[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fBDbjN8iSbOdEwOHF0cYQWoJtH6ijKuzyFtMNwU6jFqw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},2632,"Skalholtin neitsyt II","Kamban, Gudmundur",1888,1945,"2632-kamban-gudmundur-skalholtin-neitsyt-ii","2632__Kamban_Gudmundur__Skalholtin_neitsyt_II","Historiallinen romaani 1600-luvun Islannista","romaani",[],[],"fi",1930,1937,54941,365743,true,null,[],[],[],"1600-luvun Islantiin sijoittuva historiallinen romaani kertoo Skálholtin piispan tyttären Ragnheidurin elämästä. Teos kuvaa uskonnollisuuden ja yksilön vapauden kamppailua karussa luonnonympäristössä enteiden ja sukurasitteiden keskellä.","Gudmundur Kambanin 'Skalholtin neitsyt II' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2632. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja\nlevityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Sirkku-Liisa Häyhä-Karmakainen ja\nProjekti Lönnrot.","SKALHOLTIN NEITSYT II\n\nHistoriallinen romaani 1600-luvun Islannista\n\n\nKirj.\n\nGUDMUNDUR KAMBAN\n\n\nTanskankielestä suomentanut\n\nA. V. Niilesmaa [Alpo Kuparinen]\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1937.\n\n\n\n\n\n\nJÄLKIMMÄINEN OSA\n\nMALA DOMESTICA\n\n\n\n\nI\n\n\nIhmiset heräävät Braidratungassa varhain helmikuun kahdennentoista\npäivän aamuna 1662 salamoiden leimahdellessa ja ukkosen jyristessä\nvalkoisen maan yläpuolella.\n\nSamassa silmänräpäyksessä, kun on aukaissut oven, täytyy pyörähtää\nympäri, ei peräytyä takaperin jälleen sisälle, vaan kääntyä ympäri,\nniska säätä vasten, ja sulkea ovi, samalla kun miettii, millä keinoin\nsuojaisi itseään näiltä kasvoihin rapisevilta iskuilta — sillä ne eivät\nole rakeita, nämä kauhunkappaleet, vaan valkeita, pyöreitä kiviä,\ntiiranmunan kokoisia.\n\nLaskiaisviikon keskiviikolla on neljätoista veljeä. Sellaisena kuin sää\non sinä päivänä, pysyy se seuraavien kahden viikon aikana.\n\nSe merkki ei ole tähän saakka pettänyt. Mutta nyt sen täytyy pettää,\nsillä kukaan ei muista kuulleensakaan ukkosilmasta, jota olisi kestänyt\nneljätoista päivää yhteen menoon, vieläpä sydäntalvella. Nyt sen täytyy\npettää, mutta siitä ei ole paljoa apua, sillä sellainen luonnonhäiriö\non itsessään pahaaennustava merkki.\n\nTalon vanhat asukkaat muistavat vielä viime ukkossään, joka kohtasi\ntätä kartanoa talvella; siitä on nyt lähes ihmisikä. Kaikki asukkaat\ntässä maassa ovat kuulleet siitä kerrottavan, mutta täällä on\nsellaisia, jotka ovat itse sen kokeneet — tuon hirvittävän tammikuisen\npäivän, jolloin yksi ainoa salama pirstasi pylväsylisen, — patsaissa on\nvieläkin siitä jälkiä. Ja silloin Vigfus Gislinpoika sanoi, että hän\noli mieluummin valmis menettämään kolme komeata taloa kuin kärsimään\nsellaisen rakennusvahingon kuin täällä oli tapahtunut.\n\nKertomuksia sekä elottoman että elollisen luonnon kiistattomista,\nvaroittavista enteistä syntyy kuin sieniä sateen jälkeen. Millaista\nolikaan sinä vuonna, jona autuas laamanni Gisli Hakoninpoika,\nkunniakas herra ja tämän talon muistettava isäntä, nukkui kuolonuneen!\nHänen viimeistä kertaa istuessaan valamiesoikeudessa halkesi\nyleiskäräjien julistuskello, kun sitä soitettiin käräjien hajaantumisen\nmerkiksi. Eräs iäkäs täkäläinen vaimo muistaa yhä elävästi vieläkin\nmerkillisemmän tapauksen, joka sattui sinä vuonna, vähäistä ennen\nherran kuolemaa. Silloin poiki hieho lännenpuolella Krogsfjordenissa,\nja sen vasikka oli puolittain hyIkeenmuotoinen.\n\nMuuan nuori mies, joka äskeisillä yleiskäräjillä huolehti matrona\nHelgan tileistä, ei tosin voi panna arvoa moiselle taikauskolle, hän\nei havaitse minkäänlaista yhteyttä rujomuotoisen vasikan ja autuaan\nlaamannin kuoleman välillä; mutta eihän olekaan tarpeellista kaivella\nkolmekymmentä vuotta sitten mennyttä aikaa, löytääkseen Jumalan vihan\nmerkkejä ja suuria varoitusenteitä, sillä käräjillä korkeasti oppineet\nkertoivat, että ulkomailla oli äskettäin nähty merkkejä taivaalla,\nneljä ihmiskäsivartta, kaksi kuun kummallakin puolella, puristaen\npaljasta säilää, jolla ne mielivät iskeä uuttakuutta.\n\nVain silkasta Jumalan armosta rajusää ei vahingoita tätä kartanoa\ntällä kertaa, ja jo seuraavana iltana — jolloin kuten monena päivänä\nsenjälkeen taivas on kirkas ja sininen —, kun alkaa tulla sanomia\nnaapurikartanoissa sattuneista tulipaloista ja talonsortumisista,\ntuntee Braidratungan väki olonsa kahta vertaa turvallisemmaksi kuin\nennen. Se tuntee ihmeellistä turvallisuutta Jumalaa pelkäävän ja\nhyveiden kaunistaman emäntänsä suojaavan käden huomassa.\n\nPiispankartano on nyt Kaitselmuksen erityisessä varjeluksessa,\nsittenkun mestari Brynjolfur nousi piispanistuimelle, sillä silloin\ntapahtui täydellinen muutos ilmoissa ja kalansaannissa keskeytymättömän\nkato- ja nälkävuosisarjan jälkeen, mutta täällä Braidratungassa on\nelämä kuitenkin hiljaisempaa. Senjälkeen kun matrona Helga tuli\nkartanoon, eivät nimittäin ainoastaan läheisissä kartanoissa raivonneet\nkulkutaudit ole kiertäneet hänen taloaan, vaan myöskin ihmisten kateus\nja panettelu ovat jättäneet tämän paikan rauhaan. Täällä vallitsee\ntyyneys ja turvallisuus, täällä on kaikki niinkuin olla pitääkin.\n\nSitten koittaa lauantai, helmikuun viidestoista päivä. Aamuaskareet\non puolittain suoritettu, ennenkuin tulee valoisaa, kuten hyvin\njärjestetyssä taloudessa tuleekin olla _torre_-kuun lopulla. Mutta\nsittenkin on lehmienjuottaja huomannut liikettä pylväsluhdin ja\nSaksalaistalon välillä. Matrona ja neitsyt Elin kantoivat itse\nvälissään jotakin isoa esinettä, jotakin talouskalua, joka oli verhottu\nleveällä, kudotulla sängynpeitteellä. Se oli kevyempi kuin lipasto,\nmutta jykevämpi kuin tuoli. Braidratungassa ei ole niin vankkaa tuolia\n— paitsi synnytystuolia, eivätkähän he voineet sitä kantaa.\n\nSitten seisoo äkkiä pihalla kaksi matronan parasta ratsuhevosta, ja\ntuskin on ne ehditty havaita, ennenkuin ratsastusasuinen mies tulee\nsuurtuvasta, keikahtaa toisen selkään — hän on sama nuori mies, joka\nkertoi kuuhun kohdistetusta väkivaltaisesta hyökkäyksestä — ja lähtee\nratsastamaan, taluttaen toista hevosta kupeellaan ja kaartaen etelään\npäin kartanosta. On hyvä hankiainen, mainio ratsastuskeli; kysymyksessä\non pitkä matka, ja asia on tärkeä, koska hänellä on kaksi hevosta.\n\nPäivällisen jälkeen ei matronaa näy, ei kuulu, mutta neitsyt Elin\nkulkee lakkaamatta Saksalaistalon ja arkitupien väliä. Hän ei näy\nvievän mitään muassaan paitsi kerran, jolloin hänellä on jotakin\npiilossa pakkasvaipan alla. Palvelijattaret ovat alkaneet kiinnittää\nhuomionsa häneen. Kello kolmen vaiheilla hän vielä kerran menee pihan\npoikki, suoraan matronan tupaan, ja hänen sieltä tullessaan on hänen\nkainalossaan jokin iso, pitkulainen, tummaan vaatteeseen kiedottu esine.\n\nKahdessa palvelijattaressa, jotka sen näkevät, herää samalla kertaa\nsama ajatus; se, mikä on neitsyt Elinin kainalossa, muistuttaa\npikkulapsen ruumisarkkua. Kolmas paikalle saapunut palvelijatar tuntee\nesineen muodostaan: se on kartanon tilavin kuparinen vesisoikko. Mutta\nminkätähden sitä ei saa nähdä?\n\nNeljä, viisi tuntia myöhemmin, vähän keskiyön jälkeen, pidetään\nuteliaasti vahtia pimeässä Saksalaistalon eteläisen päädyn kohdalla.\nEräs palvelijattarista on ohi kävellessään kuullut vastasyntyneen\nlapsen parkunaa. Nyt ei kukaan erota mitään, mutta palvelijatar ei\nerehdy; hän on kokenut ja rehellinen tyttö, Ulfhildur on hänen nimensä,\nhän on itse synnyttänyt lapsen kaksitoista vuotta sitten, ja silloin\nmatrona sydämensä hyvyydessä otti hänet palvelukseensa. Mutta jos lapsi\non syntynyt täällä sisällä, on äiti säilyttänyt tuskat hampaittensa\ntakana. Äiti! Sisällähän ei ole ketään muuta kuin Skalholtin\npiispantytär. Eteläpäädyn luona syntyy haudanhiljaisuus. Kuuntelijoiden\naivoissa risteilevät yhtäkkiä vannominen, pakkasvaipat, synnytystuoli,\nkuparinen vesisoikko. Kukaan ei enää halua saada uteliaisuuttaan\ntyydytetyksi, vaan hiivitään pois salainen ahdistus sydämessä, pois\nSaksalaistaan luota, pois omien askelten kuuluvista, arkituvan valoon\nja ihmisäänten luokse.\n\nVähän ajan kuluttua kuuluu pihalta kavionkapsetta. Kuka ratsastaa\nkartanoon näin myöhään? Väkeä tulvii ulkosalle. Pihalla seisoo neljä\nhevosta. Matronan lähetti on palannut, ja hänen seurassaan on saapunut\nrovasti, Gaulverjabain sira Torfi Joninpoika. Neitsyt Elin on ulkona\nhäntä vastassa ja saattaa hänet matronan arkitupaan, ja hänen kuullaan\nilmoittavan, että äiti tulee heti kohta...\n\nNeitsyt Elin ripustaa sira Torfin ratsastusviitan naulaan ja tiedustaa\nhäneltä uutisia. Hän huomaa, ettei neitsyt Elin aio kertoa hänelle\nmitään, ei kenties itsekään tiedä mitään, ja niinpä hän ei tahdo\nkysellä. Hän on saanut Helga Magnuksentyttären lähetin mukana kirjeen,\nainoastaan muutamia rivejä, jotka sisälsivät pyynnön, että hänen\npitäisi ratsastaa tänne tänään, jos hän suo matronalle hyvää. Ei mitään\nmuuta, mutta siinä onkin enemmän kuin riittävästi. Lähetti ei ole\nosannut kertoa hänelle mitään tavallisesta poikkeavaa Braidratungasta,\nmutta matrona on valmistanut häntä siihen, ettei huomisaamuna pidetä\nmessua Gaulverjabaissa; hänen pitää olla täällä yötä.\n\n— Miten sukulaiseni neitsyt Ragnheidur jaksaa? tiedustaa sira Torfi\nollakseen varma siitä, ettei esitä kiusallisia kysymyksiä.\n\n— Hyvin, vastaa neitsyt Elin niin lyhyesti kuin sana voidaan lausua.\n— Mutta nyt minun täytyy jättää teidät yksin hetkiseksi, jotta äiti\npääsee tulemaan. Suokaa anteeksi, sira Torfi, — pyytää hän, kumartaen\nkohteliaasti ovensuussa.\n\nMestari Brynjolfur tuntee isällistä rakkautta tätä veljenpoikaansa,\nsira Torfi Joninpoikaa, kohtaan. Tämä on kookas, voimakasrakenteinen\nmies, komeannäköinen; hänellä on siniset, hyväntahtoiset silmät, hänen\nkäytöksensä ei ole rohkeata, mutta hänen mielensä on sitä iloisampi.\nHän on viidennen vuosikymmenensä keskivaiheilla ja on aina seurannut\nmahtavaa setäänsä uskollisesti kuin koira. Hänen komean ulkonäkönsä\nja hänen ja piispanistuimen läheisten suhteiden vuoksi sai eräs\nrikas ja ylhäissukuinen nuori neito, jonka katsottiin olevan maan\nparhaita tavoiteltavia morsiamia, sira Torfin kosimaan häntä. Mutta\ntahtoen noudattaa setänsä mieltä, joka halusi liittää sukulaisensa\npiispanistuimeen vielä likeisemmin naittamalla hänet kälynsä Sigridur\nHalldorintyttären kanssa, sira Torfi peruutti Rödesandin Sigridur\nBjörnintyttärelle antamansa lupauksen eikä ole senjälkeen yrittänytkään\ntehdä mitään tärkeätä päätöstä omin päin.\n\nSira Torfilla ei ole aavistustakaan, minkätähden hänet on kutsuttu\nBraidratungaan tällä hetkellä, mutta sitä paremmin tietää Helga\nMagnuksentytär, mitä hän teki lähettäessään noutamaan tätä pappia.\n\nVieras istuu matronan sängynlaidalla emännän astuessa sisälle.\nViimemainittu kiittää häntä tulemisesta.\n\n— Teistä oli hyvin tärkeätä, että saapuisin, matrona Helga, virkkaa\nrovasti.\n\nHelga istuutuu hänen viereensä vuoteen laidalle ja lausuu:\n\n— Ragnheidur Brynjolfintyttärelle syntyi noin tunti sitten täällä lapsi.\n\nPappi ensin tuijottaa häneen pitkään, vie sitten käden silmilleen ja\nsanoo hiljaa:\n\n— Kaikkivaltias Jumala olkoon meille armollinen!\n\nHelga ei suo rovastille aikaa omiin mietteisiin, ennenkuin on\nkertonut hänelle sen tiedon koko esihistorian, jolla hän nyt\nvierastaan säikäytti. Kun hän saa tietää, ettei Ragnheidur toukokuun\nyhdentenätoista päivänä seisoessaan hänen edessään vannonut väärää\nvalaa, pitäisi hänen käydä samoin kuin Helgan itsensä kävi: hänestä\ntäytyisi heti tuntua siltä kuin kauhistuksen terävin ota olisi\nkatkaistu. Mutta sira Torfista ei tunnu lainkaan sellaiselta. Hän\nnousee seisoalleen ja vääntelee käsiään epätoivoissaan.\n\n— Uhmasta! valittaa hän. Uhmasta isäänsä kohtaan! Se on yhä hirveämpää!\n\nHelga Magnuksentytär on tullut tänne suoraan Ragnheidur\nBrynjolfintyttären vuoteen ääreltä. Vain puolisen tuntia sitten hän\nitse tyttärensä auttamana nosti Ragnheidurin synnytystuolista ja laski\nhänet vuoteeseen. Joitakuita päiviä takaperin hän oli kyllin varomaton\nlausuakseen Ragnheidurin kuullen, ettei kartanossa saisi kukaan tietää\nmitään, ennenkuin Gaulverjabain sira Torfi istuisi hänen arkituvassaan.\nJa nyt hän on nähnyt, kuinka nuori, urhea äiti kesti tuskansa\nvalittamatta. Mutta se kumea, kammottava voihke kaikuu vieläkin hänen\nkorvissaan. Huuda, kehoitti hän Ragnheiduria, Jumalan nimessä, huuda!\nÄlä välitä mistään muusta kuin lapsesta, sinun tulee itsesi avustaa\nsynnytystä, sinun tulee itsesi työskennellä mukana, huuda! Silloin\nRagnheidur puristi synnytystuolin käsinojia raudanlujalla otteella, ja\nhänen ponnistelunsa teki tuon kumean ähkynän kahta voimakkaammaksi,\nkunnes lapsi syntyi.\n\n— Synnytys kävi hyvin, Jumalalle olkoon moninkertainen kiitos! sanoo\nnyt Helga Magnuksentytär.\n\nSira Torfi katsoo melkeinpä ällistyneenä matronaan. Hän ei ensinkään\ntajua sellaisia yksityisseikkoja tässä asiassa.\n\n— Eikö piispa tiedä mitään? kysyy hän.\n\n— Ei kukaan tiedä mitään paitsi minua ja tytärtäni Eliniä. Mutta\nhuomenaamulla en päästä ketään ulos kartanon ulkoportista, en\ntalon omaa ihmistä enkä vierasta, ennenkuin se henkilö on lähtenyt\nratsastamaan Skalholtiin, jonka pitää viedä mestari Brynjolfurille tämä\nsanoma.\n\n— Se teidän pitää itsenne tehdä, jalo matrona, huomauttaa sira Torfi.\n\n— Niin mieluimmin itsekin tahtoisin, vastaa Helga Magnuksentytär. Ja\nsen pyydän teitä ilmoittamaan mestari Brynjolfurille. Mutta Ragnheidur\nja minä emme nyt toistaiseksi eroa. Olen valinnut teidät, sira Torfi,\nkoska mielestäni silloin piispaa eniten armahdetaan. Mutta muuten minun\ntäytyy nyt jättää teidät yksin syöntiajaksenne. Palaan tänne puolen\ntunnin kuluttua.\n\nSira Torfi ei ole syönyt mitään puolisen jälkeen, mutta ei saa\nmuruakaan alas kurkustaan. Matronan tultua takaisin hän tiedustaa,\nmiten Ragnheidur voi.\n\n— Hyvin, olosuhteiden mukaan, vastaa Helga.\n\nSira Torfi on päättänyt suorittaa sen vaikean tehtävän, johon hänet\non niin valmistamatta kutsuttu. Mutta hän ei tahdo mennä Skalholtiin\nyksin. Huomenna varhain pitää viedä kutsu Torfastadirin sira Thordur\nThorleifinpojalle, ja ennen heidän lähtöään on Ragnheidurin ilmaistava\nlapsensa isän nimi heidän molempien läsnäollessa.\n\nHelga Magnuksentytär harkitsee mielessään: se on muodollisesti oikea\ntoimenpide, sira Torfi tuntee piispan. Hän suostuu rovastin ehdotukseen\nja toivottaa hänelle senjälkeen hyvää yötä. Hän aikoo valvoa.\n\nKun papit varhain seuraavana aamuna saapuvat Ragnheidurin luokse, lepää\nhänen lapsensa sängyssä hänen vieressään. Heitä hämmästyttää hänen\niloinen tervehdyksensä. Mutta talon emäntä, joka on seurannut heitä\nsisälle, on vaatinut, etteivät he ole täällä kauan. Sira Torfi ei malta\nhillitä itseään:\n\n— Jumala antakoon sinulle anteeksi, Ragnheidur, ja vahvistakoon niitä,\njoille tuotat surua!\n\n— Aina on aikaa sellaisiin rukouksiin, tokaisee Helga Magnuksentytär\nterävästi; hän ei ollut luullut rovastin sillä tavoin pettävän hänen\nluottamustaan.\n\nSira Torfi ottaa ojennuksen ääneti vastaan.\n\n— Kenet ilmoitat lapsesi isäksi? tiedustaa hän.\n\n— Dadi Halldorinpojan, vastaa Ragnheidur hiljaa, mutta selvästi.\n\n— Hrunin sira Dadi Halldorinpojanko? kertaa sira Torfi äänekkäästi.\n\nKäsittipä Ragnheidur nämä sanat kysymykseksi tai ei, hän pysyy vaiti.\n\n— Olitko viaton vannoessasi valasi? kysyy sira Torfi.\n\n— Kyllä, vakuuttaa Ragnheidur empimättä.\n\nEmäntä on epätoivoissaan.\n\n— Minä luotin sanaanne, sira Torfi, lausuu hän nyt, ja käsittääkseni\ntehtävänne tässä tuvassa on nyt päättynyt — asiain näin ollen.\n\n— Mitään muuta ei minun tarvitsekaan tietää toistaiseksi, myöntää\nrovasti.\n\nJa kaikkien saapuvillaolijoiden suureksi hämmästykseksi hän kumartuu\nRagnheidurin puoleen ja suutelee tätä otsalle. Sitten hän poistuu.\n\nHelga Magnuksentytär saattaa pappeja pihalle eikä palaa sisälle,\nennenkuin he istuvat ratsailla.\n\nNiin pian kun emäntä on mennyt sisälle, on koko Braidratunga pihalla.\nSilmäillään pappien jälkeen. He ratsastavat Tunge-joelle, käymäjalkaa\nkoko matkan.\n\n\n\n\nII\n\n\nKoko matkan Skalholtiin nämä kaksi sukulaista, molemmat piispan\nveljenpoikia, ratsastavat käymäjalkaa. He eivät halua joutua perille\nliian aikaisin, he eivät tahdo häiritä kartanon messurauhaa. Skalholt\nei vielä ole heidän näkyvissään, mutta äkkiä he seisauttavat\nratsunsa, molemmat samalla kertaa, ja paljastavat päänsä. He kuulevat\ntuomiokirkon kellojen kumahtelevan.\n\nNyt mestari Brynjolfur istuu Marian kappelissa, (heidän on vaikea\nhillitä hevosiaan, kun ratsastuskeli on niin erinomainen), ja Hrunin\nsira Arni Halldorinpoika seisoo täydessä papillisessa asussaan\nalttarin edessä, (sira Torfin ratsu pyrkii itään päin vievälle\npolulle), Heklan laelta kohoaa valkeita, kevyitä huuruja, eikä mestari\nBrynjolfurilla eikä sira Arnilla ole aavistustakaan mistään kiusasta,\non kamalaa tulla nyt Skalholtiin, tuolla näkyy koulun muuri, vähän\nporttivallin ulkopuolella, ja hänen vanhempansa kävivät hänen luonansa\nBraidratungassa joulun edellä...\n\nKun mestari Brynjolfur tänään poistuu kirkosta, astuu Eyolfur\nonnentolppa hänen eteensä — Eyolfur on tänään ollut talon vahtina\nmessun aikana — ja ilmoittaa pappien saapumisen; nämä istuvat nyt\npiispantuvassa vartoamassa hänen korkea-arvoisuuttaan.\n\nJumalanpalvelus jäänyt pitämättä Torfastadirissa ja Gaulverjabaissa —\nmikä asia lienee niin tärkeä? Piispa kiiruhtaa heidän luoksensa. Hän\nnäkee heidän ilmeistään, että he tuovat epämieluisia sanomia, ja sira\nTorfi huomaa, ettei tässä auta sääliväinen valmistelu. Hän vain pyytää\npiispaa istuutumaan.\n\nLuoden terävän katseen sira Torfiin, sellaisen katseen, joka ei\nsuvaitse vitkastelua, mestari Brynjolfur istuutuu hitaasti tuoliinsa.\nHän ei utele mitään, silmät käskevät.\n\nSira Torfi tuntee ottaneensa niskoilleen tehtävän, jonka suorittaminen\non vähällä käydä yli hänen voimiensa. Hänen ei ole mahdollista keksiä\nniitä sanoja, joita hän tarvitsee, kaikki sopivat sanat luiskahtavat\nhäneltä karkuun, haihtuvat ilmaan, pysyvät tietymättömissä. Mutta\npiispan katse on juuttunut kiinni häneen.\n\n— Tulemme Braidratungasta, herra, aloittaa hän vihdoin melkein\ntietämättään, katsoen lattiaan.\n\n— Ragnheidur! kuiskaa piispa, lisäten sitten terävästi: — Ilman mitään\nmutkia, mitä on tapahtunut?\n\n— Helga Magnuksentytär lähetti noutamaan minua eilen aamulla, jatkaa\nsira Torfi nyt ääni heikkona.\n\nJa kun hän näkee piispan puolittain nousevan tuolistaan harmistuneena\nja maltittomana, vetää hän syvään henkeään, ja jännittäen kaikki\nvoimansa hänen onnistuu saada suustansa seuraavat sanat hiljaisesti,\nmutta kuitenkin selvästi:\n\n— Ja kun saavuin sinne, herra, vähän keski-illan jälkeen eilen, oli\nteidän tyttärenne Ragnheidur synnyttänyt siellä lapsen.\n\nLausuttuaan nämä sanat sira Torfi vasta ensimmäisen kerran käsittää,\nminkävuoksi kuninkaat entisaikana surmauttivat huonojen sanomien\ntuojat. Syy on sama kuin se, josta hän on kuullut ja joka voi äkkiä\nsaada sairaan ihmisen sieppaamaan parturi-haavurin veitsen ja\nsohaisemaan sillä parantajaansa — syy on tuska, silmänräpäyksellinen\ntuska: kuninkaat ja potilaat ovat myöhemmin sitä katuneet. Se välähtää\nrajusti kuin salama, tämä hurjan katkeruuden pilkahdus Brynjolfur\nSveininpojan silmissä, ja katkeruus on itse katseessa, vaikka se\nkohtaakin ainoastaan niitä ihmisiä, jotka sattumalta ovat hänen\nläheisyydessään. Sitten salama sammuu.\n\nPiispa Brynjolfur istuu hievahtamatta pöydän ääressä, samassa\nasennossa, jossa hän kuunteli sira Torfia. Kello raksuttaa tuvan\nseinällä, ikkunan ohitse kulkee ihmisiä, mutta piispa ei kuulu edes\nvetävän henkeä; aika on kuin laiva, joka kiitää eteenpäin peränpitäjän\nistuessa kuolleena peräsimessä. Sira Torfin ei sovi nyt puhua ensiksi,\nei minkäänlainen sana saa häiritä piispan surua. Joka sekunti sira\nTorfi toivoo mestarin virkkavan jotakin, äänettömyys on kiduttavan\npitkällinen. Hän ei hiisku mitään, mutta vähän ajan kuluttua papit\nkatsahtavat toisiinsa. Piispan pää alkaa tutista niin kovasti, ja nyt\nheille molemmille selviää sama havainto: hänen päänsä oli ikäänkuin\nkaulaan jäykistynyt hänen kuultuaan sanoman, sen vapiseminen oli\nlakannut. Tähän saakka. Nyt on sanoin kuvaamattoman kaameata nähdä\ntämän jyhkeän pään tutisevan kuin lehti värisee myrskyssä.\n\nJa hänen yhäti istuessaan samassa asennossa pusertuu vihdoin hänen\nsydänjuuristaan kumeana korahteluna hänen syvimpien intohimojensa\näidinkielellä:\n\n— _Mala domestica majora sunt lacrimis_. [Latinaa = kotoiset\nonnettomuudet ovat liian suuria kyynelille.]\n\nNuorempi veljenpojista, sira Thordur Thorleifinpoika — hän on\nkolmenkymmenen ikäinen — heltyy näistä sanoista, mutta sira Torfiin,\njoka tuntee niiden alkujuuren, ne tehoavat kaksinkertaisella voimalla,\nne leimahtavat uhkaavana liekkinä piispan suuttumuksen yläpuolelle,\nsillä hän, sira Torfi, tietää, että nämä sanat lausuttiin ensimmäisen\nkerran silloin, kun Niilin varrella kuninkaalle tuotiin tieto, että\nhänen tyttärensä oli viskattu krokotiilien raadeltavaksi.\n\n_Mala domestica_...\n\nEi auta mitään, että nämä sanat on lausuttu. Ne eivät rakenna\nsiltaa kuilun ylitse noiden kahden välille, sen miehen, joka istuu\npaikallaan ja jonka elinhermoon isku on osunut, ja sen miehen, joka toi\nhänelle sanoman. Ne vain vahvistavat jälkimmäisen epäilyä, etteivät\nminkäänlaiset lisätiedot, minkäänlaiset Ragnheidurin kohtalokasta\nmenettelyä koskevat selitykset kykene lääkitsemään nyt sivallettua\nhaavaa.\n\n— Väärä vala! kuuluu heikosti ja kolkosti piispan tuolilta.\n\nNyt luiskahtanut sana kirvoittaa sira Torfin kielenkantimet; hän\ntietää, että kaikki se, mitä hän nyt saattaa kertoa, merkitsee vain\nhirmua hirmun lisäksi, mutta hän on valmistautunut, ja sekin on parempi\nkuin pakollinen äänettömyys.\n\n— Ei, herra, torjuu hän, ei edes väärä vala.\n\nNyt piispa katsoo häneen epäröivästi, ikäänkuin hänet mielittäisiin\ntaluttaa tähystämään johonkin tuntemattomaan kuiluun.\n\n— Ei edes väärä vala; mikä on pahempi?\n\n— Se tapahtui valan jälkeisenä yönä.\n\nSira Torfi aloittaa kertomuksensa, mutta hän ei ole ehtinyt pitkälle,\nennenkuin piispa keskeyttää hänet kahdella sanalla:\n\n— Hän valehtelee.\n\nSira Torfi ymmärtää inhimillistä heikkoutta tavallista paremmin; monet\nvannovat väärän valan rangaistuksen pelosta, Jumala paratkoon, mutta\nse, että neito puhdistettuaan valalla maineensa ja omantuntonsa heti\nantautuu tekemään sellaisen tottelemattomuus teon isäänsä kohtaan,\nmenee melkein yli hänen ymmärryksensä. Eikä sitä vastaan voi väittää:\nhänestä se tuntuu miltei vielä hirveämmältä kuin jopa väärä valakin.\nMutta sira Torfi ei nyt huolehdi omista tunteistaan.\n\nPiilikö tuskaisen toivon pilkahdus piispan huudahduksessa: hän\nvalehtelee! Onko ajateltavissa, että piispa pikemmin voi sopeutua\ntyttärensä kuulumattomaan uppiniskaisuuteen häntä, isäänsä, kohtaan\nkuin väärään valaan? Onko sira Torfin suotu ylimalkaan voida lausua\npiispalle lohdutuksen sana, tosin kovin heikko, tässä hädässä? Silloin\nhän ei säästäkään vaivojaan. Hän on kuunnellut Helga Magnuksentyttären\nselostusta, eikä hänen mielessään ole epäilystäkään siitä, että juuri\nniin on kaikki käynyt. Mutta hänellä on tehokkaampia keinoja saadakseen\npiispan uskomaan, koska tämä tahtoo uskoa, hänellä on numeroita.\n\n— Laskin sen viime yönä, aloittaa hän. Hän vannoo valan toukokuun\nyhdentenätoista ja lapsi syntyy helmikuun viidentenätoista päivänä.\nVannomisen jälkeisestä päivästä lapsen syntymäiltaan on päivälleen\nneljäkymmentä viikkoa — tarkalleen kaksisataakahdeksankymmentä\nvuorokautta.\n\nMestari Brynjolfur ottaa tylsästi kynän pöydältä ja alkaa kirjoittaa\npaperilapulle numeroita:\n\n  Toukokuussa 20\n  Kesäkuussa  30\n\nMutta hänen kätensä vapisee nyt niin pahasti, ettei hän voi pidellä\nkynää — hänen kätensä tutisee nykyisin usein hänen kirjoittaessaan,\npuhumattakaan tästä hetkestä. Sira Torfi kirjoittaa luvut paperille ja\nlaskee ne yhteen.\n\nMestari Brynjolfur laskee mukana: kaksisataakahdeksankymmentä päivää.\nJa seitsemän kertaa neljäkymmentä on kaksisataakahdeksankymmentä.\nSitten hän sysää paperin syrjään.\n\n— Sellaisissa asioissa ei voi luottaa numeroihin, virkkaa hän.\n\nSira Torfi tietää, mistä tämä huokaus johtuu: piispa ei\nluovu aikaisemmasta mielipiteestään, raskausaikaa koskevasta\nkirjoitelmastaan, jossa hän on väittänyt, että synnytys voi toisinaan\ntapahtua ennen normaalista ajankohtaa tai sen jälkeen, niin että\npoikkeus kumpaankin suuntaan voi olla viikkoja, jopa kuukausiakin!\nMutta sira Torfi on ollut havaitsevinaan, että kaikista piispaa tällä\nhetkellä vaivaavista ajatuksista painaa väärän valan ajatus häntä\nraskaimmin — ja rovastin mietteisiin liittyy nyt vielä hartaampaa\nihailua piispaa kohtaan kuin koskaan aikaisemmin: jopa tälläkin\nhetkellä hän ajattelee ensin Jumalaa, sitten itseään — ja jos sira\nTorfi voi huojentaa häneltä _tämän_ huolen, on se niin suuri tyydytys,\nettei mitään saa jättää koettamatta.\n\n— _Ennen_ valaa se ei ole voinut tapahtua, väittää hän, korostaen\nvoimakkaasti sanojaan. Viimeiset viikot ennen vannomista he olivat\nankaran valvonnan alaisina. Ja tässä on_.sitäpaitsi_. kysymyksessä\n_graviditas prima_ [ensimmäinen raskaudentila], joten hänen\nhedelmöittymisensä on pikemminkin täytynyt tapahtua joitakuita päiviä\ntahi jopa viikkojakin_.myöhemmin._\n\n— Hän valehtelee, Torfi, hänen täytyy valehdella, inttää mestari\nBrynjolfur, ääni nyt melkein rukoilevana. Sellaista äärimmäisen\nkonnamaista petosta ei mies ole voinut tehdä.\n\nHän sanoo _mies_, ei mainitse Dadin nimeä.\n\nMutta sira Torfi ei vastaa, sillä nyt hän ei ymmärrä mestari\nBrynjolfuria.\n\nOnko tällä hetkellä Dadin konnamainen petos merkitsevämpi kuin tyttären\nennenkuulumaton uppiniskaisuus?\n\nSira Torfi ei saa pitkää aikaa sellaiseen erittelyharkintaan. Ei\nsilti, että tapahtuisi mitään, vaan päinvastoin sen vuoksi, ettei\nmitään tapahdu. Iäkäs mies istuu tuossa tuolissaan kasaan vaipuneena,\nsatunnaisessa asennossa, ja hänen istuessaan siinä elämänsä\nvoimattomimpana hetkenä, mutta ulkonaisesti muuttumattomana, iso\npää tutisevana ja punainen parta, jonka he ovat tottuneet näkemään,\nrinnalle valuvana, valtaa kummankin veljenpojan samalla kertaa mitä\nsyvimmän surkeuden tunne: heissä herää sääli, ei häntä, vaan heitä\nitseään kohtaan, koska myös he eivät ole onnettomia ihmisiä, vaan\nsellaisia, jotka ovat aivan liikanaisia tässä tuvassa, sellaisen\nhallitsijan edessä, jolta on äkkiä riistetty valta niinkuin puku\nihmiseltä riisutaan ja joka nyt istuu kumaraisena ja yksinäisenä heidän\nkykenemättään häntä auttamaan.\n\nSitten koputetaan ovelle, Halldor Brynjolfinpoika astuu sisälle —\ntiedustamaan, pitääkö piispaa odottaa pöytään. Hänen isänsä katsoo\nhäneen niin kummallisesti, sillä tavoin hän ei ole milloinkaan ennen\nkatsonut. Tuolla tavoin, muistaa hän, isä kerran silmäili tilan\nvoivarastoa hätäisesti arvioidakseen, minkä arvoinen se oli. Mutta\nsiinä katseessa on samalla omituista, hellää tarkastelua; vasta hänen\nkääntäessään silmänsä toisaalle niissä välähtää halveksivan pettymyksen\ntuike. Hän ei totisesti ole kovinkaan suuriarvoinen, Halldor\nBrynjolfinpoika.\n\n— Saata sukulaisesi pöytään, käskee piispa. Minua ei saa häiritä.\n\nPäivä on veljenpojille pitkä. Aterian jälkeen he eivät poistu\nsukulaisensa Halldorin kupeelta, minne tahansa hän meneekin; he\nkäyttävät häntä kilpenä muiden lähentelemisyrityksiä vastaan, he\ntahtovat toistaiseksi haastella mahdollisimman vähän parhaiden\ntäkäläisten ystäviensä, sira Arni Halldorinpojan ja Oddur Eyolfinpojan\nkanssa, ja piispattaren he eivät toivo heitä tapaavan. He voivat istua\nrauhassa lapsenpiiantalossa, ja sira Torfi sijoittuu ikkunan ääreen,\nsillä sieltä näkyy piispantupaan. Heillä on yllinkyllin puheltavaa\nHalldor Brynjolfinpojan kanssa: hänen ensi kesäksi suunniteltu\nEnglannin-matkansa; sira Torfilla on lännen puolella Arnarfjordenissa\nsetä, joka on oppinut parturi-haavurintaitonsa Englannissa;\npiispanpojan täytyy lähteä omaan asuntoonsa näyttääkseen heille niitä\nenglantilaisia kirjoja, joita hän parhaillaan lueksii. Niin kuluu tunti\ntoisensa jälkeen.\n\nVihdoin sira Torfi näkee ikkunasta, että piispantuvan ovi aukaistaan\nsisältäpäin ja sieltä lähtee lähetti. Sira Torfi menee pihalle. Niin,\njuuri hänet piispa haluaa luoksensa.\n\nMestari Brynjolfur tuskin huomaa, että hän astuu sisälle. Vanhus istuu\nsamassa asennossa kuin aikaisemminkin; onko hän istunut tuolla tavoin\nkolme tuntia? Sira Torfi asettuu ääneti pöydän ääreen häntä vastapäätä.\n\n— Lähetä noutamaan hänen sisartaan! virkkaa piispa hiljaa.\n\nTämä lyhyt määräys avaa oven kaikille niille kärsimyksille, jotka on\nkestetty sen jälkeen, kun sira Torfi viimeksi poistui tästä tuvasta.\nPiispa on ilmoittanut puolisolleen murheensanoman, jota vastaan lohtua\nei ole löydettävissä. Eivätkä he voi yhdessä kantaa tätä surua, sillä\nsilloin se tulee kaksinkertaiseksi. Ainoastaan sellaiselle ihmiselle,\njoka raikkaan myötätuntoisesti voi imeä itseensä heidän murheensa\nliikamäärän, he voivat purkaa epätoivoaan. Sira Torfin pitää _haettaa_\ntänne puolisonsa, mikä merkitsee, että tämä on valittu tukemaan\nmatrona Margretia ja hänet olemaan piispan sivulla. Epäitsekkääseen\nmyötätuntoon sekautuu turhamaisuutta, tässä miehessä kuten kaikissa\nmuissakin.\n\n— Kirjoitan Sigridurilleni joitakuita sanoja ja lähetän ne hänelle\nheti; hän voi ennättää tänne huomenna puolipäivän seuduissa, lupaa sira\nTorfi, nousten seisomaan.\n\nHän vitkastelee, varroten piispan vastausta, mutta sitä ei kuulu.\n\nIllalla sira Thordur ratsastaa kotiinsa Torfastadiriin voimatta sanoa\njäähyväisiä piispalle. Ja kaksi seuraavaa päivää, koko maanantain ja\nkoko tiistain, sira Torfi on Skalholtissa saamatta puhua sanaakaan\nsedälleen, hän yhtä vähän kuin kukaan muukaan. Mestari Brynjolfurin\novea vahtii hänen uskottu palvelijansa, muuan hänen ruokkolaisiaan, Jon\nJoninpoika, milloin hän on tuvassaan, mutta muuten istuukin suurimman\nosan päivästä Marian kappelissa, kumpanakin päivänä.\n\nTiistaina tulee illansuussa mies ylempää Piispanniemekkeeltä, tuoden\npienen katraan lampaita, jotka hänen on luovutettava tilanhoitajalle.\nLampaiden kuljettaja aterioi panimossa, hän on matkallaan poikennut\nBraidratungassa ja mainitsee nyt keskustelun ohessa »neitsyt\nRagnheidurin synnytyksen». Mies luulee kaikkien täkäläisten tuntevan\nasian, hän on mielinyt olla täällä yötä, mutta kun panimoon heti\nsenjälkeen alkaa sulloutua väkeä, ei ainoastaan palvelijoita, vaan\nmyöskin koulun oppilaita, menettää hän sekä ruokahalunsa että\npuhekykynsä. Aluksi hän yrittää rauhallisesti tunkeutua ovelle, mutta\nkun ei pääse sinne, raivostuu hän, ryhtyen kolhimaan nyrkeillään niitä,\njotka ovat hänen tiellään. Hän on tullut Skalholtiin ilman hevosta,\nmutta heti ulos päästyään hän syöksyy kuin kuolemankauhun vallassa\npohjoiseen, metsikköä kohti, samaa tietä, jota on tullutkin.\n\nTästä alkaen ei sira Torfilla ole rauhaa. Häntä ympäröivät\npiispanistuimen virkamiehet, hän pyytää heitä säästämään häntä kaikilta\nkysymyksiltä, he ovat kuulleet kylliksi.\n\nSira Torfi pakenee lapsenpiiantaloon, saadakseen olla yksin. Siellä on\nhyvin hämärää, mutta hän ei sytytä valoa. Tuokion kuluttua ovi avautuu\nhiljaa. Sira Arni Halldorinpoika tulee ääneti hänen luoksensa ja\nistuutuu sängyn laidalle; kumpikaan heistä ei hiisku sanaakaan.\n\n— Luuletko — piispan selviytyvän tästä hengissä? virkkaa sira Arni\nvihdoin.\n\nHeti ne sanat lausuttuaan hän heittäytyy sira Torfin rintaa vasten,\neikä hänen nyyhkytyksensä tahdo lainkaan vaimeta.\n\nVähän myöhemmin sira Torfi työntää hänet hellävaroen loitommaksi.\nKynnyksellä seisoo mies, joka myöskin on avannut oven meluttomasti,\nseisoo haudanhiljaisena.\n\nTulija on Halldor Brynjolfinpoika.\n\n\n\n\nIII\n\n\nKohta aamiaisen jälkeen keskiviikkona sira Torfi puhuttelee Jon\nJoninpoikaa, piispan eläkeläistä. Hän saa tietää piispan olleen\nvalveilla varhaisesta aamusta alkaen, ennenkuin kukaan muu oli vielä\nnoussut vuoteelta. Hän on istunut pitkään Marian kappelissa, mutta nyt\nhän on tuvassaan.\n\n— Eikä hän salli itseään häirittävän?\n\n— Hänen korkea-arvoisuutensa on niin määrännyt, vastaa vahti,\nkunnioittavan pahoittelevasti.\n\n— Syökö hän?\n\n— Eilen hänen korkea-arvoisuutensa tuotti itselleen ruokaa molemmiksi\naterioiksi, mutta maanantaina hän ei maistanutkaan mitään.\n\n— En ole kertaakaan nähnyt piispaa matkalla Marian kappeliin tai sieltä\npois, kummeksii sira Torfi.\n\n— Hänen korkea-arvoisuutensa kulkee salakäytävää myöten, selittää vahti.\n\nHe kuulevat kavionkapsetta ajotieltä. Pihalle ratsastavat pehtoori\nHalldor ja sira Thordur Thorleifinpoika.\n\n— Onko piispa kutsuttanut sira Thordurin tänne?\n\n— Kyllä.\n\nJon Joninpoika lähettää piispan lähetin noutamaan sira Arni\nHalldorinpoikaa. Ja heti hänen saavuttuaan Jon ohjaa kaikki kolme\npappia piispantupaan.\n\nEnsimmäisenä astuu sisälle sira Torfi. Mestari Brynjolfur istuu pöydän\nääressä vasen kyynärpää sen laitaan nojattuna; sira Torfi aikoo mennä\nhänen luoksensa, piispa kehoittaa häntä kädenliikkeellä istuutumaan.\nSira Thordur tulee suoraan kotoaan, hän ainakin tahtoo ojentaa\nkätensä sedälleen, mutta äänettömänä piispa viittaa häntä istumaan.\nSira Arni Halldorinpoika seisoo keskellä lattiaa, hän haluaisi\nmieluimmin heittäytyä mestarin jalkojen juureen; mestari viittaa häntä\nistuutumaan. Sira Arni katsahtaa ympärilleen, etsien tuolia, tyhjänä\non ainoastaan vastapäätä piispaa oleva kirjurinpenkki; sira Arni astuu\nsängyn luokse ja istuutuu ihan sen reunalle, kauas muista. Hän istuu\nsiinä ja silmäilee lattiaa.\n\n— Käy istumaan tuohon vastapäätä minua, sira Arni! käskee mestari\nBrynjolfur.\n\nSira Arni nousee valitsemaltaan paikalta ja siirtyy kirjurinpenkille\nhiukan häpeissään siitä, että piispa on ensin sallinut hänen istuutua\ntoisaalle hiiskumatta mitään.\n\nPapeista ei kukaan tiedä, mitä piispa heistä tahtoo. He istuvat\ntoistaiseksi mielessään epämieluinen odotus, joka johtuu mahtavan\npersoonallisuuden äänettömästä, painostavasta, järkähtämättömästä\npäättäväisyydestä, niin kauan kuin ei tiedetä, mihin päämäärään se on\ntähdätty.\n\n— Sinä kirjoitat saneluni mukaan, määrää piispa katsomatta sira Arniin.\n\nMestari Brynjolfur aloittaa sanelunsa luonnolliseen sävyyn. Mutta niin\npian kun hän ehtii tyttärensä nimeen, muuttuu ääni, ja siitä alkaen hän\npuhuu luonnottoman kovasti ja lujasti sekä lausuu ainoastaan pari sanaa\nkerrallaan.\n\n_Koska on tapahtunut niinkuin on, mitä Jumala armossaan kohentakoon,\nja Ragnheidur Brynjolfin tytär on ilmoittanut Dadi Halldorinpojan sen\nlapsen isäksi, jonka hän synnytti kuluvan helmikuun 15 päivänä 1662,\npyydetään ja toivotaan, että sira Thordur Thorleifinpoika ja sira Arni\nHalldorinpoika._\n\n1) _hankkivat selvityksen ja tiedon siitä, mitä Dadi Halldorinpoika\nsiihen vastaa, tunnustaako hän olevansa tämän lapsen isä vai eikö,\nmistä pätevä ja omakätisesti kirjoitettu todistus annettakoon._\n\n2) _Jos hän väittää sitä vastaan, niin toivotaan, että siitä otetaan\nomakätinen ja oikeaksi todistettu lausunto. Samoin, jos hän osaa\nilmoittaa muita._\n\n3) _Jollei hän ole saapuvilla, niin toivotaan, että sira Halldor\nDadinpoika hankkii hänen selvän vastuusitoumuksensa ja tunnustuksensa,\njossa ei saa missään suhteessa olla sijaa epäilyksille eikä\nverukkeille, ja toimittaa sen niin pian kuin suinkin Helga\nMagnuksentyttärelle tai sira Thordur Thorleifinpojalle._\n\n4) _Jos hän tunnustaa tämän lapsen omakseen, kehoitetaan häntä\nvaraamaan sille kunnollinen kasvatus ja mahdollisimman pian haettamaan\nse Braidratungasta._\n\n_Skalholtissa helmikuun 19 päivänä_ 1662.\n\n                                           _Todistavat_:\n\nMestari Brynjolfur kävelee edestakaisin pappien kirjoittaessa nimensä\npaperiin. Sitten hän kääntyy kahden nuorimman papin puoleen, jotka\nhän on valinnut tälle tehtäväretkelle, ja pyytää heitä syömään ennen\nlähtöään, jotta heidän ei tarvitse viipyä Hrunissa kauempaa kuin on\nvälttämätöntä.\n\nSira Torfi on kahden kesken setänsä kanssa. Mutta mestari Brynjolfur\nei puhuttele häntä, vaan ottaa silmälasit pöydältä ja lukee paperin\nverkkaisesti ja huolellisesti lävitse. Senjälkeen hän laskee sen\nsyrjään ja kohentautuu tuolissaan, pysyen koko ajan ääneti.\n\nKukaan ei tiedä paremmin kuin sira Torfi, kuinka ankarasti\nBraidratungasta saapunut ilmoitus on koskenut Brynjolfur\nSveininpoikaan. Mutta hän ei ole myöskään milloinkaan ennen nähnyt\nselvemmin kuin nyt, millainen hallitsijaluonne tässä miehessä asuu.\nTyynesti, punniten jokaisen sanansa, hän saneli tämän harkitun kirjeen.\nMutta ne kaksi pappia, joiden pitää suorittaa hänen asiansa, saavat\ntietää hänen tahtonsa vasta vähitellen, sanelun edistyessä — muuta\nkehoitusta hän ei heihin kohdista. Yhdessä suhteessa sira Torfi on\nerehtynyt. Margret Halldorintyttären täytyy saada sisarensa luokseen,\nlohduttajakseen, mutta Brynjolfur Sveininpoika tahtoo yksin kestää oman\nvaivansa.\n\nRovastin vielä istuessa näissä mietteissä ojentaa piispa hänelle\npaperin, sanoen:\n\n— Vie tämä sira Thordurille!\n\nHe nousevat molemmat pystyyn. Ovella sira Torfi tiedustaa:\n\n— Haluatteko minun vielä jäävän tänne Skalholtiin, herra?\n\n— Pyydän sinua viipymään täällä huomiseen saakka, vastaa piispa.\n\nVähän myöhemmin papit lähtevät ratsastamaan Hruniin.\n\nDadi Halldorinpoika on viime viikkoina käynyt ankaraa sisäistä\ntaistelua. Hän on oivaltanut, että jos hän salaa totuuden isältään,\njos hän odottaa, kunnes tämä saa sen tietää muilta, hän tähtää isäänsä\ntämän hirvittävän iskun mitä säälimättömimmällä tavalla.\n\nJa kuitenkin hänen on joka kerta täytynyt sopeutua toimettomuuteensa.\nMuutoin hän nimittäin antautuu siihen vaaraan, että hänen isänsä\nihan heti lähtee piispan puheille ja että se rauha, jonka Helga\nMagnuksentytär tahtoo turvata Ragnheidurille siihen saakka, kunnes\nsynnytys on ohitse, rikkoutuu.\n\nMutta viime päivinä on tämä sisällinen taistelu muuttunut\nkeskeytymättömäksi, jäytäväksi kidutukseksi. Toisinaan hän uskoo\nlapsen jo syntyneen, piispan nyt tietävän kaikki ja tehneen jo\npäätöksensä, mutta yhtenä renkaana kostossaan pitävän kaikki salassa\nDadilta. Sellaisena hetkenä, jona häntä on haluttanut lopettaa\ntuskansa syöksymällä heti isänsä luokse tunnustamaan kaikki, on hän\neräänlaisessa vaistomaisessa hapuilussa ottanut esille Ragnheidurin\nviimeisen kirjeen ja lukenut sen taaskin. Ja senjälkeen hän on\nluvannut itselleen joka kerta, milloin hänet valtaa kiusaus lievittää\nsielunhätäänsä tunnustamalla, lukea Ragnheidurin kirjeen uudelleen.\nHänet valtaa se kiusaus useammin kuin kerran, mutta nyt hänen täytyy\npakottaa itsensä kirjeen lukemiseen. Pakottaa! Hän ei nyt aina tiedä,\nvoidaanko häntä pitää täysiälyisenä miehenä.\n\nKivenheiton verran Hrunin piha-aitauksesta etelään päin sijaitsee pieni\ntalo, Skrautas, pappilan ulkotiloja. Tämän talon isäntä tulee tänään,\nkeskiviikkona helmikuun 19 päivänä, pappilaan ja keskustelee salaisesti\nDadi Halldorinpojan kanssa. Hänen veljensä Arni ja Torfastadirin\npappi ovat lähettäneet hänelle sanan, pyytäen häntä tulemaan heidän\npuheilleen Skrautasiin.\n\nVihdoin — vihdoin koittaa vapahduksen hetki! Tämä sanoma täyttää Dadin\nmielen tyynellä, rauhoittavalla tyydytyksellä. Kiduttava odotus on\nlopussa.\n\nSira Arni vie veljensä talon ainoaan kamariin, joka on lautaseinällä\nerotettu muusta arkituvasta ja jonka koko kalustona on kaksi sänkyä,\ntoinen niistä aviovuode. Mutta sira Arni puhuu hänelle kuten vieraalle\nmiehelle; hänen esiintymisensä ei suinkaan ole kylmää, hänen sanoissaan\nja eleissään ei ole merkkiäkään nuhtelusta, mutta tuntuu vain siltä\nkuin koko hänen veljellisyytensä, kaikki, mikä heitä on tähän päivään\nsaakka yhdistänyt, olisi nyt poissa ja kuin sitä ei olisi koskaan\nollutkaan. Hän ottaa esille paperin ja laskee sen Dadin eteen, ja tämä\ntuntee mestari Brynjolfurin sanontatavat. Helmikuun 15 päivänä! Siis\nneljä päivää sitten. Mitenkähän Ragnheidur nyt voi? Hän ojentaa paperin\ntakaisin veljelleen, sanoen:\n\n— Viet minun tunnustukseni mennessäsi Skalholtiin.\n\n— Oletko ilmaissut tämän vanhemmillemme? kysyy sira Arni.\n\n— En.\n\n— Siispä on aika tehdä se nyt, huomauttaa sira Arni, pistäen paperin\ntaskuunsa.\n\nKaikki kolme pappia lähtevät pappilaan, sinne on ainoastaan muutamien\nminuuttien kävelymatka. Dadi astelee ripeimmin, molemmat muut\ntaluttavat ratsuja jäljessään.\n\nPihan laidassa Dadi kääntyy pappien puoleen ja pyytää näitä vartoamaan\n»lämpiössä», sillä aikaa kun hän keskustelee yksin isänsä kanssa.\nLämpiö on hallin, talon hienoimman tuvan, etuhuone ja sijaitsee sen\nleveän käytävän toisella puolen, jonka toisella puolen on »pieni\narkihuone», sira Halldorin majailupaikka.\n\nSira Arni vastaa:\n\n— Me molemmat seuraamme sira Thorduria lämpiöön — ja pyydämme sinua\nodottamaan siellä, lisää hän papin puoleen kääntyneenä.\n\nDadille hän virkkaa:\n\n— Sinun on sopivinta pyytää myöskin äitiämme olemaan saapuvilla.\n\nHän menee itse Dadin seurassa äidin luokse, ja vähän myöhemmin he\nkolmisin astuvat pieneen arkitupaan. Sira Halldor hypähtää pystyyn\nvuoteelta, hän on hieman nukahtanut.\n\nSira Halldor havaitsee, että jotakin juhlallista on tekeillä, ja\nomaksuu heti leikillisen sävyn.\n\n— Ethän toki ole menettänyt pappeuttasi, tokaisee hän pojalleen\nArnille, suunnaten samalla veitikkamaisen vakavan hymynsä Dadiin.\n\nMolemmat veljekset ovat vaiti, sira Arnin katse lattiaan tähdättynä,\nDadin kaula jäykkänä.\n\n— Mikä sinun poikiesi on, vaimo? virkkaa sira Halldor, istuutuen sängyn\nlaidalle puolisonsa viereen.\n\n— En tiedä, vastaa Halldora Einarintytär.\n\nDadin kasvoista on uhmainen ilme häipynyt. Hän istuu nyt veljensä\nvieressä, vastapäätä vanhempia sijaitsevan sängyn laidalla,\neräänlaisessa puolustusasennossa: etukumarassa, toinen polvi toiselle\nnostettuna, kädet ristissä polven ympärillä.\n\n— Pappeuteni olen minä menettänyt, isä, ilmoittaa hän hillityn\nvakavasti, valmistaen muita raskaaseen tunnustukseensa.\n\nHän aikoo pitkittää, mutta iäkäs rovasti seisoo jo hänen edessään kädet\nnyrkissä.\n\n— Mistä syystä? kiljaisee hän. Lapsenteostako taaskin!\n\nSira Arni nousee seisomaan ja laskee kätensä Dadin olalle.\n\n— Mene sinä ulos siksi aikaa, Dadi! käskee hän. Minä kerron sen\nvanhemmillemme.\n\nHeti kun nämä sanat ovat lähteneet sira Arnin suusta, lausuu Dadi\nhitaasti ja selvästi:\n\n— Ragnheidur Brynjolfintyttärelle on neljä päivää takaperin syntynyt\nlapsi Braidratungassa, ja minä olen hänen lapsensa isä.\n\nSira Halldor menettää käsivarsiensa hallintakyvyn, ne herpautuvat ja\nretkahtavat voimattomina hänen kupeelleen. Tuokion hän seisoo lattialla\nsuorana kuin seiväs, sitten hän kohottaa käden otsalleen ja kaatuu\nseuraavassa silmänräpäyksessä eteenpäin suoraan poikansa Dadin syliin.\nHalldora Einarintytär astuu kalmankalpeana vuoteen ääreen, hänen\npoikansa väistyvät syrjään, ja niin pian kun hän laskee käden miehensä\notsalle, avaa tämä silmänsä. Hän koettaa heti nousta pystyyn, mutta\njaksaa vain kohottaa päätänsä, hänen katseensa osuu Dadiin, hän etsii\nsilmillään sira Arnia, ja hänet nähtyään hän huutaa, minkä keuhkoista\nlähtee:\n\n— Aja hänet ulos! Minä en kärsi katsella tuota epattoa täällä sisällä!\n\nDadi katsoo ainoastaan äitiinsä; iäkkäistä, kosteiden, yhteen\ntakertuneiden ripsien verhoamista silmistä kuvastuu niin\nsanoinkuvaamaton syytös, että hän kääntyy ja poistuu tuvasta.\n\nSira Halldor yrittää uudelleen nousta, mutta taaskin ainoastaan pää\ntottelee hänen tahtoaan. Hän retkauttaa niskansa takaisin pielusta\nvasten ja murahtaa:\n\n— Alan käydä vanhaksi. Koskaan ennen ei minulle ole sattunut sellaista,\nettä olen menettänyt tajuntani.\n\nKuluu vielä joku aika, minkä jälkeen hän ojentaa molemmat kätensä\nArnille ja antaa tämän auttaa hänet koholle. Istuttuaan kauan ääneti\nsängynpatsaalla hän tiedustaa:\n\n— Lähettikö mestari Brynjolfur sinut tänne — vai häätikö hän sinut\ntiehesi?\n\nSira Arni ojentaa hänelle paperia, mutta isä ravistaa päätänsä.\n\n— Lue se! käskee hän.\n\nHänen luettuaan kirjoituksen isä heti kysyy:\n\n— Sira Thordur Thorleifinpoika — onko hänkin täällä?\n\n— Kyllä, hän odottaa lämpiössä.\n\nKaikesta siitä huolimatta, mitä edellä on tapahtunut, tuntuu viime\nilmoitus tekevän tämän traagillisen asian kahta selvemmäksi, tuovan sen\npuolta likemmäksi. Iäkäs rovasti huojuu edestakaisin sängynpatsaalla.\n\n— Ensi käräjien jälkeen, äännähtää hän, olemme varattomia ihmisiä.\n\n— Varattomia ihmisiä, toistaa hän, kun ei poika eikä puoliso vastaa\nmitään, — me kaikki — minä ja kaikki omaiseni — varattomia... Ja se on\nisäni nimi! lisää hän.\n\nSenjälkeen hän saa rajun yskänpuuskan. Sen mentyä ohitse virkkaa sira\nArni:\n\n— Meidän pitää ottaa vastaan, mitä Jumala ja kohtalo meille lähettävät.\nEnnen kaikkea täytyy minun voida ilmoittaa mestari Brynjolfurille,\nmiten lapsen käy.\n\n— Lapsen! kertaa sira Halldor ihmetellen, ikäänkuin vasta nyt muistaisi\nsen olemassaolon.\n\n— Sen otan minä luokseni, jos saan, sanoo Halldora Einarintytär\nsekaantuen keskusteluun ensi kerran.\n\n— Saanko ilmoittaa sen piispalle? tiedustaa sira Arni.\n\nSyntyy pitkä hiljaisuus. Puolison katse on armahtamatta suunnattuna\nmieheen, joka ei siitä välitä, vaan katsoo suoraan ulos.\n\nJa armahtamatta Arni toistaa kysymyksensä.\n\nSira Halldor vääntää kasvojaan ja kohauttaa hartioitaan.\n\n— Se on äitisi määräysvallassa, vastaa hän karskisti.\n\nSitten hän äkkiä terästäytyy ja hoippuu vastapäiselle sängylle, omalle\nvuoteelleen.\n\nPuoli tuntia myöhemmin sira Arni ja sira Thordur astuvat Dadin\nasuinhuoneeseen. Sira Thordur laskee piispan kirjelmän pöydälle\nja tiedustaa Dadilta, tunnustaako tämä olevansa Ragnheidurin\nlapsen isä. Dadin myönnettyä sen hänen veljensä ilmoittaa heidän\nvanhempiensa luvanneen kasvattaa lapsen ja käskee Dadin mainita siitä\ntunnustuksessaan, joka hänen nyt heti pitää kirjoittaa. He palaavat\npian noutamaan papereita. Sitten he menevät ulos.\n\nDadista on tunnustuksen kirjoittaminen vaikeata. Hän yrittää kerran\ntoisensa jälkeen, mutta repii aina tekeleensä kahtia. Miten hän\nmenetteleekin, häpäisee tämä kuiva, tympeä tunnustus kaikkien hänen ja\nhänen rakastettunsa välien likeisyyttä ja hellyyttä. Pappien tullessa\ntakaisin hän ei ole sen pitemmällä. Heidän täytyy varrota, heidän\ntäytyy poistua.\n\nSira Arni tuskin pääsee pois isänsä luota.\n\n— Tule jälleen luokseni, rakas Arni, niin pian kuin suinkin! hokee\niäkäs rovasti hokemistaan, vaikkakin Arni joka kerta lupaa sen tehdä.\n\nPapit astuvat taaskin Dadin asuinhuoneeseen; hän luovuttaa heille\nmolemmat paperit. Hänen tunnustuksensa tyydyttää heitä, he hyvästelevät\nja lähtevät. Ovella sira Arni kääntyy ympäri.\n\n— Sinun sijassasi poistuisin kotoa toistaiseksi, lausuu hän veljelleen.\n\nDadi tarttuu hänen käteensä, sira Arni puristaa toisen kättä lujasti\npuoli sekuntia, riistäytyen sitten väkisin irti.\n\nBrynjolfur Sveininpoika istuu yksin tuvassaan Skalholtissa, kun papit\nopastetaan hänen luoksensa. Sira Thordur laskee molemmat kirjelmät\npiispan eteen pöydälle.\n\n— Se kirjelmä, jonka otimme mukaamme, ilmoittaa hän — ja tässä on\nvastaus.\n\n— Lue se, sira Arni! kehoittaa piispa.\n\nSira Arni ottaa veljensä tunnustuksen ja lukee seuraavaa:\n\n _Jumala olkoon minulle syntiselle armollinen._\n\n _Täten myönnän ja tunnustan, että olen sen lapsen todellinen ja\n oikea isä, jonka Ragnheidur Brynjolfintytär synnytti Braidratungassa\n helmikuun 15 päivänä 1662, ja että hänen ilmoituksensa sen isyydestä on\n oikein ja selvästi minulle tiedoksi annettu._\n\n _Rakkaat vanhempani ovat luvanneet mitä pikimmin noudattaa tämän\n lapsen luoksensa ja kasvattaa sitä rehellisesti ja hyvin, parhaalla\n mahdollisella tavalla._\n\n _Ja on tämä puhdas ja koruton tunnustukseni ja vastaukseni\n käsinkirjoitettuun kirjelmään, jonka sira Thordur Thorleifinpoika ja\n sira Arni Halldorinpoika minulle näyttivät, samoin kuin heidän omiin\n tätä asiaa koskeviin kysymyksiinsä ja tutkiskeluihinsa._\n\n _Jeesus Kristus, ristiinnaulittu, lohduttakoon niitä, joita vastaan\n olen rikkonut, ja antakoon heille hyvityksen, mutta auttakoon minua\n niinkuin hyväksi näkee._\n\n _Hrunissa, helmikuun 19 päivänä_ 1662.\n\n                                 _Dadi Halldorinpoika, omakät._\n                                 _Thordur Thorleifinpoika, omakät._\n                                 _Arni Halldorinpoika, omakät._\n\nLukemisen aikana mestari Brynjolfur istuu hiljaa kasvonilmeenkään\nmuuttumatta. Sitten hän nousee pystyyn.\n\n— Sinä jäät tänne huomiseen saakka, sira Thordur, lausuu hän.\n\nSira Arni Halldorinpoika menee sinä iltana aikaisin vuoteeseen. Hän\ntuntee ansaitsevansa lepoa tämän päivän jälkeen. Ei, nöyrä tulee\nhänen mielensä olla, hän ei ansaitse mitään, Jumalan yksin on kunnia.\nJumala oli hänen kanssansa, nyt kuten aikaisemminkin. Hyvä Jumala.\nJumalan käsi se piti häntä pystyssä tänä raskaana päivänä. Nyt hän ei\nenää seiso ihmisten edessä, mitäpä siitä, jos hän nyt osoittautuukin\nheikoksi ja kurjaksi ihmiseksi? Syvälle hänen sydämeensä on hänen\nsalaisuutensa kätketty: hän on rakastanut Ragnheidur Brynjolfintytärtä.\nMitäpä tekee, jos hän nyt nyyhkyttääkin kuin lapsi? Onhan hänellä\nhöyhenpeitto, jolla tukahduttaa pienet, kumeat äänet kuulumasta.\n\n\n\n\nIV\n\n\nVarhain seuraavana sunnuntaina Helga Magnuksentytär istuu Ragnheidurin\nsängyn laidalla, saatuaan juuri äsken kuntoon lapsen, joka nyt on\nvaipunut uneen kesken ateriaa äitinsä käsivarrelle.\n\nHelgan toivomuksen mukaisesti on hänen pitäjänsä kirkkoherra Thordur\nThorleifinpoika käynyt hänen luonansa ensimmäisen Skalholtiin tekemänsä\nretken jälkeen ja mitään salaamatta selostanut hänelle, millaisen\nvaikutuksen sanoma teki mestari Brynjolfuriin. Mutta Hrunin-matkasta\nhän ei tiedä mitään. Nyt on Braidratungassa messupäivä, ja eilis-iltana\nhän on vuoteessa viruessaan perusteellisesti aprikoinut, mitä hänen\npitäisi Ragnheidurille puhua.\n\nHän ei ole koskaan nähnyt pirteämpää lasta kuin Ragnheidurin poika\non, eikä hän kaihda vastuuta ihmisten edessä, mutta Jumalaa hän ei\ntahdo uhmailla, hän ei halua, että poika enää on kastamattomana hänen\ntalossaan, hän vaatii, että se kastetaan tänään.\n\nRagnheidurin kasvoja valaisee hymy.\n\n— Mutta hänellä ei ole kastepaitaa, rakas sukulainen! valittaa hän.\n\nKastepaidasta ei koidu sen enempää vaikeuksia. Pojuhan voisi hyvin\nkäyttää sitä kastepaitaa, jossa hänet itsensä, hänen kaikki sisarensa\nja hänen kaikki lapsensa on kastettu — se on kallisarvoinen kapine,\nvanhaa sukuperintöä, jonka Helga on antanut vanhimmalle tyttärelleen\nneitsyt Elinille — jos omistaja suostuu lainaamaan sen hänelle, lisää\nHelga haudanvakavasti.\n\n— Saanko sitten nousta jalkeille? tiedustaa Ragnheidur.\n\nHelga katsoo häneen kummastellen. Mitä varten hän haluaa nousta\njalkeille — kirkkoon hän ei kuitenkaan voi lähteä synninpäästöttä. Hän\ntyytyy vastaamaan:\n\n— Sunnuntaina nouset pystyyn, kuten olemme sopineet... Mutta minkä\ntahdot pojan nimeksi?\n\n— Dadin, vastaa Ragnheidur.\n\nHeti tämän nimen kuullessaan Helga miettii: Ragnheidur ei saa\nhuomata, että minä olen kuin salaman iskemä. Mutta enkö milloinkaan\nopi tuntemaan tätä naista? Hänen kanssansa seurusteleminen on kuin\nkulkemista leveän ja tyynen joen poikki, jossa voi äkkiä upota\npohjattomaan syvyyteen juuri silloin, kun sitä vähimmin odottaa.\nSellainen kumpuava syvänne on hänen hillitön uhmansa. Dadi! Vai\nerehtyykö Helga? Onko Ragnheidurilla vain hillitön halu kiusoitella?\n\n— Etkö osaa keksiä mitään muuta nimeä? kysyy hän.\n\n— En.\n\n— Silloin täytyy minun löytää sellainen.\n\nRagnheidur on vaiti.\n\nMutta se on kerta kaikkiaan erikoinen asia, tämä nimen valitseminen\nlapselle. Helga tahtoo saada äidin suostumuksen.\n\n— Minulla oli nuori sukulainen, setä, joka kuoli Leidenissä _in\nstudiis_ [latinaa = opiskellessaan]. Näin hänet vain harvoin, mutta\nhän oli komea ja hyvä. Minun ainoan poikani nimen täytyi olla Vigfus,\nvaikka olin itselleni luvannut elvyttää sukulaiseni nimen. Hänen\nnimensä oli Thordur.\n\nRagnheidur ei pidä nimestä, mutta sanoo:\n\n— Jollei pojan nimi saa olla Dadi, en puutu asiaan.\n\nHelga Magnuksentytär menettää hetkiseksi hyvän tuulensa.\n\n— Mielitkö mieluummin ärsyttää isääsi, virkkaa hän, kuin edistää\npoikasi menestystä ja hyvää?\n\n— Se kai käy yksiin, vastaa Ragnheidur.\n\nHelga hillitsee itsensä, hän ei halua riidellä Ragnheidurin kanssa,\nniin kauan kuin tämä viruu lapsivuoteessa.\n\n— Sinä siis pakotat minut luopumaan kasteesta, virkkaa hän. Tiedät\nvarsin hyvin, ettemme voi saada pappia kastamaan poikaa sen nimiseksi,\nvaikka ei muita esteitä olisikaan.\n\nJa sen sanottuaan hän nousee.\n\nViimemainittua asiaa on Ragnheidurkin kyllä ajatellut, vaikka\nei olekaan tahtonut siihen sopeutua, ja Helgan sanat lausutaan\nloukkaantuneeseen sävyyn, niin että kun Helga siirtää kehdon hänen\nvuoteensa viereen, tarttuu Ragnheidur hänen käteensä ja pyytää häntä\nmääräämään.\n\nSira Thordur Thorleifinpoika tulee tänään astuakseen kirkkoon\nseurakunnan eteen, arvaa Helgan kipeästi haluavan tietoa piispan\nensimmäisestä päätöksestä ja kertoo Helgalle yksityiskohtaisesti\nHrunin retkestä. Helga ei siitä paljonkaan viisastu. Mutta hän\nkäy rauhattomaksi. Kirjelmän sanamuodosta hän aavistaa, kuinka\nturmionenteisesti Brynjolfur Sveininpoika on hillinnyt itseään\ntehdessään päätöksensä.\n\n— Miten sira Dadi suhtautui asiaan? tiedustaa hän.\n\n— Hän ei tuntunut katuvaiselta, vastaa pappi.\n\nJumalanpalveluksen päättyessä Thordur Dadinpoika kastetaan. Pappi ei\nryhdy tähän toimenpiteeseen oikein mielellään; sehän tapahtuu piispan\ntietämättä. Mutta se on nyt kerta kaikkiaan Braidratungan matronan\ntahto, joten se ei voi olla väärin. Helga Magnuksentytär pitelee itse\nlasta kastettaessa.\n\nMaanantai kuluu, mutta tiistaina tulee lähetti Hrunista, tuoden kirjeen\nmatronalle. Se on ruustinnalta. Hän on itse allekirjoittanut kirjeen,\nmutta Helga tuntee sira Arni Halldorinpojan käsialan ja tyylin.\n\nHalldora Einarintytär kirjoittaa olevansa valmis noudattamaan lapsen\nja ottamaan sen kasvatikseen, milloin Helga Magnuksentytär sen vain\nluovuttaa, ja pyytää häntä kirjeellisesti määräämään hänelle sopivan\npäivän, »jotta minun väkeni puolelta ei poikettaisi piispan käskyistä».\n\nHelga vastaa ystävättärelleen heti, tiedoittaa saarneensa kirjeen\nja ilmoittaa lähettävänsä sanan, kun aika tulee. Mutta heti lähetin\npoistuttua hän pukeutuu ratsastusasuun ja satuloittaa hevosensa.\n\nHän ratsastaa Skalholtiin. Tunge-joen jää ei ole luotettavaa, hän menee\nlautalla virran poikki, ja sitten hän ratsastaa ripeästi, hankiainen\non kova, ja ratsastus on vinha. Tuulee rajusti, kaikki irtonainen lumi\non kuin poislakaistu, mutta myrsky kiidättää ilmaa edellään hangella,\nvärittömiä ilmapyörteitä. Ratsupalvelijansa kanssa Helga puhuu tuskin\nsataa sanaa koko matkalla. Hän tahtoo eteenpäin...\n\nYhdeksän päivän aikana Brynjolfur Sveininpoika on melkein ollut\nkadoksissa ihmisten näkyvistä Skalholtissa. Hän ei ole kyennyt\ntorjumaan kohtalon huumaavaa iskua, mutta hänestä itsestään riippuu,\ntaivuttaako hän nyt päänsä ihmisten lohdutukseen, ja sitä hän ei tee.\nHän on yksin hautonut vaivaansa, mutta nyt kutsuu elämä, hänen täytyy\nedelleenkin huolehtia monista erilaisista velvollisuuksistaan, ja\ntänään hän on jälleen ryhtynyt työhön.\n\nKaikkina näinä yhdeksänä päivänä ovat tilanhoitajan vuositilit viruneet\nkoskemattomina hänen pöydällään, mutta nyt hän on istunut niiden\nääressä koko aamun alituisesti niiden ajatusten häiritsemänä, joita\nhän pyrkii pakenemaan, monesti kietoutuneena niihin niin syvästi, että\nhän, ennenkuin sitä aavistaakaan, on noussut kävelemään edestakaisin\nlattialla kädet selän takana. Sillä tavoin ei työ edisty. Kello\nkaksitoista tänään syö hän vihdoinkin päivällistä seuralaistensa\nparissa, hän on harvapuheinen, mutta hänen äänensä on tiukempi ja\nkenties jonkun verran meluisampi kuin muulloin, puhdistaen ilman\nkaikesta ummehtuneesta säälistä, niin pian kun hän istuutuu pöytään.