[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f5kTrv2GeJcpzkZozGSQvBiD7zwHe6lem_MU8PWIN3-I":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2644,"Kilpakihlat","Karhumäki, Urho",1891,1947,"2644-karhumaki-urho-kilpakihlat","2644__Karhumäki_Urho__Kilpakihlat","Kaksiosainen urheilunäytelmä","naytelma",[],[],"fi",1931,null,5222,32667,true,[],[],[],"Kaksiosainen urheilunäytelmä sijoittuu maalaistalon tupaan, jossa nuori Niilo valmistautuu hiihtokilpailuihin. Tarinassa yhdistyvät urheilullinen kunnianhimo, maaseudun arki ja nuorten välinen kihlautumisaie.","Urho Karhumäen 'Kilpakihlat' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2644.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KILPAKIHLAT\n\nKaksiosainen urheilunäytelmä\n\n\nKirj.\n\nURHO KARHUMÄKI\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1931.\n\n\n\n\n\n\nHenkilöt\n\nHEIKKI MÄKELÄ, talollinen.\nMAIJU, edellisen tytär.\nLOVIISA, Mäkelän emännöitsijä.\nNIILO, renki, Loviisan poika.\nSANTERI PÖYRYLÄ, talollinen.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nNäyttämö:\n\nMäkelän tupa. Perällä pöytä, seinustoilla penkit, takka,\nkaksoisnurkkasängyt verhoineen, pöytänurkassa piippuhylly piippuineen.\nMuuta kalustoa, jykevää ja talonpoikaista, mahdollisuuksien mukaan.\n\n\nEnsimmäinen kohtaus.\n\n    Niilo ja Loviisa.\n\nNIILO. (Noin 25-vuotias, pienehkö, mutta jäntevä ja ripeäliikkeinen.\nPuettu hiihtopukuun ja pieksuihin, rasvaa takan äärellä suksiaan\nlaulaen rytmikkäästi:)\n\n    Nurmen Paavo ja Ritolan Ville\n    ne jutteli kahden kesken!\n    : Ota sinä plootu ja minä otan toisen,\n    niin Videstä teemme me lesken! :\n\n(Kertaa painokkaasti.)\n\nLOVIISA. (45-vuotias, topakka, hame hakaneuloilla nostettu, jaloissa\nvarsisaappaat. Tulee Niilon laulun aikana sisälle kahta ämpäriä\nkantaen.) Ja taas tuota samaa! Luulisi jo vähemmällä muistavan!\n\n(Laskee ämpärit nurkkaan.)\n\nNIILO. Eipä muista! Eikä luista muuten tämä työnteko!\n\nLOVIISA. (Kertaa venyttäen.) Työnteko! Jospa olisikin! Mutta annappa\nturhan takia... ihan turhan takia vänätä ja punnertaa niin pitkät kuin\non illat. Jos ma tekisin kuin pitäisi, niin hellapuiksi löisin koko\nsukset!\n\nNIILO (Kuin lepytellen.) Älä, äiti kulta, puhu syntiä! (Keinuttaa\nsuksea kärjestä kiinni pitäen.) Katsos tuota puuta! (Keinuttaa.)\nKatsohan, miten se kaartuu kuin nuoren joutsenen kaula! (Innostuen.)\nSen sisällä on sielu! Kevätmahloilla juovutetun korpikoivun sielu! Eipä\nhennoisi siihen likaisella kädellä edes koskea. (Laulaa.)\n\n    Suksi on norja ja poika on sorja,\n    kelpaakos sitä koittaa!\n    Paljon on hurjia reippaita poikia,\n    mies, joka Lahdessa voittaa!\n\nLOVIISA. Ja sinustako pitää tulla kanssa hurja!\n\nNIILO. Joo! Hurja hurjien joukkoon!\n\nLOVIISA. (Puuhailee takan luona.) Annappa hakemalla hakea kuolemataan,\nja minä täällä saan sydän kurkussa vartoa, mistä louhusta kappaleina\nkotiin kannetaan. Mitähän lienee päässäsi, poika parka!\n\nNIILO. (Suksea lämmittäen.) Mitähän tosiaan, kun niin kutajaa! (Pistää\npäänsä Loviisan kainaloon.) Raaputappa vähän! LOVIISA. (Leppyneemmin\nnaurahtaen.)\n\nVai vielä raaputella! Tukkapöllyä annan! (Ravistelee.) Ja sitten kun\nsieltä takaisin ryykäisee, on kuin tapettu mato. Päiväkauteen ei pysty\nmuuta kuin ilmaa haukkomaan!\n\nNIILO. Oho!\n\nLOVIISA. (Jatkaen.) Vaikka toiselta syö leivän ja nostaa palkan.\n\nNIILO. Onko jäänyt työ rästiin, vai?\n\nLOVIISA. (Myönnellen.) No eipä ole, ei sitä pääse sanomaan.\n\nNIILO. Entä puuro kuppiin?\n\nLOVIISA. (Naurahtaa.) Eipä sitäkään.\n\nNIILO. Eikä löyly kiuaskiviin! (Heittää äkisti suksen, kiertäen\nkäsivartensa Loviisan vyötäisille laulaa.)\n\n    Mitäs sitten muori mutiset,\n    mutiset, rutiset!\n    Mitäs sitten muori mutiset!\n    Ootko sä jotakin vailla?\n\n(Pudistaen Loviisaa tukasta ja niskasta jatkaa.)\n\n    Kun minä tartun pörriisi kiinni,\n    niskaasi kiinni, poskeesi kiinni!\n    Kun minä tartun tukkaasi kiinni,\n    puistanpa aikalailla!\n\nLOVIISA. (Torjuvasti.) Oletko hassuttelematta! Vaikka ihmisiä tulisi!\n\nNIILO. Vaikka tulisi pappi! (Ottaa Loviisan syliinsä.) Kukapa sinua\nnipistelee, ellen minä. (Nostaa korkealle.) Ja täytyy sinun tuntea myös\ntätä voimaa. (Nostaa edelleen.) Se on hyvää voimaa, vaikkei sitä kovin\npaljon ole!\n\nLOVIISA. Mutta ihan sinua viiraa!\n\nNIILO. (Laskee Loviisan maahan.) Se voima näetkö, ja se nuori veri!\n(Taivuttelee käsivarsiaan.) Katsos näitä! Niissä sitä on! (Sipaisee\njalkojaan.) Ja näitä ravinappuloita ei vaihdettaisi kappelipitäjään!\n(Tekee lattialla muutamia notkeita liikkeitä hypähtäen lopuksi\ntasajalkaa pöydälle.)\n\nLOVIISA. (Lyö käsiään yhteen.) Siunatkoon tuota liekiötä! Enpä\nihmettele, vaikka orsille sävähdät siitä!\n\nNIILO. Vai et ihmettele! No, sepä nähdään! (Katsoo ylös kuin\nhypätäkseen.)\n\nLOVIISA. (Siepaten ämpärinsä kiirehtii lähtemään.) Pääsen tästä ulos,\nniin hyppää vaikka piipusta katolle!\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    Maiju ja Niilo.\n\nMAIJU. (20-vuotias, solakka. Puettu yksinkertaisesti, mutta siististi.\nTulee sisälle ompelus kädessä.) No, mihin nyt?\n\nNIILO. (Alakuloisesti.) Ylös piti! Mutta loppui veto! (Arpoo\nsormillaan.) Ylös vai alas, alas vai ylös... Alas vetää kuin Niskan\nvoiteilla. (Hyppää keveästi lattialle siepaten Maijun syliinsä.)\n\nMAIJU. (Nauraen.) Sinä villitty!