta ihan\njuovuspäissänsä rähjäävät ja palelluttaavat vielä korvansakkin. Tuosta\nrapakaljan juonnista on tullu oikeen maanvaiva n’otta ei ne emännät\nturhia soilua, kun mones paikas oikee aika taloon isännäkkin kehtaavat\nistua pualehenyöhön poijan-koltiaasten kans pottukaljaa trönäämäs ja\njuaavat ittensä niin sikapäihin kun — hampuusit.\n\n— En mä mitään piittaasi, enkä sanoosikkaan, jos sä silloon tällöön\nkäyysit potun juomas — paapatti se emäntä — mutta kun s’oot siellä\n»_aina_», ekkä tuu koskaan poiskaan.\n\n— No ehän mä nyt sielä aina, hyvä ihminen oo, ja ainahan m’oon\nkotiakkin tullu. Älä nyt viitti taas nuan pärpättää — koitti se isäntä\nsanua, mutta se emäntä kun yltyy vain jotta —\n\n— No aina sä sielä oot, mutta sen mä sanon, niin totta kun mä täs\nnyt seison, jotta ensi kerran kun sä sinne meet, niin mä tuun sun\nsieltä hakemahan pois ja vaikka tukasta traksin sun kotia, ettäs sen\ntierät — vannoo se emäntä ja oli niin sinnis, jotta isäntä rupes oikee\najattelemhan jotta, oliskahan tua akka torellakin niin pössöö, jotta\noikee torenteosta tulis häntä hakemahan ja rupiaas ihmisten aikana\nhaukkunahan ja kotia haalaamahan.\n\nJa vaikk’ei se paljo pruukaa sanua, se isäntä, niin sanoo kumminkin\njotta —\n\n— Sitä älä tee, rakas kullanmuruseni, elikkä mä lähren heti paikalla —\nja katua saat, ja muista se, jos yrität miestäs häväästä — ja olla yhtä\ntyhmä kun ne pirultariivatut ämmät, joill'ei oo yhtää mieltä pääs!\n\n— Tuun mä kumminkin! — uhootteli emäntä. Tietysti, kuinkas muuten!\n\nEikä siitä asiasta sitte puhuttu enää mitään monehen päivähän. Mutta\nse hyvänluontoonen mies, joka siltäkin äärettömästi rakastaa sitä\nvähä pritakkaluontoosta akkaansa, rupes itte tykönänsä ajattelemahan\njotta millä jee hän tuan rakkahan akkansa, jok’ on kun ampiaanen\nsellaasesta päänpörinästä parantaas, jottei se tekisi tyhmyyksiä. —\nTuumas ja tuumas, ja viisas mies ja kurillinen kun on, niin eikös\nvain keksinykkin oikeen emäjutkua ja tiaatteripeliä äkäpussinsa\nkesyttämiseksi.\n\nYhtenä päivänä se teki tikusta asiaa, koitti aamusta alkaan\nriirelläkkin akkansa kans, vaikkei se häävisti käynykkään, mutta\nlopuksi kumminkin hairas vihoossansa lakin päähänsä ja karjaasi jotta:\n\n— Nyt mä meen! — Ei oo sun perähäni tuleminen, muistakkin se!\n\nJa niin lähti — suoraa kaljatorpalle. — Ei perähänsä kattonu, ei\npäätänsä kääntäny vaikka akka kuinka seisoo päätyklasis ja kattoo, kun\nse meni.\n\nN’otta s’oli oikeen kamalaa. — S’oli pualenpäivän aikahan, kun se\nisäntä lähti.\n\nRupes jo hämärtämhän, trenki tuli mettästä rankakuorman kans ja piika\nlähti navettahan — eikä isäntää vai kuulunu.\n\nEi vielä seittemän aikanakaan, kun oli jo aivan pimiä. Niin kyllä se\nemäntä ajatteli. Jos jollakin lailla, jotta mitä hän nyt teköö. Ja\noli kiukus ja jahkaali itteksensä. — Niin viimmee se jahkaasi ja\npäätti jotta:\n\n— Sisun siltä pitää ottaa pois, meen mä kumminkin, kun uhkasin, ja\nhajen sen pois, vaikka sanoos ja tekis mitä.\n\nJa niin se körmysti prässikaulahitten selkähänsä ja lähti hakemhan\nisäntää sieltä mötiääspesästä pois. Sinne oli matkaa lähes pari\nkilomeeteriä ja jota likemmäs emäntä tuli, sitä enempi sen kiukku\nnousi. Oikee se hohuutti kun pihalle pääsi, niin oli puhistuksis ja\nsappia täynnä.\n\nMutta se mies-junkkari olikin sitä justhin orottanu, kertonu\nkaveriillensa koko metkun mitä hän meinaa äkäpussillensa tehrä, ja eikös\nnua toiset hyväkkähät ollehet heti valmisna auttamhan ja nauroovat\nkatketaksensa jotta: antaa sen nyt vain tulla.\n\n— En mä ny vaiteskaan luulisi enkä toivoosi jotta se mun akkani mua\ntäältä hakemhan tulis, mutta jos tuloo, niin auttakaa sitte veljet;\nkyllä mä voorostani kans helppaan teitä, kun tarvithan — sanoo se\nisäntä.\n\nSiitä sen nyt huomaatta heti kaikki akat, kuinka miehet ovat yhtäpataa\nkun pannunjalaat kaikki toistensa puolella ja valmisna auttamhan ja\nvalehtelemhan akoolle — aina!\n\nKaikki ne järjestivät etukätehen: yks haki kotuansa suuret\nsupsiiniturkit, toinen toi isävainajansa isoot silmäklasiit ja\npikkuusen käsikapsäkin.\n\nEi sanota nyt enämpää vielä, kaikki oli valmista, akan tulua vain\norottelivat ja kovasti kallistelivat kaljapulloja. Lystiä niillä\njuuttahilla oli.\n\nNiin silloon hairathin ovi auki ja se emäntä tormas sisälle kun\ntuuliaaspää — mutta samas kans sen miäs, se isäntä, retkahti\nhervottomana kun kuollut lavittalta laattialle, ja jäi siihen\nmakaamahan.\n\n— Mikäs tuan krannin isännän nyt tuli, kun se nuan putos ja meni aivan\npuhumattomaksi? — hätäälivät toiset miehet, ja koittivat siunaalla niin\npöhnäs kun suinkin.\n\nSiinä seisoo emäntäkin keskellä laattiaa ja säikähti n’otta aivan sen\nlöi käret holtittomaksi jotta:\n\n— Siunakkohon, onko Juha kuallu?\n\nKauan sitä joukolla katteltihin, mutta kun emäntä siitä säikähröksestä\nselvis, ettei se ollukkaan kuallu, öräji vain, niin kyllä emäntä\nsai pian sisunsa takaasi. Se tamppas jalkaa ja haukkuu koko sakin\nniin maan alle juoppoo-rentuuksi, jokka ovat taas juattanehet hänen\nJussi-kultansa aivan tairottomahan humalahan, ja ittekkin ovat kun\nkaappikellot ja tarhapöllööt.\n\nKyllä se ne kuuletti. — Pukkaskin Alatuvan-Anttia vattahan jotta:\n\n— Säkin siinä, oot aina vikittelemäs meirän isää ryyppäämähän!\n\n— Mutta kuinkahan tuon isännän on oikeen asiat, kun sen silmät nuan\nmulkooloo ja on aivan väärinpuolin pääs — sanoo yks mies, ja silloon\nemännälle tuli hätä jotta:\n\n— Voi voi, auttakaa mua nyt saamahan se kotia. — Se voi pian kuallakkin\nviinahan, elikkä ruveta sisuskalut palamahan — hätääli emäntä.\n\nNo, taloos oli suuri sarvikelkka ja ne juapunehet kaverit kantaa\nroikottivat sen isännän siihen, ja emäntä lähti vetämähän kotiapäin.\nMuttei se viittiny vetää valtamaantietä, vaikka sen kautta oli ollu\nlyheet, vaan traksii sivutietä, jot’oli paljo piteet je paheet vetää,\nkun oli lumitriivuja ja paikkapaikoon tiä aivan ummeskin.\n\nIsäntä makas hoittollona seljällänsä kelkas, pakkas vähä\nnaureskelemahankin partoohinsa, kun toren sanoo, vaikkei se akka sitä\nhuomannu, se kun veti vain n’otta hiki nenänpäästä nokkuu. Ja kun\nisäntä välihin örähti ja voihkii, niin akka tuli kattomhan, kuunteli\nsen hengitystä ja koitteli pulssiakin jotta vieläkö se lyö. Ja riisuu\nse prässikaulahittensakkin yltä ja peitteli äijäpahaansa sillä, jottei\nse vain vilustuusi. — Ja kun mä oikeen toren sanon, niin se emäntä vähä\nitkiä pihuuttelikin ja silootti isännän ottaa.\n\nJa taas lähti vetämähän.\n\nNiin ne vlimmeen pääsivät kotia asti ja emäntä oli aivan märkä kun\nuitettu kissi, ja niin väsyksis ja käret puuruksis n’otta aivan s’oli\nkatketa. Pyyti trenki-Jussia kantamahan isännän tupahan ja komenti\npiika-Liisan lämmittämhän porstuan ovikamarin ja laittamhan sängyn\nhyvähän kuntohon sill’aikaa, kun hän hakoo lääkärin kattomhan jottei\nisäntä vai kuale.\n\nJa kyllä se emäntä touhus, vaikka s’oli niin väsyksis. Porstuan\novikamarin sänkyhyn pantihin oikeen franssulakanat ja emäntä toi\nparhaat höyhentyynynsä ja uuret vaarut päälle. Aitasta hajettihin ne\npitkät loimivillaaset fällykkin ja petattihin niin fiinisti, jottei\nsitte kun flikkana olles. Sinne oikee morsiussänkyhyn ne kolmisin sitte\nemäntä, piika ja trenki yhres kantaa retuuttivat sen juapunehen isännän\nja peittelivät n’otta vähä nenänpäätä äijästä näkyy.\n\nSitte tohotti emäntä trengille jotta:\n\n— Mee sä nyt Kuustaa joutua Mikin-taloohin telefuneeraamahan\ntohturille, jotta sitä tarvithan nyt meille ja että se olis valmis heti\nlähtemhän, tuas kello 10 aikahan, kun mä tuun sitä hevoosella hakemhan.\nSano että isäntä on meillä kovasti siukas tilas, mutta älä puhu muuta,\nkyllä mä itte seliitän sitte tohturille. — — Ja haje saman tien\nMäki-taloosta se juaksijaoris laihnaksi, kyllä ne sen antaavat, kun\nkuuloovat jotta pitää tohturia hakia. — Tuu sitte nopiaa sen hevoosen\nkans, mä pujen ittiäni sillä aikaa —\n\nJa se isäntä-junkkari makas silmät ummes mutta suu hymys fällyjen alla\nja kuunteli kaikki mitä emäntä puhuu. Kuuli senkin, kun emäntä sanoo\npiijalle jotta:\n\n— Kyllä mun pitää hakia siskoo-Iita tänne hoitamahan tuota isäntää\nsillä aikaa, kun mä ajan kirkolle hakemahan lääkäriä. — Onhan sinne\nIitan työ pari kilometriä tieltä mettähän, mutta kyllä mä kerkiän sen\nhakia ja tuora eres tienhaarahan, tulkohon siitä sitte itte kävellen,\nsillä aikaa kun mä paasootan kirkolle.\n\nNo trenki toi sen hevoosen ja piteli kovasti suittista kiinni, kun\nemäntä istuu lohnahan ja oris lähti kun talanpii n’otta vähält’ oli,\nettei hilapielehen heittäny, kun niin siristi.\n\nMutta heti kun emäntä oli lähteny, piika ja trenki menny tupahan,\nniin se isäntä hyppäs sängystä, livisti pihalle ja lähti juaksemhan\nkaljatorpalle kaveriensa työ senkun kintuusta irti sai.\n\nSillä aikaa kun emäntä kääntyy mettätielle siskoo-Iitaansa hakemahan,\nkerkes isäntä kaljatorpalle, ja sielä oli hevoonen ja ajomies valmisna\norottamas. Isäntä veti supsiiniturkit ylönsä, pani silmäklasit\npäähänsä, otti sen käsikapsäkin följyhynsä, istuu rekehen ja niin\najettihin jotta hevoonen aivan vahrus kirkolle lääkärin asunnolle. Ja\njuuri parehiksi kerkes isäntä tälläämähän ittensä tohturin portahille,\nkun emäntä kans tuli orhillansa hypööttään pihalle, näki tohturin jo\nvalmisna, pyörähytti vai hevoosen ympärinsä ja huuti jotta:\n\n— Voi voi, onko herra tohturi jo kauankin orottanu, kun mä vähä viivyyn?\n\nTohturi mutaji jotakin vähä itteksensä, turkinkaulukset pystys ja\nsilmäklasit kiiluu pääs. Kaahii sitte vain rekehen ja murahti jotta:\nmyhyh — —\n\nJa niin sitä lährettihin lentua takaasi kotiappäin. Pimiä oli ja vähä\npyryyttikin n’ottei siinä puhumisestakaan tullu paljo mitään, kun se\noris oli niin kova menemähän, että emännäll’ oli täysi työ sitä pirellä.\n\nMutta kyllä se emäntä aina välihin koitti toisassilmin vähä jotakin\ntohtorille sanua, jotta hänen miehensä, joka muutoon on kovasti aimoo\nmies, pakkaa vähä liiaksi ryypiskelöhön jotta:\n\n— Eikö herra tohturi voisi antaa sille jotakin sellaasta pipparmynttiä,\njotta siltä ne juapoon halut lähtis, ja tulis muutoonkin vähä\nvirkiemmäksi — — jotakin halunhyrytestä elikkä miksi mormooniksi sitä\nsanotahan.\n\nNiin jutteli emäntä kun ainakin tohtorille ja källäs miestänsä. —\n\nMutta tohturi vain istuu tyrniää ja mitähän itteksensä murahteli kun\nkarhu.\n\nNiin ne sitte tulivat kotia, — mutta sielä vasta sotku oli tullu, kun\nkaikki oli sekaasinsa ja päällänsä. Kaikki hyppäsivät kun päättömät\nkanat ympärinsä. Piika huuteli tallinvintiltä jotta:\n\n— Ei sitä täälä ainakaan oo!\n\nTrenki kollas sängynalustoota ja siskoo-Iita oli kaatanu porstoakamaris\nkoko sängyn laattialle, paiskii patjankertoja ja tyynyjä ympärinsä ja\nitki oikohonsa.\n\n— Voi voi kun isänt’ on karonnu kun kastet maahan, jotta mistää ei\nlöyry — huutivat kaikki yhtehen suuhun.\n\nEmäntä hyökkäs suoraa tupahan jotta:\n\n— No se nyt imespaikka on, mihkä s’oon joutuma\n\nTohturi napalootti pihalla vähä pitempähän, ennenkun se tuli tupahan\nsiihen sekamelskahan kapsäkkiinensä.\n\nEmäntä itkiä truiskutti oikohonsa jotta:\n\n— Nyt s’oon menny surmillensa koko mies, — — voi Jussi-kulta, miksis\ntämän mulle teit.\n\n— No misse on nyt se mjees, ette minne katso sen peelle, onko se\nkoollu? — kysyy se tohturi niin kamalalla haurantakaasella äänellä ja\nkolisteli kalipilli-kapsäkkiänsä, jotte emäntä oikee säikähti ja rupes\nkattomhan silmät teljolla tohtoria, joka mulkooli niin rumasti kun\nsuinkin osas silmäklasiensa takaa.\n\nMutta silloo emäntä _tuntikin_ ja meni niin flaatiksi n’otta aivan\nplatuskaaseksi, putos istahallensa pöytälavittalle ja suu jäi auki kun\nlaronovi. Ei saanu sanaakaan sanotuksi, toljotti vain.\n\nTuli siihen piikakin kattomhan ja trenki töllöttämhän. Eikä\nsiskoo-Iita tahtonu uskua silmiänsä.\n\nMutta se isäntä-juupeli otti kakkulat noukalta ja nauroo oikee\nhirnumalle jotta:\n\n— Kiitoksia nyt vain kyyristä Kaisa-kulta! Ja varsinkin siitä kelkalla\nkiskomisesta! — Se taisi olla kovaa mutta tervehellistä hitsiä,\nja mulle mukavaa. — — Tuu toistekkin mua hakemahan, kyllä mä tuun\ntohturiksi aina kun tarvithan.\n\nSe oli sellaanen peset sille emännälle, että se pyyti vain, ettei siitä\nenempää, eikä koskaan enää puhuta. Sanoo jotta hän uskoo tällä.\n\nJa nyt ne eläävät niin onnellisena ja tykkäävät toisistansa jotta —\nmuiren akkaan pistää oikeen vihaksi.\n\n\n\n\nÖINEN TAPPELU\n\n\nOottako kuullu siitä suuresta sekaannuksesta ja hurjasta yällisestä\ntappelusta, kun Kontinkylän miehet pläsittivät toisiansa pimiänpäähän\nn’otta niill’ on vieläkin silmät musteloomis ja leukaperät paisuksiss\njokahittellä?\n\nJa aivan erehrykses ja turhanpäiten!\n\nSen perusteellisempaa selkäsaunaa ja käsirysyä koko kylän\nmiespuoliselle väjelle ei voisikkaa niin äkkiää ja konhollisesti\njärjestää muut kun itte Häntä-Helkki tai sitte — rakkaus, josta sanaskin\nsanotaan, jotta se »voittaa kaikki». Ja täs tapaukses se oli rakkaus,\nyhren vanhanpoijan salaanen kauan itäny rakkaus, jonka luultihin jo\naikaa sitte tuppehen kuivunehen, mutta kas vain kun krapas ja riksutti\nvieläki sen rinnas. Ja nyt se tuli tällä lailla ilmi.\n\nMutta Häntä-Heikin hommia oli täs rytäkäs se, jotta se vikitteli sen\nsuuren taloon ainuan poijan, joka vanhan äiteemuorinsa kans kototaloos\nisännyyttä pitää, lähtemähän justhin sinä yönä, täs menheellä viikolla,\nkun ei kuu paistanu eikä tähret tuikkinehet, vaan oli niin ympäris\npimiää kun pussis jottei nähny yhtään mitään eikä ketään, — niin justhin\nsilloon tuikkas itte pahahenki ja pimeyren ruhtinas sitä vanhaapoikaa\nkorvanjuurehen jotta:\n\n— No nyt! — Lähre nyt kaaparoomahan, kun mummakin nukkuu ja kuorssaa\nnuan sikiästi! Yö on pimiä kun koran noki, koko kylä nukkuu — ja Maija\nkans, mutta kyllä se herää, kun hiljaa koputat sen kamarinklasihin.\nSe onkin sua kauan jo orottanu. Lähre nyt, kyllä se sun sisälle\npäästää. Ja pitäähän sun kumminkin lopuksi ottaa akka, kun mummista\naika jättää — Tälläästä yätä ei enää tuukkaan, jos et nyt lähre — —\nEik’ oo sanottu, jos Maija susta tämän jälkhen enää huoliikaan, kun sä\nniin kauan sitkuttelet — — Maija valvoo nyt kans ja orottaa sua vai\ntulevaksi, jotta lährekkö siitä friijoohin senkin rutimuljus, kun aivan\nrupiaa kinttus natisemahan.\n\nNiin se pimeyren henki sille korvahan kutisi, n’otta se vanhapoika\nlopuksi nousi sängystänsä, otti paperossilooran plakkarihinsa jotta saa\nMaijan sängynlairalla piiputella, kun siitä asiasta jutellahan niinkun\nfriijaripoijat ainakin.\n\nHiljaa se koitti tuvan poikki mennä, ettei mumma herääsi, mutta pimiä\nkun oli, niin porstuan ovia haparooressansa kuinkahan sattuukin\nkaatamhan korennon ja kolhaasemhan kiuluakin n’otta ne menivät\nkolin kolia jyrääten — ja mumman kuorssauskin samas lakkas. Mutta\nse vanhapoika livahti äkkiää ovesta pihalle ja veti porstuan oven\nperähänsä kiinni.\n\nJa niin lähti vikkelää piaksua viskaten oikee juoksujalkaa kujalle\nja sitte maantietä pitkin Maijan työ — jaa mutta, mun ei passaakkaan\nsanua, mihnä se Maija asuu, jonka tykö se vanhapoika friijoohin lähti,\nja kyllä pääsi. Eikä ne kylän ämmäkkään sitä vielä tierä, minkä Maijan\ntykönä se oli, ja ketä se akaksensa meinaa. Niitä on kattokaas siinä\nkyläs monta Maijaa, n’otta älä uukuta mitään Maija säkään, oo vain\nniinkun es tietääsi koko asiasta; en mäkään sano kellekkään.\n\nMutta sen poijan vanha muori heräs kumminkin siihen kolinahan, kun se\npoika sen korennon ja kiulun porstuas kaatoo, ja mumma nousi lopuksi\nylhä kattomhan jotta mikä se oli.\n\nOtti tulitikulla valkian ja tuli hurstipairas kamaristansa tupahan ja\ntykkäs jotta porstuasta se kuului. Meni sinnekkin ja näki heti jotta\nkiulu on silmällänsä ja korento seljällänsä laattlalla — Ja porstuan\novi ei ollukkaan haas!\n\nNiin se ajatteli heti, jotta kuinka se nuon on ja pani porstuan oven\nhakahan ja nosti korennon ja kiulun pystyhyn, mutta tuumas jotta saa\nSussoo sitte aamulla siivota kun tuloo, sillä kylmä hänen vanhan\nihmisen siin’ olis tullu pakaasillansa ruveta kluutuamahan.\n\nMumma tuli tupahan ja kattoo peräsänkyhyn päin jotta:\n\n— Ompahan poikakin kotona korkoosen alasängys roirin takana, kosk’on\npiaksusaappahat laattialla ja pöksyt mykkyräs klasipenkillä — —\n\nMutta siinäpäs mumma erehtyy pahan kerran. Se ei tiennykkää, jbtta\npoika oli pannu reimikengät jalkahansa ja pyhäverhat päälle, kun\nfriijolle lähti; eihän ny toki arkiryysyys flikkahan lähretä niinkun\nhalkomettähän, aikataloon poika olletikkaa ja puntimies, niinkun tänä\nmumman poika varsinkin.\n\nMumma meni kamarihinsa ja veti fällyt päällensä, mutta se jäi\nitteksensä tuumaamahan sitä, jotta kuka sen kiulun on kaatanu ja\njättäny oven haasta? —\n\nSitä se mumma tuumas, eikä unta enää tullukkaa. Hiljaa oli tuvas,\neikä mitään kuulunu, vaikka s’olis kuinka korviansa heristäny ja ollu\nkuuholla korvin. Tuli siinä mummalle mielehen sekin, jotta oliskahan\nvarkahia käyny? Mutta kun ei poikakaan heräänny, eikä mitään kuulunu,\nniin mitä se oikee oli? — —\n\nN’ottei mumma tienny mitä se olis oikeen ajatellu, makas vain ja oli\nvähä araalla mielellä ja korvat pörhöllä. Eihän se vanhan ihmisen\nuni enää niin häävistä oo, se tuloo koska rookaa ja loppuu kans kun\nnukkunehen rukous.\n\nSiitä ei kannata mitään puhua sen vanhanpoijan hommista sielä Maijan\nkamaris! Se istua könnäs vain lavittalla kun kellokaappi, lapaaset\nkäres, ja harvaksensa sitä asiaansa jukerti jotta:\n\n— Oonhan mä joskus meinannu puhua siitä ja sanuakkin, muttei oikee\ntierä, kun se mummakin on niin vanha jo — — nupaji se poika, n’otta\nMaijaa rupes nukuttamhan niin sainehesti jottei se tahtonu jaksaa\nmillää pitää silmiänsä auki ja räpyttää, kun s’oli niin tuhannen\nsaamatoon ja kankia kun sahapukki se yrkämies-vanhapoika.\n\nSiinä se vain nuhaji ja tuhaji, mitähän koitti tolkuttaa, eikä tohtinu\neres sängynlairalle istua, vaikka Maija nyppii täkkiäkin n’ott olis\nsiin’ ollu kovasti tilaa likempänäkin.\n\nSe piiputteli vain ja knakutteli toisella jalaalla lavittanjalkaa, kun\nei sen puhumisesta tullu mitään.\n\nNiin nuukkoo se oli jott’ oikee Maijan pisti jo monta kertaa vihaksikin\nkoko mies. Kärestä vain otti kiinni, kun lähti ja hyvästiä sanoo,\nvaikka Maija tälläs ittiänsä liki jotta: no eikö se ny eres pussata\ntruiskahuta? — mutta ei!\n\nNiin lähti nuhkoonahkoonensa kun oli tullukkin, senkin tallukka ja\njänishousu.\n\nMutta älä välitä Maija! Mitä sä tuallaasen kuivettunehen vanhanpoijan\npusuusta! Ei ne miltään maistukkaan: on kun muna ilman suolaa! —\nToista s’oli, jos muistat sitä kun trenki-Matti sua rutisti ja pussas\nheinälaros n’otta moiskahti niinkun lehm’ olis vetäny kinttunsa\npikileeristä. Se se pusu oli!\n\nMuttei puhuta ny siitä mitään, nämä naimakaupat vanhaanpoikaan kans’\non eriksensä. Eikä sitä sitte akkana enää pussatakkaan. Kyllä sä\nMaija siitä nuukoosta muutoon hyvän miehen saat, vaikka s’oon nuan\nkouhon-oloonen ja saamatoon, mutta n’oon samallaasia järjestänsä\nkaikki vanhatpoijat, kun ne siihen ikähän tuloovat niinkus oot ittekki\nhavaannu.\n\nNo niin, se tulla köpitteli sitte se friijarimies flikasta kotiansa tuas\nkahren aikahan yöllä, kun oli taivas ja maa niin pimiä jottei yhtään\nnähny etehensä. Kotiansa se vain hyvin osas.\n\nMutta mumma olikin yöllä, niinkus muistatta, pannu sen porstuan\noven hakahan. Ja ovi oli kiinni. Ei ollut puukoon tutkaamellakaan\nyrittämistä, kun oves ei ollu yhtään rakua välis.\n\nKyllä se poika jahkaasi syvähän jotta:\n\n— Pehkanan mumma! Tuon se ny otti ja teki; pönkäs mun pihalle yösyrännä!\n\nSe koputteli esti hiljaa porstuan ovehen — n’otta mumma pomppas\nheti istahallensa sängys jotta: nyt tullahan! — — eikä tohtinu\nhengittääkään. Kuunteli vain syrän kurkus ja fällyt pääs.\n\nMutta kun mitään ei kuulunu, niin poika suuttuu viimmeen ja löi ovehen\njotta klasit täräji. Ja mumma pelkäs n’otta aiva se vapaji ja ulisi. Se\nluuli jotta rosvoja tuloo!\n\nJa taas lyötihin ovehen jotta torni heiluu. Ja sitte ruvettihin\ntakomahan ja haparoomahan uuniklasin takana yösyrännä, kun oli niin\npimiä ettei yhtää nähny. S’oli niin kauhiaa jotta muari huuti\nhenkensä erestä ja putos viimmee fällyynensä sängystä. Ja poika huuti\nklasin takana kun mettänpeto jotta:\n\n— Jos että tuu heti aukaasemhan, niin mä tuun klasista sisälle — —\n\nSilloo mumma muisti jotta — telefooni! Mutta se oli tuvan puolella. Ja\nvaikka se niin pelkäs, jott’oli aivan päästä sekaasinsa, niin muu ei\nauttanu kun fällyt pääs lähti yrittämhän telefoonihin tuvan puolelle ja\npyytämhän apua sentraalista. Ja kyllä se veivas, kun se sai kampehen\nkiinni n’otta sentraalin emäntä lenti heti sängystä jotta:\n\n— Haloo haloo, mi-mi-mihnä palaa??\n\n— Voi herranähköhön sentähäre, apua apua, — huuti mumma. — Tänne tuloo\nrosvoja klasista sisälle. N’oon jyristänehet oven takana jo monta\ntiimaa ja nyt — nyt yrittää yks roikales justhin oviklasia irti! —\nSoittakaa vikkelää sieltä joka taloohin jotta kaikki miehet tänne\nhätähän, nopiaa! Ne tappaa mun — — kiljuu mumma ja pyörii kun\nmieletöön fällyt kainalos, jotta mihkä hän pääsis piilohon, kun ei\nse pimees osannu enää kamarihinsakkaan.\n\nSe rosvo sai jo klasin irti ja tukkii ittiänsä sisälle.\n\nMumm’ oli niin härisnänsä, jotta se pökkäs päänsä ovisängyn pattahashen\nja plyssähti puolipökerryksis laattialle, mutta samas kumminkin hoksas\njotta — sängyn alle! Ja sinne se konttiikin niin nurkkahan kun\nkenkärajoolta ikinä pääsi ja veti tarkasti fällyt etehensä jottei\nnährä vaikka tulitikulla ettitääs. Sielä makas sitte hiljaa kun hiiri,\neikä silmiänsäkkään räpyttäny, kun se niin pelkäs, jotta koska\nkroukatahan —.\n\nNiin se kuuli ja syrän tykytti vain, kun se rosvo rohmusti ittensä\nklasista tupahan, ähkyy ja manas ja kulki laattialla n’otta kengät\nkopaji. Ja meni viimmeen toisehen peräkamarihin ja löi lujaa oven\nperähänsä kiinni.\n\nSitte ei kuulunu hyvähän aikahan mitään. — Traakas vai niin riivatusti\nmumman paljahishin säärihin oviklasista, jonka se poika pöljänä oli\njättäny auki, kun oli niin suutuksis mummalle, kun ei se päästäny\nsisälle.\n\nMuttei se poika tienny mumman härästä mitään, eikä sitä jotta se sängyn\nalla tutaji. Se luuli vain jotta mumma nukkui niin lujas, elikkä sitte,\nettei se kiusallakaan viittiny tulla hänelle ovia aukaasemhan, kun\nhän yöjalaasta tuloo. — Se mumma kun on aina ollut niin miniänottua\nvastahan. Sanonu poijalle jotta\n\n— Mitä jee sä akalla tekisit, et sä sitä tartte —.\n\nMutta hetken päästä sielä taloon ympärillä vasta kuhina alkoo, kun\nniitä kylänmiehiä rupes apuhun tulemahan; niitä rosvoja kiinni\nottamahan. Joka taloosta lährettihin heti kun telefooni pärräs\nkeskiyöllä ja sentraalista huurettihin jotta:\n\n— Mumman taloos on rosvoja! Joutua miehet apuhun — —\n\nKuohun-Jussi-isäntäkin, jok’ on kyllä karhia mies, pomppas heti\nsängystä, kun telefooni soittuu n’otta kaatoo pimiänpäähän piirongin\nja kolme lavittaaki kamarisnansa ennenkun sai torvesta kiinni ja kuuli\nmik’ on hätänä krannis.\n\nJa niin kiiruhulla se pukikin ylensä, jotta veti housukkin väärinpäin\njalkoohinsa n’otta tuli peräpuoli etehen, eikä saanu knappihin\nollenkaan. Vyällä vain huitaasi kiinni ja imehteli kun on niin möhliät\nerestä, ja takaa niin pinsiät housut, jottei se päässy juoksemahan\nollenkaan, vaikka se kyllä yritti. Sitä varte se myöhästyykin parhaasta\npläsityksestä ennenkö se sinne kerkes.\n\nSinne oli tullu miestä hiipien kun mustia kissiä joka taholta niskat\nkryhys kujaa pitkin, peltoja trompien ja aitoo viertä. Ja pimiä oli kun\npussis jotta haparoomalla etehensä koittelivat. Niitä kykkii navetan\ntakana, tallinpiis, puularon nurkas ja makasiinin portahalla.\n\nTaloon seinustaa ja prunninkehää kierti kaks friskiä isäntää,\nKäki-Kyösti ja Kivennapa käret krököllä ja aina kun sattuuvat sormet\nyhtehen, löivät het ummessilmin toisiansa niin kuonohon jotta molemmat\nlenti ketarat pystyhyn hangelle.\n\nSielä tapeltihin mones knipus ja yritettihin toisiansa kiinni.\nHuurethin jotta: — täällä on rosvo! — tarrattihin toistansa rinnuksista\nkiinni, kampistettihin, nyjittihin ja potkittihin toisiansa\ntakapuolehen ja ympärinsä n’otta sielä klynkkäs ja manas joka mies. Kun\nyks pääsi toisesta irti, niin mentihin taas peräkanaa, mukilootihin\nniskahan ja juntturootihin hiespäin yönpimeyres. Kun jokahinen luuli\ntoistansa rosvoksi ja löi heti kun likille tuli. Aivan olivat silmät\ntukus ja leukaperät turvoksis miehillä.\n\nSe oli sellaasta rähäkkää ja kiljuntaa jotta vanhapoika tuli viimmeen\nlyhryn kans portahille ja huuti jotta:\n\n— Lopettakaa jo miehet, ei tääl’ oo mitään rosvoja! — Minä täälä vain\noon ja äitee, eikä ketään muuta koko taloos.\n\n— No mutta kun äitees oli soittanu sentraalihin ja huutanu henkensä\nerestä apua, jotta rosvot tuloo klasista sisälle — hohuuttivat miehet\nhikiä pyhkien ja leukojansa pirellen.\n\n— Minä se olin! — selitti se vanhapoika — joka klasista tulin! Kun tua\nmumma pössöö oli pannu porstuan oven hakahan, eikä tullu aukaasemhan\nvaikka mä kuinka jyryytin.\n\n— No ei täälä sitte mitään rosvoja oo ollukkaan? — ähkyyvät miehet\n — Ja me ystävät ja kylänmiehet oomma täs pläsittänehet ja\npäntännehet toisiamme hiespäin n’otta nenät lutus ja silmät mustana — —\n\n— Muakin kruuvattihin kurkuusta n’otta meinasin tukehtua. Jos en saanu\npotkaastuksi, niin nyt makaasin rumisna hangella — sähäji yks, ja\ntoinen manas jotta\n\n— Vai sinäkö rumaanen se mua vattahan potkaasit n’otten saa vieläkään\noikee henkiä veretyksi.\n\nVähält’ oli ettei ne lentäny uurestansa yhtehen.\n\nJa muirenkin miesten oli niin nenät turvoksis ja kruppi ympärinsä\nkupuloos n’otta manasivat oikohonsa sitä vanhaapoikaa, joka tuallaasen\ntulemuksen teki, n’otta tappelutti koko kylän miehiä kun pualihulluja\nyön pimeyres.\n\n— Mitä säkin sitte syränyällä pihalla kuukit, mikses pysy äitees\nseljän takana, niin ei tarvittisi klasista konttia — jahkuuvat miehet\nn’otta sen vanhanpoijan piti lopuksi tunnustaa jotta:\n\n— Mä tulin flikasta yöllä, — — eikä äitee päästäny sisälle —\n\nNo se oli, kuulkaa, niin mahrotoonta niiren kylänmiesten kuulla, jotta\nse mumman aikamies-poika olis muka flikas ollu, n’otta vaikka niiren\nottikin kyllä kipiää suupielihin ja naamat oli suuris klaapiis, niin\nhöristelemähän rupesivat kun vanhat salviat jotta:\n\n— Voi mahrotoonta, voi sua vanhaa tuahivirsua, voi äireen kikkivarsaa,\nettä säkö olsit uskaltanu uloos tällääsellä pimiöllä ja ollu oikeen\nflikas, — — no sitä nyt ei usko aitan seipähäkkään, ei vaikka\ntaittuus —\n\n— Et saa naurattaa meitä, ottaa muutoonkin kipiää — heristelivät miehet\nnyrkkiä sille mumman poijalle, kun lähtivät kotiansa osoottelemahan.\n\nN’otta se meni sen vanhanpoijan salaanen friijooreisu vielä silläkin\nlailla vinohon, kun ne plaa mennä kun ne oikeen takkuuntuvat, jotta se\nsai vielä senkin häpiän päällensä, jottei s’ollu muka flikas ollukkaan,\neikä muka pääsisikkään.\n\nMutta kyllä se oli, niinkun mä oon kertonu, vaikkei sitä levittää\ntarvitte. Sen Maijan työnä se oli ainakin omasta mielestänsä oikee\nreilusti »flikas» — niin taitamattomasti ja noloosti kun se siltä\nluonnistikin, mutta kaikille ei oo, kattokaas, sitäkään herranlahjaa\nannettu vaan saattonsa mukahan kukin koittaa ja yrittää.\n\n\n\n\nLEHMÄ\n\n\nOottako kuullu siitä Etelä-Suomes sattunehesta suurten herraan\nmettä-reisusta, josta sanomalehriskään ei oo puhuttu mitään?\n\nSiit’on ny jo sen verran aikaa, ja kovasti koitettu pitää salas, jotta\njos mä nyt kertoosin teille seränpoijat sen retuutin, mutta älkää\nvai levitelkö sitä, jottei se tuu niiren herraan korvihin. Mä kun\ntunnen sen suuren kartanon omistajan, jonka mailla se tapahtui ja se\npyyti kovasti jotta pitääsin sen omina tietoonani, korkeentansa vain\njoillekkin parhaille ja luotettaville ystävilleni saisin sanua. Mutta\nkun mä täyrellisesti luotan kaikkihin teihin, niin kerron ja sanon\nvain, jotta älkää väärinkäyttäkö tätä mun suurta luottamustani.\n\nNo niin, s’oli sillä lailla, jotta likillä Helsinkiä on yks suuri\ntilanomistaja ja sill’ on laajat mettästysmaat ja ittekkin s’oon\nahnas mettämies ja hoitaa hyvin riistakantaansa n’otta sielä vilisöö\njäniksiä joka puskan juures. Ei tartte paljo peräs juosta, eikä se\njaksaasikkaan, lihava ja raskas mies kun on. Sen kun präiskii vain,\nkyllä koirat karhaavat.\n\nNo, se herra päätti sitten kerran haastaa parhaat kaverinsa Helsingistä\njänisjahtihin ja laittoo suuret kalaassit niinkun herroos pruukatahan.\nJa tietysti niitä herroja ja mettämiehiä tulikin vehriääset\nkukoonhöyhenet hatus, komjat kakspiippuuset haulikot seljäs, suuret\nkruusatut mettästyslaukut kupehella, johka niitä jäniksiä sitte\npannahan ja mammalle vierähän. Takatasku pönkötti pullevaa joka\nmiehellä niinkun kans pruukathan ja jäniksistä puhuttihin lujaa\nHelsingin asemalta asti.\n\nAsemalla oli vastas parivaljakot, vaikka autojakin olis kartanos\nollu moniakin, mutta hevoospeli on fiinempää ja kuuluu oikiastansa\nasiahankin tällääsis suuris jänisjahriis, ettäs tierättä seränpoijat\nkuinka ollahan, jos satutaas joskus teitäkin sellaasihin kestiihin\nhaastamhan.\n\nNiin ne vierahat sitte tulivat kartanohon ja otettihin kovasti\nystävällisesti vastahan. Tarjottihin lämmitestäkin vaikkei vilu\nollukkaan, ja tarvittihin sitä vähä haukkaamistakin; sillä eres oli\npitkä ja kovasti rasittava jänisjahti. Isäntä toi sitte salin pöyrälle\ntaloon maista karttapiirustukset ja tarkasti selitti maat ja mettät,\nja kuinka jakaannuthan ja mistä lährethän jänis-ajohon. Piti vähä\nsortteerata ja neuvua eri puolille ja näyttää parahia jänispaikkoja. Ja\nsovittihin jotta isäntä antaa sitte sinknaalitorvella merkin, kun ajo\nlopetethan ja tullahan taloohin päivällisille.