[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fn0QvuIjPQEe-7s-vyNV0AUjHmkEhwTjVvxj7FVMI0ds":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2637,"Veljeni","Loti, Pierre",1850,1923,"2637-loti-pierre-veljeni","2637__Loti_Pierre__Veljeni",null,"romaani",[],[15],"ranskalainen","fi",1883,1917,50559,322278,false,61713,[24],"Brittany (France) -- Fiction",[26,27],"French Literature","Novels","\"Veljeni\" by Pierre Loti is a novel written in the early 20th century. The story follows Yves Kermadec, a sailor from Brittany, as he navigates his life on the seas and the challenges he faces upon his return home. Central to the narrative are themes of identity, longing, and the harsh realities of maritime life, which are embodied in the character of Yves.  At the start of the novel, the reader is introduced to Yves through a sailor's book filled with records of his life at sea, setting the stage for the exploration of his character. The narrative shifts to Yves's birth and childhood, highlighting the turbulent circumstances of his entry into the world. As a young man returning to Brittany after several years at sea, Yves grapples with a mix of excitement and sorrow, including his reflections on his mother and the troubled relationships he has with his surroundings. The opening lays the groundwork for an emotional journey through Yves's struggles, revealing his complex feelings about home, family, and his own actions in the midst of personal turmoil. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Palola, Eino",119,"Puolielämäkerrallinen romaani kertoo ranskalaisen meriupseerin ja bretonilaisen matruusin Yves Kermadecin välisestä syvästä ystävyydestä. Teos kuvaa merimiesten karua arkea, elämää purjelaivoilla sekä heidän rantautumisiaan Bretagnen rannikolle ja kaukaisiin satamiin.","Pierre Lotin 'Veljeni' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2637. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","**Juhani Kärkkäinen**\n\n\nVELJENI\n\nKirj.\n\nPierre Loti\n\n\nSuomentanut [\"Mon frère Yves\"]\n\nEino Palola\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1917.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nVeljieni Yves'n merimieskirja on samanlainen kuin kaikkien muidenkin\nmerimiehien merimieskirjat.\n\nSe on päällystetty keltaisella pergamenttipaperilla, ja koska se on\npaljon kulkenut merillä, eri laivojen laatikoissa, puuttuu siltä\ntuoreus täydellisesti.\n\nPäällyskannessa seisoo suurilla kirjaimilla:\n\n    Kermadec, 2091. P.\n\nKermadec on hänen sukunimensä, 2091 hänen numeronsa meriväessä, ja P.\nhänen lähtösatamansa Paimpolin alkukirjain.\n\nJos sen avaa, tapaa ensimäisellä sivulla seuraavat tiedot:\n\n\"Kermadec (Yves Marie), Yves-Marien ja Jeanine Danveoch'en poika.\nSyntynyt elokuun 28 p:nä 1851, Saint-Pol-de-Léon'issa (Finistèren\npiirissä). Pituus 1 m. 80 cm. Tukka ruskea, kulmakarvat ruskeat, silmät\nruskeat, nenä keskikokoinen, leuka tavallinen, otsa tavallinen, kasvot\nsoikeat.\n\n\"Erikoisia tuntomerkkejä: Vasemmalla puolen rintaa tatuoitu ankkuri, ja\nvasemmassa ranteessa kalan kuvalla varustettu rengas.\"\n\nNuo ihopiirrokset olivat vielä moodissa noin kymmenen vuotta sitten\noikeitten merimiesten keskuudessa. Ne oli _Flore_-laivalla tehnyt eräs\ntyötön toveri, ja nyt on niistä tullut oikea kiusa Yves'lle, joka on\nmonta kertaa kiduttanut itseään toivoen saavansa ne pois hangatuksi. —\nAjatus, että hänet olimerkitty häviämättömästi, ja että hänet aina\nja kaikkialla tummettaisiin noista pienistä, sinisistä piirroksista,\noli hänestä sietämätön.\n\nSivua kääntäessä tapaamme joukoin painettuja lehtiä, joissa selvällä\nja suppealla tyylillä luetellaan kaikki rikokset, joihin matruusit\novat taipuvaisia — pienimmistä järjestysrikoksista, joista selviytyy\nparin yön rautavankeudella, suuriin kapinayrityksiin, jotka rangaistaan\nkuolemalla.\n\nSitten tulee useita käsin kirjoitettuja siivuja, joissa on laivojen\nnimiä, sinisiä sinettejä, numeroita ja päivämääriä. Majoitusmestarit,\njoilla on hyvä maku, ovat koristaneet tämän osaston siroilla\nkoukeroilla. Sinne on merkitty matkat ja lueteltu hänen nostamansa\npalkkiot.\n\nEnsimäiset vuodet, jolloin hän ansaitsi viisitoista francia ja lähetti\nniistä kymmenen äidilleen, vuodet, jotka olivat vietetyt rinta tuulelle\navoinna, eläessä puolialastonna notkuvilla puunrungoilla: laivan\nmastoissa, harhaillessa täysin huolettomana ympäri maailmaa merien\nvaihtelevassa erämaassa; levottomat vuodet, jolloin raikkaus syntyi ja\notti muodon koskemattomassa, viljelemättömässä sielussa — muuttuen\nsitte hurjaksi huumaukseksi tai lapsellisen puhtaiksi unelmiksi sen\npaikan mukaan, mihin tuuli hänet sattumalta vei, tai hänen syliinsä\nsattumalta joutuneiden naisten mukaan; aistien ja sydämen pelottavat\nheräämiset, voimakas kuohunta ja sitten paluu ulapoiden kieltäytyvään\nelämään, liikkuvan luostarin, eristäytymiseen, — kaiken tuon saattaa\nlukea numeroista, nimistä ja päivämääristä, joita vuodesta vuoteen\nkasaantuu halpaan merimieskirjaan. Kokonainen outo seikkailu- ja\nkärsimysruno piilee noitten kellastuneiden lehtien välissä.\n\n\n\n\nII.\n\n\nElokuun 28 p:nä 1851 oli kaunis kesäinen ilma Saint-Pol-de-Léonissa,\nFinistèressä.\n\nBretagnen kalpea aurinko hymyili ja juhli pientä äskensyntynyttä, joka\nmyöhemmin tulisi suuresti rakastamaan aurinkoa ja Bretagnea.\n\nYves tuli tähän maailmaan suuren, pyöreän ja pronssivärisen vauvan\nmuodossa. Hänen saapumisensa todistajina olleet nunnat antoivat hänelle\nliikanimen: _Bugel-Du_, mikä suomeksi tarkoittaa pientä, mustaa lasta.\nTuo pronssinväri kuului muuten perheeseen, sillä Kermadec'it olivat\nisästä poikaan olleet pitkänmatkan merimiehiä ja — kovasti merituulen\nahavoittamia.\n\nKaunis kesäpäivä Saint-Pol-de-Léonissa on harvinainen tässä usvien\nkotipaikassa: jonkunlainen säteily leviää kaikkialle; vanha,\nkeskikokoinen kaupunki on kuin herännyt kolkosta sumu-unestaan ja\nnuorentunut, vanha graniitti lämmitteleikse auringossa, Creizkerin\nkellotorni, jättiläinen bretagnelaisten tapulien joukossa,\nkylpee taivaan sinessä, valon kyllyydessä ja keltaiset sammaleet\nkirjavoittavat sen harmaita särmiä. Ja kaikkialla ympärillä leviää karu\nnummi punervine kanervineen, kullanvärisine hiirenherneineen, kukkivien\nkinsterien suloisesti tuoksuessa.\n\nRistiäisissä oli eräs nuori tyttö naiskummina, eräs matruusi\nmieskummina, ja heidän takanaan molemmat pikku veljet Goul'ven ja\nGildas, jotka pitivät kädestä pikku sisariaan, kukkia kantavia Yvonnea\nja Marieta.\n\nKun saattue astui Léonin piispan vanhaan kirkkoon, oli suntio, kellon\nköydessä riippuen, valmiina aloittamaan asiaankuuluvan, iloisen soiton.\nMutta kirkkoherra sanoi hänelle, väliin tullen äkäisellä äänellä:\n\n— Ole Herran nimessä aloillasi, Marie Bervrac'h! Nuo Kermadecit ovat\nsitä väkeä, joka ei koskaan maksa uhreja ja ukko menettää kapakassa\nkoko omaisuutensa. Sellaisille ihmisille ei soiteta, kuuletko!\n\nJa niin astui veljeni Yves tähän maailmaan köyhien tavoin.\n\nJeanne Danveoch jännitti vuoteessaan huolestuneena kuuloaan, tarkkasi\npainojen aavistusten vallassa noita pronssin värähdyksiä, jotka\nviipyivät. Hän kuunteli kauan, eikä kuullut mitään, ymmärsi julkisen\nloukkauksen tapahtuneen ja itki.\n\nHänen silmänsä olivat tulvillaan kyyneleitä, kun saattue nolona palasi\nkotiin.\n\nKoko elämäksi jäi tuo nöyryytys painamaan Yves'n sydäntä; hän ei\nkoskaan voinut antaa anteeksi huonoa vastaanottoa hänen maailmaan\ntullessaan; ja hänessä säilyi katolista papistoa vastaan unohtumaton\nkauna, joka sulki hänen bretonilaisen sydämensä äidiltämme, kirkolta.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nOli joulukuun ilta Brestissä neljäkolmatta vuotta myöhemmin.\n\nSade lankesi hienona, läpitunkevana, keskeytymättä; se vuosi pitkin\nseiniä tummentaen korkeat tiilikatot, korkeat graniittitalot; se\nkasteli kuin huvikseen koko tuon meluavan sunnuntaisen joukon, joka\nsiitä huolimatta vilisi märkänä ja likautuneena ahtailla kaduilla,\nharmaassa, surkeassa hämärässä.\n\nTuossa sunnuntaisessa joukossa oli juopuneita merimiehiä, jotka\nlauloivat, kompastelevia sotilaita, joiden miekat kalisivat teräkselle,\nhoipertelevia rahvaan miehiä — suurten kaupunkien kärsivän ja\nsurkean näköisiä työmiehiä: naisia, joilla oli pienet merino-huivit\nja huippuiset musliinipäähineet, ja jotka kävelivät palavin silmin,\nposkipäät punaisina, viinalle tuoksuen; inhoittavan juopuneita ukkoja\nja mummoja, jotka olivat langenneet ja sitten nostetut pystyyn ja jotka\nastuivat edelleen selät likaan tahrautuneina.\n\nSade lankesi, lankesi kastellen kaikki: bretonilaisten hopeasolkiset\nhatut, matruusien korvalle kallistuneet päähineet, nauhakkaat\nunivormulakit ja sateenvarjot.\n\nIlmassa oli jotain — niin tummaa, niin sammunutta, ettei voinut\nkuvitellakaan auringon jossain paistavan; koko käsitys auringosta oli\nkadonnut. Tunsi olevansa vangittu suurten, märkien pilvikerrosten ja\nverhojen alle; tuntui siltä, etteivät ne koskaan saattaisi aueta,\nja ettei niiden takana olisikaan taivasta. Hengitettiin vettä. Oli\nmenetetty tietoisuus ajasta, tietämättä oliko tuo pimeys sateen tuomaa,\nvai laskeusiko jo oikea talviyö maan yli.\n\nMatruusit toivat noille kaduille jonkunlaisen oudon ilon ja nuoruuden\ntunnun, kasvoineen ja lauluineen, suurine, vaaleine kauluksilleen ja\npunaisine lakintupsuineen, jotka jyrkästi erosivat heidän pukujensa\nmerimies-sinestä. He kulkivat kapakasta toiseen tuuppien ihmisiä,\npuhuen päättömyyksiä, jotka herättivät naurua. Taikka sitten\npysähtyivät he katosten alle, kaikkien puotien näyte-ikkunoiden eteen,\nmissä myytiin heidän tarpeitaan: punaisia nenäliinoja, joitten keskelle\noli painettu komeita laivankuvia nimeltä _Bretagne, Triomphante_ tai\n_Dévastation_; kauniisti kullalla kirjailtuja nauhoja heidän lakkejaan\nvarten; pieniä hyvin monimutkaisia köysilaitteita, joilla he saattoivat\nhyvin tarkasti sulkea vaatesäkkinsä laivassa; hienoja, palmikoidusta\nrihmasta kierrettyjä siteitä, joilla märssymiehet saattoivat kiinnittää\nkaulaansa suuret veitsensä; aliupseerien hopeaisia vihellyspillejä ja\nlopuksi punaisia vöitä, pieniä kampoja, ja pieniä peilejä.\n\nJoskus puhalsi voimakas tuulispää, mikä lennätti lakit pois ja sai\njuopuneet kulkijat horjahtelemaan, ja silloin kaatoi vettä vielä\nsankemmin, ja sade virtasi voimakkaammin ja pieksi kasvoja kuin rakeet.\n\nMatruusien joukko suureni yhä; heitä kohosi parvittain Siamin\nkadun päästä; he nousivat satamasta ja rantakaupungista suuria\ngraniittiportaita ja hajaantuivat laulaen kaduille.\n\nNe, jotka tulivat rediltä, olivat vielä märempiä kuin toiset, heistä\nvalui vielä enemmän sade- ja merivettä. Heidän purjevenheensä, kun\nne kallistuivat kylmien puuskien painosta hypellen vaahtoavilla\naallonharjoilla, olivat tuoneet heidät aika vauhtia satamaan. Ja he\nkiipesivät iloisina kaupunkiin vieviä portaita pudistellen itseään kuin\njuuri kastuneet kissat.\n\nTuuli paiskautui pitkille, harmaille kaduille ja yö oli pahaenteinen.\n\nRedillä, — laivalla, joka samana aamuna oli saapunut Etelä-Ameriikasta\n— tasan kello neljä oli aliupseeri puhaltanut pitkän vihellyksen, joka\npäättyi taitaviin liverryksiin merkiten merikielellä: \"Venhe vesille!\"\nSilloin kuului ilonhälinää laivassa, missä matruusit sateen tähden\nolivat tungetut välikannelle pimeään. Olipa jo pelätty hetki sitten,\nettä aallokon tähden olisi liian vaikea päästä yhteyteen Brestin\nkanssa, ja odotettiin ahdistuksella tuota vihellystä, joka ratkaisi\npulman. Kolmivuotisen retkeilyn jälkeen oli tämä ensimäinen kerta, kun\nsai astua jalallaan Ranskan maaperälle, ja kärsimättömyys oli suuri.\n\nKun tehtävään määrätyt miehet olivat oljenkeltaisiin vahakangaspukuihin\npuettuina päässeet venheeseen ja rivittyneet tarkkaan, säännölliseen\njärjestykseen penkeilleen, vihelsi sama aliupseeri uudelleen ja sanoi:\n\"Lomallelähtijöiden nimenhuuto!\"\n\nTuuli ja meri pitivät suurta melua: redi oli kauempana aivan peittynyt\nsateen ja sumun muodostamaan harmahtavaan usmaan.\n\nLomalle lähtevät matruusit nousivat juosten rappuja ylös, tulivat\nulos ja asettuivat riviin sitä mukaa kuin heidän nimensä ja numeronsa\nhuudettiin, kasvot loistaen suuresta ilosta päästä taas Brestiin. He\nolivat pukeutuneet paraihin pyhävaatteisiinsa ja he järjestelivät\nvirtaavan sateen alla pukunsa viimeisiä yksityiskohtia auttaen toinen\ntoistaan keikailevan näköisinä.\n\nKun huudettiin: \"218 Kermadec\", astui esiin Yves, roteva,\nvakavannäköinen neljänkolmatta vuotias nuorukainen, jolle juovikas\nvillapaita ja leveä, sininen kaulus sopi hyvin.\n\nHän oli suori ja laiha kuin antiikin ihmiset, käsivarsien lihakset\nvoimakkaat, kaula ja rakenne kuin voimailijan; koko olento\nilmaisi suurta ja hiukan kopeaa voimaa. Kasvot värittömät; ahavan\nruskeaksi pureman yksivärisen kerroksen alla oli hänessä jotain\nmäärittelemättömän bretonimaista, arabialaisesta ihonväristä\nhuolimatta. Sanat lausui hän ytimekkäästi Finistèren murteella, ääni\noli syvä, ja värähteli erikoisesti niin kuin hyvin vahvaääniset\nsoittokoneet, joita tuskin uskaltaa koskettaa peläten herättävänsä\nliian suurta melua.\n\nHänen silmänsä olivat harmaan ruskeat, hiukan liian lähellä toisiaan\nja hyvin syvällä kulmakarvojen kaaren alla, katseessa selittämätön,\nsisäänpäin kääntynyt ilme. Nenä hieno ja säännöllinen, alahuuli hiukan\nulkoneva kuin pilkalla.\n\nKasvot olivat liikkumattomat, kuin marmoriin veistetyt, paitsi niinä\nharvoina hetkinä, jolloin hymy pilkisti esiin; silloin muuttaa kaikki\nmuotoaan ja Yves näyttää hyvin nuorelta. Hymy on kärsivien naurua:\nsiinä on lapsellista lempeyttä ja se valaisee kovettuneet piirteet,\naivan kuin auringon säteet, kun ne sattumalta hivelevät Bretagnen\nrantakallioita.\n\nKun Yves tuli esiin, katselivat toiset koollaolevat merimiehet häntä\nkaikki suopeasti hymyillen, vieläpä oudon kunnioituksen vivahduksella.\n\nSillä hänen hihassaan oli ensi kertaa korpraalin kaksinkertainen\npunanauha, jonka hän juuri oli saanut. Ja laivassa oli liikkeitä\nohjaava aliupseeri sentään jotain. Nuo halvat liinanauhat, jotka\näskentullut saa niin pian armeijassa, kertovat laivastossa vuosien\nvaivoista; ne kertovat nuorten miesten elämästä ja voimista, joita\nlakkaamatta on tuhlattu päivin ja öin, tuolla korkealla mastoissa,\nmärssymiesten alueella, jota kaikki taivaan tuulet heiluttavat.\n\nKomennuskunnan päällikkö ojensi lähestyessään kätensä Yves'ille. Ennen\noli hänkin ollut väsymätön märssymies, hän tunsi työn, rohkeana,\nvoimakkaana miehenä.\n\n— No Kermadec, sanoi hän, lähdetäänkö kaluunoita \"kastelemaan\".\n\n— Kyllä — — — herra, vastasi Yves matalalla äänellä, pysyen yhä\nvakavan ja uneksivan näköisenä.\n\nVanha päällysmies ei suinkaan tarkoittanut taivaan vettä, sillä siihen\nnähden oli \"kastelu\" varma. Ei, merikielellä tarkoittaa kaluunoitten\nkasteleminen juopottelua niiden kunniaksi ensimäisenä päivänä kun niitä\nkannetaan.\n\nYves pysyi miettiväisenä ajatellessaan noita välttämättömiä menoja,\nkoska hän juuri oli pyhästi luvannut minulle pysyvänsä järkevänä, ja\nkoska häntä halutti pysyä sanassaan.\n\nJa lopuksi oli hän saanut kyllikseen noista kapakkakohtauksista, joita\njo oli toisteltu kaikissa maanosissa. Väsyyhän sitä lopultakin iloon\nkierrellä öitä kaikissa roskapaikoissa hillittömimpien, juopuneimpien\netunenässä, tullakseen aamulla korjatuksi rapakosta, siihen väsyy,\noli miten hyvä matruusi tahansa. Sitäpaitsi ovat seuraavat päivät\npiinallisia ja aina samanlaisia; Yves tiesi sen eikä enää halunnut\nviettää sellaista.\n\nTuo joulukuun päivä oli kovin pimeä paluupäiväksi. Nuoruudesta ja\nkauneudesta huolimatta verhosi tuo ilma paluun ilon jonkunlaiseen\nsynkkään yöhön. Yves'iä painosti tuo vaikutelma, joka vasten hänen\ntahtoaankin herätti surullista hämmästystä, sillä olihan kaikki tuo\nhänen Bretagneaan, hän tunsi sen jo ilmassa ja huomasi sen jo tuosta\nunenkaltaisesta pimeydestä.\n\nVenhe lähti viemään heitä kaikkia maata kohti. Se kulki aivan\nkallellaan länsituulen painamana, se hypähteli aalloilla kumahdellen\nkuin rumpu, ja joka hyppäyksellä luiskahti heitä vastaan vesiaalto kuin\nhurjistuneiden käsien sinkoamana.\n\nHe kulkivat hyvin nopeasti jonkunlaisessa vesipilvessä, missä suuret,\nsuolaiset pisarat pieksivät heidän kasvojaan. He pysyttelivät\npaikoillaan päät kumarassa tuon vedenpaisumuksen alla, puristautuen\ntoinen toisiinsa kuin lampaat myrskyssä.\n\nHe eivät enää puhuneet mitään, ollen täysin kiintyneinä huvin\nodotukseen. Siinä oli nuoria miehiä, jotka eivät vuoteen olleet\nastuneet jalallaan maihin; kaikkien taskut olivat tulvillaan kultaa ja\npelottavat pyyteet kiehuivat heidän suonissaan.\n\nYveskin ajatteli hiukan noita naisia, jotka odottivat heitä Brestissä,\nja joista kohta saataisiin valita. Mutta se oli yhdentekevää, hän vain\noli surullinen. Niin monet ajatukset eivät koskaan olleet yhtaikaa\nsekoittaneet hänen, yksin jääneen päätä.\n\nHänet oli kyllä joskus vallannut surumielisyys merien yön hiljaisuuden\nkeskellä; mutta silloin paistoi kotiin paluu hänelle sieltä kultaisessa\nvalaistuksessa. Ja nyt tänään se oli tapahtunut, tuo paluu, ja hänen\nsydäntään puristi päin vastoin paljon enemmän kuin koskaan ennen.\nSilloin hän ei ymmärtänyt enää mitään, koska hän oli tottunut niin kuin\nlapset ja yksinkertaiset saamaan vaikutteita voimatta selvitellä niiden\nsisällystä.\n\nPää tuulta kohden käännettynä, huolimatta vedestä, jota virtasi hänen\nsinistä kaulustaan pitkin, oli hän jäänyt seisaalleen häntä vasten\npuristautuneen merimiesryhmän tukemana.\n\nKaikki Brestin rannikot, joiden hämärät ääriviivat kangastelivat\nsadeharsojen läpi, kertoivat hänelle muistoja laivapoika vuosilta,\njotka hän, äitiään kaivaten, oli viettänyt tuolla suurella, sumuisella\nredillä — —. Tuo menneisyys oli kova, ja ensi kertaa elämässään\najatteli hän minkälaiseksi tulevaisuus muodostuisi.\n\nHänen äitinsä! — — — Olihan totta, että Yves ei ollut kirjoittanut\nhänelle kahteen vuoteen. Mutta kaikki matruusit tekevät niin, ja\nkuitenkin rakastavat he suuresti äitejään! Tapa on sellainen: kadotaan\nvuosikausiksi, ja sitten, jonain ikionnellisena päivänä palataan\nkotikylään mitään ilmoittamatta, nauhat hihoissa, tuodaan muassa paljon\nvaivalla ansaittua rahaa, iloa ja varallisuutta hyljättyyn halpaan\nkotiin.\n\nHe lensivät yhä eteenpäin jäätävän sateen pieksäessä, hypellen\nharmailla vaahtopäillä, tuulen vinkunan ja veden mahtavan kohinan\nseuraamina.\n\nYves ajatteli monenlaisia seikkoja, ja hänen tuijottavat silmänsä eivät\nenää katselleet. Hänen äitinsä kuva oli äkkiä muuttunut sanomattoman\nsuloiseksi. Yves tunsi, että hän oli täällä, aivan lähellä, pienessä\nbretonilaisessa kylässä, samassa talvihämärässä, joka verhosi hänetkin;\nvielä pari, kolme päivää, ja hän menisi yllättämään ja syleilemään\nvanhusta.\n\nMeren töytäilyt, nopeus ja tuuli tekivät hänen vaihtelevat ajatuksensa\nhajanaisiksi. Nyt oli hän huolissaan tavatessaan maansa niin\nsynkässä valaistuksessa. Tuolla kaukana oli hän tottunut kuumuuteen,\ntroopillisten maiden sinervään kirkkauteen, ja täällä tuntui siltä kuin\nverhoisivat kuolinliinat koko maailman kaameaan yöhön.\n\nJa sitten ajatteli hän myöskin itsekseen, ettei hän enää joisi, ei sen\ntakia, että se kaikesta huolimatta olisi niin pahaa, ja kuuluihan se\nmuuten bretonilaisten merimiesten tapoihin; mutta ensiksikin oli hän\nluvannut sen minulle, ja sitten on monet hauskat nähnyt neljänkolmatta\nvuotias jo aikamies, ja on kuin tuntisi halua olla järkevä.\n\nSitten ajatteli hän toisten ja etenkin Barradan hämmästyneitä ilmeitä,\nkun he näkisivät hänen palaavan aamulla pystyssä päin ja suorana\nkävellen. Tuo hullunkurinen ajatus sai lapsellisen hymyn kulkemaan\nhänen miehekkäiden, vakavien kasvojensa yli.\n\nHe saapuivat melkein Brestin linnan alle, ja suurten graniittiseinien\nsuojassa tuli äkkiä tyyni. Venhe ei enää hypellyt; se kulki\nrauhallisesti sateessa, sen purjeet olivat kootut ja keltaiseen\nvahakankaaseen puetut miehet kuljettivat sitä eteenpäin suurien\nairojensa tahdikkailla liikkeillä.\n\nHeidän edessään aukeni syvä, musta lahti: sotasatama. Laitureilla\noli riveissä pelottavan näköisiä tykkejä ja meripuolustustarpeita.\nKaikkialla näkyi vain korkeita, loppumattomia graniittivarustuksia,\njotka aivan samantapaisina kuvastuivat mustaan veteen kohoten\ntoinen toisensa yli, pienet ovet ja pienet ikkunarivit tasaisessa\njärjestyksessä. Alempana pilkistelivät Brestin ja Récouvrance'n\nuloimpien talojen märät katot, joista nousi pieniä, valkeita\nsavupatsaita; ne kuuluttivat kosteaa, kylmää kurjuuttaan, ja tuuli\ntyöntyi kaikkialle surullisesti, syvästi humisten.\n\nYö pimeni nyt kokonaan ja pienet kaasuliekit siroittivat harmaille\nmöhkäleille keltaisia, säihkyviä säteitään. Matruusit kuulivat jo\najoneuvojen jyrinän ja kaupungin melun, joka kantautui heille ylhäältä\npäin, aution arsenaalin yli, juopuneiden laulun mukana.\n\nYves oli varovaisuudesta jättänyt laivalle ystävänsä Barradan haltuun\nkaikki äidille aiotut rahat, pitäen taskussaan vain viisikymmentä\nfrangia yön huvituksiin.\n\n\n\n\nIV.\n\n\n— Niin minunkin mieheni, rouva Quéméneur. Kun hän on juovuksissa,\nnukkuu hän koko ajan.\n\n— Tekin olette pienellä kierroksellanne, rouva Kervella?\n\n— Niin, minäkin odotan miestäni, joka on saapunut tänään _Catinat'lla_.\n\n— Ja minun taas, rouva Kerdoncuff. Silloin kun hän saapui Kiinasta,\nnukkui hän kaksi päivää; ja minä, minäkin olin päissäni, rouva\nKerdoncuff. Oi, kuinka minä häpesin! Ja minun tyttäreni myöskin; hän\nkompastui portaissa!\n\nLaulavalla, tahdikkaalla Brestin murteella jatkuu tuollaista puhelua\ntuulen nurin kääntämien vanhojen sateenvarjojen alla, sadetalkkeihin ja\nterävähuippuisiin musliinipäähineihin puettujen naisten kesken, jotka\nodottavat siellä, suurten graniittiportaiden yläpäässä.\n\nHeidän miehensä ovat palanneet samalla laivalla kuin Yves'kin ja he\novat asettuneet siihen vartioimaan. Muutama viinatippa kannattaa heitä\njo, ja he tähystelevät silmissä puoleksi veitikkamainen, puoleksi\nheltynyt ilme.\n\nNuo vanhat merimiehet, joita he odottavat, olivat kai kerran reippaita,\ntyöteliäitä märssymiehiä. Sitten, Brestissä oleskelun ja juoppouden\njäytäminä, ovat he menneet naimisiin noiden raukkojen kanssa ja\nvaipuneet kaupungin lokaiseen pohjamutaan.\n\nNoitten naisten taikana on vielä muita ryhmiä, joissa katse saa\nlevätä: nuoria, arvokkaasti käyttäytyviä naisia, oikeita merimiehen\nvaimoja, iloiten sulhasensa tai miehensä tapaamisesta ja katsellen\nhuolestuneina tuota ammottavaa porttiaukkoa, josta kaivatut kohta\ntulevat. Siellä on kylistä tulleita äitejä, jotka ovat pukeutuneet\nkauniiseen bretonilaiseen juhlapukuun, suuri myssy päässään ja yllään\nmusta verkahame silkkikoristeineen. Sadehan kyllä turmelee nuo kauniit\nkapiot, joita ei uudisteta kahta kertaa elämässä, mutta täytyyhän\njuhlia poikaansa, jonka kohta saa tavata toisten seurassa.\n\n— Tuolla saapuvat _Magicienin_ miehet satamaan, rouva Kerdoncuff.\n\n— Ja tuolla tulevat _Catinat'n_ pojat. Ne seuraavat aina toisiaan,\nrouva Quéméneur!\n\nAlhaalla saapuvat venheet rantaan aivan perällä, mustien rantasiltojen\nluona, ja ne, joita odotetaan, lähestyvät ensimäisinä.\n\nEnsiksi noitten _rouvien_ miehet. — Sijaa vanhuksille joukon edellä!\nTerva, tuuli, ahava ja viina ovat tehneet heidän kasvonsa apinamaisen\nryppyisiksi. — — — Ja sitten mennään käsikädessä Récouvrance'en\npäin, jollekin vanhalle, synkälle korkeiden graniittitalojen\nreunustamalle kadulle. Kahta päästään kosteaan huoneeseen, missä\ntuntuu köyhyyden, loan ja mädän löyhkä, missä huonekalujen päällä\nlojuu näkinkenkiä, pulloja ja outoja ulkolaisia esineitä. Ja kiitos\nalakerran kapakasta ostetun alkohoolin, unohtuu pian tuo hirveä ero ja\nkaksikymmenvuotias kevät palaa.\n\nSitten tulevat muut: nuorukaiset, joita morsiamet odottavat, naiset ja\nvanhat äidit, ja lopuksi, harpaten neljä rappua kerrallaan koko tuo\nsuurten, villien lasten joukko, jota Yves vie juhlimaan nauhojaan.\n\nNe, jotka heitä odottavat, ovat Sept-Saints-kadulla jo vilkuilemassa\noviensa edustalla: ne ovat naisia, joiden otsatukka riippuu silmille,\njoiden ääni on viinistä käheä ja liikkeet vastenmielisiä.\n\nHeille uhrataan kohta nuoruuden mehu, pidätetty kiihko ja rahat.\nMatruusit maksavat hyvin paluupäivinä, ja sitä, minkä heiltä saa,\nkartuttaa etenkin se, mitä heiltä otetaan jälkeenpäin, kun he\ntoivottavasti ovat tarpeeksi juovuksissa.\n\nNuorukaiset katselivat eteensä epävarmoina, kuin säikähtyneinä, jo maan\nkosketuksenkin juovuttamina.\n\nMinne mentäisiin? Missä ilot alotettaisiin? Tuo tuuli, tuo kylmä\ntalvinen sade ja tuo yön synkkä saapuminen — kaikki tuo lisää niiden\npaluu-iloa, joilla on asunto ja kotiliesi. He tunsivat kylläkin\nhalua päästä suojaan, mennä lämmittelemään jonnekin; mutta he olivat\nasunnotta, nuo palaavat maanpakolaisparat — — —\n\nEnsin kulkivat he ympäriinsä pitäen toinen toistaan käsivarresta,\nnauraen kaikelle, poiketen oikealle ja vasemmalle — kuin juuri\nvapauteen päästetyt eläimet.\n\nLapuiksi menivät he _Saapuvien laivojen_ ravintolaan, rouva\nCreachcadec'in luo.\n\n_Saapuvien laivojen_ ravintola on kapakka Siamin kadulla.\n\nSiellä tuoksuu kuuma ilma alkohoolilta. Siellä oli kivihiililieska\nkopassa ja Yves asettui sen eteen. Hän istui tuolilla ensi kertaa\nkolmeen vuoteen. — Ja tulta! — Kuinka hän nauttikaan tuosta\ntottumattomasta hyväntunteesta päästessään kuivautumaan punaisen\nhiiloksen eteen! Laivansa ei koskaan — ei edes Kap Hornin ja Islannin\nkovissa pakkasissa, ei ylimpäin leveysasteiden läpitunkevassa,\njatkuvassa kosteudessa, siellä ei koskaan lämmitetty, ei koskaan\nkuivattu vaatteita. Päiviä, öitä saat olla märkänä ja pyrit liikkumaan\naurinkoa odotellessasi.\n\nHän oli oikea matruusien äiti, tuo rouva Creachcadec; kaikki, jotka\nhänet tunsivat, saattoivat hyvällä syyllä sanoa niin. Ja sitten laski\nhän heidän aterioidensa ja juhliensa hinnan aivan tarkalleen.\n\nMuuten tunsi hän heidät kaikki. Vaikka hänellä jo oli alkoholia\nsuuressa, punaisessa päässään, koetteli hän toistella heidän nimiään,\nkun hän kuuli heidän lausuilevan niitä keskenään; hän muisti kyllä\nnähneensä heidät siihen aikaan kun he olivat venemiehiä _Bretagnella_\n— ja luulipa hän muistavansa heidät lapsinakin _Inflexibiellä_\nlaivapoikina. Mutta kuinka suuria ja komeita heistä oli tullutkaan\nsiitä asti! — Tarvittiin todellakin _hänen_ silmänsä, että tuntisi\nheidät noin muuttuneina.\n\nJa kapakan perällä paistui päivällinen hellauunilla, mistä levisi\nsuloinen keiton haju.\n\nKadulta kuului suuri melu. Saapui joukko matruuseja laulaen ja\nloilottaen kovalla äänellä, hyvin iloisella säveleellä kirkollisia\nsanoja \"_Kyrie Christe, Dominum nostrum; Kyrie eleison_\" — — —\n\nHe tulivat sisään kaadellen tuoleja länsituulen puuskan heiluttaessa\nlamppujen liekkejä.\n\n_Kyrie Christe, Dominum nostrum_ — — — Bretagnelaiset eivät pitäneet\nsellaisista lauluista, jotka luultavasti olivat syntyneet jonkun\nsuurkaupungin syrjäkaduilla. Kuitenkin tuntui sanojen ja säveleen\nvastakohta hullunkuriselta, ja se nauratti heitä.\n\nMuuten kuuluivat tulokkaat _Gauloista_ maihin päässeihin. Molemmat\njoukkueet tunsivat toisensa; he olivat olleet yhdessä laivapoikina.\nEräs heistä tuli syleilemään Yves'ea: Kerboul, hänen vuodenaapurinsa\n_Inflexiblestä_. Hänestäkin oli tullut suuri ja vahva; hän oli\namiraalin venemiehiä, ja koska hän oli sangen järkevä, oli hän kauan\nsitten saanut punaiset nauhat hihaansa.\n\nKapakasta puuttui ilmaa ja siellä pidettiin suurta melua. Madame\nGreachcadec toi kuumaa, vielä höyryävää viiniä, tilatun päivällisen\nensimäisen ruokalajin — ja päät alkoivat seota.\n\nSinä yönä oli Brestissä melua; patrulleilla oli paljon tekemistä.\n\n_Seitsemän pyhimyksen_ ja _Pyhän Yves'en_ kaduilla kaikuivat laulut ja\nhuudot aamuun saakka; oli kuin olisi barbaareja, muinaisesta Galliasta\nkaranneita joukkueita päässyt irti: näki ilokohtauksia, joissa oli\njotain alkuperäistä karkeutta muistuttavaa.\n\nMatruusit lauloivat. Ja naiset, jotka väijyivät heidän\nkultakolikoitaan, säestivät kimeällä kirkunallaan heidän syviä ääniään\n— kiihkeinä, hiukset hajallaan, laivojen paluun aiheuttaman puuskan\nvallassa.\n\nViimeksi meriltä palanneet tunsi heidän ruskeasta ihonväristään,\nvallattomasta käytöksestään. Ja sitäpaitsi kuljettivat he muassaan\neksoottisia esineitä. Muutamilla oli märkiä papukaijoja häkissä,\ntoisilla apinoita.\n\nMatruusit lauloivat täyttä kurkkua jonkunlaisin lapsellisuuteen\nvivahtavin sävyin aivan pelottavia seikkoja tai sitten Provencelaisia\nsäkeitä, baskilaisia lauluja ja ennen kaikkea surullisia bretonilaisia\nsävelmiä, jotka olivat kuin vanhoja, muinaisten kelttiläisten\nperinnöksi jättämiä _biniou_-laulelmia.\n\nLapsellisemmat, hyväluontoisemmat muodostivat moniäänisiä kuoroja.\nHe pysyivät ryhmissä kylittäin, ja toistelivat omalla murteellaan\nkotiseudun surumielisiä, pitkiä viisuja vielä juopuneinakin kauneilla,\nsointuvilla ja puhtailla äänillä. Muutamat lepertelivät syleillen\ntoisiaan kuin pikku lapset; arvaamatta voimiaan särkivät he ovet, tai\nloukkasivat ohikulkijoita.\n\nYö kului; vain turmion paikat olivat vielä avoinna ja kadulla lankesi\nsade yhä kesyttömän ilon kuohun yli — — —\n\n\n\n\nV.\n\n\n— — — Kello kuusi aamulla seuraavana päivänä. Ihmisen muotoinen\nainemöhkäle katuojassa, aution, vallitusten reunustaman katupahaisen\nreunalla. Yhä oli pimeä, yhä tihkui hienoa, kylmää sadetta ja yhä\nsuhisi tuo talvinen tuuli, joka oli \"pitänyt vahtia\" niin kuin merellä\nsanotaan ja viettänyt yönsä valitellen.\n\nSe oli alhaalla, hiukan Brestin sillan tuolla puolen, suurten\nvallitusten juurella. — Siinä osassa tavallisesti vetelehtivät\nasunnottomat, loppuun juopuneet merimiehet, joilla on ollut hämärä\naikomus palata laivoihinsa, ja jotka ovat kaatuneet tiellä.\n\nTaivas valkeni jo puoleksi; himmeänä, kelmeänä talvipäivä nousi\ngraniittimuurien takaa. Vesi valui maassa makaavan ihmisolennon yli ja\njuoksi aivan vieressä koskena likaviemärin aukkoon.\n\nAlkoi jo tulla hiukan valoisampaa; jokin valon tapainen päätti vihdoin\nlaskeutua koi keille graniittimuureille. — Musta möhkäle katuojassa\noli tosiaankin ihminen, matruusi, joka makasi siinä, kädet ristiksi\nojentuneina.\n\nEnsimäisen kulkijan puukengät kolisivat kovalla kivityksellä; ääni oli\nväsyttävä, jatkuva, vasaroiden hiljaisuutta kuin painajaismusiikki.\n\nSatoja ja taas satoja puukenkiä, jotka tepastelivat ennen päivän\nnousua, saapui kaikkialta, kulki jonossa alavaa katua, jonkunlaisena\npahaenteisenä aamukulkueena: — Ne olivat arsenaaliin palaavia\ntyömiehiä, jotka horjuivat vielä eilisistä juomingeista, astellen\nepävarmasti, katse tylsänä.\n\nSiellä oli myöskin rumia, riutuneita, kastuneita naisia; jotka kulkivat\noikealle ja vasemmalle kuin jotain hakien. Puolihämärissä katselivat he\nvasten naamaa miehiä, joilla oli suuret, bretonilaiset lakit päässä,\ntähystellen olisivatko miehet ja pojat lopultakin tulleet kapakoista,\nmenisivätkö he päivän töihin.\n\nHe tarkastelivat myöskin katuojassa makaavaa miestä; pari kolme\nkumartuikin erottaakseen hänen kasvonsa. He näkivät nuoret, mutta\nkovettuneet ja aivankuin kalmamaisen jäykiksi kangistuneet piirteet,\nvääntyneet huulet, yhteenpuristuneet hampaat. Ei, he eivät tunteneet\nhäntä. Eikä se sitäpaitsi ollutkaan työmies, hänellä oli matruusin\nleveä, sininen kaulus.\n\nKuitenkin koetti eräs, jolla oli poika merellä, vetää häntä pois\nvedestä. Mies oli liian raskas.\n\n— Mikä suuri ruumis! sanoi hän päästäen miehen käsivarret taas\nvaipumaan.\n\nTuo ruumis, jota kaikki yön sateet olivat kastelleet, oli Yves.\n\nHiukan myöhemmin, kun aurinko oli täydellisesti noussut, tunsivat ohi\nkulkevat toverit hänet ja veivät mukaansa.\n\nHänet asetettiin aivan likavettä valuvana suuren venheen aaltojen\npärskeen kastelemalle pohjalle, ja kohta lähdettiin matkaan purjeiden\npullistuessa.\n\nMeri aaltoili kovasti, tuuli puhalsi. He luovailivat kauvan ja\nsaapuivat vaivoin laivalleen.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nYves heräsi hitaasti illan pimetessä. Ensin tuntui kivun aistimuksia,\njotka palasivat yksitellen kuin jonkunlaisen kuoleman jälkeen. Häntä\npaleli, paleli aina jäsenten ydintä myöten.\n\nEtenkin oli hän kontistunut ja ruhjoutunut maattuaan tuntikausia\nkovalla alustalla. Nyt yritti hän ensimäistä, puoleksi tiedotonta\nliikettä kääntyäkseen. Mutta hänen vasen jalkansa, johon äkkiä koski\nankarasti, oli kiinni jossain taipumattomassa esineessä, jota vastaan\nponnistelemisen hän kohta huomasi mahdottomaksi. — Niin — hän tunsi\nsen, hän ymmärsi: _raudat!_\n\nHän tunsi hyvin nuo ilon suuria öitä seuraavat välttämättömät aamut;\nSai olla kytkettynä rautoihin päiväkausia! Ja hän arvasi hyvin\nvaivautumatta avaamaan silmiään, missä hän oli: kaappimaisessa\nahtaassa, pimeässä ja kosteassa lokerossa, missä tuntui ummehtunut\nhaju, ja jonne hiukan kalpeaa valoa pääsi katosta olevasta reiästä:\n_Magicien'in_ putkassa.\n\nMutta hän sekoitti tämän juhlan jälkipäivän muualla vietettyihin,\nkaukana Ameriikassa, tai Kiinan satamissa — — — Olikohan hän\npieksänyt poliiseja Buenos-Aires'issa, oliko hän ottanut osaa Rosarion\nveriseen tappeluun, josta hän oli joutunut tänne, vai oliko hän\nriidellyt venäläisen matruusin kanssa Hong-Kongissa? — — — Hän ei\noikein käsittänyt enää tuhansien penikulmien välimatkaa, ollen tiedoton\nseudusta, missä hän oli.\n\nMeren kaikki tuulet ja aallot olivat kuljettaneet _Magicien'iä_\nmaailman kaikissa maissa, ne olivat sitä pudistelleet, heilutelleet,\nruhjoneet ulkoapäin voimatta kuitenkaan saada epäjärjestykseen\nkaikkia kappaleita, mitä komerossa oli, noita köysirullia hyllyillä,\nhänen taikanaan riippuvaa sukelluspukua suurine silmineen ja\nmursunnaamoineen, eikä haihduttaa tuota hiiren, lahonneen ja tervan\nhajua.\n\nHän tunsi yhä tuon kylmyyden niin voimakkaana, että se oli kuin\nluunpakotusta; silloin käsitti hän, että hänen vaatteensa olivat\nkastuneet ja hänen ruumiinsa myöskin. Koko eilinen sade, tuuli ja tuo\nsynkkä taivas palasivat hämärästi hänen mieleensä... Ei siis enää\noltukaan päiväntasaajan sinertävillä mailla! — — Ei, nyt hän muisti:\noltiin Ranskassa, Bretagnessa, uneksitulla paluumatkalla.\n\nMutta mitä oli hän tehnyt ollakseen jo raudoissa tuskin omaan maahan\nsaapuneena? Hän haki eikä löytänyt. Sitten tuli muisto yht'äkkiä hänen\nmieleensä kuin uni: kun häntä nostettiin laivaan, oli hän puoleksi\nherännyt sanoen, että hän kyllä itsekin pääsisi ja hän oli juuri\npahaksi onneksi nähnyt edessään erään vanhan aliupseerin, josta hän\nei pitänyt. Yves oli paikalla haukkunut häntä aikalailla, sitten oli\ntuupittu, ja sitten ei hän tiennyt loppua kaaduttuaan samalla hetkellä\nmaahan liikkumattomana ja tiedottomana.\n\nJa sitten — — — Luvattua lomaa käydä kotikylässään Plouherzel'issa\nei hänelle annettaisikaan! — — — Kaikki nuo kolmen vuoden\nvaivannäössä odotetut, toivotut seikat olivat menetetyt! Hän ajatteli\näitiään ja tunsi ankaran kolauksen sydämessään; hänen silmänsä\naukesivat kauhistuksesta, katse sisäänpäin kääntyneenä, laajentuen\nomituisen jäykäksi sisäisten ajatusten risteillessä. Ja toivoen\nnäkevänsä vain pahaa unta koetti hän pudistella ruhjoutunutta jalkaansa\nrautarenkaassa.\n\nSilloin sävähti mustassa kopissa naurunpuuska kuin raketti:\nruumiinmukaiseen, juovikkaaseen villapaitaan puettu mies seisoi Yves'n\nvieressä katsellen häntä. Nauraessaan kallisti hän taapäin komeata\npäätään ja näytti valkeita hampaitaan viekkaan näköisenä.\n\n— No, joko alat herätä? kysyi mies purevalla äänellä, jossa tuntui\nbordeaulainen murre.\n\nYves tunsi ystävänsä Jean Barradan, tykkimiehen ja kääntäen silmänsä\nhäneen kysyi, _tiesikö hän mitään?_\n\n— Heh! sanoi Barrada, tuo aina gascognelainen koiranhammas, —\netteikö hän tietäisi! Hän on käynyt täällä kolme kertaa tuoden tänne\nlääkärinkin sinua katsomaan; sinä olit kankea ja pelästytit heitä. Ja\nminä olen täällä vartioimassa ilmoittaakseni, jos sinä liikahdat.\n\n— Miksi? Minun tähteni ei hänen tarvitse tulla, ei hänen, eikä\nkenenkään. — Älä sano mitään Barrada, kuuletko! Minä kiellän sen!\n\nNäin oli siis käynyt. Hän oli taas langennut ja taas samaan paheeseen!\nJa kaikkina niinä harvoina kertoina kun hän kosketti maata, oli loppu\naina sama, eikä hän voinut sille mitään! Oli siis totta, mitä hänelle\noli sanottu, että tuo tapa oli kauhea ja tappava, ja että oli täysin\nmennyt, kun siihen kerran oli tottunut. Kiukuissaan itselleen väänsi\nhän voimakkaita käsivarsiaan niin että ne rasahtelivat. Hän kohottautui\npuoleksi istualleen kiristellen hampaitaan, jotka narskuivat ja kaatui\nsitte takaisin pää kovia lautoja vasten. Voi, hänen äitiparkaansa;\nhän oli aivan lähellä, eikä Yves saisi nähdä häntä kolme vuotta\nikävöityään! Tällaista oli hänen paluunsa Ranskaan! Mikä kurjuus, mikä\nahdistus!\n\n— Sinun pitäisi ainakin vaihtaa pukua, sanoi Barrada. Jos jäät noin\nmäräksi, ei se ole terveellistä; sinä tulet sairaaksi.\n\n— Sitä parempi, Barrada! — — Anna minun olla nyt.\n\nHän puhui tylyllä äänellä, synkin ja ilkein katsein ja Barrada, joka\ntunsi hänet hyvin, tiesi että tosiaan oli parasta antaa hänen olla.\n\nYves käänsi pois päänsä ja kätki ensin kasvonsa kohotettujen\nkäsivarsiensa taa; sitten, peläten että Barrada luulisi hänen itkevän,\nmuutti hän asentoa ylpeydestä ja katseli eteensä. Hänen silmissään\nsäilyi niiden väsyneen hervottomuuden vuoksi tuo hurja jäykkyys,\nja hänen tavallista enemmän ulkonevat huulensa ilmaisivat tuota\nkesytöntä uhmaa, jonka hän kohdisti kaikkiin. Aivoissaan aprikoi hän\npahoja suunnitelmia; nuo ennen, kapinan ja pimeyden hetkinä syntyneet\najatukset palasivat taas hänen mieleensä.\n\nNiin, hän lähtisi pois, niin kuin hänen veljensä Goulven, niin\nkuin kaikki hänen veljensä; tällä kertaa päätti hän sen varmasti\nja lopullisesti. Noitten merisissien elämä, joita hän oli tavannut\nValtameren valaanpyyntialuksilla tai La Platan kaupunkien\nhuvipaikoissa, tuo elämä meren vallassa laitonna ja ohjatonna, veti\nhäntä puoleensa jo kauan: se oli muuten hänen veressään, hänen sukunsa\nverissä.\n\nKarkaaminen, astumalla kauppapalvelukseen ulkomailla, tai\nharjoittaakseen merikalastusta, on ainainen, matruuseja ja etenkin\nparaita kiusaava unelma kapinan hetkellä.\n\nKarkurit viettävät Ameriikassa hyviä päiviä! Hän ei onnistuisi, sanoi\nhän kyllä itselleen, hän oli liian altis vaivoihin ja onnettomuuteen;\nmutta jos onkin kurjaa, onhan siellä ainakin vapaa kaikesta!\n\nHänen äitinsä! — — No niin, paetessaan kulkisi hän Plouherzellin\nkautta yöllä, syleilemässä häntä. Aivan kuin veljensä Goulven, joka\noli tehnyt sen, kerran. Hän muisti hänen saapuneen eräänä yönä\npiileskelevän näköisenä. Talossa oli kaikki ovet pidetty kiinni\njäähyväispäivänä, jonka hän oli viettänyt kotona. Heidän äitiparkansa\noli tosin kyllä itkenyt paljon. Mutta mitä tehdä? Se oli välttämätöntä.\n— — — Ja tuo Goulven veli, kuinka päättäväisen ja ylpeän näköinen\nihan olikaan!\n\nÄitiään lukuunottamatta vihasi Yves tällä hetkellä kaikkia muita. Hän\najatteli elämänsä sotapalveluksessa kuluneita vuosia, sotalaivoissa\neristettynä, sotakurin ruoskan uhkaamana. Hän kysyi itseltään, miksi\nja kenen hyväksi? Hänen sydämensä oli tulvillaan katkeraa epätoivoa,\nkostonhalua ja vapauden raivoa. Ja koska minä olin syynä siihen, että\nhän oli pestautunut viideksi vuodeksi valtiolle, oli hän vihoissaan\nminullekin ja sekoitti minutkin yleiseen, kaikkiin kohdistuvaan\nvihaansa.\n\nBarrada oli jättänyt hänet ja joulukuun yö oli tullut. Kopin akkunasta\nei harmaata päivänvaloa enää laskeutunutkaan; siihen kokoontui vain\nkosteaa, jääkylmää utua.\n\nVartia oli tullut sytyttämään lyhtyä verkkoreunaisessa häkissä\nja kaikki esineet kopissa joutuivat hämärään valoon. Yves kuuli\nyläpuolellaan iltaista melua, kun riippumatot otettiin irti, ja sitten\nvartioiden ensimäisen huudon, joka ilmaisi puolet tunnit.\n\nUlkona tuuli yhä, ja sikäli kun ihmiset vaikenivat tajusi selvemmin\nelottoman luonnon voimakkaat äänet. Ylhäällä mylvi köysistö\nlakkaamatta; kuului myöskin meren ääni, jonka keskellä oltiin, kun se\ntuon tuostakin pudisteli kaikkea kuin kärsimättömänä. Joka töytäyksellä\nkieritteli se Yves'n päätä kostealla puulla, ja hän oli asettanut\nkätensä suojaksi, että koskisi vähemmän.\n\nMerikin oli koko sen yötä synkkä ja ilkeä; sen kuuli hyökyvän ja\nmeluavan pitkin laivan sivuja.\n\nEpäilemättä ei kukaan enää tähän aikaan laskeutuisi koppiin. Yves oli\nyksin maassa kahleihinsa sidottuna, rautarengas jalassa ja nyt hänen\nhampaansa kalisivat.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKuitenkin tuli Jean Barrada taas tunnin kuluttua muka järjestääkseen\ntykkien hihnoja.\n\nJa tällä kertaa kutsui Yves häntä hiljaa luokseen:\n\n— Barrada, antaisitko minulle hiukan raitista vettä juodakseni.\n\nBarrada meni heti hakemaan pientä tuoppiaan, jota hän päivisin kantoi\nvyössään säilyttäen sitä öisin tykissään, hän kaasi siihen ruosteen\nväristä, rauta-astiassa La Platasta tuotua vettä, hiukan keittiöstä\nvarastettua viiniä ja hiukan komendantin laatikosta varastettua sokeria.\n\nSitten nosti hän Yves'n päätä hiljaa ja hellästi ja antoi hänen juoda.\n\n— Tahdotko nyt vaihtaa pukua?\n\n— Kyllä, vastasi Yves hyvin heikolla, melkein lapselliseksi\nmuuttuneella äänellä, joka tuntui hullunkuriselta hänen äskeiseen\npuhetapaansa verrattuna.\n\nKaksin riisuivat he hänet hänen antaessa helliä itseään kuin lasta.\nHänen rintansa, olkapäänsä ja käsivartensa pyyhittiin hyvin, hänet\npuettiin kuiviin vaatteisiin ja hänen päänsä alle asetettiin säkki,\nettä hänen olisi parempi nukkua.\n\nKun hän kiitti heitä muutti ensimäinen, hyvä hymy koko hänen kasvonsa.\nKaikki muuttui; hänen sydämensä oli pehmentynyt ja tullut entiselleen.\nTällä kertaa ei vaihdosta ollut kestänyt kauan.\n\nHän tunsi ääretöntä hellyyttä äitiään ajatellessaan, sekä itkemisen\nhalua. Jotain kyyneleitten tapaista kohosikin hänen silmiinsä, joille\ntuo heikkous sentään oli outoa — — — Ehkäpä hänelle sentään oltaisi\nvieläkin suopeita hänen hyvän käytöksensä vuoksi laivassa, hänen\nrohkeutensa ja hänen ankaran työnsä takia vaikeina aikoina. — Jospa se\nolisi mahdollista — jospa häntä ei rangaistaisikaan liian ankarasti,\nhän ei varmasti alkaisi enää uudelleen ja saisi unohtamaan kaiken.\n\nPäätös oli tällä kertaa perin vakava. Kun hän oli juonut lasinkin\nviinaa pitkän pidättymisen jälkeen merillä, sekosi hänen päänsä heti,\nja silloin tahtoi hän lisää ja taas lisää. Mutta jos hän ei ollenkaan\nalottaisi, jos hän ei joisi koskaan mitään olisi hänellä vielä keino\npysyä järkevänä.\n\nHänen katumuksensa oli vilpitön kuin lapsen. Hän luuli varmasti, että\njos hän tällä kertaa pelastuisi pelottavasta _neuvostosta_, mikä vie\nmerimiehet vankilaan, olisi tämä hänen viimeinen, suuri rikoksensa.\n\nHän toivoi myöskin minun apuani ja etenkin halusi hän tavata minua. Hän\npyysi Barrada'a hakemaan minut.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nSeitsemän vuotta oli Yves ollut ystäväni tämän paluumatkan päättyessä.\n\nMe olimme lähteneet merille eri satamista, hän kaksi vuotta ennen\nminua, vaikka hän olikin muutamaa kuukautta nuorempi.\n\nSinä päivänä, jona minä v. 1867 saavuin Brestiin pukeutuakseni\nensimäiseen, karkeakankaiseen merimiespukuuni, jonka vielä muistan,\ntapasin sattumalta Yves Kermadec'in erään hänen suosijansa, vanhan\nupseerin luona, joka oli tuntenut hänen isänsä. Yves oli silloin\nkuusitoista vuotias lapsi. Minulle sanottiin, että hän pääsi\n_alokkaaksi_ oltuaan kaksi vuotta laivapoikana. Sillä kertaa palasi hän\nkotipaikaltaan kahdeksanpäiväisen loman loputtua. Hänellä näytti olevan\nsydän raskaana sanottuaan pitkäksi aikaa jäähyväiset äidilleen. Se oli\nmeidän ikäisillemme sopiva yhtymäkohta.\n\nHiukan myöhemmin, upseeriksi päästyäni, tapasin ensimäisellä laivallani\ntuon Kermadecin, josta oli tullut täysi-ikäinen märssymies.\n\nSilloin valitsin minä hänet riippuverkko-miehekseni.\n\nMidshipmanilla on riippuverkko-mies se matruusi, jonka tehtävänä on\njoka ilta kiinnittää paikoilleen hänen riippuva vuoteensa ja laskea se\nalas joka aamu.\n\nEnnen kuin verkko viedään pois, täytyy tietysti herättää siinä nukkuva\nja pyytää häntä nousemaan pois. Se tapahtui yleensä sanomalla hänelle:\n\n— Aamuhuuto soi, kapteeni.\n\nTätä lausetta toistellaan siksi, kun se on vaikuttanut. Sitten\nkääritään pieni vuode huolellisesti kokoon ja viedään pois.\n\nYves toimitti tämän palveluksen sangen hyvin. Sitäpaitsi tapasimme\ntoisemme joka päivä laivaa ohjattaessa korkealla, isossa märssykorissa.\n\nSiihen aikaan vallitsi hyvä yhteisymmärrys midshipmanien ja\nmärssymiesten välillä; etenkin pitkien retkien aikana, niin kuin se,\njolla me olimme, tulivat suhteet hyvinkin sydämellisiksi. Kun me\nmaissa, oudossa ympäristössä joskus tapasimme märssymiehiä öisin, oli\nmeillä tapana kutsua heitä avuksi jos olimme vaarassa tai uhattuina ja\nsilloin voimme me yhdessä säätää lakia.\n\nTällaisissa tapauksissa oli Yves arvokkain liittolaisemme.\n\nHänen mainesanansa palveluksessa eivät olleet parhaita: \"Moitteeton\nlaivalla, kykenevin ja parhain merimies; mutta käytös maissa on\njo aivan mahdoton\". Tai: \"On osoittanut ihmeteltävää rohkeutta\nja alttiutta.\" Ja sitten: \"Kuriton, hillitön\". Joskus: \"Intoa,\nkunniantuntoa, uskollisuutta\", jonka rinnalla: \"Parantumaton\" j.n.e.\nHänen raudoissa viettämiään öitä ja vankilapäiviään ei enää voinut\nlaskea.\n\nSielullisesti niin kuin ruumiillisestikin suuri, väkevä, ja kaunis,\njoku yksityisseikka hiukan häiritsevä.\n\nLaivassa oli hän väsymätön märssymies, aina työssä, aina valpas, aina\nnopsa, aina puhdas.\n\nMaissa oli rähisevä, juopunut merimies juuri hän; matruusi, joka\naamulla löydettiin katuojasta puolialastomana, ruumis, jolta neekerit,\nintialaiset tai kiinalaiset olivat vieneet vaatteet, oli taaskin Yves.\nHän se oli, tuo karannut matruusi, joka pieksi santarmeja tai vilkutti\nveistä poliiseille — —\n\n— Hän oli mestari kaikenlaisissa tyhmyyksissä.\n\nEnsin tuon Kermadecin temput huvittivat minua. Kun hän joukkoineen\nlähti maihin kuiskailtiin upseerien kesken: \"Mitähän uusia juttuja\nhuomenna kuulemmekaan? Missähän tilassa nuo palaavat?\" Ja niinä\najattelin: \"Minun riippumattoani ei kai taas pariin päivään korjata.\"\n\nRiippumatto oli yhdentekevä; mutta tuo Kermadec oli niin altis, hänellä\nnäytti olevan niin hyvä sydän, että minä lopulta kiinnyin tuohon\ntavallisesti juopuneeseen meriveikkoon. Minä en enää nauranut niin\npaljon hänen vaarallisille pahoille töilleen ja olisin mieluummin\nestänyt ne.\n\nTuon ensimäisen retken päätyttyä ja meidän erottuamme kävi niin, että\nsattuma vei meidät yhteen toisella laivalla. Silloin syntyi siitä\nmelkein mieltymys.\n\nJa silloin tapahtui tuolla toisella matkalla pari seikkaa, jotka\nlähensivät meitä paljon toisiimme.\n\nEnsimäinen tapahtui Montevideossa eräänä aamuna, ennen auringonnousua.\nYves oli maissa eilisestä saakka ja minä saavuin satamaan\nsuuressa, kuusitoistamiehisessä venheessä, lähetettynä uusimaan\ntuorevesi-varastoja.\n\nMinä muistan tuon viileän aamuisen puolihämärän, tähtisen taivaan,\njoka jo valkeni, aution rantasillan, jonka viertä hiljaa nousimme\netsien vedenottopaikkaa; tuon suuren kaupungin, jolla oli pettävä,\neuroopalainen ulkonäkö — en tiedä minkä kesyttömän peitteenä.\n\nOhi kulkiessamme näimme noiden suorien, pitkien katujen vuorottain\naukenevan eteemme taivaan vaietessa. Tällä epämääräisellä hetkellä,\njolloin yö oli loppumaisillaan, ei näkynyt valoa, ei kuulunut\nääntäkään; jossain kaukana joku koditon, epäröivä kulkija; meren\nrannalla vaarallisia kapakoita, suuria lautamajoja, joista kävi\nmausteiden ja alkohoolin tuoksu, mutta nyt suljetuita ja mustia kuin\nhaudat.\n\nMe pysähdyimme erään luo, jonka nimi oli _Independancia_.\n\nSisältä kuului espanjalainen laulu kuin tukahdettuna, eräs ovi oli\nraollaan kadulle, kaksi miestä syöksyi ulos iskien toisiaan veitsillä\nja juopunut nainen kuului oksentavan seinän vieressä. Rantasillalla\nkasoissa pampas-härkien juuri nyljettyjä nahkoja, jotka turmelivat\npuhtaan suloisen ilman lihan hajulla...\n\nKapakasta lähti outo kulkue: neljä miestä kantoi viidettä, joka näytti\nolevan aivan juopunut, tajuton. He kiiruhtivat laivoja kohti aivan kuin\nmeitä peläten.\n\nMe tunsimme tuon tämän rannikon turmion pesissä tavallisen pelin:\nMerimiehet juotetaan järjettömiksi, heidät pannaan hyväksymään joiku\nmieletön sitoumus ja sitten kun he eivät enää pysy jaloillaan, viedään\nheidät väkisin laivoihin. Sitten nostetaan ankkuri hyvin nopeasti, ja\nkun mies herää, on laiva jo kaukana. Silloin on hän vanki, rautaisen\nikeen alla, hänet viedään kuin orja valaan pyyntiin kauas asutuista\nmaista. Kun hän kerran on siellä ei pakoon pääsemisestä ole pelkoa,\nsillä hän on _karkuri_, mennyt mies — — —\n\nSiis tuntui meistä tuo ohikulkeva saattue epäilyttävältä. He\nkiiruhtivat kuin varkaat ja minä sanoin matruuseille: \"Käykää kimppuun!\"\n\nSilloin päästivät miehet kuormansa, joka putosi raskaasti maahan ja\npakenivat niin paljon kuin jalat kulkivat.\n\nKuorma oli Kermadec. Sillä aikaa kun me hoidimme häntä, olimme\npäästäneet pakoon miehet, jotka olivat sulkeutuneet kapakkaan.\nMatruusit tahtoivat särkeä ovet, vallata rähjän rynnäköllä, mutta siitä\nolisi johtunut diplomaattisia selkkauksia Uruguayn hallituksen kanssa.\n\nMuuten oli Yves pelastettu, ja se oli tärkeintä. Minä vein hänet\nlaivaan viittaan käärittynä vesisäiliöittemme päällä.\n\nTämä palvelus kiinnitti hänet syvästi minuun.\n\nToinen tapaus sattui Pernambucossa. Olin hävinnyt portugalialaisille\nkunniasanaani vastaan eräässä pelipaikassa. Seuraavana päivänä piti\nmaksaa rahat, ja kun ei minulla, eikä palvelustoverillani ollut mitään,\nnäytti se vaikealta.\n\nYves piti tilannetta kovin traagillisena, ja tuli heti tarjoamaan\nminulle omia rahojaan, jotka olivat minun tallessani kirjoituspöytäni\nlaatikossa.\n\n— Olisin niin iloinen, kapteeni, jos tahtoisitte ottaa ne! Ensiksikin\nei minun enää tarvitse mennä maihin, ja olisipa hyväkin niin kuin\ntiedätte, etten voisi mennä sinne.\n\n— Hyvä, kelpo Yves, minä otan rahasi muutamaksi päiväksi, koska sinä\nhaluat lainata ne; mutta näetkös, minulta puuttuisi vielä sata frangia.\nSe ei siis, näethän, maksa vaivaa.\n\n— Vielä sata frangia? Minulla on luultavasti niin paljon arkussani,\nalhaalla.