[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fenwo8mg3la9YMHbQtzijra9bC0qzgCgCTzJhpNosPCE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2633,"Munkebodan Skytteläiset","Malling, Mathilda",1864,1942,"2633-malling-mathilda-munkebodan-skyttelaiset","2633__Malling_Mathilda__Munkebodan_Skytteläiset","Kotielämän kuvaus Skånesta v. 1830","romaani",[],[],"fi",1897,1899,36128,234926,false,68437,[23],"Swedish fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Munkebodan Skytteläiset: Kotielämän kuvaus Skånesta v. 1830\" by Mathilda Malling is a historical account probably written in the late 19th century. The narrative unfolds in a rural Swedish setting, focusing on the daily life and interactions of the Skytteläiset family, particularly the young girls Agneta, Beata, and Karin Maria, as they prepare for the arrival of their visiting cousin, Joachim.   The opening of the work introduces readers to the Skytteläiset household on a bright March day, filled with domestic activities and anticipation of their cousin's visit. Agneta is described managing her appearance and considering how to welcome Joachim, while Beata bakes pastries and the family undertakes various chores in their well-kept home. The excitement of Agneta's growing feelings for Joachim is palpable, as she navigates her youthful emotions amidst the expectations of her family, setting the stage for the intricacies of relationships and social dynamics that will unfold throughout the narrative. (This is an automatically generated summary.)",[],238,"Sijoittuu 1830-luvun Skåneen ja kuvaa Munkebodan kartanon elämää. Tarina seuraa Skytten perheen tyttäriä ja heidän odotuksiaan, kun Joachim-serkku saapuu vierailulle, herättäen tunteita ja muutoksia verkkaiseen arkeen.","Mathilda Mallingin 'Munkebodan Skytteläiset' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2633. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","MUNKEBODAN SKYTTELÄISET\n\nKotielämän kuvaus Skånesta v. 1830\n\n\nKirj.\n\nMATHILDA MALLING\n\n\nPohjalaisen suomentama\n\n\n\n\n\nVaasassa,\nPohjalaisen kirjapainossa,\n1899.\n\n\n\n\n\n\n             Isälle ja Äidille\n      omistaa kiitollisuudella tämän vanhan\n      jutelman Länsi Göingen kihlakunnasta\n\n                                  Tekijä.\n\n\n\n\nI.\n\n\nKirkkaasti valaisi maaliskuun aurinko pitkän valkean rakennuksen\netuseinää ja paistoi kimakasti hiukan viheriähköin, korkealla olevien\nakkunoiden kautta sisälle. Suurten kivirappusten yläpuolella, etehisen\npuoliavoimella ovella seisoi Agneta räpähytellen silmiänsä juuri\nsilitetyn harsomyssynsä suojassa, joka hänellä oli ensi kerran tänä\nvuonna ja solmi vähän väristellen vihavassa kevättuulessa neulotun\nvillaliivinsä kaulanauhan kiini. Sitte nosti hän nopeasti molemmilla\nkäsillänsä ylös ohuen vihtoriini-hameensa, joka suurikukkaisine\nkuvioineen ja vaalean sinipunervine pohjineen näytti kelvottoman\nhaalistuneelle — sen huomasi hän nyt vasta auringon paisteessa.\n\nHän aikoi vain keittiöpuutarhaan katsoaksensa, josko kukkisi siellä\njokukaan lumikellonen, jonka hän voisi viedä Joachim serkun kamariin\n— kaapin päällys neulottuine liinoineen ja kuvastimineen vain näytti\nniin kovin paljaalle. Ja sitte aikoi hän — tuumiskeli hän juostessansa\njäätyneen parsapengermän yli — ripustaa perintöprinssin sekä kenraali\nAdlersparren pienet painokuvat, jotka tuskin näkyivät vanhanaikuisen\nkaapin päältä tuolla alhaalla — seinälle hänen sänkynsä yläpuolelle.\nSe, tuumi hän, sopii hyvin upseerille.\n\nKeittiön avoimen takan edessä leipoi Beata, valppaasti tarkkaavaisena\n\"köyhiä vänrikkejä\" kahvileiväksi. Ne, jotka olivat epäonnistuneita\nja kärähtivät liiaksi, latoi hän erilleen toiselle vadille — ne\nolivat oivallisia tarjota \"pesu Riitulle\" ja Fersingin Kirstille\npanimohuoneessa.\n\nAsuintuvassa helskyivät kangaspuut, kuten tavallisesti. Armollinen\nrouva ei suvainnut että piiat otettiin ennen aikojaan pois työstä. Itse\nasiassa ei hän antanut Joachim serkun tulolle niin suurta arvoa kuin\ntytöt. Kun ei sen kunniakkaampana tullut, niin...\n\nMutta, ei Agneta, eikä Beata, eikäpä edes Karin Mariakaan tiennyt,\n_miksikä_ serkku tuli — äiti ei ollut pitänyt sopivana, eikäpä edes\nviisaanakaan sanoa tuon vierailun syytä heille. Eivätkä he sitä liioin\nkyselleetkään — siinä oli kylliksi että hän tuli — että _joku_ tuli.\nNyt oli taas talvi vierähtänyt kotona Munkebodassa, eivätkä he olleet\nsitte laamannin ja provastin joulukekkerien ja syntymäpäivä naamiaisten\njälkeen Brita tädin luona, nähneet ainoatakaan elävää sielua,\npaitse hiljaista parooni Stjerneä Marieholmasta ja vanhaa mamseli\nFikeniä, joka auttoi aina täkin y.m. ompelemisissa, sekä muissakin\npikkuasioissa. Hän, mamseli Fiken, oli kyllä kiltti ja aika hauskakin,\nmutta hehän olivat jo niin monena herran vuotena kuulleet kaikki\nhänen juttunsa, että he jo osasivat ne melkein paremmin kuin hän itse\nja ne ainoat uudet, jotka olivat ilmestyneet lisäksi viime aikoina,\npuhuivat vaan kaikki tuosta ilkeästä Pietari Lassisesta Boforssasta,\njoka äskettäin juovuspäissään oli pistänyt appensa puukolla kuoliaaksi.\nSenkin alinomainen kuunteleminen ajan pitkään ei voinut olla niin\nerinomaisen hupaista!\n\nMajuurska istui tavallisella paikallaan akkunoiden välissä ja kutoi\n\"laine kuvioisia\" uutimia. Siksi paljon arvoa Joachimille oli hän\nsuvainnut osoittaa, että hän oli päivän kunniaksi pannut käsiltä\npois parsimakoppansa joka oli aina täynnä ikivanhoja, esivanhempain\naikuisia hienoja liinasia liinoja, joita hän oli kaivellut esille\nliinakaappinsa komeroista ja joita hän huviksensa parsiskeli. Tuossa se\nnyt oli koristellun peiteliinan peitossa kaapin päällä perintöprinssin\nja kenraali Adlersparren valokuvien alla, joita Agneta salavihkaa\ntuumiskeli muuttaa.\n\n\nSoikean salin pöydän ääressä, pitkän sohvan edessä seisoi Karin Maria\njärjestellen kahvikuppeja ja asettaen esille juhlakannua, kuvioituine,\nhopeaisine kansineen. Hän oli katsahtanut vähän epäillen äitiin\nottaessaan ne esille nurkkakaapista ja kieritellessänsä tuon vanhan,\neriskummallisen kannun — alkujaan Karoliinilaisen juomakannun, johon\neräs kekseliäs rouva Skytte, siihen aikaan, jolloin kahvi pääsi\nvaltaan, oli antanut kultasepän Kristianstadissa panna torven — esille\nvanhasta korvatyynyn päällisestä, johon se tavallisesti oli kääritty.\nMutta majuurska nirpisti vaan suutaan, eikä ollut huomaavinaankaan\nsitä. Niin otti Karin Maria sen ja pani pöydälle.\n\nSitte lisäsi hän pari puuta takkaan ja silmäsi mielihyvällä ympärilleen\ntarkastellakseen vielä kerran laitoksiansa.\n\nLaaja, kauttaaltaan kaidoista kuusilaudoista kokoonpantu lattia oli\nniin valkeaksi puhdistettu kuin se suinkin voi tulla ja auringon\nvalossa nyt näytti se häikäisevän valkealta. Seiniä reunusteli tukevat,\nkiiltävät mahonkiset huonekalut — jäykät, kuosikkaat, eteiseen\nvievän oven kummallakin puolella oli kiivupöytä, hyvin kapeine\nkeskustoineen ja leveine laiteineen, niin näppärästi sovitetut, että ne\njuhlatilaisuuksissa voi yhdistää yhdeksi ainoaksi pitkäksi pöydäksi.\nKolmen akkunan verhoina oli pitkät, kotikutoiset, tupsureunaiset\nuutimet — ne olivat talon kolmen tyttären työtä. Akkunan kaiteella\narmollisen rouvan tavallisen paikan luona oli kaksi kukkivaa hyasinttia.\n\nSohvan yläpuolella riippui kuningas ja kuningatar Desiderian painokuvat\nkaidoissa mahonkipuitteissa; näiden välillä soikeassa kullatussa\nkehystässä Hedvig Elisabet Charlotan öljyvärillä maalattu muotokuva,\njonka hän itse, ollessansa vielä herttuatar oli antanut äidin tädille.\nSen paikka oli ennen ollut vieraskamarissa perhekuvien joukossa, mutta\nkun sitä ei koskaan lämmitetty muuta kuin kerran tai kahdesti talvessa,\noli äiti muuttanut sen saliin. Hänestä oli mieleistä — ainakin mamseli\nFikenille — silloin tällöin jonkun kerran jutella tädistänsä.\n\nRuokasalin hiljaisuudessa kuulivat he kuinka Agneta etehisessä pyyhki\nkuusen havuihin jalkojansa ennenkuin kiiti ylös vintin rappuja.\n\nBeata tuli sisälle tuoden lautasella \"köyhiä vänrikkejä\" — rusoittavia\nja maukkaan näköisiä — ja asetti ne muiden pienten leivosten sekaan\nhopeakoriin. Karin Maria heitti salaisen silmäyksen pieneen himmeään,\npitkulaiseen nurkkapeiliin, joka melkein suurimmaksi osaksi olikin\npuitteita vain. Hän kohenteli tukkaansa ja musliini kaulaliinaansa,\njoka oli neulalla kiinnitetty avokaulaiseen kotikutoiseen pukuun.\n\n\"Nyt minusta nähden hän jo pian saisi olla täällä\", lausui Beata\nkärsimättömästi.\n\nAgneta harppaili vinnin rappuja alas. Hän kiskasi sohvaa vastapäätä\nolevan, molempien kiivupoytien välisen oven auki ja huusi kovasti\nhuoneessa:\n\n\"Äiti! Tytöt! Näen Olli Mattssonnin kyytirattaat mäen päällä. Tulija on\nvarmaan Joachim!\"\n\nÄiti pani kudelman pois. \"Ole hyvä ja muista vast'edes, että aina kun\npuhelet hänen kanssaan sanot _serkku_ Joachim\". Hän katsoi ankarasti\nnuorinta tytärtään. Oli hassua että tytöt tekivät sellaisen asian\ntuosta pojasta! Agneta oli käynyt päälle päätteeksi sitasemassa uuden\nsilkkinauhansa hiuksiinsa. Siinä oli nyt tuo punanen nauharuusu\nhiuksissa ylhäällä kamman edessä sivukiharoiden välissä, jotka\nohimoilla riippuivat ja jotka kohta kun hän päätänsä liikahutti,\nlehahtivat leikitellen edestakaisin. Niin ja itse Karin Marialla\noli isoäidin helmineula kaulaliinassa — se, joka muutoin vain\nsuurimmissa juhlatilaisuuksissa otettiin esille. — Ja Beatalla riippui\nrippikoulumuistonsa kaulassansa. Äiti kyllä huomasi kaiken, vaan kun\nkerran oli ehtinyt näin tapahtua, oli parasta olla olevinaan, ikäänkuin\nei olisi mitään huomannut, hän vain nyrpisti miettiväisestä suutaan\npannessansa hitaasti ja säntillisesti kokoon laajan kudelmansa.\n\nMutta mitä oli tekeillä? ... Eikö totta tosiaan se sittenkin ollut\nmamseli Fiken, joka hankki itsellensä asiaa — tietysti nähdäksensä vain\nsukutilan perijän, \"fidei komissaarion\".\n\nMamseli Fiken avasi sohvan ja kaapin välisen salaoven ja kuroitti\nesille pienen, hieman pelästyneen pään, pyöreine silmineen, linnun\nnokkaa muistuttavine, terävine nenineen ja kolmine, harmaine\nkiharakääreineen molemmilla ohimoilla.\n\n\"Ah, armahin rouvaseni, pyydän tuhannesti anteeksi!\" huusi hän aivan\nymmällään kohdatessansa kohta ovessa majuurskan kylmän, hämmästyneen\nkatseen. \"Menen lukkarille ristiäisiin tänään — siksi en ole päästänyt\nkiharoitani vielä irti\" — hän vei kätensä hermostuneesti anteeksi\npyytäen kiharakääryille — \"ja sitte tahdoin niin mielelläni pyytää\nKarin Marian uusia avokenkiä, sillä minun,\" — hän pisti veikistellen\nhienon, pienen jalan esille punervissa, kuluneissa nauhakengissä — \"ne\neivät juuri ole omansa kutsuihin.\"\n\n\"Varsin mielellä, mamseli Fiken,\" sanoi majuurska jäykkänä kuten ennen.\n\"Hae kengät Karin Maria.\"\n\n\"Nyt?\" kysäsi Karin Maria vastenmielisesti, sillä hän kuuli rattaiden\najavan pihalle.\n\nMajuurska huomasi, hetken tukaluuden. Hän sanoi kylmästi ja hyvin\narvokkaasti mamseli Fikeniile: \"Odotamme luutnantti Skytteä, mieheni\nveljenpoikaa tänään iltapäivällä.\"\n\n\"Vai niin\", lausui mamseli Fiken vain. Hän tietysti ei ollut sitä ennen\nkuullut.\n\nTytöt loivat epävarmoja silmäyksiä toisiinsa. Nyt pysähtyi vaunu\nrappusten eteen — ja kun isä ei ollut kotona! Kuka menisi etehiseen\nvastaan ottamaan? ...\n\nMajuurska seisoi mietiskellen. Ei, tuo vanha lörpöttelijä täältä\nainakaan tulisi saamaan lörpötyksen aihetta!\n\n\"Mamseli Fiken saapi suoda anteeksi\", sanoi hän kaikkein\nherttaisimmalla tavallaan... Sitte avasi hän etehisen oven ja\nastui ulos — tyttäret kaikki kolme kohottautuivat varpailleen ja\nkurkistelivat äidin olan takaa.\n\nSiinä seisoi hän jo kivi-permannolla, korkea kasvuisena, leveä\nharteisena, päällyskengissä ja sudennahkaturkissa, hattu kädessä.\nTuuhea, ruskea tukka riippui otsalla ja ahavoittuneet, hymyilevät\nkasvot, kirkkaine, tummansinisine silmineen olivat ikäänkuin kahden\nohuen, tumman kiharan kehystään suljetut.\n\n\"Terve tuloa Joachim hyvä!\" lausui majuurska äänekkäästi, enemmän\najatellen mamseli Fikeniä, joka myöskin seisoi kurotellen kaulaansa\ntuolla sisällä, kuin veljenpoikaansa, joka tottuneen kohteliaisuudella\nkumarteli, ennenkuin sai Lotti tädin velvollisuudesta suodun syleilyn.\n\nSalissa tervehti hän serkkuja. Hän suuteli kaikkia kolmea poskelle ja\nihmetteli että Agneta todellakin oli kasvanut niin suureksi.\n\n\"Niin\", sanoi Agneta nyppien vyötärölleen sidottua nauhaa. \"Täytin\nyhdeksäntoista syksyllä\".\n\nKarin Maria seisoi jo hopeakannu kädessä, Mamseli Fiken pyysi vielä\nkerran anteeksi kiharakääreidensä puolesta ja sai pyynnön jäädä juomaan\nkupin kahvia.\n\nKarin Maria hienona ja solakkana pitsiröyhelöä pitkien valkeiden\nkäsien ympärillä, kyseli sivistyneen tavalla Anne Ulla tädistä ja Lisu\nserkusta, jotka nyt olivat saaneet olla koko talven Tukholmassa ja\nBeata, vielä leipomisesta hehkuvin poskin, tarjoili hyväntahtoisesti\npikkuleivoksia mamseli Fikenille, joka jo oli latonut koko joukon eri\nlajeja teevadilleen. Mutta Agneta istui vaan ja katseli alas polviinsa\nja punoittaviin, ahavoituneihin käsiinsä — hän tunsi että Joachim\nserkku koko ajan puhellessansa muiden kanssa, salaa katseli häntä. Hän\ntoivoi ettei hän koskaan olisi sitonut punasta silkkinauhaa hiuksiinsa\n— sillä sitä hän varmaan katseli...\n\nJa koko ajan kun Joachim Skytte keskusteli kohteliaasti Lotti tädin\nja Karin Marian kanssa Tukholman ja Kristianstadin sukulaisista ja\nmaisteli mielihyvällä Beatan \"köyhiä vänrikkejä\", istui hän ihmetellen\nitseksensä, että hän todellakin joskus oli voinut unohtaa Agneta\nserkun näön — sillä jotain hänen kaltaistaan ei hän ollut koskaan\nnähnyt. Hän oli niin vaalakka, että hiukset päälaella, tulipunaisen\nnauharuusun alla vivahtivat, melkein hopeavalkealle, ja monet pienet\nkutriset jotka ohimoilta kasvoille ja korvallisille putoilivat, olivat\npehmoiset ja silkinvälkkeiset. Kasvot olivat vielä lapsekkaat ja\npehmeät piirteiltään, iho raikas ja jo — näin aikasin vuodesta — hieman\npäivettynyt. Ja sitte oli hänellä — ihmehintä kaikesta! — pari suurta,\nruskeaa silmää, ruskeaa kuin ruskea sametti, himmeät ja lämpimät hänen\nvaietessaan, veitikkamaiset ja rohkeat kun hän puhui. Ne sopivat niin\nihmeteltävän hyvin yhteen tuon pienen punasuun kanssa, joka samalla oli\nniin viehkeä ja uhkarohkea lapsellisesti nyrpistettyine huulineen.\n\n\n\n\nII.\n\n\nYläkerran pohjoisessa päätyhuoneessa käveli Joachim Skytte ottaen\nesille tavaroitaan matkalaukusta. Pirttipiika Bengta oli auttanut\nhäntä liinavaatteiden panemisessa kaapin laatikkoihin ja vaatteiden\nripustamisessa vaatekomeroon, mutta nyt hänet oli lähetetty pois\nkiitokset ja sanomat saatuaan, että luutnantti itse kyllä pitää lopusta\nhuolen. Olihan kumminkin jotain, johon voisi ryhtyä! Räiskyvän,\nliekehtivän, koivupuisen takkavalkean ja yhden ainokaisen kaapin päällä\npalavan talikynttilän yhtyneessä valossa, otti hän suuren nahkalaukun\npohjalta kirjan toisensa perästä esille asettaen ne huolellisesti\nseinällä riippuvaan hyllyyn.\n\nSiinä oli \"Corinne\" ja \"La nouvelle Héloïse\", muutamia Walter\nSkottin romaaneja ja pari Voltairen murhenäytelmää, \"Die Räuber'in\"\nja Ehrensvärdin Italian matkakuvien ohella. Siihen lisäksi muutamia\nvanhempia ruotsalaisia kirjoja ja uudempia \"Frithiofin satu\", pari\nvihkoa \"Iduna'a\" ja \"Valtiokalenteri\" sekä muutamia ahkerasti luettuja\nVictor Hugon ensimäisiä \"Odeja ja balladeja\". Sanalla sanoen aika\nsuuri kirjasto viisikolmatta vuotiaalle tykkiväen luutnantille joka ei\nkoskaan koettanutkaan näyttää oppineelta, eikä ollut konsaan ollut maan\nrajoja ulompana.\n\nHän tarkasteli hajamielisesti jokaisen kirjan nimeä ja silitti\nusein hitaasti kädellään kirjan kantta, ennenkuin hän pani kirjan\npaikoilleen — tuolla ajattelemattomalla hyväilytavalla, jolla se\njoka todella rakastaa lukemista, hyväilee kirjoja. Sitte otti hän\nesille vanhanaikuisen, monimutkaisen kirjoitus-salkun, joka ennen\noli ollut erään toisen Joachim Skytten omaisuutta — sen kannessa oli\nnimikirjaimet J. S. ja vuosiluku 1788 — aukasi sen ja järjesteli sen\nsisällön pöydälle akkunan eteen.\n\nSitte, sen pahempi, ei ollut muuta tekemistä. Hän keräili kokoon\ntavaroiden kääre-paperit ja asetti ne taas huolellisesti matkalaukkuun\nja alkoi kävellä edestakaisin pitkässä huoneessa.\n\nHyvä Jumala! Täällä siis täytyisi pysähtyä koko pitkä kevät ja\nkesä — talvikin kenties. Ja tämän hullun oikun ja ajattelemattoman\npäähänpiston vuoksi! Mitä hänellä oli överstin armaan kanssa tekemistä?\nTyttö lepukoita oli yllin kyllin Tukholmassa ja \"punanen Lotta\" ei\nhänen silmissään ollut hitustakaan parempi kuin nuo toiset. Mutta tämä\nnyt oli ihastunut häneen. — Luutnantti Skytte hymyili ehdottomasti\nmuistaessansa tuon mainion juomingin Stallmästaregårdenissa, missä\nhän, huolimatta översti Stålkulan mustasukkaisesta läsnäolosta, oli\nvoittanut \"punaisen Lotan\" hetkellisen ja kovin kiihkeän suosion ja\nniin ei hän tietysti ollut voinut vastustaa vallatonta haluansa tehdä\nukolle kepposet.\n\nViineistä ja varastetuista suuteloista pää pyörällä oli hän kantanut\ntytön rekeen ja jättänyt muut, ajaen maalle päin, pysähtynyt\nensimäiseen yhyttämäänsä kestikievariin... viipynyt siellä kaksi\nkokonaista päivää, siksi kunnes översti vihaisena kuin ärsytetty\neläin, oli löytänyt heidät. Sitte oli seurannut tuo kuuluisa\nkaksintaistelu, ilman todistajoita — halpamainen kahakka, jota\nestääkseen hän alussa oli tehnyt kaikkensa mutta, johon toinen,\nuhatessaan häntä ratsu-piiskallaan, oli hänet pakoittanut. Joachim\nkurtisti otsaansa yksinäisyydessä, ajatellessansa sitä — oli tietysti\nvastenmielistä, että oli täytynyt läksyttää vanhaa miestä, mutta\nruveta keppiä vastaanottamaan kuin koulupoika, siihenkään ei hän\nvoinut suostua. Ja jos hän sittenkin vain olisi malttanut olla siitä\nmitään hiiskumatta, niin Stålkula kyllä itsensä vuoksi olisi antanut\njutun raueta, mutta kun katkera ja suuttunut hän oli ukkoon ei hän\nmyöskään ollut voinut hillitä itseään kehumasta tovereilleen, miten\nhän kaksoismerkityksessä oli istuttanut \"sarven\" päällikkönsä otsaan.\nSitte olivat perintöprinssi ja asianomaiset saaneet vihiä asiasta. Ukko\nStålkulan vuoksi, joka myöskään jutusta ei liioin kunniaa niittänyt,\nei juttua oltu jätetty sotaoikeuden käsiteltäväksi, mutta esimerkin ja\nkurin vuoksi, koska juttu upseeri-piireissä oli kovin tuttu, katsottiin\ntarpeelliseksi että luutnantti Skytte erotettiin toistaiseksi virastaan.\n\nHän arvaili tiesivätköhän tytöt, minkä ihmeen tähden hänen joka\njuuri vasta oli Kristianstadin tykkiväestöstä siirretty Tukholmaan,\nniin yht'äkkiä oli täytynyt jättää pääkaupunki, eikä ollut muuta\nneuvoa, kuin paeta vanhalle sukutilallensa Munkebodaan. Tietysti\ntiesivät he sen! Eipä suinkaan ollut Lotti täti voinut salata niin\nmieltäkiinnittävää jutelmaa; ja Karin Mariahan joka oli kirjevaihdossa\nTukholmalaisten tyttö-ystäviensä kanssa oli varmaan saanut viestit\nkaikesta. Peukalot liivintaskuissa jäi hän seisomaan keskelle lattiaa\ntuijotellen kurtistetuin silmäkulmin suoraan valohon, — levotonna,\nsuuttuneena, nöyrtyneenä, raivostuneena itseensä ja muihin, aina\nsiihen asti, kunnes hän alkoi hymyillä, hän oli yht'äkkiä nähnyt\nedessänsä pikku Agnetan ruskeat silmät, suuret, avoimet, lapsellisesti\nkauhistuneina Joachim serkun hirveistä urhotöistä.\n\nSeuraavana aamuna heräsi hän myöhään, täysin levänneenä matkan jälkeen\nja paremmalla tuulella. Pukeutuessansa ja järjestäessänsä kiharaista\ntukkaansa kaapin päällä olevan, pienen, huurusen, kapean kuvastimen\nedessä, ei hän katsellutkaan elämää enää niin synkillä väreillä, ja kun\nhän katsahtaessansa ulos akkunasta keksi Karin Marian, joka suorana\nja ryhdikkäänä punaruutuisessa villahameessa, peiteliina hartehilla,\navopäin huolimatta pakkasesta, seisoi syötellen keittiön rapun\nedustalla kanoja, alkoi hän vähä kerrassansa sulautua aikomukseensa\nviettää aikansa Munkebodassa.\n\nHän vetäsi vielä viime kerran viiksiänsä, kiinnitti kultaneulan\nkorkeaan kaulaliinaansa, tapasi kirjavan silkkinenäliinansa, joka oli\npudonnut kuvastimen taa ja juoksi ripeästi alas rappuja.\n\nSalissa istui Lotti täti tapansa mukaan keskiakkunan ääressä,\nhyasinttein välillä. Aamiaispöytä oli katettu — aivan tyhjennettynä\nmuutoin, ainoastaan _yhdelle_ varatuin paikoin. Kun Joachim kumarsi ja\nhieman hämillään alkoi pyytää anteeksi unikekountansa, nousi majuurska\nja huusi keittiön ovelta:\n\n\"Boel, lämmitä olutjuusto ja tuo ruoka sisälle. Luutnantti on jo\nalhaalla.\"\n\nSitte syventyi hän taas neuleensa silmien ylösottamiseen. — Joachimista\ntuntui kuin hän taaskin kävisi kymmenen vuotta vanhemmaksi tämän\nnyrpeän, moittivan hiljaisuuden aikana.\n\nKun Boel, punaisena kasvoiltaan, peiteliinan alla toi sisälle\nolutjuuston, paistettua silliä ja peruna-möyhennystä, sanoi täti,\nnostamatta silmiään työstään:\n\n\"Saat rakas veljenpoikani suoda anteeksi meidän maalaistapamme.\n_Meillä_ on aamiainen pöydällä säntiileen kello seitsemän aikaan\".\n\n\"Hyvä Lotti tätini saa olla varma siitä, että juuri kello seitsemän\nolen tästedes saapuva minäkin\".\n\nMajuurska lientyi hieman hänen nöyrästä kohteliaisuudestaan ja kysyi\narmollisesti häneltä, kuinka hän oli nukkunut ja alkoi puhua, miten\nikävää oli että siellä sinisessä kamarissa oli rottia, vaikka hän\ntotta tosiaan oli tukkinut sekä kuninkaan kynttilöitä että arsenikilla\nsekoitettua puuroa koloihin...\n\nAamiaisen jälkeen kierteli Joachim jotakuinkin yksinäisenä pihalla,\njoka tuntui lepäävän kuolleena auringon valossa. Rengit olivat metsässä\nja toivat halkoja ja havuja kotiin — täytyi kiiruhtaen käyttää aikaa\nniinkauan kuin jäätyneillä nevoilla vielä voi kulkea — ja keittiössä\nvalmistelivat piiat päivällistä, jonka kaikille koko talossa,\nniinhyvin herras- kuin muullekin väelle, täytyi olla valmiina juuri\nkello puoli kaksitoista. Ainoa, joka hänelle vähääkään soi huomiota,\noli hänen vanha tuttavansa pirttipiika Bengta, joka istui keittiön\nakkunan ääressä, jauhaen kanuunan kuulalla senappia savivadissa,\njota hän lujasti piteli polviensa välissä, samalla tahdikkaasti\nnyökkästen edestakaisin ruumiillaan. Aina pihalle asti kuuli Joachim\nohikulkiessansa hänen laulaa-hoilottelevan neitosesta, joka näki\n\n    laivan seilaavan.\n    Kolme kreiviä laivassa;\n\nsamalla kun hän epämukavassa asennossaan kurkistelussansa vierasta oli\nsaada niskansa pois tiloiltaan.\n\nHieman ilostuneena tästä huomaavaisuudesta — ainoasta, jonka hän tähän\nsaakka oli osaksensa saanut — jatkoi Joachim äänetöntä innokasta\ntyttöjen etsintäänsä, jotka tuntuivat kuin maan alle vajonneilta ja\nvihdoin viimeinkin, kun hän, kävi miten kävi, aikoi astua sisälle\npanimohuoneeseen, älysi hän Beatan, joka kangaspuidenpa äärestä\npanimohuoneen kaksijakoisen oven viereisestä akkunasta kurottautui ja\nnyykäytti hänelle ystävällisesti.\n\nVähän aikaa etsiskeltyänsä pimeässä panimohuoneessa löysi hän\nkutomakamarin ovilinkun ja astui sisälle.\n\nTurvetuli hehkui raikkaasti leveässä, melkein nelinurkkaisessa\nrautauunissa, jonka etuseinää koristi kauhea, jotenkin epäselvä,\nsotainen korkokuva. Aurinko paistoi sisälle vihreähköstä,\npieniruutuisesta akkunasta, jonka ääressä Beata istui, hän nousi nyt\nkangaspuiltansa tervehtääkseen serkkuaan.\n\n\"Miten täällä on hauskaa!\" tätä ei Joachim, joka viimeisen puolentunnin\najan oli tuntenut itsensä aivan kuin eksyneeksi, voinut olla\nlausumatta. \"Onko serkulla mitään sitä vastaan, jos istahdan tänne\nhetkiseksi\"?\n\nBeata korjasi pois hyväntahtoisesti käämit ja sukkulat puiselta\ntuolilta joka oli huoneen ainoa ja pyysi häntä kohteliaasti istumaan.\n\nAluksi kävi keskustelu jotakuinkin kankeasti. Beata oli osaksi ujo,\nosaksi pelkäsi hän äidin tulevan ja näkevän miten laiska hän oli. Sillä\nei sopinut hänen koko aikaa istua ja paukuttaa kangasta pitäessänsä\nseuraa Joachim serkulle. Vasta sitte kun tämä sattumalta oli tullut\nmaininneeksi nähneensä Lotti tädin kangaspakkojen valkenemaan panemista\nvalvomassa — hyvää kevätaurinkoa tuli käyttää hyväkseen — tuli oikein\neloa keskusteluun.\n\nHe puhelivat seudusta, jota Joachim tuskin sitte lapsuutensa\npäivien oli nähnyt ja hän kyseli mitä seuraa heillä oikeastaan oli\npaikkakunnalla.\n\nBeata mainitsi velvollisuudesta provastin ja laamannin, \"mutta ne\nasuivat niin kaukana\" huokasi hän.\n\n\"Ja sitte\" — sanoi hän hiukan viivytellen, melkeinpä epäillen —\n\"parooni Stjerne Marieholmasta\".\n\n\"Nils Olof Stjerne?\" kysyi Joachim uteliaisuudella. Serkun äänessä oli\nollut jotain salaisesti peittelevää, joka selvästi lupasi enempää ja\nherätti mielenkiintoa.\n\n\"Niin... Beata istui alas luoduin silmin keinutellen polkimia jalallaan\nja punniten sukkulaista kädessään.\n\n\"No? ...\" tutki Joachim rohkaisevasti. Näkyihän selvästi, että Beatalla\noli jotain sanottavaa, jota hän enemmän kuin mielellään tahtoi tuoda\nilmi.\n\n\"Hän tulee tänne usein\", jatkoi hän samalla äänellä.\n\n\"Niinkö?...\" Joachim serkun silmät kävivät yhä enemmän odottaviksi ja\nkysyviksi.\n\nBeata kumartausi hieman kankaasen päin ja sanoi vähän matalammalla\näänellä, kuin kuiskaten:\n\n\"Hän nyt on melkein kihloissa Agnetan kanssa\".\n\n\"Eihän\"! huudahti Joachim, — ei niin vastaanväittäen, vaan ihmeissään.\n\nBeata nyykähytti vaan vakuudeksi heittäessänsä pikasesti sukkulan\nloimien lomitse, polkasi ja löi.\n\nJoachim nousi ja nojausi kangaspuita vasten. \"Mutta Agnetahan vain on\nlapsi\", sanoi hän moittien, \"hänen rinnallaan\".\n\n\"Äiti niin tahtoo\", jatkoi Beata luottavaisesti, iloisena että oli\njoku puhetoveri. \"Mutta hän kumminkin mieluummin olisi Agnetan sijalle\ntoivonut Karin Mariaa\".\n\n\"Siksikö että hän on vanhempi\"?\n\n\"Niin, tietysti... Ja sitte hän on ymmärtäväisempi. Äiti niin pelkää,\nettei Agneta osaa menetellä vanhan vapaaherrattaren kanssa oikein\".\n\nJoachim Skytte vaikeni. Hän seisoi ja kuvaili mielessään pientä\nAgneta serkkua tuon paksun, nelikymmen-vuotiaan Niilo Olavi Stjernen\nvapaaherrattarena. Tietämättänsä vetäysi melkein inhoava ilme hänen\nkasvoillensa.\n\n\"Mutta\", Beatan ääni hiljeni jälleen, \"äidin tahto nyt missään\ntapauksessa ei merkitse mitään, sillä ei hän kumminkaan koskaan saa\nAgneta sisarta siihen taipumaan\".\n\n\"Eikö\"? Joachimin mielenkiinto oli jälleen herätetty. \"Miksikä ei,\nBeata serkku? Istua vapaaherrattarena Marieholmassa, se mielestäni\nolisi jotakin pikku Agnetalle — joka on kuin prinsessa\", lisäsi hän\nhitaammin, melkein kuin itseksensä.\n\nBeata ei vastannut. Hän asetti uuden käämin sukkulaan ja puristi\nhuulensa lujaan sen näköisellä ilmeellä, joka selvemmin kuin sanat\nmitkään sanoi, että hän kyllä tiesi enemmän, mutta mikään voima\nmaailmassa ei voisi saada häntä sitä lausumaan.\n\n\"Kerros\" kehoitti Joachim, yhä enemmän ja enemmän uteliaana.\n\nBeatan luja päätös horjahti heti.\n\n\"Jos serkku lupaa, ettei sano sitä — ei kenellekään...\" Hän katsahti\nvakavasti ylös.\n\n\"Ei ainoallekaan elävälle sielulle. Niin totta kuin Jumala minua\nauttakoon\", vannoi toinen juhlallisesti.\n\nBeata ei voinut nyt enää pidättää salaisuutta kauemmin. Hän kumartui ja\nkuiskasi kiireesti.\n\n\"Niin, sillä luulen aivan varmaan, että Agneta on rakastunut toiseen\".\n\n\"_Kehen_\"? Kysäsi Joachim tarmokkaasti. \"Eikö serkku tiedä kuka se on\"?\n\n\"Niin, katso sitä en ensinkään tiedä\", tunnusti Beata alakuloisesti,\n\"ja minun on mahdotonta päästä siitä perille. Mutta _jonkun_ sen täytyy\nolla, sillä aina siitä saakka kun tanssimme Joulukuun 20 p:nä Britu\ntädin luona Råsnäsissä ei hän ole ollut Stjerneä kohtaan entisenlainen\neikä kärsi nähdäkään häntä\".\n\nVarjo solahti Beatan valkoisen kankaan yli. Iloista naputusta kuului\nlasiruudulla ja Agnetan herttaiset kasvot, peiteliinan reunustamana,\njota hän piti kiinni leukansa alla, pilkistivät sisälle.\n\n\"Elä virka mitään serkku Joachim — elä Jumalan tähden\", kuiskasi Beata.\n\"Tytöt eivät koskaan antaisi minulle anteeksi...\"\n\nAgneta kiskasi oven sepposen selälleen. Hän nyhtäsi peiteliinan\npäältänsä ja harteiltansa nostaen molemmat kädet hiuksiinsa,\nhuomaamatta Joachimia, joka seisoi varjossa, kangastukkiin nojautuneena.\n\n\"Joachim serkku!\" huudahti hän hämmästyen, yht'äkkiä keksiessänsä\nhänet. \"Hyvää huomenta\", — hän niijasi hänelle. \"Onko serkku täällä?\"\n\n\"Niin. Olemme istuneet tuumiskellen hiukan aamupuhtehella, Beata serkku\nja minä\", sanoi Joachim kainostelematta ja tervehti.\n\n\"Mitä?\" ihmetteli Agneta uteliaana katsoen häntä silmiin kirkkailla,\nruskeilla silmillänsä, laskematta vielä käsiänsä alas tukkakääröltään,\njoka oli vierimäisillään alas.\n\n\"Oi... avioliitosta, naisista ja rakkaudesta ja muusta sellaisesta.\nEikö niin; Beata serkku?\" kiusoitteli Joachim orpanaansa, joka istui\nrypistetyin silmäkulmin ja teki uhkaavia, salaisia merkkejä selällään\nAgnetalle.\n\n\"Rakkaudesta?...\" alkoi Agneta jälleen hitaasti, ikäänkuin itseksensä.\n\"Ihmettelen...\"\n\nHän ei sanonut enempää, vaan punastui Joachimin häntä kysyvän näköisenä\nja huvitettuna katsellessa. Sitte istahti hän pian keskellä huonetta\nolevan rukin ääreen ja alkoi valmistaa puolivalmista käämiä. Beata loi\nsalaperäisen, tarkoittavan, melkein riemuitsevan katseen Joachimiin.\n\n\"Ei se ole mitään ihmeteltävää\", sanoi Joachim hitaasti hetken\nvaitiolon jälkeen, ilmeellä, jota tytöt, jos he olisivat tunteneet\nsanan ja ymmärtäneet sen, olisivat kutsuneet aistilliseksi. Nyt he\nnimittivät sitä vaan vallattomuudeksi, ja heidän mielestään puki se\nhäntä. \"Sen kyllä serkku oppii aikanansa kaikki tyynni tietämään, — kun\nserkku joutuu naimisiin\".\n\nAgneta katsoi ujosti ylös puolastaan. Miten tuo serkku oli miehekkään\nnäköinen ruskeassa verkatakissaan, joka istui niin hyvin, korkeissa,\nkirjavissa liiveissään, silkki-kaulaliinassaan ja hienossa paidassaan!\nHänen katseensa solui alas, koreisiin housuihin ja somiin kiiltäviin\nsaappaisiin.\n\nLuoja tietää, ihmetteli hän ehdottomasti, aikooko hän aina arkipäivin\nkäydä noin hienona!\n\nJoachim kohtasi hänen katseensa, tytön avoin, teeskentelemätön ihailu\nhyväili hänen turhamaisuuttaan ja sai hänet heti hyvälle tuulelle.\n\n\"Kun menee naimisiin\", uudisti Beata epäilevästi, syvästi halveksivalla\näänellä. \"Ei, jos ei sitä opi _ennen_ tietämään, niin ei sitä ainakaan\nopi _silloin_!\"\n\nJoachim purskahti nauramaan. Hän voi kyllä ymmärtää, että ne\navioliittoa koskevat mielipiteet, jotka serkku oli omistanut\näidiltänsä, eivät olleet erittäin ihanteellisia. \"_Voihan_ ajatella\n_niin_\", sanoi hän hilpeästi ja jatkoi hyväntahtoisesti, \"että tyttö\ntulee naimisiin miehen kanssa jota hän rakastaa\". Hän puhui Beatalle,\nmutta katsoi Agnetaan, joka painoi vieläkin syvempään päänsä surisevan\nrukinpyörän päälle.\n\nBeata äännähti halveksivaisesti. \"Se ei tapahdu koskaan, ei edes\nromaaneissakaan\". Tuo vastenmielinen ja aistillinen mieliala, joka\näsken oli vallannut nuoren Skytten, kuullessansa pikku Agnetan\nja parooni Stjernen välille tuumitut naimahankkeet, hälveni\npois kerrassaan. Hän tunsi taas yhtäkkiä, vastoin Beata serkun\nperiaatteellisia epäilyksiä, kuinka häntä jälleen elähytti haaveellisen\nihanteellinen uskonsa _todellisen, totisen, oikean_ rakkauden\nkaikkivoimaan, jonka hän oli tavannut ilmilausuttuna useimpain\nlempirunoilijoidensa kirjoissa, ja joka nuorehkoissa toverikekkereissä\noli opettanut hänet niin lämpimästi ja innokkaasti tulkitsemaan\nvaikutusta, jonka moinen naisellisuus, \"das ewig weibliche\", niin\nkauan kuin hänen muistinsa kantoi oli tehnyt hänen alttiiseen\nmieleensä. Nojautuneena kangastukkia vasten, toinen käsivarsi niskan\ntakana ja pää hieman taaksepäin taipuneena, alkoi hän innokkaasti ja\nvakavasti ilmituoda tuumiansa, ylistää rakkauden onnea, sen ainoaa,\nautuaaksi tekevää vaikutusta elämässä. Tummansiniset silmät sädehtivät\nnuorekkaasti sileän, valkean otsan alla, jolleka ruskeat, hiussuortuvat\nputoilivat ja tuo syvä kolo — liikkuva ja ilmeikäs, hänen innostuneesti\npuhuessaan pyöreässä, parrattomassa leuassaan ikäänkuin syveni. —\nBeata oli jo kauan sitte lakannut kutomasta. Hän istui nypiskellen\nsukkulaa, pieni pää musliinikaulaliinaa vasten miettiväisesti\nkallellaan, uskaltamatta oikein katsoa ylös serkkuun, samalla Agnetan\nvähän kumartuneena, käsi rukin pyörällä, puoli avoimin suin ja\nsuureksi avatuin silmin seuratessa jokaista hänen kasvojensa liikettä.\nJoachimin tarkoitus alkuaan oli ollut näyttää Beatalle, että rakkauden\nonni myöskin voisi olla mahdollinen avioliitossa — niin, oikeastaan\nolikin sieltä kotoisin — mutta kuta enemmän hän puhui, tuli hän omien\nsanojensa innostuttamana, kokonaan pois tästä aineesta, ja puhui vain\nrakkaudesta yleensä, miehen rakkaudesta naiseen, siteistä ja laista\nhuolimatta. Ja nimet jotka hän mainitsi: Julies ja S:t Preux'in nimet,\nFrithiofin ja Ingeborgin nimet, hänen otteensa Eigilin riemuitsevasta\nhuudahduksesta Oehlenschlägerissä:\n\n\"Mull'on mun Helgani! Kuulkaa...\" kaikki tämä itse asiassa ei\ntodistanut mitään onnesta avioliitossa, mutta tytöt eivät sitä\nhuomanneet: hekin kuten hän itse olivat jo aikoja sitte kokonaan\nunhottaneet lähtökohdan. Hän puhui kuin kirja, kuin runo ja hän puhui\nrakkaudesta — se oli heille kylliksi.\n\nTämä kiihkeä esitelmä sydämen oikeudesta oli murtanut jään kokonaan.\nHeistä tuntui kuin olisivat he vanhoja tuttuja ja kutsuivat aivan\nkursailematta toisiansa tuttavallisesti \"sinuksi\" ja nimeltään aivan\nkuin sisarukset.\n\nRakkaan Frithiofin johdosta kääntyi puhe kirjallisuuteen — he\nkaikki harrastivat vilkkaasti kansallista kirjallisuutta, mutta\nulkomaan kirjallisuudesta tytöt eivät paljon muuta tunteneet kuin\nvanhat ranskalaiset koulukirjansa. Ne \"contes'it\" ja ranskalaiset\nmurhenäytelmät, jotka äidillä olivat, pidettiin lukon taa teljettyinä\nja niistä vaan valituita kappaleita, valvonnan alaisena luettiin\nääneen kielen vuoksi. Joachim kertoi heille Saksan romantikoista ja\nlausui heille kappaleita \"Don Carlos'esta\" ja \"Ryöväreistä\" — enemmän\nomaksi kuin serkkujensa huviksi, jotka vain vajanaisesti ymmärsivät\nsaksaa. Saksan oppimista ei ollut pidetty tapoina äidin aikoina;\nranskaa sitävastoin kuten useimmat muutkin \"parempien ihmisten lapset\"\nolivat he saaneet oppia melkein äidinkielen rinnalla. Kun Joachim\nnäki, että heidän huolimatta hyvästä tahdostaan, oli mahdotonta yhtyä\nhänen kanssaan Carl Mooria ja markiisi Posaa ihaelemaan, keskeytti hän\nyht'äkkiä puheensa ja vilkkaasti innostuen huudahti:\n\n\"Mutta sitte on olemassa eräs ranskalainen, nimeltä Victor Hugo! Hän\non aivan nuori, tuskin vanhempi minua. Ja tietäkää, _hän_ vasta osaa\nkirjoittaa!\"\n\nJa Munkebodan kutomatuvassa, missä rouvat, neidet ja piiat, virsien ja\nsäädyllisten kansanlaulujen kaikuessa olivat tuhansin kyynärin liina\nja pumpulikangasta vaivalla kokoon kyhänneet, alkoi nyt nuori Skytte\nserkuillensa laususkella uudenaikaista eurooppalaista, romantillista\nrunoutta:\n\n    \"Nous parlons des héros, du ciel des chevaliers...\"\n\nkuului raikkaasti ja mahtavasti aina panimohuoneesen, missä majuurska\noli, joka hämmästyneenä pysähtyi tuokion, ennenkuin sai linkun\nnostaneeksi. Ja kun hän avasi oven, näki hän molemmat tyttärensä\npunoittavin poskin kyynelsiimissä istumassa kädet ristissä arkipäivänä,\nparhaana työaikana, Joachim serkun seistessä keskellä lattiaa\nrypistetyin silmäkulmin, ja kädet traagillisesti ojennettuina häntä\nkohti.\n\nTotta tosiaan, uusi aika oli koittanut Munkebodassa! Myöskin _siellä_\noli vuossadan kolmas vuosikymmenes alkanut.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nTytöt asuivat myöskin yläkerrassa, — päätyhuoneessa, joka oli Joachimin\nhuoneen kanssa vastakkain. Suuri etelänpuoleinen kamari, johon aurinko\npaistoi melkein päiväkauden, oli heidän, kaikkien kolmen, yhteisenä\nasuntona. Seinät eivät olleet paperoidut niinkuin muissa huoneissa,\nvaan niihin oli iso-isän aikana maalattu siniselle pohjalle kirjavia,\nmielikuvituksen luomia kuuman ilmanalan maisemia, parhaastaan korkeita\npalmuja, jotka siimestivät ihanteellisten alkuasujanten suojelemia\nkahvinruskeita majoja. Iso-isä itse oli joutohetkinään maalaillut ne,\nniinkuin etehisen ovikuvatkin.\n\nHuoneen kalustona olivat vanhat, valkeaksi kiillotetut kustavilaiset\nhuonekalut — maalaisesti kömpelöt — jotka majuurska taloon tultuansa\noli hylännyt pois vieraskamarista. Leveässä, päästävedettävässä\nsängyssä, joka päiväksi työnnettiin kokoon, nukkuivat Agneta ja Beata\nja sitä vastapäätä, kotikutoisella, ruudukkaisella pumpulikankaalla\npäällystetyllä sohvalla oli Karin Marialla joka oli vanhin,\nerikoispaikkansa. Sohvan edessä oli huoneen upein huonekalu, vanha\nsoikea, tumma marmoripöytä, jonka paksut kaarevat jalat olivat\naikoinaan olleet kullatut.