[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fZDUWoI20avCe0bKMhZr2beiHZXW_K4UzuLDtg4RGhLc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2642,"Professoreita ja ylioppilaita","Hertzberg, Rafael",1845,1896,"2642-hertzberg-rafael-professoreita-ja-ylioppilaita","2642__Hertzberg_Rafael__Professoreita_ja_ylioppilaita","Kertomus Turusta 1660 vaiheilta","romaani",[],[],"fi",1888,21403,140978,false,68901,[22,23],"Historical fiction","Swedish fiction -- Translations into Finnish",[25],"Historical Novels","\"Professoreita ja ylioppilaita: Kertomus Turusta 1660 vaiheilta\" by Rafaël Hertzberg is a historical novel written in the late 19th century. The narrative is set in Turku during the mid-17th century, focusing on the lives and interactions of university students and professors amid the social and academic dynamics of the time. The book explores themes of ambition, societal expectations, and the contrast between diligence and leisure as perceived by the young intellectuals.  The opening of the story introduces three university students walking through the city of Turku, engaging in lighthearted banter while contemplating the beauty of their surroundings. As they climb to a viewpoint overlooking the city, they discuss the value of hard work versus the appeal of a carefree life, leading to debates about their respective futures. The characters are established as lively and reflective individuals, with hints of their personalities revealed through their conversation. This sets the stage for a deeper exploration of their relationships, aspirations, and the conflicts that may arise in an academic environment marked by both camaraderie and rivalry. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Ekelund, Wilhelm",220,"Historiallinen romaani sijoittuu 1660-luvun Turkuun ja kuvaa akateemista elämää, ylioppilaiden arkea ja kaupungin silloista tunnelmaa. Kertomus valottaa Turun akatemian piirejä ja aikakauden yhteiskunnallisia oloja.","Rafael Hertzbergin 'Professoreita ja ylioppilaita' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2642. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PROFESSOREITA JA YLIOPPILAITA\n\nKertomus Turusta 1660 vaiheilta\n\n\nKirj.\n\nRAFAEL HERTZBERG\n\n\nSuomensi\n\nW. C.\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus’en kustantama,\n1888.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nVarhain keväällä vuonna 1663 käveli eräänä iltana kolme nuorta\nylioppilasta pitkää Hämeenkatua Turussa. He kulkivat luostariin\npäin, siihen kaupungin osaan, joka oli saanut nimensä muinoin siellä\nlöytyneestä dominikaniluostarista. Tultuansa lähelle kadun loppua\npoikkesivat he kapealle syrjäkadulle, joka johti Vartiovuorelle. Tämä\nsyrjäkatu oli niin likainen, että oli mahdollista kulkea ainoastaan\ntoista syrjää, pitsin huoneriviä, jossa muutamat laudanpalaset ja\nliejuun uponneet tiiliskivet sallivat päästä jokseenkin kuivin jaloin.\nVaikeampi oli nousta liukkaita vuoren kulmia, joiden rotkot vielä\nolivat lumella peitetyt.\n\nPäastyänsä vuorelle seisahtuivat he korkeimmalle kukkulalle rakennetun\nVartiotornin juurelle katselemaan näköalaa. Heidän jalkojensa juurella\nlevisi Turun kaupunki niinkuin kartalla. Lähinnä, vuoren ja joen\nvälillä, oli luostari komeine kivirakennuksineen, kauempana oikealla\nBrinkala-rakennus, sisältävä raatihuoneen kellotornineen ja päävahdin,\njota sanottiin \"kortigaaliksi\" (corps de garde). Tämän vieressä ison\ntorin varrella oli komea hovioikeudenrakennus, ja siitä ulottuivat\nKirkko- ja Hämeenkadut, kaupungin paraat kadut, joiden, samoin kuin\nisontorinkin varrella, oli kivirakennuksia tuomiokirkkoa kohden, joka\nkohousi kukkulallaan ylpeänä ja mahtavana läheisten rakennusten yli,\nja korkeata kirkkomuuria kohden, josta koulun ja akademian rakennukset\nmuodostivat osan, kauempana olivat Ryssänmäki ja sen lukuisat\ntuulimyllyt ikäänkuin rauhallisina vartioina. Kivikartanoiden ja kirkon\npunaiset tiilikatot erosivat silmäänpistävästi laskevan auringon\nvalossa köyhempien kaupunginosien, niinkuin Ryssänmäen, Mätäjärven\nja Luostarinmäen turvekatoista, joilla sammal ja yökönlehti alkoivat\nviheriöidä sulaneen lumen kostuttamina ja kevätauringon lämmittäminä.\n\nJoen toisella puolen oli \"pieni puoti\", lähellä korkeaholvista siltaa\nkivirakennuksineen ja puukirkkoineen, Pyhän hengen kirkko nimeltään,\nja siitä ulottui Anningaistenkatu pitkän kärmeen muotoisena aina\nAnningaisten mäelle saakka, joka oli täynnä mataloita, köyhiä tölliä.\nMuutoin näkyi toisella puolen jokea ainoastaan leveitä katuja, ja\nnäiden takana kohosi pohjoisessa Räntämäen kirkon jyrkkä katto,\nkoillisessa Nummen kirkko ja lounaisessa Turun linnan mahtavat muurit,\njonne rivi mataloita rakennuksia vaihdellen puu-istutusten kanssa\nulottui.\n\nMeidän kolme ylioppilasta katseli ääneti kaunista, hymyilevää taulua.\nRauhallinen kaupunki lepäsi auringon laskiessa niin viehättävänä ja\nystävällisenä. Tuomiokirkon korkeasta, kuparikukolla varustetusta\ntornista kuului ruumiskellon soitto täyttäen ilman värähtelevällä\näänellään, ja joen jääpeitteellä ajoi joukko talonpoikia hiljaa\nkuormineen kaupunkiin. Lumi oli jo paikkapaikoin sulanut kedoilta, ja\nilmassa vallitsi se ihmeellinen keväinen luonne, joka täyttää kaikkien\nja varsinkin nuorison rinnan sanomattomalla viehätyksellä. Yksi\nylioppilaista osoitti kädellään Räntämäen kirkkoa, jonka katto juuri\nhohti ruusunpunaisena.\n\n— Lieneeköhän tosi, kun sanotaan että Turun kaupunki kaikkein ensiksi\noli rakennettu tuonne vanhan piispanistuimen luo, sanoi hän.\n\n— Ystävämme Daniel ei voi koskaan olla mainitsematta menneitä aikoja,\nei edes kun hän työllä ja vaivalla on kiivennyt vuorelle katsomaan\neikö kevätaurinko ole sulattanut jäätä Airiston seliltä, sanoi toinen\ntovereista puoleksi pilkalla ja jatkoi: Mitä huolimme me menneistä\nsukupolvista, kun elämä ympärillämme sykkäilee lämpimänä ja rikkaana.\nMinä annan suuremman arvon tällaiselle kauniille kevätpäivälle,\niloiselle laululle ja tuopille hyvää mummaa Balikan kellarissa,\nkuin kaikille sinun piispavainajillesi ja Turun kaupungin vanhoille\nperusmuureille.\n\n— Jacobus Chronander on runoilia ja puhuu kuin runoilia, sanoi nyt\nkolmas. Hän panee arvoa ainoastaan nykyajalle, nimittäin jos se tarjoaa\njotakin iloa ja onnellisuutta. Tahdonpa vielä myöntää senkin, että\nhän joskus ajattelee tulevaisuuttaan, mutta sitä tekee hän ainoastaan\nsilloin, kun hänellä on jotakin hauskaa odotettavana. Mutta hän\ntekee sitä kaikissa tapauksissa, ja se nuorukainen, joka ajattelee\ntulevaisuuttaan, on viisas ja ymmärtäväinen; ergo (siis) on Jacobus\nChronander viisas ja ymmärtäväinen nuorukainen, vaikka hän on runoilia.\n\n— Pahaksi onneksi ei dominus rector ole samaa mieltä, nauroi\nChronander, ja lykkäsi ylemmäksi leveälaitaisen hattunsa, josta sininen\nsilkkinauha liehui, ja pyhki hien runsaan, ruskean tukan varjoamalta\notsaltaan; sainpa hiljattain aika nuhteet, kun pyysin lupaa saada\npainattaa näytelmäni, jota näytettiin maisterinvihkiäisissä toissa\nkeväänä. Olisitte olleet siellä, ystäväni Aschelinus ja sinä,\nJuslenius, niin olisitte saaneet kuulla jotakin hauskaa. Herra rehtori\nantoi minun tietää, että semmoiset näytelmät houkuttelevat ylioppilaita\nheidän opinnoistaan, että ne kustannukset, jotka näihin käytetään,\ntekisivät enemmän hyötyä, jos ne käytettäisiin väitöskirjojen,\nlatinalaisten runojen ja puheiden painattamiseen, sanalla sanoen: että\nnäytelmien kirjoittaminen ja varsinkin niiden näytteleminen on joutavaa\najan hukkaa.\n\n— Dominus doctor Enevaldus Svenoniusta, ankarata jumaluusopin\nprofessoriamme, saat varmaankin kiittää siitä. Hän pitää kaikkia\nmaallisia näytelmiä moitittavana, pirullisena komeutena, pompa\ndiaboli, kuten hän sanoo; ja hän se on, joka tätä nykyä johtaa koko\nakatemiallisen konsistorion. Sinun näytelmäsi olisi hänen kumminkin\npitänyt hyväksyä. Laiskuuden pahojen seurausten ja ahkeruuden\nsiunauksen esittäminen sanoilla ja esimerkeillä, ja vieläpä lisäksi\nhyvin valitussa ja miellyttävässä runomuodossa, eihän sen olisi pitänyt\nolla hänelle vastoinmielistä. Vai mitä arvelet, Daniel? Mutta ethän\nsinä edes kuuntele meitä! Mitä seisot taas ja mietiskelet? Panen vetoa,\nettä olit taaskin muutamia vuosisatoja taaksepäin ajassa.\n\nAndreas Aschelinus löi häntä olkapäälle. Juslenius kääntyi hymyillen.\n\n— Oikeassa olet, sanoi hän. Ajattelin juuri lieneeköhän tosi, että\nmunkit ovat raivanneet käytävän tuomiokirkosta Räntämäelle. Mutta\nmiten oli näytelmän laita, josta puhuitte? Olin keväällä maisterin\nvihkiäisten aikaan Huittisissa isäni luona, joka silloin oli kovasti\nsairaana, ja sen tähden en tunne sitä Ollenkaan.\n\n— Se oli oivallinen, tiedätkös. Tahdotko, niin kerron, mitä se\nsisältää? Tahi ehkä teet sen itse, Jacobus, sanoi Andreas Aschelinus\nkääntyen Chronander’iin. — He istuutuivat nyt kaikki kuivalle kalliolle\nja Chronander alkoi:\n\n— Ensiksi esiintyy Ahkeruus, rouva Diligentia, ja julistaa että\nainoastaan häntä palvelemalla on työllä ja vaivalla onnen ja kunnian\nsaavuttaminen mahdollinen. Sitten tulee Laiskuus, rouva Negligentia.\nesiin ja kieltää nuorisoa seuraamasta Ahkeruuden ikävää tietä. Parempi\non, sanoo hän, elää hänen palveluksessaan, pitää hyviä päiviä, tanssia,\nkäyskennellä joutilaana, syödä ja juoda ylellisesti, kuin vaivata\nitseään työllä. Kaksi ylioppilasta, Circejus ja Palladius, seuraavat\nheidän neuvojaan. Circejus, joka vanhemmiltaan saapi runsaasti\nrahaa, seuraa Laiskuutta ja Palladius Ahkeruutta. Saadakseni enemmän\nvaihtelevaisuutta näytelmälleni, olen siinä myös antanut esiintyä\nneljä talonpoikaa, joista kaksi tekee kuin Circejus ja toiset kaksi\nkuin Palladius. Ahkera ylioppilas, joka ei vanhemmiltaan saa enemmän\nrahaa, kuin mitä hän välttämättömästi tarvitsee, ei välitä hienoista\nvaatteista ja ylellisestä elämästä, ei käy koskaan ravintoloissa,\nvaan ostaa kirjoja ja lukee ahkerasti. Nöyrästi pyytää hän neuvoa\nprofessoreilta, hylkää rouva Negligentia’n viekotukset, saapi apurahan\nja sitten maisteriseppeleen Apollolta itseltään. Lopulta joutuu\nhän palkinnoksi naimisiin sievän rouva Filosofian kanssa, jolla on\nseitsemän arvollista tytärtä, jalot neidet Metaphysica, Physica,\nMathesis, Ethica, Politica, Logica ja Rhetorica. Toinen ylioppilas,\nCircejus, viettää elämänsä ilossa ja touhussa, hävittää omaisuutensa ja\nhukkaa nuoruutensa ajan. Hän varottaa sitten nuorisoa laiskuudesta ja\npahoista, jotta lyhyen ilon perästä tuottavat pitkällisen katumuksen.\n\n— Tuohan oli oivallista. Mutta anna kuulla, miten kävi neljän\ntalonpoikasi, kehoitti Daniel uteliaana.\n\n— Kyllä, molemmat laiskat lainasivat rahaa ja tuhlasivat ne viinaan ja\ntupakkaan. Sitten ottivat vartiat heidät ja panivat heidät torniin,\njossa saivat haikeasti valittaa, että olivat seuranneet rouva\nNegligentia’n neuvoa. Mutta ahkerat nauttivat kaikenlaista onnea ja\nmenestystä.\n\n— Plaudite! [taputtakaa käsiänne!] Sehän oli kaunis ja opettavainen\nnäytelmä. Vähän liian vakava ehkä. Mutta jos tunnen Jacobus\nChronanderin oikein, niin on hän kyllä osannut sovittaa siihen koko\njoukon hauskoja ja naurettavia kohtauksia. Muutenhan se ei hänen\nluonteistaan olisikaan, sanoi Daniel Juslenius.\n\n— No se on tietty, sanoi Andreas Aschelinus. Kun Palladius joutuu\nnaimisiin kauniin, mutta kevytmielisen Virgo'n kanssa ja sitten\naviomiehenä joutuu ahtaalle, niin silloinkos oli katsojilla oikein\nhauska. Mutta muutamat professoreista nyrpistivät otsaansa ja\nnäyttivät vihastuneilta. Toiset katsahtivat salaa naureskellen\nkaunopuheliaisuuden professoriin, maisteri Johannes Clai Terserus’een,\ntuohon juoppoon, joka istui siinä siveätapaisen vaimonsa, Jaakko\nraatarivainajan miehuullisen tyttären kanssa, hänen, joka ei kauan\nsitten löi kellarin avaimella kolon miehensä otsaan ja joka toisen\nkerran salpasi hänen vieraineen hänen omaan huoneesensa, niin että\nprofessorin täytyi kiivetä ikkunasta, päästäkseen ulos. Luultavasti\nonkin tämä syynä, miksi ei korkea-arvoinen rehtori tahdo antaa lupaa\nnäytelmän painattamiseen.\n\nJacobus Chronander nauroi.\n\n— Eipä juuri ilmankaan, etten aina vähin ajatellut heitä näytelmääni\nkirjoittaessa, sanoi hän, vaikka minä en pannut siihen mitään,\njoka suorastaan olisi heihin viitannut. Mutta mitä ajattelet sinä\ntalonpojistani? Eikö niitä esitetty mainion hauskasti?\n\n— Tosin kyllä, vastasi Andreas Aschelinus. Mutta minä en kumminkaan\npitänyt oikein siitä. Kun näen talonpojan sillä tavoin tehtävän naurun\nalaiseksi, tuntuu minusta kuin hänelle tehtäisiin väärin.\n\n— Talonpojalle, sanot sinä? Mutta enhän ole tehnyt talonpoikiani\nmuunlaisiksi, kuin mitä ne ovat kaikissa näytelmissä, alkaen Plautosta\nja Terentiosta. Ja etkö ole nähnyt talonpoikia täällä meidän\nmarkkinoilla? Ne nyt vasta ovat oikeita veikkosia, sanoi Chronander\nnauraen, varsinkin kun ovat olleet tilaisuudessa pistäytyä krouvissa.\n\n— Se voi kyllä olla tosi. Mutta minä olen nähnyt meidän suomalaisen\ntalonpojan hänen kodissaan, ja minä olen oppinut tuntemaan hänen\ntoisenlaisena. Rehellinen, luotettava, työteliäs ja vaatimaton kuin\nharva, ansaitsee hän arvoa ja kunniaa eikä pilkkaa.\n\n— Talonpojat kuin talonpojat, arveli Chronander.\n\n— Sinä olet Ruotsista, sinä et tunne Suomen talonpoikaa etkä edes\nymmärrä hänen kieltänsä, sanoi Aschelinus. Mutta minä tunnen hänen.\nMinä itse olen syntynyt köyhän talonpojan pirtissä ja olen elänyt hänen\nvaivaloista elämätään. Ihmisellinen, jalo sydän sykkii lämpimästi\nja uskollisesti hänen lattean nuttunsa alla. Jumalanpelvossa ja\nnöyryydessä kyntää hän laihaa maataan, ja kun halla vie hänen hikensä\nja vaivansa hedelmät, taipuu hän nurisematta herran ruoskan alle.\nMikä kansa ei olisi joutunut epätoivoon niiden monien hävitysten\naikoina, joita Suomi on saanut kärsiä? Mutta kun sota ja rutto on\nmurhannut hänen poikansa, ja kun nälänhätä on pakoittanut hänen syömään\npettuleipää, on Suomalainen toivolla ja luottamuksella katsonut\neteenpäin, varmana siitä, että Herra kyllä ajallansa auttaa.\n\nHän oli joutunut oikein kiihkoon. Hänen muutoin kalpeat poskensa\nhehkuivat ja silmät säteilivät; hänen hoikka, vähän koukistunut\nvartalonsa ojentui.\n\n— Minäkin olen samaa mieltä kuin Andreas, sanoi Juslenius. Minäkin\nolen elänyt Suomen talonpojan kanssa ja tunnen hänen rehellisyyden,\nhänen avuliaan mielenalan ja hänen muut hyvät ominaisuudet. Hänen\nluonteessaan on paljon, jota muistuttaa ihanata synnyinmaatanne.\nHän on tyyni ja rauhallinen kuin järvemme kesäiltana honkametsän\nkuvastuessa sen syvyyteen; hän on järkähtämätön, kuin vuoremme,\nvahva ja sitkeä kuin koskemme, joita ei talven pureva pakkanen\njähmetytä. Ja mitä vielä suuremmasta arvosta: hän pitää arvossa ja\nkunniassa semmoisiakin asioita, jotka seisovat jokapäiväisiä tarpeita\nkorkeammalla. Olen nähnyt isäni seurakunnassa köyhien talonpoikien\nsekoittavan puunkuoria leipäänsä säästääkseen akatemialle menevää\nviljaa. Toisia voi kyllä löytyä, jotka etupäässä pitävät huolta omasta\nmaallisesta voitostaan, niinkuin nyt valitetaan monesta akatemian\ntalonpojasta Hämeessä; mutta olen myös tavannut semmoisia, joista äsken\nkerroin, ja ne ovat Suomen kansan oikea sydän ja ydin.\n\n— Ehkä olette oikeassa, sanoi Chronander. Minä en näytelmässäni missään\ntapauksessa ole esittänyt oikeita talonpoikia. Mitä minä niillä\ntekisin? Näytelmällä on nyt kerran esikuvansa, joiden tarkoitus on joko\nopettaa tahi naurattaa, ja niiden joukossa on myös persona rustica,\ntalonpoika. Näillä kaikilla ei ole mitään tekemistä tehollisten\nihmisten kanssa. Eihän kirjoittamisella olisikaan mitään arvoa, jos\nkirjailia antaisi katsojan nähdä ja kuulla sitä, mitä hänellä on joka\npäivä muutoinkin nähtävänä. Voimme siis olla ystäviä kuin ennenkin.\nTalonpoikani naurettavine käytöksineen ja viisastelevine puheineen\nomat minun omaisuuteni, eli oikeastaan ne kuuluvat näytelmään. Teidän\nsuomalaisia talonpoikia en minä tunne, tahdon kumminkin mielelläni\nuskoa, että ovat semmoisia, kuin olette kertoneet, vaikka minun täytyy\ntoiselta puolen myöntää, että on ensi kerran, kun kuulen jonkun puhuvan\nsillä tavoin talonpojista.\n\nSitten palasivat he jälleen kaupunkiin. Tultuansa Vanhalle\nKirkkokadulle kohtasivat he kaksi nuorta tyttöä. Toinen näistä,\nmustaverinen ja ruumiikas, oli neitsyt Anna, korkeastioppineen\njumaluusopin professorin Enevald Svenonius’en tytär; toinen taas,\nneitsyt Hebla, piispa Terserus'en nuorin tytär hänen ensimmäisestä\nnaimisestaan, oli kaunis sinisilmäinen ja valkotukkainen tyttö, jota\nhänen notkean, mutta samalla uhkean vartalonsa tähden olisi luullut\nvanhemmaksi kuin hän todella oli, — hän näet ei vielä ollut täyttänyt\nviittätoista vuottansa. Vaikka heidän isänsä eivät juuri eläneet\nparaassa sovussa, olivat tytöt hyviä ystäviä, ja aina nähtiin heidät\nyhdessä.\n\nHe punehtuivat ylioppilasten heitä kunnioituksella tervehtiessä,\njohon he vastasivat vähän kumartaen juuri kun katosivat sen kartanon\nsisäänkäytävään, jossa piispa Terserus asui.\n\nMutta ylioppilaat kulkivat ohitse, ajoissa kyllin huomatakseen katseen,\njonka tytöt heittivät salaa heihin, ennenkuin menivät sisään.\n\n— Kuinka kaunis ja herttainen neitsyt Anna Svenonia on! huudahti\nChronander sovittaessaan lakkiansa että se näyttäisi oikein somalta\nhänen tuuhealla tukallaan. Hänen vertaistaan ei mahda löytyä missään.\n\nDaniel Juslenius hymyili ja katsahti Andreas Aschelinus’een. Oli\nnäetsen tunnettu asia tämän lähimmille ystäville, että Hebla Terseian\nja Andreaan väli oli enemmän kuin ystävällinen. Tämä huomasi Danielin\nsilmäyksen ja punehtui hivusrajaan saakka.\n\nKun olivat kulkeneet vielä jonkun mattaa ja tulleet Balikan kellarin\nluo, kuului sieltä laulua ja naurua.\n\n— Se on Petrus Torpensis, joka laulaa jotakin hauskaa laulua; tunnen\nhänen äänensä. Menkäämme sisään, saadaksemme tuopin mummaa, sanoi\nChronander. Juslenius’ella ja Aschelinus’ella ei kumminkaan ollut tähän\nhalua, vaan menivät he kotiin. He asuivat Ryssänmäellä, jossa olivat\nvuokranneet pienen kamarin porvari Davidsson’ilta, jonka vaimo Ingeborg\nantoi heille ruokaa ja siivosi heidän huoneensa.\n\nChronander meni ravintolaan. Täällä oli jokseenkin suuri huone täynnä\nylioppilaita, jotka istuivat suuren pöydän ympärillä ja joivat\nolutta tinatuopeista sekä polttivat tupakkaa pitkillä piipuilla.\nToisella sivuseinällä oli tavattoman suuri uuni, joka jakoi huoneen\nkahteen osaan, joista toinen oli vieraita varten ja toisen täyttivät\noluttynnörit, ruokakaappi ja kauppapöytä, jonka takana kapakoitsia\nja hänen palveluspoikansa olivat täydessä toimessa. Seinillä oli\nhyllyjä, löytyi tinatuoppia ja haarikoita. Katosta riippui rautainen\nkynttiläkruunu, jonka muodosti neljä kierteistä ja lehden muotoisilla\nkoristeilla monistettua haaraa. Ikkunalla oli kaksi suurta messinkistä\nkynttilänjalkaa, joissa oli kaksi paksua savuavaa talikynttilää. Oven\nvieressä oli ruskeaksi maalattu kellokaappi, joka oli koristettu\nsuurilla, punaisilla ja sinisillä ruusuilla sekä omistajan\nnimikirjaimilla M.B. (Matti Balikka) ja myöskin siniseksi maalatulla\nvuosiluvulla 1650. Mustuneelle kellontaululle oli tekiän huonolla\nkäsialalla kirjoitettu: \"Sic volvitur vetus.\" [Niin kulkee aika.] Huone\noli rinnankorkuiselta laudoitettu, muuten kalkilla rapatut, mutta\nniiden valkoinen väri oli tomusta, tupakan savusta ja talikynttilän\nnoesta muuttunut tumman harmaaksi. Ilma tässä tupakan savussa ja\noluthöyryillä täytetyssä huoneessa tuntui lämpimältä ja tukehuttavalta\nkun Chronander avasi oven.\n\n    Mihi sit praepositum\n    In taberna mori,\n    Vinum sit oppositum\n    Morientis ori.\n\n[Olkoon minun määräni kapakassa kuolla, ja kuollessani olkoon viina\nvuodatettu suuhuni.]\n\nKuului parista kymmenestä voimakkaasta kurkusta, ja yhtä monta\ntinatuoppia ja haarikkaa löi tahtia vahvaan pöytään, jonka vankat\nristijalat kyllä olivat tarpeen estämään sitä notkistumasta iskujen\nalla. Ylioppilaat istuivat hatut ja kaaput yllä, ja ylinnä pöydän\npäässä seisoi Petrus Torpensis johtamassa laulua. Hän oli näöltään\npitkä ja leveäharteinen, pyöreä ja lihavakasvoinen, hänen vilkkaat\nsilmänsä vilkkuivat iloisesti ja leikillisesti, ikäänkuin hakien\nalinomaa pilkan ja naurun esinettä. Hänen vasen kätensä lepäsi miekan\nkahvalla ja oikealla nosti hän tinatuopin korkealle.\n\n    Ut diceant quum venerint\n    Angelorum chori:\n\n[Että enkelien kuori, kun tulee, sanoisi:]\n\nlauloi hän ja teki muiden nauraessa viittauksen Chronander’iin,\nikäänkuin olisi hän tarkoittanut että sisäänastuva oli enkeli.\n\n    Deus sit propitius\n    Huic potatori.\n\n[Olkoon Herra suopea tuolle juomarille.]\n\nlopetti Chronander laulun samalla tapaa ja sai naurajat puolellensa.\n\nChronander ja Petrus Torpensis olivat tovereiltaan hyvin suosittuja. Jo\nennakolta voi hyvin tietää että siinä tulisi hauskaa missä nämä olivat\nmukana, niinkuin myös etteivät ne koskaan jättäneet toveriaan pulaan,\nolipa se sitte kahakassa kisällien tahi yövartiain kanssa, tahi kun\ntoverien oli vastattava niinkuin yksi mies teoistaan korkea-arvoiselle\nrehtorille ja akatemialliselle konsistorillle.\n\n— Astu esiin ja istu pöytään, Jacobus ystävämme! sanoi Petrus. Me\njuomme päästöolutta tänään. Muutamat beanit (keltanokat) tarjoavat\nmeille kannun mummaa mieheen.\n\nTurun akatemiassa, samoin kuin muissakin akatemioissa tähän\naikaan, oli tapana että uudet ylioppilaat olivat aluksi kokonaan\ntoveruuden ulkopuolella, siksi kun he, jonkin määräajan oltuaan\nvanhempien ylioppilasten nöyrimpinä palvelioina, katsottiin tarpeeksi\nvalmistuneiksi pääsemään akatemiallisiksi yhteiskuntalaisiksi. Tämän\nvähemmän hauskan ajan voivat he kumminkin lyhentää kutsumalla vanhemmat\ntoverinsa \"päästöoluelle\", jolloin yhdellä kertaa voivat suorittaa\nkaikki noviliali (uutis-) asemansa nöyryytysasteet. Tämmöinen tilaisuus\noli nytkin koonnut iloisen ylioppilasjoukon Balitan kellariin.