\n\nNIILO. Ja sinä villitsijä! Oletpa onneksi kiinni!\n\nMAIJU. Onko tämä taas viidenkymmenen alkua?\n\nNIILO. On. Sitä alun alkua. Kaikkia, yksin moottorivehkeitäkin\ntarvitsee lähdön edellä suostutella. Yhtä pyöräytetään kammesta.\n(Pyörähtää.) Toista painetaan nappulasta. (Puristaa.) Mutta\nviidenkymmenen murtomaamies tarvitsee tällaisen nykin. (Suutelee\näkisti.)\n\nMAIJU. Ei koskaan arvaa, mitä sieltä milloinkin tulee. (Istuvat\nrahille.)\n\nNIILO. Enempää kuin murtomaaradasta. Mäen alla on mutka ja mutkassa oja.\n\nMAIJU. Ja ojassa vettä.\n\nNIILO. (Hypähtää kuin entisiä muistellen.) Vietävän kylmää lähdevettä!\nSinäpä sen sanoit!\n\nMAIJU. (Naurahtaen.) Luulisi siellä luonnon jäähtyvän.\n\nNIILO. Eipäs jäähdy. Ei korven lumoissa ikinä jäähdy.\n\nMAIJU. Sehän on kamalaa!\n\nNIILO. Se on ihanaa! — Kunpa olisit mies!... Ei aina, vaan muutaman\npäivän ihan parhaimpien murtomaakelien aikaan. Ja kun olisit silloin\noikein hyvä mies, vähän parempi kuin minä. Kuin kettu ja koira\nhuhkisimme Kulhan rinnettä ylös. Alas painuessa ottaisit tietysti kelpo\nukon ... eipäs kuin akan, niinkuin minäkin, koska kerran mies olisit,\nja sitten taas paineltaisiin peräkkäin kuin nälkäiset sudet.\n\nMAIJU. Kerro minulle alusta alkaen hiihtoretkesi tarina.\n\nNIILO. Voi, tyttö kulta! Minäkö osaisin kertoa murtomaahiihdon tarinan!\nEi, raasku siitä tulee, latva poikki, lehvät murskana kuin pakkasella\nkaadetusta kuusesta.\n\nMAIJU. Osaat sinä minulle kertoa.\n\nNIILO. Sinullepa juuri en osaa kertoa. Sen raaskun voinen eteesi kantaa.\n\nMAIJU. Kanna se! Minä sidon taittuneet oksat, niinkuin osaan.\n\nNIILO. No, sitten kerron. Ensin minä tietenkin rasvaan sukseni ja otan\nsytytyksen, vaikka sen sinä kyllä tiedätkin. Sitten se alkaa. Latuni\njohtaa tuosta Uudenpellon rinnettä lehmihaan isolle lähteelle. Siitä\nse kiepahtaa Möllinpuron varteen ja pujottelee pajupehkosta toiseen,\npolvekkeesta polvekkeeseen niinkuin purokin. Jänissuon laidassa tuli\nmeistä ero. Puro painuu jokeen, minä Hukan korpeen!\n\nMAIJU. Hui! Menetkö kruununkorpeen?\n\nNIILO. Menen, ja liukkaasti menenkin! Sinä muistat, millaisia hongan\njyhkyjä siellä kasvaa. Iltapimeässä näyttävät niiden latvat häviävän\nsuoraan taivaaseen. Hiljaista siellä on kuin haudassa, vain toisinaan\ntipahtaa korkeudesta lumiköntti niskaan, tipahtaa kuin Jumalan kädestä.\n\nMAIJU. Eikö siellä peloita?\n\nNIILO. (Hymähtää.) Jopahan vielä! Mutta helpommalta tuntuu, kun\npääsen hongikosta Sääksjärven jäälle. Siinä on tasaista noin viitisen\nkilometriä, ja sen minä painelen käsivoimin kuin hullu. Se on vähän\nyksitoikkoista, mutta jos rupeaa laiskottamaan, niin virkistän itseäni\najattelemalla: Mikähän tuolla takana kahistaa? Mikäs muu kuin itse\nisä... se vanha sarvipää... Mitähän sillä on kynsissä?... Totisesti,\nHukankorven suurin honka latvapäästä teritettynä... Jos se sillä ehtii\ntörkäistä niskaan... Arvaat sen, miten alkaa suksi imeä latua.\n\nMAIJU. Sinä olet kauhea!\n\nNIILO. Niinpä luulen! Silmät tapillaan kuin ravulla ja parta kuurassa\nkuin jääkarhulla.\n\nMAIJU. (Sivelee Niilon leukaa.) Mikähän tuossa kuuraa pidättää!\n\nNIILO. Näkisit, niin ihmettelisit! Kun jäältä pääsen, alan kiivetä\nKulhanvuorelle. Siinä saan veivata yhdellä jos toisellakin konstilla.\nJoukeammat paikat menen hiihtäen, jyrkemmät paikat tökin näin. (Näyttää\naskelhiihtoa.) Ja kun tulee eteen melkein pystysuorat Jaakopin\ntikapuut, niin keinottelen itseni ylimmille portaille näin. (Näyttää\nmurtomaahiihdon sivuttaisaskeleita.) Aikaa siinä menee, mutta pääsen\nkumminkin kupuralle joskus. Huipulla minä hetkeksi pysähdyn.\n\nMAIJU. Väsyttää tietenkin hirveästi!\n\nNIILO. Eipä sen takia, mutta kun alkaa se julmettu lasku.\n\nMAIJU. Etkö voisi kiertää vuorta?\n\nNIILO. (Naurahtaen.) Voisin tietenkin! Voisin jättää koko hiihtomatkan,\nellen olisi vähän hassu.\n\nMAIJU. Äläpäs siinä taas! Tarkoitin, etkö voisi harjoitella vähän\ntasaisemmilla mailla?\n\nNIILO. Ja sittenkö mennä Salpausselän hiihtoon! Ei se jästi vetele!\n\nMAIJU. Miten ihmeessä sinä Kulhanrinnettä suksilla alas tulet, ihan\npyörryttää ajatellakin!\n\nNIILO. Kyllähän se on eri tuloa. Latu painuu alas kuin hornan kaivoon.\nJarrutanko, vai en?... Puren hammasta ja sanon: En! Tuuli suhisee\nkorvissa ja silmissä lyövät sadat salamat. Mutta niinpä sitten meneekin\npitkä huippurinne kuin nuolaisten. Tiedätkö, mitä se merkitsee?\n\nMAIJU. Ajan voittoa kaiketi?\n\nNIILO. Niin! Ei sekuntipahoja, vaan minuutteja! Kultaisia minuutteja!\nJa sielussa soutaa hurja riemu!\n\nMAIJU. Kerran vielä tapat itsesi.\n\nNIILO. Enkä tapa! Mutkassa kumminkin suksella jarrutan, näin. (Näyttää\nlattialla.) Ja sitten alkaa kihinä taas! Keskivuoren rinteellä on ylen\njännittävää. Tuossa tulee kahdas kaksoiskoivun väli; täytyy kylki\nedellä mennä, ettei jäisi käpälähautaan. Tuolla alempana on kallio\nkuin seinä, ihan täydesti edessä, hylky. Jos sekunnin seisoisi, niin\npläiskis! Mutta eipä viitsitä. Parin sylen päässä kiepataan kauniisti\navonaisemmille teille.\n\nMAIJU. Jos myöhästyisit!\n\nNIILO. Ei ole varaa! Alempana on jo väljää, mutta vauhti on hyvä.\nJa hurjan jännittäviä ja hauskoja paikkoja tulee eteen tämän tästä.\nTuossa vie latuni suurelle laakakivelle, jonka alareuna on jyrkkä.\nSaanpa siinä ilmaiseksi viiden, kuuden sylen hypyn kuin hyväkin\nnorjalainen \"hauki\". Alhaalla rotkossa lasken suuren karakuusen alitse.