[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fJYns-0KZw4np6AwPwwrkWENCgtoWlb8cocN4JFFGNRw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},2639,"Viehättävä rouva y.m. luonnekuvia","Jerome, Jerome K.",1859,1927,"2639-jerome-jerome-k-viehattava-rouva-y-m-luonnekuvia","2639__Jerome_Jerome_K.__Viehättävä_rouva_y.m._luonnekuvia",null,"novelli",[14],"huumori",[16],"brittilainen","fi",1897,1909,8896,57949,false,50891,[25,26,27],"English fiction -- Translations into Finnish","Manners and customs -- Fiction","Short stories, English -- Translations into Finnish",[29,30,31],"British Literature","Humour","Short Stories","\"Viehättävä rouva y.m. luonnekuvia\" by Jerome K. Jerome is a collection of character sketches written in the early 20th century. The work features a variety of engaging vignettes portraying the lives and personalities of different characters through the lens of humor and social commentary. The central figure introduced appears to be a charming woman, Mrs. Clifton Courtenay, whose intelligence and complexity intrigue those around her, making her a focal character for the themes of societal norms and personal connections.  The opening of the collection vividly presents the narrator’s first meeting with this captivating woman, who expresses surprise and delight upon discovering he is a recognized author. Their conversation reveals her desire for genuine connection amid the superficialities of high society, as she confides in the narrator about her longing for authenticity. The subsequent sections hint at a wide-ranging exploration of various characters, including the titular \"Veltostunut Billy,\" whose interactions are marked by a blend of humor and social insight, further enriching the narrative’s tapestry of early 20th-century British life. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Soini, Lauri",256,"Englantilaisen humoristin novellikokoelma sisältää neljä luonnekuvaa, joissa tarkastellaan ihmisluonnon erikoisuuksia ja aikakauden tapoja. Kokoelman tarinat käsittelevät muun muassa hurmaavaa seurapiirinaista, veltostunutta nuorta miestä ja poliittisia pyrkimyksiä.","Jerome K. Jeromen Viehättävä rouva y.m. luonnekuvia'' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2639. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VIEHÄTTÄVÄ ROUVA Y.M. LUONNEKUVIA\n\nKirj.\n\nJerome K. Jerome\n\n\nSuomentanut Juho Ahava [Lauri Soini]\n\n\n\nKirjallisia pikkuhelmiä XII.\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1909.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nViehättävä rouva.\nVeltostunut Billy.\nCyril Harjohnin vaali.\nMies, joka eli muille.\n\n\n\n\n_Jerome Klapka Jerome_, (äännetään dscheróm) englantilainen\nhumoristi, syntyi Walsallissa toukok. 2 p:nä 1859. Hän sai\nhumanisen koulusivistyksen ja antautui sitten opettajauralle, josta\nkuitenkin erosi ruvetakseen näyttelijäksi ja sittemmin siirtyi\nsanomalehtimieheksi. Hän julkaisi 1892-97 lehteä \"Idler\" ja 1893-97\naikakauskirjaa \"To Day.\" Mutta kirjailijana hän esiintyi suurella\nmenestyksellä humoreskisilla luonne- ja tapakuvillaan, joita\nhän on julaissut lukuisia kokoelmia viime vuosiin saakka. Hänen\nhumoreskinsa eivät ihastuta ainoastaan etsimättömän luonnollisella\nhilpeydellään, vaan niillä nykyaikaisen Englannin tapakuvina on\npysyvä kulttuurihistoriallinen arvonsa.\n\n\n\n\nViehättävä rouva.\n\n\n\"Siis todellakin herra...?\"\n\nHänen tuntehikkaissa, ruskeissa silmissään kuvastui iloinen yllätys,\ntaistellen ihmettelyn kera. Hän silmäili minusta ystävään, joka\nmeidät esitti, hymyillen hurmaavan epäuskoisesti, mutta toivosta\nsäteillen.\n\nYstäväni vahvisti sen ja samalla lisäsi nauraen: \"Ainoa oikea ja\nalkuperäinen.\" Ja hän jätti meidät.\n\n\"Olen aina kuvitellut teitä vakaantuneeksi, keski-ikäiseksi\nmieheksi\", sanoi hän ihastuttavasti, keveästi naurahtaen; sitte\nlisäsi hän hiljaisella, vienolla äänellä: \"Olen niin iloinen, kun\ntapaan teidät, ihan todella!\"\n\nSanat eivät sanoneet mitään, mutta hänen äänensä hiveli kuin lämmin\nhyväily.\n\n\"Tulkaa — pakinoikaamme\", sanoi hän istuutuen pieneen sohvaan ja\ntehden tilaa minulle.\n\nIstuin neuvotonna hänen rinnalleen — pääni humisi kuin olisin juonut\nchampanjaa yhden lasin liiaksi. Olin kirjallisesti lapsi vielä.\nJoku pieni kirja ja muutamia kirjotuksia ja arvosteluja useampiin\ntuntemattomiin aikakauslehtiin siroteltuina olivat tähän asti\nolleet ainoa lisä päivän kirjallisuuteen. Äkillinen huomio, että\nolin _tunnettu_ herra X. ja että viehättävät rouvashenkilöt minua\najattelivat ja olivat ihastuneita minut kohdatessaan, sai minut\nhämmennyksiin.\n\n\"Ja te olette todellakin kirjottanut tuon nerokkaan kirjan?\" jatkoi\nhän. \"Ja kaikki nuo mainiot asiat aikakauskirjoihin ja sanomalehtiin?\nOi, mahtaa olla ihanaa omata neroa!\"\n\nHän päästi hyödyttömän surkuttelun huokauksen, keveän huokauksen,\njoka koski sydämeeni. Häntä lohduttaakseni aloin kömpelön imartelun,\nmutta hän torjui sen viuhkallaan. Myöhemmin harkittuani iloitsin\nsiitä: sellaisia asioita yleensä ilmaistaan paremmin.\n\n\"Tiedän, mitä tahdotte sanoa\", huusi hän nauraen. \"Mutta ei! Sitä\npaitsi en tiennyt, mitä se oikeastaan oli teidän puoleltanne. Voitte\nolla sangen satiirinen.\"\n\nKoetin näyttää kuin voisin sitä todellakin, mutta jouduin hänen\nedessään hämilleni.\n\nHän antoi hansikoidun kätensä levätä hetkisen kädessäni. Vielä kotvan\n— ja olisin langennut polvilleni hänen eteensä tai muuten tehnyt\nitseni seuran edessä naurettavaksi. Mutta hän huomasi sen hyvin.\n\n\"En halua, että lausutte minulle imarteluja\", selitti hän. \"Toivon,\nettä tulemme ystäviksi, sillä vuosiin katsoen olen kyllin vanha\nsopiakseni äidiksenne.\" (Kastetodistuksen mukaan mahtoi hän,\nohimennen mainiten, olla 32-vuotias, mutta näytti 26-vuotiaalta. Minä\nolin 23 ja, kuten pelkään, aivan mieletön ikäisekseni.)\n\n\"Mutta te tunnette maailmaa ja eroatte niin muista ihmisistä, joita\ntapaa. Seura on henkisesti tyhjä ja keinotekoinen — eikö teistäkin?\nEtte aavista kuinka monta kertaa kaipaan päästä siitä erilleni —\noppia tuntemaan jonkun, joka minulle näyttäisi todellisen minäni —\njoka minua ymmärtäisi. Te pistäydytte tuontuostakin luonani — otan\nvastaan torstaisin —- ja pakinoitte kerallani — eikö totta? Ja\nteidän täytyy minulle ilmaista kaikki nerokkaat ajatuksenne!\"\n\nMinun johtui mieleeni, että hän kentiesi heti paikalla tahtoi\nkuulla muutamia niistä, mutta ennenkuin ehdin päästä vauhtiin,\ntuli saapuville muuan henkisesti tyhjä seuraihminen, joka alkoi\npuhua illallisesta, ja rouva oli pakotettu häntä kuulemaan. Kun\nhän samalla katosi ihmisvilinään, katsoi hän yli olkansa minuun\npuoleksi juhlallisesti, puoleksi koomillisesti, jonka minä ymmärsin.\nSe merkitsi: \"Surkuttele minua! Minun täytyy tämän matalan,\npintapuolisen ihmisen sallia itseäni ikävystyttää.\" Ja minä tein sen,\nminä surkuttelin häntä.\n\nEtsin häntä kaikista huoneista ennenkuin läksin; halusin häntä\nvakuuttaa myötätunnostani ja avustani. Mutta palvelijoilta sain\ntietää, että hän oli kohta lähtenyt tuon henkisesti tyhjän\nseuraihmisen mukana.\n\nNeljätoista päivää myöhemmin kohtasin Regent Streetillä erään nuoren\nkirjallisen ystävän, ja söimme yhdessä aamiaista Monicolla.\n\n\"Eilen tapasin todella viehättävän rouvan\", sanoi hän, \"rouva Clifton\nCourtenayn, ihastuttavan naisen.\"\n\n\"Ah, tunnetteko hänet?\" huudahdin. \"Oi, olemme vanhoja ystäviä. Hän\nhaluaa aina, että kävisin hänen luonansa. Minun täytyy tosiaankin\nkerran mennä sinne.\"\n\n\"Oi, en tiennyt lainkaan, että tekin hänet tunnette\", vastasi hän.\nTämä seikka näytti rouvan arvoa hänen silmissään hieman vähentävän.\nMutta pian kohosi hänen innostuksensa uudelleen.\n\n\"Ihmeen älykäs rouva\", jatkoi hän. \"Pelkään kuitenkin, että hän\nhieman pettyi suhteeni.\" Hän sanoi tämän naurahtaen kuin olisi\nhänet tavattu valheesta kiinni. \"Hän ei tahtonut uskoa, että olen\ntodellakin herra Smith. Hän oli päättänyt kirjastani, että olen aivan\nvanha mies.\"\n\nEn voinut löytää ystäväni kirjasta mitään, joka viittaisi siihen,\nettä ystäväni oli yli 18 vuoden. Tämä erehdys näytti minusta\nosottavan tarkan silmän puutetta, mutta ystävääni oli se ilmeisesti\nmiellyttänyt.\n\n\"Olen vilpittömästi surkutellut\", lisäsi hän, \"että hän on sidottu\ntuohon hengettömään, keinotekoiseen seurapiiriin, jossa hän elää.\nEn voi teille sanoa, puhui hän minulle, kuinka kaipaan kohdata\njonkun, joka voisi minulle näyttää todellisen minäni — joka minua\nymmärtäisi. Menen torstaina hänen luoksensa.\"\n\nMenin hänen kanssansa. Keskustelu ei ollut niin tuttavallista kuin\nolin toivonut, sillä likipitäen 80 ihmistä oli saapuvilla huoneessa,\njossa oikeastaan olisi ollut paikkoja vain 8:lle; harhailtuani\nrajattoman surkeana ympärinsä muutaman kuuman tunnin — nuoret\nnulikat tuntevat tuollaisessa seurapiirissä vain sen, joka hänet on\ntuonut mukanaan, mutta ovat kykenemättömiä saamaan häntä käsiinsä —\nsain vihdoinkin tilaisuuden vaihtaa rouvan kera muutamia sanoja.\n\nHän tervehti minua hymyllä, jonka säteilyssä unhotin aikaisemman\nikävystymiseni ja ihastuneesti puristaen hänen sormiaan pitelin niitä\nhetkisen kädessäni.\n\n\"Kuinka kaunista teiltä, että piditte lupauksenne\", sanoi hän. \"Tämä\nväki väsyttää minua hirveästi. Istukaa ja kertokaa minulle mitä\nolette tehnyt tällä välin.