\n\nNovitiot palvelivat mitä naurettavimmassa puvussa. Heillä oli miekat\ntaakse sidottuina, hatun lierit sidottuna hatun päälle, halko\nkainalossa ja kädessä palava päre.\n\n— No, Jacobus ystävä, oletko nähnyt Anna Svenonia kaunotarta tänään?\nnauroi Petrus Torpensis, kun Chronander oli istuutunut penkille hänen\nviereensä ja saanut tuopin vahtoavaa olutta. — Hänen maljansa!\n\n— Minä en juo hänen maljaansa oluessa. Se voi olla hyvää kyllä\nruukkumakarin Kreetalle, johon Petrus ystävällä on tapana pälyä\nkirkossa, kun hän joskus erehdyksestä joutuu sinne, ja jota näin\nhänen taputtavan leuan alle eräänä päivänä, kun tyttö tuli\ntorilta kopallinen kaloja käsivarrella. Poika hoi! Tuo tänne kannu\nespanjalaista, ja pois nämä tuopit!\n\nChronander tyhjensi tuopin kerrassaan ja heitti sen sitten lattialle.\nMuut seurasivat esimerkkiä ja yhtäkkiä olivat kaikki tuopit ja haarikat\nkasassa lattialla. Viinuri kiiruhti kokoamaan ne, ja isäntä itse toi\ntoimekkaasti kuparikannun, joka laitojaan myöten oli viinillä täytetty,\nsekä joukon tinapikaria. Täytettyään kaikki pikarit kullankeltaisella\nnesteellä asetti hän kannun Chronanderin eteen ja meni kumartaen\npois, puuskaten sivumennen viinuria, joka hänestä ei näyttänyt olevan\ntarpeeksi nopea liikunnoissaan.\n\n— Tältä se on näyttävä! Ja nyt, vivat (eläköön) Anna Svenonia kaunotar!\n\nHe tyhjensivät pikarinsa kerrassaan, ja Chronander antoi kannun kiertää\ntäyttääkseen ne uudelleen.\n\nPetrus Torpensis koputteli pöytään sormillaan ja veitikkamainen hymy\nleikki hänen huulillaan. Ylioppilaat katsoivat odottaen häneen. He\ntiesivät kokemuksesta sen olevan merkin, että jotakin hauskaa oli\ntulossa.\n\nHe eivät tarvinneetkaan kauan odottaa. Hän tyhjensi vielä kerran\npikarinsa ja lauloi sitten syvällä bassoäänellään:\n\n    Kyllähän hullusti aattelin silloin\n    Kun lempeä riemuksi luulla ma voin\n    Ja leikitsin tyttösen kanssa ma illoin\n    Ja öill’ oluttynnyrit tyhjäksi join.\n\n    Ma hyppelin, jalkoja ilmahan heitin,\n    Ma temmelsin, painia löin hikipäin,\n    Mut kohta ma kasvoni nurkkahan peitin\n    Kun vaan vilahdukselta Reetaani näin.\n\n    Ja Reetaani hetken jos sain puhutella,\n    Niin maailman onnellisin olin mies,\n    Ma yöt utulinnoja voin rakennella\n    Ja mietteeni — lempo ne tutkia ties!\n\n    Mut yhtenä iltana miehenpä toisen\n    Näin Reetaani suutelevan simasuin,\n    Jo hornahan heitin ma henttuni moisen\n    Ja kannuhun tartuin ja viisastuin.\n\n    Ja nyt ijät’ saan vapauttani laulaa\n    Niin kauan kuin syömmeni sykkii ja lyö,\n    En tartu ma enää rakkauden paulaan,\n    Ei toiste se rintaani kalva ja syö!\n\nRiemuhuudoilla tervehdittiin tätä laulua. Mutta kun Petrus tahtoi\ntyhjentää pikarinsa, ei se ollutkaan täytetty.\n\n— Sinä konna, kiljasi hän novitiolle, jonka toimena oli häntä\npalveleminen, niinkö sinä velvollisuuksiasi täytät? Kannu tänne!\n\nNovition kiiruhtaessa pitkän pöydän toiseen päähän viinikannua hakemaan\nveti Petrus kengän jalastaan ja antoi kaataa viiniä siihen. Sitten\ntäytyi novition langeta polvilleen, juoda kengästä ja pyytää anteeksi\nseuraavalla Petrus'en määräämällä tavalla:\n\n— Minä Ericus Binningius anon nöyrästi anteeksi pahantekoni ja\nlupaan aina edelleen olla suuriarvoisen ja korkeastioppineen Petrus\nTorpensis'en nöyrä palvelia.\n\n— Ja nyt uuniin, komensi Petrus; ja novitio kiipesi kaikkien nauraessa\nuuniin ja sieltä savupiippuun, niin että jalat vaan näkyivät.\n\n—- Tule jälleen alas, käski Petrus; ja mustana kuin nuohaaja ja surkean\nnäköisenä seisoi Ericus jälleen lattialla tomu- ja nokipilvessä.\n\nSamassa avattiin ovi ja ylioppilaille vallan tuttu henkilö tuli hiipien\nkellarihuoneesen. Hän oli puettu pitkään harmaasen kaappuun, jonka\nalta pilkoitti sotamiehen sapeli; kädessä oli hänellä pitkä ja vahva\nsauva ja päässä sotilaslakki. Hän oli kaupunginvahdin päällikkö, n.s.\nkaupunginvahtimestari Hindrich Staffanson, jota pituutensa vuoksi\ntavallisesti sanottiin \"pitkäksi Hindrichiksi.\" Suuren kuparinvärisen\nnenänsä ohitse heitti hän nopean silmäyksen ylioppilasten toimiin, ja\nhäijy hymy levisi hänen kasvoilleen. Sitten meni hän myymäpöydän luo\nja pyysi tuopin olutta. Hän näytti kovasti juopuneelta, ja jalat eivät\ntahtoneet oikein kantaa häntä.\n\nTuskin oli hän päässyt ovesta sisään, ennenkuin ylioppilasten\nherjasanat tuiskusivat häntä kohtaan. Turhaan koetti hän säilyttää\nmahtavaa arvollisuuttaan, jota katsoi virkansa vaativan; hänen\njuopumuksensa tuli hänen vanhoille vastustajilleen avuksi. Kun hän\nlopulta huomasi että hänen arvonsa seisoi yhtä heikoilla jaloilla kuin\nhän itse, hoiperteli hän pöydän luo, löi kepin siihen niin että pikarit\nhyppivät ja uhkasi mennä rehtoriin laulelemaan, että ylioppilaat\nistuivat täällä ja joivat päästöolutta, vaikka se yliopiston säännöissä\noli ankarasti kielletty. Mutta samassa pettivätkin hänen jalkansa ja\nhän romahti pöydän alle, voimatta enää nousta sieltä.\n\nYlioppilaat tervehtivät hänen lankeemustaan korkeilla riemu® huudoilla.\nSilloin kaikui äkkiä Petrus Torpensis’en ääni yli hälinän.\n\n— Koska hän tahtoo mennä rehtoriin, mutta nähtävästi ei voi sitä tehdä\nomin voimin, niin on se meidän kristillinen velvollisuutemme auttaa\nhäntä. Kantakaamme hänet rehtorin pihaan.\n\nEhdotukseen suostuttiin riemulla. Ylioppilaat ja kaupunginvahti\nolivat näet alituisessa sotatilassa keskenään, ja tilaisuus kostaa\nmonesta entisestä tappiosta oli liian houkutteleva, ettei sitä\nolisi käytetty hyväksi. Kahdeksan novitiota määrättiin ottamaan mies\nolkapäilleen, ja huolimatta hänen rynnistelyistään ja potkuistaan\nlähti joukko liikkeelle. Ensimmäisenä kävi Binningius soittaen viulua,\nsitten kaksi ylioppilasta kantaen päresoihtuja, ja näiden jälessä\nChronander ja Petrus Torpensis, joka jälkimäinen kädessään huiskutti\nkaupungin vahtimestarin sauvaa. Sitten seurasi nuo kahdeksan novitiota\nrynnistelevän kuormansa kanssa, joka joka silmänräpäys oli vaarassa\npudota maahan. Muut ylioppilaat, kaksi aina rivissään, lopettivat\njuhlasaaton, joka meluten ja hälisten läksi liikkeelle. Viinuri, joka\naukaisi oven ja suuressa messinkikynttilänjalassa olevalla kynttilällä\nnäytti heille valkeata, nauroi niin, että kyyneleet olivat silmissä,\nja kapakoitsia Matti Balitta seisoi lihavana ja kaljupäisenä keskellä\ntyhjää tupakan savulla täytettyä huonetta ja katseli meniöitä leveästi\nnauraen, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: sen saatte vielä maksaa.\n\nKun saattojoukko oli tullut kadulle, aitoi Petrus Torpensis matalalla\näänellä laulaa hautausvirttä de profundis, ja kaikki muut yhtyivät\nsiihen yhtä salaperäisesti. Katu oli pimeä ja yö pilvinen. Kaksi\npäresoihtua heitti talojen salvatuille akkunan luukuille epäselvän,\nhäilyvän valon, joka muutti paikkaa heidän kulkiessaan; mutta hitaasti\neteenpäin marssivat ylioppilaat tummissa kaapuissaan ja näyttivät\nvarjoilta pimeässä.\n\nKun ylioppilaat tulivat torille, pysähdytti heidät kaupunginvahti, joka\noli istunut puolinukkuneena sillan luona, keihäät nojattuna sillan\nkaiteita vastaan, siksi kun heitä herätti ylioppilasten melu, joka yön\nhiljaisuudessa kuului ympäri koko kaupungin. Silloin syntyi meteli,\nnyrkin iskuja tuiskusi, ja vihdoin paljastuvat vahtimiehet miekkansa,\nsamaten kuin ylioppilaatkin. Kumminkin oli se enemmän uhan kuin toden\nvuoksi kuin aseet paljastettiin, ja pari Petrus Torpensis’en tekemää\nripeätä miekan kiekausta sai kaupunginvahdin pakenemaan korttigaaliin,\njossa heitä tervehtivät ohimenevät ylioppilaat kivenheitolla suletuille\noville.\n\nKun juhlasaatto oli saapunut rehtorin portille, otti yksi\nylioppilaista, joka asui samassa talossa, esiin portinavaimensa ja\navasi portin, jolloin juopunut vahtimestari kannettiin pihalle ja\npantiin rehtorin portaille selvenemään humalastaan. Sitten erosivat\nylioppilaat kulkien joukottain eri haaroille, mutta vielä kauan kuului\nlaulua ja rähinää, milloin Anninkaisten puolelta, milloin luostarista,\nmilloin kaukaa Hämeenkadulta. Rauhalliset asujamet katujen varsilla,\njoilla ylioppilaat kuleksivat, heräsivät useassa talossa kovista\niskuista portaille ja seinille. Siellä täällä avattiin joku ikkuna\nvarovasti ja villaiseen patalakkiin puettu pää pilkisti ulos ja\nvetäysi jälleen takaisin vihaisesti muristen: ylioppilaat ovat taaskin\nraivoissansa.\n\n— Missä olet niin kauan ollut? kysyi Anna Svenonian äiti, kun Anna\nhämärässä tuli kotiin.\n\n— Olen ollut Hebla Terseran luona, vastasi tämä.\n\nOvi isän huoneesen oli auki. Tämä, joka oli istunut erään suuren\nnahkakansisen kirjan lukemiseen vaipuneena, katsoi ylös työstään ja\nsanoi:\n\n— Anna, tule tänne! Sinun ei pidä seurustella niin paljon Heblan\nkanssa. Se ei ole hyvä. Hänen isänsä, piispa, näyttää suosivan\noppikäsitteitä, jotta arveluttavasti eroavat meidän lutherilaisen\nliiton opista. Vaikka kyllä tiedän ettei mitkään harhaopit saastuta\nminun tyttöäni, niin voisivat ihmiset kumminkin kentiesi sanoa sitä.\nSinun ahkera seurustelusi Heblan kanssa ja sinun käyntisi piispan\ntalossa ovat sentähden lakkautettavat.\n\n— Mutta Hebla on kaikkein rakkain ystäväni, väitti Anna.\n\n— Sinun tulee rakastaa Jumalata ja meidän Herraa Kristusta enemmän kuin\nihmisiä, sanoi isä ankarasti; sinä et saa mennä Heblan luo etkä kävellä\nhänen kanssaan kaduilla, eikä hän myöskään saa tulla tänne. Se on minun\njärkähtämätön käskyni.\n\nHän nojasi puristetun nyrkkinsä raskaasti avatun kirjan® lehdille ja\nloi tyttäreensä terävän silmäyksen, johon vastaus oli ylpeä välähdys\ntämän ruskeista silmistä.\n\nProfessorin vaimo, Margaretha Svenonina, katsoi mieheensä suuresti\nhämmästyneenä.\n\n— Epäilläänkö piispaa väärästä opista? kysyi hän.\n\n— Epäillään kylä ja vieläpä suurista harhauksista. Ja asia on sitä\nvaarallisempi, koska hän on kirkon ylipaimen. Jos harhausko voittaa\nalaa niissä, jotka ovat asetetut uskonnon vartioiksi, niin on vaara\ntarjona että opin puhtaus joutuu hukkaan.\n\n— Kuka olisi voinut uskoa semmoista hänen korkea-arvoisuudestansa!\nhuokasi vaimo Margaretha ja pani kädet ristiin.\n\nSvenonius rypisti otsaansa.\n\n— Ajat, jossa elämme, ovat todellakin vaarallisia meidän puhtaalle\nlutherilaiselle uskollemme, sanoi hän. Mutta tahdon näyttää hänen\nkorkea-arvoisuudelleen että pyhällä kirkollamme kyllä on valppaita\nvartioita.\n\n— Eiköhän ole varomatonta ruveta riitaan piispan kanssa, mietti vaimo\nMargaretha epäileväisesti. Maailman suurilla on aina puollustajia.\n\n— Piispa on hankkinut itselleen vihollisia korkeiden herrain joukossa,\nsanoi Svenonius, pahajuonisesti hymyillen, aina siitä ajasta, jona hän\nTukholman valtiopäivillä niin innokkaasti vaati Aatelin läänitysten\npalauttamista kruunulle, Niille, joilla valta on, on kyllä mieluisaa\nettä piispa tulee kuritetuksi.\n\nTässä luulossaan olikin Svenonius aivan oikeassa. Kun kuningatar\nKristina 1650 valtiopäiville, jotka hän oli kutsunut kokoon osaksi\nkruunauksensa takia, osaksi pyytääkseen varoja sotajoukon kulettamiseen\nSaksanmaalta kotia sekä vieläkin sen suurentamiseen, ynnä myös\npalkkasoturien eroittamiseen ja lopulliseen palkan maksoon heille,\nesitti pyyntönsä uusien verojen myöntämisestä, niin herätti se yleistä\ntyytymättömyyttä aatelittomissa säädyissä. Yleisesti oli toivottu\nja iloittu siitä, että ne monet miljoonat taalarit, jotka Ruotsi\noli saanut Westfalin rauhanteossa sotakulunkia, riittäisivät näihin\ntarpeisin, ja kansa, jota pitkällinen sota oli kovasti rasittanut,\nsiten pääsisi uusien verojen rasituksista, vieläpä osaksi entisistäkin\nliian suurista veroista. Kun nyt tämä toivo raukesi ja hallitus tahtoi\njälleen panna uusia veroja köyhtyneen kansan niskoille, herätti\nse yleistä nurisemista. Epätoivoon joutuneet aatelittomat säädyt\ntoivat esiin että syy lakkaamattomaan valtion varain puutteesen\npääasiallisesti oli se, että kruunun tilat ja tilojen verot olivat\naika-ajoin tulleet lahjoitetuiksi, pantatuiksi, myydyiksi tahi\nläänitetyiksi korkeammalle aatelille, jonkatähden kansan muu osa,\njonka yksin täytyi maksaa valtion suuret menot, kokonansa köyhtyi.\nAatelittomat säädyt jättivät sentähden kuningattarelle kirjoituksen,\njossa vaativat näiden lahjoitusten ja läänitysten palauttamista\nkruunulle. Se oli _reduktioni_, jota nyt ensikerran kangasti uhkaavana,\nja vaikka asia sittemmin raukeni, ei aateli kumminkaan unohtanut\nniitä, jotka olivat panneet alkuun ja antaneet painoa tälle heille\nvastoinmieliselle liikkeelle. Ja koska Terserus oli ollut tämän\nkansan oikean asian innokkaimpia puollustajia, niin oli hän tästä\nlähin silmäntikkuna valtion korkeille herroille, niinpä useille\npiispoillekin, jotka eivät suinkaan olleet jääneet osattomiksi valtion\nmaiden jaossa. Tämän asian oli Svenonius, niinkuin kukin kyllä huomaa,\ntaitavasti ottanut laskuihinsa.\n\n— Hän onkin kohottanut päänsä niin korkealle, jatkoi Svenonius hetkisen\nperästä, sekä hiippakuntansa asioissa että täällä akatemiassa, kuin\nei kukaan ennen häntä, niin että monta kyllä taitaa löytyä, jotka\nmielellään näkevät häntä kuritettavan hänen ylpeydestään.\n\n— Niin, niin, minä olen vaan vaimo; en ymmärrä paljon enkä myöskään\ntahdo tuomita semmoisissa asioissa. Mutta minä tiedän, että olet\nvarovainen, niin ettet hanki mielipahaa itsellesi, sanoi vaimo\nhuolestuneen näköisenä.\n\n— Ah, minun ei tarvitse mitään peljätä, vastasi Svenonius hymyillen.\n\n— Eikö kumminkin olisi parempi että antaisit koko asian rauveta?\nPiispa, joka on niin oppinut mies, ymmärtää kyllä puollustaa itseään,\neikä ensinkään voi tietää, miten asia voi kääntyä, pitkitti vaimo\nhuolellisena.\n\n— Älä sekaannu asiaan, joka ei koske sinua, sanoi Svenonius jyrkästi.\nMitä tietoihin tulee, niin en niissä ole häntä huonompi, melkeenpä\npäinvastoin. Kuka huolii Terserus’esta Ruotsin valtakunnan rajojen\nulkopuolella? Mutta kysy oppineilta Giessen’in, Jena’n ja Wittenberg’in\nyliopistoissa, tuntevatko he tohtori Enevaldus Svenoniusta? Ovatko he\nkoskaan kirjoittaneet Terserus’elle ja pyytäneet hänen mietintöään\nja neuvoaan uskontoamme koskevissa riitaisissa kysymyksissä,\nniin kuin ovat kirjoittaneet minulle? Minäkö tunnustaisin hänet\nitseäni etevämmäksi? En tosiaan. Ja miten on hän tullut piispaksi?\nHiippakunnanko luottamuksen kautta? Saiko hän yhtään ainoata ääntä\nakatemisessa konsistorissa? Ei, meidän ja koko hiippakunnan tahtoa\nvastaan nimitti hänet kuningas, jonka suosion hän oli ymmärtänyt\nliehakoitsemisellaan saavuttaa, tämän perintöruhtinaana ollessa.\nNiin, puhuttiinpa vielä että Terserus perintöruhtinaan tieten oli\nosallisena niissä vehkeissä kuningatar Kristinan hallitusta ja henkeä\nvastaan, joista Messenius’et menettivät päänsä. Hän on saava kokea\nettä piispaakin voidaan saada taantumaan. Huomenna olen valmis Maria\nWassenia vainajan ruumissaarnassa antava hänen ja koko seurakunnan\nkuulla totuuden varoittavaa ääntä.\n\nKun hän oli tämän sanonut, rupesi hän jälleen valmistamaan huomispäivän\nruumissaarnaa, jota varten hän teki otteita avatusta kirjasta. Vaimo\nja tytär vetäysivät pois ja sulkivat ovet työhuoneesen, etteivät\nhäiritsisi häntä.\n\nÄiti alkoi kattaa illallispöytää ja sanoi sitä tehdessä:\n\n— On toinenkin asia, josta kauan jo olen ajatellut puhua kanssasi.\n\nAnna ei vastannut mitään, vaan viipyi avatun kaapin edessä kauemmin\nkuin oli tarpeellista tinalautasien käsille ottamiseen.\n\n— Olen huomannut että ylioppilas Chronander käyttää tilaisuutta\nkohdatakseen sinua, kun tulemme kirkosta, ja kuinka sinä punehdut, kun\nhän tervehtii. Mitä se merkitsee?\n\nAnna kohotti päätään ja tuli kopeasti pöydän luo.\n\n— Oletko joskus puhunut hänen kanssaan? Kas niin, lapseni, puhu nyt\nkaikki minulle. Istu tähän ja ole vilpitön äidillesi.\n\nÄiti istuutui, mutta Anna jäi seisomaan pöydän ääreen.\n\n— Äiti kulta, sanoi hän, ei minulla ole mitään kertomista, jota\nette jo tiedä. Juhannus-iltana viime vuonna puhuin ensikerran hänen\nkanssaan Kupittaan lähteen luona, kun siellä leikitsimme Juhannnuskokon\nympärillä. Sitten olen kohdannut häntä monta kertaa kadulla, ja hän\ntervehtii aina jonkunmoisella julkealla tuttavuudella, johon hänellä\nei ole mitään oikeutta ja jota en voi kärsiä. Ja sitten tanssin minä\nhänen kanssaan syksyllä häissä pienellä puolella, siihen aikaan kun\nolitte kipeänä ettekä voinut olla mukana, mutta joissa minä olin\nserkkuni Marian kanssa, joka silloin asui luonamme. Siellä oli paljon\nylioppilaita, jotka päihtyivät ja rupesivat tappelemaan; ja siellä yhtä\nylioppilasta pistettiin miekalla, että hänen luultiin kuolevan. Mutta\nChronander ei ottanut osaa meteliin eikä ollut juovuksissa niinkuin\nmuut, vaikka hän oli iloinen ja riemastunut. Ja kun me menimme kotiin,\nserkku Maria ja minä, seurasi hän meitä. Oli suvi ja hyvin märkä\nkaduilla, portin edustalla seisoi hevonen rekineen ja ajaja oli pihan\nsisällä ja katseli muun väen kanssa tanssia. Silloin pyysi Chronander\nmeidät istumaan rekeen ja ajoi meidät kotiin; luulimme, näette, että\nhänellä oli lupa siihen, vaikka sitä ei hänellä ollut.\n\n— Varmaankin se juuri oli tuon kujeensa tähden kuin hän sitten sai\nistua prubbassa [yliopiston vahtihuone], hän kun omin lupinsa oli\nottanut Jakob Wallen hevosen, jotta Wallen itse täytyi häävaatteissaan\njalkaisin kulkea kotiin pitkin vettyneitä katuja.\n\n— Niin, se oli juuri silloin. Kun hän sitte kerran tuli luokseni\nkadulla, sanoin minä hänelle että se oli tyhmästi ja poikamaisesti\ntehty ja että se saattoi häpeää sekä hänelle että meille. Mutta hän\nvastasi että hän iloisasti kärsisi kuolemankin minun tähteni.\n\n— Mitä vastasit sinä siihen?\n\n— En mitään. Olin niin suutuksissani etten osannut sanaakaan sanoa, ja\nkun juuri olimme porttimme luona, jätin hänet mitään puhumatta. Sitten\nen ole puhunut hänen kanssaan.\n\n— Rakastatko häntä?\n\nAnna rypisti ylpeästi hienoja mustia silmäluomiaan.\n\n— Semmoista voit kysyä, äiti! Häntäkö rakastaisin? En koskaan!\n\n— Jumalan kiitos! Tiedät että isäsi ei voi kärsiä häntä. Hän\npitää tämän ylioppilaan kelvottomana, kevytmielisenä ja irstaana\ntyhjäntoimittajana.\n\n— En ole koskaan kuullut kenenkään puhuvan pahaa Chronanderista,\nkeskeytti Anna innokkaasti.\n\n— Hän kuuluu alinomaa olevan yhdessä maisteri Petrus Torpensis’en\nkanssa, jonka akatemian apulaisena tulisi olla esimerkkinä nuorille,\nmutta joka päivät läpi istuu kellarissa ja laulaa irstaisia laulujaan,\njoissa hän kuuluu pilkkaavan itse professoreita. Ei kauan sitten\nkuuluu hän laulaneen laulun, joka tarkoitti isääsi, ja sentähden sai\nhän konsistoriolta varoituksen että lakkaisi laulamasta laulujaan ja\nrunojaan, joista ei ole kunniaa, ei akatemialle, ei hänelle itselleen\neikä kellenkään. Ja sitä paitsi kosii hän milloin siellä milloin täällä\nja on kevytmielinen veijari. Isäsi luulee Chronanderin ja hänen olevan\nluonteeltaan samanlaisia, ne kun ovat paraita ystäviä ja alinomaa\nhakevat toistensa seuraa.\n\n— Älkää sanoko mitään pahaa hänestä, sillä se on väärin. Minä tosin en\nvoi kärsiä hänen röyhkeätä, uhkamielistä käytöstään, mutta mitään pahaa\nen kumminkaan tahdo uskoa hänestä, sanoi Anna innolla ja varmuudella,\njoka huonosti sopi yhteen hänen vakuuttamisensa kanssa, ettei hän\nvoinut kärsiä häntä.\n\n— Niin, niin, huokasi äiti, nousi sitten ja meni keittiöön valmistamaan\niltaruokaa.\n\nMutta Anna seisoi paikallaan haaveksivaisena. Hänen rintansa kohoili\nkeveästi ja hän kuiskasi hiljaa:\n\n— Niin, tosin en minä rakasta häntä, mutta — — — en koskaan saa minä\nhäntä mielestäni.\n\nSeuraavana päivänä haudattiin hovioikeuden viskaalin Wassenius’en\nvaimo tuomiokirkossa. Hautajaiset olivat suuret ja komeat. Kirkko oli\ntäynnä väkeä, joka oli kokountunut katsomaan juhlallista komeutta.\nMutta keskellä, lähinnä saarnastuolia, kahden puolen suurta käytävää\nolivat penkit tyhjät kutsuvieraita varten. Ja kutsutut olivat kaikki\nkaupungin merkillisemmät henkilöt, hovioikeuden jäsenet, yliopiston\nopettajat ja muutamia kaupungin arvollisimpia porvaria perheineen.\nErään pilarin vieressä oli muutamia lattiakiviä nostettu pois, niin\nettä synkkä, neliskulmainen kuoppa ammotti lattiassa. Se oli hauta\nja sen vieressä seisoi rautalapio ja kasa hietaa hautaustoimitusta\nvarten. Käytävällä pääkuorin likellä seisoi musta ruumisalttari\nmustine samettitelttoineen, myöskin alttari ja alttaripöytä olivat\nverhotut mustalla sametilla ja hovioikeuden jäsenien penkkien\npunainen verkaverho oli vaihdettu mustaan. Tämä surupuku teki vanhan\ntuomiokirkon näön tavallista synkemmäksi. Pitkät riivit raskaita,\ntomuisia, pilareille ripustettuja vaakunakilpiä muistoksi kirkkoon\nhaudatuista menneistä suvuista, sivukuoreista leviävä, kirkon lattian\nalle haudattujen ruumisten löyhkä, sekä kalteri-ovien läpi kuumottavat\nhautakammiot uhkeine, valkoisesta marmorista tehtyine ritareineen ja\nrouvineen, — kaikki tämä puhui äänettömällä, liikuttavalla kielellään\nkuolemasta ja katoavaisuudesta.\n\nKellonsoitto alkoi. Sen värähtelevä kaiku tunki hiljaa, mutta selvästi\nja sointuisasti holvien läpi. Nyt tiedettiin että ruumissaatto lähti\nliikkeelle. Hetken kuluttua kuului laulua — koulupoikien laulukunnan,\njoka kävi ruumisarkun edellä ja nyt ruumissaaton etunenässä astui\nkirkkoon.\n\nKun arkku oli pantu ruumisalttarille ja saattoväki asettautunut\npaikalleen penkkeihin, nousi professori Enevaldus Svenonius\nsaarnastuoliin.