\n\nJa hän lähti jättäen minut hyvin hämmästyneeksi. Vielä sata frangia\nhänen arkussaan, se ei näyttänyt todenmukaiselta.\n\nHän viipyi sangen kauan. Hän ei löytäisi mitään, olin arvannut sen.\n\nVihdoin palasi hän:\n\n— Tässä on, sanoi hän ojentaen halpaa matruusin kukkaroaan hyvin\nonnellisen näköisenä.\n\nSilloin pelästyin minä ja sanoin hänelle kokeeksi:\n\n— Yves, lainaapa minulle kellosikin, ole hyvä. Jätin omani pantiksi.\n\nHän tuli hämilleen selittäen, että se oli rikki. Olin arvannut oikein:\nsaadakseen nuo sata frangia oli hän myynyt sen vitjoineen puolesta\nhinnasta eräälle aliupseerille.\n\nYves tiesikin, että hän saattoi vedota minuun kaikenlaisissa\nolosuhteissa. Ja kun Barrada tuli hakemaan minua hänen puolestaan,\nmenin tapaamaan häntä koppiin, jossa hän makasi raudoissa.\n\nMutta tällä kertaa oli hän tehnyt pahan synnin tuupatessaan vanhaa\nkersanttia ja välityksestäni huolimatta oli rangaistus ankara. Neljä\nkuukautta sen jälkeen täytyi hänen taas lähteä äitiään tapaamatta.\n\nJuuri kun olimme siirtymässä _Sibylleen_ kierrelläksemme maan\npalloa sata kolme päivää, vein minä hänet eräänä sunnuntaina\nSaint-Pol-de-Léon'iin lohduttaakseni häntä.\n\nSiinä oli kaikki, mitä minä saatoin tehdä hänen hyväkseen, sillä\nPlouherzel oli hyvin kaukana Brestistä, Côtes-du-Nordin piirissä,\netäisen seudun perällä, ja silloin ei sen kautta oltu vielä rakennettu\nrautatietä, joka olisi yhdessä päivässä voinut viedä meidät sinne.\n\n\n\n\nIX.\n\n\n5 p. toukok. 1875.\n\nVuosikausia oli Yves uneksinut pääsevänsä Saint-Pol-de-Léoniin,\nsyntymäpaikkaansa.\n\nSiihen aikaan, kun me purjehdimme yhdessä _usvamerellä_, olimme usein\nnähneet, pyrkiessämme ulapalle harmaan hyöyn keinuttamina, Creizker'in\ntarunomaisen kellotornin kohoavan mustassa kaukaisuudessa yläpuolella\nsen surullisen, yksitoikkoisen nauhan, joka siellä kaukana edusti\nBretagnen maata, _Léon'in seutua_.\n\nJa öisin vartiovuoroillamme lauloimme bretonilaista laulua:\n\n    Finistèrestä oon minä syntyisin,\n    Saint-Polissa päivän näin.\n    Kotiseutuni kirkko on korkein,\n    maa kaunein täällä päin.\n    — — — — —\n    Pois tahdon kanervakankaille,\n    pois päivähän tornin luo — — —\n\nMutta oli kuin sallittua, oli kuin meitä kiusaava kohtalo, ettei meidän\nkoskaan ollut onnistunut päästä tuonne Saint-Poliin. Viime hetkellä,\nkun me jo olimme lähdössä, sattui aina uusia esteitä: meidän laivamme\nsai odottamattomia käskyjä ja täytyi palata. Ja me liitimme lopulta\ntuohon Creizkerin kellotorniin en tiedä mitä taikauskoisia luuloja,\ntorniin, jonka me näimme vain varjona ja aina kaukaa synkän näköpiirin\nreunalla.\n\nMutta tällä kertaa näytti kaikki varmalta, nyt me olimme tosiaan\nmatkalla sinne.\n\nMe istuimme molemmat vanhoissa maalaisissa hevosvaunuissa bretonilaisen\npapin rinnalla. Hevoset vetivät meitä aika kyytiä Saint-Pol'ia kohti ja\nkaikki on hyvin todennäköistä.\n\nOn aikainen aamu toukokuun ensimäisinä päivinä, mutta sittenkin tihkuu\nsadetta, hienoa ja harmaata kuin talvinen utu. Hölkkäjuoksussa vierimme\nme kiemurtelevaa tietä, jyrkkiä mäkiä nousten, kosteihin notkoihin\nlaskeutuen keskellä metsiä ja kallioita. Kukkulat ovat mustien kuusien\npeitossa. Matalammalla kasvaa suuria tammia tai lehmuksia, joiden aivan\nnuoret, aivan kosteat lehdet ovat hennon vihreitä. Pitkin tietä on\npäivänkakkaroita ja bretonilaisia kukkia mattoina: ensimäisiä punaisia\nvuokkoja ja ensimäisiä sormisieniä.\n\nErään kallion kierrettyämme lakkaavat sade ja tuuli yht'aikaa, kaikki\nmuuttaa muotoa.\n\nMe näemme silmän kantaman päässä laajan, tasaisen maan, hedelmättömän\nnummen, paljaan kuin aro: Léonin vanhan maan, jonka perällä, hyvin\nkaukana, Creizker kohottaa graniittihuippuaan.\n\nTuolla surullisella seudulla on sentään oma viehätyksensä ja Yves\nhymyilee nähdessään sen kellotornin lähestyvän.\n\nHiirenherneet kukkivat ja koko tasanko on kullan värinen. Paikoittain\non punaisia läikkiä: ne ovat kanervia. Helmen harmaa, hyvin vaalea,\npohjoismainen utuharso peittää taivaan kauttaaltaan ja tuon syvän\nnäköpiirin perällä, tuon punakeltaisen seudun yksitoikkoisuudessa on\nvain nuo kaksi silmäänkäypää pistettä: Saint-Pol'in ja kolmen mustan\ntapulin ääriviivat.\n\nPienet bretonitytöt ajavat edellään lammaslaumoja kanervikossa, nuoret\npojat pelästyttävät niitä satulattomilla ratsuilla karauttaen; kulkee\nohi vaunuja, täynnä valkopäähineisiä naisia, jotka menevät kaupunkiin\nmessua kuulemaan. Kellot soivat, tie vilkastuu iloiseksi, me saavumme\nperille.\n\n\n\n\nX.\n\n\nKun me olimme syöneet aamiaista kaikkein siisteimmässä majatalossa,\nhuomasimme, että talvinen aamu oli väistynyt kauniin toukokuisen päivän\nedestä. Yksinäisillä ahtailla kaduilla ilahuttivat liljat, elämänlangat\nja punaiset sormisienet, joita kukaan ei ollut kylvänyt, harmaita\nmuureja, aurinko paistoi oikein täydellä täällä, kaikki huokui kevättä.\n\nJa Yves katseli kaikkea hämmästellen, ettei yksikään muisto puhunut\nhänen lapsuudestaan, hakien kaukaa muistoistaan, tuntematta yhtään\npaikkaa ja silloin alkoi hän vähitellen tuntea pettymystä.\n\nSaint Pol'in suurelle torille oli kokoontunut sunnuntainen joukko\nmuodostaen aivan kuin keskiaikaisen taulun. Léon'in entisten piispojen\ntuomiokirkko yleni tällä paikalla, musertaen ympäristön mustapitsisellä\nainejoukkiollaan, heittäen kaiken yli syvän, menneiden aikojen varjon.\nYmpäristössä oli vanhoja taloja ulkonevine päätyineen ja torneineen;\nkaikki sunnuntaiset ravintolavieraat, suuret lierihatut kallellaan,\nolivat istuutuneet ovien eteen. Tuo bretonilais-pukuinen joukko, joka\nliikuskeli eloisana ja vilkkaana, oli yhä samanlainen kuin vanhoina\naikoina; ilmassa kuuli vain värisevän kovia tavuja, noita keltinkielen\npohjoismaisia äänteitä.\n\nYves kulki jokseenkin hajamielisenä kirkon hautakivillä, vanhojen,\nnukkuvien piispojen yllä.\n\nMutta hän pysähtyi mietteisiinsä vaipuneena kastemaljan eteen.\n\n— Katsokaa, sanoi hän. — Tuossa on minuakin pidetty. Ja me lienemme\nasuneet tässä aivan lähellä. Minun äitiparkani on usein kertonut\nminulle, että minun ristiäisissäni, silloin kun häntä niin rumasti\nloukattiin, ettei soitettu minulle — muistattehan — oli hän\nvuoteestaan kuullut pappien laulun.\n\nPahaksi onneksi oli Yves jättänyt kysymättä äidiltään Plouherzellissä\ntietoja, joita olisi tarvittu heidän entisen asuntonsa löytämiseksi.\n\nHän oli luottanut kummiinsa, Yvonne Kergaoc'iin, jonka olisi pitänyt\nasua juuri tällä kirkkotorilla. Ja saapuessamme olimme tiedustelleet\nYvonne Kergaoc'ia — Kergaoc? — — Kyllä hänet muistettiin.\n\n— Mutta mistä te hyvät herrat oikein tulette? Hän on ollut kuolleena\njo kaksitoista vuotta.\n\nMitä taas Kermadec'eihin tulee ei heitä kukaan muistanut. Eikä siinä\nollut mitään ihmettelemistäkään: he olivat lähteneet paikkakunnalta jo\nkaksikymmentä vuotta sitten.\n\nMe nousimme Creizkerin tapuliin. Se oli tietysti korkea; tuo ilmaan\npistävä kärki ei tuntunut ollenkaan loppuvan. Me häiritsimme suurta,\nvanhaa naakkajoukkoa, joka asusti graniittikoloissa.\n\nIhmeellinen kudelma harmaata kiveä, joka kohosi ja aina vain kohosi,\nniin että saattoi helposti huimata päätä. Me nousimme ylöspäin sen\nsisällä ahdasta ja jyrkkää kierrettä myöten, nähden kaikista tapulin\nraoista äärettömiä aloja.\n\nYlhäältä, kaikesta erillään raikkaassa ilmassa, sinisen taivaan\nvallassa, katselimme me kaikkea kuin liidellen. Ensin oli meidän\njalkojemme alla pilvenä pyörivä naakkajoukko huudellen surullisella\näänellään; paljon alempana Saint Pol'in kylä, aivan litteänä,\nkääpiömäisen kansan liikkuessa sen ahtailla, harmailla kujilla kuin\nmehiläisparvi; silmänkantamiin levisi etelään päin Bretagnen maa\naivan Mustiinvuoriin saakka; ja sitten oli pohjoisessa Roscoffin\nsatama, missä pienet omituiset kallionkärjet kirjavoittivat terävillä\nhuipuillaan meren peilin — suuren, kalpean meren, joka sulautui\nkaukana yhtä kalpeaan taivaaseen.\n\nMeitä huvitti se, että olimme kerrankin päässeet nousemaan Creizkeriin,\njoka niin monasti oli nähnyt meidän kulkevan ohi tuon äärettömän\nveden keskellä; tuo rauhallinen, aina samalla paikalla seisova,\nluoksepääsemätön ja liikkumaton torni, kun taas meitä, merimiesparkoja,\nkaikki aavan meren tuulet tuiversivat.\n\nTuo graniittikudelma, joka kannatti meitä ilmassa, oli kiiltävä,\nneljän vuosisadan tuulien ja sateiden syömä. Se oli tummanharmaa,\npunertavaan vivahtava; sen peitti paikottain keltainen naava,\ngraniittisammal, joka tarvitsee vuosisatoja kasvaakseen ja joka venhoo\nkultaisella värillään kaikki vanhat bretonilaiskirkot. Rumakasvoiset\nlohikäärmeet, epämääräiset, pienet hirviöt, jotka elävät täällä\nkorkealla, irvistelivät meidän ympärillämme auringossa aivan kuin\nhäpeissään, että niitä katseltiin niin läheltä, kuin itsekseen\nihmetellen, että olivat kokeneet niin monta myrskyä, ja nyt taas olivat\ntäydessä päivänpaisteessa. Tuo joukkio se oli ylhäältä käsin ollut\nläsnä Yves'n ristiäisissä; tuo joukkio se nytkin katseli meitä kaukaa\nhyväntahtoisesti, kun me kuljimme ohi merellä, erottamatta muuta kuin\nmustan tornin. Ja nyt tutustuimme me siihen.\n\nYves oli kuitenkin yhä hyvin pettynyt, kun ei ollut löytänyt jälkeäkään\nentisestä kodistaan eikä isästään, ei yhtään muistoa omassa, eikä\nmuidenkaan mielessä. Ja hän katseli yhä harmaita taloja jalkojensa\nalla, etenkin niitä, jotka olivat lähinnä tornia, odotellen jollain\nlailla aavistavansa paikan, missä oli syntynyt.\n\nMeillä ei enää ollut kuin puolisen tuntia oltavaa Saint Polissa\nlähteäksemme iltavaunussa. Seuraavana aamuna meidän taas tuli olla\nBrestissä, missä laivamme odotti, viedäkseen meidät taas hyvin kauaksi\nBretagnesta.\n\nMe istuimme vielä pöydässä juoden omenaviiniä eräässä majatalossa\nKirkkotorin varrella ja siellä kysyimme me vielä kerran asiaamme\nemännältä, joka oli hyvin vanha mummo. Tämä tuli yht'äkkiä liikutetuksi\nkuullessaan Yves'n nimen.\n\n— Oletteko te Yves Kermadec'in poika? sanoi hän. Tunsinko minä teidän\nvanhempanne? Varmasti! Me olimme naapureita siihen aikaan, herra, ja\nsilloinkin kun te tulitte maailmaan tultiin minua hakemaan. Mutta\nkylläpä te olette isänne näköinen! Siksipä minä teitä katselinkin\nsisään tullessanne. Te ette tosin ole vielä yhtä kaunis kuin hän,\nvaikkapa te olettekin hyvin komea mies!\n\nYves iski minulle silmää tuon kehuman kuullessaan ollen\nnaurahtamaisillaan; ja sitten alkoi perin puhelias muori kertoa meille\nkaikenlaisia juttuja, joiden ohi hiukan yli kaksikymmentä vuotta oli\nkulunut, ja joita Yves hartaana ja liikutettuna kuunteli.\n\nSitten kutsui hän sinne toisiakin naisia, jotka myöskin olivat hänen\nnaapureitaan, ja kaikki nuo ihmiset rupesivat kertomaan.\n\n— Herran nimessä, sanoivat he. Kuinka on mahdollista, ettei teille\nole aikaisemmin annettu tietoja. Kaikki ihmiset muistavat teidän\nvanhempanne, hyvä herra, mutta ihmiset ovat täällä tyhmänsekaisia ja\nsitten kun yht'äkkiä näkee tuollaisia vieraita, ei ole ihme, ettei\nhaluta lörpötellä.\n\nYves'n isä oli jättänyt seudulle melkein tarumaisen muiston\njättiläisestä, joka oli harvinaisen kaunis, mutta joka ei osannut tehdä\nmitään ihmisiksi.\n\n— Mikä vahinko, että sellainen mies oli niin usein pilalla! Sillä hän\nmeni rappiolle kapakassa, teidän isä parkanne. Hän rakasti kuitenkin\nsuuresti vaimoaan ja lapsiaan, hän oli hyvin hyvä heille, ja koko\nseudulla rakastivat kaikki häntä, paitsi kirkkoherra.\n\n— Paitsi kirkkoherra! toisti minulle Yves synkistyen. Katsokaas;\nminähän kerroin teille ristiäisistäni.\n\n— Eräänä päivänä taisteltiin täällä, Kirkkotorilla, vallankumouksen\naikana 1848. Teidän isänne piti yksin puoliaan koko torijoukkoa vastaan\nja pelasti pormestarin hengen.\n\n— Isällänne oli suuri hevonen, — kertoi emäntä, joka oli niin\nvihainen, ettei kukaan uskaltanut lähestyä sitä. Ja oltiinpa\nvaruillaan, kun hän kulki ohi sillä ratsastaen.\n\n— Ah! sanoi Yves, kun hänen mieleensä, aivan kuin kaukaa juolahti\nkuva. Minä muistan sen hevosen, ja minä muistan, että isä otti minut\nsyliinsä ja nosti minut sen selkään, kun se oli köytettynä tallissa!\nEnsi kertaa muistan nyt isäni ja näen hiukan hänen kasvojaan. Se oli\nkai musta, tuo hevonen, ja sillä oli valkeat jalat.\n\n— Niin, niin, sanoi mummo. Musta ja valkeat jalat! Se oli pelottava\neläin, ja Herra Jumala! mitä teki merimies hevosella!\n\nMajatalo oli täynnä omenaviinin juojia, jotka pitivät melua laseillaan\nbretagnen kielellä keskustellen. Meidän ympärillemme on muodostumassa\npiiri.\n\nEmännällä on neljä tyttären tytärtä, kaikki samannäköisiä, viehättävän\nsieviä valkeine päähineineen. Heitä ei luulisi majatalon tytöiksi: he\nedustavat täydellisesti pohjoisen Bretagnen kaunista rotua, ja sitten\non heillä tuo entisaikojen naisten tyyni ja miettivä ilme, joka on\nsäilynyt meille vanhoissa muotokuvissa. He seisovat lähellä meitä,\nkatselevat ja kuuntelevat.\n\nNyt ruvetaan meiltä kyselemään. Yves vastailee:\n\n— Minun äitini asuu yhä Plouherzellissa kahden sisareni kanssa.\nMolemmat veljeni, Gildas ja Goulven, harjoittavat merikalastusta\namerikkalaisilla valaanpyytäjälaivoilla. Minä vain purjehdin kymmenettä\nvuotta valtion palveluksessa.\n\nMeillä ei ole paljon aikaa hukattavana, jos haluamme ennen lähtöämme\nnähdä Kermadec'ien entisen asunnon. Se on aivan lähellä, melkein kirkon\nseinävierellä. Sitä näytetään meille ovelta neuvoen, että pyrkisimme\nhuoneeseen vasemmalla ensimäisessä kerroksessa. Siinä on Yves syntynyt.\n\nTalon vieressä on Léonin piispojen suuri, hyljätty puisto, missä Yves\nkai, pikkupoikana ollessaan, kävi joka päivä kieriskelemässä ruohossa\nGoulvenin kanssa. Tuo toukokuinen heinä on nyt hyvin pitkää, täynnä\npäivänkakkaroita ja vuokkoja. Puistossa versoavat nyt ruusut ja liljat\naivan hajallaan kuin metsässä.\n\nMe kolkutamme naisten neuvoman huoneen ovelle ja sen asukkaat\nhämmästyvät hiukan kuullessaan, mitä me pyydämme. Mutta me emme\nherätä epäluuloa, ja meitä kehotetaan vain olemaan kolisematta kun\nastumme tuohon ensikerroksen huoneeseen vanhan isoäidin vuoksi, joka\nnukkuu siellä kuolemaisillaan. Ja sitten jätetään meidät yksin,\nhienotunteisuudesta.\n\nMe astumme varpaisillamme tuohon suureen huoneeseen, joka on halpa\nja melkein tyhjä. Esineet näyttävät kuin aavistavan synkän, odotetun\nvieraan tulon: ajatteletpa etteikö se jo ole tullut ja silmät kääntyvät\nhuolestuneina vuodetta kohti, jonka verhot ovat suljetut. Yves katselee\nkaikkea koettaen laajentaa älyään menneisyyttä kohti, koettaen muistaa.\nMutta ei, se on loppunut, eikä hän täältäkään löydä mitään.\n\nMe laskeuduimme portaita alas mennäksemme pois, kun hänen mieleensä\nyht'äkkiä palasi jotain kuin kaukaisena välähdyksenä.\n\n— Ah! sanoi hän. Nyt minä luulen tuntevani nämä portaat. Katsokaas,\nalhaalla, tuolla puolen, pitäisi olla ovi, josta päästään pihalle ja\nvasemmalla kaivo ja sen vierellä suuri puu, ja perällä talli, missä\nvalkojalkainen hevonen asui.\n\nOli kuin päivä äkkiä olisi pilvistä pilkistänyt. Yves oli pysähtynyt\nportaalle ja katse vakavana silmäili hän aukosta, joka äkkiä oli\nauennut entisyyttä kohti. Hän oli hyvin liikutettu huomatessaan\nolevansa tuon salaperäisen voiman vallassa, joka _muisto_ on.\n\nAlhaalla pihalla oli kaikki sellaista kuin hän oli sanonut, kaivo\nvasemmalla, suuri puu ja talli. Ja Yves sanoi minulle aivan kuin\nliikutettuna ja peläten, ottaen lakin päästään kuin haudan ääressä:\n\n— Nyt näen minä selvästi isäni kasvot!\n\nOli jo kiire lähteä, ja vaunut odottivat meitä.\n\nKoko ajan kuin kuljimme läpi kultaisen nummen, toukokuun pitkän hämärän\naikana katselimme me tapulia, joka hälveni kaukana kuulakan hämäryyden\nperällä. Me sanoimme sille hyvästit, sillä me aioimme lähteä seuraavana\npäivänä hyvin kaukaisille merille, missä se ei enää näkisi meidän\nkulkevan ohi.\n\n— Huomen aamuna, sanoi Yves, pyytäisin minä lupaa saada tulla\nteidän huoneeseenne laivassa kirjoittamaan teidän pöydällänne.\nTahtoisin kertoa kaiken tämän äidilleni, ennen kuin eroan Ranskasta.\nJa katsokaas, olen varma, että hänen silmänsä kyyneltyvät kun minun\nkirjeeni luetaan hänelle.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nKesäkuulla 1875.\n\nOltiin kahdennella kymmenennellä leveysasteella pasaadituulien alueella\neräänä aamuna kello kuuden seudussa. Laivan kannella, sen ollessa\naivan yksin keskellä ääretöntä sineä, oleskeli joukko nuoria miehiä,\nyläruumis alastomana, nousevassa auringossa.\n\nSe oli Yves'n joukkue, etumaston ja keularaa'an märssymiehet.\n\nLevitettyään hartioilleen nenäliinansa, jotka he juuri olivat pesseet,\njäivät he vakavina päivän paisteeseen kuivatakseen ne. Heidän tummissa\nkasvoissaan ja naurussaan oli vielä lapsellista viehkeyttä: heidän\nheiluvassa käynnissään, pehmeässä ja notkeassa tavassa, jolla he\nlaskivat maahan paljaat jalkansa, oli jotain kissamaista.\n\nJa joka aamu samaan aikaan, samassa auringonvalossa, samassa puvussa\nseisoi tuo ryhmä noilla samoilla lankuilla, jotka heitä huolettomina\nkantoivat meren äärettömyyksien yli.\n\nSinä aamuna väittelivät he kuusta, sen inhimillisistä kasvoista, jotka\nolivat piintyneet yöllä heidän mieleensä kuin kiusaava, kelmeä kuva.\nKoko vartionsa aikana olivat he nähneet sen tuolla korkealla, aivan\nyksin riippumassa, aivan pyöreänä sinertävän, tyhjän äärettömyyden\nkeskellä; olipa heidän ollut pakko kätkeä kasvonsakin — nukkuessaan\nselällään taivasalla — niiden tautien ja noituuden takia, jolla se\ntaikoo matruusien silmät, kun he nukkuvat sen katseen alla.\n\nSiellä oli joitakuita, joissa aina ja kaikesta huolimatta säilyi\njonkunlainen suuren aateluuden piirre, en tiedä mitä loistavaa ilmeessä\nja käytöksessä, ja vastakohta heidän ulkonäkönsä ja lapsellisten\npuuhiensa välillä oli omituinen.\n\nSiellä oli Jean Barrada, joukkueen epäilevä henki, joka silloin\ntällöin säväytti keskusteluun naurunsa purevan salaman, näyttäen aina\nvaikeat hampaansa ja kallistaen taapäin komeaa päätään. Siellä oli\nClet Kerzulec, Ouessant'in saaren bretoneja, joka erikoisesti puheli\nvaaleaan kiekkoon uurtuneista inhimillisistä piirteistä. Ja sitten\nsuuri Barazère, joka näytteli vakavaa ja oppinutta vakuuttaen toisille,\nettä kuussa oli paljon suurempi maailma kuin tämä, ja että siellä eli\nomituisia kansoja.\n\nToiset pudistelivat uskomattomina päätään ja Yves sanoi hyvin\nuneksivasti:\n\n— Tuo kaikki on sellaista — — — sellaista — — — näetkös\nBarazère, josta minä en luule sinun paljoakaan tietävän.\n\nJa sitten jatkoi hän ilmeellä, joka ratkaisi riidan, että hän lähtisi\ntapaamaan minua saadakseen tarkan selityksen siitä, mikä kuu oli.\nSitten tulisi hän kertomaan heille kaikki.\n\nEi epäilystäkään siitä, etten minä täydellisesti tuntisi olosuhteita\nkuussa niin kuin kaikkea muutakin. Ensiksikin oli minun usein nähty\nseuraavan sen kulkua erään kuparisen koneen avulla ruorimiehen\nkanssa, joka laski minulle, kellomaisen yksitoikkoisella äänellä yön\nrauhalliset minuutit ja sekunnit.\n\nSilläaikaa kuivuivat pienet nenäliinat miestemme hartioilla ja aurinko\nnousi suurelle, siniselle taivaalle.\n\nNiitä oli aika joukko noita pieniä nenäliinoja, jotka olivat aivan\nvalkeita; toisissa oli taas monenvärisiä piirroksia, ja olipa\nsellaisiakin, joihin oli painettu komeita laivoja punaisten reunusten\nkeskelle.\n\nMinä komensin vartiopaikaltani: \"Purkakaa keulapurjeen reivi!\" Ja\nosaston päällikkö hajoitti juttelijat puhaltamalla hopeiseen pilliinsä.\nSilloin äkkiä, silmänräpäyksessä, niin kuin kissaparvi, jonka kimppuun\non ärsytetty koira, hävisivät he juosten mastoihin.\n\nYves asusti siellä märssykorissaan. Ilmaan katsellessa sai varmasti\nnähdä hänen leveäin, notkeiden ääriviivojensa kuvastuvan taivasta\nvasten, mutta alhaalla tapasin hänet harvoin.\n\nMinä kiipesin joskus hänen luokseen, vaikkei toimeni enää velvoittanut\nminua siihen, kun olin jättänyt taakseni midshiptnanin asteen, mutta\nminä pidin paljon Yves'n valtakunnasta, missä sai olla vielä puhtaamman\nilman tuuleteltavana.\n\nTuossa märssykorissa oli kaikenlaista pientä tavaraa: korttipakka\nkotelossa, neula ja ompelurihmaa, varastettuja banaaneja, komentajan\nvarastosta yöllä siepattua salaattia, kaikkea sellaista vihreää ja\ntuoretta, mitä saattoi saada käsiinsä yöllisillä retkillä — matruusit\novat ahneita sellaisille harvinaisuuksille, mitkä parantavat suolaan\nväsyneet ikenet — ja sitten oli siellä hänen _papukaijansa_, joka oli\nsidottu kiinni toisesta jalasta, ja joka sulki auringolta räpyttelevät\nsilmänsä.\n\nMaailmassa on omituisia kohtaloita niin kuin tuon pöllönkin, joka sai\npurjehtia maan pallon ympäri maston nenässä. Mikä odottamaton osa.\n\nSe tunsi isäntänsä ja tervehti häntä iloisesti siipiään räpyttelemällä.\nYves syötti sille säännöllisesti oman liha-annoksensa, mikä seikka ei\nkuitenkaan estänyt häntä voimistumasta.\n\nHäntä huvitti suuresti katsella sitä läheltä, aivan läheltä silmiin,\nnähdä sen vetäytyvän taapäin, kohottautuvan arvossaan loukkaantuneen\nnäköisenä, pyörittäen päätään karhumaisesti. Silloin rupesi hän rajusti\nnauramaan ja sanoi pöllölle bretonilaisella murteellaan:\n\n— Voi, kuinka sinä olet hassun näköinen, papukaija parka!\n\nYlhäältä näki hyvin kaukaa _Sibyllen_ kannen, litteän, kaltevan\n_Sibyllen_, joka näytti hyvin omituiselta Yves'n valtakunnasta. Se oli\nkuin pitkä, puinen kala, jonka tuores kuusen väri väkevästi kuvastui\nmeren ääretöntä, syvää sineä vasten.\n\nJa tuossa läpinäkyvässä sinessä, keskellä vanavettä, oli pieni harmaa\nesine, joka oli samanmuotoinen kuin laiva ja seurasi sitä aina, parin\naallonvälin päässä: hai. Laivaa seuraa aina yksi hai, harvemmin kaksi;\njos pyydät sen, tulee heti toinen sijaan. Se seuraa yötä ja päivää,\nseuraa väsymättä syödäkseen kaiken mitä putoo mereen: kaikenlaisia\njätteitä, kuolleita ja eläviä ihmisiä.\n\nJoskus oli siellä myöskin aivan pieniä pääskysiä, jotka myöskin\nrupesivat meitä saattelemaan huvikseen, oikusta, nokkien korpunmuruja,\njoita me kylvimme taaksemme vesierämaahan, kadotakseen sitte kauas\niloisia mutkia piirrellen. Pieniä, harvinaisia eläimiä, väriltään\npunertavia, pyrstöt valkeita, jotka elävät en tiedä miten, eksyneinä\nlaajoilla vesillä, aina aavimmilla ulapoilla.\n\nYves, joka halusi yhden niistä, laittoi ansan; mutta ne eivät, liian\nviisaita kun olivat, tarttuneetkaan siihen.\n\nMe lähestyimme päiväntasaajaa ja pasaadituulen säännöllinen leyhkä\nalkoi kuolla. Nyt kohtasimme vilkkaita vihureita, jotka vaihtelivat,\nja sitten oli välistä tyyntä, jolloin kaikki jähmettyy äärettömäksi,\nsiniseksi säteilyksi, ja silloin näki raakapuiden, märssykorien ja\nsuurien, valkeiden purjeiden kuvastuvan veteen nurinkääntyneiden,\nlainehtivien kuvien hahmopiirteinä.\n\n_Sibylle_ ei kulkenut enää, se oli hidas ja laiska, se liikkui niin\nkuin nukkuva. Suuressa, kosteassa lämmössä, jota yötkään eivät enää\nvähentäneet, joutuivat esineet niin kuin ihmisetkin unen valtoihin.\nVähitellen syntyi ilmassa outo rauhallisuus. Ja nyt liikehtivät\nkuuman meren yllä raskaat, synkät pilvet kuin suuret, mustat verhot.\nPäiväntasaaja oli aivan lähellä.\n\nJoskus nousi merestä äkkiä pääskysparvia, suurikokoisempia kuin\näskeiset ja omituisesti liikehtiviä, lentäen rajusti pitkillä,\nteräväpäisillä loistavansinisillä siivillään, laskeutuen taas alas,\nettei niitä näkynytkään. Ne olivat lentokalajoukkueita, jotka olivat\ntörmänneet laivaan ja jotka me olimme herättäneet.\n\nPurjeet ja köydet riippuivat velttoina kuin kuolleet; me menimme\neteenpäin hengettöminä kuin haaksihylky.\n\nYlhäällä, Yves'n valtakunnassa tuntuivat vielä nuo hitaat liikkeet,\njoita ei alhaalla huomannut. Tuossa liikkumattomassa, säteiden\nkyllästyttämässä ilmastossa heilui mastokori yhä niin rauhallisesti ja\nsäännöllisesti, että rupesi unettamaan. Pitkiä, pehmeitä heilahduksia\nsäesti aina sama riippuvien purjeiden kahina ja kuivan puun\nsäännölliset narahdukset.\n\nOli kuuma, kuuma, ja ilma oli hämmästyttävän säteilevä ja jylhä meri\noli maidon valkoinen, sulaneen turkoosin värinen.\n\nMutta kun suuret oudot pilvet, jotka lipuivat hyvin alhaalla, melkein\nvettä koskien, kulkivat meidän päällitsemme, toivat ne mukanaan yön ja\nolivat hukuttaa meidät tulvamaiseen sateeseen.\n\nNyt olimme me jo aivan päiväntasaajan kohdalla ja tuntui siltä kuin\nilmassa ei olisi enää henkäystäkään kuljettamassa meitä.\n\nSitä kesti tuntikausia, joskus kokonaisen päivänkin, tuota pimeyttä ja\nraskasta sadetta. Silloin Yves ja hänen toverinsa pukeutuivat asuun,\njota he sanoivat _villien puvuksi_, istuutuivat huolettomina lämpimään\ntulvaan ja antoivat sateen virrata.\n\nSade loppui aina yht'äkkiä. Musta verho eteni hitaasti jatkaakseen\nmatkaansa turkoosin värisellä merellä, ja loistava valo ilmestyi taas\nhäikäisevämpänä pimeän jälkeen, ja päiväntasaajan väkevä aurinko imi\nhyvin nopeasti meidän yllemme valuneen kosteuden; purjeet, laivan\npuuaines ja teltat tulivat taas valkeiksi auringossa, koko _Sibylle_\nsai jälleen vaalean, kuivan värinsä keskellä suurta, yksitoikkoista\nsineä, mikä aukeni ympärillä.\n\nJos katseli alas märssykorista, missä Yves asui, näki, että tuo\nsininen maailma oli rajaton: vain kuulaita syvyyksiä, jotka eivät\nkoskaan loppuneet; tunsi, kuinka kaukana oli tuo näköpiiri, tuo veden\nviimeinen raja, vaikka se aina olikin samanlainen kuin läheltä, aina\nsama tarkkuus, samat värit, aina sama peilin kiilto. Ja silloin\noli tietoinen maan pallomaisuudesta, joka yksistään esti näkemästä\nkauemmaksi.\n\nKun aurinko laski, oli ilmassa kuin kupuja, jotka, muodostuivat aivan\npienistä, limittäisistä, kultaisista pilvistä; niiden pakenevat\nreunaviivat poistuivat, kulkivat pienentyen häviämään kaukaiseen\ntyhjyyteen. Niitä seurasi aina pyörrytykseen saakka, ne olivat kuin\nilmestyskirjan temppelin laivoja, joilla ei ollut loppua. Ja kaikki\noli niin puhdasta, että tarvittiin meren horisonttia estämään katsetta\ntunkeutumasta taivaan syvyyksiin; viimeiset, pienet kultapilvet\nkoskettelivat veden viivaan ja näyttivät kaukaisuudessa yhtä ohuilta\nkuin lastut.\n\nTai joskus oli vain pitkiä, ilman kautta kulkevia nauhoja kultaa ja\ntaas kultaa: kirkkaan kultaisia ja kuin hehkumistilassa olevia pilviä,\nbyzantilaisella, himmeän kultaisella, tummalla pohjalla. Meri sen alla\ntuli riikinkukon siniseksi vivahdellen kuumaan metalliin. Sitten sammui\ntuo kaikki hyvin nopeasti syvään kuulakkuuteen, varjon väreihin, joille\nei enää osannut antaa nimeä.\n\nJa yöt, jotka seurasivat, yötkin olivat täynnä valoa. Kun kaikki oli\nnukahtanut raskaaseen liikkumattomuuteen, kuolleeseen hiljaisuuteen,\nsyttyivät tähdet korkealla paljon loistavampina kuin missään muualla\nmaailmassa.\n\nJa merikin valaisi alhaalta päin. Vedessä oli jonkunlaista ääretöntä,\nhämärää valoa. Laivan pienimmätkin heilahdukset sen hitaasti\nliikkuessa, taapäin pyörähtävä hai, levittivät lämpimässä aaltoilussa\nkiiltomadon loistetta. Ja sitten hyöri meren suurella, fosforia\nhehkuvalla pinnalla tuhansia virvatulia. Ne olivat kuin pieniä\nlamppuja, jotka salaperäisesti syttyivät itsestään kaikkialla, paloivat\nmuutaman sekunnin ja kuolivat sitte. Yöt olivat pyörryttävän kuumia,\nfosforilla kyllästettyjä, ja koko tuo sammunut äärettömyys kyti valoa;\nja kaikki nuo vedet sisälsivät salaista, alkutilassa olevaa eloa, niin\nkuin muinoin alkuperäisen maailman jylhät vesiaavikot.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nMuutama päivä sitten olimme jättäneet päiväntasaajan tyynen vyöhykkeen\nja liu'uimme hiljaa etelää kohti länsipasaadin puhaltaessa. Eräänä\npäivänä tuli Yves huoneeseeni pannakseen kuntoon linnunpyydyksensä.\n\"Ensimäiset _ruutulokit_ oli nähty laivan takana\", sanoi hän.\n\nNuo _ruutulokit_ ovat aavan meren lintuja, kalalokkien läheisiä\nsukulaisia, kaikkein kauneimpia meren asukkaista: lumivalkeita,\nhöyhenet pehmeitä ja silkinhienoja, musta dammilauta hienosti\npiirrettynä siipiin.\n\nEnsimäiset _ruutulokit!_ Niiden lähestyminenkin ilmaisee jo\nsuurta kaukaisuutta ollen merkkinä siitä, että meidän pohjoinen\npallonpuoliskomme on jäänyt kauas taakse, ja että ollaan saapumassa\nkylmiin seutuihin, maan pallon toisessa päässä, etelän puolella.\n\nNuo linnut olivat kuitenkin edellä ajastaan, sillä me purjehdimme\nvielä pasaadituulten sinisessä vyöhykkeessä. Ja päivät päästään ja yöt\nläpeensä puhalsi sama säännöllinen, viileä ja sulotuoksuinen vihuri,\nja meri oli aina yhtä kuultava, ja samat pienet pilvilampaat kulkivat\nrauhallisesti pitkin syvänsinistä taivasta, ja samat lentokalaparvet\nkohottautuivat kuin hurjat lentämään pitkillä ja kosteilla, auringossa\nvälkkyvillä siivillään kuin sinertävät teräslinnut.\n\nNiitä oli tavattoman paljon, noita lentokaloja, ja kun ne olivat kyllin\nhulluja kannelle laskeutuakseen leikkasivat märssymiehet niiltä äkkiä\nsiivet ja söivät ne.\n\nYves laskeutui mieluimmin märssykoristaan minua tervehtimään illalla,\nkun iltahuuto ja nimien kutsu oli ohi. Hän tuli aivan hiljaa, astellen\nyhtä äänettömästi kuin kissa. Samaa menoa joi hän hiukan raikasta\nvettä ampumareijässä riippuvasta pullosta ja järjesteli sitten minun\ntavaroitani, tai luki jotakin romaania. Eräs George Sandin kertomus:\n_Villemerin markiisi_, innostutti häntä erikoisesti. Kun hän luki sitä\nensikertaa yllätin minä hänet itkemässä kirjan lopulla.\n\nYves osasi ommella hyvin taitavasti niin kuin kaikki hyvät matruusit,\nja oli hullunkurista nähdä hänen rupeavan siihen puuhaan, kun tunnemme\nhänen olemuksensa. Iltaisilla käynneillään juolahti hänen mieleensä\ntarkastaa minun laivavaatteeni ja tehdä niihin korjauksia, joita\nkunnollisesti toimittamaan hän piti minun palvelijaani kykenemättömänä.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nMe kuljimme yhä, yhä edelleen kaikki purjeet levällään etelää kohti.\n\nNyt lensi takanamme jo kokonainen pilvi ruutulokkeja ja muita\nmerilintuja. Ne seurasivat meitä hämmästyneinä ja luottavina aamusta\niltaan saakka huutaen, meluten, lennellen hurjissa mutkissa aivan kuin\ntoivottaakseen laivamme tervetulleeksi, laivamme, toisen kangassiipisen\nsuuren linnun, joka saapui heidän kaukaiseen, äärettömään\nvaltakuntaansa, Austraalian merelle.\n\nJa niiden lauma kasvoi yhä, sikäli kuin me etenimme. Ruutulokkien\njoukossa oli helmen harmaita myrskylintuja, joiden jalat ja nokka\nolivat hiukan siniseen ja punertavaan vivahtavat, ja aivan mustia\ntiiroja, ja suuria raskaita, hiukan harmahtavia albatrosseja, tyhmine,\nlammasmaisine ilmeineen, halkoen ilmaa jäykillä suunnattomilla\nsiivillään, kirkuen jälessämme. Olipa siellä eräs lintu, jota matruusit\nosoittelivat toisilleen: _amiraali_, oudon lajinen, suurikokoinen\nlintu, jonka pitkissä siivissä oli kolme mustaa tähteä.\n\nIlma oli taas vaihtunut ja muuttunut tyyneksi, sumuiseksi, jäyhäksi.\nLänsipasaadi oli vuorostaan sammunut ja tropiikin kuulakkuus oli\nkadonnut. Suuri, kostea viileys hämmästytti aistejamme. Oltiin\nelokuussa ja toisen pallonpuoliskon kylmyys alkoi. Kun katseli\nympärilleen tyhjää näköpiiriä, tuntui siltä kuin pohjoinen, auringon\nelähyttämien maiden puoli olisi vielä sininen ja kirkas, kun taas\netelänavan ja vesierämaiden puoli oli sumea — — —\n\nMinun suuren suosioni avulla oli Yves saanut _papukaijalleen_ erikoisen\nosaston komendantin kanahäkissä ja hän peitti sen joka ilta purjeen\npalasella, ettei yö-ilma vahingoittaisi sitä.\n\nJoka päivä pyysivät matruusit siimoillaan ruutulokkeja ja\nmyrskylintuja. Niitä näki riviin järjestettyinä, nylettyinä kuin\njänikset, riippumassa etumaston vanteissa odottaen vuoroaan joutua\nsyötäviksi. Kahden tai kolmen päivän kuluttua, kun kaikki öljy oli\nlähtenyt niiden ruumiista, paistettiin ne.\n\nEtumaston vantit olivat märssymiesten ruokavarastoina. Ruutulokkien\nja myrskylintujen rinnalla näki joskus rottiakin, joilta oli nahka\nnyletty, hännistään riippumassa.\n\nEräänä yönä kuultiin yht'äkkiä suuren, pelottavan äänen alkavan\npauhata, ja kaikki alkoivat heti juosta ja hyöriä.\n\nSamalla kallistui _Sibylle_ kallistumistaan, väristen kuin hämärän\nmahdin puserruksissa.\n\nSilloin nekin, joilla ei ollut vartiovuoroa, nekin, jotka nukkuivat\nvälikansilla, käsittivät: nyt alkoivat voimakkaat tuulet ja maininki,\nme olimme joutuneet etelän vaikeille vesille, missä sai ponnistella ja\npurjehtia maksoi mitä hyvänsä.\n\nJa mitä kauemmas me etenimme tuolla synkällä merellä, sitä kylmemmäksi\ntuli tuuli, sitä hurjemmaksi aaltoilu.\n\nYön tulo muuttui uhkaavaksi. Olimme Kap Hornin seuduilla: autiutta\nläheisillä, yksinäisillä mantereilla, autius merellä, erämaa\nkaikkialla. Tuon talvisen hämärän aikana, jolloin paraiten tuntee\nolinpaikan tarpeen, halun päästä tulen ääreen, suojaan nukkumaan,\nei meillä ollut mitään — me valvoimme aina varuillamme, eksyneinä,\nkaikkien noiden liikkuvien esineiden keskellä, mitkä hypittivät meitä\npimeässä.\n\nKoetit kyllä päästä kotitunnelmaan ankarasti heiluvassa pikku\nkomerossasi, missä riippuva lamppu häilähteli. Mutta ei; mikään ei\npysynyt paikoillaan: olit pienen, hauraan, eksyneen kappaleen varassa,\nkaukana maasta, noiden eteläisten vesien äärettömän erämaan keskellä.\nJa ulkoa kuului aina tuo hyökyjen mahtava kohu ja tuo suuri tuulen\nhumina, mikä ahdisti sydäntä.\n\nJa Yves'lla ei ollut muuta kuin pieni, keinuva riippuverkkonsa, missä\nhänellä joka toinen yö oli aikaa nukkua hiukan lämpimästi.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nEräänä aamuna Célébesin merelle tullessa kuoli tuo pöllö, joka oli\nYves'n _papukaijana_, eräänä tuulisena aamuna, jolloin latvapurjeihin\ntehtiin toinen reivi. Se murskautui huomaamatta maston ja raakapuun\nväliin.\n\nKun Yves kuuli sen käheän huudon, juoksi hän avuksi, mutta liian\nmyöhään. Hän laskeutui märssykorista käsissään kuollut, litistynyt\npöllö parka, joka ei enää ollut linnun näköinen, vaan sekava höyhen- ja\nverimöhkäle, jonka alla kouristunut jalka vielä liikkui.\n\nYves oli murheissaan; näin sen selvästi hänen silmistään. Mutta hän\ntyytyi näyttämään lintua minulle mitään sanomatta, purren kopeasti\nhuultaan. Sitten heitti hän sen mereen, ja meitä seuraava hai nieli sen\nkuin sären.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nBretagnessa, talvella 1876. _Sibylle_ oli palannut Brestiin pari päivää\nsitte — lopetettuaan täyden kierroksensa maan alapuolitse — ja minä\nolin Yves'n seurassa eräänä helmikuun iltana maalais-vaunuissa, jotka\nveivät meitä Plouherzelliä kohti.\n\nHänen äitinsä olopaikka oli hyvin syrjäisessä seudussa. Näiden\najoneuvojen piti viedä meidät neljässä tunnissa Guingamp'ista\nPaimpoliin, missä me aioimme viettää yön, ja sieltä piti meidän vielä\nkulkea jalkaisin monta tuntia, saapuaksemme kylään.\n\nMe kuljimme eteenpäin, huonon, kapean tien tärinässä, vajoten yhä\nenemmän surullisen maaseudun hiljaisuuteen. Talviyö laskeutui hitaasti\nyllemme ja hyvin hieno sade verhosi esineet harmaaseen utuun. Puut\nkulkivat ohi, aina vain ohi, näyttäen toinen toisensa jälkeen\nkuolleet ääriviivansa. Siellä täällä kuljimme kylien ohi — vanhoja\nbretonikyliä, mustia hökkeleitä, kattoina sammaltuvia olkia, vanhoja\nkirkkoja hoikkine graniittitorneineen — eristettyjä, surumielisiä\nasumuksia, jotka jäivät nopeasti jälkeemme yöhön.\n\n— Katsokaas, sanoi Yves. Minä myös olen kulkenut tätä tietä yöllä,\nyksitoista vuotta sitten — olin silloin neljäntoista — ja itkin\nkatkerasti. Se oli silloin kuin jätin äitini mennäkseni aivan yksin\npestautumaan laivapojaksi Brestiin — — —\n\nOlin lähtenyt Yves'n mukaan Plouherzelin matkalle saadakseni aikani\nkulumaan. Minun lomani oli aivan lyhyt, eikä minulla tällä kertaa ollut\naikaa lähteä tapaamaan äitiäni. Menin siis katsomaan hänen äitiään ja\ntutustumaan hänen kotikyläänsä, jota hän rakasti.\n\nNyt kaduin lähtöäni. Uponneena paluunsa iloon puheli Yves kyllä\nminulle, kunnioituksesta, mutta hänen sielunsa ei ollut minun kanssani.\nMinä tunsin olevani vieras siinä maailmassa, johon me menimme,\nja koko tuo Bretagne, jota en vielä rakastanut, painoi mieltäni\nsurullisuudellaan. — — —\n\nPaimpol. — Me vierimme katukivillä vanhojen, mustien talojen välissä,\nja vaunut pysähtyvät. Siellä oli ihmisiä odottamassa lyhdyt käsissä.\nBretonilaiset sanat vaihtelevat ranskalaisten sanojen kanssa.\n\n— Onko matkustajia Pendreffin hotelliin? kysyi pienen pojan ääni.\n\nPendreffin hotelli Minä muistin sen nyt —. Siitä on nyt yhdeksän\nvuotta. Ensimäisenä merimiesvuotenani olin levännyt siellä tunnin\neräänä kesäkuun päivänä, kun laivani sattumalta oli ankkuroinut\nläheiseen lahteen. Niin, minä muistan: vanha herrastalo torneineen\nja ulkonevine kerroksineen ja kaksi vanhaa neitiä Le Pendreff, aivan\nsamannäköisiä, suuret valkeat myssyt päässä, muistutti vanhanaikuista\notsikkokuvaa. Menemme siis Pendreffin hotelliin.\n\nTalossa ei ole mikään muuttunut. — Toinen Prendreffin neideistä vain\non kuollut. — Eloon jäänyt oli jo yhdeksän vuotta sitten niin vanha,\nettei hän enää ole voinut vanheta. Hänen ulkomuotonsa, hänen myssynsä,\nhänen olemuksensa tyyni arvokkuus, kaikki tuo on entisiltä ajoilta.\n\nOn hyvä syödä illallista suuren, roihuavan tulen ääressä ja\niloisuutemme on palannut.\n\nSitten saattaa meitä neiti Pendreff, pronssinen kynttiläjalka kädessään\ngraniittiportaita ja vie meidät suunnattoman suureen huoneeseen, jossa\non valmistettu kaksi hyvin vanhanmallista vuodetta valkeiden verhojen\nalle.\n\nYves riisuutui, mutta hitaasti, ollenkaan vakautumatta.\n\n— Ah, sanoi hän yht'äkkiä kiinnittäen taas sinisen kauluksensa. —\nMinä menen! Ensiksikin, ymmärrättehän, en minä voisi nukkua. Sitä\npahempi! Saavun hyvin myöhään ja herätän heidät siellä puolen yön\njälkeen. He säikähtävät hiukan, niin kuin sinä vuonna, kun minä palasin\nsodasta. Mutta, olen liian halukas näkemään heidät; minun täytyy\nmennä — — —\n\nNiin olisin minäkin tehnyt — — —\n\nPaimpol nukkuu, kun me astumme ulos kalpean kuun loistaessa. Minä\nsaatan häntä tien päähän, lyhentääkseni iltaani. Nyt me olemme peltojen\nkeskellä.\n\nYves kävelee hyvin nopeasti, hyvin rauhattomana, ja toistelee\nmielessään entisten paluumatkojen muistoja.\n\n— Niin, sanoo hän. Sodan jälkeen tulin minä näin noin kello kahden\nseudussa heitä herättämään. Olin kävellyt jalan Saint-Brieuc'ista\nsaakka. Minä palasin hyvin väsyneenä Pariisin piirityksestä.\nKuvitelkaahan, olin silloin aivan nuori ja juuri matruusiksi päässyt.\n\n\"Ja katsokaas, minä olin pelännyt aikalailla sinä yönä: Kergristin\nristin luona, jonka saamme nähdä tien käänteessä, olin tavannut hyvin\nruman, pienen ukon, joka katseli minua kädet pystyssä, liikahtamatta.\nJa minä olen varma, että se oli vainaja, sillä se katosi yht'äkkiä\nliikutellen sormiaan kuin kutsuakseen minua luokseen.\"\n\nMe saavuimme juuri tuon ristin luo. Minä näin sen kohoavan eteemme kuin\npimeästä nousevan henkilön. — Mutta sen jalkaan ei kukaan nojannut.\n\nSiinä sanoin minä hyvästit Yves'lle ja käännyin takaisin, koska en\naikonut mennä Plouherzeliin saakka. Kun olimme molemmat kadottaneet\nkuuluvista askeliemme äänen talviyön hiljaisuudessa palasi vanha, pieni\näijä mieleemme ja me aloimme molemmat vasten tahtoamme katsella mustia\nsyteikköjä.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nSeuraavana aamuna avasin silmäni neiti Le Pendreffin suunnattoman\nsuuressa huoneessa. Bretagnen aurinko seuloitui hienotunteisesti\nikkunoiden läpi. Oli kai hyvin kaunis ilma.\n\nMuutamien minuuttien jälkeen, jotka minä aina köytän ajatellakseni,\nniissä maailman kolkassa minä nyt herään, tapasin taas Yves'n kuvan\nja kuulin ulkoa puukenkäjalkaisen joukon astunnan. Paimpolissa oli\nsinä päivänä suuret markkinat ja minä pukeuduin _rannikon veljeksi_,\netten pelästyttäisi kaikkia niitä ystäviä, joille minut esitettäisiin\netelä-ranskalaisena merimiehenä. Tuo näyttämölle-asetus ja selitys oli\nsovittu yksissä neuvoin Yves'n kanssa.\n\nMinä menin hotellin parvekkeelle, jonne aurinko paistoi. Tori oli\nväkeä täynnä: merimiehiä, talonpoikia, kalastajia. Yves'kin oli\nsiellä, palattuaan tähän juhlaan Plouherzellistä aamun valjetessa\nsukulaisineen; hän vei minut alas viedäkseen minut äitinsä luo.\n\nYves'n äiti oli vanha nainen, joka seisoi suorana ja hiukan ylpeänä\ntalonpoikais-puvussaan. Hänen silmänsä olivat samanlaiset kuin Yves'n,\nmutta hänen katseensa oli kova. Hämmästyin myöskin hänen suurta\nikäänsä: hän näytti olevan yli seitsemänkymmenen. On totta, että maalla\nvanhenee paljon pikemmin, etenkin kun murhe kutoutuu elämän vaivoihin.\n\nHän ei osannut sanaakaan _galeucia_ (ranskaa) ja katsahti tuskin minuun.\n\nMutta hänen seurassaan oli suuri joukko serkkuja ja ystäviä, joiden\nkaikkien tervehdys oli herttainen ja ilme hyvätuulinen. He olivat\ntulleet kaukaa, pienistä naavaisista mökeistään, jotka olivat hajallaan\nkesyttömän maaseudun keskellä, ottamaan osaa kaupungin suureen juhlaan.\nJa heidän kanssaan piti juoda siideriä ja viiniä loppumattomiin.\n\nMelu kasvoi yhä ja viinikauppiaat lauloivat bretonin kielellä punaisten\nsateenvarjojen alla aivan pelottavia seikkoja.\n\nSaapuipa eräs henkilö, josta Yves oli hyvin usein puhunut, hänen\nlapsuuden ystävänsä Jean, naapuri, jonka Yves sitten oli tavannut\nmerillä matruusina niin kuin hänkin. Hän oli meidän ikäisemme\nnuorukainen, jolla oli älykkäät, avonaiset kasvot. Hän syleili Yves'ä\nhellästi ja esitti meille Jeannie'n, joka kolmatta viikkoa oli hänen\nvaimonsa.\n\nYves tuhlasi vanhalle äidilleen huomiota ja hyväilyjä, he kertoivat\ntoisilleen kaikenlaista bretonin kielellä ja puhuivat molemmat\nyht'aikaa. Yves pyyteli joskus anteeksi sitä, mutta tuntui hyvältä\nkatsella ja kuunnella heitä. Mummon ilme ei enää ollut ollenkaan kova\nkun hän katseli poikaansa.\n\nKunnon talonpojilla on aina loppumattomia asioita asianajajille. Minä\njätin heidät kaikki, kun he menivät Paimpolin tuomarin luo hyvin\npitkään neuvotteluun.\n\nMuuten olin päättänyt lähteä heidän luokseen vasta huomenna, etten\nhäiritsisi heitä tänä ensimäisenä päivänä, ja nyt läksin yksinäiselle\nkävelylle hyvin kauas.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nOlin kävellyt jo tunnin. — Sattumalta olin joutunut samalle tielle\nkuin eilen Yves'n kanssa — ja olin taas kulkenut Kergristin ristin ohi.\n\nNyt katosi Paimpol ja meri, ja saaret ja synkkiä kuusia kasvavat niemet\nmäen taakse; vielä surullisempi lakeus aukeni eteeni.\n\nHelmikuun päivä oli rauhallinen, hyvin kolkko, ilma oli melkein lämmin\nja taivas oli paikoittain sininen, vain hiukan pilvessä, niin kuin\nBretagnen taivas aina on.\n\nMinä astelin pitkin kosteita polkuja, joita vanhan tavan mukaan\nreunustivat korkeat multavallit rajoittaen surkeasti näköalaa. Lyhyt\nruoho, märät sammaleet, alastomat oksat tuoksuivat talvelle. Tien joka\nmutkassa ojentelivat vanhat ristit harmaita käsivarsiaan lapsellisine\nveistoksineen, joita vuosisadat olivat oudosti muovailleet:\nkärsimystarinan esineitä, tai vääntyneitä Kristuksen kuvia.\n\nSiellä ja täällä näkyi olkikattoisia, vihreän sammaleen verhoamia\nmajoja, jotka olivat puoleksi hautautuneet maahan ja kuolleitten oksien\nalle. Puut olivat vaivaiskasvuisia, talven alastomiksi riistämiä,\nmerituulen tuivertamia. Ei missään ollut ketään ja kaikki oli hiljaista.\n\nHarmaakivinen kappeli, jota ympäröi hauta — ja lehmusaitaus — — —\nAh! minä tunsin sen, vaikken ollut sitä koskaan ennen nähnyt:\nPlouherzelin kappeli! Yves oli usein puhunut minulle siitä laivan\nkannella öisten vartioiden aikana, kirkkaina öinä tuolla kaukana, missä\nuneksittiin kodista: \"Kun on päästy kappelin luo\", sanoi hän, \"ollaan\naivan lähellä. Käännytään polkua vasemmalle. Pari sataa askelta vain ja\nniin tullaan meille.\"\n\nMinä käännyin vasemmalle, ja vanhan tien varrella näin minä majan.\n\nSe oli yksinäinen ja hyvin matala vanhojen lehmusten alla.\n\nSe silmäili suurta, surullista maisemaa, joka kaukaisuudessa hukkui\nsynkkään hämäryyteen. Kenttiä ja taas yksitoikkoisia kenttiä\nvarjoisille puineen; luoteen jättämä merivesijärvi, tyhjä järvi,\nkaivautunut rannan graniittiperustaan, syvä liman ja merikasvien\ntäyttämä järvi, saari keskellä.\n\nOmituinen saari: yksi ainoa kiiltävä graniittilohkare, kuin istuvan\neläimen selkä. Haki silmillään merta, oikeaa merta, jonka kohta\npitäisi palata tuohon hyljättyyn säiliöön ja sitä ei löytynyt mistään.\nNäköpiiristä kohosi kylmää, synkkää sumua ja talviaurinko alkoi sammua.\n\nYves parka! Yksinäinen mökki tien varrella on hänen, pieni\nbretonilainen mökki parka, kaukaisen polun mutkassa, hyvin matalana\npimeän taivaan alla, puoleksi maan sisässä mataline, vanhoine\ngraniittiseinineen, missä sammaleet ja naava kasvavat.\n\nSiellä ovat hänen lapsuudenmuistelmansa, siellä oli hänen, pikku\nvillin, kehto, kotiliesi, jota äiti vartioi, kotiliesi, jonka ääreen\nhänen mielikuvituksensa toi hänet Amerikan ja Aasian suurista\nkaupungeista. Hän uneksi siitä rakkaudella, tuosta pienestä maailman\nkolkasta, meren rauhallisina öinä ja seikkailuelämän levottomina,\nkarkean iloisina yön hetkinä. Pieni mökkipahanen tien käänteessä; siinä\nkaikki.\n\nSiellä näki hän sen merimiesunelmissaan: sateisen taivaan alla, Goëlon\nmaan kolkon maaseudun keskellä, siellä näki hän nuo vanhat, naavan\nviheriöittämät seinät ja naapurimökit, missä myssypäiset mummot\nhellivät hänen lapsuuttaan, ja sitten teitten mutkissa nuo vuosisatojen\nmurtamat graniittiristit — — —\n\nOi Jumala, kuinka tämä maa on synkkä ja ahdistaa sydäntäni!\n\nMinä kolkutin ovelle ja Yves'n näköinen tyttö tuli kynnykselle.\n\nMinä kysyin, olinko tosiaan Kermadec'ien majalla.\n\n— Kyllä, sanoi hän hiukan pelokkaana ja hämmästyneenä.\n\nJa sitten, yhtäkkiä:\n\n— Tekö, herra, olette se veljeni ystävä, joka on tullut Brestistä\nhänen kanssaan eilen illalla? — — —\n\nHän oli vain huolissaan nähdessään minun saapuvan yksin.\n\nAstuin sisään. Minä näin arkut, bretonilaiset vuoteet, hyllyille\njärjestetyt vanhat lautaset. Kaikki oli siistin ja kunnollisen\nnäköistä, mutta mökki oli kovin pieni ja vaatimaton.\n\n— Kaikki meidän sukulaisemme ovat rikkaita, oli Yves usein sanonut\nminulle. Me vain olemme köyhiä.\n\nMinulle näytettiin yhtä noista kahden maattavista, kaapintapaisista\nvuoteista, joka oli valmistettu Yves'lle ja minulle. Minun piti\nasua ylemmällä hyllyllä, joka oli varustettu hyvin puhtailla, hyvin\njäykillä, karkeilla ja ruskeilla liinalakanoilla.\n\n— Älkää menkö, herra; he tulevat kyllä pian kaupungista.\n\nMutta ei, minä kiitin tuosta ensimäisestä päivästä ja menin pois.\n\nPuolivälissä Paimpolia näin minä kaukana yön hämärtyessä leveän sinisen\nkauluksen kärryissä, jotka nopeasti riensivät Plouberzelliä kohti:\nJean ystävän pienet rattaat, jotka toivat Yves'a ja hänen äitiään.\nEhdin parahiksi heittäytyä pensaikon suojaan; jos he olisivat tunteneet\nminut, en minä varmasti olisi päässyt jättämään heitä.\n\nOli jo täysi yö, kun minä tulin Paimpoliin ja pienet lyhdyt kaduilla\nolivat sytytetyt. Koetin sekaantua torilla liikehtivään joukkoon. Ne\nolivat merimiehiä, joita siellä sanotaan _islantilaisiksi_, ja jotka\njoka kesä poistuivat kuudeksi kuukaudeksi harjoittamaan vaarallista\nsuurkalastusta kylmillä merillä.\n\nEi ainoakaan noista miehistä ollut yksin. He kiertelivät lauleskellen\nkatuja nuori nainen kainalossaan: sisar, kihlattu, mielitietty. Ja\nnuo elämän ja ilon kuvat saattoivat minut tuntemaan oman, syvän\nyksinäisyyteni. Minä kuljin yksin, suruissani, tuntemattomana,\nlainatussa puvussani, joka oli samanlainen kuin heidän. Minua\nkatseltiin: \"Kuka tuo on? Muukalainen, laivaa etsivä merimies? Emme ole\nkoskaan nähneet häntä seurassamme.\"\n\nTunsin kylmyyttä sydämessäni ja lähdin taas äkkiä Plouherzel'in tielle.\nKaikesta huolimatta en häiritsisi paljojakaan sikäläisiä yksinkertaisia\nystäviäni mennessäni hiukan lämmittelemään heille.\n\nOlin unohtanut päivällisen ja astelin nopeasti peljäten tulevani\nmyöhään perille, löytäväni mökin suljettuna ja ystäväni makuulla.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nYhden tunnin kuluttua olin keskellä maaseutua täydellisesti eksyneenä.\nYmpärilläni oli vain pimeyttä, talviöinen hiljaisuus. Harhailin märillä\npoluilla; ei ketään, jolta kysyisi tietä, ei kylää, ei valoa. Aina vain\npuiden mustia varjoja. Ja sitten siellä täällä ristejä; muutamia hyvin\nsuuria, joita en ollut tavannut tämän päiväisellä retkellä.\n\nKäännyin takaisin juosten. Juoksin kauan aikaa samaan suuntaan. Jäinen\nsade alkoi tihkua nousevan tuulen ajamana. Minusta oli yhdentekevää\nettä oli eksynyt; minä kaipasin vain ystävällistä olentoa ja kiiruhdin\nsaadakseni taas tavata Yves'n.\n\nLienee ollut hyvin myöhä, kun minä tunsin Plouherzelin kappelin\nedessäni ja merivesijärven, ja graniittisaaren mustan möhkäleen veden\npäällä kuin suuren, nukkuvan eläimen selän.\n\nKappelin luota kuulin minä ääniä. Pimeässä puheli kaksi miestä, joista\ntoinen voimakasvartaloinen, pidellen toisiaan kädestä, hyvin hellästi,\nhiukan juopuneiden tapaan. Yves ja Jean! — Minä juoksin heidän\nluokseen.\n\nHämmästys ja ilo oli suuri, kun he näkivät minut. Ja sitten vei Jean,\nvetäen meitä kädestä, molemmat luokseen.\n\nJean'in mökki, eristetty sekin, oli lähellä Yves'n majaa, mutta paljoa\nsuurempi ja äveriäämpi.\n\nNäki heti tulevansa varakkaiden ihmisten luo: arkuissa ja vuoteissa oli\nhaat kuvioitetusta teräksestä ja ne loistivat kuin kiiltävät aseet.\nPerällä kohosi mahtava uuni, missä tammenrungot liekehtivät.\n\nTulen edessä istui kaksi naista: Jeannie, sievä nuorikko ja vanha äiti\nkorkeine myssyineen, kehräten.\n\nJean'in äiti oli kuvankaunis vanhus. Hänkin oli hiukan ottanut osaa\nYves'n kasvatukseen, jota hän bretonin kielellä nimitti toiseksi\nlapsekseen ja suuteli hyvin kovasti molemmille poskille.\n\nMolemmat naiset olivat jo tunnin ajan valvoneet ja odotelleet\nhuolestuneina. He ottivat heidät suopeasti vastaan, vaikka he olivatkin\nhiukan juovuksissa — sellainen on tapa merimiesystävysten kesken,\nkun he tapaavat toisensa — toruivat heitä hiukan ja rupesivat sitte\nvalmistamaan meille kolmelle pannukakkuja ja keittoa.\n\nUlkona vallitsi ilkeä, mereltä noussut tuuli aution maaseudun\npimeydessä. Joskus tunkeutui se uunin piippuun ajaen kirkkaita\nliekkejä ulospäin; silloin rupesi lieden ääressä tanssimaan keveitä\ntuhkahöytyviä, hyvin alhaalla, melkein maata pitkin liitäen kuin\nkääpiöitten ilkeät henget, jotka koko yön pyörivät \"Suurten kiven\"\nympärillä.\n\nMeidän oli hyvä olla tuon tulen ääressä, joka kuivasi meidän sateen\nkastuttamat vaatteemme ja me odotimme kärsimättöminä, että meille\ntarjottaisiin hyvää, lämmintä keittoa.