\"\n\nHän kuunteli sanojani kymmenisen minuuttia ja keskeytti minut sitte:\n\"Ja teidän nerokas ystävänne — jonka kera tulitte — tapasin\nhänet viime viikolla lady Lennoxilla — onko hän jälleen jotakin\nkirjottanut?\"\n\nAnnoin hänelle haluamansa tiedot.\n\n\"Kertokaas minulle niistä!\" sanoi hän. \"Minulla on niin vähän aikaa\nlukemiseen, ja silloin luen vain kirjoja, jotka minua hyödyttävät.\"\nJa hän heitti minulle kiitollisen katseen, joka oli kehottavampi kuin\nsanat. Kuvailin hänelle teosta, ja kun tahdoin olla oikeudellinen\nystävääni kohtaan, toin esiin kohdat, joista ystäväni oli ylpeä,\nkuten tiesin.\n\nEräs kohta näytti rouvaa erittäin kiinnittävän. \"Hyvän vaimon\nkäsivarsi, jonka hän kiertää miehen kaulan ympäri, on pelastusvyö,\njoka miehen kohottaa taivaaseen.\"\n\n\"Kuinka kaunista!\" jupisi hän. \"Sanokaa se vielä kerran!\"\n\nToistin sen, ja hän saneli sen perässäni. Silloin kävi meluava vanha\nrouvashenkilö hänen kimppuunsa ja minä ajelehdin erääseen nurkkaan,\njossa turhaan koetin näyttää tyytyväiseltä.\n\nMyöhemmin, kun oli aika sanoa jäähyväiset, etsin ystävääni ja tapasin\nhänet eräästä nurkasta rouvan kera juttelemasta. He keskustelivat\nuusimmasta murhasta jossakin laitakaupungilla. Eräs kovaa työtä\ntekevä käsityöläinen, joka kotinsa häviön tähden oli tullut\nmielipuoleksi, oli murhannut juopuneen vaimonsa.\n\n\"Ah!\" sanoi rouva. \"Mikä voima onkaan naisella, hän voi miehen vetää\nalas ja nostaa ylös! En koskaan lue tapauksesta, johon nainen on\nosallisena, muistamatta ihania sanojanne: hyvän vaimon käsivarsi,\njonka hän kiertää miehen kaulan ympärille, on pelastusvyö, joka hänet\nkohottaa taivaaseen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMielipiteet hänen uskonnolliseen ja politilliseen kantaansa nähden\nolivat eroavat. Niinpä sanoi puritaanisen kirkon kirkkoherra:\n\"Vakava, kristillinen rouva, herra, sitä vaatimatonta lajia, joka\non ollut kirkkomme luoma. Olen ylpeä, että tunnen tämän rouvan, ja\nolen ylpeä ajatellessani, että halvat sanani ovat olleet vaatimatonna\nvälikappaleena tempaamaan tämän todellisen naissydämen muotielämän\nkevytmielisyydestä ja kohottamaan hänen ajatuksensa korkeampiin\nasioihin — hän on kirkon hyvä palvelija sanan parhaammassa\nmerkityksessä.\"\n\nKalpea, ylimykselliseltä näyttävä nuori abbé sanoi sitävastoin\nkreivittärelle, tavanmukainen innostuksen loiste syvälle painuneissa\nsilmissään: \"Minulla on suuria toiveita rakkaaseen ystävättäreemme\nnähden. Hänen on vaikeaa tempautua aikansa ja rakkautensa kahleista;\nkaikki olemme heikkoja. Mutta hänen sydämensä taipuu kirkkoäitimme\npuoleen, kuten lapsen, joka on joutunut vieraihin ihmisiin, monien\nvuosien jälkeen halajaa painautua äidinsydäntä vasten. Olemme\nkeskenämme puhelleet, ja minä — juuri minä — tulen kentiesi olemaan\nääni, joka tämän kadotetun lampaan vie takaisin paimenen luo.\"\n\nJa sir Harry Bennett, suuri teosoofinen puhuja, arvosteli häntä\nkirjeessä eräälle ystävälleen: \"Merkillisen lahjakas rouva ja\nilmeisesti janoova totuutta. Rouva, joka kykenee elämäänsä itse\nmääräämään. Rouva, joka ei pelkää ajattelemista ja järkeä, joka\nrakastaa viisautta. Olen kerran jos toisenkin pitkään keskustellut\nhänen kerallaan ja mielestäni ja kokemukseni mukaan hän omistaa\ntavattoman käsityskyvyn ja todistelut, joita hänelle olen esittänyt,\novat, siitä olen vakuutettu, kantaneet hyvän hedelmän. Mielestäni\nhänestä ennen pitkää tulee arvokas jäsen pieneen joukkoomme. Niin,\nvoinpa, hänen luottamustaan pettämättä, melkein sanoa, että hänen\nkääntymistänsä pidän jo tapahtuneena asiana.\"\n\nÖversti Maxin puhui hänestä aina, kuten \"valtion kauniista\ntukipylväästä.\"\n\n\"Niin meillä on vihollisia keskuudessamme\", sanoi vielä ravakka\nvanha sotilas, \"on jokaisen kunnon miehen — ja kunnon naisen —\nsoveliasta liittyä yhteen isänmaan puolustamiseksi, ja kaikki\nkunnia, sanon minä, jaloille rouvashenkilöille, kuten rouva Clifton\nCourtenaylle, jotka luonnollisen julkisuudenarastelunsa jättävät\nsyrjään ja sellaisena murrosaikana kuin tämä nykyinen, astuvat esiin\nvastustamaan epäjärjestyksen ja petollisuuden voimia, jotka nyt\nrehottavat suuressa vallassa.\"\n\n\"Mutta\", huomautti eräs kuulijoista, \"olen nuoren Jocelyn sanoista\ntullut siihen käsitykseen, että rouva Clifton Courtenaylla on\njokseenkin pitkälle meneviä mielipiteitä sosialistisista ja\npolitillisista kysymyksistä.\"\n\n\"Jocelyn!\" vastasi översti halveksivasti. \"Jopa jotakin! Pojan pitkä\ntukka ja ontto kaunopuheliaisuus on mahtanut lyhyessä ajassa tehdä\ntämän vaikutuksen. Mutta voin imarrella itseäni sillä, että olen\nvetänyt ristin Jocelyn tuumien ylitse. Oi, hitto soikoon, herra,\nrouva Courtenay on luvannut lähimpinä vuosina tulla esikköliiton\nbermendseyläisen haaraosaston kunniadaamiksi. Mitähän Jocely, tuo\nlurjus, siihen sanoo?\"\n\nJa Jocely sanoi: \"Tiedän, että nainen on heikko; surkuttelen häntä.\nKun tulee aika — ja se tulee pian — jolloin nainen ei enää ole\npelinukke, jota kuka tahansa aivoton mies saa langasta tanssittaa\n— jolloin naista ei uhata seuraelämän salaoikeudella, jos hän\nuskaltaa noudattaa omaa vakaumustaan lähimmän miehisen sukulaisen\nvakaumuksen sijaan — silloin vasta on paikallaan häntä arvostella.\nMinun asemassani ei kyllä sovi pettää luottamusta, jota kärsivä\nnainen minulle osottaa, mutta voitte sanoa hauskalle, vanhalle\nkivettymälle, översti Maximille: hän ja muut vanhat akat esikköliiton\nbermondseyläisessä haaraosastossa voivat valita rouva Clifton\nCourtenayn esimiehekseen ja parhaansa mukaan käyttää hyväkseen —\nheillä on kuitenkin vain rouvan ulkonaisin verho puolellaan. Hänen\nsydämensä lyö yhteen tahtiin eteenpäin rientävän kansan kera; hänen\nsielunsa silmät tähystävät jännitettyinä tulevan huomenkoiton\nihanuuteen.\"\n\nMielipiteet rouva Clifton Courtenaysta olivat siis sangen erilaisia.\nMutta kaikki selittivät yksimielisesti, että hän oli viehättävä rouva.\n\n\n\n\nVeltostunut Billy.\n\n\nElokuu läheni loppuaan. Hän ja minä näytimme olevan ainoat jälelle\njääneet klubinjäsenet. Hän istui avoimen ikkunan edessä. \"Times\"\nlepäsi maassa hänen vierellään. Työnsin tuolini hieman lähemmäksi ja\nhuomautin: \"hyvää huomenta!\"\n\nHän pidätti esille pyrkivän haukotuksensa ja vastasi: \"Huomenta!\"\nniellen e:n kuulumattomiin.\n\n\"Pelkään, että tulee oikein kuuma päivä\", jatkoin.\n\n\"Niin minäkin\", kuului vastaus; sitte käänsi hän päänsä pois ja sulki\nvienosti silmänsä.\n\nAavistin, ettei keskustelu ollut hänen mieleensä, mutta se sai minut\nvain yhä päättäväisemmin puhumaan. Minut valtasi halu häntä häiritä,\nmurtaa häiritsemätön rauha, johon hänen olentonsa oli vajonnut ja\njuurtunut; kokosin voimani ja kävin käsiksi työhön.\n\n\"Huvittava lehti tuo Times\", huomautin.\n\n\"Erittäin\", vastasi hän, nostaen sen lattialta ja ojentaen minulle.\n\"Tahdotteko lukea?\"\n\nOlin koettanut ääneni saada niin taisteluun vaativan iloiseksi kuin\nsuinkin, jotta se — kuten laskin — häntä ärsyttäisi, mutta hän\nkäyttäytyi yhä vain kuten mies, joka yksinkertaisesti on ikävystynyt.\nTaistelin kohteliaasti hänen kanssaan lehdestä, mutta hän väitti\nväsyneellä ilmeellä yhä, että oli lukenut sen lävitse. Kiitin ylen\nkohteliaasti. Kuulin hänen vihaavan liikaa kohteliaisuutta.\n\n\"Sanotaan, että Times'in johtavain kirjotusten lukeminen on oppitunti\nenglantilaisessa kirjotustyylissä.\"\n\n\"Niin olen kuullut\", vastasi hän välinpitämättömästi. \"Minä\npuolestani en ota mitään oppitunteja.\"\n\nTimes kykeni, kuten saatoin huomata, minua vähän auttamaan. Sytytin\npaperossini ja huomautin, ettei hän metsästä. Hän myönsi tämän\ntosiasian. Näissä olosuhteissa olisi häntä kieltäminen rasittanut,\nmutta myöntämisen välttämättömyys kiihotti häntä.\n\n\"Minusta näyttää epäsuhtaiselta kahlata peninkulmittain loassa\",\nsanoi hän, \"seurana nelinen synkkiä miehiä mustassa puvussa,\npari alakuloiselta näyttävää koiraa ja raskas pyssy, tappaakseen\nsiivekkäitä 12 killingin 6 pencen edestä.\"\n\nNauroin ääneeni ja huusin: \"Hyvä, hyvä — sangen hyvä!\" Hän oli\nsitä lajia miestä, joka naurun ääntä kuullessaan kovasti kauhistuu.\nOlin aikeissa taputtaa häntä olalle, mutta ajattelin, että se hänet\nmahdollisesti kokonaan karkottaisi pois.\n\nKysyin, ottiko hän osaa ajometsästykseen. Hän vastasi, että häntä\nväsytti puhua hevosista ja yhä vain hevosista 14 tuntia päivässä, ja\nsentähden hän oli luopunut ajometsästyksestä.\n\n\"Kalastatteko?\"\n\n\"Minulla ei ollut koskaan kylliksi huvitusvoimaa\", vastasi hän.\n\n\"Matkustatteko paljon?\"\n\nHän oli ilmeisesti päättänyt taipua kohtaloonsa, sillä hän kääntyi\nalistuvan näköisenä minuun päin. Vanha hoitajani oli minua aina\nkuvaillut \"väsyttävimmäksi\" lapseksi kuin hän oli milloinkaan nähnyt.\nMinä mieluummin nimitän itseäni \"kestäväksi.\"\n\n\"Harhailisin kyllä enemmän ympärinsä\", vastasi hän, \"jos voisin nähdä\nmitään erotusta paikan ja toisen välillä.\"\n\n\"Oletteko käyneet Keski-Afrikassa?\" tiedustin.\n\n\"Parisen kertaa\", vastasi hän. \"Se muistuttaa minusta kovin\npuutarhoja.\"\n\n\"Kiinassa?\"\n\n\"Sekotus karjatarha-aitauksesta ja Newyorkin syrjäkaduista\",\narvosteli hän.\n\n\"Pohjoisnavalla?\" koetin kysyä, toivoen kolmannella kertaa\nonnistuvani.