\n\nNiin olivat jahtiherrat touhus jotta ei muuta kun nyt heti lährethän\nja tälläsivät hattujansa kallelle. Koiriakin oli varattu ja hyviä\nolikin, oikee sitä Hupiinin-sukua Ättäristä, kantakirjakoiria\nja monaasti palkittuja. Apu-poikia ja laukunkantajia oli isäntä\nhommannu usiampiakin jäniksiä kantamahan, että herrat pääsis paremmin\njuoksemahan jänisten peräs, kun ei saalis oo vaivoona. N’otta ei muuta\nkun ampua, poijat korjaa pois ja räknää.\n\nMutta siinä nyt oli niin paljo järjestämistä ja napaloomista, vaikka\nkaikki olikin valmista, taskumatit täynnä ja napantereitakin jo\naikalailla otettu, jotta venyihän se pakostakin, ennenkun sellaases\nherrajoukos kukin oli löytäny taas oman hattunsa ja haulikkonsa,\nsortteerannu patruunansa, saanu sen messinkisen mettästystorvensa\noikialle puolelle vyöhön ja sen vyön vielä lujasti kiinni.\n\n— Onkos täälä suurempia mettän-eläviä kun jäniksiä? — tierustelivat\njokku vierahista.\n\nJa isäntä sanoo, niinkun asia olikin jotta:\n\n— Liikkuu täälä hirviäkin. — Aika useen on nähty näillä main, muttei\nmulla oo hirvenkaatolupaakaan eikä nyt oo aikakaan — —\n\n— Mutta ammun minä, jos vastahan tuloo! — sanoo yks pankinjohtaja. —\nSakollahan siitä pääsöö. Olis se niin komjaa kerran kaataa hirvikin — —\n\n— Niin mäkin tykkään! — hihkaasi toinen vaikkei se pankinjohtaja\nollukkaan, muutoon vain suuri tirehtööri.\n\nJa niin lährettihin sitte jahtihin. Isäntä ohjaali ja neuvoo niille\nsuuntia. Ja lähti ittekkin matkahan, vaikka vain nuan enempi niinkun\nkattomhan vierahiensa peärähän. —\n\nOli oikee mukava kattella, kuinka ne lihavat isoomahaaset tirehtöörit\nolivat tohkehes. Hypähtelivät kun poikaaset ja juosta prinkaasivakkin\naina välihin. Ja taas seisahtelivat ja kuuholla korvin kattelivat\nympärillensä. — Sinne painuivat pian mettikköhön koirien haukun perähän.\n\nHetken päästä rupes kuulumahan paukahroksiakin ja välihin montakin\nperäkanaa. Taisi jokin saarakkin jäniksen, koska sinknaali-torvelta\nsoitettihin merkiksi jotta »taas tuli».\n\nN’oli kolmatta tiimaa häärännehet jo mettis n’otta rupes jo\nhämärtymhän, kun kartanon pehtuuri tuli juosten isäntää ettien ja\nhenkihapatuksis tohisi jotta:\n\n— Voi, voi, isäntä, tuota Lehtiniemen puskikos makaa kaks lehmää\nhenkitoreis, jokka teirän jahtiherranna ovat ampunehet! — — Sielä on\nmuutakin karjaa — — Vähältä piti etten saanu mäkin haulia naamahani,\nkun melkeen päin silmiä posahuttivat.\n\n— Vai niin — tykkäs isäntä eikä ollut tähähällänsä — Sanoo pehtuurille\nvain jotta: teurasta ja korjaa pois ne sieltä, äläkä puhu kellekkään.\n\nSillä lailla ne isoot-rikkahat rähmiivät, ei ne pienistä tuhahra eikä\nhoppuule. Eikä vierahiensa ilua ja mieltä pilaa. — Pari lehmää, kappas\nnyt asiaa, kun taloon vierahilla vain on lystiä ja viihtyyvät.\n\n— No niin — tuumas isäntä sitte jotta: — Onhan nyt päivällisaikakin jo,\nja riistaakin tuoresta saatu.\n\nAntoo pehtuurille torvensa, käski painua mettähän ja puhaltaa lujaa\nherroolle mettästäjille jotta:\n\n— Päivällinen on valmis — Tulkaa syömhän!\n\nTulihan niitä ja tulihan ne, vaikka viimmeiset kaks mettämiestä vähä\npäätänsä kraapien ja altapäin. Toisilla oli jäniksiä, toisilla ei — ne\nkaks vain olivat kovasti mörkin näköösiä. Koitti ne saara isännälle\nsanotuksi jotakin jotta tuli jokin vahinkokin, mutteihän se ottanu\nkuulevahan korvaltansa niiren tuhinoota, hoputti vain vieraittansa\njotta:\n\n— Pöytähän nyt hyvät herrat, täälä on jo kovasti orotettu — olkaa hyvät!\n\nHienot oli päivälliset, monet räätit viinien ja sampankaljojen kans\nsiinä täärättihin, puheita pirettihin ja hurrattihin niinkun herroos\npruukathan, eikä kukaan ollu tietääksensä niistä lehmistä.\n\nIllanpäälle sitte vasta sotkeentuu yks juhlapuhuja niin jotta, kun\ns’oli aikansa tolkuttanu mettästyksestä ja kalastuksesta ja kiittäny\nisäntäväkiä hauskasta jahrista ja juhlasta, ja meinas kohottaa\nklasinsa ja huutaa isännälle eläköötä, niin kuinkahan lipsahtikin,\nn’otta siltä pääsi jotta:\n\n— Eläköööön! — — — lehmäkkin.\n\n— Ky-ky-kyllä mä maksan! — pomppas pankinjohtaja heti pystyhyn, mutta\nisäntä vain viittas kärellä jotta:\n\n— Ei tuu kysymyksehenkään, rakas ystävä! Tarvitaanhan meillä lihaa joka\npäivä, n’otta kiitos vain veljelle avusta — —\n\nNiin ettei siinä sitte sen enämpää ollu. — Päätettiin vielä niinkin,\nettei siitä asiasta puhuta enää mitää, eikä hiiskuta kellekkään.\nErehryshän se oli.\n\nNo niin, mitäpäs siinä. —\n\nIsäntä haastoo vierahiansa vuoren päästä taas uuresta tulemahan hänen\nluoksensa jänisjahtihin, mettät kun on hyvät, Saarahan hauska ilta.\n\nJa tulihan ne koko joukko yhtä iloosina ja touhukkaina kun ennenkin. —\n\nMutta isänt’ oli ryhtyny erinääsiin varovaisuustoimenpiteisiin:\nvainiolla, jo kartanoon tulles, kiintyi mettämiesten huomio talon\nkarjaan. Lehmät oli sivelty ympärinsä valkoosella kalkilla ja\nkumpaankin kylkeen maalattu kimpröökillä suurin puustavin:\n\nLEHMÄ!\n\n\n\n\nLINTUPAISTI LENTI\n\n\nOottako kuullu kuinka Jalasjärvellä yhreltä emännältä lähti valmis\nlintupaisti — lentohon?\n\nNo kulkaa, kun täs toisena pääsiääspäivänä tuos illansuus justhin kun\nemäntä tuli navetasta maitokiulun kans, — kun siel’ oli Mansoo justhin\nkantanu ja emäntä oli lypsäny suuren kiulullisen ihanaa uutta-maitua\nettä nyt saarahankin justhin pyhäänjatkoksi makoosia herajuustoja, —\nniin kun se tuloo astellen navetasta tuphan, niin yhtäkkiää kuulkaa,\n— kun kuuluu sellaanen humina kun tuuliaaspää olis tullu ja samas\nmätkähti justhin porstuan nurkalle taivahasta, niinkun olis kerta\npussilla paiskattu, mikhän oli, suuri musta mossikka n’otta mailma\nsumeni ja maa täräji.\n\nJa siihen se jäi makaamahan, aivan emännän piaksujen ethen n’otta\nemännän löi hengen tukkuhun, ja koko kruppi kylmeni ympärinsä\nn’ottei se saanu huuretuksikaan, vaikka sill'on hyvä ääni ja pruukaa\ntavallisesti kuulua pitkät matkat — vähemmästäkin! Mutta onneksi se\nsäikähti niin kauhiasti, jottei se saanu maitokiuluakaan käsistänsä\npurotetuksi, vapaji vain kun lankavyhti kauan aikaa ja siunas jotta:\n\n— Mikä herran-nähköhön tuo oli ja mistä se paiskattihin? — Hyvä ettei\neres päähäni ottanu ja tappama mua — —\n\nEmäntä teki suuren kaaren sen mustan mossikan sivuutte silmä kovana,\nniin pelkäs ja kattoo, jottei se vain tuu päälle vielä. Pani\nmaitokiulunsa porstuan laattialle, hairas sitte korennon loukosta ja\ntuli se pystys takaasi heti valmisna tomahuttamhan — sillä se emänt’ei\nookkaan mikää pelkuri-akka, kun se ensipölähröksestä vai selviää.\n\nJa niin se emäntä korento pystys harvaksensa asteskeli, mutta varmasti,\nsitä taivahasta paiskattua mötystä päin jotta: heti lyön jos vähäkin\nräpistelet!\n\nMutta se ei kummaallu yhtään, makas paikallansa vain huiskumattomana\nn’otta emäntä laski viimmeen korentonsa ja kattoo oikeen likiitte jotta\nmikä se oikeen on?\n\nNiin se oli, kuulkea — oikeen jumalattoman isoo mettälintu, oikee\nmustaasorttia korpi-koppelo, jok’oli iltapimees lentäny taloon\nsähkölankahan ja tuli nurinniskoon pökerryksis maahan, justhin siihen\nporrasten nurkkahan n’otta vähält’oli ettei emäntää suoraa päähän. —\nJos s’oliskin puronnu sen päähän, niin n’olis pyörtynehet molemmat,\ns’oon vissiä se, ja se koko kiulullinen hyvää uuttamaitua olis menny\npirinpärin pihaa pitkin. N’otta on sitä ihmisellä välistä onniakin!\n\nOnniapa tietysti ja oikeen kaksinkerroon — kun nakatahan porraspäähän\npääsiääsiltana isoo lintupaisti, n’otta emäntä ilostuu ikihyväksi,\neik’-olsi tykänny pahaa vaikk’olis paiskattu kahrellakin koppelolla,\nja vielä pareet jos olsivat ollehet saman tien valmihiksi\nplokattujakin. — Mutta hyvä näinkin, kovasti hyvä olikin, tykkäs\nemäntä kun nosti molemmin käsin sitä pökertynyttä koppelua kaulasta\nroikottaen ylhä jotta:\n\n— Tämäpä nyt vasta erinomaasta, kun paiskathan tällääsellä\nlintupaistilla.\n\nMutta samalla rupes koppelo virkuamahan ja potkia räpistelemähän,\nn’otta emännälle tuli hätä huutaa poikaansa tuvasta apuhun jotta:\n\n— Tuu tuu Kaallee, tääl’ on koppelo! — Tuu joutua, se huitoo\nsiipispankoolla jo niin, että vie pian munkin ilmahan.\n\nJa hätä siin’ olikin, koppelo virkos, huitoo siivillä ja kraapii\nn’otta, jos ei poika olsi keriinny häthän, niin kuka ties vaikka\nkoppelo olis nykäässy emännän perässänsä ilmahan, kun ei sill'ollu kun\npienet lipooset navettapiaksut jalaas n’ottei ne salvattanehekkaa\nyhtää. Mutta poika kerkes parahiksi, hairas lintua ympärinsä molemmin\nkäsin ja äitee puristi kurkusta lujaa n’otta s’oli tukehtua. — Se\nkoppelo.\n\n— Mihkä herrinjee me tämän nyt paamma siksi aikaa, kun isä tuloo kotia,\nettä se saa sen tappaa — hätääli poika, joll’ oli täysi työ pirellä\nkoppelua kiinni, kun äitee höltäs otettansa, sillä se peto-pahuus\nyritti terävällä noukallansa kraapia ihan silmät päästä, ja olikin\njo kerran saara ja saara emäntää nenästä kiinni, mutta kerkes\nkumminkin nykääsemhän pois.\n\n— Hyi ryäkköjä, kun sill'onkin isoo ja terävä noukka, kun lähti nenän\nvietä.\n\n— Pirä ny, orota ny — sanoo emäntä — mä katton mihkä se pantaas.\n\nHetken perästä pyöritteli emäntä jyvämakasiinista tyhjää lihatiinua ja\ntoi kannenkin heti peräs jotta:\n\n— Pannahan se tänne, ja kansi päälle, ettei se pääse karkuhun — touhus\nemäntä.\n\nJa sinne lihatiinuhun ne sen koppelon sitte tälläsivät ja kannen\ntarkasti päälle. Mutta koppelo hyppii ja pönkötteli tiinus niin\nkauhiasti jotta emäntä sanookin poijallensa jotta:\n\n— Istu ny kuule Kaallee sä tuohon kannen päälle, jottei se vain lähre.\nJa kattokkin perähän jotta istut lujaa jottei se pääse pois. Isä tuloo\npian kylältä. — Mull’onkin uuni jo lämpiämäs heraa varte, ja nyppäs\nkäyykin hyvin, kun saamma samalla paistaa tuollaasen komjan koppelon ja\noikee herkutella mekkin kerran linnunlihalla.\n\nArvaa sen jotta emänt’ oli iloonen, kun sellaasen paistin vonkalehen\nkun hehvon sai aivan orottamatta. — Ja poika istuu suu messingillä\ntiinun päällä jotta kyllä hän ainakin puolensa pitää kun tuloo syömän\naika, ja mitä juustoherahan tuloo, niin se se vasta poikaa onkin.\n\nKoppelo mellasti lihatiinus ja hakkas terävällä noukallansa kantehen\nn’otta paukkuu, mutta poika virnisti vain jotta:\n\n— Eipäs ota eikä tunnu, koputtele sinä vain!\n\nNo oli siinä sellaanen rähinä, jotta krannin talooskin kuultihin ja\njahkaastihin jotta:\n\n— Mitä imestä tuola toiskan pihalla sohitahan, kun emäntä ja poika\nhuutavat yhtaikaa kun tanatorvet?\n\nToiskasta lähtikin heti poika kattomhan. Tuli ja näki kuinka krannin\npoika istuu porraspääs lihatiinun kannella, heilutteli vain jalkojansa\nja vihelteli rehevää jotta:\n\n— Eppäs tierä toiskan moljakka, mitä mull’ on tiinus?\n\nJa oli niin mahtavaa jotta sylki suupielestä tiraji jotta:\n\n— Eppäs tierä, ekkä arvaa!\n\n— Kot kot — kuului tiinusta, ja kovaa krapinaa.\n\n— Kukkoo! — sanoo toiskan poika. — Mitä varte sä kukkoja tiinus pirät?\n\n— E-hei, ei se kukkoo oo! — nosti emännänpoika noukkaansa. — Pyh, paljo\nsuuree lintu täm’on. — Koppelo, ja suuri onkin!\n\n— Äääh — sanoo toiskan poika. — Mistä sä koppelon olsit saanu, tuskin\noot ikänä koppelua nähnykkään, mutta m’oon ampunukkin — trossas\ntoiskan poika, jok’onkin mettämies, sill’on pyssykin ja ampumalupa.\n\n— No koppelo s’oon! — intti emännänpoika. — Se tuli lentään meirän\npihalle ja äitee hairas kiinni!\n\n— No ei ikänä sun äitees elävää koppeloa kiinni sais — änkkäs toiskan\npoika n’otta emäntä kuuli sen tupahan ja tuli kans heti pihalle\nsanomahan jotta:\n\n— Ompas, pihkanoukka, ompas koppelo! — Mä otin sen lennosta kiinni.\n\n— Ja mä rupian sitä meirän uures kivinavetas munittamahan, jotta\nsaamma oikee isoja koppelon munia — rupes emännänpoikakin pullikoomhan.\nMutta emäntä sanoo heti jotta:\n\n— Phööh, poika pössöö, ei me sitä munittamahan rupia koppelua, hullupa\nsä oot, me plokkaamma sen ja syömmä suihimma.\n\nNiin se toiskan poikapehkana rupes sanomahan jotta:\n\n— Jos se koppelo on, ja elävä, niin että te saa sitä ottaa, tappaa ja\nsyörä! Nyt on luvatoon aika, koppelo on rauhootettu ja ankara laki\nkieltää koppelua luvattomana aikana ottamasta ja tappamasta.\n\n— Pirä sä senkin piikkinoukka suus kiinni! — suuttuu emäntä — S’oon mun\nlintuni, eikä sun tuu siihen mitään.\n\nMutta toiskan poika vain änkkäs vastahan ja sanoo jotta hän on lain\npuolella ja oikee riistanvalvojakin, n’otta hän valvoo nyt kans ja\nilmoottaa nimismiehellekkin. — Koppelo on päästettävä pois! — se sanoo.\n\nNiin voi jee, kun se emäntä suuttuu, arvaahan sen, vähemmästäkin jotta:\n\n— Tuollaanen »valvoja» kans, oikee unilukkari, jot’ei saara aamuusin\nmuuta kun seipähällä ylhä. — Eihän nuan pöhlyä puhetta oo ennen\nkuultukaan, jottei koppelo oo sen, joka sen kiinni saa! Kun ihan suoraa\npatahan lentää, niin eikös tämä hyväkäs tuu meirän pihalle kun mikäkin\ntaivahannapa poliisiksi, jotten mä muka saisi pitää omaa koppeluani.\n— Kuule, senkin torttikorva, korjaa nyt luus vähä äkkiää täältä —\nraimaantuu emäntä ja rupes kattelemahan kättäpirempää millä kalahuttaa\nsitä kallohon — —\n\nEmäntä pyörii kun tuulimylly käret levjällä asetta hakien, lenti sitte\nliiverinsolahan kun vaapsahaanen, jotta kyllä hän sieltä nyt ainakin\njonkin koippuran löytää — —\n\nNiin kuulkaa, sillä aikaa passas se toiskan poikapeijakas päälle,\nja pukkas lihatiinun poikinensa kumohon n’otta se poikakin lenti\nseljällensä ja — koppelo kömpii pystyhyn, pari kertaa vai siivillä\nhuitaasi ja lähti sitte komjasti lentohon, niinkun lentokones se nousi\nja pani vain jotta:\n\n— Kot kot! — kun se meni.\n\nSinne painuu kauas mettän päälle näkymättömihin.\n\nEmäntä tuli samas puulapion kans puhisten kun juna asemalle ja huitaasi\njo — mutta silloon kans ponkaasi toiskan poikakin henki kurkus hyppyhyn\nja tukka suorana kotia. Niin lujaa sitä tuotihin, n’otta silmät\nväärinpuolin pääs ja aivan verenkaljamalla.\n\nSinne meni emännän valmis lintupaisti — taivahalle! — Pari höyhentä\nvain tiinun pohjalle jäi.\n\nKyllä n’oon kamalia nämä nykyyset lait ja asetukset, kun uuren\nmettästyslain mukhan ei enää saa ottaa mettälintuakaan, vaikka se\nlentääs suoraa patahan.\n\n\n\n\nSORMI OVEN RAOS\n\n\nOottako kuullu jotta mull’ on sitte nätti ja näskä — piippusormi?\n\nSellaanen kun kaikilla vanhoolla piipunpolttajilla on ja pitääkin olla.\nOikiastansa piippusormi pitääs olla oikias käres, mutta mulle se tuli\nvahingos vasimehen kätehen, pikkulillihin.\n\nOlin automatkalla ja hyvä toveri huitaasi auton oven kiinni ennenkun\nkerkesin nykäästä sormeni välistä: pikkusormesta meni kynttä myöten luu\nnahkoonensa poikki kun saksilla leikaten. Tohtori kursii sormenpäätä\nkiinni ja niinhän siitä tuli mulle jo nuorelle ikää kuin tilauksesta\noikee nätti ja mukava — piippusormi: lyhyt ja väärä, vähä koukus,\ntylppäpäinen n’otta sill’ on sitte hyvä painella piipunnoroja\nsyvempähän! Sain niin hyvän ja kätevän piippusormen jotta moni vanha\näijä on sitä multa karehtinu.\n\nMä oon siitä kovasti ylpiä ja iloonen, mutta eileen kuulin jutun, joka\npahasti vihlaasi piippusormiani. Yks helsinkiläänen kaveri kertoi\njotta heitä oli Helsingis muutamia miehiä hiljan paremmanpualeisilla\npäivällisillä yhres hotällis, ja kun yhren aikana poislährettihin, niin\nyks herroosta oli niin kekkulis ja krätyysellä tuulella, jotta se ei\ntyytyny mihkään, eikä ollu kuinkaan, aina vastahan ja poikkiteloon. Ja\npakkas vielä krääkymähänkin n’otta sai peljätä poliisiakin. Mutta kun\nse muutoon on kunnon mies ja hyvä kaveri, niin ystävät päättivät, että\nhe vängällä toimittaavat sen kotia jottei jouru oljille.\n\nNe viheltivät auton ja vannottivat safööriä jotta:\n\n— Pitää esti ajeluttaa tätä puali tiimaa raikkahas ulko-ilmas, jotta\nse vähä selviääs ja sitte vierä se kotia. Eikä saa välittää mitään\nsen juopunehen herran puheista, vaikka se kuinka manaas, krääkyys ja\nkomentaas. Ei muuta kun ajaa vain. Puali tiimaa ympäri kaupunkia ja\nsitten kotoportille.\n\nJa safööri lupas jotta:\n\n— Kyllä tapahtuu!\n\nYstävät rupesivat sitte yrittämhän sitä kaveria autohon, mutta se\nharras ja pönkäs vastahan käsin ja jaloon niin riivatusti jotta ne\neivät kolmin miehin saanehet sitä sisälle autohon muuta kun kuorimalla\nja paloos. — Kalossit, hattu, keppi, palttoo ja vieläpä pikkutakkikin\nja toinen kenkä heitettihin ereltä autohon sisälle, ja lopuksi ne sai\nsen miehenkin, kun safööri neuvoo jotta:\n\n— Kääntäkää ja lykäkkää se perä erellä sisälle.\n\nSe olikin hyvä ja ainua konsti, kun ne kääntöövät sen ympäri, selkä\novenreikähän n’ottei se saanu käsillä prökööllyksi vastahan. Ja sillä\nlailla: pyrstö erellä ne saivat sen viimmeen tukituksi autohon ja\nmoiskasivat oven lujasti kiinni.\n\nSanoovat saföörille jotta:\n\n— Aja!\n\nJa pyyhiiskelivät hikiä naamasta jotta:\n\n— Sen kans nyt vasta kova työ oli ennenkun saatihin autohon! Mutta\nkyllä se on meille sitte huomenna kiitollinen, kun me toimitimma sen\nnuan reirusti autolla kotia. Ettei jouru putkahan.\n\nNiinhän ne ystävät luulivat, ja hyvää tarkoottivat, vieläpä\nnaureskelivakkin, kun auto lähti ja sieltä kuului hirmuune mökä ja\nkiljuminen.\n\nHuiskuttivat vain kättä jälkehen.\n\nJa safööri ajoo kun muumio. Ei päätä kääntäny, eikä korvaa kallistanu,\nvaikka se herra sielä auton perällä huuti ja kiljuu jotta:\n\n— Pirätä pirätä mies — —, älä aja, — — kuuleksä, tuhannen torttikorva —\n— o-vi auki — —\n\nYritti se hamuulla toisella kärellä safööriä niskastakin, muttei\nylettyny, kun mykkyräs auton pohjalla makas.\n\nKoitti se potkiakkin ympärinsä, mutta safööri painoo vain kaasua jotta:\n\n— Huura mitäs huurat, mutta ajan mä niinkun on tilattu ja maksettu.\n\nIhan prisiis kellosta kattojen se ajoo: esti puoli tiimaa\nfriskataksensa sitä krääkyvää herraa, ja sitte vasta sen portin etehen.\nSilloon nousi safööri pois ja aukaasi oven jotta:\n\n— Vassokuu.\n\nNiin sieltä tuli pyöriensä karulle se kiljuva herra, ja kun se siitä\npääsi tolpillensa, niin se pomppas oikee korkialle ilmahan, huuti ja\nmanas niin ruokottomasti, jottei viitti sanuakkaan, kuinka se noituu —\nja aina välihin pisti kaks sormia suuhunsa. Ja puhalti.\n\nAjattele armas lukija: sen herran kaksi sormia oli jääny ovenrakohon.\n\nJa puoli tuntia se muumio ajoo!\n\n\n\n\nLIHAPUURO\n\n\nOottako kuullu, jotta tuola Keski-Pohjanmaalla ny vasta klottuunen\nnokivalkia on ollu kahren vanhanpoijan huushollis?\n\nOvat kuulemma niin tuiki nuukia, jotteivät malta ottaa eres yhteestä\nakkaa ittellensä, kun itte vain koittaavat pätsätä.\n\nTietää sen mitä se sitte on sellaasten turilasten elämä, kun toinen\nkoittaa lypsää nilkuttaa ummesolevaa lehmäkantturaa ja maitokluttu jää\nviikoksi muikuamahan meijäriastian pohjahan porstuan nurkas.\n\nJa toinen on suolannu menheentalvisen karjun lihat korveen pohjahan ja\npannu nii paljo vettä päälle jotta keksinkoukulla on pitäny yrittää\nlihanpaloja kiinni vongata, jos sattunu saamahan.\n\nSiellä ne veljekset ja vanhatpoijat ovat nuhjannehet päinsä sittemmisin\nkun niiren äiteemuori kuoli, hössännehet ja sössännehet ittellensä\niltapuurua puolehen yöhön asti, niinkun täs yhtenäkin ehtoona, kun se\nnokivalkia krannin klasista nähtihin. Riskuja kitupiikit polttivat\nparan alla n’otta torninreikä otti lopuksi ilmi lieskan ja paasas\nsyyspimiälle taivahalle tulenkieliä ja säkenehiä kun sysimiilusta.\n\nKrannin flikka huomas sen klasista ja tuli juosten päätä jalkaa jotta:\n\n— Torni palaa! — — —\n\nVeljekset säikähti n’otta toinen putos heti takkakiveltä ja toinen\nmeinas nielaasta piippunysänsä väärähän kurkkuhun ennenkun ne oikee\nkäsittivät, jotta se valkia on heirän oman mökkinsä katolla, mutta\nkyllä niille sitte tuli kans kiirus ja poukkoolivat n’otteivät\ntahtonehet ovesta mahtuakkaan.\n\nEi ne siinä häräs löynnehet sankua, eiväkkä hoksannehet prunniakaan,\nvoivoottelivat vain ja pyöriivät kun viipperöt pihalla. Niin se toinen\nmuisti sitte sen lihavesi-korveensa ja truiskas porstuahan, ja toinen\nperäs meijäriastiansa kimppuhun, ja sitte peräkanaa tikkahia ylhä kun\noravat tuvan katolle jotta:\n\n— Voi, voi palaa pian koko tupa!\n\nJa niinhän se pääsi sitte harjalle asti, se meijärihinkki erellä ja\nkaatoo tulenkipinään ja savun sekahan mitä sielä oli.\n\nJa sitte se lihakorveen mies kumaasi kans oman kantamuksensa tornin\nnenästä sisälle ja vielä nyrkillä koputteli pohjahan jotta vissisti\nsammuukin valkia.\n\nJa sammuihan se, kun oli korvee tornin nenäs kun vakankansi.\n\nMutta kauan se vielä kärys ja lykkäs niin vahvan mustan savun kun\ntavarajuna Kokkoolan asemalla.\n\nSiinä se hätä sitte olikin.\n\nMutta kun ne tulivat sitte tupahan ja rupesivat kattelemahan\niltapuuruansa paran pohjasta, niin se vasta ihmellistä puurua oli!\n\nSiin’ oli toisin paikoon niinkun vähä puuruakin ja monellaasta heraa\nja klimppimaitua, nokia ja savenkakkaroota, ja pohjasta tuli kauhaan,\nkuulkaa, vielä pari aikamoosta — lihankimpalestakin, n’otta s’oli oikee\nlihapuurua monellaasen soosin kans.\n\n— No sanoonhan mä, jotta sielä korveen pöhjas pitis olla vielä jokin\nlihanpala, vaikken m’oo saanu sitä krökkyhyni tarttumahan! — — tykkäs\nse lihakorveen mies.\n\n— Olipas hyvä! — ilostuu toinenkin velii — jotta löyrettihin! — Ei sit’\nolisi taittu muutoon löytääkkää ja kiinni saarakkaan.\n\nN’otta se hyvä siitä veljesten nokivalkiasta oli, jotta ne saivat ne\nkaronnehet lihanpalansa ny kiinni!\n\nJa valmihin lihapuuron monellaasen soosin kans. Oli siinä vähä koviakin\npaloja, mutta lisänähän rikka rokas.\n\n\n\n\nPORSAHAN SALVAJAT\n\n\nOottako kuullu, kuinka erinomaasen tohlosti ja sitte hyvin yhren\nKauhavan isännän on porsaskaupas käyny?\n\nS’oli jo tuos Mikkelin aikoohin kun sen emäntä sanoo sille jotta:\n\n— No lähre ny jo siitä hakemahan ne kaks porsasta siältä Lapualta,\njokka m’oon aikoja sitte tilannu, ettei niitä vain vierä ja me jäämmä\nilman sikoja koko vuoreksi. — Ja koita valikoora, jos suinkin saat.\nKatto sellaasia, joill’ on häntä myötäpäivähän kipparas, n’oon hyviä\nkasvamahan ja nättyruokaasia.\n\n— Onkos sillä sitte mitään väliä, kumpaa sorttia ottaa, flikkoja vai\npoikia? — kysyy isäntä.\n\n— Välipä tietysti! Vielä häntä kysyt! — jahkaasi emäntä. — Ei meillä\nruveta karjua pitämähän, niin että ota hyvä mies jos vain saat\nflikkaporsahia. Vaikka kelpaahan ne poikapossukkin, mutta ne pitää\nnuorena salvaa, eikä susta kumminkaan oo miestä siihen, n’otta sitte\npitää hakia kylästä salvaja, ja s’oon tyyristä.\n\nNo isäntä lähti, ja oikee hoijakalla. Tälläs päretkorin etehen ja\nvanhat fällyklitut heitti emäntä päälle jottei porsahat palele. — Se\non tarkka paikka se porsahan osto ja valitteminen n’otta sen pitääs\nakkaan tehrä oikiastaan aina itte, eikä sitte isännille motkottaa jotta:\n\n— Kun otit laihan ja lyhytkruppisen! Häntäkin roikkuu kun rotalla ja on\nnuan rutuusen näkööneenkin — niinkun niin useen saa kuulla.\n\nSielä porsaspaikas oli vielä koko porsimus ketas, toistakymmentä\nvirkiää epeliä, jokka vinkuu ja kaaparootti ympärinsä n’otta silimis\nvilaji. — Isäntä koitti vahrata sellaasia porsahia, että myötäpäivähän\nsaparo, niinkun emäntä oli neuvonu, mutta kun se yhtäkin rupes oikee\nsillä silmällä peräälemhän, — että tuon häntä on niinkun myötäpäivähän,\nniin eikös se porsahan-pakana — ruvennukkin pyörittämhän häntäänsä heti\ntoisippäin n’otta siinä meni isännän silmät ihan sekaasinsa. Ja pää\nkans.\n\n— Mä ottaasin flikka-porsahia. Onkos tuo tuola nurkas flikkaporsas? —\nkysyy se porsahan hakijaisäntä, mutta niin jutinantähren noloosti ja\noli niin surkian näköönen, n’otta sen sikataloon emäntä, joka siinä\nkauppaa teki, rupes epäälemhän, että ymmärtääkö tuo mies porsahan\nkummastakaan päästä yhtää mitään.\n\nEmäntä kaahii kettahan ja saikin yhtä ipanaa kintusta kiinni, lykkäs\nporsahan tyvipään ostajan nenän ala niin liki jotta vissisti pitis\nnährä, jotta imisä s’oon, mutta veikisteli kumminkin jotta:\n\n— Niinkus näjet, niin poikia n’oon ja pulskia nämä kaikki, ota jos\ntahrot, mutta valita ei saa —\n\nIsäntä-pössöö uskoo kattomata, pisti porsahan koppahan, ja toisen\nsamallaasen vielä perähän, maksoo ja kovasti kiitti kaupasta, vaikkei\nflikka-porsahia saanukkaa, niinkun meinas. Mutta kun ei kerran ollu,\nniin mitäs sille mahtaa — tykkäs isäntä, hööli mies, kun hyvästeli ja\nlähti ajelemahan kotiappäin.\n\nSikataloon emäntää kovasti nauratti koko homma, huiskutti vielä kättä\nperähän ja käski sanua tervhyysiä emännälle jotta:\n\n— Kyllä se mun tuntoo, ja tietää jotta hyviä meill’ on porsahat!\n\nNo isäntä toi porsahat ja tervhyyset kotia, ja kovasti valitteli,\njottei flikkaporsahia saanu, mutta ettei se ollu hänen syynsä — mistäs\notti, kun ei ollu!\n\nKyllähän emäntä vähä paapatti jotta:\n\n— Aina pitääs olla itte matkas! — mutta kun sill’oli juuri leipomus\npäällä, ja leivät uunis, niin se huitaasi vain kärellä jotta — Vie ne\nsinne kettahan ja kaara meijerihinkistä vähä kurnaalia niille siihen\npaistinpannuhun, jottei ne kaara ruokaansa maahan. — En mä ny kerkiä\nitte. —\n\nJa siihen se asia sitte jäi, porsahat söivät hyvin ja olivat kovasti\niloosia siihen asti, kunnes emäntä yhtenä aamuna muistikin jotta:\n\n— Jaa, mutta ne porsahat pitääkin salvaa niin pian kuin suinkin, jottei\nota kipiää. Parast’on, että lähret heti hakemhan sitä Kurunsaaren\nkuulua salvajaa, nyt on joutilas päivä, niin sillä sekin on sitte\ntehty. — Ei nuosta sun hommistas tulsi mitään, jos en m’olsi aina sua\nmuistuttamas ja jukittamas — pärpätti emäntä niinkun niiren pyhä tapa\non, vaikka miehet touhuaas kuinka ja päänsä seinähän lentääsivät. — En\nmä tätä pahaha sano, mutta niin se vain on.\n\nNo isäntä lähti ja toi sen kuulun, vanhan taitavan salvajan, joll’\noli tuohen välis tarkasti se terävä veitti ja nästyyki ympärillä\npoviplakkaris, sillä se onkin pyhä puukkoo ja leikkaa kun maronkieli,\n— ei sillä saakkaa akat takkia ratkoja, niinkun ne ryökäleet pakkaavat\nisännän partaveittellä aina tekemähän salaa, eiväkkä tunnusta, vaikka\nkuinka prakajuttaas.\n\nEmäntä rupes sitte laittamahan ruokaa salvajalle ja kaffia ensi\nhätähän, sill'aikaa kun salvaja hioo veittensä terää kaikista\nfiinimpähän harstihin elikkä kovaasimehen, ja aina välihin nykääsi\nhiuskarvan päästänsä ja klasisilmät pääs tarkasti koitti, leikkaako\nterä karvan eree poikki. Kerralla poikki, n’otta se pitääkin olla eri\nterävä veitti, jolla salvethan n’otta porsas ei tunne yhtää mitään,\nluuloo vain, jotta höyhenellä sipaastahan ja vinkuu pelkästä ilosta.\n\nKaffit juathin ja sitte mentihin navettahan, johna sianketta oli.\nIsäntä meni kettahan ja meinas nuan vain hairata porsahan kiinni, mutta\nhiki siinä tuli ja sellaanen hyppöö, jotta isäntä oli tukehtua,\nennenkun sai toista porsasta niin lujasti sorkasta kiinni jotta pysyy.\nMutta sai kumminkin ja toi salvajalle, vaikka huuti se n’otta korvat\npinaji. Se porsas nimittään.\n\nMutta kun se salvaja hairas toisesta takajalaasta ja nosti haarukan\npystyhyn, niin porsaskin hämmästyy niin, jotta s’ei puhunu mitään,\nkuunteli vai ja imehteli. Se salvaja laski klasisilmät ottalta nenänsä\npäähän ja kattoo sitä porsasta likeltä ja kaukaa, ylempää ja alempaa,\nja taas uurestansa. Niin viimmeen kun se nosti ne silmäklasinsakki pois\nja luuras oikee liki, niin lopuks se haikaasi jotta:\n\n— Tämähän on likkapossu! — Ei täs puukkoja tarvita.\n\nIsäntäkin toljotti imehisnänsä jotta:\n\n— Herrinjee, niin näyttää olevan!\n\nMutta kun se likkapossu pääsi sitte takaasin kettahan, niin se kun\nprinkaasi sen toisen porsahan työ ja vinkuu jotta:\n\n— Mitä kauheeta setiä nuo pöllööt on, jokka tänne on tullu ja mua pää\nalhappäin roikottivat? — Varo kinttujas!\n\nJa kyllä ne menivät ympäri kettaa aivan hännät suorina. Ja isäntä\nperäs. —\n\nKun se taas aikansa yritti, niin sai se toisenkin porsahan ahristetuksi\nviimmee nurkkahan ja toi salvajalle jotta:\n\n— Täss’ on! — Mutta kun salvaja kattoo, niin sanoo jotta:\n\n— Tämä on se sama kun äsköön! — Koita nyt tuota toista kiinni, niin mä\npitelen tätä, jottei ne enää sekaannu.\n\nMutta se olikin se toinen porsas aika vinkura menemähän. Se truiskii\nisännän säärien välistäkin niinkun sukkula, ja niin äkkiää kääntyykin,\njotta isäntä mättäs vähä monta kertaa kouransa ihan pehmoosehen, ja\nmanas sainehesti jotta:\n\n— Senkin rumaanen, kun on niin lipoonenkin kun saipuanpala, jotta aivan\nkäsien läpitte luistaa!\n\nMutta sai se sen viimmeen kun rähmällänsä kontti!, ajetuksi ketan\nnurkkahan ja vattansa ala litistetyksi n’otta kiinni tuli!\n\nKaksinkäsin piteli sitä sitten vattan ympäri lujaa kiinni, kun\nsalvajalle toi, ja porsas vinkuu n’otta isäntääkin hirvitti. Aivan se\nirvisteli kun salvajalle huuti jotta:\n\n— Tämä onkin sellaanen vintiö, jotta täs onkin pitelemistä, mutta kyllä\nsä riivattu talttut, kun otethan helsklepperit pois.\n\nSalvaja päästi sen toisen porsahan sylistänsä kettahan ja otti\ntukevasti takajaloosta sitä isännän porsasta jotta:\n\n— Vais sinä junkkari täs räpistelet, mutta nyt ei auta!\n\nSalvaja pani silmäklasit nenälle. Kattoo esti hollin päästä, ja meni\naina vain enempi takakenohon. Sitte se vaihtoo kättä, nosti toisesta\njalaasta vielä ylemmäs ja toi nenäänsä aina vain likemmäs jotta:\n\n— Mitäs imestä täm on?\n\nSe pyyhkääsi takin kyynäspäälläkin; lopuksi se oikee kynnellä krapas\nja puhaltikin ja taas kattoo — — kattoo — — kattoo n’otta s’oli päästä\nlentää koko mies.