\n\nKun Joachim kulki huoneesensa ja sieltä pois, näki hän usein serkkujen\nhuoneen oven olevan auki. Ja joka kerran kun hän mennessänsä pimeän\nullakon poikki katsoi sinne sisälle, oli hänen silmänsä huijeta,\nikäänkuin olisi hän tirkistänyt suoraan aurinkoon — niin valoisaa oli\naina tuolla sisällä, nyt kevätpuoleen. Väliin näki hän Karin Marian\nakkunan pielessä nojatuolissa harjoittelevan harpunsoittoa, eli Beatan\nleveällä akkunalaudalla, kuurullaan pistämässä kevään ensilehtiä\nkanarialintusten häkkiin, joka riippui leveän, moniruutuisen, melkein\nansarinseinää muistuttavan, akkunan keskellä. Iso-isä oli laittanut\nsen sellaiseksi, sillä tuolla ylhäällä — päivänpaisteessa, kaikkia\ntavanmukaisia, maalaustaidonsääntöjä halveksien — oli ukolla, joka oli\nerikoinen kaikessa, ollut maalaushuoneensa, \"atelierinsa\".\n\nJoachim muisti vielä selvään iso-isän, tyttöjen mielessä oli säilynyt\nvain himmeä kuva vanhasta, valkohapsisesta, luuvalon koukistamasta,\nkuuruselkäisestä miehestä, jonka sinisten silmien tuike oli\nveitikkamainen ja lempeä ja hienot, punervat kasvot, ryppyiset kuin\ntalviomena. Luuvalon oli iso-isä saanut sotaretkellä Suomessa v:na\n88, mutta kumminkin vasta sitte kun hän vanhana miehenä oli majaillut\nsotajoukon kanssa Rügenillä, oli hän käynyt niin huonoksi, että oli\nalkanut käydä koukussa. Ja kun hän sitte vihdoinkin oli tullut kotiin\nMunkebodaan, oli hän alkanut maalailla. Hän liikkui harvoin kotoa\npois, istui parhaastaan vinnikamarissaan vain auringon paisteessa,\nsepitellen haaveellisia maisemiaan, tahi lueskeli uutta ranskalaista\nja saksalaista runoutta — hän oli Ossianin ja Chateaubriand'in suuri\nihailija ja monet tauluista olivat hänen oman mielikuvansa luomia\nkuvia \"Atalaan\" ja \"René'sen\". Sanomalehtiä ei hän vanhuutensa\npäivinä suvainnut näkösälleen — \"Grevesmöhlensk-kirjallisuudeksi\",\nkutsui hän halveksuen niitä. Maaliskuun 13 päivän vallankumouksessa\noli hän ollut Adlersparren seuralainen — ja ollen maanpuoltaja,\nskånelainen ja alkuaan vanhaa sissi-sukua oli hän pitänyt tanskalaisen\nhallitsijasuvun puolta. Hän oli kerran ollut innokas valtiomies ja\nvastustuspuolueen kannattaja — Kustaa III ja hänen hallitustaan ei\nhän koskaan ollut voinut sietää, mutta elämänsä lopulla laimeni vähä\nkerrassaan hänen harrastuksensa valtakunnan asioihin. Viimeisen\nperintöprinssin vaalin jälkeen, jolloin hänen muinainen vilkkautensa\ntuntui jälleen leimahtaneen liekkiin, eivät edes hänen poikansakaan\nkuulleet hänen koskaan lausuvan mitään mielipidettä maan valtiollisissa\nasioissa. Sitävastoin otti hän koko tarmollaan osaa tapausten\njuoksuun etäämpänä Euroopassa ja seurasi jännityksellä keisarin\nsotaretkeä. Suuret, etäiset urhotyöt viehättivät alati hänen soturi- ja\ntaiteilija-mielikuvitustaan sadun ja ihmeen lumousvoimalla.\n\nPoikansa poika ja \"pikku Joachim\"-nimi olivat olleet aina hänen\nlemmikkejänsä. Poika oli syntynyt 2 p:nä joulukuuta v. 1805,\nvoitonseppele päässä. Kun sanoma Austerlitzista vihdoinkin saapui Länsi\nGöingen kihlakuntaan — se oli jo jotenkin joulun tienoota — tuotatti\niso-isä vanhus esille viimeisen pullon vanhaa tokaijeria, joka oli\nmaannut kellarissa aina siitä päivin kun Karl Niklas Skytte tuli kotiin\nWienistä v. 1738. Hän kilisteli juhlallisesti poikiensa ja miniänsä —\nJoachimin kauniin, iloisen äidin kanssa — ja kastettuaan pikkusormensa\npään viinissä, pisti hän sen pienokaisen suuhun — kun oli syntynyt\nvoitonlakki päässä, itse Austerlitzin päivänä, niin pitihän siitä saada\ntietää!\n\nJa Joachim saikin siitä tietää, Joulukuun toista päivää vietettiin\naina, niinkauan kuin isoisä eli erikoisilla juhlallisuuksilla ja\nrohkealla, liitelevällä, oikealla skytteläisellä mielikuvituksellaan\nkuvaili poika aina, koko lapsuusaikansa itsensä määrätyksi sekä\nmarskisauvan että herttuakruunun kantajaksi. Eikä iso-isä särkenyt\nkoskaan hänen kuvittelujaan — hän ei nähnyt koskaan Waterloon päivää!\n\nKun Joachim läksi kamaristaan, olisi hän paljon mieluummin astuskellut\ntyttöjen luo vastapäätä kuin alakertaan Lotti tädin luo, mutta tähän\nsaakka oli hän kumminkin onnellisesti voittanut tämän kiusauksen.\nSitä kyllä ei missään muussa kodissa olisi pidetty sopimattomana näin\nlähiserkkujen kesken, mutta hän tiesi että täti Lotin mielestä se olisi\nollut kumminkin niin, kun oli kysymyksessä juuri _hän_.\n\nLotti täti ei ollut koskaan pitänyt Joachimista. Ensiksikin syystä\nsiitä, kun hänellä itsellään ei ollut poikaa, ja koska tämä ainoana\npojanpoikana, iso-isän testamentin mukaan perisi Munkebodan ja sitte\nkun hän oli niin \"julkea\". Juttu överstin Lotan kanssa, jonka täti\ntunsi yksityisseikkoja myöten, ei tietystikään kohottanut Joachimia\nhänen suosioonsa — täti piti häntä nyt melkein siveellisesti\nturmeltuneena.\n\nTytöillä oli aina paljon puuhaa. He kutoivat, ompelivat reikäompelusta,\nharjoittelivat klaveerin — ja harpun soittoa ja lukivat vielä\nmäärätunnit viikossa ranskaa äitinsä edessä, joka itse oli saanut\nvanhan kustavilaisen kasvatuksen, eikä hyväksynyt muita tapoja\nlainkaan. Niin mielellään kuin Joachim olisikin tahtonut seurustella\nheidän kanssaan, ei hänellä juuri koskaan ollut tilaisuutta siihen.\nSiitä saakka kuin Lotti täti oli kerran kuullut hänen kutomatuvassa\nlaususkelevan uudenaikuista, eurooppalaista runoutta, epäili hän häntä\nenemmän kuin ennen.\n\nJoachim oleskeli enimmäkseen metsissä ja vainioilla, hän seurasi\nhuvitettuna metsän hakkuuta ja alkavia kevättöitä. Joskus teki hän\npitkiä ratsastusretkiä — ratsasti niin että hevonen oli vaahdossa\n— vain saadaksensa ratsastaa; kerran oli hän vieraillut pappilassa\nja kerran laamanni Sköldborgin luona, mutta tätä käyntiään hän ei\nuudistanut, sillä laamannin rouva ja tyttäret kaikki alkoivat pumputa\nhäneltä, toinen toistaan salaperäisemmin, tietoja Agnetan ja Stjernen\nvälisistä asioista, joka tuntui heitä erinomaisesti huvittavan.\nMarienholmaan ei hän, vaikka se oli Munkebodan lähin naapuri, mennyt\n— hän ei \"kärsinyt kosijaa\", oli hän Beatalle ilmaissut ja sitte\ntoisekseen ryypiskeltiin siellä niin rajusti, että jos hän vain\nkerrankin koettaisi pitää puoliansa Niilo Olavin rinnalla, loppu\nvarmaan siitä olisi se, että hän joisi itsensä kuoliaaksi.\n\nSyy kumminkin oli se, että hän ei voinut sietää Niilo Olavin\npunakoita kasvoja, ulkonevine, sinisine silmineen — häntä jo niiden\najatteleminenkin hermostutti. Hän tunsi häntä kohtaan salaista,\nvoittamatonta, oikeastaan järjetöntä ja aivan perusteetonta\nvastenmielisyyttä, joka hetkittäin voi paisua melkein vihaksi, niin\nsietämätön oli hänelle ajatus, että tuo hidas köntys kerran olisi\nomaava Agnetan joka — sen vannoi hän useammin kuin kerran, oli kaunein\ntyttö, minkä hän tunsi, huolimatta siitä, että hän vain oli skånelainen\nmaalaistyttö ja sitä paitse hänen oma likiserkkunsa, jonka hän muisti\nniiltä ajoilta kun tämä kapalossa nukkui.\n\nIltasin pani Joachim \"patiencea\", \"la Blocade de Copenhague\", pelasi\n\"mustaa Pekkaa\" tyttöjen ja mamseli Fikenin kanssa, tahi bezigueta\nNiilo sedän kanssa, joka totilasinsa vilkastuttamana, kertoi aina\njotakuinkin samat jutut, kun hän oli 1814 ollut sotajoukon mukana\nNorjassa, eli iloisia nuoruusmuistojansa Tukholmasta sotilasajoiltaan,\njolloin hän ihasteli Fredrika Löfiä ja Inga Åbergia, ja huolimatta\nKustaa Adolfin ikävästä hallituksesta oli huvitellut aika oivallisesti.\n\nKello 10 nousi Lotti täti, vaikkapa korttileikki tai joku jutelma\nolisikin jäänyt kesken — tunnusteli, josko nurkkakaappinsa sekä\nmahonkinen ruokakaappi olivat oikein lukossa, antoi sille tyttäristä,\njolla oli \"vuoroviikkonsa\" huomispäivää koskevat määräyksensä, ja pani\npois neuleensa, sammuttaen talikynttilän, joka oli hänen luonaan pöydän\npäässä.\n\n\"Kas niin, Skytte\", sanoi hän mahdikkaasti, \"nyt on nuorison aika käydä\nlevolle\".\n\nNiilo setä nousi — hänen, enemmän kuin kenenkään muunkaan päähän\nei olisi pistänyt ruveta vastustamaan yksinvaltiasta majuurskaa,\njoka seisoi jo talikynttilä kädessä ovella, jossa Joachim sytytti\nvahakynttilänsä näyttääkseen tytöille ja itselleen tietä yläkertaan.\nMutta Lotti täti seisoi uskollisesti odottaen kylmässä etehisessä,\nkunnes hän näki nuorten eroavan puolipimeässä ullakkokäytävässä ja\nsitte vasta meni sänkykamariin kynttilöinensä, missä se säästäväisesti\nsammutettiin ja vaihdettiin \"tuijuun\".\n\nJa tuon elämän — ja seikkailun haluisen nuoren Skytten täytyi tyytyä\nsiihen että hän tuli kymmenen aikaan ajetuksi sänkyyn kuin koulupoika\n— _täytyi_, sillä täällä länsi Göingen kihlakunnan erämaassa ei\ntodellakaan ollut muuta neuvoa yöksi, kuin siivosti hiipiä vuoteesensa.\nHän sadatteli Lotti tätiä ja koko Munkebodan komentoa — luki hiukan ja\nnukkui kuin tukki kello puoli seitsemään, jolloin joku tytöistä naputti\nhätäisesti ovelle ja pyysi hänen Jumalan tähden kiiruhtamaan, sillä\näitihän niin suuttui, jos hän sai olutjuustoineen odottaa.\n\n— Tyttöjen kanssa oli hän kohta käynyt tuttavalliseksi varsinkin\nBeatan, joka oli niin ystävällinen, iloinen ja sydämellinen. Karin\nMaria vivahti paljon täti Lottiin, — hän oli jäykkä, hieno ja piti\nitsensä aina arvokkaana, ja kun puheli hänen kanssaan, havaitsi kohta,\nettä hän oli ajattelevaisempi ja kokeneempi kuin toiset siskot. Hän oli\nollut pari talvea Tukholmassa ja Kristianstadissa ja Joachim oli aluksi\nhänen kanssaan paljon tutumpi kuin noiden toisien. Agnetahan oli vain\nlapsi, mutta... Hänellä, pikku Agneta serkulla oli lemmen silmät!\n\nAina ensi näkemästä alkaen ajatteli Joachim useimmiten Agnetaa.\nHän oli niin käsittämätöin — väliin niin lapsellisen raju, niin\nteeskentelemättömän luottavainen, avomielinen ja puhelias, väliin\ntaas niin arka ja epäilevä, umpimielinen ja hiljainen, että Joachim\nvoi hermostua ja hänen korviansa alkoi poltella, kun hän koetteli\narvaella, \"mitä hän oli tehnyt hänelle\" eli \"jos serkku oli kuullut\njotain hänestä\" Agneta voi usein, kuin serkku ei häntä katsellut,\nistua ja seurata häntä vihamielisesti ihmetellen, totisilla, mustilla\nsilmillään, jonka katseen toinen tunsi, vaikkei katsonutkaan häneen,\nsillä silloin — sen tiesi hän — loisi Agneta heti silmänsä alas,\nja pieni, viehkeä suu nirpistyisi uhkaavaisesti. Serkku oli aina\nvakuutettu siitä että tyttö istui silloin miettien hänen överstin ja\ntuon kirotun Lotan välistä juttuaan. Sillä mamseli Fiken tietysti,\njoka arvatenkin oli harkkinut jutun tietoonsa, ei ollut voinut\nhallita kieltään, joskin Lotti täti — sen huomasi hän nyt — oli\nsen voinut. Mutta hän erehtyi. Tytöt — yksin Karin Mariakaan eivät\ntienneet nyt sen enempää kuin Joachimin tullessa, he oikeastaan\npitivät hänen oleskeluaan Munkebodassa tavallisena, pitkänpuoleisena\nsukulaisvierailuna.\n\nEräänä aurinkoisena, huurteisena päivänä — huhtikuun puolivälissä\n— kun nuori Skytte oli tullut kotiin tavalliselta rajulta\nratsastusretkeltään, hän, kuten tavallisesti noustessansa yläkerran\nrappuja ylös, näki tyttöjen kamarin harvan oven kautta yli koko\nullakon leviävän valosäteen, ja koska hän juuri oli nähnyt Lotti tädin\nkellarissa puuhailevan perunoiden tarkastelemisessa, jotka olivat\n\"alkaneet itää\", seurasi hän tällä kertaa tuota säännöllisesti palaavaa\nhaluansa käydä tyttöjä tervehtimässä.\n\nVielä pitkiin saappaisiin ja kannuksiin puettuna seisoi hän ratsupiiska\nkainalossa, hattu kädessä ja naputti ovelle.\n\n\"Astukaa sisälle\"! huudettiin heti kursailematta.\n\nHän avasi oven ja näki Agnetan kurkollaan akkunan laudalla pistämässä\nkanarialintusten häkkiin muutamia vaaleanpunasia varpuja. Tämä\nnähdessänsä Joachim serkun, niin hämmästyi, että oli menettää\ntasapainon.\n\n\"Serkku Joachim...\"\n\nHän aikoi hypähtää alas, mutta nyrjähytti jalkansa ja hän olisi\npudonnut, ellei serkku samassa olisi reippaasti sulkenut hänet syliinsä.\n\n\"Mutta, Agneta, miten sinä voit noin menetellä\"!\n\nTyttö oli käynyt kalpeaksi ja katsoi pelästyneesti ylös häneen\nruskeilla silmillään. Joachim palavissaan vielä ravakasta\nratsastuksestaan ja mäkiä ylös ponnisteltuaan viuhakassa kevättuulessa\nja häikäisevästä valosta ikäänkuin huumaantuneena — painoi melkein\ntietämättänsä mitä teki, pikku Agnetan lujemmin syliinsä, eikä\npäästänyt häntä irti. Heidän silmänsä yhtyivät pitkään, hymyilevään\nkatseesen.\n\n\"Koskeeko kovin, Agneta serkku?\" mutisi hän.\n\nJa tuntien huumaavan, pyörryttävän tunteen — voimatta siihen syytä\nselittää — kuiskasi Agneta, että hän \"luuli niin\", että koski —\njalkaan...\n\n\"Istu nyt\"! Serkku asetti hänet varovaisesti, mutta varmasti sohvalle\nja ennenkuin Agneta osasi aavistaakaan, mitä hän aikoi tehdä, laskeusi\nhän toiselle polvelleen hänen eteensä ja päästi pian nauhakengän hänen\njalastaan.\n\n\"Mutta serkku Joachim...\" Hän punastui, mutta ei häntä estänyt —\nkumartui vain uteliaasti, hieman ujosti hymyillen hänen ylitseen.\n\n\"Jos sitä hiukan hieroo, niin se kyllä paranee\", hän siveli\nvarovaisesti käsiensä välissä kotonaneulotun, pumpulisukan peittämää\npientä lämmintä jalkaa. Heidän katseensa kohtasivat toisensa jälleen.\n\nSitte taivuttautui serkku syvään alas ja teki, mitä hän tietysti ei\nkoskaan olisi tehnyt — hän nojasi kasvonsa jalkapöytään ja suuteli sitä.\n\nKuului juoksevia askelia rapuilta. Agneta hehkuvin poskin sekä aina\nkaulaan saakka punoittavana kuin veri — painoi jalkansa lujasti\nlattiaan ja Joachim hypähti ylös.\n\nSe oli vain Beata. Hän tuli sisälle esiliina täynnä ruokaomenoita,\nkädessä vati ja pari hopeaista veistä.\n\n\"Kas vain, Joachim serkku\"! sanoi hän vähän nolostuen, mutta ei\nkumminkaan niin pahoin pelästyen.\n\n\"Niin, ovi oli auki ja kun näin Agnetan putoavan akkunan laudalta...\"\nselitteli Joachim vähän katkonaisesti, eikä aivan totuuden mukaisesti.\n\nBeata ei kuunnellutkaan. Hän tahtoi käyttää tilaisuutta hyväkseen\nsaadaksensa Agnetalta vähän apua omenan kuorinnassa, äidin ollessa\nperunakellarien tarkastuksilla. Ja jos Joachim serkku piti heille\nseuraa — niin se vielä parempi!\n\nSitte istuutuivat he kaikki upean, marmoripöydän ympärille. Punaiset,\nkapeat kuorikiehkurat kertyivät kasaksi tyttöjen eteen heidän\npuhellessaan, ja omenalohot vadissa vetäysivät tummanruskeiksi.\n\nÄiti piti niin tärkeänä että omenatorttu saataisiin valmiiksi tänä\npäivänä, kun leivottiin ja kun suurta uunia oli lämmitetty, sillä\nsotaneuvos Fagerhjelm oli ilmoittautunut vieraaksi ylihuomenna koko\nperheineen, matkustaessansa kotiin Kristianstadiin.\n\n\"Minä kyllä sen tiesin\", Beata keräili molemmin käsin, ympäri pöytää\nlevinneet kuoret.\n\n\"Minä tiesin sen! Karin Marialta hävisi kampa, kun hän kampasi tänä\naamuna, ja harakat ovat nauraneet koko päivän. Se ennustaa aina\nvieraiden tuloa\".\n\n\"Tuhat tulimmaista\"! nauroi Joachim ja ojensi mukavasti ratsusaappaissa\nolevia jalkojaan \"sittepä teidän harakkaraukkanne eivät usein saa avata\nsuutaan\".\n\n\"Ja ajattele, miten mukavaa, tuo tyhmä kalkkunakana oli hukkua\nrankkisaaviin tänään ja katkasi jalkansa, muutoin äiti ei varmaan\nmitenkään olisi hennonut valmistaa sitä Fagerhjelmiläisille.\"\n\n\"Minusta tuntuu kuin en ennen koskaan olisi kuullut heistä\npuhuttavan\", lisäsi siihen Joachim miettiväisesti. \"He eivät asuneet\nKristianstadissa minun aikaani\".\n\n\"Ei, setä Fagerhjelm onkin äskettäin vasta muuttanut sinne, mutta äiti\nja hänen rouvansa ovat pikkuserkut. Setä on Smålantilainen\", lisäsi\nBeata vähän säälivällä, melkeinpä halveksivalla äänenpainolla, jolla\ntodellinen göingeläinen puhuu smålantilaisesta.\n\n\"Ja Susen on ollut Wexjeen kasvatuslaitoksessa, hän puhuu Upplannin\nmurretta\", lörpötteli Beata yhä edelleen.\n\n\"Fröken FFagedrhjelm\"! matki Agneta veitikkamaisesti, onnistuen hyvin\nkoetellessansa lausua kovia rr'iä.\n\n\"Ja ajatteles sillä tavoin ei puhu edes Joachim serkkukaan, joka on\nollut jo niin kauan Tukholmassa\"! Beatan katseessa, kääntyessänsä\nserkkuun, oli sekä kunnioitusta että ihailua.\n\n\"Niin ei tee kukaan skånelainen, joka tuntee oman arvonsa\", lausui\nJoachim vakuuttavaisesti.\n\nAgneta alkoi jälleen selvitä tajuntaansa. Hän asetti molemmat\npunaruutuisen villahameen lyhyiden hihojen paljaiksi jättämät\nkäsivartensa pöydälle ja kurkisti veitikkamaisesti:\n\n\"Kun nyt Joachim serkku saapi nähdä Susenin...\" tämä Joachimin\n\"kiusoitteleminen\" tuotti hänelle nyt kiihoittavaa, ennentuntematonta\nhuvia.\n\n\"Susenini, Susenini, — ihastuttava! Mikä vartalo\" matki Beata\nparrakasta sotaneuvosta, kierrellen kuviteltuja viiksiänsä.\n\n\"Ja miten ihailtu tuo Susen sitte on!\" jatkoi Agneta samanlaisella\näänellä. \"Hän on jo ollut kihloissa kahdentoista arvoasteikossa kulkian\nkanssa!\"\n\nJoachim nauroi ääneen ja kumartausi alas nähdäksensä oikein Agnetan\nveitikkamaiset, voiton varmat, kiihoittavaisesti hymyilevät silmät. \"Ja\nAgneta serkku toivoo siis että minä tulisin kolmanneksitoista!\" sanoi\nhän muka loukkaantuneena, katsoen suoraan tytön silmiin.\n\n\"Ei, luutnanteista ensimäinen\" vastasi Agneta erittäin kohteliaasti.\nHänen silmänsä saivat yht'äkkiä tietämättään, vallattoman, riemua\nsädehtivän ilmeen, kun hän kohottausi, päätään taaksepäin heittäen.\n\n\"Nyt on jo aika Susenin alkaa uusi tusina!\"\n\n\"Agneta, Agneta!\" varoitti Beata nuhtelevaisesti noustessaan ja\nhankkiutuessaan, vati käsivarrellaan, lähtöön.\n\nMutta Joachim nauroi täyttä kurkkua — hän tunsi kuinka hän päivä\npäivältä pääsi yhä enemmän serkkujensa \"perille\".\n\nAgneta oli myöskin noussut paikaltaan sohvalta ja koetti melkein\nhermostuneella kiireellä laittautua valmiiksi heti seuraamaan\nsisartaan. Joachim piti kohteliaasti ovea auki Beatalle, joka\nmolemmilla käsillään kantaen kukkuraista vatia, oli jo ullakossa. Kun\nAgneta kulki hänen sivuitsensa, kumartausi hän häneen päin.\n\n\"Miten on jalan laita, Agneta?\"\n\nJa hän, joka äsken oli ollut niin veitikkamaisen varma, hymyilevä ja\nhilpeä hiipi nyt hänen ohitsensa punaisena kuin veri aina hiusmartoon\nsaakka, arka, puoleksi suuttunut, puoleksi rukoileva katse nyt mustissa\nsilmissään.\n\nEtehisen ovi avattiin reippaasti ulkoa päin. \"Äiti!\" kuiskasi matalalla\näänellä pimeän ullakon läpi varoittavaisesti Beata — joka jo oli\nmelkein alhaalla.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nIltapäivällä, vieraiden tulon edellisenä päivänä, juuri kuin piiat\njärjestelivät vierashuonetta ja kun tyttäret itse, majuurskan valvonnan\nalaisena laittoivat sängyt, niin että hän voi olla aivan varma että\nliinalakanat jaettiin oikealla tavalla ja parhaat hienoilla pitseillä\nkoristetut korvatyynyt ja hänen häidensä aikuiset siniset silkkitakit\nasetettiin huolellisesti ja säntillisesti niille sängyille jotka\nhän oli itsekullekin määrännyt, ajoi pari vierasta herraa rattailla\nkartanolle. Agneta keksi heidät ensiksi vierashuoneen suuresta\nakkunasta, mutta huomauttamatta, tahi virkkaamatta kenellekään mitään,\npujahti hän samassa tuokiossa ulos huoneesta ja riensi suin päin\nyläkertaan.\n\nKohta tuli kyökkipiika juosten sisälle ja pyysi majuurskaa Jumalan\ntähden olemaan hyvän ja tulemaan heti, sillä Munkebodan parooni ja eräs\ntoinen herra olivat jo etehisessä.\n\nMajuurska antoi pikaisesti pari määräystä, lähetti majuuria ja\nluutnantti Skytteä hakemaan ja katosi kiireesti vierashuoneesen, jota\nsäästäväisyydestä, sen pahempi, ei ollut lämmitetty.\n\nKun hän hymyillen ja iloisena, uusin tukkalaitos päässään, joka\nkumminkin kiireessä oli tullut asetetuksi vähän vinoon, astui saliin,\ntapasi hän jo herrat täällä, jotka selin häneen seisoivat suorina\nja juhlallisina toisen kiivupöydän luona tirkistellen tarkoin\nBreitenfeldin tappelua kuvaavaa hyvin epäselvää kuparitaulua ylhäällä\nseinällä.\n\nAlettiin kohta kursailla ja lausua kohteliaisuuksia ja majuurska pyysi\nmoninkertaisesti anteeksi, kun ei kukaan ollut saapuvilla herroja\nvastaanottamassa.\n\nParooni selitteli hyvin perinpohjaisesti olleensa ystävänsä kanssa\nKristianstadissa hankkiakseen hiukan karjanrehua — kuten tavallisesti\nkevätpuoleen, oli hänen oma varastonsa jo lopussa. Ja nyt oli hänestä\nmukava tilaisuus pistäytyä Munkebodaan ja mahdollisesti — ellei se\nkovin tuottaisi herrasväelle vaivaa — pysähtyisi hän koko illaksi.\n\nMajuurska selitti kohteliaasti, ettei tietysti vaivoista voinut\nolla puhettakaan, kun kysymyksessä oli niin rakas vieras, hän jo\najatuksissaan päätti nitistää kaulan poikki kolmelta parhaalta\nkukoltaan, samalla suunnitellen pikaisesti mielessään, minkä verran\nhuomeniltaisista kestiruoista voisi ottaa niiden huomattavasti\nvähenemättä.\n\nNyt tuli majuuri sisälle, vasta kovetetussa kauluksessa ja jo etukäteen\niloiten \"whisti\"-pelistä ja ylimääräisestä, väkevästä rommitodistaan\niltapuhteella.\n\nSillä aikaa kuin majuurska katosi antaakseen pikaisen määräyksen\nkonttorin lämmittämisestä — vierashuoneen lämmittämistä ei ansainnut\najatellakan — alkoivat nuo kolme herraa puhella karjanrehun puutteesta,\nyökylmistä ja miten oli vaikea saada hyviä siemenjyviä.\n\nParooni Niilo Olavi Stjerne Marieholmasta — \"kosija\" kuten Joachim\nhäntä kutsui — oli kookas, tukeva, nelikymmeninen herrasmies, hän\noli vaalea, lihava ja punakka, korkea ja paljas otsainen, silmät\nolivat suuret, siniset ja ulkonevat. Häntä pidettiin ylipäänsä\nkauniina, kasvot kokonaisuudessaan muistuttivat hiukan Kustaa Adolfin\ntavallisista muotokuvista, mutta niiden raskas, turpea, hitautta ja\nsurumielisyyttä osoittava ilme rumensi niitä. Kumminkaan ei hän millään\nmuotoa ollut — jospa ei katsottukaan hänen syntyperäänsä ja Stjerne\nsuvun arvoon — mahdoton niinkään nuoren ja kauniin tytön kuin Agneta\nSkytten mieheksi.\n\nJa Joachimista astuessaan sisälle paroonia tervehtimään, tuntuikin\nvastenmieliseltä, kun hänellä oikeastaan ei ollut minkäänmoista\ntodellista syytä tuohon voittamattomaan vastenmielisyyteen, jota\nparooni ja tuo tuumittu naimapuuha hänessä herätti. Hän oli\nKristianiassa ollessaan tavannut häntä useampia kertoja, ja oli pitänyt\nhäntä silloin kunnollisena, hyväsuuntaisena, joskin hiukan vaiteliaana\nseuramiehenä. Miksikä maailmassa olikaan tuo paksu hirviö iskenyt\nsilmänsä juuri Agnetaan, ajatteli Joachim, taaskin tuon ihmeellisen,\nhermostuneen vastenmielisyytensä valtaamana, joka kohta Beatan ensi\nsanat kuultuaan oli hänessä herännyt Lotti tädin lempituumaa kohtaan,\nsamalla kuin hän sydämellisesti pudisti kosian kättä ja kysyi, miten\nhän voi tässä kirotussa huhtikuun ilmassa.\n\nParooni Stjernen vierellä istui hänen valituinen hyvä ystävänsä ja\nseurakumppalinsa Figge Vallqvist. Hän oli nyt jo kuudenkymmenen\nseudussa oleva herrasmies, pieni, laiha ukonkäppyrä, jonka tumma tukka\noli tavattoman hyvin säilynyt ja jonka koko kasvoille suuri roomalaisnenä\nantoi ylhäisen, vaativaisen leiman.\n\nVarmaankin tämä kovin ylimyksellinen nenä oli antanut hänelle aihetta\nlukeutua erään ruotsin kuninkaan lähisukulaiseksi. Figge Vallqvist\nnimittäin oli jotenkin varma väitteessään että hän oli Fredrik\nHesseniläisen pojan poika. Paitse nenäänsä ja Fredrik nimeänsä oli hän\nmyöskin perinyt ruhtinaalliselta esi-isältänsä notkean älykkäisyytensä\nja lörpöttelevän, karkean huvittavaisuutensa, joka tekikin hänet\nherrasseuran suosikiksi. Tämä laiton kuninkaan jälkeläinen haaveili\naina ja innostui noista aatteistaan, joita hän tavallisesti pari\nvankkaa totilasia maisteltuaan juhlallisesti kutsui \"laillisuuden\naatteeksi\" ja \"verenoikeudeksi\". Ja niinkuin hän opetti, niin elikin\nFigge Vallqvist. Hän oli aikoinaan vallankumouksen ja sitä seuraavien\nlevottomuuksien aikana pitänyt ankarasti laillisen perijän Kustaa IV\nAadolfin puolta — ja sitte myös laillisuuden aatteen elähyttämänä\n— ottanut vapaaehtoisena osaa Bernadotten johtamana, liittolaisten\nsotaretkeen \"korsikkalaista vallananastajaa\" vastaan, joksi hän aina\nkutsui ranskalaisten keisaria. Hän oli ollut osallisena Pariisin\nhyökkäyksessä ja hänellä oli ollut suuri ilo nähdä Vendômkolonnin\nkukistuvan.\n\nPaitsi näitä mainituita ulkonaisia ja sisällisiä ruhtinaallisia\nominaisuuksiaan ei Figge raukka ollutkaan perinyt mitään muuta\nkunniakkaalta esi-isältänsä, vaan hän eleli enimmiten ystäväinsä\nturvissa, jotka kiitokseksi hänen tunnetusta iloisuudestaan ja\nrikkaista nais- y.m. jutelmistaan elättelivät häntä kuukausittain ja\nvuosittain luonaan seuramiehenä. Pääkortterina nykyisin viimeaikoina\noli hänellä oikeastaan ollut Marieholma, sillä vanhan Figgen\nmyötätuntoisuus ja monet elämänkokemukset tuottivat hiukan lohtua Niilo\nOlavi Stjernelle, joka oli kyllästynyt äitinsä leski vapaaherrattaren\nitsevaltiaaseen hallitukseen.\n\nKarin Maria tuli sisälle ja niiasi kohteliaasti molemmille herroille,\nilmoittaen samalla isälle että konttoori oli jo järjestyksessä ja\nlämmitetty jos herrat tahtoivat pelata korttia jo ennen illallista.\n\nParooni Stjerne oli silmännyt odottavaisesti ovelle kun se avattiin.\nKun tulija olikin vain Karin Maria, käänsi hän pettyneenä silmänsä\ntuokioksi poispäin. Oli kulunut koko kuusi viikkoa siitä kun hän\nviimeksi oli Munkebodassa ja koko tällä ajalla ei hän ollut kertaakaan\nnähnyt Agnetaa. Figge, jolla kuten sanottu, oli maine että hän hyvin\nymmärsi naiset, oli nimittäin innokkaasti neuvonut häntä olemaan jonkun\naikaa poissa antaakseen siten \"ajan ja kaipauksen vaikuttaa\".\n\nVaihdettuaan muutamia kohteliaisuuslauseita vanhimman neiden kanssa,\nvaelsivat molemmat herrat nöyrästi konttooriin — Karin Marian äänessä\npiili nimittäin salainen käsky, jonka kaikki hyvin ymmärsivät. Joachim\nyksin jäi.\n\n\"Eikö serkkukin mene\", kysyi Karin Maria vähän kärsimättömästi. Hän\nseisoi ja odotti saadakseen alkaa pöydän kattamista, joka oli hänen\ntehtävänsä tänä iltana.\n\n\"Kyllä... Missä on...\" Hän oli sanoa Agneta, mutta kun hän kohtasi\nKarin Marian tuiman katseen, muutti hän vaistomaisesti aikomuksensa ja\nkysyi sen sijaan: \"Missä on Beata?\"\n\n\"Ylhäällä pukeutumassa\", vastasi Karin Maria lyhyesti ja lisäsi hiukan\nkopeasti, kun Joachim vielä viivytteli:\n\n\"Tietääkö serkku kenties missä Agneta on? Hän nimittäin on aivan\nkadoksissa\".\n\n\"En!\" Joachim naurahti, yht'äkkiään hyvällä päällä, ikäänkuin tuo tieto\nolisi keventänyt häntä kun hän tiesi ettei Agneta ainakaan seissyt\nkoristautumassa \"kosijalleen\". \"Mutta jos tahdot serkku, niin olen\ntekevä parastani hänet löytääkseni\".\n\nHän tapasi etehisessä mamseli Fikenin — jolle kuten tavallisesti oli\nkäynyt vainu vieraista — antoi hänelle lyhyesti tiedon, mistä löytäisi\nKarin Marian ja juoksi reippaasti yläkertaan.\n\nHän pysähtyi hetkeksi ja kuunteli, kuuluiko ääntä tyttöjen kamarista —\nmutta tuntui todellakin kuin Beata olisi ollut siellä yksin.\n\nSitte avasi hän, tuli mitä tuli, oven niinkutsuttuun \"romukamariin\",\nmissä majuurska säilytti kaikenmoista vanhaa rojua ja tavaroita mitä ei\ntarvittu.\n\nEnsimäinen mitä hän keksi kelmeässä, kylmässä kevät hämärässä,\nolikin, aivan oikein Agneta, joka oli kömpinyt maalattuun, ja edestä\nnäkinkengän muotoisesti kangistettuun, vanhaan 1700 vuoden aikuiseen\nrekeen. Hän oli kääriytynyt nahkasiin ja aikansa kuluksi tutkisteli\nhän erästä resuista, vanhaa kirjaa, jonka oli sattumalta löytänyt\nyläkerrasta. Kun hän näki Joachim serkun leimahti hän punaseksi ja\nvalmistausi heti jättämään pakopaikkansa.\n\nJoachim kiipesi muutamain, vanhojen laatikoiden yli, jotka sulkivat\nhäneltä kulkuväylän, nykäsi päällään kiireessään paria talikynttilää\n— niitä riippui pitkissä riveissä ullakon katossa valkeamassa sydämen\nsilmukoista nuoriin pujotettuina — ja saavutti vihdoin tuon näin\nneuvoin saarretun serkkunsa.\n\n\"Mutta Agneta\", hän tietämättäänkin hiljensi äänensä istuutuessaan reen\nlaidalle, josta serkku ei ollut vielä ehtinyt lähteä. \"Sinähän istut ja\npalellutat itsesi kuoliaaksi täällä ylhäällä\".\n\n\"Eeii\", sanoi Agneta viivytellen. Nahkasista huolimatta paleli häntä\nniin, että hän värisi ohuessa hameessaan, paljaine käsivarsineen.\n\"Minä... minä olin vain etsimässä täältä ylhäältä...\"\n\n\"Nyt ne ovat konttoorissa, eivätkä tule sisälle ennen illallista\".\nJoachim katsoi tarkoittavaisesti häneen, samalla kuin hän reippaasti\nkävi asiaan suoraan käsiksi.\n\nAgneta nyrpisti huulensa ja katsoi alas. Hän ei liikahtanutkaan reessä.\n\n\"Agneta\"! Joachim kumartautui eteenpäin ja hänen äänensä kaikui\nvieläkin himmeämmin. \"Kun nyt et millään muotoa huoli hänestä niin...\"\n\n\"Minä en voi\", mutisi Agneta kiihkeästi, katsomatta serkkuun. \"Otan\nmyrkkyä, eli juoksen metsään, jos äiti pakottaa minua\".\n\n\"Kukaan ei pakota sinua\", kuiskasi serkku suuttuen ja tapasi hämärässä\ntytön käden, jonka hän, oikein itsekään tietämättä, mitä teki, rajusti\npusersi omaansa. \"Kuinka voit luulla, että kukaan uskaltaisi?...\"\n\n\"Jospa hän vain olisi tahtonut jonkun noista toisista\", kuiskasi Agneta\nalakuloisesti. \"Äitihän tahtoisi sitä niin mielellään. Hän on sanonut,\nettä hänen syntymäpäivänään kesällä julkaistaan kihlaus\".\n\n\"Ei koskaan\" huudahti Joachim tulisesti, \"ei koskaan niin kauan\nkuin minä elän saa Niilo Olavi Stjerne sinua\". Ja kun Agneta nyt\nyhtäkkiä huojentuneena kun oli joku, jolle voi huolensa uskoa avutonna\nturvautuen hänen suojelukseensa, aavistellen serkun sanoihin ja ääneen\nkätkeytynyttä tunteiden kuohua, kadotti kaiken itsehallintonsa,\nnyyhkyttäen ääneen, kasvot nahkasiin painettuina kumartausi serkku\nsilloin hänen ylitsensä lohduttavaisena, hellänä ja heidän silmänsä\nkohtasivat toisensa reen pimennossa.\n\n\"Vakuutan sinulle Agneta, että jos joskus tarvitset... tarvitset...\nsinä ymmärrät...\" Hän kuiskaili epäselvästi, hämmästyneesti ja\ntakerrellen. \"Sinun ainakin täytyy olla niin onnellinen, että saat\nseurata sydämesi ääntä\".\n\nBeatan uskoma salaisuus \"tuosta toisesta\", kummitteli vielä joskus,\njoskin himmeästi Joachimin mielessä. Hänen terve järkensä sanoi\nhänelle nimittäin ettei tuo herkkä, haaveellinen ja sen lisäksi hieman\nivallisuuteen taipuvainen Agneta niinkään helposti ollut voinut löytää\nmitään sopivaa sydänkäpyä tässä erämaassa. Mutta väliin kun hän tunsi\nmielialansa synkemmäksi, kiertelivät hänen ajatuksensa muun muassa tuon\nsalaperäisen \"rauhan häiritsiän\" ympärillä, joksi hän oli alkanut häntä\nnimittää.\n\nAgneta ei tuntunut oikein voivan ymmärtää serkun jalomielisyyttä,\nhän vain painoi päänsä syvemmin alas. Joachim katseli häntä ensin\nihmetellen ja sitte... Yhtäkkiä näki hän — uskalsi hän katsoa — jotain\nmuutakin punastuksessa.\n\n\"Eli... eli... Olisiko Beata erehtynyt? Ei siksi, sillä sinä pidät\neräästä toisesta, joka...?\" kysyi Joachim pian, vieläkin osaksi\nmustasukkaisena, kaikesta terveestä järjestänsä huolimatta.\n\n\"Minäkö?\" mutisi Agneta hämmästyneesti, \"pitäisinkö toisesta? Mikä\nmaailmassa olisi se sitte?\"\n\n\"Niin, olet oikeassa\", huusi Joachim yhtäkkiä ylpeästi. \"Kukapa se\nvoisikaan olla? Täällä!\"\n\nSamassa tuokiossa kohtasivat heidän katseensa toisensa. Agnetan\nhämmästynyt, veitikkamainen ja hiukan hellä, Joachimin... niin\nhetkellä, jolloin Joachim silmäsi serkkunsa viattomiin silmiin, lukien\nniiden ilmeen, alkoi hän hymyillä — vieläkin veitikkamaisemmin kuin\nAgneta, joka nyt, purren huultansa, hitaasti käänsi päänsä pois,\nvieläkin hellempänä ja vähän nolostuneena.\n\nAgneta huudahti — hänen silmänsä tuijottivat romukamarin oveen, joka\naavemaisen hiljaisesti avautui ulkoapäin. Jumalan kiitos, se olikin\nvain Beata!\n\n\"Oletteko täällä?\" sanoi Beata. Hänen äänensä oli matala, mutta kovin\nihmettelevä. \"En tottatosiaan, voinut käsittää, mikä täällä ullakossa\nsissutteli ja sassutteli\".\n\nJoachim kääntyi myöskin päästämättä irti Agnetan kättä, jota hän\nlujasti piteli kiinni nahkasten alla.\n\n\"Agneta istuu täällä peloissaan kosijaa paossa\", kuiskasi Joachim ja\nhänen äänessään piili riemuitsevaa poikamaista vallattomuutta, joka\nloukkasi Beataa, mutta, ihme kyllä, ei lainkaan Agnetaa.\n\n\"Ja serkku voi vielä laskea leikkiä\", nuhteli hyväntahtoinen Beata\nmiettiväisesti. \"Stjerne itse kyllä menee mukiinsa, vaikka hän onkin\nhirveän paksu ja tavattoman ikävä, mutta kun serkku saisi nähdä vanhan\nvapaaherrattaren\".\n\nAgneta oli irroittanut hiljaa kätensä Joachimin kädestä. Hän nousi\npois nahkasista ja seisoi vähän epäröiden, uskaltamatta katsoa ylös\nserkkuunsa ja pääsemättä hänen sivutseen. Tämä huomasi sen heti ja\nastui syrjään.\n\n\"Mutta kaikessa tapauksessa saat mennä sisälle ja järjestellä itseäsi\nhiukan\", lisäsi jälleen käytännöllinen Beata. \"Miten pörröiset hiuksesi\novat! Eikä äiti anna koskaan sinulle anteeksi, jos et ainakin pukeudu\nsinipunaiseesi\".\n\n\"Sinipunainen\" oli Agnetan haalistuneen vihtoriinihameen, perheessä\nyleisesti tunnettu lempinimi. Beata itse komeili suurikukkaisessa,\npunaisessa, ostokankaisessa puvussa ja tuoksui hajuvesiltä.\n\n\"Niin, täytynee kai tehdä niin\", sanoi Agneta harvinaisen sävyisästi,\nmennessään Joachimin ohi, katsomatta häneen ylös.\n\nKun nuori Skytte vihdoinkin tämän välinäytöksen perästä meni herrojen\nluo konttooriin, odottivat häntä siellä Niilo sedän nuhteet, kun he\nniin kauan olivat saaneet kaivata neljättä miestä. Vanha Figge kumartui\nnostaakseen hänelle tulevat korttinsa ja sanoi vitkastellen, ja vähän\nsammaltavalla äänellä katsoessaan ylöspäin punareunaisine silmineen:\n\n\"Ei niin ankarasti, veli Niilo!... Kun on nuori, kun on kavaljeeri!\nEikö niin herra luutnantti? Ei sitä suotta pidetä kolmea kaunista\nserkkua...\"\n\n\"Lörpötystä\", keskeytti Niilo setä, joka istui tappiostaan suutuksissaan.\n\nMutta Figge Wallqvist ei antanut itseänsä säikähyttää. Hän löi Skytten\nsotamiehen kuninkaallaan ja jatkoi samalla äänellä kuin ennenkin.\n\n\"Kenelle noista kolmesta sulottaresta — jos saapi olla niin utelias\nja kysyä — on luutnantti nyt suonut omenansa?\" Ja kun Joachim seisoen\npeli-pöydän ääressä pysyi vaan halveksuen, nyrpeänä, äänetönnä\njatkoi edellinen: \"Vai onko se tällä kertaa joku impynen alemmasta\nilmapiiristä? ... Järkevästi, poikani, hyvin järkevästi! Täällä\nsaavuttaa sen... mitä on saavutettavissa... vähemmälläkin ajan hukalla\".\n\n\"Skyttehän ei ole ajanhaaskaajaksi tunnettu sellaisissa asioissa\",\nliitti siihen Niilo Olavi harvinaisen vilkkaasti, selvästi viitaten\ntuohon surkeasti kuuluisaan Tukholman seikkailuun.\n\nHe yhtyivät kaikki äänekkääseen nauruun molemmin puoleisen miellyttävän\nmaailman miehen tapaisen tuttavallisuuden ja toverillisuuden\nvallitessa. Joachimista tuntui yhtäkkiä että hän oli ollut sanomattoman\npöyhkeä ja tuhma, kun todellakin äsken oli oikein voinut suuttua ukko\nFiggeen.\n\nHän kiitti neuvosta yhtä hyvällä tuulella, kun se oli annettukin,\njoi veljenmaljan ukon kanssa, joka esitti sen ja koska keskustelussa\nnäkyi viitteitä sen kääntymisestä valtiollisiin asioihin, koetti hän\ninnokkaasti johtaa sitä sille uralle.\n\nUkko Figge lausui pari jotenkin terävää huomautusta vallitsevaa\nhallitsiasukua vastaan, joka — huolimatta heidän yhteisestä\nsotaretkestään \"korsikkalaista vallananastajaa\" vastaan — syystä kun\nse soti laillisuuden aatetta vastaan — ei ollut koskaan oikein voinut\nvoittaa hänen suosiotaan. Joachim joka tietysti kuten muutkin nuoret ei\npaljonkaan välittänyt kuninkaasta, mutta sitä vastoin todellakin piti\nperintöprinssiä maan toivona, tarttui innokkaasti puheeseen ja puolsi\nlämpimästi \"vapaudessa kasvanutta voimaa ja kunnollisuutta\". Figge\nvanhus pudisteli päätään ja sylki toisen tupakkapurun toisensa perästä\nsuustaan.\n\n\"Joutavia\"! sanoi hän. \"Vapaudessa kasvanut, hitto vie! mitähän\nmerkitystä silläkin on, siitä voi jokainen äpärä pitäjässämme\nkerskaella\".\n\nMutta sellaisissa suhteissa merkitsee juuri jotain auktoriteetti\n— laillinen auktoriteetti. Tuolla salaperäisellä veren antamalla\noikeudella, jota vastaan ei voida väittää, sillä on merkitystä.\n\n\"Oikein! Oikein\", huusi Joachim, kiihkoisasti. \"Nykymaailmassa ei\nsyntyperä oikeuta ei valtaan eikä oikeuksiin — ken niihin kykenee saa\nne kummatkin\".\n\nNiilo Olavi Stjernen muutoin niin laimea veri alkoi myöskin\nkuohahdella. Hän tunsi itsensä yhteiskunnallisen järjestyksen,\nritariston ja aateliston puolesta loukatuksi.\n\n\"Hänhän on jakobiini, täysiverinen jakobiini\"! huusi hän vimmastuneena,\nkatse tulevaan appeensa kääntyneenä.