\n\n\"En ole koskaan päässyt vielä aivan perille\", vastasi hän. \"Kap\nHakluytiin olen jo kerran päässyt.\"\n\n\"Minkä vaikutuksen se teki teihin?\" kysyin.\n\n\"Ei mitään\", vastasi hän.\n\nKeskustelu kääntyi naisiin ja huijausseuroihin, koiriin,\nkirjallisuuteen ja sellaisiin asioihin. Huomasin hänellä olevan hyvät\ntiedot kaikesta ja hänen ikävystyneen kaikkeen.\n\n\"He olivat tavallisesti hauskempia\", sanoi hän ensiksi mainituista,\n\"kunnes he alkoivat ottaa itseään vakavalta kannalta. Nyt ovat he\nsuorastaan typeriä.\" — —\n\nMinun oli syksyllä pakko seurustella pitempään veltostuneen\nBillyn kera, sillä sattumalta tapasimme toisemme yhden ja saman\nihastuttavan emännän vieraina, ja minua alkoi hän enemmän miellyttää.\nOli hyödyllistä olla hänen lähellään. Muotiasioissa saattoi\naina huoletta jättäytyä hänen johdettavakseen. Tiedettiin, että\nhänen kaulahuivinsa, kauluksensa, sääryssukkansa, jolleivatkaan\nolleet kaikkein uusinta valmistetta, olivat aina virheettömät, ja\nseuraelämän polulla oli hän korvaamaton oppaana, filosofina ja\nystävänä. Hän tiesi jokaisen, niin herran kuin naisenkin aikaisemman\nsyntiluettelon. Hänellä oli selko jokaisen naisen menneisyydestä\nja hän osasi tarkkanäköisesti aprikoida joka miehen tulevaisuutta.\nHän tiesi sivulle, missä taloissa ei ollut ymmärtäväistä heitellä\nimarteluja ympärilleen, ja missä pöydissä olisi ollut taitamatonta\npuuttua politillisesta turmeluksesta puhumaan. Hän saattoi\nvalmistamatta sanoa mikä tehdasleima oli minkin vaakunassa, ja muisti\njokaisen viimeisinä viitenäkolmatta vuonna perustetun paroninarvon\nostohinnan.\n\nMitä häneen itseensä tuli, olisi hän voinut kuningas Kaarlo II:sen\nkanssa sanoa, ettei ollut koskaan sanonut mitään hullua eikä koskaan\ntehnyt mitään viisasta. Hän halveksi tai oli halveksivinaan useimpia\nlähimäisiään, ja ne hänen lähimäisistään, joiden mielipide enimmän\nmerkitsi, halveksivat häntä aivan peittelemättä.\n\nLyhyesti kuvaten saattoi häntä pitää jonakin Gaiety Gigerl'inä,\niloisena velikultana, jolla on ryynejä päässään. Hän oli mainio\nseuramies päivällisen jälkeen, mutta aamupäivällä hänestä pysyttiin\nloitolla.\n\nNiin tuumiskelin hänestä, kunnes hän eräänä päivänä rakastui tai\nsanoakseni sen Teddy Tidmarsh'in sanoilla, kunnes hän toimitti meille\nsen uutuuden, että \"hassastui\" Gerty Lovelliin.\n\n\"Siihen punatukkaiseen\", selitti Teddy, erottaakseen tytön hänen\nsisaristaan, jotka äskettäin olivat valinneet kullankarvaisen\nvärivivahduksen.\n\n\"Gerty Lovelliin!\" huudahti kapteeni. \"Oh, olenhan kuullut aina\nsanottavan, ettei Lovellin tytöillä yhteensä ole penniäkään.\"\n\n\"Vanha mies on aivan häviöllä, siitä olen varma\", huomautti Teddy.\n\n\"Oh, jokin suuren sikalauman ympäröimä tai timantteja hikoileva setä\non sukeltanut ilmoille Australiassa tai Amerikassa tai jossakin\nmuualla\", arveli kapteeni. \"Ja Billy on ajoissa saanut siitä vainua.\nBilly tuntee asiansa.\"\n\nMe olimme yhtä mieltä, että sellainen selitys oli välttämätön,\nvaikkakin kaikissa muissa suhteissa Gerty Lovell oli juuri se tyttö,\njonka järki (jolta tosin ei aina sellaisissa asioissa neuvoa kysytä)\nitse olisi valinnut \"veltostuneen Billyn\" toveriksi.\n\nPäivänvalo ei ollut kaikkein ystävällisin häntä kohtaan, mutta\niltaseurassa, jossa valaistus oli hyvin sovitettu, oli hän minusta\nnäyttänyt sangen neitseelliseltä. Parhaassakaan tapauksessa ei hän\nollut kaunis, mutta huonoimmassakin oli hänessä hyvän kasvatuksen ja\nhienouden vivahdus, joka hänet suojeli unhotukselta; hän pukeutui\nmestarillisesti. Luonteeltaan oli hän seurapiirin eduskuvallisia\nnaisia; aina viehättävä, yleensä vilpistelevä. Hän saattoi lörpötellä\nkirjallisuudesta, taiteesta, moralista, ihmisystävällisistä\nharrastuksista, filosofiasta ja politikasta — milloin kustakin —\nsamalla vilkkaudella jokaisessa teepöydässä, jossa istui. Hänen\nhattunsa saattoi aina taata kaikkein viimeisimmiksi ja hänen\nmielipiteensä samansuuntaisiksi kuin henkilön, jonka kera hän puhui.\nPieni rouva Bund, maalarin puoliso, aukaisi kerran, kun tuli puheeksi\nhänen luonteensa, kauniin suunsa ja sanoi: \"Hän on nainen, jolle\nelämä ei voisi tarjota mitään suurempaa iloa kuin kutsumuksen jonkin\nherttuattaren luo päivälliselle ja joka ei voisi tuntea mistään\nsuurempaa surua kuin huonosti sopivista vaatteista.\"\n\nSilloin olisin sanonut, että tämä pikku kuvaus oli yhtä sattuva kuin\njulmakin, mutta arvelin, ettei kukaan meistä tunne toista perinpohjin.\n\nOnnittelimme veltostunutta Billyä tai, jättääksemme hänen\npilkkanimensä klubissa, kunnianarvoisaa William Becil Wychwood\nStanley Drayton'ia, kun ensi kerran hänet kohtasimme. Tämä tapahtui\nsattumalta Savoyravintolan tarjoiluhuoneessa, ja luulen — jollei\nsähkövalon värähdys minua pettänyt — että hän punastui.\n\n\"Viehättävä tyttö\", sanoin. \"Olette onnellinen mies, Billy.\"\n\nTämä oli puhetapa, jota tällaisessa tilaisuudessa tavallisesti\nkäytetään, ja se tuli suuhuni vaatimatta mitään valmistusta, mutta\nhän tarttui siihen kiinni ikäänkuin se olisi mikäkin vilpittömän\nystävyyden helmi.\n\n\"Hän tulee teitä miellyttämään vieläkin paremmin, jahkahan hänet\ntunnette\", sanoi hän. \"Hän on niin erilainen kuin naiset, joita\ntavallisesti näkee. Käykää häntä katsomassa huomenna iltapäivällä;\nhän ilahtuu suuresti. Tulkaa neljän tienoilla; sanon hänelle, että\nhän odottaa teitä.\" —\n\nSoitin ovikelloa kymmenen minuttia viiden jälkeen. Billy oli\nsiellä. Tyttö tervehti hämmennyksestä hiljaa vavisten, joka oli\nomituista, mutta ei kovin epämiellyttävää. Hän huomautti, että tein\nystävällisesti, kun tulin niin aikaisin. Jäin näin puoleksi tunniksi,\nmutta keskustelu laahautui raskaasti eteenpäin, ja muutamat kaikkein\nsukkelimmista huomautuksistani eivät herättäneet vähintäkään huomiota.\n\nNoustuani sanomaan jäähyväisiä, sanoi Billy, että hänen täytyi\nmyös lähteä ja tulisi hän minua saattamaan. Jos he olisivat olleet\ntavallinen rakastava pari, olisin jättänyt heille tilaisuuden sanoa\njäähyväiset kahdenkesken; mutta arvoisaan William Dranton'iin ja\nvanhimpaan neiti Lovell'iin nähden pidin sellaisen menettelyn\ntarpeettomana; sentähden odotin, kunnes he olivat pudistaneet\ntoistensa kättä ja menin hänen kanssansa portaista alas.\n\nMutta esisuojamassa huudahti Billy äkkiä: \"Zeun nimessä! Minuutti\nvain\", ja juoksi portaita ylös, kolme porrasta kerrallaan. Ilmeisesti\nlöysi hän, mitä etsi, portaiden yläpäästä, sillä en kuullut salongin\novea avattavan. Sitte asteli arvoisa Billy vakavan, huolimattoman\nnäköisenä jälleen alas luokseni.\n\n\"Olin unhottanut hansikkaani\", selitti hän, tarttuen käsivarteeni.\n\"Unhotan aina hansikkaani.\"\n\nEn maininnut, että olin nähnyt hänen ottavan ne hatustaan ja pistävän\ntakkinsa takataskuun.\n\nKlubissa näimme Billyä vähän lähimpinä kolmena kuukautena; mutta\nkapteeni, joka pöyhisteli sillä, että näytteli kyynikon osaa\ntupakkapakinoissaan — tosin ei hänelle olisi ollut vahingoksi,\njos hän sattumalta olisi näyttänyt alkuperäisyyttäkin — oli sitä\nmieltä, että häiden jälkeen hän korvaa poissaolonsa ylihypäten.\nKerran näin hämärissä olennon, joka muistutti Billyä, seurassaan\ntoinen, joka olisi saattanut olla vanhin Lovellin neideistä; mutta\npaikka oli Botterean puisto — joka ei ollut muodissa iltakävelyille\n— ja molemmat olennot pitelivät toisiaan kädestä. Koko kuvassa\noli jotakin, joka muistutti loppulukua lontoolaisen aikakauslehden\nromanissa — ja minä otaksuin erehtyneeni.\n\nMutta eräänä iltana näin heidät Adephin aitiossa, syventyneenä\ntuntehikkaaseen melodraamaan. Liittäydyin heihin väliajalla ja tein\npilaa kappaleesta, kuten Adelphiteatterissa on tapana, mutta neiti\nLovell pyysi minua painokkaasti, etten turmelisi hänen huviaan ja\nBilly tahtoi oikein vakavasti punastuen käydä selittämään, oliko\nmiehellä oikeutta käyttäytyä, kuten Will Terriss olisi käyttäytynyt\njuuri sitä naista kohtaan, jota rakasti. Jätin heidät ja palasin\nomaan seuraani, luullakseni kaikkien asianomaisten tyytyväisyydeksi.\n\nHe menivät aikanaan naimisiin. Yhdessä seikassa olimme erehtyneet.\nTyttö ei tuonut mitään mukanaan Billylle. Mutta molemmat näyttivät\nolevan tyytyväisiä Billyn omaisuuteen, vaikkei se ollutkaan kovin\nsuuri. He muuttivat muutamaan matalaan taloon lähelle Viktorian\nasemaa ja vuokrasivat erään broughamin sesongin ajaksi. He eivät\nusein kutsuneet vieraita, mutta he tulivat yleensä näyttäytymään,\nmissä heidän oikeuden ja muodin mukaan oli näyttäydyttävä. Arvoisa\nrouva Drayton oli paljoa nuorempi ja tuoreempi henkilö kuin vanhin\nLovellin neidistä oli ollut, ja kun hän pukeutui viehättävästi\nnaimisensa jälkeen, kuten ennenkin, kohosi hänen asemansa\nnopeasti seuraelämässä. Billy meni hänen kanssansa kaikkialle ja\noli ilmeisesti sydämestään ylpeä hänen menestyksensä johdosta.\nVäitettiinpä, että hän suunnitteli luonnoksia vaimonsa pukuihinkin,\nja itse olen nähnyt hänen vakavasti tutkivan pukuja ensiluokan\nmuotikauppojen näyteikkunoissa.\n\nKapteenin ennustus ei täyttynyt. Veltostunut Billy — jos tätä nimeä\nvielä voi käyttää — kävi häidensä jälkeen tuskin koskaan klubissa.\nMutta minä olin alkanut hänestä pitää ja, kuten hän oli ennustanut,\nhänen rouvastaan samoin.