\n\n— Aterian jälkeen tarkastamme tilit, ilmoittaa hän heti\ntilanhoitajalle, melkein huutaen, vaikka tilanhoitaja istuu hänen\nvieressään pöydässä.\n\nJa sitten he ovat istuneet tilien ääressä. Ensi kertaa nyt uusi\ntilanhoitaja Bjarni Eirikinpoika on tehnyt vuositilit, ja hän kokee\npian, ettei piispan maine tarkkana ja ankarana tilimiehenä ole\nliioiteltu. Erä erältä he yhä uudelleen käyvät läpi pitkät selostukset\nlehmistä saaduista tuloista, lehmiin uhratuista menoista, hiehoihin\nkuluneista menoista, härkien aiheuttamista tuloista ja menoista,\nlampaista saaduista tuloista ja maitolampaihin käytetyistä menoista,\nmaholampaiden ja samoin talvenvanhojen tuloista ja menoista. Kuluu\nkolme tuntia, ennenkuin he ehtivät voitileihin.\n\nSilloin koputetaan hiljaa ovelle. Kuka uskaltaa häiritä nyt? Mestari\nBrynjolfur hypähtää tuimana tuoliltaan ja avaa oven. Margret\nHalldorintytär itse seisoo ovenpielessä. Piispa astuu hänen luoksensa.\nHämärässä käytävässä jo palavan hylkeenrasvalampun valossa hän erottaa\nvaimonsa itkeneen. Matrona ei ole halunnut häiritä häntä aikaisemmin,\nmutta Helga Magnuksentytär on istunut hänen luonansa jonkun aikaa.\n\n— On parasta, että keskustelen hänen kanssansa kahden kesken, virkkaa\nmestari Brynjolfur, hän tuntee tien tänne.\n\nMargret Halldorintytär ei vastaa siihen mitään, niin on varmasti\nparasta, koska piispa niin tahtoo.\n\nHeti oven suljettuaan mestari huomaa, että hänen jalkansa ovat\npettämäisillään. Hänen täytyy kävellä luonnottoman nopeasti tuolilleen,\njotta tilanhoitaja ei näkisi, kuinka voimaton hän on. Mitä hyötyä on\nsinänsä miehekkäistä päätöksistä — samassa silmänräpäyksessä, kun\nonnettomuus taaskin häneen iskee, on hän kuin tallattu ruoko. Mutta kun\nhän lähetettyään tilanhoitajan pois istuu yksin pöydän ääressä, saa\nhän enemmän rauhaa. Ainoastaan ruumiinvoimat pettävät, sielunvoimat\novat hänellä täysin tallella. Hän on aikoja sitten selvittänyt kaikki\nmielessään, ja tässä asiassa tekemästään päätöksestä hän ei peräydy\nhiuskarvankaan vertaa.\n\nMargret Halldorintytär saattaa nyt kuitenkin vieraansa piispantupaan,\nminkä jälkeen hän poistuu. He istuvat tässä vastakkain, maan vankin\ntahto ja se ainoa nainen, joka rohkenee yrittää sen taivuttamista.\n\n— Olemme haastelleet siitä, Margret Halldorintytär ja minä, aloittaa\nmestari Brynjolfur heti istuuduttuaan, kuinka hyvin olet käyttäytynyt\nmeitä kohtaan viime aikoina, kun asia oli käynyt näin. Ja pidämme kyllä\nhuolta siitä, ettei se häivy muististamme, joskin muut seikat voivat\nusein aluksi olla ylimpänä mielessämme.\n\nJo nämä alkusanat kuullessaan Helga tuntee menettäneensä voimansa.\nTästä silmänräpäyksestä alkaen hän tietää, ettei hän voi auttaa\nRagnheiduria niinkuin tahtoisi, sillä noin hiljaisen ja avuttoman surun\nsuhteen tämä nainen on oikeudeton, voitettu ilman taistelua.\n\n— Ja niinpä me molemmat tahdomme, että sinun vaivasi ja vastuksesi\ntämän asian johdosta loppuvat mahdollisimman pian, mitä varten olen\nryhtynyt toimenpiteisiin, jatkaa piispa.\n\nMutta senjälkeen hän vaikenee, ja heidän kummankin on vaikea keksiä\nuusia sanoja. Lopulta Helga rohkaistuu.\n\n— Onko teillä jotakin sitä vastaan, herra, että minä saan pitää lapsen\nluonani ja kasvattaa sitä toistaiseksi?\n\n— Se noudetaan Hruniin näinä päivinä, vastaa piispa, enkä tahdo kuulla\nenempää tästä turmeluksen hedelmästä. Mutta pyydän sinua lähettämään\nRagnheidurin tänne kotiin, niin pian kuin katsot hänen kykenevän\nmatkustamaan, ei päivääkään myöhemmin.\n\nKuluu joku aika, ennenkuin Helga virkkaa:\n\n— Tahdon saada selvän ja täydellisen selon siitä, kannatteko te,\nmestari Brynjolfur, ja Margret minulle kaunaa sen vuoksi, että\nsekaannuin tähän asiaan. Vaikka te nimittäin saitte aihetta kiittää\nminua juuri äsken, tuntuu minusta kuitenkin, että sanoissanne piilee\nota, herra.\n\n— Se ota ei ole suunnattu sinua vastaan, rakas sukulainen, ehättää\npiispa vakuuttamaan, mutta tahdon puhella tästä asiasta mahdollisimman\nvähän sinun ja muidenkin kanssa ja otaksun sinun sen käsittävän.\n\nHelga valitsee sanansa hillitysti.\n\n— Silloin tulee teidänkin käsittää, herra, että viime puolen vuoden\njälkeen ette ainakaan lisää omantuntoni rauhaa, jos pakotatte minut jo\nnyt lähettämään Ragnheidurin kotiin ja hänen lapsensa toiselle taholle\nsaamattani tietää, millaisen tulevaisuuden tai kohtalon mielitte heille\nvalmistaa. Ymmärrän surunne, herra, mutta mielestäni olen ilman omaa\nsyytäni menettänyt teidän luottamuksenne.\n\n— Sen saat tulkita niinkuin itse haluat, mutta nyt tiedät tahtoni,\nvastaa piispa lyhyesti.\n\n— Minun tahtoni on se, herra, lausuu puolestaan Helga jyrkän\npäättävästi tällä kertaa, että äitiä ja lasta ei kiskaista toisistaan\nerilleen minun kodissani ainakaan kahteen kuukauteen.\n\nMestari Brynjolfur istuutuu jälleen, kumartuu sitten hitaasti pöydän\nyli ja sanoo hiljaisella, varmalla äänellä:\n\n— Ennenkuin viikko on kulunut tästä päivästä, lähetän Braidratungaan\nmiehiä, jotka kuljettavat heidät kummankin omaan määräpaikkaansa. Emme\nsiis enää haastele tästä asiasta.\n\nJa ennenkuin hän on ehtinyt lauseensa loppuun, on hän noussut seisomaan\nja alkanut kädet selän takana kävellä edestakaisin lattialla.\n\n— Silloin teidän täytyy valmistaa sitä retkeä huolellisesti, herra,\nsanoo Helga ärsyttävän rauhallisesti, sillä ennenkuin minä tahdon,\nei heitä siirretä pois Braidratungasta muuten kuin väkivallalla ja\nylivoimalla — jos minä pääsen esteettömästi lähtemään pois Skalholtista\nnyt.\n\nKaikki Brynjolfur Sveininpojan ruumiinliikkeet seisahtuvat. Hän\nseisoo lattialla kuin jäykkä puukuva. Niin rohkeita sanoja ei kukaan\nole aikaisemmin uskaltanut lausua hänen kuultensa. Mutta niiden\naiheuttama vaikutus on hänelle itselleen yllättävä. Hän tuntee\neräänlaista kirvelevää mielihyvää. Hänen tyttärensä on häneltä iäksi\nmennyt, Ragnheidur on ainiaaksi häväissyt hänen ja oman nimensä, ja\nnyt tämänpäiväisen kohtauksen pitää riistää häneltä hänen elämänsä\ntoinen kulmakivi, hänen poikaansa koskevat suunnitelmat sekä lujimmat\nystävyyssiteet, mitä hän on tässä maailmassa solminut. Koska hän on\nmenettänyt suuremman, minkätähden hänen pitäisi kaivata vähäisempää?\nHän ei suorastaan halua sitä säilyttää, hän ei yksinkertaisesti tahdo\ntyytyä sellaiseen jakoon elämän puolelta. Hän tuntee sitä puolittain\nalistuvaa, puolittain epätoivoista tyydytystä, joka valtaa kohtalon\nlyömän sillä hetkellä, jona kohtalo häntä uudelleen kolhaisee.\n\nHän astuu sen tuolin luokse, jolla hän on istunut, ja seisahtuu sen\ntaakse. Hänen äänessään ei ole lainkaan hienotuntoista vivahdusta, se\non luja, ja sen sointu on syvä.\n\n— Minä en enää pelkää ihmisten uhkauksia, Helga Magnuksentytär, lausuu\nhän. Eikä minun tarvitse takertua vastoinkäymiseeni enempää kuin on\nvälttämätöntä. Mutta välillämme vallinneen pitkäaikaisen ystävyyden\nvuoksi pitää sinun kuitenkin tuntea täydelleen tämän vaatimukseni\nperusteet, josta en väisty.\n\nHän istuutuu uudelleen, ja Helga panee merkille, kuinka raskaasti hän\nputoaa tuoliin.\n\n— Hän sai ollessaan kaksitoistavuotias, kuten tiedät, — jatkaa\nhän — lahjaksi kahdeksan hundreden suuruisen kartanon [_Hundrede_\n(pitkä sata) = Islannissa omaisuuden arvioinnissa käytetty mitta]:\nGedevigenin, tuolla idän puolella. Se onkin oikeastaan koko hänen\nkiinteä omaisuutensa, vaikka eihän se olekaan vielä hänen omaisuuttaan,\nsillä tila on rälssitila. Mutta maan arvon hänen äitinsä kai toki\nhänelle maksaa, kahdeksankymmentä riikintaaleria. En tiedä, voiko\nkaikesta hänen omaisuudestaan kertyä kolmeasataa riikintaaleria,\nmutta läheltä se pitää. Se rahaerä suoritetaan hänelle, niin pian kun\nhänelle on annettu synninpäästö täällä tuomiokirkossa, ja sitten hänet\nlähetetään, kenties kauemmaksi kuin on tavallista, pitämään huolta\nitsestään omalla vastuulla ilman omaistensa väliintuloa, avustusta tai\ntukea. Enkä tahdo lykätä tätä asiaa tuonnemmaksi, sillä sinä päivänä,\njona sopisin Ragnheidurin kanssa, pyytäisin eroa virastani tämän\nhiippakunnan superintendenttinä. Tämän tahdon kaikkien hiippakuntani\nasukkaiden tietävän, joka kristityn sielun, ja niiden ensiksi, jotka\novat täällä lähimpänä, enkä halua minkäänlaista epätietoisuutta olevan\ntästä vakavasta aikeestani. Nyt siis otaksuttavasti ymmärrät, että hän\nei voi olla _ainoankaan ystäväni kodissa_. tuntiakaan kauempaa kuin on\nvälttämätöntä.\n\nHelga Magnuksentytär istuu kalpeana tuolillaan.\n\n— Millaisen rangaistuksen olisitte määrännyt tyttärellenne, herra, jos\nhänen rikkomuksensa olisi ollut suurempi? kysyy hän, katsoen lattiaan.\n\nBrynjolfur Sveininpoika katsoo häneen tuokion, ja hän kohtaa piispan\nkatseen.\n\n— Tarkoitatko huoruutta? tiedustaa mestari välinpitämättömästi.\n\n— Kyllä huoruutta — tai väärää valaa.\n\nSana osuu piispaan terävän piikin tavoin, mutta hän istuu paikallaan.\n\n— Kun olen tehnyt tämän päätöksen, on syy yksinomaan se, että varmasti\nuskon hänen valehtelevan. Eikä kukaan usko muuta. Hän on rikkonut\nJumalan pyhää nimeä vastaan. Minä jätän Jumalan armon varaan sen,\nvoidaanko sellaista rikosta sovittaa. Mutta hän ei voi ensinkään\nluottaa isänsä sääliin tässä asiassa, sillä kirkon päämies ei voi tehdä\nsovintoa sellaisen henkilön kanssa, joka on suorittanut moisen teon.\n\n— Onko siis tahtonne, herra, että häneltä suorastaan evätään kirkon\nsuomat edut?\n\n— Tahtoni on, Helga Magnuksentytär, vastaa piispa tulistuneena, että\npanet sanani merkille. Kirkkolain määräysten ja säädösten mukaan\nhänelle annetaan synninpäästö täällä tuomiokirkossa, ja mieluummin\npikemmin kuin myöhemmin.\n\n— Tunnette huonosti tyttärenne, herra, jos luulette hänen sallivan\npakottaa itsensä ripittäytymään sellaisesta teosta, jota hän ei ole\ntehnyt. Ja tunnette huonosti _minut_, herra, jos luulette, että olisin\nteidän tietämättänne ottanut hänet kotiini niin raskas hairahdus pyhää\nkirkkoa vastaan omallatunnollaan.\n\nNäiden sanojen johdosta kuvastuu ensi kertaa epävarmuutta piispa\nBrynjolfurin ilmeistä. Hän ei näet ole tuntenut ainoatakaan\nnaista, jonka hurskas vaellus olisi ollut ankarampi kuin Helga\nMagnuksentyttären. Mutta hänen äänessään on ivallisuutta.\n\n— Mitkä todistukset ovat sitten saaneet sinut niin uskomaan?\n\n— Ensinnäkin hänen omat sanansa, lausuntonsa ja käyttäytymisensä,\nherra, mutta sen lisäksi kaikki asiaan liittyvät seikat.\n\nMestari Brynjolfur hymähtää pettyneesti.\n\n— Ette ole kuullut hänen tunnustustaan, herra, ja vaikka hän voisikin\navata teille sydämensä sisimmän salasopukan, en kuitenkaan tiedä,\nkuinka paljon te näkisitte tai oivaltaisitte. Teidän lihassanne, herra,\nei nimittäin ole samanlaista otaa kuin minun ja muiden suursyntisten.\n\n— Sinun! toistaa piispa halveksivasti.\n\n— Oletteko ajatellut Nesin Ulfhildurin valaa, herra? tiedustaa Helga\nsilmänräpäyksessä.\n\n— Mitä se tähän asiaan kuuluu? kivahtaa mestari tuimasti.\n\nHelga tietää tässä kajoavansa arkaan kohtaan, sillä piispan ystävää\nsira Snjolfuria on syytetty siitä, että hän kostaakseen Ulfhildurille\non pakottanut tämän viattomana vannomaan, eikä piispankaan passiivisuus\nole joistakuista henkilöistä ollut aivan moitteeton.\n\n— Sira Snjolfurista kerrotaan sellaista juttua — Piispa kohoaa\npuolittain seisoalleen tuolistaan.\n\n— Tiedän oikein hyvin, mitä sira Snjolfurista kerrotaan, ja jos\nsinä mielit nyt kerrata sitä korviini, tuntuu minusta keskustelumme\nkestäneen kyllin kauan toistaiseksi, lausuu hän, ojentautuen täyteen\nmittaansa.\n\n— Sira Snjolfur on viaton siihen syytökseen, virkkaa Helga tyynesti.\n\nHän huomaa näiden sanojen olevan piispan mieleen, mutta ei vartoa\ntoisen istuutumista.\n\n— Syksyllä 1660, aloittaa hän, saapui Nesiin kaksi veljestä,\nkalastajia, jotka papinlesken tilanhoitaja pestasi palvelukseen\nvuodeksi. Ulfhildur oli silloin enimmäkseen ollut vuoteenomana miehensä\nkuoleman jälkeen, joka tapahtui edellisen vuoden muuttopäivänä.\nVeljekset nukkuivat samassa sängyssä. Mutta talven tultua lähti toinen\nveljeksistä pois kotoa joksikin aikaa. Silloin sattui eräänä yönä, että\nUlfhildur tuli yöasussaan pimeässä nuoren miehen vuoteeseen ja tahtoi\nlevätä hänen luonansa. Hänen sielunhoitajansa, hurskas mies, pakotti\nsilloin sekä oman että hänen omantuntonsa rauhoittamiseksi hänet\nvannomaan valansa yleiskäräjillä viime keväänä.\n\n— Silloin minusta tuntuu jalomieliseltä sira Snjolfurin puolelta,\nvastaa piispa, ettei hän sallinut sanankaan luiskahtaa huuliltaan\nyleiskäräjillä. Mistä sinä olet saanut tietosi?\n\n— Viime kesänä, pitkittää Helga, se oli heinäkuun viidentenäkolmatta\npäivänä, keskiviikkona — muistan sen päivän hyvin, koska en voinut\nhyvin sinä iltana ja minua vaivasi heikkous muutamia päiviä, joten en\nvoinut saapua Skalholtiin sunnuntaina sira Dadin papiksivihkiäisiin\n— piispa käy rauhattomaksi, Helga ehättää jatkamaan — silloin tuli\nluokseni juuri Skalholtista muuan mies pyrkimään palvelukseeni\nsyksyisestä muuttopäivästä alkaen. Hänellä oli muassaan kallisarvoinen\nkalkki ja vati, jotka Skalholtin tuomiokirkko oli antanut hänelle\nvietäviksi Nesin Ulfhildurille lainaksi. Oli kulunut vajaa kuukausi\nhänen valastaan, ja mennessään seuraavan kerran nauttimaan ehtoollista\nhän ei tahtonut juoda muusta kalkista kuin siitä, josta hän oli juonut\nhäissään ja joka nyt oli joutunut Skalholtiin. Tiedätte, että hän oli\nsellainen ihminen, jonka omantunnon murhe oli täydelleen hämännyt, ja\nte olitte hänelle armelias ja teitte hänen mielikseen. Se nuori mies,\njoka kalkin toi, oli sama henkilö, jota Ulfhildur oli yöllä häirinnyt,\nja hän on vieläkin palveluksessani.\n\nMestari Brynjolfurin edessä pöydällä on hänen viimeinen\nkirjejäljennöskirjansa, laaja, foliokokoinen, harmaisiin pahvikansiin\nsidottu kirja, joka käsittää ajan vuoden 1661 loppuun saakka; vasta\ntunti takaperin hän vertaili sitä tilanhoitajan tileihin. Hän muistaa\nhyvin kalkin lainaamisen, se maksoi kolmekymmentä riikintaalaria,\nOddur Eyolfinpoika pyysi sitä Ulfhildurin puolesta ja meni takaukseen\nsen arvosta. Ja päivä, heinäkuun viideskolmatta, on varmasti oikea,\nsillä muutamia päiviä sitten hän oli vetänyt samaan kirjaan ristin\nkirkonpettäjän virkamääräyksen päälle, ja silloin hän pani merkille,\nettä Oddurin takuusitoumus oli seuraavan lehden yläreunassa ja että sen\npäälle oli vedetty viiva merkiksi kalkin palauttamisesta.\n\nMestari Brynjolfur rypistää kulmakarvojaan, häntä ei ensinkään haluta\navata sitä kohtaa. Tähän kalkkiin on sitäpaitsi liittynyt muita\nepämieluisia muistoja — hän lupaa nyt itsekseen toimittaa sen pois\nhallustaan. Se on joutunut tuomiokirkon omaisuudeksi Utskalarin sira\nThorsteinniltä, siltä spitaaliselta papilta, joka pari vuotta sitten\nlankesi huoruudensyntiin. Tämän papin kanssa ei kukaan mielellään\nryhtynyt sanasotaan, sillä häntä epäiltiin noituudesta ja salaisista\npuuhailuista paholaisen kanssa, Jumala hänen sieluaan armahtakoon! Kun\nsiis pappila piti luovuttaa, ei ollut mahdollista saada ainoatakaan\npappia vastustamaan vanhuksen juonia.\n\nSilloin piispa pyysi vanhaa, uskottua ystäväänsä sira Jon Dadinpoikaa\nvalvomaan kartanon luovutusta, ja kun sira Thorstein sairaana ja\nsokeana taudistaan piti kantaa pois arki tuvasta pääoven kautta,\nrevitytti sira Jon arkituvan päädyn ja kannatti papin siitä ulos.\nSira Thorstein puetti yllensä ja nostatti itsensä harmaan hevosensa\nselkään sekä pyysi, että sitä sitten talutettaisiin kartanon ympäri.\nSiihen sira Jon ei suostunut, vaan salli taluttaa hevosen erään\nulkorakennuksen ympäri. Tämä rakennus paloi vähän myöhemmin poroksi\nkenenkään aavistamatta tulipalon alkusyytä. Tämä oli yksi niitä\nlukuisia kertoja, jolloin sira Jon Dadinpoika oli tehnyt piispalle\nmuistettavan palveluksen. Sira Jon Dadinpoika, kirkonpettäjän setä.\n\nMestari Brynjolfur hylkää tämän epämieluisan muistouran — miten\nhän sille joutuikaan? Niin, Nesin Ulfhildurista. Minkätähden Helga\nsekoitti hänet heidän keskusteluunsa? Kenties vain johtaakseen hänen\najatuksensa toisaalle, hillitäkseen hänen mielenliikutustaan tuokioksi,\nvoittaakseen aikaa. Hän selvittää kurkkuaan.\n\n— Ei ole sinun tapaistasi, hyvä sukulaiseni, virkkaa hän — ja hänen\nsukulaispuhuttelussaan on tahallisen vihamielinen soinnahdus — kertoa\nminulle juoruja. En tunne sinua siltä puolelta. Missä tarkoituksessa\nkerroit minulle tämän jutun Ulfhildurista?\n\nKoko Helgan elämän aikana ei kukaan ole puhunut tälle naiselle\nvähemmän kunnioittavasti. Mutta nyt piispa tahtoo taivuttaa hänet\ntahtonsa alaiseksi, hänetkin, nöyryyttää häntä, jos se on tarpeen,\nja hän itse juuri on herättänyt mestarissa tämän halun uhittelevalla\nesiintymisellään. Juuri nyt, ollessaan haavoittunut, ei piispa tahdo\nnäyttäytyä heikoksi. Juuri tässä, Helga Magnuksentyttären näkyvissä,\njoka ehkä luulee hänen alistuvan mieskohtaisten pyy teittensä\nohjattavaksi ja sopeutuvan toisen ennenkuulumattoman ujostelemattomaan\npuheeseen, on hänestä nautinto nähdä Helgan kiemurtelevan raipan\niskuista.\n\nJa Helga kiemurtelee ruoskan sivalluksista. Hän istuu niin merkillisen\nhiljaisena, niin merkillisen nujertuneena, että mestarin melkein käy\nhäntä sääliksi. Hän puhuu katse lattiaan tähdättynä, ja hänen äänensä\nkuulostaa vain vaivoin löytävän tavallisen sointunsa, se on voimaton ja\nepävarma.\n\n— Ei ole kovinkaan suuri luottamuksenosoitus, herra, kun odotan,\nettette millään tavoin käytä väärin sitä, mitä erikoisen\nluottamuksellisesti kerron teille... puolittain sekapäisestä ihmisestä.\n\nJa sen sanottuaan hän jälleen vaikenee surkean avuttomana. Piispa on\nmenettämäisillään malttinsa häntä kohtaan, mutta äkkiä hän katsahtaa\nmestariin — ja hänen katseensa saa toisen heti valtaansa, hänellä on\nitsensäpaljastajan ilme, joka saattaisi kuvastaa välinpitämättömyyttä,\njopa hävyttömyyttä, jollei sitä olisi säestänyt rukoilevassa voimassaan\nturvallinen ääni.\n\n— Mutta _nyt_ osoitan teille suurta luottamusta, herra. Olin nuori\nnainen, vasta kolmannella vuosikymmenennelläni, kun te tuskin kymmenen\nvuotta sitten toitte minulle sanoman aviomieheni kuolemasta. Minut\nannettiin hänelle kuusitoistavuotiaana, ja Jumala yksin tietää\nainoastaan hänen omistaneen sydämeni sekä elossa ollessaan että\nkuoltuaan. Nyt istun teidän edessänne, herra, samanikäisenä kuin\nUlfhildur oli autuaan mies-vainajansa poistuessa. Mutta en tiedä,\nkuinka lempeästi te tuomitsisitte minua, jos kertoisin teille\nsalaisista taisteluistani lihan syntisiä haluja ja kiusauksia vastaan\nviimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana. Siitä voisi rukousjakkarani\ntodistaa, jos se osaisi puhua, sekä päivänvalossa että yönhämyssä.\nRaskas risti lasketaan jokaisen sellaisen naisen omalletunnolle, joka\nherätetään rakkauteen ja senjälkeen tuomitaan yksinäiseen elämään.\n\nPiispa Brynjolfur on kuunnellut rauhallisesti ja ymmärtäväisesti\njumalaapelkäävän naisen luottamuksellista tunnustusta — kunnes\nkuulee hänen viimeiset sanansa. Hänen mielensä leimahtaa. Onko Helga\nMagnuksentytär suorastaan julkea? Onko hän kyllin rohkea mieliäkseen\nnyt taivuttaa häntä, piispaa, myöntämään siunauksensa Ragnheidurin\nhäpeään! Hän kysyy synkästi, käheästi:\n\n— Minkä johdosta ripittäydyt minulle, Helga Magnuksentytär?\n\n— Sen johdosta, herra, että olette kerran tehnyt tyttärellenne\nvääryyttä, mutta nyt teette hänelle vääryyttä kaksin verroin, ja sinä\npäivänä, jona sen oivallatte, tahtoisin olla teidän ystävänne, herra.\n\nSe ei ole mikään vastaus, se ei ole edes loogillinen ajatus, vaan\nainoastaan sekavia sanoja. Mutta hänen esityksensä puutteellisuudesta\nhuolimatta, jonka Helga itse tuntee — hän ei tahtonut pysähtyä\nmiettimään piispan kysymystä eikä lainkaan ajatellut esitystapaa —\npiispa nyt ensimmäisen kerran tämän keskustelun aikana jää istumaan\nhiljaa ja äänettömänä hänen sanojensa jälkeen.\n\n— Minkä arvelette, herra, jatkaa hän, antaneen heille voimaa oleskella\nyhdessä täällä Skalholtissa koko viime kesän, niin etteivät he\nsallineet minkään erottaa heitä toisistaan, ennenkuin otin Ragnheidurin\nluokseni? Luuletteko väärän valan sen tehneen? Ettekö usko, herra, että\njos he olisivat olleet syyllisiä ennen vannomista, olisi väärä vala\nollut heistä kyllin suuri levottomuuden syy eikä heitä silloin olisi\nhaluttanut paljastaa väärää valaansa? Ei, herra, heitä piti yhdessä —\nei heidän viattomuutensa, vaan heidän viattomuutensa siihen karkeaan\nhairahdukseen, josta te heitä syytätte. Se hedelmä, jota he molemmat\nmaistoivat, oli _uusi — sentähden_ he eivät voineet erota.\n\nHelga Magnuksentytär tekee sekä Ragnheidurille että itselleen varsin\nvähäisen palveluksen tällä esityksellään, ja hän tuntee sen itse,\nennenkuin piispa on hiiskunut sanaakaan. Hän tuntee, että vaikkapa\nhänen kielellään olisi kultaa ja hunajaa, hän ei voisi vaikuttaa mitään\nmestari Brynjolfuriin tällä kertaa, koska hänen pyrkiessään piispan\nymmärtämykseen täytyy polkea hänen tunteitaan.\n\n— En tahdo enää kuulla sanaakaan tästä, lausuu piispa, nousten pystyyn\nja astuen hänen luoksensa. Minussa on tähän saakka ollut miestä\ntekemään päätökseni yksin. Sinä menettelet niinkuin olen sinua käskenyt.\n\nJa antaakseen pontta sanoilleen hän jää seisomaan vieraansa eteen,\nkatsoen hänen silmiinsä, ikäänkuin hänen edessään olisi koulupoika.\n\nHelgan katse on kyllä värähtämätön, mutta hän on loukkautunut\nylpeytensä, sydämensä, häveliäisyytensä sisimmässä syvyydessä. Hän ei\nvoi tällä hetkellä antaa piispalle anteeksi sitä, että hän on ilmaissut\nhänelle yksinäisyytensä salaisimmat, sisimmät ajatukset — aivan\nhyödyttömästi. Kyynelten virratessa poskillaan hän virkkaa:\n\n— Senkö vuoksi, että mieheni lepää haudassaan, kohtelette minua tällä\ntavoin, piispa Brynjolfur?\n\nVoimakkaan, itkevän naisen sanat osuvat kuin iskevä nokka siihen\nhermoon, joka pitää koossa Brynjolfur Sveininpojan elämänarvoa — hänen\nkunniantuntoonsa. Sellaisina tuokioina hän on kohonnut sellaisten\nhetkellisten ominaisuuksien kuin kiivauden yläpuolelle.\n\nSellaisina hetkinä hänen toiminnallaan on johtotähti, joka tuikkii\nkoko valaisevassa kirkkaudessaan, hänen synnynnäinen, epäitsekäs, syvä\noikeudentuntonsa. Tämä nainen, joka pitää hänestä yhtä paljon kuin hän\nnaisesta, sinkoaa nyt hänelle sanoja, joiden varmasti tietää loukkaavan\nhäntä verisesti, ja hän tiedustaa itseltään, millä hän on voinut\nloukata _naista_ niin syvästi, ja käsittää syyn: toinen on osoittanut\nhänelle luottamusta, ehkä suurempaa kuin osoittaa sielunhoitajalleen,\npaljastanut hänelle epätäydellisyytensä, vienyt hänet omantuntonsa\npimeimpään salakammioon ja havainnut, ettei hän, piispa, hänen ja hänen\nmiehensä ystävä, ansainnut tätä luottamusta. Hän astelee jonkun aikaa\nverkkaisesti edestakaisin lattialla ja virkkaa sitten:\n\n— Teen sinun mieliksesi, Helga Magnuksentytär tällä kertaa, jos sinä\nsillä aikaa, kun hän on sinun talossasi, vastaat minulle siitä, ettei\nheidän välillään ole minkäänlaisia kohtauksia, ei kirjeenvaihtoa eikä\nminkäänlaista yhteyttä, ystävyyteni menettämisen uhalla.\n\n— Kyllä, vastaa Helga ainoastaan, väsyneenä.\n\nSenjälkeen piispa istuutuu pöytänsä ääreen ja määrää päivän, jona\nRagnheidurin pitää olla täällä Skalholtissa synninpäästöä varten,\nkolmantena sunnuntaina pääsiäisestä, huhtikuun kahdentenakymmenentenä\npäivänä. Hänen siis täytyy saapua tänne viimeistään perjantaina,\nhuhtikuun kahdeksantenatoista päivänä.\n\nErästä seikkaa piispa vielä kysyy — tuliko Ragnheidur syksyllä omasta\naloitteestaan Helgan puheille pyytämään häntä ottamaan hänet luoksensa.\nKun Helga vastaa tähän kielteisesti, ei hän tiedusta enää muuta.\nHän tuumii mielessään Helgan kenties kuulleen ilkeitä huhuja heidän\nyhdessäolostaan täällä kotosalla ja sentähden tahtoneen erottaa heidät.\n\nPiispan suureksi kummastukseksi matrona ei aio jäädä vieraisille, vaan\ntahtoo palata kotiinsa samana iltana.\n\nHän saapuu kotiin myöhään, sysipimeässä, ja puhelee Ragnheidurin\nkanssa, mainiten tälle vain, kuinka kauan hän nyt saa olla täällä ja\nmillaisiin ehtoihin Helgan oli täytynyt suostua.\n\n— Silloin on pakotus tuntunut teistä ankaralta, rakas sukulainen,\nvirkkaa Ragnheidur, sillä silloin lupasitte pois onneni.\n\nHelga nousee seisoalleen. Hän suuntaa nyt sen kovuuden, jota häneen on\ntänään kohdistettu, Ragnheiduriin, ei välitä vähääkään hänen tilastaan,\nRagnheidur saa olla ilman hänen hyvää yötänsä, virua unettomana koko\nyön, jos niin tahtoo.\n\n— Silloin ei onnesi ole suuri, Ragnheidur-kulta, eikä kenties\nsenarvoinen, että ratsastin Skalholtiin, lausuu emäntä raskaan\nkatkerasti, poistuen huoneesta.\n\nRagnheidur lepää yksin vuoteessaan loukkautuneena ja häpeissään. Hän ei\ntiedä, millainen taistelu hänen sukulaisensa on täytynyt kestää tänä\npäivänä.\n\nHelga Magnuksentytär käy heti vuoteeseen. Hän kaipaa lepoa kipeästi.\n\n\n\nV\n\n\nDadi Halldorinpoika ei olisi tarvinnut veljensä neuvoa lähteä\ntoistaiseksi pois kotoa. Jo seuraavana aamuna sen jälkeen, kun papit\nolivat tuoneet hänen isälleen ikävät uutiset, joutui vanha rovasti\nniin pian kuin isä ja poika kohtasivat toisensa pihalla, silmittömän\nraivon valtaan ja karkasi poikansa kimppuun, suorittaen salamannopean,\nhyvin lasketun petoeläimenponnahduksen. Se kävi Dadiin yhtä pahasti\nkuin häntä kummastutti, kuinka paljon voimia hänen täytyisi käyttää\nhillitäkseen isäänsä. Sittenkun vanhus ei enää voinut liikuttaa\nkäsivarsiaan, taivuttautui hän taaksepäin välttyäkseen koskettamasta\npoikansa sileitä kasvoja; ainoastaan hänen päänsä näytti elävän, hänen\nsuunsa oli vaahdossa, jota valui hänen leukaansa peittävää harvaa\npartaa pitkin.\n\nSira Halldor oli nuoruudessaan ollut joustavajäseninen, ja se oli\nhänelle nyt eduksi. Hän salli ruumiinsa jokaisen lihaksen herpautua,\nvaipui polvilleen, pisti oikean jalkansa Dadin säärien väliin muka\nsäilyttääkseen tasapainonsa, samalla kun hän edelleen kallistausi\ntaaksepäin, joten Dadin täytyi heikentää asentoaan estämällä häntä\nkaatumasta. Mutta vasemmalla jalallaan vanhus seisoi tanakasti,\nsai yhtäkkiä poikansa lanteelleen ja paiskasi hänet vääntöheitolla\nlokaan. Hän korahti ruumiillisesta mielihyvästä ja syöksyi uudelleen\npoikansa kimppuun, ennenkuin tämä oli vielä ehtinyt täydelleen nousta\npystyyn; vähän aikaa he kieriskelivät märällä pihalla, ennenkuin heidän\nkummankin onnistui nousta pystyyn. Mutta silloin he eivät enää olleet\nkahden kesken. Halldora Einarintytär seisoi vapisevana käytäväkivillä\nja komensi palvelijoitaan erottamaan heidät toisistaan. Rovasti huitoi\nkäsiään, sinkautti pannajulistuksen poikaansa vastaan ja käski tämän\nlähteä pois kotoa. Dadi meni omaan huoneeseensa.\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin seisoi hänen äitinsä ovella.\n\n— Ratsusi on satuloituna pihalla, ilmoitti hän jäykästi.\n\nMutta sitten kovuus hetkiseksi väistyi.\n\n— Minne olet ajatellut lähteä? tiedusti hän.\n\n— Se kai on teistä samantekevä, äiti, vastasi Dadi.\n\nHän ei itse asiassa olisi voinut vastata äitinsä kysymykseen. Varmimman\nturvapaikan hän arveli löytävänsä sukulaisensa sira Jon Dadinpojan\nluota, vaikka hän ei suinkaan voinut olla varma hyvästä vastaanotosta.\nMutta ennen kaikkea sai matkan pituus hänet epäröimään sen päätöksen\ntekoa. Hän ei voinut tyyten paeta Ölfusiin tietämättä kerrassaan mitään\nRagnheidurin oloista — palaaminen sieltä oli vaivaloista. Niinpä hänen\nedessään oli se ankara pakko, että hänen täytyisi suunnata kulkunsa\nBraidratungaan aivan vastoin Ragnheidurin ohjeita, jotta he kerta\nkaikkiaan voisivat tehdä ratkaisevan päätöksen asiassaan.\n\n— Ratsasta sinä Midfelliin, kehoitti Halldora Einarintytär, ja vie Ari\nMagnuksenpojalle ja hänen vaimolleen terveiseni. He eivät epää sinulta\nasuinsijaa toistaiseksi.\n\nSitten hän poistui.\n\nDadi noudatti äitinsä neuvoa. Se oli tällä hetkellä paras ratkaisu.\nMidfell oli ainoastaan lyhyen matkan päässä etelään Hrunista, vanha\nrälssitila, laajin päätila seudulla, niin laaja, että se pitkiä aikoja\noli ollut jaettuna kahden suurtalonpojan kesken. Toinen näistä, se,\njonka luokse Dadi nyt pyrki, oli valamiesoikeuden jäsen ja kuuluisa\nlakimies, ja hänen vaimonsa oli Dadin äidin likeinen sukulainen. Ari\nMagnuksenpoika oli ainoa kyllin riippumaton ja mahtava mies seudulla\npystyäkseen vastustamaan piispan valtaa, jos se kävisi tarpeelliseksi,\nmikä ei suinkaan ollut todennäköistä, niin pian kuin piispan tietoon\ntulisi, että isä oli häätänyt Dadin pois kotoa, sillä joskaan\nBrynjolfur Sveininpoika ei ollut pehmeäkätinen vihamiehilleen, ei hän\nollut pikkumainen.\n\nDadi otettiin hyvin vastaan Midfellissä, jossa hänelle suotiin rajaton\noleskelulupa, kunnes hänen asiansa saataisiin lopulliseen päätökseen.\nMutta jokainen kulunut päivä teki Dadin epätoivoisen levottomaksi. Hän\nei tiennyt mitään Helga Magnuksentyttären käynnistä Skalholtissa eikä\nkäsittänyt, miten Ragnheidur saattoi pitää häntä tällaisessa tuskassa\npäivästä päivään, viikosta viikkoon lähettämättä hänelle sanaa, joka\nvapauttaisi hänet tästä kidutuksesta, tästä Ragnheidurin tulevaisuuden\nherättämästä mielenahdistuksesta, tästä hirvittävästä, lamauttavasta\ntoimettomuudesta.\n\nBraidratungassa kävi Ragnheidur omasta puolestaan samaa epätoivoista\ntaistelua olemassaolonsa tyhjyyttä vastaan. Elämä oli alkanut\nmuistuttaa vihollista, joka ei uskalla lähestyä ampumamatkan päähän.\nSittenkun Helgan oli ollut pakko evätä häneltä kaikki keinot sanoman\nlähettämiseksi Dadille, oli hän vakavissaan alkanut miettiä, eikö hänen\nmieluummin pitäisi heti hylätä Helgan neuvo, uhmailla häntä ja koko\nmaailmaa sekä paeta Midfelliin Dadin luokse — hän oli kuullut Dadin nyt\nolevan siellä.\n\nHän oli nyt toista viikkoa jalkeilla, terve kuin susi ja uhkui\ntaisteluhalua ja uhmaa. Mutta sen tehdäkseen hänen täytyisi vieroittaa\nlapsi. Tässä kohdassa hänen päättäväisyytensä petti. Hän ei voinut\naloittaa. Hän oli niitä naisia, jotka rintojensa ollessa täysinäiset\ntuntevat sanoinkuvaamatonta ruumiillista hyvinvointia siitä\nsilmänräpäyksestä alkaen, jolloin lapsen suu tarttuu heidän rintaansa,\nsiihen saakka, kunnes se kylliksi saatuaan hellittää sen irti.\n\nJa kuitenkin hänen oli paha olla. Se oli sellainen tunne, jossa\nrakkaus, äidinrakkaus ja itsekkyys kävivät taistelua toisiaan vastaan.\nJos Dadi nyt olisi voinut olla hänen luonaan, ei yksikään nainen olisi\nonnellisempi kuin hän. Mutta loitolla Dadista, jolloin Dadin ajatusten\nja voinnin läheisen tuntemuksen korvasivat yksipuoliset, yhäti\ntoistetut arvailut, yhäti vastaamatta jäävät kysymykset, oli hänen,\nvaikka lapsi olikin hänen rinnallaan, helmassaan, käsivarsillaan,\nkehdossa hänen vuoteensa vieressä, paha olla, hirvittävän paha olla.\n\nMutta sitten sattui iloinen ja täysin odottamaton tapaus. Ankara\ntalvi, jota oli kestänyt adventin edeltä goa-kuun keskivaiheille\nlumisohjoineen tai pakkasineen melkein yhteen menoon, näytti äkkiä\nlempeitä kasvoja. Sää leutoni, ja jäät lähtivät. Ja sinä ajankohtana,\nmaaliskuun ensimmäisen viikon jälkeen, jolloin lumi ei laskeutunut\nmaahan lumena, vaan leijaili ilmassa niin kevyinä, kalvomaisen ohuina\nhiutaleina, ettei maa niistä valjennut, vaan paisui vedestä, puhelivat\nbraidratungalaiset, että nyt olisi täällä kartanossa yksitoikkoisempaa\ntulevien viikkojen aikana, nyt olivat molemmat joet tulvillaan.\nValkojoki itäpuolella, Tunge-joki lännessä, ei kumpaakaan pitkin voinut\nnyt ratsastaa, kummankin väylä oli vapaa jäistä ja kohisi koskena.\nMutta hyvä oli, että Jumala nyt lievensi tiukkaa pakkasta.\n\nJuuri sinä yönä, hiljaisena, märkänä, sysimustana maaliskuun yönä,\nkaikkien nukkuessa sikeässä unessa, heräävät Ragnheidur ja Elin melkein\nsamanaikaisesti olematta heti selvillä siitä, mikä heidät herätti.\n\n— Jumalan rauhaa! toivottaa kumea, hiljainen ääni ikkunan luota.\n\n— Ääni kuului ikkunaluukulta, sanovat he molemmat samalla kertaa\nvarmistuakseen siitä, että olivat kuulleet oikein.\n\nJa molemmat he ponnahtavat pois vuoteesta yhtä aikaa.\n\n— Kuka on ulkona? huutaa Ragnheidur ikkunan ääressä.\n\n— Dadi Halldorinpoika, vastataan hänen korvaansa ikkunaruudun takaa.\n\nRagnheiduriita pääsee hiljainen riemunhuudahdus.\n\n— Tulen heti ulos luoksesi! huudahtaa hän ikkunasta.\n\nHän löytää välttämättömimmät vaatekappaleensa pimeässä, vaipan, sukat\nja kengät, ja kun Elin sytyttää pöydällä olevan kynttilän, seisoo\nhänkin samat vaatekappaleet yllänsä. Mutta kietoessaan huivin kaulaansa\nElin virkkaa:\n\n— Minä menen herättämään äidin, Ragnheidur, olen luvannut sen hänelle.\n\n— Jumalan armon tähden älä herätä ketään muuta! pyytää Ragnheidur. Se\non hyvin tärkeätä.\n\nMuutamia sekunteja myöhemmin lepää Thordur Dadinpoika yksin huoneessa,\nnukkuen kolmen viikon vanhana syvässä varjossa, sillä pöydällä\nlepattavan talikynttilän himmeä valo ei ulotu kehtoon.\n\nRagnheidur vetää Dadin huoneeseen, mutta jo kynnyksellä hän hellittää\ntulijan käden, tarttuu kynttilään ja pitelee sitä nukkuvan lapsen\npään kohdalla. Kumpikaan heistä ei saa sanaakaan suustansa. Mutta\nheti kun Dadi hapuilee hänen kättänsä, laskee hän kynttilän pois, ja\ntakertuu Dadin likomärkään ratsastusvaippaan. Taaskin nämä väkevät\nkäsivarret hänen hartioittensa ympärillä! Taaskin tämä tuoksuava\ntukka hänen, Dadin, suun, sierainten, posken ja silmäripsien likellä!\nHe seisovat pystyssä lattialla: heidän ruumiinsa, heidän sielunsa\novat kuin kaksi juoksevaa metallivirtaa, jotka sulautuvat yhteen,\njähmettyvät yhteen. Sitten on kaikki ohitse. He erottavat askelia\neteisestä. He riistäytyvät väkisin eroon toisistaan, kiskoutuvat irti\nomasta itsestään ja seisovat keskellä lattiaa Elinin astuessa sisälle,\nerillään toisistaan, tuntien onttoa, ruumiillista kipua.\n\nElin Hakonintytär kehoittaa Dadia riisumaan ratsastusvaippansa ja\nryhtyy sytyttämään useampia kynttilöitä tupaan; Dadi ja Ragnheidur\npoistuvat pimeän uunituvan lävitse eteiseen, jossa on vaatenauloja.\nTäällä Ragnheidur painautuu Dadia vasten ja kuiskaa:\n\n— Tiukemmin, Dadi, niin kauan kuin olemme kahden kesken! Anna sen\nkoskea, minä en huuda. Jumala tietää, milloin saamme nähdä toisemme\nseuraavan kerran.\n\nNyt heitä ei häiritse Elin, vaan Helga Magnuksentytär; he kuulevat\nhänen askelensa ja kiiruhtavat sisälle.\n\nHän vastaa Dadin tervehdykseen kuivasti eikä keholta häntä istuutumaan.\nHe jäävät kaikki neljä seisomaan lattialle sen ajaksi, mitä nyt\ntapahtuu.\n\n— Sinä et ole katsonut tarpeelliseksi, huomauttaa hän Dadille, pitää\nmääräämiäni ehtoja.\n\n— En tiedä, vastaa Dadi, olenko taipuvaisempi rikkomaan sanani\nkuin muutkaan miehet, vaikka osalleni langennut kohtalo voi saada\nasian siltä näyttämään. Toista kertaa en tänne saavu vastoin teidän\ntahtoanne, jalo matrona. Mutta olin alkanut epäillä, voiko Ragnheidur\nlähettää minulle sanaa täältä Braidratungasta, enkä tietänyt, minne\nhän täältä lähtee. En voinut enää kauempaa varrota, vaan minun täytyi\nsaada keskustella hänen kanssaan. Koko tulevaisuutemme riippuu siitä,\nmitä nyt päätämme — ja ennen kaikkea siitä, että te suotte meille luvan\npuhella keskenämme lyhyen hetken.\n\nHelga pahastuu näistä sanoista — näistä kohteliaassa muodossa\nlausutuista sanoista sellaisella hetkellä, jolloin hän ei vaadi\nDadia osoittamaan kohteliaisuutta, vaan miehekkyyttä: miehekästä\nsananpitämistä, lujuutta ja järkeä. Kenties Helga olisi suuttunut,\nolisipa Dadi sanonut mitä tahansa, sillä ylimpänä hänen mielessään\non hänen piispalle antamansa lupaus. Hän lausuu voimakkaasti ja\npainokkaasti:\n\n— Täällä ei tapahdu salaisia keskusteluja teidän välillänne minun\ntietämättäni. Ja sanon sinulle, Dadi Halldorinpoika: jollei sinun\nonnistukaan tajuta, että tämä vierailusi on teille molemmille\nonnettomin askel, mitä tähän päivään asti olet astunut, niin\nsydämessäsi tiedät tännetulosi saattavan minut vaikeuteen, joka tuntuu\nminusta sekä pahalta että ansaitsemattomalta sinun taholtasi tulleena.\n\nHelga ei enää malta seisoa paikallaan, vaan alkaa kävellä edestakaisin\nlattialla. Hän tietää nyt lausuneensa sanat, joita Ragnheidur ei ehkä\nanna anteeksi. Mutta hänen kärsivällisyytensä on kovalla koetuksella.\nKohtalon täytyy nyt saada kulkea omaa rataansa, jollei Ragnheidur\nymmärrä antaa arvoa sille, mitä hän on tehnyt hänen puolestaan.\n\nRagnheidur seisoo käsivarret ristissä selän takana, samalla kun hänen\nrintansa kohoilee ja laskeutuu vaipan alla. Jopa Elinkin seisoo kuin\ntulisilla hiilillä. Ainoastaan Dadi on täysin tyyni.\n\n— Te tuomitsette minua ankarasti, emäntä, virkkaa hän. Mutta tiukasti\ntuntuisi teistä itsestännekin hätä pakottavan, jos olisitte valmis\npanemaan henkenne alttiiksi kaksi kertaa samana yönä.\n\nHelga pysähtyy tuokioksi ja katsoo häneen, odottaen tarkempaa\nselitystä, horjuen epäilyksen ja halveksumisen välillä. Sitten hän\nalkaa jälleen kävellä edestakaisin.\n\n— Tulin ratsain läntistä jokea, kertoo Dadi, ja poistun sen poikki\nsamalla tavoin lyhyen ajan kuluttua.\n\nKaikki kolme naista suuntaavat yhtä aikaa silmänsä Dadi\nHalldorinpoikaan. Senjälkeen Ragnheidur astuu hänen luoksensa ja pistää\näänettömästi kätensä hänen kainaloonsa. Ragnheidur on kalmankalpea\nja puristaa hänen käsivarttaan tiukasti itseään vasten, muistaen nyt\nheidän lyhyestä oleskelustaan eteisessä, että Dadin nuttu oli melkein\nyhtä märkä kuin hänen ratsastusvaippansakin.\n\n— Ei kukaan saa tietää mitään täälläkäynnistäni, jatkaa Dadi. Yö on\nsysimusta, hevoseni on kiinni vallikäytävän veräjässä, ja minä tulin\ntänne hiljaa.\n\nHelga ei suinkaan ole tällä autettu pois vaikeasta asemastaan, sillä\nmiten hän, kristitty ihminen, voisi toivoa tai edes sallia, että hänen\nvastenmielinen vieraansa menisi jälleen ratsain Valkojoen poikki\nkohisevassa tulvassa ja yön pimeydessä? Mutta Dadi on ratsain tullut\nValkojoen poikki varman kuoleman leijaillessa päänsä kohdalla, hän on\ntehnyt sen ja aikoo tehdä sen uudelleen, jotta hänen ei tarvitsisi\nluottaa lautturien vaiteliaisuuteen, hän on tehnyt sen ja aikoo\ntehdä sen toistamiseen, jotta ei mitään tihkuisi julkisuuteen hänen\nkäynnistään, jotta hän ja he kaikki säästyisivät uusilta vaikeuksilta.\nJa tuossa seisoo Ragnheidur, varmana hän seisoo Dadin vieressä. Onko\nihmekään, että Ragnheidur rakastaa tätä miestä?\n\n— Sytytä kynttilät tupaan palamaan! käskee Helga tytärtään soinnuttoman\npäättävästi.\n\nDadille ja Ragnheidurille hän virkkaa:\n\n— Istuutukaa tuohon sänkyyn ja puhelkaa asioistanne! Siihen minä en\nsekaannu. Mutta siinä suhteessa luotan teihin molempiin, sinuun, Dadi,\nja sinuun, Ragnheidur, että heti jälkeenpäin ilmaisette minulle, niistä\nolette sopineet, ilman minkäänlaista vilppiä ja juonta. Siitä nimittäin\nriippuu, saako Ragnheidur olla vielä päivääkään minun tuvissani. Sen\nsanon teille etukäteen ja samanlaista vilpittömyyttä vaadin teiltä\nsillä uhalla, että muutoin rikkoutuu ystävyyteni perinpohjaisesti ja\nkoko elämäni ajaksi. Jätän oven uunitupaan siksi aikaa avoimeksi.\n\nJa niiden sanojen jälkeen Helga Magnuksentytär poistuu. Hän\nistuutuu etuhuoneen pöydän ääreen, ja pian istuvat siellä äiti ja\ntytär yhdessä, ommellen ja puhellen katkonaisesti, sisähuoneesta\nkantautuvien, puolittain kuiskaamalla lausuttujen sanojen sorinan\nollessa hajanaisena, mutta tehokkaana säestyksenä Helgan pelokkaille\naavistuksille.\n\nAluksi Ragnheidur on kuuntelevana puolena, mutta kuitenkin huonona\nkuuntelijana. Hänestä ovat nämä silmänräpäykset hänen istuessaan\nvierekkäin Dadin kanssa viisikuukautisen eron jälkeen, niin rikkaat,\nettä ainoastaan avonainen ovi nyt hämää hänen onneaan. Nyt, kun\nDadi kertoo hänelle, kuinka hellästi hän on ikävöinyt Ragnheiduria\nkoko ajan. Nyt, kun hänen, Ragnheidurin, täytyy yhtenään painautua\ntiukemmin hänen poskeaan vasten, koska hän on pieni ja Dadi on suuri.\nHän ei vastaa mitään Dadin siilien tarjoukseen, että jos hän on tehnyt\npäätöksensä tässä asiassa, on hän, Dadi, valmis alistumaan hänen\ntahtoonsa ehdottomasti, minkä keinon hän valitseekin. Hän istuutuu\nDadin polvelle ja tuntuu vihdoin mielivän unohtaa avoimen oven. Nyt\nkuten aikaisemminkin täytyy juuri Dadin olla »järkevämpi». Hän tarttuu\nRagnheidurin molempiin käsiin ja sanoo:\n\n— Aika kuluu, rakas Ragnheidur, emmekä tiedä, milloin saamme puhella\nkeskenämme seuraavan kerran. Mutta ainoallakaan Islannin seudulla ei\nmeille suoda rauhaa, jos olemme kirkon pannassa, emme saa asuinsijaa\nemmekä toimeentuloa. Emme myöskään saa ainoatakaan kauppamiestä\nkuljettamaan meitä pois tästä maasta, kun asiat ovat näin, joskin\nsukulaiseni mahdollisesti tahtoisivat minua auttaa. Ja vaikka kukaan\nei vielä tiedä, mitä isäsi on tässä suhteessa päättänyt, ei hänen\nensimmäinen toimenpiteensä viittaa sovinnolliseen mielialaan: tahtoa\nerottaa sinut lapsesta. Minun isäni kanssa on hän tähän asti suorastaan\nkieltäytynyt puhumasta.\n\nRagnheidur hypähtää Dadin polvelta joustavana kuin vipu ja istuutuu\nhänen viereensä. Kahdenkymmenen ikäisenä ei hän ole saanut\nkylliksi kokemuksia osatakseen pelätä, että heidän rakkautensa\njäähtyy vastoinkäymisissä, vaikkapa vastoinkäyminen muuttuisi\nJumalan ja ihmisten kiroukseksi. Hän uskoo Hallgrimus Peturinpojan\nelämänkokemukseen, mutta se ei herätä hänessä varmuutta, sillä Dadi\nja hän ovat poikkeuksia, heidän rakkaudellaan ei ole esikuvaa.\nVarovaiseksi, enemmän kuin varovaiseksi häntä ei nyt tee epäluottamus\nheidän rakkauttaan kohtaan, se ei tee hänen sanojaan ja menettelyään\nhenkiseksi voimankoetukseksi. Sen tekee hänen suonissaan virtaava\nylpeä, uhmaileva veri, hänen, päällikön tyttären. Hän ei ole vetänyt\nDadia rintaansa vasten myöhemmin tarjotakseen hänelle nöyryyttäviä ja\nkurjia elinehtoja rinnallaan. Ragnheidur alkaa puhua:\n\n— Aina siitä saakka, kun isäni pakotti minut valalle, en ole\nsilmänräpäykseksikään unohtanut, että tästä pakotuksesta tulee hänen\nmaksaa raskaasti. Hän saa valita oman tahtonsa ja minun tahtoni\nvälillä, mutta minun tahtoni merkitsee minun elämääni, sen hän saa\ntodeta. Enempää ei kukaan voi maksaa, mutta minusta lopputulos on\nepäilemätön. Täällä Braidratungassa on ollut hetkiä, joina olen\niloinnut tästä minun ja isäni välisestä kamppailusta...\n\nDadi keskeyttää hänet, Dadissa ei ole hänen pelotonta rohkeuttaan.\nHän huomauttaa Ragnheidurille, että ennenkuin he saavat keskustella\nuudelleen keskenään, ja jopa ennenkuin piispankaan mieleen johtuu\npuhella hänen, Ragnheidurin, kanssa, voi hän ehkä vastata hänen,\nDadin, isän tekemään sovinnontarjoukseen esittämällä hänelle, Dadille,\nsellaiset ehdot, joita ei voi hyväksyä. Hän saattaa vaatia Dadia\nluopumaan kaikesta perintöoikeudesta vanhempiensa omaisuuteen, hän\nsaattaa vaatia häntä muuttamaan toiseen piirikuntaan, kenties tyyten\npois koko hiippakunnasta, kukapa tietää, mitä hän saattaa vaatia.\nAnnettuja lupauksia ei voi peruuttaa, ja juuri siitä heidän nyt täytyy\nsopia: millaisiin Ragnheidurin isän taholta esitettäviin ehtoihin hän,\nDadi, voi suostua?\n\nJos Dadi on aikaisemmin luullut, ettei Ragnheidurin väkevään\ntaisteluhaluun liittynyt kovinkaan suurta kaukonäköisyyttä, havaitsee\nhän nyt, kun toinen vastaa hänen kysymykseensä, tehneensä hänelle\nvääryyttä. Hänen sanoistaan ei ainoastaan huo'u voittavaa voimaa,\nvaan lisäksi Dadia nyt hämmästyttää hänen vastauksessaan piilevä\nmaltillinen, ymmärtäväinen ja uhrautuvainen harkinta. Ja hänen\nvastauksensa on seuraava:\n\nHän tuntee isänsä liian hyvin voidakseen olla käsittämättä, että hänen\nisää kohtaan osoittamansa uppiniskaisuuden jälkeen he eivät pääse\nmihinkään osoittamalla hänelle lisää uppiniskaisuutta. Heidän täytyy\ntyytyä kaikkiin hänen asettamiinsa ehtoihin, olivatpa ne kuinkakin\nankarat. Kaikkiin paitsi yhtä, jota tuskin asetetaan: kumpikaan heistä\nei saa sallia lähettää itseään pois maasta. He molemmat tietävät, että\nheidän kohtalonsa on täydelleen ja rajattomasti hänen isänsä vallassa,\nja jolleivät he alistu siihen nurkumatta, koituu se vain vahingoksi\nheille itselleen, kaikille kolmelle, myöskin pikku Thordurille.\nTätä valtaa hän, Ragnheidur, ei nimittäin pysty murtamaan, Mutta\nsen taivuttamiseen hän kykenee, ja sen hän mielii tehdä. Sitkeillä,\nverkkaisilla, jokapäiväisillä otteilla. Isän on pakko antaa perään,\nmieluimmin itsensä tarjota hänelle, Ragnheidurille, sovintoa, mutta\njollei muulla tavoin, täytyy hänen antaa perään itse sitä huomaamatta.\nHe ovat nuoria, ja hänellä on jäntevä tahto. Saattaa käydä niin, että\nkuluu kesä ja myöskin seuraava talvi —\n\n— Mutta sen lupaan sinulle, Dadi, lopettaa hän kädet toisen kaulassa,\nettä ennenkuin on kulunut kaksi talvea tästä yöstä laskien, olemme me\noikeassa avioliitossa Jumalan ja ihmisten edessä.\n\n— Jumala olkoon kiitetty siitä, että tulin! huoahtaa Dadi.\n\nMutta äkkiä hän vaikenee. Ragnheidur tiedustaa, mitä hän miettii.\n\nOh, ei se ole mitään. Se on vain sitä, että nyt eivät kaikki usko\nRagnheidurin valaan. Mutta he ovat yksimielisiä siitä, että he vielä\nsaattavat totuuden julki.\n\n— Niin, ja se tehdään niin, että se tehoaa, vakuuttaa Ragnheidur.\n\nEtuhuoneesta kuuluu tuolien kahinaa. Dadi nousee seisomaan.\n\n— Sinun täytyy nähdä hänet valveilla, virkkaa hän. Helga väittää hänen\nsaavan minun silmäni. Mutta minä en sitä usko, hänellä on tummansiniset\nsilmät kuten sinullakin.\n\n— Niin on kaikilla pikku lapsilla.\n\n— Kaikilla pikku lapsilla, kertaa Ragnheidur, naurahtaen. Mitä\nhölynpölyä, Dadi?\n\nHän siirtyy hymyillen kehdon luokse, ottaa lapsen syliinsä ja hieroo\nposkeaan sen pehmeää ihoa vasten, kunnes se aukaisee silmänsä,\nparkaisten säikähtyneenä.\n\nÄiti ja tytär astuvat sisälle, neitsyt Elin pannaan viihdyttämään\npienokaista uneen, kun taas muut istuutuvat kolmisin toisen tuvan\npöydän ääreen, missä Ragnheidur selostaa Helgalle keskustelun tuloksen:\nSiihen saakka, kunnes Ragnheidur on jälleen kotonaan Skalholtissa, ei\nhän eikä Dadi yritäkään järjestää kohtaamista eikä lähettää toisilleen\nminkäänlaista tiedonantoa, kirjeellistä tai suullista. He jättävät\nasiansa toistaiseksi Ragnheidurin isän ratkaistavaksi ja alistuvat\nsiihen ratkaisuun, tulipa siitä millainen tahansa, paitsi siinä\ntapauksessa, että hän vaatii jompaakumpaa lähtemään pois maasta.\nVastapainoksi he vaativat Helgaa pitämään tätä täydelleen heidän\nkolmen välisenä luottamuksellisena asiana. Ragnheidur ottaa kyllä\nsynninpäästön salavuoteudesta, mutta kaikkien väärää valaa koskevien\nhuhujen tukahduttamiseksi he kumpikin tekevät kaikki, mitä tehdä voi.\n\nTätä keskustelun tulosta Helga pitää hyvänä ja järkevänä. Mutta\nkuitenkaan ei ole varma, eikö Dadi ole huonontanut heidän asiaansa\nkäynnillään, sillä sitä ei voida pitää salassa, hänen täytyy jäädä\ntänne yöksi.\n\n— Minä saan maljan maitoa juodakseni luonanne, matrona Helga, vastaa\nDadi, ja aimo sylyksen heiniä Jarpelle, emmekä sitten enää tuhlaa\nsanoja yöpymisestäni.\n\n— Tulitko joen yli niin syvältä kohdalta, että sinun täytyi uida? kysyi\nRagnheidur.\n\nDadi hymyilee tälle hieman lapselliselle kysymykselle.\n\n— Kyllä, myöntää hän, mutta tunnen Valkojoen kuin viisi sormeani.\n\n— Jää tänne yöksi, Dadi! pyytää Ragnheidur.\n\nHän tietää hyvin, ettei Dadi nyt tahdo millään tavoin antautua\nturhaan vaaraan. Mutta hän ei ole unohtanut, mitä Dadi sanoi Helga\nMagnuksentyttärelle kohta tultuaan.\n\nDadi hymyilee hyväntahtoisesti.\n\n— Koska kerran joen ylitse päästiin tännepäin, vakuuttaa hän, niin\nJarpe kyllä toimittaa meidät molemmat takaisin itärannalle. Ratsastan\nhietasärkkien pohjoispuolitse ja menen joen poikki kahlaamon\nyläpuolella. Virta jakautuu itäisen saaren luona, siellä ylettyvät\nJarpen jalat pohjaan, ja silloin on kaikki hyvin.\n\nHän puhuu tosin näin rauhoittaakseen Ragnheiduria, mutta hänen\nkuvauksensa kuulostaa suorastaan uhkarohkealta, joten toinen toistaa\npyyntönsä kahta innokkaammin:\n\n— Jää tänne yöksi, Dadi!\n\nDadi katsoo häneen. Hänen kaulansa ja kasvojensa alaosa ovat\ntulipunaiset. Dadin parta on ajelematta, se on ärsyttänyt Ragnheidurin\nihoa. Hän ponnahtaa pystyyn.\n\n— Et saa pyytää minua rikkomaan kunnian vaatimuksia vastaan. Tänä yönä\nsaan itse määrätä omat tekoni.\n\nViimeiset sanat ovat purevat. Ragnheidurin väri muuttuu.\n\n— Minulle ei tästä päivästä koidu hupainen, valittaa hän.\n\n— Minäkin tahtoisin mieluimmin sinun jäävän tänne yöksi, sekautuu Helga\nMagnuksentytär puheeseen.\n\nDadin täytyy turvautua tiukkaan vastaukseen myöskin Helgalle.\n\n— Tiedän missä lato on, virkkaa hän, mutta maitokammionne\nsijaitsemispaikkaa en tunne, emäntä.\n\nNeitsyt Elin noutaa maidon. Ja vähän senjälkeen Dadi ja Ragnheidur\nsaavat toivottaa toisilleen kahdenkeskiset jäähyväiset eteisessä.\nEdellisen täytyy kiskoutua irti toisen syleilystä.\n\nNeitsyt Elin käy vuoteeseen, ja hänen vaivuttuaan uneen Ragnheidur\npukeutuu täydellisesti ja kävelee edestakaisin uunituvassa aina aamuun\nsaakka edes kertaakaan istahtamatta.\n\nTalonväen alkaessa nousta jalkeille astuu Helga Magnuksentytär sisälle.\n\n— Lähetin Jon Olafinpojan Midfelliin, ilmoittaa hän, viemään\nvuokralaskelmaa siellä läheisyydessä sijaitsevasta pienestä talosta\nja pyysin häntä tuomaan sen minulle takaisin varustettuna Ari\nMagnuksenpojan ja Dadi Halldorinpojan omakätisellä todistuksella...\n\nSuurimman osan päivää Ragnheidur istuu pylväsluhdissa, korkean ikkunan\nääressä, josta näkyy itäänpäin. Hämärän tullessa hän ei vielä ole\nnähnyt merkkiäkään Jon Olafinpojasta. Neitsyt Elin astuu sisälle, hän\nei saa lasta rauhoittumaan, se parkuu taukoamatta nälästä. Ragnheidur\njuoksee Saksalaistaloon ja ottaa sen rinnalleen. Mutta kerran toisensa\njälkeen pienokainen keskeyttää syömisen ja itkee vain edelleen. Onko\nse sairas vai tunteeko se jollakin salaperäisellä tavalla vaivaa\nRagnheidurin mieltä repivästä rauhattomuudesta? Niin, se on nälkäinen\neikä tahdo syödä, sen täytyy olla kipeä. Kaikki hänen hyväilynsä ovat\ntuloksettomia. Kuluu likemmä tunti, ennenkuin lapsi jälleen tyyntyy\nja lepää kehdossaan kylläisenä ja nukkuvana. Silloin hän huomaa,\nettä hänen suuri levottomuutensa on väistynyt pienokaisen herättämän\nläheisen huolen tieltä. Nyt se palaa kahta väkevämpänä. Hän istuu\ntylsänä vuoteessaan, ja hänen kätensä puristuvat kerran toisensa\njälkeen sängynlaitaan, mutta silti hän ei nouse pystyyn. Hänen täytyy\nsysätä sänkyä sivulle päästäkseen nousemaan, ja juuri tätä mitätöntä\nponnistusta hän jostakin selittämättömästä syystä kaihtaa.\n\nSitten tulee Helga Magnuksentytär sisälle kädessään paperi, jonka hän\nojentaa Ragnheidurille levitettynä. Toinen hypähtää seisomaan ja lukee\nDadin nimen liuskan alareunasta.\n\n— Hän puheli itse Dadin kanssa, ilmoittaa Helga.\n\nMutta samassa hänen täytyy tukemalla auttaa nuorta naista, jolle hän on\ntuonut ilahduttavan sanomansa, vuoteeseen. Ragnheidur Brynjolfintytär\nitkee painautuneena hänen rintaansa vasten ensimmäisen ja ainoan kerran\nelämässään.\n\n\n\nVI\n\n\nSira Arni Halldorinpoika oli hartaasti pyytänyt isäänsä, ettei\ntämä ratsastaisi Skalholtiin, ennenkuin piispa taipuisi antamaan\nsuostumuksensa tähän vierailuun. Tämä vanha kunnianmies halusi\nlähettää kirjallisen sovinnontarjouksen jo heti onnettoman poikansa\ntunnustuksen mukana. Mutta sinä lyhyenä aikana, jonka papit voivat\nvarrota, oli sira Halldor vielä niin järkkynyt äkillisestä iskusta,\nettei hän mitenkään kyennyt sanelemaan sellaista kirjettä. Hän pyysi\nsilloin poikaansa Arnia esittämään nöyrän anomuksen ja kehoituksen\nmestari Brynjolfurille, että hän saisi piispan määräämänä päivänä tulla\nkeskustelemaan viimemainitun kanssa Skalholtiin. Mutta tämän ehdotuksen\noli Brynjolfur Sveininpoika hylännyt yhdellä ainoalla ei-sanalla, josta\nuhosi käheätä halveksumista siinä määrin, että tämän kysymyksen enempi\nkoskettelu sillä hetkellä oli tuiki mahdoton.\n\nHän oli jälleen ryhtynyt työhönsä, piispa nimittäin. Mutta työ sujui\nvain heikonlaisesti suurimman osan maaliskuuta. Jokainen toimintapäivä\noli kuin ohut kalvo haavaan, joka repesi uudelleen auki jokaisena\nunettomana yönä. Kenties jouduttaisiin niin pitkälle, että hänen olisi\npakko pohtia tätä asiaa kirkonpettäjän sukulaisten kanssa — piispa\nBrynjolfur ei tästä alkaen enää ajatuksissaan käyttänyt Dadista muuta\nnimitystä — mutta se päivä, jona hän olisi siihen valmis, oli varmasti\nkaukainen.\n\nNiin tuli palmusunnuntai maaliskuun viimeisellä viikolla. Eräs\npiispan läheisiä ystäviä, nykyisin pappi itälaidalla — sira Halldor\nEirikinpoika, tilanhoitajan veli — oli toivonut itselleen kappalaista,\nnuorta miestä Holarin hiippakunnasta, ja vihkimispäivä oli aikoja\nsitten määrätty. Brynjolfur Sveininpoika seisoi taaskin piispanasussaan\nSkalholtin tuomiokirkossa kasvoista kasvoihin seurakuntansa kanssa,\njoka täytti komean herranhuoneen viimeistä sijaa myöten. Hän ei ollut\nkovinkaan suuresti iloinnut tästä päivästä, mutta nyt hän seisoi tässä,\n»haarniskoituna sutena» nyt, jos milloinkaan, tuon häpeämättömien\nsilmien myllerryksen edessä, haarniskoituna hampaita myöten, ensi\nkertaa eläissään iloisena piispanasusta, johon hän aluksi oli niin\nvastahakoisesti pukeutunut. Hänen täytyi suorittaa tämä virkatehtävä,\nja kun hän nyt kerran oli syöksynyt veteen, ui hän.\n\nTänä päivänä, täsmälleen viisi viikkoa sen jälkeen, kun veljenpojat\nolivat tuoneet hänelle sanoman Braidratungasta, tapahtui se muutos,\nettä mestari Brynjolfur pystyi työskennellessään osoittamaan\nsynnynnäistä kestävyyttään ja ammatillista täsmällisyyttään. Heti\nkirkosta palattuaan hän saneli nuoren papin vihkimistodistuksen —\njälkimmäisen piti lähteä matkalle Borgarfjordeniin ja etelälaidalle\n— ja heti sen valmistuttua hän alkoi sanella vielä kahta kirjettä —\nhän tahtoi käyttää hyväkseen hyvää postinkulunmahdollisuutta — toista\nlänsipuolen papeille eräälle heidän virkaveljelleen myönnettävästä\nvanhuusavustuksesta, määräten tarkalleen, paljonko itsekunkin tuli\nantaa; toista tuomiokirkon puolesta suoritettavista huoltotehtävistä\nAkranesissa.\n\nMutta seuraava viikko ei kulunut ainoastaan virkatehtävissä. Tänä\nraskaana aikana mestari Brynjolfur oli jättänyt järjestämättä\nerään yksityisen asian, joka ei enää sietänyt lykkäämistä. Vaikka\nhänen anoppinsa »viimeinen tahto» olikin hyvin tunnettu, ei hänen\ntestamenttinsa ollut lainmukaisessa kunnossa. Hänen vuoteenomana joka\npäivä toivoessaan, että hänen suotaisiin nähdä pojanpoikansa ennen\nkuolemaansa, ei sira Arni ollut tahtonut herättää levottomuutta hänen\nmielessään hoputtamalla tätä järjestelyä. Hän oli merkinnyt muistiin,\nmitä Arni Joninpojan tuli periä, mutta oli viivytellyt pyytää sairaan\nmatronan varmistettua allekirjoitusta, kunnes se äkkiä oli ollut liian\nmyöhäistä. Nyt alkoi koulun sulkemisaika olla käsissä, Arni Joninpoika\nvalmistautui lähtemään kotiin äitinsä luokse, pohjan puolelle,\nHrutafjordiin, missä hän aikoi viettää kesänsä ennen ulkomaanmatkaansa.\n\nMestari Brynjolfur ei tahtonut antautua siihen vaaraan, että hänen\nlankonsa esittäisivät myöhemmin joitakuita vaatimuksia, hän noudatti\nlähiseudulta kokonaista viisi sellaista henkilöä, jotka olivat kauimmin\npalvelleet Skipholtin matronaa, jotkut seitsemäntoista vuotta, toiset\nlyhyemmän ajan, ja jotka paremmin kuin kukaan muu tunsivat hänen\nsuuren rakkautensa tätä pojanpoikaa kohtaan sekä antoivat yksimielisen\nlausunnon vainajan tälle tarkoittamasta kiinteästä ja irtaimesta\nperintöosuudesta, »minkä monesti hänen suustansa kuulimme koko sinä\naikana, jona häntä palvelimme».