[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fKZtHMqfZs9z2Vslbk1BO7AT3iYQPV_IEL3VQdsqAErk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},2645,"Särkynyt sävel","Larin-Kyösti",1873,1948,"2645-larin-kyosti-sarkynyt-savel","2645__Larin-Kyösti__Särkynyt_sävel",null,"naytelma",[],[],"fi",1906,4877,28122,false,68948,[22],"Finnish drama -- 20th century",[24],"Plays/Films/Dramas","\"Särkynyt sävel\" by Larin-Kyösti is a poignant play written in the early 20th century. It revolves around themes of love, illness, and emotional turmoil, primarily focusing on the relationships between the characters Onni, a frail artist, and his fiancée Ireene, alongside her cousin Kaarlo, a physician. The interplay of their feelings unfolds against a backdrop of illness and longing, exploring the fragility of human emotions and connections.  The narrative unfolds in a series of emotional exchanges that delve into the psyche of Onni as he grapples with his illness and insecurities regarding Ireene's affections. Throughout the play, Onni's delicate health casts a shadow over the dynamics between him, Ireene, and Kaarlo. Tension builds as Onni's fears of losing Ireene prompt him to act out possessively, ultimately leading to a tragic confrontation where the implications of love and jealousy culminate in devastating consequences. The play concludes with Onni’s death, poignantly encapsulating the idea of a \"broken melody\" reflecting the shattered hopes and dreams of the characters involved. (This is an automatically generated summary.)",[],215,"Larin-Kyöstin näytelmä kertoo sairaasta soittotaiteilija Onnista, joka odottaa morsiantaan ja lääkäriystäväänsä kotiin rekiretkelä. Ullakkohuoneeseen sijoittuva draama käsittelee epäilyksiä ja särkyviä ihmissuhteita.","Larin-Kyöstin Särkynyt sävel'' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2645.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SÄRKYNYT SÄVEL\n\nKirj.\n\nLarin-Kyösti\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nOsakeyhtiö Kauppakirjapaino,\n1906.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nONNI, soittotaiteilija.\nIREENE, hänen morsiamensa.\nÄITI.\nKAARLO, lääkäri.\n\n\n\nUllakkohuone. Seinillä jäljennöksiä, jotka esittävät Beethoovenin\nsoittoa sekä Mozartin kuolemaa, säveltäjien kuvia, kitari, kantele,\nlaakeriseppele, ryijyjä, jaapanilaisia posliiniastioita. Taitteisen\nkaton alla kiertää ruukuista kaksi \"elämänlankaa\" perällä, missä on\niso ikkuna pienine monine viheriäne vivahtavine ruutuineen. Lasiovi\nperällä osaksi viltillä peitetty johtaa pienelle parvekkeelle. Ikkunan\ntakaa näkyy huurteiset sähkölennätinlangat sekä lumipeitteinen kirkon\ntorni. Vasemmalla ovi, joka vie alikertaan, etualalla garibaldisohva,\nyöpöytä lääkepulloineen, ruusunkukallisesta kankaasta tehty sermi.\nOikealla pitkä leposohva, pöytä, vanhanaikainen keinutuoli, verhon\ntakana alkoovi. On sunnuntaipäivä. -- Onni pitkässä harmaassa jalkoihin\nulottuvassa viitassa, samettiliiveissä, hän makaa tyynyjen varassa\ngaribaldisohvalla. Äiti tulee kantaen tarjotinta, jolla on kahvia,\nvoita, leipää, veitsiä; laskee kukkavihon ikkunalaudalle.\n\nÄITI. Onni, ethän nukukkaan. Kas, tässä tuon ateriasi.\n\nONNI. Kiitos, äiti hyvä, ettäs tulit. Kuinka tämä yö on ollut pitkä!\n\nÄITI. Tulin nukahtaneeksi niin, etten voinut valvoa koko yötä luonasi.