Skalholtin neitsyt II

SKALHOLTIN NEITSYT II

Historiallinen romaani 1600-luvun Islannista

Kirj.

GUDMUNDUR KAMBAN

Tanskankielestä suomentanut

A. V. Niilesmaa [Alpo Kuparinen]

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1937.

JÄLKIMMÄINEN OSA

MALA DOMESTICA

I

Ihmiset heräävät Braidratungassa varhain helmikuun kahdennentoista päivän aamuna 1662 salamoiden leimahdellessa ja ukkosen jyristessä valkoisen maan yläpuolella.

Samassa silmänräpäyksessä, kun on aukaissut oven, täytyy pyörähtää ympäri, ei peräytyä takaperin jälleen sisälle, vaan kääntyä ympäri, niska säätä vasten, ja sulkea ovi, samalla kun miettii, millä keinoin suojaisi itseään näiltä kasvoihin rapisevilta iskuilta — sillä ne eivät ole rakeita, nämä kauhunkappaleet, vaan valkeita, pyöreitä kiviä, tiiranmunan kokoisia.

Laskiaisviikon keskiviikolla on neljätoista veljeä. Sellaisena kuin sää on sinä päivänä, pysyy se seuraavien kahden viikon aikana.

Se merkki ei ole tähän saakka pettänyt. Mutta nyt sen täytyy pettää, sillä kukaan ei muista kuulleensakaan ukkosilmasta, jota olisi kestänyt neljätoista päivää yhteen menoon, vieläpä sydäntalvella. Nyt sen täytyy pettää, mutta siitä ei ole paljoa apua, sillä sellainen luonnonhäiriö on itsessään pahaaennustava merkki.

Talon vanhat asukkaat muistavat vielä viime ukkossään, joka kohtasi tätä kartanoa talvella; siitä on nyt lähes ihmisikä. Kaikki asukkaat tässä maassa ovat kuulleet siitä kerrottavan, mutta täällä on sellaisia, jotka ovat itse sen kokeneet — tuon hirvittävän tammikuisen päivän, jolloin yksi ainoa salama pirstasi pylväsylisen, — patsaissa on vieläkin siitä jälkiä. Ja silloin Vigfus Gislinpoika sanoi, että hän oli mieluummin valmis menettämään kolme komeata taloa kuin kärsimään sellaisen rakennusvahingon kuin täällä oli tapahtunut.

Kertomuksia sekä elottoman että elollisen luonnon kiistattomista, varoittavista enteistä syntyy kuin sieniä sateen jälkeen. Millaista olikaan sinä vuonna, jona autuas laamanni Gisli Hakoninpoika, kunniakas herra ja tämän talon muistettava isäntä, nukkui kuolonuneen! Hänen viimeistä kertaa istuessaan valamiesoikeudessa halkesi yleiskäräjien julistuskello, kun sitä soitettiin käräjien hajaantumisen merkiksi. Eräs iäkäs täkäläinen vaimo muistaa yhä elävästi vieläkin merkillisemmän tapauksen, joka sattui sinä vuonna, vähäistä ennen herran kuolemaa. Silloin poiki hieho lännenpuolella Krogsfjordenissa, ja sen vasikka oli puolittain hyIkeenmuotoinen.

Muuan nuori mies, joka äskeisillä yleiskäräjillä huolehti matrona Helgan tileistä, ei tosin voi panna arvoa moiselle taikauskolle, hän ei havaitse minkäänlaista yhteyttä rujomuotoisen vasikan ja autuaan laamannin kuoleman välillä; mutta eihän olekaan tarpeellista kaivella kolmekymmentä vuotta sitten mennyttä aikaa, löytääkseen Jumalan vihan merkkejä ja suuria varoitusenteitä, sillä käräjillä korkeasti oppineet kertoivat, että ulkomailla oli äskettäin nähty merkkejä taivaalla, neljä ihmiskäsivartta, kaksi kuun kummallakin puolella, puristaen paljasta säilää, jolla ne mielivät iskeä uuttakuutta.

Vain silkasta Jumalan armosta rajusää ei vahingoita tätä kartanoa tällä kertaa, ja jo seuraavana iltana — jolloin kuten monena päivänä senjälkeen taivas on kirkas ja sininen —, kun alkaa tulla sanomia naapurikartanoissa sattuneista tulipaloista ja talonsortumisista, tuntee Braidratungan väki olonsa kahta vertaa turvallisemmaksi kuin ennen. Se tuntee ihmeellistä turvallisuutta Jumalaa pelkäävän ja hyveiden kaunistaman emäntänsä suojaavan käden huomassa.

Piispankartano on nyt Kaitselmuksen erityisessä varjeluksessa, sittenkun mestari Brynjolfur nousi piispanistuimelle, sillä silloin tapahtui täydellinen muutos ilmoissa ja kalansaannissa keskeytymättömän kato- ja nälkävuosisarjan jälkeen, mutta täällä Braidratungassa on elämä kuitenkin hiljaisempaa. Senjälkeen kun matrona Helga tuli kartanoon, eivät nimittäin ainoastaan läheisissä kartanoissa raivonneet kulkutaudit ole kiertäneet hänen taloaan, vaan myöskin ihmisten kateus ja panettelu ovat jättäneet tämän paikan rauhaan. Täällä vallitsee tyyneys ja turvallisuus, täällä on kaikki niinkuin olla pitääkin.

Sitten koittaa lauantai, helmikuun viidestoista päivä. Aamuaskareet on puolittain suoritettu, ennenkuin tulee valoisaa, kuten hyvin järjestetyssä taloudessa tuleekin olla torre-kuun lopulla. Mutta sittenkin on lehmienjuottaja huomannut liikettä pylväsluhdin ja Saksalaistalon välillä. Matrona ja neitsyt Elin kantoivat itse välissään jotakin isoa esinettä, jotakin talouskalua, joka oli verhottu leveällä, kudotulla sängynpeitteellä. Se oli kevyempi kuin lipasto, mutta jykevämpi kuin tuoli. Braidratungassa ei ole niin vankkaa tuolia — paitsi synnytystuolia, eivätkähän he voineet sitä kantaa.

Sitten seisoo äkkiä pihalla kaksi matronan parasta ratsuhevosta, ja tuskin on ne ehditty havaita, ennenkuin ratsastusasuinen mies tulee suurtuvasta, keikahtaa toisen selkään — hän on sama nuori mies, joka kertoi kuuhun kohdistetusta väkivaltaisesta hyökkäyksestä — ja lähtee ratsastamaan, taluttaen toista hevosta kupeellaan ja kaartaen etelään päin kartanosta. On hyvä hankiainen, mainio ratsastuskeli; kysymyksessä on pitkä matka, ja asia on tärkeä, koska hänellä on kaksi hevosta.

Päivällisen jälkeen ei matronaa näy, ei kuulu, mutta neitsyt Elin kulkee lakkaamatta Saksalaistalon ja arkitupien väliä. Hän ei näy vievän mitään muassaan paitsi kerran, jolloin hänellä on jotakin piilossa pakkasvaipan alla. Palvelijattaret ovat alkaneet kiinnittää huomionsa häneen. Kello kolmen vaiheilla hän vielä kerran menee pihan poikki, suoraan matronan tupaan, ja hänen sieltä tullessaan on hänen kainalossaan jokin iso, pitkulainen, tummaan vaatteeseen kiedottu esine.

Kahdessa palvelijattaressa, jotka sen näkevät, herää samalla kertaa sama ajatus; se, mikä on neitsyt Elinin kainalossa, muistuttaa pikkulapsen ruumisarkkua. Kolmas paikalle saapunut palvelijatar tuntee esineen muodostaan: se on kartanon tilavin kuparinen vesisoikko. Mutta minkätähden sitä ei saa nähdä?

Neljä, viisi tuntia myöhemmin, vähän keskiyön jälkeen, pidetään uteliaasti vahtia pimeässä Saksalaistalon eteläisen päädyn kohdalla. Eräs palvelijattarista on ohi kävellessään kuullut vastasyntyneen lapsen parkunaa. Nyt ei kukaan erota mitään, mutta palvelijatar ei erehdy; hän on kokenut ja rehellinen tyttö, Ulfhildur on hänen nimensä, hän on itse synnyttänyt lapsen kaksitoista vuotta sitten, ja silloin matrona sydämensä hyvyydessä otti hänet palvelukseensa. Mutta jos lapsi on syntynyt täällä sisällä, on äiti säilyttänyt tuskat hampaittensa takana. Äiti! Sisällähän ei ole ketään muuta kuin Skalholtin piispantytär. Eteläpäädyn luona syntyy haudanhiljaisuus. Kuuntelijoiden aivoissa risteilevät yhtäkkiä vannominen, pakkasvaipat, synnytystuoli, kuparinen vesisoikko. Kukaan ei enää halua saada uteliaisuuttaan tyydytetyksi, vaan hiivitään pois salainen ahdistus sydämessä, pois Saksalaistaan luota, pois omien askelten kuuluvista, arkituvan valoon ja ihmisäänten luokse.

Vähän ajan kuluttua kuuluu pihalta kavionkapsetta. Kuka ratsastaa kartanoon näin myöhään? Väkeä tulvii ulkosalle. Pihalla seisoo neljä hevosta. Matronan lähetti on palannut, ja hänen seurassaan on saapunut rovasti, Gaulverjabain sira Torfi Joninpoika. Neitsyt Elin on ulkona häntä vastassa ja saattaa hänet matronan arkitupaan, ja hänen kuullaan ilmoittavan, että äiti tulee heti kohta...

Neitsyt Elin ripustaa sira Torfin ratsastusviitan naulaan ja tiedustaa häneltä uutisia. Hän huomaa, ettei neitsyt Elin aio kertoa hänelle mitään, ei kenties itsekään tiedä mitään, ja niinpä hän ei tahdo kysellä. Hän on saanut Helga Magnuksentyttären lähetin mukana kirjeen, ainoastaan muutamia rivejä, jotka sisälsivät pyynnön, että hänen pitäisi ratsastaa tänne tänään, jos hän suo matronalle hyvää. Ei mitään muuta, mutta siinä onkin enemmän kuin riittävästi. Lähetti ei ole osannut kertoa hänelle mitään tavallisesta poikkeavaa Braidratungasta, mutta matrona on valmistanut häntä siihen, ettei huomisaamuna pidetä messua Gaulverjabaissa; hänen pitää olla täällä yötä.

— Miten sukulaiseni neitsyt Ragnheidur jaksaa? tiedustaa sira Torfi ollakseen varma siitä, ettei esitä kiusallisia kysymyksiä.

— Hyvin, vastaa neitsyt Elin niin lyhyesti kuin sana voidaan lausua. — Mutta nyt minun täytyy jättää teidät yksin hetkiseksi, jotta äiti pääsee tulemaan. Suokaa anteeksi, sira Torfi, — pyytää hän, kumartaen kohteliaasti ovensuussa.

Mestari Brynjolfur tuntee isällistä rakkautta tätä veljenpoikaansa, sira Torfi Joninpoikaa, kohtaan. Tämä on kookas, voimakasrakenteinen mies, komeannäköinen; hänellä on siniset, hyväntahtoiset silmät, hänen käytöksensä ei ole rohkeata, mutta hänen mielensä on sitä iloisampi. Hän on viidennen vuosikymmenensä keskivaiheilla ja on aina seurannut mahtavaa setäänsä uskollisesti kuin koira. Hänen komean ulkonäkönsä ja hänen ja piispanistuimen läheisten suhteiden vuoksi sai eräs rikas ja ylhäissukuinen nuori neito, jonka katsottiin olevan maan parhaita tavoiteltavia morsiamia, sira Torfin kosimaan häntä. Mutta tahtoen noudattaa setänsä mieltä, joka halusi liittää sukulaisensa piispanistuimeen vielä likeisemmin naittamalla hänet kälynsä Sigridur Halldorintyttären kanssa, sira Torfi peruutti Rödesandin Sigridur Björnintyttärelle antamansa lupauksen eikä ole senjälkeen yrittänytkään tehdä mitään tärkeätä päätöstä omin päin.

Sira Torfilla ei ole aavistustakaan, minkätähden hänet on kutsuttu Braidratungaan tällä hetkellä, mutta sitä paremmin tietää Helga Magnuksentytär, mitä hän teki lähettäessään noutamaan tätä pappia.

Vieras istuu matronan sängynlaidalla emännän astuessa sisälle. Viimemainittu kiittää häntä tulemisesta.

— Teistä oli hyvin tärkeätä, että saapuisin, matrona Helga, virkkaa rovasti.

Helga istuutuu hänen viereensä vuoteen laidalle ja lausuu:

— Ragnheidur Brynjolfintyttärelle syntyi noin tunti sitten täällä lapsi.

Pappi ensin tuijottaa häneen pitkään, vie sitten käden silmilleen ja sanoo hiljaa:

— Kaikkivaltias Jumala olkoon meille armollinen!

Helga ei suo rovastille aikaa omiin mietteisiin, ennenkuin on kertonut hänelle sen tiedon koko esihistorian, jolla hän nyt vierastaan säikäytti. Kun hän saa tietää, ettei Ragnheidur toukokuun yhdentenätoista päivänä seisoessaan hänen edessään vannonut väärää valaa, pitäisi hänen käydä samoin kuin Helgan itsensä kävi: hänestä täytyisi heti tuntua siltä kuin kauhistuksen terävin ota olisi katkaistu. Mutta sira Torfista ei tunnu lainkaan sellaiselta. Hän nousee seisoalleen ja vääntelee käsiään epätoivoissaan.

— Uhmasta! valittaa hän. Uhmasta isäänsä kohtaan! Se on yhä hirveämpää!

Helga Magnuksentytär on tullut tänne suoraan Ragnheidur Brynjolfintyttären vuoteen ääreltä. Vain puolisen tuntia sitten hän itse tyttärensä auttamana nosti Ragnheidurin synnytystuolista ja laski hänet vuoteeseen. Joitakuita päiviä takaperin hän oli kyllin varomaton lausuakseen Ragnheidurin kuullen, ettei kartanossa saisi kukaan tietää mitään, ennenkuin Gaulverjabain sira Torfi istuisi hänen arkituvassaan. Ja nyt hän on nähnyt, kuinka nuori, urhea äiti kesti tuskansa valittamatta. Mutta se kumea, kammottava voihke kaikuu vieläkin hänen korvissaan. Huuda, kehoitti hän Ragnheiduria, Jumalan nimessä, huuda! Älä välitä mistään muusta kuin lapsesta, sinun tulee itsesi avustaa synnytystä, sinun tulee itsesi työskennellä mukana, huuda! Silloin Ragnheidur puristi synnytystuolin käsinojia raudanlujalla otteella, ja hänen ponnistelunsa teki tuon kumean ähkynän kahta voimakkaammaksi, kunnes lapsi syntyi.

— Synnytys kävi hyvin, Jumalalle olkoon moninkertainen kiitos! sanoo nyt Helga Magnuksentytär.

Sira Torfi katsoo melkeinpä ällistyneenä matronaan. Hän ei ensinkään tajua sellaisia yksityisseikkoja tässä asiassa.

— Eikö piispa tiedä mitään? kysyy hän.

— Ei kukaan tiedä mitään paitsi minua ja tytärtäni Eliniä. Mutta huomenaamulla en päästä ketään ulos kartanon ulkoportista, en talon omaa ihmistä enkä vierasta, ennenkuin se henkilö on lähtenyt ratsastamaan Skalholtiin, jonka pitää viedä mestari Brynjolfurille tämä sanoma.

— Se teidän pitää itsenne tehdä, jalo matrona, huomauttaa sira Torfi.

— Niin mieluimmin itsekin tahtoisin, vastaa Helga Magnuksentytär. Ja sen pyydän teitä ilmoittamaan mestari Brynjolfurille. Mutta Ragnheidur ja minä emme nyt toistaiseksi eroa. Olen valinnut teidät, sira Torfi, koska mielestäni silloin piispaa eniten armahdetaan. Mutta muuten minun täytyy nyt jättää teidät yksin syöntiajaksenne. Palaan tänne puolen tunnin kuluttua.

Sira Torfi ei ole syönyt mitään puolisen jälkeen, mutta ei saa muruakaan alas kurkustaan. Matronan tultua takaisin hän tiedustaa, miten Ragnheidur voi.

— Hyvin, olosuhteiden mukaan, vastaa Helga.

Sira Torfi on päättänyt suorittaa sen vaikean tehtävän, johon hänet on niin valmistamatta kutsuttu. Mutta hän ei tahdo mennä Skalholtiin yksin. Huomenna varhain pitää viedä kutsu Torfastadirin sira Thordur Thorleifinpojalle, ja ennen heidän lähtöään on Ragnheidurin ilmaistava lapsensa isän nimi heidän molempien läsnäollessa.

Helga Magnuksentytär harkitsee mielessään: se on muodollisesti oikea toimenpide, sira Torfi tuntee piispan. Hän suostuu rovastin ehdotukseen ja toivottaa hänelle senjälkeen hyvää yötä. Hän aikoo valvoa.

Kun papit varhain seuraavana aamuna saapuvat Ragnheidurin luokse, lepää hänen lapsensa sängyssä hänen vieressään. Heitä hämmästyttää hänen iloinen tervehdyksensä. Mutta talon emäntä, joka on seurannut heitä sisälle, on vaatinut, etteivät he ole täällä kauan. Sira Torfi ei malta hillitä itseään:

— Jumala antakoon sinulle anteeksi, Ragnheidur, ja vahvistakoon niitä, joille tuotat surua!

— Aina on aikaa sellaisiin rukouksiin, tokaisee Helga Magnuksentytär terävästi; hän ei ollut luullut rovastin sillä tavoin pettävän hänen luottamustaan.

Sira Torfi ottaa ojennuksen ääneti vastaan.

— Kenet ilmoitat lapsesi isäksi? tiedustaa hän.

— Dadi Halldorinpojan, vastaa Ragnheidur hiljaa, mutta selvästi.

— Hrunin sira Dadi Halldorinpojanko? kertaa sira Torfi äänekkäästi.

Käsittipä Ragnheidur nämä sanat kysymykseksi tai ei, hän pysyy vaiti.

— Olitko viaton vannoessasi valasi? kysyy sira Torfi.

— Kyllä, vakuuttaa Ragnheidur empimättä.

Emäntä on epätoivoissaan.

— Minä luotin sanaanne, sira Torfi, lausuu hän nyt, ja käsittääkseni tehtävänne tässä tuvassa on nyt päättynyt — asiain näin ollen.

— Mitään muuta ei minun tarvitsekaan tietää toistaiseksi, myöntää rovasti.

Ja kaikkien saapuvillaolijoiden suureksi hämmästykseksi hän kumartuu Ragnheidurin puoleen ja suutelee tätä otsalle. Sitten hän poistuu.

Helga Magnuksentytär saattaa pappeja pihalle eikä palaa sisälle, ennenkuin he istuvat ratsailla.

Niin pian kun emäntä on mennyt sisälle, on koko Braidratunga pihalla. Silmäillään pappien jälkeen. He ratsastavat Tunge-joelle, käymäjalkaa koko matkan.

II

Koko matkan Skalholtiin nämä kaksi sukulaista, molemmat piispan veljenpoikia, ratsastavat käymäjalkaa. He eivät halua joutua perille liian aikaisin, he eivät tahdo häiritä kartanon messurauhaa. Skalholt ei vielä ole heidän näkyvissään, mutta äkkiä he seisauttavat ratsunsa, molemmat samalla kertaa, ja paljastavat päänsä. He kuulevat tuomiokirkon kellojen kumahtelevan.

Nyt mestari Brynjolfur istuu Marian kappelissa, (heidän on vaikea hillitä hevosiaan, kun ratsastuskeli on niin erinomainen), ja Hrunin sira Arni Halldorinpoika seisoo täydessä papillisessa asussaan alttarin edessä, (sira Torfin ratsu pyrkii itään päin vievälle polulle), Heklan laelta kohoaa valkeita, kevyitä huuruja, eikä mestari Brynjolfurilla eikä sira Arnilla ole aavistustakaan mistään kiusasta, on kamalaa tulla nyt Skalholtiin, tuolla näkyy koulun muuri, vähän porttivallin ulkopuolella, ja hänen vanhempansa kävivät hänen luonansa Braidratungassa joulun edellä...

Kun mestari Brynjolfur tänään poistuu kirkosta, astuu Eyolfur onnentolppa hänen eteensä — Eyolfur on tänään ollut talon vahtina messun aikana — ja ilmoittaa pappien saapumisen; nämä istuvat nyt piispantuvassa vartoamassa hänen korkea-arvoisuuttaan.

Jumalanpalvelus jäänyt pitämättä Torfastadirissa ja Gaulverjabaissa — mikä asia lienee niin tärkeä? Piispa kiiruhtaa heidän luoksensa. Hän näkee heidän ilmeistään, että he tuovat epämieluisia sanomia, ja sira Torfi huomaa, ettei tässä auta sääliväinen valmistelu. Hän vain pyytää piispaa istuutumaan.

Luoden terävän katseen sira Torfiin, sellaisen katseen, joka ei suvaitse vitkastelua, mestari Brynjolfur istuutuu hitaasti tuoliinsa. Hän ei utele mitään, silmät käskevät.

Sira Torfi tuntee ottaneensa niskoilleen tehtävän, jonka suorittaminen on vähällä käydä yli hänen voimiensa. Hänen ei ole mahdollista keksiä niitä sanoja, joita hän tarvitsee, kaikki sopivat sanat luiskahtavat häneltä karkuun, haihtuvat ilmaan, pysyvät tietymättömissä. Mutta piispan katse on juuttunut kiinni häneen.

— Tulemme Braidratungasta, herra, aloittaa hän vihdoin melkein tietämättään, katsoen lattiaan.

— Ragnheidur! kuiskaa piispa, lisäten sitten terävästi: — Ilman mitään mutkia, mitä on tapahtunut?

— Helga Magnuksentytär lähetti noutamaan minua eilen aamulla, jatkaa sira Torfi nyt ääni heikkona.

Ja kun hän näkee piispan puolittain nousevan tuolistaan harmistuneena ja maltittomana, vetää hän syvään henkeään, ja jännittäen kaikki voimansa hänen onnistuu saada suustansa seuraavat sanat hiljaisesti, mutta kuitenkin selvästi:

— Ja kun saavuin sinne, herra, vähän keski-illan jälkeen eilen, oli teidän tyttärenne Ragnheidur synnyttänyt siellä lapsen.

Lausuttuaan nämä sanat sira Torfi vasta ensimmäisen kerran käsittää, minkävuoksi kuninkaat entisaikana surmauttivat huonojen sanomien tuojat. Syy on sama kuin se, josta hän on kuullut ja joka voi äkkiä saada sairaan ihmisen sieppaamaan parturi-haavurin veitsen ja sohaisemaan sillä parantajaansa — syy on tuska, silmänräpäyksellinen tuska: kuninkaat ja potilaat ovat myöhemmin sitä katuneet. Se välähtää rajusti kuin salama, tämä hurjan katkeruuden pilkahdus Brynjolfur Sveininpojan silmissä, ja katkeruus on itse katseessa, vaikka se kohtaakin ainoastaan niitä ihmisiä, jotka sattumalta ovat hänen läheisyydessään. Sitten salama sammuu.

Piispa Brynjolfur istuu hievahtamatta pöydän ääressä, samassa asennossa, jossa hän kuunteli sira Torfia. Kello raksuttaa tuvan seinällä, ikkunan ohitse kulkee ihmisiä, mutta piispa ei kuulu edes vetävän henkeä; aika on kuin laiva, joka kiitää eteenpäin peränpitäjän istuessa kuolleena peräsimessä. Sira Torfin ei sovi nyt puhua ensiksi, ei minkäänlainen sana saa häiritä piispan surua. Joka sekunti sira Torfi toivoo mestarin virkkavan jotakin, äänettömyys on kiduttavan pitkällinen. Hän ei hiisku mitään, mutta vähän ajan kuluttua papit katsahtavat toisiinsa. Piispan pää alkaa tutista niin kovasti, ja nyt heille molemmille selviää sama havainto: hänen päänsä oli ikäänkuin kaulaan jäykistynyt hänen kuultuaan sanoman, sen vapiseminen oli lakannut. Tähän saakka. Nyt on sanoin kuvaamattoman kaameata nähdä tämän jyhkeän pään tutisevan kuin lehti värisee myrskyssä.

Ja hänen yhäti istuessaan samassa asennossa pusertuu vihdoin hänen sydänjuuristaan kumeana korahteluna hänen syvimpien intohimojensa äidinkielellä:

— Mala domestica majora sunt lacrimis. [Latinaa = kotoiset onnettomuudet ovat liian suuria kyynelille.]

Nuorempi veljenpojista, sira Thordur Thorleifinpoika — hän on kolmenkymmenen ikäinen — heltyy näistä sanoista, mutta sira Torfiin, joka tuntee niiden alkujuuren, ne tehoavat kaksinkertaisella voimalla, ne leimahtavat uhkaavana liekkinä piispan suuttumuksen yläpuolelle, sillä hän, sira Torfi, tietää, että nämä sanat lausuttiin ensimmäisen kerran silloin, kun Niilin varrella kuninkaalle tuotiin tieto, että hänen tyttärensä oli viskattu krokotiilien raadeltavaksi.

Mala domestica...

Ei auta mitään, että nämä sanat on lausuttu. Ne eivät rakenna siltaa kuilun ylitse noiden kahden välille, sen miehen, joka istuu paikallaan ja jonka elinhermoon isku on osunut, ja sen miehen, joka toi hänelle sanoman. Ne vain vahvistavat jälkimmäisen epäilyä, etteivät minkäänlaiset lisätiedot, minkäänlaiset Ragnheidurin kohtalokasta menettelyä koskevat selitykset kykene lääkitsemään nyt sivallettua haavaa.

— Väärä vala! kuuluu heikosti ja kolkosti piispan tuolilta.

Nyt luiskahtanut sana kirvoittaa sira Torfin kielenkantimet; hän tietää, että kaikki se, mitä hän nyt saattaa kertoa, merkitsee vain hirmua hirmun lisäksi, mutta hän on valmistautunut, ja sekin on parempi kuin pakollinen äänettömyys.

— Ei, herra, torjuu hän, ei edes väärä vala.

Nyt piispa katsoo häneen epäröivästi, ikäänkuin hänet mielittäisiin taluttaa tähystämään johonkin tuntemattomaan kuiluun.

— Ei edes väärä vala; mikä on pahempi?

— Se tapahtui valan jälkeisenä yönä.

Sira Torfi aloittaa kertomuksensa, mutta hän ei ole ehtinyt pitkälle, ennenkuin piispa keskeyttää hänet kahdella sanalla:

— Hän valehtelee.

Sira Torfi ymmärtää inhimillistä heikkoutta tavallista paremmin; monet vannovat väärän valan rangaistuksen pelosta, Jumala paratkoon, mutta se, että neito puhdistettuaan valalla maineensa ja omantuntonsa heti antautuu tekemään sellaisen tottelemattomuus teon isäänsä kohtaan, menee melkein yli hänen ymmärryksensä. Eikä sitä vastaan voi väittää: hänestä se tuntuu miltei vielä hirveämmältä kuin jopa väärä valakin. Mutta sira Torfi ei nyt huolehdi omista tunteistaan.

Piilikö tuskaisen toivon pilkahdus piispan huudahduksessa: hän valehtelee! Onko ajateltavissa, että piispa pikemmin voi sopeutua tyttärensä kuulumattomaan uppiniskaisuuteen häntä, isäänsä, kohtaan kuin väärään valaan? Onko sira Torfin suotu ylimalkaan voida lausua piispalle lohdutuksen sana, tosin kovin heikko, tässä hädässä? Silloin hän ei säästäkään vaivojaan. Hän on kuunnellut Helga Magnuksentyttären selostusta, eikä hänen mielessään ole epäilystäkään siitä, että juuri niin on kaikki käynyt. Mutta hänellä on tehokkaampia keinoja saadakseen piispan uskomaan, koska tämä tahtoo uskoa, hänellä on numeroita.

— Laskin sen viime yönä, aloittaa hän. Hän vannoo valan toukokuun yhdentenätoista ja lapsi syntyy helmikuun viidentenätoista päivänä. Vannomisen jälkeisestä päivästä lapsen syntymäiltaan on päivälleen neljäkymmentä viikkoa — tarkalleen kaksisataakahdeksankymmentä vuorokautta.

Mestari Brynjolfur ottaa tylsästi kynän pöydältä ja alkaa kirjoittaa paperilapulle numeroita:

  Toukokuussa 20
  Kesäkuussa  30

Mutta hänen kätensä vapisee nyt niin pahasti, ettei hän voi pidellä kynää — hänen kätensä tutisee nykyisin usein hänen kirjoittaessaan, puhumattakaan tästä hetkestä. Sira Torfi kirjoittaa luvut paperille ja laskee ne yhteen.

Mestari Brynjolfur laskee mukana: kaksisataakahdeksankymmentä päivää. Ja seitsemän kertaa neljäkymmentä on kaksisataakahdeksankymmentä. Sitten hän sysää paperin syrjään.

— Sellaisissa asioissa ei voi luottaa numeroihin, virkkaa hän.

Sira Torfi tietää, mistä tämä huokaus johtuu: piispa ei luovu aikaisemmasta mielipiteestään, raskausaikaa koskevasta kirjoitelmastaan, jossa hän on väittänyt, että synnytys voi toisinaan tapahtua ennen normaalista ajankohtaa tai sen jälkeen, niin että poikkeus kumpaankin suuntaan voi olla viikkoja, jopa kuukausiakin! Mutta sira Torfi on ollut havaitsevinaan, että kaikista piispaa tällä hetkellä vaivaavista ajatuksista painaa väärän valan ajatus häntä raskaimmin — ja rovastin mietteisiin liittyy nyt vielä hartaampaa ihailua piispaa kohtaan kuin koskaan aikaisemmin: jopa tälläkin hetkellä hän ajattelee ensin Jumalaa, sitten itseään — ja jos sira Torfi voi huojentaa häneltä tämän huolen, on se niin suuri tyydytys, ettei mitään saa jättää koettamatta.

— Ennen valaa se ei ole voinut tapahtua, väittää hän, korostaen voimakkaasti sanojaan. Viimeiset viikot ennen vannomista he olivat ankaran valvonnan alaisina. Ja tässä on.sitäpaitsi. kysymyksessä graviditas prima [ensimmäinen raskaudentila], joten hänen hedelmöittymisensä on pikemminkin täytynyt tapahtua joitakuita päiviä tahi jopa viikkojakin.myöhemmin.

— Hän valehtelee, Torfi, hänen täytyy valehdella, inttää mestari Brynjolfur, ääni nyt melkein rukoilevana. Sellaista äärimmäisen konnamaista petosta ei mies ole voinut tehdä.

Hän sanoo mies, ei mainitse Dadin nimeä.

Mutta sira Torfi ei vastaa, sillä nyt hän ei ymmärrä mestari Brynjolfuria.

Onko tällä hetkellä Dadin konnamainen petos merkitsevämpi kuin tyttären ennenkuulumaton uppiniskaisuus?

Sira Torfi ei saa pitkää aikaa sellaiseen erittelyharkintaan. Ei silti, että tapahtuisi mitään, vaan päinvastoin sen vuoksi, ettei mitään tapahdu. Iäkäs mies istuu tuossa tuolissaan kasaan vaipuneena, satunnaisessa asennossa, ja hänen istuessaan siinä elämänsä voimattomimpana hetkenä, mutta ulkonaisesti muuttumattomana, iso pää tutisevana ja punainen parta, jonka he ovat tottuneet näkemään, rinnalle valuvana, valtaa kummankin veljenpojan samalla kertaa mitä syvimmän surkeuden tunne: heissä herää sääli, ei häntä, vaan heitä itseään kohtaan, koska myös he eivät ole onnettomia ihmisiä, vaan sellaisia, jotka ovat aivan liikanaisia tässä tuvassa, sellaisen hallitsijan edessä, jolta on äkkiä riistetty valta niinkuin puku ihmiseltä riisutaan ja joka nyt istuu kumaraisena ja yksinäisenä heidän kykenemättään häntä auttamaan.

Sitten koputetaan ovelle, Halldor Brynjolfinpoika astuu sisälle — tiedustamaan, pitääkö piispaa odottaa pöytään. Hänen isänsä katsoo häneen niin kummallisesti, sillä tavoin hän ei ole milloinkaan ennen katsonut. Tuolla tavoin, muistaa hän, isä kerran silmäili tilan voivarastoa hätäisesti arvioidakseen, minkä arvoinen se oli. Mutta siinä katseessa on samalla omituista, hellää tarkastelua; vasta hänen kääntäessään silmänsä toisaalle niissä välähtää halveksivan pettymyksen tuike. Hän ei totisesti ole kovinkaan suuriarvoinen, Halldor Brynjolfinpoika.

— Saata sukulaisesi pöytään, käskee piispa. Minua ei saa häiritä.

Päivä on veljenpojille pitkä. Aterian jälkeen he eivät poistu sukulaisensa Halldorin kupeelta, minne tahansa hän meneekin; he käyttävät häntä kilpenä muiden lähentelemisyrityksiä vastaan, he tahtovat toistaiseksi haastella mahdollisimman vähän parhaiden täkäläisten ystäviensä, sira Arni Halldorinpojan ja Oddur Eyolfinpojan kanssa, ja piispattaren he eivät toivo heitä tapaavan. He voivat istua rauhassa lapsenpiiantalossa, ja sira Torfi sijoittuu ikkunan ääreen, sillä sieltä näkyy piispantupaan. Heillä on yllinkyllin puheltavaa Halldor Brynjolfinpojan kanssa: hänen ensi kesäksi suunniteltu Englannin-matkansa; sira Torfilla on lännen puolella Arnarfjordenissa setä, joka on oppinut parturi-haavurintaitonsa Englannissa; piispanpojan täytyy lähteä omaan asuntoonsa näyttääkseen heille niitä englantilaisia kirjoja, joita hän parhaillaan lueksii. Niin kuluu tunti toisensa jälkeen.

Vihdoin sira Torfi näkee ikkunasta, että piispantuvan ovi aukaistaan sisältäpäin ja sieltä lähtee lähetti. Sira Torfi menee pihalle. Niin, juuri hänet piispa haluaa luoksensa.

Mestari Brynjolfur tuskin huomaa, että hän astuu sisälle. Vanhus istuu samassa asennossa kuin aikaisemminkin; onko hän istunut tuolla tavoin kolme tuntia? Sira Torfi asettuu ääneti pöydän ääreen häntä vastapäätä.

— Lähetä noutamaan hänen sisartaan! virkkaa piispa hiljaa.

Tämä lyhyt määräys avaa oven kaikille niille kärsimyksille, jotka on kestetty sen jälkeen, kun sira Torfi viimeksi poistui tästä tuvasta. Piispa on ilmoittanut puolisolleen murheensanoman, jota vastaan lohtua ei ole löydettävissä. Eivätkä he voi yhdessä kantaa tätä surua, sillä silloin se tulee kaksinkertaiseksi. Ainoastaan sellaiselle ihmiselle, joka raikkaan myötätuntoisesti voi imeä itseensä heidän murheensa liikamäärän, he voivat purkaa epätoivoaan. Sira Torfin pitää haettaa tänne puolisonsa, mikä merkitsee, että tämä on valittu tukemaan matrona Margretia ja hänet olemaan piispan sivulla. Epäitsekkääseen myötätuntoon sekautuu turhamaisuutta, tässä miehessä kuten kaikissa muissakin.

— Kirjoitan Sigridurilleni joitakuita sanoja ja lähetän ne hänelle heti; hän voi ennättää tänne huomenna puolipäivän seuduissa, lupaa sira Torfi, nousten seisomaan.

Hän vitkastelee, varroten piispan vastausta, mutta sitä ei kuulu.

Illalla sira Thordur ratsastaa kotiinsa Torfastadiriin voimatta sanoa jäähyväisiä piispalle. Ja kaksi seuraavaa päivää, koko maanantain ja koko tiistain, sira Torfi on Skalholtissa saamatta puhua sanaakaan sedälleen, hän yhtä vähän kuin kukaan muukaan. Mestari Brynjolfurin ovea vahtii hänen uskottu palvelijansa, muuan hänen ruokkolaisiaan, Jon Joninpoika, milloin hän on tuvassaan, mutta muuten istuukin suurimman osan päivästä Marian kappelissa, kumpanakin päivänä.

Tiistaina tulee illansuussa mies ylempää Piispanniemekkeeltä, tuoden pienen katraan lampaita, jotka hänen on luovutettava tilanhoitajalle. Lampaiden kuljettaja aterioi panimossa, hän on matkallaan poikennut Braidratungassa ja mainitsee nyt keskustelun ohessa »neitsyt Ragnheidurin synnytyksen». Mies luulee kaikkien täkäläisten tuntevan asian, hän on mielinyt olla täällä yötä, mutta kun panimoon heti senjälkeen alkaa sulloutua väkeä, ei ainoastaan palvelijoita, vaan myöskin koulun oppilaita, menettää hän sekä ruokahalunsa että puhekykynsä. Aluksi hän yrittää rauhallisesti tunkeutua ovelle, mutta kun ei pääse sinne, raivostuu hän, ryhtyen kolhimaan nyrkeillään niitä, jotka ovat hänen tiellään. Hän on tullut Skalholtiin ilman hevosta, mutta heti ulos päästyään hän syöksyy kuin kuolemankauhun vallassa pohjoiseen, metsikköä kohti, samaa tietä, jota on tullutkin.

Tästä alkaen ei sira Torfilla ole rauhaa. Häntä ympäröivät piispanistuimen virkamiehet, hän pyytää heitä säästämään häntä kaikilta kysymyksiltä, he ovat kuulleet kylliksi.

Sira Torfi pakenee lapsenpiiantaloon, saadakseen olla yksin. Siellä on hyvin hämärää, mutta hän ei sytytä valoa. Tuokion kuluttua ovi avautuu hiljaa. Sira Arni Halldorinpoika tulee ääneti hänen luoksensa ja istuutuu sängyn laidalle; kumpikaan heistä ei hiisku sanaakaan.

— Luuletko — piispan selviytyvän tästä hengissä? virkkaa sira Arni vihdoin.

Heti ne sanat lausuttuaan hän heittäytyy sira Torfin rintaa vasten, eikä hänen nyyhkytyksensä tahdo lainkaan vaimeta.

Vähän myöhemmin sira Torfi työntää hänet hellävaroen loitommaksi. Kynnyksellä seisoo mies, joka myöskin on avannut oven meluttomasti, seisoo haudanhiljaisena.

Tulija on Halldor Brynjolfinpoika.

III

Kohta aamiaisen jälkeen keskiviikkona sira Torfi puhuttelee Jon Joninpoikaa, piispan eläkeläistä. Hän saa tietää piispan olleen valveilla varhaisesta aamusta alkaen, ennenkuin kukaan muu oli vielä noussut vuoteelta. Hän on istunut pitkään Marian kappelissa, mutta nyt hän on tuvassaan.

— Eikä hän salli itseään häirittävän?

— Hänen korkea-arvoisuutensa on niin määrännyt, vastaa vahti, kunnioittavan pahoittelevasti.

— Syökö hän?

— Eilen hänen korkea-arvoisuutensa tuotti itselleen ruokaa molemmiksi aterioiksi, mutta maanantaina hän ei maistanutkaan mitään.

— En ole kertaakaan nähnyt piispaa matkalla Marian kappeliin tai sieltä pois, kummeksii sira Torfi.

— Hänen korkea-arvoisuutensa kulkee salakäytävää myöten, selittää vahti.

He kuulevat kavionkapsetta ajotieltä. Pihalle ratsastavat pehtoori Halldor ja sira Thordur Thorleifinpoika.

— Onko piispa kutsuttanut sira Thordurin tänne?

— Kyllä.

Jon Joninpoika lähettää piispan lähetin noutamaan sira Arni Halldorinpoikaa. Ja heti hänen saavuttuaan Jon ohjaa kaikki kolme pappia piispantupaan.

Ensimmäisenä astuu sisälle sira Torfi. Mestari Brynjolfur istuu pöydän ääressä vasen kyynärpää sen laitaan nojattuna; sira Torfi aikoo mennä hänen luoksensa, piispa kehoittaa häntä kädenliikkeellä istuutumaan. Sira Thordur tulee suoraan kotoaan, hän ainakin tahtoo ojentaa kätensä sedälleen, mutta äänettömänä piispa viittaa häntä istumaan. Sira Arni Halldorinpoika seisoo keskellä lattiaa, hän haluaisi mieluimmin heittäytyä mestarin jalkojen juureen; mestari viittaa häntä istuutumaan. Sira Arni katsahtaa ympärilleen, etsien tuolia, tyhjänä on ainoastaan vastapäätä piispaa oleva kirjurinpenkki; sira Arni astuu sängyn luokse ja istuutuu ihan sen reunalle, kauas muista. Hän istuu siinä ja silmäilee lattiaa.

— Käy istumaan tuohon vastapäätä minua, sira Arni! käskee mestari Brynjolfur.

Sira Arni nousee valitsemaltaan paikalta ja siirtyy kirjurinpenkille hiukan häpeissään siitä, että piispa on ensin sallinut hänen istuutua toisaalle hiiskumatta mitään.

Papeista ei kukaan tiedä, mitä piispa heistä tahtoo. He istuvat toistaiseksi mielessään epämieluinen odotus, joka johtuu mahtavan persoonallisuuden äänettömästä, painostavasta, järkähtämättömästä päättäväisyydestä, niin kauan kuin ei tiedetä, mihin päämäärään se on tähdätty.

— Sinä kirjoitat saneluni mukaan, määrää piispa katsomatta sira Arniin.

Mestari Brynjolfur aloittaa sanelunsa luonnolliseen sävyyn. Mutta niin pian kun hän ehtii tyttärensä nimeen, muuttuu ääni, ja siitä alkaen hän puhuu luonnottoman kovasti ja lujasti sekä lausuu ainoastaan pari sanaa kerrallaan.

Koska on tapahtunut niinkuin on, mitä Jumala armossaan kohentakoon, ja Ragnheidur Brynjolfin tytär on ilmoittanut Dadi Halldorinpojan sen lapsen isäksi, jonka hän synnytti kuluvan helmikuun 15 päivänä 1662, pyydetään ja toivotaan, että sira Thordur Thorleifinpoika ja sira Arni Halldorinpoika.

1) hankkivat selvityksen ja tiedon siitä, mitä Dadi Halldorinpoika siihen vastaa, tunnustaako hän olevansa tämän lapsen isä vai eikö, mistä pätevä ja omakätisesti kirjoitettu todistus annettakoon.

2) Jos hän väittää sitä vastaan, niin toivotaan, että siitä otetaan omakätinen ja oikeaksi todistettu lausunto. Samoin, jos hän osaa ilmoittaa muita.

3) Jollei hän ole saapuvilla, niin toivotaan, että sira Halldor Dadinpoika hankkii hänen selvän vastuusitoumuksensa ja tunnustuksensa, jossa ei saa missään suhteessa olla sijaa epäilyksille eikä verukkeille, ja toimittaa sen niin pian kuin suinkin Helga Magnuksentyttärelle tai sira Thordur Thorleifinpojalle.

4) Jos hän tunnustaa tämän lapsen omakseen, kehoitetaan häntä varaamaan sille kunnollinen kasvatus ja mahdollisimman pian haettamaan se Braidratungasta.

Skalholtissa helmikuun 19 päivänä 1662.

                                           Todistavat:

Mestari Brynjolfur kävelee edestakaisin pappien kirjoittaessa nimensä paperiin. Sitten hän kääntyy kahden nuorimman papin puoleen, jotka hän on valinnut tälle tehtäväretkelle, ja pyytää heitä syömään ennen lähtöään, jotta heidän ei tarvitse viipyä Hrunissa kauempaa kuin on välttämätöntä.

Sira Torfi on kahden kesken setänsä kanssa. Mutta mestari Brynjolfur ei puhuttele häntä, vaan ottaa silmälasit pöydältä ja lukee paperin verkkaisesti ja huolellisesti lävitse. Senjälkeen hän laskee sen syrjään ja kohentautuu tuolissaan, pysyen koko ajan ääneti.

Kukaan ei tiedä paremmin kuin sira Torfi, kuinka ankarasti Braidratungasta saapunut ilmoitus on koskenut Brynjolfur Sveininpoikaan. Mutta hän ei ole myöskään milloinkaan ennen nähnyt selvemmin kuin nyt, millainen hallitsijaluonne tässä miehessä asuu. Tyynesti, punniten jokaisen sanansa, hän saneli tämän harkitun kirjeen. Mutta ne kaksi pappia, joiden pitää suorittaa hänen asiansa, saavat tietää hänen tahtonsa vasta vähitellen, sanelun edistyessä — muuta kehoitusta hän ei heihin kohdista. Yhdessä suhteessa sira Torfi on erehtynyt. Margret Halldorintyttären täytyy saada sisarensa luokseen, lohduttajakseen, mutta Brynjolfur Sveininpoika tahtoo yksin kestää oman vaivansa.

Rovastin vielä istuessa näissä mietteissä ojentaa piispa hänelle paperin, sanoen:

— Vie tämä sira Thordurille!

He nousevat molemmat pystyyn. Ovella sira Torfi tiedustaa:

— Haluatteko minun vielä jäävän tänne Skalholtiin, herra?

— Pyydän sinua viipymään täällä huomiseen saakka, vastaa piispa.

Vähän myöhemmin papit lähtevät ratsastamaan Hruniin.

Dadi Halldorinpoika on viime viikkoina käynyt ankaraa sisäistä taistelua. Hän on oivaltanut, että jos hän salaa totuuden isältään, jos hän odottaa, kunnes tämä saa sen tietää muilta, hän tähtää isäänsä tämän hirvittävän iskun mitä säälimättömimmällä tavalla.

Ja kuitenkin hänen on joka kerta täytynyt sopeutua toimettomuuteensa. Muutoin hän nimittäin antautuu siihen vaaraan, että hänen isänsä ihan heti lähtee piispan puheille ja että se rauha, jonka Helga Magnuksentytär tahtoo turvata Ragnheidurille siihen saakka, kunnes synnytys on ohitse, rikkoutuu.

Mutta viime päivinä on tämä sisällinen taistelu muuttunut keskeytymättömäksi, jäytäväksi kidutukseksi. Toisinaan hän uskoo lapsen jo syntyneen, piispan nyt tietävän kaikki ja tehneen jo päätöksensä, mutta yhtenä renkaana kostossaan pitävän kaikki salassa Dadilta. Sellaisena hetkenä, jona häntä on haluttanut lopettaa tuskansa syöksymällä heti isänsä luokse tunnustamaan kaikki, on hän eräänlaisessa vaistomaisessa hapuilussa ottanut esille Ragnheidurin viimeisen kirjeen ja lukenut sen taaskin. Ja senjälkeen hän on luvannut itselleen joka kerta, milloin hänet valtaa kiusaus lievittää sielunhätäänsä tunnustamalla, lukea Ragnheidurin kirjeen uudelleen. Hänet valtaa se kiusaus useammin kuin kerran, mutta nyt hänen täytyy pakottaa itsensä kirjeen lukemiseen. Pakottaa! Hän ei nyt aina tiedä, voidaanko häntä pitää täysiälyisenä miehenä.

Kivenheiton verran Hrunin piha-aitauksesta etelään päin sijaitsee pieni talo, Skrautas, pappilan ulkotiloja. Tämän talon isäntä tulee tänään, keskiviikkona helmikuun 19 päivänä, pappilaan ja keskustelee salaisesti Dadi Halldorinpojan kanssa. Hänen veljensä Arni ja Torfastadirin pappi ovat lähettäneet hänelle sanan, pyytäen häntä tulemaan heidän puheilleen Skrautasiin.

Vihdoin — vihdoin koittaa vapahduksen hetki! Tämä sanoma täyttää Dadin mielen tyynellä, rauhoittavalla tyydytyksellä. Kiduttava odotus on lopussa.

Sira Arni vie veljensä talon ainoaan kamariin, joka on lautaseinällä erotettu muusta arkituvasta ja jonka koko kalustona on kaksi sänkyä, toinen niistä aviovuode. Mutta sira Arni puhuu hänelle kuten vieraalle miehelle; hänen esiintymisensä ei suinkaan ole kylmää, hänen sanoissaan ja eleissään ei ole merkkiäkään nuhtelusta, mutta tuntuu vain siltä kuin koko hänen veljellisyytensä, kaikki, mikä heitä on tähän päivään saakka yhdistänyt, olisi nyt poissa ja kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Hän ottaa esille paperin ja laskee sen Dadin eteen, ja tämä tuntee mestari Brynjolfurin sanontatavat. Helmikuun 15 päivänä! Siis neljä päivää sitten. Mitenkähän Ragnheidur nyt voi? Hän ojentaa paperin takaisin veljelleen, sanoen:

— Viet minun tunnustukseni mennessäsi Skalholtiin.

— Oletko ilmaissut tämän vanhemmillemme? kysyy sira Arni.

— En.

— Siispä on aika tehdä se nyt, huomauttaa sira Arni, pistäen paperin taskuunsa.

Kaikki kolme pappia lähtevät pappilaan, sinne on ainoastaan muutamien minuuttien kävelymatka. Dadi astelee ripeimmin, molemmat muut taluttavat ratsuja jäljessään.

Pihan laidassa Dadi kääntyy pappien puoleen ja pyytää näitä vartoamaan »lämpiössä», sillä aikaa kun hän keskustelee yksin isänsä kanssa. Lämpiö on hallin, talon hienoimman tuvan, etuhuone ja sijaitsee sen leveän käytävän toisella puolen, jonka toisella puolen on »pieni arkihuone», sira Halldorin majailupaikka.

Sira Arni vastaa:

— Me molemmat seuraamme sira Thorduria lämpiöön — ja pyydämme sinua odottamaan siellä, lisää hän papin puoleen kääntyneenä.

Dadille hän virkkaa:

— Sinun on sopivinta pyytää myöskin äitiämme olemaan saapuvilla.

Hän menee itse Dadin seurassa äidin luokse, ja vähän myöhemmin he kolmisin astuvat pieneen arkitupaan. Sira Halldor hypähtää pystyyn vuoteelta, hän on hieman nukahtanut.

Sira Halldor havaitsee, että jotakin juhlallista on tekeillä, ja omaksuu heti leikillisen sävyn.

— Ethän toki ole menettänyt pappeuttasi, tokaisee hän pojalleen Arnille, suunnaten samalla veitikkamaisen vakavan hymynsä Dadiin.

Molemmat veljekset ovat vaiti, sira Arnin katse lattiaan tähdättynä, Dadin kaula jäykkänä.

— Mikä sinun poikiesi on, vaimo? virkkaa sira Halldor, istuutuen sängyn laidalle puolisonsa viereen.

— En tiedä, vastaa Halldora Einarintytär.

Dadin kasvoista on uhmainen ilme häipynyt. Hän istuu nyt veljensä vieressä, vastapäätä vanhempia sijaitsevan sängyn laidalla, eräänlaisessa puolustusasennossa: etukumarassa, toinen polvi toiselle nostettuna, kädet ristissä polven ympärillä.

— Pappeuteni olen minä menettänyt, isä, ilmoittaa hän hillityn vakavasti, valmistaen muita raskaaseen tunnustukseensa.

Hän aikoo pitkittää, mutta iäkäs rovasti seisoo jo hänen edessään kädet nyrkissä.

— Mistä syystä? kiljaisee hän. Lapsenteostako taaskin!

Sira Arni nousee seisomaan ja laskee kätensä Dadin olalle.

— Mene sinä ulos siksi aikaa, Dadi! käskee hän. Minä kerron sen vanhemmillemme.

Heti kun nämä sanat ovat lähteneet sira Arnin suusta, lausuu Dadi hitaasti ja selvästi:

— Ragnheidur Brynjolfintyttärelle on neljä päivää takaperin syntynyt lapsi Braidratungassa, ja minä olen hänen lapsensa isä.

Sira Halldor menettää käsivarsiensa hallintakyvyn, ne herpautuvat ja retkahtavat voimattomina hänen kupeelleen. Tuokion hän seisoo lattialla suorana kuin seiväs, sitten hän kohottaa käden otsalleen ja kaatuu seuraavassa silmänräpäyksessä eteenpäin suoraan poikansa Dadin syliin. Halldora Einarintytär astuu kalmankalpeana vuoteen ääreen, hänen poikansa väistyvät syrjään, ja niin pian kun hän laskee käden miehensä otsalle, avaa tämä silmänsä. Hän koettaa heti nousta pystyyn, mutta jaksaa vain kohottaa päätänsä, hänen katseensa osuu Dadiin, hän etsii silmillään sira Arnia, ja hänet nähtyään hän huutaa, minkä keuhkoista lähtee:

— Aja hänet ulos! Minä en kärsi katsella tuota epattoa täällä sisällä!

Dadi katsoo ainoastaan äitiinsä; iäkkäistä, kosteiden, yhteen takertuneiden ripsien verhoamista silmistä kuvastuu niin sanoinkuvaamaton syytös, että hän kääntyy ja poistuu tuvasta.

Sira Halldor yrittää uudelleen nousta, mutta taaskin ainoastaan pää tottelee hänen tahtoaan. Hän retkauttaa niskansa takaisin pielusta vasten ja murahtaa:

— Alan käydä vanhaksi. Koskaan ennen ei minulle ole sattunut sellaista, että olen menettänyt tajuntani.

Kuluu vielä joku aika, minkä jälkeen hän ojentaa molemmat kätensä Arnille ja antaa tämän auttaa hänet koholle. Istuttuaan kauan ääneti sängynpatsaalla hän tiedustaa:

— Lähettikö mestari Brynjolfur sinut tänne — vai häätikö hän sinut tiehesi?

Sira Arni ojentaa hänelle paperia, mutta isä ravistaa päätänsä.

— Lue se! käskee hän.

Hänen luettuaan kirjoituksen isä heti kysyy:

— Sira Thordur Thorleifinpoika — onko hänkin täällä?

— Kyllä, hän odottaa lämpiössä.

Kaikesta siitä huolimatta, mitä edellä on tapahtunut, tuntuu viime ilmoitus tekevän tämän traagillisen asian kahta selvemmäksi, tuovan sen puolta likemmäksi. Iäkäs rovasti huojuu edestakaisin sängynpatsaalla.

— Ensi käräjien jälkeen, äännähtää hän, olemme varattomia ihmisiä.

— Varattomia ihmisiä, toistaa hän, kun ei poika eikä puoliso vastaa mitään, — me kaikki — minä ja kaikki omaiseni — varattomia... Ja se on isäni nimi! lisää hän.

Senjälkeen hän saa rajun yskänpuuskan. Sen mentyä ohitse virkkaa sira Arni:

— Meidän pitää ottaa vastaan, mitä Jumala ja kohtalo meille lähettävät. Ennen kaikkea täytyy minun voida ilmoittaa mestari Brynjolfurille, miten lapsen käy.

— Lapsen! kertaa sira Halldor ihmetellen, ikäänkuin vasta nyt muistaisi sen olemassaolon.

— Sen otan minä luokseni, jos saan, sanoo Halldora Einarintytär sekaantuen keskusteluun ensi kerran.

— Saanko ilmoittaa sen piispalle? tiedustaa sira Arni.

Syntyy pitkä hiljaisuus. Puolison katse on armahtamatta suunnattuna mieheen, joka ei siitä välitä, vaan katsoo suoraan ulos.

Ja armahtamatta Arni toistaa kysymyksensä.

Sira Halldor vääntää kasvojaan ja kohauttaa hartioitaan.

— Se on äitisi määräysvallassa, vastaa hän karskisti.

Sitten hän äkkiä terästäytyy ja hoippuu vastapäiselle sängylle, omalle vuoteelleen.

Puoli tuntia myöhemmin sira Arni ja sira Thordur astuvat Dadin asuinhuoneeseen. Sira Thordur laskee piispan kirjelmän pöydälle ja tiedustaa Dadilta, tunnustaako tämä olevansa Ragnheidurin lapsen isä. Dadin myönnettyä sen hänen veljensä ilmoittaa heidän vanhempiensa luvanneen kasvattaa lapsen ja käskee Dadin mainita siitä tunnustuksessaan, joka hänen nyt heti pitää kirjoittaa. He palaavat pian noutamaan papereita. Sitten he menevät ulos.

Dadista on tunnustuksen kirjoittaminen vaikeata. Hän yrittää kerran toisensa jälkeen, mutta repii aina tekeleensä kahtia. Miten hän menetteleekin, häpäisee tämä kuiva, tympeä tunnustus kaikkien hänen ja hänen rakastettunsa välien likeisyyttä ja hellyyttä. Pappien tullessa takaisin hän ei ole sen pitemmällä. Heidän täytyy varrota, heidän täytyy poistua.

Sira Arni tuskin pääsee pois isänsä luota.

— Tule jälleen luokseni, rakas Arni, niin pian kuin suinkin! hokee iäkäs rovasti hokemistaan, vaikkakin Arni joka kerta lupaa sen tehdä.

Papit astuvat taaskin Dadin asuinhuoneeseen; hän luovuttaa heille molemmat paperit. Hänen tunnustuksensa tyydyttää heitä, he hyvästelevät ja lähtevät. Ovella sira Arni kääntyy ympäri.

— Sinun sijassasi poistuisin kotoa toistaiseksi, lausuu hän veljelleen.

Dadi tarttuu hänen käteensä, sira Arni puristaa toisen kättä lujasti puoli sekuntia, riistäytyen sitten väkisin irti.

Brynjolfur Sveininpoika istuu yksin tuvassaan Skalholtissa, kun papit opastetaan hänen luoksensa. Sira Thordur laskee molemmat kirjelmät piispan eteen pöydälle.

— Se kirjelmä, jonka otimme mukaamme, ilmoittaa hän — ja tässä on vastaus.

— Lue se, sira Arni! kehoittaa piispa.

Sira Arni ottaa veljensä tunnustuksen ja lukee seuraavaa:

 Jumala olkoon minulle syntiselle armollinen.

 Täten myönnän ja tunnustan, että olen sen lapsen todellinen ja
 oikea isä, jonka Ragnheidur Brynjolfintytär synnytti Braidratungassa
 helmikuun 15 päivänä 1662, ja että hänen ilmoituksensa sen isyydestä on
 oikein ja selvästi minulle tiedoksi annettu.

 Rakkaat vanhempani ovat luvanneet mitä pikimmin noudattaa tämän
 lapsen luoksensa ja kasvattaa sitä rehellisesti ja hyvin, parhaalla
 mahdollisella tavalla.

 Ja on tämä puhdas ja koruton tunnustukseni ja vastaukseni
 käsinkirjoitettuun kirjelmään, jonka sira Thordur Thorleifinpoika ja
 sira Arni Halldorinpoika minulle näyttivät, samoin kuin heidän omiin
 tätä asiaa koskeviin kysymyksiinsä ja tutkiskeluihinsa.

 Jeesus Kristus, ristiinnaulittu, lohduttakoon niitä, joita vastaan
 olen rikkonut, ja antakoon heille hyvityksen, mutta auttakoon minua
 niinkuin hyväksi näkee.

 Hrunissa, helmikuun 19 päivänä 1662.

                                 Dadi Halldorinpoika, omakät.
                                 Thordur Thorleifinpoika, omakät.
                                 Arni Halldorinpoika, omakät.

Lukemisen aikana mestari Brynjolfur istuu hiljaa kasvonilmeenkään muuttumatta. Sitten hän nousee pystyyn.

— Sinä jäät tänne huomiseen saakka, sira Thordur, lausuu hän.

Sira Arni Halldorinpoika menee sinä iltana aikaisin vuoteeseen. Hän tuntee ansaitsevansa lepoa tämän päivän jälkeen. Ei, nöyrä tulee hänen mielensä olla, hän ei ansaitse mitään, Jumalan yksin on kunnia. Jumala oli hänen kanssansa, nyt kuten aikaisemminkin. Hyvä Jumala. Jumalan käsi se piti häntä pystyssä tänä raskaana päivänä. Nyt hän ei enää seiso ihmisten edessä, mitäpä siitä, jos hän nyt osoittautuukin heikoksi ja kurjaksi ihmiseksi? Syvälle hänen sydämeensä on hänen salaisuutensa kätketty: hän on rakastanut Ragnheidur Brynjolfintytärtä. Mitäpä tekee, jos hän nyt nyyhkyttääkin kuin lapsi? Onhan hänellä höyhenpeitto, jolla tukahduttaa pienet, kumeat äänet kuulumasta.

IV

Varhain seuraavana sunnuntaina Helga Magnuksentytär istuu Ragnheidurin sängyn laidalla, saatuaan juuri äsken kuntoon lapsen, joka nyt on vaipunut uneen kesken ateriaa äitinsä käsivarrelle.

Helgan toivomuksen mukaisesti on hänen pitäjänsä kirkkoherra Thordur Thorleifinpoika käynyt hänen luonansa ensimmäisen Skalholtiin tekemänsä retken jälkeen ja mitään salaamatta selostanut hänelle, millaisen vaikutuksen sanoma teki mestari Brynjolfuriin. Mutta Hrunin-matkasta hän ei tiedä mitään. Nyt on Braidratungassa messupäivä, ja eilis-iltana hän on vuoteessa viruessaan perusteellisesti aprikoinut, mitä hänen pitäisi Ragnheidurille puhua.

Hän ei ole koskaan nähnyt pirteämpää lasta kuin Ragnheidurin poika on, eikä hän kaihda vastuuta ihmisten edessä, mutta Jumalaa hän ei tahdo uhmailla, hän ei halua, että poika enää on kastamattomana hänen talossaan, hän vaatii, että se kastetaan tänään.

Ragnheidurin kasvoja valaisee hymy.

— Mutta hänellä ei ole kastepaitaa, rakas sukulainen! valittaa hän.

Kastepaidasta ei koidu sen enempää vaikeuksia. Pojuhan voisi hyvin käyttää sitä kastepaitaa, jossa hänet itsensä, hänen kaikki sisarensa ja hänen kaikki lapsensa on kastettu — se on kallisarvoinen kapine, vanhaa sukuperintöä, jonka Helga on antanut vanhimmalle tyttärelleen neitsyt Elinille — jos omistaja suostuu lainaamaan sen hänelle, lisää Helga haudanvakavasti.

— Saanko sitten nousta jalkeille? tiedustaa Ragnheidur.

Helga katsoo häneen kummastellen. Mitä varten hän haluaa nousta jalkeille — kirkkoon hän ei kuitenkaan voi lähteä synninpäästöttä. Hän tyytyy vastaamaan:

— Sunnuntaina nouset pystyyn, kuten olemme sopineet... Mutta minkä tahdot pojan nimeksi?

— Dadin, vastaa Ragnheidur.

Heti tämän nimen kuullessaan Helga miettii: Ragnheidur ei saa huomata, että minä olen kuin salaman iskemä. Mutta enkö milloinkaan opi tuntemaan tätä naista? Hänen kanssansa seurusteleminen on kuin kulkemista leveän ja tyynen joen poikki, jossa voi äkkiä upota pohjattomaan syvyyteen juuri silloin, kun sitä vähimmin odottaa. Sellainen kumpuava syvänne on hänen hillitön uhmansa. Dadi! Vai erehtyykö Helga? Onko Ragnheidurilla vain hillitön halu kiusoitella?

— Etkö osaa keksiä mitään muuta nimeä? kysyy hän.

— En.

— Silloin täytyy minun löytää sellainen.

Ragnheidur on vaiti.

Mutta se on kerta kaikkiaan erikoinen asia, tämä nimen valitseminen lapselle. Helga tahtoo saada äidin suostumuksen.

— Minulla oli nuori sukulainen, setä, joka kuoli Leidenissä in studiis [latinaa = opiskellessaan]. Näin hänet vain harvoin, mutta hän oli komea ja hyvä. Minun ainoan poikani nimen täytyi olla Vigfus, vaikka olin itselleni luvannut elvyttää sukulaiseni nimen. Hänen nimensä oli Thordur.

Ragnheidur ei pidä nimestä, mutta sanoo:

— Jollei pojan nimi saa olla Dadi, en puutu asiaan.

Helga Magnuksentytär menettää hetkiseksi hyvän tuulensa.

— Mielitkö mieluummin ärsyttää isääsi, virkkaa hän, kuin edistää poikasi menestystä ja hyvää?

— Se kai käy yksiin, vastaa Ragnheidur.

Helga hillitsee itsensä, hän ei halua riidellä Ragnheidurin kanssa, niin kauan kuin tämä viruu lapsivuoteessa.

— Sinä siis pakotat minut luopumaan kasteesta, virkkaa hän. Tiedät varsin hyvin, ettemme voi saada pappia kastamaan poikaa sen nimiseksi, vaikka ei muita esteitä olisikaan.

Ja sen sanottuaan hän nousee.

Viimemainittua asiaa on Ragnheidurkin kyllä ajatellut, vaikka ei olekaan tahtonut siihen sopeutua, ja Helgan sanat lausutaan loukkaantuneeseen sävyyn, niin että kun Helga siirtää kehdon hänen vuoteensa viereen, tarttuu Ragnheidur hänen käteensä ja pyytää häntä määräämään.

Sira Thordur Thorleifinpoika tulee tänään astuakseen kirkkoon seurakunnan eteen, arvaa Helgan kipeästi haluavan tietoa piispan ensimmäisestä päätöksestä ja kertoo Helgalle yksityiskohtaisesti Hrunin retkestä. Helga ei siitä paljonkaan viisastu. Mutta hän käy rauhattomaksi. Kirjelmän sanamuodosta hän aavistaa, kuinka turmionenteisesti Brynjolfur Sveininpoika on hillinnyt itseään tehdessään päätöksensä.

— Miten sira Dadi suhtautui asiaan? tiedustaa hän.

— Hän ei tuntunut katuvaiselta, vastaa pappi.

Jumalanpalveluksen päättyessä Thordur Dadinpoika kastetaan. Pappi ei ryhdy tähän toimenpiteeseen oikein mielellään; sehän tapahtuu piispan tietämättä. Mutta se on nyt kerta kaikkiaan Braidratungan matronan tahto, joten se ei voi olla väärin. Helga Magnuksentytär pitelee itse lasta kastettaessa.

Maanantai kuluu, mutta tiistaina tulee lähetti Hrunista, tuoden kirjeen matronalle. Se on ruustinnalta. Hän on itse allekirjoittanut kirjeen, mutta Helga tuntee sira Arni Halldorinpojan käsialan ja tyylin.

Halldora Einarintytär kirjoittaa olevansa valmis noudattamaan lapsen ja ottamaan sen kasvatikseen, milloin Helga Magnuksentytär sen vain luovuttaa, ja pyytää häntä kirjeellisesti määräämään hänelle sopivan päivän, »jotta minun väkeni puolelta ei poikettaisi piispan käskyistä».

Helga vastaa ystävättärelleen heti, tiedoittaa saarneensa kirjeen ja ilmoittaa lähettävänsä sanan, kun aika tulee. Mutta heti lähetin poistuttua hän pukeutuu ratsastusasuun ja satuloittaa hevosensa.

Hän ratsastaa Skalholtiin. Tunge-joen jää ei ole luotettavaa, hän menee lautalla virran poikki, ja sitten hän ratsastaa ripeästi, hankiainen on kova, ja ratsastus on vinha. Tuulee rajusti, kaikki irtonainen lumi on kuin poislakaistu, mutta myrsky kiidättää ilmaa edellään hangella, värittömiä ilmapyörteitä. Ratsupalvelijansa kanssa Helga puhuu tuskin sataa sanaa koko matkalla. Hän tahtoo eteenpäin...

Yhdeksän päivän aikana Brynjolfur Sveininpoika on melkein ollut kadoksissa ihmisten näkyvistä Skalholtissa. Hän ei ole kyennyt torjumaan kohtalon huumaavaa iskua, mutta hänestä itsestään riippuu, taivuttaako hän nyt päänsä ihmisten lohdutukseen, ja sitä hän ei tee. Hän on yksin hautonut vaivaansa, mutta nyt kutsuu elämä, hänen täytyy edelleenkin huolehtia monista erilaisista velvollisuuksistaan, ja tänään hän on jälleen ryhtynyt työhön.

Kaikkina näinä yhdeksänä päivänä ovat tilanhoitajan vuositilit viruneet koskemattomina hänen pöydällään, mutta nyt hän on istunut niiden ääressä koko aamun alituisesti niiden ajatusten häiritsemänä, joita hän pyrkii pakenemaan, monesti kietoutuneena niihin niin syvästi, että hän, ennenkuin sitä aavistaakaan, on noussut kävelemään edestakaisin lattialla kädet selän takana. Sillä tavoin ei työ edisty. Kello kaksitoista tänään syö hän vihdoinkin päivällistä seuralaistensa parissa, hän on harvapuheinen, mutta hänen äänensä on tiukempi ja kenties jonkun verran meluisampi kuin muulloin, puhdistaen ilman kaikesta ummehtuneesta säälistä, niin pian kun hän istuutuu pöytään.

— Aterian jälkeen tarkastamme tilit, ilmoittaa hän heti tilanhoitajalle, melkein huutaen, vaikka tilanhoitaja istuu hänen vieressään pöydässä.

Ja sitten he ovat istuneet tilien ääressä. Ensi kertaa nyt uusi tilanhoitaja Bjarni Eirikinpoika on tehnyt vuositilit, ja hän kokee pian, ettei piispan maine tarkkana ja ankarana tilimiehenä ole liioiteltu. Erä erältä he yhä uudelleen käyvät läpi pitkät selostukset lehmistä saaduista tuloista, lehmiin uhratuista menoista, hiehoihin kuluneista menoista, härkien aiheuttamista tuloista ja menoista, lampaista saaduista tuloista ja maitolampaihin käytetyistä menoista, maholampaiden ja samoin talvenvanhojen tuloista ja menoista. Kuluu kolme tuntia, ennenkuin he ehtivät voitileihin.