\n\nTätä asiaa järjestellessään ei piispa voinut olla joka päivä\nkeskustelematta sira Arni Halldorinpojan kanssa. Ja vaikka nuoren\nmiehen lapsentapainen kiintymys nyt ei suinkaan pehmittänyt\nBrynjolfur Sveininpojan mieltä, vaan päinvastoin näissä oloissa\närsytti häntä, kosketti se kuitenkin piispan herkkää ominaisuutta:\nhänen oikeudentuntoaan. Hänellä itsellään oli ollut vain vähän\ntilaisuutta oppia tuntemaan, kuinka likeisesti hänen mielipahansa koski\nkirkonpettäjän veljeen, eikä hän totisesti ponnistellut saadakseen sitä\ntietää. Mutta sira Torfin hänelle lausumat irralliset sanat — »hän itki\nkuin lapsi rintaani nojautuneena» — sanat, joita hän ei ollut sillä\nkertaa halunnut kuulla, olivat kuitenkin takertuneet hänen muistiinsa,\nolivat jopa sukeltaneet esille tuoreina, kiusaavina ja ehkäisevinä\nhänen eräänä päivänä päätettyään, ettei hän enää tahtonut pitää sira\nArnia palveluksessaan.\n\nNyt hän oli luopunut tästä päätöksestään ilman sen suurempaa sisäistä\ntaistelua. Se oli verrattain helppoa tälle oikeamieliselle ja\nepäitsekkäälle miehelle. Hänen tarvitsi vain kysyä itseltään, erottiko\nhän sira Arnin palveluksestaan, koska tämä oli tavalla tai toisella\nrikkonut häntä vastaan. Vastaus oli kielteinen. Tahtoiko hän siis\ntoisen miehen syyn kohtaavan viatonta? Vastaus oli taaskin kielteinen,\nratkaisevan kielteinen.\n\nMutta isä? Tässä oli asianlaita toisenlainen. Kukaan ei tosin\npahoitellut kirkonpettäjän käyttäytymistä syvemmin kuin sira Halldor\n— piispa oli heti saanut tietää, että hän oli evännyt pojaltaan luvan\noleskella Hrunissa. Mutta jo viikinkiajoista tähän päivään saakka\noli islantilainen laki, kansan vereen yhtä syvälle syöpynyt kuin\nkristinuskokin, että neitseenraiskaamisesta tuli asianomaisen tai hänen\nsukulaistensa suorittaa sakot, joiden suuruus määrättiin loukatun\npuolen vallan ja arvon mukaan; mahtavimmat päälliköt voivat vaatia\ntäydellistä alistautumista. Tässä ei otettu huomioon ystävyyttä, ei\nmyöskään kristillistä anteeksiantoa. Sakot vaadittiin loukkauksen arvon\nmukaan — koko suvun ystävyyden täydellisen menetyksen uhalla, muuten\noltiin raukkoja. Toinen sovintotapa, joka erittäinkin uskonpuhdistuksen\njälkeen pääsi valtaan, oli tosin aina tunnettu: neidon avioliitto\nsyyllisen kanssa. Mutta Brynjolfur Sveininpoika oli liian\n»ylpeäluontoinen» ottaakseen verisen loukkauksen vastaan kohteliaasti\nkumartaen.\n\nAluksi hän oli arvioinut tyttärensä kunnian niin kalliiksi, ettei\nhän tapahtuneen jälkeen voinut ajatella elävänsä sovinnossa\nhrunilaisten kanssa, ei toivonut sovintoa, vaan päinvastoin täydellistä\nvihollisuutta. Häntä ei tyydyttänyt minkäänlainen sovinnon eikä\nsakkojen ajatus, oli mahdotonta kullalla korvata hänen osakseen\ntullutta häväistystä.\n\nMutta sellainen kanta merkitsi elinkautista vihamielisyyttä jopa\npuolentusinan tai tusinan papin kanssa, joiden joukossa oli muutamia\nhänen parhaita ystäviään: paitsi isää ja molempia poikia myöskin\nsira Jon Dadinpoika, molemmat sira Halldorin vävyt, Utskalarin sira\nThorleifur Klausinpoika ja Breidabolstadin sira Magnus Joninpoika —\nmonien muiden lisäksi. Hänen, kirkon päämiehen, ei sopinut ilman muuta\navoimesti hankkia näiden miesten vihamielisyyttä.\n\nToinen asia oli, jos he valitsisivat hänen vihamielisyytensä — se\noli oikeastaan hänestä nykyisin mieluisinta. Ja kuitenkin — kun hän\nmielessään määräsi sakot rahasummaksi, joka ylitti kaikki, mikä oli\ntapojen ja tottumusten mukaista, kysyi hän itseltään, tekikö hän sen\npakottaakseen välit rikkoutumaan, ja hänen omaatuntoaan rauhoitti se\ntunne, että jos hänen ankariin ehtoihinsa suostuttaisiin, sellainen\nsovinto olisi hänestä siedettävä ainoastaan, koska ehdot olivat niin\ntiukat.\n\nHuhtikuun ensimmäisenä perjantaina sira Arni saattoi esittää piispalle\nmainitut matrona Halldoran palvelijain todistukset, ja piispa\npäätti asian kehoittamalla häntä kirjallisesti vahvistamaan heidän\nlausuntonsa. Senjälkeen piispa ojensi hänelle kirjeen lukiessaan itse\nlävitse papereita.\n\nKirje oli Hrunin sira Halldorilta, hänen omalla tutisevalla kädellään\nkirjoitettu. Hän ei ollut malttanut hillitä itseään kauempaa. Piispa\nilmoitti, ettei hän aikonut vastata tähän kirjallisesti, mutta sira\nArnin sopi mainita isälleen, että tämä sai tulla Skalholtiin ensi\nperjantaina, ja että jos hän tarkoitti totta sovinnontarjouksellaan,\nhänen tuli ottaa veljensä sira Jon ja tyttärensä Gudrun mukaansa.\n\n— Siitä asiasta ei siis enää puhuta siihen mennessä, lopetti hän.\n\nJa senjälkeen sira Arni katsoi oveen ja nousi pystyyn.\n\n\n\n\nVII\n\n\n— Nyt on kettu purematuulella Asmundurin luona Tungufellissa.\n\n— Ei se olekaan ihme, niin lähellä tuntureita. Kaksi lammasta on\nkuulemma löydetty eläinten tappamana Hjallan seudulla. Nyt ne ovat\nnälkäisiä.\n\n— Se on itsestään selvää. Ja sellaista jatkuu kevääseen asti, koska se\nalkoi pääsiäisenä.\n\n— Meidän luukkuumme on alettu koputtaa öisin.\n\n— Käyränokat kaiketi.\n\n— Tietysti, ne otus-poloiset. Jumala huolehtii korpeista.\n\n— Juuri niin... Nyt tarvitsevat monet talvisia ystäviään.\n\n— Monet _minun_ pitäjässäni, jollei sää lauhdu. Täällä on toki ainakin\npiispankartano lohdutuksena ja apuna...\n\nNäiden sanojen jälkeen keskustelu äkkiä katkeaa kahden veljeksen,\nsira Halldor ja sira Jon Dadinpojan, välillä. He ovat matkalla\nSkalholtiin, ja Gudrun Halldorintytär, joka ratsastaa heidän\nrinnallaan, ihmettelee sitä, että he voivat haastella kaiken maailman\nmuista asioista kuin siitä, mitä matka koskee. Mutta sellaisia ovat\niäkkäät ihmiset, sen hän on pannut merkille, he tahtovat mahdollisimman\nvähän puhella surullisista asioista, eivätkä he halua olla ääneti.\nSelvästikin on talven ankaruus murheellinen seikka, mutta se koskee\nkaikkiin suuremmassa tai vähemmässä määrin samoin kuin rutto ja\nmuiden onnettomuudet eikä niinkuin oma. Tässä luiskahti nyt hänen\nsukulaiseltaan sira Jon Dadinpojalta onneton sana, ja heti hän alkaa\nitsekseen hyräillä purevassa pakkasessa.\n\nSitten hän kannustaa ratsuaan.\n\nPaitsi näitä kolmea on seurueessa vielä kaksi miestä, sira Halldorin\nratsupalvelija ja Sigurdur Hakoninpoika, oivallinen ölfusilainen\ntalonpoika, joka on päällikkösukua ja myöskin piispan hyvä ystävä ja\njonka sira Jon on taivuttanut mukaansa matkalle.\n\nSkalholtin pihalla seisoo kaksi miestä heitä vastassa: tilanhoitaja\nHalldor Einarinpoika, nuori mies, ja sira Arni. Tilanhoitaja opastaa\nheidät asuntoonsa ja käskee tuoda pöytään lämmintä maitoa, mutta sira\nJon ei koskaan juo tätä makeata lastenjuomaa; miehet ovat janoisia ja\nnauttivat mieluummin kylmää, virkistävää piimää. Ensimmäisenä nousee\nsira Halldor — eiköhän piispa ole valmis ottamaan heidät vastaan?\n\nPiispan luona istuu jo ennestään neljä miestä: koulumestari Oddur\nEyolfinpoika, kirjuri Sigurdur Björninpoika ja kaksi nuorta sukulaista\nHalldor Brynjolfinpoika ja Arni Joninpoika. Ylitilanhoitaja on\nmatkoilla, muuten hän tekisi tusinan täydeksi; heitä on kaikkiaan\nyksitoista.\n\nMestari Brynjolfur tervehtii kaikkia niin kohteliaasti kuin se viileä,\nvirallinen naamio, jonka taakse hän kätkee tunteensa, suinkin sallii —\ntosiaankin toisenlainen vastaanotto kuin sira Halldor oli toivonut ja\nodottanut. Hänellä oli ollut sellainen toive, että nämä kaksi vanhaa\nystävystä ja nyt murheen painamaa isää ensin voisivat kahden kesken\nkeskustella tästä arkaluontoisesta, mieskohtaisesta asiasta, mutta\nsilminnähtävästi tämä ei ollut johtunut mestari Brynjolfurin mieleen.\nHän on heti istuutunut paikalleen, ja pöydän ympärillä olevat tyhjät\ntuolit ja penkit vartoavat vain muidenkin istuutumista.\n\n— Jos tästä tulee jonkunlainen sovinto, alkaa piispa, käsken sinun,\nkoulumestari Oddur, nyt kaikkien näiden miesten ollessa saapuvilla\nkirjoittaa minun ja Halldor Dadinpojan välisen sovintokirjan, jonka\nsinulle sanelen.\n\nOddur Eyolfinpoika istuutuu kirjurinpenkille. Dadin sukulaiset, kolme\npappia ja hänen sisarensa, istuvat vierekkäin pöydän nurkan ympärillä,\nvastapäätä piispaa.\n\n— Sitten ovat ehtoni pian ilmaistut, jatkaa piispa; sitä häpeää ja\nväärinkäyttöä, johon Dadi Halldorinpoika on tehnyt itsensä syypääksi\nilmeisellä salavuoteudella tyttäreni kanssa tämän isän talossa,\nei voida pitää sen vähäisempänä kuin että tästä rikkomuksesta\nrauhansakoiksi ja sovittajaisiksi luvataan ja hankitaan täydet sata\nhundredea, kuusikymmentä hundredea kiinteätä ja kuusikymmentä irtainta\nomaisuutta —\n\nKun sira Halldorilta pääsee hiljainen ähkäisy, korottaa piispa\nääntänsä, sysäten lujasti korostamalla suustansa:\n\n— _vähintään_.\n\nSira Halldor Dadinpoika, joka istuu veljensä ja poikansa välissä,\nvilkaisee katse hämmentyneenä molemmille puolilleen, mutta katsettaan\nhän ei kiinnitä kumpaankaan heistä, vaan piispa Brynjolfuriin\nlausuessaan ääni vapisevana:\n\n— Se on enemmän kuin kaksi kertaa se määrä, herra, jonka Dadi voi\nodottaa saavansa oikeudenmukaisena perintönään äidiltään ja isältään\nmuiden sisarustensa rinnalla.\n\nKuinka suuri perintö hänellä on odotettavissa? tiedustaa mestari\nBrynjolfur tyynesti.\n\n— Hänen osakseen tulee viisitoista hundredea Hörgsholtista, mikä\non runsaasti puoli siitä kartanosta, ja lisäksi viisikymmentäviisi\nhundredea irtainta.\n\n— Silloinhan kuulostaa melkein siltä kuin hän itse kykenisi vastaamaan\nsakkojensa toisesta puolesta, eikä minusta siinä tapauksessa\nmenettelyni tunnu lainkaan ankaralta hänen sukulaisiaan kohtaan. Ja\njos sovinto tulee, tahdon ensiksi merkityttää kirjaan, että julistan\nolevani suostuvainen tähän ainoastaan, jos te veljekset, sira Halldor\nja sira Jon Dadinpoika, pidätte sitä suosionosoituksena ja meidän\nvälillämme vallinneesta pitkäaikaisesta ystävyydestä johtuvana.\n\nHämillinen hiljaisuus, joka seuraa piispan esitettyä ankarat ja jyrkät\nvaatimuksensa, katkaistaan odottamattomalta taholta. Kaikki tietävät,\nettä Dadin on täytynyt paeta Hrunista, mutta piispa ei saa luulla,\nettä hänen omaisensa silti ovat heti valmiit hylkäämään hänet hänen\nonnettomuudessaan. Gudrun Halldorintytär lausuu:\n\n— Minä luovun perintöosuudestani ja tiedän meidän kaikkien sisarusten\nsen tekevän.\n\nJuuri näiden sanojen lausumista varten hän on saapunut Skalholtiin, ja\nnyt ne ovat lausutut; muuta asiaa ei hänellä täällä olekaan.\n\nHänen isänsä ei ole niitä kuulevinaan.\n\n— Nämä sakot, aloittaa hän uudelleen, ovat runsaasti kaksi kolmasosaa\nnykyisestä omaisuudestani — mitä sitten voineekaan sattua ja tapahtua,\nkatoja ja sairauksia. Ja teidän vaatimanne kiinteä omaisuus ylittää\nkolmannella osalla ne maahundredet, joita vaimoni Halldora ja minä\nvoimme nimittää omiksemme ja jotka lankeavat kuudelle lapsellemme\nperinnöksi. En edes tiedä, miten tämä kolmas osa voidaan haalia kokoon,\nsillä kukapa nykyisin tahtoo myydä maaomaisuutta irtaimeen?\n\n— Jos minä saan neuvoa jotakin tässä asiassa, sekaantuu sira Arni\nHalldorinpoika keskusteluun, niin me omaiset hyväksymme täten tarjotun\nsovinnon ja pidämme sen hyvin ja uskollisesti.\n\nSira Halldorin sydän käy raskaaksi, hän ei ollut odottanut poikansa\nmuuttuvan niin nöyräksi piispaa kohtaan. Hän alentaa äänensä sanoessaan:\n\n— Minusta tuntuu kovalta, mestari Brynjolfur, tehdä minut ja omaiseni\nmilteipä köyhiksi, vaikka kukaan ei tiedäkään paremmin kuin minä, että\nteillä on pahoja haavoja sidottavana —\n\nMestari Brynjolfur hypähtää pystyyn tuoliltaan.\n\n— Teille sukulaisille lienee edullisinta haastella niin vähän kuin\nsuinkin siitä asiasta minun kuulteni. Minä en janoa niin kovasti\nsellaista sovintoa, että mieleni tekisi olla kuulemassa ja näkemässä\nköydenvetoa asetetuista ehdoista. Ja sen ilmoitan teille, sira Halldor\nja sira Jon, että jos suostutte sovintoon, olette te molemmat veljekset\nyhteisvoimin minulle vastuussa kaikkien lupauksien täyttämisestä. Mutta\njos tarjoukseni tulee teille odottamattomana, on minusta kohtuullista,\nettä te neljä saatte aikaa tuumia keskenänne, minkä jälkeen teidän on\nannettava minulle selvä vastaus, kyllä tai ei. Muut voivat sillä aikaa\nodottaa uunituvassa. Tule sinä mukaani, Halldor-poikani!\n\nHalldor Brynjolfinpoika poistuu tuvasta isänsä seurassa.\n\n— Sinä et hiiskunut sanaakaan, huomauttaa sira Halldor heti jäätyään\nyksin omaistensa kanssa.\n\nSira Jon ravistaa äänettömänä päätänsä.\n\n— Näihin ehtoihin minä en suostu, lausuu iäkäs rovasti ikäänkuin\nitsekseen, ei harmistuneesti eikä kiihtyneesti, vaan hiljaa ja\nhillitysti, joten kaikki oivaltavat hänen puhuvan vakavissaan.\n\n— Mutta sitä varten ne kai on asetettukin, lisää hän, vetäen huulensa\nhampaiden väliin, joten iho kiristyy tiukalle nenäluun kohdalla.\n\nSira Jon katsoo muihin hymyn häive tuikkivissa lokinsilmissään. Hän\non kummallinen mies, tämä sira Jon Dadinpoika, joka usein hymyilee\nsilloin, kun hänen vähiten pitäisi. Jotkut pitävät häntä umpimielisenä,\ntoisista hän on suorastaan omituinen, mutta kaikista hän on sekä viisas\nettä ovela. Hän on paljon lukenut mies, osaa pitkiä jaksoja taruista\nulkoa ja tuntee Islannin lait kuten viisi sormeaan. Viimemainittu\ntaito on ollut hänelle suureksi hyödyksi hänen maanostohommissaan;\nhän on rikas mies, jonka maailmallinen kyvykkyys yhdessä melkeinpä\nkateuden kanssa on johtanut siihen, että hänen on täytynyt kirjoittaa\npuolustuskirjoitus hänen ostaessaan ja myydessään osoittamansa\nrehellisyyden muissa herättämää, melko epäsuotuisaa käsitystä vastaan.\nHän on saanut suvun hilpeyden ja hyväntahtoisen huumorin lahjan,\njoka jälkimmäinen hänessä voi saada ilkeyden vivahduksen; hän keksii\nnopeasti purevia vastauksia, milloin tarvitaan, mutta ylempiään kohtaan\nhän on pehmeäkäpäläinen kuin kissa.\n\n— Niin, virkkaa sira Jon Dadinpoika venyttelevästi, ne ovat kaksitoista\nkertaa niin suuret kuin keskimääräiset salavuoteussakot ja kuusi kertaa\nniin suuret kuin päälliköiden keskuudessa on tunnettu satuajoilta\nsaakka. »Tästä miehestä pitää suorittaa kalleimmat sakot tässä\nmaassa» — »hänestä maksettakoon kolmen miehen sakko», on saduissamme\nja muinaistaruissamme, milloin isä seisoo surmatun poikansa ruumiin\nääressä. En tiedä, tuntuuko hänen korkea-arvoisuudestaan tyttären häpeä\nniin paljon pahemmalta kuin kuolema, koska hän arvioi hänen tapauksensa\nniin paljon muita suuremmaksi. Mutta helppoa on havaita, että tämä\non tehty vähemmin kaunasta meitä kuin rakkaudesta häntä kohtaan. Hän\nei määrännyt meille suorituspäivää, nota bene. Joskin hän siis pitää\nkiinni tästä rahaerästä, voi hän kuitenkin lieventää vaatimuksiaan\nsuorituksen suhteen. Selvää on, mitä hän tahtoo, ja mikä on hänestä\ntärkeintä: Hän tahtoo selvittää kaikille, että Ragnheidur Brynjolfin\ntytär on kalleimmin arvioitu nainen Islannissa.\n\n— Maksupäivä ei merkitse paljoakaan, vastaa sira Halldor, sillä\nkun ehdot ovat sellaiset, on neljä lastani tuomittu arvottomiksi\navioliittoon. Hän köyhdyttää sukumme perinpohjaisesti ja tekee\njälkeläiseni hyljeksityiksi.\n\n— Ei sukusi asema ole sen parempi, jollei piispa nimitä virkaan\nainoatakaan poikaasi, veli. Sovinto on ankara, mutta mitään ei voida\nmuuttaa parempaan päin, jollei ystävyytemme jatku. Naimattomista\ntyttäristäsi on toinen nyt vasta lapsi —\n\n— Ja toinen ei mene naimisiin, keskeyttää Gudrun Halldorintytär.\n\nSira Arni siirtyy isänsä luokse.\n\n— Lähinnä on minun asiani, isä, huomauttaa hän, suoda sisaruksilleni\nkaikkea mahdollista veljellistä tukea, jos te poistutte luotamme,\nmistä Jumala meitä mitä kauimmin säästäköön. Mutta en mitenkään kykene\nsiihen, jos olen vihamielisissä väleissä mestari Brynjolfurin kanssa.\n\nKaikki aseet ovat käännetyt sira Halldoria vastaan.\n\n— Ne ovat verirahoja! huudahtaa hän.\n\n— St! varoittaa sira Jon silmät suunnattuina uunituvan oveen.\n\nMutta sira Halldorin huudahdus merkitsee myöntymistä. Lapset ja veli\novat hänet voittaneet. Ja kuitenkin — hänen taipumisensa ei johdu\nsuinkaan siitä, että vastapuolella on enemmän ääniä. Sen vaikuttimena\non sisäisempi ja hienompi syy, joka perustuu hänen omaantuntoonsa.\nHänen lapsillaan on pitkä elämä edessään, jos Jumala niin tahtoo.\nOvatko he niin sovinnollisia, koska heillä on aikaa toivoa? Sitä ei\nhänellä ole. Hän ei elä niin kauan, että hän ennättäisi saada lääkettä\nhaavoilleen — sekö hänet tekee niin katkeraksi? Kenties. On raskasta\ntulla vanhaksi. Mutta sellaistahan se on — kenties?\n\n— Jos tämä koituu suvullemme onneksi, virkkaa hän, niin minä en enää\nosaa arvostella vahinkoani. Mutta te saatte määrätä. Kuitenkaan ei\nminun sisuni salli minun puhua tässä asiassa, se pitää sinun tehdä,\nJon-veli. Minun tehtäväni on olla ääneti ja suostua, olla ääneti ja\nsuostua, Jumala antakoon mestari Brynjolfurille anteeksi!\n\n— Ja veljelleni Dadille! vastaa sira Arni hitaasti piispan\npuolustukseksi.\n\n— Ja silloin myöskin Ragnheidurille, täytyy minun sanoa! yhtyy Gudrun\ninnokkaasti puolustaakseen Dadia.\n\n— Ja meille kaikille! Aamen! Jeesuksen nimessä. Aamen!... Aika kuluu.\n\nViimeiset sanat lausuu tietenkin sira Jon Dadinpoika, minkä jälkeen hän\nsiirtyy asiain järjestelyyn.\n\nTärkeintä nyt on, arvelee hän, turvata piispalle ne kuusikymmentä\nhundredea kiinteätä omaisuutta; ne ovat arvoltaan kaksi kolmasosaa koko\nsakkomäärästä. Sen piispa hyvin todennäköisesti vaatii viipymättä,\nkoska kiinteän omaisuuden luovuttaminen on julkinen asia. Irtaimen\nsuorittaminen voi sitävastoin tapahtua hiljaisuudessa, joten hän voi\njättää sen toistaiseksi suureksi eduksi heille kaikille, sillä jos sira\nHalldor nyt tyhjentäisi kartanoistaan karjan ja muun irtaimen, koituisi\nsiitä hänelle suuri ja korvaamaton vahinko.\n\nMutta vaikka he kääntelevät ja vääntelevät asiaa miten, eivät he voi\nsaada kokoon enemmän kuin neljäkymmentä hundredea: molempien veljesten\nperintöosuudet Hörgsholtista — koko kartanon — kolmekymmentä hundredea;\nsisaren perintöosan — puolet Geldingaholtista — kymmenen hundredea.\nSuuremmalle kuin neljännelle osalle kiinteätä velkaa ei sira Jon voi\npyytää pitennettyä suoritusaikaa, vaikka hän meneekin takaukseen\npuuttuvista viidestätoista hundredesta, ja sitten puuttuu yhtäkaikki\nviisi hundredea. Mutta tämä säästäväinen, toimelias maanomistaja\nosoittaa nyt antavansa arvon sille, että hänen veljenpojallaan Dadilla\non hänen isänsä nimi, ja lahjoittaa hänelle näiden sakkojen suorituksen\navustamiseksi, hänelle huojennukseksi ja vapahdukseksi, puolet\nSkjaldeboderin kartanoa, arvoltaan viisi hundredea. Siten on hänen\nmielestään saatu pohja neuvotteluille.\n\nKun ne aloitetaan uudelleen kaikkien todistajien läsnäollessa —\npiispa on lähettänyt poikansa etukäteen säästääkseen itseltään kaikki\nenemmät valmistelut — luonnistuu kaikki hyvin. Sira Jonin arvelu\nosoittautuu paikkansapitäväksi: lähinnä mestari Brynjolfurin sydäntä on\nerittäinkin kiinteä omaisuus. Ainoa solmukohta on puuttuvat viisitoista\nmaahundredea. Mutta kun molemmat veljekset yhdessä lupaavat »panna\nparhaansa, vakavasti yrittäen puhua naapureilleen, ystävilleen ja\nsukulaisilleen, jotta mainitut viisitoista hundredea heidän avullaan\nja toimestaan piispalle hankittaisiin ensimmäisessä sopivassa\ntilaisuudessa», selittää piispa, ettei se ole sovinnon esteenä.\n\nSira Jon Dadinpojan suureksi huojennukseksi piispa lisäksi korottaa\nsubsidiumin irtainerää, jollei näitä viittätoista hundredea saada\nkokoon. Ja koko irtaimen maksuehtojen suhteen piispa on vieläkin\narmahtavaisempi kuin kukaan oli odottanut. Hän tahtoo, että Dadi\nHalldorinpoika itse ottaa suorittaakseen sen velan puhtaassa rahassa\nja riikintaalereissa, tosin »heti kun saa varoja ja omaisuutta, ilman\nminkäänlaista vilppiä, vaatimista ja vaikeuksia», mutta siten, että\ntämä velka olisi »koroton, niin kauan kuin hänellä tiettävästi ei\nolisi varaa maksaa, mutta sille laskettaisiin lainmukaista korkoa,\nriikintaaleri kahdellekymmenelle, heti kun hän saisi varoja, jos\nsuoritus lykkäytyisi, kunnes maksu tapahtuisi, ja tästä pitää sira\nHalldor Dadinpojan hankkia Dadin omakätinen vakuutus sekä lähettää se\npiispalle». Dadin, hänen naineiden sisariensa ja heidän aviomiestensä\nsuostumus kaikkeen tähän järjestelyyn pitää toimittaa piispan huostaan\nennen seuraavaa Johannes Kastajan päivää.\n\nTäten on siis tehty sovinto näiden raskaiden sakkojen pohjalla —\nkahdeksansataa neljäkymmentä riikintaaleria senaikaisen arvion mukaan.\nSopimuksen muista kohdista ei ole puhuttu, eikä niistä tarvitse puhua.\nSira Halldor on vaiti ja myöntää — hän tietää mestari Brynjolfurin\npitävän lupauksensa. Mutta tällä hetkellä hän sydämessään toivoo, ettei\nmestari Brynjolfurista tulisi pitkäikäistä miestä. Hän on nimittäin\ntänään nähnyt kylliksi paljon käsittääkseen, ettei Dadista ikinä tule\n_hänen_ pappejaan.\n\nMestari Brynjolfur tarvitsee kaksi tuntia sanellakseen Oddur\nEyolfinpojalle pitkän »sovintokirjan». Mutta niin pian kuin\nraha-asialliset määräykset on kirjoitettu paperille, useille laajoille\nsivuille, nousee piispa, silmäilee tuokion koulumestarin selvää ja\nhieman kömpelöä käsialaa sekä alkaa kävellä edestakaisin huoneessa.\n\n— Samoin piispa vaatii —\n\nKirjelmän suoranaiseksi jatkoksi hän nyt alkaa sanella niitä ehtoja,\njoita hän ei alista pohdittaviksi. Veljekset katsahtavat toisiinsa,\nmutta ennen pitkää heille selviää, että tästä kohdasta piispa ei tahdo\nneuvotella — että se on _conditio sine qua non_.\n\n\n_Samoin piispa vaatii ja sira Halldor Dadinpoika hyväksyi, että Dadi\nHalldorinpoika ei saa olla pitkää aikaa täällä läheisyydessä omaksi tai\nomaistensa kiusaksi eikä samalla seudulla Ragnheidurin kanssa tämän\nollessa naimatonna tuottaakseen hänelle moitetta, huonoa mainetta\ntai epäluuloja, vaan että hänen pitää pysytellä Ragnheidurista niin\nkaukana, ettei synny minkäänlaista vaaraa._\n\n_Samoin vaadittiin ja hyväksyttiin, että Dadi Halldorinpojan sekä\nulkomailla että kotimaassa ollessaan tulee olla piispalle, hänen\nvaimolleen ja Halldor Brynjolfinpojalle kuuliainen, vilpittömän\nystävällinen ja uskollinen sekä pyrkiä olemaan heille palvelevainen\nja avulias sekä salassa että avoimesti ja uutteroida rehellisesti\nsovittaakseen sen häpeän ja surun, jonka hän on heille tähän asti\naiheuttanut, niin että se ilmenee teoissa ja totuudessa yhtä hyvin kuin\nsanoissa ja kauniissa puheessa._\n\n_Kaiken tämän nojalla lupasi piispa mainituille veljeksille, sira\nHalldor ja sira Jon Dadinpojalle, myöntää täydellisen turvaluvan Dadi\nHalldorinpojalle, niin että tämä saa hänen ja hänen perillistensä\npuolesta sekä ulkomailla että kotimaassa, pysyessään poissa edellä\nsanotuilta alueilta, olla vapaasti ja rauhassa ilman kaikkinaisia\naiheettomia loukkauksia ja minkäänlaisia syytöksiä. Kuitenkin tulee\nhänen varoa ärsyttämästä piispaa tai tämän omaisia millään tavoin._\n\n_Kaikki tämä edellä kirjoitettu vahvistettiin täydellisesti kättä\nlyöden j.n.e._\n\n\n— Toivotaan, että sinä, sira Jon Dadinpoika, lausuu piispa\nistuutuessaan, luet tämän documentumin kaikkien saapuvilla olijoiden\nkuullen.\n\nPuoli tuntia myöhemmin, sittenkun sopimus on kädenlyönneillä\nvahvistettu ja paperi varustettu kaikkien yhdentoista\nnimikirjoituksilla, sijoittuu piispa päivällispöytään puutupaan\nkaikkine vieraineen ja seuralaisineen. Keskustelu on yksipuolinen ja\nehtymätön: haastellaan uhkaavasta nälänhädästä.\n\nSkalholtin pihalla veljekset eroavat, kumpikin lähtee ratsastamaan\nkotiinsa.\n\nGudrun Halldorintytär saa tuskin sanaakaan irti isästään kotimatkalla.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nTäsmälleen viikkoa myöhemmin, määrättynä päivänä, perjantaina,\nhuhtikuun kahdeksantenatoista, seisoo Ragnheidur ruskeankeltaisesta\nfillemotista valmistetussa ratsastusvaipassaan valmiina tai\noikeammin pakotettuna lähtemään pois niiden neljän seinän sisältä,\njoiden kehystämässä pienessä maailmassa hän on melkein täydelleen\nelänyt jonkun verran yli puoli vuotta, pakotettuna jättämään tänne\njälkeensä sen lapsen, jonka hän on synnyttänyt tähän samaan pieneen\nmaailmaan, ilman että sillä on aavistustakaan näiden silmänräpäysten\nkatkeruudesta, pakotettuna kiskoutumaan siitä irti lähteäkseen\nSkalholtiin. Hän seisoo pikku Thordur käsivarrellaan, kohottaa pehmeän\npuuvillapeitteen pojan pieniltä jaloilta, jotka herkeämättä pyrkivät\nirtautumaan toisistaan ja jotka molemmat hän piilottaa käteensä.\nLopuksi hän astelee edestakaisin lattialla lapsen silkinpehmoiset\nkasvot painettuina poskeaan vasten, eittämättä masentuneena, mutta\nitkemättä, tyynen alistumisen kuvana. Toisen kerran tulee neitsyt Elin\nsisälle kutsumaan häntä. Elinin äiti on matkavalmiina, saattomies\nodottaa pihalla, pidellen ratsuja. Ragnheidur laskee lapsen hänen\nsyliinsä, se on alkanut itkeä, eikä hän voi sitä lohduttaa, hän ei voi\nmairitella sitä nyt. Neitsyt Elin maiskauttaa sille kieltänsä, ja heti\nse hymyilee, ja Ragnheidur tuntee äidillistä kateutta siitä, että Elin\nsai heti hänen lapsensa viihdytetyksi.\n\nRuumiillisesti hän voi hyvin; Helga Magnuksentyttären ankarassa,\njokapäiväisessä valvonnassa hän on vieroittanut lapsen viimeisten\nviikkojen aikana, mutta pienokainen on ainoastaan yhdeksän viikon\nikäinen, täyttää sen iän huomenna, ja nyt hän poistuu sen luota\nlainkaan tietämättä, milloin hän saa nähdä sen uudelleen, ja se\nepävarmuus pusertaa hänen sydäntään kuin pihdeillä. Mutta hänen\nsielullinen tuskansa tulee hänen avukseen, nyt kuten niin monesti\nennenkin: herättää hänen ylpeytensä ja uhmansa. Hänen sielunvoimiensa\nei tarvitse kestää tulikoettaan täällä nyt, vaan kotona Skalholtissa\ntänä iltana, huomenna, ylihuomenna — synninpäästön päivänä; tämä\nviimeinen ajatus saa hänen lihaksensa supistumaan kuin matelijan\nkosketuksesta — ja Jumala tietää, kuinka monena päivänä, viikkona,\nkuukautena...\n\nHän kumartuu lapsensa kasvojen puoleen sen vielä levätessä hänen\nystävättärensä käsivarsilla, mutta niin pian kuin hän tuntee\nensimmäisen vavahduksen värisyttävän ruumistaan, siristää hän silmiään\nja kääntyy toisaalle.\n\n— Pane pienokainen kehtoon, kehoittaa hän, ja tule sanomaan minulle\njäähyväiset pihalla!\n\nSitten hän syöksyy ulos.\n\nHelga Magnuksentytär istuu jo satulassa. Ragnheidur sanoo jäähyväiset\nkaikille kartanon ihmisille varrotessaan Eliniä. Vihdoin Elin saapuu.\n\n— Kun lapsi noudetaan, alkaa Ragnheidur, täytyy sinun luvata minulle —\n\nMutta neitsyt Elin ei milloinkaan saa tietää, mitä hänen täytyy\nluvata. Ragnheidur heittäytyy hänen kaulaansa ilman sanoja ja ilman\nkiittämisiä, minkä jälkeen hän rientää sen hevosen luokse, jolla hänen\npitää ratsastaa. Saattomies nostaa hänet satulaan, hän muistuttaa\nraskasta, kuollutta massaa. He ratsastavat pois.\n\nHe ratsastavat joelle, eikä kukaan heistä virka sanaakaan. Helga\nMagnuksentytär ei ole noita hyväsydämisiä, vastenmielisiä olentoja,\njotka tahdittomasti rohkaisemalla tunkeutuvat alakuloisuuden pyhättöön,\nhän on ääneti. Hän tietää Ragnheidurin nyt käyvän mielessään taistelua\nniin tärkeästä asiasta kuin siitä, pitääkö hänen kääntää hevosensa\nympäri ja kieltäytyä lähtemästä, jollei saa lasta mukaansa — niin hän\neräänä päivänä sanoi, poloinen, epätoivon puuskassa — ja se taistelu\ntäytyy hänen käydä loppuun saakka, yksin ja häiritsemättä.\n\nHe ratsastavat Tunge-joen jään poikki, ja ratsujen nyt käymäjalkaa\nverkkaisesti edetessä joelta vievällä tasaisella polulla, viruu\nRagnheidur äkkiä pitkin pituuttaan tien ohessa hankiaisella hevosen\npyristellessä hänen vierellään. Helga ja saattomies hypähtävät\nratsailta, ja Helga tarvitsee kauan aikaa varmistautuakseen siitä,\nettei Ragnheidur ole vahingoittunut. Mutta miten saattoi niin käydä,\nkun tie oli niin tasainen?\n\n— Kaatuminen on onnellinen merkki, kun ratsastetaan pois kartanosta,\nmutta ei kartanoon päin, huomauttaa saattaja.\n\nHän ei pane mitään varmaa merkitystä näihin sanoihin, ne ovat vain\neräänlainen turvaloitsu, jonka lausuminen sellaisessa tapauksessa on\nitsekunkin velvollisuus, samoin kuin jokaisen kristityn velvollisuus\non lausua: Jumala sinua siunatkoon, kun toinen aivastaa, estääkseen\nsuurta ruttoa, mustaa surmaa, joka raivosi täällä täsmälleen\nkaksisataaviisikymmentä vuotta sitten ja jonka kaikki tietävät alkaneen\naivastelusta, uudestaan tulemasta maahan.\n\nSaattomies panee merkille, että piispantyttären ratsu aristelee toista\netujalkaansa, hän kohottaa sitä jalkaa ja näkee, että kavion pohjaan on\ntakertunut kivi, niin iso kuin lapsen nyrkki, mutta ei saa sitä irti,\nennenkuin turvautuu raippansa varressa olevaan kuokkaan.\n\nSitten Ragnheidur nousee jälleen satulaan. Ja sillä aikaa kun\nmatronaa autetaan ratsaille, lepää hänen katseensa Varde-tunturissa\nja Hest-tunturissa. Nämä molemmat tunturit hän on nähnyt joka päivä\nkotoaan hamasta lapsuudestaan saakka. Ylhäällä Varde-tunturilla hän\non yhdessä Dadin kanssa kiertänyt koko järven ympäri. On merkillistä,\nkuinka oudolta Hest-tunturi näyttää katsottuna täältä, Tunge-joelta: se\nmuistuttaa ennen kaikkea julmaa eläintä, joka makaa valmiina hyppyyn,\nhetkellisessä armeliaassa levossa. Varde-tunturi on entisen näköinen,\nainoastaan edempänä kuin kotoa nähtynä, mutta hevosen jokainen askel\nvie häntä likemmäksi sitä — ja tahtomattaan hän kannustaa ratsuaan.\nKotiin hän nyt haluaa mahdollisimman pikaisesti, on kiire. Kaikki se\nkamala, joka nyt on kestettävä, on kestettävä nopeasti. Hän nimittäin\nikävöi sitä, mikä sitten alkaa, pitkällistä, _hyvää_ kamppailua, joka\nhäntä odottaa, ikävöi sitä maltittomasti.\n\nHelga Magnuksentyttären täytyy ratsastaa nopeasti saavuttaakseen hänet.\nJa hänen ennättäessään rinnalle kuuluu Ragnheidur Brynjolfintyttären\nhuulilta hilpeitä sanoja. He aloittavat keskustelun, ja suureksi osaksi\njuuri Ragnheidur pitää sitä käynnissä.\n\nVielä, kerran täytyy Helgan kummastella, kuinka pian mieliala tässä\nnuoressa naisessa muuttuu päättäväisyydeksi. Hän ei saa paljoakaan\nvaikutelmia Ragnheidurin ajatuksista, mutta hänen kulmakarvoistaan ja\nsuunsa seuduilta uhoaa jäntevää tahtoa. Helga Magnuksentytär huokaisee\nsyvään, nyt hän ei voi enää auttaa Ragnheiduria, ei hän eikä kukaan\nmuukaan paitsi Herramme. Tämän tahdon, Jumala häntä varjelkoon, aikoo\nnimittäin hänen isänsä nujertaa!\n\nKaikista Skalholtin savupiipuista lähtee savua. Mutta savu ei ehdi\nkohota, se on kuin ruokaa nälkäiselle tuulelle, joka ahne kita\nammollaan väijyy savusuojuksen reunalla, imien savun itseensä ja\nniellen sen kaikki tyynni. Isoimmat suupalat se saa pajasta, jonka\nsavusuojuksena on piipun suusta näkyviin pistävä öljy tynnyrin\npuolikas. Siellä, pajassa, seisoo Svein Sverrinpoika vaatimattomassa\ntyössään, Gudbjörgin isä...\n\nVigi, Shati ja Rati syöksyvät esille vallitietä myöten, raivoisesti\nhaukkuen, kaikki muut koirat jäljessään. Hän huutaa niitä nimeltä.\nSamur, Samur, kutsuu hän, se on hänen hyvä ystävänsä koirien joukossa.\nMutta Samur ainoastaan kiihtyy kuullessaan nimensä. Eivätkö ne tunne\nhäntä puolen vuoden kuluttua? Onko niillä niin kehno muisti, noilla\nälykkäillä eläimillä? Ne väistyvät vain hitaasti hevosten tieltä,\nperäytyen takaperin, muristen ja haukkuen, ajotien puolivälistä\npihalle. Millaista kärsivällisyyttä tässä pakkasessa!\n\nPihalla ovat koulumestari ja tuomiokirkon pappi heitä vastassa.\nRagnheidur hypähtää itse maahan, Oddur Eyolfinpoika auttaa matronan\nsatulasta.\n\n— Odotetaanko sira Torfia tänä iltana? tiedustaa Helga Magnuksentytär\nhiljaa.\n\n— Hän on saapunut, kuiskaa koulumestari.\n\n— Jumalan kiitos!\n\nNämä sanat luiskahtavat Helgalta iloisessa varomattomuudessa.\nRagnheidur kuulee ne, mutta ei arvaa, mistä hän nyt kiittää Jumalaa.\n\nHeti alusta kummastuttaa Ragnheiduria, kuinka vähän uteliaiksi\ntäkäläiset ovat muuttuneet, kunnes hän vähitellen havaitsee kasvoja\nkaikkien ikkunoiden ja ovien takaa; silloin hän tajuaa pihan tyhjyyden\njohtuvan ylemmästä mahtikäskystä.\n\nNaisia vastaanottamaan kokoontuneet virkamiehet saattavat heidät\nvanhaan piispantupaan, jossa he luovuttavat heidät vaimoväen hoivaan.\nPiispatar itse ei ole tuvassaan, mutta täällä on lämpimiä virvokkeita.\nPalvelijatarien pitää tiedustaa matronalta, eivätkö he saa tarjota\nhänelle tuopillista lämmitettyä viiniä. (Hopeinen tuoppi seisoo jo\npöydällä.) Kyllä, se on hänestä mieluista — hänen katseensa etsii\nRagnheiduria. Kun sisälle tuodaan kannu viiniä, virkkaa piispantytär:\n\n— Täältä puuttuu yksi tuoppi!\n\nHäntä totellaan, se tuodaan hänelle.\n\nHeidän istuessaan täällä vähän aikaa, vartoaa heitä viisi henkilöä\npiispantuvassa: piispapari, sira Torfi, ja molemmat heitä vastassa\nolleet virkamiehet.\n\nVasta pitkällisen ja hänelle oudon epäröinnin ja horjumisen\njälkeen piispa Brynjolfur lopulta sopeutui tähän päätökseen: ottaa\ntyttärensä vastaan muiden nähden ja kuullen. Sielunsa kaikella\nvoimalla hän on koettanut kiintyä tähän yhteen ajatukseen olla\nantautumatta mieskohtaisen surunsa valtaan siinä määrin, että unohtaa\nvelvollisuutensa Jumalaa kohtaan. Ja hänen velvollisuutensa Jumalaa\nkohtaan on tämä: päästä täydelliseen selvyyteen siitä, onko hänen\ntyttärensä vannonut väärän valan vai eikö. Jos tytär on tehnyt itsensä\nsyypääksi tähän pahaan tekoon ainoastaan uhmatakseen häntä, isäänsä,\nniin auttakoon Jumala häntä kantamaan tämän ristin, niinkuin sen\nsuinkin voi kantaa! Mutta Ragnheidurin väärää valaa hän ei jaksa\nkestää, sillä se on rangaistus hänelle itselleen, häntä kurittava\nkaikkivallan käsi, rangaistus itse Herralta.\n\nKeskusteltuaan Helga Magnuksentyttären kanssa, herkeämättä pohdittuaan\nsyntymäpäivän merkillistä täsmällisyyttä, väsymättä palautettuaan\nmieleensä pieniä ja suuria, vanhoja ja tuoreita muistoja ylpeästä ja\nuhmaavasta mielenlaadusta, on koko hänen sieluntuskansa pysähtynyt\ntähän ainoaan toivoon, toisinaan melkein varmuuteen, että tytär on\ntehnyt enemmän syntiä häntä kuin taivasta kohtaan. Toisinaan, siinä\nkylliksi. Ennenkuin hän puhelee Ragnheidurin itsensä kanssa, ei hän ole\nvarma — jos sittenkään.\n\nYhä uudelleen hän on uskonut pystyvänsä parhaiten itse pakottamaan\nRagnheidurin tunnustamaan kahden kesken. Yhä uudelleen sama selviö:\ntunnustusta ei voi saada pakottamalla. Ainoastaan lempeydellä voidaan\nRagnheidur taivuttaa tunnustamaan, isällisillä kehoituksilla,\npehmittämällä hänen sydäntään. Se on ratkaissut asian. Hän tuntee\nrajoituksensa, luonteenvikansa: tulisuuden. Hän tietää, että jos hän\njoutuu tyttärensä kanssa kahden kesken sinä päivänä, jona jälkimmäinen\npalaa Skalholtiin, käy hän häneen käsiksi. Ragnheidur ei parempaa\nansaitse, mutta Jumalan asia on siten huonosti hoidettu.\n\nKylmän ja tyhjän puutuvan lävitse, jossa seisoo kattamaton, liinaton\nruokapöytä keskellä lattiaa, opastetaan nämä kaksi naista hänen\nkorkea-arvoisuutensa luokse. Helga Magnuksentytär astuu edellä.\n\nHänen ilmestyessään ovelle, sävähtää häntä vastaan hermostunut\nvavahdus, taipuvista päistä ja oikenevista polvista uhoaa jännittynyttä\nodotusta. Hän suutelee tapansa mukaan piispaa ja matronaa sekä\ntervehtii sira Torfia kunnioittavasti. Ragnheidur seuraa häntä vain\novensuuhun, jääden seisomaan laudoitusta vasten ihan suorana, ikäänkuin\nhänen pituutensa pitäisi mitata. Sittenkun Helga oli ottanut hänelle\nosoitetun paikan ja kaikki ovat istuutuneet, astuu Rangnheidur isänsä\neteen ja täysin ja täsmällisesti sen ajan tavan mukaan lankeaa\npolvilleen hänen eteensä pää taivutettuna.\n\n— Nouse pystyyn! säväyttää piispa hänelle, kaksi sanaa, jotka\nsärähtävät hänen päänsä yläpuolella kuin terävät, repivät piikit.\n\nHän nousee ja suorittaa saman kunnianosoituksen äitinsä edessä.\nMatronan tutisevat, vavahtelevat kädet takertuvat kouristavasti\ntoisiinsa, hänen huulensa värähtävät hillitystä mielenliikutuksesta, ja\nhän virkkaa heikolla, särähtelevällä äänellä:\n\n— Nouse pystyyn, Ragnheidur!\n\nRagnheidur siirtyy sukulaisensa, sira Torfin luokse ja niiaa hänelle\nsyvään, hän ojentaa niiaajalle kätensä muodollisesti, mutta nousematta\nseisomaan.\n\n— Istuudu tuohon vastaani! käskee hänen isänsä, käyden nyt jyrkäksi\nja asialliseksi, vapaaksi kaikesta mielenliikutuksesta, niin että\ntämä pikainen muutos vaivaa tytärtä. Tämä menee horjuvin askelin\nkirjurinpenkille ja nojautuu pöydän reunaan istuutuessaan. Oli\nsittenkin helppoa olla ylpeä ja itsevarma, kun oli loitolla isästä.\nPettääkö rohkeus hänet kokonaan nyt?\n\n— Kuinka häpeällisen synnin olet tehnyt vanhempiasi vastaan, jotka ovat\nuskoneet sinua ja luottaneet sinuun, aloittaa piispa Brynjolfur, siitä\npuhumme tuonnempana. Mutta omantuntosi tilintekoa Jumalalle ja hänen\npyhälle sanalleen ei sovi jättää toistaiseksi. Vannoit pyhän valan\nherranhuoneen ovella toukokuun yhdentenätoista päivänä, vakuuttaen\nolevasi kaiken miehenvallan puolelta loukkaamaton neito, ja täsmälleen\nneljäkymmentä viikkoa senjälkeen synnytät tähän maailmaan häpeällisen\nhedelmän. On päätetty, että sinä saat julkisen synninpäästön\ntästä ilmeisestä karkeasta rikoksestasi ensi sunnuntaina täällä\ntuomiokirkossa, mutta minä annan suostumukseni siihen ainoastaan sillä\nehdolla, että sinä nyt kaikkien läsnäolijoiden silmissä puhdistaudut\nniskoillasi lepäävästä vieläkin karkeamman synnin, nimittäin väärän\nvalan, epäilyksestä, Jumala sinua armahtakoon, ja teet sen selvästi ja\ntyydyttävästi ilman minkäänlaisia verukkeita, jotta siitä ei voi olla\nvähääkään epäilystä.\n\n— Jos Dadi olisi, alkaa Ragnheidur heti —\n\nPiispa lyö nyrkkinsä pöytään.\n\n— Älä mainitse sitä nimeä minun kuultoni tämän jälkeen, niin kauan kuin\nkumpikin elämme!\n\nRagnheidur vaikenee. Kun hän ei tunnu mielivän hiiskua enää mitään,\nlisää piispa maltillisemmin:\n\n— Osannet sovittaa sanasi ilman sitäkin.\n\nToinen vastaa vihdoin:\n\n— Ettekö te usko, isäni, että jos me silloin olisimme olleet syyllisiä,\nolisimme pitäneet itseämme kyllin onnellisina voidaksemme salata\ntotuuden haluamatta paljastautumalla pakottaa minut väärään valaan?\n\n— Kuitenkin sinua halutti aiheuttaa minulle sietämätöntä häpeää.\n\n— Se johtui viattomuudestani ja siitä harmista, että minun niskaani oli\nheitetty valheellinen ja sietämätön syytös.\n\n— Siitä puhumme tuonnempana, virkkaa piispa tulipunaisena kasvoiltaan.\nTähän vakuutukseen ei tyydy kukaan, en minä eivätkä muut. Siinäkö\nkaikki, mitä sinulla on sanottavana puolustukseksesi?\n\n— Puolestani puhuvat parhaiten ne kaksi viikkoa, jotka olimme\neristettyinä toisistamme ennen valantekoa — yhdessä useimpien nuorten\näitien todistuksen kanssa, oikaisee Ragnheidur esitystään.\n\n— Mikä todistus?\n\nRagnheidur luo häneen ujon katseen, punastuu ja katsoo lattiaan\nvastaamatta mitään.\n\n— Aika, sekaantuu Helga Magnuksentytär keskusteluun.\n\n— Niin, yhtyy sira Torfi.\n\nPiispa vilkaisee heihin kumpaiseenkin silminnähtävästi pahoillaan ja\ntyytymättömänä pyytämättä saamistaan vastauksista.\n\n— Se kaikki on arvailua eikä varmuutta, kivahtaa hän, silmänräpäykseksi\nmenettäen kiivastuneen mielensä hillintäkyvyn. Senjälkeen hän\ntiedustaa, jännittäen koko malttinsa:\n\n— Oletko kertonut menneesi opettajantaloon vannomistilaisuuden\njälkeisenä yönä?\n\n— Kyllä.\n\n— Eikö kukaan tiennyt mitään käynnistäsi siellä?\n\n— Ei.\n\n— Mutta kuitenkin olit jalkeilla ja täysissä pukimissa, kun Steinunn\nFinnintytär heräsi.\n\nRagnheidur oivaltaa piispan kuulustelleen Steinunnia.\n\n— Kyllä, myöntää hän.\n\n— Paljonko kello oli hänen herätessään?\n\n— Puoli kuusi.\n\n— Mihin aikaan sinä pukeuduit?\n\n— Vähän yli kaksi.\n\n— Entä eikö Steinunn herännyt tällä välillä?\n\n— Ei.\n\n— Mistä sen tiedät?\n\n— Hän kuorsasi poistuessani ja kuorsasi myöskin palatessani.\n\n— Mutta hän olisi kuitenkin voinut herätä?\n\n— Hän ei maininnut mitään siitä, enkä minä ole sitä häneltä tiedustanut.\n\n— Missä kello oli, kun katsoit sitä ja näit sen olevan puoli kuusi?\n\n— Kello, seinällä... ei, ei, oikaisee Ragnheidur, olin ottanut sen\nseinältä ja asettanut sen pöydälle ikkunan luokse.\n\n— Sira Arni, mene noutamaan Steinunn Finnintytär tänne äläkä odotuta\nminua kauan!\n\nSira Arni kiiruhtaa ulos, ja piispa kääntyy katsomaan ikkunaan\npäin, tukien oikealla kädellä leukaansa, joten kukaan ei näe hänen\nkasvojaan. Siten hän istuu varrotessaan kenenkään rohkenematta hiiskua\nmitään. Ragnheidur istuu miettien, kuinka tyyten toisenlainen hänen\nkotiintulonsa on kuin hän oli otaksunut — jatkona jollekin ajatukselle,\njonka alkua hän ei tunne — ja kuinka toisenlaiseksi kuin edellytämme\nelämä kaiken muovaa. Ja sen takaa, mitä hän ei nyt ymmärrä, tämän\nkuulustelun sisimmän tarkoituksen takana, väijyy pelko. Pelko, että\nsiinä piilee vielä kohtalokkaampia toimenpiteitä kuin hän aavistaakaan.\n\nKun Steinunn yhdessä papin kanssa astuu sisälle kysyy piispa heti:\n\n— Heräsitkö vannomisen jälkeisenä yönä Ragnheidurin ollessa ulkona?\n\nTämän kysymyksen on piispa jo ennenkin esittänyt Steinunnille, ja\nSteinunn on järkevä tyttö. Jo aikoja sitten on tihkunut julkisuuteen\nja kaikissa Skalholtin sopukoissa on pohdittu sitä, että koko tässä\nasiassa tuottaa mestari Brynjolfurille raskainta huolta epäilys\nRagnheidurin valan paikkansapitäväisyydestä. Kun Steinunn siis tuli\npiispan kuulusteltavaksi, oli hän heti oivaltanut, millainen lausunto\nparhaiten auttoi Ragnheidurin asiaa. Hän, hurskas tyttö, olisi mitä\niloisimmin ollut valmis valehtelemaan pelastaakseen piispantyttären,\njota hän rakasti, etenkin nyt hänen ollessaan onnettomana. Mutta\nsilläkin uhalla, että piispa ojentaisi häntä — eikä ojennus jäänytkään\nsilloin tulematta: minkätähden hän petti velvollisuutensa; minkätähden\nhän ei valvonut, odottaen neitsyttä, huomattuaan hänen olevan poissa\ntai mennyt ulkosalle häntä etsimään; vastaus: hän oli päättänyt\nvalvoa, mutta vaipui uneen, ennenkuin aavistikaan — hän oivalsi, että\nRagnheidurille oli edullista, että hän puhui totta. Niinpä Steinunn ei\nole nyt joutunut vaikeuksiin. Hän vastaa piispan kysymykseen niinkuin\naikaisemminkin:\n\n— Kyllä, herra, sanoo hän. Heräsin ja kohotin ikkunaverhoa nähdäkseni,\nkuinka valoisaa ulkosalla oli, ja silloin näin neitsyen kellon\npöydällä. Minua se kummastutti, ja sitten näin, että vuodeverhot olivat\nepäjärjestyksessä, ja silloin nousin vuoteestani, ja silloin huomasin,\nettä sänky oli tyhjä. Ja sitten aioin valvoa, kunnes neitsyt tulisi,\nmutta sitten vaivuin uneen.\n\n— Paljonko kello oli sinun sitä katseessasi?\n\n— Se oli lyönyt kolme, herra, ja oli puoli neljän vaiheilla.\n\nTämä tieto on Ragnheidurista yllättävä, hän muistaa vasta nyt, että\nhänen palatessaan sisälle Steinunn oli kääntynyt vuoteessaan.\n\n— Saat mennä, lausuu piispa, ja Steinunn menee ulos.\n\nPiispa kääntyy sira Torfin puoleen:\n\n— Uskallatko sinä, sira Torfi, Jumalan ja omantuntosi nimessä, antaa\nRagnheidurille synninpäästön ja vapauttaa hänet kaikesta väärän valan\n_suspiciosta_ [epäilyksestä] hänen vakuutuksensa ja ilmitulleiden\n_circumstantioiden_ [asianhaarojen] nojalla?\n\n— Kyllä, herra, vakuuttaa sira Torfi empimättä.\n\n— Sinä olet meille suopea, huomauttaa piispa aatoksissaan.\n\nHän kääntyy molempien muiden miesten puoleen:\n\n— Sinä olit Ragnheidurin valan toinen aiheuttaja, Oddur Eyolfinpoika\n— eikä mieleni muutu veljellesi suopeammaksi, sira Arni, jos vastaat\nmyöntävästi kysymykseeni: Onko Ragnheidur teidän mielipiteenne mukaan\nollut valaa vannoessaan viaton?\n\n— Minä vastaan kysymykseenne myöntävästi, herra, vastaa sira Arni\nvitkastelematta.\n\nOddur on vaiti.\n\nPiispa hoputtaa häntä:\n\n— Niin, niin, Oddur. Eikö mielestäsi nyt ole aika pysyä miehen\ntavoin syytöksessäsi peräytymättä siitä? En ole milloinkaan pyytänyt\nsinulta minkäänlaista palvelusta. Mutta nyt olisi sinun puoleltasi\nsuuri suosionosoitus minua kohtaan, jos selvästi ja tyydyttävästi\nperustellen voisit osoittaa vanhan epäluuloni oikeaksi. Tässä asiassa\nsuorittamistani toimenpiteistä täytyy minun nimittäin täysin vastata\nja tehdä selvää sekä tämän maan maalliselle vallalle että kenties\nkorkeammille valloille muualla — tarkoitan kuninkaanvaltaa, oikaisee\nhän omia sanojaan, jottei häntä käsitettäisi väärin ja luultaisi hänen\ntarkoittavan Jumalaa. Ja jos sallin näköni tässä asiassa hämääntyvän,\ntuntuu minusta ratkaisu jotensakin yhtä pahalta kuin väärä vala.\n\nOddur Eyolfinpoika vastaa:\n\n— Minut vieteltiin tähän onnettomaan tekoon, herra, minkä tekin hyvin\ntiedätte, eikä teidän anteeksiantonne ole tuottanut omalletunnolleni\nrauhaa. Mutta mitä tulee kysymykseenne, herra, niin se ihminen on sekä\nsokea että kuuro, joka tänään on nähnyt ja kuullut teidän tytärtänne\nsaamatta varmuutta hänen sanojensa totuudesta.\n\nOddur Eyolfinpojan viimeiset sanat iskevät kaikkien saapuvillaolijoiden\nkahlehdittuihin ajatuksiin täysiosumana, sattuvat itse kahleeseen.\nHeidän ajatustensa side on särkynyt, juuri sellainen tunne heillä\nkaikilla on, ja sen he itsekin olisivat tahtoneet sanoa. Totuudella\non erinäisissä tapauksissa oma merkkinsä, jota tuomari ei hyväksy,\nkoska sitä ei voida siirtää paperille eikä esittää millään muullakaan\nnäkyväisellä tavalla. Mutta merkki syöpyy kaikkien läsnäolijoiden\nsieluun, myöskin tuomarin, näkymättömästi, mutta lähtemättömästi.\nJuuri niin on tässä käynyt. Ragnheidur on istunut täällä lainkaan\nyrittämättä puhua omasta puolestaan, koettamatta todistaa kenellekään\nmitään. Kun hänet on keskeytetty, on hän vaiennut. Hänen lausumansa\nharvat sanat ovat olleet vastauksia, mahdollisimman niukkoja, hänen\nisänsä suoranaisiin ja pakottaviin kysymyksiin. Ja kuitenkin hän on nyt\nsillä salaperäisellä tavalla, jolla puhdas omatunto polttaa tieltänsä\nepäilyn, saanut kaikki uskomaan, myöskin isänsä. Mutta — hänen isänsä\non tuomari. Eikä tuomari ole tyytyväinen. Mestari Brynjolfur istuu\ntuokion aatoksiinsa vaipuneena.\n\nSilloin sira Torfi nousee ja laskee kätensä piispan olalle.\n\n— Hän ei ole syypää väärään valaan, herra, jos ihmissilmiin milloinkaan\nvoi uskoa, vakuuttaa hän.\n\nPiispa Brynjolfur ravistaa hänen kätensä pois olaitaan.\n\n— Silmiin! ivaa hän. Luuletko herra Arnin tai kuninkaan uskottujen\nmiesten kysyvän hänen silmiään!\n\nSira Torfi istuutuu jälleen.\n\n— Mutta yhden seikan tiedämme nyt varmasti, lausuu piispa lyhyen\nmiettimisajan jälkeen, nimittäin sen, että Steinunnin lausunto ei johdu\nheidän keskinäisestä sopimuksestaan, sillä silloin he olisivat puhuneet\nyhtäpitävästi. Kysymyksessäolevan yön keskiosan Ragnheidur on ollut\npoissa kammiostaan. Ja joskaan en tässä tapauksessa pane rahtuakaan\narvoa silmiin, mielentilaan tai mihinkään muuhun kouraantuntumattomaan,\nsillä se on samanlaista kuin asettaa verkko varjoa varten, niin en\nkuitenkaan tunne ainoatakaan niin paatunutta ihmisolentoa, että hän\nvalitsisi väärän valan jälkeisen yön hiipiäkseen kohtaamaan salaista\nrakastajaansa.\n\n— Se ja aika tuntuvat minusta kouraantuntuvalta todistukselta,\nhuomauttaa nyt Helga Magnuksentytär lyhyesti.\n\n— Meidän täytyy jättää asia tälleen tänä päivänä, virkkaa piispa,\nnousten seisoalleen.\n\nHän antaa virkamiestensä ymmärtää, että heidän sopii vetäytyä pois. Sen\njälkeen hän ryhtyy kävelemään edestakaisin tuvassa, yksin omaistensa\nkanssa.\n\nTänään eivät ainoastaan sira Torfi ja Helga Magnuksentytär ihaile hänen\nitsehillintäänsä, ihaile sitä, kuinka varmasti ja intohimottomasti\nhän pyrkii yhteen ja samaan päämäärään, varmistautumaan tyttärensä\nviattomuudesta väärään valaan — vaan sillä on myöskin Ragnheiduriin\nsellainen vaikutus, että taistelu isän kanssa menettää kaiken\naikaisemman viehätyksensä, samalla kun uusi, kenties toivoton, mutta\nhellä ja epäitsekäs halu elää rauhassa isän kanssa kumpuaa esiin hänen\nmielessään. Minkätähden hän ei heti ymmärtänyt — sittenkään, vaikka\nisä lausuikin sen selvin sanoin — ettei isä ensi tilassa ajatellut\nitseään, vaan Jumalaa? Oliko hän liian väsynyt tai tylsä tämän päivän\nsielullisen jännityksen jälkeen, erottuaan lapsestaan, ajatustensa\nlennellessä kaukana isän kysymyksistä ja jakautuneina Braidratungan\nja Midfellin kesken? Mutta nyt hän oli oppinut ymmärtämään isää. Hän\non nähnyt isän istuvan täällä ja rajusti ponnistaen hillitsevän omaa\nsuruaan tehdäkseen velvollisuutensa Jumalaa kohtaan, turvatakseen hänen\nsielunsa autuuden ihmisten silmissä. Millään muulla tavoin hän ei olisi\nvoinut sulattaa hänen, Ragnheidurin, sydäntä. Näiden kahden voiman\nvälillä hän on käynyt taistelua koko ajan istuessaan pöydän ääressä —\nja nyt vaipuu Ragnheidur pöydän reunaa vasten menetettyään voimansa\ntämän pitkän päivän jälkeen, joka on vasta puolivälissä, samalla kun\nhänen vartalonsa vavahtelee nyyhkytyksistä.\n\nHänen isänsä seisahtuu hänen eteensä, ja niin pian kun piispa alkaa\npuhua, katsoo hän ylöspäin silmät täynnä kyyneliä.\n\n— Ja niin pian kun olet vannonut valasi, kivahtaa mestari, samassa\nkun olet puhdistanut kunniasi ja valanut iloa sydämeeni, heittäydyt\nsalavuoteuteen ainoastaan uhmataksesi minua!\n\nHän lyö tytärtään suoraan kasvoihin, toisen kerran, kolmannen kerran —\nennenkuin Ragnheidur ennättää ponnahtaa pystyyn. Jälkimmäinen seisoo\nsuorana lattialla eikä enää itke. Tuli taistelu sittenkin, näin on\nhänestä parempi, nyt on kaikki niinkuin pitääkin. Tämä on asenne, jota\nvoi olla sopiva käyttää, kun he selvittävät tilinsä.\n\nTämä väkivaltainen kohtaus kouristaa kolmen näkijän sydäntä. Sira\nTorfi ja Helga nousevat pystyyn, mutta jäävät seisomaan kuin lattiaan\nnaulittuina. Ainoastaan Margret Halldorintytär syöksyy kirkuen ja\nnyyhkyttäen miehensä käsivarteen kiinni. Piispa ei ole hänestä\ntietääkseenkään, pudistaa hänet irti itsestään katsahtamattakaan häneen.\n\n— Jos täyttäisin velvollisuuteni, jatkaa hän, niin lähettäisin\nnyt sanan Bessastadiriin, että pyöveli tulisi ruoskimaan sinua\nhäpeäpaalussa Skalholtin pihalla.\n\nRagnheidur Brynjolfintyttären huulilla väreilee hiljainen hymy, ja sen\nnähtyään hänen isänsä lähestyy häntä uudelleen kädet nyrkissä. Mutta\nnyt seisoo Helga Magnuksentytär Ragnheidurin vierellä, on ääneti, mutta\npistää kätensä hänen kainaloonsa.\n\n— Laittaudu omaan huoneeseesi! karjaisee piispa, syöksähdellen sinne\ntänne lattialla.\n\nRagnheidur kävelee ulos ärsyttävän hitaasti.\n\nEi kukaan hiisku mitään pitkään, pitkään aikaan. Ragnheidurin\npoistuttua kuuluu tuvasta ainoastaan piispan askelten ääni ja hänen\nhengityksensä huohotus.\n\nVihdoin hän kuuluu jupisevan jotakin hiljaa itsekseen. Muut erottavat\nvain:\n\n— ... pyöveli, niin, se olisi velvollisuuteni.\n\n— Heittäkää ne ajatukset mielestänne, mestari Brynjolfur, kehoittaa\nHelga Magnuksentytär, ne eivät ole teidän korkea-arvoisuutenne arvoisia.\n\nMestari Brynjolfur pysähtyy kuin ammuttuna. Sitten hän karkaa Helgan\nluokse nyrkit uhkaavina, hänen silmänsä ovat turvoksissa.\n\n— Ei kukaan — ei kukaan teistä ymmärrä, mitä olen menettänyt, et edes\nsinäkään.\n\nSitten hän syöksyy ulos. Hän paukauttaa oven niin kovasti kiinni\njälkeensä, että koko tupa tärähtää.\n\nMargret Halldorintytär itkee taukoamatta. Helga kietoo kätensä hänen\nvyötäisilleen.\n\n— Herkeä itkemästä, rakas Margret, kyllä kaikki järjestyy.\n\nPiispatar pudistaa päätänsä.\n\n— Tämähän on heidän ensimmäinen kohtaamispäivänsä, lohduttaa Helga\nnoustessaan seisomaan, mutta nyt lähden Ragnheidurin luokse...\n\nMestari Brynjolfur ei näe Helgaa eikä tytärtään enää tänä päivänä.\nMutta sira Torfi on pitkään hänen luonansa illalla.\n\nHän istuu piispan luona myöskin seuraavana päivänä aamumessun\njälkeen, jolloin hänen korkea-arvoisuutensa noudattaa luoksensa Helga\nMagnuksentyttären.\n\nHeti hänen astuttuaan tupaan pyytää piispa häntä olemaan suuttumatta\nhänen eilisestä vihastaan, joka kohdistui Helgaankin. Sellaisella ei\nole tilaa hänen sydämessään, kuten Helgakin hyvin tietää. Helga on aina\nosoittanut häntä ja hänen omaisiaan kohtaan kunniallista ja hyveellistä\nuskollisuutta eikä vähiten nyt, tänä viimeisenä onnettomuusaikana. Ja\nhän, piispa, haluaa mielellään antaa hänelle jonkun näkyvän merkin\nkiitollisuudestaan. Onko Helgasta minkäänlainen palvelus, jos hän,\npiispa, tarjoaa hänelle Svarfadardalin Holtin, kolmekymmentä hundredea,\nostettavaksi?\n\nPiispan tarjous on päällikön tekemä. Hän osti kaksi viikkoa sitten\nkartanon Skaftafell-pitäjän rovastilta, ja Helga ostaa maatiloja\npohjan puolelta, lapsuutensa seudulta. Hän kiittää piispaa lämpimästi\ntarjouksesta, mutta tiedustaa hintaa. Mestari mainitsee halvimman\nmaanhinnan, kahdeksan riikintaaleria jokaisesta maahundredesta — itse\nhän monesti maksaa kymmenen tai kaksitoista. Kauppa voidaan päättää\ntänään tai huomenna, mutta myyjä panee ehdoksi, että tila joutuu Helgan\ntytärten, Elinin, Sigridurin ja Jarthrudurin, omaisuudeksi, kymmenen\nhundredea kullekin. Helga tahtoo heti lähettää ratsupalvelijansa\nnoutamaan Braidratungasta rahaa, jotta se olisi hänen käsissään, kun\nkauppakirja allekirjoitetaan. Mutta kun piispa tarjoutuu kutsuttamaan\nratsupalvelijan, alkaa hän miettiä...\n\n— Mieluisampaa minusta olisi, herra, sanoo hän, ennenkuin otan teiltä\nvastaan tämän päällikkömäisen hyväntyön ja auliudenosoituksen, tietää,\naiotteko sopia tyttärenne kanssa.\n\nMestari Brynjolfur on heti valppaana.\n\n— Mielitkö panna vastaisen ystävyytemme riippuvaiseksi siitä? kysyy hän\nvarmasti.\n\n— En herra, ystävyytemme on vanha ja koeteltu, joten sitä ei uhkaa\nmikään vaara, ja kaikki meidän keskemme asetetut ja hyväksytyt ehdot\nja välipuheet pidetään. Mutta sitten minusta tuntuu siltä kuin onneni\nolisi jakautunut hiukan liian harvoille vuosille, jollen saa pitää\nkunniaani entisellään vanhuuteni lähestyessä.\n\n— Mikä kajoaa kunniaanne, hyvä sukulaiseni?\n\n— Minusta tuntuu, että eroan tästä asiasta huonosti, mestari\nBrynjolfur, jos luovutan tyttärenne sellaisen henkilön käsiin, joka\nei taivu sovintoon, ja ratsastan takaisin Braidratungaan tietämättä\nmitään hänen tulevaisuudestaan. Silloin ei ketään haluta kadehtia\nsielunrauhaani. Ja olen taipuvainen uskomaan, ettei Svarfadardalin\nHoltista koidu minulle eikä lapsilleni kovinkaan paljon iloa, jos olen\nottanut sen palkkioksi sellaisesta teosta, jota minun tarvitsee katua.\n\nMestari Brynjolfur havaitsee vasta nyt, ja nytkin kenties aivan\nsattumalta aran kohdan omassatunnossaan tämän asian yhteydessä.\nHän vastaa mielessään tämän naisen väsymättömyyteen varmalla\njohtopäätelmällä: »Hän taistelee Ragnheidurin puolesta äidin tavoin».\nTämä päätelmä kolhaisee hänen omaatuntoaan, koska se johtaa hänet\nvertaamaan Helga Magnuksentytärtä ja Margret Halldorintytärtä. Kuinka\nmonta kertaa näiden kuukausien aikana hän, Ragnheidurin äiti, onkaan\nkorottanut rukoilevan äänensä taivuttaakseen hänet anteeksiantoon\nja sovintoon! Sana, katse, kädenliike hänen, piispan, puolelta on\nriittänyt sulkemaan hänen huulensa, toisinaan katkeruudessa. Hänellä\nei ole heidän sukulaisnaisensa jäntevää tahtoa. (Jumala tietää,\nmiten siinä tapauksessa olisi käynyt: se olisi kiihoittanut hänet\nkahta vertaa kovemmaksi!) Mutta onko hän, Margret, silti kärsinyt\nvähemmin? Äänettömyyden verhossa, jokapäiväisen elämän eri tilanteissa,\naviollisen antaumuksen velvollisuuksissa on hänen sydämestään vuotanut\nverta.\n\nHelga Magnuksentytär saa sitäpaitsi tukea toiselta taholta. Sira Torfi\non hänen aseveljensä. Koko eilis-illan hän on käyttänyt puhuakseen\nRagnheidurin puolesta, ei niin rohkeasti kuin Braidratungan Helga,\nmutta hänelle ominaiseen ovelan nokkelaan tapaan ja osoittaen tällä\nkertaa enemmän lujuutta kuin hän tavallisesti tekee — setänsä katseen\nedessä.\n\nMutta asian ratkaisee ja mestari Brynjolfurin vastarintaa on\nheikentänyt, — vihdoin sen kokonaan murtaen, kun nyt pahin este,\nväärän valan epäilys ja pelko, on poissa — hänen oma rakkautensa tätä\nlangennutta lastansa kohtaan. Niin ankaran iskun kuin Ragnheidur onkin\nhäneen kolhaissut, ei hän voi olla ilman tytärtään. Hän tunsi sen eilen\nlyötyään Ragnheiduria. Se oli ainoastaan vähäinen kuritus, mutta sen\njohdosta on hänen mielensä lempeämmässä vireessä tänä päivänä, hänen\nkirvelevin suuttumuksensa pääsi purkautumaan lyönteihin. Ankarampi\nkuritus odottaa Ragnheiduria huomenna tuomiokirkossa, ja sitten —\ntekeekö hän sen?\n\n— Olin ajatellut, virkkaa hän, pitää Ragnheiduria täällä muutamia\nviikkoja ennen sellaista sovintoa ja sillä ajalla koetella häntä, ottaa\nselkoa kuinka vilpittömiä ja pysyviä hänen omat toivomuksensa siinä\nsuhteessa ovat.