\n\nSitte se viimmee kattoo sitä isäntää oikee silanrenkahilla ja karjaasi\njotta:\n\n— Valmishan s’oon tämäkin!\n\n— Voi imespaikkaa sentähre! — siunaali isäntä — onko sekin valmihiksi\nsalvettu?\n\n— Vieläpäs nyt imes, ku imisä porsas! — Ja tätä imestäkö kattomhan\nsä mun tänne hajit? — huuti se salvaja. Ja kuka tietää mitä se olis\ntehnykkään, mutta onneksi tuli silloon juuri emäntä navettahan, ja kun\nse kuuli jotta molemmat porsahat olivakkin flikkoja, niin sekös ilostuu\njotta:\n\n— Sepä hyvä, kun ei tarvinnu salvaakkaan! Tulkaa tupahan nyt vain, mä\nkeitän oikee pystykaffit molemmille kuohariille.\n\nNiin että siinä isännän porsaskaupas käytihin lopuksi oikee paremmin\nkun hyvin; isäntä maksoo reilusti, mutta kyllä se salvaja katteli vähä\nrumasti sen isännän päälle, kun se taloosta lähti.\n\n\n\n\nMAKOPORVARI\n\n\nOottako kuullu mitä siinä riihen takaa löyretys paketis, josta nyt\nkoko Lapua puhuu, oikeen loppujen lopuksi oli? Ja josta sellaanen\nsotku tuli? — N’otta aikataloon piika vietiin poliisiputkahan ja\nemäntä tuli hakemahan sen pois ja meinas antaa selkähän sille nuorelle\nkonstaapelille, joka rupes salapoliisiksi eikä ymmärrä akkaan asioosta\nyhtään mitään.\n\nNiin se vain oli, jotta nimismiehenkonttuurihin tuli yhtenä päivänä\nmenheellä viikolla juosten yks säikähtäny akka, joka hohuutti jotta:\n\n— Voi kauhiaa ja hyi olkohon, aivan mä vapajan vieläkin! — — eikä\nsaanu pitkähän aikahan sen enempää sanotuksikaan, n’otta poliisienkin\nnousi aivan hiukset pystyhyn.\n\n— Mi-i-mi-mi-mitä? — ne hokivat kans.\n\nNiin se akka viittooli molemmin käsin kun tuulimylly ympärinsä jotta:\n\n— No kun mä menin ja justihin tulin, niin yhtäkkiää mä äkkäsin — —\nyäääh — —\n\nJa taas sitä akkaa rupes niin kyälööttämhän jotta poliisikkin\nirvistelivät niin naamat krutus kun ikinä taisivat.\n\n— Mä esti luulin jotta mikä se on, ja vähä raootin sitä, niin hyi\nrumaasta sentähre! — — Ja kyllä mä lährin siitä — frääsäs se akka ja\nhairas vasimella kärellä nenästänsä kiinni ja puserti niin lujaa jotta\naivan rystyyset valkoosena. Ja suun kautta se vain haukkooliki ilmaa.\n\n— Mikä se sitten oli, jonka te näjittä? — höpöttivät poliisit aiva\nvarpahillansa.\n\n— No kulkaa kun siinä justhin toiskan riihen takana, kuinkahan silmäni\nsattuuki justhin sinne, oli tuota kulkaa sanomalehtehen kääritty jokin\npaketti lumes ja m’ajattelin heti, jotta mitähän kummaa tuos on. Ja mä\nkaahiin airan ylitte n’otten meinannu päästäkkää, kun hamehenhäntäkin\nrepes, kattomhan sitä, niin verinen ja rähjäänen kääry siin' oli! — Mä\najattelin heti jotta kuka tietää mitä siin’ on, kun tualla lailla on\npaiskattu jottei jälkiääkään näjy, maantieltä vain heitetty toiskan\nriihen taa. Ja kuka tietää kuinka kauan s’oon sielä jo ollukkaa. Mä\nkäännöön sitte vähä paperin syrjää, niin kulkaa, kun niin kauhianmoonen\nhaisu sieltä tuli mun noukkahani jotta aivan pyärtyä meinasin siihen\npaikkahan! Ja heti kans lährin tuomahan sanaa tänne poliisiille, jotta\ntulkaa nyt hyvät ihimiset kattomhan, kyllä vissihin on jotakin kauhiaa\ntapahtunu.\n\nNo poliisit panivat heti lakin päähän, tiettypä se, ja ottivat\nrivoliin plakkarihin ja lähtivät juoksujalkaa sen akan kans sinne\nriihen taa. Ja sielä se kauhia käärö oliki paikoollansa. Tarkasti ne\nkattoovat kaikkia merkkiä ja olivat niin nenä pitkällä kun ainakin\nettivät-poliisit; mutta mitään muita jälkiä kun sen akan pieksunpohjat\nn’ei nähny. Mutta paketista kyllä näki, jotta s’oli maannu samas\npaikas kauan aikaä, kun s’oli auringonpaistees sulattanu suuren kolon\nlumehen.\n\nTarkasti ne poliisit sitte nostivat sen haisevan paketin sanomalehren\npäälle, jonka ne olivat ottanehet mukahansa aivan sitä varte, jotta\nsillä tuorahan se läjä poliisikonttuurihin tutkittavaksi niinkun\ntällääsis kauhioos asioos pruukathan.\n\nJa kyllä ne tutkiivakkin tarkasti sitä, mutta muuta selvää ei saatu kun\nettä jokin märänny lihanklimppi siinä oli. — Kyllä se oli kauhiaa. —\n\nJa se akka lähti viemään heti sanaa ympäri kylää jotta sellaanen mytty\nsieltä toiskan riihen takaa nyt on löyretty n’otta s’oli aivan hirviää\nkoko kyläs. Kukaties vaikka murha tapahtunu!\n\n— Oliskahan niin? — rupesivat poliisikkin tuumaamahan ja sanoovat jotta\nkyllä tämän asian ja krupin pitää nyt tutkia oikeen perinpohjin ja\nankarimman jälkehen selvittää.\n\nNiin se nuorempi konstaapeli, jok’on oikee poliisikoulunkin käyny ja\ntietää, sanoo heti jotta:\n\n— Kyllä me siitä selvän saamma, ei muuta kun lähretetään se heti\niltajunalla Helsinkiin sinne Rikostutkimuskeskukseen oikee\nkemiallisesti ja suurennuslasilla tutkittavaksi mitä lihaa s’oon\nollu. — Ja niin ne panivat sen klimpin paffishe kenkäloorahan monen\npaperin sisälle ja köyttivät lujaa.\n\nMutta se nuoreet konstaapeli päätti ruveta itte oikee teräväpäiseksi\nsalapoliisiksi ja selvittää sen asian yksin. Se osti piipun ittellensä,\nja rupes polttelemhan; se istuu ja poltteli monta tiimaa ja\najatteli, ajatteli niinknn Serlok Holmeskin pruukaa tehrä aina kun sill’\non vaikia rikos selvitettävänä. Kaks päivää se sitä ajatteli, eikä\npuhunu mitään, tuumas vain n’otta päätä porotti. Lopuksi se nousi ja\nsanoo ittellensä hiljaa jotta:\n\n— Vissisti: — Se täytyy olla se Juhan-Jussin-Kustaan uusi piika. Siitä\non puhuttu sellaasia jotta s'oon pikkuusihin päin. Mutta kuinkasta mä\nnyt tekisin, jotta saisin sen selville?\n\nNiin se päätti jotta hän äkkiyllättää sen flikan ja kysyy siltä\nsuorahan. Mutta pitää olla varovaanen ja kysyä sitä kahrenkesken\nsiltä, jottei ketään oo kuulemas, sillä se on kamala asia, jos ei sitte\nolisikkaan perää. Ja salapoliisin ammatti on sellaanen jotta siinä ei\nsaa polttaa noukkaansa, muutoon menöö virka, joutuu naurunalaaseksi ja\nitte vastaamahan.\n\nSitte se lähti muina miehinä vain juttelemaan siihen taloohin, ja\nsamalla katteli kovasti tarkasti sitä piikaa ympärinsä. Ja tykkäs jotta:\n\n— Vissisti! Näkööhän sen selevästi — muttei puhunu mitään, orotti vain\nniin kauan, että se flikka oli tehny navetta-askarehensa ja lähti sitte\nkylälle. Pian sen piian perähän ovesta livahti se salapoliisikin ja\nsauttoo sen maantiellä. Ja sitte se sanoo sille flikalle karmiaa jotta:\n\n— Kyllä se on nyt _niin_, jotta mun pitää Lain ja Esivallan nimes\nkysyä sulta suorahan jotta:\n\n— Ookko sä ollu tuata nuan, ja _onko_ sun asiat sillä lailla? — Vastaa\ntotta ja rehellisesti niinkuu tuomiolla!\n\nNiin se flikka valahti aivan kalpiaksi kun harikko ja siltä pääsi heti\nitku jotta:\n\n— Joo — —\n\nJa silloo se poliisi sanoo jotta:\n\n— Selevä! — Nyt mennähän suoraa poliisikonttuurihin! — Se on sellaanen\nrikos jotta siinä pitää fangita heti.\n\nOli se niin kauhiaa jotta aivan oikohonsa se flikka itki. Mutta mikään\nei auttanu. Kun se kerran itte tunnusti, niin poliisi pani sen flikan\nputkahan yöksi ja sanoo jotta kyllä faltesmanni sitte huomen aamulla\ntutkii.\n\nJuu perhana, mutta huomen aamuna, ennenkun faltesmanni oli vielä\nkeriinny housuuhinsakkaan ja se salapoliisi ittekki päivystäjänä vielä\nnukkui penkillä, rupes kuulumhan poliisikamarin ovelta sellaanen jyrinä\njotta klasit täräji. Ja huuto jotta:\n\n— Ovi auki ja heti paikalla! — Meirän piian ootta tuonu tänne senkin\npöllööt!\n\nJa se, joka sellaasella jyrinällä n’otta ramat kaulas tuli aamulla\npoliisikamarille, oli justhin sen aikataloon emäntä, josta piika pois\noli; friski ja rontti ihminen, jok’ ei poliisiakaan pelkää yhtää, kun\nsiksi tuloo.\n\nPoliisi putos heti penkiltä ovia haparoomahan ja kun se emäntä pääsi\nkansliahan sisälle, niin se kerran vain kiljaasi jotta:\n\n— Mihnä se on? Piika pois —\n\nNiin kyllä se konstaapeli oli avaaminensa vähä joutua putkan\nmunalukulla vääntämäs jotta:\n\n— Tuu tuu kuule pois, emäntä on tullu, kuule, sua hakemahan — —\n\nJa kun emäntä sitte kattoo sen salapoliisin päälle ja oikeen hohuutti\njotta:\n\n— On siinä mulla kans salapoliisi, kun aivastuksen kukkoo. Mitähän\nkissinraatoja on löytäny ja tuloo ja fangittoo meirän piijan, jok’ei oo\nvielä likikää sinneppäin — — — Mitä riivattuja se sulle senkuvaaselle\nkuuluu senkin pössöö, meirän piijan asiat.\n\n— Mutta kun se itte tunnusti — koitti se salapoliisi änkyttää — ja\nolis saanu suaraa pläsihinsä, kun emäntä huitaasi, mutta sai kumminkin\nväistetyksi.\n\n— Siin’ on mulla kans toinen pössöö yhtä pöllöö — huuti se emäntä\npiijallensa jotta: — Lährekkin siitä navettahan lypsylle, kun lehmät\nhuutaa jo kurkut suorana jotta mihnä sä oot. — —\n\nKorviansa sai konstaapeli varjella, kun emäntä lähti n’otta ovet\npaukkuu.\n\nOli kun ukkoonen olis lyöny koko poliisikonttuurihin, ja kovalle otti\nennenkö se pössöö salapoliisi käsitti jotta syytöön se piika tietysti\ntäytyy olla —\n\nMutta sitte vasta parin päivän perästä se asia oikeen selkes, kun sieltä\nRikostutkimuskeskuksesta Helsingistä tuli se paketti ja paperit takaasi\njohna seisoi jotta:\n\n— »Kyseessä oleva, meille tutkittavaksi lähettämänne märänny liharoska,\non täällä torettu olevan — pahentunut makopussi.»\n\nSilloon se konstaapeli vasta räpyttämähän rupes, kiljaasi jotta:\n\n— No sen saakelin »mako-porvarin» knyytykö se olikin, joka tällääsen\nhötäkän meille teki? Ensi kerran kun se Lunttu-Jussi taas tuloo tänne\nmako-pussinsa kans kaupalle, niin kyllä mä syötän sille koko höskän.\nS’oon tietysti pöhnäs pöffäälly makopussinsa kans ja purottanu riihen\ntaa koko knyyryn.\n\nJoo kattokaas, porvareita on monenlaasia, on »mako-porvareitakin»\ntäälä Etelä-Pohjanmaalla ainakin. En tierä sitte onko muallapäin.\nMakoporvarit ovat sellaasia, jokka osteloovat poikinehen lehmän\nmakoja ja laittelovat niistä valmihia makopusseja, joita emännät\nsitte ostavat ja säilyttävät tikun nenäs korkialla uuniklasin päällä\nkatonrajas, jott’on »juoksutinta» kun heraa keitethän.\n\nEi nämä kaupunkilaaset ja herrasväki eikä nuoripolvi tämän maailman\naikahan enää taira tietääkkää, eiväkkä oo tainnehet ikinä nähräkkää\nmeirän äireen makopussia sielä katonrajas riippumas. Mutta me\nvanha-polvi, miehet »menneeltä vuosisaralta», jokk’ oomma syntynehet\n»maalla» talonpoikaasista vanhemmista, — me muistamma, kuinka äitee\nheraa keitti makopussilla — ja vieläkin tuloo vesi suuhun.\n\n\n\n\nPOIKALASTA KASTAMHAN\n\n\nOottako kuullu mikä tärinä menny pyhänä oli Ilmajoella?\n\nNo kun kirkkoherralle telefuneerattihin jotta:\n\n— Tulla nyt joutua meille, jos suinkin passaa ja ottaa lukkari\njoukkohon, lasta ristimhän, kaffi on valmista ja kummit jo\npaikalla — —\n\n— Haloo, haloo — huuti kirkkoherra jotta — jahas, ja joo joo, kyllä\npassaa, ja Perttulakin on täälä jotta kyllä me tuumma, mutta mistä\npuhutahan ja mihkä lährethän?\n\n— No tänne meille tietysti — — — Yli-Fossishan sellaanen iloonen\ntulemus oli — —\n\n— Haloo, haloo?? — huuti kirkkoherra jotta — ei tahro oikee kuulla, on\nmenny vissihin hiarankryyniä tilifoonilangan reikähän kun kuuluu niin\n_huonosti_ —\n\n— Tulkaa ny joutua vain, jottei pannu kylmene — huuttihin sieltä\nvastahan.\n\nJa lukkarikin koitti kuunnella jotta mistä se oli, kun samas\nsoitettihin poikki, eikä kuulunu enää yhtää mitään, mistä se oli — —\n\n— Kyllä mä tykkäsin — sanoo kirkkoherra jotta — — jostakin Yli-taloosta\nse oli, hossi eli possi ne sanoo.\n\n— Jaa Possi? — sanoo lukkari jotta — oliskohan ne ny sitte viimmeekin\nsaanehet pikkuusen, jota n’oon niin kauan, tuota nuan orottanehet ja\ntoivonehet, piti mun sanoman — — Kasvatee niillä nyt ainakin on, mutta\n— olis se iloosta, jos n’olis nyt saanehet oikee oman tenavan — —\n\n— Kyllä mä tykkäsin jotta jokin Yli-Possi s’oli — krapas kirkkoherra\nkorvaansa.\n\n— No se oli sitte, itte ylikonstaapeli Yli-Possoo, se Jussi — kyllähän\nkirkkoherra sen tuntoo ja Lempin —\n\nKun ne sitä sitten hetken funteeras ja kiiruskin oli, niin oikee\nautomospiilin ottivat ja ajoovat pyörät oikoosna kun palokunta torvia\nhuurattaan poliisiaseman pihalle n’otta vastaantulijat ojahan hyppiivät\nja siunäalivat jotta:\n\n— Mihkä jee pappia ja lukkaria nyt tualla kiiruhulla vierähän?\n\nPoliisikamarin köökin portahilla seisookin Lempi-emäntä hellapuita kaati\ntäynnä justhin tupahan menos ja säikähti n’otta:\n\n— Mitäs herroja tänne nyt tuloo tuollaasella tohinalla?\n\nNiin lukkaria vain nauratti kovasti jotta:\n\n— Ylhäälläkös se pirttikee täälä onkin ja nuan vain itte on\nkaffinkeitos — —\n\n— Sussiunakkohon! — sanoo Lempi jotta — Mitä te oikee meinaatta? —\nja lähti vähä joutua köökkihin ja paiskas puut lootikkohon, sukii\nhiuksiansa, nykii hamestansa ympärinsä ja oli kun ainakin puusta\npuronnu.\n\nMutta kirkkoherra ja lukkari marssiivat vain peräs köökkihin\nnaureskellen jotta:\n\n— Poikako se nyt on? — Ja onko jo nimi tuumattu? —\n\nNiin Lempi siinä sekaannuksis huitoo lonkkiansa ja oikee puristeli\nhamehiansakki jotta:\n\n— Mitä te oikee meinaatta ja puhutta? — Em mä ainakaan — —\n\n— No me tulimma nyt sitä lasta ristimähän — nauroo kirkkoherrakin, kun\nse Lempi oli niin kovasti ällistyksis, ettei tienny mihkä nurkkahan\ns’olis hypänny. Haikaasi jotta:\n\n— Lasta ristimähän!!? — Herrinjee, en mä ainakaan mitään tierä — — En\nmä joukaan, jos ei Jussi — S’oon tuola kanslian puolella, — — mä\nhyppään siltä kysymäs.\n\nLempi faarttas sinne n’ottei tahtonu ovesta mahtuakkaan, kun oli niin\ntärinäs ja huuti jotta:\n\n— Herrtinjee Jussi, ooksä saanu lapsen, ekkä oo puhunu mulle mitään?\n— — — Kun tänne on nyt tullu oikee kirkkoherra lukkarin kans lasta\nristiinhän!\n\nNiin Jussikin kun hämmästyy niin kauhiasti, jottei se saanu hyvähän\naikahan sanaa suustansa. Suu auki vain tollotti ja viittooli\ntoisassilmin sille juopoolle, jota se justihin kuulusteli jotta:\n\n— Me mee siitä — — —\n\nJa kyllä mies heti kans painuikin kuin haiku hiljaa Vaivaastennevalle.\n\n— Että _mitäh_, sä mun rakas Lempukkani oikee horiset — — jotta minäkö\nsaanu lapsen?\n\n— No en minä ainakaan! — kivahti Lempi — mutta tuola köökis on ny\nkirkkoherra itte ja lukkari kirjat käres jotta ei muuta kun kastaa —\n\nJussi istuu hyvän horvin kun airaksen nielly eikä käsittäny yhtää\nmitään, katteli vain silmät solkerolla Saaraansa.\n\nMutta sitte se oikaasi ittensä, oikee koko esivallan pituutehen,\nähkääsi lujasti ja lähti kun tolpilla kankiana kattonahan. Niin sielä\nne istuuvat toren totta itte oikee elävä kirkkoherra köökin lavittalla\nja lukkari puulaatikon päällä suut sukkelas marees ja silmis iloonen\npilkahrus jotta:\n\n— Me tulimma nyt sitä teirän pikkuusta ristimähän! — Ja kiirusta\npirimmäkin jotta oikee autolla tulimma — —\n\nLempi levitteli käsiänsä ja Jussi katteli kun karusellis ympärillensä\njotta:\n\n— Tämä nyt vasta kumma paikka on. — Eihän meillä lasta 00, eikä\nniinpäin piipukkaan jotta — — en mä ainakaan ymmärrä — —\n\n— Mutta sinähän soitit jotta tulla joutua lasta ristimähän, ennenku\nkaffit jähtyy, ja me tulimma — — rupes lukkari sanomhan.\n\n— En minä oo soittanu! — sanoo Jussi niin hartahalla äänellä ja\npitkähänsä jotta sen piti uskua heti, jotta kyllä nyt oli menny paikat\nsekaasinsa ja tultu väärähän köökkihin asialle. —\n\n— Mutta Yli-Fossis m’oon kuullu, että emäntä on hiljan hajonnu.\n\n— Jaaa! — sanoo lukkarikin jotta — se taisikin olla _sieltä_ kun\nsoitettihin!\n\nJa kun telefoonilla kysyttihin, niin sielähän se ipana olikin! — Ja\nsanottihin vielä jotta:\n\n— Tulkaa joutua nyt, m'oomma täälä jo kovasti orottanu — —\n\nSattuuhan sitä erehryksiä telefoonis. Ja mitäs siitä. — Mutta kun\nne lähtivät ja kärestä pitään hyvästelivät, niin Jussi-poliisi oli\nhuokaassu jotta:\n\n— Olispahan se nyt saanu sattua kerran meiränkin kohralle sellaanen\npikkuunen trasumosselo, kyllä tääläkin olis kalaasit laitettu ja\nkeitetty oikee pystykaffit monellaasen murun kans — —\n\n— Toivothan jotta täm’ oli nyt sen erellä! — luikkas lukkari niin\nenkelin äänellä, kun ne lähtivät, n’otta Lempin oikee syränalaa\nriipaasi.\n\n\n\n\nKOIRANKOPPI\n\n\nOottako kuullu jotta se pankinjohtajan koirankoppi on ny sitte\nvalmis?\n\nJa hyvä tulikin! Mutta kyllä siinä oli touhua kans kerraksensa, kun\nlähti pitää hajottaa koko sauna multipenkkiä myöri, ennenkun se pihalle\nsaatihin.\n\nNiin kattokaas sielä komjalla kirkolla oli yks pankinjohtaja\nsaanu päähänsä, jotta hän rupiaa kans kasvattamhan mettäkoiria\nja linnustamhan niinkun tohturi, tiilipruukin tirehtööri,\nsäästöpankinjohtaja ja itte Pääkonttuurin isoot tirehtöörikkin, jotta\ntuota, jos sattuus joskus että haastetaas joukkohon, niin olis vähä\nniinkun kuusalla mettästyksestä ja vois sanuakkin jotta:\n\n— Onhan täs tullu mettäkoiriakin omastatakaa vähä kasvatettua, jo\npitemmän aikaakin, tuota. — Onhan se jalua urheelua, kun tuloo\ntilikirjaan kans niin paljo sisällä istuttuakin. Ja niin poispäin.\n\nNiin sitä varte se pankinjohtaja oli ostanu mettäkoiran penikan, ja\nsaikin halvalla. Emän puolelta s’oli kovasti erinomaasta rotua, mutta\nisänpuolelta oli merkit vähä sekaasinsa, mutta voihan sitä jalostaa\nja itte opettaa ja kasvattaa, ja ittekasvatustahan s’oon mettäkoiran\nhoitokin.\n\nSe olikin kovasti kelvos pystykorvan penikka, joka sillä\npankinjohtajalla oli, niin pikkuune ja nätti, jotta kaikki frouvat,\njokka visiitille tulivat, tahtoovat kilvan ottaa sen sylihinsä,\ntaputtaa ja pussata noukkahan, kun s’oli niin pehmoonen ja mukava\npallero. Ja pankinjohtajan frouvakin tykkäs siitä niin, jotta kretaa\nvain kaffifarilta juotti ja sokurinpaloolla syötti. Salin soffalla se\nvain makaali, tassutteli ympärinsä huonehis, istahteli, liritteli ja\ntällääli pikkasia pikanellipötkyjä kynnyksille ja keskilaattialle niin\ntaivahansinisillä silmillä ja viattomana jotteihän sille maltettu mitää\nsanuakkaan.\n\nKyllä se siitä viisastuu, tykkäsivät kasvatusvanhemmat. Ja niinhän se\nsitte kasvookin ja Hessaksi se sitten suures kalaassis ristittihin.\n\nMutta niin hellänluontooseksi s’oli tullu, se koira, jotta kun\npankinjohtaja sitte itte rupes sitä opettamahan, otti mukahansa\nmettähän ja näytteli lintuja, niin s’oli kovasti innostunu ja heilutti\nhäntäänsä, mutta kun pappa pamahutti hollinpäähän varista, niin ulina\nHessalta pääsi ja kotia painoo, suorana kuin suittinuora, ja seslongin\nalle piilohon, n’ottei meinattu saara enää millään pois, kun niin\npelkäs ja vapisi.\n\nSen jälkehen ei Hessa oo pankinjohtajan kans enää mettähän lähteny,\nei tappamallakaan — mutta Hessa teki sensijahan täs keväällä kaks\npenikkaa, joista toisen sai tohturi ja toisesta pankinjohtaja sanoo\njotta siitä hän nyt opettaakin sen oikian mettäköiran, se ei ookkaan\ntullu äiteehinsä ja on tiilitehtahan tirehtöörin palkitun lintukoiran\nalaa. Pitäjän tohturi on kans nyt kovasti sitä mieltä, jotta näistä\nHessan penikoosta torella voi tulla eteviä lintukoiria, jos ne tairolla\nkasvatethan ja piretähän pihalla yötkin eikä seslongilla makaamas.\n\nNiin, siitähän sanasta se justihin tulikin se pankinjohtajan\nkoirankopin laitto. Jotta Hessan pitis siirtää penikkansa kans pihalle\nkoppihin.\n\nTietäähän sen, jotta kun niin suuren pankin esimies ryhtyy rakentamahan\nkoirankoppia, niin siinä täytyy ajatella myös pankin arvua ettei se\noo mikään tavallinen koirankoppeli, vaan pitää olla piirustukset ja\nulosnäkyäkin.\n\nJa sitä asiaa ne säästöpankinjohtajan kans viikkokaupalla\nsuunnittelivakkin ja piirrustelivat jos johonkin laihin. Mutta niin\nvain meni, jotta vaikka frouvakkin jo sanoovat oman mielipiteensä, niin\nvalmista ei tullu, kun ei ollu piirrustuksia — ja pihalla sai sahalta\ntilattu lautakuorma, — hyviä ponttilautoja olivakkin — orottaa puolehen\nkesähän, ennenkun pankinjohtaja itte sanoo lopuksi jotta:\n\n— Kyllä mä tierän itte paremmin! Mä teen sen oman mieleni mukahan!\n\nPistosahan, uuren vasaran, ja laatikon nauloja, puoleksi kumpaakin,\nkolmia lajia kaks-, kolme- ja nelituumaasia osuuskaupasta osti ja\nrupes sahaamahan lautoja poikki. Mutta heti meni niin vinohon, jotta\npiti haettaa tehtahantekoosen vinkkelivääränkin puorista ennenkun meni\nsuorahan, mutta hätäkös herran on asua ja ostaa, kyllä Kansallispankis\nrahaa on.\n\nJo aamulla varahin sieltä kuuluu sellaanen sahaaminen ja vasaran\npauket, ja vain siksi aikaa kun konttuurifröökynä klasista huuti\njohtajaa »tiskonttaamahan» jonkin vekselin, se pauket lakkas, n’otta\nkylälääset pian arvasivakkin ja rupesivat sanomahan jotta:\n\n— Taas sai jokin pankista rahaa —\n\nKun ei sitä pauketta kuulunu.\n\nIltamyöhään se aherti hiespäin. Tuskin syömähän jouti. Tuli\nsiinä »susia» ja lauranpalaa sellaaset läjät, jottei muita puita\nhellanpesähän tarvittukaan koko aikana, kun se sitä koirankoppia pykäs.\nTelefoonilla vain kilahuttamalla tuothin sahalta lisää lautaa ja\nosuuspuorista nauloja. Vain joitakin rokulipäiviä tuli, kun se kerran\nsattui huitaasemhan vasaralla hyppyysillensä n’otta tohturin piti panna\nkarpuulivettä ja suuren tukun käthen n’ottei sahaaminen käyny ollenkaan.\n\nMutta senkin aikaa se nikkarismieheksi ruvennu pankinjohtaja vain\nistuskeli käsi poskella ja funteeras minkälaanen siitä kopista oikee\ntehrähän.\n\nJa toisen kerran kans tuli rokulipäivä, silloon kun se suuttuu aivan\nsilmittömästi siihen koiranpenikkahansa, kun se koira oli sillä\nvälillä, kun mestari oli syörä hotkaasemas, ottanu vasaran suuhunsa ja\nmihkähän oli vieny n’otta sitä ettithin puolenpäivää ennen kun liiverin\nalta löyttihin.\n\nMutta lopuksi rupes frouvakin motkottamhan jotta:\n\n— Kun nuota sun lastujas tuuli heittelöö mun krekoolihini ja tappaa\nkaikki muuretterin taimet ja kukat. — Mee saunakamarihin siitä pihalta\nnikkaroomahan, jottei tuuli lennättele sun lastujas ympärinsä. — Niin\nei tuo penikkakaan saa vieryksi ja hyppöötetyksi sun vasaraas piilohon.\n\nSinne saunakamarihin se pankinjohtaja sitte muuttikin lauranpaloonensa\nja pani oven tarkasti perähänsä kiinni, jottei se koiran penikkakaan\npäässy kattelemhan ja häirittemhän. Se nimittään oli yhä enemmän tullu\nhuvitetuksi papan touhusta.\n\nSielä saunakamaris olikin mukava työskennellä, ei päässy sivullisetkaan\nkattelemhan puolivalmista työtä.\n\nViimmeen se sitte tilaskin kaupasta santapaperia ja rullan\nsemptaliinikattohuopaa n’otta siitä arvattihin kylällä sen\nkoirankopinkin pian rupiavan olemhan valmis. Ja siitä, kun\npankinjohtaja rupes olemahan niin mahtavan näköönen ja hengitti\nraskahasti. Viimmeen se haastoo säästöpankinjohtajan tulla kattomhan ja\nnostamhan uloos hänen koirankoppiansa.\n\nJa komja siitä rumaasesta ölikin tullu! Niin sopusuhtaanen ja tyylikäs,\njottei olsi luullukkaan sitä miestä sellaaseksi timpermanniksi.\nEres oli ymmyrkäänen ovireikä ja siinä oikee samettisalusiinit, ja\npienet neliruutuuset klasikkin s’oli tehny joka seinälle, ja niis\noli frouvan vanhoosta pankoosta saarut valkooset pitsit karteekina\nklasis n’otta s’oli kun pieni herrastaloo ainakin. Ja musta tervapaffi\nkatolla, ja pikkuunen punaaseksi maalattu, oikee tornikin — n’otta se\nsäästöpankinjohtajakin oli aivan hämmästyksis ja sanookin jotta:\n\n— No imestä, aivan kun taloo ainakin!\n\n— Mutta kattos mitä sisällä on! — sanoo pankinjohteja.\n\nJa kuulkaa, niin, kun s’oli sen koirankopin seinät sisältä paperoonu\nerilaasilla linnunkuvilla ja oikee nimet präntänny kahrella kielellä\nalle: suomeksi ja latinaksi, niinkun pruukathan, jotta se koiranpenikka\noppiis tuntemahan linnut ja tietääs nimekkin!!\n\nKatos oli kotkan ja haukan kuvia siivet levjällä ja suu auki, ynnä\nmuita petolintuja.\n\nKanan kuvan alla oli musta sormi viisaamas ja kirjootus jotta: Ei saa!\n\nKissin kuvan alla seisoi: hau hau — ja Automospiilin vieres suuri musta\nristinmerkki jotta: kuolema!\n\nJa kulkaa, kun klasin vieres oli vielä naula ja siitä riippuu nuoras\n»Uusi Mettästyslaki», n'otta kyllä se pankinjohtaja oli niin tarkasti\najatellu ja järjestäny kaikki sinne koppihin mitä hyvän mettäkoiran\ntietohon ja viisautehen kuuluu, että oli se oikee imhellistä.\n\nValmis oli koppi, ei muuta kun nostaa pihalle siihen liiverin vierehen\nja tällätä ovipuoli konttuurin klasihin päin n’otta pappa voi aina\nklasista ihaalla kättensä töitä.\n\nMutta siinäpäs se temppu juuri olikin ja tulikin: kun\nsäästöpankinjohtaja otti toisesta ja mestari itte toisesta päästä ja\nmeinasivat vierä ovesta ulos, niin se ei mahtunukkaan!\n\nEi millään kantilla vaikk’olis kääntäny kuinka päin!\n\nHien se lykkäs ja päänkrapoos tuli molemmille, jotta kuinka jutinan\ntähre tämä nyt uloos saarahan? Ei se paljokaan knahrannu, 5—6 senttiä\nvain. Ja vaikka tuumastukilla olsivat kuinka mitannehet, niin\n— ei millään, kyllä se niin on.\n\n— Pitääkö täs ny hajottaa koko sauna? — jahkuu säästöpankinjohtaja. —\nVai sahatakko tämä kaunis koppi keskeltä kahtia ja vierä paloona?\n\n— No ei ikänä tätä ny särjetä, kun mä justhin oon sen suurella\nvaivalla ja tairolla valmihiksi saanu — —. Ennen menköhön saunakin!\n— pahkulootti se pankinjohtaja. — Elikkä jääköhön tänne ja tulkohon\nkoirakin tänne — —\n\n— Jaa — sanoo säästöpankinjohtaja että — mikseikäs se tännekkin voi\ntulla, kun pönkää tuon saunan oven auki. — Mutta kamalasti täs ny\nkäytihin, kun ei ollu niitä piirrustuksia — —\n\n— Piirrustuksia juu — tuhahti se nikkarimestari niin kiukus että\nräjähtää — Älä hyvä velii enää sano mitää, elikkä mä halkeen — —\n\nEikä ne sitte puhunehekkaan monehen tiimahan mitään, istuuvat vain kun\nukkoosenlyömät saunanpenkillä ja tuijottivat sitä ihanaa koirankoppia,\njok’oli nyt aivan valmis, muttei mahtunu ovesta pihalle. —\n\nViimmeen se mestari huokaasi ja sanoo murtuneella äänellä jotta:\n\n— Ja tuohon ovenpäälle mä meinasin maalauttaa oikee tairemaalarilla\nlihanpaloja ja luita koiran iloksi — — mutta kyllä s’oon nyt turhaa.\n\nMutta sitten sen sattuikin silmät saunan klasihin ja otti kun unes\ntuumastukin kätehensä ja rupes mittoolemhan, niin — kun klasinpoan ja\nikkunareijän raamilaurat otti pois, niin justihin ja justihin pitis\nmahtua!!\n\nEikä siinä kauan tuhistu, kun klasi oli irti ja sivulaurat kangotettu\npois tilooltansa, niin, kun toinen sisältä lykkäs ja ulkua toinen veti,\nmutta niin kieli poskella taiten ja tarkasti kun klasimestarit ainakin,\nniin jo vain saivakkin sen koirankoppion uloos n’ottei räystäisiinkään\ntullu mitää vikaa!\n\nJa riemusaatos ne kantoovat koirataloon sitten pankin pihalle ja\ntälläsivät ovireijän klasihinpäin niin kun oli meinattukin.\n\nHyvä siitä tuli ja komja, n’otta eri kestit pirettihinkin monellaasen\npullan kans sen päälle ja koiranpenikkakin tykkää nyt niin kovasti\nkuvakaapistansa jottei se tahro malttaa millää tulla tupahan\nsyömähänkään. Aivan sielä vain istuskeloo, katteloo linnunkuvia seinis\nja opetteloo niiren latinalaasia nimiä, n’otta kyllä siitä erinomaanen\nlintukoira vielä tuleekin!\n\nTohtorikin on pyytäny saara tuora penikkansa tunnille linnunkuvia\noppimahan.\n\nJa mestari itte, joka tämän kaikki teki, istuu nyt ylpiänä tiskinsä\ntakana kattellen klasista erinomaasta koirankoppiansa. Ja trossaa jotta:\n\n— Työtä siinä oli, ja ahtahalle se otti, mutta kyllä kans lopuksi hyvä\ntuli!\n\n\n\n\nJÄNIKSIÄ KASKISIS\n\n\nOottako kuullu jotta Kaskisten kaupungis on nyt mailman parhaat\njänismaat? — Ei muuta kun köökin portahilta vain paukutella!\n\nNyt kun salmet on jäätynehet, niin jänikset tulla loikkiivat\nEskilssööstä ja Säälkrunnista Kaskisten torille asti imehtelemhän ja\nkyselemhän, jotta mihnä ne mettämiehet on, kun eivät jo tuu heitä\n»jaakaamahan». Jänisten on tullu ikävä, kun ovat niin tottunehet\njuoksukilpaaluuhin kaupungin herrojen ja niiren lihavien koirien kans.\n\nJäniksiä on Kaskisten ympärillä nyt kaikki puskikot täynnä; lunta\non parahiksi, ilmat komjan aurinkooset, näkyvääsyys hyvä ja maastot\nkerrassa mainiot jänisten juosta ja mettämiesten tresuta peräs. Syksy\non ollu jäniksille kaikin puolin hyvä, ruokaa on ollu runsahasti n’otta\njänikset ovat suuria, virkeetä ja vikkeliä. Ne oikeen palavat nyt\nhalusta saara koitella kinttuvoimiansa, narrata mettämiehiä perähänsä\nja heiluttaa niille uljasta häntätypykkäänsä. Ja näyttääksensä\ntaituansa, kuinka äkkiä ne osaavat lyörä vinkkelimutkan justhin silloon\nkun pyssysetä tärähyttää ja — pummaa.\n\nKaskisten, jänikset ovat oikeen harjootellehet konstiansa ja niinkun\nsanottu, toivovat nyt hartahasti jotta mettämiehet tulsivat heitä\nkarhaamahan.\n\nMenheellä viikollakin oli yks oikee isoo pitkäkorvaanen pupujussi tullu\nEskilssööstä suoraa kaupunkihin torin poikki pomppien. Oli pysährelly\nkarunkulmis ja ihan, kuulkaa, niinkun oikeen kattellu taloonnumeroota\nja itteksensä huulet plösöllä hölpöttäny jotta:\n\n— Mihnähän taloos se hantesmanni asuu, joka pruukaa Säälkrunnis jahrata?\n\nSe jänis oli mennä poukotellu katua ylhä ja toista alha, käyny monella\npihallakin kattomas. Niin tohkehes oli ollu, jotta ihan väkisin oli\nyrittäny Isoon-Riskun köökin ovesta sisälle kysymähän sitä hantesmannia,\njoka Säälkrunnis jahtaa, mutta piika oli huitaassu jänistä luuralla\nympäri korvia jotta:\n\n— Meekköös siitä senkin pörröpää, ei se täälä asu — —, tuola\nRantakarulla sen taloo on!\n\nNiinkun onkin, oma taloo sillä hantesmannilla, jota sanotahan oikeen\nKaskisten Nimpruutiksi, kun s’oon niin innokas mettästäjä. — Niinkun\nsanottu, niin tuhottomasti on nyt jäniksiä Kaskisis, jotta sen\nNimpruutinkin on pitäny rakentaa oikee rautalankaverkko puutarhansa\nympärille, jottei jänikset pääse köökin ovesta loikkimhan suoraa\npaistinpannuhun.\n\nNo menny pyhäksi se Nimpruuti sitte oli haastanu Vaasasta kaks\nkaveriansa Kaskisihin jänisjahtihin ja luvannu jotta:\n\n— Kyllä vissisti saatta kerrankin jäniksiä, vaikka huru myki, jottei\ntarvitte niinkun Pryynin-Viktorin tuora kaniinia kotia selkärepus ja\nväittää piijallensa, jotta se _on_ jänis, ja juhlia monta päivää sen\npäälle.