\n\nVanha Niilo Skytte istui näpähytellen miettiväisesti nuuskarasiansa\nkantta. Veljenpoikansa rohkeita sanoja ei hän voinut auttaa ja hän\nikäänkuin tunsi sukunsa kuuman, kapinallisen sissiveren juoksevan\nvilkkaammin suonissaan. Hän ei tahtonut loukata Stjerneä, joka tietysti\noli oikeassa, mutta... Hän taputti melkein hyväilevästi Joachimin\nharteille, tuolla salaisella sukulaisen myötätuntoisuudella, jota\nikäänkuin magnetivoiman kautta annetaan ja käsitetään ja huolimatta\nparoonin harmistuksesta sanoi hän tyynnyttävän hyväntahtoisesti,\nkoettaen kääntää kaiken leikiksi:\n\n\"Niin tietystikin on hän jakobiini, se kuuluu sukuumme. Niin olen\nitsekin ollut, ollut niin että tuntui v. 89, neljäkymmentä vuotta\nsitte, ja niin oli myöskin isäukkoni aikoinaan 1772. Hänhän nyt\nei koskaan oppinutkaan sulaumaan yhteen vallanpitäjöiden kanssa.\nMutta muuten kyllä...\" hän nuuskasi. \"Sellainen kyllä haihtuu. Niin\ntavallisesti kumminkin käy\".\n\n\"Mutta ei minun suhteeni\"! vannoi Joachim nyt aivan tosissaan...\n\"Kyllä tiedän että täällä Ruotsissa olemme me nyt korvia myöten ilkeän\nvitkastelun ja pelkuruuden pauloissa, mutta...\"\n\n\"Malta! Malta nuori ystävä!\" Ukko Figge nousi juhlallisesti paikaltaan,\nja tuskin kenenkään oikein tietämättä miten oli siihen johduttu, olivat\nhe yhtäkkiä keskellä valtiollista kiistaa, jossa kuvastui jälleen\nkaikki 20. vuosiluvun levottomien valtiopäivien taistot ja lörpötykset.\n\nIllallista syödessä, joka kaiken sen vaivan palkaksi, mikä kukkojen\nkiinniottamisessa ja höyhentämisessä oli ollut, tarjottiin jotenkin\nmyöhälle, ei ollut erittäin hauskaa. Herrojen päät paitse Joachimin,\njoka oli keskustellut enemmän kuin juonut ja Stjernen, joka sieti\nainakin härkätynnyrillisen, tuntuivat kovin raskailta ahkeran\nkestailemisen jälestä konttoorissa, toisekseen oli majuuri huonolla\ntulella illallisen viipymisestä.\n\nTytöt olivat hiljaisia ja juhlallisia — kosijan läsnäolo vaikutti\naina niin lannistavasti heihin. He istuivat kaikki yhdessä ryhmässä\neikä Niilo Olavi Stjerne, joka todellakin oli koko illan oikein\nkärsimättömästi ikävöinyt nähdä valittunsa edes vilahdukseltakaan,\nenempi kuin Joachimkaan, joka silmillänsä mustasukkaisesti vartioi\n\"kosijaa\" eivät kumpikaan tulleet lausuneeksi ainoatakaan sanaa\nAgnetalle. Hän istui pöydän ääressä Beatan ja Karin Marian välissä\nkatsahtamatta ylös tuskin kertaakaan koko iltana.\n\nMajuurska oli kaikkea muuta kuin tyytymätöin tyttönsä käytökseen. Tytön\ntäytyy aina olla \"maltillinen\" sellaisissa asioissa ja sitäpaitse se\nhänen mielestään oli kaikin puolin viisainta, niin kauan kuin kihlaus\nei ollut vielä oikeastaan julkaistu.\n\nAikaisin seuraavana aamuna ajoivat kosija ja ukko Wallqvist kotiin.\n\nLaimeasta pyynnistä pysähtyä vielä seuraava päivä — majuurskan mielestä\nnimittäin ei olisi ollut oikein viisasta kiusata heitä kovin jäämään\nnyt juuri kuin hurmaavaa Susen neitiä odoteltiin — kiitettiin vain\nkohteliaasti. Stjerne koetteli vielä kerran katsoa Agnetaa silmiin\nmutta ei onnistunut. Sumeana huhtikuun aamuna seisoi hän ja niiasi\nitsepäisesti alasluoduin silmin kosijalleen rapulla, samalla kuin\ntämä alakuloisena ja pahalla tuulella tarttui ohjaksiin ja käski\nmaiskahuttaen ruunaansa.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKello kuuden aikaan iltapäivällä — juuri kun Joachim parhaallaan\nkeskellä pihamaata pitkästä nuorasta talutellen viipuutteli nuorta\nAijas-oritta, joka koko päivän oltuaan sisälle suljettuna, raittiista\nilmasta raivostuneena ja pyörryksissä yhtämittaisesta kiekkoon\njuoksemisesta, oli vähällä melkein piltoutua — ajoi sotaneuvos\nFagerhjelmin vanha kullalla silattu umpivaunu veräjästä pihaan.\nJoachimilla oli yllin kyllin tekemistä tyynnytellessänsä Aijasta, joka\nsieramet alaspäin, tiukasti vastustellen seisoi kaapien etujaloillaan\nja päristeli, — niin että hänen täytyi jättää Niilo sedälle naisten\nauttaminen vaunuista. Vasta sitte kun nämät kovalla äänellä puhellen\nrappusilla ja etehisessä ja monin kerroin anteeksi pyydettyään että\nhe näin \"ilman kursailuitta\" tulivat keskellä parasta arkipäivää\ntervehtimään herrasväkeä, olivat onnellisesti sijoittuneet, vihdoin\nviimeinkin lämmitettyyn vieraskamariin, uskalsi Joachim mennä rappuja\nylös omaan huoneeseensa, missä hän — muistaen kahtatoista tutkinnon\nsuorittajaa — pukeusi mitä suurimmalla huolella parhaimpaan pukuunsa ja\npyyhkäsi hitusen hyvänhajuista hiusvoidetta tukkaansa.\n\nKun hän vihdoinkin oli valmis ja meni salin läpi, missä kaapin päällä\npalavan himmeän kyökkituijun valossa Beata, Agnetan ja mamseli\nFikenin avustamana puuhaili illallista mukavasti yhteenliitetyille\nkaksoiskiivupöydille. Kyökin salaovi oli selkoselällään, ja sieltä\ntuoksahti häntä vastaan tuon puoleksi hukuttautuneen kalkkunan hyvä\ntuoksu ja patojen ja pannujen sekavasta räminästä joita pantiin ja\nnostettiin pois hellalta erottihe veitsien ja haarukoiden kuonalla\nkiilloittamisesta syntynyt kitinä. Agneta, joka seisoi syli lautasia\ntäynnä, heitti Joachimin huolelliseen pukuun, hänen kulkeissaan sivu,\npikaisen, aran, melkeinpä vihamielisesti ivallisen silmäyksen. Beatan\nsilmät olivat myöskin auki, eikä hän voinut olla tarkoittavaisesti\nsilmäämättä sisartaan ja nykäsemättä häntä kylkeen.\n\nVieraskamarissa, neljän seinälampun — joita paloi kaksi kummallakin\npituusseinällä — levittämässä juhlallisessa hämärässä puhutteli\nLotti täti sohvassa istuvia laihoja rouvia, joiden kummankin\nkorkeita tukkakääröjä koristi monet tekokukkaset ja poskipäillä\nriippuvat irtokiharat. Nuori — eli ainakin nuorempi, avokaulaiseen,\nvaaleansiniseen bombasiini hameesen puettu tyttö, pitäen\npitsinenäliinaansa kahden sormen välissä, puheli Karin Marian kanssa\nnurkkasohvassa \"salaisuuksia\", ja nuori Fritz Fagerhjelm, joka muutoin\nvain \"makaili\" Lundissa, koki leikkiä laskien urkkia tietoonsa,\nmitä he sanoivat. Majuurin konttorista kuului jo nappuloiden kopse\nlautapelipöytää vasten.\n\nAsianmukaisella juhlallisuudella esiteltiin luutnantti Skytte\nsotaneuvoksettarelle ja kapteenin rouva Ekebäckille, joka oli nuorempi\nja hiukan puuhkeampi kuin edellinen ja vihdoinkin lopuksi sai Joachim\nlausuttuaan monia kohteliaisuuslauseita, joita tapa ehdottomasti vaati,\nkääntyä Susen neidin puoleen.\n\nHän kirosi paikalla, että — hitto vieköön — neiti Susen ei ollut mitä\nhullumpia! Hän oli laiha, se nähtävästikin oli sukuominaisuus mutta\nhäneltä ei puuttunut hyvää tuulta. Hänen piti kohta sanoa luutnantille\nniin \"sanomattoman paljon terveisiä\" koko joukolta yhteisiä tuttavia\nSmålannissa ja hän käytti kaiken aikaa suuria, sinisilmiänsä niin\noivallisesti, että Joachim, yhtäkkiä hyvälle tuulelle tulleena,\nonnitteli Kristianstadilaisia, heille tarjoutuvan mainion tilaisuuden\npuolesta tehdä uusi tuttavuus, joka päälle päätteeksi oli niin kovin\nkiitollinen.\n\nKun Agneta vähän ajan perästä tuli sisälle, katsoi tarkkaavaisesti\näitiinsä ja niiaten ilmoitti illallisen olevan valmiin, tapasi\nhän jo Joachimin hentomielisesti nojautuneena Susenin sohvan yli,\nkuiskailemassa kohteliaisuuksia, joihin sekoittui hämäräperäisiä sanoja\nsiitä miten hän oli vieras ja miten häntä siitä syystä ei käsitetty\nja Karin Maria harmissaan tästä sopimattomasti kovin kiireellisestä\nliehakoinnista ompeli kuin henkensä edestä kanavapuitteensa ääressä,\neikä välittänyt vähääkään nuoresta Fritzistä, joka neuvotonna istui\nhänen rinnallaan pureskellen kynsiään.\n\nMajuurska nousi ja pyysi herrasväen tyytymään yksinkertaiseen\nvoileipään. Hänen vaatimattomaksi tekeytynyt äänensä sanoi kumminkin\nettä sitä, mitä hän nyt tarjosi ei voitu kullalla palkita. Majuuri\nja sotaneuvos, molemmat vähän punoittavimpina kasvoiltaan kuin\ntavallisesti, tulivat konttoorista ja Joachim esitettiin uudelleen.\n\n\"Kunniani ja varallisuuteni kautta!\" Sotaneuvos pullisti vatsaansa\nja helyytteli paria Napoleonin-rahaa, joita hän aina piti liivinsä\ntaskussa ja pyörähytti laajasti kaartaen, ihastellen Agnetan luotaan.\n\"Kautta sieluni, sinä kunnon veliseni voit ylpeillä nuorimmasta\ntyttötypykästäsi!\"\n\nAgneta punastui ja puristi nolona, pää avuttomasti kallellaan,\nkädellään, joka oli vapaana, lyhyttä Vihtoriini hamettaan. Hän tunsi\nettä kaikki katsoivat häneen.\n\n\"Oletkos jo liian suuri suodaksesi vanhalle sedälle suutelon?\" jatkoi\nihastunut kavaljeeri äänekkäästi imarrellen. Ja vastausta odottamatta\nkietoi hän kätensä nuoren tytön vyötärölle ja suuteli häntä.\n\nJoachim oli, kuten muutkin, sotaneuvoksen mairitellessa kääntynyt\nja katsoi Agnetaan, — hän oli viehättävä lapsellisen raikkaassa\ntiedottomassa suloudessaan, tyttömäisesti luisuine olkapäineen, pehmyt\nkaula kevyesti kaartuneena ja hohtavan valkoisena valossa. Joachim\noli yht'äkkiään aivan unohtanut Susenin ja kun tuo \"vanha veijari\" —\njoksi hän tästä päivin mielessänsä nimitti mairittelevaa sotaneuvosta\n— muitta mutkitta suuteli tyttöä, kurtisti hän ehdottomasti otsaansa,\nkiihoittuneena ja harmistuneena siitä että hän — Agneta — todellakin\nvoi kärsiä tuollaista hävyttömyyttä.\n\n\"Suvaitseeko armollinen serkkuni\", sotaneuvos kumarsi majuurskalle,\njoka arvokkaasti alentuen laski kaksi sormea hänen käsivarrelleen\nja Niilo setä viittasi kohteliaasti molemmille laihoille sisarille\nsohvassa ja Susen, koska luutnantilla ei näkynyt olevan aikomustakaan\ntulla häntä hakemaan, kietoi hyväilevästi kätensä vielä pahatuulisen\nKarin Marian ympärille.\n\nSiinä kumarreltiin ja kursailtiin, taloudellisen Beatan lämpimänä ja\npunaisena tarjoellessa lautasia voileipäpöytään ja majuurskan yhä\nkehoitellessa. Agneta, tuntien selittämätöntä vastenmielisyyttä toisten\nseurassa, hankki itselleen asiaa vieraskamariin ja jäi sinne suorimaan\nsohvan edusmattoa ja asettelemaan paikoilleen tuoleja, jotka olivat\ntulleet epäjärjestykseen.\n\n\"Agneta\" mutisi Joachim hänen vierellään.\n\nHänen äänessään oli jotain samalla vaativaa ja nöyrästi anovaa, joka\nherätti Agnetassa vastustushalua.\n\n\"Joachim serkku\"! äännähti hän kummeksuen, ikäänkuin ei hän ennen\nensinkään olisi huomannut hänen huoneessa olevankaan. \"Mutta...\" hän\nkatsahti ympärilleen, \"mihin olet jättänyt Susenin\"?\n\n\"Agneta\"! Joachim kurotti hänelle kättään uskaltamatta siihen\nheti tarttua. Agneta vetäysi vähän taaksepäin ja katsoi synkästi,\nleppymättömästi häneen.\n\n\"Sanoinhan sinulle, että ihastuisit heti Suseniin — hän on niin\nvastustamaton...\"\n\n\"Hiiteen Suseninesi\"! lausui hän kärsimättömästi yht'äkkiään matalalla,\nmutta tarmokkaalla äänellä ja tarttui päättäväisesti pieneen\nkätöseen ja veti sen lujasti luokseen. \"Jos sinä...\" hän katsoi\nalas ja selvitteli ääntään. \"Jos vielä kerrankaan annat tuon vanhan\nviinalekkerin ottaa itselleen vapauksia, niin väännän häneltä kaulan\npoikki\".\n\nAgneta katsoi suurin viattomin silmin. \"Mutta Joachim... sellainen\nkunnon vanha setä\".\n\nTytön silmät olivat liian viattomat — ne eivät häntä pettäneet.\nPäästämättä häntä katseellaan vain, joka nyt oli teeskentelemättömän\nhellä ja iloinen, osaksi kysyvä, kuin tahtoisi hän vielä enemmän\nvaikkei uskaltanut — vei hän hänen kätensä hiljaa huulillensa.\n\n\"Agneta pikku\", mutisi hän. Illallisen jälestä, kun he muut kaikki\npaitsi majuurska ja sotaneuvoksetar, jotka opettelivat mallista erästä\nuutta neulelajia, pelasivat korttia piparinöttien ja paahdettujen\nmantelien päällisiä, oli Agneta niin vallaton, että Karin Marian,\nuseammin kuin kerran täytyi varoittavaisesti vilkuttaa silmiään\nhänelle ja koettaa nykäistä häntä hameesta pöydän alitse. Joachim\nnäki nyt, että Agneta ymmärsi käyttää silmiään aivan yhtä hyvin kuin\nSusen neiti konsanaan. Hänellä oli tapana antaa nuoren Fritzin aina\nkun tämä voitti, suudella käsiänsä jotka hän kumminkin säännöllisesti\nviime silmänräpäyksessä vetäsi pois — ja sai pojan vuoroon kuumaksi\nja kylmäksi tuolla hänen istuessaan kapteenin rouva Ekebäckin ja\nSusen neidin välissä. Ja kaikkein pahinta oli, että tämä vallaton,\nlapsellisesti yllättävä, vallan selvään näytetty veikistely, lisäsi\nhänen sulouttaan. Suuttumuksesta ja levottomuudesta huolimatta ei\nJoachim voinut olla hymyilemättä, samalla kuin hän taaskin innokkaasti\npuheli Susen neidin kanssa, joka kädet selän takana, kasvot juuri\nhänen kasvojensa alla, lakkaamatta arvuutteli häneltä \"pariko vai\nliika\" pähkinöistä joita he yhdessä, alinomaa kuiskaillen ja nauruaan\npidätelleen söivät, kohteliaan, mutta harmistuneen Karin Marian heidän\nkäytöstään suuresti paheksuessa.\n\nMyöhemmällä oltiin arvuutuksilla. Netti täti, joksi kaikki tytöt\nkutsuivat kapteenitarta ja jota Joachim korttipelin aikana\nliehakoidessaan oli oppinut arvoittamaan iloisena ja soveliaana\nesiliinana, oli etunenässä, — hän oli väsymätön loppusuontuja\nlöytäessään.\n\n    \"Alkupuoli hänessä on puuta.\n    Toinen puoli vettä,\n    Kokonansa aika lurjus vain\n    Hän kannuksista hattuun on ollut ain\"!\n\nluki hän kirjoitusarkin puolikkaasta, jonka majuurska auliisti oli tätä\nhuvia varten luovuttanut.\n\nJoachim ja Susen neiti panivat kumpikin viisautensa liikkeelle ja\nkeksivät mitä hullunkurisempia selitysehdotuksia — kukaan ei voinut\nselittää arvoitusta.\n\n\"Mutta, Herranen aika!\" huusi kapteenitar, heilutellen notkeasti\npaperiarkilla — kuuma punssi ja piparinötit vähä kerrassaan olivat\nsaaneet lämpömäärän, vastalämmitetyssä vieraskamarissa nousemaan, \"eikö\ntodellakaan kukaan teistä voi saada sitä selville? Sehän on tietysti\nminun mieheni, Eke — bäck [Eke = tammi, bäck = puro]. Sehän on päivän\nselvää. Luutnanttihan tuntee hänet\"?\n\nHän katsoi hullunkurisen näköisenä sisaren tyttären silmiä tavattomasti\nmuistuttavilla, pyöreillä, teeskentelemätöntä hämmästystä osoittavilla\nsinisilmillään Joachimiin, niin että tämä heti purskahti nauruun ja\nalkoi melkein ihmetellä miten hän ei heti noin sattuvasta kuvauksesta\ntuntenut tuota kunnon kapteenia.\n\nMutta kaikki kolme Skytten sisarusta olivat aivan loukkaantuneita, he\nkatselivat vain polvihinsa ja Beata kuiskasi Fritz nuorukaiselle, \"että\nhän ei voinut käsittää Netti tätiä\".\n\n\"Ei hän tarkoita mitään pahaa\", lohdutteli häntä nuori Fritz. \"Mutta\nhänen nuoruutensa päivinä kuului vain asiaan ettei saanut olla\nhentomielinen kun puhui omasta puolisostaan\".\n\n\"Äiti ei sanoisi koskaan niin isästä\", vakuutti Beata vielä\nharmistuneena.\n\n\"Varmaankaan ei...\" Fritz pysähtyi vähän aikaa ja näytti siltä kuin\nhän sitä ei olisi lukenut majuurskalle miksikään niin suureksi eduksi.\n\"Mutta täti Skytte hän nyt onkin harvinaisen totinen\".\n\nIlta kului, mutta kukaan ei tahtonut käydä levolle; niin harvoinhan\nsai nähdä nuorisoa Munkebodassa. Karin Maria sai Joachimin hakemaan\nharppunsa alas päätyhuoneesta, jonka jälkeen hän lauloi pari Geijerin\nlaulua, jotka olivat aivan uusia, sekä ihailun \"Laakson ruusu\" ja\n\"Kukkaset\".\n\nKaikki istuivat juhlallisina, melkeinpä hartaina pitkin seiniä\nyhtäkkiä ikäänkuin kaikkeen nauruun ja lörpötykseen väsyneinä. Lotti\ntäti siirtyi ylemmäksi sohvansa nurkkaan ja katsahti arvokkaasti\nympärilleen, ylpeänä vanhimmasta tyttärestään. \"Konttoorin\" ovi avautui\näänettömästi, ja pitkien piippujen savupilvistä, joka aaltoillen levesi\nvierashuoneeseen, pilkisti esiin kaksi punaista naamaa.\n\nJoachim oli huomaamatta siirtynyt ja istui nyt Agnetan takana.\nAjattelematta mitä teki oli hän laskenut kätensä Agnetan tuolin\nselustalle ja yhtäkkiä tunsi Joachim kuinka tytön kaula tietämättään,\ntaipui sitä vasten. Hän ei liikahtanutkaan, istui hiljaa kuin hiiri,\ntytön pehmeän niskan luottavaisesti, hänen mielestään melkein hyväillen\nyhä nojatessaan hänen käteensä.\n\nPyöreät, valkeat olkapäät puolihämärässä, sinistä \"huonekalun\npäällystää vasten näyttivät vieläkin valkoisemmilta — olisiko siinä\nollut Susen tai kuka muu tyttö tahansa, ei hän olisi epäillyt\nhetkeäkään painaessaan huulensa niille; se olisi ollut vain tavallinen\nsatunnainen kohteliaisuus, aivan kuten oli sopivaa. Mutta kuinka lienee\nollut — kun siinä oli Agneta, niin ei hän hennonnut. Kenties enin\npelosta, että joku voisi sen nähdä ja voisi tehdä tavalla tai toisella\njonkun leikillisen tai epähienon muistutuksen, joka — sen tunsi hän\nyhtäkkiä aivan varmasti — tänä hetkenä olisi ollut hänelle varsin\nepäedullista. Ainoa hyväily — jos sitä edes siksi voi nimittääkään —\njonka hän serkullensa soi, oli että hän taivuttausi hänen ylitsensä ja\nantoi kasvonsa koskettaa hänen pehmeitä hiuksiaan.\n\n\"Pikku Agneta\", mutisi hän vielä kerran. Tämä köyhä, yksinkertainen\nhyväilysana oli ainoa, joka nyt vieri hänen huulillensa — hänen, jolla\nmuutoin oli aina valmiina niin monia paljon ilmaisevia, ihastelevia\nnimityksiä kauniille sukupuolelle.\n\nAgneta kuuli sen ja yhtäkkiä tuntien hänen läheisyytensä kohotti hän\nheti taaksepäin taipuneen päänsä ja istui viimeisen laulun ajan suorana\nkuin kynttilä, hieman vain kumartuen tuntiessaan hänen katseensa.\n\nKarin Maria lopetti parilla pitkällä värähtelevällä soinnulla; Joachim\nnousi Agnetan tuolin takaa ja sanoi äänellä, jota Agneta ei oikein\ntuntenut — pikaisesti, pontevasti ja hätiköiden sanoissaan.\n\n\"Nyt tanssimme me\"!\n\nKukaan ei pannut vastaan. Kapteenin rouva Ekebäck istui heti\npyytämättä, kuin käskystä, klaveerin eteen. Joachim, yleisessä\nhälinässä, toisten raivatessa tuolia ja pöytiä pois lattialta, otti\nAgnetan erityisesti häntä pyytämättä käsihinsä ja alotti tanssia erästä\nsaksalaista valssia, joka viime aikoina oli käynyt hyvin yleiseksi\nmyöskin täällä maaseudulla.\n\nAgneta tanssi tahdottomasti soiton tahdissa, joka ikäänkuin keinutellen\nhäntä kiidätti. Sädehtivät ruskeat silmänsä katsoivat hymyillen Joachim\nserkun lämpimiin sinisiin. Kaiken aikaa kuin he tanssivat tuntui kuin\nolisivat he olleet vain kahden kesken — poissa oli pakko, kainostelu,\npelko ja teeskentely heidän väliltään.\n\nValssi loppui. Joachim veti Agnetan, joka yhtäkkiä horjahti, likemmä\nluokseen, koettaen itse pysyä vakavasti jaloillaan. Hänestä tuntui\nyhtäkkiä pyörryttävän, kuin olisi hän tyhjentänyt yksin pullollisen\nchampanjaa.\n\n\"Kiitos! Kiitos\"! mutisi hän ja pusersi kiihkeästi hänen käsiänsä,\ntietämättä oikeastaan mitä sanoi ja teki.\n\nSusen neiti oli loukkaantunut. Hän ei voinut käsittää miksi tuon\nainoan kavaljeerin — tietysti ei hän lukenut nuorta Fritziä miksikään,\n— päähän yhtäkkiä oli pistänyt tanssia tuon \"tyttö lepukan\" kanssa,\nsiihen sijaan kuin tapa, käytös, yksinkertaisin kohteliaisuus olisi\nvaatinut pyytämään ensiksi hänet. Hän istui jäykkänä, käsivarret\nkupeille painettuina, pitäen nenäliinaansa hienosti sormiensa\nvälissä, sillä välin nuoren Fritzin kömpelösti pyytäessä Karin Mariaa\nja Beatan ilomielin pyörähdellessä setä Fagerholmin kanssa, joka\npää kallellaan tanssiessaan tarpeettomasti notkutteli sääriään jos\njonnekin päin. Salin ovella seisoi mamseli Fiken uudessa, mustassa\nbombasiini-puvussaan ja tuuditteli ruumistansa sävelten mukaan, kädet\nlanteilla, edestakaisin majuurin turhaan pyrkiessä vastapuoleiselta\novelta lattian poikki, joka nyt, kuinka olikaan, oli tanssivia täynnä\nja alati ystävällisesti nyyköttäessä päätään ja väliin rohkaisevasti\nhuutaessa: \"Nytkös me tanssimme mamseli Fiken — nyt sitä mekin\npyörähtelemme...\"\n\nJuuri heidän pysähtyessään oli Agneta tavannut äitinsä kylmästi\nihmettelevän ja suuttuneen silmäyksen — hän ymmärsi heti, mitä se\nmerkitsi ja pelästyi pahanpäiväisesti. \"Susen!...\" kuiskasi hän, vielä\nvetäen henkeään ja katsoi rukoilevasti Joachimiin. \"Susen istuu\"!\n\nJoachim oli niin iloinen että hän olisi voinut nauraa ääneen. Hän\npuristi Agnetan käsiä, jotka vielä tahdottomasti lepäsivät hänen\nkäsissään ja meni kohteliaasti neiti Susenin luo.\n\n\"Luutnantti Skytte siis ei varmaankaan minun itseni vuoksi jätä niin\nyhtäkkiä tanssitoveriaan\", pisteli Susen neiti kohteliaan happamesti.\n\n\"Mutta neiti\"! Joachim katsoi niin nuhtelevaisesti kuin mahdollista\nja vei tuntehikkaasti käden sydämelleen. \"Tietysti olen valmistaunut\nsiihen, että neiti käsittää minut väärin. Olimme pannut vedon, serkkuni\nja minä\", lisäsi hän vakavasti, niin kovasti että naiset sohvassa\nvoivat myös sen kuulla.\n\nNeiti Susen ei ollut vaikea lepytellä: hän ehdotteli kohteliaasti että\nluutnantti ja hän opettaisivat tytöille polkkaa: \"Se on ainoa mitä me\nnyt viitsimme tanssia Kristianstadissa\", selitti hän vähän ylpeästi.\n\nBeata oli heti hyvin huvitettu siitä: kiltti kapteenitar soitti\nedelleen ja he alkoivat kaikki — mamseli Fiken myös — \"opetella\naskelia\", joita Susen neiti sininen hame edestä sievästi\nnostettuna niin ylös — että koruommellut sukkasiteet vilahtelivat,\nhyväntahtoisesti ja innokkaasti näytti.\n\nAgneta vain ei ollut mukana. Hän oli kohta valssin jälkeen hiipinyt\netehiseen ja istuutui puolipimeän yläkerran rapulle, pakkasta\nhuomaamatta.\n\nJoachim oli nähnyt hänen katoavan ja aavistaen syyn, yhtäkkiä\nhermostuneena, sietämättömän ikävän valloittamana, saada nähdä hänet\njälleen, läksi hän — kuin muut parhaallaan olivat polkan touhussa —\nhäntä etsimään.\n\n\"Agneta\", kuiskasi hän matalasti. Hän ei keksinyt häntä kohta, etehisen\npöydällä olevan yksinäisen, liekkuvan ja savuavan raanilampun himmeässä\nvalossa.\n\nAgneta ei vastannut, mutta nousi heti ja nojasi kaidepuuta vasten.\n\nSeuraavassa tuokiossa oli Joachim hänen vierellänsä ja samassa —\nkumpikaan ei koskaan voinut heistä sanoa, kuinka se oikeastaan oli\nkäynyt — lepäsi Agneta hänen sylissänsä, lähellä, lämpimästi hänen\nrintaansa vasten.\n\n\"Agneta, omani, armahaiseni\", kuiskasi Joachim onnellisesti,\nsydämellisesti hänelle.\n\nTämä ei vastannut, mutta katsoi puoli pimeässä häneen — hellästi hieman\narasti, ikäänkuin uteliaana. Joachim tunsi nyt, että pikku Agneta\nyhdessä ainoassa päivässä kiihkeän, vihdoinkin täydellisesti käsitetyn\nrakkautensa lämpösätehissä oli kasvanut hänen käsissänsä naiseksi. Ja\ntuo kuuma, melkeinpä raaka kiihko, joka ensin tanssissa oli soaissut\nhänen silmänsä kaikelle, mitä hänen ympärillänsä tapahtui, niin ettei\nhän tuntenut kenenkään muun olemassa oloa kuin Agnetan, suli täällä\n— hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä vienoksi hellyydeksi ja tuokion\ntuskallisesti värähteleväksi sydämellisyydeksi.\n\nSitä kesti vain hetken. Ovi aukeni alhaalla — tanssin hälinää ja\nääniä kuului. — Agneta nyhtäsihe vavisten hänen sylistään ja kiiti\näänettömästi ylös yläkerran rappuja.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nAikasin seuraavana aamuna, kun vieraat vielä nukkuivat ja kun\njuhlallista kahvi ja aamiaispöytää, takkavalkean leimutessa, katettiin\nsalissa, näki Joachim, astuessansa alas rappusia Agnetan peiteliina\nharteilla akkunan ääressä seisovan ja solmivan myssynsä nauhoja.\n\nHän hätkähti, he eivät olleet vaihtaneet sanaakaan sitte eilisillan,\nkun hän rappusten puolipimeässä oli tuokioksi sulkenut hänet sylihinsä.\nKun Agneta vähän ajan perästä oli tullut sisälle — seurueen juuri\nalkaessa erota — ei hän hetkeksikään saanut tilaisuutta katsoa hänen\nsilmiinsä ja tyttö oli vain kaikkien muiden keralla sanonut hänelle\npikaisesti, tuskin kuultavasti hyvää yötä.\n\nJoachim lähestyi häntä epäillen — tyttö seisoi alasluoduin silmin, eikä\nollut huomaavinaankaan häntä...\n\n\"Menetkö ulos? ... näin aikasin...\" oli kaikki mitä hän, kummallisesti\nhämmentyneenä hoksi sanoa.\n\nAgneta ei kohottanut silmiään vetäessään kotona neulotuita lapasia\nkäsiinsä.\n\n\"Niin, minun täytyy ennen aamiaista rientää Niilo Maunun Gunillaa\npyytämään lampaan keritsemiseen, niin on äiti käskenyt\".\n\nJoachim aukasi etehisen oven ja sanomatta sanaakaan otti hän hattunsa\nja seurasi häntä.\n\nHe kävivät vaieten. Auringon valo välkehti vaaleasti vihoittavilla\npelloilla ja metsässä, joka vähän alkoi jo vivahtaa punaruskealle.\nRouta ei ollut vielä maasta lähtenyt, ja syviä rattaan jälkiä peitti\nvielä aamusin hapras, valkoinen jää, joka heidän astuessansa murtui\nkuin ohut lasi.\n\nHe kävivät äänetönnä, rinnatusten yhä edelleen. Yhtäkkiä, ikäänkuin\nsisällisestä käskystä kumartui Joachim pikaisesti ja katsoi myssyn\nsisälle, suoraan Agnetan kasvoihin. Hänen silmänsä olivat täynnä suuria\nkyyneleitä, jotka olivat valmiina vierähtämään.\n\n\"Mutta Agneta\", kuiskasi hän. \"Hyvänen aika miksikä?\" Hän tarttui hänen\nkäteensä, joka hervotonna riippui hameella ja kumartui.\n\n\"Agneta, miksikä Herran nimessä itket?\" kysyi hän vielä kerran,\npäättäväisemmin, levottomasti.\n\n\"Siksi... siksi...\" nyyhki hän \"siksi kun Joachim serkku ei sano\nsanaakaan minulle\".\n\n\"Mutta Agneta\", alkoi Joachim lämpimästi, \"käynhän tässä vierelläsi,\nollen iloinen vain siitä että saan käydä rinnallasi\" — hän puristi\nhellästi pientä kintaan peittämää kättä — \"ja vaieta. Mitäs sitte\nvoisin sanoa, joka olisi kylliksi hyvää?\"\n\nAgneta vaikeni valkean, kovaksi kovoitetun hattunsa varjossa. Ja koko\nhänen kasvoistansa ei Joachim nähnyt muuta kuin hiuskutrit edestä\nja nenän, pienen, pyöreän, pehmeän nenänipukan, joka näytti niin\nuhkarohkealta.\n\nJa tuon omituisen vuorovaikutuksen kautta, joka on kahden rakastavan\nvälillä, arvasi hän mitä Agneta ajatteli.\n\n\"Sinä tahdot... tahdot, että sanoisin... sen mitä en saanut sanotuksi\neilen...?\"\n\nAgneta kohottiihe vähän, hieman ylpeästi, ikäänkuin näyttääksensä,\nettä nyt oli se hänelle yhdentekevää. Mutta Joachim ei antanut tämän\ntekeydytyn välinpitämättömyyden itseänsä eksyttää: hymyillen kumartui\nhän ja veti hänen kätensä luokseen.\n\n\"Rakas tyttöseni, onhan jo kaikki sanottu suutelossa\", oli hän juuri\nsanomaisillaan, mutta muisti yhtäkkiä, ettei hän koskaan oikein\nollut suudellut häntä — ei koskaan muuta kuin hänen poskeansa, ja\njalkapöytäänsä ja kättänsä. Hän hymyili, pysähtyi ja nostaessaan\nhänen kätensä ja painaessaan sitä silmäänsä vasten, mutisi hän kerran\ntoisensa perästä matalasti ja hillitsemättömästi:\n\n\"Minä rakastan sinua... Mutta minähän rakastan sinua...\"\n\nAgneta nosti kasvonsa häneen päin, punastuen hennosti värähtelevin\nhuulin. Katse lepäsi hänen katseessaan: lämpimänä, ihailevan hellänä,\nteeskentelemättömän sydämellisenä.\n\nJa Joachim kietoi kätensä lujasti hänen harteillensa, taivuttausi ja\npainoi huulensa hänen hienolle — raikkaalle, kylmänä huhtikuun aamuna\nhieman kostealle poskellensa — ja hänen pehmeille, puoleksi avatuille\nhuulillensa, jotka ujosti sulkeutuivat suuteloa yhä kestäessä.\nEi pistänyt heidän kummankaan päähän ensin silmätä ympärilleen,\njos he todellakin olivat yksin. Ei se ollut tarpeellistakaan,\ntäällä kivisellä, rouhkoisella, jäätyneellä kanervikkokankaiden\nja peltotilkkujen läpi mutkikkaasta luikertelevalla, ylenemistään\nylenevällä tiellä ei löytynyt näin aikasin aamusella ainoatakaan sielua.\n\n\"Ja välitätkö sinä todellakin minusta, kurjasta, syntisestä\npaholaisesta?\" kysyi Joachim nöyrästi, mutta aivan tarpeettomasti,\nkuullaksensa, vain hänen vielä kerran vakuuttavan sitä.\n\n\"En välitä koskaan kenestäkään muusta, en koskaan maailmassa\", mutisi\nAgneta kiihkeästi ja yhtäkkiä, ikäänkuin omaa kiivauttansa peläten,\nsulki hän sädehtivät ruskeat silmänsä.\n\n\"Entäpä Stjernestä?\" Kysyi Joachim riemuiten, vallattomasti\nkiusoitellen. Mutta seuraavassa tuokiossa katui hän katkerasti, että\noli sanonut tämän nimen. Agnetan kasvoille solui hetkeksi sellainen\ninhon ja pelästyksen kiusallinen ilme, että niitä tuokion aikana tuskin\nolisi entisiksi tuntenut.\n\n\"Mutta Agneta, Agneta\", kuiskasi hän lämpimästi. \"Ethän vain pelänne\nMitäpä hän voisi tehdä sinulle — nyt?\"\n\n\"Äiti\", kuiskasi hän yhtäkkiä epätoivoisena. \"Et tiedä miten\njärkähtymätön äiti on, kun hän kerran on luvannut jotain\".\n\n\"Ja sinä aijot todellakin taipua hänen tuumiinsa?\" huusi hän kiivaasti.\n\nAgneta katsoi ylös. \"En\", sanoi hän hiljaa, mutta niin selvästi, että\nse kuului melkein ankaralta. \"En — en koskaan\".\n\n\"Etkö luule että olisi parasta\", alkoi Joachim, epäillen vähäisen\nväliajan perästä, \"että ratsastan puhumaan itse Stjernen kanssa,\nennenkuin Lotti täti... Eihän meidän tarvitse sanoa heti sitä Lotti\ntädille\", lisäsi hän hiljaisemmin meikein houkutellen.\n\n\"No niin\", lausui Agneta keveämmin, \"puhu ensin Stjernen kanssa. Kun\nsanot hänelle, että minä en tahdo, että en mitenkään voi... en voi edes\nkuvitellakaan sitä... niin täytyy hänen luonnollisesti minusta luopua.\"\nHän katsoi tuskallisesti Joachimiin. \"Etkö luule niin?\"\n\n\"Sanos minulle Agneta,\" Joachim pysähtyi keskelle mäkeä ja katsoi häntä\nvakavasti silmiin.\n\n\"Oletko varma siitä, että hän välittää sinusta — sinusta itsestäsi,\nrakkaudestasi, tarkoitan? Onko hän joskus suoraan sanonut, puhunut\ntunteistaan kanssasi?\"\n\nAgneta vaikeni hetken ja sanoi sitte hiljaa.\n\n\"On.\"\n\n\"Sanot sen niin kummallisesti Agneta,\" lausui hän yhtäkkiä\nlevottomasti, valmiina tarkkaamaan hänen mielensä joka vivahduksen.\n\n\"Niin siksi... siksi... Minusta on niin vastenmielistä ajatella häntä\"\nlausui hän tulisesti.\n\n\"Sano minulle nyt kaikki\", kehoitti Joachim yhtä innokkaasti, melkeinpä\ntuskallisesti. \"Kerro kaikki\".\n\n\"Oi, ei siinä ole paljon kertomista\". Melkein vaistomaisesti koki hän\nhillitä ääntään ja ikäänkuin haihduttaa omien sanojensa vaikutusta.\n\"Niin oltiin joulukesteissä Råsnäsissä, he olivat juoneet paljon\nja sitte aivan viimeiseen tanssiin tuli hän minua pyytämään. En\nuskaltanut, tietysti kieltää\".\n\n\"Oliko hän juopunut\"? kysyi Joachim suoraan. \"Enpä sitä juuri luulisi,\nhänhän sietää vaikka kuinka paljon, se mies\".\n\n\"En tiedä tarkoin oliko hän juovuksissa\", sanoi Agneta\najattelevaisesti, \"mutta selväkään hän ei ollut, vaikka hän vei minua\npaljon varmemmin kuin moni muu, jonka kanssa olin tanssinut\".\n\nJoachim pusersi Agnetan kalvosta kovemmin. Hän tajusi yhtäkkiä,\nensikerran miten tuo — että nuoren tytön, kuten yleisenä tapana oli\ntäytyi tanssia kenen hyvänsä, puolijuopuneen kavaljeerin kanssa, joka\nvain suvaitsi häntä pyytää, ja kukapa sitte ei ollut ainakin osaksi eli\nkokonaankin juovuksissa joulukekkereissä? — että se todellakin oli mitä\nmieltä kuohuttavin epäkohta.\n\n\"Ja koko ajan kun me tanssimme\", jatkoi Agneta matalammalla äänellä,\nhieman vaikeasti, ikäänkuin muisteleminen olisi vaivannut ja hävettänyt\nhäntä, \"katsoi hän minuun. Ja yhtäkkiä, ennenkuin aavistin eli voin sitä\nestää, kumartui hän ja kuiskasi... jotain... ja\", hän kävi punaiseksi\nkuin veri, \"ja hän tarttui korvaani kuin tahtoisi hän purra minua...\"\n\n\"Sellainen raaka...\" Joachim noitasi. \"Mitä sanoi hän\"?\n\n\"Oh, en sitä niin tarkoin muista. Agneta katsoi häveten maahan,\npelästyneenä ja kumminkin mielissään siitä että Joachim voi omistaa\nasian niin. Ja minä olin aivan kuin pois laidoilta, niin nolostuin ja\nkauhistuin. Jotain että olin niin soma, että hän juuri siinä paikassa\nolisi tahtonut syödä minut suuhunsa... Kenties se ei ollut niin\nvaarallista, hän tietysti oli humalassa... Mutta hän pelästytti minut\n— voi, miten häntä pelkäsin! Jo vain hänen silmänsä... Muutoinhan hän\naina on niin siivo ja kohtelias...\n\n\"Hän on raaka intohimoinen lurjus, sellainen hän on!\" huusi Joachim\nkalpeana, raivostuneena, kun hänen pienen Agnetansa oli avutonna\ntäytynyt kuulla niin hävyttömän karkeaa rakkauden tunnustusta,\njollaista kohtelias herrasmies tuskin voisi tarjota katuneitosellekaan.\nSillä tytön katkonaisesta, kainostelevasta kertomuksesta ymmärsi\nhän kokemuksiensa nojalla enemmän, kuin hän viattomuudessaan oli\nkäsittänyt eli aavistanut. \"Miehen kunnian vuoksi täytyy minun otaksua\nhänen olleen humalassa, muutoin tuollainen menettely kunniallista\nsäätyläistyttöä kohtaan on enemmän kuin anteeksiantamatonta. Mutta\nluota minuun, olen pakoittava sen kolhon pyytämään anteeksi sekä\nsinulta että minulta\".\n\n\"Ei\", huusi Agneta yhtäkkiä aivan pelästyneenä, että hän oli tullut\njonkun roskajutun tahi riidan aloittajaksi. \"Et saa virkkaa noista\ntyhmyyksistä hänelle mitään. Kiellän sinua siitä, juoksen järveen\nhäpeästä, jos hän saa tietää että minä muistan vielä ja olen kumminkin,\nkun tapaan hänet, aivan yhtäläinen häntä kohtaan kuin ennenkin. Mutta\nmitä olisin voinut tehdä\"? hän kääntyi Joachimiin. \"Enhän voinut sanoa\näidille mitään, sitä en olisi kehdannut. Ja hänhän kosi minua kohta sen\njälkeen\", lopetti hän vähän katkonaisesti.\n\n\"Luuletko että se kenties tapahtui siitä syystä\"? kysyi Joachim\nkopeasti. \"Parantaakseen nenäkkäisyyttään...\"\n\n\"Ei\", sanoi Agneta rehellisesti. \"Luulen todellakin että hän on...\nettä hän on... rakastunut minuun\", lopetti hän hyvin päättäväisesti.\nJa kun Joachim ei vastannut, lisäsi hän ujosti, vähän lapsellisesti\nylvästellen.\n\n\"Senhän aina huomaa. Tarkoitan, tuntee sanomattakin kun mies...\"\n\nHän lopetti yhtäkkiä Joachimin hymyilevästä katseesta loukkaantuneena\nja heilahutti niskaansa taaksepäin.\n\n\"Luuletko kenties ettei kukaan koskaan ole välittänyt minusta\", sanoi\nhän suuttuneesti ja tavallaan hyvin arvokkaasti.\n\n\"Jumala tietää, että luulen juuri päinvastaista. Minähän\", hän otti\nsovitellen hänet syliinsä ja kuiskasi: \"minähän itse olen aivan hulluna\nsinuun\".\n\nAgneta oli aivan unohtanut lampaankeritsemisasiansa Niilo Maunun\nGunillalle. Hän huomasi äkkiä kauhuksensa että he jo kauan aikaa sitte\nolivat sivuuttaneet polun, joka kanervikkokankaan poikki johti tuvalle.\nHän vetäysi pian, melkeinpä nyhtäsi itsensä irti Joachimin sylistä.\n\n\"Jumalan tähden, Joachim serkku\", huudahti hän huolestuneena ja hänelle\ntuli yhtäkkiä hyvin kiire. \"Kaikella muotoa, riennä kotiin, niin\nettä olet kotona ennen minua. Mitä ihmettä äiti ja Fagerhjelmiläiset\nsanovat. Ja Susen...\" ei hän voinut olla singahuttamatta sitä hänelle\nkääntyessään takaisin.\n\n\"Sinä sitten oletkin surkein pelkuri raukka\", mumisi toinen,\nvastenmielisesti hänet jo luotaan päästäen.\n\n\"Pelkuriko\"? Agneta heilahutti päätään taaksepäin ja loi ylpeästi\nkomeat ruskeat silmänsä häneen. \"Saatpa vielä nähdä olenko pelkuri, kun\nkerran sitä kysytään\"!\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSamana iltapäivänä kun sotaneuvos vihdoinkin oli sanonut hyvästit\nja kun he jo onnellisesti ja hyvin vaelsivat Kristianstaadia kohti,\nratsasti Joachim Marieholmaan. Aamullinen katkeruus oli pysynyt koko\npäivän yhtä kiihkeänä, niin ettei hänellä ollut lepoa eikä rauhaa\nennenkuin oli saanut puhua Stjernen kanssa.\n\nKun hän ratsasti kivitettyyn umpipihaan, jonka suuren portin päällystää\nkoristi hiekkakivestä hakattu vapaaherravaakuna, veti hänen huomionsa\nheti puoleensa olento, jota merkillisempää hän mielestään koskaan\nei ollut nähnyt. Ylhäällä portin vastapäätä olevilla päärappusilla\nseisoi pieni naishenkilö, kömpelöä hiekkakivistä kaidepuuta vasten\nnojautuneena. Hänen harteillaan oli vanha topattu silkkiviitta, josta\npumpulitukut siellä täällä pilkistelivät esille ja pitkulaisessa\npäässään, terävine koukkunenineen ja tuikeasti paistaville silmineen\noli korkea, ympyriäinen hattu, jonka suuri, kovin kulunut höyhentöyhtö\noli ainakin viisitoista vuotta vanha. Toisessa kädessään oli hänellä\npitkä kävelykeppi, jollaiset olivat käytännössä \"rococo\"-aikakautena\nja toisella kädellään oli hän kerännyt helmansa ylös, niin että jalat\npitkävartisissa puukengissä näkyivät. Joachim tietysti oli kuullut\nkylliksi hänestä, niin ettei hänen edes tarvinnut tuokiotakaan epäillä\nsitä että edessänsä seisoi kautta koko Höingen kihlakunnan kuuluksi\nkäynyt vapaaherratar Malviina Stjerne.\n\nHän puhutteli ankarasti, kuten tuntui, erästä kurjaa\ntorpparipaholaista, joka hattu kädessä seisoi rappusten edessä. Kun\nJoachim ratsasti pihaan otti hän vanhanaikuisen, saksien muotoisen\njalokivillä koristetun \"lorgnetin\" ja piti sitä silmiensä edessä.\n\n\"Kuka hän on\"? kysäsi hän mahtipontisesti.\n\nJoachim nosti kohteliaasti hattuansa ja kumarsi satulassa. \"Luutnantti\nSkytte Munkebodasta\". vastasi hän tottuneesti, \"armollisen\nvapaaherrattaren nöyrin palvelija\".\n\n\"Vai nuori Skytte...\" hän tarkasteli häntä edelleen yhtä\nhäikäilemättömästi. \"Ei ole hullumpi, ei ole hullumpi kautta kunniani!\nHän siis kai tuntee minut\"?\n\nJoachim ei voinut olla hymyilemättä vastatessansa kohteliaasti:\n\n\"Ei löydy ainoatakaan koko Skånessa ken ei tuntisi vapaaherratarta\".\n\nHymyily solahti samassa vapaaherrattaren ruskeaihoisten linnunkasvojen\nyli, ympyriäisen hatun alla.\n\n\"Se ilahduttaa minua\", sanoi hän nyykähyttäen. \"Siltä sen pitää kuulua\"!\n\nJoachim käyden vähän hämilleen näki heti, että vapaaherratar varsin\nhyvin oli käsittänyt hänen pilkallisen vastauksensa, mutta että hän ei\nsiitä vähintäkään närkästynyt.\n\nKäden liikkeellä käski vapaaherratar torpparin huolehtimaan hevosesta\nja Joachim asteli hitaasti rappuja ylös.\n\n\"Luutnantti kai tahtoo tietystikin tavata poikaani\"? kysyi hän käyttäen\nkohteliaampaa ääntä kuin äsken.\n\n\"Niin\". Joachim kumarsi kohteliaasti ja suuteli hänen kättänsä, joka\noli kylmä ja luiseva kuin linnun kynsi.\n\n\"Hän tulee heti, näin hänet juuri tallissa, kulkiessani siitä ohi\".