[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fKDpqScvjYjUzb0GlzAe77yqjF8BFVncnHHaD5UOIyHU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2631,"Lääkärin päiväkirja","Finne, Jalmari",1874,1938,"2631-finne-jalmari-laakarin-paivakirja","2631__Finne_Jalmari__Lääkärin_päiväkirja","Novelleja","novelli",[],[],"fi",1911,null,14058,87867,false,68306,[23,24],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[26],"Short Stories","\"Lääkärin päiväkirja: Novelleja\" by Jalmari Finne is a collection of short stories written in the early 20th century. The work explores the intricacies and moral dilemmas faced by a physician as he encounters various patients and their life circumstances. The stories are likely to delve into themes of ethics in medicine, human suffering, and the complexities of life and death, presenting the perspectives of both patients and the compassionate, yet conflicted doctor.\"  \"The opening of the book introduces a medical practitioner reflecting on his experiences with childbirth, contrasting two very different cases. The first is a joyous occasion, where a young couple successfully welcomes their first child into the world, filled with excitement and apprehension. The second case, however, presents a more troubling scenario involving a couple grappling with inherited health issues, leading the doctor to confront the ethical implications of his role in bringing a potentially troubled life into the world. As he contemplates the implications of his medical decisions, a strong theme of frustration and despair emerges as the doctor grapples with the weight of his responsibilities and the societal expectations surrounding life and death.\" (This is an automatically generated summary.)",[],246,"Novellikokoelma sisältää lääkärin näkökulmasta kerrottuja tarinoita, jotka käsittelevät lääketieteellistä etiikkaa, mielenterveyttä ja yhteiskunnallisia epäkohtia. Kertomukset tarkastelevat ihmisluontoa ja elämän varjopuolia, kuten sairautta ja moraalista rappeutumista, 1900-luvun alun Suomessa.","Jalmari Finnen 'Lääkärin päiväkirja' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2631. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LÄÄKÄRIN PÄIVÄKIRJA\n\nNovelleja\n\n\nKirj.\n\nJALMARI FINNE\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nLilius & Hertzberg Osakeyhtiö,\n1911.\n\n\n\n\n\n\n      \"Oikean etiikan tulee, sen ohella, että se pitää huolta\n      nykyään elossa olevien parhaasta, pitää silmällä\n      ihmiskunnan parasta tulevaisuudessa, siis katsoa\n      jälkeemme tulevien hyvää. Sen vuoksi sen täytyy\n      tarmokkaasti sotia niitä virheitä, erehdyksiä ja\n      ennakkoluuloja vastaan, jotka naurettavina, usein\n      julminakin ovat aikojen kautta siirtyneet nykyaikaan\n      asti, yhä vielä ovat voimassa ja pitävät meitä\n      ikeensä alla.\"\n\n                                           _A. Forel_.\n\nSISÄLLYS:\n\nKaksi lasta\nHenkisesti vararikkoinen\nMorfinisti-lääkäri\nMuuan isä\nTyttö-äiti\nTylsämielinen\n\n\n\n\nKAKSI LASTA\n\n\nKaksi synnytystä saman vuorokauden kuluessa. Molemmat niin erilaisia\nkuin suinkin ajatella saattaa. Toinen tapaus oli normaleista normalin,\ntoinen tuollainen nykyaikainen sairaalloinen synnytys.\n\nNoiden terveiden ihmisten luona olin tietysti hyvin tyytyväinen.\nTällaisissa tapauksissa on lääkäri melkein onnellinen, kun häntä ei\ntarvita, kun hän näkee, että terve luonto toimii itsestään.\n\nVaimo synnytti ensi kertaa ja oli senvuoksi hiukan levoton. Kaikki\nkävi aivan säännöllisesti. Kun hän oli ollut tutkittavanani, tiesin jo\naikoja sitten, ettei mitään odottamatonta tule tapahtumaan.\n\nYhtä kaikki he vaivasivat minua luokseen. Ymmärränhän minä niin hyvin\ntuon nuorissa aviopuolisoissa ilmenevän heikkouden. He ovat niin\nihmeissään siitä, että luonto heidän kauttaan toimii loistavimman\nihmeensä, että he ottavat kaiken aivan hassunkurisesti vastaan.\nMolemmat aviopuolisot pelkäävät ja ovat hiukan kiihoittuneita. Jos\nsiihen aikaan pyytäisi heitä omantuntonsa nimessä vastaamaan, mikä\nasia on maailman tärkein, niin he ehdottomasti sanoisivat: juuri tämä\nsynnytys!\n\nNo, senhän minä kyllä ymmärrän. Kaikki kävi normaalisti. Synnytys oli\nhelppo ja lapsi terve.\n\nOlen tottunut laskemaan miehen kunnollisuuden siitä, kuinka levoton\nhän on vaimonsa synnyttäessä. Eihän tämä määritelmä ole aina aivan\npaikkaansa pitävä, mutta huvikseen jakaa ihmisiä senkin mukaan eri\nluokkiin. Ensimäisen lapsen syntyessä perheeseen pitää tämä määritelmä\naina paikkansa. Kunnon mies kärsii hirveitä sielullisia tuskia ja\ntuntee itsensä jollain tavoin syylliseksi. Tämäkin aviomies oli aivan\nkuin päästä sekaisin. Hän oli tietysti ennen synnytystä lukenut\nkaikenlaisia lääketieteellisiä kirjoja, ymmärtänyt ne osaksi väärin,\nkuvitteli kaikki mahdolliset lisätaudit ja kysyi minun mielipidettäni\nniiden suhteen. Olisi tehnyt mieleni melkein haukkua häntä, ellen\nniin hyvin olisi ymmärtänyt hänen mielentilaansa. Kun kaikki oli\nonnellisesti suoritettu, kätilö pesi lasta, ja minä jo olin eteisessä,\nriensi mies minulle maksamaan. Minua suorastaan huvitti tuo kiire,\njolla hän tahtoi palkkioni suorittaa. Olisi pysynyt rouvansa luona ja\ntullut jonain muuna päivänä maksamaan. Se olisi ollut järkevämpää.\nMutta tuo terve mies, joka terveessä naisessa oli synnyttänyt terveen\nlapsen, oli koomillisessa isänilossaan minulle hyvin sympaattinen.\nKeskellä sitä peloittavan suurta puutteellisuutta, jonka lääkäri\nehdottomasti tulee näkemään, oli hän aivan kuin keidas erämaassa.\n\nEnsin teki mieleni hiukan häntä rangaista siitä, että hän parina yönä\noli aivan tarpeettomasti minua vaivannut saapumaan vaimoaan katsomaan,\nmutta kun näin hänet tuossa edessäni ylpeänä isänarvostaan — kuinka\nkoomillinen onkaan mies ensi kertaa isäksi tultuaan, kun kaikki on\nonnellisesti saatu loppuun, luulee hän olevansa tärkein henkilö koko\njutussa! — ja tiesin, että perheenlisäys aina tuottaa odottamattomia\nmenoja sekä että hänellä ei suinkaan ollut liikoja varoja, sanoin:\n\n— Ette ole minulle mitään velkaa. Minä mielelläni autan terveitä\nihmisiä.\n\nHän tietysti kiitteli ja tahtoi melkein väkipakolla minulle maksaa.\nKummallista, kuinka järkevät ja kunnon ihmiset luulevat, että heidän\nsittenkin täytyy tarjota rahaa, kun toinen on kieltäytynyt sitä\nvastaanottamasta! Aivan kuin ilmaiseksi tekeminen ei olisi paljoa\nrakkaampaa kuin maksun edestä!\n\nSiinä sitten käteltiin ja kumarreltiin. Hän ei millään tavalla tahtonut\neroittaa kättäni kädestään, mutta kuitenkin näytti maa polttavan hänen\njalkojensa alla, ja kun olin painamassa ulko-ovea kiinni, oli hän jo\njuoksemassa vaimonsa luokse.\n\nTäältä oli minun mentävä toisen potilaan luo.\n\nOli sekin avioliitto! Miehellä oli aikoinaan ollut syfilis, joka kyllä\noli parantunut, niinkuin se saattaa parantua, siten, että milloin\ntahansa voi puhjeta esiin. Nainen oli hysteerinen. Se oli sellainen\nyhdistelmä inhimillistä kurjuutta, että sen voi hyväksyä ainoastaan\nkirkko, joka antaa kelle tahansa luvan mennä naimisiin.\n\nEttä he tahtoivat saada nautinnon osakseen, sen minä ymmärrän.\nIhmisiähän hekin ovat ja kaipasivat sensatsionia suuremmassa määrässä\nkuin moni terve, mutta että he tahtoivat saada lapsia itselleen, se oli\njotain käsittämätöntä senvuoksi, että he molemmat pitivät itseään perin\nintelligentteinä; jos yleensä intelligenttisyyttä ja uskonnollisuutta\nvoi sovittaa yhteen, sillä he olivat hyvin uskonnollisia, ja joka\nkerta, siellä käydessäni ja rouvaa tutkiessani, sain kelpo annoksen\nraamatunlauseita niskaani. Niinkuin raamatulla olisi mitään tekemistä\nluonnon laatiman prosessin kanssa. Toisinaan tulin ajatelleeksi,\nettä tuo mies uskoi aviollisen yhdyselämän kautta sovittavansa ne\nnuoruuden hairahdukset, joista hänen tautinsa oli ollut seuraus,\nuskonnollisuudella laastaroivan elämänsä, luullen olevansa oikeutettu\nsellaiseenkin, joka sotii selvimpiä eetillisiä periaatteita vastaan.\n\nSynnytys oli tietysti hyvin vaikea, niinkuin olin arvannutkin.\nKätilöllä ja minulla oli työtä pitkäksi aikaa. Mies katseli kalpeana\nkädet ristissä puuhiamme. Olen varma siitä, että hän rukoili.\n\nKun lapsi oli syntynyt, vein sen toiseen huoneeseen ja jätin\nhoitajattaren virvoittelemaan tainnoksiin mennyttä äitiä. Lapsi parka!\nSyvällä säälillä häntä katselin. Hän oli selvästi perinyt isältään\nliian paljon. Kasvoissa oli jokseenkin selvänä tuo erikoinen muoto,\njoka syfilististen isien lapsilla useinkin on. Hän oli jo edeltäkäsin\nmäärätty tulemaan onnettomaksi maailmassa. Joko hän saisi periä isänsä\ntaudin jossain muodossa tai tulee hänestä henkisesti vaillinainen\nolento. Ainoastaan jonkun kummallisen sattuman kautta voisi tämän\nvaillinaisuuden ohella olla jokin erikoinen ominaisuus, jonka kautta\nhän voisi saavuttaa elämässä ehkäpä suurtakin, sillä ostetaanhan\nnerokkaisuus usein vaillinaisuuksien kustannuksella, mutta tämä\nmahdollisuus oli tavattoman pieni, koska hänen äitinsä oli hysteerinen,\njonka kautta hänen hermostonsa tulee heikoksi.\n\nMitä tehdä? Olin auttanut maailmaan olennon, josta joka tapauksessa\ntulee onneton ihminen, miehen, joka kirkon ja yhteiskunnan luvalla voi\njatkaa kurjaa ja heikkoa ihmissukua ja moniin polviin jättää henkisten\npuutteellisuuksiensa jäljet. Kuinka minä vihasin elämää tällaisessa\npuutteellisessa muodossa, tuota elämää, jota lääkärivalan nojalla\nolin pakoitettu pitämään yllä. Nyt tunsin todellakin aivan todeksi\nsen, että me lääkärit olemme yhteiskunnan suurimmat viholliset, me\nkun pidämme hengissä kaikki kurjat ja vaivaiset ja annamme heille\ntilaisuuden varttua niin vanhoiksi, että voivat maailmaan tuottaa lisää\nvaillinaisia ihmisiä.\n\nKirottu lääkärivala! Minun teki mieleni tappaa tuo lapsi! En\nollut koskaan ennen sellaista tehnyt, vaikka epäilinkin, että\nvirkaveljeni monasti ryhtyvät sellaiseen keinoon vastoin lakia. Tuo\nsenttimenttalisuus, joka niin usein piilee meissä ihmisissä luonteemme\npohjalla ja tuppautuu selvän järjen tielle, se nytkin tuli minua\nkiusaamaan.\n\nOnko lääkärillä oikeutta estää jo elämään astunutta olentoa sitä\njatkamasta? Samassa ehdottomasti tulin ajatelleeksi, että tuo lapsi\nkerran kuitenkin tulee kaipaamaan kuolemaa, huomatessaan, että elämä ei\nanna hänelle kaikkea sitä, minkä se muille antaa, ja silloin hän kiroo\nniitä, jotka ovat hänet maailmaan tuottaneet, ja saavuttaakseen edes\njotain onnea, rikkoo yhteiskunnalliset lait tavalla tai toisella.\n\nEi, sellainen ei saa elää!\n\nSamassa sai lapsi ankaran kouristuksen. Vaikka sen ei tarvinnutkaan\nmerkitä sitä, että se saisi kaatuvataudin, niin saattoi se olla sen\nensimäinen enne.\n\nYksi pieni morfiiniruiskutus ja kaikki olisi lopussa!\n\nMutta kätilö? Kuka noiden naisten tunteellisuudesta tietää! Tiesin\nhänet jokseenkin uskonnolliseksi, ja jos hän huomaisi tekoni, niin\nherättäisi se hänessä kauhua ja hän pitäisi velvollisuutenaan ilmoittaa\nkaikki. Niin kauan kuin hän oli huoneesta poissa, saatoin toimia.\n\nSamassa astui hän sisään yhdessä lapsen isän kanssa. He olivat toiseen\nhuoneeseen kuulleet lapsen valituksen. Viereisestä huoneesta kuului\näidin heikko ääni, kun hän vaikeroiden kysyi, mikä lasta vaivasi. Hän\nrukoili ja pyysi, että toisimme lapsen hänen luokseen.\n\nTämä päivä oli ainoa, jolloin ehkä jonkinmoinen tilaisuus lapsen\nsurmaamiseen tarjoutui minulle. Seuraavana päivänä se saattoi jo olla\nmahdotonta. Nyt tämän yleisen hämmingin aikana täytyi minun toimia, jos\nyleensä tahdoin laisinkaan onnistua.\n\nLähetin miehen rauhoittamaan vaimoa. Olin siis enään vain kätilön\nseurassa, ja edessämme makasi lapsi yhtenä käppyränä. Minun täytyi\nsaada kätilö hetkiseksi huoneesta pois.\n\nLapsen kouristus alkoi heiketä, mutta samalla kuului vihlovia\nvalituksia äidin suusta. Kätilö riensi apuun.\n\nNyt tai ei koskaan!\n\nOtin nopeasti morfiniruiskun taskustani. Pian olin sen täyttänyt, pieni\npistos ja lapsi oli hiljaa.\n\nSe oli tauonnut elämästä.\n\nMenin toiseen huoneeseen hoitelemaan äitiä ja samalla ruiskulla,\njolla olin hänen lapsensa surmannut, annoin hänelle morfiniannoksen\nrauhoittuakseen. Kun hän jälleen lepäsi tyynesti, meni kätilö toiseen\nhuoneeseen, palasi vähän ajan päästä kalpeana ja viittasi minua\nsaapumaan.\n\n— Lapsi on kuollut, sanoi hän.\n\n— Minä arvasin, että niin kävi, vastasin minä. Tunsin itseni\nkummallisen rauhalliseksi jopa onnelliseksikin, lähtiessäni talosta\npois. Itsetietoisesti, ilman suorastaan pakoittavaa syytä olin rikkonut\nlääkärivalan. Mutta yhtäkaikki olin varma siitä, että olin menetellyt\noikein.\n\nNukuin yöni hyvin ja rauhallisesti.\n\nSeuraavana aamuna, tullessani työhuoneeseeni, oli sen pöydällä\nyksinkertainen kauppiaalta ostettu maljakko, jonka hintalappukin,\nneljä markkaa, oli jäänyt jälelle ja maljakossa oli joukko ruusuja.\nPalvelijattareni ilmoitti tuon edellisen isän tuoneen ne minulle sinä\naikana, jona olin jälkimäisen luona. Jos olisin ottanut tavallisen\nmaksun, olisin ottanut sata markkaa. Mies osti neljän markan maljakon\nja siihen luultavasti kuuden markan edestä ruusuja. Käytännöllinen\nmies! Hän olisi kotinsa eteisessä ensi ilossaan kyllä maksanut minulle\nsata markkaa, mutta sitten hän ennätti miettiä asiaa ja käytti lahjaan\nkymmenen markkaa. Suoraan tunnustan, että hän siinä teki oikein.\n\nKukkien ohella oli pieni lappu, hiukan rypistynyt, vaikka sitä olikin\nkoetettu silittää. Nuori äiti oli vuoteellaan omakätisesti kirjoittanut\nsiihen nimensä ja sanan: \"Kiitos!\"\n\nMikä lapsellinen käsiala! Luulin hänellä olevan kehittyneemmän.\nTuollainen oikea nainen, joka on luotu synnyttämään terveitä lapsia,\ntekee aina kehittyneemmän vaikutuksen, kuin mitä hän onkaan. Puhdas\nnaisellisuus on tavallaan jonkinmoinen lumoava veren aateluus, joka\ntasoittaa kehityksen puutteellisuudet.