\n\nLauantaina ne vaasalaiset mettästäjät sitte lähtivät hyvän proviantin\nkans linjapiilis Kaskisihin, ja olivat niin tohkehes ja henkiä täynnä\njotteivät tahtonehet pyssyynensä ja pussiinensa sisälle mahtuakkaan.\nSiknaalitorvi oli toisella kupehella ja toisella komja kukoonhöyhen\nlakis — ja niin puheliaalla tuulella olivat, n’otta yks akka epääli ja\nsanookin jotta:\n\n— Eikhän nuo herrat oo vähä fyllys, ainakin n’oon sen näköösiä?\n\nEn mää joukaan tierä, kuinka sen asian kans oli, kun en ollu näkemäs,\nvaikk'oisivat ollehekkin. Ja jos olivat, niin ei ainakaan ensi kertaa,\nsen mäkin tierän toristaa.\n\nNo, ne tulivat sitte illanpuolehen Kaskisihin ja Nimpruuti oli vastas\nkahren koiran kans, joita se veti kettingiistä perässänsä, ja kehuu\nlujaa jotta n’oon hyviä ajamahan. —\n\nTietysti estiksi syötihin. Oikee hiano illallinen olikin Nimpruutin\nkotona vierahille laitettu, jäniksenpaistia tietysti monellaasen\nnaukun, paukun ja piklessin kans.\n\nJa sitä kesti kauan syöräkkin joko sitte puhetta kaffin ääres siitä\njahtihin lähiöstä aamulla ani varhaan ennen kukoon kiekaasua.\n\nSäälkruntihin on jäätä myöri pitkä matka, n’otta varahin pitää\nlähtiä ja kaikki kamppehet olla kunnos heti, kun torvella soitethan.\nNe nimittäin sopiivat keskenänsä varmuuren vuoksi niin, jotta sata\nmarkkaa vetua sille, joka aamulla ensiksi herää ja puhaltaa torvella\nlähtösiknaalin. Silloon pitää kaikkien olla täyres kunnos, verhat\npäällä, pyssyt seljäs ja heti lährethän.\n\nJa se messinkitorvi pantihin pianon päälle, jotta jokahinen tietää.\n\nSitte alaattihin vasta oikeen istumhan ja kertomhan mettäreisuusta.\nSitä piisas samoonkun totivettä ja sekahanpanua n’otta puolenyön aikhan\nkaks kaveria ei puhunu enää mitään, klenkkuuvat vain ja koittivat\njoskus aina aukaasta vähä toista silmää nähräksensä savun läpitte sitä\nNimpruutia, joka valehteli nähnehensä hirviä, kerrankin yhrellä kertaa\nniin jumalattoman paljo Nämpnäsin mettis, jotta sitä ittiäkin hirvitti.\n\nSitä se tolkutti aina vain, mutta kun kaverit eivät puhunehet mitään,\nnuokkuuvat vain, niin se Nimpruuti hairas viimmeen sen torven pianon\npäältä ja puhalti n’otta posket revetä: — Tu-tu-tuu!\n\nKyllä kaverit pömppasivat pystyhyn ja frouvakin lenti yöpairas salihin\nkattomhan jotta:\n\n— Härrijissus onko täälä tulipalo?\n\nMutta kun ne kattoovat kellua, niin — oli vielä aivan liika pimiä. —\nN’otta ne tekivät uutta totia.\n\nMutta niin olivat mettämiehet väsyksis ja unella, jotta aina vain\npakkas silmät kiinni ja puhet loppunahan. Pitääksensä toisiansa\nhereellä ne vooron perähän puhaltivat torvia ja kysyyvät jotta:\n\n— Joko lährethän?\n\nTuos puolenpäivän aikahan sitte sunnuntaina tuli taloon frouva\noikee täyres pukees mettäherran luokse salihin, johna ne aina vain\npuhaltelivat torvia, ja sanoo jotta:\n\n— No eikhän nyt olsi jo aika lähtiä, kello on 12, että kerkiättä\nillaksi takaasi.\n\nKyllähän ne väsyksis ja sekaasin herrat vielä olivat, mutta niin\ntykkäsivät jotta: lähtiä pitää.\n\nJa lähtivät kans.\n\nFrouva toi koirat köökistä, tälläs myssyt mettämiesten päähän ja omalle\npapalle oikeen rasakkin kätehen veti. Frouva tykkäs kumminkin jotta:\n\n— Jos lähtisittä köökin kautta, ihmiset tuloo juuri kirkosta. — Pihan\nkautta on suora rantahan.\n\nJa kun ne mettämiehet tulivat köökin portahille, niin sylen pääs\npihalla — istui _jänis_, oikee kaula pitkällä korvat pystys kattua\ntollotti suurin silmin mettämiehiä. Suu kävi ja nauraa höplötti jotta:\n\n— Joko herrat nyt lähtöö? —\n\nAivan äijät jäykistyyvät jotta:\n\n— Faan-annamma, ja kah kah! —\n\nMutta koirat riuhtoovat ittensä irti, ja jänis kun lähti oikee\nlystiksensä kiertämhän puutarhapuskien ympäri, koirat peräs. — Ja äijät\nkans n’otta sielä mentihin Nimpruutin puutarhas karusellia n’otta\npuskat heiluu.\n\nKun rautalankaverkko oli ympärinsä, ja piikapehkana illalla oli-\nvahingos sulkenu veräjän, niin jänis ei päässy pois, ja koirat saivat\nviimmeen sen kiinni.\n\nJa sitten Nimpruuti ampuu sen. — Ja toinen vaasalaanen törähytti\ntorvella jotta: Aalstoot! — Jahti on päättyny! — — — —\n\nOn sielä Kaskisis jäniksiä.\n\n\n\n\nNOKIPOJAN HEILAT\n\n\nOottako kuullu jotta sellaasta se sitte on se rakkaus, jotta se pakkaa\nolohon vaihtelovaasta?\n\nEsti ollahan niin kovasti tohkehes jotta sais pussata ja sitte hetken\nperästä ruvethan kattelemhan toista. Ja ne on justhin miähet kun sillä\nlailla teköö ja sitä varte niin monen viattoman naisen syrän murskathan\nja vuataa aivan verta, kun miähet on niin petollisia ja kamaloota.\n\nSe on ny nähty Vaasaskin taas yhres taloos, johna asuu vain herrasväkiä\nja jokahittella on oma piika köökinpualella. Toises portahas oli Hiltu\nja toises Tiltu, ja Hiltu on ollu paljo kauemman aikaa siinä taloos kun\nTiltu.\n\nEsti n’oli hyviä ystävyksiä keskenänsä ja pruukasivat käyrä iltaasin\ntoistensa tykönä istumaski, mutta nyt on menny välit aivan poikki, kun\nTiltu meinaa ryästää Hiltulta tornikolarin, elikkä sutarin, niinkun\nmeiränpuales sanothan. Ja Tiltu sanoo jotta hän ei voi sille mitää,\njotta se sutari-poika tykkää hänestä ja pakkaa pussaalemhan häntä,\nniinkun poskistakin on näkyny.\n\nMutta se sutari-poika kuuluu Hiltulle, sillä ne on kurttiseerannehet\njo toista vuatta. Ja menny kesänäkin n’oli ollu yhres saares ja se\nsutari-poika oli plyysänny Hiltulle kaffia ja tanssinu koko yän. Ja\npuskanjuureskin n’oli istunu ja se poika oli ajanu koivunoksalla\nhyttyysiä Hiltun päältä ja sanonu jotta:\n\n— Voi voi kun nua hyttyyset saa sua purra aina, enkä mä saa\nolleskaan — —\n\nJa ny sitte Tiltu on ruvennu vikittelemhän sitä sutari-poikaa\nittellensä aina kun se tuloo niille sutaamahan. Keikistelöö ja\nmielistelöö ja kielistelöö n’otta se on aivan kamalaa. Ja kaffetta\nantaa, ja se sutari viipyy sielä Tiltun köökis aina niin kauan, jotta\nkyllä Hiltu sen tietää.\n\nJa kerraasti tuli Tiltu vielä portahillekkin, kun Hiltu orotti klasis\nsitä sutaria heille kolaamahan, ja Tiltu oikee äikistellen näytti,\njotta sill'oli poskes pusun-merkit.\n\nKyllä se otti niin kipiää Hiltun syrämmehen kun olis puukoolla pistetty.\n\nJa sellaasta se sitte on ollu pitkän aikaa: sitkiää sotaa Hiltun ja\nTiltun välillä siitä sutaripoijasta, jota ne on koittanehet kilvan\nkumpikin kaffittaa pualehensa. — Enkä mä ymmärrä minkälaanen se\nsutari-poika on, kun s’oon tuallaanen, jotta se ei sano, kummasta se\noikee tykkää Hiltusta vai Tiitusta, kun se juaa kaffia molemmis paikoos\nja välistä niill’ on ollu pusun-merkkiä molemmilla!\n\nJa sitä varte on Hiltu ottanu sen sutari-poijan vähä lujille jotta:\n\n— Sun pitää nyt sanua, tykkääkkö sä musta vai tuan Tiltun peräskö sä\njuakset?\n\nJa samoon on tehny Tiltu, n’otta se onkin ollu kiipelis se poika. Täs\nmenheellä viikolla se sitte tapahtuu. Hiltu ja Tiltu olivat pihalla\nriirellehet kumman se oikee on, ja Tiltu oli sanonu jotta:\n\n— Mitä mä sille voin, kun se kerran tykkää musta ja tahtoo ikisokin pussata\nmua, vaikka mä paan kuinka vastahan, kun s’oon niin villi — —\n\n— Sua! — oli Hiltu tiuskaassu. — Se on sitte vales, kun itte yrität\nnarrata. Ja kun ei se susta välitä, niin itte nokiat truuttus ja sitte\nnäyttelet mulle klasista — —.\n\nJa silloo oli Tiltu niin suuttunu jotta se itki ja paiskas hella-puulla\nHiltua, — mutta onneksi ei osannu.\n\nN’otta s’oli ilmi sota, kun se sutari sitte tuli. Ja meni esti Tiltun\nköökkihin, vaikka se aina ennen oli tullu Hiltun työ este. Jotta siitä\nse Hiltu arvas sen syrämmen kylmennehen, ja itki niinkun pruukathan,\nkatkeria kyyneliä kaarinnurkkahan.\n\nJa kun se istuu klasin äärehen kattomahan ja orottamahan, koska se\nuskotoon sutari sieltä tuloo, niin sen pitikin nährä sen raakkulehen\nTiltun näyttävän pitkää nenää klasista ja äikittelevän.\n\nVoiko toinen nainen enää pahemmin loukata toista? — Ja sitä varte Hiltu\nsuuttuu ja päätti näyttää sille Tiltu-rumaaselle, jottei se vaan niin\nvie sitä sutaria häneltä.\n\nJa kyllä se viipyy kauan sielä Tiltun köökis, ennenkun se tuli. Ja\nTiltu tuli heti sutarin peräs portahille, ja sillä oli molemmis\nposkis nokia ja suunympärystä aivan musta! Siinä seisoo portahilla\nja keikisteli Hiltun klasihin, kun sutari meni tikkoja pitkin Hiltun\nkatolle.\n\nNiin, niin kulkaa oli Hiltu sinnis, jotta kun sen sutarin rautaklumppu\ntuli rööriä myäri alha, niin Hiltu hairas molemmin käsin klumpusta\nkiinni, eikä päästäny irti, ei milhää!\n\nSutari tornin nenäs nykii ja nykii, jotta mihkä kamalahan se kolkku\nny tarttuu kiinni, kun ei saa irti olleskaa. Aina kun nykääsi, niin\nnykäästihin vastahan n’otta sutari oli mennä päällensä reijästä perähän.\n\nSitte se käsitti! — Jotta: se on Hiltu sielä toises pääs! ja arvas kans\nheti jotta ny tuliki tilinteko. Ja aivan se kalpeni n’otta noenpalat\nnaamasta varisi.\n\nSe sitoo köyrenpään tornin ympäri jottei Hiltu vie koko narua häneltä.\nTuli tikkahia alha ja Hiltun köökkihin, niin sielä Hiltu kiskoo kaksin\nkäsin sutarinklumppua takan pesästä ja oli niin kiukus, jotta aivan se\noli musta. Ja sitte se vasta päästi irti, ja oli aivan murtunu kun se\nitki jotta:\n\n— Mitä m’oon sulle teheny, ku sä — kus sä et musta enää tykkää — — ääh.\n\n— No älä ny Hiltu, oo ny, enhän mä sitä Tiltua — — älä ny viitti tualla\nlailla — —.\n\n— No viittin mä! — Kun oot tuallaane — — Tiltua taas pussasit — —.\n\n— En m’oo sitä pussannu — koitti se lurjus sanua jotta: — se pussas\nmua. — Anna ny mä sutaan vain täälä ja meen ja verän tuan klumpun pois\ntornista.\n\nMutta silloo Hiltu raimaantuu jotta:\n\n— En annakkaa, senkin rumaane! Et saa koko päivänä klumppuas irti! Mä\nsiron sen pöyränjalkahan kiinni — —.\n\nSiinä se sutari-poika sai ruveta pyytelemhän klumppuansa Hiltulta. Eikä\nauttanu lopuksikaa muu kun ruveta kutittelohon sitä leuvan alta. Ja\nvasta sitte kun se kolme kertaa pussas Hiltua oikee friskisti keskelle\ntruuttua, jotta tuli selvät seuroonmerkit, niin Hiltu antoo sen klumpun.\n\nJa meni portahille seisomhan jotta Tiltu klasista näki. — Liputti\nkieltä ja näytti pitkäänenää jotta:\n\n— Ähä pittikutti, saimpas!\n\n\n\n\nSUKKA KAULAS\n\n\nOottako kuullu jotta Vaasan frouvaan kapaloseura ei oo voina kokoontua\nny kahtehen viikkohon ollenkaan?\n\nKun on niin kovasti yskää liikkeellä ja tohtuti on määränny olemahan ne\nsisällä, jottei uusiinnu. Ja kapaloseuran frouvat on niin hyviä ystäviä\nkeskenänsä, jotta jos yks sairastuu elikkä ostaa uuren hatun, niin heti\npitää kaikkien toistenkin tehrä sama.\n\nKapaloseuran frouvat kohtaa toisensa joka päivä torireisulla ja\npistäytyvät vain erestakaasin Mokas kaffilla kuulemas kuinka kukin voi\nja onko sairautta liikkeellä tai muita kuulumisia. »Vain pikimiten ja\nvähän pullaa ostamas» sekä sopimas koska kapaloseura taas kokoontuu.\nJa kuulemhan vähän muotiasioota, jokk’on niin vaihtelevaasia. Kerrassa\nherttaisia frouvia kaikki, joiren juttu luistaa kuin linnunlaulu ja\nrupattelua plisaas vaikka kuinka pitkältä, jos ei olsi »niin kamalan\nkiirettä ja paljon tekemistä kotona, kun lapset tuloo koulusta ja\nmuuta».\n\nMutta kun nyt tuli tuo yskä ja yks sairastui, niin kaikki muukkin\nrupesivat heti kakistelemaan ja tuntemaan puistatusta n’otta koko\nkapaloseura sairastui. Telefoonis vain uikuttelivat toisillensa jotta:\n\n— Kuinka sinä rakas Liisi voit, minun särkee niin päätäni ja viluttaa?\n\nPulveria, kiniiniä, taplettia ja lusikkalientä monellaasta syötihin ja\nneuvottihin toisillensa, kunnes itte tohturinfrouva soitti toisille\njotta:\n\n— Oskari sanoi, että paras konsti on se vanha konsti, jotta kietoo\nvanhan villaasen sukansäären kaulan ympäri ja panoo lukkoneulalla\nlujasti kiinni. Se lämmittää kurkkua, on sitte vain tarkasti pysyttävä\nsisällä ja hörpittävä kuumaa löökkimaitoa, että hikoilee —\n\nJa niin ne on ny sitte kapaloseuran herttaiset ja rakastettavat frouvat\nistunehet kukin kotonansa kohta kaks viikkua — vanha, isuäireen\naikaanen villaanen sukansääri kaulan ympärillä, kovasti siukas lais,\norotellen vain, koska jokin heistä rupiaa tuntemahan parantumisen\nmerkkejä.\n\nPitkäksikin rupes aika kapaloseuralle jo käymähän, mutta yhteistunto\nystävättärien kesken on niin suuri, että he tahtovat jakaa kivut ja\nkärsimyksetkin kaikki tasan. Yks ei voi parantua ennen kun toinenkaan.\n\nAivan viime päivinä on kuitenkin kapaloseuran tautitilantees ollut\nhavaittavis yleisen tervehtymisen iloisia oireita. Itte tohtuurska on\njo niin piristyny, että eileen hän uskaltautui pistäytyä pikimmältään\nkaupungilla paris kolmes kaupas, unohtaen kokonaan sairautensa. Eikä\nvaan sairauttansa, vaan sen Oskarinsa vanhan villasukankin kaulahansa.\n\nFrouvan täytyi käyrä vähän rohroskaupas puuteriasialla ja ostamas\nerästä somaa röyhelökaulusta, jota hän on kauan ajatellu, en muista nyt\nminkäfäriseen leninkiin, mutta brokaatia siinä ainakin oli ja sellainen\nfunkkis slaaki. Ja suuri kukkakiehkura syrämmen kobralla.\n\nHän pörrötti vain vähä tukkaansa toiselta korvalta, heitti upean\nturkiskappansa harteille, veti pitkät hanskat siroihin sormiinsa ja\nlähti trippaamaan kevyin askelin ja säihkyvin silmin, käsilaukku\ntyttömäisen hauskasti kainaloon pistettynä.\n\nVastaan tuli Espalla eräitä vähemmän tuttuja frouvia, joille hän\nkohteliaasti teki hienon ladykumarruksen sivumennen, tripaten sitten\nhillitty hymy huulilla ja kiehtova pystynokka herttaisesti korkialla\ntuules.\n\nJotkut koulutytöt »tsiikasivat» häntä tosin merkillisen hämmästynein\nilmein, mutta niille hän vain iloisesti nyökäytti päätänsä, muistaen\nomaa kouluaikaansa, kuinka hänkin tapas hämmästyksestä suu auki\ntöllistellä hienosti puettuja kaupungin frouvia.\n\n— Juu juu, niitä kultaisia tyttövuosia, — ajatteli hän.\n\nPaunun hattuikkunalle hän pysähtyi vain hetkeksi heittääksensä\nsilmäyksen, onko mitään erikoista tullu.\n\n— Mikähän maalaismuija siinä vieres seisoi ja kääntyi suu ammolla\ntöllistämään häntä, n’otta frouva suorastaan närkästyi ja loi akkaan\nmurhaavan katseen jotta: mikä sun on?\n\nAkkaparka oikee säikähti, lähti menemähän, mutta katteli vielä monta\nkertaa taaksensa.\n\nMenihän siitä kauppaneuvoskin sivuu, mutta se ei mitää huomannu, nosti\nvain kovasti korkialle hattuansa ja kumarti syvähän.\n\nRohroskaupas puoriflikat oli sitte merkillisiä.\n\nEsti ne meinas pyrskähtää nauruhun, sen huomas frouva selvästi, mutta\nsaivat piretyksi kumminkin naamansa, kääntelivät päitänsä kun kanat\njoka puolelle, kattelivat seinille ja katonrajahan n’otta frouvan piti\nottaa oikee tuikia asento ja tyly kattinta jotta:\n\n— Mitä te pilveilette, häh?!\n\nKyllä ne koittivat sitte olla kovasti totisia ja kohteliaita, mutta\njotakin kummaa ilvettä siinä vain oli, n’otta frouva oikee loukkaantuu,\neikä sanonu hyvästiäkään, kun lähti. Löi vain oven perässänsä kiinni\njotta helähti ja päätti jotta ikänä en enää tähän kauppahan tuu.\n\nJa kehtasivat vielä ne rohroskaupan puotitytöt kurkistaa\nnäyteikkunastakin perähän, mutta kun frouva sen huomas niin olkapäätä\nkohautti ja heitti niin hyisen halveksuvan silmäyksen klasista sisälle\nfiikoolle, jotta puotifröökynään hymy jäätyi ja kuoli heirän huulille,\nn’otta n’oli kun kalkkipattahat, — elikkä mikä suolapatas se Lotin\nfrouva oli?\n\nHoltin muotiliikkees, josta frouva meni sitä röyhelökaulusta kattomhan,\ntuli heti syvä hiljaasuus ja tiskiväki oli omituisen juhlallisen ja\nvakavan näkööstä. Vaikka frouva tapansa mukaan koetti vilkkaasti\npuhella kauluskasaa penkoessaan, oli tuttu myyjätär kuin taivaasta\npuronnu, kankia ja kummallinen.\n\nKun frouva koetti parhaansa pelehtiä suurilla sinisillä silmillänsä\njotta:\n\n— Mitä luulette, sopisiko neiti, tämä röyhelö ehkä minun siihen\nmerensiniseen vai oliko se nyt smaragdin vihreään, en oikee muista,\nleninkiini?\n\nNiin myyjätär surkiannäköisenä kuin kapaturska kitisi jotta:\n\n— Jaa, kuinka vain frouva tykkää, kun teillä on niin kovin yksilöllinen\nmaku juuri m-mi-mitä kau-kau-kau-luksiin tulee, mutta saammeko lähettää\nfrouvalle kotiin useampia, kaikki parhaat mallit mitä meillä on? —\ninisi se ennen niin hauska ja puhelias myyjätär, n’otta frouva rupes\nkattohon oikee ympärillensä, jotta mikä kumma ny kaikkia ihmisiä vaivaa?\n\n— Juu — sanoi frouvakin lopuksi sitte kuoliaaksiloukatulla äänellä\njotta:\n\n— Lähettäkää minulle kotia valikoimanne, niin valitsen sielä, hyvästi!!\n\nJa lähti kekkavaa kippaamaan suoraa kotiansa. —\n\nNiin silloo justhin mä satuun tulemahan sitä vastahan Topeliuksen\nkulmas, kun s’oli niin totinen ja kiukus kun s’olis ampiaaspesän\nnielly. Mä näin jo kaukaa, jotta nyt ei asiat oo oikialla kantilla.\nSiksi kiiruhrinkin hänen luokseen lentäen kuin pallosalama ja\nkatkonaisella äänellä tierustin jotta:\n\n— Mikä kumma on, hellanduuliadei, päivänsäteen silmistäs, oi Tyyne,\nsammuttanu?\n\n— Kaikki ihmiset ovat hulluja! Min’en ymmärrä mikä maailmaa riivaa! —\nparahti hän särkyneellä äänellä ja tempasi hermostuneesti kaulaansa.\n— Ja samalla putos hänen kätensä kuin poikki lyötynä ales, ja\nhämmästyksellä lyötynä hän kiljaisi jotta:\n\n— _Oskarin_ sukka! — — Onko mulla Oskarin sukka kaulaas?\n\n— Kyllä se on, ja suurella hakaneulalla näyttääkin olevan kiinni —\ntoristin mä.\n\nPitkähän aikahan ei frouva saanu sanotuksi mitään, mutta sitte se rupes\npryyskyttämhän jotta:\n\n— Ja tämä sukka kaulasko m’oon kiertänyt kaupungilla, käyny\nkaupoos, — — voi hyvä isä sentähren. — No sitä ne kaikki ihmiset\non töllistellehet! — Harmaa villasukka, vielä pärvönnykki päästä,\nsuurella hakaneulalla kiinni, hah hah haa, — ja mä kun luulin jotta mä\noon muutoon niin fiini — nauroo se frouva syrämmensä pohjasta niinkun\niloisten ja hyvien ihmisten tapa on — omillekkin kommelluksillensa.\n\n— Mee nyt kuule ja soita meiränkin Tyynelle heti. Sielä se istuu\nsurkian näköösenä kotona mun vanha villasukkani kans kaulan ympärillä,\nniinkun kaikki muukkin kapaloseuran arvoisat frouvat — pyyrin mä.\n— Soita kaikille, niin kyllä niistä yskä nyt lähtöö!\n\n\n\n\nLAMPET-VOOKKI\n\n\nOottako kuullu jotta Ylistarohon Kylänpään seurahuanehellekkin on nyt\ntullu se uuttalaija muoti-tanssi jota ne sanoo »_lampetiksi_»?\n\nNyt Marjanpäivänä sitä jo mentihin. — Ja se oli vasta imestä kattella.\n\nSanoovat, jotta jokin Helsingistä tullu karvarinsälli sen villityksen\non tuanu Kyläänpäähän, johna tähän asti on tanssittu hienosti ja\ntasaasesti vain polkkaa, sottiisia ja falssia, ja vain joskus, kun on\noltu oikeen rennolta päällä on menty lopuuksi vähä iskutespolskaa ja\nkattottu silmähän jotta: onko selvä ja aukeeko ovi?\n\nAina on vakka kantensa valinnu, parittaan lähretty, saateltu niinkun\npruukathan ja hiallekkin päästy, vaikka Mäen-Matti on sen öitsimisen\nniin ankarasti itsekasvatukses kieltäny.\n\nMutta polokalla ja falassilla on Kylänpääs tähän asti aina pärjätty ja\nakka saatu, n’otta kovasti pitkähän sitä nyt Marjanpäivänä taloolla\nkattottihin, varsinkin »varttuneempi nuoriso», niinkun vanhojapoikia\nja -flikkoja nyt fiinisti sanotahan, — tuota imhellistä kyykkymä- ja\nkrääkymä-tanssia, »lampettia», joka on niin konhollista, etteihän\ntuollaasta pretkutestä oo ikänä ennen nähtykään, eikä suinkaan tua\nmitään oikiaa tanssia ookkaan — pauhas mulle itte paikan päältä\nsilmin-näkijä, jok’ oli kovasti kataannuksis jotta tuollaasta\nklenkuttamista ja krääkymistä kehrathankaa Kyläänpääs yrittääkkään.\n\nJokku »eristysmielisimmät» kuulemma sielä Kylänpääs sitä\n»lamputtamista» jo Marianpäivänä vähä osasivakkin mennä, ja kaikki\nmuut, koko arvoosa yleesö, kattoo silmät solkerolla ja kieli pitkällä\npäältä. —\n\nPelimanni veteli ja vingutti haitaria autuaasti polvet ristis ja silmät\nkatos, ja ne tanssiparit, jokka sitä vähä osasivat, olivat aivan kun\nvillis, löivät polvihinsa molemmin käsin, nostivat sitten toisen kären\npeukkua ilmahan ja hihkuuvat jotta:\n\n— Hei!\n\nSe silminnäkijä paikanpäällä sanoo, jotta hän tykkäs niin pahaa ja\nyäkytti jotta hän meni poliisillekkin sanomahan jotta:\n\n— Eikö se Kekkosen »suojeluslaki» jo oo voimas jotta tuollaaset kansan\nkiihoittajat on fangittava ja pistettävä linnahan, sillä mitä tuo\nmuuta on kun vakavamielisen varhaisnuorison mitä pahinta villittemistä\nja kiihoottamista? — Kattokaa ny ittekkin herra konstaapeli, kuinka\nne kyykkivät, taputtelevat ja vikittelevät sylihinsä ja hihkuuvat kun\nteeret soittimella. Tuahan on julki-ryättäästä menua, mitä kauheenta\nkiihootusta akkamettähän, varsinkin vanhoollepoijille n’otta sitä ei\nkärsi kattuakkaan, lankeemus siitä tuloo — —\n\nNiinkun tulikin! — Ennenkö poliisi kerkes mitään sanuakkaan.\n\nSielä salin kamiina-nurkas oli yks Poutunrantaanen poika ja\nKönkänloukkoonen flikka pirellehet toisiansa kans kovasti vyötääsiltä\nkiinni ja tälläällehet toista ja toista jalkaa vooron perähän jotta:\n\n— Esti nuan, ja sitte nuan toisella jalaalla, ja katto nyt sitte ne\npäästää irti, ja flikka kääntyy nuan päin, ja sä meet sille pualelle,\nja sitte toinen käsi nuan ylhä, — — älä nyh, katto tualla lailla se\nteköö — —\n\nSitte päästethän taas irti ja kyykythän — — ja katto nyt, molemmin\nkäsin lyörä fläiskithän nuan reisihin ja sitte pompatahan ylhä, käsi\npystyhyn ja — hih!\n\n— Ei, kun — _hei_ ne kiljaasoo — sanoo poika.\n\n— No niin — tohisi se flikka. — Tuu nyt, niin mennähän mekin, kyllä mä\nviän sua, katto nyt, kyllä me tuata osaamma — ja nykii kun peijakas\nsitä poikaa pahuuren tielle.\n\nSe koitti harrata vastahan, mutta niinhän s’on ollut Aatamista asti\njotta Eevan kans ei auta, viää ne, niinkun ovat vienehet miehen niin\nmonta kertaa ennenkin pökkelöhön.\n\nNo ne tulivat sitte sieltä kamiinaloukosta kans laattialla\nfreistaamahan, pirellen ristihinsä toisiansa ympäri seljän takaa.\nPotkiivat yhtäjalkaa vooron perähän toista ja toista, nojaalivat ja\nkenaalivat kans kovasti toisihinsa ja olivat kovasti noukkapystyä.\nPäästivät sitte käsistä irti ja pyäriivät ympäri n’otta se poika meni\naivan sekaasinsa, eikä löytäny hetkehen aikahan pariansa ollenkaan.\nMutta flikka oli asialla. Se tuli toisten välistä, hairas poikaa\nkynkästä ja lähti viemähän uurestansa. Sanoo jotta:\n\n— Sun olis pitäny sitte kyykkyä, kun sä pyöriit — Kun mä kyykyyn, niin\nei sua ollukkaan — —\n\nJa sitte se flikka hoiti ja vei sitä poikaa, joka poukkooli kun\nsahapukki, n’otta kun ne tuli taas siihen nikahroksehen jotta:\n\n— No nyt kyykkyhyn! — Lyö polvehes molemmin käsin ja sitte — Hih!\n\nNiin — eikös se poika, jok’on kankia kun salvia, yrittäny kans\nlynkähyttää ittiänsä kyykkyhyn, mutta raskas perä kun on, niin — putos\nkun hehronsäkki koko hoirollansa laattialle n’otta mailma sumeni, ja\nmultipeikit pöläji.\n\nSiihen jäi. —\n\nPeli katkes kans, pikkukieli vain firras, ja haitarinsoittajakin\nhämmästyy niin, ett’oli vähältä niellä palavan paperossintumpin\nsuuhunsa, mutta kyllä se sylki sen vähä äkkiää pois.\n\nFlikka juaksi häntäpystys kamiinan taa ja nauraa pryyskyytti\nkatketaksensa. — Sellaasia ne tuhannen nutipäät sitte on: esti\nnarraavat miehen pyllyllensä keskelle laattiaa ja itte juaksevat\nsitte nurkan taa piilohon nauramahan.\n\nHenksiläkin siltä poijalta siinä prätkähti poikki, n’otta piti vielä\npirellä housujansakkin molemmin käsin, kun siitä nousi ja ovensuuhun\nharvaksensa korvat luimus asteli.\n\nMutta niin sanoo se poika jotta:\n\n— Olipa viimmeenen kerta kun tuallaasta lamppupolkkaa yritän! — Perä\nkyllä kestääs, mutta sääriluut siin’ on vaaras.\n\n\n\n\nKAKS HYLJEKYTTÄÄ\n\n\nOottako kuullu sitä juttua, kuinka kaks vanhaa hyljekyttää ja\nsotaurhoa söi jäätelöä Mannerheimin päivällisillä?\n\nS’oli ensimmääsenä vuosipäivänä, »tammisunnuntaina» v. 1919, Vaasan\nkaupungintaloolla, kun pirettihin suuret juhlapäivälliset ja itte\nMannerheimikin oli joukos. Haastettuna kuttuvierahina oli juhlihin\ntullu myös vanhat aktivistit ja Vaasan valtaukses hyljepyssyillänsä\nhyvin präiskinehet kalastajat, Pjörkkaksen-ukko ja Langöyrin-Matti\nRaippaluorosta, vanhoja miehiä jo silloon molemmat, kaulaparta\nkummallakin ja hylkehennahkaaset sirkkelipieksut jalaas. Molemmat\nn’oon merenpuremia vanhoja hyljekyttiä, klaffihousut pyhäpöksyynä,\ntupakkimassi ja piipunkrassi niinkun pruukathan. Jo jääkäriaikoona\nn’oli molemmat asialla, kuljettivat poikia ylitte Ruattihin ja\nkattoovat rumasti ryssänsolttuja, joit'oli Merenkurkun saaristoskin\nrajavartijoona paljo.\n\nPjörkkaksen-äijä on liki kaks metriä pitkä, pystypäinen,\ntuikiasilmäänen ja kovakouraanen mies. Se puhuu sellaasta karmian tylyä\nkotikylänsä »Replutinruattia», jotta sitä ei Helsingin herrat ja meirän\nkoulunkäynehet ruattalaaset ymmärräkkään — vaikka Pjörkkaksen-ukko kuinka\nkoittaas ruattiansa tolittaa. Niinkun silloon »svabooda»-kesänä, kun\nsantarmit raahasivat Pjörkkaksen ukkoa, Iigor Sandmania ja viittä\nmuuta miestä »germanski spionina» Venäjälle hirtettäväksi. Viipurin\nlinnas äijää kuulusteltihin ja vaikka se kuinka selvästi yritti vastata\nsantarmien ruottalaaselle tulkille, niin se etelän-ruottalaanen ei\nymmärtäny mitään Pjörkaksen puheesta, n’otta ryssien piti hakia\nSandmanin-Iigori toisesta kopista tulkiksi kääntämhän Pjörkkaksen ukon\npuhetta esti herrasruottiksi ja sitte se ruottin tulkki vasta käänti\nryssäksi — n’otta Pjörkkaskin imehteli jotta:\n\n— He va nu faan (sehän nyt pirua) kun ei mun ruottiani toiset\nruottalaaset ymmärrä ollenkaan.\n\nSe oli kesällä 1917, kun Ukko-Pekka oli jo nimitetty prokuraattoriksi.\nJa kun hän sai kuulla, jotta santarmit olivat fanginnehet\nasekuljetuksesta viis Raippaluoron miestä ja olivat juuri kuljettamas\nniitä Venäjälle, niin Ukko-Pekka tuli Viipurihin ja otti hyljekytät\nniiltä pois.\n\nNo se siitä; — mutta tämä sanottuna vain siksi, jotta kyllä\nPjörkkaksen-ukon tuntevat hyvin niin Ukko-Pekka kuin Mannerheimikin.\nVarsinkin juuri Mannerheimi, sillä Pjörkkaksen-ukko hairas Vaasan\nvallootuspäivänä kerraasti Mannerheimiä niin kauluksesta kiinni, jotta\nkuka tietää kuinka Mannerheimin olis siinä käynytkään, jos ei\nasessori-Puhti keriinny välihin.\n\nJoo, s’oli sillä lailla, jotta Pjörkkaksen-ukko oli justhin\nhyljepyssynsä kans komennettu Kaupungintaloon erustalle vahtihin, ja\nmääräksi pantu, jotta sisälle ei saa päästää ketään, jok’ei tierä ja\nsano tunnussanaa.\n\nPjörkkas marssiskeli erestakaasi porrasten eres tussari olkapäällä\nturkkiroukoosisnansa ja hylkeennahkaasis karvakengissä kun elefantti,\n— niin tuloo jokin pitkä herra kaulukset korvis harppojen ja meinaa\nmennä suoraa päätä vain portahia sisälle. Mutta samas siin’oli kans\nPjörkkaksen-ukko, joka löi raskahan karvakintahansa miehen kauluksehen\njotta:\n\n— Hö du kaar, kva je löysin? (Hei mies, mikron tunnussana.)\n\nHerra hämmästyy ja kääntyy ympäri. Kattoo miestä ja sanoo jotta:\n\n— Minä olen kenraali Mannerheim. — Minä en todellakaan tiedä, enkä\nole kuullu, mikä on tämänpäivän tunnussana, mutta kyllä minä olen\nMannerheim.\n\nNiin Pjörkkaksen ukko hymähti vain kun harmaahyljes jotta partakarvat\npystyhyn, ravisti herraa olkapäästä ja sanoo jotta:\n\n— Tästä ei mee kukaan sisälle ilman tunnussanaa, niin kauan kun mä täs\nseison — he ska tu veit (tierä se) — Voihan tänne tulla kuka jeeveli\ntahansa ja sanua jotta, minä oon Mannerheim!, — men näj goss, tu gaar\nnuu ingen stans! (ei poika, sin’et mee mihkään).\n\nPjörkkas kattoo sitä niin tuimaa silmihin ja puserti lujaa jotta kyllä\ns’oli ihan viimmeeses hetkes, kun asessori Puhti sai yläkerran klasin\nauki ja huuti jotta:\n\n— Hei Pjörkkas, kyllä s’oon ylipäällikkö kenraali Mannerheim!, päästä\nse vain tulemahan tänne ylös.\n\nMutta kauan kattoo Pjörkkaksen ukko kumminkin vielä Puhtin päälle\nklasihin, ennenkun päästi irti ja sanoo jotta:\n\n— No, tu mo gaa to, to Buktin säger! — (no, mee nyt sitte kun Puhti\nsanoo).\n\nNiin kyll'oli Mannerheimi kattonu pitkähän Pjörkkaksen päälle, kun irti\npääsi, hymyylly oli ja sitte sanonu jotta:\n\n— Kyllä se oikeen oli, niin pitääkin sotamiehen tehrä! Kiitoksia vain! —\n\nJa sitten oli menny sisälle esikuntahan ja kyselly Puhtilta, mikä tuo\nvanha hyljekyttä oikeen on, ja sittemisin n’oon parahia ystävyksiä\nja tuttavia keskenänsä Mannerheimi ja Pjörkkaksen ukko, n’otta aina\nMannerheimi muistaa ja kysyy, kun Vaasas käy, kuinka Pjörkkaksen\nukko voii. — Ja hyvinhän tuo voii vieläkin, vaikk’ on jo yli\nkahdeksankymmenen.\n\nNo niin, ettäs tierättä mitä varte Pjörkkaksen-ukko ja se toinen\nvanha hyljekyttä, Langöyranin-Matti, oli kuttuttu Kaupungintaloon\njuhlapäivällisille ja Mannerheimi vaatinu niitä istumhan lähellensä,\noikee pääpöytähän.\n\nSiinä sitte syörä tuhrattihin niinkun herrat pruukaa monellaasin\nveittin ja kaffelin, jokk’ei tahtonehet oikee pysyäkkää hyljekyttään\nkäres, mutta selvittihinhän siitä, kun ukot kattelivat vähä\nympärillensä kuinka toiset tekivät.\n\nKaikki meni hyvin siihen asti kun lopuksi tuothin pöytähän sellaasta\nperärättiä, jäätelöä, valkoosta niin kun lumi suures klasi-koolis. Ja\nsitä koittivat hylje-äijäkkin havertaa talterikillensä aika kimpalehen\n— vaikkeivät ollehekkaan ikinä ennen tuollaasta puurua syönehet, ei\neres nähnehetkään.\n\nKovasti totisiksi ja kankeeksi siinä veti ukkojen olennon, koittivat\nvähä toisassilmin vilkua, jotta kuinka tuota nyt syörähän. Mutta kun\nne huomas sitte, jotta Mannerheimi otti pikkuusen lusikan kätehensä\nja sillä alkas, niin Pjörkkaskin tuumas, jotta oli mit oli, otti\nluisikkahansa aika tarakan jäätelöä ja pisti suuhunsa — mutta kyllä se\nsylkääsi sen vähä äkkiää takaasi lautaaselle, haukkoo ilmaa ja pyyhkii\nsuutansa.\n\nJa oli imehisnänsä, kun s’oli niin kylmää, jotta vanhan miehen suuta\nihan poltti kun jää.