\n\nMinusta tuntui heidän levollinen välinpitämättömyytensä polttaviin\npäivänkysymyksiin nähden todelliselta virkistykseltä kirjallisten ja\ntaiteellisten piirien kirpeän ilman jälkeen. Jos olisin tällaisessa\ntalossa joutunut elämään, olisi se minua tympäissyt, mutta vaihteluna\nse virkisti.\n\nKuukausien kuluessa näyttivät he vain liittyvän lujemmin toisiinsa,\nvaikkeikään tämä, kuten minun on annettu ymmärtää, ole sääntönä\nmuotipiireissä. Eräänä iltana saavuin vähän ennen aikaani taloon\nja neuvoi minut joku hiljaa esiinastunut palvelija salonkiin. He\nistuivat siellä hämärissä, käsivarret kiedottuina toistensa ympärille.\n\nPeräytyminen oli mahdotonta, siksi seisoin pelkäämättä paikallani ja\nyskäsin. Mikään keskiluokkaan kuuluva rakastunut pari ei olisi voinut\nnäyttää pahemmin hämmentyneeltä ja yllätetyltä.\n\nMutta tämä tapaus sai aikaan eräänlaista ymmärtämistä välillemme,\nja minua pidettiin tästä lähtien ystävänä, jonka edessä oli\nvähemmän tarpeellista teeskennellä. Ja heitä tutkittuani tulin\nsiihen loppupäätökseen, että Amorin tiet ja kujeet ovat samallaiset\nkaikkialla maailmassa.\n\nNiin kului hauskasti kesä ja talvi, ja sitte — kuinka sallimus sen\nniin säälikään — sairastui herra Drayton aivan keskellä Lontoon\nsesonkia, kun kutsut tanssijaisiin ja päivällisiin, aamiaisiin\nja muihin vastaanottoihin valuivat virtanaan, kun Hurlinghamin\nnurmimatot olivat rehevimmillään ja juoksijahevoset uljaimmillaan.\n\nOnnettomampaa oli, että arvoisa rouva Billy oli täksi sesongiksi\nmuotiin nähden varustautunut paremmin kuin moniin vuosiin.\nKevätkorvan olivat hän ja Billy tehneet työtä uusien, soreain\npukimien keksimiseksi; ja puvut ja hatut — pelkkiä taideteoksia\n— odottivat telineillään päästäkseen maailmaa lumoamaan. Arvoisa\nrouva Billy oli ensi kertaa elämässään kadottanut halunsa tällaisiin\nasioihin.\n\nHeidän ystävilleen kävi tämä vilpittömästi sääliksi, sillä seuraelämä\noli Billyn elementti, jossa hän oli intressantti ja huvittava. Mutta,\nkuten lady Gower sanoi, hänen rouvallaan ei ollut vähintäkään\npakkoa antaa itseään siltä vangita. Hänelle ei tekisi hyvää, jos hän\nerottuisi maailmasta, ja se näyttäisi omituiselta.\n\nNiinpä uhrasi arvoisa rouva Drayton, josta omituisuus oli rikos ja\nlady Gowerin ääni niinsanoaksemme velvollisuuden ääni, lahjansa\nseuraelämän alttarille, sonnusti pukunsa yllensä ja meni seuraelämään.\n\nMutta arvoisa rouva Drayton ei saavuttanut samaa menestystä kuin\nedellisten sesonkien aikana. Hänen keveä loruamisensa tuli niin\nkeveäksi, ettei se tyydyttänyt itse Lonen puistossakaan. Hänen\nkuuluisa naurunsa kuului koneelliselta. Hän hymyili herttuain\nviisaudelle ja näytti ikävystyneeltä kuullessaan miljonäärien\nhauskoja juttuja. Maailma selitti hänet hyväksi aviovaimoksi, mutta\nhuonoksi seuranaiseksi ja rajotti huomaavaisuutensa yksinomaan\nkyselyihin hänen miehensä voinnista. Ja tästä ratkaisusta oli\narvoisa rouva Drayton kiitollinen, sillä Billy tuli yhä heikommaksi.\nAinoastaan siinä varjojen maassa, jossa liikkui, oli hän jotakin\ntodellista. Käytännössä hänestä oli vain vähän hyötyä, mutta häntä\nlohdutti ajatus, että hän auttoi miehensä hoitamisessa.\n\nMutta Billy itse oli levoton. \"Toivoisin sinun menevän useammin\nulos\", tuumi hän. \"Tunnen olevani itsekäs elukka sulkiessani sinut\ntähän ikävään, pieneen taloon. Sitä paitsi\" — lisäsi hän — \"sinua\nkaivataan ja minua vihataan, kun pidätän sinua poissa.\" Sillä\nmilloin hänen vaimonsa tuli kysymykseen, ei Billyä auttanut hänen\nmaailmantuntemuksensa mitään. Hän luuli tosiaankin, että seurapiirit\nkaipasivat arvoisaa rouvaa Draytonia ja olisivat aivan lohduttomat\nilman häntä.\n\n\"Tahtoisin mieluummin jäädä luoksesi, armas\", vastasi rouva\ntavallisesti. \"Minua ei huvita mennä yksin ulos. Sinun täytyy tulla\npian terveeksi ja ottaa minut mukaasi.\"\n\nNiin jatkui keskustelu tuon tuostakin, kunnes eräänä iltana, rouvan\nistuessa yksinään, hoitajatar astui hiljaa huoneeseen, sulki oven ja\ntuli hänen luoksensa.\n\n\"Toivoisin teidän menevän tänä iltana ulos, armollinen rouva\", sanoi\nhoitajatar, \"vaikkapa vain muutamaksi tai pariksi tunniksi. Luulen,\nettä se ilahduttaisi herraa, sillä hän kärsii siitä, kun arvelee,\nettette sitä tee hänen tähtensä; ja juuri nyt —\" vaimo epäröi\nhetkisen — \"ja juuri nyt toivoisin hänen pysyvän levollisena.\"\n\n\"Onko hän heikompi?\"\n\n\"No, hän ei ole vahvempi, ja luulen — luulen, että meidän on\ntaivuttava hänen oikkuihinsa.\"\n\nRouva Drayton nousi, astui ikkunan ääreen ja silmäili kotvan aikaa\nulos.\n\n\"Mutta mihin minä menisin?\" sanoi hän vihdoin ja kääntyi hymyillen.\n\"Minua ei ole kutsuttu mihinkään.\"\n\n\"Ettekö voi häntä saada uskomaan, että olette kutsuttu?\" sanoi\nhoitajatar. \"Kello on seitsemän. Sanokaa menevänne johonkin\npöytäseuraan; voitte sitte palata aikaisin. Pukeutukaa, tulkaa alas\nja sanokaa jäähyväiset, ja sitte tulkaa yhdentoista aikaan jälleen\nsisälle, ikäänkuin olisitte juuri palannut.\"\n\n\"Onko teistä se välttämätöntä, hoitajatar?\"\n\n\"Pitäisin sen parhaana, armollinen rouva. Toivoisin teidän sitä\nkoettavan.\"\n\nRouva Drayton meni ovelle, mutta pysähtyi siellä.\n\n\"Hänellä ovat niin tarkat korvat, hoitajatar; hän kyllä kuuntelee\novien avaamista ja vaunujen jyrinää.\"\n\n\"Tahdon sen järjestää\", sanoi hoitajatar. \"Tahdon tilata vaunut 10\nminuuttia ennen kahdeksaa. Sitte voitte ajaa kadun päähän saakka,\nlaskeutua rattailta ja palata jalkaisin kotiin. Päästän itse teidät\nsisään.\"\n\n\"Ja palaaminen sitte?\" kysyi toinen.\n\n\"Teidän on parisen minuuttia ennen yhtätoista hiivittävä jälleen\nulos, ja vaunut odottavat teitä nurkalla. Jättäkää vain kaikki minun\nhuostaani.\"\n\nPuolen tunnin jälkeen astui rouva Drayton sairashuoneeseen, loistaen\nseurapuvussaan ja juveleissaan. Onneksi oli valaistus hyvin\nhimmeä, muuten olisi veltostunut Billy epäillyt vaikutusta, jonka\nhänen vaimonsa tulisi tekemään. Sillä hänen kasvonsa eivät olleet\npöytäseuraan soveltuvat kasvot.\n\n\"Hoitajatar sanoi minulle, että menet tänä iltana Grenvillelle. Olen\nniin iloinen! Olen ollut huolissani sinun tähtesi — että täällä\nikävöisit koko sesongin ajan.\"\n\nSairas otti vaimonsa käden käteensä ja piteli sitä käsivartensa\npituudelta loitolla itsestään.\n\n\"Kuinka somalta näytät, rakkain\", sanoi hän. \"Kuinka heidän on\ntäytynytkään minua kirota, kun olen pitänyt sinua sulettuna tänne\nsisälle, kuten prinsessaa ihmissyöjän luolassa. Enhän enää koskaan\nuskalla astua heidän eteensä.\"\n\nToinen nauroi, iloiten hänen sanoistaan. \"En viivy kauvan poissa\",\nsanoi hän. \"Olen niin huolissani, että joudun pian takaisin ja näen\nkuinka poikaseni on käyttäytynyt, jollet ole ollut hyvä, en mene enää\nkoskaan.\"\n\nHe suutelivat ja erosivat, ja yhdentoista aikaan palasi hän\nhuoneeseen takaisin. Hän kertoi, kuinka viehättävä ilta oli ollut, ja\nkerskui hieman menestyksellään.\n\nHoitajatar sanoi, että sairas oli tänä iltana ollut iloisempi.\n\nNiin näyteltiin hänelle päivittäin tämä ilveily. Tänään olivat\nillalliset, seuraavana päivänä tanssijaiset, joihin rouva meni\nsuoraan Parisista tilatussa puvussa; sitte jälleen jotkut kutsut tai\nkonsertti tai pöytäseura.\n\nTyhjäntoimittajat ja ohikulkijat pysähtyivät ja tuijottivat\nkuihtuneeseen rouvaan, jolla olivat itkettyneet silmät ja joka\nseurapuvussaan pujahti ikäänkuin varas omasta ovestaan ulos ja\njälleen sisälle.\n\nEräänä iltana kuulin muutamassa talossa, jossa kävin vieraisilla,\nhänestä puhuttavan ja liittäydyin ryhmään kuullakseni.\n\n\"Pidin häntä aina sydämetönnä, olisin luullut hänellä olevan enemmän\nymmärrystä\", sanoi eräs rouva; \"eihän voi odottaa, että vaimo\nrakastaisi miestään; mutta hänen ei tarvitse tätä tahallaan lyödä\nlaimiinkaan, kun tämä lepää kuolemaisillaan.\"\n\nMainitsin olleeni poissa kaupungista ja kysyin, mitä tämä merkitsi\nja jokaisesta suusta kuulin samallaisia juttuja. Muuan oli huomannut\nrouvan vaunut oven edessä kahtena tai kolmena iltana peräkkäin.\nToinen oli nähnyt hänen palaavan kotiin. Kolmas oli nähnyt hänen\nmenevän ulos j.n.e.\n\nEn voinut näitä tosiasioita sovittaa yhteen sen kanssa, mitä hänestä\ntiesin, ja niin menin seuraavana iltana heitä katsomaan. Oven avasi\nheti rouva itse.\n\n\"Näin ikkunasta, että tulette\", sanoi hän. \"Tulkaa sisään — älkää\npuhuko!\"\n\nSeurasin häntä, ja hän sulki oven jälkeemme. Hän oli loistavassa\npuvussa, hänen tukassaan salamoivat timantit, ja minä katsoin\nkysyvästi häneen.\n\nHän nauroi katkerasti. \"On aikomus, että menisin tänä iltana\noopperaan\", selitti hän. \"Istukaa, jos teillä on aikaa muutamia\nminuutteja.\"\n\nSanoin tulleeni pakinoimaan, ja täällä hämärässä huoneessa, jota\nainoastaan katulyhdyt valaisivat, kertoi hän minulle kaiken. Ja\nlopuksi antoi hän päänsä vaipua paljaalle käsivarrelleen; ja minä\nkäännyin pois ja silmäilin kotvan aikaa ikkunasta kadulle.\n\n\"Minusta tuntuu tämä niin naurettavalta\", sanoi hän nousten ja astuen\nluokseni. \"Istun kaiken iltaa täällä puettuna kuten nyt. Pelkään,\netten näyttele hyvin osaani. Mutta onneksi ei Billy ole koskaan\noikein perehtynyt näyttelemiseen, ja se on kyllä hyvä hänelle.\nValehtelen hänelle hirveimpiä asioita, joita joku minulle on sanonut,\nja mitä minä jollekin olen sanonut, ja kuinka vaatteitani on ihailtu.\nMitä te tästä pidätte?