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nPannukakut, joita meille tarjottiin, muistuttivat kuuta, niin suuria ne\nolivat. Ne tuotiin meille toinen toisensa jälkeen aivan kuumina pitkän,\nkuusisen tikun päässä, joka oli vuoltu veneen airon muotoiseksi.\n\nYves pudotti yhden niistä suuren kanan selkään, jota ei ollut huomannut\nmaassa, ja joka pakeni pimeään nurkkaan pudistellen höyheniään\nkiukkuisena ja loukkaantuneen näköisenä. Minua pyrki naurattamaan\nja Jeannieta myöskin, mutta me emme uskaltaneet, tietäen että se\nmerkitsisi onnettomuutta.\n\n— Taas tuo suuri musta! sanoi vanha äiti päästäen rukkinsa ja\nkatsellen Yves'a kauhistuneen näköisenä. Jeannie, tyttäreni,\nmuistutappa minua, että lähettäisin sen huomenna torille myytäväksi; se\nkuljeksii aina ympäriinsä, silloin kuin toiset jo nukkuvat: lopulta se\ntuottaa meille onnettomuutta.\n\nMe leikkelimme pannukakkumme pieniksi palasiksi pannaksemme\nne keittovatiin, ja sitten söimme me ne, hyvin kostuneina,\npuulusikoillamme. Ja Jeannie antoi meille juotavaa samasta suuresta\ntuopista, joka oli täynnä hyvin hyvää omenaviiniä.\n\nSitten kun olimme hyvästi syöneet ja juoneet alotti Jean korkealla,\nkauniilla äänellä merimieslaulun, jonka kaikki bretoni-matruusit\nosaavat. Minä ja Yves säestimme alempaa ja vanha äiti löi tahtia\npäällään ja rukkinsa polkimella. Ei enää kuulunut noita surullisia\nkertosäikeitä, joita tuuli lauloi yksin ulkona.\n\nLaulu kertoi:\n\n    Kolme poikia de Groix'n\n    Kolme poikia de Groix'n\n    Oli kannella Saint-François'n\n           Hola haa!\n    Merituuli se meitä tuivertaa.\n\n    Meri yhdelle surman soi,\n    Meri yhdelle surman soi.\n    Se toisille murheen toi\n           Hola haa!\n    Merituuli se meitä tuivertaa.\n\n    Se toisille murheen toi,\n    Se toisille murheen toi,\n    Hätähuuto jo aalloilla soi...\n           Hola haa!\n    Merituuli se meitä tuivertaa.\n\n    Hätähuuto soi aalloilla ain',\n    Hätähuuto soi aalloilla ain',\n    Hänen lakkinsa löysi he vain\n           Hola haa!\n    Merituuli se meitä tuivertaa.\n\n    Hänen lakkinsa löysi he vain\n    Hänen lakkinsa löysi he vain,\n    Kera puukkonsa rinnakkain,\n           Hola haa!\n    Merituuli se meitä tuivertaa.\n\n    Hänen äitinsä lähtenyt on,\n    Hänen äitinsä lähtenyt on,\n    Pyhän Annan kartanohon...\n           Hola haa!\n    Merituuli se meitä tuivertaa.\n\n    \"Pyhä Anna mun poikani tuo!\n    Pyhä Anna mun poikani tuo!\"\n    Pyhä Anna se vastuun suo...\n           Hola haa!\n    Merituuli se meitä tuivertaa.\n\n    Pyhä Anna se vastuun suo,\n    Pyhä Anna se vastuun suo,\n    \"Pääset taivaassa poikasi luo!\"\n           Hola haa!\n    Merituuli se meitä tuivertaa.\n\n    Ja kotiansa läksi hän taas.\n    Ja kotiansa läksi hän taas.\n    Hänet huomenna kuolema kaas!\n           Hola haa!\n    Merituuli se meitä tuivertaa.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nKun piti lähteä tulikin ilmi, että Yves oli paljon juopuneempi kuin\nolisi luullut. Ulkona vaipui hän polviaan myöten vesilätäköihin ja\nkäveli horjahdellen, Saadakseni hänet mukaan kiersin minä oikean\nkäsivarteni hänen ympärilleen, hänen vasemman kätensä panin olalleni\nja melkein kannoin häntä. Me emme enää nähneet muuta kuin yön\nläpitunkemattoman pimeyden; voimakas tuuli pieksi rintojamme, eikä Yves\nenää löytänyt tietä tutuilla poluilla.\n\nHänen kodissaan oltiin huolestuneita ja valvottiin häntä odottaen.\nHänen äitinsä torui häntä tylyin ilmein huutaen korkealla äänellä kuin\npientä lasta moittiessaan, ja hän meni läheisimipään nurkkaan istumaan.\n\nKuitenkin pakotettiin meidät syömään toistamiseen — sellainen oli\ntapa — omelettia, taas pannukakkuja ja ruisvoileipää. Sitten alkoi\nperhe ruveta levolle — ensin miehet, sitten sammutetaan valo ja naiset\nkäyvät myöhemmin nukkumaan. Patjain alla oli alustana tammien ja\nlehmuksen lehviä paksuna kerroksena: ne antoivat perää kahisten kuin\nkuivat lehdet, ja tunsi vaipuvansa, uppoavansa kuoppaan, jossa pysyi\nlämpimänä.\n\n_Huu! hu-uu! huu! hu-uu!_ melusi tuuli ulkona kuin kissapöllö, aivan\nkuin harmistuneena, suuttuneena, sitten valitellen vaimetakseen.\n\nKun kynttilä oli sammutettu ja kun maja tuli pimeäksi, kuului suloinen\npikkutytön ääni, joka alotti rukouksen bretonin kielellä — se oli\naivan pieni, nelivuotias tyttönen, joka oli otettu hoidettavaksi,\nlapsi, jonka Gildas viime käynnillään oli saanut erään Plouherzelin\ntytön kanssa.\n\nSe oli pitkä rukous, jonka vanhuksen ääni joskus keskeytti; siinä\nhuudettiin kaikkia Bretagnen pyhimyksiä: Pyhää Corentin'ia ja\nAllain'ia, Pyhää Thénénan'ia ja Thegonnec'ia, Pyhää Tuginal'ia ja\nTugduali'ia, Pyhää Clet'a ja Gildasta — ja sitten vaikeni kaikki.\n\nAivan minun lähelläni kuului Yves'n tuskin huomattava hengitys, kun\nhän jo nukkui syvää unta. — Meidän vuoteemme ääressä uneksivat\nkanat ääneensä yöpuillaan. Sirkka sirahteli joskus lieden lämpimässä\nheikolla, kristallisella äänellä ja ulkona ulvoi tuuli yhä yksinäisen\nmajan ympärillä: ääretön valitus kulki yli koko Bretagnen maan.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\n— Päivää, Yves!\n\n— Päivää, Pierre!\n\nJa me avasimme aamuhämärässä kaappimme verhot.\n\nTuo _päivää Pierre!_, jonka edellä vilahti pieni yhteisymmärryksen\nhymy, sanottiin epäröiden, aralla äänellä. Yves oli tottunut sanomaan:\n_päivää kapteeni_, ja hän oli hiukan hämmästyksissään herätessään\nniin lähellä minua, saatuaan luvan puhutella minua nimeltä.\nPlouherzelin väen paremmaksi vakuudeksi ja säilyttääkseni laivapukuni\ntotuudenmukaisuuden, olimme sopineet tuosta tuttavallisuudesta.\n\nPoissa oli eilinen säteilevä päivänpaiste ja yön myrskytuuli. Sinä\naamuna oli oikea bretagnelainen ilma ja koko seutu oli kietoutunut\nyhtäjaksoiseen, harmaaseen verhoon. Päivä oli kuin hämärtyvä ilta, ja\ntuntui siltä kuin ei tuolla kelmeällä valolla olisi voimaa tunkeutua\nikkuna-aukosta majaan. Kauempana ei enää näkynyt mitään ja kevyt, hidas\nutusade leijaili ilmassa kuin hieno vesitomu.\n\nMeillä oli edessämme koko luvattu kiertomatka setien, serkkujen ja\nlapsuuden ystävien luo, ja heidän majansa olivat hyvin hajallaan\nseudulla, koska Plouherzel ei ollut kylä, vaan ainoastaan paikka\nkappelin ympärillä.\n\nMatkat olivat pitkiä kosteilla poluilla, sammalpeittoisten multavallien\nvälissä, vanhojen lahoneiden saarnien lehtikaton ja harmaan taivaan\npilviverhon alla.\n\nJa kaikki nuo mökit olivat samanlaisia, matalia, maahanvajonneita,\nharmaita: olkikatot ja graniittiseinät aivan vihertäen kuirimoita,\nnaavaa ja talven tuoreita sammalia. Sisältä olivat ne mustia,\nkesyttömiä kaappivuoteineen, joita vartioivat pyhimysten ja autuaitten\nnaisten saviset kuvat.\n\nMeidät otettiin kaikkialla avosylin vastaan, ja aina täytyi syödä ja\njuoda. Keskusteltiin pitkään bretagnen kielellä, sekoittaen, minun\nkunniakseni, niin hyvin kuin taidettiin ranskalainen sana sinne tänne.\nHyvin mielellään keskusteltiin etenkin Yves'n lapsuudesta. Arvon ukot\nja mummot kertoilivat nauraen entisaikaisista kepposista, ja ne olivat,\nminun nähdäkseni, hyvin lukuisia.\n\n— Oi herra, mikä vallaton poika hän oli!\n\nYves otti kehumiset vastaan perin vakavan näköisenä ja joi juomistaan.\n\nMerisissi piili jo nähtävästi tuossa pikku huimapäässä; pieni Yves,\njoka paljain jaloin hyppeli Plouherzelin poluilla, oli aikuisen\nmerimiehen itu, hillitön ja vallattomuuksiin valmis.\n\nIllalla, luoteen aikana laskeuduimme me, Yves ja minä, merivesijärven\naltaaseen, punertavalle leväniitylle. Meillä oli molemmilla mukanamme\nhyvin voideltu ruisleipäpala ja suuri veitsi, jolla avattiin\nsimpukoita. Yves tahtoi uudistaa minun seurassani erään lapsuutensa\nhuvin: syödä aivan raakoja simpukoita voin ja leivän paineeksi.\n\nMeri oli vetäytynyt pois monen kilometrin alalta paljastaen laajoja\nleväkenttiä, matalia niittyjä missä ruoho oli ruskeaa ja suolaista\nomituisine, elävine kukkineen. Ympärillä sulkivat graniittimuurit\ntuon äärettömän haudan ja saari, joka oli nukkuvan eläimen näköinen\nnäytti nyt, aivan juurta myöten paljastuneena, alhaisimmat, mustat\nperusteensa. Siellä oli myös paljon muuta, muita lohkareita jotka\nolivat veden alla vuoksen aikana, ja jotka nyt tulivat näkyviin\nkohoten yli veden pinnan pitkien leväryhmien riippuessa kuin märät\nhiukset niiden sivuilla. Synkällä lakeudella näkyi niitä kaikkialla\nasettuneina heräämisen outoihin asentoihin.\n\nKoko ilma oli täynnä merisuon pistävää tuoksua. Yö saapui hitaasti\nhiljaisin suden askelin ja kaikki nuo suuret kiviselät toivat mieleen\nhirviöjoukon. Me pyydystimme simpukoita veitsemme kärellä ja söimme ne\naivan elävinä purren voileipää päälle, nälissämme kumpikin, kiiruhtaen\nlopettamaan pelosta, ettemme kohta näkisi enää mitään.\n\n— Ne eivät maistu niin hyvältä kuin ennen, sanoi Yves syötyään kaikki,\nja sitten on minusta kuin tuntisin itseni surulliseksi täällä — — —\nKun minä olin pieni, muistan minä, että minä silloin tällöin tunsin\nsamanlaista, vaikken niin voimakasta kuin tänä iltana. Mennäänkö pois?\nTahdotteko?\n\nSilloin vastasin minä hänelle hänen puheistaan hämmästyneenä:\n\n— Mutta sinähän totuttelet minun tavoilleni, Yves parka!\n\n— Teidän tavoillenne?\n\nJa hän katseli minua hymyillen pitkään surumielistä hymyään, joka\nilmaisi minulle hänestä uusia, sanomattomia seikkoja. Minä käsitin\nsinä iltana, että hänessä oli enemmän kuin olin luullutkaan _minun\ntapojani_, samanlaisia ajatuksia ja tunteita kuin minulla.\n\n— Katsokaas, jatkoi hän aivan kuin seuraten samaa ajatuksen juoksua,\ntiedättekö, mikä minua usein huolestuttaa kun me olemme kaukana\nmerellä tai noissa kaukaisissa maissa? En uskalla sanoa sitä teille\n— — — Se on ajatus, että minä ehkä saattaisin kuolla, ja ettei\nminua haudattaisikaan hautausmaahan tuolla. Ja hän näytti kädellään\nPlouherzelin kirkon tornia, joka näkyi graniittiriuttojen yli, hyvin\nkaukaa, harmaana pilkkuna.\n\n— Ei uskonnon vuoksi, ymmärrättehän; sillä tehän tiedätte etten minä\njuuri rakasta pappeja. Ei, minulla on vain sellainen ajatus, en osaa\nsanoa miksi. Ja kun minä joudun ajattelemaan sitä, estää se minua\nolemasta kunnollinen.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nIllalla, aterian jälkeen jätti Yves'n äiti poikansa juhlallisesti minun\nhaltuuni, ja sitä kesti koko elämän.\n\nHän oli käsittänyt, äidin vaistollaan, ett'en minä ollut se, jolta\nnäytin, ja että minulla voisi olla ratkaiseva vaikutus hänen nuorimman\npoikansa kohtaloon.\n\n— Hän sanoo, käänsi nuori tyttö, että te herra petätte meitä, ja että\nYves myöskin meitä pettää tehdäkseen mieliksi teille; että te siis ette\nkuulu meidän joukkoomme — — — ja hän pyytää, koska te purjehditte\nyhdessä, että te pitäisitte huolta hänestä.\n\nSilloin alkoi vanhus kertoa minulle tarinaa Yves'n isästä, tarinaa,\njonka minä olin aikoja sitten kuullut Yves'lta. Minä kuuntelin\nsitä mielelläni, kun tuo nuori tyttö sitä kääntäen kertoi suuren,\nbretonilaisen muurin ääressä, missä liekit hyppelivät saarnihalkojen\nvälissä.\n\n— — — Hän kertoo, että meidän isämme oli kaunis merimies, niin\nkaunis, ettei seudulla koskaan oltu nähty niin komean miehen\nkäyskentelevän maan kamaralla. Hän kuoli jättäen jälkeensä kolmetoista,\n_kolmetoista_ lasta. Hän kuoli niin kuin monet merimiehet meidän\nseudullamme, herra. Eräänä sunnuntaina, kun hän oli juovuksissa,\nlähti hän illalla merelle venheessään huolimatta voimakkaasta\nluoteistuulesta, ja häntä ei koskaan kuulunut palaavaksi. Hänellä oli\nhyvä sydän niinkuin pojillansakin, mutta hän oli hyvin hurjapäinen.\n\nJa äiti parka katseli Yves-poikaansa — — —\n\n— Hän sanoo, jatkoi neito, että meidän vanhempamme asuivat\nSaint-Bol-de-Léon'issa, Finistèrellä, että Yves oli vuoden vanha,\nja ettei minua vielä ollut maailmassa, kun isämme kuoli; silloin\nlähti äiti sieltä palatakseen syntymäseudulleen. Isäni jätti asiamme\naivan epäjärjestykseen; melkein kaikki rahat, mitä meillä ennen oli\nollut, olivat menneet kapakkaan, eikä äidilläni enää ollut leipää\nmeille. Silloin lähtivät käiksi vanhinta veljeämme, Gildas ja Goulven,\npitkämatkaisille laivoille meripojiksi.\n\nHeitä ei juuri nähnyt kotona lähdön jälkeen, eikä kuitenkaan voi sanoa,\netteivät he olisi rakastaneet meitä. He luopuivat usein matruusin\npalkoistaan auttaakseen äitiämme meitä kasvattamaan, meitä pienempiä,\nYves'a, sisartani tässä ja minua.\n\nMutta Goulven karkasi, herra, noin viisitoista vuotta sitten\näkäpäissään — — —\n\n— Hekin, sanoi vanhus, olivat kauneita, kelpo merimiehiä, ja sydän\npuhdas kuin kulta — — —\n\nMutta heilläkin on isänsä luonto ja hekin ovat ruvenneet\njuomaan — — —\n\n— Veljeni Gildas, jatkoi neito, purjehti seitsemän vuotta\namerikalaisella laivalla pyydystämässä valaita Suurella Valtamerellä.\nNiin tuli hänestä hyvin rikas; mutta näyttää siltä kuin ammatti olisi\nankara, vai kuinka herra?\n\n— Kyllä, ankara ammatti tosiaankin — — Minä olen nähnyt heitä\ntoimessa Suurella Valtamerellä, noita miehiä, puoleksi merirosvoja,\njotka viettävät vuosia eteläisten merien mahtavien maininkien parissa\nlaskematta kertaakaan asuttuihin maihin.\n\nHän oli niin rikas, tuo veli Gildas, kun hän palasi kalastusretkeltään,\nniin rikas, että hänellä oli säkillinen kultarahoja.\n\n— Hän kaasi ne tähän, syliini, sanoi vanhus nostaen hameensa lievettä\naivan kuin pidättelisi hän niitä vielä, ja minun esiliinani tuli\naivan täyteen. Suuria, vieraitten maitten kultarahoja, joissa oli\nkaikenlaisia kuninkaitten ja lintujen kuvia. [Chileläisiä rahoja,\njoissa oli _kondoorikotkan_ kuva.] Joukossa oli aivan uusia, joihin oli\npiirretty naisen kuva sulkakruunu päässä [kaksikymmentä Californian\npiasteria. (Valaan pyytäjät kokoavat tavallisesti näitä rahoja\nsäästöihinsä.)] ja jotka yksin vastasivat enemmän kuin sata frangia,\nherra. Emme milloinkaan olleet nähneet niin paljo kultaa. — — — Hän\nantoi tuhat frangia jokaiselle sisarelleen, ja tuhat minulle, äidilleen\nja osti minulle tämän pienen talon, jossa me nyt asumme. Loput menetti\nhän huvittelemalla Paimpolissa ja tekemällä kaikenlaista, mikä varmasti\nei ollut hyvää. Mutta he ovat kaikki sellaisia, herra; te tiedätte sen\nparemmin kuin minä. Kahden kuukauden aikana puhuttiin kylässä vain\nhänestä.\n\nSitten lähti hän, emmekä ole nähneet häntä enää. Hän on kelpo merimies,\nherra, tuo poikani Gildas, mutta hän joutui häviölle niin kuin isänsä,\nkoska hänkin rupesi juomaan.\n\nJa vanha vaimo kumarsi tuskissaan päänsä puhuessaan tuosta\nparantumattomasta kulkutaudista, joka hävittää bretonilaisten\nmerimiesten perheet.\n\nSyntyi hiljaisuus, ja hän puheli taas tyttärelleen vakavalla äänellä,\nkatsellen minua.\n\n— Hän kysyy, herra — — — tahtoisitteko luvata hänelle — — —\nveljestäni — — —\n\nTuo minuun kohdistunut syvä, hätäinen katse teki minuun oudon\nvaikutuksen. On siis totta, että kaikilla äideillä, erotkoot he sitten\ntoisistaan miten hyvänsä, on joskus tuollainen ilme. — — — Nyt\ntuntui minusta, että Yves'n äiti jollain lailla muistutti minun äitiäni.\n\n— Sanokaa hänelle, että minä vannon pitäväni huolta hänestä _koko\nikäni aivan kuin hän olisi minun veljeni_.\n\nJa neitonen toisti, kääntäen hitaasti bretagnen kielelle:\n\n— Hän vannoo pitävänsä huolta hänestä koko elämänsä, arvan kuin\nveljestään.\n\nHän oli noussut, tuo vanha äiti, yhä suorana ja lujana ja jäykkänä.\nHän otti seinältä Kristuksen kuvan, läheni puhuen kuin vedotakseen\nsanoihini kesyttömällä lapsellisuudella ja häikäilemättömyydellä.\n\n— Hän pyytää teitä vannomaan tuon nimessä.\n\n— Ei, äiti, ei! sanoi Yves aivan hämillään, koettaen asettua väliin,\npysäyttää.\n\nMinä ojensin käteni tuota Kristuksen kuvaa kohti hiukan hämmästyneenä,\nehkäpä hiukan liikutettunakin ja toistin:\n\n— Minä vannon tekeväni niin kuin äsken sanoin.\n\nMinun käsivarteni vapisi vain hiukan, sillä minä tunsin, että sitoumus\nolisi raskas täyttää tulevaisuudessa.\n\nSitten tartuin minä Yves'n käteen kun hän miettiväisenä laski katseensa:\n\n— Ja sinä, totteletko, seuraatko sinä minua — — — _veli?_\n\nHän vastasi epäröiden, aivan hiljaa kääntäen päänsä pois ja hymyillen\nkuin lapsi:\n\n— Kyllä — — — aivan varmaan — — —\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nMeillä ei ollut pitkää aikaa nukkua sinä yönä, _veljelläni_ ja minulla\nkaappi vuoteissamme. Heti kun majan käkikello oli laulahtanut neljä\nsärkyneellä äänellään täytyi meidän nopeasti nousta; meidän tuli ehtiä\nPaimpoliin ennen päivän nousua noustaksemme siellä Guingamp'in vaunuun.\n\nPuoli viideltä, tuona suruisena talviaamuna avautui pieni, halpa ovi\npäästäessään meidät ulos; se sulkeutui itkevän äidin suudeltua Yves'a\nviimeisen kerran puristettuaan minun kättäni. Me poistuimme molemmat\nkylmässä sateessa ja pimeässä yössä taas viideksi vuodeksi.\n\nSellaista on elämä merimiesten perheissä.\n\nPuolitiessä kuulimme kuinka _Angelus_ soi kaukana takanamme\nPlouherzelissä. Luulimme myöhästyvämme ja aloimme juosta. Otsallamme\npisaroi hiki Paimpol'im saapuessamme.\n\nOlimme erehtyneet; _Angelus_ oli soinut liian aikaisin.\n\nSaimme katon päämme päälle jo avonaisessa ravintolassa, jossa\naterioimme _islantilaisten ja rannikkoveljien_ seurassa.\n\nJa saman päivän iltana, kello yksitoista, saavuimme Brestiin\nlähteäksemme taas merille.\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nTiesin ryhtyneeni vaikeaan tehtävään ottaessani huoltaakseni tuon\ntottelemattoman veljen, etenkin kun pidin valaani hyvin vakavana.\n\nMutta ylihuomenna erotti kohtalo meidät ja asetti meidän molempien\nvälille puolen maapalloa.\n\nYves purjehti Atlannin ulapoille ja minä läksin Levantiin,\nKonstantinopoliin.\n\nVasta viisitoista kuukautta myöhemmin, toukokuulla 1877, tapasimme\ntoisemme Médée-laivassa, joka kulki Kiinan ja Intian välillä.\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nMédée-laivalla, huhtik. 1877.\n\n— Sopivat minulle kuin säärykset jänikselle, sanoi Yves lapsellisen\nnäköisenä tarkistellen avosuisia hihojaan ja sinistä, Birman silkkistä\nhamettaan.\n\nOlimme Ye'essa, siamilaisessa kaupungissa Bengalin lahden rannalla.\nYves istui merimieskapakan perällä kiinalais-mallisella jakkaralla.\n\nHän oli peräti juovuksissa ja naurettuaan kylliksi aasialaisen pohatan\nvaatetukselleen tulivat hänen silmänsä synkiksi ja tylsiksi, hänen\nhuulensa ohuiksi ja ylenkatseellisiksi. Tällaisina hetkinä saattoi hän\ntehdä mitä hyvänsä niin kuin ennenkin.\n\nHänen vieressään oli suuri Kerboul, etumaston märssymiehiä hänkin, joka\noli kutsuttanut eteensä viisitoista lasia hyvin kallista Singapooren\nviinaa, oli tyhjentänyt ne perätysten ja särkenyt ne nyrkin iskuilla\nbretonin humalan kamalalla vakavuudella. Ja noiden viidentoista lasin\npirstaleet peittivät pöydän, jolle hän oli asettanut molemmat jalkansa.\n\nSiellä oli vielä Barrada, tykkimies, aina komea ja rauhallinen\nkissamaisine nauruineen. Märssymiehet olivat sattumalta kutsuneet\nhänetkin juhlaansa. Ja sitten Le Hello, Barazère, kuusi keskimaston\nmiestä ja neljä kokkapuulta — kaikki komeillen, ylpeän näköisinä\naasialaisissa vaatteissaan.\n\nSiellä oli Le Hir'kin, Seinsaaren hölmö, jonka he olivat tuoneet\nmukaansa piloillaan, ja joka joi hänen rommilasiinsa sekoitettuja\nroskia. Sitten kaksi merisissiä, kaksi _blackboul'ia_, jotka olivat\nkaranneet kaikkien lippujen alta, Yves'n vanhoja tuttuja, jotka hän\nsamana iltana oli ilomielin löytänyt rannikolta.\n\nHe olivat kokoontuneet juhlimaan pyhää Épissoire'a, märssymiesten\nsuojelijatarta, ja tapa vaati minua, komentavana upseerina, olemaan\nheidän seurassaan.\n\nHe eivät olleet astuneet jalallaan maihin yhteen vuoteen. Ja päällikkö,\njoka oli tyytyväinen miehistöönsä, oli antanut heille, parhaimpina,\nluvan viettää tuon suuren pyhimyksen juhlaa samoin kuin Ranskassakin.\nHän oli valinnut tuon Ye'en kaupungin, koska se näytti vähimmän\nvaaralliselta meille, sillä väki siellä oli sävyisämpää kuin muualla ja\nhelpompaa _hoidella_.\n\nSalissa, joka paperiseinineen oli suuri ja matala, oli samaan\naikaan kuin me joukko amerikkalaisen kauppalaivan matruuseja, jotka\nryypiskelivät punatukkaisten, pitkähampaisten naisten kanssa, jotka\nolivat päässeet pakenemaan jostain Englannin Intian sairaalasta.\n\nJa nuo tungettelijat häiritsivät märssymiehiämme, jotka halusivat olla\nyksin ja lausuivat sen julki.\n\n_Kello yksitoista_. — Kirjaviin jalkoihin pantiin uudet kynttilät,\nkun siamialainen kaupunki ulkona nukkui yön kuumuudessa. Täällä tunsi\nnyrkin iskut ilmassa, tunsi että miehillä oli halu liikkua ja lyödä.\n\n— Mitäs nuo ovat? sanoi eräs amerikkalainen, jonka puheessa tuntui\nMarseillen murre, mitä nuo ovat, nuo ranskalaiset, jotka tahtovat\ntäällä määräillä? Ja mikä se on tuo (_minä_) kaikkein nuorin, joka on\nolevinaan jotain ja muka heitä komentavinaan?\n\n— Se, sanoi Yves, viitsimättä edes kääntää päätään, se on sellainen\nmies, ettei joka _mettäksen poika_ siihen koskekaan!\n\n— Kukako se on? sanoi Barrada. Odottakaapa niin opetamme sen teille,\nilman että hänen tarvitsee liikahtaakaan ja saattepa nähdä, pojat, mikä\n_ääni on kellossa!_\n\n— — — Yves oli jo paiskannut heitä kohti kiinalaisen jakkaransa,\njoka oli rikkonut seinän heidän päittensä yläpuolella ja Barrada oli\nyhdellä nyrkiniskulla kaatanut heistä kaksi. Toiset kumottiin maahan,\nensimäisten päälle ja Kerboul läimähytteli läjää pöydän kannella\nsiroitellen vihollistensa päälle viidentoista lasinsa sirpaleet.\n\nSilloin kuului ulkoa rummun ja pillin ääni, silkin kahina ja naisten\nkimeää naurua.\n\nJa tanssijattaret tulivat sisään. Märssymiehet olivat tilanneet\ntanssijattaria.\n\n— — — Miehet pysähtyivät heidät nähdessään, sillä he olivat hyvin\nomituisia. Maalattuina kuin kiinalaiset kuvat, kullan ja kiiltokivien\npeittäminä, silmät puoleksi suljettuina kuin valkeat, kapeat raot,\nlähenivät he meitä hymyillen kuin naisvainajat pitäen käsiään ilmassa,\nhoikat sormet hajallaan, pitkät kynnet kultakoteloilla peitettyinä.\n\nSamalla tuntui suitsutuksen ja palsamin tuoksu: hiiliastiassa\npoltettiin happipuikkoa ja veltostuttava savu levisi huoneeseen kuin\nsininen pilvi.\n\nKäsirummut soivat kiihkeämmin ja nuo aaveet tanssivat jalat\nliikkumattomina, tehden vatsalihaksillaan ja ranteita koukistellen\ntahdikkaita liikkeitä. Aina tuo jähmettynyt hymy, tuo vainajain\nilmeetön katse: tuntui siltä kuin heissä olisivat eläneet vain nuo\npeikkomaiset, korkeat lanteet, joissa kävi rivoja välähdyksiä, ja\nsitten jäykkien käsivarsien päässä nuo hajoitetut, huolestuttavat\nkädet, jotka vääntelehtivät. — — — Le Hello, joka jo kauan aikaa\noli nukkunut maassa, kuuli nyt rumpujen voimakkaan äänen, heräsi ja\nsäikähti.\n\n— Kas, tanssijattaria, helkkarissa! selitti hänelle kujeileva Barrada\nnaureskellen.\n\n— Ai, niin, tanssijattaret!\n\nHän oli noussut ylös ja koetti leveillä, ilmassa haparoivilla\nkämmenillään lyödä alas nuo jännittyneet käsivarret ja kultaiset kynnet\nleperrellen kieli kankeana:\n\n— Ei saa, senkin kuvatus, ei saa näyttää käsiä noin; se on rumaa...\nMinä luulin — — — että ne ovat — — — paholaisia!\n\nJa hän kaatui taas maahan nukkuneena.\n\nBarrada, joka tänä iltana oli juonut yli tavallisen määränsä, haukkui\nheidän keltaista ihoaan ja selitteli omansa valkeutta. \"Valkea,\nvalkea!\" Hän jankutti tuota valkeutta, jota hän muuten suuresti\nliioitteli ja tahtoi nyt näyttää sitä heille. Ensin käsivartensa,\nsitten rintansa; hän hoki: \"Katsos, katsos, onko totta!\"\n\nMutta nuo Aasian keltaiset nuket jatkoivat pitkää ja hidasta,\neläimellistä kalmankarkeloaan, säilyttäen salaperäisen hymynsä\nja räväyttämättä ohimoita kohti vetäytyneitä silmiään. Ja nyt\ntanssi Barrada aivan alastomana heidän edessään kuin kreikkalainen\nmarmoripatsas, joka yht'äkkiä olisi herännyt eloon antiikista\nbacchanalia varten.\n\n— — — Mutta birmattaret, vireeseen vedettyinä kuin koneet, tanssivat\nkauan, kauan, paljoa kauemmin kuin hän. Ja sitten yön loputtua, kun\nrummut olivat vaienneet, tarttui matruuseihin pelko ajatellessaan, että\nnuo naiset, joille he olivat huvista maksaneet, odottivat heitä. Toinen\ntoisensa jälkeen poistuivat he rannikolle päin uskaltamatta lähestyä.\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\nTuo Barrada oli Yves'n henkiystävä, ja hän oli jo kolmannen kerran\npäässyt lähtemään samalla laivalla kuin me.\n\nHän oli Bordeaux'n satamalaitureilla, taivasalla kasvanut avioton lapsi.\n\nHyvin turmeltuneena, hyväsydämisenä, täynnä vastakohtia, puuttui\nhäneltä täydellisesti kaikki alkeellisetkin käsitteet inhimillisestä\nitsekunnioituksesta. Hänen kunnia-asianaan oli olla kauniimpi kuin\nmuut, notkeampi ja voimakkaampi, ja ovelampi myöskin.\n\nPalkkiosta opetti Barrada laivalla kaikenlaisia matruusien\nurheilutapoja: nyrkkeilyä ja kaupan päälle voimisteluakin, laulua\nja tanssia lukuunottamatta. Hän oli notkea kuin sirkusilveilijä,\nkaikkien kuvanveistäjien malleiksi kelpaavien toriatleettien ystävä,\npainiskellen rahasta temppuilijain teltoissa.\n\nHän oli aina ensi rivin miehiä matruusien juhlissa, mutta aina\nkutsuttuna. Joi paljon, muttei koskaan liikaa eikä maksanut\nmilloinkaan, ja kulki kaikkien juominkien pauheessa aina yhtä suorana,\nyhtä iloisena, yhtä raikkaana.\n\nHän keksi aina hassuja kujeita, joita muut eivät olisi älynneet,\ngascognelainen puhetapa teki ne vielä hullunkurisemmiksi ja sitten\nlopetti hän lauseensa hänelle ominaisella äänellä: puolinaurulla, mikä\nsoi hänen syvästä rinnastaan kuin haukottelevan leijonan korahdus.\n\nMuuten oli hän hyvä, kiitollinen ja palvelevainen kaikkia kohtaan, sekä\nuskollinen ystävilleen, aina sanassaan pysyvä ja vastaten kysymyksiin\nhurjapäiden hämmästyttävällä suoruudella.\n\nHän muutti rahaksi kaiken, kauneutensakin tarvittaessa. Ja sen teki hän\nniin naivisti, että nekin, jotka sen tiesivät, antoivat sen anteeksi\nkuin heitä itseään lapsekkaammalle. Yves rajoittui sanomaan:\n\n— Oh, tuo ei ole kaunista, Barrada, usko minua! — — — Eikä ollut\nhänelle sen vihaisempi.\n\nKaikki tuo eneni enenemistään, keskittyi suuriksi kultarahoiksi, jotka\nhän kätki vyötäisiään ympäröivään nahkavyöhön. Ja tuon kaiken teki hän\nmennäkseen naimisiin, suoritettuaan viisivuotisen palvelusaikansa,\npienen espanjattaren kanssa, joka oli modistina Bordeaux'ssa,\nsuuressa liikkeessä Pyhän Katariinan kauppakujan varrella: pieni,\nhyvin hienopiirteinen työläistyttö, jonka kuvaa Barrada aina piti\ntaskuissaan, ja jossa näkyivät tasaiseksi leikattu otsatukka, ja sievä,\nlinnunsulilla koristettu nahkapäähine.\n\n— Mitäs siitä! Onhan se lapsuuden ystävä! sanoi hän aivan kuin olisi\nollut välttämätöntä pyytää sitä anteeksi.\n\nJa tuota pikku morsianta odotellessaan antautui hän usein toisille,\njoskus hyödynkin vuoksi, joskus todellisesta sydämen hyvyydestä niin\nkuin Yves, ettei tuottaisi surua.\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\nMerellä, toukok. 1877.\n\nJo kaksi päivää oli tuulen kolkko ääni pauhannut ympärillämme. Taivas\noli pikimusta, aivan kuin taulussa, jossa Poussin on maalannut.\nVedenpaisumusta, vain sillä erotuksella, että kaikki pilvet liikkuivat\npelottavan tuulen repeleminä.\n\nJa tuo voimakas ääni paisui yhä, muuttui syväksi, lakkaamattomaksi,\nkuin äärimmilleen kiukustunut raivo. Me töytäsimme kulussamme\näärettömiin vesivuoriin, jotka kieriskelivät valkoharjaisina pyörteinä\nkulkien ohitsemme kuin takaa ajaen. Ne heittäytyivät päällemme koko\nvoimallaan ja silloin tuntui tuima tärähdys ja kuului suuri, kumea\nkohina.\n\nJoskus _Médée_ teki tenän ja nousi niiden selkään kuin omasta\npuolestaan aalloille raivostuneena. Mutta sitten se vaipui taas keula\nedellä noihin takana aukeaviin petollisiin kuoppiin, kosketti kahden\nvesivallin väliin äkkiä aukenevien laaksojen pohjaa, ja taas tuli kiire\nkohota, päästä pois noiden onteloiden kiiltävien, vihertävien, heti\nsulkeutumaan valmiiden seinien välistä.\n\nJäinen sade piirteli ilmaan pitkiä, valkeita viivoja, pieksi, poltti\nkuin ruoskan iskut. Me olimme kulkeneet pohjoiseen päin pitkin Kiinan\nrannikkoa, ja tuo odottamaton kylmyys yllätti meidät.\n\nMaston huipussa koetettiin vielä pienentää viimeiseen asti reivattuja\nlatvapurjeita, suuntaa oli jo vaikea pitää ja meidän täytyi millä\nkeinoin hyvänsä kulkea suoraan tuulta vasten vaarallisten riuttojen\nvuoksi, joita meidän takanamme saattoi olla.\n\nKaksi tuntia olivat märssymiehet jo olleet työssä merestä kohoavien\nhyökyaaltojen ja taivaasta syöksyvän raesateen sokaisemina, pieksäminä\nja polttamina, koettaen vertavuotavilla, kylmästä kohmettuneilla\nkäsillään hillitä jäykkää, märkää kangasta, jota raivoisa tuuli\npullisteli.\n\nMutta nyt ei enää voinut kuulla eikä nähdä mitään.\n\nKysyttiin jo liiaksi voimia kiinni pysytellessä, ettei tuuli tempaisi\nmukaansa, kouristuessa noihin liikkuviin, märkiin, vedestä liukkaihin\nesineihin, ja kutenkin piti vielä tehdä työtä ilmassa heilahtelevilla\nraakapuilla, jotka äkkiä, arvaamatta liikahtelivat kuin henkitoreissaan\nolevan suuren, haavoittuneen linnun siivet.\n\nYlhäältä, tuosta riippuvasta ihmisrypäleestä kuului tuskan huutoja,\nnoita miesten käheitä äänivärähdyksiä, jotka ovat kamalampia kuin\nnaisten, koska emme ole niin tottuneet kuulemaan niitä, — kauhean\ntuskan huutoja: käsi on tarttunut johonkin, sormet loukkautuneet,\nniin että liha lähtee irti tai sormi taittuu — tai päästi huudon\njoku onneton, joka muita heikompana, kylmän kangistamana tunsi, ettei\nhän kestäisi enää, että häntä pyörrytti, että hän heittäisi irti ja\nputoaisi. Ja toiset sitoivat hänet kiinni säälistä koettaen laskea\nhänet kannelle saakka.\n\nReivaamista oli kestänyt kaksi tuntia, he olivat väsyneet, työ kävi yli\nvoimien. Silloin heidät päästettiin alas ja lähetettiin heidän sijaansa\ntoinen joukko, joka ei ollut niin uupunut eikä niin viluissaan.\n\n— — — He laskeutuivat alas kelmeinä, märkinä, jäisen veden juostessa\nrintaa ja selkää pitkin, kädet verisinä, kynnet irti, kalisevin\nhampain. Kaksi päivää oli jo eletty vedessä, oli tuskin ehditty syömään\nja nukkumaan ja miesten voimat vähenivät.\n\nTuo pitkä odotus, pitkä väsymys kylmässä kosteudessa on meren\nvarsinainen hirmu. Usein kuolemaisillaan olevatkin, ennen kuin ovat\npäästäneet viimeisen huutonsa, viimeisen kuolinkorahduksensa, ovat\nsaaneet olla päivät ja yöt märkinä, liassa, harmahtavan kylmän hiki- ja\nsuolakerroksen peittäminä, kuin ruumiskääreissä.\n\n— — — Ankara pauhu kasvoi yhä. Oli hetkiä, jolloin tuuli vihelsi\nterävästi ja särkevästi kuin raivokkaan vihanvimman purkautuessa, ja\nsitten taas raskaasti, kumisevasti, voimakkaasti kuin maanjäristyksen\nkuvaamaton mylvinä. Ja lakkaamatta hyppelimme me laineelta laineelle\nja lukuunottamatta merta, joka yhä pysyi valkeana kuin vaahtoisa\nnäljä, muuttui kaikki yhä mustemmaksi. Jäinen hämärä laskeutui\nyllemme, aurinko katosi noiden harmaiden verhojen, noiden taivasta\ntavoittelevien vesivuorten taa, sillä sen oli aika laskea; se hylkäsi\nmeidät, ja nyt täytyi tulla toimeen omin voimin yössä — — —\n\nYves oli toisen joukkueen kanssa noussut köysistön sekasotkuun ja\nsilloin katselin minäkin ylöspäin, itsekin soaistuna, nähden ainoastaan\nhetkittäin inhimillisiä ryhmiä ilmassa.\n\nJa äkkiä, laivan tavallista pahemmin tärähtäessä, särkyivät tuon ryhmän\nääriviivat, se muutti muotoa, siitä erosi kolme ruumista, joista kaksi\nputosi käsivarret levällään meren ärjyvään kitaan, kolmas syöksyi\nkannelle ääntä päästämättä kuin kuollut.\n\n— Taas jalkanuora poikki! sanoi aliupseeri polkien raivoissaan\njalkaansa. Ovat antaneet meille mädäntynyttä köyttä Brestin kirotussa\nsatamassa! Suuri Kerboul meni mereen. Kuka oli toinen?\n\nMuut, jotka olivat käsin kouristautuneet köysiin, nousivat nyt\nylöspäin, heiluen tyhjän varassa, käsivoimin kiireesti, hyvin nopeasti\nkuin apinat.\n\nMinä tunsin Yves'n kiipijöiden joukossa — ja silloin kulki taas\nhengitykseni, jonka kauhu oli salvannut.\n\nNiille, jotka olivat meressä, heitettiin kyllä pelastusrenkaita,\nmutta miksi hyväksi? — Pidettiinhän parempana, etteivät he enää\nnäyttäytyisi, koska silloin oltaisi vaarassa kääntyä poikkituuleen,\neikä olisi voitu pysähtyä heitä korjaamaan ja olisi täytynyt olla\nkamalan urhoollinen heidät jättääkseen. Toimitettiin vain jälelle\njääneiden nimenhuuto, että saataisiin tietää toisen kadonneen nimi: Se\noli eräs hyvin kiltti oppilas, jonka hänen äitinsä, jo iäkäs leski, oli\njättänyt päällikön haltuun Ranskasta lähtiessämme.\n\nSe, joka oli murskautunut kantta vasten, vietiin alas niin kuin\nsaatettiin, nelin miehin, pudottaen hänet vielä kerran matkalla. Hänet\nkannettiin sairaalaan, josta oli tullut inhottava likaviemäri, missä\naaltoili kaksi jalkaa savista, mustaa vettä, jossa virui särkyneitä\npulloja ja tuntui kaikkien kaatuneiden lääkkeiden haju. Ei ollut edes\nkohtaa, missä hän saisi lopettaa päivänsä rauhassa; meri ei säälinyt\ntuota kuolevaakaan, se hypitteli ja tanssitteli häntä yhä, ehtimiseen.\nLoukkaantunut jaksoi vielä päästellä jonkunmoisia kurkkuääniä, korinaa,\njoka hukkui alkuaineitten äärettömään ryskeeseen. Ehkäpä olisi voitu\nhiukan rauhallisemmalla menettelyllä pidentää hänen kuolinkamppailuaan.\nMutta nyt kuoli hän siihen hyvin nopeasti, pelosta tyhmistyneiden\nhoitajien käsiin, heidän yrittäessään antaa hänelle ruokaa.\n\n_Kello kahdeksan illalla_. — Tällä hetkellä oli vartiopalvelus\nraskasta ja nyt tuli minun vuoroni käydä toimeen.\n\nPidimme puoliamme niin kuin voimme. Ei enää nähnyt mitään. Oli niin\nmonenlaisen melun keskellä, ettei ihmisäänessä tuntunut olevan sointua\nenää; hopeiset pillit, joihin täysin keuhkoin puhallettiin, kuuluivat\nparemmin tuon ryskeen läpi, muistuttaen pikku lintujen huiluääniä.\n\nLaivan seiniä vasten paukahteli pelottavia iskuja kuin olisivat\näärettömät muurinmurtajat olleet työssä. Yhä vain aukeni kaikkialla\nsuuria ammottavia kuiluja; tuntui kuin laiva olisi singonnut niihin\npäistikkaa, pimeässä yössä. Ja sitten pudisteli meitä joku voima\nraa'alla otteella, nosti hyvin korkealle ilmaan, ja koko _Médée_ tärisi\nalas vaipuessaan kuin ääretön rumpu. Vaikkapa silloin pitelitkin\nkiinni, tunsit taas kohoavasi, ja taas kouristit otteesi lujemmaksi\nsulkien suun ja silmät, koska vaistomaisesti, näkemättä, saatoit\narvata, että sillä hetkellä raskaat vesivyöryt huuhtoivat ilmaa ja\nhuuhtoivat ehkä ihmisetkin mukanaan.\n\nTuo uusiutui alituiseen, tuo eteenpäin putoaminen, ja sitten nuo\nloiskaukset, joita säesti kamala rummun ääni.\n\nJa jokaisen tällaisen tärähdyksen jälkeen tuli vielä tuo veden\nvaluminen, kun sitä syöksyi kaikkialta, ja tuhansia esineitä\nsärkyi, tuhansia sirpaleita kierteli pimeässä ja kaikki tuo seurasi\njälkijoukkona alkuperäisen jyrähdyksen kammottavaa vaikutusta.\n\n— — — Ja märssymiehet, ja Yves parkani, mitä tekivät he ylhäällä\nmastossa? Joskus näki pimeässä mastojen ja raakapuiden ääriviivat, kun\nvälistä sai näkönsä takaisin rakeiden aiheuttamasta kivusta huolimatta,\nne kuumottivat suurten ristien muotoisina, kaksiosaisina kuin\nvenäläiset ristit, ja ne liikkuivat pimeässä hätäisin elein, hulluin\nnykäyksin.\n\n— Käskekää heidät alas, sanoi päällikkö minulle pitäen parempana\nvaaraa kulkea reivaamattomin purjein kuin kadottaa vielä lisää miehiä.\n\nTuon käskyn annoin minä nopeasti, ilolla. Mutta Yves vastasi minulle\nylhäältä pillinsä avulla, että he olivat melkein valmiit; huippuköysi\nvain oli katkennut, se oli korvattava jollain köyden pätkällä ja sitten\ntulisivat he kaikki alas reivattuaan purjeensa, täytettyään tehtävänsä.\n\n— — — Jälkeen päin, kun he kaikki täysilukuisina olivat alhaalla,\nhengitin minä helpommin. Ei enää miehiä ilmassa, ei enää mitään\ntekemistä tuolla ylhäällä, oli vain odotettava. Oi! silloin tuntui\nminusta, että ilma oli melkein kaunis, että nyt oli komentosillalla\nmelkein hyvä olla, kun oli päässyt tuon huolen raudan raskaasta\npainosta.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\n\n_Keskiyö_. Vartiovuoro loppuu. On aika mennä hakemaan suojaa päänsä\npäälle.\n\nAlhaalla, suljetussa patterissa pistivät silmään myrskyn surkeat nurjat\npuolet säälittävine tosiseikkoineen.\n\nSiellä näkyi toisesta päästä toiseen tuo pitkä, synkkä, hallin tapainen\nhuone lepattavien lyhtyjen puoleksi valaisemana. Suuret tykit, jotka\nnojasivat varajalustoihinsa, pysyivät paraiksi paikallaan rautaköysillä\nsidottuina. Ja koko tuo paikka liikkui, niin kuin jyvät seulassa, jota\npudistellaan lakkaamatta, armotta, ainaisesti, sokealla raivolla.\nSe ryskyi kaikkialta, se säpsähteli kuin kärsivä, elollinen olento,\npiinattuna, loppuun väsyneenä, kuin valmiina hajoamaan, kuolemaan.\n\nJa vesijoukot, jotka pyrkivät sisään, pursusivat raoista siellä täällä,\nvesisuonina, uhkaavina suihkuina.\n\nTunsi kohoavansa niin äkkiä, että polvet taipuivat — ja sitten\nväistyi tuki, pakeni jalkojen alta — ja nyt laskeuduttiin alaspäin\njännittäytyen vastoin tahtoaan aivan kuin vastustellakseen.\n\nKuului räikeitä, korvia särkeviä hämmästyttäviä ääniä, jotka\nkaikuivat kaikkialta; koko tuo suuri, linnun muotoinen jäsenistö,\nkoko _Médée_ irtautui vähitellen liitteistään valittaen pelottavasti\nponnistellessaan. Ja ulkona, puuseinien ulkopuolella, yhä vain tuo sama\nkumea myrinä, kauhun raivokas ääni.\n\nMutta kaikki kesti kuitenkin: pitkä patteri pysyi koskemattomana,\nsen näki yhä toisesta päästä toiseen, joskus aivan kallellaan,\npuoliksi nurin, taikka taas kohottautuneena pystyyn, tärähtäen,\nollen vielä pitemmän näköinen pimeydessä, johon lyhdyt hävisivät,\nnäyttäen muuttavan muotoansa ja suurenevan tuon melun keskellä kuin\nepämääräinen, unessa nähty paikka — — —\n\nHyvin matalaan kattoon oli ripustettu kangasmattoja, joita kaikkia\npullisti raskas sisällys. Ne olivat kuin hämähäkkien seiniin\nkiinnittämiä pesiä — harmaita säkkejä, joissa jokaisessa oli\nihmisolento: matruusien riippuverkkoja.\n\nSiellä täällä näki käsivarren, paljaan jalan riippuvan reunan yli.\nToiset nukkuivat hyvin väsymyksen riuduttamina, toiset liikahtelivat ja\npuhelivat kovalla äänellä pahojen unien vallassa. Ja kaikki nuo harmaat\nverkot heiluivat, koskettelivat toisiaan ikuisesti liikkuessaan tai\ntörmäsivät kovasti vastatusten, niin että päät kolahtelivat.\n\nPermannolla, nukkujien alapuolella oli mustavetinen lammikko, joka\nvyöryi oikealta vasemmalle, vieden mukanaan tahrautuneita vaatteita,\nleivän ja korpun kappaleita, kaatuneita liemen tilkkoja, kaikenlaisia\ninhoittavia jätteitä ja ulostuksia. Ja silloin tällöin näki kelmeiden,\nväsyneiden puolialastomien miesten, jotka värisivät kastuneissa\npaidoissaan, harhailevan mattorivien alla, hekin omaansa etsien, etsien\nhalpaa, riippuvaa vuodettaan, ainoaa hiukankin kuivaa, pikkuisen\nlämmintä olosijaa, missä saisi jonkunlaista lepoa. He kulkivat\nhorjahdellen, pidellen käsin kiinni etteivät kaatuisi, kolauttaen\npäänsä nukkuviin. Jokainen on itseään lähinnä sellaisessa tapauksessa,\nei enää välitetä kenestäkään. Heidän jalkansa liukuivat vesilammikoissa\nja jätteissä, he eivät pitäneet väliä omasta siivottomuudestaan,\nkulkien kuin ahdistetut eläimet.\n\nKoko patterin täytti usva, jota oli raskas hengittää; kaikki nuo\nmaassa vetelehtivät roskat vaikuttivat sen, että oli kuin sairaiden\neläinten olinpaikassa, ja nyt tuntui tuo etova haju, joka leviää laivan\nalaosista pahoina päivinä merellä.\n\nKeskiyön aikana laskeutui Yves'kin patteriin muitten märssymiesten\nseurassa; he olivat olleet vartiossa ylimääräisen tunnin\npelastusveneiden takia, jotka oli pitänyt sitoa uudelleen. He liukuivat\nalas puoliavoimesta luukusta ja sekaantuivat tuohon kelluvaan\nsurkeuteen.\n\nHe olivat viettäneet viisi tuntia ankarassa työssään, heiluen\ntyhjyydessä, korkeuden raivokkaiden puuskien pyyhkeileminä ja tuon\npieksävän sateen läpikastelemina, joka oli polttanut heidän kasvojaan.\nHe irvistelivät inhosta tunkeutuessaan tuohon suljettuun huoneeseen,\nmissä ilma tuoksui kuolemalta Yves sanoi ylpeästi halveksivan näköisenä:\n\n— Nuo _pariisilaiset_ ovat taas tuoneet ruton tänne. [Pariisilainen,\nmatruusien käyttämä haukkumanimi, joka tarkoittaa sellaista, joka ei\nole merimies, heikkoa, sairasta.]\n\nNuo oikeat matruusit eivät olleet sairaita. Heidän rintaansa avarsi\nvielä märssyn tuuli, ja terve väsymys, jota he alkoivat tuntea, oli\nkohta vaivuttava heidät hyvään uneen.\n\nHe astuivat varovasti köysikimppujen, lankunpäiden ja kaarien\npäällitse, välttääkseen lokaista vettä ja likaa — asettaen paljaat\njalkansa kohokohdille, kyykistäytyen kissan notkeudella. Mattojensa\nluona pukivat he yltään ripustaen naulaan lakkinsa, nahkavöiset suuret\npuukkonsa, kastuneet vaatteensa, ripustaen naulaan kaikki, vieläpä\nitsensäkin vuoteissaan, ja kun he olivat alasti pyyhkivät he käsillään\npois vesipisarat, jotka vielä virtailivat heidän luisevia rintojaan\npitkin.\n\nSitten kohottautuivat he kattoon kevyesti kuin klownit ja ojentautuivat\naivan valkeita hirsiä vasten, ahtaisiin kangasvuoteihinsa. Kannella,\nheidän yläpuolellaan, jokaisen suuren tärähdyksen jälkeen, kuului\nkuin kosken kohinaa: aallot, suuret vesivuoret huuhtoivat laivaa.\nMutta heidän verkkojensa rivi rupesi sentään heilumaan raskaasti kuin\nvierustoverienkin, vuoteet narskuen rautakoukuissaan, ja he nukkuivat\nsyvään uneen suuren, pelottavan melun keskellä.\n\n— — — Pian alkoivat birmalaiset naiset tanssinsa Yves'n riippuverkon\nympärillä. Keskellä tuoksuvaa savupilveä, jonka uni teki vielä\nsumeammaksi, saapuivat he toinen toisensa jälkeen hymyillen kuollutta\nhymyään, omituisissa silkkipuvuissa, aivan jalokivien peittäminä.\n\nHe heiluttivat pehmeästi lanteitaan rumpujen soidessa, pitäen\nkäsiään ilmassa ja sormiaan harallaan kuin kummitukset. He\nkiertelivät ranteitaan kuin kaatuvatautiset, niin että heidän pitkät,\nkultakoteloiset kyntensä sekaantuivat toisiinsa.\n\nRumpuna oli myrsky, joka ulkona jyskytteli laivan seiniä.\n\n\n\n\nXXIX.\n\n\nKun olin kahdeltatoista lopettanut vartiopalvelukseni ja nähnyt Yves'n\nlaskeutuvan alas, palasin minäkin huoneeseeni koettaakseni nukkua.\nKaikesta huolimatta emme me kuitenkaan nyt välittäneet vähääkään\nlaivan kohtalosta, me olimme molemmat uhranneet oman aikamme ja työmme\nsen hyväksi. Me saatoimme nyt mennä nukkumaan niin täydellisesti\nhuolettomina kuin konsanaan merellä, kun palvelustunnit ovat päättyneet.\n\nMinun huoneestani, joka oli kannella, ei puuttunut ilmaa — päin\nvastoin. Särkyneiden ikkunaruutujen läpi voivat kaikki tuulen puuskat\nja vihainen sade tulla sisään, akkunaverhot vääntyivät kierteille ja\nkohosivat kattoa kohti humisten kuin siivet.\n\nNiin kuin Yveskin ripustin minä märät vaatteeni naulaan. Vesi helmeili\nrinnallani.\n\nMinun vuoteessani ei juuri ollut hyvä olla. Minä nukahdin kuitenkin\nliiasta väsymyksestä. Pyöritettynä, puisteltuna, puoleksi kumossa\ntunsin minä kieriskeleväni oikealta vasemmalle ja pääni kolahti puuhun,\npakottaen. Olin tietoinen kaikesta tuosta unissani, mutta minä nukuin.\nMinä nukuin ja uneksin Yves'ta. — Nähtyäni hänen putoavan päivällä,\noli minuun jäänyt jonkunlainen huoli aivan kuin tietoisuus siitä, että\njokin kamala oli läheltä hipaissut minua.\n\nMinä näin unta, että nukuin riippuverkossa niin kuin ennen\nmerimiesaikoinani. Yves'n vuode oli lähellä minua. Me kiikuimme\ntavattomasti ja hänen verkkonsa irtautui. Meidän allamme liikkui\nepäselvästi jotakin mustaa, mikä kai oli syvää vettä — ja hän oli\nputoamaisillaan sinne. Silloin koetin minä pidättää häntä käsilläni,\njoissa ei enää ollut yhtään voimaa, ja jotka olivat veltot kuin unessa.\nKoetin ottaa häntä kiinni keskiruumiista, kietoen käteni hänen rintansa\nympäri muistaen, että hänen äitinsä oli uskonut hänet minulle, ja minä\nkäsitin ahdistuksen vallassa, etten voinutkaan, etten enää kyennytkään\nsiihen; hän pääsi käsistäni ja katosi tuohon mustaan, mikä kuohui\nallamme — — — ja sitten minua pelotti se, ettei hän herännyt, että\nhän oli kylmä, niin kylmä, että se tunkeutui minunkin luihini aina\nytimiin saakka; hänen vuoteensa kangaskin oli tullut kankeaksi kuin\nmuumion verho.\n\nJa minä tunsin päässäni oikeita tärähdyksiä, noitten tärähdysten\ntuoman todellisen kivun, ja minä sekoitin tuon todellisuuden uneni\nkuvitteluihin, niin kuin perin väsyneenä ollessa käy, ja siitä tuli\nkamala näky yhä selvemmäksi ja eloisammaksi.\n\nSitten katosi minulta tietoisuus kaikesta, liikkeestä ja melustakin, ja\nsilloin vasta alkoi lepo.\n\n— — — Herätessäni oli jo aamu. Ensimäinen kajastus oli kellertävä\nniin kuin aina auringon noustessa myrskyisinä päivinä ja yhä kuului tuo\nsama, voimakas kohina.\n\nYves oli juuri avannut oveni ja katseli minua. Hän seisoi kumarassa,\noviaukossa, pitäen kiinni toisella kädellään, ojennellen vartaloaan\neteen ja taakse seuraten hetken tarvetta, säilyttääkseen tasapainon.\nHän oli taas pukeutunut halpoihin, märkiin vaatteisiinsa ja oli aivan\nmerisuolan peittämä; sitä oli tarttunut hänen tukkaansa ja partaansa\nkuin valkeata tomua.\n\nHän hymyili tyynen ja hyväntahtoisen näköisenä.\n\n— Minua halutti tavata teitä, sanoi hän. Minä näin nimittäin\nunia teistä tänä yönä. Koko ajan näin minä Birman naiset pitkine,\nkultaisine kynsineen, muistattehan? He ympäröivät teidät pahaenteisillä\ntempuillaan ja minun ei onnistunut ajaa heitä pois. Sitten tahtoivat\nhe syödä teidät. Onneksi soi aamuhuuto; olin aivan hiessä pelosta tuon\nunen vuoksi — — —\n\n— Totta tosiaan! Minäkin olen hyvilläni nähdessäni sinut Yves parka,\nsillä minäkin, omasta puolestani, _näin unia sinusta_. Onko yhtä huono\nilma kuin eilen?\n\n— Ehkäpä hiukan _taipuisampi_. Ja onhan nyt päivä. Tiedättehän, että\naina kun on valoisa, on mastoissa parempi työskennellä. Mutta kun on\npimeä kuin paholaisen karmanossa, niin kuin tänä yönä, en minä ole\nollenkaan mielissäni.\n\nYves katseli tyytyväisenä ympäri huonettani, jonka hän oli järjestänyt\nmyrskyjen varalta. Ei mikään ollut liikahtanut hänen laitteittensa\ntakia. Permannolla oli kyllä suolainen lammikko, missä uiskenteli\nkaikenlaista, mutta esineet, jotka olivat minulle jonkin arvoisia,\nolivat jääneet riippumaan tai pysyneet kiinni seinälaudoituksessa,\nkuten esimerkiksi huonekalut, rautanauloilla ja kulmakiskoilla\nkahlittuina. Kaikki oli köytetty, solmittu, kiinnitetty äärimmäisellä\nhuolella kaiken suuruisilla, tervatuilla köysillä. Aseet ja\npronssikappaleet olivat sidotut yhteen vaatteiden kanssa omituiseen\nsekamelskaan. Pitkätukkaiset jaappanilaiset naamiot katselivat meitä\nihmismäisesti tervaköysien silmukoista, ne nauroivat omaa kaukaista\nnauruaan, räpyttelivät silmiään samalla tavoin kuin kultakyntiset\nbirmattaret, jotka olivat tahtoneet syödä minut Yves'n unissa.\n\n— — — Äkkiä kajahti torven soitto kirkkaasti ja iloisesti: _kantta\npesemään!_\n\nTuo torvi soi kimeästi kaikuen, hiukan hopealta helähtäen keskellä\ntuulen mahtavaa mylvinää.\n\nKannen peseminen, kun kuohupäät sitä huuhtelevat tuntuu maamyyristä\nperin järjettömältä toimitukselta. Meistä se ei kuitenkaan ollut\nkovin kummallista. Tuo pesu toimitetaan joka aamu aina ja kaikesta\nhuolimatta, se on merielämän ensimäisiä sääntöjä. Ja Yves lähti luotani\naivan kuin maailman luonnollisin asia olisi ollut kysymyksessä, sanoen:\n\n— Ah! — — — Minun täytyy mennä siivoushommiin ja — — —\n\nMutta tuo torvi oli kuitenkin osoittanut liian suurta intoa ja soinut\nkäskemättä tavalliseen aikaansa, sillä kantta ei pesty sinä aamuna.\n\n— — — Tunsin hyvin, että ilma oli hiukan _taipuisampi_, niin\nkuin Yves sanoi. Laivan liikkeet olivat pienempiä, säännöllisempiä,\nmuistuttaen enemmän maininkien keinutusta. Meri oli suotuisampi, eikä\nenää kuulunut niin useasti noita ankaroita, kumea- ja syvä-äänisiä\nkolahduksia.\n\nJa sitten saapui päivä — ruma päivä kylläkin, omituinen keltainen\nkelmeys. Mutta se oli sentään päivä, joka ei ole niin kaamea kuin yö.\n\n— — — Meidän hetkemme ei kai vielä ollut tullut, sillä kolmantena\npäivänä pääsimme rauhaan Hong-Kongin satamaan Kiinassa.\n\n\n\n\nXXX.\n\n\nSyyskuu 1877.\n\n_Médée_ on jo kauan sitten kääntynyt takaisin.\n\nKaikki tuulet, kaikki virrat ovat suosineet sitä. Se on kulkenut niin\nnopeasti päiviä ja öitä, että olemme menettäneet paikan ja välimatkan\ntietoisuuden. Epäselvästi on nähty jäävän jälkeemme Malakan salmen,\njonka läpi nopeasti kuljettiin, Punaisen meren, jota nousimme höyryllä\nhäikäisevässä auringon paisteessa, sitten Sicilian kärjen ja lopulta\nGibraltarin nukkuvan linnan häipyvän taakse. Nyt tähystämme näköpiiriä\nja ensimäinen maa, joka kohta tulee näkyviin, on jo bretonilaista\nmannerta.\n\nMinä olin tullut tähän _Médéehen_ juuri purjehdusretken lopulla, ja nyt\ntällä kertaa ei matkani Yves'n kanssa ole kestänyt viittä kuukauttakaan.\n\nKeskellä harmaata avaruutta on nyt valkoisia viiruja, sitten taas\nympyrä täynnä tummia, hajanaisia saaria, ja kaikki tuo vielä hyvin\nkaukana, tuskin näkyvissä, himmeänä, meitä ympäröivän kalpean päivän\nvalossa.\n\nMe kuvittelimme helposti olevamme yhä kaukana, äärimmäisessä Aasiassa,\njonka eilen olimme jättäneet, sillä esineet laivalla eivät ole\nvaihtaneet paikkaa, eivätkä kasvotkaan ympärillämme. Meitä ympäröi yhä\nkiinalainen ilmapiiri, me syömme yhä vielä siellä poimituita hedelmiä,\njotka vielä ovat vihreitä, meidän mukanamme kulkeutuu kiinalaisia\ntuoksuja.\n\nMutta ei sentään. Meidän talomme on liikkunut merkillisen nopeasti, tuo\nympyrä ja nuo saaret, ne ovat Pierres-Noires-kareja; Brest on tuolla\naivan lähellä ja ennen yötä olemme me jo siellä.\n\n— — — Aina liikahtaa muistossa jotain, kun tuo Brestin avara redi\ntulee näkyviin, mahtavana ja juhlallisena, ja nuo suuret purjeilla\nkulkevat merilaivat, joita ei enää ole tottunut näkemään muualla.\nEnsimäiset merimiesvaikutelmani Bretagnesta — ja sitten lopuksi: onhan\nse Ranska.\n\n_Le Borda_ tuolla! Minä katselen sitä ja löydän muistoistani viraston,\njossa olen viettänyt kyynärpäihini nojaten pitkiä hetkiä opiskellen,\nja mustan taulun, jolle minä kiihkeästi kirjoitin ennen tutkintoa\nmekaniikan ja astronomian monimutkaisia kaavoja.\n\nYves oli siihen aikaan pieni poika, jota olisi luullut vakavaksi ja\nkiltiksi, pieni bretonilainen tulokas lempeine kasvoineen, joka asui\nviereisessä laivassa, _Bretagnessa, Borda'n_ naapurissa ja toverissa.\nMe olimme lapsia silloin; — tänään — tänään täysi-ikäisiä miehiä,\nhuomena — — — vanhuus, ylihuomena — — — kuolema.\n\n\n\n\nXXXI.\n\n\nSunnuntai, suuri _juopottelupäivä_ Brestissä.\n\n_Kello kymmenen illalla_. — Tyyni yö, kuu paistaa kirkkaasti tyynellä\nmerellä, _Médéen_ kannella ovat matruusit lakanneet laulamasta pitkiä\nlaulujaan ja hiljaisuus on tullut.