\n\nLangöyrin-Matti oli silmä kovana kattonu kuinka kaverin siinä käyrähän,\nja se päätti olla viisahampi. Se otti vain puolen lusikallista,\nvarovasti, vei suun etehen ja puhalleli kauan aikaa kun se luuli,\njotta s’oon niin kuumaa!\n\n\n\n\nKOLME KUUTA\n\n\nOottako kuullu sitä kummaa jotta yks herra Vaasas on nähny viime\ntiistai iltana taivahalla yhtaikaa — — 3 _kuuta_?\n\nJoo, niin se mulle itte sinisin silmin jutteli ja sanoo jotta se on\nsitte vissiä eikä mitään leikin tekua.\n\nNo mistä sä silloon tulit? — kysyyn mä.\n\n— Klupilta. —\n\n— Iihahahaa — nauroon mä jotta — on sitä moni sieltä tulles nähny\nusiampiakin kuita, hyvä velii!\n\n— Älä ollenkaan hirnu! — Se on sitte ihan totta jotta 3 kuuta mä näin\nyhtaikaa taivahalla, ja se mun toverinikin näki. Seisottihin kauan\naikaa, katteltihin ja imehreltihin.\n\n— Mihin aikahan se oli? — kysyyn mä varmuuren vuoksi.\n\n— Orotas nyt, jotta mä muistelen oikeen tarkasti. Se oli tiistaki\nillalla, kello nuon puoli 12, ihan vitiselvänä miehenä.\n\n— No kuinka ne oli ne kuut, ja miltä ne näytti?\n\n— Taivas oli vähän umpikantehensa sumia, jotta kuu loisti hiukan\nhimmeästi, mutta kuitenkin aivan selvästi ja oli vähän kellertävä. Kuun\nympärillä oli hyvin laaja, mutta selvästi näkyvä puoliympyränkaaari ja\nsen oikian kuun kans samalla aksilalla aika kaukana toisistansa\nkummallakin puolella oli yhtä suuret ja melkeen yhtä kirkkahat kuut,\nsiis 3 kuuta yhtaikaa — — Ook'sä koskaan nähny sellaasta luonnonilmiötä\nelikkä lukenu sellaasesta? Mä kattelin Tietosanakirjastakin, muttei\nsielä ollu mitään — jutteli se mies mulle n’otta partakarvat huiskuu.\n\n— Jos ei kuule Isos-Tietosanakirjas sellaasesta imehestä mitää seiso,\nniin älä puhu säkään kellekkään yhtää mitään niistä näkemistäs kolmesta\nkuusta, kuiskasin mä hyvälle ystävälleni silmää iskien hiljaa korvahan\njotta:\n\n— Ihmiset voivat pian luulla susta vaikka mitä.\n\nMutta se jankkas vain jotta hän näki kolme kuuta ja sanoo jotta:\n\n— Kun tulin kotia, niin pyyrin frouvanikin tulla karulle kattonahan\nsitä imestä. Ja sekin näki! — Jos et usko, niin kysy siltä.\n\n— Jaa että frouvakin näki? — jahkaasin mä. — No sitä en usko, enkä\nviitti siltä sitä kysyäkkään, mutta jos sun frouvas näki kuun, niin\nse näki vain _yhren_ kuun, ja se oli kuule sun oma klanipääs, kun\nsä seisoot mamman eres tietysti nöyrästi lakki kouras, niinkun\npitääki, kun pappa klupilta tulles _näköö_ kolme kuuta taivahalla,\n— ja pyytää vielä frouvaansa sitä paitaasillansa karulle kattomhan\nkeskiyöllä — — nauroon mä katketakseni.\n\nSe herra oikee loukkaantuu, jotta:\n\n— No täytyyhän mun omia silmiäni uskua!\n\n— Tietysti! — En mä sitä kiellä jottei mies voi joskus nähdä montakin\nkuuta, on niitä nähnehet monet muukkin. Mutta anteeksi nyt vain: —\nnäiksä tähtiä kans?? — Niitä plaarahan kans nährä n’otta silmis sätii\nja useemmiten juuri samalla kertaa, kun pappa monta kuuta näköö — —\n\n— Älä luulekkaan mitään sellaasta! — koitti se herra sanua, mutta\nmä, joka oon lukenu luonnontieteetä ja tähtimailman salaasuuksiakin\ntutkinu, seliitin sille jotta:\n\n— Välistä kun on oikeen pilves n’otta taivahalla näköö ihan selvästi\nmonta kuuta, tähtiä ja aurinkojakin, niin voi sattua jotta saa\navaruuresta päähänsä sellaasenkin taivahankappalehen, jota sanotahan\nmeteooriksi, ja se tuloo aina Halleyn pyrstötähren peräs — oothan sä\nsiitä lukenu? — niin se se vasta eri tärskäys knupis on! — Muttei\nsekään _torelllisuures_ oo tavallisesti muuta kun — kastrulli.\n\nSilloo se mun ystäväni, hyvä-herra, suuttuu ja lähti.\n\nMä oon tuota samaa asiaa nyt kyselly muiltakin klupiaasilta, jokka\nolivat liikkeellä klo 11 ja 12 välillä keskiviikkua vastahan yöllä, ja\nne sanovat kaikki järjestänsä jotta — hekin näkivät 3 kuuta!\n\nPaitti yks, joka sanoo jotta hän oli niin päissänsä, jottei nähny\nyhtään mitään.\n\nN’otta kuinka sen Vaasas nähryn luonnonilmiön kans oikeen oli, sitä en\ntierä, mutta itteni mä takaan, sillä mä olin silloon Kokkoolas ja sielä\noli täysi kuunpimennys.\n\n\n\n\nSILMÄKLASIT\n\n\nOottako kuullu jotta mä oon nyt kans tullu fiiniksi ja arvokkahan\nnäkööseksi? — Niin juhlalliseksi, sivistyneheksi ja herran näkööseksi\njottei vanhat kaverit mua enää tunnekkaa? — Oikee ittiäkin hävettää\ntämä mailman prameus, kun pitää esittää ittensä vanhoolle tutuulle.\n\nM’oon kattokaas, hankkinu nyt kans, pröhöm, _silmäklasit_ päähäni niinkun\nmuukkin herrat ollakseni tyyrihin ja tärkiän näköönen. Huonosti mä\nnäillä näjen, mutta ei auta. Mä käytänkin näitä nenäklasia vain\njuhlatilaisuuksis peittääkseni taloonpoikaasen terveitä ja teräviä\nsilmiäni, että pääsisin herraankirjoohin mäkin jo, vanha mies, sillä\nmä oon huomaannu, jottei mua piretä oikee oppinehena, viisahana ja\narvollisena miehenä, kun kuljen ja kattella toljotan aina vain näillä\nsyntymäsilmillä ilman klasia.\n\nEi sen puolesta jotta mä klasia tarvittisin niinkun sanottu, — sillä\nparemmin mä näjen näillä vanhoolla suurilla sinisillä silmilläni! —\nvaan ainuastaan ulos näkyäni komistaakseni mä ne oon hankkinu. — Ja\nsiksi toiseksi, onhan mulla yhtä hyvä oikeus kattella tätä maailmaa\nklasien takaa kun muillakin.\n\nNäen eli ei, se on mun asiani!\n\nKyllä vain nämä klasit — vaikuttaavakkin! — Oikee mua naurattaa, kun\nvastahan tuloo vanhoja tuttavia: eiväkkä ne tunne, ovat niin olevinansa\ntärkiän näköösiä, vähän vilkaasoovat jotta mikhän mahapauroo herra\ntuokin on. — Mutta mä näjen ja tunnen jokahitten ja meen kans kakkulat\nnenällä komjasti noukka pystys sivuutte — enkä oo liijoon tuntevinani.\n\nKun tulin keskiviikko-aamuna Helsingistä ja ajoon Vaasan viimmeesellä\nvosikalla asemalta — ei mikään oo sen juhlallisempaa, ja komiaa\nkun ajaa _vosikalla!_ — niin kun istuun karvareuhka pääs ja nämä\nmustasankaares kakkulat ylpiästi nokalla, niin Hovipuistikolla tulivat\nkauppaneuvos Eskola ja pankinjohtaja Luutonen aamukävelyllä vastahan!,\njustihin Harkmannin taloon kobralla, ja kovasti teristivät kans\nklasisilmiänsä nähräksensä, mikä tehtahan patruuna tuas vosikalla nuan\nrehvästi ajaa.\n\nMä kattua toljotin kans kovasti kankiaa niiren päälle, hiukan kumarrin\nnuan vain ja nostin vähä kättä lakin laitah, niin — voi kun ne\nhämmästyyvät, ja punastuuvat kun koulupoijat koko krupilta ja vähä\nvinkiää hairasivat lakit päästänsä ja kovasti kumartelivat. Mä en\nkattonu sen enempää niiren päällekkään, vaikka ne jäivät hämmästyksestä\nsiihen paikkahan seisomhan ja imehtelemhän jotta kuka se oli, ja vielä\nkattelivat kauan aikaa mun perähäni.\n\nJa — minähän se vain olin!\n\nKun kotia tulin, soitin ovikellua ja mamma tuli aukaamsemhan, — niin\nsekin hämmästyy n’otta häntä vipotti, kun mä kysyyn jotta:\n\n— Asuuko täs se herra Jaakkoo?\n\nMä meinasin esittää itteni sille, — mutta se tunti äänestä ja kyllä se\nmelun nosti.\n\nSanoo jotta:\n\n— Ja otakki heti päästäs nuo kauhiat klasit, eihän sua tunnekkaa. —\nOikee mä säikährin jo jotta mikä herra tänne tuloo.\n\nMä röyhistin rintaa jotta:\n\n— Herrapa tietysti ja »vieras mies tuli nyt taloohin». — Äänes tutun\nkuulen, mutta mitään en näje, kun löi klasit aivan kuurahan.\n\nN’otta kyllä mä nyt oon juhlallisen ja arvokkahan näköönen! Kun ei\nse frouvakaan, jonka luona mä asun, tahro enää tuntia. Niin teköö\nouron-näkööseksi nämä klasit jotta herraksi luuloo sekin.\n\nJos meillä mamma kotona nyt rupiaa mulle jostakin vähäkin prätäjämhän,\nniin mä paan heti silmäklasit päähäni, katton korkiaatte ja kysyn\nkolkolla äänellä pitkähänsä jotta:\n\n— Mitä?\n\nNiin se ei voi olla pyrskähtämätä nauruhun jotta:\n\n— Kyllä sä oot — pöllöön näköönen! — Ota heti pois ne päästäs!\n\nN’otten mä tierä mitä mä nyt tekisin. Klasit m’oon hankkima ittelleni\nniinkun muukkin herrat, mutta meirän äitee tahtoos, jotta mun täytyys\nolla ja kulkia aina vain — yhtä tyhmän näköösenä kun ennenkin!\n\n\n\n\nHELLUREI\n\n\nOottako kuullu kuinka ne Lailan ja Leilan nimipäiväjuhlat päättyivät?\n\nKun kuhmu ottahan toiselle — vähält’ oli ettei silmä menny. Ja toiselta\nrevittihin 800:n markan pusuri.\n\nLaila ja Leila on parhaita ystävyksiä, tarjoilijattaria suures\nhotellis, asuuvat yhres hauskas poksis, johna monta lystiä on piretty\naamuhun asti, sitte kun on lähretty »jatkamahan». Seinän takaa on\nkoputettu ja oltu vihaasia, kun niill’ on ollu niin lystiä. Kramofooni\non pelannu, laulettu ja tanssittu n’otta klasit pullistellu.\n\nVähä syntistä sakkia se ammattikunta on, kun viinan höyryys joutuuvat\naina työskentelemähän ja ottaavat ittekkin joskus fyllyn ja ilon irti\nelämästä, sillä kavaljeereista ei oo puutetta, eikä rahastakaa tänä\naikana, n’otta Laila ja Leila, joilla on samana päivänä nimipäivä, ja\nyhteinen asunto, päättivät viettää nimipäiväänsä oikeen pulskasti. Ja\nhaastoivat työtoverinsa Allin ja Sallin ja Veeran, sitte kun ne työstä\npääsöö, juhlimahan heille.\n\nMonta päivää ne valmistivat. Laittoovat pullat ja sokurikaakut oikee\nkräämin kans ja oikiaa kaffia oli ja sokuria suuri kooli täynnä ja\npaksua maittilaa n’otta kansanhuoltoherrat olis pyörtynehet, jos\nolisivat nähnehet. Ja Joulusta oli vielä kinkkuakin jäljellä ja\nhyvää lampahan lapaa ja rokfortti-juustua ja ranskanleipää ja\nvoita kokonaanen kilo talterikilla ja suuri kristallinen karaffi\njäis pirettyä viinaa voileipien kans naukattavaksi ja haukattavaksi\n— n’otta oikee tuli vesi suuhun, kun kerrottihin kaikesta mailman\nmannasta mitä siell’ oli ollu.\n\nNiin Veera oli sanonu Allille ja Sallille, jotta ostethan niille\nkukkia ja jokin komja lahja ja minä pirän puheen. Niin n’oli ostanu\nkultasepästä tuhannen markan hopiaasen hienon leivoskorin, oikeen\nsellaasen fiinin, jok’ on aivan reikiä täynnä. Ja suuren komjan\nkukkakorin, john’ oli koreeta kukkia ja pitkät silkkinauhat ympärillä.\n\nJa vaikka Laila ja Leila olivat sanonehet, että he varaavat kyllä\npottuja ja proinaa, n’ottei siitä puutetta tuu, niin kumminkin jokainen\njuhlavieras Alli ja Salli ja Veera ottivat käsilaukkuunsa vielä omasta\ntakaa jonkin mesimarja tai kirsikka-lökärin n’ottei kesken lopu,\nniinkun useen on sattunu, sillä näis likois ei vähä piisaa. Siit’ on\npitkä kun n’oon olleheet rippikirkos.\n\nJa niin tuli sitte se Lailan ja Leilan päivä.\n\nPöyt’ oli tuukattu oikeen kukkien ja kynttilään kans, Laila ja Leila\nsilkis ja sametis. Leila oli kampaamos eli naispaahtimos laitattanu\nsellaasen fiinin »pesumuijan» frisuurin, jotta niskasta ylös kaikki\nkarvat ja suuret krullut pääs. Ja Laila pani päällensä oikee\n»tekoltee»-läningin, jotta selkä oli paljas melkeen hännänruotohon asti.\n\nSitte ne tuli Alli ja Salli ja Veera sen suuren kukkakorin kans ja se\nhopiaanen leipäkori fiinis paketis. Ja onnittelivat ja olivat niin\njuhlallisen kankeita kun terveysliivit ja franskalaaset kantapäät\nperhänantoovat. Aivan varpahillansa seisoovat n’otta tuskin pystys\npysyvät.\n\nOli ne vähä jo ottanehetkin, kun toren sanoo, ja tuonehet pari\nnikottelevaa kavaljeeriakin mukanansa.\n\nJa siinä olikin koko sotkun juuri, että niitä kavaljeereja oli liika\nvähä ja olivat kaikkien ystävättärien yhtä hyviä heiloja.\n\nVeera piti puheen jotta:\n\n— Te Laila ja Leila ootta meirän parhaita rakkaita työtovereita ja\nystäviä, joista me kaikki niin paljon pirämme, emmekä koskaan riitele,\nniin että me nyt onnitelemme teitä oikeen syrämmestä ja me ojennamme\nteille nämä kukat ja tämän vaatimattoman pienen lahjan.\n\nLaila otti sen hopiakorin ja Leila sen suuren komjan kukkakorin ja\nkiittivät, klappasivat ja pussaalivakki poskelle n’otta s’oli oikee\nliikuttavaa. Ja ne kavaljeeritkin taputtelivat ympäriinsä Lailaa ja\nLeilaa n’otta Veera kattoo jo oikee pitkää, kun se sen tuoma\nkavaljeeri pussata moiskahutti Lailaa ihan keskelle suuta, eikä Laila\ntykänny ollenkaan pahaa, nauroo vain ja lipoo huuliansa.\n\nSitte juothin kaffia kaakun kans, eikä ollenkaan purtu sokurin palaa\nkahtia, niinku muis ihmisis nyt pruukathan. Sitte tuli lökärit ja\nkonjamiinit kaffeen kans. Ja kramofoonis huuti Malmsteem kollikissin\ntunteita n’ottei siitä puheen pauhusta muiren ääntä enää paljo\neroottanukkaa.\n\nMutta sen näki Veera, jotta Laila kovasti kikatti sen toisen\nkavaljeerin kans, jok’ oli hänen.\n\nAllikin tykkäs pahaa, kun se toinen kavaljeeri skoolas aina vain Leilan\nkans ja yritti vähä puserrellakki. N’otta sielä pakkas ilonpito mennä\nvähä penkin ala.\n\nMutta kun voileivät ja napanterit tuli pöytähän, niin herrat ottivat\noikeen toren kannalta sen syömisen ja söivät kun hevooset. Niin monta\nnapsia ottivat jotta istuuvat ja naiset saivat rauhas riirellä, sillä\nse siitä lopuksi kumminkin tuli, niin hyviä ystäviä kun olivakkin.\n\nVeera sanoo lopuksi Lailalle jotta:\n\n— Kehtaakki — tuollaane — luulek’sä, etten mä tierä mikä sä oot. —\nKukkia ja tyyrihin farin sulle ostimma, se maksoo tuhannen markkaa — —\n\n— En min’ oo sua pyytäny mulle mitää ostamhan, — turhaa sä yrität\nVäinöä multa vikitellä, — itte oot, kylläs tierät, vai pitääkö mun\nsanua se — — ja pukkas pöytää Veerahan päin n’otta kupit kalaji.\n\nJa Alli huuti Leilalle jotta:\n\n— Pyykkiakka! — Tua ei passaa sulle ollenkaan, oot kun pesumuija,\nkaffilusikka vain vielä niskahan.\n\nSiinä tuli sellaanen huutaminen ja pöyrän pökkiminen, jotta kukkapurkit\nkuuppii, ja kaffikupit poukkooli laattialle. Laila hairas sen hopiaasen\nlahjafatinsa pöyrältä ja paiskas Veeraa ottahan, n’otta s’oli kaatua\nja pyörtyä. Fati meni luttuhun ja Veeran ottahan tuli suuri kuhmu.\nVähältä piti, ettei silmähän ottanu.\n\n— Tuutta tänne tappelemahan ja särkemhän meirän mööpeliä — huuti\nLeilakin, hairas sen kukkakorin ja molemmin käsin löi sen Allin\npäähän n’otta multa ja kukat lenti pitkin pöytää, kaakun päälle ja\nkavaljeerien silmille n’otta ne räpytteli kauan aikaa ennenkö näkivät\nmitää.\n\nMutta kun Alli siitä selkes ja vähä enempiä rapoja päästänsä ravisteli,\nniin jee kun se faarttas Leilan tukkahan ja veti niin kiharat suoraksi,\njotta se huuti ja potkii aivan oikohonsa. Pusurikin halkes ja pöytä\nkaatuu n’otta kaikki oli pirin parin Lattialla.\n\nVeera piteli toisella kärellä ottaansa ja itki ja Laila huuti jotta:\n\n— Menkää pihalle täältä kaikki tyynni, elikkä mä hajen poliisin.\n\n— Tuollaasille hulluulle me täs vielä tyyrihiä lahjoja toimme — kirkuu\nVeera — ja rupes ettimhän lattialta sitä hopiafatia. —\n\nJa kun se sen löyti, niin kainalohonsa pisti jotta:\n\n— Ei ikinä!\n\nNiin lähtivät nimipäivävierahat suuri kuhmu ottas, multaa naamas, mutta\nfati lujasti kainalos oven täyreltä, Lailan ja Leilan seljästä vielä\npukkies yön pimeyteen.\n\nSellaaset kalaasit ne oli. — Eikä ensi kertaa. Huomenna jo sovittihin,\nvietihin se fati kultaseppähän oikaastavaksi ja annettihin uurestansa\nLailalle, joka hartahasti kiitteli ja tykkäs jotta:\n\n— N’oli oikeen mukavat juhlat pitkästä aikaa.\n\n— Yks pusuri, kuhmu ja joku kaffikuppi, kappas nyt asia!\n\n— Hellurei! — tykkäs Veerakin jotta — kellä hellu, kellä ei!\n\n\n\n\nPAAPALTA MENI PARTA\n\n\nOottako kuullu, jotta Hakalan paapall’ ei oo enää partaa?\n\nS’oon nyt aivan silunaamaane ja niin outo, jottei se tahro tuntia enää\nittekkään ittiänsä. Kulkoo vihoosnansa ku lautapäähärkä, tuhahteloo\nitteksensä ja aina välhin toisella kouralla pyyhkääsöö nenänalustaansa\njotta: kuka perhana sen teki?\n\nKaikkihan sen Hakalan paapan sillä kirkolla tuntoovat ja ovat elämänsä\nnähneet sen pitkät näävelit, joita se aina veteli ja pruukas sanua\njotta:\n\n— Tuata tuata, tierä tuata.\n\nSellaane lihava pätkäles s’oon, aika taloon isäntä ja vähä viinahan\nmenevä, mutta kovasti mukava laatumies n’ottei sen puolesta oo mitään\nsanomista eikä moittimista kellään. Joskus silloon harvoon kun Hakalan\npaappa sattuu erehtymhän ja yän päälle kotiansa osootteloo sääret\nnotkuen kun piipunvarret, niin koskaan ei se yritäkkää tupahan ja\nkamarihinsa Maijan seljän taa nukkumhan, vaan tallin ylisille heinihin\nkonttii ja nukkuu sielä kun porsas pahnoos. Vähä roskia seljästänsä\npuristeloo, kun aamulla tupahan tuloo kaffia vaanaamahan, eikä oo\ntietääksensä, kun Maijamuari sähähtää jotta:\n\n— Joko taas oot ollu koiratorpilla?\n\n— Joo — pruukaa Hakalan paappa sanua ja kämmenellä silootella\nnääveliänsä.\n\n— Kyllä sen Tiensuun-Lissun mökki pitääs polttaa ja ilmoottaa\nfaltesmannille, jotta sielä te aina käyttä ryyppäämäs!\n\n— Kaara ny sitä kaffia vain, äläkä siinä pärpätä —.\n\nKyllä se niin onkin kun emäntä sanoo, jotta pahennuksen pesä se\nTiensuun-Lissun mökki siinä kyläs on. Se pitää aina viinaa takanansa\nja myy isännille, kun ne tuloo iltaasin istumhan sinne ja keskenänsä\nturisemhan. Ansioksensa se Lissu sitä teköö, vähä tienataksensa, eikä\nsuinkaan lystiksensä, yksinäänen, köyhä leski-ihminen kun on, jotta\npitääs sitä vähä ajatella sitäkin puolta, jotta ihmisiä me oomma kaikki.\n\nMutta täs menheellä viikolla kun Hakalan paappa taas oli pitkästä aikaa\npistääpyny sielä Liissun mökillä mötiääsen makoosta saamas, se kamala\nasia tapahtui, jotta paapalta putos sillä reisulla — parta!\n\nElikkä ei oikiastansa koko parta, vaan — toinen nääveli. Ja toisen se\nsitte itte klumppas pois emännän kerittimillä.\n\nEikä paappa vielä tänäkään päivänä tierä yhtään kuka piru sen teki ja\nkuinka se tapahtuu. Aamulla kun tallin vintillä heräs, haukotteli ja\npyyhkääsi kärellä nenän alustaansa, niin sen jäi koura suun päälle\nja sormet haroo sivulle jotta:\n\n— Tuota, tuota — — mitä piruja?\n\nSe nousi istahalle, koitteli oikee molemmin käsin naamaansa, niin\nriivattu vie — toinen nääveli oli pois! — Ja toinen paikoollansa.\n\nPaappa istuu, tuumas ja tuumas, hieroo poskiansa, koitteli vooroon\nperähän sitä tyhjää paikkaa, ja nykääsi toista nääveliä, jotta onko\nsekään enää kiinni. Oli! — mutta toinen oli pois, jukulauta, niin sit’\nei ollu, vaikka olis koitellu kuinka.\n\nSe katteli ympärillensäkki jotta olisko se puronnu heinihin, mutteihän\nsitä mihnään näkyny.\n\nPaappa koitti muistella tarkasti mihnä s’oli ollu ja kenenkä kans.\nSen se kyllä muisti jotta Mäkeläänen, Larvataloon isäntä, Kauppilan\npoika, Seksmannin-Kustaa ja kirkkoväärtti olivat sielä Lissun mökillä ja\nkovasti mukavaa oli ollu, mutta sitte se ei enää muistanu mitään. Ei\nsitäkään koska s’oli poislähteny ja kuinka s’oli kotia tullu.\n\nPää kallellansa istuu paappa heinäläjäs, piteli toisesta näävelistä\nkiinni ja funteeras n’ottei silmää räpäyttäny. Ei vaikka taittuus, s’ei\nmuistanu mitään, mutta nääveli oli pois.\n\nEi suinkaan ne toverit, ryyppykaverit vai tätä kölöntyötä oo tehny? —\ntuumas paappa ja kraapii päätänsä.\n\n— E-eei ne sitä olsi voinu tehrä, vakavia ja reiruja miehiä kaikki. —\nEikä heillä ollu mitään riitaa eikä kania koskaan kenenkään kans ollu.\nMutta kuka perhana sitte toisen näävelin mult’ on leikannu, ei se nyt\nittestänsä putua eikä irti pääse, se on vissiä se, — ähkyy paappa\nitteksensä.\n\n— Oliskahan joku perhana roökannu mun yöllä kotia tulles ja nykäässy\nparran — imehteli paappa. Mutta eihän se niin vain käy, juurinensa sen\nolis pitäny vierä — koitteli paappa yläleukaansa. — Ei, kyllä täm’ on\nleikattu, siloonen paikka.\n\n— Ja mitä Maija sanoo, kun mä tuun tupahan, tällääsenä, toinen nääveli\npois — huokaasi paappa.\n\n— Kun olis eres lammasraurat eli sakset, että sais tuan toisenkin pois.\nEi voi mennä kylällekkään parturihin, eikä krannihin saksia pyytämhän,\nkaikki nauraas ittensä vääräksi Hakalan paapan toiselle näävelille.\n\nSe hairas puukoon tupestansa ja koitti sillä nirhata partakarvojansa\npoikki, mutta puukkoo oli niin tylsä kun patakrapa jottei saanu\nsilläkään irti. Eikä repiä kärsiny — yritti se sitäkin.\n\nEi auttanu lopuksi muu, kun lähtiä piti tupahan Maijan katteltavaksi\nniin kamalaa kun se olikin. Paappa tuli kulmaansa alta yrmiästi\nkattellen, kun emäntä justhin sekootti kaffipannua puulusikalla, kattoo\nja haikaasi jotta:\n\n— Mikä jee sun on, kun s’oot tuallaane — klaappi? Onko sulta koko leuka\npois? — haikaasi Maija n’otta siltä putos lusikka kärestä, pannu kiehuu\nylitte ja truutustakin pruuttas aivan oikohonsa.\n\n— Mhöö — mörisi paappa vain ja meni suoraa päätä pöytälooralle, otti\nsieltä kerittimet ja peilin hairas klasipianasta kainalohon. Niin meni\nnurkkakamatihin ja veti oven lujaa perähänsä kiinni.\n\nSielä se istuu pöyrän ethen, tälläs peilin, otti siitä toisesta\nnäävelistä kiinni ja leikata klipsutti senkin juuria myöri poikki.\nKattoo sitte hollin päästä pitkähänsä jotta miltä näyttää, ja sitte\nvielä tarkasti klapsutteli koko nenän alustan puhtahaksi. Pyhiiskeli ja\nhieroo monehen kertahan. Ja kun katteli peilistä, niin ei ollu tuntia\nittiänsä samaksi mieheksi.\n\nMutta emäntää takkapieles nauratti n’ottei se tahtonu tantassansa\npysyä. Sillä se se tuon tempun oli ukollensa tehny. Oli orotellu\npaappaa illalla kotiatulevaksi ja kun kuuli tallin oven käyvän, niin\narvas äijän taas konttivan tallinvintille nukkumhan. Meni hetken\npäästä, kun paappa kuorssas n’otta hevoosetkin tykkäs pahaa, sakset\nkouras vintille ja leikata klippaasi toisen näävelin pois. Siinä se\ntrulli oli.\n\nMutta niin sitkiästi piti emäntä naamansa, ettei ollu tietääksensä,\nimehteli vain yhres paapan kans, ja vielä soilus ja motkotti jotta:\n\n— Vanha mies, juo partansakki. Hyvä ettei päätä viety.\n\nNyt ei Hakalan paappa kärsi enää kuulla siitä puhuttavankaan. Se\nepäälöö kaikkia ihmisiä, sillä jokin pirhana sen kumminkin teki. — Mutta\nomaa Maijaansa se ei epääle, ja se on hyvä se.\n\nHakalan paappa on ottanu niin noukkahansa tämän asian, kun se epäälöö,\njotta jokin ryyppykavereista sen näävelin kumminkin vei, ettei se enää\nTiensuun-Lissun mökille meekkään.\n\nOleeloo vain kotonansa ja mitä pakosta pitää kylällä käyrä, niin kun\ntuttavat haikaaloovat ja ihmehtelöövät, jottei Hakalan paapalla enää\nniitä komeeta nääveliä ookkaan, niin paappa vain pyhkääsöö siloosta\nnenän alustaansa ja sanoo jotta:\n\n— Muoti on nyt tälläänen!\n\n\n\n\nJUNALIPPU\n\n\nOottako kuullu jottei junas tarvitte pilettiä olleskaa, kun vain tietää\nsalamerkin antaa?\n\n— En mä osta koskaa pilettiä kun mä matkustan — seliitti yks vekkuli\nmies, kauppamatkustaja, vähä yksinkertaaselle, mutta kovasti\nittetietooselle ja ylpiänluontooselle maalaiskauppiaalle. — Mä vaan\nteen salaasen friimuurarimerkin konehtöörille, nuan huomaamata, kun se\ntuloo, niin ettei toiset pasiseerarit huomaa. Niin konehtööri nostaa\nvain kättä lakinlippahan, nyökäyttää ja sanoo jotta:\n\n— Jahah, anteeksi.\n\nKauppias imehteli ja epääli sitä, mutta se kaupparatsu-filuuri vain\ntolkutti jotta:\n\n— Ekkös oo pannu merkille junas, kun oot reissannu, niin juuri toises\nluokas, johna herrat matkustavat, niinkun minäkin, niin toisilta\nkonehtöörit vaativat piletin ja knapsahuttaavat siihen reijän, toiset\nnäyttävät vain jotakin lippua ja pistäävät sen heti takaasi taskuhunsa,\nvuosilipun, mutta toisille herroolle konehtöörit teköövät vain kunniaa\nja sanoovat: jahah — niinkun mullekkin.\n\nKyllä se kauppias vähä muisteli, jotta hän olis sellaista nähny junis,\nmuttei se kumminkaan uskonu.\n\n— Tairat narrata vai mua — se sanoo, mutta se kauppamatkustaja intti\nkiven kovhan jotta totta se on.\n\n— No minkälaanen salamerkki se sitte on? — kysyi kauppias.\n\n— En mä sitä saisi sivullisille opettaa, kun et sä kuulu friimuurarien\nsalaseuraan, mutta kun me oomma niin hyviä kaveria, niin, kun et sä\nusko, niin — — yhren reisun saat sillä tehrä, jos lupaat valallas ja\nkuoleman päälle, ettet toista reisua sillä yritäkkää, etkä kellekkään,\net akalleskaan uniskaan sitä kerro. — Muista ja lupaa se, niin mä\nopetan.\n\nNo ne sopiivat sitte, että kauppias lähtöö samalla kertaa kaupunkihin\nsen kauppamatkustajan kans. — Peijakas sentähre kun ei passaa muuta\nsanua, kun että Seinäjoen kautta ne Vaasahan tulivat. Mutta Seinäjoelle\ntullahan kolmelta haaralta, niin että turha sit’ on arvata mistä päin\nse kauppias on kotoosi.\n\nNo se kaupparatsu oli aina junas ja matkoolla, n’otta se tuntoo kaikki\nkonehtöörit, ja kaikki sen. Ja sitte sill'on koko vuoreksi ostettu\njunapiletti, jolla saa reissata yötä päivää kaikis junis ja mihnä vain.\nN’otta konehtöörit tuntoo sen, eikä pilettiä siltä kysy, vaikka s’oon\nvälistä niin ympärinsä päissänsä, jottei se ittekkään tierä mihkä se\nkulloonkin on menos.\n\nNiin ne sitte tulivat autopussis lähtöasemalle. Kauppamatkustaja sanoo\nsille kaverillensa jotta, mun pitää käyrä asemakonttuuris vähä\ntelefuneeraamas, katto sä nuoren kapsäkkien perähän sill'aikaa. Ja\nniin se käy ostamas toisen luokan piletin sille kauppamiehelle.\nOrottivat sitten junan tulua ja nousivat komjasti toisen luokan\nvaunuhun. Se kauppamatkustaja sanoo sille kauppiaalle jotta:\n\n— Istu sä nyt tualle penkille, vähä kauemmas, mä istun tähän, kun\nkonehtööri tuloo tästä päästä vaunuhun, niin näet kun mä teen sen\nsalamerkin niinkun sulle oon opettanu jotta: pyyhkäsen hienosti, näin\nsivumennen vain, oikialla kärellä vähä viistohon nenänalustaa ja\npuhallan phyit — niin saat nährä jottei se pilettiä kysykkää. Tee sitte\nsinäkin niin. Mä käyn vähä tuas toises vaunus, sielä näytti olevan\nTeräksen matkustaja — sanoo se kaupparatsu ja meni toisehen vaunuhun\nkonehtööriä vastahan.\n\nSielä se seliitti konehtöörille, jok’oli hyvä tuttu jotta:\n\n— Tuola toises vaunus klasipieles takapenkillä mun kans pantihin\ntulemahan yks hullu mies lääkärin puheelle Vaasahan. Sen emäntä pyyti\nmua kattoinhan sen perähän ja — täs on sen piletti. Kyllä te tunnetta\nsen siitä, kun se pyyhkääsöö näin nenän alta ja puhaltaa, jottei pirä\nsen enempää sitä vaivata, muutoon se voi saara raivokohtauksen.\n\n— Hyvä — sanoo konehtööri ja jatkoo pilettien tarkastusta. Ja se\nkauppamatkustaja tuli takaasi omahan vaunuhunsa. Niin sitte istuuvat\nja orottivat.\n\nKun konehtööri sitte tuli esti sen lurjuksen työ, niin se hienosti vain\nnosti kättänsä tervehryksehen ja samalla pyyhkääsi vähä nenäänsä.\n\n— Jahah — sanoo konehtööri ja nosti näpsyttimiänsä.\n\nSitte se katteli muiren pilettiä ja tuli sen kauppiaan kohralle, niin\nse kauppias kans kovasti juhlallisena nosti oikian kätensä ja lykkäs\nfiinisti etusormi pitkällä nenänalustaansa ja puhalti lujaa.\n\n— Kiitos! — sanoo konehtööri ja teki oikee kunniaa jotta: jahah,\nanteeksi ja olkaa hyvä.\n\nJa niin meni. —\n\nKyllä se kauppias imehteli ja nauroo. Siirtyy sen kaupparatsun penkille\nja sanoo jotta:\n\n— No totisesti, en mä olsi uskonu, mutta nyt tuan näin. On ne\nfriimuurarit eri poikia, kun tuallaanenkin salaanen etuoikeus niill’ on.\n\n— Ja paljo muuta — trossas se vekkuli. — Mutta muista se, jotta\ntämän yhren ainuan reisun sä saat sillä salamerkillä tehrä, niinkuin\nsovittihin. — Paluumatkan kans tietysti saat tehrä, n’otta se on\nerestakaanen reisu.\n\nKaupungisse kauppias teki sitte ostoksensa ja vähä ne yhres\nmaistelivatkin hotellis, n’otta s’oli pienes kekkulis se hantesmanni,\nkun se iltajunalla Vaasasta sitte lähti.\n\nSe meni heti toisehen luokkahan, istuu rennosti klasipenkkihin ja\nkatteli toisia matkustajia vähän nuan niinkun, että mitähän tekin ootta\nolovinanna, mutta tämä poika matkustaakin friimuurarin merkillä. Istuu\nja hyrääli vain itteksensä ja sormet lipaji ja käret käy niinkun pienes\nkeikas olevilla iloosilla miehillä ainakin.\n\nVasta ennen Laihiaa kerkes konehtööri siihen vaunuhun, johna se\nfriimuurari jo etukätehen hymyyli ja orotti. Kun konehtööri sitte tuli\nja sanoo jotta:\n\n— Piletti, olkaa hyvä! — niin se kauppias tälläs ittensä oikee\ntakakenohon, lykkäs koko kärellä nenän alta ja puhalti pitkähänsä jotta:\n\n— Phyyh.\n\nKonehtööri kattoo jotta — mitä, aivastelooko se, vai mitä se kuriiloo.\nSanoo sitte uurestansa jotta:\n\n— Piletti, olkaa hyvä!\n\nNiin se mies uurestansa puhalti ja lykkäs oikialla kärellä nenän erestä\nn’otta koko nenä meinas mennä ja sanoo jotta:\n\n— Ettäkö te ymmärrä — ja tryykäs vielä kolmannenkin kerran jotta:\n\n— Fiuuh! — No, joko konehtööri nyt hoksaa mikä miäs mä oon. En mä\npilettiä tarvitte ollenkaan — sanoo kauppias.\n\nKonehtööri seisoo silmät soikiana. Sanoo sitte jotta:\n\n— Oottako te hullu vai häh, mutta piletti pitää olla, elikkä maksakaa\nrahas. Ja heti paikalla, ei täällä viheltämällä matkusteta.\n\n— No mutta ettäkö te nyt tätä friimuurarien salamerkkiä tierä, jotta\nkun näin vain nenän alta lykkää ja vähä puhaltaa, niin s’oon sillä\nselvä, ei tarvitte pilettiä — koitti se kauppias selittää.\n\nMutta konehtööri ei ymmärtäny leikkiä. Se sanoo jotta:\n\n— Jos että heti maksa, niin mä paiskaan teirän uloos ensimmääsellä\nasemalla.\n\nEi siinä mikään auttanu. Kauppiaan piti maksaa lippu Seinäjoelle asti\nja ostaa sieltä vielä toinen kotia asti.\n\nKyllä se ihmetteli. Ja manaskin jo sitä kauppamatkustajaa jotta se\nvissisti narras häntä. Mutta kun se ajatteli, jotta tulles hän teki\nsen tempun, eikä pilettiä vaarittu, niin kuinka se sitten oikeen oli.\nOlikohan tuo toinen konehtööri jokin vasta-alkaja, kun ei se siitä\nfriimuurarin salamerkistä mitään tienny, vai oliskahan vain ollu niin\nhävytöön mies, ettei siitä mitään välittäny. Otti vain täyren maksun.\n\nMutta sitte toisella kertaa, kun se kauppamatkustaja taas tuli sen\nkauppiahan työ, ja kysyy jotta kuinka se paluumatka luonnisti, niin se\nkauppias oli vähä niinkun kärmehisnänsä koko kaverille, ja sanoo jotta:\n\n— Paluumatkalla mun piti maksaa, vaikka m’olsin kuinka nenän alta\nviittoonu.\n\n— No kuinka sä teit sitte?\n\n— Näin tietysti — selitti kauppias — niinkun menneskin, pyyhkääsi nenän\nalta ja puhalti.\n\n— Jaa, helkutis! — haikaasi se kaupparatsu.\n\n— Nuan oikialla kärelläkö sä pyyhkääsit?