\nTuskin metriä maasta harrittavat kuusen kuivat oksat kuin käppyräiset\nnoita-akan kynnet kiskaistakseen tukan päänahkoineen. Kyyristyn\nsuksiini ja painan silmäni kiinni... Riipaiseeko vai ei?.. Ei... Jospa\nsittenkin...\n\nMAIJU. Eikö ole riipaissut?\n\nNIILO. Joskus! Juuri senverran, että mukavaa tekee. Arvaahan, mitä\nteen, kun ohi pääsen?\n\nMAIJU. No!\n\nNIILO. Käännän pääni ja irvistän kuvatukselle! Viimeinen tarkka paikka\non Kulhan niityn reunassa. Siinä on otettava akan rotjale sillä\nsiunatulla silmänräpäyksellä.\n\nMAIJU. (Naurahtaen.) Kuinka niin?\n\nNIILO. On tehtävä ihan jyrkkä mutka. Jos aikaisemmin kaatuisi, iskisi\nkiveen, jos myöhemmin, niin tervaskantoon, ja kumpikin taitaisi maistua\nyhtä hyvältä.\n\nMAIJU. Voi, sinun vaarojasi, poika-parka!\n\nNIILO. Eikä mitään! Hiihtelen litkottelen niityn reunuksia ja muistelen\näskeisiä mukavia. Kun kyllästyn, käännän sopivassa mutkassa taas\nkukkuloita kohti.\n\nMAIJU. (Niiloa käteen käyden.) Kiitos! Se oli kaunis kertomus. Minä\nymmärrän nyt jo paremmin, mikä sinua vaarallisille retkillesi vetää.\n\nNIILO. Se riittää!\n\nMAIJU. Ajatuksin autan ponnistelujasi, hengessä valvon vaarojasi!\n\nNIILO. Se on liikaa! (Hyväillen.) Vaikka kyllä siellä joskus tulee myös\nmustia turtumuksen hetkiä. Suksi ei luista, jalka ei nouse. Kämmentä\nhieroo verirakko, silmää suolainen hiki. Koko olemuksen valtaa kuoleman\nraukeus.\n\nMAIJU. (Osaaottavasti.) Voi poika-parkaani! Mitä silloin teet?\n\nNIILO. (Leikiksi kääntäen.) Minä spurttaan! Kuvittelen, mitä on\nedessäpäin Mäkelän mäellä: sirkeä silmä, notkea lanne ja kaula kuin\nulpukan varsi. Silloinpa syttyy väsähtänyt sisu ja alkaa loppukiri,\njota kestää kotiportaille asti. Kaikki otan irti, mutta sittenpä\nolenkin myyty mies.\n\nMAIJU. Toki oikeaan paikkaan!\n\nNIILO. Ja hyvästä hinnasta! Kun sitten vaivoin kömmin yläsänkyyni,\non maailma ihan valmis. Äiti sanoo, että olen kuin tapettu mato.\nTaitaapa sanoa oikein. Ainakin on saanut kelpo iskun se vanha mato,\nse Aatami, josta katkismuksessa puhutaan. Mihin lienee äijä paha hien\nmukana hivunut Kulhan rotkoihin. Parhaiten tunnen sen, kun siinä uneen\nrauetessani katselen kuvaasi sieluni peilissä. Lasi on kirkas, ei\nedes reunuksissa näy rasvaisen sormen jälkiä ja sinä hymyilet siellä\nkehyksen keskellä kuin enkeli. Minulle silloin riittää, kun kuvasi\nnäen, kun tiedän, että olet olemassa, kun aavistan, että hengität saman\nrakennuksen seinien sisällä.\n\nMAIJU. (Kiertää äkisti kätensä Niilon kaulalle.) Sinä verraton poika!\nMinäpä aavistan myös jotakin tällä hetkellä!\n\nNIILO. No!\n\nMAIJU. En tiedä, sanonko!\n\nNIILO. Sano toki!\n\nMAIJU. Sinä voitat Salpausselän hiihdon!\n\nNIILO. (Mieluisasti hätkähtäen.) Oho!\n\nMAIJU. Sinä olet ansainnut sen!\n\nNIILO. (Mietteliäästi.) Tiedä ansioista... Siellä on taas Raivion\nMatti ja Tapani Niku... Kämäräiset... Lappalaiset... (Päättävästi\nsuoristuen.) Mutta latu on kaikilla sama! Ja paras voittaa! (Jännittää\nkäsivarsiaan.) Maaliin tulen myös minä! Toivonpa, ettei järjestystäni\nilmoiteta kaksinumeroisella luvulla kuten sotilashiihdossa neljä vuotta\nsitten! (Vilkaisee akkunaan.) Kuu on noussut! (Hypähtää suksiensa luo\nkorjaillen varpaallisia.)\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Santeri, Maiju, Niilo.\n\nSANTERI. (Noin 40 vuotias, velton lihavahko, yllä paksu takkiturkki,\njalassa kiiltonahkaiset saappaat. Tulee ovesta kömpelösti vääntäytyen.)\nPäivää! Iltapäivää, tarkoitan! (Maiju vastaa tervehdykseen. Santeri\nkäy Maijun luokse rahille tervehtien kädestä.) Terveeks! Terveisiä\nvaltakyliltä päin! (Istuu kaivaen tupakkaa.) Pitelee pieniä pakkasen\npirinöitä tätänykyä.\n\nNIILO. Eikös siellä ole melkein vesisuoja.\n\nSANTERI. (Myonnellen.) Joo, suojaistahan se niin, mutta tuuli,\ntarkoitan talvinen tuuli se on sentään pehkanan kylmää.\n\nNIILO. (Kuin hoksaten.) Ai, tuuli! Pohjatuuli! Kylmäähän se näin\ntalvella on, vaikka etelästäkin kävisi. (Ottaa suksensa mennen ovelle.)\n\nSANTERI. (Muljauttaa Niiloon epäluuloisesti.) Tuota, nostapas loimi\noriin selkään ja heitä heiniä eteen kanssa!\n\nNIILO (Maijulle.) Omiaanko vai talon!\n\nSANTERI. Talon, talonpa tietenkin, pitäisi sen verran ymmärtää.\n(Maijulle.) Mun rekeeni ei heiniä mahdukaan, kun siin'on se täys\ntoppaus ja hirvennahka.\n\nNIILO (Itsekseen.) Niinkuin niskassasikin!\n\nSANTERI (Niilolle.) Häh! Sanoitkos mitä?\n\nNIILO (Ovessa suksineen.) Sitä vain, että nakataan orihin niskaan\nvällyt, isännän vällyt ja eteen heiniä, talon heiniä, tarkoitan.\n(Menee.)\n\nSANTERI (Vetäytyy lähemmä Maijua sikarin päätä pureskellen.) Onkos\nse teillä oikein vuosirätingillä, renginkaupoilla tarkoitan, tuo\nKetolaskan poika?\n\nMAIJU (Yliolkaisesti.) Eikö liene!\n\nSANTERI. Suulas tuntuu olevan. (Sytyttää tupakan.) Parasta panna pois.\nEi niistä nykyisen ajan renkipojista pehkanoista ole muuta kuin vaivaa.\n(Hiljaisuutta.) Lähdin tässä vähän ajelulle, kun ei moniin aikoihin\nole tullut ajeltuakaan. Ja kun on hyvä hevonenkin, tarkoitan oritkin\nihan sitä varten. (Lähentelee.) Vaikka on meillä senpuolesta muitakin\nhyviä elukoita. Navetan puolella on iso sonni, oikein rengasturpa,\npehkana! (Maiju katsahtaa vaistomaisesti ylös.) Joo! Meidän karjakko\nmeinaa, että pitäisi panettaa kantakirjaan. Kittiä kanssa, sanoin minä'\nPanettakoot köyhemmät!\n\nMAIJU. Isäntä käy tänne peremmälle odottamaan!