\n\nYön pimenemisestä saakka ovat silmäni olleet kääntyneinä kaupungin\nvaloja kohti. Odotan huolestuneena venhettä, jota Yves jahtaa; se on\nmennyt maihin, eikä sitä kuulu palaavaksi.\n\nVihdoin viimeinkin näkyy sen punainen tuli lähenevän kaksi tuntia\nmyöhästyneenä.\n\nMeri on kaikuva tänä yönä. Nyt jo kuuluvat airojen loiskeeseen\nsekaantuvat huudot, veneessä tapahtuu kai outoja asioita.\n\n— — — Se on tuskin päässyt laivan kylkeen, kun kolme juopunutta,\nkiukkuista aliupseeria hyppää kannelle ja pyytää minulta Yves'n päätä:\n\n— Rautoihin aluksi, sitte tuomittava ja ammuttava, sillä hän on lyönyt\nesimiehiään virantoimituksessa.\n\nYves seisoo vieressä, vapisten kestetystä taistelusta. Nuo kolme\naliupseeria ovat lyöneet, tai ainakin yrittäneet lyödä häntä.\n\n— He luulivat tuottaneensa minulle kipua! sanoo hän ylenkatseellisesti\nja vannoo, ettei hän ole iskenyt takaisin noita kolmea ukkoa; olisihan\nhän muuten kaatanut heidät käden käänteessä. Ei, hän on sallinut heidän\ntarttua häneen ja repiä häntä. He ovat raapineet hänen kasvonsa ja\nkiskoneet hänen vaatteensa repaleiksi, koska hän ei antanut heidän\nohjata venettä, heidän, jotka olivat juovuksissa.\n\nKaikki merimiehet ovat myöskin juovuksissa ja se on Yves'n syy,\nkoskahan on antanut heidän juoda.\n\n— — — Ja nuo kolme aliupseeria ovat yhä siinä aivan lähellä häntä,\nyhä kirkuen, yhä haukkuen, yhä uhaten häntä, kolme vanhaa juoppoa,\nhullunkurisen rumia kiivastuneina sammallellessaan, ja he olisivat\nhyvin naurettavia, jollei leppymätön sotakuri olisi heidän tukenaan\ntekemässä kohtausta kamalan vakavaksi.\n\nYves seisoo pystyssä, kädet nyrkissä, tukka otsalle valahtaneena,\npaita repaleina, rinta aivan paljaana, kärsivällisyys melkein lopussa\nhaukkumista kuunnellessa, valmiina lyömään, vedoten hädissään minuun\nkatseellaan.\n\nVoi, tuo sotakuri! Muutamina hetkinä se on hyvin raskas. Minä olen\npäivystävä upseeri, minä, ja on vasten kaikkia sääntöjä, että minä\npuutun asiaan muuten kuin tyynin sanoin asettaen heidät kaikki\nkomentavan kapteenin tuomittaviksi.\n\nVastoin kaikkia sääntöjä hyppään minä myöskin alas komentosillalta ja\nheittäydyn Yves'a vastaan. Oli jo aika! Minä kierrän käsivarteni hänen\nkäsiensä ympärille ja pidätän ne samalla kamalalla hetkellä, kun hän\noli valmiina lyömään.\n\nJa minä katselen noita toisia, jotka tilanteen näin muuttuessa\nperäytyvät kuin koirat isäntänsä edessä.\n\nOnneksi on yö, ei ole todistajia. Vain venemiehet, ja hekin ovat\njuovuksissa. — Muuten olen minä varma heistä; ne ovat kunnon poikia,\nja jos tulisi tuomiolle meno, eivät he vaikeuttaisi asiaa.\n\n— — Sitten tartun minä Yves'n olkapäihin ja kulkien hänen kolmen\nvihollisensa ohi, jotka siirtyvät tehdäkseen meille tilaa, vien minä\nhänet huoneeseeni ja suljen oven kahteen lukkoon. Siellä on hän tällä\nkertaa turvassa.\n\nMinua kutsutaan päällikön luo, jonka melu on herättänyt. Pahaksi\nonneksi täytyy hänelle selittää sen syy.\n\nMinä selitän, lieventäen mikäli mahdollista Yves paran virhettä.\nSelitän, ja muutaman kiusallisen minuutin jälkeen minä rukoilen —\nluulen, etten koskaan eläissäni ole rukoillut, minusta tuntuu, ettei\npuhuja olekaan minä. Ja kaikki se, mitä saatan sanoa tai tehdä, murtuu\ntuon miehen kylmiin selityksiin, miettien, joka pitää käsissään minulle\nuskotun Yves'n kohtaloa.\n\nMinun on kyllä onnistunut välttää raskain tuolla ylhäällä, kysymys\nylemmälle annetuista iskuista; mutta jälellä ovat loukkaukset ja\nkieltäytyminen tottelemasta. Yves on tehnyt tuon kaiken, pohjaltaan se\nehkä on epäkohtuullista ja suututtavaa, mutta kirjaimellisesti — totta.\n\nKäsketään heti paikalla panna hänet rautoihin aluksi ja lähettää hänet\nvartioituna ruumaan melun ja hälinän vuoksi.\n\nYves parka! Kohtalo oli vannoutunut häntä vastaan, sillä tällä kertaa\nhän ei ollut paljoakaan syyllinen. Ja kaikki tuo tapahtui nyt, kun hän\noli järkevämpi, nyt kun hän ponnisteli ankarasti olakseen juomatta ja\nkäyttäytyäkseen hyvin.\n\n\n\n\nXXXII.\n\n\nKun minä palasin huoneeseeni sanomaan hänelle, että hänet pantaisiin\nrautoihin, tapasin hänet istumassa vuoteeni reunalla, kädet nyrkissä,\nhampaat raivosta yhteen puristettuina. Hänen hurja, bretonilainen\nluonteensa oli voitolla.\n\nPolkien jalkaansa selitti hän, että hän ei lähtisi — se oli liian\nkieroa! — jollei häntä kannettaisi sinne väkisin, ja sitäpaitsi\nrusentaisi hän ensimäiset, jotka tulisivat häntä hakemaan.\n\nSilloin näin minä hänen olevan tosiaan hukassa ja ahdistus alkoi\npuristaa sydäntäni. Mitä tehdä? Vartio oli siinä, oveni takana,\nodottaen häntä, ja minä en uskaltanut avata. Sekunnit ja hetket\nhäipyivät, ja sillä, mitä minä tein ei enää ollut nimeä.\n\nMieleeni juolahti äkkiä ajatus: Minä pyysin häntä hyvin hellästi,\näitinsä nimessä, muistuttaen hänelle valaani, ja toista kertaa\neläessäni sanoin häntä veljekseni.\n\nYves itki. Kaikki oli lopussa. Hän oli voitettu ja kuuliainen.\n\nHuuhtelin vedellä hänen otsaansa, korjasin hiukan hänen paitaansa ja\navasin oven. Kaikki tuo ollut kestänyt kolmea minuuttiakaan.\n\nVartio läheni. Yves nousi ja seurasi heitä kuuliaisena kuin lapsi.\nHän kääntyi hymyilemään minulle, meni tyynenä vastaamaan päällikön\nkysymyksiin ja lähti hyvin tyynenä ruumaan antaakseen kahlita itsensä.\n\n— — — Keskiyön lähestyessä, kun tuo kiusallinen vartiovuoro\nlähestyi loppuaan, menin levolle, lähetettyäni Yves'lle viitan ja\npeitteen. — Sinä yönä oli hyvin kylmä. — Siinä kaikki, mitä minä\nvoimattomuudessani saatoin vielä tehdä hänen puolestaan.\n\n\n\n\nXXXIII.\n\n\nSeuraavana päivänä, maanantaina, kutsutti päällikkö minut luokseen jo\naamulla, ja minä astuin hänen huoneeseensa harmin tunne sydämessäni,\nhuulillani katkerat sanat, jotka olisin lausunut hänelle heti kostoksi\neilisestä pyytelystäni, jollen siten olisi pelännyt vaikeuttavani\nYves'n asemaa.\n\nMinä olin kuitenkin pettynyt. Sanani olivat sattuneet eilen ja hän oli\nymmärtänyt minut.\n\n— Voitte mennä tapaamaan ystäväänne. Torukaa häntä kuitenkin, ja\nsanokaa, että minä annan anteeksi hänelle. Asia ei mene sen kauemmaksi,\nja se korjataan vain järjestysrangaistuksella. Viikko raudoissa,\nsiinä kaikki. Minä annan kolmelle aliupseerille pyynnöstänne saman\nrangaistuksen. Viikko arestia. Teen sen teidän tähtenne, koska pidätte\nhäntä veljenänne, ja myöskin hänen vuokseen, sillä hän on kaikesta\npäättäen paras mies laivassa.\n\nJa minä läksin toisin kuin olin tullut, vieden mukanani kiitollisuutta\nja myötätuntoisuutta.\n\n\n\n\nXXXIV.\n\n\nNurkka _Médéen_ ruumassa, epäjärjestyksessä, mitä suurimmassa\nepäjärjestyksessä. Lyhty valaisee suurta kasaa yhteenkuulumattomia\nesineitä, joita rotat ovat enemmän tai vähemmän nakerrelleet.\n\nToistakymmentä matruusia — Barrada, Guiaberry, Barazère, Le Hello,\nkoko ystäväjoukko ympäröi maassa makaavaa miestä. Kahlittu Yves makaa\nkosteilla laudoilla nojaten päätään kyynärpäähänsä, jalka kiinni\n_rankaisukahleiden_ riippulukolla varustetussa renkaassa.\n\nHänen kiukkuisin vihamiehensä noista kolmesta, aliupseeri Lagatut,\non hänen edessään uhaten häntä vanhalla juoponäänellään. Hän uhkaa\nkostavansa tuon pursijutun, johon minä hänen mielestään olen liiaksi\ntuppautunut.\n\nHän on jättänyt paikkansa tullakseen haukkumaan Yves'ä — ja minä,\njolla on vartio ja olen tarkastuskierrolla, tulen takaapäin ja tapaan\nhänet siellä. — Hän on minun laillinen saaliini! — Matruusit,\njotka näkevät minun tulevan, nauravat hiljaa partaansa odottaen mitä\ntullee tapahtumaan. Yves ei vastaa mitään tyytyen kääntymään toiselle\nkyljelleen ja kääntämään hänelle selkänsä äärimmäisen röyhkeästi.\nHänkin on nähnyt minun tulevan.\n\n— Olemme alkaneet pelata viittä lehteä yhdessä, sanoo Lagatut;\nte Kermadec, korpraali; minä Lagatut, kanuunamiesten ensimäinen\naliupseeri, joka on saanut Kunnialegionan nauhan — Kiitos teitä\nsuojelevien upseerien, olette te saanut kaksi ensimäistä tikkiä,\nsaadaanpa nähdä kuka saa loput.\n\n— Aliupseeri Lagatut, sanon minä takaa päin, pelatkaamme kolmisin, jos\ntahdotte: _ramssi_ on hauskempaa. Ja sinä Yves, korjaappa taas tikkisi.\n\nKana, joka kohtaa veitsen, varas, joka kompastuu santarmiin, hiiri,\njoka erehdyksestä asettaa käpälänsä kissan nenälle ei olisi ollut\nnolomman näköinen kuin Lagatut.\n\n— — — Tuo leikki ei ehkä ollut aivan sääntöjen mukaista. Mutta\nminulle hyvin myötämielinen katsojajoukko nautti suuresti Yves'n\nvoitosta.\n\n\n\n\nXXXV.\n\n\nViikkoa myöhemmin olivat meidän fregattimme päivät luetut. Se jäi\naseista riisuttuna arsenaaliin perälle, sen miehistö hajaantui, se oli\nsanalla sanoen kuollut laiva.\n\nMinä lähdin matkalle ja Yves tuli saattamaan minua asemalle. Asema oli\naivan täynnä matruuseja, kaikki _Médéen_ pojat lähtivät myöskin ja\ntoiset tulivat joukkona heitä hyvästelemään.\n\nHeidän joukossaan oli paljon entisiä tuttaviamme, Yves'n suojatteja\nja ystäviä. Ja kaikki nuo hiukan juopuneet kunnon miehet heiluttivat\nlakkejaan, hyvästellen meitä sydämellisen kiihkeästi. Nuo kohtaukset\nolivat tavallisia laivoja aseista riisuttaessa. Laivan lopussa on\njotain erikoista: siinä tulvahtaa esiin kaikki kiitollisuus ja kaikki\nvanha kauna, kaikki viha ja kaikki ystävyys.\n\n— — Kun minä odotussalin ovella puristin Yves'n kättä, sanoin minä\nhänelle:\n\n— Kirjoitathan minulle ainakin?\n\nJa hän vastasi:\n\n— Minä selitän teille (ja hän epäröi yhä pelokas ja hyväntahtoinen\nhymy huulillaan). Niin, nähkääs, minä selitän teille: minä en tiedä\nmitä panisin alkuun.\n\nJa todella eivät _kapteeni, hyvä kapteeni_ ja muut sellaiset enää\nsopineet meille. Mikä sitten? Minä vastasin:\n\n— Mutta sehän on aivan yksinkertaista — — — (ja minä hain\nkauan tuota \"yksinkertaista\" löytämättä mitään). Sehän on aivan\nyksinkertaista, kirjoita, — — — kirjoita: _Veljeni!_ Se on\nensikseenkin totta ja sopii toisekseen mainiosti kirjetyyliin.\n\n\n\n\nXXXVI.\n\n\nNoin kuusi viikkoa sen jälkeen kun _Médée_ oli riisuttu aseista, ja\nkun minä olin eronnut Yves'tä, sain minä eräänä päivänä seuraavan\nhämmästyttävän kirjeen:\n\n    Brest 15 p. syysk. 1877.\n\n    Hyvä Veljeni!\n\n    Minä kirjoitan teille nämä muutamat sanat hyvin kiireessä\n    ilmoittaakseni teille, että minä eilen menin naimisiin. Kyllähän\n    minun tosin olisi ensin pitänyt kysyä neuvoa teiltä, mutta\n    ymmärrättehän, ettei minulla ollut ollenkaan aikaa menetettävänä,\n    koska minut oli määrätty lähtemään _Cornélie_-laivalla ja minulla\n    oli vain viikko vaimoni kanssa vietettäväksi.\n\n    Arvelen, että tekin, hyvä veljeni, pidätte tätä parempana kuin\n    ainaista juoksemista puolelta toiselle, niinkuin tiedätte.\n    Vaimoni nimi on Marie Keremenen. Tunnustan teille, että hän\n    miellyttää minua suuresti ja minä luulisin, että me sopisimme\n    hyvin yhteen, jos minä vain saisin pysyä paikoillani.\n\n    Minä kirjoitan teille, hyvä veljeni, pitemmältä ennen lähtöäni,\n    ja minä olen hyvin surullinen astuessani tällä kertaa laivaan\n    ilman teitä.\n\n    Lopetan syleillen teitä sydämeni pohjasta.\n\n    Teidän rakastava veljenne.\n\n    Kokonaan teidän\n\n    Yves Kermadec.\n\n    J.K. Minä sain juuri tietää, että määräykseni on muutettu. Minä\n    tulenkin _Ariane'en_, joka lähtee vasta marraskuun puolivälissä.\n    Niinpä saan viettää melkein kaksi kuukautta vaimoni kanissa.\n    Meillä on kylliksi aikaa oikein tutustua toisiimme, ja\n    arvaattehan, että minä olen hyvin tyytyväinen.\n\n— — — Retkiltään palattuaan hulluttelevat matruusit tuhansin tavoin\nrahoineen; se kuuluu asiaan. Merikaupungeissa ovat heidän hiukan\nrajunlaiset omituisuutensa hyvin tunnetuita.\n\nNaivatpa he joskus, aikansa ratoksi, naisen minkä hyvänsä saadakseen\ntilaisuuden pukeutua mustaan takkiin. Ja Yves, joka jo oli tyhjentänyt\nkaiken maailman tyhmyysvarastot, oli vaihteeksi lopulta joutunut\nnaimisiin.\n\nYves naimisissa! Ja kenen kanssa, Herra ties?\n\n— — Ehkäpä jonkun kaupunkilaiskoketin kanssa, jonka hän sattumalta\noli temmannut jostain juopuneena ollessaan.\n\nMinulla oli syytä, olla hyvin huolissani, muistellessani erästä\nhattupäistä olentoa, jonka hän oli vähällä ottaa, huvin vuoksi,\nkahdenkymmenenvuotiaana, tuossa samassa Brestin kaupungissa.\n\n\n\n\nXXXVII.\n\n\nKahta kuukautta myöhemmin, kun _Ariane_ jo oli lähtövalmiina, tahtoi\nkohtalo, että minut viime hetkellä määrättiin sen esikuntaan.\n\n\n\n\nXXXVIII.\n\n\nLähtöhetkellä näin minä tuon Marie Keremenen'in, johon tutustumista\nminä pelkäsin. Hän oli nuori, noin kahdenkymmenen ikäinen nainen, joka\nkäytti Toulven'in, ala-bretonilaisen kylän pukua.\n\nHänen tummissa, suurissa silmissään oli kaunis ja aivoin katse.\nOlematta ehdottomasti sievä, oli hän melkein viehättävä kirjailtuine\nverkahameineen, suurine, valkeine, siivekkäine päähineineen ja löysine\nkauluksineen, joka muistutti Medicien kaularöyhelöitä.\n\nHänessä oli jotain vilpitöntä ja siivoa, jota mielellään katseli. Minä\nluulen, että juuri tuollaisen olisin tahtonut, jos minun itseni olisi\npitänyt valita vaimo Yves veljelleni.\n\n\n\n\nXXXIX.\n\n\nSattuma oli vienyt heidät yhteen eräänä päivänä kun Marie oli tullut\nkäymään kumminsa luona Brestissä.\n\nKosija oli toiminut nopeasti ja hän, Yves'n komean olemuksen ja\nvaloisan hymyn houkuttelemana, oli suostunut — hiukan huolestuneena\nkuitenkin — tuohon äkilliseen avioliittoon, missä hän aluksi jäi\nleskeksi seitsemäksi tai kahdeksaksi kuukaudeksi.\n\nHänellä oli hiukan varoja, niin kuin maalla sanotaan, ja hän aikoi,\nheti meidän lähtömme jälkeen, palata vanhempiensa luo Toulven'in kylään.\n\nYves tunnusti minulle, että odotettiin pienen lapsen tuloa.\n\n— Saattepa nähdä, sanoi hän. Minä lyön vetoa, että se syntyy juuri\nmeidän paluumme aikana.\n\nJa hän suuteli itkevää vaimoaan. Me lähdimme. Ja taas menimme me\nyhdessä kulkemaan kauas, tuonne lento- ja kultakalojen sinisiin\nvaltakuntiin.\n\n\n\n\nXL.\n\n\n15 p. marrask. 1877.\n\nPäivää ennen lähtöä oli Yves saanut suosiollisen luvan käydä päivällä\nmaissa tapaamassa merimiessairaalassa vanhinta Gildas-veljeään,\nvalaanpyytäjää, joka äskettäin oli saapunut kotiin puoleksi rappiolla,\nja jota hän ei ollut nähnyt kymmeneen vuoteen.\n\nGildas Kermadec oli nelikymmenvuotias mies, pitkäkasvuinen ja kasvot\nsäännöllisemmät kuin Yves'n. Hänen suurissa silmissään näkyi vielä kuin\nsammunutta hehkua; hän oli kai ollut hyvin kaunis.\n\nNyt oli hän halvaantunut ja kuolemaisillaan, viinan ja kaikenlaisen\nkohtuuttomuuden turmelema. Hän oli kuluttanut elämänsä nautinnoissa,\nkylvänyt siemenensä ja voimansa kaiken maailman teille.\n\nHän eteni hitaasti nojaten keppiin, yhä vieläkin suorana ja\nkorkearintaisena, mutta laahaten jalkaansa, katse hämäränä.\n\nVoi Yves! — — — sanoi hän kolmesti. Voi Yves! Voi Yves!\n\nHän saattoi tuskin lausua sanat, puhekykykin oli herpaantunut. Hän\nlevitti käsivartensa Yves'lle syleilläkseen häntä ja kyyneleet\nvirtasivat hänen ruskeille poskilleen.\n\nYveskin itki... Ja sitten piti nopeasti lähteä. Hänen lomansa kesti\nvain tunnin.\n\nMuuten ei Gildas enää puhunut mitään. Hän oli vetänyt Yves'n istumaan\nviereensä sairaalan penkille ja pitäen veljeään kädestä katseli hän\nhäntä harhailevilla, kuolemanenteisillä silmillään. Ensin oli Gildas\nkoettanut sanoa hänelle kaikenlaista, mikä näytti kiertelevän hänen\naivoissaan, mutta hänen suustaan lähti vain epäselviä, käheitä,\nkarkeita korahduksia, joita oli vaikea kuunnella. Ei, hän ei voinut\nenää mitään. Sitten tyytyi hän vain pitämään veljeään kädestä ja\nkatselemaan häntä äärettömän surullisesti — — —\n\nYves'en jätti tuo Gildas-veljen viimeinen tapaaminen hyvin syvän\nvaikutuksen. He olivat tavanneet toisensa vain kaksi kertaa, sen\njälkeen kuin Gildas oli lähtenyt merille. Mutta he olivat veljiä,\nsaman mökin lapsia ja samaa verta, ja siinä on jotain salaperäistä,\nyhdysside, mikä kestää aina. — —\n\nKuukautta myöhemmin, ensimäisessä pysähdyspaikassamme, saimme tietää,\nettä Gildas oli kuollut. Silloin sitoi Yves suruharson liinaiseen\nhihaansa.\n\n\n\n\nXLI.\n\n\nArianella, toukokuussa 1878.\n\n— — — Teneriffan saari piirtyi edessämme kuin suuri,\npyramiidinmuotoinen, suunnattomalle säteilevälle pinnalle asetettu\nrakennus. Vuorten rosoiset syrjät, jättiläismäiset harjat lähensi ja\npienensi ilman sanomaton, uskomaton kuulakkuus. Erotti kaiken: terävät,\nhiukan sinertävät rotkot. Ja kaikki tuo lepäsi veden pinnalla kuin\npieni painoton epätasaisuus. Helmiäisen harmaa, hyvin hieno pilvirivi\ntaittoi Teneriffan vaakasuoraati keskeltä, huippu kohotteli suurta,\nauringossa kylpevää keilaansa.\n\nLokit pitivät aivan erikoista melua ympärillämme, niitä oli kokonainen\nparvi ja ne huusivat ja pieksivät ilmaa valkeilla siivillään sellaisen\nraivokohtauksen vallassa, mikä joskus, en tiedä mistä syystä, tarttuu\nniihin.\n\n_Keskipäivällä_. Miehistön päivällinen oli juuri loppunut, oli\nsoitettu: _Oikean laidan miehet astioita korjaamaan!_ Yves kuului\noikean laidan miehistöön _Arianella_, hän nousi kannelle ja tuli minun\nluokseni koetellen aivan hiljaa piillään ollakseen varma, että se soi\nhyvin.\n\n— Mutta mikä lokeilla on tänään? Ne kirkuvat, kirkuvat — — — Koko\npäivällisajan, kuulitteko?\n\nMinä en tosiaankaan tiennyt mikä lokeilla oli. Kuitenkin, kun\nkohteliaisuuden vuoksi täytyi vastata jotain Yves'lle, kerroin minä\nhänelle jokseenkin seuraavaa:\n\n— Ne halusivat puhutella päivystävää upseeria, joka paraiksi\nolin minä. Ne tahtoivat saada tietoja pienestä serkustaan Pierre\nKermadec'ista, ja minä vastasin niille: \"Herrat, pikku Pierre Kermadec,\nminun kummipoikani, ei vielä ole syntynyt; tulitte liian aikaiseen;\nkäykää muutaman päivän perästä, kun me olemme tulleet Brestiin.\" Ne\nlähtivätkin, niin kuin näet. Katso ne lentävät kaikki tuolla kauempana.\n\n— Te olette vastannut niille niin kuin pitikin, sanoi Yves, joka laski\nleikkiä hyvin harvoin. Mutta minä sanon teille, että minä olen paljon\nuneksinut siitä tänäkin yönä, ja tiedättekö, mikä minua pelottaa? Jospa\nse onkin pieni tyttö!\n\nTodella! Mikä harmi, jos tuo odotettu kummipoika olisikin tyttö! Ei\nvoisi millään tavoin nimittää sitä Pierreksi.\n\n— — — Tuo Yves'n lapsen ja lokkien sukulaisuus ei ollut minun\nkeksimäni. Lokeiksi nimitettiin _Arianella_ märssymiehiä ja he\nkäyttivät sitä keskenäänkin. Ei ollut siis mitään ihmeellistä siinä,\nettä minun tulevalla pikku kummipojallani olisi hiukan linnun verta\nsuonissaan.\n\nSiis, kun me iltaisin keskustellessamme puhelimme hänestä, sanoimme me\naina:\n\n— Kun pieni _lokki_ on tullut maailmaan.\n\nEmme milloinkaan nimittäneet häntä toisin.\n\n\n\n\nXLII.\n\n\nBrest, 13 p. kesäk. 1878.\n\nMe asumme tänään satunnaisessa huoneustossa Siam-kadulla, Brestissä,\njonne _Ariane_ on tänä aamuna laskenut ankkurin.\n\nVastaukseksi tulo-ilmoitukseensa sai Yves Toulvenistä, ukko\nKermeneniltä seuraavan sähkösanoman:\n\n    Pikku poika syntynyt tänä yönä. Voi hyvin. Marie myöskin.\n\n    Corentin Keremenen.\n\nYö on tullut ja olemme makuulla. Mahdotonta nukkua. Kuulen Yves'n\nkääntelehtivän vuoteessaan. Ajatus, että hän huomenna lähtee\nToulveniin katsomaan pientä äskensyntynyttä, saa hänen hyvän sydämensä\ntulvehtimaan tunteita, joita hän ei tunne omikseen.\n\n— — — Kaksi päivää häntä myöhemmin tulee minunkin lähteä Toulveniin,\nristiäisiin.\n\nHänellä on tuhansia suunnitelmia juhlamenoihin nähden.\n\n— En uskalla oikein pyytää, mutta jos tekin tahtoisitte syödä meillä\nToulvenissa? Hyvänen aika, tiedättehän, appeni luona ei varmasti ole\nsellaista kuin kaupungissa!\n\n\n\n\nXLIII.\n\n\nAikaiseen aamulla lähden minä Toulveniin, jossa Yves eilisestä saakka\non odottanut minua.\n\nLoistava ilma. Vanha Bretagne on vihreä ja kukoistava. Koko matkan\nsuuria metsiä, kallioita.\n\nYves odottaa minua matkavaunujen saapuessa, joihin astuin Bannalecissa.\nHänen vieressään seisoo nuori, kahdeksantoista tai kahdenkymmenen\nikäinen tyttö, joka punastuu, hyvin sievänä suuren päähineensä alla.\n\n— Tässä on Anne, sanoo Yves, kälyni, naiskummi.\n\nKauppalasta on vielä hiukan matkaa mökkiin, missä he asuvat\nTrémeuléssa, Toulvenin piirissä.\n\nKylän pojat nostavat kirstuni hartioilleen, ja nyt olen matkalla\nkatsomaan äsken syntynyttä lokkia ja tutustumaan tuohon\nala-bretonilaiseen perheeseen, jonka jäseneksi Yves parka on joutunut\npäähänpistosta, tarkkaan tietämättä miksi.\n\nMinkälaisiahan mahtanevat olla nuo Yves veljeni uudet sukulaiset — ja\ntuo seutu, joka on tuleva hänen kotipaikakseen?\n\n\n\n\nXLIV.\n\n\nMe matkaamme kaikki kolme pitkin hyvin syviä, uurtuneita polkuja, jotka\npakenevat edessämme saarnien siimeeseen, ja jotka ovat aivan täynnä\nsananjalkoja.\n\nOn ilta: taivas on pilvessä, ja tiellä vallitsee jokin yön tapainen,\njossa kurjenpolvet tuoksuvat.\n\nSiellä täällä tien varrella on rivissä hyvin vanhoja, sammalpeittoisia\nmökkejä.\n\nYhdestä kuuluu kehtolaulu, jota hitaassa tahdissa hyräilee hyvin vanha\nääni:\n\n    Boudoul, boudoul, galaïchen!\n    Boudoul, boudoul, galaïch du! — —\n\n[Näillä sanoilla ei bretonin kielessä ole mitään merkitystä. Tuo vanha\nnainen, joka niitä hyräili, keksi kai itse ne.]\n\n— _Häntä_ tuuditetaan, sanoi Yves hymyillen. Nyt ollaan meillä.\n\nKeremenen vanhusten tupa on puoleksi maan sisällä ja aivan sammaltunut.\nTammet ja saarnit levittelevät sen yli vihreätä katostaan; se näyttää\nyhtä vanhalta kuin teitten multa.\n\nSisällä on pimeä. Näkyy vain kaappi-vuoteita, jotka ovat arkkujen\nkanssa järjestetyt pitkin karkeita graniittiseiniä.\n\nSiellä on vanha iso-äiti, valkeine kauluksineen, ja hän laulaa äsken\nsyntyneen kehdon ääressä, hyräilee oman lapsuutensa laulua.\n\nKätkyessä, joka on muinaista bretonilaista mallia, ja jota hänen\nesivanhempansa olivat tuudittaneet ennen häntä, nukkuu pieni lokki:\nkolmen päivän vanha, suuri lapsi, aivan pyöreä, aivan tumma, nyt jo\nruskeaihoinen kuin merimies. Se nukkuu kädet nyrkissä leuan alla. Sillä\non aivan ohuet hiukset, jotka pyrkivät myssyn alta otsalle kuin pienet\nhiiren karvat. Minä suutelen sitä, ja sydämeni pohjasta, koska se on\nYves'n vauva.\n\n— Pikku lokki parka! sanon minä koskettaen niin varovasti kuin suinkin\nsen pieniä hiiren hiuksia. Sillä ei vielä ole paljoa höyheniä.\n\n— Se on totta, sanoo Yves nauraen. Ja katsokaapas, lisää hän avaten\näärimmäisen varovasti pienen käden kovilla sormillaan. Minä en ole\noikein hyvin onnistunut: sillä ei olekaan _kalvoa sormien välissä_.\n\nMeille sanotaan, että Marie Kermadec lepää joissain noista vuoteista,\njoiden pinnaovet ovat suljetut, koska hän äsken oli nukahtanut.\nMe alennamme ääntämme peljäten herättävämme hänet ja me lähdemme\nulos, Yves ja minä, hommataksemme kylässä kaiken sen, mitä huominen\njuhlallisuus edellyttää.\n\n\n\n\nXLV.\n\n\nMeistä on hullunkurista tavata toisemme täyttämässä kansalaistehtäviä\nniin kuin muut ihmiset. Herra pormestarin ja kirkkoherran luona\ntunsimme itsemme perin teennäisiksi, tekipä mieli joskus nauraakin.\n\nPikku lokki on lopullisesti merkitty Toulvenin luetteloon ja nimeksi\npantu Yves-Pierre, isän ja minun nimeni, niin kuin seudulla on tapana.\nMitä taas kirkkoherraan tulee, sovittiin että hän odottaisi meitä\nhuomen aamuna kello yhdeksän kirkossa, ja että _Te Deum_ laulettaisiin.\n\n— Ja nyt mennään suoraan kotiin, sanoi Yves. Isä on kai jo kotona ja\nme viivyttäisimme heidän illallistaan.\n\n\n\n\nXLVI.\n\n\nKesäkuun yö laskeutui hiljaa, hyvin tyynenä ja äänettömänä, Bretagnen\nmaan yli. Uurretulla tiellä näki tuskin mitään.\n\nVanha Corentin Keremenen oli todella jo palannut peltotöistään ja\nodotti meitä ovella. Hänellä oli ollut aikaa muuttaa pukuakin: hän oli\npannut päähänsä hopeasolkisen, leveän hattunsa ja ylleen siniverkaiset\njuhlaliivinsä, jotka olivat koristetut metallihelyillä ja selkämys\npyhää sakramenttia esittävällä koruompelulla.\n\n— — — Mökissä oli iloista hälinää, suuren päivän tuntu. Vaskiset\nkynttiläjalat palavat pöydällä, jota peittää valkoinen liina. Kirstut,\njakkarat ja vanhat tammipuiset laudoitukset loistavat kuin peilit;\ntuntee että Yves on ollut siellä tekemisissä.\n\nKynttilät eivät valaise kauvas ja mökissä on pimeitä nurkkia. Siellä\nliikkuu hyvin suurta ja valkoista: naisten leveäsiipiset päähineet\nja poimuiset kaulukset. Muuten ovat nurkat hyvin pimeät. Valo kuolee\nväristen seinien graniittimöhkäleillä, epäsäännöllisillä ja ajan\ntummentamilla vuoliaisilla, jotka kannattavat katto-olkia. Nuo\nkatto-oljet ja karkea graniitti tuovat yhä bretonilaisiin kyllin\nalkuperäisten aikojen tunnun.\n\n— — — Pöydälle tuodaan hyvä, höyryävä liemi ja me istuudumme\nympärille, Yves oikealle, Anne vasemmalle puolelleni.\n\nIllallinen on muhkea: Monta kananpoikaa erilaisine kastikkeineen,\npannukakkuja, kinkku- ja sokeroituja omeletteja, viiniä, ja kullan\nkellertävää siideriä, joka kuohuu lasissamme.\n\nYves sanoo minulle erikseen, kuiskaamalla: — Minun appeni on oikein\nkunnon mies ja anoppini Marianne myöskin. Ette voi kuvitella miten\nkunnon eukko hän on! Pidän paljon apestani ja anopistani.\n\nIllalla tuopi nuori tyttö kylästä äsken tärkättyjä, hyvin kankeita\ntavaroita. Anne kiiruhtaa sulkemaan ne kaikki arkkuun sill'aikaa kun\nYves iskee minulle salamyhkää silmää sanoen:\n\n— Olin kyllä arvannut mitä ne olivat: juhlapäähine ja suuri,\ntuhatpoimuinen kirjailtu kaulus, jotka tulevat koristamaan Annea\nhuomenaamuisessa juhlassa.\n\nMinulla on omasta puolestani paljon pieniä kääröjä, jotka tahdon\nhuomaamatta saada esiin arkustani Yves'n avulla: makeisia, sokeriin\nkeitettyjä hedelmiä, kultainen risti naiskummille. Mutta Annekin on\nnähnyt kaiken tuon silmäkulmallaan ja naurahtelee. Sitä pahempi! Ja\nonhan mahdotonta toimia salaa asunnossa, jossa on vain yksi ovi, ja\nyksi ainoa huone kaikille.\n\nPikku Pierre, yhä pyöreänä kuin pronssinen vauva, nukkuu yhä samassa\nasennossa, käsi nyrkissä leuvan alla. Koskaan ei äsken syntynyt vauva\nole ollut niin sievä ja kiltti.\n\n— — — Kun minä jätän hyvästit kaikille, nousee Yves'kin lähteäkseen\nsaattamaan minua kylään, missä minä nukun majatalossa.\n\n— — — Ulkona ontevalla polulla oksien alla, oli aivan pimeä, siellä\nverhoo kulkijan kaksinkertainen pimeys, suurten puiden ja yön varjo.\n\nMetsän rauha on sellaista, mihin me emme enää olleet tottuneet. Eikä\nmertakaan ole lähellä. Toulvenin seutu on siitä hyvin kaukana. Me\nkuuntelemme; meistä tuntuu, että meidän pitäisi kuulla sen tuttu kohina\nkaukana; mutta ei, kaikkialla on hiljaista. Vain tuskin kuuluvaa\nkohinaa tiheän vehreyden keskellä, hienoa, avautuvien siipien suhinaa,\nlintujen hiljaista liikahtelua, kun ne näkevät pieniä unia nukkuessaan.\n\nKurjenpolven tuoksu tuntuu yhä; mutta yön mukana on tullut lisäksi\nläpitunkevaa viileyttä, sammalten, maan, bretonilaisen kosteuden\ntuoksua.\n\nKoko tuo nukkuva maaseutu, kaikki nuo meitä ympäröivät metsäiset\nkukkulat, kaikki nukkuvat puut, koko tuo rauha painostaa meitä. Me\ntunnemme olevamme hiukan vieraita kaiken tuon keskellä, ja meiltä\npuuttuu meri, meri, joka sanalla sanoen on suuri, avoin tila, vapaa\nkenttä, jolla me olemme tottuneet juoksemaan.\n\nYves tajuaa nuo vaikutelmat ja ilmaisee ne minulle naivilla tavalla,\nomalla, erikoisella tavallaan, jota tuskin kukaan muu kuin minä saattaa\nkäsittää. Onnensa keskellä häiritsee häntä tänä iltana huoli, melkeinpä\nkatumus, että on ajattelematta kiinnittänyt kohtalonsa tähän kaukaiseen\nmajaan.\n\nJa sitten tapaamme me ristin, joka pimeässä ojentelee\nharmaita käsivarsiaan, ja me ajattelemme kaikkia noita vanhoja\ngraniittikappaleita, jotka sijaitsevat siellä täällä ympärillämme,\neristettyinä keskellä saaristometsiä, ja joissa kuolleiden henget\nvalvovat — — —\n\n\n\n\nXLVII.\n\n\nSeuraavana päivänä torstaina kesäkuun 16:na 1878, säteilevän kauniilla\nilmalla, järjestäytyi ristiäiskulkue Keremenen-vanhusten majassa.\n\nAnne sovittelee nurkassa meihin selin kääntyneenä suurta päähinettään,\nhiukan hämillään, kun hänen täytyy tehdä se minun nähteni, mutta\nBretagnen mökit eivät ole suuria ja niiden sisällä ei ole muita\nkomeroita kuin pienet vuodekaapit.\n\nAnne on puettu mustaan verkahameeseen, jonka avoin röijy, on koristettu\nmonen värisellä silkillä ja hopeahelyillä. Hänellä on sininen,\nkiiltosilkkinen esiliina, ja olkapäillä leviää tuhatpoimuinen kaulus,\njäykkä kuin XVI:en vuosisadan kaularöyhelö. Minä olen valinnut\nunivormun, jonka kultanauhat ovat kirkkaan kiiltävät, ja meidän\ntekemämme vaikutus on kai hyvä, kun me kohta astelemme käsi kädessä\nvihreällä polulla.\n\nPienen lapsen luona on tänä aamuna uusi henkilö, hyvin ruma ja hyvin\nmerkillinen mummo, joka touhuaa, ja jota totellaan: — kätilö, kaikesta\npäättäen.\n\n— Hän on koko lailla noidan näköinen, sanoo Anne, joka arvaa tunteeni;\nmutta hän on hyvin kelpo muori.\n\n— Niin kyllä, kelpo muori, vahvistaa ukko Corentin; hän on vain tuon\nnäköinen, mutta hän on kyllä uskovainen, onpa hän saanut osakseen\npaljon siunaustakin Pyhän Annan pyhiinvaellusmatkalla.\n\nKahtia taipuneena kuin Carabossa, nenä koukkuinen kuin pöllön nokka\nja pienet, punareunaiset, harmaat silmät, jotka räpyttelevät hyvin\nnopeasti kuin kanan. — Hän kulkee oikealle ja vasemmalle puuhaavana,\nkaulassaan jäykkä juhlakaulus. Kun hän puhuu, hämmästyttää hänen\näänensä kuin öinen tohina: luulisi kuulevansa hautausmaan huuhkaimen\nkirkuvan.\n\nYves ja minä emme aluksi pitäneet akan puuhailusta äsken syntyneen\nympärillä, mutta sitten tuli mieleemme, että hän jo viisikymmentä\nvuotta oli ollut läsnä kaikkien Toulvenin pikkulapsien syntyessä\ntuottamatta onnettomuutta kellekään, aivan päinvastoin. Sitäpaitsi\nnoudattaa hän tarkasti kaikkia vanhoja menoja — antaa lapsen juoda\nennen kastetta viiniä, johon äidin vihkisormus on kastettu, — ja monia\nmuita, joita ei koskaan pitäisi lyödä laimin.\n\nNäkee parhaiksi niin paljon kuin tarvitseekin tässä maahan uponneessa\nja varjoisassa majassa. Hiukan valoa tulee sisään ovesta; perällä on\nmyöskin paksussa graniittiseinässä luukku, mutta sen ovat sananjalat\ntäyttäneet. Ne näkyvät valoa vasten kuin vihreiden verhojen hienot\npitsit.\n\n— — — Vihdoin on pikku Pierre, ollenkaan huutamatta, valmiiksi\nvaatetettu. Minä olisin nähnyt hänet mieluummin pikku bretonilaisena,\nmutta ei, Yves'n poika on aivan valkeissa, puettuna pitkään,\nkirjailtuun mekkoon nauharuusuineen kuin pieni kaupunkilais-herra.\nHän on vielä voimakkaamman ja ruskeamman näköinen tuossa nuken\npuvussa. Pienillä kaupunkilais-vauvoilla, jotka menevät ristiäisiin\nsamanlaisissa pukineissa, ei yleensä ole niin eloisaa ja voimakasta\nverta.\n\nMinun täytyy esimerkiksi tunnustaa, ettei hän vielä ollut kovinkaan\nkaunis. On luultavaa, että se tulee myöhemmin, imutta nyt on hänellä\npienen, äskensyntyneen kissan pullea naama.\n\n— — — Ulkona, sanajalkaisella tiellä, vihreän holvin alla,\nvilahtelee jo nuorten tyttöjen suuria, valkeita päähineitä ja\nsamanlaisia, koristeltuja verkahameita kuin Annellakin. He ovat tulleet\nnaapurimökeistä ja odottavat katsellakseen meidän ohimenoamme.\n\nAnne ja minä lähdemme käsi kädessä liikkeelle. Pikku Pierre kulkee\nedellä, linnunnokkaisen vanhuksen sylissä, joka astelee pienin, lyhyin\naskelin omituisesti heiluen kuin vanha hengetär. Ja suuri Yves kävelee\nmeidän takanamme hääpuvussaan, hyvin vakavana, hiukan kummastellen\nläsnäoloaan moisessa juhlassa, hiukan nolona myöskin aivan yksin\nastuessaan, mutta tapa on sellainen.\n\nKauniina kesäkuun aamuna kuljemme me bretonilaista polkua. Päittemme\npäälle seuloo tammien ja saarnien katto pieniä valopyörylöitä,\njoita putoilee tuhansittain vihreyden läpi kuin valkoista sadetta.\nKöynnökset riippuvat kuusamani oksiin sekaantuneina, ja linnut laulavat\ntervetuliaisia pikku lokille, joka ensi kertaa astuu päivänvaloon:.\n\n— — — Nyt ollaan Toulvenissa, joka on melkein kuin pieni kaupunki.\nIhmiset seisovat oviensa edessä ja me marssimme pääkadun päästä päähän\nkirkkoon mennäksemme.\n\nToulvenin kirkko on hyvin vanha. Se kohoaa aivan harmaana kohti sinistä\ntaivasta rosoisine graniittitorneineen, jota sammaleet paikoittain\nkultaavat. Sen juurella on suuri, liikkumaton lammikko lumpeineen\nja yksitoikkoista metsää kasvava kukkularivi, joka piirtää sen taa\niättömän ääriviivan.\n\nAivan sen ympärillä on vanha aitaus; se on hautausmaa. Ristit\nreunustavat pyhää käytävää, ne kohoavat kukikkaasta orvokkien,\nvalkeiden päivänkukkien ja kultaleikkojen kirjavoittamasta nurmikosta.\nJa hylätyimmissä nurkissa, missä aika on tasoittanut nurmettuneet\nhautakummut, on vielä kukkia kuolleillakin: Bretagnen niittyjen\nsormisieniä ja horsmia, niin että maa on aivan punaisenaan niitä.\nHaudat tunkeilevat vuosisataisen temppelin oven edessä aivan kuin\nsalaperäisen iankaikkisuuden kynnyksellä. Katsellessa tuota kohoavaa,\nharmaata ryhmää, tuota tonnia, joka pyrkii ylöspäin, tuntuu tosiaankin\nsiltä kuin kaikki tuo jossain määrin suojelisi tyhjyydeltä. Taivasta\nkohti nousten se kutsuu ja pyytää ollen kuin graniitiksi jähmettynyt,\nikuinen rukous. Ja nuo ruohoon peittyneet halvat haudat odottavat,\nluottavaisempina tässä kirkon kynnyksellä, odottavat viimeisen torven\nkajahdusta ja Ilmestyskirjan ääniä.\n\nTänne kai, sitten kun minä olen kuollut tai vanhuuden murtama, tänne\nkai haudataan minun Yves-veljenikin. Hän tulee antamaan takaisin\nBretagnen maaperälle uskottoman päänsä ja ruumiin, jonka on siltä\nsaanut. Vielä myöhemmin tulee sinne lepäämään pikku Pierrekin — jollei\nsuuri meri ole ottanut häntä meiltä — ja heidän haudoillaan kasvavat\nBretagnen niittyjen punaiset kukkaset, villit digitalikset, heinäkuun\nkorkea heinä, kasvavat silloin, niin kuin nytkin kesän kirkkaassa\nauringossa.\n\nKirkon portin luona olivat kaikki kylän lapset, jotka näyttivät hyvin\nhartailta. Kirkkoherrakin oli siellä, odottaen meitä virkapuvussaan.\n\nTuon portin rakennustapa oli hyvin alkuperäistä, ja sen kiviä olivat\nmonet sukukunnat kuluttaneet. — Siinä oli muodottomia graniittiin\nveistettyjä pyhimyksiä, jotka olivat asetetut riviin kuin tontut.\n\nMenot oven edessä olivat pitkät. Pöllönkasvoinen vanhus oli asettanut\npikku Pierren syliimme ja me pitelimme häntä kahden naiskummin kanssa\nniin kuin tapa vaati; hän jalkapuolelta, minä pääpuolta. Yves katseli\nmeidän hommiamme hyvin uneksivan näköisenä graniittipilariin nojaten,\nja Anne oli hyvin sievä, tuon harmaan porttiholvin alla, sievine\npukuineen ja suurine kauluksineen, täydessä valaistuksessa, auringon\nsäteiden ympäröimänä.\n\nPikku Pierre irvisti hiukan ja nuoli pikkuisen kielensä päällä huuliaan\ntyytymättömän näköisenä, kun sai maistaa suolaa, elämän katkeruuden\nesikuvaa.\n\nKirkkoherra lausuili pitkiä rukouksia latinaksi, jonka jälkeen hän\nsamalla kielellä sanoi pikku lokille: _Ingredere, Petre, in domum\nDomini_. Ja sitten astuimme me kirkkoon.\n\nPyhimykset seinäkomeroissa XVI:en vuosisadan puvuissaan katselivat\npikku Pierren tuloa samoin tyynin ja mystillisin ilmein, kuin he ovat\nnähneet kymmenen ihmispolven syntyvän ja kuolevan.\n\nKastemaljakon ääressä oli vieläkin pitempi toimitus, ja sitten täytyi\nmeidän, Annen ja minun, pysähtyä kuorin ristikon eteen polvistuen kuin\näskennaineet.\n\nLopulta sain minä yksin ottaa Yves'n pojan, jonka pelkäsin musertavani\ntottumattomilla käsilläni, nousta alttarin portaita tuo pieni\nkantamus sylissäni ja antaa hänen suudella valkeaa liinaa, jolle pyhä\nehtoollinen asetetaan. Tunsin olevani kovin kömpelö univormussani;\nnäytti kuin olisin kantanut hyvin raskasta kuormaa. En osannut\nkuvitella, että äsken syntynyttä olisi niin vaikea pidellä. Hyvä että\nhän nukkui, jos hän olisi liikahdellut en olisi mitenkään tullut\ntoimeen.\n\nKaikki kylän lapset katselivat meitä palatessamme, pienet bretonilaiset\npoikaset säikähtyneen näköisinä, pyöreäposkisina, pitkätukkaisina.\n\nKellot soivat iloisesti vanhan harmaan tornin huipussa ja _Te Deum_\nkajahti takanamme, kun kuoripojat punaisine hameineen ja valkeine\nviittoineen virittivät sen täysin keuhkoin.\n\nMe saimme yhä levollisina ja hartaina rauhassa kulkea pitkin kukkivaa\nkäytävää, jota haudat reunustivat — mutta sitten, kun me olimme\ntulleet ulos!\n\nPikku Pierre, koko tuon melun alkusyy, oli lähtenyt edellä\nkäyränenäisen vanhuksen nopeasti kantamana nukkuen yhä viatonta\nuntaan. Anne ja minut yllätettiin: pikku pojat ja tytöt ympäröivät\nmeidät huutaen ja hypellen. Joukossa oli viisivuotisiakin pienokaisia,\njoilla jo oli samanlaiset suuret kaulukset ja päähineet kuin heidän\näideillään, ja he hyppelivät meidän ympärillämme kuin pienet, hyvin\nkoomilliset nuket.\n\nTuo bretonilaisen pikkuväen ilo oli hyvin omituista. Punaposkisina,\npitkine, keltaisine, silkinpehmeine hiuksineen, tuskin elämään\npuhjenneina ja nyt jo puettuina entisaikojen pukuihin, entisaikojen\nmuodin mutkaan, tulvien itsetiedotonta iloa, niin kuin esi-isätkin\nmuinoin — ja nyt he ovat kuolleet! Aivan tuoreen elämän iloa, iloa\nsellaista, jota kissan pojat ja vuonat tuntevat — ja kymmenen vuoden\nkuluttua he kuolevat. Koiran pennuilla, lampaan vuohilla on ilonsa ja\nne hypähtelevät lasten tavoin — ne kuihtuvat ja ne tapetaan!\n\nMe heittelimme heille kourittain sokeroituja hedelmiä ja meidän tiemme\noli kuin makeisilla kylvetty. Toulvenissa tullaan kauan muistelemaan\npikku lokin ristiäisiä.\n\n— — — Sitten löysimme taas bretonilaisen polun rauhan, pitkän,\nvihreän tien ja sen päässä metsistyneen kylän.\n\nOli jo melkein keskipäivä, perhosia ja kärpäsiä lenteli parvittain\ntietä pitkin. Oli hyvin kuuma Bretagnen ilmaksi.\n\nTäydessä valaistuksessa oli Keremenen-vanhusten majain katto oikea\npuutarha. Sinne oli kylväytynyt koko joukko valkeita, keltaisia\nja punaisia kukkia ja mitä erilaisimpia sananjalkoja, ja aurinko\nlevittäytyi kaiken tuon yli, yhä tammien lehvien seulomana.\n\nSiellä oli vielä viileää vihertävässä puolihämärässä, vanhojen\nvuoliaisten mustan ja matalan kuvun alla.\n\nPäivällinen oli valmiina pöydällä ja Yves'n vaimo, joka oli noussut\nylös ensimäistä kertaa, odotti meitä istuen paikallaan, komeimmassa\njuhlapuvussaan. Muutamassa päivässä oli hänen nuoruutensa mennyt,\nhän oli kalpea ja laihtunut. Yves katseli häntä hiukan pettyneesti\nhämmästyneenä, niin että hän huomasi sen, sitten, älyttyään tehneensä\npahoin, meni hän suutelemaan häntä sydämellisesti hiukan suuren herran\ntavoin. Ja minä aavistin surullisia tapahtumia tuon pettymyksen\nsekaisen kohtauksen vuoksi.\n\nTuo ristiäisateria oli kuitenkin iloinen. Tarjottiin koko joukko\nbretonilaisia ruokalajeja, ja sitä kesti hyvin kauan.\n\nJälkiruokaa syödessä kuului ulkoa hyvin nopeaa ääntelyä ala-bretagnen\nkielellä aivan kuin joku olisi lukenut litaniaa. Siellä oli kaksi\nmummoa, kaksi kerjäläistä, jotka kulkivat käsikädessä sauvoihinsa\nnojaten niin kuin hengettäret, kun ne ottavat katoavan muodon, ettei\nniitä tunnettaisi.\n\nHe pyysivät päästä sisään sanoen tulleensa ennustamaan pikku Pierrelle.\nHänen tammisen kätkyensä yli kumartuneina, missä häntä hiljaa\ntuuditeltiin, lausuivat he hyvin suosiollisia enteitä ja lähtivät\nsitten pois, siunaten kaikkia.\n\nSitten saivat he runsaita almuja ja Anne teki heille voileipiä.\n\n\n\n\nXLVIII.\n\n\nIltapäivällä sattui kaunis kohtaus: Yves parka oli juovuksissa ja\ntahtoi mennä Bannaleciin ja astua junaan palatakseen laivaansa.\n\nMe olimme hyvin kaukana metsässä kävelyllä, kun se yht'äkkiä pisti\nhänen päähänsä mitättömästä syystä. Hän jätti meidät kääntäen meille\nselkänsä sanoen, ettei hän palaisi enään ja me seurasimme häntä\nhuolissamme siitä, mitä hän aikoi tehdä.\n\nKun me saavuimme hänen jälkeensä Keremenen-vanhusten talolle, näimme,\nettä hän oli heittänyt maahan kauniin, valkean paitansa ja komean\nhääpukunsa, yläruumis alastomana kuin matruuseilla kun he laivalla\npukeutuivat aamupukuunsa, haki hän kaikkialta villapaitaansa, joka oli\npiilotettu.\n\n— Herra Jeesus, Jumalani, sääli meitä! sanoi Marie hänen vaimonsa\nristien hienot, sairaudesta toipuvat kätensä. Miten tuo on tapahtunut,\nJumala? Eihän hän ole juonutkaan! Oi herra, estäkää häntä, pyysi hän\nminun puoleeni kääntyen. Ja mitä sanottaisiin Toulvenissa, kun hän\nkulkisi ohi, ja kun nähtäisiin, että mieheni tahtoo jättää minut!\n\nYves oli todella juonut hyvin vähän; tyytyväisyys kai oli noussut\nhänelle päähän päivällisellä ja sitäpaitsi olimme kävelyttäneet häntä\nkuumassa auringonpaisteessa. Syy ei siis ollut kokonaan hänen.\n\nJoskus — totta kyllä harvoin — sai hänet suurella lempeydellä\npysähtymään. Minä tiesin sen! Mutta tänään en tuntenut kykeneväni\nkäyttämään sitä keinoa. Ei, se oli lopultakin liikaa! Tuoda tännekin,\ntänne rauhaan, tänä kirkkaana juhlapäivänä moisia tapoja!\n\nMinä sanoin lyhyesti:\n\n— Yves ei mene ulos!\n\nJa sulkeakseni häneltä tien asetuin oven eteen nojaten vanhaan,\ntammiseen pihtipieleen, joka oli paksu ja vahva.\n\nHän ei uskaltanut vastata mitään minulle. Hän kulki edes takaisin\netsien yhä merivaatteitaan, kierrellen kuin vangittu villieläin. Hän\noli sanonut matalalla äänellä, ettei mikään estäisi häntä lähtemästä\nheti kun hän löytäisi lakin päähänsä. Mutta se oli samantekevää.\nAjatus, että hänen pitäisi koskettaa minuun ulos pyrkiessään pidätti\nhäntä vielä.\n\nMinäkin olin tylyllä päällä, enkä enää ollenkaan tuntenut monta vuotta\nkestänyttä myötätuntoa, joka oli antanut anteeksi niin paljon. Minä\nnäin edessäni juopuneen sissin, kiittämättömän, kapinallisen, ja siinä\nkaikki.\n\nJokaisen miehen sielussa piilee valvova villi — etenkin meissä, jotka\nolemme kierrelleet meriä. — Nyt oli meissä molemmissa villit esillä\nkatsellen toisiaan ja kohta iskivät ne yhteen niin kuin entisinä,\npahimpina päivinä.\n\nJa ulkona, meidän ympärillämme vallitsi yhä maaseudun rauha, tammien\nvarjo, tyyni, _vihreä yö_.\n\nUkko Keremenen parka ei voinut mitään ja kaikki näytti muuttuvan\nilkeäksi ja harmilliseksi, kun kuuli Marie'n itkevän. Ne olivat\nvaimon ensimäisiä kyyneleitä, viljoja, katkeria kyyneleitä, monien\ntoisien ennustajia, nyyhkytyksiä, jotka vaikuttivat surkeilta raskaan\nhiljaisuuden vallitessa, jota kukaan meistä ei rikkonut.\n\nSilloin taipui Yves ja läheni hitaasti suudellakseen häntä:\n\n— Älä huoli, minä olen väärässä, sanoi ihan, ja pyydän anteeksi.\n\nSitten tuli hän minun luokseni ja käytti nimeä, jonka hän joskus oli\nkirjoittanut, mutta jota hän ei koskaan ollut tohtinut lausua:\n\n— Anna vielä kerran anteeksi, _veli!_\n\nJa hän syleili minuakin.\n\nSitten pyysi hän vielä kerran anteeksi Keremenen'in vanhuksilta, jotka\nantoivat hänelle monta hellää isän ja äidin suudelmaa, pyysipä anteeksi\npojaltaankin, pikku lokilta koskettaen huulillaan hänen pieniä,\nsuljetuita käsiään, jotka pistivät esiin kehdosta.\n\nHän oli nyt aivan selvä ja kaikki oli lopussa; oikea Yves, veljeni,\noli palannut. Nytkin, niin kuin aina, oli hänen katumuksessaan jotain\nyksinkertaista ja lapsellista, minkä vuoksi hänelle soi anteeksi ilman\nsivutarkoituksia ja unohti kaiken.\n\nNyt kokosi hän tavaransa permannolta, pyyhki niistä tomun ja pukeutui\npuhumatta mitään, suruissaan, väsyneenä, pyyhkien otsaansa, missä\nhelmeili pahaa, kylmää hikeä.\n\n— — — Tuntia myöhemmin katselin minä Yves'a, joka\nvoimailijavartaloineen seisoi poikansa kehdon ääressä. Yves oli\njuuri saanut hänet nukkumaan itse häntä tuuditeltuaan ja vähitellen,\njatkuvasti, hidastutti hän pienen tammikopan heiluntaa pysäyttääkseen\nsen liikkumattomaksi nähtyään, että uni todella oli tullut. Sitten\nkumartui hän vielä alemma katsellakseen pikku miestä aivan läheltä,\nikäänkuin ei ennen olisi nähnyt häntä, kosketellen pieniä, nyrkkiin\npuristettuja käsiä, pieniä hiiren hiuksia, jotka yhä pistivät esiin\npienestä, valkeasta päähineestä.\n\nSitä mukaa kuin Yves katseli häntä, valahti hänen kasvoilleen\näärimmäisen hellyyden ilme, ja silloin aloin minä toivoa, että tuo\npieni lapsi ehkä kerran olisi hänen suojelijansa ja pelastuksensa.\n\n\n\n\nXLIX.\n\n\nIllemmalla, aterioituamme, teimme me, Anne, Yves ja minä, paljon\nrauhallisemman kävelyretken kuin päivällä.\n\nNoin yhdeksän aikaan istuimme me suuren tien varrella, joka kulki\nmetsän läpi.\n\nEi ollut vielä yö; niin pitkät ovat Bretagnessa kauniin kesäkuun illat,\nmutta me aloimme kuitenkin puhella kummituksista ja kuolleista.\n\nAnne sanoi:\n\n— Talvella, kun sudet tulevat, kuulemme me niiden ulvonnan meille\nsaakka, mutta joskus rupeavat aaveetkin ulvomaan samalla lailla.\n\nSinä iltana kuulimme vain kovakuoriaisten ja lepakkojen lennon, kun ne\nkaartelivat lämpimässä ilmassa synnyttäen heikon, kesäisen surinan. Ja\nsitten kuului metsän syvyyksistä: _huu, huu_, surullinen kutsu, jota\npöllön ääni hiljaa toisteli.\n\nJa Yves sanoi:\n\nKuulkaa, veli, Ranskan papukaijat laulavat. (Hän muisteli omaa\npapukaijaansa _Sibyllessä_).\n\nHennot ruohokasvit tomunharmaine kukkineen levittivät maan pinnalle\npaksun maton, jota tuskin tunsi, johon jalka vajosi. Ja viimeiset\npäiväperhot, jotka olivat lopettaneet lentonsa, sukelsivat toinen\ntoisensa jälkeen paksuun ruohoon asettuakseen lehville nukkumaan.\n\nJa pimeys tuli, hitaasti ja rauhallisesti, salaperäisesti hiipien.\n\n— — Ohitsemme kulki nuori bretonilainen poika kaksoissäkki olallaan\npalaten hiukan hutikassa Lannildun armojuhlilta riikinkukonsulka\nhatussaan. (En tiedä, mitä tekemistä tätä seikalla oikeastaan on\nkertomuksessani Yves'ta, kerron asioita, jotka sattumalta ovat jääneet\nmuistiini). Hän pysähtyi puhutellakseen meitä. Sitten sanoi hän aivan\nkuin loppulauseeksi osottaen meille säkkiään: — Katsokaas, tässä on\nminulla kaksi kissaa. (Tämä ei ollut missään yhteydessä siihen, mitä\nhän juuri oli sanonut meille).\n\nHän laski kuormansa maahan ja heitti suuren lakkinsa sen päälle.\nSilloin alkoi säkki _kiroilla_ kiukkuisella kollikissan äänellä ja\nkierrellä hypellen pitkin tietä.\n\nKun me olimme tulleet vallan vakautuneiksi siitä, että siellä oli\nkissoja, nosti hän taas kaiken olkapäälleen, tervehti ja jatkoi\nmatkaansa.\n\n\n\n\nL.\n\n\n17 p. kesäk. 1878.\n\nJo aikaisin olimme me pystyssä mennäksemme metsään poimimiaan\n_luzen_-hedelmiä, pieniä, mustan sinisiä marjoja, joita tapaa kaikkein\nsyvimmistä tiheiköistä, kasvamassa varsilla, jotka muistuttavat tammen\nloisia.\n\nAnnella ei enää ollutkaan kaunista juhlapukuaan: hän oli pukenut\nylleen suuren, tasaisen kauluksen ja yksinkertaisemman päähineen.\nHänen siniverkainen bretonilais-hameensa oli koristettu keltaisilla\nkoruompeleilla: hänen röijynsä molemmin puolin oli kuvioita, jotka\nmuistuttivat silmärivejä perhosten siivillä.\n\nKiertelevällä polulla, vihreässä hämärässä, kohtasimme naisia, jotka\nmenivät Toulveniin kuuntelemaan ensimäistä aamumessua. Noitten pitkien\nvihreiden solien perältä näki heidän tulevan leveine kauluksineen,\nkorkeine, valkeine myssyineen, joiden liepeet laskeutuivat\ntasasuhtaisesti heidän olkapäilleen niin kuin egyptiläisten naisten\npäähineet. Heidän vartalonsa olivat tiukasti suletut kaksinkertaisiin,\nsiniverkaisiin liiveihin, jotka muistuttivat hyönteisten selkäkilpiä ja\njoihin oli kirjailtu aina samat kuviot, samat silmärivit kuin perhosten\nsiivissä. Ohi kulkiessaan tervehtivät he meitä bretonin kielellä, ja\nheidän rauhallisilla kasvoillaan oli primitiivinen ilme.\n\nJa sitten tapasimme me vanhojen, harmaagraniittisten mökkien\novilla, jotka olivat puitten verhossa, istumassa lapsia hoitavia\nvanhuksia, mummoja, joiden valkea tukka oli pitkä ja hajallaan,\npuettuina siniverkaisiin, muinaisten muotien mukaan leikattuihin\nryysyihin, joissa näkyi jäännöksiä bretonilaisista koruompeluista ja\nsilmäriveistä: vanhan ajan kurjuutta ja hienostumattomuutta.\n\nSananjalkoja ja taas sananjalkoja pitkin teiden varsia —\nsyvälaitaisimmat, hienoimmat, harvinaisimmat suurenivat siellä\nkosteassa varjossa muodostaen ryhmiä ja mattoja — ja sitten\npurppuraisia sormisieniä, jotka kohottautuivat kuin ruusunväriset\nsuihkut, ja vielä punaisempina kuin sormisienet, — Bretagnen\nlehdokkia, jotka kirjavoittivat koko tuon tuoreen vihreyden pienillä,\ntummanpunaisilla tähdillä.\n\n— — — Meistä tuntuu ehkä vihreys vihreämmältä, metsä hiljaisemmalta,\ntuoksut voimakkaammilta, meistä, jotka asumme lautataloissa, kohisevan\nmeren keskellä.\n\n— Minusta on täällä oikein hyvä olla, sanoi Yves. Hiukan myöhemmin,\nkun pikku Pierre on tullut niin suureksi, että saan taluttaa häntä\nkädestä, menemme me kahden poimimaan kaikenlaista metsästä — ja sitten\nmetsästämme. Niin, kun minä tulen vähän rikkaammaksi, ostan minä pyssyn\ntappaakseni susia. Minusta tuntuu, ettei minulle koskaan tule ikävä\ntäällä — — —\n\nMinä tiesin kyllä, valitettavasti, että hänelle ajan pitkään tulisi\nikävä, mutta oli tarpeetonta sanoa sitä hänelle, oli parempi jättää\nhänelle ilonsa kuin lapsille.\n\nMuuten piti hänenkin lähteä. Kaksi päivää minua myöhemmin tuli\nhänen saapua Brestiin, noustakseen taas laivaan. Tämä ei ollut kuin\npieni lepohetki elämässämme, tämä Toulvenissa olo, ainoastaan pieni\nvälikohtaus Bretagnessa, ja sitten odotti merimiesammattimme taas meitä.\n\n— — — Kohta olimme metsän keskellä, ei enää näkynyt polkuja,\neikä mökkejä, vain kukkulat seurasivat toisiaan kaukana, saarien\nja pensaikkojen, tammien ja kanervikkojen peittäminä. Ja kukkia,\nylenpalttisesti kukkia, koko tuo seutu kukoisti kuin Eden: kuusamia,\nasfodeleja valkeina, ja sormisieniä punaisina kuontaloina.\n\nKaukana kukkuivat käet puissa ja meidän ympärillämme surisivat\nmehiläiset.\n\n_Luze_-marjat kasvoivat siellä täällä kivisessä maassa, kukkivien\nkanervien seassa. Anne löysi aina kauneimmat, ja jakeli niitä minulle\ntäysin kourin. Ja suuri Yves katseli meidän puuhiamme hyvin vakavasti\nhymyillen, tietäen ensikertaa esittävänsä jonkunlaista opastajan osaa\nja ollen siitä hyvin hämmästyksissään.\n\nSeutu oli karua. Nuo puita kasvavat kukkulat, nuo ruohokentät,\nmuistuttivat muinaisten aikojen maisemia, vaikkei niissä ollutkaan\nminkään määrätyn aikakauden tunnusmerkkejä. Mutta Anne'n puku oli\ntäysin keskiaikainen ja sen vuoksi tuli se ajankohta mieleen.\n\nEi suinkaan tuo synkkä ja hämärä, jollaisena Gustave Doré oli sen\nkäsittänyt, mutta aurinkoinen, täydessä kukassa oleva keskiaika, jossa\nyhä kukoistivat nuo samat Gallian kukkaset, mitkä olivat ilahduttaneet\nmeidän esi-isiämmekin.\n\n— — — Kello yhdeltätoista palasimme Keremenen-vanhusten majaan\naterioimaan. Tämä kesä oli Bretagnessa hyvin kuuma: kaikki sananjalat,\nkaikki punervat kukkaset nuokkuivat tuon tavattoman paahteen alla, mikä\nrasitti niitä vihreän lehvistönkin läpi paistaessaan.