Silloin koputetaan hiljaa ovelle. Kuka uskaltaa häiritä nyt? Mestari Brynjolfur hypähtää tuimana tuoliltaan ja avaa oven. Margret Halldorintytär itse seisoo ovenpielessä. Piispa astuu hänen luoksensa. Hämärässä käytävässä jo palavan hylkeenrasvalampun valossa hän erottaa vaimonsa itkeneen. Matrona ei ole halunnut häiritä häntä aikaisemmin, mutta Helga Magnuksentytär on istunut hänen luonansa jonkun aikaa.

— On parasta, että keskustelen hänen kanssansa kahden kesken, virkkaa mestari Brynjolfur, hän tuntee tien tänne.

Margret Halldorintytär ei vastaa siihen mitään, niin on varmasti parasta, koska piispa niin tahtoo.

Heti oven suljettuaan mestari huomaa, että hänen jalkansa ovat pettämäisillään. Hänen täytyy kävellä luonnottoman nopeasti tuolilleen, jotta tilanhoitaja ei näkisi, kuinka voimaton hän on. Mitä hyötyä on sinänsä miehekkäistä päätöksistä — samassa silmänräpäyksessä, kun onnettomuus taaskin häneen iskee, on hän kuin tallattu ruoko. Mutta kun hän lähetettyään tilanhoitajan pois istuu yksin pöydän ääressä, saa hän enemmän rauhaa. Ainoastaan ruumiinvoimat pettävät, sielunvoimat ovat hänellä täysin tallella. Hän on aikoja sitten selvittänyt kaikki mielessään, ja tässä asiassa tekemästään päätöksestä hän ei peräydy hiuskarvankaan vertaa.

Margret Halldorintytär saattaa nyt kuitenkin vieraansa piispantupaan, minkä jälkeen hän poistuu. He istuvat tässä vastakkain, maan vankin tahto ja se ainoa nainen, joka rohkenee yrittää sen taivuttamista.

— Olemme haastelleet siitä, Margret Halldorintytär ja minä, aloittaa mestari Brynjolfur heti istuuduttuaan, kuinka hyvin olet käyttäytynyt meitä kohtaan viime aikoina, kun asia oli käynyt näin. Ja pidämme kyllä huolta siitä, ettei se häivy muististamme, joskin muut seikat voivat usein aluksi olla ylimpänä mielessämme.

Jo nämä alkusanat kuullessaan Helga tuntee menettäneensä voimansa. Tästä silmänräpäyksestä alkaen hän tietää, ettei hän voi auttaa Ragnheiduria niinkuin tahtoisi, sillä noin hiljaisen ja avuttoman surun suhteen tämä nainen on oikeudeton, voitettu ilman taistelua.

— Ja niinpä me molemmat tahdomme, että sinun vaivasi ja vastuksesi tämän asian johdosta loppuvat mahdollisimman pian, mitä varten olen ryhtynyt toimenpiteisiin, jatkaa piispa.

Mutta senjälkeen hän vaikenee, ja heidän kummankin on vaikea keksiä uusia sanoja. Lopulta Helga rohkaistuu.

— Onko teillä jotakin sitä vastaan, herra, että minä saan pitää lapsen luonani ja kasvattaa sitä toistaiseksi?

— Se noudetaan Hruniin näinä päivinä, vastaa piispa, enkä tahdo kuulla enempää tästä turmeluksen hedelmästä. Mutta pyydän sinua lähettämään Ragnheidurin tänne kotiin, niin pian kuin katsot hänen kykenevän matkustamaan, ei päivääkään myöhemmin.

Kuluu joku aika, ennenkuin Helga virkkaa:

— Tahdon saada selvän ja täydellisen selon siitä, kannatteko te, mestari Brynjolfur, ja Margret minulle kaunaa sen vuoksi, että sekaannuin tähän asiaan. Vaikka te nimittäin saitte aihetta kiittää minua juuri äsken, tuntuu minusta kuitenkin, että sanoissanne piilee ota, herra.

— Se ota ei ole suunnattu sinua vastaan, rakas sukulainen, ehättää piispa vakuuttamaan, mutta tahdon puhella tästä asiasta mahdollisimman vähän sinun ja muidenkin kanssa ja otaksun sinun sen käsittävän.

Helga valitsee sanansa hillitysti.

— Silloin tulee teidänkin käsittää, herra, että viime puolen vuoden jälkeen ette ainakaan lisää omantuntoni rauhaa, jos pakotatte minut jo nyt lähettämään Ragnheidurin kotiin ja hänen lapsensa toiselle taholle saamattani tietää, millaisen tulevaisuuden tai kohtalon mielitte heille valmistaa. Ymmärrän surunne, herra, mutta mielestäni olen ilman omaa syytäni menettänyt teidän luottamuksenne.

— Sen saat tulkita niinkuin itse haluat, mutta nyt tiedät tahtoni, vastaa piispa lyhyesti.

— Minun tahtoni on se, herra, lausuu puolestaan Helga jyrkän päättävästi tällä kertaa, että äitiä ja lasta ei kiskaista toisistaan erilleen minun kodissani ainakaan kahteen kuukauteen.

Mestari Brynjolfur istuutuu jälleen, kumartuu sitten hitaasti pöydän yli ja sanoo hiljaisella, varmalla äänellä:

— Ennenkuin viikko on kulunut tästä päivästä, lähetän Braidratungaan miehiä, jotka kuljettavat heidät kummankin omaan määräpaikkaansa. Emme siis enää haastele tästä asiasta.

Ja ennenkuin hän on ehtinyt lauseensa loppuun, on hän noussut seisomaan ja alkanut kädet selän takana kävellä edestakaisin lattialla.

— Silloin teidän täytyy valmistaa sitä retkeä huolellisesti, herra, sanoo Helga ärsyttävän rauhallisesti, sillä ennenkuin minä tahdon, ei heitä siirretä pois Braidratungasta muuten kuin väkivallalla ja ylivoimalla — jos minä pääsen esteettömästi lähtemään pois Skalholtista nyt.

Kaikki Brynjolfur Sveininpojan ruumiinliikkeet seisahtuvat. Hän seisoo lattialla kuin jäykkä puukuva. Niin rohkeita sanoja ei kukaan ole aikaisemmin uskaltanut lausua hänen kuultensa. Mutta niiden aiheuttama vaikutus on hänelle itselleen yllättävä. Hän tuntee eräänlaista kirvelevää mielihyvää. Hänen tyttärensä on häneltä iäksi mennyt, Ragnheidur on ainiaaksi häväissyt hänen ja oman nimensä, ja nyt tämänpäiväisen kohtauksen pitää riistää häneltä hänen elämänsä toinen kulmakivi, hänen poikaansa koskevat suunnitelmat sekä lujimmat ystävyyssiteet, mitä hän on tässä maailmassa solminut. Koska hän on menettänyt suuremman, minkätähden hänen pitäisi kaivata vähäisempää? Hän ei suorastaan halua sitä säilyttää, hän ei yksinkertaisesti tahdo tyytyä sellaiseen jakoon elämän puolelta. Hän tuntee sitä puolittain alistuvaa, puolittain epätoivoista tyydytystä, joka valtaa kohtalon lyömän sillä hetkellä, jona kohtalo häntä uudelleen kolhaisee.

Hän astuu sen tuolin luokse, jolla hän on istunut, ja seisahtuu sen taakse. Hänen äänessään ei ole lainkaan hienotuntoista vivahdusta, se on luja, ja sen sointu on syvä.

— Minä en enää pelkää ihmisten uhkauksia, Helga Magnuksentytär, lausuu hän. Eikä minun tarvitse takertua vastoinkäymiseeni enempää kuin on välttämätöntä. Mutta välillämme vallinneen pitkäaikaisen ystävyyden vuoksi pitää sinun kuitenkin tuntea täydelleen tämän vaatimukseni perusteet, josta en väisty.

Hän istuutuu uudelleen, ja Helga panee merkille, kuinka raskaasti hän putoaa tuoliin.

— Hän sai ollessaan kaksitoistavuotias, kuten tiedät, — jatkaa hän — lahjaksi kahdeksan hundreden suuruisen kartanon [Hundrede (pitkä sata) = Islannissa omaisuuden arvioinnissa käytetty mitta]: Gedevigenin, tuolla idän puolella. Se onkin oikeastaan koko hänen kiinteä omaisuutensa, vaikka eihän se olekaan vielä hänen omaisuuttaan, sillä tila on rälssitila. Mutta maan arvon hänen äitinsä kai toki hänelle maksaa, kahdeksankymmentä riikintaaleria. En tiedä, voiko kaikesta hänen omaisuudestaan kertyä kolmeasataa riikintaaleria, mutta läheltä se pitää. Se rahaerä suoritetaan hänelle, niin pian kun hänelle on annettu synninpäästö täällä tuomiokirkossa, ja sitten hänet lähetetään, kenties kauemmaksi kuin on tavallista, pitämään huolta itsestään omalla vastuulla ilman omaistensa väliintuloa, avustusta tai tukea. Enkä tahdo lykätä tätä asiaa tuonnemmaksi, sillä sinä päivänä, jona sopisin Ragnheidurin kanssa, pyytäisin eroa virastani tämän hiippakunnan superintendenttinä. Tämän tahdon kaikkien hiippakuntani asukkaiden tietävän, joka kristityn sielun, ja niiden ensiksi, jotka ovat täällä lähimpänä, enkä halua minkäänlaista epätietoisuutta olevan tästä vakavasta aikeestani. Nyt siis otaksuttavasti ymmärrät, että hän ei voi olla ainoankaan ystäväni kodissa. tuntiakaan kauempaa kuin on välttämätöntä.

Helga Magnuksentytär istuu kalpeana tuolillaan.

— Millaisen rangaistuksen olisitte määrännyt tyttärellenne, herra, jos hänen rikkomuksensa olisi ollut suurempi? kysyy hän, katsoen lattiaan.

Brynjolfur Sveininpoika katsoo häneen tuokion, ja hän kohtaa piispan katseen.

— Tarkoitatko huoruutta? tiedustaa mestari välinpitämättömästi.

— Kyllä huoruutta — tai väärää valaa.

Sana osuu piispaan terävän piikin tavoin, mutta hän istuu paikallaan.

— Kun olen tehnyt tämän päätöksen, on syy yksinomaan se, että varmasti uskon hänen valehtelevan. Eikä kukaan usko muuta. Hän on rikkonut Jumalan pyhää nimeä vastaan. Minä jätän Jumalan armon varaan sen, voidaanko sellaista rikosta sovittaa. Mutta hän ei voi ensinkään luottaa isänsä sääliin tässä asiassa, sillä kirkon päämies ei voi tehdä sovintoa sellaisen henkilön kanssa, joka on suorittanut moisen teon.

— Onko siis tahtonne, herra, että häneltä suorastaan evätään kirkon suomat edut?

— Tahtoni on, Helga Magnuksentytär, vastaa piispa tulistuneena, että panet sanani merkille. Kirkkolain määräysten ja säädösten mukaan hänelle annetaan synninpäästö täällä tuomiokirkossa, ja mieluummin pikemmin kuin myöhemmin.

— Tunnette huonosti tyttärenne, herra, jos luulette hänen sallivan pakottaa itsensä ripittäytymään sellaisesta teosta, jota hän ei ole tehnyt. Ja tunnette huonosti minut, herra, jos luulette, että olisin teidän tietämättänne ottanut hänet kotiini niin raskas hairahdus pyhää kirkkoa vastaan omallatunnollaan.

Näiden sanojen johdosta kuvastuu ensi kertaa epävarmuutta piispa Brynjolfurin ilmeistä. Hän ei näet ole tuntenut ainoatakaan naista, jonka hurskas vaellus olisi ollut ankarampi kuin Helga Magnuksentyttären. Mutta hänen äänessään on ivallisuutta.

— Mitkä todistukset ovat sitten saaneet sinut niin uskomaan?

— Ensinnäkin hänen omat sanansa, lausuntonsa ja käyttäytymisensä, herra, mutta sen lisäksi kaikki asiaan liittyvät seikat.

Mestari Brynjolfur hymähtää pettyneesti.

— Ette ole kuullut hänen tunnustustaan, herra, ja vaikka hän voisikin avata teille sydämensä sisimmän salasopukan, en kuitenkaan tiedä, kuinka paljon te näkisitte tai oivaltaisitte. Teidän lihassanne, herra, ei nimittäin ole samanlaista otaa kuin minun ja muiden suursyntisten.

— Sinun! toistaa piispa halveksivasti.

— Oletteko ajatellut Nesin Ulfhildurin valaa, herra? tiedustaa Helga silmänräpäyksessä.

— Mitä se tähän asiaan kuuluu? kivahtaa mestari tuimasti.

Helga tietää tässä kajoavansa arkaan kohtaan, sillä piispan ystävää sira Snjolfuria on syytetty siitä, että hän kostaakseen Ulfhildurille on pakottanut tämän viattomana vannomaan, eikä piispankaan passiivisuus ole joistakuista henkilöistä ollut aivan moitteeton.

— Sira Snjolfurista kerrotaan sellaista juttua — Piispa kohoaa puolittain seisoalleen tuolistaan.

— Tiedän oikein hyvin, mitä sira Snjolfurista kerrotaan, ja jos sinä mielit nyt kerrata sitä korviini, tuntuu minusta keskustelumme kestäneen kyllin kauan toistaiseksi, lausuu hän, ojentautuen täyteen mittaansa.

— Sira Snjolfur on viaton siihen syytökseen, virkkaa Helga tyynesti.

Hän huomaa näiden sanojen olevan piispan mieleen, mutta ei vartoa toisen istuutumista.

— Syksyllä 1660, aloittaa hän, saapui Nesiin kaksi veljestä, kalastajia, jotka papinlesken tilanhoitaja pestasi palvelukseen vuodeksi. Ulfhildur oli silloin enimmäkseen ollut vuoteenomana miehensä kuoleman jälkeen, joka tapahtui edellisen vuoden muuttopäivänä. Veljekset nukkuivat samassa sängyssä. Mutta talven tultua lähti toinen veljeksistä pois kotoa joksikin aikaa. Silloin sattui eräänä yönä, että Ulfhildur tuli yöasussaan pimeässä nuoren miehen vuoteeseen ja tahtoi levätä hänen luonansa. Hänen sielunhoitajansa, hurskas mies, pakotti silloin sekä oman että hänen omantuntonsa rauhoittamiseksi hänet vannomaan valansa yleiskäräjillä viime keväänä.

— Silloin minusta tuntuu jalomieliseltä sira Snjolfurin puolelta, vastaa piispa, ettei hän sallinut sanankaan luiskahtaa huuliltaan yleiskäräjillä. Mistä sinä olet saanut tietosi?

— Viime kesänä, pitkittää Helga, se oli heinäkuun viidentenäkolmatta päivänä, keskiviikkona — muistan sen päivän hyvin, koska en voinut hyvin sinä iltana ja minua vaivasi heikkous muutamia päiviä, joten en voinut saapua Skalholtiin sunnuntaina sira Dadin papiksivihkiäisiin — piispa käy rauhattomaksi, Helga ehättää jatkamaan — silloin tuli luokseni juuri Skalholtista muuan mies pyrkimään palvelukseeni syksyisestä muuttopäivästä alkaen. Hänellä oli muassaan kallisarvoinen kalkki ja vati, jotka Skalholtin tuomiokirkko oli antanut hänelle vietäviksi Nesin Ulfhildurille lainaksi. Oli kulunut vajaa kuukausi hänen valastaan, ja mennessään seuraavan kerran nauttimaan ehtoollista hän ei tahtonut juoda muusta kalkista kuin siitä, josta hän oli juonut häissään ja joka nyt oli joutunut Skalholtiin. Tiedätte, että hän oli sellainen ihminen, jonka omantunnon murhe oli täydelleen hämännyt, ja te olitte hänelle armelias ja teitte hänen mielikseen. Se nuori mies, joka kalkin toi, oli sama henkilö, jota Ulfhildur oli yöllä häirinnyt, ja hän on vieläkin palveluksessani.

Mestari Brynjolfurin edessä pöydällä on hänen viimeinen kirjejäljennöskirjansa, laaja, foliokokoinen, harmaisiin pahvikansiin sidottu kirja, joka käsittää ajan vuoden 1661 loppuun saakka; vasta tunti takaperin hän vertaili sitä tilanhoitajan tileihin. Hän muistaa hyvin kalkin lainaamisen, se maksoi kolmekymmentä riikintaalaria, Oddur Eyolfinpoika pyysi sitä Ulfhildurin puolesta ja meni takaukseen sen arvosta. Ja päivä, heinäkuun viideskolmatta, on varmasti oikea, sillä muutamia päiviä sitten hän oli vetänyt samaan kirjaan ristin kirkonpettäjän virkamääräyksen päälle, ja silloin hän pani merkille, että Oddurin takuusitoumus oli seuraavan lehden yläreunassa ja että sen päälle oli vedetty viiva merkiksi kalkin palauttamisesta.

Mestari Brynjolfur rypistää kulmakarvojaan, häntä ei ensinkään haluta avata sitä kohtaa. Tähän kalkkiin on sitäpaitsi liittynyt muita epämieluisia muistoja — hän lupaa nyt itsekseen toimittaa sen pois hallustaan. Se on joutunut tuomiokirkon omaisuudeksi Utskalarin sira Thorsteinniltä, siltä spitaaliselta papilta, joka pari vuotta sitten lankesi huoruudensyntiin. Tämän papin kanssa ei kukaan mielellään ryhtynyt sanasotaan, sillä häntä epäiltiin noituudesta ja salaisista puuhailuista paholaisen kanssa, Jumala hänen sieluaan armahtakoon! Kun siis pappila piti luovuttaa, ei ollut mahdollista saada ainoatakaan pappia vastustamaan vanhuksen juonia.

Silloin piispa pyysi vanhaa, uskottua ystäväänsä sira Jon Dadinpoikaa valvomaan kartanon luovutusta, ja kun sira Thorstein sairaana ja sokeana taudistaan piti kantaa pois arki tuvasta pääoven kautta, revitytti sira Jon arkituvan päädyn ja kannatti papin siitä ulos. Sira Thorstein puetti yllensä ja nostatti itsensä harmaan hevosensa selkään sekä pyysi, että sitä sitten talutettaisiin kartanon ympäri. Siihen sira Jon ei suostunut, vaan salli taluttaa hevosen erään ulkorakennuksen ympäri. Tämä rakennus paloi vähän myöhemmin poroksi kenenkään aavistamatta tulipalon alkusyytä. Tämä oli yksi niitä lukuisia kertoja, jolloin sira Jon Dadinpoika oli tehnyt piispalle muistettavan palveluksen. Sira Jon Dadinpoika, kirkonpettäjän setä.

Mestari Brynjolfur hylkää tämän epämieluisan muistouran — miten hän sille joutuikaan? Niin, Nesin Ulfhildurista. Minkätähden Helga sekoitti hänet heidän keskusteluunsa? Kenties vain johtaakseen hänen ajatuksensa toisaalle, hillitäkseen hänen mielenliikutustaan tuokioksi, voittaakseen aikaa. Hän selvittää kurkkuaan.

— Ei ole sinun tapaistasi, hyvä sukulaiseni, virkkaa hän — ja hänen sukulaispuhuttelussaan on tahallisen vihamielinen soinnahdus — kertoa minulle juoruja. En tunne sinua siltä puolelta. Missä tarkoituksessa kerroit minulle tämän jutun Ulfhildurista?

Koko Helgan elämän aikana ei kukaan ole puhunut tälle naiselle vähemmän kunnioittavasti. Mutta nyt piispa tahtoo taivuttaa hänet tahtonsa alaiseksi, hänetkin, nöyryyttää häntä, jos se on tarpeen, ja hän itse juuri on herättänyt mestarissa tämän halun uhittelevalla esiintymisellään. Juuri nyt, ollessaan haavoittunut, ei piispa tahdo näyttäytyä heikoksi. Juuri tässä, Helga Magnuksentyttären näkyvissä, joka ehkä luulee hänen alistuvan mieskohtaisten pyy teittensä ohjattavaksi ja sopeutuvan toisen ennenkuulumattoman ujostelemattomaan puheeseen, on hänestä nautinto nähdä Helgan kiemurtelevan raipan iskuista.

Ja Helga kiemurtelee ruoskan sivalluksista. Hän istuu niin merkillisen hiljaisena, niin merkillisen nujertuneena, että mestarin melkein käy häntä sääliksi. Hän puhuu katse lattiaan tähdättynä, ja hänen äänensä kuulostaa vain vaivoin löytävän tavallisen sointunsa, se on voimaton ja epävarma.

— Ei ole kovinkaan suuri luottamuksenosoitus, herra, kun odotan, ettette millään tavoin käytä väärin sitä, mitä erikoisen luottamuksellisesti kerron teille... puolittain sekapäisestä ihmisestä.

Ja sen sanottuaan hän jälleen vaikenee surkean avuttomana. Piispa on menettämäisillään malttinsa häntä kohtaan, mutta äkkiä hän katsahtaa mestariin — ja hänen katseensa saa toisen heti valtaansa, hänellä on itsensäpaljastajan ilme, joka saattaisi kuvastaa välinpitämättömyyttä, jopa hävyttömyyttä, jollei sitä olisi säestänyt rukoilevassa voimassaan turvallinen ääni.

— Mutta nyt osoitan teille suurta luottamusta, herra. Olin nuori nainen, vasta kolmannella vuosikymmenennelläni, kun te tuskin kymmenen vuotta sitten toitte minulle sanoman aviomieheni kuolemasta. Minut annettiin hänelle kuusitoistavuotiaana, ja Jumala yksin tietää ainoastaan hänen omistaneen sydämeni sekä elossa ollessaan että kuoltuaan. Nyt istun teidän edessänne, herra, samanikäisenä kuin Ulfhildur oli autuaan mies-vainajansa poistuessa. Mutta en tiedä, kuinka lempeästi te tuomitsisitte minua, jos kertoisin teille salaisista taisteluistani lihan syntisiä haluja ja kiusauksia vastaan viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana. Siitä voisi rukousjakkarani todistaa, jos se osaisi puhua, sekä päivänvalossa että yönhämyssä. Raskas risti lasketaan jokaisen sellaisen naisen omalletunnolle, joka herätetään rakkauteen ja senjälkeen tuomitaan yksinäiseen elämään.

Piispa Brynjolfur on kuunnellut rauhallisesti ja ymmärtäväisesti jumalaapelkäävän naisen luottamuksellista tunnustusta — kunnes kuulee hänen viimeiset sanansa. Hänen mielensä leimahtaa. Onko Helga Magnuksentytär suorastaan julkea? Onko hän kyllin rohkea mieliäkseen nyt taivuttaa häntä, piispaa, myöntämään siunauksensa Ragnheidurin häpeään! Hän kysyy synkästi, käheästi:

— Minkä johdosta ripittäydyt minulle, Helga Magnuksentytär?

— Sen johdosta, herra, että olette kerran tehnyt tyttärellenne vääryyttä, mutta nyt teette hänelle vääryyttä kaksin verroin, ja sinä päivänä, jona sen oivallatte, tahtoisin olla teidän ystävänne, herra.

Se ei ole mikään vastaus, se ei ole edes loogillinen ajatus, vaan ainoastaan sekavia sanoja. Mutta hänen esityksensä puutteellisuudesta huolimatta, jonka Helga itse tuntee — hän ei tahtonut pysähtyä miettimään piispan kysymystä eikä lainkaan ajatellut esitystapaa — piispa nyt ensimmäisen kerran tämän keskustelun aikana jää istumaan hiljaa ja äänettömänä hänen sanojensa jälkeen.

— Minkä arvelette, herra, jatkaa hän, antaneen heille voimaa oleskella yhdessä täällä Skalholtissa koko viime kesän, niin etteivät he sallineet minkään erottaa heitä toisistaan, ennenkuin otin Ragnheidurin luokseni? Luuletteko väärän valan sen tehneen? Ettekö usko, herra, että jos he olisivat olleet syyllisiä ennen vannomista, olisi väärä vala ollut heistä kyllin suuri levottomuuden syy eikä heitä silloin olisi haluttanut paljastaa väärää valaansa? Ei, herra, heitä piti yhdessä — ei heidän viattomuutensa, vaan heidän viattomuutensa siihen karkeaan hairahdukseen, josta te heitä syytätte. Se hedelmä, jota he molemmat maistoivat, oli uusi — sentähden he eivät voineet erota.

Helga Magnuksentytär tekee sekä Ragnheidurille että itselleen varsin vähäisen palveluksen tällä esityksellään, ja hän tuntee sen itse, ennenkuin piispa on hiiskunut sanaakaan. Hän tuntee, että vaikkapa hänen kielellään olisi kultaa ja hunajaa, hän ei voisi vaikuttaa mitään mestari Brynjolfuriin tällä kertaa, koska hänen pyrkiessään piispan ymmärtämykseen täytyy polkea hänen tunteitaan.

— En tahdo enää kuulla sanaakaan tästä, lausuu piispa, nousten pystyyn ja astuen hänen luoksensa. Minussa on tähän saakka ollut miestä tekemään päätökseni yksin. Sinä menettelet niinkuin olen sinua käskenyt.

Ja antaakseen pontta sanoilleen hän jää seisomaan vieraansa eteen, katsoen hänen silmiinsä, ikäänkuin hänen edessään olisi koulupoika.

Helgan katse on kyllä värähtämätön, mutta hän on loukkautunut ylpeytensä, sydämensä, häveliäisyytensä sisimmässä syvyydessä. Hän ei voi tällä hetkellä antaa piispalle anteeksi sitä, että hän on ilmaissut hänelle yksinäisyytensä salaisimmat, sisimmät ajatukset — aivan hyödyttömästi. Kyynelten virratessa poskillaan hän virkkaa:

— Senkö vuoksi, että mieheni lepää haudassaan, kohtelette minua tällä tavoin, piispa Brynjolfur?

Voimakkaan, itkevän naisen sanat osuvat kuin iskevä nokka siihen hermoon, joka pitää koossa Brynjolfur Sveininpojan elämänarvoa — hänen kunniantuntoonsa. Sellaisina tuokioina hän on kohonnut sellaisten hetkellisten ominaisuuksien kuin kiivauden yläpuolelle.

Sellaisina hetkinä hänen toiminnallaan on johtotähti, joka tuikkii koko valaisevassa kirkkaudessaan, hänen synnynnäinen, epäitsekäs, syvä oikeudentuntonsa. Tämä nainen, joka pitää hänestä yhtä paljon kuin hän naisesta, sinkoaa nyt hänelle sanoja, joiden varmasti tietää loukkaavan häntä verisesti, ja hän tiedustaa itseltään, millä hän on voinut loukata naista niin syvästi, ja käsittää syyn: toinen on osoittanut hänelle luottamusta, ehkä suurempaa kuin osoittaa sielunhoitajalleen, paljastanut hänelle epätäydellisyytensä, vienyt hänet omantuntonsa pimeimpään salakammioon ja havainnut, ettei hän, piispa, hänen ja hänen miehensä ystävä, ansainnut tätä luottamusta. Hän astelee jonkun aikaa verkkaisesti edestakaisin lattialla ja virkkaa sitten:

— Teen sinun mieliksesi, Helga Magnuksentytär tällä kertaa, jos sinä sillä aikaa, kun hän on sinun talossasi, vastaat minulle siitä, ettei heidän välillään ole minkäänlaisia kohtauksia, ei kirjeenvaihtoa eikä minkäänlaista yhteyttä, ystävyyteni menettämisen uhalla.

— Kyllä, vastaa Helga ainoastaan, väsyneenä.

Senjälkeen piispa istuutuu pöytänsä ääreen ja määrää päivän, jona Ragnheidurin pitää olla täällä Skalholtissa synninpäästöä varten, kolmantena sunnuntaina pääsiäisestä, huhtikuun kahdentenakymmenentenä päivänä. Hänen siis täytyy saapua tänne viimeistään perjantaina, huhtikuun kahdeksantenatoista päivänä.

Erästä seikkaa piispa vielä kysyy — tuliko Ragnheidur syksyllä omasta aloitteestaan Helgan puheille pyytämään häntä ottamaan hänet luoksensa. Kun Helga vastaa tähän kielteisesti, ei hän tiedusta enää muuta. Hän tuumii mielessään Helgan kenties kuulleen ilkeitä huhuja heidän yhdessäolostaan täällä kotosalla ja sentähden tahtoneen erottaa heidät.

Piispan suureksi kummastukseksi matrona ei aio jäädä vieraisille, vaan tahtoo palata kotiinsa samana iltana.

Hän saapuu kotiin myöhään, sysipimeässä, ja puhelee Ragnheidurin kanssa, mainiten tälle vain, kuinka kauan hän nyt saa olla täällä ja millaisiin ehtoihin Helgan oli täytynyt suostua.

— Silloin on pakotus tuntunut teistä ankaralta, rakas sukulainen, virkkaa Ragnheidur, sillä silloin lupasitte pois onneni.

Helga nousee seisoalleen. Hän suuntaa nyt sen kovuuden, jota häneen on tänään kohdistettu, Ragnheiduriin, ei välitä vähääkään hänen tilastaan, Ragnheidur saa olla ilman hänen hyvää yötänsä, virua unettomana koko yön, jos niin tahtoo.

— Silloin ei onnesi ole suuri, Ragnheidur-kulta, eikä kenties senarvoinen, että ratsastin Skalholtiin, lausuu emäntä raskaan katkerasti, poistuen huoneesta.

Ragnheidur lepää yksin vuoteessaan loukkautuneena ja häpeissään. Hän ei tiedä, millainen taistelu hänen sukulaisensa on täytynyt kestää tänä päivänä.

Helga Magnuksentytär käy heti vuoteeseen. Hän kaipaa lepoa kipeästi.

V

Dadi Halldorinpoika ei olisi tarvinnut veljensä neuvoa lähteä toistaiseksi pois kotoa. Jo seuraavana aamuna sen jälkeen, kun papit olivat tuoneet hänen isälleen ikävät uutiset, joutui vanha rovasti niin pian kuin isä ja poika kohtasivat toisensa pihalla, silmittömän raivon valtaan ja karkasi poikansa kimppuun, suorittaen salamannopean, hyvin lasketun petoeläimenponnahduksen. Se kävi Dadiin yhtä pahasti kuin häntä kummastutti, kuinka paljon voimia hänen täytyisi käyttää hillitäkseen isäänsä. Sittenkun vanhus ei enää voinut liikuttaa käsivarsiaan, taivuttautui hän taaksepäin välttyäkseen koskettamasta poikansa sileitä kasvoja; ainoastaan hänen päänsä näytti elävän, hänen suunsa oli vaahdossa, jota valui hänen leukaansa peittävää harvaa partaa pitkin.

Sira Halldor oli nuoruudessaan ollut joustavajäseninen, ja se oli hänelle nyt eduksi. Hän salli ruumiinsa jokaisen lihaksen herpautua, vaipui polvilleen, pisti oikean jalkansa Dadin säärien väliin muka säilyttääkseen tasapainonsa, samalla kun hän edelleen kallistausi taaksepäin, joten Dadin täytyi heikentää asentoaan estämällä häntä kaatumasta. Mutta vasemmalla jalallaan vanhus seisoi tanakasti, sai yhtäkkiä poikansa lanteelleen ja paiskasi hänet vääntöheitolla lokaan. Hän korahti ruumiillisesta mielihyvästä ja syöksyi uudelleen poikansa kimppuun, ennenkuin tämä oli vielä ehtinyt täydelleen nousta pystyyn; vähän aikaa he kieriskelivät märällä pihalla, ennenkuin heidän kummankin onnistui nousta pystyyn. Mutta silloin he eivät enää olleet kahden kesken. Halldora Einarintytär seisoi vapisevana käytäväkivillä ja komensi palvelijoitaan erottamaan heidät toisistaan. Rovasti huitoi käsiään, sinkautti pannajulistuksen poikaansa vastaan ja käski tämän lähteä pois kotoa. Dadi meni omaan huoneeseensa.

Muutamia minuutteja myöhemmin seisoi hänen äitinsä ovella.

— Ratsusi on satuloituna pihalla, ilmoitti hän jäykästi.

Mutta sitten kovuus hetkiseksi väistyi.

— Minne olet ajatellut lähteä? tiedusti hän.

— Se kai on teistä samantekevä, äiti, vastasi Dadi.

Hän ei itse asiassa olisi voinut vastata äitinsä kysymykseen. Varmimman turvapaikan hän arveli löytävänsä sukulaisensa sira Jon Dadinpojan luota, vaikka hän ei suinkaan voinut olla varma hyvästä vastaanotosta. Mutta ennen kaikkea sai matkan pituus hänet epäröimään sen päätöksen tekoa. Hän ei voinut tyyten paeta Ölfusiin tietämättä kerrassaan mitään Ragnheidurin oloista — palaaminen sieltä oli vaivaloista. Niinpä hänen edessään oli se ankara pakko, että hänen täytyisi suunnata kulkunsa Braidratungaan aivan vastoin Ragnheidurin ohjeita, jotta he kerta kaikkiaan voisivat tehdä ratkaisevan päätöksen asiassaan.

— Ratsasta sinä Midfelliin, kehoitti Halldora Einarintytär, ja vie Ari Magnuksenpojalle ja hänen vaimolleen terveiseni. He eivät epää sinulta asuinsijaa toistaiseksi.

Sitten hän poistui.

Dadi noudatti äitinsä neuvoa. Se oli tällä hetkellä paras ratkaisu. Midfell oli ainoastaan lyhyen matkan päässä etelään Hrunista, vanha rälssitila, laajin päätila seudulla, niin laaja, että se pitkiä aikoja oli ollut jaettuna kahden suurtalonpojan kesken. Toinen näistä, se, jonka luokse Dadi nyt pyrki, oli valamiesoikeuden jäsen ja kuuluisa lakimies, ja hänen vaimonsa oli Dadin äidin likeinen sukulainen. Ari Magnuksenpoika oli ainoa kyllin riippumaton ja mahtava mies seudulla pystyäkseen vastustamaan piispan valtaa, jos se kävisi tarpeelliseksi, mikä ei suinkaan ollut todennäköistä, niin pian kuin piispan tietoon tulisi, että isä oli häätänyt Dadin pois kotoa, sillä joskaan Brynjolfur Sveininpoika ei ollut pehmeäkätinen vihamiehilleen, ei hän ollut pikkumainen.

Dadi otettiin hyvin vastaan Midfellissä, jossa hänelle suotiin rajaton oleskelulupa, kunnes hänen asiansa saataisiin lopulliseen päätökseen. Mutta jokainen kulunut päivä teki Dadin epätoivoisen levottomaksi. Hän ei tiennyt mitään Helga Magnuksentyttären käynnistä Skalholtissa eikä käsittänyt, miten Ragnheidur saattoi pitää häntä tällaisessa tuskassa päivästä päivään, viikosta viikkoon lähettämättä hänelle sanaa, joka vapauttaisi hänet tästä kidutuksesta, tästä Ragnheidurin tulevaisuuden herättämästä mielenahdistuksesta, tästä hirvittävästä, lamauttavasta toimettomuudesta.

Braidratungassa kävi Ragnheidur omasta puolestaan samaa epätoivoista taistelua olemassaolonsa tyhjyyttä vastaan. Elämä oli alkanut muistuttaa vihollista, joka ei uskalla lähestyä ampumamatkan päähän. Sittenkun Helgan oli ollut pakko evätä häneltä kaikki keinot sanoman lähettämiseksi Dadille, oli hän vakavissaan alkanut miettiä, eikö hänen mieluummin pitäisi heti hylätä Helgan neuvo, uhmailla häntä ja koko maailmaa sekä paeta Midfelliin Dadin luokse — hän oli kuullut Dadin nyt olevan siellä.

Hän oli nyt toista viikkoa jalkeilla, terve kuin susi ja uhkui taisteluhalua ja uhmaa. Mutta sen tehdäkseen hänen täytyisi vieroittaa lapsi. Tässä kohdassa hänen päättäväisyytensä petti. Hän ei voinut aloittaa. Hän oli niitä naisia, jotka rintojensa ollessa täysinäiset tuntevat sanoinkuvaamatonta ruumiillista hyvinvointia siitä silmänräpäyksestä alkaen, jolloin lapsen suu tarttuu heidän rintaansa, siihen saakka, kunnes se kylliksi saatuaan hellittää sen irti.

Ja kuitenkin hänen oli paha olla. Se oli sellainen tunne, jossa rakkaus, äidinrakkaus ja itsekkyys kävivät taistelua toisiaan vastaan. Jos Dadi nyt olisi voinut olla hänen luonaan, ei yksikään nainen olisi onnellisempi kuin hän. Mutta loitolla Dadista, jolloin Dadin ajatusten ja voinnin läheisen tuntemuksen korvasivat yksipuoliset, yhäti toistetut arvailut, yhäti vastaamatta jäävät kysymykset, oli hänen, vaikka lapsi olikin hänen rinnallaan, helmassaan, käsivarsillaan, kehdossa hänen vuoteensa vieressä, paha olla, hirvittävän paha olla.

Mutta sitten sattui iloinen ja täysin odottamaton tapaus. Ankara talvi, jota oli kestänyt adventin edeltä goa-kuun keskivaiheille lumisohjoineen tai pakkasineen melkein yhteen menoon, näytti äkkiä lempeitä kasvoja. Sää leutoni, ja jäät lähtivät. Ja sinä ajankohtana, maaliskuun ensimmäisen viikon jälkeen, jolloin lumi ei laskeutunut maahan lumena, vaan leijaili ilmassa niin kevyinä, kalvomaisen ohuina hiutaleina, ettei maa niistä valjennut, vaan paisui vedestä, puhelivat braidratungalaiset, että nyt olisi täällä kartanossa yksitoikkoisempaa tulevien viikkojen aikana, nyt olivat molemmat joet tulvillaan. Valkojoki itäpuolella, Tunge-joki lännessä, ei kumpaakaan pitkin voinut nyt ratsastaa, kummankin väylä oli vapaa jäistä ja kohisi koskena. Mutta hyvä oli, että Jumala nyt lievensi tiukkaa pakkasta.

Juuri sinä yönä, hiljaisena, märkänä, sysimustana maaliskuun yönä, kaikkien nukkuessa sikeässä unessa, heräävät Ragnheidur ja Elin melkein samanaikaisesti olematta heti selvillä siitä, mikä heidät herätti.

— Jumalan rauhaa! toivottaa kumea, hiljainen ääni ikkunan luota.

— Ääni kuului ikkunaluukulta, sanovat he molemmat samalla kertaa varmistuakseen siitä, että olivat kuulleet oikein.

Ja molemmat he ponnahtavat pois vuoteesta yhtä aikaa.

— Kuka on ulkona? huutaa Ragnheidur ikkunan ääressä.

— Dadi Halldorinpoika, vastataan hänen korvaansa ikkunaruudun takaa.

Ragnheiduriita pääsee hiljainen riemunhuudahdus.

— Tulen heti ulos luoksesi! huudahtaa hän ikkunasta.

Hän löytää välttämättömimmät vaatekappaleensa pimeässä, vaipan, sukat ja kengät, ja kun Elin sytyttää pöydällä olevan kynttilän, seisoo hänkin samat vaatekappaleet yllänsä. Mutta kietoessaan huivin kaulaansa Elin virkkaa:

— Minä menen herättämään äidin, Ragnheidur, olen luvannut sen hänelle.

— Jumalan armon tähden älä herätä ketään muuta! pyytää Ragnheidur. Se on hyvin tärkeätä.

Muutamia sekunteja myöhemmin lepää Thordur Dadinpoika yksin huoneessa, nukkuen kolmen viikon vanhana syvässä varjossa, sillä pöydällä lepattavan talikynttilän himmeä valo ei ulotu kehtoon.

Ragnheidur vetää Dadin huoneeseen, mutta jo kynnyksellä hän hellittää tulijan käden, tarttuu kynttilään ja pitelee sitä nukkuvan lapsen pään kohdalla. Kumpikaan heistä ei saa sanaakaan suustansa. Mutta heti kun Dadi hapuilee hänen kättänsä, laskee hän kynttilän pois, ja takertuu Dadin likomärkään ratsastusvaippaan. Taaskin nämä väkevät käsivarret hänen hartioittensa ympärillä! Taaskin tämä tuoksuava tukka hänen, Dadin, suun, sierainten, posken ja silmäripsien likellä! He seisovat pystyssä lattialla: heidän ruumiinsa, heidän sielunsa ovat kuin kaksi juoksevaa metallivirtaa, jotka sulautuvat yhteen, jähmettyvät yhteen. Sitten on kaikki ohitse. He erottavat askelia eteisestä. He riistäytyvät väkisin eroon toisistaan, kiskoutuvat irti omasta itsestään ja seisovat keskellä lattiaa Elinin astuessa sisälle, erillään toisistaan, tuntien onttoa, ruumiillista kipua.

Elin Hakonintytär kehoittaa Dadia riisumaan ratsastusvaippansa ja ryhtyy sytyttämään useampia kynttilöitä tupaan; Dadi ja Ragnheidur poistuvat pimeän uunituvan lävitse eteiseen, jossa on vaatenauloja. Täällä Ragnheidur painautuu Dadia vasten ja kuiskaa:

— Tiukemmin, Dadi, niin kauan kuin olemme kahden kesken! Anna sen koskea, minä en huuda. Jumala tietää, milloin saamme nähdä toisemme seuraavan kerran.

Nyt heitä ei häiritse Elin, vaan Helga Magnuksentytär; he kuulevat hänen askelensa ja kiiruhtavat sisälle.

Hän vastaa Dadin tervehdykseen kuivasti eikä keholta häntä istuutumaan. He jäävät kaikki neljä seisomaan lattialle sen ajaksi, mitä nyt tapahtuu.

— Sinä et ole katsonut tarpeelliseksi, huomauttaa hän Dadille, pitää määräämiäni ehtoja.

— En tiedä, vastaa Dadi, olenko taipuvaisempi rikkomaan sanani kuin muutkaan miehet, vaikka osalleni langennut kohtalo voi saada asian siltä näyttämään. Toista kertaa en tänne saavu vastoin teidän tahtoanne, jalo matrona. Mutta olin alkanut epäillä, voiko Ragnheidur lähettää minulle sanaa täältä Braidratungasta, enkä tietänyt, minne hän täältä lähtee. En voinut enää kauempaa varrota, vaan minun täytyi saada keskustella hänen kanssaan. Koko tulevaisuutemme riippuu siitä, mitä nyt päätämme — ja ennen kaikkea siitä, että te suotte meille luvan puhella keskenämme lyhyen hetken.

Helga pahastuu näistä sanoista — näistä kohteliaassa muodossa lausutuista sanoista sellaisella hetkellä, jolloin hän ei vaadi Dadia osoittamaan kohteliaisuutta, vaan miehekkyyttä: miehekästä sananpitämistä, lujuutta ja järkeä. Kenties Helga olisi suuttunut, olisipa Dadi sanonut mitä tahansa, sillä ylimpänä hänen mielessään on hänen piispalle antamansa lupaus. Hän lausuu voimakkaasti ja painokkaasti:

— Täällä ei tapahdu salaisia keskusteluja teidän välillänne minun tietämättäni. Ja sanon sinulle, Dadi Halldorinpoika: jollei sinun onnistukaan tajuta, että tämä vierailusi on teille molemmille onnettomin askel, mitä tähän päivään asti olet astunut, niin sydämessäsi tiedät tännetulosi saattavan minut vaikeuteen, joka tuntuu minusta sekä pahalta että ansaitsemattomalta sinun taholtasi tulleena.

Helga ei enää malta seisoa paikallaan, vaan alkaa kävellä edestakaisin lattialla. Hän tietää nyt lausuneensa sanat, joita Ragnheidur ei ehkä anna anteeksi. Mutta hänen kärsivällisyytensä on kovalla koetuksella. Kohtalon täytyy nyt saada kulkea omaa rataansa, jollei Ragnheidur ymmärrä antaa arvoa sille, mitä hän on tehnyt hänen puolestaan.

Ragnheidur seisoo käsivarret ristissä selän takana, samalla kun hänen rintansa kohoilee ja laskeutuu vaipan alla. Jopa Elinkin seisoo kuin tulisilla hiilillä. Ainoastaan Dadi on täysin tyyni.

— Te tuomitsette minua ankarasti, emäntä, virkkaa hän. Mutta tiukasti tuntuisi teistä itsestännekin hätä pakottavan, jos olisitte valmis panemaan henkenne alttiiksi kaksi kertaa samana yönä.

Helga pysähtyy tuokioksi ja katsoo häneen, odottaen tarkempaa selitystä, horjuen epäilyksen ja halveksumisen välillä. Sitten hän alkaa jälleen kävellä edestakaisin.

— Tulin ratsain läntistä jokea, kertoo Dadi, ja poistun sen poikki samalla tavoin lyhyen ajan kuluttua.

Kaikki kolme naista suuntaavat yhtä aikaa silmänsä Dadi Halldorinpoikaan. Senjälkeen Ragnheidur astuu hänen luoksensa ja pistää äänettömästi kätensä hänen kainaloonsa. Ragnheidur on kalmankalpea ja puristaa hänen käsivarttaan tiukasti itseään vasten, muistaen nyt heidän lyhyestä oleskelustaan eteisessä, että Dadin nuttu oli melkein yhtä märkä kuin hänen ratsastusvaippansakin.

— Ei kukaan saa tietää mitään täälläkäynnistäni, jatkaa Dadi. Yö on sysimusta, hevoseni on kiinni vallikäytävän veräjässä, ja minä tulin tänne hiljaa.

Helga ei suinkaan ole tällä autettu pois vaikeasta asemastaan, sillä miten hän, kristitty ihminen, voisi toivoa tai edes sallia, että hänen vastenmielinen vieraansa menisi jälleen ratsain Valkojoen poikki kohisevassa tulvassa ja yön pimeydessä? Mutta Dadi on ratsain tullut Valkojoen poikki varman kuoleman leijaillessa päänsä kohdalla, hän on tehnyt sen ja aikoo tehdä sen uudelleen, jotta hänen ei tarvitsisi luottaa lautturien vaiteliaisuuteen, hän on tehnyt sen ja aikoo tehdä sen toistamiseen, jotta ei mitään tihkuisi julkisuuteen hänen käynnistään, jotta hän ja he kaikki säästyisivät uusilta vaikeuksilta. Ja tuossa seisoo Ragnheidur, varmana hän seisoo Dadin vieressä. Onko ihmekään, että Ragnheidur rakastaa tätä miestä?

— Sytytä kynttilät tupaan palamaan! käskee Helga tytärtään soinnuttoman päättävästi.

Dadille ja Ragnheidurille hän virkkaa:

— Istuutukaa tuohon sänkyyn ja puhelkaa asioistanne! Siihen minä en sekaannu. Mutta siinä suhteessa luotan teihin molempiin, sinuun, Dadi, ja sinuun, Ragnheidur, että heti jälkeenpäin ilmaisette minulle, niistä olette sopineet, ilman minkäänlaista vilppiä ja juonta. Siitä nimittäin riippuu, saako Ragnheidur olla vielä päivääkään minun tuvissani. Sen sanon teille etukäteen ja samanlaista vilpittömyyttä vaadin teiltä sillä uhalla, että muutoin rikkoutuu ystävyyteni perinpohjaisesti ja koko elämäni ajaksi. Jätän oven uunitupaan siksi aikaa avoimeksi.

Ja niiden sanojen jälkeen Helga Magnuksentytär poistuu. Hän istuutuu etuhuoneen pöydän ääreen, ja pian istuvat siellä äiti ja tytär yhdessä, ommellen ja puhellen katkonaisesti, sisähuoneesta kantautuvien, puolittain kuiskaamalla lausuttujen sanojen sorinan ollessa hajanaisena, mutta tehokkaana säestyksenä Helgan pelokkaille aavistuksille.

Aluksi Ragnheidur on kuuntelevana puolena, mutta kuitenkin huonona kuuntelijana. Hänestä ovat nämä silmänräpäykset hänen istuessaan vierekkäin Dadin kanssa viisikuukautisen eron jälkeen, niin rikkaat, että ainoastaan avonainen ovi nyt hämää hänen onneaan. Nyt, kun Dadi kertoo hänelle, kuinka hellästi hän on ikävöinyt Ragnheiduria koko ajan. Nyt, kun hänen, Ragnheidurin, täytyy yhtenään painautua tiukemmin hänen poskeaan vasten, koska hän on pieni ja Dadi on suuri. Hän ei vastaa mitään Dadin siilien tarjoukseen, että jos hän on tehnyt päätöksensä tässä asiassa, on hän, Dadi, valmis alistumaan hänen tahtoonsa ehdottomasti, minkä keinon hän valitseekin. Hän istuutuu Dadin polvelle ja tuntuu vihdoin mielivän unohtaa avoimen oven. Nyt kuten aikaisemminkin täytyy juuri Dadin olla »järkevämpi». Hän tarttuu Ragnheidurin molempiin käsiin ja sanoo:

— Aika kuluu, rakas Ragnheidur, emmekä tiedä, milloin saamme puhella keskenämme seuraavan kerran. Mutta ainoallakaan Islannin seudulla ei meille suoda rauhaa, jos olemme kirkon pannassa, emme saa asuinsijaa emmekä toimeentuloa. Emme myöskään saa ainoatakaan kauppamiestä kuljettamaan meitä pois tästä maasta, kun asiat ovat näin, joskin sukulaiseni mahdollisesti tahtoisivat minua auttaa. Ja vaikka kukaan ei vielä tiedä, mitä isäsi on tässä suhteessa päättänyt, ei hänen ensimmäinen toimenpiteensä viittaa sovinnolliseen mielialaan: tahtoa erottaa sinut lapsesta. Minun isäni kanssa on hän tähän asti suorastaan kieltäytynyt puhumasta.

Ragnheidur hypähtää Dadin polvelta joustavana kuin vipu ja istuutuu hänen viereensä. Kahdenkymmenen ikäisenä ei hän ole saanut kylliksi kokemuksia osatakseen pelätä, että heidän rakkautensa jäähtyy vastoinkäymisissä, vaikkapa vastoinkäyminen muuttuisi Jumalan ja ihmisten kiroukseksi. Hän uskoo Hallgrimus Peturinpojan elämänkokemukseen, mutta se ei herätä hänessä varmuutta, sillä Dadi ja hän ovat poikkeuksia, heidän rakkaudellaan ei ole esikuvaa. Varovaiseksi, enemmän kuin varovaiseksi häntä ei nyt tee epäluottamus heidän rakkauttaan kohtaan, se ei tee hänen sanojaan ja menettelyään henkiseksi voimankoetukseksi. Sen tekee hänen suonissaan virtaava ylpeä, uhmaileva veri, hänen, päällikön tyttären. Hän ei ole vetänyt Dadia rintaansa vasten myöhemmin tarjotakseen hänelle nöyryyttäviä ja kurjia elinehtoja rinnallaan. Ragnheidur alkaa puhua:

— Aina siitä saakka, kun isäni pakotti minut valalle, en ole silmänräpäykseksikään unohtanut, että tästä pakotuksesta tulee hänen maksaa raskaasti. Hän saa valita oman tahtonsa ja minun tahtoni välillä, mutta minun tahtoni merkitsee minun elämääni, sen hän saa todeta. Enempää ei kukaan voi maksaa, mutta minusta lopputulos on epäilemätön. Täällä Braidratungassa on ollut hetkiä, joina olen iloinnut tästä minun ja isäni välisestä kamppailusta...

Dadi keskeyttää hänet, Dadissa ei ole hänen pelotonta rohkeuttaan. Hän huomauttaa Ragnheidurille, että ennenkuin he saavat keskustella uudelleen keskenään, ja jopa ennenkuin piispankaan mieleen johtuu puhella hänen, Ragnheidurin, kanssa, voi hän ehkä vastata hänen, Dadin, isän tekemään sovinnontarjoukseen esittämällä hänelle, Dadille, sellaiset ehdot, joita ei voi hyväksyä. Hän saattaa vaatia Dadia luopumaan kaikesta perintöoikeudesta vanhempiensa omaisuuteen, hän saattaa vaatia häntä muuttamaan toiseen piirikuntaan, kenties tyyten pois koko hiippakunnasta, kukapa tietää, mitä hän saattaa vaatia. Annettuja lupauksia ei voi peruuttaa, ja juuri siitä heidän nyt täytyy sopia: millaisiin Ragnheidurin isän taholta esitettäviin ehtoihin hän, Dadi, voi suostua?

Jos Dadi on aikaisemmin luullut, ettei Ragnheidurin väkevään taisteluhaluun liittynyt kovinkaan suurta kaukonäköisyyttä, havaitsee hän nyt, kun toinen vastaa hänen kysymykseensä, tehneensä hänelle vääryyttä. Hänen sanoistaan ei ainoastaan huo'u voittavaa voimaa, vaan lisäksi Dadia nyt hämmästyttää hänen vastauksessaan piilevä maltillinen, ymmärtäväinen ja uhrautuvainen harkinta. Ja hänen vastauksensa on seuraava:

Hän tuntee isänsä liian hyvin voidakseen olla käsittämättä, että hänen isää kohtaan osoittamansa uppiniskaisuuden jälkeen he eivät pääse mihinkään osoittamalla hänelle lisää uppiniskaisuutta. Heidän täytyy tyytyä kaikkiin hänen asettamiinsa ehtoihin, olivatpa ne kuinkakin ankarat. Kaikkiin paitsi yhtä, jota tuskin asetetaan: kumpikaan heistä ei saa sallia lähettää itseään pois maasta. He molemmat tietävät, että heidän kohtalonsa on täydelleen ja rajattomasti hänen isänsä vallassa, ja jolleivät he alistu siihen nurkumatta, koituu se vain vahingoksi heille itselleen, kaikille kolmelle, myöskin pikku Thordurille. Tätä valtaa hän, Ragnheidur, ei nimittäin pysty murtamaan, Mutta sen taivuttamiseen hän kykenee, ja sen hän mielii tehdä. Sitkeillä, verkkaisilla, jokapäiväisillä otteilla. Isän on pakko antaa perään, mieluimmin itsensä tarjota hänelle, Ragnheidurille, sovintoa, mutta jollei muulla tavoin, täytyy hänen antaa perään itse sitä huomaamatta. He ovat nuoria, ja hänellä on jäntevä tahto. Saattaa käydä niin, että kuluu kesä ja myöskin seuraava talvi —

— Mutta sen lupaan sinulle, Dadi, lopettaa hän kädet toisen kaulassa, että ennenkuin on kulunut kaksi talvea tästä yöstä laskien, olemme me oikeassa avioliitossa Jumalan ja ihmisten edessä.

— Jumala olkoon kiitetty siitä, että tulin! huoahtaa Dadi.

Mutta äkkiä hän vaikenee. Ragnheidur tiedustaa, mitä hän miettii.

Oh, ei se ole mitään. Se on vain sitä, että nyt eivät kaikki usko Ragnheidurin valaan. Mutta he ovat yksimielisiä siitä, että he vielä saattavat totuuden julki.

— Niin, ja se tehdään niin, että se tehoaa, vakuuttaa Ragnheidur.

Etuhuoneesta kuuluu tuolien kahinaa. Dadi nousee seisomaan.

— Sinun täytyy nähdä hänet valveilla, virkkaa hän. Helga väittää hänen saavan minun silmäni. Mutta minä en sitä usko, hänellä on tummansiniset silmät kuten sinullakin.

— Niin on kaikilla pikku lapsilla.

— Kaikilla pikku lapsilla, kertaa Ragnheidur, naurahtaen. Mitä hölynpölyä, Dadi?

Hän siirtyy hymyillen kehdon luokse, ottaa lapsen syliinsä ja hieroo poskeaan sen pehmeää ihoa vasten, kunnes se aukaisee silmänsä, parkaisten säikähtyneenä.

Äiti ja tytär astuvat sisälle, neitsyt Elin pannaan viihdyttämään pienokaista uneen, kun taas muut istuutuvat kolmisin toisen tuvan pöydän ääreen, missä Ragnheidur selostaa Helgalle keskustelun tuloksen: Siihen saakka, kunnes Ragnheidur on jälleen kotonaan Skalholtissa, ei hän eikä Dadi yritäkään järjestää kohtaamista eikä lähettää toisilleen minkäänlaista tiedonantoa, kirjeellistä tai suullista. He jättävät asiansa toistaiseksi Ragnheidurin isän ratkaistavaksi ja alistuvat siihen ratkaisuun, tulipa siitä millainen tahansa, paitsi siinä tapauksessa, että hän vaatii jompaakumpaa lähtemään pois maasta. Vastapainoksi he vaativat Helgaa pitämään tätä täydelleen heidän kolmen välisenä luottamuksellisena asiana. Ragnheidur ottaa kyllä synninpäästön salavuoteudesta, mutta kaikkien väärää valaa koskevien huhujen tukahduttamiseksi he kumpikin tekevät kaikki, mitä tehdä voi.

Tätä keskustelun tulosta Helga pitää hyvänä ja järkevänä. Mutta kuitenkaan ei ole varma, eikö Dadi ole huonontanut heidän asiaansa käynnillään, sillä sitä ei voida pitää salassa, hänen täytyy jäädä tänne yöksi.

— Minä saan maljan maitoa juodakseni luonanne, matrona Helga, vastaa Dadi, ja aimo sylyksen heiniä Jarpelle, emmekä sitten enää tuhlaa sanoja yöpymisestäni.

— Tulitko joen yli niin syvältä kohdalta, että sinun täytyi uida? kysyi Ragnheidur.

Dadi hymyilee tälle hieman lapselliselle kysymykselle.

— Kyllä, myöntää hän, mutta tunnen Valkojoen kuin viisi sormeani.

— Jää tänne yöksi, Dadi! pyytää Ragnheidur.

Hän tietää hyvin, ettei Dadi nyt tahdo millään tavoin antautua turhaan vaaraan. Mutta hän ei ole unohtanut, mitä Dadi sanoi Helga Magnuksentyttärelle kohta tultuaan.

Dadi hymyilee hyväntahtoisesti.

— Koska kerran joen ylitse päästiin tännepäin, vakuuttaa hän, niin Jarpe kyllä toimittaa meidät molemmat takaisin itärannalle. Ratsastan hietasärkkien pohjoispuolitse ja menen joen poikki kahlaamon yläpuolella. Virta jakautuu itäisen saaren luona, siellä ylettyvät Jarpen jalat pohjaan, ja silloin on kaikki hyvin.

Hän puhuu tosin näin rauhoittaakseen Ragnheiduria, mutta hänen kuvauksensa kuulostaa suorastaan uhkarohkealta, joten toinen toistaa pyyntönsä kahta innokkaammin:

— Jää tänne yöksi, Dadi!

Dadi katsoo häneen. Hänen kaulansa ja kasvojensa alaosa ovat tulipunaiset. Dadin parta on ajelematta, se on ärsyttänyt Ragnheidurin ihoa. Hän ponnahtaa pystyyn.

— Et saa pyytää minua rikkomaan kunnian vaatimuksia vastaan. Tänä yönä saan itse määrätä omat tekoni.

Viimeiset sanat ovat purevat. Ragnheidurin väri muuttuu.

— Minulle ei tästä päivästä koidu hupainen, valittaa hän.

— Minäkin tahtoisin mieluimmin sinun jäävän tänne yöksi, sekautuu Helga Magnuksentytär puheeseen.

Dadin täytyy turvautua tiukkaan vastaukseen myöskin Helgalle.

— Tiedän missä lato on, virkkaa hän, mutta maitokammionne sijaitsemispaikkaa en tunne, emäntä.

Neitsyt Elin noutaa maidon. Ja vähän senjälkeen Dadi ja Ragnheidur saavat toivottaa toisilleen kahdenkeskiset jäähyväiset eteisessä. Edellisen täytyy kiskoutua irti toisen syleilystä.

Neitsyt Elin käy vuoteeseen, ja hänen vaivuttuaan uneen Ragnheidur pukeutuu täydellisesti ja kävelee edestakaisin uunituvassa aina aamuun saakka edes kertaakaan istahtamatta.

Talonväen alkaessa nousta jalkeille astuu Helga Magnuksentytär sisälle.

— Lähetin Jon Olafinpojan Midfelliin, ilmoittaa hän, viemään vuokralaskelmaa siellä läheisyydessä sijaitsevasta pienestä talosta ja pyysin häntä tuomaan sen minulle takaisin varustettuna Ari Magnuksenpojan ja Dadi Halldorinpojan omakätisellä todistuksella...

Suurimman osan päivää Ragnheidur istuu pylväsluhdissa, korkean ikkunan ääressä, josta näkyy itäänpäin. Hämärän tullessa hän ei vielä ole nähnyt merkkiäkään Jon Olafinpojasta. Neitsyt Elin astuu sisälle, hän ei saa lasta rauhoittumaan, se parkuu taukoamatta nälästä. Ragnheidur juoksee Saksalaistaloon ja ottaa sen rinnalleen. Mutta kerran toisensa jälkeen pienokainen keskeyttää syömisen ja itkee vain edelleen. Onko se sairas vai tunteeko se jollakin salaperäisellä tavalla vaivaa Ragnheidurin mieltä repivästä rauhattomuudesta? Niin, se on nälkäinen eikä tahdo syödä, sen täytyy olla kipeä. Kaikki hänen hyväilynsä ovat tuloksettomia. Kuluu likemmä tunti, ennenkuin lapsi jälleen tyyntyy ja lepää kehdossaan kylläisenä ja nukkuvana. Silloin hän huomaa, että hänen suuri levottomuutensa on väistynyt pienokaisen herättämän läheisen huolen tieltä. Nyt se palaa kahta väkevämpänä. Hän istuu tylsänä vuoteessaan, ja hänen kätensä puristuvat kerran toisensa jälkeen sängynlaitaan, mutta silti hän ei nouse pystyyn. Hänen täytyy sysätä sänkyä sivulle päästäkseen nousemaan, ja juuri tätä mitätöntä ponnistusta hän jostakin selittämättömästä syystä kaihtaa.

Sitten tulee Helga Magnuksentytär sisälle kädessään paperi, jonka hän ojentaa Ragnheidurille levitettynä. Toinen hypähtää seisomaan ja lukee Dadin nimen liuskan alareunasta.

— Hän puheli itse Dadin kanssa, ilmoittaa Helga.

Mutta samassa hänen täytyy tukemalla auttaa nuorta naista, jolle hän on tuonut ilahduttavan sanomansa, vuoteeseen. Ragnheidur Brynjolfintytär itkee painautuneena hänen rintaansa vasten ensimmäisen ja ainoan kerran elämässään.

VI

Sira Arni Halldorinpoika oli hartaasti pyytänyt isäänsä, ettei tämä ratsastaisi Skalholtiin, ennenkuin piispa taipuisi antamaan suostumuksensa tähän vierailuun. Tämä vanha kunnianmies halusi lähettää kirjallisen sovinnontarjouksen jo heti onnettoman poikansa tunnustuksen mukana. Mutta sinä lyhyenä aikana, jonka papit voivat varrota, oli sira Halldor vielä niin järkkynyt äkillisestä iskusta, ettei hän mitenkään kyennyt sanelemaan sellaista kirjettä. Hän pyysi silloin poikaansa Arnia esittämään nöyrän anomuksen ja kehoituksen mestari Brynjolfurille, että hän saisi piispan määräämänä päivänä tulla keskustelemaan viimemainitun kanssa Skalholtiin. Mutta tämän ehdotuksen oli Brynjolfur Sveininpoika hylännyt yhdellä ainoalla ei-sanalla, josta uhosi käheätä halveksumista siinä määrin, että tämän kysymyksen enempi koskettelu sillä hetkellä oli tuiki mahdoton.

Hän oli jälleen ryhtynyt työhönsä, piispa nimittäin. Mutta työ sujui vain heikonlaisesti suurimman osan maaliskuuta. Jokainen toimintapäivä oli kuin ohut kalvo haavaan, joka repesi uudelleen auki jokaisena unettomana yönä. Kenties jouduttaisiin niin pitkälle, että hänen olisi pakko pohtia tätä asiaa kirkonpettäjän sukulaisten kanssa — piispa Brynjolfur ei tästä alkaen enää ajatuksissaan käyttänyt Dadista muuta nimitystä — mutta se päivä, jona hän olisi siihen valmis, oli varmasti kaukainen.

Niin tuli palmusunnuntai maaliskuun viimeisellä viikolla. Eräs piispan läheisiä ystäviä, nykyisin pappi itälaidalla — sira Halldor Eirikinpoika, tilanhoitajan veli — oli toivonut itselleen kappalaista, nuorta miestä Holarin hiippakunnasta, ja vihkimispäivä oli aikoja sitten määrätty. Brynjolfur Sveininpoika seisoi taaskin piispanasussaan Skalholtin tuomiokirkossa kasvoista kasvoihin seurakuntansa kanssa, joka täytti komean herranhuoneen viimeistä sijaa myöten. Hän ei ollut kovinkaan suuresti iloinnut tästä päivästä, mutta nyt hän seisoi tässä, »haarniskoituna sutena» nyt, jos milloinkaan, tuon häpeämättömien silmien myllerryksen edessä, haarniskoituna hampaita myöten, ensi kertaa eläissään iloisena piispanasusta, johon hän aluksi oli niin vastahakoisesti pukeutunut. Hänen täytyi suorittaa tämä virkatehtävä, ja kun hän nyt kerran oli syöksynyt veteen, ui hän.

Tänä päivänä, täsmälleen viisi viikkoa sen jälkeen, kun veljenpojat olivat tuoneet hänelle sanoman Braidratungasta, tapahtui se muutos, että mestari Brynjolfur pystyi työskennellessään osoittamaan synnynnäistä kestävyyttään ja ammatillista täsmällisyyttään. Heti kirkosta palattuaan hän saneli nuoren papin vihkimistodistuksen — jälkimmäisen piti lähteä matkalle Borgarfjordeniin ja etelälaidalle — ja heti sen valmistuttua hän alkoi sanella vielä kahta kirjettä — hän tahtoi käyttää hyväkseen hyvää postinkulunmahdollisuutta — toista länsipuolen papeille eräälle heidän virkaveljelleen myönnettävästä vanhuusavustuksesta, määräten tarkalleen, paljonko itsekunkin tuli antaa; toista tuomiokirkon puolesta suoritettavista huoltotehtävistä Akranesissa.

Mutta seuraava viikko ei kulunut ainoastaan virkatehtävissä. Tänä raskaana aikana mestari Brynjolfur oli jättänyt järjestämättä erään yksityisen asian, joka ei enää sietänyt lykkäämistä. Vaikka hänen anoppinsa »viimeinen tahto» olikin hyvin tunnettu, ei hänen testamenttinsa ollut lainmukaisessa kunnossa. Hänen vuoteenomana joka päivä toivoessaan, että hänen suotaisiin nähdä pojanpoikansa ennen kuolemaansa, ei sira Arni ollut tahtonut herättää levottomuutta hänen mielessään hoputtamalla tätä järjestelyä. Hän oli merkinnyt muistiin, mitä Arni Joninpojan tuli periä, mutta oli viivytellyt pyytää sairaan matronan varmistettua allekirjoitusta, kunnes se äkkiä oli ollut liian myöhäistä. Nyt alkoi koulun sulkemisaika olla käsissä, Arni Joninpoika valmistautui lähtemään kotiin äitinsä luokse, pohjan puolelle, Hrutafjordiin, missä hän aikoi viettää kesänsä ennen ulkomaanmatkaansa.

Mestari Brynjolfur ei tahtonut antautua siihen vaaraan, että hänen lankonsa esittäisivät myöhemmin joitakuita vaatimuksia, hän noudatti lähiseudulta kokonaista viisi sellaista henkilöä, jotka olivat kauimmin palvelleet Skipholtin matronaa, jotkut seitsemäntoista vuotta, toiset lyhyemmän ajan, ja jotka paremmin kuin kukaan muu tunsivat hänen suuren rakkautensa tätä pojanpoikaa kohtaan sekä antoivat yksimielisen lausunnon vainajan tälle tarkoittamasta kiinteästä ja irtaimesta perintöosuudesta, »minkä monesti hänen suustansa kuulimme koko sinä aikana, jona häntä palvelimme».

Tätä asiaa järjestellessään ei piispa voinut olla joka päivä keskustelematta sira Arni Halldorinpojan kanssa. Ja vaikka nuoren miehen lapsentapainen kiintymys nyt ei suinkaan pehmittänyt Brynjolfur Sveininpojan mieltä, vaan päinvastoin näissä oloissa ärsytti häntä, kosketti se kuitenkin piispan herkkää ominaisuutta: hänen oikeudentuntoaan. Hänellä itsellään oli ollut vain vähän tilaisuutta oppia tuntemaan, kuinka likeisesti hänen mielipahansa koski kirkonpettäjän veljeen, eikä hän totisesti ponnistellut saadakseen sitä tietää. Mutta sira Torfin hänelle lausumat irralliset sanat — »hän itki kuin lapsi rintaani nojautuneena» — sanat, joita hän ei ollut sillä kertaa halunnut kuulla, olivat kuitenkin takertuneet hänen muistiinsa, olivat jopa sukeltaneet esille tuoreina, kiusaavina ja ehkäisevinä hänen eräänä päivänä päätettyään, ettei hän enää tahtonut pitää sira Arnia palveluksessaan.