\n\n\"Rakkaat ja valitut Herrassamme Kristuksessa Jesuksessa\", alkoi hän\nsaarnansa. \"Me näemme kaikki joka päivä silmäimme edessä, kuinka Jumala\ntänä kevään herttaisena aikana on lähettänyt meille ankaran vieraan,\njoka on kova ja säälimätön kuolema, mikä terävällä viikatteellaan\nniittää niinkuin ruohoa, mitä eteen sattuu, sekä eroituksetta tempaa\nmilloin nuoria, milloin vanhoja, milloin rikkaita, milloin köyhiä,\njoiden elämän juoksun hän katkaisee. Sillä tämä meidän elämämme täällä\nmaan päällä ei ole muuta kuin _currus mundi_, maailman kärryt, joiden\neteen kaikki ihmiset ovat valjastetut. Yhden valjastaa Jumala auran\neteen, ja otsansa hiessä täytyy tämän viljellä maata. Toisen asettaa ja\nvaljastaa hän laivan eteen ja tämän täytyy hakea elatuksensa kaupasta\nmaalla ja merellä. Kolmannen, jonka hän kiinnittää talouden hoitoon,\ntäytyy synnyttää lapsia ja perheenjäseniä. Neljännen kiinnittää hän\nkirkkoon, lauluun, raatihuoneesen j.n.e. ja jokaisen täytyy Herralle\nJumalalle vetää vaununsa. Kun sitten ihminen on vetänyt tämän maailman\ncurrus’ta eli vaunua uupumukseen asti, tulee vihdoin kuolema, riisuu\nhänet valjaista, vie hänet maailman majaan ja panee hänet maan tomuun,\npahnoille, sänkyyn tahi vuoteelle odottamaan viimeisen päivän iloisaa\naamua.\" Sitten selitti hän laveasti ja tarkoin: 1:si, Mitä kuolema\non. 2:si, Mistä hän on tullut. 3:si, Miksi hän on ihmisten päälle\npantu. 4:si, Kuinka hyödyllinen ja terveellinen hän on uskovaisille.\n5:si, Kuoleman ajan, paikan ja tavun. 6:si, Kuinka tulee valmistautua\nautuaalliseen kuolemaan, ja sitten, kun hetki on tullut, miten on\noikein kuoltava, sekä 7:si Sielun ja ruumiin tilan kuoleman jälkeen.\n\nSelittäessään kuudetta pykälää varoitti hän seurakuntaa etenkin\n«ääristä opettajista, jotka voivat turmella ruumiin ja sielun\nkadotuksen alaisiksi. Semmoisia, sanoi hän, ovat kaikki ne, jotka,\nniinkuin synkretistit, julistavat että on näytettävä kärsivällisyyttä\npapisteille, kalvinisteille, uudelleen kastajille ja raa’oille,\nepäjumaloita palveleville venäläisille, jotka monessa suhteessa eroavat\nmeidän puhtaasta lutherilaisesta opista ja väittävät, niinkuin papistit\nja majoristit, että hyvät työt tuottavat ihmiselle autuuden, tekevät\neron vasta kastetun ja täysikasvuisen ihmisen uskon välillä, jakavat\nJumalan kymmenen käskyä kalvinistisella tavalla, suosivat näitä y.m.\nuusia ja vaarallisia oppia. Voimakkaasti ja tulisesti jatkoi hän\nsamaan tapaan, ja hänen levittämiensä huhujen jälkeen Terserus’en\nharhauskoisuudesta oli jokaiselle selvä, että hän tällä tarkoitti\npiispaa.\n\nNämä kirkon korkeinta virkamiestä ja ylipaimenta vastaan julkisesti\ntehdyt syytökset herättivät erinomaisen suurta kummastusta. Toiset\nkuiskailivat keskenään, toiset pudistivat tyytymättöminä päitään,\ntoiset vielä kurkistelivat nähdäkseen, miltä piispa näyttäisi tämän\njohdosta. Mutta piispa istui tyynenä ja arvokkaana tuomiokapitulin\npenkissä. Vasta kun hautaaminen oli ohitse ja seurakunta urkujen\nsävelten humistessa jätti kirkon, sanoi hän vanhalle tuomiorovasti\nAllanus’elle, joka koukkuselkäisenä ja pää vavisten kävi hänen\nvieressään:\n\n— Todellakin paljoin ja mielettömästi on Tohtori Enevald tehnyt eikä\nniin kuin soveltuu oikealle Jumalan sanan palvelialle. Mutta tämä\nsaattaa tuottaa hänelle onnettomuutta.\n\n— Niin, sanoi tuomiorovasti änkyttäen, hän on kiivas ja raju\nharrastuksessaan. Jumalan kiitos, ei kukaan voi tehdä minua vanhaa\nmiestä vastaan semmoisia syytöksiä.\n\nSvenonius’en hävytön hyökkäys oli Terserus’elle käsittämätön. Tosin\noli Svenonius Tukholmassa käydessään vuotta ennen koettanut saattaa\nTerserus’ta hallituksen epäluulon alaiseksi siten, että oli vääristäen\nkertonut piispan Turussa pidetyssä pappienkokouksessa lausumia\nlauseita. Samalla oli Svenonius kehoittanut hallitusta pitämään\nsilmällä, ettei luovutettaisi Suomen kirkkoa valtakunnan uskonnosta.\n\nTerserusta oli tämä häjyys syvästi loukannut, varsinkin kun hän oli\nkohdellut Svenoniusta suurella ystävyydellä ja hellyydellä. Kun\nnäet Terserus Turun akatemian avatessa nimitettiin jumaluusopin\nprofessoriksi Suomen uudessa yliopistossa, oli Enevald Svenonius\nyksi niitä monia Ruotsista tulleita nuorukaisia, jotka ylioppilaina\nkirjoitettiin uuden akatemian kirjoihin. Terserus huomasi pian että\ntämä nuori, mutta varaton ylioppilas oli tavattoman hyväpäinen, ja otti\nhänet sentähden erityiseen huostaansa. Hän hankki hänelle apurahan\nsekä asunnon ja ylöspidon kotiopettajana Jakob Wolle’n luona, joka oli\nkaupungin etevimpiä porvaria. Kun Terserus muutamia vuosia myöhemmin\nnimitettiin jumaluusopin professoriksi Upsalaan, sai Svenonius hänen\nlapsiensa kotiopettajana seurata mukana. Paitse että Terserus siten\npiti huolta runsaslahjaisen nuorukaisen taloudellisista asioista,\njohti hän myös tämän opintoja; ja kun Terserus kymmenen vuotta\nmyöhemmin tuli Turun piispaksi ja akatemian varakansleriksi, hankki\nhän Svenonius’elle, joka sillaikaa oli tullut kaunopuheliaisuuden\nprofessoriksi Turun akatemiassa, jumaluusopin professorin viran, joka\noli avoinna, sittenkun 70 vuotias Martin Stodius oli ottanut virkaeron\nja muuttanut palkkapitäjäänsä Naantaliin.\n\nNiinkuin sanottu oli se kovasti pahoittanut oikein ajattelevaa\nTerserusta että Svenonius oli koettanut tehdä hänet hallituksen\nepäluulon alaiseksi ja siten palkinnut hänen hyväntahtoisuutensa ja\nhyvyytensä pahalla. Terserus oli ensikiivastuksessa aikonut syyttää\nhäntä herjauksesta, mutta muisto siitä ystävyydestä, joka hänellä\noli ollut Svenoniusta kohtaan aina tämän ylioppilasajoilta saakka,\nteki vanhuksen leppyisämmäksi. Joulu oli tulossa, joulupäivänä aikoi\nhän mennä Herran ehtoolliselle ja muutama päivä sen jälkeen lähteä\npitkälle ja vaikealle tarkastusmatkalle Pohjanmaan seurakuntiin.\nOllen kohta kuudenkymmenen vanha, ajatteli hän, että hän milloin\ntahansa voisi tulla eriämään tästä elämästä. Sitä paitse olihan se\nsopimatontakin, arveli hän, että uskonnon kaksi korkeampaa edustajaa,\npiispa ja akatemian etevin jumaluusopin professori olivat ilmi riidassa\nja vihassa keskenään. Ja ehkäpä Svenonius oli jostakin erehdyksestä\nluullut noudattavansa omantuntonsa vaatimusta, ja kenenkään omaatuntoa\nei saisi pakoittaa. Terserus oli sentähden päivää ennen joulun-aattoa\nmennyt Svenonius’en kolme peninkulmaa Turusta olevaan palkkapitäjään\nBrunkalaan ja tarjonnut hänelle ystävyyttä ja sovintoa. Silloin olivat\nhe sopineet. Terserus antoi hänelle painosta vasta ilmestyneen pappien\navunvaraksi ai’otun suuren katkismuksensa ystävällisellä pyynnöllä,\nettä Svenonius vastedes ystävällisesti ja rehellisesti selittäisi\nkaikki parhaan puoleen. Ja siten olivat he sitten eronneet hyvinä\nystävinä.\n\nMutta tuskin oli Svenonius joululuvan jälkeen palannut\nBrunkalan pappilasta, ennenkuin hän teki tietyksi, että Terserus\nkatekismuksessaan arveluttavasti poikkesi vahvistetusta kirkonopista\nsemmoisissa hairauttavissa ja hyvin arveluttavissa lauselmissa kuin\nettä jokainen on hyvä kristitty, jolla on apostolinen usko, riippumatta\nsiitä, mihin uskontoon hän kuuluu; että enkelien asunto on luotu\ntaivas eikä ole löytynyt ijankaikkisuudesta; että Kristuksen astuminen\nalas helvettiin on ymmärrettävä vaan vertauksena, sekä että hänellä\nyleensä oli ihmisellisempi käsitys kristinopin eri uskonnoista. Nyt\nlisäsi hän tällä uudella hyökkäyksellä saarnastuolista runsaasti\nkiittämättömyyttään ja petti julkisesti sen veljellisen ystävyyden,\njonka toisilleen olivat luvanneet!\n\nJacobus Chronander tapasi Petrus Torpensis’en kirkon portailla.\n\n— Se oli konnamaista! sanoi Petrus. Kun hän tohtii sanoa semmoista\nkoko seurakunnan kuullen, mitä ei sitte saada kuulla ensi viikolla,\nkun hänen väitöskirjaansa piispan katekismusta vastaan tutkitaan.\nToivoisin, että joku silloin esiintyisi, joka, jos ei muuta, niin\nainakin suututtaisi häntä aika lailla.\n\n— Sen otan minä tehtäväkseni, sanoi Chronander, samalla kuin hän\nnosti lakkinsa ja, vasen käsi miekan kahvalla, teki kunnioittavan\nkumarruksen neiti Anna Svenonialle, joka samalla kulki ohitse ja\nylpeällä silmäyksellä vastasi hänen tervehdykseensä.\n\n— Niin, tee se, sinä kunnon veli, huudahti Petrus, ja tule, niin\nmenemme Balikan kellariin puhumaan lähemmin asiasta — tahi menkäämme\nMutterin krouviin, siellä saamme oivallista saksalaista olutta.\n\n— Niin, menkäämme vaan, sitä konnaa tahtoisin ruoskia.\n\nAnna Svenonia oli juuri ennättänyt kirkon portailta alas, kun hän\nportaitten ylipäässä näki Hebla Terseran ja tämän tädin Gudelinan. Hän\njätti paikalla äitinsä ja kiiruhti jälleen ylös portaita Heblan luo,\nsekä seurasi sitten häntä. Tämä hänen ja piispan tyttären ystävällinen\nväli herätti suurta hämmästystä ihmisissä, mutta hän vastasi kaikkiin\nuteliaisiin silmäilyksiin ylpeällä pään nyökähdyksellä, ja kun hänen\nisänsä kulki ohitse ja kääntyi sanoakseen hänelle jotakin, loi hän\nhäneen silmäilyn, joka oli täynnä inhoa ja uhkamielisyyttä, että isä\nmitään sanomatta jatkoi kulkuansa.\n\nKun Anna sitten tuli kotiin, kutsui isä hänet luokseen.\n\n— Enkö ole kieltänyt sinua seurustelemasta piispan tyttären kanssa?\nsanoi hän kiivaasti.\n\n— Kyllä, vastasi Anna ja katsoi tyynesti isänsä silmiin.\n\n— Ja kumminkin tohdit sinä tehdä sen, ja lisäksi vielä tänä päivänä,\nvieläpä kirkon portailla.\n\n— Niin, vastasi hän kuin ennen.\n\n— Mutta miten tohdit sinä niskoitella tahtoani vastaan?\n\n— Koska en tiedä, mitä pahaa Hebla on tehnyt, ja koska tunnen, että\nminun ystävyyteni juuri tällä hetkellä on hänelle rakkaampi kuin\nmuulloin.\n\n— Tyttö! kiljasi isä, jos vielä kerran tohdit tehdä käskyäni vastaan,\nniin tahdon opettaa sinulle, mitä se tahtoo sanoa, olla isälleen\ntottelematon.\n\n— Minä en koskaan tule tottelemaan käskyä, joka on loukkaava minulle ja\nhänelle, en koskaan! sanoi Anna kiivastuen.\n\nIsä kalpeni vihasta. Hän kohotti kätensä ja otti kiivaasti askeleen,\nmutta omituinen hehku Annan mustissa silmissä hillitsi hänet.\n\n— Sinä olet itsepintainen mustalaispenikka! sähisi hän ja lasti alas\nkätensä. Sinä olet äidin äitisi kaltainen, joka oli mustalaistyttö, ja\njommoinen äitisikin olisi, jos ei hänen mielensä olisi tullut ajoissa\nlannistetuksi. Olen kyllä lannistava sinunkin jäykän luontosi, luota\nsiihen! Mene nyt töihisi ja koeta vaan niskoitella minua vastaan, jos\ntohdit, sinä pahankurinen lapsi.\n\nKun hän tuli äitinsä luo, istui tämä säikähtyneenä tuolilla ja itki.\n\n— Löikö isä sinua? kysyi hän.\n\n— Olisipahan vaan tohtinut, sanoi Anna omituisella hymyllä ja\nvapisevilla huulilla.\n\n— Sinun ei pidä Kristuksen Jesuksen tähden asettumaan isääsi vastaan;\nhän on niin ankara ja kova, kun hän suuttuu, huokasi äiti. Et ole\nvieläkin nähnyt sitä.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nPiispa Terserus istui työhuoneessaan, joka oli kadun puolella hänen\nkivikartanossaan Vanhan Kirkkokadun varrella aivan tuomiokirkon\nvieressä. Keskellä lattiaa seisoi suuri, viheriällä veralla peitetty\npöytä, täynnä kirjoja, paperia ja kirjoitustarpeita. Piispa istui\nruskealla nahalla päällystetyssä nojatuolissa pöydän yhdessä päässä ja\nlausueli erään kiertokirjeen loppua kirjurilleen, ylioppilas Andreas\nAschelinus’elle, joka istui pöydän sivulla:\n\n\"Pohjanmaalla, varsinkin kansakkaissa ja varakkaissa pohjoisemmissa,\nsekä ruotsalaisissa että suomalaisissa pitäjissä, niinkuin myös\nAhvenanmaalla ja muutamissa täkäläisen saariston ruotsalaisissa\npitäjissä on nyt Jumalan armosta ja pappien ahkeruuden kautta niin\npitkälle tultu että kaikki, jotka ovat 20 tahi 30 vuotta nuoremmat,\nosaavat sujuvasti lukea kirjasta äidinkieltänsä, katekismuksen,\nEvankeliat ja virsikirjan. Leksand’issa Taalainmaalla pidettiin\nvielä miespolvi sitten suurena ihmeenä, jos joku talonpoikainen\npoika tahi tyttö osasi lukea kirjaa. Mutta nyt, neljäkymmentä vuotta\nmyöhemmin, pidettäisiin ei ainoastaan Leksand’issa vaan kaikissa\nTaalainmaakunnissa suurena ihmeenä, jos joku 10 tahi 11 vuotias poika\ntahi tyttö ei osaisi selvästi lukea kirjaa. Täällä Suomessa tähän asti\non suomalaisten talonpoikaislasten kirjasta lukemaan oppiminen pidetty\nmelkein mahdottomana asiana vähemmällä kuin että heidät lähetetään\nkouluun. Mutta nyt on kumminkin muutamissa seurakunnissa koetus tehty,\njoten voipi toivoa että muutamissa vuosissa suurin osa voipi lukea\nkirjaa. Ja että tämä saataisiin hyvään alkuun useammassa paikassa,\nkehoitetaan kirkkoherroja pitämään huolta siitä, että he vähitellen\nhankkivat lukutaitoisia tyttäriä, jotka kelpaavat muita opettamaan. Ja\nkun vaan muutamat oppivat, niin kohta oppivat toiset heiltä, siksi kun\nkoko seurakunta on lukutaitoinen.\"\n\n— On todellakin ilahuttavaa, sanoi piispa, sittenkun Andreas Aschelinus\noli kirjoittanut, mitä piispa oli lausunut, nähdä kansan oppimishalun.\nVielä Ruotsissa ollessani sanottiin suomalaisia taikauskoiseksi,\nkaikkia sivistystä vihaavaksi kansaksi. Toiveeni eivät sentähden\nolleetkaan suuret, kun tulin tähän hiippakuntaan. Mutta olen huomannut\nettä kansa on hyvää ja oppivaista. Valitettavasti vaan monet\nopettajista eivät ole semmoisia kuin heidän pitäisi olla. Täällä löytyy\nmonta pappia, joiden tiedot ovat heikot ei ainoastaan katekismuksessa\nja Augsburgisessa tunnustuksessa, vaan myös raamatussakin; olenpa\nollut pappiloissa, joissa ei ole löytynyt edes raamattua. He syyttävät\nsiitä köyhyyttänsä ja kovia aikoja, mutta tämä valitus on joutava,\nkun he nyt täällä Turussa voivat saada hyvin nidotuita raamatutta 20\nkupari-taalerilla. Toisin oli ennen. Isäni, joka oli kirkkoherrana\nLeksand’issa, puhui usein siitä, kuinka hän, kun tuli pitäjäänsä, sai\nantaa raamatusta yhden paraimpia työhärkiään.\n\nAndreas Aschelinus antoi kiertokirjeen, jonka hän sillaikaa oli vielä\nkerran läpi lukenut, piispalle, joka kirjoitti nimensä sen alle. Kun\ntämä oli tehty, sanoi piispa:\n\n— Se on nyt vaan annettava kirjanpainajalle, niin että sitä ensi\nviikolla voidaan lähettää kirkkoherroille. Kirjoittakaa nyt Raision\nkirkkoherralle, joka valittaa, että muutamat talonpojat ovat korjanneet\nheiniäkin rukouspäivän iltapuolella, huolimatta hänen varoituksistaan,\nettei ole itsessään syntiä tehdä työtä suurina rukouspäivinä\njumalanpalveluksen loputtua; sillä koska nämä rukouspäivät sattuvat\nheinän- ja elonkorjuun-aikoina sekä kalan kutu-aikoina, niin ei\nsuinkaan ole tarkoitus, että kansan tulee viettää koko aika, Jumalan\npalveluksen loputtua kirkossa, laiskuudessa, jota tavallisesti seuraa\njuopumus ja muu sopimaton elämä, vaan on se parempi, että toimittavat\nhyödyllisiä ja tarpeellisia toimiaan, joita ei vahingotta voi jättää\ntuonnemmaksi.\n\nKun tämä vastaus oli kirjoitettu ja allekirjoitettu, sanoi piispa:\nniin, nyt ei ole mitään tehtävää enää tänä päivänä. Mutta miten on nyt\nomien töittenne laita, rakas Aschelinus? Oletteko saaneet mitään uusia\nsuomalaisia runoja valmiiksi?\n\nLämmin ruso nousi ylioppilaan kalpeille, älykkäille kasvoille. Hän otti\nesille paperilehden, katsoi siihen ujosti ja sanoi nostamatta silmiänsä\npaperilta:\n\n— Minulla on tässä runo kevään tulosta.\n\n— Näyttäkää minulle, sanoi piispa ja silitti vasemmalla kädellään\npitkää, vaaleanruskeaa, vähän harmaantunutta partaansa, joka oli varma\nmerkki siitä, että hän oli kaikkein ystävällisimmällä tuulella.\n\nYlioppilas nousi ylös, ojensi paperin Terserus’elle ja jäi seisomaan\nhänen eteensä.\n\nPiispa luki runon.\n\n— Hyvä, sanoi hän, oikein hyvä. Te olette tässä runossa onnistuneet\nvallan hyvin välttämään ne vaikeudet, joita viljelemätön kieli\npanee runomitalle ja loppusoinnulle, melkeinpä vielä paremmin kuin\nkirkkoherra Hemming, autuas Herrassa, joka antoi meille suomalaisen\nvirsikirjamme. Ja vaikka Horatius’en kaunis laulu, \"Diffugere nives.\nredeunt jam gramina campis\" näkyy antaneen teille ensimmäisen\nmielen-vaikutuksen, olette kumminkin ollut itsenäinen laatimuksessanne.\nSe, joka varsinkin ilahuttaa minua, on se lämmin jumalanpelko, joka\nesiintyy runossa. Niin ovat runot kirjoitettavat — ei ainoastaan pilan\nvuoksi ja ajanvietoksi, vaan myös virkistäväksi ja jalostuttavaksi\nsielun nautinnoksi.\n\nYlioppilas, joka piispan lukiessa runoa, oli tämän kasvoista koettanut\nlukea hänen ajatuksiaan, katsoi nyt häneen säteilevin silmin.\n\n— Niin, korkeasti kunnioitettava herra piispa, juuri sen olen minä\nottanut päämääräkseni. Kun minä kotonani pienten siskojeni kanssa joka\naamu ja ilta yhdyin niihin virsiin, joita vanha harmaapäinen isäni\nlauloi virsikirjasta, ja kuulin hänen monta kertaa sanovan, ettei\nkellenkään ole annettu parempaa lahjaa kuin sille, joka kykenee pukea\nsanoihin ne kalliimmat tunteet, jotka ovat salatut ihmisten sydämmiin,\nsilloin oli hartain toivoni, että saisin sen ky’yn, ja lupasin\nitsekseni, että käyttäisin sitä ainoastaan vakavamielisyydellä ja\nJumalan pelvolla.\n\n— Aivan oikein, nuori ystäväni. Ja että te sepitätte runonne sillä\nkielellä, jota yleinen kansa ymmärtää, siinä teette te todellakin hyvän\ntyön. Se on oppimattomia kuin meidän tulee opettaa, tietämättömiä kuin\nmeidän tulee valaista. Mutta ennenkuin menette, tahdon antaa tyttäreni\nlukea kauniin runonne.\n\nPiispa nousi ylös, meni ovelle, jonka hän avasi, ja huusi viereiseen\nhuoneesen:\n\n— Hebla! tule tänne!\n\nHebla tuli sisään ja tervehti ystävällisesti ylioppilasta.\n\n— Tässä saat lukea kauniin runon, jonka herra Andreas on kirjoittanut,\nsanoi Terserus ja antoi hänelle paperin.\n\nHebla otti paperin ja luki. Samassa tuli eräs akatemian kirjuri ja\nantoi Terserus’elle pienen kirjasen, joka samana päivänä oli ilmestynyt\npainosta. Sen nimi oli \"Varoitus luopumisesta uskosta\" ja oli Enevaldus\nSvenonius’en tekemä. Kaiken sen perästä, mitä ennen oli tapahtunut,\naavisti Terserus että se oli joku uusi salavihainen hyökkäys häntä\nvastaan ja alkoi sentähden kohta tutkia pienen kirjasen sisältöä. Pian\noli hän lukenut tarpeeksi, huomatakseen että se todellakin oli mitä\nhävyttömin koetus tehdä hänet epäiltäväksi harhaopin levittämisestä ja\nsamalla toisinto niistä syytöksistä, joita Svenonius saarnassaankin\noli häntä vastaan tehnyt, vaikka häntä ei nytkään nimenomaan mainittu.\nOtsa vihasta rypistyneenä luki hän luku luvulta tätä kirjasta, joka oli\ntäpötäynnä vihaisia hyökkäyksiä ja julkeita väärennyksiä.\n\nHebla ja Andreas seisoivat akkunan luona. Nuori tyttö oli lukenut\nrunon, joka yksinkertaisissa ja kansanlauluntapaisissa värssyissä\nhuokui keväänluonnetta ja kainoa rakkautta. Hän ymmärsi kyllä, että\nrunon tarkoitus oli puhua hänelle, ja hänen sydämmensä tykytti kovasti,\nkun hän paperi kädessä ystävällisellä silmäilyllä katsahti kauniisen,\nkalpeaan ylioppilaasen. He punehtuivat molemmat, mutta ei kumpikaan\nvoinut sanoa mitään.\n\n— Saanko pitää runon? sanoi Hebla vihdoin, kun pitkä äänettömyys\nsaattoi hänet vielä enemmän hämilleen.\n\n— Niin mielelläni! Pidättekö sitten siitä? kysyi Andreas.\n\n— Kyllä, oikein paljon, sanoi Hebla niin salaamattomalla ilolla, ettei\nsuinkaan voinut epäillä ettei hän ajatellut mitä hän sanoi.\n\nHe olivat syksystä alkaen tavanneet toisiaan joka päivä, sittenkun\nAndreas oli tullut hänen isänsä kirjuriksi. Toisiinsa mieltymys, joka\njo ennen oli herännyt näissä kahdessa nuoressa, puhdassydämmisessä\nihmisessä, vahvistui vielä enemmän jokapäiväisen yhdessä-olon\nkautta. Monta hämärähetkeä oli Andreas istunut ystävällisessä\nperheessä, takkavalkean ääressä, joka leimusi salin valkoiseksi\nrapatusta uunista, ja silloin yhä enemmän oppinut ihailemaan Heblan\nsydämmellistä luonnetta ja sitä hiljaista ystävällisyyttä, jolla\nhän toimitti taloudelliset askareensa. Hänen äitinsä oli kuollut\njo seitsemän vuotta sitten, ja suuresta taloudesta sekä monista\npienistä siskoistaan piti Hebla huolta yhdessä äitipuolensa ja tätinsä\nGudelinan kanssa. Köyhälle talonpojan pojalle olivat nämä iltahetket\npiispan perheessä juhlahetkiä, joita hän ei olisi tahtonut vaihtaa\nmihinkään muuhun maailmassa, jos ei omaan lapsuuden kotiinsa. Mutta\nhänen vanhempansa olivat kuolleet, hänen veljensä olivat kaatuneet\nsodassa Saksanmaalla ja hänen sisarensa olivat naimisissa. Lapsuuden\nkodin köyhyydestä, tunnollisuudesta ja lakkaamattomasta ahkeruudesta\noli hänellä ainoastaan muisto jäljellä, ja kun hän joskus puhui\nsiitä, istuen piispan perheessä, levisi hänen kasvoilleen huomattava\nsurumielisyys. Hänen katseensa harhaili haaveksien ympäri hyvin\nvarustettua huonetta, jossa oli oivallisia uutimien ympäröimiä sänkyjä,\nsuuria kitattuja tammikaappia, siniharmaalla öljyvärillä maalattuja\nvaate-tapettia, punaisilla sametti-tyynyillä varustettuja penkkiä ja\nmukavia, nahalla päällystettyjä nojatuolia — mutta hänen ajatuksensa\nolivat jälleen nokisessa tuvassa, jossa savu riippui vaalean sinisenä\npilvenä kattopuitten alla, päre paloi pitkine kiekuroine hiilineen\nrautapihdissä ja äiti hämmensi suurta puuropataa, piikojen istuessa\nsurisevien rukkien ääressä, leimuavan takkavalkean valossa, sillaikaa\nkun isä istui piippunysä suussa vuolleskellen ja pienet siskot\nleikkivät lattialla lastuissa.\n\nSemmoisina hetkinä oli varsinkin kaksi paria silmiä, jotka lämpimällä\nmyötätuntoisuudella katsoivat häneen — neiti Heblan ja vanhan\ntädin, neiti Gudelinan. Jo ensi silmänräpäyksestä oli Andreas tullut\nviimemainitun suureksi suosikiksi, ja Gudelinan osoitti mieltymystään\nei ainoastaan siten, että hän runsaasti täytti ruokavaroilla ne vakat,\njotka hän lähetti häntä varten Davidssonin vaimolle Ryssänmäelle\npalkaksi hänen kirjuritoimestaan piispan luona, vaan myös siten, että\nhän lahjoitti hänelle pari suurta kaulusta, jotka hän itse oli neulonut\nhollantilaisesta palttinasta, hienoimmalla luostarinneuloksella ja jotka\nsopivat oivallisesti siihen musta-verkaiseen kokovaatetukseen, jonka\nhän oli saanut piispalta joululahjaksi. Usea pari lämpimiä sukkia\nmustasta villasta, jotka ystävällisen eukon ahkerat sormet olivat\nvalmistaneet takkavalkean ääressä, päivän työn ja vaivan loputtua,\nolivat myös joutuneet nuoren ylioppilaan arkkuun.