\n\n— — — _Kello yksi_. Minun on aika lähteä. — Menin ensin suutelemaan\npikku Pierreä, joka yhä nukkui vanhassa, tammipuisessa vasussaan,\naivan kuin nuo neljä päivää eivät olisi riittäneet virkistämään häntä\nkaikista maailmaan tulemisen vaivoista. Sanoin hyvästit kaikille. Yves\nseisoi ajatuksissaan oveen nojaten odottamassa, seuratakseen minua\nToulveniin saakka, missä astuisin vaunuihin, jotka veisivät minut\nBannalecin asemalle. Anne ja ukko Corentin tahtoisivat myöskin saattaa\nminua.\n\n— — — Ja kun minä näin Toulvenin loittonevan, harmaan kellotornin ja\nlammikon katoavan, ahdisti sydäntäni. Kuinkahan monen vuoden kuluttua\npalaisin minä Bretagneen? Taas olimme me joutuneet erilleen, _veljeni_\nja minä, ja me kuljimme molemmat tuntemattomia vaiheita kohti. Olin\nhuolissani hänen tulevaisuudestaan, jota näin synkkien pilvien\nverhoavan — — — Ja sitten ajattelin minä myöskin Keremenen'in\nväkeä, joitten vastaanotto oli liikuttanut minua. Minä ajattelin, eikö\nrakas Yves parkani, kauheine vikoineen ja hillittömine luonteineen\ntoisi onnettomuutta heidän pienten, punertavien kukkien peittämän\nolkikattonsa alle.\n\n\n\n\nLI.\n\n\nMarraskuulla 1880.\n\n— — — Vähän yli kaksi vuotta myöhemmin. Pikku Pierreä paleli. Hän\nitki hieroen pieniä käsiään, jotka hän koetti piiloittaa esiliinansa\nalle. Hän oli eräällä Brestin kadulla ennen päivännousua, eräänä\nmarraskuun aamuna, hienossa sateessa. Hän puristautui äitiään vasten,\njoka myöskin itki.\n\nMarie Kermadec seisoi tuossa kadunkulmassa odottaen, kierrellen\npimeässä kuin pahamaineinen nainen. Palaisiko Yves? — — Missä hän\noli? — — Missä oli hän viettänyt yönsä, missä turmionpesässä?\nPalaisiko hän edes laivaan tykin pamahtaessa, nimenhuudon aikana?\n\nSiellä oli muitakin naisia odottamassa.\n\nEräs kulki ohi miehen kanssa, joka oli korpraali niinkuin Yves'kin.\nMies tuli juovuksissa kapakasta, joka juuri oli avattu. Hän koetti\nkävellä, astui jonkun askeleen ja kaatui sitte raskaasti maahan pään\nkamalasti kolahtaessa kovaa graniittia vasten.\n\n— Voi, Herra Jumala! itki nainen. Jeesus, Pyhä Neitsyt, säälikää\nmeitä! En ole koskaan nähnyt häntä tuollaisena!\n\nMarie Kermadec auttoi nostamaan häntä jaloilleen. Miehellä oli sievät,\nvakavat kasvot.\n\n— Kiitos, rouva!\n\nJa nainen jatkoi hänen kävelyttämistään, tukien häntä kaikin voimin.\n\nPikku Pierre itki hiljaa, aivan kuin ymmärtäen. Hänen pieni päänsä\npainui kumaraan ja hän piti yhä pieniä käsiparkojaan, joita paleli,\nesiliinansa alla. Muuten oli hän kyllä lämpimästi puettu, mutta hän\noli ollut kauan tässä, paikallaan, kostean kadun kulmassa. Kaasulyhdyt\nsammuivat juuri ja tuli hyvin pimeä. Pieni, terve ja tuore Toulvenin\nmetsissä syntynyt taimi raukka, kuinka oli se joutunut hukkaantumaan\ntänne kaupungin kurjuuteen? Hän ei oikein ymmärtänyt tuota muutosta,\nhän ei vieläkään voinut selvästi käsittää, miksi hänen äitinsä oli\ntahtonut seurata miestään tänne Brestiin ja asua kylmässä, synkässä\nasunnossa, pihan perällä, ahtaalla kadulla sataman lähistöllä.\n\nToinen mies kulki ohi. Hän pieksi vaimoaan, ei tahtonut sallia itseään\nvietävän kotiin, ja se oli kamalaa. Marie huudahti kuullessaan\nnyrkiniskun kumahtavan rintaan, ja sitten kätki hän kasvonsa\nvoimatta muuta. Ei, Yves ei ollut koskaan joutunut niin pitkälle.\nMutta joutuisiko hän? täytyisiköhän jonain päivänä joutua siihenkin\näärimmäiseen kurjuuteen?\n\n\n\n\nLII.\n\n\nYves näyttäytyi vihdoinkin kulkien suorana, rinta korkealla, mutta\nkatse ilmeettömänä, harhailevana. Hän näki vaimonsa, mutta kulki ohi\nkuin ei olisi tietävinäänkään heittäen häneen ilkeän, samean silmäyksen.\n\n_Se ei ollut enää hän_ — niin kuin hän itse jälkeenpäin sanoi niinä\nhyvinä katumuksen hetkinä, joita joskus sattui.\n\nSe ei tosiaankaan ollut hän: se oli villipeto, jonka juopumus herätti,\nkun hänen oikea sielunsa oli hämärtynyt ja kadonnut.\n\nMarie varoi sanomasta sanaakaan, lausumasta edes moitettakaan,\npidättyen pyytämästäkin. Yves'lle ei saanut sanoa mitään noina hetkinä,\njolloin hänen päänsä oli sekaisin: hän olisi lähtenyt takaisin. Marie\ntiesi sen; hänen oli pakko olla hiljaa.\n\nMarie seurasi häntä sateessa, pää kumarassa, vetäen kädestä pikku\nPierreä, joka koetti itkeä vielä hiljemmin nähtyään isänsä, ja\njonka pienet jalat kastuivat lammikoiden liassa. Kuinka oli äiti\nsallinut hänen kävellä näin, viedä hänet ulos ennen päivän nousua?\nMitä hän ajatteli? oliko hän päästä pyörällä? — — — Ja äiti otti\nhänet syliinsä, lämmittäen häntä ruumistaan vasten, suudellen häntä\nraikkaasti.\n\nYves oli kulkevinaan oven ohi, näön vuoksi — karkeaa pilaa! — sitten\nhän katseli vaimoaan takanansa hymyillen tyhmää hymyä, joka tuntui\nilkeältä aivan kuin sanoakseen. \"Tein vain pilaa sinusta, mutta\nnäethän, että minä menen kotiin.\"\n\nMarie seurasi häntä kaukaa, piiloutuen pimeän porraskäytävän seinän\nsuojaan, koettaen painua pieneksi, nöyräksi. Onneksi ei vielä ollut\nvaloisaa, eivätkä naapurit vielä olleet valveilla ollakseen hänen\nhäpeänsä todistajina.\n\nHän astui Yves'n jälkeen heidän huoneeseensa ja sulki oven.\n\nTulta ei ollut, sydäntä ahdistava kurjuuden tuntu!\n\nSytytettyään kynttilän huomasi Marie, että Yves taas oli repinyt uudet\nvaatteensa, jotka hän jo kerran oli korjannut suurella huolella; hänen\nleveä, sininen kauluksensa oli ryppyinen ja tahraantunut, ja hänen\nraitainen villapaitansa oli auki rinnalta neuleen ratkettua.\n\nHän kulki edestakaisin kierrellen kuin vangittu peto, siirrellen,\nkaadellen äkäisesti Marien järjestämät huonekalut, heitellen, menemään\nhänen säästämänsä leipäpalaset.\n\nPantuaan lapsen vuoteeseen ja peitettyään hänet hyvin, oli Marie\npuuhailevinaan taloustoimissa. Täytyi koettaa olla luonnollisen\nnäköinen tällaisessa tapauksessa, sillä jos näytti siltä, että häntä\najateltiin, suuttui Yves äkkiä kuin veren hajuun päässyt peto ja tahtoi\ntaas lähteä. Ja kun hän kerran oli sanonut: \"Nyt minä menen, nyt minä\nmenen tovereitten luo!\" lähti hän julman härkäpäisesti, eivätkä voimat,\nei rukoukset, eikä kyyneleet saattaneet pidättää häntä.\n\n\n\n\nLIII.\n\n\nJoskus kaatui Yves kuin kuolleena vuoteeseen, nukkui monta tuntia ja\nsitten oli kaikki ohi. Se riippui alkohoolista, jota hän oli nauttinut.\n\nJoskus taas kesti hän lujana, en tiedä miten, ja meni laivaansa\nsatamassa toimittamaan \"reservi\"-palvelustaan.\n\nSinä aamuna kello seitsemän, kun Yves oli hiukan selvinnyt pistettyään\nomasta alotteestaan päänsä jääkylmään veteen, meni hän ulos ja lähti\nkulkemaan arsenalille päin.\n\n\n\n\nLIV.\n\n\nSilloin istuutui Marie uupuneena, lannistuneena pienen kehdon viereen,\nmihin heidän poikansa taas oli nukahtanut.\n\nVerhottomista ikkunoista alkoi levitä sisään valkoista valoa, kalpeaa,\nkelmeää valoa, joka tuntui kylmältä. Taaskin yksi päivä! — Kadulta\nkuului tuo Brestin työläis-kortteerin ominainen melu työhön lähtiessä:\ntuhannet puukengät vasaroivat kovaa graniittikivitystä. Työmiehet\npalasivat sotasatamaan, pysähtyen tiellä juodakseen vielä kulauksen\nviinaa tuskin avatuissa kapakoissa, joitten pienten lamppujen likainen\nvalo sekaantui syntyvään päivään.\n\nMarie pysyi liikkumattomana paikallaan tarkaten jonkunlaisella\ntuskallisella ankaruudella noita talviaamuin jo tuttuja ääniä, jotka\nnousivat kadulta, alkohoolin käheäksi tekemiä ääniä ja puukenkien\nhyörinää. Hän oli eräässä noista moninkerroksisista, syvistä,\näärettömän suurista taloista, joissa on pimeät pihat, karkeat\ngraniittiseinät, paksut kuin vallitukset, jotka sulkivat sisäänsä\nkaikenlaista väkeä: työläisiä, sotavanhuksia, merimiehiä; ainakin\nkolmekymmentä juomariperhettä. Neljä kuukautta sitten — Yves'n\npalattua Antilleilta, oli hän lähtenyt Toulvenista ja muuttanut tänne.\n\nVielä valkeampi valo paistoi sisään ikkunoista, sattui rappeutuneihin,\ntahraisiin seiniin, täytti vähitellen koko suuren huoneen, mihin\nheidän nyt epäjärjestynyt pieni taloutensa tuntui hukkuvan. — Nyt oli\ntodellakin valoisa, hän sammutti kynttilän säästäväisyydestä ja palasi\ntaas paikoilleen istumaan. Mitä tekisi hän tänään? tekisikö hän työtä?\nEi, hänellä ei ollut rohkeutta siihen, ja sitäpaitsi, — minkä hyväksi?\n\nVielä päivä tultava toimeen tuletta, kuolema sydämessä, katsellen\nsateen valumista ja odottaen! — — — Odottaa, odottaa huolella, joka\nhetki hetkeltä kasvoi, odottaa yön tuloa, hetkeä, jolloin puukenkien\npauke taas alkaisi harmaalla kadulla. Sillä Yves ja muut merimiehet,\njoiden laivat olivat satamassa, tulivat samaan aikaan kuin arsenalin\ntyömiehet, ja silloin katseli hän joka ilta, ikkunan pieleen nojaten\ntuon miesparven ohikulkua, silmät huolestuneina, tutkien niin kaukaa\nkuin mahdollista kaikkia ryhmiä, etsien sitä, joka oli ottanut häneltä\nelämän.\n\nMarie tunsi hänet kaukaa pitkästä, suorasta vartalosta, komeasta\nasennosta; hänen sininen kauluksensa oli muita korkeammalla. Kun hän\noli keksinyt hänet kävelemässä, nopeasti kiiruhtaen kotiin, tuntui\nhänestä, että hänen sydänparkansa laajeni, että hän hengitti helpommin,\nja kun hän oli nähnyt hänen alapuolellaan vihdoinkin astuvan sisään\nvanhasta, matalasta portista, oli hän melkein onnellinen. Hän saapui;\n— ja kun hän oli perillä ja oli suudellut heitä molempia, häntä ja\npikku Pierreä, oli vaara ohi, hän ei enää mennyt ulos.\n\nMutta jos häntä ei alkanutkaan näkyä, tunsi hän vähitellen tukehtuvansa\nahdistukseen. — — Ja kun paluuhetki oli ohi, yö tullut ja miesjoukko\nhajaantunut, eikä hän ollutkaan palannut; voi, silloin alkoivat nuo\nsynkät illat, jotka hän liiankin hyvin tunsi, nuo kuolettavan odotuksen\nillat, jotka hän vietti jättäen oven auki, istuen tuolille, kädet\nristissä rukoillen, korva tarkaten kaikkia matruusien lauluja, jotka\nkuuluivat ulkoa, värähtäen aina kuullessaan askeleiden kaikua pimeästä\nkäytävästä.\n\nJa sitten, hyvin myöhään, kun naapurit olivat nukkuneet eivätkä enää\nvoineet nähdä häntä, lähti hän ulos. Sateessa ja kylmässä kulki hän\nkuin mieletön odottamassa katujen kulmissa, kuuntelemassa hökkelien\novilla, missä vielä juotiin, painamassa kalvettuneita poskiaan\nkapakoiden ikkunaruutuja vasten.\n\n\n\n\nLV.\n\n\nPikku Pierre nukkui yhä kehdossaan korvatakseen aamulla kadottamansa\nuni paran. — Ja sinä aamuna oli hänen äitinsäkin vaipunut uneen\ntuolille hänen viereensä, riutunut kun oli väsymyksestä ja valvomisesta.\n\nSuuri, kalpea päivä oli jo täydellisesti noussut, kun hän heräsi\njäsenet jäykkinä, kylmissään. Ajatusten palatessa, palasi hätäkin.\n\nMiksi oli hän lähtenyt Toulvenista? Miksi oli hän mennyt naimisiin?\nMitä hän, maalaistyttö parka, teki täällä Brestissä, missä hänen\ntalonpoikais-pukuaan töllisteltiin! Miksi oli hän tullut likaamaan\nkaduille suurta, valkeaa kaulustaan, jonka sade usein kasteli, ja jonka\nhän epätoivoisena, kaikkea inhoten salli riippua olkapäillään aivan\nrypistyneenä ja kiillottamattomana?\n\nHän oli koettanut kaikki keinot saadakseen Yves'n palaamaan. Hän\noli niin lempeä, niin hyvä, hän rakasti niin syvästi pikku Pierreä\njärkevinä hetkinään, että Marie oli usein alkanut taas toivoa! Hänen\nkatumuksensa oli usein hyvin rehellistä, sitä kesti monta päivää ja ne\nolivatkin onnen päiviä.\n\n— Minulle pitää antaa anteeksi, sanoi hän. Huomasithan, _etten minä\nollut oma itseni enää!_\n\nJa Marie antoi anteeksi ja silloin ei erottukaan. Kun sattumalta oli\nkaunis ilma, puettiin pikku Pierre uuteen pukuunsa ja mentiin kolmisin\nkävelemään Brestiin.\n\nJa sitten, jonain iltana, ei Yves taas palannutkaan, ja taas alkoi\nkaikki alusta ja taas sai vaipua epätoivoon.\n\nKaikki kääntyi yhä pahemmaksi; Brestissä olo vaikutti Yves'en samoin\nkuin yleensä muihinkin merimiehiin. Nyt sattui jo _sellaista_ joka\nviikko, se tuli melkein tavaksi. Miksi sitten toivoa?\n\nHeidän laatikossaan ei enää ollut rahaa. Mitä tehdä? Lainatako\nnaapureilta, noilta naisilta, jotka joskus joivat itsekin; ja joitten\ntuttavuutta hän halveksi? Se oli liian suuri häpeä! Kuitenkaan ei\nhänellä ollut mitään keinoa salata puutettaan vanhemmiltaan, jotka\neivät tienneet mitään, ja jotka rakastivat Yves'a kuin omaa poikaansa.\n\nNo, hän sanoisi heille, ettei Yves ansaitse sitä. Hän jättäisi tuon\nmiehen! Tämä oli lopultakin liikaa ja Yves'llä ei ollut sydäntä.\n\n\n\n\nLVI.\n\n\nSydäntäkö? Kyllä! Jokin sanoi Marielle, että Yves'llä oli sydäntä,\nmutta että hän oli suuri lapsi, jonka merielämä oli tuhonnut.\nSuloisesti heltyen muisteli hän hänen hienoja ja rauhallisia\npiirteitään, ääntään, hyvää hymyään niinä hetkinä, kun hän oli järkevä.\n\nJättääkö hänet? — — — Ajatellessaan että Yves, aivan yksin jäätyään\nja silloin aivan hukassa, jättäen kaikki paholaisen haltuun, antautuen\nomien ja toisten paheiden valtaan, alkaisi jälleen hurjistelunsa\ntoisten naisten kanssa, purjehtisi kauas, vanhenisi yksin, hyljättynä,\nalkohoolin runtelemana! Oi, ajatellessaan eroa, valtasi hänet vielä\nsuurempi hätä kuin kaikki muu: hän tunsi nyt olevansa liitetty Yves'en\nsiteillä, jotka olivat järkeäkin vahvemmat, vahvemmat kuin mikään\nihmistahto. Marie rakasti häntä mielettömästi olematta tietoinen\nrakkaudestaan — — — Ei, pikemmin, jollei hän voisi estää häntä\nsiitä, syöksyisi hän hänen kanssaan viimeiseen rapakkoon saadakseen\nvain pitää häntä sylissään kuoleman hetkeen saakka.\n\n\n\n\nLVII.\n\n\nPikku Pierre ei ollenkaan pitänyt Brestistä, hänen mielestään se oli\nmusta ja ruma.\n\nHän oli ollut siellä vasta neljä kuukautta ja nyt jo olivat hänen\npyöreät poskensa kalvenneet ihon ruskeuden alla. Ennen muistuttivat ne\nEtelän täysikypsiä luumuja, joilla on lämmin, kultainen väri, auringon\nkasvattama puna.\n\nHänen silmänsä olivat mustat, ja niissä oli kuulakka loiste, niinkuin\nhänen äitinsäkin silmissä, hyvin pitkien ripsien välissä. Hänen pienet\nkulmakarvansa kaartuivat jo vakavasti, mikä periytyi isästä.\n\nHän oli kuvan kaunis, miettivine ilmeineen ja päättävine, miehekkäine\neleineen, joita hän jo käytteli kuin suuri poika.\n\nSilloin tällöin oli hän vielä hetkittäin meluavan iloinen; hän hyppeli\nhyppelemistään läpi surullisen huoneen pitäen aika ääntä.\n\nMutta sitä ei enää sattunut niin usein kuin Toulvenissä. — Hän\nkaipasi, kaipasi vielä epämääräisissä muistelmissaan pieniä tovereitaan\nsaarnipolulta, isovanhempien hyväilyjä, ja vanhan isoäidin lauluja.\nSiellä pitivät kaikki huolta hänestä, kun hän taas täällä oli melkein\naina yksin.\n\nEi, hän ei pitänyt kaupungista. Ja sitten oli hänellä aina kylmä tässä\nalastomassa huoneessa ja vanhoissa, kivisissä porraskäytävissä.\n\n\n\n\nLVIII.\n\n\n\"Minulle pitää antaa anteeksi, näithän, etten minä enää ollut oma\nitseni.\"\n\nKun Yves kerran oli sanonut näin, oli kaikki onnellisesti lopussa;\nmutta joskus kului siihen hyvin pitkä aika. Kun humala oli mennyt ohi,\npysyi hän pari kolme päivää synkkänä, jäyhänä, puhumatta mitään, siksi\nkunnes hymy yht'äkkiä levisi hänen kasvoilleen jostain mitättömästä\nsyystä hyvin lapsellisen hämmingin seuraamana. Silloin aukeni taas\ntaivas Marie paralle, ja hänkin hymyili Yves'lle erikoisella tavalla\nsanomatta kertaakaan moitteen sanaa; ja nyt oli koettelemus lopussa.\n\nKerran uskalsi Marie sanoa hänelle hyvin lempeästi:\n\n— Älä nyt sentään viitsi murjottaa kolmea päivää, kun se kerran on ohi.\n\nJa hän vastasi vielä hiljemmin hymyillen hyvin lapsellista puolihymyä,\nkatsoen syrjään, aivan nolona:\n\n— Etten murjottaisi kolmea päivää, sanot sinä? Jumal'auta, luuletko\nsinä, että minä olen kovin tyytyväinen itseeni, kun minä olen tehnyt\nsellaisia — — tyhmyyksiä? Oi, enhän minä sinulle, Marie parka, en\ntoki.\n\nSilloin tuli Marie vielä lähemmäksi nojaten hänen olkaansa ja Yves,\nnähdessään mitä hän tahtoi, suuteli häntä.\n\nVoi, _nuo juomat, nuo juomat!_ sanoi hän hitaasti, kääntyen pois,\npuoleksi sulkeutuneet silmänsä hyvin hätääntyneen näköisinä. Isäni!\nVeljeni! Nyt on minun vuoroni!\n\nHän ei ollut koskaan ennen puhunut sellaista. Hän ei koskaan maininnut\ntuota peloittavaa pahetta, ja näytti siltä kuin ei hän olisikaan ollut\nhuolissaan.\n\n— — — Kuinka ei voisi joskus toivoakin, kun näki hänet sitten niin\njärkevänä, alistuvana, leikkimässä lieden luona poikansa kanssa;\njättäen kokonaan \"suuren herran\" eleensä, osoittaen vaimolleen kaikella\ntavoin suloista huomaavaisuutta saadakseen hänet unohtamaan murheensa?\n\nKuinka voisi luulla, että tuo Yves saattaisi pian, kuin sallimuksesta,\nmuuttua _toiseksi_, synkkäsilmäiseksi, jäykäksi ja raa'aksi, alkohoolin\nhuumaamaksi eläimeksi, jota ei mikään liikuttanut? Silloin kietoi Marie\nhänet yhä enemmän hellyyteensä, suuntasi häneen koko tahdonvoimansa,\nvartioi häntä kuin pientä lasta, vapisi seuraten häntä silmillään, kun\nhän vain astui kadulle, missä hänen sinikauluksiset toverinsa kulkivat,\nja jonne kapakoiden ovet aukenivat.\n\n— — — Maissa oli Yves mennyttä miestä, sen hän itsekin hyvin tiesi,\nja ajatteli murheissaan, että täytyisi koettaa päästä lähtemään.\n\nHän oli kasvanut merillä, sattuman varassa kuin villit ruohot. Ei juuri\nkoskaan oltu huolittu kasvattaa hänessä käsitystä velvollisuudesta,\nkäytöksestä, ei mistään maailmassa. Ehkä ainoastaan, minä, jonka\nkohtalo ja hänen äitinsä rukous oli saattanut hänen tielleen, minä vain\nolin saattanut puhua hänelle noista uusista asioista, mutta luultavasti\nliian myöhään, tai liian epäselvästi. Kuri laivalla, siinä oli suuri\npidäke, mikä yksistään oli johtanut hänen aineellista elämäänsä,\npidättäen häntä karulla ja terveellisellä ankaruudella, mikä tekee\nmatruusit voimakkaiksi.\n\n_Maa_ oli kauan aikaa ollut hänelle ohikulkupaikka, niissä pääsi\nvapaaksi, ja missä oli naisia. Sinne tultiin kuin valloitettuun maahan\npitkien matkojen välillä. Silloin oli rahaa ja huvipaikoissa sai kaiken\ntaipumaan oikuillansa ja voimillansa.\n\nMutta säännöllinen elämä pienessä taloudessa, jokapäiväisten menojen\nlaskeminen, itsensä hoitaminen ja huolenpito huomisesta, sellaisiin\nodottamattomiin velvollisuuksiin ei hänen matruusiluonteensa sopinut.\nMuuten tuntui alkohooli hänen ympäristössään, täällä mädänneessä,\nturmeltuneessa Brestissä, tiukkuvan seinistä kuin epäterveellinen\nkosteus. Silloin vaipui hän aivan alas, niin kuin monet muutkin, jotka\nhekin olivat olleet hyviä ja kunnollisia, he alenivat, vaipuivat\nvähitellen tuon juopporoikan tasalle ja heidän irstailunsa muuttui\ninhottavaksi ja alhaiseksi kuin työmiehen irstailu.\n\n\n\n\nLIX.\n\n\n— — — Eräänä päivänä sain kirjeen, joka kutsui minua avuksi.\n\nSe oli hyvin yksinkertainen ja muistutti suuresti lapsen kirjettä:\n\n    Hyvä veli!\n\n    En tiedä, kuinka sanoisin sen teille, mutta on totta, että\n    minä olen ruvennut juomaan. Niinpä en myöskään tahtonut jäädä\n    Brestiin, tiedättehän, sillä minä pelkäsin sitä.\n\n    Minä olen jo kolme kertaa ollut raudoissa reservissä, ja nyt minä\n    en tiedä, miten pääsisin irti laivasta, sillä minä käsitän hyvin,\n    että jos minä jään sinne, tapahtuu joku onnettomuus.\n\n    Mutta minusta tuntuu, että jos minä vielä kerran pääsisin\n    purjehtimaan kanssanne, parantaisi se minut kerrassaan. Hyvä\n    veli, koska te kerran kohta lähdette merelle, tulkaa Brestiin\n    minua hakemaan. Minun olisi siellä paljon parempi olla kuin\n    täällä ja se pelastaisi minut varmasti.\n\n    Tuotitte minulle suurta surua saneessanne kirjeissänne, etten\n    minä rakastanut vaimoani, enkä poikaani, sillä hänen, ja pikku\n    Pierren vuoksi, tekisin minä mitä hyvänsä.\n\n    Niin, hyvä veli, minä olen itkenyt ja itken vieläkin nyt teille\n    kirjoittaessani, enkä näe mitään kyyneleiltä silmissäni.\n\n    Toivon vain näkeväni teidän tulevan. Syleilen teitä sydämeni\n    pohjasta pyytäen, ettette unohtaisi veljeänne, huolimatta\n    kaikesta teille tuottamastani mielipahasta.\n\n                                       Teidän Yves Kermadec.\n\n\n\n\nLX.\n\n\nEräänä sunnuntaina joulukuussa palasin minä Brestiin mitään\nilmoittamatta ja menin Suur'-kadun kaupunginosaan hakemaan Yves'n\nasuntoa. Lukien numeroita porttien päällä seurasin minä noita korkeita\ngraniittitaloja, entisiä rikkaiden asuntoja, jotka nyt ovat joutuneet\nrahvaan käsiin. Alhaalla, kaikkialla köyhien verhottomia akkunoita\nviimeisine, sairaaloisine kukkineen ikkunalaudoilla, kuihtuneine\npäivänkakkaroineen ruukuissa.\n\nOli aamu. Matruusijoukkoja oli jo liikkeellä puhtaissa vaatteissaan,\nlaulaen, alottaen sunnuntain juhlia.\n\nSiellä sai hengittää valkeaa sumua, kosteaa viileyttä — uutta\ntalvi-ilmaa. Koska saavuin yhä aurinkoiselta Adrian mereltä, tuntuivat\nBrestin värit sitäkin harmaammilta.\n\nNumerossa 154 — _Kauniin kanuunamiehen muiston_ kyltin yläpuolella\n— nousin minä pitkin vanhoja, suunnattoman suuria rappuja kolmanteen\nkerrokseen ja löysin Kermadecien huoneen.\n\nOvelle kuului kätkyen tahdikas kolina. Kaikesta huolimatta hyvin\nhemmoteltu pikku Pierre oli pitänyt tapansa, että häntä piti tuudittaa\nja Yves oli yksin poikansa kanssa, istui hänen vieressään, tuudittaen\nhäntä yhdellä kädellä hyvin hitaasti.\n\nHän kohotti surullisen katseensa, liikutettuna nähdessään minut, mutta\nuskalsi tuskin lähestyä minua ja hänen ilmeensä sanoi: \"Niin kyllä,\nveli, minä tiedän, että te tulette hakemaan minua. Sitähän minä tosin\npyysin, mutta — — — mutta minä en ehkä odottanut teitä niin pian ja\nlähteminen tuottaa minulle tuskaa...\"\n\nUlkonaisesti oli Yves paljon muuttunut. Hän oli tullut kalpeammaksi\nsuojassa meren ahavalta. Hänen ilmeensä oli toisenlainen, vähemmän\nvarma ja melkein tuskainen. Näki, että hän oli kärsinyt, mutta pahe\nei ollut saanut painetuksi mitään merkkiä hänen yhä marmorisille,\nvärittömille kasvoilleen.\n\nMinä katselin ympärilleni yllättyneenä, ja sydäntäni ahdisti. Minä\nen todella ollut aavistanut minkälainen veljeni Yves'n asunto olisi\nnäin maissa ja kaupungissa. Se oli aivan toisenlainen kun merellinen\nasunto, jossa olin kauan hänet tuntenut — märssykori täynnä tuulta ja\npäivänpaistetta. Täällä, tämän köyhän todellisuuden keskellä tunsin\nminäkin, niin kuin hänkin epäilemättä, olevani koditon ja viihtyväni\nhuonosti.\n\nMarie oli ulkona kaivolla ja pikku Pierre nukkui hyvin, pitkät pikku\nlapsen silmäripset poskilla leväten. Me olimme yksin toinen toisemme\nedessä, ja koska häntä pelotti olla noin minun edessäni, rupesi hän\näkkiä puhelemaan lähdöstä.\n\nMuutos luettelossa siirsi minut Brestiin ensimäisinä lähtevien\njoukkoon. Aiottiin varustaa kolme laivaa — Kiinan kauppa-asemalle,\nEtelämerille ja Levantiin — ja nyt sain joka hetki odottaa määräystä\nniihin.\n\nSeuraava viikko oli tuollainen levoton aika, joita usein sattuu\nmerielämässä. Täytyi elää liikkuvassa leirissä, hotellissa, puoleksi\npurettujen matkatavaroiden sekamelskassa, tietämättä minne huomenna\njoutuisi; täytyi huolehtia kaikenlaisesta, viranteosta satamassa ja\nmatkavalmistuksista — ja sitten kulkea edestakaisin, puuhata Yves'n\ntakia, että saisi hänet irti reservistä ja pitää häntä varalla,\nvalmiina lähtemään minun kanssani.\n\nJoulukuun lyhyet ja pimeät päivät kuluivat nopeasti. Minä nousin\nvanhoja, likaisia portaita — ja Marie, huolestuneena ensimäisestä\nsanastani hymyili minulle surullisesti, kunnioittavalla ja alistuvalla\nluottamuksella, odottaen ratkaisuani.\n\n\n\n\nLXI.\n\n\nBrestin redillä, 23 p. jouluk. 1880.\n\nKirkas ja kylmä joulukuun yö, suuri rauha merellä, suuri hiljaisuus\nlaivalla.\n\nHyvin pienessä laivan komerossa, joka on valkeaksi maalattu ja\nrautaseinäinen, istuu Yves vieressäni matka-arkulla, avonaisilla\nlaatikoilla. Tulon epäjärjestys on yhä vallalla. Pitäisi asettua\npaikoilleen ja valmistaa itselleen suojaa tässä komerossa, joka pian\ntulee kuljettamaan meitä keskellä talven viimoja ja maininkeja.\n\nKaikista noista suunnitteluista, asetteluista, pitkistä merimatkoista\nei ole tullut mitään. Ja minä olen aivan yksinkertaisesti\n_Sèvre_-laivalla, joka ei tule poistumaan Bretagnen rannikoilta.\nTästä aamusta alkaen kuuluu Yves miehistöön ja nyt me olemme taas\nyhdessä, ihmissilmällä katsoen, vuoden ajan. Ottaen huomioon ammattimme\non meille käynyt hyvin; meidän olisi ehkä täytynyt jonain hetkenä\nainaiseksi luopua toisistamme. Yves on ilolla antanut sata frangia\nkukkarostaan merimiehelle, joka on suostunut luovuttamaan hänelle\npaikkansa.\n\nOlkoon menneeksi _Sèvrekin_, koska kohtalo kerran on meidät sinne\nheittänyt. Se muistuttaa meille jo kaukaisia aikoja, jolloin me yhdessä\npurjehdimme _sumuisella mereltä_ kaukaisen kellotornin suojeluksessa.\n\nMutta minä olisin mieluummin halunnut lähteä muualle, etenkin Yves'n\ntakia. Olisin tahtonut viedä hänet kauemmaksi Brestistä, kauemmaksi\nhuonoista tovereista ja rannikon kapakoista.\n\n\n\n\nLXII.\n\n\nMerellä, 25 p. jouluk. Joulu.\n\nYlihuomenna, hyvin aikaiseen, päivän valjetessa. Minä nousin kannelle\nnukuttuani tuskin hetkeäkään oltuani hyvin vaikeassa vartiossa\n_keskiyöstä neljään_. Koko yön oli voimakas tuuli ja ankara merenkäynti\npidellyt meitä pahoin.\n\nYves oli kannella aivan läpikastuneena, mutta viihtyen mainiosti omassa\nelementissään, ja heti kun hän näki minun tulevan osoitti hän minulle\nkädellään omituista maata, jota me lähenimme.\n\nHarmaat riutat sulkivat kaukana näköpiirin kuin pitkät vallit. —\nAallot näyttivät kuin rauhoittuvan, vaikkapa tuuli yhä lennätteli\nmeille raivoisia puuskiaan. Taivaalla liukuivat raskaat, synkät pilvet\npäälletysten, hyvin nopeasti: kokonainen lyijyholvi oli liikkeellä,\nsuunnattomina, tummina möhkäleinä, jotka muuttivat muotoaan, joilla\nnäytti olevan hyvin kiire päästä ohi, juosta toisaanne aivan kuin\npyörrytyksen vallassa jonkun läheisen, hirveän rotkon reunalla. Meidän\nympärillämme oli tuhansittain salakareja, mustia päitä, joita kohoili\nkaikkialta keskeltä hopealle välähtelevää hyörinää, minkä kuohupäät\nsynnyttivät. Silmänkantamattomiin oli yhä noita vaarallisia päitä,\nmeri oli aivan täynnä niitä. Ja sitten näkyi tuolla kaukaisilla\nrantakallioilla kolmen hyvin vanhan kellotornin ääriviivat, jotka\nolivat aivan kuin asetetut yksikseen tuonne graniittierämaahan yhden\nkohotessa paljon korkeammalle kuin toiset, nostaen korkeata vartaloaan\nkuin jättiläinen, joka tekee huomioita ja johtaa. — — —\n\nNiin tosiaan, minä tunsin sen kyllä ja minä, niin kuin Yveskin,\ntervehdin sitä hymyillen, ehkäpä kuitenkin hiukan huolissani siitä,\nettä se näyttäytyi niin lähellä, keskellä tuota varjojen juhlaa,\nsellaisena aamuna, jolloin en odottanut sitä. — — — Mitä tekemistä\noli meillä tässä sen läheisyydessä? Se ei kuulunut suunnitelmiimme ja\nminä en sitä käsittänyt.\n\nSe johtui päällikön äkillisestä määräyksestä Silläaikaa kun minä olin\nnukkunut. Me laskimme Taureau'n redin suulle, aivan Saint-Pol-de\nLéon'in lähelle hakemaan suojaa etelätuulelta, sillä ulapalla oli\nmerenkäynti liian ankara meille.\n\n\n\n\nLXIII.\n\n\nCherbourg, 27 p. jouluk. 1880.\n\nKello seitsemän aamulla tuotiin Yves laivaan veneen pohjalla lopen\npäihtyneenä. Hänen vanhat ystävänsä, _Venuksen_ märssymiehet olivat\nkuljettaneet häntä koko yön kapakoissa — juhliakseen paluutaan\nAntilleilta.\n\nMinä olin vartiossa. Kannella ei ollut ketään paitsi muutamia\nmatruuseja, jotka puuhailivat kiillotustöissä — mutta ne olivat\nuskollisia, pitkänaikuisia tuttavia, joihin saattoi luottaa. Neljä\nmiestä kantoi häntä, vei hänet salaa sisään luukusta ja piiloitti hänet\nminun huoneeseeni.\n\nHuono alku _Sèvrellä_, jonne minä olin ottanut hänet vartioitavakseni\nkuin rangaistukseksi, ja jossa hän oli luvannut olla mallikelpoinen.\nEnsi kertaa tuli minun mieleeni tuo synkkä ajatus, että hän oli\nmennyttä miestä, täysin hukassa, huolimatta kaikesta, mitä minä voisin\nkoettaa hänen pelastuksekseen ja vielä toinenkin vielä surullisempi\najatus, ehkäpä hänen luonteessaan oli joku suuri vika — — —\n\n— — Koko päivän oli Yves kuin kuollut.\n\nHän oli kadottanut lakkinsa, kukkaronsa, hopeapillinsä ja saanut reiän\npäähänsä.\n\nVasta kuuden aikaan illalla huomasi hänessä elon merkkejä. Hän\nhymyili kuin heräävä lapsi, (hän oli vielä juovuksissa, muuten hän ei\nhymyilisi) ja pyysi ruokaa.\n\nMinä sanoin Jean Marielle, uskolliselle palvelijalleni, joka oli\nkalastaja Audierne'sta:\n\n— Mene etukeulan keittiöön hakemaan hänelle lientä.\n\nJean Marie toi ruoan ja Yves pyörittelee, kääntelee lusikkaansa aivan\nkuin ei muistaisi kumpaa päätä käytetään.\n\n— Syötä häntä, Jean Marie!\n\n— Se on liian suolaista! sanoi Yves äkkiä, peräytyen, irvistellen,\npuhuen selvää bretonilaista murretta, silmät vielä puoleksi kiinni.\n\n— Liian suolaista — — — liian suolaista!\n\nSitten nukkui hän taas ja Jean Marie ja minä purskahdimme nauruun.\n\nOlin kuitenkin kovin surullinen, mutta tuo ajatus ja tuo hemmoitellun\nlapsen suoruus oli hyvin hullunkurista. — — —\n\nIllalla, kello kymmeneltä, kun Yves taas oli oma itsensä, nousi hän\nsalaa ja katosi.\n\nKaksi päivää pysyi hän piilossa laivan keulapuolella, miehistön\nosastossa, nousten vain vartiolle ja purjeita muuttamaan, pää\npainuksissa, uskaltamatta katsoa minuun.\n\nOi, nuo päätökset, jotka on tehty parikymmentä kertaa, ja jotka eivät\nole kestäneet — — — niitä ei uskalleta uudistaa enää, tai ei\nainakaan tohdita sanoa sitä — — ja niin vaivutaan velttouteen, antaen\npäivien mennä menojaan, odottaen rohkeutta ja itsekunnioitusta, jotka\neivät palaa — — —\n\nVähitellen olimme taas päässeet tavalliseen olotapaamme. Minä kutsuin\nhäntä illalla ja hän teki kanssani pitkän, automaatisen merimiehen\nkävelymatkan, jota kestää tuntikausia samojen palkkien välillä. Me\njuttelimme melkein niin kuin ennenkin tuulen surullisesti humistessa,\nhienon sateen tihkuessa. Hän puheli ja ajatteli yhä samalla, hänelle\nominaisella tavalla naivisti ja sydämellisesti. Kaikki oli aivan\nsamanlaista, vaikken tiedä, mikä jäykkyys, mikä sulamaton kylmyys oli\ntullut meidän välillemme. Odotin katumuksen sanaa, ja sitä ei kuulunut.\n\nTalvi kehittyi, tuo Kanaalin talvi, mikä verhoaa kaiken — ajatukset,\nihmiset, esineet — samaan harmaaseen hämärään. Suuret, kolkot pakkaset\nolivat tulleet ja me astelimme joka ilta nopeammin, kiiruhtaen\naskeleitamme kosteassa merituulessa.\n\nJoskus halutti minua sanoa hänelle puristaen kovasti hänen kättään:\n\"Kas niin, veli, olen antanut anteeksi kaiken, elkäämme enää sitä\najatelko.\" Se pysähtyi huulilleni. Hänen velvollisuutensahan oli\npyytää anteeksi kaikissa tapauksissa, ja minä pysyin edelleen korkean\nkylmähkönä, mikä vieroitti häntä minusta.\n\nEi, _Sèvrellä_ olo ei tosiaankaan onnistunut meille.\n\n\n\n\nLXIV.\n\n\nPikku Pierre on Plouherzelissä koetellen leikkiä isoäitinsä oven\nedessä. — Hän on aivan hämillään katsellessaan tuota liikkumatonta\nvesilakeutta, jonka keskellä suuri, eläimen muotoinen möhkäle näyttää\nnukkuvan utuverhon takana. Täällä on ilma tosin raitista, mutta tuuli\non paljon pistävämpää kuin Toulvenissä, seutu paljon autiompaa. Tuon\nkaiken tuntevat lapset vaistomaisesti; ilmiöiden surumielisyyden\nvaikutuksen alaisina ovat he joskus tahtomattaankin haikealla mielellä\nja vaiti, — niin kuin pienet linnut.\n\nKaksi pientä toveria tulee naapurimökistä katsomaan häntä, uutta\ntulokasta. Mutta he eivät olekaan samoja kuin Toulvenissä, he eivät\nosaa samoja leikkejä, muutamat pikku sanat, jotka he taitavat lausua\neivät ole samaa bretonin kieltä. Ja kun ei yksikään heistä ole kovin\nuskalias, seisovat he siinä kolmisin naurahdellen, hullunkurisin pikku\nilmein.\n\n— — — Pikku Pierre saapui eilen Plouherzeliin äitinsä, Marie\nKermadecin kanssa. Yves oli kirjoittanut vaimolleen, että hän pian\ntekisi tuon matkan, hänen mieleensä oli äkkiä tullut ajatus, toivo,\nettä se ehkä saisi hänen äitinsä sopimaan heidän kanssaan. Vanhus\noli nimittäin, kova ja lujatahtoinen kun oli, aluksi suorastaan\nkieltäytynyt suostumasta heidän avioliittoonsa, oli jälkeenpäinkin\nosoittanut vain nurjaa mieltä, eikä lopulta ollut vastannut heidän\nkirjeisiinsäkään.\n\nHylätty vanhus parka! — — — Kolmestatoista Jumalan hänelle antamasta\nlapsesta oli kolme kuollut aivan pienenä. Kahdeksasta täyteen ikään\nehtineestä pojasta oli meri vienyt häneltä seitsemän, seitsemän, jotka\nolivat hukkuneet haaksirikossa, tai niin kuin Gildas ja Goulven, mennyt\nulkomaille.\n\nHänen tyttärensä olivat naimisissa, hajallaan. Kahdesta nuorimmasta,\njotka olivat kotona, oli toinen ottanut _islantilaisen_, joka vei\nhänet Treguier'hen, ja toinen, joka oli vaipunut uskonnollisiin\nmietiskelyihin, oli saanut päähänsä mennä Saint-Gildas du Secours'in\nnaisluostariin.\n\nJälellä oli vain aivan pieni, Goulven'in hylkäämä lapsi! Ah, häntä\noli mummo ruvennut rakastamaan — lehtolasta, mutta sentään viimeistä\npirstaletta sen pitkän haaksirikon, joka oli vienyt häneltä kaikki\nmuut, toisen toisensa jälkeen. Pikkuinen kävi mielellään katsomassa\nvuoksen nousua, merivesi-järven rannalla. Häntä oli kyllä kielletty.\nMutta eräänä päivänä oli hän mennyt aivan yksin ja häntä ei enää\nkuulunutkaan takaisin. Seuraava nousuvesi toi mukanaan pienen,\njäykistyneen ruumiin, pienen vahanvalkean tyttösen, joka haudattiin\nkappelin luo suuren puuristin ja vihreän nurmikummun alle.\n\nHänen ainoa toivonsa oli vielä hänen poikansa Yves, viimeinen, rakkain,\nsen vuoksi, että hän oli pysynyt kauimmin kotona — — — Ehkäpä hän\nainakin asettuisi jonain päivänä asumaan lähelle äitiään!\n\nMutta ei! Tuo Marie Keremenen oli ryöstänyt Yves'n häneltä ja sitten —\nseikka, josta hän myöskin kantoi vihaa — hän oli vienyt rahat, jotka\npoika ennen lähetti kotiin avustukseksi hänelle.\n\nJa kaksi vuotta oli hän jo ollut yksin, yksin viimeiseen päiväänsä\nsaakka.\n\nTotellakseen Yves'a, oli Marie eilen tullut kaksi päivää matkustettuaan\nkolkuttamaan hänen ovelleen lapsensa kanssa. Vanha ankarapiirteinen\nnainen, jonka hän heti paikalla tunsi, vaikk'ei ollut koskaan nähnyt\nhäntä, tuli avaamaan hänelle.\n\n— Olen Marie, Yves'n vaimo... Päivää — äiti!\n\n— Yves'n vaimo, Yves'n vaimo! ja tämä on siis pikku Pierre, tämä on\nsiis minun pojan poikani?\n\nHänen katseensa oli sentään heltynyt pojanpoikaa katsellessaan. Hän\noli päästänyt heidät sisään, ruokkinut hyvin, lämmittänyt hyvin, ja\nvarustanut heille paraan vuoteensa. Mutta se oli yhdentekevää, hänen\nkäytöksensä oli kylmää, jäistä, jota mikään ei mikään voinut sulattaa.\n\nNurkissa, piilossa, suuteli isoäiti rakkaasti pojanpoikaansa, mutta\nMarie'n nähden, ei koskaan! Hän oli aina jäykkä, juro.\n\nJoskus puhuttiin Yvestä ja Marie sanoi pelokkaasti, että hän oli paljon\nparantunut heidän naimisiin mentyään.\n\n— Tra la la la! — — parantunut! — — kertasi mummo, ottaen\nsynkimmän muotonsa. Tra la la tyttöseni! — — parantunut! — — —\nHänellä on isänsä pää, hän on aivan samanlainen, aivan samaa maata,\nettekä te vielä ole nähnyt kaikkea, sen sanon minä teille.\n\nSilloin odotti Marie parka, sydän raskaana, tietämättä mitä vastata,\nmitä sanoa pitkän päivän kuluessa, mitä tehdä itselleen, odotti\nkärsimättömästi Yves'n määräämää aikaa päästäkseen lähtemään. Ja hän ei\nvarmasti palaisi.\n\n\n\n\nLXV.\n\n\nPaimpolista lähtiessään on Marie poikineen noussut hevosvaunuihin,\njotka heilahtelevat ja vievät heidät mennessään. Ovesta katselee hän\nanoppiaan, joka kaikesta huolimatta on tullut Plouherzelistä saattamaan\nheitä kaupunkiin saakka sanoen heille kuitenkin kylmät ja niin lyhyet\njäähyväiset, että sydämeen koski.\n\nMarie katselee häntä, eikä käsitä enää: Nyt hän juoksee, juoksee\nvaunujen perään — ja sitten vaihtuu ilme hänen kasvoillaan, vaihtuu\nmelkein irvistykseksi. Mitä hän heistä vielä tahtoo? Ja Marie\nkatselee melkein säikähtyneenä. Hän irvistelee yhä. Ah! — — — hän\nitkee. Hänen kuihtuneet piirteensä aivan vääntyvät ja nyt juoksevat\nkyyneleet... Nyt ymmärtävät he molemmat toisensa.\n\n— Jumalan tähden, pysäyttäkää vaunut! sanoo Marie eräälle\n_islantilaiselle_, joka istuu hänen vieressään, ja joka myöskin on\nymmärtänyt, sillä hän pistää kätensä pienestä etu-ikkunasta ja vetää\najajaa hihasta.\n\nAjoneuvot pysähtyvät. Isoäiti, joka on juossut koko matkan, on nyt\ntakana, melkein portaiden luona, hän ojentaa heille kätensä ja hänen\nkasvonsa aivan kylpevät kyyneleissä.\n\nMarie on noussut pois vaunuista ja vanhus puristaa häntä syliinsä,\nsyleillen häntä ja pikku Pierreä. —\n\n— Oi, rakas tyttäreni, Jumala olkoon kanssasi!\n\nJa hän itkee nyyhkyttäen.\n\n— Katsokaas, tyttäreni, Yves'lle täytyy olla hyvin hellä, valloittaa\nhänet sydämellä; saattepa nähdä, että tulette onnelliseksi hänen\nkanssaan. Minä olin ehkä liiankin nurjamielinen hänen isäparalleen!\nJumala teitä siunatkoon, tyttäreni!\n\nJa nyt he ovat siinä yhteisen rakkauden yhdistäminä, itkien molemmat.\n\n— Heipä hei, naiset! — huutaa ajaja. Ettekö jo lopeta tuota\nnuoleskelua?\n\nHeidät täytyy kiskoa irti toisistaan. Ja Marie, joka taas istuu\nnurkassaan, katselee poistuessaan silmät täynnä kyyneleitä, vanhaa\nnaista, joka oli vaipunut nyyhkyttäen rajakiven viereen, kun pikku\nPierre lihavalla kätösellään vilkuttaa hänelle jäähyväisiä ovelta.\n\n\n\n\nLXVI.\n\n\nBrestin arsenaalin perällä, hiukan ennen päivän nousua, vuoden\nensimäisenä aamuna 1881. — Tuo sataman takaosa on synkkä paikka ja\nsiellä on _Sèvre_ jo viikon ajan ollut ankkurissa.\n\nYlhäällä oli taivas jo alkanut valeta meitä ympäröivien korkeiden\ngraniittimuurien välissä. Harvassa olevat lyhdyt heittivät sumuun\nviimeisen, heikon ja keltaisen valonsa. Ja nyt jo näkyivät\nsuunnattomien esineiden ääriviivat, jotka herättivät mielessä ilkeän\njäykkyyden tunteen: korkealle nostettuja koneita, äärettömiä,\nmustia kynsiään ojentelevia ankkureita, kaikenlaisia muodoltaan\nrumia ja epäselviä esineitä, ja sitten aseistariisuttuja laivoja,\njättiläismäisine, kalantapaisine muotoineen, liikkumattomina\nketjuissaan kuin suuret, kuolleet hirviöt.\n\nSuuri hiljaisuus, ja tappava kylmyys vallitsi satamassa — — —\n\nMikään yksinäisyys ei vedä vertoja öisen meriasevaraston autiudelle,\netenkään juhlaöinä. Kun tykin lähtölaukaus on pamahtanut, pakenevat\nkaikki kuin ruton saastuttamasta paikasta; tuhansia miehiä sukeltaa\nesiin kaikkialta, hyörien kuin muurahaiset, kiiruhtaen porttia kohti.\nViimeiset juoksevat peljäten joutuvansa liian myöhään ja jäävänsä\nsuljetun ristikon taa. Tulee tyyni. Ja sitten yö, sitten ei ketään, ei\nmitään.\n\nSilloin tällöin kulkee ohi joukkue, jolle vartiosto huutaa, ja joka\nhiljaa lausuu tunnussanan. Ja sitten pistäytyy rottien hiljainen kansa\nesiin kaikista raoista ottaen haltuunsa autiot laivat, tyhjät työpajat.\n\nOltuani päivystäjänä eilisestä saakka, olin nukkunut hyvin myöhään\nrautaseinäisessä, kolkossa huoneessani. Olin huolissani Yves'ta ja tänä\nyönä saivat minut surulliseksi nuo laulut, nuo matruusien huudot, jotka\nkuuluivat kaukaa kaupungin pahamaineisista osista.\n\nMarie ja pikku Pierre olivat matkalla Plouherzelissä ja Yves oli\ntahtonut kaikesta huolimatta viettää illan maissa, Brestissä\njuhliakseen uutta vuotta vanhojen ystävien seurassa. Olisin voinut\npidättää hänet pyytäen häntä jäämään minun seurakseni, mutta yhä pysyi\ntuo jää meidän välillämme; ja minä annoin hänen mennä. Ja tuo joulukuun\n31:en päivän yö on vaarallinen yö, jolloin koko Brest näyttää olevan\nalkohoolikuumeen vallassa.\n\nKannelle noustessani tervehdin jokseenkin surullisin tuntein uuden\nvuoden ensimäistä aamua ja aloin aamukävelyni, vartian sata askelta,\najatellen tuhansia, menneitä asioita.\n\nEtenkin ajattelin paljon Yves'a, joka oli tällä kertaa huolieni syynä.\nNäinä kahtena, _Sèvrellä_ vietettynä viikkona tuntui tunti tunnilta\nhaihtuvan tuon veljen välitön kiintymys, veljen, joka kauan aikaa\noli ollut minun ainoa oikea ystäväni maailmassa. Muuten olin hänelle\nankarasti vihoissani siitä, ettei hän osannut käyttäytyä paremmin, ja\nminusta tuntui, että minäkin pidin hänestä vähemmän. — —\n\nMusta lintu lensi pääni yli, päästäen valittavan raakunan.\n\n— Kas niin, sanoi matruusi, joka pimeässä teki aamutoimituksiaan\npeseytyen kylmässä merivedessä. Onpa siinäkin onnen toivottaja uunna\nvuonna! — — — Mokomakin onnettomuuden lintu. Se merkitsee sitä, että\nme vielä saamme kokea yhtä ja toista!\n\n— — — Yves palasi kello seitsemän hyvin suorana kävellen ja vastasi\nnimenhuutoon. Sitten tuli hän minun luokseni tavan mukaan toivottamaan\nhyvää päivää.\n\nHänen himmeähköistä silmistään, hänen äänensä hiukan muuttuneesta\nsävystä näin minä, että hän ei ollut viettänyt aikaansa aivan\njärkevästi. Silloin sanoin minä hänelle jyrkästi käskevällä äänellä:\n\n— Yves, et saa palata maihin tänään!\n\nJa sitten olin puhuvinani toisille tuntien olleeni liian tyly,\ntyytymättömänä itseeni.\n\n_Keskipäivä_. Arsenaalissa tyhjenivät laivat, tulivat autioiksi kuin\nsuurena juhlapäivänä. Kaikkialta näki tulevan matruuseja, hyvin\nsiisteinä sunnuntaipuvuissaan, pyyhkeillen tomua kiireisin käsin,\njärjestellen toistensa suuria, sinisiä kauluksia, ja nopeasti,\njuoksujalkaa, kiitävän porteille, hyökkäävän Brestiin päin.\n\nKun tuli _Sèvren_ miesten vuoro, tuli Yveskin muiden mukana, hyvin\nharjattuna, hyvin pestynä, kaula hyvin avoinna, komeimmassa puvussaan.\n\n— Minne sinä menet, Yves?\n\nHän katseli minua tylyin ilmein, jollaista en ennen ollut nähnyt,\nja joka uhitteli minua. Siinä näin minä vielä alkoholin kuumetta ja\nhäiriötä.\n\n— Menen tapaamaan tovereitani, sanoi hän, kotiseutuni merimiehiä,\njoille olen luvannut tulla, ja jotka odottavat minua.\n\nSilloin koetin puhua järkeä hänelle vieden hänet syrjään, pakotettuna\nsanomaan kaiken hyvin nopeasti, sillä oli kiire, pakotettuna puhumaan\nhyvin hiljaa ja pysymään hyvin tyynenä, sillä täytyi salata tuo kohtaus\nmuilta, jotka olivat aivan lähellä meitä. Ja minä tunsin kulkevani\nväärää tietä, etten enää ollut oma itseni, että kärsivällisyyteni\nloppui. Minä puhuin sävyllä, joka kiukuttaa, muttei vakuuta.\n\n— Kyllä, minä vannon teille, minä menen! sanoi hän lopulta hampaat\nyhteen puristettuina. Jollette pane minua rautoihin, ette estä minua.\n\nJa hän tempautui irti, katsellen minua uhmaillen kasvoihin ensi kertaa\neläissään, ja poistui liittyäkseen toisiin.\n\n— Rautoihin? — — — No niin, Yves, sinne sinä pääsetkin.\n\nJa minä kutsuin luokseni komentavan kersantin antaen kovalla äänellä\nkäskyn viedä hänet sinne.\n\nOi, tuota katsetta, jonka hän heitti minuun rautoihin mennessään\npakotettuna seuraamaan kersanttia, joka vei hänet sinne kaikkien\nnähden, pakotettuna laskeutumaan ruumaan kauniissa sunnuntaipuvussaan!\n— — — Nyt hän oli varmasti selvä, sillä hän katseli vakavasti ja\nhänen silmänsä olivat kirkkaat. Minä painoin pääni alas tuon moittivan\nilmeen kohtaamana, ilmeen, josta puhui tuskallinen ja äärimmäinen:\nhämmästys, äkillinen pettymys ja ylenkatse.\n\nJa sitten palasin minä huoneeseeni — — —\n\nOlivatko välimme lopussa? Niin luulin. Tällä kertaa olin tosiaan\nmenettänyt hänet.\n\nTuntien Yves'n bretonilaisen luonteen tiesin, ettei hän palaisi; kun\nhänen sydämensä kerran oli sulkeutunut, ei se enää avautuisi.\n\nMinä olin käyttänyt väärin valtaani häntä kohtaan, ja hän oli niitä,\njotka väkivallan uhatessa tekevät tenän eivätkä väisty.\n\n— — — Olin pyytänyt päivystävältä upseerilta, että saisin koko\npäivän pysyä toimessa, sillä minulla ei ollut rohkeutta lähteä laivasta\n— ja minä jatkoin ikuista kävelyäni aina samoja lankkuja pitkin.\n\nArsenaali oli autio korkeiden muurien välissä. Ei ketään ollut\nkannella. — Hyvin kaukaa kuului laulua Brestin syrjäkaduilta. — Ja\nalhaalla, miehistön huoneessa huusivat vartioivien matruusien äänet\nsäännöllisten väliaikojen kuluttua _lotto_-pelin numeroita lisäten aina\nnuo samat laivasukkeluudet, jotka ovat hyvin vanhoja ja huvittavat\nheitä:\n\n— 22, molemmat majoitusmestarit liikkeellä! — 33, mestarikokin koivet!\n\nJa Yves parka oli heidän alapuolellaan, ruuman pohjalla, pimeässä,\npitkänään pohjalaudoilla tässä kylmyydessä, rengas jalassa.\n\nMitä tehdä? — — — Antaisinko käskyn päästää hänet vapaaksi ja\nlähettää minun luokseni? Minä arvasin kyllä, mitä tuosta kohtauksesta\ntulisi: Hän seisoisi jäykkänä, jurona, ottaen hyvin kunnioittavasti\nhatun päästään, ja uhmaten minua vaikenemisellaan, kääntäen silmänsä\npois.\n\nTaikka, jos hän kieltäytyisi tulemasta — sen hän kyllä saattaisi tehdä\ntällä hetkellä — silloin — — — kieltäytyminen tottelemasta — —\nmiten hänet sitten pelastaisi? miten saada hänet pois ristiriidasta\nmeidän suhteidemme ja sokean sotilaallisen kurin välillä? — — —\n\nNyt saapui yö, ja Yves oli jo ollut raudoissa lähes viisi tuntia.\nMinä ajattelin pikku Pierreä ja Marieta, Toulvenin kelpo väkeä, jotka\nluottivat minuun ja sitten valaa, jonka olin vannonut vanhalle äidille\nPlouherzelissä.\n\nEtenkin tunsin minä yhä rakastavani Yves parkaa kuin veljeä — — —\nMinä palasin huoneeseeni ja rupesin heti kirjoittamaan hänelle. Se\noli kai ainoa välityskeino. Ottaen huomioon meidän luonteemme eivät\nmonet selittelyt koskaan onnistu. — Minä kiiruhdin, kirjoitin suurin\nkirjaimin, että hän vielä näkisi lukea, sillä yö tuli nopeasti ja\narsenaalissa on tulen pito kielletty.\n\nSitten sanoin minä kersantille: — Menkää hakemaan Kermadecia ja\nkutsukaa hänet _vartioivan upseerin_ puheille minun huoneeseeni.\n\nOlin kirjoittanut:\n\n    Rakas veli!\n\n    Annan sinulle anteeksi ja pyydän sinulta anteeksi omasta\n    puolestani. Sinähän tiedät, että me nyt olemme veljiä, ja että\n    kaikista huolimatta meidän välillämme on kysymys elämästä ja\n    kuolemasta. Tahdotko, että kaikki mitä me Sèvrellä olemme\n    sanoneet ja tehneet, unohtuisi, ja tahdotko vielä kerran lujasti\n    koettaa olla järkevä? Pyydän sitä äitisi nimessä. Kirjoitan vain\n    tämän paperin alareunaan, tahdotko? ja olkoon kaikki lopussa,\n    emme puhu siitä enää.\n\n    Pierre.\n\nKun Yves tuli, sanoin minä hänelle vain häntä katsomatta ja vastausta\nodottamatta:\n\n— Lue tästä, mitä sinulle kirjokin, ja menin pois jättäen hänet yksin.\n\nHän lähti nopeasti ulos aivan kuin olisi pelännyt minun paluutani ja\nheti kun olin kuullut hänen loittonevan, palasin minä katsomaan.\n\nPaperini alareunaan — vielä suuremmilla kirjaimilla kuin minä, sillä\nyö pimeni yhä — oli hän kirjoittanut:\n\n— Kyllä veli!\n\nja merkinnyt sen nimellään,\n\n                        Yves.\n\n\n\n\nLXVII.\n\n\n— Jean Marie, kiiruhda sanomaan Yves'lle, että, minä odotan häntä\nmaissa, rantasillalla!\n\nTämä tapahtui kymmentä minuuttia myöhemmin. Täytyihän tavata toisensa\ntuon kirjeen jälkeen, että sovinto olisi täydellinen.\n\nKun Yves saapui oli hänen kasvoillaan toinen ilme ja hyvä hymy, jota\nen ollut moneen aikaan nähnyt. Minä otin hänen kätensä, hänen halvan\nmärssymieskätensä omiini; sitä tuli puristaa lujasti että hän tuntisi\nsen, sillä se oli kovettunut työssä.\n\n— Mutta miksi teitte minulle niin? Se ei ollut hyvin, nähkääs!\n\nJa siinä kaikki, mitä hän tiesi sanoa minulle moitteeksi.\n\nMe emme olleet velvolliset pitämään yövuoroja _Sèvrellä_.\n\n— Kuules Yves, me vietämme uudenvuoden illan yhdessä maissa, Brestissä\nja sinä saat syödä päivällistä minun kanssani _Pörssissä_. Se ei ole\nkoskaan juolahtanut mieleemme ja se tuottaa meille huvia. Mene pian\npyyhkimään selkäsi (se oli aivan likaantunut ruumassa) ja menkäämme.\n\n— Oi, mutta pidetään sitten kiirettä. Minä harjaisin itseni mieluummin\nteidän huoneessanne maissa. Kanuuna pamahtaa kohta, emmekä me ehdi\nlähtemään.\n\nMe olimme paraiksi aivan sataman perällä, hyvin kaukana uloskäytävistä,\nja nyt lähdimme melkein juoksujalkaa.\n\nSiinä sitä oltiin! Tykki jyrähti keskitiellä ja me olimme kiinni.\n\nOlimme pakoitetut palaamaan _Sèvreen_, jossa oli kylmä ja pimeä.\n\nUpseerien ruokasalissa oli pahanpäiväinen lyhty rautahäkissä, jonka\npäivystävä palosotilas sytytti, eikä yhtään tulta. Siellä vietimme me\nuudenvuoden illan, jääden omasta syystämme ilman päivällistä, mutta\nkuitenkin tyytyväisinä, koska olimme jälleen yhdessä, sovinnossa.\n\nMutta Yves'lla oli vielä jotain mielessään. — En tullut tuota ennemmin\najatelleeksi, mutta teidän olisi ehkä pitänyt jättää minut rautoihin\nkoko yöksi toisten takia, jotka eivät oikein ymmärrä — —\n\nMutta hän ei ollut vähääkään huolissaan tulevasta käytöksestään ja\ntunsi tänä iltana olevansa hyvin vahva itseensä nähden.\n\n— Sitten, sanoi hän, olen minä keksinyt varman keinon: minä en enää\nkoskaan lähde maihin ilman teitä, kun te vain viette minut mukaanne. —\nSiten, tietysti, ymmärrättehän — — —\n\n\n\n\nLXVIII.\n\n\nSunnuntai, 31 p. maalisk. 1881.\n\nToulven keväällä, polut täynnä kevätesikkoja. Ensimäinen lämpimämpi\nleyhkä kulkee yli maan suloisesti yllättäen, hivelee tammien ja\nsaarnien oksia, suuria lehdettömiä metsiä, ja tuo meille harmaaseen\nBretagneen tuoksuja muualta, muistoja valoisista maista. Kalpea kesä on\ntulossa pitkine, pitkine, suloisine iltoineen.\n\nMe olemme kaikki ulkona majan oven edessä, molemmat\nKeremenen-vanhukset, Yves vaimoineen, ja Anne ja pikku Corentine ja\npikku Pierre. Virren säveleet, jotka ensin olimme kuulleet kauempaa,\nlähestyvät hyvin hitaasti. Kulkue saapuu tahdikkain askelin, kevään\nensimäinen juhlakulkue. — Nyt se jo on vihreällä tiellä — se kulkee\nkohta ohitsemme.\n\n— Nosta minua, kummi, nosta — — — sanoo pikku Pierre ojennellen\nkäsiään minulle, noustakseen olkapäälleni paremmin nähdäkseen.\n\nMutta Yves tahtoo hänet itselleen, ja nostaen hänet hyvin korkealle\nasettaa hän hänet päälaelleen seisomaan. Silloin nauraa pikku Pierre\nhuomatessaan itsensä niin suureksi ja pistää kätensä vanhojen puiden\nsammaltuneiden oksien sekaan.\n\nNeitsyen viiri kulkee ohi kahden hartaan ja vakavan nuorukaisen\nkantamana. Kaikki Trémeulén ja Toulven'in miehet seuraavat sitä\npaljain päin; vanhat ja nuoret astelevat huopahatut käsissä, pitkine\nhiuksineen, jotka ovat vaaleat tai iän harmentamat, ja jotka lankeavat\nvanhoilla koruompeluilla koristetuille bretonilaisille takeille.\n\nKaikki naiset kulkevat jälempänä: mustia, silmäkuvioilla ylt'yleensä\nkirjailtuja röijyjä, heikko, kelttiläisiä sanoja lausuvien äänten\nhillitty kohu, suurten, valkomusliinisten päähineiden liikettä päiden\npäällä. Vanha kätilö kulkee viimeisenä, kumartuneena, tepastellen\nlyhyin askelin, yhä haltiattaren näköisenä. Hän ilmaisee merkillä\ntuttavuutensa meille ja uhkaa piloillaan pikku Pierreä sauvallaan.\n\nNyt loittonee kulkue ja äänet.\n\nNyt näemme me kaukaa takaapäin koko jonon, joka nousee ylöspäin\nahtaiden sammaltöyräiden välissä, koko polku on täynnä suurisiipisiä\npäähineitä ja valkeita kauluksia.\n\nSe kulkee kiemurrellen, nousten yhä Saint-Bloi'ta kohti. Tuo kulkueen\njälkiosa on hyvin omituinen.\n\n— Oi, kuinka paljon myssyjä! — sanoo Anne, joka ensimäiseksi on\nehtinyt rukousnauhansa loppuun ja rupee nauramaan kaikkien noiden\nmusliinihuppujen suurentamien päiden tekemän vaikutelman johdosta.