Nyt hän oli luopunut tästä päätöksestään ilman sen suurempaa sisäistä taistelua. Se oli verrattain helppoa tälle oikeamieliselle ja epäitsekkäälle miehelle. Hänen tarvitsi vain kysyä itseltään, erottiko hän sira Arnin palveluksestaan, koska tämä oli tavalla tai toisella rikkonut häntä vastaan. Vastaus oli kielteinen. Tahtoiko hän siis toisen miehen syyn kohtaavan viatonta? Vastaus oli taaskin kielteinen, ratkaisevan kielteinen.

Mutta isä? Tässä oli asianlaita toisenlainen. Kukaan ei tosin pahoitellut kirkonpettäjän käyttäytymistä syvemmin kuin sira Halldor — piispa oli heti saanut tietää, että hän oli evännyt pojaltaan luvan oleskella Hrunissa. Mutta jo viikinkiajoista tähän päivään saakka oli islantilainen laki, kansan vereen yhtä syvälle syöpynyt kuin kristinuskokin, että neitseenraiskaamisesta tuli asianomaisen tai hänen sukulaistensa suorittaa sakot, joiden suuruus määrättiin loukatun puolen vallan ja arvon mukaan; mahtavimmat päälliköt voivat vaatia täydellistä alistautumista. Tässä ei otettu huomioon ystävyyttä, ei myöskään kristillistä anteeksiantoa. Sakot vaadittiin loukkauksen arvon mukaan — koko suvun ystävyyden täydellisen menetyksen uhalla, muuten oltiin raukkoja. Toinen sovintotapa, joka erittäinkin uskonpuhdistuksen jälkeen pääsi valtaan, oli tosin aina tunnettu: neidon avioliitto syyllisen kanssa. Mutta Brynjolfur Sveininpoika oli liian »ylpeäluontoinen» ottaakseen verisen loukkauksen vastaan kohteliaasti kumartaen.

Aluksi hän oli arvioinut tyttärensä kunnian niin kalliiksi, ettei hän tapahtuneen jälkeen voinut ajatella elävänsä sovinnossa hrunilaisten kanssa, ei toivonut sovintoa, vaan päinvastoin täydellistä vihollisuutta. Häntä ei tyydyttänyt minkäänlainen sovinnon eikä sakkojen ajatus, oli mahdotonta kullalla korvata hänen osakseen tullutta häväistystä.

Mutta sellainen kanta merkitsi elinkautista vihamielisyyttä jopa puolentusinan tai tusinan papin kanssa, joiden joukossa oli muutamia hänen parhaita ystäviään: paitsi isää ja molempia poikia myöskin sira Jon Dadinpoika, molemmat sira Halldorin vävyt, Utskalarin sira Thorleifur Klausinpoika ja Breidabolstadin sira Magnus Joninpoika — monien muiden lisäksi. Hänen, kirkon päämiehen, ei sopinut ilman muuta avoimesti hankkia näiden miesten vihamielisyyttä.

Toinen asia oli, jos he valitsisivat hänen vihamielisyytensä — se oli oikeastaan hänestä nykyisin mieluisinta. Ja kuitenkin — kun hän mielessään määräsi sakot rahasummaksi, joka ylitti kaikki, mikä oli tapojen ja tottumusten mukaista, kysyi hän itseltään, tekikö hän sen pakottaakseen välit rikkoutumaan, ja hänen omaatuntoaan rauhoitti se tunne, että jos hänen ankariin ehtoihinsa suostuttaisiin, sellainen sovinto olisi hänestä siedettävä ainoastaan, koska ehdot olivat niin tiukat.

Huhtikuun ensimmäisenä perjantaina sira Arni saattoi esittää piispalle mainitut matrona Halldoran palvelijain todistukset, ja piispa päätti asian kehoittamalla häntä kirjallisesti vahvistamaan heidän lausuntonsa. Senjälkeen piispa ojensi hänelle kirjeen lukiessaan itse lävitse papereita.

Kirje oli Hrunin sira Halldorilta, hänen omalla tutisevalla kädellään kirjoitettu. Hän ei ollut malttanut hillitä itseään kauempaa. Piispa ilmoitti, ettei hän aikonut vastata tähän kirjallisesti, mutta sira Arnin sopi mainita isälleen, että tämä sai tulla Skalholtiin ensi perjantaina, ja että jos hän tarkoitti totta sovinnontarjouksellaan, hänen tuli ottaa veljensä sira Jon ja tyttärensä Gudrun mukaansa.

— Siitä asiasta ei siis enää puhuta siihen mennessä, lopetti hän.

Ja senjälkeen sira Arni katsoi oveen ja nousi pystyyn.

VII

— Nyt on kettu purematuulella Asmundurin luona Tungufellissa.

— Ei se olekaan ihme, niin lähellä tuntureita. Kaksi lammasta on kuulemma löydetty eläinten tappamana Hjallan seudulla. Nyt ne ovat nälkäisiä.

— Se on itsestään selvää. Ja sellaista jatkuu kevääseen asti, koska se alkoi pääsiäisenä.

— Meidän luukkuumme on alettu koputtaa öisin.

— Käyränokat kaiketi.

— Tietysti, ne otus-poloiset. Jumala huolehtii korpeista.

— Juuri niin... Nyt tarvitsevat monet talvisia ystäviään.

— Monet minun pitäjässäni, jollei sää lauhdu. Täällä on toki ainakin piispankartano lohdutuksena ja apuna...

Näiden sanojen jälkeen keskustelu äkkiä katkeaa kahden veljeksen, sira Halldor ja sira Jon Dadinpojan, välillä. He ovat matkalla Skalholtiin, ja Gudrun Halldorintytär, joka ratsastaa heidän rinnallaan, ihmettelee sitä, että he voivat haastella kaiken maailman muista asioista kuin siitä, mitä matka koskee. Mutta sellaisia ovat iäkkäät ihmiset, sen hän on pannut merkille, he tahtovat mahdollisimman vähän puhella surullisista asioista, eivätkä he halua olla ääneti. Selvästikin on talven ankaruus murheellinen seikka, mutta se koskee kaikkiin suuremmassa tai vähemmässä määrin samoin kuin rutto ja muiden onnettomuudet eikä niinkuin oma. Tässä luiskahti nyt hänen sukulaiseltaan sira Jon Dadinpojalta onneton sana, ja heti hän alkaa itsekseen hyräillä purevassa pakkasessa.

Sitten hän kannustaa ratsuaan.

Paitsi näitä kolmea on seurueessa vielä kaksi miestä, sira Halldorin ratsupalvelija ja Sigurdur Hakoninpoika, oivallinen ölfusilainen talonpoika, joka on päällikkösukua ja myöskin piispan hyvä ystävä ja jonka sira Jon on taivuttanut mukaansa matkalle.

Skalholtin pihalla seisoo kaksi miestä heitä vastassa: tilanhoitaja Halldor Einarinpoika, nuori mies, ja sira Arni. Tilanhoitaja opastaa heidät asuntoonsa ja käskee tuoda pöytään lämmintä maitoa, mutta sira Jon ei koskaan juo tätä makeata lastenjuomaa; miehet ovat janoisia ja nauttivat mieluummin kylmää, virkistävää piimää. Ensimmäisenä nousee sira Halldor — eiköhän piispa ole valmis ottamaan heidät vastaan?

Piispan luona istuu jo ennestään neljä miestä: koulumestari Oddur Eyolfinpoika, kirjuri Sigurdur Björninpoika ja kaksi nuorta sukulaista Halldor Brynjolfinpoika ja Arni Joninpoika. Ylitilanhoitaja on matkoilla, muuten hän tekisi tusinan täydeksi; heitä on kaikkiaan yksitoista.

Mestari Brynjolfur tervehtii kaikkia niin kohteliaasti kuin se viileä, virallinen naamio, jonka taakse hän kätkee tunteensa, suinkin sallii — tosiaankin toisenlainen vastaanotto kuin sira Halldor oli toivonut ja odottanut. Hänellä oli ollut sellainen toive, että nämä kaksi vanhaa ystävystä ja nyt murheen painamaa isää ensin voisivat kahden kesken keskustella tästä arkaluontoisesta, mieskohtaisesta asiasta, mutta silminnähtävästi tämä ei ollut johtunut mestari Brynjolfurin mieleen. Hän on heti istuutunut paikalleen, ja pöydän ympärillä olevat tyhjät tuolit ja penkit vartoavat vain muidenkin istuutumista.

— Jos tästä tulee jonkunlainen sovinto, alkaa piispa, käsken sinun, koulumestari Oddur, nyt kaikkien näiden miesten ollessa saapuvilla kirjoittaa minun ja Halldor Dadinpojan välisen sovintokirjan, jonka sinulle sanelen.

Oddur Eyolfinpoika istuutuu kirjurinpenkille. Dadin sukulaiset, kolme pappia ja hänen sisarensa, istuvat vierekkäin pöydän nurkan ympärillä, vastapäätä piispaa.

— Sitten ovat ehtoni pian ilmaistut, jatkaa piispa; sitä häpeää ja väärinkäyttöä, johon Dadi Halldorinpoika on tehnyt itsensä syypääksi ilmeisellä salavuoteudella tyttäreni kanssa tämän isän talossa, ei voida pitää sen vähäisempänä kuin että tästä rikkomuksesta rauhansakoiksi ja sovittajaisiksi luvataan ja hankitaan täydet sata hundredea, kuusikymmentä hundredea kiinteätä ja kuusikymmentä irtainta omaisuutta —

Kun sira Halldorilta pääsee hiljainen ähkäisy, korottaa piispa ääntänsä, sysäten lujasti korostamalla suustansa:

— vähintään.

Sira Halldor Dadinpoika, joka istuu veljensä ja poikansa välissä, vilkaisee katse hämmentyneenä molemmille puolilleen, mutta katsettaan hän ei kiinnitä kumpaankaan heistä, vaan piispa Brynjolfuriin lausuessaan ääni vapisevana:

— Se on enemmän kuin kaksi kertaa se määrä, herra, jonka Dadi voi odottaa saavansa oikeudenmukaisena perintönään äidiltään ja isältään muiden sisarustensa rinnalla.

Kuinka suuri perintö hänellä on odotettavissa? tiedustaa mestari Brynjolfur tyynesti.

— Hänen osakseen tulee viisitoista hundredea Hörgsholtista, mikä on runsaasti puoli siitä kartanosta, ja lisäksi viisikymmentäviisi hundredea irtainta.

— Silloinhan kuulostaa melkein siltä kuin hän itse kykenisi vastaamaan sakkojensa toisesta puolesta, eikä minusta siinä tapauksessa menettelyni tunnu lainkaan ankaralta hänen sukulaisiaan kohtaan. Ja jos sovinto tulee, tahdon ensiksi merkityttää kirjaan, että julistan olevani suostuvainen tähän ainoastaan, jos te veljekset, sira Halldor ja sira Jon Dadinpoika, pidätte sitä suosionosoituksena ja meidän välillämme vallinneesta pitkäaikaisesta ystävyydestä johtuvana.

Hämillinen hiljaisuus, joka seuraa piispan esitettyä ankarat ja jyrkät vaatimuksensa, katkaistaan odottamattomalta taholta. Kaikki tietävät, että Dadin on täytynyt paeta Hrunista, mutta piispa ei saa luulla, että hänen omaisensa silti ovat heti valmiit hylkäämään hänet hänen onnettomuudessaan. Gudrun Halldorintytär lausuu:

— Minä luovun perintöosuudestani ja tiedän meidän kaikkien sisarusten sen tekevän.

Juuri näiden sanojen lausumista varten hän on saapunut Skalholtiin, ja nyt ne ovat lausutut; muuta asiaa ei hänellä täällä olekaan.

Hänen isänsä ei ole niitä kuulevinaan.

— Nämä sakot, aloittaa hän uudelleen, ovat runsaasti kaksi kolmasosaa nykyisestä omaisuudestani — mitä sitten voineekaan sattua ja tapahtua, katoja ja sairauksia. Ja teidän vaatimanne kiinteä omaisuus ylittää kolmannella osalla ne maahundredet, joita vaimoni Halldora ja minä voimme nimittää omiksemme ja jotka lankeavat kuudelle lapsellemme perinnöksi. En edes tiedä, miten tämä kolmas osa voidaan haalia kokoon, sillä kukapa nykyisin tahtoo myydä maaomaisuutta irtaimeen?

— Jos minä saan neuvoa jotakin tässä asiassa, sekaantuu sira Arni Halldorinpoika keskusteluun, niin me omaiset hyväksymme täten tarjotun sovinnon ja pidämme sen hyvin ja uskollisesti.

Sira Halldorin sydän käy raskaaksi, hän ei ollut odottanut poikansa muuttuvan niin nöyräksi piispaa kohtaan. Hän alentaa äänensä sanoessaan:

— Minusta tuntuu kovalta, mestari Brynjolfur, tehdä minut ja omaiseni milteipä köyhiksi, vaikka kukaan ei tiedäkään paremmin kuin minä, että teillä on pahoja haavoja sidottavana —

Mestari Brynjolfur hypähtää pystyyn tuoliltaan.

— Teille sukulaisille lienee edullisinta haastella niin vähän kuin suinkin siitä asiasta minun kuulteni. Minä en janoa niin kovasti sellaista sovintoa, että mieleni tekisi olla kuulemassa ja näkemässä köydenvetoa asetetuista ehdoista. Ja sen ilmoitan teille, sira Halldor ja sira Jon, että jos suostutte sovintoon, olette te molemmat veljekset yhteisvoimin minulle vastuussa kaikkien lupauksien täyttämisestä. Mutta jos tarjoukseni tulee teille odottamattomana, on minusta kohtuullista, että te neljä saatte aikaa tuumia keskenänne, minkä jälkeen teidän on annettava minulle selvä vastaus, kyllä tai ei. Muut voivat sillä aikaa odottaa uunituvassa. Tule sinä mukaani, Halldor-poikani!

Halldor Brynjolfinpoika poistuu tuvasta isänsä seurassa.

— Sinä et hiiskunut sanaakaan, huomauttaa sira Halldor heti jäätyään yksin omaistensa kanssa.

Sira Jon ravistaa äänettömänä päätänsä.

— Näihin ehtoihin minä en suostu, lausuu iäkäs rovasti ikäänkuin itsekseen, ei harmistuneesti eikä kiihtyneesti, vaan hiljaa ja hillitysti, joten kaikki oivaltavat hänen puhuvan vakavissaan.

— Mutta sitä varten ne kai on asetettukin, lisää hän, vetäen huulensa hampaiden väliin, joten iho kiristyy tiukalle nenäluun kohdalla.

Sira Jon katsoo muihin hymyn häive tuikkivissa lokinsilmissään. Hän on kummallinen mies, tämä sira Jon Dadinpoika, joka usein hymyilee silloin, kun hänen vähiten pitäisi. Jotkut pitävät häntä umpimielisenä, toisista hän on suorastaan omituinen, mutta kaikista hän on sekä viisas että ovela. Hän on paljon lukenut mies, osaa pitkiä jaksoja taruista ulkoa ja tuntee Islannin lait kuten viisi sormeaan. Viimemainittu taito on ollut hänelle suureksi hyödyksi hänen maanostohommissaan; hän on rikas mies, jonka maailmallinen kyvykkyys yhdessä melkeinpä kateuden kanssa on johtanut siihen, että hänen on täytynyt kirjoittaa puolustuskirjoitus hänen ostaessaan ja myydessään osoittamansa rehellisyyden muissa herättämää, melko epäsuotuisaa käsitystä vastaan. Hän on saanut suvun hilpeyden ja hyväntahtoisen huumorin lahjan, joka jälkimmäinen hänessä voi saada ilkeyden vivahduksen; hän keksii nopeasti purevia vastauksia, milloin tarvitaan, mutta ylempiään kohtaan hän on pehmeäkäpäläinen kuin kissa.

— Niin, virkkaa sira Jon Dadinpoika venyttelevästi, ne ovat kaksitoista kertaa niin suuret kuin keskimääräiset salavuoteussakot ja kuusi kertaa niin suuret kuin päälliköiden keskuudessa on tunnettu satuajoilta saakka. »Tästä miehestä pitää suorittaa kalleimmat sakot tässä maassa» — »hänestä maksettakoon kolmen miehen sakko», on saduissamme ja muinaistaruissamme, milloin isä seisoo surmatun poikansa ruumiin ääressä. En tiedä, tuntuuko hänen korkea-arvoisuudestaan tyttären häpeä niin paljon pahemmalta kuin kuolema, koska hän arvioi hänen tapauksensa niin paljon muita suuremmaksi. Mutta helppoa on havaita, että tämä on tehty vähemmin kaunasta meitä kuin rakkaudesta häntä kohtaan. Hän ei määrännyt meille suorituspäivää, nota bene. Joskin hän siis pitää kiinni tästä rahaerästä, voi hän kuitenkin lieventää vaatimuksiaan suorituksen suhteen. Selvää on, mitä hän tahtoo, ja mikä on hänestä tärkeintä: Hän tahtoo selvittää kaikille, että Ragnheidur Brynjolfin tytär on kalleimmin arvioitu nainen Islannissa.

— Maksupäivä ei merkitse paljoakaan, vastaa sira Halldor, sillä kun ehdot ovat sellaiset, on neljä lastani tuomittu arvottomiksi avioliittoon. Hän köyhdyttää sukumme perinpohjaisesti ja tekee jälkeläiseni hyljeksityiksi.

— Ei sukusi asema ole sen parempi, jollei piispa nimitä virkaan ainoatakaan poikaasi, veli. Sovinto on ankara, mutta mitään ei voida muuttaa parempaan päin, jollei ystävyytemme jatku. Naimattomista tyttäristäsi on toinen nyt vasta lapsi —

— Ja toinen ei mene naimisiin, keskeyttää Gudrun Halldorintytär.

Sira Arni siirtyy isänsä luokse.

— Lähinnä on minun asiani, isä, huomauttaa hän, suoda sisaruksilleni kaikkea mahdollista veljellistä tukea, jos te poistutte luotamme, mistä Jumala meitä mitä kauimmin säästäköön. Mutta en mitenkään kykene siihen, jos olen vihamielisissä väleissä mestari Brynjolfurin kanssa.

Kaikki aseet ovat käännetyt sira Halldoria vastaan.

— Ne ovat verirahoja! huudahtaa hän.

— St! varoittaa sira Jon silmät suunnattuina uunituvan oveen.

Mutta sira Halldorin huudahdus merkitsee myöntymistä. Lapset ja veli ovat hänet voittaneet. Ja kuitenkin — hänen taipumisensa ei johdu suinkaan siitä, että vastapuolella on enemmän ääniä. Sen vaikuttimena on sisäisempi ja hienompi syy, joka perustuu hänen omaantuntoonsa. Hänen lapsillaan on pitkä elämä edessään, jos Jumala niin tahtoo. Ovatko he niin sovinnollisia, koska heillä on aikaa toivoa? Sitä ei hänellä ole. Hän ei elä niin kauan, että hän ennättäisi saada lääkettä haavoilleen — sekö hänet tekee niin katkeraksi? Kenties. On raskasta tulla vanhaksi. Mutta sellaistahan se on — kenties?

— Jos tämä koituu suvullemme onneksi, virkkaa hän, niin minä en enää osaa arvostella vahinkoani. Mutta te saatte määrätä. Kuitenkaan ei minun sisuni salli minun puhua tässä asiassa, se pitää sinun tehdä, Jon-veli. Minun tehtäväni on olla ääneti ja suostua, olla ääneti ja suostua, Jumala antakoon mestari Brynjolfurille anteeksi!

— Ja veljelleni Dadille! vastaa sira Arni hitaasti piispan puolustukseksi.

— Ja silloin myöskin Ragnheidurille, täytyy minun sanoa! yhtyy Gudrun innokkaasti puolustaakseen Dadia.

— Ja meille kaikille! Aamen! Jeesuksen nimessä. Aamen!... Aika kuluu.

Viimeiset sanat lausuu tietenkin sira Jon Dadinpoika, minkä jälkeen hän siirtyy asiain järjestelyyn.

Tärkeintä nyt on, arvelee hän, turvata piispalle ne kuusikymmentä hundredea kiinteätä omaisuutta; ne ovat arvoltaan kaksi kolmasosaa koko sakkomäärästä. Sen piispa hyvin todennäköisesti vaatii viipymättä, koska kiinteän omaisuuden luovuttaminen on julkinen asia. Irtaimen suorittaminen voi sitävastoin tapahtua hiljaisuudessa, joten hän voi jättää sen toistaiseksi suureksi eduksi heille kaikille, sillä jos sira Halldor nyt tyhjentäisi kartanoistaan karjan ja muun irtaimen, koituisi siitä hänelle suuri ja korvaamaton vahinko.

Mutta vaikka he kääntelevät ja vääntelevät asiaa miten, eivät he voi saada kokoon enemmän kuin neljäkymmentä hundredea: molempien veljesten perintöosuudet Hörgsholtista — koko kartanon — kolmekymmentä hundredea; sisaren perintöosan — puolet Geldingaholtista — kymmenen hundredea. Suuremmalle kuin neljännelle osalle kiinteätä velkaa ei sira Jon voi pyytää pitennettyä suoritusaikaa, vaikka hän meneekin takaukseen puuttuvista viidestätoista hundredesta, ja sitten puuttuu yhtäkaikki viisi hundredea. Mutta tämä säästäväinen, toimelias maanomistaja osoittaa nyt antavansa arvon sille, että hänen veljenpojallaan Dadilla on hänen isänsä nimi, ja lahjoittaa hänelle näiden sakkojen suorituksen avustamiseksi, hänelle huojennukseksi ja vapahdukseksi, puolet Skjaldeboderin kartanoa, arvoltaan viisi hundredea. Siten on hänen mielestään saatu pohja neuvotteluille.

Kun ne aloitetaan uudelleen kaikkien todistajien läsnäollessa — piispa on lähettänyt poikansa etukäteen säästääkseen itseltään kaikki enemmät valmistelut — luonnistuu kaikki hyvin. Sira Jonin arvelu osoittautuu paikkansapitäväksi: lähinnä mestari Brynjolfurin sydäntä on erittäinkin kiinteä omaisuus. Ainoa solmukohta on puuttuvat viisitoista maahundredea. Mutta kun molemmat veljekset yhdessä lupaavat »panna parhaansa, vakavasti yrittäen puhua naapureilleen, ystävilleen ja sukulaisilleen, jotta mainitut viisitoista hundredea heidän avullaan ja toimestaan piispalle hankittaisiin ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa», selittää piispa, ettei se ole sovinnon esteenä.

Sira Jon Dadinpojan suureksi huojennukseksi piispa lisäksi korottaa subsidiumin irtainerää, jollei näitä viittätoista hundredea saada kokoon. Ja koko irtaimen maksuehtojen suhteen piispa on vieläkin armahtavaisempi kuin kukaan oli odottanut. Hän tahtoo, että Dadi Halldorinpoika itse ottaa suorittaakseen sen velan puhtaassa rahassa ja riikintaalereissa, tosin »heti kun saa varoja ja omaisuutta, ilman minkäänlaista vilppiä, vaatimista ja vaikeuksia», mutta siten, että tämä velka olisi »koroton, niin kauan kuin hänellä tiettävästi ei olisi varaa maksaa, mutta sille laskettaisiin lainmukaista korkoa, riikintaaleri kahdellekymmenelle, heti kun hän saisi varoja, jos suoritus lykkäytyisi, kunnes maksu tapahtuisi, ja tästä pitää sira Halldor Dadinpojan hankkia Dadin omakätinen vakuutus sekä lähettää se piispalle». Dadin, hänen naineiden sisariensa ja heidän aviomiestensä suostumus kaikkeen tähän järjestelyyn pitää toimittaa piispan huostaan ennen seuraavaa Johannes Kastajan päivää.

Täten on siis tehty sovinto näiden raskaiden sakkojen pohjalla — kahdeksansataa neljäkymmentä riikintaaleria senaikaisen arvion mukaan. Sopimuksen muista kohdista ei ole puhuttu, eikä niistä tarvitse puhua. Sira Halldor on vaiti ja myöntää — hän tietää mestari Brynjolfurin pitävän lupauksensa. Mutta tällä hetkellä hän sydämessään toivoo, ettei mestari Brynjolfurista tulisi pitkäikäistä miestä. Hän on nimittäin tänään nähnyt kylliksi paljon käsittääkseen, ettei Dadista ikinä tule hänen pappejaan.

Mestari Brynjolfur tarvitsee kaksi tuntia sanellakseen Oddur Eyolfinpojalle pitkän »sovintokirjan». Mutta niin pian kuin raha-asialliset määräykset on kirjoitettu paperille, useille laajoille sivuille, nousee piispa, silmäilee tuokion koulumestarin selvää ja hieman kömpelöä käsialaa sekä alkaa kävellä edestakaisin huoneessa.

— Samoin piispa vaatii —

Kirjelmän suoranaiseksi jatkoksi hän nyt alkaa sanella niitä ehtoja, joita hän ei alista pohdittaviksi. Veljekset katsahtavat toisiinsa, mutta ennen pitkää heille selviää, että tästä kohdasta piispa ei tahdo neuvotella — että se on conditio sine qua non.

Samoin piispa vaatii ja sira Halldor Dadinpoika hyväksyi, että Dadi Halldorinpoika ei saa olla pitkää aikaa täällä läheisyydessä omaksi tai omaistensa kiusaksi eikä samalla seudulla Ragnheidurin kanssa tämän ollessa naimatonna tuottaakseen hänelle moitetta, huonoa mainetta tai epäluuloja, vaan että hänen pitää pysytellä Ragnheidurista niin kaukana, ettei synny minkäänlaista vaaraa.

Samoin vaadittiin ja hyväksyttiin, että Dadi Halldorinpojan sekä ulkomailla että kotimaassa ollessaan tulee olla piispalle, hänen vaimolleen ja Halldor Brynjolfinpojalle kuuliainen, vilpittömän ystävällinen ja uskollinen sekä pyrkiä olemaan heille palvelevainen ja avulias sekä salassa että avoimesti ja uutteroida rehellisesti sovittaakseen sen häpeän ja surun, jonka hän on heille tähän asti aiheuttanut, niin että se ilmenee teoissa ja totuudessa yhtä hyvin kuin sanoissa ja kauniissa puheessa.

Kaiken tämän nojalla lupasi piispa mainituille veljeksille, sira Halldor ja sira Jon Dadinpojalle, myöntää täydellisen turvaluvan Dadi Halldorinpojalle, niin että tämä saa hänen ja hänen perillistensä puolesta sekä ulkomailla että kotimaassa, pysyessään poissa edellä sanotuilta alueilta, olla vapaasti ja rauhassa ilman kaikkinaisia aiheettomia loukkauksia ja minkäänlaisia syytöksiä. Kuitenkin tulee hänen varoa ärsyttämästä piispaa tai tämän omaisia millään tavoin.

Kaikki tämä edellä kirjoitettu vahvistettiin täydellisesti kättä lyöden j.n.e.

— Toivotaan, että sinä, sira Jon Dadinpoika, lausuu piispa istuutuessaan, luet tämän documentumin kaikkien saapuvilla olijoiden kuullen.

Puoli tuntia myöhemmin, sittenkun sopimus on kädenlyönneillä vahvistettu ja paperi varustettu kaikkien yhdentoista nimikirjoituksilla, sijoittuu piispa päivällispöytään puutupaan kaikkine vieraineen ja seuralaisineen. Keskustelu on yksipuolinen ja ehtymätön: haastellaan uhkaavasta nälänhädästä.

Skalholtin pihalla veljekset eroavat, kumpikin lähtee ratsastamaan kotiinsa.

Gudrun Halldorintytär saa tuskin sanaakaan irti isästään kotimatkalla.

VIII

Täsmälleen viikkoa myöhemmin, määrättynä päivänä, perjantaina, huhtikuun kahdeksantenatoista, seisoo Ragnheidur ruskeankeltaisesta fillemotista valmistetussa ratsastusvaipassaan valmiina tai oikeammin pakotettuna lähtemään pois niiden neljän seinän sisältä, joiden kehystämässä pienessä maailmassa hän on melkein täydelleen elänyt jonkun verran yli puoli vuotta, pakotettuna jättämään tänne jälkeensä sen lapsen, jonka hän on synnyttänyt tähän samaan pieneen maailmaan, ilman että sillä on aavistustakaan näiden silmänräpäysten katkeruudesta, pakotettuna kiskoutumaan siitä irti lähteäkseen Skalholtiin. Hän seisoo pikku Thordur käsivarrellaan, kohottaa pehmeän puuvillapeitteen pojan pieniltä jaloilta, jotka herkeämättä pyrkivät irtautumaan toisistaan ja jotka molemmat hän piilottaa käteensä. Lopuksi hän astelee edestakaisin lattialla lapsen silkinpehmoiset kasvot painettuina poskeaan vasten, eittämättä masentuneena, mutta itkemättä, tyynen alistumisen kuvana. Toisen kerran tulee neitsyt Elin sisälle kutsumaan häntä. Elinin äiti on matkavalmiina, saattomies odottaa pihalla, pidellen ratsuja. Ragnheidur laskee lapsen hänen syliinsä, se on alkanut itkeä, eikä hän voi sitä lohduttaa, hän ei voi mairitella sitä nyt. Neitsyt Elin maiskauttaa sille kieltänsä, ja heti se hymyilee, ja Ragnheidur tuntee äidillistä kateutta siitä, että Elin sai heti hänen lapsensa viihdytetyksi.

Ruumiillisesti hän voi hyvin; Helga Magnuksentyttären ankarassa, jokapäiväisessä valvonnassa hän on vieroittanut lapsen viimeisten viikkojen aikana, mutta pienokainen on ainoastaan yhdeksän viikon ikäinen, täyttää sen iän huomenna, ja nyt hän poistuu sen luota lainkaan tietämättä, milloin hän saa nähdä sen uudelleen, ja se epävarmuus pusertaa hänen sydäntään kuin pihdeillä. Mutta hänen sielullinen tuskansa tulee hänen avukseen, nyt kuten niin monesti ennenkin: herättää hänen ylpeytensä ja uhmansa. Hänen sielunvoimiensa ei tarvitse kestää tulikoettaan täällä nyt, vaan kotona Skalholtissa tänä iltana, huomenna, ylihuomenna — synninpäästön päivänä; tämä viimeinen ajatus saa hänen lihaksensa supistumaan kuin matelijan kosketuksesta — ja Jumala tietää, kuinka monena päivänä, viikkona, kuukautena...

Hän kumartuu lapsensa kasvojen puoleen sen vielä levätessä hänen ystävättärensä käsivarsilla, mutta niin pian kuin hän tuntee ensimmäisen vavahduksen värisyttävän ruumistaan, siristää hän silmiään ja kääntyy toisaalle.

— Pane pienokainen kehtoon, kehoittaa hän, ja tule sanomaan minulle jäähyväiset pihalla!

Sitten hän syöksyy ulos.

Helga Magnuksentytär istuu jo satulassa. Ragnheidur sanoo jäähyväiset kaikille kartanon ihmisille varrotessaan Eliniä. Vihdoin Elin saapuu.

— Kun lapsi noudetaan, alkaa Ragnheidur, täytyy sinun luvata minulle —

Mutta neitsyt Elin ei milloinkaan saa tietää, mitä hänen täytyy luvata. Ragnheidur heittäytyy hänen kaulaansa ilman sanoja ja ilman kiittämisiä, minkä jälkeen hän rientää sen hevosen luokse, jolla hänen pitää ratsastaa. Saattomies nostaa hänet satulaan, hän muistuttaa raskasta, kuollutta massaa. He ratsastavat pois.

He ratsastavat joelle, eikä kukaan heistä virka sanaakaan. Helga Magnuksentytär ei ole noita hyväsydämisiä, vastenmielisiä olentoja, jotka tahdittomasti rohkaisemalla tunkeutuvat alakuloisuuden pyhättöön, hän on ääneti. Hän tietää Ragnheidurin nyt käyvän mielessään taistelua niin tärkeästä asiasta kuin siitä, pitääkö hänen kääntää hevosensa ympäri ja kieltäytyä lähtemästä, jollei saa lasta mukaansa — niin hän eräänä päivänä sanoi, poloinen, epätoivon puuskassa — ja se taistelu täytyy hänen käydä loppuun saakka, yksin ja häiritsemättä.

He ratsastavat Tunge-joen jään poikki, ja ratsujen nyt käymäjalkaa verkkaisesti edetessä joelta vievällä tasaisella polulla, viruu Ragnheidur äkkiä pitkin pituuttaan tien ohessa hankiaisella hevosen pyristellessä hänen vierellään. Helga ja saattomies hypähtävät ratsailta, ja Helga tarvitsee kauan aikaa varmistautuakseen siitä, ettei Ragnheidur ole vahingoittunut. Mutta miten saattoi niin käydä, kun tie oli niin tasainen?

— Kaatuminen on onnellinen merkki, kun ratsastetaan pois kartanosta, mutta ei kartanoon päin, huomauttaa saattaja.

Hän ei pane mitään varmaa merkitystä näihin sanoihin, ne ovat vain eräänlainen turvaloitsu, jonka lausuminen sellaisessa tapauksessa on itsekunkin velvollisuus, samoin kuin jokaisen kristityn velvollisuus on lausua: Jumala sinua siunatkoon, kun toinen aivastaa, estääkseen suurta ruttoa, mustaa surmaa, joka raivosi täällä täsmälleen kaksisataaviisikymmentä vuotta sitten ja jonka kaikki tietävät alkaneen aivastelusta, uudestaan tulemasta maahan.

Saattomies panee merkille, että piispantyttären ratsu aristelee toista etujalkaansa, hän kohottaa sitä jalkaa ja näkee, että kavion pohjaan on takertunut kivi, niin iso kuin lapsen nyrkki, mutta ei saa sitä irti, ennenkuin turvautuu raippansa varressa olevaan kuokkaan.

Sitten Ragnheidur nousee jälleen satulaan. Ja sillä aikaa kun matronaa autetaan ratsaille, lepää hänen katseensa Varde-tunturissa ja Hest-tunturissa. Nämä molemmat tunturit hän on nähnyt joka päivä kotoaan hamasta lapsuudestaan saakka. Ylhäällä Varde-tunturilla hän on yhdessä Dadin kanssa kiertänyt koko järven ympäri. On merkillistä, kuinka oudolta Hest-tunturi näyttää katsottuna täältä, Tunge-joelta: se muistuttaa ennen kaikkea julmaa eläintä, joka makaa valmiina hyppyyn, hetkellisessä armeliaassa levossa. Varde-tunturi on entisen näköinen, ainoastaan edempänä kuin kotoa nähtynä, mutta hevosen jokainen askel vie häntä likemmäksi sitä — ja tahtomattaan hän kannustaa ratsuaan. Kotiin hän nyt haluaa mahdollisimman pikaisesti, on kiire. Kaikki se kamala, joka nyt on kestettävä, on kestettävä nopeasti. Hän nimittäin ikävöi sitä, mikä sitten alkaa, pitkällistä, hyvää kamppailua, joka häntä odottaa, ikävöi sitä maltittomasti.

Helga Magnuksentyttären täytyy ratsastaa nopeasti saavuttaakseen hänet. Ja hänen ennättäessään rinnalle kuuluu Ragnheidur Brynjolfintyttären huulilta hilpeitä sanoja. He aloittavat keskustelun, ja suureksi osaksi juuri Ragnheidur pitää sitä käynnissä.

Vielä, kerran täytyy Helgan kummastella, kuinka pian mieliala tässä nuoressa naisessa muuttuu päättäväisyydeksi. Hän ei saa paljoakaan vaikutelmia Ragnheidurin ajatuksista, mutta hänen kulmakarvoistaan ja suunsa seuduilta uhoaa jäntevää tahtoa. Helga Magnuksentytär huokaisee syvään, nyt hän ei voi enää auttaa Ragnheiduria, ei hän eikä kukaan muukaan paitsi Herramme. Tämän tahdon, Jumala häntä varjelkoon, aikoo nimittäin hänen isänsä nujertaa!

Kaikista Skalholtin savupiipuista lähtee savua. Mutta savu ei ehdi kohota, se on kuin ruokaa nälkäiselle tuulelle, joka ahne kita ammollaan väijyy savusuojuksen reunalla, imien savun itseensä ja niellen sen kaikki tyynni. Isoimmat suupalat se saa pajasta, jonka savusuojuksena on piipun suusta näkyviin pistävä öljy tynnyrin puolikas. Siellä, pajassa, seisoo Svein Sverrinpoika vaatimattomassa työssään, Gudbjörgin isä...

Vigi, Shati ja Rati syöksyvät esille vallitietä myöten, raivoisesti haukkuen, kaikki muut koirat jäljessään. Hän huutaa niitä nimeltä. Samur, Samur, kutsuu hän, se on hänen hyvä ystävänsä koirien joukossa. Mutta Samur ainoastaan kiihtyy kuullessaan nimensä. Eivätkö ne tunne häntä puolen vuoden kuluttua? Onko niillä niin kehno muisti, noilla älykkäillä eläimillä? Ne väistyvät vain hitaasti hevosten tieltä, peräytyen takaperin, muristen ja haukkuen, ajotien puolivälistä pihalle. Millaista kärsivällisyyttä tässä pakkasessa!

Pihalla ovat koulumestari ja tuomiokirkon pappi heitä vastassa. Ragnheidur hypähtää itse maahan, Oddur Eyolfinpoika auttaa matronan satulasta.

— Odotetaanko sira Torfia tänä iltana? tiedustaa Helga Magnuksentytär hiljaa.

— Hän on saapunut, kuiskaa koulumestari.

— Jumalan kiitos!

Nämä sanat luiskahtavat Helgalta iloisessa varomattomuudessa. Ragnheidur kuulee ne, mutta ei arvaa, mistä hän nyt kiittää Jumalaa.

Heti alusta kummastuttaa Ragnheiduria, kuinka vähän uteliaiksi täkäläiset ovat muuttuneet, kunnes hän vähitellen havaitsee kasvoja kaikkien ikkunoiden ja ovien takaa; silloin hän tajuaa pihan tyhjyyden johtuvan ylemmästä mahtikäskystä.

Naisia vastaanottamaan kokoontuneet virkamiehet saattavat heidät vanhaan piispantupaan, jossa he luovuttavat heidät vaimoväen hoivaan. Piispatar itse ei ole tuvassaan, mutta täällä on lämpimiä virvokkeita. Palvelijatarien pitää tiedustaa matronalta, eivätkö he saa tarjota hänelle tuopillista lämmitettyä viiniä. (Hopeinen tuoppi seisoo jo pöydällä.) Kyllä, se on hänestä mieluista — hänen katseensa etsii Ragnheiduria. Kun sisälle tuodaan kannu viiniä, virkkaa piispantytär:

— Täältä puuttuu yksi tuoppi!

Häntä totellaan, se tuodaan hänelle.

Heidän istuessaan täällä vähän aikaa, vartoaa heitä viisi henkilöä piispantuvassa: piispapari, sira Torfi, ja molemmat heitä vastassa olleet virkamiehet.

Vasta pitkällisen ja hänelle oudon epäröinnin ja horjumisen jälkeen piispa Brynjolfur lopulta sopeutui tähän päätökseen: ottaa tyttärensä vastaan muiden nähden ja kuullen. Sielunsa kaikella voimalla hän on koettanut kiintyä tähän yhteen ajatukseen olla antautumatta mieskohtaisen surunsa valtaan siinä määrin, että unohtaa velvollisuutensa Jumalaa kohtaan. Ja hänen velvollisuutensa Jumalaa kohtaan on tämä: päästä täydelliseen selvyyteen siitä, onko hänen tyttärensä vannonut väärän valan vai eikö. Jos tytär on tehnyt itsensä syypääksi tähän pahaan tekoon ainoastaan uhmatakseen häntä, isäänsä, niin auttakoon Jumala häntä kantamaan tämän ristin, niinkuin sen suinkin voi kantaa! Mutta Ragnheidurin väärää valaa hän ei jaksa kestää, sillä se on rangaistus hänelle itselleen, häntä kurittava kaikkivallan käsi, rangaistus itse Herralta.

Keskusteltuaan Helga Magnuksentyttären kanssa, herkeämättä pohdittuaan syntymäpäivän merkillistä täsmällisyyttä, väsymättä palautettuaan mieleensä pieniä ja suuria, vanhoja ja tuoreita muistoja ylpeästä ja uhmaavasta mielenlaadusta, on koko hänen sieluntuskansa pysähtynyt tähän ainoaan toivoon, toisinaan melkein varmuuteen, että tytär on tehnyt enemmän syntiä häntä kuin taivasta kohtaan. Toisinaan, siinä kylliksi. Ennenkuin hän puhelee Ragnheidurin itsensä kanssa, ei hän ole varma — jos sittenkään.

Yhä uudelleen hän on uskonut pystyvänsä parhaiten itse pakottamaan Ragnheidurin tunnustamaan kahden kesken. Yhä uudelleen sama selviö: tunnustusta ei voi saada pakottamalla. Ainoastaan lempeydellä voidaan Ragnheidur taivuttaa tunnustamaan, isällisillä kehoituksilla, pehmittämällä hänen sydäntään. Se on ratkaissut asian. Hän tuntee rajoituksensa, luonteenvikansa: tulisuuden. Hän tietää, että jos hän joutuu tyttärensä kanssa kahden kesken sinä päivänä, jona jälkimmäinen palaa Skalholtiin, käy hän häneen käsiksi. Ragnheidur ei parempaa ansaitse, mutta Jumalan asia on siten huonosti hoidettu.

Kylmän ja tyhjän puutuvan lävitse, jossa seisoo kattamaton, liinaton ruokapöytä keskellä lattiaa, opastetaan nämä kaksi naista hänen korkea-arvoisuutensa luokse. Helga Magnuksentytär astuu edellä.

Hänen ilmestyessään ovelle, sävähtää häntä vastaan hermostunut vavahdus, taipuvista päistä ja oikenevista polvista uhoaa jännittynyttä odotusta. Hän suutelee tapansa mukaan piispaa ja matronaa sekä tervehtii sira Torfia kunnioittavasti. Ragnheidur seuraa häntä vain ovensuuhun, jääden seisomaan laudoitusta vasten ihan suorana, ikäänkuin hänen pituutensa pitäisi mitata. Sittenkun Helga oli ottanut hänelle osoitetun paikan ja kaikki ovat istuutuneet, astuu Rangnheidur isänsä eteen ja täysin ja täsmällisesti sen ajan tavan mukaan lankeaa polvilleen hänen eteensä pää taivutettuna.

— Nouse pystyyn! säväyttää piispa hänelle, kaksi sanaa, jotka särähtävät hänen päänsä yläpuolella kuin terävät, repivät piikit.

Hän nousee ja suorittaa saman kunnianosoituksen äitinsä edessä. Matronan tutisevat, vavahtelevat kädet takertuvat kouristavasti toisiinsa, hänen huulensa värähtävät hillitystä mielenliikutuksesta, ja hän virkkaa heikolla, särähtelevällä äänellä:

— Nouse pystyyn, Ragnheidur!

Ragnheidur siirtyy sukulaisensa, sira Torfin luokse ja niiaa hänelle syvään, hän ojentaa niiaajalle kätensä muodollisesti, mutta nousematta seisomaan.

— Istuudu tuohon vastaani! käskee hänen isänsä, käyden nyt jyrkäksi ja asialliseksi, vapaaksi kaikesta mielenliikutuksesta, niin että tämä pikainen muutos vaivaa tytärtä. Tämä menee horjuvin askelin kirjurinpenkille ja nojautuu pöydän reunaan istuutuessaan. Oli sittenkin helppoa olla ylpeä ja itsevarma, kun oli loitolla isästä. Pettääkö rohkeus hänet kokonaan nyt?

— Kuinka häpeällisen synnin olet tehnyt vanhempiasi vastaan, jotka ovat uskoneet sinua ja luottaneet sinuun, aloittaa piispa Brynjolfur, siitä puhumme tuonnempana. Mutta omantuntosi tilintekoa Jumalalle ja hänen pyhälle sanalleen ei sovi jättää toistaiseksi. Vannoit pyhän valan herranhuoneen ovella toukokuun yhdentenätoista päivänä, vakuuttaen olevasi kaiken miehenvallan puolelta loukkaamaton neito, ja täsmälleen neljäkymmentä viikkoa senjälkeen synnytät tähän maailmaan häpeällisen hedelmän. On päätetty, että sinä saat julkisen synninpäästön tästä ilmeisestä karkeasta rikoksestasi ensi sunnuntaina täällä tuomiokirkossa, mutta minä annan suostumukseni siihen ainoastaan sillä ehdolla, että sinä nyt kaikkien läsnäolijoiden silmissä puhdistaudut niskoillasi lepäävästä vieläkin karkeamman synnin, nimittäin väärän valan, epäilyksestä, Jumala sinua armahtakoon, ja teet sen selvästi ja tyydyttävästi ilman minkäänlaisia verukkeita, jotta siitä ei voi olla vähääkään epäilystä.

— Jos Dadi olisi, alkaa Ragnheidur heti —

Piispa lyö nyrkkinsä pöytään.

— Älä mainitse sitä nimeä minun kuultoni tämän jälkeen, niin kauan kuin kumpikin elämme!

Ragnheidur vaikenee. Kun hän ei tunnu mielivän hiiskua enää mitään, lisää piispa maltillisemmin:

— Osannet sovittaa sanasi ilman sitäkin.

Toinen vastaa vihdoin:

— Ettekö te usko, isäni, että jos me silloin olisimme olleet syyllisiä, olisimme pitäneet itseämme kyllin onnellisina voidaksemme salata totuuden haluamatta paljastautumalla pakottaa minut väärään valaan?

— Kuitenkin sinua halutti aiheuttaa minulle sietämätöntä häpeää.

— Se johtui viattomuudestani ja siitä harmista, että minun niskaani oli heitetty valheellinen ja sietämätön syytös.

— Siitä puhumme tuonnempana, virkkaa piispa tulipunaisena kasvoiltaan. Tähän vakuutukseen ei tyydy kukaan, en minä eivätkä muut. Siinäkö kaikki, mitä sinulla on sanottavana puolustukseksesi?

— Puolestani puhuvat parhaiten ne kaksi viikkoa, jotka olimme eristettyinä toisistamme ennen valantekoa — yhdessä useimpien nuorten äitien todistuksen kanssa, oikaisee Ragnheidur esitystään.

— Mikä todistus?

Ragnheidur luo häneen ujon katseen, punastuu ja katsoo lattiaan vastaamatta mitään.

— Aika, sekaantuu Helga Magnuksentytär keskusteluun.

— Niin, yhtyy sira Torfi.

Piispa vilkaisee heihin kumpaiseenkin silminnähtävästi pahoillaan ja tyytymättömänä pyytämättä saamistaan vastauksista.

— Se kaikki on arvailua eikä varmuutta, kivahtaa hän, silmänräpäykseksi menettäen kiivastuneen mielensä hillintäkyvyn. Senjälkeen hän tiedustaa, jännittäen koko malttinsa:

— Oletko kertonut menneesi opettajantaloon vannomistilaisuuden jälkeisenä yönä?

— Kyllä.

— Eikö kukaan tiennyt mitään käynnistäsi siellä?

— Ei.

— Mutta kuitenkin olit jalkeilla ja täysissä pukimissa, kun Steinunn Finnintytär heräsi.

Ragnheidur oivaltaa piispan kuulustelleen Steinunnia.

— Kyllä, myöntää hän.

— Paljonko kello oli hänen herätessään?

— Puoli kuusi.

— Mihin aikaan sinä pukeuduit?

— Vähän yli kaksi.

— Entä eikö Steinunn herännyt tällä välillä?

— Ei.

— Mistä sen tiedät?

— Hän kuorsasi poistuessani ja kuorsasi myöskin palatessani.

— Mutta hän olisi kuitenkin voinut herätä?

— Hän ei maininnut mitään siitä, enkä minä ole sitä häneltä tiedustanut.

— Missä kello oli, kun katsoit sitä ja näit sen olevan puoli kuusi?

— Kello, seinällä... ei, ei, oikaisee Ragnheidur, olin ottanut sen seinältä ja asettanut sen pöydälle ikkunan luokse.

— Sira Arni, mene noutamaan Steinunn Finnintytär tänne äläkä odotuta minua kauan!

Sira Arni kiiruhtaa ulos, ja piispa kääntyy katsomaan ikkunaan päin, tukien oikealla kädellä leukaansa, joten kukaan ei näe hänen kasvojaan. Siten hän istuu varrotessaan kenenkään rohkenematta hiiskua mitään. Ragnheidur istuu miettien, kuinka tyyten toisenlainen hänen kotiintulonsa on kuin hän oli otaksunut — jatkona jollekin ajatukselle, jonka alkua hän ei tunne — ja kuinka toisenlaiseksi kuin edellytämme elämä kaiken muovaa. Ja sen takaa, mitä hän ei nyt ymmärrä, tämän kuulustelun sisimmän tarkoituksen takana, väijyy pelko. Pelko, että siinä piilee vielä kohtalokkaampia toimenpiteitä kuin hän aavistaakaan.

Kun Steinunn yhdessä papin kanssa astuu sisälle kysyy piispa heti:

— Heräsitkö vannomisen jälkeisenä yönä Ragnheidurin ollessa ulkona?

Tämän kysymyksen on piispa jo ennenkin esittänyt Steinunnille, ja Steinunn on järkevä tyttö. Jo aikoja sitten on tihkunut julkisuuteen ja kaikissa Skalholtin sopukoissa on pohdittu sitä, että koko tässä asiassa tuottaa mestari Brynjolfurille raskainta huolta epäilys Ragnheidurin valan paikkansapitäväisyydestä. Kun Steinunn siis tuli piispan kuulusteltavaksi, oli hän heti oivaltanut, millainen lausunto parhaiten auttoi Ragnheidurin asiaa. Hän, hurskas tyttö, olisi mitä iloisimmin ollut valmis valehtelemaan pelastaakseen piispantyttären, jota hän rakasti, etenkin nyt hänen ollessaan onnettomana. Mutta silläkin uhalla, että piispa ojentaisi häntä — eikä ojennus jäänytkään silloin tulematta: minkätähden hän petti velvollisuutensa; minkätähden hän ei valvonut, odottaen neitsyttä, huomattuaan hänen olevan poissa tai mennyt ulkosalle häntä etsimään; vastaus: hän oli päättänyt valvoa, mutta vaipui uneen, ennenkuin aavistikaan — hän oivalsi, että Ragnheidurille oli edullista, että hän puhui totta. Niinpä Steinunn ei ole nyt joutunut vaikeuksiin. Hän vastaa piispan kysymykseen niinkuin aikaisemminkin:

— Kyllä, herra, sanoo hän. Heräsin ja kohotin ikkunaverhoa nähdäkseni, kuinka valoisaa ulkosalla oli, ja silloin näin neitsyen kellon pöydällä. Minua se kummastutti, ja sitten näin, että vuodeverhot olivat epäjärjestyksessä, ja silloin nousin vuoteestani, ja silloin huomasin, että sänky oli tyhjä. Ja sitten aioin valvoa, kunnes neitsyt tulisi, mutta sitten vaivuin uneen.

— Paljonko kello oli sinun sitä katseessasi?

— Se oli lyönyt kolme, herra, ja oli puoli neljän vaiheilla.

Tämä tieto on Ragnheidurista yllättävä, hän muistaa vasta nyt, että hänen palatessaan sisälle Steinunn oli kääntynyt vuoteessaan.

— Saat mennä, lausuu piispa, ja Steinunn menee ulos.

Piispa kääntyy sira Torfin puoleen:

— Uskallatko sinä, sira Torfi, Jumalan ja omantuntosi nimessä, antaa Ragnheidurille synninpäästön ja vapauttaa hänet kaikesta väärän valan suspiciosta [epäilyksestä] hänen vakuutuksensa ja ilmitulleiden circumstantioiden [asianhaarojen] nojalla?

— Kyllä, herra, vakuuttaa sira Torfi empimättä.

— Sinä olet meille suopea, huomauttaa piispa aatoksissaan.

Hän kääntyy molempien muiden miesten puoleen:

— Sinä olit Ragnheidurin valan toinen aiheuttaja, Oddur Eyolfinpoika — eikä mieleni muutu veljellesi suopeammaksi, sira Arni, jos vastaat myöntävästi kysymykseeni: Onko Ragnheidur teidän mielipiteenne mukaan ollut valaa vannoessaan viaton?

— Minä vastaan kysymykseenne myöntävästi, herra, vastaa sira Arni vitkastelematta.

Oddur on vaiti.

Piispa hoputtaa häntä:

— Niin, niin, Oddur. Eikö mielestäsi nyt ole aika pysyä miehen tavoin syytöksessäsi peräytymättä siitä? En ole milloinkaan pyytänyt sinulta minkäänlaista palvelusta. Mutta nyt olisi sinun puoleltasi suuri suosionosoitus minua kohtaan, jos selvästi ja tyydyttävästi perustellen voisit osoittaa vanhan epäluuloni oikeaksi. Tässä asiassa suorittamistani toimenpiteistä täytyy minun nimittäin täysin vastata ja tehdä selvää sekä tämän maan maalliselle vallalle että kenties korkeammille valloille muualla — tarkoitan kuninkaanvaltaa, oikaisee hän omia sanojaan, jottei häntä käsitettäisi väärin ja luultaisi hänen tarkoittavan Jumalaa. Ja jos sallin näköni tässä asiassa hämääntyvän, tuntuu minusta ratkaisu jotensakin yhtä pahalta kuin väärä vala.

Oddur Eyolfinpoika vastaa:

— Minut vieteltiin tähän onnettomaan tekoon, herra, minkä tekin hyvin tiedätte, eikä teidän anteeksiantonne ole tuottanut omalletunnolleni rauhaa. Mutta mitä tulee kysymykseenne, herra, niin se ihminen on sekä sokea että kuuro, joka tänään on nähnyt ja kuullut teidän tytärtänne saamatta varmuutta hänen sanojensa totuudesta.

Oddur Eyolfinpojan viimeiset sanat iskevät kaikkien saapuvillaolijoiden kahlehdittuihin ajatuksiin täysiosumana, sattuvat itse kahleeseen. Heidän ajatustensa side on särkynyt, juuri sellainen tunne heillä kaikilla on, ja sen he itsekin olisivat tahtoneet sanoa. Totuudella on erinäisissä tapauksissa oma merkkinsä, jota tuomari ei hyväksy, koska sitä ei voida siirtää paperille eikä esittää millään muullakaan näkyväisellä tavalla. Mutta merkki syöpyy kaikkien läsnäolijoiden sieluun, myöskin tuomarin, näkymättömästi, mutta lähtemättömästi. Juuri niin on tässä käynyt. Ragnheidur on istunut täällä lainkaan yrittämättä puhua omasta puolestaan, koettamatta todistaa kenellekään mitään. Kun hänet on keskeytetty, on hän vaiennut. Hänen lausumansa harvat sanat ovat olleet vastauksia, mahdollisimman niukkoja, hänen isänsä suoranaisiin ja pakottaviin kysymyksiin. Ja kuitenkin hän on nyt sillä salaperäisellä tavalla, jolla puhdas omatunto polttaa tieltänsä epäilyn, saanut kaikki uskomaan, myöskin isänsä. Mutta — hänen isänsä on tuomari. Eikä tuomari ole tyytyväinen. Mestari Brynjolfur istuu tuokion aatoksiinsa vaipuneena.

Silloin sira Torfi nousee ja laskee kätensä piispan olalle.

— Hän ei ole syypää väärään valaan, herra, jos ihmissilmiin milloinkaan voi uskoa, vakuuttaa hän.

Piispa Brynjolfur ravistaa hänen kätensä pois olaitaan.

— Silmiin! ivaa hän. Luuletko herra Arnin tai kuninkaan uskottujen miesten kysyvän hänen silmiään!

Sira Torfi istuutuu jälleen.

— Mutta yhden seikan tiedämme nyt varmasti, lausuu piispa lyhyen miettimisajan jälkeen, nimittäin sen, että Steinunnin lausunto ei johdu heidän keskinäisestä sopimuksestaan, sillä silloin he olisivat puhuneet yhtäpitävästi. Kysymyksessäolevan yön keskiosan Ragnheidur on ollut poissa kammiostaan. Ja joskaan en tässä tapauksessa pane rahtuakaan arvoa silmiin, mielentilaan tai mihinkään muuhun kouraantuntumattomaan, sillä se on samanlaista kuin asettaa verkko varjoa varten, niin en kuitenkaan tunne ainoatakaan niin paatunutta ihmisolentoa, että hän valitsisi väärän valan jälkeisen yön hiipiäkseen kohtaamaan salaista rakastajaansa.

— Se ja aika tuntuvat minusta kouraantuntuvalta todistukselta, huomauttaa nyt Helga Magnuksentytär lyhyesti.

— Meidän täytyy jättää asia tälleen tänä päivänä, virkkaa piispa, nousten seisoalleen.

Hän antaa virkamiestensä ymmärtää, että heidän sopii vetäytyä pois. Sen jälkeen hän ryhtyy kävelemään edestakaisin tuvassa, yksin omaistensa kanssa.

Tänään eivät ainoastaan sira Torfi ja Helga Magnuksentytär ihaile hänen itsehillintäänsä, ihaile sitä, kuinka varmasti ja intohimottomasti hän pyrkii yhteen ja samaan päämäärään, varmistautumaan tyttärensä viattomuudesta väärään valaan — vaan sillä on myöskin Ragnheiduriin sellainen vaikutus, että taistelu isän kanssa menettää kaiken aikaisemman viehätyksensä, samalla kun uusi, kenties toivoton, mutta hellä ja epäitsekäs halu elää rauhassa isän kanssa kumpuaa esiin hänen mielessään. Minkätähden hän ei heti ymmärtänyt — sittenkään, vaikka isä lausuikin sen selvin sanoin — ettei isä ensi tilassa ajatellut itseään, vaan Jumalaa? Oliko hän liian väsynyt tai tylsä tämän päivän sielullisen jännityksen jälkeen, erottuaan lapsestaan, ajatustensa lennellessä kaukana isän kysymyksistä ja jakautuneina Braidratungan ja Midfellin kesken? Mutta nyt hän oli oppinut ymmärtämään isää. Hän on nähnyt isän istuvan täällä ja rajusti ponnistaen hillitsevän omaa suruaan tehdäkseen velvollisuutensa Jumalaa kohtaan, turvatakseen hänen sielunsa autuuden ihmisten silmissä. Millään muulla tavoin hän ei olisi voinut sulattaa hänen, Ragnheidurin, sydäntä. Näiden kahden voiman välillä hän on käynyt taistelua koko ajan istuessaan pöydän ääressä — ja nyt vaipuu Ragnheidur pöydän reunaa vasten menetettyään voimansa tämän pitkän päivän jälkeen, joka on vasta puolivälissä, samalla kun hänen vartalonsa vavahtelee nyyhkytyksistä.

Hänen isänsä seisahtuu hänen eteensä, ja niin pian kun piispa alkaa puhua, katsoo hän ylöspäin silmät täynnä kyyneliä.

— Ja niin pian kun olet vannonut valasi, kivahtaa mestari, samassa kun olet puhdistanut kunniasi ja valanut iloa sydämeeni, heittäydyt salavuoteuteen ainoastaan uhmataksesi minua!

Hän lyö tytärtään suoraan kasvoihin, toisen kerran, kolmannen kerran — ennenkuin Ragnheidur ennättää ponnahtaa pystyyn. Jälkimmäinen seisoo suorana lattialla eikä enää itke. Tuli taistelu sittenkin, näin on hänestä parempi, nyt on kaikki niinkuin pitääkin. Tämä on asenne, jota voi olla sopiva käyttää, kun he selvittävät tilinsä.

Tämä väkivaltainen kohtaus kouristaa kolmen näkijän sydäntä. Sira Torfi ja Helga nousevat pystyyn, mutta jäävät seisomaan kuin lattiaan naulittuina. Ainoastaan Margret Halldorintytär syöksyy kirkuen ja nyyhkyttäen miehensä käsivarteen kiinni. Piispa ei ole hänestä tietääkseenkään, pudistaa hänet irti itsestään katsahtamattakaan häneen.

— Jos täyttäisin velvollisuuteni, jatkaa hän, niin lähettäisin nyt sanan Bessastadiriin, että pyöveli tulisi ruoskimaan sinua häpeäpaalussa Skalholtin pihalla.

Ragnheidur Brynjolfintyttären huulilla väreilee hiljainen hymy, ja sen nähtyään hänen isänsä lähestyy häntä uudelleen kädet nyrkissä. Mutta nyt seisoo Helga Magnuksentytär Ragnheidurin vierellä, on ääneti, mutta pistää kätensä hänen kainaloonsa.

— Laittaudu omaan huoneeseesi! karjaisee piispa, syöksähdellen sinne tänne lattialla.

Ragnheidur kävelee ulos ärsyttävän hitaasti.

Ei kukaan hiisku mitään pitkään, pitkään aikaan. Ragnheidurin poistuttua kuuluu tuvasta ainoastaan piispan askelten ääni ja hänen hengityksensä huohotus.

Vihdoin hän kuuluu jupisevan jotakin hiljaa itsekseen. Muut erottavat vain:

— ... pyöveli, niin, se olisi velvollisuuteni.

— Heittäkää ne ajatukset mielestänne, mestari Brynjolfur, kehoittaa Helga Magnuksentytär, ne eivät ole teidän korkea-arvoisuutenne arvoisia.

Mestari Brynjolfur pysähtyy kuin ammuttuna. Sitten hän karkaa Helgan luokse nyrkit uhkaavina, hänen silmänsä ovat turvoksissa.

— Ei kukaan — ei kukaan teistä ymmärrä, mitä olen menettänyt, et edes sinäkään.

Sitten hän syöksyy ulos. Hän paukauttaa oven niin kovasti kiinni jälkeensä, että koko tupa tärähtää.

Margret Halldorintytär itkee taukoamatta. Helga kietoo kätensä hänen vyötäisilleen.

— Herkeä itkemästä, rakas Margret, kyllä kaikki järjestyy.

Piispatar pudistaa päätänsä.

— Tämähän on heidän ensimmäinen kohtaamispäivänsä, lohduttaa Helga noustessaan seisomaan, mutta nyt lähden Ragnheidurin luokse...

Mestari Brynjolfur ei näe Helgaa eikä tytärtään enää tänä päivänä. Mutta sira Torfi on pitkään hänen luonansa illalla.

Hän istuu piispan luona myöskin seuraavana päivänä aamumessun jälkeen, jolloin hänen korkea-arvoisuutensa noudattaa luoksensa Helga Magnuksentyttären.

Heti hänen astuttuaan tupaan pyytää piispa häntä olemaan suuttumatta hänen eilisestä vihastaan, joka kohdistui Helgaankin. Sellaisella ei ole tilaa hänen sydämessään, kuten Helgakin hyvin tietää. Helga on aina osoittanut häntä ja hänen omaisiaan kohtaan kunniallista ja hyveellistä uskollisuutta eikä vähiten nyt, tänä viimeisenä onnettomuusaikana. Ja hän, piispa, haluaa mielellään antaa hänelle jonkun näkyvän merkin kiitollisuudestaan. Onko Helgasta minkäänlainen palvelus, jos hän, piispa, tarjoaa hänelle Svarfadardalin Holtin, kolmekymmentä hundredea, ostettavaksi?

Piispan tarjous on päällikön tekemä. Hän osti kaksi viikkoa sitten kartanon Skaftafell-pitäjän rovastilta, ja Helga ostaa maatiloja pohjan puolelta, lapsuutensa seudulta. Hän kiittää piispaa lämpimästi tarjouksesta, mutta tiedustaa hintaa. Mestari mainitsee halvimman maanhinnan, kahdeksan riikintaaleria jokaisesta maahundredesta — itse hän monesti maksaa kymmenen tai kaksitoista. Kauppa voidaan päättää tänään tai huomenna, mutta myyjä panee ehdoksi, että tila joutuu Helgan tytärten, Elinin, Sigridurin ja Jarthrudurin, omaisuudeksi, kymmenen hundredea kullekin. Helga tahtoo heti lähettää ratsupalvelijansa noutamaan Braidratungasta rahaa, jotta se olisi hänen käsissään, kun kauppakirja allekirjoitetaan. Mutta kun piispa tarjoutuu kutsuttamaan ratsupalvelijan, alkaa hän miettiä...

— Mieluisampaa minusta olisi, herra, sanoo hän, ennenkuin otan teiltä vastaan tämän päällikkömäisen hyväntyön ja auliudenosoituksen, tietää, aiotteko sopia tyttärenne kanssa.

Mestari Brynjolfur on heti valppaana.

— Mielitkö panna vastaisen ystävyytemme riippuvaiseksi siitä? kysyy hän varmasti.

— En herra, ystävyytemme on vanha ja koeteltu, joten sitä ei uhkaa mikään vaara, ja kaikki meidän keskemme asetetut ja hyväksytyt ehdot ja välipuheet pidetään. Mutta sitten minusta tuntuu siltä kuin onneni olisi jakautunut hiukan liian harvoille vuosille, jollen saa pitää kunniaani entisellään vanhuuteni lähestyessä.

— Mikä kajoaa kunniaanne, hyvä sukulaiseni?

— Minusta tuntuu, että eroan tästä asiasta huonosti, mestari Brynjolfur, jos luovutan tyttärenne sellaisen henkilön käsiin, joka ei taivu sovintoon, ja ratsastan takaisin Braidratungaan tietämättä mitään hänen tulevaisuudestaan. Silloin ei ketään haluta kadehtia sielunrauhaani. Ja olen taipuvainen uskomaan, ettei Svarfadardalin Holtista koidu minulle eikä lapsilleni kovinkaan paljon iloa, jos olen ottanut sen palkkioksi sellaisesta teosta, jota minun tarvitsee katua.

Mestari Brynjolfur havaitsee vasta nyt, ja nytkin kenties aivan sattumalta aran kohdan omassatunnossaan tämän asian yhteydessä. Hän vastaa mielessään tämän naisen väsymättömyyteen varmalla johtopäätelmällä: »Hän taistelee Ragnheidurin puolesta äidin tavoin». Tämä päätelmä kolhaisee hänen omaatuntoaan, koska se johtaa hänet vertaamaan Helga Magnuksentytärtä ja Margret Halldorintytärtä. Kuinka monta kertaa näiden kuukausien aikana hän, Ragnheidurin äiti, onkaan korottanut rukoilevan äänensä taivuttaakseen hänet anteeksiantoon ja sovintoon! Sana, katse, kädenliike hänen, piispan, puolelta on riittänyt sulkemaan hänen huulensa, toisinaan katkeruudessa. Hänellä ei ole heidän sukulaisnaisensa jäntevää tahtoa. (Jumala tietää, miten siinä tapauksessa olisi käynyt: se olisi kiihoittanut hänet kahta vertaa kovemmaksi!) Mutta onko hän, Margret, silti kärsinyt vähemmin? Äänettömyyden verhossa, jokapäiväisen elämän eri tilanteissa, aviollisen antaumuksen velvollisuuksissa on hänen sydämestään vuotanut verta.

Helga Magnuksentytär saa sitäpaitsi tukea toiselta taholta. Sira Torfi on hänen aseveljensä. Koko eilis-illan hän on käyttänyt puhuakseen Ragnheidurin puolesta, ei niin rohkeasti kuin Braidratungan Helga, mutta hänelle ominaiseen ovelan nokkelaan tapaan ja osoittaen tällä kertaa enemmän lujuutta kuin hän tavallisesti tekee — setänsä katseen edessä.

Mutta asian ratkaisee ja mestari Brynjolfurin vastarintaa on heikentänyt, — vihdoin sen kokonaan murtaen, kun nyt pahin este, väärän valan epäilys ja pelko, on poissa — hänen oma rakkautensa tätä langennutta lastansa kohtaan. Niin ankaran iskun kuin Ragnheidur onkin häneen kolhaissut, ei hän voi olla ilman tytärtään. Hän tunsi sen eilen lyötyään Ragnheiduria. Se oli ainoastaan vähäinen kuritus, mutta sen johdosta on hänen mielensä lempeämmässä vireessä tänä päivänä, hänen kirvelevin suuttumuksensa pääsi purkautumaan lyönteihin. Ankarampi kuritus odottaa Ragnheiduria huomenna tuomiokirkossa, ja sitten — tekeekö hän sen?

— Olin ajatellut, virkkaa hän, pitää Ragnheiduria täällä muutamia viikkoja ennen sellaista sovintoa ja sillä ajalla koetella häntä, ottaa selkoa kuinka vilpittömiä ja pysyviä hänen omat toivomuksensa siinä suhteessa ovat.

Mutta hänen huomautuksensa on mieto, hänen sanansa kuulostavat kaukaisilta ikäänkuin niiden takana piilisi tyyten toisenlaisia ajatuksia.

— Koetella häntä! kertaa Helga Magnuksentytär. Jos minun pitäisi esittää todistukseni tyttärestänne Jumalan tuomioistuimen edessä, herra, niin sanoisin, että hän nyt näyttää minusta kylliksi koetellulta.

Mestari Brynjolfur nousee verkkaisesti pystyyn.

— Niinpä niin, rakas sukulaisemme, lausuu hän, sinun ei pidä katsoa tämän olevan kaupan esteenä.

Helga astuu ilosta säteillen piispaa vastaan. Ja nyt hän saa tietää, minkä vuoksi jälkimmäinen niin vastahakoisesti halusi paljastaa ajatuksensa aikaisemmin. Hän on päättänyt, heidän, Helgan ja sira Torfin, istuessa täällä huomenna synninpäästön jälkeen tuoda Ragnheidurin suoraan tähän tupaan ja ottaa hänet armoihinsa. Mutta hän ei tahdo Ragnheidurin tietävän sitä, ennenkuin hetki on tullut.