\n\nSanomalehdissä oli tuon toisen isän lähettämä kuolinilmoitus ja sen\nalla: \"Herra antoi Herra otti j.n.e.\" Tietysti he sillä nyt lohduttivat\nitseään!\n\nHeidän lapsensa kuolemasta oli heille mielestäni suorastaan hyötyä ja\ntuskin he arvaavatkaan, kuinka monesta ikävyydestä heidät säästin.\nLääkärit ainoastaan tällaisen kuoleman kautta kadottivat, sillä eläähän\nlääkäri pääasiassa ihmiskunnan puutteellisten olentojen kustannuksella.\n\n\n\n\nHENKISESTI VARARIKKOINEN\n\n\nTuon näköinen siis oli hänen aviovaimonsa, josta hän minulle oli\npuhunut jo ennen kuin tämän kanssa menikään naimisiin! Hän oli silloin\nhiukan pahastunut, kun epäilin, voiko hän sellaisen naisen kanssa tulla\nonnelliseksi, olihan hän ollut tarjoilijattarena ravintolassa. Enhän\nminä tahtonut tuota naista tuomita, mutta tiesinhän, että sellainen\ntoimiala jättää aina sieluun jotain jälkiä, ja tiesinhän myöskin, ettei\nkenenkään kunniallisen naisen ole pakko tälle alalle antautua.\n\nNaimisiin mentyään en toveriani ollut tavannut muuta kuin joskus\nohimennen enkä silloinkaan koskaan ollut puhunut hänen vaimostaan. Joku\naika sitten oli hän tullut tähän kaupunkiin sanomalehdentoimittajaksi,\nolimme silloin tällöin kohdanneet toisemme joko kadulla tai jossain\njuhlassa, mutta emme koskaan olleet vaihtaneet muita sanoja kuin niitä\ntyhjiä lauseita, joiden avulla ihmiset pitävät tuttavuutta yllä.\n\nNyt hänen rouvansa tuli noutamaan minua miehensä luokse, joka\noli vaarallisesti sairastunut ja oli vuoteen omana. Rouva läksi\nedeltäkäsin, ja minä saavuin vähän aikaa myöhemmin heidän asuntoonsa.\nRouva oli avaamassa ovea ja vei minut kohteliaasti siihen huoneeseen,\njossa hänen miehensä lepäsi.\n\nRouva aikoi jäädä huoneeseen, mutta hänen miehensä pyysi häntä\npoistumaan, sillä hän tahtoi puhua kahden kesken lääkärin kanssa.\n\nRouvan mentyä käännyin toverini puolen ja kysyin:\n\n— No miten sinun laitasi oikeastaan on?\n\n— Minulla on syöpä ja se on jo hyvin pitkälle kehittynyt. Olen jo aikaa\nsitten tietänyt kuoleman tekevän tuloa.\n\nHän sanoi tämän hymyillen hiukan pilkallisesti.\n\nKuinka hyvin muistin tuon hymyn jo hänen kouluajoiltaan. Juuri\nnoin hän oli aina hymyillyt vastustajilleen, kun nämät koulun\nkonventinkokouksissa hyökkäsivät liian ankarasti hänen itsenäisiä\najatuksiaan vastaan. Niin, itsenäinen hän oli ollut. Harvinaisen\nitsenäinen ja omintakeinen. Muistan kuinka häntä silloin ihailin,\nihailin tuolla poikamaisella tunteella, joka kehitysaikana niin\nvoimakkaana herää, ja pidin tuota tyyntä, aina tasaista miestä aivan\nkuin esikuvanani.\n\nKaikkea tätä ajattelin ja muistelin tutkiessani häntä. Tein silloin\ntällöin muutamia taudin laatua koskevia kysymyksiä, joihin hän lyhyesti\nvastasi.\n\nKun olin lopettanut tutkimukseni, näin hänen kysyvästi katsovan minuun.\nHän näytti odottavan jotain varmaa lausetta. Kun en sitä sanonut,\nlausui hän:\n\n— Loppu on siis tulossa?\n\nKatsoin häneen pitkään. Tällaisissa tapauksissa sairaan sanoissa tai\nainakin hänen äänessään on kysymys: onko vielä toivoa? Jokainenhan\ntakertuu elämään suurella kiihkolla, eikö silloin hänkin, jonka olin\nkaikessa elämässään ja toiminnassaan oppinut tuntemaan tavattoman\nelämäniloiseksi.\n\n— Tunnen sinut siksi järkeväksi mieheksi, sanoin minä, että voisin\nsanoa sinulle totuuden, vaikka se olisi kuinkakin kamala. Vaara ei\nvielä ole varsinaisen uhkaava. Leikkaus on mahdollinen ja olen sen\nonnistumisesta varma. Onhan sinulla sitäpaitsi hyvä ruumiinrakenne.\nOlet jäntevää, kuivaa sukua. Olet koulupoikana ollut voimistelija ja\nsaanut ruumiisi hyvään kuntoon, niin että...\n\n— Niin että minä siis voin parantua, sanoi hän.\n\n— Aivan varmasti. Ei muuta tarvita kuin leikkaus ja silloin on kaikki\nhyvin taas.\n\nMeidän lääkärien täytyy niin usein valehdella potilaille uskovamme\nheidän parantumiseensa, vaikka olemmekin aivan täydellisesti tietoisia\nsiitä, että kuolema on jo aivan lähellä. Sitä vakuuttavammalla tavalla\nsanoo totuuden, kun se viittaa siihen, että potilas voi todellakin\nparantua.\n\nToverini rypisti silmäkulmiaan, katsoi suoraan minuun ja sanoi hyvin\nvakavasti:\n\n— Minä pelkäsin sinun noin sanovan, senvuoksi kutsutinkin sinut tänne.\nMinä tahdon, että tämä päättyy kuolemalla ja sinun täytyy auttaa minua.\n\nHän huomasi hämmästykseni ja jatkoi, ennenkuin ennätin mitään lausua:\n\n— Sinä tietysti tahdot sanoa, että tuleehan kuolema kuitenkin varmasti,\nellen anna toimittaa leikkausta. Mutta minä pidän ruumiillisten tuskien\nkärsimistä tarpeettomana ja tahtoisin loppua hiukan kiiruhtaa.\n\n— Ennenkuin mitään vastaan tähän asiaan, täytyy minun luonnollisesti\nsaada tietää, onko sinulla pätevä syy tällaiseen päätökseen.\n\n— Katsohan, minä olen tehnyt henkisen vararikon maailmassa ja senvuoksi\ntäytyy minun lähteä pois.\n\n— Mutta sinähän olet huomattavassa asemassa, sinulla on tunnettu nimi,\nehätin hänelle sanomaan.\n\n— Niin niin, tuon kaiken minä kyllä tunnen, mutta se ei merkitse\nyhtään mitään. Olen hankkinut itselleni nimen ja luotettavan aseman,\nse on kyllä totta, mutta nehän saa jokainen, joka tekee työtä eikä ole\ntyperä. Mutta katsohan, hyvän aseman ja luotettavan nimen avulla ei\nihminen pidä sisintä olemustaan tasapainossa. Siihen vaaditaan jotain\nmuuta. Minä voisin kyllä elää, tulla työni avulla mainiosti toimeen,\nmutta siihen en tyydy ja senvuoksi tahdon lähteä pois.\n\n— Sinä olet nyt ruumiillisesti heikko, sanoin minä, senvuoksi puhut\nnäin, mutta kun hiukan voimistut, niin huomaat että elämässä sittenkin\nvoi tulla erinomaisen hyvin toimeen.\n\n— Minä olen antanut tämän taudin tahallaan kehittyä mahdollisimman\npitkälle. Kun sen huomasin, niin iloitsin siitä, sillä enhän silloin\nvielä ymmärtänyt, kuinka kamalat tuskat se tuo mukanaan. Vähät\nkuitenkin tuskista, olisin nekin kestänyt, jos tauti olisi edistynyt\nnopeaan, mutta minä en voi tällä tavalla jäädä odottamaan, päivä\npäivältä odottamaan, minä tahdoin jouduttaa kaikkea ja senvuoksi pyysin\nsinua saapumaan luokseni.\n\nEn tiennyt, mitä vastaisin, tiesin kyllä, että hän sanoi tämän kaiken\ntyynesti mietittyään asiaa ja että hän todellakin oli valmis lähtemään\nelämästä pois. Tahdoin jollain tavoin pujahtaa vapaaksi, tahdoin\nsaada hänet puhelemaan enemmän asiasta, sillä ihminenhän näkee ääneen\nlausutut ajatuksensa toisessa valossa, kuin yksinään niitä hautoessaan,\nja vastasin senvuoksi hänelle:\n\n— Millä tavoin minun tulisi sitten auttaa sinua?\n\n— Antaisit minulle tavallista suuremman annoksen jotain narkoottista\nainetta, opiumia, morfinia, laudaaniumia. Lupaatko sen tehdä?\n\nLöysin mielestäni hyvän pakotien sanoessani:\n\n— Lupaan, jos voit minulle vakuuttaa että kuolemasi on välttämätön.\n\nMinä tahdoin kaikin mokomin pakoittaa hänet tuomaan surunsa esiin,\njotta hän sen näkisi sellaisena kuin se on, sillä eihän mikään suru tai\nonnettomuus sellaisenaan paina ihmistä maahan, vaan se pikkuinen lisä,\njonka siihen itse laadimme.\n\nHänen kasvonsa kirkastuivat ja hän sanoi:\n\n— Hyvä on. Puhelkaamme siis. Minä arvasin sinun melkein näin sanovan ja\nolenkin senvuoksi tässä maatessani ennättänyt ajatella, mitä sinulle\nsanon ja miten kaikkein lyhimmässä muodossa.\n\nHän asettui lepäämään sellaiseen asentoon, että hänellä oli mukava olla\nja kuitenkin saattoi katsoa suoraan minuun ja alkoi kertoa tyyneesti ja\nrauhallisesti:\n\n— Muistathan tuon kerran, jolloin nuorena ylioppilaana ollessamme\nsanoin sinulle: \"minä en ole vielä koskaan ollut kellekään avomielinen,\nmutta nyt tahdon sitä olla sinulle\". Ja minä kerroin silloin siitä,\nmitä sinä hetkenä oli tärkein. Muistan tuon hetken aivan erinomaisen\nhyvin. Kerroin sinulle kuinka aijoin mennä naimisiin.\n\n— Minä muistan sen.\n\n— Ja sinä säikähdyit, kun sanoin että hän oli tarjoilijatar. Olen\nollut elämässä aina suuri uneksija ja olen uskonut, että voi\ntoisellakin tavalla elää, kuin mitä oikeaksi elämäksi tavallisesti\nsanotaan. Olin tehnyt sen suuren virheen, että muodostin itselleni\nelämänkatsomuksen tunteen enkä järjen perustuksella. Siitä johtui,\nettä uskoin voivani nostaa vaimoni ylös siitä kurjuudesta, jossa hän\nsilloin minun mielestäni oli. Niin, minä uskoin siihen todellakin\naivan lujasti. Melkein aina sen laatuiset miehet, kuin minä olen,\ntekevät sen virheen, että menevät naimisiin naisen kanssa, jonka\ntahdomme pelastaa. Me tahdomme niin usein leikitellä jonkinmoista\nprofeettaa, joka tekee ihmeen. Vaikka me tekisimmekin kaiken parhaamme,\nvaikka nainen meidän seurassamme eläisikin aivan toista elämää kuin\nennen, niin sivistystaso on niin erilainen, maailmankatsomus aivan\ntoisenlainen kummallakin, että mistään henkisestä yhdyselämästä ei voi\nolla puhettakaan. Vaimoni on kaiken sen ajan, minkä olemme eläneet\nyhdessä, käyttäytynyt mallikelpoisesti, muuta en voi sanoa, mutta hänen\nentisestä elämästään on sittenkin jäänyt niin paljon hänen sieluunsa,\nettä me emme voi koskaan vaihtaa ajatuksia ja sen kautta kehittyä. Olen\nollut jonkinmoisessa opettajan asemassa hänen suhteensa. Siinä kaikki.\nVaimoni on alistunut tähän, sillä hän on uskonut sen kautta tulevansa\njoksikin paremmaksi. Mehän ihmiset tahdomme aina pyrkiä siihen\nyhteiskuntaluokkaan, joka on yksi aste korkeammalla, kuin se, mihin\nmeillä on kehityksemme ja lahjojemme kautta oikeus kuulua. Vaimoni on\ntehnyt kaiken pysytelläkseen siinä, mihin hän avioliittonsa kautta\nminun kanssani joutui. Hän vaikeni hetkiseksi.\n\n— Olen elämässä aina jäänyt varjon puolelle. Olin yhäti etsinyt\nolentoa, jonka seurassa saisin ajatuksineni olla vapaa. Unohdin sen\nvalitessani vaimoni.\n\n— Etkö voisi erota vaimostasi, etsiä toista naista?\n\n— Sellaiset luonteet kuin minä, valikoimme aina väärin.\n\n— Kuinka sinä niin voit sanoa?\n\n— Me voimme verrattoman hyvin ymmärtää toisia ihmisiä. Me näemme\nheissä kaikki suuret ja hyvät ominaisuudet huononkin alta. Voimme siis\nmonelle olla suoranaisena oppaana ja tukena. Mutta kun valikoimme\nelämäntoveria, niin silloin olemme sokeita, sillä silloin ei enää järki\nmäärää tekojamme vaan tunne, ja tunne on meissä aina harhaan viepä.\nYstävämme voimme valita hyvästi, mutta huonosti vaimot. Mutta eihän\ntämä kaikki ole pääasiassa määräämässä, miksi tahdon kuolla. Siihen on\naivan toiset syyt olemassa. Minä uskoin tavattoman hyvää ihmisistä ja\ntahdoin uhrautua suurelle asialle — sinä et tiedä kuinka lapsellisen\nisänmaallinen minä vieläkin olen täysi-ikäisenä miehenä — mutta uhrautua\njollekin asialle, se on samaa, kuin antautua toisten lypsylehmäksi.\nKaikkine suurine ja puhtaine harrastuksineni olenkin aina ollut valtaan\npyrkijöitten kätyrinä.\n\n— Mutta kun tämän kaiken tiedät, niin etkö silloin voi järjestää\nelämääsi uudella tavalla?\n\nHän hymyili omituisesti ja vastasi:\n\n— Ihminen tietää niin paljon yhtä ja toista omasta itsestään, jota\nhän ei kuitenkaan voi muuttaa. Voisinhan olla aivan niinkuin muutkin,\nvoisinhan ansaita rahoja työlläni ja joutoajan käyttää saamieni rahojen\ntuhlaamiseen, mutta silloinhan vain tarpeettomasti olisin olemassa,\nenkä elämästä nauttisi vähääkään, ja samalla ehkä olisin toisen tiellä,\njoka on minua etevämpi. Elämällä ei ole minun silmissäni enään mitään\ntarkoitusta. Siksi tahdon lähteä siitä pois.\n\n— Mutta olethan kirjallisessa tuotannossasi...\n\n— Siinä pienessä, joka on ollut...\n\n— Pienessä kyllä, mutta siksi huomattavassa, olethan siinä aina\nsaarnannut juuri elämän iloa.\n\n— Paratiisin ulkopuolella on niin hyvä puhua paratiisista!\nOptimistisimpiä kirjoja kirjoittavat aina pessimistit. Jos he olisivat\ntodellakin optimistia, niin miksi he siitä enää kirjoittaisivat,\nmieluummin eläisivät itse kaiken. Mutta juuri tuon tuotantoni tähden\ntäytyy minun kadota maailmasta. Jos jatkan elämää, jos kirjotan\nkirjoja, niin väitän kaiken ennen kirjoittamani valheeksi. Jokainen\nsuurikin mies kieltää oppinsa viimeisellä hetkellä, sillä kaikki\nopit ovat teoriioja, jotka eivät koskaan sovi yhteen elämän kanssa.\nMutta kun olen vapaa-ajattelija, niin tahdon edes jollain tavoin elää\nkuolemani jälkeen, ja se voi tapahtua ainoastaan juuri noiden muutamien\nkirjojeni kautta. Jos oman käden kautta kuolen, niin kadottavat kirjani\nkaiken merkityksen. Minun täytyy kadota, aivan kuin kohtalon julma käsi\nriistäisi minut elämästä.\n\n— Silloinhan valehtelet maailmalle.\n\n— Sen kyllä teen, mutta mitä siitä, jos sen kautta voin heille antaa\nhiukan elämän uskoa sillä, mitä jää jälkeeni. Sinä huomaat, että olen\nottanut asian aivan järkevästi ja tarkan harkinnan mukaan. Minä olen\npäättänyt kuolla ja tahdon, että sinä siinä autat minua.\n\n— Jos kerran olet niin kaikkea harkinnut, niin mikset voi odottaa\nsiksi, kunnes luonto tekee tehtävänsä?\n\n— Voisin kyllä, mutta miksi suotta hankkisin itselleni suuria\nruumiillisia kärsimyksiä, kituisin kauan, enkä sinä aikana millään\ntavoin voisi henkisesti työskennellä. Et suinkaan ole niin kirkollinen,\njotta luulet sielun tuskien kautta kirkastuvan? Jos annat minulle\nmorfinia, niin ethän silloin tee muuta kuin tekee asekauppias, joka myy\nitsemurhantekijälle revolverin.\n\n— Se on kyllä totta, mutta asekauppias ei itse surmaa ostajaa, sanoin\nminä. Mutta senhän minä teen, jos annan sinulle ruiskutuksen.\n\n— Voithan jättää ruiskun pöydälleni, ja minä itse siitä otan.\n\n— Laki kieltää lääkäriä auttamasta potilaan kuolemaa.\n\n— Minä ymmärrän, sinä pelkäät vahingoittavasi virkamiesuraasi.\nVoithan sinä kaiken hyvin peittää. Sinähän kuolemantodistuksen annat.\nOnhan minulla syöpä, hyvin pitkälle kehittynyt syöpä, jonka mikä muu\nlääkäri tahansa voi myöskin todentaa. Kukaan ei usko minun kuolleen\nmuulla tavalla. Et kai otaksu minua niin lapselliseksi, etten uskoisi\nlääkärien usein kirjoittavan kuolemantodistuksiin muutakin kuin mitä on\ntotta, ainoastaan pelastaakseen oman asemansa sen kautta. Ja sen minä\nymmärrän, sillä ihmisiähän hekin ovat.