\"\n\nVastaukseksi pyysin saada olla hänen ystävänsä.\n\n\"Olen iloinen, että ajattelette minusta hyvää\", sanoi hän. \"Billyllä\non niin korkea käsitys teistä. Saatte kuulla muutamia hullunkurisia\njuttuja. Olen iloinen, että tiedätte totuuden.\"\n\nMinun täytyi jättää Lontoo, ja Billy kuoli ennen palaamistani.\nKuulin, että hänen vaimonsa täytyi noutaa tanssijaisista, ja hän oli\njoutunut juuri parhaiksi suutelemaan miehensä huulia ennenkuin ne\nkylmenivät. Mutta hänen ystävänsä puolustivat häntä sillä, että loppu\noli tullut aivan äkkiä.\n\nKävin kohta sen jälkeen hänen luonansa ja ennen lähtöäni viittasin\nsiihen, mitä ihmiset puhuivat, ja kysyin, eikö hänen mieluummin ollut\nsanottava totuus.\n\n\"Toivoisin, ettette sitä pyydä\", vastasi hän. \"On kuin siten erään\nelämän piilopuolet vedettäisiin julkisuuteen.\"\n\n\"Mutta\", väitin vastaan, \"ihmiset ajattelevat —\"\n\n\"Mitäs siitä, mitä he ajattelevat!\"\n\nNämä sanat tuntuivat minusta sangen merkillisiltä rouva Draytonin\nsuusta, rouva Draytonin, omaa sukua Lovell.\n\n\n\n\nCyril Harjohnin vaali.\n\n\nKaksikymmenvuotiaan sisäoppilaslaitoksen nuoremman oppilaan ja\ntaitamattoman viistoistavuotiaan pojan välillä ammottaa ylipääsemätön\nkuilu. Mutta yksineljättävuotiaan raskaasti työskentelevän\nsanomalehtimiehen ja viisikolmattavuotiaan _doctor medicinae'n_,\njolla ovat loistavat tutkinnot takanaan ja tavattoman toivorikas ura\nedessään, välillä on sentään läheinen ystävyys mahdollinen.\n\nMinut esitti Cyril Harjohn'ille hänen kunnianarvoisuutensa Charles\nFauerberg.\n\n\"Nuori ystävämme\", sanoi hänen kunnianarvoisuutensa Charles\nFauerberg, seisten erittäin rakastettavassa opettajan asennossa,\noikea käsi kasvattinsa olalla. — \"Nuori ystävämme on tullut\nhieman huolimattomaksi, mutta olen huomannut hänessä kykyjä, jotka\nherättävät toiveita — jaa, saan sanoa, sangen suuria toiveita.\nTällä hetkellä on hän erityisen valvontani alla; teillä ei ole hänen\nopintojensa kera mitään tekemistä. Hän saa nukkua Millingin ja muiden\nkera makuusalissa n:o 2.\"\n\nPoika oli mieltynyt minuun, ja minä ajattelin ja toivoin, että\ntein hänen oleskelunsa opistossa vähemmän ikäväksi kuin se muuten\nolisi voinut olla. Kunnianarvoisan Charlesin metodit olivat samalla\nasteella kuin hanhien kesyttäjän; hän sulki heidät sisään ja syötti\ntalkkunalla. Menettely on voitollinen kesyttäjälle, mutta tuskallinen\nhanhille.\n\nNuori Harjohn ja minä jätimme opiston oppikurssin lopussa; hän oli\nmatkalla Brasenoseen ja minä Bloomsburyyn. Hän lupasi pyhästi, ettei\nkoskaan käy Lontoossa minua tapaamatta, ja sitte oli meillä tapana\nsyödä muutamassa Sohon monista likaisista, kynsilaukalle lemuavista\nravintoloista ja syötyämme istua huokeain beaunelasiemme ääressä\nkeskustellen tulevaisuudestamme; ja kun menin Guy-sairashuoneeseen,\njätin John Streetin ja vuokrasin huoneen läheltä hänen huonettaan\nStaple Inn'issä. Nämä olivat suloisia päiviä; lapsuutta\narvostellaan usein liian ihanaksi, mutta se on rikkaampi suruista\nkuin iloista. Minä en tahtoisi lapsuuttani takaisin, jos sitä\nminulle tarjottaisiin; mutta luopuisin koko muusta elämästäni jos\nkaksikymmenlukuni saisin elää uudestaan.\n\nCyrilin mielestä olin maailman mies, ja hän kääntyi minun kuten\nviisaamman puoleen, kuitenkin, kuten pelkäsin, sitä aina löytämättä;\nminä taasen sain häneltä innostusta ja opin, mikä hyöty miehellä on\nihanteiden säilyttämisestä.\n\nPakinoidessamme oli minusta kuin hänestä säteilisi silminnähtävää\nvaloa, ympäröiden hänen kasvonsa sädekehällä kuin pyhimyskuvan pään.\nLuonto oli tuhlannut hänet hukkaan, kun asetti hänet 19 vuosisataan.\nSillä luonto on jo saavuttanut voittonsa. Sen sankarijoukko, jonka\nurhoista harvoja on ylistetty, useita unhotettu, on hajotettu. Pitkä\nrauha, verellä ja tuskilla saavutettu, on kotiutunut maahan. Luonto\noli määrännyt Cyril Harjohnin yhdeksi sankareistaan. Hän olisi ollut\nmartyri niinä päivinä, joina ajatteleminen vei polttoroviolle,\nvapauden puolesta taistelija silloin, kun ajatuksensa lausuminen\nmerkitsi kuolemaa. Hänen tehtävänsä olisi oikeastaan ollut valloittaa\nsivistykselle menetettyjä paikkoja; kohtalo oli hänet tuominnut\nhenkivartiopalvelukseen hyvinjärjestettyyn kasarmiin.\n\nMutta maailmassa on aina tehtävää, vaikka työ nyt onkin viinimäessä\neikä taistelukentällä. Pieni, mutta riittävä omaisuus takasi hänelle\nvapauden. Useimmille ihmisille on tulojen varmuus kunnianhimon\nhauta; Cyrilille oli se hänen kaihonsa peruskivi. Vapautuneena\npakosta työskennellä elämänsä ylläpidoksi, voi hän suoda itselleen\nylellisyyden elää työlleen. Hänen työnsä oli hänen intohimonsa; hän\nei katsellut sitä oppineen kylmällä uteliaisuudella, vaan oppilaan\nunelmoivalla alttiudella. Sen rajojen laajentaminen, vieminen\neteenpäin — lipun vieminen kauvemmaksi vielä tutkimattomaan\nsekasokaan, joka lepää inhimillisen tietämyksen rajaviivan tuolla\npuolen: se oli hänen unelmansa.\n\nMuistan, kun eräänä kesäiltana istuimme hänen huoneessaan ja\nhiljaiseen huoneeseemme tunkeutui kaupungin hälinä kuin väsyneen\nlapsen ähkyntä. Hän nousi ja ojensi käsivartensa hämärtyville\nkaduille kuin tahtoisi kaikki rasitetut miehet ja naiset vetää\nsyliinsä ja lohduttaa.\n\n\"Oi, voisinko teitä auttaa\", huudahti hän, \"veljeni ja siskoni! Ota\nelämäni, Jumala, ja anna se minun sijastani kansalleni!\"\n\nTämä huudahdus tuntuu teatterimaiselta, kun sen luen, mutta\nnuorisolle eivät tuollaiset sanat ole naurettavia, kuten meille\nvanhemmille miehille.\n\nKuten luonnollista, rakastui hän ja muuten juuri siihen naiseen,\njolla häneen nähden kaikkien odotusten mukaan olikin suurin\nvetovoima. Elsbeth kuului siihen lajiin, josta maailma — enemmän\nvaistomaisesti kuin sopimuksen mukaan — valitsee madonnansa ja\npyhimyksensä. Ketään noista on mahdoton sanoilla kuvata. Hänen\nkauneutensa ei ollut omaisuus, joka voidaan merkitä luetteloon, vaan\nhän itse. Sen tunsi, kuten tuntee keväisen aamunkoiton kauneuden,\njoka hälventää nukkuvan kaupungin varjot — mutta sitä ei voinut\nkuvailla... Tapasin hänet usein, ja puhellessani hänen kanssaan,\nhuomasin itsessäni — minussa, sanomalehden päiväpalkkalaisessa,\nFleet Streetin kapakkain kävijässä, tupakkapakinain syöttäjässä —\ntodellisen gentlemannin, joka oli mahdoton mihinkään alhaisuuksiin,\nmutta luotu kaikkia jaloja tekoja varten.\n\nHänen läheisyydessään muuttui elämä kauniiksi ja herttaiseksi,\nkohteliaisuuden, hellätuntoisuuden ja yksinkertaisuuden kouluksi.\n\nSaavutettuani selvemmän käsityksen ihmisten ominaisuuksista, olen\nusein itseltäni kysynyt: eikö olisi ollut parempi, jos hänen\nluonteessaan olisi ollut enempi maallista sekotusta ja eikö hän siten\nolisi paremmin täyttänyt tämän arkipäiväisen maailman vaatimuksia.\nSilloin näyttivät nämä molemmat ystäväni olevan luodut toisilleen.\n\nHän vetosi kaikkeen jaloon Cyrilin luonteessa, ja Cyril kunnioitti\nhäntä peittelemättömällä jumaloimisella, joka vähemmän ylevämielisen\nmiehen puolelta olisi näyttänyt teeskentelyltä, ja jonka hän otti\nvastaan suloisella tyydytyksellä, jollaisella Artemis mahtoi\ntervehtää Endymionin suosiota.\n\nHe eivät olleet muodollisesti kihloissa. Cyriliä näytti pelottavan\nrakkautensa hautaaminen hääajatuksiin. Hänelle oli rakastettunsa\npikemmin naisellisuuden ihanne kuin nainen lihaa ja verta. Hänen\nrakkautensa oli hänen uskontonsa; sen kokoonpanossa ei ollut\njälkeäkään maallisesta intohimosta.\n\nJos olisin maailmaa tuntenut paremmin, olisin nähnyt lopun edeltä\npäin; sillä ystäväni suonissa virtasi punainen veri; ja ah, me\nunelmoimme runoelmiamme, emme niitä elä. Mutta silloin olisi ajatus,\nettä toinen nainen saattoi astua heidän väliinsä, näyttänyt minusta\nnaurettavalta. Otaksumista, että tämä toinen nainen voisi olla\nGeraldine Fawley, olisin pitänyt loukkauksena katseeni terävyyttä\nkohtaan; tämä on jutussa sellainen kohta, jota en vielä tänäänkään\nymmärrä.\n\nEttä tyttö veti häntä puoleensa, että hän kernaasti viivähti tämän\nläheisyydessä, nähdäkseen tumman hehkun lehahtavan tämän kasvoille\nja jälleen katoavan, koettaakseen houkutella tulta tämän tummiin\nsilmiin, se oli jotakin toista ja aivan ymmärrettävää; sillä\ntyttö oli ihmeen sievä ja häikäisevän, hekumallisen kaunis; hänen\nkauneutensa houkutteli ja vaati samalla taisteluun. Mutta hänessä\nnäki jotakin muuta kuin elävän olennon, silloin sysäsi hän luotaan.\nVäliin, kun päämäärä näytti hänestä ponnistuksen arvoiselta,\nverhoutui hän kyllä eräänlaiseen oikulliseen vienouteen; mutta hänen\nnäyttelemisensä oli aina taitamatonta ja liioteltua ja saattoi\neksyttää ainoastaan houkkion.\n\nCyril ainakaan ei antanut sillä itseään pyydystää. Eräänä iltana\nolivat he erään tyhjäntoimittajakokouksen aikana — kokoonnuimme\nmuuten enemmän tuttavuudesta kuin minkään yhteisen merkin alla\n— melkoisen ajan keskustelleet keskenään, kunnes minä, Cyriliä\npuhutellakseni, ventturoin heidän luoksensa. Heitä lähetessäni\npoistui tyttö, sillä hänen vastenmielisyytensä minua kohtaan oli yhtä\nsuuri kuin minun häntä kohtaan — mikä kentiesi oli hyväksi minulle.\n\n\"Neiti Fawley näyttää pitävän kahden seuraa kolmen seuraa parempana\",\nhuomautin poistuvan jälkeen silmäillen.\n\n\"Pelkään, että hän huomaa sinussa jotakin, jota nimitetään\nantisympaatisiksi aineksiksi\", vastasi hän nauraen.