\n\nMutta hänen huomautuksensa on mieto, hänen sanansa kuulostavat\nkaukaisilta ikäänkuin niiden takana piilisi tyyten toisenlaisia\najatuksia.\n\n— Koetella häntä! kertaa Helga Magnuksentytär. Jos minun pitäisi\nesittää todistukseni tyttärestänne Jumalan tuomioistuimen edessä,\nherra, niin sanoisin, että hän nyt näyttää minusta kylliksi koetellulta.\n\nMestari Brynjolfur nousee verkkaisesti pystyyn.\n\n— Niinpä niin, rakas sukulaisemme, lausuu hän, sinun ei pidä katsoa\ntämän olevan kaupan esteenä.\n\nHelga astuu ilosta säteillen piispaa vastaan. Ja nyt hän saa tietää,\nminkä vuoksi jälkimmäinen niin vastahakoisesti halusi paljastaa\najatuksensa aikaisemmin. Hän on päättänyt, heidän, Helgan ja sira\nTorfin, istuessa täällä huomenna synninpäästön jälkeen tuoda\nRagnheidurin suoraan tähän tupaan ja ottaa hänet armoihinsa. Mutta hän\nei tahdo Ragnheidurin tietävän sitä, ennenkuin hetki on tullut.\n\nSellainen on Brynjolfur Sveininpoika, tuumii Helga: Hänen sydämeensä on\npitkä matka, mutta kun sinne pääsee, on se antoisa ja lempeä. Hän saa\nsanotuksi ainoastaan:\n\n— Jumala teitä siunatkoon, herra!\n\nTämän asian kirjalliseen käsittelyyn ei piispa mitenkään voi käyttää\nuutta kirjuriaan, nuorta Sigurdur Björninpoikaa. Koko tämän päivän\niltapuolen istuu sira Torfi setänsä rinnalla, samalla kun Oddur\nEyolfinpoika on vanhalla paikallaan kirjurinpenkillä.\n\nPiispa sanelee.\n\n\n\n\nIX\n\n\nKirkko on suljettu.\n\nKaikki ne, jotka tänään haluavat käydä Herran pöytään, ovat nyt\nkoolla täällä sisällä; heitä valmistaa pyhään toimitukseen heidän\nsielunhoitajansa, tuomiokirkon pappi. Täällä tunnustetaan syntejä.\n\nAinoastaan yksi, Ragnheidur Brynjolfintytär, on polvillaan ankaramman\nmahdin, rovastin, edessä. Mutta kirkko on suljettu, ei kukaan tiedä,\nmitä siellä tapahtuu.\n\nSkalholtin kaikki rakennukset ovat täpösen täynnä kirkkoväkeä, sillä\ntalven tuimuus on ennallaan, vaikkakin kevät lähestyy. Eteläisellä\npiha-aukeamalla sijaitsevassa avoimessa lammaskarsinassa seisoo ryhmä\nhevosia yhteen sulloutuneina pakkasessa ja lumisateessa; kartanon\navarat tallit ovat jo aikoja sitten täyttyneet ylenmäärin, mutta\nvarakkaiden hevosilla on etusija. Erään naapuristossa sijaitsevan\npikkutilan talonpoikapahanen pitää kuitenkin paljon ratsustaan ja\nsanoo, ettei hän mene kirkkoon, jollei hevonen pääse pilttuuseen;\npehtoori Halldor armahtaa häntä, ja hevonen saa tilan härkätallissa.\n\nMuuten ei pehtoori Halldorilla nyt ole aikaa hoivailla häntä,\ntalonpoika taluttaa itse ratsunsa navettaan. Täällä on ainoastaan yksi\ntyhjä pilttuu, äärimmäinen ovensuussa, ja sekään on tuskin tyhjä. Kun\ntalonpoika nimittäin astuu sisälle, nousee seimenlaidalta istumasta\nkolme henkilöä, kaksi miestä ja yksi nainen, juosten säikähtyneinä\novelle. Toiselta mieheltä ovat molemmat korvat poissa. Talonpoika\nkavahtaa kajoamasta heihin; he ovat kunniatonta väkeä.\n\nHe ovat kunniatonta väkeä, Skalholtin pitäjän ulkoliepeiltä, eikä\nkukaan ole tahtonut lainata heille juhtaa, mitä ei ole sopinut\nodottaakaan. He ovat kävellä tarponeet pitkän matkan pakkasessa ja\nlumituiskussa, sillä ei ainoakaan kurjimus ole niin viheliäinen, ettei\nJumalan sana häntä virkistäisi, eikä kukaan voi ajan mittaan olla sitä\nilman, eivät omantunnontarkat ihmiset eivätkä jumalattomat oliot,\njoskin näiden kolmen uppiniskainen mieli on sellainen, etteivät he\ntahdo katua tekoja, joihin eivät katso olevansa syyllisiä, minkä vuoksi\nheiltä onkin Herran pöytä evätty.\n\n— Oletteko imeneet lehmiä? kysyy talonpoika.\n\n— Jumala antakoon sinulle sanasi anteeksi, Petur, vastaa nainen, mehän\ntulimme tänne vain lämmittelemään.\n\n— Hiero uni silmistäsi, tokaisee korvaton mies, tai tunnustele nautojen\nvatsaa! Etkö näe, että olemme härkätallissa?\n\n— Suoriutukaa panimoon! neuvoo talonpoika. Täältä Skalholtista ei\nkenenkään ole tarvis lähteä nälkäisenä, niin on matrona sanonut.\n\n— Ale olemme mieluummin nälässä, murahtavat kaikki kolme yhteen ääneen.\n\n— Kyllä täällä oli toinen komento neitsyen ollessa kotona, lisää\nnainen. Silloin ei kukaan tehnyt meille mitään pahaa.\n\nTalonpoika ei mieli pitkittää keskustelua heidän kanssansa. Heillä ei\nole sen paremmat oltavat kuin hänen hevosellaan, poloisilla.\n\n— Ryömikää sitten takaisin suojapaikkaanne! En minä anna teitä ilmi,\nlupaa hän poistuessaan.\n\nHän lähtee itäänpäin eteläisen piha-aukeaman poikki. Hän ei anna heitä\nilmi, ei. Mutta siitä on sitten kysymys, eikö yksikään naudoista ole\nsaanut mitään vikaa huomiseen mennessä tai eikö joku niistä makaa\nhengettömänä pilttuussaan. Moiselta roskajoukolta voi nimittäin\nvarrota mitä tahansa, joskin ilkeämieliset ihmiset nykyisin muuten\nväittävät hänen korkea-arvoisuutensa pitävän suojelevaa kättänsä näiden\nnoitavintiöiden turvana.\n\nAvarassa arkituvassa, johon talonpoika pyrkii sisälle, lehahtaa häntä\nvastaan lämpö hehkuvasta kamiinista. Hän tunkeutuu kyynärpäittensä\navulla toisten kangaspuiden luokse, joiden taakse hän istuutuu. Mutta\nhänen sielunrauhansa on mennyttä täksi päiväksi. Hänen Nasinsa seisoo\npilttuussa, syöden seimestä, jonka laidalla ne maineettomat istuvat.\nKirkonkellojen soidessa hän on vaipunut hartaaseen rukoukseen, ettei\nHerramme sallisi hevosen kärsiä...\n\nKirkko täyttyy.\n\nJopa nekin, jotka kadehtivat — ja niitä on paljon — jopa nekin, jotka\ntoivoisivat köyhyyden tuhotulvan nielaisevan helmaansa koko maallisen\nhyvinvoinnin, jopa nekin, jotka kiroavat omaa kohtaloaan, valtaa\nsääliväinen ihmettely heidän nähdessään mustapukuisen hahmon, joka\nistuu täällä kuorikorokkeen juurella, eristettynä, kalpeana, koko\nseurakunnan silmien edessä. Kaikki tietävät, että piispa Brynjolfur\nolisi voinut säästää tyttäreltään tämän nöyryytyksen, sillä ottaessaan\njulkisen synninpäästön säätyläiset useimmiten vapautetaan istumasta\nkirkossa saarnan edellä. Piispan ystävät näkevät tässä hänen\nepäitsekkyytensä. Muut tietävät tämän olevan vain teeskentely temppu ja\nrahvaan suosion saavuttamiseksi.\n\nVirrenveisuu alkaa. Ragnheidur tuntee ellotusta kurkussaan, hänestä\ntuntuu siltä kuin hänen täytyisi oksentaa kaikki sisälmyksensä. On\nonnetonta, jos hänen ryhdistään tänään kuvastuu heikkoutta, kansa\nsaattaa käsittää sen syyn väärin. Mutta mistä tämä kuvotus voi johtua?\nNiinpä niin, hän on istunut kirkossa kauan, hänen on vilu, eikä hän\nsiedä tätä Skalholtin tuomiokirkon löyhkää, hänen ei ole tarvinnut\nkestää sitä pitkään aikaan, tätä lattian alla viruvien mädäntyvien\nylimysruumiiden lemua. Braidratungan kirkossa lepää kuorin lattian alla\nainoastaan kaksi ruumista, laamanni-vainajan ja hänen poikansa Hakonin.\nVielä ilkeämmän kerrotaan löyhkän olevan Holarin tuomiokirkossa, ehkä\nsen tähden, että se on pienempi; siellä pyörtyy vieraiden paikkakuntien\ntalonpoikia. Hänen isänsä vihaa tätä pahaa tapaa haudata ruumiita\n— kirkonlattian alle, kuten hän inhoaa kaikkea siivottomuutta —\nRagnheidur on kuullut hänen sanovan, että hän hautauttaa itsensä kirkon\nulkopuolelle, hänen kuolleiden sisariensa viereen; tehdäänköhän hänelle\nniin, ensimmäisenä kaikista piispoista, haudataankohan hänet kirkon\nulkopuolelle? Virsi on lopussa.\n\nJumalanpalvelus jatkuu tavalliseen tapaan. Pitkän alttaritoimituksen\njälkeen, johon liittyy lisää virrenveisuuta, astuu pappi\nsaarnastuoliin. Saarna on yleinen pettymys, se ei sanallakaan hipaise\nsitä, mikä täyttää kaikkien mielet, mutta eihän sitä sovi odottaakaan\n— Dadin veljeltä. Ja niinpä ollaan hajamielisiä. Katsotaan Ragnheidur\nBrynjolfintytärtä; tämä ei voisi liikauttaa sormeaankaan kaikkien\nvoimatta sitä erottaa, mutta hän ei joudu edes liikutuksen valtaan,\nsaatikka sitten mitään muuta, hän istuu kankeana kuin Marian kuva. Muut\nitkevät hänen puolestaan, hänen äitinsä itkee ja puolet kirkkoväkeä\nhänen mukanaan. Mutta hän itse — on vain kovettunut ja kylmä,\nmillaisella mielellä hän on? Tokkohan itse synninpäästö tekee häneen\nvoimakkaampaa vaikutusta kuin tämä hänen istumisensa?\n\nSaarnan jälkeen virsi, jonka aikana rovasti Torfi Joninpoika nousee\npaikaltaan kuorista ja astuu alttarin eteen. Koko seurakunta\nliikahtelee levottomasti penkeissä. Kautta koko kirkon käy humahdus.\n\nSira Torfi polvistuu alttarin eteen, kuorissa aloittaa lukkari\nkatumusvirren, ja samalla hetkellä Ragnheidur Brynjolfintytär nousee,\nastuu eteenpäin ja laskeutuu polvilleen itse kuorinovelle.\n\nLopetettuaan rukouksensa sira Torfi menee hänen luoksensa ja aloittaa\npuheensa.\n\n— Jollei ukkosta olisi, kuuluvat hänen ensimmäiset sanansa, niin\nturmeltuneet ihmiset saattaisivat tehdä maan autioksi...\n\nSe on sanarikas puhe, jonka ensimmäinen osa selvittää, kuinka\nvälttämätöntä kirkon on pitää kuriaan voimassa syntisiä kohtaan, jotka\nsuuresti rikkovat ja tekevät syntiä Jumalan käskyjä ja kristityn\nihmisen omaatuntoa vastaan. Sittenkun herra oli antanut tälle nuorelle,\nsyntiselle sisarellemme, joka nyt notkistetuin polvin on alistunut\nkirkon kuritukseen, pyhän henkensä voiman puhdistaa oman viattomuutensa\nja hyveenkaunistamien vanhempiensa jumalanpelkoisen valppauden ja\nhurskaan _constantian_ [vakaisuuden] nojalla kalliin maineensa\ntotisella valalla perättömistä viittauksista ja tahraamisesta, puhalsi\nperkele hänen sydämeensä uhkamielisyyden ja uppiniskaisuuden hengen,\njotta hän uhmasta ja suuttumuksesta rakastettavaa ja korkeastioppinutta\nisäänsä kohtaan, joka tahtoi puolustaa häntä valan aseella, ei kyennyt\nvastustamaan tätä perkeleen yllytystä, vaan kohta senjälkeen antautui\nlihanhimon valtaan ja ilkeän salavuoteuden hairahdukseen, jolla hän\ninhoittavasti ja pahentavasti loukkasi sekä Jumalaa että myöskin muita\nJumalan lapsia ja erittäinkin tätä Jeesuksen seurakuntaa. Sitten\nJumala kuitenkin itse tietää, kuinka hänen rakastettavat vanhempansa,\nsukulaisensa ja ystävänsä sekä hän itse, Jumalan arvoton palvelija\ntässä rovastikunnassa, ovat taukoamatta kostuttaneet tätä Sibman\nkuivunutta viinipuuta kyynelillään, jotta puu voisi veden tuoksusta\nuudelleen ruveta viheriöimään ja kantamaan hedelmiä.\n\nSira Torfi on keskellä puhettaan ehtinyt sen käännekohtaan.\n\n— Mutta jollei olisi liittoa, jatkaa hän sointuvammalla äänellä, —\njonka merkiksi Jumala on asettanut sateenkaaren pilviin, niin ukkonen\nja sade tekisivät maailman autioksi, sillä sateenkaari on Jumalan ja\nmaan välisen liiton merkki....\n\nPuheen loppuosa on selostusta Jumalan, kirkon ja vanhempien alttiudesta\nantaa anteeksi katuvalle ja muuttuneelle syntiselle.\n\n— Sillä ilman katumusta, lausuu hän lopuksi, tulee Jeesuksen Kristuksen\npyhän ruumiin ja veren sakramentti kauhistukseksi, kun se kuitenkin on\nmeidän sielumme mieluisinta ruokaa, jota meidän tulee usein nauttia,\n1. Kor. 11. Siispä kysyn sinulta nyt Jumalan nimessä, Ragnheidur\nBrynjolfintytär, tunnustatko nyt vakavasti Jumalan ja tämän hänen\nkristillisen seurakuntansa edessä omasta uhmastasi rakastettavaa isääsi\nkohtaan antautuneesi salavuoteuden ja huoruuden raskaaseen syntiin.\n\n— Kyllä, vastaa Ragnheidur selvästi.\n\n— Kuka on lapsesi isä?\n\n— Dadi Halldorinpoika.\n\nHän puree huultansa itsekin huomatessaan, kuinka tuolla hänen takanaan\nkirkossa tuhannet jännittyneet korvat nielevät sen nimen.\n\n— Kadutko sydämestäsi tätä tekemääsi karkeata rikkomusta, jolla\nolet ansainnut Jumalan vihan ja sekä ajallisen että iankaikkisen\nrangaistuksen?\n\n— Kyllä, vastaa Rangheidur kovasti ja kuivasti.\n\nHän ei kadu, hän valehtelee. Hän valehtelee samoin kuin naiset kaikkina\naikoina, kaikissa maissa ja kaikissa säädyissä ovat valehdelleet\n— rakastamansa miehen ja synnyttämänsä lapsen tähden. Ja yhtä\nvastahakoinen kuin hän oli valalla puhdistautumaan valheesta, yhtä\nmielellään hän valehtelee olevansa katuvainen.\n\n— Onko mielessäsi hurskas ja vakava päätös ahkerasti koettaa elää\nparemmin ja säädyllisemmin tästä alkaen?\n\n— Kyllä.\n\n— Halajatko sydämestäsi, että sinut otetaan tämän Jumalan seurakunnan\nyhteyteen, josta raskas syntisi ja pahennuksesi ovat sinut erottaneet,\nja pyritkö ja haluatko nyt muiden Jumalan lapsien kanssa hartaasti\npäästä osalliseksi Jeesuksen Kristuksen pyhän ruumiin ja veren\nsakramentista?\n\n— Kyllä.\n\n— Käänny siis seurakunnan puoleen ja pyydä anteeksi sitä pahennusta,\njonka olet sille tällä synnilläsi aiheuttanut!\n\nRagnheidur nousee pystyyn, hänen molempia polviaan pakottaa, mutta\npahemmin toista, ja hän hieroo sitä polventaivetta vasten. Sitten hän\nkääntyy ympäri ja lausuu ne sanat, jotka sira Torfi on pannut hänen\nsuuhunsa — omasta aloitteestaan hän ei virka sanaakaan.\n\n— Pyydän teitä, Jumalan lapsia, antamaan minulle anteeksi tämän\ntekemäni rikkomuksen sekä olemaan enää loukkautumatta minuun ja\npahentumatta minusta.\n\nHän on kylmä kuin kivi, mutta veri kohisee hänen suonissaan, kun\nhän nyt kääntyy taaskin ympäri ja polvistuu papin eteen. Sira Torfi\nrukoilee hänen puolestaan, rukoilee Paavalin sanoilla. Ja senjälkeen\nhän vihdoin laskee kätensä synnintekijättären pään päälle.\n\n— Tämän sinun sydämesi tunnustuksen jälkeen, jonka olet tässä Jumalan\nkasvojen ja tämän hänen kristillisen seurakuntansa edessä julkisesti\ntehnyt, tahdon minä Jumalan ja pyhän virkani puolesta suoda sinulle,\nRagnheidur Brynjolfintytär, tämän tekemäsi salavuoteussynnin ja\nkaikkien muiden syntiesi anteeksiannon. Isän Jumalan, pojan ja pyhän\nhengen nimessä. Aamen. Nouse ja mene Herran rauhaan, kiitä Jumalaa,\njoka on ottanut sinut armoihinsa, äläkä silleen enää syntiä tee!\n\nSillä aikaa kun lauletaan toisen katumusvirren säkeistöä, menee\nRagnheidur kuoriin, jossa hän istuutuu vasemman puolen sisäreunalle\ntyhjälle paikalle Helga Magnuksentyttären ja äitinsä väliin. Sira Arni\nseisoo messukaapuun pukeutuneena alttarin edessä.\n\nHän tuntee vihlovaa harmia pakotuksen johdosta, mutta kun pitkä virsi\nennen ehtoolliselle käyntiä on laulettu ja hän omin silmin näkee,\nmillaisen kohtalon hän olisi tuottanut Dadille, itselleen ja heidän\nlapselleen, jollei hän olisi alistunut tähän pakkoon — lievenee hän\ntuskansa. Se näky, joka kirkonovelta kohtaa hänen katseensa, täyttää\nhänet kauhulla ja kammolla.\n\nHeti synninpäästön jälkeen alkaneen yleisen herpautumisen perästä\nleviää nyt tuomiokirkkoon se hermostunut rauhattomuus, joka\ntavallisesti syntyy juuri ehtoollistoimituksen edellä — kun\npaatuneiden, jotka aina istuvat kauimpana oven luona tai pylväiden\ntakana, täytyy poistua kirkosta. Eräs seurakunnasta tarkkailee tätä\nkohtausta pamppailevin sydämin: härkänavetassa seisovan hevosen\nomistaja. Ulos hiipivien ihmisten joukosta hän tuntee seimen laidalla\nistuneet maineettomat.\n\nVirren päätyttyä Ragnheidur nousee ja polvistuu alttarikaiteen eteen.\nHänen vasemmalle puolelleen tulevat naiset, oikealle miehet. Tämän\nlaajan, polvillaan olevan puoliympyrän takana vartoaa toinen rivi\nseisovia ehtoollisvieraita. Öylättilautanen ja kalkki kimaltelevat.\nMutta kuluu kauan, ennenkuin tulee hänen vuoronsa, sillä pappi aloittaa\näärimmäiseltä oikealta laidalta ja lausuu muistutuksensa itsekullekin...\n\nKun vihdoinkin soitetaan pois kirkosta, menee piispantupaan kymmenen\nhenkilöä: piispan perhe, rovasti, mattona Helga, Arni Joninpoika,\nkoulumestari, tuomiokirkon pappi ja kirjuri. Ragnheidur värisee\nvilusta, ja täällä on lämmin. Mutta yhtäkaikki Helga Magnuksentytär\nvie hänet äänettömänä avoimesta ovesta uunitupaan, pannen hänet siellä\ntuoliin istumaan.\n\nHän on hyvillään saadessaan istua täällä hetkisen yksin. Hän kuulee\nsira Torfin lukevan jotakin, hänen isänsä ja Helga Magnuksentyttären\nvälisen kauppakirjan... »sen kunniakkaan ja hyveellisen uskollisuuden\nvuoksi, jota piispa ja hänen omaisensa ovat hänen puoleltaan\nosakseen saaneet», kuulee hän... Svarfadardalin Holtin... joka hänen\ntytärtensä pitää saada omaisuudekseen... Lukemisen loputtua kuulee hän\nrahojen kilisevän pöydällä, Helga suorittaa kaksisataaneljäkymmentä\nriikintaaleria. Hänen isänsä kirjoittaa yksin nimensä alle koko\nperheestä, mutta kaikkien muiden nimet hän huutaa julki. Sitten syntyy\näänettömyys.\n\n— Tule tänne, Ragnheidur! kajahtaa hänen isänsä ääni.\n\nPiispa osoittaa hänelle paikan kirjurinpenkillä ja viivyttelee kauan,\nennenkuin ryhtyy puhumaan.\n\n— Sen jälkeen, mitä tänään on tapahtunut, olemme me, sinun vanhempasi,\npäättäneet — Ragnheidur — ottaa sinut täydelliseksi perijäksemme ja\nsovintoomme.\n\nPiispa on luullut Ragnheidurin nämä sanat kuultuaan nousevan\nistuimeltaan ja riemuissaan heittäytyvän hänen kaulaansa. Mutta tytär\nvain taivuttaa päätänsä kiitokseksi. Pitääkö hänen siis nyt vetää\nojennettu kätensä takaisin?\n\n— Jos sitä sydämestäsi toivot ja tottelet minun määräyksiäni, lisää hän\nviileämmin.\n\n— Mitkä ovat määräyksenne, isä?\n\nMitkä ovat hänen määräyksensä! Näissä sanoissa on uhmaa, juuri se\nuhma hänen täytyy nujertaa. Ragnheidur ei saa tämän jälkeen tiedustaa\nehtoja, hänen täytyy totella isäänsä ehdottomasti. Mutta tänään mestari\nBrynjolfur ei mieli enää kiihdyttää omaa eikä tyttärensä mieltä —\nsynninpäästö on ollut hänestä tärkeämpi kuin kukaan aavistaakaan — hän\nvirkkaa ainoastaan:\n\n— Lue kirjelmä julki, sira Torfi!\n\nSira Torfi ottaa edessään olevan asiakirjan ja lukee äänekkäästi:\n\n _Piispa M(estari) Brynjolfur Sveininpojan perinnönanto ja määräykset\n Ragnheidur Brynjolfintyttärelle_ 1662.\n\n _Anno 1662 huhtikuun 20 päivänä olimme me allamainitut miehet,\n sira Torfi Joninpoika, Arnen pitäjän lavasti, Oddur Eyolfinpoika,\n Skalholtin koulumestari, Arni Halldorinpoika, tuomiokirkon pappi,\n Sigurdur Björninpoika ja Arni Joninpoika, Skalholtissa Ydretungessa\n saapuvilla ja kutsutut todistajiksi kuulemaan piispa M. Brynjolfurin\n sanoja ja näkemään hänen kädenlyöntinsä Ragnheidur Brynjolfintyttären\n kanssa, mikä siten tapahtui, että salavuoteuden tähden, johon\n Ragnheidur oli Dadi Halldorinpojan kanssa isänsä talossa langennut,\n joka julkisella lapsensynnytyksellä oli tietyksi tullut, jonka lapsen\n isäksi Dadi oli kirjallisesti tunnustautunut, niin että Ragnheidur\n sentähden Skalholtin tuomiokirkossa nyt huhtikuun 20 päivänä, joka\n sattui kolmanneksi sunnuntaiksi pääsiäisen jälkeen, meidän läsnä\n ollessamme oli saanut Arnen rovastikunnan rovastilta, sira Torfi\n Joninpojalta, julkisen synninpäästön, jonka johdosta maamme lakien\n mukaan oli tullut tiettäväksi, että hän oli kaiken perinnön isänsä ja\n äitinsä jälkeen viskannut pois ja menettänyt, jollei hänen osakseen\n tule sitä armahdusta, jonka laki myöntää isälle tai veljelle, jollei\n isää ole olemassa— senvuoksi, kaikkivaltiaan Jumalan tähden ja sen\n isällisen sydämen avulla, jota piispa tahtoi osoittaa tälle kurjalle\n ja harhaanjoutuneelle lapselleen, johtui hän, tyttären äidin Margret\n Halldorintyttären ja nyt täysi-ikäisen veljen Halldor Brynjolfinpojan\n suostumuksella, kunnioitettavien ja rakastavien ystävien kunniallisen\n kirkonpalvelijan sira Torfi Joninpojan, Arnen seurakunnan rovastin,\n piispan veljenpojan ja Ragnheidurin serkun, samoin kuin myöskin\n jalon päällikönlesken Helga Magnuksentyttären, piispan ja Margretin\n sukulaisen ja heidän molempien hyväntekosisarensa, neuvolla\n ja välityksellä, ottamaan mainitun Ragnheidurin täydellisesti\n perillisekseen, ikäänkuin hänen asiansa olisi loukkaamaton,\n seuraavilla määräyksillä ja ehdoilla_.\n\n _Että hän pelkää Jumalaa ja rakastaa häntä sydämellisesti ja\n vakavasti, uutterasti harrastaa hänen pyhää sanaansa lukemalla sekä\n raamattua että muita kristillisiä kirjoja ja sen mukaan ojentaa\n elämänsä ja vaelluksensa, niinkuin hän havaitsee sanassa ilmaistun\n Jumalan tahdon olevan, tottelee hyviä neuvoja ja kehoituksia sekä\n vanhempien että niiden henkilöiden puolelta, jotka hänen vanhempiensa\n sijalle asetetaan, kaikessa kristillisessä ja laillisessa, eikä\n heitä niitä tuulten ja säiden vietäviksi, vaan taivuttaa tuhtonsa ja\n mielensä kristilliseen kuuliaisuuteen ylempiään kohtaan_.\n\n _Samoin että hän tavoittelee kristillistä uutteruutta, ahkeruutta,\n työteliäisyyttä ja tietoja, niinkuin häntä käsketään ja hänelle\n määrätään, sekä edistyy niissä totisesti ja jumalanpelossa, mutta\n kavahtaa maailmallista riemua ja remua._\n\n _Samoin kielletään häntä antautumasta samanlaiseen tai muunlaiseen\n haureuden rikokseen tai muihin tietyn karkeihin rikoksiin, joiden hän\n tietää olevan jyrkästi Jumalan pyhiä käskyjä ja kristityn ihmisen\n omaatuntoa vastaan. Vaan pyrkiköön hän nyt vakavasti kaikkiin\n naisellisiin hyveisiin ja koettakoon korvata ja hyvittää kaiken\n sen, mikä tähän saakka on ollut vajavaista, hartaasti tavoitellen\n kaikkia naishyveitä, päättäen elää tässä maailmassa säästäväisesti,\n oikeudenmukaisesti ja hurskaasti._\n\n _Mutta jos tästä poiketaan tunnetusti karkeilla hairahduksilla\n tai suurella kelvottomuudella, niin olkoon tämä takaisinottamisen\n toimenpide ja sopimus kumottu ja peruutettu, hänen sitten enää\n saamatta toivoa korvausta tässä asiassa._\n\n _Mutta läsnäolevat kunnialliset miehet toivoivat, että kävisi paremmin\n ja että Jumala armossaan häntä siihen auttaisi ja hänelle pyhän\n henkensä antaisi taluttamaan häntä kaikessa totuudessa nimellensä\n kunniaksi ja hänelle menestykseksi._\n\n _Kaikki nämä hurskaat aikomukset lupasi Ragnheidur Brynjolfintytär\n isälleen ja äidilleen ja veljelleen varmasti ja kättä lyöden pitää\n vakavasti ja uutterasti ponnistellen, ja mikäli suinkin mahdollista on\n niitä uppiniskaisesti ja halveksuvasti rikkomatta._\n\n _Sen vakuudeksi, että uskollisesti niin pidetään kuin edellä on\n kirjoitettu, merkitsivät piispa ynnä Margret Halldorintytär, Halldor\n Brynjolfinpoika ja Ragnheidur Brynjolfin tytär sekä sira Torfi\n Joninpoika, Helga Magnuksentytär ja kaikki edellämainitut todistajat\n omakätiset nimikirjoituksensa tämän alle, tämän edelläkirjoitetun\n täydelliseksi vahvistukseksi ja todistukseksi, mikä tapahtui samassa\n paikassa sekä samana vuonna ja päivänä kuin yllä._\n\nTämän lukemisen aikana Helga Magnuksentytär istuu mielessään hämminkiä\nja sääliä mestari Brynjolfuria kohtaan, sitä surullista hämminkiä,\njota tunnetaan, kun henkilö, joka riemumielin tahtoo antaa anteeksi,\ntekee virheen ja haavoittaa entistä syvemmin. Siinä se odottamaton\nilo, jonka hän niin mielellään halusi valmistaa Ragnheidurille!\nLuulotteliko hän itselleen, että Ragnheidurista oli tärkeätä vain saada\nperintöoikeutensa turvatuksi? Tunsiko hän tyttärensä niin huonosti? Vai\noliko hän, ylpeä mies, luonnostaan niin sokea naiselliselle ylpeydelle?\nTokkohan hän muuten olisi nöyryyttänyt tytärtään tällä tavoin? Mutta\nsittenkin — sovinnon isällisen ankaruuden alla piili isällinen sydän,\nRagnheidurin täytyi voida se oivaltaa. Siitä hän voisi mennä takaukseen.\n\nMutta Ragnheidurissa ei ole mitään muutosta havaittavissa. Hän istuu\nkädet sylissä pöydän ääressä ja virkkaa ainoastaan:\n\n— Tahdon huolellisesti painaa määräyksenne mieleeni, isä. Saanko itse\nlukea ne?\n\nTähän varovaisuuteen — se voi pohjautua niskoitteluun, mutta myöskin\nvakavaan pyrkimykseen — ei piispalla ole mitään muistuttamista. Hän\nojentaa asiakirjan Ragnheidurille, mutta sanoo, että tämän pitää lukea\nse uunituvassa, ja sulkee itse oven. Ragnheidur kuulee pian hiljaisen\nkeskustelun sorinaa tuvasta, mutta hän on syventynyt tähän sopimukseen,\njoka hänen on tuokion kuluttua hyväksyttävä tai hylättävä. Hän lukee\nsen verkkaisesti, sanan sanalta. Hän on hyvillään siitä, että se on\npuettu ylimalkaisiin käänteisiin, sekä kiellot että käskyt, hänen\nvastaisesta suhteestaan lapseen ei ole mainittu mitään eikä Dadinkaan\nsuorin sanoin, häntä ei lähetetä pois maasta, ei edes edellytetä, että\nhänen on matkustettava pois Skalholtista, sovintokirjan sanamuoto ei\nmissään suhteessa sido hänen tahtoaan, mutta...\n\nMutta tämän sanamuodon takana piilevä henki valaa hänen sieluunsa\nkylmyyttä ja tyhjyyttä. Häntä odottava taistelu ei ole taistelua\nväkevämpää tahtoa vastaan — siihen hän voisi ryhtyä — vaan taistelua\njotakin sellaista vastaan, mitä puuttuu, olemattoman ymmärtämistä\nvastaan. Hänen isänsä ymmärtää korkeimpia aineita, vielä enemmänkin,\nhän voi jopa rikkoa kirkon määräyksiä totellakseen ylempää lakia,\noman omantuntonsa lakia sen joutuessa kosketuksiin muiden hädän ja\nheikkouden kanssa, niin syvä inhimillisen sydämen ymmärtämys hänellä\non — milloin se sydän ei syki hänen tyttärensä rinnassa! Missähän on\nsalvaa, joka voi tehdä sokeat silmät näkeviksi?\n\nLyhyen kesän, ei, osan kesää, hän on elänyt elämässä, ei sen kirjavalla\npinnalla, vaan sen runsaassa, yksinkertaisessa riemussa, ei uneliaassa\nturvallisuudessa, vaan varastetussa rauhassa. Senjälkeen hänen ainoa\nilonsa yhtyi erottamattomasti hänen kieltäymyksiinsä ja kärsimyksissä:\näidinvaiston iloon silloinkin kun äiti on surullinen. Nyt hän on\nSkalholtissa, ja täällä hänen pitää kavahtaa maailmallista humua.\n\nHänet on kiskottu irti lapsesta. Viimeisen kerran hellittyään\nsen sylistään sen ollessa kahden kuukauden ikäinen ratsasti hän\nBraidratungasta julkiseen synninpäästöön tuomiokirkon lattialla.\nElämänsä katkerimmasta hetkestä heti sen alentavimpaan. Nyt hän on\nSkalholtissa, ja täällä hänen tulee varoa maailman riemua ja remua.\n\nHän ponnahtaa pystyyn paperi kädessään ja polkee jalkaansa lattiaan,\nkuten lammas koiraa vastaan karitsa utareittensa alla.\n\nHän on kaksikymmenvuotias, kyllin vanha suojellakseen jälkeläistään;\nhän astuu tupaan, laskee paperin pöydälle isänsä eteen ja lausuu\npäättävästi, mikä kummastuttaa kaikkia, samalla kävellen edestakaisin\nlattialla:\n\n— Tämän teidän sopimuksenne, isä, olen valmis vahvistamaan\nkädenlyönnillä ja allekirjoituksellani sekä pitämään sen.\n\nNyt se on sanottu. Kirkko on tyytyväinen huulien tunnustukseen, se\nei kysy sydämen salaisimpia ajatuksia, ja koska hänen isänsäkään ei\nsitä tee, koska hän sanelee rauhanehdot, on parasta saada kaikki\nsuoritetuksi mahdollisimman pian. Hän tarvitsee lepoa, hän tarvitsee\nrauhaa valmistautuakseen siihen taisteluun, jonka varaan hän on valmis\npanemaan kaikkensa, henkensäkin, jos niin vaaditaan.\n\nMestari Brynjolfur olisi mieluimmin nyt tavannut tyttäressään\nkiitollista nöyryyttä eikä tätä päättäväistä suostumusta. Hän toistaa\nsuullisesti sopimuksen eri kohdat. Mutta niistä ei ole erimielisyyttä,\nsopimus vahvistetaan kädenlyönnillä. Hänen vanhempiensa ja veljensä\nkirjoittaessa nimensä paperiin kävelee Ragnheidur koko ajan\nedestakaisin, kunnes hänen isänsä huutaa häntä.\n\nHän istuutuu pöydän ääreen, hänen veljensä ojentaa hänelle kynän, mutta\nnyt hänen kätensä vapisee. Hän pistää kynän mustetolpon pohjaan saakka,\nkuivaa sitä kovasti reunaan, kovemmin kuin olisi tehnyt ollessaan\nlevollisella mielellä, heti R:ää kirjoittaessaan hän näkee, että muste\non sakkaista, kirjoittaa edelleen, kynässä on vain vähän mustetta,\nmutta hän ei kasta sitä uudelleen, se on varmasti kyllin hyvää, nyt kun\nhän allekirjoittaa omaa häpeäänsä. Sen alle on varmasti kyllin hyvä\nkirjoittaa nimensä puolittain kuivalla kynällä.\n\nNiin pian kun hän nousee tuolista, levittää hänen äitinsä sylinsä\nhänelle ja halaa häntä hyvin hellästi. Piispa odottaa, kunnes kaikki\novat kirjoittaneet nimensä ja sitten hänkin sen tekee, ottaa hänet\nsyliinsä. Kunpa tämä päivä vain päättyisi!\n\nMutta se ei ole lopussa, on pitkä aika maatamenoon. Hänen äitinsä\ntahtoo, että hänen pitää istua hänen ja Helga Magnuksentyttären luona\nilta-ateriaan saakka, joka nautitaan kello viisi. Aterian jälkeen hän\nhiipii omaan asuntoonsa, lapsenpiiantaloon. Steinunn Finnintytär jää\nedelleen häntä palvelemaan. Mutta hän on nyt täällä yksin; se on hyvä,\nsillä sitä, mitä hän tahtoo tietää, ei Steinunn hänelle kerro. Ja hänen\ntäytyy nyt alkaa ja tietää, mistä hänen on alettava. Eikö kenelläkään\ntäällä kartanossa ole ollut hyvää sanaa varattuna hänelle? Mitä ovat\nsanoneet hänen veljensä Halldor, sira Arni, koulumestari Oddur?\n\nValgerdur Helgantytär! Hän voi sen ilmaista. Hän, Ragnheidur, ei ole\nvielä voinut tervehtiä häntä, hän on tuskin pistäytynyt ulkosalla\ntänään, ja nyt häneltä on kielletty panimossa istuminen! Mutta kukapa\ntietää, eikö hän kohtaa Valgerduria ulkosalla juuri tähän aikaan, he\neivät voi puhella nyt, mutta he voivat sopia kohtauksesta. Ragnheidur\nkietaisee liinan hartioilleen ja kävelee edestakaisin panimon ja\ntunkion välillä. Turhaan, ja täällä hän ei voi varrota. Ihmisiä on\nliikkeellä kaikkialla kartanossa, hän ei välitä kohdata ketään muita,\nhän väistyy heidän tieltänsä. Hän pakenee heitä, hiipii talojen taitse\nja kujien kautta ja rakennusrykelmien ulkolaidoilla, kunnes saapuu\npalvelijattarien talolle.\n\nYhtäkkiä hän seisahtuu kuin olisi saanut iskun sydämeensä. Hän kuulee\nsylilapsen itkevän siellä sisällä. Mutta hänen on mahdotonta liikuttaa\njalkojaan, hänen täytyy kuunnella. Kumarainen vanhus Olafur Teitinpoika\ntulee näkyviin satulakamarin nurkan takaa. Ragnheidur odottaa ja\ntervehtii häntä. Ukko on ystävällinen, Ragnheidur pitää eniten\niäkkäistä ihmisistä. Hän ei liikahda paikaltaan, mutta he keskustelevat.\n\n— Mitä se on? tiedustaa hän äkkiä.\n\n— Se on Ingibjörgin pienokainen.\n\nSe on Ingibjörg Magnuksentyttären ja sira Sigurdur Torfinpojan lapsi,\njoka on syntynyt Ragnheidurin lähdettyä pois kotoa. Se on nyt yli\npuolen vuoden ikäinen. Ingibjörg on täällä vakinaisesti ja saa pitää\nlapsen luonansa.\n\nRagnheidur juoksee vanhuksen luota suoraan sänkyynsä. Hän pistää sormet\nkorviinsa, mutta se ei häntä auta. Hän vain salpaa kirkumisen sisäänsä.\n\nSitten kutsuu Steinunn häntä; matrona tahtoo puhutella häntä. Hänen\näitinsä määrää, mitä hänen pitää tehdä huomenna, milloin ja mitä\nhänen pitää ommella, milloin ja mitä hänen pitää lukea, pohtii hänen\nkanssansa suuruuksia ja pistoksia, levittää hänen eteensä piirroksia ja\nkaavoja.\n\nIäisyydeltä tuntuvan ajan jälkeen soitetaan iltamessuun. Ragnheidur\nistuu äitinsä ja Helgan välissä. Palvelijattarien talosta kuuluneet\nlapsenkirkaisut kaikuvat edelleen virrenveisuun seassa. Koko\nsynninpäästötoimitus palautuu elävänä hänen mieleensä, nyt aavemaisena,\nkynttiläin valossa. Tahdotaanko hänelle tehdä vielä jotakin tänään?...\nIankaikkinen Jumala!\n\n\n\n\nX\n\n\nSeuraavana päivänä saapuu Hrunista sanantuoja Skalholtiin, tuoden\nsira Arnille kirjeen hänen isältään. Sira Halldor on lähettänyt\nkaksi luotettavaa miestä Midfelliin saadakseen piispalle antamansa\nlupauksen mukaisesti Dadin vahvistuksen sovintokirjaan. Mutta Dadi\non kieltäytynyt antamasta suostumustaan, ennenkuin on keskustellut\nveljensä kanssa.\n\nSira Arni selvittää asian piispalle ja huomauttaa hänelle siitä, ettei\nDadi lainkaan seurustele omaistensa kanssa, joten on vain luonnollista,\nettä hän tahtoo lähempiä tietoja niin tärkeästä asiasta. Hän pyytää\npiispalta lomaa kohdatakseen hänet heti huomenna ja lupaa palata saman\npäivän iltana hänen suostumuksensa taskussaan. Seuraavana päivänä\non ankara jumalanilma, mutta varhain tiistaiaamuna sira Arni lähtee\nratsastamaan Hruniin. Hänen isänsä lähettää miehen saattamaan häntä\nMidfelliin saadakseen heti kirjallisen tiedon tuloksesta.\n\nSilloin käy ilmi, että syyt, joiden vuoksi Dadi on evännyt\nsuostumuksensa, ovat osittain rauenneet. Hän on tahtonut varrota\nRagnheidurin synninpäästöä ja kuulla luotettavan selostuksen sira\nTorfin hänelle esittämistä kysymyksistä. Nyt ovat Skalholtin\ntuomiokirkossa sinä päivänä olleet järkevät miehet kertoneet hänelle\nsira Torfin antaneen Ragnheidurille synninpäästön salavuoteudesta, joka\noli tehty uhmasta hänen isäänsä kohtaan, sittenkun tämä oli pakottanut\nhänet valalle, joten synninpäästö oli puhdistanut hänet kaikista väärän\nvalan epäluuloista.\n\nSira Arni kertoo hänelle synninpäästön jälkeisestä sovinnosta ja\nhuomauttaa yksin senkin riittävästi osoittavan Brynjolfur Sveininpojan\nsaaneen varmuuden siitä, ettei hänen tyttärensä ole syypää sellaiseen\nrikokseen. Dadi tahtoo täydellisen selonteon sovinnosta, ja hänen\nsaamansa tiedot vahvistavat hänen toivoaan Ragnheidurin voitosta. Mutta\nmuuten tämä sopimuskirja, joka häntä vaaditaan vahvistamaan, on hänestä\nsenlaatuinen, että hänestä tuntuu siltä kuin hän ei enää koskaan\nvoisi katsoa ainoatakaan sukulaistaan silmiin, jos hän allekirjoittaa\nnämä ehdot, joita on mahdoton hyväksyä. Ja kuta tiukemmin veli\nahdistaa, sitä uhmaavammaksi Dadi käy, kunnes sira Arni katkeraksi\nkummastuksekseen tajuaa, että hän aikoo pitää päänsä. Hän ei tahdo\nallekirjoittaa sovintokirjaa.\n\n— Jos mielit tehdä mitättömäksi vanhempiesi ja sukulaistesi sanan,\nkivahtaa sira Arni suuttuneesti, jotka näkevät tämän ainoan mukavan\nkeinon vieläkin suurempien onnettomuuksien torjumiseksi, silloin\nminusta tuntuu, että aiot liittää valkoista mustaan. Eikä se tee\nRagnheidurin oloa Skalholtissa helpommaksi.\n\n— Kyllä, luiskahtaa Dadilta.\n\nSira Arni katsoo häneen ällistyneenä, ja nyt uskoutuu Dadi veljelleen,\neihän hänellä ole tässä maailmassa ketään, jonka kanssa hän voisi\npuhella sydämenasioistaan. Hän voi kirjoittaa nimensä tämän paperin\nalle ainoastaan silloin, jos hän huolehtii siitä, ettei hän aiheuta\nomaisilleen ja sukulaisilleen ehtojen edellyttämää suurta tappiota. Ja\nsiinä _voi_ tulla muutos. Hän uskoo, että ajan mittaan Ragnheidurin\nonnistuu pehmittää isänsä mieli ja lopulta täydelleen voittaa hänen\nvihansa ja vastenmielisyytensä häntä kohtaan, kun piispa näkee, ettei\nmikään muu auta, ettei Ragnheidur suostu menemään naimisiin kenenkään\nmuun miehen kanssa. Se vie paljon aikaa, sen hän tietää. Mutta tänä\npitkänä aikana heillä täytyy olla joku, johon he voivat luottaa, ei ole\npuhettakaan mistään kohtauksista, mutta heidän _täytyy_ voida lähettää\ntoisilleen tietoja —\n\nSira Arni hypähtää pystyyn sängyn laidalta.\n\n— Tämähän on ihan suoraa petosta piispaa kohtaan, säväyttää hän inhoten.\n\nDadin kaikki rukoukset ovat hyödyttömät. Sira Arni on vuorenvankka\nDadin niitä perusteluja vastaan, kuinka hirvittäväksi olemassaolo muka\nkäy heille molemmille ikuisen äänettömyyden muurin ollessa heidän\nvälillään, ja piispan mielialan muutokseen hän uskoo yhtä vähän kuin\nsiihen, että aurinko rupeaa kiertämään lännestä itään.\n\n— »Paljas on veljettömän selkä», lausuu Dadi purevasti. Sinä epäät\nmeiltä tämän palveluksen, mutta olenhan minä pannut parastani. Kirjoita\nhyväksymiseni sellaiseksi kuin haluat, minä käyn noutamassa todistajat.\n\nHän menee ulos — hänen mieleensäkään ei ole johtunut kieltäytyä\nhyväksymästä, se olisi petos _Ragnheiduria_ kohtaan.\n\nDadi-rukka! miettii sira Arni. Se oli siis vain oveluutta. Mutta\nsellaista... sellaista varmaankin on rakkaus — silloin kun se\nsaa vastarakkautta. Hän ottaa kynän ja mustetta sekä kirjoittaa\nhyväksymisen.\n\nTalonpoika Ari Magnuksenpoika ja eräs toinen todistaja astuvat\nsisälle yhdessä Dadin kanssa. Jälkimmäinen ottaa paperin ja lukee\n»sovintosakoista minun huonon käyttäytymiseni ja Ragnheidur\nBrynjolfintyttären kanssa tekemäni salavuoteusrikoksen johdosta luvaten\nuskollisesti pitää sen, mitä siinä on minulle määrätty ja minulta\nvaadittu, kunniani ja omantuntoni kautta». Hän panee sen alle nimensä\nja sinettinsä, ja sira Arni sipaisee isälleen pari riviä, ennenkuin\nlähtee ratsastamaan takaisin Skalholtiin.\n\nEi ole kulunut viikkoakaan synninpäästöstä, ennenkuin epäilykset\nRagnheidurin syyttömyydestä vala-asiassa alkavat jälleen nostaa\npäätänsä, kunnes siitä vähitellen on tullut yleinen puheenaihe ja\nkunnes se vihdoin kulkee kulovalkean tavoin seudusta seutuun. Tämä\nepäily ei suinkaan ole yleisempi kuin päinvastainenkaan vakaumus,\narvailut vaihtelevat, ja mahdotonta on aavistaa, kummalle puolelle\nvoitto lopulta kallistuu. Joissakuissa taloissa tämän asian\nvatvominen johtaa jopa kiivastumiseen ja haukkumasanoihin, vie kauas\nalkukohdastaan, tai oikeammin kiertää ympyrää ja palaa samaan paikkaan:\nluokkaerotukseen.\n\nSen kytevistä kekäleistä on huhu puhallettu vireille — sen ovat\ntehneet pettyneet, ne, jotka ovat katkeroituneet elämänehdoista, ne,\njotka vihaavat piispaa vain sen tähden, että hän on piispa. Nuori\nvintiö lähentelee nuorta neitoa liiaksi. Mutta koska neito on piispa\nBrynjolfurin tytär, ulvoo koko kansa hänen kanssansa ja on, Jumala\nparatkoon, vähällä määrätä maansurun. Nautoja kaatuu nälästä joka\nviikko, mutta ettekö usko, että kaikkialla haastellaan enemmän tästä\nhaureuslorusta kuin nälänhädästä, joka on ovella?\n\nMinkätähden ei kukaan säälinyt Gudbjörg Sveinintytärtä? Oliko hänen\nasemansa parempi, koska hän sai kaksoset? Ei, hänen kaksosilleen\nnaurettiin, ja kun ne kuolivat, kehuivat kaikki häntä onnelliseksi.\nHän ei ollut välinpitämätön pienokaisistaan, hänelläkin oli tunteet\nkuten piispantyttärellä, mutta hän oli rahvaanlapsi, hänen vuoksensa\nei ryhdytty tällaisiin toimenpiteisiin, hän seisoi niiden haudan\npartaalla, ja seuraavana päivänä oli hän tehtävissään. Ja minkä\nrahvaantyttären luulisitte välttäneen piiskurinpaalua, jos hän olisi\nsynnyttänyt lapsen neljäkymmentä viikkoa sen jälkeen, kun oli vannonut\nolevansa vapaa kaikista miehistä? Hah, haa!\n\nSamalla kun ensimmäinen panettelu oli kuin aseen isku, joka viilsi\nhänen raikasta, nuorta lihaansa, on tämä viimeinen huhu myrkkyä, jota\ntiputetaan hänen vereensä. Ilkeyden hitaasti vaikuttavaa myrkkyä,\njoka lopulta jäytää kaiken inhimillisen luottamuksen juuret ja saa\nihmisen pitämään koiran tai hevosen ystävyyttä parempana kuin ihmisten.\nAinoastaan yksi ikävä puoli on tässä alistuvassa sopeutumisessa\nelämään: alistuja on itse ihminen, hänen on pakko seisoa pystyssä,\nkahdella jalalla, pakko seisoa, kunnes kaatuu.\n\nPiispa Brynjolfurilla on suurempi elämänviisaus kuin hänen nuorella\ntyttärellään; kaiken tämän hän on arvannut ennakolta, mutta hän ei voi\nkäydä siihen käsiksi. Hänen täytyy tyytyä omaan vakaumukseensa, se on\nnyt hänelle pääasia, se ja lisäksi se, että viranomaisten varalta on\nhänellä kaikki kunnossa, jos niin vaaditaan.\n\nJuoruilun kanssa hän ei ryhdy uuteen kamppailuun. Mutta hänen\ntoimettomuudessaan on kuitenkin tällä kertaa inhimillisellä\nturhamaisuudella osansa. Jos hän voisi nujertaa tämän huhun — voisi\nhän kuitenkin tehdä sen ainoastaan yhdellä keinolla: esittämällä\nräikeitä ja kiistämättömiä todistuksia siitä, että hänen tyttärensä\noli osoittanut häntä kohtaan hävytöntä uhmailua. Siihen hänellä ei ole\nensinkään halua.\n\nMutta Dadi Halldorinpoika syöksyy tällöin suoraan ansaan, johon hän\ntakertuu. Tällaista Ragnheidurin kunnian tahraamista hän ei suvaitse.\nNiin vastenmielistä kuin hänestä onkin, että hänen pitää ottaa tämä\nasia puheeksi, avata ovi heidän pyhättöönsä asiaankuulumattomien\nkolkuttaville hyppysille, tekee hän sen, hän ei jätä käyttämättä\nainoatakaan tilaisuutta puolustaakseen Ragnheiduria näitä juoruja\nvastaan. Mutta hän ei saavuta sillä mitään muuta kuin sen, että tekee\nitsensä naurettavaksi. Dadi-parka, joka on sallinut ilkeiden tyttöjen\nvietellä hänet kahtena vuonna peräkkäin!\n\nEräänä päivänä Midfellissä hän mennessään navetan ohitse kuulee\nkarjarengin hyräilevän laulua, seuraavansisältöistä pilkkalaulua\nhänestä ja Ragnheidurista: Dadi on viaton poika, kolmen kyynärän\nmittainen lapsonen, suojelkaa häntä kaikelta pahalta, mutta erikoisesti\nnaisvintiöiltä, sillä Dadi ei vielä ole naisenkestävä. Dadi ryntää\nnavettaan, tarttuu mieheen ja on vähällä särkeä jokikisen luun hänen\nruumiissaan. Mutta tästä päivästä alkaen hän oivaltaa, että nauru on\nriistänyt häneltä aseet. Kiertäköön juoru, kunnes väsyy, lohduttaa\nhän itseään. Mutta juoru oli sitkeä, se jäi elämään vuosikausiksi,\nvuosisadoiksi.\n\nYhteen henkilöön tekee kuitenkin tämä huhu — tai oikeammin tarkka\nselostus Ragnheidurin synninpäästöstä — Dadille edullisen vaikutuksen:\nhänen isäänsä.\n\nIäkäs rovasti on suuttumuksen ja ilon sekaisin tuntein kuunnellut\npoikansa Arnin esittävän tätä selostusta sinä päivänä, jona hän kävi\nnoutamassa Dadin allekirjoituksen. Sira Arni ratsasti pois, mutta harmi\nja ilo jäivät jäljelle. Sira Halldor ei suinkaan ole varma, olisiko\nmikään inhimillinen mahti, jos hän huhtikuun yhdentenätoista päivänä\nolisi tiennyt, mitä nyt tiesi, kyennyt taivuttamaan hänet suostumaan\nniin ankariin ehtoihin. Mutta toisaalta ei hänestä tunnu ainoastaan\nsiltä, että hänen poikansa kunnia on puhdistunut ilkeästä tahrasta,\nvaan että myöskin raskas kivi on raivattu pois hänen tieltänsä. Hän\nei ole ollut mukana väärän valan puuhassa, hänen rikoksensa _kirkkoa_\nvastaan ei ole niin vakava kuin se näytti olevan, eikä sen tarvitse\nolla hänen virkaylennyksensä esteenä. Jos piispa ajan mittaan epää\nhäneltä sen, tekee hän sen kostonhimosta.\n\nHuhtikuun lopussa sira Halldor itse ratsastaa Midfelliin tyttärensä\nGudrunin saattamana tarjoamaan Dadille isällistä sovintoaan — noutamaan\nhäntä kotiin.\n\nJo samana iltana havaitsee sira Halldor kotona Hrunissa, että niin\nkovasti kuin hänen vanha ystävänsä hänen mielestään onkin häntä\nkohdellut, ei hänen pahastumisensa ole mitään sen palavan katkeruuden\nrinnalla, jota Dadi tuntee piispaa kohtaan sovinnonteon jälkeen.\nKaksi seikkaa ovat pahimmin tehneet allekirjoittamisen hänelle\nvaikeaksi. Toinen — tehty ainoastaan hänen nöyryyttämisekseen, mutta\nsira Halldorin silmissä mitätön pikkuseikka: että hänen pitää olla\nkuuliainen Halldor Brynjolfinpojalle, poikaselle, joka on istunut\nhänen polvellaan, nuorukaiselle, joka kaikissa suhteissa on hänen\nalapuolellaan, lukuunottamatta syntyperää.\n\nToinen häntä loukkaava seikka on se, että hänen on tästä alkaen pakko\nolla mestari Brynjolfin mieskohtainen velallinen, olla itse hänelle\npitkälti velkaa kolmesataa riikintaalaria. Hänen isänsä huomauttaa\nhänelle piispan ensi sijassa osoittaneen luottamusta Dadia kohtaan\nsallimalla hänen mieskohtaisesti ottaa vastuulleen tämän sakkojen\ntähteen. Dadi käsittää sen, ja siitä se johtuukin. Hänellä ei ole monta\nkeinoa näyttää mestari Brynjolfurille, ettei hän tavoittele hänen\nluottamustaan eikä muutakaan suosiota hänen puoleltaan, niin kauan kuin\nsellainen sopimus on voimassa, mutta jollei hänen isänsä pane vastaan,\nratsastaa hän näinä päivinä Arnarbailiin pyytämään sukulaistaan sira\nJonia ottamaan vastatakseen tästä velasta. Sira Halldor lupaa harkita\nasiaa.\n\nMielihyväkseen hän tässä näkee selvän merkin Dadin kunniantunnosta,\nja jo seuraavana päivänä hän kirjoittaa piispalle kirjeen, jossa\nhän pyrkii tämän puheille Skalholtiin neuvottelemaan sakkojen\nmaksamattomasta määrästä — sopiiko hänen tulla ensi maanantaina,\ntoukokuun viidentenä päivänä?\n\nPiispan vastaus on lyhyt, hän on valmis keskusteluun tiistaina,\ntoukokuun kuudentena.\n\nSira Arni Halldorinpoika on rahtusen rauhaton, kun hänet tuona päivänä\nkutsutaan piispantupaan, jossa hänen isänsä ja sisarensa jo istuvat\nvastapäätä piispaa. Hän pelkää isänsä jollakin tavoin joutuneen\nDadin vaikutusvaltaan tämän tultua kotiin ja heidän sovittuaan.\nMutta sira Halldor tuntuu punnitsevan jokaista lausumaansa sanaa,\nhän on selvä ja suppeasanainen sekä päättäväinen, peräti asiallinen.\nPoikansa Dadin pyynnöstä hän haluaa itse ottaa suorittaakseen\nsakkojen maksamatta olevan osan ja vastatakseen siitä, joten piispa\nnyt vapauttaa Dadin kaikesta salavuoteuteen ja neitsyenraiskaukseen\nperustuvasta syytteenalaisuudesta. Hänen korkea-arvoisuutensa saa itse\nmäärätä, milloin sira Halldorin tulee suorittaa velka loppuun, siten\nrajoitettuna kuin piispa tietää hänen varojensa myöntävän.\n\nMestari Brynjolfur huomaa tästä selvästi Dadin katkeruuden. Mutta hän\nei salli sen purkautua isän niskaan. Hän ehdottaa, että velka maksetaan\nviiden vuoden aikana, ensimmäinen viidennes tämän kuukauden lopussa,\nsamalla kun talot luovutetaan — jos se on sira Halldorille sopivaa.\n\n»Maksusopimus» kirjoitetaan, ja todistajat kutsutaan sisälle.\nLoppusanoiksi piispa sanelee Sigurdur Björninpojalle: »Tämä\nsuoritussopimus tehtiin sira Halldor Dadinpojan vapaasta ja hyvästä\ntahdosta hänen oman toivomuksensa ja kirjallisen pyyntönsä mukaisesti.»\n\n— Sen lauseen tahdon tässä sopimuksessa olevan, selittää piispa\nkääntyen sira Halldorin puoleen.\n\n— Se on myöskin minun toivomukseni ja tahtoni, herra, vastaa iäkäs\nrovasti.\n\nRagnheidur Brynjolfintyttärellä ei ole aavistustakaan siitä, että\nGudrun Halldorintytär on Skalholtissa. Hän saa sen tietää vasta\nillalla, heidän jo aikoja sitten poistuttuaan. Hänen äitinsä on\nkutsuttanut hänet luoksensa tänä päivänä, ilmoittanut, että hänen\ntällä kertaa sopi ensin ommella ja sitten lukea täällä, mutta että hän\nsenjälkeen saisi vapaata yhtä pitkän ajan, kolme tuntia. Vasta ensi\nkerran hän saa niin pitkän loman yksitoikkoisesta työskentelystään, hän\non iloisesti tervehtinyt sitä yli kaksiviikkoisen ankaran valvonnan\nlievennyksenä, hän on suorastaan tuntenut lauhan lämmön kohoavan\nkovettuneeseen mieleensä ja päättänyt antaa äitinsä havaita, että hän\nosaa pitää arvossa vähäisintäkin hänelle osoitettua ystävällisyyttä.\nNyt hänen lihaksensa jännittyvät vihasta.\n\n\n\n\nXI\n\n\nNyt on Skalholtissa kevät.\n\nNyt on kevät, jonka vertaista kumaraiset vanhuksetkaan eivät\nole nähneet. Kristuksen taivaaseenastumisen päivästä, toukokuun\nensimmäisestä viikosta, voidaan joka päivän sanoa lisänneen\nedellisen viehkeyttä, kunnes vainiot, rinteet ja niityt näyttävät\nyhdistäneen kaiken vaaleanvihreän rehevyytensä, samalla kun tunturit\nkohoavat puhtaan paljaina, ilman kasvullisuutta ja lunta, sinertävän\nkirkkaassa ilmassa, jyhkeinä kolosseina kiehtovassa kuulakkuudessa.\nJoutsenjono tunturijärviä kohti, villihanhiparvi kiilamaisessa\nlennossa, ruskea riekko valkean sijasta, kaikki se on jo ammoin\nleikittyä; nyt vastaa tyllikurmitsa tyllikurmitsalle ja kapustalintu\nkapustalinnulle Skalholtista pohjoiseen olevassa kaislikossa, samalla\nkun näkymättömät kurpat joka puolella leviävillä soilla ja niiden\nyläpuolella keskeytymättä jatkavat loistavaa, hivelevää, mutta melkein\narvoa-alentavaa kilpailuaan kuovin kehnon vihellyksen kanssa.\n\nYö on miltei yhtä lämmin kuin päivä, kolea kevätyö! Levykivillä\nlaskettuja käytäviä reunustavat ojat ovat kuivia kuin elokuun\nlämpimimpänä aikana, lantakorien kaikki liitokset natisevat\nkuivuudesta, jos niihin kajoaa vainioilla suoritettujen kevättöiden\njälkeen. Ja sellaista kestää koko heinänkorjuun ajan, ennustavat\npitkäsukkaiset meteorologit, koska tänään ei muuttunut. Tänä iltana\nvalvovat kaikki kauan. Tänä yönä kylvetetään lapsia kasteessa. Ja\ntänä yönä merkit ilmaisevat tulevia tapahtumia. Nyt on nimittäin\njuhannusaatto — _vigilia nati beati Johannis baptistae_. [Autuaan\nJohannes Kastajan syntymän valvojaiset.]\n\nRagnheidur Brynjolfintytär istuu käsitöineen ulkona vainiolla ja\nodottaa, että häntä huudettaisiin. Mestari Brynjolfur järjestää\nparhaillaan testamenttiaan, ennenkuin hänen poikansa lähtee ulkomaille\n— Halldor matkustaa Englantiin ensi kuussa — he istuvat kaikin\npiispantuvassa, myöskin hänen äitinsä, mutta Ragnheidur on hyvillään,\nkun hänen ei tarvitse olla siellä mukana; riittää, että hän kirjoittaa\nnimensä paperiin muiden keralla, sittenkun testamentti on luettu julki.\nHän istuu täällä pohjoispuolisella kummulla ajotien läheisyydessä, hän\non kaikkien pihallaolijain näkyvissä, mutta se on samantekevää, tämä on\nainoa paikka Skalholtissa, mistä näkee Hruniin.\n\nHänen työnsä on äänetöntä, samoin kuin hänen elämänsä nykyisin on\nväritöntä ja kelmeätä. Mutta niin pitää olla, hänen vanhempansa eivät\nkoskaan valita hänen käyttäytymisensä vuoksi; he ovat ankaria, mutta\nheidän anteeksiantonsa on täydellinen. Heidän anteeksiantonsa! Hänen\npernassaan ei asu ilo, sen he erottavat, mutta mitähän he sanoisivat,\njos he näkisivät syvemmälle ja käsittäisivät, millaisia ajatuksia hänen\nmunuaisissaan syntyy ja millaiset halut hänen maksaansa kiihoittavat?\n\nKas, nyt se hänet valtaa. Ikäänkuin taikasauvan, hyvän tai pahan,\nhipaisusta Ragnheidur unohtaa askartelunsa ja päästää kätensä vaipumaan\nhelmaan. Hän on taaskin ruumiillisten muistojensa vallassa. Hänen\nsilmänsä laajenevat ja kirkastuvat, hän siristää niitä, samalla kun hän\nkeikauttaa niskaansa taaksepäin ja hitaasti tyhjentää keuhkonsa avoimen\nsuun kautta. Karjankellojen etäinen kilkatus ja lintujen läheinen\nviserrys hivelevät hänen korviaan, hänen sieraimensa laajenevat,\njanoten väkevää, mehevää tuoksua, hänen verensä kohisee ja kirpelöi,\nsuloisuutta, tuskaa ja tyhjyyttä. Tämä hänen Dadiin kohdistuvan\nikävöintinsä raju, ajoittainen viriäminen, tämä vaihtelu, joka\nrajoittuu hänen ruumiiseensa, on nyt hänen elämänsä ainoa vaihtelu.\n\nMitä tahansa hän puuhaileekin, mitä uusia askareita hän saakin muiden\npuuhiensa jälkeen tai väliin, tausta on aina sama, jokapäiväinen,\ntippumista muistuttava yksitoikkoisuus. Milloin hän saa uudelleen\ntavata Dadin, milloin hän saa jälleen nähdä lapsensa?\n\nTämän jäytävän yksitoikkoisuuden rinnalla eivät hänen olosuhteittensa\npienet muutokset merkitse mitään. Kaksi viikkoa sitten Steinunn\nFinnintytär luopui hänestä ja poistui Skalholtista, omasta\ntoivomuksestaan. Piispa oli käskenyt hänen pitää Ragnheiduria tarkoin\nsilmällä, mutta sittenkun piispantytär oli kaksi kertaa noussut\njalkeille häntä aikaisemmin, kyllästyneenä virumaan pitkänään valveilla\nyöllä, joka on valoisa kuin päivä, teki Steinunn päätöksensä. Hän\nei tahtonut palvella Ragnheiduria tällä tavoin. Mutta hän oli niin\niloissaan piispan antamasta todistuksesta, että hän näytti sen\nRagnheidurille. Ragnheidurilla ei ole paljoakaan iloittavaa, mutta\ntästä hän sai taaskin vahvistuksen siihen, kuinka vähän hänen isällään\noli tapana ottaa selkoa palvelusväkensä oloista. Eikö tässä suuressa\nkartanossa voinut yhtenään tapahtua kaikenlaista piispan tietämättä?\nHän kirjoitti tässä, että »tämä hurskas neito on käyttäytynyt\nmoitteettomasti ja virheettömästi koko sen ajan, jonka hän on ollut\nluonani Skalholtissa, kuten hän sanoo, viisi vuotta».\n\nHänelle on heti annettu uusi palvelijatar, keski-ikäinen leski, joka\non jumalaapelkääväinen ja niin ankara tavoissaan, että hän joka ilta\nkääntää sänkynsä kohdalla riippuvan apostoli Pietaria esittävän\nöljytaulun seinään päin riisuutumisensa ajaksi — hän ei ole tottunut\nkuviin. Ragnheidurille on tämän naisen läsnäolo kidutus; hän on yhtä\närsyttävän tahditon kuin Steinunn oli aran hienotunteinen — mutta\najanmittaan ei sekään merkitse mitään.\n\nSillä ainoa keino, joka hänellä on yleensä saadakseen elämänsä\nsiedettäväksi, on totuttautua täydelleen välinpitämättömäksi\nympäristöstään. Hän oivaltaa aivan selvästi, että samalla tavoin\nkuin nämä kaksi kuukautta Skalholtissa ovat kuluneet, samoin on\nhänen elämänsä jatkuva ainakin kokonaisen vuoden. Kun sira Arni\nHalldorinpoika kertoi hänelle niistä pakkoehdoista, jotka piispa\non asettanut hänelle ja hänen sukulaisilleen — hän ei tietenkään\npue ajatuksiaan tällaiseen muotoon — valtasi Ragnheidurin vimmainen\nkatkeruus isäänsä kohtaan. Mutta hänen oma katkeruutensa melkein\nherpautui, kun hän myöhemmin näki, kuinka yletön viha hänen isässään\nleimusi Dadia kohtaan. Kuluu pitkä aika, ennenkuin hän voi edes vihjata\nisälleen asioistaan...\n\n— Ragnheidur! huudetaan käytävävallin ulkonemalta.\n\nSiellä on hänen veljensä, hän nousee seisomaan.\n\nHänen astuessaan piispantupaan istuvat siellä hänen omaistensa lisäksi\ntavanmukaiset todistajat, piispanistuimen neljä virkamiestä. Hän\nsijoittuu äitinsä viereen, ja piispan kehoituksesta lukee Sigurdur\nBjörninpoika nyt testamentin — hän on sen kirjoittanut.\n\nPitkä asiakirja, joka nyt luetaan, on aiheuttanut mestari\nBrynjolfurille paljon huolia ja päänvaivaa. Vastaisen varalta\nturvatakseen poikaansa Bessastadirin vallan — Tanskan vallan — taholta,\njoka on vuosi vuodelta hankkinut haltuunsa yhä suurempia maatiloja\ntäällä etelän puolella, on hän viime vuosina sijoittanut suuria\nrahaeriä itäisen alueen tiloihin. Itse piispa on hyvissä suhteissa\nnäihin vallanpitäjiin, mutta Halldorilla ei ole selkärangassaan\nrautatankoa, joka olisi hyvä olemassa tässä elämässä. Hän saa periä\nitälaidan talot, jotka ovat kauimpana Bessastadirista; useimmat niistä\novat suuria kartanoita, siellä hän asukoon, siellä hän voimistuu\npäälliköksi. Ragnheidur sitävastoin — hän saa Borgarfjordenissa\nsijaitsevat tilat, muun muassa piispan kauniin uudistalon, Skorradalin\nGrundin.\n\nPiispa arvioi koko omaisuutensa, sekä kiinteän että irtaimen,\nyhdeksäksisadaksi hundredeksi. Ja sen hän jakaa lain ja oikeuden\nmukaisesti lastensa kesken: poika saa kaksi kolmasosaa, tytär yhden.\nKun Ragnheidur saa sellaiset myötäjäiset, olisi hän tavoiteltavin\nnaima-ikäinen neito Islannissa, jos hänen kunniansa olisi tahraton.\nMutta se ei kuulu testamenttiin — tässä suhteessa täytyy anoa armoa\nkorkeammalta taholta.\n\nTämän loputtoman maahundredien luetteloinnin, tämän kiinteimistö- ja\nirtaimistonumeroiden hokemisen aikana Ragnheidur istuu mielessään\nainoastaan ajatus, tuleeko ehkä kohta erikoisia määräyksiä hänestä ja\nhänen elämästään —\n\n»niin että koko hänen omaisuutensa kiinteänä ja irtaimena on kolmesataa\nhundredea».\n\nSitten tulee piispan eläkeläisiä koskevia määräyksiä, »joille määrään\nvarattavaksi heidän kaikki tarpeensa, niin että kaikki on kelvollisesti\nsekä Jumalan että ihmisten edessä».\n\nTaaskin lukuja ja maahundredeja. Senjälkeen tulee määräys äidistä:\n\n»tahdon nimittäin, että hänellä on koti ja palvelus Ragnheidurin luona».\n\nMitä nyt vielä on jäljellä, kokonainen sivu?\n\n— »Määrään, että näiden minun lasteni tulee pelätä Jumalaa ja\nkunnioittaa kuningasta sekä kaikkea kristillistä esivaltaa, tehdä\nhyvää, etenkin uskon tyyssijoja kohtaan, sekä rakastaa ja harrastaa\nJumalan sanaa ja kaikkia kristillisiä hyveitä, inhimillistä viisautta,\nurheilua ja tieteitä, ja ohjata lapsensa niihin — jos heille sellaisia\nsuodaan — kuten olen heille toisessa kohdassa laveasti määrännyt.\nHeidän tulee pitää yhtä kaikessa kristillisessä ja laillisessa,\neivätkä he saa luovuttaa muille näitä omaisuuksiaan, eivät kiinteitä\neivätkä irtaimia, toistensa tietämättä ja hyväksymättä, sillä olen\nuhrannut paljon saadakseni kaiken tämän koolle niin kuin minusta tuntui\nsopivalta kummallekin omalle seudulleen.»\n\nKeskeytys.\n\n»Edelleen varaan itselleni kaiken tämän omaisuuden vapaan ja\nesteettömän käyttövallan.» Niin, niin, niin, se on holhousmerkintä;\nminkätähden hän lukee niin verkkaisesti? Rupeaako hänen, Ragnheidurin,\nsydän tykyttämään hänen nyt istuessaan täällä kuuntelemassa testamentin\nlukemista?\n\n»Lopuksi.»\n\nLopuksi, nyt se tulee.\n\n»Lopuksi toivon kaikkivaltiaan Jumalan antavan siunauksensa näille\nlapsille sekä valavan heidän sydämeensä pelkonsa ja rakkautensa, taitoa\nja tahtoa kaikkeen hyvään, suojelevan ja varjelevan heitä kaikesta\npahasta ja opettavan heitä, että tämä heidän omaisuutensa koituisi\nheille ja heidän oikeudenmukaisille perillisilleen ja jälkeläisilleen\npitkäaikaiseksi eduksi ja onneksi, Jumalan isällisen tahdon mukaan.\nNiin sanon Jeesuksen nimessä. Aamen!»\n\nRagnheidur katsoo lattiaan alakuloisena, harmistuneena itseensä,\nmasentuneena. Hän on istunut täällä kuin tulisilla hiilillä —\ntoivossako eikä pelossa? Siinäkö toivossa, että uudet, ankarat ehdot\ntarjoisivat hänelle nyt tilaisuuden uudelleen nousta koko entisessä\nuhmassaan? Mutta tässä ei ollutkaan kovia ehtoja, ei yleensä\nminkäänlaisia ehtoja. Ei tietenkään tunnustettu hänen poikaansa\nlaillisesti syntyneeksi perilliseksi, oli koetettu esittää asiat niin,\nettä kuulostaisi siltä kuin lasta ei ylimalkaan olisikaan. Kaikki muu\nhyvyyttä. Kaikki muu. Kotiin palattuaan hän on salannut ylpeytensä\nihmisiltä. Onko se mahdollista, onko se mahdollista sitä menettämättä,\neikö se tylsisty ja kutistu kokoon? Hänen veljensä Halldor nousee\nkiittämään isäänsä ja äitiään — ja nyt — nyt hänkin nousee. Hän kietoo\nkätensä isän kaulaan, menee hänen luotansa ja kietoo kätensä äidin\nkaulaan. Kaikki muu — muu on hyvyyttä.