\n\nNyt on kaikki lopussa — kadonneena saarnien kaukaisen lehtikatoksen\nalle. Ei enää näy muuta kuin tien hento vehreys ja kaikkialle\nkylväytyneet kelta-esikot, kiirehtivä kasvullisuus, jolla ei ole\nollut aikaa nähdä aurinkoa, ja joka tunkeilee sammalikolla suurina,\ntiheinä kimppuina, kalpean keltaisina kuin rikki, maidonvärisen ambran\nvivahduksin. Bretonilaiset sanovatkin niitä _maito-kukiksi_.\n\nOtan pikku Pierreä kädestä ja vien hänet mukaani metsään jättääkseni\nYves'n yksin sukulaistensa kanssa. Heillä on nähtävästi hyvin tärkeitä\nasioita keskusteltavana, yhä noita hyöty- ja jakokysymyksiä, joilla on\nniin suuri osa maaelämässä.\n\nTällä kertaa on kyseissä uni, jonka Yves ja hänen vaimonsa ovat\nkumpikin nähneet: koota kaikki omaisuutensa ja rakentaa pieni,\n_tiilikattoinen maja_ Toulveniin. Minä saisin oman huoneeni tuossa\npienessä talossa ja sinne pantaisiin vanhoja, bretonilaisia tavaroita,\njoista minä pidän, ja kukkia ja sananjalkoja. He eivät halua asua\nsuurissa kaupungeissa, etenkään ei Brestissä — _se on liian pahaksi\nYves'lle_.\n\n— Täten en minä totta kyllä asuisi kovinkaan usein kotona, mutta aina\nkun minä pääsisin tulemaan sinne, olisimme me hyvin onnellisia. Ja\nsitten, ymmärrättehän, etenkin myöhemmin, kun minä saisin eläkkeeni,\nolisi minun hyvä olla pienessä talossani, pienine puutarhoineen.\n\nEläke! — — — Aina tuo unelma, jota matruusit alkavat nähdä\nkeskellä nuoruuttaan aivan kuin heidän nykyinen elämänsä olisi vain\nkoettelemuksen aikaa. Ottaa ero neljänkymmenen ikäisenä, kierreltyään\nympäri maailmaa, omistaa pieni maapala, elää siellä hyvin hiljaa ja\njäädä sinne, tulla merkittäväksi henkilöksi kylässään, pitäjässään —\nkirkon isännäksi merikarhuna oltuaan, — tehdä vanhasta paholaisesta\nhyvin rauhallinen erakko. — — Kuinka monen heistä onkaan viikatemies\nkorjannut ennen kuin he ovat saavuttaneet sen, tuon kypsän iän\nrauhallisen levon? Ja kuitenkin, kysykääpä heiltä, sitä he kaikki\nuneksivat!\n\nTuo _varma keino_, jonka Yves oli keksinyt ollakseen järkevä, oli\nonnistunut erinomaisesti. Laivassa oli hän sama mallikelpoinen merimies\nkuin aina, ja maissa emme me eronneet toisistamme.\n\nLähtien tuosta pahasta päivästä, jolla vuosi 1881 oli alkanut, oli\nmeidän seurustelutapamme kokonaan muuttunut, ja minä kohtelin häntä nyt\ntäydellisesti veljenäni.\n\n_Sèvrellä_, tuolla hyvin pienellä laivalla, missä me nyt olimme, kuului\nYves nyt, upseerien kanssa toverillisessa liitossa, meidän joukkoomme.\nTeatterissa oli hän aitiossamme, sekä yleensä osallisena meidän\nkaikenlaisiin yrityksiimme. Aluiksi arkana kieltäytyen ja piiloutuen,\noli hän lopulta myöntynyt, koska hän huomasi kaikkien pitävän hänestä.\nJa minä toivoin tällä uudella, ehkäpä omituisella keinolla likentäväni\nhäntä itseeni niin paljon kuin mahdollista, nostavani hänet entisen\nelämänsä, entisten tovereittensa yläpuolelle.\n\nTuo seikka, jota on totuttu nimittämään kasvatukseksi, tuo kiilloitus,\nmikä toisiin usein hyvin karkeasti sivellään, puuttui kokonaan\nYves-veljeltäni; mutta hänessä oli luonnostaan jotain tahdikasta,\njotain harvinaisen hienotunteista, mitä ei voi kellekään antaa. Kun\nhän oli meidän seurassamme, pysyi hän aina niin hyvin rajoissaan,\nettä se alkoi hänestä itsestäänkin tuntua luontaiselta. Hän puhui\nhyvin harvoin, eikä koskaan sanoakseen jokapäiväisyyksiä, jotka\nkoko maailma on sanonut. Ja kun hän riisui merimiespukunsakin\npukeutuakseen hyvin sopivaan harmaaseen pukuun, kädessä hienoväriset\nruotsalaiset hansikkaat, silloin tuli hän, luopumatta luontevista\nmerimiestavoistaan, pää taakse heitettynä ja iho ruskeana, hyvinkin\nylhäisen näköiseksi.\n\nMeitä huvitti viedä hänet mukanamme ja esitellä hänet kelpo ihmisille,\njoihin hänen vaiteliaisuutensa ja ryhtinsä teki suuren vaikutuksen, ja\njotka pitivät häntä kopeana. Oli hullunkurista tavata hänet seuraavana\naamuna matruusiksi muuttaneena, yhtä hyvänä märssymiehenä kuin ennenkin.\n\n— — — Me olimme siis Toulvenin metsässä, pikku Pierre ja minä,\nkukkia noukkimassa perheneuvottelun kestäessä.\n\nMe löysimme paljon kalpean keltaisia kevätesikoita, sinipunaisia\ntalvikkeja ja sinisiä _bourrache_ kukkia, vieläpä punertavia\nlehdokkejakin, kevään ensimäisiä.\n\nPikku Pierre poimi niitä niin paljon kuin jaksoi kantaa, hyvin\nvilkkaana, tietämättä koskaan minkä valitsisi, ja päästäen syviä\nhuokauksia kuin hyvin tärkeän toimen rasittamana. Hän toi ne minulle\nheti, pieninä, huonosti poimittuina kimppuina, puoleksi rutistuneina\nhänen pienten sormiensa välissä ja liian lyhytvartisina.\n\nKukkulalta, jossa me olimme, näkyi metsää silmän kantamattomiin,\norjantappurat kukkivat jo, kaikki oksat, kaikki punertavat taimet\nodottivat kevättä nuppuja täynnä. Ja kaukana kohotti Toulvenin kirkko\ntuon puumaailman keskellä harmaata torniaan.\n\nMe olimme olleet niin kauan ulkona, että Corentine oli asetettu\ntähystämään vihreälle tielle, meidän tuloamme ilmoittamaan. Jo kaukaa\nnäimme hänen hyppelevän, kujeilevan aivan yksin, tuulen heiluttaessa\nhänen suurta päähinettään ja valkoista kaulustaan. Hän huusi hyvin\nkovaa:\n\n— Nyt ne tulevat Pierre _brass_ ja Pierre _vienn_ (suuri ja pieni\nPierre) pitäen toisiaan kädestä.\n\nJa hän muutti sanansa lauluksi ja lauloi ne hyvin vilkkaalla\nbretonilaisella säveleellä tanssien tahdin mukaan.\n\n    Kas tuolta ne saapuvat juuri!\n    Käsikäässä ne käyvät näin,\n    Pierre brass ja Pierre vienn!\n\nTuulen heilutellessa hänen päähinettään ja kaulustaan, tanssi hän\nkuin pieni, hullaantunut nukke. Ja yö saapui, maaliskuun yö, aina\nsurullisena, vanhojen puiden harvalehtisten holvien alle. Kylmä henkäys\nkävi yhtäkkiä kuin kuoleman väristys metsän läpi päiväisen, lämpimän\nauringon jälkeen.\n\n    Käsikäässä ne käyvät näin,\n    Pierre brass ja Pierre vienn!\n    ja Pierre vienn _Bugel-du!_\n\n_Bugel-du_ (pikkuinen, musta mies). Hän antoi pienelle serkulleen saman\nliikanimen, joka Yves'lla oli ollut Kermadec'ien pronssivärisen ihon\nvuoksi. Silloin sanoin minä hänelle: _Moisel vienn pen melen_ (pieni\nkeltapäinen neiti), ja sen nimen sai hän pitää. Se sopikin hänelle\nmainiosti, hänen päähineestä esille pyrkivien hiustensa takia, jotka\nolivat kuin kullankeltaisia silkkirihmoja.\n\nKaikki olivat onnellisen näköisiä majassa ja Yves vei minut syrjään\nkertoakseen, että asia oli ratkaistu hyvin. Ukko Corentin antaisi\nheille kaksituhatta frangia ja eräs täti lainaisi tuhat. Näin saisivat\nhe maapalan määräajaksi ja alkaisivat rakentaa heti kohta.\n\nPäivällisen jälkeen täytyi nopeasti astua Toulvenin vaunuihin ja junaan\nBannalecissä. Yves ja minä palasimme Lorientiin, missä _Sèvre_ odotti\nmeitä satamassa.\n\nKello yhdentoista tienoissa, kun me olimme palanneet satunnaiseen\nasuntoomme, jonka olimme vuokranneet kaupungissa, järjesti Yves\nmaljakoihin Toulvenin metsien kukkaset.\n\nEnsi kertaa eläissään oli hän moisessa hommassa; hän ihmetteli itseään\nhuomatessaan noiden pienten kukkien kauneuden, jota hän ei ollut\nkoskaan ennen tullut tarkanneeksi.\n\n— Niin, sanoi hän. Kun minä saan pienen majani Toulvenissa, asetan\nminä niitä huoneisiimme, sillä se näyttää minusta aika hyvältä. Te\nolette saanut minut ajattelemaan sellaisia asioita — — —\n\n\n\n\nLXIX.\n\n\nMerellä, seuraavana päivänä, huhtikuun ensimäisenä, matkalla Saint\nNazaireen. — Kiidämme kovassa laitatuulessa luoteesta, huono ilma,\nvaloja ei enää näy. Saavuttiin satamaan aamun koittaessa, kokkapuu\npoikki, pieni ylämasto murskana.\n\nToisena päivänä on palkan maksu. Juopuneita miehiä putoilee yöllä\nruumaan halaisten päänsä.\n\nOdottamaton kahden päivän loma. Matkalla Yves'n kanssa Toulveniin. Tämä\n_Sèvre_ on hyvä laiva, joka ei milloinkaan vie meitä kovin kauas.\n\nKello kymmenen illalla, kuun valossa, kolkutamme me Keremenen-vanhusten\nja Marien ovelle, jotka eivät tiedä odottaa meitä.\n\nPikku Pierre herätetään meidän kunniaksemme, ja hän istuu polvillamme.\n\nHämillään, paraasta unestaan herättyään sanoo hän meille hyvän päivän\nhiljaa, hymyillen, eikä sitten välitä suuriakaan meidän tulostamme.\nHänen silmänsä sulkeutuvat vasten hänen lähtöäänkin ja hänen pilkku\npäänsä heilahtaa kaikkiin suuntiin.\n\nJa Yves sanoo hyvin huolissaan, nähdessään hänen katselevan kulmainsa\nalta, tukka silmillään:\n\n— Minusta hän on — — hän on — — — kavalan näköinen.\n\nJa hän katselee minua kuin hätäisesti tiedustellen mielipidettäni,\naavistellen jo vakavaa, vastaista huolta.\n\nMaailmassa ei ole ketään muita kuin Yves, jolla olisi yhtä hassuja\nhuolia. Minä hypitän pikku Pierreä, joka herää täydellisesti ja\npurskahtaa nauruun, kauniit, suuret silmät aivan avoinna pitkien\nripsien alla. Yves rauhoittuu ja huomaa, ettei hän enää ole ollenkaan\nkavalan näköinen.\n\nKun hänen äitinsä riisuu hänet aivan alasti, muistuttaa hän\nklassillisia vauvoja, kreikkalaisia Amorin patsaita.\n\n\n\n\nLXX.\n\n\nToulven, 30 p. huhtikuuta.\n\nTämä tapahtuu Keremen-vanhusten mökissä eräänä huhtikuun iltana, yön\ntullessa. Me palaamme koko joukko kävelyltä: Yves, Marie, Anne, pikku\nCorentine _Keltatukka_ ja pikku Pierre _Mustamies_.\n\nMajassa paloi neljä vahakynttilää — _kolme_ on _kissan kemuissa_ — ja\nse tuottaa onnettomuutta.\n\nVanhalla jykevällä tammipöydällä, joka kiiltää ikäänsä, on asetettu\npaperia, kyniä ja hiekkaa. Penkkejä on järjestetty ympärille. Jotain\njuhlallista tulee tapahtumaan.\n\nMe panemme säilöön kukka- ja ruohosatomme, joka tuo huoneeseen\nhuhtikuisen tuoksun, ja sitten me istuudumme.\n\nSisään tuli vielä kaksi tärkeän näköistä mummoa. He tervehtivät niiaten\nniin syvään, että heidän jäykät, suuret kauluksensa nousevat aivan\npystyyn, ja istuutuvat nurkkiin. Sitten tulee vielä Pierre Kerbras,\nAnnen sulhanen. — Viimein ovat kaikki paikoillaan, ketään ei puutu.\n\nNyt on perhesopimusten suuri ilta, jolloin Keremenen-vanhukset\ntäyttävät lapsilleen antamansa lupauksen. He nousevat molemmat\naukaisemaan vanhan arkun, jonka koristeina _Pyhä Sydän_ ja kukat\nvuorottelevat. He selailevat papereita, nostelevat vaatteita ja ottavat\nlopulta, aivan pohjalta, pienen säkin, joka tuntuu raskaalta. Sitten\nmenevät he vuoteelleen, kääntävät patjan etsien jotain sen alta ja\nesiin tulee — toinen pussi!\n\nHe tyhjentävät ne pöydälle Yves-poikansa eteen ja nyt vierähtää niistä\nkauneita hopea- ja kultarahoja vanhanaikuisine kuvioineen, jotka\nyksitellen olivat kasaantuneet puolen vuosisadan aikana ja olivat\npiilossa. Ne lasketaan pieniin kasoihin: siinä ovat nuo luvatut\nkaksituhatta.\n\nNyt on vanhan tädin vuoro. Hän nousee ja tyhjentää kolmannen, pienen\nsäkin — vielä tuhatta frangia kullassa.\n\nVanha naapurin emäntä esiintyy viimeksi tuoden viisisataa frangia\nsukan varressa. Kaikki tuo lainataan Yves'lle, kaikki tuo kasaantuu\nhänen eteensä. Hän kirjoittaa nimensä kahteen pieneen kuittiin\nvalkealle paperille ja antaa ne vanhoille lainaajille, jotka niiaavat\nlähtiäisiksi, mutta heitä pyydetään jäämään, niin kuin tapa vaatii,\njuomaan lasin siideriä meidän kanssamme.\n\nKaikki on lopussa. Kaikki on suoritettu ilman notariota, ilman\nväittelyä, luottamuksella ja rehellisyydellä, jotka Toulvenissa\nvallitsevat.\n\nOvelta kuuluu kolkutusta, se on urakoitsija, muurari ja hän saapuu\njuuri parhaiksi.\n\nHänen kanssaan sopiessa käytetään leimapaperia. Hän on vanha velikulta\nQuinperista; osaa vain puolittain ranskaa, mutta näyttää silti aika\nketulta kaupunkilaistapoineen.\n\nMinulla on tehtävänä selittää hänelle rakennuksen suunnitelma, jonka\nme olemme laatineet iltaisin laivalla, ja jossa _minun huoneellani_\non paikkansa. Minä väittelen pienimpienkin osien valmistamisesta\nja kaikkien tarpeiden hinnoista, ollen olevinani asiaintuntija. Se\nvaikuttaa ukkoon, mutta huvittaa meitä, Yves'a ja minua, kun meidän\nkatseemme sattumalta kohtaavat toisensa.\n\nPaperille, joka on leimattu kuudenkymmenen centimin karttamerkillä,\nkirjoitan minä kaksi sivua yksityiskohtaisia ehtoja:\n\n\"Graniitista rakennettu talo, joka on muurattu _jokihiekalla_, valaistu\nkalkilla, puuosat kastanjasta; puutarha edessä; ullakko ikkunoineen,\nluukut vihreiksi maalatut j.n.e. — — — Ja kaikki on oleva valmiina 1\np. toukokuuta ensi vuonna etukäteen sovitusta kahden tuhannen yhdeksän\nsadan viidenkymmenen frangin hinnasta.\"\n\nMinä aivan väsyin tuossa työssä ponnistaessani ajatuksiani. Hämmästyn\naivan taitoani ja huomaan kaikkien ihmettelevän tarkkanäköisyyttäni ja\nsäästäväisyyttäni! On kuulumatonta, mitä kaikkea nuo kunnon ihmiset\nminulla teettävät.\n\nLopulta on se allekirjoitettu, puumerkillä varustettu. Juodaan\nomenaviiniä ja puristellaan vuoroon kaikkien käsiä. Ja nyt on Yves\ntalonomistaja Toulvenissa. Marie ja hän ovat niin onnellisen näköisiä,\netten minä varmasti kadu vaivojani.\n\nMolemmat eukot niiaavat lopullisesti, ja kaikki muut, pikku Pierrekin,\njoka ei ollut tahtonut mennä nukkumaan, tulevat saattamaan minua\nkauniissa yössä, kuun valossa, majataloon.\n\nToulven, 1 p. toukokuuta 1881. Me olemme hyvin toimessamme Yves ja\nminä, ukko Keremenenin avulla köydellä mittaamassa aiottua maapalaa.\n\nEnsin on täytynyt valita se, ja siihen on mennyt koko eilinen aamu.\nYves'ta oli kysymys hyvin vakava, kun näet piti tehdä päätös tulevan\nmajan paikasta, jossa hän aavistaa, surumielisen ja oudon tulevaisuuden\njälkeen, saavansa nähdä eläkeaikansa, vanhuutensa ja kuolemansa.\n\nMonien arvelujen jälkeen olemme me päättäneet valita tämän kohdan.\nSe on Toulveniin tultaessa, Rospordeniin vievän tien varrella oleva\nkukkula pienen, kylään kuuluvan kentän luona, jonka kanojen meluava\njoukko ja punaposkiset lapset aamuisin vilkastuttavat. Toisella puolen\nnäkyy Toulven ja kirkko, toisella suuret metsät.\n\nTällä hetkellä se on vain hyvin vihreä kaurapelto. Olemme mitanneet sen\ntarkasti kaikkiin suuntiin; neliömetrin nykyisen hinnan mukaan maksaa\nse tuhat neljäsataa yhdeksänkymmentä frangia, paitsi notarion palkkoja.\n\nYves'n täytyy olla hyvin järkevä ja säästäväinen maksaakseen sen! Hän\ntulee hyvin vakavaksi sitä ajatellessaan.\n\n\n\n\nLXXI.\n\n\nSèvrellä, toukokuussa 1881.\n\nYves täyttää kohta kolmekymmentä vuotta ja pyytää minua tuomaan\nmaista sidotun vihkon alkaakseen, minun tapaani, merkitä muistiin\nvaikutelmiansa. Hänestä on ikävää, ettei hän enää kyllin hyvin muista\npäivämääriä ja menneitä asioita laatiakseen päiväkirjan menneestä\nelämästään.\n\nHänen älynsä aukenee lukemattomille uusille käsitteille, hän muodostuu\nepäämättömästi minun mukaani, hänen sielunelämänsä _mutkistuu_ ehkä\nenemmän kuin olisi tarpeellista. Mutta meidän tuttavallisuudestamme\njohtuu toinen, odottamaton tulos: oma minäni yksinkertaistuu paljon\nhänen kosketuksestaan, minäkin muutun melkein yhtä paljon kuin\nhänkin — — —\n\nBrest, kesäkuulla 1881.\n\nKello kuusi palasin minä Yves'n kanssa Juhannus-iltana maalaisvaunujen\nkatolla Plougastellin _armojuhlilta_.\n\nMeidän _Sèvremme_ oli toukokuussa ollut Algeriassa saakka ja me\ntunsimme, vastakohdan vuoksi, selvemmin Bretagnen maan erikoisen\nviehätyksen.\n\nHevoset juoksivat täyttä ravia nauhoilla koristettuina, päässä lippuja\nja vihreitä oksia. Vaunun sisällä laulettiin ja sen päällä, lähellä\nmeitä tanssi kolme juopunutta matruusia lakki korvalla ja kukkia ja\nnauhoja napin lävessä, ja heikkonäköisten ihmisten pilkalla — siniset\nrillit nenällä. Kolme ovelan näköistä, älykässilmäistä nuorta miestä,\njotka pitivät lähtölystiä, sillä kohta kävi kulku Kiinaa kohti.\n\nTavallinen ihminen olisi taittanut niskansa. Mutta he, jotka olivat\njuoneet aika lailla, eivät horjuneet, hyppelivät kuin vuohet, ja vaunut\njatkoivat nopeata kulkuaan kieppuen oikealle ja vasemmalle raitillaan,\njuopunut ajuri ohjaksissa.\n\nPlougastellissa kohtasi meitä kyläjuhlan melu; karuselleja, kääpiöitä\nja jättiläisiä, ja _Lampaisen perhe_, joka erottaa luut lihoistaan,\nja pelejä ja kapakoita. Ja sitten: syrjäisellä kentällä, jota harmaat\nmajat ympäröivät, soittivat bretonilaiset säkkipillit nopeatahtista,\nyksitoikkoista vanhanajan laulua, ihmiset tanssivat vanhanaikuisissa\npuvuissa tuon satavuotisen soitannon mukaan. Miehet ja naiset juoksivat\ntoisiaan kädestä pitäen, juoksivat tuulessa kuin hurjat, pitkässä,\nvimmatussa rivissä. Siinä oli vanhan Bretagnen kesytöntä tuntua vielä\nBrestin porttien edessä, tuon torimelun keskellä.\n\nEnsin koetimme me, Yves ja minä, rauhoittaa noita kolmea matruusia ja\nsaada heidät istumaan paikoillaan.\n\nJa sitten tuntui meistä hullunkuriselta, että juuri me heitä nuhtelimme.\n\n— Olemme me sentään kujeilleet kummemminkin, sanoin minä Yves'lle.\n\n— Kyllä, aivan varmasti, vastasi hän täydellä vakaumuksella.\n\nJa me tyydyimme asettamaan käsivartemme rautatukien väliin, etteivät he\nputoaisi.\n\n— — — Ja tiet ja kylät ovat täynnä ihmisiä, jotka palaavat juhlilta,\nja kaikki he ällistyvät nähdessään noiden \"hullujen rattaiden\" kulkevan\nohi ja kolmen matruusin tanssivan vaunujen katolla.\n\nKesäkuun loiste heittää koko tuon Bretagnen yli viehätyksensä ja\nelämänsä, tuuli on suloinen ja lämmin harmaan taivaan alla, korkeat\nnurmikot aivan täynnä punaisia kukkia ja smaragdin vihreissä puissa\nsurisee turilaita.\n\nJa nuo kolme matruusia laulavat ja tanssivat yhä ja joka värssyn\nlopussa liittyvät toiset vaunujen sisällä kertosäkeen:\n\n    Perätuulella lähti hän matkaan\n    ja palasi luovaillen.\n\nVaunujemme ikkunat tärisevät tuosta laulusta, jota jatkuu parin\npenikulman matkan. Se on hyvin vanha ranskalainen laulu, niin vanha\nja niin nuori, niin repäisevän iloinen ja kirkas, että jonkun ajan\nkuluttua mekin laulamme mukana.\n\nKuinka kaunis ja nuortunut onkaan tuo Bretagne, ja kuinka vihreä\nkesäkuun auringossa!\n\nMe merimiesparat, kun kevät astuu vastaan tiellämme, nautimme me\nsiitä enemmän kuin muut eristetyn elämämme takia lankkuluostareissa.\nOli jo kulunut kahdeksan vuotta siitä, kun Yves viimeksi oli nähnyt\nbretonilaisen keväänsä, ja meitä molempia oli jo kauvan rasittanut\ntuo talvi, tai tuo ikuinen kesä, joka muualla läikkyy suuren, sinisen\nmeren pinnalla, ja me antaudumme täydellisesti vihreän ruohon tuoksuun,\nsuloisen lemun, koko kesäkuun sanomattoman viehätyksen huumeen valtaan.\n\nElämässä on vielä kauniita päiviä, kauniita nuoruuden ja unhon hetkiä.\nHiiteen kaikki surumieliset unelmat, murheellisten uinailijoiden\nsairaaloiset kuvitelmat! On ihanaa kulkea tuulessa, rinta avoinna,\nkansan kaikkein iloisimpien lasten seurassa. Terveys ja nuoruus,\nsiinä kaikki mitä maailmassa on todellista, ja välitön, raju ilo ja\nmatruusien laulut!\n\nJa me kuljimme yhä hyvin nopeasti ja ristiin rastiin, kierrellen tiellä\ntuon ihmisparven keskellä, hyvin korkeiden orapihlajoiden välissä,\njotka muodostivat kaksi vihreää aitaa, ja puiden tuuhean lehvikön alla.\n\nPian ilmaantui Brest suuren ja juhlallisen näköisenä, sen mahtavat\ngraniittivallit, sen harmaat, korkeat muurit, joilla myöskin kasvoi\nruohoa ja punaisia kukkia. Tuo surullinen kaupunki oli kuin kuumeessa\nsaatuaan kerran todellisen kesäpäivän, puhtaan ja lämpöisen illan. Se\noli täynnä melua, liikettä ja ihmisiä, valkeita päähineitä ja laulavia\nsotilaita.\n\n\n\n\nLXXII.\n\n\n_Merellä_. Me palasimme Kanaalista. _Sèvre_ kulkee aivan hiljaa\npaksussa sumussa päästäen tuon tuostakin vihellyksen, joka kaikuu\nkuin hätähuuto tuon kostean hikiliinan alla, joka verhoaa meidät.\nMeidän ympärillämme ovat meren harmaat erämaat, ja me tunnemme ne\nniitä näkemättä. On kuin me laahaisimme mukanamme pitkiä hämärän\nharsoja; — tahtoisit puhkaista ne, mutta olet kuin ahdistuksessa\ntuntiessasi olleesi tuntikaudet vangittuna niiden alla ja kuvittelet,\nettä tuo verho on ääretön, loppumaton, että saattaisit vielä kulkea\npenikulmittain näkemättä mitään saman himmeän harmauden, saman vetisen\nilmaston keskellä. Ja mainingit kulkevat ohi, hitaina, velttoina,\nsäännöllisinä, tuskastuttavina. Ne ovat kuin suuria, kiiltäviä selkiä,\njotka paisuvat, töytäisevät hartiavoimin, kohottautuvat ylöspäin ja\npainuvat taas alas.\n\nIllempana kirkastuu ilma äkkiä ja musta esine kohoo aivan lähellämme,\nyllättävänä, odottamattomana, kuin merestä noussut korkea haamu:\n\n_Ar Men-du_ (Mustat kalliot)! sanoo meidän vanha bretonilainen\nluotsimme.\n\nJa samalla kertaa repeytyy verho kaikkialta. Ouessant tulee näkyviin:\nkaikki sen tummat kalliot, sen karit piirtyvät hämäränä harmautena,\njota korkeat, valkoiset hyökyharjat pieksävät, taivasta vasten, joka\nnäyttää raskaalta kuin lyijypallo.\n\nNyt on kiireesti muutettava suuntaa, ja Sèvre asettaa kurssin taivaan\nselkenemisen kestäessä Brestiä kohti viheltämättä enää, kiiruhtaen,\nnopean saapumisen toivossa. Mutta verho sulkeutuu hitaasti ja laskeutuu\ntaas alas. Et näe mitään enää, yö saapuu, täytyy taas ohjata ulapalle.\n\nJa kolme päivää kuluu näin, ettei näy mitään. Silmät väsyvät\nvalvomiseen.\n\nTämä on minun viimeinen retkeni _Sèvrellä_, jonka tulen jättämään heti\nBrestiin palattuamme. Yves bretonilaisine käsityksineen ei pidä tätä\nsumua täysin luonnollisena, kun sitä itsepäisesti kestää keskellä kesää\naivan kuin hidastuttaakseen minun lähtöäni.\n\nSe näyttää hänestä ennusmerkiltä ja huonolta enteeltä.\n\n\n\n\nLXXIII.\n\n\nBrest, 9 p. heinäk. 1881.\n\nSaavuimme kuitenkin perille kaikesta huolimatta ja nyt on minun\nviimeinen vartiopäiväni laivassa; huomena minä lähden.\n\nMe olemme taas Brestin sataman perällä, mihin meidän _Sèvremme_\nsilloin tällöin tulee, pysähtyen liikkumattomana kahden korkean seinän\nväliin. Meidän ylitsemme kohoo korkeita, kolkkoja rakennuksia, meidän\nympärillämme kannattavat alkuvuoren kerrostumat valleja, vartioteitä,\nraskasta, graniittista röykkiötä, joka huokuu kosteutta ja ikävyyttä.\n\n— Minä osaan ulkoa tuon kaiken.\n\nKoska nyt on heinäkuu on siellä täällä sormisieniä, punaisia\nkukkaryhmiä, jotka paikka paikoin tarttuvat harmaisiin kiviin. Nuo\nvallien punaiset kukkaset, ne ovat ainoat kesän merkit auringottomassa\nBrestissä.\n\nMinä iloitsen kuitenkin tavallani lähdöstä — —\n\n— Täällä Bretagnessa vaivaa minua kaikesta huolimatta surumielinen\nahdistus, minä tunnen sen nyt, ja kun minä ajattelen minua odottavaa\nuutta ja tuntematonta, tuntuu minusta, että minä lähtiessäni herään\njonkunlaisesta unesta. — — — Minnehän minut lähetetään? Ken tietää?\nEpäilemättä jonnekin auringonmaihin, missä minusta tulisi uusi _minä_\ntoisenlaisin aistein, ja jossa minä taas unohtaisin sen mitä muualla\nrakastin.\n\nMutta Yves parkani ja pikku Pierreni? Minä kärsin jättäessäni molemmat.\n\nYves parka, joka niin usein on sallinut itseään kohdeltavan\nhemmoteltuna ja oikullisena lapsena, hän tuhlailee nyt minulle,\nlähdön hetkellä, tuhansia, melkein lapsellisia huomionosoituksia,\noikein tietämättä, kuinka kylliksi osoittaisi kiintymystään minuun.\nJa tuollainen käytöstapa on hänen puoleltaan perin miellyttävä, siksi\nettei se kuulu hänen tavalliseen luonteeseensa.\n\nAika, jonka nyt olemme yhdessä viettäneet jokapäiväisessä veljellisessä\ntuttavuudessa, ei suinkaan ole kulunut kahakoitta välillämme. Hän\nansaitsee yhä vielä pahaksi onneksi jossain määrin entisen hillittömän\nja kurittoman maineensa. Kaikki käy kuitenkin paljon paremmin, ja jos\nolisin saanut pitää hänet lähelläni, olisin minä pelastanut hänet.\n\nPäivällisen jälkeen nousemme me kannelle tavalliselle iltakävelyllemme.\n\nMinä sanon viimeisen kerran:\n\n— Yves, tee minulle savuke!\n\nJa me alotamme säännöllisen sadan askeleen matkan _Sèvren_ lankuilla.\nSiellä osaamme me ulkoa joka pienen kolon, mihin vesi kokoontuu, kaikki\nkorokkeet, joihin jalka tarttuu ja nuoran päät, joihin kompastuu.\n\nTaivas on pilvessä viimeisen kävelymme aikana, kuu on sumussa kostean\nnäköinen. Kaukaa Récouvrancen puolelta kuuluvat yhä matruusien ainaiset\nlaulut.\n\nMe keskustelemme monenlaisista asioista. Minä annan Yves'lle\nmonenlaisia kehotuksia, ja hän vastailee hyvin alistuvaisena\nmonenlaisin lupauksin. On jo hyvin myöhä, kun hän lähtee luotani\nverkkoonsa nukkumaan.\n\nSeuraavana päivänä keskipäivällä — laukut tuskin sulettuina, vierailut\ntekemättä — olen minä Yves'n ja laivatovereiden kanssa asemalla,\nminne he ovat tulleet minua saattamaan. Minä puristan kaikkien käsiä,\nluulenpa melkein, että syleilenkin heitä ja nyt olen lähtenyt.\n\nHiukan ennen yön tuloa saavun minä Toulveniin, jonne olen aikonut\npysähtyä pariksi tunniksi jäähyväisille.\n\nKuinka Toulven on vihreä ja kukkaisa, tuo tuore, varjoisa seutu,\nBretagnen suloisin!\n\nSiellä odotettiin minua leikkaamaan pikku Pierren tukkaa. Mieleeni ei\nolisi ikänä juolahtanut, että minulle annettaisiin sellainen tehtävä.\nMinulle sanottiin, \"että vain minä saisin hänet pysymään rauhallisena\".\nViime viikolla oli haetettu Toulvenin parturi, mutta pikku Pierre oli\nvehkeillyt niin, että sakset olivat vähällä typistää pienet korvat\nja oli täytynyt luopua koko hommasta. Minä koetin sentään tehdäkseni\nheille mieliksi suuren naurunhalun vallassa.\n\nSitten kun kaikki oli lopussa juolahti mieleeni panna säilöön\nleikkaamani ruskea kihara ja minä vein sen mukanani, ihmetellen, että\nse oli minusta niin mieluinen.\n\n\n\n\nLXXIV.\n\nYves'n kirje.\n\n\n    Sèvrellä, Lissabon 1 p. elok. 1881.\n\n    Hyvä Veli!\n\n    Vastaan teille pienellä kirjeellä samana päivänä kuin sain teidän\n    kirjeenne. Kirjoitan teille suuressa kiireessä, sillä minä käytän\n    hyväkseni aamiaistuntia ja olen suurmaston märssykorissa.\n\n    Me pysähdyimme Lissaboniin eilen illalla. Hyvä veli, meillä\n    on tällä kertaa ollut hyvin huono ilma; olemme menettäneet\n    keulapurjeemme, vastatuuli-mesaanin ja pelastusveneen. Minä\n    kerron teille myöskin, että laivan hurjasti pyöriessä ovat minun\n    säkkini ja kirstuni menneet menojaan ja kaikki tavarani myöskin,\n    joten minä kärsin noin sadan frangin vahingon tässä pelissä.\n\n    Kysyitte, mitä minä hommasin sunnuntaina, kaksi viikkoa sitten?\n    Minä pysyttelin rauhallisesti laivalla lopetellen _Capitaine\n    Fracasse'a_. Niinpä en minä teidän lähtönne jälkeen ole ollut\n    maissa kuin viime sunnuntaina, ja minä olin siivolla, koska\n    minä jo olin lähettänyt koko kuukausipalkkani kotiin. Sain\n    kuusikymmentä yhdeksän frangia ja lähetin kuusikymmentä viisi\n    vaimolleni.\n\n    Sain tietoja Toulvenista ja he voivat kaikki hyvin. Pikku Pierre\n    on hyvin nokkela ja osaa juosta oikein hyvin. Mutta hän on hiukan\n    paha, kun hänen pieni _lokin päänsä saa sananvuoron_, aivan kuin\n    minä, tiedättehän. Vaimoni kirjeen kertoman mukaan kumoilee hän\n    kaiken meillä.\n\n    Meidän talomme muuri on jo noussut enemmän kuin kaksi metriä\n    maasta. Tulen hyvin onnelliseksi, kun se on aivan valmis, ja\n    etenkin kun saan nähdä teidän asettuvan pieneen huoneeseenne.\n\n    Hyvä veli, pyydätte minua ajattelemaan teitä usein. — Minä\n    vannon teille, etten kuluta tuntiakaan teitä ajattelematta\n    vieläpä usean kerran unissanikin. Muuten, ymmärrättehän, ei\n    minulla nyt ole ketään, jonka kansa iltaisin keskustelisin — ja\n    minulla ei aina ole tupakkaa.\n\n    En tiedä ilmoittaa teille lähtöpäiväämme, mutta pyydän teitä\n    kirjoittamaan minulle Oraniin. Kerrotaan, että me saamme rahaa\n    Oranissa päästäksemme maihin ostamaan tupakkaa.\n\n    Lopetan, hyvä veli, syleillen teitä sydämeni pohjasta.\n\n    Aina hartain veljenne, joka rakastaa teitä.\n\n    Teille koiko elämänsä antava\n\n    Yves Kermadec.\n\n    J.K. — Jos minulla on hyvin paljon rahaa Oranissa, ostan minä\n    hyvin suuren tupakkavaraston, etenkin teitä varten, sitä, mikä\n    on samanlaista kuin turkkilainen tupakka, jota te mielellänne\n    poltatte.\n\n    Laivalääkäri jätti minulle teille annettavaksi viimeisen, teidän\n    pöydässä käyttämänne ruokaliinan. Minä olen pessyt sen ja siinä\n    repinyt sitä hiukan.\n\n    Mitä taas tulee vihkoon, jonka te annoitte minulle, että\n    kirjoittaisin siihen tarinoitani, repeytyi sekin melskeessä\n    merellä, ja minä jätin sen kokonaan.\n\n    'Hyvä veli, syleilen teitä vielä koko sydämestäni.\n\n    Yves Kermadec.\n\n    J.K. — Laivalla jatkuu kaikki samoin kuin ennenkin ja komentaja\n    ei ole unohtanut tapaansa ärjyä kannen puhdistuksesta. Hän ja\n    luutnantti riitelivät yhä aikalailla tuon yläpurjeen vuoksi,\n    tiedättehän? Mutta he tekivät suuren sovinnon jälkeen päin.\n\n    Minun on vielä kerrottava teille, että minulla kai seitsemän tai\n    kahdeksan kuukauden kuluttua on toinen pieni lapsi. Yksi seikka\n    vain ei minua juuri ilahuta: se tulee hiukan liian nopeasti.\n\n    Veljenne Yves.\n\n\n\n\nLXXV.\n\n\nNyt tulevat Yves'n pienet kirjeet tapaamaan minua Itämaille tuoden\nyksinkertaisuudessaan mukanaan Bretagnen maan jo kaukaisia tuoksuja.\n\nNe loittonevat yhä kauemmas nuo minun bretonilaiset muistoni. Nyt jo\nnäen minä niiden kulkevan ohitseni kuin unen huntuihin käärittyinä:\nrannikon tutut riutat ja välkkyvät tulet, Finistèren niemi tummine\nkallioineen, ja Ouessantin vaaralliset rantavedet talvi-iltoina,\nja länsituuli, joka kiiteli kolkkoa taivasta joulukuun yön maille\nlangetessa. Kaikki tuntuu täältä käsin mustan maan näyiltä.\n\nToulvenin pieni, halpa maja! Se oli hyvin matala, hyvin\npiilossa bretonilaisen polun varrella. Mutta siellä oli suurten\nsaarnimetsiköiden koti, harmaiden kallioiden, sammalten ja köynnösten,\nvanhojen graniittikappeleiden ja korkeiden, punervien kukkien\nelähyttämien nurmikoiden seutu. Täällä on hiekkakenttiä ja valkeita\nminareetteja tumman sinisen taivaankaaren alla, ja aurinko, ikuinen\ntaikuri. — — —\n\n\n\n\nLXXVI.\n\nYves'n kirje.\n\n\n    Brest, 10 p. syysk. 1881.\n\n    Hyvä veljeni.\n\n    Ilmoitan teille, että meidän _Sèvremme_ on riisuttu aseista, me\n    jätimme sen eilen _Hallinnolle_ ja minä en totta tosiaan ole\n    kovinkaan tyytymätön.\n\n    Minä aion jäädä joksikin aikaa maihin, leiriin, ja koska, niin\n    kuin arvaatte, meidän pieni talomme ei ole kovinkaan paljon\n    edistynyt, on vaimoni tullut asumaan kanssani Brestiin, siksi\n    kun se tulee valmiiksi. Luulen, että te huomaatte meidän tehneen\n    hyvin. Tällä kertaa olemme me vuokranneet asunnon melkein maalta,\n    Récouvrancesta, Pontaniou'n puolelta.\n\n    Kerron teille, rakas veli, että pikku Pierrellä on ollut kova\n    vatsakipu, siksi että hän söi liian paljon marjoja metsässä viime\n    sunnuntaina, meidän Toulvenissa ollessamme, mutta se on mennyt\n    ohi. Hän tulee yhä herttaisemmaksi ja minä jään tuntikausiksi\n    leikkimään hänen kanssaan. Iltaisin käymme me kolmisin\n    kävelemässä. Me emme koskaan mene ulos kuin yhdessä ja kun yksi\n    palaa, lähtevät toisetkin kotiin.\n\n    Jos te, rakas veli, voisitte palata Brestiin, ei minulta enää\n    puuttuisi mitään. Te saisitte nähdä minut aivan sellaisena kuin\n    olen, ja te olisitte aivan tyytyväinen, sillä minä en koskaan ole\n    ollut näin järkevä.\n\n    Tahtoisin vielä lähteä merille kanssanne, hyvä veljeni, tai\n    sattua laivaan, joka veisi minut Levantin puolelle teitä\n    tapaamaan. Ja kuitenkin lupaan minä teille, että tahtoisin\n    mielelläni jatkaa nykyistä elämääni, mutta se ei ole mahdollista,\n    sillä minä olen liian onnellinen.\n\n    Minä lopetan syleillen teitä sydämeni pohjasta, ja pikku Pierre\n    lähettää teille terveisiä. Vaimoni ja kaikki sukulaiseni\n    Toulvenissa sanovat kohteliaan tervehdyksensä. Heillä on suuri\n    kiire tavata teitä, ja niinpä minullakin.\n\n    Veljenne\n\n    Yves Kermadec.\n\n\n\n\nLXXVII.\n\n\nToulven, lokakuulla 1881.\n\n— — — Taas kalpea Bretagne syksyn auringossa! Taas nuo vanhat,\nbretonilaiset polut, saarnipuut ja kanervikot! Luulin sanoneeni\nhyvästit tälle seuduille pitkäksi aikaa, mutta minä tapaan sen taas\noudon surullisin mielin. Paluuni oli äkillinen, odottamaton niin kuin\nmerimiesten lähdöt ja paluut usein ovat.\n\nKaunis lokakuun päivä, lämmin auringonpaiste; valkea, kevyt utu lepää\nkuin harso maiseman yllä. Kaikkialla vallitsee tuo viimeisten kauniiden\npäivien erikoinen tyyneys. Nyt jo tuntuu pudonneitten lehtien ja\nkosteuden tuoksu, nyt jo on ilmaan levinnyt syksyn tunnelma. Minä olen\ntaas Trémeulé'n tutuissa metsissä, kukkulalla, mistä koko Toulvenin\nseutu näkyy. Jalkaini alla on lampi liikkumattomana liitelevän\nusvan alla, ja kaukana metsäisiä maisemia sellaisia kuin Gallian\nmuinaisuudessa kai oli.\n\nJa nuo, jotka ovat lähelläni istuen kanervan tuhansien pienten kukkien\nkeskellä, ne ovat bretonilaiset ystäväni, veljeni Yves ja pikku Pierre\nhänen poikansa.\n\nTuo Toulven on nyt tavallaan kuin minunkin kotiseutuni. Hyvin harvoja\nvuosia sitten en sitä ollenkaan tuntenut ja Yves, jota minä jo\nkuitenkin nimitin veljekseni, oli minulle tuskin minkään arvoinen.\nElämän piirteet muuttuvat, kaikki kehittyy, vaihtuu ja häviää.\n\nSiellä on niin paljon kanervia, että kaukaa katsoen luulisi näkevänsä\npunertavan maton. Myöhäiset purtojuuret kukkivat yhä, kannattaen\nkukintoa pitkien varsiensa päissä, ja ensimäiset ohi kulkeneet\nrankkasateet ovat jo kylväneet maan kuolleilla lehdillä — — —\n\nSe mitä Yves oli kirjoittanut minulle oli totta: hän oli tullut\nhyvin järkeväksi. Hänet oli määrätty laivalle, joka pysytteli\nBrestin redillä, ja se näytti takaavan hänelle kahden vuoden oloajan\nkotiseudullaan. Marie, hänen vaimonsa, asui hänen kanssaan Récouvrancen\nesikaupungissa odottaessaan Toulvenin pientä taloa, joka hitaasti\nkohosi maasta hyvin paksuine, hyvin vahvoine seinineen, vanhan ajan\ntapaan. Hän oli ottanut minun aavistamattoman tuloni vastaan kuin\ntaivaan siunauksen, sillä minun oloni Brestissä heidän kanssaan\nrauhoitti häntä suuresti.\n\nOli vaikea uskoa, että Yves oli tullut hyvin järkeväksi, noin vain,\nyhtäkkiä, kenenkään tietämättä, mikä seikka hänet oli noin muuttanut!\nJa Marie tunnusti minulle tuon onnen hyvin pelokkaasti, hän puhui siitä\nkuin jostain kestämättömästä, haihtuvasta, jonka pelkää lentävän pois\nsitä sanoin mainittaessa.\n\n\n\n\nLXXVIII.\n\n\nEräänä päivänä asettui alkohoolin paholainen taas heidän tielleen. Yves\npalasi kotiin ilkein, sekavin katsein, jota Marie pelkäsi.\n\nSe oli eräänä lokakuun sunnuntaina. Hän saapui laivalta, missä hänet oli\npantu rautoihin, sanoi hän, ja hän oli karannut, koska se oli väärin.\nHän näytti hyvin kiihkoisalta, hänen sininen puseronsa oli repeytynyt\nja hänen paitansa auki.\n\nMarie koetteli puhutella häntä hyvin hellästi, tyynnyttää häntä. Oli\njuuri kaunis sunnuntaipäivä, oli tuollainen harvinainen myöhäissyksyn\nilma, jossa piilee rauhallista, hienoa surumieltä, ja joka on kuin\nauringon viimeinen lepohetki ennen talvea. Marie oli pukeutunut\nkauniiseen, kirjokauluksiseen hameeseensa, hän oli vaatettanut pikku\nPierren juhlapukuun luullen, että he kaikki kolme lähtisivät yhdessä\nkävelemään kauniiseen, lämpimään auringonpaisteeseen. Kadulla kulki\nkansanihmisiä parittain, pyhäpuvuissaan, mennen teille ja metsiin kuin\nkeväällä.\n\n— — — Mutta ei, mikään ei auttanut. Yves oli lausunut kamalan, karun\nlauseensa, jonka hän hyvin tunsi: \"Minä menen takaisin tovereiden luo\".\nKaikki oli lopussa!\n\nSilloin, tuntiessaan päätään tuskasta pyörryttävän, oli hän aikonut\nkoettaa äärimmäistä keinoa; sillä aikaa kun Yves katseli kadulle, oli\nhän kiertänyt oven lukkoon ja piilottanut avaimen pukuunsa. Mutta Yves,\njoka oli huomannut mitä hän teki, alkoi hokea, pää painuneena, silmät\nsynkkinä:\n\n— Avaa! — — — Avaa! Kuuletko? Minä käsken sinua avaamaan!\n\nHän koetti pudistella oven saranoita; jokin esti häntä vielä murtamasta\nsitä — sen olisi hän voinut helposti tehdä. Ja sitten, ei, hän tahtoi,\nettä hänen vaimonsa, joka oli sen sulkenutkin, tulisi avaamaan.\n\nJa hän kierteli huoneessa suuren, ruskean pedon näköisenä, hokien:\n\n— Avaa! — — — Kuuletko? Minä käsken sinua avaamaan!\n\nSunnuntain iloinen melu kuului kadulta. Suurihuppuiset naiset kulkivat\nohi nojaten miehensä tai armaansa käsivarteen. Kaunis syysaurinko\nvalaisi heitä rauhallisena valollaan.\n\nHän iski jalkaansa ja toisteli matalalla äänellä:\n\n— Avaa! — — — Minä käsken sinua avaamaan!\n\nMarie koetti ensimäistä kertaa pidättää häntä väkivallalla, hän\nhuomasi, että se onnistui huonosti ja häntä pelotti oudosti. Katsomatta\nmieheensä oli hän heittäytynyt polvilleen nurkkaan lausuen rukouksia\nhyvin kovasti ja nopeasti, kuin mieletön. Hänestä tuntui, että kauhea\nhetki oli tulossa, että se, mikä saapuisi, olisi kamalampaa kuin kaikki\nentinen. Ja pikku Pierre, paikoillaan seisten, avasi aivan suuriksi\nsyvät silmänsä, ollen peloissaan, mitään ymmärtämättä.\n\n— Etkö? — — Etkö aiokaan avata? — — —\n\nMinä kiskon sen irti! Saat nähdä!\n\nTäräys horjutti permantoa, sitten kuului kamala, kumea kolahdus. Yves\nkaatui maahan pitkin pituuttaan. Ripa, johon hän oli tarttunut, oli\njäänyt hänen käteensä irti revenneenä, ja hän oli kaatunut selälleen\npoikansa päälle, jonka pikku pää oli sattunut lieden ristikon\nrautaiseen kulmaan. Nyt seurasi äkillinen muutos. Marie ei rukoillut\nenää. Hän oli noussut silmät kamalan suurina ja raivoisina ottamaan\npikku Pierreä Yves'n käsistä, kun hän tahtoi nostaa hänet ylös. Lapsi\noli kaatunut ääntä päästämättä, kauhuissaan, että isä häntä haavoitti.\nVeri juoksi hänen otsastaan, eikä hän sanonut mitään. Marie otti\navaimen rinnaltaan puristaen lasta rintaansa vasten, avasi lukon\ntoisella kädellä ja työnsi oven ammolleen — — — Yves katseli häntä\nvuorostaan pelästyneenä, Marie oli peräytynyt ja huusi hänelle:\n\n— Mene tiehesi! Mene! Mene!\n\nYves parka — nyt hän epäröi lähteä! Hän ei välittänyt ovesta, joka\nnyt aukeni hänelle, hän tunsi epäselvästi, että tuon kynnyksen yli\nastumisessa olisi jotain kamalaa. Ja sitten veri, jonka hän näki pikku\npoikansa kasvoilla ja kauluksella — — — Niin, hän koetti käsittää\nselvemmin, lähestyä heitä. Hän nosti käden ohimoilleen tuntien olevansa\njuovuksissa, ponnistellen kovasti ymmärtääkseen mitä oli tapahtunut\n— — — Jumala, ei, hän ei voinut, hän ei ymmärtänyt. Alkohooli,\nodottavat ystävät, siinä kaikki.\n\nJa Marie toisteli hänelle yhtä mittaa puristaen poikaansa rintaansa\nvasten: Mene tiehesi! — — Mene, mene tiehesi!\n\nSilloin astui hän ympäri kääntyen portaille ja meni.\n\n\n\n\nLXXIX.\n\n\n— Kas, tehän se olette, Kermadec?\n\n— Kyllä, herra Kerjean.\n\n— Ja ryyppyretkellä, arvaan ma? — Niin, herra Kerjean.\n\nJa sen huomasikin hänen ulkonäöstään.\n\n— Vai niin, minä luulin, että te olitte naimisissa, Yves. Joku\npaimpolilainen, suutari Lisbatz muistaakseni, kertoi minulle, että te\nolisitte perheen isä.\n\nYves nosteli olkapäitään kiukkuisen välinpitämättömällä liikkeellä ja\nsanoi:\n\n— Jos teiltä sattuisi puuttumaan väkeä, herra Kerjean — — — sopisi\nminun lähteä teidän laivallanne.\n\nEnsimäistä kertaa ei kapteeni Kerjean ottanut laivaansa karkureita.\nHän ymmärsi. Hän tiesi kuinka heitä houkutellaan ja kuinka heitä\nsitten johdetaan. Hänen laivansa, _Belle Rose_, joka purjehti jonkun\namerikalaisen lipun alla, lähti ylihuomenna Californiaan. Yves sopi\nhänelle, oli mainio saalis sellaisen miehistön lisäksi kuin hänellä oli.\n\nHe eristäytyivät kumpikin suunnitellakseen matalalla äänellä\nsopimuskirjaansa.\n\nTämä tapahtui kauppasatamassa, aamulla, kaksi päivää Yves'n paon\njälkeen kotoaan.\n\nEilen oli hän ollut Récouvrancessa seinien viertä hiipien koettaakseen\nsaada kuulla jotain pikku Pierrestään. Kaukaa oli hän nähnyt\npienokaisen katselevan ihmisiä akkunasta pieni side otsalla. Silloin\noli hän kääntynyt takaisin kylliksi rauhoittuneena, yhä kestävän\nhumalan eksyttämänä: hän oli kääntynyt takaisin \"mennäkseen taas\ntapaamaan tovereita.\"\n\nTänä aamuna oli hän herännyt päivän noustessa, satamassa, erään vajan\nalla, jonne hänen _ystävänsä_ olivat jättäneet hänet. Nyt oli humala\nohi, täydellisesti ohi. Oli yhä kirkas ilma, esineillä oli tavallinen\nnäkönsä, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut ja ensin ajatteli hän\nheltyen poikaansa ja Marieta, valmiina nousemaan ylös tapaamaan heitä\nja pyytämään heiltä anteeksi. Hän tarvitsi hetken muistaakseen kaiken,\nja ajatellakseen, että kaikki oli lopussa, että hän oli hukassa.\n\nPalatako heidän luokseen nyt? Ei, ei koskaan — mikä häpeä!\n\nJa muuten; kun oli karannut laivalta rautoihin jouduttuaan ja\njuopoteltuaan sitten kolme päivää, sitä kaikkea ei enää saattanut\nsovittaa. Tehdä taas samat kaksikymmentä kertaa rikotut päätökset,\ntehdä taas samat lupaukset, lausua taas samat katuvat sanat — — —\nOi, ei! Riitti jo! ja hän hymyili pahaa säälin ja inhon hymyä.\n\nJa sitten oli hänen vaimonsa sanonut: \"Mene tiehesi!\" Yves muisti\nhyvin vihaa hehkuvan katseen kun hän näytti ovea. Vaikkapa hän oli sen\ntuhannen kertaa ansainnutkin, ei Yves koskaan antaisi hänelle anteeksi\nsitä, Yves, joka oli tottunut olemaan käskijä ja herra. Marie oli\najanut hänet pois; hyvä on, hän lähtisi, seuraisi kohtaloaan, Marie ei\nnäkisi häntä koskaan enää.\n\nLankeemus oli hänestä myöskin tavallista vastenmielisempi, tuon\nkunniallisen, rauhallisen ajan jälkeen, jonka kuluessa hän oli nähnyt\nja käsittänyt korkeamman elämän. Tuo kurjuuden paluu tuntui hänestä\njollain lailla ratkaisevalta, sallitulta. Sillä hetkellä huomasi hän\nolevansa aivan pölyn, lian, innoittavien tahrojen peittämä, ja hän\nalkoi puhdistaa itseään kohottaen kasvojaan, joille hänen vähitellen\nherätessään ilmeni kova ja halveksuva ilme.\n\nKaatua kuin raivopää oman poikansa päälle ja loukata pientä otsa\nparkaa! — — — Hänestä itsestäänkin tuntui äkkiä, että hän oli hyvin\ninhottava rikollinen.\n\nHän taittoi käsissään laudan eräästä laatikosta, joka venyi hänen\nedessään ja puoli ääneen, heitettyään ympärilleen vaistomaisen katseen\ntodetakseen olevansa yksin, sanoi hän itselleen, nauraen jonkunlaista\npilkallista naurua, halvimpia matruusien haukkumasanoja.\n\nNyt oli hän pystyssä ylpeän ja ilkeän näköisenä.\n\nKarata! — — — Jospa joku laiva voisi viedä hänet mukaansa heti\npaikalla! — — — Niitä olisi kai rannassa, ja niitä olikin paljon\njuuri sinä päivänä. Oh, niin, yhdentekevää kuinka! Kunhan vain pääsisi\nkarkaamaan saadakseen olla palaamatta!\n\nHän oli tehnyt päätöksensä leppymättömällä lujuudella. Hän kulki\nlaivoja kohti rinta kohollaan, pää pystyssä, bretonilaista\nitsepäisyyttä puoleksi suljetuissa silmissä, rypistyneissä\nkulmakarvoissa.\n\nHän ajatteli itsekseen: \"En ole minkään arvoinen, tiedän sen, minä\ntiesin sen, heidän olisi pitänyt antaa minun olla. Olen koettanut mitä\nolen voinut, mutta sellaiseksi on minut luotu ja se ei ole minun syyni.\"\n\nJa hän oli ehkä oikeassa: _Se ei ollut hänen syynsä_. Tällä hetkellä ei\nhän ollut vastuunalainen, hän taipui verensä kaukaisen, salaperäisen\nvaikutuksen voimasta, hän oli koko perheen, koko rodun perinnöllisyyden\nlain alainen.\n\n\n\n\nLXXX.\n\n\nKello kaksi samana päivänä, kun kauppa oli päätetty ja Yves oli ostanut\nkauppalaivurin tarpeet ja salaa muuttanut pukuaan eräässä kapakassa\nrantalaiturilla, nousi hän _Belle Rose'n_ kannelle.\n\nHän alkoi kävellä laivan ympäri, joka oli huonossa hoidossa ja\nkesyttömän karkean näköinen; mutta se tuntui notkealta ja vahvalta,\nmeren kulkua ja sen seikkailuja varten veistetyltä.\n\nValtion laivojen rinnalla tuntui tämä pieneltä, lyhyeltä ja etenkin\ntyhjältä. Se oli hyljätyn näköinen. Laivalla ei ollut juuri ketään;\nankkuripaikallakin ahdisti sellainen yksinäisyys sydäntä. Kolme tai\nneljä sissiä oli kannella kiertelemässä: siinä koko miehistö ja heistä\nkai tulisi ehkä vuosikausiksi Yves'n ainoat toverit.\n\nHe alkoivat tuttavuutensa katselemalla toisiaan ennen kuin rupesivat\npuhumaan.\n\nKoko päivän kesti tuota samaa kaunista ja lämmintä ilmaa, tuollaista\nsurumielistä myöhäiskesää, joka taivutti hartauteen. Nyt tyyntyi Yves\npäätöksensä peruuttamattomuuteen nähden.\n\nHänelle näytettiin pieni kaappinsa, mutta hänellä ei ollut melkein\nmitään sinne pantavaa. Hän peseytyi raikkaassa merivedessä, järjesti\njonkunlaisella kiemailulla uuden pukunsa. Se ei ollutkaan enää tuo\nvaltion puku, joka usein oli tuntunut hänestä raskaalta. Hän tunsi nyt\nolevansa vapaa, irti kaikista entisistä siteistä, melkein kuin kuoleman\navulla. Hän koetti nauttia riippumattomuudestaan.\n\n_Belle Rose'n_ piti lähteä ylihuomen aamulla. Yves vainusi ulapoita,\nkohta alkavaa merielämää, uutta, kauan toivottua. Jo vuosia oli tuo\nkarkaamisen ajatus vaivannut häntä oudosti, ja nyt oli se täyttynyt.\nSe kohotti häntä hänen omissa silmissään, se, että hän oli tehnyt\ntällaisen päätöksen. Tunne olla ulkopuolella lakia nosti häntä myöskin.\nNyt ei häntä enää hävettänyt esiintyä vaimonsa edessä, nyt kun hän\noli _karkuri_ ja hän sanoi itsekseen, että hän rohkenisi mennä sinne\nillalla ennen lähtöä, ainakin viedäkseen hänelle saamansa rahat.\n\nJoinakin hetkinä, kun hänen pikku Pierrensä kuva kulki hänen silmiensä\nohi, viilsi hänen sydäntään kamalasti. Tuo hiljainen ja tyhjä laiva\ntuntui hänestä ruumisarkulta, jonne hän, aivan elävänä, oli tullut\nhautautumaan. Hänen kurkkuaan ahdisti, kyynelvirta pyrki nousemaan,\nmutta hän tukahdutti ne ajoissa kovalla tahdollaan ajatellen muita\nasioita, ja rupesi nopeasti puhuttelemaan uusia ystäviään. He\nkeskustelivat siitä kuinka laivaa voi ohjata niin vähällä väellä,\nja suurten vipupyörien käyttämisestä, joita oli asetettu kaikkialle\nkorvaamaan ihmiskäsiä, ja jotka hänen mielestään tekivät _Belle Rose'n_\ntaklauksen hyvin raskaaksi.\n\nIllalla, kun oli tullut pimeä, lähti hän Récouvranceen ja nousi hiljaa\nhiipien kotiovelleen saakka.\n\nHän kuunteli ennen kuin aukaisi, ei kuulunut mitään. Hän astui arasti\nsisään.\n\nLamppu paloi pöydällä. Hänen poikansa oli aivan yksin, nukkumassa. Hän\nkumartui pienen pajukätkyen yli, joka tuoksui pienen linnun pesältä, ja\npainoi suunsa hyvin hiljaa hänen huulilleen tunteakseen vielä kerran\nhänen heikon, suloisen hengityksensä. Sitten istuutui hän kehdon\nviereen jääden paikoilleen ehtiäkseen saada ilmeensä tyyneksi, kun\nhänen vaimonsa palaisi.\n\n\n\n\nLXXXI.\n\n\nMarie oli vavisten noussut portaita hänen takanaan, hän oli nähnyt\nYves'n tulevan.\n\nKaksi päivää oli hänellä ollut aikaa tarkastella onnettomuutta joka\npuolelta.\n\nHän ei ollut tahtonut mennä kyselemään toisilta merimiehiltä niin kuin\njuoppojen vaimoparat tavallisesti tekevät, saadakseen heiltä tietää\noliko Yves palannut laivaansa. Hän ei tiennyt miehestään mitään ja hän\nodotti, valmiina kaikkeen.\n\nEhkäpä Yves ei palaisikaan. Hän oli valmistautunut siihen niin kuin\nmuuhunkin ja ihmetteli saattaessaan ajatella sitä niin kylmäverisesti.\nSiinä tapauksessa oli hänellä suunnitelma valmiina: Hän ei palaisikaan\nToulveniin peläten nähdä heidän pientä, alotettua taloaan, peläten\nmyöskin kuulevansa vanhempiensa joka päivä kiroavan Yves'n nimeä, jos\nhe ottaisivat hänet huostaansa. Ei, kaukana Goëlon puolella oli vanha\nnainen, joka muistutti Yves'a, ja jonka piirteet nyt näyttäytyivät\nhänelle hyvin lempeinä. Hänen ovelleen menisi Marie kolkuttamaan. Hän\nolisi suopea hänelle, koska hän oli äiti. Hän voisi puhua vihatta\npoissa olevasta, he eläisivät siellä, molemmat hyljättyinä yhdessä ja\nvartioisivat pikku Pierreä, pidättääkseen yhdistetyillä ponnistuksilla\ntuota viimeistä, ettei ainakaan hänestä tulisi merimiestä.\n\nJa sitten tuntui hänestä, että jos Yves, ehkäpä monenkin vuoden\nkuluttua tahtoisi karkurina lähestyä omaisiaan, palaisi hän sinne\npieneen maan nurkkaan, Pilouherzeliin.\n\nHän oli edellisenä yönä nähnyt outoa unta Yves'n paluusta, kaikki\ntapahtui kaukana, tulevina vuosina, ja hän itsekin oli jo vanha. Yves\nsaapui illalla Plouherzelin majaan, vanhana hänkin, muuttuneena,\nkurjana, ja pyysi häneltä anteeksi. Hänen takanaan olivat tulleet\nsisään Goulven ja Gildas, hänen veljensä ja _toinen_ Yves, joka oli\nsuurempi kuin kaikki toiset, jolla oli aivan valkeat hiukset, jotka\nlaahasivat hänen jaloissaan merenruokotupsuina. Vanha äiti otti heidät\nvastaan kovailmeisine kasvoineen. Hän kysyi hyvin synkällä äänellä:\n\n— Kuinka olette te kaikki täällä? Minun mieheni kuoli kai merellä jo\nkuusikymmentä vuotta sitten. — — — Goulven on Amerikassa. — — —\n\nGildas kuopassaan hautausmaalla. — — — Kuinka olette te kaikki\ntäällä?\n\nSilloin oli Marie herännyt pelkoonsa, ymmärtäen, että kuolleet häntä\nympäröivät.\n\nMutta tänä iltana oli Yves palannut elävänä ja nuorena, hän oli\ntuntenut pimeällä kadulla hänen suoran vartalonsa ja joustavan\nkäyntinsä. Ajatellessaan, että hän saisi nähdä hänet ja että hänen\nkohtalonsa ratkaistaisiin, olivat koko hänen rohkeutensa ja kaikki\nhänen suunnitelmansa hyljänneet hänet. Hän vapisi yhä enemmän rappuja\nnoustessaan. — — Ehkäpä hän oli yksinkertaisesti viettänyt nämä kaksi\npäivää laivalla ja palasi nyt tavallisuuden mukaan, ja ehkä kaikki\ntaas kerran järjestyisi. Hän pysähtyi astuimilla pyytääkseen nopealla\nrukouksella Jumalalta, että se olisi totta.\n\nKun hän avasi oven oli Yves todella siellä, heidän huoneessaan istuen\nkehdon ääressä nukkuvaa poikaansa katsellen.\n\nPikku Pierre parka nukkui hyvää, rauhallista unta siteensä yhä\notsallaan, mihin rautakulma oli häntä haavoittanut.\n\nHeti kun hän oli tullut sisään kalpeana, sydämen kolkuttaessa niin\nvoimakkain sykähdyksin että koski, näki hän heti, ettei Yves ollut\njuonut alkohoolia. Yves oli kohottanut katseensa häneen ja se oli\nkirkas ja sitten oli hän nopeasti painanut päänsä alas ja jäi kumaraan\npoikansa kehdon yli.\n\n— Onko hän ollut hyvin kipeä? kysyi Yves puoliääneen, hitaasti, niin\nrauhallisesti, että se hämmästytti ja pelotti.\n\n— Ei. Minä hain lääkärin haavaa sitomaan. Hän sanoi, ettei siihen\njäisi jälkeä. Pierre ei itkenyt ollenkaan.\n\nHe seisoivat siinä mykkinä, toinen toisensa edessä. Yves istui yhä\nkätkyen ääressä ja Marie seisoi kalpeana ja vavisten. He eivät enää\nolleet vihoissaan toisilleen, ehkäpä he rakastivatkin toisiaan, mutta\nnyt oli korjaamaton tapahtunut ja se tuli liian myöhään. Marie katseli\npukua, jota hän ei ollut koskaan nähnyt Yves'lla: mustaa liinapaitaa ja\nkangaslakkia. Miksi nuo vaatteet? Ja maassa hänen vieressään tuo käärö,\njosta pilkisti sinisen kauluksen reuna? Se näytti sisältävän hänen\nmatruusitavaransa, jotka hän oli ikuisiksi ajoiksi jättänyt aivan kuin\noikea Yves olisi kuollut. Hän tohti kysyä:\n\n— Menitkö laivaan toissa päivänä?\n\n— En!\n\nTaas hiljaisuus. Marie tunsi hädän yhä suurenevan.\n\n— Kolmeen päivään et sinä ole käynyt laivalla?\n\n— En!\n\nSilloin ei hän enää uskaltanut puhua peläten käsittävänsä kauhean\nseikan, tahtoen pidättää minuutteja, nekin hetket, jotka epävarmuus\nja hätä täytti, koska Yves vielä oli siinä hänen edessään, ehkäpä\nviimeistä kertaa.