\n\nHebla ja Andreas seisoivat akkunan luona puhellen matalalla äänellä ja\nhuomaamatta piispaa, joka kuohuen vihasta luki Svenonius'en kirjasta.\nKun hän oli lopettanut lukemisen, nousi hän ylös, otti keppinsä ja\nhattunsa.\n\n— Minne isä menee? sanoi Hebla, joka nyt vasta huomasi että tämä oli\nhyvin kiihottunut. Eikö isä tahdo ottaa kaapua päällensä, näyttää kuin\ntulisi sadetta.\n\n— Menen konsistorioon. Minulla on jotakin sanomista tohtori\nEnevaldus’elle, sanoi Terserus murtaen suutaan Heblan auttaessa\nsilkkivuorista samettikaapua hänen päälleen.\n\nAndreaskin sanoi jäähyväiset mennäkseen luennoille, Hebla voi akkunasta\nnähdä, kuinka hän kirjat kainalossa meni kadun yli ja seuraavassa kadun\nkulmassa poikkesi Akatemian kujalle, jonne ylioppilas toisensa perästä\nnäkyi ohjaavan askeleitaan.\n\nKun Terserus astui konsistorion kokous-saliin, olivat professorit\nvielä koossa. Oli näet ollut konsistorion istunto aamupäivällä. Kiivas\nsanakiista syntyi Terserus’en ja Svenonius’en välillä, s.t.s. kiivas\nTerserus’en puolelta, mutta ylen maltillinen ja varova Svenonius’en\npuolelta.\n\nKun Terserus vihdoin moitti häntä siitä, että hän vallan huonosti\npalkitsi sen ystävyyden, jolla Terserus oli kohdellut häntä hänen\nlapsuudestaan asti, vastasi Svenonius, että hän ei ollut toiminut\nvihamielisyydestä, vaan ainoastaan puollustaakseen puhdasta evankelista\noppia, ja kutsui Terserus’en seuraavana päivänä tapahtuvassa\nväitöskirja-tarkastuksessa julkisesti selittämään, sekä jos voisi,\npuollustamaan mielipiteitänsä.\n\nTerserus lupasi tehdä sen ja jätti vihan vimmassa Svenonius’en ja\nkonsistorion.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nAkatemian suurempi luentosali oli täpötäynnä kuulioita — parisataa\nylioppilasta, hovioikeuden ja tuomiokapitulin jäseniä sekä yliopiston\nopettajia. Kaikkien mielet olivat kovasti jännitetyt ei ainoastaan\nsentähden että oli kysymyksessä, tulisiko toteen näytetyksi että piispa\noli tehnyt itsensä syypääksi harhaoppiin, vaan myöskin sentähden että\nmonta huvitti kuulla väittelyä kiivaan ja suorapuheisen Terserus’en\nsekä viekkaan ja kylmäkiskoisen Svenonius’en välillä. Itse kysymyskin\noli huomiota herättävä, sillä yleisön käsitys oli, että Terserusta\nsyytettiin siitä että hän tahtoisi kokonaan kieltää helvetin löytymisen.\n\nVäitös tapahtui akatemiassa käytetyn tavan mukaan. Nuori ylioppilas\nistui respondenttina katederin alaosastossa, ja tämän tuli vastata\nkaikkiin vähäpätöisempiin muistutuksiin. Katederin ylemmässä osastossa\nistui Svenonius valmiina taisteluun niin pian kuin vaikeampi kiista oli\nodotettavissa.\n\nKun kello oli neljänneksen yli kahdeksan, avasi Svenonius väitöksen\npuheella, jossa hän erittäinkin pani painon sille että oli lujasti\npidettävä kiini kirkon hyväksymästä opista. Vähinkin poikkeus siitä\nolisi _semen atheismi_ (jumalattomuuden siemen). Varsinkin vaaralliset\nolivat kaikki koetukset vertailuiksi selittää semmoisia opinkappaleita,\njotka ovat käsitettävät sanan yksinkertaisen merkityksen mukaan.\nKohta, joka usein siten oli tulkittu, oli oppi Kristuksen todellisesta\nalasastumisesta helvettiin ja piinauspaikkaan, ja hänen siellä voitettu\nvoitto ja triumfi, jota moni tähän aikaan, sanoi hän, tahtoi pitää\nihmissatuna eli Wittenbergiin jääneenä munkkitaruna. Jokaisen, jolla\non avoin sydän uskonnon korkeille totuuksille, täytyy ymmärtää,\nkuinka tärkeä se oli koko oppirakennukselle, jatkoi hän, että tämä\nalasastuminen helvettiin ja tämä voitto helvetin porttien yli olivat\ntosiasioita eikä käsitettävät vertailuksina Kristuksen piinasta ja\nkuolemasta. Että koko Kristuksen Jesuksen persona, Jumala ja ihminen,\nhautaamisen jälkeen on astunut alas helvettiin s.s.s. piinauspaikkaan,\nettä hän itse on voittanut perkeleen ja hävittänyt helvetin voiman,\njommoinen on oppi Sovinnon kaavassa, ja niin on se sananmukaisesti\nymmärrettävä.\n\nSittenkun Svenonius laveasti oli selittänyt tämän asian ja tavanmukaiset\nmolemminpuoliset tervehdyspuheet oli pidetty, aloitti väitöksen\nvarsinainen vastaväittäjä, nuori ylioppilas jumaluusopillisesta\ntiedekunnasta. Kun tämä oli lopettanut, astui Jacobus Chronander\nesiin. Vaikka hän kuuluikin lainopilliseen tiedekuntaan, oli hän\nkumminkin niinkuin kaikki sen ajan ylioppilaat hyvin harjaantunut\nuskonnollisiin väitöksiin, ja sitä paitse olivat nämä väitökset\npääasiallisesti kieliharjoituksia ylioppilaille. Sitä vastoin herätti\nhänen pukunsa silmiinpistävä komeus suurta huomiota, joka ei suinkaan\nnäyttänyt yliopiston professorien, tuomiokapitulin jäsenien ja yleensä\nvanhempien miesten mielenmukaiselta. Lyhyenläntä samettinuttu sopi\nmukavasti ja somasti, ruskea, pitkä tekotukka oli huolellisesti\nsilitetty ja kiharoitu, silkkisukat olivat ihkavalkeat, ja polveen asti\nulottuvilla samettihousuilla oli se liiallinen uusimuotinen laajuus,\njota vastaan Svenonius äskettäin oli saarnannut tuomiokirkossa,\njolloin hän ijankaikkisen Jumalan nimessä oli varoittanut tämmöisten\nylenpalttisten housujen käyttämisestä, ettei vapahtajamme Jesus Kristus\nniiden tähden lähettäisi hävittävää sotaa maahamme. Svenonius rypisti\notsansa. Arvattavasti huomasi hän, ja ehkäpä ei ilman syyttä, tämän\nolevan tahallista uhkamielisyyttä, ja suurimmalla osalla kuulioita oli\nsama käsitys, niinkuin voi arvata siitä liikkeestä, joka syntyi kun\nChronander astui esiin.\n\nChronander alkoi väitöksensä muutamilla muistutuksilla itse väitteitä\nvastaan, jotka muistutukset hän teki semmoisella itsensä alentavan\nylevyyden ja pilkan vivahduksella, joka kohta teki kuulioihin\nhyvän vaikutuksen. Tottuneena lainopillisiin viisasteluihin ja\nosaten latinan kieltä täydellisesti, pani hän respondentin usean\nkerran pyörälle, ja joka kerta kuin tämä änkyttäen koetti selvitä\nvastaväittäjän logiikan kaikkien koukkujen avulla hämmennettyjen\njohtopäätösten sokkeloista, loisii tyytyväinen hymy oppineitten miesten\nhuulilla.\n\nKun Chronander oli jatkanut lähes tunnin, teki hän kovalla käännöksellä\nrespondentin viimeisen muistutuksen johdosta kysymyksen praeses’ille,\noliko todellakin pyhässä raamatussa sanottu että Kristus oli astunut\nalas helvettiin, jota hän praeses’in suosiollisella luvalla tahtoi\nepäillä.\n\nPraeses vastasi, että tässä ei ollut kysymys siitä, josko raamattu\nenemmän tai vähemmän selvillä sanoilla puhui tästä tapauksesta.\nMutta raamatun sanoista Pietarin ensimmäisen epistolan kolmannessa\nluvussa: että Kristus \"oli lihan kautta tosin kuoletettu, mutta Hengen\nkantta eläväksi tehty, jossa hän myös meni pois ja saarnasi hengille\nvankeudessa, jotta ei muinoin uskoneet, koska Jumala kerran Noan aikana\nodotti\"; Paavalin kirjeessä Kolosseille: että Kristus \"on ryöstänyt\nvallitukset ja väkevyydet\"; Hosean 13 luvussa: \"minä tahdon heitä\npäästää helvetin vallasta ja vapahtaa heitä kuolemasta\"; kirjeessä\nEphesiläisille 4 luvussa: \"mutta se, kuin hän astui ylös, ei ole mikään\nmuu kuin että hän ennen tänne astui alas, alimmaisiin maan paikkoihin\",\noli kirkko Jumalan antamalla oikeudella muodostanut kysymyksessä olevan\nuskonsäännön, joka tuli olemaan tärkeänä kohtana itse opissa.\n\n— Mutta tämä uskonsääntö, väitti vastaväittäjä, ei ole juuri mikään\ntodistus kirkon teräväjärkisyydestä, tiedämmehän että Kristus, kun\nhän oli ristillä kuollut, otettiin alas ja pantiin hautaan, josta hän\nkolmantena päivänä nousi ylös. Se oli siis näinä kolmena päivänä kuin\nhän kävi helvetissä; ajatus että hän tarvitsi kolme päivää voittaakseen\nperkeleen on alentava hänen jumalalliselle majesteetilleen, eikä\nvähemmän alentavaa olisi ajatella, että hän aikaisemmin olisi palannut\nja paneutunut uudestaan hautaan, vaikka hän ei enää ollut kuollut.\n\nPraeses selitti nyt loistavassa, korkeaoppisessa puheessa mitä\nlauseella _descensus Christi ad inferos_ (Kristuksen alasastumisella\nmanalaan) ymmärrettiin: että Kristuksen henki, ruumiin haudassa\nmaatessa, astui alas manalaan, s.o. maanalaiseen paikkaan, jossa\nautuaitten esi-isien henget oleskelivat, jota paikkaa pyhässä\nraamatussa sanotaan Abrahamin helmaksi ja jota Kristus ristin päällä\nsanoi paratiisiksi, jossa hän ryövärin kanssa tuli olemaan vielä samana\npäivänä. Muutamat raamatun tulkitsiat arvelevat että tämä alasastuminen\nmaanalaisten luo olisi tapahtunut kahdesti, ensiksi kun Kristus ristin\npäällä huusi: \"Jumalani Jumalani, miksi minun ylönannoit\", ja luulevat\nettä Kristus silloin ihmisten syntien tähden kärsi kadotettujen tuskaa\nhelvetissä. Mutta sittenkun hän kuolemansa kautta oli täyttänyt\nsovitustyön, astui hän jälleen alas syvyyteen ja voitti helvetin\nvoiman. Mutta tähän tarvitsi hän jumalallisessa majesteetissään\näärettömän pienen silmänräpäyksen, muun ajan ylösnousemiseensa asti\nvietti hän autuaitten henkien luona julistaen heille pelastusta ja\nikuista elämää. Se paikka, jossa pyhät isät oleskelevat ylösnousemisen\npäivään asti ja jossa he vuosituhansia ovat odottaneet vapahtajaa\non, niinkuin näkyy raamatun kertomuksessa rikkaasta miehestä ja\nLazarus’esta, aivan lähellä perkeleen ja kadotettujen asuntoja. Mutta\nkadotettujen asuinpaikkoina sanoo raamattu olevan jonkun paikan eli\nkohdan äärimmäisessä syvyydessä, ja kun evankeliumissa kerrotaan\nKristuksen ylösmenneen taivaasen, niin täytyi hänen, tullaksensa\nkadotettujen asunnoille, _astua alas_ helvettiin; tästä näkyy, että\nkirkon oppi \"_descensus ad inferos_\" alasastunut maanalaisten tuo, s.o.\nhelvettiin, on aivan oikea, vaikkakin pyhä raamattu ei nimenomaan\nsiitä puhu. Ja jos Kristus ei olisi astunut alas helvettiin, missä\nolisi hän sitten saavuttanut voittonsa? Ei suinkaan maan päällä, sillä\nmaan on Jumala luonut ihmisten asuinpaikaksi ja Jumalan astinlaudaksi;\neikä myöskään taivaassa, sillä taivaassa asuu Herra Jumala ja taivaan\nsotajoukot, ja sieltä heitettiin saatana langenneiden enkelien\nkanssa ulos; siis täytyi sen tapahtua manalassa, kuoleman, perkeleen\nja kadotettujen sielujen asuinpaikalla ja linnoitetussa linnassa.\nHän voitti helvetin portit, kuuluu raamatussa. Tämä todistaa, että\nkadotettujen asunto on kuin linnoitettu leiri eli linna. Mutta kuka\ntohtii väittää että tämä suuri leiri, tämä mahdoton linna olisi maan\npäällä, valossa, Jumalan ja hänen pyhäin enkeleinsä silmäin edessä?\n\nPuhe, joka esitettiin oppineen teologin koko innolla ja voimalla\nja oli täynnä viittauksia kirjailioihin, joiden nimiä suurin osa\nkuulioista tuskin oli kuullut, teki huomattavan vaikutuksen. Säälivästi\nkatsottiin nuoreen, komeapukuiseen vastaväittäjään, joka nähtävästi\noli joutuva pulaan tämän syvän, valtavan opin edessä. Professorit\nkatsoivat hymyillen toisiinsa, ja vanha tuomiorovasti Alanus nyökytti\npäätään myöntäväisesti suuren tekotukan alta, johon hänen rypistyneet,\npergamentin näköiset kasvot terävine ja levottomine silmineen melkein\nkokonaan katosi, ja Chronanderin ystävät olivat hänen puolestaan\nlevottomat ja hämillään.\n\nMutta nuori lakimies istui suorana ja hymyillen tuolillaan ja katsoi\npelotonna praesestä silmiin, kun tämä lopetettuaan heitti häneen\nsilmäilyn täynnä ylpeätä ylenkatsetta. Koko lukuisassa kuuliakunnassa\noli yksi ainoa, joka ymmärsi Chronanderin iloisan itseensäluottamuksen.\nSe oli Petrus Torpensis, joka ollen akatemian apulainen istui alinna\nyliopiston opettajien seassa ja käsivarret ristissä nojautui seinää\nvastaan. Hänen pyöreillä, juomingissa vietetyn yön johdosta vielä\npunertavilla postillaan oli leveä hymy, ja hänen veitikkamaiset\nsilmänsä tarkastivat kuuliakuntaa pysähtyäkseen vihdoin voitokkaalla\nkatseella Svenonius’een katederissa.\n\nKun Svenonius oli lopettanut pitkän puheensa, istui Chronander hetken\nvaiti. Sitten sanoi hän harvaan ja erityisellä painolla:\n\n— Praeses on esittänyt koko joukon hupaisia tietoja Kristuksen\nluulotellusta helvettiin alasastumisesta, ajasta, tavasta ja paikasta\nsekä piinapaikan asemasta ja rakennustavasta. Mutta tässä on praeses,\nvalitettavasti kyllä, mennyt luvattomiin. Sovinnon kaava kieltää\nnimittäin _expressis verbis omnes inutiles et curiosos qvestiones_\n[selvillä sanoilla kaikki joutavat ja viisastelevat kysymykset]\ntämän uskonsäännön johdosta, sentähden että useimmat teologit ovat\nerimieliset käsityksessään sitä selittäessä, ja sentähden että\nymmärtämättömät papit kaikenlaisilla saduilla semmoisesta luulotellusta\nalasastumisesta manalaan ovat pahentaneet Jumalan seurakuntaa ja\nmatkaan saattaneet häpeätä kristinuskolle. Pyydän sentähden saada\nehdoittaa seuraavan [johtopäätöksen]: Se, joka on valalla vannonut\nseuratakseen Sovinnon kaavaa, mutta poikkeaa siitä siten, että hän\nyleisessä väitöksessä selittää ja puollustaa joutavia, rikkiviisaita\nväitteitä, joista Sovinnon kaava kieltää väittämästä, hän on valapatto;\nmutta _reverendus praeses_ [arvoisa esimies] on valalla vannonut\nnoudattaakseen Sovinnon kaavaa; ergo: reverendus praeses on valapatturi.\n\nKoko kuuliakunta oli täynnä hämmästystä tämmöisen ei ennen kuullun\nrohkeuden johdosta. Svenonius kalpeni ja puri huuliaan. Hän kiehui\nsilminnähtävästi vihasta, mutta hän hillitsi itsensä täydellisesti ja\nvastasi:\n\n— Minun nuori vastaväittäjäni ei näy voivan huomata eroitusta Sovinnon\nkaavan sanojen ja sen oikeauskoisuuden välillä, jonka ne sisältävät.\n\n— Tähän on vaan muistutettava, puollustihe Chronander, että sillä\noikeauskoisuudella, jota reverendus praeses puollustaa, ei ole\nmitään perustusta pyhässä raamatussa, jonka reverendus praeses\nitse on myöntänyt; mutta puhdas lutherilainen oppimme perustuu\npyhään raamattuun; ergo on reverendus praeses poikennut puhtaasta\nlutherilaisesta opista.\n\nSinisenkalpeana kiukusta löi Svenonius nyrkkinsä katederiin.\n\n— Suus kiini! kiljasi hän. Minä en istu tässä kauemmin suuntelemassa\nkoiran haukuntaa. Mene kotiin lukemaan läksyjäsi. Semmoinen on enemmän\nsopivaa ylioppilaalle.\n\nChronander nousi hymyillen ylös, lopetti tavan mukaan väitöksensä\nsomalla, kerskailevalla kiitospuheella, jossa hän kiitti praesestä\nsiitä säädyllisyydestä, jolla tämä oli kuunnellut ja vastannut\nmuistutuksiin, joka kumminkin kaiken sen jälkeen, mitä oli\ntapahtunut, tuntui suorastaan pilkalta. Sitten meni hän istumaan\nmuiden ylioppilaitten joukkoon, joista useimmat, niinkuin myös useat\nmuutkin kuuliat, ilolla olivat nähneet hänen niin pahasti menettelevän\nkärsimättömyytensä ja ylpeytensä tähden sangen vähän rakastetun\nteologian professorin kanssa.\n\nSvenonius katsoi nyt vaativasti Terserus’een, joka istui nojatuolissa\nyliopiston rehtorin vieressä. Terserus nousi ja meni vastaväittäjän\npaikalle. Hän alkoi pyynnöllä että praeses sallisi hänen keskeyttämättä\nselittää oman käsityksensä descensu Christi ad inferos, ei niin\npaljon praeses’in tähden, kosk hän kyllä tiesi ettei tämä suinkaan\nantaisi oikaista itseään, kuin kuuliakunnan tähden, jotta se tässä\nasiassa saisi oikean käsityksen hänen oikeauskoisesta mielestään.\nSitten saisi praeses vastata niin paljon kuin haluaisi. Tähän\nantoi praeses myönnytyksensä, ja Terserus luki nyt tähän kuuluvat\nkappaleet katekismuksestaan, joissa hän oli esittänyt kirkkoisäin\nja etevimpien lutherilaisten teologien mielipiteitä kysymyksessä\nolevasta uskonsäännöstä, jonka muutamat ovat arvelleet merkitsevän\nKristuksen syvintä alennusta ja piinaa, toiset hänen voittoaan ja\ntriumfiaan synnin, kuoleman ja helvetin porttien yli, joten tämä\nuskonsääntö kuuluu Kristuksen ylentämiseen. Hän kertoi Lutheruksen ja\nSovinnon kaavan \"terveellisen kehoituksen\" että meidän \"pitää pysyä\nyksinkertaisesti meidän kristillisessä uskossamme\", eikä antautua\nlaveihin, uteliaisin ja joutuviin kysymyksiin, joista \"meille ei Jumala\nmitään ole ilmaissut.\" Sitten luki hän vielä kappaleita useampien\noppineiden Wittenbergin teologien kirjoituksista, näyttäen siten toteen\nettei hän vähintäkään ollut poikennut näiden käsityksestä. Selvästi\nja yksinkertaisesti oli hän katekismuksessaan pysynyt kirkon opissa\nsekä uskollisena Lutheruksen ja Sovinnon kaavan varoitukselle ollut\nryhtymättä kaikkiin semmoisiin kysymyksiin, jotka lutherilainen kirkko\nsyystä hylkää paavin uskolaisissa, niinkuin: tapahtuiko alasastuminen\nhelvettiin ennen tahi jälkeen kuoleman, oliko se vaan henki, hänen\nkuolematon personansa, joka astui alas sinne, tahi tapahtuiko\nalasastuminen ruumiin ja sielun kanssa yhtaikaa j.n.e. jotka kysymykset\neivät rakenna Jumalan seurakuntaa, vaan ainoastaan matkaansaattavat\nriitoja ja meteliä sekä todistavat poikamaista turhamielisyyttä tahtoa\ntietää enemmän kuin luvallista ja sopivaa on.\n\n— Reverendus episcopus, keskeytti Svenonius hänet, sallikoon että...\n\n— Sallikaa minun puhua loppuun, älkääkä keskeyttäkö! sanoi piispa\nkiivaasti.\n\n— Episcopus on academiae procancellarius, jonka tulee valvoa akatemian\nlakien ylläpitämistä, jotka määräävät, että kaikki väitökset ovat\ntapahtuvat _placide, sine scommatibus, calumniis, injuriis, rixis,\naltercationibus, mutuis odiis ac interpellationibus_ [tyynesti,\npistopuheitta, kujeitta, loukkauksitta, vihoitta, toritta,\nkeskinäisittä vihoitta ja keskeyttämättä], jatkoi Svenonius.\n\n— Se ei ole akatemian lakia vastaan, vastasi Terserus yhä enemmän\nkiivastuneena, että minä ensin saan puhua, te sitten vastata, ja\nsiten voi kaikki käydä sine rixis et altercationibus. Jumala ja\nesivalta on pannut minut teidän kuin myös akatemiallisten harjoitusten\ntarkastajaksi, mutta ei teitä minun.\n\n— Minut, vastasi Svenonius suututtavalla itsensä hillitseväisyydellä,\non kuninkaallinen majesteetti määrännyt professoriksi tähän\nkuninkaalliseen akatemiaan. Sentähden on minun asiani puollustaa uskon\nja opin puhtautta kaikkia väärennyksiä vastaan. Mutta se on opin\nväärennös kun ei tahdota ymmärtää Kristuksen alasastumista helvettiin\ntositapauksena, vaan koetetaan selittää sitä vertauskuvaksi. Se on\njuuri sitä, mitä reverendus episcopus noster tekee, ja minä olen\nsiitä kovin surullinen mielessäni, sillä hän poikkeaa siinä oikeasta\npuhdasuskoisuudesta, poikkeaa Augsburgisesta tunnustuksesta ja suosii\nCalvinistejä.\n\nNyt ei Terserus voinut enää hillitä itseään. Pauhaavalla äänellä ja\npunaisena vihasta huusi hän:\n\n— Jos joku typeryydessään suosii semmoisia perusteettomia mietteitä\nkuin descensus Christi ad inferos, joita hän on muilta kuullut, niin ei\nse ole hänen autuudelleen haitaksi. Mutta se, joka tekee sitä, vaikka\nhäntä varoitetaan ja hänelle selvästi todistetaan asian toisin olevan,\nsekä seurakunnan pahennukseksi pysyy hyödyttömissä ja viisastelevissa\nkysymyksissään, hän on todellakin lähellä joutua harhaopin teille.\nOlisi parempi että pysyisitte Jumalan hengen antamissa uskonkappaleissa\nja jättäisitte kaikki paavilliset kysymykset ja viisastelemiset\nsikseen. Nämä rikkiviisaat ongelmat ja väitteet, joiden kautta oikea\noppi Kristuksen alasastumisesta turmellaan, ovat joko Jumalalta tahi\nperkeleeltä; mutta ne eivät voi olla Jumalalta, sillä siinä tapauksessa\npuhuisi Jumalan sana niistä _expressis verbis_ [selvillä sanoilla],\nja Jumalan sanassa ei löydy mitään todistusta niille; siis ovat\npraeses’in ongelmat ja väitteet perkeleeltä. Eikä se olekaan mitään\nihme että niin on, jatkoi piispa, yhä enemmän kiivastuen, sillä\npraeses’in koko elämä näyttää, että hänellä on kuollut usko, jonka\nhedelminä eivät ole mitkään hyvät työt, maan minä, riita, kiukku,\ntora, eripuraisuus, puolueellisuus, joita apostoli Paavali luettelee\nGalatilaiskkirjan viidennessä luvussa kuuluviksi lihan töihin — elämä,\njonka täytyisi olla sekä akatemialle että kirkolle korjaamattomaksi\nvahingoksi. Ja eikö hän ole ruvennut kaikissa saarnoissaan,\nväitöksissään ja luennoissaan, pidoissa ja missä tahansa hän on,\nhuutamaan synkretistejä [lahkoisyhdistäjiä] vastaan koko kaupungissa?\nVieläpä koko maan on hän täyttänyt huudollaan synkretismistä, niin että\nyleisö nyt luulee meidän täällä Turussa eroavan toisistamme uskonnon\nsuhteen, josta voi seurata eripuraisuutta ja meteliä isänmaassa. Kaiken\ntämän tähden en minä voi pitää praeses’tä nuorison opettajana, vaan\nnuorison vietteliänä. Se, joka ei seuraa Lutheruksen oppia, ei ole\npuhdasuskoinen lutherilainen; mutta praeses ei seuraa Lutherusta, ergo\n(siis) ei praeses ole puhdasoppinen lutherilainen.\n\nTähän ankaraan hyökkäykseen vastasi Svenonius kylmäkiskoisella\ntyyneydellä:\n\n— Se, joka yhdessä uskonkappaleessa pitää yhtä kalvinistein kanssa,\non kalvinisti; mutta reverendus episcopus noster (kunnioitettava\npiispamme) pitää kalvinistein kanssa yhtä, ergo reverendus episcopus\nnoster on kalvinisti. Augsburgin tunnustus lukee Kristuksen\nalasastumisen hänen ylentymiseensä, mutta reverendus episcopus noster\nlukee sen hänen alentumiseensa, ja on siten poikennut Augsburgisesta\ntunnustuksesta.\n\nTerserus nousi kiivaasti.\n\n— Tämä on päinvastoin sitä, mitä minä olen kirjoittanut\nkatekismuksessani ja mitä tässä olen sanonut. Semmoista sanon minä\noperta calumnia'ksi, julkiseksi parjaukseksi, ja siihen en minä vastaa.\n\nTerserus käänsi hänelle ylenkatseellisesti selkänsä ja sanoi kuulioille:\n\n— Pitäkäämme kaikki kiinni kirkkomme opin sanoista, niinkuin ne\nkuuluvat, uskoen Kristuksen todellakin alasastuneen helvettiin ja\nsamalla voittaneen perkeleen ja helvetin portit. Mutta millä tavalla\nhän saavutti voittonsa ja triumfinsa perkeleen ja kadotettujen henkien\nyli, siitä ei ole meillä kenelläkään tietoa, sentähden ettei sitä ole\nmeille ilmoitettu.\n\nKun hän oli tämän sanonut, jätti hän salin, lopettamatta\nvastaväitöstään tavallisilla kohteliailla korupuheilla.\n\nSvenonius, joka ei ensinkään näyttäynyt joutuneensa hämilleen,\nkatsoi ympärilleen, ikäänkuin kehoittaen vielä muita vastaväittäjiä\nesiintymään, mutta rehtori nousi nyt ja ilmoitti, että aika jo oli\nkulunut eikä sopinut rikkoa akatemian sääntöjä, jonka tähden väitös\ntäten oli lopussa.