\n\n— Niin! — sanoo kauppias.\n\n— No siinä se olikin! — Ekkö sä nyt hoksannu, jotta takaasi tulles olis\npitäny pyyhkäästä tietysti vasimelta puolelta ja vasimella kärellä.\nMennes oikialla ja tulles vasimella kärellä.\n\n— Hoo — sanoo kauppias jotta — jaa, kas kun en tuata hoksannu.\n\n\n\n\nHRA PLUMPÄRIN JOULUVIINAT\n\n\nOottako kuullu jotta mä rookasin nyt kolmantena joulupäivänä sotavuonna\n1942, vanhan hyvän ystäväni herra Plumpärin, jota mä en oo nähny\nainakaan viiteentoista vuothen? — Tuli karulla vastahan ilmielävänä,\nmutta kovasti laihtuneena ja krussahtanu oli tuo entinen iloonen\nvanhapoika ja metelin pitäjä.\n\n— No voi pehkana, eläkkö sä vielä ja mihnä sä nämä vuoret oot ollu,\nkun ei oo tavattu, en oo kuullukkaan susta mitään sitte kun sä sen\nflikan kans rupesit olemahan — — mä jo oon luulin jotta s’oot kuollu! —\nimehtelin mä, enkä ollu uskua silmiäni.\n\n— Kuallu? — myhähti hra Plumpäri — — Ekkä eres kranssia viittiny\nlährettää.\n\n— Häh! — hölmistyyn mä. — Menin oikeen nolooksi, sillä käsitin heti,\nettä jos ystäväni hra Plumpäri olis torellakin tällä välin kuollu, niin\n— totisesti mult’olis unehtunu kranssi lähettämättä hänen haurallensa.\n\n— No, mä onnittelen nyt sensijahan sua, että sä elät vielä. — Mutta\nmihinä sä oot nämä vuoret ollu ja mitä mekastanu?\n\n— Ollu? — Ollu oon ja oon vieläkin avioliitos juuri sen saman entisen\nflikan ja nykyysen akan eli frouvan kans, johka mä silloon sekaannuun\n— — ja se on _sun_ syys! — tärähytti kuin torvesta hra Plumpäri mulle\nvastasilmiä, syyttävällä äänellä, silmät terävänä kun parsinneulat.\n\n— Mun syyni? — haikaasin jotta — Mitä sä puhut?\n\n— Justhin sun syys, kun sä sanoot jotta s’oon niin komja, viisas ja\nhyvänluontoonen flikka, jotta mistää en muka parempaa akkaa saisi\nittelleni. Ja nauroot ja kiusasit jotten mä tohri akkaa ottaakkaa —\n\n— No otitko sä sen sitten? Vai ottiko se sun?\n\n— Mhyh, tierä tuota, mutta kerran Santviikis sitte, siitähän on nyt jo\ntuota — — Leila on nyt 14 ja sen perästä on pitkä knappirivi Elluja ja\nKalluja, Sirkkoja ja — —\n\n— Onkos Kaarina? — pistin mä välihin.\n\n— Joo tämä viimmeenen kirkuja on justhin Kaarina — nauroo hra Plumpäri.\n\n— No, mitäs sä oot näinä vuosina hommannu ja mihnä sä oot ollu?\n\n— Hommannu ja ollu? — On se kans kysymys. — M’oon tietysti ollu kotona\nja hommannu. Hoitanu hommaani, hommannu ruokaa, kenkiä ja vaatteeta,\npieniny mammalle hellapuita joka jumalan päivä ja aina ne on kaikki.\nMenny kesänä mä hommasin perunamaalla ja nyt joulun alla mä hommasin\njoukolleni joulua. N’otta kyllä täs hommaamista on piisannu aamusta\niltahan ja näyttää aina vain piisaavan.\n\n— Taisi sulla ollakkin hyvä joulu, kun susta niin hommaavaanen\nperheenisä on tullu — sanoon mä.\n\n— No ei suinkaan nyt ainakaan kansanhuollon hommaamisilla eletä\nja joulua vietetä — jahkaasi hra Plumpäri — Eihän se pistouvannu\neres silakkaa joulukalaksi. Kinkuusta puhumata, mutta kyllä Suomen\nkansa on sellaanen sankarikansa, että se aina pärjää ja osaa asiansa\nhoitaa, jotta jouluna syörähän n’otta leuka kiiltää kiljunpinnasta,\nprässyltystä ja kinkusta, vaikk’ei sitä elukkaa kansliaherraan paperien\nmukahan oo Suomes tavattu enää parihin vuotehen. Mutta kas vain kun on!\nHarva se tölli johna ei sianlihan käry oo lemahtanu tänäkin jouluna.\nMeirän seinän takana asuu Karvian-mumma ja se sanoo, että hän on\nsyöny tänä syksynä niin paljo sianlihaa, ettei hän kärsi enää kuulla\nsianlihasta puhuttavankaan, kun aivan häjyä teköö, kun ajattelookin.\nSitä varte se ei lattanu jouluksi enää kinkkuakaan, lampahanlihaa vain\nkäryytti.\n\n— Kaikesta laista oli! — sanoo hra Plumpäri — vielä tänäkin\njouluna. Mamma oli säästäny kaffikupillisen kriiskryyniä n’otta\nsaatihin joulupuurokin. Ja mä hain Suntumista hinkin maitua ja\nlimunaatipullollisen oikee paksua kretaa, n’ottei meinattu saara\npotusta poiskaan. Ja oli meirän äireellä piironginlooras kirjekuores 47\noikiaa kaffipöönääkin, jokka se pani ruiskaffin joukkohon ja jee kun\nse maistuu hyvältä. Ja haisi niin ihanalta jotta kun äitee paahtoo ne,\nniin min’olin noukkinen! siinä hellan ääres ja oikee suu auki vetelin\nkaffin hajua nenähäni jotta äitee pukkii mua jo poiskin siitä jottei\nkaffinmaku lähre pois pöönistä.\n\n— Kaikkia oli, vaikka vähä, mitä jouluhun kuuluukin — ilootti hra\nPlumpäri. — Mutta sitten se muisti yhren asian, josta se sanoo jotta se\noli: hävyytöntä.\n\n— No mikäs karvas pisara se oli sun joulunvietossas?\n\n— No kun m’olin lukenu lehrestä Alkoholiliikkeen tieroituksen koko\nSuomen kansalle, jotta puorit pirethän auki vielä jouluviikollakin,\njottei tarvitte hätäällä. Niin kun menin maanantaina Alkohon, niin —\novet oli kiinni ja suuri ihmisjoukko seisoo karulla ja kyseli jotta\nmitäs peliä täm’on jotta tällä lailla ihmisiä narrathan. Vaasan\nmaaherra sen oli tehny. Muis valtakunnan lääneis myythin. Mitä\nkonstailua se oli olevinansa.\n\n— En mä vaan ymmärrä — sanoon mä — niinkuin en ymmärräkkää.\n\n— Se oli nolo temppu, jolla monille kunnon kansalaisille tuotettiin\nturhan päiten harmia. Ei suinkaan oo virkavallan arvon mukaasta\nnarrata ja nolata yleisöä. Maaltakin oli tullu pitkänmatkaasia ihmisiä\nkaupunkihin laillisille ja luvallisille asioolleen Alkohooliliikkeen\njulkiseen tieroitukseen luottaen, mutta tuolla tavalla nyt verettiin\nnenästä — harmitteli hra Plumpäri.\n\n— No jäitkö sä sitten aivan kuivin suin? — kysyyn mä\n\n— E-hei, ei toki — hymyyli hra Plumpäri. Mutta kyllä mua harmitti. Kun\ntulin kotia ja mamma sanoo jotta: mee pienimähän puita, niin tiuskaasin\njotta:\n\n— En meekkään, mun puolestani saa nyt olla — —\n\nJa krätäjin ja puhisin n’otta flätkääsin lakkiinkin köökin pöyrälle\näireen pullataikinan vierehen n’otta se aivan kauhistuu jotta:\n\n— Mitä hertti sun nyt on, kun s’oot niin pahalla päällä.\n\n— No kun puorin ovet oli kiinni ja mä jäin nyt ihan ilman pientä\nkinkku-napsia, ja sitä ei mulle oo tapahtunu kieltolain aikanakaan.\nTotisesti niin nyt mäkin pian tuun äkkijyrkäksi ja laulan\nvallankumousta jotta:\n\n    Lait pettää, hallitukset sortaa\n    verot köyhälistön verta juo — —\n\n— Älä, älä rakas ukkokultani oo pahoollas, että sun nuon nolosti\nkäythin, sanoo mamma ja oikee taputteli mua poskelle jotta:\n\n— Sä oot ollu niin kiltti poju tänäkin vuonna ja hommannu niin kovasti\nkaikellaasta meille jouluksi jotta kyllä — joulupukki tuo.\n\n— Ja toi kans! Jouluklappien joukos oli yks pieni paketti »Isille»,\njota mamma varootti, ettei saa paiskia.\n\n— Niin että tällä imhellisellä tavalla mun kobraltani virkavallan\nkatalat juonet ja aivoitukset häpeään lankesivat — riemuitti hra\nPlumpäri.\n\n— Mutta sittenhän kuule Plumpäri sull’on torella viisas ja hyvä akka!\nMitä sä mua turhaa soimaat, että se mun syyni oli kun sä naimisihin\njouruut.\n\n— Niin niin — sanoo hra Plumpäri — mutta mistä se oli sen pikku\nputilkan saanu? — Sehän se on se toinen luku meirän huushollis ja\nonnellises avioliitos. — Se oli mun oma pulloni!\n\nKun mä otin sitten äireen lujille, niin se tunnusti, että monta vuotta\nsitten, kun mä kerran olin ollu yhres yhtiökokoukses ja tullu kotia,\nniin s’oli löytäny mun paltoon plakkaristani sen pullon ja pannu\npiiloon. Enkä mä yhtään tienny enkä muistanu.\n\n— Jaa — sanoon mäkin jotta — ne on kuule Plumpäri sellaasia jotta sillä\nvoi hyvin olla — toinenkin!\n\n— Jaa — sanoo Plumpäri jotta — totisesti, kun mä nyt ajattelen niin voi\nhyvinkin olla — montakin!\n\nJa sitten me sanoomma jotta:\n\n— Hyvää jatkua ja onnellista uutta vuotta.\n\n\n\n\nMAISTERIN LAMPAHAN VILLAT\n\n\nOottako kuullu minkälaasehen liemehen se herra-maisteri ja\nkoulunlehtori niiren menhenkesäästen lampahiensa kans nyt on joutunu?\n\nKun lihat on aikoja sitten syöty ja toisesta nahaasta tehtihin\nfrouvalle lakki ja tyttärelle tuli vielä kaulus, mutta lahtari vei\nteurastuspaikasta sen pässinnahaan ja nyt sitten kansanhuoltolautakunta\non aikojen perästä ruvennu vaatimhan, oikee poliisivoimalla, että\nkoulumaisterin pitää luovuttaa villoja, elikkä se vierähän linnahan.\n\nSill’ oli sillä koulumestarilla menny kesänä huvilassansa kans kaks\nlammasta, elikkä toinen oli pässi, niinkuin niin monella muullakin\nkaupunkilaasella, että sais talveksi vähä lihaa. Tyyrihiä olivakkin\nostaas ja monta vaivaa siin’ oli ennenku ne sinne huvilalle saatihin,\nmutta menihän ne sitte siinä ja mukaviakin olivat lapsille.\nPerunankuoria ja ruuanjätteitä syötettihin pihanurmien lisäksi. Ja\nvaikka frouva kuinka kielti lapsia, ettei saa korttileipää antaa, kun\nmuutoonkin on vähä, niin lapset kuitenkin aina salaa syöttivät niille\nleivänpaloja n’otta äitee oli aivan tuskas niiren kans.\n\n— Mitä varte te annatte niille leipää, vaikka min’ oon kieltäny, kun ei\nittellekkää tahro piisata, eikä hamstratuksikaan saa?\n\nLopuksi se selvis, kun äiti sattui paikalle juuri kun molemmat tenavat\nAnna ja Kalle olivat taas syöttämäs niitä. Anna huuti Kallelle jotta:\n\n— Katto, katto kuinka mun lipajaa — paljon enempi kun sun.\n\nJa nauroovat katketaksensa.\n\n— Mitä ihmettä te täälä teette? — pauhas mamma.\n\n— Taas ootta syöttämäs leipännä lampahille.\n\n— No katto nyt äitee, kuinka mukavasti lampaiden häntä vipottaa, kun mä\nannan sille leipää.\n\nJa vipottihan se, niin että mammaakin nauratti.\n\nMutta isä oli pahalla päällä, kun sille kerrottihin, mihkä leivänpalat\npöyrältä katuaa, n’otta aina on kori tyhjä. Se suuttuu esti niin, että\nse uhkas leikata lampahilta hännät poikki jotta: ei saa vipottaa. Mutta\nsiitä nostivat lapset ja mamma sellaisen parkun, ettei se saa sitä\njulmuutta tehrä.\n\nKun leivänpaloja kumminkin aina vain katos, niin herra-maisteri\nyhtenä päivänä köytti lampahan ja sen pässin hännät narulla toisehen\ntakajalkahan kiinni jotta\n\n— Ette enää vipotakkaa ja narraa hännällännä ymmärtämättömiltä\ntenavoolta niiren ainoita leivänpaloja.\n\nMuttei se auttama. Illalla n’oli jo nykinehet häntänsä irti n’otta\nnarunpätkät vain roikuu ja lapset nauroo pihalla aivan kikkaras.\n\nJa pappaa harmitti, kun se kirjansa äärehen kamarihin kuuli. Se oikeen\nkraapii suurta tukkaansa jotta millä kummalla hän sais tuon lampahien\nhäntäpelin lopetetuksi. Oikeeta lurjuksia ovat nuo lampaat, kun\nnarraavat lapsilta leivän suusta.\n\nJa kun se aikansa tuumas, niin haki puuvajan nurkasta pari tiiliskiviä,\nköytti ne lujasti lammasten häntään ja ähkii jotta:\n\n— No ette nyt totisesti ainakaan enää vipottele.\n\nPässi koitti vähä huiskauttaa, mutta niin raskas oli, ettei tullu\nmitään. Takakenohon vain painoo n’otta sen piti oikee kaula pitkällä\nponnistaa.\n\nJa se lammas oli aivan onnetoon, kun tiiliskivi painoo niin lujaa ja\nhakkas jalkoja, jottei se päässy paikalta liikahtamahan. Viimmeen sen\njalat petti, n’otta se putos istumahan ja huuti surkialla äänellä\n\n— Bääää — — —\n\nSe huuti niin syräntä särkevästi jotta siihen hätähän juoksi mamma ja\nlapset. Ja nekin rupes lampahan kans kilvan raakumhan jotta:\n\n— Kivet pitää ottaa pois! Tuohan on eläinrääkkäystä.\n\nNaapurihuvilastakin tuli ihmisiä kattomhan, n’otta pitihän sen\nherra-maisterin lopuksi ottaa ne pois, mutta kyllä se oli kiukus ja\nsanookin sitten jotta:\n\n— No hoitakaa itte lampahanne ja syöttäkää niille leipännä jos ootta\nniin hulluja. — Min’ en enää tähän asiahan sekaannu!\n\nEikä se sekaantunukkaan koko kesänä. Lueskeli vain kamarissansa ja\nmikäli pihalla käyy ja lampahia näki, niin murahteli vain. Se kun ei oo\nyhtään eläänrakas ihminen. Ei kärsiny kuulla enää puhuttavankaan niistä.\n\nSyksyllä mamma sitte hoiti asian, että tuli kylältä lahtari niin\nvarahin aamulla, että lapset ja herramaisterikin vielä nukkuivat, kun\nlampahat oli jo teurastettu, palootettu ja vielä suolattukin pyttyhyn.\nJa niinkuin sanottu, niin se teurastaja vaati paitti maksua sen pässin\nnahaan. Se sanoo, että hän tarvittoo ittellensä sen nahaan, eikä\nmuutoon olsi tullukkaan. Lampahan nahaan se otti kans mukahansa ja\nlupas vierä kirkonkylän karvarille, että se laittaa siitä frouvalle\nkorjan valkoosen lakkinahaan.\n\nNo asia pitis olla sillä selvä. — Lihat on koulumaisterin perhees\npistetty menny talvena suihin ja frouvakin sai sen talvilakkinsa, mutta\nnyt sitte perästäpäin kun ei herramaisteri enää oo muistanukkaa niitä\nmenhen kesääsiä hännänheiluttajia, niin eikös sieltä maalta, johna\nniiren huvila on, tuu kansanhuoltolautakunnalta ankara kirje, johna\nvaarithan, että herra-maisterin pitää sakon ja fankeuren uhaalla\nluovuttaa kansanhuollolle — 1/2 kilua villoja.\n\n— 1/2 kiloa villoja! — imehteli se koulumaisteri jotta — mistä ihmeestä\nmä villoja otan?\n\nSe kirjootti pitkän kirjeen kansanhuoltolautakunnalle ja seliitti\nrehellisesti niinkuin asia oli, jotta sen pässin nahaan otti lahtari\nteurastuspalkasta ja lampahan nahaasta on tehty frouvalle lakki ja\ntyttärelle kaulusnahka. Yksinkertaasesti: — ei mull’ oo villoja antaa!\n\nMutta sieltä tuli uusi kirje, jotta laki on laki, villat on\nluovutettava! — Mutta että kun lahtari on saanu sen pässinnahaan, niin\nkansanhuolto alentaa sen määrän puolella elikkä 250 krammaa on siitä\nlampahan nahaasta villoja välttämättä luovutettava.\n\nHerra-maisteri kirjoitti uurestansa jotta — ei oo villoja hänellä,\nvaikka taittuus. Ja haukkuukin samalla koko kansanhuollon kun\nmahrottomia vaativat, sanoo ettei hänellä oo muita karvoja kun hiukset\npääs. —\n\nNiin tuli vielä kolmas kirje, että herra-maisterin on paras vain\nheti täyttää velvollisuutensa. Jos ei oo lampahan villoja, niin voi\ntuora villalumppuja ja hiuksia ja muitakin karvoja otetahan vastahan,\nmutta velvollisuus on täytettävä. Ja se on nyt viimmeenen kerta\nkun sitä herra-maisterilta vaarithan. Sitten tuloo poliisi ja vie\nherra-maisterin karvoonensa linnahan.\n\nHerra-maisterin huushollis tuli itku ja meteli. Ja kova hoppu saara\nkarvat kokohon. Maisteri vaati, että mamman uusi lammasnahkalakki on\nkerittävä, mutta mamma itki ja riiteli, jotta hän ei anna lakkiansa ei\nmillää, eikä siitä paljo karvoja tulsikkaa.\n\n— Enempi sull’ on karvoja pääs — niiskutti mamma — kun täs mun\nlakissani. Mee parturihin ja ota paperipussi taskuus että saat hiukset\ntakaasi.\n\nSe oli katkera paikka. Kyllä herra-maisteri manas mamman lammashommat\nalimmaasehen kattilahan, kun sen piti pitkästä komjasta pönskästänsä\nluopua, mutta kun mammakin laittoo leikkotukan, että saatais enempi\nkarvoja, niin se lopuksi suostui siihen.\n\nPaljonhan niitä sitte olikin hiuksia niillä yhtehensä, mutta kun\nkirjevaa’alla maisterin kirjootusöyrällä niitä sitte punnittivat, niin\naivan niiren jäi suu auki, kun ei suuri tukku painanu eres 50 krammaa!\n\n— Herran jestas — haikaasi frouva — mistä me saamma niin paljo karvoja.\nKun olis koira eli kissi kerittävänä, mutta kun ei oo niitäkään.\n\n— Mutta onhan meillä vanhoja villasukkia ja mihnäs on se mun vanha\nvillapaitani, jok’ on kyynäspäästä rikki — pannahan ne joukkohon —\nsanoo pappa ja silootteli klania päätänsä, joka tuntui ouron kylmältä.\n\nMutta frouva sanoo jotta sen villapairan hän jo kaks vuotta sitten\nlahjootti karjalaasille ja samoon on villalumput monehen kertahan\nkatteltu ja annettu isänmaallisehen keräyksehen. Hänellä ei oo kun\nkahret pitkät villasukat, hänen ainoansa, niitä hän ei voi antaa.\nMutta lapsilt’ on jääny pieniksi parit villatumput ja yks lapaanen\non joskus jääny puunhakkaajalta liiverihin. Ne voitahan ottaa.\n\nNiin ne kallasivat kaikki paikat huushollis, mitä villaasta resua\nsuinkin löysivät ja taas punnittivat, niin lopuksi saivat kun\nsaivatkin niin paljo kokohon karvoja ja villalumppua herra-maisterin\nkirjootuspöyrälle jotta vaaka niukin naukin knahristi näytti 250\nkrammaa — mutta ei aivan!\n\nJokin millikramma puuttui.\n\nPiti leikata Annan ja Kallenkin päästä niiren kauniita keltaasia\nkiharoota n’otta mammaa aivan itketti, kun — ne eivät tahtoneet painaa\nmitään. Mutta lopuksi s’oli kumminkin niin tasoos, että herra-maisteri\ntykkäs jotta:\n\n— Kun mä huomen aamulla ajan vielä partani ja paan nekin vähät karvat\nsaipuoonensa joukkohon, niin vissisti piisaa!\n\nNiinkun sitte tekikin seuraavana päivänä. Otti vanhan kenkäpahviaskin,\nmättäs sinne tumput, sukkarauskan, omat karvansa, mamman hiukset ja\nlasten suortuvat ja vielä partakarvansakki — niin kiukuussansa sylki\nvielä päälle jotta:\n\n— Tuos on teille nyt villoja ja karvoja kerrankin; kun vievät karvat\npäästä koko huushollista.\n\nNiin pani karvalooran menemähän postis kansanhuollolle ja kirjootti\nvielä päälle että — »Varovasti».\n\nTäyrestä kai ne ottivat sen, kun ei oo mitään kuulunu.\n\n\n\n\nLUHRIKOOTA POIMIMAS\n\n\nOottako kuullu jotta mesimarjaa sanothan meirän puoles, Härmäs,\nluhrikaksi, ja että se kasvaakin vain pohjoos-Suomes?\n\nSe on mailman paras ja makein marja. Tänä kesänä sitä olikin kovasti\nja mä pääsin lomalle justhin parhaaseen luhrikka-aikahan. Niit’ oli\nJoensuun ja Perttusen niityn pyörtänööllä aivan mustana.\n\nOli ihana syränkesän poutapäivä. Taivas oli korkialla, aurinko paistoo\ntäyreltä terältä ja pienet valkooset pilvenhattarat seilas korkialla\nsinisen taivaan laella, kun mamma sanoo jotta:\n\n— Nyt pappa ja muksut lährethän luhrikoota noukkimhan.\n\nMin’olin heti valmis jotta: mihnä mun lakkini on, mutta mamma sanoo,\nettä et sä lakkia tarvitte, sinne mennähän kävellen eikä autolla.\nJa minä kun en oo pitkähän aikahan viittinyt enää kävellä tämän\n130-kiloosen ruhoni kans, autolla vain ajellu ja isoolla varpahalla\nhoirellu penssiinitappia, — ei hikua eikä hengesty niinkun jalkaisin\nliikkues.\n\nEi sinne pitkä matka ollu, mutta hiki tuli n’otta sai naamasta vettä\nkouralla pyyhkiä, henkämystyykin n’otta piti ähkiä ja puhkia kun\ntavarajuna, mutta peräs pysyyn ja perille tulin, mäkin sinne\nluhrikkaojille.\n\nJa kyllä sielä olikin paljo luhrikoota, sellaasia suuria tummanpunaasia\nja toisia isoja aivan valkoosia piilos lehtien alla. Ja sitte maakoosia\nja aivan kypsiä!\n\nSiinä vain oli se paha paikka, että n’oli niin alhaalla maas. Kun joka\nmarjaa piti kumartua eriksensä maahan asti ottamahan, eikä millää\ntahtonu ylettyä. Minä kun en oo enää monehen vuotehen nähny eres auton\nallekkaan, vaikk’olis kuinka pyllistäny. Pakkaa olohon vatta eres. Ja\nmenöö veri päähän. Eikä taivu kroppa, hengen vain salpaa.\n\nEnkä oo enää muuta terveysvoimistelua harjoottanu kuin pään kääntyä\neteen ja sivulle ja hatun nostamista toisella kärellä n’otta mun otti\nhengen kiinni, kun mä kattelin toisten kyykkimistä.\n\nMutta äitee sanoo, jotta hyvää se sulle vain teköö, ja niin minäkin\nrupesin kyykkinähän ja nyppimhän marjoja maasta.\n\nMutta kun joka marjan takia piti kyykistää ja taas välillä oikaasta\nselkänsä ja puhaltaa kun juna, jotta sai ilmaa sisällensä, niin ei sitä\nkauan jaksanu.\n\nMutta mä keksin konstin! Mä istuun ojanpyörtänölle ja olin neliinkontin\nja viimmeen mä annoon mennä seljällensä ojahan. Ja sieltä ojanpohjasta\nkun molemmin puolin nosteli luhrikanvarsia ja pisteli suukkuhunsa,\nniin jo vain kävikin se marjaan noukkiminen multakin. Kun yhrestä\npaikasta loppuu, niin rähmiin kun karhu ojanpohjaa ethenpäin ja hyväs\npaikas kellistin taas seljälleni — ja pistelin poskeheni ihania\nmesimarjoja.\n\nSitte tuli yks pajupuska ethen ja sen juures oli marjaa niin vahvaatte\njotta oikee piti ummistaa silmänsä sen ihanuuren eres ja taas kattua\nennenkö alkaskaa.\n\nJa minä poika kun popsiin. Ei muuta kun molemmin puolin vooron päästä\nkattua, mihnä olis oikee mustanpunaane ja suuri, ja sitte vain oikaasta\nkätensä, nypätä ja imiä silmät ummes ett’ oikee sai sen luhrikan maun.\nJa vielä haistaakkin marjaa, sillä mesimarja on maailman ihanin marja.\nMä söin ainakin kaks litraa.\n\nRupes lopuksi jo karvastelemahan suutakin.\n\nPistin sitten paperossin palamaan, ja aurinko paistoo niin ihanasti\nnaamahan, punaasia, keltaasia, valkoosia kukkia kasvoo ojanpartahalla\nja minä sielä ojanpohjas seljälläni kun mares makaalin ja kattelin\nkorkialle taivahan sinehen. Heinäsirkka sirisi, perhosia ja mötiääsiä\najoo kun autolla ylitte, mutta niin kiirus niillä näytti olevan,\netteivät ehtineet nenänkatolle istahtaa, heinä tuoksui väkevästi — ja\nmesimarjoja punotti ympärillä aina vain. Ei muuta kun ottaa ja imiä.\n\nIhana kesäpäivä! — Oottakos koskaan oikeen nauttinehet keskikesän\nväkevyyrestä, kirkkauresta ja auringosta? Isoo harmaalokki leijaa tuola\nkorkialla, rantasipi piipittää kivellä ja pääskyyset suhahtelevat\npitkin siivin ohi.\n\nJos ottaas vielä jonkun marjan — —\n\nAurinko helottaa n’otta silmiä kirpistää, silmäluomien läpi kuultaa.\nRupiaa ihanasti raukaisemaan —\n\nSinne ojanpohjahan mä kesän kukkeuren keskelle nukahrin.\n\nMutta oli mulla sen verran vielä ajatusta, ennenkun hortohon vaivuun,\njotta tälläsin suuren punaasen mesimarjan suupieleheni, jotta kun mamma\nlopuksi marjamiehensä ojasta löytää, niin saa ihaalla mua kerrankin\nkukkaan keskellä ja mesi huulella.\n\nEn tierä kuinka kauan oli onnellisna nukkunu, mutta eri meteli\nojanpartahalla nousi, kun löytivät jotta:\n\n— Tulkaa kattomaahan!\n\nEi keriitty toki heinällä nenänpäätä kutittaa, kun heräsin ja se —\nmarja putos suuhuni.\n\nMä maiskuttelen vain ihanasti suutani ja sanoon jotta:\n\n— Näin sitä marjas ollahan ja kesästä nautithan — ja rupesin taas\npistelemhän, seljälläni kellien, marjoja maaruhun. — Huikakkaa sitten\nkun kaffi on valmista!\n\nNiin että, kyllä min’ oon nyt kesästä nauttinu, tehny veneretkiä\nkallioluoroille, syöny luhrikoota, loikonu hiekkarannoilla, paistattanu\npäivää, ja antama maailman pyöriä niin ihanasti kun se itte tykkää.\n\n\n\n\nSILAKKA JA PIIMÄ\n\n\nOottaku kuullu, mikä herra silakka on?\n\n— Voi sinuas, sinä suolaanen silakka, mikä ihana herkkupala sinä oot!!\n\nKun saan varsinkin joskus varkahin mammalta ottaa sua ihan omin sormin\nniskasta kiinni, vääntää pää irti, pitää toises käres keitettyä kylmää\npärinää, toises silakkaa — ja vooron perähän haukata kummastakin.\n\n— Poijat! — onko parempaa?! — Ja flikat, ei teiränkään suu tuohesta oo.\n— Kyllä m’oon koittanu.\n\nElikkä vanhaalaija silakkaperunat: kun perunat on haloottu ja keitetty\nparas silakat päällä. Varsinkin, jos saa vielä farista koolla vanhalla\npuulusikalla. Johna on punaasia kruusooksia.\n\n— Mjaah! — sanon mä — se on kaikista fiinintä herkkua.\n\nVesi tuloo suuhun — mutta antaa tulla vain. Sekin maistuu hyvältä.\nKyllä suu tietää, mistä se tykkää.\n\nMitä nuosta herraan ruuista, kaikista piffiistä, manklatuusta\nperunoosta ja vesivelliistä. Niihin kyllästyy ja karottaa maun\nsuustansa, mutta — silakka s’oon poikaa, eikä siihen kyllästy koskaan.\n\nSilakalla on vain yks paha vika. Se on sama kun toisella maailman\nparhaalla ruaalla: harikolla, jota myös fiinisti kirnupiimäksi\nsanotahan. N’oon niin halpoja, jotta niitä ei piretä siinä kunnias ja\narvos kuin niille kuuluu.\n\nVaikka hyvää se on oikee paksu ja pitkä piimäkin juuri silakan ja\nperunan kans. Sellaane piimä, jota saa vetää molemmin käsin kun\nsuittinuoraa. Ja panna puukoolla poikki.\n\nKylmä pärinä suolasilakka ja pitkä piimä n’oon mailman parasta ruokaa!\nJa niihin mä oon kovettu puokkoo.\n\n\n\n\nPOIJAT ONGELLA\n\n\nOottako kuullu jotta »jo joutui armas aika ja suvi suloinen»! — Niin\nsaa nyt laulaa, kun on näin lämpöosiä, aurinkoosia kesän ensipäiviä.\nKoivut on hiirenkorvalla, maa alkaa vihoittaa ja — pääsöö ongelle!\n\nMua veti eileen kovasti meren rantahan, Santviikihin, johna rookasinkin\nkaks vaasalaasta pientä resupekkaa rantakivillä ongella, niinkun\nittekkin oon 50 vuotta sitten istunu samoilla kivillä — vaikka silloon\noli syvempää, sillä hämmästyttävän paljo laskoo vesi Vaasan rannoilla\nyhres miespolves.\n\nMutta vaasalaaspoijat tuntuuvat olevan aina samoja. Nämäkin mun\nonkikaverini olivat samallaasia sekakielisiä Vaasan-poikia, kun\nmun aikanani; puhuttihin ruottia ja suomia sekaasinsa, mutta sanat,\näänenpaino, eleet ja varsinkin — sylkeminen on justhin samaa kun 50\nvuotta sitten.\n\nNämä poijat vain olivat niin ensireisun kalapoikia, jottei niiren\nonkimisesta tahtonu tulla mitään, vaikka into oli kova, n’otta ihan\ntärisivät. No mä rupesin opettamahan niitä, kuinka siima paiskathan\nvetehen niin, jottei se tartu kaverin housun pulttuhun tai vie\nomaa lippalakkia merehen. Kun huitoovat siimaa erestakaasi niin\ntaitamattomasti jott’olin vähältä saara — koukun mäkin leukahani.\nMä otin sitte ongen ja näytin kuinka pitää heittää — fiinisti, jottei\nsiima sotkeennu eikä revi kaverin nenää.\n\n— Siru nu, so de ska man hiiv yyt e! (katto ny, näin pitää heittää)\n— sanoon mä, — niin eikös se toinen nalliaanen kattonu sitä mun\nsiimanheittuani niin silmät tapilla, jotta sen piaksu luiskahti ja\npoika plumpsahti merehen. Sain kraiveliista kiinni ja verin kivelle\nrääpälehen. Mutta aurinko paistoo niin korjasti, jotta mä käskin ottaa\nsen housut pois, vääntää ja panna kivelle kuivamahan — kun ei ollu\nEikkojakaan Ekillä nauraa tirskumas sen pairanhännälle.\n\n— Pian ne pöksyt kuivikin.\n\nEi siinä kalaa näkyny olevankaan, niin matalaa oli vesi, mutta kovasti\nme vain ongittiin.\n\n— Katto nyt matua, ettei koukku näjy — neuvoon poikaa. — Kalalla on\nterävät silmät, piikki ei saa yhtään näkyä, muista se.\n\nPoika korjas matua ja heitti taas. — Mutta ei nypännykkään.\n\nSilloon mä sanoon vanhalla Vaasan kalapoikaan kielellä jotta:\n\n— Muistiksä sylkiä matohon? —\n\n— Nää, int spotta ja (ää, en mä sylkeny) — sanoo poika.\n\n— Siinäpä se! — Annas tänne onki.\n\n— Siru nu: kun maton on laittanu hyvin koukkuhun, niin siihen pitää\nsylkiä kolme kertaa ja sanua taikasanat: »abpos-snuuk, piit i kruuk, tu\nti ryk, o ja ti knyk», (ahven-noukka, pure koukkuun, näpi sinä, minä\nverän) — phty phtyp phtyp! —\n\nNiin että nyt osaavat nämäkin poijat sen konstin.\n\nMonta kertaa me syljettihin ja heitettihin, mutta mitään ei tullu.\n\n— He ruku maskan (huonoja matoja) — kun ei syö.\n\nMe nostettihin ja laskettihin korkkia, saimma välistä —\n»stein-jeddunkin» (kivihauen), kun koukku tarttuu pohjahan, mutta\noikiaa elävää kalaa me ei saanu ollenkaan vaikka m’olsimma kuinka\nonkinu.\n\nNiin että mä rupesin lopuksi poijille ajankuluksi, niinkuin ennenkin\npruukattihin, kun ei mitään tullu — valehtelemahan:\n\n— Huru jäädrans stuura appureita (kuinka riivatun suuria ahvenia) mä\noon tältä samalta kiveltä onkinu. Ja että tuollaasia pieniä ahvenen\nsirriääsiä kun Santöönsillalta nyt saa, me emmä viittinehet ottaakkaan!\n— Sellaasia pikkuusia ahvenia me emmä viittinehet eres ahveniksi\nnimittääkkään, me sanoomma niitä vain — »jibburoiksi». Ja että mun\naikanani ei »löijunoota» (salakoota) ja »snorujirssiä» (räkäkiiskiä) —\nollukkaan.\n\n— Huru gammal e farpru? (kuinka vanha setä sitten on jo) — kysyivät\npoijat.\n\nSe oli mulle niin yllättävä kysymys, jotta jäin ittekki miettimähän. Ja\nkun muistelin menneitä aikoja, niin tuntui siltä kuin sanoinkin jotta:\n\n— Vanha mä oon, en tierä oikeen ittekkään — — — mutta, ettäkös te oo\nlukenu koulus siitä Methusalemista, jok’oli niin kauhian vanha?\n\n— Juu, mutta eihän setä nyt Metusalan ijällä oo? — virnistelivät\npoijat mulle.\n\nMutta mä huokaasin raskahasti ja sanoon jotta:\n\n— Joo, — se Metusala on aikoja sitten kuallu. Mä muistan sen hyvin,\nse kävi Kivikoulus »skarpsskalla skuulas» (kovapäitten koulus) koko\nelämänsä, eikä päässy ikinä luokalta. Se asui Nuurmannin taloos ja\npruukas kans onkia justhin tuolta samalta kiveltä, josta sinä nyt —\neikä liijoon saanu yhtäkään kalaa —!\n\nPoijat kattelivat pitkää mun päälleni, jotta kyllä setä nyt lykkää\nlompuskaa.\n\nMun olis nyt pitäny niinkun ennen vanhaankin, kun mitään ei tullu ja\noikee mahrottomasti valehreltiin, ruveta änkkäämähän ja riitelemään.\nSitte ruveta hiljallensa vetäytymään poispäin toisista, jottei saa\nselkähänsä, kattua jotta tie on selvä kotia, yhtäkkiää krääkäästä\nkamalasti, irvistää vielä ja liputtaa kieltäniki kaveriille, paiskata\nvielä kiVelläkin ja sitten — pyyhkääsemhän Santviikin mettän kautta\nkotia.\n\nMä oisin sen tehnykkin taiteen kaikkien sääntöjen mukaan, mutta en enää\nviittiny, enkä olsi pystynykkään enää niin prinkaasemahan kotia. —\nSiksi sanoon vain jotta:\n\n— Nej, nu most ja goo heim nu, mamma saa! (Ei, nyt mun pitää mennä\nkotia, äitee käski).\n\nMuutoon s’oli aivan niinkun m’olsin ollu taas poikasena Santviikin\nrannas ongella.\n\n\n\n\nHULLU KATOLLA\n\n\nOottako kuullu sitä juttua kun hullu oli kerrankin viisas, viisaheet\nkun kaikki hoitajat ja tohtorit yhtehensä?\n\nMulle kertoi yks’ piirihullujen hoitajatar, jotta heirän laitokses\nsattui toissa kesänä, että yks sellaanen rauhallinen potilas, joka sai\nvapaasti oleskella ulkosalla sairaalan alueella, sai yhtenä päivänä\nsellaasen itiin päähänsä, jotta se pääsi kenenkään huomaamata rautaasia\nseinätikkahia myöti neliikerroksisen sairaalarakennuksen katolle.\n\nEikä kukaa huomannu, mihkä s’oli joutunu, ennenkun toinen pöffänä tuli\nruokasalihin huutaan jotta:\n\n— Kustaa istuu tuola korkialla katonräystähällä ja viheltelöö — —\n\nSiinä tuli hoitajille hätä, jotta se putoaa katolta ja tappaa ittensä.\nHoitajat juoksivat pihalle, huutivat ja viittilööttivät jotta:\n\n— Tuu alha sieltä Kustaa, ei sinne saa mennä, se on kielletty ja\ntohturi on kovasti vihaanen jos se saa tietää jotta s’oot menny katolle\nistumhan.\n\nMutta Kustaa ei ollu kuulevinansa, se vihelteli vai, heilutteli\njalkojansa, ja sanoo jotta:\n\n— Phyh, en tuukkaan tääl’ on lusti olla.\n\nHoitajat uhkaskin sitä, jotta ne piiskaa sen, jos ei se tuu heti alha,\nmutta Kustaa sen kun vain näytti kieltänsä niille, ja sanoo jotta:\n\n— Että te tohti tulla tänne!