\nVapaaherratar puhellessansa työnsi itse raskaan tammioven auki ja pyysi\nvieraansa astumaan sisälle.\n\nEtehisessä oli heitä vastassa eräs palvelija, jonka vapaaherratar\nkumminkin heti paikalla lähetti herra paroonia etsimään. Sitte potkasi\nhän pitkällistä harjoitusta osoittavalla näppäryydellä raskaat\npuukengät jaloistaan, ja laski hameensa alas ja alkoi — kuten Joachim\nkohtausta kuvatessaan jälestäpäin sanoi — \"näyttää ihmismäisemmälle\".\n\nSalissa, joka oli pitkulainen kuin taidekokoelma, vanhoine, valkeine\nkullattuine rococohuonekaluineen pyysi emäntä vierastansa istumaan,\nistuutuen heti itsekin ja alkaen purkaa kultalankaa; tämä oli ollut\nhänen ensi nuoruutensa aikana yleistä, ja oli, kuten pahansuovat\nihmiset sanoivat, ainoa käsityö jota hän osasi tehdä. Sanottiin\nmyös, ja uskottiinkin yleisesti, että vapaaherratar Malviina\nStjerne, syntyisin Leijonklo, ei ollut koskaan oppinut lukemaan eikä\nkirjoittamaan. Tämän taitamattomuuden syynä, jota peittääkseen hän\nkumminkin vastoin \"suoraa\" luonnettansa teki kaikkensa, pidettiin\nosaksi hänen vanhempainsa eriskummallisuutta ja Rousseaulaisten\nkasvatusohjeiden sekavaa käsitystä, osaksi hänen omaa sairaloisuuttaan\nkasvuaikana, joka olikin tämän kasvatustavan tehnyt mahdolliseksi\nja jonka nojalla sitä oli voitu puolustaa. Tosiasia kumminkin oli,\nettei kukaan, huolimatta hänen laajalle levinneistä, monimutkaisista\nasioistaan, voinut ylvästellä nähneensä hänen kädellään kirjoitettua\nainoatakaan sanaa, eli hänen koskaan lukevan kirjaa.\n\nMutta hän oli matkalla aamusta aikasesta iltaan myöhään, ratsastaen,\nvenäläisellä juoksijallaan talosta taloon, torpasta torppaan koko\ntuolla suurella tiluksellaan, jonka hän kakskymmenneljävuotisena,\nmiehensä kuoltua oli ottanut hoitoonsa velkaisena ja puti puhtaaksi\npantuna ja joka nyt oltuaan kohta neljäkymmentä vuotta hänen\nhallittavanaan, sodasta, vallankumouksesta ja hallitsijasuvun\nvaihtumisesta, taloudellisesta pulasta ja lisäveroituksesta\nhuolimatta kannatti paremmin kuin mikään muu talo koko länsi Göingen\nkihlakunnassa. Poikaansa kohteli hän aina kuin alaikäistä, ja kun\nJoachim nyt näki äidin, voi hän varsin hyvin käsittää, kuinka Niilo\nOlavista todellakin, hyvästä ymmärryksestään ja verrattain hyvistä\ntiedoistaan huolimatta oli voinut tulla sellainen kun hän oli: tylsä,\nraskasmielinen ja epäitsenäinen. Äiti oli aina siitä päivin kun poika\noli vuoden vanha kukistanut hänen tahtonsa, sitonut hänen kätensä.\n\n\"No, miten siellä Skyttelässä voidaan\"? Vapaaherratar ei seurustellut\nenää kenenkään kanssa, eikä liikkunut koskaan missään, mutta hän oli\nutelias kuin joskus nainenkin voi olla ja tiesi kaikki, mitä monen\npitäjän piirissä tapahtui, \"No kuinkas pieni miniäni siellä kasvaa ja\nvarttuu\"?\n\nJoachim katsoi tarkasti häneen. \"Tarkoittaako vapaaherratar serkkuani,\nneiti Agneta Skytteä\"?\n\n\"Niinpä tietystikin\", hän katsahti ylös. \"Tuo pieni, pieni suurine\nruskeine silmineen ja valkeine hiuksineen, jonka minun poikani\" —\npiirre suun ympärillä kävi yhtäkkiä katkeraksi, melkeinpä ivalliseksi —\n\"välttämättömästi aikoo tehdä Marieholman emännäksi jälkeeni\".\n\n\"On minusta ikävää sanoa\", Joachimin ääni oli hyvin kohtelias, ja hän\nkatsoi vapaaherratarta yhä vakavasti silmiin, \"mutta luulen että niin\nei tule tapahtumaan\".\n\n\"Eikö\"? sanoi vapaaherratar kylmästi, katsoen yhtä vakavasti hänen\nsilmiinsä. \"Onko kenties tullut joku sykkyrä lankaan?\"\n\n\"Niin\" vastasi nuori Skytte lyhyesti. Hänen vihansa kuohahti nähdessään\nmiten ylpeästi vapaaherratar asiaa kosketteli, ja hänelle tuotti oikein\nhelpotusta saada sanoa hänelle totuus yhtä lyhyesti ja häikäilemättä,\nkuin hänkin puhui.\n\n\"Miksikä niin, jos uskaltaa kysyä?\"\n\n\"Siksi että minä en tahdo että Agneta serkkuni menee naimisiin!\"\nhuudahti Joachim yhtäkkiä hillitsemättömästi, toisen muuttumattoman,\nvälinpitämättömän kylmyyden kovin kiihoittamana.\n\nVapaaherratar heitti \"purukset\" ja löi yhtäkkiä käsiänsä yhteen aivan\nhaltioissaan.\n\n\"No, suuri Luoja, onkos kuultu kummempaa! Ja tuossa istuu hän ja sanoo\nminulle — minulle Niilo Olavin omalle äidille sen suoraan vasten\nkasvoja\".\n\nJoachim oli noussut. \"Olen tullut tänne puhumaan Stjernen kanssa\nasiasta ja onhan hyvä, että vapaaherratarkin saa samalla tietää sen.\nAgneta Skytte — sen olen valalla vannonut — ei koskaan maailmassa mene\nnaimisiin kenenkään muun miehen kanssa kuin minun\".\n\nKun Joachim alkoi puhua kuului jo ääniä ja askeleita etehisestä.\nVapaaherratar kohotti heti kättänsä ikäänkuin saadaksensa hänet\nvaikenemaan, mutta se oli liian myöhään. Samassa kun hän oli lausunut\nviime sanansa astui parooni Figge Wallqvistin seuraamana, saliin.\n\nNiilo Olavi Stjerne seisoi kynnyksellä, hän tietysti oli heti\nkäsittänyt, niistä oli kysymys, joka ei ollutkaan vaikeaa, kun Joachim\noli niin selvään ja suoraan sanonut sanottavansa.\n\n\"Mitä hittoja...?\" oli ainoa, mitä hän seisaaltaan tuli sanoneeksi.\n\nSyntyi tuokion hiljaisuus. Sitte astui Stjerne hitaasti huoneeseen ja\nkääntyi, tummanpunaisena vihasta, suoraan Joachimiin.\n\n\"Mitä hittoa tämä merkitsee?\" kysyi hän päättäväisesti ja samalla vähän\narvokkaasti.\n\nVapaaherratar oli noussut ja kokoili lankojaan ja tilkkujaan.\n\n\"Niin, niin, poikalopit\" — kun Malviina vapaaherratar kiivastui,\npuhui hän aina samaa, karkeaa, sievistelemätöntä skånelaista, jonka\nhän muutoin säästi rengeilleen ja torpparilleen. \"Tapelkaa nyt vaan\ntyttötypykästä, se onkin ainoa sopiva tapa päättämään tällaisia\nasioita, kun peli on kunniallista. Mutta älkää nuhjoko toisianne\nkuoliaaksi, se ei ole tarpeellista\".\n\nNiilo Olavi Stjerne piti ovea auki äidilleen: \"Äiti voi olla aivan\nhuoletta, minun selkääni ei Skytte läksytä\".\n\nFigge Wallqvist, joka vielä oli pysytellyt huomaamatonna takalistolla,\npurskahti yht'äkkiään, hermostuneesti nauraa killittämään kuullessansa\ntämän viittauksen Tukholman kuuluksikäyneeseen urotyöhön.\n\nVapaaherratar, joka jo oli astunut huoneesta ulos, kääntyi mahdikkaasti.\n\n\"Wallqvist voi seurata minua\" sanoi hän.\n\nJoachim oli raivostunut — ensiksikin itseensä kun ei ollut menetellyt\nviisaammin, ja sitte Stjerneen, joka taaskin uskalsi läimähyttää tuon\ntuhman överstin Lotta jutun hänelle vasten kasvoja ja sen juuri tänä\nhetkenä, Agnetan nimen yhteydessä.\n\nStjerne sulki oven äitinsä ja Figge ukon mentyä ja kääntyi sitten\nJoachimiin.\n\n\"Tahdotko olla hyvä ja tehdä selkoa, mitä tämä oikeastaan merkitsee\",\nsanoi hän lyhyesti.\n\nHän oli nyt aivan valkea ja hänen kätensä vapisivat hieman. Ikäänkuin\nkoneellisesti teki hän jonkunmoisen viittauksen vieraalleen että hän\nistuisi, siten itsekin saaden syytä istuutua. Mutta Joachim Skytte jäi\nseisomaan.\n\n\"Tämä ei merkitse muuta mitään kuin mitä jo olen sanonut: Agneta ei\nmene kenenkään muun kanssa naimisiin kuin minun\".\n\n\"Vai niin\" sanoi Niilo Olavi ivallisesti — ei suotta ollut häntä\näitinsä kasvatellut. \"Mitä sanoo armollinen majuurska siihen?\"\n\n\"Hän ei siitä tiedä vielä\", sanoi Joachim lyhyesti.\n\n\"Ja tulet kai luokseni nyt siksi, että minun pitäisi tätiäsi valmistaa\nsitä ilosanomaa vastaanottamaan?\" kysyi parooni yhäti samalla äänellä\".\n\n\"Ei!\" Joachim tuskin enää voi hillitä itseään kauemmin, toisen tapa\nhäntä niin kiihoitti. \"Tulen ensiksi luoksesi, kuin katsoin sen\nsoveliaimmaksi... ja... ja... kunniakkaimmaksi\" — hän kohotti äkkiä\nylpeästi päänsä — \"että sinä joka olet lähin asianomainen, ensiksi\nsaisit tietää miten asian laita oikeastaan onkaan\".\n\n\"Jatka!\" huusi Stjerne äreästi. Hän istui naputellen sormillansa\nkovasti pöytää; kuta enemmän Joachim voi hillitä itseään, sen\nraivostuneemmaksi toinen kävi.\n\n\"Ei ole muuta jatkamista\", sanoi Joachim hyvin hiljaisesti. \"Asia oli\nvain se, jonka nyt olet jo kuullut kolme kertaa että Agneta tahtoo\nminut, eikä sinua\".\n\nNiilo Olavi nousi ja löi nyrkkinsä pöytään niin että kaikui.\n\n\"Vai sitä hän tahtoo? Näytän että se on valhetta!\" huusi hän\nraivoissaan.\n\n\"Hiljemmin mäessä, veli Stjerne!\" Joachim kiivastui myöskin nyt.\n\"Jos et luopune vaatimuksestasi hyvällä, niin löytänen kai keinon\npakoittaakseni sinua\".\n\n\"Mene hänenkin kanssaan Norrbackan kestikievariin, niinkuin tuon\ntoisenkin lutkan kanssa. Sen perästä, siitä saat olla varma, ei Niilo\nOlavi Stjerne vaadi sulta aarrettasi\".\n\nJoachim tietämättään nosti uhaten ratsupiiskan, jota hän koko ajan oli\npitänyt kädessään. \"Tiedä huutia!\" huusi hän raivoisena, \"muista että\npuhut neiti Skyttestä!\"\n\nHe vaikenivat molemmat pariksi tuokioksi, molemmat ikäänkuin häpeissään\nja Joachimin kiihkeän muistutuksen jäähdyttäminä. Stjerne istuutui\nraskaasti tuoliinsa ja tuijotti hiljaa, mutta äkäisesti kuin eläin\nsuurilla sinisillä silmillään Joachimiin, joka solakkana ja suorana\nseisoi hänen edessään, hattu ja ratsupiiska kädessä valmiina lähtemään.\n\nSitte nousi parooni ja sanoi hitaasti ja hillitysti, taistellulla\ntyyneydellä:\n\n\"Puhelkaamme järkevästi tästä, veli Joachim — tällä keinoin emme\nkumminkaan koskaan pääse mihinkään. Tiedän kyllä, että Agnetalla ei\nvielä\" — hän katsoi alas ja hapuili sanoja — \"ole mitään erityistä...\ntunnetta minua kohtaan. Mutta kun minulla on hänen vanhempainsa lupa,\nja kun tyttöä rakastan ja luulen voivani tehdä hänet onnelliseksi,\nniin ei ole aikomukseni luovuttaa häntä ensimäisen satunnaisen\nvastaantulijan mielivaltaisille oikuille... Pysyn sanoissani\", lisäsi\nhän tarmokkaasti, \"kuten luulen ukko majuurinkin pysyvän sanoissaan,\nkun tulee niistä kysymys\".\n\n\"Hyvä!\" vastasi Joachim lyhyesti. \"Niinpä tiedämme sen sitte!\"\n\nHän valmistausi jo lähtöön, kun Stjerne — sekavasti tuntien että miten\nasiat olivatkaan, hän kaikessa tapauksessa oli isäntä ja hänen oli\nmahdotonta sallia kenenkään mennä talostaan tällä tavalla, maistamatta\nkuivaa eli märkää, — osaksi äreän hyväntahtoisesti, osaksi kömpelösti\nvitkastellen lausui:\n\n\"Veli viivähtää kai täällä ottamaan ryypyn ja syömään voileipää\nkanssamme iltasella?\"\n\nJoachim heilautti ylpeästi, melkeinpä halveksuen päätään. Tosin hänellä\noli sekä nälkä että jano — Herra sen tiesi. Mutta hän piti sen arvoaan\nalentavana syödä palasenkaan leipää tai juoda pisarankaan vettä tämän\nkaton alla, niin kauvan kuin Stjerne ei hellittänyt vaatimustaan saada\nAgnetan käden omakseen. Sitäpaitse hän ei voinut itseltään kieltää,\nettä hän mieluummin oli tapaamatta Malviina muijaa, heidän välisten\nasiain saatua sellaisen lopun.\n\nMutta niin ei kuitenkaan käynyt, kun hän Stjernen rinnalla, joka\nkohteliaasti saattoi vierastaan ulos, seisoi kivirapulla, odotellen\nhevostaan, tuli vanha vapaaherratar.\n\nHän astui häikäilemättä esille ja asettui heidän välilleen, tavallisen\nsuoraan tapaansa meikeinpä kopeasti kysyen:\n\n\"No ovatko herrat jo päässeet sovintoon, kumpi teistä on se onnellinen\njoka saa viedä tytön morsiamena kotiin?\"\n\nNiilo Olavi käänsi päänsä poispäin, vastaamatta äidilleen,\nloukkaantuneena ja hämillään tavasta, jolla asiaa käsitteli, Joachim\nsitävastoin katsoi melkein uteliaana vapaaherratarta, tämän seisoessa\nhänen vierellään; pienenä ja suorana avokaulaisessa vanhanmuotisessa,\nkapeassa, lyhytselkäisessä puvussaan, ilman päällysvaatteen\ntapaistakaan koleana huhtikuun iltana. Kun hän tapasi hänen suurten\nkirkkaiden silmiensä hyväntahtoisesti pilkallisen ja epäilevästi\nilkkuvan katseen, helpottui hänen mielensä ja hän tuli yht'äkkiä\nparemmalle tuulelle, kuin mitä hän oli ollut koko iltapäivänä. Hän\nkumartui ja painoi kohteliaasti huulensa hänen laihaa, kylmää kättänsä\nvasten.\n\n\"Tietysti se, jonka morsian itse valitsee, tai oikeammin, jonka hän\njo on valinnut\", sanoi hän ylvästellen ja katsoi häntä kauniilla\nsilmillään hymyillen.\n\nVapaaherratar oli, kuten hän itse sanoi \"ei tunteeton\". Hän puisteli\npäätään ja nirpisti ohuet huulensa, ja taputteli kevyesti luutnantti\nSkytteä poskelle laihoilla, luisevilla sormillaan.\n\n\"Ei aina. Ei aina, ystäväiseni\". Hän tuijotti eteensä enää kohtaamatta\nhänen katsettaan. \"Ei ainakaan minun nuoruudessani\".\n\nJa kun Joachim ei oikein tietänyt mitä vastata — vanhuksen ääni oli\nollut niin kummallinen — lisäsi tämä pannen laihat käsivartensa ristiin\nrinnalleen, tuolle kerran niin sievälle vanhanaikuiselle puvulleen.\n\n\"Silloin oli tyttö ymmärtäväinen ja otti sen jolla oli talo ja nimi...\n\n\"Ja toinen raukka?\" kysäsi Joachim nauraen katsahtaen olkansa ylitse —\nhevosta talutettiin esiin, ja hän juoksi rappusia alas.\n\nVapaaherratarkin nauroi.\n\n\"Toisinaan sai hän tulla jälestä päin...\"\n\n\"Äiti!\" huudahti Stjerne äkkiä loukkaantuneena hänen aistillisesta\npuhetavastaan, johon hänen kumminkin olisi pitänyt tottua.\n\n\"Herranen aika Niilo Olavi\", — Joachim istui jo satulassa ja nosti\nemännälle hymyillen hattuaan — \"jollakinhan täytyy miestä sentään\nilahduttaa!\" Hän katsahti poikaan ja lisäsi kuivasti:\n\n\"Sillä jos tunnen tyttöjä oikein, niin hän kumminkin ottaa sinut\".\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nNiilo Olavi Stjerneä pidettiin kylläkin yleisesti varsin hitaisena, kun\noli kysymys ratkaisevan päätöksen toteuttamisesta, mutta vaikka hän\nolikin äitinsä vallanhimon tylsyttämä, oli hän kumminkin itsepäinen ja\nuhkamielinen kuin skånelainen konsanaan ja kovin rakastunut Agnetaan\nkun oli, huolimatta hänen selvästi näyttämästä vastenmielisyydestään\n— luottaen vanhempien lupaukseen — piti hän Agnetaa kihlattuna\nmorsionaan. Hän ei myöskään pelännyt Joachim Skytten vaarallisuutta\nkilpakosijana — eroittihan laki jo, jota ei erityisettä luvatta voitu\nevätä, serkut toisistaan — mutta siitä päivin kun Munkebodaan oli\ntullut nuori mies, jonka helpoista kauniin sukupuolen valloituksista\nmaine jo etukäteen oli kertonut, oli parooni vaistomaisesti ollut\nmustasukkainen hänelle ja Joachimin ylpeä, julkea käytös oli vielä\nenemmän ärsyttänyt häntä. Tuhlaamatta aikaa antoi Marieholman\nherra valjastaa hevosensa kiesien eteen ja tällä kertaa pyytämättä\nseuraherraansa mukaan, ajoi hän yksin suoraa päätä Munkebodaan.\n\nJoachim ei ollut saanut tilaisuutta puhua Agnetan vanhempien kanssa.\nVasta sitte kuin koko perhe jo oli kokoontunut illallispöytään, oli hän\ntullut kotiin Marieholmamatkaltaan, vihdoinkin sitte kun he iltasella\n— Lotti tädin talikynttilöilleen heitä saattaessa — menivät rappuja\nylös, oli hän saanut pikaisesti kuiskatuksi pari sanaa Agnetalle, miten\nkaikki oli käynyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli Vapunpäivä ja vanhan tavan mukaan laskettiin elukat Munkebodassa\nensikerran laitumelle. Mutta kun nyt oli kumminkin ruohoa niukalti\ntänä Vappuna ei syönnistä juuri tullut sanottavaa — eläimet pääsivät\nvain vähän ulos kytkyeistä ja koko juhla supistui siihen, että ne\nsaivat parin tunnin ajan jaloitella ja hengittää raitista ilmaa. Lehmät\nseisoivat sävyisinä ja tyytyväisinä navetan edustalla, ne ammuskelivat\nraikkaaseen ilmaan ja ojennellen kaulaansa tuijottivat tylsästi\neteensä suurilla, surullisilla silmillään. Vasikat, auringonpaisteen\nelvyttäminä tanssivat sitävastoin pitkine säärineen iloisesti\nja kömpelösti ympäri pihaa ja hyppivät rajusti ja vallattomasti\nsivullepäin, kun niitä hätisteltiin. Juhlaan — sillä juhlana melkein\nsitä Munkebodassa pidettiin, kun kevät tällä tavoin ikäänkuin\njulkisesti julistettiin — otti alusta loppuun ukko majuuri itse osaa.\nPitkä piippu vaappui toisessa suupielessä ja kypäri oli takaraivalle\nsysättynä kun hän omin käsin Joachimin kanssa auttoi elukoiden\nirtipäästelemisessä ja seisoi sitte tyytyväisenä katsellen niitä.\nTyttäret istuivat keittiön rappusilla, peitehuivit harteilla, nauttien\navopäin auringon paisteesta, joka todellakin tänään oli tavattoman\nlämmintä ja keväistä.\n\nMarieholman vaunut vierivät hitaasti veräjistä — karjakartanon eroitti\npäärakennuksesta ja sen somerikkotanhuasta vain kapea Munkebodan\nmaantie, — ja paruuni, kokeneena kuskina ja maalaisena, tiesi tietysti\nasianomaisesti varoa irtilaskettua karjalaumaa.\n\n\"Kas, veli Stjerne, hyvää päivää\"! huusi majuuri iloisesti hänelle,\ntyttöjen samalla kadotessa rappuselta. Joachim, joka karjanhoitajan\nkanssa oli syventynyt katselemaan erään vasikan kipeää takajalkaa, ei\nsitävastoin heti huomannut vierasta.\n\nParooni astui hitaasti kieseistä — taputteli tyynnytellen ruunaa,\njoka levottomasti arasteli lehmiä; ja kysyi tavallista jäykemmin\nja juhlallisemmin, jos arvoisa veli suvaitsi puhua hänen kanssaan\nkahdenkesken pari sanaa.\n\nKonttorissa, ennenkuin hän vielä oli saanut tervehtiä majuurskaakaan\njoka nyt — kuten tavallisesti kun tuli vieraita — muutti heti pukunsa,\nsanoi parooni viivyttelemättä asiansa ja pyysi luvan saada vielä\ntänä päivänä puhua neiti Agnetan kanssa; hänellä oli syytä — hän loi\nmajuuriin sellaisen katseen, että vanhasta Niilo Skyttestä tuntui\nilkeältä ja hänen mieltänsä alkoi ahdistaa — hänellä oli syytä toivoa\nettä kihlaus lopullisesti julkaistaisiin niin pian kuin mahdollista.\n\nKyselemättä pitemmältä, — melkein pelästyneenä tästä — käski majuuri\nheti kutsua Agnetaa ja armollista rouvaa. \"Pyydä kaikella muotoa\narmollista rouvaa myöskin tulemaan\"! huusi hän vielä Bengtalle, aivan\nhermostuneena ajatellessansa että hänen täytyi olla yksin näytelmässä,\njoka nyt alkoi.\n\nKohta kun Joachim oli tuntenut Marieholman ajopelit, oli hän samassa\npassittanut tuon mieliä kiinnittävän vasikan luotaan ja oli pikaisesti\njuossut pihan yli keittiön rapulle, missä tytöt äsken istuivat, ja\nmistä he olivat hänelle huutaneet ja nykyttäneet päätään. Hän arveli\nheidän menneen ullakolle, mutta kiiruhtaessansa keittiön etehisen läpi,\nehkäsi hänet Beata, joka varovaisesti pisti päänsä ulos, tällä hetkellä\ntyhjänä olevan väentuvan raotetusta ovesta ja viittasi häntä salaisesti\ntulemaan sisälle.\n\nPitkällä penkillä, valkean ruokapöydän edessä istui Karin Maria, ja\nAgneta, peiteliina päässä, oli polvillaan hänen edessään ja painoi\nkasvonsa sisarensa helmaan.\n\n\"Mutta Herran nimessä, tytöt\"! huusi Joachim kauhistuen astuessaan\nsisälle. \"Mitä nyt on tekeillä\"?\n\nAgneta silmäsi ylös kalpein, hämmästynein kasvoin — Joachim astui heti\nhänen luokseen.\n\n\"Mutta. Agneta...\" hän nosti hänet ylös ja veti hänet luokseen,\nvälittämättä vähääkään Karin Mariasta ja hyväntahtoisesta Beatasta,\njoka yhtäkkiä oli alkanut itkeä. \"Siksikö että Stjerne? ... Ja sinä,\njoka lupasit minulle, olla pelkäämättä\"!\n\n\"En pelkääkään\", mutisi Agneta ja painautui lujasti hänen syliinsä,\nnojaten otsaansa hänen olkapäähänsä, \"en häntä. Mutta äiti... Olenhan\naina tottunut äitiä tottelemaan\"!\n\nKarin Maria nousi pikaisesti ylös ja astui sisarensa viereen: \"Tässä\net tottele ketään muuta kuin omaa sydäntäsi, Agneta\", sanoi hän\njuhlallisesti.\n\nJoachim katsoi ylös — ja ojensi Karin Marialle kätensä.\n\n\"Karin Maria... Olet meidän puolellamme?...\" äännähti hän\nhämmästyneesti, kiitollisesti.\n\nKarin Maria laski kätensä hänen käteensä ja nyykähytti äänetönnä.\nHän olisi sanonut jotain, mutta samassa hyökkäsi pirttipiika Bengta\nsisälle. Beata, joka piti vahtia ovella, oli tietysti unohtanut\nvelvollisuutensa ja seisoi nyt liikutuksesta nyyhkien, nenäliinaa\nsilmillään.\n\n\"Neiti Agneta...\" Piika jäi seisomaan avosuin töllistellen: eikö siinä\nsitte seissyt luutnantti pitäen Agneta neittä sylissään! Ja kumminkin\ntiesi joka sielu pitäjässä, että juuri hän tulisi saamaan Marieholman\nparoonin!\n\nAgneta oikasiihe pikaisesti — hän oli aivan kalpea.\n\n\"Tahdotko että tulen mukaasi\"? kysyi Joachim hiljaa. He kaikki tietysti\nolivat heti arvanneet mitä varten kutsuttiin.\n\nAgneta katsoi tuokion epäilevästi Joachimiin, suuressa kiusauksessa —\nKarin Maria sanoi vakavasti ja päättäväisesti.\n\n\"Se ei kelpaa lainkaan. Agnetalta kysytään ja Agneta yksin\nvastatkoonkin... Sitä paitse suututtaisi se äitiä tavattomasti\", lisäsi\nhän hiljemmin, \"ja kosijaa tietysti myöskin...\"\n\nAgneta pusersi molemmilla käsillään rintaansa — ovella kääntyi hän ja\nkatsoi sydäntäsärkevästi komeilla, nyt kyynelloisteisilla, ruskeilla\nsilmillään. Joachim astui tenhottomasti askeleen häntä kohti.\n\n\"Anna hänen vain mennä\", kuiskasi Karin Maria. Ja lisäsi ääneensä, kun\nAgneta piian kera oli jo oven ulkopuolella: \"Ollos aivan huoletta,\nserkku — ei kukaan pakoita Agnetaa enemmän kuin meitä muitakaan\".\n\nArmollinen rouva, joka katsoi välttämättömän tarpeelliseksi kaikissa\njuhlatilaisuuksissa olla oikein \"tällissään\", ei vielä ollut saapunut\nkun Agneta, joka oitis, valmistelematta oli kutsua seurannut, astui\nkonttooriin isänsä luo.\n\nHän oli kalpea ja vapisi, niin että hänen täytyi tukea lähimpään\ntuoliin niijatessansa kosijalle alasluoduin silmin. Hänen suunsa\nympärillä oli tuo uhkamielinen päättävä piirre, joka joskus teki hänet\nniin äitinsä näköiseksi.\n\n\"Agneta, pieni tyttöseni...\" soperteli isä onnettomuutta ennustavalla\njuhlallisuudella. Hän käänsi levottomasti katseensa tyttärestään\nparooniin, mutta kun ei kumpikaan tuntunut tahtovan kohdata hänen\nkatsettaan, eikä rohkaissut häntä millään tavalla, hätääntyi hän heti,\nkäänsi äkkiä selkänsä, ja asettui, kädet housuntaskuissa seisomaan\nhuoneen perimmäisen akkunan ääreen ja mutisi pikaisesti:\n\n\"Puhu itse, veli Stjerne, hänen kanssaan — onhan se oikeastaan enempi\nsinun asiasi kuin minun\".\n\nNiilo Olavi seisoi ja katseli Agnetaa: solakka, hentonen hän oli\nnojatessaan paljailla, valkoisilla käsivarsillaan edessään olevaa\ntuolin selystää vasten, pää syvään painettuna rinnalle, joka\nlevottomasti aaltoili kotikutoisen, ruudukkaisen kaulaliinan alla.\nKosija läheni hitaasti.\n\n\"Neiti Agneta\", sanoi hän takerrellen matalalla äänellä. \"Isänne on\nsuonut minun kysyä, josko neiti... josko Agneta...\" Hän ei sanonut\nenempää, vaikeni hetken, pari ja tarttui yht'äkkiä kiihkeästi hänen\nkäteensä. \"Agneta\", kuiskasi hän rukoillen, vakavasti, \"lupaan että\nvaimoni ei koskaan tarvitse katua myöntävää vastaustaan\".\n\nAgneta katsahti arasti ylös. \"Herra parooni\", alkoi hän hiljaisella\näänellä, \"surettaa minua...\"\n\nParooni piteli vielä hänen kättänsä, ja pusersi sitä tulisesti:\n\n\"Elkää virkkako enempää!... Agneta tulee katumaan. Punnitkaa\n— punnitkaa tarkoin levossa ja rauhassa\". Hän puhui kiireesti,\nliikutettuna. \"Älkää antako tuon poika heitukan turhien lupauksien\nviekotella teitä rikkomaan vanhaa lupaustanne...\"\n\n\"En ole koskaan antanutkaan mitään lupausta\", huusi Agneta\nloukkaantuneena.\n\nSamassa tuokiossa aukeni ulko-ovi reippaasti ja majuurska seisoi\nkynnyksellä. Hän oli, astuessaan sisälle, kuullut Agnetan viime sanat\nja, piialta vihiä saatuaan, käsitti hän heti mistä oli kysymys.\n\n\"Vanhempasi ovat sen antaneet sinun nimessäsi\", huudahti hän kiivaasti,\nvihastuen. Hän ei ehtinyt edes tervehtiä Stjerneä — hän joka muutoin\noli niin kohtelias vieraille. \"Saat olla hyvä ja käyttäytyä sen\nmukaisesti\".\n\nTämä karkea käsky herätti Agnetan vielä uinuvan naisellisen itsetunnon.\nHän kiskasi kätensä irti ja kääntyi äitiinsä.\n\n\"Äiti\"! Hän katsoi häntä suoraan silmiin. \"Voitte koetella pakottaa\nminua, jos tahdotte, mutta en koskaan maailmassa myönny Stjernen\npyyntöön\".\n\n\"Hän on hassu\", mutisi majuuri etäämpää, akkunan äärestä. \"Hän ei\nymmärrä omaa etuaan. Mutta veli, ällös välittäkö siitä — se haihtuu. Se\nkyllä haihtuu, sen saa veli nähdä...\"\n\n\"Se ei haihdu\", lausui Niilo Olavi tulisesti. \"Se ei haihdu, sanon sen,\nennenkuin tuo Joachim lurjus on tullut talosta pois\".\n\n\"Jos en koskaan olisi nähnytkään serkkuani\", huudahti Agneta\nkatkerasti, menettäen viimeisenkin malttinsa, \"niin en kumminkaan olisi\nparoonia huolinut. En hinnasta mistään\"!\n\nMajuurska tarttui kovasti tyttärensä käsivarteen. \"Onko niin asiat\"?\nkysyi hän terävästi. \"Onko Joachim todellakin antautunut lörpöttelemään\ntyhmyyksiä sinulle? Missä sitte ovat silmäni olleet, kun en ole sitä\nnähnyt\"!\n\nJa kuin Agneta vaikeni — uhkamielisenä ja katkerana — lisäsi hän\nlevollisemmin, katsoen samalla kysyvästi Stjerneen:\n\n\"Mutta se on mahdotonta... Olisin sen keksinyt jo kauan sitte...\"\n\n\"Mitä hän on Agaetalle sanonut, en tiedä\", lausui parooni, aivan\npoissa suunniltaan, \"mutta varmaa ainakin on, että hän tulee luokseni\nkerskaillen mitä hävittömimmin voittaneensa morsiameni\".\n\nMajuurska mietti hetkisen. \"Skytte\", sanoi hän komentavasti, \"kutsuta\nheti veljenpoikamme tänne. Ja sinä, ma chère\", — hän kääntyi\ntyttäreensä — \"sinä olet saava tietää, ennenkuin on liian myöhäistä,\nettä sinulla on vanhemmat, jotka ovat sinua viisaammat! Siinäkö sinun\nälysi vain onkin, että sinä yks kaks ihastut ensimäiseen, vastaan\ntulevaan Corydoniin, joka on sattunut sanomaan sinulle pari tyhmyyttä,\nniin... Niin, silloin tottatosiaan et ole ansainnut parempaa kuin että\ntartutaan asiaan kovin kourin\"!\n\nAgneta ei vastannut sanaakaan. Hän oli tällä hetkellä odottaessaan\nJoachimia sellaisessa ilkeässä ja ankarassa jännityksessä, niin että\nhänestä tuntui melkein kuin jokin hänen sisällään katkeaisi, eli\nhalkeisi. Melkein tietämättään oikasiihe hän täyteen pituuteensa ja\nkohotti päänsä — tällä hetkellä, seistessänsä vanhempiensa ja tuon\nmiehen, jonka he olivat hänen mieheksensä valinneet, kanssa kasvot\nkasvoja vasten ja kun hänen täytyi puollustaa nuorta rakkauttaan, oman\nsydämensä oikeutta, kehittyi hän täysikasvuiseksi.\n\nJoachim, joka Agnetasta erottuaan, oli odottanut vieraskamarissa, tuli\nnyt sisälle sedän kanssa ja sulki oven jälkeensä. Majuurska istahti\nraskaasti kiinalaiseen rottinkituoliin, niin että se natisi. Hän oli\nniin vihainen ja kiihoittunut, että leveät myssyn nauhat leuan alla\nlepattivat.\n\nJoachim astui Agnetan luo ja asettui hänen taakseen, — hän kietoi\nkevyesti kätensä hänen vyötärönsä ympäri.\n\n\"Paras Niilo setä, hyvä Lotti täti\", alkoi hän kiihkeästi, mutta varsin\nkohteliaasti ja hillitysti — hän oli, odotellessaan ulkona miettinyt,\nmitä hän sanoisi. \"Ette saa käsittää tätä uhkaksi eli kunnioituksen\npuutteeksi siltä, joka kumminkin niin hyvin tietää miten paljosta hänen\non teitä kiittäminen, mutta — sitä ei voi auttaa — Agnetan ja minun\ntäytyy saada kuulua toisillemme\". Hän katsoi vedoten heihin, ja kun ei\nkukaan vastannut, lisäsi hän miehekkään päättävästi:\n\n\"Nyt te sen tiedätte. Ja nyt vannon, etten mielisuosiolla, enkä pakolla\nluovu serkustani\".\n\nJoachimin puhuessa, kuullessansa vain jo hänen äänensä kaiun, tunsi\nAgneta tavatonta helpoitusta — ikäänkuin olisi hänet vapautettu\nsoimauksen ja yksinäisyyden kuormasta, joka oli häntä tähän\nsaakka painanut. Melkeinpä tietämättään, nojausi hän raskaasti ja\ntenhottomasti Joachimiin — tämä huomasi sen ja kietoi kätensä lujemmin\nhänen vyötärönsä ympäri.\n\n\"Säästäkää meitä edes noista _scènes d'amour_\"! (rakkauskohtauksista)\nhuusi majuurska katkerasti. Hän istui — kuten hän sitte uskoi\nmiehellensä — ja \"häpesi silmät korvat täyteen\" Stjernen vuoksi, joka\nseisoi jäykkänä ja suorana, toinen käsi takin väliin pistettynä ja\nantoi Agnetan äidin pitää puheenvuoroa. \"Saako luvan kysyä\" — kun\nmajuurska oli suuttunut, hän mielellään aina viime vuosisadan tapaan\nalkoi puhua ranskaa — \"miten kauan Joachim oli ollut tyttäreni 'aux\npetits soins'?\"\n\n\"Ensi päivästä, kun hänet näin\", vastasi nuori Skytte lämpimästi.\n\n\"Se oli jotenkin sukkelaan edellisen kuulummaksi käyneen rakkausjuttusi\njälkeen!\" tätä katkeroitunut majuurska ei mitenkään voinut olla\nhuudahtamatta.\n\nJoachim lensi häpeästä ja vihasta tulipunaiseksi hiusrajaan saakka.\nAgneta käänsi päänsä ja katsoi ihmetellen häneen.\n\n\"Charlotte!\" huusi majuuri nuhtelevaisesti — jotenkin ankarasti. Mutta\nkun hän samassa kohtasi vaimonsa katseen, lisäsi hän heti säyseämmin:\n\n\"Eikö ole tarpeetonta Agnetan saada tuosta tyhmästä jutusta tietoa?\"\n\n\"Onko se tarpeetonta, että tyttäresi saapi tietää, minkä kevytmielisen\nDon Juanin hän ymmärtämättömyydessään mieluummin valitsee kunniakkaan\nja vakaantuneen kosijan sijaan\", lopetti majuurska päättäväisesti.\n\nSyntyi hetkeksi syvä hiljaisuus huoneessa. Agneta seisoi liikkumatonna\nsamassa asennossa, serkkunsa olkapäätä vasten nojaten, silmät alas\nluotuina.\n\nMajuurskasta tuntui yhtäkkiä vastenmieliseltä puhua enempää asiasta;\nmutta hän pakoitti itsensä siihen. Hän nousi ja sanoi seisaaltaan\njonkunmoisella arvokkaisuudella:\n\n\"Joachim todellakaan ei ole puhtaan sydämesi arvoinen, pikku tyttö\nrukkani. Jospa vain tietäisit, miten hän äskettäin Tukholmassa...\"\n\nAgneta oikasihe pikaisesti — avasi silmänsä ja astui, torjuen, askeleen\näitiänsä kohti.\n\n\"Äidin ei tarvitse virkkaa mitään — tiedän kaiken\", sanoi hän\npikaisesti, ylpeästi.\n\n\"Tiedätkö sen?\" huusi majuurska ällistyneenä. \"Kuka, Herran nimessä on\nollut niin sanomattoman julkea ja kertonut sinulle...?\"\n\n\"Tiedän kaiken\", uudisti Agneta kaiuttomasti, tällä kertaa se\nnähtävästi vaati ponnistusta.\n\nKaikki ymmärsivät yhtäkkiä, että mitä hän puhui ei ollut totta,\nettä hän ei tietänyt mitään, että hän arkana omassa puhtaudessaan,\njalomielisenä rakkaudessaan, vaistomaisesti ei tahtonut tietää mitään,\njoka hänen omissa ja mahdollisesti muidenkin silmissä halventaisi sitä\nmiestä, jolleka hän nyt kerran oli antanut pienen, ylpeän sydämensä.\n\nJa vastausta odottamatta, katsomatta kehenkään, välttäen Joachimin\nkatsetta, joka — yhtäkkiä kalpeana mielenliikutuksesta, rajusti, syli\navoinna — astui askeleen häntä kohti — meni Agneta Skytte hitaasti ulos\nhuoneesta.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nBeata oli pyhästi luvannut Joachim serkulle, joka ei ollut konttoorissa\ntapahtuneen kohtauksen perästä puhunut ainoatakaan sanaa Agnetan\nkanssa, että hän kyllä iltapäivällä saisi sisarensa mukaansa mamseli\nFikenin luo, jos hän tahtoisi tulla heitä tapaamaan sieltä. Serkku\nvoisi ottaa asiaksensa parin koruompelulla koristetun kannattimen\ntilaamisen mamseli Fikeniltä.\n\nKun tytöt kello 2 aikaan iltapäivällä tulivat sinne, istui Joachim\njo siellä. Mamseli oli noussut pois pöytäliinakankaansa äärestä ja\nlevitteli innokkaasti noihin asianomaisesti tilattuihin kannattimiin\nsopivia ompelumalleja ja erivärisiä lankoja \"löjtnantille\" ja\ntilauksesta mielissään lupasi hän että niistä tulisi oikeat\nmestariteokset. Kun hän näki tyttöjen tulevan sisälle — Agnetan\näänetönnä, myssy syvästi silmille painettuna, molemmat kädet\npeitehuivin sisällä ja Beatan tekeytyen iloiseksi ja kovin viattomasti\nihmetellen sanoessaan: \"No eipähän muuta, serkku Joachimkin!\" tiesi\nmamseli Fiken kohta, mikä tuuli oli tuonut herrasväen hänen \"matalaan\nmajaansa\". Bengta tietysti ei ollut voinut pitää kielensä takana,\nmitä oli nähnyt asuintuvassa, — mamseli Fikenillä oli myös ollut omat\naavistuksensa ja kun hän aamupäivällä oli nähnyt paroonin ajavan\nMunkebodasta, tuskin tunnin siellä vierailtuansa, käsitti hän helposti\nmiten asian laita oli. Ja vaikka hän vain olikin \"vanha mamseli rukka\"\nkuten hän sitte sanoi Beatalle ja saikin tyytyä tässä maailmassa\nvähäpätöiseen asemaan, niin olihan hän kumminkin \"parempien ihmisten\"\nlapsi ja Jumalan kiitos oli hänellä sydän — mamseli Fiken laski käden\nrinnallensa — sydän, missä Aamorikin kerran oli asustanut! Ja nyt\nsai Beata kuulla, kyynel tulvin kerrotun, usein kuullun jutelman\nylioppilaasta, joka sitte pääsi Bunkefloohon virkaa toimittavaksi\npastoriksi, \"mutta silloin jo oli unohtanut nuoruuslempensä\". Tämä oli,\nniin sanoakseni ensimäinen todellinen rakkausjuttu, jonka Munkebodan\ntytöt olivat kuulleet — sillä oli ollut tärkeä osa heidän aikaisemmissa\ntyttöhaaveiluissaan ja se häämöitti ainiaan heidän mielessään\njonkunmoisena \"oikean romaanin\" kaavamaisena perikuvana.\n\nTytöt tervehtivät — vähän jäykästi — mamseli Fikeniä ja vähän\nkursailtuaan istuutuivat liikkaavaan sohvaan, pitkulaisen kuvastimen\nalle, jossa ei edes Karin Mariakaan koskaan muistanut olleen lasia.\nKullatun kehystän sisällön sen siaan muodosti nyt paperin pala, johon\nkekseliäs mamseli Fiken oli saanut kylän maalarimestari Anderssonin\nmaalaamaan jonkunmoista pilvekästä taivaansiniväriä, joka muka kuvaisi\nkuvastinlasin vivahduksia. Seiniä oli sivelty keltamaalilla ja\nkaikki tämä keltainen ja sininen näytti, kuten mamseli Fiken sanoi,\nniin \"ruotsalaiselta\", seinällä riippuvine sievine Kustaa Adolfin\nja Fredrika kuningattaren valokuvineen, joiden välille oli asetettu\npainetuista kukkasista laitetun seppeleen ympäröimä lävistetty sydän,\njonka alla oli tuon Bunkefloon uskottoman pastorin kirjoittama\nparirivinen syntymäpäivä värssy — kaikki tyyni oli lasin alle kehyksiin\nsuljettu. Aivan alimmaisimpana oli Ludvig XVI aikuisessa mitä\nhienoimmassa ja aistikkaimmassa kehystässä erään Parisin etevimpien\npienien muotokuvien maalaajan tekemä ihastuttava pastellimaalaus Kustaa\nMauri Armfeltistä, jonka valokuvan aikoinaan oli omistanut eräs mamseli\nFikenin täti. Tämä oli kerran maailmassa ollut kuulu kauneudestaan\nja oli ollut köörilaulajana Kustaa III:nen oopperassa siksi kunnes\nhän hieman seikkailurikasta elämää pääkaupungissa vietettyään,\nkeuhkotautisena ja iloisten ystäviensä hylkäämänä oli tullut kotiin\nSkåneen jälleen kuollaksensa \"matalassa majassa\". Hänen harppunsa oli\nvielä huoneen nurkassa, vainajan muistoksi tomuisten olkikukkasten\nseppelöimänä.\n\nAina ensi lapsuutensa ajoista olivat tytöt vähentymättömällä\nihastuksella katselleet tämän majan romantillisia muistoja ja vieläpä\nnytkin — kaikista huolista huolimatta — ei Agneta voinut olla\nkääntämättä silmiään nurkassa seisovaan, vaienneesen harppuun, jonka\nkatkenneilla kielillä kerran olivat leikitelleet valkeat sormet, joita\nRuotsin Alkebiades, hilpeine tovereineen oli ihastellen suudellut.\n\nMamseli Fiken, joka oli paljonkin kokeneempi kuin viaton Beata, ymmärsi\ntietysti heti, ettei hän voisi tehdä suosikillensa \"löjtnantille\"\nsuurempaa palvelusta kuin antaa hänen olla kahdenkesken rakastettunsa\nkanssa.\n\nSaatuaan vieraat istumaan, asettautui hän itse heidän vastapäätään,\nkylmettyneet kädet ristissä pumpuliesiliinan alla ja tuumiskeli\nhyväntahtoisesti millä keinoin — näyttämättä epäkohteliaalta — hän\nvoisi poistua Beatan kanssa, josta myöskin alkoi yhdessäolo tuntua\npainostavalta. Jospa hänellä vain olisi ollut vähänkään kahvinpapuja\nkotosalla! — Mutta viimeisensä oli hänen valitettavasti täytynyt\nkäyttää Boforsan muorin kestitsemiseen eilen iltapäivällä.\n\n\"Tahtooko pikku Beata kenties nähdä villahameen, jota ompelen lukkarin\nSissalle?\" keksi hän kumminkin vihdoin onnellisesti sanoaksensa. \"Siitä\ntulee ylön hieno, sillä siihen tulee koko rivi 'exkysejä' ympäri koko\nhameen — näin\"! Hän selitteli tehden etusormellaan kuvioita polvellensa.\n\nBeata ei vetänyt edes suutansakaan hymyyn — oli tuttu asia, että\nmamseli Fikenin sanastossa \"exkysit\" merkitsivät samaa kuin \"rimsut\"\nja nimitys oli monivuotisen käytännön kautta käynyt yleiseksi koko\npitäjässä. Hän nousi innokkaasti ylös:\n\n\"Kyllä toki, rakas mamseli Fiken, tahdon kovin mielelläni!\"\n\nAgnetasta ei mainittu sanallakaan, mutta, he olivat kumminkin\nkaikessa tapauksessa saaneet syytä poistua ja mamseli Fiken vei heti\nriemuiten valtioviisaasta menettelystään Beatan keittiöön, missä\ntämä pitemmittä selittelyittä kiipesi kiivupöydälle ja herkutteliihe\nlapsuutensa lempiruualla: siirappia hapan leivällä, kuivatuiden\nomenalohkojen kanssa, samalla kun hän sydämensä kyllyydestä romantisen\nja osaaottavaisen mamseli Fikenin kanssa pohti sisaren onnetonta\nrakkausjuttua.\n\nMutta kamarissa istui Agneta yhä vain liikkumattomana sohvalla, kädet\npeiteliinaan kätkettynä, katsellen alas nauhakenkiinsä.\n\n\"Agneta!\" kuiskasi Joachim mamseli Fikenin vihdoinkin sulkiessa oven\njälkeensä. \"Katso minua — puhu minulle... Enhän tiedä mitä minun pitää\nuskoa. Oletko todellakin antanut minulle anteeksi... eli... eli oletko\nsydämestäsi tyytymätön minuun?... Agneta...\"\n\nTämä puisti laimeasti päätään, välttäen serkun rukoilevaa katsetta.\nJoachim heittäysi polvilleen vaappuvan sohvan eteen ja laski hellästi\nmolemmat käsivartensa hänen vyötärönsä ympärille — silloin vasta näki\nhän, että alasluodut silmät olivat suuria kyyneleitä täynnä.\n\n\"Herra Jumala, Agneta — anna minun nyt selittää sinulle kaikki tyyni\",\npyysi hän hiljaa.\n\nAgneta pudisti vielä kerran päätään — hieman innokkaammin vain. \"Se ei\nole tarpeellista, Joachim\", mutisi hän tahtomatta katsoa serkkuunsa,\n\"ei se maksa vaivaa... Enhän missään tapauksessa voi mennä naimisiin\nkanssasi\".\n\n\"Senkö vuoksi?