\n\nChronander ja Petrus Torpensis tapasivat toisensa portailla.\n\n— No, sehän meni oivallisesti, sanoi Petrus, lyöden Jacobusta\nolkapäälle. Oli oikein hauskaa nähdä, kuinka tuo ylpeä pölkkypää\nkiukustui. Mutta Anna kaunottarelle saat kaiketi nyt sanoa jäähyväiset.\n\n— Sen kyllä arvaan, sanoi Chronander huoaten.\n\n— No niinpä menkäämme Mutterin luo huuhtomaan pois surun ja\nlohduttamaan itseämme sillä, että hän kyllä ottaa toisen. _Varia et\nmutabilis est femina_. [Vaihtuvia rakastava ja huikentelevainen on\nnainen.]\n\nHän tarttui Jacobus’en käsivarteen, ja niin he kulkivat käsikoukussa\nkoulutorin yli Hämeenkadulle päin, ylioppilaisjoukon seuraamina, jonka\nteki mieli hauskassa seurassa tyhjentää tuoppi tahi pari rohkean\nvastaväittäjän kanssa.\n\nSinä päivänä oli ilo ylimmillään Mutterin kapakassa. Kapakan sali\nja sen viereinen kammari oli täynnä ryypiskeleviä, tupakoitsevia ja\nlaulavia ylioppilaita, puheita pidettiin Chronanderin kunniaksi, ja\npereat (hävitköön) huutoja kaikui Svenonius’elle.\n\nVähää ennen kello kymmentä kuului raskaita askelia pimeällä kadulla. Se\noli kaupunginvahti, joka käveli ympäri ja jonka velvollisuuteen myös\nkuului pitää huolta siitä, ettei ylioppilaat saaneet istua kellarissa\nja kapakoissa myöhempään, kuin kello kymmeneen. Vahdin etupäässä kulki\nPitkä Hindrich sauvoineen. Melu Mutterin kapakasta kuului jo kaukaa\nhänen korviinsa; hän käski vahdin astua nopeammin, ja hetkisen perästä\nseisoivat he sulettujen ikkunaluukkujen takana, joiden raoista Pitkä\nHindrich kilistävien ylioppilaitten joukossa selvästi voi huomata\nJacobus Chronanderin. Mielihalulla katsasti hän rakojen läpi, ja kun\nsamalla huuto \"pereat Svenonius, vivat Chronander\" kaikui voimakkaista\nkurkuista, veti hän suunsa leveään nauruun. Tämän oli hän ilmoittava\nrehtorille, niin saisivat ylioppilaat maksun viimeisestä.\n\nPitkä Hindrich kulki vahdin kanssa katua eteenpäin. Silloin kuului\nmeteliä ja kovia huutoja Mätäjärven puolelta. Vahti juoksi sinne päin,\nmutta kohta oli siellä kaikki hiljaa. He seisahtuivat ja kuuntelivat,\nvaan ei mitään kuulunut, ja kadulla oli pimeä kuin säkissä. Ainoastaan\nheikko valo näkyi vähän kauempaa samalla kadulla. Se oli nurkkalyhty,\njoka riippui seipäässään erään kapakan oven edessä. Muutamien\nminuuttien perästä istui vahti mukavasti siellä suuren, oluella\ntahratun pöydän ääressä mielihyvällä maistellen kapakoitsian olutta.\n\nPitkä Hindrich, joka jo aikaisemmin illalla oli ryypiskellyt\nmelkoisesti, juopui kohta tapansa mukaan. Ryypiskelevät ylioppilaat\nolivat hänen mielessään, ja tämä kiihoitti hänen lakkaamatonta\nkostonhimoaan. Nythän oli oivallinen tilaisuus saada kiinni kaikki\nyhdellä kertaa. Muuta ei ollut tarpeen kuin nähdä, keitä ne olivat,\nsillä ikkunasta oli hän voinut nähdä ainoastaan Chronanderin.\n\nMutta hänen kehoitukseensa tulla mukaan, vastasivat hänen\nseuralaisensa, rauhallisia porvaria, joiden vuoro oli olla yövartioina\nkaupungissa:\n\n— Emme jaksa enää juosta ympäri kaupunkia, tahdomme istua täällä\njuomassa; anna sinä ylioppilaiden olla rauhassa. He ovat kyllä siivoja\npoikia, kun vaan ei suututa niitä.\n\n— Niinpä menen yksin, sanoi Pitkä Hindrich; olisipa kumma, jos\npelkäisin muutamia ylioppilaspoikia.\n\nTultuansa Mutterin kapakalle, asettausi hän jälleen akkunan luo ja\nkatsasti kellarisaliin. Silloin sattui hän sauvallaan koskettamaan\nikkunaluukkuun, niin että rämähti. Ylioppilaat juoksivat ikkunan luo,\navasivat luukut nähdäkseen, mitä se oli, ja nyt ei Pitkä Hindrich\nvoinut hillitä itseään, vaan särki kaksi ruutua sauvansa läimäyksellä.\n\nYlioppilaat juoksivat kadulle ja piirittivät vahtimestarin.\n\n— Tahdotteko tappaa minut! Tahdotteko tappaa minut! huusi tämä ja löi\nerästä ylioppilasta päähän.\n\nToinen tempasi sauvan häneltä. Silloin heitti vahtimestari kaapun\npäältään, veti esiin miekkansa ja löi sillä vastustajaansa selkään,\ntekemättä kumminkaan suurempaa vahinkoa, niin että ylioppilaan nuttu\nsai ammottavan reijän. Ylioppilaat syöksivät nyt, kuin yksi mies,\nPitkän vahtimestarin kimppuun, ja ennenkuin tämä ennätti kohottaa\nmiekkaansa uuteen iskuun, olivat he tarttuneet hänen käsivarsiinsa\nja heittäneet hänet pitkälleen kadulle. Eräs ylioppilas löi häntä\nsauvalla ranteille, niin että hän päästi miekan, joka kilisten putosi\nkadulle, toinen otti sen ylös ja löi sen lappiolla muutamia kertoja\nvahtimestaria päähän, niin että otsa-nahka halkesi ja verta alkoi\nvuotaa.\n\nMeteli kuului korttigaaliin asti, josta vahti kohta kiiruhti ulos\nkeihäine, miekkoine, lyhtyineen, kun ylioppilaat kuulivat tämän tulevan\njuosten ja näkivät lyhtyjen liikkuvan valon Hämeenkadun päässä,\nlähtivät he pakoon, ja vahti löysi, tultuansa taistelukentälle,\nvahtimestarin yksinään makaamassa juovuksissa ja verisenä syvässä kadun\nloassa, sauvatta ja miekatta, sekä kaapun heitettynä ojaan, jossa\nkevätvesi kohisevana koskena kuletti rikkoja, perkeitä ja muuta likaa,\njoka päivän kuluessa pihoilta oli heitetty kaduille lisäämään sen syvää\nmöhjäkerrosta. Säretystä ikkunasta pisti säikähtynyt kapakoitsia-eukko\npäänsä ja kysyi:\n\n— Oo’ko tappanu’ hän’t?\n\n— Ei näy olevan vaarallist’; mutt’ vattmästar’ on juovuksiss’ kuin\nsika, vastasi yksi vahtimiehistä.\n\nMutter sulki jälleen ikkunanluukkunsa. Vahti korjasi lyödyn ja vei\nhänet lähinnä asuvan parranajajan luo, jotta haava tulisi tarkastetuksi\nja sidotuksi.\n\nSeuraavana päivänä ilmoitettiin asia rehtorille. Ketään muuta\nylioppilasta ei vahtimestari voinut ilmiantaa kuin Chronanderia,\nja tätäkään ei hän voinut syyttää muusta kuin siitä, että hän oli\nistunut kellarissa kello kymmenen jälkeen ja että hän luultavasti oli\nollut mukana huutamassa \"pereat Svenonius\" sekä myöskin hyökkäämässä\nvahtimestarin kimppuun. Kuinka monta ylioppilasta siellä oli ollut,\nei hän myöskään tiennyt, ainoastaan että \"heillä kaikilla oli ollut\nlasit ja piiput, ja oli heitä niin paljon, kuin kellarinsaliin mahtui.\"\nSaksalainen parranajaja, joka oli sitonut vahtimestarin haavan,\nsanoi että haava vähällä olisi voinut tulla hengenvaaralliseksi.\nHaavoitetulla oli neljä reikää päässä, kumminkaan ei pääkallon läpi,\nsekä pienempiä mustelmia käsivarsissa ja polvissa. Haavat, lisäsi hän,\nvoivat kyllä tulla vaarallisiksi, \"jos Hindrich ei varoisi itseään ja\nterveyttään, vaan yhä joka päivä joisi ja päihdyttäisi itseänsä.\"\n\nChronanderin käskettiin ilmoittamaan, kutka ylioppilaat sinä iltana\nolivat olleet Mutterin kapakassa. Hän kieltäysi, vaikka monasti\nkehoitettuna, sitä tekemästä, ja tuomittiin sentähden pantavaksi\nprubba’an, siksi kun asiasta saataisiin selkoa. Silloin astui Ericus\nBinningius esiin ylioppilasjoukosta ja ilmoitti julkisesti olevansa\nse, joka oli temmannut sauvan vahtimestarilta ja lyönyt häntä\nkäsivarrelle, sekä vaati että Chronander vapautettaisiin. Myöskin muut\nylioppilaat, jotka olivat ottaneet osaa tappeluun, vaikkapa vaan olleet\nkapakassa, seurasivat esimerkkiä ja ilmoittavat itsensä. Tämän johdosta\npäätettiin, että kaikkien niiden ylioppilaitten, jotta olivat osaa\nottaneet tappeluun, piti mennä \"prubba’an\", kunnes asiaa ehdittäisiin\nlikemmin tutkia. Niiden joukossa oli Chronander. Hän ei tosin ollut\nlyönyt vahtimestaria, mutta sanoi ottaneensa häntä käsivarresta. Hän\ntahtoi näet olla osallinen toverien kohtaloon.\n\nPrubba oli suuruudeltaan keskinkertainen huone kirkkomuurissa;\nsiinä oli lava makuusiana, penkkejä pitkin seiniä, yksi pöytä ja\nmuutamia tuolia. Ovi oli harva ja heikko, ikkuna oli reikä, jossa\noli rikkonainen lasi, ja välikattoa ei löytynyt ollenkaan. Seinät,\npöytä, penkit ja ovet olivat täynnä piirrettyjä nimiä, sukkeluuksia,\nkomparunoja ja irvikuvia, jotka muistuttavat niistä monista, jotka\nsiellä olivat istuneet toinen toisensa jälkeen. Takkanurkassa oli\nhevoisen lannan jälkiä; pedelli, jonka hoidossa prubba oli, oli\nnäet äskettäin pidetyillä markkinoilla kannusta olutta vuokrannut\nsatunnaisesti tyhjän huoneen parille talonpojalle hevoistalliksi\n— josta omavoittoisesta keksinnöstään hän oli saanut kunnon torat\nylioppilailta, ja tarpeellisen muistutuksen rehtorilta.\n\nSeuraavana päivänä kutsuttiin ylioppilaat taas konsistorioon. Sekä\nakatemian ulkopuolelle että etehiseen oli kokoontunut suuri joukko\nylioppilaita ja porvaria, jotka viimemainitut olivat jättäneet\nkonsistorioon kirjoituksen, missä valittivat ylioppilasten käytöstä ja\nvaativat ankaraa rangaistusta heille, koska muuten ei kukaan porvari\nvoinut turvallisesti tehdä vahtiansa öillä.\n\nRehtori otti kirjoituksen vastaan, ja kun hän oli lukenut sen, sanoi\nhän arvollisuudella porvarille, joka oli jättänyt kirjoituksen:\n\n— Jos joku ylioppilas on harjoittanut jotakin vääryyttä ja jäänyt\nrankaisematta, niin astukaa esiin ja todistakaa se. Muutoin tulemme\nniin menettelemään, ettei kukaan tule hulluuttansa hyväkseen\nnauttimaan; vaan se, joka syntiä tekee, sitä rangaistaan.\n\nYlioppilasten voitokkaasti hymyillessä ja heidän ivansa esineenä\nvetäysi porvari nöyränä, hattu kädessä, jälleen pois joukon läpi.\n\nKohta sen jälkeen syntyi liikuntoa käytävässä. Maaherra,\noikeuspormestari ja kaupungintoimitsia astuivat nyt sisään. He\nolivat pyytäneet saada olla läsnä asiaa tutkittaessa, koska se koski\nhyökkäystä paljastetuilla aseilla erästä virkatoimissaan olevaa\nkaupungin palveliaa vastaan ja siis oli hengen asia, varsinkin jos\nvahtimestari, niinkuin luultava oli, kuolisi haavoistaan. Rehtori oli\njulistanut, että he tosin, jos tahtoivat esiintyä asianomistajina,\nsaisivat olla läsnä, mutta että siviili-virkamiehinä heidän ei ollut\nsekaantuminen konsistorion toimiin.\n\nHe tulivat nyt ja saivat paikan erään pöydän ääressä konsistorion\nkokoushuoneessa.\n\nKun tutkinto ja vierasten miesten juurtajaksainen kuulusteleminen oli\npäättynyt, jolloin yllämainittu tapaus kaikkine sivuseikkoineen tuli\ntoteen näytetyksi, nousi maaherra ja vaati, että ne ylioppilaista,\njotka olivat tehneet väkivaltaa kaupungin vahtimestarille,\nlähetettäisiin linnan vankilaan.\n\nSilloin luki rehtori kuningatar Kristiinan yliopistolle antamat\netuoikeudet, joiden mukaan akatemialla oli oma tuomiovaltansa, sekä\nvielä akatemian kanslerin, valtionvalvojan Pietari Brahen lausunnon\nsamanlaisessa, kymmenen vuotta ennen Upsalassa nostetussa kysymyksessä,\nvieläpä muistutti Upsalan yliopiston esimerkkiä, jossa samaa\njärjestystä aina oli noudatettu. Tämän johdosta julisti rehtori, että\nkonsistorio pidätti itselleen täyden tuoimio-oikeuden asioissa, jotta\nkoskivat ylioppilaiden rikoksia, jonka jälkeen maaherra nousi ylös ja\nmeni pois pormestarin ja kaupungintoimitsian seuraamana.\n\nKun nämä olivat menneet, päätti konsistorio, että tappeluun\nosaa-ottaneiden ylioppilaiden jälleen piti mennä prubba’an, siksi kuin\nvielä muutamia vieraita miehiä oli kuulusteltu.\n\nNyt tuli iloinen elämä prubbassa, jommoista sen vanhat seinät\neivät vielä koskaan olleet nähneet. Petrus Torpensis lähetti salaa\nylioppilaille olutta ja espanjan »viiniä sekä soitto-niekkoja rumpuine\ntorvineen, ja siellä \"melskattiin, juotiin ja huudettiin\", niin että\nkoko kirkkokorttelissa tuskin kukaan sai unta silmiinsä sinä yönä.\nVarhain seuraavana aamuna meni rehtori, jolle asiasta nyt ilmoitettiin,\nsinne tekemään metelistä lopun. Hän tapasi pedellin juopuneena ja\nnukkuneena rappujen alimmaisella portaalla, prubban ovi oli nostettu\npaikoiltaan ja heitetty eräälle hautakivelle kirkkomaalla; mutta\nylioppilaat istuivat ryypiskellen ja laulellen suuren leimuavan\ntakkavalkean ääressä soitto-niekkojen, paraan mukaan, rumpujaan ja\ntorviaan päristäessä. Hälinä ja melu oli niin suuri, että sen olisi\nluullut herättävän kuolleetkin, jotka olivat haudatut kirkkoon ja\nkirkkotarhaan.\n\nKun rehtori, valistunut ja vapaamielinen Andreas Thuronius, joka\noli saavuttanut nuorison kunnioituksen ja rakkauden arvollisen\nvastalauseensa kautta hengen rangaistustuomiota vastaan, johon\nkonsistorio oli langettanut loihtimisesta syytetyn ylioppilaan\nColenius’en, näkyi ovessa, hiljeni meteli, ja ylioppilaat nousivat,\npaljastivat päänsä ja asettuivat niiden toverien eteen, jotka\nolivat liiaksi ryypiskelleet. Rehtorin kysymykseen, miten he\nuskalsivat harjoittaa semmoista, akatemian sääntöjä vastaan sotivaa\n»vallattomuutta, vastasi Chronander, että huhtikuun yö oli ollut\nkylmä ja prubba niin huonosti varustettu, jotta heidän oli täytynyt\nostaa puita ja muutoinkin tehdä, mitä voivat, pysyäkseen lämpiminä.\nRehtorista oli kaikki tämä, vaikka hänen täytyi virka-arvonsa tähden\npysyä ankaran näköisenä, niin hullunkurista, että hän oli vähällä\npurskahtaa nauruun. Hän käski nyt ylioppilaiden jättämään ovettoman\nprubban ja jokaisen hiljaa ja ääneti menemään kotiinsa, jota käskyä\nylioppilaat lupasivat noudattaa.\n\nKun rehtori ankaralla katseella oli kääntänyt heihin selkänsä ja\npoikennut Vanhalle Kirkkokadulle, ei hän voinut olla sydämmellisesti\nnaurahtamatta.\n\n— Niin, niin, ne ylioppilaat, sanoi hän, ne ovat aina samanlaisia.\nVähempiä hullutuksia emme mekään tehneet minun ylioppilas-aikanani\nWittenbergissä. Siivoja poikia kaikissa tapauksissa, kun vaan heitä\noikein ymmärtää, lisäsi hän, kun hän seuraavassa kulmassa katseli\ntaaksensa ja näki kuinka ylioppilaat, totellen hänen käskyään, hiljaa\nhajosivat eri haaroille.\n\nSamana päivänä langetti konsistorio heidän tuomionsa. Se kuului\nseuraavasti:\n\n\"Koska syytetyt ylioppilaat ovat nuoria, sekä tähän asti ovat\nnäyttäneet olevansa hiljaisia, siivoja, sävyisiä ja oppivaisia; koska\nhe eivät ole tappelua aikoneet, vaan hän, joka tuli haavoitetuksi ja\njoka löi heitä ensin sauvalla sekä sitten miekalla; koska häntä vastaan\neivät ole käyttäneet aseita ja miekkoja, vaan paljaita käsiään, mutta\nsitte, kun hän hyökkäsi heidän päällensä, ottivat hänen oman aseensa;\nkoska he pimeän tähden eivät huomanneet, että he löivät häntä liian\nkovasti; koska hän ei ollut virkatoimessaan johtamassa kaupunginvahtia,\nvaan oli jättänyt tämän kapakkaan, ja koska ylioppilaat ovat\nkunniallisten ja ansiollisten miesten lapsia, joiden tulevaisuutta\nei tämän asian tähden voi hyvällä omallatunnolla turmella, niin ei\nsenatus academiae voi langettaa heitä suurempaan rangaistukseen, kuin\nmitä he jo ovat kärsineet prubbassa. Mutta koska ovat meteliä pitäneet\nprubbassa, vetäkööt sakkoa kukin kaksi taaleria rahassa.\"\n\nKun tuomio oli julistettu, seisoivat sekä syytetyt että myös lukuisa\njoukko heidän toveriaan, jotka olivat olleet sangen levottomia\nheiden tähtensä, vielä kadulla ja tervehtivät kolmikertaisella\n\"vivat\"-huudolla rehtoria ja konsistorion jäseniä, kun nämä lähtivät\nakatemiasta.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKesä oli kulunut, syksy tullut, ja ylioppilaat sekä professorit\nkokoontuivat jälleen Turkuun työtään aloittamaan. Piispa Terserus\noli Tukholmassa, jonne hän Svenonius’en syytöksen tähden oli kutsuttu\nteologisen tutkiakunnan edessä, johon kuului piispoja, tuomiorovastia,\nkirkkoherroja ja teologian professoreja, selittämään mielipiteitään\nriidanalaisissa kysymyksissä. Kerrottiin että piispa, pää-asiallisesti\npysyen ennen lausumissa mielipiteissään, oli tehnyt muodollisia\nmyönnytyksiä muissa pykälöissä, mutta että häntä ei oltu voitu saada\nmuuttamaan mielipiteitään Kristuksen helvettiin alasastumisesta.\nTämän johdosta oli hän kirjoittanut ystävilleen konsistoriossa:\n\"Tässä asiassa tahdon uskollisesti pysyä, ja omatuntoni on minulle\ntahtoa rakkaampi; ja niinkuin tahdon suoda muiden tässä asiassa pitää\nmielipiteitään, niin olen myös siinä hyvässä toivossa, että muut\ntekevät samoin minulle.\"\n\nSillaikaa oli huhu alkanut levitä, että Terserus tuomittaisiin piispan\nviralta pois ja Svenonius tulisi hänen jälkeisekseen. Tämä, että itse\npiispa pantaisiin viralta herjauksen tähden, oli jotakin, jota ei\nennen oltu kuultu, ja antoi varsinkin yleisessä kansassa aihetta mitä\nkummallisimpiin kertomuksiin, olletikin kun muutamia vuosia aikaisemmin\nerästä teologian professoria, iäkästä Martin Stodius’ta, oli\ntodenteolla syytetty siitä, että hän muka oli tehnyt liiton perkeleen\nkanssa ja pitänyt hänen kanssaan salaista kanssakäymistä öisin eräällä\nkorkealla vuorella Nummen kirkon luona, mikä vuori oli pahassa\nmaineessa, sentähden että perkeleen sanottiin siellä muinoin pitäneen\nkokouksia uskottujensa kanssa. Konsistorio oli tuominnut Stodius’en\nviralta pois, ja vaikka akatemian kansleri, kreivi Pietari Brahe oli\nhylännyt tämän tuomion, uskoi kansa kumminkin, että jotakin pahusta\ntodellakin oli ollut syytöksen perusteena. Ympäri koko maan puhuttiin\nsen lisäksi, kuinka eräs ylioppilas oli myynyt sielunsa perkeleelle\nrahasta, sitten tullut riivatuksi ja nyt nähtiin juoksevan ympäri Turun\nkaduilla ihan järjettömänä; että toinen ylioppilas, nimeltä Colenius,\njoka oli houkutellut häntä siihen, oli tuomittu kuolemaan, perkeleen\nkanssa liittoon käyneenä, ja nyt istui Turun linnan vankitornissa,\nsiksi kun hän mestattaisiin ja poltettaisiin torilla, joka tapahtuisi\nniin pian kuin hänen tuomionsa tulisi vahvistetuksi.\n\nOppimaton ja taikauskoinen kansa, joka ei ymmärtänyt uskonnollisia\nsanansaivarruksia ja joka sentähden haki jotakin käsitettävää syytä\nTerserus’ta vastaan tehtyyn syytökseen, luuli että piispa oli ollut\npaholaisen kanssa liitossa ja tahtonut tälle myydä seurakunnan sielut.\nPalkkioksi tästä tekisi paholainen muka hänet paaviksi, ja sentähden\ntahtoi piispa nyt seurakuntaa kääntymään katoliseen uskoon. Nämä\nhuhut levenivät ja niitä uskottiin sitä enemmin, kuta enemmin puhe\nTerserus’en viralta pois panosta tuli todenmukaiseksi.\n\nTersevus’en vaimo oli hänen luonaan Tukholmassa, ja Turkuun jäänyt\nperhe oli mitä suuremmassa levottomuudessa. Neiti Heblan posket olivat\nsurusta ja huolesta käyneet vallan kalpeiksi. Hän askaroitsi ääneti ja\nhiljaa, niinkuin ennenkin, mutta hänen ilomielisyytensä ja onnellinen\nhymynsä olivat poissa. Täti Gudelina pudisti päätään. Hän arveli,\nettei käynyt laatuun, että lapsi noin kuihtui, ja hän katsoi häneen\nniin lämpimästi ja osaa-ottavaisesti. Ystävällisen eukon vanhat silmät\nhuomasivat kyllä, etteivät Heblan posket kalvenneet yksin surusta isän\ntähden. Ei, jotakin muuta oli hänen sydämmensä pohjalla, joka pakoitti\nsitä ikävöimään ja suremaan.\n\nEräänä päivänä tuli neiti Gudelina kotiin torilta punaisena ja\nhengästyneenä. Heittämättä yltään päällysvaatteitaan, meni hän Heblan\nluo ja sanoi:\n\n— Niin paljon ylioppilaita on jo tullut kaupunkiin. Kohtasin juuri\nAndreas’en Jakob Wollen kulmassa.\n\nPunaisena kuin ruusu, nousi Hebla ompelunsa äärestä, otti kiiruusti\nhatun ja kaapun päälleen ja sanoi:\n\n— Minä menen vähän kävelemään. Hyvästi siksi, ratas, kulta tätini.\n\nHän oli jo ovella, ja nopealla nyökkäyksellä katosi hän alas portaita\nmyöten.\n\nGudelina katsoi hänen jälkeensä tyytyväisesti hymyillen.\n\n— Niin, niin, ne lapset! sanoi hän itsekseen. Mutta kylläpä Andreas\nonkin oikein harvinainen ja kunnon poika. Aivan oikein; he poikkeavat\nKarjakadulle. Hän ymmärsi siis mitä tarkoitin, kun sanoin että Heblan\nolisi tehtävä pieni kävely Kupittaan lähteelle, nauttiakseen raitista\nilmaa. He tarvitsevat kyllä saada olla vähän kahden kesken, jotta\nsaavat puhua häiritsemättä niin pitkän eron jälkeen.\n\nKun Hebla ja Andreas olivat kääntyneet kadun kulmassa, jätti Gudelina\ntyytyväisellä nyökkäyksellä ikkunan ja meni töihinsä.\n\nMolemmat nuoret näkivät toisensa ilolla, jota ei kumpikaan huolinut\nsalata. Heblan hienot posket olivat jälleen saaneet kauniimman\nruusunvärin, silmät säteilivät ja suu hymyili. Andreas, jonka ihon\nkesän aurinko ja terveellinen ilma maalla oli ruskeuttanut, ei voinut\nluovuttaa onnellisia, ihailevia silmiään hänestä. Ajattelematta muuta\nkuin toisiaan, kulkivat he vilkkaasti puhellen eteenpäin. Kulmassa,\njossa Hämeenkatu yhtyi toriin, eli niin sanotussa Kuopassa, seisoi\ntavallisuuden mukaan joukko ylioppilaita. He kiiruhtivat näiden ohitse,\neikä Hebla edes huomannut, että muutamat häntä tervehtivät. Antti\nMarthens’in kellarissa istuivat Petrus Torpensis ja Jacobus Chronander\navatun ikkunan vieressä, kummallakin tuoppi olutta edessään. He\nnyökäyttivät päätään Andreas'elle, mutta tämä ei sinnepäin katsonutkaan.\n\nKupittaan eli Pyhän Henrikin lähde oli eräässä lehdossa eli puistossa\nitäänpäin kaupungista. Jo pakanuuden aikana oli sitä käytetty\nuhripaikaksi; katolisuuden aikana oli se vielä suuremmassa maineessa\npyhyydestään, taru kun kertoi piispa Henrikin antaneen siinä kastaa\nensimmäiset kristinuskoon käännetyt suomalaiset. Lähteen viereen\noli rakennettu rukoushuone, ja itse lähde, joka oli syvällä maan\nsisässä, oli varustettu ämpärillä ja vivulla. Täällä oli käynyt\nsairaita koko Suomesta uhraamassa rahoja lähteesen, juomassa sen\nvettä ja muistoksi parantumisestaan ripustamassa votiivitauluja\nrukoushuoneesen. Jäännöksenä pakanuuden ajoilta oli Turun kaupungin\nasujamilla tapana kokoontua puistoon Juhannus-yönä uhraamaan lähteesen,\npolttamaan juhannuskokkoja sen ympärille ja huvittelemaan tanssilla\nja laululla. Uskonpuhdistuksen jälkeen tiedettiin tämä, mutta vanhaa\ntapaa noudatettiin vielä kauan, kunnes kappeli vihdoin revittiin alas\nja maistraatti pani sinne vahdin, joka ajoi taikauskoisen kansan\npois. Vielä uskonpuhdistuksen jälkeen oli lähde kirkon oma, jonka\nkustannuksella ylläpidettiin ämpäri, vipu sekä rakennus, sisältävä\ntuvan ja kammarin, missä katolisena aikana oli asunut rukoushuoneen\npappi, jonka toimena oli ollut koota lähteesen uhratut rahat. Vaikka\nlähde nyt tosin oli kadottanut merkityksensä uhripaikkana, niin\nettä siellä ainoastaan yksi tahi toinen alhaisemmasta kansasta enää\nharjoitti taika-uskoaan, oli puisto kuin minkin kaupungin nuorison\nsuosittu kokouspaikka, joka edelleenkin juhannus-aattoiltoina tuli\nsinne polttamaan kokkoja ja tanssimaan.