[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f-K6wxlBVKVZdrx47okWSg70QmOmneHfBcjJ9odGtmxE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2636,"Harmaa linna","Ingelius, Axel Gabriel",1822,1868,"2636-ingelius-axel-gabriel-harmaa-linna","2636__Ingelius_Axel_Gabriel__Harmaa_linna",null,"romaani",[],[],"fi",1851,1925,69368,429586,false,68509,[23],"Swedish fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Harmaa linna: eli Kertomus Ristilän hovista\" by Axel Gabriel Ingelius is a novel published in 1851. Considered Finland's first horror novel, it follows young tutor Harald Thalberg as he arrives at the infamous Ristilä manor. Inspired by a mysterious death at a real Finnish estate in 1839, the story blends Gothic atmosphere with questions of murder, suicide, and dark secrets. As a Finnish answer to popular English Gothic horror novels, this pioneering work brings European Gothic traditions to the haunting landscapes of rural Finland. (This is an automatically generated summary.)",[],259,"Kotiopettaja Harald Thalberg saapuu Satakunnassa sijaitsevaan Ristilän kartanoon, jota ympäröivät synkät huhut ja pahaenteinen tunnelma. Ensimmäiseksi suomalaiseksi kauhuromaaniksi kutsuttu teos kuvaa salaperäisiä ihmiskohtaloita, sukurasitteita ja goottilaista jännitystä.","A. G. Ingeliuksen Harmaa linna'' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2636. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Sirkku-Liisa Häyhä-Karmakainen ja\nProjekti Lönnrot.","HARMAA LINNA\n\neli\n\nKertomus Ristilän hovista\n\n\nKirj.\n\nA. G. INGELIUS\n\n\nUusi suomennos\n\n\n\n\n\nPorissa,\nOtto Andersin'in kustannusliike,\n1925.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEdellinen osa.\n\n     I. Suon laidassa.\n    II. Stella.\n   III. Pastori Ortman.\n    IV. Kotiopettaja ja perhe.\n     V. Luku, jossa muun muassa puhutaan tätyruohosta.\n    VI. Tärkeähkö luku.\n   VII. Stella ja Rene.\n  VIII. Rene Stellan sijalla.\n    IX. Erään kävelyretken seuraukset.\n     X. Odottamattoman onnen vaikutus.\n    XI. Erään saarnan vaikutus.\n   XII. Vanhoja asioita, muuan lääkäri y.m.\n\nJälkimäinen osa: Irene.\n\n  XIII. Uusia juonitteluja.\n   XIV. Kaksi karkeloivaa paria.\n    XV. Viisi vuotta vanha kirja.\n   XVI. Läntinen siipirakennus.\n  XVII. Maanalaisessa kopissa.\n XVIII. Kreivitär Henningin kertomus.\n   XIX. Lisää kreivittären kertomukseen.\n    XX. Heikko sielu, jossa on taipumusta hyvään.\n   XXI. Isä ja tytär.\n  XXII. Ruumis.\n XXIII. Lyhyt luku, joka on kolmen luvun arvoinen.\n  XXIV. Lyhyt luku, joka voisi olla lyhyempikin.\n   XXV. Katkennut kitarankieli ja sammunut elämä.\n\n\n\n\n\n\nEDELLINEN OSA.\n\n\n\n\nI.\n\nSUON LAIDASSA.\n\n\nOli tuollainen valoisa suviyö, jolloin tähtiä ei ole näkyvissä, jolloin\nhämärä on melkein yhtä valoisa kuin päivä, mistä huomaamme olevamme\npohjolassa juhannuksen aikana.\n\nTällaisten öiden suloa lisäävät tuulahdukset, jotka päivän kuumuuden\njälkeen virkistävät mieltämme, tuudittaen meidät puoliksi uneen,\njolloin tunteet voittavat ajatus- ja toimintakyvyn ja vain vienot\nhaaveet täyttävät mielemme.\n\nMutta se yö, josta kertomuksemme alkaa, ei ollut tuollainen, vaan niin\nkylmä kuin kesäinen yö konsanaan voi olla. Olivatpa sisäjärvien rannat\nohuessa jäänriitteessäkin, oli näet yksi kesäkuun rauta-öitä.\n\nEi siis sovi ihmetellä, että Harald Thalberg, joka ei ollut muistanut\nvarustautua lämpöisillä päällysvaatteilla ja jolla oli vain ohut\nkesätakki yllään, ei ollut halukas vaipumaan tämmöisiin vienoihin\nhaaveisiin. Hän päinvastoin kävi kärsimättömäksi ja sanoi:\n\n— Kyytimies, mitä ajatteletkaan, kun ajat aivan käyntiä?\n\n— Eikö herra näe, että on vastamäki? Täytyyhän antaa hevosen hieman\nlevähtää. — Onko tämä vastamäki? Kylläpä tunnen teidät, kyytimiehet,\nkuinka te opetatte hevosianne hiljentämään kulkuansa heti kun mäki on\nnäkyvissä. Antakaa mennä vain, kunnes päästään mäen alle!\n\n— Eikö herra luule minun ennenkin olleen kyydissä?\n\n— Kentiesi olet ollut, mutta toinen asia on, ovatko kyydittävät olleet\najoosi tyytyväisiä. No, nyt on vastamäki, niin että ruunasi saa kävellä.\n\nMäen yli päästyä ajoi kyytimies vähän parempaa vauhtia, mutta sitä\nkesti vain lyhyen ajan ja pian ruuna jälleen alkoi juosta hiljaista\nhölkkäänsä.\n\n— Kuulehan, kyytimies — alotti Harald jälleen — äsken huomautit\ntaipaleen olevan niin pitkän, ettet uskalla liiaksi rasittaa hevostasi.\nMutta mitäpä sanoisit, jos minä voisin näyttää toteen, että tämmöinen\nhiljainen nytkytys on väsyttävämpää kuin oikea juokseminen?\n\nÄllistyneenä kyytimies töllisteli Haraldia ja tämä jatkoi:\n\n— Oletko koskaan kävellyt puolta peninkulmaa tunnissa?\n\n— Usein olen tunnissa astellut enemmänkin.\n\n— Entä oletko kovasti väsynyt?\n\nEnpä juuri. Mutta kerran olin saattamassa äitiä ja naapurin Leenaa\nkirkolle... ja pulska tyttö se onkin ... Matkaa oli puoli peninkulmaa,\nmutta kesti kuitenkin kävellä lähes kaksi tuntia, ja kelpo tavalla minä\nväsyinkin.\n\n— Vaikka Leenakin oli mukana, niin sittenkin väsyit, ja minkä vuoksi?\nSenvuoksi, ettet sinä aikana ensinkään ponnistanut tahtoasi etkä\nvoimiasi. Kenelle Jumala on antanut voimia, hänen täytyy myös kaikella\ntarmollaan niitä käyttää; näin tehden sekä voimat että kyky kasvavat.\nSiemen voi itää ja siitä saattaa karttua monia tuhansia jyväsiä; vaan\njätäpä se kylvämättä, niin siitä ei tule kerrassaan mitään. — (Mutta\nnytpä olenkin ryhtynyt vertauksiin, jotka eivät näy pitävän oikein\npaikkaansa, ajatteli Harald itsekseen.)\n\n— Kas, nytpä minä vasta ymmärrän mitä tarkoitatte, puuttui kyytimies\npuheeseen — herra kai tarkoittaa, että samoin kuin minä väsyin naisten\nseurassa astuskellessani, niin samaten hevosenikin väsyy tästä\nhiljaisesta kulusta, joka ei ensinkään rasita sitä.\n\n— Tarkoitan sitä ja erästä toistakin asiaa: kuta nopeammin hevosesi\npääsee perille, sitä pikemmin se pääsee ruoan ääreen.\n\n— Aivan oikein. Nytpä annankin hurista oikein aika mekosta.\n\n— Älähän nyt hätäile! Sehän olisi ruunallesi vahingoksi, jos sitä\nliikaa rasittaisi. Ei missään liikoja! Anna hevosen juosta näin ja\nvälistä vähän puhaltaa, niin takaan, että sekä hevonen että mies siitä\nkostuvat.\n\n— Herra näyttää ikäisekseen hyvin viisaalta. Lienettekö\nkahdenkaankymmenen?\n\n— Lisää siihen vielä neljä vuotta, mutta... älä nyt noin aja neliä!\n\n— Vai Ristilään herra meneekin? Mitä sinne on asiaa?\n\n— Aijon vapaaherran kahden pojan opettajaksi — vastasi Harald, jota\nkyytimiehen nenäkkyys ei näkynyt ollenkaan suututtavan.\n\n— Ristilään on matkaa vielä peninkulma. Tuntuu ikäänkuin vähän\nkammottaisi saapua sinne yösydännä. Se on hirveä paikka; yön aikana\nsiellä kuulema nähdään niin paljon kamalaa, sellaisten kuolleitten\nhaamuja, jotka ovat saaneet väkivaltaisen lopun, mikä lienee kaikista\nkauhein kuolema. Sillä jos siinä on perää, mitä papit sanovat, että\nitsemurhaajat eivät saa Jumalalta armoa, niin heidän kuolinhetkensä\nei kuitenkaan liene niin kauhea kuin niiden, jotka eivät kernaasti\ntahtoisi kuolla.\n\nHarald kuunteli mietiskelyyn taipuvaa kyytimiestänsä, jonka näköpiiri\nnäkyi laajenevan sitä mukaa kuin asia häntä miellytti ja joka\nhäikäilemättä lasketteli lyhyttä Länsi-Suomen murrettaan. Mutta koska\nHarald ei tahtonut ruveta kiistelemään asioista, joista ei itsekään\nollut täysin selvillä, niin hän kysyi ainoastaan:\n\n— Ketä noista väkivallantöistä syytetään?\n\n— Uskallankohan puhua suoraan teille, joka tulette kuulumaan\ntalonväkeen? Ajatelkaahan, kun sanotaan vapaaherran tehneen liiton\npaholaisen kanssa! Näytätte hyvältä ja kunnon mieheltä, miksi siis\nsuotta rupeatte sellaisten ihmisten kanssa tekemisiin?\n\n— Muistatko, ystäväni, mitä äsken puhuin siemenjyvästä? Ehkä Jumala\nnyt käyttää minua niinkuin me ihmiset siemenjyvää. Hän viskaa minut\nsellaiseen paikkaan, jossa voin kantaa hedelmää ja jossa minusta on\njotakin hyötyä.\n\n— Toivonpa menestyvänne! Rohkealta ja pelkäämättömältä te ainakin\nnäytätte, ja puhuttekin niin todennäköisesti ja selvästi, että\nyksinkertainen talonpoikakin sen käsittää. Ensin luulin teitä vain\nhevosenrääkkääjäksi, mutta nyt huomaan, ettette suinkaan tahdo hevosta\nkiusata.\n\n— Ja loppujen lopuksi annetaan sen nyt hiukan levähtää.\n\nPaikka, missä he nyt olivat, oli samalla sekä miellyttävä että\nvastenmielinen. Se oli Suomen luontoa synkimmässä erämaan muodossaan.\nEdessäpäin oli vasemmalla suuri suo, joka hallaisena ja tuhoa\ntuottavana levisi äärettömiin. Oikealla kohosi vuorenharjanne, joka ei\nollut varsin korkea, mutta jylhä ja metsätön. Suon ja vuoren välissä\nkulki maantie, koukerrellen kuin käärme pitkin nevan laitaa.\n\nHevosen pysähtyessä matkustajat näkivät tuon kaiken edessänsä.\n\nOnko lukijani joskus nähnyt seudun, jonka kolkko yksinäisyys ja jylhä\nerämaanluonto on vaikuttanut häneen valtavasti, todistaen Luojan\nääretöntä monipuolisuutta ja majesteetillista rikkautta?\n\nEn tiedä, mikä olisi verrattava tällaiseen seutuun... ellei kentiesi\nalkuansa jalo, mutta langennut ihmissielu.\n\nEllei Harald sattumalta olisi tässä pysähyttänyt hevosta, niin\nmaisema ei varmaankaan olisi tehnyt häneen samaa vaikutusta kuin nyt.\nPyöräin tärinä ja yhtämittainen eteenpäin kulku olisivat melkoisesti\nvähentäneet tätä vaikutusta. Hänen mielensä muuttui äkkiä ja,\ntietämättä minkä takia, hänestä tuntui ikäänkuin hiukset hänen päässään\nolisivat nousseet pystyyn.\n\nHeidän oltuansa kotvan ääneti, kyytimies, joka hänkin oli vain\nneljänkolmatta ikäinen, puhkesi yhtäkkiä puhumaan:\n\n— Eikö tämä teidänkin mielestänne ole ison hautausmaan kaltainen?\n\n— On, ystäväni. Iso kalmisto kuolleille ja kuolevaisille. Tahtoisinpa\nkuolla tähän.\n\nKaukainen rattaiden kolina herätti heidän huomiotansa. Kyytimies, jolla\noli luonnonlapsen tarkka näkö, kysyi:\n\n— Näettekö, herra, tuolla missä tie tekee mutkan vasempaan... sinne\ntaitaa olla noin puoli pitkää virstaa... siellä eroitan rattaat, jotka\ntulista vauhtia kiitävät eteenpäin.\n\n— Minä en voi nähdä niin kauvas, kuulen vain rattaiden kolinan.\n\nOltiin jälleen ääneti. Kyytimies oli taas tarttumaisillaan ohjaksiin,\nkun aivan läheltä kuuluva kummallinen ääni esti häntä. Molemmat\nkuuntelivat.\n\n— _Mio padre_ — kuului valittava ääni.\n\nHe katsoivat sinnepäin, mistä se kuului, ja näkivät jotain pään ja\nkäsien tapaista liikkuvan suossa.\n\n— Jumalalle olkoon kiitos, sanoi Harald. Hän se oli, joka pysähytti\nhevosemme. Tässä on ihmishenki kysymyksessä.\n\n— _I no vorrei morire_, puhui ääni jälleen.\n\n— Onkohan tuo edes elävä olento; ehkä se onkin vain kummitus, arveli\nkyytimies, mutta kumosikin samassa oman väitteensä, lisäten:\n\n— Mutta enpä toki koskaan ole kuullut, että aaveet puhuvat. Kai tuo\nsiis onkin elävä ihminen.\n\n— Kuinka onnellista, etten tullut ottaneeksi kääsejä, vaikka niitä\nminulle tarjottiin, sanoi Harald. Nyt kiskomme häkin rattaistamme,\nkäyttääksemme sitä siltana.\n\nTämä työ oli pian tehty ja he lähestyivät maantieltä noin\nkolmenkymmenen askeleen päässä olevaa paikkaa, josta nyt kuulivat äänen\nhiljaa kuiskaavan:\n\n— _Fra poco Stella e morte. Addio, addio!_\n\n— Tässä häkki ei kannata meitä molempia. Koetapa, etkö pysyisi tuolla\nmättäällä, niin siirrän yksin häkin puoliskoita.\n\n— Kyllä mätäs kestää. Jään tähän odottamaan.\n\nHaraldin tullessa perille, ei enää kuulunut mitään valitusta.\n\nHän näki aivan nuoren tytön, joka oli tainnoksissa, eikä siis tiennyt\nmistään. Mustakiharainen pää oli hervottomana vaipunut rintaa vasten ja\nhartioita myöten oli hän painunut suohon.\n\nHarald yritti nostaa häntä kainaloista, mutta tyttö oli niin lujasti\nkiinni liejussa, että hän itse alkoi häkkeineen vajota. Hän laski tytön\nhetkeksi, vetääkseen allensa toisenkin häkinpuoliskon, ja ponnistaen\nkaikki voimansa, hän yritti uudelleen.\n\nYhdistettyinä häkit paremmin kannattivat ja hänen onnistui pelastaa\ntyttö. Silmänräpäyksessä hän palasi samaa tietä kuin oli tullutkin ja\nkyytimies seurasi jälestä.\n\nHän kuunteli tytön hengitystä... tämä hengitti vielä; hän kosketti\nhänen käsiään, jotka olivat jäykkinä vilusta ja säikähdyksestä. Harald\nriisui yltään päällystakkinsa ja kääri sen lokaisen, puolikuolleen\ntytön ympärille.\n\n— Tiedätkö mitään sopivaa paikkaa, joka olisi likempänä kuin kartano,\njonne olemme matkalla?\n\n— Tiedän erään aivan maantien varrella olevan torpan. Sinne taitaa olla\nnoin neljäsosa peninkulmaa. Mutta paikan maine ei ole aivan hyvä.\n\n— Yhdentekevää. Aja sinne vain, äläkä säästä hevostasi. Aijon jäädä\nsinne yöksi.\n\n— Kun ihmishenki on kysymyksessä, niin en surkuttele hevostani, vaikka\nmatka olisi kymmenen kertaa pitempikin.\n\nKesti kauvan, ennenkuin torpanväki oli tietävinään Haraldin kiivaasta\nkoputuksesta ovelle. Hänen saatuaan heidät rauhoitetuiksi käyntinsä\ntarkoitukseen nähden, torpan isäntä vihdoin itse avasi oven.\nPaitahijasillaan ja palava päre kädessään hän ensin epäilevästi ja\nsitten kummastellen katseli vieraita. Harald kysyi, saisivatko he\ntäällä yösijaa.\n\n— Kyllä, jos ensin näytätte, mitä teillä on tuossa käärönsä, kuului\nvastaus.\n\n— Tässä näette ihmisen, joka Jumalan avutta olisi jo kuollut.\n\n— No, astukaa vain pieneen tupaani. Kyllä myöhemmin saan tietää, miten\nasia on tapahtunut. Nuori neiti maatkoon vaimoni vieressä ja me toiset\nmissä parhaiten sopii.\n\nHämärän takia ja koska oli toiminut niin nopeasti, ei Harald vieläkään\nollut saanut täyttä selkoa pelastetun puvusta ja ulkomuodosta. Mutta\nhänen astuttuaan tupaan, kun torpan emäntä alkoi riisua nuorta tyttöä,\nniin tämän outo ulkomuoto sekä kummallinen puku niin hyvin Haraldissa\nkuin muissakin läsnäolevissa herätti mitä suurinta kummastusta. Tyttöä\nolisi sopinut pitää kauniina keijukaisena, ellei koko alimmainen\nosa hänen vaatteistaan olisi ollut aivan loassa ja siis ylen\nmaallista laatua. Ainoa, joka oli pysynyt jotensakin puhtaana, oli\nvaaleanpunainen, silkkinen miehusta, jossa oli kaikellaisia kummallisia\nkoristuksia. Hame ulottui vain polviin saakka ja alusvaatteet olivat\ntrikoota.\n\nTorpparin vaimo koetteli ensin tytön hentoa ruumista, ikäänkuin\nvakuuttautuaksensa, oliko se todellakin oikeaa lihaa ja verta eikä\nmikään aave, joka silmänräpäyksessä voisi kadota ihmisten näkyvistä.\nRiisumisen hän toimitti hyvin hienotunteisesti, ettei monikaan mökin\nvaimo olisi osannut niin tehdä, ja laski hänet sitten lämpöiselle\nvuoteelle. Koska sikeä uni, johon tyttö oli vaipunut, Haraldin\nmielestä oli paras lääke, sammutti ukko päresoihtunsa ja tutkittuaan\nikkunaluukkuja, jotka illalla oli sulkenut, rohkaisi vaimoaan\npaneutumaan vieraan naisen viereen maata.\n\nPian kaikki sikeästi nukkuivat. Ainoastaan Harald valvoi. Hän ajatteli,\nkuinka ihmeellisesti Jumala johtaa tapauksia, joista riippuu ihmisten\nelämä ja kuolema, onni ja onnettomuus. Jos majatalosta lähdettäessä\nolisi ajettu kovempaa tai hiljempaa, niin hän olisi tullut joko liian\naikaisin tai liian myöhään; ja jos hän ei olisi antanut hevosen\nlevähtää juuri sillä paikalla, taikka ellei olisi tyytynyt tavallisiin\nhäkkirattaisiin... niinpä niin, jos yksi ainoakin näistä sattumuksista\nolisi jäänyt tapahtumatta, niin tämä hento tyttöparka olisi kuollut\nsurkean kuoleman. Harald ei tuntenut häntä eikä hänellä ollut mitään\nsyytä hänestä välittää, mutta hänen sydämensä sääli turvatonta ja\nihmiskunnan suruihin otti hän hartaasti osaa.\n\n\n\n\nII.\n\nSTELLA.\n\n\nKello viiden seutuvilla, mikä hänelle oli kylläkin myöhäistä, torppari\nheräsi ja rupesi hankkimaan työhön lähtöä. Hänen liikkuessansa heräsi\nvaimokin sekä kyytimies ja Harald, joka muutamaksi tuokioksi oli\nvaipunut unentapaiseen horrostilaan. Vaikka kyytimiehen olisikin\ntehnyt mieli jäädä katsomaan kuinka asia päättyy, piti hän kuitenkin\nvelvollisuutenaan palata takaisin majataloon, varsinkin koska jo oli\ntullut viipyneeksi yli määräajan. Mutta kun Harald lupasi ilmoittaa\nasianomaisille syyn hänen viipymiseensä, jäi hän odottamaan, kunnes\nnainen heräisi, viedäkseen hänet sitten sinne, minne nähtäisiin\nparhaaksi.\n\nHarald katseli tyttöraukan vaatteita, jotka torpan emäntä oli pessyt\nja vääntänyt kuivumaan. Puku oli, taikka ainakin se oli ollut komea ja\nnäytti melkein teatteripuvulta.\n\nHarald seurasi torpparia tämän lähtiessä ulos, jotta vaimo saisi\npukeutua yksinäisyydessä, taikka kiitollisuudesta selittääkseen\nisännällensä sen vähän, minkä itse tiesi tuosta kummallisesta tytöstä.\nJa kun kyytimieskään ei enää viihtynyt tuvassa, jäi torpanvaimo yksin\nnukkuvan tytön luokse, jonka kasvoja hän heltynein mielin alkoi\nkatsella.\n\n— Aivan tuollainen meidänkin Hanna olisi, jos olisi saanut elää. Mutta\nmetsän pedot eivät tunne armoa; ellei niitä olisi, olisi meillä vielä\nlapsemme, sillä omaksemme sitä kuitenkin sopii sanoa. Tällainen sekin\nolisi ollut, noin neljän- tai viidentoista vuotias.\n\nEpämääräisen aavistuksen valtaamana aikoi hän kädellään koskettaa\nnukkuvan olkapäätä, kun tämä äkkiä avasi silmänsä ja pelästyksestä\nhuutaen nousi vuoteessa istuallensa. Mutta kun hän huomasi, että\nvaimo, joka seisoi hänen vieressään, ei näyttänyt tahtovan tehdä\nhänelle mitään pahaa, vaan pikemmin hänkin näytti hämmästyneeltä ja\npelokkaalta, tuli lempeä ilme hänen kasvoihinsa ja hän kuiskasi sanoja,\njoita vaimo ei ymmärtänyt. Vihdoin erotti hän sanat _Cald' io_ ja\nluullen vieraan haluavan tavallista juomaamme, kaljaa, toi hän sitä\ntuopillisen. Tyttö katseli häntä hämmästyneenä ja epäluuloisesti.\nHermostuneessa tilassaan hän varmaankin luuli vaimon tahtovan\nmyrkyttää hänet, mutta vaimon kasvoilla asuvan hyvän ja rehellisen\nilmeen rohkaisemana hän otti tuopin, joi siitä halukkaasti ja viittasi\ntahtovansa lisääkin. Tyhjennettyään vieläkin tuopin, näytti hän hyvin\nvirkistyneeltä ja nousi uudelleen istumaan, sanoen _Vesti_ (vaatteita).\nVaimo ymmärsi heti, mitä hän tarkoitti, ja toi hänelle vaatteet. Mutta\nne nähdessään heräsi tytössä muisto; hän vaikeroitsi hiljaa ja sanoi:\n_Stella no fece un sogno_ (ei Stella olekaan nähnyt unta).\n\nTorpanvaimo, joka luuli hänen valittavan sitä, etteivät vaatteet vielä\nolleet aivan kuivat, avasi arkkunsa ja otti sieltä sangen hienoja\nliinavaatteita sekä sievän pumpulihameen. Silloin tyttö kärsimättömästi\nheitti omat vaatteensa lattialle ja viittauksella pyysi vaimoa\nauttamaan häntä pukeutumaan uusiin, vaimon antamiin vaatteisiin. Pian\nse oli tehty, ja taputtaen köyhää mökin vaimoa olkapäähän, alkoi tyttö\nitkeä nyyhkyttää, josta seurasi että vaimokin, tietämättä itsekään\nminkä vuoksi, purskahti itkuun ja hellästi syleili turvatonta.\n\nVoi mielessään kuvitella, kuinka oudolta tämä kaikki tuntui vaimosta,\nkahden kesken kun hän oli tytön kanssa, jota hän ei tuntenut, jonka\nkieltä hän ei ymmärtänyt, eikä tiennyt mistä hän tuli ja mikä kohtalon\noikku hänet oli tänne johdattanut.\n\nSuuren maailman nainen, joka on lukenut joukon romaaneja ja mielessään\nkuvitellut jos jonkinlaisia kohtauksia elämässä, olisi kentiesi ollut\nenemmän hämmästynyt kuin tämä kokematon vaimo, joka varmaankaan ei\nkoskaan ollut ajatellut mitään ihmeellistä ja joka tuskin oli nähnyt\nmuita ihmisiä kuin omansäätyisiänsä ja heidän peltojaan ja torppiaan.\n\nJa hänen asemassaan tämä tapahtuma oikeastaan ei ollutkaan pelottava,\nvaan päinvastoin miellyttävä.\n\nHaraldin astuessa sisään, he vielä sylitysten itkivät. Hän aavisti\nheti, mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut, eikä voinut olla\npelastettua tervehtimättä, vaan astui esiin ja painoi hellästi huulensa\ntytön viattomalle otsalle.\n\nTyttö näkyi jo niin kotiutuneen näihin outoihin oloihin, ettei tämä\ntervehdys ensinkään häntä peloittanut, vaan päinvastoin näkyi se häntä\nmiellyttävän. Hän viittasi kysyvästi torpan emännälle, ikäänkuin olisi\ntahtonut tietää, oliko se tuo, joka... Vaimo ymmärsi mitä hän tarkoitti\nja nyökäytti myöntäen päätään. Silloin tyttö lankesi maahan ja syleili\npelastajansa polvia; tämä nosti hänet ylös ja kysyi italiankielellä:\n_che nome?_ (mikä on nimenne?) Hän vastasi äänellä, joka osoitti\nkummastusta sen johdosta, ettei tuota muka tiedetty:\n\n— Stella.\n\nNyt Haraldille vasta johtui mieleen tytön outo puku ja hän muisti\nkuulleensa Helsingissä puhuttavan tämän nimisestä pienestä ja\nkauniista nuoralla-tanssijattaresta, jota hän ei koskaan ollut\ntahtonut mennä katsomaan, koska surkutteli tuollaisia pieniä taiteen\nuhreja. Sitäpaitsi kaikellaiset ilveet, joihin hän myös laski\nnuorallatanssimisen, herättivät hänessä vastenmielisyyttä ja inhoa.\n\nKoska hän osasi italiankieltä hyvin huonosti, niin ei häntä haluttanut\nsitä puhua paitsi suurimmassa hätätarpeessa. Hän koetti siis saksaksi\ntehdä jonkun vähäpätöisen kysymyksen, mutta kun tyttö ei näkynyt\nymmärtävän, kysyi hän samaa ruotsiksi ja tämä kieli näytti olevan\ntytölle tutumpaa, koska hän osasi matkiakin muutamia sanoja.\n\nHarald oli puoleksi saksalaista sukua ja syntynyt Rügenilla. Kuitenkin\nhänelle oli mieleen, että Stella paremmin ymmärsi ruotsia kuin saksaa.\nSillä vaikka hän, joka viidennestä ikävuodestaan alkaen oli asunut\näitinsä kotimaassa, Suomessa, saattoikin hiukan rakastaa oikeaa\nisänmaatansa ja sen kieltä, niin tämä Stellaan nähden ei ensinkään\nkuulunut asiaan. Hänelle juolahti mieleen tuuma, jonka toteuttamista\nvarten oli tärkeämpää, että Stella osasi paremmin ruotsia kuin saksaa.\n\n— Onko Stella käynyt Tukholmassa ja Helsingissä?\n\n— Olen kauvan ollut sekä Tukholmassa että Helsingissä.\n\nOsoittaen hänen pukuaan, Harald kysyi: Onko Stella ollut?\n\n— Olen, mutta en ole enään. Ei, ei, nyt saatte Stellasta tyttären\ntaikka sisaren; te rupeatte isäkseni tai veljekseni.\n\nTuota samaa oli Haraldkin ajatellut, koska ymmärsi ettei tyttöä\nhaluttanut palata takaisin niiden luo, joiden huostassa ennen oli ollut.\n\nMutta kuinka tämä kävisi päinsä? Sehän kysyisi rahaa ja sitä Haraldilla\nei paljoakaan ollut. Velkaa hänellä tosin ei ollut, ja että hän, joka\npian oli puolivälissä kolmenkymmenen ja jo oli maisteriksikin vihitty,\ntahtoi ruveta koti-opettajaksi, riippui vain siitä että hän, samoin\nkuin moni muukin nuorukainen, pelkäsi velkaantumista. Sitäpaitsi\nhänellä oli hyvin romanttiset taipumukset ja koti-opettajan toimi voi\nvälistä antaa tilaisuutta sellaisten tyydyttämiseen, varsinkin jos\nopettaja on sattunut saamaan sopivan paikan, eikä ole mikään kokematon\nja lukuihinsa piintynyt keltanokka.\n\nRikkautta hänellä siis ei ollut, mutta, kas, olihan hänellä vielä\njälellä lähipitäin tuhat markkaa äitinsä perintöä! Nepä ensi aluksi\nriittäisivätkin Stellan kouluuttamiseen. Mutta mistäpä löytäisi\nsopivan oppilaitoksen? Ja mistä opettajan, jolla olisi tarpeeksi\nihmistuntemusta sekä ymmärtämystä, voidakseen kasvattaa tämänlaatuista\ntyttöä? Eiköhän erämaassa jylhien vuorten välissä hoidotta kasvanut\norjantappurapensaskin pian kuivettuisi ja kuolisi, jos se kesken\nkukkimistansa istutettaisiin toiseen paikkaan?\n\nNäin Harald mietiskeli ja jätti siksensä kaikki koulusuunnitelmat. Entä\njos itse yrittäisi häntä kasvattaa? Mutta hänpä oli ottanut vastaan\nkotiopettajanpaikan ja hänen oli siis aivan mahdotonta peruuttaa\nlupaustansa. Ja kukapa tiesi, pystyisikö naisopettaja paremmin tähän\ntoimeen. Voisipa niinkin käydä, että hän rakastuisi tyttöön, joka oli\nnuori ja kaunis... ja sekin olisi ikävä asia..\n\nHänen näin miettiessänsä, keskeytti torpanvaimo hänen\ntulevaisuudentuumansa sanomalla:\n\n— Kaikesta päättäen on herra pelastanut tämän naisen hengen.\nLuultavasti saan kuulla enemmän kyytimieheltä taikka mieheltäni, jos\nhän ehkä tietää jotakin. Mutta mihin herra nyt aikoo hänet viedä? Ja\nmihin itse olette matkalla?\n\n— Ristilän vapaaherran luo ja sinne minä vien Stellankin... sehän on\nhänen nimensä... Ainakin aluksi vien hänet sinne.\n\n— Vai Ristilään? Ei, hyvä herra, älkää viekö sinne!\n\n— Miksi en veisi?\n\n— Mitä te pidätte tuosta hameesta, joka nyt on Stellan yllä? — Se sopii\nhyvin ja kaunistaakin häntä. Mutta eihän se ole teidän omia hameitanne?\n\n— Eihän toki; olen perinyt sen veljeni tyttäreltä, joka veljeni\nkuoltua oli kuin oma lapseni. Minun kehoituksestani hän meni Ristilään\npalvelukseen. Siellä hän sai hyvät vaatteet ja häntä kohdeltiin kaikin\ntavoin hyvin, niinkuin kerrottiin. Mutta kahden vuoden kuluttua oli hän\nentistään kurjempi ja hänen loppuansa en tahdo mainitakaan. Onneton\ntyttöraukka!\n\n— No, mihinkä sitten neuvoisitte minua viemään Stellan?\n\n— Puolen peninkulman päässä täältä on Ristilä ja sieltä on vielä pitkä\nvirsta kappalaistalolle, joka on aivan lähellä kirkkoa. Kysykää sieltä\npastoria, jonka nimi luullakseni on Ortman. Hän on ymmärtäväinen ja\nkelpo mies, joka kohtelee seurakuntalaisiaan hyvin... on sanalla\nsanoen hyvä palvelija Herran viinamäessä. Viekää Stella sinne ja\nkysykää häneltä neuvoa. Varmaankin hän on oleva teille hyödyksi. Suokaa\nanteeksi, että minä, joka olen köyhän torpparin vaimo, näin sekaannun\nteidän asioihinne, mutta minusta herra näyttää siltä kuin pitäisi\nhuonompiakin ihmisinä, eikä aivan halveksisi heidän neuvoansa.\n\n— No, tahdonpa noudattaa kehoitustanne ja lähteä sinne. Tunnen olevani\nhyvin epävarma, jos yksinomaan luotan omaan ymmärrykseeni. Ja tästä\nsaatte Stellan uusista vaatteista.\n\n— Kiitoksia, herra, se on liian paljo.\n\n— Kyytimies, menepä valjastamaan hevonen.\n\nStella käsitti aivan hyvin, että hänen oli lähteminen Haraldin kanssa,\ntietämättä ensinkään minne piti matkustettaman. Hän käyttäytyi kuin\nkiltti lapsi, mutta hyvästellessään torpan emäntää, jota luultavasti\nei vastedes enää tulisi milloinkaan näkemään, nousivat vedet hänen\nsilmiinsä. Hän otti tanssiaispukunsa ja laski sen vaimon syliin,\nviitaten että hän pitäisi sen Stellan muistona.\n\nPian rattaat mennä koluuttivat pitkin suon laitaa. Silloin Stella\nkalpeni ja nojautuen Haraldiin puristi hänen kättään. Harald hymyili ja\nkiersi kätensä hänen vyötäisillensä, ikäänkuin osoittaaksensa, ettei\nollut syytä pelkoon, kun hän oli häntä suojelemassa. Yhtäkkiä Stella\nsanoi:\n\n— Voiko semmoinen olla isäni, joka heitti minut tuonne? Ja hän osoitti\nsormellaan suota.\n\n— Eihän isä sellaista tekisi. Hän ei suinkaan ollut sinun isäsi.\n\nMielien olla niin kauvan kuin mahdollista hauskassa seurassa oli\nkyytimies alkanut ajaa hyvin verkalleen, varsinkin, kun ei kukaan\nkäskenyt häntä kiiruhtamaan.\n\n— Tahdotteko, ystäväni, kuulla elämäkertani, joka on aivan lyhyt?\n\n— Puhu, _mia cara!_ Kuuntelen kernaasti.\n\nLuultavasti oli italiankieli ainoa, jota Stella puhui sujuvasti. Mutta\nsaadakseen Haraldin ymmärtämään, hän nyt puhui kummallista siansaksaa,\njossa oli kolme osaa italialaisia, kaksi ruotsalaisia ja yksi\nranskalaisia sanoja, Harald käsitti hänen kertomuksensa näin:\n\n— Minulle on sanottu että olen syntynyt Italiassa ja vuoden olen siellä\noleskellut, mutta minusta siellä oli niin kuuma, että ikävöitsin\nsieltä pois. Lapsuuteni ajoilta en muista kerrassaan mitään, ennenkuin\nvasta sitten, kun rupesin tanssimaan Tukholmassa. Ihmiset pitivät\nminusta, sanoen minua kauniiksi. Sittemmin olen tanssinut monessa\npaikassa ja saavuttanut yhä enemmän suosiota. En koskaan ole pitänyt\nseurasta, johon olen kuulunut. He olivat niin kummallisia, pelasivat\nja joivat, jolloin aina olivat häijyjä minulle, niin että löivätkin\nminua. Kerron kaikki sinulle, jota pidän veljenäni. Isäni sanoi että\ntuo oli minulle omiansa, koska muutoin olisin tullut liian ylpeäksi.\nMutta vähitellen he muuttuivat kohteliaammiksi ja muuan heistä, se\njoka miehistä oli paras nuoralla-tanssija, sanoi että ilman minua ei\nkoko näyttelijäjoukko olisi ollut minkään arvoinen ja ehdotti, että me\nyhdessä lähtisimme karkuun ja perustaisimme oman seurueen, ellei isäni\nhyvällä luopuisi minusta. Kentiesi olisin tuon miehen kanssa karannut,\nkoska hän oli minua kohtaan muita parempi ja koska en ollenkaan pitänyt\nisästä nyt. Mutta isäni suostuikin hänen pyyntöönsä. Eilen aamulla\nläksimme matkaan eräästä kaupungista, jonka nimen olen unhoittanut.\nSulhaseni olisi tullut kanssani samoille rattaille, mutta isäni\ntahtoi vielä saattaa minut toiseen kaupunkiin. Matkalla oltaessa hän\nyöllä kysyi, eikö sulhaseni ollut suostutellut minua karkaamaan hänen\nkanssaan ja ehdottanut, että me omin neuvoin ansaitsisimme elatuksemme.\nEn voinut kieltää. Silloin hän vallan hurjistui ja sanoi, että hän\nkernaammin ennen auringonnousua toimittaisi meidät molemmat hengiltä,\nennenkuin sallisi meidän riistää häneltä hänen ansionsa. Näin sanoen\nhän riisui yltäni päällysvaatteet sekä kaikki koristukset ja kysyi,\nkumpaisenko kanssa kernaammin menisin naimisiin, sulhaseniko vai...\nhänen, joka oli olevinaan isäni. Ajoimme viimeisinä joukossa ja hän oli\npysäyttänyt hevosensa. En ikinä, vastasin ja olin niin hämmästynyt,\netten tiennyt mitä tehdä. Tiedä, etten olekaan... hän vaikeni... kaukaa\nkuului rattaiden kolinaa. Päätä heti paikalla, kiirehti isäni. En\nsaanut puhutuksi, en voinut päättää mitään, vaan olin ääneti. Silloin\nhän koppasi minut syliinsä, astui muutaman askeleen tien sivuun ja\nkaikin voimin heitti minut kauvas. Vajosin suohon, yritin päästä ylös,\nmutta vaivuinkin yhä, syvemmälle. Hänen rattaansa kuuluivat vierivän\npois, en nähnyt mitään, kun olin selin tielle päin. Yö oli kolkko; en\nenään uskaltanut liikahtaa, koska ympärilläni oleva jää oli pahoin\nhaavoittanut käteni, näin... ne olisivat menneet aivan pilalle, jos\nvielä olisin hiemankin liikkunut... Taas kuulin pyöräin kolinaa;\nluulin että isäni oli katunut ja palasi auttamaan minua ylös... mutta\nsitten en enää kuullut mitään ja minä... en tiedä, puhuinko enää\nmitään, nukuin yhä sikeämmin... ja herätessäni huomasin, että sinä olit\npelastanut henkeni.\n\nNäin sanoessaan tyttö loi katseensa maahan, mutta katsoi sitten\nHaraldia suoraan silmiin ja kysyi:\n\n— Miksi et sano mitään? Puhu toki jotakin!\n\n- Ikävöikö Stella sulhastaan?\n\n— En vähääkään. Hän ei ollut minulle niin paha kuin toiset, siinä\nkaikki. Mutta sanopas, etkö kertomuksestani ymmärtänyt mitä tarkoitin,\nnimittäin että mies, joka sillä tavoin teki, ei ollutkaan isäni?\n\n— Ymmärsin, lapseni; kahdesta seikasta käsitin sen varsin hyvin.\n\n— Sittenpä minun ei enää tarvitse hänestä välittää. Varmaankin viet\nminut sellaiseen paikkaan, jossa minun ei enää tarvitse nähdä häntä,\neikä niitä toisiakaan?\n\n— Siihen saat luottaa. Tiedätkö mikä rakennus tuo tuossa on, joka on\nkorkeampi kuin muut?\n\n— Eiköhän se liene kirkko, sellainen huone, jossa Neitsyt Mariaa\nrukoillaan?\n\n— Onko Stella koskaan käynyt kirkossa?\n\n— En koskaan; hän, joka oli olevinaan isäni sanoi, ettei siitä ole\nminulle mitään hyötyä.\n\nHarald hymyili surullisesti ja puristi hänen kättänsä.\n\n— Miksi nauroit? Enpä ennen ole nähnyt sinun noin nauravan, sanoi\nStella.\n\n\n\n\nIII.\n\nPASTORI ORTMAN.\n\n\nPastori Ortman istui keinulaudalla yksinkertaisen asuntonsa edustalla,\nkahvia odotellessaan poltellen aamupiippuansa.\n\nKuten kelpo isäntä ainakin, hän jo aamulla oli käynyt tarkastamassa\nerään renkinsä ja torpparinsa työtä ja katsomassa mitä vahinkoa viime\nyön halla oli tehnyt viljamaille, kiertäen pienet peltonsa moneen\nkertaan.\n\nPian hänen pahat aavistuksensa toteutuivat. Ennen heilimöimistään\narimmillaan oleva ruis oli pahoin vahingoittunut, eikä vehnän laita\nollut juuri paremmin. Pienet perunanlehdet ja arat herneenvarret olivat\nkellastuneet ja retkallaan.\n\nSellainen ei ilahuta maanviljelijää, joka otsansa hiessä on tehnyt\ntyötä, toivoen parempaa tulosta. Ei siis sovi ihmetellä, että pastori\nistui hyvin totisena laudallaan, keinuen tavallista hiljempää.\n\nPastori Ortman oli puolivälissä neljänkymmenen. Hän oli lyhyehkö mies\neikä paksukaan, pikemmin laiha kuin lihava, joten ne, jotka luulevat\npapin arvokkuuden vaativan, että hän on hyvässä lihassa, tuskin\nolisivat häntä papiksi luulleetkaan. Vaikka hänen kasvonsa eivät\nsuinkaan olleet kauniit, olivat ne kuitenkin sen laatuiset, että ne\nensi silmäyksellä herättivät luottamusta, koska ne tekivät hänen muussa\nsuhteessa vähäpätöisen ulkomuotonsa arvokkaan näköiseksi.\n\nJo kymmenkunta vuotta oli hän ollut pienen seurakuntansa pappina,\nhakematta kertaakaan sieltä pois. Sitä asiaa ei hän ollut tullut\nedes ajatelleeksi ja vielä vähemmin kirkkoherrantutkintoa, minkä\nsuorittaminen olisi ollut hänelle helppo tehtävä. Kun hänellä oli ollut\nkunniasija eräissä maisterinvihkiäisissä, niin häneltä ei suinkaan\npuuttunut maallisiakaan tietoja, joita sanotaan sellaisessa tutkinnossa\neniten kysyttävän.\n\nJos hänelle ilman matkustuksia, vaalisaarnoja ja muita vaivoja\nolisi tarjottu vaikka piispanistuin, niin hän ei olisi ottanut sitä\nvastaan. Niin suuresti hän oli kiintynyt pieneen seurakuntaansa, jonka\nsivistyttämistä hän piti elämäntehtävänään.\n\nSeurakuntalaisten ja heidän sielunpaimenensa välit olivat sellaiset,\nettä he menivät hänen luokseen ikäänkuin lapset isänsä tykö ja hän\npuhutteli heitä kuin veli veljiään. Mutta hänen selittäessään heille\nsaarnastuolissa Jumalan sanaa, eivät he enää muistaneetkaan, että siinä\npuhuikin vain ihminen.\n\nHänen istuessansa keinulaudalla ajatuksiinsa vaipuneena, häiritsi häntä\nhänen vanha Regiina-niminen emännöitsijänsä, joka käveli tavallista\nvinhemmin.\n\nTämä Regiina, joka oli yli viidenkymmenen oleva vanhapiika, oli\nviidennestätoista ikävuodestaan kymmenen vuotta palvellut hänen\niso-isänsä ja iso-äitinsä sekä sen jälestä kaksikolmatta vuotta\nhänen vanhempiensa luona. Entisen \"nuoren herran\" saatua vakinaisen\nkappalaisviran, hän sittemmin oli siirtynyt hoitamaan tämän taloutta.\n\nEi Ortman ollut jäänyt naimattomaksi siitä syystä, että Regiina niin\nhyvin hoiti hänen talouttansa... ei suinkaan.\n\nAsia vain oli suoraan sanoen se, ettei hän ollut milloinkaan ollut\nrakastunut.\n\nEikä se, ettei hän koskaan ollut tuntenut tuota valtavaa tunnetta,\nriippunut siitäkään, että hän olisi ujostellut ja karttanut ihmisiä,\nsillä nuorempana hän oli katsellut paljonkin maailmaa, eikä\nvieläkään ollut muuttunut tuollaiseksi kömpelöksi maalaispapiksi,\njolle uudenaikaiset ihmiset syystä nauravat. Päinvastoin vieraili\nhän joka paikassa pitäjässä ja vielä ulompanakin, jopa teki joskus\nilman erityistä asiaa pieniä huvimatkoja kaupunkiinkin, jossa hänen\nmonet tuttavansa ilomielin ottivat hänet vastaan. Siitä huolimatta\nei ainoakaan nainen vielä ollut saanut hänen sydäntänsä sykkimään\nniin kovin, että hän olisi voinut pitää sitä rakkautena, joka oli\nkorkeintaan ollut vain haaveksimista.\n\nViisastelevien ihmisten kuulee väittävän että mies, joka on elänyt\nkeski-ikään kertaakaan rakastumatta, varmaankin on pölkkypää, taikka\nhyvin epärunollinen olento. Mutta nämä ihmiset olkoot hyvät ja\nkorjatkoot erehdyksensä sekä muistakoot, että sellainen mies, jos hänen\nsydämessään on rakkaudelle sijaa, useinkin voi olla todellisemmin\nrunollinen kuin joutavanpäiväinen haaveilija, joka ikänsä kaiken on\nrakkauden hunajaa maistellut.\n\nNämä välihuomautukset tehtyämme lienee parasta, että palaamme Regiinan\nluo, jonka esiintyminen onkin antanut niihin aihetta. Kuten jo\nmainittiin, olivat hänen askeleensa tavallista nopeammat ja hän näytti\nhyvin uteliaalta huutaessaan:\n\n— Kyytirattailla ajava herra ja nainen poikkeavat maantieltä tänne. Nyt\novat he jo veräjällä! Mitähän noilla lienee asiaa?\n\n— Regiina on hyvä ja lisää kahvia pannuun.\n\nRattaat pysähtyivät ja niistä hyppäsi alas nuori mies, jolla oli\nkauniit ja jalot, miltei ylhäisennäköiset kasvot. Hän auttoi maahan\nnuorta tyttöä, joka mielihyvin näkyi nojautuvan hänen käsivarteensa,\nvaikka hyppäsikin alas notkeana kuin gaselli. Pastoria kummastutti,\nettä tyttö, jolla oli niin hienopiirteiset ja ylevät kasvot,\nettä hän tuskin saattoi olla alhaissäätyinen, kuitenkin oli niin\nyksinkertaisesti puettu, yllään vain pumpulihame ja päässä silkkihuivi.\nPastorista tämä kaikki tuntui hieman oudolta ja uteliaisuus, ehkäpä\nmyös jotkin muutkin ristiriitaiset tunteet saattoivat hänen verensä\nkiertämään jonkun verran vinhemmin. Hän nousi ja meni vieraita vastaan.\n\nHarald arvasi, että hänen edessään oli pastori ja vaikka se ei\noikeastaan kuulunutkaan asiaan, niin hän kuitenkin kohteliaisuudesta\nesittäytyi ja sanoi:\n\n— Se että tähän aikaan päivästä tulen aivan ventovieraan luo, todistaa\nasiani olevan hyvin tärkeää laatua.\n\nTähän Harald pysähtyi ja näkyi miettivän. Kääntyen sitten Stellan\npuoleen hän hiljaa lisäsi:\n\n— Suo anteeksi, Stella, että puhumme kieltä, jota et ymmärrä.\n\n— Aivan mielelläni suon anteeksi. Arvaanhan teidän puhuvan minusta, ja\nsilloin lieneekin parasta etten ymmärrä mitään.\n\nVieras kieli sekä tytön vieno ääni viehättivät niin pappia, ettei hän\nmuistanut edes pyytää heitä astumaan sisään.\n\nHaraldin kertoessa viime yön tapauksista, istahti Stella keinulaudalle\nja näkyi vaipuvan ajatuksiinsa. Samaten tapahtuu usein, että uskollinen\nkoira levollisena ja välinpitämättömänä makaa loukossaan, eikä näy\nmuistavankaan isäntäänsä, joka sillä kuitenkin alati on mielessään.\n\nHaraldin kertomus oli tietysti selvempi kuin Stellan, vaikka se\nvälistä vähän erosikin siitä, hän kun arvasi yhtä ja toista, jota\nStella ei niin suoraan maininnut. Molemmat herrat kävelivät vähintään\nneljännestunnin edestakaisin ja vain joskus Ortman jollakin pienellä\nkysymyksellä tai muistutuksella keskeytti kertomuksen. Sen päätyttyä he\nvielä ääneti jäivät kävelemään, Stellan istuessa kiltin lapsen tavoin\npaikallaan, katse maahan luotuna.\n\nÄänettömyyden katkaisi vanha Regiina, joka tuli kysymään, juotaisiinko\nkahvia ulkona vai sisällä. Hajamielisyydestään heräten hänen isäntänsä\nluontevammin kuin olisi maalaispapilta odottanutkaan, tarttui kumpaakin\nvierastaan käteen ja talutti heidät sisään.\n\nJuotuaan kahvinsa siirtyivät herrat saliin, jättäen Stella raukan\ntaas yksikseen vierashuoneeseen. Hänen ajatuksiansa olisi ollut\nvaikea kuvailla, koska hän tällä hetkellä ei ajatellutkaan mitään, ja\ntunteita... niitähän ei käykään kuvaileminen.\n\n— On selvää, sanoi pastori Ortman, että hän on löydetty, taikka\npikemmin varastettu lapsi. Mutta se ei kuulu tähän; pääasia on, että\nhän on turvaton. Olen samaa mieltä kanssanne, ettei sovi panna häntä\nkouluun. Mutta jotain on hänen hyväksensä tehtävä.\n\nJos Harald olisi vain kuullut nämä pastorin sanat, hän varmaankin\nolisi pitänyt torpanemännän neuvoa huonona, tämä kun oli kehoittanut\nhäntä kääntymään papin puoleen, ja olisi pitänyt häntä kehnona\nauttajana. Mutta pastorin vilkkaalla ja kauniilla katseella oli aivan\npäinvastainen vaikutus kuin hänen sanoillaan. Harald tunsi, että tämä\noli oikea mies häntä neuvomaan ja puristi hänen kättään pitkään ja\nlämpimästi.\n\nNyt seurasi jälleen äänettömyys ja sen kestäessä muistui Ortmanin\nmieleen hänen tuhoutunut viljansa. Tämä johti hänen ajatuksensa\nerääseen suunnitelmaan, jota hän luultavasti ei olisi tullut\najatelleeksi, jos hänen peltonsa olisivat säästyneet hallalta.\n\nErikoisemmat luonteet katsovat kaikkea täällä maailmassa toiselta\nkannalta kuin jokapäiväiset ihmiset. Jos edelliset joskus katsovat\nniin kauas, että menevät liian pitkälle ja joutuvat harhaan, niin\non kuitenkin varmaa, että ne katsovat jälkimäisiä pidemmälle.\nKerrotaanpa Kustaa III:sta, että hän, jouduttuaan Venäjän kanssa\nsotaan, mikä oli sitä uhkaavampi, kun kapina hänen omassa maassaan\nsamaan aikaan lamautti hänen voimansa ja hän sen lisäksi vielä sai\nkuulla, että tanskalaiset olivat hyökänneet maahan, silloin yhtäkkiä\noli huudahtanut: _nyt olen pelastettu_, jonka kuullessaan läsnäolevat\nluulivat kuninkaansa tulleen hulluksi. Hän päätti nimittäin itse\nomaksi ja valtakuntansa pelastukseksi kehoittaa taalalaisia kapinaan\nsekä saada voimaan yhdistys- ja vakuutuskirjan. Mitkä seuraukset siitä\nkoituivat, sen kertoo meille historia.\n\nJotakin tuollaista kuninkaallista jalomielisyyttä oli pieniin oloihin\nkatsoen myös pastori Ortmanissa, koska hallan tuhoama vilja johti\nhänen ajatuksensa siihen suuntaan, että hän mahdollisesti voisi ottaa\nStellan omaksi lapsekseen, elättää ja vaatettaa, hoitaa ja suojella,\nkasvattaa ja sivistyttää häntä. Ja hän piti sitä runsaana korvauksena\nyhdestä vuodentulosta, piti sitä suurena onnena ja satona, joka antaisi\ntuhatkertaisesti takaisin. Hän oli tosin köyhä, mutta tämä tekisi hänet\nrikkaaksi.\n\nMuistamme Haraldinkin kotvan hautoneen tällaista ajatusta, mutta osaksi\ntäytymyksestä, osaksi sen vuoksi, että hän epäili omaa kykyänsä tai\nnuhteettomuuttansa, oli hän sen hyljännyt. Sellaista Ortman ei tullut\najatelleeksi, ja siksipä hän olikin kykenevämpi sellaiseen toimeen.\nSillä jonkun ajatuksen toteuttamiseen vaaditaan itseluottamusta ja oman\narvon tuntoa, kun sitä vastoin itsensä epäileminen ei ennusta mitään\nhyvää. Ja pastorin ilmoittaessa Haraldille haluavansa ottaa tämän\nlapsen kasvatettavaksensa, oli hänen äänensä niin vakava ja katseensa\nniin lempeä, että se teki Haraldiin hyvän vaikutuksen.\n\nVielä kerran hän tunsi, että tähän mieheen voi luottaa ja yhä uudelleen\nhän puristi papin kättä. Sitten he menivät Stellan luo, joka äkkiä\nnousi ja kysyvästi katseli Haraldia. Tämä sanoi:\n\n— Pyysit minua viemään sinut sellaiseen paikkaan, jossa sinun ei enää\ntarvitsisi nähdä häntä, jota luulit isäksesi, eikä niitä toisiakaan.\n\n— Niin, sehän olisi minulle hyvä.\n\n— Tämä on sellainen paikka ja hän, joka tästä lähtien tahtoo olla\nsinulle isän sijaisena, seisoo tuossa.\n\n— Onpa entisen ja uuden isäni välinen erotus suuri. Tätä saatan katsoa\nsuoraan silmiin.\n\nEi Harald enempää kuin Ortmankaan luulleet hänen niin pian mukautuvan\nuusiin oloihinsa. Mutta hän oli muuttunut niin välinpitämättömäksi,\nettä pieni lapsikin olisi voinut häntä hallita, saatikka sitten Harald,\njolle hän oli kiitollisuudenvelassa henkensä pelastamisesta.\n\nKotvan äänettömyyden jälkeen Stella katsoen arasti Haraldia, sanoi:\n\n— Mutta tulethan sinä kuitenkin olemaan veljeni?\n\n— Niin kauan kuin elän tahdon olla veljesi.\n\n— Ja sinäkin jäät tänne, jotta meillä on sama isä. Eikö niin?\n\n— Ei. Mutta minä tulen asumaan täällä lähellä, niin että saat tavata\nminut usein.\n\n— Suo anteeksi, isä, sanoi Stella Ortmanin puoleen kääntyen, suo\nanteeksi, että luulin hänenkin jäävän tänne. Mutta ehkä lieneekin\nparempi, ettei hän asu täällä, eikä Stella hänen lähtiessänsä ollenkaan\nitke.\n\nOrtman pyysi Haraldia jäämään edes päiväksi tai pariksi, jotta he\nyhdessä saisivat keskustella Stellaa koskevista asioista. Kun Harald\nlupasi jäädä päiväksi, katsottiin tarpeelliseksi lähettää pois\nkyytimies, jolle annettiin todistus hänen viipymisensä syystä. Harald\nantoi myös tuon merkillisen yön toverilleen tarpeellisia tietoja, joita\ntämä tietysti oli utelias kuulemaan, eikä Harald myöskään tahtonut,\nettä Stellan tuleva kohtalo pidettäisiin salassa, ainakaan siltä, joka\noli ottanut osaa hänen pelastamiseensa.\n\nErikoiset, yhdessä eletyt tapaukset synnyttävät ihmisissä keskinäistä\nystävyyttä, ja kun hyväntahtoinen kyytimies viimeinkin lähti, oli hänen\nmielensä hyvin liikutettu ja hyvästellessään hän suuteli sekä Haraldin\nettä Stellan kättä. Sitten hän nousi rattailleen ja, antaen hevosensa\nlaiskasti hölkytellä, kääntyi vielä monesti katsomaan taaksensa, kunnes\nkatosi näkyvistä. Emme enää vastedes tapaa häntä tässä kertomuksessa.\n\nAamiaista syötäessä, jolloin pieni madeirapullokin tuli näkösälle,\nhuomasivat molemmat herrat yhtäaikaa, että heidän yhteinen, jalo\npyrkimyksensä ei sallisi heidän olla toisiansa sinuttelematta.\n\nStellan kanssa sovittiin, että hän sanoisi Haraldia sinuksi tai\nveikoksi; Ortmania taas hän oman mielensä mukaan saisi nimittää milloin\nisäksi tai veljeksi, milloin ystäväkseen, sinuksi tai Erkiksi, joka oli\npastorin ristimänimi.\n\n— Ystäväkseni häntä halulla mainitsisin, sanoi tyttö, koska olen saanut\nsiihen luvan.\n\nNäin sanottuaan hän purskahti katkeraan itkuun ja vilkaisi heihin\nikäänkuin katsoakseen, oliko tuo kaikki totta. Ja hänen nähdessään,\nettä niin oli, yltyi hänen itkunsa, eivätkä nyyhkytykset tahtoneet\nlakata. Tällä tavoin luonnonlapsi ilmaisi ilonsa.\n\nKatsahtaessaan jälleen ylös, hän näki toistenkin itkevän. Silloin hän\ntyyntyi ja kyynelsilmin hymyillen sanoi:\n\n— Stellan elämässä tämä on ensimäinen päivä. Entiset ovat olleet vain\npahaa unta.\n\nSuudellen hänen kiharaista päätään sanoi pastori:\n\n— Suokoon Jumala, että elämäsi vastedes olisi todellisuutta, taikka —\njatkoi hän hiljaa — taikka valoisaa ja ihanaa unelmaa!\n\nPäivän loppu vietettiin mitä hauskimmin. Monella eri tavalla koetettiin\nhoukutella Stellaa tuomaan ilmi kehittymättömiä käsitteitään ja\netupäässä tapahtui se leikillä, koska pastori vasta myöhemmin täydellä\ntodella rupeaisi häntä opettamaan, minkä toimen Harald mielellään\nluovuttikin hänelle.\n\nPastori näytti Stellalle huoneen, jossa hän tulisi asumaan. Se oli\npieni, valoisa ja iloinen suoja, josta oli näköala kirkolle ja joelle.\n\n— Ja tämänkö saan oikein omaksi huoneekseni! Stella ihmetteli ja\ntaputteli pieniä käsiään. Tuolla raukalla ei koskaan ollut ollut mitään\nerityistä suojaa, eikä hän edes ollut asunutkaan sellaisessa, paitsi\njoskus jonkun päivän.\n\n— Ja tämä pieni kaappiko on minun? Ja pian ehkä saan jotain siihen\npanemistakin.\n\nTässä keskeytti hänet Harald, joka puhui pastorille suomeksi, jottei\nStella sitä ymmärtäisi:\n\n— Varmaankin lupaat suostua pyyntööni. Anna minun täyttää tämä pieni\nkaappi.\n\nPastori naurahti. Hän tiesi aivan hyvin, että lahjoittaminen tässä\nsuhteessa oli heille kumpaisellekin yhtä mieluista kuin saaminenkin.\nEikä hän kadehtinut ystävältään tätä pientä iloa, koska ei tahtonut\npitää kaikkea hyvää omaa itseänsä varten.\n\n— Olkoon menneeksi, koska näin tahdot, veli kulta! Mutta vain\nensimäiset vaatteet sinä saat ostaa.\n\n— Ja osaksi toiset ja kolmannetkin? väitti Harald.\n\n— Jopa nyt jotakin! No, saadaanhan nähdä, vastasi pastori nauraen.\n\nEi viipynyt kauan, ennenkuin muuan keski-ikäinen rouva kirkonkylästä\ntuli pastorin pyynnöstä ottamaan hameiden mittaa y. m. Stellan\nnähdessään hän hämmästyksestä huudahti, tämä kun oli aivan jonkun\nnaisen näköinen, jonka hän nuoruudessaan oli nähnyt, vaikka ei\nmuistanut, kuka se oli.\n\nPastori tunsi rouvan kelpo ihmiseksi, jonka vuoksi hänelle uskottiin\nStellan pitovaatteiden tekeminen, jonka ohella hän sai toimekseen\nkaikkien kankaitten ostamisen j.n.e. Laskettiin, paljonko tulisi\nmaksamaan määrätty luku hameita, saaleja, liinavaatteita y.m., joiden\nlaatu myös määrättiin. Harald, joka tässä tilaisuudessa oli mielestänsä\nhyvin rikas, arveli että neljäsataa markkaa koko vaatetuksesta ei ollut\nlainkaan liikaa. Rouva taas puolestansa sanoi saavansa voittoakin,\nniin että tyytyväisyys oli molemminpuolinen. Harald maksoi etukäteen\nsuuren osan sovitusta rahamäärästä, eikä se ollenkaan pilannut asiaa.\nRouva läksi tyytyväisenä ja ihmetellen, kuka tämä salaperäinen tyttö\noikeastansa oli. Vähän hän tosin oli saanut kuulla pastorilta, mutta\ntämä ei hänen mielestänsä läheskään riittänyt.\n\nTänä merkillisenä päivänä, jonka kuluessa kolmesta siihen asti\ntoisilleen aivan ventovieraasta ihmisestä oli tullut miltei sisarukset,\nolivat niin hyvin pastori kuin Haraldkin illalla huomaavinaan, että\nStella jo paremmin ymmärsi heidän puhettaan sekä myös itse vähän osasi\nkäyttää ruotsia. Olipa siinä nyt perää tai ei, mutta ainakin pastori\nsiitä sai hyvää toivoa Stellan opinhaluun nähden.\n\n— Kuinka nyt ensi alussa aijot hänen suhteensa menetellä ja mitä\nopetustapaa tulet käyttämään? kysyi Harald, joka opetustapaa\nmainitessaan naurahti vähän ivallisesti, osoittaen kuitenkin samalla\ntäyttä luottamusta vanhemmalle ystävälleen.\n\n— Kuinkako alussa aijon menetellä? Kuljettaa häntä ihanassa\nluomakunnassa ja, näytellen hänelle pellot ja niityt, metsät, vuoret\nja laaksot, puhella hänen kanssansa. Täällä kotonakin tulemme\nkeskustelemaan oppiaksemme toisiltamme, hän minulta ja minä häneltä.\n\nPastorin näin puhuessa olivat hänen kasvonsa miettiväiset ja\nmiellyttävät. Aivan hyvin hän aavisti, kuinka paljo hänelläkin oli\noppimista tältä lapselliselta ja tietysti sangen taitamattomalta\ntytöltä.\n\n— Varmaankin olet tänä ainoana päivänä tullut huomanneeksi, kuinka\nkiihkeästi minä rakastan maamme kieltä, Suomea, jatkoi pastori,\npuheenaihetta muuttaen. Kuitenkaan ei minun — ainakaan ensi alussa\n— sovi puhua tätä kieltä Stellalle, vaikka ensin olin niin aikonut.\nLuontoni ei sallisi minun antaa valistuksen tarpeessa olevan ihmisen\nvaivata itseään kielellä, joka on hänelle aivan vieras. Opetusaikana\nvoisivat kentiesi siten monet taipumukset, monet uudet ja arat, ehkäpä\nvielä epäselvät käsitykset haihtua ja kovettua. Mutta hänen korvansa\non jo tottunut ruotsinkieleen ja kuukauden kuluttua hän jo osaa sitä\nvälttävästi puhua. Ruotsia siis aluksi aijomme käyttää.\n\n— Suo anteeksi että ollenkaan otin puheeksi, kuinka aijot menetellä,\nsanoi Harald. Huomaanhan yhä selvemmästi, että sinä jos kukaan olet\nsopiva tähän toimeen ja toivotanpa sinulle siinä Jumalan siunausta ja\nhyvää menestystä. Ja sinusta, Stella, minä toivoisin että rupeaisit\npitämään Erkistä enemmän kuin kenestäkään muusta ihmisestä maan päällä.\n\nKatsein, joka siirtyi toisesta toiseen, Stella vastasi:\n\n— Te molemmat olette ainoat ystäväni ja teistä minä pidän kaikkia muita\nenemmän.\n\n— Ja nyt, Erkki, sanoi Harald, ikäänkuin väkisin olisi tahtonut erota\nseurasta, joka oli tullut hänelle niin rakkaaksi, nyt minun täytyy\nmuistuttaa, että lupasit minulle hevosen Ristilään.\n\n— En tahdo vaatia sinua jäämään, koska muutenkin sanot pääseväsi\nperille päivää myöhemmin kuin olet luvannut. Mutta pieni lähtöryyppy,\njonka sanotaan olevan meille suomalaisille niin mieleisen, ei suinkaan\nliene vahingoksi. On todellakin tarpeen, että vähän rohkaiset itseäsi,\nsaapuessasi ensi kerran Ristilään, josta niin paljon pahaa juorutaan\nja joudut tekemisiin sen salaperäisten ja ylpeiden asukkaiden kanssa.\nMutta huomaanpa rupeavani tässä ilkeäksi, johon minulla heihin nähden\nei suinkaan ole mitään erityistä syytä.\n\n— Minua on kyllä varoitettu ja koetettu pelottaa koko toimesta, mutta\nse on, totta puhuakseni, vain kiihottanut minua yrittämään. Ehkä en\nmuuten olisikaan ruvennut kotiopettajaksi.\n\n— Toivotan sinulle toki onnea, ja joka tapauksessa olen ystäväsi, jonka\nturviin toisinaan saat paeta.\n\nLieventääksensä näiden sanain ylen vakavaa tarkoitusta, pastori\nikäänkuin itseänsä pilkaten naurahti. Mutta Harald käsitti asian\ntoiselta kannalta ja vastasi:\n\n— Ainakin on minulla sinussa ystävä, johon saan turvautua ja jolta voin\npyytää neuvoa... jos niitä tarvitsen.\n\nMonta sanaa ei sen jälkeen vaihdettu. Jäähyväiseksi Harald lujaa\npuristi pastorin kättä sekä suuteli Stellaa otsalle. Hänen noustuaan\nrattaille, seurasivat toiset häntä maantielle, josta jo Ristilä näkyi.\n\n— En pidä tuosta harmaasta linnasta, jonne Harald lähtee, puhui Stella\nikäänkuin itsekseen, pääseekö hän edes enää sieltä pois?\n\n— Melkein joka päivä tulen teillä käymään, vastasi Harald. Voikaa sillä\nvälin hyvin!\n\nHän lähti ja nyt oli pastori kahdenkesken Stellan kanssa. Miksi hänen\nsydämensä sykki niin rajusti nyt, kun hän oli jäänyt kahdenkesken tuon\ntaitamattoman tytön kanssa? Sen vuoksi, että hän nyt vasta käsitti,\nmihinkä oli sitoutunut. Kolmannen läsnäolo vaikutti, ettei hän niin\nsyvästi sitä ajatellut, ja nyt oli tämä kolmas poissa. Huomenna hänen\nopettajatoimensa alkaisi, mutta millä alottaisi, mistä nytkin puhuisi\nhänelle? Sanoin hän tosin ei tätä kysynyt, mutta sellaiselta tuntui\nhänessä itsessään.\n\nKun pastori oli jäänyt yksin tämän aivan taitamattoman tytön kanssa,\ntuntui hänestä ikäänkuin tämä olisi ollut jonkinmoinen voimakas\nhallitsijasielu. Ja tämä vaikutus oli sitä voimakkaampi, kun hän oli\nottanut tehtäväkseen häntä sivistyttää ja opettaa hänelle kaikkea,\nmitä tässä matoisessa maailmassa tarvitaan. Mutta nyt hän epäili omaa\nkykyänsä.\n\nNiin, jopa hän rupesi epäilemään puhdasta tahtoansakin sekä tämän\ntehtävänsä vaikuttimia. Ehkä oli yhtenä vaikuttimena myös jonkinmoinen\nturhamainen ja epäselvä toivo saada kasvattaa naista oman mielensä\nmukaan, tehdäkseen hänestä sellaisen, jonka olisi tahtonut omakseen.\n\nNäiden ajatuksien valtaamana hän oli luonut katseensa alaspäin, mutta\nsilloin herätti hänet Stellan ääni:\n\n— Älä, hyvä ystävä, noin katso maahan. Katso minua ja katsele taivasta,\nniin et näytä noin synkältä.\n\nNämä sanat vaikuttivat häneen sähkövoiman tavalla. Hän katsahti\ntaivaaseen ja sitten lempeästi Stellan silmiin ja sanoi:\n\n— Niinpä niin. Taivasta ja sinua katsellessani opin, kuinka sinua on\nopetettava, jotta pääsisit kerran taivaaseen. Jumala, joka on luonut\ntaivaan, maan ja ihmiset, on myös luonut sinut, tyttöni. Jumala, joka\nnäkee meidät, joka meitä suojelee ja pitää meistä huolen, on myös\narmosta minun kauttani opettava sinulle tiensä. Oletko koskaan kuullut\npuhuttavan Jumalasta?\n\n— Jumala, sehän on italiankielellä _Dio_. Enpä ole usein kuullut heidän\nhäntä mainitsevan. Mutta kuitenkin olen ymmärtänyt, että Jumala on\nolemassa ja, ollessani yksin, olen usein langennut polvilleni, näin.\n\nNäin sanoen hän katuvaisen tavalla notkisti polvensa, Vaikka ei\nymmärtänyt mitään pahaa tehneensä.\n\nSilloin pappikin lankesi polvilleen ja nöyryytti itsensä Jumalan edessä.\n\nJa hän sai lohdutuksen, avun ja voiman.\n\nHaavanlehdet eivät enää lipattaneet ja aurinko oli mennyt mailleen.\n\n\n\n\nIV.\n\nKOTIOPETTAJA JA PERHE.\n\n\nKotiopettajan tointa pidetään tavallisesti opintoja harjoittavan\nnuorukaisen viho viimeisenä hätäkeinona. Voima, jonka hän niin\nhyvin tarvitsisi oman itsensä kehittämiseksi, lamautuu, kun hänen\nennen aikojansa täytyy ruveta toisia opettamaan, mikä useinkin\nhänen oppilaihinsa nähden on hyvin epäkiitollista työtä. Kuitenkin\nkuullaan semminkin naisten kehuvan kotiopettajan tointa erinomaisen\nsivistyttäväksi nuorille miehille, joilla sitä ennen on ollut vain\nkoulutietoja, mutta joilta on puuttunut esiintymiskykyä. Tietämättänsä\ntällaiset naiset pitävät sangen tärkeänä asiana, että nuorukainen\nsievästi ja keveästi siirtää tuoliansa, että hän ei ole neuvoton siitä,\nmihin asettaa kätensä, että sopivasti osaa käyttää seuraelämässä\ntavallisia korulauseita — sanalla sanoen, että hän kaikin puolin osaa\nkäyttäytyä somasti ja kohteliaasti.\n\nHarald Thalberg tavallisesti käsitti asiat toiselta kannalta kuin muut\nja niin hän teki nytkin. Hän näet alotti opettamisen silloin, kun\nmuilla oli tapana se päättää.\n\nEhk'ei se kuitenkaan olisi johtunut hänen mieleensä, ellei uteliaisuus\nolisi häntä kiihoittanut. Ristilän vapaaherra oli jo puoli vuotta\nkuulustellut opettajaa lapsillensa, ja kun hän tarjosi hyvänlaisen\npalkan, olisivat useatkin nuorukaiset mielellään ottaneet tämän toimen\nvastaan, mutta Ristilän ja sen omistajan huono maine pelotti heitä,\nniin että he peräytyivät. Tämä houkutteli Haraldia, jota kaikki\nsalaperäinen viehätti; häntä huvitti tutkia tällaisten huhujen alkua ja\nsiis hän ryhtyi siihen, johon eivät muut uskaltaneet ruveta.\n\nVähän ennen auringonlaskua hän saapui perille. Hän ajoi käyden läpi\npuiston, jotta paremmin saattaisi katsella rakennuksia ja istutuksia.\n\nPuisto oli romantillinen ja synkkä. Tuuheita kuusia, koivuja ja haapoja\nkasvoi siellä sekaisin. Hän oli kyllä ennenkin nähnyt kuusien kasvavan\nkoivujen seassa ja pitänyt sitä kyllä kauniina, mutta se, että täällä\noli haapojakin, ei häntä oikein miellyttänyt. Haapametsä semmoisenaan\non kyllä kaunis, mutta jos tämä puu kasvaa hajallaan koivujen ja\nkuusien seassa, niin se tekee kamalan ja vastenmielisen vaikutuksen.\n\nErään tällaisen haavan juurella hän huomasi hautakiven, jossa luki\nHenrik Henning, syntynyt 1815 kuollut 1817. Olisipa tuo poika saanut\nelää ja olla täällä linnassa, jotta minulla ajan kuluksi olisi ollut\nsamanikäinen puhetoveri, ajatteli Harald.\n\nPian oli kuljettu puiston läpi ja kyytipoika juoksi aukaisemaan\npihaporttia, joka oli iso ja paksusta raudasta tehty ja joka kovasti ja\npahaa ennustaen narisi.\n\nKolinan kuultuaan riensi yksi palvelustytöistä paikalle. Hän näytti\nhyvin ylpeältä ja kysyi nenäkkäästi:\n\n— Herra on kai se, jota tänne on odotettu?\n\nHarald tiesi aivan hyvin, kuinka mahtavia palkolliset paremmissa\npaikoissa yleensä ovat. Hän ei siis ensinkään nolostunut, vaan vastasi\nivallisesti:\n\n— Arvasitte aivan oikein, armollinen neiti; teidän luvallanne\ntodellakin aijon tänne... Ja nyt näytät sinä, missä huoneeni on, heti\npaikalla!\n\nMitään vastaamatta nousi palvelustyttö toiseen kerrokseen ja osoitti\nhänelle huoneen, joka oli ullakkokamari.\n\nSiinä, mihin kiertoportaat päättyivät ja mistä ullakko alkoi, heräsi\nHaraldissa yksi noita kummallisia, unelmantapaisia muistoja, joihin\nerinäiset paikat toisinaan antavat aihetta. Tuntuu ikäänkuin joskus\nennenkin olisi ollut ihan samallaisessa paikassa ja silloin tuntenut\naivan samaa kuin nyt. Paikka ja tunteet vaikuttavat meihin niin\nvaltavasti, että meistä on ikäänkuin meidät olisi siirretty kauas\nmenneisyyteen. Mutta pian nämä tunteet haihtuvat, emmekä yritäkään\nselvittää noita salaperäisiä mielikuvia.\n\nHarald oli hyvin tyytyväinen ullakkohuoneeseensa. Yleensä hän piti\ntällaisista erillään olevista huoneista ja tämä oli sitäpaitsi\ntarpeeksi tilava sekä hyvin kalustettu. Ei hän kuitenkaan kauvan\nehtinyt katsella ympärillensä, ennenkuin sama palvelustyttö, joka äsken\noli käyttäytynyt niin kopeasti, avasi oven ja kohteliaalla, miltei\nnöyrällä tavalla pyysi maisteria tulemaan alas, koska illallispöytä oli\njo katettu.\n\nSamassa paikassa kuin äskenkin, siinä missä käsipuut alkoivat, heräsi\nhänessä uudelleen sama tunne, sama unelmantapainen, hämärä muisto.\nMutta koko tahtonsa voimalla hän karkoitti sen luotaan ja riensi nopsan\nja ketteräjalkaisen palvelustytön jälessä. Hänen oli vielä kuljettava\neteisen, salin ja vielä kolmannenkin huoneen läpi, ennenkuin hän tuli\nsiihen, niissä perhe oli koolla.\n\nVapaaherra tuli häntä vastaan kätelläksensä, mutta jäikin seisomaan\nja loi silmänsä maahan. Tämä vapaaherran kummallinen hämmästys oli\nvaikuttaa Haraldiinkin, niin että hänkin oli punastumaisillaan... joka\nolisi ollut mitä kiusallisinta... mutta samassa vapaaherra jo tointui\nja katsoen häntä rohkeasti sanoi:\n\n— Suokaa anteeksi hajamielisyyteni, herra maisteri! Nähdessäni\nensi kerran ihmisiä, minun aina käy niin, että heidän ulkomuotonsa\nmuistuttaa minulle jotain rakasta vainajaa tai poissaolevaa tuttavaa.\nNiin kävi nytkin. Kuitenkin: terve tuloa!\n\nHän löi kättä, mutta tapa, jolla hän sen teki, oli niin kylmä ja\nveltto, ettei se ensinkään ollut Haraldille mieleen. Ja yhtä vähän\nvapaaherran ulkomuoto miellytti häntä. Hänen katseensa oli tosin\nterävä ja hän katsoi ihmisiä suoraan silmiin, mutta tässä katseessa\nei kuitenkaan ollut mitään hyvää ja luotettavaa. Näytti ikäänkuin\nhän olisi totuttautunut katsomaan ihmisiä silmiin, ikäänkuin sillä\npeittääksensä teeskentelyänsä.\n\nPituudeltaan parooni oli keskikokoinen, mutta muuten roteva. Nuorena\nhän näytti olleen kaunis, mutta nyt oli hänen otsansa kamalasti\nrypyssä, mikä usein on hurjien himojen seurauksena, suu hymyili\nilkeästi ja alahuuli oli inhottavasti nyrpistynyt. Tämä ei näyttänyt\nluotettavalta, eikä hänen harmahtava tukkansakaan herättänyt katsojassa\nkunnioitusta.\n\nHarald muisteli joskus nähneensä vapaaherran näköisen roiston.\n\nHän oli niin kiintynyt katselemaan vapaaherraa, että tuskin olisi\ntullut vilkaisseeksi toisia, ellei vapaaherra olisi esittänyt jokaista\nvuoronperään. Tämä kohteliaisuus ihmetytti Haraldia, koska hän oli\nkuullut kerrottavan, ettei vapaaherra koskaan ennen kotiopettajain\nsuhteen ollut nähnyt sitä tarpeelliseksi.\n\nRuotsalainen kamarijunkkari v. Assar oli noin puolivälissä\nneljänkymmenen oleva mies, ulkomuodoltaan kelmeä ja kivulloisen\nnäköinen. Hän oli pitkä ja soreavartaloinen, mutta hänen silmäinsä\nkirkkaus näkyi kadonneen, lieneekö siihen ollut syynä sairaalloisuus\nvaiko irstas elämä.\n\nMuutaman päivän hän oli ollut Ristilässä vieraana ja tulisi viipymään\nniin kauan kun terveysvedenjuontinsa kestäisi.\n\nKolmannen seurassa olevan herran vapaaherra esitti ikäänkuin\nsivumennen, mainiten välinpitämättömästi hänen nimensä: herra v. Nit.\nTälle miehelle vapaaherra ei siis näkynyt antavan mitään erityistä\narvoa. Luultavasti hän oli jonkinmoinen pehtoori, kirjanpitäjä taikka\nmuu sellainen, ajatteli Harald ensi silmäyksellä.\n\nHän näytti olevan melkein samanikäinen kuin vapaaherrakin, mutta\neivät hänenkään harmahtavat hapsensa näyttäneet Haraldin mielestä\nkunniakkailta. Muuten herra v. Nitillä näytti olleen hyvät päivät.\nHänen lyhyt ja tanakka vartalosta ei ollut voimakas, niinkuin\ntavallisesti sellaiset ovat, vaan lihava ja pöhistynyt, luultavasti\nylellisestä juomisesta. Nytkin saattoi huomata, että yksinomaan häntä\nvarten tarjolla olevaa konjakkipulloa oli liiaksi kallisteltu.\n\nVapaaherran esittäessä näin ohimennen herra v. Nitin, näki Harald\ntarpeelliseksi mennä kädestäpitäen häntä tervehtimään. Herra v. Nit\nnousi puoliksi tuoliltaan, mutta lysähtikin takaisin istualleen, kun\nhänen juopottelemisesta hämärät silmänsä nyt selvemmin erottivat\nHaraldin. Hänen verevät kasvonsa hieman vaalenivat, hän veti syvään\nhenkeänsä ja änkytti:\n\n— _Oh, c'est une merveille!_\n\nHerra v. Nitin mielenliikutus ei jäänyt vapaaherralta huomaamatta ja\nhän sanoi:\n\n— Lyönpä vetoa, että herra v. Nit maisterissa huomaa saman\nyhdennäköisyyden kuin minäkin, niin silmiinpistävä se todellakin on!\nEikö mielestänne maisteri Thalberg ihmeellisesti muistuta yhteistä\nystäväämme, herra v. Rohlia?\n\n— Rohlia — herra v. Nit verkalleen toisti, mutta jatkoi sitten\nkiihkeästi: — kas, hänen näköisensähän maisteri juuri onkin!\n\nHarald oli huomaavinaan, että vapaaherra nuhdellen katsahti v.\nNitiin. Kaiken tämän ohessa hän kuitenkin oli ehtinyt tervehtiä rouva\nOrrbergia, joka oli talossa emännän sijaisena, millä tarkoitamme, että\nhän vapaaherran toisen rouvan kuoltua oli itsevaltiaasti hallinnut sekä\nsisätaloutta että karjanhoitoon kuuluvia asioita.\n\nTalossa oli neljä lasta, kaksi edellisestä ja kaksi jälkimäisestä\navioliitosta. Irene neiti oli seitsemäntoista ja hänen Aleksi-niminen\nveljensä neljäntoistavuotias. Solmu oli kahdeksan ja pikku Ulla vain\nviiden vuoden ikäinen.\n\nHarald katseli tutkivasti näitä ihmisvesoja. Hänestä he näyttivät\nhyvin hiljaisilta ja miettiväisiltä, melkeinpä ikäänkuin joku suru\nolisi heitä painanut. Molemmat pojat olivat sitäpaitsi kalpeita ja\nruumiinrakenteeltaan heikkoja. Pikku Ulla oli ainoa, joka näytti\nrauhalliselta, eikä ujostellut. Hän vain hiipi sisarensa viereen,\nehkäpä enemmän tätä hyväilläksensä kuin etsiäksensä häneltä turvaa.\n\nLapset tekivät Haraldiin miellyttävän vaikutuksen. Hän tunsi\nkiintymystä heihin ja piti heistä jo etukäteen.\n\nIllallisen syötyä vapaaherra sanoi Haraldille:\n\n— Jotta päivä päättyisi hauskasti, pyydän saada kuulla maisterin\nlaulavan.\n\nOli siirrytty salonkiin. Iso avoinna oleva flyygelipiano osoitti,\nettä Irene neiti oli hiljan soittanut. Paroonin kehoittaessa Haraldia\nlaulamaan, tämä sattumalta vilkaisi Ireneä, joka surullisin ja vakavin\nkatsein vastasi hänen silmäykseensä.\n\n— Tyttö parka, ajatteli Harald, varmaankaan et ole onnellinen!\n\nHän istahti pianon ääreen ja itse säestäen lauloi laulun, jonka\nsisällön jo arvaa nimestäkin. Se oli \"Yksinäisen tytön suru.\"\n\nHaraldin ääni ei ollut erikoisen kaunis ja laulaessaan hän ei\nnoudattanut minkään erityisen laulamistaidon sääntöjä, mutta osasi\nhyvin hallita ääntänsä ja lauloi intomielisesti ja tunteellisesti\nkuin sävelet olisivat nousseet suoraan hänen sydämestänsä. Näin hän\nihastutti kuulijoitansa enemmän kuin moni, jolla on parempi ääni ja\njoka on enemmän harjoitellut.\n\nSyystä kysyttänee, kuinka vapaaherra tiesi Haraldin osaavan\nsoittaa ja laulaa. Asian laita oli niin, että hän, hakiessaan\nsanomalehti-ilmoituksilla lapsilleen opettajaa, erityisesti oli\nmaininnut, että semmoinen olisi otollisempi, joka osaisi myös opettaa\nlaulua pianon säestyksellä. Vastauksessaan Harald myönsi harrastavansa\nsoitantoa ja lupasi antaa tässä aineessa opetusta kaksi tuntia\nviikossa. Ja tähän hän suostui sitä kernaammin, kun arvasi tätä\nopetusta annettavan vapaaherran vanhimmalle lapselle, Irene neidille,\njosta hänellä kulkupuheitten mukaan oli jonkunmoinen epäselvä käsitys.\nHarald piti jo ennestään nuorista naisista, eikä siis katsonut heidän\nopettamistansa ylen rasittavaksi. Työtä se tosin oli, mutta ehkäpä\nhauskaakin.\n\nLaulun päätyttyä parooni kiitti ja sanoi, että sellainen, joka\nitse laulaa niin kauniisti ja taidokkaasti, on varsin sopiva muita\nopettamaan.\n\n— Se on vanhin lapseni, joka tulee hyötymään teidän opetuksestanne. Hän\non jo neljä vuotta soittanut ja edistynyt hyvin, mutta ei liene vielä\nyrittänyt laulaa.\n\nIrene ei virkkanut mitään, vaikka hänellä tässä olisi ollut sopiva\ntilaisuus puhua. Varmaankin, ajatteli Harald, hänen isänsä on ylen\nankara eikä hyväksy sitä vapautta ja suloista tuttavallisuutta, joiden\ntulisi vallita vanhempain ja heidän lastensa välillä. Ikäänkuin olisi\narvannut hänen ajatuksensa, vapaaherra Ireneen kääntyen kysyi:\n\n— Kuinka on, lapseni, oletko koskaan laulanut?\n\nHän oli puhuvinaan hellästi, mutta Haraldista se tuntui teeskennellyltä.\n\n— Olen koettanut laulaa muutamia yksinkertaisia lauluja, sellaisia\njoita käy laulaminen kolmisointuisesti. Siinä kaikki.\n\nPuhuessa Irene aluksi oli katsonut isäänsä, mutta pelosta siirtyi hänen\nkatseensa muualle, ensin Haraldiin ja sitten pikku Ullaan.\n\nÄäni, jonka Harald nyt ensi kerran kuuli, kuulosti hänestä ihmeen\nsuloiselta. Olipa ikäänkuin hän äänestä olisi oppinut tuntemaan tuon\nhelläluontoisen, viattoman ja haaveellisen olennon.\n\nHerra v. Nit, joka tosin syötäessä oli lörpötellyt yhtä ja toista,\nmutta sittemmin istunut aivan ääneti, katsoi nyt sopivaksi puuttua\npuheeseen, vaikka hänen kielensä ei tahtonut oikein hyvin kääntyä\nsuussa:\n\n— Kuulepa, veli Henning... herra parooni kai olisi pitänyt sanomani,\nmutta mitäpä sillä väliä! Enkö minä hoksannut, että kotiopettaja myös\nvoi olla soittoniekka? Enkö minä sillä kertaa taistellut koko seuraa\nvastaan, jonka mielestä puhuin pelkkää roskaa. Minä Ptolemaeus Seth von\nNit sanoin, tiedättekös, näin: Ilmoita vain sanomalehdissä, ettei olisi\nvahingoksi, vaikka opettaja osaisi soittaakin ja voisi opettaa nuorta\nherraa... hm, hm... neiti Ireneä laulamaan ja säestämään pianolla.