Sellainen on Brynjolfur Sveininpoika, tuumii Helga: Hänen sydämeensä on pitkä matka, mutta kun sinne pääsee, on se antoisa ja lempeä. Hän saa sanotuksi ainoastaan:

— Jumala teitä siunatkoon, herra!

Tämän asian kirjalliseen käsittelyyn ei piispa mitenkään voi käyttää uutta kirjuriaan, nuorta Sigurdur Björninpoikaa. Koko tämän päivän iltapuolen istuu sira Torfi setänsä rinnalla, samalla kun Oddur Eyolfinpoika on vanhalla paikallaan kirjurinpenkillä.

Piispa sanelee.

IX

Kirkko on suljettu.

Kaikki ne, jotka tänään haluavat käydä Herran pöytään, ovat nyt koolla täällä sisällä; heitä valmistaa pyhään toimitukseen heidän sielunhoitajansa, tuomiokirkon pappi. Täällä tunnustetaan syntejä.

Ainoastaan yksi, Ragnheidur Brynjolfintytär, on polvillaan ankaramman mahdin, rovastin, edessä. Mutta kirkko on suljettu, ei kukaan tiedä, mitä siellä tapahtuu.

Skalholtin kaikki rakennukset ovat täpösen täynnä kirkkoväkeä, sillä talven tuimuus on ennallaan, vaikkakin kevät lähestyy. Eteläisellä piha-aukeamalla sijaitsevassa avoimessa lammaskarsinassa seisoo ryhmä hevosia yhteen sulloutuneina pakkasessa ja lumisateessa; kartanon avarat tallit ovat jo aikoja sitten täyttyneet ylenmäärin, mutta varakkaiden hevosilla on etusija. Erään naapuristossa sijaitsevan pikkutilan talonpoikapahanen pitää kuitenkin paljon ratsustaan ja sanoo, ettei hän mene kirkkoon, jollei hevonen pääse pilttuuseen; pehtoori Halldor armahtaa häntä, ja hevonen saa tilan härkätallissa.

Muuten ei pehtoori Halldorilla nyt ole aikaa hoivailla häntä, talonpoika taluttaa itse ratsunsa navettaan. Täällä on ainoastaan yksi tyhjä pilttuu, äärimmäinen ovensuussa, ja sekään on tuskin tyhjä. Kun talonpoika nimittäin astuu sisälle, nousee seimenlaidalta istumasta kolme henkilöä, kaksi miestä ja yksi nainen, juosten säikähtyneinä ovelle. Toiselta mieheltä ovat molemmat korvat poissa. Talonpoika kavahtaa kajoamasta heihin; he ovat kunniatonta väkeä.

He ovat kunniatonta väkeä, Skalholtin pitäjän ulkoliepeiltä, eikä kukaan ole tahtonut lainata heille juhtaa, mitä ei ole sopinut odottaakaan. He ovat kävellä tarponeet pitkän matkan pakkasessa ja lumituiskussa, sillä ei ainoakaan kurjimus ole niin viheliäinen, ettei Jumalan sana häntä virkistäisi, eikä kukaan voi ajan mittaan olla sitä ilman, eivät omantunnontarkat ihmiset eivätkä jumalattomat oliot, joskin näiden kolmen uppiniskainen mieli on sellainen, etteivät he tahdo katua tekoja, joihin eivät katso olevansa syyllisiä, minkä vuoksi heiltä onkin Herran pöytä evätty.

— Oletteko imeneet lehmiä? kysyy talonpoika.

— Jumala antakoon sinulle sanasi anteeksi, Petur, vastaa nainen, mehän tulimme tänne vain lämmittelemään.

— Hiero uni silmistäsi, tokaisee korvaton mies, tai tunnustele nautojen vatsaa! Etkö näe, että olemme härkätallissa?

— Suoriutukaa panimoon! neuvoo talonpoika. Täältä Skalholtista ei kenenkään ole tarvis lähteä nälkäisenä, niin on matrona sanonut.

— Ale olemme mieluummin nälässä, murahtavat kaikki kolme yhteen ääneen.

— Kyllä täällä oli toinen komento neitsyen ollessa kotona, lisää nainen. Silloin ei kukaan tehnyt meille mitään pahaa.

Talonpoika ei mieli pitkittää keskustelua heidän kanssansa. Heillä ei ole sen paremmat oltavat kuin hänen hevosellaan, poloisilla.

— Ryömikää sitten takaisin suojapaikkaanne! En minä anna teitä ilmi, lupaa hän poistuessaan.

Hän lähtee itäänpäin eteläisen piha-aukeaman poikki. Hän ei anna heitä ilmi, ei. Mutta siitä on sitten kysymys, eikö yksikään naudoista ole saanut mitään vikaa huomiseen mennessä tai eikö joku niistä makaa hengettömänä pilttuussaan. Moiselta roskajoukolta voi nimittäin varrota mitä tahansa, joskin ilkeämieliset ihmiset nykyisin muuten väittävät hänen korkea-arvoisuutensa pitävän suojelevaa kättänsä näiden noitavintiöiden turvana.

Avarassa arkituvassa, johon talonpoika pyrkii sisälle, lehahtaa häntä vastaan lämpö hehkuvasta kamiinista. Hän tunkeutuu kyynärpäittensä avulla toisten kangaspuiden luokse, joiden taakse hän istuutuu. Mutta hänen sielunrauhansa on mennyttä täksi päiväksi. Hänen Nasinsa seisoo pilttuussa, syöden seimestä, jonka laidalla ne maineettomat istuvat. Kirkonkellojen soidessa hän on vaipunut hartaaseen rukoukseen, ettei Herramme sallisi hevosen kärsiä...

Kirkko täyttyy.

Jopa nekin, jotka kadehtivat — ja niitä on paljon — jopa nekin, jotka toivoisivat köyhyyden tuhotulvan nielaisevan helmaansa koko maallisen hyvinvoinnin, jopa nekin, jotka kiroavat omaa kohtaloaan, valtaa sääliväinen ihmettely heidän nähdessään mustapukuisen hahmon, joka istuu täällä kuorikorokkeen juurella, eristettynä, kalpeana, koko seurakunnan silmien edessä. Kaikki tietävät, että piispa Brynjolfur olisi voinut säästää tyttäreltään tämän nöyryytyksen, sillä ottaessaan julkisen synninpäästön säätyläiset useimmiten vapautetaan istumasta kirkossa saarnan edellä. Piispan ystävät näkevät tässä hänen epäitsekkyytensä. Muut tietävät tämän olevan vain teeskentely temppu ja rahvaan suosion saavuttamiseksi.

Virrenveisuu alkaa. Ragnheidur tuntee ellotusta kurkussaan, hänestä tuntuu siltä kuin hänen täytyisi oksentaa kaikki sisälmyksensä. On onnetonta, jos hänen ryhdistään tänään kuvastuu heikkoutta, kansa saattaa käsittää sen syyn väärin. Mutta mistä tämä kuvotus voi johtua? Niinpä niin, hän on istunut kirkossa kauan, hänen on vilu, eikä hän siedä tätä Skalholtin tuomiokirkon löyhkää, hänen ei ole tarvinnut kestää sitä pitkään aikaan, tätä lattian alla viruvien mädäntyvien ylimysruumiiden lemua. Braidratungan kirkossa lepää kuorin lattian alla ainoastaan kaksi ruumista, laamanni-vainajan ja hänen poikansa Hakonin. Vielä ilkeämmän kerrotaan löyhkän olevan Holarin tuomiokirkossa, ehkä sen tähden, että se on pienempi; siellä pyörtyy vieraiden paikkakuntien talonpoikia. Hänen isänsä vihaa tätä pahaa tapaa haudata ruumiita — kirkonlattian alle, kuten hän inhoaa kaikkea siivottomuutta — Ragnheidur on kuullut hänen sanovan, että hän hautauttaa itsensä kirkon ulkopuolelle, hänen kuolleiden sisariensa viereen; tehdäänköhän hänelle niin, ensimmäisenä kaikista piispoista, haudataankohan hänet kirkon ulkopuolelle? Virsi on lopussa.

Jumalanpalvelus jatkuu tavalliseen tapaan. Pitkän alttaritoimituksen jälkeen, johon liittyy lisää virrenveisuuta, astuu pappi saarnastuoliin. Saarna on yleinen pettymys, se ei sanallakaan hipaise sitä, mikä täyttää kaikkien mielet, mutta eihän sitä sovi odottaakaan — Dadin veljeltä. Ja niinpä ollaan hajamielisiä. Katsotaan Ragnheidur Brynjolfintytärtä; tämä ei voisi liikauttaa sormeaankaan kaikkien voimatta sitä erottaa, mutta hän ei joudu edes liikutuksen valtaan, saatikka sitten mitään muuta, hän istuu kankeana kuin Marian kuva. Muut itkevät hänen puolestaan, hänen äitinsä itkee ja puolet kirkkoväkeä hänen mukanaan. Mutta hän itse — on vain kovettunut ja kylmä, millaisella mielellä hän on? Tokkohan itse synninpäästö tekee häneen voimakkaampaa vaikutusta kuin tämä hänen istumisensa?

Saarnan jälkeen virsi, jonka aikana rovasti Torfi Joninpoika nousee paikaltaan kuorista ja astuu alttarin eteen. Koko seurakunta liikahtelee levottomasti penkeissä. Kautta koko kirkon käy humahdus.

Sira Torfi polvistuu alttarin eteen, kuorissa aloittaa lukkari katumusvirren, ja samalla hetkellä Ragnheidur Brynjolfintytär nousee, astuu eteenpäin ja laskeutuu polvilleen itse kuorinovelle.

Lopetettuaan rukouksensa sira Torfi menee hänen luoksensa ja aloittaa puheensa.

— Jollei ukkosta olisi, kuuluvat hänen ensimmäiset sanansa, niin turmeltuneet ihmiset saattaisivat tehdä maan autioksi...

Se on sanarikas puhe, jonka ensimmäinen osa selvittää, kuinka välttämätöntä kirkon on pitää kuriaan voimassa syntisiä kohtaan, jotka suuresti rikkovat ja tekevät syntiä Jumalan käskyjä ja kristityn ihmisen omaatuntoa vastaan. Sittenkun herra oli antanut tälle nuorelle, syntiselle sisarellemme, joka nyt notkistetuin polvin on alistunut kirkon kuritukseen, pyhän henkensä voiman puhdistaa oman viattomuutensa ja hyveenkaunistamien vanhempiensa jumalanpelkoisen valppauden ja hurskaan constantian [vakaisuuden] nojalla kalliin maineensa totisella valalla perättömistä viittauksista ja tahraamisesta, puhalsi perkele hänen sydämeensä uhkamielisyyden ja uppiniskaisuuden hengen, jotta hän uhmasta ja suuttumuksesta rakastettavaa ja korkeastioppinutta isäänsä kohtaan, joka tahtoi puolustaa häntä valan aseella, ei kyennyt vastustamaan tätä perkeleen yllytystä, vaan kohta senjälkeen antautui lihanhimon valtaan ja ilkeän salavuoteuden hairahdukseen, jolla hän inhoittavasti ja pahentavasti loukkasi sekä Jumalaa että myöskin muita Jumalan lapsia ja erittäinkin tätä Jeesuksen seurakuntaa. Sitten Jumala kuitenkin itse tietää, kuinka hänen rakastettavat vanhempansa, sukulaisensa ja ystävänsä sekä hän itse, Jumalan arvoton palvelija tässä rovastikunnassa, ovat taukoamatta kostuttaneet tätä Sibman kuivunutta viinipuuta kyynelillään, jotta puu voisi veden tuoksusta uudelleen ruveta viheriöimään ja kantamaan hedelmiä.

Sira Torfi on keskellä puhettaan ehtinyt sen käännekohtaan.

— Mutta jollei olisi liittoa, jatkaa hän sointuvammalla äänellä, — jonka merkiksi Jumala on asettanut sateenkaaren pilviin, niin ukkonen ja sade tekisivät maailman autioksi, sillä sateenkaari on Jumalan ja maan välisen liiton merkki....

Puheen loppuosa on selostusta Jumalan, kirkon ja vanhempien alttiudesta antaa anteeksi katuvalle ja muuttuneelle syntiselle.

— Sillä ilman katumusta, lausuu hän lopuksi, tulee Jeesuksen Kristuksen pyhän ruumiin ja veren sakramentti kauhistukseksi, kun se kuitenkin on meidän sielumme mieluisinta ruokaa, jota meidän tulee usein nauttia, 1. Kor. 11. Siispä kysyn sinulta nyt Jumalan nimessä, Ragnheidur Brynjolfintytär, tunnustatko nyt vakavasti Jumalan ja tämän hänen kristillisen seurakuntansa edessä omasta uhmastasi rakastettavaa isääsi kohtaan antautuneesi salavuoteuden ja huoruuden raskaaseen syntiin.

— Kyllä, vastaa Ragnheidur selvästi.

— Kuka on lapsesi isä?

— Dadi Halldorinpoika.

Hän puree huultansa itsekin huomatessaan, kuinka tuolla hänen takanaan kirkossa tuhannet jännittyneet korvat nielevät sen nimen.

— Kadutko sydämestäsi tätä tekemääsi karkeata rikkomusta, jolla olet ansainnut Jumalan vihan ja sekä ajallisen että iankaikkisen rangaistuksen?

— Kyllä, vastaa Rangheidur kovasti ja kuivasti.

Hän ei kadu, hän valehtelee. Hän valehtelee samoin kuin naiset kaikkina aikoina, kaikissa maissa ja kaikissa säädyissä ovat valehdelleet — rakastamansa miehen ja synnyttämänsä lapsen tähden. Ja yhtä vastahakoinen kuin hän oli valalla puhdistautumaan valheesta, yhtä mielellään hän valehtelee olevansa katuvainen.

— Onko mielessäsi hurskas ja vakava päätös ahkerasti koettaa elää paremmin ja säädyllisemmin tästä alkaen?

— Kyllä.

— Halajatko sydämestäsi, että sinut otetaan tämän Jumalan seurakunnan yhteyteen, josta raskas syntisi ja pahennuksesi ovat sinut erottaneet, ja pyritkö ja haluatko nyt muiden Jumalan lapsien kanssa hartaasti päästä osalliseksi Jeesuksen Kristuksen pyhän ruumiin ja veren sakramentista?

— Kyllä.

— Käänny siis seurakunnan puoleen ja pyydä anteeksi sitä pahennusta, jonka olet sille tällä synnilläsi aiheuttanut!

Ragnheidur nousee pystyyn, hänen molempia polviaan pakottaa, mutta pahemmin toista, ja hän hieroo sitä polventaivetta vasten. Sitten hän kääntyy ympäri ja lausuu ne sanat, jotka sira Torfi on pannut hänen suuhunsa — omasta aloitteestaan hän ei virka sanaakaan.

— Pyydän teitä, Jumalan lapsia, antamaan minulle anteeksi tämän tekemäni rikkomuksen sekä olemaan enää loukkautumatta minuun ja pahentumatta minusta.

Hän on kylmä kuin kivi, mutta veri kohisee hänen suonissaan, kun hän nyt kääntyy taaskin ympäri ja polvistuu papin eteen. Sira Torfi rukoilee hänen puolestaan, rukoilee Paavalin sanoilla. Ja senjälkeen hän vihdoin laskee kätensä synnintekijättären pään päälle.

— Tämän sinun sydämesi tunnustuksen jälkeen, jonka olet tässä Jumalan kasvojen ja tämän hänen kristillisen seurakuntansa edessä julkisesti tehnyt, tahdon minä Jumalan ja pyhän virkani puolesta suoda sinulle, Ragnheidur Brynjolfintytär, tämän tekemäsi salavuoteussynnin ja kaikkien muiden syntiesi anteeksiannon. Isän Jumalan, pojan ja pyhän hengen nimessä. Aamen. Nouse ja mene Herran rauhaan, kiitä Jumalaa, joka on ottanut sinut armoihinsa, äläkä silleen enää syntiä tee!

Sillä aikaa kun lauletaan toisen katumusvirren säkeistöä, menee Ragnheidur kuoriin, jossa hän istuutuu vasemman puolen sisäreunalle tyhjälle paikalle Helga Magnuksentyttären ja äitinsä väliin. Sira Arni seisoo messukaapuun pukeutuneena alttarin edessä.

Hän tuntee vihlovaa harmia pakotuksen johdosta, mutta kun pitkä virsi ennen ehtoolliselle käyntiä on laulettu ja hän omin silmin näkee, millaisen kohtalon hän olisi tuottanut Dadille, itselleen ja heidän lapselleen, jollei hän olisi alistunut tähän pakkoon — lievenee hän tuskansa. Se näky, joka kirkonovelta kohtaa hänen katseensa, täyttää hänet kauhulla ja kammolla.

Heti synninpäästön jälkeen alkaneen yleisen herpautumisen perästä leviää nyt tuomiokirkkoon se hermostunut rauhattomuus, joka tavallisesti syntyy juuri ehtoollistoimituksen edellä — kun paatuneiden, jotka aina istuvat kauimpana oven luona tai pylväiden takana, täytyy poistua kirkosta. Eräs seurakunnasta tarkkailee tätä kohtausta pamppailevin sydämin: härkänavetassa seisovan hevosen omistaja. Ulos hiipivien ihmisten joukosta hän tuntee seimen laidalla istuneet maineettomat.

Virren päätyttyä Ragnheidur nousee ja polvistuu alttarikaiteen eteen. Hänen vasemmalle puolelleen tulevat naiset, oikealle miehet. Tämän laajan, polvillaan olevan puoliympyrän takana vartoaa toinen rivi seisovia ehtoollisvieraita. Öylättilautanen ja kalkki kimaltelevat. Mutta kuluu kauan, ennenkuin tulee hänen vuoronsa, sillä pappi aloittaa äärimmäiseltä oikealta laidalta ja lausuu muistutuksensa itsekullekin...

Kun vihdoinkin soitetaan pois kirkosta, menee piispantupaan kymmenen henkilöä: piispan perhe, rovasti, mattona Helga, Arni Joninpoika, koulumestari, tuomiokirkon pappi ja kirjuri. Ragnheidur värisee vilusta, ja täällä on lämmin. Mutta yhtäkaikki Helga Magnuksentytär vie hänet äänettömänä avoimesta ovesta uunitupaan, pannen hänet siellä tuoliin istumaan.

Hän on hyvillään saadessaan istua täällä hetkisen yksin. Hän kuulee sira Torfin lukevan jotakin, hänen isänsä ja Helga Magnuksentyttären välisen kauppakirjan... »sen kunniakkaan ja hyveellisen uskollisuuden vuoksi, jota piispa ja hänen omaisensa ovat hänen puoleltaan osakseen saaneet», kuulee hän... Svarfadardalin Holtin... joka hänen tytärtensä pitää saada omaisuudekseen... Lukemisen loputtua kuulee hän rahojen kilisevän pöydällä, Helga suorittaa kaksisataaneljäkymmentä riikintaaleria. Hänen isänsä kirjoittaa yksin nimensä alle koko perheestä, mutta kaikkien muiden nimet hän huutaa julki. Sitten syntyy äänettömyys.

— Tule tänne, Ragnheidur! kajahtaa hänen isänsä ääni.

Piispa osoittaa hänelle paikan kirjurinpenkillä ja viivyttelee kauan, ennenkuin ryhtyy puhumaan.

— Sen jälkeen, mitä tänään on tapahtunut, olemme me, sinun vanhempasi, päättäneet — Ragnheidur — ottaa sinut täydelliseksi perijäksemme ja sovintoomme.

Piispa on luullut Ragnheidurin nämä sanat kuultuaan nousevan istuimeltaan ja riemuissaan heittäytyvän hänen kaulaansa. Mutta tytär vain taivuttaa päätänsä kiitokseksi. Pitääkö hänen siis nyt vetää ojennettu kätensä takaisin?

— Jos sitä sydämestäsi toivot ja tottelet minun määräyksiäni, lisää hän viileämmin.

— Mitkä ovat määräyksenne, isä?

Mitkä ovat hänen määräyksensä! Näissä sanoissa on uhmaa, juuri se uhma hänen täytyy nujertaa. Ragnheidur ei saa tämän jälkeen tiedustaa ehtoja, hänen täytyy totella isäänsä ehdottomasti. Mutta tänään mestari Brynjolfur ei mieli enää kiihdyttää omaa eikä tyttärensä mieltä — synninpäästö on ollut hänestä tärkeämpi kuin kukaan aavistaakaan — hän virkkaa ainoastaan:

— Lue kirjelmä julki, sira Torfi!

Sira Torfi ottaa edessään olevan asiakirjan ja lukee äänekkäästi:

 Piispa M(estari) Brynjolfur Sveininpojan perinnönanto ja määräykset
 Ragnheidur Brynjolfintyttärelle 1662.

 Anno 1662 huhtikuun 20 päivänä olimme me allamainitut miehet,
 sira Torfi Joninpoika, Arnen pitäjän lavasti, Oddur Eyolfinpoika,
 Skalholtin koulumestari, Arni Halldorinpoika, tuomiokirkon pappi,
 Sigurdur Björninpoika ja Arni Joninpoika, Skalholtissa Ydretungessa
 saapuvilla ja kutsutut todistajiksi kuulemaan piispa M. Brynjolfurin
 sanoja ja näkemään hänen kädenlyöntinsä Ragnheidur Brynjolfintyttären
 kanssa, mikä siten tapahtui, että salavuoteuden tähden, johon
 Ragnheidur oli Dadi Halldorinpojan kanssa isänsä talossa langennut,
 joka julkisella lapsensynnytyksellä oli tietyksi tullut, jonka lapsen
 isäksi Dadi oli kirjallisesti tunnustautunut, niin että Ragnheidur
 sentähden Skalholtin tuomiokirkossa nyt huhtikuun 20 päivänä, joka
 sattui kolmanneksi sunnuntaiksi pääsiäisen jälkeen, meidän läsnä
 ollessamme oli saanut Arnen rovastikunnan rovastilta, sira Torfi
 Joninpojalta, julkisen synninpäästön, jonka johdosta maamme lakien
 mukaan oli tullut tiettäväksi, että hän oli kaiken perinnön isänsä ja
 äitinsä jälkeen viskannut pois ja menettänyt, jollei hänen osakseen
 tule sitä armahdusta, jonka laki myöntää isälle tai veljelle, jollei
 isää ole olemassa— senvuoksi, kaikkivaltiaan Jumalan tähden ja sen
 isällisen sydämen avulla, jota piispa tahtoi osoittaa tälle kurjalle
 ja harhaanjoutuneelle lapselleen, johtui hän, tyttären äidin Margret
 Halldorintyttären ja nyt täysi-ikäisen veljen Halldor Brynjolfinpojan
 suostumuksella, kunnioitettavien ja rakastavien ystävien kunniallisen
 kirkonpalvelijan sira Torfi Joninpojan, Arnen seurakunnan rovastin,
 piispan veljenpojan ja Ragnheidurin serkun, samoin kuin myöskin
 jalon päällikönlesken Helga Magnuksentyttären, piispan ja Margretin
 sukulaisen ja heidän molempien hyväntekosisarensa, neuvolla
 ja välityksellä, ottamaan mainitun Ragnheidurin täydellisesti
 perillisekseen, ikäänkuin hänen asiansa olisi loukkaamaton,
 seuraavilla määräyksillä ja ehdoilla.

 Että hän pelkää Jumalaa ja rakastaa häntä sydämellisesti ja
 vakavasti, uutterasti harrastaa hänen pyhää sanaansa lukemalla sekä
 raamattua että muita kristillisiä kirjoja ja sen mukaan ojentaa
 elämänsä ja vaelluksensa, niinkuin hän havaitsee sanassa ilmaistun
 Jumalan tahdon olevan, tottelee hyviä neuvoja ja kehoituksia sekä
 vanhempien että niiden henkilöiden puolelta, jotka hänen vanhempiensa
 sijalle asetetaan, kaikessa kristillisessä ja laillisessa, eikä
 heitä niitä tuulten ja säiden vietäviksi, vaan taivuttaa tuhtonsa ja
 mielensä kristilliseen kuuliaisuuteen ylempiään kohtaan.

 Samoin että hän tavoittelee kristillistä uutteruutta, ahkeruutta,
 työteliäisyyttä ja tietoja, niinkuin häntä käsketään ja hänelle
 määrätään, sekä edistyy niissä totisesti ja jumalanpelossa, mutta
 kavahtaa maailmallista riemua ja remua.

 Samoin kielletään häntä antautumasta samanlaiseen tai muunlaiseen
 haureuden rikokseen tai muihin tietyn karkeihin rikoksiin, joiden hän
 tietää olevan jyrkästi Jumalan pyhiä käskyjä ja kristityn ihmisen
 omaatuntoa vastaan. Vaan pyrkiköön hän nyt vakavasti kaikkiin
 naisellisiin hyveisiin ja koettakoon korvata ja hyvittää kaiken
 sen, mikä tähän saakka on ollut vajavaista, hartaasti tavoitellen
 kaikkia naishyveitä, päättäen elää tässä maailmassa säästäväisesti,
 oikeudenmukaisesti ja hurskaasti.

 Mutta jos tästä poiketaan tunnetusti karkeilla hairahduksilla
 tai suurella kelvottomuudella, niin olkoon tämä takaisinottamisen
 toimenpide ja sopimus kumottu ja peruutettu, hänen sitten enää
 saamatta toivoa korvausta tässä asiassa.

 Mutta läsnäolevat kunnialliset miehet toivoivat, että kävisi paremmin
 ja että Jumala armossaan häntä siihen auttaisi ja hänelle pyhän
 henkensä antaisi taluttamaan häntä kaikessa totuudessa nimellensä
 kunniaksi ja hänelle menestykseksi.

 Kaikki nämä hurskaat aikomukset lupasi Ragnheidur Brynjolfintytär
 isälleen ja äidilleen ja veljelleen varmasti ja kättä lyöden pitää
 vakavasti ja uutterasti ponnistellen, ja mikäli suinkin mahdollista on
 niitä uppiniskaisesti ja halveksuvasti rikkomatta.

 Sen vakuudeksi, että uskollisesti niin pidetään kuin edellä on
 kirjoitettu, merkitsivät piispa ynnä Margret Halldorintytär, Halldor
 Brynjolfinpoika ja Ragnheidur Brynjolfin tytär sekä sira Torfi
 Joninpoika, Helga Magnuksentytär ja kaikki edellämainitut todistajat
 omakätiset nimikirjoituksensa tämän alle, tämän edelläkirjoitetun
 täydelliseksi vahvistukseksi ja todistukseksi, mikä tapahtui samassa
 paikassa sekä samana vuonna ja päivänä kuin yllä.

Tämän lukemisen aikana Helga Magnuksentytär istuu mielessään hämminkiä ja sääliä mestari Brynjolfuria kohtaan, sitä surullista hämminkiä, jota tunnetaan, kun henkilö, joka riemumielin tahtoo antaa anteeksi, tekee virheen ja haavoittaa entistä syvemmin. Siinä se odottamaton ilo, jonka hän niin mielellään halusi valmistaa Ragnheidurille! Luulotteliko hän itselleen, että Ragnheidurista oli tärkeätä vain saada perintöoikeutensa turvatuksi? Tunsiko hän tyttärensä niin huonosti? Vai oliko hän, ylpeä mies, luonnostaan niin sokea naiselliselle ylpeydelle? Tokkohan hän muuten olisi nöyryyttänyt tytärtään tällä tavoin? Mutta sittenkin — sovinnon isällisen ankaruuden alla piili isällinen sydän, Ragnheidurin täytyi voida se oivaltaa. Siitä hän voisi mennä takaukseen.

Mutta Ragnheidurissa ei ole mitään muutosta havaittavissa. Hän istuu kädet sylissä pöydän ääressä ja virkkaa ainoastaan:

— Tahdon huolellisesti painaa määräyksenne mieleeni, isä. Saanko itse lukea ne?

Tähän varovaisuuteen — se voi pohjautua niskoitteluun, mutta myöskin vakavaan pyrkimykseen — ei piispalla ole mitään muistuttamista. Hän ojentaa asiakirjan Ragnheidurille, mutta sanoo, että tämän pitää lukea se uunituvassa, ja sulkee itse oven. Ragnheidur kuulee pian hiljaisen keskustelun sorinaa tuvasta, mutta hän on syventynyt tähän sopimukseen, joka hänen on tuokion kuluttua hyväksyttävä tai hylättävä. Hän lukee sen verkkaisesti, sanan sanalta. Hän on hyvillään siitä, että se on puettu ylimalkaisiin käänteisiin, sekä kiellot että käskyt, hänen vastaisesta suhteestaan lapseen ei ole mainittu mitään eikä Dadinkaan suorin sanoin, häntä ei lähetetä pois maasta, ei edes edellytetä, että hänen on matkustettava pois Skalholtista, sovintokirjan sanamuoto ei missään suhteessa sido hänen tahtoaan, mutta...

Mutta tämän sanamuodon takana piilevä henki valaa hänen sieluunsa kylmyyttä ja tyhjyyttä. Häntä odottava taistelu ei ole taistelua väkevämpää tahtoa vastaan — siihen hän voisi ryhtyä — vaan taistelua jotakin sellaista vastaan, mitä puuttuu, olemattoman ymmärtämistä vastaan. Hänen isänsä ymmärtää korkeimpia aineita, vielä enemmänkin, hän voi jopa rikkoa kirkon määräyksiä totellakseen ylempää lakia, oman omantuntonsa lakia sen joutuessa kosketuksiin muiden hädän ja heikkouden kanssa, niin syvä inhimillisen sydämen ymmärtämys hänellä on — milloin se sydän ei syki hänen tyttärensä rinnassa! Missähän on salvaa, joka voi tehdä sokeat silmät näkeviksi?

Lyhyen kesän, ei, osan kesää, hän on elänyt elämässä, ei sen kirjavalla pinnalla, vaan sen runsaassa, yksinkertaisessa riemussa, ei uneliaassa turvallisuudessa, vaan varastetussa rauhassa. Senjälkeen hänen ainoa ilonsa yhtyi erottamattomasti hänen kieltäymyksiinsä ja kärsimyksissä: äidinvaiston iloon silloinkin kun äiti on surullinen. Nyt hän on Skalholtissa, ja täällä hänen pitää kavahtaa maailmallista humua.

Hänet on kiskottu irti lapsesta. Viimeisen kerran hellittyään sen sylistään sen ollessa kahden kuukauden ikäinen ratsasti hän Braidratungasta julkiseen synninpäästöön tuomiokirkon lattialla. Elämänsä katkerimmasta hetkestä heti sen alentavimpaan. Nyt hän on Skalholtissa, ja täällä hänen tulee varoa maailman riemua ja remua.

Hän ponnahtaa pystyyn paperi kädessään ja polkee jalkaansa lattiaan, kuten lammas koiraa vastaan karitsa utareittensa alla.

Hän on kaksikymmenvuotias, kyllin vanha suojellakseen jälkeläistään; hän astuu tupaan, laskee paperin pöydälle isänsä eteen ja lausuu päättävästi, mikä kummastuttaa kaikkia, samalla kävellen edestakaisin lattialla:

— Tämän teidän sopimuksenne, isä, olen valmis vahvistamaan kädenlyönnillä ja allekirjoituksellani sekä pitämään sen.

Nyt se on sanottu. Kirkko on tyytyväinen huulien tunnustukseen, se ei kysy sydämen salaisimpia ajatuksia, ja koska hänen isänsäkään ei sitä tee, koska hän sanelee rauhanehdot, on parasta saada kaikki suoritetuksi mahdollisimman pian. Hän tarvitsee lepoa, hän tarvitsee rauhaa valmistautuakseen siihen taisteluun, jonka varaan hän on valmis panemaan kaikkensa, henkensäkin, jos niin vaaditaan.

Mestari Brynjolfur olisi mieluimmin nyt tavannut tyttäressään kiitollista nöyryyttä eikä tätä päättäväistä suostumusta. Hän toistaa suullisesti sopimuksen eri kohdat. Mutta niistä ei ole erimielisyyttä, sopimus vahvistetaan kädenlyönnillä. Hänen vanhempiensa ja veljensä kirjoittaessa nimensä paperiin kävelee Ragnheidur koko ajan edestakaisin, kunnes hänen isänsä huutaa häntä.

Hän istuutuu pöydän ääreen, hänen veljensä ojentaa hänelle kynän, mutta nyt hänen kätensä vapisee. Hän pistää kynän mustetolpon pohjaan saakka, kuivaa sitä kovasti reunaan, kovemmin kuin olisi tehnyt ollessaan levollisella mielellä, heti R:ää kirjoittaessaan hän näkee, että muste on sakkaista, kirjoittaa edelleen, kynässä on vain vähän mustetta, mutta hän ei kasta sitä uudelleen, se on varmasti kyllin hyvää, nyt kun hän allekirjoittaa omaa häpeäänsä. Sen alle on varmasti kyllin hyvä kirjoittaa nimensä puolittain kuivalla kynällä.

Niin pian kun hän nousee tuolista, levittää hänen äitinsä sylinsä hänelle ja halaa häntä hyvin hellästi. Piispa odottaa, kunnes kaikki ovat kirjoittaneet nimensä ja sitten hänkin sen tekee, ottaa hänet syliinsä. Kunpa tämä päivä vain päättyisi!

Mutta se ei ole lopussa, on pitkä aika maatamenoon. Hänen äitinsä tahtoo, että hänen pitää istua hänen ja Helga Magnuksentyttären luona ilta-ateriaan saakka, joka nautitaan kello viisi. Aterian jälkeen hän hiipii omaan asuntoonsa, lapsenpiiantaloon. Steinunn Finnintytär jää edelleen häntä palvelemaan. Mutta hän on nyt täällä yksin; se on hyvä, sillä sitä, mitä hän tahtoo tietää, ei Steinunn hänelle kerro. Ja hänen täytyy nyt alkaa ja tietää, mistä hänen on alettava. Eikö kenelläkään täällä kartanossa ole ollut hyvää sanaa varattuna hänelle? Mitä ovat sanoneet hänen veljensä Halldor, sira Arni, koulumestari Oddur?

Valgerdur Helgantytär! Hän voi sen ilmaista. Hän, Ragnheidur, ei ole vielä voinut tervehtiä häntä, hän on tuskin pistäytynyt ulkosalla tänään, ja nyt häneltä on kielletty panimossa istuminen! Mutta kukapa tietää, eikö hän kohtaa Valgerduria ulkosalla juuri tähän aikaan, he eivät voi puhella nyt, mutta he voivat sopia kohtauksesta. Ragnheidur kietaisee liinan hartioilleen ja kävelee edestakaisin panimon ja tunkion välillä. Turhaan, ja täällä hän ei voi varrota. Ihmisiä on liikkeellä kaikkialla kartanossa, hän ei välitä kohdata ketään muita, hän väistyy heidän tieltänsä. Hän pakenee heitä, hiipii talojen taitse ja kujien kautta ja rakennusrykelmien ulkolaidoilla, kunnes saapuu palvelijattarien talolle.

Yhtäkkiä hän seisahtuu kuin olisi saanut iskun sydämeensä. Hän kuulee sylilapsen itkevän siellä sisällä. Mutta hänen on mahdotonta liikuttaa jalkojaan, hänen täytyy kuunnella. Kumarainen vanhus Olafur Teitinpoika tulee näkyviin satulakamarin nurkan takaa. Ragnheidur odottaa ja tervehtii häntä. Ukko on ystävällinen, Ragnheidur pitää eniten iäkkäistä ihmisistä. Hän ei liikahda paikaltaan, mutta he keskustelevat.

— Mitä se on? tiedustaa hän äkkiä.

— Se on Ingibjörgin pienokainen.

Se on Ingibjörg Magnuksentyttären ja sira Sigurdur Torfinpojan lapsi, joka on syntynyt Ragnheidurin lähdettyä pois kotoa. Se on nyt yli puolen vuoden ikäinen. Ingibjörg on täällä vakinaisesti ja saa pitää lapsen luonansa.

Ragnheidur juoksee vanhuksen luota suoraan sänkyynsä. Hän pistää sormet korviinsa, mutta se ei häntä auta. Hän vain salpaa kirkumisen sisäänsä.

Sitten kutsuu Steinunn häntä; matrona tahtoo puhutella häntä. Hänen äitinsä määrää, mitä hänen pitää tehdä huomenna, milloin ja mitä hänen pitää ommella, milloin ja mitä hänen pitää lukea, pohtii hänen kanssansa suuruuksia ja pistoksia, levittää hänen eteensä piirroksia ja kaavoja.

Iäisyydeltä tuntuvan ajan jälkeen soitetaan iltamessuun. Ragnheidur istuu äitinsä ja Helgan välissä. Palvelijattarien talosta kuuluneet lapsenkirkaisut kaikuvat edelleen virrenveisuun seassa. Koko synninpäästötoimitus palautuu elävänä hänen mieleensä, nyt aavemaisena, kynttiläin valossa. Tahdotaanko hänelle tehdä vielä jotakin tänään?... Iankaikkinen Jumala!

X

Seuraavana päivänä saapuu Hrunista sanantuoja Skalholtiin, tuoden sira Arnille kirjeen hänen isältään. Sira Halldor on lähettänyt kaksi luotettavaa miestä Midfelliin saadakseen piispalle antamansa lupauksen mukaisesti Dadin vahvistuksen sovintokirjaan. Mutta Dadi on kieltäytynyt antamasta suostumustaan, ennenkuin on keskustellut veljensä kanssa.

Sira Arni selvittää asian piispalle ja huomauttaa hänelle siitä, ettei Dadi lainkaan seurustele omaistensa kanssa, joten on vain luonnollista, että hän tahtoo lähempiä tietoja niin tärkeästä asiasta. Hän pyytää piispalta lomaa kohdatakseen hänet heti huomenna ja lupaa palata saman päivän iltana hänen suostumuksensa taskussaan. Seuraavana päivänä on ankara jumalanilma, mutta varhain tiistaiaamuna sira Arni lähtee ratsastamaan Hruniin. Hänen isänsä lähettää miehen saattamaan häntä Midfelliin saadakseen heti kirjallisen tiedon tuloksesta.

Silloin käy ilmi, että syyt, joiden vuoksi Dadi on evännyt suostumuksensa, ovat osittain rauenneet. Hän on tahtonut varrota Ragnheidurin synninpäästöä ja kuulla luotettavan selostuksen sira Torfin hänelle esittämistä kysymyksistä. Nyt ovat Skalholtin tuomiokirkossa sinä päivänä olleet järkevät miehet kertoneet hänelle sira Torfin antaneen Ragnheidurille synninpäästön salavuoteudesta, joka oli tehty uhmasta hänen isäänsä kohtaan, sittenkun tämä oli pakottanut hänet valalle, joten synninpäästö oli puhdistanut hänet kaikista väärän valan epäluuloista.

Sira Arni kertoo hänelle synninpäästön jälkeisestä sovinnosta ja huomauttaa yksin senkin riittävästi osoittavan Brynjolfur Sveininpojan saaneen varmuuden siitä, ettei hänen tyttärensä ole syypää sellaiseen rikokseen. Dadi tahtoo täydellisen selonteon sovinnosta, ja hänen saamansa tiedot vahvistavat hänen toivoaan Ragnheidurin voitosta. Mutta muuten tämä sopimuskirja, joka häntä vaaditaan vahvistamaan, on hänestä senlaatuinen, että hänestä tuntuu siltä kuin hän ei enää koskaan voisi katsoa ainoatakaan sukulaistaan silmiin, jos hän allekirjoittaa nämä ehdot, joita on mahdoton hyväksyä. Ja kuta tiukemmin veli ahdistaa, sitä uhmaavammaksi Dadi käy, kunnes sira Arni katkeraksi kummastuksekseen tajuaa, että hän aikoo pitää päänsä. Hän ei tahdo allekirjoittaa sovintokirjaa.

— Jos mielit tehdä mitättömäksi vanhempiesi ja sukulaistesi sanan, kivahtaa sira Arni suuttuneesti, jotka näkevät tämän ainoan mukavan keinon vieläkin suurempien onnettomuuksien torjumiseksi, silloin minusta tuntuu, että aiot liittää valkoista mustaan. Eikä se tee Ragnheidurin oloa Skalholtissa helpommaksi.

— Kyllä, luiskahtaa Dadilta.

Sira Arni katsoo häneen ällistyneenä, ja nyt uskoutuu Dadi veljelleen, eihän hänellä ole tässä maailmassa ketään, jonka kanssa hän voisi puhella sydämenasioistaan. Hän voi kirjoittaa nimensä tämän paperin alle ainoastaan silloin, jos hän huolehtii siitä, ettei hän aiheuta omaisilleen ja sukulaisilleen ehtojen edellyttämää suurta tappiota. Ja siinä voi tulla muutos. Hän uskoo, että ajan mittaan Ragnheidurin onnistuu pehmittää isänsä mieli ja lopulta täydelleen voittaa hänen vihansa ja vastenmielisyytensä häntä kohtaan, kun piispa näkee, ettei mikään muu auta, ettei Ragnheidur suostu menemään naimisiin kenenkään muun miehen kanssa. Se vie paljon aikaa, sen hän tietää. Mutta tänä pitkänä aikana heillä täytyy olla joku, johon he voivat luottaa, ei ole puhettakaan mistään kohtauksista, mutta heidän täytyy voida lähettää toisilleen tietoja —

Sira Arni hypähtää pystyyn sängyn laidalta.

— Tämähän on ihan suoraa petosta piispaa kohtaan, säväyttää hän inhoten.

Dadin kaikki rukoukset ovat hyödyttömät. Sira Arni on vuorenvankka Dadin niitä perusteluja vastaan, kuinka hirvittäväksi olemassaolo muka käy heille molemmille ikuisen äänettömyyden muurin ollessa heidän välillään, ja piispan mielialan muutokseen hän uskoo yhtä vähän kuin siihen, että aurinko rupeaa kiertämään lännestä itään.

— »Paljas on veljettömän selkä», lausuu Dadi purevasti. Sinä epäät meiltä tämän palveluksen, mutta olenhan minä pannut parastani. Kirjoita hyväksymiseni sellaiseksi kuin haluat, minä käyn noutamassa todistajat.

Hän menee ulos — hänen mieleensäkään ei ole johtunut kieltäytyä hyväksymästä, se olisi petos Ragnheiduria kohtaan.

Dadi-rukka! miettii sira Arni. Se oli siis vain oveluutta. Mutta sellaista... sellaista varmaankin on rakkaus — silloin kun se saa vastarakkautta. Hän ottaa kynän ja mustetta sekä kirjoittaa hyväksymisen.

Talonpoika Ari Magnuksenpoika ja eräs toinen todistaja astuvat sisälle yhdessä Dadin kanssa. Jälkimmäinen ottaa paperin ja lukee »sovintosakoista minun huonon käyttäytymiseni ja Ragnheidur Brynjolfintyttären kanssa tekemäni salavuoteusrikoksen johdosta luvaten uskollisesti pitää sen, mitä siinä on minulle määrätty ja minulta vaadittu, kunniani ja omantuntoni kautta». Hän panee sen alle nimensä ja sinettinsä, ja sira Arni sipaisee isälleen pari riviä, ennenkuin lähtee ratsastamaan takaisin Skalholtiin.

Ei ole kulunut viikkoakaan synninpäästöstä, ennenkuin epäilykset Ragnheidurin syyttömyydestä vala-asiassa alkavat jälleen nostaa päätänsä, kunnes siitä vähitellen on tullut yleinen puheenaihe ja kunnes se vihdoin kulkee kulovalkean tavoin seudusta seutuun. Tämä epäily ei suinkaan ole yleisempi kuin päinvastainenkaan vakaumus, arvailut vaihtelevat, ja mahdotonta on aavistaa, kummalle puolelle voitto lopulta kallistuu. Joissakuissa taloissa tämän asian vatvominen johtaa jopa kiivastumiseen ja haukkumasanoihin, vie kauas alkukohdastaan, tai oikeammin kiertää ympyrää ja palaa samaan paikkaan: luokkaerotukseen.

Sen kytevistä kekäleistä on huhu puhallettu vireille — sen ovat tehneet pettyneet, ne, jotka ovat katkeroituneet elämänehdoista, ne, jotka vihaavat piispaa vain sen tähden, että hän on piispa. Nuori vintiö lähentelee nuorta neitoa liiaksi. Mutta koska neito on piispa Brynjolfurin tytär, ulvoo koko kansa hänen kanssansa ja on, Jumala paratkoon, vähällä määrätä maansurun. Nautoja kaatuu nälästä joka viikko, mutta ettekö usko, että kaikkialla haastellaan enemmän tästä haureuslorusta kuin nälänhädästä, joka on ovella?

Minkätähden ei kukaan säälinyt Gudbjörg Sveinintytärtä? Oliko hänen asemansa parempi, koska hän sai kaksoset? Ei, hänen kaksosilleen naurettiin, ja kun ne kuolivat, kehuivat kaikki häntä onnelliseksi. Hän ei ollut välinpitämätön pienokaisistaan, hänelläkin oli tunteet kuten piispantyttärellä, mutta hän oli rahvaanlapsi, hänen vuoksensa ei ryhdytty tällaisiin toimenpiteisiin, hän seisoi niiden haudan partaalla, ja seuraavana päivänä oli hän tehtävissään. Ja minkä rahvaantyttären luulisitte välttäneen piiskurinpaalua, jos hän olisi synnyttänyt lapsen neljäkymmentä viikkoa sen jälkeen, kun oli vannonut olevansa vapaa kaikista miehistä? Hah, haa!

Samalla kun ensimmäinen panettelu oli kuin aseen isku, joka viilsi hänen raikasta, nuorta lihaansa, on tämä viimeinen huhu myrkkyä, jota tiputetaan hänen vereensä. Ilkeyden hitaasti vaikuttavaa myrkkyä, joka lopulta jäytää kaiken inhimillisen luottamuksen juuret ja saa ihmisen pitämään koiran tai hevosen ystävyyttä parempana kuin ihmisten. Ainoastaan yksi ikävä puoli on tässä alistuvassa sopeutumisessa elämään: alistuja on itse ihminen, hänen on pakko seisoa pystyssä, kahdella jalalla, pakko seisoa, kunnes kaatuu.

Piispa Brynjolfurilla on suurempi elämänviisaus kuin hänen nuorella tyttärellään; kaiken tämän hän on arvannut ennakolta, mutta hän ei voi käydä siihen käsiksi. Hänen täytyy tyytyä omaan vakaumukseensa, se on nyt hänelle pääasia, se ja lisäksi se, että viranomaisten varalta on hänellä kaikki kunnossa, jos niin vaaditaan.

Juoruilun kanssa hän ei ryhdy uuteen kamppailuun. Mutta hänen toimettomuudessaan on kuitenkin tällä kertaa inhimillisellä turhamaisuudella osansa. Jos hän voisi nujertaa tämän huhun — voisi hän kuitenkin tehdä sen ainoastaan yhdellä keinolla: esittämällä räikeitä ja kiistämättömiä todistuksia siitä, että hänen tyttärensä oli osoittanut häntä kohtaan hävytöntä uhmailua. Siihen hänellä ei ole ensinkään halua.

Mutta Dadi Halldorinpoika syöksyy tällöin suoraan ansaan, johon hän takertuu. Tällaista Ragnheidurin kunnian tahraamista hän ei suvaitse. Niin vastenmielistä kuin hänestä onkin, että hänen pitää ottaa tämä asia puheeksi, avata ovi heidän pyhättöönsä asiaankuulumattomien kolkuttaville hyppysille, tekee hän sen, hän ei jätä käyttämättä ainoatakaan tilaisuutta puolustaakseen Ragnheiduria näitä juoruja vastaan. Mutta hän ei saavuta sillä mitään muuta kuin sen, että tekee itsensä naurettavaksi. Dadi-parka, joka on sallinut ilkeiden tyttöjen vietellä hänet kahtena vuonna peräkkäin!

Eräänä päivänä Midfellissä hän mennessään navetan ohitse kuulee karjarengin hyräilevän laulua, seuraavansisältöistä pilkkalaulua hänestä ja Ragnheidurista: Dadi on viaton poika, kolmen kyynärän mittainen lapsonen, suojelkaa häntä kaikelta pahalta, mutta erikoisesti naisvintiöiltä, sillä Dadi ei vielä ole naisenkestävä. Dadi ryntää navettaan, tarttuu mieheen ja on vähällä särkeä jokikisen luun hänen ruumiissaan. Mutta tästä päivästä alkaen hän oivaltaa, että nauru on riistänyt häneltä aseet. Kiertäköön juoru, kunnes väsyy, lohduttaa hän itseään. Mutta juoru oli sitkeä, se jäi elämään vuosikausiksi, vuosisadoiksi.

Yhteen henkilöön tekee kuitenkin tämä huhu — tai oikeammin tarkka selostus Ragnheidurin synninpäästöstä — Dadille edullisen vaikutuksen: hänen isäänsä.

Iäkäs rovasti on suuttumuksen ja ilon sekaisin tuntein kuunnellut poikansa Arnin esittävän tätä selostusta sinä päivänä, jona hän kävi noutamassa Dadin allekirjoituksen. Sira Arni ratsasti pois, mutta harmi ja ilo jäivät jäljelle. Sira Halldor ei suinkaan ole varma, olisiko mikään inhimillinen mahti, jos hän huhtikuun yhdentenätoista päivänä olisi tiennyt, mitä nyt tiesi, kyennyt taivuttamaan hänet suostumaan niin ankariin ehtoihin. Mutta toisaalta ei hänestä tunnu ainoastaan siltä, että hänen poikansa kunnia on puhdistunut ilkeästä tahrasta, vaan että myöskin raskas kivi on raivattu pois hänen tieltänsä. Hän ei ole ollut mukana väärän valan puuhassa, hänen rikoksensa kirkkoa vastaan ei ole niin vakava kuin se näytti olevan, eikä sen tarvitse olla hänen virkaylennyksensä esteenä. Jos piispa ajan mittaan epää häneltä sen, tekee hän sen kostonhimosta.

Huhtikuun lopussa sira Halldor itse ratsastaa Midfelliin tyttärensä Gudrunin saattamana tarjoamaan Dadille isällistä sovintoaan — noutamaan häntä kotiin.

Jo samana iltana havaitsee sira Halldor kotona Hrunissa, että niin kovasti kuin hänen vanha ystävänsä hänen mielestään onkin häntä kohdellut, ei hänen pahastumisensa ole mitään sen palavan katkeruuden rinnalla, jota Dadi tuntee piispaa kohtaan sovinnonteon jälkeen. Kaksi seikkaa ovat pahimmin tehneet allekirjoittamisen hänelle vaikeaksi. Toinen — tehty ainoastaan hänen nöyryyttämisekseen, mutta sira Halldorin silmissä mitätön pikkuseikka: että hänen pitää olla kuuliainen Halldor Brynjolfinpojalle, poikaselle, joka on istunut hänen polvellaan, nuorukaiselle, joka kaikissa suhteissa on hänen alapuolellaan, lukuunottamatta syntyperää.

Toinen häntä loukkaava seikka on se, että hänen on tästä alkaen pakko olla mestari Brynjolfin mieskohtainen velallinen, olla itse hänelle pitkälti velkaa kolmesataa riikintaalaria. Hänen isänsä huomauttaa hänelle piispan ensi sijassa osoittaneen luottamusta Dadia kohtaan sallimalla hänen mieskohtaisesti ottaa vastuulleen tämän sakkojen tähteen. Dadi käsittää sen, ja siitä se johtuukin. Hänellä ei ole monta keinoa näyttää mestari Brynjolfurille, ettei hän tavoittele hänen luottamustaan eikä muutakaan suosiota hänen puoleltaan, niin kauan kuin sellainen sopimus on voimassa, mutta jollei hänen isänsä pane vastaan, ratsastaa hän näinä päivinä Arnarbailiin pyytämään sukulaistaan sira Jonia ottamaan vastatakseen tästä velasta. Sira Halldor lupaa harkita asiaa.

Mielihyväkseen hän tässä näkee selvän merkin Dadin kunniantunnosta, ja jo seuraavana päivänä hän kirjoittaa piispalle kirjeen, jossa hän pyrkii tämän puheille Skalholtiin neuvottelemaan sakkojen maksamattomasta määrästä — sopiiko hänen tulla ensi maanantaina, toukokuun viidentenä päivänä?

Piispan vastaus on lyhyt, hän on valmis keskusteluun tiistaina, toukokuun kuudentena.

Sira Arni Halldorinpoika on rahtusen rauhaton, kun hänet tuona päivänä kutsutaan piispantupaan, jossa hänen isänsä ja sisarensa jo istuvat vastapäätä piispaa. Hän pelkää isänsä jollakin tavoin joutuneen Dadin vaikutusvaltaan tämän tultua kotiin ja heidän sovittuaan. Mutta sira Halldor tuntuu punnitsevan jokaista lausumaansa sanaa, hän on selvä ja suppeasanainen sekä päättäväinen, peräti asiallinen. Poikansa Dadin pyynnöstä hän haluaa itse ottaa suorittaakseen sakkojen maksamatta olevan osan ja vastatakseen siitä, joten piispa nyt vapauttaa Dadin kaikesta salavuoteuteen ja neitsyenraiskaukseen perustuvasta syytteenalaisuudesta. Hänen korkea-arvoisuutensa saa itse määrätä, milloin sira Halldorin tulee suorittaa velka loppuun, siten rajoitettuna kuin piispa tietää hänen varojensa myöntävän.

Mestari Brynjolfur huomaa tästä selvästi Dadin katkeruuden. Mutta hän ei salli sen purkautua isän niskaan. Hän ehdottaa, että velka maksetaan viiden vuoden aikana, ensimmäinen viidennes tämän kuukauden lopussa, samalla kun talot luovutetaan — jos se on sira Halldorille sopivaa.

»Maksusopimus» kirjoitetaan, ja todistajat kutsutaan sisälle. Loppusanoiksi piispa sanelee Sigurdur Björninpojalle: »Tämä suoritussopimus tehtiin sira Halldor Dadinpojan vapaasta ja hyvästä tahdosta hänen oman toivomuksensa ja kirjallisen pyyntönsä mukaisesti.»

— Sen lauseen tahdon tässä sopimuksessa olevan, selittää piispa kääntyen sira Halldorin puoleen.

— Se on myöskin minun toivomukseni ja tahtoni, herra, vastaa iäkäs rovasti.

Ragnheidur Brynjolfintyttärellä ei ole aavistustakaan siitä, että Gudrun Halldorintytär on Skalholtissa. Hän saa sen tietää vasta illalla, heidän jo aikoja sitten poistuttuaan. Hänen äitinsä on kutsuttanut hänet luoksensa tänä päivänä, ilmoittanut, että hänen tällä kertaa sopi ensin ommella ja sitten lukea täällä, mutta että hän senjälkeen saisi vapaata yhtä pitkän ajan, kolme tuntia. Vasta ensi kerran hän saa niin pitkän loman yksitoikkoisesta työskentelystään, hän on iloisesti tervehtinyt sitä yli kaksiviikkoisen ankaran valvonnan lievennyksenä, hän on suorastaan tuntenut lauhan lämmön kohoavan kovettuneeseen mieleensä ja päättänyt antaa äitinsä havaita, että hän osaa pitää arvossa vähäisintäkin hänelle osoitettua ystävällisyyttä. Nyt hänen lihaksensa jännittyvät vihasta.

XI

Nyt on Skalholtissa kevät.

Nyt on kevät, jonka vertaista kumaraiset vanhuksetkaan eivät ole nähneet. Kristuksen taivaaseenastumisen päivästä, toukokuun ensimmäisestä viikosta, voidaan joka päivän sanoa lisänneen edellisen viehkeyttä, kunnes vainiot, rinteet ja niityt näyttävät yhdistäneen kaiken vaaleanvihreän rehevyytensä, samalla kun tunturit kohoavat puhtaan paljaina, ilman kasvullisuutta ja lunta, sinertävän kirkkaassa ilmassa, jyhkeinä kolosseina kiehtovassa kuulakkuudessa. Joutsenjono tunturijärviä kohti, villihanhiparvi kiilamaisessa lennossa, ruskea riekko valkean sijasta, kaikki se on jo ammoin leikittyä; nyt vastaa tyllikurmitsa tyllikurmitsalle ja kapustalintu kapustalinnulle Skalholtista pohjoiseen olevassa kaislikossa, samalla kun näkymättömät kurpat joka puolella leviävillä soilla ja niiden yläpuolella keskeytymättä jatkavat loistavaa, hivelevää, mutta melkein arvoa-alentavaa kilpailuaan kuovin kehnon vihellyksen kanssa.

Yö on miltei yhtä lämmin kuin päivä, kolea kevätyö! Levykivillä laskettuja käytäviä reunustavat ojat ovat kuivia kuin elokuun lämpimimpänä aikana, lantakorien kaikki liitokset natisevat kuivuudesta, jos niihin kajoaa vainioilla suoritettujen kevättöiden jälkeen. Ja sellaista kestää koko heinänkorjuun ajan, ennustavat pitkäsukkaiset meteorologit, koska tänään ei muuttunut. Tänä iltana valvovat kaikki kauan. Tänä yönä kylvetetään lapsia kasteessa. Ja tänä yönä merkit ilmaisevat tulevia tapahtumia. Nyt on nimittäin juhannusaatto — vigilia nati beati Johannis baptistae. [Autuaan Johannes Kastajan syntymän valvojaiset.]

Ragnheidur Brynjolfintytär istuu käsitöineen ulkona vainiolla ja odottaa, että häntä huudettaisiin. Mestari Brynjolfur järjestää parhaillaan testamenttiaan, ennenkuin hänen poikansa lähtee ulkomaille — Halldor matkustaa Englantiin ensi kuussa — he istuvat kaikin piispantuvassa, myöskin hänen äitinsä, mutta Ragnheidur on hyvillään, kun hänen ei tarvitse olla siellä mukana; riittää, että hän kirjoittaa nimensä paperiin muiden keralla, sittenkun testamentti on luettu julki. Hän istuu täällä pohjoispuolisella kummulla ajotien läheisyydessä, hän on kaikkien pihallaolijain näkyvissä, mutta se on samantekevää, tämä on ainoa paikka Skalholtissa, mistä näkee Hruniin.

Hänen työnsä on äänetöntä, samoin kuin hänen elämänsä nykyisin on väritöntä ja kelmeätä. Mutta niin pitää olla, hänen vanhempansa eivät koskaan valita hänen käyttäytymisensä vuoksi; he ovat ankaria, mutta heidän anteeksiantonsa on täydellinen. Heidän anteeksiantonsa! Hänen pernassaan ei asu ilo, sen he erottavat, mutta mitähän he sanoisivat, jos he näkisivät syvemmälle ja käsittäisivät, millaisia ajatuksia hänen munuaisissaan syntyy ja millaiset halut hänen maksaansa kiihoittavat?

Kas, nyt se hänet valtaa. Ikäänkuin taikasauvan, hyvän tai pahan, hipaisusta Ragnheidur unohtaa askartelunsa ja päästää kätensä vaipumaan helmaan. Hän on taaskin ruumiillisten muistojensa vallassa. Hänen silmänsä laajenevat ja kirkastuvat, hän siristää niitä, samalla kun hän keikauttaa niskaansa taaksepäin ja hitaasti tyhjentää keuhkonsa avoimen suun kautta. Karjankellojen etäinen kilkatus ja lintujen läheinen viserrys hivelevät hänen korviaan, hänen sieraimensa laajenevat, janoten väkevää, mehevää tuoksua, hänen verensä kohisee ja kirpelöi, suloisuutta, tuskaa ja tyhjyyttä. Tämä hänen Dadiin kohdistuvan ikävöintinsä raju, ajoittainen viriäminen, tämä vaihtelu, joka rajoittuu hänen ruumiiseensa, on nyt hänen elämänsä ainoa vaihtelu.

Mitä tahansa hän puuhaileekin, mitä uusia askareita hän saakin muiden puuhiensa jälkeen tai väliin, tausta on aina sama, jokapäiväinen, tippumista muistuttava yksitoikkoisuus. Milloin hän saa uudelleen tavata Dadin, milloin hän saa jälleen nähdä lapsensa?

Tämän jäytävän yksitoikkoisuuden rinnalla eivät hänen olosuhteittensa pienet muutokset merkitse mitään. Kaksi viikkoa sitten Steinunn Finnintytär luopui hänestä ja poistui Skalholtista, omasta toivomuksestaan. Piispa oli käskenyt hänen pitää Ragnheiduria tarkoin silmällä, mutta sittenkun piispantytär oli kaksi kertaa noussut jalkeille häntä aikaisemmin, kyllästyneenä virumaan pitkänään valveilla yöllä, joka on valoisa kuin päivä, teki Steinunn päätöksensä. Hän ei tahtonut palvella Ragnheiduria tällä tavoin. Mutta hän oli niin iloissaan piispan antamasta todistuksesta, että hän näytti sen Ragnheidurille. Ragnheidurilla ei ole paljoakaan iloittavaa, mutta tästä hän sai taaskin vahvistuksen siihen, kuinka vähän hänen isällään oli tapana ottaa selkoa palvelusväkensä oloista. Eikö tässä suuressa kartanossa voinut yhtenään tapahtua kaikenlaista piispan tietämättä? Hän kirjoitti tässä, että »tämä hurskas neito on käyttäytynyt moitteettomasti ja virheettömästi koko sen ajan, jonka hän on ollut luonani Skalholtissa, kuten hän sanoo, viisi vuotta».

Hänelle on heti annettu uusi palvelijatar, keski-ikäinen leski, joka on jumalaapelkääväinen ja niin ankara tavoissaan, että hän joka ilta kääntää sänkynsä kohdalla riippuvan apostoli Pietaria esittävän öljytaulun seinään päin riisuutumisensa ajaksi — hän ei ole tottunut kuviin. Ragnheidurille on tämän naisen läsnäolo kidutus; hän on yhtä ärsyttävän tahditon kuin Steinunn oli aran hienotunteinen — mutta ajanmittaan ei sekään merkitse mitään.

Sillä ainoa keino, joka hänellä on yleensä saadakseen elämänsä siedettäväksi, on totuttautua täydelleen välinpitämättömäksi ympäristöstään. Hän oivaltaa aivan selvästi, että samalla tavoin kuin nämä kaksi kuukautta Skalholtissa ovat kuluneet, samoin on hänen elämänsä jatkuva ainakin kokonaisen vuoden. Kun sira Arni Halldorinpoika kertoi hänelle niistä pakkoehdoista, jotka piispa on asettanut hänelle ja hänen sukulaisilleen — hän ei tietenkään pue ajatuksiaan tällaiseen muotoon — valtasi Ragnheidurin vimmainen katkeruus isäänsä kohtaan. Mutta hänen oma katkeruutensa melkein herpautui, kun hän myöhemmin näki, kuinka yletön viha hänen isässään leimusi Dadia kohtaan. Kuluu pitkä aika, ennenkuin hän voi edes vihjata isälleen asioistaan...

— Ragnheidur! huudetaan käytävävallin ulkonemalta.

Siellä on hänen veljensä, hän nousee seisomaan.

Hänen astuessaan piispantupaan istuvat siellä hänen omaistensa lisäksi tavanmukaiset todistajat, piispanistuimen neljä virkamiestä. Hän sijoittuu äitinsä viereen, ja piispan kehoituksesta lukee Sigurdur Björninpoika nyt testamentin — hän on sen kirjoittanut.

Pitkä asiakirja, joka nyt luetaan, on aiheuttanut mestari Brynjolfurille paljon huolia ja päänvaivaa. Vastaisen varalta turvatakseen poikaansa Bessastadirin vallan — Tanskan vallan — taholta, joka on vuosi vuodelta hankkinut haltuunsa yhä suurempia maatiloja täällä etelän puolella, on hän viime vuosina sijoittanut suuria rahaeriä itäisen alueen tiloihin. Itse piispa on hyvissä suhteissa näihin vallanpitäjiin, mutta Halldorilla ei ole selkärangassaan rautatankoa, joka olisi hyvä olemassa tässä elämässä. Hän saa periä itälaidan talot, jotka ovat kauimpana Bessastadirista; useimmat niistä ovat suuria kartanoita, siellä hän asukoon, siellä hän voimistuu päälliköksi. Ragnheidur sitävastoin — hän saa Borgarfjordenissa sijaitsevat tilat, muun muassa piispan kauniin uudistalon, Skorradalin Grundin.

Piispa arvioi koko omaisuutensa, sekä kiinteän että irtaimen, yhdeksäksisadaksi hundredeksi. Ja sen hän jakaa lain ja oikeuden mukaisesti lastensa kesken: poika saa kaksi kolmasosaa, tytär yhden. Kun Ragnheidur saa sellaiset myötäjäiset, olisi hän tavoiteltavin naima-ikäinen neito Islannissa, jos hänen kunniansa olisi tahraton. Mutta se ei kuulu testamenttiin — tässä suhteessa täytyy anoa armoa korkeammalta taholta.

Tämän loputtoman maahundredien luetteloinnin, tämän kiinteimistö- ja irtaimistonumeroiden hokemisen aikana Ragnheidur istuu mielessään ainoastaan ajatus, tuleeko ehkä kohta erikoisia määräyksiä hänestä ja hänen elämästään —

»niin että koko hänen omaisuutensa kiinteänä ja irtaimena on kolmesataa hundredea».

Sitten tulee piispan eläkeläisiä koskevia määräyksiä, »joille määrään varattavaksi heidän kaikki tarpeensa, niin että kaikki on kelvollisesti sekä Jumalan että ihmisten edessä».

Taaskin lukuja ja maahundredeja. Senjälkeen tulee määräys äidistä:

»tahdon nimittäin, että hänellä on koti ja palvelus Ragnheidurin luona».

Mitä nyt vielä on jäljellä, kokonainen sivu?

— »Määrään, että näiden minun lasteni tulee pelätä Jumalaa ja kunnioittaa kuningasta sekä kaikkea kristillistä esivaltaa, tehdä hyvää, etenkin uskon tyyssijoja kohtaan, sekä rakastaa ja harrastaa Jumalan sanaa ja kaikkia kristillisiä hyveitä, inhimillistä viisautta, urheilua ja tieteitä, ja ohjata lapsensa niihin — jos heille sellaisia suodaan — kuten olen heille toisessa kohdassa laveasti määrännyt. Heidän tulee pitää yhtä kaikessa kristillisessä ja laillisessa, eivätkä he saa luovuttaa muille näitä omaisuuksiaan, eivät kiinteitä eivätkä irtaimia, toistensa tietämättä ja hyväksymättä, sillä olen uhrannut paljon saadakseni kaiken tämän koolle niin kuin minusta tuntui sopivalta kummallekin omalle seudulleen.»

Keskeytys.

»Edelleen varaan itselleni kaiken tämän omaisuuden vapaan ja esteettömän käyttövallan.» Niin, niin, niin, se on holhousmerkintä; minkätähden hän lukee niin verkkaisesti? Rupeaako hänen, Ragnheidurin, sydän tykyttämään hänen nyt istuessaan täällä kuuntelemassa testamentin lukemista?

»Lopuksi.»

Lopuksi, nyt se tulee.

»Lopuksi toivon kaikkivaltiaan Jumalan antavan siunauksensa näille lapsille sekä valavan heidän sydämeensä pelkonsa ja rakkautensa, taitoa ja tahtoa kaikkeen hyvään, suojelevan ja varjelevan heitä kaikesta pahasta ja opettavan heitä, että tämä heidän omaisuutensa koituisi heille ja heidän oikeudenmukaisille perillisilleen ja jälkeläisilleen pitkäaikaiseksi eduksi ja onneksi, Jumalan isällisen tahdon mukaan. Niin sanon Jeesuksen nimessä. Aamen!»

Ragnheidur katsoo lattiaan alakuloisena, harmistuneena itseensä, masentuneena. Hän on istunut täällä kuin tulisilla hiilillä — toivossako eikä pelossa? Siinäkö toivossa, että uudet, ankarat ehdot tarjoisivat hänelle nyt tilaisuuden uudelleen nousta koko entisessä uhmassaan? Mutta tässä ei ollutkaan kovia ehtoja, ei yleensä minkäänlaisia ehtoja. Ei tietenkään tunnustettu hänen poikaansa laillisesti syntyneeksi perilliseksi, oli koetettu esittää asiat niin, että kuulostaisi siltä kuin lasta ei ylimalkaan olisikaan. Kaikki muu hyvyyttä. Kaikki muu. Kotiin palattuaan hän on salannut ylpeytensä ihmisiltä. Onko se mahdollista, onko se mahdollista sitä menettämättä, eikö se tylsisty ja kutistu kokoon? Hänen veljensä Halldor nousee kiittämään isäänsä ja äitiään — ja nyt — nyt hänkin nousee. Hän kietoo kätensä isän kaulaan, menee hänen luotansa ja kietoo kätensä äidin kaulaan. Kaikki muu — muu on hyvyyttä.

Puoli tuntia myöhemmin soitetaan iltamessuun. Sen loputtua ei yhtä kaikki kuitenkaan mennä sisälle. Juhannusaatto vetää mukaansa.

Kivetyt käytävät ovat täynnä väkeä.

— Samanlainen viehättävä, tyyni sää on huomennakin, kuuluu lännen puolelta.

— Sellaista jatkuu mätäkuuhun saakka, erottuu idästä.

Ragnheidur menee heti asuntoonsa ja paneutuu makuulle. Vähän senjälkeen saapuu palvelijatar.