\n\nKun Hebla ja Andreas saapuivat hautausmaalle, joka oli Karjakadun\npäässä — karjakaduksi sanottiin tätä katua sentähden, että kaupungin\nkarjaa tätä myöten ajettiin Kupittaan takana olevalle laitumelle,\njolloin katu oli aivan täynnä eläimiä — poikkesivat he vasemmalle,\nKupittaalle johtavalle tielle, ja hetkisen kuluttua olivat he puistossa.\n\nKesäpäivä oli kaunis ja aurinko hellitteli puiston vanhoja\nriippakoivuja ja viheriää nurmikkoa. Linnut visersivät puissa,\nmehiläiset surisivat kukkivassa apilaassa ja laitumella kuuluivat\nlehmien kellot. Muutoin oli kaikki tyyntä ja hiljaista kuin varhaisena\npyhä-aamuna.\n\nHe olivat yksin puistossa, jossa tavallisesti kävi ihmisiä ainoastaan\nilloin. Käveltyään hetkisen puitten välissä, istuutuivat he eräälle\npenkille lähteen viereen. Niinä kahtena kuukautena, joina eivät olleet\ntavanneet toisiaan, näinä pohjolan kesä-kuukausina, jolloin koko\nluonto on täynnä riemua ja elämänhalua ja jolloin lintujen suloisa\nviserrys, tuomen ja pihlajan tuoksu, koivun viheriät häilyvät lehdet\nja järvien purpuranväriset, äärettömät kuvastimet tuudittavat sydämmen\nhiljaisiin, haaveksiviin unelmiin, tänä aikana, jolloin alinomaa olivat\najatelleet toisiaan, oli heidän ennen tietämätön rakkautensa puhjennut\ntäyteen kukoistukseen. Ja nyt, kun he yksin istuivat toistensa vieressä\nhiljaisessa puistossa ja heidän silmänsä ilmaisi heidän kummankin\nyhteisen salaisuutensa, eivät he voineet vastustaa tunteiden kuohua.\nAndreas otti Heblan hienon, lämpimän käden käsiensä väliin, Hebla\ntaas nojasi päänsä hänen olkaansa vastaan; ja tietämättä, mitä hän\nteki, suuteli Andreas häntä koko vilpittömän ja hartaan rakkautensa\nlämmöllä. He istuivat sitten kauan käsi kädessä puhellen, kuinka olivat\najatelleet toisiaan ja toivoneet kesän pian loppuvan, jotta saisivat\njälleen yhtyä. Mitään muuta eivät he voineet ajatella; muu maailma\neteni sinertävään kaukaisuuteen, ja koko heidän olemuksensa suli heidän\nrakkautensa ensimmäiseen hiljaiseen keväiseen onnellisuuteen.\n\nKun Hebla tuli kotiin iloisena ja onnellisena, näki neiti Gudelina,\nettei hän ollut erehtynyt miettiessään syitä rakkaan lapsen kalpeuteen.\nHän ei kumminkaan kysynyt mitään, eikä Heblakaan mitään virkkanut.\nMutta hänen surumielisyytensä oli poissa. Hän otti pienen sisarensa\nAnnan syliinsä, puheli ja leikitteli hänen kanssaan, niinkuin ennen, ja\nGudelina, joka oli mennyt tarkastamaan piikojen askareita, kuuli heidän\nraittiin, hopeanheleän naurunsa keittiöön saakka.\n\nPienessä, matalassa huoneessaan porvari Davidsson’in vähäisessä\ntalossa Ryssänmäellä istuivat päivän työn lopetettua Daniel Juslenius\nja Andreas Aschelinus ja rakensivat tuulentupia siitä kiiltävästä\naineesta, joka nuorisolla on niin runsaasti varastossa: elämän halusta,\nhyvästä tahdosta ja hyvistä toiveista. Daniel oli pitkällään yhteisellä\nvuoteella, jonka siniraitaiset uutimet olivat heitetyt sivulle\nsängynlaitojen yli, ja poltti pitkää piippua; Andreas istui arkkunsa\npäällä, nojaten selkänsä seinää vasten.\n\nDaniel oli päättänyt tulla maisteriksi. Väitöskirjaksi, joka siihen\nvaadittiin, aikoi hän kirjoittaa Turun kaupungin historian, joka häntä\noli miellyttänyt aina siitä asti, kun hänen vanha iso-isänsä oli\nhänelle kertonut katolisen ajan Turusta, Danielille oli hänen rakas\nTurkunsa kuin vanha kirja kuluneine lehtineen, jonka kirjoituksesta\nhän tahtoi saada selkoa, ja tästä oli hän uneksinut siitä saakka kun\nhän ensi kerran poikana eräänä sateisena syyspäivänä, istuen isänsä\nedessä hevosen selässä ja melkein kokonaan kätkettynä hänen kaapuunsa,\nratsasti kaupunkiin Aningaisten tullista, alkaakseen katedraalikoulussa\nopintojaan.\n\nMyöskin Andreas aikoi pyrkiä maisteriksi. Tulevaisuutensa oli hän\najatellut jossain pappilassa maalla, yksinkertaisen kansan keskuudessa,\nsen opettajana, neuvonantajana ja esikuvana. Siellä hän oli toivonut\nsaavansa elää ja vaikuttaa niin pian kuin mahdollista; siellä oli hän\naikonut sepittää laulujaan isänsä ja äitinsä kielellä, suomenkielellä,\nlauluja, jotka käsittelisivät kaikkea sitä ihanaa ja hyvää, jota\nelämä tarjoo ihmiselle, kun tällä on puhdas ja nöyrä sydän. Niin oli\nhän haaveksinut ja ajatellut aina siihen asti, kun hän tapasi Heblan\naamupäivällä. Nyt tahtoi hänkin tulla maisteriksi ja sitten hakea\napulaisviran akatemiassa, tullakseen aikaa voittani professoriksi.\n\nLiian rusoittavat tulevaisuuden unelmat olivat kumminkin Andreas’elta\nhajoavat jo seuraavan päivän auringon noustessa. Kun hän, näet, varhain\naamulla tahtoi mennä Heblaa tervehtimään, otti hänet vastaan neiti\nGudelina, jonka ystävälliset silmät olivat punaiset itkusta. Andreas\nkalpeni ja hänen silmänsä pimenivät.\n\n— Onko jotakin tapahtunut Heblalle? kysyi hän.\n\nMitään sanomatta antoi Gudelina hänelle kirjeen. Se oli piispalta.\n\nPiispa ilmoitti siinä omaisilleen, että hän vihamiestensä toimesta\noli menettänyt piispanvirkansa. Se oli, kirjoitti hän, korkeiden\nherrain kosto siitä, että hän kenestäkään huolimatta oli harrastanut\nköyhän kansan ja valtakunnan parasta; että hän olisi harhaoppinen,\nsiitä eivät he, vaikka olivat kovasti ponnistaneet, olleet voineet\nsaada häntä vakuutetuksi. Valittamalla tahtoi hän sentähden, nojautuen\nhyvään omaantuntoonsa, kaataa sen solvauksen ja häpeän, jonka olivat\nkoettaneet syöstä hänen päälleen, ja hän kehoitti omaisiansa olemaan\njoutumatta epätoivoon. Samalla määräsi hän, että he vielä samana\nsyksynä tulisivat Tukholmaan. Siellä vietettäisiin sitten joulun aikaan\nHeblan kihlajaiset hänen serkkunsa, Svean hovioikeuden asessorin, Olaus\nBjugge’n kanssa. Tämä, joka usein oli oleskellut heidän luonaan Heblan\nlapsena ollessa, oli jo siihen aikaan ruvennut rakastamaan häntä,\nkirjoitti isä, ja nyt, kun Hebla oli täyttänyt viisitoista vuotia,\noli hän pyytänyt häntä morsiamekseen, johon pyyntöön isä myös Heblan\npuolesta oli suostunut. Keväällä tulisivat häät vietettäviksi. Piispa\nilmoitti kirjeessään sydämmellisen ilonsa siitä, että hänellä näinä\nvastoinkäymisien päivinä oli edes onni nähdä Heblan tulevaisuuden\nturvattuna ja hänen yhdistettynä mieheen, joka kaikissa suhteissa\nansaitsi kunnioittamista ja jota Hebla lapsuudessaan oli ihaillut.\nTyttären kohta tapahtuva naiminen, kirjoitti piispa, muistutti häntä\nHeblan Herrassa nukkuneesta äidistä, jonka kaltainen Hebla täysin\noli. Samoin kuin Hebla nyt, oli hänen äitinsäkin ollut aivan nuori,\nei viittätoista ikävuottansa täyttänyt, kun hän meni naimisiin, ja jo\nsilloin kun tämä vielä oli vilkas leikkisä lapsi, oli hän, piispa,\nruvennut rakastamaan häntä. Viisitoista häiritsemättömän onnen vuotta\noli hän sitten lahjoittanut hänelle, kunnes hän kuoli lapsenvuoteesen,\nsaatuansa nuorimman poikansa, joka surun lapsi seurasi äitiään hautaan.\nJa nyt, vastoinkäymisten ja murheitten, kärsimyksen ja vainon päivinä\ntuli vainaja elävässä esikuvassaan, tyttäressään, ojentamaan hänelle\nilon ja rauhan palmua.\n\nTämä oli piispan kirjeen sisältö, joka ilmaisi hänen liiallisesta\nkiihoituksesta sangen lannistunutta mielialaansa.\n\nAndreas istuutui tuolille, salaman iskun saaneena. Hän näki selvään,\nettä hänen nyt oli sanottava jäähyväiset elämänsä onnelle. Hän\ntunsi Heblan liian hyvin, tietääkseen ettei tämä silmänräpäystäkään\nepäilisi tehdessään sitä, mitä häneltä hänen velvollisuutensa vaati.\nKasvatettuna ankarassa Jumalan pelvossa ja tottuneena pitämään isänsä\nkäskyjä Luojan tahtona, olisi Hebla aina nöyryydellä totellut niitä,\nvaikkakin hänen sydämmensä olisi surrut — sitä enemmin tekisi hän\nsen nyt, kun hänen isänsä oli surusta ja onnettomuudesta murtunut ja\nodotti häneltä ainoata ilon vilahdusta, jota elämä nykyjään voi tarjota\nhänelle.\n\nVanha Gudelina, jolle Hebla oli kertonut kaikki, taputti Andreasta\nystävällisesti olkapäälle ja käänsi pois kasvonsa, salatakseen\nkyyneleensä. Mutta Andreas nojasi päänsä hänen käsivarttansa vastaan ja\nsanoi itkien:\n\n— Minä rakastan häntä koko sielustani, tuntuu sentähden niin raskaalta\nerota ainaiseksi.\n\n— Rakas herra Andreas, lohdutti Gudelina, kyynelten virratessa alas\nhänen poskiaan. Niin on maailman meno. Mutta Herra johtaa kyllä\nkaikki parahimpaan. Harvat ovat ne, joiden kaikki sydämmen toiveet\nelämä täyttää. Samaa raskasta kohtaloa, joka nyt kohtaa Heblaa, on\nhänen äitinsä tuntenut, vaikkei kukaan muu kuin minä nähnyt hänen\nkyyneleitään. Mutta Herra muutti hänen surunsa iloksi, ja hän oli\nonnellinen jalon miehen kanssa, kunnes Jumala kutsui hänet pois\nparistamme.\n\n— Saanko tavata Heblaa? kysyi Andreas hetkisen jälkeen melkein\nkuulumattomasti.\n\n— Ette, hän ei tahdo sitä, vastasi täti. Hän on luvattu toiselle\nmorsiameksi, ja hänen täytyy sentähden koettaa unhottaa. Hän tahtoo\nlähteä näkemättä teitä, sillä jos hän tapaisi teidät, tulisi ero vaan\nsitä vaikeammaksi ja hänen kohtalonsa kantaminen nöyryydellä yhä\nraskaammaksi. Mutta hän lähettää minun kauttani teille sydämmellisimmän\ntervehdyksensä Herrassa, ja hän pyysi minun sanomaan, että hän aina on\nkätkevä kuvanne sydämmessään rakkaana ja uskollisena ystävänä.\n\nHän ojensi hänelle kätensä. Ylioppilas tarttui siihen molemmin käsin.\n\n— Sanokaa, etten koskaan ole unhottava häntä, nyyhkytti hän, ja\nsuuteli jäähyvåisiksi kuihtunutta, taloustoimista ja enemmän kuin\nkuudenkymmenen vuoden työstä karkeaksi tullutta kättä, jonka kumminkin\nvanhan sydämmen runsasmääräinen hyvyys teki pehmeäksi ja lämpimäksi.\n\n— Jumala olkoon teidän kanssanne, rakas herra Andreas! sanoi eukko\nystävällisesti. Hän vahvistakoon teitä, kunnes tämä koetuksen hetki on\nohitse.\n\nSitten saattoi hän hänet ylimmäiselle portaalle ja kiiruhti sen jälkeen\nHeblan luo.\n\nHän tapasi tämän semmoisena kuin oli hänet jättänyt, kalpeana ja\nsurumielisenä, mutta tyynenä. Kuolemanväsyneellä, värisevällä hymyllä\nkuunteli hän tätinsä kertomusta. Kun Gudelina oli lopettanut, sanoi hän:\n\n— On kai parasta, että rupeamme valmistaumaan matkalle, niin että\nvoimme lähteä tulevalla viikolla.\n\nGudelina heitti häneen salaisen silmäyksen.\n\n— Aivan kuin äitinsä, ajatteli hän. Jumala auttakoon, että tämä myös\npäättyisi yhtä onnellisesti.\n\nMyöhemmin päivällä tuli Anna Svenonia tapaamaan Heblaa. Hän oli\nisältään saanut kuulla piispan viralta pois-panemisesta ja paikalla\nnoussut sekä ottanut hattunsa ja kaapunsa.\n\n— Mihin menet? kysyi isä.\n\n— Heblan luo, vastasi Anna, huolimatta niistä säikähtyneistä\nviittauksista, joita äiti teki hänelle.\n\n— Jos sinä astut piispan kynnyksen yli, niin on minun kiroukseni\nkohtaava sinua, sinä kelvoton lapsi! huusi isä.\n\nAnna ei vastannut, vaan kiiruhti pois.\n\nKun Anna tuli Heblan kammariin, juoksi tämä itkein hänen syliinsä. Anna\nkoetti lohduttaa häntä, mutta Hebla pudisti vaan päätään.\n\n— Sinä et tiedä kaikkia, kuiskasi hän, ja kertoi nyt uskolliselle\nystävälleen eilispäivän riemuisan onnen ja aamun synkän epätoivon.\n\nAnna ei sanonut mitään, mutta sulki hänet kovasti rintaansa vasten.\n\n— Sinä et tiedä, kuinka katkeraa on rakastaa, valitti Hebla silmät\nummessa.\n\nAnna huokasi syvästi.\n\n— Enkö tiedä! sanoi hän. Sinä vieno, hento lapsi, jos se voi lieventää\nsinun suruasi, että minäkin kärsin samaa kipua kuin sinä, niin tiedä,\nettä minä ensimmäisestä silmänräpäyksestä olen rakastanut Jacobus\nChronanderia.\n\n— Sinä rakastat häntä? kysyi Hebla ja katsoi Annaan kyynelsilmin.\n\n— Niin, mutta ei ole hän eikä kukaan muu kuin sinä saava tietää sitä.\nKun ensi kerran tapasimme toisemme ja tanssimme juhannuskokolla,\nsilloin olisin tahtonut sanoa hänelle sen. Hän oli niin kaunis ja\nmuhkea, mutta samalla niin nöyrä ja täynnä kunnioitusta, ja hän kun\nrinkitanssissa suuteli kättäni ja katsoi minuun tummilla silmillään,\nmeni se kuin tulenliekki sieluuni. Hän huomasi sen kyllä, ja joka\nkerta kun sitten tapasimme toisemme, kohteli hän minua kuin tyttöstä,\njonka hän luuli häneen rakastuneeksi. Mutta sitten näyttäysin minä\nkylmäkiskoiselta. Sitten esiintyi hän väitöksessä isääni vastaan ja\nloukkasi häntä syvästi. Se oli ylpeästi ja rohkeasti tehty. Olisin\ntahtonut olla siellä näkemässä ja ihmettelemässä häntä. Mutta voithan\nymmärtää, että tämä hänen käytöksensä isääni kohtaan myös loukkaa minua.\n\n— Ja jos hän nyt tulisi pyytämään sinun rakkauttasi?\n\n— Niin karkoittaisin hänet pois, vastasi Anna, ja hänen tummanruskeat\nsilmänsä säkenöivät. Ja kumminkin, lisäsi hän hiljaan, voisin minä\nmennä kuolemaan hänen tähtensä. Tiedätkö, jatkoi hän, minulla on\nmustalaisverta suonissani. Sentähden tuntuu niin kummalliselta\nsisässäni. Joskus tuntuu kuin tahtoisi rintani pakahtua, ja silloin\nitken hallitsematta, nauraakseni kohta sen jälkeen niin raivoisasti,\nettä oikein pelkään itseäni. Uhoitteleminen on minusta hauskempi kaikkea\nmuuta. Silloin nautin minä oikein, kun saan niskoitella mielin määrin.\nEi mikään maailmassa voisi semmoisina hetkinä lannistaa minua.\n\nOvi aukeni ja kuusivuotias Anna tuli juosten sisään. Hän oli Anna\nSvenonian erityinen suosikki ja hyvä ystävä, ja joka kerta kuin Anna\noli Heblan luona, tuli hän istumaan Annan syliin. Sinne kiiruhti hän\nnytkin, kiersi käsivartensa hänen kaulansa ympäri ja nojasi päänsä\nhänen uhkamielisestä viehätyksestä hehkuvia poskiansa vastaan. Anna\nloi vaaleaveriseen lapseen silmäilyn täynnä sydämmellisintä rakkautta,\ntaivutti päänsä hänen puoleensa, niin että hänen tummat kiharansa\nympäröivä! kultahivuksisen lapsen kasvoja kuin yöllinen pilvi tähteä,\nja suuteli häntä lapsellisen riemuisella ilolla.\n\n— Sinä pienokainen, sinunkin edestäsi voisin antaa henkeni, sanoi hän\nja painoi pienokaisen hellästi rintaansa vastaan.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nTurun linnanpäällikkö vietti häitään. Ylhäisiä vieraita oli saapunut\nläheltä ja kaukaa, aatelin suurilta maatiloilta Turun tienoilta,\nUudeltamaalta ja Hämeestä, Tukholmasta ja Itämeren maakunnista.\nKaupungin väestö oli koko päivän ollut liikkeessä, nähdäkseen\nloistavaa hääsaattoa, joka hevoisilla kulki linnasta tuomiokirkkoon\nja sieltä takaisin, sekä muuten iloitakseen juhlallisuuksista ja\nsiitä ylellisestä loistosta, jolla sekä isäntä että hänen vieraansa\nesiintyivät. Sillalle oli linnanpäällikkö ajattanut muutamia tykkiä,\njoista iltapäivällä ammuttiin, ja iltahämäränä sytytettiin suuria\nraivioita linnan kentälle, jonne palveliat ja alhaisempi kansa\nkokoontui suurten tynnyrien ympäri, joista runsaasti tarjottiin olutta\nja viiniä.\n\nYlioppilas Ericus Binningius, joka sukuperältään oli ruotsalainen,\nvieläpä kotoisin Itägötanmaasta, josta linnanpäällikkökin, oli\nsepittänyt runomitalla onnentoivotuksen, painattanut sen ja vienyt\nsen linnaan. Palkinnoksi runostaan oli hän saanut puolitoista riksiä\nja iloissaan tästä anteliaisuudesta oli hän kutsunut muutamia toveria\nvallihaudan ulkopuolella olevaan linnanpuistoon, jossa löytyi\nravintola, missä kävi paljon ihmisiä, sekä keilarata.\n\nOli jo myöhään illalla, sen aikuisen käsityksen mukaan, kello oli\nnimittäin kahdeksan, kun Ericus ja hänen toverinsa mitä iloisimpina\nkulkivat kotiinpäin. Linnasta olivat vieraat jo alkaneet erota, ja\nylioppilaitten edellä kävi nyt pari semmoista pitkin tyhjää Linnankatua\ntahi oikeammin tietä, sillä kadun nimeä se tuskin ansaitsi. Nämä olivat\nhovioikeudenviskaali Wassenius ja Jakob Wolle. Molempien edellä kävi\npalvelia, lyhty kädessä, ja Wollella oli sitäpaitse palvelia, joka\nkävi heidän jälessään. Katujen kurja, syyssateiden tähden melkein\nhengenvaarallinen tila sekä pimeys tekivät liikkeen kadulla pimeän\ntultua melkein mahdottomaksi ilman soihduitta. Wollen palvelialla oli\nsitäpaitse miekat, koska ulkona kaupungissa liikkuminen yön aikana\noli vaarallinen ja päällekarkauksia sekä murhia kyllä usein tapahtui.\nWollella oli kyllin varoja pitääkseen kaksi aseellista palveliaa,\njotka olivat saksalaisia niinkuin hän itsekin alkujaan, sillä hän oli\nkaupungin rikkain porvari. Hän omasi useita suuria taloja kaupungin\netevimmässä korttelissa, ja hän vei Hollantiin ja Englantiin suuret\nmäärät halkoja, tervaa, ohraa ja ruista, jota varten hän yksin\nvuotuisesti rahtasi kymmenkunnan laivaa, paitse niitä laivoja, jotka\nveivät hänen tavaroitaan Tukholmaan, Kyöpenhaminaan ja Lybekkiin.\n\nKun riemastuneet häävieraat tulivat sillalle ja tahtoivat mennä sen\nyli, seisoi siellä kaksi miestä tykkien vieressä.\n\n— Väistykää! huusivat palveliat, jotka kävivät edellä, lyhty kädessä.\n\nLyhtyjen valo kohtasi molempia miehiä. He näyttivät myös olevan\nlinnanpäällikön häävieraita, kaksi nuorta aatelismiestä, joilla\noli sulkatöyhdöt hatuissa, lyhyt, musta samettikaapu, punaiset\nsamettiset pöhöhousut ja valkoiset silkkiset hosat eli pitkät sukat,\nkauluskäsineet sekä miekka vyöllä. He väistyivät, ja Wassenius sekä\nWolle tervehtivät ohimennen kohteliaasti: \"hyvää iltaa!\"\n\nKun viimemainitut olivat kulkeneet ohitse, sattui se palvelia, joka\nkävi jälessä, astumaan toisen aatelismiehen jalalle.\n\n— Teufel! mutisi palvelia, joka oli vähällä kaatua, ja puukkasi miestä,\nniin että tämä kellahti sillalle.\n\n— Kirotut saksalaisroistot! kiljasi aatelismies.\n\nSilmänräpäyksessä tempasi saksalainen, joka oli tuittupäinen paljosta\noluesta ja viinistä, jota hän oli nauttinut, miekkansa ja hyökkäsi\nnuorten miesten kimppuun. Nämä vetivät nopeasti miekkansa, ja\nseuraavassa silmänräpäyksessä kajahtelivat sillan ja joen viereen\nrakennetut kartanot miekkojen kalskeesta. Wolle kiiruhti toisen\npalvelian kanssa apuun ja ryntäsi kangella, jonka hän löysi maasta,\naatelismiehiä vastaan. Palivelia asetti lyhdyn sillalle, hyökkäsi\ntaistelevien sekaan ja ryntäsi miekkansa toisen aatelismiehen selkään,\nsamalla kun toinen palvelia haavoitti hänet reiteen, niin että hän\nhengettömänä vaipui sillalle.\n\nSamalla olivat ylioppilaat miekankalskeen, huutojen ja häilyvän\nlyhtyvalkean houkuttelemina tulleet paikalle. Kaatuneen miekka vieri\nBinningius’en jalkojen eteen, hän otti sen ja töyttäsi sen palvelian\nrintaan, juuri kun tämä oli pistämäisillään toista aatelismiestä\nvyötäisiin. Palvelian kaatuminen keskeytti taistelun. Vahti tuli\nkiireesti ja ympäröi taisteliat. Ericus Binningius vangittiin, verinen\nmiekka kädessä, tapettu aatelismies ja kovasti haavoitettu palvelia\nkannettiin lähimmän parranajajan luo.\n\nEricus vietiin rehtorin luo, joka panetti hänen vankeuteen prubbaan.\n\nSeuraavana aamuna kuoli Wollen palvelia haavoistaan. Papille, joka\noli käynyt häntä ripittämässä, samoin kuin parranajajallekin, oli\nhän sanonut että ylioppilas oli pistänyt häntä rintaan, kun hän\ntahtoi puollustaa herraansa, ja kun Ericus oli kohdastaan vangittu,\nkädessä verinen ase, jonka parranajaja sanoi olevan haavan mukaisen,\nniin ei ollut epäilemistäkään siitä, ettei hän ollut surmaaja. Häntä\nsäilytettiin edelleen prubbassa, ja seuraavana päivänä oli tutkistelmus\nalkava. Jakob Wolle tuli maaherran ja pormestarin kanssa akatemian\nrehtorin luo, valitti ylioppilasten hurjaa käytöstä ja vaati että\nsyyllinen ylioppilas säilytettäisiin Turun linnassa, koska hänen\nrikoksensa oli aivan selvä. Rehtorina sinä vuonna oli Enevaldus\nSvenonius. Tämä kieltäytyi akatemian etuoikeuksien nojalta suostumasta\nsiihen, ennenkuin konsistoriumi oli langettanut tuomionsa syyllisestä\nmutta lupasi juhlallisesti antaa tarkoin vartioida häntä. Sitten pani\nhän tanakan miehen vartiaksi prubban molemmille puolin.\n\nKaikille oli selvä että Binningius’en asia oli mitä vakavinta laatua.\nChronander, joka aina siitä asti kun Binningius oli niin rohkeasti\nesiintynyt konsistorion edessä, oli mitä lämpimimmällä ystävyydellä\nhäneen sidottu, kokosi pikaan muutamia uskollisia toveria,’ joihin\nhän täysin voi luottaa, niiden joukossa Petrus Torpensis’en, Andreas\nAschelinus’en ja Daniel Juslenius’en ja neuvotteli heidän kanssaan\nBinningius'en vapauttamisesta sekä tilaisuuden valmistamisesta hänelle\npakenemaan maasta. Aika oli kumminkin täperällä; vielä samana yönä piit\npaon tapahtua, jos mieli sen onnistua, sillä hyvin luultava oli, että\nhän jo seuraavana päivänä vietäisiin linnaan.\n\nEricus oli köyhä poika Ruotsista, joka iloisen mielensä, avonaisen\nluonteensa ja uskollisen ystävyytensä tähden oli erittäin lähemmille\nseurakumppanilleen rakas. Häntä oli siis kaikin neuvoin autettava,\nsiitä olivat kaikki yksimieliset. Ensiksikin oli hän vapautettava ja\npiiloitettava kaikilta tiedustelemisilta ja sitten autettava Ruotsiin.\n\nKohta olivat he sopineet menetystavasta. Kun Chronander muitten kanssa\noli istunut prubbassa tappelustansa kaupungin vahtimestarin kanssa,\noli hän huomannut katon olevan rikki. Laudat olivat näet mädänneet\nja turpeet pudonneet alas, niin että päivä paistoi läpi. Katto oli\nkumminkin jokseenkin korkealla, niin että vanki ei avutta ylettynyt\nsinne. Siis oli tarpeen kiinnittää vahtien huomio johonkin muuhun,\nkiivetä katolle ja antaa vangitulle toverille jotakin, jolla hänet\nsitten voi vetää ylös. Hyvä tilaisuus tämän tuuman toimeenpanemiseen\nilmaantui illan kuluessa. Linnanpäällikön ja hänen puolisonsa kunniaksi\naikoivat ylioppilaat akatemiassa toimeenpanna näytelmän, nimeltä\n\"Naimisesta ja kosimisesta\", jonka sepittäjä oli Chronander. Sen\nnäyttäminen kesti myöhään iltaan, ja ylioppilaat tulivat sen takia\nliikkumaan akatemian rakennuksessa ja sen läheistössä. Tämä oli\nerittäin onnellinen sattumus, sillä muutoin eivät vartiot olisi voineet\nolla aavistamatta, mitä oli tekeillä, kun olisivat nähneet Chronanderin\ntoverineen kuljeskelevan prubban läheisyydessä.