\nTytöllä on hyvä ääni, olenpa usein kuullut hänen portaita juostessaan\nlaulaa hyräilevän ja se on, jumala paratkoon, pehmittänyt syntisen\nsydämeni. Ja se onnistui; tänne on tullut nuori mies, joka, paitsi että\nhän on korkeasti oppinut ja toivottavasti hyväntapainen, myös pystyy\ntajuamaan soittoa ja vieläpä opettamaan sitä muillekin. Niinpä niin,\nsen minä sanon, että siihen herra pystyy, herra, joka on niin kovin\ntuon nuoruuden ystävän näköinen... hm, hm .. niin, mikä hänen nimensä\ntaas olikaan?\n\nVapaaherra, joka naurahtaen oli kuunnellut tätä pitkää puhetta,\nnyrpisti sen lopulla alahuultansa ja loi von Nitiin vihaisen katseen,\nmikä vaikutti, että mies nousi tuoliltaan ja kumartaen poistui\nhuoneesta. Hänen mentyään vapaaherra hymyili ja sanoi:\n\n— Maisteri näkee, että meillä on talossa tuollainen vanha veitikka,\njoka silloin tällöin mielellään ottaa naukun, eikä aina osaa pitää\nsuutansa kiinni. Tämä liiallinen lörpöttely on useinkin minua\nsuututtanut, mutta koska hän nuoruuteni aikana on tehnyt minulle suuria\npalveluksia, olen päättänyt kärsiä hänen vikojaan... niin, minulla ei\nole edes sydäntä kieltää häneltä väkijuomia. Olen tuuminut näin: koska\nmiesparka on niihin niin mieltynyt, niin miksikä kieltäisin niitä\nhäneltä? Ja nyt toivon maisterin ymmärtävän syyni.\n\nHarald kumarsi myöntäen. Kamarijunkkari v. Assar kääntyi Irenen\npuoleen, pyytäen että hän vuorostansa soittaisi. Irene meni pianon luo\nja valitsi nuottivihkojensa seasta erään, jota rupesi selailemaan,\nmutta pani sen jälleen pois, ikäänkuin olisi katsonut vääräksi pitää\nsitä avoinna, koska taisi nuotit ulkoa.\n\nKappale, jonka hän nyt soitti, oli Andante Triosta Op. 97, josta muuan\nBeethovenin ihailijoista on sanonut, että sanat siihen ovat Göthen\nFaustissa.\n\nTapa, jolla hän soitti, lämmitti Haraldin sydäntä ja vahvisti\nkäsitystä, jonka hän oli saanut, kuullessaan nuoren tytön puhuvan.\n\n— Näytte eniten suosivan Beethovenia, koska aina soitatte hänen\nsävellyksiään, huomautti kamarijunkkari.\n\n— Niin teenkin, vastasi Irene.\n\n— Soittakaa meille jotain iloisempaa, se olisi kyllä tarpeen. Kello\ntulee pian kaksitoista, aaveitten aika.\n\nJa Irene soitti yhden Adamin kehnoimmista kappaleista. Kamarijunkkari\noli mielissään ja taputti käsiänsä.\n\nSitten erottiin ja Harald läksi ullakkokamariinsa. Portaitten ylipäässä\nvapaaherra saavutti hänet ja sanoi:\n\n— Tästä saatte avaimen. Tahdon sanoa teille asian suoraan. Kuten\nnäette, tämä ovi vie ullakolle ja sitä paitse herra v. Nitin\nhuoneeseen, joka on rakennuksen toisessa päädyssä. Nyt on herra v.\nNit sellainen mies, että hän liiaksi ryypiskeltyään usein yöaikaan,\njos hänelle on pistänyt jotain päähän, syöksyy huoneestaan ja alas\nportaita, mellakoiden ja herättäen koko talonväen, ja teitä hän\nkaiketikin tulisi eniten häiritsemään. Senvuoksi pyydän maisteria\nsekä oman itsenne että meidän takia tällä avaimella joka ilta\nlukitsemaan tämän pienen oven ja sitäpaitsi vetämään salvan eteen,\nse kun on samalla puolella kuin avainkin. Voisin kyllä itsekin sen\ntehdä, estääkseni v. Nitiä pääsemästä alas. Mutta olen heti tahtonut\nsaada teidät kotiutumaan ja voisihan tapahtua, että joskus yöllä\ntai aamupuoleen tekisi mielenne pistäytyä herra v. Nitin luona...\ntäällähän, nähkääs, sanotaan kummittelevan... no, no, minä lasken vain\nleikkiä, ja saattaisihan teillä muutenkin olla syytä liikkua. Nuorella\nmiehellä on usein kaikellaisia kummallisia päähänpistoja, niin että\noma huone tuntuu hänestä liian ahtaalta. Mutta täällä teillä on tämä\navara, sileälattiainen ullakko, jossa yönaikana saatte jaloitella.\nMutta jättäen pilan siksensä, on kuitenkin totta, etten millään\nmuotoa tahtoisi teljetä teitä huoneeseenne ja täällä teillä ainakin\non tilaisuus liikkua vapaasti ylimmässä kerroksessa. Ainoa, joka ei\npääse ulos, on herra v. Nit, mutta jos hänelle jotain sattuu, niin\nmaisteri kai herää huudosta, niin että menee pelastamaan tuon vanhan\npilkkakirveen.\n\nTultuaan kamariinsa alkoi Harald tarkemmin miettiä illan tapauksia.\n\"Miksikähän vapaaherra on niin kohtelias minulle, onkohan se siitä\nsyystä, että olen tuon nuoruudenystävän näköinen, vai lieneekö\nulkomuotoni niin arvokas?\" ajatteli hän itsekseen. Harald oli tosin\nluonnostaan vakava, mutta samalla hiukan lapsellinenkin, joten ei ole\nihmettelemistä, vaikka tällaiset ajatukset johtuivatkin hänen mieleensä.\n\nMyöskin sitä hän ihmetteli, miksikä veltto ja kiltinnäköinen v. Nit\noli noin teljettävä. Mutta samassa hänelle juolahti mieleen, ettei\nhän varmaankaan tiedä koko asiasta, ja jos hän joskus turhaan olikin\nyrittänyt päästä ulos, niin luultavasti hän jo aamulla oli sen\nunhoittanut.\n\nHänen viimeinen ajatuksensa oli Irene. Hän ei tiennyt mitenkä\nasianlaita oli, mutta hänestä tyttö tuntui hyvin onnettomalta. Ja.\nunissaan hän näki milloin Irenen, milloin Stellan ja lopulta molemmat\nyht'aikaa. He olivat istuvinaan nurmikolla, puistossa olevan hautakiven\nvieressä, ja itse hän istui kivellä, pitäen käsiään kumpaisenkin pään\npäällä. Hänestä tämä oli tuntuvinaan niin autuaalliselta, mutta pian\nhäiritsi häntä vapaaherra, joka oli kurkistavinaan erään puun takaa. Ja\nsiihen Harald heräsi.\n\n\n\n\nV.\n\nLUKU, JOSSA MUUN MUASSA PUHUTAAN TÄTYRUOHOISTA.\n\n\nSeuraavana päivänä pidettiin poikain tutkinto, jossa vapaaherra sekä\nmolemmat toiset herrat olivat saapuvilla. Tämä tapahtui Haraldin\nehdotuksesta, koska hän vapaaherran läsnäollessa tahtoi ottaa selkoa\noppilaittensa tiedoista, ennenkuin ryhtyi heitä opettamaan, voidakseen\nerotessaan osoittaa missä määrin he olivat hänen aikanansa edistyneet,\naivan kuten talonvoutikin, näyttääksensä että tahtoo menetellä\nrehellisesti, toimeensa ryhtyessään yhdessä isännän kanssa tekee\nluettelon talon työkalustosta.\n\nIkäisikseen eivät pojat tiedoiltansa suinkaan olleet huonoimpia.\nPuoleen vuoteen heillä tosin ei ollut ollut varsinaista opettajaa,\nmutta kuitenkin olivat he pitäneet muistissaan, mitä olivat oppineet,\nkoska herra von Nit vapaaherran pyynnöstä tuontuostakin oli heidän\nkanssansa kerrannut, mitä he ennen olivat lukeneet.\n\nMutta lukijaamme ehkä liiaksikin kyllästyttäisi, jos me perinjuurin\nrupeaisimme selittämään kaikkia Haraldin opettajatoimeen kuuluvia\nyksityisseikkoja. Siinä kyllin, että hän pian oli siihen perehtynyt\nja toimitti iloisesti ja halukkaasti tehtävänsä sekä vapaaherran että\noppilaittensa tyydytykseksi.\n\nItsestään selvää on, että laulutunnit olivat hänestä vieläkin\nhauskemmat. Vaikka hän ei noudattanutkaan mitään määrättyjä sääntöjä,\noli hänellä kuitenkin oma keksimänsä suunnitelma, jota paremmin osasi\nsovittaa muita opettaessa, kuin milloin itse harjoitteli. Seurauksena\noli kuitenkin, että Irene, jolla oli erinomaisen suuri taipumus\nsoitantoon, ennen pitkää oli siihen niin perehtynyt, ettei enään olisi\nkaivannutkaan opetusta. Sitä hän ei kuitenkaan olisi itsellensäkään\nmyöntänyt, kentiesi vaatimattomuudesta, hän kun ei ollenkaan tuntenut\nomaa etevyyttänsä, taikka ehkä senvuoksi, että laulutunnit olivat\nhänestä niin hauskat.\n\n— Olisitteko hyvä ja antaisitte minulle sen laulun, jonka lauloitte\nensi iltana, pyysi Irene erään laulutunnin päätyttyä.\n\n— Kirjoitan mielelläni siihen nuotit, koska te pidätte siitä. Teen sen\noikein kernaasti.\n\n— Osaatteko siis omasta päästänne kirjoittaa nuotteja siihen, mitä te\nsoitatte? Mikä tuon laulun nimi on?\n\n— Yksinäisen tytön suru.\n\n— Yksinäisen tytön suru! Sanat minä jotensakin hyvin muistan, mutta\nkirjoitattehan nekin minulle. Kuka on ne sepittänyt?\n\n— Eräs ylioppilastoverini kirjoitti sen nimenomaan minulle, vaikka hän\nei muuten vaadikaan runoilijan nimeä.\n\n— Hän on ehkä iloinen ja onnellinen, vaikka kirjoittaakin sellaista.\nSepä on kummallista! Tunteista ja mielikuvituksesta johtuu, että\nvoidaan asettua muiden tilalle. Mutta kuka on sepittänyt nuotin tuohon\nlauluun?\n\n— Minä.\n\n— Vai tekö, sanoi Irene, nyökäyttäen somasti ja kiitollisesti päätään.\n\nSitten hän uteliaasti katseli Haraldia. Lapsellinen kun oli, hän usein,\nmieltyessään johonkin soittokappaleeseen, olisi tahtonut tietää,\nmillainen sen säveltäjä oikeastansa oli. Niinkuin kaikki, jotka ovat\nmieltyneet johonkin taiteeseen, ovat tottuneet kunnioittamaan tuon\ntaiteen ylimyksiä, minkä kunnioittamisen syytä taiteeseen nähden\nvälinpitämättömät henkilöt eivät käsitä eivätkä voi aavistaa, niin\noli Irenekin ajatuksissaan kuvitellut, että säveltäjässä pitäisi olla\njotakin erityistä, joka kohotti hänet muitten ihmisten yläpuolelle.\nHänen mielestänsä! Harald tosin oli erilainen kuin muut, mutta tunne,\nminkä hän hänessä herätti, oli pikemmin se, että hän tunsi olevansa\nhänen kanssansa saman hengen lapsia. Ja ujosti häntä tarkastettuaan hän\nnäytti ajattelevan: vai tuollainen se säveltäjä onkin!\n\nKamarijunkkari von Assar kierteli Ireneä niin innokkaasti ja\nuutterasti, että Harald alkoi epäillä hänellä olevan jonkun muunkin\nsyyn viipymiseen Ristilässa kuin pelkkä terveydenhoito. Koska Harald\nei ollut sellainen ihminen, joka läsnäolollaan olisi tahtonut estää\nkahta rakastavaa olemasta kahdenkesken, niin hän ei tunkeutunut heidän\nseuraansa, vaan jätti kernaasti sijansa v. Assarille, toivottaen\nhänelle hyvää menestystä. Ja olisi hänen erilläänpysymiseensä voinut\nolla toinenkin syy, se että hän vain oli kotiopettajana talossa ja v.\nAssar sitä vastoin, joka oli aatelismies, aivan kuin kotonansa. Mutta\nsitä Harald ei tullut ajatelleeksikaan, tahtoipa vain kaikin tavoin\nedistää v. Assarin hankkeita, kunnes ne onnistuisivat taikka hänelle\nannettaisiin rukkaset. Aivan varma asiasta Harald ei kuitenkaan ollut,\nsillä tapahtuuhan varsin usein, että nuoret miehet ilman vakavia\naikomuksia juoksevat nuorten naisten perässä. Olipa asia miten tahansa,\nmutta ainakin hän pysytteli erillään.\n\nJoskus kuitenkin tapahtui, että hän sattumalta joutui kahdenkesken\nIrenen kanssa.\n\nLupauksensa pitäen Harald hyvin usein kävi Ortmannin luona. Paitsi että\ntarpeeksi pitkä kävelymatka häntä virkistytti, oli hänelle mieluista\nnähdä, kuinka nopeasti Stella edistyi ja kuinka jalosti ja hellästi\nhänen vanhempi ystävänsä kohteli tyttöä. Tämä oli jo oppinut tuntemaan\nuskonnon totuuksia ja hänen näköpiirinsä oli kuudessa viikossa\näärettömästi laajennut. Valtava virta oli vihdoinkin murtanut tokeensa.\n\nEräänä iltana — se oli heinäkuun viimeinen päivä — hän, palatessaan\nkappalaistalosta, tunsi sekä ruumiin että sielun puolesta olevansa\ntavallista virkeämpi ja astui reippaasti kotiin päin. Mutta puistoon\ntultuaan hän jäi katselemaan tuota harmaata linnaa, jonka nimen Stella\noli antanut Ristilän kartanolle. Hän oli jo niin tottunut tähän\npaikkaan, ettei se enään tuntunut hänestä kamalalta. Mutta nyt — joko\nsitten sielu, ollessaan virkeimmillään, on alttiimpi ulkonaisille\nvaikutuksille, taikka lieneekö kirkonkellojen kumea ääni yht'äkkiä\nmuuttanut hänen mielensä — ainakin hänestä nyt tuntui ikäänkuin tuo\nvanha kaksikerroksinen ja jyrkkäkattoinen päärakennus kaarevine\nikkunoineen olisi kertonut hänelle niistä moninaisista suruista\nja pahoista himoista, jotka vuosien kuluessa olivat jäytäneet sen\nasukkaita, kaikista juonista ja vehkeistä, joita sieltä oli keksitty\nja pantu toimeen. Tuntuipa hänestä ikäänkuin rakennus olisi ruvennut\nelämään, alkanut lähestyä häntä, ja hänen rintaansa ahdisti ikäänkuin\npainajainen olisi häntä vaivannut.\n\nMutta samoin kuin ne, jotka taistelevat kauheaa unennäköä vastaan ja\novat jo tukehtumaisillaan, mutta suurimmassa hädässään heräävät ja\njälleen virkoavat, niin kävi Haraldinkin. Hän toipui ja, astuttuaan\nmuutaman askeleen eteenpäin, katsahti ylös ja näki — Irenen.\n\nMatkustaja, joka on eksynyt kolkkoon metsään ja joutunut jo vallan\nepätoivoon, mutta ennenkuin laskee väsyneen päänsä sammaltuneelle\nkivelle lepäämään, vielä yrittää astua muutaman askeleen ja äkkiä näkee\nedessään ihanan laakson ja siinä ihmisasumuksen... niin, kenelläpä on\nsyytä iloita, ellei hänellä! Samoin Haraldillakin, hänen äkkiarvaamatta\nnähdessään Irenen.\n\nTämä istui Henrik Henningin hautakivellä ja hänen kädessään oli\nkokoonkääritty paperi.\n\nHarald olisi tuskin voinut katkaista äänettömyyttä ja Irene puhuikin\nensiksi.\n\n— Tullessanne huomasin teidät. Näin teidän jäävän asuinrakennusta\nkatselemaan, ikäänkuin olisitte sitä odottanut. Mitä te ajattelitte?\n\n— En tiedä; en tainnut ajatella juuri mitään. Mutta nyt, nähdessäni\nteidät näin perin läheltä, nyt minä ajattelin... niin, enpä nytkään\nmitään ajatellut.\n\n— Sanokaa kuitenkin mitä ajattelitte.\n\n— Ajattelin samaa kuin se, joka yöllisen myrskyn jälestä näkee pilvien\nhajaantuvan antaaksensa sijaa siniselle taivaalle ja kirkkaille\ntähdille. Ehkä en mitään ajatellut, mutta mieleni muuttui iloiseksi.\n\n— Tehän imartelette.\n\n— Tämän yhden ainoan kerran vain... Mutta, jatkoi Harald, muuttaen\nkiireesti puheenaihetta — mitä kirjettä tässä hautakivellä lueskelette?\n\n— Tätä, vastasi Irene ja viattomasti hymyillen kääri auki pari Haraldin\nkirjoittamaa nuottilehteä, joissa paitsi \"Yksinäisen tytön suru\"\nnimistä laulua myös oli joitakin muita hänen sävellyksiään.\n\n— Nythän te vuorostanne imartelette minua, naurahti hän.\n\nIkäänkuin karkoittaaksensa tuon luulon Irene äänellä, joka koetti olla\nvälinpitämätön, vastasi:\n\n— Tahdoin oppia kaikki sanat ulkoa. En ennestään niitä osannut.\n\nIrene yritti kiemailla, sillä hänpä oli nainen. Kuitenkin hän kovasti\npunastui, koska tiesi valehdelleensa. Sanat hän osasi aivan hyvin; hän\noli niin usein niitä, laulanut, että jo aikoja sitten oli oppinut ne\nulkoa.\n\nTytön punastus ja suloinen kainous vaikuttivat Haraldiin, niin että hän\nnyt vasta huomasi hänet ihanaksi. Ja samassa hän myös ymmärsi, ettei\nhänen edessänsä ollut enkeli, vaan ihminen, johon inhimilliset tunteet\nvaikuttavat, jonka mieltä toisen ihmisen rukoukset liikuttavat, jota\nsaamme katsoa lempeästi silmiin... ja odottaa vastausta.\n\n— Onko teistä hauskaa istuskella tällä hautakivellä?\n\n— On, koska itsekin tahtoisin olla kuollut. Vainajat varmaankin ovat\nmeitä paremmat ja parempi heidän on ollakseen.\n\n— Serkkunneko hän oli, joka on tähän haudattu?\n\n— Serkkuni oli, ja soisinpa että... niin, soisinpa hänen elävän.\nVarmaankin hyvin pitäisin hänestä. Ehkäpä rakastaisinkin, jatkoi hän,\nveikistellen yhtä miellyttävästi kuin äskenkin ja hänen poskilleen\nnousi jälleen kaino puna.\n\n— Mutta olen kuullut kerrottavan, ettei hän ole kuollut Suomessa, vaan\nsukulaisten luona ulkomailla.\n\nMiespalvelija sekä kamarineitsyt olivat tuontuostakin kertoneet\nHaraldille kaikellaisia pahoja huhuja vapaaherrasta ja muun muassa\nmyös maininneet pikku Henrik Henningin. Yleensä Harald ei pitänyt\ntyhjistä ja todistamattomista juorupuheista, mutta koska vapaaherra\nja ensi hetkestä oli tuntunut hänestä vastenmieliseltä, niin hän ei\nhänen suhteensa yhtä tarkasti pitänet kiinni tästä mielipiteestään,\nvaan kuunteli yhtä halukkaasti näitä kertomuksia kuin lapset, jotka\njännityksellä kuuntelevat hoitajansa kertomia inhoja satuja.\n\nVaikka nämä huhut yksityiskohdissaan hiukan erosivatkin toisistaan,\nolivat ne kuitenkin pääasiassa yhtäpitäviä ja kuuluivat näin:\n\nVapaaherran vanhempi veli oli kreivi ja hänen nimensä oli Henrik.\nHän oli uljas ja ylevämielinen herra, joka oli ylpeä ylpeille, mutta\nnöyrä alhaista säätyä oleville sekä kaikin puolin hyvä ja antelias.\nTässä suhteessa hän oli veljensä vastakohta, tämän joka koko ikänsä\noli ylimyksiä liehakoinut, mutta sen sijaan polkenut ja sortanut\nalhaista kansaa. Henrik, vanhempi veli, oli Ristilän omistaja, kun\nsitä vastoin nuoremmalla, Arvilla, joka silloin oli kapteeni, oli\nvain muutamia Ristilään kuuluvia taloja hallussaan. Nyt sattui niin,\nettä vanhempi veli rakastui alhaista sukua olevaan nuoreen tyttöön,\njolle Jumala oli suonut sekä kauneutta että suloutta ja, huolimatta\nnuoremman veljensä nuhteista, hän menikin hänen kanssansa naimisiin. He\ntulivat onnellisiksi ja heille syntyi poika, jolle annettiin nimeksi\nHenrik. Jonkun ajan kuluttua täytyi kreivin tärkeitten asiain tähden\nmatkustaa kauas ulkomaille ja kun hän viipyi kauvan yli määräajan, eikä\ntullut kirjettäkään, joka olisi ilmoittanut, oliko hän hän enää edes\nhengissä, vai oliko jo kuollut, niin nuori kreivitär pani tuon niin\npahaksensa, että joutui mielenvikaan ja vietiin hullujenhuoneeseen.\nNuorempi veli alkoi nyt huolehtia pikku Henrikistä ja hänen sanottiin\npitäneen lasta hyvänä. Näyttipä siltä, ettei hän voinut tulla pojatta\ntoimeen, koska hän matkustaessaan kerran Saksaan, vei kaksivuotiaan\nlapsen mukanansa. Vapaaherra palasi sieltä ystävänsä von Nitin\nseuraamana, mutta lapsen sanottiin kuolleen Lyypekissä ja vapaaherralla\noli näytettävänä lääkärin kirjoittama todistus sen taudin laadusta,\njohon lapsi muka oli kuollut. Kuitenkin luullaan, ettei lapsi ole\nkuollut luonnollista kuolemaa, vaan että se on surmattu taikka jätetty\njollekin asumattomalle rannikolle. Ainakin ovat sekä kertojat että\nmonet muutkin ullakolla ja pihassa kuulleet huokauksia ja kummallisia\nääniä, jotka ovat puhuneet asumattomasta saaresta sekä maininneet yhtä\nja toista muutakin, josta on saatu syytä arvella jos jotakin. Selvänä\nasiana pidettiin, että surmattu poika siellä huokaili ja kummitteli,\nja sanoivatpa kertojat nähneensä aaveitakin. — — — Pikku vainajan\nmuistoksi oli parooni kuitenkin pystyttänyt hautakiven.\n\nMonen vuoden kuluttua palasi sitten takaisin lapsen isä, kreivi Henrik,\nja se vaikutti niin hänen rouvaansa, että hänen aivonsa heti selvenivät\nja he rupesivat uudelleen elämään onnellista elämää Ristilässä,\njolloin heille syntyi tyttö, joka ristittiin Helenaksi. Mutta puolen\nvuoden kuluttua lapsen isä kuoli ja äiti tuli jälleen mielipuoleksi\nsurusta, joka vihdoin viimein vei hänet hautaan. Ja ruumiina hänen\nsanottiin olleen yhtä kaunis kuin eläessänsäkin. Nyt vapaaherra tuli\npikku Helenan holhoojaksi, mutta ennenkuin oli elänyt täyttä kahtakaan\nvuotta, kuoli myös lapsi, vaikka hoitaja väitti sen, silloin kun hänet\najettiin talosta pois, vielä olleen niin terveen ja reippaan, ettei\nsiinä ollut sairauden hiventäkään. Ja tällä tavoin vapaaherra sai\nhaltuunsa sekä Ristilän että kaikki muut maakartanot.\n\nIrene kalpeni kuullessaan Haraldin muistutuksen ja vastasi:\n\n— Sanoin väärin; hän ei ole tänne haudattu, vaan tämä on hänen\nmuistokivensä.\n\nIrene oli siis tahtonut pitää Haraldilta salassa, ettei Henrik ollut\ntänne haudattu. Olikohan Irenekin tunnottomilta palkollisilta saanut\nkuulla kaikellaisia arveluja? Taikka miksi hän kalpeni, epäilikö hän\nomaa isäänsä?\n\nHarald oli pahoillaan, että oli tullut kajonneeksi näin kipeään ja\narkaluontoiseen asiaan. Hän koetti korvata ajattelemattomuutensa\nmuuttamalla heti puheenaihetta.\n\n— Mitä pidätte auringosta, joka laskee tuonne kummun taakse?\n\n— Pidän aurinkoa onnellisena, sitä kun aina rakastetaan, tulipa se\nminne tahansa.\n\n— Onko rakastettuna oleminen siis niin suuri onni?\n\n— Onhan toki... suurin onni, mitä maailmassa voi olla.\n\n— Tarkoitatte ehkä, että silloin ei tekisi mieli kuolla?\n\n— Juuri sitä tarkoitan. Kun tietää olevansa rakastettu, niin haluaa\nmyös elää. Mutta miksi tuollaista kysyitte?\n\n— Kysyinpähän vain arvelematta, sillä mitään tarkoittamatta, ja...\nsuotteko anteeksi?... Samallaisia kysymyksiä teidän olisi sopinut tehdä\nminulle ja minä ehkä... olisin voinut vastata samoin kuin tekin.\n\n— Mutta tehän olette mies. Onhan miehelle koko maailma avoinna, mitäpä\nhän siis ikävöisi kuolemaa, vaikkei häntä rakastettaisikaan!\n\nMitähän Irene tarkoitti tuolla \"rakastettu\" sanallaan ja kuinkahan\nlaajassa merkityksessä hän sen käsitti? Siitä tyttö itsekään tuskin\nolisi voinut saada selkoa ja parasta oli, ettei Harald kysynyt sitä\nhäneltä. Selvästi hän kumminkin huomasi, että tyttö kaiken ikänsä oli\nkaivannut hellyyttä.\n\nNyt seurasi kotvan äänettömyys, jonka kestäessä Irene haaveillen katsoi\nmaahan ja Harald kävelykepillään löi poikki muutamia tätyruohoja,\njoita tässä paikassa kasvoi oikein kosolta. Havaitessaan tämän Irene\npisti hienon kätensä kepin eteen, varjellaksensa kukkaa, joka nyt\nvuoroonsa oli tulemaisillaan katkaistuksi. Nuhdellen, ehkäpä samalla\nystävällisesti hän katsahti ylös Haraldiin ja sanoi:\n\n— Antakaa niiden olla; niiden on niin hyvä olla ja varmaankin tahtovat\nne mielellään elää, kun ympärillään näkevät sukulaisia ja ystäviä,\njotka rakastavat heitä.\n\nTässä hän ikäänkuin malttoi mielensä, mutta tunteet valtasivat hänet ja\näänellä, jonka vieno surumielisyys syvästi liikutti Haraldin sydäntä\nhän huudahti:\n\n— Ystäviä, niin, sellaisiahan minulla ei ole... ei ainoatakaan.\n\nHiljaa ja empien Harald häntä lohdutteli:\n\n— Kukkasethan ovat ystäviänne ja sävelet siskojanne. He teitä\nymmärtävät.\n\nKatseella, jossa ilmeni kiitollisuutta ja surua, jopa\nveitikkamaisuuttakin, Irene vastasi:\n\n— Pitäisi teidän toki ymmärtää, etten suinkaan ole niin eetterinen\nolento, että niihin tyytyisin.\n\nTämä suora vastaus huvitti Haraldia niin, että hän yhdessä Irenen\nkanssa nauroi oikein sydämellisesti.\n\n— Maisteri luultavasti tulee pastori Ortmanin tyköä, eikö totta? Hän on\nkai kertonut, että kävin hänen luonaan rippikoulua. Se oli ihana aika,\nparas koko elämässäni. Silloin hän tuntui minusta ikäänkuin Jumalan\nlähettämältä ystävältä. Miksi ei hän enään ole käynyt täällä? Eihän isä\nole koskaan ollut hänelle epäkohtelias.\n\nNyt Harald kertoi kaikki, mitä lukija jo tietää Stellasta. Siitä Irene\nei ollut kuullut enempää kuin että pastori oli ottanut luokseen köyhän\nja turvattoman tytön ja että hän nyt kasvatti häntä kuin omaa lastaan.\nHaraldin lopettaessa kimmelsi ilon kyyneleitä Irenen silmissä. Ihaillen\nhän katseli Haraldia ja huudahti:\n\n— Varmaankin Jumala erityisellä tavalla rakastaa teitä, koska on\nvalinnut teidät näin jalon tarkoituksen välikappaleeksi... Tahtoisin\nmielelläni nähdä tuon Stellan, ehkä saisin hänestä ystävän. Teidän\ntäytyy toimittaa niin, että saan hänet tavata.\n\n— Eiköhän teidän sopisi käydä sen miehen luona, joka on valmistanut\nteidät Herran pyhälle ehtoolliselle? Vai olisikohan isällänne mitään\nsitä vastaan?\n\n— Varmaankin olen paha lapsi, koska kernaammin olisin salaa sinne\nmennyt... Mutta te olette oikeassa; eihän isälläni sovi olla mitään\nsitä vastaan. Ja yksin minä menenkin sinne — hän jatkoi äänellä, joka\nosoitti mitä hän tarkoitti: sinä et ainakaan saa tulia mukaan.\n\nHe kuulivat askeleita ja Irene nousi hautakiveltä. Tien mutkasta\nkamarijunkkari tuli näkyviin.\n\n— Kas, tämäpä vasta on romantillista, hän huudahti, hautakumpu on ollut\nteillä yhtymäpaikkana!\n\nKamarijunkkari ei tarkoittanut mitään pahaa näillä sanoillaan, mutta\nkoska jo se, että täytyi hänet nähdä, tällä hetkellä tuntui Haraldista\nvastenmieliseltä, hänellä kun vielä olisi ollut niin paljon Irenelle\nsanottavaa, niin vielä enemmän häntä harmitti se, mitä hän puhui.\n\n— Jos te olisitte ollut minun sijassani ja minä odottamatta olisin\nnähnyt teidät neiti Irenen kanssa tämän hautakiven luona, niin tuskinpa\nvain olisin nähnyt siinä mitään romantillista.\n\nMelkeinpä Irene näiden sanojen johdosta oli hyvin tyytyväinen häneen.\nKamarijunkkari sitä vastoin ei tietänyt, miltä kannalta ne oikein\nolivat käsitettävät, eikä tiennyt, sopisiko suuttua, vai ei. Sanoipa\nvain:\n\n— Maisteri laskettelee luullakseni arvoituksia.\n\n— Jos niin on, vastasi Harald kohteliaasti, niin pyydän anteeksi ja\nlupaan vast'edes parantaa tapani.\n\nTiedämme, ettei Harald läsnäolollaan tahtonut estää kamarijunkkarin\nmahdollista edistymistä. Mutta nyt, kun hän itse oli tullut häirityksi\nja hänellä siis oli vanhempi etuoikeus, niin hänen ei myöskään sopinut\nerota seurasta. He alkoivat siis kävellä toinen toisella, toinen\ntoisella puolella Ireneä ja lähestyivät kartanoa, puhellen mitättömistä\nasioista.\n\nAstuessaan sisään he tapasivat vapaaherran ja herra v. Nitin istumasta\nvierekkäin vilkkaasti keskustellen, edellinen aivan punaisena\nkasvoiltaan ja jälkimäinen kalpeana. Luultavasti vapaaherra ei ollut\nkuullut heidän tulevan, koska oven auetessa ikäänkuin hämmästyneenä\nhyppäsi ylös, eikä enää virkannut mitään v. Nitille. Sivumennen\nmainittakoon, että nyt sattui olemaan tämän raitis ilta, joita hänellä\noli kolme viikossa. Vapaaherra ei näet nähnyt hyväksi suoda hänelle\nhänen mielijuomaansa muulloin kuin sunnuntaisin ja sen lisäksi vielä\njoka toinen päivä viikossa.\n\nHarald oli ennenkin välistä tavannut vapaaherran ja v. Nitin\nkeskustelemassa, niinkuin näytti, jostain hyvin tärkeästä asiasta.\nMutta muiden läsnäollessa osoitti vapaaherra tätä \"nuoruudenystäväänsä\"\nkohtaan mitä suurinta välinpitämättömyyttä. Oliko se sitten ylpeyttä,\nvai eikö siihen pikemmin ollut joku pätevämpi, salainen syy?\n\nTultuaan hauskaan huoneeseensa, joka tuntui sitä hauskemmalta, koska\nhän kokonaan sai pitää sitä omanansa, opetus kun näet tapahtui poikain\nhuoneessa, Harald otti piippunsa ja alkoi astuskella edestakaisin\nlattialla. Siinä juolahti hänen mieleensä vapaaherran ja v. Nitin\nkeskinäinen suhde. Miksi vapaaherra, jota yleensä pidettiin saiturina,\njoksi Haraldkin oli hänet huomannut — sillä kun hän kotiopettajalle\nantoi jotensakin hyvän palkan, riippui tämä ehkä siitä, ettei\nhän muutoin olisi sellaista saanut — miksikä hän maksutta, jopa\nkomeastikin elättäisi tuota herra v. Nitiä, hän, jonka sanottiin\nnylkevän omia alustalaisiansakin? Miksi, ellei hän olisi ollut hänelle\nkiitollisuudenvelassa jostain heidän nuoruudessaan tapahtuneesta\ntärkeästä palveluksesta ja siis oli jollakin tavoin hänen vallassaan ja\nhänestä riippuvainen.\n\nTätä mielessään hautoen Harald edestakaisin kävellessään poltti pari\nkolme piipullista tupakkaa. Mihinkään varmuuteen hän ei tullut eikä\npäässyt epäluuloja pidemmälle. Hyvin mielellään hän kuitenkin olisi\nselvittänyt tämän sotkuisen vyyhdin, jos vain olisi saanut päästä\nkiinni.\n\nKyllästyneenä turhaan miettimiseen, hän vihdoin viimeinkin pani\npiippunsa pois ja, juotuaan lasillisen vettä, valmistautui levolle.\n\nYleensä Harald hyvin pian uupui uneen, joten ei hänen koskaan tarvinnut\nturvautua unettavaan lukemiseen. Mutta nytpä ehtoopäivän tapaukset\npitivät häntä hereillä. Hän muisteli Stellaa ja Erkkiä sekä heidän\nkeskinäistä hyvää väliänsä, johon hänkin oli osallinen. Mutta pian nämä\nmuistot haihtuivat ja hän näki Irenen, sellaisena kuin hän hienossa ja\nohuessa, vaaleansinisessä hameessaan, Haraldin kirjoittama nuottivihko\nkädessään, oli istunut hautakivellä. Hän muisteli, kuinka tyttö oli\npunastunut ja miltä hän kalvetessaan oli näyttänyt. Hän muisti, kuinka\nsurulliselta Irenen ääni oli kuulunut, hänen sanoessaan: — Ystäviä,\nniin, sellaisia ei minulla ole — ei ainoatakaan. Hän muisti niin\nselvästi, kuinka Irene, milloin hienosti kiemaillen sanoi liian vähän,\nmilloin luonnonlapsen jalolla avomielisyydellä puhui liiaksikin. Ja\nyht'äkkiä hänelle johtui mieleen: \"varmaankin olen ainoa, jolle hän on\nsellaista puhunut\". Hän tahtoi hyljätä tämän ajatuksen, pitäen sitä\nturhamaisen sielun keksimänä, mutta se ei onnistunutkaan, se palasi\nkohta jälleen takaisin.\n\nSilloin hän tunsi ikäänkuin kiitollisuutta ja hänen sydämensä alkoi\nsykkiä levottomana ja samalla onnellisena.\n\n— Oi — kuiskasi hänessä sisällinen ääni — jospa minusta tulisi se,\njolle hän sanoo enemmänkin kuin minkä hän nyt sanoi minulle! Jospa\nhän voisi sanoa minulle: Rakastan sinua enemmän kuin kedon kukkasia,\nviheriäistä nurmea ja sinistä taivasta!\n\nMutta tuon ihanan kuvitelman takaa kurkisti taas — Irenen isä.\n\nNähden milloin kamalia, milloin ihania näkyjä, hän vihdoin muistojensa\nja toivojensa tuudittamana vaipui unentapaiseen horrostilaan, jossa\nepäselvät ajatukset ja mielikuvat vielä kiihkeämmät kuin hänen hereillä\nollessaan taistelivat keskenään. Vaikeroiva ääni ja kumeat askeleet\nherättivät hänet horroksista.\n\nHän nousi sängyssään istualleen, ollakseen varma siitä, että olikin\nvalveilla. Hereillä hän oli ja ääni sekä askeleet olivat myös\ntodelliset.\n\nYleensä Harald ei ollut herkkä pelkäämään, mutta nyt hän tunsi verensä\njonkinlaisesta pelosta hyytyvän. Vaistomaisesti hän sieppasi vesipullon\nja joi siitä muutaman aika siemauksen. Kylmä vesi virkisti häntä, hän\nnousi ja viskasi ylleen vähän vaatteita.\n\nAstuttuaan muutaman askeleen hän jäi kuuntelemaan. Kuului ikäänkuin\njoku olisi ollut mitä kovimmassa hädässä. Hän oli ottamaisillaan\nkynttilän, mennäksensä ullakolle katsomaan, mikä siellä on. Mutta kun\nhän vielä tunsi jonkinmoista pelkoa, joi hän vieläkin lasillisen vettä,\nmikä ei kuitenkaan enää tahtonut auttaa.\n\nSilloin muistui hänen mieleensä että hän hiljattain omia vieraitaan\nvarten oli tilannut kaupungista vähän \"väkeviä\" ja että oli käskenyt\npalvelijattaren viedä korin vaatesäiliöön. Hänen ollessaan ystäväinsä\nluona, oli kaupungista ehkä jo palattu.\n\nHän meni siis vaatekammioon katsomaan. Ainoastaan ohut lautaseinä\noli tämän ja ullakon välillä ja tänne kuului voihkiminen ja astunta\nvielä selvemmin. Nyt hän ei kuitenkaan joutanut kuuntelemaan, vaan\nalkoi etsiä pullokoria. Muutaman minuutin etsittyään hän löysikin sen.\nPalvelustyttö oli asettanut sen erääseen komeroon ja, luultavasti\nestääksensä sitä näkymästä, heittänyt sen päälle jonkun verhon.\n\nHarald sieppasi punssipullon ja otti siitä kelpo kulauksen. Nyt hän\nmielestään uskalsi astua huoneestaan ullakolle. Mukaansa hän otti\nmetsästyspuukon sekä ladatun revolverin, siltä varalta, että käytäisiin\nhänen kimppuunsa.\n\nJuuri kun hän oli tarttumaisillaan avaimeen, kuuluivat askeleet\nlähestyvän. Jälleen hän otti aika siemauksen, koska edellinenkin hänen\nmielestään oli häntä rohkaissut.\n\nJa tällä toisella oli sellainen vaikutus, ettei se ainoastansa lisännyt\nhänen rohkeuttansa, vaan myös viekkauttansa ja älykkäisyyttään. Nyt hän\nhuomasi, että olisi parempi mennä ullakolle hiljaa ja ilman kynttilää.\nJa niin hän tekikin.\n\nVaikkei Harald uskonutkaan niin sanottuja kummituksia, niin hän ei\nkuitenkaan jyrkästi hyljännyt sitä luuloa, että niitä mahdollisesti\nvoidaan nähdä. Itse hän kumminkin kernaimmin olisi ollut niitä\nnäkemättä, niin ettei ole ihmettelemistä, vaikka hän kokikin\nulkonaisilla keinoilla rohkaista mieltänsä.\n\nKuljettuaan kahden oven läpi, seisoi hän nyt ullakolla.\n\nSitä valaisi vain kaksi ikkunaa, ja koska oltiin ihan heinäkuun\nlopussa, niin Harald ei voinut nähdä sanottavasti mitään. Kuitenkin hän\nerotti valkoisen tai harmahtavan haamun, joka surkeasti voivotellen,\nraskain askelin astuskeli edestakaisin. Harald, joka ei enään ensinkään\npelännyt, asettui erääseen nurkkaan, josta saattoi hyvin sekä nähdä\nettä kuulla.\n\nSeisottuaan siinä pari minuuttia hän juuri oli menemäisillään tuon\nhaamun luo, saadakseen sen joko katoamaan taikka jotain puhumaan, kun\nse yht'äkkiä purskahti naurunsekaiseen itkuun ja kuiskasi:\n\n— Sieluni on ikuisesti kadotettu, pelastuksesta ei ole toivoakaan.\n\nToinen ääni vastasi:\n\n— Sielusi ei ole ikuisesti kadotettu, jos suostut häpeälliseen\nrangaistukseen. Antaudu maallisen esivallan käsiin ja tunnusta\nrikoksesi.\n\n— Sitä en voi. En uskalla.\n\nJa tuo harmaa haamu alkoi jälleen huoata, itkeä ja vaikeroida.\nAstuttuaan muutaman askeleen eteenpäin seisoi se aivan Haraldin\nvieressä ja kuiskasi:\n\n— Mitä sinä, musta aave, ajattelet?\n\n— Ajattelen sinun olevan onneton, koska olet rikoksellinen, vastasi\nHarald kuiskaten.\n\n— Sinä siis tiedät kaikki.\n\n— Olen lähetetty sinua kiduttamaan. Enkö siis kaikkea tietäisi? Mutta\netkö luule voivasi korvata jotain siitä pahasta, minkä olet tehnyt?\n\n— Naisen tuolla hautaholvissa voisin ehkä pelastaa. Mutta hän, joka\njätettiin autiolle, asumattomalle saarelle, kuinkahan hänen lienee\nkäynyt ja tyttö, joka vaihdettiin ja katosi... heitä en enää voi auttaa.\n\n— Auta edes sitä, jota voit auttaa, vastasi Harald yhä kuiskaten.\n\n— Mutta etkö sinä, joka olet henki, voisi häntä auttaa?\n\n— Me henget emme voi auttaa teitä ihmisiä muuta kuin varoituksilla.\nEikä hän kaipaa mitään varoituksia, koska hän on hyvä.\n\nNäin sanoen Harald sattui vähän liikahtamaan. Säikähtäen haamu\nkimakasti kirkaisi ja kaatui tiedottomana lattialle.\n\nHarald riensi kamariinsa noutamaan kynttilää. Palatessansa hän näki von\nNitin, suu vaahdossa ja nyrkit kiinni puristettuina, makaavan ullakon\nlattialla.\n\nHän oli puettuna hyvin omituisiin ja ihmeellisiin vaatteisiin ja päässä\nhänellä oli eriskummallinen musta lakki, jossa oli sarvet ja muita\nkoristuksia. Jos Harald nyt olisi ollut sillä tuulella, että häntä\nolisi naurattanut, niin hän varmaankin olisi purskahtanut nauruun,\nsillä niin hullunkuriselta v. Nit näytti kynttilän valossa. Hän\nmuistutti jotensakin mehiläishoitajaa, joka ammattipukuunsa puettuna\nmenee mehiläisparvea kokoamaan.\n\nHarald mietiskeli itsekseen, olisiko parempi pitää, v. Nitin tointuessa\ntulta kynttilässä, vai ei. Jälkimäinen oli sittenkin hänestä parempi\n— parasta vain ettei v. Nit tietäisikään Haraldin nähneen häntä\nsellaisessa puvussa. Harald kasteli hänen ohimoitaan vedellä ja niin\npian kun hän alkoi vähän liikkua, sammutti kynttilän ja huudahti:\n\n— Herra v. Nit, mikä teitä vaivaa?\n\n— Voi maisteriko se onkin, v. Nit vastasi ja nousi seisomaan. Suokaa\nanteeksi, olen varmaankin teitä häirinnyt, mutta väliin tapahtuu että\nkäyn unissani.\n\n— Kyllä vähän säpsähdin, mutta eipä ole hätää, kun se ei sen\nvaarallisempaa ollut.\n\n— Hyvää yötä, herra maisteri.\n\nHarald ymmärsi, että toinen kuiskaava ääni myös oli v. Nitin.\nUnissakävijänä tämä unentapaisessa horrostilassaan luuli olevansa kaksi\neri henkilöä, ja samalla tapaa kuin unessa yksi henkilö joskus on\nolevinaan monta eri ihmistä, vaikka todellisuudessa onkin vain yksi,\nniin oli myöskin herra v. Nit muuttanut äänensä sen henkilön ääneksi,\njonka kanssa oli keskustelevinaan.\n\nNiin kummalta kun se kuuluukin, tapahtui kuitenkin, että Harald\nkamariinsa palattuaan heti riisuutui ja vaipui uneen, näkemättä\nollenkaan unta.\n\n\n\n\nVI.\n\nTÄRKEÄHKÖ LUKU.\n\n\nIrene oli jo monena päivänä aikonut pyytää isältään lupaa käydä pastori\nOrtmanilla, mutta joko hän pelkäsi isää taikka hämärästi aavisti, että\nsyy tuohon hänen haluunsa tavata entistä opettajaansa voisi olla toinen\nkuin hän itse luuli, hän ei vielä ollut uskaltanut sitä tehdä, vaikka\njo kauan oli miettinyt, keksiäksensä siihen sopivan tilaisuuden.\n\nEräänä päivänä Irene vähän ennen määrättyä laulutuntia, joka oli\nkello kahdestatoista yhteen, istui salissa soittaen \"Lied ohne\nWorte\" nimistä, ihmeen kaunista kappaletta, jonka säveltäjä,\nMendelsohn-Bartholdy, tämänlaatuisilla sävellyksillä on musiikin\nalalla raivannut, joskaan ei varsin laajaa, niin kuitenkin uuden uran.\nVapaaherra oli kuuntelemassa ja näytti Haraldin astuessa sisään hyvin\ninnostuneelta. Tätä tilaisuutta tahtoi Irene käyttää hyväkseen, osaksi\nsen takia, että Haraldin läsnäolo rohkaisi hänen mieltänsä ja osaksi\nsiitä syystä, että sävelet olivat saattaneet hänen isänsä paremmalle\ntuulelle. Ja hän olikin oikein arvannut, että tämä, Haraldin ollessa\nsaapuvilla, olisi myöntyväisempi.\n\n— Kuulkaapa, isä, alotti hän äänellä, jonka koetti saada rohkeaksi,\npastori Ortman kuuluu ihmetelleen, etten tänä vuonna, kuten joskus\nennen, ole käynyt hänen hauskassa kodissaan häntä tervehtimässä.\n\n— Sitä hänellä ei ole syytä ihmetellä, vastasi vapaaherra, sehän\nriippuu siitä, että olet tullut vanhemmaksi eikä se siis enää käy\nlaatuun.\n\n— Mutta olisiko siinä sitten mitään pahaa, että joskus kävisin sen\nluona, joka on valmistanut minut pyhälle ehtoolliselle? Sopisiko\nkenenkään sitä moittia?\n\n— Sopisi kyllä. Asemasi maailmassa ei salli sinun tehdä kaikkea, mikä\nkäy laatuun lapselle. Sinähän olet jo täysikasvuinen nainen.\n\n— Mutta hän on pappi ja sitäpaitsi hengellinen opettajani.\n\n— Entä sitten! Papit eivät aina ole parhaimpia. Vapaaherra ei ollut\naivan väärässä, samoin kuin hänen tyttärensä ei ollut aivan oikeassa,\nmutta tuo paroonille omituinen pilkallinen alahuulen nyrpistys\nvaikutti, että Haraldia puolueettomampikin kuulija olisi pitänyt\nsitä aivan vääränä, että parooni kielsi tyttäreltään näin viattoman\nhuvituksen.\n\nVapaaherra vilkaisi Haraldia, joka samalla sattui katsomaan häntä.\nHaraldin levollinen ja tutkiva katse lienee vaikuttanut, että parooni\njälleen puuttui puheeseen sanoen:;\n\n— Mutta miksei pastori Ortman tule tänne, jos häntä niin suuresti\nhaluttaa nähdä rippilastansa? Silloinhan hän saisi halunsa täytetyksi!\n\nPahoillaan näistä sanoista vastasi Irene niin tyynesti kuin saattoi:\n\n— Hän kai arvelee, ettei isä välitä hänen seurastaan, koska häntä ei\npuoleen vuoteen ole tänne kutsuttu. Niin minä ainakin luulen.\n\nSilmäten syrjästä Haraldia, parooni, luullen herättävänsä hänessä\nkunnioitusta, röyhkeästi vastasi:\n\n— En tosin paljon välitä hänen seurastaan, sillä en oikein tiedä, mitä\nminulla olisi häneltä opittavaa.\n\nIkäänkuin ei olisi kuullut noita sanoja vastasi Irene:\n\nTai ehkä aika hänen mielestään niin tarkoin kuluu tuon turvattoman\ntytön kasvattamiseen, jonka isä tietää hänen ottaneen taloonsa, ettei\nhän jouda kyläilemään.\n\n— Niinpä kai, ilkkuen virnisteli vapaaherra, kentiesi hän on niin\ninnostunut tuon nuoren ja luultavasti kauniin tytön opettamiseen, ettei\nmalta jättää häntä yksin hetkeksikään.\n\n— Mutta voihan tapahtua, pikku Irene, jatkoi vapaaherra oltuaan hetken\nääneti, että täällä kotona joku kaipaa sinua vielä enemmän kuin mitä\nvierailusi miellyttäisi pastori Ortmania.\n\nSelvästi vapaaherra tarkoitti näillä sanoilla v. Assaria, ja Irene\npunastui, mutta tämä punastus ei johtunut kainoudesta. Isä käsitti sen\nväärin, luullen tyttärensä joutuneen hämilleen. Kääntyen Haraldiin hän\nkysyi:\n\n— Maisteri kai on tuonut tyttärelleni terveisiä pastori Ortmanilta ja\nkoettanut ajaa hänen asiaansa?\n\n— Niin on, vastasi Harald aluksi välinpitämättömästi, mutta jatkoi\nsitten vähän kiivaammin: — mutta en kenenkään muun asiaa, siihen\nvapaaherra saa luottaa. Ainakaan minä puolestani en ole aikonut pyrkiä\nneiti Irenen seuraan.\n\nSamassa hän kuitenkin huomasi ehkä menneensä liian pitkälle ja\nsanojansa oikaisten lisäsi:\n\n— Tarkoitan vain sitä, ettei neiti Irene pastori Ortmanin seurassa\nkaipaakaan muuta seuraa.\n\n— Suotta te suututte, koska näytte käsittävän sanani toiselta kannalta\nkuin olen tarkoittanut, vastasi parooni mielistellen.\n\nHarald punastui, huomatessaan kiivastuneensa. Tämä oli ensimäinen\nkerta, jolloin vapaaherran sanat olivat saaneet hänet hämmentymään.\n\nHaraldin suuttumus teki vapaaherraan merkillisen vaikutuksen. Se\nloukkasi hänen aatelisylpeyttään, enemmän hänen tyttärensä kuin hänen\nitsensä takia, kun hän, ajatteli näin: tuo mies luulee voivansa käydä\nvaaralliseksi tyttärelleni, koska tahtoo pysyä hänestä erillään. Hän\nluulee olevansa hyvinkin etevä, mutta minäpä näytän, etten pidä häntä\nlainkaan vaarallisena. Juuri hän saa saattaa Irenen sinne.\n\nToinen syy, minkä vuoksi vapaaherra salli Haraldin ja Irenen\nolla kahdenkesken, oli se, että hän tahtoi saada v, Assarin\nmustasukkaiseksi, kiihoittaaksensa tällä tavoin hänen rakkauttansa ja\npakottaakseen hänet ratkaisevaan päätökseen. Vapaaherra olisi hyvin\nmielellään suonut, että v. Assar olisi nainut Irenen.\n\nOn usein huomattu, että isät eivät ymmärrä tyttäriänsä, eivätkä\nollenkaan aavista, kuinka heidän sydämensä laita on. Niinpä\nvapaaherra Henningkin ihan todella uskoi v. Assarin tehneen hänen\ntyttäreensä syvin vaikutuksen. Ellei se ollut rakkautta, vaan pelkkää\nmielikuvitusta, niin se oli vapaaherrasta jokseenkin yhdentekevää\nOlipa hän itse saanut kaksikin vaimoa, joiden rakkaudesta, kuten\nhän sittemmin huomasi, ei ollut paljoakaan tietoa, mutta eipä hän\nniittäkään ollut rukkasia saanut.\n\nJa jos vapaaherra olisi aavistanut, että jokin vaara Haraldin puolelta\nuhkaisi, niin tämä vaara vain lisääntyisi, jos hän koettaisi estää\nhäntä olemasta kahdenkesken Irenen kanssa. Päinvastoin menetellessään\nhän toivoi voittavansa samalla kertaa kaksi etua, nimittäin että\nkiihoittaisi v. Assaria ja samalla tekisi Haraldin vaarattomaksi.\nSitäpaitsi tällainen menettely paremmin sopi yhteen hänen\naatelisylpeytensä kanssa.\n\nSyystä voidaan epäillä, etteivät nuo tuumat olleet järkeviä. Hienoja ne\nkyllä olivat olevinaan, mutta...\n\n\n\nVapaaherra oli kyllä oikeassa siinä, että alkava rakkaus kasvaa sikäli\nkuin sitä koetetaan estää, ja se myös pitää paikkansa, että vanhemmat,\nkohtelemalla välipitämättömästi henkilöä, johon heidän tyttärensä on\nmieltynyt, saavat jälkimäisen tunteet sammumaan. Mutta tämä edellyttää,\nettä vanhemmat ja tyttäret rakastavat toisiaan, mikä ei Ireneen nähden\nkoskaan ollut juolahtanut vapaaherran mieleenkään.\n\nVapaaherran puolustukseksi on kuitenkin myönnettävä, että isällä voi\nolla tyttärestään suuri vastus, jos tämä on sattunut rakastumaan\nsellaiseen mieheen, jota isä ei voi suosia. Jos tämä tekee esteitä,\nniin rakkaus saa niistä vaan kiihotusta, ja ellei se sitä tee, niin se\nsiitä huolimatta kasvaa kasvamistaan. Mikäpä silloin tulee isä-paralle\nneuvoksi! Parasta olisi, että isä olisi siksi viisas, ettei sekaantuisi\nsydämen asioihin, eikä sellaisistakaan isistä, Jumalan kiitos, ole\nlainkaan puutetta.\n\nOltuaan hetken ääneti, jolloin yllämainitut ajatukset nuolen nopeudella\nliikkuivat vapaaherran mielessä, hän jälleen puuttui puheeseen, sanoen\niloisesti ja miltei veitikkamaisesti:\n\n— Koska niin kernaasti menisit tervehtimään hengellistä opettajaasi,\njoksi häntä nimität, niin en tahdo panna vastaan. Mutta ainoastaan\nsillä ehdolla, ettet mene yksin, vaan että maisteri Thalberg aina\nseuraa sinua.\n\nTällä kertaa vapaaherra ei näyttänyt tarkoittavan mitään pahaa, sillä\nainakaan Harald ei hänen äänestään huomannut, että hän olisi tehnyt\nhänestä pilkkaa.\n\nMutta aivan eritavoin tämä lupaus vaikutti Haraldiin ja Ireneen.\nEdellinen punastui ja katsoi vapaaherraa tutkivasti silmiin, kun taas\nIrene loi katseensa maahan ja — kalpeni.\n\nMyöhemmin Harald hyvin selvästi muisti tuon kalpenemisen ja hänen\nmieleensä juolahti, että se kentiesi oli jonkin aavistuksen tai toivon\nvaikuttama.\n\n— Nyt lienee aika alottaa laulutunti, koska kello näkyy jo olevan\nylitsekin ja minun on siis poistuttava. Näin sanoen vapaaherra otti\nhattunsa ja keppinsä ja läksi viheltäen alas portaita.\n\nLaulutuntien aikana käyttäytyi Harald vakavasti, miltei juhlallisesti.\nHän ei virkkanut sanaakaan, ei tehnyt ainoatakaan muistutusta, joka ei\nolisi kuulunut asiaan.\n\nTällä tunnilla harjoiteltiin uutta laulukappaletta, Don Juanin ja\nZerlinan duettia: _Là ci darem la mano_. Harald tahtoi, että se\nlaulettaisiin italiankielellä, koska sanat millään muilla kielillä\neivät hänen mielestään kelvanneet mihinkään.\n\nVaikka Irene ei ymmärtänyt italiankieltä, niin hän kuitenkin lauloi\nikäänkuin olisi hyvinkin ymmärtänyt, ehkäpä paremminkin.\n\n\n\n\nVII\n\nSTELLA JA IRENE.\n\n\nStella istui vanhan Reginan kamarissa ja leikkeli tämän kanssa papuja.\n\n— Ovatko nämä nyt kyllin ohuita ja tarpeeksi vinoon leikatuita? kysyi\nhän.\n\n— Kelpaavathan nuo, vastasi Regina asiantuntijan tavalla.\n\n— Niitä ei saisi sanoa kuutioiksi, vaan viipaleiksi, huomautti Stella.\n\n— Ainakin keittokirjoissa niitä sellaisiksi nimitetään ja samoin\nkeittiöissäkin.\n\n— Vai niin, vastasi Stella hiukan nolostuneena, mutta nähdessään,\nkuinka Regina oli olevinaan mahtava, hän purskahti sydämelliseen\nnauruun.\n\n— Ellen pitäisi niin paljon Stella neidistä niin todellakin suuttuisin.\n\n— Oikein minä pelkäisin, jos Regina vihastuisi. Muistan kyllä, kuinka\nensi päivinä ajattelin, teidän ollessanne vielä niin äreä: kunpa ei tuo\nvain tosissaan minuun vihastuisi! Nyt ei enään ole syytä näin ajatella,\nkoska en vielä ole nähnyt teitä vihan vimmassa.\n\n— Niin, myöntää täytyy, etten ensi aluksi oikein tahtonut teitä sietää,\nkun te silloin puhuitte niin kummallista kieltäkin. Ja ajattelin minä\npastoriakin: mitähän ihmiset rupeaisivat sanomaan, kun hän on ottanut\ntaloonsa näin nuoren tytön? Mutta en ole kuullut seurakuntalaisten\nsanovan siitä muuta kuin hyvää; ovat kai ymmärtäneet, että pastori\non sen tehnyt Jumalan-pelosta ja ihmisrakkaudesta ja ovat vielä\nentistään runsaammin tuoneet hänelle ruokavaroja ja muita tuomisia.\nNäkyvät ajatelleen, että ken holhoo turvatonta, häntä ovat myös hänen\nlähimäisensä velvolliset auttamaan.\n\nOli vielä tärkeämpikin syy, jonka johdosta Regina ei ensi aluksi\nsietänyt Stellaa. Hän näet pelkäsi tämän jollain tavalla sekaantuvan\nhänen emännöitsijäntoimiinsa ja anastavan häneltä vallan. Mutta kun\nhän huomasi, että Stella päinvastoin näkyi pyrkivän hänen suosioonsa\nja sitäpaitsi joutohetkinään sekä keittiössä että kanakopissa ja vielä\nmuuallakin koetti kaikin tavoin olla hänelle avuksi, ottaen hänen\nneuvoistaan vaarin, niin hän pian jopa mielistyikin tyttöön.\n\n— Kumpi on Stella neidistä parempi: suurustaa turkinpavut maidolla,\nvaiko vedellä?\n\n— Vedellä suurustettuina niissä on hienompi maku.\n\n— Mutta onhan maito paljon parempaa kuin vesi.\n\n— Onhan viinikin vielä parempaa kuin maito, mutta miltä maistuisi, jos\npapuja suurustettaisiin sillä?\n\n— Olettepa aika veitikka! No, ehkä pavut maistuvatkin paremmalta\nvedessä keitettyinä. Sellaisina pastorikin pitää niistä enemmän. Hänen\nisä- ja isoisävainajansa muistaakseni tahtoivat syödä niitä maidolla\nsuurustettuina. Mutta nykyajan ihmisillä lienee toinen maku kuin meillä\nvanhanaikaisilla.\n\n— Ehkä Regina jo antaakin lomaa Stella neidille, ehdotti pastori,\nkatsellen ystävällisesti vanhaa palvelijatarta.\n\n— Kuinka pastori viitsii noin puhua, vastasi tämä, ikäänkuin minä\nolisin mikäkin itsevaltias talossa!\n\n— Tiedättekö, että Regina on latinankieltä ja merkitsee kuningatarta.\n\n— No, silloinpa annan pastorille luvan viedä tyttö muassaan. En häntä\nenää tarvitse.\n\nNiinkuin näkyy, oli Regina luonteeltaan leikkisä, mikä vanhemmissa\npalvelijoissa tuntuu hyvin hauskalta, eikä ole ensinkään haitaksi.\n\nStellan asetuttua istumaan pienen lukupöydän ääreen vastapäätä\npastoria, oli tämä sanomaisillaan hänelle jotakin, mutta luodessaan\nkatseensa häneen hän sen kokonaan unohti, katsellakseen vain tyttöä\nhellästi ja herkeämättä.\n\n— Miksi te minuun tuolla lailla tuijotatte?\n\nPastori, joka jo aikoja sitten oli jättänyt nuoruuden ijän taaksensa,\ntunsi kuinka hänen poskensa tuon viattoman kysymyksen johdosta alkoi\nkuumottaa. Ehkä tunsi hän omassatunnossaan piston ja huomasi, ettei\nolisi pitänyt tyttöä \"tuolla lailla\" katsella. Ja kun hän ei heti\ntullut vastanneeksi, lisäsi Stella:\n\n— Olitte sen näköinen, kuin olisitte aikonut kysyä minulta jotakin.\n\n— Niin aijoinkin. Eilen lupasit tänään vastata kysymykseen, jonka\nsilloin sinulle tein. Mistä se johtui, että jo ennestäänkin osasit\nvähän lukea ja kirjoittaa?\n\nStella näytti käyvän hämilleen ja vastasi:\n\n— Nähdessäni ilveilijäseurueen ilmoituslehtisiä, pyysin aina jonkun\njoukosta lukemaan ne minulle ääneen. Sillä tavoin sain vähän vihiä\nkirjaimista ja tavuista. Lyijykynällä yritin sitten mukailla painetuita\nkirjaimia, joka ehkä oli jonkinlaista kirjoittamisen alottamista.\nPitkälle en kuitenkaan ehtinyt, niinkuin itse näette.\n\n— Kuitenkin niin pitkälle, että jo ilokseni kuulen sinun puhtaasti\nja selvästi lukevan samaa kirjaa, jota minun vielä muutama päivä\ntakaperin täytyi lukea sinulle ääneen. Aiota siis, lapseni, siitä mihin\nviimekerralla lopetit.\n\nSelvällä, heleällä äänellään Stella alkoi lukea uudesta testamentista,\nkunnes tuli tähän värsyyn: \"Katsokaa taivaan lintuja, eivät ne kylvä\neivätkä niitä, eivät myös kokoo riiheen, ja teidän taivaallinen Isänne\nruokkii heidät. Ettekö te ole paljoa enempi kuin he?\"\n\nTähän Stella pysähtyi ja katsoi pastoriin surullisesti.\n\n— Itseäsikö tuota lukiessasi ajattelit? kysyi tämä.\n\n— Itseäni. Oliko se väärin?\n\n— Eihän se ole väärin, jos ihminen sitä tehdessään ajattelee sielunsa\ntilaa ja tuntee kiitollisuutta Jumalaa kohtaan. Jotakin sellaista se\nkai oli?\n\n— Ja eiköhän tuo kiitollisuuden tunnekin tullut Jumalalta? Eikö kaikki\nhyvä, mikä meissä liikkuu, Vapahtajan ansiosta tulekin Häneltä? Mutta\npahaan olemme itse syypäät, se johtuu syntisestä luonnostamme ja\nesivanhempiemme lankeemuksesta.\n\nStella oli hyvin halukas selvästi käsittämään pastorin opetuksia ja\nkertaamalla hän näin tahtoi tutkia, oliko hän ymmärtänyt ja muistissaan\nsäilyttänyt, mitä hänelle oli opetettu.\n\nEikä pastori kauvan tahtonut vaivata häntä samalla aineella, vaan\nvaihteli, antaen hänen milloin lukea, milloin kirjoittaa. Sillä välin\nkeskusteltiin ja tehtiin pieniä kävelyretkiä.\n\nMuutaman luvun luettuaan Stella yht'äkkiä sanoi:\n\n— Tiedättekö, mitä nyt ajattelen? Oi, jospa uskaltaisin sen sanoa!\n\n— Tarvitseeko sinun pelätä veljeäsi ja ystävääsi?\n\n— Niin, tahtoisin niin mielelläni nauttia armopöydässä siunattua viiniä\nja leipää. Menisin niin kernaasti Herran pyhälle ehtoolliselle.\n\n— Miksi menisit?\n\n— Koska en sitä ennen mielestäni ole Jumalan lapsi. Tuntuu ikäänkuin\nolisin vain pakana. Mutta jos saisin maistaa... oi, sallikaa minun\nmennä ripille!\n\nPastori oli ääneti ja mietti asiaa. Silloin Stella jatkoi:\n\n— Ette vastaa mitään. Mutta olettehan itse sanonut, että ollakseen\nmahdollinen käymään Herran pyhällä ehtoollisella, ei vaadita muuta kuin\nuskoa.. Ja minä uskon.\n\nNäin sanoen hän luottamuksella kohotti päätään, hänen kasvonsa\nsäteilivät ja näyttivät kirkastetuilta.\n\nNähdessään hänet tuollaisena, ei pastori enään empinyt ja hänenkin\nkasvonsa kirkastuivat.\n\n— Huomaan olleeni väärässä, sanoi hän. Aijoin ensin antaa sinun\noppia katkismuksen ulkoa sekä muutaman kerran lukea läpi raamatun\nhistorian ja muita hyödyllisiä kirjoja. Mutta huomaan sinulla jo olevan\ntarpeelliset tiedot ja onhan sinulla usko, mikä on kaikkia kirjoja\nparempi. Niinpä siis, Stella, en tahdo kieltää sinua tyydyttämästä\nsydämesi halua. Päinvastoin minä, joka herran armosta olen\nsielunpaimenesi, kehoitan sinua notkistamaan polvesi Herran alttarin\njuurella.\n\nNäin sanoen hän laski kätensä Stellan pään päälle, rukoillaksensa\nhänelle Jumalan siunausta. Mutta äkisti hän veti sen pois.\n\n— Minkä vuoksi noin äkisti veditte kätenne pääni päältä, tiedusteli\nStella. Enkö mielestänne olekaan sellainen kuin minun pitäisi olla?\n\n— Ei, ei, en minä sitä tarkoittanut, vastasi pastori hänelle\nharvinaisella kiivaudella, sinähän olet — hän aikoi jatkaa, mutta\nsaikin sanotuksi vain: Stella.\n\nTapa, millä pastori hillityn tunteen koko voimalla lausui tuon nimen,\nvaikutti että Stella aran tutkivasti katsoi häntä silmiin.\n\n— Mitä tarkoitatte?\n\n— Saat kyllä ehtoollisessa nauttia siunattua leipää ja viiniä, mutta\nminä... niin, joku toinen saa jakaa ne sinulle. Minä en voi sitä tehdä.\n\nPastori ei tahtonut kaunistella asioita omalletunnolleen. Hän tunsi\nitsessään, että jos hän nyt menisi Herran ehtoollista jakamaan,\nniin hän pettäisi mestarinsa, jolle oli vannonut uskollisuutta,\nkoska enemmän ajattelisi armon välikappaleiden nauttijaa kuin pyhää\ntoimitusta.\n\n— En ymmärrä, miksi toisen tulee se tehdä. Selittäkää se minulle.\n\n— Kentiesi joskus tulevaisuudessa. Nyt en voi. Mutta sinullehan se on\nyhdentekevää. Kun Herra puhuu, niin ihmisestä ei ole väliä.\n\n— Suokaa anteeksi. Tiedän, että kaikki, mitä sanotte ja teette on hyvä\nja oikein, enkä enää kiusaa teitä kysymyksillä.\n\n— Lähdetäänkö nyt hiukan kävelemään maantielle ja kirkolle päin?\n\n— Kirkolle päin mennään... Mutta miksi ette enään kulje kanssani\nkäsitysten, niinkuin teitte ensi aikoina?\n\nVähän mietittyään pastori vastasi:\n\n— Koska et enään ole sama Stella kuin silloin... Näetkö tuossa puussa\nlinnun, joka laulaa niin kauniisti?\n\n— Näenhän minä sen, tuon herttaisen linnun. Mikä sen nimi on?\n\n— Keltasirkku. Ehkä ottaisit sellaisen huoneeseesikin, jotta usein\nsaisit kuulla sen visertävän?\n\n— En muuta kuin joiksikin päiviksi. Sitten laskisin sen jälleen ulos,\nsillä varmaankin linnut ulkona laulavat kauniimmin kuin sisällä.\n\n— Puolivälissä Ristilästä näkyy tuolla tulevan joku herra ja nainen.\n\n— Herra on Harald ystävämme. Mitä pidätte hänestä?\n\n— Miksi sitä kysyt, lapseni? Olen sangen usein häntä kehunut. Entä sinä\nitse, pidätkö sinä hänestä?\n\n— Tiedättekö, mitenkä laitani oli ensi viikkoina! Minun oli Haraldia\nniin kovin ikävä, koska silloin pidin hänestä paljon enemmän kuin\nteistä. Mutta nyt... vaikka pidänkin hänestä yhtä paljon kuin ennen,\nniin en kaipaa häntä enää samalla tavalla, koska pidän teistäkin ja\nrupean päivä päivältä yhä enemmän pitämään.\n\nNuo sanat kuullessaan pastorin sydän ankarasti sykähti. Hän luotti\nniihin ja inhimilliset tunteet valtasivat hänet. Hän ei voinut sille\nmitään, että Stellan sanat tuottivat hänelle suurta iloa.\n\n— Kas, tuossa he jo näkyvät tulevan ja Harald tuijottaa vain maahan.\nEiköhän se lienekin Irene neiti, joka on hänen mukanaan?\n\n— Hän se on. Astutaan vähän reippaammin, niin sitä pikemmin saat nähdä\nIrene neidin.\n\nHerrat esittelivät kumpikin naisensa, mainiten heidät vain heidän\nristimänimiltään.\n\nUlkonäöltään nämä tytöt olivat hyvin erilaiset. Stellalla oli\ntumma, vähän kihara tukka ja ruskeat silmät. Irenen silmät olivat\ntummansiniset, ja hänen pitkät, paksut hiuksensa olivat aivan sileät\notsan kohdalta ja palmikoidut, kun sitä vastoi Stellan lyhyeksi\nleikattu tukka vapaasti liehui tuulessa. Stellan kasvojenpiirteet\nolivat säännölliset ja plastilliset ja hänen hienomuotoinen nenänsä\nmuodosti yhdessä otsan kanssa melkein suoran viivan, koko kasvot kun\nmuutenkin olivat aivan kreikkalaismalliset. Irenen otsa oli Stellan\notsaa sekä korkeampi että kaarevampi, mutta muuten hänen kasvonsa\nolivat tuota epäsäännöllistä lajia, joka todistaa, että sulot joskus\nvoivat olla muodosta aivan riippumattomat.\n\nHeidän kasvojensa ja silmiensä ilmeet erosivat myös suuresti\ntoisistaan. Stellan totisenakin ollessa ilmestyi kuitenkin hänen\nruskeihin silmiinsä jotakin iloista, ujostelematonta ja miltei\nveitikkamaista, kun sitä vastoin Irenen hymyillessäkin huomasi hänessä\njotakin hiljaista surumielisyyttä. Ensinnämainitussa surumielisyys\npysyttelihe vain pinnalla ja sen takana piili luonnonlapsen vilkas\nhilpeys. Irenen huulet saattoivat hymyillä, mutta hänen tummansinisissä\nsilmissään ilmeni haaveksivan naisen surumielisyyttä.\n\nNiin riippumaton on ihmisluonne, että se kaikista kohtalon vaiheista\nhuolimatta pysyy samana. Niinpä Stellakin, vaikka oli viettänyt\nluonnonlapsen seikkailurikasta elämää, kuitenkin oli osannut estää\nkaihomielisyyden pääsemästä, niinkuin Ireneen nähden oli tapahtunut,\nluonteensa vallitsevaksi puoleksi.\n\nMolemmat tytöt eivät tervehtiessään suinkaan noudattaneet vapaaherra\nv. Kniggen \"Seuratapoja\", mutta silti emme tahdo halventaa sen nimisen\nkirjan arvoa, vaikka mainittu seuramies itsekin toisinaan olisi\npoikennut sen säännöistä.\n\nKumpikin tyttö näytti iloisesti hämmästyvän ja kumpaisenkin silmät\nnäyttivät sanovan: vai tuollainenko sinä oletkin! Kumarruksesta ei\nollut puhettakaan, mutta empien ja verkalleen he tarttuivat toistensa\nkäteen.\n\nEpämiellyttävälläkin maailmannaisella on aina jotakin sanottavaa. Jos\nIrene olisi ollut tällainen, niin hän ensin muutamalla sanalla olisi\nkääntynyt isännän puoleen, lausuen ilonsa siitä, että sai nähdä hänet\nnäin terveenä siihen verraten, mitä hän heidän viimeksi tavatessaan\ntoisensa oli ollut, ja ehkä piloillaan maininnut jotakin siitä, että\nhänen taloonsa oli kertynyt lisää väkeä y.m.\n\nIrene tunsi sisäistä vetoa Stellan puoleen ja sama oli tämänkin laita\nedelliseen nähden. Mutta he eivät keksineet sanoja sitä ilmoittaaksensa\nja ikäänkuin ujostelivat toisiansa.\n\nMolemmat miehet nauttivat tuota katsellessaan kumpikin tavallaan, mutta\npastori ehkä enemmän. Hän oli näet perin kiitollinen siitä, että Irene\nnäytti huomaavan Stellan miellyttäväisyyden.\n\nIrene, joka juuri kuin noiduttuna oli jäänyt paikalleen seisomaan,\nhavahtui vihdoin hajamielisyydestään ja sanoi:\n\n— Suokaa anteeksi, herra pastori\n\n— Ymmärtääkseni pyydätte anteeksi sitä, joka on minulle hyvinkin\nmieluista. Mutta mitä me jäämme tänne seisomaan! Menkäämme pappilaan,\njonka seinäin sisäpuolella luullakseni paremmin tutustumme kuin tässä\nmaantiellä.\n\n— Minäkin olen samaa mieltä kuin sinä, veli hyvä, sanoi Harald. —\nSeinät, joiden sisäpuolelle olemme suljetut, ikäänkuin pakottamalla\npakottavat meidät tuttavuuteen, kun sitä vastoin luonnon suuruus ja\näärettömyys vieroittaa mielemme kaikesta pienestä, yksityisestä ja\ntuttavallisesta.\n\nVoitaisiin sanoa aivan päin vastoinkin. Ja todella luulenkin, että\nesimerkiksi kirjailijat yleensä väittävät luonnon enemmän kehottavan\ntuttavuuteen kuin helteiset suojat, joksi he niitä nimittävät. Mutta\nsellaiset asiat, joita vaaratta voidaan käsittää monelta eri kannalta,\novat jätettävät jokaisen ratkaistettaviksi oman mielensä mukaan, niin\nkuin kukin parhaaksi näkee.\n\n— Ellet olisi maininnut tuota sanaa _vaaratta_ niin olisin sanonut\nsinun olevan Ignatius Loyolan oppilaita, naurahti Harald.\n\nHe olivat päässeet pois maantieltä ja punaiseksi maalattu veräjä, joka\noli sulkeutunut heidän taaksensa, lienee vaikuttanut, etteivät tytöt\nenää katselleet toisiansa niin arasti. Mutta käytyään istumaan mukavaan\nsohvaan Stellan huoneessa, jonne tämä puoleksi ilveillen oli osoittanut\ntien, Irene sanoi:\n\n— Nyt jo uskallan puhua...\n\n— Mutta en vain minä, vastasi Stella ujosti, ehkäpä samalla\nveitikkamaisesti.\n\nMolemmat tytöt purskahtivat sydämelliseen nauruun, joka heti teki\nhyvän vaikutuksen. Viattomat ja kokemattomat lapset voivat hilpeällä\nnaurulla useinkin saada aikaan enemmän kuin vanhemmat ihmiset pitkillä\nja järkevillä keskusteluillaan.\n\nHerrat olivat siirtyneet pastorin huoneeseen, joka oli porstuakamari\nerityisine sisäänkäytävineen, saadakseen siellä rauhassa tupakoida sekä\nmyös antaaksensa tytöille aikaa tutustua toisiinsa.\n\nPastori kertoi Haraldille, mitä äsken oli Stellan kanssa puhellut.\nMutta kun hän myös tuli maininneeksi, että toinen pappi tulisi tätä\nripittämään ja hänelle ehtoollista antamaan, niin Harald rupesi\ntiedustelemaan syytä siihen.\n\n— Etkö sitä voi arvata? — kysyi pastori.\n\n— Rakastatko häntä?\n\n— Rakastan.\n\nHarald myönsi hänen siinä tapauksessa menettelevän oikein. Olipa\nhän kerran kuullut nuoren papin jotensakin kevytmielisesti kertovan\nantaneensa Herran ehtoollista nuorelle tytölle, jota hän rakasti. Pappi\noli myös siinä tilaisuudessa tehnyt selkoa tunteistaan, jotka olivat\nolleet hyvinkin maallista laatua.\n\nHiukan arveltuaan Harald yht'äkkiä sanoi:\n\n— Mitäpä syytä minulla olisi pitää sinulta salassa sellaista, jonka\nehkä itsestäsikin aavistat? Minäkin olen rakastunut...\n\n— Keneen?\n\n— Ireneen.\n\nTämä nimi nosti painon papin sydämeltä, jota hänen kuullessaan\ntuon ainoan sanan _minäkin_ oli ruvennut kovasti ahdistamaan. Hän\nei kuitenkaan rohjennut katsoa Haraldia silmiin, kun pelkäsi hänen\nhuomaavan, kuinka kiitollinen hän oli.\n\n— Ireneen, niinpä niin, puhui Harald ikäänkuin itsekseen — vaikka en\nvielä täydestä sydämestäni häntä rakasta, mutta...\n\n— Mutta vaikka kuitenkin hänen äänensäkin saa sydämesi vavahtamaan,\narveli pastori nauraen.\n\n— Ja ehkäpä Stellan pelkät askeleetkin saavat sinun sydämesi kovemmin\nsykkimään, vastasi Harald puolestansa leikillisesti.\n\nYleensä Harald oli luonteeltaan iloisempi kuin pastori, mutta tämä oli\nsen sijaan syvempi ja haaveellisempi. Heidän välillänsä oli melkein\nsamallainen erotus kuin Irenen ja Stellan välillä: Harald muistutti\nenemmän jälkimäistä ja pastori edellistä. Siksipä sopivatkin Harald\nja Irene niinkuin myös Erkki ja Stella paremmin yhteen. Vastakohdat\nvetävät toisiaan puoleensa.\n\n— Ymmärräthän sen itsestäsikin, kuinka minulle on mieleen, että asiat\novat kääntyneet näin päin, sanoi pastori. Mutta tunnustapa, veikkoseni,\neikö sinusta aluksi tuntunut, ikäänkuin olisit ollut mieltymäisilläsi\nStellaan?\n\n— Sitä en usko. Ensi hetkestä pidin häntä ikäänkuin sisarenani ja\nsemmoinen hän vastedeskin on minulle oleva. — Ja vaistomaisesti\naavistaen, että toinen kuulisi sen mielihyvin, hän jatkoi:\n\n— Niin, jos olisin ollut sinun sijassasi, niin kentiesi silloin olisin\nrakastunut Stellaan.\n\nPastori huomasi, mitä hän sillä tarkoitti ja vastasi:\n\n— Mokomakin veitikka! Mutta tahdonpa suoraan tunnustaa sen sinulle.\nTulin hyville mielin, kun sanoit rakastavasi Ireneä ja pitäväsi\nStellasta kuten sisaresta, mutta salaa iloitsin myös siitä, että\nolisit voinut rakastuakin häneen... Enpä ole koskaan ennen rakastanut\nenkä sellaista ajatellutkaan. Mutta luuletko miehen voivan rakastua\ntoiseenkin kuin siihen, joka näin äkisti on valloittanut hänen\nsydämensä?\n\n— Luulen varmasti.\n\n— Ettäkö voi rakastua vielä toisenkin kerran?\n\n— Luulen. Olenpa minäkin tätä ennen kerran rakastanut erästä tyttöä,\njoka nyt... makaa mustassa mullassa.\n\n— Ja oliko rakkautesi silloinkin yhtä puhdas kuin nyt?\n\n— Puhdas oli, vastasi Harald vakavasti, milt'ei kiivaasti — niin puhdas\nkuin rakkauteni koskaan voi olla. Mutta täydellisesti puhdas... Oi,\nErkki, veljeni ja ystäväni, onpa mielikuvitukseni toisinaan saanut\nminut kauhistumaan. Olen silloin epäillyt sydämeni puhtautta.\n\nPastori ei tuohon virkkanut mitään ja kumpikin pisti piippuunsa. Sitten\nhän vaihtoi puheenaihetta:\n\n— Kuinka maailmassa kaikki on kummallista! Ei kumpasellakaan meistä\nenää ole isää eikä äitiä elossa. Tuskin on sukulaisiakaan, ei ainakaan\nsellaisia, jotka suuresti meistä välittäisivät. Ja ystävistä taitaa\nolla melkein yhtä suuri puute. Mutta täällä, tämän matalan katon alle\nsuljettuna, on kaikki, mitä maailmassa eniten rakastamme, mikä, vaikka\nkaikesta muusta olisikin puute, vaikuttaa sen, että tunnemme olevamme\nrikkaita. Tuskin voin käsittää, että tällä kädelläni saatan ulottua\ntuohon seinään ja sanoa: ainoastaan sinä erotat minut Stellasta.\n\nPuhuessansa pastori kiihtyi kiihtymistään, mutta tämä ei vaikuttanut\nHaraldiin, koska hänkin tunsi ihan samoin.\n\n— Ei tämä kelpaa, sanoi Harald näennäisesti tyynenä. Mennäänpä vähän\njaloittelemaan. Tarvitsemme raitista ilmaa ja sopiihan samalla\nvilkaista kurjia peltojasi.\n\nJa he läksivät.\n\nPalatkaamme Irenen ja Stellan luo, jotka sillä aikaa olivat ennättäneet\nsen verran tutustua, että jo sinuttelivatkin toisiansa. Stella sanoi:\n\n— Tiedätkö mitä, Irene...\n\n— Mitä?\n\n— Että Irene on kaunis nimi, yhtä kaunis kuin sinä itsekin olet. Jo\nnimestäkin tietää, millainen sinä olet.\n\nStella rupesi taputtelemaan ja hyväilemään Ireneä ja sai palkkioksi\nsuudelman. Nyt he olivat jo aivan kuin vanhat tuttavat.\n\nYht'äkkiä Stella kysyä tokaisi:\n\n— Mitä pidät Haraldista?\n\nIrene punastui ja kun hän tunsi sen, niin hän punastui vielä enemmän.\nOlipa onni, ettei kukaan muu sitä nähnyt kuin Stella, joka ei siitä\ntehnyt mitään johtopäätöksiä. Kun Irene ei vastannut, niin hän jatkoi:\n\n— Mikset vastaa? — kysyin, mitä pidät Haraldista.\n\n— Mitäkö hänestä pidän? No niin, hän on kylläkin mieleiseni, vastasi\nIrene. Hän oli joutunut pahaan pulaan, kun ei uskaltanut tunnustaa koko\ntotuutta, vaikka kyllä mielellään olisi sen tehnyt.\n\n— Olisiko sinusta mieluista, jos hän kiertäisi kätensä sinun kaulaasi,\nkuten minä nyt teen? kysyi Stella tuolla lapsellisella uteliaisuudella,\njoka ei häikäile tehdä välistä hiukan kiusaakin.\n\n— Mutta sinähän likistät kaulaani liian kovasti, huomautti Irene,\najattelematta, että hänen sanansa sopi tulkita kahdella eri tavalla.\n\n— Sinä siis tahtoisit, että se olisi ollut Harald, riemuitsi Stella\npieniä käsiään taputtaen.\n\nIrene oli pahoillaan, että Stella oli tullut tällaiseen\njohtopäätökseen, jonka syystä hän ei vielä itsekään ollut täysin\nselvillä. Ja hän alkoi itkeä.\n\nSen nähdessään rupesi Stella itkemään vielä enemmän kuin toinen.\n\n— Suo anteeksi, pyysi hän, olen ollut paha. Hetken vain olemme olleet\nyhdessä ja kuitenkin olen ollut niin häijy, että olen saanut sinut\nitkemään.\n\n— Et sinä ole ollut häijy. Itse minä olen paha ja ilkeä. Olisin niin\nmielelläni sinun sijassasi. Soisin olevani köyhä, turvaton tyttö, joka\nsinun tavallasi on löytänyt hyvän kodin, lämpöisen pesän, jossa lintu\nsaa levätä.\n\nStella muisti värsyn, jonka hiljan oli taivaan linnuista lukenut.\nItkien hän sanoi:\n\n— Olen onnellinen.\n\n— Sinulla on kaksi ihmistä, jotka pitävät sinusta, mutta kukapa pitää\nminusta?\n\n— Harald.\n\n— Niinkö luulet?\n\n— En luule, koska tiedän sen. Siitä minä sen tiedän, että hän ei voi\nolla sinua rakastamatta. Se on minusta aivan selvää.\n\n— Tämä on varmaan sinun kaappisi, kysyi Irene, väkisinkin tahtoen\nkatkaista keskustelun, joka kuitenkin oli hänelle niin mieluinen.\n\n— Minun se on, vastasi Stella ja sen muistaessaan hän niin suuresti\nriemastui, ettei muistanut edes kiusoitella Ireneä siitä, että tämä\noli kääntänyt puheen muihin asioihin. Hän meni kaapin luo, avasi erään\nlaatikon ja veti sieltä muutamia hameita esille.\n\n— Sanopa, Irene, mikä näistä on somin. Näetkö tämän sinisen, se\non paras, koska se on eniten maksanut. Minulle olisi annettu\nsilkkihamekin, mutta minäpä en enää välitä silkkipuvuista. Olen\nkyllästynyt silkkiin ja koristuksiin, ne kun muistuttavat entisiä\naikoja. Sanohan nyt, Irene, mikä on somin, tämä sininen vaiko tuo\nharmaa tiibettinen, vaiko ehkä tuo villamusliininen? Minulla ei ole\nmuuta kuin yksi karttuunihame, mutta sen sijaan viisi puuvillahametta.\nLasken näet mukaan senkin, joka on ylläni.\n\n— Se on kaikista somin, joka nyt on ylläsi, vastasi Irene hymyillen.\n\n— Sinä olet samanlainen kuin Erkki, sillä niin hänkin sanoo. Ja jos\npuen ylleni toisen, niin hän sanoo samoin.\n\nHän ei tahdo selittää minulle asiaa, niin se on.\n\nIrene ymmärsi asian paremmin, mutta ei puhunut mitään. Ei hänkään\nviitsinyt selittää sitä Stellalle.\n\nHänen kerran kiittäessään pastoria uusista vaatteistaan, tämä ei\nvoinut olla myöntämättä, että hänen tulisikin kiittää Haraldia. Lukija\nmuistanee, että pastori ja Harald, keskustellessaan Stellan puvuista,\nolivat puhuneet suomea, jotta Stella ei ymmärtäisi. Mutta nyt hän\nkuitenkin oli saanut tietää, kuka ne oli antanut.\n\nIrene huomautti:\n\n— Sanoit, että _olisi annettu_, siis ei pastori yksin ole näitä\nantanut, vaan myös...\n\n— Harald. Häntä sinä kai tarkoitit, ja hänen antamiaan ne ovatkin.\n\n— Mitkä ovat pastorin antamia ja mitkä Haraldin?\n\n— Kas, kuinka olet utelias! Erkki kertoi, että Harald oli antanut\njok'ainoan. Kai hän itsekin olisi ne antanut, mutta ehkä Haraldilla\nsilloin sattui olemaan... enemmän rahoja. Ja Stellan täytyi nauraa, kun\nnäin käytännöllinen ajatus oli juolahtanut hänen mieleensä.\n\n— Taikka kenties pastori tahtoi suoda hänellekin antamisen ilon. Sillä\nmielellään hän kumminkin antoi.