— Neitsyt käy makuulle ennen kaikkia muita tänä iltana, huomauttaa hän.

— Niin, minua väsyttää.

Nainen on velvollisuudentuntoinen, hän ei saa sallia Ragnheidurin olla täällä yksin, joten hänen sopii yhtä hyvin mennä sänkyynsä. Niinpä hän suorittaa tavanmukaisen temppunsa apostoli Pietarille ja alkaa riisuutua. Mutta häntä ei nukuta. Hänen on vaikea olla ääneti, ja hän aloittaa pitkän jaarittelun:

— Tänä päivänä, itse juhannuksena, menin seitsemänkolmatta vuotta sitten naimisiin Thorsteinn-vainajani kanssa, silloin aurinko kolmena päivänä menetti kaiken valonsa ja tuli veripunaiseksi, mutta sai jälleen luonnollisen värinsä ennen häitämme. Mutta ne olivat yksinkertaiset häät, sillä hänellä oli kiire, ja sentähden kävi niinkuin kävi, että hän seuraavana vuonna kuoli isoonrokkoon, kolmanteentoista tänne tulleeseen. Minä jos kukaan tiedän, mitä suru on, mutta olin kuitenkin kylliksi ihmismäinen ollakseni menemättä uudelleen naimisiin, vaikka minulta ei puuttunutkaan kosijoita, sillä sen sanon teille, hyvä neitsyt, ettei yksikään nainen voi tuntea pyhää rakkautta muuta kuin yhtä miestä kohtaan, sanottakoonpa mitä tahansa...

— En halua kuulla lörpötystäsi, tokaisee Ragnheidur, kääntyen seinään päin.

Nainen on ääneti, nousee istumaan vuoteessaan, ja Ragnheidur luulee saavansa nyt olla rauhassa. Mutta ennen pitkää hän kuulee:

— Se ei ole mitään lörpötystä.

Äänestä soinnahtaa ilkeys ja kiukku, mutta Ragnheidur ei ole kuulevinaan. Sitten singahtaa piikki:

— Mutta kukaan, joka ei ole kokenut pyhää rakkautta, ei tunne sitä. Ja sen minä tiedän, ettei minun Thorsteinnillani ollut muita naisia ennenkuin hän sai minut. Ja se oli minun onneni. Jumalalle kiitos ja kunnia!

— Vaikene, iljettävä nainen, ja ole hiljaa! käskee Rangheidur ja nousee istualleen sängyssä.

Hän odottaa hetkisen ja paneutuu sitten jälleen pitkälleen.

— Onko se tämäniltainen hyvän yön toivotus? sähähtää nainen hampaittensa välistä.

Rangheidur ei vastaa.

— Kaikkivaltias Jumala suokoon teille hyvän yön — neitsyt, sähäyttää nainen, kääntyen.

Ragnheidur seisoo hänen sänkynsä vieressä ja sivaltaa hänelle korvapuustin.

— Tästä puoleen toivotan sinulle hyvää yötä tällä tavalla, jos enää puhuttelet minua ollessani vuoteessa.

Nainen alkaa itkeä ja rukoilla. Sitten hän kohdistaa sanansa Ragnheidurin vuoteeseen, kähisten raivosta:

— Tämän saa hänen korkea-arvoisuutensa tietää! — minkä jälkeen hän taaskin antautuu rukouksiinsa.

Ja vähän myöhemmin rukoukset voittavat, herättäen hänessä jalon päätöksen: Hän ei tahdo hiiskua mitään hänen korkea-arvoisuudelleen. Hän tahtoo kantaa sen ristin, joka on hänen hartioilleen laskettu, ja palvella tätä synnintekijätärtä. Ja palvelijattaret vielä luulevat tämän merkitsevän hänelle ylennystä hänen halvasta palvelijattarenasemastaan! Eiköhän piispa tiennyt, mitä teki valitessaan hänet, hän ei aio pettää mestarin luottamusta. Vuoteessani! Jumala tietää, onko edes hänen vuoteensa puhdas. Koko kartanossa ei varmasti ole ainoatakaan kojua, jota he eivät ole saastuttaneet. Eikä se pälkähtänyt kenenkään päähän ennenkuin kauan, kauan jälkeenpäin, joskin heidät yllätettiin milloin mistäkin. Ei voi sanoa, että piispantytärtä alettiin epäillä liian aikaisin. Ajatella — heinälato! Satulakamari! Hyi, ääntää hän vain, hyi!

XII

Koko tämän kesäkuun viimeisen viikon aikana on Skalholt jännittyneen levottomuuden keskipiste, joka lyhyessä ajassa on levinnyt kaikkiin seutuihin, pitäjään toisensa jälkeen, lopulta yli koko maan. Portlandista Langanesiin, Papeystä Flateyhyn saakka esitetään samat kysymykset, tuodaan julki sama pelko, tähyili ään samoja toiveita. Kaikki muut onnettomuudet, talvinen nälänhätä, keväällä karjassa sattuneet kuolemantapaukset, jopa ihmisten nälkäkuolema pohjoisalueella, ovat ainoastaan varjoja, jotka häipyvät taivaalla leijailevien, synkkien, uhkaavien pilvien luomaan pimentoon. Taivas painaa maata, painaa ihmisten rintaa, tekee heidän painonsa taakaksi ratsuille, kun he nyt ovat joukoittain lähteneet sinne, mihin heidät on kutsuttu, siihen paikkaan, jonka nimi nyt on kaikkien huulilla, lapsen, joka ensi kerran tavaa sen nimen, vanhuksen, joka kuiskaa sen viimeisellä henkäyksellään. Yleiskäräjille.

Ensimmäisissä laivoissa, jotka kuukauden puoliväIissä saapuivat Köpenhaminasta, on Henrik Bjelke lähettänyt voudilleen Bessastadiriin kuninkaallisen kirjelmän piispoille, laamanneille ja kaikille piirikunnanesimiehille; kirjelmässä käsketään heitä valitsemalla oikeutetut edustajat koko maalle valmistamaan uskollisuuden valan vannomista kuningas Fredrik Kolmannelle; samalla on lääninherra ilmoittanut saapuvansa näille käräjille, joilla uskollisuudenvala on vannottava.

Yleiskäräjät ovat ennenkin vannoneet uskollisuudenvalan kuninkailleen, eivät aivan jokaisen hallitsijanvaihdoksen jälkeen, mutta aina kun sitä on vaadittu. Viimeinen uskollisuudenvala, joka vannottiin Fredrik Kolmannen astuessa valtaistuimelle, Henrik Bjelken puheenjohdolla silloin kuten nytkin, on yhäti tuoreessa muistissa. Mutta nyt pitää vala vannoa samalle kuninkaalle, eikä kukaan voi olla epätietoinen, mitä se merkitsee. Viime vuoden tammikuussa olivat tanskalaiset alistuneet perinnöllistä yksinvaltaa tahtovaan lakiin, heikentyneen aateliston pannessa voimattoman vastalauseensa. Saman vuoden elokuussa norjalaiset noudattivat heidän esimerkkiään ilman vastarintaa. Juuri tätä vaaditaan nyt, vuotta myöhemmin, islantilaisilta.

Tanskassa tämä toimenpide, yksinvallan toteuttaminen, oli kuitenkin laadultaan säätypoliittinen. Kuninkaan tukemisessa etuoikeutettua aatelissäätyä vastaan, aateliston vallan täydellisessä murtamisessa, Tanskan porvaristo näki omaan kukoistukseensa ja kohoamiseensa vievän keinon. Norjalaisten mukautuvaisuus oli ymmärrettävissä siltä kannalta, että he nyt jo neljänneksen toista vuosisataa olivat olleet ilman valtioneuvostoaan ja siten todellisuudessa syrjäytettyjä maan lainsäädännöstä, minkä lisäksi he olivat menettäneet oman vanhan kielensä — mitkä molemmat olivat uhreja Tanskan yliherruuden alttarille.

Toisin Islannin laita.

Islannin valtiomuodon historia jakautui suurin piirtein katsottuna juuri tänä kesänä, 1662, kahteen melkein yhtä pitkään ajanjaksoon, jotka molemmat käsittävät neljä vuosisataa. Koko ensimmäisen jakson ajan, maahantulon ajoista asti, oli Islanti ollut vapaa valtio, järjestetty vapaampien periaatteiden pohjalle kuin mikään muu valtio aikaisemmin tai myöhemmin — valitettavasti niin vapaiden, että itse vapauteen sisältyi tämän valtiojärjestelmän pirstoutumisen itu.

Ne päälliköt, jotka mieluummin luopuivat tiloistaan ja arvostaan Norjassa kuin sallivat sekautumista toimintavapauteensa — nämä miehet ja heidän jälkeläisensä, jotka ottivat pohjoismeren laajan, neitseellisen saaren uudeksi isänmaakseen, he säätivät lakeja uudelle valtiolle, julistivat tuomioita näiden lakien mukaan, mutta eivät tahtoneet perustaa minkäänlaista laitosta pakottaakseen ihmisiä noudattamaan lakeja ja tuomioita. He eivät tahtoneet tietää mitään minkäänlaisesta toimeenpanovallasta maassansa. Mutta lopulta suvut anastivat itselleen tämän vallan, kunnes kolmannentoista vuosisadan suuret sukuriidat jättivät maan omien poikiensa veren peittämänä Norjan kuninkaan ojennettuun käteen vuonna 1262.

Kesällä 1662 oli toisin sanoen kuningasvallan nelisatavuotisjuhla Islannissa. Mutta riemuitsemiseen oli kovin vähän syytä. Joskin vapaavaltiokauden vähäinen osa tunnettiin Sturlunge-ajan verisellä nimellä, oli sen suurimmalla osalla säteilevä nimi: kulta-aika. Verrattuina tänä pitkänä aikakautena kukoistaneeseen ruumiilliseen ja henkiseen täydellisyyteen, hyvinvointiin, urheiluun ja kirjallisuuteen olivat viimeksikuluneet neljäsataa vuotta melkein yhtenäistä valituskertoelmaa. Mutta yhden asian oli Islannin kansa joka tapauksessa säilyttänyt tähän päivään saakka, säilyttänyt ja puolustanut sitä, ei aseilla, vaan alituisesti valppaalla, passiivisella, uhmaavalla vastarinnallaan: oikeusistuimensa Almannagjan kalliolinnan luona, yleiskäräjät.

Tähän kesään saakka olivat yleiskäräjät olleet kansan lakiasäätävä kokous, jolla oli laaja lainsäädäntövalta ja joka ei aina edes katsonut olevansa velvollinen esittämään kuninkaalle lakejaan ja päätöksiään. Useita kertoja tällä samalla vuosisadalla olivat yleiskäräjät, tehokkaasti vetoamalla Islannin lakeihin, hylänneet kuninkaan vaatimuksia, päätöksiä ja lakimääräyksiä. Kansan johtajat tänä aikana, Brynjolfur Sveininpoika hengellisissä, Arni Oddinpoika maallisissa asioissa, olivat molemmat kuninkaalle uskollisia miehiä, piispa erittäinkin, mutta yleiskäräjiä olivat he molemmat joka hetki olleet valmiit puolustamaan kuningastakin vastaan.

Sellainen on taivaanranta, jolta raskaat pilvet kohoavat vuonna 1662. Yleiskäräjät, varmin, ainoa turva kuninkaanvaltaa vastaan, yleiskäräjät ovat vaarassa!

Käräjiin on enää vain muutamia päiviä; nyt on torstai; sunnuntai-iltana, kahden apostolin päivänä, kesäkuun yhdeksäntenäkolmatta, tulee kaikkien olla koolla Thingvellirissä, maanantaina pitää uskollisuudenvala vannoa. Kaikki tietävät sekä Skalholtin piispan että Leiran laamannin tottelevaisesti ja alamaisesti noudattaneen kuninkaan käskyä ja nimittäneen edustajat tähän juhlalliseen tilaisuuteen. Mutta Leirasta on kuulunut, että jos lääninherra mielii pakottaa yleiskäräjät hyväksymään yksinvaltaa tarkoittavan lain, herra Arni eroaa virastaan ja poistuu valamiesoikeudesta mieluummin kuin panee nimensä sellaisen asiakirjan alle. Piispan huulilta ei ole luiskahtanut sanaakaan, josta voisi päätellä hänen kantaansa tässä asiassa.

Kansaa pyrkii näinä päivinä Skalholtiin kuten tähystys vuorelle, jolta on laaja näköala, ja lähtee sieltä melkein yhtä tietämättömänä, mutta saatuaan kehoituksen pysyä rauhallisena. Ja ihmisiä kulkee edelleen.

Mutta piispalla on kiire. Hänen täytyy saada kirjoitetuksi useita asiakirjoja kirkolliskokoukselle, jonka hän aina pitää Thingvellirissä. Mutta yksi niistä asiakirjoista, jotka hän tänä torstaina, myöhään illalla, valmistaa, on aivan erikoislaatuinen — uhri Jumalalle. Hän asettaa yhden parhaista etelälaidalla olevista maatiloistaan, Akranesin Reynirin, arvoltaan neljänkymmenen hundreden suuruisen, »Jumalan ja hänen almuväkensä täydelliseksi omaisuudeksi ja käytettäväksi... sillä ehdolla, että joku kunniallinen ja jumalaapelkääväinen, murheellinen leski, jolla on kolme tai vielä useampia huoltamattomia, aviosyntyisiä lapsia, saa tämän talon ja sen ulkotilojen tulot, sellainen henkilö, joka sitä kipeästi tarvitsee ja jolla on hyvät todistukset jumalanpelostaan ja hyvästä vaelluksestaan... Tästä lahjasta älköön minua kukaan ihminen kiittäkö, sillä se on velvollisuus eikä hyvä työ.»

Erään seuraavana päivänä Skalholtiin saapuneen miehen kanssa on piispalla pitkä keskustelu. Hän on matkallaan yleiskäräjille poikennut tänne piispan kehoituksesta; oudon näköinen mies, punaiseen ratsastusvaippaan pukeutunut, sileäksi ajeltu, iäkkään puoleinen. Hänen nimensä on Bjarni Hallgriminpoika, hän on islantilainen kauppias, asuu Yarmouthissa.

Hän harjoittaa salakuljetusta Islantiin. Ja kuninkaalle uskollinen ja tiukasti lakeja noudattava piispa käy kauppaa hänen kanssansa. Tällä kertaa piispa suorittaa hänelle kaksitoista riikintaalaria tinasta, jonka hän keväällä toi Englannista ja joka nyt on saapunut Skorradalin Grundiin.

Bjarni Hallgriminpoika on yhteistoiminnassa englantilaisten kauppiaiden kanssa, jotka joka kesä saapuvat tänne melkoisella laivastolla, purjehtien edestakaisin Englannin sota-alusten suojeluksessa. Nämä englantilaiset kauppamiehet ovat suosittuja kaikkialla maassa. Kaikki käyvät kauppaa heidän kanssansa, ylhäiset ja alhaiset, lakien noudattajat ja lainrikkojat, jopa itse piirikunnanesimiehet, kuninkaan virkamiehet, joiden oikeuden mukaan pitäisi heitä syyttää. Mutta piirikunnanesimiehet ovat islantilaisia, eikä sellainen johdu ainoankaan islantilaisen mieleen. Jos nimittäin englantilaisten laivasto ei kävisi täällä joka vuosi, kiduttaisi vielä useampia maata vaivaava painajainen, kauppamonopoli.

Mutta Bjarni Hallgriminpoika on sitäpaitsi piispan hyvä ystävä; piispa on jo kauan tuntenut hänet rehelliseksi, kaukonäköiseksi ja säädylliseksi mieheksi; hän on naimisissa englannittaren kanssa, ja heidän käsiinsä, heidän kotiinsa mestari Brynjolfur aikoo nyt uskoa poikansa kahdeksi lähivuodeksi. Piispa mainitsee ystävälleen poikansa heikkoudesta, hänen viininhimostaan, ja pyytää häntä ylimalkaan pitämään tiukasti silmällä pojan jokapäiväistä elämää. Hän maksaa kauppamiehelle Halldorin vuosirahat, sataneljäkymmentä riikintaalaria, jotka hän pyytää luovuttamaan pojalle vähin erin ja joiden käytöstä hän sitten haluaa saada tarkan selonteon.

Senjälkeen kutsutaan Halldor Brynjolfinpoika sisälle. Ankara ja intoilua uhkuva velvoituskirjelmä, jonka koulumestari nyt lukee hänelle monien kuullen, osoittaa kaikille — myöskin Halldorillc — ettei piispa suinkaan eroa pojastaan ilman levottomuutta. »Samoin lupaan ja sitoudun minä Halldor Brynjolfinpoika kunniani ja omantuntoni nimessä rakkaalle isälleni, piispa Brynjolfur Sveininpojalle, tottelemaan Bjarni Hallgriminpojan hyviä neuvoja ja kehoituksia parhaan tietoni ja ymmärrykseni mukaan, niistä mitenkään poikkeamatta; lupaan kavahtaa kaikkinaista ylimielisyyttä ja juopottelua, irstailua ja kevytmielisyyttä ja kaikkia paheita, mikäli suinkin kykenen, mihin Jumala minulle armonsa antakoon, ja kartan laiskuutta ja joutilaisuutta sekä kaikkea muuta senkaltaista. Samoin lupaan olla tekemättä velkaa Lupaan isälleni selvästi tilittää, mihin olen minkin erän käyttänyt, ilman vilpillisyyttä ja valhetta, valallani sen vahvistaen, jos hän sitä vaatii, ja olla ottamatta mitään velaksi sen lisäksi, mitä hän minulle vuosittain myöntää, ja jos velkaa tekisin, minkä Jumala torjukoon, vapautan hänet täydellisesti sitä ennemmin tai myöhemmin suorittamasta. Niin totta kuin Jumala ja hänen pyhä sanansa minua auttakoon, kartan kaikkea kohtuuttomuutta ja ylimielisyyttä»...

Seuraavana päivänä saapuu idästäpäin useita käräjillemenijöitä, jotka yöpyvät Skalholtiin. Heidän joukossaan on piispantilan toimitsija Skaftafellin pitäjästä. Niiden tilien tarkasteluun kuluu pitkä aika. Vasta nukkuma-ajan jälkeen mestari Brynjolfur ja Oddur Eyolfinpoika voivat istua täällä kahden kesken ja rauhassa valmistaa, kirjoittaa ja sinetöidä sen kirjelmän, jota ei nyt enää käy jättäminen toistaiseksi — kirjelmän kuninkaalliselle majesteetille Fredrik Kolmannelle.

Brynjolfur Sveininpoika, Skalholtin superintendentti, pyytää nöyryydessä hänen majesteettiaan erikoisessa kuninkaallisessa armossaan suomaan hänen ainoalle, nuorelle tyttärelleen Ragnheidur Brynjolfintyttärelle, joka j.n.e., armahduksen, lohdutuksen ja kohennuksen, niin että hän voi mennä naimisiin minkä säätyhenkilön, hengellisen tai maallisen, kanssa tahansa, joka häntä aviokseen pyytää tai hänet vaimokseen tahtoo vakuuttaen ikuisesti kuninkaalle mitä alamaisinta, velvollisuudenmukaista palvelushaluaan kaikessa, mihin hän kykenee, mitä hän voi tai taitaa...

Mestari Brynjolfurin ei ainoastaan täydy luovuttaa tämä kirje Henrik Bjelkelle Thingvellirissä, vaan myöskin pyytää hänen ylhäisyyttään puhumaan hänen puolestaan kuninkaalle.

Sunnuntai koittaa, ja Skalholtissa pidetyn messun jälkeen ratsastaa sieltä Thingvelliriin kolmekymmentä miestä. Lyngdalin nummella on joukko kasvanut kymmenkertaiseksi.

He ratsastavat Korppi-rotkon lävitse, ja tänne tasangolle, laava-alueen itälaidalle, piispa tapansa mukaan pystyttää telttansa. Lakivuoren juurella he näkevät jo olevan koko joukon telttoja. Skalholtilaiset ryhtyvät illastamaan; kaikki muut ratsastavat edelleen.

Aterian jälkeen piispalle ilmoitetaan, että herra Arni Oddinpoika on tulossa Thingvelliristä ja ratsastaa nopeasti.

Se mies, joka vähäistä myöhemmin kävelee piispan rumalla laavalle, on jo vanha mies, täyttää tänä kesänä seitsemänkymmentä. Hän on kookasvartinen ja jokseenkin hoikka, hieman kumaraniskainen, kuten hän on aina ollut. Hän on enemmän päällikön näköinen istuessaan paikallaan valamiesoikeudessa kuin kävellessään tai näyttäytyessään hevosen selässä. Sen paikan mukaan, joka on ollut hänen yli kolmekymmentä vuotta, tulee häntä arvostella, myöskin ulkonäön suhteen. Hänen päänsä pitää nähdä paljaana. Tämä pää valtavan laajoine, kuparinpunaisine otsineen; hiuksineen, jotka aikoinaan olivat kullankeltaiset, mutta nyt valuvat lumivalkeina korkealle, silittämättömälle kaulukselle; se ei muuten ole aivan puhdas, ja etupuolelta sitä peittää hänen valkoinen täysipartansa, jossa ei enää näy jälkiäkään sen alkuperäisestä punakeltaisesta väristä; iso, kaunis pää ankarille suineen ja lempeine silmineen.

— Onko lääninherra saapunut, herra? tiedustaa piispa.

— Ei, herra, vastaa laamanni kuivasti. Johan Klein on asettanut vahdit rotkon reunalle saadakseen heti tiedon, kun hänen nähdään tulevan. Itse vouti kävelee levottomasti telttansa edustalla, hän ei varmaankaan lähtenyt kovin mielellään kotoaan ennen hänen saapumistaan.

— Eikö hän ollut saapunut maahammekaan? kysyy piispa hämmästyneenä.

— Ei ollut vielä tänä aamuna.

He istuutuvat laavan syvennykseen, jossa kasvaa ruohoa.

Laamanni Arni alkaa heti puhua:

— Tahtoni on tietää, herra, minkä vastauksen sinä aiot antaa lääninherralle siinä tärkeässä asiassa, joka nyt esitetään yleiskäräjille. Sinä olet vaikeimmassa asemassa meistä kaikista, sillä sinulta vaaditaan vala ensimmäiseksi. Mutta vaikeassa asemassa olemme me kaikki, joiden täytyy visusti varoa ja harkita, mihin sitoudumme perillisinemme sekä jälkeentulevaisinemme, jotta maamme vapaudet ja oikeudet eivät vähentyisi meidän ajattelemattoman sitoumuksemme vuoksi.

— Kukistumattomana en minä ensimmäisenä lupaudu luopumaan maamme vanhoista laeista, herra, vastaa piispa Brynjolfur. Mutta tahdon ensin kuulla kaikki määräykset ja ehdot ennenkuin lausun minkäänlaista mielipidettä tästä asiasta.

Kiivas sanoissaan, mutta harkitsevainen teoissaan, johtuu laamannin mieleen, ja se on osuva arvostelu Brynjolfur Sveininpojasta. Mutta tällä kertaa ei herra Arni oikein pidä piispan harkitsevaisuudesta. Hänen ensimmäisen sanansa kuultuaan on laamanni jo saanut vahvistuksen suurelle luottamukselleen tätä miestä kohtaan: hän aikoo täyttää velvollisuutensa tässä asiassa. Mutta Arni Oddinpoika on saapunut tekemään piispalle varman ehdotuksen. Hän tahtoo, että ne miehet, jotka ovat kokoutuneet tänne Thingvelliriin, jo nyt yksimielisesti päättäisivät täydelleen hylätä lääninherran asian. Hän epäilee, onko heillä ilman sellaista yhteistoimintaa riittävästi rohkeutta ja tarpeeksi neuvokkuutta vastustaakseen ratkaisevassa silmänräpäyksessä.

Mutta tässä laamanni kohtaa suoranaista vastarintaa. On helpompi kiihoittaa käräjäväkeä tänä iltana, arvelee piispa, kuin hillitä ja tyynnyttää sen kiihtymystä huomenna, jos rauha, kaukonäköisyys ja mahdollinen yhteisymmärrys sitä vaativat.

— Minua seuraavat hengelliset, ja sinun jäljessäsi kulkevat lakimiehet, eikä kumpikaan meistä menetä malttiaan lääninherrankaan puhuessa.

Herra Arnin otsa rypistyy huolestuneesti.

— En tiedä, seuraako pohjoislaidan papisto sinua, herra, sillä Bjelke kiertää piispa Gislin vaikka sormensa ympäri, ja — hän katsahtaa äkkiä toiseen — tiedäthän, että herra Magnus on luopunut laamanninvirastaan.

— Niinkö?

Tämä tieto tulee piispalle yllätyksenä, vaikka hän onkin kuullut laamannin sairaudesta; tämä ei saapunut käräjille viime kesänä...

— Hänen kirjeensä on päivätty kesäkuun neljäntenätoista. Hän lepää kuolemansairaana kotonaan Munketverassa.

Piispa istuu tuokion äänettömänä ajatustensa harhautuessa Braidratungaan.

— Ja toinen asiani sinulle, herra, on: kuka sinun mielestäsi on viisainta valita laamanniksi herra Magnuksen jälkeen tänä vaarallisena aikana?

— Hänen poikansa, vastaa piispa vitkastelematta, Hlidarendin Gisli Magnuksenpoika.

— Hlidarendin Gisli Magnuksenpoika, niin, siitähän ovat kaikki tässä maassa yksimieliset — paitsi yhtä.

— Kuka on tämä poikkeus?

— Hän itse, herra. Hän ilmoitti minulle sen tänä iltana, ennenkuin sain tiedon hänen isänsä erosta. Monin kaunein sanoin pyysin häntä ottamaan vastaan laamanninvaalin, mutta nyt näyttävät tukipuut pettävän samoin kuin muutkin puut, sillä kaikki oli turhaa, herra.

— Siinä meni paras miehemme, pahoittelee piispa alistuvasti.

— Asia on paljoa pahemmin kuin arvaatkaan, herra, sillä jos pohjanpuolelaiset eivät saa valita Gisli Magnuksenpoikaa, tahtovat he Thorleifur Kortinpojan.

Mestari Brynjolfur hätkähtää.

Piirikunnanesimies Thorleifur Kortinpoika oli hyvää saksalaista kauppiassukua, joka oli jo kauan sitten muuttanut maahan. Mutta hän oli sukunsa huonontunut vesa, pieni, mitättömän näköinen, vaitelias mies, jossa yhtyi kaksi lähisukuista ominaisuutta: pehmeys ja häikäilemättömyys. Hän oli sytytyttänyt useimmat sen ajan noitarovioista. Pohjanpuolelaisista hän oli »pirteä esivallanmies». Ja — hänen vaikutusvaltansa selitys — hän oli upporikas mies.

— Ja nyt olen tullut pyytämään sinua, herra, ratsastamaan kanssani Gisli Magnuksenpojan teltalle koettamaan, tehoaisiko meidän yhteinen puheemme paremmin kuin minun yksin.

— Etelälaidan miehet eivät salli Thorleifur Kortinpojan olla yksin vaalissa, virkkaa piispa vastaamatta laamannin pyyntöön.

— Niin, silloin heitetään arpaa lain nimessä. Heidän taholtaan on mainittu Einarsnesin Sigurdur Joninpoika. Mutta en tahdo päästää asiaa arvan ratkaistavaksi tällä kertaa.

Kuultuaan Sigurdur Joninpojan nimen piispa jää äänettömäksi, ojentaa kätensä ja ottaa ruohonkorren, jota hän hypistelee istuessaan. Hänen mieleensä tunkeutuu muisto vanhasta tapauksesta, joka liittyy kasteiseen aamuun ja luonnon heräämiseen. Hän ratsasti koulukumppaninsa, rakkaimman ystävänsä, Hitardalin Thordur Joninpojan, rinnalla — matkalla laivaan, matkalla Köpenhaminaan, valittuna piispaksi vastoin tahtoaan. Hitardalissa hän oli viipynyt joitakuita viikkoja, voimatta kiskoutua sieltä irti, hurmautuneena ystävänsä sisaren Kristinin kauneuteen. Sitten hän oli tullut vahingossa sanoneeksi neidon veljelle, että jos hän palaisi valtakirjan saaneena piispana, pyytäisi hän Kristiniä omakseen.

He erosivat toisistaan. Vähän senjälkeen hän kohtasi ratsastavan spitaalisen miehen, jolla oli sarvesta tehdyt jalustimet. Tämä kamala tauti, joka koko hänen elämänsä ajan herätti hänessä kauhua! Hän ratsasti ripeästi tiehensä sairaan luota. Sitten hän heräsi ikäänkuin unesta, hänen sydämensä kutistui sieluntuskasta. Kristin, Kiistin — hänen äidissään oli viimeisinä elinvuosina ollut tämän sairauden merkkejä. Hänen veressään oli sairauden ituja! Lapset, Kristinin ja hänen lapsensa, se oli peloittavaa!

Tällä matkalla tutustui hän Margret Halldorintyttäreen — ja kaksi vuotta myöhemmin hän oli naimisissa tämän kanssa. Kristin pysyi yksinäisenä monta vuotta, kunnes meni naimisiin Einarsnesin piirikunnan esimiehen Sigurdur Joninpojan kanssa. Heillä oli keskenkasvuisia lapsia, toinen toistaan lupaavampia. Ja hänen, piispan, omat lapset — viisi kuollut, Halldor pettymys, Ragnheidur häpeä... Kristin! Kristin oli hänen paha omatuntonsa. Ainoa ihminen, jolle hän oli ollut uskoton. Hän oli itsekseen luvannut olla sen avioparin hyvä ystävä. Ja nyt — hän ravistaa päätänsä: tämä on yksityinen asia.

— Minä lähden mukaasi, herra, lupaa hän, nousten pystyyn.

Gisli Magnuksenpoika ottaa vastaan ylhäiset vieraat erinomaisen kohteliaasti ja tarjoaa heille erinomaista viiniä — mutta asia jää tuloksettomaksi tälläkin kertaa. Hän ei esitä perusteluja, hän ei tahdo sitä tehdä. Kun mestari Brynjolfur huomauttaa, että hänen pyhä velvollisuutensa on ottaa virka vastaan, ja muistuttaa, että myöskin hänen, Brynjolfur Sveininpojan, on täytynyt pakosta nousta piispanistuimelle — esittäen sen lopuksi hänelle hartaan vetoavasti, vastaa Gisli Magnuksenpoika:

— Jos minä huomaan edessäni sellaisen pakon, herra, niin myyn kaikki maatilani ja muutan Hollantiin.

Laamanni Arni on raivoissaan.

— On kylläkin hyvä ja paikallaan, kivahtaa hän, pyrkiä juurruttamaan tänne kaikenlaisia uusia tapoja, valmistaa rikkiä sekä kasvattaa viljaa ja kaalia, on kyllä hyvä ja paikallaan tahtoa kohottaa tämä maa muiden kansakuntien rinnalle laululla, näyttelemisellä ja hovitavoilla — ja paeta sitten Hollantiin, kun maa on vaarassa. Mutta silloin ei kukaan kysy kaunista kääntökaulusta, Gisli Magnuksenpoika, vaan silloin kaikki kysyvät miestä: taistelijaa.

— Ja sellainen minä en ole, herra, se on puolustukseni, vastaa tyyni, kohtelias maailmanmies.

Gisli Magnuksenpoika ei ollut taistelija, se on totta. Mutta hänen kieltäytymisensä syy oli paljon syvemmällä, eikä sitä käynyt pohtiminen muiden kuullen. Hänen lapsuutensa yllä lepäsi muuan varjo, joka seurasi häntä kautta elämän — hänen ja hänen Braidratungassa olevan sisarensa lapsuuden yllä. Varjo, joka oli osaltaan tehnyt ylevämielisestä päälliköntyttärestä lempeäsydämisen naisen, ja itse päälliköstä, hänen veljestään, sen miehen, joka hän nyt oli: miehen, joka nyt seisoi tässä, ottaen vastaan pilkkasanoja, koska hän ei suostunut ottamaan vastaan maansa korkeinta maallista virkaa.

Hänen ollessaan vasta nelivuotias julisti hänen isänsä tuomion, jollaista Islannin laki ei tuntenut, joka oli kammottava suuren yleisön silmissä ja jota puolustivat ainoastaan tuomarin oppineet, hänen vallastaan riippuvaiset sääty kumppanit, tämä piirikunnanesimies, joka yhdellä kertaa olisi menettänyt kaikkien myötätunnon, ellei hänen suuri rikkautensa olisi häntä suojellut, ja josta ei ikinä olisi tullut laamannia, jollei Pros Mundt neljätoista vuotta myöhemmin hyvin omavaltaisesti ja ilman lain myöntämiä valtuuksia olisi järjestänyt häntä valituksi. Magnus Björninpoika oli virityttänyt ensimmäisen noitarovion Islannissa. Hän ei sytyttänyt useampia. Vuosisadan ensimmäinen neljännes oli kulunut, kului vielä enemmän kuin puolet siitä, ennenkuin esimerkki kantoi hedelmiä, ennenkuin sitä noudatti se mies, joka nyt pyrki herra Magnuksen seuraajaksi — kunnes rikokset alkoivat lisäytyä rangaistusten mukana ja rankaiseminen muuttui urheiluksi.

Mutta sinä vuosisadan neljänneksenä, jona Gisli Magnuksenpoika varttui mieheksi, jätti tämä yksinäinen esimerkki ja sen yleinen paheksuminen syvät jäljet hänen nuoreen ja herkkään mieleensä. Syynä ei ollut se, että Jon Rögnvaldinpoikaa pidettiin syyttömänä, se ei ollut mahdollista, vaan ainoastaan itse tapaus, jollaisia muuten sattui vain ulkomailla, elävän ihmisen polttaminen roviolla. Mutta tultuaan täysikasvuiseksi, oppineeksi mieheksi ja matkusteltuaan paljon, selveni Gislille se hirveä seikka, ettei hän mielessään vapauttanut syytöksestä ainoastaan Jon Rögnvaldinpoikaa, vaan myöskin kaikki muut, joita syytettiin taikomisesta ja noituudesta. Hirvittävää hänen omalletunnolleen, sillä mitä hän voi tehdä? Taistellako mielettömyyttä vastaan? Hänen kielensä oli sidottu, hän oli Magnus Björninpojan poika. Hän ei voinut tehdä sellaista, mitä oli mahdoton ajatella: kaivaa hautaa isälleen tämän eläessä, jopa tahrata hänen kunniaansa kuoleman jälkeen. Ainoa, mitä hän voi tehdä, oli hoitaa omaa viinitarhaansa, tehdä itsestään maan lempein esivallan edustaja. Hän ei milloinkaan julistanut tuomiota, joka olisi johtanut väkivaltaiseen rangaistukseen. Hän syyti omaisuuttaan maankiertäjille ja rikollisille. Kun hänellä oli sellainen omatunto, ei hänestä voinut tulla laamannia, jonka asemaan liittyi mestaus- ja silpomistuomioita.

Gisli Magnuksenpoika seisoo vieraiden poistuttua yksin teltassaan ja toistaa itsekseen: Mieluummin Hollantiin! Senjälkeen hän tyhjentää tuoppinsa yksin.

Seuraavana aamuna ei lääninherra ole vieläkään saapunut. Aamun mittaan virtaa yhtenään kansaa lähistöltä, mutta eivät tulijatkaan ole nähneet hänestä merkkiäkään. Käräjillä on paljon väkeä. Iäkkäimmät päälliköt, jotka melkein kahden miespolven aikana ovat käyneet täällä joka kesä, muistavat tuskin nähneensä niin suuria parvia ratsastavia miehiä ja naisia kuin edellisenä iltana oli rientänyt tänne Almannagjan kolmelta puolelta Thingvellirin ylitse — paitsi silloin, kun vannottiin uskollisuudenvala kuningas Fredrikille, samalle kuninkaalle kuin nyt! Mutta nyt voi lukumäärää päätellä ainoastaan telttojen vilinästä. Kaikkialla kentällä seisoo teltta teltan vieressä. Useimmat ovat tavallisia luonnollisenvärisiä sarkatelttoja; jotkut hienompia: yksivartisesti kudottuja, juovikkaita; jotkut vaalean tai tumman ruskeita, värjättyjä sammalella tai sianpuolanvarsilla. Vain harvoja valkeasta purjekankaasta — niistä kuvernöörin teltta isoin. Se on Ökse-joen saaressa.

Vaikka mielet ovatkin äärimmilleen jännittyneet, ei tarkkailija juuri saa sellaista vaikutelmaa. Perin vähän väkeä näkyy vielä itse käräjäpaikalla, oikeusalueella. Perin vähän väkeä näkyy yleensä missään. Se on vanha juttu Thingvellirissä: rotkot vetävät puoleensa. Hajaannutaan, liikuskellaan yhdessä, mieluimmin kaksittain, ja haastellaan hiljaa. Naisia, jotka ovat täällä ensimmäistä kertaa, istuutuu sammalelle. Eivät ylhäisimmätkään heistä ole koskaan vaipuneet niin syvälle untuvapieluksiin. Teltat seisovat tyhjinä. Laaja maisema on niellyt puolet käräjäkansasta.

Kello kahdeksan kajahtaa tasangon yllä rämisevä ääni. Särkyneen kellon kumahtelua. Yleiskäräjien tuomiokelloa soitetaan.

Tuomiokello on ikäänkuin herättänyt eloon kokonaisen armeijan kaatuneita. On kummallista ajatella, että koko tämä kiirehtivä ja hoilottava ihmisvilinä, joka nyt myllertäen tunkeutuu oikeuspaikalle, oli joitakuita silmänräpäyksiä takaperin hiljaisia pikku ryhmiä, jotka olivat hajallaan ja osittain silmältä piilossa ympäri maisemaa. Jokainen tahtoo ennättää ensimmäisenä. Ilmassa surisee keskeytymättä sama kysymys: »Onko lääninherra tullut?»

Oikeuspaikka, joka sijaitsee alimmalla rinteellä Almannagjan itälaidalla, on laaja, pitkulainen nelikulmio, jonka kattona on paljas taivas ja merkkinä ainoastaan neljä kivipatsasta, yksi kussakin kulmassa. Sen sisäpuolella on erotettu pienempi nelikulmio useilla tangoilla, joiden väliin on pingoitettu nuoria koko matkan. Näillä nuorilla on vanhoista ajoista saakka ollut nimitys viband (pyhyyden side). Niiden sisäpuolella, keskellä itäsivua, istuu nyt kuvernöörin paikalla tanskalainen kauppamies, vouti Johan Pedersen Klein. Herra Arni istuu hänen vasemmalla puolellaan, toinen laamanninpaikka, oikeanpuolinen, on tyhjä; niiden ulkopuolella taas on kuusineljättä valamiestä ympyrässä. Aluilla oikeudenjäsenillä, paitsi piirikunnanesimiehillä, on paikka köysien ulkopuolella. Oikeus kiertää etelästä pohjoiseen, ja jokaisen köysien sisäpuolella istuvan miehen paikka on sen maa-alueen suunnalla, josta hänet on valittu. Katsojat järjestyvät rinteelle parvittain, aivan laamannien paikan yläpuolelle, ja näkevät niin ollen koko oikeusalueen.

Yleiskäräjäin kellon ääni vaimenee, ja vähän senjälkeen soitetaan hiljaisuutta: kolme lyöntiä. Pöydällä herra Arnin edessä on iso, ristisiteinen paperikäärö, raamattu ja lakikirja, molemmat avonaisina. Pöydän edessä on korkealla pronssijalustalla niin sanottu arpalevy — se laite, jota laamanninvaaleissa käytetään.

Laamanni nousee seisoalleen ja lausuu vanhat, määrätyn kaavan mukaiset avajaissanat, minkä jälkeen hän pyytää kaikkia uusia virkamiehiä ja valamiehiä vannomaan valan, ennenkuin ryhtyvät oikeustoimiin.

Sittenkun kaikki nämä muodollisuudet on suoritettu ja valamiesoikeus on nimittänyt kuusi vaalitodistajaa, jotka nyt jo seisovat kukin määrätyillä puolilla arpalevyä, kantautuu kaukaa kurmitsan pitkäveteisiä valitussäveliä syvässä hiljaisuudessa.

Pyöreä arpalevy, jonka kanteen on kiinnitetty korkea, hopeasilainen sarvi, on teräväsärmäisellä hopealistalla jaettu kahteen osaan, joihin valittavien nimet on kirjoitettu, yksi kumpaankin. Tämän terävälle särmälle arpanappula ensiksi tipahtaa, joutuen senjälkeen jommallekummalle osalle.

Herra Arni ottaa vihityn, hopeisen arpanappulan käteensä ja viskaa sen sarveen Jeesuksen nimeen. Koko käräjäväki kurottaa kaulaansa. Vaalitodistajat nostavat kannen paikaltaan ja kumartuvat arpalevyn puoleen — myöskin laamanni Arni. Sitten hän lausuu lujalla, kovalla äänellä:

— Pyhän kolminaisuuden nimessä julistan, että Islannin pohjois- ja länsiosan laamanniksi on valittu Thorleifur Kortinpoika.

Hiljainen nurkuminen rinteeltä leviää oikeuteen päin. Oikeuspaikalle astua sipsuttaa pieni, hinteläraajainen mies, langeten polvilleen. Ei kukaan kuule, mitä hän sanoo, jotkut näkevät koko miehestä ainoastaan kolme pystyyn kohotettua sormea, hän on kirjaimellisesti itse mitättömyys. Senjälkeen hän menee tyhjälle laamanninpaikalle ja istuutuu... »Hän on toissilmäinen?!»... »Niin, etkö sitä tiennyt?»... »Häneltä puuttuu voudin puolinen silmä!».. »Ha, ha, ha, ha, ha!»... »Ja tuollaista rahjusta pitää nimittää herraksi!»... »Hi, hi, hi, hi, hi!». »Hänen rahjusmaisuutensa Thorleifur Kortinpoika!». Sanat peittyvät nauruun.

Sittenkun kuninkaan kirjelmä on luettu julki, ehdottaa herra Arni yleiskäräjille seuraavaa päätöstä:

Anno 1662 kesäkuun 30 päivänä olivat laamannit, piirikunnanesimiehet ja valaoikeuden jäsenet sekä sitä varten nimitetyt talonpojat kokoutuneet Ökse-joen käräjille täyttämään kuninkaallisen Majesteetin määräystä ja käskyä uskollisuudenvalasta, hänen Majesteettinsa kirjeen mukaan. Mutta rakkaalle lääninherrallemme on sattunut este, joten hän ei ole saapunut, niin että tämä jää suorittamatta tällä kertaa. Mutta lakikirjamme valtaistuimenperimissäännöstä näemme, kenen pitää tulla Norjan kuninkaaksi kuninkaan poismenon jälkeen; kuninkaaksi tulkoon se, joka on vanhin aviosyntyinen kuninkaanpoika, milloin sellainen on olemassa; ja tämän lain mukaan me olemme aikaisemmin vannoneet. Näin ollen pyydämme nöyrästi armollisinta herraamme ja kuningastamme pitämään tätä puolustuksenamme tällä kertaa.

Laamannin päätösehdotus hyväksytään vanhan tavan mukaan yleisellä kädennostamisella.

Käräjät jatkavat sitten työskentelyään tämän ja seuraavan päivän. Mutta varhain keskiviikkoaamuna, viimeisenä käräjäpäivänä, lukee yleiskäräjäin sihteeri julki asiakirjan, joka iskee käräjäväkeen kuin salama, samalla kun iäkäs laamanni yksin istuu rauhallisena paikallaan. Herra Arni Oddinpoika eroaa laamanninvirastaan!

Brynjolfur Sveininpoika menee Thingvellirin kentän reunassa olevaan päivätelttaansa. On päivällislepo. Hän sanelee kirjurilleen. Ehdittyään keskelle kirjettä hän hymyilee: ». sitten on meidän kaikkien samansisältöinen toivomus ja tahto», sanelee hän kovalla äänellä, »että edellämainittu kunniakas herra ei luovu Jumalan hänelle määräämästä virasta eikä torju sitä, vaan pysyy sillä paikalla, jolle hänet on kutsuttu, niin kauan kuin hän pysyy ratsun selässä ja kykenee juomaan olutta...»

Koko käräjäväki allekirjoittaa anomuskirjelmän, mutta piispa menee yksin viemään sen laamannintelttaan. Syy on, kuten piispa epäili, äsken valittu virkaveli. Mutta asiakirja kädessään saa hän herra Arnin taipumaan käyttäen apunaan tämän omia perusteluja tänä vaarallisena aikana.

Ilta lähestyy. Lääninherraa ei kuulu yleiskäräjille.

Papit ja talonpojat alkavat käydä rauhattomiksi, etenkin ne, jotka ovat tulleet pitkän matkan takaa. Ollaan keskellä korjuuaikaa, heinäaika on kohta lopussa ainutlaatuisen kevään jälkeen, jokainen tuhlattu päivä merkitsee tuhlattua tuloa nälänhädän jälkeen. Mestari Brynjolfur ottaa omasta aloitteestaan niskoilleen vastuun ja vapauttaa pappinsa tästä pulmasta. Hän valitsee kaiken varalta kaksitoista kirkonmiestä ottamaan lähtevien pappien valtakirjat. Samaa menettelytapaa käyttää herra Arni oikeudenjäsenten suhteen. Mutta yö on valoisa, ainoastaan muutamia asioita on jäljellä. Kello yhdeksän hän sanelee viimeisen päätöksen yleiskäräjäin pöytäkirjaan:

»Länsilaidalla Snaifell-jäätikön alapuolella, asuvien supplicatio siitä, että he kiistävät ulkolaisten miesten oikeuden olla piirikunnanesimiehinä, luettiin valamiesoikeudessa, sillä he tahtovat noudattaa islantilaisten vanhaa päätöstä, ja molemmat laamannit vastaavat siitä, että he tahtovat kaikkien pitävän kiinni Islannin lakien vapauksista.»

Ja senjälkeen hän päästää yleiskäräjät hajalleen.

Seuraavana aamuna ratsastaa ryhmä toisensa jälkeen piispan seurueen ohitse Lyngdalin nummella. Mestari Brynjolfur ratsastaa tänään verkkaisesti. Hän saa odottamatta seurakseen kaksi miestä aina Tungejoelle saakka. He aikovat poiketa matkalla sukulaistensa luo Braidratungaan. Toinen on Gisli Magnuksenpoika, joka on lähtenyt isänsä sairauden johdosta, toinen on hänen seuralaisensa. Juuri viimemainittu nyt hidastuttaa piispan kulkua; hän on nuori, hoikka mies, päässä leveälierinen, liehuvalla töyhdöllä varustettu huopahattu, niin sanottu respondentti ja mustaa atlasta sekä valkeita, nyplättyjä pitsejä ratsastusvaipan alla, jonka napit on auki — hienoasuinen, kuten hänen isänsäkin oli; hän on Gisli Vigfusinpoika Storolfshvollista, äsken palannut kotiin Leidenistä.

Heillä on paljon puheltavaa, hänen matkansa ja hänen suunnitelmansa. Hän aikoo viettää kesän äitinsä luona, ja sitten hän mielii jäädä kotimaahan toistaiseksi kirjoittaakseen maisterinväitöskirjansa. Herra Gisli Thorlakinpoika on tarjonnut hänelle Holarin rehtorinvirkaa ensi keväästä eteenpäin. Mutta senjälkeen hän aikoo matkustaa Oxfordiin ja useihin muihin yliopistoihin.

— Siispä tapaamme toisemme jälleen kesällä, virkkaa piispa. Minä en tällä kertaa lähde pitkälle matkalle, ainoastaan lähiseuduille.

— Mutta siitä onkin kauan, kun viimeksi kävitte Storolfshvollissa, herra.

— Siitä on kauan, niin kyllä.

Ei kumpikaan heistä kajoa sanallakaan siihen, mitä he kumpikin ajattelevat.

Hyvästeltäessä aivan Tunge-joen kohdalla lausuu nuori mies:

— Toivoakseni saan luottaa teidän ystävyyteenne ja suosioonne, herra, tästä eteenpäin niinkuin tähän astikin.

— Sinä ennen kaikkia muita, mikäli minun valtani ulottuu.

Piispa ratsastaa kotiinsa mieli kevyenä. Näitä käräjiä hän oli pelännyt kuukausimääriä. Mutta hän oli hämmästyttävän vähän pannut merkille, että ihmisillä oli Thingvellirissä ollut paljon aikaa uhrata hänen kotionnettomuudelleen.

XIII

Ragnheidur Brynjolfintytär kävelee kotonaan Skalholtissa ja vakuuttaa itselleen, että hänen veljensä matkustaminen on totisesti hyväksi. Veli on hänen omaisistaan ainoa, joka ei katsele hänen suruaan itserakkauden värjättyjen silmälasien lävitse; he ovat niin likellä toisiaan, tuntuu hänestä, veljen hyvyys on välitöntä, verhoamatonta, kuulakan kirkasta, eikä sitä käy torjuminen luotansa. Eikä hän, Ragnheidur, siedä nykysyin mitään hyvyyttä. Kovuutta hän suvaitsee, se pitää häntä pystyssä, tukee häntä, on ase elämää vastaan. Voi tätä hyvyyttä: eikö hän, Ragnheidur, tahdo puhella hänen, Halldorin, kanssa, lukea hänelle, kävellä, ratsastaa hänen kanssansa? Hänet on erotettu kokonaisesta rakkauden merestä, eikö hän tahdo leikkiä rannalla viruvilla kuorilla? Mutta mitäpä muuta hän voi tehdä, se herttainen veli! Minkätähden hän, Ragnheidur, on niin kohtuuton Halldoria kohtaan? Miksi hän ei saa tehdä sitä ainoata temppua, joka häntä haluttaa tehdä: heittäytyä Halldorin kaulaan ja uskoa ajatuksensa hänelle? Halldor on hänen omaisistaan ainoa, joka ei kanna kaunaa Dadille, hänet voisi hän, Ragnheidur, voittaa täydelleen puolelleen, hänen luottamuksensa ja hänen hyvän sydämensä. Ja nyt hän valmistautuu matkustamaan Englantiin. Kohtalo on hänelle, Ragnheidurille, ilkeä.

Nämä ovat Halldorin viimeisiä päiviä Skalholtissa, nämä kaksi viikkoa yleiskäräjien jälkeen. Heinäkuun kolmannella viikolla pitää hänen olla Beruvikissä Snaifell-jäätikön juurella; läntinen laivasto purjehtii sieltä Dyra-vuonoon, jossa se yhtyy itäiseen laivastoon, ja sitten englantilaiset kauppalaivat lähtevät yhtenäisenä ryhmänä ja sotalaivojen saattamina merelle.

Eräänä iltapäivänä, pari päivää ennen lähtöään, astuu Halldor vanhaan piispanarkitupaan, ennenkuin äiti ja tytär vielä ovat nousseet illallispöydästä. Hän vie äitinsä syrjään, ja tämä vastaa myöntävästi johonkin, mitä hän tiedustaa. Sitten hän pyytää Ragnheiduria pihalle. Siellä seisoo kaksi satuloitua hevosta, hänen Rapfodinsa ja Ragnheidurin Bleikaling. Ne ovat veljeksiä, edellinen seitsen-, jälkimmäinen kahdeksanvuotias, ne seisovat tallissa vierekkäin ja pysyttelevät laitumella toistensa kinterillä.

— Nyt on viimeinen päivä, jona meillä on tilaisuus keskustella ennen lähtöäni, huomauttaa Halldor. Lähde nyt ratsastamaan kanssani, sisko-kulta, vähän täällä lähistöllä! Olen kysynyt molemmilta vanhemmiltamme. Sinun tarvitsee vain heittää ratsastusvaippa hartioillesi. Ratsut ovat tuossa.

Ragnheidur on hylännyt aikaisemmin samanlaisen veljensä pyynnön ja hylkää sen tälläkin kertaa. Halldor on kysynyt heidän vanhemmiltaan! Hän ei välitä minkäänlaisista pikkuhyvityksistä elämän kanssa, niin kauan kuin se ei tarjoa hänelle sitä ainoata hyvitystä, jonka hän voi ottaa vastaan.

— En, rakas veli, epää hän.

— Tämä on viimeinen pyyntö, jonka sinulle esitän, sisko, ennenkuin lähden.

Se on voimakas vetoomus. Veljen viimeistä pyyntöä, ennenkuin hän lähtee vaaralliselle matkalle, ei sovi hylätä, se olisi huono enne. Mutta siihen voidaan suostua ehdollisesti kohtalon pahastumatta. Hän tekee ehdot koviksi, toivottavasti kyllin koviksi. Hän lähtee Halldorin mukaan, jos tämä hänen kuultensa tiedustaa heidän isältään, voidaanko tämä ratsastusretki laskea hummailuksi, täsmälleen näillä sanoilla. Halldor epäröi — mutta, niin, lopulta hän siihen suostuu.

Piispan luona on joku, Halldor kutsuu isänsä käytävään, jossa myöskin Ragnheidur seisoo.

— Ragnheidur arvelee, ettei hänen sovi lähteä, alkaa Halldor.

— Käskinhän sinun tiedustaa hänen äidiltään.

— Yhtäkaikki hän on sitä mieltä, että tämä on ristiriidassa teidän hänelle sanelemienne määräysten kanssa. Hän tahtoo... hän tahtoo... tietää... voidaanko tämä ratsastusretki laskea hummailuksi.

Piispa luo Halldoriin katseen, joka on tulkittava korvapuustiksi. Ragnheidur hymyilee ensi kertaa tänä kesänä.

— Sinä sallit Ragnheidurin pitää itseäsi narrinaan, kivahtaa piispa, pamauttaen oven kiinni.

Ei, Halldor tiesi, mitä teki. Heidän pieni asiansa piispantupaan sai täsmälleen sellaisen tuloksen kuin hän oli odottanutkin. Se oli hänestä kiusallista, kuten hän oli arvannutkin, mutta se ei tehnyt mitään.

Veli ja sisar ratsastavat pohjoiseen päin metsikköä kohti. Halldor haluaa ratsastaa ripeästi, mutta on harvapuheisempi kuin Ragnheidur on odottanut.

— Oletko päättänyt ottaa Rapfodin mukaasi Englantiin? kysyy sisar.

— Kyllä, olen järjestänyt sen kaiken, olen saanut erotetuksi sille pilttuun lastiruumassa, ja kaikki on selvää. En voi ajatella, etten saisi istua hevosen selässä kahteen vuoteen.

— Onhan Englannissakin hevosia.

— Niitä koettaneet islantilaiset väittävät, ettei niillä ratsastaminen ole mitään hupia. Niitä on mahdoton saada astumaan tasakäyntiä.

Mutta vaikka Ragnheidur valitsee hevoset puheenaiheeksi, tyrehtyy keskustelu. He ratsastavat kauan ääneti. He ratsastavat aina Hevosniitylle saakka, sinne, missä Valkojoki kääntyy etelään.

Siellä Halldor laskeutuu maahan.

He istuutuvat kanervaiselle rinteelle Valkojoen kohina takanaan. Halldor aukaisee ratsuvaippansa napit ja ottaa esille kirjeen, jonka Helga Magnuksentytär on kirjoittanut Ragnheidurille ja joka on päivätty eilen. Silloin, eilen, hän on itse ratsastanut Hruniin ja vienyt sinne lapsen. Hän voi vakuuttaa Ragnheidurille, että pienokainen on siellä yhtä hellissä käsissä kuin Braidratungassa.

Tämä kirje on lähetetty Helga Magnuksentyttären antaman lupauksen täyttämiseksi. Mutta hän on lähettänyt sen Halldorille ja pyytänyt tätä olemaan saapuvilla Ragnheidurin lukiessa sen. Hän on lykännyt tätä matkaa Hruniin niin kauan kuin suinkin, mutta nyt hän odottaa Ragnheidurin vanhempia ja veljeä vierailulle, ennenkuin jälkimmäinen lähtee Englantiin, joten nyt oli viimeinen hetki.

Ragnheidur istuu hiljaa kirje kädessään, Tunge-joki on yhtäkkiä häipynyt, nyt hänen kaikki ajatuksensa kulkevat suoraan, ei enää häilymistä jokien välillä. Eilen, Valkojoen poikki.

Vierailulle. Niin, he eivät saa nähdä hänen lastansa, he eivät tahdo nähdä sitä, se asia on niinkuin pitääkin. Mutta tästä vierailusta hän ei ole kuullut mitään.

— Milloin menet Braidratungaan? tiedustaa hän.

— Menen sinne huomenna vanhempiemme kanssa sanomaan jäähyväisiä.

Huomenna he lähtevät Braidratungaan, ja sen Helga Magnuksentytär ilmoittaa hänelle. Mitä häneen enää kuuluu, mitä Skalholtissa tapahtuu. Siellä ei kukaan kerro hänelle sellaisista.

— Luuletko... Helgan menneen joen poikki ratsain?

— Kyllä, sehän on selvä, näin kuivana aikana!

Ragnheidur istuu liikkumattomana. Minkätähden hän oikeastaan kyselee? On samantekevää, kuinka matala Valkojoki on kahluupaikan kohdalla, hän ei kuitenkaan pääse hietasärkille ensin menemättä Tunge-joen poikki, jolloin täytyy turvautua lauttaan. Kohtalo on häntä vastaan, ja vesi on hänelle epäsuopea, vettä joka taholla.

Hän ei tahdo heti palata kotiin, vaan pyytää, ettei veli kävisi kärsimättömäksi, jos hän istuu täällä yksin kauemmin kuin Halldor tahtoisi. Ja vastausta vartoamatta hän loittonee syrjään ja istahtaa vierulle. Toinen sallii hänen istua rauhassa.

Tuntia myöhemmin hän nousee. Tunge-joen poikki pääsee ratsain Torfastadin saaren kohdalta, on hän kuullut mainittavan. Hän astuu Bleikalingin luokse, hänen tapansa on omin voimin keikahtaa satulaan, nyt hän vain seisoo hevosen kupeella, suitset höllällä hervottomissa käsissä, ja kun Halldor tulee hänen luoksensa, virkkaa hän.

— Auta minut ratsaille!

Kotimatkalla hän on kummallinen. Hän tahtoo ratsastaa vain käymäjalkaa, mutta raskaan, lempeän, puolittain hajamielisen lohduttomuuden hän karkoittaa mielestään ja muuttuu äkkiä hilpeäksi. Hän puhelee, kuinka iloissaan hän on siitä, että Halldor kirjoittaa hänelle Englannista.

Koulurakennuksen kohdalla hän laskeutuu maahan.

— Minun täytyy pyytää sinulta erästä seikkaa, Halldor, sanoo hän.

Hän istuutui koulunmuurin ulkonemalle, ja Halldor sijoittuu hänen viereensä. Hän tarttuu veljen käteen, tempaa sen puoleensa.

— Kun lapsi syntyi, oli hänellä punertava juova otsassa, hiusrajasta nenään saakka. Sitten se melkein häipyi. Sitä ei näkynyt ensinkään paitsi hänen parkuessaan. Älä unohda sitä, Halldor! Tiedusta Helga Magnuksentyttäreltä huomenna, onko se nyt tyyten kadonnut!

Vähän senjälkeen hän nousee ja menee hevosen luokse, piilottaen kasvonsa sen harjaan. Halldor tahtoo auttaa hänet selkään. Hän hyväilee edelleen hevostaan, nyt sormilla.

— Katsos, kuinka komea se on, Bleikalingin harja, niin tuuhea ja hieno!

Sitten he ratsastavat ripeästi pihalle.

Ragnheidur ei näe isäänsä ennenkuin iltamessun aikana, jolloin piispa menee Marian kappeliin. Vasta silloin hänelle yhtäkkiä kirkastuu, kuinka alttiisti Halldor taivutti niskansa heidän isänsä nuhteluun heidän käydessään tämän luona ennen ratsastusretkeään, vain saadakseen luvan olla hänen kanssansa kahden kesken. Hummailua! Juuri tätä herttaista mielialaa hän ei suvaitse, hän hieroo silmiään, ensin toista, sitten toista.

Hummailua! Hän unohtaa laulun ja rukoukset ja tiedustaa itseltään, oliko hänen Halldorin suuhun panemansa ylpeä kysymys sellaisia elämän enteitä, jollaisten hän on usein huomannut käyvän itse tapausten edellä — ikäänkuin tapahtumien edelleen luomina varjoina. Ylpeys oli paikallaan! Hänen ensimmäinen ratsastusretkensä! Lapsi lähetetty pois sieltä, mistä hän voi odottaa saavansa siitä tietoja. Hummailua! Virrenveisuuta!

Kolme päivää myöhemmin, kello seitsemän aamulla, on Halldor sanonut jäähyväiset kaikille skalholtilaisille, myöskin Ragnheidurille, ja on lähdössä kahden seuralaisen saattamana länttä kohti Beruvikiin. Hän istuu Rapfodin selässä, Bleikaling on juossut tämän jäljessä kotiin, kuten se tavallisesti tekee, ja seisoo nyt sidottuna paaluun.

Kun Halldor matkarukouksen päätyttyä painaa hatun päähänsä, astuu Ragnheidur hänen luoksensa, taputtaa Rapfodia ja katsoo maahan.

— Bleikalingille tulee ikävät oltavat sinun lähdettyäsi, valittaa hän.

Halldor ei oikein tiedä, ovatko hänen sanansa tarkoitetut Rapfodille vai ratsastajalle itselleen, mutta käsittää äänensävystä toisen piilottavan oman tuskansa paaluun sidotun hevosen nimen taakse. Kolkko alakuloisuus kouristaa nuoren miehen sydäntä. Samassa saapuu piispa paikalle viimeisine toivotuksineen ja kehoituksineen.

Asianlaita on pahempi kuin Ragnheidur luulikaan. Seuraavina päivinä on hänen ympärillään hirvittävän tyhjää. Valgerdur juhlamuori on muuttumaton, pitää hänestä kuten ennenkin, huomaa hän. Tämän naisen luona hän mielellään tahtoisi nyt istua, mutta häntä on kielletty istuskelemasta panimossa ja seurustelemasta palvelusväen kanssa, paitsi mikäli kohteliaisuus ja kristillinen velvollisuus vaativat.

Skalholtissa on yksi mies, jota hän on erikoisesti karttanut, koska tämä on vaivautunut näyttämään hänelle olevansa täydelleen piispan puolella. Tämä mies on Dadin veli, sira Arni Halldorinpoika. Mutta nyt sira Arni on ollut hänen sielunhoitajansa kaksitoista viikkoa, ja papin käyttäytyminen häntä kohtaan on vähitellen muuttunut hänestä miellyttävämmäksi ja ohjannut hänet syvemmin ymmärtämään tätä miestä ja hänen vaikeata asemaansa. Häneen Ragnheidurin isä ehdottomasti luottaa, kuten hän totisesti voikin tehdä.

Sira Arni on melkein ainoa mies, jonka kanssa hän saa tai voi puhella Halldorin lähdön jälkeisinä päivinä. Näiden keskustelujen aikana, jotka useimmiten ovat lyhyitä ja harvoin hiljaisina hetkinä suoritettuja, kiinnostaa häntä yksinomaan kysymys: Voiko hän jollakin tavoin auttaa heitä? Ragnheidur on varovainen tutkiskeluissaan, mutta tahtoo mitata tämän miehen sielun syvyyttä. Hän havaitsee, että papin itseensäsulkeutuneen olemuksen pohjalla piilee joku lempeämpi tunne, jota hän salaa. Onko se anteeksipyyntöä sen vuoksi, kuinka vähän veljenmieltä hän voi osoittaa Dadille, vai onko se vähäistä hyvyyttä häntä itseään kohtaan? Hänen toivonsa ei suinkaan ole herännyt, hänen toivonsa on silloin tällöin tuikahtava kipuna, joka heti virittyään taaskin sammuu, kunnes eräs aamuhetki näinä päivinä muuttaa sen pienen lieden kylmiksi raunioiksi.

On aamuhetki, kun sira Arni tulee hänen luoksensa tiedustamaan, aikooko hän ottaa osaa pyhään sakramenttiin seuraavana sunnuntaina. Ragnheidur kieltäytyy, hän on ollut ehtoollisella edellisenä pyhänä.

— Sen saat itse päättää, vastaa sira Arni, mutta minä toivoisin sinun sen tekevän.

— Minkätähden?

— Koska minun nyt viimeisen kerran suodaan antaa sinulle Kristuksen pyhää ruumista ja verta.

Ragnheidur tarttuu hänen käsivarteensa ja vaatii selitystä, nopeasti, nopeasti.

Selitys — niin, senhän he molemmat varmastikin osaavat arvata. Piispa oli päättänyt pitää hänet luonansa, mutta ei jaksa enää. Ensi sunnuntaina hän saarnaa täällä viimeisen kerran, maanantaina hän matkustaa Hruniin isänsä kappalaiseksi.

Ragnheidur vaipuu kivettyneen äänettömäksi. Mutta kaiken tämän ymmärtää sira Arni. Piispa on ollut häntä kohtaan parempi kuin hän mitenkään on voinut odottaa, heidän ystävyytensä on järkkymätön.

Brynjolfur Sveininpoika on tässä tehnyt äkillisen päätöksen. Ei itsensä tähden, kuten hän tahtoo näyttää, vaikka häntä useammin kuin kerran onkin harmittanut kuullessaan ja nähdessään, kuinka läheisesti sira Arnin kasvonpiirteet ja äänensointu muistuttavat kirkonpettäjää — vaan tyttärensä tähden. On epäviisasta, vähemmin hienotuntoista ja kaikin puolin puolustamatonta pitää sira Arnia enää täällä Ragnheidurin sielunhoitajana, joka päivä elvyttämässä hänen häpeäänsä ja suruaan. Hän ei unohda Dadia, niin kauan kuin sira Arni on täällä. Kuluu tuskin pitkää aikaa, ennenkuin sira Halldor hakee eroa, ja silloin sira Arni saa Hrunin pitäjän. Muutos on hyväksi heille molemmille.

Sira Halldorilla ei ole aavistustakaan mistään, ennenkuin hänen poikansa Arni maanantaina muuttaa kimpsuineen kampsuineen takaisin Hruniin. Mutta ensi kerran onnettomuuden jälkeen iäkäs rovasti tuntee olevansa rahtusen verran lauhkeammalla mielellä piispaa kohtaan luettuaan sen kirjeen, jonka tämä on hänen poikansa mukana lähettänyt:

 Salutem et officia.

 Kunnianarvoisalle kirkonmiehelle, rakkaalle ystävälleni, sira Halldor
 Dadinpojalle niitä parhaat onnentoivotukset ja lämpimät kiitokset
 siitä hyvästä, jota hän on minulle osoittanut ja jonka olisin valmis
 palkitsemaan ja korvaamaan vähäisen kykyni mukaan.

 Olkoon Teille tiettäväksi, että kunnianarvoisa kirkonmies sira
 Arni Halldorinpoika nyt poistuu täältä virkavapauteen omasta
 tahdostaan ja yhteisestä sopimuksestamme, jotta hän voi palvella
 Teitä vanhuudessanne ja heikkoudessanne, kuten on asiaankuuluvaa,
 koska Te kuitenkin apulaisen tarpeessa olette, sekä omien tehtävienne
 että pitäjien tähden, samoin kuin minustakin tuntuu mukavammalta,
 että ystävysten välillä on kuja, koska muuten voisi jokapäiväisessä
 seurustelussa tapahtua, että harmistumisemme saattaisi virittää
 maltittomia sanoja, jotka, joskin niitä voidaan joku aika sietää,
 kuitenkin voivat jälkeenpäin kirveliä ja haavoittaa, kun kysymyksessä
 ovat niin likeiset sukulaiset.

 Sellaisten tapausten tähden rakentaisin minä mieluummin padon
 puroon kuin jokeen, minkä pyydän Teitä katsomaan hyväkseni ja
 puolustuksekseni.

 Mutta en tiedä sira Arnin missään suhteessa rikkoneen minua tai
 omaisiani vastaan, vaan päinvastoin hän on näyttänyt pitävänsä tätä
 vastoinkäymistämme pahana ja ansaitsemattomana, aivan yhtä suuressa
 määrin kuin kuka muu sukulainen tahansa.

 Niin ollen suon ja toivon hänelle kaikkea hyvää, tahtoen hänen
 uraansa niin siellä kuin täälläkin mitä parhaiten edistää, mikäli voin
 ja saatan toimia hänen edukseen, sillä tavoin, että toivon ja luotan
 hänen edelleen pysyvän meille hyvin uskollisena ja ystävällisenä.

 Pyytäen Teidän hyvyyttänne tämän näin yksinkertaisesti katsomaan
 minun hyväksi puolekseni. Ja niin edelleen.

 Skalholt Anno 1662 heinäkuun 21 päivänä.

                                          Brynjolfur SS R eh.

XIV

Rasvamaalainen [Islantilaisten vanha (alkuaan norjalainen) pilkkanimi.] napisee.

Ensiksi kansa on juhlallisesti kutsuttu yleiskäräjille, joukko ihmisiä kautta koko maan, ja sittenkun suurin ponnistuksin ja tuhlaten aikaa, jopa kokonaisen kuukauden niiden osalta, joilla on pisin matka, on vihdoin sinne saavuttu, ei lääninherra näyttäydykään! Hän on käynyt aikaisemmin täällä ainoastaan neljä kertaa, tämä herra amiraali! Ei sovi otaksua hänen voivan laskea välimatkaa Tanskasta. Olisi ollut somaa, jos olisi, kuten jotkut olivat tahtoneet, varrottu häntä heinäkuun 11 päivään!