\" kysyi Joachim epäilevästi ja puoleksi nöyrtyneenä,\npuoleksi ihmetellen. \"Sen vuoksi... tiedäthän... jota Lotti täti tahtoi\nsinulle sanoa. Rakas tyttöseni — et käsitä sitä nyt oikein, mutta\nluuletko todellakin joskus voivasi saada miehen, jonka omallatunnolla\nei olisi joku sellainen synti?\"\n\n\"En tiedä\", itki Agneta yhtäkkiä ääneensä hermostuneesti. \"Syy ei ole\nyksin se! Se tietysti on sinulle suuri häpeä, sen voin kyllä ymmärtää,\nmutta — mutta... enhän ole sitä ihmistä koskaan nähnyt ja Tukholmahan\non niin kaukana! Ei Joachim!\" hän katsahti ylös suurilla surullisesti\nnuhtelevilla silmillään, \"ei se ole yksin siitä syystä. Vaikka...\" hän\nvetäysi kammoksuen kauemmaksi seinään päin. \"Miten voit niin tehdä?\"\n\nMutta kun Joachim tuskissaan painoi kasvonsa hänen käsiinsä,\nkurkottautui tyttökin hänen ylitsensä ja kuiskasi epätoivoisesti:\n\n\"En ole sitä koskaan ennen ajatellut — luulen että en edes ole sitä\ntietänytkään... Äiti on minulle selittänyt nyt että se on laissa\nkiellettynä, että — serkkujen välistä naimista pidetään aivan syntinä.\n\n\"Eikä mitään muuta kuin se!\" huusi Joachim helpommalla mielellä.\n\"Anomme tietysti kuninkaalta. Niin monet tekevät sillä lailla\".\n\nAgneta pudisti surullisesti päätään. \"Sitähän Karin Mariakin sanoi,\nmutta äiti sanoi, että sinun ei tarvitse odottaa kuninkaalta\nminkäänmoisia armahduksia, kun sillä tavoin olet Tukholmassa menetellyt\n— vieläpä päällikköäsi vastaan!\"\n\n\"Ja silloin tietystikään ei Lotti täti voinut olla sinulle\nseikkaperäisesti kertomatta, mikä se oli, joka oli niin pahoin tehty?\"\nkysyi Joachim pilkallisesti, nöyryytettynä ja katkerana.\n\n\"Olinhan jo arvannut sen\", mutisi Agneta hiljaa.\n\n\"En tiedä miten, mutta heti kun katsoin sinuun konttoorissa, kun\näiti alkoi siitä puhua, ymmärsin minä... Tahdoin vain päästä sen\nkuulemisesta. Sehän on aivan yhdentekevä\" — hän katsoi itsepäisesti\nalas jalkoihinsa ja ääni hiljeni vieläkin. \"Tarkoitan...\" Hän pysähtyi\nja lausui sitte ääneensä kiivaasti:\n\n\"Itse asiahan se on ilkeä — kuka tuo ihminen on, on minulle aivan\nyhdentekevää!\"\n\n\"Mutta se ei voi olla sinulle yhdentekevää, että minä hetkellisen\nkirotun hurjuuteni vallassa tyttö-tylleröisen vuoksi, josta\nvälitän vähemmän kuin pirttipiika Bengtasta, olen tärvellyt koko\ntulevaisuuteni\", huusi Joachim katkerasti katuen. \"Uskallatko —\nuskallatko todellakin... kun nyt tiedät, miten kurjan oikukas ja\nkevytmielinen minä voin olla? ...\"\n\nAgneta laski molemmat kätensä hänen olkapäälleen. \"Oi Joachim — pelkään\netten ole oikein hyveikäs en niinkuin äiti... mutta... mutta ... kun\nsinä nyt taaskin olet luonani — on ikäänkuin ei se liikuttaisi minua\nensinkään, on niinkuin kaikki ne olisi niin kaukana, niin hämärää\nja utuista... Ei en voi sanoa mitä minä tarkoitan, ja sehän onkin\naivan sama — nyt kun laki kumminkin eroittaa meidät,\" lopetti hän\ntoivottomasti.\n\n\"Tietysti ei kuningas sitä kiellä\", huudahti Joachim kärsimättömästi,\n\"vaikkapa vielä sekä hän, perintöprinssi että kaikki muut korkeat\nherrat siellä olisivat kuinkakin tyytymättömiä minuun. Sitä ei juuri\nkoskaan kielletä — pyyntö on vain muodon vuoksi\".\n\n\"Äiti sanoo että juuri sinunkin tähtesi ei suinkaan olisi viisasta\npanna hakemusta — siitä olisi vain seurauksena että tuo roskajuttu\ntulisi jälleen eloon herätetyksi\", vastasi Agneta surullisesti, mutta\npäättäväisesti eväten \"Hän sanoo että kaikki ihmiset mitä ankarimmin\nnuhteleisivat isää että hän, niin kohta sen jälkeen... Ja hän sanoo\nvielä —\" Agneta kuiskasi nyt tuskallisen hämmästyneesti — \"että\nihmisten ehdottomastikin täytyisi luulla, että minä... ymmärrätkö...\nettä minä olen kovin kummallinen ja kevytmielinen tyttö, joka — joka —\nolen niin halukas tarttumaan... nyt kun kaikki puhuvat sinusta...\" Hän\npysähtyi ja sanoi sitte päättäväisesti varmemmalla äänellä:\n\n\"Voin varsin hyvin käsittää että hän on oikeassa, sen tietystikin\ntäytyy näyttää pahalta, että me... sinun nyt asuttuasi tässä talossa\nniin...\" Hän pakoitti itsensä katsomaan serkkuunsa ja kumartausi sitte\neteenpäin, peittäen molemmilla käsillään kasvonsa: \"Oi, tuntuu kuin\nvajoaisin maahan häpeästä, ajatellessani vain miten halpamaista...\nmiten ihmiset voivat selittää väärin kaikki\"!\n\nJoachim oli katsellut koko ajan hänen kasvojansa, hänen puhuessaan\nkatkonaisesti ja vaivalla. Sitte nousi Joachim aina huulia myöten\nvalkoisena vihasta ja vastenmielisyydestä.\n\n\"Olet oikeassa\", sanoi hän. \"Ja mieluummin kuin että koko Skåne puhuu\nAgneta Skyttestä ikäänkuin olisi hän joku hairahtanut palvelustyttö,\njonka on pakko mennä naimisiin ensimäisen vastaantulevan Don Juanin\nkarissa — sillä niinhän äitisi minua nimitti? — niin...\"\n\nAgneta vaikeni. Hän oli yhtä kalpea kuin Joachimkin ja pusersi —\nvetotaudin tapaisesti — huulensa lujasti tuokioksi kiinni hänen\npuhuessaan. Joachim oli ymmärtänyt ja puki nyt kainostelematta\nmajuurskan varovaisemmat viittaukset selviksi sanoiksi.\n\nMolemmat olivat hiljaa pari minuuttia. Joachim käveli edestakaisin pari\naskelta huoneessa ja sanoi äkkiä kovasti:\n\n\"En tietänyt että maineeni oli niin huono\".\n\nJa kun tyttö ei vielä mitään vastannut: \"Sinua on helppo säikyttää,\nkyyhkyläiseni\".\n\nAgneta oikasi itsensä suoraksi, hänen ruskeat silmänsä katsoivat\nuhkaavan nuhtelevaisesti häneen.\n\n\"Vielä ei ole kukaan säikyttänyt minua tekemästä mitä itse tahdon\".\n\nJoachim käännähti pikasesti häneen päin.\n\n\"Ja kumminkin sanot sinä, ettet tahdo tietää minusta enempää? ...\"\n\n\"Välitän kyllä\", sanoi Agneta rohkeasti, punastuen hiukan, \"mutta en\nnyt. Tahdon että odottaisimme ainakin siksi kunnes myrsky on asettunut\nja ihmiset ovat ehtineet unohtaa\".\n\n\"Ja sitä odotellessa täytyy minun käyskennellä täällä Munkebodassa\nkoko seutukunnan epäilemänä, äitisi vakoilemana ja karsastelemana,\njonka päähän kukaties vielä kerran pistää julaista kihlauksesi Stjernen\nkanssa. Ethän tunnu sitä erityisesti vastaan panevankaan...\"\n\n\"Joachim\"! huusi Agneta ja polki jalkaansa. \"Sen tiedät, että nyt sinä\nvalehtelet...\"\n\nMutta Joachim oli kiihtynyt, eikä kuunnellut mitä hän sanoi.\n\n\"Se on tietysti tarkoituksesi\", jatkoi hän itsepäisesti \"että minun\ntäytyisi kuin minkäkin nahjuksen käydä täällä — kenties vuosikausia —\nuskaltamatta puhua sinulle, uskaltamatta sinua nykästäkään... Agneta\";\nHän pysähtyi juuri hänen eteensä. \"Sanon sen sinulle, tulen hulluksi\nsiitä\".\n\n\"Mutta minä en jää kotiin\", mutisi hän ja katsoi ylös kyynelsilmin.\n\"Äiti tahtoo lähettää minut pois...\"\n\n\"Niinkö? ...\" Joachim kohtasi hänen katseensa ja lisäsi pian\npäättäväisesti:\n\n\"Voit tervehtää Lotti tätiä, että sitä ei tarvitse tehdä. Ei minun\ntähteni. Siihen siaan minä matkustan\".\n\nHän alkoi jälleen käydä edestakaisin ahtaassa kamarissa — vihastuneena,\nkärsimättömänä, peukalot liivin taskuissa ja jatkoi kiihkeästi.\n\n\"Olin kumminkin aina aikonut erota armeijasta — minulla ei kumminkaan\nolisi ollut mitään tulevaisuutta sillä alalla. Ja totta puhuen en\nvälitä siitä nyt sen enempää! Tultuani tänne olen huomannut aivan\nselvästi että sovin paljon paremmin Niilo sedän avuksi tänne kyntämään\nja louhuja särkemään kuin yksitoikkoiseen, toimettomaan kasarmielämään.\nJa rakkaus maatilaan — Munkebodaan — koko sen maahan on minulla\nveressäni kuin kaikilla Skytteläisillä. Mutta nyt...\" hän levitti\nkätensä. \"Jumalan kiitos, että näyttää siltä kuin Ranskalaiset saisivat\nyllin kyllin tekemistä Afrikassa, muutoin tuntuisi kovin vaikealta\npaikan löytäminen tässä maailmassa\"!\n\n\"Ethän kumminkaan tarkoita? ...\" Agneta hypähti ylös. \"Ethän voi\ntaistella rinnatusten ranskalaisten kanssa\"! huudahti hän tuskissaan\ntarttuen, yhtäkkiä tointuneena, ensimäiseen sanottavaan. \"Muista että\nisäsi kaatui ranskalaisen kuulan lävistämänä\"!\n\nJoachim jäi seisomaan hänen eteensä — heidän silmänsä kohtasivat\ntoisensa.\n\n\"Erehdyt. Ensiksikin kaatui isäni sodassa keisarin saksalaista\nrykmenttiä vastaan ja toisekseen luulen, ettei sovi asettaa niitä,\njotka nyt ovat Pariisin herroina, edesvastuuseen siitä, mitä oli\ntapahtunut Leipzigissä vuonna 13. Se ei varmaankaan missään tapauksessa\nmaksaisi vaivaa! Ei\", lisäsi hän itsepäisesti, pyörähtäen kantapäillään\nja alkaen jälleen vaelluksensa edestakaisin oven ja akkunan välillä,\n\"huomispäivänä käännyn ranskalaisen sotaministerin puoleen\". Hän\nkatsahti pikaisesti Agnetaan sivumennen, ja kun hän ei vastannut,\nlisäsi hän intoilevasti.\n\n\"Kreikanmaalle olisin tietysti mieluummin uhrannut elämäni, mutta\nsielläkään ei minua enää tarvita. Oi — jospa tämä olisi vain tapahtunut\nviisitoista vuotta sitten! Silloin kaikkialla Euroopassa tuli\ntarvituksi epätoivoinen mies ja kelpo miekka\".\n\n\"Joachim\"! Agneta astui askeleen eteenpäin ja peiteliina putosi hänen\nolkapäällään kun hän laski kätensä hänen käsivarrelleen. \"En kestä\nkuulla sinun puhuvan tällä tavalla — kiellän sinun matkustamasta\".\n\nHän pysähtyi ottamatta käsiään liivin taskuistaan ja katsoi häntä\nsuoraan kasvoihin, jotka nyt olivat aivan likellä hänen kasvojaan. He\nolivat tällä hetkellä niin toistensa näköisiä kuin veli ja sisar.\n\n\"Saanko kysyä sinulta mitä muuta on minulla tehtävää\"?\n\nAgneta kietoi yhtäkkiä molemmat kätensä hänen kaulaansa ja taivutti\npäänsä taaksepäin. \"Odota, sanon sen sinulle! Odota\"!\n\nJoachim veti hänet tulisesti luokseen.\n\n\"Mutta minä en tahdo odottaa — en voi odottaa. Tahdon että sinä tällä\nhetkellä, jolloin toistemme tuki on tarpeeseen — rohkeasti, ehdoitta ja\nmietiskelemättä annat myönnytyksesi eli kieltosi. Käsitätkö minut\"?\n\nAgneta oli niin vihoissaan hänen viisautta puuttuvasta menettelystään,\njoka, hän näki sen selvään, tulisi hajottamaan kaikki heidän toiveensa,\neikä veisi heitä askeltakaan eteenpäin, että hän — aikoen riuhtautua\nirti hänen käsistään — vastasi kiivaasti:\n\n\"Sinä siis tahdot asettaa veitsen kurkulleni — luulet voivasi pakoittaa\nminut? ... Mutta vaikka uhkaatkin minua millä tahansa, niin et\nkumminkaan voi estää minua tekemästä sitä minkä tiedän olevan viisasta\nja oikeaa... ainoaa järjellistä...\"\n\n\"Olet kumminkin Lotti tädin oikea tytär, huomaan sen\", sanoi\nhän pilkallisesti, sokeasti vihastuneena hänen sitkeästä ja\nodottamattomasta vastustuksestaan. \"Viisas — järkevä — ennen kaikkea\"!\n\nAgneta kohotti ylpeästi päätään: \"Jos virkat sanaakaan äidistä,\njoka mitä hän tehneekin, aina tahtoo parastani — niin minä menen\".\nPeiteliina käsivarrella meni hän ovea kohti ylväänä, kantaen korkealla\npäänsä.\n\nJoachim laski kätensä pian hänen vyötärölleen ja samalla kun hän\nkarkeasti taivutti hänen päänsä taaksepäin, piteli hän lujasti häntä\nkiini kuin ruuvipenkissä.\n\n\"Sinä et mene\", huudahti Joachim nyt aivan hurjistuneena, \"et ennenkuin\nsinä suoraan olet antanut myöntymisesi eli kieltosi, josko olet\npuolellani eli et, sillä senhän voin sinulta oikeudella vaatia\".\n\nAgnetan kasvot olivat aivan hänen kasvojensa alla, — kädellään taivutti\nhän tytön jäykän niskan olkapäätänsä vasten. Agnetan ruskeat silmät\nsäkenöivät hänen silmiinsä.\n\n\"Ei\"! sanoi tyttö lyhyesti, käheästi ja ponnistaen kiskasi itsensä irti.\n\n\n\n\nX.\n\n\n Kristianstadissa Toukokuun 20 p. 1830.\n\n Rakkaat siskot!\n\n Isältä varmaankin olette kuulleet jo kylliksi matkasta ja äidillehän\n kirjoitin kuinka erinomaisen kohteliaasti ja ystävällisesti täti\n Fagerhjelm, Susen sekä setä itse ottivat minut Kristianstadissa\n vastaan. Unohdin vain sanoa että kun söimme päivällistä Röingenissä,\n niin jäi minulta sinne äidin silkkikaulaliina, jonka hän oli minulle\n lainannut, (tiedättehän se likanen, keltanen, jonka mamseli Fiken\n talvella värjäsi ja joka luovuttaa väriä). Mutta kestikievarin emäntä\n on kaiketikin ottanut sen korjuuseen, jos joku sitä tiedustelisi.\n Aluksi aijottiin että asuisin Susenin huoneessa, mutta keksittiin\n sitte että se kävisi kovin ahtaaksi ja makaankin sen sijaan nyt täällä\n pienessä päätyhuoneessa. Täältä on näköala puutarhaan, joka jo on\n aivan vihreä. Käyn joka päivä Netti tädin luona soittamassa ja nyt\n soittelenkin jo oikein vaikeita \"etydejä\" ja muita kappaleita. Iltasin\n luemme melkein aina professori Geijerin kirjoja, jotka tädin mielestä\n ovat niin mainioita. Me istumme iltasin paljon myöhempään ylhäällä\n kuin kotona ja väliin nukuttaa minua oikein makeasti.\n\n Olen ollut sitte tänne tultuani jo pari kertaa illallisilla ja kerran\n tanssiaisissa ja Susen sanoi, että se on ollut oikein onnen potkaisu,\n sillä on kovin harvinaista, että kukaan panee mitään sellaista\n toimeen enää näin huvikauden lopussa. Tanssiaisissa Rehnfeltillä\n oli minulla uusi bobinettipukuni ja sain tanssia paljon, vieläpä\n anglaisiakin, vaikken aluksi tuntenut montakaan. Siellä oli eräs\n nuori kornetti Tukholmasta, joka tunsi Anne-Ulla tädin ja monta muuta\n sukulaisistamme, hän teki kaikkensa huvittaaksensa minua seurallaan,\n mutta olin hyvin jäykkä ja pois-vetäytyväinen. Itse asiassa ei\n minua paljonkaan huvita kuunnella Kristianstadin herrojen turhia\n lörpötyksiä, kuten Netti täti niistä sanoo, mutta tietystikin on\n hauskaa, että kaikki ihmiset ovat niin hyviä ja kohteliaita minulle.\n\n Täällä on oikea täysi kesä jo, ja olisi oikein hyvä asia, jos äiti\n voisi lähettää minulle vanhan kesähattuni jokapäiväiseksi, uusi,\n kukkasineen käy niin pian pahaksi. Jos mamseli Fiken on hyvä ja auttaa\n Beataa nauhojen pesemisessä, niin voi siitä tulla aivan oivallinen ja\n piakkoin kai taas joku talonpoika tulee kaupunkiin.\n\n Ovatko narsissit kukkapenkissäni vielä kukkineet? Oi rakas, rakas\n Munkebodani! En tahtoisi koskaan asua missään muussa paikassa\n maailmassa!\n\n Minun mielestäni te ette kirjoita oikein kaikesta. Tahtoisin tietää\n kaikkea. Tiedänhän että te kaikki luette minun kirjeeni, siksi en\n lähetäkään terveisiä kenellekään erityisesti, mutta ajattelen teitä\n kaikkia ja Munkebodaa yöt, päivät. Olkaa varmat siitä.\n\n Teitä sydämellisesti rakastava sisarenne:\n\n                                       _Agneta Eliana Skytte_.\n\nLotti täti oli päättänyt aina omin käsin avata kaikki nuorimmalta\ntyttäreltänsä tulleet kirjeet — huolimatta hyvästä kristillisestä\nkasvatuksesta, jonka hän tiesi antaneensa hänelle, ei hän kumminkaan\nvoinut olla aivan varmasti vakuutettu siitä; ettei niihin voisi\npujahtaa joku luvaton tervehdys eräälle \"erityiselle henkilölle\".\nNiissä harvalukuisissa kirjeissä, jotka tähän saakka olivat tulleet,\nei hän ollut keksinyt pienintäkään viittausta siihen suuntaan ja hän\niloitsi jo että Agnetakin alkoi \"jo malttaa mielensä\", ja hän meni\nhyväntahtoisuudessaan niin pitkälle, ettei hän edes ollut huomaavinaan\nettä Joachim yhtä hyvin kuin perheen muutkin jäsenet omin silmin luki\nKristianstadista tulleet kirjeet.\n\nOli jo toukokuun loppupuoli kulumassa. Karin Maria ja Beata istuen\nkahdenpuolen marmoripöytää lukivat kumpikin vuorotellen Agnetan\nviime kirjeen, ennenkuin he, paperi arkilla ja keskeensä asetetulla\nrikkonaisella mustepullolla varustettuina, alkoivat kirjoittaa\nvastausta siihen. Joachim käveli kädet taskuissa kärsimättömästi\nedestakaisin lattialla.\n\n\"Hän ei puhu muusta mitään kuin hameistaan ja hatuistaan,\nkavaljeereistaan ja korneteista, lörpötystä, jonkinjoutavaa!\" Hän\npysähtyi Beatan tuolin takana ja kurottausi ottamaan pöydältä vielä\nkerran tuon useat kerrat jo luetun kirjeen \"Ei ainoatakaan kertaa\nmainitse hän minua! — ei pienimmälläkään sanalla! Ei edes nimeänikään!\"\nHän paiskasi vihastuneena kätensä selkäpuolen paperille. \"Ei edes\nvirka mitään, ei ainoatakaan riviä kirjoita hän minulle, ei vastaa\nkirjeeseeni, jonka hän sai mukaansa, ja jonka hänen on täytynyt löytää.\nNiin, olet kai kätkenyt sen matkalaukkuun, kuten sinä lupasit?\" Hän\nkääntyi äkkiä epäluuloisesti ja vihaisesti Beataan päin.\n\n\"Vakuutan sen sinulle\", sanoi Beata raukka melkein itku kurkussa,\nhän oli jo satoja kertoja kuullut tämän syytöksen. \"Panin sen niin\nsäntillisesti kahden hänen uuden paitansa väliin...\"\n\nKarin Maria istui pureskellen hanhenkynää. Hän sanoi miettiväisesti:\n\n\"Arvelen etteiköhän vain Agneta ole tarkoittanut sinua vetäissään\nviivan kaikille ja joku sanan alle ja... muulla sellaisella. Näytäs\nminulle kirje!\"\n\nJoachim ojensi sen hänelle — hieman kohteliaammin kuin hän oli sen\nottanut. \"Miksikä hän ei sitte saattanut kirjoittaa edes nimeäni:\ntervehdä Joachim serkkua — se ei olisi ollut rikoksellista ja se olisi\nnäyttänyt... ainakin sen että... että hän ainakaan ei kokonaan ole\nunohtanut minua kirotuiden kornettiensa tähden, jotka päälle päätteeksi\ntoitottavat minun tuhmuuksiani hänelle korvat täyteen!\" Hän alkoi\njälleen hermostuneesti astua edes takaisin huoneessa.\n\n\"Mainita nimesi\", sanoi Karin Maria harmistuneena, \"miksikä tekisi hän\nsen? Hän kyllä tietää, että se vain kiusaisi äitiä, — eikä siitä olisi\nmitään muuta hyötyä. Ja ethän kumminkaan koskaan voine pyytää, että\nhänen täytyisi kirjoittaa sinulle itsellesi?...\"\n\n\"Miksikä ei\", huusi Joachim tulistuen. \"Kun hän tietää että käyn täällä\nkiusaantuen kuoliaaksi, levottomuudesta, asiain näin ollessa. Hän\nvoisi tehdä sen mamseli Fikenin osoitteella, ja kirjoittaa sisällön\nBeatalle... Se olisi yksinkertaisin asia maailmassa — niin helppo kuin\nei mitään!\"\n\n\"Jotain niin haaveellista, jotain niin...\" Karin Maria etsi nyrpeänä\nsanaa, \"romantillista Jumalan kiitos, ei koskaan pistäisi Agnetan\npäähän\".\n\n\"Ei, mutta minun olisi pitänyt sanoa se hänelle kirjeessäni\", mutisi\nJoachim kapinallisesti. \"Nyt täytyy minun taas koettaa kirjoittaa\nhänelle. Mutta siitä tulee niin peevelin konstikas juttu, sillä se ei\nkai voine muutoin tapahtua kuin että varastan postilaukun avaimen eli\nettä itse salaa ratsastan kirjeineni Kristianstadiin. Sillä täällä\nkoko seudussa ei ole ainoatakaan ihmistä — ei ainakaan sellaista, joka\non postin kanssa jotenkin tekemisissä — jonka hyväntahtoisuuteen tai\nvaitioloon voisin luottaa, kun on kysymys Agnetasta ja minusta\".\n\n\"Elä ole hullu, Joachim!\" keskeytti Karin Maria ankarasti. \"Olen varma\nsiitä että me voimme keinon keksiä\".\n\n\"Niin sanot aina, serkku\", ja Joachim käänsi vihastuneena kauniit,\ntummat kasvonsa Karin Mariaan. \"Siinä ei ole edes vähääkään järkeä\nenää. Käyskentelen täällä voimatta tehdä mitään päätöstä, voimatta\nryhtyä mihinkään ennenkuin olen saanut kuulla hänestä. En ole nähnyt\nhäntä kohta kuukauteen, en edes tervehdystäkään ole saanut häneltä,\nenkä tiedä edes, josko...\" Joachim oli sanomaisillaan: \"Josko hän\noli antanut minulle anteeksi\", mutta hän keskeytti. Hän, enemmän\nkuin Agneta itsekään ei ollut sanallakaan kertonut tytöille mitä\noli tapahtunut viimeisenä ilta päivänä mamseli Fikenin kamarissa\nheidän välillään Joachim toivoi että Agneta yhtä katkerasti katuisi\npikaisuuttaan kuin hän itse, mutta hän ei ollut saanut pienintäkään\ntukea luulolleen. Seuraavana aamuna oli majuuri itse vienyt tyttärensä\nsekä majuurskan kirjeen sukulaisilleen, sotaneuvoksetar Fagerhjelmille\nKristianstadiin. Tämä valtava ja katkera \"ei\" oli siis ollut viime\nsana, jonka Joachim oli kuullut Agnetan huulilta, ennenkuin tämä\naikasin aamusella — kalpeana, alasluoduin silmin — koko perheen\nläsnäollessa, jäykästi ojensi hänelle kätensä hyvästiksi. Yön oli\nJoachim sitte viettänyt kirjoittamalla mitä toivottomimman, mitä\nromantisimman ja katkonaisen kirjeen, jonka aamusella myötätuntoinen\nBeata oli suostunut toimittamaan Agnetan matkalaukkuun. Mutta tyttö\nei ollut antanut pienintäkään merkkiä siitä että hän oli löytänyt ja\nlukenut tämän epistolan.\n\nTytöt jatkoivat kirjoittamistaan, vähääkään hänestä välittämättä. He\nolivat nyt jotakuinkin tottuneet Joachimin \"Roquairolleihin\", kuten\nBeata erittäin sekavasti ajatellen ja surkeasti kielioppia rääkäten\nviittaamalla Jean Paulin kiitettyyn \"Titaniin\" nimitti Joachimin usein\nuudistuvia tuskastumisen ja levottomuuden puuskauksia, siitä kun ei\nollut saanut kuulla mitään tytöstä, jota hän niin lämpimästi, niin\ntulisesti ja rehellisesti rakasti.\n\nHän seisahti tuokion epäröiden ja katseli osaksi vihaisesti, osaksi\nivallisesti molempia rauhallisesti kumartuneita päitä ja käsiä, jotka\nsirosti ja miettiväisesti piirsivät kirjaimen kirjaimen perästä\npaperille.\n\nSitte tarttui hän reippaasti ovenlinkkuun, nyykähytti kärsimättömästi,\neikäpä suinkaan erittäin kohteliaasti serkuilleen ja meni matkoihinsa.\n\n\"Mutta enkö kumminkin voisi...\" Beata katsoi vedoten sisareensa,\n\"enkö kumminkin jollain hienolla tavalla voisi pujottaa tähän jotakin\nJoachimista — miten surullinen ja epäröivä hän on? Mitä luulet sinä\nKarin Maria\"?\n\nKarin Maria pudisti päätään. \"Äiti oivaltaa sen oitis ja hän pitää\nsen puoleltasi tyhmyytenä. Jutun loppu on vain se, ettet saa lähettää\nkirjettä\"!\n\nBeata istui tuijottaen eteenpäin kynä kädessä — hän kumminkin oli\nkaikessa tapauksessa seurannut mielipidettään.\n\nKylmästi epäilevä Karin Maria ei sitä huomannut, ja keskustelematta\nenempää jatkoivat he ahkeraa kirjoitustaan, levotonna peläten että\nruokakellon kilinä katkaisisi heidän työnsä.\n\n\"Nyt saat kuulla mitä minä olen kokoon kyhännyt\"! Luettuansa\nhuolellisesti työnsä läpi, ja istutettuansa koko joukon pilkkuja,\npisteitä ja huudahdusmerkkejä, kylvi Beata runsaasti hiekkaa kaiken yli\nja heilutteli sitä vielä ilmassa saadaksensa sen kuivaksi, ennenkuin\nhän jonkunmoisella kirjailijan ylpeydellä alkoi.\n\n\"Rakas Agneta sisko\"!\n\n\"Sen yli voit toki hypätä\"! keskeytti Karin Maria kärsimättömästi.\n\n\"Herranen aika, nuo pari sanaa\"! sanoi Beata loukkaantuneena ja vähän\nkylmemmin. \"Niin — sitte tietysti olen aloittanut kertomalla yhtä ja\ntoista täältä kotoa ja että mamseli Fiken oli eilen saanut Löfsjön\nAnnalta kuusi iilimatoa hammastautinsa tähden ja että nyt olen kutonut\nkolmekymmentä kyynärää sitä skottilaisruutuista pumpulikangasta ja\nruustinnan syntymäpäivistä...\"\n\n\"Samaahan minäkin olen kirjoittanut\"! keskeytti Karin Maria jälleen\nkatsahtaen käsikirjoitukseensa.\n\n\"Tietysti\", vastasi Beata suurella tyyneydellä. \"Hän kyllä voi hyvin\nkäsittää ettei meillä ole niin monia juhlia, joista kertoa. Oletko\nmyöskin maininnut että apulaispastori näkyy nyt vihdoinkin päättäneen\nottaa Ottilian\"?\n\n\"Tietysti. Sehän olikin kaikkein mieltä kiinnittävin juttu\".\n\n\"Niin saa hän sitte sen tiedon kahdelta taholta, sitä ei voi auttaa\"!\nBeata silmäsi hillitysti kirjoitustaan ja lisäsi vielä pari välimerkkiä\npuhellessaan. \"Kuule nyt vielä mitä olen sanonut\".\n\n\"Kaikki provastilaiset kyselivät sanomattoman ystävällisesti sinua ja\npyysivät heitä muistamaan kun kirjoitamme sinulle. Parooni Stjerne ja\nherra Vallqvist olivat myöskin siellä, mutta ne pelasivat enimmäksensä\nkorttia. Kaikki koko seutulaiset, eikä yksinomaan säätyläiset —\nkuuntele nyt tarkoin! — ovat niin huvitettuja sinusta ja tahtovat niin\nmielellään jutella sinusta ja sinun Kristianstadissa olostasi. Pikku\nHannes Larsson, tiedäthän Lassi Hansson'in vanhin, jonka olemme saaneet\nvahtipojaksemme...\"\n\n\"Sitä sanotaan paimenpojaksi\", ojensi Karin Maria.\n\n\"Niin en ole sitä koskaan nimittänyt muuta kuin runoudessa\",\ntokasi siihen Beata harmissaan loppumattomista keskeyttämisistä.\n\"Ja sitäpaitse se nimi ei ensinkään sovi sellaiselle pikkuselle\nvillapöksyiselle puukenkäiselle pojan pallerolle\"!\n\n\"— — — Ja eräs joka on hänen näköisensä\", jatkoi hän salaperäisellä\näänenpainolla, \"ei tee koskaan muuta kuin puhuu ja ajattelee Agnetaa\".\nHän katsoi riemuitsevaisesti sisareen.\n\n\"Mutta herran nimessä mitä hassutuksia tämä on\"! puhkesi Karin Maria\nihmettelemään, ymmärtämättä.\n\nNyt Beata todellakin suuttui. \"Hullutuksia! Se on hyvin hieno tapa\n— ja sitäpaitse ainoa mahdollinen — lähettää Agnetalle Joachim\nserkku-rukalta tervehdys, niin ettei äiti sitä keksisi. Etkö muista\nettä meillä alussa aina oli tapana sanoa että Joachimin otsan ja silmän\nseudut niin kovin muistuttivat pikku Hannesta... Agneta itse huomautti\nsiitä usein. Jos uskaltaisin vetää viivan 'eräs' sanan alle — niin\nsilloin pitäisi hänen ymmärtää, ellei hän vain liene tylsämielinen\".\n\n\"Anna minun nähdä...\" Karin Maria luki suuremmalla kunnioituksella\nviime sanat. \"Sinä olet oikeassa, se on jotenkin näppärästi sovitettu,\nkun sen vain arvaa. Voit vallan hyvin alleviivata sen — sitähän\nkumminkin teet niin usein, että äiti ei siihen ensinkään kiinnitä\nhuomiotaan\".\n\nArvostelijansa hyväksymisestä ilostuneena, jatkoi Beata nyt\ndramaattisemmin laususkellen ja tuntehikkaammalla äänellä kuin mitä hän\nennen oli uskaltanut käyttää:\n\n\"Ah rakkahin Agneta! Jospa vain tietäisit miten me täällä yläkerrassa\npuhelemme sinusta ja ajattelemme sinua.\n\n\"Kun katselemme penkissäsi kukoistavia suloliljoja ja iloisten\nlaululintuisten liverryksiä kuullessamme, jotka...\"\n\n\"Se ei ensinkään sovi, Beata — äiti luulee että olet hassu\"!\n\n\"Hän kai voinee käsittää, että kevät kiihoittaa mielen hiukan\nrunoiluihin... Mamseli Fiken ja provastin Ottilia puhuvat usein paljon\nkoreimmilla sanoilla arkioloissa vain. Mutta tietystihän täytynee\nsinun ymmärtää että hänen tunteitansa tahdon tulkita, enkä omiani. Sen\nAgneta, tietysti heti käsittää\".\n\n\"Serkku Joachim on tuolla ullakossa\", Karin Maria nousi äkkiä. \"Sinun\ntäytyy välttämättä antaa hänen kuulla se, ennenkuin sen lähetät\".\n\nKarin Maria aukasi varovaisesti oven ja viittasi serkkua tulemaan,\nennenkuin hän oli ehtinyt kadota rappusiin. Beata luki vielä kerran\njulki teoksensa — hieman matalammalla äänellä, eikä niin suurella\nvarmuudella. Joachim nauraa hohotti yhtäkkiä hyvälle tuulelle tulleena,\nmutta selitti armeliaasti että se oli parempi \"kuin ei mitään\".\n\n\"Sitäpaitse elä huoli antautua niin paljoon vaivaan, kuomaseni\", hän\nkohteli Beataa aivan toisenlaisella, tuttavallisemmalla tavalla, kuin\nmitä hän koskaan uskalsi käyttää Karin Mariaa kohtaan. \"Nyt olen tehnyt\npäätökseni ja ensi tilaisuudessa — täytyyhän aina odottaa tilaisuutta\ntässä kirotussa maassa — olen paneva sen toimeen\"!\n\n\"Sehän ei vain liene mikään uusi ajattelemattomuus, serkku\"? kysyi\nKarin Maria kehoittavasti tuskissaan, kääntäessänsä taitteelle oman ja\nsisarensa kirjeen sitte vanhempain kirjeessä edelleen lähetettäväksi.\n\n\"En tiedä miksi serkku sitä suvaitsee nimittää\", sanoi Joachim\nhilpeästi, veitikkamaisesti kiusoitellen. \"Itse mielestäni se on ainoa\njärjellinen tapa mitä nykyisissä oloissa voin käyttää. Ihmettelen\nettä olen tarvinnut melkein kokonaisen, sanomattoman ikävän kuukauden\ntullakseni tähän lopputulokseen\".\n\n\"Toivon että sinä — mitä tehnetkin — aina katsot isän ja äidin mieltä\",\njatkoi Karin Maria samalla äänellä.\n\n\"Siinä tapauksessa Karin Maria serkkuseni\", vastasi Joachim totisemmin\nkuin äsken \"noudatan nyt ja aina vain itseni ja Agnetan mieltä.\nHäpeäisin itseäni, jos toisin menetteleisin\".\n\nBeata katsoi hieman ihaillen kauniiseen serkkuunsa. Hän toivoi tässä\ntuokiossa että joku hänestäkin puhuisi samalla lailla. Karin Maria\nvaikeni.\n\n\"Kuules, Beata serkku\"! Joachim seisoi, käsi jo oven lukkoa pidellen.\n\"Ei maksa vaivaa että laususkelet tuota kenellekään muulle — mamseli\nFikenille esim. — tuota yhdennäköisyyttä tarkoitan minä. Ihmiset\nlaskevat niin kirotun huonosti, kun on kysymyksessä tosiasioiden\nyhdistäminen\". Hän nauroi vallattomasti sulkiessaan oven jälkeensä.\n\nBeata lensi punaseksi kuin veri aina kaulaan, saakka. Hän sanoi\nnyrpeästi Karin Marialle:\n\n\"Hän tarkoittaa, että ihmisten päähän voisi pistää sanoa, että pikku\nHannes olisi hänen — hänen poikansa\"!\n\n\"Tietystikin tarkoittaa hän sitä\", vastasi Karin Maria kuivasti. \"Sinä\nsaat varoa mitä sanot, Beata rakas. Muilla ihmisillä on melkein yhtä\npaljon mielikuvitusta kuin sinullakin\".\n\n\"Sisarueni! ...\" oli ainoa mitä Beata sai siihen sanoneeksi.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nKarin Maria hypähti kevyesti pois kieseistä — aivan suoraan kohteliaan\nNiilo Olavin syliin, samalla kuin majuuri istualtaan kumartaen vanhalle\nvapaaherrattarelle, heitti ohjakset tallirengille ja valmistausi\nmukavasti astumaan alas.\n\nYlhäällä rappusilla niiasi Karin Maria syvään \"armolliselle tädilleen\",\nkuten Skytten tytöt läheisen sukulaisuuden odotuksessa olivat saaneet\nluvan kutsua Malviina muijaa. Majuuri viipyi vähän hevosen luona, jonka\ntakajalkaa hän lämpimästi puollusti, Figge Vallqvistin varomattomasti\nrohjetessa käydä sitä arvostelemaan.\n\nVanha vapaaherratar, suorana ja jäykkänä kuten tavallisesti,\navokaulaisessa, kapeassa keisarivallanaikuisessa puvussaan — sitte\nvuoden 1810 olivat uudet kuosit hänet koskematta sivuuttaneet —\nkatseli kainostelematta Karin Mariaa \"lorgnetillaan\", samalla kun\nhän, oikeastaan erityisesti kehenkään päin kääntymättä, puhui suoraan\nvieraan pään yli Niilo Olaville.\n\n\"Miten hän on kaunistunut sitte kun viimeksi hänet näin talvella! ...\nEli kenties puku sen vaikuttanee? ...\"\n\nKarin Marialla oli uusi, silkkinen musta kesäpäällysvaate ja\nsufflettihattu, jonka lierien alle oli ruusukimppu asetettu ja hän\npiti pienen, vihreän päivänvarjonsa notkeasti riippumassa toisella\nkalvosellaan. Hän näytti nyt — kuten ainakin sievältä sekä komealta,\neikä Malviina mummon kainostelematon arvostelu häntä kertaakaan\npunastuttanut.\n\n\"Hänestähän, rakkahastani on sukeutunut oikein kunnon ihminen, jota\nsopii näyttää\" — tällä kertaa kääntyi vapaaherratar nuoreen tyttöön\npäin. — \"Ja hän osaa käyttäytyä\"! Hän piti häntä vähän kauempana\nluotaan. \"Ei hullumpi, ei ollenkaan hullumpi...\"\n\nKarin Maria hymähteli ja vilkasi kainostellen Niilo Olaviin päin ja\nlausui jotain että hänen armollinen tätinsä oli liian hyvä.\n\n\"Jospa voisin käsittää missä Niilo Olavin silmät ovat olleet\"! jatkoi\nvapaaherratar yhtä äänekkäästi mietiskelemistään... \"Hän käyskentelee\ntäällä murjotellen kuukausmääriä ja nostaa sellaisen helvetin\nmellakan tuon toisen pienen pippuripussin vuoksi, joka on rakastunut\nserkkuriiviöönsä\", — tässä teki Niilo Olavi epätoivoisen, mutta aivan\ntuloksettoman kokeen keskeyttääkseen äitiään — \"sen sijaan että hän\ntalttuisi ja pitäisi silmänsä auki niin että osaisi suunnata ne oikeaan\npaikkaan\".\n\n\"Neiti Karin Maria voi olla ylpeä siitä, että siinä määrin olette\näitiäni miellyttänyt\", lisäsi siihen parooni raukka ujosti, koettaen\nkääntää kaiken leikiksi. \"Hän muutoin tavallisesti on hyvin vaativainen\nnuorten naisten suhteen\".\n\nVapaaherratar, jossa vanha Eeva hetkeksi heräsi nypiskeli arvostellen\nKarin Marian päällysvaatetta ja sitte uutta Walter Scottruutuista\npumpulihametta.\n\n\"Vai niin — tämä siis on muodissa nyt! ... No niin, ei hullumpaa —\nkaikkihan riippuu siitä miten sen päällään kantaa ja tällä pienosella\non ryhtiä, — todellakin ryhtiä...\"\n\n\"Miten leveät teidän hameenne nykyään ovat\"! hän pyrähytti Karin Mariaa\nkuin olisi tämä ollut nukki. \"Kuka hänelle ompelee\"?\n\n\"Sen teemme me itse\", vastasi Karin Maria kainosti. \"Se tahtoo sanoa\nmamseli Fiken tavallisesti auttaa meitä\".\n\n\"Niinkö?... Mitä hän ottaa?\" jatkoi utelias ja mitä suurimmassa\nmäärässä taloudellinen vapaaherratar tutkintoaan.\n\n\"Kahdeksan killinkiä päivältä\", vastasi Karin Maria totuudenmukaisesti.\n\n\"Kahdeksan killinkiä\"! huusi vapaaherratar Malviina lyöden käsiänsä\nyhteen. \"Kuudessakin pitäisi olla kylliksi, minun mielestäni kun on\ntalon ruoka\".\n\nKarin Maria ei ruvennut pitemmältä kinastelemaan palkka-asiasta\nvapaaherrattaren kanssa, joka sitte viime sodan oli niin arka puhtaasta\nrahasta ja maksoi vain palvelusväelleen aina \"tavarassa\", ja ainoastaan\npyhän Mikaelin päivänä antoi hän kaksi bankkoa \"taskurahoiksi\".\n\nMajuuri, jonka vihdoinkin oli onnistunut saada Figge Vallqvist\nvakuutetuksi takajalkaa koskevasta asiasta, astui nyt kesän kuumuudesta\nhikisenä ja punaisena rappuja ylös ja Niilo Olavi pyysi herrasväen\nsiirtymään salonkiin \"jäähdyttämään itseään kahvikupposella\".\n\n\"Noo\", sanoi vapaaherratar silmäten ylös ijankaikkisesta\npurkamistyöstään. Kahvi oli nyt juotu ja herrat keskustelivat heinistä\nhuoneen toisessa päässä. \"No, joko se sisar Agneta nyt alkaa malttaa\nmielensä\"?\n\n\"Luulen ettei Agneta sisareni malta mieltänsä siinä merkityksessä kuin\narmollinen tätini tarkoittaa\", vastasi Karin Maria kunnioittavasti,\nmutta varmasti.\n\n\"Härkäpäinen kuten kaikki Skyttet!\" lausui mietiskellen vanhempi\nnaisista. \"Ainoastaan rohkeutta — ei mitään taitavuutta! Entäpä hän\nitse, pikku serkku! Meillä ei ole mitään sydänsalaisuuksia meillä?\"\n\nKarin Maria tunnusti nauraen, ettei hänellä ensinkään ollut\nminkäänmoisia sydänsalaisuuksia.\n\n\"Hän näkee niin harvoin miehiä, tietysti\", sanoi vapaaherratar\nhyväntahtoisesti. \"Se on vahinko — todellakin suuri vahinko! Ja hän\nainakin on jo kaksikymmentäviisi vuotias, eli kuin?\"\n\n\"Kaksikymmentäkolme\", oikasi Karin Maria vähän terävästi.\n\nVapaaherratar avasi miettiväisesti nuuskarasiansa ja otti hitaasti\nsiitä hyppysellisen, pitäen, koko ajan silmänsä Karin Mariaan\nkäännettyinä.\n\n\"Kaksikymmentäkolme\", toisti hän. \"Oi niin. Silloin olin minä jo sekä\nvaimo että äiti — ja leski myöskin. Hän ei tiedä, rakkahani, mitä elämä\noikeastaan on!\"\n\nKarin Maria, joka ei ollut vapaaherrattaren kuullut koskaan ennen\nkäyttävän tätä äänilajia, istui ja katsoi alas sormihinsa, eikä tiennyt\nmitä hänen piti vastata.\n\n\"Mutta hän, Karin Maria serkku näyttää siltä kuin olisi hän elämään\nkypsynyt\", jatkoi Malviina vapaaherratar, jonka \"mielikki\", kuten hän\nsanoi \"Skytten vanhin tytär aina oli ollut\".\n\n\"Hänen hartiansa tuntuvat tanakoilta ja hän katsoo puhuessaan ihmisiä\nsuoraan silmiin. Pidän enemmän hänestä kuin Agnetasta Mutta\" — hän\nmittaili häntä armahtamattomasti kirkkaalla, kylmällä katseellaan —\n\"Agneta on koreampi, ei voi kieltää!\"\n\nKarin Maria punastui nyt. Hän ei hevillä hätääntynyt, mutta Marieholman\nvapaaherrattarella oli eriskummallinen kyky saattaa ihmiset hämilleen.\n\n\"Siitä hän, pienoseni, sitä paitse voi olla iloinen\", lohdutteli\nvapaaherratar häntä. \"Hänhän on kylliksi soma... Kauneus on vaarallinen\nlahja\". Hän pani kaidan, luisen kätensä leukansa alle ja katsoi eteensä\n— kauaksi Karin Marian kasvojen sivu. \"Hyvin vaarallinen\".\n\nKarin Maria silmäsi vapaaherratarta. Nyt kun hänellä ei ollut tuota\nvanhanaikuista, töyhtöniekkaa, sotilashatun tapaista hattuaan ja\nkun hän oli säädyllisesti, joskin vanhanaikaisesti puettu, näkyi\nettä Malviina Stjerne kerran — joskin kauan sitte — oli ollut suuri\nkaunotar. Ehdottomastikin katsahti hän ylös pieneen tauluun 1780\nluvulta, joka riippui sohvan yllä: hento, hieno, pitkä, vaaleaverinen\n— veitikkamaisin, suurin, kirkkain silmin, hymykuoppaisin kasvoin ja\nkorkeaksi kammatuin, puuderoiduin tukin. Sellainen oli neiti Lejonklo\nollut, kun hän seitsentoista vuotiaana oli joutunut vanhan parooni\nStjernen vaimoksi. Vanha nainen käännähti Hänen katseensa suunnittui\nsamaan kuin Karin Mariankin ja osaksi ivallinen, osaksi surumielinen\nhymyily solui hänen huuliensa ylitse.\n\n\"Hän tuolla\", hän nyykähytti muotokuvalle, \"hän ei ollut elämää varten\nkypsynyt, armahaiseni, kun hän alkoi taistelunsa. Ja\", lisäsi hän\nhieman pilkallisesti aistillisella äänellä, joka sai Karin Marian,\nmikä oli kuullut monta vanhaa juorujuttua, punastumaan, — \"ei edes\nmiehellekään! Mutta hän oppi sen — hän oppi sen, rakkahani!\"\n\n\"Mutta sellainen vaimo\", vapaaherratar nousi hyvin yht'äkkiään, heittäen\npurkaustyönsä syrjään, \"ei kelpaisi Niilo Olavilleni! Varsinkaan kuin\nhenttunen ei ole kauempana kuin Munkebodassa. Ja hän — nuori Skytte —\nhän ei mielestäni näytä siltä että hän väistyisi aviomiehenkään edestä!\"\n\n\"Paras tätini!\" huusi Karin Maria loukkaantuneena. Nämät sanat hänen\nsisarestaan ja Joachimista nostivat veren hänen poskillensa.\n\nVapaaherratar katsoi ivallisesti häneen, mutta kumminkin jonkunmoisella\nhyväntahtoisuudella.\n\n\"Niin, niin, armahani, — hyvä sana jälleen! Minä tunnen maailmaa, sen\nsaa pikku Karin Maria uskoa, tunnen siksi miehiä, sekä naisia myöskin.\n\n\"Täytyy pitää kyyhkyslakkansa suljettuna eli myöskin — ja se onkin\nviisainta — täytyy olla kyyhkyläisiä pitämättä!\"\n\nHän vaikeni hetken. Sitte kumartausi hän pian ja pani yhtäkkiä kätensä\nKarin Marian olkapäälle.\n\n\"Mitä sanoo hän, armaiseni — eikö hänellä itsellään olisi halua tulla\nMarieholman vapaaherrattareksi?\"\n\n\"Mutta täti Stjerne — paras täti!\" huudahti Karin Maria aivan\nhölmistyneenä.