\n\nIrenestä oli mieluista, että Harald oli kaikki antanut, ja tarkasti hän\nrupesi hameita tutkimaan, sanoen:\n\n— Tuo harmaa varmaankin kaunistaa sinua eniten.\n\n— Mutta näetkö tämän valkoisen, sanoi Stella äkisti. Se ei ole ollut\nvielä ylläni; säästän sen, kunnes menen ensi kerran ripille.\n\nJa nyt hänen veitikkamaisuutensa ja lapsellinen hilpeytensä väistyi\nvakavuuden ja ilon tieltä, joissa tosin lapsen mieli myös ilmeni,\nehkäpä puhtaammassa ja hartaammassa muodossa. Hän kertoi pastorin\narvelleen hänellä jo olevan tarpeelliset tiedot, voidakseen\nmahdollisesti nauttia Herran pyhää ehtoollista. Siitä hän ei mitään\nmaininnut, ettei pastori itse tulisi häntä ripittämään, mutta tuohon\npyhään toimitukseen verraten se olikin vain sivuasia. Stellan mieleen\nmuistuivat pastorin sanat: Jumalan puhuessa kaikki muu raukeaa\nmitättömäksi.\n\n— Oi, kuinka selvästi minä muistan sen päivän, sanoi Irene ja hänen\ntummansiniset silmänsä säteilivät ilosta, ikäänkuin se olisi ollut\neilen tahi tänään. Se oli ihanin päivä elämässäni, sillä Vapahtaja asui\nsilloin sydämessäni.\n\nInnostuksella Stella häntä kuunteli. Sitä, minkä Irene kertoi\nkokeneena, ei hän vielä ollut kokenut, mutta hänkin toivoi saavansa\npian maistaa samaa autuutta. Tämä toivo ilahutti hänen sydäntänsä,\njota mikään maallinen rakkaus ei vielä ollut saastuttanut, hän kun oli\nrakastanut vain Jumalaa.\n\nKotvan he vielä keskustelivat hengellisistä asioista, kunnes sanat\neivät enää riittäneet ilmaisemaan heidän tunteitansa ja heidän täytyi\npalata jokapäiväisiin oloihin.\n\nPastorin ja Haraldin astuessa sisään, he heti huomasivat, että tytöt jo\nolivat kuin vanhoja tuttuja, mikä tietysti miellytti heitä.\n\n— Näetkö, etten enään ollenkaan pelkää Ireneä, sanoi Stella. Enkä enää\nsano häntä neidiksikään.\n\nNäin sanoen hän pienillä, valkoisilla käsillään taputteli Irenen\nhienoja, punaisia poskia, tekipä sen melkein läimäyttämällä, mutta soma\ntuota oli katsella.\n\nJos Irene olisi ollut parikymmentä vuotta vanhempi, niin häntä olisi\nvoinut luulla hyväksi äidiksi, jota hänen hemmoteltu tyttärensä\nnuhteita saatuaan koettaa lepyttää. Mutta nyt hän Haraldista näytti\nnuorelta naiselta, jota hänen viaton ja kokematon nuorempi sisarensa\nkoettaa jonkun erehdyksen johdosta lohduttaa ja viihdyttää.\n\nSekä pastori että Harald olivat niin kiintyneet tuota katselemaan,\nettei kumpikaan tullut puhuneeksi mitään. Stella itse, joka oli\nkuvaelman päähenkilö, katkaisi myös äänettömyyden. Istuen hiljaa ja\nlevollisena Irenen vieressä, hän ikäänkuin itsekseen puhuen virkkoi:\n\n— Ihmeellistä, että ensimäinen samanikäinen tyttö, jonka kanssa olen\ntullut tekemisiin, on sellainen, että kohta saatoin häneen tutustua ja\npitää hänestä.\n\n— On vieläkin merkillisempää, jos tämä ensimmäinen myös tulee olemaan\nainoa, josta voit pitää, sanoi Harald.\n\n— En ymmärrä, mitä tarkoitat, mutta ehkä Irene sen ymmärtää. Mutta,\nIrene, miksi et puhu mitään?\n\n— Olemme tässä herrojen poissa ollessa tarkastaneet Stellan hameita,\nsanoi Irene, joka ujoudessaan ei oikein tietänyt, mitä olisi sanonut.\n\nHarald rupesi puhumaan ilmasta, mikä aihe ei tänään tuntunut niinkään\njoutavalta, koska helteinen kuumuus ja mustat pilvet eivät ennustaneet\nhyvää.\n\nStella pyysi Ireneä katsomaan hänen lemmikkejänsä. Ensiksi menivät\nhe kanakoppiin, sillä sellainenkin oli kappalaistalossa. Siellä hän\nnäytti, mistä kukosta ja mistä kanoista hän eniten piti, ja sitten\nsiirryttiin navetan puolelle, jossa ihmeteltiin kaunista vasikkaa,\njolla oli valkoinen tähti otsassa. Stella nosti sen etujaloista pystyyn\nja pisti kätensä sen suuhun. Lapsista näet on aina hauskaa antaa\nvasikkain imeä kättänsä. Mutta Stella meni niinkin pitkälle, että\nsuuteli vasikkaa, jolle tämä näytti olevan niin mieluista, että se\nalkoi juosta ja hypellä tuolla hauskalla tavalla, joka on vasikoille\nominainen.\n\nSurumielin Irene tuota katseli. Alituinen kaihomielisyys oli estänyt\nhäntä ottamasta osaa lapsuusajan viattomiin iloihin.\n\n— Kuinka oletkaan onnellinen! ajatteli hän Stellaa katsellessaan.\n\n— Tänään olen Irene-neidin opas, sanoi Harald tyttöjen palattua, ja\nvaikka täällä olisi hauska viipyä vieläkin, niin meidän kuitenkin\ntäytyy lähteä, koska rajuilma varmoista merkeistä päättäen pian on\ntulossa.\n\nIrene ei vastannut, vaan otti kiltisti saalinsa ja alkoi hankkia lähtöä.\n\nPastori, joka myös ennusti myrskyn puhkeavan, oli käskenyt valjastaa\nhevosen viheriäisiksi maalattujen yhdenistuttavien kääsien eteen, koska\nei katsonut sopivaksi vaatia vieraitaan jäämään yöksi.\n\nPian oli sanottu hyvästi ja kiesit läksivät liikkeelle. Poika, jonka\npiti tuoda hevonen takaisin, ei mahtunut kapealle taka-istuimelle, vaan\nkulki jalan, milloin juosten, milloin kävellen jälessä. Sillä vaikka\npilvet nousivat yhä korkeammalle, ajoi Harald vain hiljaista hölkkää.\n\nNuoren, miellyttävän naisen kyytimiehenä olemisessa on aina jotakin\nviehättävää, vaikka ei olisikaan häneen rakastunut, saatikka sitten,\njos jo tuntee itsessään selviä lemmenoireita.\n\nPaljoa ei matkalla puhuttu, mutta Harald oli mielissään siitä, että\nIrene aina vastatessaan puoleksi käänsi kasvonsa häneen päin, heittäen\nharson syrjään, jotta hän hyvin voi katsoa häntä silmiin. Eikä hän\nsiksi ollut niin iloinen, että Irene täten tahtoi osoittaa hänelle\nkohteliaisuutta, vaan siksi, että hän sai katsella hänen ihania\nkasvojaan.\n\nUkkonen jylisi jo jotensakin lähellä, mistä Harald sai syytä kysyä,\npeloittiko häntä.\n\n— Muulloin olen kyllä pelännyt, mutta en nyt.\n\nTämä vastaus miellytti Haraldia kahdesta syystä.\n\nEnsiksikään hän ei pitänyt naisista, jotka pelkäsivät ukkosta,\nja toiseksi hänen itserakkautensa selitti tämän vastauksen hänen\ntoiveilleen mitä suotuisimmalla tavalla.\n\nKiesien pysähtyessä portaitten eteen, alkoi sataa ryöpyttää ja puhkesi\nmyrsky, joka yksinkertaisessa mahtavuudessaan yleensä vaikuttaa\nkatsojaan valtavammin kuin monimutkaisimmatkin murhenäytelmät.\n\nKylmästi ja ylhäisesti vapaaherra otti heidät vastaan.\n\n— No, mitenkä tuo mainio vierailunne päättyi?\n\n— Hauskemmin kuin se, joka ei ole ollut sellaisissa mukana, osaa\naavistaakaan. Toivonpa Irene neidin olleen siihen tyytyväisen.\n\n— Tyytyväisenkö? Oi, se on liian vähän sanottu!\n\n— Tuo löytölapsiko sinua niin huvitti.\n\n— Hän juuri. Oikein rupesin hänestä pitämään.\n\n— No, kuinka pitkälle tuttavuutenne kehittyi?\n\nIsänsä kanssa kahden Irene tuskin olisi uskaltanut tunnustaa tällaista\nasiaa, mutta Haraldin läsnäolon rohkaisemana hän vastasi:\n\n— Me jo sinuttelimmekin toisiamme.\n\nSe ei johtunut harhaan suuntautuneesta isänrakkaudesta, ettei\nvapaaherra yleensä antanut tyttärensä seurustella kaikellaisten\nihmisten kanssa, vaan pelkästä ylpeydestä, kun _hän_ oli Irenen isä.\n\n— Vai sinä, ärjäsi hän vihoissaan, mutta samassa salama leimahti ja\nkuului niin kauhea ukkosenjyrähdys, että vapaaherra sortui lattialle.\n\nKamarijunkkari v. Assar, joka myös oli saapuvilla, sanoi:\n\n— Näin salaman iskevän vasempaan siipirakennukseen, mutta kuitenkin\nsitä sytyttämättä.\n\n— Vai vasempaan? ihmetteli herra v. Nit.\n\n— Entä sitten, vastasi vapaaherra vaivoin tointuen, mitä se meihin\nkuuluu? No niin, Irene. Minä en ole mikään sellainen pedantti, että\ntahtoisin säätää lakeja nuoren tytön välittömille ja arvaamattomille\npäähänpistoille. Saat siis mielesi mukaan häntä sinutella. Ymmärrän\nkyllä, että täällä maaseudulla ajankuluksi tarvitset samanikäistä\nleikkikumppania ja, niinkuin jo sanoin; en kiellä sinua häntä\nsinuttelemasta.\n\n— Kiitoksia, isä, vastasi Irene, jota tällainen aulius hämmästytti,\nvarsinkin kun hän äsken oli pelännyt kiivasta kohtausta.\n\nHaraldiakin tällainen odottamaton muutos kummastutti. Hän luuli sen\nukkosenjyrähdyksen vaikuttaman säikähdyksen vaikutukseksi, että\nvapaaherra näin oli muuttanut mieltänsä. Hän ei kuitenkaan pitänyt\nsiitä, että tämä näin viekkaasti osasi puolustaa asiaa, josta äsken oli\nniin silmittömästi suuttunut. Mutta hän näkyi olevan sellaisia ihmisiä,\njotka kameleontin tapaan muuttavat väriänsä ja osaavat viisasteluilla\nsalata aikeitansa.\n\nIllallinen syötiin erityisettä ruokahalutta ja perästäpäin vapaaherra\nehdotti, että Harald vähän laulaisi, rauhoittaaksensa niitä, jotka\npelkäsivät ukkosen voimaa.\n\n— Ukkosen käydessä en _tahdo_ laulaa, vastasi Harald.\n\n— Vai niin. No, jokaisellahan on omat mielipiteensä. Entä sinä, Irene,\ntahdotko sinä laulaa?\n\n— Ukkosenilmalla en _voi_ laulaa.\n\n— Hänelle joka ei _voi_ annetaan kernaammin anteeksi kuin sille joka ei\n_tahdo_. Siis meidän on tyytyminen ukkosen tarjoamaan musiikkiin.\n\nJos joku toinen olisi tämän lausunut, olisi se ehkä Haraldia\nmiellyttänyt, mutta vapaaherran suussa se kuulosti herjaukselta.\n\nIrene istui vähän loitompana, pikku Ulla sylissään. Harald otti\ntilaisuudesta vaarin ja kuiskasi hänelle:\n\n— Älkää pelätkö. Muistakaa... — mutta samassa hän vaikeni.\n\nSitten hän toivotti hyvää yötä ja alkoi vitkalleen nousta ylös\nportaita, mennäkseen ullakkokamariinsa. Viimeisellä askelmalla\npysähytti hänet v. Nit.\n\n— Olisiko maisteri hyvä ja tulisi minun huoneeseeni? Minun olisi\nsilloin parempi olla, koska suoraan sanoen pelkään ukkosta. Salamat\nleimahtavat eteläpuolella, joten olisi sopivampi istua minun\nhuoneessani.\n\nHarald ei ollut ennen käynyt herra v. Nitin huoneessa, koska ei\nkutsumatta ollut tahtonut sinne mennä ja kernaasti hän nyt suostui\nhäntä seuraamaan.\n\nVanhan juopon huone näytti hyvin siivottomalta, siellä kun ei ollut\nminkäänlaista järjestystä. Vaatekappaleita ajelehti hujanhajan, yksi\nsiellä toinen täällä, vieläpä sängyn alla; peili oli tuolilla, eikä\nvuodetta ollut pitkään aikaan korjattu. Kirjakaapin ovien päällä\nriippui vanhoja, hiestä kellastuneita sukkia ja lattialla makasi\nvesipullon vieressä katkonaisia, Voltairen ja Lafontainen romaanien\nosia, mikä kaikki näytti hyvin vastenmieliseltä. Sen ohella tuntui\nhuoneessa tympäisevä väkijuomien haju, jota ei edes tupakan savu ollut\nhaihduttamassa, koska herra v. Nit käytti tupakkaa ainoastaan nuuskan\nmuodossa, pitäen myös joskus pikanellia suussaan.\n\n— Suokaa anteeksi tämä siivottomuus, herra maisteri, mutta minun\nikäiseni vanhapoika ei kaipaa sen parempaa. Tämän madeirapullon ääressä\nvoimme unohtaa, että huone ei ole kovinkaan hyvässä järjestyksessä.\n\nSiitä huolimatta, taikka ehkä juuri siitä syystä, että oli tullut\nhuomanneeksi hänen salaperäisen suhteensa vapaaherraan, Harald,\ntavattuaan von Nitin ullakolla kummittelemassa ja kuultuaan, mitä hän\nunissakäydessään puhui, oli ruvennut pikemmin häntä surkuttelemaan kuin\npelkäämään ja inhoamaan. Ja näin ollen hänellä ei ollut mitään sitä\nvastaan, että ryhtyi pitämään hänelle seuraa.\n\nVäkijuomien nauttimisesta on se hyvä tai paha seuraus, että yleisistä\nja arvottomista asioista siirrytään keskustelemaan yksityisistä ja\nmieskohtaisemmista. Harald, joka ei ollut ehdottomasti raitis, vaikka\nei mikään juopottelijakaan, kesti väkijuomia paremmin kuin v. Nit,\nosoittamatta kuitenkaan vähemmän avomielisyyttä kuin tämä.\n\nHuomaamatta kääntyi puhe onneen ja onnettomuuteen, kuinka edellinen\nilman ihmisen omaa ansiota hymyilee toisille, kun taas toiset\njäävät siitä aivan osattomiksi, vieläpä joutuvat syyttömästi\nonnettomuuteenkin. Onnelliset ovat kadehdittavia, onnettomat\nsurkuteltavia.\n\n— Mutta jos ihminen itse on ollut syypää onnettomuuteensa, mitä hänestä\non ajateltava ja kuinka hänen suhteensa on meneteltävä? kysyi v. Nit.\n\nHarald ei ollut koskaan pitänyt n.s. opettavaisista kertomuksista\nlapsille, koska niissä siveysoppi yleensä on hyvin arveluttavaa laatua.\nÄskettäin oli hän kieltänyt nuorempaa oppilastansa, pikku Solmua,\nlukemasta erästä kirjaa, koska sitä silmäillessänsä jo alussa oli\ntavannut kertomuksen, jonka sisältö oli lyhyesti sanoen seuraava.\nEräs isä oli kieltänyt lapsiaan menemästä pimeässä lyhdyttä ulos.\nYksi pojista ei kuitenkaan totellut: hän lankesi ja vahingoitti\ntoisen silmänsä, niin että tuli silmäpuoleksi. Mutta ei siinä kyllin.\nSitäpaitsi hän \"kilteiltä\" sisaruksiltaan alinomaa sai nuhteita:\n„Jos olisit isää totellut, niin sinun ei olisi käynyt, niinkuin nyt\nkävi. Tottelemattomuus vanhempia kohtaan on tosin suuri vika, mutta\nyllämainitun kirjan tekijällä ei näyttänyt olevan aavistustakaan siitä,\nettä on paha suurentaa onnettoman kuormaa, moittimalla häntä siitä,\njota hän ei enää voi auttaa, ja että nuo kiitit lapset siis olivat\ntodellisia hylkiöitä.\n\nTämä kertomus johtui samassa Haraldin mieleen ja hän vastasi\nystävällisesti:\n\n— Jos ihminen itse on ollut syypää onnettomuuteensa, vaikka siihen\nolisikin ollut syynä jotakin vielä pahempaa kuin ajattelemattomuus\nja äkkipikaisuus, niin meidän kuitenkin täytyy surkutella sellaista\nihmistä... juuri hänen onnettomuutensa takia.\n\n— Mutta entä jos tämä onnettomuus juuri onkin törkeitten rikoksien\nsynnyttämä omantunnon tuska?\n\n— Sitä onnettomampi on hän, jonka täytyy sitä kärsiä ja sitä suurempi\noikeus hänellä on vaatia lähimmäiseltään sääliä ja myötätuntoisuutta.\nHänen onnettomuutensa syy olkoon meille sivuasia ja itse onnettomuus\npääasia. Eikö siinä kyllin, että hän on onneton, pitäisikö meidän vielä\ntutkia sen syytä?\n\nNämä suorat sanat, jotka lausuttiin jalon sielun hyvyydellä ja\nlempeydellä, tekivät herra v. Nitiin omituisen vaikutuksen. Hän\nnojasi päänsä käsiinsä ja vaipui äänettömyyteen, mikä tuntui sitä\nmerkillisemmältä, kun hän jo oli juonut puolet madeirapullosta.\n\n— Hyvää yötä, herra v. Nit, sanoi Harald.\n\n— Kiitän nöyrimmästi tästä hauskasta hetkestä. _Au revoir!_\n\n\n\n\nVIII.\n\nIRENE STELLAN SIJALLA.\n\n\nKului muutamia viikkoja ilman muuta huomattavaa, kuin että Harald\nja Irene päivä päivältä katsoivat toisiansa lempeämmin silmiin ja\nettä Harald oli muuttunut entistään vielä harvapuheisemmaksi. He\ntapasivat toisensa vain soittotunneilla taikka käydessään tervehtimässä\nystäviään pappilassa. Tosin v. Assar taudinkohtauksen takia oleskeli\nkaupungissa, saadakseen siellä lääkärinhoitoa, mutta siitä huolimatta\nmenetteli Harald samoin kuin sitä ennenkin, tahtomatta liian usein\njäädä kahdenkesken Irenen kanssa, joko hän sitten pelkäsi vapaaherran\nrupeavan epäilemään tyttärensä ja hänen välillään jotakin läheisempää\nsuhdetta, jota Harald itsekään ei rohjennut toivoa ja jonka\nmahdollisuus täytti hänen sielunsa synkillä taistelun ja onnettomuuden\naavistuksilla — taikka lieneekö hän käyttäytynyt täten, suojellaksensa\nsekä Ireneä että itseänsä joutumasta kovan kohtalon kolhittavaksi.\n\nOli tullut se päivä, jolloin Stella saisi notkistaa polvensa armon\nalttarin juurella.\n\nRukouksissaan hän myös lapsellisesti oli anonut, että tämä päivä tulisi\nolemaan kirkas ja kaunis. Pitäen kanssapuhetta Jumalan kanssa, hän oli\nanonut: ellei tällainen rukous kelpaa sinulle, Jumalani, niin ilmoita\nse tunnossani. Mutta hänen omatuntonsa ei vaivannut häntä ja rauhassa\nhän lopetti viattoman rukouksensa.\n\nJa päivä olikin ihana ja kirkas. Se oli syyskuun alussa.\n\nPastori Ortman saarnasi, mutta toinen pappi oli jakamassa Herran\nehtoollista.\n\nEmme tahdo ryhtyä erittelemään Stellan tunteita, sillä niistä on\nyleensäkin vaikea kertoa, saatikka sitten nyt. Kuitenkin Harald ja\nIrene kyllä huomasivat, mitä hänen sielussaan liikkui.\n\nYksin, kuten oli tullutkin, palasi Stella kotiin. Kirkkoväki, joka\nenimmäkseen oli herrasväkeä omasta ja naapuripitäjistä sekä sellaista\ntalonpoikaiskansaa, joka oli ymmärtävinään ruotsia, jäi katselemaan\ntuota ihanaa rippilasta sekä antoi hänelle tietä. Ompelijarouva, joka\nmyös oli saapuvilla, ihmetteli jälleen itsekseen: \"merkillistä, kuinka\nhän on jonkun näköinen, jonka olen nähnyt ennen\". Mutta ketä Stella\nmuistutti, se jäi kun jäikin rouvalta selittämättä.\n\nAstuessaan omaa tietänsä, ikäänkuin olisi kuulunut toiseen maailmaan,\nei Stella huomannut, mitä huomiota hän herätti kirkossaolijoissa. Hän\nei ollenkaan ollut itkenyt. Hänen kasvoistaan loisti taivaallinen ilo,\nkehottaen enemmän hartauteen kuin itkeväin kyyneleet.\n\nYksin, niinkuin oli tullutkin, ajoi myös Irene kotiansa. Harald lähti\nmolempain pappien seurassa kappalaistalolle ja palasi kotiin vasta\nmyöhään illalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVapaaherra oli saanut kuulla, että pastori Ortmanin kasvattitytär oli\nkaunis. Tämä sekä vaihteleva seikkailuelämä, jota tyttö tätä ennen oli\nviettänyt ja josta vapaaherra myös oli kuullut huhuttavan, herättivät\nhänessä halun saada nähdä hänet. Eräänä päivänä hän siis sanoi\nHaraldille:\n\n— Maisteri on niin usein käynyt pastori Ortmanilla, mutta hän ei\nkertaakaan täällä. Vaikka hänellä olisikin jotakin minua vastaan, niin\nteidän tähtenne hänen kuitenkin pitäisi rohkaista mielensä, tehdäkseen\nmeille sen kunnian, että tulisi vierailemaan.\n\nVapaaherra arvasi aivan oikein, ettei pastori oikein voinut häntä\nsietää, eikä siitä syystä tullut. Hän siis naurahti ivallisesti ja\npureskeli alahuultaan. Mutta kun Harald ei heti vastannut, niin hän\njatkoi:\n\n— Eikö hän voisi pariksi tunniksi irrottautua herttaisesta\nholhotistaan, jonka sopisi jättää vanhan emännöitsijän turviin?\n\n— Miksi ei sitä voisi tehdä, vastasi Harald, joka ei viitsinyt panna\nvastaan.\n\nVapaaherra, joka tällä kertaa olisi suonut, että häntä olisi\nvastustettu, alkoi uudelleen.\n\n— Mutta jos pastorin mielestä tuon vanhan sivistymättömän naisen\nseura yhtenä iltapäivänä voisi jollakin tavoin olla nuorelle naiselle\nvahingoksi...\n\n— En luule pastori Ortmanin olevan sitä mieltä, keskeytti Harald.\n\nIkäänkuin ei olisi kuullut jatkoi vapaaherra:\n\n— Täydellä syyllä pastori ehkä tahtoo käyttää joka tunnin ja minuutin\nholhottinsa sivistyttämiseen ja eikö hänen siis sopisi... eikö\nkävisikin laatuun, että hän toisi hänet mukanansa tänne? Vai eikö hän\nuskalla.\n\nKun Harald vain katsoi vapaaherraa suoraan silmiin, eikä heti\nvastannut, niin tämä jatkoi:\n\n— Tai ehkä pastorin mielestä liian lyhyt aika on kulunut siitä, kun\ntyttö kävi ensi kerran ripillä. Mutta...\n\n— En usko, että sekään on syynä, keskeytti Harald uudelleen, eihän\nsilti sovi muuttua erakoksi — hän melkein kevytmielisesti lisäsi,\nikäänkuin aavistaen, mitä vapaaherralla oli mielessä sanoa ja antaen\nhänelle sanat suuhun.\n\n— Tai ehkä ei tyttö hänen mielestään vielä ole tarpeeksi perehtynyt\nseuraelämän tapoihin. Mutta tällaiset luonnonlapset esiintyvät\nusein paremmin kuin me tavalliset ihmiset, jotka teemme kaikkea\nmatkimalla isää ja äitiä sekä muita esikuvia, ja jos he joskus vähän\neroavatkin muista, niin se vain tekee heidät miellyttävämmiksi ja\nkiihottavammiksi. Mutta tästä päättäen maisteri ehkä luulee tuon tytön\ntulon olevan minulle suuremman arvoisen kuin itse pastorin tulon?\n\nVapaaherran lopettaessa juuri tähän ja kun hän oli lausunut tuon\n_minulle_-sanan perin pontevasti, niin Harald erehtyi hänen suhteensa\nniin suuresti, että luuli vapaaherran muka asettuneen hänen asemaansa,\nniinkuin hän äsken vapaaherran ja vastasi senvuoksi:\n\n— Minun on myönnettävä, että pidän pastori Ortmanin kasvattitytärtä\nsuuressa arvossa.\n\nVapaaherra vastasi melkein niin kuin asia oli:\n\n— Saan kiittää tuosta tunnustuksestanne, joka pelasti minut\nuskomasta, että kentiesi epäilette minua. Mutta olin vähällä\njättää erään asian koskettamatta — jatkoi hän muuttaen leikillisen\npuhetapansa totisemmaksi. — Tyttärenikin näkyy niin mieltyneen\ntuohon leikkitoveriin, että tämä hänenkin vuoksensa on tervetullut.\nPyydän maisteria hyväntahtoisesti viemään minulta pastori Ortmanille\nterveiset, että hän olisi hyvä ja tulisi käymään täällä sekä että hän\nkaikin mokomin toisi holhottinsa mukanaan.\n\nNämä viimeiset sanat vapaaherra lausui hyvin veitikkamaisesti,\nikäänkuin saattaaksensa Haraldin hämilleen, koska tämä muka puoliksi\noli antanut siihen aihetta. Tämä vapaaherran epäluulo oli Haraldista\nhyvin mieluinen, ja siis tämä keskustelu, jonka kestäessä kumpikin\nviekastelemalla koetti toistansa eksyttää, päättyi molemminpuoliseen\ntyytyväisyyteen. Harald ajatteli Irenen huvittamista, vapaaherra vain\nomaa itseänsä. Tosin Haraldissakin liikkui joitakin itsekkäämpiä\ntunteita, mutta koska nämä olivat vähemmän selviä ja jotensakin\nepämääräisiä, niin ainakin tällä kerralla jätämme ne sikseen.\n\n        *       *       *       *       *\n\nHarald toimitti vapaaherran asian sillä seurauksella, että pastorin\nepäröinti Stellan suhteen haihtui ja hän päätti tämän kanssa käydä\nRistilässä. Mitä Stellaan tulee, niin hän vähän kammoksui tuota\nharmaata linnaa, vaikka tunsi sinne salaista vetovoimaakin.\n\nMatkalla he tavallisuuden mukaan vilkkaasti ja innokkaasti\nkeskustelivat toinen avomielisesti kysellen, toinen lempeästi vastaten.\nVälistä pastorikin vuorostaan teki jonkun kysymyksen ja Stella vastasi.\n\nMutta sikäli kuin he lähestyivät Ristilää, menetti Stella kyselyhalunsa\neikä pastorinkaan tehnyt mieli puhua. Heidän tultuaan puistoon, Stella\nkuitenkin, oltuaan kauvan ääneti, ryhtyi jälleen puhumaan:\n\n— Niinkuin ehkä huomasitte, tuntui mieleni niin oudolta, nähdessäni\ntuon kivirakennuksen yhä lähenevän. Mutta nyt, kun se on aivan edessäni\nja me jo olemme puistossa, niin se yht'äkkiä alkaa tuntua minusta aivan\ntutulta. Uskallanpa sanoa, etten enään pelkää ollenkaan.\n\n— Samoin on vaarankin laita. Kun se vielä on kaukana, emmekä tiedä mitä\nlaatua se on, niin pelkäämme enemmän kuin silloin, kun se on meitä\nlähellä ja me olemme saaneet siitä selvän käsityksen.\n\n— Ymmärrän kyllä, että puhutte vertauksin. Taikka... ettehän toki\ntarkoita että täällä olisi joku _vaara_ tarjona?\n\nPelokkaasti Stella katsahti ystäväänsä, joka tämän katseen lumoamana\nunohti vastata. Eikä se ollutkaan tarpeen, sillä tuolla jo Irene tuli\nheitä vastaan, ollen ikäänkuin rauhoittavana vastauksena Stellan arasti\nkysyvään katseeseen. Unohtaen pelkonsa rientää Stella hänen luoksensa,\ntarttuu hänen käsiinsä ja syleilee häntä. Irene suutelee hänen\nkaulaansa ja silloin pälkähtää heidän päähänsä suikata suutakin.\n\nOli keskiviikkopäivä, jolloin Irenellä oli ollut soittotuntinsa, mihin\nhän oli niin suuresti innostunut, ja siis oli hänellä nyt kaunis\npäivänsä. Jos pastori olisi ollut puolueeton katselija, niin hän olisi\nollut kahdenvaiheilla, kumpaisenko julistaisi kauniimmaksi.\n\n— Tiedätkö, Irene, että tämä kolkko puisto vaikutti minuun lopen\nahdistavasti, mutta heti kun näin sinut, haihtui kaikki tuollainen.\nKuinka hauskaa olikaan, että tulit meitä vastaan. Mitenkä satuit\ntulemaan juuri nyt?\n\n— Minähän odotin teitä, kun puolenpäivän aikaan kuulin sen Har...\nmaisteri Thalbergilta, ja tulin tänne lehtimajaan odottamaan.\n\n— Varmaankin tämä on oma lehtimajasi ja kai sinä useinkin istut täällä.\nErkki, eiköhän mennä sinne hetkeksi lepäämään?\n\nSopivampaa olisi ollut mennä ensin vapaaherraa tervehtämään, mutta\npastori ei hennonut evätä Stellalta näin viatonta pyyntöä. Irenen\npuolelta olisi myös ollut kohteliaampaa pyytää vieraitaan astumaan\nsisään, mutta hän jäi niin mielellään ystäväinsä kanssa ulos\nlehtimajaan. Hän tunsi jonkinmoista vaistontapaista pelkoa esitellä\nisänsä ja Stella toisilleen. Tai lieneeköhän hän odottanut, että\nHaraldkin tulisi puistoon vastaanottamaan odotettuja vieraita. Jos niin\nkävisi, niin sopisihan heidän neljän ensin viettää muutamia hauskoja\nhetkiä lehtimajassa, ennenkuin siirtyisivät synkkään ja juhlalliseen\nsalonkiin.\n\nMutta Haraldia ei näkynyt, ei kuulunut ja pastorin täytyi muistuttaa,\nettä oli jo istuttu täällä kolme neljännestuntia ja että jo oli aika\nmennä talon isäntääkin tervehtimään.\n\nNoustessaan ylös portaita Stella kalpeni ja vapisi huomattavasti.\n\n— Oi, kuinka minun tekee pahaa, sanoi hän — jäädään tähän hetkiseksi.\nNäettekö, kuinka vapisen?\n\nHellästi ja ihmetellen pastori ja Irene katselivat häntä. Pian hän\nkuitenkin toipui ja sanoi hymyillen:\n\n— Minä, nähkääs, ensi kerran eläessäni käyn vieraissa!\n\nSitten hän keveästi juosta sipsutti jälelläolevat portaat ja nyt\ntultiin salonkiin. Vapaaherra ei ollut siellä, mutta askeleita\nkuullesssan hän omista huoneistaan pian saapui sinne.\n\nPastorin tervehdykseen hän vastasi hyvin kohteliaasti, mutta kun\nensinmainittu tarttui Stellan käteen esittääksensä hänet, niin olisipa\nkelvannut katsella vapaaherraa! Hän kalpeni ja häntä alkoi miltei\npuistattaa. Ellei pastori olisi ollut niin ällistyksissään, niin\nvapaaherra olisi hänestä muistuttanut kiinnisaatua rosvoa. Stella oli\nulkona, ennenkuin näki vapaaherran, kalvennut ja vapissut, mutta oli jo\naivan tyyni. Nyt oli vapaaherran vuoro kalveta ja vapista.\n\n— Suokaa anteeksi, hyvä herrasväki, sanoi vapaaherra irrottauduttuaan\nlumouksesta, joka muutamaksi sekunniksi oli hänet vallannut — pastorin\nholhokki, Stella neiti... sehän on hänen nimensä... muistuttaa\nulkonäöltään niin ihmeellisesti erästä nuoruudenystävää, joka oli\nminulle hyvin rakas, oi, ehkäpä liiankin rakas... Minussa on yleensä se\nheikkous, mikä luultavasti riippuu ylen vilkkaasta mielikuvituksesta,\nettä usein olen huomaavinani yhdennäköisyyttä rakkaitten vainajien\nja sellaisten henkilöiden välillä, jotka näen ensi kerran. Maisteri\nThalberg, joka, paha kyllä, ei satu olemaan saapuvilla sitä\ntodistamassa, muistaa kyllä, kuinka hänet ensi kerran nähdessäni\nällistyin. Niin kovin kuin nyt en kuitenkaan silloin hämmästynyt.\n\nIrenekin muisti kyllä, kuinka Haraldinkin ulkomuoto silloin oli\nhämmästyttänyt sekä hänen isäänsä että herra v. Nitiä, joskaan se ei\nollut koskenut edelliseen niin omituisesti kuin tällä kertaa, se täytyi\nIrenen myöntää. Tuota heikkoutta, jonka vapaaherra puolustuksekseen\nmainitsi, ei Irene kuitenkaan sitä ennen koskaan ollut huomannut,\nvaikka vapaaherra oli kertonut siitä niinkuin se olisi ollut jotakin\nhyvin tavallista, ja sitä Irene ei voinut käsittää.\n\nTaitavammin ja kevyemmin kuin edellisestä päättäen olisi sopinut\nodottaa, käänsi vapaaherra nyt puheen muihin asioihin. Hän ja pastori\nkiintyivät pian keskustelemaan maanviljelyksestä, hallan panemasta\nviljasta ynnä muusta semmoisesta, mutta heti kun Harald ilmestyi\nsaliin, ei kauvan viipynyt, ennenkuin vapaaherra poistui seurasta.\n\nEnsin hän astuskeli edestakaisin kukkatarhassa, joka oli aivan salin\nikkunain alla, josta hyvin saattoi nähdä, kuinka hän milloin katkaisi\njonkun tuoksuvan kukkasen, milloin suvaitsi nyhtäistä irti jonkun\nrikkaruohon, tirkistäen sillä välin puutarhan pystö-aitaa tutkiaksensa,\nolisiko muutamain säleitten välinen aukko ehkä niin suuri, että porsaat\npääsisivät tunkeutumaan siitä sisään. Mutta kun hän huomasi, että nämä,\nkyllästyneinä turhiin ponnistuksiinsa, röhkien vetivät päänsä pois, hän\nnäytti rauhoittuvan ja läksi pois kukkatarhasta.\n\nMutta sitten hän hiljaa nousi herra v. Nitin ullakkokamariin. Tämä oli\nvastikään ryhtynyt juomaan totiansa. Vapaaherran silmät iskivät tulta\nja hän sanoa tokaisi:\n\n— Eipä juuri usein haluta käydä siivottomassa, haisevassa huoneessasi\nja vanhastaan kai tiedät, etteivät asiat silloin ole hyvällä tolalla.\n\n— No, sano sitten pian, mikä lempo nyt taas on hätänä!\n\n— Pistäydypä alhaalla vilkaisemassa pastori Ortmanin kasvattitytärtä.\nMutta sen sanon sinulle: älä joudu hämillesi, tai ainakaan et saa sitä\nnäyttää, vaikka hän liiaksi olisikin maanalaisen tuttavamme näköinen...\nÄlä minua noin katsoa töllistele, eihän se mitään hyödytä. Ota aika\nkulaus ja lähde alas.\n\nHerra v. Nit näytti vähän säikähtäneeltä eikä häntä näyttänyt\nhaluttavan mennä. Mutta vapaaherran kehoituksesta hän otti vieläkin\nkulauksen ja rohkaisi mielensä.\n\n— Poistu sieltä niin pian kuin suinkin sopii, mutta älä aivan heti, ja\npalaa sitten tänne. Minä jään tänne odottamaan. Onneksi olkoon!\n\nTehtyään salissa kumarruksensa, jolloin ei hämmästynyt yhtä\nsilmittömästi kuin vapaaherra, koska edeltäpäin tiesi olla varuillaan\nja sitäpaitsi konjakkiryypyistä oli saanut rohkeutta, hän vähäksi\naikaa jäi puhelemaan ja palasi sitten huoneeseensa, jossa vapaaherra\nläpitunkevin katsein otti hänet vastaan.\n\n— No, mies, mitä ajattelet?\n\n— Mitäpä muuta, kuin että minäkin huomasin tuon yhdennäköisyyden. Suuri\nse kyllä on, mutta olisipa se voinut olla suurempikin.\n\n— Älä sotke asiaa! Sanon sinulle, Ptolemaeus Seth v. Nit, että tuo\nyhdennäköisyys on niin selvä kuin se ikinä voi olla. Juuri sellainen\nhän oli nuoruudessansa.\n\n— Entä sitten! Mitä sillä tarkoitat?\n\n— Sanon sinulle suoraan: olet minut pettänyt.\n\n— Tästä yhdennäköisyydestäkö sen päätät?\n\n— Olisiko siinä mitään ihmeellistä? Muistathan, että minä, nähdessäni\nkoti-opettajan, jo hieman rupesin epäilemään sinua, mutta kun sittemmin\njohtui mieleeni, ettei sallimus koskaan niin taitavasti pystyisi\nkumoamaan ihmisen suunnitelmia, niin hylkäsin tuon epäluulon. Eikä\nedellinen yhdennäköisyys sitä paitse olekaan niin suuri kuin tämä\njälkimäinen; tiedäthän mitä tarkoitan. Sillä Stella on niin selvästi\ntuon elävältä haudatun näköinen, että, vaikka minulta puuttuukin\ntodistuksia, varmaan tiedän, että olet minut pettänyt.\n\n— Koska sinulla ei ole todistuksia, niin olet myös väärässä.\n\n— Vai sillä tavalla, mies, nytpä olet joutunut kiikkiin! Käsität asian\nheti vakavalta kannalta, lyömättä sitä ollenkaan leikiksi.\n\n— Olet itse puhunut niin vakavasti, ettei näytä olevan syytä ruveta\nlaskemaan leikkiä.\n\nv. Nitin näin vastatessa kuulosti hänen äänensä epävarmalta ja\npelokkaalta. Mutta kun vapaaherra raivostuneena tarttui hänen\nkaulukseensa ja häntä lujasti pudistellen kiljaisi: — olet syyllinen! —\nniin v. Nit entistä tyynemmin vastasi:\n\n— Syytön, aijoit kai sanoa!\n\n— Älkäämme sanoja saivarrelko, sanoi vapaaherra, joka jo oli\nirroittanut kätensä v. Nitin takinkauluksesta — sanon vain, että olet\nminut pettänyt.\n\n— Hyvä olisi, jos niin olisin tehnyt, vastasi v. Nit — mutta — lisäsi\nhän empien — mutta enpä ole sinua pettänyt.\n\n— Voi, miksi viivyinkään silloin poissa kokonaisen, kuukauden! Syytä\nsiihen minulla tosin oli, mutta hölmö olin, kun luulin lapsen siinä\najassa muuttuneen niin, ettei sitä enään olisi voinut tuntea. Silloin\noli talvi, mutta en tullut ajatelleeksi, että kasvot pakkasella hyvin\nsäilyvät. Olisin voinut ottaa lapsen arkusta ja näyttäen sitä sinulle\nsanoa: sinä petit minut! Parempi olisi ollut, etten olisi luottanut\nsinuun, sinä arka ja pelkurimainen omantunnon-mies, joka olet liian\nkehno, ollaksesi hyvä, ja liian pelkuri, ollaksesi konna.\n\nVapaaherra oli aluksi puhunut ikäänkuin itsekseen, mutta sitten hän\nkiihottui kiihottumistaan, niin että viimeisiä sanoja lausuessaan hän\nhurjilla ja tutkivilla silmillään oli säikähyttämäisillään v. Nitin\nkuoliaaksi. Tämä koetti kuitenkin pitää puoliansa ja vastasi niin\ntyynesti kuin suinkin osasi:\n\n— Vieläkin vakuutan sinulle, että nämä epäluulosi ovat pelkkiä houreita.\n\n— Vai houreita! ja kuitenkin sinun epävarma äänesikin todistaa\nsellaista luuloa vastaan. Etpä edes saata katsoa minua suoraan silmiin!\nEt vain, mokomakin hempeämielinen pelkuri, sinä pelastit lapsen\nvaihettamaila sen toiseen, joka oli kuollut, eikö totta?\n\n— Se ei ole totta; tuo onneton yhdennäköisyys johtaa sinut harhaan.\n\nIkäänkuin ei olisi tuota kuullut ja niinkuin jo olisi ollut aivan varma\nasiasta, vapaaherra yhä jatkoi:\n\n— Entä mitä luulet olevan seurauksena tuosta tyhmyydestäsi? Olisit\nseurannut neuvoani ja antanut tuon mainion hapon vaikuttaa, niin lapsi\nolisi päässyt tämän maailman vaivoista ja tullut autuaaksi, sanoi\nvapaaherra pilkallisesti naurahtaen — silloin olisimme molemmat olleet\nturvassa, sillä yhdessä me seisomme ja yhdessä kaadumme. Mutta kun\nnoudatit omaa tyhmää mieltäsi, elää lapsi, ehkä saattaakseen meidät\nturmioon. Sillä sattuma voi toimittaa hänelle monta todistusta asiasta.\nEt varmaankaan hyvää työtäsi tehdessäsi muistanut Oidiposta, Kyyrosta\nja muita lapsia, jotka kuolemaan määrättyinä kuitenkin teioittajiensa\narmosta ovat jääneet elämään ja myöhemmin kostaneet niille, jotka\nolivat heidän kuolemaansa tahtoneet. Sellaiset tapaukset eivät\njohtuneet sinulle mieleen, minä sitä vastoin pidän niitä mahdollisina.\n\n— Luuletko aivan tosissasi, että tuollaiset tarinat sopivat tähän?\nSuotta sinä turhia pelkäät. Lapsi, jota tarkoitat, meni sen tien,\nvakuutti herra v. Nit, ollen asiastansa aivan varma.\n\n— Sinä olet kaksinkertainenkin konna: ensin otit suorittaaksesi\nsellaista, jota pidit vääränä, ja sitten rikoit lupauksesi.\n\nv. Nit ajatteli itsekseen, että se tekee oikein, joka rikkoo sellaisen\nlupauksen, ja että hän siinä tapauksessa tuskin onkaan konna. Näin hän\najatteli, vaikka ei uskaltanut sitä sanoa. Vapaaherra jatkoi:\n\n— En viitsi pitemmälti puhua syyllisyydestäsi tai kuunnella, mitä\nsinulla olisi puolustukseksesi sanottavaa. Olen vain vakuutettu, että\nsinä olet minut pettänyt. Mutta ainakin nyt sinun täytyy minua totella.\nKummituspuvussasi pitää sinun yöllä kello kahdentoista aikaan hiljaa\nhiipiä siihen huoneeseen, jossa Stella tulee makaamaan. Ilmapuntari\non melkoisesti laskenut, nyt jo vähän sataa tihuuttaa ja pian puhkeaa\nmyrsky raivoamaan. Pyydän vieraitamme jäämään yöksi ja toimitan asian\nniin, että Stella saa yösijansa siinä huoneessa, jossa on sala-ovi ja\njoka muutoinkin on sopivin vieraita varten. Maisterin mentyä levolle,\nmenen itse avaamaan pienen oven, jonka olen pyytänyt häntä pitämään\nlukittuna, estääkseni sinua unissasi siitä kulkemasta. Sitten pistäydyt\nhuoneeseeni saamaan sellaiseen nesteeseen kastetun pensselin, joka ei\ntapa heti paikalla, vaan vitkalleen ja varmasti. Tällä pensselillä\nsivelet tytön kauniita huulia ja sitten palaat samaa tietä kuin olet\ntullutkin. Jos hän sattuisi olemaan hereillä ja näkemään sinut,\nniin hän joko pelosta käy puhumattomaksi, jolloin aivan hyvin voit\ntoimittaa tehtäväsi, taikka hän kirkaisee, jolloin sinun tyhjin toimin\non peräytyminen, joutumatta kuitenkaan mihinkään vaaraan, koska hän\ntietysti luulee sinua aaveeksi. Jos onnistut, saat palkkioksesi\nsuurimman Ristilään kuuluvan talon.\n\nKun v. Nit ei kohta vastannut, vaan aikoi tarttua lasiin, esti\nvapaaherra hänet siitä:\n\n— Seis, mies! Tuo ei tällä kertaa tule kysymykseen, sehän pilaisi koko\nsuunnitelman. Ymmärrätkö?\n\n— Ymmärrän kyllä, että sinä olet kaikista paholaisista pahin. Pelkästä\nepäluulosta, koska tuo nuori, viaton tyttö sattuu olemaan erään toisen\nnäköinen, tahdot hänet murhata. Ja jotta et itse joutuisi vaaraan,\nkäytät minua aseenasi. Mutta minä en ryhdy sellaiseen.\n\n— Silloin sinusta jo tästä päivästä alkaen tulee keppikerjäläinen\n\n— Jos minusta tulee kerjäläinen, niin samalla sinäkin joudut vankilaan.\nMinulle se jo silloin onkin yhdentekevää.\n\n— Oma tunnustuksesi sekä todistukset, mitkä sinulla on tarjottavana,\neivät riitä saattamaan minua, vaan yksistään sinut vankeuteen. No,\nsuostutko suunnitelmaani?\n\nHerra v. Nit ei vastannut, vaan näytti miettivän asiaa. Mutta samassa\nkun vapaaherra silmänräpäykseksi käänsi päänsä pois, sieppasi toinen\nrommipullon ja ennenkuin vapaaherra ennätti tempaista sen hänen\nkädestään v. Nit oli jo ehtinyt ryypätä siitä pitkän kulauksen.\nVapaaherra ällistyi niin, ettei ensi aluksi saanut sanaakaan suustansa.\nHerra v. Nit, johon tuo juovuttava juoma jo oli vaikuttanut, niin että\nhänen puheensa oli vain epäselvää lepertelyä, sanoi mokeltaen:\n\n— Nyt en enää pysty mihinkään, vaikka kuinka tahtoisin. Ymmärrättekö,\nherra vapaaherra?\n\nTämä huomasi hänen todellakin olevan niin humalassa, ettei enää\nkelpaisi mihinkään. Mutta peläten, että hän ehkä kuitenkin kykenisi\nasian ilmoittamaan taikka asianomaista varoittamaan, otti vapaaherra\npullon ja, kallistaen sen v. Nitin suuhun, sanoi:\n\n— Näen kyllä, ettet enää kelpaa mihinkään. Parasta siis, että hotkaiset\nloputkin. Toinen kulaus ehkä maistuu ensimäistä vielä paremmalta.\n\n— Niinkuin sanoin, änkytti v. Nit — ensimäisen ryypyn otin hyvää sillä\ntar... tarkoittaen... en suinkaan sinun tar... tarkoitustasi varten,\nhm, hm... älä sitä luu... luulekaan. Tämän otan, koska se mais...\nmaistuu niin mai... mainion hyvältä.\n\nPian hän nukkui kuin kivi. Sen nähdessään vapaaherra mutisi:\n\n— Nyt et kykene mihinkään. Makeaa unta!\n\nHän palasi kukkatarhaan ja katkaisten erään syyskukan puhui itsekseen:\n\n— Tämän annan Stellalle. Edellinen suunnitelmani olisi ollut parempi,\nmutta kelpaa se tämäkin.\n\nTihkusade oli muuttunut rankkasateeksi ja hän läksi sisään vieraittensa\nluokse.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVapaaherran läsnäolo oli vaikuttanut kaikkiin vastenmielisesti. Hänen\nmentyään tuntui ikäänkuin kivi olisi vierähtänyt heidän rinnaltaan.\n\nHarald ja Irene lauloivat dueton. Pastori ja Stella istuivat vierekkäin\nkuunnellen ihastuneina laulua. Tietämättänsä Stella puristi pastorin\nkättä.\n\nKuinka tämä silloin tunsikaan olevansa onnellinen! Kuitenkaan ei hän\nvastannut tytön kädenpuristukseen.\n\nLaulun päätyttyä Stella sanoi:\n\n— Ennen maailmassa... niin, Erkki sen kyllä tietää... osasin minäkin\nvähän näppäillä kitaran kieliä ja se on niiltä ajoilta ainoa asia, jota\nilolla muistelen. Toimittaisitteko minulle sellaisen soittokoneen?\nEihän se soi yhtä kauniisti ja täyteläisesti kuin piano, mutta\nlaulun säestykseksi sen sävelet sopivat melkein yhtä hyvin, vaikka\nkuulostavatkin surullisemmilta.\n\nPastori, joka oli hyvin mieltynyt soittoon, vaikka ei itse ollut sitä\nharjoittanut, ei tähän saakka ollut siitä Stellan kanssa keskustellut.\nMutta nyt hän oikein innostui, kuvitellessaan kuinka ihanaa olisi\nkuulla Stellan laulavan kitaran säestyksellä ja lupasi heti hankkia\nsellaisen. Sillä vaikka Stella olisi pyytänyt häneltä vieläkin\ntarpeettomampaa kapinetta, niin hän ei olisi hennonut sitä kieltää.\n\n— Harald kyllä opettaa sekä Erkkiä että minua laulamaan ja hänen\ntullessaan sitten Irenen kanssa meille, me laulamme heille, niinkuin\nhe nyt ovat laulaneet meille. Eivätkä he ensinkään naura, vaan vieläpä\nkiittävätkin meitä!\n\nHarald oli mielissään siitä, että Stella halusi Erkin laulutoverikseen.\nEi hän oikein käsittänyt syytä siihen, mutta iloiseksi ainakin muuttui\nhänen mielensä. Erkkikin oli onnellisen näköinen ja myhäili.\n\nIrene ehdotti, että mentäisiin puistoon kävelemään, mutta sitten\nvasta surulla huomattiin, että taivas oli mustassa pilvessä ja\nettä jo satoikin. Täytyi siis jäädä sisään odottamaan, kunnes sade\nmahdollisesti lakkaisi.\n\nKaunis ilma oli pettänyt pastorin, niin ettei hän kotona ollut\ntullut sanoneeksi, että häntä lähetettäisiin hevosella noutamaan,\njos sattuisi sade tulemaan. Eikä hänen tehnyt mieli pyytää hevosta\nvapaaherraltakaan, koska tiesi hänet hyvin araksi hevostensa puolesta.\nKun vapaaherra sisälle palattuaan suvaitsi ehdottaa, että he jäisivät\nsinne yöksi, niin ei siis hänellä eikä Stellalla ollut mitään sitä\nvastaan.\n\nLoppu iltaa kului erittäin hauskasti. Vapaaherra esiintyi niin\nkohteliaasti ja huvittavasti, että hänen läsnäolonsa ei enää tuntunut\nensinkään painostavalta. Stella ei tullut hyväksi ystäväksi ainoastansa\npikku Ullan ja Solmun, vaan myös Aleksin kanssa, vaikka tämä, kuten\nkaikki neljän-, viidentoista vaiheilla olevat pojat, suuresti ujosteli\nnuoria naisia. Stella käyttäytyi niin iloisesti ja kainostelematta,\nikäänkuin ei hänelle olisi johtunut mieleenkään, mikä suuri ero oli\nhänen oman, tietämättömän syntyperänsä ja näiden lasten korkean\nsukuperän välillä. Ja varmaa on, ettei hän tullut sitä muistaneeksikaan.\n\nItse vapaaherrakin näytti mieltyneen Stellaan, niin että tarjosi\nhänelle äsken katkaisemansa kukkasen. Mutta nyt ei Stella\nkäyttäytynytkään aivan luontevasti, koska ensin kysyvästi vilkaisi\npastoriin, ennenkuin otti sen vastaan.\n\nVapaaherra huomasi sen ja sanoi:\n\n— Ettehän toki pelkää minua! Vai kuinka, Stella neiti?\n\n— En juuri pelkääkään.\n\n— Vastauksenne ei ainakaan ole ylen imartelevaa laatua, naurahti\nvapaaherra ja kääntyi puhelemaan pastorin kanssa.\n\nIllallisen syötyä pastori ja Harald läksivät ullakkokamariin.\nVapaaherra oli näet otaksunut pastori Ortmanin parhaiten viihtyvän\nsiellä, ja niin olikin laita.\n\n— Näetkö, mitä minulla on tässä? sanoi Harald ja veti esille laatikon,\njossa oli kitara.\n\n— Oikeinpa Stella arvasi, koska näytät osaavan tuotakin soittaa.\nTarkoitatko, että hän ensi aluksi saisi tämän lainaksi?\n\n— Joksikin ajaksi vain, vastasi Harald hymyillen. Pastori ymmärsi, mitä\nhän tarkoitti ja nyökkäsi myöntäen päätään.\n\nSamaan aikaan tytötkin hiljakseen pakinoivat keskenänsä. Siihen otti\ntuon tuostakin osaa rouva Orrberg, jonka huone oli aivan Irenen\nhuoneen vieressä ja jolla oli tapana aina illallisen syötyä keventää\ntalouspuuhista ja piikojen huolimattomuudesta väsynyttä mieltään,\nkertomalla milloin niistä, milloin nuoruutensa ajoista. Toisinaan\nhänellä kuitenkin oli hauskempaakin tarjottavatta, koska hän oli\nvähinsä lueskellut ja vieläkin sunnuntai-iltapäivisin lueskeli\nromaaneja, vaikka ei kerrallaan saanut monta sivua luetuksi, niin että\nyhden kirjan lukeminen joskus kesti kokonaisen vuoden.\n\n— Vai sinisessä kamarissa sinä tuletkin nukkumaan, sanoi Irene — ja\nihan yksin.\n\n— Luuletko minun pelkäävän? vastasi Stella. Onhan sinun ja minun\nhuoneeni välinen ovi avoinna ja vielä ovi rouva Orrberginkin huoneeseen.\n\n— Tarkoitatte kai vapaaherrattaren huonetta, huomautti rouva Orrberg,\njoka oli hyvin arka vapaasukuisen herrasväkensä arvosta ja piti sitä\nloukkauksena, kun Stella oli sanonut \"minun huoneeni\". Eikä hän vielä\nollut oikein selvillä siitä, miltä kannalta Irenen tuttavallinen suhde\nStellaan olisi käsitettävä.\n\n— Mutta entä jos sänkyvaatteet olisivat nihkeitä, niin että voisit\nkylmettyä, Stella hyvä! Anna minun maata siellä, minä olen kestävämpi.\n\n— Niinkö luulet, vastasi Stella hymähtäen. Et siis näy muistavan\nkaikkia niitä vaivoja, joista olen sinulle kertonut ja kuinka kaikin\npuolin olen saanut kärsiä. Sellaiseen minä olen paremmin tottunut\nkuin sinä, jatkoi hän, hiukan ylvästellen muistoistaan, jotka muutoin\ntavallisesti saattoivat hänet murheelliseksi.\n\n— Mitä turhia te kinastelette! Eikö neiti Irenen ole parasta maata\nomassa sängyssään pikku Ulla neidin kanssa ja Stella neidin siellä,\nmissä hänelle on sija valmistettu. Kun minä olen pitänyt siitä huolen,\nei kenenkään tarvitse pelätä nihkeitä liinavaatteita.\n\nRouva Orrbergin oli vapaaherra käskenyt valvoa järjestystä, johon\nmyös kuului, ettei Irenen ja Stellan sallittaisi harjoittaa sellaista\nvallattomuutta, että he toisten nuorten tyttöjen tapaan saisivat koko\nyön turhia lörpötellä.\n\n— Mutta sinähän nukut ensi yötä täällä, väitti Irene — ja luultavasti\npelkäät olla yksinäsi, vaikka ovi minun huoneeseeni onkin avoinna. En\nsoisi sinun pelkäävän.\n\n— Aikooko neiti saattaa koko talon pahaan huutoon, vai oletteko\ntodellakin niin arka, että pelkäätte, nukkuessanne ensi yötä vieraassa\npaikassa?\n\nEnemmän rohkaistuna Irenen hänelle osoittamasta ystävällisyydestä kuin\nrouva Orrbergin nuhdesaarnasta, oli Stella jo siirtymäisillään siniseen\nhuoneeseen, kun pikku Ulla, joka keskustelun aikana oli herännyt ja\nääneti sitä kuunnellut, äkisti nousi sängyssä istumaan ja sanoi:\n\n— Minä tahdon nukkua Stellan kanssa. Pidän kyllä kauheasti isosta\nsiskostakin, mutta hänen kanssansahan aina saan maata. Nyt tahdon\nnukkua Stellan kanssa.\n\n— Niin saatkin, pikku Ulla. Kas niin, Stella, riisu nyt ja suutele\nminun sijastani Ullaa. Vaikka voinhan itsekin sen tehdä. Hyvää yötä!\n\nRouva Orrbergilla, joka ehkä pelkäsi vapaaherraa vielä enemmän kuin\nrakasti Ireneä, ei enään ollut mitään sanomista, kun hän näki Irenen\nnäin päättävästi käyttävän pikku Ullan päähänpistoa hyväkseen. Arvelipa\nhän sitäpaitsi, ettei vapaaherra saisi sitä tietää, koska hän aikoi\nkieltää tyttöjä siitä kertomasta.\n\nYleensä Stella vaipui uneen hyvin pian, saatikka sitten nyt, kun hän\noli kävellyt niin pitkän matkan. Kotona hän tavallisesti paneutui maata\njo yhdeksän ja kymmenen välillä, ja nyt oli kello jo kymmenen. Pian\nhän näki unta kauniista, valkoisista enkeleistä, jotka olivat hänen\nvieressään nukkuvaa pikku enkeliä vielä ihanammat.\n\nIrene ei saanut unta yhtä helposti. Hän ei ennen ollut maannut tässä\nhuoneessa, jossa hänen äitinsä oli kuollut. Sellainen muisto ei ole\nomiansa unettamaan, ei ainakaan sellaisena yönä kuin tämä. Oli juuri\nollut täysikuu, mutta kun taivas oli pilvessä, ei kuutamostakaan ollut\nsuurta apua. Ulkona satoi ja tuuli vonkui ja humisi. Salamat tuon\ntuostakin himmeästi valaisivat huonetta, jonka ikkunat olivat peitetyt\npaksuilla verhoilla.\n\nIrene makasi siis hereillään, muistellen kaikellaisia pieniä ja\nmitättömiä asioita, jotka kuitenkin olivat hänelle suuren arvoiset.\nMuistipa hän senkin kerran, kun Harald oli sanonut että hänestä Irenen\nnähdessään tuntui ikäänkuin yölliset pilvet olisivat antaneet sijaa\nsiniselle taivaalle ja kirkkaille tähdille. Ja Irenen silloin sanoessa:\nTe imartelette minua, hän oli vastannut: vain tämän ainoan kerran.\nTämä vastaus oli lrenelle niin mieluisa, kun se todisti hänen täyttä\ntotta tarkoittavan. Ja lupauksensa hän oli uskollisesti pitänyt, sillä\nsittemmin ei hän ollut häntä imarrellut. Mutta miten lienee ollutkaan,\nIrene oli kuitenkin pahoillaan siitä ettei hän ollut rikkonut\nlupaustansa. Tyttö olisi niin mielellään suonut, että hän vieläkin\nolisi häntä imarrellut.\n\nTämä pani hänet miettimään ja hän kysyi itseltään: rakastanko häntä?\nTuota samaa oli hän usein ennenkin kysynyt ja saanut vastaukseksi\nempivän: en. Mutta tällä kertaa tykytti hänen sydämensä entistä\nkovemmin ja nyt hänen täytyi samaan kysymykseen vastata myöntäen. Ja\nsitä seurasi toinen kysymys: rakastaakohan hänkin minua? Kainosti\nhän vastasi tähän kysymykseen: _kenties!_, ja ikäänkuin asia sillä\nolisi ollut taattu hän miltei tietämättänsä teki vielä kolmannenkin\nkysymyksen: Pääsemmeköhän koskaan nai...? Mutta samassa hänen mieleensä\nmuistui v. Assar ja hän säikähti. Hän muisti vielä isänsäkin ja\npelästyi yhä pahemmin. Ihanat tuulentuvat, joita hän niin kevyesti ja\nvaivattomasti oli rakennellut, sortuivat samassa maahan.\n\nSydämen ankara sykintä pani hänen ajatuksensa sekaisin ja hänen päänsä\noli täynnä epäselviä mielikuvia. Sänky esirippuineen tuntui hänestä\nhaudalta, johon hän oli elävältä haudattu. Tämä ajatus oli vähällä\ntukahuttaa hänet, hän hyppäsi pois vuoteesta, puki ylleen ohuen\nyöpuvun ja meni lähimmän akkunan luo. Saadakseen vähän enemmän valoa\nhuoneeseen hän veti rulla-akuttimen ylös ja istahti akkunan viereen,\nhaihduttaaksensa ajatuksiaan pilvien ja salamain katselemisella.\n\nMutta kun se ei onnistunut, siirtyi hän toisen akkunan luo, kiertämättä\nkuitenkaan akutinta ylös. Hän vain pisti pienen päänsä akkunan ja\nakuttimen väliin ja alkoi katsella ulos niinkuin äskenkin. Ja nyt se\nonnistui paremmasti.\n\nEnsin hän kuitenkin kuunteli viereisissä huoneissa makaavien hengitystä\nja erotti selvästi jokaisen hengityksen erikseen. Vaikka rouva Orrberg\nmakasi kauempana kuin muut, kuului hänen hengityksensä kovemmin kuin\ntoisten, sillä hän kuorsasi nukkuessaan. Pikku Ullan hengityksen Irene\ntunsi hyvin: se kuulosti hiljaiselta ja ikäänkuin vähän sortuneelta.\nStella taas hengitti hiljaa ja tyynesti.\n\nStellasta ajatukset väkisinkin siirtyivät Haraldiin, mutta kun samassa\nsalama leimahti, valaisten taivaanrannan tulipunaisella hohteella, niin\nhän taas unohti Haraldin ja rupesi harkitsemaan tuon luonnonilmiön\nsyytä ja alkuperää. Irenen fysiikan-tiedot eivät suinkaan olleet\nperinpohjaisia, mutta hän oli kuitenkin joskus lukenut jonkin kirjasen,\njossa näitäkin asioita kosketeltiin.\n\nHän muisti jonkun sanoneen tämän välähdyksen johtuvan sangen etäällä\ntapahtuneesta ukkosenpurkauksesta, jonka jylinää emme kuule, mutta\njonka hohteen erotamme tummalla yötaivaalla. Toiset arvelevat,\nettä salaman saavat aikaan ilmassa palavat ainekset, joko sähkön\nvaikutuksesta tai ilman sitä. Kumpi käsitys lienee oikea? Luulta, että\nmilloin toinen, milloin toinen on oikeassa.\n\nNyt hän kuuli Stellan hengittävän vähän kovempaa. Irene siirtyi pois\nakkunasta ja asettui istumaan sen vieressä olevalle tuolille. Stella\npuhui unissaan:\n\n— Se sopii mainiosti. Harald ja Irene.\n\nNoin hän varmaankin oli puhuvinaan pastorille. Ja kuinka se olikaan\nIrenestä mieluista!\n\nKauvan hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa iloita niistä suloisista\ntunteista, joita Stellan unissaan puhuminen hänessä herätti, sillä\nkohta sen jälkeen hän oli kuulevinaan, että jotakin ovea hiljaa\navattiin. Hän katsahti sinnepäin, mistä tämä ääni kuului, ja näki\nhuoneen perimmäisessä nurkassa seinän avautuvan.\n\nHuone oli pitkä ja kapea nurkkahuone, jossa oli kolme ikkunaa,\nmitkä kaikki olivat pidemmällä seinällä, joka oli osa rakennuksen\npäädystä. Tähän kuuluivat myös nuo toisessa kerroksessa olevat kaksi\nmakuuhuonetta, joista jo olemme puhuneet. Sänky oli lyhyemmällä\nseinällä, mikä taas oli osa rakennuksen pääsivua. Irene istui siis sen\nakkunan vieressä, joka oli lähimpänä Stellan makuuhuonetta. Ja viistoon\nhänestä hän nyt näki seinän ikäänkuin aukenevan.\n\nAukosta astui sisään haamu, joka sai hänen verensä hyytymään.\nUlkomuodoltaan se voitti kaikki pahat peikot ja aaveet, joista hän\nlapsuudessaan oli kuullut kerrottavan. Ikäänkuin kiveksi muuttuneena\nIrene istui loukossaan, voimatta huutaa tai liikahtaa paikaltaan. Hän\nvoi kuitenkin katsella ja silmillänsä seurata aaveen liikkeitä, sillä\nikkunasta, jonka akuttimen hän oli kiertänyt ylös, tuli sen verran\nvaloa, että hän saattoi erottaa kaikki.\n\nHaamu astui vuoteen luo ja, vedettyään verhot syrjään, näytti hakevan\nsieltä jotakin. Sitten hän veti verhot jälleen sängyn eteen ja näytti\nolevan kahdenvaiheilla, mitä nyt olisi tehtävä. Yht'äkkiä valaisi\nsalama huoneen ja nyt se huomasi Irenen, joka oli istunut piilossa\npimeässä nurkassa. Nopeasti se lähestyi tuota valkoista esinettä, jonka\nse oli havainnut.\n\nMutta silloin Irene tointui. Yhdellä harppauksella hän syöksyi Stellan\nhuoneeseen. Ovi, jonka hän paiskasi jälestään kiinni, pelasti hänet\nkaikesta vaarasta, kun sen avain oli hiljakkoin kadonnut.\n\nKovasti kirkaisten vaipui Irene pyörtyneenä lattialle. Nyt vasta hän\noli voinut huutaa.\n\n— Mitä siellä, mikä on hätänä? kysyi unenhorroksissa rouva Orrberg —\noliko se Irene neidin ääni? Mitä on tapahtunut?\n\n— Ei mitään muuta, kuin että näin pahaa unta, vastasi Irene, virottuaan\ntainnoksistansa.\n\n— Enkö varoittanut teitä sinne menemästä? Kun tiesi olevansa niin perin\narka, niin mitä tarvitsi ryhtyä sellaiseen! Oma syy, kuka käski mennä!\n\n— Tule tänne meidän viereemme, Irene kulta! Mahdumme kyllä, yksi\nkummallekin puolelle pikku Ullaa, kuului Stellan ääni.\n\nIrene ei vastannut heti, vaan näkyi miettivän. Vihdoin hän vastasi:\n\n— Niinkuin tahdot, Stella! Mutta sinun täytyy maata seinän puolella.\n\n— Koska sinä tottelet minua, niin minäkin tottelen sinua, vastasi\nStella.\n\nVäsymys, joka aina seuraa suurta mielenliikutusta, vaikutti, että Irene\nennen pitkää vaipui syvään uneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIrene heräsi kuitenkin ennenkuin Stella, joka, valvottuaan tavallista\nhiukan myöhempään, nyt aamulla veteli unia sitä pidempään. Surumielin\nIrene katseli häntä ja Ullaa, jotka niinkuin kaksi enkeliä makasivat\nsiinä vierekkäin.\n\nSen, että rouva Orrberg jo aikoja sitten oli noussut, ymmärtänee\njokainen emäntä, joka suvaitsee lukea tätä kertomusta. Kukaan ei siis\nhuomannut, että Irene jo kello seitsemältä poistui huoneesta.\n\nRohkeasti hän astui huoneeseen, jossa alkuyöstä oli maannut, ja kauan\ntutkittuaan hän löysi pienen salaoven. Vaikka hän usein oli ollut\ntässä huoneessa, niin ei hän koskaan ennen ollut sitä huomannut, mikä\nosoitti, että tämä salaovi oli hyvin taitavasti seinään sovitettu.\n\n— Siis se ei ollutkaan mikään aave, arveli Irene itsekseen — sellaiset\neivät tarvitse ovia. Ihminen se vain oli.\n\nHänen täytyi mennä muutaman huoneen läpi, ennenkuin tuli saliin. Kaikki\npahat ajatukset poistaaksensa, hänen teki mieli soittaa.\n\nSaliin tultuaan hän kummastukseksensa näki Haraldin, joka oli tullut\nporstuanpuoleisesta ovesta. Irene ei tietänyt, että Harald oli pyytänyt\nvapaaherralta luvan saada joka aamu kello seitsemästä kahdeksaan,\nennenkuin hänen opetustuntinsa alkoivat, tulla alas saliin soittamaan.\n\n— Näytte ihmettelevän, että minä olen täällä. Jo neljänä päivänä olen\nollut täällä joka aamu.\n\n— Sitä en ole kuullut. Tulin tänne samassa tarkoituksessa kuin ehkä\ntekin... tulin soittamaan.\n\n— Siitä syystä kai olitte niin epäkohtelias, että jätitte vieraanne\nyksin?\n\n— Hän nukkuu vielä.\n\n— Mutta olen kuullut, ettette koskaan nouse näin varhain. Miksikä nyt?\n\n— Älkää olko niin utelias, sanoi Irene, silmäillen nuottilehteä.\n\n— Vain tämän yhden ainoan kerran, vastasi Harald.\n\nKuullessaan tämän vastauksen, joka muistutti hänelle erästä toista\nkertaa, Irene tunsi veren nousevan poskilleen. Hän joutui siitä\nhämilleen ja aikoi rientää pois salista, mutta Haraldin rukoileva ääni\nesti hänet menemästä.\n\n— Älkää nyt vielä menkö. Älkää toki, hyvä Irene neiti!\n\nHaraldin ääni oli niin rukoileva ja neidiksi puhutteleminen, joka\nmuutoin tavallisesti poistaa kaiken tuttavallisuuden, vaikutti Ireneen\nkummallisella tavalla, vaikka se ei ollut edeltäpäin mietittyä.\n\n— Eihän teillä olekaan minulle mitään sanottavaa, sanoi hän, koettaen\nkääntää asian leikiksi, koska Harald ei näyttänyt aikovan katkaista\näänettömyyttä.\n\n— Ei olekaan. Mutta jos uteliaalla kysymykselläni vähänkään loukkasin\nteitä, niin pyydän kaikesta sydämestäni anteeksi.\n\n— Ei, ei, enhän minä sitä tarkoittanut, vastasi Irene. Vastustamattoman\nhalun pakoittamana hän sitten jatkoi:\n\n— Onkohan mielestänne siinä mitään pahaa, että nuori tyttö, jolla ei\ntähän asti ole ollut ketään, johon turvautuisi, hädässään uskoutuu\nsellaiselle, johon hän voi luottaa? Näen silmistänne, että vastaatte:\n\"ei\". Mitä minulla on sanottavaa, ei kentiesi ole niinkään tärkeätä,\nmutta ainakin olette te ainoa, jolle uskallan sen ilmoittaa. Toivon,\nettä minua oikein ymmärrätte ja... annatte minulle anteeksi.\n\nJa nyt kertoi Irene yön tapaukset, Iisäilemättä mitään, kertoen asian\nsellaisenaan ilman selityksiä ja arveluja.\n\nHarald tarttui hänen käteensä, puristaen sitä lämpimästi, ja kun hän\ntiesi pastorin pian tulevan hänen soittoaan kuuntelemaan, niin hän\npalasi ullakkokamariinsa,' jotta hänen ei tarvitsisi soittaa, kun se ei\nnyt häntä haluttanut. Pastori istui piirrellen paperille erästä nimeä,\njota hän näytti Haraldille. Mutta kun tämä ei kiinnittänyt siihen\nmitään huomiota, niin pastori kysyi, mitä hän nyt ajatteli.\n\n— Mietin vain, ilmoitanko sinulle heti mikä mieltäni painaa, vai teenkö\nsen tuonnempana. Olen myös kahden vaiheilla, sanonko siitä kaikki vaiko\nainoastaan osan ja olisiko parempi puhua totta vai vähän valehdella..\n\nPastori oli niin ihmeissään, ettei tullut puhuneeksi mitään. Vasta\noltuaan hetken ääneti, hän vastasi:\n\n— Sano niin vähän kuin mahdollista, kun se vain on totta.\n\n— _Niin vähän kuin mahdollista_ on tässä suhteessa sama kuin _kaikki\nmikä on tarpeen_ ja se kuuluu näin: _Anna tämän olla ainoan kerran,\njolloin lasket Stellan tähän harmaaseen linnaan, tähän kuoleman\nkotiin._ Ja nyt ole n sanonut sanottavani. Pitkältä sitä ei ollut,\nmutta kaikki mitä tarvitaan.\n\n— Enempää en pyydä tietääkään, ja mitä Stellaan tulee, niin siinä on\nkylliksi.\n\n— Luultavasti saat vast'edes kuulla enemmän, kun olen ehtinyt\ntarkemmin punnita asiaa, taikka jos jotakin tapahtuu, mikä tekee sen\ntarpeelliseksi.\n\nPastorin ja Haraldin välillä oli sellainen ystävyys ja keskinäinen\nluottamus, että edellinen sanoessaan, ettei hän tahtonut saada\ntietää enemmän, ei ollenkaan puhunut liikoja. Hän ei edes ryhtynyt\narvelemaan, mikä vaara mahtoi Stellaa uhata, vaan luotti lujasti\nHaraldin sanaan, tietäen, että se oli jotakin pahaa. Hän ei vihjaissut\nsiitä Stellallekaan, ei edes silloin, kun tämä heidän paluumatkallaan\nkertoi, ettei hän enään ensinkään pelännyt tuota harmaata linnaa. Mutta\nvaimentaakseen hänen haluaan käydä vast'edes Ireneä tervehtimässä,\npastori keksi hyvin tepsivän keinon, sanoen puoliksi surullisesti,\npuoliksi leikillään:\n\n— Mutta luuletko, Stella, että nyt on minun vuoroni kammota sitä?\n\n— Oikeinko totta? ihmetteli Stella. Silloin minäkin rupean taas\npelkäämään. Ja jos olisin maannut yksin siinä huoneessa, missä Irene\nmakasi, niin en varmaankaan kuten äsken olisi pelkäämättömyydestäni\nkerskaillut. Sillä yöllä Irene tuli luokseni eikä enää mennyt sinne\nmakaamaan. Varmaan siinä huoneessa näkee pahoja unia... Antakaa\nanteeksi, Erkki, mutta nyt minua jälleen alkaa kammottaa. Ja jos tekin\npelkäätte... niin silloin minä vasta rupeankin pelkäämään.\n\nPastori ei tahtonut mennä pidemmälle. Stellan suloinen ääni, herttainen\nsuu ja ilme hänen silmissään ihastuttivat pastoria niin suuresti, että\nhän unohti kaiken muun. Eipä hän tullut huomanneeksi sitäkään, että\nStella oli mitä kuuliaisin lapsi, joka pienimmissäkin asioissa noudatti\nhänen tahtoansa, ollen samalla kertaa sekä hänen hallitsijattarensa\nettä orjansa.\n\nEmme tahdo lopettaa tätä lukua tekemättä seuraavaa huomautusta. Yksi\ntässä kertomuksessa esiintyvistä henkilöistä oli nähnyt aaveen, toinen\nsai siitä aihetta kaikenlaisiin epäluuloihin ja tietämättänsä niiden\nsyytä, otti kolmas noudattaaksensa hänelle annettuja varoituksia.\nNeljäs, jota tämä kaikki koski, ei tiennyt koko asiasta yhtään mitään.\n\n\n\n\nIX.\n\nERÄÄN KÄVELYRETKEN SEURAUKSET.\n\n\nPastori ja Stella istuivat eräänä iltapäivänä kappalaistalon\nyksinkertaisessa salissa. He olivat juuri lopettaneet maantieteen\nopetustunnin. Pastori ei tosin pitänyt maantiedettä oppilaallensa\ntärkeämpänä kuin muitakaan tieteitä, jos sitä tieteeksi edes voikaan\nnimittää. Mutta kun Stella kerran oli pyytänyt häntä selittämään,\nmitä seinällä riippuvalla kartalla tehdään, oli hän ruvennut hänelle\nopettamaan yleisiä maantieteellisiä asioita. Stellalla oli erinomaisen\nhyvä muisti ja muutamassa päivässä hän jo oli oppinut monen maan ja\nmeren nimet. Pastorin huomattua, millä innolla hänen kasvattinsa\nseurasi näitä opetuksia, hän alkoi lukea hänen kanssansa maantiedettä\noppikirjastakin. Alkeet hän kuitenkin nyt kuten aina tahtoi itse\nopettaa, koska se oli Stellasta mieluisampaa, hän kun kyllä ymmärsi\nsuullisen sanan, varsinkin jos se lähti rakkaan opettajan suusta,\nvaikuttavan kaikkia kirjoja tehokkaammin.\n\n— Sanonko, minkä vuoksi niin kernaasti tahtoisin oppia maantiedettä?\nMinun on tunnustettava, että olen ollut paha ja tottelematon\nystävälleni.\n\n— Kuinka niin, lapseni? Ehkä et olekaan ollut niin paha, koska näytät\nnoin veitikkamaiselta.\n\n— Olen tehnyt jotakin, johon minun enään olisi pitänyt pyytää teiltä\nlupa. Menen heti noutamaan kirjan, jonka olen varastanut huoneestanne\nja jota siellä teidän poissa ollessanne olen vähän silmäillyt.\n\nHän palasi pian, tuoden muassaan muutaman osan Nösseltin historiaa\nnaisia varten, ja vilkaisi kysyvästi pastoriin, ikäänkuin odottaen\nnuhteita. Mutta kun niitä ei tullutkaan, hän katsoi tarpeettomaksi\npyytää anteeksi, sanoihan vain selitykseksi:\n\n— Ymmärrättehän, että tässä puhutaan valtakunnista ja kaupungeista,\njoista en ollenkaan tietänyt, missä ne ovat. Nyt tiedän jo montakin.\n\nPastori oli kyllä huomannut, että jotkut niteet Nösseltin historiaa\nolivat poissa ja oli tietysti niiden katoamisesta epäillyt Stellaa.\nMutta siitä oli hän vain mielissään, varsinkin kun nyt huomasi,\netteivät nämä enään olleetkaan kaksi ensimäistä nidettä, vaan molemmat\nseuraavat, mikä osoitti tytön vakavasti ja järjestelmällisesti\nharjoittavan lukemistansa.\n\n— Mutta kuinka olet saanut selvän vuosiluvuista?\n\n— Tarkoitatte kai niitä, jotka kirjoitetaan numeroilla? Niin, pyysin\nvanhaa Reginaa avukseni. Hän opetti minulle numerot ja luvut tuhanteen\nasti, joka kirjoitetaan ykkösellä ja kolmella nollalla... näin... Hän\narveli, ettei tarvitse osata sen enempää. Ensi nidettä lukiessani en\nymmärtänyt numeroista mitään, mutta hauskaa se kumminkin oli.\n\nPastori nauroi ja lupasi pian ruveta kiusaamaan häntä laskennon\nopetuksella. Tähän asti se oli jäänyt tekemättä, mutta nyt hänen\ntäytyi myöntää laskennon olevan tärkeimpiä oppi-aineita, jotta\nStellasta ei tulisi aivan epäkäytännöllinen nainen. Hän ei ollut tullut\nkysyneeksi, osasiko kasvattinsa edes laskea rahoja, sillä tuskinpa\nnuorallatanssija-seurueessa oli hänelle annettu siihen tilaisuutta.\n\nMilloin ilma oli kaunis, oli pastorilla aina hämärän aikana tapana\nkäydä kävelemässä kirkolle päin. Oltiin lokakuun lopussa; lunta ei\nollut vielä maassa, joka kuitenkin oli jäätynyt kovaksi, niin että oli\nhyvä kävellä. Stella aikoi vain kääriä ympärilleen saalin, mutta kun\npastori huomautti, että ulkona puhalsi kylmä viima, heitti hän kaapun\nyllensä.\n\nOlemme huomanneet, että pastori mielellään otti osaa pieneen pilaan ja\nsellaiseenkin keskusteluun, jossa ei kosketeltu uskonnollisia asioita.\nMutta hänen tavanmukaisella kävelyllään kirkolle päin johtui puhelu\nmolempain huomaamatta aina hengelliselle alalle.\n\n— Niiden, jotka kaiken ikänsä ovat saaneet käydä kirkossa ja\nyhdessä seurakunnan kanssa ottaa osaa jumalanpalvelukseen, tulisi\ntodellakin kiittää Jumalaa, sanoi Stella. — Minun suhteeni tähän\nasiaan on hyvin kummallinen, minulla kun vielä on kahdeksan kuukautta\njälellä, ennenkuin olen saanut nauttia kaikista vuoden sunnuntai- ja\njuhlapäivistä. Niistä on jokainen oleva minulle ihan uusi. Nyt tulee\npyhäinmiestenpäivä, jolloin saan kuulla teidän vielä laveammalti kuin\neilen illalla selittävän kahdeksaa autuutta.\n\n— Kuulin sinun kerran sanovan, että kernaammin kuulet minun saarnaani\nkuin kenenkään muun papin. Mistä se johtuu?\n\n— Se ei riipu siitä, että pidän teistä enemmän, enkä saarnatessanne\nedes muistakaan, että juuri te seisotte saarnastuolissa. Mutta\ntuntuu ikäänkuin puhuisitte omasta kokemuksestanne. Kyllä toisetkin\npapit osaavat oikein selittää, mutta silti tuntuu ikäänkuin he eivät\nkäsittäisi asiaa yhtä hyvin kuin te.\n\nJos itsekkäisyys oli antanut aihetta pastorin kysymykseen, niin se\nStellan näin vastatessa hävisi kokonaan. Sillä suora ja vilpitön kiitos\nnöyryyttää ihmistä, niinkuin raamatussa puhutaan hengellisesti nöyristä.\n\nTaivas oli jo tähtien peitossa ja sattuivatpa he näkemään\ntähdenlennonkin.\n\n— Irene kertoi minulle, että jos tähden pudotessa muistaa toivottaa\nitselleen jotakin, niin se käy toteen, sanoi Stella. Onko paha uskoa\nsellaista? Onko siinä mielestänne jotakin taika-uskoa ja syntiä?\n\nTällaisia kysymyksiä kuullessaan pastori usein joutui ristiriitaan\nitsensä kanssa. Nytkin hänen toiselta puolen oli taisteltava\nlapsellisia taikaluuloja vastaan, joista nuori tyttö ei kernaasti olisi\nluopunut, ja toiselta itseänsä vastaan, hän kun ei kokonaan voinut olla\nluottamatta aavistuksiin ja muihin sellaisiin. Kuitenkin hän vastasi:\n\n— Jos tosissaan sellaista uskoo, niin se on synti. Mutta jos vain on\nsitä uskovinaan, niin siinä ei ole mitään pahaa. Toivotitko nytkin\nitsellesi jotakin?\n\n— Toivotin kyllä. Mutta... ei... sitä en sano teille. En, vaikka mikä\nolisi.\n\nEnsi kerran Stella kieltäytyi ilmaisemasta hänelle ajatuksiansa ja\ntästä pastori niin ällistyi, ettei hänkään tullut mitään sanoneeksi.\nEhkä Stellan vastaus johtui jonkinmoisesta epäselvästä ja kainosta\naavistuksesta siitä, että hän ainakin yhdessä suhteessa oli pastorista\nriippumaton nainen, ja kentiesi tämä vastaus hänessäkin herätti\nsamallaisen aavistuksen, ehkäpä vielä selvemmässä muodossa.\n\nHe näkivät jälleen tähdenlennon, jolloin Stella sanoi:\n\n— Tiedättekö mitä nyt toivoin? Olisinpa suonut, etten viime kerralla\nolisi itselleni mitään toivonut koska sillä ehkä pahoitin teidän\nmielenne. Mutta nyt kuitenkin toivoin, etten koskaan maailmassa\ntuottaisi teille, hyväntekijälleni, minkäänlaista surua.\n\nEi pastori nytkään saanut vastatuksi, olisipa vain suonut, että tähdet\nolisivat ilmoittaneet Stellalle sen, mitä hän ei kyennyt ilmaisemaan.\n\nHe olivat seisoneet paikoillaan kauan aikaa, mutta nyt he verkalleen\nalkoivat astella kotiin päin. Stella puhkesi taas puhumaan:\n\n— Eiköhän tähtitieteen, jota te nimitätte astronomiaksi, pitäisi olla\nlähimmässä yhteydessä jumaluusopin kanssa?\n\n— Ymmärrän kyllä, mitä tuolla tarkoitat. Mutta Jumalahan on ihmeellinen\nkaikissa töissään ja kaikkivaltiaalla voimallaan hän on luonut puut\nja kukat, ihmiset ja eläimet. Eikä taivas ja tähdet, paremmin kuin\nmikään muukaan paikka, ole hänen asuntonsa, sillä hän on joka paikassa\nläsnäoleva.\n\n— Mutta eikö Jumala asu taivaassa? Niinhän vapahtajamme itse on meille\nopettanut.\n\n— Vapahtajan vaeltaessa ihmisen muodossa täällä maanpäällä hänellä\nmyös oli inhimilliset ajatukset ja tunteet, vaikka hän olikin ilman\nsyntiä. Ja opettaessaan ihmisille autuuden tietä, hän käytti sellaisia\nvertauksia ja kuvauksia, joita nämä voivat käsittää. Kuitenkaan hän\nei taivaalla, joka on Jumalan ja autuaitten asunto, tarkoittanut tätä\nnäkyväistä taivasta, josta hän on sanonut, että sen pitää katoaman\nyhdessä maan kanssa, vaan näkymätöntä ja käsittämätöntä autuaitten\nyhteyttä, jota ei mikään silmä ole nähnyt, eikä mikään korva kuullut ja\njoka ei ole astunut yhdenkään ihmisen sydämeen.\n\n— Mutta emmeköhän pidäkin taivasta Jumalan asuntona sen vuoksi, että se\non ihanin paikka, minkä tiedämme?\n\n— Luultavasti. Mutta tällaisiin kysymyksiin on vaikea vastata,\nkoska vastaukset yksinomaan riippuvat jokaisen eri ihmisen omasta\nmielipiteestä. Koska Jumala ei ole katsonut hyväksi ilmoittaa\nsitä meille pyhässä sanassaan, vaan sen sijaan, jos uskomme hänen\narmolupauksiinsa, on luvannut, ettei hän hylkää meitä, vaan\nvastaanottaa meidät ikäänkuin hyvät lapset taivaaseensa, niin siinä on\nkylliksi, että toivomme uskossa.\n\nJa pastori puhui oikein. Tosin hän olisi voinut vastata Stellalle\nomakohtaisen käsityksensä mukaan, mutta koska hän ei itsekään ollut\naivan selvillä asioista, jotka käyvät yli ihmisen ymmärryksen,\nniin miksikä hän rupeaisi sellaista Stellalle tyrkyttämään, se\nkun kentiesi olisi johtanut hänet uskosta mietiskelyihin, ehkäpä\nepäilyksiinkin. Parempi vain saada hänet hylkäämään tyhjän\naprikoimisen, joka on epäilyksen alku ja juuri, sanalla sanoen, saada\nhänet yksinkertaisesti uskomaan. Ja tässä hän onnistuikin, sillä\nStella oli heti valmis luopumaan päätä huimaavista tutkimuksistaan,\njoihin oli ollut syventymäisillään, luottaen täydellisesti hänen\nsanoihinsa. Onnellisena hän hymyili kasvattajalleen, joka oli tehnyt\nniin paljon hänen hyväkseen, pitäen itseään kuitenkin aivan halpana ja\nmitättömänä. Tarttuipa hän vielä hänen käteensäkin, molemmin käsin sitä\npuristaaksensa, jota hänellä ei yleensä ollut tapana tehdä.