Mutta onko näin paljonkaan parempi? Tuskin hän on noussut maihin, kun hän jo lähettää sanan kaikkiin ilmansuuntiin ajaakseen samat ihmiset samalle pitkälle matkalle, samoin kustannuksin, sellaisena aikana, jolloin ainoakaan käsi ei jouda pois kotoa, kesken kiireintä heinäaikaa, talven jälkeen, jolloin nälänhätä vallitsi suurimmassa osassa maata. Vuoden kaksi parasta sadonkorjuukuukautta tuhlattuina, niittyjä ei voi niittää muutoin kuin yöllä, maanviljelykset hoitamatta, mutta ei napisemista! Uudelleen etelään, koko matka, Bessastadiriin — kuninkaan armon ja suosion menettämisen uhalla! Ja kun sitten on ehditty etelään, Bessastadiriin, väsyneinä ja ikäänkuin piestyinä monivuorokautisen, yötä päivää kestäneen ratsastuksen jälkeen, jotta ei myöhästyttäisi — saavat kaikki määräyksen kääntyä takaisin Kopavogiin!

Eihän toki luulisi naarashaahkojen Bessastadirin niemellä tarvitsevan olla levottomia hautomapaikoistaan, jolleivät ne ole yhtä myöhäisiä tänä vuonna kuin hänen ylhäisyytenäkin! Todennäköisesti ei noita poloisia hevos-pahuksia saa päästää niin mainioille laitumille! Ja kaiken lisäksi täytyi vetelehtiä täällä koko eilinen päivä, itse juhlapäivä, kivikasojen ja tuulentuivertamien nummien keskellä, koska sittenkin jotkut saapuivat liian myöhään kaikesta hopusta ja touhusta huolimatta. Ei edes jumalanpalvelusta Gardarissa tai Bessastadirissa tänä ainoana kertana, jona olisi saanut kuulla häntä, sira Thorkell Arngriminpoika Vidalinia!

Tämä on kuitenkin ainoastaan murto-osa siitä yleisestä tyytymättömyydestä, joka lepää Kopavogin yllä maanantain, heinäkuun 28 päivän, aamuna — eräänlaista aamuärtyisyyttä teltoissa, etupäässä talonpoikien ja oikeudenjäsenten keskuudessa, joita tämä käräjäpuuha pahimmin kolhaisee. Niin pian kuin joudutaan paljaan taivaan alle ja pian alkava, juhlallinen toimitus kerää väkeä yhä taajempiin ryhmiin, käy mieliala raskaammaksi ja vakavammaksi.

Tänne kokoontuneista on suurin osa maan huomattavimpia miehiä, yli sata päällikköä, pappia ja suurtalonpoikaa, maan edustajia kaikilta aloilta. Mitä he täällä tekevät, sen tekee kansa.

Yksinvalta!

Tänä päivänä pitää näiden miesten luopua ainoasta omasta ja isiensä ylpeydestä, ainoasta omasta ja isiensä toivosta: sitkeästä, keskeytymättömästä, kalliisti ostetusta puolustautumisesta ulkomaista kuningasvaltaa vastaan. Mutta heidän toimintansa voimakkain kannustin ei ole nyt kuten ei koskaan muulloinkaan vastuu menneisyydelle ja tulevaisuudelle, esivanhemmille ja jälkeentuleville; se ei väkevimmin terästä ja kiihoita heidän tahtoaan. Sen tekee elämä itse. Nyt elävän sukupolven elämä. Kukaan ei enää vastusta uutta, raskasta veroa. Kuningas määrää! Ei enää urotekoja, sellaisia kuin se, joka tapahtui yleiskäräjillä 1631, kun kuningas Kristian Neljäs määräsi uuden, sietämättömän veron, jota vastaan yleiskäräjät lähettivät kuninkaalle yksimielisen vastalauseensa. Arni Oddinpoika, joka valittiin laamanniksi samoilla käräjillä, pyysi voutia esittämään tämän vastalauseen kuninkaalle, pyysi turhaan, minkä jälkeen herra Arni luovutti asiakirjat veljellensä Skalholtin piispalle, joka virkaannimitysmatkallaan jätti ne kuninkaalle — sillä seurauksella, että vanha vero oli voimassa vielä tänä päivänä, yksinomaan sen vuoksi, että yleiskäräjät koko miespolven ajan olivat aina valppaina kauppiaita vastaan.

Kauppiaita! Siinä sana, joka kirvelsi kaikkien huulia. Miten käy maan kaupan nyt, kun yleiskäräjiltä riistetään valta jarruttaa kauppiaiden mielivaltaa? Ajatella vain, miten on sujunut tähän saakka — ilman yksinvaltaa! Tanskan kauppamonopolin tultua voimaan vuosisadan alussa sattui peräkkäin kolme pahempaa nälkävuotta kuin kukaan muisti — nälkävuotta, joiden varalta uudet kauppiaat olivat valmistautumattomia, niin että väestöstä kuoli yhdeksäntuhatta nälkään.

Siitä huolimatta oli keskeytymättä yritetty tiukentaa kauppayhteyttä kuudenkymmenen viime vuoden aikana. Kauppiaat maksoivat kotimaisista tavaroista vähemmän kuin niistä saatiin keskinäisessä kaupassa itse maassa, ja kuitenkin väestön täytyi maksaa kotimaisilla tavaroilla. Kauppiaat saivat itse arvioida nämä tavarat, saivat valita ja karsia. He valitsivat niin, että he itse nimittivät tätä maata Kööpenhaminan ruoka-aitaksi. Mutta mitä saatiin vastineeksi? Ruisjauhoja voi tuskin sanoa ihmisruuaksi, sima oli happamuuden tähden tuskin juotavaa, kuusilaudat olivat mädäntyneitä, laivanaulat kelvottomia, ja kalastussiimat lyhenivät vuodesta vuoteen.

Ja pahin kaikesta: kauppiaat kieltäytyivät punnituttamasta ja mittaamasta tavaroita, mikä oli aivan vastoin kuninkaan määräystä. Pahin kaikesta — niin se oli vielä jäljellä. Kansan vanhat kauppatutut, hollantilaiset, englantilaiset, saksalaiset, tarjosivat sille sen välttämättömyystarvikkeita, viljaa, suolaa, rautaa, puutavaraa, kalastustarpeita, paljon halvemmasta hinnasta kuin tanskalaiset kauppiaat. Mutta kansa ei saanut ostaa — salakaupalla saatiin harvoin varsinaisia välttämättömyystavaroita. Koko tähän järjestelmään ei ollut mitään muistuttamista, niin kauan kuin se oli kuninkaan armollisen ja viisaan tahdon mukaista.

Ei, pahin ja kestävin valituksen aihe — aihe, joka lopuksi kohosi ilmoille kuin valtaisa tulipatsas taivasta kohti — oli kuitenkin tämä: kauppiaat eivät hankkineet väestölle riittävästi näitä tavaroita kiskomishinnoistaan. Suolaa, lisää suolaa — ruoka mädäntyi aittoihin, eikä kalaa voitu vaihtaa kauppatavaraan. Kalastuskojeita, lisää kalastuskojeita — meren antimia kohosi rantamille, mutta niitä ei voitu pyydystää. Puutavaraa ja rautaa, enemmän puutavaraa ja rautaa — veneet pirstoutuivat vuonolla, talot romahtivat asukkaittensa niskaan keskellä yötä. Viljaa, enemmän viljaa — puute ajoi köyhiä vedenrajaan keräämään leviä ja merihauraa eineekseen. Ja nyt — valta pois täydelleen yleiskäräjiltä! Kauppiaiden valta vahvemmaksi, kuninkaanvalta lujemmaksi. Yksinvalta!

Sellainen on mieliala Kopavogiin kokoontuneiden keskuudessa, kun kolme torventörähdystä kutsuu heidät lääninherran teltalle.

— Tätä kai ne nimittävät trumpetiksi! virkkaa lähiseudun kalastajatalonpoika naapurilleen.

— En minä tiedä, miksi pahukseksi ne sitä nimittävät, mutta ilkeältä se kuulosti, vastaa hänen kumppaninsa. Minä hätkähdin kuin merietana ukkosen jyrähtäessä.

Valtakunnan amiraali Henrik Bjelke tulee teltastaan joukon etunenässä kookkaampana kaikkea muuta kansaa, yllänsä kiiltävä haarniska ja kypärissään valkea töyhtö sekä miekka vyöllä. Kahden meriupseerinsa välissä, useiden tanskalaisten aatelisnuorukaisten seuraamana hän laskeutuu kentälle, josta minkään valmistusten nojalla ei voi aavistaa, että täällä pidetään käräjät. Siellä on ainoastaan iso pöytä, jonka kummallakin puolella on penkki. Ripeä toiminta on kysymyksessä. Oikeuden jäsenten pitää seistä.

Mutta oikeudenjäsenet ovat epävarmoja siitä, missä heidän pitää seistä, sillä täällä ei ole köysiä. Täällä on ainoastaan hyvin matalalle kiinnitetyt nuorat kahden puolen pitämässä pöydän ympäristöä tyhjänä. Vaikeudet voitetaan. Mestari Brynjolfur menee Holarin piispan rinnalle toiselle aitausnuoralle, ja heidän taaksensa sijoittuu koko papisto. Molemmat laamannit asettuvat heidän vasemmalle puolelleen. Arvojärjestys on pelastettu. Pöydän toisella puolella seisovat tanskalaiset aatelismiehet sopivan välimatkan päässä.

Mutta jollei tämä kokous lainkaan muistuta yleiskäräjiä, muistuttaa se ulkomaisia juhlamenoja. Satamasta, Bessastadirin kohdalla kelluvista sotalaivoista on hevosilla vedätetty tänne saakka kolme isoa kenttätykkiä, jotka sotilaiden pitää laukaista valatoimituksen aikana. Sotilaiden pitää myöskin soittaa lääninherran myöhemmin järjestämissä suurissa kemuissa, tänne on Bessastadirista saapunut pitkiä vaunujonoja koko lauantaipäivän, tuoden ruokavaroja juhlaa varten.

Lääninherra astuu aatelismiesten piiristä pöydän päähän, ja samalla hetkellä kajahtaa kokouksen takaa uusi torventörähdys, ainoastaan yksi.

Senjälkeen astuu Arni Oddinpoika esille, seisahtuen pöydän taakse. Aatelismiesten säihkyvän komeuden rinnalla vaikuttaa hänen laamanninasunsa surkean vaatimattomalta, onpa sen kultakirjailuissa mustia juoviakin — kaikki näkyy huikaisevassa päivänpaisteessa. Hän katsahtaa taivaalle, korkealle, tummansiniselle taivaalle, jollainen se nyt on joka päivä — ja paljastaa päänsä. Aurinko paistaa hänen selkäänsä ja luo pieniä, sinipunaisia varjoja hänen hopeanvalkeaan tukkaansa.

— Pyhän kolminaisuuden nimessä... lausuu hän kovalla, vapisevalla äänellä ja avaa käräjät. Senjälkeen hän palaa piispa Brynjolfurin viereen.

Henrik Bjelke seisoo pöydän ääressä ulkonäöltään vielä nuorekkaana, vaikka hän on jo seitsemänviidettä ikäinen. Hänen kauniit, kullankeltaiset hiuksensa valuvat hyvinhoidettuina kiharoina olkapäille. Hän laskee pöydälle laajan nahkasalkun, minkä jälkeen hän lyhyessä tanskankielisessä puheessa tekee selkoa siitä asiasta, joka kaikkein korkeimmalla kuninkaallisella käskyllä on uskottu hänen suoritettavakseen täällä. Sitten hän lukee ensin yksinvaltalain ja senjälkeen lyhyen uskollisuusvalakaavan. Hän ottaa esille kustakin asiakirjasta islantilaisen käännöksen, jotka hän kehoittaa käräjäin sihteeriä lukemaan. Kun kaikki se on tehty, ottaa lääninherra esille luettelon valavelvollisista ja huutaa julki ensimmäisen nimen:

— Korkeasyntyinen, suuresti oppinut herra, Skalholtin hiippakunnan superintendentti, maisteri Brynjolf Svendsen.

Mestari Brynjolfur astuu esille. Hänen tulee ensin kirjoittaa nimensä lain alle, senjälkeen toistaa valankaava lääninherran perästä, sana sanalta, ollen polvillaan sormet pystyssä — hän on vähitellen hyvin perehtynyt sellaisiin juhlatoimituksiin.

Brynjolfur Sveininpoika kumartuu pöydällä lepäävän asiakirjan puoleen, mutta hänen ei tarvitse lukea, hän on kuullut joka sanan kaksi kertaa. Tuolla miehellä, joka seisoo tässä hänen vastassaan, on hänen kohtalonsa kädessään, hänen määräysvallassaan on sen asian ratkaisu, joka mieskohtaisesti häntä tällä hetkellä eniten kiinnostaa, tämän hänen oman onnensa murto-osan, jonka hän tahtoo pelastaa, hänen määräysvallassaan on piispan tyttären maineen kohentaminen...

Tuskin hänen ajatuksensa ovat ehtineet sivuta kirjettä, joka on kätkettynä hänen povelleen, ennenkuin hän oikaisee vartalonsa, katsoo lääninherraan ja lausuu kovalla äänellä tanskaksi:

— Teidän ylhäisyytenne, korkeasti jalosukuinen herra valtakunnan amiraali! Tahdomme mitä alamaisimman kiitollisesti ottaa vastaan hänen majesteettinsa kaikkein armollisimman tahdon ja alistua siihen kaikessa, mitä meidän lakikirjamme sekä tämän maan ja Norjan kuninkaan välillä aikaisemmin valalla vahvistettu sopimus myöntävät. Ja samojen lakien nojalla me islantilaiset näin ollen kieltäydymme luovuttamasta kaikkia oikeuksia muiden käsiin, samoin kuin myöskin pyydämme saada olla ilman nova gravamina [uusia raakuuksia], jotka eivät ole ennen olleet tapana. Ja senvuoksi minä mitä nöyrimmin pyydän anteeksiantoa sen johdosta, etten tahdo merkitä nimeäni sen sitoumuksen alle, jonka teidän ylhäisyytenne on näillä käräjillä julki lukenut.

Henrik Bjelke, joka oli soturi sydämeltään ja sielultaan, mutta jolla ei suinkaan ollut täydellisesti, hänen intohimoisen harrastuksensa mukaisia ominaisuuksia, oli toisella alalla varustettu lahjoilla, jotka eivät olleet ainoastaan huomattavat, vaan suorastaan hämmästyttävät. Hän oli tähän aikaan epäilemättä koko kuningaskunnan joustavin poliittinen ja diplomaattinen taktikko. Hän tiesi itse, ettei se ehkä ollut yleisesti tunnustettu, mutta siihen ymmärsi tämä kunnianhimoinen mies sopeutua. Hän käsitti, että hänen lahjojensa voima piili siinä, ettei hän pitänyt niitä näkyvissä. Pormestari Hans Nansen ja piispa Svane olivat yksinvallan kaksi mahtavaa tukipylvästä, mutta Bjelke kiersi sen oven avainta, josta yksinvalta astui sisälle.

Kun hänen säätykumppaninsa, aatelismiehet, olivat päättäneet paeta Köpenhaminasta estääkseen säätykokousta tulemasta päätösvaltaiseksi, meni Bjelke suoraan Fredrik Kolmannen puheille ja taivutti hänet sulkemaan kaupungin portit. Ja pitkällisemmässä ja paljoa vaarallisemmassa suhteessa, joka koski hänen alamaista alttiuttaan itse kuningasta kohtaan, oli Bjelken joustavuus saavuttanut voiton toisensa jälkeen. Hänen vaimonsa oli Fredrik Kolmannen verivihollisen Korfitz Ulfeldtin lähisukulainen, ja hän itse oli saman miehen ystävä! Hän ihaili Ulfeldtiä diplomaattina ja nimitti hänen kuuluisaa Hollannin-matkaansa nerokkaasti finanssiteoksi, eikä hän uskonut kuninkaan ja muiden petossyytöksiin. Hän oli aina tähän saakka, kaikkina niinä vuosina, joina kuningas Fredrikin viha oli loimunnut yhtä hehkuvana, ollut kirjeenvaihdossa sekä Ulfeldtin että lahjakkaan kuninkaantyttären Leonora Christinan kanssa. Entä miten oli käynyt? Bjelke pujottautui kumarrellen pois vaarasta ja nousi hymyillen huipuille. Islannin lääninherra, valtakunnanneuvos, vara-amiraali, kollegiasessori, valtakunnan amiraali, amiraaliviraston puheenjohtaja, Ellinggårdin ritari Henrik Bjelke.

Ja nyt seisoo tuossa islantilainen piispa, tunnustetun korkeastioppinut mies, totta kyllä, mutta yhtäkaikki islantilainen, ja rohkenee viivästyttää kuninkaan käskyn toimeenpanoa. Bjelke tuntee, että sellaisen vastalauseen torjuminen ei ole hänen arvonsa mukaista. Hän nojautuu taaksepäin penkillään ja käskee:

— Kääntykää ympäri, maisteri Brynjolf!

Piispa kääntää päätänsä ja katsoo uudelleen häneen käsittämättä mitään.

— Ettekö näe piirissä seisovia miehiä? kysyy lääninherra.

Ja nyt asia vaikenee hidasymmärryksiselle piispalle. Aseelliset sotilaat, joilla on kivääri olalla, muodostavat kokouksen kehän uloimman rivin.

Hän kääntyy taaskin lääninherraan päin, ja syntyy pitkä äänettömyys. Samalla kun Brynjolfur Sveininpoika seisoo, katsoen maahan, nähtävästi vaipuneena syviin mietteisiin, istuu Henrik Bjelke mieliasennossaan kädet ristissä polven ympärillä, antaen näytteen kuuluisasta kärsivällisyydestään. Hänen verevät, lujat, plastillisesti muodostuneet huulensa kaareutuvat hienoon hymyyn vähäisten viiksien ja leuan syvennyksen parhaiksi täyttävän suippoparran välillä. Hänen silmänsä, joilla toisinaan voi olla etua hieman paksuista luomistaan, ovat vilpittömän, miltei lapsellisen avoimet.

Vihdoin mestari Brynjolfur kääntyy ympäri, astuu pari askelta eteenpäin ja puhuttelee kokousta islanninkielellä:

— Olette kuulleet korkeasti jalosukuisen lääninherramme sanat. Nämä käräjät pidetään aseellisen uhan alaisina. Samoin kuin me olemme vapauttaneet moitteesta samanlaisilla käräjillä aikaisemmin olleet esi-isämme, vapauttavat meidän poikamme ja jälkeentulevaisemme meidät kaikki.

Senjälkeen hän menee suoraan pöydän ääreen, kirjoittaa nimensä asiakirjaan ja notkistaa polvensa.

Holarin piispa vannoo valansa yrittämättäkään vastalausetta. Hänen poistuttuaan pöydän luota lääninherra huutaa kolmannen nimen:

— Kunnioitettava, jalosukuinen herra, Islannin etelä- ja itäosan laamanni, herra Arne Oddesen.

Laamanni Arni astuu esille. Koko kokous pidättää henkeään.

Arni Oddinpoika puhuu lääninherralle tanskaksi korottamatta ääntänsä, puhuu hänelle kuten ainakin mies miehelle:

— Jalo herra, valtakunnan amiraali! Olen valmis vannomaan sen uskollisuudenvalan kuninkaalleni, jonka kaavan te luitte julki. Se on sisällykseltään sama vala, jonka olen aikaisemmin vannonut. Mutta en tahdo millään tavoin olla osallisena luovuttamassa pois maamme vanhoja vapauksia ja oikeuksia, jotka Tanskan ja Norjan lailliset, edesmenneet kuninkaat, hänen majesteettinsa suuresti ylistetyt esi-isät, ovat meille armossaan antaneet ja suoneet ja joiden perusteella me ja meidän esi-isämme olemme vannoneet, sillä tiedämme hyvällä omallatunnolla, ettei maamme laeissa ole mitään, minkä kanssa jus majestatis on ristiriidassa, koska ne asettavat meidät täydelliseen kuuliaisuuteen ja alamaisvelvollisuuteen Norjan kuninkaan ja kruunun alaisiksi, laillisen perintöjärjestyksen ja maamme lakikirjan valtaistuimenperimiskaaren mukaisesti, jonka viimemainitun esi-isämme ovat laatineet, tunnustaneet ja vannoneet pitävänsä. Tehkää minulle, mitä haluatte, herra, panettakaa minut kuninkaan rautoihin tai ammuttakaa minut sotamiehillänne, sillä tämän asiakirjan alle minä en kirjoita nimeäni.

Arni Oddinpoika ei odota vastausta, vaan poistuu takaisin sille paikalle, josta lähtikin.

Ensimmäiseksi lääninherran mieleen välähtää kutsua laamanni uudelleen eteensä ja heti paikalla käyttää kaiken puhetaitonsa, koska se näytti oikein todella tarpeelliselta, mutta hän hylkäsi sen keinon, se ei ole viisasta menettelyä kaikkien näiden ihmisten kuullen, joihin heidän laamanninsa puhe näyttää tehneen voimakkaan vaikutuksen. Henrik Bjelke nousee pystyyn.

— Niin röyhkeä obstinatio [itsepintaisuus] hänen majesteettinsa tahtoa ja käskyä vastaan, lausuu hän, voi saada vastauksen ainoastaan kahdella tavoin: laamannin puolelta täydellisellä peruutuksella, minun puoleltani asianmukaisella rangaistuksella. Minä keskeytän käräjät tunniksi, jolla aikaa teen päätökseni.

Lääninherra menee telttaansa seuralaisineen ja antaa sotilaille määräyksen marssia hänen jälkeensä sekä sijoittumaan vahtiin teltan ympärille.

Pian Henrik Bjelkelle selviää, että hän nyt tarvitsee kaiken tahdikkuutensa ja malttinsa. Ennen kotoalähtöään hän sai läänityskirjelmänsä Islantia varten uudistetuksi kymmeneksi vuodeksi. Ennen kotoalähtöään hän antoi entiselle, huonosti suvaitulle, mutta häntä hyödyttäneelle voudilleen Thomas Nicolajsenille toimintavaltuudet seitsemäksi vuodeksi. Ennen hänen lähtöään asetettiin kuninkaallinen komitea valmistamaan uutta, valtakunnalle edullisempaa kauppasäädöstä Islantia varten, hän otti osaa komitean työskentelyyn ja sai kauppamiesten, muiden muassa pormestari Hans Nansenin lupauksen harjoittaa kauppaa täällä — kuninkaan tuen hän on itselleen turvannut. Kauppaa, niin, ja lisäksi hyvin tuottavaa kauppaa, tupakan ja viinanmyyntiä. Hän on nähnyt, mitä Hans Nansen saa kiittää ylenemisestään. Tavallinen eteläjyllantilainen, joka alkaa käydä Islannissa, purjehtii täällä yhteensä kahdeksantoista vuotta, kunnes on Islannin yhtiön suurin osakas. Tänä kesänä vuokrataan neljäsosa koko Islannin kaupasta Nansenille. Mutta hän on jo ennestään niin rikas, että hän Ruotsia vastaan käydyn sodan jälkeen lainasi kuninkaalle suuria rahaeriä omista varoistaan. Koko rikkaudestaan saa Nansen kiittää Islantia ja Islannin kauppaa. Ja kuitenkin hän on koko ajan ollut varsin siedetty tässä maassa — aivan kuten Bjelke itsekin on ollut tähän asti.

Bjelke ei saa menettää kansansuosiotaan. On esimerkkejä siitä, että nämä islantilaiset voivat surmata voutinsa, jos heitä kohdellaan tyrannimaisesti. Ja Arni Oddinpoika on voimakas mies. Arni Oddinpoika kävi kerran Köpenhaminassa ja sai aikaan jopa sen, että silloinen lääninherra menetti paikkansa. No niin, mitään sellaista ei luonnollisestikaan ole pelättävissä. Mutta odotettavissa on, että islantilaiset kiukuissaan yksimielisesti tekevät salakaupasta pääasiallisen kauppansa, joten käy välttämättömäksi lähettää tänne varusväkeä ja sijoittaa lääninherra tänne asumaan, mistä on useita kertoja ollut puhetta, ja jos Henrik Bjelke joutuu sellaisen mahdollisuuden eteen, niin hän mieluummin kuolee! Ei, nyt täytyy toimia varovasti ja keksiä viisas keino, koettaa kaikkea — ennenkuin hän vangituttaa laamannin.

Määrätty tunti osoittautuu riittämättömäksi, ja epävarmaa on, riittääkö päiväkään. Aika on pitkälle kulunut, hän on kutsuttanut laamanni Arnin kahdesti luoksensa, mutta tähän eivät tehoa mitkään suostuttelut, eivät mitkään lupaukset. Silloin äkkiä lääninherra saa vihiä, että islantilaiset ovat itse pitäneet tai parhaillaan pitävät salaisia kokouksia teltoissaan.

Islantilaisten keskuudessa on Bjelkellä monta ystävää. Mutta lujat ystävyyssiteet on hän tässä maassa solminut ainoastaan yhden perheen kanssa. Tässä valinnassa eivät olleet määräävinä tekijöinä loistavat ominaisuudet, vaan mukautuvaisuus ja eräänlainen käyttäytymisen ulkonainen, miellyttävä moitteettomuus. Ensi kertaa täällä oleskellessaan solmi hän sellaisen ystävyyden jo ammoin kuolleen Holarin piispan Thorlakur Skulinpojan kanssa. Tämän poika, Holarin nykyinen piispa, oli opiskeluvuosinaan usein nähty vieras hänen kotonaan. Piispa-vainajan toinen poika, komea nuorukainen Jon Thorlakinpoika, on nykyisin Bjelken sihteeri ja asuu hänen talossaan Kööpenhaminassa. Hän lähettää noutamaan parasta täkäläistä ystäväänsä Gisli Thorlakinpoikaa. Tämä kertoo hänelle mestari Brynjolfurin kehoittavan kansalaisiaan allekirjoittamaan sitoumuksen sillä ehdolla, että lääninherra puoltavasti esittää kuninkaalle kansan mielipiteen, että sen tulee saada pitää vanhat lakinsa, sekä useita muita ehtoja. Bjelke lähettää sanan, että mielipiteenilmaisua olisi joudutettava, hän on taipuvainen säilyttämään maan lait ja oikeudet voimassa kuten tähän asti.

Hänen lausuntonsa leviää salamannopeasti kaikkiin telttoihin. Laamanni Arni kutsutaan laamanni Thorleifurin telttaan; täällä on runsaasti esivallan edustajia. Piispa Brynjolfur ei näyttäydy, vaan istuu omassa teltassaan kirjoittamassa papiston julkilausumaa. Mutta Arni Oddinpoika on taipumaton. Hän ei edes lue hänelle esitettyä mielipiteenilmaisua loppuun saakka.

— Tämän johdannon on joku ulkokullattu kirjoittanut! kivahtaa hän nousten seisoalleen. Häneen suuntautuu katse — Thorleifur Kortinpojan katse — tekijä on hän. Arni Oddinpoika poistuu.

Kohta senjälkeen, kun Bjelke on kuullut tämän viimeisen uutisen, tekee hän päätöksensä. Hän aloittaa kokouksen uudelleen ja vaatii käräjiä erottamaan tämän laamannin, joka esiintymällä uppiniskaisesti kuninkaan käskyä vastaan on jo menettänyt oikeuden virkaansa, ja valitsemaan hänen sijalleen uuden laamannin.

Hartaasti piispa Gisli ja monet muut neuvovat lääninherraa olemaan ryhtymättä sellaiseen toimenpiteeseen; Islannissa ei ole milloinkaan ollut kansan siinä määrin rakastamaa laamannia kuin Arni Oddinpoika on. Mutta nyt Bjelke luottaa itseensä. Hän on jo perusteellisesti suunnitellut puheensa käräjille ja tahtoo nähdä, haluavatko käräjät ankarampia toimenpiteitä mieluummin kuin tämän rauhallisen ratkaisun. Hän on jo poistumaisillaan teltastaan ja käskemäisillään puhaltaa torvella alkamismerkin, kun hänen voutinsa astuu sisälle, ilmoittaen, että laamanni Arni ja mestari Brynjolfur istuvat kahden kesken piispan teltassa.

Bjelke käskee pitää silmällä piispan telttaa. Nyt vain kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä — ja sitten keskustella mestari Brynjolfurin kanssa.

Arni Oddinpojan sydäntä on koko tämän päivän kalvanut halu päästä puheisiin Brynjolfur Sveininpojan kanssa. Mutta hän ei ole voinut taipua etsimään piispaa käsiinsä. Ensimmäisen kerran elämässään on hänen ystävänsä ja taistelutoverinsa pettänyt velvollisuutensa ja tehnyt sen juuri nyt, kun oli mitä tärkeintä pysyä lujana. Hän, Arni Oddinpoika ei ole eläissään kokenut niin äkillisesti vaihtuvia mielenliikutuksia, ilosta epätoivoon, kuin tänä päivänä. Hänen sydämensä sykki riemusta, kun piispa esitti vastalauseensa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä Brynjolfur Sveininpoika sallii muutaman kymmenen aseellisen sotilaan näyttäytymisen säikyttää hänet mielettömäksi!

Mistä muusta syystä voi hänen menettelynsä johtua? Arni Oddinpoika tietää hyvin, mitä heistä molemmista puhutaan; sanotaan, että he kumpikin ovat älykkäitä miehiä, mutta että mestari Brynjolfur on heistä älykkäämpi. Hän, Arni Oddinpoika, ei ole kateellinen, ei kateellinen eikä turhamainen; mikä häneltä salattu asia voi piillä tässä paossa sen lipun luota, joka heille molemmille on ollut pyhä? Hänen täytyy saada se tietää. Hänen lähin velvollisuutensa on nyt hylätä turha ylpeys ja keskustella piispan kanssa.

Sentähden Arni Oddinpoika oli lähtenyt suoraan virkaveljensä luota — ja minkälaisen virkaveljen, tuhahtaa hän — Brynjolfur Sveininpojan telttaan.

Heti, kun hän pistää päänsä sisälle, tyhjennyttää piispa teltan. Nyt he istuvat siellä kahteen mieheen.

— Tänään, herra, aloittaa Arni Oddinpoika, ja hänen äänensä on sekä synkkä että käheä mielenliikutuksesta, teit sellaisen teon, jota olisin viimeiseksi odottanut sinulta tämän maan kaikista miehistä.

— Ja sinä menettelit, herra, vastaa piispa, tarkalleen niinkuin olin sinulta odottanutkin, mistä kunniasta ja uskollisesta hyveestä rukoilen kaikkivaltiasta Jumalaa sinua siunaamaan ja palkitsemaan sekä kirjoittamaan sinun nimesi syntymättömien miespolvien sydämiin, niin etteivät tämän maan lapset sitä ikinä unohtaisi.

Tuntuu siltä kuin Arni Oddinpoika olisi tässä puhelemassa oudon miehen kanssa. Brynjolfur Sveininpoika ei ole taipuvainen imartelemaan, ja on yhtä vähän hänen tapaistaan ottaa äänettömästi vastaan sellainen nuhtelu kuin se, jonka laamanni on häneen kohdistanut.

— Olivatko sotilaat sinusta hirvittäviä, herra? tokaisee hän pilkallisesti.

Brynjolfur Sveininpoika hymyilee.

— En pidä vertani niin suuressa arvossa, etten ilomielin uhraisi sitä tänä päivänä, jos maamme asiat siitä paranisivat. Ei, olen täyttänyt velvollisuuteni, herra, ja ainoastaan kaukonäköisyyden puutteesta johtuu, ettet sinäkin tee samoin.

Arni Oddinpojan korvissa piispan sanat hipovat jumalanpilkkaa. Kenenkään muun miehen puhetta hän ei olisi edes kuunnellut ollessaan tällaisessa mielentilassa. Mutta hän kuuntelee piispa Brynjolfuria, keskustelee hänen kanssansa, istuu hänen luonansa kokonaisen tunnin, kumoaa hänen perustelujaan, punnitsee niitä, mykistyy niitä kuullessaan, kunnes ne vihdoin avaavat hänen silmänsä. Ja piispan perustelut ovat lyhykäisesti seuraavat:

Jollei Henrik Bjelken asia onnistu, joutuu maa nykyisissä oloissa sellaiseen vaaraan, että lähimmät polvet joutuvat näkemään vapauden nujertumisen, sekä maallisen että hengellisen, yleiskäräjäin lopettamisen, kielen hävittämisen. Jos lääninherra nyt lähtee tappion kärsineenä, lähtee hän vain tullakseen takaisin voittajana, ja sellaisena voittajana, jonka voitto lopettaa tämän kansan olemassaolon.

Kuninkaan ensimmäinen määräys koskee silloin virkamiehien nimitystä. Kaikkiin johtaviin, kaikkiin vaikutusvaltaisiin toimiin hän nimittää miehiä, joihin hän ennen kaikkia voi luottaa. Me saamme ulkomaalaiset laamannit, ulkomaalaiset piispat, ulkolaiset esimiehet jokaiseen piirikuntaan. Siinä on tarpeeksi! Suoranainen tie kuninkaamme luokse on suljettu, meidän valituksemme kauppiaiden väärinkäsityksistä on vaimennettu, me itse ja meidän lapsemme muutettu älyttömiksi työjuhdiksi, meidän jälkeentulevaisiemme tuomio julistettu.

Meidän jälkeentulevaistemme! Eikö tämä juuri ole meidän jälkeentulevaisiimme kohdistuva tuomio? Ei. Heidän silmissään tämä sitoumus, joka on kiristetty aseiden uhkaamilla yleiskäräjillä, on pätemätön asiakirja. Voimassa pysyvät ne asiakirjat, jotka syntyvät tänään vapaasta, pakottomasta tahdostamme ja jotka itse tänään teemme, lakimiehet omasta puolestaan ja papisto omastaan. Sukupolvesta sukupolveen jälkeentulevaisemme tietävät tämän asian tarkalleen. Eikä hänen omassa, Brynjolfur Sveininpojan, päiväkirjassa, unohdeta Kopavogin käräjiä.

Mutta kuka tietää, mitä tästä seuraa?

Henrik Bjelke on vielä parhaassa iässään, jonkun verran yli viidennen vuosikymmenensä puolivälin. Jos Jumala suo, on hän lääninherrana vielä kauan. Ja Henrik Bjelke on suosituin, ymmärtäväisin, paras tanskalainen lääninherra, joka koskaan on astunut jalallaan tähän maahan. Herra Arnin vastarinnan takia hän on selittänyt tahtovansa säilyttää voimassa vanhat lakimme ja oikeutemme, ja hän tietää itse, mitä hänen pitää puhua kuninkaalle. Ja Bjelken sanaan voi luottaa, hänen suullinen lupauksensa on yhtä varma kuin kirjoitettu sana. Mutta jollei hänen aikanaan tapahdu minkäänlaista muutosta maan hallinnassa yksinvaltasitoumuksesta huolimatta, saadaan siitä ennakkotapaus, josta tulee arvaamattoman arvokas ase jälkeentulevaisillemme.

Juuri tämä piispa Brynjolfurin sydänjuurista lähtenyt puhdas, syvä vakavuus ja hänen sanojensa kirkastunut rauhallisuus ne vihdoin ottavat Arni Oddinpojan valtoihinsa. Hän nousee ja pyytää piispaa seuraamaan itseään laamanni Thorleifurin telttaan.

Täällä Arni Oddinpoika lukee uudelleen lakimiesten kirjelmän. Hän tiedustaa piirikunnan esimiehiltä, eivätkö he voi ajatella jättää pois johdantoa, »tätä kolmen esipuheen pituista alamaisuutta». Mutta tästä syntyy erimielisyyttä. Pidetään välttämättömänä aloittaa asiakirja kaikkein nöyrimmällä puhuttelulla. Kun piispa Brynjolfur ei osallistu laamannien väittelyyn, lukee laamanni Arni edelleen.

Seuraavan kohdan, maan oikeuksia käsittelevän, päälle hän ilman muuta vetää ristin, ja sommittelee itse uuden kappaleen, jossa on hänen aamulla lääninherralle pitämänsä lyhyen puheen ydinsisältö. Vastalauseen uutta verotusta vastaan hän jättää ennalleen. Lopussa hän korvaa heikon muistutuksen oikeuksista sanoilla, että »maa ei noudata muuta komentoa kuin vanhaa, joka on ollut voimassa ja jonka edelliset kuninkaat ovat esi-isiemme toivomusten mukaisesti vahvistaneet». Tämä on asiakirjassa hänen käsialaansa.

Hän käskee viedä asiakirjan Bjelkelle sekä kysyä, onko tämä valmis ennen valatoimituksen jatkamista vakuuttamaan tahtovansa tukea näitä vaatimuksia kuninkaan edessä.

Vähän senjälkeen noudattaa Bjelke laamannin luoksensa. He pääsevät yksimielisiksi, ja puhalletaan jätkamismerkki. Käräjillä lääninherra toistaa parilla sanalla lupauksensa, solmiten sitten juhlallisen toimituksen katkenneen langan uudelleen kiinni.

Samassa silmänräpäyksessä kun Arni Oddinpoika taaskin antaa katseensa lipua yksinvaltasitoumuksen ylitse, herää hänen omatuntonsa, hänen lakimiehenomatuntonsa. Se leimahtaa jälleen, hän ei mahda sille mitään, sillä tässä paperissahan on oikeuksien luovuttaminen, joskin se tapahtuu pakotuksesta. Mutta samassa hänen korvissaan soi: ulkomaalaisia piirikunnanesimiehiä, ulkomaalaisia... Hän tarttuu kynään ja kirjoittaa vapisevin käsin nimensä paperiin.

— Sinettinne, herra laamanni!

Sinetti, niin. Myöskin piispojen sinetit ovat tuossa, isoina ja hohtavina.

— Käykää polvillenne, herra laamanni!

Ensimmäisen kerran millään käräjillä on vaikea erottaa kova- ja selvä-äänisen laamannin sanoja, niin hiljaa hän toistaa valakaavan lääninherran jäljessä. Hänen näyttää olevan vaikeata pitää kättänsä ilmassa, ja hänen äänensä kuulostaa vapisevan. Hän tuntuu vanhalta, hyvin vanhalta mieheltä noustessaan sitten pystyyn ja poistuessaan pöydän luota kasvot kyyneliä tulvillaan.

Kello yhdeksän illalla on valatoimitus suoritettu, ja ensimmäinen laukaus ammutaan kenttätykeistä. Kolme laukausta kerrallaan, kolme kertaa peräkkäin, ja niihin vastaa satamassa seisova sotalaiva. Hevoset hurjistuvat. Ne juoksentelevat sinne tänne kautta koko Kopavogin, jotkut telttojen luokse, toiset aina harjulle saakka. Vuorenvieremät ja tulenpurkaukset ovat niille tuttuja, mutta tämä uusi ihme ei ole. Ne eivät ole kyllin iäkkäitä muistaakseen Fredrik Kolmannen valtaistuimelle astumista.

Avarassa, kolmenkymmenen kyynärän pituisessa, islantilaisesta sarasta valmistetussa teltassa pidetään juhla. Oivallinen juhla, jota kestää pitkälle yöhön; syötäessä ja juotaessa soitetaan torvilla, viuluilla ja rummuilla, juodaan kuninkaan, kuningattaren, kruununprinssin ja syntymättömien yksinvaltaprinssien maljoja, samalla kun ammutaan raketteja ja poltetaan ilotulia, tuntemattomia Islannissa, sekä ihmisille että hevosille.

Ritari Henrik Bjelke istuu piispojen välissä. Hän on perin rakastettava ja tiedustaa mestari Brynjolfurilta, eikö hän voisi tehdä tälle jotakin palvelusta. Piispa käyttää hyväkseen tilaisuutta aloittaakseen hänen kanssansa pitkän keskustelun papiston kirjelmästä, jota hän ei voi luovuttaa lääninherralle ennenkuin huomenna; kirjelmässä on yhdeksän pykälää, joita hän tarkoin pohtii lääninherran kanssa; Bjelke on kärsivällinen, eikä hänellä ole mitään huomauttamista piispan vaatimuksia vastaan.

Jos tunnelma yleensäkin on hauska, kun viini rupeaa virtaamaan, on teltassa kolme miestä erikoisen hyvällä tuulella: piirikunnanesimies Torfi Erlendinpoika ja hänen kaksi poikaansa, sira Sigurdur ja Thormudur Torfinpoika. Kotona Köpenhaminan linnassa on Thormudur tänä talvena istunut, tekeytyen hiljaiseksi ja raskasmieliseksi niiden miesten esimerkin mukaan, joista hän joka päivä lukee, niiden muinaisten islantilaisten esimerkin mukaan, jotka istuivat Norjan kuninkaan seurueessa, ikävöiden kotiinsa Islantiin. Ja tosiaankin, kuningas Fredrik Kolmas tuli käymään nuoren historioitsijansa luona ja tiedusti, mikä hänen huolestumisensa aiheutti. Hänen huolestumisensa johtui siitä, että hänen isältään oli riistetty valta ja kunnia ja hänen veljeltään virka. Ja nyt on Thormudur matkustanut tänne yhdessä veljensä kanssa lääninherran laivassa, sotalaivassa, taskussaan kuninkaallinen kirjelmä, joka palauttaa hänen isälleen piirikunnan, läänityksen ja kunnian sekä lupaa hänen veljelleen ensimmäisen edullisen papinviran, joka tulee vapaaksi Skalholtin hiippakunnassa. Henrik Bjelke käyttää hilpeätä mielialaa hyväkseen sovittaakseen Arni Oddinpojan ja tämän niin suurta kuninkaallista suosiota nauttivan piirikunnanesimiehen välit.

Kaukana pöydän alapäässä istuu mies, jonka kasvoissa pistää silmään ainoastaan kaksi väriä, ruskea ja musta, ruskea iho ja ruskeat silmät, musta tukka, musta parta ja mustat kulmakarvat; hänkin on iloinen, iloinen vain tuopistaan, mutta se riittää. Lääninherra on alentuvainen, tulee hänenkin luoksensa kiertäessään pöytää, jolloin hän juo kaikkien vannoneiden kanssa — hän vain käyttää lasia huulillaan, miehiä on toista sataa, mutta se on kuitenkin unohtumattoman rakastettavasti tehty — sillä hän muistaa, että tämä mies oli... minkätähden hänellä ei ole karheata kaulusta, vaan ainoastaan yksinkertaisesti poimutettu, ja lisäksi hän on niin kömpelötekoinen, ja hänellä on pitkät, hontelot raajat. Kuka tämä mies on? tiedustaa lääninherra poistuessaan tuntemattoman luota. Tuoko — hänen nimensä on sira Hallgrimur Peturinpoika. Lääninherra ei saa selvää nimestä, nämä islantilaiset nimet ovat niin vaikeita.

Ensimmäisten joukossa poistuu teltasta Arni Oddinpoika. Yleisölle on tarjoiltu »jotakin kevyempää» muissa teltoissa. Mutta melu ja hilpeys vallitsevat. Arni Oddinpoika menee erään teltan ohitse. Hän ei pysähdy, mutta hänen kuulemansa sanat lausutaan kovemmin kuin riittävästi:

— Jos minä olisin ollut laamannin sijassa, olisin taitanut näyttää hänelle tätä enkä olisi itkenyt hänen edessään kuin akka.

Laamanni menee telttaansa. Tämäkö oli kansan kiitos hänen elämäntehtävästään — vai oliko se kansan tuomio hänen päivätyöstään? Niinpä niin. Sinä virut kotonasi Munketveråssa, ja ensi kesänä on minun vuoroni jäädä pois yleiskäräjiltä, hyvä herra Magnus...

Aamupäivä on puolivälissä, kun mestari Brynjolfur päättää käydä lääninherran puheilla. Hän ottaa papiston kirjelmän mukaansa, asiakirjan, jonka sanamuoto on paljon arvokkaampi kuin maallikkojen kirjelmän, kohtelias, mutta rohkea. Hän pyytää siinä kuninkaan suojelusta, »koska me asumme niin etäällä kuninkaan silmien alta ja meillä on vähän intercessoreja [valittajia] puhumassa mitään hyvää puolestamme ja eduksemme». Pääsisältönä on pyyntö, ettei Islannin kirkon nykyisiä oikeuksia missään suhteessa vähennetä. Mutta tässäkin anotaan, ettei uutta veroa määrättäisi, ja sen lisäksi toivotaan, että »kansaa ei vastedes kuninkaan suverenisuuden nimessä rasitettaisi yksityisten eduksi sekä meille ja maallemme mitä suurimmaksi turmioksi ja tuhoksi».

Lääninherra ottaa hänet vastaan muuttuneena miehenä. Kylmänä, kuivana, asiallisen kohteliaana. Hän lukee asiakirjan perusteellisesti täydellisen hiljaisuuden vallitessa, minkä jälkeen hän vakuuttaa:

— Minä pidän sanani.

Mestari Brynjolfurilla on hänelle henkilökohtaista asiaa, onko hänen ylhäisyydestään sopivampaa hänen tulla myöhemmin?

Ei.

Piispa kertoo hänelle tyttärensä onnettomuudesta — josta hän tietää lääninherran jo kuulleen — ja jättää hänelle kirjeensä kuninkaalle, pyytäen hänen ylhäisyyttään suomaan tälle hänen yksityisasialleen tukensa kuninkaallisen majesteetin luona.

— Minä esitän sen hänen majesteetilleen, lupaa lääninherra.

Piispa ei ole tyytyväinen tähän vastaukseen, vaan kiertelee edelleen tämän asian ympärillä.

— Minä esitän sen hänen majesteetilleen, toistaa Bjelke.

Piispa lähtee ulos alakuloisena. Mikä on niin äkkiä muuttanut lääninherran? Jos hän olisi pyytänyt tätä suosionosoitusta juhlan aikana, saisi hän nyt ratsastaa kotiin Skalholtiin muassaan lääninherran täydellinen ja varma lupaus. Mikä on muuttanut lääninherran tällä tavoin — yöllä? Kun he erosivat, niin, he olivat molemmat juoneet tukevasti, hän ei ollut ehkä niin rakastettava heidän erotessaan, mutta hänen korvissaan surisivat niin monet asiat. No niin, ei hyödytä sitä ajatella. Lääninherran tuki hänen täytyy saada tämän asian edistämiseksi, oli miten oli. Hän astelee piispa Gislin teltalle ja pyytää saada keskustella hänen kanssansa kahden kesken.

— Tulen lääninherran luota, ilmoittaa mestari Brynjolfur, hän on huonolla tuulella.

Herra Gisli hymyilee omituisesti, hän tietää jotakin.

— Olenko tehnyt jotakin, mikä on hänestä vastenmielistä, niinkö arvelette, veli?

Piispa Gislin vastaus viivästyy, mutta vihdoin hän kertoo lääninherran myöhään yöllä kysyneen Thomas Nicolajseniltä, mitä mestari Brynjolfurin sanat oikein merkitsivät, ne sanat, jotka hän lausui kansalle, ennenkuin vannoi valan.

— Ja nyt hän luulee näiden sanojenne ja alkuvastustuksenne aiheuttaneen koko laamannin uppiniskaisuuden. Pelkästään silkkaa kuvittelua, herra, hänen ylhäisyytensä ei tunne maanne eteläosan laamannia.

— Ettekö te voi saada häntä käsittämään ja ymmärtämään niin vähäistä seikkaa? huomauttaa mestari Brynjolfur.

Hänen sanansa tuntuvat putoavan hyvin korkealta.

— Olisin teille hyvin kiitollinen, jos sitä yrittäisitte, veli, jatkaa mestari Brynjolfur, sillä asianani on pyytää teitä puhumaan puolestani hyvälle ja ylhäiselle ystävällenne eräässä yksityisessä asiassa, jonka menestyminen on minusta perin tärkeä.

Niin pian kun mestari Brynjolfur on luottamuksellisesti ilmaissut toiselle kirjoittaneensa kuninkaalle tyttärensä maineen kohentamisesta, virkkaa hänen virkaveljensä:

— Jos minun ja autuaan isäni ystävyys tehoaa lääninherraan, eivät rukoukseni mene hukkaan, rakas herra.

Näiden kahden äärimmäisen erilaisen ammattiveljen kesken vallitsee vilpitön ystävyys, jonka perustana on ensi sijassa nuoren miehen ehdoton kiintymys iäkkäämpään ja joka suhteessa hänen yläpuolellaan olevaan mieheen — verrattomasti yläpuolella olevaan.

Piispa Gisli Thorlakinpoika on kolmenkymmenen vuoden ikäinen, jotensakin pienikasvuinen, hänellä on tuuhea, kaunis, tummakiharainen tukka, ja hän on naismaisen sievä voimakkaasta suippoparrasta huolimatta, joka valuu leveänä silittämättömällä kauluksella, ulottuen aina sen reunaan saakka, vaikka kaulus onkin hyvin lavea. Hän saa suurimmalta osalta kiittää isä-vainajansa kansansuosiota korkeasta virastaan. Hänen opilliset näytteensä Köpenhaminassa ennen vihkimistä eivät ole juuri muuta kuin parhaiksi vastanneet konsistorin asettamia vaatimuksia piispan kyvyille, mutta Henrik Bjelke on tyydyttävin tuloksin korostanut hänen muita hyviä puoliaan. Etelänpuolelaiset väittävät häntä »merkityksettömäksi ja hyödyttömäksi», mutta se on hänestä samantekevää, sillä pohjanpuolelaiset pitävät piispastaan paljon.

Avioliittoaan piispa Gisli on sensijaan saanut kiittää korkeasta virastaan. Hän oli samoin kuin Gisli Magnuksenpoika ottanut vaimon rikkaasta Hlidarendin suvusta ja samoin kuin hän menettänyt vaimonsa ja murehtinut häntä — sisaruksia oli ainoastaan nämä kaksi — menettänyt hänet ainoastaan seitsemänkolmatta vuoden iässä vuoden kestäneen avioliiton jälkeen. Hän oli nyt leskenä kolmatta vuotta.

Ja nyt äkkiä, mestari Brynjolfurin istuessa täällä teltassa, herra Gisli hänen sanomattomaksi ällistyksekseen pyytää Ragnheidur Brynjolfintyttären kättä.

— Tämä on suuri kunnianosoitus teidän puoleltanne, herra, kun hänen asiansa nyt ovat tällä tavoin, vastaa mestari Brynjolfur.

Mutta hän ei yhtäkaikki tahdo nyt luvata mitään. Mitään hän ei tahdo luvata. Ragnheidurin hairahdus on vielä niin tuore, ettei piispa voi tehdä äkillistä päätöstä hänen avioliitostaan, ei edes kajota siihen toistaiseksi. Hän voi, jos herra Gisli voi tyytyä siihen, tuoda hänelle vastauksensa heidän ensi kerran kohdatessaan, seuraavan kesän yleiskäräjillä — olkoonpa se vastaus sitten myönteinen tai kielteinen.

Herra Gisli tyytyy siihen.

— Silloin on hänen maineenpalautuskirjeensäkin saapunut tänne, virkkaa nuori piispa.

Mestari Brynjolfurilla on, kuten olemme kerran toisensa jälkeen nähneet, onnellinen ominaisuus osata lausua vähemmin miellyttäviä sanoja oikealla hetkellä, sellaisella hetkellä, jolloin keskustelusta ei koidu epämieluisia seurauksia — psykologisella hetkellä. Siihen kykyyn tarvitaan kolme ominaisuutta: avosydämisyyttä, persoonallisuutta ja voimantunnetta. Noustessaan seisomaan hän sanoo:

— Pyydän teitä, herra, katsomaan teille esittämääni asiaa lausumattomaksi ja olemaan sanallakaan sivuamatta Ragnheidurin maineenpalauttamista lääninherralle. En tahdo olla teille missään sellaisessa kiitollisuudenvelassa, jos minun pitää hylätä teidän pyyntönne.

Se ei hyödytä mitään; joskin herra Gisli vakuuttaa, ettei se muuta asiaa, täytyy hänen kädenlyönnillä vahvistaa lupauksensa hänelle.

— Se ei muuta mitään teidän kysymyksenne suhteen, ei puoleen eikä toiseen, virkkaa mestari Brynjolfur.

Mutta hän poistuu iloisempana Holarin piispan teltasta.

Suunnilleen kuuden viikon kuluttua aikoo hän tarkastusmatkallaan käydä Storolfshvollissa, keskustella Katrin rikkaan — Katrin Erlendintyttären, Gisli Vigfusinpojan äidin — kanssa. Ennen Katrinin miehen, piispan hyvän ystävän, kuolemaa he olivat tehneet varman sopimuksen Gislin ja Ragnheidurin avioliitosta — poika oli silloin vasta yksitoistavuotias, mutta jo silloin, hänen ollessaan ensimmäistä vuotta koulussa Skalholtissa, piispa oivalsi, millaista ainesta hän oli. Ragnheidur oli ainoastaan kuuden vuoden ikäinen. No niin, ei tarvinnut aprikoida, millainen tulos Storolfshvollissa olisi, mutta se on samantekevää; keskusteltuaan Katrin Erlendintyttären kanssa hänellä on vapaat kädet, mutta ei sitä ennen. Mutta senjälkeen — senjälkeen edistetään Ragnheidurin asiaa varmastikin parhaiten, kuta enemmän hänen avioliittoaan joudutetaan.

Vähän sen jälkeen, kun piispa on palannut telttaansa, ilmoitetaan hänelle, että ulkopuolella on mies tiedustamassa hänen korkea-arvoisuuttaan. Thormudur Torfinpoika.

Hän on tervehtinyt piispaa täällä Kopavogissa ja pyrkinyt hänen puheilleen näinä päivinä, mutta piispa on lykännyt keskustelua; juuri tämä nuori mies, kuudenkolmatta ikäinen, pakottaa nyt hänet luovuttamaan sira Sigurdur Torfinpojalle ensimmäisen, avoimeksi tulevan tuottavan papinviran. Hän kutsuttaa vieraan sisälle.

Thormudur Torfinpoika — Torfaeukseksi hän nyt nimittää itseään Köpenhaminassa — syöksyy telttaan kuin raikas, kohiseva koski, ilman vaippaa ja hattua tänä auringonpaisteisena päivänä, otsa vailla huolien uurtamia vakoja, kullanruskea tukka aina kyynärpäihin saakka ulottuvana, kookkaana ja miehekkäänä, voimakaspiirteisenä, mustassa silkkiasussa, pieni miekka vyöllä, kaulassa valkea liina, joka on vedetty kapean, kivellä koristetun renkaan lävitse juuri kurkun alapuolella, ja pitkä, nyplätyistä pitseistä, valmistettu kaulus, joka ihan kahisee keveyttään — nuoruutta, nuoruutta äänessä, vauhdissa, innossa.

— Jäin tänne yksin omaisteni lähtiessä, herra, koska minun täytyy saada puhella kanssanne. Olen tullut pyytämään teiltä lupaa ratsastaa seurassanne Skalholtiin, jos kohta ei koko matkaa; haluan vain käväistä idässäpäin suutelemassa äitiäni, sitten en vielä tiedä, minne lähden, kenties pohjoiseen, se riippuu teistä, herra, ehkä amiraalin mukana takaisin, jollei hän kiiruhda täältä pois heti, mutta kauan en täällä viivy. Minulla on teille tervehdys ja tärkeä asia hänen majesteetiltaan.

— Istuutukaa — monsieur!

— Ei, herra, te ette saa teititellä minua ettekä käyttää minulle juhlallisia puhuttelusanoja; kaikki muut, mutta ei vanha, rakas fautorini [suosija] sillä silloin punastun kaulustani myöten; saanhan nauttia teidän puoleltanne sitä etua, että pidätte minua oppilaananne? Mutta nyt asiaan. Hänen majesteettinsa on käskenyt minua keräämään täältä erinäisiä antiquitates [muinaismuistoja] mieluummin sellaisia, joita ei aikaisemmin ole merkitty muistiin ja jotka koskevat pohjoisia valtakuntia ja niiden muinaisten kuninkaiden historiaa, ja luottaa siihen, että te, herra, ennen kaikkia muita voitte avustaa minua tässä puuhassa.

— Olen lähettänyt sinne lähemmä parikymmentä vanhoja historiakirjojamme, vastaa piispa, sekä pergamentille että paperille kirjoitettuja, varustettuina sellaisilla selityksillä, että ne julkaistaisiin ja painettaisiin, ennen kaikkea sen huhun tukahduttamiseksi, että tämä maa on ainoastaan rahjusten tai barbaarien asuma, ja olen tähyillyt silmäni sokeiksi nähdäkseni ne painettuina, sillä enhän muuten tiedä, joutuvatko nämä muistokynttilät siellä yhtä helliin käsiin kuin täällä; olemmehan me islantilaiset ymmärtäneet kauan pitää kätkössä niitä.

— Te elätte vielä sen hetken, että näette ne painettuina, herra, jos Jumala säästää meitä molempia. Se lupaus minulla nimittäin on kuninkaalta, kun kuningashistorioiden käännökseni valmistuvat, joka on vitkallinen tehtävä. Mutta erikoisesti kuningas pyysi teitä tekemään voitavanne hankkiaksenne hänelle vanhimman ja oikeimman täältä saatavissa olevan pergamenttikäsikirjoituksen vanhasta Sämundin eddasta.

Piispa Brynjolfur naurahtaa.

— Luuletko sellaisia käsikirjoituksia riippuvan koivunoksissa? Niitä on olemassa yksi koko maassa.

— Mistä se on löydettävissä, herra?

— Se on visusti kätketty Skalholtiin, nuori mies, vastaa piispa. Se on kirjastoni aarre.

— Kallisarvoinen aarre, huokaa Thormudur Torfinpoika.

— Se on jalokivi raunioissa, virkkaa piispa, käyden äkkiä käsittämättömän katkeraksi.

Thormudur Torfinpoika käy rohkeaksi. Hän alkaa pyydellä käsikirjoitusta kuninkaan nimessä.

Mestari Brynjolfur ravistaa päätänsä ja nousee pystyyn.

Jos hän jollakin muulla tavoin voi avustaa vierasta, niin heidän sopii puhella siitä matkalla.

Thormudur Torfinpoika osoittautuu viehättäväksi ja virkistäväksi matkakumppaniksi. Piispa kyselee häneltä yhtenään kaikenlaista kuninkaasta, ja kaikkeen hän saa vastauksen. Hän saa sen varman vaikutelman, että Thormudurilla ei ole helppo pääsy ainoastaan hoviin, vaan myöskin itse kuninkaan puheille. Fredrik Kolmannen mielenkiinto islantilaisia muinaiskirjoituksia kohtaan on suuri, tuleepa hän toisinaan itse mieskohtaisesti nuoren historioitsijansa asuntoon, istuen siellä ja keskustellen hänen kanssansa.

Mutta vasta heidän ehdittyään tunturin itäpuolelle, Kambar-harjanteen juurelle, missä he syöttävät hevosiaan, mestari Brynjolfur vie hänet syrjään ja mainitsee hänelle kuninkaalle kirjoittamastaan, tyttären maineenpuhdistusta koskevasta kirjeestä.

Voiko Thormudur ajatella puhuvansa hänen puolestaan?

Mikään ei ole hänestä mieluisempaa.

Uskaltaako hän sen tehdä — vaikka ei saakaan käsikirjoitusta?

Se ei kuulu asiaan. Hän on varma siitä, että kuningas osaa antaa arvon piispan kaikille aikaisemmille ansioille. Hän on varma siitä, että hänen majesteettinsa ymmärtää hänen surunsa.

— Silloin lähetän sinulle nahkakirjan huomenna luotettavan miehen mukana.

Thormudur Torfinpoika ei hiisku mitään. Hän puristaa mestarin molempia käsiä silmät kirkkaina.

He eroavat illansuussa. Piispa seuralaisineen saapuu Skalholtiin keskiyön jälkeen.

Vastoin tapaansa piispa ei ratsasta nopeasti pihalle. Rauhallisesti, käymäjalkaa edetään vallitietä myöten kotiin. Pystyykö hän sittenkin tuntemaan vielä iloa? Puhdasta, väärentämätöntä iloa? Kyllä. Tahrattoman omantunnon iloa. Hän tietää, ettei näillä käräjillä hänen viralliseen toimintaansa ole langennut varjoa hänen yksityisistä asioistaan. Ensin maa, sitten hän. Ainoa, mitä hän on Ragnheidurin tähden uhrannut, on hänen omaan omaisuuteensa kuuluva kallisarvoinen aarre — joka samalla on uhri tieteen edistämiseksi, maan eduksi.

Piispan seuralaiset näkevät hänen hymyilevän.

XV

Ragnheidur Brynjolfintyttäressä on tapahtunut muutos parempaan päin, hän on saanut takaisin iloisuutensa. Eihän sitä voinut aikaisemmin odottaakaan, vastahan hän on ollut neljä kuukautta Skalholtissa, mutta hänen luonnonlaatunsa on häntä auttanut, hänen valoisa luonnonlaatunsa. Ja vielä toinen seikka, hänen isänsä huolenpito.

Kopavogista palattuaan piispa kauhukseen havaitsee, kuinka kalpeiksi ja laihoiksi hänen tyttärensä posket ovat käyneet. Niinä neljänä päivänä, jotka hän on ollut poissa kotoa! Mutta mikäli äiti tietää, ei Ragnheidurille ole tapahtunut mitään. Eikö äiti sitten näe muutosta? Ei suorastaan näinä neljänä päivänä tapahtunutta, ei, tytär on kauan ollut yhtä riutunut ja kalpea.

Äidin sanat ovat kyllä totta, he eivät ole vain huomanneet hidasta, päivittäistä muuttumista. Mutta nyt on Skalholtiin tullut uusia miehiä, kaksi pappia, jotka piispa toi muassaan etelästä päin ja jotka jäävät hänen palvelukseensa. Toinen on uusi tuomiokirkon pappi, Ragnheidurin uusi sielunhoitaja. Hänen nimensä on Torfi Joninpoika — Gaulverjabain rovastin kaima — Reykholtin sira Torfi Joninpoika, täkäläisen aliopettajan veli. Piispa pitää itseään onnellisena, kun on saanut sellaisen miehen, sillä nyt hän ei saa erehtyä valinnassaan, mutta sira Torfi onkin aikaisemmin ollut hänen tuomiokirkkonsa pappina ja on tunnettu jumalanpelostaan sekä moitteettoman papillisesta elämästään.

Mutta sitä hän ei oikein tiedä, mitä hän tekisi toisella papilla Thordur Sveininpojalla, jonka hän otti tien ohesta hoivaansa leivättömänä ja kaikkea vailla olevana. Kolmen, neljän päivän kuluttua piispa alkaa tottua tyttärensä kalpeuteen, mutta omantuntonsa vuoksi hän puhelee tuomiokirkkonsa papin Torfin keralla, jonka mielestä on surkeata nähdä Ragnheiduria päivettyneiden ihmisten joukossa, ja samaa mieltä on sira Thordur.

He ovat olleet liian ankaria häntä kohtaan, istuttaneet häntä sisällä koko kevään ja puoli kesää käsitöiden ja kirjojen ääressä. Helga Magnuksentytär päästää tyttärensä kevyihin heinätöihin kesäisin. Piispa tiedustaa Ragnheidurilta, eikö tätä huvittaisi muutos, eikö hän haluaisi lakata istumasta sisällä, oleskella ulkosalla, olla mukana heinänteossa niityllä osan päivästä, lukea päivänpaisteessa ja ommella raittiissa kesäilmassa. Hän vastaa tekevänsä, mitä hänet pannaan tekemään.

Senjälkeen on kulunut kolme viikkoa, ja muutos on valtava; piispantytär on päivettynyt, onpa suorastaan tullut hilpeäksikin. Mutta yhä on hänessä jotakin, mitä piispa ei oikein osaa liittää naisellisiin otteisiin. Esimerkiksi tämä: Kirkkotarhan eteläisellä aidalla, suoraan pohjoiseen koulusta, on joukko erisuuruisia vierinkiviä, jotka ovat olleet siinä ikimuistoisista ajoista ja joilla koulun oppilaat koettelevat voimiaan. Ja sittenkun Ragnheidur on alkanut liikkua niin paljon ulko-ilmassa ja saanut enemmän vapautta, on piispa pannut merkille, että hän etenkin aamuisin ja ruokailuaikoina, pihan ollessa tyhjänä, menee vääntelemään näitä kiviä.

Piispa ei ole tahtonut kieltää häntä siitä; silminnähtävästi vähän väljempi vapaus tekee hänelle hyvää, ja häneltä on kielletty niin paljon, esimerkiksi veisteleminen kiellettiin häneltä mitä ankarimmin, heti ensimmäisinä päivinä hänen palattuaan Braidratungasta, hänen ei ole annettu ottaa veistä eikä muuta teräasetta käsiteltäväkseen, ja vaikka tämä touhu ei olekaan naisellista — on muuten kummallista, että Ragnheidurin pitää aina touhuta jotakin — on se kuitenkin viatonta. Mutta nyt piispa aprikoi, eikö hänen oikeastaan pitäisi varoittaa tytärtään ponnistelusta, sillä hän jaksaa nostaa uskomattoman jyhkeitä kiviä.

Hänestä on tullut hyvän lapsen kaltainen, Ragnheidur Brynjolfintyttärestä, hän on lakannut tottelemasta sokeasti, koska hänen pitää se tehdä, hänen kuuliaisuutensa on muuttunut alttiiksi, hänen vastauksensa ovat valppaita, hän hymyilee ja nauraa puhellessaan muiden kanssa. Usein hänen mielialaansa kuitenkin värittävät edellisten kuukausien synkät kokemukset, mutta mikä onkaan luonnollisempaa ja mikä on suotavampaa? Hän saattaa vieläkin laskea kätensä vaipumaan helmaan ja unohtua aatoksiinsa, mutta sitten hän ryhtyy jälleen työhönsä kahta innokkaammin. Nyt saavat kaikki nähdä, että hän on toimissaan vakavampi kuin milloinkaan ennen ja esiintyy aivan luontonsa mukaiseen herttaiseen tapaan. Tämä kivien väänteleminen on oikeastaan hänen ainoa omituisuutensa, mutta joku omituisuushan hänellä täytyykin olla. Muuten hän ei olisi oman itsensä kaltainen.

Mutta on eräs seikka, jota kaikki eivät voi huomata, jota ei kukaan pane merkille, nimittäin se, ettei hän ole herkkä elämän tapahtumille, pienille ja suurille, samalla tavoin kuin aikaisemmin. Elämä Skalholtissa, elämä maan päällä, ei enää ole hänen sydämensä kautta juokseva virta, vaan jakautuu sen juurilla. Hän ei enää ehätä voitelemaan satulan hierryttämää hevosta, ei taputa koiran päätä, ei hyväile karitsoja. Kun hän elokuun jälkipuoliskolla kuulee Saurbain tulipalosta, jossa sira Hallgrimur Peturinpoika, hänen ystävänsä sira Hallgrimur, menetti kaiken maallisen omaisuutensa ja jossa yksi ihmishenkikin tuhoutui, hän vasta yöllä puolittain kummastelee, puolittain kauhistuu sitä, kuinka kylmäksi tämä onnettomuus on jättänyt hänen sydämensä.

Mutta tätä salaisuutta ei tunne kukaan muu kuin hän itse. Tätä kovaa kuorta synnynnäisen herkkyyden ympärillä, tätä välttämätöntä kilpeä elämän tylyyttä vastaan. Yksin ollessaan hän ei hymyile. Hänen hymynsä on työpuvun osa, jonka hän ottaa yllensä aamuisin ja riisuu päähänsä iltaisin.

Tähän näennäisesti rauhoittavaan mielentilaan piispa Brynjolfur jättää tyttärensä lähtiessään elokuun viimeisinä päivinä tarkastusmatkalleen Rangarin piirikuntaan. Kulkue ei ole komea tällä kertaa, seuralaisistaan on hänellä muassaan ainoastaan kaksi, koulumestari ja sihteeri, hän matkustaa hitaasti, tarkastus on tällä ainoalla kerralla hänelle lepoa, kolmen viikon lepo uuvuttavan työskentelyn jälkeen, tarkastus mitä suppeimmassa mielessä, tarkkailua, ei taloudellisia toimituksia, ei tilan eikä omasta puolesta.

Neljäntoista päivän kuluttua hän saapuu Fljotshlidin Breidabolsstadiin, varhaisena aamuhetkenä, mutta täällä viivytään ainoastaan vähän aikaa, papin vaimo on Dadi Halldorinpojan sisar. Keskipäivällä samana päivänä, keskiviikkona, hän on ehtinyt seuraavalle kirkolle — saapunut Storolfshvolliin.

Näiden kahden kartanon lyhyestä välimatkasta huolimatta pitää rikas leski ja Storolfshvollin omistajatar omaa kotikappalaista, ja äskettäin hän on rakennuttanut tänne kirkon, joka on isompi ja upeampi kuin mikään muu kirkko hiippakunnassa, toinen järjestyksessä Skalholtin tuomiokirkon jälkeen. Uusi kirkko kalliine kalustoineen on luetteloitava, mutta se suoritetaan iltapäivän kuluessa. Hänen viralliset tehtävänsä täällä ovat päättyneet kello viiden ajoissa tänä keskiviikkona — mutta tänne piispa tahtoo jäädä yöksi.