\n\n\"Pidätkö hänestä?\" kysäsin hieman tuimasti.\n\nHän naulasi silmänsä tyttöön; tämä seisoi eteisen ovella ja puhutteli\nerästä pientä mustapartaista miestä, joka hänelle juuri oli esitetty.\nMuutaman hetken perästä menivät he käsikynkätysten ulos ja Cyril\nkääntyi minuun.\n\n\"Pidän häntä\", vastasi hän, pakotettuna puhumaan sangen hiljaa,\n\"olentona, johon on ruumiistunut kaikki paha, mitä naisessa piilee.\nEnnen vanhaan olisi hän ollut joku Kleopatra, joku Theodora, joku\nDelila. Tänään, tilaisuuden puutteessa, on hän 'viekas nainen', joka\nkoettaa kaivaa itselleen tietä seuraelämään — ja vanhan Fawleyn\ntytär. Olen väsynyt — lähtekäämme kotiin.\"\n\nHänen viittauksensa sukuperään oli merkitsevä. Harvan ihmisen johtui\nmieleen yhdistää älykästä, kaunista Geraldine Fawleytä \"lurjus\nFawleyn\" kera, juutalaisen luopion, entisen vankilan asukkaan ja\nnurkkasaksan; ja tämä, joka odotti tyttärestään jotakin, varoi\nolemasta hänelle vastuksiksi eikä koskaan näyttäytynyt hänen\nseurassaan. Mutta kukaan, joka isän oli kerrankaan kohdannut, ei\nvoinut tätä sukulaisuutta unhottaa hänen tytärtään puhutellessaan.\nVanhemmat kasvot olivat täydessä julmuudessaan, viekkaudessaan\nja ahneudessaan piirre piirteeltä, viiva viivalta jäljennetyt\nnuoremmissa. Oli kuin luonto olisi taiteellisessa oikussaan ottanut\ntehtäväkseen muodostaa inhottavuuden ja kauneuden juuri samasta\naineesta. Miehen irvistelyn ja tytön hymyilyn välillä — missä oli\nerotus? Anatoomikin olisi joutunut ymmälle tätä todistaessaan, ja\nkuitenkin ensimäinen inhotti jokaista, mutta useimmat miehet olisivat\nantaneet mitä tahansa toisen saadakseen omakseen.\n\nCyrilin vastaus rauhotti minua toistaiseksi. Hän tapasi tytön usein,\nkuten luonnollista oli. Tyttö oli jonkunlainen maineen saavuttanut\nlaulajatar ja meidän seurapiirimme, kuten tavallisesti sanotaan,\n\"kirjallistaiteellinen.\" Ollakseni oikeudenmukainen tyttöä kohtaan\n— hän ei kuitenkaan koettanut hurmata ystävääni tai olla häntä\nkohtaan sievän viehättäväkään. Itse asiassa näytti hän kaikin voimin\nkoettavan näyttää luontaisia — toisin sanoen: erittäin inhottavia\npuoliaan.\n\nPalatessamme erään ensi-illan jälkeen teatterista, tapasimme heidät\neteisessä. Seurasin Cyriliä jonkun matkan päässä, mutta kun hän\npysähtyi tyttöä puhuttelemaan, jouduin väentungoksen mukana aivan\nheidän luoksensa.\n\n\"Tuletteko huomenna Leightonille?\" kuulin ystäväni kysyvän.\n\n\"Kyllä\", vastasi tyttö. \"Ja toivon, ettette te tulisi.\"\n\n\"Miksi en?\"\n\n\"Koska olette narri ja ikävystytätte minua.\"\n\nTavallisissa olosuhteissa olisin pitänyt puheen leikkinä — se kuului\nsukkeluuksiin hänen lajiaan — mutta kasvoille levisi suuttumuksen ja\nharmin pilvi. Hän ei virkannut mitään. En tahtonut heille ilmaista,\nettä olin kuullut. Koetin uskoa, että ystävääni vain huvitti koko\ntapaus, mutta nämä selitykseni eivät minua tyydyttäneet.\n\nSeuraavana iltana menin itse Leightonille. Grantit olivat kaupungissa\nja Cyril söi heidän kerallaan. Huomasin, etten tuntenut täällä monta\nihmistä, ja tuttavista en paljon välittänyt. Olin aikeissa lähteä\ntieheni, kun neiti Fawleyn nimi ilmoitettiin. Olin aivan oven suussa\nja hänen täytyi pysähtyä minua puhuttelemaan. Vaihdoimme muutamia\npuheenparsia. Hän joko rakasteli miestä tai oli häntä kohtaan ilkeä.\nYleensä puhui hän kanssani katsomatta minuun, ja nyökkäili ja hymyili\nsamalla ihmisille ympärillään. Olen nähnyt useita naisia, jotka ovat\nyhtä epäkohteliaita, mutta eivät voi vapauttaa itseään viasta kuten\nhän. Hetkiseksi hän sentään käänsi silmänsä minuun.\n\n\"Missä on ystävänne?\" kysyi hän. \"Ajattelin, että olisitte\neroamattomat.\"\n\nSilmäsin häneen kummastuneena. \"Hän syö tänään jossakin muualla\",\nvastasin. \"Luulen, ettei hän tule.\"\n\nHän nauroi. Luulen että pahinta tässä naisessa on hänen naurunsa; se\nilmaisi niin paljo julmuutta.\n\n\"Minä luulen, että hän tulee\", sanoi hän.\n\nTämä ärsytti minua epäkohteliaisuuteen. Hän aikoi lähteä; sulin hänen\ntiensä ja pysähdytin hänet.\n\n\"Miksi niin luulette?\" kysyin minä, ja ääneni — sen tiedän —\nilmaisi levottomuutta, jota tunsin hänen vastauksensa johdosta. Hän\nkatsoi minua suoraan kasvoihin, hänellä oli muuan hyve, hyve, johon\nnähden eläimet ovat ihmistä etevämmät — hän oli suora. Hän tiesi,\netten voinut häntä sietää — että häntä vihasin, olisi kai sattuvampi\nsanoa, jollei se kuuluisi vanhanaikaselta — ja hän ei salannut, että\nhän sen tiesi ja maksoi samalla mitalla.\n\n\"Siksi, että minä olen täällä\", vastasi hän. \"Miksi ette pelasta\nhäntä? Eikö teillä ole mitään vaikutusta häneen? Sanokaa sille\npyhimykselle, että hän pitäköön kultasensa — minä en tahdo häntä.\nKuulittehan, mitä eilen illalla sanoin hänelle. Minä menen hänen\nkanssansa naimisiin ainoastaan hänen asemansa tähden ja rahojen\ntähden, joita hän voi ansaita, jos hän ahkeraan työskentelee eikä\nnäyttele narria. Kertokaa hänelle mitä olen sanonut — en tee sitä\ntyhjäksi.\"\n\nHän meni pois, tervehtiäkseen erästä elähtänyttä lordia hymyillen,\nja minä tuijotin hänen jälkeensä, kuten pelkään, jokseenkin hölmön\nnäköisenä, kunnes muutamia nuoria miehiä tuli irvistellen luokseni ja\nkysyivät, olinko nähnyt henkiä tai lyönyt hullun veikan.\n\nMinun ei tarvinnut odottaa. En tuntenut mitään uteliaisuutta. Jokin\nsanoi minulle, että nainen oli puhunut totta. Näin ystäväni saapuvan\nja vetelehtivän naisen ympärillä kuin koira, odottaen ystävällistä\nsanaa tai sen puutteessa potkaisua. Tiesin, että hän näki minut,\nja tiesin, että tämä seikka lisäsi hänen intoaan. Vasta kadulle\npäästyämme puhuttelin häntä. Hän säpsähti, kun häntä kosketin. Me\nmolemmat emme olleet mitään hyviä näyttelijöitä; hänellä täytyi olla\npaljo lukemista kasvoissani, ja huomasin että hän oli lukenut; ja\nme kävelimme äänettöminä rinnatusten. Minä tuumailin, mitä minun\nolisi sanottava, kysyin itseltäni, saisinko aikaan hyötyä vai\nvahinkoa — ja toivoin, että olisimme jossakin muualla, emme vain\ntällä hiljaisella, elämää uhkuvalla kadulla, jollaisilla on niin\npaljo näkymätöntä. Vasta kun olimme saapuneet melkein Alberlhalleen,\nkatkaisimme äänettömyyden, ja ensiksi puhuin minä.\n\n\"Luuletko, etten kaikesta tästä ole jo itseäni nuhdellut?\" sanoi hän.\n\"Luuletko, etten tiedä, että olen kirottu narri, moukka, valehtelija?\nMitä hittoja pyhittää siitä enää lörpötellä!\"\n\n\"Mutta minä en sitä ymmärrä!\" sanoin minä.\n\n\"Et\", vastasi hän, \"koska olet narri, koska olet oppinut minua\ntuntemaan vain yhdeltä puolelta. Sinä pidät minua gentlemannina,\njonka suonissa juoksee vain puhdasta vettä, koska pidän suuremmoisia\npuheita ja olen täytenään jaloja tunteita. Ai, sinä pässinpää,\nitse pirukin voisi sinut narrata. Hänellä ovat kauniit oikkunsa,\nhän loruaa kuin pyhimys ja hän lukee rukouksia meidän kanssamme.\nMuistatko vielä ensimäisen yön vanhan Fauerbergin luona? Pistit\ntuhman pääsi makuuhuoneeseen ja näit minut polvillani vuoteen edessä,\ntoisten poikien seistessä vieressä irvistellen. Sinä suljit hiljaa\noven — sinä ajattelit, etten olisi sinua nähnyt. En rukoillut —\nkoetin vain rukoilla.\"\n\n\"Se todisti että sinulla ainakin oli rohkeutta, jollei se mitään\nmuuta todista\", vastasin. \"Useimmat pojat eivät olisi sitä lainkaan\nkoettaneetkaan, ja sinä teit sen.\"\n\n\"No niin\", vastasi hän. \"Olin luvannut sen äidilleni ja tein sen.\nVanha sieluparka, hän oli yhtä yksinkertainen kuin sinäkin. Oletko\nunhottanut, että tapasit minut eräänä lauvantaina iltapäivällä, kun\nahdoin sisääni leivoksia ja marmeladeja?\"\n\nNauroin tälle muistolle, vaikka — Jumala sen tietää — en ollut\nlainkaan naurutuulella. Olin tavannut hänen edessään leivoksia\nsellaisen kasan, että ne olisivat riittäneet tekemään hänet sairaaksi\nkoko viikoksi, ja antanut hänellä korvapuustin ja heittänyt koko\nkasan kadulle.\n\n\"Äiti antoi minulle viikottain taskurahaa puolen kruunua\", jatkoi\nhän, \"ja minä sanoin pojille, ettei minulla ollut kuin ainoa\nkillinki, voidakseni muiden 18 pencen edestä häiritsemättä ahtaa\nmakeisia sisääni. Olin jo silloin aika pikku elukka.\"\n\n\"Ne olivat vain koulupoikakujeita\", huomautin, \"ja se oli\nluonnollista kyllä.\"\n\n\"Niin\", vastasi hän, \"ja nämä ovat miehen kujeita ja luonnollisia\nkyllä; ja kuitenkin tärvelee hän elämäni ja muuttaa minut miehestä\neläimeksi. Suuri luoja, etkö luule minun tietävän, mitä tämä nainen\ntulee minulle tekemään? Hän tulee minut vetämään alas, alas, alas\naina omalle tasalleen; kaikki ajatukseni, kaikki kunnianhimoni, koko\nelämäntyöni kaupiskellaan vakinaiseen lääkärintoimeen maksavain\npotilasten keskuudessa. Minä tulen huolehtimaan ja suunnittelemaan,\nmiten saisin suuret tulot, jotta voisimme elää kuin pari lihavia\nolentoja, pukeutua loisteliaasti ja asettaa hyvinvointimme\nnähtäväksi. Mikään ei tule häntä tyydyttämään, tuollaiset naiset\novat imumatoja; heidän ainoa huutonsa on: anna, anna, anna! Niin\nkauvan kuin voin hankkia rahaa, tulee hän minua sietämään, ja sitä\nhänelle saadakseni, tulen minä myymään sydämeni, aivoni, sieluni. Hän\nsälyttää itsensä jalokivillä ja kulkee puolialastonna talosta taloon,\nveikistelläkseen jokaiselle miehelle, jonka kohtaa; tätä sanovat\nsellaiset naiset 'elämäksi.' Ja minä peityn hänen taaksensa, joudun\njokaisen narrin pilkaksi, jokaisen miehen halveksimisen esineeksi.