\n\nSANTERI. Istutaan täällä vain! Mikäpäs tässä on tässäkään istuessa.\nJa kylläpähän tässä vielä ehditään peremmäksikin, tarkoitan ihan\nperillekin asti, kun päästään alkuun. (Maiju istahtaa rahin latvalle\nväkinäisesti.) Tuota, jos ma, jos ma siihen äskeiseen juttuun vielä...\ntuota hyväthän meillä on oriit ja sonnit, lehmän puoli vähän rikeeraa.\n\nMAIJU. Ainahan sitä taloudessa on vastustakin.\n\nSANTERI. Joo, vastusta niin, varsinkin näissä lehmäasioissa. (Kuin\nasiaan käyden.) Mitäs sanot, jos napattaisiin täältä etäisemmästä\nnaapurista eri karvaista, uutta rotua, tarkoitan.\n\nMAIJU. Eipä taida meidän maatiaisistamme olla suurten joukkoon.\n\nSANTERI. (Nauraa hörähtäen.) Mitä minä navettanupoista. Napataan täältä\ntuvan puolelta kamarin puolelle oikein ehta essyyrialainen, pehkana!\n(Yrittää kahmaista Maijua syliinsä. Maiju hypähtää ylös juosten\nkamariinsa. Santeri päätään raapien, itsekseen.) Arka oli, pehkana! No\nparemmin säilyy rengin juippiloilta. Kylläpähän vielä kesytän, kesytän\nja rellutan, olen minä semmoinen poika!\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\n    Heikki, Santeri, Maija, Niilo.\n\nHEIKKI. (Noin 60-vuotias, rehti ja jämeä, puettu sarkapukuun. Tulee\nulkoa valjaat käsivarrella.) Iltaa! (Nostaa valjaat naulaan mennen\nkädestä tervehtimään Santeria.) Terve, terve! Olet lähtenyt ajelulle?\n\nSANTERI. Joo! Täytyy vähän jaloitella oritta. Ja täytyyhän sitä\npoikamiehen itsensäkin vähän liikuskella ja katsastella.\n\nHEIKKI. Täytyy tässä vanhempainkin. Jouduin minäkin vielä noissa\nvaltuuston kokouksissa ajelemaan.\n\nSANTERI. Minä en ole niissä viitsinyt ajella!\n\nHEIKKI. (Hymähtäen.) En minäkään, ennenkuin valitsivat!\n\nSANTERI. Eikös se nykyinen meininki ole sitä vihon viimeistä,\nhimphamppua, tarkoitan sekulikauraa. Jokainen määkii omalla äänellään.\n(Tarjoaa tupakkaa.)\n\nHEIKKI. (Ottaa.) Talon puolestahan tätä pitäisi. (Sytyttää.)\nÄänelläänpä niin jokainen lintu laulaa. Mutta kun kukin aikoinaan saa\nlaulaa, ei peräänpäin ole nokan naputtamista.\n\nSANTERI. Joo, onhan se niinkin, mutta ei sitä kaikkien kukkopoikain,\ntarkoitan renkipoikain, pitäisi päästä naputuksille miesten asioissa.\n\nHEIKKI. No, no, mies se on renkimieskin, jos muuten on ollakseen,\nniinkuin esimerkiksi tämä meidän Niilo.\n\nSANTERI. (Vähän kivahtaen.) No sitä juuri tässä minäkin! Suulas on kuin\nmikä pehkana, ja lieneekö tuolla muutenkaan miehen vehkeitä.\n\nHEIKKI. Jos lie suuta, niin on myös muuta. Mutta riisuhan nahkojasi.\nKäydään tästä peremmälle juttusille.\n\nSANTERI. (Katsoo kelloaan.) Myöhäksipä vetää. (Tutunomaisesta.)\nJa ehditään tästä kamarin puolille toistekin. Lähdin vain vähän\nperäilemään niissä naima-asioissa.\n\nHEIKKI. Vai niin! (Hymähtäen.) No jos tytön olet suostutellut, niin\nmitäpäs minulla.\n\nSANTERI. (Hyvillään leveästi.) Onhan sitä puhuttu. (Maiju tulee samassa\nsisältä.) On isketty silmääkin ja muuten lirputeltu. (Maijulle.) Eikös\nse ollut jo ihan sovittu asia, että pannaan rengas sarveen ja viedään\ntäältä teiltä meille oikein runsaslypsyinen, essyyrialainen, heh, heh,\nheh!\n\nMAIJU. (Närkästyen.) Ja taasko tuo sama jatkutus! Jos viette, niin\nviekää! Mitäpä minulla on tekemistä teidän lehmäkaupoissanne! (Niilo\ntulee sisälle suksisauvat kädessä.)\n\nHEIKKI. Minä ymmärsin, että tässä naimakaupoista on kysymys.\n\nSANTERI. Niinpä tietenkin, naimisesta tietenkin, vaikka puhuttu on\nkiertäen, tarkoitan vertauksin ja esikuvin, niinkuin näissä on tapana.\n\nHEIKKI. (Tiukemmin.) Puhu, mitä tarkoitat.\n\nSANTERI. Tuota... tuota... minä nain tämän, (näyttää kädellään)\ntarkoitan, tämän Maijan!\n\nNIILO. (Hypähtää muutamalla askelella etualalle.) Et ikinä!\n\nSANTERI. Soo!\n\nNIILO. Et ikinä! Et sinä eikä muut! Tyttö on minun!\n\nHEIKKI. Sinun?! Oletko pyytänyt!\n\nNIILO. Mitä omastaan pyytää!\n\nHEIKKI. (Suutahtaen.) Niin vainkin! Mitäpä siitä pyytää! Ottaa vain\nomin lupineen kuin rastaan pojan pesästä, Mäkelän ainoan tyttären!\n\nMAIJU. Minä olen luvannut!\n\nHEIKKI. Sinä luvannut! (Kiivaasti astellen.) Mikä lupaaja sinä olet?!\n(Niilolle.) Ja mikä ottaja sinä, häh?! Tyhjä kuin kirkon rotta!\n\nNIILO. (Uhmaten.) Tyhjempikin!\n\nHEIKKI. Vielä kukkoilet! (Kävelee pariin kertaan huoneen poikki\nistahtaen sitten pöydän päähän.) Kuule, poika! Lienet mies, niinkuin\njoku muukin, ehkä välistä vähän parempikin. Paina kumminkin mieleesi\ntämä: Mäkelästä on tyttäret annettu, ei otettu, ja niin tehdään\nvastakin! Se saa, joka pyytää! (Lyö nyrkillään pöytään.) Ja tämän\nlaudan latvalta korjataan kihlat!\n\nMAIJU. (Päättävästi.) Jospa ei korjata!\n\nHEIKKI. Korjaat!\n\nMAIJU. Jospa en!\n\nHEIKKI. Korjaat tai lähdet!\n\nNIILO. (Hypähtää Maijan viereen ottaen kädestä kiinni.) Rengin\nvaimoksi! Rengin ja äpärän! Niitäkö häpeisin! En! Pääni pidän pystyssä\nkuninkaitten edessä! Ja omani otan, vaikka vuoren alta! (Syöksähtää\nulos. Maiju sisälle.)\n\nHEIKKI. Perhanan poika!\n\nSANTERI. (Kyhnii päätään.) Pehkanan renkipoika!\n\nHEIKKI. Jos ma annan sille sen vietävän passit!\n\nSANTERI. No joo! Antaa pehkanalle heti passit kouraan. Sitä minäkin\ntässä olen tuumannut!\n\nHEIKKI. (Kipakasti kääntyen.) Sinä tuumannut! Sinä vuovaamaton\npässinnahka! Mitä tuumaamista sinulla on minun asioissani! Mene hiiteen\nsiitä! (Lähtee sisälle, ovella kääntyen.) Tuo Maijanpäivänä kihlasi!