\n\n— Lääkärin velvollisuus on pitää yllä ihmiselämää niin kauan kuin\nmahdollista, sanoin minä.\n\n— Vastoin asianomaisen omaa tahtoakin?\n\n— Vastoin sitäkin. Monasti tuollainen päätös on epätoivon aiheuttama,\nja kun ihminen on päässyt vaikeimman hetken yli, niin hän kyllä on\nvalmis jatkamaan elämää.\n\n— Jatkamaan kyllä. Mutta eihän elämän arvo ole siinä, kuinka kauvan\nihminen elää, vaan miksi hän elää, ja sellainen ihminen, joka kerran\non päättänyt kuolla ja itsemurhayrityksen jälkeen jää elämään, on aina\nkadottanut elämänsä suurimman ajatuksen, sen, jota varten hän oli luotu\nja itse oli päättänyt elää.\n\nMinä tunsin, miten hän ahdistamalla ahdisti minua juuri siihen, mihin\nhän tahtoi tulla. Sieluni sisimmässä tunsin, että hän oli oikeassa.\nTiesin kyllä, että lakipykälät aikojen kuluessa muuttuvat. Tiesin\nmyös, että kerran täytyy lain antaa ihmiselle suurempi valta tässäkin\nsuhteessa. Jos nyt auttaisin häntä, täyttäisin hänen pyyntönsä, niin\ntoimisin ainoastaan niiden sääntöjen mukaan, jotka ehkä sadan vuoden\nkuluttua ovat olemassa. Seisoohan lääkäri niin monessa suhteessa\nyläpuolella niiden lakipykälien, jotka ovat laaditut ihmisiä varten.\nMiksi en siis voisi toimia lain perustuksella, joka jonkun ajan\nkuluttua kehityksen pakoituksesta luodaan.\n\nHän näki varmaankin, miten ajatuksissani taistelin, sillä hän sanoi:\n\n— Muutamia vuosia sitten luin, miten Amerikassa tästä samasta asiasta\non väitelty ja miten silloin humaaninen ja vapaamielinen käsitys\npääsi voitolle, vaikkakaan en tiedä, onko laiksi muodostunut. Noin\nvuosi sitten luin, miten Ranskassa muuan vaimo miehensä kärsiessä\nkamalia ruumiillisia tuskia juuri syöpätaudin tähden, niinkuin minäkin\nkärsin, miehensä pyynnöstä lopulta otti kirveen ja rakkaudesta häntä\nkohtaan löi hänet kuoliaaksi. Kun nainen tuli oikeuden eteen, vapautti\nlautakunta hänet. Nyt pyydän minä sinulta vapautusta tuskistani.\n\nHän tarttui käteeni ja lausui rukoilevalla äänellä: — Sinä olet ollut\nainoa, jolle elämässä olen voinut olla avomielinen. Ensi kerran\ntein sen silloin, kun kerroin aikovani mennä naimisiin. En silloin\nnoudattanut sinun neuvoasi, sillä olin aivan varma siitä, että olin\noikeassa. Kun olin asian kertonut sinulle, niin olin entistään varmempi\nkaikesta siitä, mitä sanoin, samoin nytkin. Minä en sovi siihen elämään\nmissä olen, siis on minun väistyttävä.\n\nMitä tiesin, mitä tunsin, en voi tällä hetkellä enää tarkkaan\nitselleni tilittää. Hän oli mielestäni oikeassa, sen vaan muistan\npäättäneeni. Jos ihminen kerran tahtoo kuolla, olosuhteitten ja\nluonteen pakoittamana on selvällä järjellä päätöksen tehnyt, niin miksi\nsilloin lääkärit ei häntä siinä auttaisi. Lääkäri on elämän suuren\npuiston puutarhuri, jos oksa taittuu, on hänen se leikattava pois eikä\nodotettava siksi, kunnes se viimein itsestään rungosta irtaantuu.\n\nEn sanonut enään sanaakaan. Täytin morfiiniruiskun ja laskin sen\npöydälle. Hän puristi lujasti kättäni. Läksin pois. Mutta kotia\npäästyäni ja tyyneesti asiaa punnittuani, alkoivat epäilykset nousta\nsieluuni. Miksi suotta toimin tuollaisen lain mukaan, jota ei vielä\nole olemassa. Olin mielestäni tehnyt oikein, ehdottomasti oikein,\nmutta laki sen kielsi. Jos taas olisin noudattanut lakia, niin enköhän\nsilloin oman itseni edessä olisi tuntenut toimineeni väärin.\n\nJos kotieläin on haavoittunut, ja huomaamme, ettei se koskaan enään\ntule terveeksi, niin me surmaamme sen ja vaadimme, että siihen on\nkäytettävä keinoja, jotka tuottavat mahdollisimman vähän tuskia. Miksi\nihmisen suhteen meidän on pidennettävä hänen kärsimyksiään siksi,\nkunnes luonto viimein saa voiton lääkäreistä?\n\nMeidän velvollisuutemme on auttaa ihmistä elämään kokonaisesti ja\nterveesti, mutta miksi olemme rajoitetut niin suuressa määrässä, että\nusein, tehdessämme muka suurinta oikeutta, teemmekin suurinta vääryyttä.\n\nPalasin hänen luokseen, tahdoin ottaa ruiskun pois.\n\nHän oli ennättänyt jo sitä käyttää. Leski itki. Hän kertoi minulle\nsairaan viimeisistä hetkistä. Hän oli aivan kuin nukkunut ja hiljaa\nsammunut.\n\nRuisku oli pöydällä, kukaan ei ollut sitä huomannut. Pistin sen\ntaskuuni.\n\nHuomasin, kuinka rouva halusi surullaan tehdä itsensä intressantiksi.\nHän puhui siksi paljon, että suru ei voinut olla todellista. Jos hän\nolisi ollut sanaton tai olisi ollut melkein mielipuoli, silloin olisin\nollut vaiti. Mutta hän teki erikoisen numeron siitä \"kuinka hänen rakas\nmiehensä oli hänet jättänyt.\" Silloin huomasin, että minun oli otettava\nosaa tähän suruun — olinhan ainakin niin paljon velvollinen tekemään, —\ntartuin senvuoksi hänen käteensä ja lausuin tuon sovinnaisen, typerän\nlauseen:\n\n— Otan osaa suruunne!\n\nHän huomattavasti tyyntyi tästä lauseesta, sillä hän puristi lujasti\nkättäni ja vaipui tuoliin, peittäen teatraalisesti käsillään kasvonsa,\nmutta huomasin, miten hän istuessaan jalallaan korjasi hamettaan, joka\noli jäänyt rumalle laskokselle. Vaistomaisesti hän myöskin käänsi\njalkansa niin, että sen kaunis jalkapöytä näkyi. Hän ei hetkeäkään\nunohtanut, että suru oli hänelle edullinen.\n\nKun tulin eteiseen, oli siellä jo pöydällä suruharso, ja toverini\nkuolemasta oli kulunut vasta kaksi tuntia!\n\nNainen ei ole usein mitään muuta kuin nainen! —\n\n\n\n\nMORFINISTI-LÄÄKÄRI\n\n\nHän oli tässä samassa kaupungissa praktiseeraava nuori lääkäri. Kun\nhän kerran oli virkaveli, niin olihan luonnollista, että aloimme\nseurustella keskenämme. Kohteliaana miehenä hän heti kaupunkiin\ntultuaan saapui tervehtimään minua. Heti ensimäisestä hetkestä alkaen\nteki hän minuun hyvin edullisen vaikutuksen. Siihen oli myöskin\nosaksi syynä se, että hän ei millään tavalla ryhtynyt puhumaan meidän\nyhteisestä ammatistamme, vaan heti paikalla johti keskustelun muille\naloille. Hän oli monessa suhteessa harvinaisen intelligentti ihminen,\njolla oli paljon muitakin harrastuksia paitsi ne, jotka kuuluivat\nammattialaan, varsinkin taiteellisia. Edulliseen vaikutukseen oli\nmyöskin syynä hänen suorastaan lumoava persoonallisuutensa. Hän oli\nniitä ihmisiä, jotka heti pakoittavat meidät ajattelemaan heistä\nmahdollisimman paljon hyvää. Itse olen lääkäri, tiesin, kuinka suuri\nmerkitys oli persoonallisella lumouksella potilaisiin nähden, ja olin\naivan varma siitä, että hänellä on suuri tulevaisuus, sillä lääkärin\nmiellyttävä persoonallinen vaikutus määrää sen paljoa suuremmassa\nsuhteessa kuin hänen tietonsa ja taitonsa.\n\nLääkärinä olin tullut huomaamaan, että lahjakkaisuus ostetaan hyvin\ntavallisesti henkisten puutteellisuuksien kustannuksella. Monasti\nonkin tuntunut minusta, että henkinen elinvoima on yksi ja ainoa, ja\njos yhdessä suhteessa ihminen kohoaa yläpuolelle tavallisuuden, hän\ntoisessa suhteessa kadottaa jotakin. Olihan luonnollista, että minä\nsilloin ehdottomasti tulin ajatelleeksi, että hänellä täytyy olla\nsuuria henkisiä vikojakin.\n\nKun tuttavuutemme oli jonkun aikaa kestänyt, otin tämän seikan\npuheenaiheeksi. Hän ei välttänyt keskustelua vaan ryhtyi siihen heti.\n\n— Minun mielestäni, sanoi hän, ovat ihmisen viat aivan kuin ääriviivat\npiirustuksessa, tuntemalla viat me myöskin tiedämme vastaavat hyvät\nominaisuudet. Mitä muuten vikoihin tulee, niin olen arvellut, että\nhyödyllisempää on kehittää hyviä puolia itsessään kuin taistella\nhuonoja vastaan. Tällaisen menettelyn lopputulos on ihmiselle\nehdottomasti lopulta edullisin.\n\n— Mutta tuohan on suoranaista yli-ihmisoppia. Sehän antaa ihmiselle\noikeuden tyydyttää kaikkia huonoja ominaisuuksia itsessään.\n\n— On kyllä, mutta eikö kaiken lopullinen arvo riipu siitä, mikä on se\nplus, jonka ihminen jättää jälkeensä.\n\n— Taikka se minus, jonka hän myöskin siinä tapauksessa tekee!\n\n— Te käsitätte minua hiukan väärin, sanoi hän, luullessanne, että\nminä sallin ihmisen tyydyttää kaikkia huonoja ominaisuuksia. Huonot\nominaisuudet ovat meidän sielussamme niitä perkeleitä, jotka me\nverrattoman hyvin voimme valjastaa vetämään hyvien asioiden vaunua.\n\nTällä leikillisellä käänteellä oli hän taittanut keskustelun kärjen.\nMinä olin valmis uskomaan, että hän oli niitä suuria ihmeellisiä\npoikkeuksia, joita luonto ainoastaan harvassa tapauksessa tuottaa.\n\nPian huomasin, että hän oli niitä ihmisiä, jotka tahtovat elää elämän\nkaikissa eri muodoissa mahdollisimman kokonaisesti. Tuntui aivan siltä,\nkuin hän olisi tahtonut poimia elämän puusta hedelmiä enemmän, kuin se\njaksoi kantaa.\n\nTiesin, että tällainen elämisen ahneus ehdottomasti tuo mukanansa\nmuutamia paheita, niiden joukossa senkin, että keinotekoisilla aineilla\nkoettaa saada organisminsa kestäväksi silloinkin, kun luonnonlakien\nmukaan sen pitääkin saada levätä.\n\nEn voi enää varmaan muistaa, miten epäilys minussa heräsi, mutta\nkun aloin pitää häntä silmällä, niin tulin huomaamaan, että hän oli\nmorfinisti. Huomasin nimittäin jonkun kerran aivan selvästi sen\neroituksen, mikä ihmisen katseessa on, ennenkun hän on ruiskuttanut\nruumiiseensa myrkkyä ja sen jälkeen.\n\nTiesinhän tämän paheen lääkäripiireissä jokseenkin yleiseksi. Olinhan\nkuullut siinä suhteessa suorastaan peloittavia juttuja, jonka vuoksi\nen sillä ensi alussa pannut sen suurempaa painoa. Ymmärsinhän minä sen\nniin erinomaisen hyvin! Olihan kiusaus ollut minulla itsellänikin. Kun\non koko päivän uutterasti tehnyt työtä ja hoitanut praktiikkaansa, kun\non yöllä saanut nousta parikin kertaa unesta, mennäkseen hoitamaan\npotilaita vaikeissa taudinkohtauksissa, kun sitten on uusi pitkä\ntyöpäivä edessänsä ja pelkää kesken uupuvansa, niin onhan suloista\nterästää voimiansa, varsinkin kun tietää sen voivan tapahtua niin\nhelposti. Pieni ruiskutus ainoastaan, ja ihminen on taas täydessä\nvireessänsä.\n\nEhkä enemmän onnellisen sattuman kuin luonteen lujuuden kautta olin\nvoinut tämän vaaran välttää. Sen vuoksi katselinkin häntä ainoastaan\nihmisenä, joka sattuman kautta oli joutunut siihen, mistä itse olin\npäässyt vapaaksi.\n\nEmme koskaan puhelleet tästä asiasta, jos satuinkin sen mainitsemaan,\nniin siirsi hän piankin keskustelun toisaanne. Mutta kun hän alkoi\ntuomita ankarasti kaikkia muita huumauskeinoja, joiden orjaksi ihmiset\nsaattavat tulla, niin ymmärsin siitä, että hän sillä tahtoi ikäänkuin\npuolustaa itseään.\n\nHänen seuransa oli minulle niin virkistävä, hänen keskustelunsa niin\npirteätä, hänen mielipiteensä usein niin sattuvia ja uusia, että\nmillään tavalla en olisi tahtonut häntä loukata, peläten että sen\nkautta mahdollisesti kadottaisin hänen seuransa. Sen vuoksi päätinkin\nvälttää keskustelussa kaikkea sellaista, joka jollain tavalla viittaisi\nhänen paheeseensa, ja sitäpaitsi, onhan joka ihminen vapaa ja\noikeutettu tekemään itsensä kanssa, mitä hän tahtoo.\n\nVasta jos me toiselle ihmiselle tuotamme vahinkoa, silloinhan on\nympäristön oikeus ja velvollisuus sekaantua asiaan.\n\nMuuan potilas, joka pitemmän aikaa oli ollut hoidettavanani ja tuon\npotilaille ominaisen muuttamishalun vaikutuksesta oli etsinyt häntä ja\nantautunut hänen hoidettavakseen, sattui kuolemaan.\n\nOlin ollut aivan varma omasta hoitotavastani, ja vaikkakin tauti oli\nharvinainen, oli se siksi selvä ja lääketiede todisti sen tavallisesti\nmahdolliseksi parantaa, että potilaan äkillinen kuolema suorastaan\nkummastutti minua. Tulin silloin ehdottomasti ajatelleeksi, että joku\nmuu lisätauti oli ilmaantunut ja potilas sen vaikutuksesta kuoli, enkä\nsiis tahtonut virkaveljeltäni mitään tiedustella.\n\nMutta kun potilas kuului varakkaaseen vanhaan sukuun, jonka jäsenet\nolivat aina tulleet ruumiinavauksen alaiseksi, niin pyysivät sukulaiset\nminua toimittamaan tämän tehtävän. Kun virkaveljeni häntä viimeksi oli\nhoitanut, ehdotin että hän sen tekisi, mutta, kun hän puolestaan kuuli\nsuvun minua pyytäneen tähän toimeen, hän hienotunteisesti vetäytyi\nsyrjään ja uskoi ruumiinavauksen minun huostaani.\n\nSilloin se tuli ilmi!\n\nHän oli aivan väärällä tavalla hoitanut potilasta ja viimeksi antanut\nhänelle lääkkeitä, jotka äkkiä olivat jouduttaneet potilaan kuolemaa.\nSen näin aivan selvästi, ei ollut pienintäkään epäilystä siitä. Ruumiin\nsisälmyksissä oli kaikki myrkytyksen tuntomerkit. Otin nämät erilleen,\npannakseni ne säilymään ja käyttääkseni niitä todistuskappaleina.\n\nKollegiaalisuus esti minua nostamasta asiasta suurempaa melua. Mutta\npidin vääränä, ellen ainakin hänelle huomauttaisi asian oikeata laitaa.\n\nMiksi hän oli määrännyt juuri tällaiset vaaralliset lääkkeet, olihan\nhän sekä telefoonissa että suullisestakin keskustellut potilaasta,\nja olin antanut hänelle aivan selvän selityksen taudin laadusta ja\nkäyttämästäni hoitotavasta? Vaikka hän olisi ollut aivan vasta-alkaja,\nniin olisi hän voinut lukea hoitotavan mistä lääketieteellisestä\nteoksesta tahansa. Mistä johtui se, että hän oli tehnyt juuri\npäinvastoin kuin hänen piti?\n\nTulin ajatelleeksi, että ihminen silloin, kun hänen tahtonsa jollakin\ntavoin heikkenee, tekee juuri niin kuin hän ei saisi tehdä. Hän oli\nlääkkeitä määrätessään epäilemättä ollut morfinisteille ominaisen\nhimmennystilan alaisena. Se oli selvitys kaikkeen.\n\nPäätin mennä hänen luokseen ja virkatoverina vaatia että hänen täytyi\npäästä vapaaksi paheestaan, josta potilaille voi olla niin turmiollisia\nseurauksia.\n\nHän otti minut tapansa mukaan hyvin ystävällisesti vastaan. Hän oli\nniin huolettoman näköinen, puhuessani ruumiinavauksesta, että hän ei\nvarmaankaan aavistanut, mitä hän oli tehnyt ja mitä minä tiesin.\n\nEn voinut ensi alussa ryhtyä suoraan asiaan, sillä hänen luonaan oli\nmuuan kaupungin apteekin farmaseutti, jonka kanssa olin huomannut hänen\npaljon seurustelevan. He kuuluivat jollain tavoin olevan kaukaista\nsukuakin toisilleen.\n\nViimein farmaseutti läksi ja me jäimme kahden. Silloin sanoin aivan\nsuoraan, mihin tulokseen olin tullut ruumiinavauksessa. Hän kielsi\nkaiken aivan jyrkästi.