\"\n\nHänen kiihkeytensä sai sanat, joita en ollut saattanut sanoa,\nnäyttämään laimeilta ennenkuin ne olivat sanotutkaan. Mitä\ntepsivämpiä syitä saatoinkaan esittää kuin hän jo itse oli esittänyt.\nTiesin jo hänen vastauksensa kaikkeen, mitä väittäisinkään.\n\nMinun erehdykseni oli ollut, kun pidin häntä erilaisena kuin muita\nmiehiä. Aloin käsittää, että hän oli samallainen kuin me muutkin:\npuoleksi enkeli, puoleksi paholainen. Mutta uutuus, joka minulle\npaljastui, oli: mitä korkeampi on ensimmäinen, sitä alhaisempi\njälkimmäinen. Näyttää kuin luonnon täytyisi asettaa teoksensa\ntasapainoon, mitä lähemmäksi taivasta lehvät kohoavat, sitä\nsyvemmälle syöpyvät juuret pimeyteen. Tiesin, ettei hänen intohimonsa\ntähän naiseen lainkaan muuttanut hänen todellista rakkauttaan. Toinen\noli henkinen, toinen eläimellinen intohimo. Muisto tapauksista, jotka\nminua olivat ällistyttäneet, palasi valaisemaan mieltäni. Muistin,\nkuinka usein öillä, jolloin olin työskennellyt aamupuolelle yötä,\nkuulin hänen askeleidensa — raskaina ja epävarmoina — kulkevan\noveni editse; kerran olin eräässä likaisessa Lontoon kaupunginosassa\nkohdannut erään, joka merkillisesti oli hänen näköisensä. Olin häntä\nseurannut, saadakseni häntä puhutella, mutta miehen sameat silmät\nolivat tuijottaneet minuun vihaisesti, ja minä olin kääntynyt pois\nja soimannut erehdykseni vuoksi itseäni narriksi. Mutta nyt, kun\nsilmäilin kasvoihin rinnallani, nyt ymmärsin.\n\nJa sitte kohosivat silmieni eteen kasvot, jotka paremmin tunsin,\ninnokkaat, jalot kasvot, joiden paljas näkeminenkin teki hyvää.\nOlimme saapuneet eräälle pienelle, pahalle haisevalle kadulle, joka\nvie Leicester Squarelta Holborniin. Tartuin hänen olkapäihinsä\nja painoin hänen selkänsä kirkkoaitaa vasten. Olen unhottanut\nmitä sanoin. Olemme kummallisia seoksia; muistin arkaa, kömpelöä\npoikaa, jonka päähän olin päntännyt ja ammentanut tietoja vanhalla\nFauerbergillä: nauravaa kaunista poikaa, jonka olin nähnyt kasvavan\nmieheksi. Ravintola, jossa me hänen oxfordilaisina päivinään\nuseimmiten olimme käyneet, jossa sydämemme olimme toisillemme\nvuodattaneet, oli tämän kadun varrella, jossa seisoimme; halusin\nhäntä torua ja hänen kanssaan itkeä, häntä ravistella ja kietoa\nkäsivarteni hänen ympärillensä. Keskustelin hänen kanssaan,\nhätyyttelin häntä ja annoin hänelle nimiä, joita suuhuni sattui. Joku\nohitse kulkeva poliisi, koska oli hänkin luonnostaan erehtyväinen,\nsuuntasi lyhtynsä meihin ja neuvoi meitä menemään kotiin. Me\nnauroimme, ja tämä nauru teki jälleen Cyrilin omaksi itsekseen, ja\nme astelimme tanakoina Staple Inn'iä kohden. Hän lupasi minulle,\nettä hän lähtee pois huomisaamuna ensi junalla ja matkustelee neljä\nviisi kuukautta, ja minä otin tehtäväkseni hänen sijastaan antaa\ntarpeelliset selitykset.\n\nTunsimme keskustelusta mieltemme keventyneen, ja kun hänen ovellaan\ntoivotin hänelle hyvää yötä, oli se todellinen Cyril Harjohn, jonka\nkättä puristin — todellinen Cyril, sillä mikä miehessä on parasta,\nse hänen todellinen itsensä on. Jos ihmisellä on jokin tulevaisuus\najallisuuden tuolla puolen, niin se hyvä, mikä hänessä on, se jää\nkauvimmin elämään. Muut puolet hänestä kuuluvat maailmaan, ne jättää\nhän jälkeensä.\n\nHän piti sanansa. Seuraavana aamuna oli hän poissa enkä minä nähnyt\nhäntä enää koskaan. Sain häneltä kirjeitä — ensin toivehikkaita\nlujaa päättäväisyyttä täytenään. Hän ilmotti minulle, että oli\nkirjottanut Elsbethille, ei kertonut hänelle kaikkea — sillä hän\nei sitä ymmärtäisi — mutta kuitenkin antanut tälle riittävän\nselityksen; ja tytöltä sai hän suloisia, naisellisia kirjeitä\nvastaukseksi. Minä pelkäsin, että Elsbeth tulisi olemaan kylmä ja\nvälinpitämätön; sillä usein on naisilla, joita ei itse kiusauskaan\nliikuta, vain vähän hellyyttä ahdistetuille sieluille. Mutta hänen\nhyvyytensä oli enemmän kuin passiivinen ominaisuus; hän rakasti\nCyriliä hartaammin, koska tämä häntä tarvitsi. Luulen että hän olisi\nCyrilin pelastanut omalta itseltään, jollei kohtalo olisi astunut\nväliin ja ottanut asiaa hänen käsistään. Naiset kykenevät suuriin\nuhrauksiin; luulen, että tämä nainen olisi saattanut itsensä alentaa,\njos hän siten olisi voinut rakastettunsa kohottaa.\n\nMutta niin ei ollut käyvä. Cyril kirjoitti minulle Intiasta. En ollut\nFawleytä tavannut pitkään aikaan ja hän oli häipynyt mielestäni,\nkunnes eräänä päivänä useampien viikkojen jälkeen käsiini osui vanha\nteatterilehti ja siitä luin, että neiti Fawley oli matkustanut\nKalkuttaan, jossa hän oli sitoutunut pitemmän aikaa näyttelemään.\n\nMinulla oli Cyrilin viimeinen kirje taskussani; istuuduin ja laskin\npäiviä. Neiti Fawleyn täytyi, päivää ennen hänen lähtöään saapua\nKalkuttaan. Oliko se naisen puolelta tarkotus vai sattuma, en ole\nsaanut koskaan tietää — nähtävästi oli se jälkimäinen, sillä\nmaailmassa on olemassa sallimus, joka säätää loppumme.\n\nEn saanut enää mitään tietoa hänestä, odotinkaan tuskin sellaista,\nkun kolme kuukautta myöhemmin eräs yhteinen tuttavamme pysähdytti\nminut klubin rappusilla.\n\n\"Oletko kuullut uutisia nuoresta Harjohnista?\" sanoi hän.\n\n\"En\", vastasin. \"Onko hän nainut?\"\n\n\"Nainut?\" matki hän. \"Ei — se raukka on kuollut.\"\n\n\"Luojan kiitos!\" pyöri huulillani, mutta onneksi sen pidätin. \"Kuinka\nse on tapahtunut?\" kysyin.\n\n\"Eräällä metsästysretkellä — jonkun rajahin luona siellä. Oli jäänyt\npyssyineen retkottamaan johonkin risukkoon. Luoti oli mennyt hänen\npäänsä lävitse.\"\n\n\"Hyvä isä!\" sanoin. \"Kuinka surullista!\" En tiennyt sillä hetkellä\nmuutakaan, mitä sanoa.\n\n\n\n\nMies, joka eli muille.\n\n\nEnsi kertaa keskenämme puhellessamme, istui hän maassa nojaten\nselällään pajun tyveen ja tupakoi. Hän tupakoi sangen verkkaan, mutta\nsangen tunnollisesti. Jokaisen vedon jälkeen otti hän piippupahasensa\nsuustaan ja hätisteli lakillaan savun pois.\n\n\"Voitko pahoin?\" kysyin häneltä erään puun takaa valmistautuen\nsamalla juoksemaan tieheni, sillä isojen poikain vastaukset pienten\nilkeyksiin ovat sitä lajia, että niiden tieltä parhaiten väistyy.\n\nHämmästyksekseni — ja kevennyksekseni, sillä toisella silmäyksellä\nhuomasin, etten ollut ottanut riittävästi huomioon hänen koipiensa\npituutta — näytti hän pitävän kysymystäni luonnollisena ja\nsoveliaana ja vastasi peittelemättömällä avomielisyydellä: \"En vielä.\"\n\nHalusin häntä lohduttaa — jonka tunteen hän näytti ymmärtävän\nja olevan siitä kiitollinen. Astuen esiin puuni takaa istuuduin\nvastapäätä häntä ja katselin häntä kotvan äänetönnä. Äkkiä sanoi hän:\n\"Oletko koskaan koettanut juoda olutta?\"\n\n\"En\", tunnustin.\n\n\"Oh, se on hirveää\", vastasi hän ehdottomasti väristen. Unhottaen\nnykyiset huolensa menneisyyden katkerain muistojen tähden, tuprautti\nhän sen päälle varomattomasti ja kiihkeästi savua piipustaan.\n\n\"Juotko sitä usein?\" tiedustin.\n\n\"Kyllä\", vastasi hän synkästi. \"Kaikki pojat toisella luokalla juovat\nolutta ja polttavat tupakkaa.\"\n\nHänen kasvoilleen levisi viheriä vivahdus. Hän nousi äkkiä ja meni\npensaikkoa kohden. Mutta ennenkuin hän ehti sinne, pysähtyi hän ja\nkäänsi päänsä minuun, kumminkaan kokonaan kääntymättä.\n\n\"Jos minua seuraat, poikanen, tai kurkistelet jälkeeni, saat\nkorvatillikan\", sanoi hän ja katosi pahasti nikotellen.\n\nKouluaikamme päätyttyä hän läksi enkä tavannut häntä sen jälkeen,\nennenkuin molemmat olimme nuoria miehiä. Sitte törmäsin eräänä\npäivänä Oxford Streetillä hänen kanssaan yhteen, ja hän pyysi\nminua käymään hänen luonaan ja viettämään muutamia päiviä hänen\nsukulaistensa luona Surreyssa.\n\nMinusta hän näytti kalpealta ja alakuloiselta ja hän huokasi\ntuontuostakin. Kulkiessamme niittyjen lävitse oli hän koko joukon\niloisempi, mutta saavuttuamme talon portille näytti hän muistavan\njotakin ja alkoi jälleen huokailla. Hän ei syönyt mitään, siemasi\nvain lasin viiniä ja murenteli palasen leipää. Huomasin sen\nhuolekseni, mutta hänen sukulaisensa — naimaton täti, joka hoiti\ntaloutta, kaksi vanhempaa sisarta ja heikkonäköinen orpana, joka\noli jättänyt miehensä Intiaan — olivat ilmeisesti ihastuneita. He\nsilmäilivät toisiaan, nyökäyttelivät päitään ja hymyilivät. Kuinka\nollakaan, sattumalta hän tuli nielaisseeksi jonkun kuoren, ja heti\nnäyttivät kaikki hätääntyneiltä ja hämmästyneiltä.\n\nSalissa kysyin erään laulun aikana, jonka hänen orpanansa lauloi,\nhänen tädiltään tätä seikkaa.\n\n\"Miten hänen laitansa on?\" sanoin. \"Onko hän sairas?\"\n\nVanha neiti nauraa hykersi. \"Vielä kerran olette tekin samoin\",\nkuiskasi hän veitikkamaisesti.\n\n\"Milloin?\" kysyin aika ällistyneenä.\n\n\"Kun rakastutte\", vastasi hän.\n\n\"Onko hän rakastunut?\" kysyin hetkisen vaiettuani.\n\n\"Ettekö voi sitä nähdä?\" vastasi hän halveksivasti.\n\nOlin nuori mies, ja tämä asia kiinnitti mieltäni. \"Eikö hän syö\npäivällistä koskaan, ennenkuin on siitä päässyt?\" kysäsin.\n\nHän katsoi minuun terävästi, mutta tuli ilmeisesti siihen päätökseen,\nettä olin vain yksinkertainen. \"Odottakaa, kunnes aikanne tulee\",\nvastasi hän. \"Ette ajattele paljo ruokaa — kun todella rakastutte.