Tämä syyskuinen ilta Storolfshvollissa on useammassa kuin yhdessä suhteessa poikkeus Brynjolfur Sveininpojan tarkastusmatkoillaan noudattamista jokapäiväisistä tavoista. Jo ensimmäisinä virkavuosinaan hän totutti pappinsa ja kirkonisäntänsä siihen, ettei häntä pitänyt ottaa vastaan komeilla ja kalliiksi käyvillä juhlilla, kuten hänen edeltäjänsä aikana oli ollut tapana; hän viipyy vain lyhyen ajan kussakin paikassa ja nukkuu vakituisesti teltassaan seuralaisineen. Mutta täällä Storolfshvollissa hän viipyy kolme päivää, kolme säteilevän auringonpaisteista päivää, istuu loistavassa juhlassa ensimmäisenä iltana ja nukkuu kaikkina kolmena yönä sänkyyn laitetussa vuoteessa.

Päällikönmatrona Katrin Erlendintytär, kahden naimaikäisen tyttären ja kolmen lahjakkaan ja kunnianhimoisen pojan äiti, valmistaa piispalle kuninkaallisen vastaanoton. Puvuissa, liinoissa, pöytähopeissa, seurustelusävyssä, kaikessa on tässä kodissa juhlallisuuden leima, joka teki hänen miehestään maan johtavan seuraihmisen. Hän on arvovaltainen kaikessa, mitä hän tekee, tämä nainen, silloinkin, kun hän uhmaa sovinnaisuutta — hän syö itse pöydässä, hänen korkea-arvoisuutensa rinnalla! Mutta luonnollisestikaan hän ei voi myöntää muille naisille lupaa siihen, se ylittäisi kaiken soveliaisuuden rajat. Aloitetaan häränpaistista, jonka kera juodaan olutta. Viini tuodaan pöytään vasta lohen yhteydessä, joka on seuraava ruokalaji, ja jo lohen mukana alkaa soitto. Talon tyttäret, hyvin nuoret, kauniit ja häveliäät Solvör ja Thorbjörg, soittavat harppua ja viulua. Harppu on verhottu punaisella, viulu sinisellä.

Juodaan myöhään yöhön, ja talon viisikymmenvuotias emäntä ei anna miehille perään, vaan istuu päinvastoin suorana, kun jotkut heistä ovat alkaneet menettää tiukimman ryhtinsä. Katrin Erlendintytär on pieni ja pullea, vähitellen kovasti lihonut, ja hänen päänsä tekee naurettavan pienen vaikutuksen juuri sen tähden, että hänellä on niin paksut posket (voi erottaa, kuinka vähäinen leuka on alunperin ollut) — juuri sen tähden, että hänen päänsä näyttää käyvän toivotonta kilpakamppailua rehevän vartalon kanssa. Mutta tässä pienessä päässä on kaksi pistemäistä silmää, tuskin suuremmat kuin kääpiöhaukan, mutta ne ovat hänen arvovaltansa tyyssija.

Pöydästä noustaessa piispasta tuntuu olevan liian myöhäinen hetki puhua hänelle yksityisistä asioistaan. Ne saavat varrota seuraavaan aamuun. He ovat molemmat jalkeilla varhain ja istuvat nyt matronan tuvassa.

Piispa ilmoittaa, että hänellä on asiaa, jonka pohtimiseen he eivät varmastikaan tarvitse pitkää aikaa. Hän käsittää, että Katrinista ja hänen pojastaan Gislistä se avioliitto, jota hänelle oli aiottu, nyt näyttää vähemmin toivottavalta, mutta ennen Vigfus Gislinpojan kuolemaa oli tästä avioliitosta tehty niin varmat sopimukset, että piispa katsoo velvollisuudekseen keskustella hänen kanssansa, ennenkuin ryhtyy järjestämään asiaa toisin ja voi katsoa saaneensa vapaat kädet tässä asiassa pelkäämättä moitteita missään suhteessa.

— Niin, herra, vastaa kunnianhimoinen äiti, kuluu kauan, ennenkuin poikani Gisli saa viran, johon hän ajan mittaan tyytyy, ainakaan tässä maassa. Sitäpaitsi on hänen vielä kartutettava tietojaan. Ennenkuin hän on saanut varman ja turvallisen toimeentulon, hän tuskin ajattelee naimisiinmenoa.

Tämä hienotunteisuuden muoto, tämä suoranainen vilpillisyys, niinkuin hän sitä nimittäisi, on Brynjolfur Sveininpojasta vastenmielinen. Mutta ainoastaan harvoille, kuten esimerkiksi Helga Magnuksentyttärelle, on suotu kyky osata lausua julki tarkoituksensa loukkaamatta toista. Piispa ei virka mitään puhekumppaninsa vastauksen johdosta, vaan nousee pystyyn.

— Saanko puhutella poikaasi, matrona? kysyy hän.

Katrin Erlendintytär oli toivonut piispan säästävän hänen poikaansa sellaisesta keskustelusta. Hänestä se ei ole oikein jalomielistä, sillä piispa tietää, kuinka suuresti hänen poikansa tulevaisuus voi riippua mestari Brynjolfurin tuesta, ja nyt joutuu Gisli itse, nuori ja kokematon mies, hänen eteensä...

— Hän ei ole vielä noussut vuoteesta, herra, vastaa Katrin Erlendintytär.

— Käske sitten pojan pukeutua, hyvä Katrin, kun minä kysyn häntä! kehoittaa mestari Brynjolfur.

Piispan toivomusta ei käy torjuminen, matrona itse poistuu herättämään poikaansa, mutta sanoo, ennenkuin palaa tupaan:

— Pysyn siinä, mitä olen sinulle luvannut.

Gisli Vigfusinpoika nousee kiireesti vuoteesta, mutta vitkastelee kuitenkin pukeutuessaan, koska yksi ainoa kuva, aina sama, ei ainoastaan väiky hänen silmissään, vaan myöskin pidättää hänen käsiään ja panee hänen ajatuksensa liikkeelle.

Kun hän kesällä Tunge-joen kohdalla erosi mestari Brynjolfurista saatuaan äidilleen vietäväksi sen sanoman, että piispaa sopi odottaa Storolfshvolliin syyskuun alussa, ei Gisli ollut varma siitä, eikö hän jättäisi isien kesken tehtyä sopimusta voimaan — kaikesta huolimatta. Gisli Vigfusinpojasta, samoin kuin niin monesta hänen ikäisestään nuoresta miehestä, oli nimittäin sellainen nainen, joka ei ollut koskematon, suureksi osaksi menettänyt vetovoimansa morsiamena. Aina siitä saakka, kun hän oli alkanut ajatella naisia, ei hän ollut ollenkaan ymmärtänyt nuoria miehiä, jotka voivat mennä naimisiin leskien kanssa. Mutta kaksi päivää myöhemmin hän oli tehnyt päätöksensä.

Hän seisoi Braidratungen pihalla ja kuuli soittoa Saksalaistalosta. Hän astui sisälle. Klavikordin ääressä istui Gisli Magnuksenpoika, kun taas neitsyt Elin oli taempana tuudittamassa kehdossa lasta — Ragnheidurin ja Dadi Halldorinpojan lasta. Hänen pitkällinen poissaolonsa Ragnheidurin ja Dadin luota, oivalsi hän nyt, oli pitänyt onnettomuutta eräänlaisen epätodellisen välimatkan päässä, mutta nyt karkea todellisuus repi verhon hänen silmiensä edestä. Hänen sydämensä täytti viha Dadia kohtaan, Ragnheidur ei ollut, eikä hänestä voinut enää koskaan tulla sama nainen. Hänen äitinsä ymmärsi häntä.

Brynjolfur Sveininpoika kävelee edestakaisin lattialla ja kehoittaa Gisli Vigfusinpoikaa istumaan sänkyyn äitinsä viereen. Se, mitä hän nyt aikoo sanoa ja tehdä, tuntuu vaikeammalta, koska matrona ei ole ollut kylliksi vilpitön... no niin, ainakin kietonut vilpittömyytensä verukkeihin, ikäänkuin hän, piispa, olisi raukka, joka ei sietäisi kuulla totuutta. Sitten hän istuutuu sängyn vieressä olevalle tuolille.

— Isäsi, Gisli, aloittaa piispa lempeään sävyyn, oli paras ystäväni kaikkien islantilaisten joukossa. Meidän keskemme, kuten tiedät, oli päätetty, meidän molempien yhteisestä toivomuksesta, että myöhemmin solmittaisiin avioliitto sinun ja minun tyttäreni välillä — hän oli siioin herttainen lapsi, jollaisia molemmat olitte, samalla kun minun tulisi tukea sinua pääsemään seuraajakseni, jos havaitsisin sinut siihen sopivaksi. Nyt on sellaisen avioliiton mahdollisuus rauennut tyhjiin, sen olen käsittänyt äitisi sanoista. Mutta jos Jumala kutsuu äitisi pois ennen meitä, niin tahdon nyt kuulla sinun omat sanasi, jotta saan vapauden järjestää asiat toisin pelkäämättä jälkipuheita ja nurkumista. Sinä et ole liian hyvä kieltäytymään.

Piispa ei suo hänelle vastaamisaikaa, vaan nousee seisomaan ja tarttuu hänen leukaansa.

— Etkä ole liian hyvä sanomaan sitä minulle avoimesti ja silmää räpäyttämättä.

Gisli Vigfusinpoika muistaa Skalholtissa vietetyiltä kouluajoilta tämän piispan hirvittävän tavan tarttua poikien leukaan ja tuijottaa heitä silmiin vaatiessaan heitä tunnustamaan. Ja vaikka on kymmenen kertaa vaikeampaa saada sanaakaan suustansa tällä tavoin, noiden terävien silmien katseen upotessa terässäilän tapaan päähän, on piispa totuttanut oppilaansa tähän kidutukseen, sitä ennen hän ei hellitä heidän leukaansa.

Gisli Vigfusinpoika sopertaa:

— En tiedä, herra, miten kävisi, jos kohtaisin Dadi Halldorinpojan.

Tämän vastauksen vaikutus lyö äidin ja pojan kauhulla. Mestari Brynjolfur hätkähtää ja valahtaa kalmankalpeaksi. Senjälkeen hän menee takasin tuolin luokse.

— Kiellän sinua kuten kaikkia muitakin, Gisli, mainitsemasta tätä nimeä minun kuulteni. Ja nyt on tästä asiasta kylliksi keskusteltu. Mutta mitä tulee toiseen seikkaan, sinun tulevaan uraasi, tahdon yhtäkaikki pitää lupaukseni siitä syystä, ettei isäsi nyt ole täällä muistuttamassa siitä minulle. Mutta jos käy niin, jota ei kukaan voi tietää, että muut voimat mahtavat enemmän kuin minun toivomukseni ja tahtoni, kun seuraavalla kerralla valitaan Skalholtin piispaa, niin tahdon, että nimeni on puhdas ja vapaa kaikista epäluuloista. Senvuoksi pyydän nyt sinua, emäntä, — mitä tapani ei ole pyytää tarkastusmatkoillani — myöntämään minulle luvan olla vielä kaksi yötä vieraana talossasi, saaden hyvän kestityksen, ilman kaikkia tarpeettomia kustannuksia sen lisäksi, mitä nyt jo on pantu menemään, jotta sinä ja sinun poikasi näkisitte, etten kanna kaunaa teitä kohtaan, sittenkun tämä asia nyt on päätetty ja sivuutettu.

— Olette toisenlainen kuin kaikki muut miehet, herra, kaikissa suhteissa, virkkaa Katrin Erlendintytär, tarttuen hänen käteensä.

Piispa itse ojentaa kätensä Gisli Vigfusinpojalle.

— Sillä on ikävätkin puolensa, matrona Katrin, huomauttaa mestari Brynjolfur, hellittäen nuoren miehen käden ja poistuen tuvasta.

Lauantaiaamuna piispa lähtee ratsastamaan Kelduriin, jossa piispattaren sisar Valgerdur Halldorintytär miehineen asuu. Heidän luonansa hän viettää koko sunnuntain, syyskuun neljännentoista päivän, oman syntymäpäivänsä. Hänen ikänsä on nyt seitsemänkuudetta vuotta. Seuraavana päivänä tarkastusmatkaa jatketaan kotiinpäin.

XVI

Yhä edelleen se on rauhallinen, kuvastimenkirkas, valkea suvannoissa; edelleenkin se virtaa kohisten, pyörteillen, valkokuohuisena hyökykohdissa; jäätiköiltä se tulee, suuresta sisäjärvestä, jolla vapaat, valkeat joutsenet oleskelevat koko kesän, jonka rannoilla rikolliset sisarukset asuvat lapsineen syrjässä kirkon kurista ja lain tuomioista, sieltä se tulee, lumen värittämänä, valkeana väriltään ja valkeana nimeltään; se juoksee Gullfossia alaspäin, sateenkaaren alla, rauhan sinetin turvissa vapaille lakeuksille; sitten se saavuttaa asutut seudut, ja senjälkeen se ei tuo rauhaa, vaan taistelua; se erottaa toisistaan ne, jotka tahtoisivat olla yhdessä, ja pitää toistensa seurassa vihan vallassa niitä, jotka tahtoisivat olla erillään; Skalholtin luona se on tyyni, tyyni ja leveä idässä, tyyni ja leveä etelässä, se vetää ihmisten silmät puoleensa, kaikki katsovat sinnepäin; äänettömästi, äänettömästi se valuu, maiseman halki, kirkon lävitse, papin huulilta, messussa, veisattaessa; avoimina ja suljettuina silmät sen näkevät, ulkona päivällä, sisällä öisin, se on se painajainen, josta hän herää, herää kirkaisten, sen jäykistämänä, valkea, valkea, juokseva painajainen, vesi, vesi... joki, joki. Valkojoki.

Nyt on syyskuu melkein puolivälissä; yö on pimeä, sysipimeä. Päivät ovat lauhat, syksy on lämpimämpi kuin kevät, ei vielä valkohohtoisia tuntureita, kaikki huiput ovat siniset. Mutta syyskuussa se tapahtuu, niin aina käy, on aina käynyt, niin kauan kuin hän muistaa ajassa taaksepäin — kenties pauhuisena yönä! Ehkä viikon kuluttua! Taivaan kaikkivaltias Jumala, kenties viikon kuluttua! Kenties kahden päivän perästä! Sinä, hyvä, iankaikkinen Jumala, ei, jos sinä olet oikeudenmukainen! Kenties kahden päivän kuluttua! Silloin on ehkä tulva joessa, syystulva! Ja Valkojoki pysyy ylipääsemättömänä koko talven, kahdeksan kuukautta, lyhyet päivät ja pitkät, pitkät yöt, ylipääsemättömänä muuten kuin lautalla, ylipääsemättömänä kaikille, jotka eivät ole vapaita ihmisiä eivätkä saa itse päättää, mitä tekevät. Valkojoki, juokseva muuri. Valkojoki, joka ei milloinkaan ole ollut niin matala kuin nyt, tämän kesän jälkeen, ei miesmuistiin niin matala kuin näinä päivinä, ei juuri muuta kuin pelkkä puro kahlauspaikan kohdalla.

Eikö hän sitä tietänyt tullessaan? Eikö hän ylpeyden aseistamana hampaita myöten vakuuttamistaan vakuuttanut Dadille, että heidän vain pitäisi olla kärsivällisiä, vaikkapa heidän pitäisi varrota kaksi vuotta? Ja nyt on kulunut ainoastaan puoli. Eikö hän tietänyt, kuinka kamalaksi kaikki kävisi? Kyllä, mutta ei tällaiseksi. Aistit voi kesyttää, ne sykertyvät kuin karhu pesään nälän tullen, ne elävät hyväilyistä, ne vaipuvat horroksiin, kun ravinto jää pois. Dadia hän voi odottaa kaksi vuotta, vuosikausia, kärsivällisesti, maltillisesti. Mutta minkätähden on Jumala ampunut hänen rintaansa tämän kalvavan, lapseen kohdistuvan ikävöinnin, kun hän ei saa sitä nähdä? Suorastaan ampunut — ikäänkuin nuolella, joka polttaa ympäristöään, niin syvälle, että hän kuolee, jos se kiskaistaan irti. Mitä auttaa toivo häntä, pienokainen kasvaa hänen toivoessaan. Juuri nyt, kun poju on niin pieni ja avuton, kun hänen pienet nyrkkinsä pyrkivät osumaan vastakkain, mutta aina sivuuttavat toisensa — vai osaako hän sen nyt jo, onko hän nyt jo oppinut ojentamaan sormensa täydellisesti? — juuri nyt tämä ikävä kirkuu hänen sisällään, kirkuu niin, että hän on menettämäisillään järkensä.

Kirous on koko hänen ylpeytensä, kirous ja valhe. Olevinaan hän on ollut, olevinaan jotakin, ei mitään muuta, olevinaan ja suuriluuloinen, uskoakseen kykenevänsä ohjaamaan kohtaloa. Hän ei ole sankaritar, ei tahdokaan olla, hän ei tahdo olla mikään muu kuin on, syntinen nainen, joka ikävöi lastansa, ikävöi sitä julkeasti, sopivaisuudesta välittämättä, joka on valmis tekemään rikoksen toisensa jälkeen nähdäkseen sen, nähdäkseen sen tai kuollakseen.

Minkätähden hän syntyi rikkaaksi? Hän tietää tuhansien köyhien naisten, joiden täytyy erota lapsistaan, ikävöivän niitä yhtä väkevästi kuin hän ikävöi omaansa. Jumala auttakoon! Hän ei rukoile paljon, hän ei rukoile suurempaa armahtavaisuutta kuin hän itse osoittaa kurjimmallekin. Hän ei rukoile samanlaista armeliaisuutta kuin Jumala on osoittanut Ingibjörg Magnuksentyttärelle, joka on saanut pitää lapsensa luonaan, ei ihmisten armeliaisuuden vuoksi, vaan koska hän on kunnollisin koulun palvelijattarista, ilman häntä on vaikea tulla toimeen, ja hän on asettanut ehdoksi sen, että hän saa pitää lapsen luonansa tai lähtee pois. Jos Ragnheidur olisi köyhä ja hänen olisi pakko antaa lapsensa vierasten hoitoon, saisi hän kuitenkin käydä sitä katsomassa, vähintään yhtenä sunnuntaina kuukaudessa. Ja mikä maallinen onni voisikaan vetää vertoja sille, että saisi tehdä työtä ottaakseen sen pois holhoojiltaan, uurastaa yötä päivää, unen puutteessa, ruuan puutteessa, vaatteiden puutteessa? Ei mikään — ei mikään muu kuin se, että saa pitää lapsen luonansa. Hän on köyhempi kuin kaikki muut. Ja yhtäkaikki on niin harhautuneita, ei (ei näin hillittyjä sanoja) niin perkeleellisiä orjansieluja kuin esimerkiksi alhaalla härkätalossa, jotka totisesti eivät osaa sääliä häntä, piispa Brynjolfurin tytärtä, koska hänen avioton pienokaisensa on hoidettavana Hrunin pappilassa. Ainoastaan sentähden, että hänen isänsä on rikas!

Ragnheidur Brynjolfintytär on ilkeässä vartijattaressaan — tämän nimeä emme voi mainita, historia on sääliväisyydessään jättänyt sen unhoon — jo aikoja sitten havainnut kaksi ominaisuutta, joista hänen toista pitää varoa ja toista käyttää hyväkseen. Toinen on se, että hän herää vähäisimmästäkin liikkeestä, niin kevyesti hän nukkuu, minkä vuoksi hänet onkin valittu nykyiseen tehtäväänsä. Toinen on se, että hän on ahne.

Nyt Skalholtin piispantytär, jota ei sovi sääliä, kun hänellä on niin rikas isä, astelee latteakiviseltä käytävältä toiselle kädet nyrkissä, kipeästi kaivaten riikintaalaria aavistamattakaan, mistä hän voisi sen saada käsiinsä! Hän oli aikaisemmin tottunut saamaan taskurahansa keväällä laivojen saapuessa, tottunut ostamaan vaatteensa Bakkenilta, mutta tänä keväänä! Ketä varten hän oikeastaan koreilisikaan? Hänellä on itsellään rahaa, vuosien kuluessa säästettyjä, lahjoja, myydyistä lampaista ynnä muusta semmoisesta saatua, muutamia kymmeniä rosenobeleja sitä on joka tapauksessa, mutta ne rahat ovat hänen äitinsä tallessa, ja niitä säilytetään suljetussa rasiassa lukitussa tammisessa kaapissa hänen päänalusensa luona. Ragnheidurilla on paljon suurempi vaikutusvalta äitiinsä, kun piispa ei ole kotosalla; äiti on hyvä häntä kohtaan, höllentää tiukkaa valvontaa, mutta kaikessa, mikä koskee rahaa, on piispatar nyt järkähtämätön.

Lähinnä jumalanpelkoa on säästäväisyys siveellisen elämän parhain tukipylväs, ja sen ankaraa koulua täytyy Ragnheidurin nyt käydä, siitä hänen vanhempansa ovat yksimielisiä, mitä heidän ehdoissaan muuten lienee korostettukin. Aluksi Ragnheidur ei usko tähän horjumattomuuteen sellaisen pikkuseikan tähden, mutta hän ei saa äitiään hiuskarvan vertaakaan järkkymään. Hän ei silloin näe muuta keinoa kuin koettaa saada käsiinsä äitinsä vyössä riippuvat avaimet, avata kaappi ja varastaa sieltä riikintaalari. Mutta miten hän saa käsiinsä rasian avaimen? Sitä avainta äiti kantaa ketjussa alusvaatteittensa povella, eroamatta siitä yöllä tai päivällä.

Ragnheidur on väsymättömästi miettinyt keksiäkseen keinon saada molemmat avaimet haltuunsa, hän on kaupanpäällisiksi ottanut huomioon senkin, että hänen äitinsä saattaisi äkkiä tulla sisälle ja yllättää hänet itse teosta, ja sommitellut pitkän ja todennäköisen valheverkon pelastaakseen itsensä — hänen viimeisenä huolenaan on ollut se, ettei hän saatuaan rasian vihdoin auki löytäisikään riikintaalareita, vaan ainoastaan rosenobeleita! Hänen äitinsä nimittäin vaihtaa kaikki rahat näiksi kultaisiksi kolikoiksi. Ja mitä Ragnheidur tekee rosenobelilla, neljällä riikintaalarilla, se on ihan liian paljon, ihan liian epäilyttävän paljon voidakseen olla miksikään hyödyksi. Mutta kaikesta huolimatta — puuttuu tyyten tilaisuutta saada rasian avain haltuunsa, ja sen mukana pettää kärsivällisyys; hänen isänsä kotiinpaluuseen on yhä lyhyempi aika, päivät kuluvat, päivät kuluvat!

Hammaslahjaksi hänen isänsä oli antanut hänelle emälampaan. Tämän lampaan eläviä jälkeläisiä on nyt pariinkymmeneen Ragnheidurin omaisuutta. Täytettyään kuusitoista vuotta hän sai tämän omaisuutensa täydelliseen hallintaansa sillä ehdolla, että se mieluummin kasvaisi kuin vähenisi. Mutta oinaita, mahoemokkeja ja vanhoja lypsylampaita on hänellä itsellään ollut lupa myydä.

Huolellisesti arvioituaan kaikkien kartanossa olevien henkilöiden mielenlaatua ja avuliaisuutta Ragnheidur päättää kääntyä Eyolfur onnentolpan puoleen. Tällä on vähän lampaita ja vähän penninkejä. Tahtooko hän ostaa häneltä, Ragnheidurilta, vanhan emälampaan ja oinaan riikintaalarista? Onnentolppa kynsii korvallistaan, se on hyvä tarjous, suorastaan silkka onnen tarjous tällä kertaa, mutta tätä hän ei uskalla tehdä hänen korkea-arvoisuutensa tietämättä, ei missään nimessä.

Epätoivoissaan Ragnheidur menee Valgerdur juhlamuorin puheille, hänellä on kyllä sydän paikallaan, jos hänellä vain on riikintaalari, mutta hän on niin surkean köyhä.

— Sällitkö minun tirkistää arkkuusi, Vala-kulta, kuten sallit joskus ennen minun lapsena ollessani? pyytää Ragnheidur.

Aluksi Valgerdurista tämä aikuisen ihmisen kysymys tuntuu epämiellyttävältä, sillä sellainen pyyntö viittaa aina vilpillisyyden epäluuloon. Mutta sitä kestää ainoastaan silmänräpäyksen. Niin, tämä on ensimmäinen kerta hänen... hänen suuren surunsa jälkeen — sillä suruksi Valgerdur sitä nimittää — jolloin piispantytär tulee istumaan sänkyyn hänen luoksensa, neitsyt Ragnheidur tahtoo osoittaa hänelle samaa luottamusta kuin ennenkin, ja paljon tarvitaan, ennenkuin hänen sijassaan voi luottaa ainoaankaan ihmiseen, kun häntä on sillä tavoin kohdeltu, Jumala häntä siunatkoon, siunatkoon häntä ikuisesti, hänen enkeliään, hän tahtoo jälleen istua hänen luonansa, jonka luokse hän joskus salaa pujahti lapsena ollessaan — ja ennenkuin Valgerdur on tuonut julki mitään kaikesta siitä, mitä hänen sydämensä on tulvillaan, kumartuu hän ja nostaa vähäisen arkun heidän väliinsä sänkyyn.

— Siinä ei ole mitään muuta kuin pelkkää köyhyyttä, virkkaa hän.

Ja se pitää jotakuinkin paikkansa: pohjalla on pieni sarkakäärö, kaksi värttinää levyineen ja sitten kaikenlaista rojua. Pikku laatikossa ompeluvehkeitä ja pieni tupellinen veitsi.

— Mutta rasiassa pikku laatikon alla, huomauttaa Ragnheidur, siellä sinulla on joitakuita kolikoita.

— Ei ole, ei juuri mitään.

— Kuinka paljon, Vala-kulta, kuinka paljon?

— Ei juuri mitään, toistaa Valgerdur; häntä kainostuttaa ilmaista, kuinka vähän sitä on.

— Etkö salli minun vilkaista rasiaasi?

— Ky-yl-lä, tulee epäröivästi.

Vanhus ottaa vyöstään avaimen ja aukaisee rasian. Hän näyttää Ragnheidurille sen sisällön. Vähäinen hopeasolki, tinasormus ja parikymmentä killinkiä kiedottuina riepuun, siinä kaikki. Pohjalla on silkkilappu, ja sitä, mitä sen alla on, ei Ragnheidur saa nähdä.

Mutta kun Ragnheidur päästää kätensä vaipumaan helmaansa osoittamatta lainkaan uteliaisuuden merkkejä, lausuu vanhus, siirtäen silkkilappusen syrjään:

— Niinpä niin, te olette osoittanut minulle luottamusta, neitsyt, kas tässä.

Pohjalla lepää pari lapsenkäsinettä, joihin on kudottu ruusukoristuksia ja joiden ympärille on kiedottu silkkinauha.

— Ne olen kutonut tänä kesänä, selittää hän, siinä on kaikki, mitä minä voin jättää jälkeeni hänelle.

— Kenelle?

— Teidän pojallenne.

Tuvassa on muitakin. Ragnheidur syöksyy ulos, kasvot vääntyneinä ja itku kurkussa...

Skalholtissa on yksi nainen, joka on kaikilla ajateltavissa olevilla tavoilla koettanut lähestyä Ragnheiduria, pyrkinyt auttamaan häntä sekä pienessä että suuressa aina siitä saakka, kun piispantytär tuli kotiin, kunnes vihdoin on sen lopettanut, koska hänen ystävällisyytensä vain ärsyttää neitsyttä. Aluksi Ragnheidur luuli hänen hautovan mielessään jotakin pahaa, suunnittelevan jotakin juonta, mutta vihdoin oivallettuaan toisen lähentelemisen olevan vilpitöntä torjui hänet vieläkin hyytävämmin, vieläkin ylenkatseellisemmin. Tämä nainen on koulunpalvelijatar Ingibjörg Magnuksentytär.

Onko Ragnheidur Brynjolfintytär nyt vaipunut niin syvälle, että hänen täytyy pyytää Ingibjörg Magnuksentyttäreltä rahaa lainaksi! Hahaa, täytyykö hänen astua niin nöyryyttävä askel? Nöyryyttävä! Hän takertuu omaan sanaansa, ikäänkuin murskaten sen hampaittensa välissä, ei, ylväs askel, ylväs askel. Ja tätä »ylvästä» askelta hän astelee samana iltana kokonaisen tunnin palvelijattarien asunnon edustalla, väijyen Ingibjörgiä, odottaen tämän mahdollista ulostuloa. Hän ei tahdo nähdä Ingibjörgin lasta.

Ingibjörg tulee ulos, mutta kivetyllä käytävällä seisoo piispantytär hänen tiellään, tähystäen häneen niin kummallisesti; Ragnheidurin silmät eivät enää näytä hänestä vaalean harmailta, vaan isoilta, vedensinisiltä. Hänen katseensa ei tunnu menettäneen kireyttään, mutta sen tiukkuus ei tunnu olevan suunnattu siihen, mihin hän katsoo, ei suunnattu Ingibjörgiin, johon hän nyt katsoo, se on hurjistunut, tiukka ja rauhallinen samalla kertaa, kuten mielipuolella.

— Tahdotko lainata minulle likaisen riikintaalarin? tiedustaa hän, hymyillen omituisen, avuttoman pilkallisesti.

Ingibjörg tarvitsee vähän aikaa tointuakseen, minkä jälkeen hän vastaa:

— En, neitsyt Ragnheidur, vaan kirkkaan ja hohtavan ja kaksi, jos niin tahdotte.

Ja samassa silmänräpäyksessä hän on kadonnut. Ragnheidur seisoo hievahtamatta paikallaan, kunnes hän tulee takaisin, tuoden kaksi kiiltävää riikintaalaria, jotka hän avaa näkyviin tummasta kankaasta. Todennäköisesti kaikki, mitä hänellä on rahavaroja. Mutta Ragnheidur tarvitsee ainoastaan yhden.

— Pyysin sitä ylpeästi, virkkaa hän, mutta maksan sen takaisin nöyrästi.

Senjälkeen hän rientää melkein juoksujalkaa pois. Käydessään vuoteeseen hän sitoo kolikon silkkinauhalla ranteeseensa. Hän vaipuu uneen, pitäen sitä kädessään kuten lapsi leluaan.

Seuraavana aamuna Ragnheidur alkaa kinastella vartijattaren kanssa, heidän keskensä sukeutuu kiivas riita, joka hipoo käsikähmää.

— Olen iloissani siitä, kehuu Ragnheidur, että enää on ainoastaan kolme päivää isäni kotiintuloon, sillä heti hänen tuloiltanaan huolehdin siitä, että hän häätää sinut pois talosta.

Vartijatar nauraa ja vastaa hänen uhkaukseensa ylenkatseella.

— Eiköhän pikemminkin hieno neitsyt itse saa häätöä tästä hyveellisestä talosta kuin minä!

Ragnheidur menee tammiarkulleen, avaa sen ja laskee pöydälle kiiltävän hopeataalarin.

— Jollen pidä sanaani, saat sinä tämän riikintaalarin omaksesi.

Vartijatar ei suvaitse vakaistakaan kolikkoon.

— Mitä sitten mielitte valehdella niskoilleni, neitsyt? kysyy hän välinpitämättömästi.

— Jos hiiskun sinusta sanaakaan sinä iltana, niin saat kaksi riikintaalaria, vastaa Ragnheidur. Mutta olen havainnut, että joka kerta, kun isä palaa kotiin, kerrot sinä hänelle valheita minusta, ja nyt hän on niin pahasti suuttunut sinuun, että jos vielä kerran menet hänen eteensä, hän häätää sinut tiehesi.

Sitten Ragnheidur lähtee ulos. Mitä neitsyt Ragnheidur on puuhaillut sellaista, mitä hänen korkea-arvoisuutensa ei saa tietää? Tämähän on näet silkkaa lahjomista. Mutta missä tarkoituksessa lahjomista? Ja niin hän unohtaa pöydällä viruvan riikintaalarin. Ei, hän mieli tehdä jotakin, mitä piispa ei saa tietää, ja sitten hän koettaa lahjoa häntä! Onpa tämä neitsyt Ragnheidur totisesti viisas; ikäänkuin lapsikin ei sitä oivaltaisi!

Lapsenpiiantalossa ei käy ketään muita kuin neitsyt Ragnheidur ja vartijatar. Silloin tällöin pistäytyy viimeksimainittu tänä päivänä siellä, toisinaan ainoastaan silmäilläkseen valkeata, kiiltävää rahaa. Kokonainen riikintaalari! Puolet hevosenhintaa! Hän vain tähystää sitä, ei kukaan voi väittää hänen siihen kajonneen — mutta ei kukaan ole varas sen tähden, että katselee esineitä. Ei olisi niinkään hullua, jos se olisi omaa omaisuutta! Ei olisi niinkään hullua saada ratsastaa hevosellaan tarvitsematta kerjätä jotakin kaakkia, vaikkapa olisi lähdössä vain Skeidiniin tapaamaan aviosyntyistä, kristillistä sisartaan! Tokkohan neitsyt Ragnheidur pitää lupauksensa? Niin, väitetäänhän näiden »hienojen» ihmisten ainoaksi hyväksi puoleksi sitä, että he eivät riko lupaustaan. Se ei kenties olekaan lahjomisyritys, vaan ainoastaan veto, ja hän taas ei lyö vetoja, mutta neitsyt Ragnheidur on aina täynnä erikoisuuksia, ja hänellä on yllinkyllin rahaa. Milloin voi niin helposti ansaita riikintaalarin? Hän voisi aina vetäytyä pois pelistä, jos näkisi, että siinä piilee petosta.

Iltapäivällä on raha kadonnut pöydältä, ja vartijatar joutuu kauhusta suunniltaan. Nyt hän sen käsittää, neitsyt Ragnheidurista voi uskoa minkälaista pahaa vain. »Hienolla» piispantyttärellä on varmasti mielessä vain aikomus antaa hänet ilmi varkaudesta! Hänellä ei ole rauhallista silmänräpäystä, ennenkuin hän tapaa Ragnheidurin.

— Te itse olette ottanut riikintaalarin pöydältä, eikä sitä ole tehnyt kukaan muu! lausuu hän hirvittävän syyttävästi.

— Niin, sinähän et tahtonut sitä omaksesi.

Niinpä niin, hän ei tahdo saada sitä omakseen. Mutta vähän myöhemmin hän kuitenkin tiedustaa, onko aivan varma, ettei hän tahdo ilmiantaa häntä piispalle.

— Siinä tapauksessa saat kaksi riikintaalaria, kuten olen luvannut.

— Ja juuri samana iltana, jona hänen korkea-arvoisuutensa saapuu, hän ajaa minut pois talosta!

— Samana iltana tai seuraavana päivänä, kun ensi kerran puhelet hänen kanssansa. Lyön kanssasi vetoa siitä, ettet malta olla panettelematta minua hänelle tai äidilleni, kuten tapasi on.

— Minä en lyö ensinkään vetoa.

— Menetät kylliksi, kun menetät palveluspaikkasi, ivaa Ragnheidur.

— Niinpä niin, sittenpä saamme nähdä, kumpi häviää.

— Niin, sen saamme nähdä.

Niin kuluu ilta. Heidän käytyään levolle huutaa Ragnheidur vartijatarta jokikinen kerta, kun toinen on vaipumaisillaan uneen. Hän pitää huolen siitä, ettei nainen saa unen hiventäkään silmiinsä koko yönä. Aamulla hän nousee jalkeille ennen palvelijatarta, istuutuu vuoteelle hänen luoksensa eikä anna hänelle tuokioksikaan rauhaa, ennenkuin hän pukeutuu.

— Tämä minun pitäisi kertoa matronalle, valittaa vartijatar.

— Sen arvasinkin! pilkkaa Ragnheidur.

— En sano aikovani tehdä sitä, mutta Herra yksin tietää, mitä pahaa teillä on mielessänne.

— Olen alkanut kyllästyä tähän meidän väliseemme riitaan. Aion opettaa sinut kolmessa päivässä ymmärtämään kidutukseni osittain, jotta sopumme voisi parantua.

Tänä päivänä Ragnheidur ei kallista korvaansa äitinsä käskyille, vaan seuraa vartijatartaan kuin varjo. Kaksi kertaa vartijatar tahtoo päivän mittaan käydä pitkäkseen, mutta Ragnheidur häiritsee häntä heti paikalla. Heidän paneutuessaan illalla vuoteeseen sanoo vartijatar:

— Voi tulla ihan hulluksi, kun toinen ihminen on sillä tavoin aina ihan kintereillä.

— Niinkö, ihan tottako?

Seuraavana yönä Ragnheidur sallii uhrinsa vain saada torkahduksen silloin tällöin pari minuuttia kerrallaan, koetellakseen, kuinka sikeä naisen uni tällä kertaa on. Mutta milloinkaan hänen ei onnistu päästä sängystään vartijattaren heräämättä. Ja samassa silmänräpäyksessä istuu Ragnheidur kuin vaakkuva korppi hänen vuoteensa vieressä. Taaskin uneton yö. Aamulla viruu riikintaalari pöydällä.

Tänä päivänä on Margret Halldorintytär ankarampi. Hän käskee tytärtään istumaan hänen luonansa työn ääressä, mutta nyt on Ragnheidur äidilleen avoimesti uhmaileva, avoimen tottelematon. Ei edes siitäkään ole hyötyä, että piispatar uhkaa häntä kovuudella, uhkaa häntä isän vihalla, Ragnheidur menettelee niinkuin hänelle sopii. Kun vartijatar vähän jälkeen puolenpäivän käy pitkäkseen, tulee Ragnheidur kutittamaan häntä sukkapuikolla leuan alta.

— Tämä parantaa meidän keskinäistä sopuamme! kiljaisee nainen. Te annatte minulle riikintaalarin saadaksenne nautinnon kiusata minua kolme päivää.

— Jotakinhan sinun täytyy tehdä sen edestä, pilailee Ragnheidur.

Nainen nousee pystyyn, taalari kimaltelee pöydällä, ja huomenna piispa palaa. Hän on ponnistellut liian paljon voidakseen kestää vielä viimeisenkin yön, mutta sitten tämä taalari onkin totisesti hyvin kalliisti ostettu. Mutta millainen mielenlaatu nuorella, kristityllä ihmisellä!

Iltamessun jälkeen menee Ragnheidur tänään kirkosta suoraan asuntoonsa. Hän sytyttää kynttilän, avaa arkkunsa, sujauttaa toisen hameen yllensä, sitoo vyöllensä kaksi nuoraa, ottaa esille köyden, jonka hän on piilottanut sänkynsä jalkopäähän, vaihtaa jalassaan olevat kengät pehmeisiin rasvanahkakenkiin, ottaa somasti kokoonkäärittyjä alus- ja sisävaatteita arkusta, viskaa riikintaalarin sinne, naksauttaa sen lukkoon, asettaa kaikki vaatteet kannelle ja ylimmäiseksi sen leningin, joka oli ollut hänen yllänsä, panee kengät sängyn viereen, jättää kynttilän palamaan ja laskeutuu vuoteeseensa peite vedettynä leukaan saakka, täysissä pukimissa, kenkineen kaikkineen.

Kuluu pitkä aika, tuntuu hänestä, pitkä aika, ennenkuin vartijatar tulee sisälle. Nähtyään kynttilän ja Ragnheidurin vaatteet tulija menee suoraan hänen vuoteensa viereen. Muutamiin sekunteihin ei kuulu mitään muuta kuin Ragnheidurin tasaista hengitystä.

— Kas vain, niinkö kävi, supattaa nainen poistuessaan sängyn luota, väsyikö hän ennen minua, vaikka onkin nuorempi?

Hän mutisee edelleen jotakin itsekseen riisuutuessaan, ihmettelee sitä, että taalari on taaskin kadonnut, päivittelee sitä, että Ragnheidur on nukkunut, jättäen kynttilän palamaan — olisihan koko piispankartano saattanut roihuta poroksi. Ja sitten vihdoin haukoittelu vuoteessa, rukous ja uusi haukoitus.

Nyt tämä nainen nukkuu niin sikeästi kuin voi nukkua — kovin aikaisin nukkuukin, sillä Ragnheidurin täytyy vielä varrota toista tuntia ollakseen varma siitä, että kaikki ovat paneutuneet levolle; hän ei tahdo panna mitään alttiiksi, vaikka yö onkin pimeä.

Vuoteesta ei kuulu minkäänlaista liikettä koko tänä aikana, vain yhä syvempiä nukkumaääniä. Ragnheidur nousee istumaan sängynlaidalle, ja ensi kerran nainen ei herää tästä liikkeestä, vaan nukkuu yhtä sikeästi edelleen. Köysi on vuoteen jalkopäässä, Ragnheidur aikoo sitoa hänet sillä, jos hän herää. Mutta nyt hän on päässyt lattian poikki ovelle. Ovea ei mitenkään saa auki äänettömästi, mutta eihän Steinunn Finnintytär herännyt, eikä Ragnheidur itse nyt heräisi vuorenvieremästäkään, jos hän antaisi unelle perään. Pitkällisen varovasti saa hän oven hiljaa naristen avautumaan raolleen, puristautuu ulos ja juoksee ulko-ovelle. Oliko se kuvittelua? Kuuliko hän vartijattaren liikahtavan sängyssään? Hän ei ole siitä varma, mutta joka tapauksessa johtuu siitä, ettei hän enää toisessa ovessa ole yhtä varovainen, vaan kiiruhtaa ulkosalle.

Hän juoksee pohjoiseen päin, vallikäytävää kohti, hipoo maata vain varpaittensa kärjillä; ruohikossa juokseminen kuuluu paremmin, hän on kokeillut sitä monta kertaa. Hän rientää ajotien portista pohjoiseen, metsikköä kohti, ja vasta siellä hän seisahtuu kuuntelemaan; ei kuulu ääntäkään, eikä missään syty valoa Skalholtissa, mikäli hän erottaa. Hänen täytyy juosta vielä pitkä matka, ennenkuin joku hevonen osuu hänen tiellensä; hevoset pyrkivät kotiniityille tähän aikaan jälkilaiduntamista varten, sillä nyt on äskenkasvanutta apilaa toista kertaa, kesää jatkuu, kotiniitty on vahtimaton, mikä hevosten on tänä yönä? Jospa hän istuisi Bleikalingin selässä! Jospa hän olisi uskaltanut varastaa jonkun Skalholtin tallissa seisovista oivallisista eläimistä — suuren piispankartanon tallit eivät koskaan ole hevositta, kaikkien mahdollisuuksien varalta — mutta vallitieltä kuuluva kavionkapse olisi paljastanut hänet.

Vihdoin hän näkee hevosen häämöttävän, mutta se on vauhko, hän ei saa sitä kiinni, kenties sen tähden, että nyt on pimeä, hevoset ovat niin arkoja pelkäämään kaikkea tavallisuudesta poikkeavaa, Jumala häntä auttakoon, jos ne kaikki ovat yhtä arkoja! Toinen hevonen — seisoo hievahtamatta kuin kallio. Hän irroittaa nuorat vyöltänsä, käyttää toista suitsiksi, toista raipaksi ja keikahtaa ratsaille. Hän ei ole ratsastanut ilman satulaa lapsuusaikansa jälkeen; hän on kevyt, hevosen pitäisi kyetä kiidättämään häntä eteenpäin, mutta siltä puuttuu sekä tahtoa että halua. Kunpa hän vain istuisi Bleikalingin selässä! Kolme kertaa hän vaihtaa hevosta matkalla Tunge-joelle; se hidastaa häntä vähän, mutta jos häntä onnistaa, korvaa kunnon ratsu moninkertaisesti viivytyksen. Ei, hän ei ole matkallaan kohdannut ratsastushevosia, mutta nyt hän on joella, nyt hän on joella.

Hän on pannut merkille, että kun suuren kevätkuivuuden aikana mennään lautalla joen poikki, on siinä ainoastaan yksi kohta, jossa hevosen tarvitsee uida. Ja nyt on syksy, täällä ei ole lauttavahtia enää öisin. Vaaraa voi tuskin olla, mutta muuten on vaara hänestä samantekevä, mieluummin hukkua kuin elää enää tällaista elämää. Eteenpäin, jokeen! Mutta samalla hetkellä hän jäykistyy pelosta. Hevonen ei mieli lähteä veteen! Onko hänen kohdalleen osunut vettä aristeleva hevonen? Kenties kaikki tällä seudulla liikkuvat hevoset tietävät, että tämä on lauttapaikka eikä kahlaamo! Hän hypähtää maahan ja koettaa taluttaa hevosta veteen. Se hangoittelee vastaan, Jumala häntä auttakoon, se hangoittelee vastaan. Hän kääntää hevosta, kääntää useita kertoja, kunnes sen kaikki neljä jalkaa ovat vedessä, mutta niin pian kun hän yrittää taluttaa sitä suitsista, jää se seisomaan paikalleen! Hän pyörittää sitä edelleen ympäri vedessä, mutta oivallettuaan vihdoin, kuinka vähän siitä on hyötyä, kääntyy hän takaisin. Sitten jälleen sen selkään! Samat käänteet ratsailla, pitkä, ikuisuudenpituinen aika. Mutta tässä ei ole mitään tehtävissä — hänen täytyy lähteä takaisin.

Hän ratsastaa jälleen kotiin päin, kenties hän ratsastaa suoraan takaa-ajajiensa syliin, kukapa muu sitä tietäisi kuin Herramme! Mutta hän kaihtaa Herramme ajatusta. Hän ei varmastikaan tahdo auttaa häntä nyt! Saatuaan uuden hevosen näkyviinsä hän arvioi koko viivytyksen vievän häneltä kokonaisen tunnin.

Hän ei saa vaihdetuksi hevostaan parempaan, mutta joelle hän uudelleen saapuu. Mikä häntä nyt odottaa? Hevonen menee mielellään veteen! Onnistaako häntä tällä kertaa, onko hänellä onni mukanaan onnettomuudessa? Juuri tällä puolella käy syvemmäksi, näinköhän se käy kyljelleen alkaessaan uida, pitää vain pidellä kiinni harjasta. Hevonen uppoaa veteen — ja nyt eivät jalat enää yletä pohjaan! Nyt se ei voi kääntyä takaisin! Jumala, kaikkivaltias Jumala olkoon kiitetty!

Koko hänen onnensa tässä elämässä on varastettua, muunlaista hän ei tunnekaan, ei nyt enää. Mutta tämä pitkä ratsastusmatka yön pimeydessä jokien välissä luo kuitenkin varjonsa kaikkeen hänen aikaisemmin tuntemaansa iloon. Valkojoki edessäpäin, aina edessäpäin, koko matkan, kunnes se nyt juoksee hänen jalkojensa juuressa! Ohjatessaan hevosen veteen hän pusertaa kaikki kesänaikaiset tuskansa yhteen ainoaan huojennuksenhuokaukseen. Hän tuskin enää tuntee Valkojokea. Joki on melkein pelkkää kahlaamoa, hietasärkkiä ja kahlaamoa. Mutta nyt hän on paljon yli puolivälissä Hrunin. Nyt hän saa nähdä lapsensa jälleen! Vaikkakin ainoastaan parin tunnin aikana. Hän voi elää siitä koko talven! Mitä nyt seuraa, sitä hän ei ajattele. Mutta vanhasta tottumuksesta hän ratsastaa Valkojoen poikki verkkaisesti, kahlaamoa pitkin hitaasti. Vaatteittensa säästämiseksi hän ei pyri välttämään räiskymistä, hänestä tuntuu hyvältä se, että hän vieläkin on likomärkä Tunge-joen ylittämisen jälkeen — mutta mikään ei kuulu niin hyvin kuin veden läiske, jos sattuisi olemaan joku matkamies liikkeellä öiseen aikaan. Vasta rantaan ehdittykään hän kohottaa »raippaansa».

Kuuluu loisketta! Kaikki pysähtyy, hevonen, kohotettu käsi, Ragnheidurin sydämensykintä. Kuuluu loisketta vedestä hänen takaansa!

Ragnheidur ruoskii hevostaan, molemmille kupeille, lautasille ja lavoille, ja se juoksee, minkä kykenee, mutta oi, jospa hän vain istuisi Bleikalingin selässä! Tuokion kuluttua tartutaan suitsiin kiinni. Maahan hyppää mies, Skalholtin renkejä, alkaa sivallella häntä nuoralla, mutta nuoranpätkä ei pure; mies jännittää teräksenlujat lihakset hänen vyötäisilleen ja vetää hänet maahan kevyesti kuin höyhenen. Mutta tasaisella maalla sukeutuu yhdenvertaisempi kamppailu. Ragnheidur raapii ahdistajaansa, puree häntä, työntää sormensa hänen silmiinsä, takoo nyrkeillään hänen kasvojaan, kämppää jalallaan, lyö nyrkillään häntä vatsaan, kellahtaa hänen kanssansa kumoon maaperälle — uskomattoman paljon on voimaa niin pienessä ruumiissa.

Hänen silmänsä hehkuvat kuin kekäleet pimeässä, niinkuin hullun hurjistuneet, mielettömän avoimet silmät. Minkätähden hän ei ottanut mukaansa veistä, eikö täällä ole kiveä, johon hän voisi koettaa katkaista miehen selkärangan? Jos hän pääsee irti, onhan maassa pikku kiviä; vain yksi kivi, joka osuu kunnolleen, se riittää. Mies on hänen yläpuolellaan ja saa nostetuksi hänet pystyyn, mutta ei ota huomioon hänen notkeuttaan; hän sujuttautuu miehen jalkojen väliin, ja seuraavalla hetkellä vankka miekkonen keikahtaa ilmaan ja romahtaa suinpäin maahan. Ragnheidurin olisi pitänyt taittaa selkänsä tai saada revehtymä sellaisesta ponnistuksesta, mutta ei, hän juoksee; irtautuneena, vapaana hän juoksee tiehensä miehen luota.

Mutta sensijaan, että olisi siepannut kiven, hän nyt kiitääkin satuloidun hevosen luokse. Mutta mies tavoittaa hänet, ennenkuin hän ehtii sinne saakka. Uusi kamppailu, Ragnheidur lennähtää pitkäkseen somerikolle, mies samaten, edellisen toinen käsi puristaa nyrkinkokoista kiveä, toinen näkee sen ja kouraisee otteen hänen ranteestaan, pusertaen sitä, kunnes hänen sormensa oikenevat. Mies laskeutuu polvilleen hänen päänsä taakse ja pitää hänen molempia ranteitaan kuin rautapihdeissä maata vasten painettuina, hän sylkee pitelijäänsä kasvoihin ja heittää äkkiä takaperin kuperkeikkaa, tähdäten jalkapohjistaan osuvan iskun suoraan hänen kasvoihinsa. Mutta mies ei hellitä otettaan, vaan laskeutuu uudelleen hänen päällensä koko ruumiinsa painolla hengästyttääkseen hänet, lamauttaakseen hänen voimansa. Ja vähän ajan kuluttua hän alkaa ähkyä, ähkyä ikäänkuin tuskissaan, ähkyä ilmaa haukkoen. Sitten hän kohottaa päätänsä. Joelta kantautuu loisketta. Tuokiota myöhemmin seisoo toinen kotitalon mies heidän vierellään.

He panevat toisen satulan sen hevosen selkään, jolla hän ratsasti, ja sitovat hänet kiinni ratsuun. Mutta siitä ei ole mitään hyötyä, siteet höllenevät, kun hän kallistelee sivuille, ja hän heilahtaa hevosen mahan alle. Joen poikki mentäessä he ratsastavat kahdenpuolen häntä, niin likellä, että voivat pitää kiinni hänen käsivarsistaan. Se voi käydä päinsä joen poikki ratsastettaessa, mutta ei paljon kauemmin, he eivät pidä kiinni kylliksi hyvin hänestä sillä tavoin, niin pian kun hän on saanut vähän levähdysaikaa. Lopulta he eivät keksi muuta keinoa kuin riisua satula hevosen selästä ja panna hänet selälleen eläimen selkään, pää lautasille sijoitetun satulatyynyn varaan, kun taas hänen jalkansa sidotaan yhteen pitkillä harjajouhilla. He tietävät, että se on kiduttava asento, mutta mitä he voivat tehdä? Kun Ragnheidur keväällä tuli kotiin, antoi piispa näille kahdelle miehelle määräyksen valvoa vuorotellen joka yö ensimmäisten viikkojen aikana; sitten se ei näyttänyt tarpeelliselta, Ragnheidur tuli rauhallisemmaksi, mutta heidän on hänen korkea-arvoisuutensa suosion menettämisen uhalla täytynyt luvata olla valmiina milloin tahansa, milloin vain vartijatar heitä varottaisi.

Miehet itse kävelevät sen hevosen rinnalla, jonka selässä hän viruu, koko matkan Tunge-joelle saakka, ja se on hidasta etenemistä. Hän on rauhallinen, aivan rauhallinen sillä aikaa, kun hänet viedään lautalla joen poikki. Miehet vaihtavat joitakuita sanoja lautturi Hallurin kanssa, pyytävät häntä kertomaan tästä tapauksesta emännälleen ennenkuin hiiskuu siitä kenellekään muulle; siten on hänen korkea-arvoisuudestaan parasta. (Helga Magnuksentytär osaa kyllä saada Hallurin pitämään suunsa kiinni.)

Tunge-joen länsirannalla Ragnheidur pannaan uudelleen istumaan satuloidun hevosen selkään. Hän on niin lopen uupunut, ettei kykene liikauttamaan jäsentäkään, hän jaksaa ainoastaan tiukentaa suitsia, jos ratsu pyrkii luopumaan kävelystä. Päivä on jo aikoja sitten koittanut heidän saapuessaan Skalholtiin.

Hänet riisutaan, ja hänet pannaan vuoteeseen, mutta hänen ulkonäkönsä ja käyttäytymisensä ovat sellaiset, ettei kukaan uskalla puhutella häntä useammin kuin kerran, ei hänen äitinsä, ei vartijatar eikä kukaan muu. Kolmen tunnin kuluttua hän vaipuu uneen ja nukkuu ihan iltaan asti. Eikä yöllä kukaan huomaa, että hän viruu valveilla.

XVII

Ensimmäinen muutos, joka nyt tuli Ragnheidurin oloihin, oli se, että hänet siirrettiin asumaan isoon arkitupaan, erikoiseen kamariin, jossa hän nukkui yksin, pitkän hallimaisen huoneen päässä, jonka lävitse hänen täytyi kulkea päästäkseen ulkosalle. Avara arkitupa, jossa kiinteät vuoteet muodostivat yhtenäisen rivin molemmin puolin, oli aina täynnä ihmisiä, jotka päivisin istuivat sänkyjen laidalla, tehden käsitöitä, ja öisin lepäsivät vuoteissaan unessa.

Ensimmäinen muutos, ja toistaiseksi ainoa. Seurustellessaan tyttärensä kanssa mestari Brynjolfur käyttäytyi ikäänkuin tätä tapausta ei ylimalkaan olisikaan sattunut, ja hänen äitinsä ja koko kartanon väki noudatti piispan esimerkkiä tiukasti. Ragnheiduria pidettiin säännöllisessä työssä ja säännöllisesti lukemassa, mutta ei yhtä ankarasti kuin ennen, ja hänen isänsä henkilökohtainen sävy häntä kohtaan oli pikemminkin lempeämpi kuin tähän saakka. Turhaan hän koetti saada selville isänsä merkillisen suhtautumisen syytä. Se oli ja pysyi salassa häneltä.

Brynjolfur Sveininpojassa oli nyt äkkiä purkautunut esiin uusi ymmärtämys hänen sieluntilaansa kohtaan. Se oli älykkään miehen toimenpide, joka perustui siihen, että hän oli lujasti päättänyt toteuttaa tahtonsa tässä kuten muissakin asioissa. Ilmeisesti Ragnheiduria Hruniin kiinnittävät siteet olivat vielä vankemmat kuin piispa oli luullut. Niitä siteitä ei käynyt repiminen rikki pakolla, Ragnheidurin itsensä täytyi olla mukana niitä hellittämässä.

Mutta kuukauden kuluttua tyttären pakoyrityksestä oli mestari Brynjolfur tehnyt päätöksen, jota hän arveli ainoaksi oikeaksi ja joka varmaan oli ainoa oikea, jos ylimalkaan mikään ratkaisu voisi tässä asiassa johtaa hänelle voitokkaaseen tulokseen.

Ragnheidur teki työtä ja lueskeli, mutta hänen ajatuksensa eivät olleet työssä eivätkä lukemisessa. Hänen ajatuksensa olivat Hrunissa. Kaiket päivät, kaiket yöt. Niin kauan kuin hän mietti ainoastaan tätä yhtä seikkaa, niin kauan kuin hänen aatoksiaan ei mikään muu askarruttanut, ei muutosta voinut varrotakaan. Jos mieli saada aikaan muutos, ennenkuin se olisi myöhäistä, täytyisi hänen sieluunsa työntää joku kysymys, joka antaisi hänelle jotakin uutta pohdittavaa. Ja tämä uusi oli mies, mies, joka asetettaisiin Dadin sijalle. Vaikkapa hän hyljeksisi sitä miestä, halveksisi häntä, tietämättä, kuinka matalalle hänet mielessään asettaisi, olisi se mies kuitenkin hänen ajatuksissaan, hänen ajatuksillaan pitäisi mahdollisimman pian olla muutakin aprikoitavaa kuin yksinomaan kirkonpettäjä ja heidän saastainen hedelmänsä. Oli aika jo nyt valmistella tätä asiaa, jos mieli saada se järjestykseen ennen kevättä.

Senvuoksi kutsutti mestari Brynjolfur eräänä päivänä lokakuun keskivälissä tyttärensä luokseen.

Piispan tapaista ei ole aloittaa puheinaan pitkähköllä johdannolla, mutta tällä kertaa hän on varovaisempi ja valitsee alkusanansa huolellisemmin kuin hänen tapansa on.

— Tiedät, millaiset ehtosi nyt ovat, Ragnheidur rakas; äitisi ja minä olemme ottaneet sinut täydelliseksi perijättäreksemme ja suosioomme sillä ehdolla, että osoitat meille kuuliaisuutta ja noudatat meidän neuvojamme kaikessa, mikä on sinulle ja tulevaisuudellesi sopivaa ja otollista.

— Teidän tahtoanne, isä, mutta en teidän neuvojanne.Teidän tahtoanne, mutta en äitini, sillä hänellä ei sitä ole.

Näistä uhittelevista sanoista huolimatta piispa hillitsee itsensä, on olevinaan ikäänkuin niitä ei olisikaan lausuttu ja jatkaa:

— En ole vielä maininnut sinulle, mitä olen koettanut tehdä maineesi kohentamiseksi. Olen kirjoittanut kuninkaalle, ja korkeassa asemassa olevien, kunniallisten miesten avulla, joiden puoleen olen kääntynyt, useampien kuin aluksi luulin tarpeelliseksi, erittäinkin oppineiden, toivon sinun restitutiosi saapuvan käsiini, jollei vielä ensi kevääksi, niin seuraavaksi. Mutta vaikka onnistuisinkin, mitä Jumala edistäköön ja suosikoon, saapuu kuitenkin ainoastaan aniharvoja säätyläishenkilöitä Skalholtiin naima-asioissa kaiken nyt tapahtuneen jälkeen.

Piispa vaikenee, eikä Ragnheidur virka mitään. Edellinen pitkittää:

— Olin valinnut sinulle puolison tämän maan jaloimmasta suvusta. Vaikka se aie nyt onkin rauennut, on kaikkihyvä Jumala kuitenkin luonut iloa murheisten vanhempiesi rintaan, Ragnheidur, niin että sinä nyt saat tilaisuuden hyvittää kaiken sen, mitä olet meitä vastaan rikkonut, niin että tästä alkaen voimme tunnustaa sinut kuuliaiseksi ja kelvolliseksi tyttäreksemme ilman minkäänlaista karsautta, moitetta tai hyljeksimistä entisten hairahdustesi vuoksi.

Taaskin äänettömyys molemmin puolin.

— Tämä mies, lausuu piispa vihdoin, joka rehellisesti pyytää sinua aviokseen, on nuori, maamme ylimmässä virka-asemassa oleva mies, herra Gisli Thorlakinpoika, piispa.

— Se rahjus! vastaa Ragnheidur.

Mestari Brynjolfur hypähtää tuoliltaan, syöksyy sen penkin luokse, jolla tytär istuu, ja sivaltaa hänelle kaikuvan korvapuustin. Hän jää istumaan hievahtamatta, kasvoillaan sama avoin uhmanilme kuin aikaisemminkin, ilme, joka ärsyttää isää antamaan hänelle lisää korvapuusteja, mutta kun hänen esiintymisensä pidättää tulisen miehen kättä, on syynä se, että tyttären kasvot tällä hetkellä äkkiä selvästi muistuttavat toisen naisen kuvaa, piispan suuresti rakastetun äidin, kuva sellaisena kuin mestari muistaa äitinsä suuttumuksen vallassa.

Mutta tämä hävyttömyys, tämä ylenkatseellinen nimitys isän virkaveljestä, tämä kaikkeen sopivaisuuteen kohdistuva epäkristillinen halveksuminen, tämä uppiniskaisuus vanhempia kohtaan, joiden huolenpidon, anteeksiannon ja kiintymyksen hän palkitsee tällä tavoin — se ylittää suuresti jumalattomimmankin mielenlaadun, jonka mestari Brynjolfur olisi uneksinutkaan tyttärellään olevan. Piispa on kauhistunut. Eikä se voi olla yksinomaan Ragnheidurin syy, hän, isä, on hellinyt liiallisella rakkaudella ainoata tytärtään tämän kasvuaikana; hänen omasta syystänsä Jumala häntä rankaisee, omaa syntiään hän nyt saa sovittaa Jumalalle.

Hän keskeyttää kävelynsä. Ja hän lausuu, hiljaa, lujasti ja hillitysti, kuten aina, milloin hän haluaa antaa käskyn sietämättä vastustusta:

— Tämän jälkeen ei sinulle anneta minkäänlaista päätösvaltaa. Teet yksinomaan niinkuin minä tahdon. Ja nyt menet kaikkein ensiksi suoraapäätä tuomiokirkkoon ja notkistat polvesi Jumalan alttarin ääressä, nöyrästi katuen tämänpäiväistä jumalatonta käyttäytymistäsi.

Ragnheidur nousee pystyyn.

— Tästä eteenpäin teen yksinomaan niinkuin itse tahdon, isä. Joka sunnuntai tämän jälkeen käsket sinä satuloida Bleikalingin ja annat minulle luvan käydä katsomassa lastani, kuten jokainen kristillinen äiti —

Mestari Brynjolfur puristaa hänen molemmat ranteensa rautaiseen otteeseen.

— Niin kauan kuin olet naimattomana Skalholtissa, ei se rikollinen hedelmä tule silmiesi eteen, sen vannon Jumalan nimessä. Mitä sitten tapahtuu, se riippuu sinun aviomiehestäsi.

Ja sen sanottuaan sysää hän tyttärensä luotaan.

Silloin Ragnheidur astuu hänen eteensä ja tarttuu, ei hänen käsiinsä, vaan hänen kumpaankin hihansuuhunsa hänen seisoessaan kuin halvautuneena toisen epätoivoisista sanoista.

— Tiedän menettäneeni teidän suosionne, isä. Mutta teidän suosionne tuntuu minusta nyt ilkeämmältä kuin mikään rangaistus, mitä osaan kuvitella. Aviomieheni on Dadi Halldorinpoika, minä olen hänen vaimonsa Jumalan ja sydämeni lain mukaan, ja jokaisen muun miehen kanssa, jonka kanssa kävisin vuoteeseen, tekisin huorin.

Hän hellittää isänsä hihat ja marssii ulos, ja kun ovi tärähtää puitteisiinsa, vavahtaa koko talo.

Saadakseen olla yksin Ragnheidur ei mene tuomiokirkkoon, vaan heinälatoon. Ja vasta nyt, nyt vihdoin hän ymmärtää itseään ikäänkuin salaman valossa. Hän käsittää, että Helga Magnuksentytär on voinut ohjailla häntä kuin lammasta, koska Helgalle, hänelle yksin heistä kaikista, oli suotu sydämen ymmärrys, sydämen viisaus, ja koska Helga jakoi hänelle tätä lahjaansa. Hän ymmärtää, että hän on sallinut Helgan pitkällisen vaikutuksen Braidratungassa johtaa hänet ottamaan niskoilleen sellaisen taakan, jota kantamaan hän ei ole kylliksi nöyrä: sovinnon isänsä kanssa. Kestävä, äänetön kidutus Skalholtissa on vihdoin tehnyt tehtävänsä: hän on vapaa, vapaa, koska hän nyt on saanut takaisin voimansa. Hänellä ei ole minkäänlaista epävarmuutta siitä, mitä nyt seuraa. Lapsen pitkällinen, kiihkeä ikävöinti on estänyt häntä toteuttamasta alkuperäistä aiettaan; tämän jälkeen hän ei voi taivuttaa isänsä tahtoa hitaasti ja sitkeästi, kuten hän oli kuvitellut tekevänsä. Mutta näin on parempi, helpompaa hänelle, enemmän hänen luontonsa mukaista: hän nujertaa isänsä tahdon, hän murskaa sen tomuksi.

Brynjolfur Sveininpoika kävelee lyhyin askelin ja empivästi edestakaisin tuvassaan. Tämä on hänen oma lapsensa. Tämä tyttö, joka esiintyy häntä kohtaan väkivaltaisesti, väkivaltaisemmin kuin hän on sietänyt kenenkään ihmisen esiintyvän tätä ennen, väkivaltaisemmin kuin yksikään tomun lapsi on rohjennut häntä kohtaan käyttäytyä — tämä tyttö on hänen oma lapsensa. Hän on saastuttanut tämän talon. Hän on polkenut Jumalan pyhimmät käskyt jalkoihinsa, pyhimmät velvollisuutensa kristillistä kirkkoa kohtaan, pyhimmät velvollisuutensa vanhempiaan kohtaan, eikä hän, isä, voi vetää häntä minkään tuomarin eteen — ei kenenkään muun kuin itsensä. Mutta tytön tuomari hänestä tulee — oikeudenmukainen, mihin hän rukoilee Jumalaa suomaan hänelle armonsa — oikeudenmukainen, ankara ja taipumaton. Hän nujertaa tytön tahdon, hän murskaa sen tomuksi.

Mutta lihastensa vielä väristessä mielenliikutuksesta hän lupaa itselleen, ettei hän tällä kertaa ryhdy mihinkään toimenpiteisiin Ragnheidurin suhteen, ei edes kurita tätä, ennenkuin hänen mielensä on täydelleen rauhoittunut. Hän punnitsee asiaa tänä yönä, mahdollisesti hän tarvitsee siihen huomispäivänkin. Mutta kauan ei sellaista päätöstä voi siirtää toistaiseksi. Tälleen ei kaikki voi jäädä.

Ennenkuin piispa oli tehnyt päätöksensä, sattui kuitenkin Skalholtissa tapaus, joka antoi hänelle muuta ajattelemista.

XVIII

Maailma on ylösalaisin, luontoa on mahdoton käsittää. Tunturit kohoavat tummansinisinä vaaleansinisten pilvien alapuolella, vielä lumettomina, keskellä lokakuuta! Ruoho kasvaa edelleen! Nyt voisi tehdä heinää kolmannen kerran, jolleivät kaikki ladot ja säilytyspaikat jo olisi aikoja sitten täyttyneet. Aurinko paahtaa päivällä, lämpöisessä ulkoilmassa liikutaan ilman päällysvaatteita, ja joskin Skalholtin ojat aamuisin täyttyvät pesuvedestä ja liasta, on kaikki seuraavana päivänä kuivaa ja siistiä; ja sellaista on nyt kestänyt kuudetta kuukautta, paitsi ankaria rankkasateita kesäkuun alussa, jotka aiheuttivat maanvieremiä niemillä ja totta kyllä tuhosivat joitakuita taloja, mutta mitä olisi muuten tullut ruohonkasvusta, joskin toisinaan on saatu hiukan kastetta öisin!

Mutta kuumuus kostaa itsensä, väitetään, niin sanoo hänen korkea-arvoisuutensakin, sillä nyt on ilmennyt ruttoa täällä Skalholtissa, samanlaista kuin vieraissa kaupungeissa, ja hänen korkea-arvoisuutensa pitäisi varmasti tuntea se, sillä oltuaan aikanaan ensimmäisen talvensa akatemiassa, pakeni hän kotiin Islantiin, kauas suuresta rutosta, joka silloin raivosi kuninkaan kaupungissa, ja saapuipa hänen mukanaan tämän kaupungin nuoria kauppiaanpoikia, vanhempiensa ilonaiheita, jotka oli lähetetty tänne terveelliseen ilmaan. Mutta nyt on ilma ruton saastuttama täälläkin, nyt on kulkutauti saapunut Skalholtiin.

Isän ja tyttären viimeisen kohtauksen jälkeisenä päivänä on kolme koulun oppilasta joutunut vuoteenomaksi, ja illalla sairastuu Ragnheidur Brynjolfintytär. Toivotaan Jumalan suovan, että tauti on lievää; onhan sillä paljon otettavaa tällaisessa paikassa, jossa tänä talvena on talonväkeä lähemmä sataviisikymmentä sielua.

Tauti on ankara, ja kohtaa melkein kaikkia kartanon asukkaita, ei kaikkia samalla kertaa, vaan vähitellen, piispaa itseään ensimmäisten joukossa; vuorotellen ihmiset pitkin talvea joutuvat sänkyyn ja nousevat jalkeille — aina kevääseen asti. Mutta vaaralliseksi se ei näytä sukeutuvan; maataan vuoteessa pari, enintään kolme viikkoa, usein kuumeisina ja hourivina, kärsien hirveätä pakotusta, jota on mahdoton kuvailla ja jonka sijaitsemispaikkaa ei oikein tiedetä, sillä se tuntuu koko ruumiissa.