\n\nPuoli tuntia myöhemmin soitetaan iltamessuun. Sen loputtua ei yhtä\nkaikki kuitenkaan mennä sisälle. Juhannusaatto vetää mukaansa.\n\nKivetyt käytävät ovat täynnä väkeä.\n\n— Samanlainen viehättävä, tyyni sää on huomennakin, kuuluu lännen\npuolelta.\n\n— Sellaista jatkuu mätäkuuhun saakka, erottuu idästä.\n\nRagnheidur menee heti asuntoonsa ja paneutuu makuulle. Vähän senjälkeen\nsaapuu palvelijatar.\n\n— Neitsyt käy makuulle ennen kaikkia muita tänä iltana, huomauttaa hän.\n\n— Niin, minua väsyttää.\n\nNainen on velvollisuudentuntoinen, hän ei saa sallia Ragnheidurin olla\ntäällä yksin, joten hänen sopii yhtä hyvin mennä sänkyynsä. Niinpä\nhän suorittaa tavanmukaisen temppunsa apostoli Pietarille ja alkaa\nriisuutua. Mutta häntä ei nukuta. Hänen on vaikea olla ääneti, ja hän\naloittaa pitkän jaarittelun:\n\n— Tänä päivänä, itse juhannuksena, menin seitsemänkolmatta vuotta\nsitten naimisiin Thorsteinn-vainajani kanssa, silloin aurinko\nkolmena päivänä menetti kaiken valonsa ja tuli veripunaiseksi,\nmutta sai jälleen luonnollisen värinsä ennen häitämme. Mutta ne\nolivat yksinkertaiset häät, sillä hänellä oli kiire, ja sentähden\nkävi niinkuin kävi, että hän seuraavana vuonna kuoli isoonrokkoon,\nkolmanteentoista tänne tulleeseen. Minä jos kukaan tiedän, mitä suru\non, mutta olin kuitenkin kylliksi ihmismäinen ollakseni menemättä\nuudelleen naimisiin, vaikka minulta ei puuttunutkaan kosijoita, sillä\nsen sanon teille, hyvä neitsyt, ettei yksikään nainen voi tuntea\npyhää rakkautta muuta kuin _yhtä_ miestä kohtaan, sanottakoonpa mitä\ntahansa...\n\n— En halua kuulla lörpötystäsi, tokaisee Ragnheidur, kääntyen seinään\npäin.\n\nNainen on ääneti, nousee istumaan vuoteessaan, ja Ragnheidur luulee\nsaavansa nyt olla rauhassa. Mutta ennen pitkää hän kuulee:\n\n— Se ei ole mitään lörpötystä.\n\nÄänestä soinnahtaa ilkeys ja kiukku, mutta Ragnheidur ei ole\nkuulevinaan. Sitten singahtaa piikki:\n\n— Mutta kukaan, joka ei ole kokenut pyhää rakkautta, ei tunne sitä.\nJa sen minä tiedän, ettei minun Thorsteinnillani ollut muita naisia\nennenkuin hän sai minut. Ja se oli _minun_ onneni. Jumalalle kiitos ja\nkunnia!\n\n— Vaikene, iljettävä nainen, ja ole hiljaa! käskee Rangheidur ja nousee\nistualleen sängyssä.\n\nHän odottaa hetkisen ja paneutuu sitten jälleen pitkälleen.\n\n— Onko se tämäniltainen hyvän yön toivotus? sähähtää nainen\nhampaittensa välistä.\n\nRangheidur ei vastaa.\n\n— Kaikkivaltias Jumala suokoon teille hyvän yön — _neitsyt_, sähäyttää\nnainen, kääntyen.\n\nRagnheidur seisoo hänen sänkynsä vieressä ja sivaltaa hänelle\nkorvapuustin.\n\n— Tästä puoleen toivotan sinulle hyvää yötä tällä tavalla, jos enää\npuhuttelet minua ollessani vuoteessa.\n\nNainen alkaa itkeä ja rukoilla. Sitten hän kohdistaa sanansa\nRagnheidurin vuoteeseen, kähisten raivosta:\n\n— Tämän saa hänen korkea-arvoisuutensa tietää! — minkä jälkeen hän\ntaaskin antautuu rukouksiinsa.\n\nJa vähän myöhemmin rukoukset voittavat, herättäen hänessä jalon\npäätöksen: Hän ei tahdo hiiskua mitään hänen korkea-arvoisuudelleen.\nHän tahtoo kantaa sen ristin, joka on hänen hartioilleen laskettu,\nja palvella tätä synnintekijätärtä. Ja palvelijattaret vielä\nluulevat tämän merkitsevän hänelle ylennystä hänen halvasta\npalvelijattarenasemastaan! Eiköhän piispa tiennyt, mitä teki\nvalitessaan _hänet_, hän ei aio pettää mestarin luottamusta.\nVuoteessani! Jumala tietää, onko edes hänen _vuoteensa_ puhdas. Koko\nkartanossa ei varmasti ole ainoatakaan kojua, jota he eivät ole\nsaastuttaneet. Eikä se pälkähtänyt kenenkään päähän ennenkuin kauan,\nkauan jälkeenpäin, joskin heidät yllätettiin milloin mistäkin. Ei voi\nsanoa, että piispantytärtä alettiin epäillä liian _aikaisin_. Ajatella\n— heinälato! Satulakamari! Hyi, ääntää hän vain, hyi!\n\n\n\n\nXII\n\n\nKoko tämän kesäkuun viimeisen viikon aikana on Skalholt jännittyneen\nlevottomuuden keskipiste, joka lyhyessä ajassa on levinnyt kaikkiin\nseutuihin, pitäjään toisensa jälkeen, lopulta yli koko maan.\nPortlandista Langanesiin, Papeystä Flateyhyn saakka esitetään\nsamat kysymykset, tuodaan julki sama pelko, tähyili ään samoja\ntoiveita. Kaikki muut onnettomuudet, talvinen nälänhätä, keväällä\nkarjassa sattuneet kuolemantapaukset, jopa ihmisten nälkäkuolema\npohjoisalueella, ovat ainoastaan varjoja, jotka häipyvät taivaalla\nleijailevien, synkkien, uhkaavien pilvien luomaan pimentoon. Taivas\npainaa maata, painaa ihmisten rintaa, tekee heidän painonsa taakaksi\nratsuille, kun he nyt ovat joukoittain lähteneet sinne, mihin heidät\non kutsuttu, siihen paikkaan, jonka nimi nyt on kaikkien huulilla,\nlapsen, joka ensi kerran tavaa sen nimen, vanhuksen, joka kuiskaa sen\nviimeisellä henkäyksellään. Yleiskäräjille.\n\nEnsimmäisissä laivoissa, jotka kuukauden puoliväIissä saapuivat\nKöpenhaminasta, on Henrik Bjelke lähettänyt voudilleen Bessastadiriin\nkuninkaallisen kirjelmän piispoille, laamanneille ja kaikille\npiirikunnanesimiehille; kirjelmässä käsketään heitä valitsemalla\noikeutetut edustajat koko maalle valmistamaan uskollisuuden valan\nvannomista kuningas Fredrik Kolmannelle; samalla on lääninherra\nilmoittanut saapuvansa näille käräjille, joilla uskollisuudenvala on\nvannottava.\n\nYleiskäräjät ovat ennenkin vannoneet uskollisuudenvalan kuninkailleen,\neivät aivan jokaisen hallitsijanvaihdoksen jälkeen, mutta aina kun\nsitä on vaadittu. Viimeinen uskollisuudenvala, joka vannottiin Fredrik\nKolmannen astuessa valtaistuimelle, Henrik Bjelken puheenjohdolla\nsilloin kuten nytkin, on yhäti tuoreessa muistissa. Mutta nyt pitää\nvala vannoa samalle kuninkaalle, eikä kukaan voi olla epätietoinen,\nmitä se merkitsee. Viime vuoden tammikuussa olivat tanskalaiset\nalistuneet perinnöllistä yksinvaltaa tahtovaan lakiin, heikentyneen\naateliston pannessa voimattoman vastalauseensa. Saman vuoden elokuussa\nnorjalaiset noudattivat heidän esimerkkiään ilman vastarintaa. Juuri\ntätä vaaditaan nyt, vuotta myöhemmin, islantilaisilta.\n\nTanskassa tämä toimenpide, yksinvallan toteuttaminen, oli kuitenkin\nlaadultaan säätypoliittinen. Kuninkaan tukemisessa etuoikeutettua\naatelissäätyä vastaan, aateliston vallan täydellisessä murtamisessa,\nTanskan porvaristo näki omaan kukoistukseensa ja kohoamiseensa\nvievän keinon. Norjalaisten mukautuvaisuus oli ymmärrettävissä siltä\nkannalta, että he nyt jo neljänneksen toista vuosisataa olivat olleet\nilman valtioneuvostoaan ja siten todellisuudessa syrjäytettyjä maan\nlainsäädännöstä, minkä lisäksi he olivat menettäneet oman vanhan\nkielensä — mitkä molemmat olivat uhreja Tanskan yliherruuden alttarille.\n\nToisin Islannin laita.\n\nIslannin valtiomuodon historia jakautui suurin piirtein katsottuna\njuuri tänä kesänä, 1662, kahteen melkein yhtä pitkään ajanjaksoon,\njotka molemmat käsittävät neljä vuosisataa. Koko ensimmäisen jakson\najan, maahantulon ajoista asti, oli Islanti ollut vapaa valtio,\njärjestetty vapaampien periaatteiden pohjalle kuin mikään muu valtio\naikaisemmin tai myöhemmin — valitettavasti niin vapaiden, että itse\nvapauteen sisältyi tämän valtiojärjestelmän pirstoutumisen itu.\n\nNe päälliköt, jotka mieluummin luopuivat tiloistaan ja arvostaan\nNorjassa kuin sallivat sekautumista toimintavapauteensa — nämä\nmiehet ja heidän jälkeläisensä, jotka ottivat pohjoismeren laajan,\nneitseellisen saaren uudeksi isänmaakseen, he säätivät lakeja uudelle\nvaltiolle, julistivat tuomioita näiden lakien mukaan, mutta eivät\ntahtoneet perustaa minkäänlaista laitosta pakottaakseen ihmisiä\nnoudattamaan lakeja ja tuomioita. He eivät tahtoneet tietää mitään\nminkäänlaisesta toimeenpanovallasta maassansa. Mutta lopulta suvut\nanastivat itselleen tämän vallan, kunnes kolmannentoista vuosisadan\nsuuret sukuriidat jättivät maan omien poikiensa veren peittämänä Norjan\nkuninkaan ojennettuun käteen vuonna 1262.\n\nKesällä 1662 oli toisin sanoen kuningasvallan nelisatavuotisjuhla\nIslannissa. Mutta riemuitsemiseen oli kovin vähän syytä. Joskin\nvapaavaltiokauden vähäinen osa tunnettiin Sturlunge-ajan verisellä\nnimellä, oli sen suurimmalla osalla säteilevä nimi: kulta-aika.\nVerrattuina tänä pitkänä aikakautena kukoistaneeseen ruumiilliseen\nja henkiseen täydellisyyteen, hyvinvointiin, urheiluun ja\nkirjallisuuteen olivat viimeksikuluneet neljäsataa vuotta melkein\nyhtenäistä valituskertoelmaa. Mutta yhden asian oli Islannin kansa\njoka tapauksessa säilyttänyt tähän päivään saakka, säilyttänyt\nja puolustanut sitä, ei aseilla, vaan alituisesti valppaalla,\npassiivisella, uhmaavalla vastarinnallaan: oikeusistuimensa Almannagjan\nkalliolinnan luona, yleiskäräjät.\n\nTähän kesään saakka olivat yleiskäräjät olleet kansan lakiasäätävä\nkokous, jolla oli laaja lainsäädäntövalta ja joka ei aina edes katsonut\nolevansa velvollinen esittämään kuninkaalle lakejaan ja päätöksiään.\nUseita kertoja tällä samalla vuosisadalla olivat yleiskäräjät,\ntehokkaasti vetoamalla Islannin lakeihin, hylänneet kuninkaan\nvaatimuksia, päätöksiä ja lakimääräyksiä. Kansan johtajat tänä aikana,\nBrynjolfur Sveininpoika hengellisissä, Arni Oddinpoika maallisissa\nasioissa, olivat molemmat kuninkaalle uskollisia miehiä, piispa\nerittäinkin, mutta yleiskäräjiä olivat he molemmat joka hetki olleet\nvalmiit puolustamaan kuningastakin vastaan.\n\nSellainen on taivaanranta, jolta raskaat pilvet kohoavat vuonna 1662.\nYleiskäräjät, varmin, ainoa turva kuninkaanvaltaa vastaan, yleiskäräjät\novat vaarassa!\n\nKäräjiin on enää vain muutamia päiviä; nyt on torstai;\nsunnuntai-iltana, kahden apostolin päivänä, kesäkuun\nyhdeksäntenäkolmatta, tulee kaikkien olla koolla Thingvellirissä,\nmaanantaina pitää uskollisuudenvala vannoa. Kaikki tietävät sekä\nSkalholtin piispan että Leiran laamannin tottelevaisesti ja\nalamaisesti noudattaneen kuninkaan käskyä ja nimittäneen edustajat\ntähän juhlalliseen tilaisuuteen. Mutta Leirasta on kuulunut,\nettä jos lääninherra mielii pakottaa yleiskäräjät hyväksymään\nyksinvaltaa tarkoittavan lain, herra Arni eroaa virastaan ja poistuu\nvalamiesoikeudesta mieluummin kuin panee nimensä sellaisen asiakirjan\nalle. Piispan huulilta ei ole luiskahtanut sanaakaan, josta voisi\npäätellä hänen kantaansa tässä asiassa.\n\nKansaa pyrkii näinä päivinä Skalholtiin kuten tähystys vuorelle, jolta\non laaja näköala, ja lähtee sieltä melkein yhtä tietämättömänä, mutta\nsaatuaan kehoituksen pysyä rauhallisena. Ja ihmisiä kulkee edelleen.\n\nMutta piispalla on kiire. Hänen täytyy saada kirjoitetuksi useita\nasiakirjoja kirkolliskokoukselle, jonka hän aina pitää Thingvellirissä.\nMutta yksi niistä asiakirjoista, jotka hän tänä torstaina, myöhään\nillalla, valmistaa, on aivan erikoislaatuinen — uhri Jumalalle. Hän\nasettaa yhden parhaista etelälaidalla olevista maatiloistaan, Akranesin\nReynirin, arvoltaan neljänkymmenen hundreden suuruisen, »Jumalan ja\nhänen almuväkensä täydelliseksi omaisuudeksi ja käytettäväksi... sillä\nehdolla, että joku kunniallinen ja jumalaapelkääväinen, murheellinen\nleski, jolla on kolme tai vielä useampia huoltamattomia, aviosyntyisiä\nlapsia, saa tämän talon ja sen ulkotilojen tulot, sellainen\nhenkilö, joka sitä kipeästi tarvitsee ja jolla on hyvät todistukset\njumalanpelostaan ja hyvästä vaelluksestaan... Tästä lahjasta älköön\nminua kukaan ihminen kiittäkö, sillä se on velvollisuus eikä hyvä työ.»\n\nErään seuraavana päivänä Skalholtiin saapuneen miehen kanssa on\npiispalla pitkä keskustelu. Hän on matkallaan yleiskäräjille\npoikennut tänne piispan kehoituksesta; oudon näköinen mies, punaiseen\nratsastusvaippaan pukeutunut, sileäksi ajeltu, iäkkään puoleinen. Hänen\nnimensä on Bjarni Hallgriminpoika, hän on islantilainen kauppias, asuu\nYarmouthissa.\n\nHän harjoittaa salakuljetusta Islantiin. Ja kuninkaalle uskollinen ja\ntiukasti lakeja noudattava piispa käy kauppaa hänen kanssansa. Tällä\nkertaa piispa suorittaa hänelle kaksitoista riikintaalaria tinasta,\njonka hän keväällä toi Englannista ja joka nyt on saapunut Skorradalin\nGrundiin.\n\nBjarni Hallgriminpoika on yhteistoiminnassa englantilaisten kauppiaiden\nkanssa, jotka joka kesä saapuvat tänne melkoisella laivastolla,\npurjehtien edestakaisin Englannin sota-alusten suojeluksessa. Nämä\nenglantilaiset kauppamiehet ovat suosittuja kaikkialla maassa.\nKaikki käyvät kauppaa heidän kanssansa, ylhäiset ja alhaiset,\nlakien noudattajat ja lainrikkojat, jopa itse piirikunnanesimiehet,\nkuninkaan virkamiehet, joiden oikeuden mukaan pitäisi heitä syyttää.\nMutta piirikunnanesimiehet ovat islantilaisia, eikä sellainen johdu\nainoankaan islantilaisen mieleen. Jos nimittäin englantilaisten\nlaivasto ei kävisi täällä joka vuosi, kiduttaisi vielä useampia maata\nvaivaava painajainen, kauppamonopoli.\n\nMutta Bjarni Hallgriminpoika on sitäpaitsi piispan hyvä ystävä;\npiispa on jo kauan tuntenut hänet rehelliseksi, kaukonäköiseksi ja\nsäädylliseksi mieheksi; hän on naimisissa englannittaren kanssa, ja\nheidän käsiinsä, heidän kotiinsa mestari Brynjolfur aikoo nyt uskoa\npoikansa kahdeksi lähivuodeksi. Piispa mainitsee ystävälleen poikansa\nheikkoudesta, hänen viininhimostaan, ja pyytää häntä ylimalkaan\npitämään tiukasti silmällä pojan jokapäiväistä elämää. Hän maksaa\nkauppamiehelle Halldorin vuosirahat, sataneljäkymmentä riikintaalaria,\njotka hän pyytää luovuttamaan pojalle vähin erin ja joiden käytöstä hän\nsitten haluaa saada tarkan selonteon.\n\nSenjälkeen kutsutaan Halldor Brynjolfinpoika sisälle. Ankara ja\nintoilua uhkuva velvoituskirjelmä, jonka koulumestari nyt lukee hänelle\nmonien kuullen, osoittaa kaikille — myöskin Halldorillc — ettei\npiispa suinkaan eroa pojastaan ilman levottomuutta. »Samoin lupaan ja\nsitoudun minä Halldor Brynjolfinpoika kunniani ja omantuntoni nimessä\nrakkaalle isälleni, piispa Brynjolfur Sveininpojalle, tottelemaan\nBjarni Hallgriminpojan hyviä neuvoja ja kehoituksia parhaan tietoni\nja ymmärrykseni mukaan, niistä mitenkään poikkeamatta; lupaan\nkavahtaa kaikkinaista ylimielisyyttä ja juopottelua, irstailua ja\nkevytmielisyyttä ja kaikkia paheita, mikäli suinkin kykenen, mihin\nJumala minulle armonsa antakoon, ja kartan laiskuutta ja joutilaisuutta\nsekä kaikkea muuta senkaltaista. Samoin lupaan olla tekemättä velkaa\nLupaan isälleni selvästi tilittää, mihin olen minkin erän käyttänyt,\nilman vilpillisyyttä ja valhetta, valallani sen vahvistaen, jos hän\nsitä vaatii, ja olla ottamatta mitään velaksi sen lisäksi, mitä hän\nminulle vuosittain myöntää, ja jos velkaa tekisin, minkä Jumala\ntorjukoon, vapautan hänet täydellisesti sitä ennemmin tai myöhemmin\nsuorittamasta. Niin totta kuin Jumala ja hänen pyhä sanansa minua\nauttakoon, kartan kaikkea kohtuuttomuutta ja ylimielisyyttä»...\n\nSeuraavana päivänä saapuu idästäpäin useita käräjillemenijöitä, jotka\nyöpyvät Skalholtiin. Heidän joukossaan on piispantilan toimitsija\nSkaftafellin pitäjästä. Niiden tilien tarkasteluun kuluu pitkä aika.\nVasta nukkuma-ajan jälkeen mestari Brynjolfur ja Oddur Eyolfinpoika\nvoivat istua täällä kahden kesken ja rauhassa valmistaa, kirjoittaa ja\nsinetöidä sen kirjelmän, jota ei nyt enää käy jättäminen toistaiseksi —\nkirjelmän kuninkaalliselle majesteetille Fredrik Kolmannelle.\n\nBrynjolfur Sveininpoika, Skalholtin superintendentti, pyytää\nnöyryydessä hänen majesteettiaan erikoisessa kuninkaallisessa\narmossaan suomaan hänen ainoalle, nuorelle tyttärelleen Ragnheidur\nBrynjolfintyttärelle, joka j.n.e., armahduksen, lohdutuksen ja\nkohennuksen, niin että hän voi mennä naimisiin minkä säätyhenkilön,\nhengellisen tai maallisen, kanssa tahansa, joka häntä aviokseen pyytää\ntai hänet vaimokseen tahtoo vakuuttaen ikuisesti kuninkaalle mitä\nalamaisinta, velvollisuudenmukaista palvelushaluaan kaikessa, mihin\nhän kykenee, mitä hän voi tai taitaa...\n\nMestari Brynjolfurin ei ainoastaan täydy luovuttaa tämä kirje Henrik\nBjelkelle Thingvellirissä, vaan myöskin pyytää hänen ylhäisyyttään\npuhumaan hänen puolestaan kuninkaalle.\n\nSunnuntai koittaa, ja Skalholtissa pidetyn messun jälkeen ratsastaa\nsieltä Thingvelliriin kolmekymmentä miestä. Lyngdalin nummella on\njoukko kasvanut kymmenkertaiseksi.\n\nHe ratsastavat Korppi-rotkon lävitse, ja tänne tasangolle, laava-alueen\nitälaidalle, piispa tapansa mukaan pystyttää telttansa. Lakivuoren\njuurella he näkevät jo olevan koko joukon telttoja. Skalholtilaiset\nryhtyvät illastamaan; kaikki muut ratsastavat edelleen.\n\nAterian jälkeen piispalle ilmoitetaan, että herra Arni Oddinpoika on\ntulossa Thingvelliristä ja ratsastaa nopeasti.\n\nSe mies, joka vähäistä myöhemmin kävelee piispan rumalla laavalle,\non jo vanha mies, täyttää tänä kesänä seitsemänkymmentä. Hän on\nkookasvartinen ja jokseenkin hoikka, hieman kumaraniskainen, kuten hän\non aina ollut. Hän on enemmän päällikön näköinen istuessaan paikallaan\nvalamiesoikeudessa kuin kävellessään tai näyttäytyessään hevosen\nselässä. Sen paikan mukaan, joka on ollut hänen yli kolmekymmentä\nvuotta, tulee häntä arvostella, myöskin ulkonäön suhteen. Hänen päänsä\npitää nähdä paljaana. Tämä pää valtavan laajoine, kuparinpunaisine\notsineen; hiuksineen, jotka aikoinaan olivat kullankeltaiset, mutta nyt\nvaluvat lumivalkeina korkealle, silittämättömälle kaulukselle; se ei\nmuuten ole aivan puhdas, ja etupuolelta sitä peittää hänen valkoinen\ntäysipartansa, jossa ei enää näy jälkiäkään sen alkuperäisestä\npunakeltaisesta väristä; iso, kaunis pää ankarille suineen ja lempeine\nsilmineen.\n\n— Onko lääninherra saapunut, herra? tiedustaa piispa.\n\n— Ei, herra, vastaa laamanni kuivasti. Johan Klein on asettanut vahdit\nrotkon reunalle saadakseen heti tiedon, kun hänen nähdään tulevan. Itse\nvouti kävelee levottomasti telttansa edustalla, hän ei varmaankaan\nlähtenyt kovin mielellään kotoaan ennen hänen saapumistaan.\n\n— Eikö hän ollut saapunut maahammekaan? kysyy piispa hämmästyneenä.\n\n— Ei ollut vielä tänä aamuna.\n\nHe istuutuvat laavan syvennykseen, jossa kasvaa ruohoa.\n\nLaamanni Arni alkaa heti puhua:\n\n— Tahtoni on tietää, herra, minkä vastauksen sinä aiot antaa\nlääninherralle siinä tärkeässä asiassa, joka nyt esitetään\nyleiskäräjille. Sinä olet vaikeimmassa asemassa meistä kaikista, sillä\nsinulta vaaditaan vala ensimmäiseksi. Mutta vaikeassa asemassa olemme\nme kaikki, joiden täytyy visusti varoa ja harkita, mihin sitoudumme\nperillisinemme sekä jälkeentulevaisinemme, jotta maamme vapaudet ja\noikeudet eivät vähentyisi meidän ajattelemattoman sitoumuksemme vuoksi.\n\n— Kukistumattomana en minä ensimmäisenä lupaudu luopumaan maamme\nvanhoista laeista, herra, vastaa piispa Brynjolfur. Mutta tahdon ensin\nkuulla kaikki määräykset ja ehdot ennenkuin lausun minkäänlaista\nmielipidettä tästä asiasta.\n\nKiivas sanoissaan, mutta harkitsevainen teoissaan, johtuu laamannin\nmieleen, ja se on osuva arvostelu Brynjolfur Sveininpojasta. Mutta\ntällä kertaa ei herra Arni oikein pidä piispan harkitsevaisuudesta.\nHänen ensimmäisen sanansa kuultuaan on laamanni jo saanut vahvistuksen\nsuurelle luottamukselleen tätä miestä kohtaan: hän aikoo täyttää\nvelvollisuutensa tässä asiassa. Mutta Arni Oddinpoika on saapunut\ntekemään piispalle varman ehdotuksen. Hän tahtoo, että ne miehet,\njotka ovat kokoutuneet tänne Thingvelliriin, jo nyt yksimielisesti\npäättäisivät täydelleen hylätä lääninherran asian. Hän epäilee, onko\nheillä ilman sellaista yhteistoimintaa riittävästi rohkeutta ja\ntarpeeksi neuvokkuutta vastustaakseen ratkaisevassa silmänräpäyksessä.\n\nMutta tässä laamanni kohtaa suoranaista vastarintaa. On helpompi\nkiihoittaa käräjäväkeä tänä iltana, arvelee piispa, kuin hillitä ja\ntyynnyttää sen kiihtymystä huomenna, jos rauha, kaukonäköisyys ja\nmahdollinen yhteisymmärrys sitä vaativat.\n\n— Minua seuraavat hengelliset, ja sinun jäljessäsi kulkevat lakimiehet,\neikä kumpikaan meistä menetä malttiaan lääninherrankaan puhuessa.\n\nHerra Arnin otsa rypistyy huolestuneesti.\n\n— En tiedä, seuraako pohjoislaidan papisto sinua, herra, sillä Bjelke\nkiertää piispa Gislin vaikka sormensa ympäri, ja — hän katsahtaa äkkiä\ntoiseen — tiedäthän, että herra Magnus on luopunut laamanninvirastaan.\n\n— Niinkö?\n\nTämä tieto tulee piispalle yllätyksenä, vaikka hän onkin kuullut\nlaamannin sairaudesta; tämä ei saapunut käräjille viime kesänä...\n\n— Hänen kirjeensä on päivätty kesäkuun neljäntenätoista. Hän lepää\nkuolemansairaana kotonaan Munketverassa.\n\nPiispa istuu tuokion äänettömänä ajatustensa harhautuessa\nBraidratungaan.\n\n— Ja toinen asiani sinulle, herra, on: kuka sinun mielestäsi on\nviisainta valita laamanniksi herra Magnuksen jälkeen tänä vaarallisena\naikana?\n\n— Hänen poikansa, vastaa piispa vitkastelematta, Hlidarendin Gisli\nMagnuksenpoika.\n\n— Hlidarendin Gisli Magnuksenpoika, niin, siitähän ovat kaikki tässä\nmaassa yksimieliset — paitsi yhtä.\n\n— Kuka on tämä poikkeus?\n\n— Hän itse, herra. Hän ilmoitti minulle sen tänä iltana, ennenkuin sain\ntiedon hänen isänsä erosta. Monin kaunein sanoin pyysin häntä ottamaan\nvastaan laamanninvaalin, mutta nyt näyttävät tukipuut pettävän samoin\nkuin muutkin puut, sillä kaikki oli turhaa, herra.\n\n— Siinä meni paras miehemme, pahoittelee piispa alistuvasti.\n\n— Asia on paljoa pahemmin kuin arvaatkaan, herra, sillä jos\npohjanpuolelaiset eivät saa valita Gisli Magnuksenpoikaa, tahtovat he\nThorleifur Kortinpojan.\n\nMestari Brynjolfur hätkähtää.\n\nPiirikunnanesimies Thorleifur Kortinpoika oli hyvää saksalaista\nkauppiassukua, joka oli jo kauan sitten muuttanut maahan. Mutta\nhän oli sukunsa huonontunut vesa, pieni, mitättömän näköinen,\nvaitelias mies, jossa yhtyi kaksi lähisukuista ominaisuutta: pehmeys\nja häikäilemättömyys. Hän oli sytytyttänyt useimmat sen ajan\nnoitarovioista. Pohjanpuolelaisista hän oli »pirteä esivallanmies». Ja\n— hänen vaikutusvaltansa selitys — hän oli upporikas mies.\n\n— Ja nyt olen tullut pyytämään sinua, herra, ratsastamaan kanssani\nGisli Magnuksenpojan teltalle koettamaan, tehoaisiko meidän yhteinen\npuheemme paremmin kuin minun yksin.\n\n— Etelälaidan miehet eivät salli Thorleifur Kortinpojan olla yksin\nvaalissa, virkkaa piispa vastaamatta laamannin pyyntöön.\n\n— Niin, silloin heitetään arpaa lain nimessä. Heidän taholtaan on\nmainittu Einarsnesin Sigurdur Joninpoika. Mutta en tahdo päästää asiaa\narvan ratkaistavaksi tällä kertaa.\n\nKuultuaan Sigurdur Joninpojan nimen piispa jää äänettömäksi, ojentaa\nkätensä ja ottaa ruohonkorren, jota hän hypistelee istuessaan.\nHänen mieleensä tunkeutuu muisto vanhasta tapauksesta, joka\nliittyy kasteiseen aamuun ja luonnon heräämiseen. Hän ratsasti\nkoulukumppaninsa, rakkaimman ystävänsä, Hitardalin Thordur Joninpojan,\nrinnalla — matkalla laivaan, matkalla Köpenhaminaan, valittuna\npiispaksi vastoin tahtoaan. Hitardalissa hän oli viipynyt joitakuita\nviikkoja, voimatta kiskoutua sieltä irti, hurmautuneena ystävänsä\nsisaren Kristinin kauneuteen. Sitten hän oli tullut vahingossa\nsanoneeksi neidon veljelle, että jos hän palaisi valtakirjan saaneena\npiispana, pyytäisi hän Kristiniä omakseen.\n\nHe erosivat toisistaan. Vähän senjälkeen hän kohtasi ratsastavan\nspitaalisen miehen, jolla oli sarvesta tehdyt jalustimet. Tämä kamala\ntauti, joka koko hänen elämänsä ajan herätti hänessä kauhua! Hän\nratsasti ripeästi tiehensä sairaan luota. Sitten hän heräsi ikäänkuin\nunesta, hänen sydämensä kutistui sieluntuskasta. Kristin, Kiistin\n— hänen äidissään oli viimeisinä elinvuosina ollut tämän sairauden\nmerkkejä. Hänen veressään oli sairauden ituja! Lapset, Kristinin ja\nhänen lapsensa, se oli peloittavaa!\n\nTällä matkalla tutustui hän Margret Halldorintyttäreen — ja kaksi\nvuotta myöhemmin hän oli naimisissa tämän kanssa. Kristin pysyi\nyksinäisenä monta vuotta, kunnes meni naimisiin Einarsnesin piirikunnan\nesimiehen Sigurdur Joninpojan kanssa. Heillä oli keskenkasvuisia\nlapsia, toinen toistaan lupaavampia. Ja hänen, piispan, omat lapset —\nviisi kuollut, Halldor pettymys, Ragnheidur häpeä... Kristin! Kristin\noli hänen paha omatuntonsa. Ainoa ihminen, jolle hän oli ollut uskoton.\nHän oli itsekseen luvannut olla sen avioparin hyvä ystävä. Ja nyt — hän\nravistaa päätänsä: tämä on yksityinen asia.\n\n— Minä lähden mukaasi, herra, lupaa hän, nousten pystyyn.\n\nGisli Magnuksenpoika ottaa vastaan ylhäiset vieraat erinomaisen\nkohteliaasti ja tarjoaa heille erinomaista viiniä — mutta asia jää\ntuloksettomaksi tälläkin kertaa. Hän ei esitä perusteluja, hän ei\ntahdo sitä tehdä. Kun mestari Brynjolfur huomauttaa, että hänen\npyhä velvollisuutensa on ottaa virka vastaan, ja muistuttaa, että\nmyöskin hänen, Brynjolfur Sveininpojan, on täytynyt pakosta nousta\npiispanistuimelle — esittäen sen lopuksi hänelle hartaan vetoavasti,\nvastaa Gisli Magnuksenpoika:\n\n— Jos minä huomaan edessäni sellaisen pakon, herra, niin myyn kaikki\nmaatilani ja muutan Hollantiin.\n\nLaamanni Arni on raivoissaan.\n\n— On kylläkin hyvä ja paikallaan, kivahtaa hän, pyrkiä juurruttamaan\ntänne kaikenlaisia uusia tapoja, valmistaa rikkiä sekä kasvattaa viljaa\nja kaalia, on kyllä hyvä ja paikallaan tahtoa kohottaa tämä maa muiden\nkansakuntien rinnalle laululla, näyttelemisellä ja hovitavoilla — ja\npaeta sitten Hollantiin, kun maa on vaarassa. Mutta silloin ei kukaan\nkysy kaunista kääntökaulusta, Gisli Magnuksenpoika, vaan silloin kaikki\nkysyvät miestä: taistelijaa.\n\n— Ja sellainen minä en ole, herra, se on puolustukseni, vastaa tyyni,\nkohtelias maailmanmies.\n\nGisli Magnuksenpoika ei ollut taistelija, se on totta. Mutta hänen\nkieltäytymisensä syy oli paljon syvemmällä, eikä sitä käynyt\npohtiminen muiden kuullen. Hänen lapsuutensa yllä lepäsi muuan varjo,\njoka seurasi häntä kautta elämän — hänen ja hänen Braidratungassa\nolevan sisarensa lapsuuden yllä. Varjo, joka oli osaltaan tehnyt\nylevämielisestä päälliköntyttärestä lempeäsydämisen naisen, ja itse\npäälliköstä, hänen veljestään, sen miehen, joka hän nyt oli: miehen,\njoka nyt seisoi tässä, ottaen vastaan pilkkasanoja, koska hän ei\nsuostunut ottamaan vastaan maansa korkeinta maallista virkaa.\n\nHänen ollessaan vasta nelivuotias julisti hänen isänsä tuomion,\njollaista Islannin laki ei tuntenut, joka oli kammottava suuren yleisön\nsilmissä ja jota puolustivat ainoastaan tuomarin oppineet, hänen\nvallastaan riippuvaiset sääty kumppanit, tämä piirikunnanesimies, joka\nyhdellä kertaa olisi menettänyt kaikkien myötätunnon, ellei hänen\nsuuri rikkautensa olisi häntä suojellut, ja josta ei ikinä olisi\ntullut laamannia, jollei Pros Mundt neljätoista vuotta myöhemmin hyvin\nomavaltaisesti ja ilman lain myöntämiä valtuuksia olisi järjestänyt\nhäntä valituksi. Magnus Björninpoika oli virityttänyt ensimmäisen\nnoitarovion Islannissa. Hän ei sytyttänyt useampia. Vuosisadan\nensimmäinen neljännes oli kulunut, kului vielä enemmän kuin puolet\nsiitä, ennenkuin esimerkki kantoi hedelmiä, ennenkuin sitä noudatti\nse mies, joka nyt pyrki herra Magnuksen seuraajaksi — kunnes rikokset\nalkoivat lisäytyä rangaistusten mukana ja rankaiseminen muuttui\nurheiluksi.\n\nMutta sinä vuosisadan neljänneksenä, jona Gisli Magnuksenpoika varttui\nmieheksi, jätti tämä yksinäinen esimerkki ja sen yleinen paheksuminen\nsyvät jäljet hänen nuoreen ja herkkään mieleensä. Syynä ei ollut\nse, että Jon Rögnvaldinpoikaa pidettiin syyttömänä, se ei ollut\nmahdollista, vaan ainoastaan itse tapaus, jollaisia muuten sattui\nvain ulkomailla, elävän ihmisen polttaminen roviolla. Mutta tultuaan\ntäysikasvuiseksi, oppineeksi mieheksi ja matkusteltuaan paljon,\nselveni Gislille se hirveä seikka, ettei hän mielessään vapauttanut\nsyytöksestä ainoastaan Jon Rögnvaldinpoikaa, vaan myöskin kaikki\nmuut, joita syytettiin taikomisesta ja noituudesta. Hirvittävää hänen\nomalletunnolleen, sillä mitä hän voi tehdä? Taistellako mielettömyyttä\nvastaan? Hänen kielensä oli sidottu, hän oli Magnus Björninpojan poika.\nHän ei voinut tehdä sellaista, mitä oli mahdoton ajatella: kaivaa\nhautaa isälleen tämän eläessä, jopa tahrata hänen kunniaansa kuoleman\njälkeen. Ainoa, mitä hän voi tehdä, oli hoitaa omaa viinitarhaansa,\ntehdä itsestään maan lempein esivallan edustaja. Hän ei milloinkaan\njulistanut tuomiota, joka olisi johtanut väkivaltaiseen rangaistukseen.\nHän syyti omaisuuttaan maankiertäjille ja rikollisille. Kun hänellä oli\nsellainen omatunto, ei hänestä voinut tulla laamannia, jonka asemaan\nliittyi mestaus- ja silpomistuomioita.\n\nGisli Magnuksenpoika seisoo vieraiden poistuttua yksin teltassaan ja\ntoistaa itsekseen: Mieluummin Hollantiin! Senjälkeen hän tyhjentää\ntuoppinsa yksin.\n\nSeuraavana aamuna ei lääninherra ole vieläkään saapunut. Aamun mittaan\nvirtaa yhtenään kansaa lähistöltä, mutta eivät tulijatkaan ole nähneet\nhänestä merkkiäkään. Käräjillä on paljon väkeä. Iäkkäimmät päälliköt,\njotka melkein kahden miespolven aikana ovat käyneet täällä joka kesä,\nmuistavat tuskin nähneensä niin suuria parvia ratsastavia miehiä ja\nnaisia kuin edellisenä iltana oli rientänyt tänne Almannagjan kolmelta\npuolelta Thingvellirin ylitse — paitsi silloin, kun vannottiin\nuskollisuudenvala kuningas Fredrikille, samalle kuninkaalle kuin nyt!\nMutta nyt voi lukumäärää päätellä ainoastaan telttojen vilinästä.\nKaikkialla kentällä seisoo teltta teltan vieressä. Useimmat ovat\ntavallisia luonnollisenvärisiä sarkatelttoja; jotkut hienompia:\nyksivartisesti kudottuja, juovikkaita; jotkut vaalean tai tumman\nruskeita, värjättyjä sammalella tai sianpuolanvarsilla. Vain harvoja\nvalkeasta purjekankaasta — niistä kuvernöörin teltta isoin. Se on\nÖkse-joen saaressa.\n\nVaikka mielet ovatkin äärimmilleen jännittyneet, ei tarkkailija\njuuri saa sellaista vaikutelmaa. Perin vähän väkeä näkyy vielä itse\nkäräjäpaikalla, oikeusalueella. Perin vähän väkeä näkyy yleensä\nmissään. Se on vanha juttu Thingvellirissä: rotkot vetävät puoleensa.\nHajaannutaan, liikuskellaan yhdessä, mieluimmin kaksittain, ja\nhaastellaan hiljaa. Naisia, jotka ovat täällä ensimmäistä kertaa,\nistuutuu sammalelle. Eivät ylhäisimmätkään heistä ole koskaan vaipuneet\nniin syvälle untuvapieluksiin. Teltat seisovat tyhjinä. Laaja maisema\non niellyt puolet käräjäkansasta.\n\nKello kahdeksan kajahtaa tasangon yllä rämisevä ääni. Särkyneen kellon\nkumahtelua. Yleiskäräjien tuomiokelloa soitetaan.\n\nTuomiokello on ikäänkuin herättänyt eloon kokonaisen armeijan\nkaatuneita. On kummallista ajatella, että koko tämä kiirehtivä ja\nhoilottava ihmisvilinä, joka nyt myllertäen tunkeutuu oikeuspaikalle,\noli joitakuita silmänräpäyksiä takaperin hiljaisia pikku ryhmiä,\njotka olivat hajallaan ja osittain silmältä piilossa ympäri maisemaa.\nJokainen tahtoo ennättää ensimmäisenä. Ilmassa surisee keskeytymättä\nsama kysymys: »Onko lääninherra tullut?»\n\nOikeuspaikka, joka sijaitsee alimmalla rinteellä Almannagjan\nitälaidalla, on laaja, pitkulainen nelikulmio, jonka kattona on\npaljas taivas ja merkkinä ainoastaan neljä kivipatsasta, yksi\nkussakin kulmassa. Sen sisäpuolella on erotettu pienempi nelikulmio\nuseilla tangoilla, joiden väliin on pingoitettu nuoria koko matkan.\nNäillä nuorilla on vanhoista ajoista saakka ollut nimitys _viband_\n(pyhyyden side). Niiden sisäpuolella, keskellä itäsivua, istuu\nnyt kuvernöörin paikalla tanskalainen kauppamies, vouti Johan\nPedersen Klein. Herra Arni istuu hänen vasemmalla puolellaan, toinen\nlaamanninpaikka, oikeanpuolinen, on tyhjä; niiden ulkopuolella taas on\nkuusineljättä valamiestä ympyrässä. Aluilla oikeudenjäsenillä, paitsi\npiirikunnanesimiehillä, on paikka köysien ulkopuolella. Oikeus kiertää\netelästä pohjoiseen, ja jokaisen köysien sisäpuolella istuvan miehen\npaikka on sen maa-alueen suunnalla, josta hänet on valittu. Katsojat\njärjestyvät rinteelle parvittain, aivan laamannien paikan yläpuolelle,\nja näkevät niin ollen koko oikeusalueen.\n\nYleiskäräjäin kellon ääni vaimenee, ja vähän senjälkeen soitetaan\nhiljaisuutta: kolme lyöntiä. Pöydällä herra Arnin edessä on iso,\nristisiteinen paperikäärö, raamattu ja lakikirja, molemmat avonaisina.\nPöydän edessä on korkealla pronssijalustalla niin sanottu arpalevy — se\nlaite, jota laamanninvaaleissa käytetään.\n\nLaamanni nousee seisoalleen ja lausuu vanhat, määrätyn kaavan mukaiset\navajaissanat, minkä jälkeen hän pyytää kaikkia uusia virkamiehiä ja\nvalamiehiä vannomaan valan, ennenkuin ryhtyvät oikeustoimiin.\n\nSittenkun kaikki nämä muodollisuudet on suoritettu ja valamiesoikeus\non nimittänyt kuusi vaalitodistajaa, jotka nyt jo seisovat kukin\nmäärätyillä puolilla arpalevyä, kantautuu kaukaa kurmitsan\npitkäveteisiä valitussäveliä syvässä hiljaisuudessa.\n\nPyöreä arpalevy, jonka kanteen on kiinnitetty korkea, hopeasilainen\nsarvi, on teräväsärmäisellä hopealistalla jaettu kahteen osaan,\njoihin valittavien nimet on kirjoitettu, yksi kumpaankin. Tämän\nterävälle särmälle arpanappula ensiksi tipahtaa, joutuen senjälkeen\njommallekummalle osalle.\n\nHerra Arni ottaa vihityn, hopeisen arpanappulan käteensä ja viskaa\nsen sarveen Jeesuksen nimeen. Koko käräjäväki kurottaa kaulaansa.\nVaalitodistajat nostavat kannen paikaltaan ja kumartuvat arpalevyn\npuoleen — myöskin laamanni Arni. Sitten hän lausuu lujalla, kovalla\näänellä:\n\n— Pyhän kolminaisuuden nimessä julistan, että Islannin pohjois- ja\nlänsiosan laamanniksi on valittu Thorleifur Kortinpoika.\n\nHiljainen nurkuminen rinteeltä leviää oikeuteen päin. Oikeuspaikalle\nastua sipsuttaa pieni, hinteläraajainen mies, langeten polvilleen.\nEi kukaan kuule, mitä hän sanoo, jotkut näkevät koko miehestä\nainoastaan kolme pystyyn kohotettua sormea, hän on kirjaimellisesti\nitse mitättömyys. Senjälkeen hän menee tyhjälle laamanninpaikalle ja\nistuutuu... »Hän on toissilmäinen?!»... »Niin, etkö sitä tiennyt?»...\n»Häneltä puuttuu voudin puolinen silmä!».. »Ha, ha, ha, ha, ha!»... »Ja\ntuollaista rahjusta pitää nimittää herraksi!»... »Hi, hi, hi, hi, hi!».\n»Hänen rahjusmaisuutensa Thorleifur Kortinpoika!». Sanat peittyvät\nnauruun.\n\nSittenkun kuninkaan kirjelmä on luettu julki, ehdottaa herra Arni\nyleiskäräjille seuraavaa päätöstä:\n\n_Anno 1662 kesäkuun 30 päivänä olivat laamannit, piirikunnanesimiehet\nja valaoikeuden jäsenet sekä sitä varten nimitetyt talonpojat\nkokoutuneet Ökse-joen käräjille täyttämään kuninkaallisen Majesteetin\nmääräystä ja käskyä uskollisuudenvalasta, hänen Majesteettinsa kirjeen\nmukaan. Mutta rakkaalle lääninherrallemme on sattunut este, joten hän\nei ole saapunut, niin että tämä jää suorittamatta tällä kertaa. Mutta\nlakikirjamme valtaistuimenperimissäännöstä näemme, kenen pitää tulla\nNorjan kuninkaaksi kuninkaan poismenon jälkeen; kuninkaaksi tulkoon\nse, joka on vanhin aviosyntyinen kuninkaanpoika, milloin sellainen\non olemassa; ja tämän lain mukaan me olemme aikaisemmin vannoneet.\nNäin ollen pyydämme nöyrästi armollisinta herraamme ja kuningastamme\npitämään tätä puolustuksenamme tällä kertaa._\n\nLaamannin päätösehdotus hyväksytään vanhan tavan mukaan yleisellä\nkädennostamisella.\n\nKäräjät jatkavat sitten työskentelyään tämän ja seuraavan päivän.\nMutta varhain keskiviikkoaamuna, viimeisenä käräjäpäivänä, lukee\nyleiskäräjäin sihteeri julki asiakirjan, joka iskee käräjäväkeen kuin\nsalama, samalla kun iäkäs laamanni yksin istuu rauhallisena paikallaan.\nHerra Arni Oddinpoika eroaa laamanninvirastaan!\n\nBrynjolfur Sveininpoika menee Thingvellirin kentän reunassa olevaan\npäivätelttaansa. On päivällislepo. Hän sanelee kirjurilleen. Ehdittyään\nkeskelle kirjettä hän hymyilee: ». sitten on meidän kaikkien\nsamansisältöinen toivomus ja tahto», sanelee hän kovalla äänellä, »että\nedellämainittu kunniakas herra ei luovu Jumalan hänelle määräämästä\nvirasta eikä torju sitä, vaan pysyy sillä paikalla, jolle hänet on\nkutsuttu, niin kauan kuin hän pysyy ratsun selässä ja kykenee juomaan\nolutta...»\n\nKoko käräjäväki allekirjoittaa anomuskirjelmän, mutta piispa menee\nyksin viemään sen laamannintelttaan. Syy on, kuten piispa epäili,\näsken valittu virkaveli. Mutta asiakirja kädessään saa hän herra Arnin\ntaipumaan käyttäen apunaan tämän omia perusteluja tänä vaarallisena\naikana.\n\nIlta lähestyy. Lääninherraa ei kuulu yleiskäräjille.\n\nPapit ja talonpojat alkavat käydä rauhattomiksi, etenkin ne, jotka ovat\ntulleet pitkän matkan takaa. Ollaan keskellä korjuuaikaa, heinäaika on\nkohta lopussa ainutlaatuisen kevään jälkeen, jokainen tuhlattu päivä\nmerkitsee tuhlattua tuloa nälänhädän jälkeen. Mestari Brynjolfur ottaa\nomasta aloitteestaan niskoilleen vastuun ja vapauttaa pappinsa tästä\npulmasta. Hän valitsee kaiken varalta kaksitoista kirkonmiestä ottamaan\nlähtevien pappien valtakirjat. Samaa menettelytapaa käyttää herra Arni\noikeudenjäsenten suhteen. Mutta yö on valoisa, ainoastaan muutamia\nasioita on jäljellä. Kello yhdeksän hän sanelee viimeisen päätöksen\nyleiskäräjäin pöytäkirjaan:\n\n»Länsilaidalla Snaifell-jäätikön alapuolella, asuvien _supplicatio_\nsiitä, että he kiistävät ulkolaisten miesten oikeuden olla\npiirikunnanesimiehinä, luettiin valamiesoikeudessa, sillä he tahtovat\nnoudattaa islantilaisten vanhaa päätöstä, ja molemmat laamannit\nvastaavat siitä, että he tahtovat kaikkien pitävän kiinni Islannin\nlakien vapauksista.»\n\nJa senjälkeen hän päästää yleiskäräjät hajalleen.\n\nSeuraavana aamuna ratsastaa ryhmä toisensa jälkeen piispan seurueen\nohitse Lyngdalin nummella. Mestari Brynjolfur ratsastaa tänään\nverkkaisesti. Hän saa odottamatta seurakseen kaksi miestä aina\nTungejoelle saakka. He aikovat poiketa matkalla sukulaistensa luo\nBraidratungaan. Toinen on Gisli Magnuksenpoika, joka on lähtenyt isänsä\nsairauden johdosta, toinen on hänen seuralaisensa. Juuri viimemainittu\nnyt hidastuttaa piispan kulkua; hän on nuori, hoikka mies, päässä\nleveälierinen, liehuvalla töyhdöllä varustettu huopahattu, niin sanottu\n_respondentti_ ja mustaa atlasta sekä valkeita, nyplättyjä pitsejä\nratsastusvaipan alla, jonka napit on auki — hienoasuinen, kuten hänen\nisänsäkin oli; hän on Gisli Vigfusinpoika Storolfshvollista, äsken\npalannut kotiin Leidenistä.\n\nHeillä on paljon puheltavaa, hänen matkansa ja hänen suunnitelmansa.\nHän aikoo viettää kesän äitinsä luona, ja sitten hän mielii jäädä\nkotimaahan toistaiseksi kirjoittaakseen maisterinväitöskirjansa. Herra\nGisli Thorlakinpoika on tarjonnut hänelle Holarin rehtorinvirkaa ensi\nkeväästä eteenpäin. Mutta senjälkeen hän aikoo matkustaa Oxfordiin ja\nuseihin muihin yliopistoihin.\n\n— Siispä tapaamme toisemme jälleen kesällä, virkkaa piispa. Minä en\ntällä kertaa lähde pitkälle matkalle, ainoastaan lähiseuduille.\n\n— Mutta siitä onkin kauan, kun viimeksi kävitte Storolfshvollissa,\nherra.\n\n— Siitä on kauan, niin kyllä.\n\nEi kumpikaan heistä kajoa sanallakaan siihen, mitä he kumpikin\najattelevat.\n\nHyvästeltäessä aivan Tunge-joen kohdalla lausuu nuori mies:\n\n— Toivoakseni saan luottaa teidän ystävyyteenne ja suosioonne, herra,\ntästä eteenpäin niinkuin tähän astikin.\n\n— Sinä ennen kaikkia muita, mikäli minun valtani ulottuu.\n\nPiispa ratsastaa kotiinsa mieli kevyenä. Näitä käräjiä hän oli pelännyt\nkuukausimääriä. Mutta hän oli hämmästyttävän vähän pannut merkille,\nettä ihmisillä oli Thingvellirissä ollut paljon aikaa uhrata hänen\nkotionnettomuudelleen.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nRagnheidur Brynjolfintytär kävelee kotonaan Skalholtissa ja vakuuttaa\nitselleen, että hänen veljensä matkustaminen on totisesti hyväksi. Veli\non hänen omaisistaan ainoa, joka ei katsele hänen suruaan itserakkauden\nvärjättyjen silmälasien lävitse; he ovat niin likellä toisiaan,\ntuntuu hänestä, veljen hyvyys on välitöntä, verhoamatonta, kuulakan\nkirkasta, eikä sitä käy torjuminen luotansa. Eikä hän, Ragnheidur,\nsiedä nykysyin mitään hyvyyttä. Kovuutta hän suvaitsee, se pitää häntä\npystyssä, tukee häntä, on ase elämää vastaan. Voi tätä hyvyyttä: eikö\nhän, Ragnheidur, tahdo puhella hänen, Halldorin, kanssa, lukea hänelle,\nkävellä, ratsastaa hänen kanssansa? Hänet on erotettu kokonaisesta\nrakkauden merestä, eikö hän tahdo leikkiä rannalla viruvilla kuorilla?\nMutta mitäpä muuta hän voi tehdä, se herttainen veli! Minkätähden hän,\nRagnheidur, on niin kohtuuton Halldoria kohtaan? Miksi hän ei saa tehdä\nsitä ainoata temppua, joka häntä haluttaa tehdä: heittäytyä Halldorin\nkaulaan ja uskoa ajatuksensa hänelle? Halldor on hänen omaisistaan\nainoa, joka ei kanna kaunaa Dadille, hänet voisi hän, Ragnheidur,\nvoittaa täydelleen puolelleen, hänen luottamuksensa ja hänen hyvän\nsydämensä. Ja nyt hän valmistautuu matkustamaan Englantiin. Kohtalo on\nhänelle, Ragnheidurille, ilkeä.\n\nNämä ovat Halldorin viimeisiä päiviä Skalholtissa, nämä kaksi viikkoa\nyleiskäräjien jälkeen. Heinäkuun kolmannella viikolla pitää hänen\nolla Beruvikissä Snaifell-jäätikön juurella; läntinen laivasto\npurjehtii sieltä Dyra-vuonoon, jossa se yhtyy itäiseen laivastoon, ja\nsitten englantilaiset kauppalaivat lähtevät yhtenäisenä ryhmänä ja\nsotalaivojen saattamina merelle.\n\nEräänä iltapäivänä, pari päivää ennen lähtöään, astuu Halldor vanhaan\npiispanarkitupaan, ennenkuin äiti ja tytär vielä ovat nousseet\nillallispöydästä. Hän vie äitinsä syrjään, ja tämä vastaa myöntävästi\njohonkin, mitä hän tiedustaa. Sitten hän pyytää Ragnheiduria\npihalle. Siellä seisoo kaksi satuloitua hevosta, hänen Rapfodinsa\nja Ragnheidurin Bleikaling. Ne ovat veljeksiä, edellinen seitsen-,\njälkimmäinen kahdeksanvuotias, ne seisovat tallissa vierekkäin ja\npysyttelevät laitumella toistensa kinterillä.\n\n— Nyt on viimeinen päivä, jona meillä on tilaisuus keskustella ennen\nlähtöäni, huomauttaa Halldor. Lähde nyt ratsastamaan kanssani,\nsisko-kulta, vähän täällä lähistöllä! Olen kysynyt molemmilta\nvanhemmiltamme. Sinun tarvitsee vain heittää ratsastusvaippa\nhartioillesi. Ratsut ovat tuossa.\n\nRagnheidur on hylännyt aikaisemmin samanlaisen veljensä pyynnön ja\nhylkää sen tälläkin kertaa. Halldor on kysynyt heidän vanhemmiltaan!\nHän ei välitä minkäänlaisista pikkuhyvityksistä elämän kanssa, niin\nkauan kuin se ei tarjoa hänelle sitä ainoata hyvitystä, jonka hän voi\nottaa vastaan.\n\n— En, rakas veli, epää hän.\n\n— Tämä on viimeinen pyyntö, jonka sinulle esitän, sisko, ennenkuin\nlähden.\n\nSe on voimakas vetoomus. Veljen viimeistä pyyntöä, ennenkuin hän lähtee\nvaaralliselle matkalle, ei sovi hylätä, se olisi huono enne. Mutta\nsiihen voidaan suostua ehdollisesti kohtalon pahastumatta. Hän tekee\nehdot koviksi, toivottavasti kyllin koviksi. Hän lähtee Halldorin\nmukaan, jos tämä hänen kuultensa tiedustaa heidän isältään, voidaanko\ntämä ratsastusretki laskea hummailuksi, täsmälleen näillä sanoilla.\nHalldor epäröi — mutta, niin, lopulta hän siihen suostuu.\n\nPiispan luona on joku, Halldor kutsuu isänsä käytävään, jossa myöskin\nRagnheidur seisoo.\n\n— Ragnheidur arvelee, ettei hänen sovi lähteä, alkaa Halldor.\n\n— Käskinhän sinun tiedustaa hänen äidiltään.\n\n— Yhtäkaikki hän on sitä mieltä, että tämä on ristiriidassa teidän\nhänelle sanelemienne määräysten kanssa. Hän tahtoo... hän tahtoo...\ntietää... voidaanko tämä ratsastusretki laskea hummailuksi.\n\nPiispa luo Halldoriin katseen, joka on tulkittava korvapuustiksi.\nRagnheidur hymyilee ensi kertaa tänä kesänä.\n\n— Sinä sallit Ragnheidurin pitää itseäsi narrinaan, kivahtaa piispa,\npamauttaen oven kiinni.\n\nEi, Halldor tiesi, mitä teki. Heidän pieni asiansa piispantupaan sai\ntäsmälleen sellaisen tuloksen kuin hän oli odottanutkin. Se oli hänestä\nkiusallista, kuten hän oli arvannutkin, mutta se ei tehnyt mitään.\n\nVeli ja sisar ratsastavat pohjoiseen päin metsikköä kohti. Halldor\nhaluaa ratsastaa ripeästi, mutta on harvapuheisempi kuin Ragnheidur on\nodottanut.\n\n— Oletko päättänyt ottaa Rapfodin mukaasi Englantiin? kysyy sisar.\n\n— Kyllä, olen järjestänyt sen kaiken, olen saanut erotetuksi sille\npilttuun lastiruumassa, ja kaikki on selvää. En voi ajatella, etten\nsaisi istua hevosen selässä kahteen vuoteen.\n\n— Onhan Englannissakin hevosia.\n\n— Niitä koettaneet islantilaiset väittävät, ettei niillä ratsastaminen\nole mitään hupia. Niitä on mahdoton saada astumaan tasakäyntiä.\n\nMutta vaikka Ragnheidur valitsee hevoset puheenaiheeksi, tyrehtyy\nkeskustelu. He ratsastavat kauan ääneti. He ratsastavat aina\nHevosniitylle saakka, sinne, missä Valkojoki kääntyy etelään.\n\nSiellä Halldor laskeutuu maahan.\n\nHe istuutuvat kanervaiselle rinteelle Valkojoen kohina takanaan.\nHalldor aukaisee ratsuvaippansa napit ja ottaa esille kirjeen, jonka\nHelga Magnuksentytär on kirjoittanut Ragnheidurille ja joka on päivätty\neilen. Silloin, eilen, hän on itse ratsastanut Hruniin ja vienyt sinne\nlapsen. Hän voi vakuuttaa Ragnheidurille, että pienokainen on siellä\nyhtä hellissä käsissä kuin Braidratungassa.\n\nTämä kirje on lähetetty Helga Magnuksentyttären antaman lupauksen\ntäyttämiseksi. Mutta hän on lähettänyt sen Halldorille ja pyytänyt\ntätä olemaan saapuvilla Ragnheidurin lukiessa sen. Hän on lykännyt\ntätä matkaa Hruniin niin kauan kuin suinkin, mutta nyt hän odottaa\nRagnheidurin vanhempia ja veljeä vierailulle, ennenkuin jälkimmäinen\nlähtee Englantiin, joten nyt oli viimeinen hetki.\n\nRagnheidur istuu hiljaa kirje kädessään, Tunge-joki on yhtäkkiä\nhäipynyt, nyt hänen kaikki ajatuksensa kulkevat suoraan, ei enää\nhäilymistä jokien välillä. Eilen, Valkojoen poikki.\n\nVierailulle. Niin, he eivät saa nähdä hänen lastansa, he eivät tahdo\nnähdä sitä, se asia on niinkuin pitääkin. Mutta tästä vierailusta hän\nei ole kuullut mitään.\n\n— Milloin menet Braidratungaan? tiedustaa hän.\n\n— Menen sinne huomenna vanhempiemme kanssa sanomaan jäähyväisiä.\n\nHuomenna he lähtevät Braidratungaan, ja sen Helga Magnuksentytär\nilmoittaa hänelle. Mitä häneen enää kuuluu, mitä Skalholtissa tapahtuu.\nSiellä ei kukaan kerro hänelle sellaisista.\n\n— Luuletko... Helgan menneen joen poikki ratsain?\n\n— Kyllä, sehän on selvä, näin kuivana aikana!\n\nRagnheidur istuu liikkumattomana. Minkätähden hän oikeastaan kyselee?\nOn samantekevää, kuinka matala Valkojoki on kahluupaikan kohdalla, hän\nei kuitenkaan pääse hietasärkille ensin menemättä Tunge-joen poikki,\njolloin täytyy turvautua lauttaan. Kohtalo on häntä vastaan, ja vesi on\nhänelle epäsuopea, vettä joka taholla.\n\nHän ei tahdo heti palata kotiin, vaan pyytää, ettei veli kävisi\nkärsimättömäksi, jos hän istuu täällä yksin kauemmin kuin Halldor\ntahtoisi. Ja vastausta vartoamatta hän loittonee syrjään ja istahtaa\nvierulle. Toinen sallii hänen istua rauhassa.\n\nTuntia myöhemmin hän nousee. Tunge-joen poikki pääsee ratsain\nTorfastadin saaren kohdalta, on hän kuullut mainittavan. Hän astuu\nBleikalingin luokse, hänen tapansa on omin voimin keikahtaa satulaan,\nnyt hän vain seisoo hevosen kupeella, suitset höllällä hervottomissa\nkäsissä, ja kun Halldor tulee hänen luoksensa, virkkaa hän.\n\n— Auta minut ratsaille!\n\nKotimatkalla hän on kummallinen. Hän tahtoo ratsastaa vain käymäjalkaa,\nmutta raskaan, lempeän, puolittain hajamielisen lohduttomuuden hän\nkarkoittaa mielestään ja muuttuu äkkiä hilpeäksi. Hän puhelee, kuinka\niloissaan hän on siitä, että Halldor kirjoittaa hänelle Englannista.\n\nKoulurakennuksen kohdalla hän laskeutuu maahan.\n\n— Minun täytyy pyytää sinulta erästä seikkaa, Halldor, sanoo hän.\n\nHän istuutui koulunmuurin ulkonemalle, ja Halldor sijoittuu hänen\nviereensä. Hän tarttuu veljen käteen, tempaa sen puoleensa.\n\n— Kun lapsi syntyi, oli hänellä punertava juova otsassa, hiusrajasta\nnenään saakka. Sitten se melkein häipyi. Sitä ei näkynyt ensinkään\npaitsi hänen parkuessaan. Älä unohda sitä, Halldor! Tiedusta Helga\nMagnuksentyttäreltä huomenna, onko se nyt tyyten kadonnut!\n\nVähän senjälkeen hän nousee ja menee hevosen luokse, piilottaen\nkasvonsa sen harjaan. Halldor tahtoo auttaa hänet selkään. Hän hyväilee\nedelleen hevostaan, nyt sormilla.\n\n— Katsos, kuinka komea se on, Bleikalingin harja, niin tuuhea ja hieno!\n\nSitten he ratsastavat ripeästi pihalle.\n\nRagnheidur ei näe isäänsä ennenkuin iltamessun aikana, jolloin piispa\nmenee Marian kappeliin. Vasta silloin hänelle yhtäkkiä kirkastuu,\nkuinka alttiisti Halldor taivutti niskansa heidän isänsä nuhteluun\nheidän käydessään tämän luona ennen ratsastusretkeään, vain saadakseen\nluvan olla hänen kanssansa kahden kesken. Hummailua! Juuri tätä\nherttaista mielialaa hän ei suvaitse, hän hieroo silmiään, ensin\ntoista, sitten toista.\n\nHummailua! Hän unohtaa laulun ja rukoukset ja tiedustaa itseltään,\noliko hänen Halldorin suuhun panemansa ylpeä kysymys sellaisia elämän\nenteitä, jollaisten hän on usein huomannut käyvän itse tapausten\nedellä — ikäänkuin tapahtumien edelleen luomina varjoina. Ylpeys oli\npaikallaan! Hänen ensimmäinen ratsastusretkensä! Lapsi lähetetty pois\nsieltä, mistä hän voi odottaa saavansa siitä tietoja. Hummailua!\nVirrenveisuuta!\n\nKolme päivää myöhemmin, kello seitsemän aamulla, on Halldor sanonut\njäähyväiset kaikille skalholtilaisille, myöskin Ragnheidurille, ja on\nlähdössä kahden seuralaisen saattamana länttä kohti Beruvikiin. Hän\nistuu Rapfodin selässä, Bleikaling on juossut tämän jäljessä kotiin,\nkuten se tavallisesti tekee, ja seisoo nyt sidottuna paaluun.\n\nKun Halldor matkarukouksen päätyttyä painaa hatun päähänsä, astuu\nRagnheidur hänen luoksensa, taputtaa Rapfodia ja katsoo maahan.\n\n— Bleikalingille tulee ikävät oltavat sinun lähdettyäsi, valittaa hän.\n\nHalldor ei oikein tiedä, ovatko hänen sanansa tarkoitetut Rapfodille\nvai ratsastajalle itselleen, mutta käsittää äänensävystä toisen\npiilottavan oman tuskansa paaluun sidotun hevosen nimen taakse. Kolkko\nalakuloisuus kouristaa nuoren miehen sydäntä. Samassa saapuu piispa\npaikalle viimeisine toivotuksineen ja kehoituksineen.\n\nAsianlaita on pahempi kuin Ragnheidur luulikaan. Seuraavina päivinä\non hänen ympärillään hirvittävän tyhjää. Valgerdur juhlamuori on\nmuuttumaton, pitää hänestä kuten ennenkin, huomaa hän. Tämän naisen\nluona hän mielellään tahtoisi nyt istua, mutta häntä on kielletty\nistuskelemasta panimossa ja seurustelemasta palvelusväen kanssa, paitsi\nmikäli kohteliaisuus ja kristillinen velvollisuus vaativat.\n\nSkalholtissa on yksi mies, jota hän on erikoisesti karttanut, koska\ntämä on vaivautunut näyttämään hänelle olevansa täydelleen piispan\npuolella. Tämä mies on Dadin veli, sira Arni Halldorinpoika. Mutta\nnyt sira Arni on ollut hänen sielunhoitajansa kaksitoista viikkoa, ja\npapin käyttäytyminen häntä kohtaan on vähitellen muuttunut hänestä\nmiellyttävämmäksi ja ohjannut hänet syvemmin ymmärtämään tätä miestä ja\nhänen vaikeata asemaansa. Häneen Ragnheidurin isä ehdottomasti luottaa,\nkuten hän totisesti voikin tehdä.\n\nSira Arni on melkein ainoa mies, jonka kanssa hän saa tai voi\npuhella Halldorin lähdön jälkeisinä päivinä. Näiden keskustelujen\naikana, jotka useimmiten ovat lyhyitä ja harvoin hiljaisina hetkinä\nsuoritettuja, kiinnostaa häntä yksinomaan kysymys: Voiko hän jollakin\ntavoin auttaa heitä? Ragnheidur on varovainen tutkiskeluissaan, mutta\ntahtoo mitata tämän miehen sielun syvyyttä. Hän havaitsee, että papin\nitseensäsulkeutuneen olemuksen pohjalla piilee joku lempeämpi tunne,\njota hän salaa. Onko se anteeksipyyntöä sen vuoksi, kuinka vähän\nveljenmieltä hän voi osoittaa Dadille, vai onko se vähäistä hyvyyttä\nhäntä itseään kohtaan? Hänen toivonsa ei suinkaan ole herännyt, hänen\ntoivonsa on silloin tällöin tuikahtava kipuna, joka heti virittyään\ntaaskin sammuu, kunnes eräs aamuhetki näinä päivinä muuttaa sen pienen\nlieden kylmiksi raunioiksi.\n\nOn aamuhetki, kun sira Arni tulee hänen luoksensa tiedustamaan, aikooko\nhän ottaa osaa pyhään sakramenttiin seuraavana sunnuntaina. Ragnheidur\nkieltäytyy, hän on ollut ehtoollisella edellisenä pyhänä.\n\n— Sen saat itse päättää, vastaa sira Arni, mutta minä toivoisin sinun\nsen tekevän.\n\n— Minkätähden?\n\n— Koska minun nyt viimeisen kerran suodaan antaa sinulle Kristuksen\npyhää ruumista ja verta.\n\nRagnheidur tarttuu hänen käsivarteensa ja vaatii selitystä, nopeasti,\nnopeasti.\n\nSelitys — niin, senhän he molemmat varmastikin osaavat arvata.\nPiispa oli päättänyt pitää hänet luonansa, mutta ei jaksa enää. Ensi\nsunnuntaina hän saarnaa täällä viimeisen kerran, maanantaina hän\nmatkustaa Hruniin isänsä kappalaiseksi.\n\nRagnheidur vaipuu kivettyneen äänettömäksi. Mutta kaiken tämän ymmärtää\nsira Arni. Piispa on ollut häntä kohtaan parempi kuin hän mitenkään on\nvoinut odottaa, heidän ystävyytensä on järkkymätön.\n\nBrynjolfur Sveininpoika on tässä tehnyt äkillisen päätöksen. Ei itsensä\ntähden, kuten hän tahtoo näyttää, vaikka häntä useammin kuin kerran\nonkin harmittanut kuullessaan ja nähdessään, kuinka läheisesti sira\nArnin kasvonpiirteet ja äänensointu muistuttavat kirkonpettäjää — vaan\ntyttärensä tähden. On epäviisasta, vähemmin hienotuntoista ja kaikin\npuolin puolustamatonta pitää sira Arnia enää täällä Ragnheidurin\nsielunhoitajana, joka päivä elvyttämässä hänen häpeäänsä ja suruaan.\nHän ei unohda Dadia, niin kauan kuin sira Arni on täällä. Kuluu tuskin\npitkää aikaa, ennenkuin sira Halldor hakee eroa, ja silloin sira Arni\nsaa Hrunin pitäjän. Muutos on hyväksi heille molemmille.\n\nSira Halldorilla ei ole aavistustakaan mistään, ennenkuin hänen\npoikansa Arni maanantaina muuttaa kimpsuineen kampsuineen takaisin\nHruniin. Mutta ensi kerran onnettomuuden jälkeen iäkäs rovasti tuntee\nolevansa rahtusen verran lauhkeammalla mielellä piispaa kohtaan\nluettuaan sen kirjeen, jonka tämä on hänen poikansa mukana lähettänyt:\n\n _Salutem et officia._\n\n _Kunnianarvoisalle kirkonmiehelle, rakkaalle ystävälleni, sira Halldor\n Dadinpojalle niitä parhaat onnentoivotukset ja lämpimät kiitokset\n siitä hyvästä, jota hän on minulle osoittanut ja jonka olisin valmis\n palkitsemaan ja korvaamaan vähäisen kykyni mukaan._\n\n _Olkoon Teille tiettäväksi, että kunnianarvoisa kirkonmies sira\n Arni Halldorinpoika nyt poistuu täältä virkavapauteen omasta\n tahdostaan ja yhteisestä sopimuksestamme, jotta hän voi palvella\n Teitä vanhuudessanne ja heikkoudessanne, kuten on asiaankuuluvaa,\n koska Te kuitenkin apulaisen tarpeessa olette, sekä omien tehtävienne\n että pitäjien tähden, samoin kuin minustakin tuntuu mukavammalta,\n että ystävysten välillä on kuja, koska muuten voisi jokapäiväisessä\n seurustelussa tapahtua, että harmistumisemme saattaisi virittää\n maltittomia sanoja, jotka, joskin niitä voidaan joku aika sietää,\n kuitenkin voivat jälkeenpäin kirveliä ja haavoittaa, kun kysymyksessä\n ovat niin likeiset sukulaiset._\n\n _Sellaisten tapausten tähden rakentaisin minä mieluummin padon\n puroon kuin jokeen, minkä pyydän Teitä katsomaan hyväkseni ja\n puolustuksekseni._\n\n _Mutta en tiedä sira Arnin missään suhteessa rikkoneen minua tai\n omaisiani vastaan, vaan päinvastoin hän on näyttänyt pitävänsä tätä\n vastoinkäymistämme pahana ja ansaitsemattomana, aivan yhtä suuressa\n määrin kuin kuka muu sukulainen tahansa._\n\n _Niin ollen suon ja toivon hänelle kaikkea hyvää, tahtoen hänen\n uraansa niin siellä kuin täälläkin mitä parhaiten edistää, mikäli voin\n ja saatan toimia hänen edukseen, sillä tavoin, että toivon ja luotan\n hänen edelleen pysyvän meille hyvin uskollisena ja ystävällisenä._\n\n _Pyytäen Teidän hyvyyttänne tämän näin yksinkertaisesti katsomaan\n minun hyväksi puolekseni. Ja niin edelleen._\n\n _Skalholt Anno 1662 heinäkuun 21 päivänä._\n\n                                          _Brynjolfur SS R eh._\n\n\n\n\nXIV\n\n\nRasvamaalainen [Islantilaisten vanha (alkuaan norjalainen) pilkkanimi.]\nnapisee.\n\nEnsiksi kansa on juhlallisesti kutsuttu yleiskäräjille, joukko ihmisiä\nkautta koko maan, ja sittenkun suurin ponnistuksin ja tuhlaten aikaa,\njopa kokonaisen kuukauden niiden osalta, joilla on pisin matka, on\nvihdoin sinne saavuttu, ei lääninherra näyttäydykään! Hän on käynyt\naikaisemmin täällä ainoastaan neljä kertaa, tämä herra amiraali! Ei\nsovi otaksua hänen voivan laskea välimatkaa Tanskasta. Olisi ollut\nsomaa, jos olisi, kuten jotkut olivat tahtoneet, varrottu häntä\nheinäkuun 11 päivään!