\n\nIlta oli pimeä ja tuulinen, prubban luokse asetetut vahtimiehet\nkävelivät edes takaisin pysyäksensä lämpiminä. Akatemian akkunoista\nloisti valo hiestyneiden ruutujen läpi, joelta kuului kerta toisensa\nperästä vilkkaita kätten taputuksia. Talonpojiksi, porvareiksi tahi\nritareiksi, vieläpä naisiksikin puettuja ylioppilaita näkyi aika ajoin\nportailla, jossa he puhelivat, polttivat piippujaan tahi hyväilivät\njotakin laulun kappaletta ja sitten katosivat taas. Syystuuli, joka\nulvoi kirkon ympäri, lennätti tuimia lehtiä, jotka kummituksen\nnäköisinä kiehtoivat hautojen ympäri.\n\n— Kuules kerttu, sanoi se mahtimiehistä, joka seisoi hautausmaan\npuolella prubbaa, onpa tosiaankin kovaa työtä seista täällä tuulessa.\nMinulla on nälkä, ja sentähden menen nyt kotia saadakseni lämmintä\nruokaa. Onpa siinä kylliksi, kun sitten seisoo täällä koko yön.\n\n— Mene sinä vaan, Yrjö, mutta älä viivy liian kauan, niin että minä\nsitten vuorostani saan mennä.\n\nYrjö meni. Hänen tiensä kulki piispan kartanon sivu, ja hän kiiruhti\nkulkuaan joutuakseen pian sen ohitse. Kun piispa oli pantu viralta\npois ja julistus tästä oli kuuluutettu kaikissa maan kirkoissa,\noli huhu hänen liitostaan paholaisen kanssa vielä kasvanut, ja\nalhaisemman kansan taikauskoinen pelko oli niin suuri, että moni ei\nuskaltanut käydä piispan kartanon ohitse pimeän tultua. Koska piispan\nperheestä oli kotona ainoastaan vanha Gudelina ja neiti Hebla sekä\nkuusivuotias Anna, ja näidenkin huone oli pihan puolella, niin seisoi\nsuuri rakennus illoin pimeänä ja kamalana, eikä ainoastakaan ikkunasta\nnäkynyt valkeaa, sitä vastoin kuin kaikki muut rakennukset kadun\nvarrella olivat valaistut. Tämä auttoi myöskin kiihoittamaan kansan\nmielikuvitusta. Kun Yrjö nyt käveli siitä ohitse pitkin pimeää ja\nahdasta katua, sattui koira ulvomaan pihalla. Tämä surkeasti valittava\nääni tunki läpi luiden ja lihain. Yrjö alkoi juosta päästäkseen niin\npian kuin mahdollista kauaksi kamalasta naapuruudesta eikä pitänyt\nitseään oikein turvattuna, ennenkuin istui kotona vaimonsa luona\noluthaarikansa ja puurovatinsa ääressä. Mutta niin peljäästynyt oli\nhän vieläkin, ja niin elävästi ymmärsi hän kertoa kauhunsa että lapset\npeloissaan hänen kertomuksestaan hiipivät äitinsä suojaan.\n\nSamaan aikaan kuin Yrjö lähti vahtipaikastaan, tuli jälleen muutamia\nylioppilaita akatemian rappusille, puhuivat ja nauroivat sekä näyttivät\nolevan mitä iloisimmalla mielellä. Ne olivat Chronander, Aschelinus ja\nJuslenius auttajineen. Tiheä, kylmä rankkasade oli alkanut.\n\n— Minä näen vaan yhden vahdin, kuiskasi Chronander Aschelinus’elle.\n\n— Juoskaamme kilpaa, huusi Juslenius korkealla äänellä, ja heti juoksi\npari kolme ylioppilasta pitkin hautausmaata prubban ohitse ja jälleen\ntakaisin kovasti nauraen ja meluten.\n\n— Toinen vahti on todellakin poissa, kuiskasi Juslenius Chronanderille.\n\n— Oivallista! vastasi tämä samalla tapaa. Onni on meille suotuisa.\nToiselle voitte kyllä hankkia tekemistä, siksiaikaa kuin minä kiipeän\nkatolle ja autan Ericus’en ulos.\n\nKun sitten vielä olivat sopineet tehtävästänsä, otti JusIenius yhden\ntoverin käsivarresta, ja he olivat lähtevinänsä pois hoiperrellen,\nniinkuin olisivat olleet juopuneet. Muut jäivät rappusille nauramaan ja\npuheskelemaan.\n\nKun Juslenius toverineen meni prubban oven ohitse, jonka vieressä\nPerttu märkänä ja viluisena seisoi vahtina, sanoi edellinen niinkuin\nohimennen:\n\n— No, kuinka voit, Perttu?\n\n— Ah, täällä on kylmä kyllä. Olisi hyvä jos teillä olisi antaa minulle\npiipullinen tupakkaa, vastasi Perttu.\n\n— Ole sinä vaan ilman, sanoi Juslenius ivaten ja tahtoi mennä ohitse.\n\nMutta toinen ylioppilas sanoi löpertäen:\n\n— On kumminkin sääli miestä, jonka täytyy seistä täällä yksinään\nsateessa, varsinkin kun hänellä ei ole edes piipullista tupakkaa;\nodota, niin annan hänelle omasta tupakastani.\n\n— Kas niin, tule nyt vaan, kehoitti Juslenius äreästi, seisotaanhan\ntäällä ihan sateessa.\n\n— Niin, mutta hänen täytyy saada tupakkaa, kun kerran olen luvannut,\nlöperteli toinen. Kunhan maan saan käsille tupakkikukkaron ja tulukset.\n\n— Menkäämme tuonne holvin alle, ehdotteli Perttu, ja niin menivät\nhe kaikki kolme, ylioppilaat hoiperrellen vielä enemmän kuin ennen,\nlähellä olevaan halkoliiteriin.\n\nNiin pian kuin nämä olivat ehtineet liiterin sisälle, kiiruhti\nChronander ja toiset prubban takapuolelle. Yksi tovereista kyykistyi,\nChronander nousi hänen olkapäilleen ja ylettyi siten katolle, jonne hän\nkeikahti ripeästi. Varovasti ryömi hän sitten pitkin märkiä, liukkaita\nturpeita, joilla katto oli peitetty, aina rikkinäiseen paikkaan saakka,\njossa laudat olivat näkyvissä, vaikka raot olivat tilapäisesti peitetyt\nirtonaisilla laudan palaisilla. Hän nosti yhden semmoisen paikaltaan ja\nhuusi siten syntyneestä aukosta:\n\n— Ericus! Me tulemme auttamaan sinua täältä ulos. Ole varova ja liiku\nhiljaa.\n\nEricus ymmärsi kohta asian, ja kun hän oli vastannut että hän oli\nvalmis, alkoi Chronander varovasti siirtää kattolautoja syrjään, kunnes\nsai aukon niin suureksi kuin arveli olevan tarpeellista, jotta vanki\nvoisi tunkea läpi. Kun tämä oli tehty, asetti Ericus tuolin pöydälle,\nkiipesi tuolille ja ylettyi siten käsivarsineen ja päineen aukkoon\nChronanderin sivulla ja ponnistaen kaikki voimansa onnistui hänen\nkiivetä katolle. Mutta silloin sattui hän survaamaan tuolia, niin\nettä se kovasti kalisten kaatui ensin pöydälle ja sitten lattialle.\nNyt ei ollut aikaa viivytellä. Yhdellä harppauksella olivat he\nmaassa, ja nyt juoksivat he minkä jaksoivat kirkkotarhan läpi ja\nulos kirkon sisäänkäytävän vieressä olevasta koulukartanon portista.\nTässä erosivat he. ’Andreas ja Ericus kiiruhtivat Ryssänmäelle päin;\nAndreaksen tuli näet aluksi kätkeä hänet luonansa. Toiset juoksivat\nkirkon ympäri ja akatemian kartanoon jälleen. Kaikki tämä oli vaan\nkestänyt muutamia minuuttia, sitten oli kirkkotarha jälleen tyhjä, ja\nsateen loiske oli ainoa, mitä levottomasti kuunteleva Juslenius kuuli.\nHe ovat siis pelastuneet, ajatteli hän ja hengitti jälleen huokeammin.\n\nHänellä ja hänen toverillaan oli todellakin ollut syytä\ntoivottomuuteen. Perttu oli näet kuullut kaatuvan tuolin kolinan ja\nmennyt katsomaan, mitä vanki toimitti, Prubba tyhjä ja vanki poissa,\noli kaikki, mitä omaksi kauhukseen ja ylioppilaille suureksi iloksi\nPertulla oli kertoa, kun hän suinpäin tuli prubbasta juostakseen täyttä\nvauhtia pitkin Kirkkotarhaa, toivossa että mahdollisesti vielä saisi\nkarkurin kiinni. Mutta vanki oli kun olikin poissa.\n\n— Niin, niin, Perttu parka, nyt ei teidän ole vallan hyvä astuu dominus\nrehtorin eteen, oli se sangen huono lohdutus, jonka Juslenius antoi\nhänelle, kun hän hengästyneenä tuli takaisin. On hyvin luultavaa että\nitse vuorostanne saatte kämpiä putkaan. Tiedätte kyllä että dominus\nrehtori ei ole pilan mies.\n\n— Jumala armahtakoon, valitti Perttu, ajatellessaan että hänen täytyisi\nruveta vangiksi. Se huone, jota käytettiin akatemian palveliain\nvankilaksi oli prubban alla oleva pimeä ja kostea kellari, jonne ei\naurinko eikä kuu paistanut, ja joka sentähden oli vielä kamalampi\nettä se oli kaivettu itse kirkkomaahan, niin että vangit olivat\nseinänaapurina kuolleitten kanssa. Maan päälläkin oli näiden naapuruus\nkamala kyllä, varsinkin pimeinä ja myrskyisinä syysöinä, mitä sitten\nmaan alla!\n\n— Se on kaikki tyyni Yrjön syy, jatkoi hän valittamistaan. Jos hän ei\nolisi mennyt pois, niin ei tämä olisi tapahtunut.\n\n— Ja jos te ette olisi olleet niin tupakalle kärkäs, niin ei tämä\nmyöskään olisi tapahtunut. Syyttäkää vaan itseänne, älkääkä muita, te\nse olette, joka kumminkin saatte asiasta vastata, sanoi Juslenius ja\nmeni käsikoukussa toverinsa kanssa tiehensä.\n\nEricus ja Andreas juoksivat kirkkokorttelin kapeiden solukoiden läpi,\njoutuakseen niin pian kuin mahdollista Andreaksen asuntoon. Lähimmässä\nkulmassa töyttäysivät he erästä miestä vastaan. Tämä kohotti lyhtynsä,\njonka oli pitänyt kaapunsa alla, suojatakseen sitä sateelta. Lyhdyn\nvalo lankesi kohastaan Ericus’en kasvoille, ja tämäkin voi nähdä, kuka\nmies oli. Se oli pitkä Hindrich, ylioppilasten leppymätön vihollinen,\njoka varsinkin vihasi Binningius'ta viime keväisen tappelun johdosta.\nKohtaus kesti vaan sekunnin; Ericus lähti taas käpälämäkeen, ja Pitkä\nHindrich, lyhty korkealla, liehuvin kaapuin perässä. Näin juoksivat he\nRyssänmäen kaduille saakka. Vahtimestari, joka tapansa mukaan nytkin\noli juovuksissa, kaatui silloin nenälleen erääsen kivettömän kadun\nvesilätäkköön, ja Ericus pelastui vielä kerran.\n\nRyssänmäen vähäpätöiset talot olivat rakennetut järjestyksettä yhteen\nkinkoon kallioiden väliin. Kun pakolaiset kerran olivat päässeet tänne\nrakennusten, lauta-aitojen, porttien ja niiden välissä kiertelevien\nteiden sokkeloon, olivat he hetkeksi kaikilta takaa-ajajoilta turvassa.\nHe hiljensivät sentähden kulkuaan. Kun he sitten varovasti olivat\nhiipineet porvari Davidsson’in kartanoon, vei Andreas pakolaisen\nmatalaan halkoliiteriin ja piiloitti hänet sinne muutamain tyhjäin\ntynnyrien taakse. Sen jälkeen meni hän hakemaan Davidsson’ia.\n\nEnnenkuin hän astui sisään, tahtoi hän olla varma siitä ettei ketään\nvierasta löytynyt tuvassa. Niinkuin monessa muussakin köyhempien\nkaupungin osien kartanoissa, oli Davidsson’inkin talossa vaan muutamia\nlasi-ikkunoita; sen sijaan käytettiin halvempaa ainetta, nimittäin\nkalvoa ikkunan aukossa. Andreas tiesi että talon pihalle päin olevassa\nikkunakalvossa oli halkeema yhdessä nurkassa, ja tästä tarkasti hän\nnyt tupaa. Takassa paloi leimuava valkea, ja pitkän, seinärakoon\npistetyn palavan päreen valossa istui Davidsson voidellen saappaitaan.\nAndreas astui nyt sisään ja kysyi suoraan tahtoiko Davidsson sallia\nEricus’en kätkeytyä hänen taloonsa muutamiksi päiviksi, luonnollisesti\nkunniallista palkintoa vastaan.\n\nDavidsson raapi korvallistaan. Andreas oli asunut hänen luonaan monta\nvuotta ja aina ollut hiljainen ja siivo. Hän olisi sentähden mielellään\ntahtonut myöntää, varsinkin kun hänen oli sääli ylioppilasta, joka\nniin viattomasti oli joutunut onnettomuuteen. Samalla palkinto\nhoukutteli myöskin. Mutta toiselta puolen — murhasta vangitun henkilön\nauttamisesta pakenemaan — siitä voisi olla suuri edesvastaus, jos asia\ntulisi ilmi. Hän arveli ja arveli, vihdoin otti hän palavan päreen ja\nmeni pihan yli saunaan neuvottelemaan vaimonsa kanssa.\n\nDavidsson’in eukko istui löylyssä olilla peitetyllä lauteilla,\npunaisena kun keitetty krapu, ja piesten itseään vastalla.\n\nKun hän kuuli, että hänen herransa olivat auttaneet vangitun toverin\nkarkaamaan, tuli hän ilosta oikein liikutetuksi.\n\n— Enkö ole aina sanonut, sanot hän kiiveten alas lauteilta ja pukien\nmitä kiiruummin päällensä, että meidän herrat ovat aimollisimmat\nkoko Turussa. Minä en tunne sitä ylioppilasta, joka tappoi Wollen\npalvelian, mutta minä tiedän että hän ei voi olla syyllinen. Ylpeän\nWollen saksalaiset rengit ovat aina käyneet niin nenä pystyssä, että\nminua vaan ihmetyttää ettei kukaan jo ennen ole heitä pistänyt. He\nkyllä ovat valmiit hyökkäämään kenen kimppuun tahansa, ja se on kaikki\nhyvin ansaittua, mitä he itse saavat. Ja jospa ei niin olisikaan, niin\nonpa kumminkin vahinko, jos nuoren miehen koko elämä menisi hukkaan\nyhden ainoan ajattelemattoman teon kautta. Josko me kätkisimme hänen?\nkysyt sinä. Luonnollisesti teemme sen. Tahdon laittaa hänelle vuoteen\nylisille herrojen Andreas’en ja Daniel’in kamarin päälle. Sieltä ei\nkukaan osaa hakea häntä.\n\nNyt oli eukko saanut tarpeellisemmat vaatteet päällensä ja kiiruhti\ntupaan, kädessään päresoihtu, jonka hän otti mieheltään. Pian oli\nEricus saanut turvallisen asunnon ylisillä, jonne Davidsson’in eukko\nkantoi patjan omasta sängystään vuoteeksi, ja Andreas meni takaisin\nakatemiaan kertomaan tovereille, että kaikki oli käynyt onnellisesti.\n\nAkatemian luona tapasi hän kaupungin vahtimestarin, joka lyhty kädessä\nhoiperteli pitkin katua.\n\n— Oletteko nähneet Binningius’ta? kysyi vahtimestari.\n\n— Kaiketi istuu hän prubbassa, vastasi Andreas kulkien edelleen.\n\n— Prubbassa, niin! mutisi vahtimestari. Annan hirttää itseni jollei tuo\ntiedä, missä hän oleskelee. Mutta siitä otan kyllä selon huomenna.\n\nSeuraavana aamuna tuli Petrus Torpensis jo aikaisin aamulla Jakob\nWollen luo pyytämään rahaa lainaksi.\n\n— Ajat ovat huonot ja rahoista on suuri puute, sanoi pöyhkeä porvari.\n\n— Mutta minun täytyy välttämättömästi saada kaksisataa taaleria vielä\ntänään, sanoi Petrus.\n\n— Se on aivan mahdotonta. Minä olen lainannut niin paljon ulos. Ja\nsitten ei saa omiaan takaisin. Täällä löytyy ylioppilaita, jotka ovat\nolleet minulle velkaa useampia vuosia. Minkä kiitoksen saan minä siitä?\nHe tappavat minun palveliani ja auttavat sitten syyllisen pakoon,\npaljasta harmia on vaan ylioppilaista, jollei yhdellä niin toisella\ntavalla. Täällä Turussa oli paljoa rauhallisempaa, ennenkuin yliopistoa\nlaitettiin. Sekin yksi kreivin keksinnöitä. Niinkuin ylioppilaat eivät\nolisi voineet mennä Ruotsiin ja Saksaan niin- kuin ennenkin!\n\n— Ette kai tietä, mihin Binningius on joutunut? kysyi Petrus.\n\n— En vähintäkään. Mutta Pitkä Hindrich oli juuri täällä ja sanoi\nettä hän eilen oli nähnyt hänen juoksevan Ryssänmäelle päin sekä\nlupasi kyllä hakea pakolaisen piilopaikan. Minä lupasin silloin sata\ntaaleria, jos hän saa hänet kiinni. Minä tahdon että hän kärsii\nrangaistuksensa, niin että jokainen saa tietää, mitä se tahtoo sanoa\ntulla Jakob Wollen tielle.\n\n— No, miten käy niiden kahden sadan taalerin, jotka tarvitsen? kysyi\nPetrus levottomana.\n\n— Mahdotonta.\n\n— Annan pantiksi nämä kultavitjat.\n\nPetrus otti esille vahvat, kauniisti tehdyt kultavitjat, jotka hän\nojensi Wolle’lle.\n\nWolle punnitsi vitjat kädessään.\n\n— No, kirjoittakaa sitten velkakirja sadalle viidellekymmenelle\ntaalerille, enempää en minä anna, en äyriäkään, sanoi hän sitten. —\nTässä on kynä ja paperia.\n\nKun velkakirja oli kirjoitettu, kysyi Petrus saatuansa rahat:\n\n— Eikö teillä ole valmiiksi lastattuna laiva, joka lähtee tänään?\n\n— Minulla on kaksikin. Toinen minun kaljaasistani on vievä piispan\nperheen Tukholmaan, ja toinen on tervalastilla menevä Kööpenhaminaan.\nNe odottavat vaan tuulta.\n\n— Minulla on täällä tunnoton veljenpoika, joka on teini, hänen isänsä\nasuu Kööpenhaminassa ja tahtoo saada pojan luokseen. Voisiko hän päästä\nteidän laivassa?\n\n— Kyllä se voi käydä päinsä, arveli Wolle.\n\nHinnasta sovittiin, ja Petrus sai kirjeen, jonka veljenpojan piti viedä\nlaivurille.\n\nPetrus sanoi sitten jäähyväiset ja meni. Hän oli tyytyväinen, kun oli\nonnistunut saamaan ei ainoastaan vähän rahaa Binningius’elle vaan myös\npaikan hänelle laivassa, ja Wolle oli tyytyväinen, hän kun oli saanut\nhyvän koron ja runsaan maksun kuljetuksesta.\n\nPäivällis-aikaan kohtasi Chronander professori Simon Kerlerus’en, joka\noli ylioppilaille hyvin mieleinen opettaja. Kerlerus seisahtui ja\nkysyi, oliko ’Binningius’en piilopaikka jo löydetty.\n\n— Ei minun tietääkseni, vastasi Chronander.\n\n— Hänelle olisi kyllä parasta pian päästä pakoon, jatkoi Kerlerus.\nRehtori Svenonius on aivan vimmastunut ja antaa etsiä häntä joka\npaikasta. Mutta semmoiseen matkaan tarvitaan rahaa, ja sitä ei\nBinningius’ella ole. Ja vaikka hänellä olisikin vähän, ja vaikkapa\nhänen ystävänsä olisivatkin koonneet jonkun määrän, niin se ei\nkumminkaan pitkälle riitä.\n\nJuuri kun hänen piti jatkaa matkaansa, kääntyi hän ja sanoi:\n\n— Se on tosi, vaimollani oli vähän asiaa teille dominus Jacobus, ja hän\npyysi minun sanomaan sen teille, jos sattuisin teitä näkemään.\n\nHän nyökäytti päätänsä omituisella kehoittavalla tavalla, jonka\ntarkoitusta Chronander ei ymmärtänyt. Kumminkin meni hän Kerlerus'en\ntaloon, professorin vaimo seisoi ovella ikäänkuin odottamassa häntä.\n\n— Kiitos että tulitte, sanoi hän. Minä olen juuri ulosmenossa. Mutta\nolkaa hyvä ja astukaa sisään ja ottakaa penkiltä siellä oleva mytty.\nVarmaankin se on jonkun teidän toverin, joka voi sitä tarvita.\n\nKun hän oli tämän sanonut, nyykähytti hän päätään samalla omituisella\ntavalla kuin äsken professorikin, ja sitten vaappui lihava rouva\nnopeasti portista ulos.\n\nVähän ihmeissään tästä kummallisesta käytöksestä, meni Chronander\nsisään. Penkillä löysi hän mytyn, ja kun se oli avonainen ja\npäällekirjoituksetta, avasi hän sen tultuansa kadulle. Se sisälsi\nrahoja, kaksisataa taaleria. Salaman nopeudella heräsi hänen päässään\najatus, että rahat olivat aijotut Binningius’en paon helpoittamiseksi,\nja iloisena kiiruhti hän kertomaan toverilleen oivallisen uutisen.\n\nPitkä Hindrich kulekseli sillä aikaa koko päivän Ryssänmäellä niin\nsalaisesti kuin mahdollista. Muuta epäiltävää ei hän kumminkaan\nhuomannut kuin että sekä Andreas että Daniel alinomaa menivät ja\ntulivat. Tyhjyys ja polttava jano kalvoivat hänen sisälmyksiään.\nHänestä tuntui raskaalta pitkän vahtikulun aikana taistella krouvin\nhoukutuksia vastaan. Mutta voitonhimo ja halu kerrankin saada\nperinpohjaisesti kostaa ylioppilaille kaikki tappiot, selkäsaunat ja\nhäpeän, olivat muita kaikkia tunteita mahtavammat.\n\nKello oli jo viisi iltapäivällä, kun Andreas ja Daniel sekä Binningius\nhyppäsivät Andreas’en kamarinakkunasta mäelle ja sitten täyttä vauhtia\njuoksivat piispanpellolle päin. Heillä ei ollut aikaa katsoa taakseen\nja sentähden eivät he huomanneet erästä pitkää huopahattuun ja\nharmaasen kaapuun puettua miestä, joka samassa pisti päänsä esiin erään\nrakennuksen nurkan takaa ja nähtyään meidän kolme ylioppilasta alkoi\njuosta heidän jälissään.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nTuntia myöhemmin istuivat Petrus Torpensis, Chronander, Andreas\nAschelinus, Daniel Juslenius ja muutamia muita ylioppilaita linnan\npuutarhassa tyhjentämästä lähtömaljan Binningius’en kanssa, jonka\nAndreas ja Daniel kiertoteitä olivat tuoneet tänne. Se oli toveruuden,\nlämpimien nuoruuden tunteiden ja koetuksen kestäneen innollisen\nystävyyden juhla. Siinä puheltiin yhdessä eletyn ylioppilasajan\nvaiheista, muisteltiin monia oman voiton pyytämättömiä uskollisuuden\nhetkiä ja solmittiin veljesliitto, joka oli kestävä läpi elämän. Kaikki\nolivat vakaisia ja liikutettuja, mutta varsinkin Binningius, joka\nnyt temmaistiin pois ystävien joukosta mennäkseen aivan tietämätöntä\ntulevaisuutta vastaan.\n\nLaiva, jolla Binningius’en tuli matkustaa, oli ankkurissa aivan\nlähellä joen suussa ja odotti vaan tuulta, lähteäkseen purjehtimaan.\nLaivalle meno ennenkuin viime hetkenä oli vaarallista, eikä myöskään\nkäynyt laatuun olla kaukana, syystä että olisi voinut jäädä laivasta.\nSentähden istuivat he täällä ja toivoivat että juuri tämä heidän suuri\nuhkarohkeutensa pelastaisi heidät.\n\nTäällä laulettiin, juotiin ja pidettiin puheita. Davidsson’in\neukolle omistettiin lämmin ja kaunopuheliaasti esitetty malja, tälle\noivalliselle ja hyväsydämmiselle vaimolle, joka aina oli ollut äidin\nkaltainen kaikkia niitä ylioppilaita kohtaan, jotka olivat asuneet\nhänen luonaan ja joka nyt niin hyväntahtoisesti oli antanut turvaa\npakenevalle ylioppilaalle, jota hän ei ennen edes ollut nähnyt. Petrus\nTorpensis lauloi tilapäisesti laaditun laulun siitä pitkästä nenästä\njonka rector magnificus, dominus doctor Enevaldus Svenonius oli saava,\nkuullessaan että vanki oli päässyt pakoon. Mieltymyksen osoitteiden\npauhatessa pyydettiin laulua uuhestaan, mutta sen sijaan sepitti\nPetrus uuden Pitkän Hindrich’in onnistumattomasta yöllisestä juoksusta\npakenevan ylioppilaan perässä.\n\nJuuri kuin ruumiikas, hyvin voinnista, veitikkamaisuudesta ja viinistä\nhohtava Petrus penkillä seisoen lauloi viimeistä värssyä, sattui hän\nkatsahtamaan puutarhan sisäänkäytävään päin. Silloin näki hän neljä\nmiestä, joiden joukossa, vaikka välimatka oli jokseenkin pitkä, hän\nhuomasi Pitkän Hindrich’in hiipivän sisään ja kyykistyvän pensaiden\ntaakse.\n\n— Pitkä Hindrich on tuolla, Pari miestä juoskoon rantaan Ericus’en\nkanssa ja soutakoon hänet pikaan joen yli. Me toiset jäämme tänne,\nemmekä ole mistään tietävinämme, sanoi hän kiiruusti ja jatkoi sitten\nlauluaan, sillaikaa kuin Ericus, Chronander ja Juslenius juoksivat\nrantaan, ottivat ruuhen ja soutivat yli.\n\nSe oli todellakin Hindrich, joka oli käynyt hakemassa apuväkeä ja\nnyt luuli saavansa vangin kynsiinsä. Hän huomasi pakeniat ja juoksi\napumiehineen perässä rannalle, jossa he löysivät venheen ja viipymättä\njatkoivat takaa-ajoaan niin rajusti, että vaahto kohisi venheen kokan\nedessä ja hangat ratisivat. Venheiden välimatka väheni nähtävästi.\nMutta ylioppilaat olivat ennällä ja jo likellä toista rantaa. Vielä\nmuutamia voimakkaita aironvetoja ja he olivat pelastetut. Silloin\nkatkesi yksi airo ja venhe kääntyi ympäri. Vähintäkään arvelematta\nhyppäsi Chronander, joka oli hyvä uimari, veteen ja työnsi venheen\nrantaa kohden, jonne töin tuskin ennättivät pelastua, ennenkuin\ntoinen venhe ropisten törmäsi rantahietikolle. Täällä \"Viimeisen\nKopperin\"-nimisen merimieskapakan luona, ulkonee vuori jyrkkänä likelle\nrantaa jättäen juurelleen linnanselkää vasten ainoastaan kapean\nmaakaistaleen, jolla punaiseksi maalattu kapakka seisoi. Pitkin tätä\nmaakaistaletta juoksivat he nyt. Ylioppilaat olivat jo kiertäneet\nnurkkauksen ja kiipesivät paraikaa vuorta ylös, kun takaa-ajajat\ntulivat maalle ja seurasivat perässä. Myöskin Pitkä Hindrich ja hänen\napumiehensä alkoivat kiivetä vuorta ylös. Mutta täällä pääsivät\nylioppilaat, jotka olivat sukkelammat, jättämään, niin että kun Pitkä\nHindrich sai päänsä jyrkkäyksen laidalle, näki hän ylioppilaiden täyttä\nvauhtia juoksevan alamäkeä toisella puolen.\n\nDaniel Juslenius tiesi luolan eräässä vuoressa Jopoisten tilalla,\njosta taru kertoi että sieltä oli muinoin löydetty kirja, jota\nei kukaan voinut lukea. Tänne päätti hän viedä Binningius’en.