\n\n— Se ei ole totta, sanoi hän, minä en ole voinut tehdä sellaista\nerehdystä!\n\n— Minä en olisi tullut luoksenne, ellen olisi asiastani aivan varma.\nPotilas on kuollut suoranaiseen myrkytykseen, se on minun horjumaton\nvakaumukseni lääkärinä, ellette sitä usko, niin voimmehan lähettää\nelimet pääkaupunkiin tutkittavaksi.\n\n— Ei ei, sanoi hän, se on aivan tarpeetonta!\n\nHän vaipui aivan kalpeana tuolilleen istumaan.\n\nMinun tuli tällä hetkellä sydämestäni häntä sääli. Tiesin, että ihminen\ntällaisen kolauksen jälkeen on valmis tekemään kaiken voitavansa,\nvälttääkseen samanlaatuisia tekoja, ja siihenhän minä olinkin tahtonut\ntulla.\n\nHän istui vähän aikaa vaiti ja kysyi sitten:\n\n— Mitä aijotte nyt tehdä, ilmoitatteko asian lääkintöylihallitukselle?\n\n— En ole vielä päättänyt, mitä teen.\n\n— Jos ilmaisette asian, niin täytyy minun luopua lääkäritoimestani.\n\n— Luonnollisesti!\n\n— Vastatkaa minulle suoraan, ettekö itse koskaan ole erehtynyt? kysyi\nhän.\n\n— Olen kyllä. Diagnosin tekeminen, josta kaikki riippuu, on usein hyvin\nvaikea, suurinkin auktoriteetti voi siinä suhteessa erehtyä. Mutta minä\nen vielä koskaan ole suorastaan myrkyttänyt potilasta.\n\n— Tämä on ollut erehdys, aivan varmaan erehdys, sanoi hän. En voi\nymmärtää, kuinka olisin voinut tehdä sellaisen virheen, sillä\nalkeellisimmillakin lääkäritiedoilla pitäisi minun tietää, että juuri\nteidän noudattamanne tapa oli oikea. Ja minä olen sitä jatkanut.\n\n— Koko ajanko?\n\n— Niin.\n\n— Onko teillä diariumi?\n\n— On.\n\n— Merkitsettehän siihen kaikki potilaille antamanne lääkkeet?\n\n— Onhan se velvollisuutemme!\n\n— Näyttäkää se minulle!\n\nHän ojensi kirjan.\n\n— Milloin olette viimeksi määrännyt hänelle lääkkeitä?\n\n— Neljä päivää sitten.\n\n— Oletteko siitä aivan varma?\n\n— Olen. Muistan sen aivan varmasti muutamista muista seikoista, jotka\novat sen yhteydessä. Minua tultiin hakemaan samassa, kun aijoin\nmennä tanssiaisiin. Sieppasin hännystakin ylleni. No niin, ne ovat\npikkuseikkoja. Olin silloin unohtanut reseptikirjanikin toisen takin\ntaskuun ja unohtanut siis paljon muutakin. Olin hyvin väsynyt ja vasta,\nkun pääsin kotia...\n\nHän vaikeni ja heikko puna nousi kasvoille.\n\n— Olitte unohtanut, morfiniruiskun kotia ja vasta silloin... sanoin\nminä.\n\nHän ponnahti seisaalleen ja lausui hyvin terävästi:\n\n— Kuinka Te uskallatte sitä väittää?\n\n— Olen pitänyt Teitä silmällä jo pitemmän aikaa.\n\n— Siis vakoillut?\n\n— En suinkaan. Olen vain pitänyt velvollisuutenani ammattia\nharjoittavana lääkärinä varjella lääkärikunnan kunniaa.\n\nHän naurahti.\n\n— Käytätte kovin suuria sanoja.\n\n— Ehkä Teidän mielestänne.\n\nSelailin kirjaa.\n\nEi missään ollut mainittu reseptistä, jonka hän neljä päivää sitten oli\npotilaalle kirjoittanut.\n\n— Täällä ei ole mitään reseptiä mainittuna, sanoin minä.\n\n— Olen unohtanut sen kirjoittaa ennen tanssiaisiin menoani.\n\n— Meidän on helppoa päästä selville siitä, mitä olette antanut.\n\n— Millä tavoin?\n\n— Saamalla reseptinne kopion apteekista tai ottamalla lääkkeisiin\nliitetyn potilaan kotoa. Kumman teemme?\n\n— Apteekista on viisaimpaa, vastasi hän, sillä potilaan kotoa etsiessä\nvoisi se herättää huomiota. Vai tahdotteko juuri sitä? Aijotteko\nkäyttää tätä, lykätäksenne kilpailijanne syrjään?\n\nEn vastannut hänelle mitään. Tuntui vastenmieliseltä vastatakaan\ntuollaiseen epäilykseen. Sanaakaan sanomatta menin telefooniin ja\nsoitin apteekkiin. Ilmoitin päivämäärän ja mitä reseptiä tarkoitin.\nPyysin tuomaan kopion siitä minulle. Tänä aikana oli hän noussut\npaikoiltaan ja käveli huoneessa. Hetkisen kuluttua hän poikkesi\nmakuuhuoneeseensa, pyytäen anteeksi lähtöään. Hän palasi ilmoittaen,\nettä palvelijatar kohta tuo kahvia. Katsoin häneen terävästi. Huomasin\nhänen ruiskuttaneen itseensä morfinia. Äskeinen keskustelun aiheuttama\njännitys oli hänen kasvoistaan kadonnut. Aivan kuin ei mitään tätä\nennen olisi meidän välillämme keskusteltu hän puheli kahvia juodessamme\nviimeisistä pääkaupungin uutisista.\n\nPian saapui apteekinoppilas ja toi alkuperäisen reseptin.\n\nOlin ollut oikeassa. Ojensin reseptin hänelle. Hän tuijotti siihen\nsanaakaan sanomatta. Huomasin, miten hän aikoi repiä sen, mutta\nsamassa olin jo siepannut sen hänen käsistään. Tämä hänen tekonsa oli\nollut niin odottamaton, että saatoin uskoa jo hänestä mitä tahansa ja\npelkäsin, että hän riistäisi sen väkisin minulta. Mutta hän hallitsikin\nitseään ja sanoi tyyneesti:\n\n— Olen vallassanne, mitä aijotte tehdä?\n\n— Äsken huomasin Teidän ajattelevan, että jollain tavoin tahtoisin\nsyrjäyttää Teidät, vastasin. Olisinhan huono lääkäri, ellen koettaisi\nymmärtää. Sen johtopäätöksen mukaan, minkä Teistä olen tehnyt, olette\nmorfinisti. Ja sen tähden olette väsymyksen hetkenä erehtynyt. Selitys\non Teille hyvin edullinen. Eikö olekin?\n\n— Minä kiitän Teitä, sanoi hän hiukan ivaillen.\n\n— Kunnianne, asemanne, kaikki on nyt minun hallussani, mutta minä en\ntahdo Teitä syöstä turmioon, vaan antaa Teille tilaisuuden muuttamaan\nelämänne. Teidän täytyy päästä tuosta paheestanne, sen kai lääkärinä\nitsekin huomaatte?\n\nHän ei vastannut mitään, katsoi vain toisaanne.\n\n— Ehdoitan sen vuoksi että...\n\n— Minä en ole morfinisti. Kaikki tämä on tapahtunut tavallisen\nruumiillisen väsymyksen vaikutuksesta.\n\nMinusta hän oli aivan kuin pieni lapsi, joka, jouduttuaan pahanteossaan\nkiinni, luulee pelastuvansa kaikesta rangaistuksesta jyrkästi\nkieltämällä.\n\nMinä tahdoin häntä auttaa ja senvuoksi sanoin:\n\n— Siinä tapauksessa on tekemäni ehdoitus sitä mukavampi Teille.\n\n— Ja se on?\n\n— Antaudutte kolmeksi kuukaudeksi tarkastuksen alaiseksi.\n\n— Aijoin sitä Teille itsekin ehdoittaa.\n\n— Sitä parempi.\n\n— Miten olette aikonut asian järjestää?\n\nTämä hänen äkillinen myöntyväisyytensä tuotti minulle suurta iloa.\n\n— Voimmehan valita taudin, josta yhteisesti sovimme ja jonka hoitaminen\nei vaadi mitään muuta erikoista kuin lepoa. Tulette sairashuoneeseen ja\npysytte siellä huoneessanne kolme kuukautta. Mitä potilaisiinne tulee,\nniin lupaan sinä aikana niitä hoitaa ja palauttaa ne sitten takaisin\nTeille.\n\n— Milloin aloitamme?\n\n— Milloin itse asioittenne vuoksi katsotte sopivammaksi.\n\n— Vaikka huomenna!\n\n— Hyvä on. Menen sairashuoneelle ja valmistan kaikki tuloanne varten.\nVoitte täydellisesti luottaa hienotunteisuuteeni tässä asiassa. Kukaan\nei saa tietää, miksi oikeastaan olette siellä.\n\n— Minä kiitän.\n\nHän ojensi minulle kätensä, ja minä tartuin siihen.\n\nOlin valmistanut sairashuoneessa kaikki hänen tuloaan varten. Hän\nvietiin ensiksi kylpyhuoneeseen. Siellä hän sai riisua kaikki\nvaatteensa ja pukea toiset ylleen. Olin tarkastanut niiden taskut,\njotta hän ei olisi niihin voinut kätkeä morfinia.\n\nKävin häntä joka päivä katsomassa. Hän oli ensimäisenä päivänä huoleton\nja iloinen. Toisena hän jo oli ärtyinen ja lausui minulle muutamia\nhiukan katkeria sanoja, joille en kuitenkaan pannut sen suurempaa\npainoa, sillä tiesinhän, että morfinista luopuminen tekee potilaan\nalussa tavattoman hermostuneeksi. Senvuoksi odotinkin kolmatta päivää\nhyvin suurella jännityksellä. Olin aivan varma siitä, että hän\ntulisi kärsimään kamalia tuskia, ja olin jo päättänyt antaa hänelle\npienemmän annoksen morfinia. Kun hän kuitenkin oli kieltäytynyt\njyrkästi käyttämästä tätä ainetta, en tahtonut sitä hänelle antaa\nmuuten kuin hänen nimenomaisesta pyynnöstään. Petyin odotuksessani.\nHän oli harvinaisen iloinen ja puheli kanssani kaikenlaisista asioista\nvarsinkin viimeisistä ennätyksistä lääketieteen alalla. Monissa\nväitteissään hän oli suorastaan nerokas. Ja minä olin iloinen siitä,\nettä hän niin helposti oli päässyt paheestaan vapaaksi.\n\nKolmena seuraavana päivänä oli hänen laitansa aivan samanlainen.\nMinua hiukan hävetti se, että olin vaatinut häntä olemaan kolme\nkuukautta tarkastuksen alaisena, ja aijoinkin jo hänelle ehdottaa ajan\nlyhentämisestä.\n\nKun sitä seuraavana päivänä astuin hänen huoneeseensa aikana, joka ei\nollut tavallinen, kuulin jo oven taakse sieltä keskustelua. Kun avasin\noven, oli hänen seurassaan muuan sairashuoneen hoitajatar, nainen,\njonka tiesin hyvin mielellään etsivän itselleen seuraa potilaiden\njoukossa. Heti huoneeseen tultuani hän poistui.\n\nVirkaveljeni oli alussa hiukan hämillään, mutta voitti sitten piankin\nja alkoi leikillisesti kertoa kaikellaisia juttuja siitä, kuinka naiset\nolivat häntä piirittäneet. Minä yhdyin tähän leikilliseen puheeseen\nja lausuin, etten laisinkaan ihmetellyt sitä, sillä olihan hän joka\nsuhteessa suoranainen lumooja. Lähdettyäni hänen luotaan en kuitenkaan\nvoinut poistaa pientä epäilystä. Kun sairaanhoitajattarella oli\nhallussaan morfinia, niin epäilin, että virkaveljeni oli pyytänyt ja\nsaanut häneltä kaipaamaansa ainetta. Tullakseni tästä asiasta varmaksi,\nmuutin sairaanhoitajattaren pienen tekosyyn nojalla aivan toiseen\nosastoon ja asetin hänen sijaansa vanhemman hoitajattaren, johon\nkaikessa saatoin täydellisesti luottaa.\n\nKun nyt seuraavana päivänä saavuin potilastani katsomaan, oli hän kyllä\niloinen, mutta käsien hermostuneesta liikkeestä huomasin, että iloisuus\noli teeskenneltyä. Olen lääkärinä tullut siihen huomioon, että ihmiset\noppivat valehtelemaan kasvoillaan ja silmillään mutta kädet ilmaisevat\nhyvin usein totuuden.\n\nParin päivän päästä oli hän jo niin heikko, että hän tullessani lepäsi\nvuoteessaan.\n\nHänen täytyi nyt jo pyytää minulta morfinia, hänen täytyi se nyt tehdä\nja senkautta todistaa, että minä olin ollut oikeassa. Mutta hän ei\nsitä tehnyt. Kun ihmettelin hänen vuoteessa makaamistaan ja kysyin\nhäneltä syytä siihen, nauroi hän ainoastaan ja sanoi päättäneensä hyvän\ntilaisuuden tultua levätä perinpohjaisesti.\n\nEihän minulla ollut siihen mitään sanottavaa. Läksin varmasti\nvakuutettuna, että hänen jo seuraavana päivänä täytyi tunnustaa minulle\nkaikki.\n\nMutta kuinka hämmästyinkään, kun odottaessani tapaavani\nhermostuneen miehen, näinkin hänen istuvan pöydän ääressä lukemassa\nkaunokirjallisuutta, jota hän kaupungin kirjakaupasta oli tuottanut\nitselleen suuren määrän.\n\nHän oli myöskin tilannut kukkia huoneeseensa, ja pöydällä oli komea\nruukussa kasvava ruusu. Kun hän hämmästyneenä näki minun sitä\nkatselevan, niin sanoi hän:\n\n— Te ette kai tiedäkään, että minä olen suuri kukkien ystävä?\n\nJa sitte hän alkoi suorastaan säkenöivällä tavalla puhua kukista\nvedoten väitteessään Maeterlinckin kirjaan \"Kukkien intelligenssi.\"\n\nTästä päivästä alkaen aloimme tulla yhä paremmiksi ja paremmiksi\ntuttaviksi, ja hänen seuransa oli minulle suoranainen virvoitus. Minä\nen enää mitään muuta kaivannut, kuin että hän aivan suoraan puhuisi\nminulle, ilmoittaisi minulle olleensa morfinisti.\n\nEräänä päivänä hän sen tekikin. Hän tunnusti käyttäneensä morfinia,\nvaikkakaan ei niin suuressa määrässä kuin mitä minä olin epäillyt. Hän\ntunnusti houkutelleensa alkupäivinä sairaanhoitajatarta hänelle sitä\nantamaan ja vähentäen siten annosten määrää päivä päivältä oli hän\nlopullisesti kokonaan vapautunut.\n\nNyt oli hän kokonaan minut voittanut. Tämän jälkeen aloimme puhella\nlääkäreistä ja siitä suuresta määrästä virkaveljiämme, jotka käyttävät\nmorfinia. Kun hänellä oli elävä esimerkki siitä, kuinka vaarallista\ntämä voi olla, niin hän lausui:\n\n— Meidän laistamme puuttuu pykäliä, joiden avulla määrättäisiin, kuinka\nkauan lääkäri saa ammattiaan hoitaa, sillä onhan tähän asti lääkäri\nturvattu, voi tehdä mitä virheitä tahansa ja, ellei sattuma tuo niitä\nilmi, saa jatkaa tointaan. Kun lääkäri itse kirjoittaa hoitamansa\npotilaan kuolintodistuksen, niin millä voidaan päästä selville siitä,\nonko hänen hoitotapansa ollut oikea vai ei.\n\nTämä hänen väitteensä sai minut täydellisesti uskomaan, että hän oli\npaheestaan vapaa, ainaiseksi vapaa.\n\nNäin kului nuo kolme kuukautta umpeen ja paitsi sitä hyötyä, mikä\nminulla oli ollut niin intelligentistä seurasta, muutamien käsitteiden\nselviytymisessä sekä lääkärialalla että taiteessa, opin myöskin\ntuntemaan erilaatuisia kukkia, sillä niitä oli hänellä koko ajan ollut.\nKun kukka kuihtui, tuotti hän aina uuden.\n\nLähtöpäivänä pyytelin häneltä anteeksi, mutta hän keskeytti lauseeni\nsanoen, että olin menetellyt niinkuin hyvä toveri ainakin, että olisin\nhänen tekemänsä erehdyksen nojalla voinut syöstä hänet turmioon, mutta\nolinkin sen sijaan häntä auttanut, ja että hän koko elinaikansa tulee\nminulle olemaan siitä kiitollinen.\n\nMainitsin hänelle ilmoittaneeni kaikille hänen potilailleen hänen\npalaavan jälleen toimeensa.\n\nHän kiitti minua, mutta sanoi:\n\n— Kaipaan pääkaupunkia ja olen senvuoksi päättänyt jättää praktiikkani\ntäällä. Aijon vielä tänään lähteä matkalle.\n\n— Mutta kaikki tavaranne?\n\n— Olen kirjoittanut sukulaiselleni. Niin, tunnettehan hänet, tuon\nfarmaseutin, jonka tapasitte luonani. Hän on hoitanut kaikki. Kun olen\ntoimittanut muutamia pieniä asioita vielä, olen aivan vapaa.\n\nLausuin tulevani kaipaamaan häntä kovasti ja toivotin hänelle hauskaa\nmatkaa ja hyvää praktiikkaa.\n\nHän läksi.\n\nOlin asemalla häntä saattamassa ja otimme hellät jäähyväiset\ntoisiltamme.\n\nSamana iltana täytyi minun tulla illalla sairashuoneeseen. Muuan\näkkiä sairastunut potilas oli tuotu sinne ja viety siihen huoneeseen,\njossa virkaveljeni oli ollut. Sairaan vuodetta lähestyessäni\nsatuin tyrkkäämään pientä pöytää, jolla oli virkaveljelleni tuotu\nruukussa kasvava kukka. Ruukku putosi permannolle ja meni rikki.\nSairaanhoitajatar kumartui kokoamaan ruukun sirut ja mullan. Mullan\njoukossa näin lasisiruja. Silloin ymmärsin kaiken. Hän oli koko ajan\npettänyt minua. Hän oli sairashuoneeseen saanut kukkaruukkujen sisällä\nmorfinituubeja.\n\nPari päivää myöhemmin hän lähetti minulle pääkaupungista komean\nkristallimaljan, jossa oli kauniita ruusuja. Tietysti juuri ruusuja?