\n\nSANTERI. (Itsekseen etualalla päätään kyhnien.) Mene hiiteen! Mutta\ntuo kihlat! Voi sun pehkana kumminkin! (Raaputtaa.) Kumpaa tässä\nuskoo, vai uskooko kumpaakin? Ne taitaa olla kaikki vähän hassu...\ntuota portinlyömiä, tarkoitan. (Kävelee.) Mutta tyttö on aika pehkanan\neläväinen! Minun täytyy se saada. (Miettii.) No joo! Ostetaan kihlat!\nOstetaanpa pois! Ostetaan kultaa! Ostetaan hopeaa ja viedä uutta\nhopeaakin! Ne ovat kiiltäväisten perään nämä eläväiset, ja akaksi\nniiden mieli tekee niin tämän kuin muidenkin. (Sieppaa povitaskustaan\nlompakon lyöden sillä käteensä.) Ja meillähän on, millä mällätään! Ja\njos loppuu, niin lainataan!\n\nVäliverho.\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\nNäyttämö sama. Tupa siivottu juhla-asuun.\n\n\nEnsimmäinen kohtaus.\n\n    Heikki ja Loviisa.\n\n(Heikki makaa kuorsaten alasängyssä.)\n\nLOVIISA. (Tulee ulko-ovesta huutaen.) Vinttiämpäri putosi kaivoon!\n(Heikin kuorsaus kuuluu vahvasti. Loviisa kuuntelee hetkisen\nkeskilattialla.) No eikö se hirrenveto lopu siellä, vai? (Menee sängyn\nluo ja huutaa uudestaan.) Ämpäri on kaivossa! (Heikki liikahtaa,\nmutta kuorsaa sitten edelleen.) Sittenpä on ilkonen ihme! (Ottaa\nuunin reunalta pari metallista padan kantta ja alkaa rummuttaa niitä\nvastakkain huutaen samassa tahdissa:) Äm-pä-ri on kai-vos-sa! (Heikki\nlakkaa kuorsaamasta ja liikahtelee. Loviisa edelleen:) Äm-pä-ri on\nkai-vos-sa!\n\nHEIKKI. (Herää ponnahtaen äkeänä ylös.) Vaikk'olis helvetissä!\nTarvitseeko sen takia nyt maailma nurin vääntää, yhden ämpärin!\n\nLOVIISA. Oo, hoo, hoh! Vai ei tarvitse! On se isäntämiehen puhetta, on\njo! Siellä pihaton puolella huutavat lehmät, huutavat hevoset! Mutta\nisäntä se vain makaa! Makaa kirkkaan keväisen jumalanpäivän kuin lahna\nruohossa!\n\nHEIKKI. (Vetäen saappaita jalkaansa.) Säästäisit vähän\npuolipäiväsaarnaasi.\n\nLOVIISA. Puolipäivä on jo mennyt sen pitkän tien, mutta tietääkös se,\njoka makaa. Renki kulkee riikkiä ja isäntä makaa! Se on talon asumista\nse!\n\nHEIKKI. (Ottaa naulalta köysinipun. Ovella mennessään.) Luulisi tuon\nkotkotuksen jo yhdelle munalle riittävän.\n\nLOVIISA (Itsekseen.) Lähtipäs! (Alkaa pienennellä sianperunoita.)\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    Loviisa ja Maiju.\n\nMAIJU (Keveään hiihtopukuun puettu, kädessä postinippu, tulee tanssien\nja laulaen ulkoa.)\n\n    Hei, nyt aatos joutuisasti\n    yli vuorten juokse!\n    Lennä, liidä linnun lailla\n    armahani luokse!\n\n    Kirkkahammin pilvein alta\n    aurinkoinen loista!\n    Kultaseni vertaista\n    ei maailmas oo toista!\n\n    Riemu suuri lempiväisen\n    sydämeni täyttää!\n    Maa ja taivas ihanalta\n    silmihini näyttää!\n\nLOVIISA. Sepä vasta riemua! Ihan kuin paratiisin portti olisi selkosen\nselällään!\n\nMAIJU (Syleilee Loviisaa.) Kun on saranoiltaan irti. Loviisa kulta! Ja\nsiitä aukosta mekin kilvan onnen laitumille kipitämme!\n\nLOVIISA. Mitähän tämä nyt taas on! En minä vielä ole hullua hurskaampi!\n\nMAIJU. Etkö jo arvaa! (Heiluttaa sanomalehtiä.)\n\nLOVIISA. Mitähän minä osaisin arvailla!\n\nMAIJU. Onpa siinä äitiä, kun ei jo arvaa!\n\nLOVIISA (Naurahtaen.) Kun et sano, niin pidä ominasi! Lähden tästä\nnavettaan.\n\nMAIJU. Sinä onnellinen äiti! Sinä tämän päivän suurin äiti! Poikasi\nvoitti Holmenkollenin!\n\nLOVIISA. (Rauhallisesti hymähtäen.) Vähälläpä tuli lapsen mieli\nhyvitettyä.\n\nMAIJU. Hyi sinua! Poika on sankari! Suomen, Norjan, koko maailman\nhiihtosankari, ja äiti kylmä kuin jääkalikka!\n\nLOVIISA. Ainahan niistä joku voittaa.\n\nMAIJU. (Kertaa.) Joku! Onko mielestäsi samantekevää, jos Holmenkollenin\nvoittaa oma poika tai joku muu joku! Koko kansa itkee ja nauraa, mutta\näiti, voittajan äiti ei pääse edes portista sisään! Nyt et puhu enää\nyhtä synnin sanaa, vaan istut ja kuuntelet! (Avaa lehden heittäen muun\npostin pöydälle.)\n\nLOVIISA. (Naurahtaen.) Voi, voi lasta! Odotahan vähän! (Järjestää\nperunan kuorinnan itselleen.) No, anna tulla!\n\nMAIJU. Pitikö siihen nyt työkin ottaa! (Lukee.)\n\nSuuri Suomen päivä. Kelpo hiihtäjämme Niilo Ketola voitti\nHolmenkollenin! (Omalta kirjeenvaihtajalta.)\n\nTänään suoritettiin täällä kisojen pääkilpailu, Holmenkollenin\nhiihto. Tapahtui nyt toisen kerran se ihme, jota me sadat olimme\nsalassa toivoneet ja ehkä sadat tuhannet salassa pelänneet. Suomen\nmies voitti Holmenkollenin! Siniristilippu kohosi Norjan suurkisojen\nkuningastankoon!\n\nKisojen suurin päivä valkeni kirkkaana, lupaavana. Keli oli hyvä, tämän\npäivän kamppailua varten ehkä liian hyvä. Holmenkollenin rinteet täytti\nmonikymmentuhantinen katselijajoukko. Näytti kuin koko nuori Norja\nolisi liukunut suksilla notkeana, eloisana, värikkäänä.\n\nKuin kohtalon satuttamana oli arpa ratkaissut Salpausselän voittajamme\nNiilo Ketolan Norjan toivon Olof Haagensenin pariksi, eipä kauemmaksi\nkuin ykköseksi ja kakkoseksi satapäisessä valiomiesten joukossa.\nSuomen sitkeä mies uljaan viikingin sompakeihään edessä... Toistuuko\nkuolemanhiihto, vuosisatojen takainen? vavahdutti meitä vaistomainen\najatus.\n\nKilpailu alkaa. Miehet soljuvat matkaan säännöllisin väliajoin. Hyvin\nviitoitetulle radalle alkaa helminauha muodostua. Alkupää katoaa\npimentoon, mutta nauha jatkuu... Lähtöpaikalla starttaa yhä uutta ja\nuutta miestä: Norjan, Ruotsin, Suomen...\n\nEnsimmäiset väliajat ilmoitetaan. Yksi! 44' 6\". Kaksi! 43' 35\"!