\n\nHe olivat nyt tulleet tienristeykseen, josta tie haaraantui kolmelle\neri taholle. Yksi näistä teistä oli kuitenkin vain polku, jota\nkuljettiin pappilaan. Stella jäi tähän seisomaan ja sanoi:\n\n— Kentiesi te ette pidä ennustuksista ja aavistuksista, mutta tätä\npaikkaa minä kammoksun.\n\n— Ehkäpä jonkun ennustuksen johdosta? Kerropa se minulle.\n\n— Niin, ennenkuin tiesin, mitä astronomia on, olin jo saanut jotenkin\nselvän käsityksen astrologiasta. Ette tosin ole sitä minulle koskaan\nselittänyt, mutta tiedän kuitenkin, että se on tähdistä-ennustamistiede.\n\n— Tuskinpa sitä voinee tieteeksi sanoa, korkeintaan taidoksi, oikaisi\npastori.\n\n— Sama se. Olkoon vain taito.\n\n— Taikka luulottelutaito, lisäsi pastori.\n\n— No, olkoon niinkin. Mutta nytpä ette enää saa minua oikaista, nyt\ntahdon kertoa... Ilveilijäjoukossa oleskeli yhteen aikaan hyvin\nkummallinen, Giuseppe Fiamma niminen mies. Muuten hän oli hyvin siivo\nja surumielinen, ja kun hän osasi ennustaa tähdistä, pitivät toiset\nhäntä suuressa arvossa.\n\n— No, mitä hän siis ennusti sinulle?\n\n— Otettuaan käsille kummallisen koneen, jossa piikit olivat\nolevinaan tähtiä, hän meidän ollessamme kahdenkesken ryhtyi minulle\nennustamaan: \"Stella, sinä tähtien tytär, hän puhui; täällä maan\npäällä kohtaavat sinua monet vaarat, joita tähdet sallivat sinun\ntorjua. Niin, näenpä että olet pääsevä niistä kaikista. Myrskystä ja\nsekasorrosta olet pääsevä tyyneen satamaan. Elleivät tähdet sinua\nsuojelisi, olisi sinulla syytä pelätä asumatonta seutua, harmaata\nlinnaa ja kolmihaaraista haarukkaa\". Näin hän puhui ja minä otin hänen\nennustuksensa enemmän huomiooni kuin muiden, jotka myös tähdistä olivat\nminulle aivan toista ennustaneet. Sillä hän piti minusta ja oli niin\nvakava ja synkkä... Ja onpa hänen ennustuksensa tuosta asumattomasta\nseudusta jo käynyt toteen... se oli suo, johon vajosin. Ja\nmuistellessani Giuseppen ennustusta, olen myös pelännyt Ristilää, jota\nnimitänkin harmaaksi linnaksi. Ja nähdessäni nyt tämän tienristeyksen,\nse muistuttaa minulle kolmihaarukkaa.\n\nKuten jo kerroimme, oli se yksi pastorin heikkoja puolia, ettei\nhänkään täydellisesti voinut olla luottamatta aavistuksiin ja muihin\nsellaisiin. Stellan kertomus ja vielä enemmän hänen johtopäätöksensä ja\npelkonsa tekivät siis häneen kamalan vaikutuksen ja hellästi hän veti\ntytön puoleensa, ikäänkuin häntä suojellaksensa.\n\nSamassa pamahti pyssynlaukaus ja Stellan hento vartalo nojautui\nraskaasti häntä vastaan.\n\n— Tuohon sattui, kuiskasi tyttö heikosti — katsokaa, tuohon.\n\nKuului nopeasti poistuvia askeleita, mutta niistä pastori ei nyt\njoutanut huolimaan.\n\n— Painakaa kätenne tähän, pyysi Stella.\n\nHän pisti kätensä hänen kappansa alle ja lämmin verivirta sai sen heti\npunaiseksi.\n\nVerenvuotoa estääksensä hän painoi kätensä lujasti haavalle ja ilokseen\nhuomasi, että se lakkasi vuotamasta. Sitten nosti hän tytön syliinsä\nja alkoi varovasti kantaa kotiin päin. Kysymykseensä, tekikö tyttöön\nkovasti kipeätä, hän ei saanut vastausta ja rientäen hän pian oli\nsaapunut kotiin, jossa laski rakkaan taakkansa tytön omaan vuoteeseen.\n\nSitten hän heti pani noutamaan lukkaria, joka oli seudun ainoa\nhaavalääkäri, ja vaikka tämän taito olikin hyvin epätietoinen, hän\nkuitenkin päätti jättää sairaan toistaiseksi hänen hoidettavaksensa.\nSillä välin hän vanhan Reginan avulla hyvin varovasti koetti riisua\nStellan yltä vaatteet, kastaen vedellä hänen ohimoitaan ja käyttäen\nkaikellaisia pieniä kotilääkkeitä, joista ei ainakaan ollut vahinkoa,\nelleivät suuresti auttaneetkaan. Kaikki heidän puuhansa olivat\nkuitenkin pastorin mielestä aivan turhia nyt, kun jokainen silmänräpäys\noli kallis.\n\nKaikeksi onneksi lukkari muutaman minuutin kuluttua saapui. Hän\nryhtyi heti tutkimaan haavaa ja huolettomasti ja itsetietoisesti kuin\nmikäkin oppinut lääkäri hän ilmoitti, ettei haava ole niin vaarallisen\nlaatuinen, että kuolema siitä seuraisi. Luoti oli vasemman lapaluun\nalitse tunkeutunut sydämen läheisyyteen. Jos se olisi kulkenut suoraan,\nniin se olisi lävistänyt sydämen ja tappanut heti paikalla, mutta nyt\nse ei ollut niin syvässä, että olisi ollut mitään erityistä pelon\nsyytä. Verenvuodosta nuori neiti kuitenkin oli käynyt niin heikoksi,\nettä hän pitkät ajat saisi potea vuoteessaan.\n\nPastori oli niin tyrmistynyt, ettei saanut sanoneeksi vastaan, vaikka\nlukkari käyttikin sellaisia parannuskeinoja, joita hän ei muuten\nolisi hyväksynyt. Lukkari nimittäin aukaisi Reginan panemat siteet,\nantaaksensa muka veren vapaasti vuotaa, kunnes mielestänsä kaikki\nruma ja hyytynyt veri oli haavasta poistunut. Vasta sitten hän ryhtyi\nasettamaan omia siteitään, joihin oli sivellyt jotain salaperäistä\nrohtoa, ja vakuuttaen, että yöksi ei tarvitsisi tehdä muuta, hän\nvälinpitämättömänä läksi tiehensä. Vaikka vanha Regina hiukan\nmutisikin, niin pastori ei kuitenkaan estänyt häntä menemästä.\n\nHän laskeutui polvilleen sängyn viereen ja kuunteli sairaan hengitystä.\nVielä hän hengitti, joskin hiljaa ja heikosti. Mitä hän olisikaan\nantanut, jos Stella olisi herännyt horroksistaan, aukaissut silmänsä,\nsanonut jotakin.\n\nMutta vaikka hän niin sydämestään sitä toivoi, rukoillen hartaasti\nJumalaa, niin kesti monta tuntia ennenkuin Stella vihdoin aukaisi\nsilmänsä ja kysyi:\n\n— Missä olen?\n\n— Oma Stellani, puhutteli pastori häntä.\n\n— Ystäväni luona olen. Täällä kernaimmin kuolenkin.\n\n— Ei, Stella, sinun pitää elää.\n\nVaikka Erkki oli pappi, vieläpä parhaimpiakin, niin hän ei nyt olisi\ntahtonut kuulla puhuttavankaan kuolemasta. Ja jos hänen nyt olisi\npitänyt valmistaa joku kuolemaan, niin hän ei olisi sitä voinut. Nyt\nhän ei ollutkaan pappi, vaan ihminen.\n\nJa mitäpä hänen valmistuksensa tällä hetkellä olisikaan hyödyttänyt? Ja\nolisiko Stella sellaista kaivannutkaan?\n\nVaikka hän niin mielellään olisi kuunnellut tytön heikkoa ääntä, niin\nhän kuitenkin rupesi häntä estelemään.\n\n— Älähän, pikku Stellani, yritäkään sanoa mitään. Puhu niin vähän kuin\nmahdollista.\n\n— Siirrä päänalus alemmaksi, pyysi Stella hymyillen.\n\nVähitellen hän vaipui uneen, joka ei pastorista enää näyttänyt niin\nkuolemantapaiselta. Hän pyysi Reginaa sammuttamaan kynttilän ja\nistuen matalalla tuolilla sängyn vieressä, hän nojasi päätään Stellan\npäänalukseen ja vaipui hänkin vihdoin unentapaiseen horrostilaan,\nkiitettyään ensin Jumalaa, jonka johdatuksesta hän oli kehoittanut\nStellaa pukeutumaan talvikappaansa ja sittemmin vaaran hetkenä vetänyt\nhänet lähelleen. Jos Stella siis jäi henkiin, niin hänen pelastuksensa\nriippui yksinomaan näistä kahdesta seikasta, koska paksu päällysvaate\noli ehkäissyt luotia tunkeutumasta täydellä voimallaan hänen\nruumiiseensa ja sen suora kulku sitäpaitsi oli tullut sillä estetyksi,\nettä pastori juuri silloin sattui sieppaamaan tytön syliinsä. Vielä\npastorin nukkuessa oli tämä kaikki hänen mielessään.\n\nRegina tosin koetti kauan pysyä hereillä, mutta kun hän ei huomannut\nsairaassa mitään erinomaisempaa, niin hän ei enää taistellut vastaan,\nvaan vaipui virkistävään uneen, mikä olikin hänen väsyneelle\nruumiilleen hyvään tarpeeseen.\n\nNäistä kolmesta kuitenkin Stella nukkui sikeintä ja levollisinta unta.\n\n\n\n\nX.\n\nODOTTAMATTOMAN ONNEN VAIKUTUS.\n\n\nNiin vähän lukenut ja oppinut kuin olikin, lienee lukkarilla kumminkin\ntässä suhteessa ollut jonkinmoista kokemusta, taikka sattuiko hän\nmuuten oikein arvostelemaan sairaan tilan, mutta ainakin kävi niinkuin\nhän oli ennustanut. Stellan haava ei ollut kuolettavaa laatua, mutta\nverenvuodosta ja ehkä myös säikähdyksestä hän sairastui lavantautiin,\njoka oli hyvin pitkällinen ja hivuttava. Valtasuoni tykytti heikosti ja\nhengitys kävi hitaasti ja vaivalloisesti. Joskus houraillessaan hän ei\nmilloinkaan käyttäytynyt rajusti ja väkivaltaisesti.\n\nPastori oli lähettänyt noutamaan lääkäriä, selittäen kirjeessään taudin\nlaadun sekä syyn, jota lääkäriä maalle haettaessa ei kuitenkaan koskaan\npitäisi tehdä. Tämäkin vain neuvoi joitakin vahvistavia rohtoja,\nkirjoittaen, ettei tauti ollutkaan vaarallinen.\n\nTämä rauhoitti pastoria ja hän katseli nyt vähemmän huolestuneena\ntytön kauniita kasvoja, jotka julma tauti oli muuttanut kalpeiksi ja\nkuihtuneiksi, ja kuunnellessaan tyynemmin hänen hengitystään, hän myös\noli huomaavinaan, että valtasuoni tykytti vilkkaammin.\n\nAstuessaan aamulla Stellan huoneeseen pastori ilokseen tapasi hänet\nistumassa päänalukseen nojautuneena. Tyttö oli pyytänyt Reginaa\nauttamaan yllensä tummanvärisen karttuunipuseron, josta pastori,\nkuitenkin mitään virkkaamatta, aina oli paljon pitänyt.\n\n— Hyvää huomenta, Erkki, miltä mielestänne näytän uudessa puvussani?\n\n— Mutta entä jos vaatteet jollakin tapaa ovat sinulle vaivaksi, Stella\nkulta! Ja eiköhän auringonpaistekin tee pahaa silmillesi?\n\nJa pastori aikoi peittää ikkunan isolla, tummalla saalilla.\n\n— Ei, ei, antakaa olla! Herttainen päivänpaiste ei ollenkaan vaivaa\nsilmiäni; se loistaa vain niin kauniisti viheriäisen ikkunaverhon läpi.\n\n— Tuntuuko puhuminen sinusta hyvin vaikealta?\n\n— Ei ollenkaan. Onko minun siis ennen ollut vaikea puhua? Enpä itse\nole sitä tietänyt, mutta silmistänne näen, että niin kait se on ollut.\nMutta nyt on jo aivan toisin. Oletteko siitä mielissänne?\n\n— Olen, Stellani, kovasti mielissäni!\n\n— Näin unta, että ystävämme olivat täällä. Miksi he eivät ole käyneet?\nTottahan he tietävät, että olen sairastunut. Kylläpä he ovat pahoja!\n\n— Irene on käynyt täällä kahdesti ja Harald melkein joka päivä.\n\n— Vai niin, vai ovat käyneet. Enkä minä ole siitä mitään tiennyt.\nLuultavasti olen silloin nukkunut, ettekä te tahtoneet minua herättää.\nMikä viikon päivä nyt on?\n\n— Lauantai.\n\n— Huomenna siis saarnaatte kahdeksasta autuudesta. Huomennahan on\npyhäinmiesten päivä, enkä minä kykene lähtemään kirkkoon. Teko siellä\nsaarnaatte?\n\n— Olet jo kaksi viikkoa sairastanut. Pyhäinmiesten päivä on ollut ja\nmennyt.\n\n— Joko siitä on niin pitkä aika? Kuluuko aika sairastaessa niin\nnopeasti? Te kai silloin saarnasitte, enkä minä saanutkaan sitä kuulla.\n\n— Toinen pappi silloin saarnasi ja toinen saarnaa huomennakin.\n\n— Kuinka te olettekaan hyvä! Ette ole saarnannut, kun minä olen ollut\nsairaana. Mutta nyt teidän täytyy totella minua.\n\n— No, koetanpa totella.\n\n— Saarnatkaa huomenna. Minähän olen vain yksi, mutta kirkossa niin\nmonet teitä kaipaavat.\n\n— Kuinka nyt voin sinua totella? En voi.\n\n— Luuletteko painun kuolevan?\n\n— En nyt enää sitä luule. Olet jo terveempi. Tuskallisesti hän koetti\ntorjua tätä luuloa, joka jo vaikutti, että hänen äänensä vapisi ja\nhänen silmissään ilmeni pelkoa.\n\n— Mutta silmänne näyttävät niin surullisilta; ehkä kuitenkin pelkäätte,\nettä se voi tapahtua. Ja nyt vielä itkettekin! Te iso, vankka mies ja\nviitsitte itkeä. Hyi, hävetkää!\n\nSairaan pilanteossa on yleensä jotakin sydäntäsärkevää, joka saattaa\nihmiset itkemään, mutta nyt kävi aivan päinvastoin. Pastori pyyhkäisi\nkyyneleet silmistään ja koetti väkisin hymyillä. Mutta katsahtaessaan\nStellaan, hän näki tämän ikäänkuin tervein suin naurahtavan ja nyt\nhänkin pakotta saattoi yhtyä nauruun.\n\n— Jumala, joka on elämän ja kuoleman herra, tehköön niinkuin hänestä\nparhaalta näyttää. Olen tyytyvä Hänen tahtoonsa, sanoi pastori\nikäänkuin itsekseen.\n\n— Mutta jos nyt kuolen, Erkki... emmehän sitä tiedä... niin enpä\nmielelläni kuolisi, ennenkuin olen kysynyt teiltä jotakin. Miksi ette\nkoskaan ole pyytänyt suudella minua?\n\nTähän kysymykseen, joka saattoi hänet ensin punastumaan ja sitten\nkalpenemaan, pastori ei vastannut ja Stella jatkoi:\n\n— Taikka oletteko luullut, että olisin ollut sitä vastaan?\n\nAivan kuin oppilas opettajansa edessä oli pastori nyt tutkittavana.\nJa samaten kuin koulupoika kyllä mielellään vastaisi kysymykseen, jos\nvain osaisi, niin samasta syystä jätti pastorikin tähän kysymykseen\nvastaamatta. Mutta Stella ei antanut hänelle rauhaa, vaan lisäsi:\n\n— Ette vastaa kysymykseeni, joka teidän mielestänne kentiesi ei\nkaipaakaan vastausta. Vai kuinka?\n\n— Oi, Stellani! Kysymyksesi kaipaa kyllä vastausta, mutta entä jos\nvastauskin muuttuisi kysymykseksi, niin kuinka sitten kävisi?\n\n— En oikein ymmärrä, mitä tarkoitatte. Jopa unohdin mitä kysyinkin...\nmuistoni ei enään ole yhtä hyvä kuin ennen... te kun aina sitä\nkehuitte... Mitä minä taas sanoinkaan? Mitä kysyin?\n\n— Minäkin olen sen unohtanut, vastasi pastori.\n\nIloisesti hymyillen tyttö äkisti huudahti:\n\n— Mutta nyt minä sen muistan jälleen!\n\nHän vaikeni hetkeksi ja hänen kalpeille poskilleen nousi vieno puna.\nSitten hän uudelleen jatkoi:\n\n— Kysyin miksi ette koskaan ole pyytänyt minulta suudelmaa ja ettekö\nluullut minun siihen suostuvan. Mutta kuulkaa, mitä sanon... Silloin\nolisin mielelläni _antanut_ teille suudelman, nyt _pyydän_ sitä.\n\nJa hän kohotti päätään päänalukselta, mutta kun toinen ei\nlähestynytkään, hän antoi sen jälleen vaipua takaisin.\n\nPastoria säikähytti tällainen autuus, jota hän ei koskaan ollut\nrohjennut ajatellakaan, paitsi ehkä joskus unissaan. Hän jäi\nliikkumattomana istumaan tuolilleen ja... kalpeni.\n\nStella sanoi nuhdellen:\n\n— Ette huolinut, vaikka kohotin päätänikin!\n\nErkki kumartui, mutta veti äkisti päänsä takaisin, ennenkuin hänen\nhuulensa olivat koskettaneet Stellan huulia. Hänestä tuntui ikäänkuin\ntuo vaalea tyttö ei olisikaan ollut mikään ihminen, johon uskaltaisi\nkajota, siksi hän oli liian vieno ja hento. Kukapa tiesi, eikö hän\nsilloin katoaisi hänen näkyvistään, jättäen hänet ihan yksinänsä\nmaailmaan.\n\nKolmannen kerran Stella vielä sanoi:\n\n— Miksi minua noin tirkistätte? Enkö ole teidän pikku Stellanne, joka\nkauniisti pyytää ystäväänsä antamaan hänelle pienen suukkosen. Vai\nolisiko se liikaa?\n\nSilloin lumous katosi. Tyttö eli vielä, mutta oli ehkä pian muuttuva\nenkeliksi. Eikö hän, kurja, silloin katuisi, ettei ollut häntä\nsuudellut...\n\nJa hän teki mitä Stella pyysi.\n\nTiesikö hän edes mitä teki? Mitä vielä! Taikka tunsiko? Tunsi kyllä.\nNäkikö ihanaa unta? Ei... sillä sehän oli täyttä totta, vaikka\ntuntuikin unelmalta!\n\nHänen näin kumartuessansa Stellaa syleilemään ja suutelemaan, tämä\nkuiskasi hänen korvaansa:\n\n— Minä rakastan sinua.\n\nJa kun tuohon ei tullut mitään vastausta, niin hän kysyi:\n\n— Entä sinä? Rakastatko sinäkin minua?\n\nErkki laski hänet sylistään ja virkkoi:\n\n— Oi, taivaallinen Isä, anna minulle, palvelijallesi, anteeksi,\nettä tämän tytön tähden, joka on vain ihminen, usein olen unohtanut\nsinut. Anna anteeksi, että rakkaus häneen sinua rukoillessanikin on\nhämmentänyt tunteitani.\n\nErkki ei ollut sitä mieltä, että maallinen rakkaus olisi kielletty\npapilta enemmän kuin maallikoltakaan, eikä hän sitäkään vaatinut, että\nrakkaudessa \"järkevyys\" ja maltillisuus olisi pääasiana. Sitä hän vain\nei olisi saattanut uskoa, että se voi tuntua näin suloiselta ja...\nmiltei taivaalliselta.\n\n— Ehkä Jumala täten on tahtonut antaa meille hämärän aavistuksen omasta\näärettömästä rakkaudestansa, lohdutteli Stella häntä lempeästi.\n\nJa ikäänkuin nämä sanat olisivat muuttaneet hänen mielensä, Erkki nyt\nvasta vastasi:\n\n— Minäkin rakastan sinua.\n\nYksinkertaiset sanat, jotka eivät koskaan jää vanhanaikaisiksi;\nikuisesti uudet sanat, jotka soivat suloisesti korvissamme. Oi, kuinka\npaljon ne sisältävätkään, yksinkertaisuudestaan huolimatta!\n\nPitkään aikaan he eivät puhuneet mitään, ainoastaan itkivät. Erkin\nkyyneleet tippuivat Stellan kaulalle ja Erkin poski oli kostea Stellan\nkyynelistä.\n\nHymyillen kesken kyyneleitään Stella vihdoin sanoi:\n\n— Muistatko, ystäväni, mitä pyysin ennenkuin rupesin tätä kyselemään,\nennenkuin...?\n\n— Muistan, armaani. Pyysit minua huomenna saarnaamaan, vastasi Erkki,\nirroittautuen hiljaa hänestä — ja minä lupaan totella. Taikka _sinua_\nen tällä kertaa tottele... vaan... Mutta sama se, lupaan kuitenkin\nsaarnata.\n\nPian hän istui omassa huoneessaan kirjoittamassa saarnaansa ja\ntehden sitä niin suurella uskalluksella ja niin tyynesti, että häntä\nitseäänkin ihmetytti. Muutama tunti takaperin hän oli epäillyt omaa\nvoimaansa, kykyänsä, jopa tahtoansakin, mutta nyt kävi kaikki niin\nhelposti, eikä maallinen rakkauskaan enää tuntunut vaimentavan Jumalan\nsanan voimaa.\n\n\n\nXI.\n\nERÄÄN SAARNAN VAIKUTUS.\n\n\nOlemme jo ennenkin viitanneet sinnepäin, että pastori Ortman oli\nniitä saarnamiehiä, jotka voimakkaasti vaikuttavat kuulijoihinsa.\nEikä hänen saarnansa ollut ohimenevää tunteitten kiihottamista\ntaikka ijäisen kadotuksen kauhuilla pelottelemista, jolla muutamat\nankarat lainsaarnaajat pelottelevat arkaluontoisia ihmisiä, vaan hän\nopetti, että meidän rakkaudesta, eikä vain rangaistuksen pelosta,\ntulee kääntyä Jumalan puoleen, Eikä hän saarnatessaan huutanut ja\nmorkannut, ei lyönyt nyrkkiään saarnastuoliin eikä muuten käyttäytynyt\nsopimattomasti, vaan tyynesti ja selkeästi hän, osoittamatta erityistä\nkiihkoa, voimallisesti selitti kuulijoilleen evankeliumia.\n\nTekstinä hänellä oli kuninkaan miehen tilinteko, ja vaikka se ei\nsisältönsä puolesta ollutkaan muita saarnatekstejä parempi, ne kun\nkaikki ovat yhtä hyviä, niin hän kirkkomiesten arvostelusta päättäen\ntällä kertaa kuitenkin saarnasi tavallistakin voimakkaammin.\n\nSuntio läksi kirkosta yhdessä eukkonsa ja nuoren, Anni nimisen\ntyttärensä kanssa. Samaa tietä asteli eräs toinenkin perhe, nimittäin\nlautamies emäntineen ja tyttärineen. Tuleva vävy, joka oli erään\nrikkaan rustitilallisen vanhin poika, kuului myös seuraan.\n\nLukija huomaa siis joutuneensa talonpoikaissäädyn ylimyksien pariin,\nsillä näiden välillä on yhtä suun arvoerotus kuin konsanaan korkeampaan\nsäätyluokkaan kuuluvien keskuudessa.\n\nKirkon tienoilla ei kumpikaan perhe luultavasti katsonut sopivaksi\nkulkea yhdessä joukossa, mutta kirkkoväen hajaannuttua eri taholle,\nsuntion perhe lähempänä kotia saavuttikin lautamiehen väen.\n\n— No, mitä piditte, lautamies, saarnasta?\n\n— Oma pappimme saarnaa aina hyvästi. Mutta mitä itse siitä piditte,\nkoska kysytte?\n\n— Minun mielestäni hän tänään saarnasi, niin että se olisi voinut\nliikuttaa kiviäkin.\n\n— Tavallista ankarammin hän ainakin puhui, huomautti suntion emäntä.\n\n— Saarnan alussa vain, oikaisi häntä hänen miehensä, mutta niinhän sen\npitikin olla tekstin mukaan. Meidän tulee muistaa, että Jumala vaatii\nmeidät tilille samoin kuin kuninkaan mies palvelijansa.\n\n— Ymmärrän kyllä, että se on vertaus, vastasi vaimo.\n\n— Mutta sitten puhui hän sekä lempeästi että vakavasti, puuttui\npuheeseen lautamiehen emäntä, kehoittaen meitä antamaan anteeksi\nniille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet, aivan kuten Jumalakin antaa\nmeille anteeksi.\n\n— Ei se aivan niin ollut, oikaisi lautamies taas vuorostaan\nvaimoansa, hän sanoi, että _jos_ me annamme lähimäisellemme anteeksi\nhänen rikoksensa, niin saattaa myös tapahtua, että Jumala antaa\nmeille syntimme anteeksi. Meiltä siis vaaditaan, että ensin annamme\nlähimäisellemme anteeksi.\n\nÄäneti kuunteli vaimo miehensä selitystä, mutta käänsi sitten puheen\ntoisaalle:\n\n— Muistatteko, kuinka pastorin tänne muutettua alussa olimme\nyksinkertaisia, kun hän ei mielestämme saarnannut tarpeeksi oppineesti?\n\n— Eikä huutanut yhtä kovasti kuin edellinen pappimme, lisäsi lautamies.\n\n— Eikä myös osannut saarnaansa ulkoa niinkuin sen edellinen pappi,\njonka ei koskaan tarvinnut \"kartasta\" lukea, muistutteli suntion emäntä.\n\nTämä oli lautamiehen arkoja puolia ja siinä suhteessa hän ei oikein\nhyväksynyt pastori Ortmania. Olipa tuonnoin vähän kiistellytkin\nvaimonsa kanssa, joka tässä asiassa oli pitänyt pastorin puolta. Nyt\nhän siis virkkoi:\n\n— No, mitä siihen tulee, niin totta kai vapaasti saarnaaminen olisi\nparempaa, mutta eihän kukaan ihminen ole joka kohdassa täydellinen.\nSitäpaitsi on myönnettävä, että pastori osaa laskettaa pitkälti\nulkoakin, tarvitsematta alinomaa tirkistää \"karttaan\", niinkuin tuo\nlasisilmäinen pappi, joka pyhäinmiesten päivänä saarnasi kirkossamme.\n\n— Ette kuitenkaan voi kieltää, että pastorimme on aika saarnamies,\nintti suntio, joka ei mielellään olisi suonut, että rahtuakaan pastorin\nansiosta olisi supistettu.\n\n— En puhuisi totta, ellen myöntäisi pappimme olevan parhaimpia, mitä\neläessäni olen kuullut.\n\n— Ja saarnansa hän kirjoittaa itse, kertoi suntio, ja silloin on\nyhdentekevää, vaikkapa ei muistakaan joka sanaa ulkoa, koska ne\nkumminkin ovat hänen omasta päästänsä lähteneet. Voi sitä ulkoa\nopetella toisenkin kirjoittaman saarnan, mikä ei suinkaan ole yhtä\nhyvä, kuin jos itse olisi sen sommitellut.\n\n— On sekin tosi, vastasi lautamies myöntäen. Kentiesi hän ei näin\npyhäpäivänä tahtonut ryhtyä sanakiistaan.\n\nTähän tapaan vanhukset keskustelivat. Molemmat tytöt astuivat yhdessä,\nkun sitä vastoin sulhasmies, näyttääksensä vakavalta, oli siirtynyt\nvanhain joukkoon.\n\nKuullessaan lasisilmäistä pappia mainittavan, lautamiehen Maiju kysyi\nAnnilta:\n\n— Miksei pastori itse saarnannut pyhäinmiesten päivänä, vaan pani\npuolestaan sijaisen?\n\n— Luullakseni hän ei kyennyt saarnaamaan, kun tuota nuorta tyttöä,\njonka hän oli ottanut omaksi lapsekseen, oli niin pahoin ammuttu.\nVarmaan en sitä kuitenkaan tiedä.\n\n— Kai hän sitten...\n\n— Pitääkö hänestä? Tietysti, mutta tyttö onkin niin ihmeen ihana.\nOletko häntä nähnyt?\n\n— En. Mutta kukahan tahtoi tehdä hänelle niin pahaa?\n\n— Ei sitä varmaan tiedetä, epäillään vain.\n\n— Ketä?\n\n— Ei ole oikein levittää pelkkiä epäluuloja. Kyllä sitä on minulle\nkerrottu, mutta silti en tahdo ilmoittaa sitä muille.\n\nMaiju loi Anniin katseen, jossa kummastus taisteli uteliaisuuden\nkanssa. Ja ihmeelliseltä tuntuukin, että nainen voi pitää suunsa\nkiinni, kun kysymyksessä ovat huhut ja uutiset. Hänen vanhaksi tultuaan\nse ainakin on hänelle mahdotonta.\n\n— Kai se on ollut Inttilän Jussi, sillä ei hän ainakaan liene omia\nseurakuntalaisia, arveli Maiju.\n\n— Enpä oikein tiedä, puhunko vai olenko vaiti. Mutta koska epäilet\naivan syytöntä miestä, niin en voi olla ilmoittamatta, että hän samana\niltana oli meillä auttamassa isää uuden rysän kudonnassa... ja lujia\nrysiä hän tekeekin... menipä vaikka kuinka iso kala tahansa satimeen,\nniin hänen rysänsä ja verkkonsa eivät koskaan repeä... Niin, näin\npaljon tulin nyt sinulle sanoneeksi, mutta älä yritäkään houkutella\nminulta enempää.\n\n— Oletpa kaikin puolin hyvä ja kelpo tyttö, Anni kulta. Kas, kun ei\nSamuli sinua kosinut, sinä kun joka tavalla olet minua parempi.\n\nKentiesi Maiju tahallaan lausui nämä sanat niin kovaa, jotta Samuli\nne kuuli. Hän lähestyi heti tyttöjä, väittäen Maijun olevan hänelle\nparhaimman, niinkuin ehkä Anni jollekin toiselle. Kietoipa kätensä\nmorsiamensa vyötäisille ja olisi suudellutkin, elleivät vanhemmat olisi\nolleet saapuvilla.\n\nJa nyt jätämme nämä arvoisat perheet siksensä, koska he eivät\noikeastansa kuulu kertomukseemme.\n\nKirkosta tuli myös kaksi henkilöä, jotka näkyivät karttavan kaikkea\nseuraa ja pelokkaan näköisinä astelivat kumpikin erikseen. Taikka\noikeastaan se olikin niin, etteivät muut ihmiset piitanneet heidän\nseurastaan.\n\nToinen näistä oli Inttilän torpparin vaimo. Tämän torpan väki ei ollut\nhyvässä maineessa ja siksipä pitäjäläiset nyt kuten aina karttelivat\nhäntä.\n\nToinen oli renki, joka hiljan oli tullut pastori Ortmanin palvelukseen.\nSitä ennen hän oli palvellut Ristilässä.\n\nRistilästä huhuttiin niin paljon pahaa, ettei sieltä otettu\npalkollisiakaan muihin taloihin pitäjässä. Pastori piti tuollaista\nennakkoluuloa vääränä, ja koska eräs Ristilän rengeistä hiljan\noli tarjoutunut hänen palvelukseensa, niin hän mielestänsä voi\nottaa tämän yhtä hyvin kuin jonkun toisenkin. Mies oli luultavasti\nriitaantunut entisen isäntänsä kanssa ja juuri muuttoaikana eroitettu\npalveluksestaan. Päältä katsoen hän kyllä oli jotensakin vallattoman\nnäköinen, mutta kun pappilasta hiljattain oli kuollut renki, eikä\ntoista ollut tiedossa, täytyi pastorin pakostakin hänen sijaansa ottaa\nRistilän Heikki.\n\nNiinkuin jo mainitsimme, pysyi muu kirkkoväki hänestä erillään sen\ntakia, että hän oli Ristilässä palvellut, mikä, niin väärin kuin se\nolikin, oli heistä kyllin pätevä syy. Toiset huhusivat keskenään\njostain muustakin syystä, joka, jos siinä edes oli perää, olisi ollut\nedellistä pätevämpi.\n\nHän astuskeli siis aivan yksinään, eikä mielestänsä koskaan ennen ollut\ntuntenut itseään niin hyljätyksi kuin nyt. Ennen se ei ollut häneen\npaljon koskenut, mutta nyt se kovasti kalvoi hänen mieltänsä, vaikka\nhän tiesi tähän ylenkatseeseen tällä kertaa olevan täyden syyn.\n\nHän poikkesi maantieltä pieneen metsikköön. Siellä hän istahti\njäätyneelle mättäälle, johon jäi kauaksi aikaa istumaan. Muutamat\npaikat papin saarnasta muistuivat elävinä hänen mieleensä ja hän alkoi\nmietiskellä sielunsa tilaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaman sunnuntain iltapäivällä istui vanha Regina lueskellen jotakin\nhengellistä kirjaa. Tässä rakkaassa toimessa häiritsi häntä eräs\ntuntematon vaimo.\n\n— Tunnetteko minua? kysyi vieras. Mutta kun hän ei heti saanut\nvastausta, hän kohteliaammin jatkoi:\n\n— Taikka kuinka pastorin emännöitsijä voisikaan tuntea kaiken maailman\nihmisiä!\n\nHiukan alentuvaisesti Regina vastasi:\n\n— Muistan nähneeni teidät joskus kirkossa, mutta usein teitä ei\nole siellä näkynyt, koska en tiedä edes nimeänne, enkä tunne juuri\nulkonäöltäkään. Ahkerat kirkossakävijät tunnen kyllä sekä nimeltä että\nulkonäöltä.\n\nRegina oli tuntevinaan kaikki seurakuntalaiset, joiden luku nousi\ntuhansiin. Tämä mahtoi siis olla hyvin laiska kirkossakävijä, koska hän\nei häntä tuntenut.\n\n— Meidän torppamme kuuluu emäseurakuntaan, vastasi vaimo, ja me käymme\nsiellä kirkossa; vain joskus tulemme tänne kuuntelemaan hyvää pappianne.\n\n— Entä mitä pidätte hänestä?\n\n— Pidän niin, että olen tullut hänen puheillensa.\n\n— Mistä olette kotoisin?\n\n— Inttilän torpasta.\n\n— Olen kuullut tuota paikkaa ennenkin mainittavan, vastasi Regina\njotensakin nyrpeästi. — Mitä teillä on asiaa?\n\n— Pastorilla kuuluu olevan nuori kasvattitytär, joka hiljattain on\nyritetty tappaa. Saisinko nähdä hänet?\n\n— En ymmärrä, mitä se hyödyttäisi. Sitäpaitsi hän nukkuu.\n\n— Jos tietäisitte, että hän makasi kattomme alla sen yön, jolloin\nRistilän maisteri pelasti hänet suosta, niin ette suinkaan hylkäisi\npyyntöäni.\n\nReginan mieleen muistui nyt, että Stella oli kertonut hänelle eräästä\ntorpanvaimosta, jonka nimeä hän ei ollut kuullut, kehuen häntä\nhyvin hyväksi ihmiseksi. Näistä hänen lemmikkinsä sanoista oli nyt\nseurauksena, että torpanvaimo yht'äkkiä kohosi hänen silmissään, niin\nettei hän enää muistanutkaan, kuinka vastenmielisesti hänen nimensä oli\nhäneen vaikuttanut.\n\n— Jos lupaatte kävellä hyvin hiljaa, niin ettei lapsiraukka herää,\nhän kun niin kovin on unen tarpeessa, niin saatte pistäytyä hänen\nhuoneessansa. Kuitenkin täytyy teidän riisua kovat kenkänne.\n\nHe astuivat sisään ja katselivat nukkuvaa. Torpanvaimo purskahti itkuun\nnähdessään, kuinka Stella oli käynyt laihaksi ja kalpeaksi, hän, joka\nkauhean yön tapauksista huolimatta kuitenkin aamulla herätessään oli\nollut niin punaposkinen.\n\n— Minkälainen lieneekään se, jolla on ollut sydäntä ampua tällaista,\najatteli torpanvaimo, katsellen sairasta hellästi.\n\n— Antaisitteko minun hiljaa siirtää hänen paitaansa syrjään, jotta\nnäkisin olkapään? kuiskasi vaimo hiljaa Reginan korvaan. — Vai\ntekisittekö sen mieluummin itse?\n\nTorpanvaimon kummallinen pyyntö teki Reginaan syvän vaikutuksen, niin\nettei hän voinut kieltää. Hän siirsi paitaa syrjään ja molemmat he\nkatselivat tytön paljasta olkapäätä.\n\nLapaluussa näkyi lähellä käsivarren juurta jotensakin selvästi\nkirjaimet H.H., jotka olivat liian säännölliset, ollakseen\nsynnynnäisiä. Pikemmin olivat ne jollakin tavalla, ehkä polttamalla,\nihoon piirretyt.\n\nNähdessään tämän, torpanvaimo kiireesti veti Reginan muassaan tämän\nkamariin ja sinne tultuaan hän pyörtyi.\n\n— Voi taivaan taatto, mitä se tämä merkitsee? päivitteli Regina\netikkapulloa haparoiden. Toinnuttuaan torpanvaimo heikosti kuiskasi:\n\n— Mikä onni se olikaan... ei, Jumala antoi minulle voimia, etten hänen\nhuoneessaan kaatua romahtanut lattialle. Hän olisi siitä herännyt ja\nvoinut säikähdyksestä kuolla. Voi, oma Hannani!\n\n— Stellaksi me häntä nimitämme, oikaisi Regina.\n\n— Mutta jos hän nyt on... ja varmaan hän onkin se pikku Hanna, jota\npienenä kannoin sylissäni... niin miksi en saisi mainita häntä samalla\nnimellä kuin silloin?\n\nIhmetellen Regina katsoa tuijotti vierasta. Olikohan tuolla edes ollut\nHanna-nimistä tyttöä? Ja uskoiko hän itsekään mitä puhui, Regina\nmielessään epäili. Sitten hän kysäsi:\n\n— Miksi ette ennen ole täällä käynyt? Miksi juuri tänään?\n\n— En voi sitä teille selittää, vaan tahdon päästä pastorin puheille.\nMissä hän on? Onko hän kamarissansa ja missä se on? Viekää minut sinne.\n\nSe oli pian tehty, ja nyt hän seisoi papin edessä.\n\nTapahtuu joskus, että korkeampaa tai alhaisempaa säätyä oleva\nihminen kunnollisen papin edessä vapisee enemmän kuin jos tämä olisi\nmaailman mahtavia, joku kuningas tai ruhtinas. Kesti kauan, ennenkuin\ntorpanvaimo sai sanaakaan lausutuksi.\n\nPastori arvasi hänellä olevan jotakin erinomaisen tärkeää mielessään.\nLuterilaisena pappina hän tosin hylkäsi katoolisen salaripin, mutta\njos ihminen sielunsa ahdistuksessa hätääntyneenä kääntyi Herran\npalvelijan puoleen pyytämään häneltä valaistusta, neuvoa ja lohdutusta,\nniin hänestä se oli ihan paikallaan, se kun silloin tapahtui ihmisen\nvapaasta tahdosta, eikä pakosta, kuten katoolisessa kirkossa.\n\nVaimon ilmoittaessa mistä hän on, pastoria vuoroonsa alkoi hiukan\npeloittaa, koska hän melkein arvasi sen samaksi torpaksi, johon Harald\noli vienyt tiedottoman Stellan, ja hänessä syntyi aavistus, että\nsyy, minkä takia tämä vieras nainen oli pyrkinyt hänen puheillensa,\nkoski hänen holhokkiansa. Hän pyysi vaimoa istuutumaan ja kertomaan\npelkäämättä mitä hänellä oli asiana.\n\nVaimo veti syvään henkeänsä ja alkoi puhua. Hänen sanansa kuuluivat\nnäin:\n\n— Seisoessani hurskaan Jumalan palvelijan edessä, en oikein tiedä,\nmiten alottaisin. Hiukan epäröityään hän jatkoi:\n\n— Olin tänään tämän seurakunnan kirkossa, johon en tosin kuulu, mutta\nkoska tänne on lyhyempi matka ja pastorin saarnat sitäpaitsi enemmän\nkuin emäkirkon pappien selitykset ovat liikuttaneet sydäntäni, niin\nolen joskus käynyt täälläkin. Ja pastorin puhuessa tänään tilistä,\nminkä taivaan ja maan Herra on vaativa meiltä, tunsin olevani kadotettu\nsyntinen. Saarnan lopusta sain kuitenkin vähän lohdutusta ja päätin\nilmoittaa teille, joka niin syvästi olette voinut liikuttaa mieltäni,\nasian, joka vuosikausia on painanut sydäntäni. Tähän asti olen\nepäillyt, oliko se syntiä, johon annoimme itsemme houkutella... mutta\nvasta tänään varmasti olen huomannut sen synniksi... sillä omatuntoni\nnyt sanoo sen selvästi.\n\nVaimo pyyhkäisi vedet silmistään ja jatkoi jälleen rohkeammin:\n\n— Ensi Tuomaanpäivänä tulee kuluneeksi viisitoista vuotta siitä,\nkun ukkoni ja minä itkien ja murehtien istuimme töllissämme. Pieni\nHanna-niminen tyttäremme, joka jo kävi toista vuotta, oli muutama\npäivä takaperin kuollut. Kaipauksemme oli sitä katkerampi, kun\nolimme olleet jo viisi vuotta naimisissa saamatta muuta kuin yhden\nlapsen, joka kentiesi tulisi olemaan ainoamme. Lapset ovat köyhälle\nsiunaukseksi, ja vaikka niistä köyhdytäänkin, ne kuitenkin tuntuvat\nrikkaudelta. Kun siis Jumala korjasi lapsemme, niin olimme mielestämme\nkadottaneet kalliin aarteen ja istuimme itkien takkakivellä. Tuon\ntuostakin nousimme vilkaisemaan lasta, joka vielä makasi kehdossaan,\nkoska emme vielä olleet malttaneet siirtää sitä arkkuun. Ei tahdottaisi\nniin pian viedä rakkaitansa hautaan ja melkeinpä toivotaan niiden\nvielä virkoavan henkiin. Ukkonikin suri niin paljon kuin isä suinkin\nvoi surra, mutta äiti on kuitenkin aina äiti ja tietysti hän, joka\non lapsen synnyttänyt, katkerammin sitä kaipaa. Aina välistä kävimme\nkoettamassa, eikö se jo rupea lämpiämään ja eikö sen kangistunut ruumis\nala jo taipua. Vaan se oli turhaa. Pidimme peiliä sen suun edessä,\nnähdäksemme kävisikö sen kalvo himmeäksi, mutta se pysyi vain yhtä\nkirkkaana. Kutitimme lapsen jalkapohjiakin ja pistimme silmäneulalla\nsormenpäihin, saadaksemme sen virkoamaan. Ukko, nähkääs, oli hiljan\neräästä kirjasta lukenut miten valekuolleita saadaan henkiin ja sen\nmukaan nyt. yritimme. Ampuipa tuvassa vielä laukauksenkin, nähdäkseen\neikö säikähdys mitään vaikuttaisi. Mutta tässä ei mikään auttanut ja\nmeidän oli uskominen, ettei lapsessa enään ollut henkeä. Nyt päätimme\nvihdoin jättää kaikki tyhjät yritykset siksensä ja melkeinpä kaduimme,\nettemme olleet antaneet kuolleen lapsemme rauhassa levätä. Tuntuipa\nikäänkuin se olisi uhannut kannella meistä Jumalalle, ellemme jo\nlakkaisi sitä kiusaamasta...\n\n— Hetkeksi vielä jäimme takan ääreen istumaan, mutta kun valkea jo\noli palanut hiilille, niin vihdoin pyyhkäisimme kyyneleemme pois ja\nrupesimme asettumaan levolle, saadaksemme edes vähänkään nukkua...\nTuuli vinkui nurkissa ja lumiräntä pieksi mökin seiniä, mutta siitä\nhuolimatta kuulimme äkisti maantieltä kavionkopsetta ja täyttä laukkaa\nkuului ratsumies lähestyvän. Tämä ei tosin ollut mitään harvinaista,\nkoska valtamaantie kulki siitä ohitse, mutta kummallisempaa oli,\nettä mieheni ikkunaluukun reijästä näki ratsastajan poikkeavan\npyssynkantaman pituiselle kapealle tielle, joka johti meidän\nmökillemme. Hän pysähtyi portaitten eteen ja koputti ovelle. Mieheni,\njoka varsinkin nuorempana oli hyvin rohkea ja väkevä, meni hänelle\navaamaan. Köyhä kun oli, hänellä ei ollut syytä rosvojakaan pelätä...\nhän luuli vain jonkun tarvitsevan apua ja arveli, että vieraan tulo\nehkä vähän haihduttaisi suruamme. Hän siis aukaisi oven ja palasi\nvieraan seuraamana tupaan. Takkavalkean himmeässä valossa tämä näytti\nhyvin kammottavalta ja hänen pukunsa oli niin outo, ettei sitä osaa\nkuvaillakaan. Hän näytti puoleksi mieheltä, puoleksi naiselta, ollen\nkuitenkin naiseksi liian pitkä ja mieheksi liian lyhyt. Äänestä\nkumminkin tunsi hänet mieheksi... Kasvoja ei ollenkaan näkynyt, koska\nniitä peitti naamio, sellainen, jota ilveilijät käyttävät. Ellen olisi\nollut niin murheellinen, niin varmaankin olisin kovasti pelännyt, sillä\nvasta kun olento alkoi puhua, huomasin, että hän oli ihminen. \"Tiedän\nlapsenne kuolleen\", hän virkkoi kummastukseksemme, meillä kun ei\nmoneen päivään ollut käynyt ketään, ei ainakaan muita kuin läheisimpiä\ntuttaviamme. Sitten hän jatkoi: \"Mitäpä te teette kuolleella lapsella,\nantakaa se minulle, niin toimitan sen hautaan ja tästä saatte elävän\nsijaan.\" Näin sanoen hän kummallisen viittansa alta veti esiin pienen\nkäärön, jossa oli kaunis, nukkuva lapsi. \"Tahdomme itse haudata\nlapsemme\", ukkoni vastasi. \"Jos annatte lapsen minulle, niin saatte\nolla varmat, että se saatetaan kunniallisemmin hautaan kuin jos itse\nsen hautaisitte. Voisinpa pakottaakin teitä suostumaan tarjoukseeni\" —\nnäin sanoen hän veti esiin kaksipiippuisen pistoolin, jonka nähdessään\nukkoni kalpeni, koska muisti suotta laukaisseensa pyssynsä — \"mutta\nkoetan asian selittämällä saada teidät järkiinne. Jos ette ota tätä\nlasta, niin sen täytyy kuolla ja, paitsi että surette omaa lastanne,\nsaatte tämän lapsen kuoleman omalletunnollenne. Jos nyt suostutte\nottamaan vastaan tämän lapsen, niin saatte siitä yhtä hyvän vanhuuden\nturvan kuin omastakin lapsestanne, jos se olisi jäänyt elämään. Aluksi\nsitäpaitsi saatte kaikki nämä hopeakolikot ja lisää niitä heruu, jos\nlapsi jää elämään. Jos se kuolee, niin sillä pääsette siitä ja niin\ntämä juttu loppuu. Neuvotelkaa nyt keskenänne; menen tähän kauas\nloukkoon istumaan, jotta rauhassa saatte kuiskata, mitä teillä on\nsanottavaa\"...\n\n— Nähtyäni pistoolin, olin niin säikähtynyt, että koko ruumiini\nvapisi. Ukkoni, jonka laita taisi olla samoin, kuiskasi nyt minulle,\nettä tekisimme hyväntyön, jos ottaisimme tuon lapsen vastaan. Tosin\nkadottaisimme omamme, mutta sehän oli kuollut, niin ettei meillä\nenään ollut siitä mitään iloa. Ja olihan nuo rahatkin hyvät saada,\nköyhiä kun olimme. Mitä siis suotta panisimme henkemme alttiiksi...\nMieli apeana annoimme siis vieraalle lapsemme ruumiin, käärittyämme\nsen ensin vieraan lapsen vaatteisiin, joita mies ei tahtonut jättää.\nVieraan lapsen panimme oman lapsemme kehtoon, jonka jälestä mies lähti,\nheitettyään pöydälle hopearahat, joita oli kaksikymmentä riksiä...\nMutta nyt oli vaikea pulma edessä. Kuinka selittää ihmisille, jotka\nehkä tiesivät lapsemme kuolleen, että se vielä olikin elossa ja että\nse ulkonäöltään oli peräti muuttunut? Aijoimme jo mennä tuomarille\nilmoittamaan asian ja selittämään, että meidät oli väkisin pakotettu...\nmutta pelkäsimme, ettei meitä uskota ja kentiesi vielä syytetään\nlapsen varastamisesta... niin vain kävi, ettemme uskaltaneet... eikä\nolekaan hauskaa kulkea käräjissä ja joutua kaikellaisiin rettelöihin.\nPäätimme siis muulla tavalla pelastautua. Ensin kerroimme harvoille\ntuttaville, joita satuimme tapaamaan, että lapsi oli ollut valekuollut\nja sittemmin pidimme mökkimme oven lukittuna, kunnes mielestämme\nlapsen vaihdosta ei enään niin suuresti huomattaisi. Vaikka torppamme\nsiitä joutui pahaan maineeseen, niin emme voineet sille mitään;\nsaavutimme ainakin tarkoituksemme... Tämä se nyt on, jota en ole\nuskaltanut tunnustaa yhdellekään ihmiselle, vaikka se alati on\nvaivannut omaatuntoani, jonka joskus vähäksi ajaksi olen saanut\nrauhoitetuksi, mutta joka kohta uudestaan on herännyt.\n\nTässä vaimo keskeytti puheensa, pyyhkiäksensä pois kyyneleitä, jotka\nyhä uudelleen herahtivat hänen silmiinsä. Syvästi huoaten hän jatkoi:\n\n— Tähän voisin lopettaa, koska jo olen kertonut mitä... niin, kyllähän\npastori ymmärtää. Mutta sisällinen ääni pakottaa minut ilmoittamaan\nkaikki. Pieni tyttö, jota oman tyttöni mukaan nimitin Hannaksi,\ntuli minulle aikaa voittaen yhä rakkaammaksi. Ja kaunis ja sievä se\nolikin, suurine ruskeine silmineen ja tummine hiuksineen, ja rupesi\njo melkein selvästi puhumaankin. Se vain kummastutti sekä miestäni\nettä minua, että sen selässä lähellä oikeanpuolista kainalokuoppaa\noli ikäänkuin puumerkki: kaksi isoa H-kirjainta. Näytti ikäänkuin\nne olisivat olleet ihoon piirretyt. Niistä päätin vast'edes saavani\nselon lapsen syntyperästä... Mutta sitä ei tarvittukaan, sillä pian\ntapahtui suuria muutoksia... Eräänä sunnuntaina — tyttö oli silloin\nollut meillä melkein vuoden ja taisi olla noin puolenkolmatta ikäinen\n— minä iltapäivällä läksin kotoa, koska mieheni oli juovuksissa\nja silloin aina toraili ja riiteli. Menin pitkän taipaleen takana\nolevaan torppaan, jonka emännän hyvin tunsin. Kotiin palatessani\nolivat ovet selkosen selällään, mieheni oli poissa ja samoin lapsikin.\nSäikähdin, että hän juovuspäissään oli vienyt lapsen mukanaan, mutta\nsamassa hän jo tulikin ja ilman lasta. Kysymykseeni hän vastasi,\nettei ollut ottanut sitä mukaansa, vaan jättäneensä sen kotiin.\nSitte hän meni maata, mutta minä pysyin hereilläni, toivoen että hän\nkuitenkin humalapäissään oli sen vienyt ja jättänyt kylään, vaikka\nei enää sitä muistanut... Mutta seuraavana aamuna hän selvittyään\npuhui samaa, vieläpä oli muistavinaan, että hän tuona onnettomana\niltana oli jättänyt oven lukitsematta... Kaikki etsiminen oli turhaa\nja toisen kerran me olimme jääneet lapsettomiksi. Arvelimme lapsen\nymmärtämättömyydessään lähteneen ulos tuvasta ja eksyneen metsään,\njonne sitten oli kuollut nälkään taikka joutunut petojen syötäväksi...\nSille emme mitään mahtaneet; se kai oli tapahtunut Jumalan tahdosta\nmeille rangaistukseksi. Ukko ei muuten olisi niin suuresti piitannut\nlapsesta, vaikka se olisi kuollutkin; mutta se vain suuresti kalvoi\nhänen mieltänsä, että hän itse oli ollut syypää sen katoamiseen. Minä\ntaas surin lasta ikäänkuin olisin ollut sen oikea äiti... melkeinpä\nyhtä paljon kuin olin surrut omaa pikku Hannaani. Vähitellen kuitenkin\ntotuimme olemaan ilman lapsia ja nyt siitä on jo kulunut neljätoista\najastaikaa... Mutta mitä pastori nyt arvelee, jos tyttö, jonka Ristilän\nmaisteri pelasti suosta ja jonka olette ottanut kasvattityttäreksenne,\nolisikin sama Hanna, jota olen kanniskellut sylissäni ja opettanut\npuhumaan?\n\n— Mistä päätitte, että tämä olisi sama lapsi? kysyi pastori.\n\n— Sama se on, ei voi olla kukaan muu. Tämänkin oikeanpuolisessa\nkainalossa on ihan samanlaiset kirjaimet kuin tuon kadonneen lapsen.\nTosin ne eivät enää näy yhtä selvästi kuin hänen pienenä ollessaan,\nkoska ne ruumiin isommaksi varttuessa ovat kasvaneet enemmän umpeen.\nNiin selvät ne kumminkin ovat, että tunnen ne samoiksi.\n\n— Huomasitteko ne jo hänen maatessaan yötä torpassanne?\n\n— Valitettavasti en huomannut. Tosin hämärästi jotakin aavistin, koska\naijoin tutkia hänen olkapäätänsä, mutta samassa hän kavahti unesta ja\nminulta unohtui koko asia. Ei, herra pastori; vasta täällä minä näin\nnuo kirjaimet. Sama aavistus, joka silloin raukesi tyhjiin, pakotti\nminua pyytämään emännöitsijältänne luvan mennä sairasta katsomaan ja\nhän suostui. Eihän pastori siitä häneen suutu? Käänsimme niin varovasti\npaitaa syrjään, ettei sairas herännyt ja minä sain esteettömästi\nkatsella kirjaimia. Eikö pastorikin luule häntä samaksi tytöksi?\n\n— En oikein tiedä mitä uskoa, vastasi pastori, joka selvästi huomasi\nvaimon puhuvan totta, joten hänellä ei ollut pienintäkään syytä häntä\nepäillä. Kuitenkaan hän ei yhtä lujasti kuin torpanvaimo luottanut\nnoihin kirjaimiin, eikä siitä sovi häntä moittia. Hiukan mietittyään\nhän sanoi:\n\n— Jos nyt olisi päivänselvää ja täydellisesti todistettu, että tämä\ntyttö todellakin on sama, jota tarkoitat; jos niin olisi, etteivät\nsudet olisikaan syöneet Hannaasi, vaan että pahat ihmiset olisivat\nhänet ryöstäneet ja hän todellakin olisi sama Stella, jonka näitte\nmakaavan huonona ja kalpeana tuolla huoneessaan, niin mitä siitä\nseuraisi?\n\n— Jumala varjelkoon, enhän minä koskaan rupeaisi häntä takaisin\npyytämään! Sehän olisi samaa kuin jos juurineen repäisisin kauniin\nkukkasen päivänpaisteisesta yrttitarhasta, jonka hedelmällisessä\nmaassa se on rehottaen kasvanut, istuttaakseni sen uudelleen kuivaan\nkangasmaahan taikka suohon. Eihän se millään muotoa kävisi laatuun.\nSiihen vain tyytyisin, että varmaan tietäisin hänet samaksi...\nrukoilisin hänen puolestansa ja, vaikka olenkin hänestä kaukana,\nrakastaisin häntä. Jos sitten joskus saisin hänet nähdä... niin\ntyytyisinpä siihenkin, että saisin vain suudella hänen hameensa\nlievettä.\n\n— Mutta asiain näin ollen?...\n\n— Niin kuitenkin rakastan häntä ja rukoilen Jumalaa hänen puolestansa.\nOi, jospa hän pian paranisi ja tulisi jälleen entisellensä! Mutta\nellei hän rupeakaan tästä toipumaan, niin lähettäkää sana minulle...\njos tarvitaan, niin tulen häntä hoitamaan... lupaan pysyä, hereillä\nja valppaana. Tekisin vaikka mitä tuon lapsen hyväksi, joka, vaikkei\nollutkaan omani, tuli minulle niin rakkaaksi.\n\n— Ja minä puolestani lupaan panna parastani, saadaksemme asiasta\nvarmuuden. Sillä vaikka se tuntuukin ihmisille mahdottomalta, niin se\nei ole mahdotonta Jumalalle.\n\nJa pastori oli oikeassa. Se, jota hän piti miltei mahdottomana, saatiin\nkuitenkin aikaan yhdistämällä muutamia pieniä asianhaaroja, joita\nvoisimme nimittää sattumukseksi, kohtaloksi taikka oikeammin Jumalan\nisälliseksi huolenpidoksi..\n\nStellan ihoon poltetuista kirjaimista oli kuitenkin vähän ohjausta, ja\npastori kysyi sentähden vielä torpanvaimolta:\n\n— Voitteko sanoa, kuoliko seudun herrasväen perheistä lasta saman\naikaan kuin Teiltä?\n\n— Sitä en tiedä varmaan sanoa. Siihen aikaan emme uskaltaneet paljon\nliikkua kotosalta; myöhemmin kumminkin saimme kuulla, että syksyn\nloppupuolella sekä syystalvella oli riehunut kova lastentauti, johon\nsekä omassamme että naapuripitäjissä oli kuollut paljon lapsia.\n\n— Jos niin oli... no, sama se. Kuitenkin varoitan teitä kertomasta\nmuille, mitä nyt olette ilmoittanut minulle. Tarkoitan sitä, että sillä\ntavoin paremmin päästäisiin asian perille.\n\n— Kyllä tottelen, vaikka en tietäisikään mitä pastori kulloinkin\ntarkoittaa... Mutta voikohan Jumala antaa minulle syntini anteeksi?\n\n— Syntisi oli heikkoudensynti ja sellaisia Jumala ennemmin antaa\nanteeksi kuin teonsyntejä.\n\n— Tuollaiset sanat hurskaan Herran palvelijan suusta...\n\n— Soisinpa ansaitsevani kiitostanne, vastasi pastori tuolla hänelle\nominaisella, nöyrällä hymyilyllä, joka usein ilmestyi hänen\nkasvoilleen, olematta kuitenkaan mikään tekopyhyyden merkki.\n\nOikaisten sanojaan, vaimo jatkoi:\n\n— Ainakin Jumalan armosta pyritte olemaan hurskas sielunpaimen ja\ntällaiset sanat teidän suustanne vuodattavat sydämeeni rauhan, jota ei\nmikään muu maailmassa voi tuottaa. Tuhat kiitosta, herra pastori, tätä\nhetkeä en ole koskaan unohtava.\n\n— Olette aina tervetullut, vaikka koska tahansa tulette. Menkää Jumalan\nrauhaan!\n\nHän kätteli torpanvaimoa, joka nytkin itki, vaikka hänen kyyneleensä\nolivat peräti toista laatua kuin hänen tänne tullessaan.\n\nStellan tultua terveemmäksi, pastori oli pyytänyt hänen lähettää\nhäntä kutsumaan niin usein kun hän halusi hänen seuraansa. Tämä oli\ntapahtunut Reginan neuvosta, joka suoraan oli sanonut isännällensä\nvasten silmiä, ettei naimattomalle, parhaimmassa ijässään olevalle\nmiehelle sopinut tuntikausia istua nuoren tytön vuoteen ääressä, ei\nainakaan tämän tultua tuntoihinsa, niin ettei hän enää houraillut.\nPastori oli kyllä mielestänsä koettanut olla varovainen, mutta koska\nRegina siitä huolimatta kuitenkin häntä nuhteli, niin hän pelkäsi\nmenneensä liian pitkälle, eikä siis pannut emännöitsijänsä muistutuksia\npahakseen, vaan noudatti nöyrästi hänen neuvoansa.\n\nJuuri nyt hän tuli ilmoittamaan, että Stella-neiti mielellään soisi\npastorin tulevan pitämään hänelle seuraa. Tämä oli tietysti ilosanoma\nja rientäen hän läksi sairaan huoneeseen.\n\nRuskea karttuunipusero näytti pukevan Stellaa vielä paremmin kuin\neilen, hänen istuessaan siinä päänalukseen nojautuneena. Eikä hän enää\nnäyttänyt yhtä kalpealtakaan, sillä rauhallinen, kuumeesta vapaa uni\noli virkistänyt häntä ja kentiesi myös hyvä ja voimakas lihaliemi oli\nhäntä virvoittanut.\n\nPastori oli useamman kerran sairastanut ja tiesi siis omasta\nkokemuksestaan, kuinka sairaitten suhteen on meneteltävä. Huoneeseen\nastuessaan hän siis mitään kysymättä istahti vuoteen vieressä olevalle\ntuolille. Ikäänkuin olisi arvannut mitä hän ajatteli, sanoi Stella:\n\n— Niinpä niin, Erkki. Kyllä voin jo paremmin ja minun alkaa jälleen\nolla nälkäkin. Lämmittäkää, Regina kulta, minulle taas kupillinen tuota\nvoimakasta ja kirkasta lihalientä. Mitä arvelet, Erkki, valtasuoneni\ntykinnästä?\n\nRegina oli lähtenyt ulos ja huoneessa oli hämärä. Erkki piteli pientä\nkätöstä omassaan, tunnustellen valtasuonta, joka tykytti tasaisemmin ja\nreippaammin.\n\nSalin ovi paiskattiin auki ja huoneeseen kompuroi mies. Hän heittäytyi\nsuulleen lattialle ja virkkoi:\n\n— Anteeksiantamusta en uskalla toivoakaan, mutta tahdon kumminkin\ntunnustaa. Minä se ammuin Stella-neitiä. Rauetkoot kaikki perkeleen\njuonet tyhjiin!\n\nMies oli taloon hiljan muuttanut Heikki-renki. Vaikka hän puhuikin\nsuomea, ymmärsi Stella kuitenkin sen verran, että tiesi mistä oli\nkysymys. Hän vavahti, mutta kysyi sitten lempeästi nuhdellen:\n\n— Mitä pahaa minä olen sinulle tehnyt, kun sinä teit minulle sellaista?\n\nRenki ymmärsi hänen puhettaan paremmin, kuin hän rengin. Nämä sanat\ntekivät häneen valtavan vaikutuksen ja hän kolahutti usean kerran\npäänsä lattiaan. Itkien ja voivotellen hän vastasi:\n\n— Olin vietelty. Raha, tuo perkeleen keksintö, joka vietteli Juudaankin\npettämään Herramme ja Vapahtajamme, se se oli, joka myös minua\nhoukutteli. Niin se kävi.\n\nPastori oli tämän äkillisen kohtauksen johdosta joutunut pois\ntasapainostaan, mutta nyt hänen mieleensä muistui kuinka\nvahingollisesti se vaikuttaisi Stellan heikkoihin hermoihin. Hän käski\nrengin nousta ja talutti hänet kädestä pois.\n\nHeidän tultuaan pastorin huoneeseen renki jälleen lankesi polvilleen,\nmutta nousi, kun hänen isäntänsä selitti, ettei tarvitse niin tehdä\nsyntisen ihmisen kanssa puhellessaan. Pastori käski hänen istuutua ja\nmeni itse vähän rauhoittamaan Stellaa, jonka luuli pelkäävän, että mies\ntekisi hänelle jotakin pahaa. Tällaisessa tilaisuudessa tuo pelko oli\naivan luonnollinen, joskin hiukan lapsellinen.\n\n— No, kerropa nyt, mikä vaivaa sydäntäsi, kehotti pastori palatessaan,\nmutta puhu hiljaa, ettet häiritse toisessa huoneessa olevaa sairasta.\n\nHiljaisella ja katuvaisella äänellä renki alotti kertomuksensa:\n\n— Niin, rahallahan minut saatiin vietellyksi. Sain sitä kohta\nkäteisesti ja enemmän luvattiin. Palvellessani viimeisiä päiviä\nRistilässä sain tietää, että pastori kasvattityttärineen tavallisesti\nhämärän aikana menee kävelemään kirkolle päin. Asetuin väijymään tuohon\npieneen lehdikköön, jonka pastori ehkä muistaa. Tien risteyksessä te\nmolemmat pysähdyitte muutaman askeleen päähän piilopaikastani. Siinä\nkestin vielä pienen taistelun; valkeuden ja pimeyden vallat sotivat\nviimeisen kerran sielussani... ja pimeys pääsi voitolle. Tähtäsin\nvakavin käsin... sillä juuri sen vuoksi, että käteni oli tunnettu niin\nvakavaksi, minut houkuteltiin tähän rikokseen. Minä siis tähtäsin,\nenkä ensinkään vapissut, koska pahahenki oli minua tukemassa. Toivoin\nosaavani ihan sydämeen, mutta painaessani liipasinta huomasin aijotun\nuhrini siirtyneen hiukan syrjään. Tämä tapahtui Jumalan tahdosta, joka\ntällä tavoin esti pimeyden ruhtinaan juonet. Luoti sattui, mutta ei\nsiihen paikkaan, mihin se oli aijottu. Pötkiessäni pakoon, viekkaana\nkuin pahantekijä ainakin, kuulin hänen vielä puhuvan. Enpä voi sanoa,\nettä se alussa oli minusta mieluista, mutta kuta enemmän lähestyin\nkotia, sitä enemmän iloitsin siitä. Kun piru ihmisen haahmossa,\njoka oli minut vietellyt, tuli kysymään, kuinka asia oli päättynyt,\nvastasin niinkuin asia oli. Hän luuli lohduttavansa minua sanoessaan:\n”Vaikka se ei sattunutkaan sydämeen, niin se ehkä kuitenkin menestyi\nhyvin. Nyt odotetaan, miten asia päättyy, ja ellei käy niinkuin\ntoivomme, niin onhan sinulla pastorin palveluksessa muutaman päivän\nperästä tilaisuus tehdä samallainen yritys.” — Hän luuli sillä\nrauhoittavansa minua, mutta niin ei käynyt. Siitä illasta asti olen\nsielussani tuntenut kaikki helvetin tuskat; tuhat kertaa olen ollut\ntunnustamaisillani rikokseni, mutta heikkouteni, se on pahahenki, on\naina estänyt hyvän aikomukseni ja niin se on jäänyt sikseen tähän\npäivään asti. Pyhäinmiesten päivänä en uskaltanut mennä kirkkoon, kun\npelkäsin vain lisääväni syntikuormaani, jos sydän näin saastaisena\nyhtyisin seurakunnan veisuun ja rukouksiin. Mutta tänään, kun muut\nrengit kysyivät, lähdenkö kirkkoon ja arvelivat, etten ehkä koskaan\nkäykään kirkossa, päätin mennä. Joko se nyt tapahtui väärästä häpeästä\ntai pelkäsinkö, että minua epäillään — kumpikin näistä tunteista oli\nperkeleen viettelystä ja seuraus rikoksestani — niin vain kävi, että\nläksin kuin läksinkin kirkkoon. Kuulin pastorin saarnan. Sanat olivat\nlempeät ja kuitenkin ne sattuivat minuun kuin kaksiteräinen miekka.\nJok'ikinen sana koski minuun ja tuntui olevan ikäänkuin minulle\naijottu. Sain pyhän hengen voimaa katumukseen ja minussa heräsi halu\ntunnustaa syntini. Paluumatkalla kirkosta poikkesin samaan metsikköön,\njoka oli rikokseni todistajana, jos nimittäin elottomat kappaleet\nkelpaisivat todistamaan. Kylmällä ja kostealla mättäällä olen siellä\ntähän asti istunut. Oi, kuinka pahahenki osaa vietellä ja houkutella\nja vähälläpä oli, ettei hän päässyt minussa voitolle... silloin olisin\nvarmaankin ijankaikkisesti ollut mennyttä miestä. Mutta samassa\nmuistui mieleeni, niin selvästi kuin parastaikaa olisin ollut sitä\nkuuntelemassa, päivän saarna. Näin edessäni ikuisen kadotuksen... ja\nminua kammotti. Ajatellessani ijankaikkista kadotusta, joka ei koskaan\nlopu, joutui sieluni suureen tuskaan ja olin jo epätoivon partaalla.\nMutta silloin muistin, että Jumala hyvyydessään houkuttelee meitä\nparannukseen, ja sieluni sai siitä heti vähän lohdutusta. Epätoivo,\njohon olin ollut joutumaisillani, poistui ja Jumalan kirkkauden valo\nvoitti helvetin pimeyden. Sain voimaa tehdäkseni päätöksen, jota en\nvielä ole peruuttanut... ja nyt olen täällä.\n\n— Sitä päätöstä et tule katumaan.\n\nRenki luuli tuon kysymykseksi ja vastasi:\n\n— Katumaanko? En, vaikka sen kautta joutuisin kuinka suureen häpeään\ntahansa, niin en sittenkään katuisi. Mitäpä tästä lyhyestä elämästä\nja mitä on elonaikamme täällä, verrattuna ijäisyyteen, joka kestää\nijankaikkisesti!\n\nNyt pastori oikein ymmärsi, kuinka Jumala iloitsee syntisestä, joka\nitsensä parantaa, koska hänkin, joka oli vain ihminen, taisi niin\niloita.\n\n— Annanko itseni ilmi maalliselle esivallalle? Neuvokaa, pastori, mitä\nminä teen!\n\nJos pastori vähänkin olisi häntä siihen kehoittanut, niin tämä mies\nolisi näyttänyt, ettei hän pelännyt maallista häpeää ja häväistystä,\nvoittaaksensa sen sijaan taivaan ilon.\n\nMutta pastori ajatteli, että jos renki menisikin antamaan itsensä ilmi,\nniin sillä ei olisi mitään voitettu. Jos puuttuu todistuksia, niin ei\nihmisen oma tunnustus riitä häntä tuomitsemaan, ja jos saataisiinkin\nsen verran perustusta, että nyt kysymyksessä oleva mies huomattaisiin\nsyylliseksi, niin todistukset kuitenkin olisivat siksi vaillinaisia,\nettei itse viettelijää niiden nojalla saataisi kiinni. Tässäkin vanha\nsananparsi siis toteutui: pienet varkaat hirtetään ja suuret lasketaan\nmenemään.\n\nPastori ei ollut oikein selvillä siitä, pitäisikö pahantekijän,\nsaadakseen rauhan Jumalan ja oman itsensä kanssa, myös julkisesti\ntunnustaa rikoksensa. Mutta koska tämä kysymys on tärkeämpi ja siihen\non niin vaikea vastata, ettei joka mies pystyisi sitä selittämään, niin\njätämme sen siksensä. Totta vain on, että pastorin tuli renkiänsä niin\nsuuresti sääli, ettei hän siitäkään syystä olisi kehoittanut häntä\nantamaan itseänsä ilmi.\n\nKentiesi riippui tämä hänen mielipiteensä yhtä paljon varovaisuudesta\nkuin säälistäkin. Samoin kuin hän hiljan oli varoittanut torpanvaimoa\ntoistaiseksi olemaan salaisuuttansa ilmoittamatta, niin hän nytkin\nitseksensä harkitsi, että jos renki antaisi itsensä ilmi, niin kävisi\nentistä vaikeammaksi saada todistettua murhayrityksen todellinen\ntoimeenpanija syypääksi. Viekkaudestaan huolimatta oli hän kuitenkin\nkiedottava omiin pauloihinsa, sillä ainakaan hän ei rengin kanteen\njohdosta tulisi tuomituksi, kävisipä vain entistä varovaisemmaksi.\n\nOltuaan vaiti hetken, jolloin kaikki nämä ajatukset varjokuvien tapaan\nseurasivat toinen toistaan hänen sielussaan, pastori jälleen ryhtyi\npuhumaan:\n\n— Tärkein asia on, että pysyt hyvässä päätöksessäsi ja, upottaen vanhan\nAatamin, rupeat uudeksi ihmiseksi.\n\nRenki katseli häntä kummastellen. Siis ei hän pyydäkään kostaa, hän\najatteli.\n\n— Jumalan avulla koetan sen tehdä, vastasi hän, tarkoitan, etten\naijo sotia Jumalan hengen armovaikutuksia vastaan... Jos arvelette\nettei minun autuaaksi tullakseni tarvitse tunnustaa seurakunnalle\nrikostani ja antautua maallisen oikeuden tuomittavaksi, niin onhan\npastori minusta yhtä hyvä kuin seurakuntakin ja teille minä tunnustan\nniinkuin jo olen tehnyt sen Jumalalle sekä olisin valmis koska tahansa\ntunnustamaan maallisen oikeuden edessä. Jotakin vielä puuttuu tästä\ntunnustuksesta, mutta suoran ja vilpittömän sen tulee olla. Salassa\noleva rikos on tuotava ilmi, perkeleen välikappale, tuo ilkeä petturi\nja viettelijä on paljastettava, jotta viattomat ja turvattomat tietävät\nhäntä varoa. Tuo korkeasukuinen konna on _Ristilän vapaaherra_.\n\nJuuri sitä pastori lienee aavistanutkin. Renki jatkoi:\n\n— Tästä hetkestä alkaen koetan, niin kauan kuin voimani riittävät,\nkaikin puolin suojella sitä, jonka hiljan aijoin... Ikäänkuin\nuskollinen koira olen valvova, ettei susi pääse tunkeutumaan\nlammashuoneeseen.\n\nSivumennen tuli eräs ajatus pastorin mieleen: \"Mitenkähän olisi, jos\ntämä renki, vapaaherraa pettääkseen ja saadakseen hänet kiinni, vielä\ntarjoutuisi häntä auttamaan?\"\n\nMutta samassa hän jo hylkäsi tämän ajatuksen. Sehän olisi samaa kuin\nheittää ihminen, joka jo on joutunut hyvien vaikutuksien alaiseksi,\nyhdestä synnistä toiseen. Sillä synti on valehdella konnallekin.\n\nParasta siis jättää asia Jumalan haltuun. Vaikkei hän ennen ollut\ntullut sitä ajatelleeksi, johtui nyt yht'äkkiä eräs suunnitelma\nhänen mieleensä. Stellaa suojellakseen hänen sopisi pyrkiä toiseen,\nkaukaiseen paikkaan. Eihän häntä sopinut moittia siitä, että tyttö oli\nhänelle kallis ja ettei hän mielellään olisi häntä kadottanut!\n\nMutta eiköhän kaukaisessakin paikassa vaara voisi olla tarjona?\nEivätköhän pahat juonet osaisi sinnekin?\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn suurenmoista ja kunnioitusta herättävää, että pappi sanan voimalla\nsaa ihmisen katumaan ja tunnustamaan syntinsä, jota terävämielinen\ntuomarikaan ei aina voi. Ehkäpä hyvä sana voi vaikuttaa rikoksellisen\nsydämeen pehmittävästi, kun sitä vastoin lain ankaruus ja pelotukset\nsitä vain paaduttavat.\n\nPastorilla olisi siis ollut syytä riemuita tästä päivästä. Mutta niin\nsuuri suru, kuin samana iltana häntä kohtasi, oli tuskin koskaan ennen\nhäntä kohdannut.\n\nOlemme kertoneet Stellan oppineen sen verran suomea, että ymmärsi mitä\nrenki polvillaan, pää lattiaan painettuna, tunnusti. Mutta vaikka\npastori muulloin oli ollut suuresti mielissään kuullessaan kasvattinsa\njoskus ymmärtävän jonkun suomenkielisen sanan, niin hän ainakin tänä\niltana olisi ollut hyvin tyytyväinen, jos Stella ei koko asiasta olisi\nymmärtänyt yhtään mitään. Ymmärrettävää on, että kävi niinkuin pastori\noli aavistanutkin. Stellan taudista heikontuneet hermot eivät voineet\nkestää tällaisia kohtauksia.\n\nTauti muuttui toisellaiseksi. Valtasuoni, joka jo oli sykkinyt\njotensakin tasaisesti, muuttui epäsäännölliseksi ja alkoi kovasti\ntykyttää. Kuume kiihtyi kiihtymistänsä ja sairas rupesi kovasti\nhourailemaan. Pastorin toivo hänen paranemisestaan oli peräti rauennut.\n\nVuorottain Regina ja hänen isäntänsä valvoivat lemmikkinsä\nsairasvuoteen ääressä. Vanha emännöitsijä itki ja nyyhkytti, mutta\npastori ei voinut edes itkeä. Jos kyynelistä on mitään lievitystä,\nniin sitä ei ainakaan suotu hänelle. Pahinta aavistaen ja veri pelosta\nhyytyneenä hän jäykkänä kuin kivipatsas istui vuoteen vieressä.\n\nStellan sekavista hourailuista hän tuontuostakin tuskansekaisella\nilolla huomasi, kuinka suuri sija hänellä oli tytön sydämessä.\n\n\n\n\nXII.\n\nVANHOJA ASIOITA, MUUAN LÄÄKÄRI Y.M.\n\n\nEnemmän kuin koskaan ennen olisi lääkäri nyt ollut tarpeen. Mutta\nvoidakseen olla ihan varma tämän tulosta, päätti pastori itse lähteä\nkaupunkiin, koska ei enää uskaltanut luottaa kirjeen vaikutukseen.\n\nNiin kauan kun oli pimeä ja yötä kesti, ei hänellä vielä ollut niin\nsuuri hätä saada lääkäriä, eikä hän myöskään olisi hennonnut jättää\nsairasta tyttöä. Mutta marraskuun aamun ensimäiset auringonsäteet\nsynnyttivät kuitenkin, niin himmeät kun olivatkin, hänen rinnassaan\nvoimaa ja uskallusta. Kaikeksi onneksi oli aamu myös jäähdyttänyt\nStellan tulikuumaa otsaa, jotta hän sai nauttia virkistävää unta, jota\neivät mitkään unennäöt häirinneet. Pastori painoi suudelman hänen\notsalleen ja pakottautui väkisinkin poistumaan huoneesta, antaen järjen\nsaada mielettömästä hellyydestä voiton.\n\nOhimennen hän poikkesi Ristilään pyytämään Haraldia kysymään\nvapaaherralta lupaa olla Stellan luona niin kauan, kun hän itse\nviipyisi poissa. Tosin Haraldin lääketieteelliset tiedot eivät olleet\nminkään arvoiset, mutta pastori katsoi mahdolliseksi, ettei Stella\neläisikään, kunnes hän palaisi kaupungista, ja piti Stellankin vuoksi\nparempana, että rakas ystävä olisi hänen kuolinhetkellään saapuvilla.\n\nYmmärrettävissä on, että vapaaherra mielellään suostui tähän pyyntöön.\nOlisihan ollut liian julmaa, miltei mieletöntä sitä evätä.\n\nSaatuaan tämän tietää, pastori lähti matkalle. Luontokin näkyi olevan\ntäydellisesti sopusoinnussa hänen sisäisten tunteittensa kanssa. Ilma\noli aivan tyyni ja sakea sumu peitti auringon kokonaan. Pihlajasta\nvarisivat viimeiset lehdet ja nurmi oli kuihtunut ja kellastunut.\nElämää tuokin oli olevinaan, mutta voi, kuinka kaikki kuitenkin näytti\nkolkolta ja elottomalta!\n\nMutta hänen katsellessaan alati vihannoivaa katajapensasta, viheriäisiä\npuolanvarsia ja luodessaan katseensa pitkiin kuusiin ja mäntyihin,\nnoihin pohjolan metsien muhkeihin havupuihin, joiden väri pysyy aina\nviheriäisinä, heräsi hänessä toivo, joka ulottui haudan toisellekin\npuolelle.\n\nPuolenpäivän aikaan hän saapui perille ja tapasi lääkärin muutamain\nhyväin seuratoverien kanssa päivällispöydässä. Muutamat kaatuneet\nviinipullot osoittivat mistä syystä pöytävieraitten naamat niin\npunaisina hohtivat.\n\nTohtori Kinin oli tosin pastori Ortmanin ylioppilastoveri, mutta\nystävyksiä eivät he silti olleet koskaan olleet. Erilaiset pyrinnöt\nolivat siihen syynä sekä se, että he niin aivan eri kannalta käsittivät\nasioita.\n\nTohtori oli köyhän torpparin poika. Yhdeksänvuotiaana hänellä oli onni\npäästä erään vanhan lääkärin juoksupojaksi. Tämä vanha herra oli hyvin\nlystikäs mies, jolle ei mikään maailmassa tuntunut mahdottomalta.\nEräänä päivänä hän näki pikku Mikon hyvin vakavana tirkistävän pöydällä\nolevaa kiinapulveria.\n\n— Tiedätkö, poika, mikä se on?\n\n— Tiedän kyllä, vastasi poika, lääkettä se kai on, sellaista joka\nväliin tappaa ihmisen.\n\nTämä vastaus oli vanhalle, leikkisälle tohtorille mieleen. — Ehkä\nsinäkin haluaisit päästä lääkäriksi, kysyi hän, katsoen poikaa suoraan\nsilmiin.\n\n— Miksi en. Eihän siinä olisi mitään pahaa.\n\n— No, koetetaanpa tehdä sinusta lääkäri. Sillä en minäkään näe siinä\nmitään pahaa.\n\nPoikanulikka ajatteli itsekseen, että kelpaisi sitä päästä papiksikin,\nkoska hänellä ikäisekseen oli hyvin kova ääni, niin että hän usein\noli saanut selkäänsäkin, herätettyään aamusilla laulullaan talon\npiiat heidän makeasta unestaan. Oli nimittäin pientä vihaa Mikon ja\nnäitten välillä ja varmaan voimme sanoa, että se oli jälkimäisten\nsyy. Herrasväen piiat eivät yleensä pidä pienistä juoksupojista...\nLuonnostaan Mikko ei ensinkään ollut kostonhimoinen, mutta olipa\nhänelle joskus johtunut mieleen, että juuri tuolla äänellään, jolla\nhän oli heitä suututtanut, hän ehkä vastaisuudessa saisi heitä\nmasentaa ja nöyryyttää. Tietysti tämä tulevaisuuden kuvitelma oli mitä\nläheisimmässä yhteydessä mustan papinpuvun ja leuvan alle asetetun\nliperin kanssa. Mutta kun vanha tohtori nyt tahtoi tehdä hänestä\nlääkärin, niin poika heti oli valmis heittämään koko papillisen uran\nsiksensä. Hän ajatteli itsekseen näin: \"Koska ukko itse oli lääkäri,\nniin tahtoo hän tehdä minustakin lääkärin. Jos nyt väkisin tahtoisin\npapiksi, niin hän ei tekisi minusta sitä eikä tätä.\" Näin hän ajatteli,\nja tyhmempiäkin ajatuksia voisi yhdeksänvuotiaalla poikanulikalla olla.\n\n— Mutta jos teette minusta tohtorin, arveli poika, niin minusta kai\ntulee herra. Mutta herroillahan on aina liikanimi.\n\n— Sellaisen sinä kyllä pian saat. Pannaan sinulle tuon lääkkeen nimi,\nKinin.\n\n— Sama se. Jos elän, kunnes tulen lääkäriksi, niin kaikki luulevat\nminua hyvin taitavaksi, koska minulla on lääke nimenäkin. Mikko Kinin,\nsehän kuuluu oikein komealta.\n\nVanha tohtori ei tyytynyt vain lupauksiin. Samana vuonna kun hän kuoli,\noli hänellä ilo nähdä kasvattipoikansa päässä tohtorinhattu.\n\nTohtori Kinin oli hyvin suosittu seuramies. Vaikka hänen pilapuheensa\njoskus olikin hiukan raakaa, niin hänelle annettiin anteeksi, koska\nhän näytti hyvää tarkoittavan ja hänen naurunsa sitäpaitsi tuli\nniin sydämen pohjasta, että se houkutteli muutkin nauramaan. Hänen\nvartalossaankin oli jotain, joka yhdessä hänen pienten kokkapuheittensa\nkanssa herätti naurua, ilman että hän silti itse oli tämän naurun\nesineenä. Varreltaan hän oli lyhytläntä ja paksu, jollaisiksi yleensä\nlääkäreitä, majureja ja rovasteja kuvaillaan.\n\nSiitä huolimatta, että oli näin suosittu seuramies, tohtori Kinin\nkuitenkin usein oli saanut rukkaset. Kerran oli hän sattunut kosimaan\nsellaista, joka jo ennestään oli salakihloissa, toisen kerran erästä\ntyttöä, joka ei voinut häntä sietää, koska hän tuon tuostakin tuoksui\nväkeviltä, kolmannen erästä, joka ei sellaisesta välittänyt, mutta\njonka mielestä tohtori sen sijaan oli hiukan talonpoikamainen eikä\ntarpeeksi runollinen. Meidän kesken sanottuna olikin tässä moitteessa\nperää, sillä ainakin hänen rakkautensa oli hyvin käytännöllistä laatua.\nYleensä hän oli kokeellinen mies, joka ei uskonut muuta kuin sitä, jota\nkävi käsin tavottaminen.\n\nArvattanee, että tohtori tyynin mielin ja ilman erityistä surua\nkärsi nämä pienet vastukset. Hän ajatteli vain, että tuhannet nuoret\nja kauniit tytöt... hän piti, kumma kyllä, vain nuorista... aivan\nkernaasti olisivat hänet ottaneet, joten hänellä ei siis ollut\npaheksumisen syytä, vaikka olikin sattunut kosimaan sellaisia, jotka\neivät tahtoneet rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisessä.\n\nEsitettyämme tohtorin, lienee paikallaan, että esitämme hänen\npöytäkumppaninsakin. Niistä tahdomme vain mainita, että toinen oli\npitkä, laiha, keski-ikäinen ja kaljupää tuomari, toinen kauppias, joka\nkolmasti oli tehnyt vararikon ja tämän johdosta niin vaurastunut,\nettä häntä jo pidettiin upporikkaana. Siitä huolimatta hän vielä eli\npoikamiehenä, jota naima-ijässä olevat naislukijani tuskin antanevat\nhänelle anteeksi.\n\nTuomarikin oli vielä naimaton ja nämä kolme vanhaapoikaa haasteli\nvapaasti ja sujuvasti kaikellaisista asioista, kertoen erittäinkin\ntapauksia entisiltä nuoruuden ajoiltaan. Näitä kertomuksia keskeytti\nmilloin lasien hauska kilinä, milloin iloiset naurunremahdukset.\nMitä jälkimäisiin tulee, lienee hauska, tietää, että tohtori nauroi\neniten omille sukkeluuksilleen, tuomari taas, joka oli olevinaan\nnokkela, koetti puhuessaan pysyä vakavana, mutta kauppias nauraa\nhohotti yhtä paljo, olipa hän itse taikka jompikumpi toisista sattunut\nsanomaan jotakin hauskaa. Tästä ei kuitenkaan ole syytä tehdä mitään\njohtopäätöksiä heidän eri luonteittensa suhteen; he olivat vain\nsellaisia kuin ihmiset yleensä ovat.