\n\nONNI. Olethan sinä niin monta yötä valvonut, sinä rasitat itseäsi\nliiaksi minun tähteni. Mutta, oi, kuinka pimeä ja pitkä yö! Tuntui\nikäänkuin olisin sulautunut pimeään avaruuteen ja henkeni olisi\nliidellyt tummia, äänettömiä vesiä.\n\nÄITI. Se uni tietää, että sinä pian voit matkustaa yli meren Italiaan\nIreenen seurassa.\n\nONNI. (Nousee). Kummallista! Ja aamulla nukahdin minä kulkusten\nkilinään, kuulin ainakin kaksikymmentä kulkusta, minulla on tarkka\nkorva. Nyt minä kuulen ne taas. (Kuuluu kulkusten soitto).\n\nÄITI. Siellähän rekiretkeläiset taas ajavat läpi kaupungin.\n\nONNI. Et näe Ireeneä etkä Kaarloa?\n\nÄITI. En näe heitä.\n\nONNI. Minä kaipasin yhtä kulkusta, yhtä ainoata kulkusta.\n\nÄITI. Kummallista, missähän Kaarlo ja Ireene viipyvät, sinnehän ne\nlähtivät rekiretkelle aikaisin aamulla, luultavasti ovat eksyneet?\n\nONNI. Kaarlo ja Ireene? Ovatko he usein yhdessä?\n\nÄITI. Ovathan he serkkuja. Yhdessä ovat, enemmän sentään sinun luonasi.\n\nONNI. Etkö sinä ole huomannut mitään, eivätkö he koskaan ole\nhämmästyneet, vaijenneet, kun sinä olet tullut heidän puheillensa,\npuhuvatko he... puhuvatko he — minusta?\n\nÄITI. Kaikki me puhumme vain sinusta.\n\nONNI. Tiedätkö, mistä he eksyivät?\n\nÄITI. En.\n\nONNI. Täältä. Minusta he eksyivät.\n\nÄITI. En ymmärrä sinua.\n\nONNI. Katsos, kuta kauvemmaksi he reessä ajoivat, sitä kauvemmaksi\nhe myös ajoivat minun luotani, mutta minä ajoin heidän jälessänsä —\naatoksissani tietysti. Minä en eksynyt heistä.\n\nÄITI. Sinä olet nähnyt pahoja unia. Ireene rakastaa sinua niin...\n\nONNI. Niin.\n\nÄITI. Ja Kaarlo on paras ystäväsi.\n\nONNI. Niin.\n\nÄITI. Miksi siis epäilet? Kohta pääset opintomatkalle ja palaat suurena\ntaiturina.\n\nONNI. Sinä olet niin puhdas, äiti, sinä tuoksuat kuin maidolle, minä...\nSinä ajattelet kaikista hyvää, minä tahdon olla sinun kaltaisesi...\nMikä ihana tuoksu täällä huoneessa ihan kuin olisi Firenzessä.\n\nÄITI. Pääsi takana tuoksuaa ruusuvihko. Onhan tänään syntymäpäiväsi!\nArvaas!\n\nONNI. Ah, Ireeneltä. Ei, ei! Minä olen sairas houkkio, minä turmelen\nkeuhkojeni tuhansilla taudinsiemenillä ilman ympärilläni, vielä enemmän\nturmelen minä sairailla ajatuksillani ympäristöni.\n\nÄITI. Syö nyt, katsos minä teen seuraa. Kuules, Kaarlo ja Ireene ovat\njo alhaalla. Hohoi!\n\nONNI. (Tarttuu käteen). Äiti, niin sinä teit!\n\nÄITI. Mitä?\n\nONNI. Sinä levitit voita minun veitselläni. Pyhä isä, miksi olit niin\nvaromaton, voihan siitä tarttua...?\n\nÄITI. Mitä vielä! Kas siinä ovat karkulaiset.\n\nKAARLO. Kuinka sinä tänään jaksat? Annas, koitan suontasi. Hyviä\ntoiveita.\n\nONNI. Kuinka te näytätte terveiltä, terveiltä kuin Italian iloiset\nlapset, oikein minä kadehdin. Ja Ireene? Kuin alppiruusu, jota ei\nlumikaan jäähdytä.\n\nIREENE. Ajatelkaas kuinka hullunkurista! Me ajoimme läpi huurteisen\nmetsän, kaksikymmentä kulkusta, valkoiset kuuset, suhaus, aamukuutamon\nkumotus ja koko metsä nauroi!\n\nONNI. Ei metsä naura. Te nauroitte. Metsissa asuu aina suru.\n\nKAARLO. Reenpohja meni puhki, ja me kaaduimme hankeen.\n\nIREENE. Toiset olivat jo kaukana. Jäällä hämärässä eksyimme, ajoimme\nväärään suuntaan yhä kauvemmaksi.\n\nONNI. Väärään suuntaan? Minä seisoin reen kannaksilla, ettekö sitä\nhuomanneet? Minä kaadoin reen, minä tai kohtalo.\n\nKAARLO. Hauskaa, että Onni laskee leikkiä, sehän on paranemisen merkki.\n\nÄITI. Onni näki yöllä sellaista unta. Ei, nyt minä menen toimilleni.\n(Kirkonkello soi.)