\n\n\"Ajattelehan sitä, impiseni — minä tarkoitan todellakin mitä sanon. Hän\nvoisi sopia Niilo Olaville. Hän tarvitsee naisihmistä, joka ymmärtää\nhoitaa suitsiparia ja pitää väliin niitä vähän kireälläkin. Tämä ei ole\nhaaveellinen eikä hempeä — hän ei annakaan jokaisen hypätä nenälleen,\nsen olen aina sanonut. Ajatteles sitä! Se joka tulee jälkeeni saa sekä\nkimsua komsua kaikenmoista, suurta sekä pientä sen voin vakuuttaa\nhänelle, pikku ystäväni — ei olekaan nyt enää niinkuin aikonaan minun\ntullessani Marieholmaan\".\n\n\"Mutta, armollisin tätini\", koki Karin Maria puoleksi onnetonna,\npuoleksi nauraen estellä. \"Parooni Stjerne ei ole koskaan edes niin\npaljon että katsahtanutkaan minuun päin\".\n\n\"On kyllä\", nyykähytti vapaaherratar. \"Miehet, tottatosiaan, näkevät\nenemmän kuin luulemme, enemmän kuin he edes itsekään tietävät. Hän\nei ole mikään niin hullunkurinen minun Niilo Olavini, kun vain hänet\nottaa oikealla tavalla. Ja se on sinun asiasi, pikku ystävä. Ellen\nerehdy, niin alkaa poikani jo käsittää, että on hyvin huono onni viedä\nmorsian huoneesensa, kun rakastaja seisoo ulkona valmiina hyppäämään\nsisälle sänkykamarin akkunasta. Niin, niin\" — vapaaherratar hymyili\naistillisesti ja tyynnytteli vähän ylpeästi Karin Mariaa, joka\nharmistuneena väitti vastaan — \"tämän sisar kai ei liene muita parempi!\nSkyttejen kuuma veri kiehuu kai hänessäkin ja mitä luulet hänen\nmielestään uskollisuus ja lupaus merkitsee rakkaudessa? Sillä pikku\nAgnetalla on pari peijakkaan silmää. Kun hän on itkenyt vuoden tahi\nvain puoli, niin antaa hän kyllä Joachim Skytten suudella kyyneleet\npois, niin teki... No se on se sama. Niin on moni muukin ennen\nhäntä tehnyt\". Vapaaherratar vaikeni hiukan. Karin Maria ei tiennyt\nlaisinkaan mitä sanoisi.\n\n\"Mutta hän Karin Maria serkku on ymmärtäväinen ja säädyllinen ihminen,\njoka ottaa maailman sellaisena kuin se on, hienostelematta ja\nkursailematta, kuten se on otettavakin. Ja minä pidän hänestä. Lyömmekö\nvedon että lopuksi kumminkin hän tulee Marieholman rouvaksi jälkeeni!\"\n\nNyt täytyi Karin Marian suuttumuksestaan huolimatta nauraa ääneensä.\nKuinka olikaan — tämä vanhan rouvan itsepäisesti yhä uudistuva ehdotus\nja asiallinen varmuus, eivät kumminkaan kaikessa tapauksessa ollut\nvaikuttamatta häneen hiukan.\n\nNiilo Olavi Stjerne kuuli naurun — oli kulunut aikoja siitä kun joku\nnuori tyttö oli nauraa raikahuttanut Marieholman salissa. Hän kääntyi\nja tuli molempien, naisten luo.\n\n\"Saanko kysyä, mikä neitiä niin kovin huvittaa?\" sanoi hän juhlallisen\nhyväntahtoisesti samalla epäröiden vetäen suunsa vähän hymyyn, joka,\nsen pahempi, varsin harvoin osui hänen huulilleen.\n\nKarin Maria lensi punaseksi aina hiusmartoa myöden ja heitti rukoilevan\nkatseen vanhaan vapaaherrattareen, joka reippaasti vastasi:\n\n\"Ennustan Karin Maria serkulle hänen tulevaisuuttaan — ja hän tuntuu\nolevan siihen tyytyväinen. Nyt sitä paitsi pitäisi sinun, Niilo Olavi\nmennä näyttelemään vähän kartanoa\", jatkoi hän toisella äänellä.\n\n\"Hänhän niin harvoin suo meille tämän kunnian, ja hän, minusta nähden,\nnäyttää olevan huvitettu sekä ladoista, että talleista. Ja kun\nherrasväki tulee jälleen sisälle, on illallinen oleva pöydällä. Karin\nMaria serkku on näkevä mitä talossa löytyy\".\n\nJa kun parooni vähän epävarmana, kysyvän näköisesti katsoi äitiinsä\n— hän ei ollut tottunut että äiti käyttäisi vieraita kohtaan näin\nleppoisata ääntä — lisäsi tämä vähä matalammin:\n\n\"Katsohan vain että kaikki käypi täällä säntillisesti. Tänä iltana en\ntahdo nähdä Figgeä juovuksissa\".\n\n\n\n\nXII.\n\n\nPäätyhuoneessa, josta oli näköala pieneen pikkukaupunkilais-puutarhaan,\nmissä narsissit ja kevätesikot reunustelivat matalan salvia ja\nlavendeli aidan ympäröimää mansikkamaata ja porkkana ja persilja\npenkereitä, istui Agneta muistellen kaikkia kotolaisiaan.\n\nIlta oli kesäkuun aivan ensimäisiä lempeitä, kosteita, sumuisia,\nvienoja kuuvalo-iltoja. Muurin viereisestä suuresta seljapensaasta\nlevisi huoneesen voimakas, huumaava tuoksu avatun akkunan kautta, jonka\nmatalalla lauteella Agneta istui kyyryssään suorien hiuksiansa yöksi.\nSormet liukuivat koneellisesti hyväillen pitkien, välkkyvien hiusten\nlomitse, jotka harteilta rinnalle valuivat, samalla hänen ajatuksissaan\npalmikoidessa ja yhä palmikoidessa niitä — ja ilman että hän edes\ntiesikään — hyräili hän hiljaa, niin että sanoja tuskin voi kuulla\nerästä vanhanaikuista pitkäveteistä laulun säveltä.\n\nKuului rapsahdus pitkän muurin luota, joka eroitti sotaneuvoksen\npuutarhan sen takana kulkevasta vähäpätöisestä, autiosta kadusta.\nAgneta käänsi pikaisesti päänsä — leppeässä kesähämyssä voi hän\neroittaa kaikki mitä oli hänen ympärillään. Hän tarttui seljapensaan\nlehvään ja kumartausi tarkastaaksensa: ei — siellä ei ollut mitään!\nVai estikö suuri pensas hänet oikein näkemästä? Ja huoletonna, vähiä\nsäikkymätön kun oli, jatkoi hän häikäilemättä hiljaista hillittyä\nlauluaan.\n\nSilloin kuuli hän taas — tällä kertaa aivan selvään — että joku koetti\ntunkeutua hänen ikkunansa viereisen seljapensaan ja muurin väliin.\nHän nousi ylös paikaltaan akkunalaudalta — ja yhtäkkiä pälkähti hänen\npäähänsä, että siellä tietysti oli vain Tiina, joka oli ollut ulkona\nsotilasten tanssiaisissa.\n\n\"Onko siellä Tiina?\" kysyi hän hiljaa, ettei herättäisi ketään talossa\nja ettei piika nolostuisi.\n\n\"Ei Agneta\", kuiskasi ääni, jonka tyttö liiankin hyvin tunsi, vaikkakin\nse nyt oli pakahtua pidätetystä naurusta.\n\n\"Tokihan sinun pitäisi arvata että minä täällä olen!\"\n\nJa luutnantti Skytte — riemuiten ja onneansa ylistellen, että nyt\nvihdoinkin oli viime esteen voittanut — tunkeusi hymyillen tiheän,\njäykän seljapensaan takaa esille.\n\nJos hän olisi ilmi-päivällä katuvaisena ja juhlallisena ilmestynyt\nsotaneuvoksen saliin, olisi Agneta varmaankin, muistaen heidän\nviimeistä myrskyistä kohtaustaan mamseli Fikenin kamarissa — ollut\nsekä hieman häpeissään, että sen lisäksi, kuten hänellä itsellään oli\ntapana sanoa olisi hän ollut \"ylpeä ja jäykkä\". Mutta nyt iltasella kun\nJoachim kuin mikäkin maankulkija, samalla sekä rohkeana, että nöyränä\nveitikkamaisena ja tunteellisena, muitta mutkitta, kiipesi muurin\nyli ja likaisena, repaleisena, hatuttomin päin yhtäkkiä seisoi hänen\nedessänsä kuuvalossa, hänen akkunansa alla, silloin... niin silloin\nei Agneta todellakaan voinut hetkeäkään enää pysyä juhlallisessa\narvokkaisuudessaan. Hitustakaan muistamatta hieman puutteellista\npukuaan ja suorukkeista, puoleksi avattua tukkaansa, ojensi hän\nteeskentelemättä, kaihoten molemmat käsivartensa häntä kohti ja\nkuiskasi riemuiten:\n\n\"Serkku Joachim!...\"\n\nEi ollut puhetta sovinnosta eli anteeksiannosta — ei kumpikaan heistä\ntällä hetkellä edes muistanutkaan, että mitään sellaista voisi tulla\nkysymykseenkään. Joachim laski vain molemmat käsivartensa hänen\nympärilleen tuossa hänen istuessaan vielä akkunalaudalla, ja kun Agneta\nlämpimästi, vähintäkään vastustamatta nojausi häneen päin, suuteli hän\nhellästi ja tulisesti hänen suloisia huuliaan.\n\n\"Oi serkku\", viattomasti ja kumminkin kiihkeästi kietoi Agneta molemmat\npaljaat käsivartensa hänen kaulansa ympäri ja painoi kerran vielä\npyytämättä huulensa hänen huuliansa vasten. \"Oi Joachim serkku, miten\nolen ikävöinyt...\"\n\nSerkun hiukset olivat kosteat samoin kuin hänen takkinsa\nsamettikauluskin — tyttö hivutti sitä hiljaa kädellänsä.\n\n\"Mutta\", hän katsoi yhtäkkiä ujosti häneen, \"miten olet tänne tullut?\nMiten pisti päähäsi?...\"\n\n\"Kysy paremminkin, kuinka en sitä jo ennemminkään keksinyt!\" kuiskasi\ntoinen jälleen. \"Nyt tuntuu minusta aivan uskomattomalta, että olen\nviipynyt niin kauan. Mutta päivä kului päivän perästä odotellessani\nsaada kuulla sanankaan sinulta — saada tervehdyksen eli kirjeen. Ja\nniin käyskentelin siellä kotona Munkebodassa nöyränä kuin kuritusvanki\nja hurskaana kuin lammas — Lotti tädin ja koko seudun viattomasti\nepäilemänä ja vartioimana. Tuskin uskalsin liikahuttaakaan itseäni\",\nhän katsoi nauraen ylös Agnetaan, \"vain näyttäytyäkseni kylliksi hyvin\nkasvatetulta ja sinun arvoiseltasi. Mutta kun ei siitä kukaan huolinut,\nniin...\"\n\nHe hymyilivät toisilleen puolipimeässä — Joachimin käsivarret olivat\nvielä hänen vyötäröllään — ja heidän silmänsä kohtasivat toisensa\ntuttavallisesti, eikä epävarmuudesta ja ujoudesta näkynyt merkkiäkään.\n\n\"Ei kai sinua palella Joachim\"? kysyi Agneta yhtäkkiä levottomasti.\n\n\"Palella?... Ei vähintäkään\"! vastasi hän hajamielisesti.\n\n\"Niin, sillä minähän en mitenkään uskalla pyytää sinua tulemaan\nsisälle\", mutisi hän osaksi valittaen, osaksi ujosti anteeksi pyytäen.\n\n\"Hevoseni jätin erään talonpojan luo kymmenen minutin matkan\npäähän kaupungista... Minun tietysti oli vähän vaivaloista päästä\ntulliportista jotakuinkin huomaamatonna mutta se onnistui kumminkin\nkaikessa tapauksessa. Nyt minun sitäpaitse pitää heti mennä... Tahdoin\nvain nähdä sinut...\"\n\nHänen äänensä ei ollut enää oikein luonnollinen — ikäänkuin\nihmeellisesti hämmentynyt ja hajamielinen — samalla kuin hän ei\nhetkeksikään hellittänyt tyttöä käsistään. Agneta ei katsellut kauemmin\nhäntä, hän loi silmänsä alas hänen katseensa edessä, ja käsi, joka\nvielä konemaisesti silitti serkun takin kaulusta, värähteli hiukan.\n\n\"Taivahan Jumala, Agneta\"! mutisi hän yht'äkkiä hieman tapaillen\nsanojaan ja painoi samassa otsansa lujasti hänen viileää olkapäätänsä\nvasten. \"Miksi en ole nyt sinun miehesi\"?\n\nAgnetalle tuli yht'äkkiään niin merkillisen kuuma hänen käsissään —\nsydän, sykähteli vilkkaammin, ja hän tunsi punastuvansa aina kaulaan\nsaakka, punastuvan niin että poltteli... Ja uskaltamatta luoda ylös\nsilmiänsä mutisi hän osaksi hämillään osaksi onnetonna:\n\n\"On niin myöhäistä, Joachim serkku...\" Agneta koki irroittautua hänestä\nja vetäytyä akkunan suojaan. \"Ei varmaankaan ole sopivaa, että viivyt\ntäällä kauemmin\".\n\n\"Yksi sana vain\"! Huolimatta hänen vastustuksestaan veti Joachim\nAgnetan lujemmin luokseen. \"En voi ijankaikkisesta ijankaikkiseen\nkäydä allapäin, pahoilla mielin ja odottaa. Joko lupaat minulle\nettä sinä minun kanssani tahdot tehdä kaiken voitavasi, että niin\npian kuin mahdollista, saamme toisemme, eli myöskin —\", hän katsoi\nvarmasti ja vakavasti häneen, \"tahi pidän huolen itsestäni ja menen\nensi tilaisuudessa Ranskanmaalle. Kirje sotaministerille on täällä\ntaskussani. Sinun täytyy päättää — ja tee se nyt! —josko se lähetetään\neli ei\".\n\n\"Mutta jos ei auta vaikkapa mitä tekisinkin\", kuiskasi Agneta\ntuskallisesti. \"Jos äiti on järkähtämätön?...\"\n\n\"Herra Jumala Agneta — niin karkaamme tiehemme\"! huudahti hän\nyhtäkkiä aivan raivoissaan. \"Niin ovat muutkin tehneet ennen meitä.\nJos vain olemme yhdestä puolin, niin saat nähdä että naimaluvasta,\nalaikäisyydestä, sukulaisuudesta ja Jumalasta ja koko maailmasta\nhuolimatta me... Itketkö sinä, Agneta\"?\n\n\"En\", nyyhki Agneta painaen päänsä hänen olkapäätänsä vasten. \"Minä\nvain en kestä kuulla sinun noin puhuvan...\"\n\n\"Lupaatko minulle, kyyhkyseni\", jatkoi hän jälleen armottomasti, mutta\nei kumminkaan aivan yhtä pikaisesti, \"että tahdot olla rohkeampi ja\nvarmempi asiastasi nyt, kuin kuukausi sitte\"?\n\n\"Lupaan\" kuiskasi toinen kiihkeästi ääneensä itkien. \"Lupaan sinulle\nkaikki — teen kaikki mitä tahdot... kunhan et vain matkusta pois\nmaasta!...\"\n\n\"Jos vain tulet omakseni niin mielelläni jään koko elämäkseni\nMunkebodaan\", kuiskasi hän lohduttavaisesti. \"Kas niin, rakas\nenkelini!...\"\n\nKun hän oli vähän tyyntynyt häpesi Agneta hiukan teeskentelemätöntä ja\nkiihkeää levottomuuttaan. Hän pyyhki molempien käsiensä selkäpuolella\nsilmiään ja mutisi melkein kärsimättömästi, ikäänkuin loukkaantuneena.\n\n\"Et sano sanaakaan siitä, miten ne siellä kotona jaksavat...\"\n\nJoachim alkoi yhtäkkiä nauraa. Hän oli iloissaan että hän vihdoinkin\nrohkealla yrityksellään oli voittanut vastustelevan serkkunsa\nmietteet ja esteet ja hänestä tuntui nyt yht'äkkiään niin sanomattoman\nhullunkuriselle ruveta täällä yöllä, rakastettunsa akkunan alla, aivan\nkiltisti keskustelemaan perheen voinnista.\n\n\"Eikö sinulla ole mitään muuta enää minulta kysyttävää, rakas Agneta\",\nkysyi hän hilpeästi, \"kuin siitä, miten on mamseli Fiken raukan\nijankaikkisen hammastaudin laita, eli Lotti tädin kankaista, eli pikku\nHanneksen katekismuksesta, jota Beata häneltä uskollisesti joka päivä\nkuulustelee, eli Karin Marian syreeneistä, jotka eivät keinoilla\nmillään tahdo kukkia tänä vuonna eli...\"\n\nJoachim lopetti yhtäkkiä, ihmeissään että Agneta melkein epätoivoisena\nheittäysi jälleen hänen syliinsä. Hän ei ollut ajatellut että hänen\nsanoillaan olisi voinut olla minkäänmoista vaikutusta, mutta tämä\nhänen leikikäs, pikainen koto-olojen ja tapahtumien luetteleminen\noli jonkunmoisella salaperäisellä tavalla herättänyt Agnetan uinuvan\nkoti-ikävän.\n\n\"Oi Joachim!... Kuinka ikävöitsen kotia Munkebodaan. En kestä että\nminun täytyy vielä tänne jäädä!\n\n\"Ei, en voi sitä...\"\n\nAgneta ei tiennyt itse että tämä tulinen, kiihkeä koti-ikävä, joka\nnyt kokonaan tempasi hänet, todellisuudessa olikin vain Joachimin —\nhänen rakkautensa, hänen lemmityn seuransa kaipuuta. Hän painautui\nhillittömästi itkien hänen syliinsä.\n\nJoachim asetti reippaasti jalkansa muurista ulkonevalle kivelle ja\nkiepsahti vikkelästi ylös niin että hän myöskin nyt tuli istumaan\nikkunalaudalla, jalat riippuen ulkona. Agnetan olkapään ylitse silmäsi\nhän pikaisesti puolihämärään huoneesen — näki kiivu-pöydän vaaleine\nliinoineen, kuvastimen seinällä ja seinän syvennyksessä hänen valkoisen,\nkoskemattoman vuoteensa.\n\n\"Pikku Agnetani\", sanoi hän hellästi, melkein veljellisesti. \"Usko\nminua — tulen sinua kohta hakemaan\".\n\nSumu oli nyt jo melkein haihtunut. Oli aivan hiljaista — ei lehtikään\nliikahtanut puutarhassa — ja kuu paistoi kalpeana, mutta suurena,\nsäteilevänä, aivan suoraan jäykän, pimeän seljapensaan yli. Yö oli\nniin äänetön ja hiljainen. Joachim voi kuulla oman sydämensä sykinnän\nAgnetan sydäntä vasten.\n\n\"Minun täytyy mennä Agneta...\" Ja kun Agneta melkein tiedotonna,\npidätti häntä vielä: \"Rakkahimpani, en uskalla viipyä enää...\"\n\nAgneta katsahti ylös — ikäänkuin unesta heränneenä — ja otti hitaasti,\nhämillään askeleen taaksepäin.\n\nMutta Joachim jäi kumminkin liikkumatonna istumaan, selkä nojaten\nakkunan pieleen — hänen katseensa lepäsi kuin kahlehdittuna Agnetaan.\nEi koskaan Joachim mielestään ollut nähnyt häntä niin viehättävänä,\nkuin nyt tuossa hänen seistessänsä kuuvalossa: vaaleana suurin,\nhellin, aroin silmin, hopeavälkkeisten hivusten valuessa madonnaisesti\nharteiden, ja kaulan ylitse alas kaidalle, pehmeälle vyötärölle.\nTällä hetkellä tunsi hän enemmän kuin koskaan ennen tuota ijäistä\nhaaveellista ihailevaa jumalointia, mitä koskemattomuus naisessa,\nneitseellisyys, nuori tyttö miehessä herättää.\n\nTyttö oli hänen — hän rakasti häntä koko sielultaan, hän ikävöitsi\nhäntä joka veripisarallaan, jokaisella voimakkaan, nuoren ruumiinsa\nhermolla yö ja yksinäisyys yhdisti heidät ja kumminkin... Hän ei\nojentanut kättänsä tyttöänsä kohti, ei vetänyt häntä luoksensa — ei\nvaikkei heidän väliänsä ollut enemmän kuin vaaksan vertanen — ei\nvaipunut hänen jalkoihinsa, ei rukouksillaan häntä ahdistanut, joita\ntyttö tässä tuokiossa, sen tiesi hän, ei olisi voinut vastustaa.\nKenties juuri tämä autuas tieto, tämä riemuitseva voiton varmuus siitä\nettä hän oli rakastettu, teki tuon kuumaverisen, ajattelemattoman\nluutnantti Skytten hienotunteisemmaksi ja ritarillisemmaksi kuin mitä\nmuut miehet mahdollisesti, samat tunteet sydämessä, olisivat hänen\nsijassansa olleet Hän olisi niin helpostikuin ei mitään paikaltansa\nakkunan puitteelta voinut kiepsahtaa sisälle huoneeseen — hän voitti\nsen kiusauksen. Lähtöön valmistautuessaan otti hän Agnetan käden, joka\nhervotonna riippui hänen kupeellansa ja vei sen viime kerran, viipyen\nhuulillensa. Mutta hän ei virkkanut sanaakaan, — hän tiesi ettei hän\nenää voinut luottaa ääneensä.\n\nVasta sitte kun hän jälleen seisoi hänen akkunansa ulkopuolella ja\ntunsi märän maan jalkainsa alla, kuiskasi hän — niin hiljaa, että\nAgneta tuskin voi kuulla hänen ääntänsä.\n\n\"Jumala tietää, josko sinä koskaan voit käsittää, miten paljon minä nyt\nsinua rakastan...\"\n\nHän kurkotti vielä sisälle, käsivarret akkunan puitteella ja — hänestä\ntuntui, että hän näki Agnetan hymyilevän puolihämärässä. Mutta tämä\npiti silmänsä liikkumatonna alasluotuina, hiljaa kuin madonna,\njakaukselle auenneitten, alasvaluvien hiustensa varjossa.\n\nJoachim mietti vielä kauan tätä epämääräistä, salaperäistä hymyilyä,\nkun hän — yht'äkkiää mustimmalla mielellä — epätoivoisena ja\nsanomattomasti itseensä tyytymättömänä, ratsasti kotiin kosteana yönä.\n\nMutta kun hän oli mennyt, seisoi Agneta vielä kauan kuuvalossa avoimen\nakkunan ääressä. Kerran kohotti hän vasemman kätensä ja katsoi sitä,\n— sen käden, jota Joachim viimeksi oli suudellut ja vei sen hiljaa,\nhitaasti huulillensa.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nKarin Maria oli ollut viime päivät aikalailla — kuten äiti sanoi —\n\"ajatuksiensa vallassa\". Beata sanoi sen alkaneen siitä saakka kuin\nhän tuli kotiin Marieholma-matkaltaan, mutta Karin Maria lykkäsi\nluotaan arvokkaalla kylmyydellä tämän vetäisyn. Eikä parannut\nmieliala siitäkään, vaikka parooni Niilo Olavi vieraili Munkebodassa\nkaksi kertaa samalla viikolla — ensiksi tiistaina äitinsä käskystä\nlainaamassa hienon hienoa sukkulaista ja sitten lauantaina tuomassa\nlaatikollisen asterin taimia, joka oli vanhan vapaaherrattaren lahja\nKarin Marialle. Vieras ja Joachim eivät tavatessaan puhutelleet\ntoisiaan, kumarsivat vain kylmästi, mutta \"eivät Jumalan kiitos\nnäyttäneet siltä kuin tahtoisivat käydä kaksintaisteluun\", kertoi\nBeata helpommalla mielellä mamseli Fikenille. Molemmilla kerroilla\noli parooni — joko omasta halustaan tahi äitinsä vaikutuksesta, siitä\nei Karin Maria voinut oikein päästä selville, — näyttänyt vanhimmalle\nneidille erityistä kohteliaisuutta.\n\nKumminkin käyskenteli nyt vanhin neiti pitkät valoisat kesäpäivät\ntuumien sinne tänne vanhan vapaaherrattaren kummallisia ehdotuksia\nistutellessaan pieniä asterin taimia kukkapenkkeihin eli Bengtan\nkanssa nuoralla jakaessaan keittiöpuutarhan palstareita, joidenka\nvälille pikku Hannes työnjohtajan suurilla puukengillä sai polkea\nyhteen kertaan käytävät. Ja sellainen voima on kerran vapaasti\njulkilausutulla, selvällä ja päättäväisellä sanalla — sanalla, jonka\ntaustana on tuuma ja tahto, — että Karin Maria ensiksi jonkunmoisella\nvastenmielisellä arkuudella, sitte yhä enemmän tyyntyen, melkeinpä\nvoi sanoa mielenmaltilla huomasi, että hän todellakin alkoi pitää\nMalviina muijan rohkeaa ehdotusta hyväksyttävänä mahdollisuutena,\nmahdollisuutena, joka voisi käydä koko hänen elämänsä ja\ntulevaisuutensa suhteen määrääväksi. Tietämättään ja tahtomattaan\nselvittää itselleen asiaa, alkoivat hänen ajatuksensa yhä enemmän\npyöriä Niilo Olavin ympärillä, jota hän sitte lapsuutensa aikojen\nei ollut ajatellut koskaan muutoin kuin välttämättömänä, vanhempana\nnaapurina ja sittemmin kummallisen Agnetan kosinnan jälkeen, vain\nsulasta myötätuntoisuudesta sisartaan kohtaan, oli arvostelematta\nkatsellut häntä samoilla silmillä kuin Agneta itse sekä Beata. Mutta\nKarin Maria täytti tässä kuussa kaksikymmentä neljä vuotta — hän\noli melkein viisi vuotta vanhempi Agnetaa, ja hän alkoi katsella\nmaailmaa jossain määrin toisilla silmillä. Hän tiesi yhtä hyvin kuin\näitinsäkin että parooni Stjerne ehdottomasti olisi monen peninkulman\nkuuluvilta edullisin naimakauppa ja että koko pohjois Skånesta saisi\netsiä Marieholman vertaista maatilaa. Sitäpaitse tunsi Karin Maria\nviime aikoina ilmestyneistä \"kosijaa\" koskevista ennakkoluuloista\nhuolimatta sydämessään jonkunmoista myötätuntoisuutta Stjernen ujosti\nhyväntahtoista ja hieman surumielistä olentoa kohtaan, hän muisti\nmiten hän kahdeksan tai kymmenvuotiaana tyttötyllerönä paroonin\nollessa jo kaksikymmentäviisi vuotias, täysi-ikäinen mies oli ollut\nhänen ilmeinen suosikkinsa, saanut leikkikaluja ja karamelleja ja\noli häntä kutsunut \"pikku morsiamekseen\". Se oli kummallista, mutta\nkaiken tämän muisti hän nyt yhtäkkiä jonkunmoisella mielihyvällä.\nAikaisemman nuoruutensa aikana ei Karin Maria ollut paljon nähnytkään\nhäntä Munkebodassa — ne olivat paroonin \"hurjimpia aikoja\", kotiinsa\nja vanhan paroonittaren merkillisyyksiin kovin kyllästyneenä, oli\nhän enimmät ajat majaillut Kristianstadissa, ja elänyt siellä\nupseeripiireissä, tahi kierrellyt maita mantereita pitemmillä\nvierailuilla ystäviensä ja tuttaviensa luona. Sitten oli Karin Maria\nitse ollut poissa parisen vuotta Tukholmassa ja kun hän tuli kotiin\njälleen, oli hän tavannut Niilo Olavin jotenkin samanlaisena, kuin\nmiksi hän muisti hänet sitte lapsuutensa, hiukkasen vanhempana vain,\nhieman lihavampi ja surullisempi. Hän ei ollut enempää häntä ajatellut\nennenkuin tämä yhtäkkiä rakastui Agnetaan ja esiintyi tämän julkisena\nkosijana. Silloin oli hän oitis, samoin kuin Beatakin varmasti\nollut häntä vastaan ja oli tuntenut itsensä suurimmassa määrässä\nkiihoitetuksi kun äiti aineellisista syistä tahtoi pakoittaa sisaren\navioliittoon, joka hänelle oli niin sanomattoman vastenmielistä.\nNyt, kun Agneta oli poissa ja hän jälleen alkoi katsella itseään\nMunkebodan enin huomiota herättäväksi olennoksi, alkoi Karin Maria\nvähä kerrassaan katsella olosuhteita vähän toisella tavalla... Hän ei\nollut suotta enimmän äitinsä näköinen sisaruksista; hän alkoi ymmärtää,\nettä aineelliset syyt ovat myöskin syitä ja että voi katsella samaa\nasiaa kahdelta eri puolelta. Tietystikään Niilo Olavi ei ollut mikään\nunelmien sankari enemmän kuin raivoisa Rolandkaan, (niin tykkönään oli\nKarin Maria jo luopunut entisistä ihanteistaan että hän sisällisesti,\nhieman halveksivasti hymyillen antoi Joachimille nämät nimitykset),\nmutta hän oli hyvä, ruotsalainen aatelismies, joka todellakaan ei\nollut hullumman näköinen — varsinkin silloin kuin hän silloin tällöin\nsuvaitsi hymyillä. Hän joi paljon — Karin Maria rypisti ehdottomasti\nkauniita kulmakarvojaan — mutta hän kestikin paljon; harva tai tuskin\nkukaan oli nähnyt hänet koskaan juopuneena. Ja mitä Figge Walqvistin ja\nsensemmosien seuralaisuuteen tulee, niin tekisi hän kyllä sitte siitä\nlopun, jos... jos... hänelle kerran tulisi siihen tilaisuutta. Vanha\nvapaaherratar oli arvannut oikein kun hän oli kuvitellut mielessään\nettei Karin Maria antanutkaan jokaisen hypätä nenälleen ja että hän\nei kenellekään suuremmalla luottamuksella voinut jättää hallituksen\nohjia kuin hänelle: niin hyvin Marieholma kuin Niilo Olavikin olivat\nnyt kerran tottuneet naiskäsien ohjattaviksi. Karin Maria oli ylpeä,\nrehellinen ja viisas, oikein hyvä ja kelpo tyttö, mutta hänellä ei\nollut paljon Skyttein luonnetta: tuota haaveellista, vaikutuksille\naltista, levottomasti leimahtelevaa, uhkarohkeasti kapinoivaa\nrajalaisen luonnetta — \"sissiverta\", kuten Niilo ukko jonkunmoisella\nylpeydellä sitä nimitti. Hänellä ei ollut heidän mielikuvituksensa\nrunsautta, hän näki mitä hänen piti nähdä ja mitä hän tahtoi, mutta\nei enempää. Äidillä oli tapana kertoa, että hän koulu-aikanaan 1780\nvuosiluvulla oli ranskalaiselta kotiopettajattareltaan oppinut\n\"ajattelemaan viivottimen mukaan\". Vaikkakin Karin Maria oli niin\npaljon aikansa lapsi, että hän voi hyvin tunteellisesti laulaa \"Laakson\nruusua\" ja oli monet kerrat vuodattanut katkeria kyyneleitä, runoja ja\nromaaneja lukiessaan oli hänellä kumminkin sisimmässään koko joukko\ntuota viime vuosisadan järki-ihmistä ja sääntöjen mukaisuutta, joka\nvielä oli hänen äidissään luonteenomainen piirre ja oli määräävänä\nkaikessa hänen toiminnassaan.\n\nAsterilähetyksen jälkeen oli parooni vielä kolmannen kerran käynyt\nMunkebodassa. Kun Beata päätyakkunasta oli nähnyt tuttujen kiessien\nvierivän pihamaalle, sanoi hän sisarelle:\n\n\"Herra Jumala, siellä on Stjerneläinen jälleen!... Mitä maailmassa\nluulet hänen hakevan täältä lakkaamatta, kun hän tietää kumminkin että\nAgneta on poissa?\n\n\"Sitä ei ole niin helppo tietää\", vastasi Karin Maria lyhyesti.\n\nBeata istui pahatuulisena keskelle sohvaa kädet ristissä ja äänetönnä\nkun sisar otti esille sievimmät kenkänsä, silitti tukkaansa kuvastimen\nedessä, kietoi soman musliiniliinan kaulallensa ja huljahutti\nporttukaalilaista hajuvettä nenäliinaansa. Karin Mariasta tuntui\ntietenkin tuo teeskentelemätön kummastus vähän nololta, mutta hän ei\nollut sitä huomaavinaankaan.\n\n\"Etkö vähän somistaudu sinäkin Beata?\" kysyi hän välinpitämättömästi,\navatessaan ullakon oven.\n\n\"Ei pistäisi minun mieleenikään koskaan mennä sisälle häntä\ntervehtimään, ellei äiti suorastaan siihen käske minua\", vastasi Beata\nitsepäisesti.\n\nKarin Maria oli vihoissaan laskeutuessaan hitaasti rappuja alas\nparhaissa kengissään. Hän ei ollut tarkoittanut mitään erityistä\nviattomalla pukunsa vaihdolla, mutta Beatan erehdyttämättömästi\npilkallinen hämmästys vaikutti, että hänestä tuntui nyt, kuin olisi hän\nhalpamainen onnen etsiä ja etujansa ajatteleva liehakoitsia.\n\nParooni nousi heti salissa hänen astuessaan sisälle — näytti siltä kuin\nvieras olisi odottanut häntä.\n\nKarin Maria niiasi kohteliaasti ja alkoi heti hyvin perusteellisesti\nkuulustella, vapaaherrattaren vointia ja sen jälkeen yhtä\nperusteellisesti kiittää astereista, jotka \"rehoittivat niin\nerinomaisesti\". Kun parooni ei vastannut mitään, joka olisi voinut\nantaa hänelle alkua ja pitänyt keskustelua vireillä kävi hän noloksi\nja punastui. Karin Mariaa puki suuressa määrässä kun hän kävi hieman\nhämilleen — hänen kasvonsa kadottivat silloin jäykän, kovin varman\nilmeensä.\n\nMajuuri istui ja nyykytteli päätään. \"Posti ja kotimaan sanomansa\"\ntakaa. Hänen päivällisunensa oli tullut häirityksi ja hän olisi suonut\nMarieholmalaisen niin kauaksi kuin pippuri kasvaa. Itse asiassa eivät\nnämät ranskalaiset vierailut häntä kovinkaan paljon miellyttäneet.\nStjerne kieltäytyi säännöllisesti Joachimin tähden jäämästä\nillalliselle, niin hädin tuskin sai hänet juomaan kupposen kahvia tahi\ntotilasin. \"Whisti\" eli \"bostoni\" pelistä ei ollut puhettakaan, kun\nFigge Malviina muijan määräyksestä ei enää uskaltanut seurata mukana.\n\n\"Eikö parooni tahdo itse nähdä, miten mainiosti ne kasvavat?\" kysyi\nlopuksi Karin Maria päättäväisesti epätoivoisena koettaen venyttää\npuheaineen astereista, niin pitkälle kuin mahdollista.\n\nNiilo Olavi sieppasi kohta hattunsa ja he vaelsivat yhdessä ulos\nauringon paisteesen.\n\nPuutarhassa, joka kuului erityisesti Karin Marian valvonnan alle, tunsi\nhän kohta olevansa omalla alallaan ja sai heti jälleen tavallisen\nvarmuutensa ja tottuneen tapansa. Todellisella harrastuksella ja\nerittäin rakastettavalla tavalla näytteli hän hiljaiselle, mutta\ntarkkaavaiselle Niilo Olaville istutuksiansa ja laitoksiansa.\n\nLopuksi tulivat he pieneen lehtimajaan, jota Karin Maria erityisesti\nsuosi ja jonne hän oli ripustanut tuuli harpun, jonka hän tahtoi\nnäyttää paroonille.\n\nMutta — Karin Maria oli tuskin etusormellaan innokkaasti osottaen\nriippukoivua, alkanut selityksensä, kun parooni yhtäkkiä kumartui\neteenpäin ja laskien kevyesti kätensä Karin Marian kädelle, keskeytti\nhänet:\n\n\"Neiti Karin Maria\", alkoi hän melkein juhlallisesti — kireä suhde\nhänen ja tyttöjen välillä \"kosinta\" aikana oli syynä etteivät he\nkoskaan olleet tulleet heittäneeksi arvonimiä pois, — \"te olette ainoa,\njonka kanssa, tuntematta kovin suurta vastenmielisyyttä voin puhua...\ntuosta... tuosta...\" Hän pysähtyi, katsoi häneen ja istahti äkkiä\nraskaasti turvepenkille sanoen: \"salliiko neiti?\"\n\nKarin Maria kumarsi kohteliaasti päätään; hän istahti itse vähän matkan\npäähän hänen viereensä.\n\n\"En ole\", alkoi hän jälleen vähän hämillään, katsomatta häneen, \"koko\ntänä kuukautena kuullut mitään Agnetasta. En ainoatakaan sanaa\", hän\nkatsahti pikaisesti ylös.\n\n\"Niin\", sanoi Karin Maria epävarmasti, \"en tiedä...\"\n\n\"Te tiedätte minkälaisissa oloissa me erosimme?... Minulle ei ainakaan\nerittäin edullisissa ja toivehikkaissa...\" hän katsoi taaskin ylös,\nikäänkuin vedoten Karin Mariaan. Ensi kerran selvisi Karin Marialla\noikein, että paroonilla oli todellakin hyvin kauniit siniset silmät ja\nettä hänen katseessaan oli paljon \"tunnetta\".\n\n\"Herra parooni\", sanoi hän yht'äkkiään päättäväisesti, yhtä\nmuodollisesti kuin hänkin, mutta ystävällisellä ja avomielisellä\nvakavuudella, \"te olette kerran tehnyt minulle sen kunnian, että olette\ntoivoneet minua sisareksenne. Suvaitsetteko te, että tuokion puhuttelen\nteitä, kuin todellakin niin olisi?\"\n\n\"Paras neiti Karin Maria\" — hän tarttui vilpittömällä kiitollisuudella\nhänen käteensä — \"niin sitä juuri uskalsinkin teiltä toivoa.\"\n\n\"No niin\", Karin Maria vetäsi hiljaa kätensä pois, \"minä luulen... minä\nluulen... Jumalan tähden, älkää ymmärtäkö minua väärin! Mutta luulen\nettä tekisitte oikeimmin itseänne kohtaan ja jalomielisimmin sisareeni\nnähden, jos te, aivan kokonaan vetäytyisitte hänestä pois, luopuisitte\nvaatimasta hänen kättään ja vapauttaisitte vanhempani lupauksestaan\".\n\nParooni katsoi vakavasti Karin Mariaan, nousi, käveli pari kertaa\nedestakaisin pienessä kaidassa lehtimajasssa ja istahti jälleen.\n\n\"Agneta on ollut minulle hyvin rakas\", sanoi hän jälleen, hieman\nvaivaloisesti, hiljaa, melkein äänettömästi.\n\n\"Ja hän, herra parooni\", — Karin Maria puhui yhtä paljon maltilla kuin\nlämmöllä — \"olen varma siitä, että jos hän, aijotun avioliiton häntä\npakottamatta olisi oikein oppinut tuntemaan teidät, sellaisena kun te\ntodellisuudessa olette, ei kukaan olisi pannut hellyydellenne suurempaa\narvoa kuin Agneta, Mutta, kuten nyt on...\" Karin Maria pysähtyi ja\nkatsoi odottavaisesti häneen, Parooni kumarsi vain hiljaa merkiksi,\nettä hän jatkaisi.\n\n\"Niin, kuten nyt on — Agneta on hyvin nuori, uhkarohkea ja itsepäinen\n— pelkään siksi, ettei sisareni koskaan tule pitämään teistä niinkuin\nhänen pitäisi...\"\n\n\"Oi neiti, jos te vain tietäisitte\", mutisi Niilo Olavi surumielisesti.\n\"Minähän vaadin niin vähän. Jos hän vain tulisi omakseni, antaisi\nminulle luvan rakastaa häntä...\"\n\nKarin Maria nousi. Hän piti silmänsä alasluotuina suuren hattunsa\nlierin suojassa.\n\n\"Mutta Agneta pitää enemmän Joachimista... Ja minusta tuntuu\",\nhän katsoi itsepäisesti alas, \"että joskaan nainen ei voi omistaa\nmiehelleen parhaimpia ja lämpimämpiä tunteitaan, niin... niin on\nkumminkin molempien onnelle aivan välttämätöntä, että hän ei ainakaan\npidä kenestäkään muusta enemmän kuin hänestä...\"\n\nMolemmat vaikenivat sekunnin, pari. Sitte nousi Niilo Olavi.\n\n\"Kiitos neiti Karin Maria!\" Hän tarttui kerran vielä hänen käteensä.\n\"Te olette sanonut minulle totuuden, eli oikeammin näyttänyt minulle\nsen tavalla... jota... minä en koskaan ole unohtava\".\n\n\"Minä toivon\", sanoi Karin Maria komeimmalla ryhdillään ja samalla\nmitä kauniimmalla tavallaan, \"että te... että te ette käsittäisi tätä\nmiksikään pahaksi tarkoitukseksi...\"\n\n\"Pahaksi tarkoitukseksiko? Minä!\" Hän kumartausi alas ja suuteli\nkättä, joka vielä lepäsi hänen kädessään ja heidän silmänsä sattuivat\ntoisiinsa.\n\n\"Te ette kenties usko minua\", — puoleksi surumielinen, puoleksi\nleikillinen hymyily, jonka Karin Maria heti ymmärsi solui hänen\nkasvojensa ylitse, — \"mutta tämä on todella ensi kerta, kun mielelläni\nolen antautunut naisen johdettavaksi\".\n\nKarin Maria ei vastannut, mutta hän hymyili hienosti ja hänen sydämensä\nsykytteli kiivaammin. Hän kääntyi hitaasti aikoen lähteä huvimajasta,\nmutta parooni pysähdytti hänet vielä kerran.\n\n\"Kun nyt Agneta tulee kotiin — arvaan että hänen maanpakolaisuutensa\",\nhän antoi sanalle vähän katkeran äänenpainon, \"ei tarvitse kestää kauan\n— sallitteko minun silloin, huolimatta kaikesta mitä on ollut\", hän\nkatsoi tarkoittavaisesti Karin Mariaan, joka käsittäen hänet, kumarsi\npäätään, \"että tulen vielä tänne?...\"\n\n\"Luulen ettei äidillä, eikä Agnetalla voi olla mitään sitä vastaan\",\nvastasi Karin Maria matalasti, ei aivan niin varmasti kuin ennen.\n\n\"Ei myös kellään muullakaan\". Hän katsoi vakavasti häneen.\n\n\"Ei\", mutisi Karin Maria, yhä epävarmemmin \"ellei parooni vain luule\nettä Joachim...\"\n\n\"Joachim ja minä sovimme kyllä asiasta keskenämme\", keskeytti Niilo\nOlavi lyhyesti ja ylpeästi.\n\nHe kävivät hitaasti rinnattain ulos huvihuoneesta ja pitkin pitkää\nsuoraa käytävää.\n\nKarin Maria oli alakuloinen ja tyytymätöin itseensä, mutta hän ei\noikein tiennyt miksi.\n\nAsteripenkin kohdalla pysähtyi Niilo Olavi.\n\n\"Neiti Karin Maria\", hän katsoi kysyvästi häneen, puoleksi pyytäen,\n\"jos vielä satun olemaan neuvoa vailla, jota en tahtoisi pyytää\nkeneltään muultakaan, saanko silloin tulla luoksenne?\"\n\nKarin Maria nyökkäsi. Hän hymyili vähän, mutta hänen oli mahdotonta\ntässä tuokiossa keksiä mitään muutakaan sanottavaa kuin nuo jäykät,\nmutta rehelliset sanat.\n\n\"Olkaa niin hyvä\".\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nKarin Maria oli niin merkillinen ja levoton koko iltapäivän kun Stjerne\noli lähtenyt, että oli kerrassaan ihme ja kumma ettei sitä kukaan\nhuomannut ja siitä mitään maininnut. Mutta Beata oli — harmistuneena\ntosin Karin Marialle pauhattuaan siitä että \"viitsitäänkin välittää\nmokomasta kosijasta\" — täydessä hommassa laittaessaan vanhaa, vähintäin\nkymmenen vuotista kesähattua, jonka hän oli yliseltä löytänyt \"ihan\nuudeksi\" ettei joutanut muuta näkemään eikä kuulemaan. Joachim\nviime aikoina kulki ympäri haaveksien ja hämäriä, pilven korkuisia\ntuulentupia aivoissaan hautoen — hän ei kuullut eikä nähnyt. Majuurska\ntarkasti liinakaappejaan ja valmisti \"juhannaspyykkiä\", hänen päässään\npyörivät lakanat ja pyyhinliinat, täydet ja vaillinaiset tusinat, hän\nei nyt muuta joutanut ajattelemaankaan.\n\nIllemmalla päätti Karin Maria mennä puhuttelemaan mamseli Fikeniä,\nhän oli tyttöjen kaikki kaikessa. Kaikilla heillä oli se tunto ettei\nkukaan maailmassa heitä paremmin ymmärtänyt kuin mamseli Fiken, joka\n— aikoja ennen kuin äiti sen tarpeelliseksi katsoi — oli omilla\nansaitsemillaan rahoilla ostanut heille heidän ensimäiset nukkensa\nRöingen markkinoilta, hoitanut heitä tuhkurissa, kärsivällisesti\nkuulustellut heiltä Lafontainen kaskuja ja katkismoa, jatkanut heidän\nhameitaan, parannellut hattujaan, ja sanellut miten heidän piti\nkirjoittaa ensimäisiä onnittelukirjeitään sukulaisille, kirjeitä,\njotka aina päättyivät sanoilla: \"nöyrimmällä kunnioituksella\npiirtäen\", kertonut luvattomia kummitusjuttuja ja tarjonnut heille\nkiellettyä siirappiruokaa. Usein he mamseli Fikenille torasivat, ja\nkeskenään tekivät hänestä pilaa, mutta kun jotain oli epäkunnossa\nniin aina sitä kuitenkin hänen \"matalaan majaansa\" turvauduttiin.\nMamseli Fiken oli kyllä \"hupsu\" niinkuin äiti hänestä tapasi sanoa,\nmutta hänen köyhyytensä, hänen muiden ihmisten hyväntahtoisuudesta\nja oikuista riippuvaisuutensa, hänen vaikea asemansa \"parempain\"\nja \"huonompain\" ihmisten rajalla, hänen ponnistuksensa \"matalan\nmajansa\" ylläpitämiseksi — kaikki oli kehittänyt hänen muutenkin\ntarkkaa ihmistuntemiskykyään, jota hänen armonsa majuurskakin\nitseviisaudessaan ja tunnetulla käytännöllisyydellään usein käytti\nhyväkseen. Tytöt tekivät sen aina — niinkuin jo sanottiin — Karin\nMaria ei vähiten, vaikka hän muuten oli niin \"olevinaan\" Karin Maria\nei tarvinnut kauas mennä. Puutarhasta näki hän jo mamseli Fikenin,\nkovaksi kovitettu, vaalea päähine syvälle otsalle vedettynä, niityllä\nkävelevän askel askeleelta kumartuen — ruohoja ja kukkasia poimimassa.\nKarin Maria tiesi, että hän aina kesäkuussa tapasi koota lemmenkukkia,\nsydänruohoja ja muita kasvia, joita hän sitten taitavasti kuivasi\nja liisteröi varjokuvien ja syntymäpäivävärsyjen ympärille. Näitä\nhaaveellisia runosepustuksia, kultapaperikehyksiin asetettuina, pitivät\nhienoimmat talonpoikaistytöt, suuressa arvossa. Niinkutsutuilla\n\"muistolehtisillään\" saikin mamseli Fiken monta tervetullutta\nkaksitoista killinkiä ja plootun seteliä. Karin Maria tervehti häntä\nja rupesi myöskin lemmenkukkia poimimaan. Valtioviisaasti alotti\nhän keskustelun puhumalla ilmasta, heinistä, puolivuosipesusta y.m.\ny.m. Koottuaan tarpeeksi kukkia istuutuivat he vierekkäin puron yli\njohtavalle puoleksi lahonneelle puusillalle, jalkojaan veden päällä\nheilutellen.