\n\nTuomari oli vastikään lopettanut pienen, jotensakin arveluttavan,\nvaikka hauskan jutun ylioppilasajoiltaan. Naurettuaan aikalailla,\ntohtori tyhjennettyään lasinsa, sanoi:\n\n— Te, lakimiehet, olette hauskaa väkeä. Mahtaa tuntua mukavalta tuomita\nrikoslain mukaan muita rangaistavaksi, kun vain pääsee sovelluttamasta\nsitä omaan itseensä. Varsinkin sen hauskimpia pykäliä, joita en\nkuitenkaan tunne.\n\nTuomaria näytti hiukan hävettävän, mutta kuitenkin hän tyytyväisesti\nnaurahti. Sitten hän sanoa tokaisi:\n\n— Entä herrat lääkärit sitten! He kyllä osaavat neuvoa muille\nraittiutta, mutta itse he, piru vieköön, eivät suinkaan sylje lasiin.\n\n— Mitäpä niistä, puuttui puheeseen kauppias, — mutta mitä te sanotte\npapeista? Nehän vasta osaavat saarnata ja varoittaa, mutta itse eivät\nsitä usko, ainakaan eivät elä Jumalan sanan mukaisesti.\n\nKaikki papit tuntuivat näet kauppiaasta vastenmielisiltä siitä\nasti, hänen toisen vararikkonsa jälestä, kun yksi heistä, joka oli\nsaanut vähän vihiä siitä, kuinka se oli tapahtunut, ei voinut olla\nkoskettamatta saarnassaan kysymyksiä, jotka ihmeellisesti antoivat\naihetta varoituksiin tässä suhteessa. Kuitenkin kauppias hiukan\nhätkähti, kun heti, hänen hyökättyään pappien kimppuun, eräs heistä\nastui huoneeseen.\n\nYleensä tohtori Kinin oli vähän ylpeänluontoinen, mutta tuota vikaa\nei huomattu, kun hän oli hiukan ryypiskellyt, koska hän aina silloin\noli niin alhainen kuin kuka hyvänsä. Ehkä hän selvällä päälläkin olisi\nalhaisesti kohdellut halpaa maalaispappia, nyt hänessä ei ainakaan\nhuomannut mitään ylpeyttä. Päinvastoin hän halaili ja suuteli pappia\nja oli olevinaan entisestään hänen kanssansa hyvinkin hyvä ystävä,\nvaikkeivät heidän välinsä silloin olleet olleet läheskään niin\ntuttavalliset kuin tohtorin käytöksestä päättäen olisi voinut luulla.\n\nSiksi ei tarvitse luulla hänen olleen juovuksissa... viini oli häntä\nvain virkistänyt ja saattanut hänet hyvälle tuulelle.\n\nPastori Ortman ilmoitti asiansa ja tohtori lupasi olla valmis häntä\nseuraamaan niin pian kuin päivällinen oli päättynyt ja lääkkeet, joita\nvarten hän heti istahti kirjoittamaan reseptiä, oli tuotu apteekista.\nTämä reseptin kirjoittaminen kävi niin nopeasti, että siitäkin huomasi\nhänet hyvin harjaantuneeksi. Pastorille olisi kuitenkin ollut enemmän\nmieleen, jos hän kauemmin olisi asiaa harkinnut.\n\n— Kas niin, veikkoseni, älä ensinkään kursaile, vaan käy tähän\nviereemme istumaan. Onhan linnunpaistia vielä jälellä, eikä\nviinistäkään, Jumalan kiitos, ole mitään puutetta.\n\nEipä liene syytä moittia pastori Ortmania, vaikka hän surustaan\nhuolimatta suostuikin tohtorin tarjoukseen. Ruumiin ja sielun\ntoimitukset ovat näet kuitenkin kaksi eri asiaa.\n\nPian oli keskustelu jälleen saatu vireille ja pastorikin otti siihen\nosaa, koska ei voinut olla sitä tekemättä ja murheet ja ajatukset\nsitäpaitsi ovat aivan eri asioita. Heikkoluontoiset ihmiset eivät\nsaata puhua muusta kuin siitä, joka heillä on mielessään, mutta niiden\njoukkoon pastori ei kuulunut.\n\nMuun muassa tuomari sattui kertomaan viimeisistä käräjistä, joita hän\noli ollut pitämässä. Anteeksiannettavaa on, että hän kernaimmin puhui\nomista virkatoimistaan, ja muiden käräjäjuttujen joukossa myös tuli\nmaininneeksi, että hänellä äskettäin oli ollut käsiteltävänään erään\nitalialaisen nuorallatanssijan asia, ja oli hän selvien todistuksien\nnojalla saanut hänet tuomituksi murhasta ja kaikellaisista ilkeistä\njuonista. Miehen nimi oli Jeromio.\n\n— Jeromio?... huudahti pastori Ortman.\n\nTuomari huomasi saaneensa hänestä tarkan ja innostuneen kuulijan ja\nalkoi siis juurtajaksain selittää asiaa.\n\nJeromion omat toverit, jotka myös ammatiltaan olivat\nnuorallatanssijoita, olivat tehneet häntä vastaan ilmiannon.\nSeurueeseen oli kuulunut Stella-niminen tyttö, joka oli kihloissa\nerään nuoren ilveilijän kanssa, jonka nimi oli Guilielmo. Ajaessaan\neräänä yönä samoilla rattailla Jeromion kanssa, oli tämä Stella\nkadonnut. Tämä oli ensimäinen syytös. Siihen Jeromio vastasi,\nettä valepuvussa esiintyvät ratsumiehet väkivallalla olivat tytön\nryöstäneet, josta seurueen muut jäsenet eivät tienneet mitään, koska\nhän itse Stellan kanssa oli ajanut viimeisenä. Todistajat, jotka kaikki\nymmärsivät ruotsia, mikä paremmin, mikä huonommin, ja joista jotkut\nheidän passistaan huomattiin Ruotsissa syntyneiksikin, vastasivat\ntuomarin kiertelevään kysymykseen, oliko syytetyllä tapana ajaa aina\njälestäpäin, ettei sitä koskaan ennen ollut tapahtunut. Päinvastoin\nhän aina ennen oli ajanut edellä, koska hän seurueen johtajana piti\nitseänsä kaikkia toisia parempana. Epäilivät hänen nyt tehneen sen,\nvoidakseen pakottaa tytön tunnustamaan, oliko hänellä ja hänen\nsulhasellaan aikomuksena edelleen jäädä seurueeseen, vai eikö.\n\nTuomarin mielestä tämä jo oli tarpeeksi raskauttava syy tekemään\nhänet epäilyksen alaiseksi. Mutta toinen syytös oli vielä tepsivämpi.\nSeurueen jäsenten saavuttua majataloon ja kauan odotettua, tuli myös\nvihoviimein Jeromio, mutta yksin. Stellan katoamisen hän oli silloin\nselittänyt samalla tavalla kuin nyt oikeudenkin edessä. Mutta ei\nkukaan heistä tahtonut oikein luottaa hänen sanoihinsa, ei ainakaan\nGuilielmo, joka toisia enemmän oli tyttöön kiintynyt. Hän haukkuikin\nJeromiota vasten silmiä roistoksi ja murhamieheksi, josta seurasi,\nettä tämä tikari pystyssä hyökkäsi hänen päällensä. Muut riensivät\nkuitenkin apuun ja ase otettiin häneltä pois. Nytpä ilveilijät selvästi\nhuomasivat Jeromion olevan niitä miehiä, joita on pidettävä tarkasti\nsilmällä, sillä hän oli sekä kostonhimoinen että viekas ja kavala.\n\nSeura oli jakaantunut kahteen eri joukkoon, joista toinen piti\nJeromion, toinen Guilielmon puolta. Viimemainittu oli todellakin\nhoukutellut joukkoansa luopumaan Jeromiosta ja, Guilielmo johtajana,\nmuodostamaan uuden seurueen. Mutta ennenkuin tämä pantaisiin toimeen ja\nvaikka tiesikin sen vaaralliseksi, häntä huvitti ottaa selkoa, tahtoiko\nJeromio vielä saada hänet hengiltä.\n\nHän houkutteli siis erästä innokkainta, joskin salaista ystäväänsä\nmielistelemään kaikin tavoin Jeromiota, ikäänkuin hyvinkin pitäisi\nhänestä. Paremmin onnistuaksensa tämä kelpo lailla panettelikin\nGuilielmoa ja oli häntä kovasti vihaavinansa.\n\nMenipä hän niinkin pitkälle viekkaudessaan, että Jeromiolle ilmoitti\nteeskentelevänsä Guilielmon ystäväksi, voidakseen saada selon tämän\naikomuksista. Hän oli siis olevinansa Jeromion vakoilija, vaikka olikin\nGuilielmon, ollen yhtä haavaa sekä rehellinen että petollinen.\n\nRinaldo — se oli hänen nimensä — oli tällä juonellaan voittanut sen,\nettä sai milloin tahansa jutella Guilielmon kanssa, herättämättä\nJeromiossa epäluuloja.\n\nJeromio meni kuin menikin ansaan, eikä voinut luulla Rinaldoa muuksi\nkuin todelliseksi ystäväkseen. Siis hän ehdotti, että he yhdessä\ntappaisivat Guilielmon niin pian kun sattuisi sopiva tilaisuus. Eikä\nhän pitänyt suurta väliä sen sopivaisuudestakaan; pääasia vain oli,\nettä Guilielmo saataisiin pois hengiltä. Kun hänellä oli puolellaan\nRinaldo, joka, häntä itseään lukuunottamatta, oli seurueen etevin\ntaituri, niin taisi hän olla vakuutettu siitä, etteivät toverit, vaikka\njotain epäilisivätkin, kumminkaan uskaltaisi ryhtyä heitä syyttämään,\nkoska heidän olemassaolonsa yksinomaan riippui heistä molemmista.\n\nTätä tilaisuutta ei tarvinnut kauvan odottaa. Koska seuralla ei ollut\nerityistä menestystä kaupungissa, päätettiin esiintyä tievarrella\nolevissa suuremmissa kirkonkylissä. He yrittivät siis ensimäisessä\nja menestyivät hyvin. Suomalainen rahvas yleensä pitää tämmöisistä\nhuvituksista, joita se yhteisellä nimellä kutsuu ilveilyksi. He jäivät\nsiis muutamaksi päiväksi kylään, jossa pian olivat kuin kotonansa.\n\nGuilielmo ja Rinaldo sopivat nyt keskenänsä, että jälkimäinen\nluulotteli Jeromiolle, että Guilielmo jo oli unohtanut Stellan ja nyt\nmielisteli erästä pulskaa talonpoikaistyttöä, joka asui vähän matkan\npäässä kirkonkylästä. Pistoolit ladattuina he siis asettuivat erääseen\nmaantien varrella olevaan viidakkoon väijymään. Mutta heidän siinä\nodottaessaan vaihettikin Rinaldo oman pistoolinsa Jeromion pistooliin.\nTämä seisoi nimittäin selin häneen, eikä humalassa ollen huomannut\nmitään, varsinkaan kun jo oli jotensakin pimeä. Rinaldon pistoolissa ei\nnimittäin ollut luotia. Muutamia Guilielmon ystävistä oli myös kutsuttu\npaikalle todistajiksi.\n\nJeromion tulisi ampua ensiksi ja, ellei hän osaisi paikalle, vasta\nsitten Rinaldon. Toinen pistooli olisi sitten asetettava Guilielmon\nkäteen, ikäänkuin hän olisi itse ampunut itsensä.\n\nAstuessaan hiljakseen viidakkoa kohden Guilielmo ei ymmärtänyt\nasemaansa vaaralliseksi, sillä yhtä vähän kuin Rinaldo tiesi hänkään\naavistaa, mitä tulisi tapahtumaan. Jeromio ei tyytynyt siihen, että\npuun juurelta, jossa oli väjyksissä, tyynesti olisi vihollistansa\ntähdännyt, vaan, ennenkuin Rinaldo ennätti häntä estää, hän\nhurjistuneena syöksyi suoraa päätä Guilielmoa vastaan ja laukaisi\npistoolinsa. Pelkästä latingista, joka sattui häntä ohimoon, Guilielmo\nparka kuolleena sortui maahan, joutuen niinmuodoin oman rohkeutensa ja\nuteliaisuutensa uhriksi.\n\nTietysti Rinaldo ja hänen ystävänsä heti vangitsivat Jeromion, joka\nmielellään olisi pötkinyt pakoon, nähtyään joutuneensa hänelle\nviritettyyn ansaan. Oikeudessa hän roiston tyynellä hävyttömyydellä\ntunnusti olevansa syypää tähän viimeiseen murhaan ja sitäpaitsi\nedelliseenkin, jonka ensin oli kieltänyt, _myöntäen_ todistajien\nepäluulot oikeiksi ja vielä ilmoittaen, että hänellä tytön suhteen oli\nollut riettaita aikomuksia. Kun tyttö ei tahtonut näihin suostua, oli\nhän aikonut käyttää väkivaltaa, mutta nopeasti lähestyvien rattaiden\nkolina oli, paha kyllä, häntä pelottanut, jolloin hän ei tietänyt\nparempaa neuvoa kuin viskata tyttö suohon, jonne hän luultavasti jäikin.\n\n— Mutta ettekö ollut hänen isänsä? oli tuomari kysynyt.\n\nSyytetty oli hiukan miettinyt ja tirkistänyt erästä todistajaa, joka\nkävi kalpeaksi. Jeromio näytti ajattelevan, että olisi hauskaa vetää\ntoinenkin _kanssansa_ onnettomuuteen ja vaikka tälle ei määrättäisikään\nyhtä kovaa rangaistusta kuin hänelle itselleen, niin tulisi hänelle\nkuitenkin jotakin. Hän siis kertoi poikenneensa erään läsnäolevan\ntodistajan kanssa noin neljä-, viisitoista vuotta takaperin erääseen\ntorppaan janoansa sammuttamaan. Torpan aseman hän tiesi hyvin tarkasti\nselittää, muistaen niiden kestikievaripaikkojen nimetkin, joiden\npuolivälissä se sijaitsi, ja kertoen laajasti kaikki asiaan kuuluvat\npikku seikatkin. Hän muisti sanoa senkin, että torppa oli tuon ison\nsuon läheisyydessä, johon hän oli tytön upottanut... Todistajan kanssa,\njonka hän mainitsi nimeltään, oli hän mennyt torppaan juomaan. Ovi\noli ollut selällään ja tuvassa he tapasivat vain nukkuvan lapsen.\nIhastuneina sen kauneuteen päättivät he sen varastaa, koska toivoivat\ntulevaisuudessa ansaitsevansa sillä paljon rahaa. He panivat heti\npäätöksensä toimeen ja veivät mukanansa lapsen, jolle aikaa voittaen\nopettivat ammattinsa.\n\n— Voiko hän _myös_ näyttää tunnustuksensa todeksi? kysyi pastori.\n\n— Kyllä, sillä hän oli haastanut neljä todistajaa, joista yksi oli\nranskalainen, kaksi ruotsalaista ja yksi italialainen. Kaikki he olivat\nseurueen vanhempia jäseniä, noin neljänkymmenen ikäisiä. Viimeksi\nsyytetty mies tunnusti kaikki ja pyysi armoa, jonka hän saikin, paitsi\nettä hänelle tuomittiin vähän rahasakkoja. Toveriensa todistuksen\nmukaan hän oli hiljainen ja siivo mies, jonka Jeromio uhkauksilla oli\nsaanut vietellyksi rikokseen. Viimeksimainitulle tietysti tuomittiin\nkaikkein korkein rangaistus... ymmärrättehän.\n\nTuomarista tuntunee omituiselta, kun hänellä on edessään moisia\npäällekantajia ja todistajia, arveli tohtori nauraen.\n\n— Täytyyhän ainakin murha-asioissa tyytyä sellaisiin, mitä sattuu\nolemaan saatavissa, vastasi tuomari. — Olihan näillä sitäpaitsi\ntäydelliset papinkirjat ja kristityitä he myös olivat.\n\n— Onko siis selvästi todistettu, että tuo nuori tyttö, jonka Jeromio\nheitti suohon, on läheisestä torpasta varastettu lapsi?\n\n— Käräjäkirjat sen selvästi osoittavat ja niiden mukaan voidaan myös\nlöytää torppa. Ihme kuinka te, joka olette pappi, olette niin halukas\nkuuntelemaan tätä juttua, aivan kuin olisitte lakimies.\n\n— Tämä asia onkin minulle hyvin tärkeää laatua.\n\nHänen olisi tehnyt mieli sanoa vielä enemmänkin, mutta hän ei\nuskaltanut, koska hänen mieleensä muistui Ristilän vapaaherra.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHämärän aikana hän tohtorin seurassa saapui synkkään kotiinsa.\n\nTohtori pudisti päätänsä ja sanoi, ettei ollut suurtakaan toivoa nuoren\nneidin paranemisesta. Hän lupasi kuitenkin jäädä seuraavaan aamuun,\nnähdäkseen oliko käsittänyt asian oikein.\n\nIlta kului niin hauskasti kuin tällaisessa tilaisuudessa oli\nmahdollista. Tosin ei Haraldin eikä pastorin seura ollut varsin\nelähyttävää, mutta siitä huolimatta tohtorin hilpeä luonne vaikutti,\nettä hänellä oli kylläkin hauskaa.\n\nAamu koitti ja tohtori pysyi sanassaan, ilmoittaen, ettei enään ollut\nensinkään syytä toivoa. Tiesipä hän määrätä ajankin, jolloin Stella oli\nkuoleva. Sitten hän läksi, ollen pahoillaan, ettei häntä ollut tultu\nnoutamaan muutamia tunteja aikaisemmin.\n\nPastori ei antautunut epätoivoon, mutta hän oli aivan mykkä, jäykkä\nja ikäänkuin turruksissa. Henkeään vetämättä hän kuunteli sairaan\nhengitystä, kestikö sitä vielä, katsellen kauhistuneena kuinka hänen\npienet hyppysensä peittoa hypistelivät. Sitähän aina pidetään kuoleman\nmerkkinä ja pastori muisti äitivainajansakin muutamia tunteja ennen\nloppuansa tehneen samoin, niin että siitäkin syystä hän piti Stellan\nkuoleman aivan varmana asiana. Sitä hän kuitenkin toivoi ja rukoili,\nettä sairas ennen kuolemaansa edes muutamaksi tunniksi lakkaisi\nhourailemasta. Olisihan niin suloista nähdä hänen silmistään, että\nhän vielä oli tullut tuntoihinsa, saada vielä kerran puhua hänen\nkanssansa ja kuulla hänen suustaan sanoja, joihin ei sekautunut kuumeen\nvaikuttamaa hourailemista. Pastori olisi niin sydämestään suonut\nhänelle rauhallisen ja ihanan lopun.\n\nMutta sairas ei vain selvinnyt ja kuolemaakin turhaan odotettiin. Oli\njo neljäs vuorokausi siitä, kun tohtori lähti ja toista oli kulunut\nsiitä, jonka hän oli määrännyt sairaan kuolinpäiväksi. Tämä ei\nkuitenkaan herättänyt pastorissa mitään toivoa, koska hän vanhastaan\ntiesi lääkärien pikemmin tällaisissa tapauksissa panevan aikaisemman\nkuin myöhäisemmän ajanmäärän.\n\nIrenekin oli tullut Stellaa katsomaan. Vaikka Harald ei ollut sitä\nkertonut, niin hän kuitenkin muilta oli saanut kuulla syyn tähän\ntautiin, mikä oli herättänyt hänessä kauhua. Itkien hän istui Stellan\nvuoteen vieressä ajatellen, että olisi parempi, jos hän itse saisi\nkuolla ja Stella jäisi elämään.\n\nYht'äkkiä Stella avasi silmänsä, jotka eivät enään olleet kuumeen\nhimmentämät, vaan kirkkaat ja lempeät, vaikkakin raukeat. Heikolla\näänellä hän sanoi:\n\n— Vai olet sinä täällä, Irene kulta. Mutta miksi itket?\n\nIrene pidätti kyyneliään ja koetti näyttää iloiselta.\n\n— Minkä vuoksi Irene itkee?\n\n— Minua itkettää nähdessäni sinut, pikku Stellani, noin laihana ja\nkalpeana.\n\n— Hyi sinua, Irene, joka tahdot ystävääsi pettää! Itket, koska luulet\nminun pian kuolevan. Eikö totta?\n\nKoska Irene ei mitään vastannut, katsellen vain lempeästi Stellaa, niin\ntämä suloisesti hymyillen jatkoi:\n\n— Sinä luulet minun kuolevan, mutta tiedätkö mitä minä ajattelen?\nLuulenpa, että rupean elämään.\n\nIrenen lempeissä, syvämielisissä silmissä oli epäilevä, kysyvä ilme.\n\n— Niin, luulenpa jääväni elämään. Ethän sinä antaisi minun kuolla, ja\nHaraldkin kyllä minua kaipaisi... mutta Erkki kaikista eniten. Sanopas\nReginalle, että menee häntä noutamaan.\n\nPian tuli pastori huoneeseen ja kiinnitti katseensa Stellaan ikäänkuin\nolisi tahtonut painaa hänen kuvansa mieleensä, saadakseen siitä koko\nijäkseen lohdutusta. Näyttipä ikäänkuin hän yhdellä siemauksella olisi\ntahtonut tyhjentää onnen maljan pohjaan, ollakseen lopun ikäänsä\nkaikkea onnea vailla.\n\n— Kai sinä, Erkki, samaten kuin Irenekin, luulet minun kuolevan?\n\n— Luulen, vastasi pastori. Totuus oli hänestä parempi kuin tyhjät\nlohdutukset, jotka eivät kuitenkaan tuota lohdutusta Kumminkin hän\niloitsi nähdessään Stellan jälleen täydellä järjellä ja tunsi itsessään\npyhää voimaa valmistaaksensa häntä, jos hän itse sitä vaatisi,\nkuolemaan.\n\nHiven hänen entistä veitikkamaisuuttaan ilmestyi Stellan kasvoihin,\nhänen sanoessaan:\n\nNyt olen kuitenkin eri mieltä Erkin kanssa! Olen jo sanonut sen\nIrenelle, Luulenpa, että jään elämään.\n\n-— Miksi Stella sellaista luulee? kyseli pastori, johon nämä sairaan\nsanat eivät ensinkään tehneet miellyttävää Vaikutusta, koska ne\nherättivät hänessä tyhjän toivon ja siten alkoivat maahan kukistaa sitä\nkieltäymyksen temppeliä, jonka hän vaivoin oli saanut rakennetuksi ja\njohon jo oli alkanut tottua.\n\n— Koska näin unta. Näin kolme... tiedäthän mitkä ne olivat...\njotka olivat päättäneet, että heitä tottelisin. Ja mitä he minulta\ntahtoivat? Että jäisin eloon. Minusta tuntui mahdottomalta olla heitä\ntottelematta, kun he niin lujasti olivat sen päättäneet. Ja heidän\nvaltansa oli niin suuri, että saattoivat panna toimeen mitä olivat\npäättäneet. Heidän päätöksensä mukaan minun piti toipua... minun piti\ntotella ja elää.\n\nYhä enemmän hiipi pettävä toivo pastorin sydämeen, mutta häneen se\nkoski niin kipeästi, että hän painoi päänsä käteensä. Myöskin Irenen\nsydämessä oli toivo syttynyt, mutta koska naisen sydän on toivon\ntyyssija, niin se hänessä vaikutti vain miellyttävästi.\n\nSeurasi pitkä äänettömyys. Vihdoin puhkesi Stella puhumaan ja hänen\näänensä ei enää kuulostanut niin heikolta kuin ensin:\n\n— Niin, uskokaa vain minua! Uniin en kuitenkaan niin varmasti luota...\nMutta, Irene, menepä sanomaan Reginalle, että tahtoisin ruokaa. Minun\non nälkä.\n\nMaalliset sanat soivat joskus niin ihanasti kuin taivaallinen soitto!\nIlosta itkien Irene riensi ulos. Pastorin sydämessä oli kieltäymyksen\ntemppeli jo maata myöten purettu ja toivon temppeliä juuri alettiin\nrakentaa. Kuitenkin hän vedet silmissä sanoi:\n\n— Sinä et voi elää. Tämä maailma olisi sinulle liian köyhä ja ahdas.\nParempi vain sinulle, että kuolet, Stellani!\n\nNäin puhuessaan pastori ei oikein tietänyt mitä sanoikaan, eikä\nStellakaan sitä käsittänyt. Hänen silmänsä vilkastuivat, kun hän\nvastasi:\n\n— Mutta minä tahdon elää. Maailma tuntuu ihanalta, kun tietää olevansa\nrakastettu.\n\nIhmisluonteessa on kummallisia vastakohtia. Pastorin sydämessä\ntuntui jälleen niin tyhjältä ja kolkolta, sillä toivon rakentama\ntuulentupa oli sortunut maahan, ilman että sen sijalle oli mitään uutta\npystytettävää. Surun suloiset kyyneleet muuttuivat yhä katkerammiksi,\nkunnes niiden lähde kuivui vallan tyhjiin.\n\n— Ymmärrän kyllä mitä ajattelet, sanoi Stella, mutta luuletko, että\nkuolemaisillaan oleva ihminen voisi tuntea tällaista elämän halua?\nEi, toisellaiselta mahtaa silloin kaikki tuntua. Jumala ei sallisi\ntämmöisiä tunteita, jos nyt ottaisi minut luoksensa... Ja näetkös,\nErkki, että saatan itkeäkin. Eihän kuolevaiset itke, vai oletko koskaan\nnähnyt kuolemaisillaan olevan itkevän?\n\nStella hymyili niinkuin joskus ennenkin kyyneltensä lomaan ja uudelleen\nsyttyi toivo pastorin rintaan.\n\nSairas pyysi häntä koettamaan valtasuontansa. Se ei tykyttänyt liian\nkovasti eikä liian hiljaa, ei liian verkalleen eikä liian nopeasti.\nSykkipä ihan kuin terveellä ihmisellä.\n\nIrenen tuotua kauralientä nisuleivän kanssa, söi Stella sitä halusta,\npyytäen enemmänkin, mutta kun hän olisi vieläkin ottanut, niin ei\nsitä enää hänelle annettu. Silloin Stella ikäänkuin vähän kiukuissaan\npudisti pientä päätään, mutta sitten hän hymyili ja kysyi:\n\n— Ettekö vieläkään usko, että jään elämään? Eihän kuolevainen tahtoisi\nruokaa, ei ainakaan niin paljon kuin minä. Ei, terve minä jo olen,\npaitsi että olen vähän väsynyt.\n\nSe miltei kevytmielinen tapa, millä nuo sanat lausuttiin, vakuutti\npastorille kaikkea muuta enemmän, että sairaan tila ei enään ollut niin\nvaarallinen.\n\nNiin, hänen taudissaan oli tapahtunut onnellinen käänne, jota ei\nmitenkään voi selittää. Hän toipui siitä huolimatta, että lääkäri oli\nhyljännyt kaiken toivon, olisipa ikäänkuin uhallaan toipunut, vaikka\ntämä olisi koko ajan istunut hänen vuoteensa vieressä.\n\nOli yksi, joka melkein yhtä paljon kuin pastorikin, iloitsi Stellan\nparantumisesta. Se oli Heikki-renki, joka kahdenkertaisesti oli ollut\nsyypää hänen sairauteensa, ensimäisen kerran tahallaan ja toisen\nymmärtämättömyydestä ja ajattelemattomuudesta. Hänellä oli ollut\nsellainen käsitys, että jos Stella olisi kuollut, ei hän olisikaan\nvoinut saada syntiänsä anteeksi. Mutta nyt hän riemuitsi ja itki ilosta.\n\n\n\n\n\n\nJÄLKIMÄINEN OSA.\n\nIRENE.\n\n\n\n\nXIII.\n\nUUSIA JUONITTELUJA.\n\n\nHaraldin aika oli Ristilässä kulunut jotenkin samalla tavalla kuin\nennenkin. Stellan siellä oltua hän ei yön aikana ollut nähnyt eikä\nkuullut mitään erinomaisempaa. Alati hän kuitenkin jännityksellä odotti\ntapahtuvan jotakin, josta saisi aihetta ruveta ahdistamaan talon\nkunnotonta haltijaa. Pastorilta hän oli saanut kuulla kaikki, mitä jo\ntiedämme Stellasta, ja hän oli myös puolestansa kertonut sen vähän,\nminkä tiesi. Tämän johdosta kävi hänen asemansa yhä jännittävämmäksi\nja itsekseen hän oli melkein päättänyt jäädä Ristilään kotiopettajaksi\nniin kauaksi, kuin vapaaherra vain tahtoisi häntä pitää, kunnes hän\nhuomaisi jotakin, joka selvittäisi hänelle tämän sekaisen vyyhdin.\nVaikka olikin tullut tänne vain yhdeksi lukukaudeksi, niin hän\nvapaaherran ehdotuksesta oli luvannut jäädä kokonaiseksi vuodeksi ja\nluultavasti vapaaherra mielellään pitäisi hänet vielä kauemminkin\nhuomattuaan, että hänen poikansa olivat luvuissaan edistyneet hyvin ja\nIrene laulussaan vielä enemmän.\n\nEnemmän kuin tämä jännitys ja uteliaisuus pidätti häntä Ristilässä\nkuitenkin Irene. Hänen läheisyytensä, kun hän tiesi hänen alati olevan\ntavattavissa, lyhensi Haraldilta monta pitkää tuntia, joita hän ei\nmuuten olisi saanut kulumaan. Vain Irenen vuoksi hän mielellään olisi\njäänyt vaikka koko ijäkseen Ristilään ja sitäpaitsi hän epäselvästi\naavisti, että hänen armaansa myös voisi joutua vaaraan ja kaivata hänen\nsuojelustaan. Olisihan suloista saada häntä varjella!\n\nSoittotunnit olivat nyt, kuten ennenkin, onnellisimmat. He eivät vielä\nolleet virkanneet sanaakaan rakkaudesta, mutta heidän laulaessansa\nyhtyivät heidän sielunsa vielä suloisemmaksi sopusoinnuksi kuin heidän\nsävelensä. Ken olisi heidät nähnyt, heidän liidellessään sävelten ja\nrakkauden siivillä aavistamattomissa, autuaallisissa avaruuksissa, hän\nvarmaankin olisi rukoillut, että kohtalo varovasti kohtelisi heidän\nnuoruuttaan ja kauneuttaan, eikä unohtaisi, että heidän sielunsa\nvarmaankin olivat yhtä kauniit.\n\nSanotaan rakkauden olevan ihanimmillaan ennenkuin se on lausuttu\njulki, ja niin oli heidänkin rakkautensa laita. Molemmissa se oli\nyhtä haavaa syttynyt, eikä siinä ollut minkäänlaisia, lempivissä niin\ntavallisia vaiheita, heissä kun rakkaus välistä näyttää heikkenevän,\nesiintyäksensä jälleen sitä kiihkeämpänä. Heidän rakkaudessaan ei\nollut mitään tuulenpuuskia, ei mitään heilahduksia, vaan niinkuin\nkulma anastaa sitä suuremman tilan, kuta enemmän sen sivuja tasaisesti\npidennetään määrätyn suhteen mukaan, niin johdonmukaisesti kasvoi\nheidän rakkautensakin.\n\nYksinäisyyttä Ristilässä häiritsi vain joskus jonkun vieraan tulo.\nVapaaherraa, pidettiin sekä ylpeänä että ahneena, mutta siinä ei\nkuitenkaan ollut syy, miksi läheisyydessä asuvat herrasperheet niin\nharvoin kävivät Ristilässä, jossa heitä päinvastoin kohdeltiin hyvin\nkohteliaasti ja vieraanvaraisesti. Asia oli vain se, ettei kukaan\noikein voinut häntä sietää. Hän herätti ihmisissä jonkinlaista\npelkoa, häntä kartettiin, epäiltiin ja kentiesi halveksuttiinkin.\nPerheenisät tuskin olisivat tulleet käyneiksi Ristilässä tavallisilla\nvelvollisuusvierailuilla, elleivät heidän tyttärensä niin mielellään\nolisi tahtoneet tavata \"herttaista Irene-neitiä\". Ja nuorten herrojen\noli laita ihan samoin, sillä kernaasti hekin tahtoivat nähdä kaunista\ntyttöä ja ehkä päästä hänen kanssansa pakinoimaankin.\n\nKamarijunkkari von Assar oli kuitenkin silloin tällöin jonkun\nviikon oleskellut Ristilässä Olipa hän taas ollut siellä kokonaisen\nviikon, eikä nyt yksin, sillä hänen seurassaan oli kaksi naista.\nToinen oli hänen sisarensa, neiti Emilia v. Assar, toinen nuori,\nkuudentoistavuotias ruotsalainen tyttö, nimeltä Adéle Hassel.\n\nv. Assarin perhe oli oikeastaan kotoisin Suomesta, mutta oli jo siksi\nkauan asunut Ruotsissa, että oli siellä kokonaan kansalaistunut ja\npuhuikin sitä ruotsia, jota siellä puhutaan, mikä suuresti eroaa siitä,\nmitä täällä puhutaan.\n\nKoska he olivat orpoja, oli kamarijunkkarilla tuo tärkeä toimi olla\nsisarensa opastajana ja holhoojana. Adélen äiti ei ollut viitsinyt\ntulla Ristilään, mutta neiti v. Assar oli mielestään aivan sopiva\nhänelle \"esiliinaksi\", jota ei kenenkään mieleen juolahtanut ruveta\nepäilemään. Neiti v. Assar oli nimittäin Adélea yhtätoista vuotta\nvanhempi, josta huomaa hänen jo jättäneen ensimäisen nuoruudenijän\ntaaksensa ja siis todennäköisesti olevan tarpeeksi vakava.\n\nSyy, minkä vuoksi neiti v. Assar oli tullut iloisesta Ruotsista\nmeidän synkkään maahamme, ei suinkaan ollut se, että hänessä\nolisi herännyt halu nähdä niitä seutuja, joissa oli viettänyt\nlapsuutensa ja ensimäisen nuoruutensa ajat — sillä häntä ei ainakaan\nvaivannut koti-ikävä — vaan pikemmin ollakseen seuralaisena rikkaan\ntehtaanisännän Hasselin rouvalle, jonka oli tehnyt mieli nähdä Suomea,\nja toimiakseen hänen oppaanansa. Ellei tahdo olla häijy, niin voi\nsanoa, että hän oli tullut meren yli tervehtimään Suomessa asuvia\nsukulaisiaan, eikä suinkaan siinä tarkoituksessa, että jotensakin\nkypsyneellä kauneudellaan, joka ei enää Ruotsissa tehnyt tarpeellista\nvaikutusta, hankkisi itselleen miehen.\n\nEmilia-neiti nautti veljensä luottamusta suuremmassa määrässä kuin\nsisarusten kesken on tavallista. Hänen veljensä oli esimerkiksi\nuskonut hänelle kaikenlaisia hävyttömiä tapauksia pelipöytien äärestä,\nravintoloista ja vielä oudommistakin paikoista, ja vaikka se oli\nolevinaan vain heidän kesken sanottu, niin ei kumpikaan pitänyt siitä\nniin suuresti lukua. Ei siis ihme, että hän tunsi veljensä mieltymyksen\nIreneen, mikä mieltymys ei suinkaan ollut niin vakava, ettei veli aivan\nhelposti olisi voinut lohduttautua, tarvitsematta ampua kuulaa otsaansa.\n\nHän tiesi senkin, että veli, ilmoittamalla joitakin pieniä\nsalaisuuksia, voisi pakottaa Irenen antamaan myöntävän vastauksen.\n\nEmilia ei suinkaan ollut välinpitämätön tämän asian suhteen, joka\nehkä oli hänelle vielä suuremmasta arvosta kuin hänen veljelleen.\nPaitsi että veljellä oli palkka, oli hän vanhemmiltaan perinyt kaksi\nkertaa niin paljon kuin sisar, joten hän tuli paljon paremmin toimeen\nkuin tämä, jolla oli tuskin enemmän pääomaa kuin että hän töintuskin\npelastui olemasta \"köyhien tyttöjen\" kirjoissa. Jos veli nyt naisi\nIrenen, niin olisi syytä toivoa että hän, joka oli niin hyväntahtoinen,\njakaisi hyvyyksiään sisarellensakin, jonka isänsä kuoltua oli täytynyt\nkieltäytyä monesta koristuksesta ja monista huvituksista, joita\nkorkeasäätyisten tyttäret saavat nauttia. Ja hyvät naimiskaupat nämä\nolisivatkin, sillä olihan Irene nuori ja kaunis, rikas ja ylhäistä\nsukua.\n\nSitä hän myös uskoi ja toivoi, ettei hänen veljensä tarvitsisi ryhtyä\nmihinkään pakkokeinoihin, sillä sisarelle anteeksi annettavassa\nsokeudessaan hän piti veljeänsä erinomaisen miellyttävänä miehenä.\nMutta ellei Irene vapaaehtoisesti suostuisi, niin hänet oli\npakotettava. Tässä suhteessa Emilian omatunto ei ollut ensinkään arka\nja rakkaudesta hänellä oli omat mielipiteensä, hän kun ei koskaan ollut\ntodellisesti rakastunut, vaan pintapuolisesti ja ohimenevästi. Samaa\nmieltä lienevät myös kaikki vanhat tädit, rouvat ja naineet miehet,\njoiden tunteet vanhuuttaan ovat laimentuneet.\n\nNeiti v. Assarin kysyessä joku aika sitten veljeltään, miksi tämä\nei täyttä totta ryhtynyt toimeen, vaikka tiesi, kuinka edullinen\ntämä naimiskauppa kaikin puolin olisi, oli veli vastannut jo monesti\naikoneensa kosia, mutta ratkaisevalla hetkellä oli aina tuntunut\nikäänkuin hän ei olisi saanut ääntä kurkustaan, joten asia oli täytynyt\njättää tuonnemmaksi. Emilialle oli nyt pistänyt päähän seurata\nveljeänsä Ristilään, ei suinkaan suositellaksensa häntä Irenelle, johon\npuhemiehen kiitokset, siitä päättäen, mitä hän oli hänestä kuullut,\neivät suinkaan vaikuttaisi, vaan läsnäolollaan häntä rohkaistakseen,\nkeksiäkseen mukavimman ajan ja tilaisuuden, pannakseen sopivammat sanat\nhänen suuhunsa sekä tarpeen vaatiessa antaakseen hänelle hyviä neuvoja.\nTietysti hän menettelisi niin viisaasti, ettei veli huomaisi olevansa\nhänelle mistään kiitollisuudenvelassa.\n\nHe olivat jo oleskelleet viikon Ristilässä, eikä v. Assar vieläkään\nollut ilmoittanut asiaansa, yhtä vähän kuin hänen sisarensakaan oli\nkatsonut tarpeelliseksi vielä ryhtyä „päärynnäkköön\". Hän oli vain\nkaukaa pitänyt „vihollista\" silmällä ja tullut siihen johtopäätökseen,\nettä jos hänen veljensä asia ei ottaisi menestyäksensä, niin siihen ei\nolisi muuta estettä kuin — talon kotiopettaja, maisteri Thalberg.\n\nVaikka Emilia ominaisuuksiensa puolesta ei ollutkaan erittäin lahjakas,\noli hän kuitenkin nainen ja siis sekä veljeänsä että sukkelapäistä\nvapaaherraa havaintokykyisempi ja oli huomannut Irenen joskus arasti ja\nkartellen, mutta kuitenkin hellästi katselevan Haraldia.\n\nSiitä hän oli ymmärtänyt, että vaara uhkasi siltä taholta. Hän ei\nvoinut kieltää, että Harald oli pulska mies. Tosin hän ikäisekseen\nnäytti melkein liian vakavalta, mutta se vain kaunisti häntä. Hänen\ninnostuessaan säteilivät hänen ruskeat silmänsä ja hänen puhuessaan\nherätti Emiliassa kummastusta se, että nuori mies, joka oli nähnyt niin\nvähän maailmaa ja joka oli saanut vain kirjallista opetusta, kuitenkin\nmilloin leikillisesti, milloin totisesti osasi puhua niin vakuuttavasti\nja hauskasti, että se aina miellytti. Ja hänen laulaessansa Emilia ei\nvoinut ymmärtää, kuinka hän keskinkertaisella äänellään osasi niin\nsuuresti viehättää kuulijoitansa.\n\nKaikki tämä vaikutti, että hän rupesi arvailemaan yhtä ja toista. Hän\nsanoi itselleen:\n\n— Varmaankin Irene on vähän ihastunut tuohon kotiopettajaan ja siitä\nsyystä käyttäytyy Emiliä kohtaan vähän kopeasti. Mutta siksi ei\nliene mitään syytä peljätä. Kuinka sitten lienee maisteri Thalbergin\nlaita; ainakaan en hänessä ole huomannut mitään erityistä ihastusta,\nmutta voinhan pettyä. Paljon olisi jo sillä voitettu, jos saisi\nhänet aivan välinpitämättömäksi. Entä jos minä... Irenehän onkin\nvain maalaistyttö, joten hänellä ei liene suurtakaan viehätysvoimaa.\nMutta mitäpä juolahtaakaan mieleeni... no niin... miksi ei! Eihän\nhänestä olisi minulle mieheksi, mutta ajankuluksi... joku suukkonen\nsilloin tällöin... eihän se tekisi mitään. Ja entä jos hänestä ajan\npitkään voisi koitua jotain suurtakin. No, mikä nyt taas pälkähtikään\npäähäni... ajankuluksihan minä vain...\n\nHän ei olisi itsellensäkään myöntänyt, että hänen vaatimuksensa\nolivat supistuneet sitä mukaa, kun hänelle oli ikävuosia karttunut.\nSeitsemäntoistavuotiaana hän vain ajatteli ylimyksiä!\n\nKuinka kiusallisia nuo ikävuodet ovatkaan tytöille, varsinkin\nturhamaisille tytöille! Seitsemäntoistavuotiaana he kovasti\nhalveksivat samanikäistä poikanulikkaa; kahdenkolmatta ikäisenä eivät\nsuuresti välitä kahdenkymmenen ikäisestä nuorukaisesta... mutta\nseitsemänkolmattavuotiaana kelpaa heille kyllä kolme vuotta nuorempi\nmies. Seitsemäntoista ikäisestä poikanulikasta ei vielä ole mihinkään,\nkahdenkymmenenvuotiaasta ei vielä ole tietoa, mikä hänestä tulee, mutta\npuolivälissä kolmenkymmenen oleva mies on jo mikä hän on — taikka ei\nmitään.\n\nTurhamielisyydessään Emilia jo toisena päivänä päätti houkuttelemalla\nanastaa Haraldin sydämen. Kaikkia mahdollisia apukeinoja hän olisi\nkäyttävä hyväkseen, niin hyvin keikailemista ja maailmankokemustansa\nkuin myös sulojaan. Eikä hän suinkaan ollut mikään ruma ja\nvastenmielinen nainen.\n\nMutta turhaa on ampua lyijynuolella timanttilevyyn. Etkö tiedä, miten\nkäy? Painostaan huolimatta se, kärki katkaistuna, tupsahtaa maahan. Voi\nsinua, pehmeä lyijynuoli-parka!\n\nHarald huomasi, että ruotsalainen neiti, joka alussa oli esiintynyt\nhyvin ylhäisesti, yht'äkkiä oli muuttunut äärettömän kohteliaaksi. Hän\nei tiennyt mitä siitä ajattelisi ja mihinkä se johtaisi, mutta ainakin\nse häntä miellytti ja laskemalla leikkiä neiti v. Assarin kanssa,\nkoetti hän haihduttaa valtavia tunteitaan.\n\nEräänä päivänä Irene tällaisessa tilaisuudessa äkkiarvaamatta tapasi\nhänet ja katseli häntä surullisesti. Harald huomasi sen ja tunsi\ntehneensä pahasti.\n\nNiin hyvä kuin Irene olikin, oli hänellä kuitenkin taipumusta\nmustasukkaisuuteen ja hän tunsi sydämessään katkeraa tuskaa. Ihminen\nhän oli ja maasta kotoisin, eikä siis ilman vikoja, mutta jalo ja\npuhdas Jumalan luoma kuva hän kuitenkin oli.\n\nPahan hengen herättämä ilkeä halu pakotti Haraldin jatkamaan tätä\nkehnoa pilaa. Oi, mikä katala olento mies kuitenkin onkaan!\n\nOlemme jo maininneet, että hän tällä tavoin koetti haihduttaa\ntunteitansa, niin kehno keino kuin se olikin. Mutta päätarkoitus\nhänellä, kumma kyllä, oli sama kuin Emiliallakin. Pysyen aivan erillään\narmaastansa tahtoi hän rohkaista v. Assarin mieltä, koska arvasi\ntämän jo aikovan kosia oikein todenteolla, joko sitten tulisi saamaan\nmyöntävän vastauksen tai rukkaset. Harald ei ainakaan tahtonut olla\nhänen tiellään ja tässä suhteessa hän käyttäytyi jalosti ja omaa\netuansa katsomatta, rakastaen Ireneä ilman mitään sivutarkoituksia. Jos\nhänen turhamielisyydellään oli jotain osaa tuossa hänen lepertelyssään\nEmilian kanssa taikka hän sillä oli mitään tarkoittanut, niin se\nainakin tapahtui hänen tietämättänsä. Ja voimmepa vakuuttaa, ettei\nhän saanut tunteitansa haihtumaan, vaikka hän sitä oli koettanut, ja\ntoisinaan se tuotti hänelle suurta tuskaakin.\n\nPantuaan ilman aikojaan alkuun tämän leikin, jonka hän, ainakin mitä\nhäneen itseensä tuli, luuli semmoisena pysyvän, Emilia jo muutaman\npäivän kuluttua huomasi todeksi vanhan ruotsalaisen sananlaskun, joka\nsanoo: joka toiselle kuopan kaivaa, putookin siihen itse. Leikki oli\nmuuttunut täydeksi todeksi, josta ei ollut tietoa, mitenkä se päättyy.\nEmilia alkoi tutkia sydäntään ja miltei pelästyi.\n\n— Onko mahdollista, sanoi hän itsekseen, että hän on voinut saada\nsellaisen vallan minuun?... Ja jos niin on... rakastaakohan hänkin...\nminua?... Se ei suinkaan ole mahdotonta, vastasi hänen itserakkautensa.\n\nPäätarkoitus, minkä tähden hän oli seurannut veljeänsä Ristilään, ei\nsilti jäänyt häneltä unohduksiin ja asiaa tyynesti harkittuaan hän\nluuli huomaavansa, että nyt olisi sopivin aika panna se täytäntöön.\nSiitä hän keskusteli veljensä kanssa, mutta hämmentynyt kun oli, hän\nluultavasti ei osannut panna sopivia sanoja hänen suuhunsa, eikä myös\nsattunut valitsemaan oikeaa paikkaa ja aikaa. Eikä siitä liene syytä\nhäntä soimata, hän kun juuri oli huomannut, että rakkauden nuolet\nolivat sattuneet hänen omaan sydämeensä.\n\nIrene oli salissa yksinään. Hän oli juuri lakannut harjoittelemasta\nerästä duettoa Taika-ampujasta, jonka hän ensimäisellä laulutunnilla\ntulisi laulamaan yhdessä Haraldin kanssa. Emil v. Assarin astuessa\nsisään, hän parastaikaa näytti hakevan jotakin eräästä nuottivihosta,\njota hän hätäisesti selaili.\n\nKamarijunkkari ei esiintynyt aivan yhtä ylpeästi kuin ennen ja hänen\nposkensa olivat tavallista kalpeammat.\n\n— Suokaa anteeksi, neiti, että häiritsen, alotti hän äänellä, joka\nhieman vapisi.\n\n— Ei se mitään tee, vastasi Irene, aikani kyllä muulloinkin riittää\ntällaisiin. Mutta kas kuinka olette kalpea! Ettehän liene sairas?\n\nTuota v. Assar ei odottanut eikä hänellä ollut mitään vastattavaa.\nKävipä hän vielä entistään kalpeammaksi, ryhtyessään ranskankielellä\npuhumaan:\n\n— Kuulkaa minua, neiti, pyydän että hetkisen kuuntelisitte mitä\nminulla on sanottavaa... Varmaankin olette huomannut tunteeni ja\narvannut, minkä vuoksi olen hyljännyt nuoruuden ilot ja huvitukset,\noleskellakseni niin usein täällä maaseudun yksinäisyydessä. Se\non tapahtunut sen tähden, että täällä olen tavannut tytön, joka\nkauneudessa ja ymmärryksessä voittaa kaikki muut tytöt, joita\nmuualla olen nähnyt. Niin se on, kaunis neiti. Ainaiseksi te olette\nvalloittanut sydämeni ja nyt lasken sen jalkainne juurelle siinä\nrohkeassa toivossa, ettei tämä tunnustukseni olisi teille aivan\nvastenmielinen.\n\nTähän Irene ei vastannut mitään, jonka tähden v. Assar jatkoi:\n\n— Te ette vastaa mitään, kaunis neiti, ja minkä tähden? Olenko\nansainnut tällaista kohtelua?\n\n— En vastaa, koska en tiedä, mitä vastata. Ja kuitenkin ymmärrän, että\nminun täytyy vastata.\n\nEmil v. Assar ei suinkaan ollut mies, jolta olisi puuttunut\nmaailmankokemusta ja esiintymiskykyä. Ellei hänen sydämellänsä olisi\nollut mitään osaa tähän rakkaudentunnustukseen, niin hän kentiesi olisi\nonnistunut paremmin. Hän, joka ei oikeastaan koskaan ollut rakastanut,\nrakasti nyt niin puhtaasti ja voimakkaasti kuin hänen kaltaiselleen\nmiehelle oli mahdollista, ja jouduttuaan näin pois tasapainostaan ja\nihan outoihin oloihin, niin hän ei osannutkaan niin mielitellä ja\ntaitavasti kierrellä kuin muuten ehkä olisi voinut. Sillä rakkaus,\njoka muutamiin luonteisiin vaikuttaa kiihoittavasti ja elähyttävästi,\nvaikuttaa toisiin joskus masentavasti ja uuvuttavasti. Että v. Assar\nvaistomaisesti piti itseään viimemainittuun luokkaan kuuluvana, huomaa\njo siitäkin, että hän niin kernaasti noudatti sisarensa neuvoja.\n\nTämän asian kävi kuitenkin niinkuin useinkin käy, kun joku on oppinut\nulkoa jonkun puheen tai sellaisen. Sattuu nimittäin usein tapauksia,\njotka vaikuttavat, että ulkoa opittu ei sovikaan siinä tilaisuudessa.\nTähän asti kamarijunkkari oli menestynyt kutakuinkin, mutta Irenen\nvastaus oli sen laatuinen, ettei hänen ulkoaoppimansa tähän sopinut,\nja hän hypisteli kauan hansikastansa ennenkuin sai keksityksi miten\njatkaisi:\n\n— Älkää peljätkö, neiti. Vastatkaa edes jotakin.\n\nKosijan yhä lisääntyvä hämmennys oli vaikuttanut Ireneenkin ja\nhädissään hän hermostuneesti selaili edessään olevia nuottilehtiä.\nMutta mieltänsä rohkaisten hän pian uskalsi katsoa kiusaajaansa silmiin\nja vastasi:\n\n— Teidän tunnustuksenne on tosin minulle hyvin imarteleva.\n\n— Oi, kaunis neiti, sanoi v. Assar ja olisi sanonut vielä enemmänkin,\nmutta ääni takertui hänen kurkkuunsa ja hänen kalpeat poskensa lensivät\ntulipunaisiksi. Irene katseli häntä miltei säälien. Mutta Emil v.\nAssar luuli tuon katseen osoittavat vain myötätuntoisuutta, ellei\nvielä parempaakin. Tämä suuressa määrässä rohkaisi häntä ja jälleen\nmuistuivat hänen mieleensä muutamat sanat:\n\n— Teidän tulee siis vastata suoraan, onko minun onnistunut teissä\nherättää samallaisia tunteita kuin te olette herättänyt minussa.\n\nSe naislukijoistani, joka joskus on ollut tilaisuudessa antamaan\nrukkaset, on luultavasti huomannut, ettei se ole mikään hauska tehtävä.\nLuulenpa jokaisen tytön koettavan lykätä sen niin kauaksi kuin\nmahdollista. Mutta jos hän on hyvä ja jalomielinen eikä tavallinen,\nturhamielinen kiemailija, niin hänen totuudentuntonsa ennen pitkää\npääsee voitolle ja hän pelkää herättävänsä vähänkään toivoa miehessä,\njota hän ei voi rakastaa. Ja jos hän vielä lisäksi on rakastunut\njohonkin toiseen, niin sitä vähemmin hän tahtoo antaa aihetta turhaan\ntoivoon, koska silloin samalla pettäisi rakkautensa.\n\nIrenellä oli siis nyt se ikävä tehtävä suoritettavanaan, että hänen\ntäytyi lausua totuus, vaikka se tuntuikin tukalalta.\n\n— Olisinpa suonut, ettei tunnustuksessanne olisi ollut lainkaan perää,\nkoska minä puolestani en ensinkään voi rakastaa teitä, vastasi hän siis.\n\nTämä vastaus ei kuitenkaan vaikuttanut v. Assariin niin ankarasti kuin\nse ehkä olisi vaikuttanut moneen muuhun. Jotenkin tyynesti hän muuttaen\nmenettelytapaa sanoi:\n\n— Kun se ei voi tapahtua tänään, tapahtuu se ehkä huomenna. Onnellinen\navioliitto ei kaipaa tuollaista kiihkeää rakkautta, josta puhutaan\nromaaneissa ja runoelmissa. Molemminpuolinen luottamus, kunnioitus ja\nystävyys ovat aivan riittävät ja tälle perustukselle ovatkin useimmat\navioliitot rakennetut.\n\n— Mutta vähän aikaa sitten väititte tunteittenne minua kohtaan olevan\nkokonaan toista laatua kuin nuo laimeat, joiden nyt sanotte riittävän\navioliiton onnelliseksi tekemiseen, huomautti Irene.\n\nKamarijunkkari ei odottanut tällaista väitettä, hän kun luuli\nkierrelleensä asiaa hyvinkin taitavasti. Hänen viimeksi lausutut\nsanansa olivat tosin osa sisaren opettamasta läksystä, mutta koska ne\nsattuivat jotenkin sopimattomaan paikkaan, niin antoivatkin ne aihetta\nyllämainittuun vastaukseen, jonka vaikutusta ivallinen ilme Irenen\nkasvoissa vielä oli omiansa lisäämään. Tuossa tuokiossa v. Assarin\ntyyni rohkeus haihtui ja hädissään hän änkytti muutamia sanoja, joihin\nhänen sisarellaan tuskin oli mitään osaa. Niillä hän yritti selvittää,\nettä hänen rakkautensa tosin oli ystävyyttä hellempi, mutta jos Irenen\nlaita ei ollutkaan samoin, niin siitä ei olisi mitään estettä heidän\navio-onnelleen.\n\nNärkästyksestä Irenen posket punottivat hänen vastatessaan:\n\n— Jos olen oikein käsittänyt sananne, niin te arvelette meidän voivan\ntulla avioliitossamme onnelliseksi, vaikka minä en rakastaisikaan\nteitä, niinkuin te minua. Mutta minä en usko, että tuollaisessa\npuheessa on mitään perää. Eikö sellaisen naisen pitäisi halveksia\nitseänsä, joka antaisi kytkeä itsensä mieheen, jota ei voisi rakastaa?\nJa eikö hän tekisi väärinkin tuolle miehelle, eikö hän ansaitsisi hänen\nylönkatsettaan, palkitessaan niin huonosti hänen rakkautensa? Olisiko\noikein ottaa vastaan rakkautta, kun ei ole muuta antamista sijaan kuin\nystävyyttä?\n\n— Siihen minä kuitenkin tyytyisin, se olisi minulle aivan tarpeeksi,\nvastasi kamarijunkkari puoliksi vakuutettuna. Ainakin hänen silmänsä\nosoittivat hänen puhuvan totta.\n\n— Joko olen käsittänyt väärin teidän sananne taikka te ette ollenkaan\nole ottanut minun onneani kysymykseen, vastasi Irene, ja loukatusta\nylpeydestä sekä myös jostakin ylevämmästä tunteesta hohtivat hänen\nposkensa tulipunaisina ja silmänsä säteilivät hänen lisätessään:\n\n— Mutta niin heikko kuin tyttö onkin, niin ei mikään maallinen eikä\njumalallinen valta voi pakottaa häntä uhrautumaan tuolle väkevälle ja\nitsekkäälle olennolle, jota nimitetään mieheksi. Niin, vaikka voisinkin\ntehdä teidät onnelliseksi... jota en kuitenkaan usko, koska se\nkuulostaa niin mahdottomalta... jos varmaan luottaisin siihen, niin en\nkuitenkaan panisi omaa onneani alttiiksi uhrautumalla teidän tähtenne.\nSekä sydämeni että järkeni hylkäisi sellaisen teon, ja näin itsekkäitä\nme naisetkin voimme olla!\n\nIrene vaikeni ikäänkuin olisi hän mielestänsä mennyt liian pitkälle,\nmutta kun ei kamarijunkkari mitään vastannut, hän, vakava ja samalla\nlempeä ilme tummansinisissä silmissään, hiljaa jatkoi:\n\n— Olen ehkä tullut sanoneeksi liian paljon ja koskettanut asioita,\njotka kentiesi käyvät yli naisen ymmärryksen. Minun ei olisi pitänyt\nsanoa muuta kuin mitä totuus vaatii minua sanomaan. Minä en rakasta\nteitä, enkä siis voi ruveta vaimoksenne. Unohtakaamme tämä ikävä hetki\nikäänkuin sitä ei olisi ollutkaan. Ja antakaa minulle anteeksi, että\nennen kaikkea annan arvoa totuudelle.\n\nKatsoessaan Irenen kauniita silmiä, joihin kyyneleet vähitellen\nalkoivat nousta, syttyi kamarijunkkarissa taistelu itsekkäisyyden ja\njalomielisyyden välillä. Jos hänen rakkautensa olisi ollut puhdas ja\nuhrautuva, niin jalomielisyys olisi saanut voiton, mutta nyt siihen\nsekaantui kaikellaisia maallisia etuja, josta luonnollisesti oli\nseurauksena, että itsekkäisyys pääsi kuin pääsikin voitolle. Aikaisempi\nhämmennys antoi sijaa koston ja vihan tapaiselle tunteelle, joka pani\nhänen suuhunsa sanoja, mitkä eivät olleet hänen sisarensa opettamia.\n\n— Sanoitte, ettei mikään maallinen taikka taivaallinen valta voi\npakottaa heikkoa naista menemään naimisiin, sanoi hän. — Mutta entäpä\njos nyt kuitenkin olisi olemassa sellainen valta... olkoon vain\ninhimillinen... joka voisi pakottaa teidät avioliittoon sen miehen\nkanssa, joka hyljättynä ja pilkattuna seisoo tässä teidän edessänne,\nuskaltaen vielä rohkeasti katsoa teitä silmiin?...\n\n— Sellaista valtaa ei voi olla olemassa. Mitä te tarkoitatte tuolla\nkauhealla puheellanne?\n\nIrenen näin puhuessa hänen ryhtinsä muuttui ylpeäksi kuin kuningattaren\nja kyyneleet katosivat hänen silmistään, jotka suuttumuksesta\nsäkenöitsivät. Tämä ei kuitenkaan säikähyttänyt v. Assaria, joka\nilkkuen vastasi:\n\n— Ajatelkaapa, että on olemassa tyttö, joka, kieltäytymällä tekemästä\ntuota pientä uhrausta, mikä johtaisi avioliittoon, saattaa mitä\nsuurimpaan vaaraan sen, jota hänen on kiittäminen hengestään.\nJa ajatelkaapa, ettei vain ole kysymys siitä, jota luultavasti\nylevämielisyydessänne pidätte joutavana, niinkuin raha ja tavara, vaan\nettä nyt voi tulla kysymykseen hyvä maine ja kunnia, ehkäpä henkikin.\nMitä siitä sanotte?\n\n— Ja noilla sanoillanneko tarkoitatte minua ja suhdettani teihin? sanoi\nIrene kauhistuneena, vaikka ylpeydestä osasi sen salata.\n\n— Sitä juuri tarkoitan. Sanani koskevat teitä ja minua ja vielä erästä\nkolmattakin henkilöä.\n\n— Mutta sanokaa, Jumalan tähden, onko niissä edes yhtään perää?\n\n— Olen puhunut aivan totta, niin totta kuin Jumala minua auttakoon.\n\nIrene oli usein kuullut v. Assarin kevytmielisesti vannovan,\nmutta huomasi hänen nyt puhuvan täyttä totta ja kävi kalpeaksi.\nKamarijunkkari käytti hänelle edullista tilaisuutta hyväkseen ja\nkuiskasi tytön korvaan:\n\n— Tehän ymmärrätte, että tarkoitan isäänne.\n\n— Tietääkö hänkin siitä? kysyi Irene koneentapaisesti.\n\n— Tietää.\n\n— Silloinpa... silloin — Irene änkytti ja peittäen kasvonsa kädellään\nhän horjuen nojautui pianoon.\n\nEnempää hän ei saanut sanotuksi. Uhkaavana hän näki edessään isän\nja muitakin kauheita näkyjä; näki kuinka häntä, turvatonta raukkaa,\nväkisin pakotettiin. Veri seisahtui hänen sydämensä ympärille ja hän\noli vähällä tukehtua. Tämä oli v. Assarille sopiva hetki, eikä hän\nensinkään empinyt.\n\n— Silloinpa, sanoi hän, ikäänkuin jatkaaksensa mitä Ireneltä oli jäänyt\nsanomatta — silloinpa ymmärrätte, etten ole joutavia puhunut, että on\nolemassa valta, joka...\n\nTuon puheen kestäessä Irene kameleontin tapaan jälleen äkisti muuttui.\nPuna nousi taas hänen poskilleen, hänen ryhtinsä muuttui ylpeäksi ja\nihmeellisen kirkas valo loisti hänen silmistään. Keskeyttäen v. Assarin\nhän sanoi:\n\n— Tapahtukoon mitä tahansa, niin en kuitenkaan pakosta mene teidän\nkanssanne naimisiin. Uhatkoon mikä vaara hyvänsä minua tai ketä tahansa\nmaailmassa... teidän vaimoksenne en ainakaan rupea. Nauttikaa vapaasti\nvoitostanne ja tehkää kaikkea pahaa mitä voitte.\n\nNäin päättelläät sanat tämän nuoren ja hennon tytön suusta eivät\nvoineet olla herättämättä mitä suurinta hämmästystä kamarijunkkarissa,\njoka tästä viimeisestä hyökkäyksestä oli odottanut peräti toista\nseurausta, ja kestipä kauvan ennenkuin hän sai mitään sanotuksi. Väri\nhänen poskillaan vaihteli alinomaa, eikä hän rohjennut katsoa Ireneä\nsilmiin. Vihdoin hän näennäisesti tyynenä sanoi:\n\n— Voittehan puhua ajattelemattomuudesta ja punnitsematta niin tarkoin\nsanojanne, joita ehkä vast'edes kadutte. Siksipä annan teille\nmiettimisen aikaa, eikä niin aivan lyhyttäkään... se saapi kestää\nuudenvuoden päivään asti.\n\n— Kiitän hyväntahtoisuudestanne, vaikka pidänkin tuota miettimisaikaa\naivan turhana, vastasi Irene.\n\n— Ennen uutta vuotta en siis tahdo vaivata teitä puhumalla\nrakkaudestani ja tunteistani, vaan olen sulkeva ne omaan sydämeeni. Ja\nnyt jätän teidät yksin.\n\nNäin sanoen kamarijunkkari poistui. Hän ei mennyt sisarensa luokse,\njoka Adélen ja pikku Ullan kanssa istui toisessa huoneessa, vaan läksi\nulos raitista ilmaa hengittämään. Ja kylläpä olikin tarpeen saada\ntällaisen kohtauksen jälkeen olla vähän aikaa yksin.\n\nSitä ei kuitenkaan hänelle suotu, sillä häntä vastaan tuli vapaaherra,\njoka oli ollut peltojansa tarkastamassa. Kamarijunkkari ei voinut\nvälttää hänen seuraansa, ja pian olivat he joutuneet vilkkaaseen\nkeskusteluun. Kamarijunkkari oli kuitenkin liian ylpeä kertoakseen,\nmiten hänen asiansa Irenen luona oli päättynyt, taikka lieneekö\njonkinmoinen hellyyden tunne estänyt häntä antamasta tytärtä alttiiksi\nhurjaluontoisen isän kiivaudelle, ennenkuin hänen määräämänsä\nmiettimisaika, jonka kestäessä hän toivoi Irenen muuttavan päätöksensä,\noli kulunut loppuun.\n\nKamarijunkkarin mentyä pääsivät Irenessä valloilleen kaikki ne tunteet,\njotka hän ylpeydestä väkisin oli tukahuttanut, ja yksinäisyydessä\nantoivat kyyneleet hänelle lievitystä. Hän istahti pianon ääreen, laski\nkoskettimille kätensä ja painaen niihin kasvonsa purskahti itkuun.\nHänen huomaamattansa astui Harald saliin, tullaksensa soittamaan, mutta\nvetäytyikin hämmästyneenä muutaman askeleen takaperin.\n\n— Pelkäättekö itkevää tyttöä? kysyi Irene, koettaen nauraa, mutta\nettekö näe, että jo olen lakannut itkemästä.\n\n— Enpä luule nähneeni tätä kauniimpaa näkyä. Irene ei ollut häntä\nymmärtävinään, vaan sanoi:\n\n— Mitä, onko kaunista nähdä minun itkevän? Olettepa häijy... ette edes\nkysy, minkä takia itken. Soisinpa, että olisitte vähän uteliaampi.\n\n— Teidän kyyneltenne syytä minä pelkään, enkä suinkaan itkevää tyttöä.\n\n— Muistatteko, että kerran tässä samassa paikassa kertoessani teille...\njotakin... että silloin sanoin teidän olevan ainoan, jolle voisin\nsellaista kertoa. Sen tähden soisin, että nyt olisitte vähän uteliaampi.\n\n— Utelias minä olenkin. Kuuntelen tarkasti ja kiitollisuudella.\njokaisen sanan olen kätkevä...\n\nIrene katseli häntä kauniilla silmillään, mutta samassa loi ne maahan\nja näytti ikäänkuin miettivän.\n\n— Olen kovasti utelias, sanoi Harald.\n\n— Vai olette. No, olipa kerran tyttö, jota tahdottiin pakottaa\nnaimisiin miehen kanssa, jota hän ei voinut rakastaa. Ellei hän\nsuostuisi, niin kosija uhkasi ilmoittaa salaisuuksia, jotka olivat\nsen laatuisia, että saattaisivat sen, jota hänen oli kiittäminen\nhengestään, mitä suurimpaan vaaraan sekä kunnian ja tavaran että hengen\npuolesta. Ja tytölle kävi selväksi, että niin oli, mutta hän vastasi...\n\n— Mitä hän vastasi, keskeytti Harald.\n\n— Hän vastasi, että kohtaisipa mikä tahansa häntä taikka ketä toista\nhenkilöä maailmassa hyvänsä, niin hän ei kuitenkaan antaisi pakottaa\nitseänsä sellaiseen avioliittoon... Ymmärrättehän.\n\n— Tyttö vastasi oikein, sanoi Harald tyynesti.\n\n— Teette minut hulluksi ilosta. Niinkö te sanoitte vai ettekö? Lausukaa\nvielä nuo sanat.\n\n— Tyttö vastasi oikein.\n\n— Kiitän teitä kaikesta sydämestäni, sillä... minä olin tuo tyttö.\n\n— Lujamielinen, jalo tyttö, kuinka rakastankin sinua.\n\n— Rakastatko, mitä... en ymmärrä... otsaani polttaa... päätäni\npyörryttää. Teet minut hulluksi... mitä sanoitkaan?\n\n— Lempeä, suloinen tyttö, minä rakastan sinua.\n\n— Oi, älä niin puhu, sillä... Ketä tarkoitit?\n\n— Ireneä.\n\n— Ireneäkö... Häntäkö sinä rakastat?\n\n— Rakastan sinua elämässä ja kuolemassa, Ireneni.\n\n— Ja lupaatko olla minulta kysymättä?\n\n— Lupaan.\n\n— Kuinka oletkin hyvä. Suot Irenellesi onnen tunnustaa kysymättä:\nHarald, rakastan sinua.\n\nPitkä ja suloinen suudelma vahvisti heidän liittonsa. Ei mikään heitä\nhäirinnyt ja jos joku olisikin sattunut tulemaan huoneeseen, eivät he\nkuitenkaan olisi eronneet toisensa sylistä.\n\nTästä hetkestä alkaen oli heidän tulevaisuutensa määrätty. Nyt\nolivat he saaneet selityksen omaan olemassaoloonsa, ja vaikka heidän\nympärillään oli hämärää ja heidän kohtalonsakin oli pimeä, niin heidän\nsydämissään kuitenkin oli kirkasta ja valoisaa.\n\n\n\n\nXIV.\n\nKAKSI KARKELOIVAA PARIA.\n\n\nJotta emme kokonaan jättäisi joulun ja uudenvuoden välistä aikaa\nkuvailematta, tahdomme kirjoittaa muistiin muutamia hajanaisia\npiirteitä.\n\nPienessä pappilassaan nautti pastori Ortman sitä iloa, että päivä\npäivältä näki Stellan voimistuvan, mutta siitä huolimatta kalvoi häntä\nsalainen murhe, jota hän ei voinut kenellekään ilmoittaa, ei ainakaan\nStellalle. Hän näet alati pelkäsi uutta murhayritystä. Tosin Heikki\nrenki kulki vartioiden ikäänkuin uskollinen koira ja oli monesti\nhyökännyt jonkun pensaan tai kannon kimppuun, luullen sitä vaanivaksi\nihmiseksi... mutta hänestä ei ollut suurtakaan turvaa. Pastori oli\nitsekin ryhtynyt kaikellaisiin varokeinoihin, mutta mitäpä apua niistä,\nkun oltiin tekemisissä viekkaitten, salaisten murhamiesten kanssa!\n\nPimeän ja kolkon yön jälkeen hän eräänä aamuna löysi portailtansa\ntahallaan muutetulla käsialalla kirjoitetun kirjelapun. Se kuului näin:\n\n \"Kunnioitettu Herra Pastori!\n\n Voin ymmärtää, kuinka levoton olette viimeisen tapauksen johdosta.\n Siinä suhteessa saatan kuitenkin rohkaista mieltänne. Minun on\n onnistunut uskotella sille henkilölle, joka pelkäsi, että Stella olisi\n _joku toinen_, ettei niin ole laita. Minulta hän ei koskaan salaa\n ajatuksiaan ja olen varma siitä, että hän nyt on luopunut ilkeistä\n aikeistaan. Älkää peljätkö mitään Stellan suhteen.\n\n                                            Tuntematon ystävä\".\n\nOlipa tämä kirje nyt tullut keneltä tahansa... tietysti pastori eniten\nepäili erästä henkilöä... niin se ainakin vaikutti rauhoittavasti ja\nhän päätti kokonaan jättää Stellan elämän ja kuoleman taivaallisen\nisänsä huostaan, ollen vakuutettu siitä, että hänen huolenpitonsa ei\nsallisi lapsen, jonka askeleita hän niin monissa vaiheissa ja vaaroissa\noli ihmeellisesti johdattanut, päättävän niin kauhealla tavalla\nnuorta elämäänsä. Pastori ei huomannut, että hänen käsityksensä oli\nsamanlainen kuin ihmisten yleensä on... Heidän mielestään Jumalan\nmuka pitäisi pitää huolta siitä, että viaton jo tässä maailmassa\npääsee voitolle, eivätkä he tyydy siihen mitä haudan toisella puolella\ntapahtuu... Sellaisia me ihmiset olemme, kun vaadimme että jumalallinen\noikeus suorastaan sekaantuu asioihimme!\n\nRehellisenä miehenä pastori mikäli mahdollista tahtoi saada selon\nStellan syntyperästä. Tosin se oli häntä pelottanutkin, koska Stella\nluultavasti oli liian korkeaa sukua, sopiaksensa hänelle vaimoksi,\njota hän rohkeudessaan kuitenkin oli sydämestään toivonut. Hänen\nkosketellessaan kerran tätä asiaa oli Stella lempeästi nuhdellen\nhänelle vastannut: — Olet paha, kun noin Stellaasi epäilet. Tapahtukoon\nmitä tahansa, niin aina olen pitävä sinua tarpeeksi ylhäisenä minulle,\nsillä olenhan vakuuttanut rakastavani sinua. Minun silmissäni sinä,\nErkki, olet kaikista ylhäisin koko maailmassa.\n\nNäin sanoen tyttö lyödä Iäimähytti häntä huivillaan, siten haihduttaen\nhänen lapselliset epäilyksensä. Stella ei välittänyt muusta kuin sielun\nylevyydestä.\n\nKun Harald joskus Irenen kanssa kävi pappilassa, niin ne olivat\nmitä onnellisimpia hetkiä heille kaikille neljälle. Tosin on kyllä\nautuaallista olla kahden kesken armaansa kanssa, mutta kun vielä\nlisäksi on seurassa kaksi toista rakastavaista, jotka myös ovat\nystäviämme ja ymmärtävät meitä, niin tuottaahan se oloissamme suloista\nvaihtelua.\n\nRistilässä Harald ja Irene vähitellen olivat muuttuneet varovaisemmiksi\nkuin mitä he viimeksi heidät tavatessamme olivat. Kuitenkaan eivät he\nvoineet estää sitä, että neiti v. Assar kerran heidän huomaamattansa\noli nähnyt heidän suutelevan toisiansa. Kovasti nolostuneena hän heti\nvetäytyi pois, ymmärtäen kohta mitenkä asian laita oli ja selvillä\nsiitä, ettei hänellä eikä hänen veljellään enään ollut suurtakaan\ntoivoa. Ilkeä mustasukkaisuus täytti koko hänen sydämensä ja hän\npäätti, ettei ainakaan säästä lreneä. Hän koetti kuitenkin, niin hyvin\nkuin osasi, hillitä itseänsä.\n\nKummallinen ja mutkallinen ajatus johtui hänen mieleensä. Hän sekä\nhänen veljensä olivat kutsutut viettämään joulua erään serkun, rouva\nArendalin luo, joka asui maalla, kahdentoista peninkulman matkan päässä\nRistilästä ja aivan Helsinkiin vievän valtatien varrella. Hänelle\nEmilia nyt kirjoitti, pyytäen häntä kutsumaan luoksensa myös neiti\nIrene Henningin sekä Ristilän kotiopettajan, maisteri Thalbergin.\nKauneudellaan ja suloudellaan edellinen kyllä olisi herättävä\nkunnioitusta maalaistytöissä ja jälkimäinen oli hauska, nuori mies,\njosta olisi iloa sekä vanhoille että nuorille. Tällaiset suositukset\nolivat omiansa vaikuttamaan serkkuun, sen Emilia aivan varmaan tiesi.\n\nKun olemme sanoneet tätä ajatusta mutkikkaaksi, niin meidän on\nmyönnettävä, että sen syyt olivat aivan yhtä kierteleviä. Näyttääpä\nikäänkuin Emilia ei ensinkään olisi pitänyt väliä rakastavaisten\nerottamisesta, koska tämän kutsun kautta antoi Haraldille tilaisuuden\nolla alinomaa Irenen rinnalla. Niin ei kuitenkaan ollut laita, mutta\nhän piti sen sivuseikkana, ottaen huomioon vain päätarkoituksen.\n\nTämä päätarkoitus olikin kahtalainen. Hän tunsi aivan hyvin veljensä,\njoka oli luonteeltaan hyvin tulinen ja rakastui helposti. Emilia oli\nkuullut, että siinä pitäjässä, jossa hänen serkkunsa asui, sekä myös\nnaapuripitäjissä oli hyvin kauniita tyttöjä, joihin hänen veljensä ehkä\nvoisi mielistyä ja unohtaa Irenen. Sellaista ei voisi tapahtua, jos\nIrene olisi mukana ja hän alati näkisi hänet.\n\nEmilia tiesi myös, ettei kamarijunkkari ollut mikään häijy ihminen,\nkoska hän usein oli osoittanut, että hänellä oli hyvinkin hyvä sydän.\nJa saadakseen hänet pysymään Ireneä koskevassa päätöksessään, ei mikään\nolisi niin tepsivä keino kuin yllyttää häntä mustasukkaisuuteen.\nSenvuoksi Haraldin täytyisi tulla mukaan.\n\nMutta olipa vielä toinenkin syy, jota Emilia ei olisi itselleenkään\nmyöntänyt, mutta joka kuitenkin oli hänestä siksi tärkeä, että... jos\nse vain olisi käynyt laatuun... hän olisi kaikin mokomin toimittanut\nHaraldille kutsun, vaikka toiset eivät olisi tulleetkaan. Hän näet\nrakasti Haraldia kiihkeästi, eikä voinut elää hänestä erillään. Aivan\nvarmaan hän tiesi, ettei tämä tulisi ilman Ireneä, mutta ennemmin hän\nsuostui kärsimään mustasukkaisuuden tuskia kuin luopumaan Haraldin\nseurasta.\n\nEmilian toiveet toteutuivatkin... Harald ja Irene saivat kumpikin\nkutsun ja lupasivat tulla, eikä vapaaherrakaan pannut vastaan.\nHaraldille soveltui tämä matka mainiosti, koska hän muutenkin oli\naikonut omissa asioissaan matkustaa Helsinkiin.\n\nOli mainio rekikeli ja matka kului hauskasti. Kun ajettiin kyydillä\nja illalla oli kirkas kuutamo, saavuttiin perille ennen yötä.\nOikeastaan kamarijunkkarin olisi pitänyt siskoineen istua toisessa\nreessä ja Haraldin kyyditä Ireneä ja pikku Adélea, josta meillä tässä\nkertomuksessa on ollut hyvin vähän tietoja annettavana, mutta toisinaan\ntehtiin tästä poikkeus, niin että Harald joutui istumaan esimerkiksi\nEmilian vieressä, jolle oli pistänyt päähän aina istua samassa reessä.\n\nJoulunpyhinä pidettiin sitten yleiset tanssiaiset, joihin oli oikein\npääsymaksukin. Siellä Harald tanssi Irenen kanssa, mutta hänen otsansa\noli synkissä pilvissä ja turhaan Irene koetti karkoittaa hänen\ntotisuuttaan.\n\n— Harald, sanoi hän, koettaen näyttää niin iloiselta kuin suinkin\nsaattoi, miksi olet noin surumielinen? Katsopa, kuinka minä olen\niloinen.\n\n— Sinua minä ilokseni katselenkin. Niinhän teurastajakin katselee\nkaritsaa, sen hyppiessä iloisena laitumella, houkutellaksensa sitä\nluoksensa. Mutta sinä, Irene, olet jo teurastettu karitsa, vaikka\nelätkin. Minä olen myrkyttänyt sinun elämäsi.\n\n— Ei, sinun kauttasi on elämäni tullut jonkin arvoiseksi. Nyt sillä\nvasta on suuri ja ääretön arvo!\n\n— Irene, kuinka jalomielinen oletkaan! Paras olet kaikista.\n\n— Nyt pidän sinusta, kun noin puhut. Olen niin kovasti mielissäni, kun\nsinä minua kehut.\n\nKatsoessaan Irenen tummansinisiin silmiin Harald unohti huolensa. Mutta\nIrenen ääni herätti hänet:\n\n— Pidätkö lupauksesi? Palaatko Irenesi luo ennenkuin...\n\n— Ellen ehdi päivällä, niin tulen yöllä. Uudenvuodenpäivän aamuna olen\nRistilässä.180\n\n— Uudenvuodenpäivä, voi tuota kauheaa päivää! voivotteli Irene.\nTanssiessani äsken hänen kanssansa, hän muistutti sitä minulle. Mutta\nsinun turvissasi minä en pelkää... en toki!\n\n— Vai muistutti? Mokoma katala konna, joka ei ymmärrä, ettei hän\nensinkään sovi Irenen mieheksi! Tahtoo, kurja, kytkeä kauneutesi...\nainoa, johon hän tietää panna arvoa... omaan kehnoon ja surkeaan\nolentoonsa. Mutta sitä hän ei saa tehdä, ei vaikka hänellä olisi\nliittolaisenaan sisarensa ja vieläpä...\n\n— Herkeä jo, Harald, pyysi Irene, käyden kalpeaksi.\n\n— Olen vaiti, koska sitä pyydät. Mutta lupaukseni pidän. Älä pelkää,\nIreneni, ole huoleti, valkoinen, kaino kyyhkyseni! Sinun puolestasi ja\nsinun kanssasi voin seisoa koko maailmaa vastaan. Käsilläni kantaen\npelastan sinut kaikista vaaroista, vaikka olisi vielä vaikeampiakin\nesteitä voitettavina kuin tällaiset joutavat.\n\nKaikkina aikoinahan rakastajan nuorekas ylimielisyys on miellyttänyt\nhänen lemmittyänsä ja Irenekin katseli ihastuneena Haraldia, ikäänkuin\ntämä olisi pystynyt vaikka mihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKamarijunkkarin päähän oli pälkähtänyt tanssia tämä tanssi sisarensa\nkanssa.\n\n— Kas, kuinka silmäsi alati seuraavat tuota yhtä ja samaa paria,\nhuomautti sisar.\n\n— Entä miten on omien silmiesi laita? Eikö niilläkin ole taipumusta\nkatsoa vain samalle taholle, kiusotteli kamarijunkkari häntä.\n\n— Etkö ymmärrä syynä siihen olleen sen, että tahdoin nähdä, oliko se\nIrene, jota sinä alinomaa tähystelit. Sinä siis oikein täyttä totta\nrakastatkin häntä?\n\nTästä voi ymmärtää, että Emilia vain tahtoi kiihottaa veljeänsä.\n\n— Josko rakastan! Kuinka sinä, joka olet olevinasi sellainen isoviisas,\nsaatatkin sellaista kysyä. Rakastan häntä? Häntä minä, saakeli soikoon,\nrakastankin, jotta oikein on pääni pyörällä.\n\n— Älä puhu niin kovaa, Emil. Pitkin seiniä istuu rouvia ja neitosia,\njoilla on tarkat korvat.\n\n— Niistä minä viisi... vaikka voinhan sinua totellakin. Mutta\nrakastunut olen, jotta riittää!\n\n— Olet niin kummallinen, Emil, ja puhutkin niin oudosti. Ethän toki\nliene vähän...\n\n— Vähän päissänikö? En ainakaan ole aivan selvä. Ja rakastunut minä\nkumminkin olen.\n\n— Ja kuitenkin olet kahden vaiheilla, mitenkä menetellä silloin\nuudenvuodenpäivänä, jonka niin juhlallisesti panit määräpäiväksi.\n\n— Niin, hän näetkös ei rakasta minua, ja ellen ennen olisi sitä\ntietänyt, niin täällä ainakin olen sen huomannut. Hyvät ystävät ovat\nsitäpaitsi avanneet silmäni. Hän rakastaa, paha kyllä, toista ja\nikävintä on, että se on tuo kirjatoukka, jonka kanssa hän parastaikaa\ntanssii.\n\n— Mitä varten se on ikävintä?\n\n— Enpä tiedä. Ehkä sentakia, että kaikki naiset pitävät häntä niin\nmiellyttävänä.\n\n— Vai pitävät? sanoi Emilia, kiinnittäen rintaneulansa paremmin. Mutta\npuhutaanpa, Emil, ranskaa.\n\n— Tämä maalaisherrasväki ei liene hyvillään, jos puhumme kieltä, jota\ntuskin yksi sadasta heidän keskuudessaan ymmärtää. Mutta antaa mennä!\n\n— Eihän heidän sovi sitä paheksua, vaikka tanssikumppaninsa kanssa\npuhuukin kieltä, jota he eivät ymmärrä... Mutta miksi et, Emil, pane\naijettasi täytäntöön?\n\n— Koska hän ei rakasta minua.\n\n— Kas, kuinka äkkiä olet muuttunut romantilliseksi!\n\n— Eikä se olisi jalomielistäkään.\n\n— Oletpa olevinasi pyhä! Mutta usko minua, tytön haaveet haihtuvat\npian. Ja ajattelepa kaikkia niitä etuja, joista olet luopumaisillasi!\nItsepä sanoit, että hän on nuori, rikas ja kaunis.\n\n— Mutta jos hän ei annakaan itseänsä pakottaa. Silloin suotta teen\nhänet onnettomaksi. Tunnen kyllä millainen on hänen isänsä.\n\n— Olkoonpa niin, että häntä täytyisi pakottamalla pakottaa... sama se.\nMistä olet saanut sellaisen käsityksen, ettei hän anna itseään pakottaa?\n\n— Sanon sen sinulle kahdenkesken, koska tiedän, ettet petä\nluottamustani. Sain sen kuulla serkultamme, rouva Selma Arendalilta.\nAsia oli sellainen, että toissapäivänä olin, kuten tiedät, vähän\nhumalassa... täällä maaseudullahan pidetään kunniana tyrkyttää\nväkisinkin kaupunkilaisille kaikellaisia syötäviä ja juotavia, ja minä,\njoka olen heikontunut terveysvesien juonnista niin...\n\n— Niinpä siis olit vähän humalassa. Mutta eihän kertomus siihen pääty?\n\n— Ei, hiisi vieköön, tuskin se on alkanutkaan. Niin, näetkös, pälkähti\npäähäni uskoa hänelle suhteeni Ireneen, joten hän siis tietää siitä\nmelkein yhtä paljon kuin minä ja sinäkin. Ja tänään hän vuorostansa\nuskoi minulle erään salaisuuden. Mutta en tiedä, kerronko sen\nsinulle... se olisi väärin.\n\n— Kuinka arkatuntoiseksi oletkaan tullut! Äsken sanoit voivasi luottaa\nminuun ja nyt puratkin lupauksesi.\n\n— No, no, en minä niin turhantarkka ole! Tänään Selma, näetkös, tuli\nsanomaan, että jos tahdon olla hänen ystävänsä, niin minun pitää luopua\nkaikista aikeistani Irenen suhteen. Vastasin, etten ikimaailmassa\nsitä tee, ellei ole pätevää syytä, miksi sitä minulta vaaditaan.\nSilloin hän, tietysti varovaisesti ja empien, kertoi, että Irene joko\neilen taikka tänään — päivää hän ei maininnut — oli tullut hänen\nhuoneeseensa ja, heittäytyen polvilleen, sanonut ettei hän enää ollut\nkelvollinen oleskelemaan hänen kattonsa alla, koska muka oli rikkonut\nvieraanvaraisuuden pyhää lakia vastaan... Äkisti hän kuitenkin näytti\nikäänkuin katuvan tunnustustaan... olipa hypännyt ylös ja painaen\nkäsillään otsaansa kaatua romahtanut laattiaan. Siinä oli hän sitten\nvalittanut ja voivotellut, sanoen tehneensä kahdenkertaisenkin\nrikoksen... ensin vieraanvaraisuutta ja nyt taas tunnustuksellaan\nrakkauttansa vastaan. Selma, joka on niin hyvä ihminen, koetti turhaan\nhäntä lohduttaa, mutta se onnistui heti eräälle toiselle vain yhdellä\nsilmäyksellä... hänelle, joka nyt tanssii tuossa hänen kanssansa...\nSellainen tämän asian laita nyt on... Minulle Selma sanoi: — Jos\nsinulla on ihmisen sydän, niin älä käy mustan varjon tavoin heidän\nvälilleen. Luovu kaikista vaatimuksistasi, ja jos tämä uhri tuntuu\nsinusta vaikealta, niin etsi lohdutusta puhtaasta omastatunnostasi.\nNäin puhui Selma ja tämä pehmitti ja liikutti sydäntäni.