\n\nONNI. Äiti kulta, etkö sinä menekkään kirkkoon, kello jo kerran\nhelähti, hiutui kirkkaaseen ilmaan, yksi ainoa ääni, nyt se liitää\navaruuteen, nousee, nousee ikuisesti ylöspäin eikä se koskaan katkea.\n\nÄITI. Jumalan istuimen luo. (Menee.)\n\nONNI. Minä tiesin, että te palaisitte. Pikku varkaat palaavat aina\nrikospaikalle.\n\nKAARLO. Varkaita, hahhaa.\n\nONNI. Varastitte minulta viimeyön unen. Minä ajattelin vaan sinua\nIreene ja sinua Kaarlo, ja teidän kuvanne olivat niin selvinä edessäni.\n\nIREENE. Anteeksi, rakas Onni. Näytit terveemmältä, siksi arvelimme\nkerran uskaltavamme lyöttäytyä nuorten pariin.\n\nONNI. Mitäs hupia minusta, täällähän onkin sairashuoneen ilma, raota\nKaarlo hiukan parvekkeen ovea!\n\nKAARLO. Ei se sovi, Ireene on hiestynyt, hänellä on jo yskää.\n\nONNI. Kyllä minä yskän ymmärrän. Olenhan sitä itse potenut. Minusta ei\nole nykyään lääkäriksi, vielä vähemmin sulhaseksi.\n\nIREENE. Mitä vielä! Kyllä tämä menee ohi.\n\nONNI. Sairaat ovat yhtä itsekkäitä kuin terveetkin... Minä olen siinä\nsuhteessa hyvin itsekäs. Toivo tekee ihmiset itsekkäiksi ja ilkeiksi.\n\nIREENE. Miksi sinä, Onni, aina ikäänkuin häväiset itseäsi, tekeydyt\nhuonommaksi kuin mitä olet, ikäänkuin sinä nauttisit siitä.\n\nONNI. Nyt sinä ymmärsit minua.\n\nIREENE. Minä tahdon sinua ymmärtää, loisinaan en sinua ollenkaan\nkäsitä, ikäänkuin luistaisit minun luotani, enkä minä silloin tiedä,\nmiten ja mistä sinun taas löydän.\n\nONNI. Armas Ireene, tule tänne, suutele minua otsalle, kas noin! Minä\nkatselen sinun kasvoistasi kuin kirjasta, suuresta salaperäisestä\nkirjasta, jossa hienon hienot juovat silmien, suun ympärillä, otsalla,\nhymykuopissa ovat ruusunpunaisia kirjaimia, ajatusviivoja. Minä olen\ntarkastanut teidän molempien kasvoja, minä käyn niin äärettömän\nherkäksi, tarkkanäköiseksi, minä kuulen kummallisia sävelmuodostuksia\nteidän äänissänne, teidän terveissä, nuorissa äänissänne.\n\nKAARLO. Nyt sinä puhut kuin taiteilija.\n\nONNI. Lyökää kätenne yhteen ja asettakaa ne tuohon. Niin, sydämmeni\npaikalle. Minä muistan, että sillä paikalla oli minulla sydän. Miksi\nkätenne vapisevat?\n\nKAARLO. Onni, minä pyydän, ole tyyni. Mielenliikutus ei tee sinulle\nhyvää, se voi...\n\nONNI. Mitä? Sano suoraan!\n\nKAARLO. Olen nähnyt tapauksia, jolloin mielenliikutus on saanut aikaan\nverensyöksyn.\n\nONNI. Ja kuoleman? Niinkö!\n\nKAARLO. Niin. Ei siis mitään tunteellisuutta.\n\nONNI. Minä olen tyyni. Teidän tähtenne minä olen tyyni...\n\nIREENE. (Liikutettuna). Rakas Onni, olenko minä tehnyt sinulle pahaa,\nen koskaan enään lähde rekiretkelle. Odotan vaan kunnes sinä parannut,\nenkä varasta sinulta hetkeäkään... Ja sitte me lähdemme ulos avaraan,\nvalkoiseen maailmaan sinne, niissä taivas on sinisempi ja syvempi, maa\nihanampi.\n\nONNI. Niin sinne laguuneille, kypressien ja oliivien maahan.\n\nKAARLO. Ja terveelliset Välimeren tuulet puhaltavat sinuun uuden voiman.\n\nONNI. Minä näen sen, minä näen sen maan! Ireene! Mene soittamaan\nminulle jotakin. Soita jotain Beethovenilta! Piano on ollut niin kauvan\nmykkä, katsos se ikäänkuin kyyristyy kokoon niinkuin musta kesy peto\nvalkoisine hampaineen, se kaipaa hyväilyä, sitte se tyytyväisyydestä\nmumisee ja soi.\n\nIREENE. Minä menen.\n\n(Alhaalta kuuluu pianonsoitto.)\n\nONNI. Kuules, hän soittaa samaa kappaletta.\n\nKAARLO. Mitä kappaletta?\n\nONNI. Etkö muista?\n\nKAARLO. Mitä sinä tarkoitat?