\n\nEtäämpänä maantiellä näkyi Joachim ja pari renkiä tuovan hevosia\njuotettavaksi ennen yöksi talliin panoa. Täyttä laukkaa ratsastaen,\npari irtonaista hevosta kummallakin puolen, poikkesivat he lujaan\npoljetulle hiekkaiselle polulle ja ratsastivat kauas kivien väliin\nmatalalla jokirannalla. Joachim huomasi molemmat naiset ja tervehti\nhymyillen, jatkaen hilpeää puheluaan renkien kanssa, jotka hänen\nkehoituksestaan rupesivat laulamaan. Aurinko laski punasella hohteella\nMarieholman metsien taa.\n\n\"Ompa omituista miten hyvin 'löitnantti' viihtyy täällä göingeläisten\nkesken\", sanoi mamseli Fiken, pää kallellaan asettaessaan mansikan\nlehtiä valmiin kukkavihkonsa ympärille.\n\n\"Sehän on aivan luonnollista, göingeläinenhän hän on itsekin ja täällä\ntulee hänen kotinsa varmaankin aina olemaan\".\n\n\"Mutta kun on ollut Tukholmassa ja hovissa niinkuin löitnantti...\"\n\n\"Vähän kai se lienee mitä hän hovissa on ollut\"! nauroi suoraluontoinen\nKarin Maria. \"Kaikessa tapauksessa en luule hänen sitä kaipaavan\".\n\n\"Ehkei, siellähän sitä viihtyy missä sydän on\", huokasi mamseli Fiken.\n\nKarin Maria itsekseen siunasi mamseli Fikeniä siitä että hän niin\nmukavasti ohjasi puheen aineesen, josta hän juuri tahtoi keskustella.\nHän sanoi yhtäkkiä aivan totisena, mutta kohottamatta silmiään\nkukkavihosta, jota hän juuri järjesti:\n\n\"Rakas mamseli Fiken — minä olen juuri saanut tietää — jotain Agnetasta\n— jotain, joka panee minut...\" Hän vaikeni epätietoisena.\n\n\"No, mutta Karin Mariaseni\", mamseli Fiken oikein uteliaisuudesta ja\nosanotosta värisi. \"Kerrohan pian! Mitä kaikessa maailmassa...\"\n\n\"Niin\". Karin Maria ei enään empinyt. \"Parooni Stjerne oli täällä\niltapäivällä...\"\n\n\"Kyllä näin, kyllä näin herrasväen puutarhassa kävelevän...\"\n\n\"Silloin juuri\", sanoi Karin Maria punastuen. Hän ei voinut käsittää\nmiksi hän tässä istuu punastuen. Jumala kyllä tiesi ettei hänellä\nsiihen mitään aihetta ollut! \"Hän antoi minun ymmärtää — niin sen\nainakin käsitin — kun... kun... hän lähemmin asiaa tuumittuaan\nvihdoinkin olisi päättänyt luopua Agnetasta. Mutta minä en tiedä, en\nvoi päättää, jos on _oikein_ että ilmoitan siitä Agnetalle tai jollekin\nmuulle. Eihän hän ole jättänyt sitä minun toimekseni...\"\n\nHän katsoi kysyen, epävarmana mamseli Fikeniin ja jatkoi vielä\nepäröivämpänä:\n\n\"Minä tietysti vähän pelkään sanoa sitä äidille, sen mamseli Fiken\nkyllä ymmärtää... Hän voisi pitää sitä loukkauksena — perhettämme\nkohtaan, tarkoitan — kun se on _hän_ joka rikkoo. Ja kun tiedän, että\nparooni Stjerne panee paljon arvoa äidille ja isälle, niin...\" Karin\nMaria vaikeni hämillään \"En tosiaankaan tiedä mitä minun pitäisi\ntekemän\", lopetti hän puheensa.\n\n\"Minä en _luule_ että Karin Marian pitäisi sanoa se äidille heti\",\nsanoi mamseli Fiken varovaisesti. \"Ainoa tapa millä voitaisiin se\nluonnollisesti esittää olisi 'löitnantin' kautta... Hän puhuisi parooni\nStjernen kanssa\".\n\n\"Mutta sitten taasen pelkään että parooni Stjerne, joka pelkästä\nsuvaitsevaisuudesta, pelkästä hyvyydestä, niin sanoakseni, vapauttaa\nAgnetan, pitäisi sitä jonkunmoisena kopeutena Joachimin puolelta,\njonakin pakottamisena, jos _hän_...\"\n\n\"Eikä, jos Joachim serkku käyttäytyy viisaasti! Ja kun hän saa tämän\nkuulla, tulee hän niin iloiseksi, että kyllä saamme hänen taivuttamaan\njäykkää niskaansa hieman...\"\n\nKarin Maria katsahti luottavasti, melkein ihaillen mamseli Fikeniin.\n\"Sitten pitäisi minun ensiksi puhua serkku Joachimin kanssa?...\"\n\n\"Jos _minä_ uskallan neuvoa Karin Mariaa\", mamseli Fiken kävi yhä\nnöyremmäksi mitä varmemmaksi hän tunsi itsensä. \"Ehkä Karin Maria\ntekisi sen heti ennenkuin hänen armonsa, majuurska saa vihiä asiasta.\nVoimmehan kutsua häntä tänne...\"\n\n\"Se olisi varmaankin viisainta\", sanoi Karin Maria helpotuksesta\nhuoahtaen. \"Silloin voisi mamseli Fikenkin olla mukana...\"\n\nMamseli Fiken otti heti irti suuren vyöliinansa ja rupesi sillä\ninnokkaasti huitomaan nuoreen Skytteen kääntyen.\n\n\"Minuako huidotte\"? huusi Joachim niityn yli hevosen selästä.\n\n\"Niin\" vastasi Karin Maria kimakasti mutta varmaan. \"Eikö Truls voi\nottaa hevosiasi\"?\n\nJoachim puristi päätään. Hän viittasi päättäväisesti — pikku Hansille,\njoka avojaloin, sormi suussa, koko matkan oli juossut ihailemainsa\nhevoskaakkien perässä, ja teki hänet kuningastakin onnellisemmaksi\nantamalla hevosen hänen hoitoonsa ja vielä kuusi äyriä palkkioksi.\nSitten juoksi hän kiivaasti niityn poikki ja välinpitämättömästi\nsanoen: \"Mikä Herran nimessä on hätänä\"? heittäysi hän suulleen\npehmeään ruohoon sillan vieressä. Karin Maria ja mamseli Fiken vetivät\nheti häveliäästi jalkansa ylös.\n\n\"Arvoisat neidit, älkää olko millännekään\"! huusi Joachim nauraen.\n\"_Parole d'honneur_, jos muuta näen kuin kengänanturanne\"!\n\n\"Serkku Joachim\"! sanoi Karin Maria tuimasti ja poimitteli hameensa\nankarana ympärilleen. \"Jospa tietäisit kuinka vakavia asioita meillä on\npuhuttavana sinulle...\"\n\nJoachim nousi äkkiä kyynärpäähänsä nojaten. \"Oletko kuullut jotain\nAgnetasta\"? kysyi hän levottomasti.\n\nKarin Maria teki kieltävän liikkeen ja kertoi hänelle keskustelunsa\nStjernen kanssa pääpiirteissään melkein samoin kuin äsken mamseli\nFikenille.\n\nNuori Skytte oli noussut seisaalleen. Hän seisoi siltapatsaasen nojaten\nja katsoi tarkkaavaisesti serkkuunsa.\n\n\"Mutta... mutta minä en ymmärrä!... Hän joka on härkäpäinen kuin\nitse paholainen... Jotain on täytynyt tapahtua, joka on häneen\nvaikuttanut...\"\n\nJoachim seisoi ja ajatteli yöllistä vierailuaan Kristianstadissa viikko\ntakaperin. Hän oli näinä viime päivinä useasti torunut itseään siitä\nettä voi niin ajattelemattomasti panna rakastettunsa maineen vaaran\nalaiseksi ja pelkäsi nyt heti että joku mahdollisesti oli huomannut\nhänet ja Agnetan yhdessä ja kertonut siitä tavalla, joka... Hän vuoroin\npunastui ja vaaleni ajatellessaan, että Niilo Olavi mahdollisesti olisi\nsaanut vihiä asiasta.\n\n\"Vaikuttanut häneen\"! toisti Karin Maria ja lensi tulipunaiseksi.\n\"Niin... mahdollisesti vanha vapaaherratar, hän on alusta alkaen ollut\nnaimista vastaan, niinkuin tiedät...\"\n\n\"Sitten olisi hän voinut käyttää vaikutusvaltaansa aikaisemmin, niin\nainakin minusta...\", mutisi Joachim.\n\n\"Mutta, Joachim, onko tosiaankin mahdollista, ettet lainkaan voi\narvostella sitä hienoutta, noblessia, jota Stjerne nyt osottaa\"?\nhuudahti Karin Maria suuttuneena.\n\n\"Ensiksi minun täytyy tietää mitä tämä merkitsee\", vastasi Joachim\nepäluuloisena — käyntinsä Agnetan luona ja viimeinen keskustelunsa\n\"kosijan\" kanssa kummailivat vielä aivoissaan. \"Luonnottomalta tuntuu\nminusta että joku noin vaan yhtäkkiä, mir nichts, dir nichts, voi\nluopua Agnetasta. Se ei lyö yhteen sen kanssa mitä hän minulle on\nsanonut\".\n\nJoachim ei ollut siksi ihmistuntija, että olisi voinut ymmärtää\nettä Stjernen luonteisissa — hidas- ja raskasmielisissä — usein\nensimäinen innostus muuttuu voimakasta vastarintaa kohdattuaan tylsäksi\nvälinpitämättömyydeksi, haluttomuudeksi tehdä mitään ponnistuksia,\njoista kuitenkaan ei voi mitään varmaa tulosta toivoa. Joachimia\nvastukset kiihoittivat, Stjernen ne tekivät välinpitämättömäksi — siinä\noli salaisuus, jota nuori Skytte nyt seisoi ja tuumi voimatta sitä\nymmärtää.\n\nMamseli Fiken laajalla, joskin hämärällä ja hajanaisella\nihmistuntemiskyvyllään sen ymmärsi — hän vaan ei tiennyt miten\nhän voisi sen selittyä. Hän katsoi Joachimiin ja sanoi hiljaa ja\nhyväntahtoisesti:\n\n\"Minun mielestäni pitäisi luutnantin vielä kerran puhua paroonin\nkanssa. Voisi sattua, että herrat nyt sopisivat paremmin. Ja kun hän\n_itse_ on sanonut Karin Marialle, että hän olisi halukas vetäytymään\".\n\n\"Täytyy kohteliaasti väistyä tieltäni, että voisin sen kunniaa\ntehden vastaan ottaa!\" huudahti Joachim, jonka arka kunniantunto oli\nloukkaantunut.\n\n\"Rakas serkku\", Karin Maria oikasi varovasti hameensa poimut ja nousi.\n\"Ethän voine vaatia että Niilo Olavi Stjernen pitäisi tarjota sinulle\nAgnetaa hopeatarjottimella ja sanoa olkaa niin hyvä ja ottakaa hänet...\nSaat olla tyytyväinen kun hän vapauttaa isän lupauksestaan ja väistyy\ntieltäsi...\"\n\nJoachim nauroi yhtäkkiä taasen hyvällä tuulella, kohteliaasti syliinsä\nvastaanottaen Karin Marian ja mamseli Fikenin kun he sillalta\nhyppäsivät niitylle mennäkseen oikotietä kotiin puutarhan läpi. Hän\nsanoi hilpeästi:\n\n\"Olet oikeassa, serkku Karin Maria. Minä vaan ajattelin jotain,\njoka...\" Hän keskeytti äkkiä puheensa \"Jumala suokoon että olisit\noikeassa!\"\n\n\"Oikeassa olen aina\", vastasi Karin Maria varmasti.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nHänen armonsa majuurska ei ollut kovinkaan mielissään kuullessaan\npuhuttavan paroonin ritarillisesta vetäytymisestä. Hän tunsi itsensä\nsyvästi loukatuksi. Naimiskauppaa oli, ei ainoastaan koko ympäristössä\npuoli vuotta innokkaasti aprikoitu, ei ainoastaan laamanska viiden\ntyttärensä kera ollut sen takia harmista haljeta, vaan olipa hän jo\nasiasta kirjoittanut kälylleenkin Tukholmaan. Ja päälle päätteeksi\noli hänen täytynyt uskoa koko salaisuus Fagerhjelmiläisille kun\nAgneta sinne aivan äkkiarvaamatta lähetettiin. Koko häpeä lankesi nyt\nhänen päällensä \"_tous les frais_\", niinkuin hän kiivaana sanoi Karin\nMarialle. Jos olisi aavistanut että sen näin piti päättymän olisivat\n_he_ jo aikoja sitten voineet rikkoa Agnetan puolesta — ainakin olisi\nse näyttänyt paremmalta, kuin että häntä, lapsi poloista tällä tavalla,\nnoin vaan hyljitään! Sen takia ei heidän olisi tarvinnut heittää häntä\nJoachim riiviön syliin. Koko Göingen kihlakunnassa ei ollut niin\npulskaa tyttöä kuin Agneta — hän olisi voinut saada kenen tahansa,\nennenkuin tämä kirottu juttu tuli väliin. Majuurska istui ullakossa\nkattoikkunan alla, suorana kuin tikku ja kirjoitti omakätisesti — näin\nja samaan suuntaan sanellessaan — suurta pesuluetteloa, Karin Marian\nja Beatan, merkillisen nöyrinä ja alakuloisina, mutta sydämessään\niloisina, pesuvaatteita eri läjiin äidin komennon mukaan lajitellessa.\nTätä työtä ei Skytten talossa palkatuille henkilöille uskottu.\n\nJoachim oli edellisenä päivänä käynyt toisella vierailullaan\nMarieholmassa, jossa hän oli Niilo Olavin kanssa sopinut. Mitä heidän\nvälillään oli tapahtunut sitä ei kukaan varmuudella tiennyt — mutta\nsitä ei tarvinnutkaan tietää, tulos oli kaikille selvillä. Kohta kotiin\nsaavuttuaan, meni Joachim nimittäin suoraan setänsä ja tätinsä luokse\nja kertoi lyhyesti mutta selvään että nyt oli parooni Stjerne luvannut,\näitinsä neuvoa seuraten ja tultuaan huomaamaan ettei hänellä ollut\nmitään toiveita voittaa aijotun morsiamensa sydäntä, vapaaehtoisesti\nvapauttaa Agnetan vanhemmat lupauksestaan ja peruuttanut kosintansa.\n\nMajuurska istui kuin kivettyneenä. Erittäinkin sapettivat häntä ne\nsanat \"äitinsä neuvosta...\" Ei hän totta tosiaankaan olisi voinut\naavistaa että Malviina muija oli mokoma sala vehkeilijä!\n\nMutta isossa eteisessä sulki Joachim Karin Marian syliinsä ja katsoi\nhäntä kauan veitikkamaisesti silmiin. Hän kysyi jos serkku tahtoisi\nettä hän kertoo mitä vanha vapaaherratar oli sanonut — _hänelle_\nhän sen kyllä uskaltaisi kertoa! Karin Maria kävi tulipunaiseksi ja\nkieltäytyi kuulemasta hänen lörpötyksiään. Sitten kuiskasi Joachim\nääneensä nauraen jotain hänen korvaansa ja suuteli häntä tulisesti\nposkelle, ennenkuin harppasi ylös ylisen portaita Beatan luokse, jolta\nhän toivoi varmuudella saavansa ääretöntä myötätuntoisuutta.\n\nKarin Maria seisoi kauan ja hieroi ajatuksissaan poskeaan esiliinansa\nkulmalla, siksi kun pieni harvoin huomattava kuoppa suupielessä tuli\nnäkyviin. Hän päätti ensi tilassa urkkia Niilo Olavilta mitä hän ja\nserkku olivat keskenään puhuneet. Mitä vanha vapaaherratar ajatteli ja\nsanoi siitä hän tietysti viisi välitti.\n\nItse asiassa ei Joachimin olisi tarvinnut pitää salassa keskusteluaan\nStjernen kanssa. Kaikki oli tapahtunut hyvin juhlallisesti. Nuori\nSkytte oli alusta aikain esiintynyt hyvin kunnioittavasti ja\nkohteliaana ja Niilo Olavi joka viime aikoina oli kyllikseen kuullut\näitinsä ennustuksia \"morsiosta joka tuo rakastajan myötäjäisiksi\", oli\nlevollisesti mutta tunteellisena sanonut että kun hänellä nyt vähemmin\nkuin milloinkaan ennen oli toiveita voittaa Agneta Skytten sydämen, ei\nhäntä myöskään hänen takiansa tarvinnut pitää kotoa ja perhepiiristä\neroitettuna. Niilo Olavi kohteli Joachimia koko ajan jonkunmoisena\nvaltuutettuna lähettiläänä Munkebodasta, eikä sanallakaan maininnut\nheidän kilpakosintaansa. Joachim kohta ymmärsi, eikä hänkään tätä\narkaluontoista asiaa koskettanut. Eihän se itse asiassa kuulunut Niilo\nOlaville miten Agnetan kohtalo vastedes suoriutuisi, kun hän itse ei\nenää ollut hänen elämäänsä määräämässä.\n\nSitten oli Figge ukko, joka korkeammasta määräyksestä ei ollut mistään\ntietävinään tullut sisään ja kaikki kolme olivat juoneet lasin totia\nparhaassa toveruudessa Stjerne oli tavallista vaiteliaampi ja joi\ntavallista enemmän. Sitten tarjosi vapaaherratar lasin teetä ja\nJoachim sai hänen huuliltaan kuulla ensimäisen varsinaisen selityksen\nkäänteesen, joka suuressa määrin häntä huvitti.\n\n\"Jaa, jaa rakas Corydonini\", vanha nainen taputti häntä ystävällisesti,\nmutta vähän kova kätisesti poskelle, pienillä luisevilla sormillaan.\n\"Kun _nyt_ pian saamme Amarylliksemme morsiusvuoteesen, muistammeko\nsilloin joskus vanhaa Malviina Stjerneä, jonka ansioksi se\npääasiallisesti on luettava?\"\n\n\"Armollinen vapaaherrattareni voitte olla varma että ketään en ole\nuseammin muistava kuin teitä\", vastasi Joachim käsi sydämellään,\nsydämellisesti kiitollisena hänen arvokkaasta ja viisaasta\nsekaantumisestaan asiaan, vaikkei se kohta ollutkaan varsinaisesti\nhänen tähtensä tapahtunut.\n\n\"Tyhjää puhetta\", sanoi vapaaherratar päätään pudistaen. \"Minä tuntisin\nhuonosti maailmaa jos uskoisin että nuori poika muistaa vanhaa ämmää\nkauemmin kuin se on hänellä silmäin edessä. Ei, ei ajattele sinä\nAmaryllistäsi — _entre nous_ hän kyllä sen ansaitsee! — ja huolehdi\nsiitä että on aika kaksoset ensi juhannuksena\".\n\nJoachim ei olisi juuri hänen pilapuheistaan välittänyt, mutta lupasi\nkuitenkin nauraen, että kyllä vapaaherratar kummiksi pääsee.\n\n\"Pidän sanoistasi kiinni, _mon cher_!\" huusi vapaaherratar ja uhkasi\nhäntä pikkusormellaan. \"Varjelkoon häntä taivas jos hän minut pettää.\nKun tytöllä nyt vaan ei olisi kalvetustautia, näyttää siltä melkein...\nNiin nyt olen sen pahimman sotkun vyyhdissä selvittänyt — lopun saa hän\ntehdä itse. Niilo Olavia minun täytyy vielä kerran korvista ohjata\".\n\nSitte antoi hän Joachimin suudella kättään, lähetti terveisiä Karin\nMarialle, ja viime hetkellä tarkasti Joachimin hevosen satula-vyötä,\njonka tallirenki oli huolimattomasti pingoittanut. Vapaaherratar näki\nkaikki mitä ympärillään tapahtui ja sai nyt suureksi huvikseen tehdä\npilaa Joachimista, jonka \"rakkaus oli tehnyt sokeaksi\".\n\nJoachim oli äärettömän tyytyväinen matkaansa kun hän kello yhdeksän\nillalla ratsasti Munkebodan pihaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt kesällä, kun päivät olivat pitemmät, ei Lotti täti parhaimmalla\ntahdollaankaan voinut tarkastaa kuinka kauan nuoret olivat ylhäällä.\nAivan mahdottomaksi osottautui saada Joachimia ja tyttöjä makuulle\nmäärä kellonlyöntinä, kun aurinko oli vielä korkealla taivaalla eivätkä\nlinnutkaan vielä olleet menneet levolle. Kitara polvillaan istui\nJoachim leveällä kiviportaalla ja Karin Maria ja Beata — useimmiten\nmyöskin mamseli Fiken — äänetönnä toistensa vieressä muutamia rappusia\nylempänä.\n\nJa vaatimattomalla tuntehikkaalla tavallaan lauloi nuori Skytte\nkitaran säestyksellä Geijerin miehekkäitä lauluja, ja toisinaan\naivan säestämättä vanhoja skånelaisia, alkuperäisesti tanskalaisia,\nkansanlauluja, joita hän varhaisimpana lapsuutensa aikana ja osaksi\nnyt uudelleen oli Munkebodan alustalaisilta oppinut. Talon rengit ja\npiiat istuivat ryhmässä riippakoivun alla nurkassa ja kuuntelivat\nyhtä hartaina kuin tytötkin — silloinkin kun hän lauloi pieniä\nranskalaisia viime vuosisadan \"chansoneja\", joita hän oli muinoin\niloiselta äidiltään oppinut, ja jotka ukko Niilo — avoimessa ikkunassa\niltapiippuaan poltellen — säännöllisesti pyysi uudelleen. Ankara Lotti\ntätikin tuli toisinaan kuuntelemaan, seisoi ylinnä ovella korkea,\nkovitettu myssy päässä ja ahdas, koinsyömä viitta heitettynä luiseville\nhartioilleen.\n\n\"Tulkaa nyt sisään tytöt!\" sanoi hän kun laulu loppui. \"Aikoja sitten\nolisi teidän pitänyt maata vuoteessanne!\"\n\nMutta kukaan ei ollut kuulevinaankaan. Uppiniskaisuutta oli ilmassa\n— sitä ei voinut enää auttaa. Lotti tädin täytyi päivittäin myöntää\nitselleen että Joachim oli tuonut mukanaan uuden ajan ja uuden hengen\nMunkebodaan.\n\nSillä \"nuori Skytte\", perillinen, oli vähitellen tullut päähenkilöksi\ntalossa, pääpisteeksi jonka ympäri kaikki liikkui. Ei ainoastaan\nAgneta ja hänen siskonsa pitäneet häntä arvokkaimpana talossa vaan\nNiilo ukkokin joka lähes kolmekymmentä vuotta oli ollut majuurskan\nensimäinen ja nöyrin palvelija meni päivä päivältä vihollisen\npuolelle. Nuorukaisen hilpeä huolettomuus ja tulinen, rohkea miehuus\nviehättivät vanhusta ja hän huomasi salaisella, surumielisellä\nilolla hänen haaveellisessa, vaikutuksille alttiissa luonteessaan\nniin suurta sukulaisyhtäläisyyttä oman luonteensa kanssa, että se\naivan täydellisesti sovitti veljenpojan ajattelemattomuuden ja\nuppiniskaisuuden. Ja Joachimin vähän epämääräisille ja hämärille\ntulevaisuuden unelmille, hänen rehelliselle, kiihkoisalle\nliittymiselleen suuren vallankumouksen kuolemattomiin, nyt vähitellen\nuudelleen eloon heränneisiin aatteisiin tunsi setä luonnollista ja\nlämmintä myötätuntoisuutta, jota ei hänen armonsa järkevä hallinto\nyksinäisellä Munkebodalla tahi pyhän allianssin pakollinen rauha\nEuroopassa koskaan olleet voineet tukahuttaa. Sillä Niilo Skytte oli\nollessaan nuori kornetti kuningas Kustaan joukossa, ollut — niinkuin\nhän itse sanoi — \"suuri jakobiini\", ja kukaan ei ylpeää vapautta,\nvoimakasta persoonallista vaikutusta lämpimämmin ihaillut kuin hän.\nLapsellisesti ihaili hän nuorukaista — joka aina oli kekseliäs, aina\nomaa etuaan katsomaton, jolla aina oli tuhat rohkeaa tuumaa valmiina,\njoita hän sitten vakuutuksen lämmöllä, äärettömällä itsepintaisuudella\nja loppumattomalla kaunopuheliaisuudellaan osasi puolustaa. Lotti\ntäti pudisti päätään ja piti vastaan, minkä voi, mutta kaikella\nviisaudellaan ei hän voinut estää että maatilan hoito yhä enemmän\nsiirtyi Joachimin käsiin. Majuuri tunsi itsensä vanhaksi ja väsyneeksi;\nkun vaimonsa häntä torui että hallitusohjat liukuivat pois käsistään,\npuolustautui hän sillä, että oli kaikille puolueille parasta jos\nJoachim hänen johdannollaan, vielä hänen eläessään perehtyi oloihin —\nhänhän se kuitenkin kerran tulisi isännäksi! Ja väki — epäluotettava,\nitsepäinen, toraisa ja viekas rajakansa, jota on niin vaikea pitää\nkurissa ja joka vaistomaisesti kunnioittaa ainoastaan itsetietoista\nvoimaa — se piti nyt jo kymmenen kertaa enemmän arvossa nuorta\nluutnanttia jonka käskyt vaikka olivatkin olleet hieman ennenaikaisia\neikä aina tarkoin punnittuja, kuitenkin olivat selviä ja säntillisiä\nja, joka yhtä hyvin osasi antaa korvapuustin ajallaan kuin lootusetelin\nsille, joka teki mielensä mukaan kuin vanhaa majuuria, joka suuttui,\nmarisi, antoi anteeksi ja pisti nuuskaa nenäänsä harmin päälle.\n\nJoachim oli jo jättänyt sisään erohakemuksensa. Ellei täti ennen\nvuoden loppua suostunut hänen ja Agnetan avioliittoon oli hän varmasti\npäättänyt rakastettunsa estelyistä huolimatta mennä joksikin aikaa\nulkomaiseen sotapalvelukseen. Olla päivä päivän jälkeen täällä\nkotosalla Munkebodassa toisiaan katsellen oli liian vaikea koetus sen\nhän jo käsitti.\n\nParempi siis erota muutamaksi vuodeksi ja odottaa. Kireät olot\nPuolassa, missä joka silmän räpäys odotettiin kapinan puhkeavan ilmi,\npyörivät nyt kaikkien nuorten mielissä ja moni ruotsalainen sydän\nsykähteli halusta päästä sorretun kansan avuksi. Sillä Ruotsissa\nei unohdettu, että Puola oli kerran ollut veljesmaa ja sitte se\nvaltakunta, jolle suuret Kaarlot olivat uhranneet useimmat ajatuksensa\nja enimmän verensä; sen vapauden edestä taisteleminen moskovalaista\nperintövihollista vastaan oli Joachim Skytelle ja monelle muulle hänen\nikäisellensä kuin erittäin kaunis ja jalo pyrintöperä.\n\nNäinä pitkinä kesäiltoina puhui hän usein Beatan ja Karin Marian kanssa\ntästä.\n\nOli jo kulunut hyvä matka heinäkuuta, mutta vielä ei hiiskuttu\nsanaakaan Agnetan palaamisesta. Karin Maria, joka viime aikoina oli\nkäynyt uskomattoman rohkeaksi — äidin mielestä \"itsevaltaiseksi\", —\nviittasikin siihen pari kertaa ja majurikin päästi pari lausuntoa\nsiihen suuntaan, että \"kun ei kumminkaan Marieholmalaisenkaan kanssa\ntullut kihlauksesta mitään, niin eihän tyttölapsen pakottaminenkaan\nhyödyttäisi mitään\" — mutta armollinen rouva oli järkähtämätön.\nHän etupäässä ajatteli sitä, eikä sitä salaisuutena pitänytkään,\nmiten \"rumalta näyttäisi\", jos Agneta parooni Stjernen \"hylkäämänä\"\n— sanoessaan tämän sanan nirpisti majuurska tavallisesti huulensa\nylpeästi ja katsoi suoraan silmiin sitä, jonka kanssa hän puhui — jos\nAgneta nyt suoraa päätä naitettiin Joachimille. Oli puhuttu kylliksi\nseutukunnalla Agnetasta — nyt pitäisi ihmisten saada aikaa unohtaa\nhänet.\n\n\"Mutta äiti\" uskalsi Beata silloin sanoa, aivan itku kurkussa: \"jos\nserkku Joachim sitte menee sotaan?...\"\n\n\"Niin menköön vaan\", vastasi majuurska tyynesti. \"Se tekisi vain\nhänelle hyvää. Minun nuoruuteni aikana oli asiaan kuuluvaa, että miehen\npiti olla osallisena ainakin yhteen sotaretkeen, ennenkuin hän jättäysi\nlepoon\".\n\n\"Mutta äiti\", lisäsi Beata ujosti, \"hän voisi olla paljon enemmän\nhyödyksi täällä Munkebodassa\".\n\n\"Tarkoitatko todellakin sitä?... Hän tekisi viisaimmin jos hän antaisi\nkivien olla rauhassa pellolla\", vastasi majuurska lyhyesti, ja\nmyssyn nauhat lepattivat leuan alla, kun hän ajatteli kaikkia niitä\nparannuspuuhia, joita Joachim oli esittänyt ja joihin hän oli osaksi\nsaanut sedän myönnytyksen. \"Siellä jossa ne makaavat, eivät ne maksa\nruutia eikä rahaa, ja maata meillä, Jumalan kiitos, on kylliksi Göingen\nkihlakunnassa\"!\n\nAinoa, joka ei suorastaan koettanut taivuttaa Lotti tätiä ja itse\nasiassa viime aikoina tuntui olevan kerrassaan välinpitämätön siitä,\njosko Agneta tuli kotiin eli jäi Kristianstadiin, oli Joachim serkku\nitse. Hän melkein ei enää puhunutkaan hänestä ja hänen mielialansa\noli paras mitä voi toivoa — vähän epätasainen, mutta ylipäänsä mainio\n— liiankin hyvä tyttöjen mielestä ja Beatalla ei ollut enää syytä\nensinkään valittaa minkään \"Roqvaiosain näyttelemisestä\".\n\nKarin Marialla oli kumminkin epäluulonsa: hän oli huomannut että\nJoachim serkulla ja mamseli Fikenillä oli viime aikoina luonnottoman\npaljon yhteisiä salaisuuksia, kun hän muisti serkun sanat eräänä\nedellisenä tilaisuutena, päätti hän tästä jotenkin suurella\nvarmuudella, että hän vihdoinkin tavalla tai toisella oli löytänyt\nyhdyssiteen rakastettunsa kanssa. Mutta hän ei kertonut kellekään\nluulojaan — eikä koettanut koskaan saada mitään tietää — mitäpä se\nolisi hyödyttänyt? Senkautta hän olisi vain raskauttanut omaatuntoansa\nuudella kuormalla, eikä Karin Marian omatunto ollut enää niin vapaa\nkuin tavallisesti.\n\nMutta mamseli Fiken raukan omantunnon laita oli pahemminkin, sillä,\nkuten Karin Maria arvasi, asia todellakin oli... Ollen syvästi\nvakuutettu siitä että sodassa ja rakkaudessa ovat kaikki keinot\nluvallisia, oli Joachim taitavasti viekoitellut kiltin mamseli\nFikenin hänen ja Agnetan välisen mitä vilkkaimman kirjevaihdon\nvälittäjäksi. Tämä tietysti oli vähän estellyt ja puhunut armollisesta\nmajuurskasta ja neljännestä käskystä, mutta kun hän oli hyvin\nromantillinen ja kun hänellä oli hellin sydän, mitä olla voi ja osaksi\nitsetiedottomassa ymmärtäväisyydessään, oli laskenut, että kenties\nkerran tulevaisuudessa ei suinkaan olisi haitaksi, että oli tehnyt\ntulevalle Munkebodan omistajalle palveluksen, myöntyi hän monien\nkyynelien perästä \"löitnantin\" ihastuttaviin, mutta kylläkin vähän\nsofistisiin, kaunopuheliaisiin pyyntöihin. Hän otti osoitteellaan\nvastaan Joachimille tulevat kirjeet ja keksi väsymättömällä, koskaan\npettämättömällä kekseliäisyydellään alinomaa uusia keinoja,\nvähintäkään epäluuloa herättämättä toimittaa hänen epistolansa\nAgnetalle. Sopimus tähän kirjevaihtoon oli tapahtunut eräällä uudella\nyöllisellä vierailulla sotaneuvoksen puutarhassa. Nämät salaiset\nratsastukset yön ja pimeän läpi, saadaksensa puolentunnin ajan seistä\nrakastettunsa akkunan alla, kuulla hänen äänensä ja saada katsoa hänen\nhelliin ruskeisiin silmiinsä, viehättivät, seikkailumaisuudellaan ja\nromanttisuudellaan nuorta Skytteä mitä suurimmassa määrässä. Vaan\nkun unestaan herännyt utelias neiti Susen oli viime kerralla vähällä\nhuomata hänet, luopui Joachim hieno tunteisesti tästä uhkarohkeasta ja\nuseammassa kuin yhdessä suhteessa vaarallisesta huvista. Sielullaan\nja aistimillaan, kaikella olentonsa uhkamielisyydellä hän rakasti\nAgnetaa, ahkera ja hellä kirjeiden vaihto jossa tyttö peittelemättä\navasi hänelle sisimmän sydämensä, kiinnitti häntä vielä lujemmin\nmorsiameensa. Hän saattoi istua tuntikausia pellonpientareella tai\nvasikkahaassa ja lukea uudelleen ja yhä uudelleen näitä viehättävän\nsomia kirjeitä tietämättään ikävöiviä, hurmaavia intohimoisia niinkuin\nAgneta itsekin oli ja sen lisäksi niin viattoman ymmärtäväisiä ja\ntyttömäisen kainoja, kirjoitustavassaan alati muistuttaen Fiken\nmamselin: \"Kunnioittavasti ja nöyrästi piirtäen\".\n\nAgneta soimasi tietysti joka päivä itseään siitä, että täten petti\nsekä äidin että täti Fagerhjelmin ja Susenin. Mutta istuttuaan koko\niltapäivän koruompeluineen sotaneuvoksen syreenimajassa ja oksien\nvälitse kurkisteltuaan Susenin ihailijoita Netti tädin väsymättömällä\ntunteellisuudella ääneen lukiessa rouva Cottinin \"Mathildea\" — ei hän\nvoinut iltasella, vaikka henki olisi mennyt, olla pistäytymättä leipuri\nUllan luona kuulemassa, oliko \"kotoa\" mitään kuulunut... Kirjeet\njalosukuiselle ja siveälle neiti Agneta Skyttelle käärittiin nimittäin\npaperiin ja osotettiin mamseli Fikenin serkulle, Ullalle, jolla oli\npieni leipuriliike sotaneuvoksen talon viereisessä talossa. Siten ei\nkukaan saanut vihiä Agnetan suuresti laajenneesta kirjevaihdosta.\n\nVaan Susen ja Netti täti eivät voineet käsittää, miksi Agneta joskus\nkaikista liikuttavimmissa kohdissa \"Mathildessä\" äkkiä antoi työn\npudota helmaansa ja jäi tuijottamaan eteensä suurilla haaveksivilla\nsilmillä, mitkä hän sitten sulki hymyillen — hymyillen niin hellää,\nvaloisaa ja onnellista hymyä että vanha rouva Cottin ei varmaankaan\nkoskaan elämässään ollut houkutellut esille sellaista.\n\n\"Agneta\"! huusi Susen ja kutkutti virkkineulallaan häntä niskaan. \"Mitä\nse taasen on?...\"\n\nMutta täti Ekebäck katsahti ylös pyöreiden silmälasien yli ja käänsi\nvartaallaan lehteä.\n\n\"Unelmia\", sanoi hän hajamielisesti. Ja sitten — lähemmin tarkastaen\nAgnetaa, joka punastui äkkiä ja alkoi ommella kuin henkensä edestä —\nsuopeasti ja veitikkamaisesti hymähtäen:\n\n\"Nuoruuden unelmia!...\"\n\n\n\n\nXVI\n\n\nAamulla heinäkuun 20 p:nä seisoivat Beata ja Karin Maria puutarhassa\nsokeriherneitä poimimassa. He seisoivat kahden puolen kaitaista\npenkkiä, jossa kellanvihreät, hontelot herneenvarret kiemurtelivat\nkeppejä myöten ylöspäin ja punoutuivat niin tiheäksi verkoksi, ettei\nBeata puhutellessaan Karin Mariaa nähnyt hänestä muuta kuin valkosen\npäähineen. Mitä Karin Mariaan tuli, oli keskustelu senlaatuista, ettei\nhän puolestaan ollenkaan halunnut katsoa sisareensa.\n\nBeata seisoi nimittäin ja \"ihmetteli\", — jota jo oli tehnyt kuukauden\najan — mitä se Niilo Olavi Stjerne oikeastaan haki Munkebodasta.\n\nViimeksi hän oli ollut heillä eilen illalla ja kun he aterian jälkeen\nolivat koko perhe saattamassa vähän matkaa kulki hän kaukana muiden\njälessä hevosensa ohjat käsivarren ympärillä ja Karin Maria rinnallaan.\nMitä kumman kummaa he olivat jutelleet? Beata pisti nenänsä niin\nkauas herneen varsien väliin kuin sen suinkin sai, vaan näki niinkuin\nennenkin valkoisen päähineen vaan ja Karin Marian puolihansikkaisiin\npuetut kädet, mitkä hiljaa poimivat ohuita, vihreitä palkoja.\n\n\"Luulisipa melkein että hän on rakastunut sinuun\", sanoi Beata viimein\nharmistuneena.\n\nNyt Karin Maria vastasi. Hän sanoi säyseästi, vaan kuitenkin\narvokkaisuudella:\n\n\"Olisiko se sitten niin ihmeellistä? Minähän olen ainoa, joka aina olen\nollut häntä kohtaan ystävällinen\".\n\n\"Aina\"? ei Beata voinut hämmästyksestään huolimatta olla ivallisesti\nkysymättä.\n\n\"Niin\", sanoi Karin Maria rohkeasti — hän käsitti että nyt oli\naika tunnustaa. \"Totta puhuen olen aina tuntenut kunnioitusta ja\nmyötätuntoisuutta Stjerneä kohtaan\".\n\n\"Hyvä Jumala, Karin Maria\". Beata miltei vaipui herneiden väliin, niin\nuskomattomattomalta hänestä tämä petos tuntui. \"Et suinkaan tarkoittane\nettä _sinäkin_ olet _häneen_ rakastunut\"?\n\nKarin Maria oli nyt ottanut ensimäisen vaikean askeleen ja tunsi\nenemmän ja enemmän olevansa voiton puolella.\n\n\"Rakastunut\", virkkoi hän hiukan venyttäen sanojaan, \"siihen... siihen\nei minulla juuri ole taipumusta...\" Onneksi ei Beata nähnyt miten hän\npunastui. \"Mutta minun täytyy suoraan tunnustaa, että olen näihin\naikoihin, kun olemme niin usein olleet yksissä, ruvennut pitämään\noikein paljon... paljon Niilo Olavista\".\n\nKarin Maria osasi aina sanoa asian sillä tapaa että se vaikutti —\nJoachim väitti hänellä olevan verrattoman taidon tukkia suun toisilta\nheti kun avasi omansa. Se onnistui tälläkin kertaa. Beata ei tullut\nisoon aikaan sanoneeksi sanaakaan.\n\n\"Ehkä hän on jo kosinutkin sinua\"? kysyi hän vihdoin koettaen olla\nivallinen. Beata alkoi nimittäin jo tuntea sitä kunnioitusta, jonka\njokainen järkevä ihminen antaa jo tapahtuneelle ja päätetylle asialle.\n\n\"On\", vastasi Karin Maria aivan levollisesti ja jonkunmoisella\nylpeydellä. \"Hän lausui eilen muutamia sanoja, jotka... jotka... luulen\nolevani oikeutettu käsittämään sillä tapaa\".\n\nTässä tunsi Beata ehdottomasti melkein ihailua vanhempaa sisartaan\nkohtaan. Kuninkaallinen prinsessa ei olisi voinut ilmoittaa hallitsevan\nruhtinaan kosintaa suuremmalla kainoudella ja arvokkaisuudella samalla\nkertaa.\n\n\"Mitä sinä vastasit\"? kysyi Beata yhä enemmän ihmeissään, nyt ilman\nvähintäkään ivaa äänessä.\n\n\"Pyysin kysymään isältä ja äidiltä — tietysti\".\n\n\"Mutta silloinhan sinä siis tahdot hänet?...\n\n\"En suinkaan minä ole pakotettu ajattelemaan samalla tapaa kuin Agneta\nsisko\"? sanoi Karin Maria vähän terävästi. \"Luuletko sinä esimerkiksi,\nettä minä tahtoisin Joachim serkkua? ...\"\n\nBeata ei voinut enään väittää vastaan. Hän myönsi itselleen, ettei hän\nollenkaan voinut Karin Mariaa käsittää.\n\nOli hetken aikaa aivan hiljaista puutarhassa. Mehiläiset surisivat\nuneliaasti auringon paisteessa kukkapengerten kohdalla ja apilaniityltä\nkuului Trulsin viikatteen suhiseva ääni, hänen niittäessään nurmea\nvaunuparille. Karin Maria, jonka koppa jo oli täysi, kiersi hernepenkin\nja istuutui ääneti keskelle kapeaa käytävää sisarensa viereen.\n\n\"Rakas Beata\", sanoi hän aivan kuin olisi puhunut tavallisimmasta\nasiasta maailmassa, \"nyt voimme saada Agnetan kotiin äidin\nsyntymäpäiväksi\".\n\nBeata katsahti ylös — kohtasi sisarensa katseen ja kietoi yhtäkkiä,\nleppyneenä \"kosijaan\" ja koko hankkeesen, käsivartensa hänen kaulaansa.\n\nKarin Maria ei sanonut mitään, vaan vastasi syleilyyn tunteellisemmin,\nkuin hän tavallisesti omisti Beatan \"hellyyskohtauksille\".\n\nElokuun 11 päivänä, Susannan päivänä, oli hänen armonsa, rouva\nCharlotta Susanna Skytten, syntymäpäivä ja samalla nimipäivä, siksi\nvietti koko perhe sitä päivää vuoden — jouluaattoa lukuunottamatta —\nsuurimpana juhlapäivänä. Munkebodan hallitsijatar ei suinkaan suosinut,\nsen tiesi Jumala ja koko maailma, mitään \"joutavia\" mutta tänä\npäivänä hän piti — 1700-luvun tavoille uskollisena — sopivana antaa\n\"hämmästyttää\" itseään. Siksi hän kiusasi itseään pari tuntia kauemmin\nsängyssä kuin tavallisesti ja palkitsi sitten aina ilmestyttyään\ntyttöjen ja mamseli Fikenin laitokset suopealla hymyllä. Nämät\nalkoivat tavallisesti kaikenmoisiin pukuihin pukeutumisella ja runon\nlausumisella kahvipöydässä, joka — jos ilma oli suotuisa — katettiin\npuutarhaan. Tavanmukainen olutjuusto ei tietysti tullut kysymykseenkään\ntänä juhlapäivänä. Sitte tuli jokainen; esille lahjoineen ja\nonnitteluineen, joita armollisesti vastaanotettiin ja kehuttiin\nja päivällisten jälkeen tulivat naapurit aina kolmen peninkulman\npäästä nimipäiväkahville ja illalliselle. \"Hämmästyksien\" arvoa ei\nkoskaan vähentänyt se seikka, että majuurska oli itse ainakin viikkoa\nennen Susannan-päivää kääntänyt ylösalasin koko talon siistimisellä\nleipomisella, kuparin ja hopean kiilloittamisella sekä vihdoin aivan\nviimeisinä päivinä lampaiden ja kanojen teurastuksella, kyynärän\nkorkuisten rasvakakkujen leipomisella, maljojen ja jälkiruokien\nvalmistamisella. Huolimatta näistä suurellisista valmistuksista, jotka\ntietystikin olivat julkinen salaisuus (mamseli Fikeniltä kysyttiin jo\nneljätoista päivää aikasemmin, laitetaanko haukia pippurijuuren kanssa,\nvaiko uunipaistia ja kumpi olisi parempi illalliseksi kananpoika\npersiljakastikkeen kanssa, vai villi sorsa), ei kumminkaan kukaan\nkoskaan vetänyt vähääkään suutansa hymyyn, kun armollinen majuurska\njuuri kello yhdeksän aikaan keskeytti tanssin ja pyysi herrasväen\ntyytymään yksinkertaiseen voileipään ja mitä muuta \"talossa sattui\nolemaan\".\n\nTämä elokuun 11 p. ei ollut kangastellut tyttöjen mieleen hetimainkaan\nniin juhlallisena kuin edelliset. Beata, joka muutoin oli mitä\ninnokkain, kun oli kysymyksessä perhejuhlallisuuksien viettäminen, ei\nollut edes voinut pakoittaa itseään neuvottelemaan mamseli Fikenin\nkanssa senkään vertasesta, kuin jostain pienestä pukeutumisesta.\nKeskustelun jälkeen Karin Marian kanssa hernemaassa tuntui kumminkin\nkaikki aivan odottamatta kirkastuvan jälleen, ja päivällisaikana\nistui hän jo tuumien mielessään juhlan loppukuvaelmaa: rakastavat\nparit keskeltä kukkaisköynnösten ympäröimänä, kuten hän oli nähnyt\neräässä vanhassa Drottningholman juhlaa kuvaavassa kuvassa, jonka\nsankarittarena oli Hedvig Elisabeth Charlotta. Hän heräsi melkein kuin\nunesta, kun Bengta tuli sisälle ja hengästyneenä ilmoitti, että hän\nkeittiön rapulta oli nähnyt parooni Stjernen kiessit ja ruunan mäen\npäällä.\n\nBeata sävähti punaiseksi kuin veri ja sai heti hirveän\nsydämentykytyksen. Kun he kaikki nousivat kiireesti viilipytyn\nympäriltä katsahti hän sen näköisenä kuin hän melkein olisi tuntenut\nitsensä rikolliseksi pöydän yli Karin Mariaan, joka pysyi uljaana,\nmutta punastui myöskin.\n\n\"Tänäänkin taas\", lausui Niilo ukko suutuksissaan viskatessaan\n\"servietin\". \"Totta tosiaan hän varmaankin asettuu pian Munkebodaan\nasumaankin! Hän, piru vieköön, ei käynyt puoleksikaan niin usein, kun\nhän liikkui kosintahankkeissa!\"\n\n\"Isä\", sanoi Karin Maria hyvin hermostuneesti — Joachim ja Beata eivät\nkääntäneet silmiänsä hänestä. \"Luulen... Olen melkein varma siitä, että\nparooni Stjernellä on _erityistä_ asiaa isälle ja äidille tänään...\"\n\nHän ei saanut sanotuksi enempää — Niilo Olavi astui kumartaen, vähän\npunakampana kuin tavallisesti saliin, josta äiti heti vei hänet\nvieraskamariin. Karin Maria ja Beata viittailivat innokkaasti isällensä\nettä hänkin seuraisi ja vähän hämillään astui ukko perässä.\n\nKarin Maria oli käynyt aivan kalpeaksi — hän seisoi aivan suorana\npöydän päässä ja keräili koneellisesti \"serviettejä\" kokoon. Kun hän\nkatsahti ylös, seisoi Joachim serkku hänen vieressään.\n\n\"Karin Maria? ...\" sanoi hän vain ja laski kätensä kysyvästi hänen\nkädellensä.\n\n\"Niin Joachim\", vastasi Karin Maria yhtä merkitseväisesti ja näytti\nkovin rikolliselta. Beata oli niin pelästynyt, että hän olisi voinut\nhiipiä pöydän alle päästäksensä näkemästä mitä oli odotettavissa.\n\nYhtäkkiä otti Joachim hurmauksissaan Karin Mariaa vyötäröltä kiinni ja\nnosti hänen leukaansa.\n\n\"Rakas serkku\", sanoi hän sydämellisesti, \"tämähän sovittaa kaiken!\"\n\n\"Luulet ehkä, että minä teen tämän sinun tähtesi?\" mutisi Karin Maria\npuoleksi nauraen, puoleksi harmissaan.\n\nJoachim nauroi myöskin ja vakuutti kunniasanallaan, ettei hän sentään\nniin itserakas ole. Sitten vannoi hän ihastuksissaan kalliin valan\nettä Niilo Olavi Stjerne oli parhain ja rehellisin mies auringon\nalla — vaikkei siltä kuitenkaan ansainnut sellaista helmeä kuin\nKarin Maria Skytte oli! Minkä kohteliaisuuden sekä sitä seuraavan\nonnittelusuudelman Karin Maria vastaanotti sopivalla kainoudella.