\n\nLopuksi pääsi kalvava kysymys hänen huuliltaan:\n\n— Mitä sinä sitten aiot tehdä?\n\nHiljaisella äänellä, yksinkertaisesti, peruuttamattomien päätöksien\nrauhalla pudotti Yves tuon raskaan sanan:\n\n— Karkaan! — —\n\nKarata! — — — Niin, sen hän juuri oli arvannut viimeisinä sekunteina\nnähdessään puvun muutoksen, tuon pienen käärön matruusin tavaroita,\njotka olivat huolellisesti käärityt liinaan.\n\nHän oli peräytynyt tuon sanan painosta nojaten selkänsä takana seinään\nkäsillään, kurkussa kuristus. Karkuri! Yves! — — Hukassa! Hänen\npäänsä läpi kulki Goulvenin, Yves'n veljen ja kaukaisten merien kuva,\nmerien, joilta matruusit eivät koskaan palaa. Ja koska hän tunsi\nvoimattomuutensa tuon hänet masentavan tahdon edessä, jäi hän siihen,\nsanattomaksi.\n\nYves oli alkanut puhella hänelle hyvin lempeästi osoittaen synkän\nrauhallisesti mukaan tuotua pientä kääröä:\n\n— Niin, Marie parka, huomena, minun laivani lähdettyä, lähetät sinä\ntämän perille, ymmärräthän?\n\nEi tiedä! — — — jos minut saataisiin kiinni — —\n\n— Rikos on aina raskaampi, jos vie muassaan valtion tavaroita!\nJa tässä ovat etukäteen saamani rahat. — — — Te palaatte\nToulveniin. — — —\n\nOh, minä lähetän sinulle rahoja sieltä kaukaa, kaiken mitä ansaitsen.\nTiedäthän, etten minä enää tarvitse paljoa. Me emme enää tule näkemään\ntoisiamme, mutta sinä et saa tulla liian onnettomaksi — — — niin\nkauan kuin minä elän.\n\nMarie tahtoi kietoa käsivartensa hänen ympärilleen, pidättää häntä\nkaikin voimin, taistella, tarttua häneen, kun hän lähtisi, mieluummin\nlaahautua portaille — — — kadullekin. — — Mutta ei, jokin naulasi\nhänet paikoilleen: ensiksi tietoisuus, että kaikki olisi turhaa ja\nsitten arvoasema, tässä, heidän nukkuvan poikansa vieressä. — — — Ja\nhän jäi liikahtamatta seisomaan seinää vasten.\n\nYves oli pannut kaksisataa frangia suurina hopearahoina pöydälle,\nhänen viereensä. Siinä oli hänen ennakkomaksunsa, kaikki mitä oli\njäänyt jälelle kun halvat vaatteet oli maksettu. Yves katseli häntä nyt\nsyvin, hyvin lempein katsein ja hän pyyhkeili liinahihallaan poskille\nvuotaneet kyyneleet.\n\nMutta siinä oli kaikki, mitä hänellä oli Marielle sanottavaa. Ja nyt\nsaapui äärimmäinen hetki. Kaikki oli lopussa.\n\nHän kumartui vielä viimeisen kerran poikansa puoleen, kohotti sitte\nkorkean vartalonsa ja nousi lähteäkseen.\n\n\n\n\nLXXXII.\n\n\n    Ja Keltit kaipasivat kolmea paatta sateisen taivaan alla,\n    saarekkaan lahden perällä.\n\n                                  G. Flaubert. _Salammbô_.\n\n— — — Korallimeri! — Meidän vanhan maailmamme alla. — Ei mitään\nmuuta kuin sininen äärettömyys. — Hiljaa lipuvan laivan ympärillä\nlevittelee sininen rajattomuus rikkumatonta ympyräänsä. Avaruus säihkyy\nja kuultaa ikuisen auringon alla.\n\nYves on yksin siellä. Häntä kannattaa hyvin korkealla ilmassa jokin\nkevyesti vaaniva; hän kulkee edelleen märssykorissaan.\n\nHän katselee, näkemättä, rajatonta ympyrää, hän on kuin väsynyt\navaruudesta ja valosta. Hänen hervottomat silmänsä pysähtyvät\nsattumalta johonkin pisteeseen, sillä kaikki on samanlaista kaikkialla.\n\nKaikki on samanlaista kaikkialla. — — — Se on tuota kappalten\nitsetiedotonta, sokeaa loistetta, jonka ihmiset luulevat heitä varten\ntehdyksi. Veden pinnalla juoksee elävöittäviä henkäyksiä, joita kukaan\nei hengitä; lämmin ja valo vuotavat mitattomasti, kaikki elämän lähteet\novat avoinna meren hiljaisessa yksinäisyydessä ja saavat sen oudosti\nkimmeltämään.\n\n— — — Avaruus säihkyy ja kuultaa ikuisen auringon alla. Keskipäivän\nvaltava leimu lankeaa siniseen erämaahan kuin tarpeeton, hukkaan mennyt\nkomeus.\n\nNyt luulee Yves kaukana erottavansa vähemmän sinisen viirun, ja hän\nkiinnittää siihen huomionsa, joka äsken oli eksynyt kipinöivään,\nrauhalliseen yksitoikkoisuuteen: meri kai siellä murtuu valkoisia\nkoralleja vasten, kuohuu tuntemattomia saaria vasten meren pinnan\ntasalla, saaria, joita ei mikään kantta ilmaise.\n\n— — — Kuinka kaukana onkaan Bretagne! — ja Toulvenin vihreät tiet!\n— ja hänen poikansa! —\n\nYves on havahtunut unelmistaan ja hän katselee kädellään silmiään\nvarjostaen tuota kaukaista viirua, joka yhä valkenee.\n\n— — — Hän ei ole karkurin näköinen, sillä hän kantaa vielä\nmatruusien sinistä kaulusta.\n\nNyt on hän tarkasti nähnyt nuo hyökylaineet ja korallisaaren ja\nkumartuen hiukan tyhjyyteen huutaa hän alhaalla oleville: \"Kareja\nvasemmalla!\"\n\nEi, Yves ei ole karannut, sillä alus, jolla hän kulkee, on\nsotalaivastoon kuuluva _Primauguet_.\n\nHän ei ole karannut, sillä hän on yhä minun luonani, ja kun hän on\nylhäältä ilmoittanut riuttojen lähenemisen, nousen minä hänen luokseen\nmärssyyn ottaakseni siitä selon hänen kanssaan.\n\nTuona pahana päivänä Brestissä, kun hän tahtoi jättää meidät, olin\nminä nähnyt hänen menevän ohi karkurina kantaen liinaan käärittyä\nmatruusipukuaan ja minä olin seurannut häntä kaukaa Récouvranceen\nsaakka. Olin antanut Marie'n mennä sisään, sitten nousin minäkin ylös\nheidän jälkeensä ja aikoessaan lähteä, kohtasi hän minut oven edessä\nsulkien häneltä tien käsivarsillani, niin kuin ennen Toulvenissa. Mutta\ntällä kertaa ei ollutkaan kyseissä lapsen oikku, vaan äärimmäinen\ntaistelu hänen kanssaan.\n\nTuo taistelu oli ollut pitkä ja vaikea, ja olin tuntenut olevani\nmenettämäisilläni rohkeuteni, jättämäisilläni hänet saaliiksi synkän\nkohtalon, joka veti häntä puoleensa. Ja sitten se oli yhtäkkiä loppunut\nhyviin kyyneliin, jotka hän vuodatti, kyyneliin, joilla oli tarve\njuosta jo kaksi päivää sitten, mutta jotka eivät voineet vuotaa, niin\nankarat olivat hänen silmänsä sellaiselle heikkoudelle. — Silloin\noli hänen polvilleen asetettu hänen pikku Pierrensä, joka juuri oli\nherännyt. Hän ei ollut ollenkaan vihoissaan isälleen, vaan oli heti\nkietonut käsivartensa hänen kaulaansa. Ja Yves oli lopuksi sanonut\nminulle:\n\n— Olkoon menneeksi, veli! Minä teen kaiken mitä te käskette. Mutta\nsamahan se on, näettehän, että minä nyt olen hukassa.\n\nAsia oli tosiaankin hyvin huonolla tolalla, enkä minä itsekään tiennyt\nminne kääntyä: — Oli jonkunlainen kapinayritys, kun pakeni laivalta\nsaatuaan rautarangaistuksen ja oli poissa kolme päivää! Olinpa melkein\nollut sanomaisillani heille: \"Karatkaa molemmat, kaikki kolme, rakkaat\nystäväni, sillä nyt on sangen myöhäistä ryhtyä muuhun. Menköön Yves\n_Belle-Roselle_ ja te yhdytty häneen Amerikassa\".\n\nMutta ei, se oli liian kauheaa! Jättää ikuisesti Bretagnen manner, ja\nToulvenin pieni talo, ja vanhat vanhusparat.\n\nSilloin, hiukan vavisten vastuunalaisuuttani olin tehnyt päinvastaisen\npäätöksen. Palautin samana iltana ennakkomaksun, vapautin Yves'n\nkapteeni Kerjean'in käsistä ja jätin hänet heti seuraavana aamuna,\nsataman auettua merisotaoikeuden käsiin. Oli seurannut tuskallisia\npäiviä, odotuksen ja neuvottelun päiviä ja lopuksi järjestettiin asia\nsuurella hyväntahtoisuudella seuraavasti: Kuukausi raudoissa ja ero\nkuudeksi korpraalin arvosta, alennuksella tavallisen matruusin palkalle.\n\nSiten oli Yves parka, lähdettyään minun kanssani matkalle\n_Primauguet'lla_, taas märssykorissaan, märssymiehenä niin kuin\nennenkin, harjoittaen entistä, ankaraa ammattiaan.\n\nSeisoen molemmat mesaanimaston raakapuulla ruumis kumarassa ulos\ntyhjyyteen, varjostaen toisella kädellä silmiämme ja pidellen toisella\nköydestä, katselimme me yhdessä sinisen, säihkyvän autiuden perälle\nnoita yhä valkenevia hyökyjä, ja niiden keskeytymätön kohina oli kuin\nkaukaisen kirkon urkujen soittoa meren hiljaisuuden keskellä.\n\nSe oli todella suuri korallisaari, jota ei yksikään merenkulkija\nvielä ollut keksinyt. Se oli hitaasti kohonnut alaisista syvyyksistä;\nvuosisatoja oli se kärsivällisesti ojennellut kivisiä oksiaan. Se\nei vielä ollut muuta kuin ääretön, valkea vaahtokruunu, joka meren\nsyvimmän hiljaisuuden keskellä soitti elämän säveltä, jonkinlaista\nikuista ja salaperäistä mylvinää.\n\nKaikkialla muualla oli sininen äärettömyys samanlaista, tervettä,\nsyvää, rajatonta; saatoimme jatkaa matkaa.\n\n— Sinä olet ansainnut _kahdenkertaisen_ annoksen, veli, sanoin minä\nYves'lle.\n\nTarkoitin kaksinkertaista viinimäärää miehistön päivällisellä.\nLaivalla on kaksinkertainen annos niitten merimiesten palkinto, jotka\nensimäisenä huomaavat maan tai vaaran, sekä niiden, jotka ovat saaneet\nrotan pyydyksittä, taikka ovat osanneet pukeutua muita sirommin\nsunnuntaitarkastuksessa.\n\nYves hymyili, mutta sanoi sitten kuin jotain surullista muistellen:\n\n— Tiedättehän, että nykyään, — — viini ja minä — — — No, eihän se\ntee mitään, antakoot vaan sen minulle, minun pöytätoverini juovat sen\nkyllä. — —\n\nJa todella; sen jälkeen kun hän oli kaatanut pikku Pierren lieden\nkulmaa vasten, joi hän vain vettä. Hän oli vannonut sen tuon pienen,\nloukkaantuneen pään kautta, ja se oli hänen elämänsä ensimäinen,\njuhlallinen vala.\n\nMe juttelimme yhdessä tuolla hyvässä, tuoreessa, neitseellisessä\nilmassa kevyesti pingoittuneiden purjeiden keskellä, kun alhaalta\nkuului aivan erikoinen vihellys, joka merkitsi: \"Käskekää\nmärssypäällikköä nopeasti laskeutumaan alas!\"\n\nYves oli mesaanimaston märssyn päällikkö ja hän laskeutui nopeasti alas\nsaadakseen tietää, mitä hänestä tahdottiin. — Alipäällikkö käski häntä\npuheilleen — ja minä tiesin miksi.\n\nNoilla kaukaisilla, rauhallisilla merillä, missä me purjehdimme,\nsekaantuvat matruuseilta täydellisesti vuodenajat, kuukaudet ja päivät;\npituuden käsitys häviää heiltä ajan yksitoikkoisuuteen. Ja todella ei\nenää tiedä mitään kesästä eikä talvesta, ei muista niitä enää, sillä\nilmanala on muuttunut. Eivät edes luonnonilmiöt ilmaise niitä enää;\naina vain rajatonta vettä, aina samat laudat, ja keväällä ei mikään\nrupea viheriöimään.\n\nYves oli vaivatta mukautunut entiseen oloonsa, märssymiehen tapoihin,\nelämään märssykorissa puolialastomana tuulessa ja paisteissa veitsineen\nja voineen. Hän ei enää ollut laskenut päiviä, koska ne olivat aivan\nsamanlaisia, vartioiden säännöllisyyden, aina kuuman auringon ja\naina raikkaiden öiden vaihtelun vuoksi. Hän oli unohtunut tuohon\nkarkoitusaikaan mittaamatta sitä.\n\nMutta juuri tänään loppui tuo kuuden kuukauden rangaistusaika;\npäällikkö ilmoitti, että hän saisi takaisin nauhansa, hopeapillinsä\nja korpraalinarvonsa. Sanoipa hän sen ystävällisesti puristaen hänen\nkättäänkin, sillä Yves oli osoittanut rangaistusaikanaan moitteetonta\nkäytöstä ja rohkeutta, eikä mitään märssyä koskaan oltu hoidettu niin\nhyvin kuin hänen.\n\nYves palasi minun luokseni kasvoilla onnellinen ilme:\n\n— Miksi ette sanonut minulle, että aika loppui tänään?\n\nHänelle oli luvattu, että jos tätä jatkuisi, unohdettaisiin hänen\nrangaistuksensakin pian. Varmasti — tuon valan, jonka hän oli vannonut\npikku Pierrensä pään kautta, sen pitäminen onnistui hänelle yli\ntoiveiden.\n\n\n\n\nLXXXIII.\n\n\nSaman päivän iltana on Yves minun huoneessani ja kiiruhtaa, kiiruhtaa\nennen yötä kiinnittämään nauhat hihoihinsa, yhä hullunkurisena, hän,\ntuo komeannäköinen merikarhu, ompelupuuhassa.\n\nHänen vaatteensa eivät juuri olleet kauniit; niitä on paljon\nkäytetty. Eipä hän ollut juuri rikaskaan Brestistä lähtiessään palkan\npienentyessä, ja ettei pienentäisi säästöään, ei hän ole tahtonut\nliikoja tavaroita \"varastoonsa\". Mutta ne ovat niin puhtaita, kaikki\npaikat ovat niin hyvin asetetut toistensa päälle kyynärpäihin ja\nhihansuihin, että niitä voi aivan hyvin käyttää. Nuo uudet nauhat\nlahjoittavat niille jonkunlaisen uuden nuoruuden. Muuten on hän komean\nnäköinen oli ihan puettu kuinka hyvänsä; sitäpaitsi ollaan laivoilla\nniin harvoin täysissä pukeissa, että vaatteet varmasti kestävät matkan\nloppuun saakka. Mitä taas rahoihin tulee, ei Yves'lla ole mitään. Hän\nunohtaa melkein niiden käytön ja arvon niin kuin merimiehille usein\nsattuukin — sillä hän lähettää vaimolleen Brestiin palkkansa ja\nansionsa, kaikki.\n\nYön tultua on hänen työnsäkin lopussa. Hän taittaa sen huolellisesti\nkokoon, ja lakaisee sitte pois pienet rihman pätkät, joita hän\non pudotellut huoneeseeni. Sitten tahtoo hän hyvin tarkat tiedot\nkuukaudesta ja päivämäärästä, sytyttää kynttilän ja rupeaa\nkirjoittamaan.\n\n    Merellä, _Primauguet'lla_ 23 p. huhtik. 1882.\n\n    Rakas Vaimoni!\n\n    Minä kirjoitan sinulle nämä muutamat sanat etukäteen, tänään,\n    herra Pierre'n huoneessa. Minä panen ne postiin ensi kuussa,\n    kun me saavumme Havaiin saarille (seutu — — — josta sinä\n    varmaankaan et tiedä missä se on).\n\n    Kirjoitan sinulle kertoakseni, että minä tänään olen taas pannut\n    nauhani paikoilleen, ja voit olla rauhallinen: ne eivät enää\n    irtaannu, sillä minä olen tällä kertaa ommellut _ne vahvasti_.\n\n    Rakas vaimoni! Se todistaa minulle kuitenkin, että on vasta\n    kulunut tasan kuusi kuukautta lähdöstämme ja siis emme vielä\n    kohtakaan saa nähdä toisiamme. — Minulla oli kuitenkin hyvin\n    kiire päästä pistäytymään Toulvenissä auttaakseni sinua asuntomme\n    sisustamisessa, eikä ainoastaan sen takia, arvaathan, vaan\n    etenkin saadakseni viettää jonkun hetken sinun kanssasi ja nähdä\n    pikku Pierremme juoksentelevan. Minulle täytyy antaa pitkä loma,\n    kun me palaamme, ainakin viisitoista tai kaksikymmentä päivää,\n    ehkä en tyytyisi kahteenkymmeneenkään, vaan pyytäisin koko\n    kuukauden.\n\n    Rakas Marie! Kerron sinulle, että minä sentään olen hyvin\n    onnellinen laivalla, etenkin kun olen taas päässyt merille herra\n    Pierren kanssa ja sitähän minä toivoin kauan sitten. Matka on\n    aivan verraton ja sitäpaitsi hyvin edullinen minulle, sillä minun\n    täytyy hankkia paljon rahaa, niin kuin tiedät. Ehkäpä minut\n    ehdotetaan _aliperämieheksi_ ennen maihin astumista, sillä minä\n    olen hyvissä väleissä kaikkien upseerien kanssa.\n\n    Kerron sinulle vielä, että lentokalat — — —\n\n    Seis! Kannella vihelletään: _Kaikki väki kannelle!_ keulapurje on\n    reivattava. Yves juoksee pois eikä kukaan ole milloinkaan saanut\n    tietää tuon lentokalajutun loppua.\n\n    Hän on säilyttänyt lapsellisen tapansa vaimolleen kirjoittaessaan\n    ja hänen kanssaan seurustellessaan. Minuun nähden on hän\n    muuttunut, hänestä on tullut uusi Yves, paljon vaikeampi käsittää\n    ja paljon hienostuneempi kuin entinen.\n\n\n\n\nLXXXIV.\n\n\nSeuraava yö on kirkas ja suloinen. Me kuljemme aivan hiljaa\nKorallimerta lämpimän vihurin puhaltaessa, edeten varovasti, peläten\ntapaavamme valkeita saaria, kuunnellen hiljaisuutta, peläten kuulevamme\nhyökyjen pauhun.\n\nKeskiyöstä kello neljään aamulla kuluu päivystysvuoro valvoessa\neteläisten vesien suuren ja oudon rauhan keskellä.\n\nKaikki on sinertävän vihreää, _yön sinistä_, syvyyden väristä. Kuu,\njoka ensin pysyttelee hyvin korkealla, heittää mereen pieniä, tanssivia\nvalopilkkuja, aivan kuin kaikkialla, noilla äärettömillä, tyhjillä\nlakeuksilla, salaperäiset kädet liikuttelisivat aivan hiljaa tuhansia\npikku peilejä.\n\nTyynesti kuluvat puolet tunnit toinen toisensa jälkeen, meri on\ntasainen, purjeet hyvin kevyesti jännittyneet. Päivystävät matruusit\nnukkuvat pitkällään kannella palttinavaatteissaan, riveissä, kaikki\nsamalla kyljellä maaten, toisiinsa liittyneinä kuin sarja valkeita\nmuumioita.\n\nJoka puoli tunti värähtävät he kuullessaan kellon soivan, ja silloin\nkuuluu kaksi ääntä laivan keulasta laulaen toinen toisensa jälkeen\nhitaassa tahdissa: \"Tähystäjä silmät auki — — oikea\", sanoo toinen.\n\"Tähystäjä, silmät auki — — — vasen\", vastaa toinen. Tuo ääni, joka\nhiljaisuudessa tuntuu huudolta, hämmästyttää, ja sitten sammuu äänien\nja kellon värinä, eikä enää kuulu mitään.\n\nNyt laskeutuu kuu hitaasti ja sen sininen valo tummenee; nyt se jo on\nhyvin lähellä vettä ja piirtää siihen pitkähkön, värisevän valoviivan.\n\nSe tulee keltaisemmaksi, tuskin valaisten kuin sammuva lamppu.\n\nHitaasti rupeaa se suurenemaan, yhä suurenemaan, rajattomasti,\nja sitten tulee se punaiseksi, menettää muotonsa, uppoo outona,\npelottavana. Et enää tiedä mitä näet: näköpiirissä palaa suuri, himmeä,\nverinen tuli. Se on liian suuri ollakseen kuu, ja nyt piirtyy sen\neteen suuria, mustia varjoja: äärettömiä torneja, luhistuvia vuoria,\npalatseja, kaupunkeja.\n\nAisteille tuntuu laskeutuvan kuin pimeyden verho, todellisuuden tunne\non mennyttä. Mieleesi tulee vaikutelmia Ilmestyskirjan kaupungeista,\nveriraskaista pilvistä, päätäsi uhkaavista kirouksista. Saat\naavistuksen jättiläismäisistä kauhuista, kaoottisista häviöistä,\nmaailman lopuista. — —\n\nHetki sisäistä unta, joka menee ohi, tahdosta huolimatta, valveilla\nnähty uni, joka haipuu hyvin nopeasti.\n\nKangastus! — — Nyt se on lopussa, kuu on laskenut. Kaukana ei ole\nmuuta kuin loppumaton meri ja harhailevia utupilviä, jotka ennustavat\naamun tuloa. Nyt kun kuu ei enää ole niiden takana, ei niitä edes\nerotakaan. Kaikki haihtui nopeasti, ja taas olet yössä, oikeassa, yhä\npuhtaassa ja tyynessä yössä.\n\nNe ovat hyvin kaukana meistä, nuo Ilmestyksen maat: sillä me olemme\nKorallimerellä, maan toisella puolen, ja täällä ei ole mitään muuta\nkuin tuo ääretön piiri, vesien rajaton peilipinta.\n\nPerämies meni katsomaan paljonko kello oli. Kunnioituksesta kuuta\nkohtaan tulee hänen merkitä aina avoimeen, suureen rekisteriin, jota\nsanotaan _laivapäiväkirjaksi_, aivan tarkka kellomäärä sen laskuajasta.\n\nSitten palasi hän ilmoittamaan minulle:\n\n— Kapteeni, on aika _herättää vartiolle!_\n\nNytkö jo! Nyt jo lopussa minun neljä yötuntiani — ja uusi upseeri oli\nkohta astuva sijaan.\n\nKomennan:\n\n_Päälliköt ja lataajat herättämään vuorolle!_ [Säännönmukainen komento.\n— Laivalla on miehistö jaettu määrättyihin _sarjoihin_, joista\njokainen muodostaa tykin asestuksen. Tykin päällikön ja lataajien\ntehtävänä on johtaa oman sarjansa miehiä ja herättää ne, jotka astuvat\nheidän sijaansa vartiolle.]\n\nSilloin muutamat niistä, jotka nukkuivat kannella valkeina muumioina,\nnousevat ja herättävät toisiakin; he lähtevät liikkeelle joukkona ja\nlaskeutuvat alas. Ja sitten kuuluu parikymmentä ääntä laulavan toinen\ntoisensa jälkeen — harppauksittaan kuin _Veli Jaakkoa_ — jotain hyvin\nvanhaa iloista ja kujeellista laulua.\n\nHe laulavat:\n\nOletko kuullut oikean laidan miehiä, ylös vartiolle, ylös, ylös, ylös!\nOletko kuullut, oikeanlaidan miehiä, ylös vartiolle, ylös, ylös, ylös!\n— —\n\nHe kulkevat edes takaisin, kumarassa riippumattojen alla ja\npudistelevat ohi kulkiessaan nukkujia olkapäällä töytäisten.\n\nSitten komennan minä heltymättömänä: — Ylös, oikean laidan miehet\nnimen huutoon!\n\nJa he nousevat ylös puoli-alastomina, jotkut haukottelevat, jotkut\nvenyttelevät, kolmannet kompastelevat. He järjestäytyivät ryhmittäin\nasemilleen, yhden miehen katsellessa heitä kasvoihin lyhdyn valossa,\nlaskien heidät. Muut, jotka nukkuivat kannella, menevät alas lepäämään\npaikoilleen.\n\nYveskin on noussut ylös oikean laidan miesten kanssa, jotka juuri\nolivat heränneet. Minä tunnen hyvin hänen pillinsä äänen, jota en ollut\nkuullut yhteen vuoteen. Ja sitten tunnen minä hänen äänestä, joka\nkomentaen kaikuu _Primauguet'n_ kannella.\n\nSilloin nimitän minä häntä virallisesti äsken takaisin saamallaan\narvonimellä: \"korpraali!\"\n\nSen teen ainoastaan puristaakseni hänen kättään, toivottaakseni hänet\ntervetulleeksi ja hyvää yön loppua ennenkuin menen nukkumaan.\n\n\n\n\nLXXXV.\n\n\n— Kisko nuora laivaan, Goulven! Laivoja oli vaikea laskea vierettäin.\nMinä tulin _Primauguet'n_ venheellä tarkastamaan erästä epäilyttävän\nnäköistä laivaa, jolla ei ollut lippua.\n\nOlimme yhä eteläisellä valtamerellä, Tonga-Tahou'n saaren luona, tuulen\npuolella.\n\n_Primauguet_ oli ankkurissa eräässä saaren lahdessa, riuttasärkkien\nsisällä, korallien turvissa. Toinen, valaanpyytäjä, oli pysytellyt\nulompana, melkein ulapalla kuin pakenemaan valmiina ja maininki kävi\nkorkeana sen ympärillä.\n\nMinulle annettiin tehtäväksi ottaa selvä siitä, _puhutella_ sitä,\nniinkuin meidän ammatissamme sanotaan.\n\n— Vedä kannelle, Goulven, vedä!\n\nMinä nostin kasvoni miestä kohti, jonka nimi oli Goulven; hän piteli\nylhäällä, tuntemattoman laivan kannella köyttä, joka oli heitetty\nminulle. Ja minun silmiini pistivät nuo kasvot, tuo ennestään tuttu\nkatse: siinä oli toinen Yves, hiukan vanhempi, vielä ruskeampi ja ehkä\nvoimakkaampikin — piirteet kovemmat, enemmän kärsineet. Mutta hänellä\noli siinä määrin Yves'n silmät, Yves'n katse, että hän oli kuin Yves'n\nkaksoiskuva, joka teki minuun oudon vaikutuksen.\n\nJoskus olin kyllä todella ajatellut, että me voisimme kohdata hänet,\ntuon Goulven-veljen, jollakin noista valaanpyytäjälaivoista, joita me\ntapasimme silloin tällöin Suuren Valtameren ankkuripaikoilla, ja joita\nme \"puhuttelimme\", jos ne olivat epäilyttävän näköisiä.\n\nMenin ensin hänen luokseen kapteenista välittämättä, jona oli\njättiläismäinen amerikkalainen, kasvot kuin merirosvon, parta pitkä\nkuin meriruoho. Astuin sinne kuin valloitettuun maalian, ja välitin\nviis sovinnaisista tavoista.\n\n— Tekö olette Goulven Kermadec?\n\nJa minä ojensin jo hänelle käteni, niin varma olin siitä.\n\nMutta hän kalpeni ruskean ahavansa alla ja peräytyi. Hän pelkäsi.\n\nJa minä näin hänen villillä liikkeellä puristavan kätensä nyrkkiin,\npingoittavan lihaksiaan, aivan kuin tehdäkseen vastarintaa kaikesta\nhuolimatta epätoivoisessa taistelussa.\n\nGoulven parka! Hämmästys kuullessaan minun lausuvan hänen nimensä —\nunivormuni — ja kuusitoista asestettua matruusia minun seurassani! Hän\noli luullut minun tulleen ranskalaisen lain nimessä vangitsemaan häntä,\nja hän oli niin kuin Yveskin vimmastunut voiman uhatessa.\n\nTarvittiin hetki hänen kesyttämisekseen, ja kun hän sai tietää, että\n_hänen pikku veljestään_ oli tullut minun veljeni, ja että hän oli\ntuolla, sotalaivalla, pyysi hän anteeksi pelkoaan hymyillen samanlaista\nhyvää hymyä kuin Yveskin.\n\nMiehistö oli merkillisen näköinen. Laivallakin oli rosvon ulkonäkö ja\neleet. Se oli aivan meren hankaama ja kuluttama niiden kolmen vuoden\naikana, jolloin se oli harhaillut Suuren Valtameren mainingeissa\nkoskettamatta yhtäkään sivistynyttä maata — mutta vahva se oli vielä\nja matkan tekoon veistetty. Sen nuoraportaissa, ylhäältä aina alas\nsaakka, riippui joka askelmassa valaskalan partoja kuin mustia, pitkiä\ntupsuja; olisi luullut sen kulkeneen veden alla ja siellä peittyneen\nlevärihmoihin.\n\nSisältä oli se lastattu kaikkien pyytämiensä suurten eläinten rasvalla\nja öljyllä. Siinä oli koko omaisuus, ja kapteeni aikoi pian palata\nAmerikaan, Californiaan, missä hänen lähtösatamansa oli.\n\nSekalainen miehistö: kaksi ranskalaista, kaksi amerikkalaista, kolme\nespanjalaista, yksi saksalainen, intialainen laivapoika ja kiinalainen\nkokki. Sitten vielä alkuasukasnainen Perusta — puolialaston niin kuin\nmiehetkin — joka oli kapteenin vaimo, ja imetti kahden kuukauden\nvanhaa, merellä siitettyä ja syntynyttä lasta.\n\nTämän perheen asunnossa, laivan perällä oli tammiseinät, paksut kuin\nvallit ja raudalla reunustetut ovet. Sisällä oli kokonainen varasto\nrevolvereja, boxausrautoja ja iskuesineitä. Varokeinoihin oli ryhdytty;\nsiellä saattoi tarpeen tullen kestää koko miehistön piirityksen.\n\nMuuten olivat paperit kunnossa. Lippua ei oltu nostettu, koskei sitä\nollut. Koit olivat syöneet viimeisen, jonka jäännöksiä näytettiin\nminulle anteeksi pyydellen. Siinä oli tosiaan Amerikan värit:\npunavalkoiset viivat, ja tahdikas _yac_. Ei mitään sanottavaa, kaikki\noli täysin paikallaan.\n\nGoulven kysyi minulta tunsinko Plouherzelin, ja silloin kerroin minä\nhänelle nukkuneeni yön hänen vanhan äitinsä katon alla.\n\n— Entä te? kysyin minä. Ettekö palaa sinne koskaan?\n\nHän kärsi vielä, ja hyvin syvästi tuota muistellessaan. Minä huomasin\nsen.\n\n— Se on liian myöhäistä nyt. Minun täytyisi suorittaa rangaistukseni\nvaltiolle, ja minä olen naimisissa Californiassa, minulla on kaksi\nlasta Sacramentossa.\n\n— Tahdotteko tulla kanssani Yves'a tapaamaan?\n\n— Tullako kanssanne? toisti hän hiljaa synkällä äänellä, aivan kuin\nsuuresti ihmetellen ehdotustani. Tullako kanssanne? Mutta tehän\ntiedätte hyvin, että minä olen karkuri.\n\nSillä hetkellä oli hän niin Yves'n kaltainen, hän oli sanonut sen niin\nsamanlaisella äänen painolla kuin Yves, että minun tuli paha olla.\n\nKaikesta huolimatta ymmärsin minä vapaan miehen, vapaudestaan aran\nmiehen pelon. Minä kunnioitin hänen pelkoaan Ranskan maata kohtaan —\nsillä sotalaivan kansi on Ranskan aluetta _Primauguet'lla_ oli oikeus\nottaa hänet vangiksi, se oli laki.\n\n— Haluttaako teitä ainakin tavata häntä?\n\n— Haluttaako minua tavata häntä — — pikku Yves parkaa?\n\n— Hyvä! Minä tuon hänet tänne. Kun hän tulee, pyydän teitä vain\nkehottamaan häntä olemaan järkevä. Ymmärrättehän tarkoitukseni. — —\nGoulven?\n\nSilloin tarttui hän minun käteeni ja puristi sitä omissaan.\n\n\n\n\nLXXXVI.\n\n\nOlin ottanut vastaan valaanpyytäjän kapteenin päivälliskutsun\nseuraavaksi päiväksi. Me olimme tulleet erinomaisesti toimeen. Vaikkei\nhänellä ollut minkäänlaista sivistyneen miehen käytöstapaa, ei hän\nsilti ollut ollenkaan typerä. Ja sitäpaitsi oli se ainoa keino, jolla\nsaisin Yves'n hänen laivaansa.\n\nLuulin seuraavana aamuna päivän tullessa huomaavani valaanpyytäjän\nkadonneen, lentäneen yöllä pois kuin kesytön lintu. Mutta ei, siellä\nse oli paikoillaan aavalla, kaikkine mustine tupsuineen köysissään,\npiirtyen veden suurta, ympyränmuotoista peiliä vasten, joka oli\nliikkumaton sinä päivänä, ja raskas ja kiiltävä kuin sula hopea.\n\nTuo kutsu oli siis vakavasti tarkoitettu ja minua odotettiin.\nVarovaisuuden vuoksi oli päällikkö tahtonut, että minua seuraavat\nvenemiehet olisivat aseissa ja jäisivät koko ajaksi minua lähelle.\nSe sopi mainiosti Yves'lle, ja minä otin hänet mukaani venekunnan\njohtajaksi.\n\n\n\n\nLXXXVII.\n\n\nKapteeni ottaa minut vastaan nuoraportaiden luona, jokseenkin oikeassa\nYankee-asussa. Hänen täydellisesti muuttuneella vaimollansa on\npunertava silkkihame ja komea kaulanauha Pomotu-saarien helmistä.\nIhmettelen hänen kauneuttaan ja hänen vartalonsa sopusuhtaisuutta.\n\nNyt me olemme asunnossa, jossa on hämmästyttävät, raudalla vahvistetut\nseinät. Siellä on pimeää ja raskasta, mutta paksulasisista ikkunoista\nloistaa sisään luonto, joka näyttää noidutulta: maidon sininen meri,\nkimaltava kuin turkoosi, kaukainen, ruusuisen sinertävä meri ja aivan\npieniä kellahtavia pilviä, jotka liukuvat vihertävän kultaisella,\nsyvällä taivaalla.\n\nKun on kääntänyt silmänsä pois pienistä, avoimista akkunoista,\ntuosta valon katselusta, tuntuu matala, epäsäännöllinen huone\npaksujen kattohirsien alla vielä oudommalta revolvereineen ja\niskuasevarastoineen.\n\nPäivälliseksi syödään San Franciscon säilykkeitä, Tonga-Talbun\nmainioita hedelmiä, _silmäneulasia_, jotka ovat lämpimän meren\nmainioita kaloja; juodaan ranskalaisia viinejä, perulaista _pisco'a_ ja\nenglantilaisia liköörejä.\n\nMeitä palveleva kiinalainen on piispan violettiin kaapuun puettu ja\nhänen kenkänsä paksut pohjat ovat paperista. Kapteenin vaimo laulaa\nchileläisen _samacueca'n_ näpäytellen _diguhela'llaan_ jonkunlaista\nsäestystä, mikä on kuin ravaavan muulin yksitoikkoista hyppelyä.\nLinnoituksen ovet ovat selkiselällään. Minun kuudentoista asestetun\nmieheni läsnäolon vuoksi vallitsee turvallisuus, rauhallinen\ntuttavallisuus, joka tosiaan on hyvin liikuttavaa.\n\nEtukeulassa laulavat ja juovat _Primauguet'n_ miehet valaanpyytäjien\nkanssa. Kaikkialla juhlitaan. Ja minä näen kauempana Yves'n ja\nGoulvenin, jotka eivät juo, astelevan kannella keskustellen. Goulven,\njoka on suurempi, on kietonut käsivartensa veljensä olan ympäri.\nKaikista muista erillään, vaikkakin heidän keskellään kävelevät he,\nmatalalla äänellä keskustellen.\n\nLasit tyhjenevät kaikkialla merkillisiä maljoja juotaessa. Kapteeni,\njoka aluksi oli kuin meri- tai jokijumalan jäykkä kuvapatsas,\nvilkastuu, nauraa väkevää naurua, mikä saa koko hänen ruumiinsa\nvapisemaan. Hänen suunsa aukeaa kuin valaan kita ja nyt kertoo hän\nenglanniksi omituisia seikkoja, unohtuu uskomaan minulle asioita,\njoiden takia voisi joutua hirteen: hänen keskustelunsa muuttuu\nmerirosvon sävyisäksi jutteluksi.\n\nKun kapteenin vaimo on palannut kajuuttaansa, kutsutaan sisään tatuoitu\nmatruusi, joka jälkiruuaksi riisutaan alasti. Halutaan näyttää minulle\nihopiirrosta, joka kuvaa ketunpyyntiä.\n\nSe alkaa kaulasta: laukkaavia ratsumiehiä ja koiria laskeutuu kierteenä\nvartaloa alas.\n\n— Ettekö vielä näe kettua? kysyy kapteeni minulta rehevästi nauraen.\n\nTuo ketun keksiminen tuntuu olevan niin hauskaa, että hän jo edeltäpäin\non halkeamaisillaan naurusta. Ja hän pyörittää jo juopunutta miestä\nmonta kertaa ympäri seuratakseen yhä laskeutuvaa metsästystä.\nLantioiden kohdalla sekaantuu se, ja nyt aavistat, että jahti on\nloppumaisillaan.\n\n— Hei, tuolla on kettu! huutaa kapteeni lopuksi, suunniltaan villistä\nihastuksesta, taapäin heittäytyen, menehtymäisillään mielihyvästä ja\nnaurusta.\n\nAhdistettu eläin pakeni luolaansa, ja siitä näkyi vain puolet. Se\noli suuri loppuyllätys. Tuo matruusi kutsuttiin kilistämään meidän\nkanssamme vaivojensa palkkioksi.\n\nOli jo aika nousta kannelle hengittämään puhdasta ilmaa, illan raitista\nja suloista tuulta. Meri loisti kaukana yhä yhtä liikkumattomana ja\nraskaana, heijastellen lännen viimeisiä säteitä. Nyt tanssivat miehet\nhuilun tahtiin, joka soitti vilkasta säveltä.\n\nTanssiessaan heittivät valaanpyytäjät meihin kulmiensa alta kissan\nsilmäyksiä, joissa kuvastui puoleksi uteliasta pelkoa, puoleksi\nkesytöntä ylenkatsetta. Heidän kasvoillaan liikkuivat ilmeet,\njotka merikarhuissa muistuttavat primitiivistä ihmistä, he tekivät\nhullunkurisia liikkeitä kaiken johdosta ja heidän eleensä olivat\nliiallisia niin kuin eläinten vapaassa tilassa. Joskus heittäytyivät\nhe taapäin, aivan kaareviksi, sitten luonnollisen notkeuden ja kavalan\ntottumuksen voimasta kyykistyivät he köyristäen selkäänsä kuin suuret\nkissaeläimet, kun ne käyskentelevät päivän valossa. Ja he pyörivät\nkaikki heikon, viheltävän soiton, tuon hypähtelevän, lapsellisen\nlurituksen tahdissa, hyvin vakavina, komeillen tanssillaan, asetellen\nsirosti käsiään ja pyörähdellen jaloillaan.\n\nMutta Yves ja Goulven kävelivät yhä toisiinsa liittyneinä. He\nkiiruhtivat sanomaan kaiken sanottavansa, he vilkastuttivat viimeisen\nja äärimmäisen keskustelunsa kulkua huomaten, että minä olin lähdössä.\nHe olivat tavanneet toisensa viisitoista vuotta sitten, kun Yves vielä\noli pieni lapsi, tuona päivänä, kun Goulven kulki Plouherzelin kautta\npiiloutuen kuin kiroissa oleva. Ja epäilemättä eivät he enää koskaan\ntapaisikaan toisiaan. Äkkiä heittäytyi kaksi toisiaan vartalosta kiinni\npitävää tanssijaa maahan, yhä toisiinsa puristuneina, rimpuillen,\nkoristen äkkinäisen raivokohtauksen vallassa. He koettivat upottaa\nveitsensä toistensa rintoihin, ja veri valahti jo laudoille punaisina\nläikkinä.\n\nKapteeni erotti heidät heti huimien heitä virtahevon nahasta\nvalmistetulla ruoskalla.\n\n_No matter_, sanoi hän; _they are drunk!_ (Ei se mitään; he ovat\npäissään).\n\nOli aika lähteä. Yves ja Goulven syleilivät toisiaan ja minä näin\nGoulvenin itkevän.\n\nKun me palasimme tyyntä merta pitkin etelän ensimäisten tähtien\nsyttyessä kertoi Yves minulle veljestään:\n\n— Hän ei juuri ole onnellinen. Kuitenkin ansaitsee hän aika lailla\nrahaa ja hänellä on pieni maja Californiassa, jonne hän toivoo saavansa\npalata. Mutta katsokaas, koti-ikävä tappaa hänet.\n\n— — — Tuo kapteeni oli vannonut minulle tulevansa seuraavana\npäivänä vaimoineen päivälliselle minun laivaani. Mutta yöllä loittoni\nvalaanpyytäjä ulapalle, katosi tyhjään äärettömyyteen, ja me emme\ntavanneet sitä enää.\n\n\n\n\nLXXXVIII.\n\n\n— Oletteko tekin tullut nostamaan rahojanne, rouva Quémeneur?\n\n— Niin kai tekin, rouva Kerdoncuff?\n\n— Missä teidän miehenne nyt purjehtii, rouva Quémeneur?\n\n— Kiinassa, rouva Kerdoncuff, _Kerguelenillä_.\n\n— Niin minunkin, rouva Quémeneur. Hänkin purjehtii siellä _Venuksella_.\n\nNäin inisee kaksi särkynyttä naisääntä hämmästyttävin virein, Brestissä\n_Voûtes_-kadulla, hienon sateen langetessa.\n\nTuo _Voûtes_-katu on aivan täynnä naisia, jotka ovat odottaneet siellä\naamusta saakka ruman graniittitalon edessä, jossa on \"_Merimiesten\nsäästökassa_\". Brestin naiset, joita kylmä sade ei tympäise,\nkeskustelevat kimeästi jalat vedessä, painautuneina surullisen kadun\nseiniä vasten, harmaassa sumussa.\n\nOn vuosineljänneksen ensimäinen päivä. He jonottavat maksuaan\nodotellen, ja olikin jo aika: rahaa puuttui kaikista suuren kaupungin\npimeistä asunnoista.\n\nNaiset, joiden miehet purjehtivat kaukana, saavat kohta\nmaksumääräyksensä, palkan, jonka merimiehet jättävät heille.\n\nSitten menevät he juomaan. Vastapäätä on kapakka, joka on perustettu\nsiihen aivan vartavasten. Sen nimi on: _Perheen äideille_, omistaja\nrouva Pétavin. Brestissä sanotaan sitä: _Maksumääräysten kapakaksi_.\n\nRouva Quémeneur, jonka kasvot ovat litteät kuin rahan kruunupuoli,\nleukapielet tukevat, vatsa pulloillaan, on puettu sadetakkiin ja\nmustaan tyllimyssyyn, jossa on siniset nauhat.\n\nRouva Kerdoncu'ff, sairaaloinen, vihertävä kuin lihakärpänen, näyttelee\nlaihaa naamaansa hatun alla, jota koristaa kaksi ruusua lehtineen.\n\nSitä mukaa kuin aika lähestyy kasvaa juoppojen naisten joukko. Pankki\non piiritystilassa, ovilla riidellään. Kohta avautuu luukku.\n\nSiellä on Mariokin, Yves'n vaimo, tuossa iljettävän sekavassa joukossa\npitäen pikku Pierreä kädestä. Hiukan arkana, tuntien olevansa\nsurullinen, peläten hämärästi kaikkia noita naisia, antaa hän\nkiireisimpien kulkea ohitseen ja nojaa seinää vasten, sillä puolen,\nminne sade ei räisky.\n\n— Astukaa toki sisään, pikku rouva, ettette kastelisi perin pohjin\nsievää pikku poikaanne.\n\nRouva Pétavin puhuu näin ilmestyen ovelleen, hyvin hymyilevänä:\n\n— Saisiko olla jotain? Hiukan makeaa?\n\n— Kiitos rouva, minä en juo, vastasi Marie, joka nähdessään kapakan\nvielä tyhjänä oli sentään tullut sisään peläten, että pikku Pierre\nsaisi nuhan. — Mutta jos minä häiritsen, rouva — — —\n\nEi, varmasti hän ei häirinnyt rouva Pétavin'ia, jolla oli hyvä sydän,\nja joka pyysi häntä istumaan.\n\nNyt tulevat sisään rouvat Quémeneur ja Kerdoncuff saatuaan ensimäiseksi\nrahansa, sulkevat sateenvarjonsa ja istuutuvat.\n\n— Rouva, rouva, neljännes ja kaksi lasia!\n\nOn tarpeetonta sanoa mistä oli kysymys: vahvinta paloviinaa. Naiset\njuttelevat:\n\n— No mitä tekee teidän miehenne sitten _Kerguelenissä_.\n\n— Hän on märssypäällikkö, rouva Kerdoncuff.\n\n— Niin on minunkin, hän on märssypääliikkö, rouva Quémeneur! Ja\npäälliköiden rouvat voivat mainiosti kilistellä keskenään. — — —\nTerveydeksenne, Victoire-Yvonne!\n\nNaiset puhuttelevat jo toisiaan etunimillään. Lasit tyhjenevät.\n\nMarie kääntää heihin kirkkaat silmänsä katsellen heitä äkkiä hyvin\nuteliaasti niin kuin eläintarhan asukkaita. Ja sitten tekee hänen\nmielensä lähteä pois. Mutta kadulla vuotaa sade virtanaan ja pankin\noven edessä on vielä paljon väkeä.\n\n— Terveydeksenne Victoire-Yvonne!\n\n— Terveydeksenne, Françoise! Ja niin menee koko litra.\n\nNaiset kertovat toisilleen pikku asioistaan: On kuitenkin vaikeaa saada\nrahat riittämään! Mutta minkäs sille! Leipuri saa ainakin odottaa ensi\nneljännestä. Teurastaja, no, hänelle maksetaan vähitellen. Tänään on\nmaksupäivä; kuinkas ei ilottaisi hiukan?\n\n— Minäpä, sanoi rouva Kerdoncuff hymyillen kiemailevan\nkaksimielisesti, minä en olekaan kovin onneton, sillä, tiedättekö?\nminulla on _veteraani_ täysihoidossa, ja hän on satamakorpraali.\n\nSe ymmärrettiin. Rouva Quérneneurin kasvoilla vilahti samanlainen hymy.\n\n— Aivan niin kuin minullakin. Minulla on majoittaja. Terveydeksesi\nFrançoise. (Naiset sinuttelevat jo). Hän on aika velikulta tuo minun\nmajoittajani, jospa tietäisit — —!\n\nJa tuttavallisten tunnustusten kappale alkaa.\n\nMarie Kermadec nousee. Onko hän kuullut oikein? Useat noista sanoista\novat varmasti tuntemattomia hänelle, mutta niiden sisältö on\nläpikuultava ja eleet selventävät sitä. Onko tosiaan naisia, jotka\nvoivat puhua moisista asioista? Ja hän lähtee ulos ympäri kääntymättä,\nkiittämättä, aivan punaisena, tuntien, että kaikki veri on noussut\nhänen poskilleen.\n\n— Näitkö tuon; mikähän sille tuli?\n\n— Hiis, näethän, se on maalta, sillähän on vielä Bannalec'ilainen\npäähine, eihän se osaa käyttäytyä.\n\n— Terveydeksesi, Victoire-Yvonne! Kapakka tulee väkeä täyteen. Ovella\nsuljetaan sateenvarjoja, vanhoja sadetakkeja pudistellaan, joukko\nnaisia tulee sisään, litrat kiertelevät.\n\nJa kotona on pienokaisia, jotka älisevät hätäytyneen shakaalin äänellä;\nkalpeita lapsia, jotka valittavat kylmää ja nälkää. — Mitäs siitä,\nmaljasi; nyt on maksupäivä!\n\n— — — Kun Marie tuli ulos näki hän huppupäähineisen naisryhmäin,\njoka oli vetäytynyt syrjään päästääkseen tunkeilevimman tungoksen ohi.\nHän meni nopeasti heidän joukkoonsa ollakseen kunniallisessa seurassa.\nSiellä oli kylien vanhoja äitejä, jotka olivat tulleet nostamaan\nlastensa lähettämiä rahoja, ja jotka pysyttelivät pumpulivarjojensa\nalla arvokkain, yrmein kasvoin niin kuin talonpoikaisnaisella\nkaupungissa ollessaan on tapana.\n\nVuoroaan odotellessaan teki Marie tuttavuutta erään Kennézeau'laisen\nvanhuksen kanssa, joka kertoi hänelle poikansa, erään _Astréen_\ntykki-miehen tarinan.\n\nHän oli nähtävästi aikaisemmassa nuoruudessaan tehnyt samanlaisia\ntyhmyyksiä kuin Yveskin, ja sitten, iän karttuessa, oli hän\ntäydellisesti vakaantunut; ei saa milloinkaan joutua epätoivoon\nmerimiesten vuoksi. — —\n\nSamapa se; mutta kiukuissaan Brestin naisille oli Marie tehnyt suuren\npäätöksen: palata Toulveniin, maksoi mitä maksoi, ja jo huomena; jos\nmahdollista.\n\nHeti kotiin palattuaan rupesi _hän_ kirjoittamaan Yves'lle pitkää\nkirjettä selittääkseen päätöstään. Récouvrancen vuokra oli tosin\nmaksettu vielä kolmelta kuukaudelta ja Toulvenin pikku talo ei\nolisi kohtakaan valmis; mutta hän korvaisi sen kaiken työllä ja\nsäästäväisyydellä: hän rupeisi silittämään ihmisille, poimuttamaan\npaikkakuntalaisten suuria kauluksia; se oli vaikeaa työtä, jonka hän\ntiesi onnistuvan hyvin taidokkaalla kaislalaitteella.\n\nSitten kertoi hän kirjeessään mitä uutta pilkku Pierre osasi sanoa ja\ntehdä. Hän kätki siihen, hyvin lapsellisin sanoin, suuren hellyytensä\npoissaolevalle, hän liitti siihen hiustukun, joka oli leikattu eräästä\npienestä, ruskeasta, hyvin vallattomasta päästä, ja sulki lopuksi\nkaiken ohueen, paperiseen kirjekuoreen ja kirjoitti osotteen:\n\n_Herra Yves Kermadec_, Märssypäällikkö _Primauguet'lla, Etelämerellä_,\nRanskan konsulin huostaan Panamassa, lähetettäväksi laivan jälkeen.\n\nPieni kirje parka! Kenties se saapuikin perille? Se ei ole mahdotonta,\nsellaista on nähty. Viiden, kymmenen kuukauden kuluttua, hyvin\nlikaisena ja amerikkalaisten leimojen peittämällä saapuu se ehkä\nuskollisesti perille tuodakseen Yves'lle hänen vaimonsa syvän rakkauden\nja poikansa ruskeat kiharat.\n\n\n\n\nLXXXIX.\n\n\nToukokuulla 1882.\n\n— — — Tänä iltana oli tuuli alkanut valitella eteläisten merien\nyksinäisyydessä. Tuossa liikkuvassa äärettömyydessä, missä _Primauguet_\nnyt oleili, ajoivat pitkät, tumman siniset harjanteet toisiaan. Tuuli\noli kosteaa, tuntui kylmältä.\n\nAlhaalla, välikannella piti tylsämielinen Le Hir kiirettä saadakseen\nennen yön tuloa ommelluksi ruumiin harmaisiin kangaspalasiin, jotka\nolivat purjeiden jätteitä.\n\nYves ja Barrada valvoivat hänen vierellään seisten työn kulkua\nvastenmielisyyttä osoittavin ilmein. Heidän oli pakko seistä aivan\nlähellä häntä, hyvin pienessä ruumishuoneessa, joka myöskin oli tehty\npingotetuista purjeista, ja jonka ovea vartioi tykkimies hyökkäysmiekka\nkädessään.\n\nSe, jota ommeltiin harmaisiin kangaskappaleihin, oli Barazère. Hän oli\nkuollut tautiin, jonka oli saanut Alger'ssa — eräänä iloisena yönä.\n— — Usein luultiin hänen jo parantuneen, mutta poistumaton myrkky\npysyi hänen ruumiissaan, tuli alituiseen esille ja mursi hänet lopulta.\nViimeisinä päivinä peittivät hirveät haavat hänen ruumiinsa, eivätkä\nhänen ystävänsä enää tulleet hänen luokseen.\n\nLe Hir ompeli hänet kankaihin, sillä kaikki muut olivat kieltäytyneet\npeläten hänen tautiaan. Hän oli suostunut tekemään sen hänelle\nluvatusta viinineljänneksestä.\n\nLaivan keinuminen horjutti häntä, häiritsi häntä toimessaan, vei\nruumiin pois paikoiltaan ja hän tuli kärsimättömäksi odotellessaan\nviiniä, jonka saisi juoda.\n\nEnsin jalat. Häntä oli neuvottu sitomaan ne tiukasti, painon vuoksi,\njoka ripustetaan niihin, että ruumis vajoaisi. Sitten ompeli hän jalkaa\npitkin ylöspäin nousten. Vartaloa, joka oli kiedottu moniin, jäykkiin\nkangaspalasiin, ei näkynyt enää; vain kalpeat kasvot, kuoleman levossa\nja vielä kauniina, rauhallinen hymy huulilla. Ja sitten nosti Le Hir\nrajulla tempauksella niidenkin päälle harmaan kangaspalan ja kasvot\nverhoutuivat ainaiseksi.\n\nBarazèrellä oli iäkkäät vanhemmat, jotka odottivat eräässä Ranskan\nkylässä.\n\nKun työ oli loppunut läksivät Yves ja Barrada pois ruumishuoneesta,\ntyöntäen Le Hir'ea edelleen olkapäistä viedäkseen hänet pumpun luo\npesemään käsiään ennen juomista.\n\nHe olivat kai vaihtaneet ajatuksia kuolemasta, sillä Barrada sanoi\npoislähtiessään bordeauxlaisella murteellaan:\n\n— Jopa viimeinkin! Ihmiset, näetkös, ovat samanlaisia kuin eläimetkin:\ntoisia syntyy, mutta ne, jotka ovat pakahtuneet — — —\n\nJa hän lopetti nauraen omaa nauruaan, joka kuului kumealta ja syvältä\nkuin mylvinä.\n\nHänen suussaan ei lause kuulostanut herjaukselta; hän ei vain osannut\nparemmin sanoa.\n\nOlipa heilläkin molemmilla sydän kurkussa; he kaipasivat Barazèreä. Nyt\noli tuo tauti, joka oli pelottanut heitä, suljettu, unohdettu. Heidän\nmuistoissaan irrottautui tuo vainaja loppunsa saastaisuudesta, jalostui\näkkiä, ja he näkivät hänet taas hänen voimiensa kukoistuksessa, he\nheltyivät häntä ajatellessaan.\n\n\n\n\nXC.\n\n\n    Ei mikään oo' niin arka\n    kuin matruusiparka,\n    joka on ollut pesussa\n    kaiken maailman vesissä.\n\nSeuraavan päivän aamuna, auringon noustessa, oli tuuli yhä raikas ja\nvirkeä. _Primauguet_ viilsi vettä hyvin nopeasti täristen vauhdissaan,\nhypellen notkeasti ja voimakkaasti kuin mainio kulkija ainakin.\nLaivan etukeulassa puuhailivat vartiossa olevat miehet laulellen\naamuvalmistuksissaan. Alastomine, vahvoine käsivarsineen antiikin\npatsaita muistuttaen peseytyivät he kylmässä merivedessä; he pistivät\nniskansa ja olkapäänsä sammioihin, peittivät rintansa valkealla\nsaippuavaahdolla, ja liittyivät sitten kaksittain hangatakseen\nmukavasti toistensa selkiä.\n\nYht'äkkiä muistivat he vainajan, ja heidän iloinen laulunsa vaikeni.\nSitäpaitsi näkivät he toisen ryhmän miesten nousevan kannelle\nvartioivan upseerin komentaessa ja järjestäytyvän riviin perälle kuin\ntarkastusta varten. He käsittivät nyt, miksi kaikki tulivat esiin.\n\nAivan uusi, pitkä lankku oli asetettu laivan laidalle, toinen pää ulos\npistäen helposti kallistuvassa asennossa meren pinnan yli, ja alhaalta\ntuotiin kamala käärö, joka näytti hyvin raskaalta, harmaa kangastuppi,\njoka ilmaisi ihmisruumiin muodot.\n\nKun Barazère asetettiin pitkälleen pitkälle, uudelle lankulle ilman\ntukea vaahtoavien aaltojen yläpuolelle, paljastuivat kaikkien\nmerimiesten päät viimeiseen tervehdykseen, perämies lausui rukouksen,\nkädet tekivät ristinmerkin — ja sitten, minun komennostani, kallistui\nlankku ja vedestä kuului suuren esineen synnyttämä kohaus.\n\n_Primaugnet_ jatkoi kulkuaan ja Barazèren ruumis oli pudonnut\näärettömän syvään ja laajaan rotkoon, Suureen Valtamereen.\n\nSilloin toistin minä Yves'lle, joka oli lähellä, aivan hiljaa eilisen\nlauseen kuin toruen:\n\n— Ihmiset ovat kuin eläimet: Niitä syntyy uusia, mutta — — —\n\n— Oi! vastasi hän. En minä sitä sanonut; hän se oli (_Hän_ — Barrada,\nkuuli sen ja käänsi kasvonsa meihin päin. Hän itki katkeria kyyneliä).\n\nSillävälin katselivat muut huolestuneina taaksepäin, vanaveteen. Sattuu\nnimittäin, että jos hai on lähellä, nousee merenpinnalle veriläikkä.\n\nMutta mitään ei näkynyt; hän oli rauhassa laskeutunut alaisiin\nsyvyyksiin.\n\nÄäretön putous, ensin nopea kuin syöksyminen, sitten hidas, hidastuen\nyhä enemmän aina tihenevissä kerroksissa. Salaperäinen, monen\npenikulman matka tuntemattomiin rotkoihin, jossa tummeneva aurinko\non kuin kelmeä kuu, joka vähitellen vihertyy, värisee ja katoaa. Ja\nsilloin alkaa ikuinen pimeys; vedet nousevat nousemistaan, kasaantuvat\nkuolleen matkustajan päälle kuin veden paisumuksen vuoksi, joka\nkohoaisi tähtiin saakka.\n\nMutta siellä alhaalla on vaipuva ruumis menettänyt kamaluutensa;\naine ei koskaan ole absoluuttisesti saastaista. Pimeässä lähestyvät\nsitä syvien vesien näkymättömät eläimet ympäröiden sen; salaperäiset\nkorallit kietovat sen haaroillaan, syövät sen hyvin hitaasti elävien\nkukkiensa tuhansilla, pienillä suilla.\n\nMerimiehen hautaa ei mikään inhimillinen käsi voi loukata. Se, joka on\nlaskeutunut nukkumaan niin syvälle, on kuolleempi kuin mikään kuollut,\nhänestä ei koskaan nouse pinnalle mitään; hän ei enää koskaan tule\nsekaantumaan tuohan vanhaan ihmistomuun, joka maanpinnalla hakeutuu\nja yhdistyy yhä uudelleen ikuisesti ponnistellen herätäkseen uuteen\nelämään. Hän kuuluu maanalaiseen elämään; hän siirtyy kivikasveihin,\njoilla ei ole väriä, hitaihin eläimiin, joilla ei ole muotoa, eikä\nsilmiä. — — —\n\n\n\n\nXCI.\n\n\nSaman päivän iltana kuin Barazère haudattiin oli Yves tuonut ystävänsä\nJean Barrada'n mukaansa minun huoneeseeni. He olivat ainoat koko\nentisestä joukosta: Kerboul ja Le Hello nukkuivat aikoja sitten meren\npohjalla, laskeuduttuaan sinne keskellä nuoruuttaan. Toiset olivat\nsiirtyneet kauppa-aluksiin tai palanneet kyliinsä: kaikki olivat\nhajallaan.\n\nYves ja Barrada olivat hyvin vanhoja ystäviä. Kun he olivat yksissä\nmaissa, ei ollut hyvä ruveta vastustamaan heidän päähänpistojaan.\n\nMinä näen heidät vielä istumassa vastapäätä minua, puoleksi samalla\ntuolilla huoneen pienuuden tähden, pitäen kiinni toisella kädellä\ntottumuksesta keinumiseen ja katsellen minua tarkkaavilla silmillään.\nMinä koetin nimittäin selittää heille sinä iltana, että _ihmiset\neivät ole samanlaisia kuin eläimet_, puhua heille salaperäisestä\n_mitä sitten?_ — — — Ja he, joiden muistissa tuo kuolema oli\naivan tuoreena, kuuntelivat minua hämmästyneinä, jännittyneinä tuon\nsuuren hiljaisuuden keskellä, joka on hyvin omituinen niinä iltoina,\njolloin meri rauhoittuu, tyyneys, joka tekee taipuvaksi ymmärtämään\nkäsittämättömänkin.\n\nVanhat, ikuisesti märehdityt määritelmät, joita minä selittelin\nheille, saattoivat vielä vaikuttaa heidän nuoriin aivoihinsa. Tuo\nkuolemattomuuden kurssi oli ehkä hyvin tyhmää, mutta se ei tehnyt\nheille mitään pahaa, päin vastoin.\n\n\n\n\nXCII.\n\n\nMeret, joilla _Primauguet_ pysytteli, olivat melkein aina yhtä\nkuultavan siniset; olimme pasaadituulien ja loppumattoman kauniin-ilman\nalueella.\n\nJoskus, mennäksemme saariryhmältä toiselle, täytyi kulkea\npäiväntasaajan yli suurten liikkumattomien vetten, jylhinä hohtavien\nulapoiden päällitse.\n\nJa sitten kun elähyttävä pasaadituuli taas tarttui purjeihin\njommallakummalla pallonpuoliskolla, kun _Primauguet_ kuin heräten taas\nalkoi kulkea, silloin tunsi paremmin vastakohdan vaikutuksesta nopeasti\nkulkemisen viehätyksen, tenhon olla tuolla suurella, värisevällä,\nkallistelevalla aluksella, joka tuntui elävän, ja joka totteli\nketteränä ja notkeana yhä edelleen vettä viiltäen.\n\nKun me lensimme itää kohti, tiukasti tuulessa, pasaadituulien alueella,\nsilloin heittäytyi _Primauguet_ tropiikin säännöllisiä, kuohupäisiä\nharjoja vasten päiväkausia, väsymättä, hypähdellen iloisesti kuin\nleikkivä kala. Kun me sitten palasimme takaisin myötätuulessa, aivan\npurjeiden peitossa, levittäen kaikki laajat valkeat siipemme, tuli\nmeidän aina yhtä nopea kulkumme niin kevyeksi, niin luisuvaksi, ettemme\nenää tunteneet uivamme, tuntui kuin olisimme nousseet jonkunlaiseen\nlentoon ja laskumme oli kuin linnun liitelemistä.\n\nMatruusien päivät olivat yhä jatkuvasti samanlaisia.\n\nJoka aamu valtasi heidät ensiksi puhtauskiihko, joka tarttui heihin\naamuhuudosta alkaen. Tuskin valveilla näki heidän hyppivän, kiiruhtavan\nmitä pikemmin alkamaan suursiivouksen. Aivan alasti, tupsulakki päässä,\ntai sitten puettuina _taistelutrikoihin_ (pieni kaulasta riippuva\nkudottu kangaspala, melkein kuin pienen lapsen leukalappu) kiiruhtivat\nhe valelemaan vedellä joka paikan. Pumput ruiskusivat, vesisaaveja\nheitettiin kaikin voimin. He kiiruhtivat heitellen vettä toistensa\njaloille ja selkään; aivan vettä valuvina kaasivat he kaiken kaikki\npestäkseen. Sitten hankasivat he kantta, joka jo oli aivan valkea,\nhiekalla, harjoilla, raapimilla saadakseen sen vielä valkeammaksi.\n\nHeidät keskeytettiin, kun oli lähetettävä heidät raakapuille jotain\naamumanöveriä varten, höllentämään etupurjeen reiviä tai korjaamaan\npurjeiden asentoa. Silloin pukeutuivat he kiiruusti, tavan vuoksi,\nennen kuin kiipesivät ylös, ja toimittivat nopeasti vaaditun liikkeen\nkiireissään päästä alas huvittelemaan vedessä.\n\nTässä puuhassa käsivarret vahvenivat ja rinnat pullistuivat; sattuipa\nsellaistakin, että jalat kiipeemisen tottumuksesta muuttuivat\ntarttuviksi kuin apinoiden kädet.\n\nNoin kahdeksalta oli pesuajan määrä loppua määrätynlaiseen rummun\npäristykseen. Silloin, sillä aikaa kuin paahtava aurinko kuivasi\nhyvin nopeasti heidän huuhtelemansa esineet, alkoivat he kiillottaa;\nkuparien, rautaosien, pienten solkienkin tuli loistaa peilikirkkaina.\nJokainen asettui pienen hihnapyörän, pienen esineen ääreen, jonka\nulkonäkö oli hänelle uskottu ja kiillotti sen huolellisesti peräytyen\njoskus ymmärtäväisin ilmein nähdäkseen joko se välkkyi ja näyttikö se\nhyvältä. Ja näiden suurten lasten ympärillä oli maailma, aina sama\nsininen ympyrä, heltymätön sininen ympyrä, välkkyvä syvä erämaa, jolla\nei ollut äärtä, missä mitään ei muuttunut, missä mitään ei tapahtunut.\n\nOhitsemme ei kulkenut muuta kuin vallattomia lentokalaparvia, niin\nnuolen nopeita, että näki vain kiiltävät siivet, ja siinä kaikki.\nNiitä oli monta lajia: ensin suuria, sinertävän teräksen värisiä; ja\nsitten pieniä, harvinaisempia, jotka väriltään vivahtivat malvan ja\npionin kukkiin. Niiden punertava lento hämmästytti, ja kun aioit ruveta\nkatselemaan niitä oli se liian myöhäistä: pieni vesiläikkä värähteli\nvielä ja säkenöi auringossa kuin luotisateessa. Siinä ne olivat\nsukeltaneet veteen, mutta siinä ei niitä enää ollut.