\nKuuluttaja toistaa sen rinteeltä rinteelle. Yhä lähtee starttipaikalta\nmiehiä, komeita, uljaita miehiä kuin oravat rinteelle kavuten. Ja yhä\nilmoitetaan aikoja! Neljä! 46' 11\"! Seitsemän 50' 21\"! Yksitoista! 48'\n5\"!\n\nViimeiset lähtijät ovat kadonneet. Odotetaan toisia väliaikoja. Jo\nliikehtii kuuluttaja lavallaan, selailee papereita, kääntää torvea.\nHälinä lakkaa, odotus syntyy, tarttuu, levenee kuin metsäpalon lieska\nkummulta kummulle hypellen.\n\nToiset väliajat: Yksi! 1 tunti 27' 27\" Kaksi! 1 tunti 26' 47\".\nKuuluttaja kääntyy, ääni ei enää kuulu; mutta ei tarvitse kuuluakaan,\nsillä tuhannet elävät rinnat ovat kuuluttaneet tiedon etäisimpienkin\nkumpujen kuultaviin. Ilmoitetaan uusia aikoja: Tunti 40'! tunti 39',\nse ja se, parhaitten miesten parhaita aikoja. Rinteillä lasketaan,\nnauretaan, hullutellaan. Aurinko on noussut korkeimman laelle\nsuitsuttaen kultiaan tuhatpäisenä kuohuna liikehtivään rinteeseen.\n\nKolmannet väliajat: Kohaus käy yli kenttien kuin jättiläistuulispään\nedellä. Suomalainen 2 tuntia 11' 1\"! Norjalainen 2 tuntia 10' 11\"!\nKuuluttaja on viisas mies, ei rääkkää kurkkuaan eikä kuluta torveaan\nsen enempää turhaan. Mutta rotkoista huipuille, metsistä aukeille\ntoistuu yhä väsymättömänä ja voimakkaana: 11' 1\"! 10' 11\"!.. Osasipa\nse kuuluttaja: Suomalainen, norjalainen! Ykkönen, kakkonen! Ketola,\nHagensen! Statisteiksi ovat jääneet toiset uljaat miehet, jotka\nponnistelevat tuntureilla hengen kaupoin!\n\nIloisen humun vallassa odotetaan viimeisiä väliaikoja. Parvet ovat\ntiivistyneet tiheiksi rykelmiksi. Kaikki tahtovat päästä suuriäänisen\nkuuluviin. Kuuluttaja liikehtii tärkeytensä tuntevasti. Tuhannet\nsilmäparit odottavat... odottavat.\n\nVihdoinkin äännähtää tuomion pasuuna: Suomi 2 tuntia 53' 14\"! Norja 2\ntuntia 52' 15\"!\n\nRinteitten riemu on rajaton! Huutoa! Huisketta! Nuoren Norjan\nvoitonhuumetta! Ylinnä kieppuilevat suksikäpyköineen poikaset,\ntunturien pikku pirut! Tulevat Holmenkollenin voittajat! Suomen miesten\nkeihästäjät!\n\nViimeinen taival! Jyrkimmät nousut! Vaikeimmat laskut! Norja\nvoittaa!... Niinkuin emme sitä sanomatta tuntisi me kiirastulen\nkylpijät... Tuossa päälläni pari rappua ylempänä on tuttu norjalainen\nsanomalehtimies hopeakynällään muistiinpanoja tehden... Onkohan se\nsiinä... Katsahdan kammahtaen ylös... Välähtää kymmenpolvien takainen\nmuisto. Samanaikuinen näky: Viikinkihän siinä terotettu keihäs\nkädessä... Olenko tulossa hulluksi suuren tapahtuman edellä?\n\nMutta sillävälin tapahtui, mitä tapahtuman piti.\n\nViimeisellä taipaleella meni Suomen mieheen riivattu. Kuin\nehtymättömistä suonista voimaa imien veti hän loputtomat nousut. Kuin\nkuoleman kaksoisveli lasketteli vaarallisimmat laskut. Tunturien mies\noli kotonaan, mutta jäi kuin jäikin. Suomen mies voitti! Voitti!\nSinivalkea nousi tankoon! Maammelaulun kaiku kiiri tuntureilla! Mitä\nmuuta tapahtui, en muista, en näe!\n\n(Heittää lehden pöydälle.) Siinä sen kuulit! Semmoinen on minun poikani!\n\nLOVIISA. (Silmiään kuivaten.) Sinun! Eikös se ole minun!\n\nMAIJU. (Hypähtää Loviisan kaulaan.) Sinun ja minun! On siinä poikaa\nmeille molemmille!\n\nLOVIISA. (Pyyhkii silmiään.) Mitä sinä oikein puhut... Kun tuli niin\nouto olo... (Pyyhkii.)\n\nMAIJU. Vai jo tuli! Vai jo alkoi jääpuikko vetistellä Maijanpäivänä!\n\nLOVIISA. (Nieleskelee.) Mitäs kun... mitäs kun minulla on niin... paha\nluonto... kun se kerran irti pääsee.\n\nMAIJU. Anna tulla vain esille se hyvä luontosi, äiti rakas! Sinä tulet\nmyös minun äidikseni. Minä olen ollut Niilon morsian jo toista vuotta!\n\nLOVIISA. Herra hallitkoon!\n\nMAIJU. Hallitkoon vain, mutta totta on joka sana! Kysymättä kyllä\nvielä on, annatko sinä minulle Salpausselän ja Holmenkollenin\nvoittajapoikaasi?\n\nLOVIISA. Vielä häntä kysyy! Ison talon tytär isätöntä, nimetöntä\nrenkipoikaa!\n\nMAIJU. Toivoakseni Niilo saa yhtä hyvän isän kuin minä äidin. Ja mitä\nnimeen tulee, niin sitä on hänellä jo liikaakin.\n\nLOVIISA. (Pyyhiskellen.) Jumala sinua siunatkoon, tyttöseni! Kaikki\nsinä osaat parhain päin selittää.\n\nMAIJU. Parhaat asiat parhain päin! Siihen ei taitoa tarvita.\n\nLOVIISA. En minäkään sentään pohjimmaltani sellainen kummitus ole\nkuin päältä näytän. (Itkee.) Mutta kun olen nuoruuden lankeemukseni\ntakia saanut niin monta kipeää kärsiä... Oli kaiketi minussa alkujaan\njotakin hyvää niinkuin muissakin ihmisissä... mutta kun se on käännetty\naina allepäin... monta kertaa ihan alaspäin. Rovasti-vainaja sen\nkirkotellessaan aloitti... hyvää lienee tarkoittanut... Kipeästi vain\npisti... Toiset ovat jatkaneet ja aina siihen samaan paikkaan... Ei\npoika-parka edes ole ilman jäänyt... (Itkee.)\n\nMAIJU. (Lohduttaen.) Älä, Loviisa kulta, maailman pahuutta itke!\nPistäkööt nytkin poikaasi, ketä haluttaa!\n\nLOVIISA. Vaikka eipä se niistä suuria ole välittänyt. Pystypäin kulkee\nkuin isänsä... Se oli niitä Pohjan tukkilaisia... koskenlaskija...\nmaankuulu... hurjanrohkea... Sillä lienee huumannut minut niinkuin\nmuutkin. Niin meni kuin tuli... Jäi muut, jäin minä... Minäkin, vaikka\nvähin sain, enin maksoin... (Itkee.)\n\nMAIJU. Nytpä sensijaan saatte maksunne kasvujen kanssa takaisin. Harva\näiti saa poikanaan syleillä semmoista voittajaa.\n\nLOVIISA. (Ennalleen piristyen.) Mitäs siitä, mutta kun saan syleillä\nvielä voittajankin voittajaa. Vaikka liikaa tämä minunlaiselleni on.\n(Ottaa sianruokaämpärin kiirehtien ulos. Maiju sieppaa postin pöydältä\nja menee kamariin.)