\n\nMutta onko näin paljonkaan parempi? Tuskin hän on noussut maihin,\nkun hän jo lähettää sanan kaikkiin ilmansuuntiin ajaakseen samat\nihmiset samalle pitkälle matkalle, samoin kustannuksin, sellaisena\naikana, jolloin ainoakaan käsi ei jouda pois kotoa, kesken kiireintä\nheinäaikaa, talven jälkeen, jolloin nälänhätä vallitsi suurimmassa\nosassa maata. Vuoden kaksi parasta sadonkorjuukuukautta tuhlattuina,\nniittyjä ei voi niittää muutoin kuin yöllä, maanviljelykset hoitamatta,\nmutta ei napisemista! Uudelleen etelään, koko matka, Bessastadiriin\n— kuninkaan armon ja suosion menettämisen uhalla! Ja kun sitten on\nehditty etelään, Bessastadiriin, väsyneinä ja ikäänkuin piestyinä\nmonivuorokautisen, yötä päivää kestäneen ratsastuksen jälkeen, jotta ei\nmyöhästyttäisi — saavat kaikki määräyksen kääntyä takaisin Kopavogiin!\n\nEihän toki luulisi naarashaahkojen Bessastadirin niemellä tarvitsevan\nolla levottomia hautomapaikoistaan, jolleivät ne ole yhtä myöhäisiä\ntänä vuonna kuin hänen ylhäisyytenäkin! Todennäköisesti ei noita\npoloisia hevos-pahuksia saa päästää niin mainioille laitumille! Ja\nkaiken lisäksi täytyi vetelehtiä täällä koko eilinen päivä, itse\njuhlapäivä, kivikasojen ja tuulentuivertamien nummien keskellä, koska\nsittenkin jotkut saapuivat liian myöhään kaikesta hopusta ja touhusta\nhuolimatta. Ei edes jumalanpalvelusta Gardarissa tai Bessastadirissa\ntänä ainoana kertana, jona olisi saanut kuulla häntä, sira Thorkell\nArngriminpoika Vidalinia!\n\nTämä on kuitenkin ainoastaan murto-osa siitä yleisestä\ntyytymättömyydestä, joka lepää Kopavogin yllä maanantain, heinäkuun\n28 päivän, aamuna — eräänlaista aamuärtyisyyttä teltoissa, etupäässä\ntalonpoikien ja oikeudenjäsenten keskuudessa, joita tämä käräjäpuuha\npahimmin kolhaisee. Niin pian kuin joudutaan paljaan taivaan alle ja\npian alkava, juhlallinen toimitus kerää väkeä yhä taajempiin ryhmiin,\nkäy mieliala raskaammaksi ja vakavammaksi.\n\nTänne kokoontuneista on suurin osa maan huomattavimpia miehiä, yli sata\npäällikköä, pappia ja suurtalonpoikaa, maan edustajia kaikilta aloilta.\nMitä he täällä tekevät, sen tekee kansa.\n\nYksinvalta!\n\nTänä päivänä pitää näiden miesten luopua ainoasta omasta ja isiensä\nylpeydestä, ainoasta omasta ja isiensä toivosta: sitkeästä,\nkeskeytymättömästä, kalliisti ostetusta puolustautumisesta ulkomaista\nkuningasvaltaa vastaan. Mutta heidän toimintansa voimakkain kannustin\nei ole nyt kuten ei koskaan muulloinkaan vastuu menneisyydelle\nja tulevaisuudelle, esivanhemmille ja jälkeentuleville; _se_ ei\nväkevimmin terästä ja kiihoita heidän tahtoaan. Sen tekee elämä itse.\nNyt elävän sukupolven elämä. Kukaan ei enää vastusta uutta, raskasta\nveroa. Kuningas määrää! Ei enää urotekoja, sellaisia kuin se, joka\ntapahtui yleiskäräjillä 1631, kun kuningas Kristian Neljäs määräsi\nuuden, sietämättömän veron, jota vastaan yleiskäräjät lähettivät\nkuninkaalle yksimielisen vastalauseensa. Arni Oddinpoika, joka\nvalittiin laamanniksi samoilla käräjillä, pyysi voutia esittämään\ntämän vastalauseen kuninkaalle, pyysi turhaan, minkä jälkeen herra\nArni luovutti asiakirjat veljellensä Skalholtin piispalle, joka\nvirkaannimitysmatkallaan jätti ne kuninkaalle — sillä seurauksella,\nettä vanha vero oli voimassa vielä tänä päivänä, yksinomaan sen vuoksi,\nettä yleiskäräjät koko miespolven ajan olivat aina valppaina kauppiaita\nvastaan.\n\nKauppiaita! Siinä sana, joka kirvelsi kaikkien huulia. Miten käy maan\nkaupan nyt, kun yleiskäräjiltä riistetään valta jarruttaa kauppiaiden\nmielivaltaa? Ajatella vain, miten on sujunut tähän saakka — ilman\nyksinvaltaa! Tanskan kauppamonopolin tultua voimaan vuosisadan alussa\nsattui peräkkäin kolme pahempaa nälkävuotta kuin kukaan muisti —\nnälkävuotta, joiden varalta uudet kauppiaat olivat valmistautumattomia,\nniin että väestöstä kuoli yhdeksäntuhatta nälkään.\n\nSiitä huolimatta oli keskeytymättä yritetty tiukentaa kauppayhteyttä\nkuudenkymmenen viime vuoden aikana. Kauppiaat maksoivat kotimaisista\ntavaroista vähemmän kuin niistä saatiin keskinäisessä kaupassa itse\nmaassa, ja kuitenkin väestön täytyi maksaa kotimaisilla tavaroilla.\nKauppiaat saivat itse arvioida nämä tavarat, saivat valita ja karsia.\nHe valitsivat niin, että he itse nimittivät tätä maata Kööpenhaminan\nruoka-aitaksi. Mutta mitä saatiin vastineeksi? Ruisjauhoja voi tuskin\nsanoa ihmisruuaksi, sima oli happamuuden tähden tuskin juotavaa,\nkuusilaudat olivat mädäntyneitä, laivanaulat kelvottomia, ja\nkalastussiimat lyhenivät vuodesta vuoteen.\n\nJa pahin kaikesta: kauppiaat kieltäytyivät punnituttamasta ja\nmittaamasta tavaroita, mikä oli aivan vastoin kuninkaan määräystä.\nPahin kaikesta — niin se oli vielä jäljellä. Kansan vanhat kauppatutut,\nhollantilaiset, englantilaiset, saksalaiset, tarjosivat sille sen\nvälttämättömyystarvikkeita, viljaa, suolaa, rautaa, puutavaraa,\nkalastustarpeita, paljon halvemmasta hinnasta kuin tanskalaiset\nkauppiaat. Mutta kansa ei saanut ostaa — salakaupalla saatiin harvoin\nvarsinaisia välttämättömyystavaroita. Koko tähän järjestelmään ei ollut\nmitään muistuttamista, niin kauan kuin se oli kuninkaan armollisen ja\nviisaan tahdon mukaista.\n\nEi, pahin ja kestävin valituksen aihe — aihe, joka lopuksi kohosi\nilmoille kuin valtaisa tulipatsas taivasta kohti — oli kuitenkin tämä:\nkauppiaat eivät hankkineet väestölle riittävästi näitä tavaroita\nkiskomishinnoistaan. Suolaa, lisää suolaa — ruoka mädäntyi aittoihin,\neikä kalaa voitu vaihtaa kauppatavaraan. Kalastuskojeita, lisää\nkalastuskojeita — meren antimia kohosi rantamille, mutta niitä ei voitu\npyydystää. Puutavaraa ja rautaa, enemmän puutavaraa ja rautaa — veneet\npirstoutuivat vuonolla, talot romahtivat asukkaittensa niskaan keskellä\nyötä. Viljaa, enemmän viljaa — puute ajoi köyhiä vedenrajaan keräämään\nleviä ja merihauraa eineekseen. Ja nyt — valta pois täydelleen\nyleiskäräjiltä! Kauppiaiden valta vahvemmaksi, kuninkaanvalta\nlujemmaksi. Yksinvalta!\n\nSellainen on mieliala Kopavogiin kokoontuneiden keskuudessa, kun kolme\ntorventörähdystä kutsuu heidät lääninherran teltalle.\n\n— Tätä kai ne nimittävät trumpetiksi! virkkaa lähiseudun\nkalastajatalonpoika naapurilleen.\n\n— En minä tiedä, miksi pahukseksi ne sitä nimittävät, mutta ilkeältä\nse kuulosti, vastaa hänen kumppaninsa. Minä hätkähdin kuin merietana\nukkosen jyrähtäessä.\n\nValtakunnan amiraali Henrik Bjelke tulee teltastaan joukon etunenässä\nkookkaampana kaikkea muuta kansaa, yllänsä kiiltävä haarniska ja\nkypärissään valkea töyhtö sekä miekka vyöllä. Kahden meriupseerinsa\nvälissä, useiden tanskalaisten aatelisnuorukaisten seuraamana hän\nlaskeutuu kentälle, josta minkään valmistusten nojalla ei voi aavistaa,\nettä täällä pidetään käräjät. Siellä on ainoastaan iso pöytä, jonka\nkummallakin puolella on penkki. Ripeä toiminta on kysymyksessä.\nOikeuden jäsenten pitää seistä.\n\nMutta oikeudenjäsenet ovat epävarmoja siitä, missä heidän pitää\nseistä, sillä täällä ei ole köysiä. Täällä on ainoastaan hyvin\nmatalalle kiinnitetyt nuorat kahden puolen pitämässä pöydän ympäristöä\ntyhjänä. Vaikeudet voitetaan. Mestari Brynjolfur menee Holarin piispan\nrinnalle toiselle aitausnuoralle, ja heidän taaksensa sijoittuu koko\npapisto. Molemmat laamannit asettuvat heidän vasemmalle puolelleen.\nArvojärjestys on pelastettu. Pöydän toisella puolella seisovat\ntanskalaiset aatelismiehet sopivan välimatkan päässä.\n\nMutta jollei tämä kokous lainkaan muistuta yleiskäräjiä, muistuttaa se\nulkomaisia juhlamenoja. Satamasta, Bessastadirin kohdalla kelluvista\nsotalaivoista on hevosilla vedätetty tänne saakka kolme isoa\nkenttätykkiä, jotka sotilaiden pitää laukaista valatoimituksen aikana.\nSotilaiden pitää myöskin soittaa lääninherran myöhemmin järjestämissä\nsuurissa kemuissa, tänne on Bessastadirista saapunut pitkiä vaunujonoja\nkoko lauantaipäivän, tuoden ruokavaroja juhlaa varten.\n\nLääninherra astuu aatelismiesten piiristä pöydän päähän, ja samalla\nhetkellä kajahtaa kokouksen takaa uusi torventörähdys, ainoastaan yksi.\n\nSenjälkeen astuu Arni Oddinpoika esille, seisahtuen pöydän taakse.\nAatelismiesten säihkyvän komeuden rinnalla vaikuttaa hänen\nlaamanninasunsa surkean vaatimattomalta, onpa sen kultakirjailuissa\nmustia juoviakin — kaikki näkyy huikaisevassa päivänpaisteessa. Hän\nkatsahtaa taivaalle, korkealle, tummansiniselle taivaalle, jollainen\nse nyt on joka päivä — ja paljastaa päänsä. Aurinko paistaa hänen\nselkäänsä ja luo pieniä, sinipunaisia varjoja hänen hopeanvalkeaan\ntukkaansa.\n\n— Pyhän kolminaisuuden nimessä... lausuu hän kovalla, vapisevalla\näänellä ja avaa käräjät. Senjälkeen hän palaa piispa Brynjolfurin\nviereen.\n\nHenrik Bjelke seisoo pöydän ääressä ulkonäöltään vielä nuorekkaana,\nvaikka hän on jo seitsemänviidettä ikäinen. Hänen kauniit,\nkullankeltaiset hiuksensa valuvat hyvinhoidettuina kiharoina\nolkapäille. Hän laskee pöydälle laajan nahkasalkun, minkä jälkeen\nhän lyhyessä tanskankielisessä puheessa tekee selkoa siitä asiasta,\njoka kaikkein korkeimmalla kuninkaallisella käskyllä on uskottu hänen\nsuoritettavakseen täällä. Sitten hän lukee ensin yksinvaltalain ja\nsenjälkeen lyhyen uskollisuusvalakaavan. Hän ottaa esille kustakin\nasiakirjasta islantilaisen käännöksen, jotka hän kehoittaa käräjäin\nsihteeriä lukemaan. Kun kaikki se on tehty, ottaa lääninherra esille\nluettelon valavelvollisista ja huutaa julki ensimmäisen nimen:\n\n— Korkeasyntyinen, suuresti oppinut herra, Skalholtin hiippakunnan\nsuperintendentti, maisteri Brynjolf Svendsen.\n\nMestari Brynjolfur astuu esille. Hänen tulee ensin kirjoittaa nimensä\nlain alle, senjälkeen toistaa valankaava lääninherran perästä, sana\nsanalta, ollen polvillaan sormet pystyssä — hän on vähitellen hyvin\nperehtynyt sellaisiin juhlatoimituksiin.\n\nBrynjolfur Sveininpoika kumartuu pöydällä lepäävän asiakirjan\npuoleen, mutta hänen ei tarvitse lukea, hän on kuullut joka sanan\nkaksi kertaa. Tuolla miehellä, joka seisoo tässä hänen vastassaan,\non hänen kohtalonsa kädessään, hänen määräysvallassaan on sen asian\nratkaisu, joka mieskohtaisesti häntä tällä hetkellä eniten kiinnostaa,\ntämän hänen oman onnensa murto-osan, jonka hän tahtoo pelastaa, hänen\nmääräysvallassaan on piispan tyttären maineen kohentaminen...\n\nTuskin hänen ajatuksensa ovat ehtineet sivuta kirjettä, joka on\nkätkettynä hänen povelleen, ennenkuin hän oikaisee vartalonsa, katsoo\nlääninherraan ja lausuu kovalla äänellä tanskaksi:\n\n— Teidän ylhäisyytenne, korkeasti jalosukuinen herra valtakunnan\namiraali! Tahdomme mitä alamaisimman kiitollisesti ottaa vastaan\nhänen majesteettinsa kaikkein armollisimman tahdon ja alistua siihen\nkaikessa, mitä meidän lakikirjamme sekä tämän maan ja Norjan kuninkaan\nvälillä aikaisemmin valalla vahvistettu sopimus myöntävät. Ja samojen\nlakien nojalla me islantilaiset näin ollen kieltäydymme luovuttamasta\nkaikkia oikeuksia muiden käsiin, samoin kuin myöskin pyydämme saada\nolla ilman _nova gravamina_ [uusia raakuuksia], jotka eivät ole ennen\nolleet tapana. Ja senvuoksi minä mitä nöyrimmin pyydän anteeksiantoa\nsen johdosta, etten tahdo merkitä nimeäni sen sitoumuksen alle, jonka\nteidän ylhäisyytenne on näillä käräjillä julki lukenut.\n\nHenrik Bjelke, joka oli soturi sydämeltään ja sielultaan, mutta jolla\nei suinkaan ollut täydellisesti, hänen intohimoisen harrastuksensa\nmukaisia ominaisuuksia, oli toisella alalla varustettu lahjoilla, jotka\neivät olleet ainoastaan huomattavat, vaan suorastaan hämmästyttävät.\nHän oli tähän aikaan epäilemättä koko kuningaskunnan joustavin\npoliittinen ja diplomaattinen taktikko. Hän tiesi itse, ettei se ehkä\nollut yleisesti tunnustettu, mutta siihen ymmärsi tämä kunnianhimoinen\nmies sopeutua. Hän käsitti, että hänen lahjojensa voima piili siinä,\nettei hän pitänyt niitä näkyvissä. Pormestari Hans Nansen ja piispa\nSvane olivat yksinvallan kaksi mahtavaa tukipylvästä, mutta Bjelke\nkiersi sen oven avainta, josta yksinvalta astui sisälle.\n\nKun hänen säätykumppaninsa, aatelismiehet, olivat päättäneet paeta\nKöpenhaminasta estääkseen säätykokousta tulemasta päätösvaltaiseksi,\nmeni Bjelke suoraan Fredrik Kolmannen puheille ja taivutti\nhänet sulkemaan kaupungin portit. Ja pitkällisemmässä ja paljoa\nvaarallisemmassa suhteessa, joka koski hänen alamaista alttiuttaan\nitse kuningasta kohtaan, oli Bjelken joustavuus saavuttanut voiton\ntoisensa jälkeen. Hänen vaimonsa oli Fredrik Kolmannen verivihollisen\nKorfitz Ulfeldtin lähisukulainen, ja hän itse oli saman miehen\nystävä! Hän ihaili Ulfeldtiä diplomaattina ja nimitti hänen kuuluisaa\nHollannin-matkaansa nerokkaasti finanssiteoksi, eikä hän uskonut\nkuninkaan ja muiden petossyytöksiin. Hän oli aina tähän saakka,\nkaikkina niinä vuosina, joina kuningas Fredrikin viha oli loimunnut\nyhtä hehkuvana, ollut kirjeenvaihdossa sekä Ulfeldtin että lahjakkaan\nkuninkaantyttären Leonora Christinan kanssa. Entä miten oli käynyt?\nBjelke pujottautui kumarrellen pois vaarasta ja nousi hymyillen\nhuipuille. Islannin lääninherra, valtakunnanneuvos, vara-amiraali,\nkollegiasessori, valtakunnan amiraali, amiraaliviraston puheenjohtaja,\nEllinggårdin ritari Henrik Bjelke.\n\nJa nyt seisoo tuossa islantilainen piispa, tunnustetun korkeastioppinut\nmies, totta kyllä, mutta yhtäkaikki islantilainen, ja rohkenee\nviivästyttää kuninkaan käskyn toimeenpanoa. Bjelke tuntee, että\nsellaisen vastalauseen torjuminen ei ole hänen arvonsa mukaista. Hän\nnojautuu taaksepäin penkillään ja käskee:\n\n— Kääntykää ympäri, maisteri Brynjolf!\n\nPiispa kääntää päätänsä ja katsoo uudelleen häneen käsittämättä mitään.\n\n— Ettekö näe piirissä seisovia miehiä? kysyy lääninherra.\n\nJa nyt asia vaikenee hidasymmärryksiselle piispalle. Aseelliset\nsotilaat, joilla on kivääri olalla, muodostavat kokouksen kehän\nuloimman rivin.\n\nHän kääntyy taaskin lääninherraan päin, ja syntyy pitkä äänettömyys.\nSamalla kun Brynjolfur Sveininpoika seisoo, katsoen maahan, nähtävästi\nvaipuneena syviin mietteisiin, istuu Henrik Bjelke mieliasennossaan\nkädet ristissä polven ympärillä, antaen näytteen kuuluisasta\nkärsivällisyydestään. Hänen verevät, lujat, plastillisesti muodostuneet\nhuulensa kaareutuvat hienoon hymyyn vähäisten viiksien ja leuan\nsyvennyksen parhaiksi täyttävän suippoparran välillä. Hänen silmänsä,\njoilla toisinaan voi olla etua hieman paksuista luomistaan, ovat\nvilpittömän, miltei lapsellisen avoimet.\n\nVihdoin mestari Brynjolfur kääntyy ympäri, astuu pari askelta eteenpäin\nja puhuttelee kokousta islanninkielellä:\n\n— Olette kuulleet korkeasti jalosukuisen lääninherramme sanat. Nämä\nkäräjät pidetään aseellisen uhan alaisina. Samoin kuin me olemme\nvapauttaneet moitteesta samanlaisilla käräjillä aikaisemmin olleet\nesi-isämme, vapauttavat meidän poikamme ja jälkeentulevaisemme meidät\nkaikki.\n\nSenjälkeen hän menee suoraan pöydän ääreen, kirjoittaa nimensä\nasiakirjaan ja notkistaa polvensa.\n\nHolarin piispa vannoo valansa yrittämättäkään vastalausetta. Hänen\npoistuttuaan pöydän luota lääninherra huutaa kolmannen nimen:\n\n— Kunnioitettava, jalosukuinen herra, Islannin etelä- ja itäosan\nlaamanni, herra Arne Oddesen.\n\nLaamanni Arni astuu esille. Koko kokous pidättää henkeään.\n\nArni Oddinpoika puhuu lääninherralle tanskaksi korottamatta ääntänsä,\npuhuu hänelle kuten ainakin mies miehelle:\n\n— Jalo herra, valtakunnan amiraali! Olen valmis vannomaan sen\nuskollisuudenvalan kuninkaalleni, jonka kaavan te luitte julki. Se on\nsisällykseltään sama vala, jonka olen aikaisemmin vannonut. Mutta en\ntahdo millään tavoin olla osallisena luovuttamassa pois maamme vanhoja\nvapauksia ja oikeuksia, jotka Tanskan ja Norjan lailliset, edesmenneet\nkuninkaat, hänen majesteettinsa suuresti ylistetyt esi-isät, ovat\nmeille armossaan antaneet ja suoneet ja joiden perusteella me ja meidän\nesi-isämme olemme vannoneet, sillä tiedämme hyvällä omallatunnolla,\nettei maamme laeissa ole mitään, minkä kanssa _jus majestatis_ on\nristiriidassa, koska ne asettavat meidät täydelliseen kuuliaisuuteen ja\nalamaisvelvollisuuteen Norjan kuninkaan ja kruunun alaisiksi, laillisen\nperintöjärjestyksen ja maamme lakikirjan valtaistuimenperimiskaaren\nmukaisesti, jonka viimemainitun esi-isämme ovat laatineet,\ntunnustaneet ja vannoneet pitävänsä. Tehkää minulle, mitä haluatte,\nherra, panettakaa minut kuninkaan rautoihin tai ammuttakaa minut\nsotamiehillänne, sillä tämän asiakirjan alle minä en kirjoita nimeäni.\n\nArni Oddinpoika ei odota vastausta, vaan poistuu takaisin sille\npaikalle, josta lähtikin.\n\nEnsimmäiseksi lääninherran mieleen välähtää kutsua laamanni uudelleen\neteensä ja heti paikalla käyttää kaiken puhetaitonsa, koska se näytti\noikein todella tarpeelliselta, mutta hän hylkäsi sen keinon, se ei ole\nviisasta menettelyä kaikkien näiden ihmisten kuullen, joihin heidän\nlaamanninsa puhe näyttää tehneen voimakkaan vaikutuksen. Henrik Bjelke\nnousee pystyyn.\n\n— Niin röyhkeä _obstinatio_ [itsepintaisuus] hänen majesteettinsa\ntahtoa ja käskyä vastaan, lausuu hän, voi saada vastauksen ainoastaan\nkahdella tavoin: laamannin puolelta täydellisellä peruutuksella, minun\npuoleltani asianmukaisella rangaistuksella. Minä keskeytän käräjät\ntunniksi, jolla aikaa teen päätökseni.\n\nLääninherra menee telttaansa seuralaisineen ja antaa sotilaille\nmääräyksen marssia hänen jälkeensä sekä sijoittumaan vahtiin teltan\nympärille.\n\nPian Henrik Bjelkelle selviää, että hän nyt tarvitsee kaiken\ntahdikkuutensa ja malttinsa. Ennen kotoalähtöään hän sai\nläänityskirjelmänsä Islantia varten uudistetuksi kymmeneksi vuodeksi.\nEnnen kotoalähtöään hän antoi entiselle, huonosti suvaitulle,\nmutta häntä hyödyttäneelle voudilleen Thomas Nicolajsenille\ntoimintavaltuudet seitsemäksi vuodeksi. Ennen hänen lähtöään\nasetettiin kuninkaallinen komitea valmistamaan uutta, valtakunnalle\nedullisempaa kauppasäädöstä Islantia varten, hän otti osaa komitean\ntyöskentelyyn ja sai kauppamiesten, muiden muassa pormestari Hans\nNansenin lupauksen harjoittaa kauppaa täällä — kuninkaan tuen hän on\nitselleen turvannut. Kauppaa, niin, ja lisäksi hyvin tuottavaa kauppaa,\ntupakan ja viinanmyyntiä. Hän on nähnyt, mitä Hans Nansen saa kiittää\nylenemisestään. Tavallinen eteläjyllantilainen, joka alkaa käydä\nIslannissa, purjehtii täällä yhteensä kahdeksantoista vuotta, kunnes on\nIslannin yhtiön suurin osakas. Tänä kesänä vuokrataan neljäsosa koko\nIslannin kaupasta Nansenille. Mutta hän on jo ennestään niin rikas,\nettä hän Ruotsia vastaan käydyn sodan jälkeen lainasi kuninkaalle\nsuuria rahaeriä omista varoistaan. Koko rikkaudestaan saa Nansen\nkiittää Islantia ja Islannin kauppaa. Ja kuitenkin hän on koko ajan\nollut varsin siedetty tässä maassa — aivan kuten Bjelke itsekin on\nollut tähän asti.\n\nBjelke ei saa menettää kansansuosiotaan. On esimerkkejä siitä, että\nnämä islantilaiset voivat surmata voutinsa, jos heitä kohdellaan\ntyrannimaisesti. Ja Arni Oddinpoika on voimakas mies. Arni\nOddinpoika kävi kerran Köpenhaminassa ja sai aikaan jopa sen, että\nsilloinen lääninherra menetti paikkansa. No niin, mitään sellaista\nei luonnollisestikaan ole pelättävissä. Mutta odotettavissa on,\nettä islantilaiset kiukuissaan yksimielisesti tekevät salakaupasta\npääasiallisen kauppansa, joten käy välttämättömäksi lähettää tänne\nvarusväkeä ja sijoittaa lääninherra tänne asumaan, mistä on useita\nkertoja ollut puhetta, ja jos Henrik Bjelke joutuu sellaisen\nmahdollisuuden eteen, niin hän mieluummin kuolee! Ei, nyt täytyy toimia\nvarovasti ja keksiä viisas keino, koettaa kaikkea — ennenkuin hän\nvangituttaa laamannin.\n\nMäärätty tunti osoittautuu riittämättömäksi, ja epävarmaa on, riittääkö\npäiväkään. Aika on pitkälle kulunut, hän on kutsuttanut laamanni Arnin\nkahdesti luoksensa, mutta tähän eivät tehoa mitkään suostuttelut,\neivät mitkään lupaukset. Silloin äkkiä lääninherra saa vihiä, että\nislantilaiset ovat itse pitäneet tai parhaillaan pitävät salaisia\nkokouksia teltoissaan.\n\nIslantilaisten keskuudessa on Bjelkellä monta ystävää. Mutta\nlujat ystävyyssiteet on hän tässä maassa solminut ainoastaan\nyhden perheen kanssa. Tässä valinnassa eivät olleet määräävinä\ntekijöinä loistavat ominaisuudet, vaan mukautuvaisuus ja eräänlainen\nkäyttäytymisen ulkonainen, miellyttävä moitteettomuus. Ensi kertaa\ntäällä oleskellessaan solmi hän sellaisen ystävyyden jo ammoin\nkuolleen Holarin piispan Thorlakur Skulinpojan kanssa. Tämän poika,\nHolarin nykyinen piispa, oli opiskeluvuosinaan usein nähty vieras\nhänen kotonaan. Piispa-vainajan toinen poika, komea nuorukainen Jon\nThorlakinpoika, on nykyisin Bjelken sihteeri ja asuu hänen talossaan\nKööpenhaminassa. Hän lähettää noutamaan parasta täkäläistä ystäväänsä\nGisli Thorlakinpoikaa. Tämä kertoo hänelle mestari Brynjolfurin\nkehoittavan kansalaisiaan allekirjoittamaan sitoumuksen sillä ehdolla,\nettä lääninherra puoltavasti esittää kuninkaalle kansan mielipiteen,\nettä sen tulee saada pitää vanhat lakinsa, sekä useita muita ehtoja.\nBjelke lähettää sanan, että mielipiteenilmaisua olisi joudutettava, hän\non taipuvainen säilyttämään maan lait ja oikeudet voimassa kuten tähän\nasti.\n\nHänen lausuntonsa leviää salamannopeasti kaikkiin telttoihin. Laamanni\nArni kutsutaan laamanni Thorleifurin telttaan; täällä on runsaasti\nesivallan edustajia. Piispa Brynjolfur ei näyttäydy, vaan istuu omassa\nteltassaan kirjoittamassa papiston julkilausumaa. Mutta Arni Oddinpoika\non taipumaton. Hän ei edes lue hänelle esitettyä mielipiteenilmaisua\nloppuun saakka.\n\n— Tämän johdannon on joku ulkokullattu kirjoittanut! kivahtaa hän\nnousten seisoalleen. Häneen suuntautuu katse — Thorleifur Kortinpojan\nkatse — tekijä on hän. Arni Oddinpoika poistuu.\n\nKohta senjälkeen, kun Bjelke on kuullut tämän viimeisen uutisen, tekee\nhän päätöksensä. Hän aloittaa kokouksen uudelleen ja vaatii käräjiä\nerottamaan tämän laamannin, joka esiintymällä uppiniskaisesti kuninkaan\nkäskyä vastaan on jo menettänyt oikeuden virkaansa, ja valitsemaan\nhänen sijalleen uuden laamannin.\n\nHartaasti piispa Gisli ja monet muut neuvovat lääninherraa olemaan\nryhtymättä sellaiseen toimenpiteeseen; Islannissa ei ole milloinkaan\nollut kansan siinä määrin rakastamaa laamannia kuin Arni Oddinpoika\non. Mutta nyt Bjelke luottaa itseensä. Hän on jo perusteellisesti\nsuunnitellut puheensa käräjille ja tahtoo nähdä, haluavatko käräjät\nankarampia toimenpiteitä mieluummin kuin tämän rauhallisen ratkaisun.\nHän on jo poistumaisillaan teltastaan ja käskemäisillään puhaltaa\ntorvella alkamismerkin, kun hänen voutinsa astuu sisälle, ilmoittaen,\nettä laamanni Arni ja mestari Brynjolfur istuvat kahden kesken piispan\nteltassa.\n\nBjelke käskee pitää silmällä piispan telttaa. Nyt vain\nkärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä — ja sitten keskustella mestari\nBrynjolfurin kanssa.\n\nArni Oddinpojan sydäntä on koko tämän päivän kalvanut halu päästä\npuheisiin Brynjolfur Sveininpojan kanssa. Mutta hän ei ole voinut\ntaipua etsimään piispaa käsiinsä. Ensimmäisen kerran elämässään\non hänen ystävänsä ja taistelutoverinsa pettänyt velvollisuutensa\nja tehnyt sen juuri nyt, kun oli mitä tärkeintä pysyä lujana.\nHän, Arni Oddinpoika ei ole eläissään kokenut niin äkillisesti\nvaihtuvia mielenliikutuksia, ilosta epätoivoon, kuin tänä päivänä.\nHänen sydämensä sykki riemusta, kun piispa esitti vastalauseensa,\nja seuraavassa silmänräpäyksessä Brynjolfur Sveininpoika sallii\nmuutaman kymmenen aseellisen sotilaan näyttäytymisen säikyttää hänet\nmielettömäksi!\n\nMistä muusta syystä voi hänen menettelynsä johtua? Arni Oddinpoika\ntietää hyvin, mitä heistä molemmista puhutaan; sanotaan, että he\nkumpikin ovat älykkäitä miehiä, mutta että mestari Brynjolfur on heistä\nälykkäämpi. Hän, Arni Oddinpoika, ei ole kateellinen, ei kateellinen\neikä turhamainen; mikä häneltä salattu asia voi piillä tässä paossa sen\nlipun luota, joka heille molemmille on ollut pyhä? Hänen täytyy saada\nse tietää. Hänen lähin velvollisuutensa on nyt hylätä turha ylpeys ja\nkeskustella piispan kanssa.\n\nSentähden Arni Oddinpoika oli lähtenyt suoraan virkaveljensä luota —\nja minkälaisen virkaveljen, tuhahtaa hän — Brynjolfur Sveininpojan\ntelttaan.\n\nHeti, kun hän pistää päänsä sisälle, tyhjennyttää piispa teltan. Nyt he\nistuvat siellä kahteen mieheen.\n\n— Tänään, herra, aloittaa Arni Oddinpoika, ja hänen äänensä on sekä\nsynkkä että käheä mielenliikutuksesta, teit sellaisen teon, jota olisin\nviimeiseksi odottanut sinulta tämän maan kaikista miehistä.\n\n— Ja sinä menettelit, herra, vastaa piispa, tarkalleen niinkuin\nolin sinulta odottanutkin, mistä kunniasta ja uskollisesta hyveestä\nrukoilen kaikkivaltiasta Jumalaa sinua siunaamaan ja palkitsemaan sekä\nkirjoittamaan sinun nimesi syntymättömien miespolvien sydämiin, niin\netteivät tämän maan lapset sitä ikinä unohtaisi.\n\nTuntuu siltä kuin Arni Oddinpoika olisi tässä puhelemassa oudon miehen\nkanssa. Brynjolfur Sveininpoika ei ole taipuvainen imartelemaan, ja\non yhtä vähän hänen tapaistaan ottaa äänettömästi vastaan sellainen\nnuhtelu kuin se, jonka laamanni on häneen kohdistanut.\n\n— Olivatko sotilaat sinusta hirvittäviä, herra? tokaisee hän\npilkallisesti.\n\nBrynjolfur Sveininpoika hymyilee.\n\n— En pidä vertani niin suuressa arvossa, etten ilomielin uhraisi sitä\ntänä päivänä, jos maamme asiat siitä paranisivat. Ei, olen täyttänyt\nvelvollisuuteni, herra, ja ainoastaan kaukonäköisyyden puutteesta\njohtuu, ettet sinäkin tee samoin.\n\nArni Oddinpojan korvissa piispan sanat hipovat jumalanpilkkaa.\nKenenkään muun miehen puhetta hän ei olisi edes kuunnellut ollessaan\ntällaisessa mielentilassa. Mutta hän kuuntelee piispa Brynjolfuria,\nkeskustelee hänen kanssansa, istuu hänen luonansa kokonaisen\ntunnin, kumoaa hänen perustelujaan, punnitsee niitä, mykistyy niitä\nkuullessaan, kunnes ne vihdoin avaavat hänen silmänsä. Ja piispan\nperustelut ovat lyhykäisesti seuraavat:\n\nJollei Henrik Bjelken asia onnistu, joutuu maa nykyisissä oloissa\nsellaiseen vaaraan, että lähimmät polvet joutuvat näkemään vapauden\nnujertumisen, sekä maallisen että hengellisen, yleiskäräjäin\nlopettamisen, kielen hävittämisen. Jos lääninherra nyt lähtee tappion\nkärsineenä, lähtee hän vain tullakseen takaisin voittajana, ja\nsellaisena voittajana, jonka voitto lopettaa tämän kansan olemassaolon.\n\nKuninkaan ensimmäinen määräys koskee silloin virkamiehien nimitystä.\nKaikkiin johtaviin, kaikkiin vaikutusvaltaisiin toimiin hän nimittää\nmiehiä, joihin hän ennen kaikkia voi luottaa. Me saamme ulkomaalaiset\nlaamannit, ulkomaalaiset piispat, ulkolaiset esimiehet jokaiseen\npiirikuntaan. Siinä on tarpeeksi! Suoranainen tie kuninkaamme luokse\non suljettu, meidän valituksemme kauppiaiden väärinkäsityksistä\non vaimennettu, me itse ja meidän lapsemme muutettu älyttömiksi\ntyöjuhdiksi, meidän jälkeentulevaisiemme tuomio julistettu.\n\nMeidän jälkeentulevaistemme! Eikö tämä juuri ole meidän\njälkeentulevaisiimme kohdistuva tuomio? Ei. Heidän silmissään tämä\nsitoumus, joka on kiristetty aseiden uhkaamilla yleiskäräjillä, on\npätemätön asiakirja. Voimassa pysyvät ne asiakirjat, jotka syntyvät\ntänään vapaasta, pakottomasta tahdostamme ja jotka itse tänään teemme,\nlakimiehet omasta puolestaan ja papisto omastaan. Sukupolvesta\nsukupolveen jälkeentulevaisemme tietävät tämän asian tarkalleen.\nEikä hänen omassa, Brynjolfur Sveininpojan, päiväkirjassa, unohdeta\nKopavogin käräjiä.\n\nMutta kuka tietää, mitä tästä seuraa?\n\nHenrik Bjelke on vielä parhaassa iässään, jonkun verran yli viidennen\nvuosikymmenensä puolivälin. Jos Jumala suo, on hän lääninherrana\nvielä kauan. Ja Henrik Bjelke on suosituin, ymmärtäväisin, paras\ntanskalainen lääninherra, joka koskaan on astunut jalallaan tähän\nmaahan. Herra Arnin vastarinnan takia hän on selittänyt tahtovansa\nsäilyttää voimassa vanhat lakimme ja oikeutemme, ja hän tietää itse,\nmitä hänen pitää puhua kuninkaalle. Ja Bjelken sanaan voi luottaa,\nhänen suullinen lupauksensa on yhtä varma kuin kirjoitettu sana. Mutta\njollei hänen aikanaan tapahdu minkäänlaista muutosta maan hallinnassa\nyksinvaltasitoumuksesta huolimatta, saadaan siitä ennakkotapaus, josta\ntulee arvaamattoman arvokas ase jälkeentulevaisillemme.\n\nJuuri tämä piispa Brynjolfurin sydänjuurista lähtenyt puhdas, syvä\nvakavuus ja hänen sanojensa kirkastunut rauhallisuus ne vihdoin ottavat\nArni Oddinpojan valtoihinsa. Hän nousee ja pyytää piispaa seuraamaan\nitseään laamanni Thorleifurin telttaan.\n\nTäällä Arni Oddinpoika lukee uudelleen lakimiesten kirjelmän. Hän\ntiedustaa piirikunnan esimiehiltä, eivätkö he voi ajatella jättää pois\njohdantoa, »tätä kolmen esipuheen pituista alamaisuutta». Mutta tästä\nsyntyy erimielisyyttä. Pidetään välttämättömänä aloittaa asiakirja\nkaikkein nöyrimmällä puhuttelulla. Kun piispa Brynjolfur ei osallistu\nlaamannien väittelyyn, lukee laamanni Arni edelleen.\n\nSeuraavan kohdan, maan oikeuksia käsittelevän, päälle hän ilman\nmuuta vetää ristin, ja sommittelee itse uuden kappaleen, jossa on\nhänen aamulla lääninherralle pitämänsä lyhyen puheen ydinsisältö.\nVastalauseen uutta verotusta vastaan hän jättää ennalleen. Lopussa hän\nkorvaa heikon muistutuksen oikeuksista sanoilla, että »maa ei noudata\nmuuta komentoa kuin vanhaa, joka on ollut voimassa ja jonka edelliset\nkuninkaat ovat esi-isiemme toivomusten mukaisesti vahvistaneet». Tämä\non asiakirjassa hänen käsialaansa.\n\nHän käskee viedä asiakirjan Bjelkelle sekä kysyä, onko tämä valmis\nennen valatoimituksen jatkamista vakuuttamaan tahtovansa tukea näitä\nvaatimuksia kuninkaan edessä.\n\nVähän senjälkeen noudattaa Bjelke laamannin luoksensa. He pääsevät\nyksimielisiksi, ja puhalletaan jätkamismerkki. Käräjillä lääninherra\ntoistaa parilla sanalla lupauksensa, solmiten sitten juhlallisen\ntoimituksen katkenneen langan uudelleen kiinni.\n\nSamassa silmänräpäyksessä kun Arni Oddinpoika taaskin antaa katseensa\nlipua yksinvaltasitoumuksen ylitse, herää hänen omatuntonsa, hänen\nlakimiehenomatuntonsa. Se leimahtaa jälleen, hän ei mahda sille\nmitään, sillä tässä paperissahan on oikeuksien luovuttaminen, joskin\nse tapahtuu pakotuksesta. Mutta samassa hänen korvissaan soi:\nulkomaalaisia piirikunnanesimiehiä, ulkomaalaisia... Hän tarttuu kynään\nja kirjoittaa vapisevin käsin nimensä paperiin.\n\n— Sinettinne, herra laamanni!\n\nSinetti, niin. Myöskin piispojen sinetit ovat tuossa, isoina ja\nhohtavina.\n\n— Käykää polvillenne, herra laamanni!\n\nEnsimmäisen kerran millään käräjillä on vaikea erottaa kova- ja\nselvä-äänisen laamannin sanoja, niin hiljaa hän toistaa valakaavan\nlääninherran jäljessä. Hänen näyttää olevan vaikeata pitää kättänsä\nilmassa, ja hänen äänensä kuulostaa vapisevan. Hän tuntuu vanhalta,\nhyvin vanhalta mieheltä noustessaan sitten pystyyn ja poistuessaan\npöydän luota kasvot kyyneliä tulvillaan.\n\nKello yhdeksän illalla on valatoimitus suoritettu, ja ensimmäinen\nlaukaus ammutaan kenttätykeistä. Kolme laukausta kerrallaan, kolme\nkertaa peräkkäin, ja niihin vastaa satamassa seisova sotalaiva. Hevoset\nhurjistuvat. Ne juoksentelevat sinne tänne kautta koko Kopavogin,\njotkut telttojen luokse, toiset aina harjulle saakka. Vuorenvieremät\nja tulenpurkaukset ovat niille tuttuja, mutta tämä uusi ihme ei\nole. Ne eivät ole kyllin iäkkäitä muistaakseen Fredrik Kolmannen\nvaltaistuimelle astumista.\n\nAvarassa, kolmenkymmenen kyynärän pituisessa, islantilaisesta sarasta\nvalmistetussa teltassa pidetään juhla. Oivallinen juhla, jota kestää\npitkälle yöhön; syötäessä ja juotaessa soitetaan torvilla, viuluilla\nja rummuilla, juodaan kuninkaan, kuningattaren, kruununprinssin ja\nsyntymättömien yksinvaltaprinssien maljoja, samalla kun ammutaan\nraketteja ja poltetaan ilotulia, tuntemattomia Islannissa, sekä\nihmisille että hevosille.\n\nRitari Henrik Bjelke istuu piispojen välissä. Hän on perin rakastettava\nja tiedustaa mestari Brynjolfurilta, eikö hän voisi tehdä tälle\njotakin palvelusta. Piispa käyttää hyväkseen tilaisuutta aloittaakseen\nhänen kanssansa pitkän keskustelun papiston kirjelmästä, jota hän\nei voi luovuttaa lääninherralle ennenkuin huomenna; kirjelmässä on\nyhdeksän pykälää, joita hän tarkoin pohtii lääninherran kanssa; Bjelke\non kärsivällinen, eikä hänellä ole mitään huomauttamista piispan\nvaatimuksia vastaan.\n\nJos tunnelma yleensäkin on hauska, kun viini rupeaa virtaamaan, on\nteltassa kolme miestä erikoisen hyvällä tuulella: piirikunnanesimies\nTorfi Erlendinpoika ja hänen kaksi poikaansa, sira Sigurdur ja\nThormudur Torfinpoika. Kotona Köpenhaminan linnassa on Thormudur\ntänä talvena istunut, tekeytyen hiljaiseksi ja raskasmieliseksi\nniiden miesten esimerkin mukaan, joista hän joka päivä lukee, niiden\nmuinaisten islantilaisten esimerkin mukaan, jotka istuivat Norjan\nkuninkaan seurueessa, ikävöiden kotiinsa Islantiin. Ja tosiaankin,\nkuningas Fredrik Kolmas tuli käymään nuoren historioitsijansa luona ja\ntiedusti, mikä hänen huolestumisensa aiheutti. Hänen huolestumisensa\njohtui siitä, että hänen isältään oli riistetty valta ja kunnia ja\nhänen veljeltään virka. Ja nyt on Thormudur matkustanut tänne yhdessä\nveljensä kanssa lääninherran laivassa, sotalaivassa, taskussaan\nkuninkaallinen kirjelmä, joka palauttaa hänen isälleen piirikunnan,\nläänityksen ja kunnian sekä lupaa hänen veljelleen ensimmäisen\nedullisen papinviran, joka tulee vapaaksi Skalholtin hiippakunnassa.\nHenrik Bjelke käyttää hilpeätä mielialaa hyväkseen sovittaakseen Arni\nOddinpojan ja tämän niin suurta kuninkaallista suosiota nauttivan\npiirikunnanesimiehen välit.\n\nKaukana pöydän alapäässä istuu mies, jonka kasvoissa pistää silmään\nainoastaan kaksi väriä, ruskea ja musta, ruskea iho ja ruskeat silmät,\nmusta tukka, musta parta ja mustat kulmakarvat; hänkin on iloinen,\niloinen vain tuopistaan, mutta se riittää. Lääninherra on alentuvainen,\ntulee hänenkin luoksensa kiertäessään pöytää, jolloin hän juo kaikkien\nvannoneiden kanssa — hän vain käyttää lasia huulillaan, miehiä on\ntoista sataa, mutta se on kuitenkin unohtumattoman rakastettavasti\ntehty — sillä hän muistaa, että tämä mies oli... minkätähden hänellä\nei ole karheata kaulusta, vaan ainoastaan yksinkertaisesti poimutettu,\nja lisäksi hän on niin kömpelötekoinen, ja hänellä on pitkät, hontelot\nraajat. Kuka tämä mies on? tiedustaa lääninherra poistuessaan\ntuntemattoman luota. Tuoko — hänen nimensä on sira Hallgrimur\nPeturinpoika. Lääninherra ei saa selvää nimestä, nämä islantilaiset\nnimet ovat niin vaikeita.\n\nEnsimmäisten joukossa poistuu teltasta Arni Oddinpoika. Yleisölle on\ntarjoiltu »jotakin kevyempää» muissa teltoissa. Mutta melu ja hilpeys\nvallitsevat. Arni Oddinpoika menee erään teltan ohitse. Hän ei pysähdy,\nmutta hänen kuulemansa sanat lausutaan kovemmin kuin riittävästi:\n\n— Jos _minä_ olisin ollut laamannin sijassa, olisin taitanut näyttää\nhänelle tätä enkä olisi itkenyt hänen edessään kuin akka.\n\nLaamanni menee telttaansa. Tämäkö oli kansan kiitos hänen\nelämäntehtävästään — vai oliko se kansan tuomio hänen päivätyöstään?\nNiinpä niin. Sinä virut kotonasi Munketveråssa, ja ensi kesänä on minun\nvuoroni jäädä pois yleiskäräjiltä, hyvä herra Magnus...\n\nAamupäivä on puolivälissä, kun mestari Brynjolfur päättää käydä\nlääninherran puheilla. Hän ottaa papiston kirjelmän mukaansa,\nasiakirjan, jonka sanamuoto on paljon arvokkaampi kuin maallikkojen\nkirjelmän, kohtelias, mutta rohkea. Hän pyytää siinä kuninkaan\nsuojelusta, »koska me asumme niin etäällä kuninkaan silmien alta ja\nmeillä on vähän _intercessoreja_ [valittajia] puhumassa mitään hyvää\npuolestamme ja eduksemme». Pääsisältönä on pyyntö, ettei Islannin\nkirkon nykyisiä oikeuksia missään suhteessa vähennetä. Mutta tässäkin\nanotaan, ettei uutta veroa määrättäisi, ja sen lisäksi toivotaan, että\n»kansaa ei vastedes kuninkaan suverenisuuden nimessä rasitettaisi\nyksityisten eduksi sekä meille ja maallemme mitä suurimmaksi turmioksi\nja tuhoksi».\n\nLääninherra ottaa hänet vastaan muuttuneena miehenä. Kylmänä, kuivana,\nasiallisen kohteliaana. Hän lukee asiakirjan perusteellisesti\ntäydellisen hiljaisuuden vallitessa, minkä jälkeen hän vakuuttaa:\n\n— Minä pidän sanani.\n\nMestari Brynjolfurilla on hänelle henkilökohtaista asiaa, onko hänen\nylhäisyydestään sopivampaa hänen tulla myöhemmin?\n\nEi.\n\nPiispa kertoo hänelle tyttärensä onnettomuudesta — josta hän tietää\nlääninherran jo kuulleen — ja jättää hänelle kirjeensä kuninkaalle,\npyytäen hänen ylhäisyyttään suomaan tälle hänen yksityisasialleen\ntukensa kuninkaallisen majesteetin luona.\n\n— Minä esitän sen hänen majesteetilleen, lupaa lääninherra.\n\nPiispa ei ole tyytyväinen tähän vastaukseen, vaan kiertelee edelleen\ntämän asian ympärillä.\n\n— Minä esitän sen hänen majesteetilleen, toistaa Bjelke.\n\nPiispa lähtee ulos alakuloisena. Mikä on niin äkkiä muuttanut\nlääninherran? Jos hän olisi pyytänyt tätä suosionosoitusta juhlan\naikana, saisi hän nyt ratsastaa kotiin Skalholtiin muassaan\nlääninherran täydellinen ja varma lupaus. Mikä on muuttanut\nlääninherran tällä tavoin — yöllä? Kun he erosivat, niin, he olivat\nmolemmat juoneet tukevasti, hän _ei ollut_ ehkä niin rakastettava\nheidän erotessaan, mutta hänen korvissaan surisivat niin monet asiat.\nNo niin, ei hyödytä sitä ajatella. Lääninherran tuki hänen täytyy saada\ntämän asian edistämiseksi, oli miten oli. Hän astelee piispa Gislin\nteltalle ja pyytää saada keskustella hänen kanssansa kahden kesken.\n\n— Tulen lääninherran luota, ilmoittaa mestari Brynjolfur, hän on\nhuonolla tuulella.\n\nHerra Gisli hymyilee omituisesti, hän tietää jotakin.\n\n— Olenko tehnyt jotakin, mikä on hänestä vastenmielistä, niinkö\narvelette, veli?\n\nPiispa Gislin vastaus viivästyy, mutta vihdoin hän kertoo lääninherran\nmyöhään yöllä kysyneen Thomas Nicolajseniltä, mitä mestari Brynjolfurin\nsanat oikein merkitsivät, ne sanat, jotka hän lausui kansalle,\nennenkuin vannoi valan.\n\n— Ja nyt hän luulee näiden sanojenne ja alkuvastustuksenne aiheuttaneen\nkoko laamannin uppiniskaisuuden. Pelkästään silkkaa kuvittelua, herra,\nhänen ylhäisyytensä ei tunne maanne eteläosan laamannia.\n\n— Ettekö te voi saada häntä käsittämään ja ymmärtämään niin vähäistä\nseikkaa? huomauttaa mestari Brynjolfur.\n\nHänen sanansa tuntuvat putoavan hyvin korkealta.\n\n— Olisin teille hyvin kiitollinen, jos sitä yrittäisitte, veli, jatkaa\nmestari Brynjolfur, sillä asianani on pyytää teitä puhumaan puolestani\nhyvälle ja ylhäiselle ystävällenne eräässä yksityisessä asiassa, jonka\nmenestyminen on minusta perin tärkeä.\n\nNiin pian kun mestari Brynjolfur on luottamuksellisesti ilmaissut\ntoiselle kirjoittaneensa kuninkaalle tyttärensä maineen kohentamisesta,\nvirkkaa hänen virkaveljensä:\n\n— Jos minun ja autuaan isäni ystävyys tehoaa lääninherraan, eivät\nrukoukseni mene hukkaan, rakas herra.\n\nNäiden kahden äärimmäisen erilaisen ammattiveljen kesken vallitsee\nvilpitön ystävyys, jonka perustana on ensi sijassa nuoren miehen\nehdoton kiintymys iäkkäämpään ja joka suhteessa hänen yläpuolellaan\nolevaan mieheen — verrattomasti yläpuolella olevaan.\n\nPiispa Gisli Thorlakinpoika on kolmenkymmenen vuoden ikäinen,\njotensakin pienikasvuinen, hänellä on tuuhea, kaunis, tummakiharainen\ntukka, ja hän on naismaisen sievä voimakkaasta suippoparrasta\nhuolimatta, joka valuu leveänä silittämättömällä kauluksella, ulottuen\naina sen reunaan saakka, vaikka kaulus onkin hyvin lavea. Hän saa\nsuurimmalta osalta kiittää isä-vainajansa kansansuosiota korkeasta\nvirastaan. Hänen opilliset näytteensä Köpenhaminassa ennen vihkimistä\neivät ole juuri muuta kuin parhaiksi vastanneet konsistorin asettamia\nvaatimuksia piispan kyvyille, mutta Henrik Bjelke on tyydyttävin\ntuloksin korostanut hänen muita hyviä puoliaan. Etelänpuolelaiset\nväittävät häntä »merkityksettömäksi ja hyödyttömäksi», mutta se on\nhänestä samantekevää, sillä pohjanpuolelaiset pitävät piispastaan\npaljon.\n\nAvioliittoaan piispa Gisli on sensijaan saanut kiittää korkeasta\nvirastaan. Hän oli samoin kuin Gisli Magnuksenpoika ottanut vaimon\nrikkaasta Hlidarendin suvusta ja samoin kuin hän menettänyt vaimonsa ja\nmurehtinut häntä — sisaruksia oli ainoastaan nämä kaksi — menettänyt\nhänet ainoastaan seitsemänkolmatta vuoden iässä vuoden kestäneen\navioliiton jälkeen. Hän oli nyt leskenä kolmatta vuotta.\n\nJa nyt äkkiä, mestari Brynjolfurin istuessa täällä teltassa, herra\nGisli hänen sanomattomaksi ällistyksekseen pyytää Ragnheidur\nBrynjolfintyttären kättä.\n\n— Tämä on suuri kunnianosoitus teidän puoleltanne, herra, kun hänen\nasiansa nyt ovat tällä tavoin, vastaa mestari Brynjolfur.\n\nMutta hän ei yhtäkaikki tahdo nyt luvata mitään. Mitään hän ei tahdo\nluvata. Ragnheidurin hairahdus on vielä niin tuore, ettei piispa voi\ntehdä äkillistä päätöstä hänen avioliitostaan, ei edes kajota siihen\ntoistaiseksi. Hän voi, jos herra Gisli voi tyytyä siihen, tuoda\nhänelle vastauksensa heidän ensi kerran kohdatessaan, seuraavan kesän\nyleiskäräjillä — olkoonpa se vastaus sitten myönteinen tai kielteinen.\n\nHerra Gisli tyytyy siihen.\n\n— Silloin on hänen maineenpalautuskirjeensäkin saapunut tänne, virkkaa\nnuori piispa.\n\nMestari Brynjolfurilla on, kuten olemme kerran toisensa jälkeen\nnähneet, onnellinen ominaisuus osata lausua vähemmin miellyttäviä\nsanoja oikealla hetkellä, sellaisella hetkellä, jolloin keskustelusta\nei koidu epämieluisia seurauksia — psykologisella hetkellä. Siihen\nkykyyn tarvitaan kolme ominaisuutta: avosydämisyyttä, persoonallisuutta\nja voimantunnetta. Noustessaan seisomaan hän sanoo:\n\n— Pyydän teitä, herra, katsomaan teille esittämääni asiaa\nlausumattomaksi ja olemaan sanallakaan sivuamatta Ragnheidurin\nmaineenpalauttamista lääninherralle. En tahdo olla teille missään\nsellaisessa kiitollisuudenvelassa, jos minun pitää hylätä teidän\npyyntönne.\n\nSe ei hyödytä mitään; joskin herra Gisli vakuuttaa, ettei se muuta\nasiaa, täytyy hänen kädenlyönnillä vahvistaa lupauksensa hänelle.\n\n— Se ei muuta mitään teidän kysymyksenne suhteen, ei puoleen eikä\ntoiseen, virkkaa mestari Brynjolfur.\n\nMutta hän poistuu iloisempana Holarin piispan teltasta.\n\nSuunnilleen kuuden viikon kuluttua aikoo hän tarkastusmatkallaan\nkäydä Storolfshvollissa, keskustella Katrin rikkaan — Katrin\nErlendintyttären, Gisli Vigfusinpojan äidin — kanssa. Ennen Katrinin\nmiehen, piispan hyvän ystävän, kuolemaa he olivat tehneet varman\nsopimuksen Gislin ja Ragnheidurin avioliitosta — poika oli silloin\nvasta yksitoistavuotias, mutta jo silloin, hänen ollessaan ensimmäistä\nvuotta koulussa Skalholtissa, piispa oivalsi, millaista ainesta hän\noli. Ragnheidur oli ainoastaan kuuden vuoden ikäinen. No niin, ei\ntarvinnut aprikoida, millainen tulos Storolfshvollissa olisi, mutta se\non samantekevää; keskusteltuaan Katrin Erlendintyttären kanssa hänellä\non vapaat kädet, mutta ei sitä ennen. Mutta senjälkeen — senjälkeen\nedistetään Ragnheidurin asiaa varmastikin parhaiten, kuta enemmän hänen\navioliittoaan joudutetaan.\n\nVähän sen jälkeen, kun piispa on palannut telttaansa, ilmoitetaan\nhänelle, että ulkopuolella on mies tiedustamassa hänen\nkorkea-arvoisuuttaan. Thormudur Torfinpoika.\n\nHän on tervehtinyt piispaa täällä Kopavogissa ja pyrkinyt hänen\npuheilleen näinä päivinä, mutta piispa on lykännyt keskustelua;\njuuri tämä nuori mies, kuudenkolmatta ikäinen, pakottaa nyt hänet\nluovuttamaan sira Sigurdur Torfinpojalle ensimmäisen, avoimeksi tulevan\ntuottavan papinviran. Hän kutsuttaa vieraan sisälle.\n\nThormudur Torfinpoika — Torfaeukseksi hän nyt nimittää itseään\nKöpenhaminassa — syöksyy telttaan kuin raikas, kohiseva koski, ilman\nvaippaa ja hattua tänä auringonpaisteisena päivänä, otsa vailla\nhuolien uurtamia vakoja, kullanruskea tukka aina kyynärpäihin saakka\nulottuvana, kookkaana ja miehekkäänä, voimakaspiirteisenä, mustassa\nsilkkiasussa, pieni miekka vyöllä, kaulassa valkea liina, joka on\nvedetty kapean, kivellä koristetun renkaan lävitse juuri kurkun\nalapuolella, ja pitkä, nyplätyistä pitseistä, valmistettu kaulus, joka\nihan kahisee keveyttään — nuoruutta, nuoruutta äänessä, vauhdissa,\ninnossa.\n\n— Jäin tänne yksin omaisteni lähtiessä, herra, koska minun täytyy\nsaada puhella kanssanne. Olen tullut pyytämään teiltä lupaa ratsastaa\nseurassanne Skalholtiin, jos kohta ei koko matkaa; haluan vain käväistä\nidässäpäin suutelemassa äitiäni, sitten en vielä tiedä, minne lähden,\nkenties pohjoiseen, se riippuu teistä, herra, ehkä amiraalin mukana\ntakaisin, jollei hän kiiruhda täältä pois heti, mutta kauan en täällä\nviivy. Minulla on teille tervehdys ja tärkeä asia hänen majesteetiltaan.\n\n— Istuutukaa — monsieur!\n\n— Ei, herra, te ette saa teititellä minua ettekä käyttää minulle\njuhlallisia puhuttelusanoja; kaikki muut, mutta ei vanha, rakas\n_fautorini_ [suosija] sillä silloin punastun kaulustani myöten; saanhan\nnauttia teidän puoleltanne sitä etua, että pidätte minua oppilaananne?\nMutta nyt asiaan. Hänen majesteettinsa on käskenyt minua keräämään\ntäältä erinäisiä _antiquitates_ [muinaismuistoja] mieluummin sellaisia,\njoita ei aikaisemmin ole merkitty muistiin ja jotka koskevat pohjoisia\nvaltakuntia ja niiden muinaisten kuninkaiden historiaa, ja luottaa\nsiihen, että te, herra, ennen kaikkia muita voitte avustaa minua tässä\npuuhassa.\n\n— Olen lähettänyt sinne lähemmä parikymmentä vanhoja\nhistoriakirjojamme, vastaa piispa, sekä pergamentille että\npaperille kirjoitettuja, varustettuina sellaisilla selityksillä,\nettä ne julkaistaisiin ja painettaisiin, ennen kaikkea sen huhun\ntukahduttamiseksi, että tämä maa on ainoastaan rahjusten tai barbaarien\nasuma, ja olen tähyillyt silmäni sokeiksi nähdäkseni ne painettuina,\nsillä enhän muuten tiedä, joutuvatko nämä muistokynttilät siellä yhtä\nhelliin käsiin kuin täällä; olemmehan me islantilaiset ymmärtäneet\nkauan pitää kätkössä niitä.\n\n— Te elätte vielä sen hetken, että näette ne painettuina, herra,\njos Jumala säästää meitä molempia. Se lupaus minulla nimittäin on\nkuninkaalta, kun kuningashistorioiden käännökseni valmistuvat, joka on\nvitkallinen tehtävä. Mutta erikoisesti kuningas pyysi teitä tekemään\nvoitavanne hankkiaksenne hänelle vanhimman ja oikeimman täältä\nsaatavissa olevan pergamenttikäsikirjoituksen vanhasta Sämundin eddasta.\n\nPiispa Brynjolfur naurahtaa.\n\n— Luuletko sellaisia käsikirjoituksia riippuvan koivunoksissa? Niitä on\nolemassa yksi koko maassa.\n\n— Mistä se on löydettävissä, herra?\n\n— Se on visusti kätketty Skalholtiin, nuori mies, vastaa piispa. Se on\nkirjastoni aarre.\n\n— Kallisarvoinen aarre, huokaa Thormudur Torfinpoika.\n\n— Se on jalokivi raunioissa, virkkaa piispa, käyden äkkiä\nkäsittämättömän katkeraksi.\n\nThormudur Torfinpoika käy rohkeaksi. Hän alkaa pyydellä käsikirjoitusta\nkuninkaan nimessä.\n\nMestari Brynjolfur ravistaa päätänsä ja nousee pystyyn.\n\nJos hän jollakin muulla tavoin voi avustaa vierasta, niin heidän sopii\npuhella siitä matkalla.\n\nThormudur Torfinpoika osoittautuu viehättäväksi ja virkistäväksi\nmatkakumppaniksi. Piispa kyselee häneltä yhtenään kaikenlaista\nkuninkaasta, ja kaikkeen hän saa vastauksen. Hän saa sen varman\nvaikutelman, että Thormudurilla ei ole helppo pääsy ainoastaan hoviin,\nvaan myöskin itse kuninkaan puheille. Fredrik Kolmannen mielenkiinto\nislantilaisia muinaiskirjoituksia kohtaan on suuri, tuleepa hän\ntoisinaan itse mieskohtaisesti nuoren historioitsijansa asuntoon,\nistuen siellä ja keskustellen hänen kanssansa.\n\nMutta vasta heidän ehdittyään tunturin itäpuolelle, Kambar-harjanteen\njuurelle, missä he syöttävät hevosiaan, mestari Brynjolfur vie hänet\nsyrjään ja mainitsee hänelle kuninkaalle kirjoittamastaan, tyttären\nmaineenpuhdistusta koskevasta kirjeestä.\n\nVoiko Thormudur ajatella puhuvansa hänen puolestaan?\n\nMikään ei ole hänestä mieluisempaa.\n\nUskaltaako hän sen tehdä — vaikka ei saakaan käsikirjoitusta?\n\nSe ei kuulu asiaan. Hän on varma siitä, että kuningas osaa antaa arvon\npiispan kaikille aikaisemmille ansioille. Hän on varma siitä, että\nhänen majesteettinsa ymmärtää hänen surunsa.\n\n— Silloin lähetän sinulle nahkakirjan huomenna luotettavan miehen\nmukana.\n\nThormudur Torfinpoika ei hiisku mitään. Hän puristaa mestarin molempia\nkäsiä silmät kirkkaina.\n\nHe eroavat illansuussa. Piispa seuralaisineen saapuu Skalholtiin\nkeskiyön jälkeen.\n\nVastoin tapaansa piispa ei ratsasta nopeasti pihalle. Rauhallisesti,\nkäymäjalkaa edetään vallitietä myöten kotiin. Pystyykö hän sittenkin\ntuntemaan vielä iloa? Puhdasta, väärentämätöntä iloa? Kyllä.\nTahrattoman omantunnon iloa. Hän tietää, ettei näillä käräjillä hänen\nviralliseen toimintaansa ole langennut varjoa hänen yksityisistä\nasioistaan. Ensin maa, sitten hän. Ainoa, mitä hän on Ragnheidurin\ntähden uhrannut, on hänen omaan omaisuuteensa kuuluva kallisarvoinen\naarre — joka samalla on uhri tieteen edistämiseksi, maan eduksi.\n\nPiispan seuralaiset näkevät hänen hymyilevän.\n\n\n\n\nXV\n\n\nRagnheidur Brynjolfintyttäressä on tapahtunut muutos parempaan päin,\nhän on saanut takaisin iloisuutensa. Eihän sitä voinut aikaisemmin\nodottaakaan, vastahan hän on ollut neljä kuukautta Skalholtissa, mutta\nhänen luonnonlaatunsa on häntä auttanut, hänen valoisa luonnonlaatunsa.\nJa vielä toinen seikka, hänen isänsä huolenpito.\n\nKopavogista palattuaan piispa kauhukseen havaitsee, kuinka kalpeiksi\nja laihoiksi hänen tyttärensä posket ovat käyneet. Niinä neljänä\npäivänä, jotka hän on ollut poissa kotoa! Mutta mikäli äiti tietää, ei\nRagnheidurille ole tapahtunut mitään. Eikö äiti sitten näe muutosta? Ei\nsuorastaan näinä neljänä päivänä tapahtunutta, ei, tytär on kauan ollut\nyhtä riutunut ja kalpea.\n\nÄidin sanat ovat kyllä totta, he eivät ole vain huomanneet hidasta,\npäivittäistä muuttumista. Mutta nyt on Skalholtiin tullut uusia miehiä,\nkaksi pappia, jotka piispa toi muassaan etelästä päin ja jotka jäävät\nhänen palvelukseensa. Toinen on uusi tuomiokirkon pappi, Ragnheidurin\nuusi sielunhoitaja. Hänen nimensä on Torfi Joninpoika — Gaulverjabain\nrovastin kaima — Reykholtin sira Torfi Joninpoika, täkäläisen\naliopettajan veli. Piispa pitää itseään onnellisena, kun on saanut\nsellaisen miehen, sillä nyt hän ei saa erehtyä valinnassaan, mutta\nsira Torfi onkin aikaisemmin ollut hänen tuomiokirkkonsa pappina ja on\ntunnettu jumalanpelostaan sekä moitteettoman papillisesta elämästään.\n\nMutta sitä hän ei oikein tiedä, mitä hän tekisi toisella papilla\nThordur Sveininpojalla, jonka hän otti tien ohesta hoivaansa\nleivättömänä ja kaikkea vailla olevana. Kolmen, neljän päivän kuluttua\npiispa alkaa tottua tyttärensä kalpeuteen, mutta omantuntonsa vuoksi\nhän puhelee tuomiokirkkonsa papin Torfin keralla, jonka mielestä on\nsurkeata nähdä Ragnheiduria päivettyneiden ihmisten joukossa, ja samaa\nmieltä on sira Thordur.\n\nHe ovat olleet liian ankaria häntä kohtaan, istuttaneet häntä sisällä\nkoko kevään ja puoli kesää käsitöiden ja kirjojen ääressä. Helga\nMagnuksentytär päästää tyttärensä kevyihin heinätöihin kesäisin.\nPiispa tiedustaa Ragnheidurilta, eikö tätä huvittaisi muutos, eikö hän\nhaluaisi lakata istumasta sisällä, oleskella ulkosalla, olla mukana\nheinänteossa niityllä osan päivästä, lukea päivänpaisteessa ja ommella\nraittiissa kesäilmassa. Hän vastaa tekevänsä, mitä hänet pannaan\ntekemään.\n\nSenjälkeen on kulunut kolme viikkoa, ja muutos on valtava; piispantytär\non päivettynyt, onpa suorastaan tullut hilpeäksikin. Mutta yhä on\nhänessä jotakin, mitä piispa ei oikein osaa liittää naisellisiin\notteisiin. Esimerkiksi tämä: Kirkkotarhan eteläisellä aidalla, suoraan\npohjoiseen koulusta, on joukko erisuuruisia vierinkiviä, jotka ovat\nolleet siinä ikimuistoisista ajoista ja joilla koulun oppilaat\nkoettelevat voimiaan. Ja sittenkun Ragnheidur on alkanut liikkua niin\npaljon ulko-ilmassa ja saanut enemmän vapautta, on piispa pannut\nmerkille, että hän etenkin aamuisin ja ruokailuaikoina, pihan ollessa\ntyhjänä, menee vääntelemään näitä kiviä.\n\nPiispa ei ole tahtonut kieltää häntä siitä; silminnähtävästi vähän\nväljempi vapaus tekee hänelle hyvää, ja häneltä on kielletty niin\npaljon, esimerkiksi veisteleminen kiellettiin häneltä mitä ankarimmin,\nheti ensimmäisinä päivinä hänen palattuaan Braidratungasta, hänen ei\nole annettu ottaa veistä eikä muuta teräasetta käsiteltäväkseen, ja\nvaikka tämä touhu ei olekaan naisellista — on muuten kummallista, että\nRagnheidurin pitää aina touhuta jotakin — on se kuitenkin viatonta.\nMutta nyt piispa aprikoi, eikö hänen oikeastaan pitäisi varoittaa\ntytärtään ponnistelusta, sillä hän jaksaa nostaa uskomattoman jyhkeitä\nkiviä.\n\nHänestä on tullut hyvän lapsen kaltainen, Ragnheidur\nBrynjolfintyttärestä, hän on lakannut tottelemasta sokeasti, koska\nhänen pitää se tehdä, hänen kuuliaisuutensa on muuttunut alttiiksi,\nhänen vastauksensa ovat valppaita, hän hymyilee ja nauraa puhellessaan\nmuiden kanssa. Usein hänen mielialaansa kuitenkin värittävät edellisten\nkuukausien synkät kokemukset, mutta mikä onkaan luonnollisempaa ja mikä\non suotavampaa? Hän saattaa vieläkin laskea kätensä vaipumaan helmaan\nja unohtua aatoksiinsa, mutta sitten hän ryhtyy jälleen työhönsä\nkahta innokkaammin. Nyt saavat kaikki nähdä, että hän on toimissaan\nvakavampi kuin milloinkaan ennen ja esiintyy aivan luontonsa mukaiseen\nherttaiseen tapaan. Tämä kivien väänteleminen on oikeastaan hänen ainoa\nomituisuutensa, mutta joku omituisuushan hänellä täytyykin olla. Muuten\nhän ei olisi oman itsensä kaltainen.\n\nMutta on eräs seikka, jota kaikki eivät voi huomata, jota ei\nkukaan pane merkille, nimittäin se, ettei hän ole herkkä elämän\ntapahtumille, pienille ja suurille, samalla tavoin kuin aikaisemmin.\nElämä Skalholtissa, elämä maan päällä, ei enää ole hänen sydämensä\nkautta juokseva virta, vaan jakautuu sen juurilla. Hän ei enää ehätä\nvoitelemaan satulan hierryttämää hevosta, ei taputa koiran päätä, ei\nhyväile karitsoja. Kun hän elokuun jälkipuoliskolla kuulee Saurbain\ntulipalosta, jossa sira Hallgrimur Peturinpoika, hänen ystävänsä\nsira Hallgrimur, menetti kaiken maallisen omaisuutensa ja jossa yksi\nihmishenkikin tuhoutui, hän vasta yöllä puolittain kummastelee,\npuolittain kauhistuu sitä, kuinka kylmäksi tämä onnettomuus on jättänyt\nhänen sydämensä.\n\nMutta tätä salaisuutta ei tunne kukaan muu kuin hän itse. Tätä kovaa\nkuorta synnynnäisen herkkyyden ympärillä, tätä välttämätöntä kilpeä\nelämän tylyyttä vastaan. Yksin ollessaan hän ei hymyile. Hänen hymynsä\non työpuvun osa, jonka hän ottaa yllensä aamuisin ja riisuu päähänsä\niltaisin.\n\nTähän näennäisesti rauhoittavaan mielentilaan piispa Brynjolfur jättää\ntyttärensä lähtiessään elokuun viimeisinä päivinä tarkastusmatkalleen\nRangarin piirikuntaan. Kulkue ei ole komea tällä kertaa,\nseuralaisistaan on hänellä muassaan ainoastaan kaksi, koulumestari ja\nsihteeri, hän matkustaa hitaasti, tarkastus on tällä ainoalla kerralla\nhänelle lepoa, kolmen viikon lepo uuvuttavan työskentelyn jälkeen,\ntarkastus mitä suppeimmassa mielessä, tarkkailua, ei taloudellisia\ntoimituksia, ei tilan eikä omasta puolesta.\n\nNeljäntoista päivän kuluttua hän saapuu Fljotshlidin Breidabolsstadiin,\nvarhaisena aamuhetkenä, mutta täällä viivytään ainoastaan vähän\naikaa, papin vaimo on Dadi Halldorinpojan sisar. Keskipäivällä samana\npäivänä, keskiviikkona, hän on ehtinyt seuraavalle kirkolle — saapunut\nStorolfshvolliin.\n\nNäiden kahden kartanon lyhyestä välimatkasta huolimatta pitää\nrikas leski ja Storolfshvollin omistajatar omaa kotikappalaista,\nja äskettäin hän on rakennuttanut tänne kirkon, joka on isompi ja\nupeampi kuin mikään muu kirkko hiippakunnassa, toinen järjestyksessä\nSkalholtin tuomiokirkon jälkeen. Uusi kirkko kalliine kalustoineen\non luetteloitava, mutta se suoritetaan iltapäivän kuluessa. Hänen\nviralliset tehtävänsä täällä ovat päättyneet kello viiden ajoissa tänä\nkeskiviikkona — mutta tänne piispa tahtoo jäädä yöksi.