\n\nJoskus halkoi fregatti — suuri salaperäinen lintu, joka on aina\nyksin — tavattoman korkealla ilman ääriä, ohjaten suoraan kapeilla\nsiivillään ja saksimaisella pyrstöllään, kiiruhtaen kuin pyrkisi se\npäämäärään. Silloin näyttelivät matruusit toisilleen outoa matkustajaa,\nseurasivat sitä silmillään niin kauan kuin se oli näkyvissä, ja sen\nohikulku merkittiin laivan päiväkirjaan.\n\nMutta laivoja, ei koskaan! Nuo Etelän meret ovat liian suuret, siellä\nei kukaan tapaa toistaan.\n\nKerran oli tavattu pieni valtameren saari, jota valkea korallivyö\nympäröitsi. Siellä asuvat naiset olivat lähestyneet ruuhillaan laivaa\nja päällikkö oli antanut heidän nousta laivaan arvaten heidän tulonsa\nsyyn. Heillä oli kaikilla ihmeteltävä vartalo, hyvin villit silmät\ntuskin avoimina liian raskaiden luomien välissä, hyvin valkeat hampaat,\njotka heidän nauraessaan näkyivät kokonaan. Hyvin monimutkaiset\npiirrokset heidän punaisen vasken värisellä ihollaan muistuttivat hyvin\nmonimutkaista, sinistä pitsiverkkoa.\n\nHeidän käyntinsä oli keskeyttänyt päiväksi matruusien pidättyväisyyden.\nJa sitten oli taas saari paennut tuskin nähtynä valkeine\nhiekkarantoineen ja vihreine palmuimeen, aivan pienenä, keskellä vesien\nsuurta erämaata, eikä sitä ajateltu sen enempää.\n\nLaivalla ei ollut ollenkaan ikävä. Työt ja huvit täyttivät päivän aivan\nriittävästi.\n\nMäärätyillä tunneilla, _meripalvelustaulukon_ edeltäpäin määrääminä\npäivinä, saivat matruusit avata kangassäkkinsä, missä heidän tavaransa\nolivat. — Sitä sanottiin _säkeillä käymiseksi_. Silloin levittivät\nhe kannelle kaikki pikku tavaransa, jotka olivat ahdetut säkkeihin\nkoomillisella huolella ja _Primauguet'n_ kansi näytti yht'äkkiä\nkauppatorilta. He aukaisivat ompelupönttönsä, panivat järjestykseen\ntyvin taitavasti veistellyt ompelulaitteet korjatakseen vaatteensa,\njoita ainainen liikunto ja lihasten voima nopeasti kulutti. Oli\nmeripoikia, jotka riisuutuivat aivan alasti vakavasti korjatakseen\npaitansa, toisia, jotka silittivät suuria kauluksiaan merkillisen\nmenettelytavan avulla — istumalla pitkän aikaa niiden päällä; toisia,\njotka ottivat kirjoituslaatikoistaan kellastuneita, rypistyneitä\npaperipaloja, joiden leimat viittasivat Bretagnen tai baskien maan\nkaukaisimpiin nurkkiin, ja alkoivat lukea äijien, sisarten, morsianten\nkirjeitä, heidän, jotka asuivat kotimaan kaukaisissa kylissä.\n\nJa sitten kuului hyvin erikoinen, pärisevä pillinpuhallus, joka\nsanoi: \"Kootkaa säkit!\" ja kaikki katosi kuin taikasanalla, kokoon\nkäännettynä, sullottuna takaisin ruuman pohjalle, numeroituihin\narkkuihin, jotka ankarat varastomiehet sulkivat rautaketjuilla.\n\nHeitä katsellessa olisi saattanut erehtyä, heidän kärsivälliset,\njärkevät ilmeensä nähdessään, jollei olisi paremmin tuntenut heitä.\nNähdessään heidät niin vajonneina pikku tyttöjen hommiin, nukkemaisten\ntavarain purkamiseen, oli mahdotonta kuvitella mihin kaikkeen nuo\nnuoret miehet kykenisivät kerran maihin päästyään.\n\nPäivässä oli vain yksi välttämättömän surullinen hetki. Se sattui\nsilloin, kun iltarukous oli lausuttu, kun bretonin ristinmerkit olivat\ntehdyt, ja kun aurinko oli laskenut; sillä hetkellä ajatteli varmasti\nmoni heistä isänmaataan.\n\nNäissäkin ihmeteltävän valon maissa on päivän ja yön välillä tuo\nepämääräinen hetki, joka on surullinen. Näinä hetkinä näki matruusien\nkasvojen tahtomatta kääntyvän viimeistä valojuovaa kohti, joka\nviivytteli lännen puolella, hyvin alhaalla, melkein veden reunaviivaa\nkosketellen.\n\nJuovalla oli omat värivivahduksensa: Aivan näköpiirin yläpuolella\npaloi ensin tumma puna, hiukan kellahtava ylempänä; hiukan vaalean\nvihreää, vähäinen fosforiviiva, ja sitten suli se kohoten sammuneeseen\nharmauteen, varjon ja pimeyden vivahduksiin. Surullisen kellan\nviimeiset läikkeet viipyivät vielä merellä, joka vielä loisti siellä\ntäällä ennen kuin sai yön himmeän värin. Tuossa päivän viimeisessä,\nvinossa silmäyksessä, jonka se heitti autioihin syvyyksiin, oli\njotain synkkää, ja huolestuit tahtomattasikin vesien äärettömyyttä\najatellessasi. Se oli sisäisten kapinoiden ja sydämen ahdistuksen\nhetki. Se oli hetki, jolloin matruuseilla oli epäselvä aavistus siitä,\nettä heidän elämänsä oli omituista ja luonnonvastaista, jolloin he\najattelivat eristettyä, hukkaan mennyttä nuoruuttaan. Joku kaukainen\nnaiskuva kulki heidän silmiensä ohi, herpaisevan viehätyksen, suloisen\nhellyyden ympäröimänä. Tai uneksivat he, aistien äkillisen häiriön\nvallassa, mielettömistä hekuman ja alkohoolin juhlista, saadakseen\nvahinkonsa korvatuksi ja huumautuakseen ensi kerran kun heidät\nlaskettaisiin vapaiksi maissa.\n\nMutta sitten saapui oikea yö, lämpimänä, tähtivaloisena, ja satunnaiset\nvaikutelmat unohtuivat; kaikki matruusit tulivat istumaan tai\nloikoilemaan laivan keulapuolelle ja alkoivat laulaa.\n\nLaivalla oli märssymiehiä, jotka osasivat pitkiä, hyvin kauniita\nlauluja, joiden kertosäkeet kuorossa toistettiin. Äänet olivat kauniita\nja raikuvia öiden kaikuvassa hiljaisuudessa.\n\nSiellä oli myöskin vanha aliupseeri, joka aina kertoi pienelle,\ntarkkaavaiselle kuulijakunnalle loppumattomia juttuja. Ne olivat\nseikkailuja, jotka hyvin varmasti olivat kerran tapahtuneet jollekin\nkomealle märssymiehelle, jonka rakastuneet prinssessat olivat vieneet\nlinnoihinsa.\n\nJa _Primauguet_ viilsi yhä vettä piirtäen jälkeensä pimeässä epäselvän,\nvalkean vahtoviivan, joka vähitellen haihtui kuin meteorin pyrstö. Se\nkulki kaiket yöt levähtämättä ja nukkumatta, vain sen suuret siivet\nkadottivat iltaisin lokkimaisen valkeutensa ja taivaan hämärää valoa\nvasten piirtelivät ne jyrkin viivoin outoja varjokuvia kuin yölepakon\nsiipien kaarteita ja niveliä.\n\nMutta kulki se kuinka hyvänsä, aina oli se keskellä samaa, suurta\nympyrää, joka itkuisesti näytti uudistuvan, venyvän ja seuraavan sitä.\n\nJoskus oli tuo ympyrä aivan musta ja sen horjumaton ääriviiva\npiirtyi selvästi, joka puolella pysähtyen taivaan ensimäisiin\ntähtiin, tai sitten lievensivät kaikki yhteen sulattavat höyryt\näärettömiä ääriviivoja. Silloin tuntui siltä, kuin olisimme kulkeneet\nharmaansinisen, tahdikkaan pallon sisällä, jonka pakenevia pintoja ei\nkoskaan ihmeekseen kohdannut.\n\nAvaruus oli täynnä veden hiljaista loisketta, avaruus kohisi aina\nloppumattomasti, mutta jatkuvasti ja melkein hillitysti. Siitä lähti\nvoimakas, käsittämätön ääni, niin kuin tuhatsoittimisesta orkesterista,\njoiden kieliä soittajat hiljaa hipaisevat hyvin salaperäisesti.\n\nJoskus rupesivat etelän tähdet loistamaan hämmästyttävän kirkkaasti,\nsuuret nebulosat säihkyivät kuin helmiäistomu, yön kaikki vivahdukset\nnäyttivät läpikuultavina syttyvän outoon valoon, olisit luullut\nolevasi keskellä taikamaailmaa sillä hetkellä kun kaikki kirkastuu\nsuuremmoiseen ylistykseen ja silloin sanoit itseksesi: Miksikä\nloistavat kappaleet noin, mitä tulee tapahtumaan? mitä siellä on?\n— — Mutta ei, ei tapahtunut mitään, koskaan, troopillinen seutu\nvain oli sellainen. Ympärillämme oli vain autio meri ja ainainen,\nympyränmuotoinen avaruus, täydellisesti tyhjänä.\n\nNuo yöt olivat todellakin ihania kesäöitä, suloisia, suloisia,\nsuloisempia kuin ihanimmat kesäkuun yömme. Ja ne tekivät hiukan\nlevottomiksi kaikki nuo miehet, joista vanhimmat eivät olleet\nkolmenkaan kymmenen ikäisiä — — —\n\nNuo lämpimät hämärät toivat mukanaan rakkauden ajatuksia, joista ei\nolisi välittänyt. Olit lamautumaisillasi yhä vielä häiriötä tuottavissa\nunissa, tunsit tarvetta avata sylisi jollekin syvästi kaivatulle\nihmisolennolle, puristaa häntä tuoreella, voimakkaalla, loppumattomalla\nhellyydellä. Mutta et tavannutkaan ketään, et mitään — — — Täytyi\nterästyä, pysyä yksin, kääntyä toiselle kyljelleen puukannen kovilla\nlaudoilla, ajatella muuta, alottaa laulu — — ja silloin helisivät\nkauniit, iloiset tai surulliset sävelet vielä voimakkaammin meren\ntyhjyyden keskellä.\n\nKuitenkin oli keulakatolla hyvä olla ulapalla valvottaessa;, siellä\nsai täysin rinnoin hengittää yön raittiita tuulahduksia, neitseellisiä\nvihureja, jotka eivät koskaan olleet kulkeneet maan yli, jotka eivät\ntuoneet mukanaan mitään elimellistä, joilla ei ollut mitään tuoksua.\nKun lepäili siinä, kadotti vähitellen tietoisuuden kaikesta paitsi\nnopeudesta, joka aina tuntuu huvittavalta silloinkin kun ei ole\npäämäärää, eikä tiedä minne matka vie.\n\nMatruuseilla ei ollut päämäärää, he eivät tienneet, minne matka vei. Ja\nmitäpä hyötyä siitä olisi ollutkaan, kun heillä ei missään ollut lupa\nastua maihin? He eivät tienneet nopean kulkumme suuntaa, eikä erämaiden\nloppumatonta syvyyttä, missä he olivat. Mutta heistä oli hauskaa kulkea\nhyvin nopeasti suoraan eteenpäin sinertävässä pimeydessä, ja tuntea\nliitävänsä. Laulellen iltalaulujaan katselivat he kokkapuuta, joka aina\nsyöksyi eteenpäin kaksine pienine sarvineen kuin jännitetty jousi,\nja se hyppeli merellä joskus lipaisten kuohuvaa vettä kevyesti kuin\nlentokala.\n\n\n\n\nXCIII.\n\n\n_Primauguet'lla_ oli rakas Yves'ni moitteeton niin kuin oli\nluvannutkin. Upseerit kohtelivat häntä hiukan erikoisella huomiolla\nhänen ryhtinsä ja käytöstapansa vuoksi, joka ei enää ollut samanlaista\nkuin muiden. Ja hän pysyi kaikesta huolimatta tuon raisun joukon\netumiehenä, josta miehistön päällikkö sanoi ylpeästi:\n\n— Ne, ne ovat puoleksi haikaloja; ne eivät pelkää mitään.\n\nHän oli taas palannut entiseen tapaansa tulla illalla, hiljaisin\nkissanaskelin minun huoneeseeni, niiksi hetkiksi, jolloin minä jätin\nsen hänen haltuunsa. Hän laittautui lukemaan minun kirjojani ja\npapereitani, tietäen, että hänellä oli lupa katsella kaikkea. Hän\nopetteli tuntemaan merikarttoja, huvittelihe merkitsemällä niihin\nmäärätyt pisteet ja mittaamaan välimatkat. Hän kirjoitti hyvin\nusein vaimolleen ja sattuipa, että hänen tehtävien keskeyttämät\npikku kirjeensä jäivät kulkemaan minun kirjeideni joukkoon. Löysin\neräänä päivänä yhden, joka epäilemättä oli aiottu lähetettäväksi\nkaksinkertaisessa kuoressa, ja johon hän oli merkinnyt seuraavan,\nhullunkurisen osoitteen.\n\n    Rouva Marie Kermadec,\n\n    Vanhempiensa luona Trémeu'léssa, Toulvenissa, Bretagnen maassa,\n    Susien pitäjässä, Oravien seurakunnassa, oikealla, suurimman\n    tammen ala.\n\nOli vaikea kuvitella suurta Yves'ä kirjoittamassa tuollaisia pikku\nlapsen pakinoita.\n\nTämä oli hänen ensimäinen pitkä poissaolonsa avioliiton jälkeen.\nKaukana ollen alkoi hän yhä enemmän ajatella tuota nuorta naista, joka\njo oli paljon kärsinyt hänen tähtensä, ja joka rakasti häntä syvästi.\nNyt näyttäytyi Marie hänelle, tuon välimatkan takana, aivan uudessa\nvalaistuksessa.\n\n\n\n\nXCIV.\n\n\nHeinäkuussa — etelän talven pahana kuukautena — poistuimme me\npasaadituulien alueelta laskeutuaksemme aina Valparaisoon saakka.\n\nSiellä tuli minun jättää _Primauguet_ ja nousta suureen purjelaivaan,\njoka palasi Brestiin maan kierrettyään.\n\nSen nimi oli _Navarin_ ja sinne otettiin kaikki meidän laivamme\nmiehet, joiden palvelusaika oli lopussa, muitten muassa Barrada, joka\nlähti Bordeaux'hon vyö täynnä kultaa mennäkseen naimisiin pienen,\nespanjalaisen morsiamensa kanssa.\n\nSanoin Yves'lle hyvästit hyvin kiireesti, niin kuin aina suositellen\nhäntä kaikille, ja minä läksin Ranskaan Cap Hornin pitkää tietä.\n\n\n\n\nXCV.\n\n\n20 p. lokakuuta 1882.\n\n— — — — —\n\nMinä muistan tuon Bretagnessa vietetyn päivän. Me kolme, Marie, Anne ja\nminä kuljimme harmaan taivaan alla Toulvenin metsissä.\n\nPääni oli vielä täynnä sinisen meren aurinkoa ja nyt näin Bretagnen\näkkiä, niin nopeasti, muutamassa tunnissa aivan kuin unissani merellä.\n— — — Minusta tuntui, että oivalsin sen viehätyksen ensimäistä\nkertaa.\n\nJa Yves jäi kauvas, Suurelle Valtamerelle.\n\nOli outoa tuntea hänen olevan niin kaukana ja olla itse yksin Toulvenin\npoluilla!\n\nMe juoksentelimme kuin hassut vihreillä teillä, harmaan taivaan alla,\nnaisten suuret huput tuulessa hulmuten. Yö oli jo tulossa, ja nyt tuli\npäivän viimeisen tunnin aikana poimia niin paljon kuin mahdollista\nbretonilaisia kanervia ja sanajalkoja, jotka aioin huomen aamuna viedä\nPariisiin. Oi, noita lähtöjä, aina nopeita, kaikki muuttavia, verhoten\nsurulla sen mikä jääpi, ja lennättäen sitten lähtijän tuntemattomaan\ntulevaisuuteen!\n\nNyt oli myöhäissyksyn suuri surumielisyys taas vallalla: ilma\npysyy lämpimänä, vihreys vehmaana, melkein yhtä voimakkaana kuin\ntroopillinen, mutta Bretagnen taivas pysyy harmaana ja synkkänä ja\nilmassa tuntuu jo kuolleiden lehtien ja talven tuoksu — — —\n\nOlimme jättäneet pikku Pierren kotiin päästäksemme nopeammin\nliikkumaan. Matkalla noukimme me viimeiset sormisienet, viimeiset\npunertavat lehdokit, viimeiset purtojuuret.\n\nUurtuneilla teillä, vihreässä yössä tapasimme me pitkätukkaisia\nvanhuksia, ja naisia, joiden verkaiset röiyt olivat kirjaillut\nsilmäriveillä.\n\nTuon metsän keskellä oli salaperäisiä aukeamia. Kaukana näki metsäisten\nkukkuloiden kohoavan yksitoikkoisena linjana: aina tuo sama Toulvenin\niätön näköpiiri, tuo sama taivaanranta, jonka kai keltitkin näkivät,\nmaiseman viimeisten soppien hukkuessa harmaaseen hämärään, sinertäviin\nvivahduksiin, jotka kallistuivat mustaan.\n\nOi, rakas pikku Pierre, kuinka tulisesti sinua syleilinkään tullessasi\nToulvenin tietä pitkin! Hyvin kaukaa olin nähnyt pikkumiehen, jota en\ntuntenut, ja joka juoksi minua vastaan hypellen kuin vuohi. Hänelle\noli sanottu: \"Sinun kummisi tulee tuolla\", ja silloin oli hän alkanut\njuosta. Hän oli kasvanut ja kaunistunut, tullut jollain lailla\nyritteleväisen ja rajumman näköiseksi.\n\nTällä matkalla näin minä ensimäisen ja viimeisen kerran pienen Yvonnen,\nYves'n tyttären, joka oli syntynyt meidän lähtömme jälkeen, ja joka\nviipyi maan päällä vain muutaman, lyhyen kuukauden ajan. Hän oli aivan\nYves'n näköinen; samat silmät, sama katse. Omituinen yhdennäköisyys\ntuon pienen olennon ja suuren miehen välillä.\n\nEräänä päivänä palasi tuo pikkuinen siihen salaperäiseen seutuun,\nmistä oli tullutkin, erään lastentaudin vuoksi, josta ei vanha kätilö,\neikä Toulvenin suuri _ajattelijatar_ olleet ymmärtäneet mitään. Hänet\nkannettiin pois, kirkon luo, nuo silmät, jotka olivat samanlaiset kuin\nYves'n, sulkeutuneina ainiaaksi.\n\nTäällä metsässä olimme viettäneet kaksi vielä valoisaa tuntia. Vasta\nillallisen jälkeen menimme me Marien kanssa katsomaan kuun valossa\nkuinka pitkällä heidän uusi talonsa oli. —\n\nKaurapellon keskellä, jonka me kesäkuussa edellisenä vuonna olimme\nmitanneet, kohosi nyt Yves'n talon neljä seinää. Siinä ei vielä ollut\nakkunaluukkuja, ei permantoa, ei kattoa, ja kuun valossa näytti se\nrauniolta.\n\nMe istuimme kivelle sen keskellä, ensi kertaa kahden kesken.\n\nOli sanomattakin selvää, että me puhelimme Yvestä. Marie kyseli minulta\nhuolestuneena hänestä, hänen tulevaisuudestaan, arvellen, että minä\ntunsin paremmin kuin hän tuon miehen, jota hän jonkunlaisella pelolla\njumaloi, häntä ymmärtämättä. Ja minä rauhoitin häntä, sillä minä olin\nhyvässä toivossa: Merikarhua puolsi hänen hyvä, kelpo sydämensä ja kun\nme vetoaisimme siihen, tulisimme me varmasti onnistumaan.\n\nAnne näyttäytyi yht'äkkiä, tullen hiljaa kuuntelemaan ja säikäytti\nmeidät.\n\n— Oh, Marie! sanoi hän. Muuta paikkaa hyvin pian. Jospa näkisit kuinka\nruma sinun varjosi on takaa päin.\n\nMe emme todella olleet kiinnittäneet huomiota siihen. Kun kuu valaisi\nainoastaan hänen päänsä ja päähineen siivet liikkuivat tuulessa, syntyi\nsiitä hänen taakseen aivan uudelle seinälle suuren ja hyvin ruman\nlepakon kuva. Se oli jo riittävä onnettomuuden enne.\n\nToulvenissa soivat säkkipillit. Mennessämme majataloon, jonne he kaikki\ntulivat saattamaan minua, tuli meidän kulkea odottamattoman, kuun\nvalaiseman juhlan kautta. Vietettiin rikkaiden häitä ja tanssittiin\ntaivasalla, torilla. Minä pysähdyin Annen ja Marien kanssa katselemaan\npitkän gavottirivin pyörinää ja liikuntoa, säkkipillin kimeän äänen\nsäestäessä. Kirkas kuu valkaisi naisten päähineet, kun he kulkivat\nmeidän ohitsemme kuin tuulen ja vauhdin kannattamina. Miesten rinnoilla\nnäki kirjailtujen koruvöiden ja hopeahelyjen nopeasti vilahtelevan.\n\nToulvenin toisessa päässä oli myöskin väkeä. Ei tuntunut luonnolliselta\ntuo liike kylässä, keskellä yötä. Taas vilahtelevia päähineitä,\njotka tunkeilivat paremmin nähdäkseen. Joukko pyhiinvaeltajia palasi\nLourdesta ja he tulivat kylään virsiä veisaten.\n\n— On tapahtunut kaksi ihmettä, herra. Saimme tiedon tänä aamuna\nsähköteitse.\n\nMinä käännyin ja näin Pierre Kerbras'n, Annen sulhasen, joka ilmoitti\ntiedon minulle.\n\nPyhiinvaeltajat kulkivat ohi pitkät rukousnauhat kaulassaan. Perässä\ntuli kaksi kivuloista vanhaa naista, jotka eivät olleet parantuneet, ja\njoita nuoret miehet kantoivat käsivarsillaan.\n\nSeuraavan päivän aamuna tulivat ukko Corentin, Anne ja Pikku Pierre\npyhäpuvuissaan saattamaan minua Pierre Kerbras'n kärryillä Bannalec'in\nasemalle saakka.\n\nVaunuosastossa, johon minä nousin, istui jo kaksi vanhaa englantilaista\nnaista.\n\nPikku Pierre pisti ikkunasta suudeltavaksi kultaiset persikkakasvonsa,\nja purskahti nauruun nähdessään pienen sylikoiran, jota _ladyt_\nkantoivat vaakunoidussa matkaverkossaan. Hän oli kyllä suruissaan\nminun lähtöni takia, mutta tuo pieni koira säkissä oli hänestä niin\nhullunkurinen, ettei hän voinut olla sitä ajattelematta. Ja vanhat\n_ladyt_ hymyilivät myöskin sanoen, että pikku Pierre oli _a very\nbeautiful baby_ [hyvin kaunis lapsi].\n\nJa sitten loppui oloni Bretagnessa pitkäksi aikaa, olin viettänyt\nsiellä parikymmentä tuntia ja seuraavana aamuna oli se jo kaukana\nminusta.\n\n\n\n\nXCVI.\n\nYves'n kirje.\n\n\n    Melbourne, syyskuulla 1882.\n\n    Rakas Veli!\n\n    Ilmoitan teille saapuneemme Australiaan. Matkamme oli kerrassaan\n    kaunis ja huomenna lähdemme Jaapaniin, sillä tiedättehän, että\n    olemme saaneet määräyksen tehdä pienen kierroksen siinä maassa.\n\n    Löysin täällä kaksi kirjettä teiltä ja kaksi vainioltanikin,\n    mutta minulla on hyvin kiire saada lukea se, jonka te kirjoitatte\n    Toulvenissa käytyänne. Rakas Veli! Teidän sijaisenne laivalla on\n    aivan samanlainen kuin tekin; hän on hyvin hyvä merimiehille.\n    Mitä taas herra Plumkettin sijaiseen tulee, on hän hyvin ankara,\n    vaikkei minua kohtaan. Herra Plumkett sanoi minulle, että hän oli\n    suositellut minua sijaisellenne lähdettäissä, ja se on seikka,\n    jonka minä kyllä uskon. Muut ja laivalääkäri ovat yhä entisiä he\n    puhuvat minulle usein teistä ja kyselevät teistä uutisia.\n\n    Päällikkö on antanut aliperämiehen tehtävät minun\n    suoritettavikseni, sitten kun me hautasimme mereen Marsano\n    paran, nizzalaisen, jonka tapasimme eräänä aamuna kuolleena\n    riippuverkossaan kun aamuhuuto soi. Ja minä pidän paljon siitä\n    toimesta.\n\n    Rakas veli! Kaksi kertaa ovat merimiehet päässeet kävelylle\n    maihin San Franciscossa, ja tiedättekö, että minä teidän\n    poissaollessanne en ilmoittautunut halukkaaksi. Kerronpa vielä,\n    että märssymiehet ovat tapelleet aikalailla toisena yönä,\n    saksalaisten kanssa ja tehneet pahoja puukolla.\n\n    Minä kerron teille myöskin, että teidän korttianne ei vielä ole\n    otettu pois teidän huoneenne ovelta, ja minä luulen, että se\n    nyt unohtuukin kokonaan. Silloin minä teen iltaisin kierroksen\n    perävälikannen kautta kulkeakseni siitä ohi.\n\n    Ensi vuonna, kun me taas tapaamme toisemme, toivon minä saavani\n    pitkän loman mennäkseni tervehtimään vaimoani ja pikku Pierreä ja\n    pikku tytärtäni; mutta sekin tulee olemaan kovin lyhytaikuista\n    ja minä en tule samaan rauhaa, ennen kuin saan eläkkeeni.\n    Kun taas toiselta puolen olen kyllin ansiokas luopuakseni\n    sinikauluksisista, lähtee pikku Pierreni pian sotapalvelukseen\n    vuorostaan, tai saan minä ehkä paikan itselleni tuolla lammikon\n    puolella, kirkon luona; tiedättehän mitä paikkaa minä tarkoitan.\n\n    Rakas veli! Te luulette kai, että minä rupean teidän tavoillenne?\n    Ei, minä vakuutan teille, minä ajattelen aivan samoin kuin\n    ennenkin olen ajatellut.\n\n    Mitä taas _kookospäihin_ [Hyvin rumia ihmisen päitä. Caledoniaan\n    karkoitetut valmistavat niitä kookospähkinöistä, joille he\n    laittavat silmät, hampaat ja hiukset. Yves aikoi asettaa niitä\n    talonsa porraskäytävään Toulveniin.] tulee, luulen että ne ovat\n    menneet, sillä me emme kuljekkaan Caledonian kautta. Mutta\n    ehkäpä minä myöhemmin pääsen palaamaan sinne niitä ostamaan.\n    Jos te purjehditte Juan-lahden kautta, tekisitte minulle suuren\n    ilon menemällä Vallauris'iin ostamaan minulle kaksi sellaista\n    kynttiläjalkaa kuin siellä tehdään, ja joilla on pää kuin\n    _Ranskan papukaijoilla_[Pöllönmuotoiset kynttiläjalat]. Minua\n    huvittaa suuresti asettaa sellaiset huoneeseeni. Minulla on hyvin\n    kiire, veli, sisustaa pikku taloni.\n\n    Kaikenlaisista seikoista, jotka minua aamulla herätessäni\n    huolettavat, surettaa minua enimmän se, ettei minun äitini\n    tahdo tulla Toulveniin asumaan. Minusta tuntuu, että jos minä\n    voisin saada lomaa mennäkseni häntä hakemaan tulisi hän varmasti\n    minun kanssani. Mutta toiselta puolen ei Plouherzelissä enää\n    olisi ketään ja sitä asiaa olen mieluimmin ajattelematta,\n    sillä Plouherzelhan on minun oikea kotimaani, tiedättehän. Jos\n    minä voisin uskoa sen, mitä te usein sanoitte minulle eloon\n    heräämisestä sitten kun on kuollut, on varmaa, että minä vielä\n    olisin jokseenkin onnellinen. Mutta katsokaas, minä huomaan\n    selvästi, ettette te itsekään usko siihen liiaksi. Kuitenkin\n    tuntuu minusta hullunkuriselta, että minä pelkään kummituksia, ja\n    luulenpa melkein, veli, että tekin pelkäätte niitä.\n\n    Pyydän teiltä kovasti anteeksi, että lähetän teille näin likaisen\n    lehden, mutta se ei ole kokonaan minun vikani. Ymmärrättehän,\n    ettei minulla enää ole teidän pöytäänne käytettävänä kirjeiden\n    kirjoittamiseen kuin upseerilla. Minä kirjoitin teille hyvin\n    rauhassa yövartioni lopulla etukannen arkulla ja silloin kaatoi\n    tyhmä Le Hir kynttiläni. Minulla ei ole aikaa kirjoittaa omaa\n    pientä käsialaani niin kuin joskus, tiedättehän, sitä, jota\n    te piditte kauniina. Kirjoitan hyvin kiireesti ja pyydän sitä\n    anteeksi teiltä.\n\n    Me lähdemme huomen aamuna, päivän vaietessa Jaapanin maahan,\n    mutta minä lähetän kirjeeni teille luotsin mukana, joka tulee\n    viemään meidät ulos satamasta. Minä lopetan syleillen teitä monta\n    kertaa sydämeni pohjasta.\n\n    Veljenne\n\n    _Yves Kermadec_.\n\n    Rakas veli, en osaa sanoa kuinka paljon teistä pidän.\n\n    Yves.\n\n\n\n\nXCVII.\n\n\nJoulukuulla 1882.\n\n— — — Minä kävelin Bordeaux'n rantalaiturilla. Joku erittäin hyvin\npuettu herra tuli minun luokseni hattu kädessä, käsi ojennettuna:\nBarrada! — Barrada aivan muuttuneena, musta parta leikattuna. Hän\noli unohtanut yhden neljättä vuoden ikänsä varmaankin samalla kertaa\nkuin sinisen kauluksensa. Posket olivat huolellisesti ajellut, viikset\nnousemassa, ilme kuin kaksikymmenvuotiaan, nuoren rakastajan.\n\nHänen kasvonsa olivat yhä yhtä kauniit ja jalopiirteiset, mutta\nmiellyttävämmät ja lempeämmät, kuin syvän ilon kirkastamat.\n\nHän oli vihdoinkin mennyt naimisiin pienen espanjalaisen morsiamensa\nkanssa. Hänen vyönsä kullalla oli talous perustettu ja hänestä\noli tullut laivan lastaaja, epäilemättä sangen tuottava ammatti,\njossa hän käytti ihmeellisen hyvin hyödykseen suurta voimaansa ja\nkykyään selvitellä asioita. Hänelle täytyi valalla luvata, että kun\n_Primauguet_ palaisi, kävisin minä Yves'n kanssa Bordeaux'n kautta\nhäntä tervehtimässä.\n\nHän oli onnellinen, hän!\n\nTämän merikarhun uran loppu antoi minulle miettimisen aihetta. Kyselin\nitseltäni, eiköhän Yves parkanikin, jolla oli yhtä hyvä sydän, ja joka\noli varmasti paljon vähemmän rikkonut säädyllisyyden lakeja, eiköhän\nhänkin voisi jonain päivänä tulla hiukan onnelliseksi. — — —\n\n\n\n\nXCVIII.\n\n\n    _Sähkösanoma_. Toulon, 3 p. huhtik. 1883. Yves Kermadec,\n    _Primauguet_, Brest.\n\n    Olet nimitetty aliperämieheksi. Onnittelen.\n\n    _Pierre_.\n\nSe oli hänen iloinen tulotervehdyksensä, hänen saapumisjuhlansa, sillä\nvain neljäkolmatta tuntia sitten oli _Primauguet_, palattuaan pitkältä\nretkeltään Suurella Valtamerellä, heittänyt ankkurinsa Ranskan vesiin.\n\nJa noita kultanauhoja, jotka minä lähetin Yves'lle sähköteitse, ei hän\nkastellutkaan niinkuin ennen liinanauhansa. Ei, ajat olivat muuttuneet;\nhän piiloutui välikannelle, nurkkaan, missä hänen säkkinsä ja arkkunsa\nolivat, ja jota hän piti kuin kotinaan. Nopeasti kiiruhti hän sinne\nollakseen aivan yksin nauttimassa ilostaan, lukemassa tuota onnen\ntuojaa, pientä, sinistä paperia, joka aukaisi hänelle aivan uuden\naikakauden.\n\nSe oli niin kaunista, niin odottamatonta hänen entisen, huonon\nkäytöksensä jälkeen!\n\nOlin ollut Parisissa pyytämässä tuota suosionosoitusta, vehkeilemässä\naikalailla ottoveljeni puolesta taaten hänen tulevan käytöksensä.\nJalomielinen nainen oli mielellään suostunut käyttämään asiani hyväksi\nvoimakasta vaikutusvaltaansa ja niin oli Yves'n nimitys hankittu kuin\nrynnäköllä, vaikka se olikin vaikeaa.\n\nJa Yves ei tahtonut lakata tarkastelemasta onneaan kaikilta puolin.\n— — — Ensiksi, sensijaan että olisi saanut pyytää lyhyen loman,\njosta ehkä olisi paljonkin tingitty — lähti hän nyt kultakaluunoineen\nsuoraan Toulveniin. Häntä pidettiin _käytettävänä_ vähintään kolmen\nehkä neljänkin kuukauden aikana, hän saisi viettää koko kesän vaimonsa\nja poikansa kanssa pienessä, valmiissa talossaan, missä häntä juuri\nodotettiin lopullista sisustusta varten. — Ja sitten olisivat he hyvin\nrikkaita, mikä ei pilaisi mitään. — — —\n\nEi, koskaan harhailevan elämänsä aikana, aina työssä ja tuskassa, — ei\nhänellä ollut ollut niin ihanaa hetkeä, ei niin suurta iloa kuin se,\njonka hänen veljensä Pierre juuri ilmoitti hänelle sähköteitse. — — —\n\n\n\n\nXCIX.\n\n\nKun tuulet taas veivät minua Bretagnea kohti olivat toukokuun viimeiset\npäivät, Bretagnen kevään ihanin aika menossa.\n\nYves on ollut jo kuusi viikkoa pienessä talossaan Toulvenissa\nhuonettani järjestämässä, panemassa kaikkea kuntoon minun tuloani\nvarten.\n\nLaiva, jolla purjehdin, on jättänyt Välimeren noustakseen valtamerta\npitkin pohjoisia satamia kohti, riisuakseen aseensa Brestissä.\n\n_18 p. toukokuuta_. Merellä. — Nyt tuntee jo Bretagnen lähenevän. On\nvielä kaunista, tuollainen bretonilainen kaunis ilma, joka on tyyni\nja surumielinen. Avara meri on vaaleansininen, suolainen ilma raitis\ntuoksuen levältä; kaiken yllä on kuin hyvin läpinäkyvä, hyvin laaja,\nsinertävä sumuverho. Kello kahdeksan aamulla kuljemme Penmarck'in\nniemen ohi. Keltiläiset graniittipaadet, surulliset rantakalliot\nselvenevät vähitellen ja lähenevät.\n\nNyt tulee oikeita sumuvalleja — hyvin keveää, keväistä usvaa — jotka\nlaskeutuvat kaikkialle peittäen näköpiirin etäisimmät osat.\n\nKello yksi purjehdimme Toulinguets'in ohi, ja sitten saavumme Brestiin.\n\n_19 p. toukokuuta_. — Viikon loma. Keskipäivällä olen junassa,\nmatkalla Toulveniin.\n\nSataa koko matkan bretonilaisella maaseudulla. Niityillä, varjoisissa\nlaaksoissa on kaikki vettä täynnä.\n\nBannalec'ista Toulveniin on tunnin ajomatka. Katse eteenpäin\nsuunnattuna haen minä graniittikirkon tornia vihreän näköpiirin perältä.\n\nNyt se näkyy, syvästi kuvastuen, alassuin, jylhään lampeen. Kaunis ilma\non palannut ja taivas kalpea, sininen.\n\nToulven! Vaunut pysähtyvät. Yves odottaa minua siellä pitäen pikku\nPierreä kädestä.\n\nMe katselemme toisiamme — ja meitä rupeaa naurattamaan yht'aikaa,\nviiksiemme vuoksi. Ne muuttavat kasvomme ja me olemme toisistamme\nhullunkurisen näköisiä. Me emme ole nähneet toisiamme sen jälkeen kun\nmerimiehet saivat luvan pitää niitä. Yves ilmaisee mielipiteenään että\nne tekevät meidät paljon \"reilumman\" näköisiksi.\n\nSitten sylellemme me toisiamme.\n\nKuinka hän on yhä kaunistunut, tuo pikku Pierre; tullut suuremmaksi ja\nvoimakkaammaksi! — — — Me lähdemme yhdessä kulkien Toulvenin kylän\nläpi, missä ihmiset tuntevat minut, ja tulevat ulos oviensa eteen\nkatsomaan saapumistani. Me astumme pitkin harmaata, ahdasta katua, jota\nsatavuotiset talot paksuine graniittiseinineen reunustavat. Minä tunnen\nvanhan pöllön kasvot, jotka olivat läsnä kummipoikani syntyessä; ne\ntervehtivät minua avoimesta akkunasta. Suuria päähineitä, kauluksia,\nhelyillä koristettuja pukuja eroittautuu syvissä ikkuna-aukoissa,\nmustaa taustaa vasten, ja tuo kaikki tuo mieleen ohi kulkiessa\nvaikutelmia vanhoista, kuolleista ajoista, jotka ovat Bertagnelle\nominaisia.\n\nPikku Pierre, jota me talutamme, astelee jo kuin mies. Hän ei ole vielä\nsanonut mitään hiukan liikutettuna tulostani, mutta nyt hän alkaa\njutella, kohottaa minua kohti pyöreät kasvonsa ja katselee jo minua\nkuin ystävää, jolle tekee selkoa mietteistään. Pieni, pehmeä ääni, jota\nen vielä ole paljoa kuullut. Miten bretonilaista hänen murteensa onkaan!\n\n— Kummi, toitkos minulle lampaan?\n\nOnneksi olin muistanut tuon viimevuotisen lupauksen. Pyörillä kulkeva\nlammas pikku Pierrelle oli minun laukussani. Ja minä toin myöskin\n_Ranskan papukaijan muotoiset_ kynttiläjalat, jotka olin luvannut\ntoiselle, suurelle lapselleni — Yves'lle.\n\nSiinä onkin aivan uusi talo iloisena ja valkoisena bretonilaismallisine\nikkunakehyksineen, vihreine akkunaluukkuineen ja ullakko-ikkunoineen ja\ntaustalla metsien vyö.\n\nMe astumme sisään. Alhaalla keittiössä suurine liesineen odottavat\nMarie ja pikku Corentine meitä.\n\nMutta Yves pyytää minua heti nousemaan ylemmäs, sillä hänellä on kiire\nnäyttää minulle heidän kaunista, valkeaa huonettaan musliiniuutimineen\nja kiillotettuine kirsikkapuisine huonekaluineen.\n\nJa sitten avaa hän toisen oven:\n\n— Nyt, veli, olette te kotonanne!\n\nJa hän katselee minua huolissaan huoneen tekemästä vaikutuksesta kaiken\nsen vaivan jälkeen, mitä hän ja hänen vaimonsa ovat nähneet saadakseen\nsen mieleni mukaiseksi.\n\nAstun sisään liikutettuna. Minun huoneeni on aivan valkoinen ja siellä\ntuntuu suloinen tuoksu; kaikkialla on kukkia, joita he ovat hakeneet\nkaukaa minua varten: maljakoissa uunilla resedakimppuja ja suuria\ntuoksuherneryhmiä, ja tulisija on täynnä kanervia.\n\nHe eivät ole millään lailla saattaneet asettaa sinne vanhoja\nhuonekaluja, bretonilaista rojua, ja he pyytävät sitä anteeksi,\nkoska eivät mielestään ole löytäneet mitään kyllin kaunista minulle.\nHe ovat ostaneet minulle Quimper'ista samanlaisen vuoteen kuin\nheillä itselläänkin on, vuoteen kirsikkapuusta, joka on vaaleaa,\niloisaa, hiukan punertavaa. Pöydät ja tuolit ovat samaa ainetta.\nPienimmätkin yksityiskohdat ovat hellyydellä järjestetyt; seinillä on\nkultaisissa raameissa minun vanhoja piirustuksiani ja suuri valokuva\nSaint-Pol-de-Lèon'in kellotapulista, jonka minä olin antanut Yves'lle\nsiihen aikaan kun me yhdessä purjehdimme _sumuisella merellä_.\n\nPermantolaudat olivat puhtaat kuin tuore puu:\n\n— Katsokaas, veli. Se on valkea kuin laivan kansi, sanoi Yves, joka\non itse valaissut kaikki perin huolellisesti ja riisuen kenkänsäkin\nrappuja noustessaan, ettei likaisi niitä.\n\nMinun täytyy nähdä kaikki, käydä kaikkialla, ullakollakin, mihin\nperunat ja kalat ovat talveksi ladotut, vieläpä portaitten\neteisessäkin, johon kuin merimiehen lahjaksi Neitsyen kappeliin, on\nripustettu pienoiskokoinen, _Primauguet'n_ märssykorissa joutoaikoina\nveistetty laiva, ja sitten vielä puutarhassa, missä mansikat ja\nvihannekset alkavat versoa aivan tuoreiden käytävien vierellä.\n\nNyt me olemme aterialla, Yves, Marie, pikku Corentine, pikku Pierre\nja minä, hyvin valkean pöytäliinan ympärillä, jolle päivällinen on\nkatettu. Yves, veljeni Yves tuntee olonsa yht'äkkiä naurettavaksi ja\nhätääntyy talon isännän osassaan. Silloin on minun velvollisuuteni\nleikata paisti, ja koska se tapahtuu ensi kertaa eläissäni, sekaannun\nminäkin.\n\nTällä päivällisellä syön minä tehdäkseni heille mieliksi, mutta tuo\ntäydellinen onni, jonka tunnen tässä lähelläni, ja johon minä olen\njonkun verran syypää, tuo syvä kiitollisuus, mikä minua ympäröipi,\nkaikki tuo vaikuttaa minuun hyvin omituisesti. Olo näin harvinaisessa\nympäristössä tuntuu minusta oudolta kuin suloinen uutuus.\n\n— Kuulkaahan, sanoi Yves minulle hiljaa ja salaisesti, nyt käyn minä\nkirkossakin sunnuntaisin hänen kanssa.\n\nJa hän nyökkää vaimoonsa päin kasvoilla lapsellisen alistumisen ilme,\nmikä tuntuu hyvin hullunkuriselta hänen tavalliseen vakavuuteensa\nnähden. Muuten on hänen käyttäytymisensä Marieta kohtaan kokonaan\nmuuttunut, ja minä olin nähnyt sisään astuessani, että rakkaus\nlopultakin oli vakaasti asettunut tähän uuteen taloon. Siispä ei minun\nrakkailla ystävilläni ole parempaa odotettavissa maan päällä, tai niin\nkuin Yves sanoo: pitäisi vain osata seisauttaa _ajan kello_, ettei tuon\ntäyttyneen unelman suuri ilo enää häviäisi.\n\nHekin ovat vaiteliaita onnessaan, aivan kuin luulisivat pelottavansa\nsen pois liian äänekkäästi tai iloisesti puhumalla.\n\nMuuten keskustelemme vainajista: pienestä Yvonnesta, joka poistui viime\nsyksynä odottamatta _Primauguet'n_ paluuta, ja jota Yves ei ollut\nkoskaan nähnyt, ja sitten ukko Corentin parasta, hänen isoisästään,\njoka erkani elämästä joulukuun pakkasten aikana.\n\nMarie kertoo:\n\n— Viimeisinä aikoina tuli hän hyvin kiukkuiseksi, hän, joka oli niin\nlempeä mies. Hän sanoi, ettemme me osanneet hoitaa häntä ja hän kyseli\nlakkaamatta poikaansa Yves'ä: \"Oi, jos Yves olisi täällä, hän auttaisi\nminut vahvoilla käsivarsillaan kääntäessään minua vuoteessa.\" Koko\nviimeisen yön kutsui ukko häntä lakkaamatta.\n\nJa Yves jatkaa:\n\n— Se, mikä tuottaa minulle enimmän surua isäämme ajatellessamme,\non että me olimme hiukan vihoissamme sinä päivänä kun minä läksin.\nTiedättehän, tuon jaon vuoksi? Te ette voi uskoa, veli, kuinka usein se\ntulee mieleeni; tuo väittely hänen kanssaan — — —.\n\nPäivällinen on lopussa, tulee ilta, pitkä lämpöinen toukokuun ilta. Me\nkuljemme, Yves ja minä, kirkolle päin, käydäksemme katsomassa valkeata\nristiä, joka seisoo siellä kukkaisen kummun päällä.\n\n_Yvonne Kermadec, kolmetoista kuukautta_.\n\n— Hän kuului olleen aivan minun näköiseni, sanoo Yves.\n\nJa tuo pikku vainajan yhdennäköisyys saa hänet hyvin miettiväiseksi.\n\nKatsellen ristiä, kumpua ja kukkia me ajattelemme molemmat tuota\nihmettä: pikku tyttöstä, joka oli hänen vertaan, hänestä lähtenyt,\njolla oli samanlaiset silmät ja siis — — — luultavasti samanlainen\nsielukin kuin hänellä, ja jonka Bretagnen maa on saanut jälleen\nhaltuunsa. On kuin olisi joku osa hänestä itsestään jo joutunut maan\nomaksi, kuin ikuiselle tomulle annettu ennakkomaksu.\n\nNeljän vuoden kuluttua ei tuota pientä, jo kaukaa näkyvää ristiä enää\nole; Yvonne, hänen kumpunsa ja kukkasensa viedään pois. Hänen pienet\nluunsakin sekoittuvat toisiin, entisiin, luukammiossa kirkon alla.\n\nNeljä vuotta on vielä näkyvissä tuo risti, ja siitä lukee kävijä tuon\npikku tyttösen nimen. — — —\n\nSe on aivan lammen rannalla; se kuvastuu syvään, nukkuvaan veteen\nkorkean, harmaan tornin rinnalla. Kummulla kokoontuvat kukkivat orvokit\nvalkeiksi kimpuiksi, jotka jo himmenevät lähestyvässä yössä. Lampi on\nkuin peili, kalpean keltainen, kuolevan valon värinen niin kuin taivas\nauringon laskiessa, ja ympärillä näkyy suurten metsien jo tummentunut\njuova.\n\nHautojen kukat levittävät hentoja, iltaisia tuoksuja. — — Lämmin\nrauha ympäröi meidät ja tuntuu tihenevän. — — —\n\nKaukaa kuuluu pöllöjen ääni, kun ne kutsuvat toisiaan, Yvonnen\nvalkoisia orvokeita ei enää näy. — — — Kesäyö on tullut.\n\nSilloin saa voimakas ääni meidät yht'äkkiä säpsähtämään, kun me juuri\najattelimme kuolleita yön hiljaisuuden keskellä. _Angelus_ soipi aivan\nlähellä, meidän yläpuolellamme kellotornissa ja ilman täyttää vasken\nraskas värinä.\n\nKuitenkaan emme ole nähneet kenenkään menevän kirkkoon, joka on\nsuljettu ja pimeä.\n\n— Kuka soittaa? kysyi Yves huolestuneena, kuka nyt voipi soittaa?\nEn ainakaan minä tahtoisi sitä tehdä. Varmasti en menisi kirkkoon\ntällaiseen aikaan, en edes kaiken maailman kullastakaan!\n\n— — — Me lähdemme pois kirkkomaalta, siellä on aivan liiaksi ääntä.\n_Angelus_ kuuluu oudolta siellä; se herättää odottamattomia kaikuja\nlammen vedessä, kuolleitten kumpareilla, yössä. Emme me suinkaan pelkää\npientä hautaa valkeine orvokkeineen, vaan nuo toiset, nuo nurmimättäät\nympärillämme, nuo vieraat kummut. — — —\n\n_Kello käy kymmenettä_. — Tulen nukkumaan ensimäisen yöni Yves-veljeni\nkaton alla.\n\n_Kello on yli kymmenen_. — Olemme jo toivottaneet hyvää yötä\ntoisillemme, ja nyt hän taas avaa oveni.\n\n— Nuo kukat; ne saattaisivat ehkä vahingoittaa teitä, tulimme\najatelleeksi. — — —\n\nJa hän vei pois kaikki, resedat, hajuherneet, kanervakimputkin.\n\n\n\n\nC.\n\n\n_Ajan kello_ jatkaa kulkuaan, kulkeepa hyvin nopeastikin. Lomaviikkoni\nloppuu kohta.\n\nJokapäivä metsässä. — Loistavan kaunis ilma. — Kanervat, sormisienet,\npunaiset lehdokit, kaikki kukkivat.\n\nSunnuntaina oli suuri armojuhla; kaikkein kuuluisimpia tällä puolen\nBretagnen. Sitä vietettiin _Notre Dame de Bonne Nouvelle'n_ luona,\nkirkon, joka on yksin metsien keskellä aivan kuin se olisi sinne\nnukahtanut ja unohdettu keskiajalta saakka.\n\nEilen, lauantaina olimme me sattumalta istuutuneet varjoon, kirkon luo,\nYves, pikku Pierre ja minä keskipäivän suuren rauhan aikana. Hyvin\nhiljainen paikka, jonka yläpuolella satavuotiset tammet ja lehmukset\nkietoivat yhteen paksut, sammaleiset oksansa kuin käsivarret.\n\nKaksi naista oli saapunut, toinen nuori, toinen hyvin vanha ja raihnas.\nHe olivat puetut rospordenilaiseen tapaan ja olivat nähtävästi\nkulkeneet pitkän matkan. Heillä oli suuret avaimet käsissään.\n\nHe aikoivat avata vanhan pyhäkön, joka on suljettu ympäri vuoden ja\nvalmistaa alttarin huomista juhlaa varten.\n\nKirkon ikkunoiden ja puiden vihreässä puolihämärässä näimme heidän\npuuhailevan vanhojen mies- ja naispyhimysten ympärillä tomuttaen\nja pyyhkien niitä, ja lakaisevan sitten kalkin ja pölyn peittämän\nkivipermannon.\n\nNeitsyt Marien jalkojen juureen oli säälistä asetettu kuolleen kallo,\njoka oli löydetty maan sisästä metsässä. Haljennut, vihertynyt kallo\nkatseli meitä kappelin perältä kahdella mustalla silmäkuopallaan.\n\n— Sano, kummi, mikä tuo on? — — — Onko se löydetty maasta tuo\nmöhkäle, sano?\n\nPikku Pierrelle tuottaa hämärää huolta tuo esine, jollaista hän ei ole\nkoskaan ennen nähnyt, ikäänkuin se olisi hänelle kamalien, maan alla\nasuvien esineryhmien ensimäkien ilmestysmuoto. — — —\n\nHiukan surumielinen, mutta erinomainen ilma tuona armojuhlapäivänä.\n\nKymmenen tuntia ovat säkkipillit soineet kappelin edessä suurten\ntammien alla — ja gavotit ovat pyörineet sammalikossa.\n\nMinä en tiedä mikä tekee bretonilaiset kesät surumielisiksi, en tiedä\nkuinka sanoisin. Se on kai monenlaisten seikkojen yhteisvaikutus:\nnoiden pitkien, lämpimien päivien viehätys, päivien, jotka ovat\nharvinaisempia kuin muualla ja nopeammin kuluvia; korkeat, tuoreet\nheinikot, joissa on ylenpalttisesti värikkäitä kukkia, ja sitten _tunne\nnukkuvasta menneisyydestä_, joka on levinnyt kaikkialle.\n\nVanha Toulvenin paikkakunta, suuret metsät, joissa on mustia kuusia,\nPohjolan puita, tammien ja saarnien seassa; bretonilaiset maaseudut,\njotka aina näyttävät olevan menneisyyteen uponneet. — —\n\nSuuret kivet, joita peittää harmaa naava, hieno kuin vanhusten parta,\nkentät, missä grafiitti silloittaa vanhan maanpinnan, joka kasvaa\ntäynnänsä punertavia kanervia.\n\nTuo seutu tuo minulle rauhan, tyytymyksen vaikutelmia; kaihoa\ntäydelliseen lepoon sammaleen alla metsäkappeleiden juurella. Ja Yves'n\nmielessä on tuo paljon hämärämpää, paljon selittämättömämpää, mutta\nmyöskin paljon voimakkaampaa niin kuin minunkin sielussani lapsena\nollessani.\n\nKun näkee meidät näin kahden istumassa täällä metsässä, kesän kauniiden\npäivien rauhan keskellä, ei saata kuvitellakaan minkälaisia nuoria\nmiehiä me olemme saattaneet olla, minkälaista elämää me olemme\nviettäneet, mitä kauheita kohtauksia meidän välillämme ennen on\ntapahtunut, ensi hetkellä, kun meidän molempien hyvin samanlaiset ja\nhyvin eriävät luonteemme ovat iskeneet yhteen.\n\nJoka ilta, lyhyinä hämärän hetkinä leikitään pikku Pierre'n kanssa\ntoulvenilaista leikkiä, jossa toisiaan leuasta pitäen kerrotaan pitkä\njuttu nauramatta: \"Kiven parran kautta, oletpa kiinni. Kuka meistä\nensiksi nauraa, j.n.e.\" Tässä leikissä menettää pikku Pierre aina.\n\nSitten seuraa _voimistelu_. Yves harjoittelee poikaansa käännellen\nja pyöritellen häntä, pää alhaalla, jalat ilmassa nostaen häntä\nkäsivarsista hyvin korkealle: \"Sanoppa, pikku Pierre, milloin ovat\nsinun käsivartesi sellaiset kuin minun? Vastaa toki: Ei koskaan! Minun\nkäsivarteni eivät koskaan tule sellaisiksi kuin sinun; en saa kokea\nkylliksi kovaa, varmasti.\"\n\nJa kun Yves, tukka aivan pörröllään, meluamiseen väsyneenä, sanoo\nsiistien itseään, kaikkein vakavimmalla, komeimmalla sävyllään: \"Pikku\nPierre on lopettanut voimistelunsa tällä kertaa\", tulee pikku Pierre\nminun luokseni hymyillen tuota hymyä, mikä saa antamaan hänelle kaiken,\nmitä hän tahtoo: \"Nyt on sinun vuorosi kummi\", eikö niin? Ja voimistelu\nalkaa uudelleen.\n\n\n\n\nCI.\n\n\nArmoton, suuri kello on yhä käynyt. Muutaman tunnin kuluttua minä\nlähden, ja pian poistuu Yves-veljenikin, kauas, outoon tulevaisuuteen.\n\nOn viimeinen päivä, viimeinen ilta. Yves, pikku Pierre ja minä menemme\nKeremenen-vanhusten majalle sanomaan hyvästit isoäiti Mariannelle.\n\nHän asuu nyt yksin sammalpeitteisen kattonsa alla, suurten, holveja\nmuodostavien tammien alla. Pierre Kerbras ja Anne, jotka ovat menneet\nnaimisiin keväällä, rakennuttavat kylään oikean talon, samanlaisen kuin\nYves'lla. Kaikki lapset ovat lähteneet.\n\nMaja parka, jossa ristiäispäivänä kauniit huput ja valkeat kaulukset\nniin iloisesti liehuivat! Tuo kaikki on jo mennyttä, nyt on se tyhjä ja\nhiljainen. Me istuudumme vanhoille tammilavitsoille nojaten pöytään,\njossa kerran söimme suuren päivän iloisen aterian. Isoäiti istuu\njakkarallaan kehräten rukillaan, pää painuksissa, ilme raihnas ja\nharhaileva.\n\nVaikka aurinko ei vielä ole kovin alhaalla, on täällä pimeä.\n\nMeidän ympärillämme on vain entisajan halpoja, yksinkertaisia\nesineitä. Hyvin kömpelötekoisia rukousnauhoja riippuu karkeilla\ngraniittiseinillä, hämärään haihtuvissa nurkissa on talven varaksi\nkoottuja tammihalkoja ja vanhoja, mustia ja pölyisiä talouskaluja,\njoiden muodot ovat entisaikuisia, lapsellisia.\n\nKoskaan emme ennen olleet tunteneet kuinka mennyttä ja meistä kaukana\ntuo kaikki oli.\n\nSe on vanhaa, muinaista Bretagnea, kohta kuolevaa.\n\nUunin piipusta pilkistelee taivaan valoa, vihertävät vivahdukset\nlankeavat sieltä lieden kiville, ja avoimesta ovesta näkyy\nbretonilainen polku laskevan auringon sattuessa kuusamiin ja\nsananjalkoihin.\n\nMe vaivuimme unelmiin, Yves ja minä, tällä käynnillä vanhojen\nisovanhempien majassa.\n\nMuuten puhuu isoäiti Marianne vain bretonin kieltä. Silloin tällöin\nsanoo Yves hänelle sanan tällä menneisyyden kielellä: hän vastaa,\nhymyilee, onnellisen näköisenä meitä katsellessaan, mutta puhelu loppuu\npian ja hiljaisuus palaa. — — —\n\nIllan epämääräistä surumielisyyttä, unelmia kaukaisista ajoista tuossa\nvanhassa majassa, joka pian on sortuva tien vierelle, joka raukeaa\nraunioiksi niin kuin sen vanhat isännät, ja joka ei koskaan tule\nnousemaan.\n\nPikku Pierre on siellä meidän kanssamme. Hän pitää paljon mökistä ja\nvanhasta isoäidistä, joka hellii häntä hyväillen. Hän pitää etenkin\npienestä tammivasusta, joka on toisen vuosisadan työtä, ja johon hänet\nsynnyttyään laskettiin. Hän on nyt jo paljon pitempi kuin entinen\nkehtonsa ja käyttää sitä keinuna siinä istuen, katsellen ympärilleen\nelävillä, mustilla silmillään. Ja nyt vanha, aivan kumara isoäiti,\nselkä koukussa poimuisen kauluksen alla, tuudittaa häntä itse ja Pierre\nheläyttää joskus lapsellisen naurunsa kaiun kimakan laulun keskellä.\n\n    Boudoul galaïchen! boudoul galaïch du!\n\nLaula vanhus parka, laula vapisevalla särkyneellä äänelläsi muinaista\nkehtolaulua, joka soi kaukaa kuolleitten sukupolvien yöstä, jota sinun\nlapsen lapsesi eivät enää osaa.\n\n    Boudoul, boudoul! galaïchen, galaïch du!\n\nOdottaa näkevänsä, että suuresta uunista astuisi ylhäältä laskeutuvan\nvalon mukana kääpiöitä ja keijuja.\n\nUlkona kultaa aurinko yhä tammien lehvät, kuusamat ja sananjalat.\n\nSisällä, yksinäisessä mökissä, on kaikki pimeää ja salaperäistä.\n\n    Boudoul, boudoul! galaïchen, galaïch du!\n\nTuudita vielä pojanpoikaasi, vanha valkokauluksinen nainen. Kohta ovat\nbretonilaiset laulut lopussa ja vanhat bretonilaiset poissa.\n\nNyt ristii pikku Pierre kätensä lausuakseen iltarukouksensa.\n\nSana sanalta, hyvin vienolla äänellä, missä Toulvenin murre selvästi\ntuntuu, toistelee hän meitä katsellen kaiken mitä hänen isoäitinsä osaa\nranskaksi:\n\n— Jumala, hyvä pyhä Neitsyt, hyvä pyhä Anna, rukoilen teitä isäni,\näitini, kummini, isovanhempani, pikku siskoni Yvonnen. — —\n\n— — Setäni Goulvenin puolesta, joka on hyvin kaukana merellä, lisää\nYves vakavalla äänellä.\n\nJa vielä hartaammin:\n\n— Isoäitini puolesta Plouherzelissä.\n\n— Isoäitini puolesta Plouherzelissä, toistaa pikku Pierre.\n\nJa sitten odottaa hän vielä muuta toisteltavaa, pitäen yhä käsiään\nristissä.\n\nMutta Yves'lla nostaa melkein kyyneleet silmiin tuo viiltävä muisto, —\njoka äkkiä tulee hänen mieleensä. Äiti ja hänen majansa Plouherzelin\nkylässä, jonka hänen poikansa tuskin tuntee, ja jota hän ehkä ei tule\nmilloinkaan näkemään. Sellaista on rannikon lapsien, merimiesten elämä:\nhe lähtevät pois, heidän meriammattinsa lait erottavat heidät rakkaista\nvanhemmista, jotka tuskin osaavat kirjoittaa heille, ja joita he\nmyöhemmin eivät enää näe.\n\nMinä katselen Yves'a, ja koska me ymmärrämme toisemme puhumatta,\nkäsitän minä hyvin, mitä hän ajattelee.\n\nNyt on hän onnellinen, onnellisempi kuin unelmissaankaan, monet synkät\nseikat ovat loitonneet ja voitetut. Ja kuitenkin? Ja sitten? Hän on\näkkiä vaipunut en tiedä mihin menneisyyden ja tulevaisuuden unelmaan,\noutoon surumielisyyteen. Ja sitten?\n\n    Bodoul galaïchen! bodoul galaïch du!\n\nlaulaa vanha nainen, selkä köyryssä valkean kauluksen alla.\n\nJa sitten? — — — Pikku Pierre vain on naurutuulella. Hän kääntelee\nsinne tänne elävää, ruskeaa, voimakasta päätään; ilo, aivan uuden\nelämän liekki palaa vielä hänen suurissa, mustissa silmissään.\n\nJa sitten? — — — Pikku Pierre kasvaa, kiertelee meriä, ja me,\nveljeni, me poistumme, ja kaikki, mitä me olemme rakastaneet meidän\nmukanamme. — Ensiksi vanhat äitimme — sitten kaikki ja me itsekin;\nbretonilaisten majojen vanhat mummot yhtä hyvin kuin kaupunkilaisetkin,\nja vanha Bretagne myöskin, ja kaikki, ja kaikki tämän maailman\nkappaleet!\n\n    Boudoul galaïchen! boudoul galaïch du!\n\nYö saapuu ja odottamaton, syvä murhe tarttuu sydämeen. — — Kuitenkin\n— — me olemme onnellisia tänään.\n\n\n\n\nCII.\n\n\n    Ja keltit kaipasivat kolmea paatta, sateisen taivaan alla,\n    saarekkaan lahden perällä.\n\n                             Gustave Flaubert, _Salammbô_.\n\nMe lähdemme molemmat pois jättäen pikku Pierren isoäitinsä luo.\nMe kuljemme poispäin pitkin vihreätä polkua, tammien ja saarnien\nlehtiholvin alla, kuunnellen kaukaa, illan kaikuvassa hiljaisuudessa\nvanhan kehdon keinuntaa, vanhaa tuutulaulua ja lapsen raikuvaa naurua.\n\nUlkona on vielä täysi päivä. Aurinko, joka on hyvin alhaalla, kultaa\nvielä rauhaisan maiseman.\n\n— Mennään vielä Saint-Eloi'n kappelille, sanoo Yves.\n\nSe on mäen huipulla; hyvin vanha, aivan sammalten syömä, naavan\nparroittama, aina yksin, suljettu ja salaperäinen metsien keskellä.\n\nSe aukeaa vain kerran vuodessa, _hevosten armojuhlana_. Niitä tulee\nkaikkialta ympäristöstä, niiden hyväksi lausutun hiljaisen messun\naikana. Tuollainen armojuhla oli aivan äskettäin ja ruoho on vielä\nlaossa sinne tulleiden eläinten kavioiden tallaamana.\n\nSinä, iltana vallitsee kappelin ympärillä outo rauha. Metsäinen\nnäköpiiri levitteleikse kaukana, rauhallisena kuin uneksien; tuntuu\nsiltä kuin nyt olisi elommekin ilta, ja kuin olisi meillä jälellä vain\nantautuminen ikuiseen lepoon katsellen yön laskeutumista bretonilaisen\nmaiseman yli ja sammuminen hiljaa nukkuvaan luontoon.\n\n— — — Saman tekevä, sanoo Yves hyvin miettiväisenä. Minä luulen\nvain, että minä kerran palaan jonnekin _tuonne_ — hän tarkoitti\nPlouherzeliä — kun minä olen tullut vanhaksi, että minut haudattaisiin\nKergristin kappelin luo, tiedättehän, sinne, minä näytin teille paikan?\nNiin, varmasti menen minä sinne kuolemaan.\n\nKergristin kappeli Goëlon seudulla, synkän, sateisen taivaan alla;\nmerivesijärvi ja sen keskellä graniittisaaret, suuri, kumara eläin,\njoka nukkuu harmaalla tasangolla — — — Minä muistan tuon paikan\nsellaisena kuin minä sen näin monta vuotta sitten, talvella. Niin, minä\nmuistan, että se on Yves'n synnyinseutu, maaperä, joka häntä odottaa.\nKun hän on kaukana merellä, keskellä yötä, vaarassa, uneksii hän siitä\nhaudasta.\n\n— Yves, veljeni, me olemme suuria lapsia, minä vakuutan. Usein hyvin\niloisia kun ei tarvittaisi, olemme nyt surullisia ja loruilevia rauhan\nja onnen hetkellä, mikä sattumalta on tullut osaksemme; tottumuksen\npuute saattanee ehkä selittää sen.\n\nKukapa luulisi meidät nähdessään, että me saattaisimme uneksia vain\nvalveilla, vain sen takia että yö tulee ja metsissä on rauhallista?\n\nAjattelehan, me olemme molemmat melkein kahden neljättä ikäisiä, elämä\nsaattaa olla vielä hyvinkin pitkä, edessämme on matkoja, vaaroja,\nhätää, ja meille molemmille aurinkoa, huumausta ja rakkautta, ja\nkuka tietää? — ehkäpä vielä kohtauksia, uhmaa, taistelua meidänkin\nvälillämme.\n\nIlmaistuna paljon vähemmillä sanoilla kuin tämä, sekaantui kaikki tuo\nhänen unelmiinsa.\n\nSilloin vastasi hän minulle äänessään surullisen moittiva sointu:\n\n— Ainakin tiedätte, veli, että minä nyt olen muuttunut, ja että _eräs\nseikka_ on aivan lopussa. Ettehän lie sitä tarkoittanut?\n\nJa minä puristin Yves-veljeni kättä koettaen hymyillä täysin\nluottavasti.\n\nElämän tarinat pitäisi voida keskeyttää milloin hyvänsä niin kuin\nkirjatkin — — —\n\n\n\n"]