\n\n\nKolmas kohtaus.\n\nSANTERI. (Tulee ulko-ovesta suuri paketti kädessään.) Päivää! (Katselee\nympärilleen.) Tuota, eipä tainnut ollakaan väkiä kotosalla. (Käy\nrahille istumaan nostaen pakettinsa pöydälle ja kaivaen tupakan\nkatselee myhähdellen pakettiaan.) Pitäisi siitä röntyä löytyä, pitäisi,\npehkana vie! Saa renkipoika rapistella tupen helansakin joukkoon,\ntarkoitan, jos kilpasille uskaltaa.\n\n(Sytyttää tupakan.) Tuota jospa purankin heti tuohon pöydälle.\nSiinäpähän ovat valmiiksi näkösällä. (Ottaa paketin vierelleen\npenkille avaten sen ja alkaen ladella esineitä pöydälle.) Retasnekka!\n(Kääntelee kädessään.) Ja onkin semmoinen, jota ei nosteta joka\nkönsässä pöytään! (Asettaa pöydälle ja ottaa paketista sokeriastian.)\nEntästä tämä! (Punnitsee kädessään.) Painaa, pehkana! (Laskee pöydälle\nja katselee hetken ihastellen.) Kuin kirkonkalkki! Joo! Kalkiksi\nluulisi, jos ensimmäisen kerran näkisi! (Ottaa paketista sokeripihdit\nnäpsäytellen niitä sormissaan. Nauraa.) He, he, he, heh! Siinäpä vasta\nnäpsät hohtimet! (Koettelee leukoja.) Kuinkahan kestää, kun on noin\npehkanan ohkainen! No, eipä tuolla suuria painoja nosteta, eipä sillä.\nSokeripala vain näin nätisti näppiin. (Näyttää.) Tarkoitan, silloin kun\nherrain kanssa kahvia juodaan.\n\nMutta tällä! (Nostaa suuren puurolusikan.) Tällä sitä ehtii! (Koettelee\nsuuhunsa leveästi myhäillen.) Tällä minä pistelen rusinasoppaa! (Ottaa\npaketista savukekotelon.) Tuota ei kihloiksi luulisi, ei pehkana vie\nluulisikaan! Kun mä toden sanon, niin ei se olekaan. Otinpahan vain\nmuuten näöksi ja paarlastiksi. Kuuluvat ne kyllä nykyisin polttavan\npaperossia naisetkin. Polttakoot vain, missä passaa! (Tokevasti.)\nMeillä ei akka kärhää!\n\n(Pistää kotelon pöydälle kaivaen paketista kaksi kelloa ja nipun\nsormuksia.) Entästä nämä! Mikäs sitten tyttölapsen mieltä hemaseisi,\njollei nämä! (Riiputtaa kelloja toisessa ja sormuksia toisessa\nkädessään, lyö tahtia kuin kolmioraudalla ja laulaa:)\n\n    Sormukset ja kili-kili-kellot\n    annan likka sinulle-le! (Kertaa.)\n    Jos sinä hellyt hellukseni\n    ja keität soppaa minulle-le! (Kertaa.)\n\nJaa'a! Kyllä vain kelpaa tyttöpahan piikuuspäivänsä jättääkin! Kelpaa\nlihoa ja pulskistua yläpäästä ja alapäästä! (Tarkastelee toista\nkelloa.) Tämä kello on kultaa! Oikeastaan, jos ma toden sanon, se ei\nole kultaa. Mutta kultana se nyt vain pannaan menemään, tarkoitan,\nnaidessa menee täydestä kuin väärä raha, pehkana! (Hymähtää.) Kuka\nniistä kullan templat tuntee! Ukko on vanha, ei näe. Tyttö kyllä\nnäkee... (Miettii ja ilostuu.) Eipäs pehkana vie näekään! Eihän naipa\nnäe! (Kuuntelee kelloa.) Käy se! (Kuuntelee toista.) Käy sekin!\n(Hyvillään.) Närkit värkit! (Nostaa edellistä kelloa.) Tämä kultakello,\njoka ei ole kultaa, menee ihan täydestä myös hevoskaupassa, tarkoitan,\nsitten kun tällä on naitu! (Toista kelloa nostaen.) Oikeastaan, jos\nma sanon, mitä meinaan, niin vielä se pannaan tämäkin menemään!\nPehkanoitako akat kelloilla! Tuvan seinässä meillä on kello, mistä\nnaiseläväinen ajan näkee, tarkoitan, silloin kun se käy! (Laskee kellot\npöydälle nostaen paketista vielä yhtä toista halvempaa, viimeiseksi\nsuuren nikkelitarjottimen. Kääntelee ja asettelee sitä hetken, mutta ei\nsaa mieleisekseen, kunnes viimein keksii nostaen tarjottimen alaspäin\nkatoksi toisten esineitten päälle.) Pehkanan pojat! (Nousee siirtyen\nihastellen ulompaa tarkastelemaan.) Pehkanan pojat! Pantiin katto!\nPlootusta katto... hopeasta, hopeasta tarkoitan! (Kyhnyttää reittään.)\nKyllä tämä poika taitaa! Säilyy siellä kihlat, kuivana tarkoitan,\nvaikka tuvan katto vähän vuotaisikin!\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\n    Santeri ja Heikki.\n\nHEIKKI. (Tulee ulkoa heittäen köysinipun naulaan. Huomaten Santerin\nepämieluisasti hätkähtäen.) Kah! Oletko sinä taas täällä!\n\nSANTERI. (Menee kättelemään.) Terveeks! Jumalan terveeks! Täällähän\nminä! Kuinkas muuten, kun on se Maijanpäiväkin! (Viittaa pöydälle.) Ja\ntäällä ne ovat laudalla jo tuomisetkin, tarkoitan, kihlatkin!\n\nHEIKKI. (Kuivasti.) Näkyypä olevan! (Itsekseen.) Nyt se löylynlyömä\nkantoi tänne kaiken rojunsa! Pitäisi kahdesti miettiä, mitä pöhlölle\nsanoo!\n\nSANTERI. Joo! Siinä ne on tämän pojan kihlat! Sopii niitä lähempääkin\nkatsastella! Koetella painoa ja silmitellä karaattia!\n\nHEIKKI. (Siirtyy vastahakoisesti pöydän äärelle.) Oletko sinä rahdannut\nkoko irtaimistosi tänne!\n\nSANTERI. (Nauraa.) He, he, he, heh! Ei toki kaikkia! Ei kaikkia eikä\npuoltakaan! Vähän parasta vain! Kultaa ja hopeaa, tarkoitan!\n\nHEIKKI. Ja tuollaisen Paapelin tornin olet siitä pystyttänyt.\n\nSANTERI. (Hyvillään.) He, he, heh! Vai Paapelin tornin! Sepä oli\npehkanan hyvin sanottu! Pistin valmiiksi asti. Se entinen torni\ntäisikin jäädä kattamista vaille. (Tarkastelee itsekin.) Minä poika\npistin katonkin plootus... tuota hopeasta... vanhasta hopeasta\ntarkoitan! (Itsekseen.) Pehkanan pehkana, kun ei muista.\n\nHEIKKI. (Ottaa tarjottimen käteensä tarkastellen lähemmin. Samoin\nkahvikannun, jota punnitsee hetkisen kädessään.) Kiiltäväthän ne.\nMutta keveältä tuntuvat. (Katsoo lähempää.) Enkä näe näissä hopean\ntemplojakaan. Kissantassu niissä olla pitää, jos oikeata on ollakseen.\n\nSANTERI. (Hämmentyen.) Tuota... tuota... tuota... Ei niissä\nnykyaikaisissa hopeissa ole tassuja eikä temploja.