\nSuuttuneena heitin maljan seinään rikki.\n\nMinun täytyi paljastaa tuo mies, estää häntä olemasta lääkärinä, sillä\nhän voi mikä päivä tahansa tehdä samanlaatuisen erehdyksen!\n\nOlihan minulla todistuskappale, myrkyttämänsä potilaan sisäelimet,\njotka olin jättänyt sairashuoneen leikkaussalin kaappiin, lasipurkkiin\nsäilymään.\n\nRiensin heti sinne. Avasin kaapin. Purkki, jonka kyljessä oli kuolleen\npotilaan nimi, oli tyhjä.\n\nKuulustelin vahtimestaria. Hän kertoi virkaveljeni lähtöpäivänään\nkäyneen siellä ja jääneen hetkiseksi yksin, sillä hän oli lähettänyt\nvahtimestarin ostamaan paperossia.\n\nHän oli päässyt käsistäni!\n\n\n\n\nMUUAN ISÄ\n\n\nHänet tunnettiin kaikilla käräjillä erinomaisen hyvin, sillä aina\nhänellä oli asioita ajettavana. Hän riiteli kaikkien ihmisten kanssa ja\nmitä vähäpätöisimmästä seikoista. Hän oli jokseenkin varakas, sillä hän\noli muutamilla onnistuneilla metsäkaupoilla koonnut kauniin omaisuuden,\nsijoittanut sen kaupungin taloihin, myynyt talot, ostanut uusia ja aina\nvoittanut, mutta yhä hänellä myöskin oli riitoja ostajien kanssa. Pahat\nkielet kertoivat hänen rikkautensa saaneen alkunsa siitä, että hän\ntalonpoikien kanssa oli metsäkaupoissaan tehnyt sellaisia sopimuksia,\nettä nämät lopulta olivat olleet pakoitetut melkein ilmaiseksi antamaan\nhänelle metsänsä.\n\nLaki, tuo oikeudellinen seula, jossa niin paljon on pieniä reikiä,\nminkä kautta voi pujahtaa, oli hänelle aivan tuttu. Hän löysi siitä\naina kaikenlaisia pakoteitä. Vaikka hän ei voittaessaan asian aina\nhyötynytkään, niin oli hänellä kuitenkin suuri sisäinen halu etsiä\nyhäti uusia riidansyitä.\n\nHän oli niitä hulluja, joita yhteiskunta pitää joukossaan, eikä usko\nlääkäriä, joka pitää parantolaa niiden oikeana kotina, tuo yhteiskunta,\njoka hulluuden näkee ainoastaan tyhmissä teoissa ja sanoissa, eikä\nkäsitä, että hulluus useinkin on peloittavan järkevää.\n\nMinulla oli vaistomainen vastenmielisyys häntä kohtaan, ja tämä\nvastenmielisyys lisääntyi, kun jouduin hoitamaan hänen vaimoaan.\nTämä alkoi nimittäin sairastaa pahaa hermotautia. Ymmärsin alkusyyn\nolevan siinä, että mies oli avioelämässään raakamaisella kiihkollaan\nhänet suorastaan uuvuttanut. Kun vaimon hermot laukesivat, etsi\nmies lääkäriä, saadakseen hänen avullaan vaimonsa jälleen siihen\ntilaan, että tämä kestäisi hänen kohtelunsa. Kuinka monet aviomiehet\nturvautuvatkaan lääkärin apuun ainoastaan siinä tarkoituksessa!\n\nTein ja toimin päättävästi. Määräsin, että miehen oli pysyttävä\nerillään vaimostaan.\n\nHän kiivastui siitä niin tavattomasti, että jos hän vain laista olisi\nlöytänyt pienimmänkään pykälän, jonka avulla hän olisi minut voinut\nhaastaa oikeuteen, olisi hän sen tehnyt.\n\nMinua ei tämän määräyksen jälkeen enää kutsuttu perheeseen. Olen varma\nsiitä, että hän kävi kirkkoherran luona ja sai luvan siihen, mistä\nminä häntä kielsin. Papithan eivät koskaan avioelämää kontrolleeraa.\nHeidän mielestään on pääasia siinä, että sitä jatkuu. Pääsin tämän\nasian perille tavatessani vaimon kadulla ja kyseltyäni häneltä hänen\nvointiaan. Vaimo ei ollut kyennyt vastustamaan, siksi heikontunut oli\njo hänen tahtonsa.\n\nTunsin kirkkoherran erinomaisen hyvin. Häntä pidettiin jokseenkin\nvapaamielisenä, mutta aviollisissa kysymyksissä hän oli suorastaan\nvanhoillisen vanhoillinen.\n\nKuvaavaa hänen luonteelleen on seuraava tapaus:\n\nHänen vaimonsa oli lapsivuoteessa, olin kutsuttu auttamaan.\nPihtisynnytys oli välttämätön. Ilmoitin sen kirkkoherralle. Hän sanoi\nsilloin, että minä en saa pihtiä käyttää, sillä raamattu määrää,\nettä naisen on synnytettävä tuskalla, eikä sitä saa vähentää. Hän\nsanoi menevänsä toiseen huoneeseen rukoilemaan, jotta jumala auttaisi\nsynnytystä. Sinä aikana minä tietysti tein kaiken niinkuin itse\ntahdoin. Kun hän kuuli lapsen itkua, palasi hän huoneeseen ja sanoi\nsäteilevin silmin:\n\n— Näettehän, että rukous auttoi!\n\nMinä naurahdin ja vastasin:\n\n— Mutta tällä kertaa ei pihtiä pitänytkään jumala vaan paholainen!\n\nUuden pappilan rakentamisessa olivat nämät miehet olleet yksissä\nhommissa, siten nimittäin, että toinen oli hankkinut siihen tarvittavat\nhirret.\n\nHeistä oli senjälkeen tullut hyvät ystävät.\n\nOlin aivan varma siitä, ettei kumpikaan enää koskaan kääntyisi puoleeni\nlääketieteellisessä tarkoituksessa.\n\nPetyin.\n\nEräänä päivänä kutsui tukkikauppias minut telefoonilla luokseen. Olin\nvarma siitä, että kysymys oli jälleen hänen vaimostaan.\n\nMinut olikin kutsuttu heidän nuorimman, hiljattain syntyneen lapsensa\ntähden. Tällä oli myelocele.\n\nTämä selkäydintauti on parantumaton, sen tiesin, mutta taitavan\nleikkauksen avulla voi lapsen pitää kuitenkin elossa. Mutta että\nleikkauksesta ei mitään erikoisen suurta hyötyä ole lapselle, sen\ntiesin. Hänen alaruumiinsa oli halpaantunut, ja jos leikkaus tehdään,\nja se onnistuu, eikä ilmaannu mitään tulehdusta, joka tässä tapauksessa\noli tavattoman vaarallinen, niin saattoi lapsi elää muutamia vuosia\nehkä enemmänkin, mutta sen alaruumis pysyi aina halpaantuneena.\n\nTeki mieleni sanoa, että lapsen täytyy antaa kuolla, sillä miksi häntä\nelämällä kiusaisi. En sitä kuitenkaan tohtinut sanoa.\n\nMies vaati minua tekemään leikkauksen. Vältin sen sanomalla, etten\nollut siihen kylliksi kykenevä. Neuvoin häntä viemään lapsensa\npääkaupunkiin, koska siellä oli suurempia auktoriteettejä kuin mitä\nminä olin.\n\nVielä samana päivänä isä läksikin lapsineen Helsinkiin.\n\nKaksi päivää myöhemmin kutsui hän minut jälleen kotiaan. Hän oli\npalannut pääkaupungista.\n\n— Mitä minusta nyt tahdotte? kysyin.\n\n— Tohtorin täytyy toimittaa leikkaus, vastasi hän.\n\n— Mitä Teille sanottiin Helsingissä? kysyin.\n\n— Tohtorin täytyy toimittaa leikkaus.\n\nTiesin hänen valehtelevan, sanoinkin senvuoksi:\n\n— Sillä tavoin ei siellä ole voitu sanoa, leikkaus on tarpeeton.\n\n— Niin Te sanotte, lausui hän kiivaasti. Kyllä minä ymmärrän, että\ntohtori ei tahdo pelastaa minun lastani juuri senvuoksi, että se on\nminun lapseni. Mutta jos lapsi olisi jonkun rikkaan lapsi, tohtorin\nherrastuttavan sikiö, niin tietysti tehtäisiin vaikka mitä, jotta lapsi\npysyisi hengissä.\n\n— Lääkäri ei virkaansa hoitaessaan tee mitään eroitusta siinä, kenen\nlapsi on, vastasin minä. Olenhan jo aikaisemmin Teille sanonut, että\nleikkauksen onnistuminen on pieni.\n\n— Olkoon kuinka pieni tahansa, niin minä kai saan päättää, tehdäänkö se\nvai ei?\n\n— Luuletteko, että lapsellenne olisi elämä mikään siunaus, vaikkakin\nitse leikkaus onnistuisi, sillä hän jäisi koko elinijäkseen halvatuksi.\n\n— Se ei ole sanottu!\n\n— Se on totta!\n\n— Minä en sitä usko! Tohtori sanoo sillä lailla ainoastaan senvuoksi,\nettä lapsi on minun.\n\n— Jos epäilette, niin voittehan kysyä joltakin muulta lääkäriltä.\n\nHän vastaa samalla tavalla kuin minäkin.\n\n— Ei korppi korpin silmää puhkaise, kyllä lääkärit aina toistensa\npuolta pitävät. Mutta kyllä minä tästä selville pääsen.\n\n— Millä lailla?\n\n— Minä sain tietää tämän taudin ulkomaalaisen nimen siellä Helsingissä\nja ostin kirjakaupasta kirjoja, joissa siitä puhutaan.\n\n— Minä luulen, että Teidän syventymisenne sellaisiin kirjoihin on\nmahdoton.\n\n— En minä sitä itse aijokkaan tehdä.\n\n— Vaan kuka sen tekee?\n\n— Kirkkoherra.\n\n— Vai niin.\n\n— Minä vein kirjan hänelle. Kun hän on lukenut siitä sen kohdan, mikä\ntähän tautiin kuuluu, niin kyllä hän minulle selvän totuuden sanoo.\nJa jos silloin tulee ilmi, että tohtori vain pahuudessa tahtoo olla\nleikkaamatta, niin saattaa tästä tulla vielä paljon ikävyyksiä, sillä\nminä en suinkaan jätä asiaa kesken. Onhan tässä maassa toki vielä laki\nja oikeus, joka turvaa ihmistä kaikenlaisia juonia vastaan.\n\nPäätin jollain tavoin koettaa lauhduttaa hänen mieltään ja sanoin\nsenvuoksi:\n\n— Tiedän kyllä, että oppimattomina ja lääketieteeseen perehtymättöminä\nvoitte sekä Te että kirkkoherra löytää kirjasta kaikenlaista tukea mitä\njulkeimmille väitteille, mutta minä en niitä pelkää. Jos Teillä on\nhiukankaan sydäntä omaa lastanne kohtaan, niin ajatelkaahan toki hänen\ntulevaisuuttaan.\n\n— Onko lapsi minun vai eikö ole? Totta kai minulla on oikeus tehdä sen\ntulevaisuus sellaiseksi kun itse tahdon. Se ei kuulu tohtoriin.\n\nMiksi en saanut tuota miestä lähettää hulluinhuoneeseen?\n\nHänen vaimonsa oli kalpeana kuunnellut keskusteluamme. Hän yhtyi nyt\narasti puheeseen:\n\n— Jos tohtori sanoo, että Heikistä tulee elinajakseen rampa ja\nvaivainen, ja kai hän tietää mitä sanoo, niin antaa jumalan korjata\nhänet pois kärsimästä.\n\n— Ole siinä sekaantumatta. Et sinä tätä ymmärrä, karjasi mies\nvaimolleen. Tässä ei ole kysymys Heikistä, mutta siitä, saanko minä\noikeutta vai ei.\n\nSitte hän kääntyi puoleeni ja sanoi uhkaavasti:\n\n— Kyllä minä ymmärrän. Tohtori luulee olevansa sellainen suuri herra\ntässä kaupungissa, että kukaan ei saa sanoa yhtään mitään, vaan\nkaikkien täytyy taipua. Mutta kas, minä en taivukkaan. Minä tiedän,\nmikä on oikeus, ja mitä minulla on oikeus vaatia. Kun kerran tohtori on\nkaupungin lääkäri ja saa kunnalta palkkansa, niin on tohtorin tehtävä\nkaikki, mitä häneltä virassaan vaaditaan. Ei sitä tässä vaan sillä\nlailla vastustella.\n\nKatsoin viisaammaksi olla vastaamatta mitään.\n\n— Minä tulen tänään myöhemmin kirkkoherran kanssa tohtorin luo, ja\nsitten sitä nähdään, mikä ääni silloin on kellossa.\n\n— Minä odotan, vastasin minä.\n\nTunsin aivan kuin tukehtuvani, läksin pois sanomatta enää sanaakaan.\n\nTämähän oli suurinta järjettömyyttä! Isällä ei ollut mitään oikeutta\npakottaa sellaista jäämään elämään, jolle se tulee suoranaiseksi\nhelvetiksi, kun luonto kerran on valmis karsimaan pois kaiken huonon ja\nheikon.\n\nMieleeni johtui Bölschen mielipide, että tiede siinä muodossa, jossa se\nnyt on,'on väärällä tolalla. Pelastamalla kaikki heikot olennot elämään\nja pitämällä niitä voimassa siihen asti, kunnes ne pystyvät siittämään\nuutta sukupolvea, turmeltuu rotu kokonaisuudessaan. Kun luonto yksinään\nsaa toimia, pitää se kyllä rodun puhtaana.\n\nTulin myöskin ajatelleeksi tuota ainaista sentimentaalista\nmaailmankatsomusta, joka hoivaa ja koettaa parantaa kärsiviä, mutta ei\ntee mitään estääkseen kärsiviä tulemasta maailmaan.\n\nJa nyt olin joutunut taistelemaan kahta tuollaista miestä vastaan,\njoissa elämän itsekkäisyys ilmeni suurimmassa muodossa. Kumpikin heistä\nvaati itselleen kaikki elämän oikeudet, mutta he eivät olleet valmiita\nmillään tavoin tuntemaan velvollisuuksiaan.\n\nTuntuu niin naurettavalta, kun ajattelee, että ihmiset väittävät\nolevansa sielullisia olentoja, ja kuitenkin niin pienessä määrässä\nheidän sielunsa pystyy toimimaan sellaisessa tapauksessa, jossa\nkokonaisen sukupolven tulevaisuus on kysymyksessä.\n\nTuo pappikin, miksi sekaantui hän tähän asiaan, jossa hänellä oli\nniin perin toinen käsityskanta kuin lääkärillä maailmasta ja sen\nkehityksestä?\n\nHe tulivat yhdessä.\n\nMinä en tietysti pelännyt väittelyjä. Siksi kutsuinkin sen heti esiin,\nja sitten alkoi taistelu.\n\nKirkkoherra oli lukenut jokseenkin suurella ymmärryksellä myeloceleä\nkoskevan kohdan metsäkauppiaan hänelle tuomasta kirjasta.\n\nHänen lopullinen mielipiteensä oli seuraava:\n\n— Kun kerran jumala on ihmisille antanut keinon pelastaa ihmisen henki\nja sen yhteydessä hänen sielunsa ikuisesta kadotuksesta, säilyttämällä\nhänet elämässä, jotta hän tulee oikeaan tuntoon, niin on ihmisen\nvelvollisuus pitää sitä elämää yllä. Minun mielestäni on siis leikkaus\ntehtävä, vaikkakin lapsi sen kautta jäisi elinijäkseen halvatuksi.\nOnhan hänen sielunsa kuitenkin pelastettu.\n\n— Niin minäkin ajattelen, sanoi metsäkauppias.\n\nOlen aivan varma siitä, ettei hän koskaan ollut ajatellut sielunsa\npelastusta ja sen kehitystä, vielä vähemmin lapsensa sielun. Hänen\nlapsensa oli hänen mielestään hänen omaisuutta ja hänellä oli oikeus\nsaada se pitää, oli hänellä siitä sitte hyötyä ja iloa tai ei. Aivan\nsamoinhan hän oikeudessakin ajoi asioitaan, vaikka voitto usein tuotti\nhänelle suoranaista häviötä. Häntä tyydytti vain se, että hän oli\nsaanut voiton.\n\nEn voinut olla iskemättä kirkkoherraan hänen omilla aseillaan.\n\n— Tämän johdosta muistuu mieleeni vaimonne synnytys, sanoin minä. Siinä\nsaatoin estää häneltä tuskat, käyttämällä niitä keinoja, joita tiede\ntarjoo. Silloin Te tahdoitte ne estää. Mitä olisitte tehnyt siinä\ntapauksessa, että noudattamalla tahtoanne vaimonne olisi synnytyksessä\nvoinut menettää henkensä, ja lapsi ainoastaan olisi jäänyt eloon, tai\npäinvastoin. Jos olisin kysynyt Teiltä kummanko sallitte jäävän eloon,\nmitä olisitte vastannut?\n\n— Olisin sanonut: Tapahtukoon Herran tahto.\n\n— Siis olisitte sallinut toisen tai toisen kuolevan.\n\n— Minä en ymmärrä, mitä tekemistä näillä kahdella asialla on toistensa\nkanssa? Vaimoni on uskovainen ihminen ja olisi mielellään antanut\nhenkensä lapsensa edestä.\n\n— Niin, hän ehkä, mutta olisitteko itse ollut valmis tekemään\nvastaavaa. Olisitteko pelastanut lapsenne esimerkiksi hukkumasta, jos\nolisitte varmasti tietänyt sillä matkalla itse hukkuvanne. Olisitteko\nsittenkin mennyt lastanne auttamaan?\n\n— Minä väitin jo kerran, että näillä kahdella asialla ei ole mitään\ntekemistä toistensa kanssa, sanoi hän. Tuo kaikki on saivartelua, jolla\ntahdotte päästä velvollisuudestanne. Leikkaus on vaikea, Te olette\nlaiska. Teiltä vaaditaan siinä suurinta varovaisuutta ja taitoa. Ilman\nsitä voitte epäonnistua. Siksi koetatte siitä päästä. Muuta syytä minä\nen näe. Te pelkäätte aivan yksinkertaisesti arvonne menettämistä.\nSiinä juuri tulee selvästi esiin Teidän vapaa-ajattelijoiden kanta. Te\nkatsotte kaikessa etusijassa omaa itseänne ja omaa mukavuuttanne.\n\nKatsoin häneen pitkään. Minusta tuntui, että tuo mies ei laisinkaan\nymmärtänyt sitä, että hänen olisi tullut jollain tavoin kysyä\nitseltään, noudattiko hän kaikkea sitä, minkä hän elämänohjeena\nsaarnasi oikeaksi.