\n\nYks hoitajista meinas jo lähtiä kiipiämään katolle, mutta laitoksen\ntohturi kerkes siihen ja kielti menemästä. Sanoo jotta:\n\nJos sinne menöö joku sitä kiinniottamhan, niin se varmasti putuaa ales,\ntai ehkä hyppääkin, kyllä se niin hullu on.\n\nKustaalle luvattihin rusinasoppaa ja paperossiakin, jos se tuloo alas,\nmutta Kustaa huuti vastahan jotta:\n\n— Ääää, luulettako että mä niin hullu oon, jotta teitä uskoosin. Että te\nkumminkaan anna, narraatta vain jotta mä tulsin täältä pois. Äääh — —\n\nEi ne viisahat sille mitään voinehet, eikä keksinehet. Sielä Kustaa\nvaan istuskeli räystähällä, naureskeli ja retkotti jalkojansa n’otta\nkoko laitoksen henkilökunta haukkoo ilmaa että — nyt se putuaa sieltä.\n\nSielä pihamaalla seisoi hoitajien joukossa monia muitakin potilahia,\njokka kattua töllistelivät kans sitä hälinää, Kustaata korkias\nasemassansa katolla ja hoitajien hätää pihalla.\n\nYks ukkeli siinä, pöffänä sekin, mikähän Aatu oli, kattella killisteli\nkans sitä touhua katon räystäällä, hieroskellen leukaansa ja sanoo\nsittc tohturille jotta:\n\n— Kyllä mä Kustaan sieltä alha saan — —\n\n— No koita hyvä mies auttaa sinäkin, ettei se putua — — — sanoi tohtori.\n\n— Mitäs annatta, niin mä kyllä laitan sen alha vähä vikkelää. —\nAnnattako paperossia Aatulle?\n\n— Saat koko looran, Aatu, lupas tohturi.\n\n— Antakaa esti — kyllä mä sitte.\n\nNo Aatulle hajettihin koko aski. Se aukaasi sen ja kattoo jotta\noli tupakkia, ja täynnä. Sitte se pisti looran taskuhunsa ja lähti\nastelemahan sen nelikerroksisen taloon seinän vierehen, justhin siihen\nKustaan räystähän alle ja huuti ylähä jotta.\n\n— Kustaa, kuuleksä sielä — —\n\nKustaa kumarti päätänsä niin alha jalkaansa välihin, jotta näki Aatun\nalhaalla — — — ja hoitajat kattoo kurkut suorana taivahalle jotta — nyt\nse tipahtaa.\n\n— Mitäh? — huuti Kustaa alha.\n\n— Jos et sä Kustaa tuu heti pois sieltä, niin mä kaaran tämän taloon! —\nhuuti Aatu ja rupes lykkäämhän seinää molemmin käsin.\n\nJa kun Kustaa sen kuuli ja näki niin se tuli kun orava alha ja pyyti\njotta:\n\n— Älä hyvä mies kaara talua.\n\n\n\n\nIIKKA WIIKI\n\n\nOottako kuullu jotta _Iikka Wiiki_ on tulin hassuksi ja täyttäny\neileen — 75 vuotta? Kun mulle sitä kerrottihin, jotta se oikee\nvakavissansa meinaa nyt sen tehrä, niin mä sanoon heti jotta:\n\n— Valehteloo!! — Vai sellaasen jutkun s’oon nyt keksiny narrataksensa\nsanomalehtiä ja tuttaviansa, ja nauraaksensa sitte ihmisille, kun\nne tuovat sille kukkia ja kovasti onnittelevat. Niinkun se aina on\nkoirankuria ja kepposia täynnä koko miäs. — Minä en usko sitä miestä\n— vielä kuoltuakaan. S’oon niin täys pakana ja puljunki, jott’ei\npankikkaan oo saanu sitä konkurssihin, vaikka n’oon monta kymmentä\nvuotta yrittänehet.\n\n»_Iikka pärjää aina_», — se itte sanoo. — Se narraa ja puliveivaa kaikki\npankinjohtajakkin. Se lausuu niille niin ihania runoja vasten silmiä ja\nvalehteloo niin jumalattomasti, että pahimmankin koronkiskurin järki\nIikan eres lopuksi sumenoo ja pakostakin vääntyy iloosehen nauruhun. —\n\nYks oli Vaasas kerran niin itteppäinen pankinjohtaja, joka yritti\nIikkaa konkurssihin, jotta sen kans ei Iikka meinannu millään pärjätä,\nmutta sitten sekin lopuksi — kuoli, epätoivooses kamppaalus Iikkaa\nvastahan.\n\nJa Iikka on mulle sanonu, jotta hän ei kuole tappamallakaan, ei\ntingilläkään ennenkun hän on saanu vierä suuren kranssin viimmeesen\nhäntä vastahan ryppyyllehen pankinjohtajan hauralle, vuorattaa\nkrokotiilin kyynelehet ja pitää »kolossaalisen pomppaduurin» hänen\nhaurallansa.\n\nSellaanen kenttauri, satyyri, dionyysos, narkissus, mefistoofeles ja\nhampletti tuo kaikkien vaasalaasten tuttu, hirttämätöön Iikka Wiiki\non, joka ei tunnusta olevansa eres mitään kansallisuuttakaan, ei\nsuomalaanen eikä ruottalaanen, vaikka — hurrinklimppi se siltäkin\nsisuskaluultansa on.\n\nMutta nyt se petti munkin oikeen tuplaten, — täytti peijakas\nrehellisesti ja oikee kirkonkirjojen mukahan niinkun muukkin ihmiset —\n75 vuotta!! Kaffit, pullat, kukat ja tilikrammit niinkun pruukatahan.\nN’otta totta se vissihin nyt sitten on? —\n\nMun pitää kertua vähän seränpoijillekkin mikä mies tämä meirän\nvaasalaasten ikioma Iikka Wiiki oikeen on.\n\nS’oon kuulemma syntynyt köyhästä korosta Voitilan ruottalaases kyläs täs\nMustasaaren pitäjäs 75 vuotta sitte. Pappa ja mamma on aikoja sitten\nkuollu. Ja sen oikia nimi on Israel Wiik, vaikka Iikaksi se itte ja\nkaikki ihmiset sitä sanoovat. Oikiastansa s’oon kelloseppä ammatiltansa,\nopin käyny Kokkoolas ja pitäny kellosepänverstasta pari vuotta\nLapuallakin, ennenkun se 50 vuotta sitten tuli tänne Vaasahan\nihmisten iloksi ja vaivooksi, ja perusti oman kellosepänliikkehen\nHovipuistikolle, justhin siihen nurkkahan, johna nyt on Teräksen\npuorinovi. Siin’ oli silloon puutaloo. Mäkin muistan hyvin Wiikin\nuurmakarin.\n\nMutta sitte se rupes yhtäkkiä joppariksi: osteli taloja täälä Vaasas\nniin, jotta yhtehen aikahan se ei tienny ittekkään kuinka' paljo sillä\nniitä oli: istuu hotellis vai, osti ja myi n’otta sätii. — Vieläkin\nsill’on täälä Vaasas kymmenkunta talua, miljoonien arvosta, ja niitähän\nse nyt hoitaa ja elää.\n\nMutta silloon joppoo-aikana Iikka huseeras niin, jotta se osti\nvaikka mitä. Yhtehen aikahan se osti kaikki hotellit, Sentraalit\nja Änstit täälä, Pietarsaaren ja Jyväskylän hotellit. Tuli se jo\nKaskisihinkin siihen aikaan, kun m’olin sielä poliisimestarina, ja\nmeinaas ostaa Steineriltä Kaupunginhotellin, mutta mä sanoon jotta:\nälä myy. Eikä se saanukhan sitä. Mutta niin oli tohkehes Iikka jotta\ntrossas mulle, että hän on kaupoos Vaasan kaupungin kans Klemessöön\nköyhääntaloostakin. Hinnasta vielä vähä tingithän.\n\nJa sitte se möi taas hotelleja tukkukaupalla. Hautalan-Antti osti\nÄnstin ja Sentraalin, ja se myi taas slumppikaupas ne takaasi\nruottalaasille. N’otta Iikalla on enää vähä yhtä nurkkaa tuosta\nSentrullasta.\n\nJa ostihan se Iikka sen Piispasen pakariliikkehenkin Hovipuistikolla\nsiinä, johna nyt seisoo Kansallispankin komia kivitaloo. Sitä ennen\nsiin’oli puutaloo ja Piispasen kaffila sen yläkerras, johna koululaaset\nsöivät ja näpistelivät ihania 10 pennin paakelssia. — Vanhat\nVaasalaaset muistaavat, jotta Piispasen pakaripuorin oven päällä oli\nennen vanhaan komja kullattu puukrinkula. Silloon kun Wiikin-Iikka\nsen omisti ja paakarootti, se pruukas seisua porraskivellä sen\nkultakrinkulan alla ja huutaa ihmisille jotta:\n\n— Katsokaa minun kuninkaallista paakarikruunuani! Minä olen Vaasan\nkuningas, ihailkaa ja kunnioittakaa minua — saatte hyvää nisupullaa.\n\nSe yritti kaikella konstilla saara ittellensä »Vaasan kuninkaan» nimiä.\nOlis se tyytyny »Vaasan Ruhtinaaksikin» — »Fursten af Vasa», — mutta\nihmiset ovat niin kathellisia jotta »Patruunaksi» vain ovat suostunehet\nIikkaa karahteeraamaan.\n\n— »Ja se on vehe se» — tykkää Iikka itte. Kokkolan murteella.\n\nTämä Wiikin-patruuna on sellaanen mies, jotta se ei oo koskaan hommannu\nsitä, jota se kulloonkin on hommannu, vaan aina jotakin muuta. Kun\ns’oli uurmaakarina, niin se touhus varsinaasesti näytelmähommis,\nteatterin pelaajana ja — palettimestarina: suomeksi ja ruottiksi.\nSe on oikiastansa Iikka Wiiki, joka on pannu aluulle Vaasas Työväen\nteatterin. Se kokos ja harjoitti »Kuopion takana» kappalehen, joka\nensimmääsenä näytettihin. Ja pitkät äijät se touhus Työväen\nnäyttämön rekissöörinä siihen aikahan kun Reenforssin-Eemeli ja\nSanteliinin-Alarikki sielä näyttelivät.\n\nTeatteriharrastus on Iikkaa vaivannu koko elämänsä aijan. Teatteripeliä\nsen elämäkin on aina ollu, vaikkei se itte — jumalankiitos, on sillä\nsen verran älyä — oo kappalehis itte näytelly. Ohjannu vain ja\nhusuttanu muita konstaalemhan.\n\nKaikki taires on tuolle syntiselle Wiikille mielehen. Palettiflikoosta\nse tykkää vieläkin kun hullu perunavoista. Ja tairemaalauksia ja\nkipsikuvia se ihaaloo ja on ostanukkin köyhiltä taiteelijoolta satojen\ntuhansien arvosta. Ja lahjootellu pois. Monta maalaripoikaa on Iikka\navustanu Pariisihin opiskelemaan. N’otta on sillä hellä syränkin,\nhunskelillä.\n\nKun Jyväskylän kaupunki kielti Iikan ostamalta hotellilta\nväkijuoma-oikeuret, niin Iikka lahjootti 100.000 mk Jyväskylän\nkaupungin köyhille lapsille, ja nauroo katketaksensa vielä Vaasahan\ntulles.\n\nPolitiikasta ei Iikka Wiiki oo ikänä ymmärtäny mitään. Se sanoo jotta\nse on: puljung.\n\nSe on niin mones liemes keitetty, elää mekastanu tätä maailmaa niin\npitkin ja poikin, sanalla sanojen, niin huuritoon ja syntinen mies,\nettä moni on ihmetelly, toivonu ja valittanu jottei s’oo jo aikoja\nsitten kuollu, tai rangaastusta saanu.\n\nKun se pari vuotta sitten Rantapaviljongin keittiön portahis katkaasi\nkoipensa, niin ihmiset sanoovakkin jotta: jumala rankaasi Iikkaa.\n\nMutta kun se sairaalasta pääsi, niin huuti mullekkin jo kaukaa jotta:\n\n— Linströmi paranti!\n\nJa nyt tuo syntisäkki eileen täytti 75 vuotta, — iloosena ja\npoikamaasen hassuttelevana kun kolmastalvi varsa.\n\nOnneksi olkoon Iikka! — Älä anna periksi.\n\n\n\n\nERÄS KIRJE\n\n\nOottako kuullu jotta Helsingin sapuskat, sienet, hernes- ja kaalipiffit\nsekä ainaanen silakkaloora rupesivat mua niin kyölööttämhän,\njotta päätin lähtiä kotia pariksi päivää syömähän äireen ruakia,\nlihapärinöötä ja maressoppaa.\n\nMeinasin olla vielä yhren päivän, mutta pitikin lähtiä kiireesti\ntakaasin nuoren »käräjäruottalaasten» takia.\n\nMull’ olis ollu vähä suusanaasta asiaa _Myntin-Eemulle_ Laihialla,\nmutta kun en sitä rookannu, niin pistän täs sille pienen preivin:\n\nSiis:\n\n\n                                               Vaasa 12.3.—41.\n\nTairemaalari Eemu Myntti ja Eeva kans!\n\nMuistaksä Eemu sitä meirän — »sähkölamppua»?\n\nSe pikkuunen 4—5 vuoren keltatukkaane emännän tytär, kun me asuumma\nsiinä Erottajalla, rouva Kaislarannan poksis, ja ne kaks oululaasta\nylioppilaslikkaa oven takana, jokka pruukas yskiä ja koputtaa\nseinähän jotta: olkaa hiljaa sielä. — Ja sen rautaasen portin,\npoliisin sapelin ja piirileikin Erottajalla sen fiikuksen ympärillä\n»sieltä Laurilasta», jonka porttiäärillä oli niin suuri maha, jotta\nkun se seisoo ovella eres ja poijat yritti tukkia sisälle, niin se\nsanoo vain jotta:\n\n— Ei tänne mahru.\n\nEikä mahtunukkaa, vaikk’olis poksannu käret tilooltansa. —\n\nNiin se flikka, joka pruukas tulla meirän »setien» huoneeseen, kun\nsinä funteeraalit Sesannea ja FanKokkia ja että meekkö sä maalarin\noppihin vai tryykääkkö oman luantos mukahan, ja mä makaalin seslongilla\nja lueskelin Dostojevskin »Rikos ja rangaistusta», niin kun se flikka\nensi kerran tuli sisälle, sill’oli nätti punaanen silkkirusetti pääs,\nkun me kysyymmä sen nimiä, niin se sanoo pitkän rimpsun nimiänsä, ja\nniiren joukos oli yks outo nimi, jota me sitten jälkeenpäin koitimma\nmuistutella, jotta mikä ihmeen valkeus se oli, joku valo se oh.\n\nJa kun ei me saanehet päähämmä sitä nimiä, niin tuumasimma, jotta jokin\nlamppu se oli — ja niin me ristiimmä sen pikkuflikan — Sähkölampuksi.\n\nSitte seuraavalla kertaa me kysyymmä siltä uurestansa nimiä, ja sen yks\nnimi oli — Kotivalo.\n\nNo niin! — Kuule ny Eemu ja Eeva kans, kun mä erillispyhä-aamuna lährin\nHelsingistä klo 7.40 Lahren hiihtokisoohin, niin sattui hyvä kaveri Uuno\nLaakso Kansallisteatterista, tulemahan frakis istumhan justhin mua\nvastapäiselle penkille, ja meillä oli oikee hauskaa praatata kaiken\nmailman asiat. — Muistin siinä sen meirän Sähkölampun ja että siitä\nolis tullu kans jokin teatterinpelaaja, niin kysyyn Laaksolta, jotta\ntietääkö se sen nimistä näyttelijätärtä?\n\n— Joo — sanoo Laakso heti. — Sehän on rouva Ranta, säveltäjä Sulho\nRannan rouva, Elli, tunnettu laulajatar!\n\n— No älä helkutis! — haikaasin mä. — Sulho Rannan rouva! — Tunnenhan\nmä Rannan ja tavannu monta kertaa, rouvaa en tosin oo rookannu,\nmutta ei oo tullu puheeksikaan. Täs hiljan näytteli Ranta mulle\n»Konservatorion», eli Suomen Musiikkikorkeakoulun, jota myös\nSibelius-Akatemiaksi sanotaan — katosta kellariin asti. Rantahan on\nKonservatorion opettaja ja vararehtori.\n\nEikös ookkin Eemu hassua! — Mäkin oon kuullu monta kertaa ratios Elli\nRannan laulua, lukenu lehristä sen nimisestä näyttelijättärestä. Ja oon\ntainnu istua Kansannäyttämöllä kattomaakin, kun Elli Ranta on näytelly\n— enkä oo voinu aavistaakkaa, että se on se meirän — Sähkölamppumma!!\n\nEeemuh! — se pikkuflikk? on jo kauan ollu naimisis, sill'on suuria\npulskia poikiakin — — enkä mä tykkää, että siitä niin kauhian pitkä on,\nkun se pruukas istua mun kengännenäs ja mä sitä polvella kiikuttelin.\n\nN’otta terve vain Eemu ja Eeva kans. Me tairaminakin Eemu olla kohta\nmetusalemia.\n\n— Mutta kumminkin: hei sun ja voippa hyvin! Ja Eeva kans. — Tuus.\n\n                                                 Jaakkoo.\n\n\n\n\nKERÄSEN KRUUVIT SEKAASINSA\n\n\nOottako kuullu mistä nämä pitkät satehet nyt justhin kun pitääs\nheinähän ruveta, johtuu? — Kun »torennäköönen sää» ei pirä yhtään\npaikkaansa.\n\nSieltä tietysti Keräsen putiikista, Ilmatieteellisestä toimistosta,\njohna kruuvit on, hoirethan »korkiat» ja »matalat». Sitä mäkin\najattelin, jotta nyt ei oo asiat oikeen, johros on vika, kun\nsäänappulat on jääny sarepiirujen päälle näin pitkäksi aikaa. Niitä\ntoivottuja kevätsatehia saatihin. On saatu jo liikaakin n’ottei tahro\nloppua tullakkaan. On sataa räpistelly aina vain harva se päivä, notta\nilmapuntarin viisarit pitääs jo kiiruhusti kääntää pouran ja selkeän\nsään puolelle.\n\nSiksi soitinkin lauantaina sinne ilmatieteelliselle laitokselle’jotta:\n\n— Minkälaisia masunistia siellä nyt on, kun ette hoksaa lopettaa\njo satehen antoa? Nyt on ihmiset jo heinän teos ja heinät kastuu,\nkruuvatkaa nopiaa kiinni kraanat ja vääntäkää niitä viisaria toisin\npäin.\n\n— Keränen on lomalla! — vikisi sieltä jokin flikan ääni — en mä ymmärrä\nnäiren kruuvien päälle.\n\n— No mitä sä siellä sitten teet, kun et osaa eres vesimittariakaan\nhoitaa? — kiljuun minä.\n\n— Mä oon täällä vain varatöis ja luen romaania — sanoi se ääni.\n\n— Soita nyt kuule flikka heti sen Keräsen perähän, jotta sen on tultava\njoutua kaupunkiin hoitamahan virkaansa, kun torennäköinen sää on nyt\naivan sekaasinsa, heinät mätänöö pellolle.\n\nNo kyllä se flikka lupas heti soittaa Keräselle, n'otta eiköhän se\nKeränen jo sunnuntaiaamuna tullukin virkahansa ja ruvennut hoitamahan\nparumeeteriä ja kruuvijansa. Ainakin oli pantu tuulimoottori\npuhaltamaan friskisti sunnuntaista aikaan, n’otta kyllä tästä nyt\npian heinäpourat alkaa, kun kerkiää vain saara kaikki viisarit pouran\npuolelle. Mutta kun jokku poikaaset siellä pitivät niin pitkän aikaa\nyhtämittaa satehen päällä, niin ei sitä verentuloa saa itte Keränenkään\nyhtääkkiä toppaamaan.\n\nKyllä täällä Helsingis ainakin jo eilen, maanantaina, huomas jotta\nKeränen on itte tullut kruuveihin kiinni ja vääntää selkiän puolelle\nsenkun kerkiää. Täällä paistoi koriasti päivä ja tuuli lujasti\njotta heinät kuivi ja ajettiin latohon hiespäin maanantaina ja jo\nsunnuntainakin.\n\nKyllä täs nyt ilmat selkiää ja alkaa oikein komiat heinäpourat. Ja\nsaaraan vielä lämmintäkin!\n\nSanokaa mun sanonehen!\n\nTämä juttu oli lehres 28.7—42, ja heti sitten saatihinkin hyvät\nheinäilmat, kun Keränen kerkes kruuveihinsa kiinni.\n\nJa mä sain lahjaksi yhreltä emännältä Pohjanmaalta komian juuston, kun\nniin hyvin hoirin asian.\n\n\n\n\nONGENKOUKKUJA PÄÄS\n\n\nOottako kuullu jotta ilmojen puolesta meni »välirauhan» kesälomani nyt\nihan pommihin?\n\nSiihen asti kun mä kerkesin lomalle, oli ollu kaunihit ilmat ja saatu\nkalojakin aika lailla, mutta heti kun mä tulin Antinkarihin, alkas\nroskasatehet ja yhtämittaaset pyörremyrskyt. Niin huonot ilmat mulle\nsattui, että oikeen vieläkin jurnuttaa. —\n\nJa kun mä meinasin sitä suolakalaakin onkia suuren neilikan ensi\ntalveksi! — Juu, kissinhännät. Silakkaneilikan mä olin jo etukätehen\nhommannu saarehen, ja krouvia suolaa, että ei muuta kun ruveta\nvetämähän niskaköyrys vain ahvenia, haukia, harria, siikaa, silakkaa —\nniin kittiä kans, satoo ja tuuli n’otta päätäkään en saanu.\n\nTalvisoran jälkeen se välirauhan kesä oli niinkun poistilooltansa.\nKaikki oli ja meni justhin päinvastoon kun olis pitäny.\n\nNiinkun ne ongenkoukutkin, joita ostin Teräksestä ainakin kaks tusinaa\nsuuria ja pieniä koukkuja, ja vielä fiilalla terootinkin ne parhaat\nahvenkoukut, ja panin tarkasti lakinfoorihini kiinni jotteivät putua,\nja jotta niitä on, ja mistä ottaa heti jos tarvithan ja isoot kalat\nsattuuvat viemähän. —\n\nMull’ oli niin kiirus kalahan ja sinne saaristohon, jotten keriinny\nVaasas klumppoottaa eres hiuksianikaan talven jäljeltä, vaikka pönskäni\noli pitkä ja takkuunen kun katajapuska. En tullu ajatelleeksikaan,\nkun ne ongenkoukut panin myssyni foorihin, niinkuin kaikki oikiat\nkalamiehet pruukaavat, jotta mulle niistä sellaanen risti ja harmi\ntulis.\n\nKyllä mä tykkäsin jo Seinäjoen asemalla, kun helssasin jotakin tuttua,\nettä pakkas vähä päätä kraapimahan, mutta Kokkoolas se vasta myrkyn\nlykkäs, kun — sielä ei kärsiny repiä lakkia päästä enää ollenkaan,\nvaikka kuink’ olis pitäny tervehtiä. Vähä nykiä ja retuuttaa vain\nlakinreunaa saatoon — mutta onneksi ne eivät hoksannehet, ja täyrestä\nkävi!\n\nKyllä mua sainehesti manootti Kokkolan—Kalajoen puukaasuttimes, muttei\nkärsiny enää eres päätä kynsiäkkään, kraapii niin tuhannesti jotta\nveret silmihin.\n\nEn m’oo ikinä ennen tullu mamman työ niin surkiannäköösenä ja torella\nsäälittäväs tilas, vaikka hän tietää jotta koittelemuksia on ollu\nmonta ja monellaasia, mutta kun on tukka ja pää täynnä kraapivia\nongenkoukkuja, eikä saa lakkiakaan päästä, niin se on jo jotakin niin\nkoittelemuksellista, etten paremmin tuu ja sano, jotta sit’ olis tuskin\nJooppikaan manaamata, ei ainakaan ähkymätä ja itkemätä kestäny. Munkin\noli niin suu virnis ja hampahat irvillä, jotta mamman hymy ja\ntervetulotoivotukset kuoli siihen paikkahan.\n\n— Mikä herranähköhön sun Jaakkoo on?\n\nMä koitin sanua jotta:\n\n— No kun ongenkoukut on tarttunu tukkahan ja menöövät aivoohin asti.\n— — Älä älä, hyvä ihminen nyji — huurin särkynehellä syrämmellä, kun\nmamma meinas hairata lakin mun päästäni — eikä saanu.\n\nSe oli niin surkia tämä mun eruskunnasta kotia ja lomalletuloni, ettei\nhuonekuntani sitä ikinä tuu unohtamhan. Käsipuolesta mamma kuljetti mua\nrannasta huvilan kuistille kuin sotainvaliittia ainakin. Sanoo jotta:\n\n— Istu nyt tuos, mä hajen sakset, jotta Saarahan sulta tuo lakki irti.\n\nEi sitä toinen ihminen tierä, kuinka toisehen ottaa kipiää! —\n\nVaikka mä kuinka sanoon ja pyyrin jotta:\n\n— Varovasti, varovasti! — älä nyji, älä siltä puolelta, koita toiselta\nlaitaa nostaa ja leikkaa sieltä hiuksia juurinensa poikki, — niin voi,\nraakkulehen raakkules kun s’otti kipiää. Ja kesti kauan. — Musta tuntui\njotta se repii koko päänahaan irti.\n\nEttä ihmisellä pitääkin olla niin paljo hiuksia pääs, tuollaanen\ntakkuunen karvapuska kun mullakin.\n\nMutta kyllä mamma sen silloon kans erilailla klumppas. Ja kyllä mä olin\nkauhian näköönen ja koko kuistin laattia täynnä karvatukkuja. —\n\nLakinperähän jäi suuria takkuja koukkuuhin kiinni, ja mun pääni oli\nkuin kuokittu sänkipelto: karva ja tukku sielä ja täälä törrötti,\nn’otta mä pyyrinkin äitejä jotta:\n\n— Koita mamma-rakas, jos saisit vähä tasootetuksi tuota\njälkikasvullisuutta; enhän mä näin raasitulla päällä näe eres\ntuliaaskaffiakaan juora, menöö väärähän kurkkuhun — —\n\nMutta sai se mamma kun saikin sen lakin mun päästäni lopuksi irti. — Ja\nkoukut oli kaikki tallella, n’ottei siinä mitään vahinkua tullu. Tukka\nvain meni. Ja menköhön, puskoopa uutta tilalle.\n\nMutta kyllä se oli jo ongenkoukuusta alkaan sellaanen takkupaikka\nja ikääskun enteellistä jotta sitä se tiesi. Ei tullu kalaa, ei\nmillään pelillä. Ei eres ahvenverkoolla koko kolmen viikon aikana. Ei\nnoukkaakaan, — joka aamu vesiperä.\n\nMutta nyt, kun ilmat on ruvennu »seisomhan» ja kirkastumhan, nyt taas\nkuulemma tuloo kala rantavesiin! — Tietysti, kun mun piti lähtiä\nlomilta pois!\n\nSe oli niinkun noiruttua mun kobraltani koko kesä. Helsingis heinäkuus,\nkun oli ne kuumat ja ihanat aurinkopäivät, ja mä olin tilannu\nNeoviukselta sen tikutun uimapuvun ittelleni, niin — — kolme vilkkua\nsain käyrä joka päivä puorinovesta kysymäs ja huutelemas jotta:\n\n— Eikö se mun uimakolttuni jo oo valmis?\n\n— Voi voi — ei ole, mutta ehkä huomenna, kyllä me koetamme — —\nsanottihin aina.\n\nSain sen harminkappalehen sitte pari päivää ennen kun Helsingistä\nlährettihin, n’otten keriinny kun muutaman kerran uira sielä. Mutta\nmeinasin, jotta kun lomasaarelleni pääsen, niin joka päivä molskin\nmeres kun hyljes!\n\nJa niin kolttu olikin mulla kainalos, kun saarehen tulin jotta: nyt\nuirahan koko kesän erestä. Mutta kun sinne pääsin, niin heti rupes\nsatamahan ja tuulemahan, eikä aurinkua näkyny kun parina päivänä hetken\naikaa.\n\nMuutaman kerran meres käyyn mutta vesi oli niin kylmää jotta hampahat\nlotaji. Mitä sellaasesta uimisesta tuloo, kun sataa ropsii kun saavista\nkaataan läpimärjäksi ennenkun merehen kerkeääkään?\n\nKyllä mä kovasti »uin», mutta maalla, aina kun piti lähtiä mairolle,\nelikkä puita hakemahan vajasta. Uimapuvun sai vetää tuvas päällensä ja\ntruiskata portahilta sateeseen niinkun merehen hyppääs. Ja ennenkun\npuuliiverihin kerkes, niin oli hengestyny ja läpimärkä kun uitettu\nkissi.\n\nSellaasta se mun uimiseni oli: kurjaa, n’otta itkettää vieläkin.\n\n— Tanan Molotoffi! — sanon mäkin niinku papukaija Helsingin pommitukses.\n\n\n\n\nHELMI-PAAVO\n\n\nOottako kuullu jotta yhren rintamajermun akka on fangittu faltesmannin\npetkuttamisesta, jotta hän on muka poikamies ja vapaa avioliittoon? —\nJa on friijannu jo monta viikkua täyttä häkää Anturajärven puolelta\nyhtä kainua taloontytärtä avioliiton vakaalla tarkootuksella? Olivat\njuuri aikees lähtiä Vaasahan Keturilta kihloja ostamhan, kun tuli suuri\nsekaannus ja torettihin, jottei sill’ ookkaan millä mälläthän.\n\nJoo sellaanen mailman imes nyt on pannu koko Paitapiiskan seurakunnan\npyllyllensä, poliisit ja faltesmannin juoksemhan jotta jotakin\njärjestystä täälä kotorintamallakin täytyy toki virkavallan ylläpitää\ntäs hirvittäväs miesten puuttehes jottei maailmanjärjestys, lait\nja parakraafit, sakramentit ja välikappaleet mee sukukunnittain\nsekaasinsa, muutoon tuloo tälle sankarikansalle Soroman ja Komoran\nhävitys.\n\nNo tämä pahennuksen kryyni, jok’ei halua pysyä omas lammaskarsinassansa\nuuhien puolella, vaan koittaa päkättää ja esiintyä sarvipää-pässinä ja\npukkia, vaikk’ ei sille oo sarvia uskottukaan, on syntyny flikkalapsena\n25 vuotta sitten, kastettu oikeen _Helmiksi_, elikkä 'Päärlyksi\nvaimoosten sekahan, on ripillä toisten flikkaan kans käyny ja merkitty\nasevelvolliseksi kirkonkirjoohin hamesväen puolelle koko elämänsä\najaksi, ittellisten joukkoon.\n\nHelmi oli terves ja aimoo flikka alusta lähtien. Hyvä käsistänsä ja\nriuskia vaikka mihkä töihin, otti siinä lapiohon ja kirveesehen kiinni\nkun miehetkin, paiskii ja puski ulkotöitä n’ottei huonooset miehet\npärjännehekkään sille. Nuoresta pitään joutui Helmi elättämhän ittensä,\noli kerraasti piikana Kyrööskin yhres taloos, mutta on sitte asustellu\nkotopuoles ja tehny pääasiassa trengin virkoja moneskin taloos, kun\nmiehistä on nyt soran aikana niin kova puutes.\n\nSe alkas jo ennen talvisotaa pitämhän ulkotöis miesten verhoja, kun\nakkaan pusurit ja hameet oli aina tiellä. Ja se tottui miesten pukeehin\nniin, jotta osti ittellensä miehen verhat pyhävaatteiksikin, sellaasen\nkorjan Pallopairan ja rantuusen kirjavan kaulanauhan, miesten hatun,\nsellaasen fiinin, johna etupeili fletkottaa silmillä kun riihen keula.\nJa poksinahkaäset monot jalkahan, n’otta s’oli oikee pulska ja rento\npoika, kun s’oli leikkauttanut hiuksensakki niinkun miehet, jotta\ntupeeti vain ottalla niinkun Napoljoonilla. Ja sitäkin varten Helmi\nkäytti miesten pukua, kun palkkaa maksettihin paremmin, elikkä samaa\nkun muillekin miehille. Ja _Paavoksi_ se rupes ittiänsä sanomahankin.\n\nHelmi itte ja kylälääset tottuivat niin tähän Paavohon, jottei siitä\nvälitetty enää mitään. Se käy aivan täyrestä n’otta se kulki flikkaan\nkans pyhäiltaasin käsikoukkua kirkonraitilla hattu kallellansa ja käret\nhousunplakkaris.\n\nMutta sitten talvisoran jälkeen, välirauhan aikana, kun Iivana\npakotti meitä suurella kiireellä rakentamaan sitä Kemijärven—Sallan\nhyökkäysrataa, ja Seinäjoella oli värväri ratatöihin, joka lupas hyvää\npalkkaa, päätti Helmi lähtiä työmieheksi sinne. Se meni ja otatti\nkomian valokuvan ittestänsä Paavona hattu pääs passia varten, ja sitten\nfaltesmannin konttuurihin, jotta hän lähtöö Sallan ratatöihin ja\ntarvittis työpaperit matkalle.\n\n— Jahas — sanoo faltesmanni — jotta ratatöihin pohjoosehen. — Nimi ja\nsyntymävuosi?\n\n— Paavo min’ oon, se ja se, siitä kylästä — valehteli Helmi silmää\nräpyttämätä ja truiskaasi syljen niin rennosti faltesmannin potlooraan\njotta se kattoo oikee pitkää. — Syntyny v. 1918, ripillä käyny,\nrokotettu ja naimatoon. Täs on valokuva.\n\nJa niin faltesmanni laittoo henkilötoristuksen ja matkustusluvat\nkunton, kattoo vain jotta valokuvat ja naamaplätti tämmäsivät yhtehen,\nlöi vielä komjat temppelit päälle jotta selvä on.\n\nJa niin Helmi-Paavo löi työverhat ja saappahat reppuhun ja lähti\nSeinäjoelle sen värvärin puheelle, joka antoo junalipun ja vähä\nförskottia matkarahooksi.\n\nJunas se Helmi-Paavo teki tuttavuutta heti yhren nuoren lesken kans,\njok’ oli menos Ylivieskahan kotiansa ja oli aika pulskan näköönen\nlirusilmä. Niistä tuli niin hyvät tuttavat, että se leski haastoo\nsitä töihin kotiansa, seliitti taloot, varallisuutensa, eik’ ollu kun\nyks lapsikaan. Mutta Helmi-Paavo sanoo, jotta hän on tehny kontrahtin\ntyöpaikkahansa, jottei hänen nyt passaa ainakaan heti tulla.\n\nNiin rakkahiksi tulivat, että Pännääsis kävivät yhres korvikkeella ja\nvaunusillalla sitte vain seisoskelivat puristellen toistensa kättä. Ja\nennenkuin Ylivieskan asema huuti, n’olivat jo käret toistensa kaulalla\nniin rakkahasti, jotta itkua leski teetteli, kun Helmi-Paavo pussata\nmoiskahutti sitä hyvästiksi; lupas heti kirjoottaa ja pian tulla.\n\nSielä Sallan ratatöis Helmi-Paavo puski töitä suures topparoikas\nmiesten kans, repii suutansa, manata naskutteli ja nukkuu kämpäs\nmiesten joukos niinkun muutkin kolme kuukautta, ja nosti pulskat\ntilit. Eikä kukaan epäällykkään, kun miestä oli kun vihalaasia lapion\nvarres ja puskikkoa laajalti kykittäväksi. Mutta sitte tuli Helmi niin\ntäihin ja likaaseksi, kun ei passannu mennä toisten kans saunahan,\njotta Helmi-Paavo otti loppulitviikin ja lähti kotipuolehen takaasi\nmaatöihin.\n\nNo nyt sitte, kun tämä uusi sota alkas, ja tuli muotihin nämä\nsota-avioliitot niin Helmikin oli kirjeenvaihtona tutustunu yhtehen\njermuhun »sieltä jostakin», kirjootellu ja kirjootellu ja saanu preiviä\nharva se päivä, n’otta menny kesänä olikin sitte tullu yks jermu\nkattomhan kultaansa ja ei muuta kun heti korvat luimus pappilahan.\nHärin tuskin oli Paavo saanu Helmin hynttyyt päällensä, kun se\nsulhaanen taloon ilmestyi lauantaina ehtoopuolella. Sunnuntaina jo\nkuulutettihin ja heti päälle vihittihin. Iltajunalla piti sulhaasen jo\nlähtiä takaasi n’otta s’oli niin hätäästä hommaa kun yks nuolaasu ja\nunennäkyä.\n\nMutta on se Helmin mies aina silloon tällöön vielä kirjoottanu.\n\nTämä nuori rintamaleski on nyt viimme talven ja tähän asti työskennelly\nsepän apulaasena, päällelyöjänä pajas, isolla vasaralla paukutelin sitä\nmukaa kuinka seppämestari on rauranpäätä alaasimella kääntäny. Hyvin\non pärjänny ja tienannu friskisti sepänsällinäkin. Ottanu vielä uuren\nnimen ja passinkin taas faltesmannilta.\n\nS’oon ollu ny _Mauno_ nimeltä sen jälkeen, kun se rupes kulkemhan\nfriijoolla sielä Anturajärven puolella yhren pikkutaloon tyttärellä.\nJa aivan lantta laureen on kulkenukkin niinkun vasituunen friijari\nainakin, jotta joka lauantaki-ilta lähti pussilla ja tuli takaasi\nmaanantai-aamuna ja kovasti fletkooksis ja silmät harmaana.\n\nSielä morsiamen koros pirettihin jo aivan vissinä asiana, jotta emäntä\nlaitteli aamukaffit ja pani vävypoijalle kamarihin syömistä mitä\nparasta taloos oli.\n\nJa morsian oli niin hempiä ja höllöösillänsä, jottei se tienny kuinka\ns’olis ollu ja viserrelly krekkumatantussansa, kun Mauno hialle tuli.\n\nMutta sitte tuli ne hautajaaset siinä morsiamen naapuritaloos ja\nse suuri sekaannus. Taloon väkiä oli pyytty maahanpanijaasihin ja\nmorsianta kans, mutta se sanoo jotta hän ei nyt viitti tulla, kun\nhänellä on justihin se sulhaaspoika vierahana kotona. — Niin sanottihin\njotta:\n\n— Tulkaa molemmat, hyvinhän se passaa, että tuleva naapurih isäntäkin\nsaa tutustua kylälääsihin.\n\nJa niin se meni sitte surutaloohin se iloonen nuoripari kovasti suu\nmessingillä, tyyrihin ja onnellisen näköösinä. Peräkamarihin oikee\nviethin ja kannettihin fiinisti prikalla kaffetta monellaasen nisun\nkans.\n\nSielä niitä kulki kattelemas ja kattomas koko kylän väki ja vähä\nkaukaasemmakkin vierahat.\n\nSiel’ oli yks taloon sukulaas-emäntäkin Kyrööstä asti tullu ja kun se\ntuli kamarin ovelle ja kattoo, niin sen leves silmät auki jotta:\n\n— Mitä herranjestas, valehtelooko mun silmäni, vai mitä?! — ja oikee\nmolemmin nyrkiin hieroo silmiänsä, ja taas kattoo n’otta silt’ oli\nsilmät päästä purota. — Onko tuo, kuule flikka, sun friijaris, tuo\nmiehenkuva — — tuo _Helemi_, jok’ oli meillä Kyröös piikana!