\nLuolan sisäänkäytävää, joka oli kolo vuoressa, peitti muutamat\nkallionlohkareet, jonka tähden sitä oli oudon sangen vaikea löytää.\nTätä vuorta kohden juoksivat he nyt, ja sen verran olivat he edellä,\nettä joutuivat kallionlohkareiden taa, ennenkuin takaa-ajajat olivat\nennättäneet laaksoa ympäröivästä metsiköstä. He kiiruhtivat luolaan ja\nsaivat vihdoin huoahtaa. Luola oli jokseenkin suuri, holvin kaltainen\nonkalo, ja muutamat sen pohjalla olevat irtonaiset kivet sopivat\nistuinsijoiksi.\n\nTuskin olivat he siellä levänneet muutamia minuuttia, kun kuulivat\nsomeron vuoren rinteellä ratisevan jonkun askeleista. Chronander katsoi\naukosta, jota koivun pensas peitti.\n\n— He juoksevat rinteen ympäri, sanoi hän hiljaa tovereilleen. Näen\nsilloin tällöin heidän hattujaan pensaitten välistä. — Nyt huutaa\nPitkä Hindrich jotakin toisille; hän sanoo, että me varmaankin olemme\npiiloutuneet tänne pensastoon ja käskee hakemaan tarkoin. — Nyt\njuoksevat he kaikki vuorta alas. Onnea matkalle ja kiitos hyvästä\nseurasta! — ’Nyt noituvat he — näkyy olleen vasikka, joka oli narrannut\nheidät. Hitto vieköön, eivät voi eroittaa liber studissus’ta (vapaata\nylioppilasta) vasikasta. Täytyypä olla Pitkä Hindrich, menetelläkseen\nniin tyhmästi. Gaudite, juvenes! (iloitkaa, nuorukaiset!) nyt voimme\nvihdoin olla turvallisina. Mitä ei näy, ei kuulu. Danielin taipumus\nvanhoihin taruihin ja muinaismuistoihin on tänään ollut meille hyväksi\navuksi. Jollei hän olisi nuuskinut tätä luolaa, olisimme olleet\npahemmassa kuin pulassa. Nyt saapi sitävastoin Pitkä Hindrich ojennella\nkoipiaan mielin määrin.\n\n— Miten voin koskaan teitä kyllin kiittää siitä, mitä tähteni olette\ntehneet, sanoi Binningius liikutettuna. Itse en voi mitään tehdä\nhyväksenne, mutta köyhä äitini on joka päivä siunaava teitä.\n\n— Saman olet sinä tehnyt minulle, sanoi Chronander ojentaen hänelle\nkätensä. Kun minä olin ahdingossa, eikä kukaan voinut tietää,\nnukkuiko Pitkä Hindrich jo viimeistä humalataan, silloin astuit sinä\nmammanporsas esiin sanoen itseäsi syypääksi, vaikka se olisi voinut\nmaksaa pääsi, jos tuo veikari olisi kuollut.\n\n— Mutta hiljaa, tuolla on hän taas. Minusta näyttää tuolla jotakin\nliikkuvan. Oikein, se on Hindrich. Tuota kirottua, hän tulee tänne\npäin. Nyt seisottuu hän ja viittaa toisille. Hän osoittaa heinikkoa.\nVarmaankin on hän nähnyt jälkemme. Nyt alkamat he tulla tännepäin.\n\n— Meidän täytyy piiloutua. Täällä on kaksi halkeemaa vuoressa;\nryömikäämme jalat edellä toiseen niistä ja koettakaamme vetää kiviä\neteen, kehoitti Juslenius.\n\nHe kiiruhtivat kaikki kolme luolan perälle ja rupesivat ryömimään\nhalkeamaan. Se oli ahdas ja kapea, mutta notkeita kuin olivat,\nluonnistui heidän tunkeutua niin syvälle, että Chronanderin, joka tuli\nviimeiseksi, onnistui jotenkuten peittää aukko muutamilla suuremmilla\nja pienemmillä kivillä. Aika olikin jo täperällä, sillä samassa näkivät\nhe luolan suun pimentyvän ja kohta sen jälkeen näkyi Pitkän Hindrich’in\nilkeä naama varovasti kurkistavan sisään. Mutta kun hänen ruumiinsa\nsulki aukon, oli sisässä niin hämärä, ettei hän voinut mitään nähdä.\nNaama katosi jälleen.\n\nPakolaiset tohtivat tuskin hengittää. Chronander tarttui Binningius’en\nkäteen ja puristi sitä uskollisesti. Tämä vastasi puristukseen ja\nkuiskasi vavisten:\n\n— Nyt olen hengenvaarassa. Jumala vahvistakoon äiti-parkaani.\n\nJälleen kuului ratinaa luolan suulla. Se pimentyi vielä kerran. Sääri\nja kohta toinenkin tunki alas aukosta. Pakolaiset eivät uskaltaneet\nhengittää, heidän sydämmensä tykytti kovasti, kallioseinien kostea\nkylmyys jähmisti heidän verensä, ja hätähiki tunki heidän otsastaan ja\nohimoistaan.\n\nSilloin kuului rämisevä metallinääni ilmassa, ensin yhdesti, sitten\ntaajaan kuin hätähuutoja. Se oli palokello tuomiokirkon tornissa. Mutta\nse ei ollut tavallinen läppäys, vaan hätäkello, raju ja valittava, joka\ntunki läpi luiden ja lihasten kuin kauhun huuto.\n\n— Kaupunki palaa! kuului ulkoa.\n\nPitkä Hindrich, joka jo jaloillaan oli ulottunut luolan pohjaan, pisti\njälleen ylös päänsä ja huusi:\n\n— Missä?\n\n— Tuomiokirkon luona. Kaiketi palaa koko kaupunki taas, sanoi yksi\nmiehistä.\n\n— Kunhan vaan ei minun taloni palaisi, huusi Hindrich ja kiipesi\njälleen ylös.\n\nPäästyään vuorelle, näki hän mustan savun kiehtovan paksuna patsaana\ntuomiokirkon lähimmästä läheisyydestä, ja arvelematta alkoi hän\nkumppaniensa seuraamana juosta lyhyintä tietä kaupunkia kohden.\nSe suuri tulipalo, joka kuusi vuotta ennen oli pannut suuren osan\nkaupunkia poroksi, oli vielä tuoreessa kauhistavassa muistissa, ja\npalokellon läppääminen sai sentähden jokaisen pelosta pöyristymään.\n\nKun kaikki oli hiljaa, eikä enää ollut epäilemistäkään että miehet\ntodellakin olivat poissa, ryömivät pakolaiset esiin piilopaikastaan,\nviileästä, hämärästä luolasta. Mielihyvällä hengittivät he raitista\nsyysilmaa, ja pelastus uhkaavasta vaarasta täytti heidän sydämmensä\nilolla.\n\nKun olivat hetken levänneet katsellen valtavaa näkyä, paksua,\ntulensekaista savupilveä, sanoi Chronander:\n\n— Nyt on aika hakea laivaa. Savu leviää kaupungin yli joelle päin.\nTaitaa nousta tuuli.\n\nHe alkoivat käydä takaisin samaa tietä, mitä olivat tulleet. Rannalla\n\"Viimeisen Kopperin\" luona löysivät he venheet. Laivalla vinkui jo\nväkihaulia. Ankkuria hinattiin paraikaa, ja raakapuilta irroittivat\nmerimiehet purjeita.\n\nHe astuivat venheesen, ottivat airon toisesta venheestä ja\nsoutivat laivalle. Laivurin kysymykseen, mitä he hakivat vastasi\nChronander, että heillä oli matkustaja, jonka piti seurata laivalla.\nBinningius antoi Jakob Wollen kirjeen; kaikki oli järjestyksessä ja\nsydämmellisesti halattuaan toveriaan ja heidän onnentoivotuksiensa\nseuraamana nousi Binningius laivaan. Puolen tunnin kuluttua nostettiin\nankkuri kokonaan, vieno iltatuuli täytti purjeet ja kaljaasi alkoi\nhitaasti liikkua pitkin linnanselän tyyntä pintaa. Linnan luona\nkiihtyi tuuli, ja pian eivät Chronander ja Juslenius enää voineet\nnähdä poismenevää toveria, joka laskevan syys-auringon valossa seisten\nperäkannella viittasi heille ehkä ikuiset jäähyväiset.\n\nKaljaasin myötätuulessa ohjatessa kulkuansa pitkin Ruissalon\ntammipuitten kasvavia rantoja Airiston selille, palasivat Chronander ja\nJuslenius kaupunkiin. Kun he soutivat \"Viimeisen Kopperin\" ohi, näkivät\nhe venheen tulevan rannasta. Siinä istui Pitkä Hindrich, joka nähtyänsä\njo kaukaa, ettei hänen talonsa ollutkaan vaarassa, miehinensä paikalla\noli palannut takaisin jatkamaan pakolaisten takaa-ajoa ja nyt turhaan\netsittyään palasi kotiinsa.\n\nKun Pitkä Hindrich näki ylioppilaiden soutavan ja samalla huomasi että\nkaljaasi oli purjehtinut pois käsitti hän kohta mitä oli tapahtunut.\nPurren hammasta kiukusta, pudisti hän nyrkkiään ylioppilaille ja huusi:\n\n— Te olette auttaneet Binningius’en pakoon Wollen laivalla.\n\n— Jos tiedätte sen, niin hakekaa häntä sieltä, Pitkä Hindrich, vastasi\nChronander ivaten.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nTulipalo, joka houkutteli Pitkän Hindrich’in keskeyttämään\ntakaa-ajoansa, oli alkanut piispan kartanossa. Enin osa tavaroista oli\njo viety kaljaasiin, jonka seuraavana aamuna piti lähteä purjehtimaan.\nPiispan perhe aikoi kumminkin olla yötä kotonaan.\n\nTuli oli päässyt irti alakerrassa ja täytti heti savullaan käytävät\nja portaat, Kohta leimusivat liekit ikkunoista ja sytyttivät lähellä\nolevan puukartanon, josta tuli levisi seuraavaan taloon.\n\n— Piispan talo palaa! oli huuto, joka kohta kaikui ympäri koko\nkaupungin. Väkeä kokoontui, miehet ja vaimot muodostivat jonoja aina\ntorilla olevalle kaivolle ja jokeen saakka, antaen vesiämpärien kulkea\nkädestä käteen. Liekit ratisivat ja sähisivät, kipinöitä ja kekäleitä\nlensi ilmassa tuiskuten alas rakennusten katoille, joilla sitä varten\nasetetut, vesiämpäreillä varustetut vartiat niitä sammuttivat, tahi\nputosivat tuomiokirkon tiilikatolle, jossa ne kytivät ja savusivat.\nSanomaton sekasorto vallitsi ahtailla kaduilla. Ihmiset juoksivat\nkuin muurahaispesässä korjaten omaisuuttaan läheisistä taloista\nRyssänmäen kallioille. Yhdellä kohdalla oli katu kumminkin aivan tyhjä.\nSe oli piispan kartanon edustalla. Täällä ei kukaan heittänyt vettä\nliekkeihin, jotka vapaasti saivat tehdä hävitystyötään. Taika-uskoinen\nkansa piti tulipaloa, juuri kun piispan perhe tavaroineen oli\ntalolta poislähdössä, perkeleen ja pahojen henkien työnä, ja kuin\nkummituksia peläten, katseli se ahnaiden liekkien menettelyä. Joka\nkerta kun tulipatsas tupruten syöksi ikkunasta, levittäen kipinäsateen\nympärilleen, vetäytyi väki kauemmaksi, kuiskaten että liekeissä ja\nsavussa oli näkynyt hirmuisia olentoja, jotka jälleen katosivat.\n\nNeiti Gudelina seisoi kadulla väännellen käsiään, voimatonna\nsäikähdyksestä ja kauhusta. Silloin tuli Hebla, joka oli ollut\nkaupungilla, juosten ja töin tuskin raivaten itselleen tietä\nväkijoukon läpi. Kun hän näki tätinsä yksinään, kysyi hän:\n\n— Missä on Anna?\n\n— Eikö hän ole sinun kanssasi? vastasi Gudelina kalveten.\n\n— Ei!\n\n— Jumala auttakoon, silloin on hän vielä sisässä.\n\nGudelina alkoi valittaa kovasti ja pyysi että joku pelastaisi\nlapsiraukan. Mutta ei kukaan liikahtanut paikaltaan.\n\n\n— Ei kannata koettua, sanoi vihdoin eräs vanha merimies, hän jää kyllä\nsinne, missä hän on; se joka häntä pitää, ei anna häntä niin helposti.\n\nYmmärtämättä tämän tarkoitusta, käsitti Hebla vaan vastauksen\nsydämmettömyyden. Hän ei enempää arvellut, vaan juoksi palavaan\nrakennukseen, jonka ovea tuli ei vielä ollut saavuttanut.\n\nKohta sen jälkeen kun hän oli kadonnut rakennuksen sisään, alkoi savua\nmyös tunkea ovesta — — —\n\nKun Pitkän Hindrich’in esiintyminen häiritsi ylioppilasten kemuja\nlinnan puutarhassa, palasivat nämä kaupunkiin. He olivat ehtineet\nsillalle, kun liekit alkoivat näkyä ja kellon ensi läppäykset\nkuuluivat. Juosten kiiruhtivat he palopaikalle eri katuja, ja Andreas\nehti ensin perille.\n\n— Missä on Hebla? kysyi hän tädiltä hengästyneenä.\n\nTämä osoitti palavaa kartanoa.\n\nEnempää vastausta odottamatta hyökkäsi Andreas sisään pelastaakseen\nrakastettuaan. Hän löysi hänen portailla kaatuneena ja liiallisen\nsavun hengittämisestä voimatonna. Hän otti hänen syliinsä; muutamilla\nharppauksilla oli hän jälleen raittiissa ilmassa ja kantoi hänet\nhautausmaalle. Heblan pää nojasi hänen olkapäätä vastaan, ihanat kasvot\nolivat kuoleman kalpeat ja suu kiinni. Kun hän siten kantoi häntä\nsylissään liekeistä pelastuneena, heräsi hänessä äkillinen tunne että\nHebla, leväten siinä voimatonna hänen rintaansa vastaan, nyt oli hänen\nomansa, ja ettei elämän todellisuus vielä ollut vaatinut hänet häneltä.\nHän taivutti päänsä alas ja painoi pitkän sydämmellisen suudelman\nhänen huulilleen. Hebla huokasi syvään, laski kuin unessa kätensä\nhänen kaulaansa ja painoi päänsä lähemmäksi häntä. Kohta sen jälkeen\navasi hän silmänsä ja katsoi häneen, mutta sulki ne jälleen heikosti.\nAndreas pani hänet varovasti savulta ja kipinöiltä suojeltuun paikkaan,\nsillaikaa kun eräs lähellä oleva, joukossa seisova ylioppilas juoksi\nvettä hakemaan.\n\n— Pelastakaa pieni Anna, pelastakaa piispan lapsi! huusi Gudelina,\nmutta ei kukaan hänestä välittänyt. Silloin rupesi väki katsomaan\npalavan piispan kartanon viimeiseen ikkunaan, jonne tuli ei vielä ollut\nehtinyt. Pienten lasiruutujen takaa näkyi kalpeat peljästyneet lapsen\nkasvot.\n\n— Auttakaa! huusi Gudelina peittäen silmänsä. Hän pyörtyi, polvet\nkävivät voimattomiksi ja hän kaatui kadulle.\n\n— Kuka huutaa apua? kuului raikas ääni joukosta, ja eräs nuori nainen\ntuli kiivaasti esiin.\n\n— Tuolla on lapsi sisällä! vastasi joku.\n\n— Miksi ei kukaan mene auttamaan? kysyi nuori nainen.\n\n— Kuka sinne tohtii mennä, tuohon kirottuun kartanoon, kuului vastaus.\n\nAnna Svenonia, hän se näet oli, katsoi ylenkatseellisesti joukkoon.\n\n— Ja te saatatte antaa viattoman lapsen kuolla liekkeihin. Hävetkää\ntoti!\n\n— Saatattehan neiti itse koettaa! kuului joku raa’asti nauravan. Tuolla\nse näkyy taas. Se ei näy voivan palaa. Niin, niin, siellä sisässä ei\nole kaikki niinkuin pitäisi, eikä sinne ole hyvä mennä, sen näimme\näsken.\n\nKalpeat, tukkakiharoiden ympäröimä! kasvot näkyivät taas. Tyttö huomasi\nAnnan ja koetti ojentaa käsiään hänelle.\n\nAnna loi kauhistuen silmänsä savulla täytettyyn sisäänkäytävään. Hän\njuoksi sinne, mutta vetäysi kahden vaiheella takaisin. Sitten kohotti\nhän kätensä ja syöksyi rakennuksen sisään.\n\nKauhistuksen hiljaisuus vallitsi ulkona kadulla; ainoastaan liekkien\nratina sekaantui kamalaan, valittavaan palokellon läppäämiseen.\n\nHetkisen perästä näkyi savulla täytetyssä sisäänkäytävässä nainen\nvalkoiseen puettu lapsi sylissä. Hän hoiperteli, pääsi kynnykselle ja\nkaatui kuormineen. Eräs ylioppilas, joka juuri tunkeutui joukon läpi,\notti ylös pienen tunnottoman tytön, jonka hän juosten vei eräälle\nlähellä seisovalle vaimoihmiselle. Sitten palasi hän pelastamaan\nurhoollista auttajatarta. Mutta se oli myöhäistä. Poikki palaneet\nkattohirret putosivat onnettoman päälle ja hautasivat hänet hehkuunsa.\n\nSamassa kuului kauhun huuto kansassa:\n\n— Tuomiokirkko palaa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTulipalo oli pannut poroksi suuren osan kirkkokorttelia sekä akatemian\nja tuomiokirkon. Luennot lakkautettiin siksi lukukaudeksi, mutta\nuusia rakennuksia ruvettiin kohta hommaamaan. Odottamalta virallista\nmyönnytystä, lainasi konsistoriumi tarpeelliset rahat Jakob Wolle'lta\nmuutamien professorien takausta vastaan.\n\nJacobus Chronander oli saanut kutsumuksen pormestariksi Visby'hyn ja\nsai erokirjansa yliopistosta. Häntä siis ei konsistoriumi voinut enää\nottaa tutkittavakseen Binningius’en pakoon auttamisesta. Rehtori,\nEnevaldus Svenonius, joka piti Binningius’en pa’on loukkaavana\nomalle kunnialleen, semminkin kun kaupungin virastot syyttivät häntä\njulkisesti siitä, että pako olisi tapahtunut hänen tieten, piti\nPitkän Hindrich’in kanteen johdosta ankaran tutkimuksen. Asiaan\nosallisina epäiltiin Petrus Torpensis’ta, Andreas Aschelinus’ta,\nDaniel Juslenius’ta ja muutamia muitakin ylioppilaita, sekä porvari\nDavidssonia ja hänen vaimoaan, jotka kaikki sentähden kutsuttiin esille.\n\nViimeksimainituita kuulusteltiin ensin. Davidsson sanoi että hän\nharvoin oli kotona, ja ettei hän tiennyt, keitä ylioppilaita hänen\ntalossaan kävi. Nytkin oli hän menossa Rauman syysmarkkinoille, josta\nsyystä hän pyysi päästä lähtemään. Jos konsistoriumi haluaisi tietoa\njostakin, niin tiesi hänen vaimonsa asiat paremmin kuin hän, sanoi hän.\nHän sai luvan lähteä, ja vaimo Ingeborg Davidsson kutsuttiin sisään.\n\nKun häneltä kysyttiin, mitä hän asiassa tiesi, vastasi hän:\n\n— Minun luonani on aina akatemian perustamisesta saakka enemmän kuin\nkaksikymmentä vuotta asunut ylioppilaita. He ovat kaikki olleet kunnon\nmiehiä, eivätkä ole tehneet kellekään mitään pahaa. En ole myöskään\nväijynyt heidän tekemisiään, niinkuin pahantekiöitä väijytään. Olen\npitänyt heitä omina lapsineni, ja älköön kukaan tulko sanomaan mitään\npahaa heistä.\n\nSitten kutsuttiin syytetyt ylioppilaat sisään.\n\n— Onko kukaan näistä ollut Binningius’en pa’ossa avullisena? kysyi\nrehtori.\n\n— Miten voisin minä, ihmisparka, tietää sen? vastasi Ingeborg.\n\n— Teidän tulee ottaa se valallenne, sanoi rehtori.\n\n— Minä en tiedä, mitä minun pitäisi vannoa, vastasi eukko.\n\n— Te väitätte siis, ettette tiedä, että nämä ovat auttaneet\nBinningius’en pakoon? jatkoi rehtori ankarasti.\n\n— Olen jo sanonut kaikki, mitä minulla on sanomista, intti vanha\nIngeborg.\n\nHe saivat kaikki astua ulos ja hetkisen perästä kutsuttiin vaimo\nIngeborg jälleen sisään. Rehtori kehoitti häntä puhumaan totuutta,\nuhkasi häntä vankeudella ja vaati häntä vannoinaan, ettei hän tiennyt\npa’osta mitään. Mutta hän kieltäytyi. Kolme kertaa luki rehtori\nvalan, mutta eukko oli järkähtämätön. Hän ei tietänyt mitään pahaa\nylioppilaista, ja muuta ei hän tietänyt vannoa. Kun ei häneltä mitään\ntietoa saatu, täytyi rehtorin vihdoin antaa hänen mennä.\n\nYlioppilailtakaan ei saatu mitään tietoa. He olivat olleet linnan\npuutarhassa huvia pitämässä, sanoivat he, ja silloin oli heitä\nhuvittanut ilveillä Pitkän Hindrich’in kanssa, joka tapansa mukaan\noli humalassa ja vihainen, ja jonka todistuksille ei mitään arvoa\nvoitu antaa. Rehtori vaati että heitä kuulusteltaisiin valalla. Mutta\nprofessori Kerlerus nousi vastustamaan tätä, koska, sanoi hän, ei\nkukaan ole ylioppilaita syyttänyt, vaan heidät on ylimalkaan ilmi\nantanut mies, jonka juoppous ja viha ylioppilaita kohtaan on yleisesti\ntunnettu asia. Professorien enemmistö yhtyi Kerlerus’een, ja kuohuen\nvihasta täytyi Svenonius’en, koska ei enempää tietoja saatu, antaa\nasian raueta sikseen.\n\nSe, joka tässä asiassa oli varma vakuutuksessansa, oli Jakob Wolle.\nMutta viisaasti kyllä, oli hän aivan vaiti, sillä hän tiesi, että hän\njoutuisi yleisen pilan esineeksi, jos tulisi tiedoksi, että hän itse\noli antanut rahat pa’on toimeenpanemiseen ja oli vielä lisäksi sallinut\npa’on tapahtua hänen, Jakob Wollen, omalla laivalla. Ei kumminkaan\nkestänyt kauan, ennenkuin ylioppilaat kaikissa kapakoissa lauloivat\nPetrus Torpensis’en sepittämää laulua Jakob Wollen pitkästä nenästä\nja Pitkän Hindrich’in huonosti onnistuneesta juoksusta karanneen\nylioppilaan perässä. Monena yönä kaikui Wollen ikkunan alla tämä laulu,\njota kovat iskut puotikyltille ja suletuille ikkunaluukuille säestivät.\n\nSvenonius’en sydämessä kävivät näinä huolten aikoina tyttären kamalan\nkuoleman suru ja hänen sitä ennen lausumansa kirouksen aikaansaamat\nomantunnon vaivat, mitkä isän taikauskoinen mieli ei voinut olla\nvälittömään yhteyteen asettumatta, kovaa sotaa vainajan aina viimeiseen\nsaakka ajoitettua uppiniskaisuutta ja uhkaa sekä tästä syntynyttä\nloukattua ylpeyttä ja itserakkautta vastaan. Mutta vieläpä odotti häntä\nulkoakin päin kova isku. Piispaksi nimittämistä, jota hän niin varmaan\noli odottanut, ei kuulunut, vaan sen sijaan kutsuttiin sittemmin\nniin kuuluisa Gezelius Suomen kirkon ja yliopiston korkeimmaksi\njohtajaksi. Voimakkaasti sekä valistuneella ja rakkaudesta rikkaalla\ninnolla jatkoi tämä hienosti sivistyneen Terserus’en työtä, ja Suomen\nkansalle alkoi aika täynnä korkeata siunattua sivistystyötä, jonka\naikakauden kiitollinen isänmaa on kutsunut hänen nimellään. Ankaran\noikeauskoisuuden uhkaava ylivalta sai väistyä tämän sivistyksen ja\ntieteiden lämpimän ystävän vaikutuksen edestä, vähitellen poistuakseen\nkokonaan, sittenkun seitsemästoista vuosisata oli mennyt hautaansa ja\nisonvihan hävittävät myrskyt olivat ohi uuden, siunauksesta rikkaan\najan valistuneemman elämän ja iankaikkisuuden katsantokannan edeltä.\n\nAndreas Aschelinus pani lyyrynsä pois ainaiseksi, jätti akatemian ja\ntuli opettajaksi Turun katedralikoulussa sekä myöhemmin kappalaiseksi\npieneen maaseurakuntaan, jossa hän eli muistoilleen ja toimi\nkunnioitettuna ja rakastettuna vilpittömän ja uskollisen maakansan\nseassa, jonka kanssa hän jo harmaantuneena ukkona kärsi isonvihan\nkauhut, pakenematta hävittävää vihollista Ruotsiin, niinkuin moni muu\npappi.\n\nDaniel Juslenius’en täytyi köyhyytensä ja vanhempainsa kuoleman\ntähden lopettaa lukemisensa. Hänkin tuli kirkkoherraksi maaseudulla,\nnimittäin Mynämäellä. Hänen nuoruutensa lempiunelma, Turun kaupungin ja\nsamalla maamme vanhimpien vaiheiden historia, ei koskaan valmistunut.\nMutta hän jätti työn perinnöksi pojalleen, sittemmin piispa Daniel\nJuslenius’elle, joka lopetti sen ja painosta ulos antoi oppineen\nteoksensa: Aboa vetus et nova, joka uhkuu lämpimintä isänmaallista\ninnostusta ja antoi herätyksen sille tutkimusinnolle, jonka enemmän\ntahi vähemmän selviä jälkiä voimme seurata Porthaniin saakka.\n\nTerserus tuli päivän johtavien mielipiteiden vaihdellessa, Strängnäsen\npiispaksi, jossa virassa hän eli kaikkien kunnioittamana ja rakastamana\nisänmaansa hyödyksi kuolemaansa saakka, vaikka uskonnollinen\nkärsimättömyys vielä kerran, vaikka turhaan, koetti hyökätä pelottoman\npiispan horjumatonta uskon oppisääntöjen säädyllisempää käsitystä\nvastaan.\n\nPetrus Torpensis’en toimeentulo huonopalkkaisena apulaisopettajana\nfilosofiassa oli kehnoa ja huononpuoleista. Mutta hän tyhjensi\ntuoppinsa, lauloi hauskoja laulujaan ja hienosteli kauniita porvarien\ntyttäriä niinkuin ennenkin, suureksi huoleksi akatemian konsistoriolle,\njoka katsoi velvollisuudekseen pitää isällistä huolta kaikista,\njotka kuuluivat akatemiaan. Mutta hänenkin kohtalokseen tuli kerran\ntodenperään takertua Amor jumalan verkkoihin. Tämä lienee ollut\nakatemian isille yhtä odottamatonta, kuin jos maa olisi joutunut\nradaltaan, ja päätöksen heidän arveluistaan löydämme seuraavissa\nhuolellisissa riveissä akatemian päiväkirjoissa: \"Konsistorio on saanut\nkuulla, että maisteri Petrus Torpensis’ella on täydet aikeet naida Mads\nTorskas’in talosta, nimittäin ottaa hänen tyttärensä vaimoksi. Mutta\nkoska nyt on niin, että hän kosii monella taholla, ei tämä ole hänelle\noikein sopivaa, ja jos hän tätä vaimoksensa pyytää, on epäiltävää,\nvoiko sen myöntää hänelle.\" Ja tähän rakkauden pulaan ja arveluihin\njätämme nyt iloisen viisujen laulajan ja akatemialliset isät.\n\nBinningius’en elämän vaiheista ei tunneta enempää. Kumminkin on,\nkatsoen hänen hiljaiseen, lämminsydämmiseen luontoonsa, otaksuttavaa,\nettä hänkin, niinkuin useimmat muut sen ajan ylioppilaat, kääntyi papin\ntielle, ja voimme sentähden ajatella hänet jossakin pappilassa maalla\nmuistelemassa nuoruutensa aikoja ja haluten kuulla jotakin vanhoista\nuskollisista ystävistään ylioppilasajoilta Turun akatemiassa.\n\n\n\n"]