\n\nTämä syyskuinen ilta Storolfshvollissa on useammassa kuin yhdessä\nsuhteessa poikkeus Brynjolfur Sveininpojan tarkastusmatkoillaan\nnoudattamista jokapäiväisistä tavoista. Jo ensimmäisinä virkavuosinaan\nhän totutti pappinsa ja kirkonisäntänsä siihen, ettei häntä pitänyt\nottaa vastaan komeilla ja kalliiksi käyvillä juhlilla, kuten hänen\nedeltäjänsä aikana oli ollut tapana; hän viipyy vain lyhyen ajan\nkussakin paikassa ja nukkuu vakituisesti teltassaan seuralaisineen.\nMutta täällä Storolfshvollissa hän viipyy kolme päivää, kolme\nsäteilevän auringonpaisteista päivää, istuu loistavassa juhlassa\nensimmäisenä iltana ja nukkuu kaikkina kolmena yönä sänkyyn laitetussa\nvuoteessa.\n\nPäällikönmatrona Katrin Erlendintytär, kahden naimaikäisen tyttären ja\nkolmen lahjakkaan ja kunnianhimoisen pojan äiti, valmistaa piispalle\nkuninkaallisen vastaanoton. Puvuissa, liinoissa, pöytähopeissa,\nseurustelusävyssä, kaikessa on tässä kodissa juhlallisuuden leima, joka\nteki hänen miehestään maan johtavan seuraihmisen. Hän on arvovaltainen\nkaikessa, mitä hän tekee, tämä nainen, silloinkin, kun hän uhmaa\nsovinnaisuutta — hän syö itse pöydässä, hänen korkea-arvoisuutensa\nrinnalla! Mutta luonnollisestikaan hän ei voi myöntää muille naisille\nlupaa siihen, se ylittäisi kaiken soveliaisuuden rajat. Aloitetaan\nhäränpaistista, jonka kera juodaan olutta. Viini tuodaan pöytään vasta\nlohen yhteydessä, joka on seuraava ruokalaji, ja jo lohen mukana alkaa\nsoitto. Talon tyttäret, hyvin nuoret, kauniit ja häveliäät Solvör ja\nThorbjörg, soittavat harppua ja viulua. Harppu on verhottu punaisella,\nviulu sinisellä.\n\nJuodaan myöhään yöhön, ja talon viisikymmenvuotias emäntä ei anna\nmiehille perään, vaan istuu päinvastoin suorana, kun jotkut heistä ovat\nalkaneet menettää tiukimman ryhtinsä. Katrin Erlendintytär on pieni ja\npullea, vähitellen kovasti lihonut, ja hänen päänsä tekee naurettavan\npienen vaikutuksen juuri sen tähden, että hänellä on niin paksut posket\n(voi erottaa, kuinka vähäinen leuka on alunperin ollut) — juuri sen\ntähden, että hänen päänsä näyttää käyvän toivotonta kilpakamppailua\nrehevän vartalon kanssa. Mutta tässä pienessä päässä on kaksi\npistemäistä silmää, tuskin suuremmat kuin kääpiöhaukan, mutta ne ovat\nhänen arvovaltansa tyyssija.\n\nPöydästä noustaessa piispasta tuntuu olevan liian myöhäinen hetki puhua\nhänelle yksityisistä asioistaan. Ne saavat varrota seuraavaan aamuun.\nHe ovat molemmat jalkeilla varhain ja istuvat nyt matronan tuvassa.\n\nPiispa ilmoittaa, että hänellä on asiaa, jonka pohtimiseen he eivät\nvarmastikaan tarvitse pitkää aikaa. Hän käsittää, että Katrinista ja\nhänen pojastaan Gislistä se avioliitto, jota hänelle oli aiottu, nyt\nnäyttää vähemmin toivottavalta, mutta ennen Vigfus Gislinpojan kuolemaa\noli tästä avioliitosta tehty niin varmat sopimukset, että piispa katsoo\nvelvollisuudekseen keskustella hänen kanssansa, ennenkuin ryhtyy\njärjestämään asiaa toisin ja voi katsoa saaneensa vapaat kädet tässä\nasiassa pelkäämättä moitteita missään suhteessa.\n\n— Niin, herra, vastaa kunnianhimoinen äiti, kuluu kauan, ennenkuin\npoikani Gisli saa viran, johon hän ajan mittaan tyytyy, ainakaan tässä\nmaassa. Sitäpaitsi on hänen vielä kartutettava tietojaan. Ennenkuin\nhän on saanut varman ja turvallisen toimeentulon, hän tuskin ajattelee\nnaimisiinmenoa.\n\nTämä hienotunteisuuden muoto, tämä suoranainen vilpillisyys,\nniinkuin _hän_ sitä nimittäisi, on Brynjolfur Sveininpojasta\nvastenmielinen. Mutta ainoastaan harvoille, kuten esimerkiksi Helga\nMagnuksentyttärelle, on suotu kyky osata lausua julki tarkoituksensa\nloukkaamatta toista. Piispa ei virka mitään puhekumppaninsa vastauksen\njohdosta, vaan nousee pystyyn.\n\n— Saanko puhutella poikaasi, matrona? kysyy hän.\n\nKatrin Erlendintytär oli toivonut piispan säästävän hänen poikaansa\nsellaisesta keskustelusta. Hänestä se ei ole oikein jalomielistä,\nsillä piispa tietää, kuinka suuresti hänen poikansa tulevaisuus voi\nriippua mestari Brynjolfurin tuesta, ja nyt joutuu Gisli itse, nuori ja\nkokematon mies, hänen eteensä...\n\n— Hän ei ole vielä noussut vuoteesta, herra, vastaa Katrin\nErlendintytär.\n\n— Käske sitten pojan pukeutua, hyvä Katrin, kun minä kysyn häntä!\nkehoittaa mestari Brynjolfur.\n\nPiispan toivomusta ei käy torjuminen, matrona itse poistuu herättämään\npoikaansa, mutta sanoo, ennenkuin palaa tupaan:\n\n— Pysyn siinä, mitä olen sinulle luvannut.\n\nGisli Vigfusinpoika nousee kiireesti vuoteesta, mutta vitkastelee\nkuitenkin pukeutuessaan, koska yksi ainoa kuva, aina sama, ei\nainoastaan väiky hänen silmissään, vaan myöskin pidättää hänen käsiään\nja panee hänen ajatuksensa liikkeelle.\n\nKun hän kesällä Tunge-joen kohdalla erosi mestari Brynjolfurista\nsaatuaan äidilleen vietäväksi sen sanoman, että piispaa sopi odottaa\nStorolfshvolliin syyskuun alussa, ei Gisli ollut varma siitä, eikö hän\njättäisi isien kesken tehtyä sopimusta voimaan — kaikesta huolimatta.\nGisli Vigfusinpojasta, samoin kuin niin monesta hänen ikäisestään\nnuoresta miehestä, oli nimittäin sellainen nainen, joka ei ollut\nkoskematon, suureksi osaksi menettänyt vetovoimansa morsiamena. Aina\nsiitä saakka, kun hän oli alkanut ajatella naisia, ei hän ollut\nollenkaan ymmärtänyt nuoria miehiä, jotka voivat mennä naimisiin\nleskien kanssa. Mutta kaksi päivää myöhemmin hän oli tehnyt päätöksensä.\n\nHän seisoi Braidratungen pihalla ja kuuli soittoa Saksalaistalosta.\nHän astui sisälle. Klavikordin ääressä istui Gisli Magnuksenpoika,\nkun taas neitsyt Elin oli taempana tuudittamassa kehdossa lasta\n— Ragnheidurin ja Dadi Halldorinpojan lasta. Hänen pitkällinen\npoissaolonsa Ragnheidurin ja Dadin luota, oivalsi hän nyt, oli pitänyt\nonnettomuutta eräänlaisen epätodellisen välimatkan päässä, mutta nyt\nkarkea todellisuus repi verhon hänen silmiensä edestä. Hänen sydämensä\ntäytti viha Dadia kohtaan, Ragnheidur ei ollut, eikä hänestä voinut\nenää koskaan tulla sama nainen. Hänen äitinsä ymmärsi häntä.\n\nBrynjolfur Sveininpoika kävelee edestakaisin lattialla ja kehoittaa\nGisli Vigfusinpoikaa istumaan sänkyyn äitinsä viereen. Se, mitä hän\nnyt aikoo sanoa ja tehdä, tuntuu vaikeammalta, koska matrona ei ole\nollut kylliksi vilpitön... no niin, ainakin kietonut vilpittömyytensä\nverukkeihin, ikäänkuin hän, piispa, olisi raukka, joka ei sietäisi\nkuulla totuutta. Sitten hän istuutuu sängyn vieressä olevalle tuolille.\n\n— Isäsi, Gisli, aloittaa piispa lempeään sävyyn, oli paras ystäväni\nkaikkien islantilaisten joukossa. Meidän keskemme, kuten tiedät, oli\npäätetty, meidän molempien yhteisestä toivomuksesta, että myöhemmin\nsolmittaisiin avioliitto sinun ja minun tyttäreni välillä — hän oli\nsiioin herttainen lapsi, jollaisia molemmat olitte, samalla kun minun\ntulisi tukea sinua pääsemään seuraajakseni, jos havaitsisin sinut\nsiihen sopivaksi. Nyt on sellaisen avioliiton mahdollisuus rauennut\ntyhjiin, sen olen käsittänyt äitisi sanoista. Mutta jos Jumala kutsuu\näitisi pois ennen meitä, niin tahdon nyt kuulla sinun omat sanasi,\njotta saan vapauden järjestää asiat toisin pelkäämättä jälkipuheita ja\nnurkumista. Sinä et ole liian hyvä kieltäytymään.\n\nPiispa ei suo hänelle vastaamisaikaa, vaan nousee seisomaan ja tarttuu\nhänen leukaansa.\n\n— Etkä ole liian hyvä sanomaan sitä minulle avoimesti ja silmää\nräpäyttämättä.\n\nGisli Vigfusinpoika muistaa Skalholtissa vietetyiltä kouluajoilta\ntämän piispan hirvittävän tavan tarttua poikien leukaan ja tuijottaa\nheitä silmiin vaatiessaan heitä tunnustamaan. Ja vaikka on kymmenen\nkertaa vaikeampaa saada sanaakaan suustansa tällä tavoin, noiden\nterävien silmien katseen upotessa terässäilän tapaan päähän, on piispa\ntotuttanut oppilaansa tähän kidutukseen, sitä ennen hän ei hellitä\nheidän leukaansa.\n\nGisli Vigfusinpoika sopertaa:\n\n— En tiedä, herra, miten kävisi, jos kohtaisin Dadi Halldorinpojan.\n\nTämän vastauksen vaikutus lyö äidin ja pojan kauhulla. Mestari\nBrynjolfur hätkähtää ja valahtaa kalmankalpeaksi. Senjälkeen hän menee\ntakasin tuolin luokse.\n\n— Kiellän sinua kuten kaikkia muitakin, Gisli, mainitsemasta tätä\nnimeä minun kuulteni. Ja nyt on tästä asiasta kylliksi keskusteltu.\nMutta mitä tulee toiseen seikkaan, sinun tulevaan uraasi, tahdon\nyhtäkaikki pitää lupaukseni siitä syystä, ettei isäsi nyt ole täällä\nmuistuttamassa siitä minulle. Mutta jos käy niin, jota ei kukaan voi\ntietää, että muut voimat mahtavat enemmän kuin minun toivomukseni\nja tahtoni, kun seuraavalla kerralla valitaan Skalholtin piispaa,\nniin tahdon, että nimeni on puhdas ja vapaa kaikista epäluuloista.\nSenvuoksi pyydän nyt sinua, emäntä, — mitä tapani ei ole pyytää\ntarkastusmatkoillani — myöntämään minulle luvan olla vielä kaksi\nyötä vieraana talossasi, saaden hyvän kestityksen, ilman kaikkia\ntarpeettomia kustannuksia sen lisäksi, mitä nyt jo on pantu menemään,\njotta sinä ja sinun poikasi näkisitte, etten kanna kaunaa teitä\nkohtaan, sittenkun tämä asia nyt on päätetty ja sivuutettu.\n\n— Olette toisenlainen kuin kaikki muut miehet, herra, kaikissa\nsuhteissa, virkkaa Katrin Erlendintytär, tarttuen hänen käteensä.\n\nPiispa itse ojentaa kätensä Gisli Vigfusinpojalle.\n\n— Sillä on ikävätkin puolensa, matrona Katrin, huomauttaa mestari\nBrynjolfur, hellittäen nuoren miehen käden ja poistuen tuvasta.\n\nLauantaiaamuna piispa lähtee ratsastamaan Kelduriin, jossa piispattaren\nsisar Valgerdur Halldorintytär miehineen asuu. Heidän luonansa hän\nviettää koko sunnuntain, syyskuun neljännentoista päivän, oman\nsyntymäpäivänsä. Hänen ikänsä on nyt seitsemänkuudetta vuotta.\nSeuraavana päivänä tarkastusmatkaa jatketaan kotiinpäin.\n\n\n\n\nXVI\n\n\nYhä edelleen se on rauhallinen, kuvastimenkirkas, valkea suvannoissa;\nedelleenkin se virtaa kohisten, pyörteillen, valkokuohuisena\nhyökykohdissa; jäätiköiltä se tulee, suuresta sisäjärvestä, jolla\nvapaat, valkeat joutsenet oleskelevat koko kesän, jonka rannoilla\nrikolliset sisarukset asuvat lapsineen syrjässä kirkon kurista ja lain\ntuomioista, sieltä se tulee, lumen värittämänä, valkeana väriltään ja\nvalkeana nimeltään; se juoksee Gullfossia alaspäin, sateenkaaren alla,\nrauhan sinetin turvissa vapaille lakeuksille; sitten se saavuttaa\nasutut seudut, ja senjälkeen se ei tuo rauhaa, vaan taistelua; se\nerottaa toisistaan ne, jotka tahtoisivat olla yhdessä, ja pitää\ntoistensa seurassa vihan vallassa niitä, jotka tahtoisivat olla\nerillään; Skalholtin luona se on tyyni, tyyni ja leveä idässä, tyyni\nja leveä etelässä, se vetää ihmisten silmät puoleensa, kaikki katsovat\nsinnepäin; äänettömästi, äänettömästi se valuu, maiseman halki,\nkirkon lävitse, papin huulilta, messussa, veisattaessa; avoimina ja\nsuljettuina silmät sen näkevät, ulkona päivällä, sisällä öisin, se on\nse painajainen, josta hän herää, herää kirkaisten, sen jäykistämänä,\nvalkea, valkea, juokseva painajainen, vesi, vesi... joki, joki.\nValkojoki.\n\nNyt on syyskuu melkein puolivälissä; yö on pimeä, sysipimeä. Päivät\novat lauhat, syksy on lämpimämpi kuin kevät, ei vielä valkohohtoisia\ntuntureita, kaikki huiput ovat siniset. Mutta syyskuussa se tapahtuu,\nniin aina käy, on aina käynyt, niin kauan kuin hän muistaa ajassa\ntaaksepäin — kenties pauhuisena yönä! Ehkä viikon kuluttua! Taivaan\nkaikkivaltias Jumala, kenties viikon kuluttua! Kenties kahden\npäivän perästä! Sinä, hyvä, iankaikkinen Jumala, ei, jos sinä olet\noikeudenmukainen! Kenties kahden päivän kuluttua! Silloin on ehkä\ntulva joessa, syystulva! Ja Valkojoki pysyy ylipääsemättömänä koko\ntalven, kahdeksan kuukautta, lyhyet päivät ja pitkät, pitkät yöt,\nylipääsemättömänä muuten kuin lautalla, ylipääsemättömänä kaikille,\njotka eivät ole vapaita ihmisiä eivätkä saa itse päättää, mitä tekevät.\nValkojoki, juokseva muuri. Valkojoki, joka ei milloinkaan ole ollut\nniin matala kuin nyt, tämän kesän jälkeen, ei miesmuistiin niin matala\nkuin näinä päivinä, ei juuri muuta kuin pelkkä puro kahlauspaikan\nkohdalla.\n\nEikö hän sitä tietänyt tullessaan? Eikö hän ylpeyden aseistamana\nhampaita myöten vakuuttamistaan vakuuttanut Dadille, että heidän\nvain pitäisi olla kärsivällisiä, vaikkapa heidän pitäisi varrota\nkaksi vuotta? Ja nyt on kulunut ainoastaan puoli. Eikö hän tietänyt,\nkuinka kamalaksi kaikki kävisi? Kyllä, mutta ei tällaiseksi. Aistit\nvoi kesyttää, ne sykertyvät kuin karhu pesään nälän tullen, ne elävät\nhyväilyistä, ne vaipuvat horroksiin, kun ravinto jää pois. Dadia hän\nvoi odottaa kaksi vuotta, vuosikausia, kärsivällisesti, maltillisesti.\nMutta minkätähden on Jumala ampunut hänen rintaansa tämän kalvavan,\nlapseen kohdistuvan ikävöinnin, kun hän ei saa sitä nähdä? Suorastaan\nampunut — ikäänkuin nuolella, joka polttaa ympäristöään, niin\nsyvälle, että hän kuolee, jos se kiskaistaan irti. Mitä auttaa toivo\nhäntä, pienokainen kasvaa hänen toivoessaan. Juuri nyt, kun poju on\nniin pieni ja avuton, kun hänen pienet nyrkkinsä pyrkivät osumaan\nvastakkain, mutta aina sivuuttavat toisensa — vai osaako hän sen nyt\njo, onko hän nyt jo oppinut ojentamaan sormensa täydellisesti? —\njuuri nyt tämä ikävä kirkuu hänen sisällään, kirkuu niin, että hän on\nmenettämäisillään järkensä.\n\nKirous on koko hänen ylpeytensä, kirous ja valhe. Olevinaan hän on\nollut, olevinaan jotakin, ei mitään muuta, olevinaan ja suuriluuloinen,\nuskoakseen kykenevänsä ohjaamaan kohtaloa. Hän ei ole sankaritar,\nei tahdokaan olla, hän ei tahdo olla mikään muu kuin on, syntinen\nnainen, joka ikävöi lastansa, ikävöi sitä julkeasti, sopivaisuudesta\nvälittämättä, joka on valmis tekemään rikoksen toisensa jälkeen\nnähdäkseen sen, nähdäkseen sen tai kuollakseen.\n\nMinkätähden hän syntyi rikkaaksi? Hän tietää tuhansien köyhien naisten,\njoiden täytyy erota lapsistaan, ikävöivän niitä yhtä väkevästi\nkuin hän ikävöi omaansa. Jumala auttakoon! Hän ei rukoile paljon,\nhän ei rukoile suurempaa armahtavaisuutta kuin hän itse osoittaa\nkurjimmallekin. Hän ei rukoile samanlaista armeliaisuutta kuin Jumala\non osoittanut Ingibjörg Magnuksentyttärelle, joka on saanut pitää\nlapsensa luonaan, ei ihmisten armeliaisuuden vuoksi, vaan koska hän\non kunnollisin koulun palvelijattarista, ilman häntä on vaikea tulla\ntoimeen, ja hän on asettanut ehdoksi sen, että hän saa pitää lapsen\nluonansa tai lähtee pois. Jos Ragnheidur olisi köyhä ja hänen olisi\npakko antaa lapsensa vierasten hoitoon, saisi hän kuitenkin käydä sitä\nkatsomassa, vähintään yhtenä sunnuntaina kuukaudessa. Ja mikä maallinen\nonni voisikaan vetää vertoja sille, että saisi tehdä työtä ottaakseen\nsen pois holhoojiltaan, uurastaa yötä päivää, unen puutteessa, ruuan\npuutteessa, vaatteiden puutteessa? Ei mikään — ei mikään muu kuin se,\nettä saa pitää lapsen luonansa. Hän on köyhempi kuin kaikki muut. Ja\nyhtäkaikki on niin harhautuneita, ei (ei näin hillittyjä sanoja) niin\nperkeleellisiä orjansieluja kuin esimerkiksi alhaalla härkätalossa,\njotka totisesti eivät osaa sääliä häntä, piispa Brynjolfurin tytärtä,\nkoska hänen avioton pienokaisensa on hoidettavana Hrunin pappilassa.\nAinoastaan sentähden, että hänen _isänsä_ on rikas!\n\nRagnheidur Brynjolfintytär on ilkeässä vartijattaressaan — tämän nimeä\nemme voi mainita, historia on sääliväisyydessään jättänyt sen unhoon\n— jo aikoja sitten havainnut kaksi ominaisuutta, joista hänen toista\npitää varoa ja toista käyttää hyväkseen. Toinen on se, että hän herää\nvähäisimmästäkin liikkeestä, niin kevyesti hän nukkuu, minkä vuoksi\nhänet onkin valittu nykyiseen tehtäväänsä. Toinen on se, että hän on\nahne.\n\nNyt Skalholtin piispantytär, jota ei sovi sääliä, kun hänellä on niin\nrikas isä, astelee latteakiviseltä käytävältä toiselle kädet nyrkissä,\nkipeästi kaivaten riikintaalaria aavistamattakaan, mistä hän voisi\nsen saada käsiinsä! Hän oli aikaisemmin tottunut saamaan taskurahansa\nkeväällä laivojen saapuessa, tottunut ostamaan vaatteensa Bakkenilta,\nmutta tänä keväänä! Ketä varten hän oikeastaan koreilisikaan?\nHänellä on itsellään rahaa, vuosien kuluessa säästettyjä, lahjoja,\nmyydyistä lampaista ynnä muusta semmoisesta saatua, muutamia kymmeniä\nrosenobeleja sitä on joka tapauksessa, mutta ne rahat ovat hänen\näitinsä tallessa, ja niitä säilytetään suljetussa rasiassa lukitussa\ntammisessa kaapissa hänen päänalusensa luona. Ragnheidurilla on paljon\nsuurempi vaikutusvalta äitiinsä, kun piispa ei ole kotosalla; äiti on\nhyvä häntä kohtaan, höllentää tiukkaa valvontaa, mutta kaikessa, mikä\nkoskee rahaa, on piispatar nyt järkähtämätön.\n\nLähinnä jumalanpelkoa on säästäväisyys siveellisen elämän parhain\ntukipylväs, ja sen ankaraa koulua täytyy Ragnheidurin nyt käydä, siitä\nhänen vanhempansa ovat yksimielisiä, mitä heidän ehdoissaan muuten\nlienee korostettukin. Aluksi Ragnheidur ei usko tähän horjumattomuuteen\nsellaisen pikkuseikan tähden, mutta hän ei saa äitiään hiuskarvan\nvertaakaan järkkymään. Hän ei silloin näe muuta keinoa kuin koettaa\nsaada käsiinsä äitinsä vyössä riippuvat avaimet, avata kaappi ja\nvarastaa sieltä riikintaalari. Mutta miten hän saa käsiinsä rasian\navaimen? Sitä avainta äiti kantaa ketjussa alusvaatteittensa povella,\neroamatta siitä yöllä tai päivällä.\n\nRagnheidur on väsymättömästi miettinyt keksiäkseen keinon saada\nmolemmat avaimet haltuunsa, hän on kaupanpäällisiksi ottanut huomioon\nsenkin, että hänen äitinsä saattaisi äkkiä tulla sisälle ja yllättää\nhänet itse teosta, ja sommitellut pitkän ja todennäköisen valheverkon\npelastaakseen itsensä — hänen viimeisenä huolenaan on ollut se, ettei\nhän saatuaan rasian vihdoin auki löytäisikään riikintaalareita, vaan\nainoastaan rosenobeleita! Hänen äitinsä nimittäin vaihtaa kaikki rahat\nnäiksi kultaisiksi kolikoiksi. Ja mitä Ragnheidur tekee rosenobelilla,\nneljällä riikintaalarilla, se on ihan liian paljon, ihan liian\nepäilyttävän paljon voidakseen olla miksikään hyödyksi. Mutta kaikesta\nhuolimatta — puuttuu tyyten tilaisuutta saada rasian avain haltuunsa,\nja sen mukana pettää kärsivällisyys; hänen isänsä kotiinpaluuseen on\nyhä lyhyempi aika, päivät kuluvat, päivät kuluvat!\n\nHammaslahjaksi hänen isänsä oli antanut hänelle emälampaan. Tämän\nlampaan eläviä jälkeläisiä on nyt pariinkymmeneen Ragnheidurin\nomaisuutta. Täytettyään kuusitoista vuotta hän sai tämän omaisuutensa\ntäydelliseen hallintaansa sillä ehdolla, että se mieluummin kasvaisi\nkuin vähenisi. Mutta oinaita, mahoemokkeja ja vanhoja lypsylampaita on\nhänellä itsellään ollut lupa myydä.\n\nHuolellisesti arvioituaan kaikkien kartanossa olevien henkilöiden\nmielenlaatua ja avuliaisuutta Ragnheidur päättää kääntyä Eyolfur\nonnentolpan puoleen. Tällä on vähän lampaita ja vähän penninkejä.\nTahtooko hän ostaa häneltä, Ragnheidurilta, vanhan emälampaan ja oinaan\nriikintaalarista? Onnentolppa kynsii korvallistaan, se on hyvä tarjous,\nsuorastaan silkka onnen _tarjous_ tällä kertaa, mutta tätä hän ei\nuskalla tehdä hänen korkea-arvoisuutensa tietämättä, ei missään nimessä.\n\nEpätoivoissaan Ragnheidur menee Valgerdur juhlamuorin puheille, hänellä\non kyllä sydän paikallaan, jos hänellä vain on riikintaalari, mutta hän\non niin surkean köyhä.\n\n— Sällitkö minun tirkistää arkkuusi, Vala-kulta, kuten sallit joskus\nennen minun lapsena ollessani? pyytää Ragnheidur.\n\nAluksi Valgerdurista tämä aikuisen ihmisen kysymys tuntuu\nepämiellyttävältä, sillä sellainen pyyntö viittaa aina vilpillisyyden\nepäluuloon. Mutta sitä kestää ainoastaan silmänräpäyksen. Niin, tämä\non ensimmäinen kerta hänen... hänen suuren surunsa jälkeen — sillä\nsuruksi Valgerdur sitä nimittää — jolloin piispantytär tulee istumaan\nsänkyyn hänen luoksensa, neitsyt Ragnheidur tahtoo osoittaa hänelle\nsamaa luottamusta kuin ennenkin, ja paljon tarvitaan, ennenkuin hänen\nsijassaan voi luottaa ainoaankaan ihmiseen, kun häntä on sillä tavoin\nkohdeltu, Jumala häntä siunatkoon, siunatkoon häntä ikuisesti, hänen\nenkeliään, hän tahtoo jälleen istua hänen luonansa, jonka luokse hän\njoskus salaa pujahti lapsena ollessaan — ja ennenkuin Valgerdur on\ntuonut julki mitään kaikesta siitä, mitä hänen sydämensä on tulvillaan,\nkumartuu hän ja nostaa vähäisen arkun heidän väliinsä sänkyyn.\n\n— Siinä ei ole mitään muuta kuin pelkkää köyhyyttä, virkkaa hän.\n\nJa se pitää jotakuinkin paikkansa: pohjalla on pieni sarkakäärö, kaksi\nvärttinää levyineen ja sitten kaikenlaista rojua. Pikku laatikossa\nompeluvehkeitä ja pieni tupellinen veitsi.\n\n— Mutta rasiassa pikku laatikon alla, huomauttaa Ragnheidur, siellä\nsinulla on joitakuita kolikoita.\n\n— Ei ole, ei juuri mitään.\n\n— Kuinka paljon, Vala-kulta, kuinka paljon?\n\n— Ei juuri mitään, toistaa Valgerdur; häntä kainostuttaa ilmaista,\nkuinka vähän sitä on.\n\n— Etkö salli minun vilkaista rasiaasi?\n\n— Ky-yl-lä, tulee epäröivästi.\n\nVanhus ottaa vyöstään avaimen ja aukaisee rasian. Hän näyttää\nRagnheidurille sen sisällön. Vähäinen hopeasolki, tinasormus ja\nparikymmentä killinkiä kiedottuina riepuun, siinä kaikki. Pohjalla on\nsilkkilappu, ja sitä, mitä sen alla on, ei Ragnheidur saa nähdä.\n\nMutta kun Ragnheidur päästää kätensä vaipumaan helmaansa osoittamatta\nlainkaan uteliaisuuden merkkejä, lausuu vanhus, siirtäen silkkilappusen\nsyrjään:\n\n— Niinpä niin, te olette osoittanut minulle luottamusta, neitsyt, kas\ntässä.\n\nPohjalla lepää pari lapsenkäsinettä, joihin on kudottu ruusukoristuksia\nja joiden ympärille on kiedottu silkkinauha.\n\n— Ne olen kutonut tänä kesänä, selittää hän, siinä on kaikki, mitä\n_minä_ voin jättää jälkeeni hänelle.\n\n— Kenelle?\n\n— Teidän pojallenne.\n\nTuvassa on muitakin. Ragnheidur syöksyy ulos, kasvot vääntyneinä ja\nitku kurkussa...\n\nSkalholtissa on yksi nainen, joka on kaikilla ajateltavissa olevilla\ntavoilla koettanut lähestyä Ragnheiduria, pyrkinyt auttamaan häntä\nsekä pienessä että suuressa aina siitä saakka, kun piispantytär tuli\nkotiin, kunnes vihdoin on sen lopettanut, koska hänen ystävällisyytensä\nvain ärsyttää neitsyttä. Aluksi Ragnheidur luuli hänen hautovan\nmielessään jotakin pahaa, suunnittelevan jotakin juonta, mutta vihdoin\noivallettuaan toisen lähentelemisen olevan vilpitöntä torjui hänet\nvieläkin hyytävämmin, vieläkin ylenkatseellisemmin. Tämä nainen on\nkoulunpalvelijatar Ingibjörg Magnuksentytär.\n\nOnko Ragnheidur Brynjolfintytär nyt vaipunut niin syvälle, että hänen\ntäytyy pyytää Ingibjörg Magnuksentyttäreltä rahaa lainaksi! Hahaa,\ntäytyykö hänen astua niin nöyryyttävä askel? Nöyryyttävä! Hän takertuu\nomaan sanaansa, ikäänkuin murskaten sen hampaittensa välissä, ei,\nylväs askel, ylväs askel. Ja tätä »ylvästä» askelta hän astelee samana\niltana kokonaisen tunnin palvelijattarien asunnon edustalla, väijyen\nIngibjörgiä, odottaen tämän mahdollista ulostuloa. Hän ei tahdo nähdä\nIngibjörgin lasta.\n\nIngibjörg tulee ulos, mutta kivetyllä käytävällä seisoo piispantytär\nhänen tiellään, tähystäen häneen niin kummallisesti; Ragnheidurin\nsilmät eivät enää näytä hänestä vaalean harmailta, vaan isoilta,\nvedensinisiltä. Hänen katseensa ei tunnu menettäneen kireyttään, mutta\nsen tiukkuus ei tunnu olevan suunnattu siihen, mihin hän katsoo, ei\nsuunnattu Ingibjörgiin, johon hän nyt katsoo, se on hurjistunut, tiukka\nja rauhallinen samalla kertaa, kuten mielipuolella.\n\n— Tahdotko lainata minulle likaisen riikintaalarin? tiedustaa hän,\nhymyillen omituisen, avuttoman pilkallisesti.\n\nIngibjörg tarvitsee vähän aikaa tointuakseen, minkä jälkeen hän vastaa:\n\n— En, neitsyt Ragnheidur, vaan kirkkaan ja hohtavan ja kaksi, jos niin\ntahdotte.\n\nJa samassa silmänräpäyksessä hän on kadonnut. Ragnheidur seisoo\nhievahtamatta paikallaan, kunnes hän tulee takaisin, tuoden kaksi\nkiiltävää riikintaalaria, jotka hän avaa näkyviin tummasta kankaasta.\nTodennäköisesti kaikki, mitä hänellä on rahavaroja. Mutta Ragnheidur\ntarvitsee ainoastaan yhden.\n\n— Pyysin sitä ylpeästi, virkkaa hän, mutta maksan sen takaisin nöyrästi.\n\nSenjälkeen hän rientää melkein juoksujalkaa pois. Käydessään vuoteeseen\nhän sitoo kolikon silkkinauhalla ranteeseensa. Hän vaipuu uneen, pitäen\nsitä kädessään kuten lapsi leluaan.\n\nSeuraavana aamuna Ragnheidur alkaa kinastella vartijattaren kanssa,\nheidän keskensä sukeutuu kiivas riita, joka hipoo käsikähmää.\n\n— Olen iloissani siitä, kehuu Ragnheidur, että enää on ainoastaan kolme\npäivää isäni kotiintuloon, sillä heti hänen tuloiltanaan huolehdin\nsiitä, että hän häätää sinut pois talosta.\n\nVartijatar nauraa ja vastaa hänen uhkaukseensa ylenkatseella.\n\n— Eiköhän pikemminkin hieno neitsyt itse saa häätöä tästä hyveellisestä\ntalosta kuin minä!\n\nRagnheidur menee tammiarkulleen, avaa sen ja laskee pöydälle kiiltävän\nhopeataalarin.\n\n— Jollen pidä sanaani, saat sinä tämän riikintaalarin omaksesi.\n\nVartijatar ei suvaitse vakaistakaan kolikkoon.\n\n— Mitä sitten mielitte valehdella niskoilleni, neitsyt? kysyy hän\nvälinpitämättömästi.\n\n— Jos hiiskun sinusta sanaakaan sinä iltana, niin saat kaksi\nriikintaalaria, vastaa Ragnheidur. Mutta olen havainnut, että joka\nkerta, kun isä palaa kotiin, kerrot sinä hänelle valheita minusta, ja\nnyt hän on niin pahasti suuttunut sinuun, että jos vielä kerran menet\nhänen eteensä, hän häätää sinut tiehesi.\n\nSitten Ragnheidur lähtee ulos. Mitä neitsyt Ragnheidur on puuhaillut\nsellaista, mitä hänen korkea-arvoisuutensa ei saa tietää? Tämähän on\nnäet silkkaa lahjomista. Mutta missä tarkoituksessa lahjomista? Ja niin\nhän unohtaa pöydällä viruvan riikintaalarin. Ei, hän _mieli_ tehdä\njotakin, mitä piispa ei saa tietää, ja sitten hän koettaa lahjoa häntä!\nOnpa tämä neitsyt Ragnheidur totisesti viisas; ikäänkuin lapsikin ei\nsitä oivaltaisi!\n\nLapsenpiiantalossa ei käy ketään muita kuin neitsyt Ragnheidur ja\nvartijatar. Silloin tällöin pistäytyy viimeksimainittu tänä päivänä\nsiellä, toisinaan ainoastaan silmäilläkseen valkeata, kiiltävää rahaa.\nKokonainen riikintaalari! Puolet hevosenhintaa! Hän vain tähystää\nsitä, ei kukaan voi väittää hänen siihen kajonneen — mutta ei kukaan\nole varas sen tähden, että katselee esineitä. Ei olisi niinkään\nhullua, jos se olisi omaa omaisuutta! Ei olisi niinkään hullua saada\nratsastaa hevosellaan tarvitsematta kerjätä jotakin kaakkia, vaikkapa\nolisi lähdössä vain Skeidiniin tapaamaan aviosyntyistä, kristillistä\nsisartaan! Tokkohan neitsyt Ragnheidur pitää lupauksensa? Niin,\nväitetäänhän näiden »hienojen» ihmisten ainoaksi hyväksi puoleksi sitä,\nettä he eivät riko lupaustaan. Se ei kenties olekaan lahjomisyritys,\nvaan ainoastaan veto, ja hän taas ei lyö vetoja, mutta neitsyt\nRagnheidur on aina täynnä erikoisuuksia, ja hänellä on yllinkyllin\nrahaa. Milloin voi niin helposti ansaita riikintaalarin? Hän voisi aina\nvetäytyä pois pelistä, jos näkisi, että siinä piilee petosta.\n\nIltapäivällä on raha kadonnut pöydältä, ja vartijatar joutuu kauhusta\nsuunniltaan. Nyt hän sen käsittää, neitsyt Ragnheidurista voi uskoa\nminkälaista pahaa vain. »Hienolla» piispantyttärellä on varmasti\nmielessä vain aikomus antaa hänet ilmi varkaudesta! Hänellä ei ole\nrauhallista silmänräpäystä, ennenkuin hän tapaa Ragnheidurin.\n\n— Te itse olette ottanut riikintaalarin pöydältä, eikä sitä ole tehnyt\nkukaan muu! lausuu hän hirvittävän syyttävästi.\n\n— Niin, sinähän et tahtonut sitä omaksesi.\n\nNiinpä niin, hän ei tahdo saada sitä omakseen. Mutta vähän myöhemmin\nhän kuitenkin tiedustaa, onko aivan varma, ettei hän tahdo ilmiantaa\nhäntä piispalle.\n\n— Siinä tapauksessa saat kaksi riikintaalaria, kuten olen luvannut.\n\n— Ja juuri samana iltana, jona hänen korkea-arvoisuutensa saapuu, hän\najaa minut pois talosta!\n\n— Samana iltana tai seuraavana päivänä, kun ensi kerran puhelet hänen\nkanssansa. Lyön kanssasi vetoa siitä, ettet malta olla panettelematta\nminua hänelle tai äidilleni, kuten tapasi on.\n\n— Minä en lyö ensinkään vetoa.\n\n— Menetät kylliksi, kun menetät palveluspaikkasi, ivaa Ragnheidur.\n\n— Niinpä niin, sittenpä saamme nähdä, kumpi häviää.\n\n— Niin, sen saamme nähdä.\n\nNiin kuluu ilta. Heidän käytyään levolle huutaa Ragnheidur vartijatarta\njokikinen kerta, kun toinen on vaipumaisillaan uneen. Hän pitää\nhuolen siitä, ettei nainen saa unen hiventäkään silmiinsä koko yönä.\nAamulla hän nousee jalkeille ennen palvelijatarta, istuutuu vuoteelle\nhänen luoksensa eikä anna hänelle tuokioksikaan rauhaa, ennenkuin hän\npukeutuu.\n\n— Tämä minun pitäisi kertoa matronalle, valittaa vartijatar.\n\n— Sen arvasinkin! pilkkaa Ragnheidur.\n\n— En sano aikovani _tehdä_ sitä, mutta Herra yksin tietää, mitä pahaa\nteillä on mielessänne.\n\n— Olen alkanut kyllästyä tähän meidän väliseemme riitaan. Aion opettaa\nsinut kolmessa päivässä ymmärtämään kidutukseni osittain, jotta sopumme\nvoisi parantua.\n\nTänä päivänä Ragnheidur ei kallista korvaansa äitinsä käskyille, vaan\nseuraa vartijatartaan kuin varjo. Kaksi kertaa vartijatar tahtoo\npäivän mittaan käydä pitkäkseen, mutta Ragnheidur häiritsee häntä heti\npaikalla. Heidän paneutuessaan illalla vuoteeseen sanoo vartijatar:\n\n— Voi tulla ihan hulluksi, kun toinen ihminen on sillä tavoin aina ihan\nkintereillä.\n\n— Niinkö, ihan tottako?\n\nSeuraavana yönä Ragnheidur sallii uhrinsa vain saada torkahduksen\nsilloin tällöin pari minuuttia kerrallaan, koetellakseen, kuinka sikeä\nnaisen uni tällä kertaa on. Mutta milloinkaan hänen ei onnistu päästä\nsängystään vartijattaren heräämättä. Ja samassa silmänräpäyksessä istuu\nRagnheidur kuin vaakkuva korppi hänen vuoteensa vieressä. Taaskin\nuneton yö. Aamulla viruu riikintaalari pöydällä.\n\nTänä päivänä on Margret Halldorintytär ankarampi. Hän käskee tytärtään\nistumaan hänen luonansa työn ääressä, mutta nyt on Ragnheidur äidilleen\navoimesti uhmaileva, avoimen tottelematon. Ei edes siitäkään ole\nhyötyä, että piispatar uhkaa häntä kovuudella, uhkaa häntä isän\nvihalla, Ragnheidur menettelee niinkuin hänelle sopii. Kun vartijatar\nvähän jälkeen puolenpäivän käy pitkäkseen, tulee Ragnheidur kutittamaan\nhäntä sukkapuikolla leuan alta.\n\n— Tämä parantaa meidän keskinäistä sopuamme! kiljaisee nainen. Te\nannatte minulle riikintaalarin saadaksenne nautinnon kiusata minua\nkolme päivää.\n\n— Jotakinhan sinun täytyy tehdä sen edestä, pilailee Ragnheidur.\n\nNainen nousee pystyyn, taalari kimaltelee pöydällä, ja huomenna piispa\npalaa. Hän on ponnistellut liian paljon voidakseen kestää vielä\nviimeisenkin yön, mutta sitten tämä taalari onkin totisesti hyvin\nkalliisti ostettu. Mutta millainen mielenlaatu nuorella, kristityllä\nihmisellä!\n\nIltamessun jälkeen menee Ragnheidur tänään kirkosta suoraan asuntoonsa.\nHän sytyttää kynttilän, avaa arkkunsa, sujauttaa toisen hameen\nyllensä, sitoo vyöllensä kaksi nuoraa, ottaa esille köyden, jonka hän\non piilottanut sänkynsä jalkopäähän, vaihtaa jalassaan olevat kengät\npehmeisiin rasvanahkakenkiin, ottaa somasti kokoonkäärittyjä alus- ja\nsisävaatteita arkusta, viskaa riikintaalarin sinne, naksauttaa sen\nlukkoon, asettaa kaikki vaatteet kannelle ja ylimmäiseksi sen leningin,\njoka oli ollut hänen yllänsä, panee kengät sängyn viereen, jättää\nkynttilän palamaan ja laskeutuu vuoteeseensa peite vedettynä leukaan\nsaakka, täysissä pukimissa, kenkineen kaikkineen.\n\nKuluu pitkä aika, tuntuu hänestä, pitkä aika, ennenkuin vartijatar\ntulee sisälle. Nähtyään kynttilän ja Ragnheidurin vaatteet tulija menee\nsuoraan hänen vuoteensa viereen. Muutamiin sekunteihin ei kuulu mitään\nmuuta kuin Ragnheidurin tasaista hengitystä.\n\n— Kas vain, niinkö kävi, supattaa nainen poistuessaan sängyn luota,\nväsyikö hän ennen minua, vaikka onkin nuorempi?\n\nHän mutisee edelleen jotakin itsekseen riisuutuessaan, ihmettelee sitä,\nettä taalari on taaskin kadonnut, päivittelee sitä, että Ragnheidur on\nnukkunut, jättäen kynttilän palamaan — olisihan koko piispankartano\nsaattanut roihuta poroksi. Ja sitten vihdoin haukoittelu vuoteessa,\nrukous ja uusi haukoitus.\n\nNyt tämä nainen nukkuu niin sikeästi kuin voi nukkua — kovin aikaisin\nnukkuukin, sillä Ragnheidurin täytyy vielä varrota toista tuntia\nollakseen varma siitä, että kaikki ovat paneutuneet levolle; hän ei\ntahdo panna mitään alttiiksi, vaikka yö onkin pimeä.\n\nVuoteesta ei kuulu minkäänlaista liikettä koko tänä aikana, vain yhä\nsyvempiä nukkumaääniä. Ragnheidur nousee istumaan sängynlaidalle,\nja ensi kerran nainen ei herää tästä liikkeestä, vaan nukkuu yhtä\nsikeästi edelleen. Köysi on vuoteen jalkopäässä, Ragnheidur aikoo\nsitoa hänet sillä, jos hän herää. Mutta nyt hän on päässyt lattian\npoikki ovelle. Ovea ei mitenkään saa auki äänettömästi, mutta eihän\nSteinunn Finnintytär herännyt, eikä Ragnheidur itse nyt heräisi\nvuorenvieremästäkään, jos hän antaisi unelle perään. Pitkällisen\nvarovasti saa hän oven hiljaa naristen avautumaan raolleen, puristautuu\nulos ja juoksee ulko-ovelle. Oliko se kuvittelua? Kuuliko hän\nvartijattaren liikahtavan sängyssään? Hän ei ole siitä varma, mutta\njoka tapauksessa johtuu siitä, ettei hän enää toisessa ovessa ole yhtä\nvarovainen, vaan kiiruhtaa ulkosalle.\n\nHän juoksee pohjoiseen päin, vallikäytävää kohti, hipoo maata vain\nvarpaittensa kärjillä; ruohikossa juokseminen kuuluu paremmin, hän on\nkokeillut sitä monta kertaa. Hän rientää ajotien portista pohjoiseen,\nmetsikköä kohti, ja vasta siellä hän seisahtuu kuuntelemaan; ei\nkuulu ääntäkään, eikä missään syty valoa Skalholtissa, mikäli hän\nerottaa. Hänen täytyy juosta vielä pitkä matka, ennenkuin joku hevonen\nosuu hänen tiellensä; hevoset pyrkivät kotiniityille tähän aikaan\njälkilaiduntamista varten, sillä nyt on äskenkasvanutta apilaa toista\nkertaa, kesää jatkuu, kotiniitty on vahtimaton, mikä hevosten on\ntänä yönä? Jospa hän istuisi Bleikalingin selässä! Jospa hän olisi\nuskaltanut varastaa jonkun Skalholtin tallissa seisovista oivallisista\neläimistä — suuren piispankartanon tallit eivät koskaan ole hevositta,\nkaikkien mahdollisuuksien varalta — mutta vallitieltä kuuluva\nkavionkapse olisi paljastanut hänet.\n\nVihdoin hän näkee hevosen häämöttävän, mutta se on vauhko, hän ei saa\nsitä kiinni, kenties sen tähden, että nyt on pimeä, hevoset ovat niin\narkoja pelkäämään kaikkea tavallisuudesta poikkeavaa, Jumala häntä\nauttakoon, jos ne kaikki ovat yhtä arkoja! Toinen hevonen — seisoo\nhievahtamatta kuin kallio. Hän irroittaa nuorat vyöltänsä, käyttää\ntoista suitsiksi, toista raipaksi ja keikahtaa ratsaille. Hän ei ole\nratsastanut ilman satulaa lapsuusaikansa jälkeen; hän on kevyt, hevosen\npitäisi kyetä kiidättämään häntä eteenpäin, mutta siltä puuttuu sekä\ntahtoa että halua. Kunpa hän vain istuisi Bleikalingin selässä! Kolme\nkertaa hän vaihtaa hevosta matkalla Tunge-joelle; se hidastaa häntä\nvähän, mutta jos häntä onnistaa, korvaa kunnon ratsu moninkertaisesti\nviivytyksen. Ei, hän ei ole matkallaan kohdannut ratsastushevosia,\nmutta nyt hän on joella, nyt hän on joella.\n\nHän on pannut merkille, että kun suuren kevätkuivuuden aikana mennään\nlautalla joen poikki, on siinä ainoastaan yksi kohta, jossa hevosen\ntarvitsee uida. Ja nyt on syksy, täällä ei ole lauttavahtia enää öisin.\nVaaraa voi tuskin olla, mutta muuten on vaara hänestä samantekevä,\nmieluummin hukkua kuin elää enää tällaista elämää. Eteenpäin, jokeen!\nMutta samalla hetkellä hän jäykistyy pelosta. Hevonen ei mieli lähteä\nveteen! Onko hänen kohdalleen osunut vettä aristeleva hevonen? Kenties\nkaikki tällä seudulla liikkuvat hevoset tietävät, että tämä on\nlauttapaikka eikä kahlaamo! Hän hypähtää maahan ja koettaa taluttaa\nhevosta veteen. Se hangoittelee vastaan, Jumala häntä auttakoon, se\nhangoittelee vastaan. Hän kääntää hevosta, kääntää useita kertoja,\nkunnes sen kaikki neljä jalkaa ovat vedessä, mutta niin pian kun hän\nyrittää taluttaa sitä suitsista, jää se seisomaan paikalleen! Hän\npyörittää sitä edelleen ympäri vedessä, mutta oivallettuaan vihdoin,\nkuinka vähän siitä on hyötyä, kääntyy hän takaisin. Sitten jälleen sen\nselkään! Samat käänteet ratsailla, pitkä, ikuisuudenpituinen aika.\nMutta tässä ei ole mitään tehtävissä — hänen täytyy lähteä takaisin.\n\nHän ratsastaa jälleen kotiin päin, kenties hän ratsastaa suoraan\ntakaa-ajajiensa syliin, kukapa muu sitä tietäisi kuin Herramme! Mutta\nhän kaihtaa Herramme ajatusta. _Hän_ ei varmastikaan tahdo auttaa häntä\nnyt! Saatuaan uuden hevosen näkyviinsä hän arvioi koko viivytyksen\nvievän häneltä kokonaisen tunnin.\n\nHän ei saa vaihdetuksi hevostaan parempaan, mutta joelle hän\nuudelleen saapuu. Mikä häntä nyt odottaa? Hevonen menee mielellään\nveteen! Onnistaako häntä tällä kertaa, onko hänellä onni mukanaan\nonnettomuudessa? Juuri tällä puolella käy syvemmäksi, näinköhän se käy\nkyljelleen alkaessaan uida, pitää vain pidellä kiinni harjasta. Hevonen\nuppoaa veteen — ja nyt eivät jalat enää yletä pohjaan! Nyt se ei voi\nkääntyä takaisin! Jumala, kaikkivaltias Jumala olkoon kiitetty!\n\nKoko hänen onnensa tässä elämässä on varastettua, muunlaista hän ei\ntunnekaan, ei nyt enää. Mutta tämä pitkä ratsastusmatka yön pimeydessä\njokien välissä luo kuitenkin varjonsa kaikkeen hänen aikaisemmin\ntuntemaansa iloon. Valkojoki edessäpäin, aina edessäpäin, koko matkan,\nkunnes se nyt juoksee hänen jalkojensa juuressa! Ohjatessaan hevosen\nveteen hän pusertaa kaikki kesänaikaiset tuskansa yhteen ainoaan\nhuojennuksenhuokaukseen. Hän tuskin enää tuntee Valkojokea. Joki\non melkein pelkkää kahlaamoa, hietasärkkiä ja kahlaamoa. Mutta nyt\nhän on paljon yli puolivälissä Hrunin. Nyt hän saa nähdä lapsensa\njälleen! Vaikkakin ainoastaan parin tunnin aikana. Hän voi elää siitä\nkoko talven! Mitä nyt seuraa, sitä hän ei ajattele. Mutta vanhasta\ntottumuksesta hän ratsastaa Valkojoen poikki verkkaisesti, kahlaamoa\npitkin hitaasti. Vaatteittensa säästämiseksi hän ei pyri välttämään\nräiskymistä, hänestä tuntuu hyvältä se, että hän vieläkin on likomärkä\nTunge-joen ylittämisen jälkeen — mutta mikään ei kuulu niin hyvin kuin\nveden läiske, jos sattuisi olemaan joku matkamies liikkeellä öiseen\naikaan. Vasta rantaan ehdittykään hän kohottaa »raippaansa».\n\nKuuluu loisketta! Kaikki pysähtyy, hevonen, kohotettu käsi,\nRagnheidurin sydämensykintä. Kuuluu loisketta vedestä hänen takaansa!\n\nRagnheidur ruoskii hevostaan, molemmille kupeille, lautasille ja\nlavoille, ja se juoksee, minkä kykenee, mutta oi, jospa hän vain\nistuisi Bleikalingin selässä! Tuokion kuluttua tartutaan suitsiin\nkiinni. Maahan hyppää mies, Skalholtin renkejä, alkaa sivallella häntä\nnuoralla, mutta nuoranpätkä ei pure; mies jännittää teräksenlujat\nlihakset hänen vyötäisilleen ja vetää hänet maahan kevyesti kuin\nhöyhenen. Mutta tasaisella maalla sukeutuu yhdenvertaisempi kamppailu.\nRagnheidur raapii ahdistajaansa, puree häntä, työntää sormensa hänen\nsilmiinsä, takoo nyrkeillään hänen kasvojaan, kämppää jalallaan, lyö\nnyrkillään häntä vatsaan, kellahtaa hänen kanssansa kumoon maaperälle —\nuskomattoman paljon on voimaa niin pienessä ruumiissa.\n\nHänen silmänsä hehkuvat kuin kekäleet pimeässä, niinkuin hullun\nhurjistuneet, mielettömän avoimet silmät. Minkätähden hän ei ottanut\nmukaansa veistä, eikö täällä ole kiveä, johon hän voisi koettaa\nkatkaista miehen selkärangan? Jos hän pääsee irti, onhan maassa pikku\nkiviä; vain yksi kivi, joka osuu kunnolleen, se riittää. Mies on\nhänen yläpuolellaan ja saa nostetuksi hänet pystyyn, mutta ei ota\nhuomioon hänen notkeuttaan; hän sujuttautuu miehen jalkojen väliin,\nja seuraavalla hetkellä vankka miekkonen keikahtaa ilmaan ja romahtaa\nsuinpäin maahan. Ragnheidurin olisi pitänyt taittaa selkänsä tai\nsaada revehtymä sellaisesta ponnistuksesta, mutta ei, hän juoksee;\nirtautuneena, vapaana hän juoksee tiehensä miehen luota.\n\nMutta sensijaan, että olisi siepannut kiven, hän nyt kiitääkin\nsatuloidun hevosen luokse. Mutta mies tavoittaa hänet, ennenkuin\nhän ehtii sinne saakka. Uusi kamppailu, Ragnheidur lennähtää\npitkäkseen somerikolle, mies samaten, edellisen toinen käsi puristaa\nnyrkinkokoista kiveä, toinen näkee sen ja kouraisee otteen hänen\nranteestaan, pusertaen sitä, kunnes hänen sormensa oikenevat. Mies\nlaskeutuu polvilleen hänen päänsä taakse ja pitää hänen molempia\nranteitaan kuin rautapihdeissä maata vasten painettuina, hän sylkee\npitelijäänsä kasvoihin ja heittää äkkiä takaperin kuperkeikkaa,\ntähdäten jalkapohjistaan osuvan iskun suoraan hänen kasvoihinsa. Mutta\nmies ei hellitä otettaan, vaan laskeutuu uudelleen hänen päällensä\nkoko ruumiinsa painolla hengästyttääkseen hänet, lamauttaakseen hänen\nvoimansa. Ja vähän ajan kuluttua hän alkaa ähkyä, ähkyä ikäänkuin\ntuskissaan, ähkyä ilmaa haukkoen. Sitten hän kohottaa päätänsä. Joelta\nkantautuu loisketta. Tuokiota myöhemmin seisoo toinen kotitalon mies\nheidän vierellään.\n\nHe panevat toisen satulan sen hevosen selkään, jolla hän ratsasti, ja\nsitovat hänet kiinni ratsuun. Mutta siitä ei ole mitään hyötyä, siteet\nhöllenevät, kun hän kallistelee sivuille, ja hän heilahtaa hevosen\nmahan alle. Joen poikki mentäessä he ratsastavat kahdenpuolen häntä,\nniin likellä, että voivat pitää kiinni hänen käsivarsistaan. Se voi\nkäydä päinsä joen poikki ratsastettaessa, mutta ei paljon kauemmin, he\neivät pidä kiinni kylliksi hyvin hänestä sillä tavoin, niin pian kun\nhän on saanut vähän levähdysaikaa. Lopulta he eivät keksi muuta keinoa\nkuin riisua satula hevosen selästä ja panna hänet selälleen eläimen\nselkään, pää lautasille sijoitetun satulatyynyn varaan, kun taas hänen\njalkansa sidotaan yhteen pitkillä harjajouhilla. He tietävät, että\nse on kiduttava asento, mutta mitä he voivat tehdä? Kun Ragnheidur\nkeväällä tuli kotiin, antoi piispa näille kahdelle miehelle määräyksen\nvalvoa vuorotellen joka yö ensimmäisten viikkojen aikana; sitten se\nei näyttänyt tarpeelliselta, Ragnheidur tuli rauhallisemmaksi, mutta\nheidän on hänen korkea-arvoisuutensa suosion menettämisen uhalla\ntäytynyt luvata olla valmiina milloin tahansa, milloin vain vartijatar\nheitä varottaisi.\n\nMiehet itse kävelevät sen hevosen rinnalla, jonka selässä hän viruu,\nkoko matkan Tunge-joelle saakka, ja se on hidasta etenemistä. Hän\non rauhallinen, aivan rauhallinen sillä aikaa, kun hänet viedään\nlautalla joen poikki. Miehet vaihtavat joitakuita sanoja lautturi\nHallurin kanssa, pyytävät häntä kertomaan tästä tapauksesta emännälleen\n_ennenkuin_ hiiskuu siitä _kenellekään_ muulle; siten on hänen\nkorkea-arvoisuudestaan parasta. (Helga Magnuksentytär osaa kyllä saada\nHallurin pitämään suunsa kiinni.)\n\nTunge-joen länsirannalla Ragnheidur pannaan uudelleen istumaan\nsatuloidun hevosen selkään. Hän on niin lopen uupunut, ettei kykene\nliikauttamaan jäsentäkään, hän jaksaa ainoastaan tiukentaa suitsia, jos\nratsu pyrkii luopumaan kävelystä. Päivä on jo aikoja sitten koittanut\nheidän saapuessaan Skalholtiin.\n\nHänet riisutaan, ja hänet pannaan vuoteeseen, mutta hänen ulkonäkönsä\nja käyttäytymisensä ovat sellaiset, ettei kukaan uskalla puhutella\nhäntä useammin kuin kerran, ei hänen äitinsä, ei vartijatar eikä kukaan\nmuu. Kolmen tunnin kuluttua hän vaipuu uneen ja nukkuu ihan iltaan\nasti. Eikä yöllä kukaan huomaa, että hän viruu valveilla.\n\n\n\n\nXVII\n\n\nEnsimmäinen muutos, joka nyt tuli Ragnheidurin oloihin, oli se, että\nhänet siirrettiin asumaan isoon arkitupaan, erikoiseen kamariin, jossa\nhän nukkui yksin, pitkän hallimaisen huoneen päässä, jonka lävitse\nhänen täytyi kulkea päästäkseen ulkosalle. Avara arkitupa, jossa\nkiinteät vuoteet muodostivat yhtenäisen rivin molemmin puolin, oli\naina täynnä ihmisiä, jotka päivisin istuivat sänkyjen laidalla, tehden\nkäsitöitä, ja öisin lepäsivät vuoteissaan unessa.\n\nEnsimmäinen muutos, ja toistaiseksi ainoa. Seurustellessaan tyttärensä\nkanssa mestari Brynjolfur käyttäytyi ikäänkuin tätä tapausta ei\nylimalkaan olisikaan sattunut, ja hänen äitinsä ja koko kartanon\nväki noudatti piispan esimerkkiä tiukasti. Ragnheiduria pidettiin\nsäännöllisessä työssä ja säännöllisesti lukemassa, mutta ei yhtä\nankarasti kuin ennen, ja hänen isänsä henkilökohtainen sävy häntä\nkohtaan oli pikemminkin lempeämpi kuin tähän saakka. Turhaan hän koetti\nsaada selville isänsä merkillisen suhtautumisen syytä. Se oli ja pysyi\nsalassa häneltä.\n\nBrynjolfur Sveininpojassa oli nyt äkkiä purkautunut esiin uusi\nymmärtämys hänen sieluntilaansa kohtaan. Se oli älykkään miehen\ntoimenpide, joka perustui siihen, että hän oli lujasti päättänyt\ntoteuttaa tahtonsa tässä kuten muissakin asioissa. Ilmeisesti\nRagnheiduria Hruniin kiinnittävät siteet olivat vielä vankemmat kuin\npiispa oli luullut. Niitä siteitä ei käynyt repiminen rikki pakolla,\nRagnheidurin itsensä täytyi olla mukana niitä hellittämässä.\n\nMutta kuukauden kuluttua tyttären pakoyrityksestä oli mestari\nBrynjolfur tehnyt päätöksen, jota hän arveli ainoaksi oikeaksi ja joka\nvarmaan oli ainoa oikea, jos ylimalkaan mikään ratkaisu voisi tässä\nasiassa johtaa hänelle voitokkaaseen tulokseen.\n\nRagnheidur teki työtä ja lueskeli, mutta hänen ajatuksensa eivät\nolleet työssä eivätkä lukemisessa. Hänen ajatuksensa olivat Hrunissa.\nKaiket päivät, kaiket yöt. Niin kauan kuin hän mietti ainoastaan\ntätä yhtä seikkaa, niin kauan kuin hänen aatoksiaan ei mikään muu\naskarruttanut, ei muutosta voinut varrotakaan. Jos mieli saada aikaan\nmuutos, ennenkuin se olisi myöhäistä, täytyisi hänen sieluunsa työntää\njoku kysymys, joka antaisi hänelle jotakin uutta pohdittavaa. Ja\ntämä uusi oli mies, mies, joka asetettaisiin Dadin sijalle. Vaikkapa\nhän hyljeksisi sitä miestä, halveksisi häntä, tietämättä, kuinka\nmatalalle hänet mielessään asettaisi, olisi se mies kuitenkin hänen\najatuksissaan, hänen ajatuksillaan pitäisi mahdollisimman pian\nolla muutakin aprikoitavaa kuin yksinomaan kirkonpettäjä ja heidän\nsaastainen hedelmänsä. Oli aika jo nyt valmistella tätä asiaa, jos\nmieli saada se järjestykseen ennen kevättä.\n\nSenvuoksi kutsutti mestari Brynjolfur eräänä päivänä lokakuun\nkeskivälissä tyttärensä luokseen.\n\nPiispan tapaista ei ole aloittaa puheinaan pitkähköllä johdannolla,\nmutta tällä kertaa hän on varovaisempi ja valitsee alkusanansa\nhuolellisemmin kuin hänen tapansa on.\n\n— Tiedät, millaiset ehtosi nyt ovat, Ragnheidur rakas; äitisi ja minä\nolemme ottaneet sinut täydelliseksi perijättäreksemme ja suosioomme\nsillä ehdolla, että osoitat meille kuuliaisuutta ja noudatat meidän\nneuvojamme kaikessa, mikä on sinulle ja tulevaisuudellesi sopivaa ja\notollista.\n\n— Teidän _tahtoanne_, isä, mutta en teidän neuvojanne._Teidän_\ntahtoanne, mutta en äitini, sillä hänellä ei sitä ole.\n\nNäistä uhittelevista sanoista huolimatta piispa hillitsee itsensä, on\nolevinaan ikäänkuin niitä ei olisikaan lausuttu ja jatkaa:\n\n— En ole vielä maininnut sinulle, mitä olen koettanut tehdä maineesi\nkohentamiseksi. Olen kirjoittanut kuninkaalle, ja korkeassa asemassa\nolevien, kunniallisten miesten avulla, joiden puoleen olen kääntynyt,\nuseampien kuin aluksi luulin tarpeelliseksi, erittäinkin oppineiden,\ntoivon sinun restitutiosi saapuvan käsiini, jollei vielä ensi\nkevääksi, niin seuraavaksi. Mutta vaikka onnistuisinkin, mitä Jumala\nedistäköön ja suosikoon, saapuu kuitenkin ainoastaan aniharvoja\nsäätyläishenkilöitä Skalholtiin naima-asioissa kaiken nyt tapahtuneen\njälkeen.\n\nPiispa vaikenee, eikä Ragnheidur virka mitään. Edellinen pitkittää:\n\n— Olin valinnut sinulle puolison tämän maan jaloimmasta suvusta. Vaikka\nse aie nyt onkin rauennut, on kaikkihyvä Jumala kuitenkin luonut iloa\nmurheisten vanhempiesi rintaan, Ragnheidur, niin että sinä nyt saat\ntilaisuuden hyvittää kaiken sen, mitä olet meitä vastaan rikkonut, niin\nettä tästä alkaen voimme tunnustaa sinut kuuliaiseksi ja kelvolliseksi\ntyttäreksemme ilman minkäänlaista karsautta, moitetta tai hyljeksimistä\nentisten hairahdustesi vuoksi.\n\nTaaskin äänettömyys molemmin puolin.\n\n— Tämä mies, lausuu piispa vihdoin, joka rehellisesti pyytää sinua\naviokseen, on nuori, maamme ylimmässä virka-asemassa oleva mies, herra\nGisli Thorlakinpoika, piispa.\n\n— Se rahjus! vastaa Ragnheidur.\n\nMestari Brynjolfur hypähtää tuoliltaan, syöksyy sen penkin luokse,\njolla tytär istuu, ja sivaltaa hänelle kaikuvan korvapuustin. Hän\njää istumaan hievahtamatta, kasvoillaan sama avoin uhmanilme kuin\naikaisemminkin, ilme, joka ärsyttää isää antamaan hänelle lisää\nkorvapuusteja, mutta kun hänen esiintymisensä pidättää tulisen miehen\nkättä, on syynä se, että tyttären kasvot tällä hetkellä äkkiä selvästi\nmuistuttavat toisen naisen kuvaa, piispan suuresti rakastetun äidin,\nkuva sellaisena kuin mestari muistaa äitinsä suuttumuksen vallassa.\n\nMutta tämä hävyttömyys, tämä ylenkatseellinen nimitys isän\nvirkaveljestä, tämä kaikkeen sopivaisuuteen kohdistuva epäkristillinen\nhalveksuminen, tämä uppiniskaisuus vanhempia kohtaan, joiden\nhuolenpidon, anteeksiannon ja kiintymyksen hän palkitsee tällä\ntavoin — se ylittää suuresti jumalattomimmankin mielenlaadun, jonka\nmestari Brynjolfur olisi uneksinutkaan tyttärellään olevan. Piispa on\nkauhistunut. Eikä se voi olla yksinomaan Ragnheidurin syy, hän, isä, on\nhellinyt liiallisella rakkaudella ainoata tytärtään tämän kasvuaikana;\nhänen omasta syystänsä Jumala häntä rankaisee, omaa syntiään hän nyt\nsaa sovittaa Jumalalle.\n\nHän keskeyttää kävelynsä. Ja hän lausuu, hiljaa, lujasti ja hillitysti,\nkuten aina, milloin hän haluaa antaa käskyn sietämättä vastustusta:\n\n— Tämän jälkeen ei sinulle anneta minkäänlaista päätösvaltaa. Teet\nyksinomaan niinkuin minä tahdon. Ja nyt menet kaikkein ensiksi\nsuoraapäätä tuomiokirkkoon ja notkistat polvesi Jumalan alttarin\nääressä, nöyrästi katuen tämänpäiväistä jumalatonta käyttäytymistäsi.\n\nRagnheidur nousee pystyyn.\n\n— Tästä eteenpäin teen yksinomaan niinkuin itse tahdon, isä. Joka\nsunnuntai tämän jälkeen käsket sinä satuloida Bleikalingin ja annat\nminulle luvan käydä katsomassa lastani, kuten jokainen kristillinen\näiti —\n\nMestari Brynjolfur puristaa hänen molemmat ranteensa rautaiseen\notteeseen.\n\n— Niin kauan kuin olet naimattomana Skalholtissa, ei se rikollinen\nhedelmä tule silmiesi eteen, sen vannon Jumalan nimessä. Mitä sitten\ntapahtuu, se riippuu sinun aviomiehestäsi.\n\nJa sen sanottuaan sysää hän tyttärensä luotaan.\n\nSilloin Ragnheidur astuu hänen eteensä ja tarttuu, ei hänen\nkäsiinsä, vaan hänen kumpaankin hihansuuhunsa hänen seisoessaan kuin\nhalvautuneena toisen epätoivoisista sanoista.\n\n— Tiedän menettäneeni teidän suosionne, isä. Mutta teidän suosionne\ntuntuu minusta nyt ilkeämmältä kuin mikään rangaistus, mitä osaan\nkuvitella. Aviomieheni on Dadi Halldorinpoika, minä olen hänen vaimonsa\nJumalan ja sydämeni lain mukaan, ja jokaisen muun miehen kanssa, jonka\nkanssa kävisin vuoteeseen, tekisin huorin.\n\nHän hellittää isänsä hihat ja marssii ulos, ja kun ovi tärähtää\npuitteisiinsa, vavahtaa koko talo.\n\nSaadakseen olla yksin Ragnheidur ei mene tuomiokirkkoon, vaan\nheinälatoon. Ja vasta nyt, nyt vihdoin hän ymmärtää itseään ikäänkuin\nsalaman valossa. Hän käsittää, että Helga Magnuksentytär on voinut\nohjailla häntä kuin lammasta, koska Helgalle, hänelle yksin heistä\nkaikista, oli suotu sydämen ymmärrys, sydämen viisaus, ja koska Helga\njakoi hänelle tätä lahjaansa. Hän ymmärtää, että hän on sallinut\nHelgan pitkällisen vaikutuksen Braidratungassa johtaa hänet ottamaan\nniskoilleen sellaisen taakan, jota kantamaan hän ei ole kylliksi nöyrä:\nsovinnon isänsä kanssa. Kestävä, äänetön kidutus Skalholtissa on\nvihdoin tehnyt tehtävänsä: hän on vapaa, vapaa, koska hän nyt on saanut\ntakaisin voimansa. Hänellä ei ole minkäänlaista epävarmuutta siitä,\nmitä nyt seuraa. Lapsen pitkällinen, kiihkeä ikävöinti on estänyt\nhäntä toteuttamasta alkuperäistä aiettaan; tämän jälkeen hän ei voi\ntaivuttaa isänsä tahtoa hitaasti ja sitkeästi, kuten hän oli kuvitellut\ntekevänsä. Mutta näin on parempi, helpompaa hänelle, enemmän hänen\nluontonsa mukaista: hän nujertaa isänsä tahdon, hän murskaa sen tomuksi.\n\nBrynjolfur Sveininpoika kävelee lyhyin askelin ja empivästi\nedestakaisin tuvassaan. Tämä on hänen oma lapsensa. Tämä tyttö, joka\nesiintyy häntä kohtaan väkivaltaisesti, väkivaltaisemmin kuin hän on\nsietänyt kenenkään ihmisen esiintyvän tätä ennen, väkivaltaisemmin\nkuin yksikään tomun lapsi on rohjennut häntä kohtaan käyttäytyä — tämä\ntyttö on hänen oma lapsensa. Hän on saastuttanut tämän talon. Hän on\npolkenut Jumalan pyhimmät käskyt jalkoihinsa, pyhimmät velvollisuutensa\nkristillistä kirkkoa kohtaan, pyhimmät velvollisuutensa vanhempiaan\nkohtaan, eikä hän, isä, voi vetää häntä minkään tuomarin eteen — ei\nkenenkään muun kuin itsensä. Mutta tytön tuomari hänestä tulee —\noikeudenmukainen, mihin hän rukoilee Jumalaa suomaan hänelle armonsa —\noikeudenmukainen, ankara ja taipumaton. Hän nujertaa tytön tahdon, hän\nmurskaa sen tomuksi.\n\nMutta lihastensa vielä väristessä mielenliikutuksesta hän lupaa\nitselleen, ettei hän tällä kertaa ryhdy mihinkään toimenpiteisiin\nRagnheidurin suhteen, ei edes kurita tätä, ennenkuin hänen mielensä on\ntäydelleen rauhoittunut. Hän punnitsee asiaa tänä yönä, mahdollisesti\nhän tarvitsee siihen huomispäivänkin. Mutta kauan ei sellaista päätöstä\nvoi siirtää toistaiseksi. Tälleen ei kaikki voi jäädä.\n\nEnnenkuin piispa oli tehnyt päätöksensä, sattui kuitenkin Skalholtissa\ntapaus, joka antoi hänelle muuta ajattelemista.\n\n\n\n\nXVIII\n\n\nMaailma on ylösalaisin, luontoa on mahdoton käsittää. Tunturit kohoavat\ntummansinisinä vaaleansinisten pilvien alapuolella, vielä lumettomina,\nkeskellä lokakuuta! Ruoho kasvaa edelleen! Nyt voisi tehdä heinää\nkolmannen kerran, jolleivät kaikki ladot ja säilytyspaikat jo olisi\naikoja sitten täyttyneet. Aurinko paahtaa päivällä, lämpöisessä\nulkoilmassa liikutaan ilman päällysvaatteita, ja joskin Skalholtin ojat\naamuisin täyttyvät pesuvedestä ja liasta, on kaikki seuraavana päivänä\nkuivaa ja siistiä; ja sellaista on nyt kestänyt kuudetta kuukautta,\npaitsi ankaria rankkasateita kesäkuun alussa, jotka aiheuttivat\nmaanvieremiä niemillä ja totta kyllä tuhosivat joitakuita taloja, mutta\nmitä olisi muuten tullut ruohonkasvusta, joskin toisinaan on saatu\nhiukan kastetta öisin!\n\nMutta kuumuus kostaa itsensä, väitetään, niin sanoo hänen\nkorkea-arvoisuutensakin, sillä nyt on ilmennyt ruttoa täällä\nSkalholtissa, samanlaista kuin vieraissa kaupungeissa, ja hänen\nkorkea-arvoisuutensa pitäisi varmasti tuntea se, sillä oltuaan aikanaan\nensimmäisen talvensa akatemiassa, pakeni hän kotiin Islantiin, kauas\nsuuresta rutosta, joka silloin raivosi kuninkaan kaupungissa, ja\nsaapuipa hänen mukanaan tämän kaupungin nuoria kauppiaanpoikia,\nvanhempiensa ilonaiheita, jotka oli lähetetty tänne terveelliseen\nilmaan. Mutta nyt on ilma ruton saastuttama täälläkin, nyt on\nkulkutauti saapunut Skalholtiin.\n\nIsän ja tyttären viimeisen kohtauksen jälkeisenä päivänä on kolme\nkoulun oppilasta joutunut vuoteenomaksi, ja illalla sairastuu\nRagnheidur Brynjolfintytär. Toivotaan Jumalan suovan, että tauti on\nlievää; onhan sillä paljon otettavaa tällaisessa paikassa, jossa tänä\ntalvena on talonväkeä lähemmä sataviisikymmentä sielua.\n\nTauti on ankara, ja kohtaa melkein kaikkia kartanon asukkaita, ei\nkaikkia samalla kertaa, vaan vähitellen, piispaa itseään ensimmäisten\njoukossa; vuorotellen ihmiset pitkin talvea joutuvat sänkyyn ja\nnousevat jalkeille — aina kevääseen asti. Mutta vaaralliseksi se ei\nnäytä sukeutuvan; maataan vuoteessa pari, enintään kolme viikkoa, usein\nkuumeisina ja hourivina, kärsien hirveätä pakotusta, jota on mahdoton\nkuvailla ja jonka sijaitsemispaikkaa ei oikein tiedetä, sillä se tuntuu\nkoko ruumiissa.