\n\nKun hän huomasi minun vaikenevan, sanoi hän aivan voitonvarmana:\n\n— Ellette tee kaikkea voitavaanne lääkärinä, tulen nostamaan Teitä\nvastaan kanteen virkanne laiminlyömisestä.\n\nEn tiedä, mikä minua sinä hetkenä vaivasi. Tunsin itseni avuttomaksi\ntämän tavattoman suuren tyhmyyden ja itsekkäisyyden edessä. Suostuin\ntekemään leikkauksen.\n\nJa minä tein sen.\n\nKun lapsi sitten oli edessäni leikkauspöydällä, unohdin kokonaan, miksi\nleikkauksen tein ja mikä siitä oli seurauksena tuolle onnettomalle\nolennolle. Tein tehtäväni tiedemiehenä. Minä tahdoin leikkauksessa\nonnistua ja minä onnistuin.\n\nMikä suloinen tunne kuitenkin onkaan tuo, kun ihminen taistelee\nluontoa vastaan silloin, kun se pyrkii hävittämään. Kuinka ihanampaa\nolisikaan ollut, jos olisin tietänyt, että tulos oli todellakin jotain\nkunnollista.\n\nLapsi jäi eloon. Mitään tulehdusta ei tullut.\n\nOli kulunut noin vuosi tästä, kun minut taas kutsuttiin samaan\nperheeseen.\n\nLapsi oli kuollut.\n\nIsä oli humalaisena pitänyt häntä sylissään ja siitä pudottanut heikon\nlapsensa maahan. Hän sai aivotärähdyksen ja kuoli.\n\nMitähän tuo metsäkauppias olisikaan sanonut, jos häntä tästä\nolisi vaadittu edesvastuuseen? Hän olisi tietysti pitänyt sitä\njulkeana vääryytenä, vaikka hän suorastaan oli riistänyt lapseltaan\nhuolimattomuutensa kautta hengen.\n\nHautajaiset olivat hyvin komeat. Kirkkoherran kerrotaan pitäneen\nruumispuheen, jota kuullessaan kaikki olivat itkeneet, niin liikuttava\nse oli ollut.\n\n\n\n\nTYTTÖ-ÄITI\n\n\nVahtimestari oli sytyttänyt sähkölamput palamaan siinä pienessä\nhuoneessa, jota lääninsairaalassa käytettiin ruumiinavauksia varten.\n\nPöydällä makasi vaatteen alla pienoinen ruumis.\n\nMuuan tyttöäiti oli synnyttänyt lapsen, sen oman tunnustuksensa\nmukaan surmannut, ja nyt oli minun tehtävänäni virkani puolesta\ntoimittaa ruumiinavaus ja antaa lainvaatima lausunto tuomioistuimelle.\nLausunnostani riippui rangaistuksen suuruus ja laatu.\n\nAloin konemaisesti pukea valkoista, pitkää takkia ylleni.\n\nLaitoksen vahtimestari, joka oli palveluksessa ollut kauemmin kuin minä\nja senvuoksi ottanut itselleen kaikenlaisia oikeuksia, muiden muassa\npuhutella esimiestään silloinkin, kun tämä ei häneltä mitään kysynyt,\nsanoi:\n\n— Siinä taas nähdään, kuinka helposti tyttölapset hätääntyvät.\n\n— Vahtimestari on taas kai tämän johdosta filosofeerannut? sanoin minä\nhymyillen.\n\n— Ainahan kuoleman edessä ihminen mietiskelee yhtä ja toista, vastasi\nhän. Ellei kuolemaa olisi, niin eivät ihmiset ajattelisi yhtään mitään.\nEläisivät vain ijankaikkisessa synnin touhussa ja pitäisivät pahaa\nelämää.\n\n— Eiköhän vahtimestari liene oikeassa.\n\n— Totta kai ihminen jo tällä ijällä toisinaan on oikeassakin, sanoi hän\nja huokasi syvään.\n\nHän vei leikkuupöydälle gummiset hansikkaat, ruumiinavauksessa\ntarvittavat veitset ja sanoi:\n\n— Kaikki olisi nyt valmiina. Tohtori saisi niinkuin aloittaa.\n\nHän seisoi pöydän ääressä ja päätään nyökyttäen katseli valkoisen\nvaatteen alta eroittuvaa pientä ruumista.\n\n— Semmoinen komea ja roteva pojan alku! Kyllä sellainen lapsi olisi\noikeastaan elämässä ollut paikallaan. Mutta äiti raukka pelkäsi niin\nkovasti häpeää, ei raukka ymmärtänyt, että siihenkin tottuu, kun ensin\nalkuun pääsee.\n\nEi voinut olla naurahtamatta hänen huomautukselleen.\n\n— Niin, mutta alkuhan onkin kaikista vaikein, sanoin minä.\n\nEn tiedä, minkä tähden aivan yhtäkkiä minut valtasi peloittavan suuri\nalakuloisuuden tunne, tuo, joka näkee kaiken elämässä niin perin\ntoivottomana, koko ihmiskunnan suuren kurjuuden, ihmisten suuren\npuutteellisuuden ja elämän ilottomuuden. Minkätähden minäkin oikeastaan\nvirkani kautta olen joutunut jonkinmoiseksi tuomariksi, määräämään\nrangaistusta teoista, joiden alkuperäistä määrääjää ei koskaan voi\ntietää, tuskin aina itse teon tekijäkään?\n\nMutta minä tahdoin karkoittaa kaikki turhat mietelmät, toimia\nainoastaan rattaana yhteiskunnan suuressa kellossa. Keskeytin sen\nvuoksi vahtimestarin lauseet sanomalla:\n\n— Kutsukaa poliisi sisään!\n\nEteisessä olin nähnyt hänen istuvan ja ohitse kulkiessani kohteliaasti\nnousevan.\n\nVahtimestari meni ovelle ja viittasi sanoen:\n\n— Tänne saa tulla!\n\nSiviilipukuinen poliisi astui sisään ja, kumarrettuaan minulle, ojensi\npaperin, jossa oli surmatun lapsen äidin nimi, mistä ja milloin sikiö\noli löydetty ja mitä epäiltiin kuoleman syyksi.\n\nKoneellisesti tartuin paperiin katsahtamattakaan siihen ja laskin sen\nleikkauspöydän vieressä olevalle pulpetille.\n\n— Koska kaikki lainmääräämät seikat ovat noudatetut, voimme siis ryhtyä\nruumiinavaukseen, sanoin ja viittasin poliisia istumaan.\n\nHän epäröi hetkisen arvellen, sopiiko hänen istua, kun minä seison,\nmutta kun viittasin toistamiseen, meni hän oven luona olevalle tuolille\nistumaan.\n\nEn tiedä, miksi sattumalta silmäni kääntyivät häneen. Hän oli aivan\nkalpea ja tuijotti leikkauspöytää kohden. Miksi hän sen teki? Ensi\nhetkessä tulin ajatelleeksi, että hän mahdollisesti jollain tavalla\noli osallinen lapsen kuolemaan, mutta sitten huomasinkin, että hän oli\nensi kertaa läsnä ruumiinavauksessa ja kauhu johtui ainoastaan siitä.\nHän oli noita yksinkertaisia ihmisiä, joille kuolema on jotain pyhää\nja suurta, jotain salaperäistä, sitä, joka pakoittaa heidät luomaan\nitselleen jonkinmoisen uskonnon.\n\nHuomioni siirtyi piankin toisaanne ja kohdistui pöydällä olevaan\nruumiiseen. Tuo ajatusten laine, jonka äsken olin saanut karkoitettua\npois, palasikin entistä voimakkaampana, selvempänä ja vaativampana.\nPaljon omituisia ajatuksia johtui mieleeni, seisoessani tuon surmatun\naviottoman lapsen ruumiin ääressä. Ehkä siihen oli syynä se, että\nisoisänikin oli ollut tuollainen lehtolapsi, jota hänen äitinsä ei\nollut surmannut ja jonka vuoksi minäkin siis olin elämässä.\n\nOtin hiljaa vaatteen ruumiin päältä pois, hiljaa ja hellästi, niinkuin\nisä ottaa peitteen, katsellakseen nukkuvaa lastaan.\n\nEdessäni oli aivan täysin kehittyneen poikalapsen ruumis. Terve elämä\noli ollut tuossa ruumiissa, ja äkkiä oli se riistetty pois. Ja miksi?\nSiksi, että yhteiskunnallinen moraali ei anna aviottomalle lapselle\nsitä asemaa yhteiskunnassa kuin muille. Tuollaisen terveen kuolleen\nlapsen ruumiin ääressä tulee ehdottomasti ajatelleeksi, mikä terve\nsukupolvi siitä olisi jatkunut, jos lapsi olisi saanut elää suotuisissa\noloissa.\n\nHetkiseksi kaikki ajatukset katosivat ja minä kiinnyin kuuntelemaan\nhiljaisuutta. Ulkoa ei kuulunut mitään, poliisi istui liikkumattomana\npaikallaan, tuijottaen ruumiiseen. Vahtimestari seisoi pää kumarassa\nja näytti jotain miettivän. Minun teki äkkiä mieleni vapautua tästä\nhiljaisuudesta, tahdoin huutaa, pudottaa jotain, joka kilahtaisi, mutta\noli aivan kuin kaikki minussa olisi puutunut, en saanut ääntäkään\nhuuliltani enkä voinut tehdä liikettäkään. Ja hiljaisuus tuli yhä\nvoimakkaammaksi, niin voimakkaaksi, että se lopulta ahdisti, ja silloin\nminussa heräsi jonkinmoinen viha kaikkea kohtaan. Tuntui aivan siltä\nkuin olisin ollut suuri syyttäjä, joka vaatii yhteiskunnan tilille.\nMillään yhteiskuntajärjestelmällä ei ole oikeutta kieltää elämisen\nmahdollisuuksia terveeltä olennolta, vaikka se on tullut mailmaan\nyhteiskunnan määräämien muotojen ulkopuolellakin. Jos lapsen vanhemmat\neivät ole noudattaneet muutamia yhteiskunnan asettamia määräyksiä, niin\nonhan lapsi niiden ulkopuolella, ja kaikki on tehtävä, jotta terveellä\nolennolla on terveet elämänoikeudet. Samassa huomasin että tämä teoriia\noli aivan yleinen ja oikeaksi tunnustettu. Väittihän maailma itseään\nvapaamieliseksi. Mutta miksi vapaamielisyys oli ainoastaan sanoissa\neikä vastaavissa teoissa. Kuinkahan moni, joka itseään vapaamieliseksi\nkutsuu, antaisi turvan ja yhteiskunnalliset oikeudet aviottomalle\nlapselle ja hänen äidilleen. Teoriioja, teoriioja, niitä on mailmalla\nniin runsaasti! Ne supistuvat vaan sanoihin, mutta eivät muutu teoiksi.\n\nJa silloin äkkiä lämpimänä laineena tuli sieluuni ajatus siitä\npyhän korkeasta kauneudesta, joka on äiteys. Eivät suotta maailman\nsuuremmat henkilöt ole asettaneet äitiä ja äidin tunnetta kaiken\nmuun yläpuolelle. Tuo pyhä hedelmällisyys, joka on kaiken elävän\nluonnon keskuksena, on kauneimman muotonsa löytänyt siinä, kun terve\näiti synnyttää terveen lapsen. Ja minusta tuntui, ikäänkuin koko\nyhteiskunta, kaikki sen lait ja järjestelmät olisivat uudestaan\nmuodostettavat sen sanan ympärille, joka on äiti.\n\nTämän lapsen äiti oli hätääntynyt ja ensi hetkessä sokeana luullut\nkaiken peittävänsä sen kautta, että hän kätki lapsen. Sitten oli\nsyyllisyyden tunto tullut ja hän oli ilmoittanut tekonsa poliisille.\nOliko hän oikeastaan syyllisempi kuin moni muu tyttöäiti, joka\ntahallisen huolimattoman hoidon kautta antaa lapsensa kuolla?\nTodistihan tilasto, että tällaiset kuolemantapaukset olivat hyvin\nyleisiä.\n\nMutta eihän minun sopinut ruveta filosofeeraamaan, minun oli\ntoimitettava tehtäväni, tarkastettava, millä tavoin lapsi oli surmattu.\nÄkkiä olin päässyt tuosta hiljaisuuden lumouksesta vapaaksi. Minä\nolin vain kylmä virkamies, joka täytin yhteiskunnan minulle asettamat\ntehtävät. Samassa, kun tartuin leikkausveitseen, näytti tämä liikkeeni\nvapauttavan molemmat toisetkin huoneessa olijat siitä jäykkyydestä,\nminkä alaisina he olivat olleet, samoin kuin minäkin. Poliisi\npyyhkäsi kädellään otsaansa ja huokasi syvään. Vahtimestari riensi\nleikkauspöydän luo.\n\n— Kyllä minä teen avauksen, ja tohtori saa sitten vain tarkastaa, sanoi\nhän.\n\nHän oli sellaiseen tottunut, sillä monasti olin antanut hänen tehdä\nruumiinavauksessa kaiken karkean työn. Olihan hän vuosien kuluessa\nsiinä saavuttanut hyvinkin suuren taituruuden.\n\nEn tiedä, miksi tällä kertaa kielsin häntä ryhtymästä siihen, miksi\nitse tahdoin suorittaa koko työn?\n\n— Vahtimestari saa istua rauhassa, kyllä minä tämän teen, sanoin\nhänelle.\n\n— Mitä tohtori suotta näkee sellaista vaivaa, vastasi hän. Voinhan minä\nvarsin hyvin auttaa.\n\nTotuttu tapa, tuo ihmisten suuri ohjaaja ja tekojen määrääjä, oli jo\nsaada minussa vallan. Ojensin jo häntä kohden veitsen, kun satuin\nvilkaisemaan poliisin tuomaan paperiin, joka oli viereisellä pulpetilla.\n\nSilmiini osui naisen nimi! Ajatusten monien sokkeloiden läpi pujahti\nelävänä mieleeni olento, joka kantoi tuota nimeä. Olin nähnyt hänet,\nolin puhutellut häntä, siitä olin varma, mutta missä ja milloin, sitä\nen ensi hetkessä muistanut.\n\nPinnistin ajatuksiani, ja samassa välähti mieleeni ne olosuhteet,\njoissa hänet olin nähnyt, muistin, mistä olin hänen kanssaan puhunut,\nenkä silloin enää tahtonut vahtimestarin olevan läsnä ruumiinavauksessa.\n\nMutta olihan minun pakko noudattaa lain asettamia määräyksiä, poliisin\nja hänen täytyy olla läsnä. Mitä oikeastaan aijoin, mitä tahdoin\ntehdä, sitä en tiedä? Voimakas sisäinen vaatimus vain pakoitti\nminut salamaan kaiken, mitä leikkaus voi tuoda ilmi sekä poliisilta\nettä vahtimestarilta. Poliisin pettäminen ei ollut vaikeata, hänhän\npysytteli koko ajan paikallaan oven luona ja sitäpaitsi eihän hän\nleikkauksen tuloksista mitään ymmärtänyt. Virkavallan palvelijana oli\nhänellä myöskin ehdoton usko minun auktoriteettiini, mutta vahtimestari\nsaattoi ymmärtää leikkauksen tulokset. Pitääkseni hänet loitolla\nleikkauspöydästä, ei minulla ollut muuta keinoa kuin antaa hänelle\nmahdollisimman paljon työtä ja puuhaa, jotta hän ei voisi kaikkea\ntarkkaan seurata. Se ei ollut aluksi vaikeata, pyysin milloin mitäkin,\nja hän tuli siten olleeksi liikkeessä koko sen ajan, jonka tarvitsin\ntehdäkseni tavanmukaiset viillokset. Mutta kohta myöskin loppuivat\nminulta nämät keinot ja kun minun tuli tarkastaa lapsen keuhkoja,\nnähdäkseni oliko se syntyessään hengittänyt, seisoi hän leikkauspöydän\nvieressä tarkkaan katsellen työtäni.\n\nMinun täytyi saada hänet pitemmäksi aikaa pois huoneesta.\n\n— Onko teillä arkku valmiina?\n\n— On. Se on ruumishuoneessa.\n\n— Menkää noutamaan se.\n\n— Minä aijon vasta aamulla panna lapsen arkkuun.\n\n— Minkätähden? Tiedättehän, etten salli ruumiiden jäävän\nleikkauspöydälle avauksen jälkeen.\n\nVahtimestari katsoi hiukan kummastuneena minuun, sillä enhän koskaan\nennen ollut pitänyt huolta siitä, milloin hän ruumiin vie pois, mutta,\nkun hän monivuotisen palveluksensa aikana oli tottunut arvelematta\nnoudattamaan esimiehensä määräyksiä, lausui hän muutamia sanoja\nanteeksipyynnöksi ja kiiruhti pois huoneesta.\n\nNopeasti avasin keuhkot. Lapsi oli syntyessään elänyt, sillä se oli\nhengittänyt. Minä huomasin sen keuhkojen väristä. Otin ne irti, panin\nne lähellä olevaan vesiastiaan. Ne kelluivat pinnalla. Äiti oli\nepäilemättä tukehuttanut lapsensa, pitäen kättään sen suulla, koska\nmitään ulkonaisia väkivallan merkkejä ei näkynyt. Otin keuhkot, painoin\nne mäsäksi ja pistin ne rintaonteloon takaisin.\n\nPeitin ruumiin ja istuin pulpetin ääreen, tartuin poliisin tuomaan\nlappuun. Lääkärivalani nimessä oli minun siihen kirjoitettava, mihin\ntulokseen olin tullut ruumiinavauksessa. Minä olin yhteiskunnan\nasettama suuri syyttäjä.\n\nKynä oli kädessäni ja kuitenkin viivyttelin. Elävänä johtui mieleeni se\nhetki, jolloin tuon kuolleen lapsen äidin ensi kertaa näin.\n\nMonta kuukautta sitten tuli eräänä iltahämäränä luokseni palvelustyttö.\nVarsinainen vastaanottoaika oli jo loppunut, olin sammuttanut valkean\nja lojuin leposohvalla, antaen ajatusteni vapaasti kulkea milloin\nminnekin. Silloin kuulin ovikelloani arasti soitettavan, odotin, kukaan\nei mennyt avaamaan. Kelloa soitettiin toinen kerta. Samassa muistinkin,\nettä olin antanut palvelijattarelleni lomaa, hän oli pyytänyt päästä\nsukulaistensa luo. Menin siis itse avaamaan. Oven takana oli nuori, ujo\ntyttö.\n\n— Minuako etsitte? kysyin.