\n\nNo se Helmi suuttuu kun tupakki jotta:\n\n— Mitä tuo hullu akka pöläjää, jotta mä muka oisin jokin Helmi ja ollu\nsillä Kyröös piikana. En oo ikänä Kyröös ollukkaan enkä oo tuota ämmää\nennen nähnykkää — huuti friijaripoika sinisenpunaasena kiukusta.\n\n— No tottahan mä nyt sun tunnen, jotta Helmi sä oot, älä yhtään\nkoitakkaa väittää, kun monta kertaa olimma yhtaikaa meirän saunas\nkylypemäs. — Voi tuhannen hunsvottia sua mikä ketales ja kälmi oot —\npaasas Kyröön emäntä vastahan, n’otta siitä nousi kamala meteli.\n\nMorsiankin holotti jotta:\n\n— Mitä se emäntä nuota mahrottomia puhuu, tottakai mä nyt tämän\nsulhaaseni Maunon tunnen kun oon sen kans kauan aikaa tuota, tuota —\npunasteli morsian — friijaallu.\n\nJa sen morsiamen äiteekin nauroo n’otta vatta hyllyy jotta:\n\n— Kyllä te nyt emäntä erehryttä, jotta tämä Mauno olis muka\nflikkaihminen, heh heh.\n\nMutta se Kyröön emäntä präiskäs vain jotta:\n\n— Itte ootta hulluja! Flikka se tuo on; kyllä mä sen tunnen ja oon itte\nmonta kertaa nähny.\n\nSiälä sattuu olemahan poliisikin emäntänsä kans ja se sekaantuu lopuksi\nasiahan. Sanoo jotta:\n\nTuus nuorimies mun kans vähä tuonne pihan perälle, että mä saan sun\nkans kahrenkesken vähä jutella.\n\nMauno-Helmi lähti kovasti noukkapystys poliisin kans nurkan taa ja\npoliisi kaarevaatti keikisti ja käski sitä Maunoakin, mutta se sanoo\njotta: ei mun nyt tarvitte.\n\nPoliisi hairas jo käsipuolesta Maunua kiinni jotta mikä sä oikee kuule\noot, mutta Maunu löi poliisin sormet pois jotta: älä satu. Ravisteli\nvielä poliisia niin rintamuksista, jotta siihen se homma jäi. Ja niin\ntulivat takaasi tupahan.\n\nMutta sielä poliisi sanoo koko joukon kuullen jotta:\n\nKyllä mäkin nyt luulen ja epäälen, ettei tuo mikään mies oo, mutta kun\nmull’ ei oo oikee laillista valtaa toimehenpanna ruumihintarkastusta,\nkun s’oon vaimonpuoli, niin mä määrään mun emäntäni ja tämän Kyröön\nemännän toimittamhan tarkastuksen, ja kamarista pois kaikki muut paitti\nsulhanen ja morsian.\n\nNiin se poliisi ajoo kamarista pois kaikki muut, pani kamarin oven\nkiinni ja vielä nojas ovehen, jottei se pääse pois, jos yrittääs\nrynnistää.\n\nSiälä kamaris nousikin heti eri jytinä, kun ne emännät kävivät sen\nkimppuhun ja Mauno-Helmi pani vastahan, n’otta lavittat poukkooli ja\nmyrkröönä putos nurkas kukkajalaalta.\n\nSitte kuuluu poliisin emännän ääni jotta:\n\n— Ei täälä mitään oo — — — klinkkuveitti vain plakkaris — — — ei mikä\ntäm’ on — —\n\n— Älä potki siinä! — huuti Kyröön emäntä — — — ääh, ota pois se vain\nsiltä.\n\nSitte kuului poliisin emännän kova hohuutus jotta:\n\n— Muuretteri tämä vain on!\n\nSamas poliisi riuhtaasi oven auki, tormas sisälle ja sanoo jotta:\n\n— No siinä se nyt nähtihin, jottei se mikää mies oo, lurjus s’oon,\nmiehen puvus kulkoo täälä ihmisiä narraamas, väärät paperit taskus. Mä\nfangitten sun heti paikalla.\n\nEikä se Mauno-Helmi enää vastahan väittänykkää, kun knapitti ja oikooli\nverhojansa. Tunnusti ittekki jotta flikka-ihminen hän on, vaikk’ on\npitkät aijat jo käyttäny miesten vaatteita.\n\nOli se sellaanen ällistys kaikille ja varsinkin sille morsian paraalle\njotta se istua tollotti vain sängynlairalla, käret roikkuu sivulla ja\naivan holtittomaksi löi koko krupin. Eikä sen äiteekään osannu sanua\nmitään.\n\n— Tuas on sulle — jahkaasi lopuksi se poliisin emäntä ja pisti sen\nmuuretterin sen flikan kourahan, kun ei se tienny mihkä s’olis sen\nkäsistänsä pannu.\n\nN’otta siihen se friijuu loppuu.\n\nPoliisi lähti viemähän sitä Maunu-Helmiä fankiföörärille jotta se\ntämmätähän käräjille vastaamahan virkamiehen petkuttamisesta ja väärän\nhenkilökortin halluspirosta. Ja siitä tuloo linnaa. — Ei sitä siitä\nfriijoosta voira rankaasta, se kun on sellaane makuasia.\n\nKun se morsian sitte äiteensä kans astuskeli kotiappäin, niin ei muori\nsaattanu olla jahkaasemata tyttärellensä jotta:\n\n— Oot sä kans aika pössöö, kun poijas makaat, ekkä tuon vertaa hukaa — —\n\n— No mistäs mä, kun s’oli niinkun oikeen poijat pruukaa ja kun sill’\noli kaikki sellaaset kuiheet.\n\nMutt? mitähän se rintamajermu mahtaa tuumata, kun se saa kuulla jotta\nsen akka on ruvennu friijaamahan taloontytärtä täälä kotorintamalla.\n\n\n\n\nILMATORJUNTA\n\n\nOottako kuullu tätä sota-ajan juttua?\n\nJohnakin Irokeesian kuningaskunnas viholliset pommittivat kans\nkaupunkeja niinkun nyt maailmas pruukathan, harva se päivä, jotta\nihmiset joutuvat istumaan pommisuojas aivan työksensä. Rupesivat jo\nkyllästymäänkin. Ja ilmatorjuntakanuunat paukuttivat talvahalle senkun\nkerkesivät, mutta eivät saanehet mitään putoamahan.\n\nNo nyt sattui sitten kerran, jotta Irokeesian pääkaupungis tuli\nhälyytys, vihollisen pommikoneet olivat päällä ja ihmiset oli ajettu\npommisuojiin. Viimeisenä toivat ilmasuojeluvalvojat sinne yhtä\nkrätyystä äijää niskasta tuuppien. Se oli kovasti kiukus ja rupes\nsuurella äänellä motkottamahan siellä pommisuojas, jotta:\n\n— On se kans hommaa tuo meirän ilmatorjunta kun monella kymmenellä ja\nsaralla kanuunalla ampua präiskithän niin paljon kun keriitähän — eikä\nyhtään konetta ne oo saanu putoamaan. N’oon oikeen koulutettu muka\nampumahan, monta tuhatta miestä syö ja makaa aivan sitä varten, jotta\nampuusivat ales noita vihollisen pommikonehia. Miljoonia tuhlatahan\nkruutihin ja ammuksihin, eikä muuta tulosta niiren präiskimisestä oo,\nkun se, jotta särköövät vielä kaikki meitän ehjinäkin olevien talojemme\nkatot alasputoavilla ammusten sirpalehilla. — — Eivät yhtään konetta\noo saanehet puretetuksi koko soran aikana, vaikka joka päivä hiespäin\npaukuttavat ja muka oikeen sihtaavatkin. — —\n\nNiin se äijä molotti ja halvensi valtakuntansa ilmatorjuntahommaa.\nJa se herätti kauheasti pahennusta, jotta siihen tuli pian valtion\nsalapoliisikin, tarttui äijää taas niskasta kiinni ja sanoo, jotta:\n\n— Vai halvennatte te valtakunnan puolustuslaitosta? — Te tairattekin\nolla vihollisen agentti ja tesantti, kun tuolla lailla puhutte. Mars\nmatkaan ukkeli ja äkkiä.\n\nJa niin se äijä vietiin suoraa päätä sotaoikeutehen ja tuomittiin\nkuolemahan, sillä sota-aikana on tutkinto lyhyt ja tuomio ankara.\n\nEnnenkuin tuomio pantihin täytäntöön, niin tuomari kysyi niinkun\npruukathan jotta:\n\n— Olisko kuolemaantuomitulla jokin toivomus, jota se haluaa?\n\nNiin se ukkeli sanoo jotta:\n\n— Minä pyyrän, että minut ammuthan ilmatorjuntakanuunalla.\n\nNiin tuomari sanoo jotta:\n\n— Se on kohtuullinen pyyntö ja sopii hyvin täyttää, varsinkin kun\nhän on halventanut juuri ilmatorjunta-asetta.\n\nJa niin se mies vietiin sitten yhtenä yönä kun ei ollut hälyytystä,\nulos kaupungista yhren mäennyppylän päälle pitkäpiippuisella\nilmatorjuntatykillä ammuttavaksi.\n\nOli talvipakkaanen ja kylmä tuuli puhalti. Kalpea kuu vain mollotti\nyksin taivahalla, n’otta kun se mies oli vähis verhoos, niin aivan se\nvärisi vilusta seisoessansa siinä monta tiimaa, kun ammuttihin.\n\nLopuksi se kuoli — keuhkotulehruksehen.\n\n\n\n\nKESTOLAINEET RÄISÄLÄN FLIKOOLLE\n\n\nOottako kuullu jotta Tapolan-Antti, Ilmajoen siirtoväen keskushuollon\nhyväsyrämminen ja tunnontarkka jäsen, on nyt joutunu kamalahan\npimpamppihin, kun s’oon luvannu ostaa yhrelle nätille Räisälän\nevakkoneitille korvakelluttimet, eikä se tierä minkälaaset ne pitääs\noikeen olla.\n\nIlmajoella on niinkus tierättä nyt Räisälän pitäjälääset huollettavana\nja siin’ on kunnanmiehillä huolta aamusta iltahan asti. Kunnantaloolla\nistuu kaiket päivät keskushuoltotoimikunta vakaisan Uotilan-Kallen\npuheenjohrolla, rahastonhoitajana on Röysköön-Iisakki ja jäseninä\nTapolan-Antti, Arvo-Sihroon Saima, Rajalan-Sampan Aliina, Viano Västi\nja Hanna Hämeenniemi. Eri kyliltä tuorahan sinne keskustoimistohon\nsiirtoväen avustuspyyntöjä paperille kirjootettuna ja eri kylien\npiirikaitsijain lausunnolla varustettuina, jotta olisko apua annettava\nvai ei. Ja ne siirtoväjen tarpehet ne on moninaaset niinkun ihminen\nhyvin ymmärtää, jotta kun kaikki on pyytämisen varas, niin kaikkia\nja paljo ihmiset tarvittookii, paitti ruokaa ja juomaa, kaffia ja\nlämmintä, niin vaatetusta ja kenkää kantapäästä asti. Ja flikka\nihmisillä tänä aikana varsinkin on niin kovasti monia välttämättömiä\ntarpeita jotta sitä ei oikee sivullinen hoksaakkaan. Varsinkin jos\non nuori ja nätti, niin sitä pitää olla vetoplaaStaria ja ulosnäkyä,\nkaikellaasia krimpsuja, koukkuja ja kalistimia. Välttämättä!\n\nJa kun Ilmajoen kunnanmiehet nyt kerta kaikkiastansa ovat ottanehet\nräisälääset huoltohonsa, niin kyllä ne kaikkensa kans koittaavakkin\ntäyttää ja huolta pitää, niin ettei pitääsi olla mitään moittimista.\nNiinkun kohta saatta kuulla.\n\nTäs menheellä viikolla istuu Ilmajoen keskushuoltolautakunta taas ja\nläpikäy siirtoväen korkiaa avustuspyyntöjen pinkkaa. Kalle Uotila luki\nja muut kuunteli. Niin oli jo montakymmentä anomusta käsitelty ja\nannettu mitä suinkin voitu. Mutta sitten tuli kolme sellaasta anomusta\nKoskenkorvalta ja piirikaitsijan puoltolauseella varustettuna, jotta\nkun Kalle Uotila vakavalla naamalla luki, niin lautakunta meinas saara\nlaakin ja hämmästyksestä purota penkiltä: kaks kaunista Räisälän\nevakkoflikkaa anoi nöyrimmästi ja suurella kunniootuksella, että\nIlmajoen keskushuoltotoimikunta laittaas heille — »kestolaineet» päähän.\n\nJa kolmas flikka pyyti, että Huolto ostaas hänelle — korvakelluttimet!\n\nSiinä istui Ilmajoen komia keskushuolto suut auki ja silmät tapilla\njotta:\n\n— Jaa, mitä nyt tehrähän? — Suostuuko lautakunta, että laitetahan\nvaltion varoolla »kestolainehet» kahrelle flikalle ja yhrelle ostethan\nkorvakilluttimet? — kysyy Uotilan-Kalle, ja lisäs vielä omasta\npuolestansa jotta:\n\n— Kyllä kai ne olis laitettava?\n\nNaisjäsenet hapuilivat päätänsä jotta, eihän meilläkään oo, ja\nmutajivat jottei muka ne flikakkaan tarvitte. Mutta kyllä puheenjohtaja\noli vakavasti sitä mieltä, että flikkaan pitääs saara kiharat, ja että\nne tarvitahan ja ovat välttämättömiäkin.\n\nRöysköön-Iisakki pani pontevasti valtionpussin puolesta vastahan, mutta\nTapolan-Antti nyäkytteli päätänsä jotta:\n\n— Kyllä kiharat mun mielestäni flikoolla mukavia on, ja sellaaset\nkliparehet korvis kans!\n\nN’otta lautakunnan naisjäsenet olivat aivan imehisnänsä ja räpyttelivät\nvilkkaasti silmiänsä, kun vakavat isäntämiehet tuolla lailla ovat\nvalmihia pynttäämähän ja laittamhan kestolaineita flikoolle.\nSihronn-Saima meinaskin jo sanua jotta:\n\n— Kyllä te muille naisille ja flikoolle rahaa lykkäättä kiharoomista\nvarten, mutta oma emäntä saa kulkia kaffilusikka nutturas — — mutta\nsai onneksi piretyksi suunsa kiinni.\n\n— No ei nyt ainakaan valtion varoolla kestolaineita flikoolle laiteta\n— sanoovat naisjäsenet kaikki yhtehen äänehen.\n\n— Niin, mutta tuota, tuota, kyllä flikat tarvittis saara ne kestolaineet\n— tykkäs Uotilan-Kallee, eikä lyöny asiaa lukkuhun, piti puheenjohtajan\nvasaraa pystys vain.\n\nJa tuumas. —\n\nSitte se pani sen vasaran pois, otti paperin ja pännän ja rupes kieli\nposkella kirjoottamhan. —\n\nJa kesken kaiken se kysyy jotta:\n\n— Mitä ne kestolaineet maksaa?\n\nNiin Västin-Viano sanoo jotta:\n\n— Rantojan-Fannin Kampaamos otetahan hyvistä laineista 50 markkaa.\n\nNiin puheenjohtaja kirjootti ja luki paperistansa jotta:\n\n»Rouva Fanni Rantoja. Ilmajoki.\n\nLaittakaa sille neitille, joka tuo Teille tämän lapun, hyvät\nkestolaineet sähköllä, 50:n markan erestä. — Minä maksan.\n\n                                      Kalle Uotila.\n                 Ilmajoen Vapaanhuollon keskuksen puheenjohtaja.»\n\nJa sitte se kirjootti toisen samallaasen lapun valmihiksi ja sanoo\nRöysköön-Iisaktlle jotta:\n\n— Sanokohon sun Eetlas mitä tahtoo, mutta kirjoota nimes tuohon, ja\nmaksa sä sen toisen flikan laineet.\n\nKyllä Röysköön punti esti vähä kraapii päätänsä ja ajatteli Eetlaansa,\nmutta tykkäs sitte jotta:\n\n— Sama se! — Pitää flikkaan saara krutut päähänsä, mä maksan sen toisen.\n\nMutta Tapolan-Antin huonosti käytihin, kun sen osalle tuli hankkia\nsille kolmannelle Räisälän neitille ne korvakelluttimet. Kun ei se\ntierä nyt minkälaaset se ostaas ja laittaas, jotta ne sille flikalle\npassaasivat. Kun toiset sanoo jotta nyt on muoris sellaaset valkooset\nymmyrkääset pumpulat kun knapit korvis, ja Antin mielestä makorenkahat\nolis komjemmat.\n\nSe on käyny jo Honkasalon-Urhon kellosepänliikkehes kattelemas\nkorvarenkaina jos jonkillaasia nappia ja nastoja, kruuvilla ja ilman,\nmuttei se tahro löytää passelia, eikä tierä mitä tekis.\n\nSe on viettänyt jo monta unetoonta yötä tämän asian takia ja ähkynykkin\nunissansa jotta:\n\n— Jo mä nyt liemehen jouruun sen flikan korvien kans, jotta minkälaaset\nkilluttimet sille pitääs laittaa, knapit vai makorenkahat?\n\nMones mutkas s’oon Tapolan-Anttikin eläässänsä ollu, muttei tällääses\nsialunpiinas koskaa ennen. Kyllä se ittekkin sen jo aavistaa, jotta\nosti se vaikka minkälaaset korvakrivat sille flikalle, niin vikahan\nse kumminkin menöö, on ne niin kronkelia pyttyjä naiset, ettei niiren\nmieltä osaa kukaan nourattaa — ei ainakaan korvarenkahan ostos.\n\n\n\n\n»MULLI-YHRISTYS MOSKULAN» MUISTOKSI\n\n\nOottako kuullu, jotta niin paapaksi täs on tultu, jotta ylioppilahat\novat vaatinehet multa kans jotakin muistelmakirjootusta\nEtelä-Pohjalaasen osakunnan 30-vuotis-alpuumihin, 1938.\n\n»Ei oo aikaa» — koitin vastahan vängätä, mutta niin lujalle otettihin,\njotta viime tingas nyt yritän täs hätääsesti jotakin paperille\nlykätä. Eipä sen puolesta, etteikö olisi paljo iloosia ja mieluusia\nmuistoja siltä aijalta, kun osakuntaan kuuluin ja opintiellä Helsingis\nmakaalin, mutta tahtoos, kun kerran kirjoottaa, panna se jonkillaasehen\njärjestyksehen ja myös muotoon, mutta ei oo nyt aikaa. Ja siksi\ntoiseksi arveluttaa oikee mitään »muistellakkaan», sillä mä en suinkaan\nherraparakkohon ollu ylioppilasaikoonani mikään rippikoululaanen,\nenempää kun nykkään, vaan aika hunskeli ja esimerkiksi jälkeentuleville\naivan kelvotoon »siivis». — Mutta ittelleni oli ylioppilasaikani\nelämäni iloosin ja muistois yhä vieläkin ihanin aika. Ja se johtui\nlähinnä siitä hyvästä ja lujasta toverijoukosta, johon kuuluin koko\nopiskeluaikani yliopistos vv. 1909—1914.\n\nSiihen jokapäiväiseen ja 5 vuotta kestäneeseen toveripiiriini,\n»Mulli-yhristys Moskulaan» niinkuin sitä meirän kesken sanottihin,\nkuuluivat Vaasan suomalaisen lyseon v. 1909:n ylioppilaat; ins. Jussi K,\nins. Viljo R, ns. »allekirjoittanut», ja kaikkein paras kaverini lääk.\ntri Antti H, sekä pari vuotta vanhempi »siivis», Vaasan lyseon poikia\nja koulutoverimme hänkin, maan mitt.ins. Otto J.\n\nTämä oli kantajoukko. Tosin vieraili joskus joitain toisiakin, mutta me\nviis elimmä ja olimma yhtä koko aijan. Juuri tämä luja ystävyys, joka\nkesti ja jakoi kaiken — rahatkin — on luullakseni aivan ainutlaatuista.\nJokainen meistä »eristyi» luvuissansa samanaikaasesti kun ahkerammat\nja paremmat lukuhevooset, vaikkakin me pauhasimma ja mekastimma eri\nlailla. Me valmistuimma kaikki samoihin aikoihin, paitti Antti, joka\nluki lääkäriksi, talven 1914—1915 taittees. Näistä iloisista, elämäni\nparaista ystävistä on elos enää vain — allekirjoittanut. Lämpimät\nmuistoni seuraavat aina heitä; ne olivat hyviä, suoria, reiruja poikia.\n\nMe olimma vielä sen »vanhan hyvä aijan» ylioppilaina, kun ei ollu\nturhaa kiirusta; ylioppilas oli herra, sai pankista velkaakin, eikä\ntarvinnu niin kauhiasti lukiakkaan, kun kuulemma nyt. Ei ollu siihen\naikaan mitään numerus klaususta mille alalle lähti. Ja »paikkojakin»\noli auki paremmin kuin nyt.\n\n»Osmolas» Esplanaatilla maksoo kerrassa runsas ja monipuolinen pöytä\n1 markan aterialta, Fennian paperossit 50 penniä »loora», »Grönstedts\nblå», halva punssia, maksoo muistaakseni 2:75 ja ruokaryyppyjä varten\nseisoi Cambrinis silloon vielä kaksikin viinakaraffia, joista sai\nkulauttaa niin monelle jalaalle kun tykkäs ja vaikka kaverinkin\nvarpahille. Vappua ruvettihin viettämähän jo pari päivää ennen viemällä\ntalvikamppeet »stamppiin», myymällä narinkan juutalaismatameille kaikki\nkalossit, karvalakit ja muut parseelit niin tyyrihistä hinnasta\nkun suinkin. Joskus ahristuumma viemähän poksin emännän suuren\n»merimaisemankin» panttiin, mutta se hajettihin heti takaasin, kun\nkerittihin ja rahaa saatiin.\n\nTuli muuttokin koska rookas, välistä keskiyölläkin, mutta mitäpäs\nsiitä; kumaastihin piironginloorasta sukat ja aluusverhat suurehen\nkäpsäkkihin, jollaasen me olimma viisahasti kyllä kaikki varannehet\nittellemmä. Saman tien pyyhkäästihin pöyrältä kirjat ja pläkkipotut\nsamahan kasahan — eikäpä sitä meikälääsellä sitte poksis muuta\nomaasuutta ©liukkaan, kun palttoo selkähän ja lakki päähän. Kapsäkki\nkätehen ja keppi kans, ja niin asteltihin kovasti loukkaantunehina —\n»muka metelinpirosta» — portahia alha yöpimiälle karulle, vihellettiin\nvosikka ja ajettihin tavallisesti — Untolaan. Nukuttiin makiasti\npäälle. Sitte aamulla ajettiin jonkin toverin poksiin ja »kiinattihin»\nsiellä soffalla pari päivää, kunnes taas löytyi sellaanen poksi, johka\nsopi asettua.\n\nMe asustelimma yleensä Isolla-Roopertilla ja käyymmä aamukahvilla\nsiinä Annankarun kulmas Elannon kaffilas, jonka jäseniksikin me joskus\ntulimma niillä »lapoolla», joita Ville keräs.\n\n— Kaffi ilman kans ja klasi maitua — oli mun ainainen tilaukseni.\n\nPäivisin painuivat polyteikkari-kaverini töihin, minä tuhertelin\nkirjojen! kans ja kävin joskus jotakin kuuntelemas, mutta joka ilta me\nveikkoset »treffattiin», istuttiin »Anglees», Yrjön ja Uurenmaankarun\nkulmas tai »Fyyranis» Erkinkarun N:o 4 — tai pelattihin »pismarkkia»\ntoistensa luona, kun ei ollu kellään rahaa. Ja se sattui aika usein.\nTulitikkuja vain pelattiin, kunnes ostimma komjan kipsipystin, sorjan\nflikankuvan tietysti, josta kiertopalkintona pelattiin monasti\naamusarastukseen asti. — Tuo pysti jäi lopullisesti mulle ja koristaa\nse kirjahyllyäni rakkaana voitonmerkkinä vieläkin.\n\nNiin raha. — Sitä meistä useimmat saivat alkuvuosina kukin kotuaan,\nmutta sitä pakkas menemähän niin paljo, että järjestelimmä ittellemmä\nlaihnoja kotikuntien säästöpankeista. Ja kellä oli rahaa, sen rahalla\nelettihin, kunnes loppui. Sattuipa niinkin, että eräs tovereista\nkirjootti kerran syksyllä meille jo Helsinkiin tulleille, että hän ei\npääse tulemaan koko lukukautena, kun ei saanu laihnaa järjestetyksi.\nMe lähetimmä hänelle matkarahat ja lupasimme yhteisvoimin hoitaa sen\nlukukauren. Hän tuli ja olikin aika vaativaanen; rahaa piti hänelle\nolla enempi kun meiltä omalta mekastukselta tahtoi riittääkään; mutta\nhyvin vain sekin lukukausi pärjättiin. — Tämä huomautuksena siitä\nlujasta ja hyvästä toveruuresta. Hän sai sitten laihnan, ja autteli\ntaas puolestansa meitä toisia.\n\nMutta se oli loistokohta, kun Ville sai Teuvan pankista 3.000 mk. —\n\nMe olimma viettäneet kituvaa elämää ainakin pari viikkua, pelannehet\nvain tulitikkuja Villen poksis »Holmströmin ruokasalien» ovikamaris\nHeikinkarun ja Vlatimirin kulmas.\n\n»Poikki» olin minä, poikki kaikki toisekkin, hyyryt maksamata, mekastus\nvähis, eikä ruokarahastakaan ollu paljo tietua. Tylsältä tuntui elämä\nja pismarkki maistui puulta. Kesken kaiken sanoi sitten Ville jotta:\n\n— Orottakaas vähä, mä käyn erestakaasin asialla ja tuun kohta takaasi —\n\nSiitä me emme välittänehet, eikä mitään toivoneekkaan. Koeteltiin\npelata junnata vain aijan kuluksi.\n\nMutta hetken päästä rupes meirän klasin alla, siinä ensimmääses\nkerrokses, auto töryyttämhän sillä lailla jotta me sanoommakin:\n\n— Mitä tuala karulla auto tualla lailla törähyttelöö? — ja menimmä\nklasille kattonahan.\n\nNiin paraatioven erustalla seisoo kaks autua perätysten -— avonaisia\nne olivat siihen aikaan — ja etummaases istuu Ville yksistänsä kovasti\nnoukkapystys ja heilutti kättänsä meille jotta:\n\n— Terve, tulukaa poijat.\n\nMeitä oli neljä leviää naamaa klasilla silmät suurena jotta mitä se\nmeinaa, niin hämmästyksis jotta ei tullu mielehenkään lähtiä pihalle.\n\nVille nousi lopuksi itte kärryystä ja tuli sisälle mahtavana kuin\nMooses käsi pystys jotta:\n\n— Mä suuren ilon ilmoitan, maan lapsille nyt tulevan: Rahaa, rahaa kuin\nroskaa poijat — ja viisas rintaplakkariansa, johka se oli fiiniksi\nnästyykiksi krutannu vanhaalajia suuren ja ihanan 1.000 markan setelin.\n\nOtti pehkana sen vielä hyppyysihinsäkin ja — niisti nenänsä, mutta\npisti kyllä tarkasti taskuhunsa.\n\nSilloon mekin jo hoksasimma. Naamat vääntyyvät ihanahan kärsimyksen\nirvihin, tuskin silmiä erootti.\n\n— Mistä sä oot velii saanu tuan ihanan nästyykin? — huurimma me\npaukahtaen kuin samppanjakorkit, ja olsimma repinehet vaikka\n»esivaattehekkin» hämmästyksestä, jos meillä sellaasta tyykiä olis ollu.\n\n— Älkää kysykö, vaan sonnustakaa ittennä matkahan ja juhlimahan, sillä\nvuonan minä tahron veljilleni lahrata ja kyllääseksi heitänsä ravita\nja vierä heirät uloos tästä Saharan erämaasta, jossa me niin kauan\nkuivuuresta kärsineet olemma — paasas Ville.\n\nKyllä meirät sai! Takki selkähän ja ryntäämällä uloos. Meinasimma mennä\nvähinsä molempihin autoohin, mutta Ville viittas ylhäätte jotta:\n\n— Tuonne — — — köyhät. Minä yksin tänne ja ajan etellä.\n\nKöyhyys ja nöyryys tietysti tottelivat, astuuvat kiltisti jälkimmääseen\nautoon, Ville yksin etummaiseen ja niin lährettihin.\n\nMe luulimma jotta jonnekkin ravintolaan suoraapäätä, mutta Ville\nlähtikin viemään meitä jonnekin Korkiavuorenkarulle. Me istuumma\ntyhminä kärryys, emmekä käsittänehet mitä se meinaa ja mihkä vie. —\nKunnes tultihin siihen aikahan uuren ja suuren saunan etehen, nimiä en\nenää muista. Siihen pysäytti ja käski:\n\n— Nouskaa ylös veljet ja käykää ittennä pesemäs, että olette puhtaat\nja kelvolliset aterialle. Kyllä minä petaalaan. —\n\nOikiastansa meitä vähä sapetti tämä Villen touhu, mutta mikäs auttoo,\nmentihin saunaan ja kylvöttiiq, hyvin. Ville istui ventsalis ja\norotteli meitä. Kun tultiin, niin hän maksoi koko sakin puolesta — ja\nautot orottivat. — Se oli tyyristä lystiä silloon.\n\nSitte vasta lährettihin: Ville erellä ja me »köyhät» veljet peräs,\najettihin suoraa Alppilaan. Taisi olla n. klo 5 aikahan, kun\nruvettihin syömähän fiinisti herrooksi ku pontsarit ainakin. Oikeen\nperusteellisesti. Kuin myös kaffia »avekin» kans, joka meillä siihen\naikaan juhlatiloos oli »likvor monakorum antikvorum benediktinorum»\nja maistoo hyvältä, niinkun se ihana katajanmarjalitku teköö vieläkin.\n\nSiihen kuului myös aina yhteeslaulu syrämmen pohjasta. Ja siihen aikhan\nsai vielä roikastaakki. Jussi oli mahrotoon laulaja, komja passo.\nHyvä ääni oli myös Antilla. Villen ääni oli senverran kimiä kuin mun\nmahrotoon ja luisteleva.\n\nIllan ohjelmahan kuului myös karvaasella vosikalla ajo, se maksoo\nviis markkaa; ja sitte periaatteellinen savolaasten »shymffaaminen»,\nmutta nyylenninkejä piti lyörä. Monta ihanaa tappelun-nujakkaa vanhan\nYlioppilastaloon erustalla muistan.\n\nKerrompas varootukseksi yhren: Siihen aikahan oli siinä Heikinkarulla,\noliko se vanha kaasutehras (?) johna nyt seisoo mahtava Sokos-hotelli,\nns. »Roller Rink», rullaluistin rata. Mulliyhristys Moskula päätti\ntutustua »Eurooppaan», ja lähti joukolla kokeelemaan uutuutta,\nvahvistettuansa sitä ennen ittiänsä hinkillä »Sandemannin» portviiniä.\nSe maksoo 2 mk litra ostettuna Roopertinkarun puarista. Ja Antti oli\nostanu pläkkyriltä aiva sitä varten neljän litran pläkkihinkin, sillä\nme olimma ymmärtäväisiä poikia.\n\nSillä kertaa oli joukossamme yks pitkänhuiskia insinöörin planttu,\nsilloin vain kutakuinkin umpiruattalaanen polyteekkari »Toivo»,\nnyylenninki, joka jostain käsittämättömästä syystä ei viihtyny\nruattalaasten seuras, vaan liittyi meirän porukkahan ja ittepintaasesti\nsolkkas aina suamia. Me olimma kiukkuusia suamalaasia ja vieläpä\n»suamettarelaasia» kaikki, mutta Toivon me hyväksyymmä seuraamma\ntäysivaltaasena reiruna kaverina.\n\nNo niin. Se rullaluisteleminen oli kamalaa hommaa: vahtimestari kruuvas\nne trissut jalkahan ja pukkas naenemähän asfalttilaattialle. Mikä\nkuuppas heti, mikä mennä toljakoi suoraa salin poikki seinähän, mutta\nsilloo vissisti lenti istahalle ja ketarat pystyhyn.\n\nMitäpäs siinä — kun saalis oli punssi-serveerinkikin — mutta\nylhäpääseminen, se se kamalaa oli, kun jalaat luisti aina vain\nalta pois, vaikka kuinka koitti kompuroora. Muistan jotta Antilta\nrepes polvesta toinen housunpulttu aika pahalle palkhenkielelle.\nMeiltä muilta piraji knappia sieltä ja täältä. Klasisilmäkkin pakkas\nkavereilta varisemhan. Mutta lystiä oli. Eikä se niin vaikiaa ollukkaa\n»rullata», kun hetken aikaa kokasteli. Jokku meistä laskettelivat jo\nkomjasti yhrellä jalaallakin pitkät matkat ja pääsivät itte pystyhynkin.\n\nSiel’ oli myös ihanaisia neitokaisia luistelemas n’otta me saimma\nseuraakin. Varsinkin Toivo ihastuu erääseen alppiruusuun, joka hänelle\nkauniisti hymyili. Mutta sillä Edelweissillä näytti jo olevan oma\nvuoristokiipeilijänsä, joka vahti sitä, n’otta se näytti oikee\nsurulliselta.\n\nMutta nainen oli nainen jo Roller-Rinkin’kin aikana, se kuiskas\nToivolle jotta varttua Ylioppilastalon erustalla, hän tuloo sen vanhan\nkavaljeerinsa kans perästä, ja että jos ei se päästä häntä, niin hän\nkarkaa Toivon kans.\n\n— Hyvä! — sanoi Toivo jotta: — mennä nyt me poijat ereltä jo, minä otta\nse siltä, kun ne tule.\n\nJa niin me lährimmä Roller Rinkistä ennen »yhtä» — ja kerkesimmä sillä\nvälillä vielä tapellakin, ennenkö se flikka tuli.\n\nSattui niin mainiosti, jotta justhin kun me tulimma Ylioppilastaloon\nerustalle, niin siinä seisoo aika klunga nyylenninkiä jeevlafinnaamas\nyhres trusas keskellä katua — eiväkkä anna meille tietä! No me\npainoomma suaraa sekahan ja huiroomma senkun kerkesimmä, sillä kiirus\noli. Toivo oli pitkä ja reipas poika, se huiteli kun heinämies jotta\nruattaalaasia lenteli kun karvakenkiä katuhun.\n\nKesken kuumimman tappelun huuti yks ruattalaanen jotta:\n\n— Va faan, de e ju Toivo — —, du e ju nyylenning, va faan sloo du oss\nsvenskar!\n\nMutta Toivo huiteli vaan ja huuteli jotta:\n\n— Saatans ruattalaanen!\n\nSillon tuli jo poliisikin juosten ja me hajaannumma kun akanat\ntuulehen. Karkuhun pääsimmä ainakin me yhristyksen jäsenet.\n\nVaikka Toivo ja yks yhristyksen jäsen sitten joutuuvakkin myöhemmin\n— putkahan. Ikävä sanua, mutta ei sen puolesta: siell’ on ollu paljo\nsuurempiakin herroja. Ennen ja jälkeen.\n\nSe flikka tuli sitte myöhemmin sen kavaljeerinsa kans, niinkun oli\nsovittu. Eikä se jättänykkää sitä, vaikka neitikin sanoo jotta se saa\nmennä — n’otta siinä tuli tappelu. Ja niin surullinen, jotta taistelun\ntiimellykses löi Toivo vahingos, ja pimiäkin kun oli n’ottei oikein\nnähny — nenäruoron poikki siltä toiselta herralta.\n\nSiihen kerkes poliisikin ja vaikka se meirän yhristyksen jäsen kuinka\nseliitti ja toristi, jotta tuo herra kävi Toivon kimppuun ja Toivo löi\nvain ittepuolustukseksi, niin putkareisu siitä tuli Toivolle, vieraalle\nherralle ja yhrelle yhristyksen jäsenelle.\n\nVasta aamulla me muut sen kuulimma, kun ne tulivat meirän poksihin,\nnäyttivät olkitukkua ja olivat ei vain raskautetut vaan myös hyvin\nsurulliset. Jotta mitäs nyt tehrähän jottei asia mee — rehtorille.\n\nNo, mä tunnin Vaasan ajoolta Helsingin silloosen poliisimestarin\napulaasen, eversti Malmgrenin, ja päätin lähtiä yrittämhän vielä yhren\nviimmeesen kerran. — Ja sitä ennen löi Mulliyhristys Moskulan jäsenet\nkaikki rahansa pöytähän valmiina uhraamaan viimmeeset penninsäkin —\n»Maitopisaran» pikkulasten hyväksi. Ja sitä rahaa oli 120 mk.\n\nToverit jäivät orottamhan mun poksihini Roopertinkatu 3:s, joka\nimehekseni nyt taitaa olla muutettu joksikin Fransiskaaneriksi. Eikä\nsyyttä.\n\nNo, mä seliitin Malmgrenille veret silmis, kuinka kilttiä poikia ne\novat ja että syy oli siinä herras joka tukkii nenänsä Toivon asioohin.\nJa että olis poijille ihan »relikeeraus» eres, jos siitä nyt asia\ntehtääs ja tulis rehtorin tietohon, n’otta eikö Teillä herra eversti\noo ittelläkin syräntä antaa vielä tällä kertaa tämä anteeksi, me\nkoettaisimma hyvittää sitä uhraamalla jotakin — Maitopisaran hyväksi.\n\nKauan se funteeras ja toruu, mutta lopuksi heltyy ja sanoo jotta:\n\n— No olkoon nyt vielä tällä kertaa: viekää Maitopisaralle — 100 mk\nmolempien puolesta, ja kuitti tänne.\n\nMinä kauhistuun aivan pleikiksi jotta:\n\n— Sata markkaa pekkaa päälle! — Mistä meillä köyhillä ylioppilailla\nsellaisia summia olis, kun lainarahoolla pitää ittiänsä kouluuttaa.\n\n— No maksakaa sitte eres viiskymppiä! — sanoi se.\n\n— Mutta kun me oomme satsanneet yhtehen kaikki meirän rahamme, eikä\noo yhtehensäkkää kun yks viiskymppi! — siunailin mä itkukurkus.\n\nSilloon se jo nauroi jotta:\n\n— No antaa eres se sitte!\n\nMutta mä seisoon surkiana ja rukoolin vielä jotta:\n\n— Eikö yks kymppi riitä miestä kohri — että jäis meille ittellekki vähä\nruokarahaa.\n\n— No loot do goo för faan i vold, tie mark per lurk! (No olkoon sitte —\neres 10 mk pekkaa päälle!)\n\nSe oli ihanaa musiikkia kuulla! — Pokkasin ja lährin.\n\nNiinkuin arvon lukija kai huomaa, niin mä vähä valehtelin, mutta mä\ntein sen ystävieni puolesta ja pyyrän kovasti anteeksi. — Pelastinhan\n100 mk murheeseen, meirän iloksemme, joka olikin suuri, sillä lopulla\nme pirimme suuret juhlat.\n\nOlishan niitä hauskoja muistoja siltä aijalta loputtomasti, mutta\ntäskin taisi olla jo liikaa.\n\nMun kohraltani kiitos Mulli-yhristys Moskulan lujan ja hyvän\ntoveruuren, se oli torella: »kulta-aika riemukas, suloinen armahainen».\n\n\n\n"]