\n\nTanssi oli päättynyt ja Emilia veti veljensä erääseen nurkkaan. Kauvan\nmietittyään hän vihdoin sanoi:\n\n— Myönnän kyllä, että Selma puhui kauniisti ja liikuttavasti... mutta\nvoihan katsella melkein joka asiaa maailmassa kahdelta eri kannalta,\nja siis tätäkin. Selma käsitti sen romantilliselta puolelta. Hän uskoo\nijäiseen rakkauteen täällä maan päällä, uskoo, että muutamat ihmiset\novat toisiansa varten luodut ja etteivät he voi tulla onnellisiksi\nkenenkään muun kanssa. Mutta minä en sitä usko.\n\nEmilian sydämeen pisti niin kummallisesti hänen näin puhuessansa, mutta\nhän jatkoi heikommalla äänellä:\n\n— Mutta mitäpä tällaisia selittelen, koska en kuitenkaan pysty sitä\ntekemään ja sinä tunnet sitäpaitsi jo ennestään mielipiteeni tässä\nasiassa. Mitä tuohon hairahdukseen tulee... jos se todellakin on\ntapahtunut... niin olisihan Irenellä syytä kiitollisuuteen, jos\ntahtoisit hänet naida... pelastaaksesi hänet... no niin... voisittehan\nsittekin tulla onnellisiksi.\n\n— Mutta minua et ollenkaan ota lukuun?\n\n— Toivon, ettet ole ylen tarkka ja turhamainen...\n\n— Niinkö tarkka, tarkoitat kai, etten huolisi hänestä?\n\n— Niin, sillä minusta se olisi hyvin päätöntä.\n\n— No, ehkä oletkin oikeassa. Moni on nainut leskenkin ja se on vielä\npahempaa.\n\nSisar nauroi oikein sydämellisesti tälle veljensä pilapuheelle.\nKuitenkaan tämä ei vielä kokonaan kulkenut hänen talutusnuorassaan,\nsillä hän sanoi:\n\n— Sanoit, että Irenellä olisi syytä kiitollisuuteen minua kohtaan,\nmutta kuinka se olisi mahdollista, minä kun erottaisin hänet siitä,\njota hän rakastaa? Ei, ainakaan vapaasta tahdostaan hän ei minusta\nhuoli.\n\n— Silloin hänet on pakotettava, vastasi Emilia nauraen niin\nluontevasti, ikäänkuin ei koko asia olisi ollut suuremman arvoinen kuin\nrintaneula, jota hän jälleen hypisteli.\n\n— Se olisi hänelle kuitenkin suuri uhraus ja Selman mielestä olisi\nhalpamaista pakottaa hänet siihen.\n\n— Etkö muista, mitä jo sanoin tästä asiasta? Samaa sanon vieläkin, ja\nmuista se ei olisi mikään niin erittäin suuri uhraus. Mutta jos niin\nolisikin, niin eikö sinun olisi samoin laita, jos olisi päinvastoin ja\neikö jokaisen etupäässä tule katsoa omaa parastansa?\n\n— Tarkoitat kai, että jompikumpi kuitenkin tulee kärsimään ja kysyt,\nmiksi sen juuri pitää olla minä?\n\n— Sitä minä juuri tarkoitan. Tässä asiassa sinulla näkyy olevan niin\nkankea käsityskyky kuin konsanaan koulupojalla. Oikein tyrkyttämällä\nolen saanut sinut ymmärtämään.\n\n— Ehkä olisikin minulle parasta, etten ymmärtäisi näinkään paljon.\n\n— Vielä yksi asia, Emil. Hän on syvästi loukannut sinua, sanoen\nsellaista, jota en luule yhdenkään naisen vielä sinulle sanoneen. Eikö\nsinussa ensinkään ole ylpeyttä? Voitko olla siitä mitään piittaamatta?\nJa eikö kostonhimo ollenkaan sinua viehätä?\n\nHuomaamme, että tähän asti kätkössä olleet pahat intohimot yhtäkkiä\nolivat muuttaneet Emilian viekkaaksi ja pahajuoniseksi naiseksi.\nViisaasti hän oli jättänyt viimeksilausutut sanat lopuksi, koska tunsi\nveljensä jotensakin turhamieliseksi ja siis oli syytä yllyttää hänen\nylpeyttään, ellei muuten saisi häntä mukautumaan.\n\nNämä sanat tekivät v. Assariin tarkoitetun vaikutuksen, mutta kuitenkin\nhän ei vastannut mitään, huokasi vain syvään. Emilia jatkoi:\n\n— Huomenna puhutaan asiasta vielä. Lienee parasta että nyt jätät minut.\n\nSattuikin niin onnellisesti, että keskustelu päättyi, juuri kun Emilian\nsanat olivat tehokkaimmin vaikuttaneet, mutta tämä ei tapahtunut hänen\nansiostaan, niin älykäs kuin hän muuten olikin. Asian laita oli suoraan\nsanoen niin, että hän näki Haraldin vilkaisevan häneen ja toivoi hänen\ntulevan hänelle jotain puhumaan.\n\nNiin kävikin. Harald katseli häntä tutkien ja sanoi:\n\n— Onpa täällä Suomessa harvinaista nähdä veljen ja sisaren keskinäiset\nvälit näin hyviksi. Teidät voisi luulla kihloissa olevaksi pariksi.\n\nHaraldin näin puhuessa Emilia kalpeni. Kuitenkin koetti hän hymyillä.\n\n— Onko siinä mielestänne mitään väärää?\n\n— Ei suinkaan, paitsi jos tämä rakkaus on teeskenneltyä eikä sitä\nosoiteta kotona, vaan ainoastaan vieraitten nähden.\n\n— Niin, voihan sellaistakin tapahtua. Minäkin tunnen sellaisia\nsisaruksia. Mutta eihän siinä muuten ole mitään pahaa, vaikka\nsisarukset näin seurustelevatkin?\n\n— Mitäpä pahaa siinä olisi, elleivät vain panettele muita, vastasi\nHarald välinpitämättömästi.\n\n— Ettehän tuolla meitä tarkoittane?\n\n— Mitäpä syytä minulla siihen olisi, hyvä neiti.\n\n\n\n\nXV.\n\nVIISI VUOTTA VANHA KIRJE.\n\n\nHaraldin isä oli ollut piirilääkärinä Rügenin saarella.\n\nYleensä lääketieteen oppilaat ovat iloisempaa ja vallattomampaa väkeä\nkuin olisi syytä odottaa ihmisiltä, jotka antautuvat niin vaikeaan,\ntärkeään ja miltei surkeaan toimeen. Sellainen oli tohtori Thalbergkin\nnuoremmalla ijällään ollut, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta\ntunteellisimpia, vilpittömimpiä ja jaloimpia miehiä maailmassa.\nLeikillisyyttä ja vakavuutta voi näet kyllä esiintyä samassa henkilössä.\n\nLääketieteen kandidaattina ollessaan Kustaa Thalbergin päähän pälkähti\nkerran pistäytyä Suomea katselemaan ja tämä maa tuntui hänestä hyvin\nkummalliselta ja tarunomaiselta.\n\nTäällä hän sai nähdä tytön, joka häntä miellytti. Tyttö oli köyhä sekä\nalhaista sukua, mutta hyvä ja kaunis. Romantillinen kun oli, Thalberg\nei vaatinutkaan enempää. Heidän suhteensa ei venynyt pitkiin, hän\nrakasti tyttöä ja tyttö häntä. He menivät kohta naimisiin, vaikka\nhänellä ei ollut mitään virkaa eikä rahoja, tuskin enemmän kuin ne,\nmitkä olivat hänen taskussaan. Tyttö seurasi häntä, jättäen isänmaansa,\nsukulaiset ja ystävät, ottaaksensa osaa hänen suruihinsa ja iloihinsa.\nTosin heidän toimeentulonsa ensimäisinä kahtena vuotena oli jotensakin\nvaikeaa, mutta elettiin sitä kuitenkin pahanpäiväisesti, niin ettei\nollut erityistä puutettakaan. Ruotsalainen sananparsi kyllä sanoo,\nettä \"kun köyhyys astuu sisään ovesta, lentää rakkaus ulos ikkunasta\",\nmutta voidaanhan sanoa päinvastoinkin, että \"kun rakkaus astuu sisään\nikkunasta, lentää köyhyys ulos ovesta.\"\n\nKesti jokseenkin kauan, ennenkuin Suomessa olevat sukulaiset saivat\ntiedon perheen lisääntymisestä. Ainakin kului neljä vuotta, ennenkuin\ntohtorin anoppi suureksi ilokseen sai kantaa iso-äidin nimeä. Vuotta\nennen oli hänen tyttärensä käynyt Suomessa eikä siis voisi tulla\nkysymykseenkään, että hän jälleen näin pian tulisi käymään, vaikka\nmummo olisikin halusta nähnyt tyttärensäpojan, jonka syntymistä hän\nniin sydämestään oli toivonut. Hän oli torunut tytärtäkin siitä, ettei\ntällä ollut lasta, jota hän olisi saanut hemmotella.\n\nMuuten tämä mummo oli hyvin kummallinen ja itsepäinen ihminen. Hän\nei ollut koskaan käynyt kotipitäjäänsä ulompana eikä olisi sieltä\nliikkunut, vaikka hänelle olisi luvattu mitä tahansa. Sen hänen\ntyttärensä kyllä tiesi, eikä nytkään kutsunut häntä luokseen, koska ei\ntahtonut eukkoa suotta kiusata.\n\nHaraldin ollessa viiden vuoden ikäinen, kuoli hänen hyvä isänsä.\nSurevalla leskellä ei enää ollut mitään, joka olisi sitonut hänet tähän\nvieraaseen maahan ja hän muutti siis takaisin Suomeen.\n\nVaroja hänelle kumminkin oli jäänyt sen verran, että ne riittivät\npojan kasvatukseen. Aikaa voittaen tästä tuli ensin ylioppilas ja\nsitten maisteri. Tosin hänelle ei koskaan annettu ylen korkeita\narvolauseita, koska hän oli luonteeltaan jotenkin miettiväinen, jota\nmoni pitää laiskuutena. Poikanulikkana hän kerran oli saanut nuhteita\nopettajaltansa siitä, ettei hän, jolla oli nim hyvä pää, koulussa\njättänyt kaikkia toverejansa jälkeensä. — Minun mielestäni, vastasi\npoika rohkeasti, sen, jolla on hyvä pää, on vaikeampi pysytellä heidän\nrinnallaan kuin päästä luokalla heidän ohitsensa. — Tästä vastauksesta\nopettaja huomasi hänellä olevan hyvän sydämen, eikä enää häntä torunut.\n\nHaraldin käydessä kahtakymmentä oli hänen mummonsa jo kuollut ja äiti,\njoka kauvan oli ollut kivulloinen, myös muuttanut manalan majoihin.\nKuolinvuoteellaan hän antoi pojalle kirjeen, jota hän ei saisi avata\nennenkuin olisi viisikolmatta täyttänyt. Holhoojaa ei hän ensinkään\nmäärännyt hänelle, mutta hän itse valitsi sellaisen, jolle uskoi\nomaisuuden muuttamisen rahaksi ja jolle antoi kirjeen talletettavaksi.\nNiin nuori kuin olikin, hän kuitenkin tiesi, että ihminen on heikko ja\nolisi siis voinut tapahtua, että hän ennen äidin määräämää aikaa olisi\navannut kirjeen.\n\nOttaaksensa vastaan tuon kirjeen sekä sen vähän, mitä hänen\nperinnöstään vielä oli jälellä, hän nyt oli matkustanut pääkaupunkiin.\n\nUudenvuodenaattona hän koputti pastori Ortmanin ovelle ja tapasi\ntämän salissa Stellan ja Reginan seurassa. He istuivat juuri syömässä\nriisiryynipuuroa, sillä niin patriarkaaliset tavat täällä vielä oli,\nettä Reginakin tällaisina juhlapäivinä sai istua samassa pöydässä\nherrasväen kanssa.\n\nStellan hauskuudeksi oli myös kuusi sytytetty palamaan. Haraldin\nastuessa saliin Stella taputti käsiään ja huudahti:\n\n— Katsopa, Erkki, tuossa tulee yksi, joka on vielä joulukuustakin\nparempi. Kuinka olemmekaan sinua kaivanneet, Harald! Luulin jo, ettei\nmatkasi ikinä päättyisi onnellisesti, mutta nytpä kuitenkin olet täällä.\n\nHarald katsoi häntä surullisesti.\n\n— Mikä sinua vaivaa, Harald, onko sinun ikävä?\n\n— Kuinka minun teitä nähdessäni ikävä olisi, varsinkin kun kumpikin\nnäytätte voivan hyvin?\n\nStella oli jo täydellisesti toipunut taudistaan, niin ettei hän enään\nollut laiha ja kalpea. Kentiesi oli hän vähän lihavampikin kuin ennen\ntuota surkeaa päivää. Pian hän jo oli täydellisesti kehittynyt neitonen.\n\nNähdessänsä hänet tuossa niin ihanana kuin enkeli sekä viattomana\nja iloisena kuin lapsi, olisi Harald, jos hän nyt ensi kerran olisi\nhänet nähnyt ja hänen sydämensä vielä olisi ollut vapaa, epäilemättä\nkiihkeästi häneen rakastunut. Mutta tällä kertaa hänellä oli vallan\ntoista mielessään.\n\nNähdessään Haraldin ja Stellan siinä vastatusten, kumpaisenkin niin\nkauniina kuin kuva, ettei tiennyt oliko Harald kauniimpi mieheksi\ntai Stella naiseksi, Erkki taas itsekseen ihmetteli, ettei Haraldia\noltukaan suotu Stellalle, vaan hänet itse, joka oli kaikkea kauneutta\nvailla. Melkeinpä pisti hänen vihaksensa, ettei Harald rakastanut\nStellaa, vaikka hän sydämessään olikin siitä kiitollinen.\n\n— Mutta silmäsihän ovat niin surulliset... sitä ei voi kieltää. Oi,\njospa tietäisit mikä päivä tämä on Erkille ja minulle! Etkö näe, että\nminulla on ylläni valkoinen puku ja luuletko, että ilman aikojani olen\nsiihen pukeutunut?\n\nHarald ei vastannut, katselipa vain vuorotellen heitä kumpaistakin.\nLapsen kärsimättömyydellä Stella jatkoi:\n\n— Etpä ole utelias, koska et edes kysy mitään. Se ei ole ollenkaan\nminulle mieleen. — Ja oltuaan hetken kainoudesta aivan hämillään, hän\nreippaasti jatkoi:\n\n— Niin, tiedätkös, tänään kysyin Erkiltä, ottaisiko hän minut\nvaimokseen. Oikein totta kysyinkin. Ja tiedätkö, mitä hän vastasi, tuo\nhäijy Erkki? Hän vastasi: \"Täytyy kai ottaa, koska niin tekee mielesi,\noma Stellani\". Ellei noita kahta viimeistä sanaa olisi ollut, niin se\nolisi ollut hyvin pahasti vastattu, eikö totta? Ja kun vielä kysyin,\nmilloin se tapahtuisi, niin hän taas oli olevinaan hyvinkin mahtava ja\nsanoi, että se ei voisi tapahtua ennenkuin puolen vuoden perästä. Ehkä\nhän ajatteli, etten vielä osannut ja tietänyt niin paljon kuin olisi\npitänyt tietää... ja siinä hän varmaankin on oikeassa. Taikka lieneekö\nhän muistanut kesäkuun seitsemättätoista päivää, jolloin saavuin hänen\nluoksensa!\n\nNäin puhuessansa Stella käyttäytyi hyvin veitikkamaisesti, huitoen\nmiellyttävästi käsillään ikäänkuin konsanaan nuoralla tanssiessaan\nja katsellen Erkkiä kauniilla, henkevillä silmillään, ikäänkuin\npyytääkseen vanhemmalta ystävältään vallattomuuttansa anteeksi. Kun tuo\nkeimaileminen tapahtui aivan vaistomaisesti ja hänen tietämättänsä,\nniin se myös teki sitä suuremman vaikutuksen. Erkki vallan ihastui ja\npalkitsi hänet hellällä suudelmalla.\n\nTämä kaikki vaikutti niin vanhaan Reginaan, että hän purskahti itkuun.\nKuten jo olemme kertoneet, oli Stella hänen suuri lemmikkinsä, mutta\nmitä hän oikeastaan itki, sitä emme suinkaan tiedä sanoa.\n\nHaraldinkin mieli oli kuohuksissa, mutta hänen tuli jo kiire lähteä.\nHän tarttui Erkkiä käsivarteen ja veti hänet muassaan hänen omaan\nhuoneeseensa.\n\nTäällä tapahtui peräti toisellainen kohtaus. Keskusteltuaan vähän aikaa\nmolemmat miehet itkivät. Toinen ei nuhdellut toista, pikemmin lohdutti\nja surkutteli. Itkivät miehen heikkoutta ja naisen rakkautta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAjaessaan nykyänsä niin yksinäisen puiston läpi, Harald oli hyvin\nmielissään ja hänen sydämensä iloisesti vavahti, kun hän ajatteli pian\nolevansa Irenen kanssa saman katon alla. Kaukaa oli hän jo nähnyt valon\nhänen huoneestansa ja lähemmäksi tultuaan näki, kuinka se äkkiä sammui.\nKaikki oli pimeää, toinen valkea toisensa perästä oli sammutettu ja\nkoko rakennus näytti nukkuvan. Harmaa linna näytti nukkuvan kuolon\nraskasta unta, herätäksensä pian uuteen elämään.\n\nTuota Harald ei kuitenkaan ajatellut, koska tuo vanha rakennus ei enään\npitkiin aikoihin ollut herättänyt hänessä vastenmielisyyttä.\n\nÄkkiä hänen mieleensä juolahti hupsu ajatus. Hän käski kyytipojan\nhevosineen ja kehnoine rekineen palata takaisin jo puistosta.\nKyytirahan oli hän jo kappalaistalolla maksanut, mutta antoipa hän\nvielä juomarahatkin, päästäkseen kuulemasta pojan jupinaa. Poika oli\nkovasti ihmeissään, mutta totteli kuitenkin. Harald otti matkalaukkunsa\nja kantoi sen itse portaille. Sitten hän meni Irenen ikkunan edustalle\nja alkoi siinä astuskella edestakaisin.\n\nTämä tapahtui melkein vaistomaisesti, ikäänkuin hän ulkonaisestikin\nolisi tahtonut osoittaa sydämensä halun saada tyttöä suojella ja\nvarjella. Niin leijonakin kiertelee luolansa ympärillä ja samoin kotka\nlentelee pesänsä ja poikasiensa lähellä.\n\nNoin tunnin ajan hän näin käveli edestakaisin, kuohuvien tunteittensa\nvaltaamana. Oli ikäänkuin hän olisi tahtonut hillitä palavaa haluansa\npäästä jälleen saman katon alle, jossa Irene lepäsi.\n\nVihdoin hän päätti koettaa päästä sisään. Tultuaan ennen näin myöhään\nkotiin, oli hänellä aina ollut avain muassaan. Kuitenkin oli vapaaherra\nollut niin kohtelias, että oli neuvonut mille ikkunalle olisi\nkoputettava, jos avain sattuisi unohtumaan. Hän koputti siis hiljaa\nerästä alikerrassa olevaa ikkunaa, eikä kauvan viipynyt ennenkuin\nraskas porstuan ovi varovasti aukaistiin.\n\n— Tulet niin myöhään, että minun on jo kovasti uni, kuului naisen ääni\nnuhtelevan.\n\n— Onko Amalia hyvä ja valaisee minua kynttilällä huoneeseeni?\n\n— Herrajestas, maisteriko se onkin! Tulen heti, kun vain saan hiukan\nvaatteita ylleni.\n\nHarald ei ollut sillä tuulella, että olisi ruvennut tekemään mitään\njohtopäätöksiä. Saatuaan enemmän vaatteita ylleen, tuli Amalia pian,\npalava kynttilä kädessään. Hänelle oli myös annettu Haraldin huoneen\navain. Astuessaan tuon pienen oven ohitse, joka vei ullakolle ja herra\nv. Nitin huoneeseen, Harald ei voinut olla huomaamatta, että se nyt oli\navoinna, ja tämä herätti hänet siitä uneksumisen tilasta, johon hän oli\nvaipunut.\n\n— Vai niin, ajatteli hän, minunko tähteni vain tätä ovea pidetäänkin\nsuljettuna, jottei v. Nit unissaan käydessänsä herättäisi minussa\nmitään epäilyksiä?\n\n— Odotettiinko minua tänä ehtoona, kysyi hän Amalialta.\n\n— Odotettiin ja vapaaherra antoi minulle maisterin huoneen avaimen,\njotta pääsisin sinne siivoamaan ja sijaa tekemään. Illallispöydässä\nvapaaherra kuitenkin sanoi... enpä tiedä, sanonko sitä lainkaan...\nniin, hän kuului sanovan: \"näyttää siltä kuin ei meidän vielä tänä\niltana tarvitsisi nähdä maisteria täällä\". Ja silloin Irene-neiti\nkalpeni.\n\nPyhäinmiesten päivästä Amalia oli ollut Irenellä kamarineitsyenä.\nHänellä oli tosin pienet vikansa, sillä meidän tulee muistaa, että\nnaispalvelijaraukoilla yleensä on enemmän kiusauksia kuin muilla\nihmisillä, mutta kuitenkin hän oli hyvä tyttö, joka äärettömästi piti\nnuoresta neidistään. Sitäpaitsi hän oli ainoa, jolle Irene oli jotakin\nuskonut... Irene poloisella kun ei ollut parempaa uskottua kuin köyhä\npalvelustyttö.\n\n— Onko kamarijunkkari täällä? kysyi Harald.\n\n— On, ja hänen sisarensa myös. Heistä en ollenkaan pidä. Adéle neiti ei\nole täällä.192\n\nKun Harald ei vastannut mitään, vaan tuijotti ääneti eteensä, jatkoi\npuhelias palvelustyttö:\n\n— Riisuessani illalla neitiä — neiti Assar, nähkääs, ei makaa samassa\nhuoneessa — niin, riisuessani neitiä, joka vasta näinä viime aikoina\non sallinut minun riisua itseänsä, hän purskahti itkuun ja antoi\nminulle tämän pienen kultasormuksen muistoksi, kehuen minua hyväksi\nja kuuliaiseksi tytöksi. Nähdessäni hänen itkevän, alkoi minuakin\nitkettää, sillä vaikka olenkin vaan piikatyttö, niin onhan minullakin\nsydän. Kysyin, miksikä hän juuri nyt antoi tuon muiston, hän vastasi,\nettä hän varmaankin luuli huomenna kuolevansa, ellei — niin, mitäpä\nsitä salaan — ellei maisteri Thalberg pian tule. Maisterista hän vain\npitää, eikä tuosta kamarijunkkarista, joka on niin kiusallinen ja on\nolevinaan niin hieno ruotsinmurretta pajattaessaan.\n\nHarald olisi jo ennenkin keskeyttänyt puheliaan tytön lörpötyksen,\nellei tämän kertomus olisi niin suuresti kiinnittänyt hänen\nhuomiotansa. Mutta tytön poiketessa tästä miellyttävästä\npuheenaineesta, hän kohta sanoi:\n\n— Pyytäisinpä sinulta, Amalia hyvä, pientä palvelusta. Jos vapaaherra\naamulla kysyy, olenko tänä yönä tullut, niin vastaa: ei. Ainoastaan\nIrene-neidille, jos hän kysyy, saat ilmoittaa totuuden, hänelle eikä\nkenellekään toiselle.\n\n— Vaikka en tiedäkään syytä, niin arvaan, että tarkoitatte neidin\nparasta ja toivon Jumalan antavan minulle tämän pienen hätävalheen\nanteeksi. Lupaan siis valehdella vapaaherralle... mutta luultavasti hän\nvast'edes saa sen tietää ja silloin olen onneton.\n\n— Mutta hän ei saa sitä tietää. Mennessäni puolenpäivän aikaan\nalas, sanon tulleeni vasta aamulla porstuan oven aukaistua ja että\njo puistosta palautin kyytimiehen. Matkalaukku kädessäni nousin\nsitten hiljaa ylös portaita, kenenkään huomaamatta, koska vielä oli\npimeä. Huoneeni oven sanon avanneeni tällä toisella avaimella, jonka\nerehdyksestä olin vienyt muassani.\n\n— Hyvin maisteri osaakin valheita lasketella! Mutta entä jos kuitenkin\njoutuisin kiinni?\n\n— Luultavasti vapaaherra ei kysy sinulta, mutta jos kysyisikin, niin\nvastaa niinkuin olen sinua neuvonut. Jos hän panee sinut lujille, niin\nsaat syyttää minua, että minä houkuttelin sinut valehtelemaan. Silloin\njoudumme molemmat pulaan. Tyydytkö siihen?\n\n— Miksi en, kun se tapahtuu hyvässä seurassa, vastasi Amalia niin\nmiellyttävästi kuin mikäkin hieno maailman nainen.\n\n— Mutta jos jokin vaara uhkaa neitiäsi, niin tulet salaa minulle\nilmoittamaan.\n\n— Kernaasti tulenkin. Mutta entä jos joku olisi kuullut, kun avasin\nporstuan oven?...\n\n— Mutta mitenkä sitten selittäisit asian, jos olisi kuultu sinun\navaavan oven, enkä minä olisikaan tullut?\n\nAmalia ymmärsi, että Harald häntä piikitteli ja punastui.\n\n— Tarvitseeko maisteri vielä jotakin? hän käsi lukossa kysäsi.\n\n— En. Siinä kyllin, että muistat, mitä olen sinulle sanonut.\n\nSe, että Amalia antoi vietellä itsensä valehtelemaan, ei ole niinkään\nkummallista, jos muistaa, että palkolliset hyvin mielellään tekevät\npieniä kepposia sellaisille isännille ja emännille, joita eivät oikein\nvoi pitää arvossa. Sitäpaitsi hän ajatteli, että jos hän valheellaan\nedistäisi Irene-neidin parasta, niin se pikemmin olisi luettava hänelle\nansioksi kuin päinvastoin. Pikemmin meillä on syytä ihmetellä sitä,\nettä Harald alentui viettelemään toista ihmistä valehtelemaan... hän\nkun yleensä oli luonteeltaan niin suora. Mutta hän oli nyt joutunut\nsellaiseen tilaan, että pani kaikki alttiiksi Irenen, taikka oikeammin\nsanottuna, heidän keskenäisen rakkautensa hyväksi.\n\nMiten olikaan, mutta Harald ei voinut mitään sille, että hän luuli von\nAssarin panevan uhkauksensa toimeen ja piti siis uudenvuodenpäivää\nhyvin tukalana Irenelle. Hän antaisi tämän kuitenkin kestää tulikokeen,\nennenkuin astuisi häntä puolustamaan, sillä hän epäili omaa rohkeuttaan\nja mielenlujuuttaan, ennenkuin oikein kova hätä olisi häntä rohkaissut.\nEhkä hänen läsnäolonsa myös olisi lykännyt asian lopullisen ratkaisun\ntuonnemmaksi... mutta hän tahtoi saada sen nyt kohta päätetyksi.\nSiksipä hän aikoi pysyä vaikka koko päivän huoneessaan, jos tarve\nniin vaatisi, ja sitten olla niinkuin olisi tullut päivää myöhemmin.\nNiinkuin muistamme, lupasi Harald kamarineitsyelle tulla jo\naamupäivällä alas. \"Aamuhetki kullan kallis\", sanotaan sananparressa ja\nhän oli melkein vakuutettu siitä, että jos ei kamarijunkkari jo edellä\npuolenpäivän tekisi hyökkäystä, niin se siltä päivältä jäisi tekemättä.\nHarald kyllä muisti, että kamarijunkkarin ensimmäinen yritys oli\ntapahtunut iltapäivällä, mutta tähän verrattuna se olikin ollut vain\nleikkiä.\n\nMutta kertomuksemme alkaa jo venyä pitkäpiimäiseksi. Pääasia on, että\nHarald, niinkuin jo sanottiin, päätti pysyä koko päivän huoneessansa.\nNäkymättömänä hän sieltä Amalian välityksellä saisi tiedon kaikesta\nmitä talossa tapahtuisi, ollen samalla sekä läsnä että poissa. Hän\nolisi melkein kuin saalistaan vaaniva leijona.\n\nMitä hän oikein tekisi ja miten esiintyisi, sitä hän ei nyt ajatellut.\nMutta siitä hän mielestään oli varma, että tehokkaisiin toimiin hän\nainakin ryhtyisi.\n\nTämä hänen pieni juonensa ei suinkaan ollut kauan edeltäpäin harkittu,\nvaan tuokion synnyttämä. Sen sijaan, että peräti olisi joutunut\ntunteittensa valtaan, hän, astuttuaan Ristilän seinien sisäpuolelle,\nmuuttui paljon käytännöllisemmäksi kuin oli ollut ulkosalla.\n\nYksin jäätyään hän istahti pöydän ääreen ja avattuaan jotenkin tyynesti\näitivainajansa antaman kirjeen, luki seuraavan:\n\n \"Hellästi rakastettu Haraldini!\n\n Eroan maailmasta siinä uskossa, ettei Haraldini riko viimeistä\n tahtoani vastaan. Olet siis jo täyttänyt viidennenkolmatta ikävuotesi,\n jolloin jo lienet niin vanha ja vakava, ettei totuus, jonka pian\n saat tietää, sinua liiaksi masenna. Jos ennen olisin sen sinulle\n ilmoittanut, niin se ehkä olisi ehkäissyt toimintaasi, olisit ehkä\n ruvennut sureksimaan sitä, johon olet vallan syytön. Sillä nuorukainen\n on kuitenkin paljon hellätuntoisempi ja peräti toisen laatuinen kuin\n mies.\n\n Niin, totuus on tuotava ilmi. Velvollisuuteni sinua kohtaan, jota niin\n suuresti rakastan, vaatii sen minulta.\n\n Olimme olleet viisi vuotta naimisissa, eläen silloin samoin kuin\n sittemminkin onnellisesti. Tosin kaipasimme lapsia, mutta se ei\n kuitenkaan estänyt meitä olemasta onnellisia. Kun kerran puoliksi\n leikillä, puoliksi tosissani soimasin itseäni siitä, etten ollut\n synnyttänyt miehelleni perillistä, niin hän suuteli minua otsalle\n ja sanoi: \"Lasten tuottama onni voi kyllä olla suuri, mutta minä\n en kaipaa toista onnea kuin mikä minulla jo on; sinä olet minulle\n kylliksi, oletpa minulle kaikki kaikessa.\" Jos mieleni välistä\n olisikin ollut hiukan surullinen, niin hän tuollaisilla sanoilla sai\n minut jälleen iloiseksi. Ja niin me elimme onnellisina.\n\n Eräänä iltana istuimme hauskassa asunnossamme Rügenin saaren\n kauppalassa, kun postiljooni astui sisään tuomaan kirjettä. Saman\n kirjeen näet tässä. Lue se!\"\n\nHarald luki tämän vanhan, kellastuneen kirjeen ja häntä pöyristytti,\nkoska käsiala oli hänelle tuttu:\n\n \"Herra tohtori! Olen kuullut teitä kehuttavan hyväksi mieheksi ja nyt\n voitte pelastaa ihmishengen. Tutkituttakaa pieni karisärkkä, joka on\n etelässä tuosta pitkästä ja kapeasta saaresta, mikä vasemmalla näkyy\n kauppalaan. Sieltä löydätte luolasta, jonka suu on melkein kokonaan\n kätkössä, pienen lapsen. Eräs konna on kätkenyt sen sinne ja toinen\n konna, joka on edellisestä riippuva, on ilmoittanut asian teille.\n Turhaa on, että koetatte meitä kuulustella. Saatuanne tämän kirjeen,\n olemme jo lähteneet Stralsundista, jonne sitäpaitsi olemme väärällä\n passilla saapuneet.\n\n                                        Hyvää tarkoittava konna.\"\n\nKestipä kauan, ennenkuin Harald lakkasi pitelemästä polttavaa otsaansa\nja kykeni jatkamaan lukemista:\n\n \"Tutkittuamme kauan tuota kivisärkkää, löysimme vihdoin luolan ja sen\n perimmäisestä päästä noin kahden vuoden ikäisen poikalapsen, jonka\n kädet olivat sidotut ja suu tukittu liinalla, jotta sen itkua ei\n kuultaisi. Näin avuttomana sinä makasit siinä, sillä sinä oletkin, oma\n Haraldini, löytölapsi.\n\n Kaikki Rügenissä tiesivät, että olit kasvattipoikamme. Yhdelle minä\n kuitenkin pilanpäiten ilmoitin sinut omaksi lapseksemme — ja se\n oli äidilleni. Alussa se oli vain leikintekoa, mutta vähitellen se\n muuttui täydeksi todeksi. Kirjeissään eukko näet ilmaisi niin suurta\n iloa, etten malttanut sitä häneltä riistää. Ja kun isäsi kuoltua —\n anna anteeksi, että häntä siksi nimitän — muutin takaisin Suomeen,\n niin annoin sinun täällä käydä omasta pojastani, ja kun sinä kasvoit\n hyvin hitaasti, niin et myöskään ollut liian iso sen ikäiseksi, minkä\n sanoin sinun olevan. Eivät edes seurakunnan papit tietäneet, miten\n asian laita oikeastaan oli, sillä niille minä ilmoitin kadottaneeni\n sinun kastetodistuksesi, eivätkä he asiaa sen pitemmälti tutkineet.\n Tämä petos oli synti, mutta minä tein sen rakkaudesta sinuun. Toivon\n Jumalan antavan sen minulle anteeksi.\n\n Oletko, Harald, koskaan tiennyt että vasemman olkapääsi alapuolella on\n lähellä käsivartta ihoon poltettujen kirjainten arpi? Se on tapahtunut\n jo ennenkuin tulit meille ja nuo kaksi kirjainta, kaksi suurta H.\n H:ta, luultavasti vieläkin näkyvät. Ehkä Jumalan avulla niistä voit\n saada selkoa syntymäperästäsi.\n\n Tässä seuraa muutamia todistuksia, joista näet että olen puhunut\n totta. Jotkut nimet ovat niin nuorten henkilöitten kirjoittamia, että\n niiden omistajat vielä lienevät elossa.\n\n Ja nyt hyvästi, oma rakas Haraldini. Olen rakastanut sinua niinkuin\n omaa poikaani ja sen sinä myös olet ansainnut, koska aina olet ollut\n taipuvainen hyvään. Jumala vast'edeskin varjelkoon sinua kiusauksista,\n vaaroista ja rikoksista.\n\n Erään asian olin unohtamaisillani. Määräsimme uudenvuodenaaton sinun\n syntymäpäiväksesi, mutta luultavasti olet puolitoista vuotta vanhempi.\n\n Ole onnellinen, Haraldini!\n\n                                                  Kasvatusäitisi.\"\n\n\nVoi sattua, että ihminen tärkeinä hetkinä, onnettomuuksien ja suurien\nelämänmuutoksien sattuessa osoittaa ihmeellistä levollisuutta, mikä\nei riipu huolettomuudesta eikä piittaamattomuudesta, vaan on jotakin\nvallan toista. Se on Jumalan kylvämä hyvä siemen, joka kantaa meissä\nrunsaan hedelmän.\n\nHarald otti peilin ja tutki sen avulla olkapäätänsä. Lähellä kainaloa\nhän jotenkin selvästi saattoi erottaa kirjaimet. Hän ei ennen ollut\nniitä nähnyt, oli vain tiennyt, että siinä oli arpi, eikä mitään muuta.\n\nNyt hänen mieleensä muistui, mitä pastori Ortman oli kertonut\nStellasta. Kumpaisessakin heissä oli siis samat kirjaimet, joita\nheillä luultavasti ei ollut syntyessään, vaan jotka oli jälestäpäin\npiirretty. Haraldia alkoi pöyristyttää, eikä häntä enää ihmetyttänyt,\nmiksi hän ei rakastunut Stellaan, vaan Ireneen. Teemme hänelle\nkuitenkin väärin, jos sanomme, että hän täyttä totta oli tuota\noudoksunut, sillä olihan Irene niinkuin osa hänen sielustaan.\nKuitenkin hän muisti mitä oli puhunut Erkin kanssa silloin, kun Irene\nja Stella ensimäisen kerran tapasivat toisensa. Olihan hän sanonut\npitävänsä Stellasta kuin sisaresta, myöntäen kuitenkin, että hän ehkä,\nellei olisi tutustunut Ireneen, olisi voinut rakastua häneen. Nyt\nhän sydämestänsä kiitti Jumalaa, joka ei sallinut sellaisen kauhean\nonnettomuuden tapahtua.\n\nNäinä viimeisinä päivinä oli ollut hetkiä, jolloin hän oli kironnut\nrakkautensa Ireneenkin. Nyt hän ei enää sitä tehnyt. Vaikka se\ntuottikin hänelle tuskaa, että hän tiesi väärinkäyttäneensä tuon\nrakkauden, niin hän kuitenkin kiitti Jumalaa sen todellisuudesta.\n\nMonenlaisia ajatuksia liikkui hänen mielessään. Ensin ne olivat\nselviä ja koossa pysyviä, mutta muuttuivat vähitellen hajanaisiksi ja\nepäselviksi. Hän tunsi halua katsella pilviä ja sinistä taivasta ja\nsammutti kynttilän, siirtyen ikkunan viereen istumaan.\n\nPäivällä oli ollut suoja, joten oli hiukan satanutkin, mutta\nillemmällä pilvet alkoivat hajaantua ja nyt yösydännä oli taivas\nkirkas ja tähtiä täynnä. Tähtien kirkas valo tuotti lepoa Haraldin\nsielulle ja hänestä ne tuntuivat vanhoilta tuttavilta.\n\nHänen tuli paha olla nähdessään toisen tähden toisensa perästä\nhimmenevän; vielä ei hän olisi antanut päivän koittaa. Mutta samassa\nhän naurahti, kun huomasi erehdyksensä. Kuu, joka oli vähenemässä,\noli noussut ja siitä kävi Haraldille selväksi, miksi kaikki pienemmät\ntähdet olivat kadonneet. Hän ryhtyi katselemaan kuuta, mutta koska\nse hänen mielestänsä ei korvannut noita pieniä tähtiä, jotka se\nvalollaan oli saanut vaalenemaan, niin hän loi silmänsä kauniiseen\nKalevanmiekkaan ja sai siitä lohdutusta. Tuntuipa ikäänkuin se olisi\nymmärtänyt, mitä hän ajatteli ja mitkä surut painoivat hänen mieltänsä.\n\nVaikea on sanoa, kuinka kauvan hän näin oli istunut akkunan ääressä\ntähtitaivasta ihaillen, kun häntä äkkiä häirittiin.\n\nHän näki pihalla häämöttävän jotakin valkoista.\n\n\n\n\nXVI.\n\nLÄNTINEN SIIPIRAKENNUS.\n\n\nKuusta näkyi vain kolmasosa ja sitäkin peitti juuri hopeainen\npilvenhattara. Harald saattoi siis hyvin epäselvästi erottaa, mitä\ntuolla alhaalla pihalla liikkui, mutta siitäkin vähästä hän tuli\nvakuutetuksi, että hän kerran ennenkin oli nähnyt saman näyn. Kaikki\nhänen haaveensa haihtuivat ja tuossa tuokiossa hän jälleen muuttui\nteräväjärkiseksi ja toimeliaaksi mieheksi.\n\nHän näki haamun avaavan läntisen siipirakennuksen oven ja luuli\nkuulevansa lukon rasahtavan. Kun hän oli kuullut, että tuo rakennus\noli asumaton, niin tämä seikka herätti hänessä mitä suurinta huomiota.\nHän pukeutui päällystakkiinsa, varustautui metsästyspuukolla ja\npistoolilla ja pistettyään pieneen salalyhtyynsä tulen, riensi hiljaa\nullakolle. Tällä kertaa hän ei tuntenut mitään pelkoa, joten ei\nkaivannut väkijuomiakaan kiihottimeksi.\n\nTultuaan pienestä ovesta ullakolle, hän pysähtyi v. Nitin oven taakse\nkuuntelemaan. Sieltä ei kuulunut hiiskaustakaan. Hän avasi oven. Huone\noli tyhjä.\n\nMutta mitä tietä herra v. Nit oli päässyt ulos?\n\nHarald luotti tarkkaan kuuloonsa ja tiesi, ettei hän ollut mennyt\ntavallista tietä porstuan oven kautta. Taikka olikohan hän ollut\npoissa illasta asti? Oli miten oli, niin Harald kuitenkin päätti\nseurata hänen jälkiänsä ja oli juuri menemäisillään alas porstuaan,\nkun huomasi seinässä aukon, jota ei ollut ennen nähnyt. Se oli pienen\nikkunan kokoinen ja oli luultavasti osa siitä salaikkunasta, joka oli\nsamassa rivissä kuin von Nitin huoneen kaksi ikkunaa. Tämä sala-ikkuna\nolisi siis avattava. Harald meni sitä tutkimaan ja huomasi niin\nolevan. Aukkoa ei näkynyt ullakolle, koska taajasti suljettava luukku,\njota ei voinut seinästä erottaa, esti sitä näkemästä.\n\nIkkunan pielessä riippui kahdesta rautakoukusta köysitikkaat. Harald\ntutki niitä ja ne näyttivät kestävän. Tämä tie olisikin ehkä mukavampi\nkuin porstuan ovi, joka kaikesta varovaisuudesta huolimatta aina\nrasahti. Varovasti hän astui köysitikkaille.\n\nSaapuessaan läntisen siipirakennuksen ovelle, hän ilokseen\nhuomasi, että avain oli lukossa. Koska tämä ovi oli vastapäätä\nsitä päärakennuksen päätyä, jossa paitsi Haraldin omaa ikkunaa ei\nollut muuta kuin salaikkunoita ja hänen siis ei tarvinnut peljätä\nurkkijoita, niin hän hätäilemättä jäi tutkimaan avainta. Se oli hyvin\nkirkas, joten näki, että sitä oli usein käytetty.\n\nTultuaan oven sisäpuolelle, Harald oli kahdenvaiheilla, jäisikö siihen\nhaamua odottamaan, vai astuisiko eteenpäin. Kun jälkimäinen oli\nhänestä mieluisampaa, mutta kun hän samalla pelkäsi joutuvansa tänne\nsuljetuksi, niin ettei enään pääsisikään takaisin ulkoilmaan, niin\nhän koetteli, eikö ovi sisäpuoleltakin olisi suljettava. Näytti niin\nolevan ja nyt hän väänsi oven lukkoon, saadakseen haamun valtaansa.\nSitten hän alkoi katsella ympärillensä, minnepäin oikeastansa olisi\nkäännyttävä.\n\nHänen edessänsä oli käytävä, joka kulki pitkin rakennuksen pituutta,\nollen sen keskivälissä. Kummallakin puolella oli kuusi ylösmentävää,\njoista kukin vei eri huoneeseen. Tässä oli jotakin kasarmin tapaista,\npaitsi että kasarmissa jokaisella eri huoneella ei ole erityistä\npientä käytävää, joka yhtyy suureen. Nämä pikkukäytävät kohosivat\nylöspäin, muodostaen jotensakin jyrkän mäen. Harala ajatteli, että\ntämä pitkä käytävä kummallisine, kahteentoista eri huoneeseen\nkohoavine pikkukäytävineen päivällä näyttäisi oikein komealta, mutta\nnäin yönaikana se teki todellakin kamalan vaikutuksen. Kuitenkaan\nhän ei säikähtänyt, poikkesi vain yhteen noista pikkukäytävistä,\nyrittämään sopisiko ulko-oven avain tämänkin huoneen lukkoon. Tästä\nhuomaa selvästi, että Haraldin luottamus hyvään onneensa tämän yön\nkuluessa oli melkoisesti paisunut, kun hän saattoi edes ajatella\njotakin niin hullua, kuin että ison oven avain olisi tähän sopinut.\nHuomatessaan, ettei se käynytkään, hän naurahti omaa tyhmyyttään ja\nalkoi voimainsa takaa painaa ovea. Se aukeni kamalalla jysähdyksellä,\njohon kaiku pitkästä käytävästä vastasi.\n\nHän seisoi kohtalaisen isossa huoneessa, joka oli täynnä vanhoja\nhuonekaluromuja, joihin sekä kuu että salalyhty loivat kummallisen\nvalon. Nopeasti hän poistui täältä ja meni yrittämään toiselle,\npääkäytävän vastakkaisella puolella olevalle ovelle. Tämäkin ovi\nantoi myöten ja hän astui samallaiseen huoneeseen kuin edellinenkin\noli. Kun kuu ei paistanut tänne, niin hän lyhdyllään tarkasti tutki\nkaikki paikat. Muuta täälläkään ei ollut kuin ränstyneitä huonekaluja\nja kaikellaista vanhaa romua. Vieläkin hänen teki mieli yrittää ja\numpimähkään hän kuun puoleiselta puolelta valitsi viidennen oven.\n\nTämä ovi kesti paremmin hänen ponnistuksensa, mutta se vain kiihotti\nHaraldia. Viimein hän pani kaikki voimansa liikkeelle ja jotensakin\nluja lukko lohkesi puusta. Kovasti rämähtäen ovi lensi selälleen.\n\nTämä huone oli kalustettu samaan tapaan kuin kaksi edellistäkin ja\nnolostuneena Harald aikoi poistua, kun kuun heittämä varjo antoi\nhänelle aihetta tutkia muutamien päälletysten kasattujen tuolien alla\nolevaa esinettä.\n\nSe oli neljä-osastoinen ruoankannin. Alimmaisessa osastossa oli\nryynipuuroa kastekkeen kanssa, sen päällä olevassa kalahakkelusta,\nkolmannessa linnunpaistia ja neljännessä jonkun jälkiruoan tähteitä,\njota Harald luuli vasikkahyytelöksi. Aivan varmaan hän ei voinut sitä\nsiksi sanoa, koska ei ollut sanottavasti perehtynyt siihen kemian\nlajiin jota keittiössä kysytään, ja koska sitä paitse kysymyksessä\nolevat ruokalajit olivat jo vähän pilaantuneetkin. Sen hän kumminkin\nhuomasi, että tämä ei ollut ollut mikään huono päivällinen ja että\nherkkusuullakin olisi ollut syytä olla siihen tyytyväinen. Harald\nluuli muistavansa, että hän noin viikko takaperin päärakennuksessa\noli syönyt tällaisen päivällisen. Vai täällä kylmillään olevassa\nrakennuksessakin siis on ruokaa tarjona, hän ajatteli. Sen hän\nkumminkin huomasi, ettei syöjällä näyttänyt olleen hyvää ruokahalua,\ntaikka kentiesi hänelle ei ollut sitä tarpeeksi annettu.\n\nRuoankantimen vierestä hän löysi pienen viinipullonkin. Maistaessansa\nhän huomasi viinin olevan vanhaa ja hyvää, ehkäpä liiaksi vedellä\nsekoitettua. Pullon hän vei muassansa muistoksi.\n\nMuuten hän tutki huoneen hyvin tarkasti, toivoen löytävänsä lasku-oven\ntai jotakin muuta salaperäistä. Mutta kun se ei onnistunut, niin hän\nistahti huojuvalle sohvalle ja alkoi miettiä mitä nyt olisi tehtävänä\nja minnepäin käännyttävä.\n\nSilloin hän luuli kuulevansa kaukaista ääntä, ikäänkuin jotain surkeaa\npuhetta. Tuo ääni oli niin heikkoa, ettei kukaan muu kuin Harald olisi\nsitä kuullut. Eikä edes hänkään ollut aivan varma asiasta, mutta jos\nse todellakin oli ihmisen ääni, niin se tuntui nousevan lattian alta.\nMutta kuinka hän sinne pääsisi?\n\nHän laskeutui jälleen isoon käytävään ja käveli sen päähän asti. Tässä\noli maalatut ikkunat, yksi oikealla ja toinen vasemmalla. Hän ryhtyi\nheti tutkimaan vasemmanpuolista, joka samoin kuin oikeanpuolinenkin\noli taajaan koristettu napeilla ja muilla koristeilla, jotka kaikki\nolivat vain maalattuja. Ilman aikojaan hän alkoi painaa jokaista\ntuollaista nappia, eikä hän ollutkaan monta koettanut, ennenkuin\nsattui yhteen, joka oli vaskea, vaikka se oli ihan toisten näköinen.\nHänen sitä painaessaan ovi taikka ikkuna meni hänen hämmästyksekseen\nkiinni, se kun oli ollut vähän raollaan, vaikka hän sen nyt vasta\nhuomasi, kun se oli jo liian myöhäistä.\n\nHäntä harmitti, että hän niin sanoaksensa oli laskenut voiton\nkäsistään. Metsästyspuukollaan hän löi napin viereen ja ilokseen\nhuomasi, ettei hänen edessänsä ollut kiviseinä, vaan ulkopuolelta\nkalkittu ovi Puukollaan hän nyt moniaita kertoja löi seinään,\nsaadakseen napin irti, ja toisinaan niin syvään, että puukko vartta\nmyöten tunkeutui puuhun. Hänen hetken aikaa noin jatkettuaan, nappi\nlähtikin irti, josta seurasi, että ovi paukahti auki, satuttaen\nhäntä kovasti rintaan. Tämä tapahtui napista irroitetun potkaisimen\nvaikutuksesta.\n\nNyt Harald näki edessään jotensakin kapean, mutkaisen käytävän, joka\nei läheskään kulkenut niin jyrkästi alaspäin kuin nuo pikkukäytävät\nylöspäin. Kummallisinta oli, että tämä tuntui vievän oikeaan, joten\nHarald siitä ymmärsi olevansa toisinaan aivan rakennuksen perustuksen\nulkopuolella. Mutta kun käytävä yhä vain kääntyi oikeaan, niin hän\nluuli jälleen joutuneensa rakennuksen alle. Noin sadan kyynärän päässä\ntämä ympyränmuotoinen käytävä päättyi, antaaksensa tilaa kahdelle\ntikapuulle, joista toinen vei ylös-, toinen alaspäin.\n\nNiinkuin Herkules tiehaaraan, jäi Haraldkin tähän seisomaan, ja\nmelkeinpä häntä vähän peloitti laskeutua niin syvään, että näkemänsä\nhaamu, josta hän ei tiennyt missä se oli, helposti voisi vuorostansa\nteljetä hänet maan alle, mikä ei suinkaan olisi hauskaa.\n\nTekisimme Haraldille vääryyttä, jos luulisimme tuota pelkoa kauvan\nkestäneen. Hänen halunsa tunkeutua yhä eteenpäin karkoitti kaikki muut\ntunteet. Mutta kumpia tikapuita hän alkaisi astua? Tämä kapea käytävä\noli jo laskeutunut siksi syvään, ettei ääni, jonka hän oli ollut\nkuulevinaan, olisi voinut kuulua sitä syvemmältä. Siinä arvellessaan\nhän jälleen kuuli puhetta ja nyt paljoa selvemmin kuin edellisellä\nkerralla. Oli hyvin vaikea tietää, kuuluiko ääni ylhäältä vaiko\nalhaalta, sillä kaiku näissä maanalaisissa käytävissä voi helposti\npettää korvaa. Hän päätti siis umpimähkään ensin koettaa toisia\ntikapuita ja, ellei hänen yrityksensä onnistuisi, sitten toisia. Hän\nvalitsi alaspäin johtavat tikapuut, mutta jottei antaisi kenellekään\ntilaisuutta käyttää toisia tikapuita pakenemiseen, Harald tarkemmin\ntutki niitä ja huomasi niiden olevan irti otettavat. Sen hän hyvin\nvarovasti tekikin, asettaen ne alaspäin laskeutuvien tikapuitten\nviereen, koska niille ei ollut mutkaisessa käytävässä tilaa. Ja nyt\nhän oli varma siitä, ettei kukaan uskaltaisi kahdeksan kyynärän\nkorkeudelta hypätä alas, yhtä vähän kuin kukaan ilman tikapuita\npääsisi sinne ylös.\n\nRyhdyttyään tällaisiin varokeinoihin, Harald rohkeasti laskeutui\nalaspäin ja saapui pian soikeaan, kaarevakattoiseen huoneeseen.\nSe oli ihan tyhjä ja kostea maa oli siinä lattiana. Ensin hän oli\npitänyt sitä maanalaisena käytävänä, mutta pian hän huomasi sen\npikemmin kellariksi. Jos siinä oli perää, mitä muutamat väittivät,\nettä Ristilän läheisyydessä ennen muinoin oli ollut luostari, niin\ntämä luultavasti oli joku sen hautaholveista, josta ihmisen luut\nja ruumisarkut oli tyhjennetty. Tätä Harald ei kuitenkaan joutanut\ntarkemmin tutkimaan, koska yhä selvemmin alkoi kuulua ihmisääniä. Hän\nastui peremmälle huoneeseen ja näki oikeanpuolisessa seinässä oven,\njoka oli jätetty auki. Hän kuunteli, mutta ei kuullut mitään. Tuosta\novesta hän tuli pieneen käytävään, joka, samoin kuin maan päällä\nolevat pikkukäytävätkin, kohosi ylöspäin. Hän astui hiljaa eteenpäin\nja tuli toiselle ovelle, jonka oli juuri avaamaisillaan, kun hän\nyht'äkkiä, ollessaan aivan perillä, säpsähti ikäänkuin sähköiskun\nkohtaamana.\n\nHeleä naisen ääni kuului vaikeroitsevan:\n\n— Ette vastaa mitään. Annatte minun siis kauhealla tavalla kuolla\ntänne nälkään. Te ette tahdo minua pelastaa. Arvelette, ettette\nuskalla. Oi, kuinka olettekin julma!\n\nOltuaan hetken vaiti, ääni jatkoi:\n\n— Ja kuitenkin kiitän teitä, että salaa olette hiipinyt tänne, kiitän\nnoista muutamista korpuista, jotka toitte, sekä pienestä vesitilkasta.\nEikö ihminen olekin kurja olento! Niin kauan kun minulla täällä oli\nyltäkylläisesti ruokaa ja juomaa, en saattanut olla niitä maistamatta,\nvaikka tiesin surkean elämäni siten pitkistyvän... kuitenkin melkein\nolisin suonut, ettei minulle olisi tuotu ravintoaineita... ja nyt kun\nolen tuomittu kuolemaan nälkään, nyt kun jo olen puolikuollut, nyt\niloitsen muutamasta korpunmurusesta ja vesitilkasta. Oi, Jumala, opeta\nminua kärsivällisyyteen, opeta minua nälän tuskissakin ylistämään\nsinua!\n\nMiehen ääni kuului nyt kysyvän:\n\n— Onko hän todellakin täyttänyt uhkauksensa, eikö hän ole käynyt\ntäällä sitten kun hän vei pois ruoan ja viinin?\n\n— Yhden kerran hän kävi, se oli luultavasti viime yönä... vaikka\nmitenkäpä minä tiedän erottaa yön päivästä? Silloin minä polvillani\nkerjäsin häneltä ruokaa, mutta tuo julmuri vain nauroi, sanoen\nkäyvänsä nyt viimeisen kerran minua katsomassa, nauttiakseen\ntuskistani. Oikein hän on pahahenki ihmisen haahmossa!... Mutta\nmitä te itkette... häneen verraten olette kuin enkeli. Paras olette\nkaikista, mitä olen nähnyt tässä elävän ihmisen haudassa.\n\n— Paras lienen, koska ette ole nähnyt muita kuin minut ja hänet.\nTeette minusta vain pilaa.\n\n— En tee pilaa; ettekö olisi enkeli hänen rinnallaan... hän on ilkeä\nja julma, te taas hyvä luonnostanne, ehkäpä heikko ja pelkurimainen...\nTaikka kentiesi ette sitä olekaan, ehkä kuitenkin tahdotte minut\npelastaa ja saattaa päivän valoon... Pudistatte päätänne... jo\nymmärrän... ette uskalla. Luulette hänen kostonhimonsa olevan niin\nsuuren, ettei hän armahtaisi itseänsäkään, saattaaksensa turmioon sen,\njoka uskaltaisi ehkäistä hänen pahoja juoniansa.\n\n— Niin luulenkin. Minä joutuisin silloin hautaan, joka olisi tätä\ntuhat kertaa julmempi. Minun täytyy ajatella itseänikin.\n\n— Mutta entä jos erehdytte? Voisimmehan paeta ja kerjäämällä elättää\nitseämme, eikö totta? Ja te tekisitte hyvän työn, joka poistaisi\nsuuren syntivelan omastatunnostanne? Eikö niin olisi parempi?\n\nVastausta ei tullut, sillä hyvä ja paha taistelivat keskenänsä.\nPaha pääsi kuitenkin voitolle, niinkuin heikossa ihmisluonnossa\ntavallisesti tapahtuu, ja mies kuului vastaavan:\n\n— En uskalla viipyä kauemmin. Jos joku onnellinen, aavistamaton\nsattumus voi teitä auttaa, niin olkoon niin.\n\nMinä en voi sitä tehdä.\n\nNäin sanoen hän tarttui avaimeen, jättääksensä ainaiseksi sen,\njoka oli tuomittu nälkään. Hän oli tuntenut, kuinka kovaa oli\ntaistelu pahan ja hyvän välillä, eikä hän enää olisi tahtonut sitä\nkokea... tahtoipa hän kokonaan estää hyvän sydämessänsä pääsemästä\nmahdollisesti voitolle.\n\n\n\n\nXVII.\n\nMAANALAISESSA KOPISSA.\n\n\nMutta samassa ovi avattiin ulkoapäin ja Harald astui sisään.\n\n— Jää tänne, huusi hän, tuupaten herra v. Nitiä edellään ovelta,\njää hetkeksi odottamaan, että näet tuon onnellisen, aavistamattoman\nsattuman käyvän toteen, jota äsken mainitsit. Taikka jää makaamaan\nsiihen, mihin kaaduit. Vahinko ei suinkaan ole suuri.\n\nKädet nyrkissä ja suu vaahdossa oli v. Nit tiedottomana kaatunut\nkovalle kivilattialle, Haraldin kiinnittämättä häneen sen enempää\nhuomiota.\n\nHuone oli noin kolme metriä pitkä, kaksi metriä leveä ja korkea. Muita\nhuonekaluja siinä ei ollut kuin vuode ja tuoli, pieni siirrettävä\nrautakamiini ja palava lamppu. Seinään oli taottu rautakahleet, joihin\nnainen kuin kahlekoira oli oikeasta kädestään kytketty. Kahleet\nolivat kuitenkin niin pitkät, että hän pääsi ovelle asti ja vielä sen\nulkopuolellekin.\n\nNainen näytti tuskin olevan yli neljänkymmenen. Hän oli vielä\nihmeen kaunis, sillä hänen kauneutensa näkyi olevan sitä laatua,\njohon ikävuodet yhtä vähän kuin kärsimykset ja surut sanottavasti\nvaikuttavat. Hänen tukkansa, joka ennen oli ollut musta, oli kuitenkin\nmuuttunut harmaaksi.\n\n— Hän silmäili Haraldia katseella, jossa ei kuvastunut mitään pelkoa,\npikemmin ihastusta, ja sanoi:\n\n— Olet kai hyvä ja laupias henki. Olet niin rakkaan miesvainajani\nnäköinen, että ehkä oletkin hänen henkensä. Sellainen kuin sinä hän\noli nuorena.\n\n— En ole mikään henki, vaan ihminen, joka olen auttava sinut pois\ntäältä taikka sinun kanssasi kuoleva tänne nälkään.\n\n— Mikä on nimesi?\n\n— Minua nimitetään Harald Thalbergiksi.\n\n— Vai hän sinä olet. Tuo, joka tuossa makaa, on sinusta kertonut. Olet\nrohkea nuorukainen... kuinka olet päässyt tänne?\n\n— En tiedä, mutta kyllä silti osaan täältä ulos.\n\n— Ja vietkö minut muassasi?\n\n— Vien.\n\n— Vai viet minut täältä, tuonne ulos, ulos, jossa päivällä aurinko\npaistaa taivaalla ja yöllä kuu ja tähdet! Vietkö todellakin? Kunpa et\nvain valehtelisi?\n\n— Kuinka minä täällä voisin valehdella!\n\n— Et valehtele, mutta sinä teet minut hulluksi! Oi, pääsenkö\ntodellakin vielä ulos kuuntelemaan lintujen liverryksiä ja\nkirkonkellojen kuminaa, joka on rauhoittava sydäntäni! Metsän raitis\ntuoksu on minua virkistävä ja ihanat muistot tuudittelevat sieluni\nsuloiseen lepoon... Mutta tiedätkö, kuka olen?\n\n— Olet onneton, joka tarvitset apua.\n\n— Oi, Jumalani, johon vielä luotan, vaikka olet sallinut minun joutua\ntällaiseen kurjuuteen, jota rakastan, siitä huolimatta, että niin\nmonta kauheaa vuotta olen täällä kitunut... oi, Jumalani, älä salli\nturhan toivon minua pettää! Anna hänen tuossa saattaa minut tästä\npimeästä asunnosta... Mutta osaatko edes täältä tien?\n\n— Luulen osaavani. Ellen minä osaa, niin hän, joka tuossa makaa, on\nminua neuvova.\n\n— Hän ei tahdo sitä tehdä.\n\n— Hänen täytyy. Mutta tulen minä ilman häntäkin toimeen.\n\n— Tiedätkö kuka olen?\n\n— Ehkä kreivi Henningin puoliso?\n\n— Tiedätkö ketä vastustat, viemällä minut täältä? Hän on häijy ja\nmahtava mies.\n\n— Joskus täytyy pimeyden väistää vaikeutta. Olkoonpa vaikka mahtavampi\nkuin itse piru, joka on hänen sukulaisensa, niin olen voittava sekä\nhänet että kaikki hänen liittolaisensa. Hänellä on ehkä enemmän\nsyytä peljätä minua kuin minun häntä... Ja nyt koetan päästää sinut\nkahleistasi.\n\nNäin sanoen hän seinästä riuhtaisi irti kahleet, jotka niin monta\nvuotta olivat vastustaneet naisen ponnistuksia.\n\n— Nyt huomaan olevani vapaa ja että täyttä totta aijot viedä minut\ntäältä. Nyt vasta oikein sen käsitän. Mutta mihin minut viet?\n\n— Vien sinut Ristilän päärakennukseen, omaan ullakkohuoneeseeni?\n\n— Samanko katon alle kuin vapaaherra?\n\n— Sinne juuri.\n\n— Viet minut sinne, jota kaikista paikoista maan päällä eniten\nkammoon. Mutta näytäthän niin voimakkaalta, tyyneltä ja luottamusta\nherättävältä, että uskallan seurata minne tahansa vietkin... Mutta\ntämä tässä, mitenkä hänen käy?\n\n— Hänet teljeän tänne... kuitenkin vain huomiseksi.\n\n— Se on oikein, ettette häntä kauvemmin kiusaa. Sillä näistä kahdesta\nhänellä kuitenkin oli laupiaampi sydän.\n\n— Voi, älkää jättäkö minua tänne, rukoili v. Nit, joka jo oli vironnut\npyörryksistänsä, ehkä ei yksikään ihminen enään tule täällä käymään,\nniin että minun täytyy kuolla tänne nälkään. Ja jos pidätte sananne ja\ntulettekin huomenna minua noutamaan, niin ajatelkaa, että yksi ainoa\nyökin on täällä kauhea. Varmaankin se minut tappaisi.\n\n— Yhteisen turvallisuutemme tähden sinun täytyy jäädä yhdeksi yöksi\ntähän huoneeseen, jossa oman turvallisuutesi takia annoit toisen\nihmisen sekä yöt että päivät kitua monta kauheaa vuotta. Teenkö\nmielestäsi sinulle mitään vääryyttä?\n\nHerra v. Nit yritti pyrkiä pakoon, mutta Harald sen huomasi ja lyödä\nläimähytti häntä olkapäälle, jotta lyhyt ja paksu mies meni miltei\nkaksinkerroin, huutaen surkeita äänellä:\n\n— Älkää minua pahoin pidelkö, olenhan tykkänään teidän vallassanne.\nMinä olen vanha ja aseeton, te nuori, väkevä ja aseellinen. Taistelu\nei voisi tulla kysymykseenkään.\n\nSäästääksensä v. Nitiä ryhtymästä useampiin karkuyrityksiin, Harald\nsiirsi oven eteen tuolin ja asettui sille istumaan. Herra v. Nit\nhuomasi, ettei tässä auttanut mikään ja sanoi:\n\n— No, lupaan siis jäädä tänne ja toivon, että myös te puolestanne\npysytte sanassanne. Käyköön siellä maan päällä kuinka tahansa, parempi\nse kuin menehtyminen täällä.\n\n— Onko tämä mies jollakin tapaa vaikuttanut teidän kohtaloonne? kysyi\nHarald, kreivittäreen kääntyen.\n\n— On, hän on ollut lankoni, vapaaherra Henningin kätyrinä. Se on\nsurullinen juttu, jota ei voisi luulla todeksikaan, ja kuitenkin siinä\non perää.\n\n— Vast'edes saan ehkä joskus kuulla sen omasta suustanne, rouva\nkreivitär.\n\n— Voi, kuinka tuo kreivitär-nimitys loukkaa korvaani! Kiduttajanikin\njoskus käytti sitä, tehdäkseen minusta pilkkaa. Älkää minua enää siksi\nnimittäkö, kutsukaa vain sinuksi... se kuuluu tuttavallisemmalta\nja vilpittömämmältä. Kun on elänyt neljätoista vuotta maan alla\nja kokenut mitä minäkin olen saanut kokea, ei tuollaisia korkeita\narvonimiä enää voi pitää omanansa... Mitä sinä äsken sanoitkaan,\nHarald... sehän on nimesi. Kas, nyt minä sen muistan. Sanoit toivovasi\nkuulla joskus elämäkertani omasta suustani. Ymmärrän kyllä, että\ntahtoisit viedä minut niin pian kuin mahdollista näistä kosteista\nholveista ja käytävistä, mutta anna minun viipyä niin kauan, että\nlyhyesti ennätän kertoa elämäni vaiheet. Eihän tämä vankeuteni\nvoi olla minusta mieluista... sen sinä hyvin ymmärrät... mutta\najattelenpa, että ehkä kuolen ilosta, päästessäni täältä ulkoilmaan...\nja silloin surullinen elämäni tarina jäisi kertomatta... Ja vaikka\nen kuolisikaan ilosta, niin voisihan jotakin muuta tapahtua, joka\nainaiseksi sulkisi suuni... Ja mistäpä löytäisinkään sopivamman paikan\nkertoakseni tuskistani kuin tämän, jossa seinät ovat todistajinani ja\nvieläpä tämä mieskin, joka tällä ratkaisevalla hetkellä ei uskaltane\nkieltää sitä, minkä hän tietää yhtä hyvin kuin minäkin...\n\nTässä keskeytti hänet herra v. Nit, joka niin hiljaa kuin olisi\nitsekseen puhunut, itseään soimaten sanoi:\n\n— Heikko kun on, hänellä ei kuitenkaan enään ole mitään syytä sitä\nkieltää. Mutta — jatkoi hän reippaammasti — ehkä jossakin suhteessa\nvoin teitä auttaakin, oikaisemalla sellaisia kohtia, joissa kentiesi\nerehdytte, koska en ole uskaltanut ilmoittaa teille totuutta, minä kun\nolen peljännyt tuota miestä, jonka kaikki liiaksikin hyvin tunnemme.\n\n— Kuuntelet kai mielelläsikin kertomustani? kysyi kreivitär. Harald\nnyökkäsi myöntäen ja edellinen kertoi seuraavan tarinan.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nKREIVITÄR HENNINGIN KERTOMUS.\n\n\nSurkeaa on, kun ihminen, äkkiä kohottuaan alhaisesta ja halvasta\nsäädystä rikkauden ja korkean arvon kukkuloille, jälleen vaipuu\nonnettomuuteen, johon verrattuina halpa syntyperä ja epäsuosiolliset\nulkonaiset suhteet eivät ole miksikään luettavat. Niin oli minun\nlaitani.\n\nIsäni oli vain lukkarina tässä pitäjässä, vaikka häntä kutsuttiin\nkanttoriksi ja pidettiin herrana. Koska hän sitäpaitsi sen lisäksi,\nmitä oli saanut vanhemmiltaan periä, toimeliaisuudellaan oli\npäässyt jotenkin hyviin varoihin, niin hän eleli koko komeasti\nja pidettiin häntä jonkinmoisessa arvossa, niin että hänet usein\nkutsuttiin parempiin herrastaloihin pitäjässä ja hän sai myös\nkunnian vastaanottaa säätyläisiä vieraikseen. Niiden joukossa, jotka\nahkerammin meillä kävivät, oli nuori kreivi Henrik Henning, joka myös\noli kaikista ylhäisin.\n\nVaikka vasta kävin neljättätoista, puheli hän usein minun kanssani,\nsanoen olevan paljon hauskempaa puhua minun kanssani kahdenkesken\nkuin muitten kuullen. Samoin oli minunkin laitani, vaikka tuskin sitä\nymmärsin.\n\nIsäni rupesi vähitellen aavistamaan, että kreivin alinomaiset\nvierailut tapahtuivat minun tähteni ja kreivin pidellessä kerran\nkättäni ja minua suudellessa, hän astui sisään ja vihastui kovasti.\nVakavasti hän alkoi nuhdella kreiviä tällaisten rakkaudenosoitusten\nsopimattomuudesta tyttöä kohtaan, joka oli niin paljon alhaisempaa\nsäätyä kuin hän. Niillä isäni väitti kreivin vain sitä tarkoittavan,\nettä saisi vietellyksi kokemattoman lapsen, joka olisi ansainnut\nparemmankin kohtalon, hän kun oli hyvä tyttö ja aina oli osoittanut\nvanhemmilleen rakkautta, kuuliaisuutta ja kunnioitusta, niin ettei\nheillä ollut mitään syytä häntä moittia. Sitäpaitsi — lisäsi isä —\nnuo vanhemmat, Jumalan kiitos, olivat siksi varakkaita, ettei heidän\npuutteen pakottaminakaan tarvitsisi heittää tytärtään viettelijän\nsyliin.\n\nTähän kaikkeen kreivi hyvin nöyrästi vastasi, ettei hänen\ntarkoituksensa suinkaan ollut se, joksi isäni sitä epäili,\nja pyysi nyt minua vaimokseen. Isäni väitteisiin hän vastasi\nhalveksivansa sydämen asioissa kaikenlaista säätyeroitusta, jättäen\nisäni määrättäväksi, naisiko hän minut kohta vai tulisinko ensin\nlähetettäväksi johonkin koululaitokseen. Isäni arveli, että tulevalta\nkreivittäreltä vaadittaisiin myös sivistystä, että hän kykenisi\nsellaisena esiintymään, ja valitsi siis jälkimäisen ehdotuksen. Minut\nsiis lähetettiin parhaimpaan koululaitokseen Turussa; kulungeista\nkreivi maksoi kaksi kolmattaosaa ja loput pyysi isäni suorittaa.\nKouluaikana kreivi ei käynyt minua tervehtimässä näin usein kuin\nolisin suonut, mutta siitä huolimatta hänen rakkautensa pysyi\nentisellään. Kun kahden vuoden kuluttua pääsin kotiin joululomalle ja\nkreivin yhtä ja toista minulta kysellessä saatoin siihen vastata, niin\noi, kuinka olin iloinen! Ja vielä iloisemmaksi tulin, kun hän sanoi\npitävänsä minua jo tarpeeksi sivistyneenä ja että kouluaikani nyt oli\npäättynyt.\n\nNiin, hän ei ollut aikonut minua pettää, sillä jo viikkoa jälkeen\nloppiaisen vietettiin häämme. Miten saatoinkaan kuudentoistavuotiaana\ntuntea sellaista onnea! Koko olentoani hallitsi yksi ainoa tunne; se\nei ollut kiitollisuutta, sillä sitä en ajatellutkaan, että kreivi oli\nminut tomusta korottanut; eikä se ollut ylpeyttä sen vuoksi, että\nkaikki minua luultavasti kadehtivat... ei, vaan koko olentoni huokui\nvain rakkautta. Vaikka olinkin maan päällä, tuntui ikäänkuin olisin\nollut taivaassa.\n\nOnneni oli suurempi kuin rohkeimmissa unelmissani olisin voinut\najatella, mutta se vielä lisääntyi. Tulin äidiksi. Tuntui ikäänkuin\nminulla olisi ollut kaksi sydäntä, toisella rakastin yhtä hellästi\nkuin ennenkin miestäni, toisella pikku poikaani, Henrikiäni.\n\nPoikani ollessa noin puolen vuoden ikäinen, tapahtui jotakin, jota\nmieheni piti tarpeellisena, mutta minä... onnettomuutena. Kreivi\nHenrik Henningiä pidettiin yleensä hyvänä ja jalomielisenä miehenä.\nEräs hänen tuttavistaan, joka oli köyhä ja jolla oli suuri perhe, tuli\nkerran pyytämään häntä auttamaan itseänsä. Asia oli sellainen, että\nhänellä Etelä-Ranskassa olisi ollut iso perintö nostettavana, mutta\nasianajajat osasivat niin hyvin metkuilla, ettei sitä luovutettukaan\nja vaikeaksi olisi käräjöiminenkin näin kaukaa käynyt. Vieras pyysi\nnyt miestäni matkustamaan sinne, toivoen että hän kunnioitusta\nherättävällä esiintymisellään ehkä voisi vaikuttaa asianomaisiin.\nToinen olisi näin rohkeasta pyynnöstä ehkä nauranut vierasta vasten\nsilmiä, mutta mieheni piti sen aivan kohtuullisena ja lupasi ottaa\nhänen asiansa ajaaksensa.\n\nRakkaudessani koetin esiintuoda kaikellaisia esteitä. Ottamatta\nensinkään puheeksi, mitä tuo luultavasti aivan turha matka tulisi\nmaksamaan, rupesin ehdottamaan, että hän antaisi vieraalle\ntarpeelliset matkarahat ja antaisi hänen itse lähteä Ranskaan.\nTähän mieheni vastasi, että arvo ja korkea sääty enemmän kuin rahat\nvaikuttaisi petollisiin asianajajiin. Vaikka hän ei sitä minulle\nilmoittanut, niin kuitenkin luulen että jonkinmoinen ylpeys, pikemmin\nkuin seikkailunhalu, kiihotti häntä tähän yritykseen. Hänen ylpeytensä\noli aivan toista lajia kuin muitten ihmisten ja hän piti sen suurena\nonnena, että köyhä perhe, joka ei voinut häntä muulla palkita kuin\nrukoilemalla hänelle Jumalan siunausta, tällä tavoin oli kääntynyt\nhänen puoleensa. Pitipä hän suurena kunnianakin että hän, rikas mies,\noli saanut tilaisuuden auttaa köyhää lähimäistänsä. Hän päätti siis\nlähteä matkalle, vieläpä lahjoitti köyhälle vieraalle rahojakin.\n\nMoni ehkä arvelee, että syyt tähän matkaan olivat jotensakin heikot,\nmutta siinä tapauksessa voi otaksua, että välttämätön kohtalo johti\nhänen askeleitaan.\n\nNähdessäni, etteivät mitkään esteet häntä taivuttaneet, pyysin edes\nitse päästä mukaan, mutta hän huomautti minulle merimatkan vaaroista\nja vaikeuksista tänä kylmänä vuodenaikana, varsinkin pikku lapseni\ntähden, josta en millään muotoa olisi tahtonut erota.\n\nJoulukuussa hän laivassa lähti matkalle ja minä jäin rannalle itkemään.\n\nLuulin sydämeni pakahtuvan, mutta aikaa voittaen tukahutin kyyneleeni\nja aloin elää toivossa. Ensi avovesillä hän oli arvellut palaavansa\njälleen kotiin. Huvittelin opettamalla pikku poikaani kävelemään ja\nolin mielissäni, kun hän jo rupesi puhettakin tavottelemaan.\n\nAika kului ja toukokuu oli jo käsissä. Olin kyllä itsekseni arvellut,\nettei hänen asiansa ottaisi niin kaikin puolin menestyäksensä\nkuin hän itse oli toivonut, mutta se, ettei häneltä vielä ollut\ntullut kirjettä, herätti minussa mitä suurinta levottomuutta. Hänen\nrakkauttansa minä en epäillyt, mutta olikohan hänelle tapahtunut joku\nkauhea ja aavistamaton onnettomuus?\n\nLankoni, vapaaherra Arvid, ei antanut minulle mitään lohdutusta,\npikemmin hän pahoilla aavistuksillaan teki asian vielä pahemmaksi.\nKesäkuun loppupuolella oli epätoivoni kiihtynyt korkeimmilleen, niin\nettä minua jo ruvettiin pitämään mielipuolena. Jälestäpäin olen saanut\nkuulla, että vapaaherra kiihotti tätä luuloa.\n\nKaksi lääkäriä kävi minua tutkimassa. He ilmoittivat minussa olevan\nmielenvikaa, ja kun muutamat palkolliset todistivat, että toisinaan\nolin käyttäytynyt hurjasti ja väkivaltaisesti, erotettiin lapseni\nminusta ja minut lähetettiin Tukholman hourujenhoitolaitokseen.\nKaikista rukouksistani ei ollut mitään apua ja vaikka koetin\nvakuuttaa, että minua vaivasi vain ääretön suru eikä mikään\nmielenvika, niin sitä ei oltu kuulevinaankaan... minut teljettiin kun\nteljettiinkin hullujenhuoneeseen. Ja kerron minä sen vieläkin: silloin\nen vielä ollut hullu, mutta kadotettuani sekä lapseni että vapauteni,\nminä vähitellen jouduin mielenhäiriöön.\n\nOlin ollut kahdeksan vuotta hullujenhuoneessa, milloin täydellä\njärjellä, milloin sekamielisenä, kun eräänä päivänä näin edessäni...\nmieheni. Luulisipa, että tästä äärettömästä ilosta olisin ainaiseksi\nmenettänyt järkeni, mutta kävikin ihan päinvastoin ja pian jälleen\nolin mieheni kanssa rakkaassa Ristilässämme.\n\nAsia, minkä vuoksi hän lähti ulkomaalle, oli todellakin onnistunut.\nSuurin osa perinnöstä oli tuomittu maksettavaksi ja lähetetty Suomeen.\nMutta paluumatkalla Marseillesta merirosvot ottivat hänet sekä koko\nlaivan miehistön vangiksi. Algeria ei silloin vielä ollut Ranskan\nhallussa ja Välimerta oli hyvin vaarallinen purjehtia. Niinpä siis\nmieheni joutui kahdeksaksi vuodeksi orjaksi. Monta kirjettä hän oli\nlähettänyt sekä veljellensä että minulle, että tulisimme häntä sieltä\nlunastamaan, mutta arveli niiden joutuneen hukkaan ja sen luulon hän\nmyös vei mukanansa hautaan. Vihdoin hän pääsi karkuun ja tuli Espanjan\nkautta Ranskaan ja Marseilleen, missä hänellä oli tuttavia, jotka\nvarustivat hänet sekä rahoilla että vaatteilla.\n\nMuuan seikka kuitenkin katkeroitti uutta onneamme; pikku Henrikimme ei\nenään ollut elävien joukossa. Muutamia kuukausia sen jälkeen kun minut\noli viety hullujenhuoneeseen, oli vapaaherra Arvid matkustanut Saksaan\nja vienyt muassansa pikku poikamme, joka oli kuollut Lyypekissä,\nniinkuin lääkärin todistukset osoittivat. Ollen itse hyvin suora ja\njalomielinen, ei miehelleni johtunut mieleenkään, että olisi voinut\ntoisin tapahtua.\n\nSynnytin miehelleni vielä toisenkin lapsen, tytön, jolle annoimme\nnimeksi Helena. Mutta tätä onneamme ei pitkältä kestänyt. Vuoden\nkuluttua kuoli jalo aviokumppanini. Minä surin häntä äärettömästi,\nmutta järkeni sain kumminkin pitää. Saadakseni olla vapaana ja\npitää luonani pikku tyttöni, koetin kaikin mokomin välttää, etten\nsekapäiseltä näyttäisikään. Tällä kertaa koetti myös vapaaherra Arvid\nkaikin tavoin lohduttaa ja viihdyttää minua; kävipä hän melkein joka\npäivä Ristilässä, keksien minulle kaikellaisia huvituksia. Pian\nkuitenkin huomasin, että hän sillä tarkoitti vain omaa etuansa, sillä\nvähän ajan perästä hän kosi minua. Minä hätkähdin, sillä hänen oma\nrouvansa eli vielä, mutta hän selitti, ettei hän koskaan ollut häntä\nrakastanut, vaan että hän nyt vain rakasti minua ja että lääkäri oli\nilmoittanut, ettei hänen rouvallaan enään ollut pitkää elonaikaa\njälellä. Kuinka tuo kaikki teki hänet inhottavaksi minun silmissäni\nja rupesin jo aavistamaan, että hänen kaltaisensa ihminen pystyisi\nvaikka mitä pahaa tekemään. Ensin koetin häntä nuhdella ja neuvoa,\nmutta kun se ei auttanut, niin osoitin selvään ylenkatsettani. Pidin\nhäntä syypäänä vaimonsa kuolemaan, mikä lääkärien ennustuksien mukaan\npian tapahtuikin, ja kielsin häntä tulemasta silmäini eteen. Katse,\nminkä hän silloin loi minuun, oli niin kavala ja julma, että tuskin\npaholaisen katsetta voi kamalammaksi kuvitella.\n\nPian sairastuin kovaan tautiin ja olin aivan tiedottomana. Heräsin\nvasta tuntiessani, että kaksi miestä kantoi minua. Monien kummallisten\nkäytävien kautta he toivat minut tähän maanalaiseen hautaan. En\nkyennyt vielä puhumaan enkä huutamaan. He jättivät minut sitten tänne\naivan yksin.\n\nVähitellen virkosin täydellisesti ja aloin katsella ympärilleni.\nMikähän huone tämä olikaan? Kylmä täällä ei ollut, sillä täällä oli\nkamiini, joka vielä oli aivan lämmin. Eikä ollut pimeäkään, koska tämä\nlamppu paloi silloinkin. Lattialla oli ruoankannin ja sen vieressä\nviinipullo. Siis ei minua aijottu tappaa nälkään.\n\nPian huomasin käteni olevan kytketyn näihin kahleisiin. Varmaankin\nolin jälleen hullujenhuoneessa, joka oli edellistä paljon kauheampi,\ntämä kun oli maan alla. Mutta mikähän kummallinen puku minulla oli\nylläni? Nyt vasta huomasin sen kuolinpuvuksi.\n\nOvi narisi ja vapaaherra Arvid astui sisään. Pelko antoi minulle\nvoimia ja minä kysyin, missä olin.\n\n— Olet sellaisessa paikassa, josta et ikipäivinäsi pääse ulos. Olet\nRistilän läntisen kylkirakennuksen alla. Näitä käytäviä eivät tunne\nmuut kuin kaksi ihmistä, jotka myös voivat pitää ne salassa; kreivi\ntiesi niistä kuitenkin myös, mutta hän on kuollut.\n\n— Ja minkätähden olen täällä?\n\n— Jotta minä saisin täydellisen koston. Sinä et tuntenut häntä,\njonka rakkauden hylkäsit, mutta nyt saat kokea, kuinka hän kostaa.\nSinulta ei minun tarvitse mitään salata, koska et kuitenkaan voi\nminua vahingoittaa. Tiedä siis, että lääkkeisiisi sekoitin sellaista\nainetta, joka vaikuttaa joko valekuoleman taikka täydellisen kuoleman.\nToivoin edellistä ja niin kävikin. Olet jo haudattu eikä kukaan sinua\nenää kysy. Avatessani arkun huomasin, että vielä olit lämmin. Kovasti\nolin mielissäni, ja eräs hyvä apumies auttoi minua kantamaan sinut\ntänne. Saat nyt valmistautua jäämään tänne koko loppu-ijäksesi, jonka\ntoivon kestävän kauvan, koska en tahdo kieltää sinulta sellaista, joka\ntavallaan voi tehdä elämäsi kylläkin hauskaksi. Koska vain tahdot,\nlämmitetään tämä rautakamiini, eikä öljyä lampustasi pidä koskaan\npuuttuman. Huvitellaksesi yksinäisyydessäsi saat lukea sanomalehtiä\nja kirjoja, jos niin tahdot, hengellisiäkin. Ruokaa ja juomaa tulet\nsaamaan yltäkylläisesti ja tämä katossa oleva ilmatorvi on tuottava\nsinulle raitista ilmaa. Sanalla sanoen, ei mitään, joka voi tehdä\nelämäsi mukavaksi, tule sinulta puuttumaan, ja sitäpaitsi minulla\non nöyrä palvelija, joka suosiollisesti on luvannut tarpeen mukaan\npalvella sinua. Elinkautisen vankeutesi merkiksi tulet ainaiseksi\nolemaan kytkettynä näihin rautakahleisiin, jotka kyllä kestävät naisen\nponnistuksia. Käsitätkö nyt, kuinka kostan?\n\n— Kyllä käsitän, että olet itse paha henki. Mutta viimeisenä päivänä\nei Jumala ole armollisesti sinua katsova. Silloin kahleesi tulevat\nolemaan minun kahleitani raskaammat ja lujemmat ja vieläpä sinua\npolttavatkin.\n\n— Ei nyt huolita puhua siitä. Parempi, että ensin vähän voimistut.\nSittemmin saamme huviksemme siitä keskustella, ellei meillä satu\nolemaan parempaa puheenaihetta. Hyvää yötä.\n\nMutta mitäpä noita hänen ilkeitä puheitaan muistelen.\n\nSiinä kyllin, että hän pysyi sanassansa ja hänen kostonsa oli yhtä\njulma kuin viekkaasti keksitty. Siitä syystä vain hän ei kieltänyt\nminulta lämpöä ja valoa, ruokaa ja juomaa, että hän kauvan ja\nkylliksensä saisi nauttia kostostaan... Hänen kostonhimonsa ei ollut\nsamaa laatua kuin rosvon, joka tyytyy tikarinpistoon... ei, hänen\nantamansa pistot olivat yhtä monet kuin hiekka jyväset meren pohjalla.\n\nRautakahleeni ovat, kuten näet, niin pitkät, että olen saattanut\nkävellä viisi askelta edestakaisin tässä huoneessa... Jotta en\nnimittäin sairastuisi ja kuolisi, hän antoi minun jaloitella... mutta\nkäy näitä kahleita kierrellä kokoonkin... Mutta ei, en tahdo kertoa\nenempää... Päätä, mitkä rikokset lähimäistä kohtaan ovat julmimmat\nja ilkeimmät... kuitenkaan et voi keksiä kauheampia kuin mitä hän on\ntehnyt minulle.\n\nTämä mies, joka istuu tässä minun vieressäni, oli hänen kätyrinsä ja\nsitäpaitsi minun nöyrä palvelijani...kaikessa muussa, paitsi siinä,\nmikä koski vapauttamistani.\n\nKuitenkin hänellä oli ihmisen sydän ja hänen käydessänsä täällä yksin,\nminulla joskus oli hänestä vähän hauskuuttakin.\n\nVapaaherralle tuotti oikein nautintoa, kun hän sai minulle kertoa\nkaikki ilkityöt, mitkä eläessänsä oli tehnyt. Pahan hengen tavoin hän\nilkamoitsi tehdessään itsensä vielä inhottavammaksi sen silmissä, joka\noli hänen vallassaan ja jonka tiesi jokaisen tällaisen kertomuksen\nperästä kammoksuvan häntä, jos mahdollista, vielä enemmän kuin\nennen. Se ei tapahtunut siitä syystä, että hän olisi tuntenut mitään\nsisällistä tarvetta päästä tunnonvaivoistaan — sillä sellaisia hänellä\nei ollut — vaan se oli julkean rosvon ylvästelemistä, joka tunnustaa\nrikoksensa, iloitaksensa siitä hämmästyksestä ja inhosta, minkä\nhän herättää, ja hänpä oli rosvoa vielä pahempi, sillä tämä tietää\ntunnustuksensa tuottavan hänelle rangaistuksen, mutta vapaaherra\nkerskaili ilkitöistään sellaiselle, joka ei ensinkään voinut häntä\nvahingoittaa, ei ainakaan tässä maailmassa.