\n\n— Niin.\n\n— Mitä teillä on asiaa?\n\n— Saisinko puhua tohtorin kanssa?\n\n— Minun varsinainen vastaanottoaikani on jo loppunut, tulkaa huomenna.\n\n— Enkö minä kumminkin saisi?\n\nAijoin jo käskeä häntä poistumaan, sillä itsekkäänä ajattelin, että\nminulla on oikeus käyttää muutamia tuntia lepoani varten, mutta hänen\näänessään oli niin rukoileva sointu, etten hennonnut kieltää.\n\n— Tulkaa sisään, sanoin.\n\nAstuin edellä vastaanottohuoneeseen. Hän seurasi minua ja jäi arkana\noven suuhun seisomaan.\n\n— Mitä on asiaa? kysyin.\n\nHän ei vastannut mitään. Kadulta tulevassa heikossa valaistuksessa näin\nhänen painavan päänsä kumaraan. Huivinsa oli valunut kaulaan ja hän\npureskeli sen kulmaa.\n\n— Oletteko sairas? kysyin.\n\nNyyhkytys nousi hänen rinnastaan. Kuulin sen aivan selvästi huoneen\nhiljaisuudessa.\n\nAavistin, että saisin olla enemmän sielun kuin ruumiin lääkärinä.\nSuuri hellyyden tunne valtasi minut tuota ehkä elämän taistelussa\nhätääntynyttä olentoa kohtaan.\n\n— Istukaa, sanoin.\n\nMenin hänen luokseen, kosketin hiljaa hänen käsivarteensa ja vein hänet\ntuoliin istumaan.\n\nAijoin sytyttää lampun, olin jo tarttunut sähkölampun nappulaan,\nkun jätinkin sen tekemättä. Jos hän lääkärin luo tulee aivan kuin\nrippi-isän luo, niin voi hän tunnustuksensa tehdä helpommin hämärässä.\nIstahdin tuolilleni ja kysyin hiljaa ja ystävällisesti:\n\n— Mikä on nimenne?\n\nHän mainitsi sen. Hetkisen kuluttua kysyin taas:\n\n— Mikä teitä vaivaa?\n\nHän oli vähän aikaa vaiti, mutta sitten hän sen kertoi. Kertoi\nkatkonaisin sanoin tuon nuoren tytön tavallisen tarinan miehestä, joka\noli uskotellut rakkautta ja sitten jättänyt tytön oman onnensa nojaan.\n\nLopetettuaan kertomuksensa sanoi hän:\n\n— Jos tohtori auttaisi minua.\n\n— Millä tavoin?\n\n— Ettei lapsi synny mailmaan.\n\n— Ettekö tiedä, ettei minulla siihen ole oikeutta?\n\n— Kyllähän minä tiedän.\n\n— Että laki sen kieltää, ankarasti kieltää?\n\n— Kyllä minä sen tiedän. Mutta ehkä tohtori kuitenkin auttaa, kun minä\nasian selitän.\n\n— Se on aivan suotta, minä en sitä voi tehdä! En saa, enkä tahdo!\n\n— Tohtori kuuntelee kuitenkin, sanoi hän rukoilevalla äänellä, ja minä\nhuomasin kuinka hän oli hätääntynyt ja pelkäsi, että minä käskisin\nhäntä menemään, ennenkuin hän oli saanut sanoa sanottavansa.\n\nKun minä tiesin että jokaisella meistä ihmisistä on kerran elämässään\ngetsemaane-hetkensä, että me jaksamme voittaa suurimmatkin surut, jos\nvain sinä hetkenä joku jaksaa meitä kuunnella, niin annoin hänen puhua.\n\nHämärässä näin, miten hänen lapsensilmänsä katsoivat suoraan minuun.\n\n— Minä olen tätä asiaa niin paljon ajatellut. Kun minä en kerran tahdo\nlasta, niin minkä tähden minun täytyy se synnyttää?\n\n— Teidän olisi tullut ajatella sitä aikaisemmin, sanoin hiukan\ntylysti, sillä en tahtonut ruveta mihinkään filosoofiseen keskusteluun\npalvelustytön kanssa.\n\nEhkä hän ei huomannut ääneni sointua tai olivat ajatukset tulleet niin\nylivoimaisiksi, että hänen täytyi saada ne purkaa jollekulle.\n\n— Niin, onhan kyllä tohtori oikeassa. Enhän minä olisi antanut mennä\nniin pitkälle, en koskaan, sillä ymmärsinhän minä, mikä häpeä siinä\non, mutta kun hän uuvutti minut hyväilyllään, niin en lopulta tiennyt\nmitään, en osannut ajatella mitään, en osannut edes puolustaa itseäni.\n\nMitä minulla oli siihen sanottavaa, tiesinhän minä, että tottunut\nviettelijä voi saada valtaansa minkä tytön tahansa, ja että ihmisissä\non onnen kaipaus hetkittäin niin suuri, että he pienestä murusta\nmaksavat kaiken.\n\n— Rakastitteko tuota miestä? kysyin.\n\n— Ei kai se juuri rakkauttakaan ollut. Kun ei kukaan sitä ennen ollut\nminulle niin hyvä, olin niin iloinen, kun hän minua hyväili. En minä\ntiedä oliko se rakkautta. Olen minä ajatellut, että olisi se enemmän.\n\n— Oletteko ilmoittanut hänelle tulevanne äidiksi?\n\n— Olen.\n\n— Mitä hän siihen sanoi?\n\n— Hän kiroili ja löi minua.\n\n— Eikö' hän millään tavoin luvannut auttaa teitä?\n\n— Ei.\n\n— Ei luvannut mennä kanssanne naimisiin?\n\n— Ei. Enkä minä sitä tahtoisikaan nyt enään, sillä hän on tullut\nniin toisenlaiseksi kuin ennen. Kyllä minä tiedän, ettei elämä hänen\nkanssaan suinkaan helppoa olisi. Mutta vaikeampaa se olisi, jos lapsi\nsyntyy.\n\n— Hän ei siis mitään tehnyt teitä auttaakseen.\n\n— Kun hän näki minun itkevän, niin koetti hän olla hyvä, vaikka minä\nhuomasinkin, kuinka vihainen hän oli. Ja silloin hän käski minua\ntulemaan tohtorin luo.\n\nHän kumartui eteenpäin, katsoi rukoilevasti minua, aivankuin lapsi,\njoka oikein sydämmellisesti pyytää jotain ja sanoi:\n\n— Jos nyt tohtori auttaisi minua, niin silloinhan olisi kaikki niin\nkuin olla tulee, kukaan ei tiedä yhtään mitään.\n\n— Te hätäilette liikoja, sanoin rauhoittaakseni häntä. Vaikka lapsi\nsyntyykin, niin ettehän sen kautta ole joutunut hukkaan maailmassa.\nVoittehan lain kautta vaatia mieheltä elatusta lapsellenne.\n\n— Mutta se häpeä?\n\n— Voittehan muuttaa toiselle paikkakunnalle, jossa kukaan ei teitä\ntunne.\n\n— Kyllähän minä sitäkin olen ajatellut, herra tohtori. Minä olen niin\nmonelta puolelta katsellut tätä asiaa, mutta kuka minut palvelukseensa\nottaa, kun minulla on lapsi. Jos jätän sen muualle, niin kyllä ihmiset\nkaikesta tiedon saavat. Meidän talon rouva kuuluu kyllä valkonauhaan.\nSen tiedän. Ja hän kyllä sanoissaan on niin kovasti hyvä ihmisille,\nmutta jos menisin hänelle sanomaan että saan lapsen, niin ajaisi hän\nminut heti talosta pois. Kuuluu tässä takavuosina tehneen sillä lailla\neräälle toiselle tytölle, jonka kävi samalla lailla kuin minunkin. Se\ntyttö on nyt Helsingissä ja kuuluu olevan sellainen huono nainen. Ja\nminä tahdon elää kunnollisena!\n\nHän lausui nämä viimeiset sanat melkein kirkaisten.\n\n— Pelkäättekö, että teidän käy samalla lailla kuin tuon toisenkin?\n\n— Minne tässä muuallekaan joutuu? Minä jään niin kovasti yksin heti,\nkun tämä tulee ihmisten tietoon. Ajattelin minä kotiakin mennä ja\nsiellä kertoa kaikki, mutta tohtori ei tiedä, millainen isäni on. Äiti\nkyllä säälisi ja antaisi minun olla siellä, mutta isä ei koskaan. Ja\nkun palveluspaikassani tämä huomataan, niin millä minä sitten elän? Ja\njuuri sinä kaikkein pahimpana aikana!\n\n— Kyllä hyvät ihmiset teitä auttavat, ja jos pulaan joudutte, niin en\nminäkään ole syrjässä.\n\n— Kyllä ihmiset lupaavat niin paljon, mutta ne unohtavat niin pian.\nKyllä ihmisiltä sanoja saa, mutta ei muuta apua silloin, kun sitä\noikein tarvitsee. Enhän minä tohtoria epäile, mutta mikäs velvollisuus\ntohtorilla olisi auttaa minua, yksinäistä tyttöä?\n\n— Ajatelkaahan asiaa nyt rauhallisesti, sanoin minä. Lapsi voi olla\nterve ja kaunis lapsi. Teillä voi olla hyvinkin paljon iloa hänestä\nmaailmassa, ja kun sitten hän varttuu, niin mikä turva teillä olisikaan\nhänestä!\n\n— Uskooko tohtori sitä?\n\n— Uskon.\n\n— En minä vielä koskaan ole nähnyt, että yksinäisen naisen lapsi tekisi\nmuuta kuin koettaisi saada ihmiset unohtamaan, että hänellä ei ole isää\nja silloin hän karttaa äitiään. Ja silloinhan minä olisin läpi koko\nelämän kaikkia toisia ihmisiä huonompi. Ja olenko minä sitten huonompi?\nToiset elävät paljoa pahemmin kuin minä ja, jollei heille vahinkoa\ntapahdu, niin kukaan ei sano yhtään mitään.\n\nOlin vaiti. Minulla ei ollut mitään hänelle sanottavaa. Olinhan\nlausunut kaiken sen, mitä sellaisissa tapauksissa saattoi sanoa. Olin\nkäyttänyt kaikki ne valheelliset lauseet, joiden avulla koetamme\nuskotella, että maailma on parempi kuin mitä se onkaan. Minä tiesin,\nettä minun olisi pitänyt häntä auttaa. Minun olisi pitänyt estää lasta\nsyntymästä maailmaan, koska sitä ei äiti tahtonut synnyttää, mutta laki\noli, siinä suhteessa selvä. Minä en uskaltanut antautua siihen vaaraan,\nminkä tämänlaatuisen teon ilmi tuleminen voisi tuottaa, ja pelkurina\nsyydin kaiken edesvastuun tunteen pois. Huomasin hänen odottavan\nvastausta. Kun olin vaiti, toivoi hän varmaankin minun suostuneen\npyyntöönsä. Sanoin senvuoksi hänelle:\n\n— Minä en voi mitään tässä asiassa tehdä.\n\nHän ponnahti seisaalleen, niin odottamaton oli sittenkin tämä\nvastaukseni. Näin hänen hätääntyneet silmänsä, kuulin miten hän veti\nhenkeä syvään tukahuttaakseen parkaisun. Hän nyyhkytti hiljaa hetkisen\nja lausui sitten kummallisen kylmästi:\n\n— Ei kai sitten minulla ole enää mitään täällä tehtävää? Olenko minä\nmitään tohtorille tästä velkaa?\n\n— Ette, vastasin ja minua hävetti sitä sanoessani.\n\nHän meni ovelle, niiasi siellä kauniisti ja sanoi:\n\n— Kiitos kumminkin, kun tohtori on ollut niin hyvä, että on edes\nkuunnellut.\n\nPää painui kumaraan ja hän meni.\n\nHän oli siis synnyttänyt lapsen ja hätääntyneenä sen surmannut.\n\nTämän ajan kuluessa oli vahtimestari tuonut arkun sisään, nosti ruumiin\nsiihen ja ruuvasi kannen kiinni. Minä tiesin, että hän ei enään avaa\narkkua, eikä kukaan muukaan sitä tee, että leikkaus, ruumiinavauksen\ntulos, oli siis se, mitä minä sanoin.\n\nKäännyin oven luona olevan poliisin puoleen kysyen:\n\n— Tiedetäänkö mitään tämän lapsen äidistä?\n\nPoliisi nousi nopeasti ja vastasi:\n\n— Kyllähän minä tytön tunsin ja sääli minun tuli kovasti häntä, sillä\nhän oli hiljainen ja siivo tyttö ja vasta 18 vuotias. Kuinka sattuikin\nniin pahasti sekaantumaan, että meni lapsensa tappamaan?\n\nEn tiedä mistä nyt juolahti ajatus, että tuo mies tyttöä mahdollisesti\nrakasti, rakasti sittenkin, vaikka tiesi hänen hairahtuneen. Ehkä sain\nsen ajatuksen siitä lämpimästä sävystä, joka oli hänen äänessään.\n\n— Missä hän synnytti lapsen? kysyin.\n\n— Metsässä tuo kuului tapahtuneen. Tyttö parka oli siellä ollut aivan\nyksin. Kun oli lapsensa tappanut, ei hän sitä edes peittänyt vaan heti,\nkun jaksoi kävellä, tuli kaupunkiin ja kertoi ensimäiselle poliisille,\nettä niin ja niin hän oli tehnyt. Poliisi meni hakemaan, ja sieltähän\nlapsi löytyi, minne tyttö sanoi sen jättäneensä.\n\nKatsoin terävästi häneen ja sanoin:\n\n— Oletteko varma siitä, että hän tappoi lapsensa?\n\n— Tottakai, kun hän itse sen sanoi.\n\n— Mutta tiedättehän kyllä, että hätääntynyt ihminen voi usein syyttää\nitseään sellaisestakin, jota ei ole tehnyt? sanoin minä.\n\nHänen kasvonsa aivan kuin kirkastuivat.\n\n— Se on kyllä totta. Kyllähän se monta kertaa on huomattu, mutta ei\nkukaan tässä asiassa tullut sitä ajatelleeksi.\n\n— Sellaista on ajateltava, sanoin minä ankarasti. Minä olin päättänyt,\nmitä teen ja kaikki oli minulle päivän selvää. Johtui mieleeni tuo\ntytön lause: Ja minä tahdon elää kunnollisena! Jos hän olisi ollut\nvarakas, niin olisi hän tehnyt niiden tavalla jouduttuaan harhateille.\nOlisi mennyt ajoissa ulkomaille ja palannut sieltä vapaana.\nPelastaakseen kunniansa ei rikkaan tarvitse muuta tehdä kuin maksaa\nulkomaalaiselle lääkärille hiukan rahaa. Rahaa, rahaa, ei muuta kuin\nrahaa! Rahalla he paikkaavat kunniansa!\n\nMinä en voinut todistukseen kirjoittaa, että lapsi on tukehutettu,\nsillä tyttö joutuu kuritushuoneeseen. Ikäänkuin se voisi hänet kohottaa\nja tehdä hänet kelvolliseksi ihmisten seurassa olemaan. Vaikka hän\nsuorittaisikin tuon ihmisten vaatiman sovitusuhrin, niin eivät ihmiset\nsittenkään tunnustaisi häntä vertaisekseen. Minä en tahtonut epäröidä.\nMinä tahdoin pelastaa ihmisolennon, kun sen voin tehdä. Minä en\ntahtonut ajatella, mikä lain mukaan on oikein, mikä väärin.\n\nTyyneesti, arkailematta kirjoitin, että lapsi oli syntyessään ollut\nkuollut.\n\nOjensin paperin poliisille. Hän katsahti siihen ja ennen lähtöään hän\npuristi lujasti kättäni. Olen melkein varma siitä, että hän lopulta\ntäydellisesti tiesi, mitä minä olin tehnyt, mutta minä tiesin myöskin,\nettä hänkin piti tekoani oikeana.\n\nParia viikkoa myöhemmin kävi tyttö luonani. Me emme puhuneet koko\nasiasta mitään. Annoin hänelle rahoja, jotta hän pääsisi toiseen\nkaupunkiin matkustamaan. Minä tiesin, että hän tahtoi ja että hän voi\nmyös alkaa elämänsä alusta, sillä sen osaa ihminen parhaiten tehdä\nyksinään eikä toisten avulla kuritushuoneen kautta.\n\nToivon kuitenkin hartaasti, etten joutuisi toiseen samanlaiseen\ntapaukseen. Minä en voisi toimia armottomasti, sillä vaikka olenkin\nlääkäri, niin totta kai ensi sijassa saan olla ihminen.\n\n\n\n\nTYLSÄMIELINEN\n\n\nHän oli varakas liikemies, harvinaisen intelligentti ihminen, joka\noli saavuttanut kaupungissa täydellisen luottamusaseman, kuuluen sen\nvuoksi kaikkiin tärkeimpiin kunnallisiin komiteoihin, oli useiden\njohtokuntien jäsen, kaupungin valtuuston varapuheenjohtaja. Hän oli\ntunnettu laajalle ulottuvasta hyväntekeväisyydestään, jonka hän oli\nhyvin järkevästi järjestänyt. Tämä seikka ehkä aiheutti sen, että\nholhouslautakunta, jonka jäsenenä minäkin olen, asetti hänet holhoamaan\nmuuatta varakasta, tylsämielistä tyttöä, jonka äiti vuosi sitten oli\nkuollut.\n\nMe kaikki otaksuimme, että hän toimittaisi tytön johonkin turvakotiin,\nkoska pidimme sitä aivan luonnollisena, sillä emmehän voineet\notaksuakaan, että kukaan tavallinen ihminen ottaisi hartioilleen sitä\ntaakkaa, mikä tylsämielisen olennon hoitamisesta on, vaikkakin hän\ntästä toimestaan saisi kohtuullisen palkkion.\n\nNiinkauan kun tytön äiti eli, oli tämä pitänyt lasta luonaan, uhraten\nkoko elämänsä miehensä kuoleman jälkeen tämän onnettoman olennon\nhoivaamiseksi.\n\nKoko holhouslautakunnan hämmästys oli jokseenkin suuri, kun kuultiin,\nettä liikemies oli ottanut tämän tytön omaan kotiinsa asumaan. Hänen\ntekonsa oli meidän jokaisen mielestä suorastaan suuremmoinen ja\nkunnioituksemme tätä miestä kohtaan kasvoi.