\n\nBeata seisoi sykkivin sydämin, odottaen että äiti avaisi oven ja\nkutsuisi Karin Mariaa vieraskamariin. Tämä seremoniia tuntui Beatasta\nkauheimmalta mitä vielä oli kokenut ja hän pelkäsi jo edeltäpäin\nsitä hetkeä jolloin hänen sisäänkäskettynä pitäisi seisoa keskellä\nlattiaa ja niiailla ja onnitella uutta lankoa, joka ehkä vielä päälle\npäätteeksi pitäisi velvollisuutenaan syleillä häntä.\n\n\"Nyt!\" kuiskasi Beata hermostuneesti ja henkäsi syvään, kuullessaan\njonkun koskevan lukkoon vierashuoneen puolella.\n\nKarin Maria oikasihe konemaisesti ja astui sisään.\n\nTuokion seisoivat Joachim ja Beata liikkumattomina, hiljaa ja\nkuunnellen, vaikk'eivät voineet mitään eroittaa.\n\n\"Voitko ymmärtää\", sanoi Joachim äkkiä ääneen kuiskaten, \"että Karin\nMaria hänestä huolii?...\"\n\nMutta nyt tunsi Beata itsensä sisarensa puolesta loukatuksi. Hän oli jo\nnäinä tunteina, keskustelun jälkeen aamupäivällä, ruvennut katsomaan\nStjerneä toisilla silmillä — nyt, kun hän niin sanoakseni kuului\nperheesen — ja Karin Marian sulhasena oli hänellä lukemattomia hyveitä.\nMutta yhtäkkiä — kuullessaan liikettä viereisestä huoneesta — keskeytti\nhän puheensa äkkiä:\n\n\"Serkku Joachim\", Beata katsoi rukoilevasti häneen ja vetäytyi kyökin\novea kohden. \"Sano minä... että minä olen mennyt mamseli Fikenin luokse\nhetkeksi. Minä...\" hän levitti kätensä melkein traagillisesti, \"minä en\nkestä kauempaa\"!\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nJuhlallisen Susannan päivän edellisenä iltana tuli Agneta isän\nhakemana ja setä Fagerhjelmin ja Susenin saattamana kotiin. Joachimin\nja äidin kirjeestä, sekä vihdoin isältä itseltään oli hän saanut\ntiedon Karin Marian odottamattomasta kihlauksesta — nyt sai hän\niltasella, ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa Beatalta kuulla\nkaikki yksityisseikat, niin hyvin kuin Beata itse, pääasiallisesti\nmielikuvituksensa avustamana ne tunsi.\n\nAgneta oli nyt ollut niin kauan poissa ja aluksi ympäröi häntä\nsellainen kaupunkilaisilmakehä, että häntä kohdeltiin koko ensimäisenä\niltana melkein yhtä suurella kohteliaisuudella kuin Susenia. Isän\nmielestä hän oli kasvanut ja äiti huomasi ensi silmäyksellä hänen\nvähän lihonneen ja että hän oli tullut rinnan kohdalta korkeammaksi.\nHänen pukunsa olivat muodikkaammat, tukka oli \"koketimmin\" kammattu\nja tapa oli käynyt paljon tottuneemmaksi ja varmemmaksi. Kun hän\niltasella — he saapuivat Munkebodaan vasta kello kahdeksan — etehisessä\nheitti päältään ruskean päällystakkinsa ja vaaleassa, kukkaisessa\nkarttuunihameessaan astui saliin, matkasta kalpeana, suurin, ruskein,\nkotiintulon ilosta sädehtivin silmin, näytti hän kaikkien mielestä\nlempeässä kesäillanhämyssä kauniimmalta, viehkeämmältä kuin ennen\nkoskaan. Joachimin mielestä ainakin oli niin, kun hän tavanmukaisella\nkohteliaisuudella vei hänen kätensä huulillensa, — lämpimämpää\ntervehdystä näissä epävarmoissa oloissa ei Lotti täti olisi antanut\nhänelle koskaan anteeksi. Agneta punastui hieman alasluoduin silmin;\nkun hän sitte nosti ne ja kohtasi serkun lämpimän, vakavan ja\nihastuneen katseen, välähti hieno, petollisen veitikkamainen hymy\nhänen huulillaan — hymyily joka samassa sai nuoren Skytten onnen\nhurmauksissaan hilpeäksi ja veitikkamaiseksi kuin hän itsekin. Sillä\nvasta nyt tunsi Joachim tuossa hienossa neidissä jälleen oikein oman\narmaan, itsepäisen, intohimoisen ja kapinallisen Agneta serkkunsa, joka\nkyllä voi näytellä kohteliaasti huvinäytelmää, mutta ei kumminkaan\nottanut kohteliaisuutta eikä huvinäytelmää niin hirveän totisesti.\n\nKumminkaan ei hän saanut puhua ainoatakaan sanaa Agnetan kanssa\nsinä iltana. Tuo aina väsymätön Susen neiti ei jättänyt häntä\nrakastettavalla liehakoinnillaan hetkeksikään rauhaan, toisekseen\ntiesivät he kyllä molemmat että äidillä, vaikkakin hän istui\nnyt tarkkaavaisesti kuunnellen sotaneuvoksen juttuja, kyllä oli\nsilmät auki. Joachim oli niin iloinen, ettei hän huolinut ottaa\nensinkään omalletunnollensa, vaikkakin oli hakkaillut Susenia niin\n\"hävyttömästi\", että Beataa aivan suututti. Illallisen jälkeen, joka\nviipyi ja viipyi, mentiin melkein kohta levolle; pitihän vieraiden\nlevätä matkan vaivoista ja toisekseen odotettiin että Susannan päivät,\nkuten tavallisesti, kysyisivät kyllä taas voimia.\n\nKarin Maria nukkui kohteliaisuudesta vieraskamarissa Susenin kanssa.\nSiinä tapauksessa tarjousi Beatalle jo tänä iltana tilaisuus kertoa\nAgnetalle kaikki \"pikkuseikkoja myöten\".\n\nÄiti itse saattoi tytöt huoneesen ja katsoi että vuode oli säännöllinen\nja että kaikki oli hyvässä järjestyksessä Agnetalle, sekä näytti\nhänelle miten hän oli järjestänyt vasta silitetyt vaatteet hänen\nkaappinsa laatikkoihin.\n\nHän viipyi paljon kauemmin kuin mitä hän oli aikonut — koko ajan, kun\ntytöt riisuutuivat — ja kun hän vihdoinkin läksi, kääntyi hän vielä\nkerran ovelta takasin ja otti yhtäkkiä nuorimman tyttärensä pään\nkäsiensä väliin suudellen samalla häntä molemmille poskille suuremmalla\nlämmöllä kuin mitä hän muutoin katsoi hyödylliseksi jopa sopivaksikaan\nlapsillensa näyttää.\n\n\"Nuku hyvin\"! sanoi hän vain, selvitti vähän ääntään ja kiiruhti ulos\nhuoneesta.\n\nMutta Agneta ja Beata nousivat ylös, kyynäspäillään tyynyyn nojaten ja\npää käsien välissä kuiskailivat kauan — kunnes kukot alkoivat akkunan\nalla laulaa ja valoisa elokuun aamu koitti idästä.\n\nTalon kolme tytärtä nousivat aikasin seuraavana aamuna — aamiainen oli\nkatettava huvihuoneesen, pöytä ja äidin tuoli olivat taitehikkaasti\nkukkasilla koristettavat. Kepeissä, kannattomissa nauhakengissään\nhiipivät he rappuja alas ja kielsivät Bengtaa, joka ajattelemattomasti\nlaulaa hyräili etehistä siistiessään.\n\nSiellä seisoi mamseli Fiken jo heitä odottamassa ja Joachim serkku\nsuuri veitsi kädessä oli juuri lähdössä koivujen ja kuusenoksien hakuun.\n\n\"Eikö Agneta serkku tule mukaan\"? kysyi hän viattomasti, pirttipiika\nBengtan ja kaikkien muiden kuullen.\n\nAgneta ei vastannut heti. Hän katseli vain valoisaa, hieman autereista\nkesätaivasta, jossa aurinko ei näkynyt, mutta joka lupasi oikein\nlämpimän päivän ja solmi suuren, kukilla koristetun hattunsa nauhat\nkiinni tukan ylitse.\n\n\"Mene vain Agneta pieni\", lupaili Karin Maria suojelevaisesti. \"Voit\nkenties Joachimin avuksi kantaa oksia kotiin\".\n\nJa hän lisäsi välinpitämättömästi, ikäänkuin sivumennen vain:\n\n\"Äiti ei tiedustele sinua vielä vähään aikaan. Tiedäthän, hän nukkuu\naina nimipäivä-aamun pitempään...\"\n\nAgneta asteli kori käsivarrella, jonka Joachim kohteliaasti tahtoi\nhäneltä anastaa. Mamseli Fiken sanoi pelästyneenä, mutta hyvää\ntarkoittavan sukkeluuden miten \"olisi aivan sopimatonta löjtnantin\nkävellä korin kanssa\", jolleka he kaikki nauroivat sydämellisesti,\nvallattoman hyvällä tuulella.\n\nSitte Joachim ja Agneta, joka viime mainittu aivan tarpeettoman\nkorkealla molemmin käsin kantoi lyhyttä karttuunihamettaan, astelivat\npihalta keittiöpuutarhaan — kolmen hyväntahtoisen hieman huolestuneen\nsilmäparin heitä seuratessa.\n\n\"Nyt täytynee kai äidin myöntyä\"! lausui Beata yhtäkkiä.\n\n\"Niin...\" vastasi Karin Maria vähän epävarmasti. \"Mutta sitte on\nsaatava kuninkaan lupa...\"\n\nMamseli Fiken kertoi lohdutellen kahdesta serkustaan, jotka olivat\nanoneet kuninkaalta. Kaarlo XIII:sta aikana ja se \"oli käynyt kuin\ntanssi\", vakuutti hän.\n\nKarin Maria jäi, varjoten kädellään silmiään seisomaan rapulle, kunnes\nsisar ja serkku olivat kadonneet koivujen taa joelle vievällä tiellä.\n\nKello yhdeksän oli aamiaispöytä valmiiksi katettu lehtimajassa, — ei\nsiellä missä tuuliharppu oli, ja joka nyt sitäpaitse oli Karin Marian\nsuosiossa enemmän kuin ennen, mutta suuressa lehmusmajassa, keittiön\nrappusten luona, jonne ruoka oli niin saapusalla.\n\nÄiti oli, kuten aina Susannanpäivänä hyvin armollinen — ja täysissä\njuhlapukimissa, uudenuutukainen mitä hienoin, ruusunvärinen tyllimyssy\npäässä, jonka Agneta oli toimittanut Kristianstadista. Karin Maria oli\nommellut helmeillä kellonpitimen, joka sai osaksensa paljon ihailua,\nBeata oli kutonut kahvipöytäliinan, jota reunusti kukkaiskiehkura ja\njota hiljaisen sopimuksen mukaan ihmeteltiin aivan \"odottamattomana\"\nlahjana huolimatta siitä, että äiti itse oli auttanut vaivaloisessa\npujotustyössä ja Agneta oli ommellut bobinettikankaalle myssyn,\njoka juhlallisesti julistettiin \"aivan erinomaisen kauniiksi\". Kun\nnuorin tyttö punastuen näytti tämän mestariteoksen — saman jota hän\nnäperteli Netti tädin \"Mathildea\" lukiessa sotaneuvoksen huvimajassa —\ntarkasteli armollinen rouva häntä kerran vielä salaisella ylpeydellä:\nhänhän tottatosiaan oli kuin hovineitonen tuossa vaaleakukkaisessa\nkarttuunihameessaan, ametistinen koriste otsallansa! Ja ajatteleppa\nsitte sitä... Jäykkä majuurska tukahdutti huokauksensa ja hänen\nkatseensa solui tahdottomastikin Joachimin tyhjän paikan ohi; iloisena,\nettei häntä siinä nyt tällä hetkellä istunut riemuiten hänestä.\nSitte huokasi hän kerran vielä päättäväisesti, melkeinpä huomiota\nherättävästi. Hänhän oli jo sydämessänsä myöntynyt — aina siitä\npäivästä saakka kun Karin Maria oli kääntänyt kaiken mullin mallin,\nja niin arvaamatta kihlautunut Stjernen kanssa, näki hän selvästi,\netteivät pitemmät vastustelemisetkaan mitään auttaisi.\n\nHän ymmärsi että Joachim, joka jo niin monessa asiassa oli päässyt\nMunkebodaan herraksi, myöskin tässä suhteessa ajan oloon saisi\nkyllä tahtonsa täyttymään, mutta se tuntui vaikealta... se tuntui\nvaikealta... Agneta, joka olisi voinut saada kreivin, jos olisi\ntahtonut — noilla silmillä! Oli tietysti lohdullinen asianhaara, että\nhän saisi jäädä Munkebodaan, että yksi hänen tyttäristään kumminkin\ntuli rouvaksi vanhaan taloon...\n\nJoachim ei ollut tällä haavaa saapusalla. Hän oli kohta, oltuansa\nvihantaa hakemassa Agnetan kanssa — joka sitäpaitse ei vienyt niinkään\nvähän aikaa — heti ennen aamiaista ratsastanut täyttä, laukkaa\nprovastilaan, mistä juuri näihin aikoihin saatiin posti. Niilo setä\noli uskonut hänelle laukun avaimen: äidin ei tarvitseisi ensinkään\nodottaa Anne Ulla tädin tavanmukaista onnittelukirjettä, eikäpähän\nollut sen vaarallisempaa, jos sai sanomalehdenkin hitusta ennemmin kuin\ntavallisesti.\n\nSusen neiti, joka myöskin vietti nimipäiväänsä oli pukeutunut\nhengettäreksi keveään harsopukuun ja lukematon joukko ruusuja\nhiuksissa. Tällaisena keijukaisena toi hän sitte ristikankaalle\nommellun pallin. Hän oli ainoa, jolla oli erityinen \"puku\" mamseli\nFikenin ja Beatan suureksi lohdutukseksi, jotka oikeastaan pitivät\nsen välttämättömästi juhlaan kuuluvana, mutta tällä kertaa eivät itse\nolleet tulleet \"panneeksi toimeen\" mitään sellaista.\n\nEnnenkuin oli ehditty ensimäistäkään \"lisätilkkasta\", tarjota, kuului\nhevosparin laukkaa pihalta. Agneta ehdottomastikin kääntyi katsomaan\nKarin Mariaa, ja kun heidän katseensa sattuivat toisiinsa, lensivät he\nmolemmat aivan punasiksi. Joachim ei mitenkään voinut vielä palata...\nBeata ei uskaltanut katsoa ylös ja itse mamseli Fikenkin, jonka elämän\nkokemukset eivät olleet niinkään vähäisiä, naureskeli hermostuneesti ja\naiheettomasti majuurin vakavalle pilalle että \"tätä ilmaa ei mitenkään\nvoinut kestää niin kauan että rukiit saataisiin kokoon\". Beata puristi\nlohduttavasti ja lämpimästi sisaren kättä pöydän alla ja samalla astui\nNiilo Olavi Stjerne, vanhan Figgen seuraamana puutarhaan.\n\nNiilo Olavikin oli tavallista punakampi kasvoiltaan kun hän kumarsi\nAgnetalle ja uljaasti koki saada lausutuksi miten iloinen hän oli\nhänen kotiin tulostaan. Kaikki olivat noloja eikä kukaan uskaltanut\nkeskeyttää häntä. Agneta niiaili niiailemistaan, vasta sitte kun\nNiilo Olavi tykkänään hämmästyneenä heitä ympäröivästä ilkeästä\nhiljaisuudesta avuttomasti takertui kesken sanottavaansa, katsahti\nAgneta vihdoinkin häneen ja — ensi kerran elämässään — huomasi hän\nja ymmärsi tuon perin rehellisen, sydämellisen hyväntahtoisen ilmeen\nhänen vähän tylsässä katseessaan. Hän käsitti yhtäkkiä — vieläkin\nvastenmielisesti — että Karin Maria kumminkin kenties voi hänestä\nhiukan välittää.\n\nFigge Wallqvist päästi pulmasta ruhtinaallisella ritarillisuudella\nesittäen majuurskalle ampumakauden ensimäiset teeret. Hän laverteli\näänekkäästi ja seikkaperäisesti miten hän ja veli Stjerne olivat\nhuomanneet nämät aamusella puiston edustalta, johon ne olivat\nlaskeutuneet... \"Oivallisia\", vakuutteli hän innokkaasti, \"ja lihavia\nkuin lahtihanhet... Mitkä rinnat!\" Hän paineli useita kertoja\nsormillaan untuvan sisään, ennenkuin hän hennoi luovuttaa linnut\nBengtalle, joka kärsimättömänä seisoi odotellen saadaksensa viedä ne\nkeittiöön. Karin Maria oli nyt saavuttanut jälleen koko tavallisen\nmielenmalttinsa — kohteliaasti ja kumminkaan liiaksi pyytelemättä\ntarjosi hän rinnallaan sulhollensa paikan ja kaatoi kahvia hänen\nkuppiinsa, ollen ikäänkuin ei olisi huomannutkaan Susenin läpitunkevia\nsilmäyksiä.\n\nTaaskin kuului kavion kopsetta pihalta — kiivaampaa kuin äsken ja\nsamassa syöksähtikin Joachim kuin rajuilma, ratsastuksesta tomuisena\nlehtimajaan.\n\nEhtimällä edes onnitella Lotti tätiä, tai tervehtää vieraita, heitti\nhän huolimattomasti tuon Tukholmasta varrotun kirjeen pöydälle ja\nvetäsi sanomalehden esille povitaskustaan. Kaikki olivat nousseet —\nvarroten, odottaen. He käsittivät heti että hän toi suuria uutisia.\n\nNuori Skytte lykkäsi hattunsa korkealle otsalle ja pyyhki koneellisesti\nhiusrajaansa, samalla kun hän — ikäänkuin hetkisen herättämästään\njännityksestä nauttien — katsoi iloiten ja riemuiten heitä kaikkia\ntuolta missä hän seisoi huvimajan ovella.\n\n\"Kuningasvalta on kukistunut Ranskassa! Kaarle X on karkoitettu!\n— Uusi, suuri vallankumous on alkanut...\" Hän löi käsiselällään\nsanomalehteen, ojentaessansa sen sedällensä. \"Lukekaa itse! — tässä\nnäette...\"\n\nMamseli Fikeniltä pääsi huudahdus ja kaikki alkoivat puhua yhteen\nääneen ja kurottautuivat toistensa olkapäiden ylitse lukeaksensa pientä\nsanomalehteä, jota Niilo setä lasisilmät nenällään, nyt piti kaukana\nitsestään. Kuka olisi uskonut sen! — Kukapa sen tosiaankaan olisi\nvoinut uskoa? Olihan koko maailmassa vallinnut jo niin kauan rauha!\n\nJoachim oli kuin tuli ja leimaus, niin innoissaan kuin olisi hän itse\nollut koko heinäkuun vallankumouksen alkuunpanija.\n\n\"Tuossa Niilo setä\", huusi hän innokkaasti osottaen sanomalehteä,\n\"tuossa! Oi kun ajattelee sitä! ...\" Hänen sinisilmänsä sädehtivät.\n\"Heitä on johtanut taistelussa taaskin kolmivärinen lippunsa ja kansa\non jälleen laulanut Marseljesinsä... Ja kun Ranska alkaa, niin nousee\nkoko Eurooppa! Se on vapaus — vapaus, ymmärrättekö te — joka alkaa...\"\n\n\"Niin\", sanoi Niilo ukko laskien hiljaa sanomalehden pöydälle. \"Se on\nvarmaan jotain uutta, joka taaskin alkaa...\"\n\n\"Ja sitte\", lisäsi hän ajattelevaisesti, kun ei kukaan tähän vastannut,\n\"kun se on hetkisen kestänyt, niin huomataan, että se vain olikin tuota\nvanhaa...\"\n\n\"Ei\", huusi Joachin Skytte tarmokkaasti. \"Olen miettinyt sitä paljon\nviime aikoina ja minä luulen, minä luulen... Ja tänään on ikäänkuin\nselvennyt minulle, että taantumisesta, ruhtinas- ja pappisvallasta\nyleisen mielipiteen orjuudesta, kaikenlaisesta raukkamaisuudesta\nhuolimatta, me kumminkin... kumminkin edistymme aina. Maailma ei\nkoskaan seiso paikallaan, eikä mennyt tule koskaan takaisin\".\n\nHän puhui niin vakavasti, niin innostuksissaan, kauniit silmät\nloistivat niin rohkeina miehekkään, avoimen otsan alta kun hän\nylpeänä heitti päänsä taaksepäin ja ikäänkuin vedoten katsoi heihin\nkaikkiin — uskaliaana, rohkeana, kukistamattoman varmana itsestään\nja siitä sukupolvesta, johon _hän_ kuului. Ehkäpä vanhoillinen Niilo\nOlavi Stjernekään, laillinen Figge ja viisas ja ymmärtäväinen Lotti\ntätikään voineet tällä hetkellä olla tuntematta, vaikka vähän säälien,\nmyötätuntoista ihailua häntä kohtaan.\n\n\"Joachim serkku!\" Vielä kyynelsilmin osaksi kapinasta innostuksissaan,\nosaksi säälistä \"vanhaa kuningas-raukkaa\" kohtaan vetäsi Beata\nhäntä salavihkaa takin liepeestä \"Sinähän olet aivan unohtanut\nonnitella äitiä...\" Joachim pyysi nolona anteeksi, kumarsi ja täytti\nvelvollisuutensa, lausuen tavalliset onnittelusanat. Lotti täti hymyili\nhienosti ja Karin Maria tarjosi hänelle, kuten hän sanoi \"hyvin\nansaitun\" kupin kahvia. Joachim pyysi kohteliaasti, istuutuessaan\npöytään, että ne jotka olivat jo valmiit, eivät suinkaan odottaisi\nhäntä...\n\nJa viisas ja hieno Karin Maria ehdotti heti, että koko seurue siirtyisi\nvieraskamariin sitomaan seppeleitä seinälamppujen väliin, niin että se\nolisi päivälliseksi valmis — niin näkisi äitikin itse samalla miltä se\nnäyttäisi. He nousivat kaikki ja menivät puhellen auringonpaisteessa\nsirosti silitellyn käytävän poikki keittiön rapun ohi; ukko Niilo\nvain jäi varjoisaan nurkkaan piippuineen ja sanomalehtineen sekä\nAgneta, joka muitta mutkitta omasta halustaan jäi tarjoilemaan\nJoachimille. Äiti näki sen kyllä, mutta ei ollut huomaavinaankaan,\neikä kutsunut häntä muun seurueen luo. Tällä hetkellä antoi hän —\nkaikki sen ymmärsivät — hiljaa vaieten myöntymyksensä siihen mikä oli\nvälttämätöntä.\n\nAgneta seisoi Joachimin tuolin takana ja näki hänen suurella\nruokahalulla ottavan itsellensä ruokaa. Hänen kauniin, voimakkaan\nniskansa oli aurinko paahtanut punaruskeaksi ja kutrinen musta tukka\noli vielä ripeästä ratsastuksesta kostea. Hän istui vallattomasti\ntoinen jalka kauaksi eteenpäin ojennettuna, kyynäsvarsi pöydällä\nsyödessään. Agneta silmäsi arasti isään päin, joka vielä piti\nsanomalehteä kasvojensa eteen levitettynä — hän huomasi, että hänkin\nmyös oli myöntynyt ilman sanoitta ja tällä tavoin äänettömästi hyväksyi\nhänen suhteensa serkkuun. Sitte taivuttausi Agneta alas, painoi\nnopeasti kuin salama kasvonsa hetkeksi serkun päälakea vastaan.\n\nTavallisissa oloissa ei hän koskaan itsestään kenenkään muun\nläsnäollessa olisi antanut hänelle mitään hyväilyä, mutta nyt...\nEnsikerran elämässään tuntui hänestä, että Joachim ikäänkuin\najatuksiinsa vaipuneena _unohti_ hänen läsnäolonsa. Mustasukkainen\nvaisto ajoi hänet tekemään itsensä huomatuksi.\n\nHän taivutti päänsä taaksepäin ja hymyili turvallisesti suoraan\nhänen silmiinsä. Hän käännähti tuolilla ja rajattomalla rohkeudella,\nvähääkään Niilo sedästä huolimatta kietoi hän kätensä hänen\nvyötärölleen.\n\n\"Nyt kun seisot täällä luonani näin, Agneta\", kuiskasi hän, \"tarjoillen\nminulle ja... ja... kaikkea muuta sellaista, tuntuu kuin olisimme me\nkotona. Tarkoitan... kotona omassa kodissamme...\"\n\nAgneta seisoi aivan hänen edessään, selin pöytään nojaten molemmilla\nkäsillään siihen ja jalat eteenpäin vähän ojennettuina, samalla kun hän\n— totisempana kuin mitä Joachim hänet koskaan ennen oli nähnyt — katsoi\nJoachimia suoraan kasvoihin.\n\n\"Sano\", sanoi hän hiljaa, osaksi epäillen, \"voitko sinä... luuletko\nsinä voivasi _aina_ viihtyä täällä?...\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\" kysyi toinen ihmeissään.\n\n\"Niin...\" tyttö loi silmänsä alas eikä tietänyt oikein miten\najatuksensa ilmaiseisi. \"Joka kerran kun kuulet jotain suuresta\nmaailmasta... kuin nytkin nuot Pariisin uutiset... niin tuntuu\nikäänkuin se vetäisi sinua\", sanoi hän kiivaammin, melkeinpä\nnuhtelevaisesti.\n\nJoachim hymyili, katsomatta ylös ja tarttui hänen käteensä. Hän pudisti\nkaidat sormet toistansa vasten ja katsoi tarkasti monia hienoja juovia\nkäden sisäpuolella, vei sen hiljaa huulillensa ja suuteli sitä.\n\n\"Sinä vedät minua enemmän\", kuiskasi hän hellästi ja sydämellisen\nlämpimästi. \"Ja\", jatkoi hän helpommin, vähän häpeissään että hän tällä\njuhlallisella tavalla lausui sydämensä sisimmät ajatukset, \"istun\njuuri tässä miettien, Agneta, että sen sijaan kuin uhraisin vereni\nvieraalla maalla, olisi kenties sekä rohkeampaa että parempaa antaa\nvoimansa omalle maalleen... Murtaa louhikoita Göingen kihlakunnassa\",\nlisäsi hän veitikkamaisesti, \"sen sijaan kun rakentaisin vallituksia\nPariisissa\".\n\nAgneta laski molemmat kätensä hänen hartioilleen ja katsoi lämpimästi\nhäneen. Tällä hetkellä ei hän huolinut vähääkään isästään, joka istui\nvielä liikkumattomana nurkassaan sanomalehti kasvojen edessä.\n\n\"Kun alottaa maaperän valloittamisella\", jatkoi hän samalla äänellä,\n\"niin voihan tapahtua että tällä tavoin vetää kortensa pesään vähä\nkerrassaan kansan vapauttamiseksi... köyhyydestä, taitamattomuudesta\nainakin...\" Hänen äänensä mataleni joka sanalta.\n\nAgneta kumartui reippaasti ja suuteli häntä kiihkeästi — taaskin\nikäänkuin mustasukkaisena hänen kasvojensa ilmeestä.\n\nHän katsahti ylös ja sulki Agnetan syliinsä. \"Ja sinä olet auttava\nminua...\" kuiskasi hän.\n\n\"Olen rakastava sinua\", vastasi Agneta lyhyesti, \"paljon. Alanpa\nuskoa että se onkin ainoa, mitä minä oikeastaan osaan\", lisäsi hän\nkeveämmällä äänellä, eikä niin kiihkoisasti.\n\nVanha Niilo Skytte rykäsi tarkoittavasti sanomalehden takaa — he eivät\nkuulleet häntä ensinkään. Joachim loitonsi hymyillen Agnetan luotaan\nmolemmin käsin ja katsoi häneen — puolipäivän aurinko, joka pujotteli\nlehmushuoneesen suurten lehtien lomitse, leikehti kultapilkkuina\nhänen hopeanvaaleilla hiuksillaan, hänen kasvoillaan ja paljailla,\npehmeillä harteillaan, joilta pitsiliina oli solunut pois. Ja\nkaikki ihanteelliset tulevaisuustuumat, kaikki haaveellisen rohkeat\ntuulentuvat vaalenivat tuokiossa hänen lämpöisen, nuoren kauneutensa\nrinnalla, joka oli elävä nykyhetki.\n\n\"Ja minä lupaan sinulle olla onnellinen... Alan luulla että sitä juuri\nminä osaan...\"\n\n\n\n\nLOPPUKATSAUS.\n\n\nMunkebodassa, joka nyt on rappeutunut ja toisten talojen varjossa\n— eikä enää niin yksinäisenä sitte kun maa oli tullut jaetuksi ja\nmyydyksi — istui vielä muutamia vuosia sitte vanha Joachim Skytte\nkuluneessa nojatuolissaan salin keskimäisen akkunan ääressä, missä\nhänen anoppinsa oli istunut tuona kevätpäivänä vuonna 1830 kun hän\ntuli Göingen kihlakuntaan pysähtyäksensä tänne koko elämänsä ajaksi.\nSiinä hän istui \"Iltalehti\"' eteensä levitettynä ja joku noista\nvanhoista hänen nuoruutensa aikuisista romantiikan punaisimpien ja\nsen taivaansinisimpien runoilijoiden kirjoja vierellään, melkeinpä\naina joku Viktor Hugon runokokoelma eli joku osa Geijerin historiaa\n— noita kirjoja, joita hän oli suosinut koko elämänsä ajan, ja jotka\nolivat osaksi kasvattaneet hänet siksi mieheksi mikä hän oli. Hän luki\npaljon, mutta tuon tuostakin taivuttausi hän eteenpäin ja hänen himmeät\nsilmänsä — nyt niin tyynet suurten kulmakarvain alla — katselivat\nylimaiden, mitkä hän oli perinyt, viljellyt, kylvänyt, ojittanut ja\nkiivennyt, kunnes hänen taloansa ympäröivät pellot olivat silinneet,\nja tasoittuneet ja kantoivat runsaan sadon — muille. Sillä Munkeboda,\njoka oli kestänyt 1600 vuosiluvun sodat ja melskeet, reduktioonit ja\nmajoitukset, joka Stenbockin sotaretken jälkeen tuskin oli omistanut\nainoatakaan hopeapikaria eli täysiarvoista taalaria muuriensa sisällä,\njoka jälleen Myssyjen aikana oli saanut kalkkia seinilleen, auroja\nvajaansa, lehmiä kytkyiinsä — ja vieläpä pöydällensä hopeakaluja —\nja sitte taas 1700 vuosiluvun loppupuolella kantanut Kustaa III:n\nraskasta verokuormaa, kestänyt herrojensa poissaolon sodissa ja\ntaisteluissa, ja tilan parhaan nuorison sotapalvelukseen oton sekä\nmaksanut rehellisesti \"veriveronsa\" vuonna 1809 — sama Munkeboda, ei\nollut voinut kestää nuoren Joachim Skytten romantillista \"vapauden\"\nihailua ja hänen uskaliaiden, veressä perityiden, vähä kerrassaan\njuurtuneiden kansanvaltaisten aatteittensa toteuttamista. Oli\naikoja muinoin, jolloin maat olivat metsittyneet ja metsät säälittä\nkaadettiin; mutta tammi ja kuusi korkeni taas, ja kun paremmat päivät\nkoittivat perkattiin kanervikko ja rikkaruohokko poltettiin uudelleen\nkaskeksi ja pellot kasvoivat jälleen ruista ja kauraa — _alueet eivät\npienenneet koskaan_. Mutta viimeinen Munkebodan haltia oli vapauttanut\nja jakanut \"sidotun\" maansa ja antanut talonpoikien ja torpparien\nostaa maapalstareita helpolla hinnalla. Hän oli antanut rankaisematta\nheidän — sillä \"kukaan Skytte ei koskaan tehnyt tikusta asiaa!\" —\nantanut heidän ampua metsiensä otuksia ja viedä kotiinsa kuormittain\nhalkoja ja havuja sekä oli tyynesti hymyillen katsellut, miten heidän\nkarjansa kutsumattomana vieraana säännöllisesti kävivät laitumella\nhänen tiluksillaan. Hän oli rakentanut kouluja alustalaisilleen —\ntaannut talonpojille lainoja uusista säästöpankeista, joiden\nperustamisessa hän oli ollut avullinen; yksin, omilla varoillaan oli\nhän ojittanut maan ja kuivannut suot voittaaksensa yhteisen vihollisen,\nilta-usvat ja yökylmät. Ja kaikkina näinä vuosina oli hän tietysti\n— vanhojen perityiden käsitteiden mukaan vanhasta ruotsalaisesta\nvierasvaraisuudesta — auliisti avannut talonsa Munkebodassa kaikille\njotka vain halusivat vierailla hänen luonaan. Väkevä mallasolut kävi\npanimohuoneessa ja paloviinaa, kahvia ja punssia tarjottiin jokaiselle,\njolla oli asiaa taloon. Mutta filistealaiset kokoontuivat Simsonin\nhuoneesen ja ijäisesti nuoren Delilan avulla, — tuon lumoavan,\nlupaavan jumalattaren, frygiläinen hattu päässä, joka oli ollut hänen\nnuoruus rakkautensa, jonka palvelemisen hän oli tehnyt elämänsä ja\nkunnianhimonsa päämaaliksi — leikkasivat, ryöstivät ja sitoivat\njaloista ja käsistä tuon uljaan, herkkäuskoisen haaveilijan.\n\nJa kävi niin, että Skytten suku menetti Munkebodan ja että vanha\nJoachim Skytte, miehuusajan tulisena ylpeytenä, ja myöskin\nturhamaisuutena oli ollut, olla eurooppalaisen sivistyksen raivaajana\ntäällä Länsi-Göingen kihlakunnan karuilla sydänmailla ja jolle hän\noli uhrannut iloisen voimansa istui nyt vanhaksi tultuaan tyhjät\nkädet ajattelevaisesti ristiin painettuna Viktor Hugon kirjojen ja\nHiertan Iltalehden päällä, kuroittaen nyt harmenneen päänsä ruutua\nkohti ja tuijottaen tyynillä sinisilmillään vainioille, jotka eivät\nenää olleet hänen ja joiden halki nyt uusi rautatie huhkasi. Hän\najatteli silloin niin paljon — eli uudelleen muistoissaan koko\nelämänsä. Hän ajatteli ensi lapsuuttansa, jolleka suuren keisarin\nkanuunien kaiku Austerlitzista aina oli niin lupaavana ja ennustavasti\npaukkunut, aina siksi kunnes hän kymmenvuotisena itkien ymmärsi että\nWaterloon tappelun jälkeen ei sotilaasta tullut marsalkkaa eikä\nkuningasta. Hän ajatteli kouluaikaansa, kovia kadettina-olo vuosiaan,\nlyhyttä hupaista upseeriaikaansa, pelineen, juominkeineen ja kuumine\nrakkausseikkailuineen. Ja sitte — kun hän oli kaksikymmentäviisi\nvuotias — tuloansa vanhalle Skyttejen perintötilalle, rakkauttaan\nAgnetaan, josta versoi rakkaus kotiseutuunkin, perintötaloon omiinsa\nja hänen hallittaviin: tähän kiivaaseen, uhkarohkeaan, sitkeään\nrajalaiskansaan, johon hän aina koko sielustaan ja mielestään tunsi\nkuuluvansa. Ja tuo isoisältä peritty, epäselvä, mutta haaveellisen\nihanteellinen vapauden ihailu voitti yhä täydellisemmin pintapuolisen\nsotilaskurin ja yhtyi niinikään perittyyn sukutilan rakkauteen,\nkunnes se vihdoin kuumana kesäkuun päivänä 1830, kun koko Euroopan\nnuoriso itsetietoisena ja voiton hurmauksissaan puhkesi riemuitsemaan\nuudesta vallankumous sanomasta Pariisista, leimahti hänessä liekiksi\nniin kirkkaaksi ja voimakkaaksi, että sillä olisi voima valaista\nkoko hänen elämänsä. Hän ajatteli kaikkea tätä jälleen, tuossa nyt\nistuessaan vanhana ja seutulaistensa unhottamana — tuo \"vanha hupsu\nJoachim Skytte\", joka oli istuttanut metsää, kuivannut soita, kiivennyt\nmaita, kaskennut kanervikot siksi kunnes hän ei enää omistanut mitään\nmuuta kuin talon rappeutuneet rauniot ja tuolin millä istui, muiden\nkorjatessa sadon hänen pelloiltaan ja he ajoivat Länsi-Göingen\nkihlakunnan asioita kansan edustajoiden joukossa, laativat maan lakeja\nja komeilivat kuninkaallisilla kunniamerkeillä.\n\nNäitä hän myöskin ajatteli, joskus — mutta ei useasti, sillä hän oli\ntylsä ja välinpitämätön koko maailmalle nyt ja Agnetan kuolemaa ja\nlasten poissaoloa hän useimmin mietiskeli.\n\nHänen mielestänsä oli tuntunut ennen että elämä oli korkea vuori,\njonka huipulle tuli kiivetä, ja hän oli päättänyt saavuttaa sen huipun\n— hän eläisi elämänsä niinkuin suurin ja voimakkain sen eläisi.\nAlinomaa elämänsä vuosina — tuntui hänestä että hän — kapusi yhä\nKorkeammalle — ja usein oli hän pannut kaikki kuntoon ja varustaunut\nvalmiiksi vihdoinkin uskaltaakseen ratkaisevan askeleen, suuren voiton\nvoittaaksensa. Ja niin eräänä päivänä näki hän että korkea vuori, joka\npiti \"saavuttaa\" oli kutistunut moneksi pieneksi myyräkummuksi, että\nsuuri elämä, joka aina lapsuuspäivistä saakka oli kuvastunut hänelle\njonain auringon valaisemana luvattuna maana — että \"elämä\" kaikkine\ntuumineen, kuvitteluineen, päätöksineen ja toiveineen yhtäkkiä oli\nkutistunut kokoon päivien sarjaksi — tämäpäivä, huomen ja ylihuomen —\nmoneksi pieneksi myyräkummuksi, joiden jokaisen yli erikseen täytyi\npyrkiä. Se oli selvennyt hänelle yht'äkkiään — kerran kymmenen vuotta\nsitte, kun hän kadotti Agnetan, vaimonsa. Silloin oli tuska tunkeutunut\nhänen elämäänsä ja suru siirtynyt hänen oviensa sisäpuolelle. Hän\noli häntä rakastanut ja hän oli niin kauan kun hän eli, rehellisesti\npitänyt, mitä oli luvannut hänelle: hän oli \"osannut olla onnellinen\".\nJa Agneta myös oli täyttänyt lupauksensa hänelle. He olivat rakastaneet\ntoisiaan sovussa ja epäsovussa, myötä ja vastoinkäymisessä, kirkkaina\nja pilvisinä päivinä — eläneet yhdessä iloisina ja vapaina maalla, joka\nvuossadat oli elättänyt heidän isiänsä, talossa, jonka muurien sisällä\nmolemmat olivat syntyneet. Kun lapsia karttui, olivat he uskollisesti\ntasanneet ahdistukset ja onnen, toiveet ja pettymykset, ilon ja\ntuskan. Sillä tuskaa kyllä oli heidän elämässänsä ollut, mutta ei\nkoskaan surua — kuvitelmat olivat usein katkenneet mutta ei tuo suuri\nkuvittelu, johon jokainen elämä nojaa. Ajat olivat kyllä ulkonaisiin\noloihin nähden olleet väliin kovia kyllä — esim. 50-vuosiluvun\nahtaina aikoina — mutta aina olivat he tunteneet sen, että heitä oli\nkaksi kuormaa kantamassa ja että, he huolimatta kaikesta, elivät ja\nhengittivät suuren rakkautensa lämpimässä auringonpaisteessa. Sitte\nkuoli Agneta ja hän jäi yksin. Vuodet vierivät ja katkerin kaipaus\ntyyntyi, mutta — elämänkuvittelu oli murtunut: puuttui taustaa hänen\nelämältään, tuota taustaa, jonka muodostavat kaikenmoiset harrastukset\nja tulevaisuustuumat, alituinen huolenpito toisesta ja tulevaisuudesta,\njotka ovat välttämättömät voidaksensa tuntea jotain maallista onnea.\nLapset myöskin olivat nyt täysikasvuiset, ja olivat soluneet yhä\nkauemmaksi pois isästään. He elivät elämäänsä; heillä oli omat tuumansa\nja unelmansa — isä oli käynyt sivuhenkilöksi heidän elämässänsä. Ja\nhän tietysti ymmärsi heidät niin hyvin — nyt kun hän tunsi itsensä\nvanhaksi, ja ei uskonut enää tulevaisuuteen eikä omaan voimaansa —\nheidän tietysti oli vaikea antaa anteeksi että hän niin itsevaltiaasti,\nniin omaa etuaan katsomatta ja niin ymmärtämättömästi oli tuhlannut\nheidän perintönsä, hukannut heidän sukuomaisuutensa. He eivät häntä\nnuhdelleet, mutta hän ei voinut olla näkemättä mitä he ajattelivat. He\nkuuluivat toiseen, järkevämpään sukupolveen ja hänen aikansa ihanteet\nolivat heille turhia unelmia — kuula oli vierähtänyt takasin.\n\nKerran oli herännyt hänen harrastuksensa päivän tapahtumiin ja\nkysymyksiin ikäänkuin uudelleen. Se oli syyskuun päivinä 1870, kun\nRanskan toinen keisarikunta kukistettiin ja tasavalta julistettiin.\nSinä päivänä — hän istui yksin kuten tavallisesti — tuli hänen kälynsä\nKarin Maria, Marieholman vanha vapaaherratar, Munkebodaan ja hänellä\noli sähkösanoma syyskuun 4 p:ltä taskussaan. Hän tuli yksin ajaen mäen\npoikki omassa vanhanaikaisessa yksivaljakossaan, sillä vaikkakin hän\noli täyttänyt jo kuusikymmentä neljä vuotta, voi Karin Maria vallan\nhyvin hallita vielä ohjasparia.\n\nJoachim Skytte nousi paikaltaan salin akkunan äärestä ja varjosti\nsilmiään kädellään — syyskuun aurinko paistoi niin kimakasti, ja oli\nniin harvinaista että joku ajoi Munkebodan tietä nyt. Sitte otti hän\nkeppinsä, pani lakin päähänsä ja seisoi ja kumarteli etehisen ovella,\nkun renki auttoi vapaaherratarta vaunuista.\n\nVieras astui saliin ja taloudenhoitajatar toi niiaten kahvia. Vanha\nhopeakannu otettiin esille kaapista — syysaurinko paistaa hellitteli\nniin kirkkaasti valkoiselle \"servietille\", jonka Brita mamseli levitti\nkahvipöydälle sohvan eteen. Karin Maria istui seuraten häntä terävillä\nsilmillään.\n\nHe olivat puhelleet kuumuudesta ja sadosta, miten mainiosti\nMarieholmassa oli saatu kaurat korjuuseen, juuri ennen suurta\nukkossadetta, vapaaherrattaren luuvalosta ja oliko Joachim saanut\nnykyään kirjeitä Kaarlo Niilolta ja pikku Agnetalta. Ja sitte\nvihdoinkin oli Karin Maria sanonut — aivan tyynesti, ikäänkuin\nsivumennen, ottaessaan sähkösanoman taskustaan:\n\n\"Ajatteles, Olavi poikani sähköttää minulle Rouenista, että tasavalta\non siellä julistettu\".\n\nVanha Skytte istui hiljaa — rommipullon, jota hän piti kädessään\nkaataakseen kahviinsa, pani hän yhtäkkiä koskematta paikalleen.\n\n\"Tasavallan\", sanoi hän hitaammin ja hänen äänensä kuului kirkkaammalle\nkuin muulloin hänen uudistaessaan tämän sanan, josta hän kerran oli\nunelmoinut niin paljon: \"Tasavallan...\"\n\n\"Niin\", sanoi Karin Maria. \"Ihmiset eivät näy viisastuvan sen siitään\".\nJa jatkoi vähän ajan perästä: \"Muistatko neljäkymmentä vuotta sitte,\nserkku Joachim? ...\"\n\nNiin, hän muisti — hän muisti heidät kaikki: vanhan Niilo Skytten, joka\nei koskaan ollut voinut luopua nuoruutensa myötätuntoisuudesta suurta\nvallankumousta ja suurta keisarikuntaa kohtaan, nyt surumielisesti\nepäilevänä Lotti tädin terävien silmien vartioimana — älykkään Lotti\ntädin, joka huolimatta kaikesta viisaudestaan riippumattoman sydämensä\nsyvyydessä kumminkin oli niiden puolella, jotka ymmärsivät nostaa\nkapinaa. Ja Karin Marian, nuoren, innokkaan, mutta ymmärtäväisen — ja\nBeatan, joka itki \"pienen Bordeaux'n herttuan\" ja \"vanhan kuningas\nraukan surkeutta...\" Ja itsensä — Joachim Skytten — käsi Agnetan\nvyötärölle kiedottuna lehmushuoneessa, riemusta säteilevänä, kuin\nolisi hän voittanut elämän suuren voiton — jonka hän oikeastaan olikin\nvoittanut, kun hän oli voittanut Agnetan... Nuori Joachim Skytte...\n\nJa yht'äkkiään tunsi hän että hän oikeastaan kautta koko elämänsä aina\noli ollut sama \"nuori Skytte\" — uskollinen itsellensä ja nuoruudelleen.\nHän tunsi että häntä nyt harmenneena, yksinäisenä ja köyhtyneenä\nuseimmat pitivät menneenä miehenä — mutta ei koskaan, ei edes\nsilloinkaan kun hän muistossansa uudisti tuon päivän, jolloin hän niin\nsuuresti tulevaisuuteen ja onneen luottaen oli ottanut vastaan Agnetan\nlupauksen ja viittonut ensimäisen, selvän, elämän suunnitelmansa —\nollut hänen koskaan tarvis hävetä itseään ja työtään.\n\nHän nousi — käly huomasi yhtäkkiä ihmeekseen, miten suora hän vielä\noli, miten vähän monet raskaat vuodet olivat häntä taivuttaneet. Hän\nkatsoi häntä ja hetkisen välkähti levoton loiste vanhuksen muutoin niin\nväsyneissä, tyynissä silmissä — käsi pöydällä vapisi.\n\n\"Karin Maria\", sanoi hän ja katsoi vakavasti häneen pöydän yli, Karin\nMaria oli myöskin noussut — puoleksi pelästyneenä. \"Karin Maria — kun\nsinä... kun sinä...\" hänen oli vaikea saada sanotuksi, \"kun sinä kerrot\nminulle tämän, niin huomaan että minä — _uskon vieläkin_\".\n\nKarin Maria katseli häntä — vanhaa huonetta, jossa hän tunsi jokaisen\nhuonekalun, jotka olivat nyt koin syömiä, resuisia ja kuluneita —\nnäköalaa akkunasta — vieraita peltoja, jotka nyt ulottuivat puutarhan\naitaan... Mutta pöydällä oli vielä kirkkaaksi kiilloitettu Skyttejen\nvanha, hienosta hopeasta valettu hopeakannu, jonka kantta kaunisti\nKaarlo XII rintakuva. Karin Marian silmät kääntyivät kannuun — hänen\najatuksensa olivat niin ihmeellisiä, niin katkonaisia: tuntui ikäänkuin\njokaisesta esineestä huoneessa tunkisi uusia ajatuksia ja vanhoja\nmuistoja hänen mieleensä — lopuksi näki hän vain tuon suuren kiiltävän\nkannen, johon syysaurinko kirkkaasti kuvasteli. Ja hän ajatteli jotain\ntämän tapaista kuin: kunhan vain säilyttää kilpensä puhtaana, niin...\n\nHän ei sanonut mitään — olihan kaikki niin sekavaa. Mutta pöydän yli\ntarttui hän langon käteen samalla luoden häneen katseen — neljäkymmentä\nvuotta nuoremman — ja hän mutisi hiljaa:\n\n\"Herra Jumala, Joachim, silloin...\"\n\nLOPPU.\n\n\n\n"]