\n\nEnkä minä ensinkään epäile niiden kertomuksien todenperäisyyttä, joita\nhän vähitellen minulle syötti. Hän oli polttanut kaikki kirjeet, jotka\nmieheni oli kirjoittanut Ranskasta ja sittemmin orjuutensa aikoina\nAlgeriasta.\n\nPikku poikani ei ollutkaan kuollut, vaan hän oli yksissä juonissa v.\nNitin kanssa jättänyt hänet asumattomalle saarelle. Tämän pyynnöstä\nhän ei näet myrkyttänyt poikaa. Kuolemantodistukset, jotka olivat\nolevinaan lääkärin kirjoittamia, olivat myös kaikki vääriä.\n\nVapaaherra oli toivonut minun pian kuolevan, jotta hän itse saisi\nRistilän haltuunsa. Kun mieheni sitten palasi, raukesi hänen kaikki\ntoivonsa tyhjiin, sillä veljeänsä hän kumminkin piti jonkinmoisessa\narvossa, taikka lieneekö hänessä ollut vähän veljellistä rakkautta,\nkoska ei sanonut tahtoneensa saattaa häntä pois hengiltä. Tämä\nnäyttikin olevan ainoa valokohta hänen mustassa sielussaan.\n\nMutta veljensä kuoltua heräsi hänessä jälleen halu päästä Ristilän\nomistajaksi, samalla kun hänessä syttyi jonkinlainen rakkaus minuun.\nSaavuttaaksensa tämän kahdenkertaisen tarkoituksensa, syötti hän\nvaimolleen, joka oli hyvin herttainen nainen, vähitellen kuolettavaa\nmyrkkyä, joista hän vihdoin viimein kuoli. Mutta kun hänen juonensa\nei kuitenkaan onnistunut, niin hän menetteli minun suhteeni niinkuin\njo olen kertonut, ja pian sen jälkeen hän toimitti pikku Helenanikin\nmaailmasta. Ja sillä tavoin hän, tuo rosvo, varas ja murhamies, pääsi\nRistilän omistajaksi.\n\nTällaista lankoni kertoi minulle tämän lampun himmeässä valossa. Ja\nniinkuin jo vakuutin, minä luotan täydellisesti hänen kertomukseensa.\n\nLopettaakseni surullisen kertomukseni saan vielä mainita, että oltuani\nyli neljätoista vuotta täällä maan alla, tapahtui eräänä päivänä,\nvapaaherran viivyttyä tavallista kauemmin poissa... hänellä oli tapana\nkäydä täällä aina kolmen päivän perästä ja hämähäkin työstä sekä\nillalla yltyvästä väsymyksestäni olin oppinut huomaamaan ajan kulun...\nhän viisi vuorokautta sitten taas tuli käymään. Nyt hän ei ilkkunut\neikä nauranut, vaan näytti hurjalta ja vakavalta. Hän ilmoitti jo\ntarpeeksi kostaneensa, sanoen että paras aikani jo oli ohitse ja että\noli parasta, että nyt valmistautuisin kuolemaan. Kysyessäni, minkä\nkuoleman hän oli minulle aikonut, hän vastasi: nälkäkuoleman. Hän vei\nmuassaan ruoankantimen ja viinipullon.\n\n\n\n\nXIX.\n\nLISÄÄ KREIVITTÄREN KERTOMUKSEEN.\n\n\n— Tässä on viinipullo, sanoi Harald, juokaa tästä virkistykseksenne.\n\nKysymättä mistä Harald oli sen saanut, kreivitär noudatti kehoitusta.\nHänen juodessaan v. Nit toipui horrostilasta, johon hän tämän pitkän\nkertomuksen kestäessä oli vaipunut. Hän loi silmänsä kreivittäreen ja\nsanoi:\n\n— Sanoittehan uskovanne, mitä lankonne kertoi teille ilkitöistään?\nEikö totta?\n\n— Niin sanoin, sillä niin uskonkin.\n\n— Mutta minäpä voin teille ilmoittaa, että — tässä herra v. Nit\nyht'äkkiä vaikeni, mutta sitten jatkoi tavalla, mikä osoitti hänellä\nolleen mielessä lausua jotakin vallan toista — että... vapaaherra\nitsekin on vakuutettu kertomuksensa todenperäisyydestä.\n\n— Mitä tarkoitatte? kysyi kreivitär.\n\n— Sanokaa, Jumalan tähden, mitä teillä on sanottavaa, kehoitti Harald.\n\n— Kun asiaa oikein ajattelen, niin totuuden tunnustaminen ei enää\nvoi tehdä tilaani pahemmaksi, sanoi herra v. Nit. — Tähän asti olen\npelännyt vapaaherraa. Luulin, että jos olisin uskonut salaisuuteni\nkreivittärelle, niin hän kentiesi olisi ilmoittanut sen vapaaherralle,\nriistääksensä häneltä koston nautinnon. Älkää kuitenkaan silti luulko,\nettä vain maallinen viisaus ja se, että pelkään vapaaherraa, pakottaa\nminut tunnustamaan totuuden, sillä niin kauan kuin olin hänen nöyrä\norjansa, tunsin itseni kurjista kurjimmaksi, ja koetin päihtymisellä\ntukahuttaa omantunnon ääntä. Mutta nyt kun olen päättänyt ilmoittaa\ntotuuden, tunnen sydämessäni iloa ja rauhaa, joita en ole pitkiin\naikoihin kokenut. No niin, vapaaherra on kyllä itse vakuutettu\nkertomuksiensa todenperäisyydestä ja niin on myös kreivitär... mutta\nen vain minä. Sillä niin usein kuin se oli minulle mahdollista, en\nollutkaan hänelle uskollinen.\n\n— Mikä on totta ja mikä on valhetta? kysyi Harald.\n\n— Kaikki muu on totta paitsi se, minkä hän kertoi kreivittären\nmolemmista lapsista, Henrikistä ja Helenasta. Olin vapaaherran\nmukana hänen jättäessänsä minun neuvostani pikku Henrikin Rügenin\nlänsipuolella olevaan asumattomaan saareen, jossa kätki hänet vuoren\nrotkoon. Mutta sitä hän ei tiennyt, että salaisessa kirjeessä ilmoitin\nasian eräälle miehelle, jota niillä seutuvilla pidettiin erittäin\njalona ja hyväsydämisenä. Minulla on siis syytä luulla, että pikku\nHenrik tulikin pelastetuksi, mutta enempää en tiedä asiasta, koska en\nuskaltanut ruveta sitä tiedustelemaan.\n\n— Kiitän teitä armeliaisuudestanne, vaikka tuskin on luultavaa, että\nkirjeenne mitään vaikutti. Mutta sitähän ei kuitenkaan voi tietää ja\nehkä elää Henrikkini vielä. Entä kuinka te pelastitte toisen lapsen?\n\n— Niinkuin tiedätte, oli vapaaherra määrännyt sen myrkyllä\ntapettavaksi ja hänellä oli niin kova kiire saada se heti pois\nhengiltä että, vaikka hän itse olikin poissa, käyttämällä meidän\nkesken tavallista merkkikirjoitusta, kirjeessä käski minun... sillä\nolinhan hänen orjansa... heti tappaa lapsen. Sitä en kuitenkaan\ntahtonut tehdä, mutta en myöskään uskaltanut olla tottelematon. Päätin\nsiis pettää häntä ja vaihetin elävän lapsen toiseen, jonka arvasin jo\nkuolleeksi, koska muutamia päiviä sitä ennen olin nähnyt sen olevan\nihan kuolemaisillaan. Niinpä siis vieras lapsi haudattiin ja teidän\nlapsenne jäi sen sijaan elämään... ainakin toistaiseksi. On nimittäin\nkerrottu, että pikku Helena jonkun vuoden kuluttua katosi taikka\nvarastettiin. Mitenkä tässä asiassa menettelin, saan toisella kertaa\nkertoa, mutta pääasia on kuitenkin, ettei lapsi silloin kuollut, kun\nvapaaherra oli määrännyt sen tapettavaksi.\n\n— Se elää vielä, keskeytti häntä Harald. — Eikö se ollut valtatien\nvarrella oleva torppa, jossa vaihetitte pikku Helenan toiseen lapseen?\n\n— Oli, vastasi v. Nit kummastellen.\n\n— Eikö se ole hoin puolenneljättä virstan päässä Ristilästä?\n\n— Sen vaiheilla sinne taitaa matkaa olla.\n\n— Ja eikö tuon torpan nimi ole Inttilä?\n\n— On. Kaikkea maisteri näkyykin tietävän.\n\n— Eikö pikku Helenalla ollut oikeanpuolisen olkapään alla kaksi isoa\nH. H. kirjainta.\n\n— Sitä en tiedä sanoa, vastasi v. Nit, mutta voihan se olla\nmahdollista.\n\nKreivittären silmät säteilivät, hänen puuttuessaan puheeseen:\n\n— Mutta sen tiedän minä, joka olen lapsen äiti. Mutta kaikki sinä\ntiedät, sinä uljas ja jalo nuorukainen! Niin se oli, vaikka en\nmuistanut sitä mainita. H, H.. Henrik Henning, Helena Henning...\nymmärrättekö?... Voitteko käsittää, että minä, joka pelkäsin tulevani\neroitetuksi lapsistani, olin siksi lapsellinen, että syövytyskivellä\npoltin nuo kirjaimet pojan vasemmanpuolisen ja tytön oikeanpuolisen\nolkapään alle. Ajattelinpa, niin en oikein tietänyt mitä ajattelin...\nse oli vain vaistomainen tunne. Siitä voisi vastaisuudessa lapset\ntuntea... lapsellinen olin, mutta enkö tehnyt kuitenkin viisaasti?\nMutta jatkakaa, kertokaa minulle enemmän.\n\n— Helena elää, vakuutti Harald vapisevilla äänellä. Kaikki on selviävä\nteille sekä koko maailmalle. Kummalliset ovat kohtalon vaiheet\nolleet... mutta Jumalan tiet ovat aina oikeat ja viisaat. Tyttärenne\nelää, Stella elää. Ettekö usko, kun sanon lapsenne vielä elävän?\n\n— Totuushan puhuu silmistäsi, niin että täytyyhän minun uskoa. Mutta\nmissä hän on, Helenani? Etkö nimittänyt häntä myös Stellaksi? Kuka on\nminulle puhunut eräästä Stellasta?\n\n— Minä olen hänestä puhunut, vastasi v. Nit.\n\n— Auttakaa minua muistamaan, huudahti kreivitär. Niin, nytpä muistan,\nettä sinä hänestä kerroit. Näinkö lähellä hän on ollut minua... mutta\nentä jos se vain olisikin mielipuolen iloista hourailua! Tahdon ulos,\nminä tukehdun tänne. Vie minut pian, pian pois täältä, kuuletkos,\nHarald, sillä sehän oli nimesi?\n\n— Harald se on ollut.\n\n— On ollut, mitä sillä tarkoitat? Vaikka mitäpä siitä piittaan...\nvaikka oletkin pelastajani, niin enpä nyt jouda sinua ajattelemaan, en\ntunne edes kiitollisuutta... nyt kun tiedän saaneeni takaisin lapseni.\n\n— Eikö teillä siis olekaan muuta kuin tuo yksi lapsi?\n\n— Minulla on ollut, mutta tarkoitatko sitä, ettei ihminen koskaan\nvoi olla aivan tyytyväinen? Pitäisikö minun mielestäsi nyt, kun olen\nsaanut takaisin sekä vapauden että toisen lapseni... pitäisikö minun\nolla niin vaativainen ja kiittämätön Jumalaa kohtaan, että rupeaisin\ntoista itkemään?\n\n— Mutta entä jos se lapsi, jota et uskalla toivoa saavasi nähdäkään,\nolisikin sinua lähempänä kuin se, jonka tiedät vielä elävän? Jos\nHenrik olisikin sinua odottamassa, viedäkseen sinut tyttäresi luokse?\n\n— Jälleen houkuttelet minua kuuntelemaan sanojasi ja siinä teet\nväärin... Enkö jo ole saanut onnea tarpeeksi osalleni?... Äänesi on\nmuuttunut paljon lempeämmäksi, etkä enää katsele minua vieraasti kuin\nensin. Ehkä kuitenkin tarkoitat jotain tuolla puheellasi, mutta sano\nmitä se on?\n\n— Puhu Herran tähden suoraan, kehoitti vuorostaan herra v. Nit, jos\nsinulla on todistuksia, niin tuo ne esiin. Harald koetti tyyntyä ja\nsanoi vakavalla äänellä:\n\n— Eikö tuo Rügenin saarella oleva mies, jolle ilmoititte kallion\nrotkoon jätetystä lapsesta, ollut lääkäri?\n\n— Oli.\n\n— Mikä hänen nimensä oli?\n\n— Sitä en voi muistaa.\n\n— Eikö se ollut Thalberg?\n\n— Thalbergko? Niin, taisipa olla. Sama nimi kuin...\n\n— Kuin minulla.\n\n— Mutta onko todistuksia, päteviä todistuksia?\n\n— Eiköhän tämä kirje riitä?\n\nNäin sanoen Harald antoi v. Nitille pienen, nimettömän kirjeen.\nKasvatusäitinsä kirjeen, jonka sisällä edellinen oli ollut, hän antoi\nkreivittärelle.\n\n— Minun kirjoittamani tämä kirje on, sanoi herra v. Nit, eipä paljo\npuutu ennenkuin voin sanoa, että Jumala on valinnut minut hyvän\nvälikappaleeksi.\n\nHerra v. Nit laski vanhan kellastuneen kirjelapun kreivittären käteen\nJa sai häneltä pidemmän kirjeen, jonka luettuaan hän alkoi vapista ja\nhänen hampaansa louskuivat ikäänkuin hänessä olisi ollut vilutauti.\nKreivitär taas istui kuin kivettyneenä, katsellen vain Haraldia, joka\noli tyrskähtänyt itkuun.\n\nKuitenkin hän oli ensimäinen, joka taas ryhtyi puhumaan.\n\n— Tässä ei auta häveliäisyys! Vilkaiskaapa, äiti, tätä paljasta\nolkapäätäni.\n\nKreivitär toipui jännityksestään, vaipuaksensa tiedottomana\nvuoteelleen. Mutta hänen vihdoin virotessansa seurasi kohtaus, jota ei\nkäy kuvaileminen.\n\n      *       *       *       *       *\n\nRientäkää, rientäkää, kiiruhti herra v. Nit heitä. Antakaa\nrikoksellisen pian joutua oikeuden koviin kouriin. Käyköön minunkin\nkuinka hyvänsä, niin en ainakaan valita.\n\n— Mutta poikani, sanoi kreivitär, eiköhän yksi yö käy tälle\nonnettomalle, joka ei ole siihen tottunut, yhtä pitkäksi kuin minulle\nkokonainen vuosi? Ei, Henrik, lähdetään kaikki kolme yhdessä tästä\nkamalasta paikasta. Tulkaa!\n\nNämä sanat lepyttivät heti Haraldin... kutsumme häntä vastedeskin\ntällä nimellä, koska hän sitä kantaessansa on herättänyt meissä\nmyötätuntoa ja nimikin samalla on käynyt meille rakkaaksi, vaikka on\nymmärrettävää, että hänen äitinsä mieluimmin nimitti häntä Henrikiksi.\nVaikka se ei sopinut hänen aikeisiinsa ja sitäpaitsi voisi olla\nhänelle vahingoksi, niin hän nyt, kun äitinsä sitä pyysi, ei olisi\njättänyt v. Nitiä tänne. Mutta tämä sekaantui itse asiaan, sanoen:\n\n— Ei, rouva kreivitär. Luonteeni on vallan muuttunut, enkä nyt\nenään pelkää sitä, joka äsken herätti minussa kammoa. Jään tänne\nmielellänikin yhdeksi yöksi miettimään tarkemmin asioita, joita en\nmoneen, moneen vuoteen ole uskaltanut ajatella. Lampunkin aijon\nsammuttaa, sillä en pelkää edes pimeyttä, koska toivon, että sen\nsijaan sisäinen valo sielussani paremmin pääsee loistamaan. Menkää\nvain, älkää minua estäkö; kun toiste näette minut, niin toivon, että\nasiat tuolla ylhäällä jo ovat melkein ratkaistut ja että paljon täällä\nalhaalla on muuttunut.\n\nNiin valtavat kuin hänen tunteensa olivatkin, ei kreivitär poikineen\nkuitenkaan voinut olla ihmettelemättä v. Nitiä, jonka kasvoissa\nilmestyi sellainen hyvyys ja lempeys, että se loi aivan erityisen\nmerkityksen hänen pienimpiinkin sanoihinsa.\n\n— Ottakaa edes tämä viinipullo, sanoi Harald, onhan siinä jotakin\nravintoa.\n\n— En nyt, vastasi v. Nit, tahdon olla aivan yksin, enkä huoli\nsiitäkään toveriksi, hän surullisesti hymyillen lisäsi.\n\n— Siis hyvää yötä huomiseksi, sanoivat kreivitär ja Harald melkein\nyht'aikaa.\n\n— Suokoon Jumala, että kaikki onnistuisi teille niin hyvin kuin minä\nsoisin. Hyvää yötä, jatkoi v. Nit ja sammutti lamppunsa.\n\nToisille oli miltei vastahakoista eritä v. Nitin seurasta ja tuosta\nkolkosta huoneesta. Kun he jo olivat astumaisillaan tikapuille,\nkuiskasi kreivitär:\n\n— Mutta entä jos vapaaherran päähän pistäisikin käydä täällä tänä\nyönä, vaikka hän ei olekaan luvannut. Kun hän täällä tapaa v. Nitin ja\nhänen uhrinsa on poissa, niin hän varmaan tappaa hänet.\n\n— Niin oikein, äiti. Mutta eikö ulko-ovessa olekin kaksi avainta.\n\n— En tiedä. Palatkaamme vielä takaisin tuohon elävien hautaan.\n\nEi kumpikaan olisi jättänyt toista ja siis he molemmat palasivat.\nHerra v. Nit ensin vähän hämmästyi, mutta kun hän kuuli syyn heidän\npalaamiseensa, niin vedet kiitollisuudesta kihosivat hänen silmiinsä.\nHänen päähänsä ei pälkähtänyt ajatella, että se olisi voinut tapahtua\nmuusta kuin sääliväisyydestä ja hellästä huolenpidosta, eikä suinkaan\noman voiton pyynnöstä, koska sekä kreivittärelle että Haraldille olisi\nollut vahingoksi, jos niin hyvä todistaja kuin v. Nit tulisi tapetuksi\nennenkuin hän oikeudessa pääsisi todistamaan.\n\nJos v. Nit hetkisen olisi heitä epäillytkin, niin hän pian olisi\nhuomannut erehtyneensä, Haraldin tarjotessa hänelle puolustukseksi\njoko pistoolinsa taikka metsästyspuukkonsa, kumman hän vain tahtoisi\nvalita.\n\n— Etkö ymmärrä pelätäkään, mies, hän sanoa tokaisi. Jos valitsen\npistoolin, niin voisinhan, jos tahtoisin, ampua sinut ja päästä\nvapauteen.\n\n— En ollenkaan pelkää, sanoi Harald, mutta saattoi tuskin olla itse\nitkemättä, kun salalyhdyn himmeässä valossa näki kyynelten vuotavan\npitkin v. Nitin poskia.\n\n— Näytpä kuitenkin ajattelevan jotakin hyvää minusta, sanoi v. Nit,\nkoska et luule minua niin peräti ilkeäksi. Mutta etkö epäile minua\nheikoksi? Vaikka minulla ei olekaan muuta asetta kuin metsästyspuukko,\nniin voinhan sillä tappaa itseni, ellen muitakaan.\n\n— En sitäkään pelkää, vakuutti Harald.\n\n— Oi, kuinka tuntuu suloiselta, että minua pidetään edes jossakin\narvossa, sanoi v. Nit puoleksi kuiskaten. Tuntuu ikäänkuin minussa\nheräisi uusi halu tulla paremmaksi ja sisäisesti väkevämmäksi...\nEi, ystäväni, pidä sinä vain sekä pistooli että metsästyspuukko...\nkukapa tietää, etkö itse tarvitse niitä paremmin kuin minä. Mutta\nkoska näytätte haluavan saada minut hyvään turvaan... vaikka en\nluulekaan vapaaherran enää tulevan tänne... niin annanpa teille hyvän\nneuvon. Ulko-oveen kuuluu kaksi avainta, joista toinen on ollut minun\nhallussani, toinen vapaaherran. Minun avaimeni on käännettävä ja menee\nlukkoon juuri kääntöpaikkaa myöten. Jos nyt katkaisee sen avainreikää\nmyöten, minkä helposti kivellä voi tehdä, niin jää lukkoon niin suuri\nosa, ettei mikään muu avain siihen sovi, eikä kukaan muu kuin seppä\nsaa ovea auki. Katkaise siis avain, niin olen täällä vapaaherralta\nhyvässä turvassa ja te saatte olla minusta huoleti.\n\n— Kunnes viimeistään puolenpäivän ajoissa huomenna tapaamme toisemme,\nsanoi Harald ja läksi, kannattaen äitiään kainalosta.\n\nPelokkaana tämä nojautui häneen, heidän kulkiessansa kapean,\nmutkailevan käytävän läpi, josta hän kerran ennenkin, vaikka silloin\ntiedottomana, oli kulkenut. Heidän kuljettuaan sala-ovesta ja kun\nkreivitär siitä ovesta, joka vei huoneeseen, mistä Harald oli löytänyt\nruoan jätteet ja jonka hän oli jättänyt selälleen, näki näin monen\nvuoden perästä jälleen taivaan tähdet, niin hän heikosti huudahti\nja poikansa häntä yhä hellemmin kannattaessa jäi niitä katselemaan.\nSitten he astuivat taas muutaman askeleen eteenpäin, pysähtyen jälleen\nhetkeksi toiselle ja kolmannellekin ovelle, jotka myös kumpikin\nolivat avoinna. Mutta kun viimeksi iso ovi avattiin ja he saapuivat\nulkoilmaan, niin kreivitär aivan tiedottomana vaipui maahan.\n\nNähdessään hänet sellaisena, Haraldille muistui mieleen mitä hänen\näitinsä tuolla maan alla oli sanonut. Hän oli pyytänyt jäädä sinne\nsiksi, kunnes oli ehtinyt kertoa surullisen elämäkertansa, koska luuli\nkuolevansa ilosta niin pian kun pääsisi ulko-ilmaan. Kuinka kauheaa,\njos niin kävisi! Kadottaa äitinsä samassa kun oli saanut hänet\ntakaisin! Saada ihmishenki pelastetuksi, nähdäkseen sen kohta jälleen\nsammuvan!\n\nNyt hänelle ei jäisi muuta jälelle kuin kosto, mutta sekin oli kehno\nlohduttaja.\n\nInnoissaan Harald oli aivan unohtanut, etteivät hänen äitinsä ohuet\nvaatteet voisi suojella häntä yöpakkaselta, mutta nyt hän puki hänen\nylleen päällystakkinsa. Ja hierottuaan lumella hänen valtasuoniaan ja\nohimoitaan, äiti vähitellen hiljakseen alkoi tointua.\n\n— Anna anteeksi, Henrik. Varmaankin tämä pyörtymiseni saattoi sinut\nhyvin levottomaksi.\n\n— Mitäpä siitä! Olen taas niin iloinen, etten sitä muistakaan.\n\nHän tutki avainta ja huomasi sen sellaiseksi kuin v. Nit oli\nselittänyt. Sitten hän talutti äitinsä köysitikkaille ja kierrettyään\nrautakahleet, joihin äitinsä toisesta kädestään vielä oli kiinnitetty,\nniin korkealle köysitikkaihin kuin ne suinkin ulottuivat, hän rupesi\nnousemaan ylös tikkaita. Hänen päästyään ylös, asettui kreivitär hänen\nneuvostaan eräälle alimmaisista askelmista ja nyt hän ryhtyi hinaamaan\nhäntä voimainsa takaa, vaikkakin varovasti, ylöspäin. Onnellisena ja\nhiljaa itkien äiti sitten vaipui hänen rintaansa vastaan, luullen jo\nolevansa täysin turvassa.\n\nNiinkuin muistamme, oli Harald unohtanut sulkea kylkirakennuksen kolme\novea, mutta täällä hän ei unohtanut asettaa salaikkunaa paikoillensa,\nniin että se taas näytti samallaiselta kuin se oli ollut, ennenkuin\nherra v. Nit meni siitä alas.\n\nÄitinsä Harald vei omaan huoneeseensa ja itse hän muutamaksi tunniksi\nmeni makaamaan v. Nitin kamariin. Kello oli jo neljä aamulla, mutta\nkuitenkin hän riisuutui ja yritti nukkua, mutta pian kreivitär\nsäikähtyneenä tuli häntä häiritsemään.\n\n— Jos nukut, poikani, niin herää! Vapaaherra ei nuku, minä näin\nhänet akkunasta, jonka vieressä istuin tähtiä ihaillen. Tule omaan\nhuoneeseesi, ehkä sinäkin saat hänet nähdä ja parasta lienee, että\ntämän yön olemme yhdessä. Tule!\n\n— Tuollaisessa puvussa he liikkuvat, jotta ihmiset, jos sattuisivat\nnäkemään, luulisivat heitä kuolleitten haamuiksi, joiden askeleita ei\nole hyvä seurata, selitti kreivitär.\n\n— Olen kyllä tullut sen tietämään, vastasi Harald, muistaen mitä Irene\nkerran oli hänelle kertonut, paitsi minkä itse oli nähnyt.\n\nHaamu seisoi jo läntisen siipirakennuksen portailla, ollen\nneuvottomana kun hänen avaimensa ei sopinut lukkoon. Silloin kreivitär\nsanoi:\n\n— Ei suinkaan hän aikonut katuvaisena käydä minua katsomassa, taikka\ntuodakseen minulle ruokaa ja juomaa... eihän toki, vaan nauttiaksensa\nvain tuskistani.\n\n— Mutta entä jos sinne päästäisiinkin toista tietä! Silloin v. Nit\nolisi hukassa. Menenkö, äiti, tuota roistoa estämään?\n\n— Älä ole milläsikään, poikani. Itse hän on sanonut, että\nsiipirakennuksessa on vain yksi ovi, vaikka sen sisäpuolella päästään\nminun luolaani kahta eri tietä. Ja samaa v. Nitkin on vakuuttanut.\nOle huoleti, poikani. Katso, hän rupeaa jo vitkalleen astuskelemaan\ntännepäin.\n\nPian kuului porstuan ovi hiljaa narisevan ja joku kuului astuvan\nportaita ylös. Hengittämättä molemmat kuuntelivat. Askeleet menivät\nHaraldin oven sivuitse ja kuuluivat kovempaa ullakolta.\n\n— Hän menee v. Nitin huoneeseen katsomaan, onko hän siellä. On onni,\nettä minulla on avain täällä... muutoin hän saisi siellä nähdä\nlakkini. Menenkö häntä vastaan ullakolle?\n\n— Älä mene, poikani. Meidän ei tarvitse kammota päivän valoa. Älä anna\nkuuman veresi vietellä sinua sellaiseen, jota terve järkesi ja oma\nhyötysi ei voisi hyväksyä.\n\n— Tahdon totella teitä, äiti, vaikka tuon kirotun läheisyys saa vereni\nkuohumaan. Mutta antaa hänen olla, onhan huomennakin päivä.\n\nAskeleet kuuluivat nyt palaavan samaa tietä, mutta porstuan ovea ei\nenään avattu.\n\n— Luultavasti häntä kummastutti, hänen nähdessään miten lukon oli\nlaita, sanoi Harald. Ja nähdessään ett'ei köysitikkaita ollut\npäärakennuksen ulkopuolella ja että porstuan ovikin oli lukossa, niin\nhän siitä päätti, että v. Nit olikin huoneessansa, mutta joko nukkui,\nniin ettei kuullut hänen hiljaista koputustansa, taikka ei uskaltanut\nlaskea häntä sisään, koska arvasi hänen käyneen koettamassa lukkoa,\njohon vahingossa oli jättänyt avainpuoliskonsa. Ja ehkä vapaaherra\nmyös luulee v. Nitillä olevan muutakin syytä, jonka tähden hän ei\nlaske häntä sisään... Mutta älkää pelätkö, äiti, varmaankin tuo kamala\nmies jälleen on paneutunut maata.\n\n— Nyt kun sinä, poikani, olet luonani, en enää pelkää.\n\n— Mikä peto olenkin, huusi Harald, lyöden otsaansa, kun en muistakaan,\nettä äitini tarvitsee ruokaa ja juomaa!... Jos se olisi ollut joku\nvieras, niin, tuskinpa olisin sen unohtanut, mutta nyt...\n\nHän meni vaatesäiliöön ja toi sieltä matkaeväänsä, jotka vastoin\nhänen tahtoansa Helsingissä oli pantu hänen vaivoikseen, sekä pullon\nMedoc-viiniä.\n\n— Tuo vain tänne, poikani. Viimeisinä tärkeinä hetkinä olen vallan\nunohtanut nälkäni, mutta nyt... tuo pian!... Ei, älä sytytä kynttilää,\npaistaahan tänne kuu.\n\nJa ahneesti niinkuin kaikki, jotka ovat nälkää kärsineet, kreivitär\nalkoi syödä, unohtaen hetkeksi poikansa, vapautensa sekä taivaan kuun\nja tähdet. Lakattuaan syömästä, hän sanoi:\n\n— Tee minulle mieliksi, Henrik. Hautakammiossani minulla oli hyvää\naikaa nukkua. En siis kaipaa unta, mutta sinä, jolta pian kysytään\nvoimia... paneudu tähän maata ja minä olen valvova sinua, niinkuin\naikoja sitten valvoin kehtosi ääressä.\n\nHarald teki niinkuin äitinsä pyysi. Väsyneenä valvomisesta, matkan\nrasituksista, rakkaudesta sekä moninaisista sieluntuskista ja\nmielenjännityksestä hän pian uupui levottomaan uneen. Mutta äidin\nsilmät eivät väsyneet, hän kun vuoroin katseli taivaan tähtiä, vuoroin\npoikansa kasvoja, joihin aamunkuu loi himmeää valoansa.\n\nVähää ennen auringonnousua kreivitär herätti hänet. Joku kuului\nkoputtavan ovelle.\n\n— Käykää tänne piiloon, äiti, sanoi Harald. — Ei kukaan saa sinua\nvielä nähdä. Mutta ole huoleti, tämä on eräs ystävämme.\n\nHän avasi oven ja kalpeana ja säikähtyneenä Amalia astui sisään.\nHätäisesti hän kuiskasi:\n\n— Näin vapaaherran ja herra v. Assarin yhdessä. Minun astuessani\nohitse he vaikenivat, mutta mitä lienevätkään puhuneet, koska olivat\nniin hurjan näköiset! Hetki sitten meni Irene-neiti tänne ullakolle\nkatsomaan vaatteita, jotka ovat siellä kuivumassa, ja minäkin olin\nmukana, vaikka palasinkin kohta alas. En kuitenkaan sulkenut pikku\novea jälessäni ja kuitenkin se nyt on lukossa. Pian, pian, maisteri\nkulta! Särkekää ovi... ottakaa tuo iso kivi, joka on ollut painona\nIrene-neidin kukkasilla, sillä paljailla käsillänne ette tule toimeen.\n\nPian, pian, auttakaa, pelastakaa!\n\nJa yhtä hiljaa kuin oli tullutkin, Amalia hiipi tiehensä.\n\n— Älkää pelätkö, äiti, palaan heti takaisin, lausui Harald, sieppasi\naseensa ja riensi ulos.\n\n\n\n\nXX.\n\nHEIKKO SIELU, JOSSA ON TAIPUMUSTA HYVÄÄN.\n\n\nIrene oli viettänyt unettoman yön. Hän oli toivonut Haraldin tulevan\nuudenvuodenaatoksi Ristilään ja vaikka muisti pyytäneensä häntä\ntulemaan vasta uudenvuodenpäivän aamuna, niin hän rakastavan naisen\ntavalla olisi suonut hänen tulevan vähän aikaisemmin.\n\nTeemme kuitenkin hänelle väärin, jos luulemme tuon pettyneen toivon\nyksinään karkoittaneen unen hänen vuoteestaan. Ei, häntä vaivasivat\nsitäpaitsi synkät aavistukset jostakin uhkaavasta vaarasta, jonka\nHaraldin läsnäolo mahdollisesti olisi voinut torjua.\n\nEdellisenä iltana kamarijunkkari oli osoittanut hänelle erinomaista\nkohteliaisuutta, yrittäen esiintyä niin miellyttävänä kuin\nmahdollista, onnistumatta kuitenkaan liikuttamaan hänen sydäntään\ntaikka muuttamaan hänen päätöstänsä.\n\nHän nousi, odottamatta kamarineitsyttänsä, ja puki kiireesti vaatteet\nyllensä. Sitten hän otti kynttilänsä ja meni alas saliin, hakeaksensa\nsävelistä virvoitusta ja voimaa taikka saadakseen niistä edes vähän\nlohdutusta.\n\nEnsin hän soitti erään Beethovenin säveltämän Andanten, joka aina oli\nhäntä suuresti miellyttänyt, mutta nyt se ei häneen vaikuttanut, se\nkun tuntui liian ylevältä. Sitten hän soitti saman symfonian Scherzon,\nmutta sen sävelet tuntuivat hänestä liian häilyviltä ja epävakaisilta.\nHän siirtyi soittamaan loppusäveltä, mutta huomasi pian, että se ei\nollenkaan kelvannut. Kuitenkaan ei hän näin heti tahtonut hyljätä\nBeethovenia ja alkoi laulaa \"Kaipaavan valssia\", joka jo paremmin\nhäntä miellytti, ja saman säveltäjän Adelaide vielä enemmän. Sitten\nhän jätti Beethovenin ja ryhtyi laulamaan ruotsalaista kansanlaulua:\n„Jag ser på dina ögon, Att du har en annan kär\". Ensimäinen kertosäe\nei miellyttänyt häntä niin suuresti kuin toinen: \"Och när jag blir\ndöder\" j.n.e., jonka hän muutaman kerran lauloi uudelleen. Sitten hän\nlauloi Almqvistin \"Björninnan\", mutta koska se liiaksi liikutti hänen\nmieltänsä, niin hän äkkiä lakkasi, sanoen itsekseen:\n\n— Kaikki lauluni muistuttavat kuolemata. Mitähän se tietää? Taikka\nsenkö vuoksi tämä laulu näin minuun vaikuttaa, että Harald on sen\nminulle opettanut. Oi, Harald, Harald, tule Irenesi luo! Mutta et näy\ntulevankaan, vaikka tiedän, kuinka äärettömästi minua rakastat...\n\nVaikka hänen tunteensa olivat selvät ja vakavat, olivat hänen\najatuksensa kuitenkin epämääräiset ja sekavat. Jos joku olisi nähnyt\nhänet, kun hän istui siinä oikea käsivarsi tuolin käsinojalla ja\nnojaten päätään vasempaan käteensä, pitkät, ruskeat hiuksensa\nhajallaan, peittäen epäjärjestyksessä valkoista kaulaa ja pyöreitä\nolkapäitä... jos joku olisi nähnyt tämän kaiken sekä hänen\nikävöitsevät, harhailevat katseensa, niin varmaankaan ei hän olisi\ntullut kysyneeksi, miksikä Irene tänään oli pukeutunut mustiin\nvaatteisiin. Hän olisi silloin huomannut, että tämä päivä oli aijottu\nkuolinpäiväksi... mutta kenelle?\n\nIrenen noin istuessa astui Amalia sisään.\n\n— Kuinka neiti tänään on noussut varhain ja jo kauvan soittanut ja\nlaulanut niin kauniisti?\n\n— Kuinka paljo kello lienee?\n\n— En tiedä. Liisa kävi juuri viemässä kahvia herrain puolelle. Kai\nkello silloin lienee seitsemän.\n\n— Olivatko he jo nousseet?\n\n— Liisa sanoi vapaaherran vielä nukkuvan, mutta kamarijunkkari oli\njo noussut. Olipa hän avannut oven salin viereiseen huoneeseen, muka\nkuunnellaksensa neidin laulavan.\n\n— Älä joutavia! No, entä neiti Assar sitten?\n\n— Hän nukkuu vielä makeasti.\n\nAmalia olisi niin mielellään suonut, että hänen neitinsä olisi\nkysynyt, oliko eräs jo tullut, koska muisti Haraldin käskeneen\nhänen vasta silloin ilmoittaa hänen tulonsa, kun Irene suoraan sitä\nkysyisi... Neitinsä tähden piti Amalia Haraldia suuressa arvossa ja\nvarmaankin hänellä oli mielessään joku iloinen ja hauska kuje. Amalia\nseisoi ikäänkuin kuumilla kivillä, odottaen että häneltä kysyttäisiin.\nIrene taas ei voinut tätä aavistaa, koska toinen ei kohta mitään\nmaininnut, eikä hän kehdannut kysyäkään, koska luuli saavansa\nkieltävän vastauksen.\n\nTällainen oli neidin ja kamarineitsyen keskinäinen suhde. Toinen\nhäpesi, taikka oikeastaan ei uskaltanut kysyä ja toinen ei voinut\nvastata, koska ei häneltä mitään kysytty.\n\nKoska Irenellä siis ei enään ollut mitään sanottavaa, virkkoi Amalia:\n\n— En tahdo kauemmin häiritä neitiä, koska huomaan, että tahdotte olla\nyksin. Heti kun tulin sisään näin, että olitte mustassa puvussa...\nmiksi olette mustaan pukeutunut... ja asentonnekin tuossa tuolilla\noli niin kummallinen... en ennen ole nähnyt teidän noin istuvan... se\nnäytti niin surulliselta ja samalla ihmeen kauniilta... _hänen_ olisi\npitänyt saada teidät nähdä... Mutta häiritsenkö teitä?\n\n— Suo anteeksi Amalia, kernaimmin olisin nyt yksinäni. Ota nuo hameet,\njotka eilen pesit, ja levitä ullakolle vaatenuorille kuivamaan, vaikka\ntänään onkin juhlapäivä. Mutta pitele niitä kauniisti ja varovasti.\nOlet kai hyvin vääntänyt niistä veden, etteivät ne liiaksi jäädy.\n\nAmalia poistui ja Irene istahti jälleen pianon ääreen soittamaan ja\nlaulamaan. Nyt hän valitsi Haraldin sepittämän nimettömän laulun, joka\ntuuditti hänen sydämensä lepoon. Varmaankin se oli hänelle sopivin,\nkoska hän ei edes tietänyt sitä laulavansa, niin täydellisesti suli\nhänen sielunsa yhteen sanojen ja nuotin kanssa. Parempaa sopusointua\nei olisi voinut toivoa.\n\nHän oli vasta ehtinyt kolmanteen värsyyn, kun hän harmikseen näki\nv. Assarin huoneessa. Hän koetti kuitenkin sanoa niin tyynesti kuin\nmahdollista:\n\n— Teidän pitäisi tietää, että tässä talossa on sellainen tapa, että\nnaiset ovat erikseen kello kymmeneen asti, jolloin aamiainen syödään.\nSuokaa siis anteeksi, että tukkani vielä on aivan epäjärjestyksessä.\nEn olisi voinut uskoa että te, jolle etiketti tähän asti on ollut niin\ntärkeä arvoinen, olisitte ensimäinen rikkomaan sen sääntöjä vastaan.\n\nKamarijunkkari ei ymmärtänyt muuta kuin että nämä sanat olivat\ntavallista keimailemista ja vastasi:\n\n— Eipä ole ihme, että etiketti jääkin unohduksiin, kun rakkailta\nhuulilta kuulee tällaisia säveliä. Ovi oli avoinna ja...\n\n— Tiedän sen, keskeytti Irene.\n\n— Enkä voinut olla kuulematta. Laulunne sitten houkutteli minua, niin\netten muistanut kaikista säännöistä huolia.\n\n— Tuo kuulostaa hyvin uskottavalta, sanoi Irene.\n\n— Mitä laulua te viimeksi lauloitte? kysyi v. Assar, joka ei niin\njyrkästi tahtonut ryhtyä asiaansa.\n\n— Tällä laululla ei ole mitään nimeä.\n\n— Kuka on siihen sepittänyt sanat ja nuotin?\n\n— Sekä sanat että nuotti ovat saman henkilön sepittämiä.\n\n— Mikähän on hänen nimensä?\n\n— En tiedä.\n\n— Te punastuitte. Siis ette puhu totta.\n\n— Punastun siitäkin ja sen vuoksi, että olette niin utelias\nja rohkenette kuulustella minua niinkuin lasta. Mutta jos\nvälttämättömästi tahdotte tietää totuuden, niin voin sanoa, että\ntunnen tämän laulun sepittäjän ja että hän on minulle hyvin rakas.\n\nOllessaan näin kahdenkesken pelätyn v. Assarin kanssa Irene tunsi\nrohkeutensa kasvavan. Kamarijunkkari pureskeli huuliaan ja oli vähän\naikaa vaiti, ennenkuin vastasi:\n\n— Sen tiedän ja miehen nimen minä myös tunnen; se on...\n\n— Harald Thalberg, keskeytti Irene, ikäänkuin ei olisi suonut hänelle\niloa lausua sitä.\n\n— Te siis todellakin rakastatte häntä?\n\n— Häntä minä rakastan, häntä, enkä ketään muuta. Irene lausui\nnämä sanat sellaisella innostuksella ja lämmöllä ja silmät niin\nsäteilevinä, ikäänkuin hänen edessään ei olisikaan ollut v. Assar,\nvaan hänen oma rakas Haraldinsa. Ja vaikka hän kauniilla silmillään\nkatselikin v. Assaria, niin tämä tiesi, että niiden ilme ei ollut\nhäntä varten. Jotensakin jäykästi ja tyynesti hän vastasi:\n\n— Ymmärrän, että tahdoitte estää minua ensiksi ryhtymästä asiaan.\nVarmaankin ymmärsitte, että minä vain siitä syystä näin varhain olen\npyrkinyt teidän puheillenne, että häiritsemättä saisimme keskustella\nmeille kumpaisellekin hyvin tärkeästä asiasta. Tiedättehän, että\ntänään on uudenvuodenpäivä ja parempi on saada asia aikaisemmin\nratkaistuksi, aamulla, kun ihminen vielä on virkeämpi, vaikka\nmyöhempään vähän nolostuukin.\n\n—Uudenvuodenpäivähän nyt on, huokasi Irene. — Siis tahdon puhua\nsuoraan. Luulen kyllä, että rakastatte tuota maisteri Thalbergia...\nja tiedän _vielä enemmänkin_... mutta mitäpä siitä, tarjoan teille\nkuitenkin nyt sydämeni ja käteni.\n\n— Puheestanne ymmärrän, että luulette olevanne hyvinkin jalomielinen.\nJa tavallisissa tapauksissa teidän menettelyänne voitaisiinkin\nkatsoa jalomieliseksi. Mutta muistakaa, että minä rakastin häntä\n_silloin_ ja rakastan vieläkin. Ennemmin joudun onnettomuuteen,\nhäpeään ja kurjuuteen kuin menen jonkun toisen kanssa naimisiin. Onko\njalomielistä erottaa minua hänestä?\n\n— Mutta tehän ette koskaan voi päästä yhteen.\n\n— Eikö ihmisellä ole vapaa tahto? Ja eikö hän tässä maailmassa saa\ntehdä kaikkea, mikä ei sodi Jumalaa ja esivaltaa vastaan?...\n\n— Entä vanhemmat?... Heidät näytätte unohtavan.\n\n— Eikö ihmisen pidä enemmän totella Jumalaa kuin ihmisiä? En näe\nmitään syytä, miksi emme me, Harald ja minä... Ja jos olisikin\nesteitä... niin mitäpä niistä... ennemmin olisin köyhä ja hyljätty,\njos vain sydämessäni olisin onnellinen. Olisihan siinä lohdutusta\nkylliksi, kun tietäisin kärsiväni ainoastaan rakkauteni tähden ja\nhänen...\n\n— Entä jos tuoni riistäisi hänet teiltä?\n\n— Tuoniko?... Niin... silloin en jäisi hänen jälkeensä elämään. En\ntahtoisi silloin enään elää. Ymmärtäkää minua oikein... Ei... mitä\nsanonkaan... teette minut hulluksi tuolla puheellanne... Sanoinko,\netten tahtoisi enään elää, jos kuolema veisi minulta Haraldin. Sanoin\nväärin. Tahtoisin elää häntä surrakseni. Sen Harald kyllä tietäisi ja\nnäkisi. Hän ymmärtäisi, että suru olisi minulle rakas ystävä, kunnes\nminut korjaisi kuolema, joka olisi vieläkin rakkaampi.\n\nMielenliikutuksesta ja tästä innokkaasta puheesta uupuneena Irene\npyörtyi tuolissaan. Kamarijunkkari ei uskaltanut häntä herättää, vaan\njäi odottamaan, että hän itsestään virkoisi.\n\nEikä kestänytkään kauan, ennenkuin hän toipui ja luoden silmänsä\nv. Assariin, joka ikäänkuin lattiaan juurtuneena oli jäänyt häntä\nkatselemaan, hän hiljaa ja tyynesti kysyi:\n\n— Joko nyt käsitätte, kuinka suuresti minä rakastan häntä?\n\nJos v. Assar olisi käsittänyt asian vain omalta kannaltaan, niin hän\nkentiesi olisi jättänyt sen siksensä, mutta vapaaherra oli kehoittanut\nhäntä koettamaan parastansa houkutellaksensa Irenen omaksensa...\nvapaaherra ei näet tietänyt, että tämä jo oli toisen oma... ja hänen\nsisarensa taas oli yllyttänyt häntä, ettei hän saisi Ireneä armahtaa,\neikä, jos hänen asiansa menestyisi huonosti, säästää vapaaherraakaan.\nTämä kaikki muistui nyt kamarijunkkarin mieleen ja väärä ylpeys, joka\nniin usein on pahan kiihottaja, yllytti häntä yhä enemmän.\n\n— Tiedän, että te rakastatte maisteri Thalbergia ja huomaan, ettette\nmillään muotoa aijo suostua minun naimatarjoukseeni. No niin. Mutta\nmuistatteko, mitä silloin viime kerralla sanoin isästänne, että hänen\nkunniansa ja ehkäpä henkensäkin riippuivat minusta. Käännyn nyt hänen\npuoleensa, kentiesi hän minua paremmin voi muuttaa mielenne. Ellei hän\nvoi, niin uhraan hänet kostolleni. Kenen on täytynyt luopua kalliista\nhelmestä, mikä jo on hänelle luvattu, hän varmaankin vihastuu ja hakee\nkorvausta muualta. Kosto on oleva minulle korvauksena.\n\n— Sanoittehan rakastavanne minua, sanoi Irene tyynesti ja vakavasti.\n\n— Niin sanoin ja sanon sen vieläkin.\n\n— Oikein täyttä tottako te sitä tarkoititte?\n\n— Täyttä totta.\n\n— Suokaa anteeksi, vaikka en usko rakkautenne minuun olevan mitään\ntodellista rakkautta. Antakaa anteeksi vaikka väitänkin, että teillä\ntuon rakkautenne ohessa on kaikellaisia tuumia ja tarkoituksia,\njotka eivät ole minkäänlaisessa yhteydessä rakkauden kanssa. En\nviitsi niitä luetella, mutta Jumala, joka tutkii sydämet, tietää,\nmitä teillä nytkin on mielessänne. Tarjoatte minulle kätenne ja\nluulette menettelevänne hyvin jalosti, vaikka se ei olekaan muuta\nkuin välinpitämättömyyttä ja kevytmielisyyttä. Luulette rakkautenne\ntodelliseksi ja kuitenkaan ette armahda minua ettekä itseänne, kun\ntahdotte kytkeä itseenne naisen, jonka rakkaudesta teillä ei ole\npienintäkään toivoa, käsittämättä että sellainen ei millään muotoa\nvoi tehdä teitä onnelliseksi, hänen surunsa kun alati loukkaisi\nteidän tunteitanne. Mutta jättäkää tämä, koska jo näytte luopuneen\ntoiveistanne saada minut unohtamaan rakkauteni. Otan nyt puheeksi\nerään toisen asian, johon puheenne koston suloisuudesta antaa minulle\naihetta. Vai tekö muka rakastaisitte minua todellisesti... te, joka\nkäytätte niin julmia ja hurjia sanoja! Tiedättekö, kuinka kunnon mies\nteidän asemassanne tekisi? Omaa etuansa katsomatta hän käyttäytyisi\njalosti ja ylevästi. Tyttärestä hän luopuisi, mutta... isän hän silti\nsäästäisi. Vertaatte minua kalliiseen helmeen, josta kiitän teitä...\nmutta tiedättekö, että on olemassa helmi, joka on mitätöntä, pikku\nIreneä monta vertaa kallisarvoisempi, ja se on tunto siitä, että\ntietää tehneensä hyvän työn ja saaneensa voiton omasta itsestään.\nIrenen sijasta saatte tunnonrauhan kalliin ja ihanan helmen. Eikö\nsiinä ole korvausta tarpeeksi, eikö se ole suuri voitto? Ei, Emil v.\nAssar, olkaa hyvä, olkaa jalomielinen ja armahtakaa! Luopukaa Irenestä\nja säästäkää hänen isänsä!\n\nOlemme sanoneet, että kamarijunkkarilla oikeastaan oli hyvä sydän\nja nyt hänessä syntyi ankara sisäinen taistelu. Hän riensi ulos\nvastaamatta sanaakaan Irenen anomukseen. Kevytmielisyydestään\nhuolimatta hän oli hyvin hidasluontoinen, eikä siis näin äkkiä voinut\npäästä mihinkään päätökseen. Hän siis jätti Irenen yksin ja läksi\nulko-ilmaan, voidakseen pitää ajatuksensa koossa. Se on kuitenkin\nluettava hänelle ansioksi, että hän päätti hetken kuluttua palata\nja sisaren pahaa neuvoa kuuntelematta antaa vastauksensa. Itsessään\nhän tunsi, kuinka suuri valta tuolla sisarella oli häneen ja tiesi\nmyös, että hän nyt kuten ainakin kehottaisi häntä siihen, mikä ei\nollut hyvää. Siis hän tahtoi välttää kiusausta, toivoen voivansa omin\nneuvoin tehdä päätöksensä.\n\nHän oli kävellyt noin neljännestunnin lehdettömässä puistossa,\ntulematta vielä mihinkään päätökseen. Sillä välin oli päivä jo\nruvennut valkenemaan.\n\n— Aika kuluu, sanoi hän itsekseen, pian Emiliakin nousee ja Irenen\nja hänen isänsä taitaa käydä huonosti. Olenko todellakin sellainen\nvetelys, etten omin päin voi mitään päättää?... Irenehän sanoi, että\nrakkauteni ei olekaan todellinen, ja siinä hän ehkä oli oikeassa,\nmutta kun hän sitten pyysi minua olemaan hyvä, jalo ja armahtavainen,\nniin tuntuipa niinkuin uusia tunteita olisi syntynyt povessani...\nja luulenpa melkein, että voisin ruveta rakastamaan häntä puhtaasti\nja täyttä totta... Niin, mitäpä hyötyä minulla on kostosta; rahaa\nkentiesi saisin muutamia satoja riksiä, mutta en mitään muuta; sillä\nkehnoja neuvoja Emilia on minulle antanut, parempi sittenkin on, että\nnoudatan Irenen pyyntöä. Palaan sisään häntä lohduttamaan. Hän on\nminua kauniisti kiittävä ja onhan siinäkin jotain viehätystä...\n\nHuomaamme siis, että kamarijunkkarissa oli tapahtunut jonkinmoinen\nmuutos, josta tämä hyvä päätös oli syntynyt. Nopein askelin hän meni\neteiseen ja oli juuri tarttumaisillaan salin avaimeen, kun vapaaherra,\nsalista tullessaan, avasi hänelle oven.\n\n— Sinullapa vasta näkyy kiire olevan, hymyili vapaaherra\nteeskennellen, etsitkö ketään?\n\n— Etsin tytärtänne, Irene-neitiä.\n\n— Suo anteeksi, mutta olethan jo tänään tavannut hänet. No, no, älä\nsilti luule, että olen sinua vakoillut! Kysyin vain ilman aikojani\nLiisalta, missä sinä olet, ja hän sanoi nähneensä sinun tulevan\neteiseen ja sieltä menevän saliin, jossa tiesi Irenen soittavan.\nOlette siis jo näin varhain nähneet toisenne. No, mitenkä asia päättyi?\n\nYleensä vapaaherra osasi aivan erinomaisella tavalla hillitä itsensä\nja ollessaan eniten kiihoittunut, hän aina lasketteli joutavia. Vaikka\nkamarijunkkari ei viekkaudessa vetänytkään vertoja vapaaherralle, niin\nhän ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta, kuinka utelias tämä oli. Ja\nvaikka olikin, niinkuin edellisestä tiedämme, tehnyt hyvän päätöksen,\nhäntä kuitenkin huvitti pelottaa vapaaherraa. Hän muistutti tässä\nsuhteessa poikaviikaria, joka puristaessaan toverinsa kättä, juuri\nennenkuin lakkaa häntä kiduttamasta, puristaa entistä kovemmin.\n\n— Se päättyi niinkuin jo edeltäkäsin olen teille ennustanut. _Tout\nperdu_.\n\nSamassa Amalia sattui kulkemaan eteisen kautta ja huomasi, niinkuin\njokainen toinenkin olisi tehnyt, kuinka vapaaherran kasvojen ilme\nmuuttui, kuinka väri hänen poskillaan yhtenään vaihteli ja kuinka hän\nherkeämättä pureskeli huuliaan. Amalia oli jättänyt Irenen yksin,\nkoska neiti v. Assar pukeutuessaan tarvitsi hänen apuaan, mutta nyt\nhän oli pistäytynyt katsomaan, eikö hänen oma neitinsäkin jo kaipaisi\nhäntä.\n\nKuultuaan kamarijunkkarin vastauksen, jonka johdosta luuli itsellään\nolevan vain tuhoa ja turmiota odotettavana, vapaaherra ei enää\nvirkkanut mitään, vaan läksi sitä tietä ulos, antaen v. Assarille\ntilaisuuden astua saliin. Niin kummalta kun se kuuluukin, oli\nkamarijunkkari melkein hyvillään kun ei siellä tavannut Ireneä,\nsillä hän tunsi itsessään, että varmaankin olisi jättänyt hänelle\nvoiton. Tosin hän halusta olisi saavuttanut omalletunnolleen rauhan\nja tahtonut näyttää, että hänkin saattoi rakastaa vilpittömästi ja\npuhtaasti, mutta kun ei tullut sopivaa tilaisuutta ennenkuin nuo\nhyvät päätökset ennättivät haihtua ja kun hän ei tavannut Ireneä,\nniin hän, paha kyllä, oli melkein mielissään. Hän raotti kyllä ovea\nviereiseen huoneeseen, jota käytettiin naisten vierashuoneena, mutta\nkun tyttöä ei sielläkään näkynyt eikä hän katsonut sopivaksi tunkeutua\nsitä kauemmaksi, niin oli hän mielestänsä tehnyt kaiken, mitä häneltä\nvoitiin vaatia.\n\nKauankohan noita hyviä tunteita hänessä kestänee? Sisar on jo pian\npukeutunut ja kaipaa rakasta veljeänsä.\n\n\n\n\nXXI.\n\nISÄ JA TYTÄR.\n\n\nSillä välin vapaaherra riensi ullakolle tapaamaan ystäväänsä v. Nitiä,\nMuuten hänellä ei juuri ollut tapana käydä siellä muulloin kuin\nsilloin, kun oli jotain hänelle toimitettavana tai kysyäksensä häneltä\nneuvoa, sillä v. Nit ei ollut niinkään kehno neuvonantajana, hänellä\nkun oli terävä pää ja hyvä ymmärrys. Tällä kertaa vapaaherra ei\nkuitenkaan mennyt hänen huoneeseensa neuvoja pyytämään, vaan pikemmin\nsaadakseen purkaa tälle ainoalle uskotullensa kaiken sen pelon ja\nvihan, joka vaivasi hänen ilkeää sydäntään. Avainjutun hän oli jo\nkokonaan unohtanut, joten hän ei siitä syystä kolkuttanut v. Nitin\novelle.\n\nIrene seisoi ullakolla katsellen muutamia hameita ja hienoja\nalusvaatteita, jotka Amalia oli levitellyt nuoralle kuivamaan. Illaksi\nRistilän herrasväki oli kutsuttu samassa pitäjässä pidettäviin\ntanssiaisiin, ja kun Irene poloinen toivoi Haraldin saapuvan niin\naikaisin, että hänkin ehtisi mukaan, niin hän pukunsa suhteen ei ollut\nniin välinpitämätön kuin edelliseen nähden olisi ollut syytä luulla.\nHänellä oli kaksi eri malliin tehtyä valkoista hametta ehdolla ja hän\noli kahdenvaiheilla, kumpaisen valitsisi, mutta päätti vihdoin ottaa\ntoisen. Varovasti hän käänsi sitä, ikäänkuin kädellään hyväillen,\nmuistellessaan odotettua onneansa. Hame oli jo hänen mielestään\nehtinyt liiaksi kuivua, jonka tähden hän vispilällä roiski siihen\nvadista vettä, jotta se kuumalla raudalla silitettynä tulisi oikein\nsileäksi ja sieväksi.\n\nAlushameen suhteen hän aikoi menetellä samaten» mutta se jäikin\nkesken, kun hän samassa kuuli nopeita askeleita ja näki isänsä melkein\njuoksujalkaa rientävän ullakon poikki, ennätettyään kuitenkin paiskata\npienen oven jälkeensä lukkoon.\n\nIreneä hämmästytti vapaaherran tulinen kiire, hänen läähättävä\nhengityksensä ja ennen kaikkea se seikka, että hän oli paiskannut oven\nlukkoon.\n\nSille lukijoistani, jolla ei ole aivan hyvä muisti ja joka ehkä jo on\nunohtanut vapaaherran selityksen koti-opettajalleen tuosta pienestä\nullakonovesta, lienee paras vieläkin kertoa, että se oli niin tehty,\nettä avain ja salpa olivat portaitten ja koti-opettajan huoneen\npuolella ja lukko sitävastoin sisäpuolella, johon päin se myös aukeni.\n\nTavallisesti pidettiin avainta suulla, paitsi silloin kun vapaaherra\npiti jotakin salaista neuvottelua v. Nitin kanssa, jolloin hän\ntavallisesti pisti sen taskuunsa. Sitä hän ei nytkään laiminlyönyt,\nmikä Irenessä herätti suurta hämmästystä.\n\nJoko se nyt tapahtui siksi, että ullakko oli jotensakin pimeä,\nvarsinkin kun ei vielä ollut täysi päiväkään, taikka lieneekö hän\nollut niin kiihoittunut, ettei ensinkään vilkaissut ympärilleen, mutta\nainakaan ei vapaaherra huomannut Ireneä, joka oli hameitten takana\npuoliksi piilossa.\n\nJos Irene olisi luullut pääsevänsä huomaamatta pujahtamaan alas\nullakolta, niin hän varmaankin olisi sen tehnyt, mutta nyt hän jäi\nliikkumattomana kuuntelemaan vapaaherran koputusta v. Nitin ovelle,\nkuulipa vielä muutakin, jota ei ennen ollut kuullut hänen suustaan —\nkuuli hänen törkeästi kiroavan ja sadattelevan. Vihdoin kun kolkutus\ntaukosi ja Irene odotti isän samaa tietä palaavan takaisin hänen\nohitsensa, niin hän silmittömästi säikähti ja... syöksyi esiin\npiilostaan.\n\nHän ei sanonut mitään... sillä mitäpä hänellä juuri olisi ollut\nsanottavaa?... Isäkin oli hetken ääneti, koska todellakin puolestansa\nhämmästyi, nähdessään edessänsä sen, jonka ehkä v. Nitiä kernaammin\nolisi tahtonut tavata.\n\n— Oletko nähnyt herra v. Nitin menevän huoneestaan? kysyi hän.\n\n— En, vastasi Irene. Kuitenkaan en luule hänen olevan huoneessansa,\nkoska en ole kuullut sieltä mitään liikettä. Muuten hänellä on tapana\naamuisin laulaa ja viheltää sekä astuskella edestakaisin, joten\nmelkein uskallan lyödä vetoa, ettei hän nyt ole siellä.\n\nIrene koetti laskea leikkiä, mutta se oli samaa kuin jos hän olisi\nyrittänyt lyödä kirveellä kiveen, sillä vastaukseksi vapaaherra\näyhkäisi:\n\n— Etpä ilmoittanut olevasi täällä?\n\nTähän Irenellä ei ollut mitään vastattavaa. Isä jatkoi:\n\n— Seisoit täällä kuin varas kuunnellen ja urkkien. Saan ilmoittaa\nsinulle, että sinut minä kernaammin tapaankin kuin v. Nitin, koska\nminulla on sinulle jotakin puhuttavaa. Äläkä kieltäydy vastaamasta\nminulle totuuden mukaisesti!\n\n— Niinkö vähän te, isä, tunnettekin tyttärenne? Joka kysymykseen minä\nvastaan ja lupaan puhua totta.\n\n— Hyvä, että minulla on tytär, joka on niin vakava. Silloinpa tiedän\nmillaisessa suhteessa olen häneen... Tottahan muistat, mitä vastasit\nkamarijunkkarille?\n\n— Muistan sen aivan hyvin.\n\n— Etkä kadu sitä?\n\n— En ollenkaan.\n\n— Olet ylpeä ja vastauksesi ovat lyhyet, armollinen neiti. Mutta onko\nsinulla tietoa hänen uhkauksistaan isääsi kohtaan?\n\n— Olen kuullut niistä, mutta en luule niissä olevan mitään perää.\n\nVapaaherra koetti väkisinkin hillitä itseänsä ja kysyi liehakoiden:\n\n— Mutta etkö todellakaan, lapseni, rakasta Emil v. Assaria? Minusta\nhän on oikein miellyttävä mies.\n\n— Ehkä on, isä, vaikka minä en ole sitä huomannut, koska mieleni on\nkovin kiintynyt toiseen. Minä rakastan erästä toista.\n\n— Erästä toista? Ketä?\n\n— Antakaa anteeksi, isä! Olen pitänyt asian teiltä salassa, eikä minun\ntietääkseni kenelläkään paitse hänellä ole siitä tietoa... Mutta nyt\ntahdon tunnustaa teille kaikki...\n\n— Mikä on hänen nimensä, sano heti!\n\n— Harald Thalberg. Häneen olen kiintynyt rakkauden siteillä ja...\nluonnon.\n\n— Luonnonkin?... Niinkö sanoit?\n\n— Niin sanoin. Mitäpä sitä enää salaisin... koska tahdoit tietää\ntotuuden.\n\n— Vai niinkö ovatkin asiasi? Voi, sinua ilkeää, irstasta tyttöä,\nsiinäkin olet äitisi kuva! Minä vihaan ja halveksin sinua, hylkään\nsinut kokonaan.\n\n— Ei, isä kulta, älkää noin puhuko! Hairauksen, taikka olkoonpa\nrikoksen takia, johon rakkaus ja inhimillinen heikkous ovat antaneet\naihetta, te siis tahdotte hyljätä tyttärenne, oman lapsenne? Älkää\ntoki tehkö sitä!\n\nIrenen maatessa siinä polvillaan rukoillen, olisi luullut hänen\näänensä voivan pehmittää kovan kivenkin, saatikka sitten isän sydämen,\nmutta tämä vain ei ottanut heltyäkseen. Hän muisti vain oman itsensä\nja kurjuutensa, ajattelematta mitä hänen tyttärensä tunnustuksessa\noli jaloa ja että olisi ollut syytä antaa hänelle anteeksi. Tuon\ntunnustuksen synnyttämä uhkaava vaara vain oli hänen mielessään ja\ntarttuen kädellään nuoren tytön paksuun, ruskeaan palmikkoon, hän\ntempasi hänet ylös lattialta.\n\n— Älä siinä makaa niinkuin mikäkin hupsu, karjasi hän, vaan vastaa\nsiihen, mitä minulla vielä on kysyttävää!\n\n— Antakaa ensin anteeksi, isä, sitten vastaan.\n\n— Älä rupea tässä mitään ehtoja panemaan, minä tässä olen määrääjänä,\nja siksipä kysyn: tietääkö kamarijunkkari tuon suloisen salaisuutesi?\nSanoit tosin, ettei kukaan muu kuin tuo rakas koti-opettajaryökäleesi\ntiedä siitä, mutta kuitenkin...\n\n— Herra v. Assar myös tietää, että rakastan Haraldia. Tunnin verran\nhän on sen tietänyt. Ja näkyipä hän tietävän tuon toisenkin asian.\n\n— Mitä hän siihen sanoi?\n\n— Ei hän näyttänyt siitä suurestikaan välittävän, koska siitä\nhuolimatta pyysi minua vaimokseen.\n\n— Ja mitä sinulla oli tällaiseen jalomielisyyteen vastattavana?\n\n— Jalomielisyydeksikö sitä sanotte? Selvitin päinvastoin\nkamarijunkkarille, ettei hänen kosinnassaan ollut mitään jaloa...\nsanoinpa...\n\n— Yhdentekevää mitä sanoit, keskeytti vapaaherra kiivaasti, en\ntahdo sitä kuulla, koska arvaan, että se oli jotain herkkämielistä\nlörpötystä. Tahdon vain tietää mitä lopuksi hänelle vastasit.\n\n— Vastasin, ettei mikään maailmassa voisi pakottaa minua menemään\nnaimisiin miehen kanssa, kun toista rakastan. Jotain siihen tapaan\nminä sanoin... olinpa niin hämmentynyt, etten sanasta sanaan sitä\nmuista... mutta ainakin kävi hänelle selväksi, ettei hän koskaan saisi\nminua omakseen.\n\n— Ja silloinko hän ryhtyi uhkauksiin?\n\n— Ryhtyipä niinkin, mutta johan sanoin teille, isä, etten usko noita\nuhkauksia.\n\n— No, mitä niihin vastasit?\n\n— Pyysin häntä olemaan jalomielinen ja luopumaan minusta, ryhtymättä\nmihinkään muihin keinoihin.\n\n— Entä mitä hänellä oli siihen vastattavana?\n\n— Hän poistui, jättäen minut yksin.\n\n— Se on varma merkki siitä, ettei hän aijo myöntyä.\n\n— Sitä en usko. Päinvastoin luulen, että hänen teki mielensä hengittää\nvähän raitista ilmaa, saadakseen ajatuksensa pysymään koossa.\n\n— Sinun luulostasi minä viisi! Itse minä paremmin tunnen miehen.\nKaikesta kuitenkin huomaan, että luulet hänellä olevan päteviä syitä\nuhkauksiinsa.\n\n— En tiedä mitä luulen tai olen luulematta ... otsaani polttaa.\n\nVapaaherra ei enää ärjynyt, vaan äänellä, joka kuulosti kamalan\ntyyneltä, hän sanoi vakavasti:\n\n— Sinulla on täysi syy uskoa kaikki, mitä hän on sanonut. Minä, isäsi,\nkehoitan sinua sitä uskomaan. Millä hetkellä tahansa hän pystyy\nsyyttämään minua rikoksesta, joka tekee rakkaan isäsi samanvertaiseksi\nmitä ilkeimpäin ja törkeimpäin pahantekijäin kanssa. Sitä estääksesi\nsinun pitää mennä hänen kanssansa naimisiin.\n\n— Mutta hän ei täytä uhkauksiansa; mitä hyötyä hänellä siitä olisi?\n\n— Sinun täytyy ruveta hänen vaimokseen.\n\nIrenen päätä alkoi huimata, mutta samassa kaikkitietävä ja kaikkivoipa\nJumala muistui hänelle mieleen. Hän huokasi ja alkoi sydämessään\nrukoilla:\n\n— Oi, Jumala, johon vielä turvaan, vaikka oletkin antanut minun\njoutua tähän kovaan ja kauheaan kiusaukseen, vaikka sieluni on täynnä\ntuskaa ja päätäni polttaa... suo minun sinun kunniaksesi kestää tämä\nkiusaus... neuvo, rohkaise ja tue minua.\n\nIsä ei häntä keskeyttänyt, koska hän tuosta vaiti-olosta toivoi\nparasta asiallensa. Vihdoin hän hurjasti kiljui:\n\n— Sinulla on jo ollut tarpeeksi miettimisen aikaa. Vastaa heti\npaikalla, mitä olet päättänyt!\n\nIrenen silmät harhailivat ympäri avaruutta, ikäänkuin hän ei olisikaan\npuhunut isällensä, vaan jollekin näkymättömälle, korkeammalle\nolennolle, ja hiljaisella äänellä hän empien vastasi:\n\n— Koska isäni tahtoo, että minä, salatakseni maailmalta hänen\ntekemänsä rikoksen, Jumalan ja hänen seurakuntansa edessä vannoisin\nrakkautta ja uskollisuutta miehelle, jota en rakasta enkä tule koskaan\nrakastamaan, niin vetoan rakkauteeni, joka on Jumalan sytyttämä, sekä\nomaantuntooni, joka on Jumalan ääni sydämessäni. Kumpikin kieltää\nminua ryhtymästä kaksinkertaiseen petokseen, kieltää pettämästä\nrakkauttani... mikä jo olisi synti... kieltää pettämästä väärällä\nvalalla Jumalaa... mikä olisi vieläkin suurempi synti. Emil v. Assarin\nvaimoksi en ikinä mene... mutta Jumala johtakoon kaikki kaikille\nparhaaksi.\n\n— Äsken, mokomakin hylky, tunnustit rakkaudesta ja inhimillisestä\nheikkoudesta tapahtuneen rikoksen, josta ei ollut kenellekään hyötyä\nja joka lienee ilettävimpiä syntejä, mitä on olemassa. Nyt et suostu\ntekemään paljoa pienempää rikosta, josta, paitsi että se osoittaisi\nsielunvoimaa ja lapsellista rakkautta, myöskin olisi jotain hyötyä.\n\n— Edellinen oli heikkoudensynti, jälkimäinen olisi tahallinen.\nRukoilen Jumalaa antamaan syntini anteeksi, mutta minua kammottaa\nryhtyä sen lisäksi tahalliseen rikokseen, jolla... ja se on myös\notettava lukuun... olisi päätarkoituksena salata vielä kolmaskin\nrikos. Ei, sitä en tee.\n\n— Onko se viimeinen sanasi?\n\n— On. Haraldille menen vaimoksi, mutta en kenellekään muulle. Jumala\nkääntäköön kaikki parhaaksi!\n\n— Kyllä minussa on niin paljo miestä, ettei Jumalasi ainakaan johdata\nasiaa sinun parhaaksesi!\n\nJa isä alkoi piestä ja tuuppia tytärtään, kunnes tämä kävi\ntiedottomaksi, mutta siitä huolimatta hän vielä molemmin käsin repi\nhänen tukkaansa.\n\nKentiesi vapaaherra hurjasta kostonhimosta näin pahoinpiteli\ntytärtään, joka jouduttuaan velvollisuuksissa nähden mitä suurimpaan\nristiriitaan, kuitenkin piti lujasti kiinni vakaumuksestaan ja syvästi\njuurtuneesta oikeudentunnostaan, heittäen siten isänsä, tuon törkeän\npahantekijän, maallisen esivallan rangaistavaksi. Ei siis olisi ollut\nihme, jos vapaaherra kostonhimoaan sammuttaessansa olisi unohtanut\nkaiken varovaisuuden, mutta luultavasti hänellä sitä tehdessään myös\noli jokin sivutarkoitus, jokin pirullinen juoni mielessään.\n\nHän tiesi, ettei v. Nit ollut huoneessaan ja jos olisikin ollut, niin\ntämä ei kuitenkaan olisi uskaltanut häntä vahingoittaa. Ullakon ovi\noli lukossa, joten kukaan ei sitä tietä päässyt sinne ja luultavasti\nei kukaan tiennytkään hänen olevan ullakolla eikä myös ollut\nkuullut heidän puhettaan. Nyt Irene oli tainnoksissa, eikä kyennyt\nhuutamaankaan, joten vapaaherra ihan pelotta uskalsi ryhtyä julmaan\ntekoonsa.\n\nVarmaankin luultaisiin, että Irene omantunnon vaivaamana epätoivossaan\nitse näin surkealla tavalla oli lopettanut elämänsä. Ja isä olisi,\nolevinaan ensimäinen, joka tapaisi hänet tässä kauheassa tilassa.\n\nHän oli tottunut epäluuloihin ja hänestä oli yhdentekevää,\nepäiltäisiinkö häntä, jos hänen rikostaan ei voitaisi näyttää toteen.\n\nSiinä mielessä hän löi ja kolhi tytärtään, kunnes oli saanut hänet\npyörryksiin, vetäen häntä sitten pitkästä, hajallaan olevasta tukasta\nvaatenuorien luokse.\n\nOrresta roikkui sopiva ja parahiksi pitkä köydenpää. Vapaaherra jätti\ntiedottoman tyttärensä lattialle makaamaan ja teki köydenpäästä paulan.\n\nTämä työ kesti vain muutaman tuokion, mutta Irene ennätti kuitenkin\nsillä aikaa tointua. Hän nousi istumaan ja huomasi mitä isällä oli\ntekeillä. Tämä pelästytti häntä niin, että hän oli uudelleen pyörtyä.\nHän koetti heikolla äänellä huutaa apua, mutta Haraldin nimi, jota hän\noli maininnut, miltei sammui hänen huulilleen.\n\nVapaaherra ei vielä ollut saanut paulaa oikein kuntoon ja säikähti,\nkun tyttärensä näin ennen aikojansa virkosi. Hän heitti työnsä kesken\nja alkoi häntä jälleen lyödä ja kolhia, ja pian tytär taas makasi yhtä\navuttomana ja tunnottomana kuin äskenkin.\n\nVapaaherra asetti paulan niin korkealle lattiasta kuin oman ruumiinsa\npituus olisi vaatinut ja koska tiesi Irenen olevan häntä vain noin\npuolta korttelia lyhyemmän, niin paula hänen mielestänsä oli vielä\nliian matalalla, jonka vuoksi hän kiersi köyden muutaman kerran suuren\nnaulan ympärille, mikä kävikin mukavammin kuin jos hän olisi sitonut\npaulan ylemmäksi.\n\nVoimakkailla käsillään hän sitten nosti tiedottoman tyttärensä\nlattialta, asetti hänen päänsä paulaan ja laskien hänet käsistään,\njätti roikkumaan.\n\nNyt hän oli kahdenvaiheilla, jäisikö loppua katsomaan vai hiipisikö\nhiljaa alas ullakolta.\n\nPitkältä hänellä ei kuitenkaan ollut empimisen aikaa, kun ullakon ovi\nsuurella jyskeellä paukahti auki ja Harald syöksyi paikalle.\n\n\n\n\nXXII.\n\nRUUMIS.\n\n\nMitään virkkamatta jäi vapaaherra paikalleen seisomaan. Harald ei\nkiinnittänyt häneen mitään huomiota, hän näki ainoastaan hirtetyn.\nOikealla kädellään hän puukolla katkaisi nuoran, kannattaen vasemmalla\nruumista. Tämä kaikki tapahtui yhdessä silmänräpäyksessä.\n\nHän irroitti paulan nuoren tytön kaulasta ja laski hänet varovasti\nvieressä olevalle patjalle. Sitten hän koetti hirtetyn pieniä\nniskaluita, jotka eivät olleet musertuneet, hän koetti otsaa ja se\ntuntui kylmältä. Valtasuoni tykytti heikosti niinkuin kuolevalla.\nHarald hieroi hänen käsiään molempien käsiensä välissä, rohkenipa\nsuudelmillakin koettaa lämmittää hänen kylmää otsaansa.\n\nVapaaherra nyt toipui puutumuksestaan ja yritti huomaamatta pujahtaa\ntiehensä, mutta Harald, joka tähän asti oli kiinnittänyt huomionsa\nvain Ireneen, huomasi heti hänen aikeensa.\n\n— Jää seisomaan, mies, jos tahdot henkesi säilyttää, hän huusi\njymisevällä äänellä ja osoitti pistooliansa, seiso paikallasi,\nsanon minä... Etkö häpeä lähteä pois, kun tyttäresi makaa tuossa\nkuolemaisillaan.\n\nVapaaherra jäi vaistomaisesti seisomaan ja Harald, joka surusta ja\nkauhusta oli joutunut aivan epätoivoon, jätti nyt Irenen ja astui\nhänen luoksensa.\n\n— Minkätähden vapaaherra on tehnyt tällaisen kauhean työn?\n\nÄänellä, jota hän turhaan koetti saada tyyneksi ja surulliseksi,\nvapaaherra vastasi:\n\n— Kuinka uskallatte tämän surullisen tapauksen johdosta ruveta minua\nsyyttämään?\n\n— No, eikö siinä ole tarpeeksi syytä, kun olitte täällä tyttärenne\nkanssa lukitun oven takana.\n\n— Minä en tiennyt hänen olevan täällä; hain v. Nitiä ja kun tahdoin\ntavata hänet kahdenkesken, niin rohkenin lukita tämän oven, joka sitä\npaitsi on omani.\n\n— En usko, että tahdoitte tavata v. Nitiä, joka sitä paitsi täta nykyä\non syvässä maan alla. Ja miksette kiireesti katkaissut nuoraa, jossa\nonneton tyttärenne riippui?\n\n— Hämmästyin niin, etten kyennyt mihinkään.\n\n— Ja ettette voinut edes huutaa ihmisiä apuun. Kaikki tuo kuulostaa\nhyvin kummalliselta. Mutta mistä se johtuu, että nyt näin tyynesti\nvoitte vastata minun kysymyksiini?\n\n— Miehelle on kunnia suuremman arvoinen kuin lapset, sukulaiset ja\nystävät. Kun kunnia on kysymyksessä, ponnistaa mies kaikki sielunsa\nvoimat, unohtaen kaikki hellemmät suhteet saadakseen kunniansa\ntakaisin. Mutta te näytte unohtavan, herra, kenelle puhutte ja\nrohkenette ruveta minua tutkimaan. Neuvon teitä tyytymään siihen, että\nsaatte tutkia poikiani, muutoin minullakin puolestani olisi syytä\nruveta teiltä yhtä ja toista kyselemään. Kuinka itse olette näin\ntyyni ja kylmäverinen, että kykenette tekemään minulle kierteleviä\nkysymyksiä, vaikka hän makaa tuossa?\n\n— Minä kyllä tiedän, kenen kanssa puhun ja te saatte kohta sen tietää.\nTeidän kysymykseenne saan vastata, että hän, joka nyt makaa tuossa,\non ollut minulle kaikkea muuta maailmassa kalliimpi. Nyt olen hänet\nkadottanut ja onnettomuuteni on niin suuri, niin ääretön, etten\nvielä oikein voi sitä käsittääkään ja senvuoksi voin olla näin tyyni\nja kylmä... ainakin aluksi. Voidakseni kostaa, koetan pysyä näin\ntyynenä... ymmärrättekö sen? Vielä minulla on tehtävänä muutamia\nkysymyksiä, joihin teidän pitää vastata. Miksikä Irene ehdollaan\nolisi...\n\nSanat takertuivat Haraldille kurkkuun, ne kun olisivat loukanneet\nhänen tunteitansa ja häväisseet tuota rakasta olentoa, jonka\nylevyyteen hän niin lujasti luotti, että vaikka kaikki todistukset\nolisivat olleet häntä vastaan, vaikka kuolleet olisivat nousseet\nhaudoistansa sitä vakuuttamaan, niin hän ei kuitenkaan olisi uskonut\nIrenen tappaneen itseänsä.\n\n— Miksikä hän olisi lopettanut henkensä, te kai tarkoitatte, sanoi\nvapaaherra, auttaaksensa Haraldia alkuun.\n\n— Sitä tarkoitin... niin mitäpä syytä hänellä olisi siihen ollut?\n\n— Tekö sitä kysytte, jolla on niin suuri syy siihen? Hän teki sen\ntoivottomuudesta, hänen omatuntonsa kun oli ruvennut häntä vaivaamaan.\n\n— Huomaan, että tyttö poloinen on tunnustanut kaikki julmalle ja\narmottomalle isälleen, joka ei ansaitsisi, että hänellä on sellainen\ntytär. Mutta älkää yrittäkö minulle luulotella, että hän, sitten\nkun rakkautemme on tullut niin lujaksi, ettei mikään maailmassa voi\nmeitä erottaa, olisi elämän ja onnen sijasta valinnut kuoleman. Juuri\ntänä aamuna, jolloin hän odotti sydämensä ystävää ja tiesi saavansa\nhänestä, ei salaista, vaan julkisen suojelijan teidän pahoja juonianne\nvastaan, nytkö vasta hän olisi näin avuttomasti joutunut epätoivoon!\nNiin hullu en ole, että ottaisin sellaista uskoakseni. Vaikka olisin\nviipynyt poissa kauankin yli määrä-ajan, niin tiedän ettei Irene\nsittenkään olisi menettänyt jaloa luottamustansa, vaan olisi elänyt\ntoivossa onnellisena, taivuttamatta uljasta päätään kurjan ja ilkeän\nikeenne alle... Tiedän kyllä, kuinka asiat ovat. Kamarijunkkari on\ntänään häntä kosinut ja Irene on kohdellut häntä ylenkatseellisesti\nja kylmästi. Sitten kamarijunkkari varmaankin on uhannut kostaa,\nilmoittamalla hänen isästään asioita, joita Irene isänsä tähden ei ole\ntahtonut minulle suoraan mainita. Kuitenkin Irene on pysynyt lujana\nsekä isänsä että kamarijunkkarin tahtoa vastaan. Silloin hänen isänsä\najatteli näin: jos nyt laitan tytön pois tieltä ja teen sen ikäänkuin\nhän itse olisi lopettanut päivänsä, niin minulla ei enää liene syytä\npelätä kamarijunkkaria. Ja mainio tilaisuus teillä olikin siihen\ntäällä ullakolla, varsinkin kun satuitte lukitsemaan ovenkin, Te se\nolitte, joka panitte paulan hänen kaulaansa ja tapoitte hänet. Valkeus\nja pimeys eivät sovi yhteen... hän oli enkeli ja te olette itse\npahahenki.\n\nNäin puhuessaan Harald kerta toisensa perästä oli istahtanut\npatjalle Irenen viereen. Hänessä kyti vielä heikko toivo, että hän\nmahdollisesti virkoisi henkiin ja hän koetti joka tavalla saada hänet\ntointumaan. Ahtaan hameenmiehustan ja kureliivin hän oli päästänyt\nauki ja siepannut seinältä päällysvaatteita, peittääksensä niillä\nvaaleaa morsiantansa, varjellaksensa häntä pakkaselta, jonka kuitenkin\ntoivoi häntä virkistävänkin. Tuon tuostakin hän otti vadista vettä,\nkastaaksensa sillä hänen otsaansa ja ohimoitaan.\n\nHän oli väkisinkin koettanut pysyä tyynenä tämän rakkaan, vaalean\ntytön takia. Ken olisi hänet siinä nähnyt, ei olisi voinut olla\nihmettelemättä hänen mielenmalttiansa sekä sitä eriskummallista\nasemaa, johon kohtalo oli hänet heittänyt. Lähellä häntä oli\nkaksi olentoa, joista toinen oli hänen pahin vihollisensa ja\ntoinen hänen sydämensä ainoa rakas ystävä. Edelliselle hän puhui\ninhon ja ylenkatseen sanoja, toiselle ei virkkanut sanaakaan, hän\nkun ei kuitenkaan olisi voinut hänelle vastata. Kuitenkin oli\nviimeksimainitun hoito hänelle pää-asiana ja toisen kanssa puhuminen\nvain välttämätön sivuseikka.\n\n— Onko sinulla todistuksia, jymisi vapaaherra, vaadin sinulta\ntodistuksia, mokomakin rohkea ja hävytön konna, jonka armosta olen\nantanut syödä leipääni, suoden sinulle tilaisuuden houkutella\ntyttäreni pauloihisi!\n\n— Mitäpä ne paulat olivat tämän kuoleman paulan rinnalla! Sanot minun\nsyöneen sinun leipääsi, mutta minä vastaan, _ettet sinä koskaan\nvastedes tule syömään minun leipääni_. Sinut ajetaan ulos ryöstetystä\nlinnastasi ja pois ihmisten silmistä. Mutta siitä ei nyt ole kysymys.\nVaadit todistuksia; siis ei niitä ole mielestäsi tarpeeksi... ja\nehkäpä niistä huolimatta voisitkin kiertelemällä päästä maallisen\noikeuden kourista... mutta minusta ne kumminkin ovat sitovia. Ja onpa\ntässä olemassa hyvinkin pätevä todistus. Vai oletko koskaan kuullut,\nettä kukaan, joka ehdollaan tahtoi kuolla, ensin olisi repinyt ja\npahoin pidellyt omaa ruumistansa? Katsopa, kuinka Ireneni suhteen on\njulmasti menetelty, katso näitä paisumia ja sinelmiä, näitä kynsien\njälkiä kaulassa ja niskassa, katso kuinka nämä kauniit hiukset ovat\nsekaisin ja takkuiset. Olet häntä piessyt ja joka tavalla rääkännyt,\nlaahannut häntä hiuksista pitkin lattiaa... Ja vielä puhut, ettei muka\nolisi todistuksia...\n\nNäin puhuen Harald jälleen tunnusteli Irenen otsaa ja valtasuonia ja\nluuli huomaavansa, ettei enään ollut mitään toivoa. Nyt hän vihdoin\nhurjistui ja huusi jymisevällä äänellä:\n\n— Vai eikö minulla ole todistuksia, sinä kavala tiikeri ihmisen\nhaahmossa, sinä luonnoton ilkiö isäksi?\n\nNäin sanoen hän hyökkäsi vapaaherran kimppuun. Niin kärsivällinen\nelehvanttikin, kun sen kärsivällisyys vihdoin viimein loppuu, hyökkää\njulman tiikerin päälle ja saa siitä pian voiton. Harald paiskasi\nvapaaherran voimainsa takaa lattiaan ja lyödä läimähytti häntä, niin\nettä veri purskahti korvista, suusta ja sieraimista. Mutta siihen\nhänen raivonsa myös päättyi. Vapaaherra, joka ei kuitenkaan pyörtynyt,\nalkoi kovalla äänellä huutaa apua:\n\n— Palvelijat, pian apuun, ennenkuin minut tapetaan. Rientäkää!\n\n— Älkää pitäkö kiirettä! Vapaaherralla ei ole mitään hätää, huusi\nHarald vielä kovempaa.\n\nAskeleita ei kuulunut, eikä ketään tullut apuun. Harald piti vielä\nvapaaherrasta kiinni lujilla kourillaan ja huusi kaikuvalla äänellä:\n\n— Vai enkö minä sinua tunne? Puolisosi sinä myrkytit, kälysi...\nmutta hänestä saamme vast'edes puhua... veljesipojan jätit jylhälle\nkalliolle... veljesityttären annoit tappaa... vielä toisenkin\nkerran aijoit murhata hänet, Stellan... ja nyt lopuksi, päälle\npäätteeksi olet tappanut oman tyttäresi. Onkohan olemassa niin suurta\nrangaistusta kuin olisit ansainnut? Eihän se liikaa olisi, vaikka\ntukasta laahaisin sinut tuonne loukkoon ja hirttäisin niinkuin itse\nteit hänelle, joka makaa tässä. Mutta minä en ole kelvollinen sinua\nrankaisemaan, vaan jätän sen Jumalalle, eikä se olisikaan kylliksi\nkova rangaistus sinulle... Ollakseni kuitenkin varma, ettet lähde\nkarkuun taikka, julma kun olet, rupea tätä minulle kallista ruumista\nvielä raatelemaan, niin seuraa minua, jottei minun tarvitse sinua\ntukasta laahata.\n\nKoneentapaisesti vapaaherra kulki hänen perässänsä toiseen loukkoon.\nKun Harald vuorostansa nyt alkoi laittaa paulaa, niin vapaaherra taas\nyritti lähteä karkuun, mutta samassa kuului ikäänkuin seinästä ääni,\njoka lausui tuon ainoan sanan: _Henrik_. Ikäänkuin kiveksi muuttuneena\njäi vapaaherra paikallensa seisomaan, jotta Harald sai tehdä hänelle\nmitä itse tahtoi. Hän pujotti vapaaherran paulan läpitse ja jätti\nhänet kainaloista riippumaan; tämä asema oli siksi tukala, ettei hän\nvoinut ponnistella vastaan, eikä päästä omin voimin irti.