\n\nLiikemies asui yhdessä vanhanpuoleisen sisarensa kanssa, ja tämä\nnainen oli avannut sydämensä, sulkeakseen siihen tuon onnettoman\nolennon, koettaakseen kehittää hänessä nukkuvia ominaisuuksia. Tämä\nvanha intelligentti nainen neuvotteli usein minun kanssani siitä,\nmillä keinoin hänen tuli kasvattaa tylsämielistä tyttöä. Hän oli etevä\npsykoloogi, suuri ihmistuntija, ja juuri senvuoksi hän saattoi vapautua\nkaikista niistä tavallisista opetussuunnitelmista, joita tylsämielisten\nkasvatuksessa käytetään, ja laatia uuden, aivan erikoisen, tähän\ntapaukseen sopivan menettelytavan. Tulos olikin harvinaisen hyvä. Tyttö\nei ollut montakaan kuukautta ollut hänen hoteissaan, kun jo selvästi\nhuomasi suuren muutoksen hänessä tapahtuneen. Hänen äitinsä oli\nkohdellut lastaan, joka nyt oli 18 vuoden vanha, aivan kuin pikkulasta,\npysäyttäen alkuunsa nekin pienet mahdollisuudet, jotka hänellä oli\nhenkiseen kehitykseen. Kaikki oli nyt aivan toisin. Niin pian kuin\ntyttöä kohdeltiin täysi-ikäisenä, asetettiin hänelle täysi-ikäisen\nvaatimukset, alkoi hänessä myöskin herätä ominaisuuksia, joiden olisi\nluullut jo ainiaaksi kuolleen. Hän oppi lukemaan ja kirjoittamaan,\nniin että ehdottomasti otaksuin hänen oman äitinsä rakkaudellaan\nsaaneen vähemmän aikaan, kuin mitä vieras ihminen sai johdonmukaisella\njärkiperäisellä käsittelyllä.\n\nMinua tämä kummallinen ihmissielun herääminen hämmästytti. Kuukausi\nkuukaudelta näin yhä suurempia edistysaskeleita ja iloitsin siitä,\nvarsinkin hänen uuden kasvatusäitinsä tähden, joka tällä tavoin sai\njonkinmoisen palkkion suuresta uhrautuvaisuudestaan. Mutta koko ajan\nsamalla pelkäsin sitä hetkeä, jolloin jonkinmoinen seisahdus tapahtuu,\nsillä sellaisen seisahduksen täytyy tulla, sen tiesin.\n\nKun eräänä päivänä saavuin tämän vanhan neidin luo ja kyselin häneltä\nhoidokkinsa vointia, näin hänen tulevan alakuloiseksi.\n\n— Onko jotain ikävää tapahtunut? kysyin.\n\n— On.\n\n— Mitä?\n\n— Minun on sitä vaikea Teille sanoa, mutta olen pyytänyt veljeäni\npuhelemaan siitä kanssanne.\n\nKun hänen veljensä vähän ajan kuluttua saapui huoneeseen, sanoi sisar:\n\n— Minä olen maininnut tohtorille, että jotain ikävää on tulossa\nholhokkimme suhteen, ja olen sanonut, että sinä aijot siitä hänen\nkanssaan puhua.\n\n— Tietysti minä sen teen, koska sinä niin tahdot.\n\nKääntyen minun puoleeni sanoi hän:\n\n— Ehkä menemme konttoorin puolelle keskustelemaan.\n\nVarsinainen konttooriaika oli jo päättynyt. Tiesimme siis saavamme olla\naivan rauhassa. Kun olimme istuutuneet, alkoi hän:\n\n— Te tiedätte, millä suurella rakkaudella ja innostuksella sisareni on\nkoettanut tätä onnetonta ihmislasta kehittää?\n\n— Tiedän ja olen nähnyt, että hän on saanut suorastaan ihmeitä aikaan.\n\n— Niin, tyttö on todellakin henkisesti odottamattoman paljon\nkehittynyt. Hän osaa lukea ja kirjoittaa. Hänen keskustelussaan on\npaljon hyvin järkevää, ja minä uskon, että hänestä ajan mittaan tulee\njokseenkin onnellinen ihminen, joka voi elämässä tulla suhteellisen\nhyvin toimeen, sillä onhan hänellä siksi suuri perintö, jonka\nolen koettanut sijoittaa mahdollisimman suuressa määrässä korkoa\ntuottavaksi. Mutta tämän henkisen heräämisen ohella on tapahtunut\ntoinen odottamaton herääminen. Se on aistillisuus.\n\n— Minä melkein sitä odotin.\n\n— Ja tämä herääminen on ollut voimakkaampi, kuin mitä olemme\nuskoneetkaan. Jos hän olisi täydellisesti normaali, niin silloinhan\nvoisimme järkevän keskustelun kautta häneen tässä suhteessa\nvaikuttaa, mutta nyt toimii aistillisuus hänessä peloittavan\nvoimakkaana luonnonvoimana, joka mikä hetki tahansa voi tuottaa\nvaarallisia seurauksia mukanaan. Olen tätä asiaa monelta kannalta\npunninnut. Yksinkertaisintahan olisi, että nyt lähettäisin hänet\nhulluinhuoneeseen. Mutta silloinhan hänen henkinen kehityksensä\nloppuisi, sillä ette varmaankaan usko, että tällaisessa laitoksessa\nhän saisi sitä hoitoa osakseen, minkä sisareni voi antaa. Tämän tekoni\nkautta tuomitsisin tyttöraukan elinkautiseen vankeuteen. Toiselta\npuolelta taas ajatellen, jos tämä hänessä piilevä aistillisuus,\njoka näyttää olevan perintöä isältään, jatkuu niin kuin hyvin\nluultavaa on, täytyy meidän pitää häntä alituisen valvonnan alaisena\ntäällä kodissa, ja sen kautta ehkäisemme järjen kehitystä, joka on\nmahdollinen ainoastaan sen kautta, että hän tuntee itsensä vapaaksi\nja yhdenvertaiseksi toisten ihmisten kanssa. Ja olkoon valvonta\nkuinka huolellinen tahansa, helposti voi sattua tapaus, jolloin\nhän luonteensa pakoittamana ryhtyy tekoihin, antautuu miehelle, ja\narvaattehan mikä silloin on seuraus. Suuri edesvastuuhan lankee silloin\nminun niskoilleni, mutta en ajattele niin paljoa sitä, kuin kuinka\nonnettomaksi tytön elämä sen kautta muodostuu. Mikä roisto tahansa voi\nsiittää hänessä lapsen, ja arvaattehan, millainen sikiö siitä tulee.\n\n— Ja mitä vaatisitte minulta, mitä tulisi minun tehdä tässä asiassa?\n\n— Juuri siitä tahdoin Teidän kanssanne keskustella. Teidän täytyisi\ntehdä hänessä leikkaus, joka tekisi lapsen synnyttämisen mahdottomaksi.\n\n— Te kai tiedätte, että minulla ei ole oikeutta siihen, että lääkäri ei\nsaa tehdä ihmistä steriiliksi, ei edes asianomaisen pyynnöstä, vielä\nvähemmin hänen holhoojansa toivomuksesta.\n\n— Jos tämä tapahtuisi itsekkäässä tarkoituksessa, niin silloinhan sen\nymmärtäisi, ja onhan luonnollista, että lain täytyy estää ihmistä sillä\ntavoin itseään silpomasta, mutta asianlaita on nyt aivan toinen. Tämän\nleikkauksen kautta voitte tehdä onnettoman ihmisen elämän suhteellisen\nonnelliseksi.\n\n— Minä pyydän, elkää jatkako enään. Minä olen vapaamielinen lääkäri,\ntiedän kyllä, mitä sydämeni tässä asiassa sanoo. Mutta minä olen\nsidottu! Minä en voi, minä en voi tehdä mitään!\n\n— Antakaa minulle edes jokin neuvo.\n\n— Ne neuvot olette jo itse äsken lausunut. Joko panette hänet\nhulluinhuoneeseen ja silloin vältätte kaiken mahdollisen vaaran tai\nsäilytätte häntä kodissanne ja koetatte varjella häntä kaikesta siitä,\nmikä saattaa tulla.\n\nHän istui kalpeana paikallaan ja minä näin, että hän oli minun suhteeni\npettynyt. Se koski minuun kovasti. Mielelläni olisin tehnyt kaiken,\nnauttiakseni sellaisen miehen kunnioitusta.\n\nTämä ajatus oli kauan aikaa mielessäni. Minä en päässyt siitä vapaaksi.\nKoetin punnita asiaa joka puolelta ja yhäti palasin takaisin samaan.\nHän oli oikeassa ja minä olin väärässä. Hän ajatteli oikein ja koko muu\nmaailma väärin.\n\nKului jonkun aikaa. Eräänä päivänä satuin tulemaan jälleen vanhan\nneidin luo ja tapasin hänet itkemässä. Kysyin syytä ja hän mainitsi\nsen. Tuo hänen kasvattinsa, jonka kehitystä hän niin suurella\nrakkaudella oli valvonut, oli alkanut rakkaussuhteen talon rengin\nkanssa.\n\nRaukkamaisia, niinkuin me ihmiset tavallisesti olemme vakavien asioiden\nedessä, olin minäkin neuvomalla raukkamaisen keinon.\n\n— Tämähän asia on helposti järjestettävissä, sanoin minä. Jos\naistillisuus kerran tytössä on siksi suuri, niin antakaa hänen mennä\nnaimisiin tuon rengin kanssa.\n\n— Mutta sehän on aivan mahdottomuus, eihän sellainen voi tulla\nkysymykseenkään, mieshän on suuri juoppo ja keuhkotautinen. Sellainen\nyhdistelmä olisi suoranaista inhimillistä kurjuutta. Eikä veljelläni\nole oikeutta uskoa sellaisen miehen huostaan siksi suuria tuloja kuin\ntytöllä omaisuudestaan on.\n\n— Mitä sitten arvelette tehdä?\n\n— Veljeni on ajanut rengin talosta pois, ja minä koetan pitää tyttöä\nentistä ankaramman valvonnan alaisena. Muuta keinoa ei ole olemassa.\nKoko tässä jutussa olen onnellinen siitä, että asiat eivät vielä\npäässeet liian pitkälle kehittymään.\n\nJoku aika sen jälkeen, muutamia päiviä myöhemmin kertoi liikemies\nminulle, että tyttö oli eräänä yönä avannut ikkunansa ja karannut\ntavatakseen tuon rengin, joka jollain erikoisella tavalla oli saanut\nlähetettyä hänelle kirjeen.\n\nTyttö joutui tämän jälkeen tavattoman ankaran valvonnan alaiseksi,\nja he palkkasivat varsinaisen hoitajattaren, joka aina oli hänen\nseurassaan, mutta se oli nyt jo liian myöhäistä. Vahinko oli tapahtunut.\n\nEräänä päivänä tuli liikemies luokseni ilmoittamaan, että holhokkinsa\noli raskaana.\n\nTämä ilmoitus tuntui aivan siltä kuin minua olisi lyöty vasten kasvoja,\nhäväisty koko maailman edessä. Tunsin itseni tavallaan syylliseksi\ntähän onnettomuuteen, sillä jos aivan rehellisesti olisin menetellyt,\nolisi minun aikaisemmin täytynyt suostua liikemiehen ehdottamaan\nleikkaukseen tai jyrkästi vaatia, että tyttö oli lähetettävä\nhulluinhuoneeseen.\n\nHolhooja oli hyvin kiihoittunut. Hän suorastaan syytti minua.\n\n— Vaikka en pidäkkään itseäni tähän asiaan aivan syyttömänä, sanoi\nhän, niin lankee kuitenkin suurin syy Teidän niskoillenne. Minä olen\ntytön suhteen menetellyt sillä tavoin, kuin yleisen ihmisrakkauden\nkannalta katsottuna olen pitänyt oikeana. Olen nähnyt vaaran, sen\nmyönnän, mutta en ole osannut pitää sitä kyllin suurena. Minä en ole\nosannut löytää niitä keinoja, joilla olisin varjellut huostaani uskottua\nihmiselämää. Mutta Te kaiken tiesitte, Teidän täytyy virkanne puolesta\nkaikki ymmärtää ja olette kuitenkin menetellyt niin, että tämä kaikki\non tullut mahdolliseksi. Jos Te tuona hetkenä, jona tytön kohtalo oli\nTeidän päätettävänänne, olisitte jyrkästi sanonut minulle, että hän on\npantava hulluinhuoneeseen, niin olisin luonnollisesti seurannut Teidän\nmääräyksiänne, koska kerran täydellä luottamuksella olin kääntynyt\npuoleenne. Sen sijaan Te vastasitte tavalla, jossa annoitte minulle\noikeuden itse päättää, ja tiedättehän, että silloin annoin sydämeni\ntoimia.\n\nHän käveli hetkisen kiivaasti huoneessani, pysähtyi sitten eteeni ja\nsanoi:\n\n— Teidän täytyy nyt sovittaa se, mitä silloin rikoitte.\n\n— Mitä tarkoitatte?\n\n— Teidän täytyy tehdä nyt enemmän kuin silloin.\n\n— Mitenkä?\n\n— Teidän täytyy surmata sikiö ennen syntymistä ja tehdä tyttö\nsenjälkeen steriiliksi.\n\n— Minä en voi, minä en saa, minulla ei ole siihen oikeutta!\n\n— Oikeutta, oikeutta, sanoi hän kiivaasti, silläkö puolustatte\nitseänne, kun olette tekemässä suurinta vääryyttä. Sen mukaan kuin\nminä ymmärrän lääkärin tehtävän maailmassa, on hänen autettava ja\nparannettava yhteiskuntaa, eikä jättämällä jotain tekemättä tuotettava\nonnettomuutta. Ajatelkaahan, että lapsi voi elää, voi varttua, voi\nlisätä yhteiskuntaa. Ja Te tyynenä annatte sen tapahtua!\n\nMinä en uskaltanut hänelle tunnustaa, kuinka oikeassa hän oli\nmielestäni.\n\n— Jos Te nyt tämän kaiken teette, sanoi hän jälleen tyynellä äänellä,\nniin eihän kukaan siitä tiedä, kaikki pysyy salassa. Onhan aivan\nluonnollista, että minä en ilmaise mitään kellekään ja mitä tyttöön\ntulee, niin ei hän asioita ymmärrä.\n\nMinä aijoin jo ehdottaa, että lapsen syntyessä tappaisin sen, kun\nsamalla huomasinkin, että sen kautta ei olisi mitään voitettu, sillä\nsama vaara uhkaisi jälleen tyttöä. Kun aistillisuus kerran oli\nhänessä herännyt, niin tulee se hänessä pysymään, tulee olemaan sitä\nvaltavampi, kun järkevä ihminen ainoastaan järkensä avulla voi sen\npitää aisoissa. Joko minun täytyi pelkurina väistää kaikkea tai sitten\nsuostua sekä sikiön surmaamiseen että tytön steriiliksi tekemiseen.\nMinä olin aivan kuin ajettu umpisokkeloon, josta en voinut päästä pois\nmuuten kuin tekemällä tekoja, joiden tähden itseäni joko halveksisin\ntai tuomitsisin.\n\nKuinka minä kadehdin niitä virkaveljiäni, jotka lääkäritoimensa\nkäsittävät ainoastaan ammatiksi, jotka tekevät sen, mitä heitä\npyydetään tekemään, ajattelematta mitään muuta, kuin että saavat\nmahdollisimman paljon rahaa. He tekevät ne leikkaukset, joissa he\ntietävät onnistuvansa, ja jättävät ne tekemättä, jotka ovat epävarmoja.\nHe väistävät jokaista sellaista asiaa, jonka kautta he joutuisivat\nristiriitaan lain ja asetusten kanssa. He pitävät itseään tavallaan\nkäsityöläisten veroisina ja ovat melkein tyytyväisiä siitä, että suuri\nyleisö pitää heitä olentona, joka on poppamiehen ja puoskarin välillä.\nHe eivät päästäkään potilaita puhumaan mistään sellaisesta, joka olisi\nulkopuolella kurssikirjojen määräämää tautiluetteloa.\n\nMinä tunsin itseni niin kummallisen väsyneeksi. Oli niin toivotonta\nelää maailmassa keskellä yhteiskuntaa, joka asettaa lääkärin terveen\nelämän valvojaksi ja sitoo hänet niin monilla määräyksillään, vanhoilla\nennakkoluuloillaan, että lääkäri ehdottomasti tulee sairaan elämän\nedistäjäksi.\n\nMitä hyötyä siitä olisi, vaikka tässä yhdessä tapauksessa\nmenettelisinkin sen mukaan, mitä oman vakaumukseni kannalta oli oikea,\nkun kuitenkaan en toisissa samanlaatuisissa tapauksissa ehkä enään\nvoisikaan toimia samoin? Eikö silloin ollut parasta heittää kaikki\ntoistaiseksi sikseen, mukautua yhteiskunnan asettamiin määräyksiin,\nsäilyttää sen kautta rauhansa, olla ainoastaan virkamies, joka tekee\nhänelle määrätyn tehtävän?\n\nSyvällä säälillä katselin tuota edessäni olevaa miestä, joka\npyrkiessään tekemään hyvää oli iskenyt päänsä siihen ennakkoluulojen\nmuuriin, millä hyvänkin tekeminen tehdään mahdottomaksi.\n\nLaskin käteni hänen olalleen ja sanoin niin sydämellisesti kuin suinkin\nvoin:\n\n— Ystävä parka, me molemmat seisomme tällä hetkellä samassa asemassa.\nMe pyrimme johonkin vapaamielisempään ja parempaan käsityskantaan,\nmutta toteuttaaksemme sen, täytyisi meidän tehdä rikos. Kun meidän\nkuitenkin on valittava tässä tapauksessa jokin toimimismuoto, niin\nelkäämme ottako tätä yksityistä tapausta varteen, vaan ajatelkaamme\nkaikkia samanlaatuisia tapauksia. Aina en kuitenkaan voisi menetellä\nsillä tapaa kuin katsoisin oikeaksi. Jos tällä kertaa sen tekisin, niin\ntapahtuisihan se ainoastaan senvuoksi, että tahtoisin Teiltä säästää\nsuuren ikävyyden. Mutta Te ette saa halveksia minua senvuoksi, että\nnoudatan lakia.\n\n— Te ette siis voi tehdä mitään?\n\n— En.\n\n— Ette tahdokaan?\n\n— En.\n\n— Mutta miten tytön sitten käy?\n\n— Toivokaamme, että lapsi ei kauaakaan elä, ja varjellaksemme häntä\nvastaisuudessa samanlaatuisesta onnettomuudesta, sulkekaa hänet\nhulluinhuoneeseen.\n\nHän ei sanonut sanaakaan. Hän katsoi vain pitkään minuun ja läksi pois\nhyvästi heittämättä.\n\nMinä häpesin. Häpesin sitä, että olin lääkäri ja sitä, että yleensä\nolin ihminen.\n\n\n\n"]