Niinä kolmena viikkona, jotka Ragnheidur on sairas, on hänellä niin rajut tuskat, että milloin hän yleensä kykenee ajattelemaan selvästi, hän on välinpitämätön kaikesta ja kaikista; hän tahtoisi mieluimmin kuolla mahdollisimman nopeasti, jolleivät nämä kivut lievene. Mutta tuskat asettuvat, hän alkaa tervehtyä, tulla terveeksi kuten muutkin — kunnes eräänä iltana hänen äitinsä, joka itse on hänen luonansa tällä hetkellä ja joka tuokion ajan istuu kädet helmassa, tuijottaen eteensä, saa sylinsä täyteen Ragnheidurin suusta purskahtanutta verisuihkua.

Tämä tapaus vaikuttaa Margret Halldorintyttäreen kuten tuomio, kuten tuomion isku. Hän on kerran ennen eläissään, jolloin hän ei ollut juuri vanhempi kuin Ragnheidur, nähnyt kuoleman etukäteen ilmaisevan tulonsa tällä tavoin. Aivan samoin sairastui hänen isänsä äkkiä, juuri yleiskäräjiltä palattuaan. Hän virui kauan vuoteessa, lakkasi nauttimasta ravintoa, mutta sitten tapahtui vähäinen käänne parempaan päin, niin että hän ponnistautui käräjille seuraavana kesänä. Ja täällä, etäällä perheensä keskuudesta hän sairastui uudelleen ja joutui vuoteenomaksi, koko käräjäväki saattoi kuolemansairasta laamannia Skalholtiin, jonne hänet siirrettiin paareilla; herra Arni Oddinpoika ei sillä matkalla hellittänyt virkaveljensä kättä ja kahlasi hevosen rinnalla Bro-joen poikki, vajoten olkapäitään myöten veteen. Sitten hänen isänsä kuoli täällä Skalholtissa.

Ennen pitkää Brynjolfur Sveininpojalle selviää, ettei hänen tyttärensä sairaus enää johdu kulkutaudista, vaan on samaa sairautta, johon potilaan äidinisä kuoli, keuhkojen sairautta, siihen aikaan tässä maassa tuntematonta. Ragnheidur menettää vähitellen ruokahalunsa tyyten, laihtuu ja kuihtuu, hänen ysköksensä täyttävät lyhyessä ajassa yöastian puolilleen, hänen kyntensä kupertuvat, ja hänen silmänsä käyvät isoiksi ja niiden katse pehmeäksi. Eniten heitä kaikkia kauhistuttaa taudin rajuus. Se ei ole vitkallista sairautta, vaan iskee väkevästi ja muuttaa lyhyessä ajassa Suuren Mestarin kauniin, ylvään teoksen surkeaksi raunioksi. Ja kaiketi sentähden hänen kärsimyksensä ovat niin kovat, hän on melkein liian raukea pystyäkseen ajattelemaan ja puhumaan, hän käy jo aikaisin niin voimattomaksi, että häntä täytyy auttaa kääntymään sängyssä, ja se täytyy tehdä usein, sillä hän ei voi virua samalla kyljellä enempää kuin lyhyen ajan yhteen menoon.

Marraskuun lopussa saapuu sira Arni Halldorinpoika Skalholtiin. Hänellä on asiaa sekä tilanhoitajalle että piispalle — hänen pitää antaa tietoja taloista, Dadin hairahdussakoista. Piispa on myynyt ne kaikki tilanhoitajalle — hän ei tahdo niiden talojen jäävän hänen omaisuudekseen tai joutuvan hänen perillisilleen. Sira Arni on aikaisemmin antanut erikoiskuittaukset tuomiokirkon papinpalkastaan, mutta nyt piispa haluaa loppukuittausta koko ajalta. Sira Arni kirjoittaa kuittauksen, ja vaikka hän onkin jo merkinnyt sen alle päivämäärän, ei yhä vieläkään ole myöhäistä taaskin kerran ilmaista uskollisuutensa tätä miestä — ja tätä paikkaa kohtaan.

Siltä vähäiseltä ajalta, jonka minä allekirjoittanut olin täällä Skalholtissa, olen saanut täydellisen ja vähentämättömän, tuomiokirkon papille kuuluvan palkan, paljon suuremmassa määrin kunnianarvoisen isäntäväkeni kärsivällisyyden kuin oman ansioni nojalla. Kunpa Jumala olisi suonut sitä kestävän kauemmin! Skalholtissa marraskuun 26 päivänä 1662. Mutta maksakoon Jumala heille ja heidän omaisilleen silti täydellä mitalla heidän minulle tekemistään hyvistä töistä.

Vastahakoisesti hän eroaa tästä paikasta, ja tämä on hänen jäähyväisensä Skalholtille.

Margret Halldorintytär tulee tupaan ja neuvottelematta miehensä kanssa tiedustaa sira Arnilta suoraan, eikö hän tahdo käydä katsomassa Ragnheiduria ennen lähtöään — mainitsin hänelle, että sinä olet täällä.

Vieras seuraa piispatarta sairaan luokse, mutta emäntä jättää heidät kahden kesken.

Ragnheidur tiedustaa pienokaisen vointia, mutta ei syvenny yksityiskohtiin.

— Nyt en voi olla hänelle millään tavoin avuksi, valittaa hän. Hän ei tuntisi minua, vaikka näkisi minut — Jumala olkoon kiitetty!

Pitkän äänettömyyden jälkeen hän virkkaa sitten:

— Mutta minä muistan hänet.

Ei mitään muuta. Ja se on ainoa kerta, jolloin hän puhuu lapsestaan.

Viikkoa ennen joulua kuolee eräs koulun oppilaista, ja se on ainoa ruton vaatima ihmishenki. Koko tämän ajan Ragnheidur viruu ankarissa tuskissa, ja niinä tuokioina, joina hän kykenee torjumaan kivut, horroksissa. Mutta uudenvuoden jälkeen tapahtuu hänen tilassaan muutos, ei suuri, mutta kuitenkin muutos. Hän alkaa jälleen tuntea kiinnostusta elämään, ja tämä kiinnostus pukeutuu peräti omituiseen, hänelle kovin vieraaseen muotoon. Hän alkaa koota rahaa. Kaikki hänen ajatuksensa pyörivät rahassa. Sekä päivällä että yöllä, joka kerta, avatessaan suunsa, hän puhuu rahasta.

Se alkaa siten, että hänen äitinsä, joka istuu hänen luonansa joka päivä varhaisesta aamusta iltaan myöhään, täytyy mennä noutamaan ne rahat, joita hän on pitänyt tallella Ragnheiduria varten, noin kuusikymmentä rosenobelia. Nämä rahat Ragnheidur vähäisine voimilleen laskee isoon arkkuun, joka on hänen omansa ja jota hän pitää matalalla, päänsä viereen sijoitetulla pöydällä. On eriskummaisen kaameata nähdä kultaisten kolikkojen soluvan hänen laihtuneiden, luurankomaisten hyppystensä lomitse. Senjälkeen hän lausuu sen toivomuksen äidilleen, että tämä ostaisi häneltä Gedevigenin, sen talon, joka joutuu hänen omaisuudekseen nykyisen omistajan kuollessa, ja nyt heti maksaisi hänelle sen arvon rahassa. Hänen äitinsä ostaa talon, Ragnheidur vaatii siitä mahdollisimman kalliin hinnan ja saa siitä yhdeksänkymmentä kuusi riikintaalaria, suoritettuina rosenobeleissa, ja rosenobelit menevät arkkuun.

Sitten hän vaatii äitiään myymään hänen kaikki vaatteensa, talouskalunsa, hopeaesineensä, korunsa, kaikki, mitä hänellä on talon sisällä, ja isäänsä myymään hänen kaikki lampaansa, Bleikalingin, hänelle kuuluvan pienen kartanon irtaimiston ja kaiken muun talon ulkopuolella olevan irtaimen — mitään siitä ei myydä, mutta rahat suoritetaan hänelle; kaikki tehdään nyt hänen mielikseen. Lopulta tämä hänen intohimonsa johtaa vaikeuksiin, sillä nyt hän arvelee, että hänen täytyy saada lupa myydä joitakuita niistä taloista, jotka hän perii äidiltään. Hänelle huomautetaan, että nyt hän on saanut melkein kaikki ne rahat, jotka hänen vanhemmillaan on käteistä — maassa on aina käyvän rahan puute, piispan täytyy toisinaan ostaa rahaa vaimoltaan. Mutta silloin Ragnheidur tahtoo saada itse talot lainvoimaisten ja todistajien vahvistamien kauppakirjojen perusteella. Ei missään näistä vaatimuksista ilmene ajatuksen sekavuutta, päinvastoin, hän on uskomattoman järkevä ja tarkka kaikissa laskelmissaan.

Mutta niin pian kuin hänen äitinsä tuo esiin vähäisimpiäkään vaikeuksia, jotka voisivat estää tällaisten päätösten tekemisen hänen veljensä poissaollessa, kiihtyy hän niin, että hänen äitinsä huomaa välttämättömäksi luvata punnita sitä kaikkea, »kun hän tulee pirteämmäksi» tai — ja niin käy useammin — mielenliikutus aiheuttaa hänelle sellaiset tuskat, että hän unohtaa kaiken muun. Joskin hän nykyisin nimittäin ajattelee ainoastaan rahaa, tekee hän sen kuitenkin vain niinä hetkinä, joina hän kykenee siihen tuskiltaan, ja ne ovat hyvin pieni osa siitä ajasta, jonka hän makaa sairaana. Koko talvi on hänelle, kuten niukkasanaiset aikakirjat kertovat — »pitkällinen kärsimysvuode».

Kaikista näistä rahoista hän käyttää ainoastaan — ja siitä ei hänen äidillään ole aavistustakaan — yhden rosenobelin, jonka hän suorittaa Ingibjörg Magnuksentyttärelle, kiittäen lainaamastaan riikintaalarista. Itse riikintaalarin hän pyytää Ingibjörgiä viemään »vartijattarelle», samalla ilmoittaen, että jos tämä pitää henkeään lainkaan arvossa, ei hänen pidä tulla Ragnheidurin näkyviin. Sisua potilaalla vielä on.

Täsmälleen helmikuun puolivälissä, viidennentoista päivän aamuna, tulee Helga Magnuksentytär häntä katsomaan. Monet kiertävät Skalholtia kulkutaudin tähden, ja Braidratungan tunnontarkka emäntä on tuntenut vastuunsa eikä ole tullut aikaisemmin. Rutto ei tosin ole yleensä tappava, mutta hän on neljän isättömän lapsen äiti. Mutta eilen illalla on hän kuitenkin jättänyt kaikki huolensa Jumalan haltuun ja antanut sydämelleen määräämisvallan. Hän ei tiedä, miten tämä päivä kuluu Ragnheidurilta — yksivuotiaan pikku Thordurin syntymäpäivä.

Kun Helga Magnuksentyttärelle on selvinnyt, että Ragnheidur kuolee muutamien viikkojen, ehkä muutamien päivien, kuluttua, istuutuu hän potilaan sängyn laidalle. Piispatar jättää heidät kahden kesken. Ensi kerran elämässään on Helgan vaikea puhella Ragnheidurin kanssa. Tämä itse ei mainitse lastansa sanallakaan. Ja Helgan täytyy ilmoittaa hänelle, että kaikki, mitä täällä maailmassa voidaan tehdä hänen poikansa hyväksi, tehdään, sillä muuten hän ei voi lähteä Ragnheidurin luota. Mutta miten se on sanottava ilmaisematta sairaalle, että Helga tietää hänen olevan kuolemaisillaan? Ja jos hän itse sen tietääkin, miten voi Helga sittenkin olla olevinaan ikäänkuin ei myöskin hän sitä tietäisi?

Hän pitelee sairaan pitkää, kylmää ja kevyttä, hirvittävän kevyttä kättä. Vihdoin hän sitten virkkaa hiljaa:

— Tiedäthän, mikä päivä tänään on, rakas Ragnheidur.

— Kyllä... on kaiketi sunnuntai.

— Niin kyllä, on sunnuntai.

Ja silloin tämä hyvä ja järkevä nainen pyyhkäisee hetkiseksi kaikki aikomuksensa syrjään ja huomauttaa hilpeästi:

— Mutta mitä aiot tehdä kaikella tuolla rahakasalla, sydänkäpyseni!

— Minun pitää maksaa velka... velka viattomille ihmisille... mutta kukaan ei saa sitä tietää... te pysytte ääneti, rakas täti siinä ei ole läheskään kylliksi vielä.

Helga on jo kauan pelännyt alkaneensa väsyttää potilasta, kun piispatar tulee sisälle.

Hän tietää, ettei hän enää näe Ragnheiduria tässä elämässä, mutta hän ei löydä sanoja tällä hetkellä. Niinpä hän vain toivottaa jäähyväiset tavalliseen tapaan, suudellen sairasta otsalle.

— Jumala sinua siunatkoon, rakas Ragnheidur!

Molemmat naiset seisovat tuokion hänen vuoteensa ääressä kykenemättä hievahtamaankaan. Sitten Ragnheidur katsoo ensin äitiinsä ja senjälkeen Helgaan:

— Te olette äitini, virkkaa hän, sulkien silmänsä.

Heti kun matronat ovat ehtineet oven ulkopuolelle, kysyy Helga vain sanoakseen jotakin, vain johtaakseen piispattaren kiusallisen huomion pois Ragnheidurin hänelle lausumista, kauniista jäähyväisistä:

— Kuinka kauan sitten hän alkoi tuolla tavoin kasata rahaa?

— Siitä on jo kauan... niin, eikö se ole kummallista?

XIX

Keskiviikkona, maaliskuun 11 päivänä 1663 istui Skalholtin piispantuvan pöydän ääressä kaksi miestä, joiden välillä vielä vallitsi pinnallinen ystävyys ja jotka sen nojalla olisivat alunperin voineet tulla aseveljiksi yhteiskuntansa henkisessä kohottamistaistelussa, jolleivät erilaiset luontaiset taipumukset, kasvatus ja olosuhteet olisi luoneet kuilua, joka erotti toisistaan nämä lahjakkaat miehet — aikansa suurimpiin kuuluvat henget, huonosti ymmärtävän hyväntekijän ja huonosti kiitollisen suojatin: Brynjolfur Sveininpojan ja Hallgrimur Peturinpojan.

Brynjolfur Sveininpoika ei ensinkään käsittänyt, millainen runoilija Hallgrimur Peturinpoika oli, eikä sira Hallgrimur voinut antaa hänelle anteeksi sitä — se oli sen kylmäkiskoisuuden syvin aihe, joka vähitellen oli päässyt heidän välilleen ja vihdoin kuluttanut heidän ystävyytensä pinnalliseksi. Mestari Brynjolfur oli useilla eri tavoilla osoittanut osaavansa antaa arvoa hänen muille kyvyilleen. Jo hänen nuoruutensa aikana, jolloin piispa onki hänet Köpenhaminan kadulta ja toimitti hänet Vorfrue-kouluun. Myöhemmin elämässä, kun hän, siitä huolimatta, että Hallgrimur näytti hänestä, luopumalla opinnoistaan kevytmielisen ja rikollisen rakkaussuhteen vuoksi, pettäneen hänen luottamuksensa, nosti hänet ja hänen perheensä monivuotisesta kurjuudesta vihkimällä tämän puolittain oppineen miehen papiksi. Hän oli osoittanut monia miehiä kohtaan jaloa ja epäitsekästä ystävyyttä, mutta hänen ystävyytensä Hallgrimur Peturinpoikaa kohtaan oli ainoa poikkeus hänen ankarista kirkollisista periaatteistaan, ainoa rikos hänen piispallista virkavelvollisuuttaan vastaan.

Tämän virallisen myöntyväisyyden muodossa saamansa ystävyyden Hallgrimur Peturinpoika palkitsi kansalleen kuolemattomalla tavalla, mutta Brynjolfur Sveininpoikaa mieskohtaisesti hän palkitsi ainoastaan kohtuullisesti. Sira Hallgrimurilla ei ollut kuten mestari Brynjolfurilla pitkää muistia, ei ystävyydessä eikä vihassa. Hän oli tunneihminen, hetkenlapsi, hurmioisen riemullinen viinituopin seurassa, ja viinin vaikutuksen alaisena — hän muuten osasi hyvin seurustella viinin kanssa — hän antoi perään kovaonniselle ominaisuudelle, joka oikeastaan seurasi häntä kehdosta hamaan hautaan saakka. Hänellä oli taipumuksia pilkkarunoiluun.

Nelitoistavuotiaana, ollessaan vasta koulupoika Holarissa, kyhäsi hän ivarunon sen ajan ansiokkaimmasta kynänkäyttäjästä, oppineesta sira Arngrimur Joninpoika Vidalinista — laulun seurauksena oli karkoitus koulusta ja monivuotinen harhailu Tanskassa ja herttuakunnissa. Muutamia vuosia papiksitulonsa jälkeen sepitti hän ivallisen runon »päälliköistä» välittämättä siitä, että yhden säkeistöistä voitiin katsoa tarkoittavan Skalholtin piispaa. Mutta hänen esimiehensä, joka ei suinkaan ollut pikkumainen, ei tietenkään sallinut minkään sellaisen olla hänen ylenemisensä tiellä, vaan antoi hänelle halukkaasti tavoitellun papinpaikan Hvalfjord Strandin Saurbaissa, jossa sira Hallgrimur vihdoinkin pääsi eroon köyhyytensä kurjuudesta ja sai pitkäksi ajaksi runsaan toimeentulon.

Saurbaissa hänen lahjansa kukoistivat ja kehittyivät, tehden hänestä suuren runoilijan. Hän saavutti tunnustusta.

Mutta se ainoa mies, joka olisi voinut kohottaa tämän tunnustuksen kuuluisuudeksi, petti täydellisesti. Brynjolfur Sveininpojan runollinen maku ei suinkaan ollut hyvä. Hän piti toisarvoista ja kolmasluokkaista parempana kuin erinomaista. Tästä miehestä, jolla oli tarpeellinen valta, mutta jolta puuttui taiteellinen ymmärtämys voidakseen antaa Hallgrimur Peturinpojan runoudelle sille kuuluvan sijan, oli tullut runoilijalle eräänlainen omatunto, hänen kunnianhimonsa omatunto. Mutta tämä omatunto nukkui, ja sitä unta kesti edelleen. Ja kun runoilija ei saanut nukkujaa hereille, pisti hän tätä terävimmällä kynällään. Kun piispa oli kieltäytynyt yrittämästäkään saada kärsimysvirsiä painetuiksi, sepitti Hallgrimur Peturinpoika ivarunon Brynjolfur Sveininpojasta.

Mestari Brynjolfur esitti kieltäytymiselleen muita syitä kuin virsiä koskevan arvostelunsa. Hän ei tahtonut olla missään tekemisissä sen kirjapainon kanssa, joka ei ollut ainoastaan tuhonnut hänen kaikkia suuria suunnitelmiaan muinaiskirjallisuuden julkaisemisesta, vaan sen lisäksi kieltäytynyt painamasta hänen omaa uuden testamentin käännöstään — se oli käännetty alkukielestä, jota hän osasi paremmin kuin kukaan muu islantilainen. Hänen vaikuttimensa oli loukkautuminen — aivan samoin kuin siitä tuli runoilijan vaikutin pilkkarunon kyhäämiseen.

Brynjolfur Sveininpoika, joka useammin kuin kerran katsoi velvollisuudekseen menetellä vastoin inhimillisiä lakeja, milloin ne poikkesivat raamatun sanasta tai elämän välttämättömyydestä, oli jättänyt erään rovastin tekemän sapatinrikkomissyytöksen huomioonottamatta. Köyhät kalastajat olivat epäsuotuisten säiden aikana käyttäneet hyväkseen sunnuntaita, jolloin oli hyvä kalailma, saadakseen jotakin pataansa. Ankara piispa, joka ei pelännyt käytellä kirkkokuria itse voutia vastaan, kun tämä pakotti ihmisiä rikkomaan sapattia, ei tällöin tahtonut nostaa rankaisevaa kättänsä. Ja silloin tuli Hallgrimur Peturinpoika, sydämenhyvyys ihmishahmossa, rahvaan väsymätön puoltaja koko elämänsä ajan, ja käytti tätä tilaisuutta kirjoittaakseen suuttumuksesta värähtelevän pilkkalaulun piispasta, joka tahtoi suoda ihmisille »soutuluvan sunnuntaiksi». Niin syvästi loukkaus vihloi — niin kauheasti häntä kiukutti se, että vallalta puuttui hänen elämäntyönsä ymmärtämystä.

Mutta nyt sira Hallgrimur on taaskin köyhä mies, koko hänen omaisuutensa on palanut. Hän on heti syksyllä rakennuttanut talonsa uudelleen, kaikki ovat tahtoneet häntä auttaa, eihän kerta kaikkiaan sallita oman pitäjän papin maata avoimen taivaan alla Islannin koko talvea, mutta tämä apu on ollut samanlaista kuin kaikki hyväntekeväisyys aina on: aivan riittämätön. Ja nyt on sira Hallgrimur saapunut pienelle liikeasialle Skalholtiin. Hän mielii saada piispan suostumuksen käyttääkseen hyväkseen Saurbain metsää sillä tavoin, että kolme taloa, jotka ovat tuomiokirkon ja piispan omaisuutta, saisivat luvan maanomistajan kustannuksella hakkauttaa puita ja polttaa hiiliä metsästä, ja lisäksi hän toivoo piispan itse luovuttavan Saurbain kirkolle kymmenykset rukoushuoneesta, joka sijaitsee hänen siinä pitäjässä omistamansa talon maalla.

Saurbain pappi kajoaa tällöin kahteen arkaan kohtaan. Mestari Brynjolfur on niitä harvoja miehiä tällä vuosisadalla, jotka tuntevat eloisaa mielenkiintoa maan metsänjätteitä kohtaan, eikä hän sitäpaitsi tunnusta sellaista maanomistajille esitettyä vaatimusta laillisesti päteväksi, ja kappeleista sekä rukoushuoneista hän pitää kiinni katolilaisella rautaotteella vastoin luterilaisia lakeja, jotka eivät välitä välimatkoista Islannissa.

Mestari Brynjolfur käskee kutsua kirjurinsa ja muut todistajat, ja niin pian kun hän on tuonut julki periaatteensa molemmista kysymyksessä olevista asioista — poikkeaa hän tänään täydellisesti periaatteistaan, antaa sira Hallgrimurille halutun luvan ja maksaa hänelle yksitoista riikintaalaria kymmenyksiksi Saurbaille. Mutta sitten hän haluaa puhella sira Hallgrimurin kanssa kahden kesken.

Sira Hallgrimur odottaa maltittomasti tätä keskustelua, sillä joskin hänen asiansa nyt on selvä, toivoo hän piispan esittävän jonkunlaisen ehdotuksen siitä, miten hänen pitäisi nyt uudelleen järjestää asiansa kohtalokkaan tulipalon jälkeen — suoranainen avunpyyntö ei hänellä ole mielessä.

Mutta kaikkinainen keskustelu raha-asioista on silminnähtävästi lopetettu. Piispa tahtoo mielellään pyytää häneltä palvelusta. Hän on luvannut Thormudur Torfinpojalle kirjoittaa selitykset Olavin satuun sisältyviin runoihin. Mutta nyt on tätä taloa vitsannut ankara kulkutauti siinä määrin hidastuttanut hänen töitänsä pitkin talvea, ettei hän itse voi ryhtyä tähän tehtävään, ja sitäpaitsi hän luottaa, että sira Hallgrimur, joka hyvin tuntee vanhan runokielen, paremmin kuin kukaan muu pystyy suorittamaan tämän työn. Sira Hallgrimur lupaa sen tehdä, kysellen senjälkeen tarkemmin rutosta.

Se ei ole vielä vähenemässä, talonemäntä ei itse voi tulla häntä tervehtimään; hän on virunut sairaana yli kaksi viikkoa, mutta on nyt kuitenkin paranemaan päin.

— Entä miten jaksaa tyttärenne, herra? Hän on, kuulemma, saanut kärsiä kauan.

— Jumalan tahto on kutsua hänet pois luotamme, sira Hallgrimur, vastaa piispa tyynesti, sellaisen miehen tapaan, jolla on ollut pitkälti aikaa tottuakseen siihen ajatukseen.

Sira Hallgrimur unohtaa nämä sanat kuultuaan kaikki omat huolensa, mutta hänen osanottonsa piispan suruun ei lainkaan livahda hänen huuliltaan; hän istuu tuokion, silmäillen lattiaan, hajamielisenä ja äänettömänä.

Se tyttö, joka nyt Ragnheidurin äidin sairauden aikana melkein yksin palvelee häntä, on häntä pari vuotta vanhempi, Gudrun Jonintytär on hänen nimensä, hän on ollut kaksi vuotta täällä kartanossa, ja piispantytär itse on pyytänyt häntä palvelijattarekseen. Gudrun kertoo hänelle sira Hallgrimur Peturinpojan saapumisesta ja mainitsee hänen poistuvan täältä varhain seuraavana aamuna. Ragnheidur pyytää Gudrunia viemään sira Hallgrimurille piispantupaan sellaisen sanan, että jos vieras tahtoisi käydä hänen luonansa, ilahduttaisi se häntä.

Tämä päivä on niitä Ragnheidurin sairausaikana monesti sattuneita päiviä, joina lapsen näkemisen ikävöinti on leimahtanut hyvin voimakkaana. Ja hänen nyt viruessaan täällä yksin tuntuu siltä kuin hän olisi äkkiä unohtanut, minkätähden hän täällä yksin makaa, ja hänen ikävänsä alkaa jälleen roihuta. Mutta hänellä on edelleenkin sielunvoimat tallella, ja hän on kerta kaikkiaan päättänyt, ettei hän milloinkaan salli tämän ikävöinnin purkautua sanoiksi. Jos hän voisi ajatella, että hänen lapsellaan olisi vähäisintäkään etua, jos se tuotaisiin hänen vuoteensa luokse, olisi hän valmis tekeytymään kurjimmaksi matoseksi isänsä silmissä, vierittäytymään sängyn reunan ylitse hänen jalkojensa juureen, mutta hänen ikävänsä on itserakkautta, tosin ei siitä syystä vähemmin polttavaa, mutta sen perusteella hän ei mieli pyytää isältään tätä viimeistä suosionosoitusta.

Piispa käskee Gudrunia opastamaan papin Ragnheidurin luokse, samalla muistuttaen sira Hallgrimurille, ettei potilas siedä muuta kuin hyvin lyhyen vierailun kerrallaan. Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin Hallgrimur Peturinpoika seisoo Ragnheidurin vuoteen vieressä.

Hänen täytyy pakottautua istuutumaan heti sängynlaidalle jouduttuaan niin kovin likelle häntä vastaan tuijottavaa odottamatonta näkyä. Viimeksi hän näki Ragnheidurin yleiskäräjillä, silloin tämä kaiketi oli kuudentoista tai seitsemäntoista ikäinen ja leijaili elämäniloa ja kauneutta uhkuvana sammalpehmeillä kallioilla ja kaikkien silloin Thingvellirissä olevien naisten seassa velut inter ignes luna minores [niinkuin kuu vähäisempien valolähteiden joukossa], kuten joku oppineista miehistä lausui. Nyt hän viruu tässä kuoleman ollessa valmiina tarttumaan häneen, mutta pian Hallgrimur näkee ainoastaan potilaan silmät; ne säihkyvät isoina, kirkkaina ja ilon täyttäminä ja kutsuvat häntä alaspäin sängynpatsasta kohti.

Mutta kun sairas alkaa puhua, on hänen äänensä niin heikko, että papin täytyy laskeutua polvilleen vuoteen viereen erottaakseen hänen sanansa. Ja hänen siinä viruessaan polvillaan tuntuu tästä miehestä ikäänkuin hän äkkiä olisi astunut rihkamakaupasta pyhättöön. Potilaan sanat ovat hajanaiset ja hyvin harvalukuiset, hän säästää niitä, sillä jokainen sana maksaa hänelle kärsimystä, ja hän haluaa nyt vain saada lausutuksi sira Hallgrimurille, hänelle itselleen, kuinka kiitollinen hän on tämän lahjasta. Jotkut hänen sanoistaan häipyvät kuulumattomiin, mutta pappi saa selvän niiden tarkoituksesta.

— Virret ovat peitteen alla, alkaa hän. Nainen, joka istuu koskessa — soittaen harppua — täyttää kuoron — koko avaruuden — taivaan ja maan välillä — sellaisia ovat jotkut virsistä — niinkuin viimeiset viisi säkeistöä viidennessä — kolmatta — se on kaikkein — kaikkein — kaunein.

Sitten hän vaikenee äkkiä, ja sira Hallgrimur kuivaa hänen käsiliinallaan hien hänen otsaltaan. Pappi ei nouse pystyyn, vaan lausuu verkkaisesti ja selvästi sairaan korvan juuressa:

— Kukaan ei ole suonut minulle sellaista kiitosta kuin te nyt, neitsyt Ragnheidur eikä kukaan tee sitä tämän jälkeenkään, sillä sellainen kiitos, joka ei tule ajoissa, ei tule koskaan.

Ja sen sanottuaan hän mielii toivottaa potilaalle jäähyväiset, sillä tämä ei jaksa kestää ponnistuksia. Mutta silloin Ragnheidur virkkaa jotakin, ja hän kumartuu eteenpäin parhaiksi ajoissa erottaakseen kysymyksen jälkiosan:

— Teistä itsestänne... kaunein?

Kuten kaikissa todella suurissa runoilijoissa yhtyy Hallgrimur Peturinpojassa suuri itsetunto ja vilpitön vaatimattomuus toisiinsa. Hän tuntee lahjojensa arvon paremmin kuin kukaan muu, mutta ihmisten niihin kohdistuva aliarviointi nostattaa tämän tunteen esiin hänen huuliltaan ainoastaan katkerina hetkinä, jolloin kysymyksessä on itsepuolustus. Hän vastaa Ragnheidurin kysymykseen täysin avosydämisesti:

— Minä en tiedä, en itse ole tyytyväinen kuin kolmeen säkeeseen koko virsikokoelmasta.

— Mihin? kuiskaa sairas.

Sira Hallgrimur katuu vastaustaan, sillä nyt, kun hänen pitää lausua ne toiselle, on hän tyytymätön niihinkin. Mutta nyt se on myöhäistä, ja hän lausuu ne säkeet aikailematta ja katsomatta sillä aikaa Ragnheiduriin:

    Suoja mulle verraton
    purppuravaipan lieve on,
    rikkeeni sillä peitän.

Ja sitten hän tahtoo lähteä, hän ei saa uuvuttaa potilasta enää, mutta katsoessaan Ragnheiduriin hän näkee tämän silmistä kuvastuvan kauhua, näkee niissä ikäänkuin moitteen heijastuksen — hänestä itsestään. Onko mahdollista, että kuoleva on käsittänyt väärin nämä säkeet, jotka hän itse pakotti runoilijan lausumaan? Vai — vai? Onko Ragnheidurin sieluntuska kuolemanhätää, pelkoa, ettei hän saa anteeksi? Jompikumpi — mutta kumpi? Ja nyt alkaa tämä lempeä mies puhella hänelle, viittailematta hänen syntiinsä, vaan lausuen inhimillisiä sanoja, jotka ovat kuin voidetta haavaan: Sittenkun hän menetti oman pienen, lahjakkaan tyttärensä, pikku Steinunnin, neljän ja puolen vuoden ikäisen, silmäteränsä tässä maailmassa, ei hän ole pitänyt ainoastakaan pikku tytöstä niinkuin hänestä, Ragnheidur Brynjolfintyttärestä... Mutta nyt ei runoilija enää kykene hiiskumaan sanaakaan, tuossa kuolemankielissä makaavaa kohdanneen kamalan kohtalon aiheuttama suru, harmi hänen isänsä kovuuden vuoksi, ne panevat hänen kuumat tunteensa kihisemään, hänen huulensa alkavat väristä, ja tuokion kuluttua vapisee koko hänen olemuksensa, niin että sairaan, joka viruu paikallaan melkein ruumiina, täytyy tehdä heikko yritys lohduttaakseen häntä...

Mestari Brynjolfur aukaisee oven hiljaa, sira Hallgrimur nousee nopeasti seisomaan.

— Hän ei kai kestä pitempää keskustelua, kuiskaa piispa hänelle.

Isän näyttäytyessä heräävät Ragnheidurin mielessä lasta koskevat ajatukset jälleen, ja kaikki, mitä on välillä, on silmänräpäyksessä ikäänkuin pois pyyhkäisty. Hän huutaa täysin yhtenäisesti ja niin voimakkaasti, että se hirvittää molempia miehiä:

— Luuletteko, isä, että helvetissä on kirkkokuria?

Senjälkeen hänen päänsä vaipuu takaisin pielukselle, ja kauan sen jälkeen, kun Gudrun Jonintytär on tullut hänen luoksensa, lepää hän kuin pyörtyneenä.

Sira Hallgrimurin seuraavana iltana lähestyessä Thingvelliriä, jossa hän aikoo olla yötä pappilassa, ei hänen mielessään enää ole ylinnä suru, vaan katkeruus. Sellaista sattuu tälle hilpeälle miehelle harvoin. Mutta ei hän eikä kuoleva piispantytär voi tuntea minkäänlaista kiitollisuutta kaikista mestari Brynjolfurin hyvistä töistä, koska ne heidän kummankin suhteen pettivät heidän kohtalonhetkenään, heidän kohtalonpaikallaan. Minkä arvoista on elämä nyt hänelle, mistä hänen pitää kiittää? Siitäkö, että saa elää hukkaan? Jollei hyvistä teoista johdu, että ne voidaan palkita, ei niillä ole mitään arvoa! Runoilija, joka nyt ratsastaa tässä ja joka on kirjoittanut paljon enemmän hilpeitä kuin happamia säkeistöjä, sommittelee nyt tässä kokonaisen runon, täynnä katkeruutta, jonka vicissitudines fortunae [onnen vaiheet], ei, »maailman kestämättömyys», tahtoo hän mieluummin sanoa, on aiheuttanut; ja sen runon säkeistön puolikasta hän hyräilee hyräilemistään:

    On, luulin, tuki suojainen
    hädässä siellä mulle.
    Sen suoma suoja vaivainen
    ei riitä kolhitulle.

Saavuttuaan kotiin Skalholtista Hallgrimur Peturinpoika joutui samana iltana vuoteenomaksi. Hän makasi sairaana lähes kuukauden, suurimman osan ajasta hyvin likellä kuolemaa. Toinnuttuaan tästä taudista hän kirjoitti »Kiitoksen terveeksitulon johdosta».

XX

Rangheidurin nuoren ruumiin nujertumiseen kului pitempi aika kuin kukaan olisi luullut, kun tauti raivosi niin ankarana ensi aikoina. Mutta tähän hetkeen saakka, Hallgrimur Peturinpojan käyntiin asti, ainoastaan hän itse kaikista Skalholtin asukkaista ei uskonut, kuolevansa talven kuluessa, koska ei ollut sortunut ruttoonkaan. Hänellä oli toisinaan sellainen aavistus, ettei hän enää koskaan pääsisi jaloilleen, mutta kuolema kai oli vielä kaukana, ja ainakin yhtä usein hän uskoi toipuvansa keuhkosairaudesta, tai mitä se lienee ollut, koska hän säilyi kuolemaa levittävältä rutoltakin. Hän oli kuin sokea, häneen eivät vaikuttaneet hänen oma jokapäiväinen heikontumisensa, ei omien käsien näkeminen, ei kuvastin, josta hän joka päivä katsoi kasvojaan. Mutta sira Hallgrimurin ilme tämän istuessa ja lausuessa säkeitään näytti hänet uudesta kuvastimesta, ja kun runoilija katsoi häneen, luki hän kuolemantuomionsa hänen silmistään. Sen, minkä kaikki muut olivat pystyneet häneltä salaamaan, oli Hallgrimur, hänen ainoa lohduttajansa, laskenut hänen eteensä kuin avoimen kirjan.

Siitä hetkestä alkaen tunkeutui sairaus hänen sieluunsa. Ei oikeastaan voitu väittää, että hän seuraavien kymmenen tai kahdentoista päivän aikana täydelleen heräsi siitä horrosmaisesta tilasta, johon raju mielenliikutus ynnä isän näkeminen sekä ponnistus hänen koettaessaan huudollaan saada tämän omaatuntoa valveille, olivat hänet sinä päivänä syösseet. Siinä syy, jonka tähden koko hänen päätöksensä rahojen käyttämisestä raukesi tyhjiin. Hän ei maininnut rahoista sanaakaan.

Viimeisenä sunnuntaina, jonka hän eli, istui tuomiokirkon pappi sira Torfi, pieni, vanttera mies, jolla oli isot, hyväntahtoiset silmät, suurimman osan päivää hänen kamarissaan valmiina antamaan hänelle Jumalan pyhää ruumista ja verta, jos hänen ajatuksensa hetkiseksikään kirkastuisivat. Ne eivät kirkastuneet. Yö kului lähes kello viiteen, jolloin kuolinkamppailu alkoi. Siitä silmänräpäyksestä alkaen olivat hänen vanhempansa ja pappi hänen luonansa. Keskipäivän vaiheilla tuli rauha, hän tunsi kaikki ja otti vastaan pyhän sakramentin ajattelematta mitään muuta kuin väsymystään ja voimattomuuttaan. Öylätti suli hänen suussansa, ja viini kostutti hänen huuliaan.

Mutta kukaan ei tiennyt, millä hetkellä hän kuoli; kello yksi hän oli vainaja. Hänen viimeiset sanansa olivat merkityksettömät, pieluksen kohentamista koskeva pyyntö. Hän poistui tästä maailmasta maanantaina, maaliskuun 23 päivänä 1633, elettyään yksikolmatta vuotta kuusi kuukautta ja viisitoista päivää. Kaikki ne, jotka nyt ja myöhemmin polvistuivat hänen kuolinvuoteensa viereen, käsittivät, että hän oli ollut lupaava, lupaavampi kuin useimmat tytöt, mutta onneton ja syntinen, kuten me kaikki olemme. Ei kenenkään mieleen johtunut, että hän oli harvinainen yksilö vain vähässä määrin jalosta ihmissuvusta. Kenties hän kuoli joka suhteessa liian nuorena, kenties hän oli jumalien rakastama.

Brynjolfur Sveininpoika ei murehtinut hänen kuolemaansa niinkuin oli murehtinut hänen onnettomuuttaan. Mutta Margret Halldorintytär oli vasta nyt menettänyt tyttärensä.

Hän itki melkein keskeytymättä ne kolme päivää, jotka vainajan ruumis oli paareilla, niin paljon kuin hän olikin kokenut eläissään; nyt hän menetti seitsemännen lapsensa, esikoisensa.

Hautajaisia joudutettiin, koska piispa tahtoi, että ne pidettäisiin hiljaisesti. Sanomaa Ragnheidurin kuolemasta ei lähetetty muihin kartanoihin kuin Braidratungaan ja Gaulverjabaihin. Siitä huolimatta virtasi väkeä paikalle kaikilta ilmansuunnilta hamasta aamusta saakka torstaina, ja naisten puolella Skalholtin tuomiokirkossa oli jokikinen paikka täynnä keskipäivällä.

Helga Magnuksen tytär tuli keskiviikkona neljine lapsineen osoittamaan Ragnheidurille viimeistä, henkilökohtaista kunnioitustaan. Hän ilmoitti piispattarelle, että Ragnheidur oli pitänyt erittäin suuressa arvossa ensimmäistä kärsimysvirsien jälkeen tulevaa virttä »Kuoleman epävarmasta hetkestä». Siitä kirjoitettiin jäljennöksiä illalla, jotta se voitiin laulaa haudalla; muuta tavallisuudesta poikkeavaa ei näissä maahanpanijaisissa ollut.

Kirkossa piti tuomiokirkon pappi sira Torfi Joninpoika ruumispuheen, ja siellä esitti rovasti sira Torfi Joninpoika Ragnheidur Brynjolfintyttären elämäntarinan suureksi pettymykseksi kaikille naisille ja useimmille miehille. Kun hän nimittäin ehti siihen kohtaan, jota kaikki odottivat maltittomasti, kykenivät ainoastaan oppineet ymmärtämään häntä. Hän lausui latinaksi:

Non est, quod memorem calamitates domesticas, quas norunt amici familiares, ex quibus nonnullae erant satis acerbae et dolorosae, quae viri illius undiquaque magni constantem patientiam testantur.

[Nyt ei ole sopiva hetki muistella kotoisia onnettomuuksia, jotka läheiset ystävät tunsivat, niin jotkut olivat kyllin kirpeitä ja tuskallisia ja todistavat tuon kaikin puolin suuren miehen kestävää kärsivällisyyttä.]

Thorlakin kappelin eteläpuolella oli viisi pientä hautapaikkaa rivissä, ja niiden pohjoispäässä uusi, isompi hauta. Sinne Ragnheidur kannettiin, hän saisi levätä sisariensa vierellä.

Pakkasenkuulakassa ilmassa kaikuu muita voimakkaampana ääni, nuorukaisen ääni. Muiden ääniä ei kuulu, jotkut lakkaavat laulamasta, jäävät vain kuuntelemaan ja kuulevat kaksikymmenvuotiaan piispankirjurin Sigurdur Björninpojan tulkitsevan niitä sanoja, jotka nyt alkuperäisessä, valtavassa raikkaudessaan ensi kerran kaikuvat islantilaisen haudan ääressä, Hallgrimur Peturinpojan hautajaisvirttä:

    Kuin kukka kaunis, mieltä
    mi kiehtoo näkijän,
    pois viikattehen tieltä
    kaatuvi niittäjän,
    ja latva ihanainen
    sortuvi maahan sen,
    niin hauras onpi mainen
    elämä ihmisen.

    Niin kohti kuolemata
    nuoriso kiiruhtaa
    kuin vanhus vaikeata
    tietänsä samoaa.

    Elämän loppuhetki
    salattu meiltä on;
    jokaisen elonretki
    päättyvi kuolohon.

    Kuolema kentällänsä
    samaten etenee
    kuin heinäniityllänsä
    niittäjä astelee:
    vihreä heinä, lilja,
    kukkanen kaunoinen
    on viikattehen vilja
    ja samanarvoinen.

Pitemmälle ei virttä ole ehditty veisata, ennenkuin kaikilla jo on se tunne, että jokainen sana osuu kuin naulan kantaan, että jokainen sana on Ragnheidur Brynjolfintyttären kohtalon mukaan sommiteltu. Kuka on tämä runoilija, joka iskee repivän kynnen ihmisten sydämeen?

Seuraavana sunnuntaina, sira Arnin saarnan Hrunin kirkossa alkaessa päättyä, tulee kirkosta ulos mies, joka sulkee oven jälkeensä ja nojautuu suorana seisten toiseen ovenpieleen, jääden siihen seisomaan, kylmän, purevan maaliskuisen tuulen liehuttaessa hänen vaatteitaan, silmät ummessa ja ihan liikkumattomana. Hän on Dadi Halldorinpoika.

Hän on rikollinen pappi, suljettu pois synninpäästöstä ja sakramentista; hän seisoo suorittamassa kirkon määräämää rangaistusta rikoksestaan. Se tuli ilmi toista vuotta sitten, ja hänen piispansa on evännyt häneltä armonannon. Nyt päättynyt viikko, Ragnheidur Brynjolfintyttären kuolema, näyttää kivettäneen tämän miehen, ei kukaan ole kuullut ainoankaan sanan lähtevän hänen huuliltaan sen sanoman saapumisen jälkeen, ei kukaan ole nähnyt hänen menevän heidän lapsensa kehdolle, kuten hänen on tapana tehdä joka päivä, toisinaan useita kertoja päivässä.

Kohta senjälkeen avaa oven lyhyttakkinen miekkonen, joka tulee ulos ja sulkee oven kaksin käsin, sujauttaen ne sitten kiireisesti takintaskuihin, vaikka hänellä on käsineet käsissään. Mutta molemmissa käsineissä on yhteensä ainoastaan viisi sormea, muut on pyöveli hakannut poikki. Hän nojautuu toiseen ovenpieleen, ja siten nämä miehet seisovat virrenveisuun hiljaa kuuluessa suljetun oven lävitse.

Pahantekijä katsoo Dadi Halldorinpoikaa pitkään, mutta ei ryhdy hänen kanssansa puheisiin, vaan luo ainoastaan silloin tällöin häneen vilkaisun, lyhyen vilkaisun kerrallaan, mutta ei hiisku mitään.

Loputtomalta tuntuvan ajan jälkeen soitetaan lähtökelloja. Ovi avautuu, ja seurakunta virtaa ulos kirkosta. Rikolliset seisovat liikkumatta samassa paikassa, kunnes kaikki ihmiset ovat kadonneet näkyvistä, sillä kristillisen seurakunnan tulee nähdä heidän katumuksensa ja kaihtaa heidän esimerkkiään; heidän pitää poistua tästä paikasta kaikkien muiden kristittyjen jälkeen.

Heidän jäätyään kahden kesken menee pikku mies Dadi Halldorinpojan luokse ja virkkaa hiljaa ja ujon osaaottavasti:

— Te kärsitte enemmän kuin minä.

Silloin Dadi Halldorinpoika herää kuin unesta. Hän vetää miehen molemmat kädet takintaskuista ja pyytää:

— Ojenna minulle kätesi häpeilemättä! Me kärsimme molemmat yhtä kovasti.

Pahantekijän katseesta kuvastuu kaameaa pelkoa, ja hän kiiruhtaa tiehensä.

Monena, monena sunnuntaina he vielä seisovat yhdessä samassa paikassa, mutta hän ei enää puhuttele Dadi Halldorinpoikaa. Tämän papin omantunnon täytyy olla musta, koska hän rohkeni kajota maineettomaan mieheen.

XXI

Huhtikuun ensimmäisenä lauantaina mestari Brynjolfur istuu tuvassaan ja sanelee latinankielisiä kirjeitä. Hän aikoo lähettää nämä kirjeet ensimmäisten laivojen mukana Köpenhaminaan välttyäkseen aiheuttamasta useille ihmisille hyödytöntä vaivaa, jolleivät hänen kirjeensä nytkin ehdi liian myöhään perille. Ensimmäinen on kuninkaalle, ja siinä hän ilmoittaa tyttärensä kuolemasta, samalla kun pyytää hänen majesteettiaan kerta kaikkiaan säästämään häntä nimittämästä papiksi sitä henkilöä, joka ennen kaikkia muita on aiheuttanut hänelle häpeätä ja harmia. Samaa hän kirjoittaa Henrik Bjelkelle. Muut kirjeet ovat oppineille miehille, jotka ovat suhteissa hoviin ja joiden apua hän myöskin on anonut.

Kuukautta myöhemmin pyrkii Gudrun Jonintytär, Ragnheidurin viimeinen palvelijatar, piispan puheille. Samoin kuin Steinunn Finnintytär halusi poistua Skalholtista, kun hän ei enää voinut palvella Ragnheiduria urkkimatta hänen asioitaan, ei Gudrunkaan viihdy täällä enää nyt, kun piispantytär on kuollut. Hän tietää, mistä syystä neitsyt Ragnheidur oli valinnut hänet, juuri hänet, olemaan luonansa viimeisinä elinpäivinään, eikä osaa tämän jälkeen sopeutua mihinkään muuhun työhön Skalholtissa; hän on kihloissa piispan toimitsijan Jon Asmundinpojan kanssa, jota piispa pitää suuressa arvossa, ja nyt hän on tahtonut isänsä mukaansa hänen korkea-arvoisuutensa luokse pyytämään tältä hänen todistustaan.

Piispa antaa hänelle todistuksen »kahden viimeksi kuluneen vuoden ajalta, jonka Gudrun Jonintytär on palvellut tässä kartanossa... ja käyttäytynyt ja toiminut hurskaasti ja rehellisesti, mikäli minä tiedän, paitsi sitä, että hän viime vuonna lankesi ilmeiseen salavuoteuteen Jon Asmundinpojan kanssa, jonka hänen hairahduksensa Jumala ja ihmiset ovat anteeksi antaneet. Toivottaen hänelle vastaisuudessa Jumalan armoa ja menestystä.»

Niin lempeä hän on muita kohtaan, hänen korkea-arvoisuutensa piispa; ainoastaan niille, joita rakastamme, meidän on niin vaikea antaa anteeksi.

Neljätoista päivää myöhemmin tulee piispantupaan mies, joka on viettänyt suurimman osan elämäänsä Skalholtissa, mutta joka ei kertaakaan aikaisemmin ole astunut jalallaan tämän kynnyksen sisäpuolelle — Eyolfur onnentolppa. Hän tuntee piispantuvan ainoastaan Valgerdurin kuvauksista, mutta hänellä ei ole tarvittavaa rohkeutta luomaan yleissilmäys tähän komeuteen; hän kynsii korvallistaan tietämättä mitä hän on tehnyt kun hänen korkea-arvoisuutensa, on kutsunut hänet luoksensa.

Mutta piispa kehoittaa häntä istumaan hienolle penkille ihan vastapäätä ja puhuttelee häntä ystävällisesti.

— Niin, hyvä Eyolfur, aion haastella kanssasi Bleikalingista.

Edellisenä kesänä, vähän senjälkeen kun Halldor Brynjolfinpoika oli lähtenyt ratsastamaan laivalle, irroitettiin Bleikaling siitä pylväästä, johon se oli sidottu, ja päästetty vapaaksi muiden laitumella olevien hevosten pariin, ja siinä kaikki.

Mutta siinä ei ollut kaikki Bleikalingista. Viimeksi kun se oli nähnyt Rapfodin, oli tämä kadonnut satulakamarin nurkan taakse, ja yöllä se tuli kotiin sekä liikkui hirnuskellen Skalholtin rakennusten lomissa, niin että jotkut ihmiset heräsivät. Seuraavana päivänä se oli lauhkeampi, pysyi rauhallisena laitumella, mutta kun samaa hirnumista kuultiin toisenakin yönä, pyysi Ragnheidur Eyolfuria ottamaan hevosen hoiviinsa siksi aikaa, kun se poti tätä levottomuutta, sillä Eyolfur oli tunnettu »hevosrakkaudestaan».

Hänen ei tarvinnut pyytää kahta kertaa; tähyilevät silmät, kapea, koholla oleva kuono, joka oli melkein alinomaa liikkeessä, kääntyen milloin oikealle, milloin vasemmalle, oli alkanut käydä Eyolfurin hermoille. Se, kuinka huolellisesti Eyolfur oli tätä hevosta hoivaillut, kunnes se vihdoin jälleen tyyntyi, oli tullut sananparreksi Skalholtissa. Nyt piispasta tuntuu, että Bleikaling saa parhaan hoidon hänen käsissään, jos hän haluaa saada sen omakseen. Hän voi saada sen tavallisesta hevosenhinnasta, kahdesta riikintaalarista.

— Bleikaling tavallisesta hevosenhinnasta! huudahtaa Eyolfur nähtävästi pikemminkin pahastuneena kuin kummastuneena.

Ja paljon kauempaa hän ei vävykään piispan luona. Mutta hänelle ei olekaan mitään poispääsyä vastaan, sillä missä nyt on Valgerdur? Tämä päivä, niin, tämä on nyt suurin tunnustus ja korotus, mitä hän on eläissään saavuttanut.

Taaskin kuluu kaksi kuukautta; on ainoastaan neljä päivää juhannukseen. Silloin saapuu hän! Oddur Eyolfinpoika syöksähtää piispantupaan ilmoittamaan, että nyt hän ratsastaa vallitiellä! Piispa itse rientää ulos ottamaan häntä vastaan, opastamaan hänet omaan huoneeseensa, heti paikalla, ratsastusasussa, ihan semmoisenaan, tämän miehen, jonka saapumista hän on ikävöinyt sairaalloisen odottavasti — Bjarni Hallgrimin pojan Yarmouthista!

Entä mitä hän puhuu?

Hän kertoo heidän tullessaan käytävässä, että samalla kun täällä Islannissa on ollut kesä koko talven, on tämä talvi Englannissa ollut ankarin miesmuistiin.

Mestari Brynjolfur melkein painaa vieraansa hänelle tarjoamaansa tuoliin ja itse istuutuessaan tiedustaa, saako hän nyt kuulla Halldorista.

Haluaako hänen korkea-arvoisuutensa ensin lukea poikansa kirjeen vai tahtooko hän ensin kuulla — — kuulla pojastani, hyvä Bjarni Hallgriminpoika, kuten voit arvata, ja kuulla nyt heti ilman mitään viivytystä ja vitkastelua, intoilee piispa jännittyneen odotuksen pehmeä kiilto silmissään.

No niin, Halldor Brynjolfinpojasta on siis seuraavaa kerrottavaa:

Jos hän, Bjarni Hallgriminpoika, saa olla kyllin rohkea sanoakseen sen heti suoraan hänen korkea-arvoisuudelleen, niin hän on sitä mieltä, että pojalle on tehnyt hyvää joutua uusiin — mikä se sana nyt olikaan islanninkielellä? — oloihin. Tämän talven jälkeen hänestä on tullut ikäänkuin toinen mies, hän on saanut häneltä puuttunutta itseluottamusta ja enemmän miehekkyyttä. Ja se johtuu kahdesta seikasta. Ensiksi ja ennen kaikkea hänen käyttäytymisensä on mitä rakastettavilla, hänen on niin helppo päästä kosketuksiin ihmisten kanssa, ja hän saavuttaa sillä kyvyllään kaikkien suosion. Mutta toiseksi myöskin ne rehelliset ihmiset, joiden kanssa hän seurustelee, rohkaisevat häntä, rohkaisevat häntä kehittämään niitä lahjoja, jotka hänellä on.

Esimerkiksi se ensimmäinen ilta, jona hän ja hänen vaimonsa ottivat pojan mukaansa herra Spendloven, Yarmouthin tuomiokirkon papin, luokse; hän ei ennen sitä iltaa tiennyt, kuinka kaunis lauluääni hänellä oli, koska rouva Harrison (Harrison on kauppamiehen nimi Englannissa, koska englantilaiset eivät osaa lausua Hallgrimssonia!) joka oli vain kuullut hänen hyräilevän, tiukasti väitti, että hän oli musikaalinen. Hän ei milloinkaan unohtaisi, mitä Halldor oli sanonut hänelle, kun he olivat palanneet kotiin eikä poika vielä ollut ennättänyt oikein tointua kaikista laulunsa johdosta saamistaan kehumisista; hän tiedusti ensin, olivatko englantilaiset taipuvaisia imartelemaan, mutta asianlaita on aivan päinvastoin, ja sitten hän virkkoi: Islannissa nimittäin tippuu sellaista kehumista ainoastaan vainajille. Halldor Brynjolfinpoika on kehittynyt hitaasti, mutta että siitä pojasta tulee jotakin ja kenties tuleekin, ennenkuin moni luuleekaan, siitä menee Bjarni Hallgriminpoika takuuseen.

Mutta muuten ei nyt tarvitse luottaa yksinomaan hänen sanoihinsa. Kolmena ensi kuukautena oli tuomiokoulussa kieli vielä haittana Halldorille, mutta hän on työskennellyt harvinaisen ahkerasti ja sitkeästi, ja Bjarni Hallgriminpojan on mahdoton käsittää, mikä häntä on häirinnyt Skalholtissa, sillä tässä on hänen opettajansa todistus. (Bjarni Hallgriminpoika tietää enemmän kuin päästää kuuluville, sillä Halldor on eräänä päivänä sanonut hänelle, että kun, niinkuin täällä Skalholtissa tehdään, aina ja ikuisesti hoputetaan, ihminen vihdoin käy vastahakoiseksi ja kyllästyy työhön.)

Todistukset piispa haluaa nähdä, sillä totta puhuen hän hiukan epäilee tätä poikansa muuttumista yhdessä talvessa. Mutta luovuttaessaan todistukset ei kauppamies malta olla huomauttamatta:

— Minä olen nyt sitä mieltä, että teidän poikanne, herra, on niitä ihmisiä, jotka kasvavat vapaudessa.

Mutta ennenkuin piispa katsoo todistuksia, ei hän malta olla lausumatta julki kysymystä, joka koko ajan on polttanut hänen kieltänsä:

— Entä viini, Bjarni Hallgriminpoika, sanokaa minulle nyt vilpittömästi: juoko hän?

Asianlaita on toisenlainen Englannissa kuin sekä täällä Islannissa että Tanskassa; siellä herättää suurta pahennusta, jos nuoret miehet ja naiset näyttävät juoneen viiniä. Vieläkin puhutaan, kuinka hänen suuresti ylistetty, edesmennyt majesteettinsa Kristian Neljäs käydessään Englannissa houkutteli koko hovin, myöskin hovinaiset, pitkällisiin bakkanaaleihin. Sellainen ei ole siinä maassa tapana hyvissä seurapiireissä, mitä nimittäin nuoriin miehiin ja naisiin tulee. Mutta juuri nuorille miehille on hyvin tärkeätä, millainen on tapa siinä maassa, jossa he asuvat ja tässä on nyt Halldor Brynjolfinpoika eritoten kiitettävällä ja säädyllisellä käytöksellään koko talven aikana osoittanut täydelleen ansaitsevansa sen luottamuksen, jota Bjarni Hallgriminpoika hänen ja hänen tulevaisuutensa suhteen tuntee. Ja kolmannen kerran kauppamies korostaa samaa seikkaa:

— Hän tuntee vastuunalaisuutta, koska hän on oma herransa.

Toisaalta täytyy kauppamiehen vakuuttaa kolmasti, ennenkuin piispa uskoo, ettei hän koko tänä talvena ole kertaakaan nähnyt Halldoria viinin vaikutuksen alaisena. Mutta senjälkeen piispa nousee ja soittaa lähettiään. Nämä iloiset tiedot hänen pojastaan, jotka suuresti ylittävät hänen rohkeimmatkin toiveensa, ne täytyy Halldorin äidin kuulla heti paikalla. Heidän varrotessaan piispattaren saapumista piispa luo vain vilkaisun kehuviin todistuksiin; ne hän tahtoo lukea rauhassa tuonnempana. Mitä hän aikoikaan sanoa — kuinka ovat rahat riittäneet pojalle?

Ne ovat riittäneet. Mutta muuten neuvoo kauppamies piispaa lisäämään viisitoista tai kaksikymmentä riikintaalaria seuraavan vuoden määrärahaan, jotta hänen poikansa saa nuoren gentlemanin tarpeelliset vaatetus rahat, sillä siellä asetetaan hänelle tyyten toisenlaiset vaatimukset kuin me täällä Islannissa tunnemme. Kyllä, kaikki, mitä hän tarvitsee, hän saa —

Margret Halldorintytär tulee sisälle, ja tällä kertaa piispa kuuntelee kauppamiehen selostusta väärentämättömän riemullisesti. Sitten hän tiedustaa pojan kirjettä.

Niin, niitä on kolme. Mutta nyt hän, Bjarni Hallgriminpoika, on kuullut yhden niistä ehtineen tänne liian myöhään — hän nousee ja lausuu piispaparille osanottonsa heidän suruunsa.

Mestari Brynjolfur pyytää tällä kertaa saada pitää Yarmouthin kauppamiestä luonansa niin kauan kuin tällä on aikaa. Hän on siellä kaksi ja puoli päivää. Piispa maksaa hänelle kymmenen riikintaalaria maasta viedyistä tinatavaroista ja kymmenen riikintaalaria »hänen vaivoistaan ja hänen sekä hänelle että Halldor Brynjolfinpojalle osoittamastaan alttiudesta kiitollisuuden merkiksi». Mutta suorittaessaan hänelle lisätyn vuosimaksun kehoittaa hän häntä aivan yhtä hartaasti kuin aikaisemminkin huolehtimaan siitä, että Halldorin pitää selvästi tilittää hänelle, kauppiaalle, kaikki menonsa, vieläpä kirjallisesti.

Suvaitseeko kaikkihyvä Jumala siis katsoa armollisesti häneen, väsyneeseen mieheen ja olla armelias hänen viimeiselle lapselleen? Jos nimittäin hänen poikansa nyt pettää hänen toiveensa, kuten hän on toisinaan pelännyt, niin mitä hänellä on enää maailmassa, minkä vuoksi elää? Saako hän joka päivä, kunnes jälleen näkee poikansa täällä Skalholtissa, turvallisesti iloita siitä, että Halldor kasvaa viisaudessa, iässä ja armossa Jumalan ja ihmisten edessä? Kaikki hänen menestyksensä on Jumalan kädessä Laus Deo [Jumalan kiitos].

Viimeisenä iltana, jonka Bjarni Hallgriminpoika viettää Skalholtissa — se on rauhallinen ja tyyni lauantai-ilta — on hän kävellyt yksin koulumuurille, vähän matkaa ulkoportin pohjoispuolelle, nauttiakseen kaikille suunnille avautuvasta laajasta näköalasta. Eyolfur onnentolppa ja Valgerdur juhlamuori näkevät hänet lempipaikaltaan pajan läntiseltä seinustalta, juuri kun hän laskeutuu muurilta ja katoaa niityn korkeimman mäen taakse palatessaan vallikäytävän portille.

— Jos rohkenisin puhutella tuota miestä, virkkaa Eyolfur, haluaisin tiedustaa häneltä erästä asiaa kahden kesken.

— Mitä niin, hyvä Eyolfur?

— Rapfodista.

— Mene sinä vallikäytävälle ja tiedusta häneltä hevosta! Hän ei ole ylpeitä ihmisiä, sanotaan.

— Minäkö puhuttelemaan kauppamiestä!

— Sinä olet ihan liian ujo, Eyolfur, ja se on ollut useammille kuin sinulle haitaksi ja vahingoksi. Eiköhän hän ole ihminen niinkuin mekin, vaikka hän onkin punaisessa vaipassa ja kannussaappaissa? Kauppamies! Eihän hän kuitenkaan ole mikään ulkomaalainen!

— Minä puhuttelemaan — häntä, mutisee Eyolfur.

— Nouse pystyyn, mies, ja nousekin heti! Hän lähtee täältä huomenna messun jälkeen, ja nyt hän on yksin.

Eyolfur on alkanut epäröidä.

— Minä rientäisin itse hänen luoksensa heti paikalla, yllyttää Valgerdur, jollei minusta tuntuisi, että sellainen hoivailu olisi sinun halventamistasi. En tekisi sellaista miehelleni, jos olisin naimisissa. Mutta eihän minun tarvinne selittää, millainen loistonäyte hän minusta olisi, jollei hän uskaltaisi sen vertaa.

Valgerdurin viimeiset sanat keikauttavat Eyolfurin jalkeille, mutta horjuvainen hän kuitenkin vielä on. Muorin posket alkavat punoittaa.

— Minulla on ollut suuri koettelemus, Eyolfur, ettei sinua täällä kartanossa koskaan nähdä puhelemassa muiden kuin palvelusväen kanssa. Ja sinun mittaisesi mies, totisesti!

Eyolfur nyökkää ja lähtee. Valgerdur odottaa häntä kauan, paljon kauemmin kuin oli luullut tarvitsevansa varrota. Ja vihdoinkin, tuolta hän tulee takaisin pajan nurkan takaa ja raahautuu muutamat askelet hänen luoksensa, tulee kuin tuomittu mies.

Kuluu joku aika, ennenkuin hän kykenee tyydyttämään Valgerdurin maltittoman uteliaisuuden, ja silloin hän tekee sen niukkasanaiseen, intohimottomaan tapaansa.

Heinää oli Rapfodille ollut parhaiksi matkaa varten. Ensimmäisinä päivinä heidän saavuttuaan Jarmutiin, tai mikä sen paikan nimi oli, se ei huolinut sille tarjotuista kauroista eikä ohrista. Silloin se laskettiin rannalle, mutta se tuskin nuuhkaisi leviä. Siltä ei ollut kuulunut hirnahdustakaan koko matkalla, mutta nyt se käveli hirnahdellen rannalla, kunnes lähti uimaan merelle. Se ui pitkän matkan, ennenkuin kääntyi takaisin. Sama uusiutui seuraavana päivänä, mutta silloin se ui pitemmälle. Kolmantena päivänä se pantiin aidattuun niittyyn, jossa se sidottiin kiinni liekään kuten lehmä. Mutta neljäntenä päivänä se kiskoutui irti lieastaan, hyppäsi miehenkorkuisen aidan ylitse, juoksi suoraan rantaan ja lähti uimaan. Sen nähtiin uivan tuntikausia, kauas merelle — eikä se sinä päivänä palannut.

— Se jalo, siunattu eläin, pahoittelee Valgerdur masentuneena, ja niin veivät sen merivirrat.

Eyolfur istuu hiljaa aatoksissaan, ennenkuin vastaa:

— Että hän sittenkin saattoi sen tehdä, nuori herra, ottaa Rapfodin mukaansa!

— Hän ei sitä ajatellut, se siunattu poika.

— Ei sitä ajatellut! kiljaisee Eyolfur nyt tulistuneesti ja kimakasti. Hänen autuas sisarensa ajatteli sitä, sen minä huomasin. Ei ajatellut sitä, että hevoset ovat samanlaisia kuin muutkin Jumalan luomat kristikunnassa, rakastavat ja vihaavat kuten mekin, ja niillä on pitkä muisti, tehtäköön niille hyvää tai pahaa, onpa Jumala antanut niille sen kauniin mielenlaadun, että ne muistavat hyvän aivan yhtä kauan kuin päinvastaisenkin. Tiedäthän nimittäin, Valgerdur-kulta, että ne nauravat ja itkevät kuten mekin, ja usein ne pitävät kokouksiaan laitumilla, kuten kaikki tietävät myöskin lintujen tekevän, ja ehkäpä niillä on myöskin pappinsa ja piispansa, se on nyt minun yksinkertainen arveluni, mutta ketään ei Jumala ole luonut niin tuhmaksi, jollei hän ole menettänyt järkeään, ettei hän tietäisi, kuinka raskasta niistä on eroaminen, niin etteivät kuohuvat joet pysty niitä pidättämään eikä tässä tapauksessa edes meri. Ei ajatellut sitä! Mitä sitten tämän maan päällä ajatellaan?

Ensimmäisen kerran nyt ainoakaan ihminen näki Eyolfur onnentolpan menettävän mielensä tasapainon tai kuuli hänen esiintyvän kaunopuheisesti.

XXII

On taaskin juhannus, taaskin kesä Skalholtissa, ja yhtiön laivat ovat saapuneet.

Eyarbakkista lähetetään heti mies tuomaan piispan postia Skalholtiin. Mutta vasta yleiskäräjille tullessaan mestari Brynjolfur saa kirjeensä Bessastadirista. Vähän sen jälkeen, kun piispan teltta on pystytetty Korppirotkon luokse, astuu voudin palvelija telttaan, tuoden kirjeet. Piispa katsahtaa sinetteihin ja siirtää aterian puolta tuntia tuonnemmaksi; hän tahtoo olla yksin.

Tässä on kuninkaallisella sinetillä varustettu kirje. Hän murtaa sen auki ja lukee hitaasti, rivin riviltä. Kuningas on hänelle armollinen. Nyt hänen tyttärensä lepää puhdistettuna haudassaan. Tällä kirjeellä on Ragnheidur Brynjolfintyttären kunnia pelastettu kuoleman jälkeen. Tuossa, piispan edessä pöydällä, on hänen täydellinen ennallepalautuksensa, restitutio in integrum.

Me Fredrik kolmas, Jumalan armosta Tanskan, Norjan, Vendien ja Goottien kuningas, teemme kaikille tiettäväksi, että koska meille rakas, kunnianarvoinen ja korkeasti oppinut Mestari Brynjolfer Svendssen, superintendentti Skalholtin hiippakunnassa meidän maassamme Islannissa, on alamaisimmin anoen esityttänyt meille, että hänen ainoan tyttärensä, nimeltään Ragnheidur Brynjolfintyttären, on hänen nuoruudessaan joku pappismies siinä maassa loukkaavasti vietellyt, ja senvuoksi kaikkein nöyrimmästi meiltä anoo, että me hänen mainittua tytärtään armollisimmalla käskyvallallamme ja kuninkaallisella puolustusvoimallamme kaikkia ja itsekutakin sellaista vastaan, joka tästä hänen nuoruudenheikkoudestaan ja hairahduksestaan saattaisi häntä moittia ja herjata, armollisimmin suojelisimme ja puolustaisimme, niin me olemme tämän hänen alamaisimman pyyntönsä armollisimmin hyväksyneet ja senvuoksi täten kiellämme kaikkia ja itsekutakin ankarasti ja vakavasti sanottua M. Brynjolfin tytärtä hänen mainitun hairahduksensa tähden moittimasta tai missään suhteessa halventamasta asianmukaisen rangaistuksen uhalla.

Sitäpaitsi olemme me erikoisesta kuninkaallisesta armostamme sanottua mestari Brynjolferia kohtaan hänen siitä tekemänsä alamaisimman anomuksen mukaisesti luvanneet, ja myöskin täten armollisimmin lupaamme, että hänen mainittu tyttärensä saa mennä avioliittoon kenen säätyhenkilön sekä hengellisen että maallisen, kanssa tahansa, joka häntä avioksi pyytää ja tahtoo hänet saada.

Siis kiellämme kaikkia ja itsekutakin sanottua M. Brynjolferia tästä, kuten yllä on kirjoitettu, estämästä tai millään tavoin haittaamasta, meidän suosiomme ja armomme menetyksen uhalla.

Annettu Linnassamme Köpenhaminassa 12 päivänä toukokuuta 1663.

                               Vahvistettu sinetillämme
                                           Fredrik
                                                     Henrich Kra.