\n\nHEIKKI. Eikö ole?\n\nSANTERI. (Touhukkaana varmistuen.) Ei ole! Ei ole kaikissa hopeissa\neikä halvemmassa kullassakaan!\n\n\nViides kohtaus.\n\n    Kaikki näytelmän henkilöt.\n\n(Loviisa, Maiju ja Niilo tulevat yhdessä sisälle.)\n\nMAIJU. (Innostuneena.) Isä! Tämännäköinen se on Holmenkollenin voittaja!\n\nHEIKKI. (Menee vastaan tervehtien Niiloa miehekkäällä kädenlyönnillä.)\nTerve! Terve! Ja onneksi olkoon! Voititkos sinä montakin suksimiestä\nsiinä Norjan hiihdossa?\n\nNIILO. (Naurahtaen.) Mitähän lienee ollut nelisensataa.\n\nHEIKKI. (Hämmästyneenä.) Oo, halvattu! Vai peräti satoja! No olet sinä\nvasta kollien kolli!\n\nNIILO. (Huomaa Santerin.) Täälläkös se isäntäkin?\n\nSANTERI. (Hajamielisen ristiriitaisesti.) Joopa, joo... tuota joo, joo!\n\nHEIKKI. (Leikkisästi muistuttaen.) Nythän on Maijanpäivä! Onko\nhiihtopoika unohtanut kotoiset Maijanpäivät?\n\nNIILO. (Huomaa Santerin tavarat pöydällä.) Eipäs ole! (Avaa nopeasti\nlaukkunsa nostaen pöydän toiseen päähän kolme suurta hopeapokaalia.)\n\nHEIKKI. Oo, halvattu!\n\nSANTERI. (Ällistyneenä.) Pehkana soikoon! (Niilolle.) Miten sait nuo\nkaukalot?\n\nNIILO. (Tuimanlaisesti.) Varastin! (Naurahtaen.) Toki semmoisesta\npaikasta, mistä ei kysytä perään. (Heikille.) Kihloiksi tarjoan ja\npyydän tytärtänne!\n\nHEIKKI. Ei tarvitse! (Miehekkäästi.) Sillä tunto se on minullakin! Sen\nmiehen, joka on voittanut Suomen Salpausselät ja Norjan Holmenkollit,\nei tarvitse pyytää isältä yhtä tyttörääsyä, jolla itsellään on sen\nturkasen halu!\n\nLOVIISA. (Liikutettuna hyvillään.) Sillä on sanat, eikä se niitä niele.\n\nNIILO. Kiitos! (Ottaa kukkarostaan pienen sormuksen asettaen sen\npöydälle pokaalien viereen. Kuin anteeksi pyydellen.) Se on niin kovin\nohkainen!\n\nHEIKKI. (Tarkastelee sormusta. Santeriin katsoen.) Mutta siinä on\ntemplat! (Ottaa yhden pokaalin käteensä, punniten ja tarkastellen.)\nOsaapas painaa! (Katsoo lähemmin.) Ja siinä on tassun jälki, joka\nei lähde pesemällä! (Näyttää Santerille.) Katso sinäkin, että vasta\ntunnet! (Laskee pokaalin pöydälle. Maijulle.) No, tyttö! Minä kysyn\nsinulta, korjaatko kihlat?\n\nMAIJU. (Veikeästi.) Jospa en korjaa!\n\nHEIKKI. Korjaat! Sanoin sen jo silloin! (Leikkisästi.) Katsos, se on\nsillä tavalla, että mitä pappa sanoo, se tapahtuu ja se on aina oikein!\n(Santeri alkaa keräillä pöydältä tavaroitaan sulloen niitä taskuihinsa\nja saapasvarteensa. Heikki nostaa toista pokaalia.) Tuossapas vasta\naika vati! (Loviisalle.) Tuleppas katsomaan. (Loviisa menee pöydän luo,\nyhdessä ihmettelevät ja nostelevat.)\n\nMAIJU. (Niilolle.) Minä luin äidille hiihdostasi! Se oli niin kaunista,\nettä meitä ihan itketti!\n\nNIILO. Paljonkos te siihen tarvitsette!\n\nMAIJU. Älähän luule! Mutta sanoppas, mikä sinulle antoi voimia\nviimeisellä taipaleella, norjalainenhan oli saanut sinut jo ihan kiinni?\n\nNIILO. Muistin väliin sinua... (Nauraa.)\n\nMAIJU. No!\n\nNIILO. Ja väliin taas Hukankorven pirua!\n\nMAIJU. (Käpsää Niiloa korvalle.) Siitä saat! Enemmän tarvitsisit!\n\nSANTERI. (On saanut lällävälin tavaransa koottua tyonnelien viimeksi\nnuoria taskuihinsa.) Tuota... (Rykäisee.) Tuota... täytyy tästä\nkotiin... Pitää tästä iltapäivällä vielä junille, kun tulee sieltä\nhelsinkiläisiä serkkuja ja mamseleita lystinpitoon... Niin että hyvästi\nnyt sitten vain... ja toivottaa saan onnea ja menestystä ja tuvan\ntäydeltä pieniä kolleja ja muita eläväisiä, mitäpäs tässä sitten enää\nmuutakaan. (Lähtee.)\n\nTOISET. (Naurahdellen.) Hyvästi! Hyvästi!\n\nLOVIISA. (Yhä pokaaleita tarkastellen.) Kellä jumalanluomalla on ollut\nnoin paljon hopeaa astioiksi panna! Katsokaahan tuotakin, kun on kuin\nlypsinkiulu. Mihin heitä osannee käyttääkään tavallinen talonpoikainen\nihminen!\n\nHEIKKI. Jaa mihin? (Ottaa yhden pokaalin taas käteensä.) Tuosta kelpaa\npapin nostaa vettä silloin, kun pikku holmenkollia ristitään. (Ottaa\nsuurimman.) Ja tuohon mahtuu umpisukkeluksiin koko mies! (Ottaa\nviimeisen.) Entäs tätä?... (Kääntelee.) No ellei muuhun tarvita, niin\npistää vaikka sängyn alle pimeän ajan pirinöitä varten!\n\nMAIJU. (Nuhtelevasti.) Mutta isä!\n\nHEIKKI. (Nauraen.) Jaa mitä? Sitä ollaan nyt niin makoisia ja läpi\nliipattuja! Mutta kunhan tullaan meille asti, eipä hivutella joka sanaa\nsantapaperilla! (Niilolle.) Sinua se kuranssaa, varmasti kuranssaa!\nVaro vain, ettet vielä joskus killistele tuolla sängyn pohjan alla,\nvaikka suksiladulla et parempaasi löytänyt.\n\nMAIJU. Se on isä taas sillä tuulella!\n\nHEIKKI. Joo! Siksipä se jatkaakin loppuun asti. (Niilolle.) Sinä saat\ntästä talon ja hyvän talon saatkin. Valmis se ei ole eikä koskaan\ntulekaan. Sinun kohdallesi sanon vain: Ellet jätä sitä puolta parempana\njälkeesi, kuin nyt saat, et ole vielä se oikea holmenkolli. (Maijulle.)\nJa sinä saat astua emännän kenkiin, koska kerran mielesi tekee. Pidä\nhuolta, etteivät polut ruohotu, se on ollut aina tässä talossa tapa!\n\nLOVIISA. Minä tästä sitten taidankin joutaa vaikka maantien mittariksi.\n\nHEIKKI. Etkä jouda! Alatuvassa tarvitaan myös tulentekijä ja einekahvin\nkeittäjä. Siirrytäänpähän tästä jaloista syrjään me vanhat. (Niilolle.)\nEikös se semmoinen ole siellä ladullakin laki. (Maijulle.) Hei, nuori\nemäntä! Hae kellarista parhaat pullosi ja täytä nuo tuopit! Harvoin\nsattuu kihlamaijat! Harvemmin vielä tuollaiset kihlamaljat!\n\nVäliverho.\n\n\n\n"]