\n\nHarald poistui nyt ullakolta ja tapasi portailla paitsi rouva\nOrrbergiä ja v. Assarin sisaruksia myös koko talonväen koossa.\nKaikeksi onneksi pojat olivat kaupungissa kestissä ja pikku Ulla\nnukkui vielä. Siitä asti kun ovi särjettiin olivat he seisoneet\nsiinä kuuntelemassa, uskaltamatta rientää vapaaherran avuksi, taikka\nlieneekö heiltä ollut tahtoa puuttunut. Kaikki he olivat pelästyksestä\npuhumattomina ja Amalia itki.\n\nHarald meni huoneeseensa ja jotta ei hänen äitinsä liiaksi pelästyisi\nhän, tarttuen häntä käteen, selitti muutamilla sanoilla mitä oli\ntapahtunut ja mitä vielä oli tehtävä. Haraldin annettua hänelle\nliinan, johon hän saisi kätkeä kasvonsa, he molemmat astuivat ulos.\nPortailla seisoville sanoi Harald:\n\n— Jo on aika, että tulette todistajina katsomaan sellaista, jota ette\nole tienneet aavistaakaan. Älkää viipykö, tulkaa heti!\n\nJos Haraldin odottamaton ilmestyminen jo oli herättänyt heissä\nkummastusta, niin he nyt aivan ällistyivät, nähdessään tämän\nsalaperäisen naisen. Ja heidän tultuaan ullakolle, niin kuka voisi\nkuvailla heidän pelkoaan ja kauhistustansa, kun he tapasivat\nvapaaherran siellä elävänä roikkumassa ja vähän etäämpänä hänestä\nnäkivät hänen tyttärensä makaavan kuolleena lattialla.\n\nAnnettuaan heidän muutaman silmänräpäyksen tuota katsella, päästi\nHarald hänen ilkeästä ja häpeällisestä asemastansa. Nyt oli vapaaherra\nkäskemäisillään miespalvelijansa ja kamarijunkkarin vangita Haraldin,\njonka aikoi ilmoittaa Irenen murhaajaksi, mutta nähdessään tuon\nsalaperäisen naisen, hänen rohkeutensa kokonaan lannistui, niin ettei\nhän saanut sanaakaan suustansa. Sen sijaan Harald ryhtyi puhumaan:\n\n— Halusta sinä, vapaaherra Arvid Henning, käskisit kaikkia tässä\nläsnäolevia tekemään minulle väkivaltaa, mutta kielesi ei ota\nkääntyäksensä ja se onkin parasta, koska he tuskin uskaltaisivat\ntaikka tahtoisivat sinua nyt totella. Siis, kuulkaa minua. Kaikkein\nteidän, sekä talonväen että vieraitten läsnäollessa, minä julistan,\nettä vapaaherra Arvid Henning on varas, rosvo ja moninkertainen\nmurhamies. Katsokaa tätä hänen tytärtään, hänen omaa lastansa, kuinka\nhän makaa tuossa kalpeana ja puhumattomana, katselkaa kauhean nuoran\njälkiä hänen hienossa ja valkoisessa kaulassaan, katselkaa hänen\nniskassaan kynsien jättämiä jälkiä. Kaiken tämän on hänen isänsä\ntehnyt ja minkätähden? Kostonhimosta sekä maallisen rangaistuksen\npelosta. Siitä varmaankin kaksi meistä voisi antaa tarpeellisia\ntietoja, koska luulen heidän pitävän kunniastaan ja kuuntelevan\nomantunnon ääntä... mutta kentiesi sitä ei heiltä vaaditakaan. Siinä\nkyllin, että monesta seikasta käy selville, ettei tämä nuori neiti\nole tappanut itseänsä, vaan että hänen isänsä on hänet surmannut. Ja\nellei näitä todistuksia pidettäisi täydellisinä, niin muistakaa, että\noikeudessa katsotaan puoliakin todisteita päteviksi, jos on kysymys\nhenkilöstä, joka aikaisemmin on huomattu syypääksi suuriin rikoksiin.\nTähän asti hän on voinut salata ilkitekonsa, niin ettei laki ole\npystynyt häntä tuomitsemaan; mutta kuulkaa nyt, mitä muita rikoksia\nhän on tehnyt, paitsi sitä, jonka näette tässä silmäänne edessä.\nSeuraavista kahdesta rikoksesta minä tulen tekemään kanteen häntä\nvastaan ja toivonpa voivani todistaa hänet syypääksi. Katsokaa tätä\nnaista, tunnetteko hänet?...\n\nKreivitär veti liinan pois silmiltään, näyttäen kasvonsa. Kylmä hiki\nnousi vapaaherran otsalle ja hän vaipui vanhalle sohvalle, jolle jäi\nistumaan.\n\nEipä paljon puuttunut, ettei kaikkein saapuvilla olevien käynyt\nsamoin, heidän nähdessään nuo vieläkin kauniit kasvot, jotka\nmuistuttivat kuollutta.\n\nVapaaherran kamaripalvelija, joka oli noin viidenneljättä ikäinen mies\nja oli ennen palvellut vapaaherran vanhempaa veljeä, syöksyi nyt esiin\nja heittäytyi polvilleen entisen haltijattarensa eteen.\n\n— Armollinen kreivitär, hän huudahti.\n\nKyynel kimmelsi kreivittären silmässä ja hän laski kätensä palvelijan\npään päälle, koettaen sitten saada hänet nousemaan. Itse hän ei voinut\npuhua, mutta hän viittasi Henrikille, että tämä jatkaisi. Kesti vähän\naikaa ennenkuin tämä jälleen pystyi sitä tekemään ja sitäpaitsi hän\nsilmillään seurasi Amalian toimintaa, joka, vaikka se olikin hänestä\nturhaa, kuitenkin herätti hänessä kiitollisuutta.\n\nHaraldin puhuessa tämä nimittäin oli uskaltanut lähestyä rakkaan\nneitinsä vuodetta, koettamaan hänen otsaansa ja käsiään. Hän ei tehnyt\nsitä uteliaisuudesta, vaan pitääksensä huolta emännästään. Hän riensi\nalas ja toi palatessaan jotain väkevää hajuvettä ja muuta sellaista,\njolla alkoi häntä hieroa ja joka tavalla virkistyttää. Harald hymyili\ntuolle surullisesti ja jatkoi:\n\n— Niin, tämä on kreivitär Helena Henning. Paitsi tätä uskollista\npalvelijaa on monta muuta vielä elossa, jotka voivat sen todistaa.\nHänet haudattiin, koska hänet luultiin kuolleeksi, vaikka hän\nolikin vain valekuollut. Hän heräsi maanalaisessa huoneessa, jonne\nei kuu eikä aurinko päässyt paistamaan. Siellä hän tuon tuostakin\nnäki kaksi miestä, joista toinen on vapaaherra tuossa ja toinen,\njonka myös aijon haastaa todistajaksi, omasta pyynnöstään on jäänyt\nsamaan hautakammioon, josta viime yönä onnellisesta sattumuksesta\npelastin kreivitär Henningin. Tyydyttääksensä pirullista, luonnotonta\nkostonhimoaan, vapaaherra neljätoista vuotta on pitänyt häntä siellä\nvangittuna. Kieli tarttuisi kiinni suulakeeni, jos rupeaisin teille\nkertomaan kaikkea, mitä minä tiedän ja uskon. Tässä näette hänet, tuon\nrakkaan ja armaan... hän elää, mutta huomaatteko, kuinka vapaaherra\nvapisee...\n\nKreivi Henningillä oli vaimonsa kanssa kaksi lasta. Itse hän pitkät\najat oleskeli poissa, koska oli joutunut orjuuteen; sillä välin\npidettiin hänen puolisonsa hulluinhuoneeseen teljettynä. Vapaaherra\nlähti Saksaan matkustamaan ja otti mukaansa holhokkinsa, pikku\nHenrikin. Siellä hän jätti lapsen asumattomalle saarelle, mutta se\ntulikin pelastetuksi. Kelpo ihmiset ottivat sen kasvattaaksensa\nja se elää vieläkin. Tyttären, joka äidin luulotellun kuoleman\njälkeen myös joutui setänsä holhouksen alaiseksi, oli tämä myös\npäättänyt surmata, mutta hänen kätyrinsä, jonka kävi lasta sääli,\nvaihetti sen kuolleeseen lapseen, jonka vapaaherran poissa ollessa\ntoimitti hautaan. Huolimatta kaikista vaaroista ja kummallisista\nelämänvaiheista, tämä kreivittären toinenkin lapsi vielä elää. Kaikki\nte hyvin tunnette hänet... se on Stella. Katsokaa, kuinka äiti ja\ntytär ovat toistensa näköisiä, niin ette enään epäile!... Mitä poikaan\ntulee, jonka muistopatsaan olette nähneet puistossa, niin hänkin,\nniinkuin jo sanoin, elää vielä. No niin, minä olen Henrik Henning...\ntämä on äitini ja Stella on minun sisareni... Oikeudessa olen vaativa\ntakaisin kaikki oikeutemme ja syytökset tätä miestä kohtaan olen\nmyös käräjissä näyttävä toteen. Olkoon hän kuinka viekas tahansa,\nkierrelköön niin, että totuus muuttuu valheeksi ja valhe totuudeksi,\nJumala on kuitenkin oleva puolellani ja antava minulle viisautta,\njotta saan hänet kaikkine juonineen paljastetuksi.\n\nVapaaherra ei enää voinut seurata Haraldin puhetta. Hän makasi\nvanhalla sohva-rämällä sellaisessa tilassa, että muulloin, paitsi nyt,\nolisi häntä surkuteltu. Kirkkaus oli sammunut silmistä, jotka hurjasti\ntuijottivat ympärillensä, tukka nousi pystyyn ja suu oli vaahdossa.\nHarald huomasi hänen tilansa ja sanoi palvelijoille:\n\n— Kantakaa vapaaherra huoneeseensa, jonka hän toistaiseksi saa pitää\nomanansa. Lähettäkää heti noutamaan lääkäriä, ellei tämä pian mene\nohitse, ja hoitakaa häntä hellästi. Hän on vanha mies ja sitäpaitsi\nteidän isäntänne.\n\nPanikohan jalomielisyys nämä sanat hänen suuhunsa, vai pelkäsikö hän\nvihamiehensä menettävän järkensä, niin ettei saisikaan hänelle kostaa.\nVast'edes saamme tietää hänen syynsä.\n\nKaikki palkolliset paitsi Amalia poistuivat, mutta kamarijunkkari\nsisarineen kuitenkin jäi. Edellinen ryhtyi puhumaan:\n\n— Luuleeko maisteri... suokaa anteeksi, että teitä vielä siksi\nkutsun... luuletteko minulla olevan mitään osaa tähän?\n\n— En tahdo luulla pahaa muista, kun olen tullut huomaamaan, että yksi\nainoa on syypää niin paljoon pahaan.\n\nEmilia v. Assarin tunteet olivat näiden kauheitten tapauksien johdosta\nperäti muuttuneet. Hämmentyneenä hän lähestyi Haraldia ja tarttuen\nhäntä käteen, sanoi:\n\n— Harald Thalberg tai Henrik Henning, uskokaa pahaa vielä\ntoisestakin... minusta. Minä se olin, joka yllytin veljeäni menemään\nniin pitkälle kuin mahdollista, ja seuraus siitä on ollut näitä\nhirvittävin.\n\n— Ei, sisareni, tällä kertaa en täydellisesti sinua totellut.\nVapaaherran tullessa tänne ullakolle, toivoin vielä tapaavani Irenen\nalhaalla ja silloin olisin suostunut hänen niin kauniisti lausumaansa\npyyntöön... olisin luvannut luopua tyttärestä, rupeamatta silti\nahdistamaan isää. Siitä vapaaherra ei kuitenkaan tiennyt mitään, sillä\nsiinä tapauksessa hän ei olisi tehnyt minkä teki.\n\n— Turhaan sinä koetat painua lohduttaa, Emil, sillä vaikkei vapaaherra\nolisikaan tavannut Ireneä täällä, niin sinä kumminkin alhaalla olisit\ntavannut minut ja minä olisin uudelleen yllyttänyt sinua pahaan.\nSillä minäpä kehoitin sinua pysymään vaatimuksissasi, vaikka tiesin\nketä Irene rakasti. Tuo syyllisyyteni, jonka nyt vasta huomaan, tekee\nminut onnettomaksi. Turhamaisuus ja itsekkyys viettelivät minua...\nkentiesi myös rakkaus, mutta minkä arvoinen olikaan sellainen rakkaus,\njoka viihtyi yhdessä näin kehnojen tunteitten kanssa. Voi, jospa\nIrene vielä eläisi, taikka jos hän jälleen virkoisi henkiin, jotta\nhänellekin saisin tunnustaa ilkeyteni, jotta saisin jollakin tavalla\nsovittaa, minkä olen rikkonut. Näetkö, Harald, minä rakastan sinua ja\nkuitenkin tahtoisin hänen tulevan vielä henkiin; etköhän siitä huomaa\nettä kadun? Mutta mitäpä on katumuksesta ja kyynelistä, koska tehty\nkuitenkin on tehty eikä Irene enää herää.\n\nEmiliassa olivat hänen paremmat ominaisuutensa päässeet voitolle ja\nhän itki katkerasti.\n\nSilloin kreivitär Henning tuli puristamaan hänen kättänsä. Äiti tahtoi\nniin kernaasti lohduttaa sitä, joka rakasti hänen poikaansa.\n\n— Hän toipuu, kuiskasi Amalia, hiljaa, hän toipuu.\n\n— Vetäydy syrjään, Emil, kuiskasi Emilia veljelleen. Tämä ymmärsi,\nmitä hän tarkoitti ja totteli.\n\nHarald ja kreivitär menivät Irenen luo ja ensinmainittu oli\nhuomaavinaan hieman punaa hänen poskillaan. Vaikka pelkäsikin\nerehtyneensä, hän kuitenkin sanoi:\n\n— Kannetaan hänet varovasti lämpöiseen suojaan.\n\nNeljän he kantoivat Irenen patjoineen Haraldin huoneeseen ja laskivat\nsen hänen vuoteeseensa. Sitten asettivat he peilin hänen suunsa eteen\nja sen kalvoon ilmaantui hikeä. Harald koetteli hänen valtasuontaan\nja huomasi sen hiljaa tykyttävän. Jälleen hän alkoi kastella hänen\nohimoitaan vedellä ja Amalia koetti uudelleen käyttää hajuvettä.\nKaikkien iloksi loi kuolleeksi luultu silmänsä auki.\n\nHeikolla äänellä, jonka suloinen sointu tunkeutui kuulijain sydämiin,\nIrene sanoi:\n\n— Harald, sinäkö siinä oletkin, Harald ja tuossa on kiltti\nAmaliani...... ja Emilia, oletko sinäkin täällä... mutta sinä...\nStella... oletko vanhentunut? Miksikä Stella yksin on käynyt\nvanhemmaksi? Harald, ymmärrätkö, mistä se johtuu. Ensin tahdon\nkuitenkin sanoa, että rakastan sinua.\n\n— Irene, oi, Ireneni!\n\n— Muutoin luulisin eläväni, jatkoi Irene, vaivoin kohottaen hiukan\npäätään, mutta koska Stella noin on vanhentunut, niin lienenkin\nkuollut. Nyt minä ymmärrän. Olen kuollut ja autuas; Jumala on antanut\nminulle Haraldin huoneen taivaakseni... Mutta minkävuoksi on Emiliakin\ntäällä?\n\nEmilia purskahti itkuun, mutta nyt se tapahtui ilosta. Hänelle teki\nniin hyvää saada Ireneltä nuhteita. Hyvyys hänen sydämessään alkoi jo\nkantaa kauniita hedelmiä.\n\n— Sentähden Emilia on täällä, että hän on ystäväsi, ja parhaimpia\nonkin, selitti Harald.\n\n— Vai on. Hyväile minua sitten, Emilia, niinkuin teetkin ja itke\nilosta, että olemme taivaassa. Sitä vain en käsitä, miksi Stella yksin\non käynyt noin vanhaksi.\n\n— Hän on Stellan äiti, sanoi Amalia.\n\n— Oikeinko totta? Silloinpa ehkä vielä elänkin ja olen maan päällä.\nHarald, minä rakastan sinua. Harald parka, älä ole noin murheellinen!\nOlenhan minä kuitenkin sinun omasi, joko elän tai kuolen... Mutta olen\nkipeä ja väsyksissä ja tahdon nukkua.\n\nHänen päänsä vaipui jälleen päänalukselle ja hän vaipui uneen.\n\nHarald meni alas ja viittasi Emiliaa seuraamaan. Tämän iloksi hän\nystävällisesti puristi hänen kättänsä.\n\nAlhaalla hän kysyi, miten vapaaherra jaksoi. Ei kukaan tiennyt sitä\nsanoa, koska ei kukaan ollut käynyt häntä katsomassa. Pikku Ulla oli\nhäntä kysellyt, mutta hänelle oli vastattu, että isä tahtoo olla\nyksin. Sitten hän oli kysynyt suurta siskoa ja saanut vastaukseksi,\nettä hän on kipeä, mutta ei ilmoitettu, missä hän on.\n\n— Mene minun huoneeseeni, sanoi Harald, kun pikku Ulla tuli häntä\nvastaan, siellä iso sisko makaa sairaana... mutta astu hyvin hiljaa.\n\nPikku Ulla katsoi häntä suurilla, viisailla silmillään ja läksi.\n\n— Tulkaa, Emilia. Menkäämme nyt tätä sairasta katsomaan.\n\nHe menivät. Huoneessaan vapaaherra makasi tiedottomana, sellaisena\nkuin he olivat nähneet hänet ullakolla. Kamarijunkkari, joka oli\nsaanut tietää missä he olivat, tuli myös pian sinne. Häntä kummastutti\nhänen nähdessään, kuinka heistä oli tullut hyvät ystävykset.\n\nNyt on kirkkoonmenon aika, sanoi Harald, minun tekisi mieleni mennä\nkirkkoon. Irenehän nukkuu ja kamarijunkkari kai pitää huolta tästä\nsairaasta. Lähdettekö, Emilia, mukaan?\n\n— Mutta, entä jos hän heräisi, arveli Emilia. Lähdepä, Emil, Haraldin\nhuoneeseen ja ota sieltä hänen pistoolinsa, jotta voit puolustaa\nIreneä.\n\nPian Emilia oli saanut ylleen päällysvaatteensa, hevonen oli\nvaljastettu ja he kaikki kolme menivät siihen huoneeseen, joka nyt oli\nIrenen hallussa. Hän nukkui makeasti, näyttäen unissaan enkeliltä.\n\nKamarijunkkarin otettua pistoolin, Harald ja Emilia jättivät nukkuvan\nhyvästi ja läksivät.\n\nTämä kirkkomatka tuli olemaan Emilian onnellisimpia muistoja. Tosin\nhän tiesi, ettei Harald häntä rakastanut, mutta hän tiesi myös, että\ntämä ymmärsi häntä. Kaikesta mikä vast'edes kohtaisi häntä elämässä,\nhän saisi korvausta tästä muistosta.\n\nOtettuaan osaa jumalanpalvelukseen, he kirkolta menivät\nkappalaistalolle, jossa söivät päivällistä, lähteäksensä sitten\npastorin ja Stellan seurassa Ristilään.\n\nHarald oli kertonut kaikki mitä siellä oli tapahtunut ja matkalla\nStella sanoi:\n\n— Olet aina naurahtanut niin epäilevästi, kun olen sanonut, että\njoskus maailmassa vielä löydän vanhempani, ainakin äitini. Näetkö nyt,\nErkki... sinä paras ja rakkain ystäväni... että olin kerran oikeassa!\n\n— Oikeassa olit, pikku kulta, sinä ainoa iloni ja tulevaisuuteni\ntoivo. Oi, kuinka rakastankaan sinua, lapsi raukka!\n\n— Tiedätkö, Erkki, että olen vihoissani sinulle eräästä asiasta.\nMuistatko, että kerran sanoit: \"ajattelepa, jos tulisi joskus ilmi,\nettä oletkin prinsessa, kreivitär taikka korkeasukuinen neiti... ja\nminä olen vain köyhä pappi ja tulen aina semmoisena pysymään\"... Mutta\ntiedätkö, jos minusta tulee rikas, niin silloin minä vasta tunnen\nitseni oikein rikkaaksi, kun saan antaa kaikki mitä minulla on tuolle\nköyhälle papille, omalle Erkilleni... ja sanoa: koska Stella köyhänä\nsinulle kelpasi, niin ehkä et rikkaana häntä hylkää.\n\n— Taikka ehkä sanoisit: ota kaikki rikkauteni ja Stella vielä kaupan\npäällisiksi, naurahti pastori.\n\n— Minähän laskin vain leikkiä, sanoi Stella, joka äkkiä oli muuttunut\ntotiseksi, kuinkapa minä voisin sinuun suuttua. Tiedän kyllä, että\nsinä ymmärrät minua ja sinä tiedät, että minä ymmärrän sinua.\n\nMutta kun hän huomasi, että hänen sanansa luultavasti kuuluivat\nsukkelilta, niin hän purskahti nauruun, muuttuaksensa kohta jälleen\ntotiseksi.\n\n— Mitä huokaat, Stella? Vaikka tässä tilaisuudessa lieneekin\nsopivampi, että huokaat, kuin että naurat.\n\n— Kiitos, Erkki, että minua nuhtelet, mutta toria minä oikeastansa\ntarvitsisinkin. Kovin olenkin kevytmielinen, kun saatan nauraa näin\ntärkeällä hetkellä... minä, joka pian saan nähdä äitini... oman\näitini... ja vaikka olen kuullut semmoista, jota Harald meille\nkertoi. Mutta en oikein tahdo saada päähäni, että se on totta, mitä\nhän kertoi. Vai minulla olisi vielä äiti elossa... sehän olisi liian\nsuuri onni minulle... ja Haraldko olisikin minun veljeni... hän,\njohon varmaan olisin rakastunut, ellei hän olisi vienyt minua sinun\nluoksesi. Sehän olisi ollut kauheaa. Tiedätkö, kuinka minusta tuntuu?\nTuntuupa ikäänkuin olisin kulkenut sammalen peittämän äkkisyvän kuilun\nylitse pitkin kapeaa polkua. Jos jalkani olisi astunut vähänkin\nharhaan, niin olisin syöksynyt syvyyteen.\n\nHe olivat nyt saapuneet Ristilän puistoon. Pastori osoitti sormellaan\nharmaata linnaa ja sanoi:\n\n— Tuo on ollut Stellan ensimäinen koti.\n\nStella kalpeni ja puristi hänen kättään. Eikä hän omin voiminsa olisi\npäässyt ylös portaita ullakkohuoneeseen, ellei Erkki olisi häntä\ntukenut. Ovelle hän seisahtui ja viittasi Erkkiä jäämään. Muutaman\nkerran hän veti syvään henkeänsä ja Erkin tarttuessa lukkoon, hän\nnyökkäsi myöntäen. Harald vei tyttären äitinsä syliin.\n\n      *       *       *       *       *\n\nPikku Stella, joka ei muuten hevin pyörtynyt, kuitenkin uudenvuoden\npäivänä 18 .. kello kahden ja kolmen välillä iltapäivällä tointui\näitinsä sylissä, oltuaan kolmasti tainnoksissa.\n\n      *       *       *       *       *\n\nIrene nukkui raskaasti ja sikeästi ja kovin hän olikin virkistävän\nunen tarpeessa.\n\n      *       *       *       *       *\n\nHarald ei unohtanut v. Nitiä. Seppä oli käynyt avaamassa lukon ja pian\nv. Nit jälleen oli ullakkokamarissa, jossa Harald kertoi hänelle,\nmitä päivän kuluessa oli tapahtunut. Herra v. Nit ei tahtonut mennä\nvapaaherraa katsomaan.\n\nSeppä avasi myös lukon, jolla kreivittären vasen käsi vielä oli\nkytkettynä rautavitjoihin. Nyt vasta hän tunsi itsensä oikein vapaaksi\nja miltei unohti menneisyyden.\n\n— Nuo rautavitjat aijon ripustaa seinälleni, jotta ne alati\nmuistuttaisivat minulle, kuinka kärsimyksiä on kestettävä, sanoi\nStella.\n\n— Ja kuinka on opittava panemaan arvoa onneensa, jatkoi kreivitär.\nEn nureksi kärsimyksiäni, sillä ilman niitä en nyt voisi olla näin\nonnellinen. Jumala oli minulle armollinen, eikä antanut minun kuolla\nennenkuin oli suonut minulle tällaisen onnen. Vapaus ja tavarat\neivät kuitenkaan ole mitään sen ilon rinnalla, että nyt olen saanut\ntakaisin lapseni. Ja kuinka olettekin hyvät ja älykkäät ja sitäpaitsi\nniin kauniit ja miellyttävät! Kuinka on mahdollista, että olen tullut\nnäin onnelliseksi... sanokaapa te, Harald ja Stella, taikka Henrik ja\nHelena...\n\n      *       *       *       *       *\n\nTämän päivän iltapuolella, jonka alku oli tuottanut hänelle niin\nsuurta tuskaa ja surua, tunsi Harald olevansa onnellisempi kuin\nkoskaan ennen. Kello viiden aikaan Irene avasi silmänsä ja näytti\nolevan täysin tunnoissan, koska hänen puheensa ei ollut ensinkään\nsekavaa.\n\nHarald viittasi pastoria tulemaan kanssansa ulos.\n\n— Luuletko, hyvä ystävä, sanoi hän, että hetkeksikään olisin jättänyt\nIrenen, ellei minulla olisi ollut hyvin tärkeitä syitä. Tahdoin\nedelläkäsin ilmoittaa sinulle ja Stellalle, mitä täällä saisitte\nnähdä, ja oli minulla vielä toinenkin asia, joka on minulle varsin\ntärkeä. Tahtoisin nimittäin, että kirkko vahvistaisi rakkauden\nsynnyttämän liittomme, koska en kestä nähdä kuinka tyttöparka makaa\nsiinä niin pahoinpideltynä, kärsien ehkä vielä kovia sieluntuskiakin.\nPoista hänestä nuo tuskat, sillä vaikka hän nyt näyttääkin paremmalta,\nniin voipa tapahtua, että hän jälleen rupeaa huononemaan, niin että\nehkä kuoleekin. Pyydän sinua sentähden vihkimään meidät ja soisin,\nettä se tapahtuisi nyt heti.\n\n— Minulla ei ole mitään syytä kieltäytyä sitä tekemästä. Irenen isähän\non menettänyt kaikki edusmiehen oikeutensa, joten en menettele vastoin\nlakia. Tule siis.\n\nHe palasivat sisään ja pastori selitti muutamalla sanalla, mitä nyt\noli tapahtuva. Sitten hän tavallisuuden mukaan toimitti vihkimisen ja\nnyt Irene koko ijäkseen oli tullut Haraldin aviopuolisoksi.\n\nLienee tarpeetonta luetella todistajain nimiä, siinä kyllin, että\nniitä oli viisi ja että kamarijunkkari myös oli niiden joukossa.\n\nItkevistä Emilia itki eniten. Hänen kyyneleensä olivat katkerimmat,\nmutta samalla myös suloisimmat. Rakkauden unelma oli päättynyt, mutta\nhänen sydämessänsä kohosi rakennus, joka ei ollut mikään tuulentupa,\nvaan itse kieltäymyksen temppeli. Ja nuorta avioparia onnitellessaan\nhän ei tuntenut mitään kateutta.\n\nJuuri hän olikin kehoittanut Haraldia tähän pikaiseen vihkimykseen ja\nHarald oli siitä niin kiitollinen kuin saattoi olla naiselle, jota ei\nrakastanut.\n\n      *       *       *       *       *\n\nOlemme jo sanoneet, että Haraldin sydän oli herkkä ihmiskunnan\nsuruille ja vaivoille ja sen huomaamme seuraavastakin.\n\nHän läksi ulos huoneesta ja palasi hetken kuluttua noutamaan pastoria\nkanssansa alas.\n\n— Nyt seuraa se, joka sinulle Herran palvelijana on kentiesi\ntärkeintä, sanoi hän. Nyt vasta sinulta kysytään sielunvoimaa,\nsillä nyt ei ole kysymyksessä kahden ihmisen yhdistäminen, vaan\nkuolemaisillaan olevan valmistaminen ijankaikkisuutta varten. Mitä\nolen pelännyt, on valitettavasti nyt tapahtunut. Siitä saakka, kun\nvapaaherra näki maan päällä hänet, jonka oli tottunut näkemään vain\nmaan alla, on hän ollut aivan puhumattomana. Luulin sitä ensin\npelkäksi teeskentelyksi ja että hän oli olevinaan mielipuoli, mutta\nsiitä huolimatta olisin kuitenkin vaatinut sinua käymään hänen\npuheillaan. Niin surkeaa kuin se onkin, olen kuitenkin nyt huomannut,\nettä häntä on kohdannut halvaus, ja että hänen kasvonsa ovat kauheasti\nmuuttuneet. Mene nyt valmistamaan häntä kuolemaan.\n\nPastori kalpeni ja meni. Hän viipyi kauan sairaan luona ja Harald\nalkoi jo toivoa parasta.\n\nVihdoin pastori palasi vielä kalpeampana kuin oli sinne mennessään\nollut.\n\n— Kaikki on turhaa, sanoi hän, ensin hän ei minua ymmärtänyt,\nmaatessaan siinä tunnottomana. Mutta niin pian kun hän toipui sen\nverran, että tunsi minut, viittasi hän minulle, että poistuisin. Ja\nkun siitä huolimatta rupesin hänelle puhumaan, niin hän kiristeli\nhampaitaan, puristi nyrkkiänsä, vieläpä nauroikin ilkkuen. En\nvoinut hänelle mitään ja palaan nyt toivottomampana kuin olin sinne\nlähtiessäni.\n\n— Lähtekäämme ylös etsimään lohtua rakkailtamme.\n\nPortailla tuli Emilia heitä vastaan.\n\n— Käypä, Emilia hyvä, vilkaisemassa tuon tuostakin vapaaherraa, sillä\nluulen hänen olevan kuolemaisillaan, kehoitti Harald. Palkolliset\neivät näytä hänestä piittaavan ja ehkä kammoksuvatkin häntä. Mutta\nmissä on pikku Ulla?\n\n— Hän tuli vast'ikään ylös ja kyseli ison sisaren sulhasta.\n\n— Jospa hän ei vain rupeaisi puhumaan isästään, niin että Irene saisi\nsen kuulla.\n\nHeidän tultuaan ylös, Harald kuiskasi muutaman sanan pikku tytön\nkorvaan. Siihen Ulla ei vastannut mitään, sanoi vain veitikkamaisesti:\n\n— Kyllä tiedän, että sinä olet ison siskon sulhanen. Irene ei\nkuitenkaan kuullut näitä sanoja, sillä vihkimyksen jälkeen hän oli\nmielenliikutuksesta saanut lievän kuumekohtauksen ja tunsi olevansa\nniin uupunut, että pian vaipui uneen. Harald kävi istumaan vuoteen\nviereen ja tyytyi siihen, että sai suudella hänen hiuksiansa. Stella\nistui äitinsä ja Erkin välissä ja näytti äärettömän onnelliselta.\n\nHuoneessa vallitsi syvä äänettömyys, jonka joskus katkaisi hiljainen\nkuiskaus. Pikku Ulla ei uskaltanut hiiskuakaan.\n\nHeidän istuttuaan noin yhden tai kaksi tuntia, astui Emilia sisään ja\nviittasi Haraldia tulemaan ulos.\n\n— En enään uskalla olla siellä. Mene sinä, Harald, katsomaan hänen\nloppuansa.\n\nHaraldin astuessa sisään vaihteli ilme vapaaherran kasvoilla ja hän\nsai vaivoin sanotuksi:\n\n— Pitäkää huolta lapsistani. Irene ei ollutkaan minun lapseni.\n\nPian alkoivat kuolonkorahukset, mutta kuolemantuskat eivät olleet\nkovemmat kuin muillakaan ihmisillä. Ja ennen pitkää vapaaherra makasi\nsiinä ruumiina.\n\nHaraldin silmät himmenivät hänen laskiessaan kätensä vapaaherran\notsalle ja tuntiessaan, että se oli kylmä kuin jää. Vaivoin hän\nsaattoi pysyä pystyssä, hirmuinen kauhu täytti hänen sielunsa ja hän\npuhui kuolleelle näin:\n\n— Siinä nyt makaat pelastuneena kaikista käräjänkäynneistä,\ntarvitsematta enää vaivata kekseliästä ja nerokasta päätäsi,\npäästäksesi luikahtamaan maallisen esivallan kynsistä, mikä oli ainoa,\njohon uskoit. Nyt olet tekemisessä jumalallisen oikeuden kanssa ja\nsinulla on tuomari, jota ei käy lahjominen, joka ei anna pettää\nitseään tyhjillä lupauksilla, joka ei tarvitse pitkiä ja turhia\noikeudenkäyntejä ja jonka kaikkinäkevä silmä ei kaipaa todistajia.\nOi, te kurjat, maan tomusta luodut ihmiset, tulkaa tänne katsomaan\nmiestä, jonka Jumala on pelastanut häpeällisestä, maallisesta\nrangaistuksesta, pitäen sen tarpeettomana ja vähä-arvoisena oman\noikeutensa ja vanhurskautensa rinnalla. Katsokaa, kuinka tämä mies,\njoka äsken julkeasti tallasi jumalallisen ja maallisen lain jalkainsa\nalle, nyt avuttomana ja liikkumattomana makaa tuossa. Jos olette\nepäilleet kuolemattomuutta, niin heretkää jo epäilemästä!... Minäkin\nolen syntinen, mutta enpä tahtoisi päättää päiviäni näin, enkä mistään\nhinnasta vaihettaisi osaa sinun kanssasi. Olisin suonut sinun elävän,\nen olisi tahtonut, että olisit kuollut näin kauhealla tavalla. Parempi\nolisi sinun ollut kärsiä mitä häpeällisintä maallista rangaistusta,\njos se olisi vaikuttanut sinussa katumusta ja parannusta. Ja tosi on,\nettä kernaammin kuin näen sinut tuossa kuolleena, olisin luopunut\nkaikesta kanteestani siinä toivossa, että kentiesi sen johdosta olisit\nmalttanut mielesi ja ruvennut tekemään parannusta. Mutta kaikkiviisas\nJumala on päättänyt asian toisin ja sinulta on armon aika loppunut.\n\nSellainen oli vapaaherran kuolinvuode. Ei ainoatakaan ystävää eikä\npalvelijaa ollut hänen luonansa. Ainoastaan hänen vihollisensa, joka\noli saattanut ilmi kaikki hänen rikoksensa, seisoi hänen loppuansa\nkatselemassa.\n\nMutta tällä vihollisella oli hellä sydän. Ja vaikka hän tänä päivänä\noli saavuttanut mitä suurimman onnen, niin hän nyt itki katkerammin\nkuin koskaan ennen eläessänsä oli itkenyt. Ja kun vast'edes\nonnettomuus kohtasi häntä itseään, niin hänellä ei ollut kyyneleitä\nomaa tuskaansa varten, koska niiden lähde tuntui vuotaneen tyhjiin.\n\n      *       *       *       *       *\n\nPian tiesivät kaikki, että vapaaherra oli kuollut, kaikki paitsi\nIrene, joka yhä oli yhtä kuuma ja voimaton, niin että pikku Ullakin\nymmärsi salata häneltä tämän surullisen tapauksen.\n\nViidentenä päivänä vapaaherra saatettiin viimeiseen leposijaansa,\nperhehautaan, josta hän neljätoista ja puoli vuotta sitten herra v.\nNitin kanssa oli kantanut pois kreivittären. Vapaaherra ei kuitenkaan\nollut valekuollut eikä kukaan pelastanut häntä haudasta, viedäkseen\nhänet elämään edes maanalaiseen kammioon, jossa hän ei olisi saanut\nnähdä ainoatakaan auringonsädettä eikä ihmisen kasvoja, mutta olisi\nkuitenkin ollut edes hengissä.\n\nKoska häntä ei oltu tuomittu eikä tehty mitään kannetta häntä vastaan,\nniin hän tietysti sai kunniallisen hautauksen.\n\nRuumissaattoon kuului paitsi pappia, Stellaa, kamarijunkkaria\nsisarineen ja vainajan kolmea lasta, koko talonväki sekä kaikki\nRistilän alustalaiset. Pikku Ulla oli ainoa, joka itki kaipauksen\nkyyneleitä, sillä hänelle oli isä ollut jotensakin hyvä. Hänen\nmolemmat veljensä, joilla ei ollut selvää tietoa Ristilän viimeisistä\ntapauksista, mutta jotka eivät laisinkaan pitäneet isästään,\nsaattoivat häntä välinpitämättöminä hautaan, mutta muuten itki koko\nsaattoväki.\n\nNeljä oli jäänyt pois haudalta, nimittäin v. Nit, kreivitär, Harald\nja Irene. Viimemainittu voi jo paljoa paremmin ja oli hyvällä\nruokahalulla syönyt yhtä ruokalajia ja oli juuri alottamaisillaan\ntoista, kun yht'äkkiä pudotti lautasensa lattialle ja kirkaisi: — Oi\nJumala, mitä tämä on?\n\nVaniljahyytelön mukana oli rouva Orrberg ajattelemattomuudessaan\nlähettänyt kaikellaisia makeisia, joiden joukossa sattui olemaan\nmustaan paperiin käärittyjä karamelleja ja muuta sellaista, jota\nhautajaisissa on tapana tarjota.\n\nHarald kävi aivan kalpeaksi eikä voinut vastata mitään, ja samoin oli\nhänen äitinsäkin laita.\n\n— Enkö nähnyt teidän kasvoistanne, että oli olemassa jotakin, jota\ntahdotte minulta salata, sanoi Irene. Kuka on kuollut, sano pian,\nHarald! Lupaan, etten kovasti säikähdä. _Hänkö_ on kuollut?\n\n— Hän ei ollutkaan isäsi, vastasi Harald. Kuolinvuoteellaan hän\nilmoitti sen minulle.\n\nIrenen mieleen muistui nyt, mitä isä tuona kauheana hetkenä oli\nsanonut, _että hän siinäkin suhteessa tuli äitiinsä_. Ehkä se olikin\ntuo muisto sekä vakaumus siitä, että vapaaherra kuolinvuoteellaan oli\npuhunut totta, joka pelasti Irenen hengen. Kuitenkin hän sairastui\nkovaan kuumeeseen, jolloin houreissaan näki kauheita näkyjä, joissa\nvapaaherra milloin elävänä, milloin kuolleena ilmestyi hänen silmäinsä\neteen.\n\nKreivitär tiesi Irenen äidin olleen mitä siveimmän naisen, ja ettei\nvapaaherran epäilyksiin ollut vähintäkään syytä. Hän oli siis\naivan varma siitä, että Irene oli vapaaherran oma tytär, mutta ei\nilmoittanut sitä Irenelle, eikä Haraldillekaan, vaan vei salaisuutensa\nmuassaan hautaan.\n\n\n\n\nXXIII.\n\nLYHYT LUKU, JOKA ON KOLMEN LUVUN ARVOINEN.\n\n\nHautajaisten jälkeisenä päivänä Iäksi kamarijunkkari pois, mutta\nEmilia ei malttanut jättää Ireneä ennenkuin nähtäisiin, kuolisiko hän\nvai jäisikö elämään. Emilia oli mitä uskollisin sairaanhoitajatar,\nja kun häntä paitsi Amaliakin oli hoitamassa Ireneä, niin Haraldin\nei tarvinnut pelätä, että lääkärin määräykset olisivat jääneet\nyhdessäkään kohdassa noudattamatta.\n\nMutta Irenen parannuttua Emilia, vaikka ei ollutkaan kipeä, alkoi\nnähtävästi laihtua ja käydä kalpeammaksi.\n\n— Luulenpa, Emilia kulta, että lihon ja voimistun sinun\nkustannuksellasi! Sinä vain hymyilet... mitä tarkoitat?\n\nEmilia alkoi hiljaa itkeä nyyhkyttää ja kätki kasvonsa Irenen povea\nvastaan. Mutta pian hän rohkaisi mielensä ja irrottautui Irenestä,\njoka oli kietonut kätensä hänen kaulaansa.\n\n— Tiedätkö, Irene, miltä minusta tuntuu? Tuntuu ikäänkuin olisin\njuopunut hyvästä ja makeasta viinistä. Sellaisella on toisinaan\nniin paljon mieltä, että hän ymmärtää yhä enemmän juopuvansa, kuta\npidemmältä hän omaksi vahingokseen nauttii tuota houkuttelevaa\nnestettä. Toisessa vaakakupissa painaa viininhimo ja nautinto,\ntoisessa terve järki. Nämä sitten taistelevat keskenänsä, kunnes\ntoinen tai toinen pääsee voitolle. Taikka sitten hän jatkaa\njuomistaan, kunnes lopen päihtyneenä kaatuu maahan, taikka jättää\nsen siksensä... Minä puolestani valitsen viimeksimainitun... Aijon\nainaiseksi erota Haraldista.\n\nIrene oli oppinut pitämään Emiliasta, niinkuin todellisesta\nystävästä ainakin. Ja se, että hänkin rakasti Haraldia, teki hänet\nvielä kalliimmaksi Irenelle. Sillä koskahan nainen olisi ollut\nvälinpitämätön tällaisista asioista?\n\nEikä Irene ollut noita itsekkäitä naisia, jotka rakastaessansa\nunohtavat ystävänsä ja kaiken muun maailmassa. Mielellään hän koko\nikänsä olisi pitänyt Emilian luonansa, mutta koska ei voinut vastustaa\nhänen jaloa päätöstään, jota itsekin piti suuressa arvossa, hän oli\nvaiti.\n\nIrenen makuuhuoneen ovi aukeni ja Harald astui sisään. Oltuaan\nvähän aikaa poissa, oli hänellä aina ollut tapana suudella Ireneä,\nmutta hienotunteinen kun oli, hän nyt katsoi parhaaksi olla häntä\nsuutelematta.\n\n— Miksi ei Harald suutelekaan puolisoansa, sanoi Emilia, suutele vain\nminusta välittämättä.\n\n— Jatkakaa te vain puheluanne.\n\n— Niin, tiedätkö, Harald, minä aijon lähteä takaisin Ruotsiin.\nTaalainmaalla ostan sitten pienellä perinnölläni hyvin syrjäisestä\npaikasta pienen talon taikka torpan ja seurakumppaniksi\nyksinäisyydessäni otan itselleni pienen kasvattitytön, jonka ei\nollenkaan tarvitse olla sievä. Hänet sitten kasvatan oman mieleni\nmukaan. Ja jos hänestä tulee oikein kiltti ja kelpo tyttö, niin minun\non siitä kiittäminen Jumalaa, joka salli minun oppia tuntemaan sinut.\n\nKuumina polttivat kyyneleet Emilian poskia ja hän juoksi ulos\nhuoneesta. Sitten hän toimitti itselleen hevosen ja palasi jälleen\nIrenen huoneeseen, johon pikku Ullakin oli tullut joukon jatkoksi.\n\n— Kuulepa, Emilia, tänään saamme oikein hauskaa, sanoi hän. Solmu on\nluvannut näyttää meille varjokuvia, joita hän kehuu hyvin kauniiksi,\nniin että vanhainkin kelpaa niitä katsella. Mutta miksi itket?\n\n— Minä matkustan pois, pikku Ulla, ja senvuoksi itken.\n\n— Mutta koska itket, niin mitäpä ollenkaan matkustatkaan?\n\nNämä lapsen sanat olivat Emilialle suurena kiusauksena. Mutta hän\nsai sen voitetuksi ja pukeutui matkaa varten. Pian Amalia tuli\nilmoittamaan, että hevonen oli valjaissa.\n\nJäähyväisiksi Emilia painoi suudelman Irenen huulille, ja hänen\ntullessaan Haraldia hyvästi jättämään, tämäkin suuteli häntä.\n\nHarald saattoi Emilian portaille asti ja koko talonväen nähden hän\nvieläkin kerran suuteli häntä.\n\nNämä jäähyväiset olivat heidän viimeisensä tässä maailmassa, ja sitten\nEmilia Iäksi.\n\nMihin hän sittemmin joutui, sitä ei ole saatu varmasti tietää. Huhut\ntiesivät kuitenkin kertoa, että hänelle oli tehty useampia edullisia\nnaimatarjouksia, joista hän oli kiitollinen ja joita hän osasi pitää\narvossa. Kuitenkin hän vielä kuuluu olevan naimatonna, kasvattaen\nmielensä mukaan nuorta tyttöä sellaiseksi kuin... hän itse _ei ollut_\nnuoruudessansa.\n\n      *       *       *       *       *\n\nKreivitär oli kieltänyt Haraldia hakemasta oikeudessa vahvistusta\nStellan ja hänen oikeuksilleen. Olihan siinä kyllin, että hän itse,\näiti, tunnusti heidät omiksi lapsikseen ja luotti niihin todistuksiin,\njotka osoittivat heidän syntyperänsä oikeaksi. Ei kenenkään mieleen\njohtunut ruveta kieltämään kreivittären omaa oikeutta Ristilään, koska\nmonet ihmiset milloin hyvänsä olisivat ottanut valalleen, että hän\ntodellakin oli kreivitär Helena Henning.\n\nSitäpaitsi sekä kreivitär että hänen poikansa tulivat ajatelleeksi,\nmihin tukalaan tilaan herra v. Nit joutuisi, jos asia vedettäisiin\noikeuteen ja tämä kovilla kourillaan rupeaisi häntä ahdistamaan.\n\nKaikki heidän hyvät aikomuksensa raukesivat kuitenkin tyhjiin, sillä\nasia joutui oikeuden tutkittavaksi. Herra v. Nit oli nimittäin\ntehnyt tunnustuksen ja sen ohessa tuonut ilmi joukon ilkitöitä,\njoihin vapaaherravainaja oli tehnyt itsensä syypääksi. Tästä syntyi\njotensakin sekava, vaikkakin lyhyt käräjäjuttu, josta seurasi, että\nHarald ja Stella julistettiin kreivi Henrik Henningin ja hänen\npuolisonsa avioliitossa syntyneiksi lapsiksi. Tosin tuomari myönsi,\netteivät todisteet joka kohdassa olleet aivan selvät, mutta koska ne\neivät olleet ristiriidassa keskenänsä, vaan kaikki johdonmukaisesti\njohtivat samaan loppupäätökseen, niin ne kuitenkin katsottiin täysin\npäteviksi. Ja vaikka ne eivät olisi olleet näinkään selvät, lisäsi\ntuomari kohteliaasti, niin hän kuitenkin olisi tuominnut ihan samoin\nlasten ihoon poltettujen kirjainten nojalla ja siitä syystä, että\nHarald niin suuresti muistutti kreivi-vainajaa ja Stella oli aivan\näitinsä näköinen.\n\nYmmärrettävää on, ettei tuomari lausunut näitä sanoja lakituvassa,\noikeutta pitäessänsä, vaan kahdenkesken kreivittären kanssa.\nKäräjäsalissa hän julisti tuomion ilman mitään selityksiä.\n\nMuutoin kaikki tähän juttuun sekaantuneet henkilöt, niinkuin Inttilän\ntorpanväki ja herra v. Nit, julistettiin syyttömiksi, jälkimäinen\nsen johdosta, että hän, vaikka heikkoudesta olikin ollut osallisena\nvapaaherran rikoksiin, kuitenkin oli koettanut pahaa parantaa,\nollen Jumalan kädessä välikappaleena siihen, että asia joutui näin\nonnelliseen päätökseen. Kentiesi vaikutti myös tuomariin hänen näinä\nviime aikoina osoittamansa mielenylevyys ja sitäpaitsi oli myös\nkreivitär puhunut hyvää hänen puolestansa.\n\nIreneä ei ensinkään sekoitettu koko käräjäjuttuun.\n\nPäästyään vapaaksi kaikesta edesvastuusta — tätä hän ei ollut\nuskaltanut toivoakaan — herra v. Nit sydämestänsä kiitti Jumalaa,\njatkaen sitä uutta elämää, joka jo oli hänessä alkanut. Hän kävi\nahkerasti kirkossa ja häntä pidettiin uskovaisena. Alussa rahvas\nkatseli häntä epäluuloisesti sanoen: ”Tuossa on hän, joka autteli\nRistilän vapaaherraa hänen pahoissa juonissaan\". Mutta aikaa voittaen\nihmisten mieli muuttui, ja ennen pitkää jo sanottiin: ”Tuossa kulkee\nhurskas ja jumalinen mies, joka, oltuaan suuri syntinen, on ruvennut\nkäymään elämän kaitaa tietä ja nyt kelpaa meille kaikille esikuvaksi.\nJospa meistäkin tulisi hänen kaltaisiaan!\"\n\nHerra v. Nitin ei enää tarvinnut syödä armoleipää. Hänellä oli nyt\nammatti, joka kysyi suurta toimeliaisuutta, sillä hän oli pehtorina\nRistilässä. Ja arvaako lukijani, missä hän pyysi asua?... Ei missään\nmuualla kuin läntisessä kylkirakennuksessa. Kolme tai neljä noista\nerillään olevista huoneista oli ovilla yhdistetty mukavaksi asunnoksi,\njossa oli tarpeeksi pienehkölle perheelle.\n\nVaikka pehtori v. Nit oli jo yli viidenkymmenen ja häntä sitäpaitsi\npidettiin heränneenä, alkoivat kuitenkin eräät aikeet, joiden\ntoteuttamisesta ei tätä ennen voinut olla puhettakaan, jälleen pyöriä\nhänen päässänsä. Hän kuvitteli mielessään, kuinka hauskaa naineen\nmiehen elämä olisi, ja vaimokseen hän valitsi Amalian.\n\nTämä hyväluontoinen, joskin kevytmielinen palvelustyttö oli monta\nkovaa koettuaan, muuttunut hyvin vakavaksi ja hänestä tuli nyt varsin\nsopiva aviopuoliso herra v. Nitille, josta hän ensialussa oli vain\nvähän pitänyt, mutta johon aikaa voittaen yhä enemmän mielistyi.\nHeistä tuli onnellinen aviopari ja ukkonsa iloksi hän synnytti hänelle\nlapsiakin.\n\nTotia v. Nit ei yleensä juo muuta kuin kahdesti viikossa, mutta\npäihtyneenä häntä ei koskaan enää nähdä.\n\n      *       *       *       *       *\n\nKreivitär oleskeli vuorotellen molempain lastensa luona, ja hänen oli\nvaikea sanoa, kumpaisessako paikassa hän viihtyi paremmin. Samoin\nkuin muuttolinnutkaan eivät tiedä sanoa, onko heidän parempi olla\netelässä vaiko pohjolassa, mutta siitä huolimatta kuitenkin muuttavat\nedestakaisin, samoin kreivitärkin oleskeli milloin toisen, milloin\ntoisen lapsensa kodissa, tietämättä kumpaisen pitäisi parempana.\nOltuaan noin viikon ajan Henrikin luona, tuli hänen niin ikävä\nHelenaa, että hän olisi kuollut, ellei olisi saanut häntä tavata. Ja\noltuaan viikon Helenan luona, alkoi hän jälleen kaivata Henrikkiänsä.\n\nSekä hänen omat lapsensa että miniänsä ja vävynsä osoittivat myös\näidille suurempaa rakkautta ja hienotunteisuutta kuin vanhempain\nja lasten kesken yleensä on tavallista. Jos hän olisi halunnut\nvaikka mitä, niin he jo edeltäkäsin olivat sen arvanneet ja kaikki\nneljä he kilvan koettivat sulostuttaa äitinsä jälelläolevia päiviä.\nKreivittärelle se tuotti mitä suurinta huvitusta ja vaihtelua, kun hän\nsai keskustella milloin yhden, milloin toisen kanssa, koska kaikki\nnämä hänen lapsensa suuresti erosivat toisistaan, ollen kuitenkin\nkaikki yhtä hyviä, miellyttäviä ja kelpo ihmisiä.\n\nKesäkuun yhdeksästoista päivä oli Stellalle oikea juhlapäivä, sillä\nsilloin hän täytti kuusitoista ja sitäpaitsi se oli hänen hääpäivänsä.\nEmme voi kuvailla, kuinka ihana hän oli morsiamena, ja huhu hänen\nerinomaisesta kauneudestaan oli houkutellut useita kaupunkilaisiakin\ntekemään pienen huvimatkan nähdäkseen hänet. Morsiamen suloinen\nkainous ja pieni viaton ylpeys olivat vielä omiansa lisäämään hänen\nkauneuttansa, niin ettei katsojilla lainkaan ollut syytä katua\nuteliaisuuttaan. Mutta palatkaamme hänen äitinsä luo.\n\nVaikka siis kreivittären onni oli niin suuri, ettei hän olisi\nvoinut parempaa toivoakaan, niin hän kuitenkin päivä päivältä yhä\nenemmän riutui. Mitä ei neljätoistavuotinen oleskelu maanalaisessa\nhautakammiossa voinut matkaansaattaa, sen sai aikaan vapaus,\nauringonvalo ja ääretön onni. Hänen hermonsa eivät kestäneet\ntätä pikaista muutosta pimeydestä päivänvaloon, kurjuudesta\naavistamattomaan onneen. Tämän onnen ylenpalttisuus jäyti hänen\nelinvoimiaan ja hiljensi sydämen tykytystä. Tässä eivät auttaneet\nlääkärit eivätkä mitkään varokeinot, sillä se oli kuoleman tautia.\nKreivitär hymyili hiljaista, taivaallista myhäilyä, lääkärin\nilmoittaessa, että hänellä ei enään ollut monta päivää elettävänään,\nja hän tunsi itsessään, että tämä ei tällä kertaa erehtynyt.\n\n— Henrik, rakas poikani, sanoi hän kuolevaisille ominaisella,\nraukealla äänellä, yleensä on yhdentekevää, mihinkä paikkaan ihmisen\nviimeinen leposija valmistetaan, ja sen minäkin kyllä tiedän. Älä\nkuitenkaan, poikani, pidä äitiäsi liian lapsellisena, vaikka hän\npyytää sinulta jotakin. Älkää kuoltuani viekö minua perhehautaan,\nvaan haudatkaa hautausmaahan. Yksinäni en kuitenkaan tahdo siellä\nlevätä, vaan maatkoon rakas aviokumppanini saman kiven alla. Häntä\nrakastin elämässä, häntä olen myös rakastava kuolemassa! Tätä minä\npyydän teiltä kaikilta ja olen varma, ettette ole viimeistä tahtoani\nnoudattamatta.\n\nKreivittären kuolema oli ihana. Hänen neljä lastansa sulkivat hänen\nsilmänsä ja hautasivat hänet sinne, mihin hän itse oli määrännyt,\nhänen miesvainajansa viereen.\n\n\n\n\nXXIV.\n\nLYHYT LUKU, JOKA VOISI OLLA LYHYEMPIKIN.\n\n\nKreivitär jätti jälkeensä melkoisen perinnön, sekä kiinteää että\nirtainta omaisuutta. Vaikka Harald ei suinkaan ollut varma siitä,\noliko sisarkin oikeutettu saamaan yhtä suuren perintö-osuuden kuin\nveli, niin hän kuitenkin nyt, kun hänellä itsellään oli perittävää,\npoikkesi entisistä mielipiteistään. Erkki ja Stella miltei väkisin\npakotettiin ottamaan vastaan yhtä paljon kuin Harald ja Irene. Ristilä\njäi jälkimäisten haltuun ja useat muut maakartanot joutuivat Stellan\nosalle.\n\nHyvästä sydämestään Harald lahjoitti vapaaherran lapsille, jotka myös\nolivat Irenen sisaruksia, noin kolmannen osan omaisuudestaan, ollen\neteenpäin niinkuin ennenkin heidän opettajansa. Pastori Ortman taas\nluovutti kolmannen osan Stellan perinnöstä yliopistolle, käytettäväksi\napurahaksi nuorille taiteilijoille, määräämättä sitä kuitenkaan\njaettavaksi hänen nimellään, koska hänestä oli yhdentekevää,\ntiesivätkö ihmiset lahjoituksen antajan nimen, kunhan siitä vain oli\nhyötyä. Siksipä ei tiedetäkään, kuka on lahjoittanut nämä apurahat,\njoita on kokonaista kolme, mikä on sitä kummallisempaa, kun ne eivät\nsuinkaan ole pieniä, vaan päinvastoin hyvinkin runsaita ja siis hyvin\ntervetulleita niille, jotka niitä saavat.\n\nToisen kolmanneksen pastori määräsi kaikellaisiin hyviin\ntarkoituksiin, joista mainittakoon pitäjänmakasiini sekä seurakunnan\nkirkkoon hankitut urut, jotka nekään eivät komeile antajansa nimellä.\n\nMitä jälellä olevaan kolmanteen osaan tulee, sen hän piti heitä\nitseänsä varten. Eikä ole syytä kadehtia heiltä ja heidän tulevilta\nlapsiltaan tätä sievää omaisuutta, jos ajattelemme, ettei monikaan\nolisi tehnyt sitä, minkä pastori Ortman teki. Eläessänsä hän jo\njakoi omaisuudestaan muille, kun sitävastoin useimmat ihmiset tuskin\nkuollessaankaan malttavat luopua kurjista rahoistaan.\n\nLienee helppo arvata, että Irene ja Stella käsittivät nämä asiat\nsamalta kannalta kuin heidän miehensäkin. Ennenkuin tekivät\nmääräyksensä, olivat Harald ja Erkki myös keskenänsä perinpohjin\nkeskustelleet näistä asioista, kysyen toinen toiseltaan neuvoa,\nniin että kumpikin oli aivan tyytyväinen toiseen. Ainoastaan siitä\nsyntyi vähäistä kinaa, kun Harald myös olisi pitänyt itseään varten\nvain kolmannen osan perinnöstänsä. Pastori vastusti puolestaan tätä\najatusta, koska Haraldilla siinä tapauksessa tulisi olemaan paljon\nvähemmän kuin hänellä, jonka kappalaisen tulot melkein nousivat yhtä\nkorkealle kuin tuon kolmannen osan korot tulisivat olemaan. Mutta\nniinkuin asiat nyt sovitettiin, tulivat kumpaisenkin vuotuiset tulot\nolemaan jotensakin saman suuruiset.\n\n— Jos sinulla tulisikin olemaan vähän enemmän, niin vaatiihan\nkreivin-arvosi, että elät muhkeammin kuin minä, joka olen vain halpa\nmaalaispappi, sanoi Erkki nauraen.\n\n— Etkö siis aijo hakea toista paikkaa? kysyi Harald. Aijotko\ntodellakin ijäksesi jäädä tähän seurakuntaan?\n\n— Miksi en jäisi, ja sinä tiedät sen yhtä hyvin kuin minä itsekin.\nPilanpäiten sinä vain minua kiusaat.\n\n— Leikkiä minä laskenkin, sillä totta puhuakseni en silti luule, että\ntäälläkään jätät lahjojasi käyttämättä. Jos olisin sinun tilallasi,\nniin toivoisinpa voivani menetellä samoin kuin sinä.\n\n— Älähän, veli kulta, huoli tehdä siitä niin suurta asiaa, vaan pidä\nsitä järkähtämättömänä päähänpistona, johon luontainen hitauteni sekä\nhaluttomuuteni kumarrusmatkoihin ehkä ovat syynä.\n\n— Nimitä sitä miksi tahdot, väitti Harald, asia on kuitenkin sama.\nTunnen sinut niin hyvin kuin jos lukisin avatusta kirjasta. Ja sinä\narvannet, kuinka minun tulisi ikävä, jos sinä muuttaisit täältä pois.\n\n— Kumma kyllä, etteivät, nuo aviosiipat voi täyttää koko sydäntämme,\nkoska siinä on sijaa ystävillekin, pilaili pastori.\n\nStella, joka samassa tuli huoneeseen, virkkoi siihen:\n\n— Kostaakseni saan ilmoittaa, ettet sinäkään, ukkoseni, ole minulle\nkaikki kaikessa, sillä on minunkin sydämessäni tilaa ystäville,\njopa vanhalle harmaalle kissallekin, pikku varsalle, karitsoille ja\nlehmille.\n\n— Yhdestä asiasta minulla kuitenkin on syytä torua pikku eukkoani,\nsanoi Erkki. Tiedätkö, Harald, ettei hän suuresti edisty\nkitaransoitossa.\n\n— Kuinka tuo Erkki onkaan? häijy ja vaativainen. Hän ei katso sitä\nmiksikään, että jo osaan jotensakin hyvin näppäillä kitaran kieliä,\npaitsi että laulankin kyllä sievästi, vaan sen lisäksi hän vielä\ntahtoo minua opettelemaan nuottejakin aivan perinpohjaisesti. Vaikka\nhän sanoo minun muutoin kyllä olevan hyväoppisen, niin en tahdo saada\nniitä päähäni, ne kun ovat niin kiusallisia.\n\n— Syy siihen lieneekin minun, keskeytti Harald, koska en ole viitsinyt\nniitä oikein tyrkyttämällä pikku siskolleni opettaa. Siis saat torua\nvain minua, hyvä lankomies!\n\n— Saattaa niin olla, vastasi tämä, ja minun täytynee tyytyä siihen,\nmitä hän osaa. Jos hän joskus soittaa väärin, niin suukkosilla hän\npian saa minut lepytetyksi.\n\n— Ja kuta huonommin soitan, sitä useammin meitä haluttaa kuulla\njotakin parempaa, ja silloin aina lähdemme harmaaseen linnaan Haraldin\nja Irenen luokse.\n\n— Olen torunut Stellaa siitä, että hän vielä usein, vaikkapa leikillä,\nmainitsee Ristilää tuolla nimellä. Hän on luvannut minulle parannusta,\nmutta nyt se taas häneltä unohtui.\n\n— Anna anteeksi, Harald, äläkä suutu sisareesi, vaikka sitä siksi\nnimitinkin. Lupaan, etten enää niin tee. Antakaa molemmat anteeksi!\n\nNäin sanoen hän lempeästi ja rukoilevasti katsoi heitä silmiin.\n\n\n\n\nXXV.\n\nKATKENNUT KITARANKIELI JA SAMMUNUT ELÄMÄ.\n\n\nTodellakin kadehdittava on se mies, jolla on niin kaikin puolin\nkelvollinen ja toimelias vaimo kuin pastori Ortmanilla oli. Vaikka\nhän kyllä osasi antaa arvoa tälle onnelleen, oli kuitenkin hetkiä,\njolloin hän pikemmin tunsi itsensä onnettomaksi kuin onnelliseksi. Hän\npiti näet tätä onnea siksi ylenpalttisena, ettei hän mielestänsä olisi\nsitä ansainnut ja hän alkoi epäillä sen kestävyyttä. Suudelmillaan\nja hyväilyillään Stella kuitenkin aina sai tuon hänen pelkonsa\nkarkoitetuksi, niin että hän jälleen sai rohkeutta elää.\n\nOlemme huomanneet Stellan herkkätuntoiseksi, mutta hän ei ollut\nmikään pilalle hemmoteltu nainen. Nyt hänestä oli tullut mitä\ntoimeliain emäntä, joka aamusta iltaan saakka puuhasi keittiössään\nja vähitellen siirsi kaikki vanhan Reginan taloustoimet omille,\nnuorille hartioilleen. Hän koetti perinpohjaisesti perehtyä myöskin\nkarjanhoitoon, pitäen tarkkaa vaaria, paljonko tuli lehmästä voita\nj.n.e. Jopa oli hän siksi vireä, että piti työväen toimintaakin\nsilmällä ja oli pyytänyt mieheltään luvan saada kirjoittaa muistiin,\nmitä rengit kunakin päivänä vuodessa olivat tehneet.\n\nHänestä ei sovi sanoa, että hän tuhlasi aikansa lukemiseen, mutta\nsen voin kuitenkin vakuuttaa, että hän usein käytti siihen paljon\naikaa. Kullakin työllä on aikansa, sanotaan, ja Stella osasi aivan\nerinomaisesti noudattaa tätä viisasta sääntöä, osoittaen mitä\nselvimmällä tavalla, että tarkkuus taloustoimissa aivan hyvin sopii\nyhteen ylevämpien rientojen kanssa.\n\nNoin vuosi sen jälkeen kun he ovat viettäneet häänsä, ilmoittaa pieni\nkehto ja siinä näkyvä pikkuinen, soma lapsenpää, että Stella on saanut\nnauttia äidin onnea. Hän on jo entisissä voimissaan ja on sydämestään\nkiittänyt Jumalaa, kaikkien hyvien lahjojen antajaa, tästä uudesta\nonnesta, rukoillen lapselleen sekä ajallista että ijankaikkista onnea.\n\nKuitenkin tapaamme nuoren ja onnellisen äidin istumassa nukkuvan\nlapsensa kehdon ääressä, itkien katkerasti. Kitara on hänellä\nsylissään ja näyttää siltä kuin syyttäisi hän sitä kyyneleistänsä.\nErkki tulee huoneeseen ja miltei säikähtää nähdessään Stellansa\nitkevän. Hän laskee hellästi kätensä hänen päänsä päälle, kysyen mikä\nhäntä vaivaa.\n\n— Niin, tiedätkö, olen ruvennut niin kummia haaveilemaan! Irenen\nkäydessä täällä eilen, hän näytti minusta niin raukealta ja\nläpikuultavalta kuin mikäkin hengetär. Puna hänen poskillaan oli niin\nheleää ja vaihteli yhtenään. Hän näpähytti tämän kitaran kieliä ja\nsilloin tapahtui että h.-niminen, joka muuten on uusimpia kaikista,\neräästä paikasta kiertyi auki, niin että kieli siltä kohdalta kävi\npienemmäksi. Ajattelepa, mitä siiloin juolahti mieleeni! Päätin jättää\nkielen samaan viritykseen, ja jos se kestäisi vuorokauden, niin en\nenää kiinnittäisi mitään huomiota koko asiaan. Mutta juuri ennenkuin\ntulit, se helähtäen ritkahtikin poikki ja sen vuoksi minä itken.\nOdotan sinulta, Erkki, lohdutusta!\n\n— En ollenkaan pidä siitä, että Stellani on noin taikauskoinen! Mitä\nyhteyttä on tuon lapsellisen mielijohteesi ja ihmisen elämän ja\nkuoleman välillä?\n\n— Kuinka oletkaan hyvä, kun samalla sekä nuhtelet että lohdutat minua!\nOikeastansa se tällä kerralla ei olekaan taika-uskoa... sillä minä en\nusko Irenen sen vuoksi kuolevan, että tuo kieli katkesi, en suinkaan!\nMutta sanonko sinulle, Erkki, miten tämän asian laita oikein on? Juuri\nsen vuoksi, että tämä kieli, jonka panin koetteelle, ei voinut kestää\nedes vuorokauttakaan, tulin muistaneeksi Ireneä, joka hänkin näyttää\nniin heikolta. Ja kun ajattelen, että hän mahdollisesti kuolee pian...\nniin onko ihme, että itken? Tämä luulo ei ole ilmasta temmattu, vaan\nsen on synnyttänyt Irene itse, sellaiselta kuin hän nykyään näyttää,\nja sitäpaitsi tuo hänen alinomainen rykimisensä, jonka ei sanota\nennustavan mitään hyvää.\n\n— Jumala on elämän ja kuoleman herra, sanoi Erkki. Sitäpaitsi lääkäri\nkuuluu vakuuttaneen Haraldille, ettei Irenen tauti ole vaarallista\nlaatua, vaan että se menee pian ohi. Mutta lääkärikin saattaa erehtyä\nja voi käydä niin, ettei Irene elä vanhaksi... Mutta mitäpä siitä!\nMeidän täytyy nöyryydellä kantaa surumme ja kiittää Jumalaa, joka\nsillä, niin katkeralta kuin se tuntuukin, on tahtonut pelastaa meitä\nlankeemasta äärettömän onnemme takia ylpeyteen ja muihin suuriin\nsynteihin.\n\n— Näetkös nämä rautakahleet, kysyi Stella, etkö usein ole nähnyt minun\nniitä katsellessani itkevän? Eikö siinä jo ole kylliksi, että äitini\nkuoli, eikö se suru jo ole opettanut minulle, että tämä maailma ei ole\nmikään taivas, että täällä ei ole muuta kuin kärsimyksiä odotettavana?\nPitääkö Irenenkin vielä kuoleman, enköhän sitä vähemmälläkin uskoisi?\nÄiti on kuollut, ja jos tuoni riistää meiltä Irenenkin, niin enpä\nvoi olla ajattelematta: pian Harald myös kuolee, ja Erkki ja kaikki\nmuut... ja minä vain jään tänne yksin suremaan.\n\nStella itkeä nyyhkytti yhä katkerammin, eikä Erkki hennonnut häntä\nhäiritä, mutta niin pian kun hänen itkunsa vähän herkesi, otti hän\nseinältä kreivitär-vainajan muiston, rautavitjat, ja laski ne Stellan\nkäteen, sanoen:\n\n— Helena!\n\nKreivitär oli tavallisesti maininnut lapsiaan heidän oikealla\nnimellään. Kun nyt Erkkikin kutsui häntä Helenaksi, antaen hänelle\nsamalla äitivainajansa kantamat rautakahleet, niin hän hyvin ymmärsi,\nmitä miehensä sillä tarkoitti ja sanoi kyyneleittensä lomaan hymyillen:\n\n— Tapahtukoon mitä tahansa, niin toivon kuitenkin, että Jumala antaa\nminulle kärsivällisyyttä nöyrästi sitä kestääkseni, jotta en joudu\nepätoivoon.\n\n— Suokoon Jumala meille myös kiitollisuutta, lisäsi Erkki, jotta\nonnettomuudessa ja kärsimyksissäkin voisimme kiittää häntä kaikesta\nhyvästä. Ja opettakoon hän meitä kiittämään surun päivistä ja murheen\npitkistä vuosista, onnettomuuksista, jotka elämämme tiellä meitä\nkohtaavat, mutta jotka opettavat meitä pitämään arvossa rauhallista\nonneamme ja toivomaan tulevan elämän ihanuutta.\n\nSamassa pikku poika heräsi, mutta ei ruvennut itkemään, nauroi vain,\nkun äiti otti hänet syliinsä. Isäkään ei voinut olla pitämättä tätä\nonnellisena enteenä.\n\nStella oli saanut määrätä pojalle nimen ja vaikka hänestä oli\nyksinkertaista nimittää lapset vanhempain, sukulaisten ja kummien\nnimellä, niin hän kuitenkin itse antoi esikoiselleen nimeksi Harald\nErik Henrik. Silloin lapsen isä oli sanonut:\n\n— Aika veitikka olet, kun panit pojalle noin hassun nimen. Mutta\nodotapa, tyttöseni, jahka vielä synnytät miehellesi tytönkin, niin\nannan sille nimen, joka ontuu ainakin yhtä pahasti kuin sinun antamasi\nnimi. Hänen nimensä olkoon Helena Irene Stella.\n\n— Älä koskaan enää kutsu minua tytöksesi, muista se!\n\nNäin oli Stella vastannut ja siihen nyt jätämme heidät. Jos heille\non syntynyt useampia lapsia kuin yksi, niin on luultavaa, että joku\nniistä on saanut Erkin mainitsemat nimet.\n\nTyytykäämme siihen, että tiedämme Erkin ja Stellan olevan onnellisia\nja että tuota onnea näkyy heillä vastedeskin kestävän. Vaikka heidän\ntaivaallansa onkin ollut pilviä, niin nämä eivät kuitenkaan ole sitä\nkokonaan peittäneet, vaan niiden lomitse on taivas siintänyt vain\nsinisempänä ja kirkkaampana. Ja samoin kuin pilvenhattarat illansuussa\ntavallisesti hajaantuvat ja katoavat, niin toivokaamme, että heidänkin\ntaivaallansa, silloin kun heidän elämänsä kääntyy illanpuolelle, ei\ntule olemaan muuta kuin valoisia, läpikuultavia pilviä, joiden takaa\nijankaikkisuuden kirkkaat, loistavat tähdet pilkottavat.\n\n      *       *       *       *       *\n\nKäykäämme vielä kerran Ristilän puistossa, jossa tapaamme Irenen\nistumassa aivan yksinänsä Henrik Henningin hautakivellä. Ken ennen\nolisi tuntenut Irenen, olisi sanonut hänen paljon muuttuneen, mutta\nken ei ennen olisi häntä nähnyt, olisi säikähtäen väistynyt syrjään,\nvakuutettuna siitä, että satukirjat, joista hän ennen lapsena oli\nlukenut metsän-neidoista, sinipiioista ja muista tarunomaisista\nketteräjalkaisista olennoista, olivatkin puhuneet totta.\n\nIrene heilutti ensin hiljakseen päivänvarjoaan, mutta otti sitten\ntaskustaan päiväkirjansa ja alkoi puhella itsekseen:\n\n— Tänään juuri kaksi vuotta takaperin minä ensi kerran näin Haraldin.\nKuinka elämäni sitä ennen olikaan pimeä, synkkä ja kaikkea iloa\nvailla, mutta sen jälkeen, oi kuinka valoisaa, rikasta ja täynnä\niloa! Vähän aikaa taaksepäin minusta vielä olisi tuntunut niin\nkauhealta kuolla näin rakastettuna, varsinkin koska itsekin rakastan\nnäin äärettömästi... mutta nyt ovat asiat toisin. Jokaisella\nhengenvedolla tunnen kuoleman lähestyvän, mutta nyt se ei enää minua\nkammota ja ilomielin riennän sitä vastaan. Haraldia minä kuitenkin\nkaiholla muistelen. Hän on sureva minua... oi, liiaksikin. Hänen\ntaakkansa minä niin mielelläni kantaisin... oi, jospa saisin viedä\nsen muassani taivaaseen, niin ilolla surisin hänen sijassansa. Mutta\nse ei käy päinsä ja sen vuoksi kuolema ei olekaan minulle niin\ntervetullut kuin se muutoin olisi... Mutta jos Harald on sellainen,\njoksi häntä luulen, niin toivonpa hänen muistavan, että tämä lyhyt\naika maan päällä ei ole mitään ijankaikkisuuteen verrattuna. Hän on\najatteleva jälleennäkemisen autuutta ja muistava, että hänen Irenensä\nuskollisesti seuraa kaikkia hänen askeleitaan, iloiten nähdessään\nkuinka Jumala häntä rakastaa. Kärsivällisesti on Harald vaeltava\nsynkkää tietänsä, katse tähdättynä taivaallista kotiansa kohden.\n\nNäin ajatellessaan Irene kuuli askelia, jotka nyt kuten ainakin\nsaattoivat hänen sydämensä sykähtämään ja mielensä innostumaan. Harald\nlähestyi.\n\n— Eiköhän ilma näin illalla jo käy liika viileäksi, sanoi hän, tässä\ntuon sinulle saalin, kääri edes se ympärillesi. Mitenkä laitasi on,\narmaani? Miksi olet pyrkinyt yksinäisyyteen ja tullut tänne kylmälle\nkivelle istumaan?\n\n— Minusta tuntuu ikäänkuin voisin vähän paremmin. Pistos ei enää\nniin suuresti vaivaa ja hengittäminenkin käy helpommin. Kysyit,\nmiksi olen pyrkinyt yksinäisyyteen. Siksi, että tänään on kaksi\nvuotta siitä, kun näin sinut ensimäisen kerran. Nämä vuodet ovat\nolleet onnellisia, liiaksikin onnellisia. Tässä on päiväkirja, jota\ntyttönä kirjoittelin... Nyt en enää pidä päiväkirjaa, se tulisi\nliian yksitoikkoiseksi, ei olisi muuta kirjoitettavaa kuin onnestani\nja Haraldista, yhä vain Haraldista. Nyt minua huvitti lukea, mitä\nseitsemäntoista vuotiaana olin sinusta kirjoittanut.\n\n— Nähdessäni sinut tuossa kivellä, oma Ireneni, muistuu mieleeni, että\nsinulla oli ylläsi sininen hame sekä tuo sama saali, joka nytkin on\nhartioillasi, silloin kun ensiksi sinuun ihastuin ja minulle alkoi\nkäydä selväksi, että rakastin sinua. Ja minä muistan päivänkin: se oli\nheinäkuun viimeinen päivä.\n\n— Minä en silloin vielä ymmärtänyt, että rakastin sinua. Kuitenkin\nolen siltä päivältä kirjoittanut muistikirjaani näin: ”Hän tuli\nkävellen pappilasta ja minä näin hänet jo kaukaa. Aijoin nousta\nkiveltä, jolla istuin, ja lähteä, mutta tuntuipa ikäänkuin joku\nolisi minua pidättänyt ja minä jäin kun jäinkin paikalleni. Tultuaan\npuistoon, Harald — mitäpä minä tässä päiväkirjassani häntä maisteriksi\nnimittäisin! — Harald jäi ikäänkuin maahan juurtuneena seisomaan,\nkatsellen Ristilän päärakennusta juuri kuin jotain outoa olisi\nliikkunut hänen mielessään. Mutta minut nähdessään hän kävi hyvin\niloiseksi. Puhuin hänelle jotain, jota en enää itsekään muista, ja hän\nvastasi imarrellen. Sitä en kuitenkaan viitsi kirjoittaa kirjaani,\nkoska tahdon sen unohtaa. Puhelimme sitten vielä vähän aikaa ja siitä\nmuistan vain sen, että toruin häntä, kun hän kepillään löi poikki\ntätyruohoja. Samassa tuli sinne eräs, jota en voi sietää.”\n\nHeidän yhdessä luettuaan nämä sanat päiväkirjasta, Irene jatkoi:\n\n— Tästä huomaat, rakas Haraldini, että jo silloin pidin sinusta,\nvaikka en itse ymmärtänyt sitä, nuori ja kokematon kun olin. Nyt sen\njo tiedän ja uskallan Jumalan edessä ja näiden kainojen kukkasten ja\nmuhkeitten, vakavien puitten läsnäollessa vakuuttaa, että sydämestäni\nrakastan sinua ja että olen äärettömän onnellinen. Eihän tuo ole\nsinulle mitään uutta, mutta suutele minua kuitenkin vastaukseksi,\narmaani.\n\nIrenen rinta alkoi rajusti kohoilla, Haraldin pitäessä häntä hellästi\nsylissään. Irenen jälleen vähän toinnuttua, niin että hän saattoi\nparemmin hengittää, hän hiljaa sanoi:\n\n— Ehkä et sallisi minun näin paljo puhua, koska luulet sen\nvahingoittavan minua. Tahdon kuitenkin vielä vastata kysymykseesi,\nmiksi olen tullut tänne kylmälle kivelle istumaan.\n\nHän taukosi hetkeksi puhumasta, jotta ei antaisi miehelleen, jonka\nsylissä yhä vielä lepäsi, syytä nuhteisiin. Tämä, joka ymmärsi mitä\nhän tarkoitti, suuteli häntä, hymyillen lempeästi.\n\nIrene jatkoi:\n\n— Tulin tänne istumaan, koettaakseni miltä tuntuisi istua sillä\nkivellä, jonka alla tulen pian lepäämään. Sillä yhtä minä sinulta\npyydän, Harald: älä vie minua isoihin, muhkeihin hautaholveihin,\nvaan hautaa minut tähän puitten ja kukkasten keskelle, jossa Irenen\non paljo parempi maata. Olkoon tämä myös hautakiveni, sillä muuta en\nkaipaa. Eikä siinä tarvitse olla minun nimeäni, parempi, että siinä\non hänen nimensä, jota rakastan ja joka rakastaa minua. Olkoon siinä\nedelleenkin vain Henrik Henning, jonka sydämen tiedän seuraavan minua\nhautaan. Nyt olen sanonut sinulle sanottavani ja tiedän, ettet koskaan\nsitä unohda.\n\n— En armaani, huudahti Harald, älä puhu haudasta! Vielä on rakkaudelle\njäävä monta ihanaa päivää. Kesän lämmin ilma on sinua vahvistava ja\nsyyskuussa lähdemme etelämaihin, missä sinä yhä enemmän virkistyt,\nniin että pian parannut täydellisesti. Sinulla on vielä syytä toivoa\nterveyttä, onnea ja rakkautta, miksi siis puhut kuolemasta ja\nhautaamisesta... Mutta miksi noin surullisesti myhäilet?\n\n— Sinä ajattelet maallista tulevaisuutta, minä taivaallista.\n\n— Oi, miksi noin puhut, oma, ainoa armaani? — kysyi Harald äänellä,\njonka koetti saada tyyneksi, mutta joka epätoivosta vapisi.\n\n— Tahdon uskoa sinulle jotakin, Harald, joka on yhteydessä tuon\nhirveän tapauksen kanssa, josta emme koskaan ole puhuneet... koska\nmuutenkin niin hyvin ymmärrämme toinen toistamme... ja koska se on\nminua lohduttanut että _hän_, jonka julmista kourista silloin pelastit\nminut, ei ollutkaan isäni. Mutta tiedätkö, että silloin ensimäisen\ntautini jälestä välistä tunsin samallaisia taudinoireita kuin nytkin.\nTuntui niinkuin veri äkisti olisi noussut rintaani ja kurkkuuni, niin\nettä olin tukehtumaisillani. Suo anteeksi, että salasin sen sinulta;\nen tahtonut saattaa sinua levottomaksi, varsinkin koska toivoin sen\nmenevän ohitse. Ja niin kävikin, etten toukokuusta tammikuuhun asti\ntuntenut mitään kipua. Mutta sitten vilustuin... ja siitä alkaen olen\nitsekin huomannut, kuinka olen ruvennut riutumaan ja tullut heikoksi\nja voimattomaksi. Pidätkö vääränä, että puhun suoraan, riistäen\nsinulta kaiken toivon? Enkö siis saisikaan puhua haudasta?\n\nMies ja nainen olivat ikäänkuin vaihettaneet luontoa. Irene puhui\njuhlallisella levollisuudella kuolemasta ja haudasta. Harald kuunteli\nhäntä peläten ja vavisten, virkkamatta sanaakaan. Surullisesti\nhymyillen Irene jatkoi:\n\n— Ollessamme pappilassa ja minun nähdessäni Stellan lapsen, kävi\nmelkein vähän kateekseni. Tulin ajatelleeksi: \"Ehkä Harald rakastaisi\nminua vielä enemmän, jos minäkin olisin synnyttänyt hänelle lapsen.\"\nPian kuitenkin hylkäsin tämän ajatuksen, sillä olethan vakuuttanut,\nettei mikään maailmassa voisi lisätä sinun rakkauttasi. Mutta\nsitten minulle taas johtui mieleen: \"Olisihan lapsi saanut olla\nmuistuttamassa Haraldia minusta.\"\n\nHiljaa ja niinkuin itsekseen puhuen Harald vastasi:\n\n— Lasta sanotaan rakkauden pantiksi, mutta kaipaako meidän rakkautemme\nmitään vahvistusta? Sanot, että lapsi olisi joutanut olla sinusta\nmuistuttamassa... mutta mitäpä minä muistoista, kun Irene kerran on\npoissa? Mitä ne minua hyödyttäisivät!\n\n— Tulet siis elämään vain toivossa, Haraldini. Eikö totta?\n\n      *       *       *       *       *\n\nIrene heikkeni heikkenemistänsä; hän sairastui kuumeeseen, joka pani\nhänen poskensa punaisina hehkumaan. Mutta mikäli eronhetki lähestyi,\nhän tätä viimeistä hetkeä varten näytti kokoavan kaikki voimansa,\nollakseen niin hyvä ja miellyttävä kuin mahdollista, ja hänen\nrakkautensa loi ihanan hohteen tälle hänen elämänsä illansuulle.\n\nHarald koetti unhoittaa tulevaisuuden, eläen vain nykyhetkeä varten\nja muistuttaen ihmistä, joka kesän päivinä ahmien nauttii luonnon\nihanuutta, tahtoen miltei väkisin pidättää ajan juoksua, estääksensä\nsyksyn ja hävityksen lähenemistä, mutta nähdessään sen mahdottomaksi,\ntuntee itsensä äärettömän onnettomaksi. Ja samoin oli Haraldinkin\nlaita.\n\nOnko kukaan lukijoistani kokenut tuota tuskaa, kun tuntee sydämen,\njota hellästi on rakastanut, hiljakseen lakkaavan sykkimästä,\nkun päivä päivältä huomaa valtasuonen tykinnän heikkenevän, kun\npainaessaan tätä rakasta olentoa rintaansa vastaan, joka kerran täytyy\nitsekseen ajatella: kentiesi yhden kuukauden, viikon tai päivän\nperästä tämä Jumalan luoma, jota nyt pidän sylissäni ja joka vielä\nelää, ajattelee ja rakastaa, voi olla kankea, eloton ruumis.\n\nNäytti kuitenkin siltä kuin Irene elokuun alkupuolella olisi vähän\ntoipunut. Erkki ja Stella olivat Ristilässä käydessään kovasti\niloinneet ja lohduttaneet Haraldia, kehottaen häntä toivomaan parasta.\n\nIrene sanoi jaksavansa nyt hyvin kuulla soitettavan ja pyysi Haraldia\nlaulamaan hänelle jotain. Harald jätti väliovet auki ja meni pianon\nsäestyksellä laulamaan erästä kaunista laulua.\n\nLaulettuaan ensimäisen värsyn loppuun, oli hän kuulevinaan itseänsä\nheikosti huudettavan. Hän kuunteli ja kuuli nyt selvästi ensin nimen\nHenrik ja sitten taas Harald. Hän riensi Irenen luo.\n\nTämä teki jo loppua, eikä tahtonut kuolla yksin. Kun ei Harald hänelle\nvastannut, niin hän kuolemantuskissaan oli noussut vuoteeltaan ja\ntullut häntä hakemaan. Punainen verivirta osoitti, mistä hän oli\nkulkenut. Häntä oli kohdannut verensyöksy.\n\nHän yritti puhua, mutta kun hän ei sitä voinutkaan ja tunsi kuoleman\nlähestyvän, niin hän toisella kädellään osoitti kaulaansa ja toisella\nHaraldia, ikäänkuin olisi tahtonut häneltä jotakin kysyä. Harald nosti\nhänet syliinsä ja kantoi vuoteelle, kuiskaten jotakin hänen korvaansa.\nNyt hän hymyili ihanasti kuin autuaat henget ja osoitti kädellään\nsinnepäin, missä muistokivi oli. Harald laski toisen kätensä hänen\nsydämellensä ja, kietoen toisen hänen kaulaansa, suuteli häntä, kunnes\nkuolema oli hänet vapauttanut.\n\nHänen sydämensä oli lakannut sykkimästä ja huulet tuntuivat\nkylmiltä... Kuolleen kylmyys vaikutti Haraldiin, niin että häntä\nvilutti sielua myöten.\n\n      *       *       *       *       *\n\nKreivi Henrik Henningillä on kaikki, mitä ihmiset pitävät onnena. Sekä\nherrasmiehet että talonpojat pitävät häntä arvossa ja moni kadehtii\nhäntä, kun hän on korkeaa sukua, rikas ja uljas. Köyhät kunnioittavat\nja siunaavat häntä, koska hän on antelias ja oikeutta noudattava,\neikä katso omaa etuansa. Hänellä on ystäviä, jotka tarjoavat hänelle\nneuvoja ja lohdutusta, eikä hänen tarvitsisi olla ilman rakkauttakaan,\njos hän vain siitä välittäisi. Hänellä on taivaan tähdet, jotka\nviihdyttävät hänen sydäntänsä, raitis ilma ja aaltojen loiskina,\njotka haihduttavat hänen suruansa, sävelet antavat hänelle lohdutusta\nja kukkaset levittelevät hänen ympärilleen tuoksuansa... siniset\ntätyruohot heiluvat tuulessa, ilahuttaen häntä kauneudellaan. Hänellä\non sanalla sanoen kaikki, mitä ihmissydän voi pyytää... yksi häneltä\nkuitenkin puuttuu ja se on... Irene.\n\n\n\n"]