\"\n\nYöllä puolen kahdentoista korvilla luulin kuulevani askelia\nkäytävästä, ja ovelle hiivittyäni ja sen avattuani näin ystäväni\nvartalon yötakissa ja tohveleissa katoavan portaista alas. Arvelin,\nettä suru oli hänen aivonsa sekoittanut ja että hänellä olisi\ntaipumusta unissakäymiseen. Osaksi uteliaisuudesta, osaksi häntä\nvartioidakseni, vetäisin housut jalkaani ja seurasin häntä.\n\nHän asetti kynttilänsä kyökin pöydälle ja meni lankasuoraan\nruokakamarin ovelle, josta hän sitte myöhemmin pistäysi esiin,\nkäsissään kaksi naulaa raavaslihaa lautasella ja litran verran olutta\nhaarikassa; ja minä vetäydyin pois hänen haeskellessaan pielestä.\n\nOlin saapuvilla hänen vihkiäisissään, joissa hän näytti olevan\nihastunut katselemiseen kuten saattoi todella uskoa kenestäkään\ninhimillisestä olennosta; ja viidentoista kuukauden jälkeen\näiysin ilmoituksen \"Syntyneiden\" osastossa Timeslehdessä ja kävin\npalatessani Citystä kotiin hänen luonaan onnittelemassa. Hän käveli\neteisessä edestakaisin, hattu päässä, ja samalla sattumalta nautti\njokseenkin vähän viehättävää ateriaansa, johon kuului kylmää\nlampaankylkeä ja lasi limonaadia, ja joka oli katettu muutamalle\ntuolille. Nähdessäni, että keittäjätär ja palvelustyttö harhailivat\ntalossa ympärinsä — ilmeisesti ikävissään työn puutteessa, ja että\nruokahuone, jossa hän olisi ollut paljoa vähemmän tiellä, oli tyhjä\nja täydessä järjestyksessä, en ensin voinut käsittää, miksi hän\ntahallaan söi noin epämukavasti. Pidin kuitenkin tuumailuni omana\nhyvänäni ja kyselin äidistä ja lapsesta.\n\n\"Se ei olisi voinut käydä paremmin\", vastasi hän ähkäisten. \"Tohtori\nsanoo, ettei hän ole koko toimintakautenaan tavannut tyydyttävämpää\ntapausta.\"\n\n\"Minua ilahduttaa sitä kuulla\", vastasin; \"pelkäsin, että olisit\nkovasti huolestunut.\"\n\n\"Huolestunut!\" huudahti hän. \"Rakas poikaseni, en tiedä, seisonko\npäälläni vai jaloillani. Tämä on ensimäinen ravinto, jonka olen 24\ntuntiin ottanut huulilleni.\"\n\nSamassa näyttäytyi hoitajatar ylhäällä portaissa. Hän juoksi tämän\nluo, touhuissaan kaataen limonaadilasin kumoon:\n\n\"Kuinka on laita?\" kysyi hän kiihkeästi. \"Onko kaikki hyvin?\"\n\nVanha nainen vilkasi häneen ja kylmään lampaankylkeen ja hymyili\nhyväksyvästi.\n\n\"Hän voi mainiosti\", vastasi nainen, lyöden häntä äidillisesti\nolalle. \"Älkää olko huolissanne!\"\n\n\"En voi olla huolehtimatta, rouva Jobson\", vastasi huolestunut isä,\nistuutuen alimmalle portaalle ja nojaten päänsä porraskaiteeseen.\n\n\"Luonnollisesti ette voi\", sanoi rouva Jobson ihaillen. \"Ettekä olisi\noikea mieskään, jos olisi toisin.\"\n\nNyt aloin aavistaa, miksi hänellä oli hattu päässänsä ja miksi hän\nsöi kylmää lampaankylkeä eteisessä.\n\nSeuraavana kesänä vuokrasivat he kauniin vanhan talon Berkshiressä ja\nkutsuivat minut käymään luonansa eräänä sunnuntai-iltana ja jäämään\nmaanantaihin saakka. Heidän asuntonsa oli virran rannalla ja niin\nsaavuin heille urheilupuvussani. Hän kohtasi minut puutarhassa.\nHänellä oli kävelytakki ja valkoset liivit, ja huomasin hänen\nvilkkuvan alituisesti minuun syrjäkariin ja näytti hänellä olevan\njokin huoli sydämellään. Kuului ensimäinen aamukellon humahdus, ja\nsilloin sanoi hän: \"Sinullahan ei ole säällistä pukua mukanasi' —\nvai onko?\"\n\n\"Säällistä pukua\", huudahdin ja pysähdyin hieman ällistyneenä. \"Oh —\nonko jokin paikka revennyt?\"\n\n\"Ei — ei sitä\", selitti hän. \"Tarkotan kirkkopukua.\"\n\n\"Kirkko —!\" sanoin. \"Ethän toki mene kirkkoon näin kauniina päivänä?\nOlin vakuutettu, että pelaisit tennistä tai purjehtisit virralla.\nTeithän niin aina ennenkin.\"\n\n\"Niin\", vastasi hän ja koputti hermostuneesti ruusupensasta\nruiskulla, jonka hän oli nostanut maasta. \"Katsos — ei se\noikeastaan ole meidän tähtemme. Maud ja minä tahtoisimme kyllä,\nmutta keittäjättäremme — hän on skotlantilainen ja hieman ankara\nmielipiteiltään.\"\n\n\"Ja tahtoo ehdottomasti, että menette joka pyhäaamu kirkkoon?\"\ntutkistelin.\n\n\"No\", vastasi hän, \"hän pitää sitä kummallisena, jollemme niin\ntee, ja niinpä teemme sen yleensä, juuri aamulla — ja illalla. Ja\niltapäivisin käy meillä muutamia kyläntyttöjä ja me laulamme hieman\nj.n.e. En mielelläni loukkaa kenenkään tunteita, mikäli vain voin sen\nvälttää.\"\n\nEn sanonut mitä ajattelin, vaan ainoastaan: \"minulla on kyllä\nmukanani sekin puku, jota eilen kannoin. Voin pukeutua siihen, jos\ntahdot.\"\n\nHän lakkasi ruusupensasta kopistelemasta ja rypisti kulmiaan.\n\n\"Ei\", sanoi hän päätänsä pudistaen. \"Pelkään, että se loukkaisi\nhäntä. Tiedän, että se on minun syyni\", lisäsi hän katuvasti. \"Minun\nolisi pitänyt sanoa se sinulle.\" Sitte tuli jotakin hänen mieleensä,\n\"Olisiko siitä sinulle mitään haittaa\", sanoi hän, \"jos tekeytyisit\nsairaaksi ja jäisit vuoteeseen, vain täksi päiväksi?\"\n\nSelitin, ettei omatuntoni sallisi minun ottaa osaa tuollaiseen\npetokseen.\n\n\"Sitä jo ajattelinkin\", vastasi hän. \"Minun täytyy asia heille\nselittää. Luulenpa, että sanon sinun unhottaneen matkareppusi. En\nsoisi keittäjättären ajattelevan meistä pahaa.\"\n\nMyöhemmin kuoli eräs hänen sukulaisensa ja jätti hänelle suuren\nmaatilan Yorkshiresta. Hän tuli \"kreivillisen suvun\" pääksi ja\nsilloin alkoivat hänen todelliset surunsa.\n\nToukokuusta elokuun puoliväliin — ottamatta lukuun muuatta\nonkimatkaa, joka tuotti hänelle kosteat jalat ja nuhan — oli\nhänen elämänsä jokseenkin rauhallista. Mutta aikaisesta syksystä\nmyöhään kevääseen oli hänellä rasittavasti työtä. Hän oli lihavahko\nmies, häntä hermostuttivat ampuma-aseet, ja kuusituntinen marssi,\nraskas pyssy olallaan, yli metsäisten ketojen, seurassaan joukko\nhäikäilemättömiä miehiä, jotka ampua paukuttelivat tuuman päästä\ntoistensa nenän editse, kidutti häntä ja vei hänen voimansa aivan\nloppuun. Kylminä syysaamuina täytyi hänen nousta aamulla neljän\naikaan vuoteestaan ketunpoikasia ajamaan; kaksi kertaa viikossa läpi\ntalven — paitsi milloin kova pakkanen soi hänen hieman levähtää\n— täytyi hänen samota koiraparven perästä. Että hän pääsi ilman\npahempia vammoja kuin mustelmia ja lieviä pudistuksia selkärangassa,\nsiitä sai hän kiittää sitä, että onnekseen oli pieni ja lihava.\nVaikeita esteitä kohdatessaan sulki hän silmänsä ja ratsasti suorana.\n\nEikä hän koskaan valittanut.\n\n\"Kun on maalaisgentlemanni\", sanoi hän, \"täytyy käyttäytyä, kuten\nmaalaisgentlemanni ja kärsiä koleat silkosen keralla.\"\n\nOnnettomuudekseen hän satunnaisilla yrityksillä lisäsi omaisuutensa\nkaksinkertaiseksi, ja hänen oli välttämätöntä astua parlamenttiin,\nvieläpä lisäksi hankkia jahtialuskin. Parlamentissa sai hän\npäänkipuja ja alus teki hänet sairaaksi. Siitä huolimatta täytti\nhän sen joka kesä joukolla kallispalkkaista väkeä, joka häntä\nikävystytti, ja purjehti kiduttavaksi kuukaudeksi Välimerelle.\n\nEräällä ristiretkellä panivat hänen vieraansa aluksella toimeen\nsuurinta huomiota herättävän pelirettelön. Hän itse oli sulkeutuneena\nhyttiinsä eikä tiennyt siitä mitään; mutta vastustuslehdet käyttivät\njuttua hyväkseen ja mainitsivat alusta \"uivaksi helvetiksi\" ja\n\"poliisisanomat\" esittivät hänen kuvansa kunniasijalla viikon\npäärikoksellisena.\n\nMyöhemmin joutui hän erääseen ryhmään, jota hallitsi muuan\npaksuhuulinen kandidaatti. Hänen mielikirjallisuutensa oli tähän asti\nollut Corellin ja \"Tit-Bitsin\" tapainen; nyt luki hän elleredithiä\nja keltaista kirjaa ja koetti niitä ymmärtää; ja Gaietyn sijaan oli\nhänellä tilattu paikkansa Independent-Teatterissa ja hän \"ravitsi\nsieluaan\" hollantilaisella Shakespearella. Taiteessa rakasti\nhän kaunista tyttöä talon edustalla, taustalla naimakelpoinen\nnuorukainen, tai lasta ja koiraa, jotka leikkivät.\n\nHe ottivat hänet mukaansa Wagnerjuhliin ja Burne-Jones'in yksityisiin\nnäyttelyihin. He tutustuttivat hänelle kaikki toisen luokan\nrunoilijat. He pänttäsivät kohtia kaikista Ibsenin kappaleista hänen\npäähänsä. He veivät hänet taiteellisten seurapiirien sielukkaimpiin\nkeskuksiin. Hänen päivänsä olivat yhtä ainoaa pitkää kemua toisten\nnautintojen alalla.\n\nEräänä aamuna tapasin hänet, kun hän tuli alas taideklubin\nportaita. Hän näytti väsyneeltä. Hän aikoi juuri mennä erääseen\nyksityisnäyttelyyn uuteen taidepalatsiin. Iltapäivällä oli hänen\nkäytävä jossakin harrastajain esityksessä, jonka antoi Shelleyseura\n\"Censissä.\" Sitte seurasi kolme kirjallista ja taiteellista\nvastaanottoa, ateria erään italialaisen nabobin luona, joka ei\nosannut puhua sanaakaan englanninkielellä, \"Tristan ja Isolde\" Covent\nGarden Theatterissa ja tanssijaiset lordi Salisburyn luona päivän\npäätteeksi.\n\nLaskin käteni hänen hartioilleen. \"Tule mukaani Epping Forestiin\",\nsanoin. \"Sinne lähtee neljän hevosen vetämä break yhdentoista aikaan\nCharing Crossista. Nyt on lauvantai, ja joka tapauksessa siellä on\njoukko ihmisiä. Häviän sinulle jonkun keilapelin ja heittelemme\nkokospähkinöitä. Sinulla on oikein taitava käsi kokospähkinäin\nheitossa. Voimme syödä siellä aamiaista, palata seitsemän aikaan,\naterioida Trocaderossa, viettää iltaa Empiressä ja naukata illallista\nSavoyssa. Mitä sanot siihen?\"\n\nHän seisoi epäröiden portailla, kaihoisa katse silmissään.\n\nHänen vaununsa tulivat rappusten eteen ja hän säpsähti kuten unistaan\nheräten.\n\n\"Rakas poikaseni\", sanoi hän. \"Mitä ihmiset sanoisivatkaan!\" Ja\nkättäni puristaen astui hän vaunuihin ja ovi sulkeutui hänen\njälkeensä.\n\n\n\n"]