\n\nNiinä kolmena viikkona, jotka Ragnheidur on sairas, on hänellä niin\nrajut tuskat, että milloin hän yleensä kykenee ajattelemaan selvästi,\nhän on välinpitämätön kaikesta ja kaikista; hän tahtoisi mieluimmin\nkuolla mahdollisimman nopeasti, jolleivät nämä kivut lievene. Mutta\ntuskat asettuvat, hän alkaa tervehtyä, tulla terveeksi kuten muutkin —\nkunnes eräänä iltana hänen äitinsä, joka itse on hänen luonansa tällä\nhetkellä ja joka tuokion ajan istuu kädet helmassa, tuijottaen eteensä,\nsaa sylinsä täyteen Ragnheidurin suusta purskahtanutta verisuihkua.\n\nTämä tapaus vaikuttaa Margret Halldorintyttäreen kuten tuomio, kuten\ntuomion isku. Hän on kerran ennen eläissään, jolloin hän ei ollut\njuuri vanhempi kuin Ragnheidur, nähnyt kuoleman etukäteen ilmaisevan\ntulonsa tällä tavoin. Aivan samoin sairastui hänen isänsä äkkiä,\njuuri yleiskäräjiltä palattuaan. Hän virui kauan vuoteessa, lakkasi\nnauttimasta ravintoa, mutta sitten tapahtui vähäinen käänne parempaan\npäin, niin että hän ponnistautui käräjille seuraavana kesänä. Ja\ntäällä, etäällä perheensä keskuudesta hän sairastui uudelleen ja joutui\nvuoteenomaksi, koko käräjäväki saattoi kuolemansairasta laamannia\nSkalholtiin, jonne hänet siirrettiin paareilla; herra Arni Oddinpoika\nei sillä matkalla hellittänyt virkaveljensä kättä ja kahlasi hevosen\nrinnalla Bro-joen poikki, vajoten olkapäitään myöten veteen. Sitten\nhänen isänsä kuoli täällä Skalholtissa.\n\nEnnen pitkää Brynjolfur Sveininpojalle selviää, ettei hänen tyttärensä\nsairaus enää johdu kulkutaudista, vaan on samaa sairautta, johon\npotilaan äidinisä kuoli, keuhkojen sairautta, siihen aikaan tässä\nmaassa tuntematonta. Ragnheidur menettää vähitellen ruokahalunsa\ntyyten, laihtuu ja kuihtuu, hänen ysköksensä täyttävät lyhyessä ajassa\nyöastian puolilleen, hänen kyntensä kupertuvat, ja hänen silmänsä\nkäyvät isoiksi ja niiden katse pehmeäksi. Eniten heitä kaikkia\nkauhistuttaa taudin rajuus. Se ei ole vitkallista sairautta, vaan iskee\nväkevästi ja muuttaa lyhyessä ajassa Suuren Mestarin kauniin, ylvään\nteoksen surkeaksi raunioksi. Ja kaiketi sentähden hänen kärsimyksensä\novat niin kovat, hän on melkein liian raukea pystyäkseen ajattelemaan\nja puhumaan, hän käy jo aikaisin niin voimattomaksi, että häntä täytyy\nauttaa kääntymään sängyssä, ja se täytyy tehdä usein, sillä hän ei voi\nvirua samalla kyljellä enempää kuin lyhyen ajan yhteen menoon.\n\nMarraskuun lopussa saapuu sira Arni Halldorinpoika Skalholtiin.\nHänellä on asiaa sekä tilanhoitajalle että piispalle — hänen pitää\nantaa tietoja taloista, Dadin hairahdussakoista. Piispa on myynyt ne\nkaikki tilanhoitajalle — hän ei tahdo niiden talojen jäävän hänen\nomaisuudekseen tai joutuvan hänen perillisilleen. Sira Arni on\naikaisemmin antanut erikoiskuittaukset tuomiokirkon papinpalkastaan,\nmutta nyt piispa haluaa loppukuittausta koko ajalta. Sira Arni\nkirjoittaa kuittauksen, ja vaikka hän onkin jo merkinnyt sen alle\npäivämäärän, ei yhä vieläkään ole myöhäistä taaskin kerran ilmaista\nuskollisuutensa tätä miestä — ja tätä paikkaa kohtaan.\n\n_Siltä vähäiseltä ajalta, jonka minä allekirjoittanut olin täällä\nSkalholtissa, olen saanut täydellisen ja vähentämättömän, tuomiokirkon\npapille kuuluvan palkan, paljon suuremmassa määrin kunnianarvoisen\nisäntäväkeni kärsivällisyyden kuin oman ansioni nojalla. Kunpa Jumala\nolisi suonut sitä kestävän kauemmin! Skalholtissa marraskuun 26 päivänä\n1662. Mutta maksakoon Jumala heille ja heidän omaisilleen silti\ntäydellä mitalla heidän minulle tekemistään hyvistä töistä._\n\nVastahakoisesti hän eroaa tästä paikasta, ja tämä on hänen\njäähyväisensä Skalholtille.\n\nMargret Halldorintytär tulee tupaan ja neuvottelematta miehensä kanssa\ntiedustaa sira Arnilta suoraan, eikö hän tahdo käydä katsomassa\nRagnheiduria ennen lähtöään — mainitsin hänelle, että sinä olet täällä.\n\nVieras seuraa piispatarta sairaan luokse, mutta emäntä jättää heidät\nkahden kesken.\n\nRagnheidur tiedustaa pienokaisen vointia, mutta ei syvenny\nyksityiskohtiin.\n\n— Nyt en voi olla hänelle millään tavoin avuksi, valittaa hän. Hän ei\ntuntisi minua, vaikka näkisi minut — Jumala olkoon kiitetty!\n\nPitkän äänettömyyden jälkeen hän virkkaa sitten:\n\n— Mutta minä muistan hänet.\n\nEi mitään muuta. Ja se on ainoa kerta, jolloin hän puhuu lapsestaan.\n\nViikkoa ennen joulua kuolee eräs koulun oppilaista, ja se on ainoa\nruton vaatima ihmishenki. Koko tämän ajan Ragnheidur viruu ankarissa\ntuskissa, ja niinä tuokioina, joina hän kykenee torjumaan kivut,\nhorroksissa. Mutta uudenvuoden jälkeen tapahtuu hänen tilassaan muutos,\nei suuri, mutta kuitenkin muutos. Hän alkaa jälleen tuntea kiinnostusta\nelämään, ja tämä kiinnostus pukeutuu peräti omituiseen, hänelle kovin\nvieraaseen muotoon. Hän alkaa koota rahaa. Kaikki hänen ajatuksensa\npyörivät rahassa. Sekä päivällä että yöllä, joka kerta, avatessaan\nsuunsa, hän puhuu rahasta.\n\nSe alkaa siten, että hänen äitinsä, joka istuu hänen luonansa joka\npäivä varhaisesta aamusta iltaan myöhään, täytyy mennä noutamaan\nne rahat, joita hän on pitänyt tallella Ragnheiduria varten, noin\nkuusikymmentä rosenobelia. Nämä rahat Ragnheidur vähäisine voimilleen\nlaskee isoon arkkuun, joka on hänen omansa ja jota hän pitää matalalla,\npäänsä viereen sijoitetulla pöydällä. On eriskummaisen kaameata nähdä\nkultaisten kolikkojen soluvan hänen laihtuneiden, luurankomaisten\nhyppystensä lomitse. Senjälkeen hän lausuu sen toivomuksen äidilleen,\nettä tämä ostaisi häneltä Gedevigenin, sen talon, joka joutuu hänen\nomaisuudekseen nykyisen omistajan kuollessa, ja nyt heti maksaisi\nhänelle sen arvon rahassa. Hänen äitinsä ostaa talon, Ragnheidur vaatii\nsiitä mahdollisimman kalliin hinnan ja saa siitä yhdeksänkymmentä kuusi\nriikintaalaria, suoritettuina rosenobeleissa, ja rosenobelit menevät\narkkuun.\n\nSitten hän vaatii äitiään myymään hänen kaikki vaatteensa,\ntalouskalunsa, hopeaesineensä, korunsa, kaikki, mitä hänellä on talon\nsisällä, ja isäänsä myymään hänen kaikki lampaansa, Bleikalingin,\nhänelle kuuluvan pienen kartanon irtaimiston ja kaiken muun talon\nulkopuolella olevan irtaimen — mitään siitä ei myydä, mutta rahat\nsuoritetaan hänelle; kaikki tehdään nyt hänen mielikseen. Lopulta tämä\nhänen intohimonsa johtaa vaikeuksiin, sillä nyt hän arvelee, että\nhänen täytyy saada lupa myydä joitakuita niistä taloista, jotka hän\nperii äidiltään. Hänelle huomautetaan, että nyt hän on saanut melkein\nkaikki ne rahat, jotka hänen vanhemmillaan on käteistä — maassa on aina\nkäyvän rahan puute, piispan täytyy toisinaan ostaa rahaa vaimoltaan.\nMutta silloin Ragnheidur tahtoo saada itse talot lainvoimaisten ja\ntodistajien vahvistamien kauppakirjojen perusteella. Ei missään\nnäistä vaatimuksista ilmene ajatuksen sekavuutta, päinvastoin, hän on\nuskomattoman järkevä ja tarkka kaikissa laskelmissaan.\n\nMutta niin pian kuin hänen äitinsä tuo esiin vähäisimpiäkään\nvaikeuksia, jotka voisivat estää tällaisten päätösten tekemisen\nhänen veljensä poissaollessa, kiihtyy hän niin, että hänen äitinsä\nhuomaa välttämättömäksi luvata punnita sitä kaikkea, »kun hän tulee\npirteämmäksi» tai — ja niin käy useammin — mielenliikutus aiheuttaa\nhänelle sellaiset tuskat, että hän unohtaa kaiken muun. Joskin hän\nnykyisin nimittäin ajattelee ainoastaan rahaa, tekee hän sen kuitenkin\nvain niinä hetkinä, joina hän kykenee siihen tuskiltaan, ja ne ovat\nhyvin pieni osa siitä ajasta, jonka hän makaa sairaana. Koko talvi\non hänelle, kuten niukkasanaiset aikakirjat kertovat — »pitkällinen\nkärsimysvuode».\n\nKaikista näistä rahoista hän käyttää ainoastaan — ja siitä ei hänen\näidillään ole aavistustakaan — yhden rosenobelin, jonka hän suorittaa\nIngibjörg Magnuksentyttärelle, kiittäen lainaamastaan riikintaalarista.\nItse riikintaalarin hän pyytää Ingibjörgiä viemään »vartijattarelle»,\nsamalla ilmoittaen, että jos tämä pitää henkeään lainkaan arvossa, ei\nhänen pidä tulla Ragnheidurin näkyviin. Sisua potilaalla vielä on.\n\nTäsmälleen helmikuun puolivälissä, viidennentoista päivän aamuna,\ntulee Helga Magnuksentytär häntä katsomaan. Monet kiertävät Skalholtia\nkulkutaudin tähden, ja Braidratungan tunnontarkka emäntä on tuntenut\nvastuunsa eikä ole tullut aikaisemmin. Rutto ei tosin ole yleensä\ntappava, mutta hän on neljän isättömän lapsen äiti. Mutta eilen illalla\non hän kuitenkin jättänyt kaikki huolensa Jumalan haltuun ja antanut\nsydämelleen määräämisvallan. Hän ei tiedä, miten tämä päivä kuluu\nRagnheidurilta — yksivuotiaan pikku Thordurin syntymäpäivä.\n\nKun Helga Magnuksentyttärelle on selvinnyt, että Ragnheidur kuolee\nmuutamien viikkojen, ehkä muutamien päivien, kuluttua, istuutuu hän\npotilaan sängyn laidalle. Piispatar jättää heidät kahden kesken. Ensi\nkerran elämässään on Helgan vaikea puhella Ragnheidurin kanssa. Tämä\nitse ei mainitse lastansa sanallakaan. Ja Helgan _täytyy_ ilmoittaa\nhänelle, että kaikki, mitä täällä maailmassa voidaan tehdä hänen\npoikansa hyväksi, tehdään, sillä muuten hän ei voi lähteä Ragnheidurin\nluota. Mutta miten se on sanottava ilmaisematta sairaalle, että Helga\ntietää hänen olevan kuolemaisillaan? Ja jos hän itse sen tietääkin,\nmiten voi Helga _sittenkin_ olla olevinaan ikäänkuin ei _myöskin_ hän\nsitä tietäisi?\n\nHän pitelee sairaan pitkää, kylmää ja kevyttä, hirvittävän kevyttä\nkättä. Vihdoin hän sitten virkkaa hiljaa:\n\n— Tiedäthän, mikä päivä tänään on, rakas Ragnheidur.\n\n— Kyllä... on kaiketi sunnuntai.\n\n— Niin kyllä, on sunnuntai.\n\nJa silloin tämä hyvä ja järkevä nainen pyyhkäisee hetkiseksi kaikki\naikomuksensa syrjään ja huomauttaa hilpeästi:\n\n— Mutta mitä aiot tehdä kaikella tuolla rahakasalla, sydänkäpyseni!\n\n— Minun pitää maksaa velka... velka viattomille ihmisille... mutta\nkukaan ei saa sitä tietää... te pysytte ääneti, rakas täti siinä ei ole\nläheskään kylliksi _vielä_.\n\nHelga on jo kauan pelännyt alkaneensa väsyttää potilasta, kun piispatar\ntulee sisälle.\n\nHän tietää, ettei hän enää näe Ragnheiduria tässä elämässä, mutta hän\nei löydä sanoja tällä hetkellä. Niinpä hän vain toivottaa jäähyväiset\ntavalliseen tapaan, suudellen sairasta otsalle.\n\n— Jumala sinua siunatkoon, rakas Ragnheidur!\n\nMolemmat naiset seisovat tuokion hänen vuoteensa ääressä kykenemättä\nhievahtamaankaan. Sitten Ragnheidur katsoo ensin äitiinsä ja senjälkeen\nHelgaan:\n\n— Te olette äitini, virkkaa hän, sulkien silmänsä.\n\nHeti kun matronat ovat ehtineet oven ulkopuolelle, kysyy Helga vain\nsanoakseen jotakin, vain johtaakseen piispattaren kiusallisen huomion\npois Ragnheidurin hänelle lausumista, kauniista jäähyväisistä:\n\n— Kuinka kauan sitten hän alkoi tuolla tavoin kasata rahaa?\n\n— Siitä on jo kauan... niin, eikö se ole kummallista?\n\n\n\n\nXIX\n\n\nKeskiviikkona, maaliskuun 11 päivänä 1663 istui Skalholtin piispantuvan\npöydän ääressä kaksi miestä, joiden välillä vielä vallitsi pinnallinen\nystävyys ja jotka sen nojalla olisivat alunperin voineet tulla\naseveljiksi yhteiskuntansa henkisessä kohottamistaistelussa, jolleivät\nerilaiset luontaiset taipumukset, kasvatus ja olosuhteet olisi luoneet\nkuilua, joka erotti toisistaan nämä lahjakkaat miehet — aikansa\nsuurimpiin kuuluvat henget, huonosti ymmärtävän hyväntekijän ja\nhuonosti kiitollisen suojatin: Brynjolfur Sveininpojan ja Hallgrimur\nPeturinpojan.\n\nBrynjolfur Sveininpoika ei ensinkään käsittänyt, millainen runoilija\nHallgrimur Peturinpoika oli, eikä sira Hallgrimur voinut antaa\nhänelle anteeksi sitä — se oli sen kylmäkiskoisuuden syvin aihe, joka\nvähitellen oli päässyt heidän välilleen ja vihdoin kuluttanut heidän\nystävyytensä pinnalliseksi. Mestari Brynjolfur oli useilla eri tavoilla\nosoittanut osaavansa antaa arvoa hänen muille kyvyilleen. Jo hänen\nnuoruutensa aikana, jolloin piispa onki hänet Köpenhaminan kadulta ja\ntoimitti hänet Vorfrue-kouluun. Myöhemmin elämässä, kun hän, siitä\nhuolimatta, että Hallgrimur näytti hänestä, luopumalla opinnoistaan\nkevytmielisen ja rikollisen rakkaussuhteen vuoksi, pettäneen hänen\nluottamuksensa, nosti hänet ja hänen perheensä monivuotisesta\nkurjuudesta vihkimällä tämän puolittain oppineen miehen papiksi. Hän\noli osoittanut monia miehiä kohtaan jaloa ja epäitsekästä ystävyyttä,\nmutta hänen ystävyytensä Hallgrimur Peturinpoikaa kohtaan oli ainoa\npoikkeus hänen ankarista kirkollisista periaatteistaan, ainoa rikos\nhänen piispallista virkavelvollisuuttaan vastaan.\n\nTämän virallisen myöntyväisyyden muodossa saamansa ystävyyden\nHallgrimur Peturinpoika palkitsi kansalleen kuolemattomalla tavalla,\nmutta Brynjolfur Sveininpoikaa mieskohtaisesti hän palkitsi\nainoastaan kohtuullisesti. Sira Hallgrimurilla ei ollut kuten mestari\nBrynjolfurilla pitkää muistia, ei ystävyydessä eikä vihassa. Hän oli\ntunneihminen, hetkenlapsi, hurmioisen riemullinen viinituopin seurassa,\nja viinin vaikutuksen alaisena — hän muuten osasi hyvin seurustella\nviinin kanssa — hän antoi perään kovaonniselle ominaisuudelle, joka\noikeastaan seurasi häntä kehdosta hamaan hautaan saakka. Hänellä oli\ntaipumuksia pilkkarunoiluun.\n\nNelitoistavuotiaana, ollessaan vasta koulupoika Holarissa, kyhäsi hän\nivarunon sen ajan ansiokkaimmasta kynänkäyttäjästä, oppineesta sira\nArngrimur Joninpoika Vidalinista — laulun seurauksena oli karkoitus\nkoulusta ja monivuotinen harhailu Tanskassa ja herttuakunnissa.\nMuutamia vuosia papiksitulonsa jälkeen sepitti hän ivallisen runon\n»päälliköistä» välittämättä siitä, että yhden säkeistöistä voitiin\nkatsoa tarkoittavan Skalholtin piispaa. Mutta hänen esimiehensä, joka\nei suinkaan ollut pikkumainen, ei tietenkään sallinut minkään sellaisen\nolla hänen ylenemisensä tiellä, vaan antoi hänelle halukkaasti\ntavoitellun papinpaikan Hvalfjord Strandin Saurbaissa, jossa sira\nHallgrimur vihdoinkin pääsi eroon köyhyytensä kurjuudesta ja sai\npitkäksi ajaksi runsaan toimeentulon.\n\nSaurbaissa hänen lahjansa kukoistivat ja kehittyivät, tehden hänestä\nsuuren runoilijan. Hän saavutti tunnustusta.\n\nMutta se ainoa mies, joka olisi voinut kohottaa tämän tunnustuksen\nkuuluisuudeksi, petti täydellisesti. Brynjolfur Sveininpojan runollinen\nmaku ei suinkaan ollut hyvä. Hän piti toisarvoista ja kolmasluokkaista\nparempana kuin erinomaista. Tästä miehestä, jolla oli tarpeellinen\nvalta, mutta jolta puuttui taiteellinen ymmärtämys voidakseen antaa\nHallgrimur Peturinpojan runoudelle sille kuuluvan sijan, oli tullut\nrunoilijalle eräänlainen omatunto, hänen kunnianhimonsa omatunto. Mutta\ntämä omatunto nukkui, ja sitä unta kesti edelleen. Ja kun runoilija\nei saanut nukkujaa hereille, pisti hän tätä terävimmällä kynällään.\nKun piispa oli kieltäytynyt yrittämästäkään saada kärsimysvirsiä\npainetuiksi, sepitti Hallgrimur Peturinpoika ivarunon Brynjolfur\nSveininpojasta.\n\nMestari Brynjolfur esitti kieltäytymiselleen muita syitä kuin virsiä\nkoskevan arvostelunsa. Hän ei tahtonut olla missään tekemisissä sen\nkirjapainon kanssa, joka ei ollut ainoastaan tuhonnut hänen kaikkia\nsuuria suunnitelmiaan muinaiskirjallisuuden julkaisemisesta, vaan\nsen lisäksi kieltäytynyt painamasta hänen omaa uuden testamentin\nkäännöstään — se oli käännetty alkukielestä, jota hän osasi paremmin\nkuin kukaan muu islantilainen. Hänen vaikuttimensa oli loukkautuminen\n— aivan samoin kuin siitä tuli runoilijan vaikutin pilkkarunon\nkyhäämiseen.\n\nBrynjolfur Sveininpoika, joka useammin kuin kerran katsoi\nvelvollisuudekseen menetellä vastoin inhimillisiä lakeja, milloin\nne poikkesivat raamatun sanasta tai elämän välttämättömyydestä,\noli jättänyt erään rovastin tekemän sapatinrikkomissyytöksen\nhuomioonottamatta. Köyhät kalastajat olivat epäsuotuisten säiden aikana\nkäyttäneet hyväkseen sunnuntaita, jolloin oli hyvä kalailma, saadakseen\njotakin pataansa. Ankara piispa, joka ei pelännyt käytellä kirkkokuria\nitse voutia vastaan, kun tämä pakotti ihmisiä rikkomaan sapattia,\nei tällöin tahtonut nostaa rankaisevaa kättänsä. Ja silloin tuli\nHallgrimur Peturinpoika, sydämenhyvyys ihmishahmossa, rahvaan väsymätön\npuoltaja koko elämänsä ajan, ja käytti tätä tilaisuutta kirjoittaakseen\nsuuttumuksesta värähtelevän pilkkalaulun piispasta, joka tahtoi suoda\nihmisille »soutuluvan sunnuntaiksi». Niin syvästi loukkaus vihloi\n— niin kauheasti häntä kiukutti se, että vallalta puuttui hänen\nelämäntyönsä ymmärtämystä.\n\nMutta nyt sira Hallgrimur on taaskin köyhä mies, koko hänen\nomaisuutensa on palanut. Hän on heti syksyllä rakennuttanut talonsa\nuudelleen, kaikki ovat tahtoneet häntä auttaa, eihän kerta kaikkiaan\nsallita oman pitäjän papin maata avoimen taivaan alla Islannin\nkoko talvea, mutta tämä apu on ollut samanlaista kuin kaikki\nhyväntekeväisyys aina on: aivan riittämätön. Ja nyt on sira Hallgrimur\nsaapunut pienelle liikeasialle Skalholtiin. Hän mielii saada piispan\nsuostumuksen käyttääkseen hyväkseen Saurbain metsää sillä tavoin, että\nkolme taloa, jotka ovat tuomiokirkon ja piispan omaisuutta, saisivat\nluvan maanomistajan kustannuksella hakkauttaa puita ja polttaa hiiliä\nmetsästä, ja lisäksi hän toivoo piispan itse luovuttavan Saurbain\nkirkolle kymmenykset rukoushuoneesta, joka sijaitsee hänen siinä\npitäjässä omistamansa talon maalla.\n\nSaurbain pappi kajoaa tällöin kahteen arkaan kohtaan. Mestari\nBrynjolfur on niitä harvoja miehiä tällä vuosisadalla, jotka tuntevat\neloisaa mielenkiintoa maan metsänjätteitä kohtaan, eikä hän sitäpaitsi\ntunnusta sellaista maanomistajille esitettyä vaatimusta laillisesti\npäteväksi, ja kappeleista sekä rukoushuoneista hän pitää kiinni\nkatolilaisella rautaotteella vastoin luterilaisia lakeja, jotka eivät\nvälitä välimatkoista Islannissa.\n\nMestari Brynjolfur käskee kutsua kirjurinsa ja muut todistajat, ja niin\npian kun hän on tuonut julki periaatteensa molemmista kysymyksessä\nolevista asioista — poikkeaa hän tänään täydellisesti periaatteistaan,\nantaa sira Hallgrimurille halutun luvan ja maksaa hänelle yksitoista\nriikintaalaria kymmenyksiksi Saurbaille. Mutta sitten hän haluaa\npuhella sira Hallgrimurin kanssa kahden kesken.\n\nSira Hallgrimur odottaa maltittomasti tätä keskustelua, sillä joskin\nhänen asiansa nyt on selvä, toivoo hän piispan esittävän jonkunlaisen\nehdotuksen siitä, miten hänen pitäisi nyt uudelleen järjestää asiansa\nkohtalokkaan tulipalon jälkeen — suoranainen avunpyyntö ei hänellä ole\nmielessä.\n\nMutta kaikkinainen keskustelu raha-asioista on silminnähtävästi\nlopetettu. Piispa tahtoo mielellään pyytää häneltä palvelusta. Hän\non luvannut Thormudur Torfinpojalle kirjoittaa selitykset Olavin\nsatuun sisältyviin runoihin. Mutta nyt on tätä taloa vitsannut ankara\nkulkutauti siinä määrin hidastuttanut hänen töitänsä pitkin talvea,\nettei hän itse voi ryhtyä tähän tehtävään, ja sitäpaitsi hän luottaa,\nettä sira Hallgrimur, joka hyvin tuntee vanhan runokielen, paremmin\nkuin kukaan muu pystyy suorittamaan tämän työn. Sira Hallgrimur lupaa\nsen tehdä, kysellen senjälkeen tarkemmin rutosta.\n\nSe ei ole vielä vähenemässä, talonemäntä ei itse voi tulla häntä\ntervehtimään; hän on virunut sairaana yli kaksi viikkoa, mutta on nyt\nkuitenkin paranemaan päin.\n\n— Entä miten jaksaa tyttärenne, herra? Hän on, kuulemma, saanut kärsiä\nkauan.\n\n— Jumalan tahto on kutsua hänet pois luotamme, sira Hallgrimur, vastaa\npiispa tyynesti, sellaisen miehen tapaan, jolla on ollut pitkälti aikaa\ntottuakseen siihen ajatukseen.\n\nSira Hallgrimur unohtaa nämä sanat kuultuaan kaikki omat huolensa,\nmutta hänen osanottonsa piispan suruun ei lainkaan livahda hänen\nhuuliltaan; hän istuu tuokion, silmäillen lattiaan, hajamielisenä ja\näänettömänä.\n\nSe tyttö, joka nyt Ragnheidurin äidin sairauden aikana melkein yksin\npalvelee häntä, on häntä pari vuotta vanhempi, Gudrun Jonintytär\non hänen nimensä, hän on ollut kaksi vuotta täällä kartanossa, ja\npiispantytär itse on pyytänyt häntä palvelijattarekseen. Gudrun kertoo\nhänelle sira Hallgrimur Peturinpojan saapumisesta ja mainitsee hänen\npoistuvan täältä varhain seuraavana aamuna. Ragnheidur pyytää Gudrunia\nviemään sira Hallgrimurille piispantupaan sellaisen sanan, että jos\nvieras tahtoisi käydä hänen luonansa, ilahduttaisi se häntä.\n\nTämä päivä on niitä Ragnheidurin sairausaikana monesti sattuneita\npäiviä, joina lapsen näkemisen ikävöinti on leimahtanut hyvin\nvoimakkaana. Ja hänen nyt viruessaan täällä yksin tuntuu siltä kuin\nhän olisi äkkiä unohtanut, minkätähden hän täällä yksin makaa, ja\nhänen ikävänsä alkaa jälleen roihuta. Mutta hänellä on edelleenkin\nsielunvoimat tallella, ja hän on kerta kaikkiaan päättänyt, ettei\nhän milloinkaan salli tämän ikävöinnin purkautua sanoiksi. Jos hän\nvoisi ajatella, että hänen lapsellaan olisi vähäisintäkään etua, jos\nse tuotaisiin hänen vuoteensa luokse, olisi hän valmis tekeytymään\nkurjimmaksi matoseksi isänsä silmissä, vierittäytymään sängyn reunan\nylitse hänen jalkojensa juureen, mutta hänen ikävänsä on itserakkautta,\ntosin ei siitä syystä vähemmin polttavaa, mutta sen perusteella hän ei\nmieli pyytää isältään tätä viimeistä suosionosoitusta.\n\nPiispa käskee Gudrunia opastamaan papin Ragnheidurin luokse, samalla\nmuistuttaen sira Hallgrimurille, ettei potilas siedä muuta kuin hyvin\nlyhyen vierailun kerrallaan. Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin\nHallgrimur Peturinpoika seisoo Ragnheidurin vuoteen vieressä.\n\nHänen täytyy pakottautua istuutumaan heti sängynlaidalle jouduttuaan\nniin kovin likelle häntä vastaan tuijottavaa odottamatonta näkyä.\nViimeksi hän näki Ragnheidurin yleiskäräjillä, silloin tämä kaiketi\noli kuudentoista tai seitsemäntoista ikäinen ja leijaili elämäniloa\nja kauneutta uhkuvana sammalpehmeillä kallioilla ja kaikkien silloin\nThingvellirissä olevien naisten seassa _velut inter ignes luna\nminores_ [niinkuin kuu vähäisempien valolähteiden joukossa], kuten\njoku oppineista miehistä lausui. Nyt hän viruu tässä kuoleman ollessa\nvalmiina tarttumaan häneen, mutta pian Hallgrimur näkee ainoastaan\npotilaan silmät; ne säihkyvät isoina, kirkkaina ja ilon täyttäminä ja\nkutsuvat häntä alaspäin sängynpatsasta kohti.\n\nMutta kun sairas alkaa puhua, on hänen äänensä niin heikko, että papin\ntäytyy laskeutua polvilleen vuoteen viereen erottaakseen hänen sanansa.\nJa hänen siinä viruessaan polvillaan tuntuu tästä miehestä ikäänkuin\nhän äkkiä olisi astunut rihkamakaupasta pyhättöön. Potilaan sanat ovat\nhajanaiset ja hyvin harvalukuiset, hän säästää niitä, sillä jokainen\nsana maksaa hänelle kärsimystä, ja hän haluaa nyt vain saada lausutuksi\nsira Hallgrimurille, hänelle itselleen, kuinka kiitollinen hän on tämän\nlahjasta. Jotkut hänen sanoistaan häipyvät kuulumattomiin, mutta pappi\nsaa selvän niiden tarkoituksesta.\n\n— Virret ovat peitteen alla, alkaa hän. Nainen, joka istuu koskessa —\nsoittaen harppua — täyttää kuoron — koko avaruuden — taivaan ja maan\nvälillä — sellaisia ovat jotkut virsistä — niinkuin viimeiset viisi\nsäkeistöä viidennessä — kolmatta — se on kaikkein — kaikkein — kaunein.\n\nSitten hän vaikenee äkkiä, ja sira Hallgrimur kuivaa hänen\nkäsiliinallaan hien hänen otsaltaan. Pappi ei nouse pystyyn, vaan\nlausuu verkkaisesti ja selvästi sairaan korvan juuressa:\n\n— Kukaan ei ole suonut minulle sellaista kiitosta kuin te nyt, neitsyt\nRagnheidur eikä kukaan tee sitä tämän jälkeenkään, sillä sellainen\nkiitos, joka ei tule ajoissa, ei tule koskaan.\n\nJa sen sanottuaan hän mielii toivottaa potilaalle jäähyväiset, sillä\ntämä ei jaksa kestää ponnistuksia. Mutta silloin Ragnheidur virkkaa\njotakin, ja hän kumartuu eteenpäin parhaiksi ajoissa erottaakseen\nkysymyksen jälkiosan:\n\n— Teistä itsestänne... kaunein?\n\nKuten kaikissa todella suurissa runoilijoissa yhtyy Hallgrimur\nPeturinpojassa suuri itsetunto ja vilpitön vaatimattomuus toisiinsa.\nHän tuntee lahjojensa arvon paremmin kuin kukaan muu, mutta ihmisten\nniihin kohdistuva aliarviointi nostattaa tämän tunteen esiin hänen\nhuuliltaan ainoastaan katkerina hetkinä, jolloin kysymyksessä\non itsepuolustus. Hän vastaa Ragnheidurin kysymykseen täysin\navosydämisesti:\n\n— Minä en tiedä, en itse ole tyytyväinen kuin kolmeen säkeeseen koko\nvirsikokoelmasta.\n\n— Mihin? kuiskaa sairas.\n\nSira Hallgrimur katuu vastaustaan, sillä nyt, kun hänen pitää lausua ne\ntoiselle, on hän tyytymätön _niihinkin_. Mutta nyt se on myöhäistä,\nja hän lausuu ne säkeet aikailematta ja katsomatta sillä aikaa\nRagnheiduriin:\n\n    Suoja mulle verraton\n    purppuravaipan lieve on,\n    rikkeeni sillä peitän.\n\nJa sitten hän tahtoo lähteä, hän ei saa uuvuttaa potilasta enää, mutta\nkatsoessaan Ragnheiduriin hän näkee tämän silmistä kuvastuvan kauhua,\nnäkee niissä ikäänkuin moitteen heijastuksen — hänestä itsestään. Onko\nmahdollista, että kuoleva on käsittänyt väärin nämä säkeet, jotka\nhän itse pakotti runoilijan lausumaan? Vai — vai? Onko Ragnheidurin\nsieluntuska kuolemanhätää, pelkoa, ettei hän saa anteeksi? Jompikumpi\n— mutta kumpi? Ja nyt alkaa tämä lempeä mies puhella hänelle,\nviittailematta hänen syntiinsä, vaan lausuen inhimillisiä sanoja,\njotka ovat kuin voidetta haavaan: Sittenkun hän menetti oman pienen,\nlahjakkaan tyttärensä, pikku Steinunnin, neljän ja puolen vuoden\nikäisen, silmäteränsä tässä maailmassa, ei hän ole pitänyt ainoastakaan\npikku tytöstä niinkuin hänestä, Ragnheidur Brynjolfintyttärestä...\nMutta nyt ei runoilija enää kykene hiiskumaan sanaakaan, tuossa\nkuolemankielissä makaavaa kohdanneen kamalan kohtalon aiheuttama suru,\nharmi hänen isänsä kovuuden vuoksi, ne panevat hänen kuumat tunteensa\nkihisemään, hänen huulensa alkavat väristä, ja tuokion kuluttua vapisee\nkoko hänen olemuksensa, niin että sairaan, joka viruu paikallaan\nmelkein ruumiina, täytyy tehdä heikko yritys lohduttaakseen häntä...\n\nMestari Brynjolfur aukaisee oven hiljaa, sira Hallgrimur nousee\nnopeasti seisomaan.\n\n— Hän ei kai kestä pitempää keskustelua, kuiskaa piispa hänelle.\n\nIsän näyttäytyessä heräävät Ragnheidurin mielessä lasta koskevat\najatukset jälleen, ja kaikki, mitä on välillä, on silmänräpäyksessä\nikäänkuin pois pyyhkäisty. Hän huutaa täysin yhtenäisesti ja niin\nvoimakkaasti, että se hirvittää molempia miehiä:\n\n— Luuletteko, isä, että helvetissä on kirkkokuria?\n\nSenjälkeen hänen päänsä vaipuu takaisin pielukselle, ja kauan sen\njälkeen, kun Gudrun Jonintytär on tullut hänen luoksensa, lepää hän\nkuin pyörtyneenä.\n\nSira Hallgrimurin seuraavana iltana lähestyessä Thingvelliriä,\njossa hän aikoo olla yötä pappilassa, ei hänen mielessään enää\nole ylinnä suru, vaan katkeruus. Sellaista sattuu tälle hilpeälle\nmiehelle harvoin. Mutta ei hän eikä kuoleva piispantytär voi\ntuntea minkäänlaista kiitollisuutta kaikista mestari Brynjolfurin\nhyvistä töistä, koska ne heidän kummankin suhteen pettivät heidän\nkohtalonhetkenään, heidän kohtalonpaikallaan. Minkä arvoista on\nelämä nyt hänelle, mistä hänen pitää kiittää? Siitäkö, että saa elää\nhukkaan? Jollei hyvistä teoista johdu, että ne voidaan palkita, ei\nniillä ole mitään arvoa! Runoilija, joka nyt ratsastaa tässä ja joka\non kirjoittanut paljon enemmän hilpeitä kuin happamia säkeistöjä,\nsommittelee nyt tässä kokonaisen runon, täynnä katkeruutta,\njonka _vicissitudines fortunae_ [onnen vaiheet], ei, »maailman\nkestämättömyys», tahtoo hän mieluummin sanoa, on aiheuttanut; ja sen\nrunon säkeistön puolikasta hän hyräilee hyräilemistään:\n\n    On, luulin, tuki suojainen\n    hädässä siellä mulle.\n    Sen suoma suoja vaivainen\n    ei riitä kolhitulle.\n\nSaavuttuaan kotiin Skalholtista Hallgrimur Peturinpoika joutui samana\niltana vuoteenomaksi. Hän makasi sairaana lähes kuukauden, suurimman\nosan ajasta hyvin likellä kuolemaa. Toinnuttuaan tästä taudista hän\nkirjoitti »Kiitoksen terveeksitulon johdosta».\n\n\n\n\nXX\n\n\nRangheidurin nuoren ruumiin nujertumiseen kului pitempi aika kuin\nkukaan olisi luullut, kun tauti raivosi niin ankarana ensi aikoina.\nMutta tähän hetkeen saakka, Hallgrimur Peturinpojan käyntiin asti,\nainoastaan hän itse kaikista Skalholtin asukkaista ei uskonut,\nkuolevansa talven kuluessa, koska ei ollut sortunut ruttoonkaan.\nHänellä oli toisinaan sellainen aavistus, ettei hän enää koskaan\npääsisi jaloilleen, mutta kuolema kai oli vielä kaukana, ja ainakin\nyhtä usein hän uskoi toipuvansa keuhkosairaudesta, tai mitä se\nlienee ollut, koska hän säilyi kuolemaa levittävältä rutoltakin. Hän\noli kuin sokea, häneen eivät vaikuttaneet hänen oma jokapäiväinen\nheikontumisensa, ei omien käsien näkeminen, ei kuvastin, josta hän joka\npäivä katsoi kasvojaan. Mutta sira Hallgrimurin ilme tämän istuessa ja\nlausuessa säkeitään näytti hänet uudesta kuvastimesta, ja kun runoilija\nkatsoi häneen, luki hän kuolemantuomionsa hänen silmistään. Sen, minkä\nkaikki muut olivat pystyneet häneltä salaamaan, oli Hallgrimur, hänen\nainoa lohduttajansa, laskenut hänen eteensä kuin avoimen kirjan.\n\nSiitä hetkestä alkaen tunkeutui sairaus hänen sieluunsa. Ei oikeastaan\nvoitu väittää, että hän seuraavien kymmenen tai kahdentoista päivän\naikana täydelleen heräsi siitä horrosmaisesta tilasta, johon raju\nmielenliikutus ynnä isän näkeminen sekä ponnistus hänen koettaessaan\nhuudollaan saada tämän omaatuntoa valveille, olivat hänet sinä päivänä\nsyösseet. Siinä syy, jonka tähden koko hänen päätöksensä rahojen\nkäyttämisestä raukesi tyhjiin. Hän ei maininnut rahoista sanaakaan.\n\nViimeisenä sunnuntaina, jonka hän eli, istui tuomiokirkon pappi sira\nTorfi, pieni, vanttera mies, jolla oli isot, hyväntahtoiset silmät,\nsuurimman osan päivää hänen kamarissaan valmiina antamaan hänelle\nJumalan pyhää ruumista ja verta, jos hänen ajatuksensa hetkiseksikään\nkirkastuisivat. Ne eivät kirkastuneet. Yö kului lähes kello viiteen,\njolloin kuolinkamppailu alkoi. Siitä silmänräpäyksestä alkaen olivat\nhänen vanhempansa ja pappi hänen luonansa. Keskipäivän vaiheilla tuli\nrauha, hän tunsi kaikki ja otti vastaan pyhän sakramentin ajattelematta\nmitään muuta kuin väsymystään ja voimattomuuttaan. Öylätti suli hänen\nsuussansa, ja viini kostutti hänen huuliaan.\n\nMutta kukaan ei tiennyt, millä hetkellä hän kuoli; kello yksi hän oli\nvainaja. Hänen viimeiset sanansa olivat merkityksettömät, pieluksen\nkohentamista koskeva pyyntö. Hän poistui tästä maailmasta maanantaina,\nmaaliskuun 23 päivänä 1633, elettyään yksikolmatta vuotta kuusi\nkuukautta ja viisitoista päivää. Kaikki ne, jotka nyt ja myöhemmin\npolvistuivat hänen kuolinvuoteensa viereen, käsittivät, että hän\noli ollut lupaava, lupaavampi kuin useimmat tytöt, mutta onneton ja\nsyntinen, kuten me kaikki olemme. Ei kenenkään mieleen johtunut, että\nhän oli harvinainen yksilö vain vähässä määrin jalosta ihmissuvusta.\nKenties hän kuoli joka suhteessa liian nuorena, kenties hän oli\njumalien rakastama.\n\nBrynjolfur Sveininpoika ei murehtinut hänen kuolemaansa niinkuin oli\nmurehtinut hänen onnettomuuttaan. Mutta Margret Halldorintytär oli\nvasta nyt menettänyt tyttärensä.\n\nHän itki melkein keskeytymättä ne kolme päivää, jotka vainajan ruumis\noli paareilla, niin paljon kuin hän olikin kokenut eläissään; nyt hän\nmenetti seitsemännen lapsensa, esikoisensa.\n\nHautajaisia joudutettiin, koska piispa tahtoi, että ne pidettäisiin\nhiljaisesti. Sanomaa Ragnheidurin kuolemasta ei lähetetty muihin\nkartanoihin kuin Braidratungaan ja Gaulverjabaihin. Siitä huolimatta\nvirtasi väkeä paikalle kaikilta ilmansuunnilta hamasta aamusta saakka\ntorstaina, ja naisten puolella Skalholtin tuomiokirkossa oli jokikinen\npaikka täynnä keskipäivällä.\n\nHelga Magnuksen tytär tuli keskiviikkona neljine lapsineen osoittamaan\nRagnheidurille viimeistä, henkilökohtaista kunnioitustaan. Hän\nilmoitti piispattarelle, että Ragnheidur oli pitänyt erittäin suuressa\narvossa ensimmäistä kärsimysvirsien jälkeen tulevaa virttä »Kuoleman\nepävarmasta hetkestä». Siitä kirjoitettiin jäljennöksiä illalla, jotta\nse voitiin laulaa haudalla; muuta tavallisuudesta poikkeavaa ei näissä\nmaahanpanijaisissa ollut.\n\nKirkossa piti tuomiokirkon pappi sira Torfi Joninpoika ruumispuheen,\nja siellä esitti rovasti sira Torfi Joninpoika Ragnheidur\nBrynjolfintyttären elämäntarinan suureksi pettymykseksi kaikille\nnaisille ja useimmille miehille. Kun hän nimittäin ehti siihen kohtaan,\njota kaikki odottivat maltittomasti, kykenivät ainoastaan oppineet\nymmärtämään häntä. Hän lausui latinaksi:\n\n_Non est, quod memorem calamitates domesticas, quas norunt amici\nfamiliares, ex quibus nonnullae erant satis acerbae et dolorosae, quae\nviri illius undiquaque magni constantem patientiam testantur._\n\n[Nyt ei ole sopiva hetki muistella kotoisia onnettomuuksia, jotka\nläheiset ystävät tunsivat, niin jotkut olivat kyllin kirpeitä ja\ntuskallisia ja todistavat tuon kaikin puolin suuren miehen kestävää\nkärsivällisyyttä.]\n\nThorlakin kappelin eteläpuolella oli viisi pientä hautapaikkaa\nrivissä, ja niiden pohjoispäässä uusi, isompi hauta. Sinne Ragnheidur\nkannettiin, hän saisi levätä sisariensa vierellä.\n\nPakkasenkuulakassa ilmassa kaikuu muita voimakkaampana ääni,\nnuorukaisen ääni. Muiden ääniä ei kuulu, jotkut lakkaavat\nlaulamasta, jäävät vain kuuntelemaan ja kuulevat kaksikymmenvuotiaan\npiispankirjurin Sigurdur Björninpojan tulkitsevan niitä sanoja, jotka\nnyt alkuperäisessä, valtavassa raikkaudessaan ensi kerran kaikuvat\nislantilaisen haudan ääressä, Hallgrimur Peturinpojan hautajaisvirttä:\n\n    Kuin kukka kaunis, mieltä\n    mi kiehtoo näkijän,\n    pois viikattehen tieltä\n    kaatuvi niittäjän,\n    ja latva ihanainen\n    sortuvi maahan sen,\n    niin hauras onpi mainen\n    elämä ihmisen.\n\n    Niin kohti kuolemata\n    nuoriso kiiruhtaa\n    kuin vanhus vaikeata\n    tietänsä samoaa.\n\n    Elämän loppuhetki\n    salattu meiltä on;\n    jokaisen elonretki\n    päättyvi kuolohon.\n\n    Kuolema kentällänsä\n    samaten etenee\n    kuin heinäniityllänsä\n    niittäjä astelee:\n    vihreä heinä, lilja,\n    kukkanen kaunoinen\n    on viikattehen vilja\n    ja samanarvoinen.\n\nPitemmälle ei virttä ole ehditty veisata, ennenkuin kaikilla jo on se\ntunne, että jokainen sana osuu kuin naulan kantaan, että jokainen sana\non Ragnheidur Brynjolfintyttären kohtalon mukaan sommiteltu. Kuka on\ntämä runoilija, joka iskee repivän kynnen ihmisten sydämeen?\n\nSeuraavana sunnuntaina, sira Arnin saarnan Hrunin kirkossa alkaessa\npäättyä, tulee kirkosta ulos mies, joka sulkee oven jälkeensä ja\nnojautuu suorana seisten toiseen ovenpieleen, jääden siihen seisomaan,\nkylmän, purevan maaliskuisen tuulen liehuttaessa hänen vaatteitaan,\nsilmät ummessa ja ihan liikkumattomana. Hän on Dadi Halldorinpoika.\n\nHän on rikollinen pappi, suljettu pois synninpäästöstä ja\nsakramentista; hän seisoo suorittamassa kirkon määräämää rangaistusta\nrikoksestaan. Se tuli ilmi toista vuotta sitten, ja hänen piispansa\non evännyt häneltä armonannon. Nyt päättynyt viikko, Ragnheidur\nBrynjolfintyttären kuolema, näyttää kivettäneen tämän miehen, ei kukaan\nole kuullut ainoankaan sanan lähtevän hänen huuliltaan sen sanoman\nsaapumisen jälkeen, ei kukaan ole nähnyt hänen menevän heidän lapsensa\nkehdolle, kuten hänen on tapana tehdä joka päivä, toisinaan useita\nkertoja päivässä.\n\nKohta senjälkeen avaa oven lyhyttakkinen miekkonen, joka tulee\nulos ja sulkee oven kaksin käsin, sujauttaen ne sitten kiireisesti\ntakintaskuihin, vaikka hänellä on käsineet käsissään. Mutta molemmissa\nkäsineissä on yhteensä ainoastaan viisi sormea, muut on pyöveli\nhakannut poikki. Hän nojautuu toiseen ovenpieleen, ja siten nämä miehet\nseisovat virrenveisuun hiljaa kuuluessa suljetun oven lävitse.\n\nPahantekijä katsoo Dadi Halldorinpoikaa pitkään, mutta ei ryhdy hänen\nkanssansa puheisiin, vaan luo ainoastaan silloin tällöin häneen\nvilkaisun, lyhyen vilkaisun kerrallaan, mutta ei hiisku mitään.\n\nLoputtomalta tuntuvan ajan jälkeen soitetaan lähtökelloja. Ovi avautuu,\nja seurakunta virtaa ulos kirkosta. Rikolliset seisovat liikkumatta\nsamassa paikassa, kunnes kaikki ihmiset ovat kadonneet näkyvistä, sillä\nkristillisen seurakunnan tulee nähdä heidän katumuksensa ja kaihtaa\nheidän esimerkkiään; heidän pitää poistua tästä paikasta kaikkien\nmuiden kristittyjen jälkeen.\n\nHeidän jäätyään kahden kesken menee pikku mies Dadi Halldorinpojan\nluokse ja virkkaa hiljaa ja ujon osaaottavasti:\n\n— Te kärsitte enemmän kuin minä.\n\nSilloin Dadi Halldorinpoika herää kuin unesta. Hän vetää miehen\nmolemmat kädet takintaskuista ja pyytää:\n\n— Ojenna minulle kätesi häpeilemättä! Me kärsimme molemmat yhtä kovasti.\n\nPahantekijän katseesta kuvastuu kaameaa pelkoa, ja hän kiiruhtaa\ntiehensä.\n\nMonena, monena sunnuntaina he vielä seisovat yhdessä samassa paikassa,\nmutta hän ei enää puhuttele Dadi Halldorinpoikaa. Tämän papin\nomantunnon täytyy olla musta, koska hän rohkeni kajota maineettomaan\nmieheen.\n\n\n\n\nXXI\n\n\nHuhtikuun ensimmäisenä lauantaina mestari Brynjolfur istuu tuvassaan\nja sanelee latinankielisiä kirjeitä. Hän aikoo lähettää nämä kirjeet\nensimmäisten laivojen mukana Köpenhaminaan välttyäkseen aiheuttamasta\nuseille ihmisille hyödytöntä vaivaa, jolleivät hänen kirjeensä\nnytkin ehdi liian myöhään perille. Ensimmäinen on kuninkaalle, ja\nsiinä hän ilmoittaa tyttärensä kuolemasta, samalla kun pyytää hänen\nmajesteettiaan kerta kaikkiaan säästämään häntä nimittämästä papiksi\nsitä henkilöä, joka ennen kaikkia muita on aiheuttanut hänelle häpeätä\nja harmia. Samaa hän kirjoittaa Henrik Bjelkelle. Muut kirjeet ovat\noppineille miehille, jotka ovat suhteissa hoviin ja joiden apua hän\nmyöskin on anonut.\n\nKuukautta myöhemmin pyrkii Gudrun Jonintytär, Ragnheidurin viimeinen\npalvelijatar, piispan puheille. Samoin kuin Steinunn Finnintytär halusi\npoistua Skalholtista, kun hän ei enää voinut palvella Ragnheiduria\nurkkimatta hänen asioitaan, ei Gudrunkaan viihdy täällä enää nyt, kun\npiispantytär on kuollut. Hän tietää, mistä syystä neitsyt Ragnheidur\noli valinnut hänet, juuri hänet, olemaan luonansa viimeisinä\nelinpäivinään, eikä osaa tämän jälkeen sopeutua mihinkään muuhun työhön\nSkalholtissa; hän on kihloissa piispan toimitsijan Jon Asmundinpojan\nkanssa, jota piispa pitää suuressa arvossa, ja nyt hän on tahtonut\nisänsä mukaansa hänen korkea-arvoisuutensa luokse pyytämään tältä hänen\ntodistustaan.\n\nPiispa antaa hänelle todistuksen »kahden viimeksi kuluneen vuoden\najalta, jonka Gudrun Jonintytär on palvellut tässä kartanossa...\nja käyttäytynyt ja toiminut hurskaasti ja rehellisesti, mikäli\nminä tiedän, paitsi sitä, että hän viime vuonna lankesi ilmeiseen\nsalavuoteuteen Jon Asmundinpojan kanssa, jonka hänen hairahduksensa\nJumala ja ihmiset ovat anteeksi antaneet. Toivottaen hänelle\nvastaisuudessa Jumalan armoa ja menestystä.»\n\nNiin lempeä hän on muita kohtaan, hänen korkea-arvoisuutensa piispa;\nainoastaan niille, joita rakastamme, meidän on niin vaikea antaa\nanteeksi.\n\nNeljätoista päivää myöhemmin tulee piispantupaan mies, joka on\nviettänyt suurimman osan elämäänsä Skalholtissa, mutta joka ei\nkertaakaan aikaisemmin ole astunut jalallaan tämän kynnyksen\nsisäpuolelle — Eyolfur onnentolppa. Hän tuntee piispantuvan ainoastaan\nValgerdurin kuvauksista, mutta hänellä ei ole tarvittavaa rohkeutta\nluomaan yleissilmäys tähän komeuteen; hän kynsii korvallistaan\ntietämättä mitä hän on tehnyt kun hänen korkea-arvoisuutensa, on\nkutsunut hänet luoksensa.\n\nMutta piispa kehoittaa häntä istumaan hienolle penkille ihan vastapäätä\nja puhuttelee häntä ystävällisesti.\n\n— Niin, hyvä Eyolfur, aion haastella kanssasi Bleikalingista.\n\nEdellisenä kesänä, vähän senjälkeen kun Halldor Brynjolfinpoika\noli lähtenyt ratsastamaan laivalle, irroitettiin Bleikaling siitä\npylväästä, johon se oli sidottu, ja päästetty vapaaksi muiden\nlaitumella olevien hevosten pariin, ja siinä kaikki.\n\nMutta siinä ei ollut kaikki Bleikalingista. Viimeksi kun se oli\nnähnyt Rapfodin, oli tämä kadonnut satulakamarin nurkan taakse, ja\nyöllä se tuli kotiin sekä liikkui hirnuskellen Skalholtin rakennusten\nlomissa, niin että jotkut ihmiset heräsivät. Seuraavana päivänä se oli\nlauhkeampi, pysyi rauhallisena laitumella, mutta kun samaa hirnumista\nkuultiin toisenakin yönä, pyysi Ragnheidur Eyolfuria ottamaan hevosen\nhoiviinsa siksi aikaa, kun se poti tätä levottomuutta, sillä Eyolfur\noli tunnettu »hevosrakkaudestaan».\n\nHänen ei tarvinnut pyytää kahta kertaa; tähyilevät silmät, kapea,\nkoholla oleva kuono, joka oli melkein alinomaa liikkeessä, kääntyen\nmilloin oikealle, milloin vasemmalle, oli alkanut käydä Eyolfurin\nhermoille. Se, kuinka huolellisesti Eyolfur oli tätä hevosta\nhoivaillut, kunnes se vihdoin jälleen tyyntyi, oli tullut sananparreksi\nSkalholtissa. Nyt piispasta tuntuu, että Bleikaling saa parhaan hoidon\nhänen käsissään, jos hän haluaa saada sen omakseen. Hän voi saada sen\ntavallisesta hevosenhinnasta, kahdesta riikintaalarista.\n\n— Bleikaling tavallisesta hevosenhinnasta! huudahtaa Eyolfur nähtävästi\npikemminkin pahastuneena kuin kummastuneena.\n\nJa paljon kauempaa hän ei vävykään piispan luona. Mutta hänelle ei\nolekaan mitään poispääsyä vastaan, sillä missä nyt on Valgerdur? Tämä\npäivä, niin, tämä on nyt suurin tunnustus ja korotus, mitä hän on\neläissään saavuttanut.\n\nTaaskin kuluu kaksi kuukautta; on ainoastaan neljä päivää juhannukseen.\nSilloin saapuu hän! Oddur Eyolfinpoika syöksähtää piispantupaan\nilmoittamaan, että nyt hän ratsastaa vallitiellä! Piispa itse rientää\nulos ottamaan häntä vastaan, opastamaan hänet omaan huoneeseensa,\nheti paikalla, ratsastusasussa, ihan semmoisenaan, tämän miehen,\njonka saapumista hän on ikävöinyt sairaalloisen odottavasti — Bjarni\nHallgrimin pojan Yarmouthista!\n\nEntä mitä hän puhuu?\n\nHän kertoo heidän tullessaan käytävässä, että samalla kun täällä\nIslannissa on ollut kesä koko talven, on tämä talvi Englannissa ollut\nankarin miesmuistiin.\n\nMestari Brynjolfur melkein painaa vieraansa hänelle tarjoamaansa\ntuoliin ja itse istuutuessaan tiedustaa, saako hän nyt kuulla\nHalldorista.\n\nHaluaako hänen korkea-arvoisuutensa ensin lukea poikansa kirjeen\nvai tahtooko hän ensin kuulla — — kuulla pojastani, hyvä Bjarni\nHallgriminpoika, kuten voit arvata, ja kuulla nyt heti ilman mitään\nviivytystä ja vitkastelua, intoilee piispa jännittyneen odotuksen\npehmeä kiilto silmissään.\n\nNo niin, Halldor Brynjolfinpojasta on siis seuraavaa kerrottavaa:\n\nJos hän, Bjarni Hallgriminpoika, saa olla kyllin rohkea sanoakseen\nsen heti suoraan hänen korkea-arvoisuudelleen, niin hän on sitä\nmieltä, että pojalle on tehnyt hyvää joutua uusiin — mikä se sana nyt\nolikaan islanninkielellä? — oloihin. Tämän talven jälkeen hänestä\non tullut ikäänkuin toinen mies, hän on saanut häneltä puuttunutta\nitseluottamusta ja enemmän miehekkyyttä. Ja se johtuu kahdesta\nseikasta. Ensiksi ja ennen kaikkea hänen käyttäytymisensä on mitä\nrakastettavilla, hänen on niin helppo päästä kosketuksiin ihmisten\nkanssa, ja hän saavuttaa sillä kyvyllään kaikkien suosion. Mutta\ntoiseksi myöskin ne rehelliset ihmiset, joiden kanssa hän seurustelee,\n_rohkaisevat_ häntä, rohkaisevat häntä kehittämään niitä lahjoja, jotka\nhänellä on.\n\nEsimerkiksi se ensimmäinen ilta, jona hän ja hänen vaimonsa ottivat\npojan mukaansa herra Spendloven, Yarmouthin tuomiokirkon papin, luokse;\nhän ei ennen sitä iltaa _tiennyt_, kuinka kaunis lauluääni hänellä oli,\nkoska rouva Harrison (Harrison on kauppamiehen nimi Englannissa, koska\nenglantilaiset eivät osaa lausua Hallgrimssonia!) joka oli vain kuullut\nhänen hyräilevän, tiukasti väitti, että hän oli musikaalinen. Hän ei\nmilloinkaan unohtaisi, mitä Halldor oli sanonut hänelle, kun he olivat\npalanneet kotiin eikä poika vielä ollut ennättänyt oikein tointua\nkaikista laulunsa johdosta saamistaan kehumisista; hän tiedusti ensin,\nolivatko englantilaiset taipuvaisia imartelemaan, mutta asianlaita on\naivan päinvastoin, ja sitten hän virkkoi: Islannissa nimittäin tippuu\nsellaista kehumista ainoastaan vainajille. Halldor Brynjolfinpoika on\nkehittynyt hitaasti, mutta että siitä pojasta tulee jotakin ja kenties\ntuleekin, ennenkuin moni luuleekaan, siitä menee Bjarni Hallgriminpoika\ntakuuseen.\n\nMutta muuten ei nyt tarvitse luottaa yksinomaan hänen sanoihinsa.\nKolmena ensi kuukautena oli tuomiokoulussa kieli vielä haittana\nHalldorille, mutta hän on työskennellyt harvinaisen ahkerasti ja\nsitkeästi, ja Bjarni Hallgriminpojan on mahdoton käsittää, mikä häntä\non häirinnyt Skalholtissa, sillä tässä on hänen opettajansa todistus.\n(Bjarni Hallgriminpoika tietää enemmän kuin päästää kuuluville, sillä\nHalldor on eräänä päivänä sanonut hänelle, että kun, niinkuin täällä\nSkalholtissa tehdään, aina ja ikuisesti hoputetaan, ihminen vihdoin käy\nvastahakoiseksi ja kyllästyy työhön.)\n\nTodistukset piispa haluaa nähdä, sillä totta puhuen hän hiukan epäilee\ntätä poikansa muuttumista yhdessä talvessa. Mutta luovuttaessaan\ntodistukset ei kauppamies malta olla huomauttamatta:\n\n— Minä olen nyt sitä mieltä, että teidän poikanne, herra, on niitä\nihmisiä, jotka kasvavat vapaudessa.\n\nMutta ennenkuin piispa katsoo todistuksia, ei _hän_ malta olla\nlausumatta julki kysymystä, joka koko ajan on polttanut hänen kieltänsä:\n\n— Entä viini, Bjarni Hallgriminpoika, sanokaa minulle nyt\nvilpittömästi: juoko hän?\n\nAsianlaita on toisenlainen Englannissa kuin sekä täällä Islannissa\nettä Tanskassa; siellä herättää suurta pahennusta, jos nuoret\nmiehet ja naiset näyttävät juoneen viiniä. Vieläkin puhutaan,\nkuinka hänen suuresti ylistetty, edesmennyt majesteettinsa Kristian\nNeljäs käydessään Englannissa houkutteli koko hovin, myöskin\nhovinaiset, pitkällisiin bakkanaaleihin. Sellainen ei ole siinä\nmaassa tapana hyvissä seurapiireissä, mitä nimittäin nuoriin miehiin\nja naisiin tulee. Mutta juuri nuorille miehille on hyvin tärkeätä,\nmillainen on tapa siinä maassa, jossa he asuvat ja tässä on nyt\nHalldor Brynjolfinpoika eritoten kiitettävällä ja säädyllisellä\nkäytöksellään koko talven aikana osoittanut täydelleen ansaitsevansa\nsen luottamuksen, jota Bjarni Hallgriminpoika hänen ja hänen\ntulevaisuutensa suhteen tuntee. Ja kolmannen kerran kauppamies korostaa\nsamaa seikkaa:\n\n— Hän tuntee vastuunalaisuutta, koska hän on oma herransa.\n\nToisaalta täytyy kauppamiehen vakuuttaa kolmasti, ennenkuin piispa\nuskoo, ettei hän koko tänä talvena ole kertaakaan nähnyt Halldoria\nviinin vaikutuksen alaisena. Mutta senjälkeen piispa nousee ja soittaa\nlähettiään. Nämä iloiset tiedot hänen pojastaan, jotka suuresti\nylittävät hänen rohkeimmatkin toiveensa, ne täytyy Halldorin äidin\nkuulla heti paikalla. Heidän varrotessaan piispattaren saapumista\npiispa luo vain vilkaisun kehuviin todistuksiin; ne hän tahtoo lukea\nrauhassa tuonnempana. Mitä hän aikoikaan sanoa — kuinka ovat rahat\nriittäneet pojalle?\n\nNe ovat riittäneet. Mutta muuten neuvoo kauppamies piispaa lisäämään\nviisitoista tai kaksikymmentä riikintaalaria seuraavan vuoden\nmäärärahaan, jotta hänen poikansa saa nuoren gentlemanin tarpeelliset\nvaatetus rahat, sillä _siellä_ asetetaan hänelle tyyten toisenlaiset\nvaatimukset kuin me täällä Islannissa tunnemme. Kyllä, kaikki, mitä hän\ntarvitsee, hän saa —\n\nMargret Halldorintytär tulee sisälle, ja tällä kertaa piispa kuuntelee\nkauppamiehen selostusta väärentämättömän riemullisesti. Sitten hän\ntiedustaa pojan kirjettä.\n\nNiin, niitä on kolme. Mutta nyt hän, Bjarni Hallgriminpoika, on kuullut\nyhden niistä ehtineen tänne liian myöhään — hän nousee ja lausuu\npiispaparille osanottonsa heidän suruunsa.\n\nMestari Brynjolfur pyytää tällä kertaa saada pitää Yarmouthin\nkauppamiestä luonansa niin kauan kuin tällä on aikaa. Hän on siellä\nkaksi ja puoli päivää. Piispa maksaa hänelle kymmenen riikintaalaria\nmaasta viedyistä tinatavaroista ja kymmenen riikintaalaria »hänen\nvaivoistaan ja hänen sekä hänelle että Halldor Brynjolfinpojalle\nosoittamastaan alttiudesta kiitollisuuden merkiksi». Mutta\nsuorittaessaan hänelle lisätyn vuosimaksun kehoittaa hän häntä aivan\nyhtä hartaasti kuin aikaisemminkin huolehtimaan siitä, että Halldorin\npitää selvästi tilittää hänelle, kauppiaalle, kaikki menonsa, vieläpä\nkirjallisesti.\n\nSuvaitseeko kaikkihyvä Jumala siis katsoa armollisesti häneen,\nväsyneeseen mieheen ja olla armelias hänen viimeiselle lapselleen?\nJos nimittäin hänen poikansa nyt pettää hänen toiveensa, kuten hän\non toisinaan pelännyt, niin mitä hänellä on enää maailmassa, minkä\nvuoksi elää? Saako hän joka päivä, kunnes jälleen näkee poikansa\ntäällä Skalholtissa, turvallisesti iloita siitä, että Halldor kasvaa\nviisaudessa, iässä ja armossa Jumalan ja ihmisten edessä? Kaikki hänen\nmenestyksensä on Jumalan kädessä _Laus Deo_ [Jumalan kiitos].\n\nViimeisenä iltana, jonka Bjarni Hallgriminpoika viettää Skalholtissa\n— se on rauhallinen ja tyyni lauantai-ilta — on hän kävellyt yksin\nkoulumuurille, vähän matkaa ulkoportin pohjoispuolelle, nauttiakseen\nkaikille suunnille avautuvasta laajasta näköalasta. Eyolfur onnentolppa\nja Valgerdur juhlamuori näkevät hänet lempipaikaltaan pajan läntiseltä\nseinustalta, juuri kun hän laskeutuu muurilta ja katoaa niityn\nkorkeimman mäen taakse palatessaan vallikäytävän portille.\n\n— Jos rohkenisin puhutella tuota miestä, virkkaa Eyolfur, haluaisin\ntiedustaa häneltä erästä asiaa kahden kesken.\n\n— Mitä niin, hyvä Eyolfur?\n\n— Rapfodista.\n\n— Mene sinä vallikäytävälle ja tiedusta häneltä hevosta! Hän ei ole\nylpeitä ihmisiä, sanotaan.\n\n— _Minäkö_ puhuttelemaan kauppamiestä!\n\n— Sinä olet ihan liian ujo, Eyolfur, ja se on ollut useammille kuin\nsinulle haitaksi ja vahingoksi. Eiköhän hän ole ihminen niinkuin mekin,\nvaikka hän onkin punaisessa vaipassa ja kannussaappaissa? Kauppamies!\nEihän hän kuitenkaan ole mikään ulkomaalainen!\n\n— Minä puhuttelemaan — _häntä_, mutisee Eyolfur.\n\n— Nouse pystyyn, mies, ja nousekin heti! Hän lähtee täältä huomenna\nmessun jälkeen, ja nyt hän on yksin.\n\nEyolfur on alkanut epäröidä.\n\n— Minä rientäisin itse hänen luoksensa heti paikalla, yllyttää\nValgerdur, jollei minusta tuntuisi, että sellainen hoivailu olisi sinun\nhalventamistasi. En tekisi sellaista miehelleni, jos olisin naimisissa.\nMutta eihän minun tarvinne selittää, millainen loistonäyte hän minusta\nolisi, jollei hän uskaltaisi _sen_ vertaa.\n\nValgerdurin viimeiset sanat keikauttavat Eyolfurin jalkeille, mutta\nhorjuvainen hän kuitenkin vielä on. Muorin posket alkavat punoittaa.\n\n— Minulla on ollut suuri koettelemus, Eyolfur, ettei sinua täällä\nkartanossa koskaan nähdä puhelemassa muiden kuin palvelusväen kanssa.\nJa sinun mittaisesi mies, totisesti!\n\nEyolfur nyökkää ja lähtee. Valgerdur odottaa häntä kauan, paljon\nkauemmin kuin oli luullut tarvitsevansa varrota. Ja vihdoinkin, tuolta\nhän tulee takaisin pajan nurkan takaa ja raahautuu muutamat askelet\nhänen luoksensa, tulee kuin tuomittu mies.\n\nKuluu joku aika, ennenkuin hän kykenee tyydyttämään Valgerdurin\nmaltittoman uteliaisuuden, ja silloin hän tekee sen niukkasanaiseen,\nintohimottomaan tapaansa.\n\nHeinää oli Rapfodille ollut parhaiksi matkaa varten. Ensimmäisinä\npäivinä heidän saavuttuaan Jarmutiin, tai mikä sen paikan nimi oli,\nse ei huolinut sille tarjotuista kauroista eikä ohrista. Silloin\nse laskettiin rannalle, mutta se tuskin nuuhkaisi leviä. Siltä ei\nollut kuulunut hirnahdustakaan koko matkalla, mutta nyt se käveli\nhirnahdellen rannalla, kunnes lähti uimaan merelle. Se ui pitkän\nmatkan, ennenkuin kääntyi takaisin. Sama uusiutui seuraavana päivänä,\nmutta silloin se ui pitemmälle. Kolmantena päivänä se pantiin aidattuun\nniittyyn, jossa se sidottiin kiinni liekään kuten lehmä. Mutta\nneljäntenä päivänä se kiskoutui irti lieastaan, hyppäsi miehenkorkuisen\naidan ylitse, juoksi suoraan rantaan ja lähti uimaan. Sen nähtiin uivan\ntuntikausia, kauas merelle — eikä se sinä päivänä palannut.\n\n— Se jalo, siunattu eläin, pahoittelee Valgerdur masentuneena, ja niin\nveivät sen merivirrat.\n\nEyolfur istuu hiljaa aatoksissaan, ennenkuin vastaa:\n\n— Että hän sittenkin saattoi sen tehdä, nuori herra, ottaa Rapfodin\nmukaansa!\n\n— Hän ei sitä ajatellut, se siunattu poika.\n\n— Ei sitä ajatellut! kiljaisee Eyolfur nyt tulistuneesti ja kimakasti.\nHänen autuas sisarensa ajatteli sitä, sen _minä_ huomasin. Ei ajatellut\nsitä, että hevoset ovat samanlaisia kuin muutkin Jumalan luomat\nkristikunnassa, rakastavat ja vihaavat kuten mekin, ja niillä on pitkä\nmuisti, tehtäköön niille hyvää tai pahaa, onpa Jumala antanut niille\nsen kauniin mielenlaadun, että ne muistavat hyvän aivan yhtä kauan\nkuin päinvastaisenkin. Tiedäthän nimittäin, Valgerdur-kulta, että\nne nauravat ja itkevät kuten mekin, ja usein ne pitävät kokouksiaan\nlaitumilla, kuten kaikki tietävät myöskin lintujen tekevän, ja ehkäpä\nniillä on myöskin pappinsa ja piispansa, se on nyt minun yksinkertainen\narveluni, mutta ketään ei Jumala ole luonut niin tuhmaksi, jollei hän\nole menettänyt järkeään, ettei hän tietäisi, kuinka raskasta niistä on\neroaminen, niin etteivät kuohuvat joet pysty niitä pidättämään eikä\ntässä tapauksessa edes meri. Ei ajatellut sitä! Mitä sitten tämän maan\npäällä ajatellaan?\n\nEnsimmäisen kerran nyt ainoakaan ihminen näki Eyolfur onnentolpan\nmenettävän mielensä tasapainon tai kuuli hänen esiintyvän\nkaunopuheisesti.\n\n\n\n\nXXII\n\n\nOn taaskin juhannus, taaskin kesä Skalholtissa, ja yhtiön laivat ovat\nsaapuneet.\n\nEyarbakkista lähetetään heti mies tuomaan piispan postia Skalholtiin.\nMutta vasta yleiskäräjille tullessaan mestari Brynjolfur saa kirjeensä\nBessastadirista. Vähän sen jälkeen, kun piispan teltta on pystytetty\nKorppirotkon luokse, astuu voudin palvelija telttaan, tuoden kirjeet.\nPiispa katsahtaa sinetteihin ja siirtää aterian puolta tuntia\ntuonnemmaksi; hän tahtoo olla yksin.\n\nTässä on kuninkaallisella sinetillä varustettu kirje. Hän murtaa\nsen auki ja lukee hitaasti, rivin riviltä. Kuningas on hänelle\narmollinen. Nyt hänen tyttärensä lepää puhdistettuna haudassaan.\nTällä kirjeellä on Ragnheidur Brynjolfintyttären kunnia pelastettu\nkuoleman jälkeen. Tuossa, piispan edessä pöydällä, on hänen täydellinen\nennallepalautuksensa, _restitutio in integrum_.\n\n_Me Fredrik kolmas, Jumalan armosta Tanskan, Norjan, Vendien ja\nGoottien kuningas, teemme kaikille tiettäväksi, että koska meille\nrakas, kunnianarvoinen ja korkeasti oppinut Mestari Brynjolfer\nSvendssen, superintendentti Skalholtin hiippakunnassa meidän maassamme\nIslannissa, on alamaisimmin anoen esityttänyt meille, että hänen\nainoan tyttärensä, nimeltään Ragnheidur Brynjolfintyttären, on hänen\nnuoruudessaan joku pappismies siinä maassa loukkaavasti vietellyt, ja\nsenvuoksi kaikkein nöyrimmästi meiltä anoo, että me hänen mainittua\ntytärtään armollisimmalla käskyvallallamme ja kuninkaallisella\npuolustusvoimallamme kaikkia ja itsekutakin sellaista vastaan, joka\ntästä hänen nuoruudenheikkoudestaan ja hairahduksestaan saattaisi häntä\nmoittia ja herjata, armollisimmin suojelisimme ja puolustaisimme, niin\nme olemme tämän hänen alamaisimman pyyntönsä armollisimmin hyväksyneet\nja senvuoksi täten kiellämme kaikkia ja itsekutakin ankarasti ja\nvakavasti sanottua M. Brynjolfin tytärtä hänen mainitun hairahduksensa\ntähden moittimasta tai missään suhteessa halventamasta asianmukaisen\nrangaistuksen uhalla._\n\n_Sitäpaitsi olemme me erikoisesta kuninkaallisesta armostamme sanottua\nmestari Brynjolferia kohtaan hänen siitä tekemänsä alamaisimman\nanomuksen mukaisesti luvanneet, ja myöskin täten armollisimmin\nlupaamme, että hänen mainittu tyttärensä saa mennä avioliittoon kenen\nsäätyhenkilön sekä hengellisen että maallisen, kanssa tahansa, joka\nhäntä avioksi pyytää ja tahtoo hänet saada._\n\n_Siis kiellämme kaikkia ja itsekutakin sanottua M. Brynjolferia tästä,\nkuten yllä on kirjoitettu, estämästä tai millään tavoin haittaamasta,\nmeidän suosiomme ja armomme menetyksen uhalla._\n\n_Annettu Linnassamme Köpenhaminassa 12 päivänä toukokuuta 1663._\n\n                               Vahvistettu sinetillämme\n                                           _Fredrik_\n                                                     _Henrich Kra_.\n\n\n\n"]