\n\nONNI. Tekeydytkö sinä muistamattomaksi? Etkö muista sitä iltaa, jolloin\nhän ensikerran soitti tätä samaa kappaletta?\n\nKAARLO. Miksi revit arpeutuneita haavoja. Onni, käyttääkseni sinun\nvertauksiasi, sen illan jälkeen on satanut monen talven lumi.\n\nONNI. Ei jää eikä lumi voi tappaa, lumen alla on ikuinen oras.\n\nKAARLO. Minulla on muita viljelysmaita. Elämä minua kutsuu ja vaatii.\nTai oikeammin elämän varjopuolet. Minähän olen lääkäri.\n\nONNI. Mutta rakkaus on myös elämä, siitähän syntyy, kiehuu, heilimöi,\nkuihtuu, kuolee kaikki, kaikki.\n\nKAARLO. Sydänsääli sairastavaa ihmiskuntaa kohtaan on suurempi. Sen\nvanhan vamman olen minä taitavalla leikkauksella juurinensa irti\nleikannut.\n\nONNI. Juurineen? Entäs jos joku juuri on tietämättäsi taas itänyt\nja odottaa vaan puhkeamistaan. Sydänsääli, sanoit? On monenlaista\nrakkautta, rakkaus voi olla myöskin sääliä... entä jos Ireene...\n\nKAARLO. Silloin kun sinä menit kihloihin Ireenen kanssa, silloin heitin\nminä unelmat.\n\nONNI. Kuka ihminen voi määritellä tunteitaan! Kuules, kuinka hän\nsoittaa! Ihan kuin sinä iltana, muistatkos. Minä kävin vielä silloin\nmusiikkiopistoa, olin lomalla. Äiti oli mennyt iltakirkkoon, me\nistuimme kolmisin sinisessä huoneessa. Ireene istui pianon ääressä\nselin meihin ja uunissa paloi iloinen valkea, se valaisi pianon\noikeata kylkeä, mattoja ja nuottihyllyjä ja vallattomasti muodosti se\nkummallisia varjoja kattoon.\n\nKAARLO. Ja sinä ja minä istuimme sohvassa puolihämärässä.\n\nONNI. Katossa heilui kolme suurta varjoa, jotka kumartuivat toistensa\nyli ikäänkuin olisivat tahtoneet syleillä toisiaan. Elämän varjot! Se\ntuntuu nyt niin hullunkuriselta!\n\nKAARLO. Kuinka ihanasti Ireene silloin soitti.\n\nONNI. Niin. Ja me istuimme ihan lähekkäin, mutta koskaan emme olleet\nniin kaukana toisistamme kuin silloin.\n\nKAARLO. Ireene ihan lumosi.\n\nONNI. Säveleet värjyivät hänestä meihin, ne kuiskasivat, tanssivat,\najoivat toisiansa takaa niinkuin iloiset lapset meren santaisella\nrannalla.\n\nKAARLO. Älä loihdi esille vanhoja mielikuvia, jo riittää!\n\nONNI. Mutta sävelien mukana meidän tunteemme värisivät, kuumat\nintohimot Ireenestä minuun ja sinuun ja meistä häneen, ilma oli täynnä\nsyleilevää väristystä.\n\nKAARLO. Ja kun hän lopetti...\n\nONNI. Kun hän kääntyi, loi hän ensin sinuun katseensa.\n\nKAARLO. Minä istuin häntä lähempänä. Mutta sitten hän astui sinun\nluoksesi, sinä suutelit hänen kättänsä ja kiitit häntä hänen\nsielukkaasta soitostansa.\n\nONNI. Hän tahtoi vaan eksyttää meitä molempia, hän ei silloin tiennyt,\nketä hän rakasti.\n\nKAARLO. Ja jälkeenpäin me riitaannuimme.\n\nONNI. Ja erosimme epäsovussa.\n\nKAARLO. (Nousee). Ja kuukausi sen jälkeen luin minä sanomista,\nettä olit mennyt kihloihin. Sytytin sikaarini ja menin kohtaamaan\nsairaitani. Hautasin raihnaan rakkauteni juuri neljännestä vaille kuusi\niltapäivällä.\n\nONNI. Oletko ajatellut, että ehkei Ireene vieläkään tiedä, ketä hän\nrakastaa.\n\nKAARLO. (Nousee). Mitä? Ketä hän rakastaa, rakastaa, sanot?\n\nIREENE. Mutta täällähän te istutte puolihämärässä ihan vaiteliaina.\nKaarlo, joko sinä lähdet?\n\nONNI. Bravo, bravissimo, sinä soitit mainiosti ihan niinkuin silloin\nensikerralla sinisessä huoneessa.\n\nIREENE. Ah, muistan.\n\nKAARLO. Näitkö, Onni, että Ireene katseli tänne tullessaan ensin sinua?\n\nIREENE. Mitäs kummaa siinä?\n\nONNI. Ja sitte hän astui sinun luoksesi.\n\nIREENE. Tietysti, sillä minä näin, että Kaarlo on pois lähdössä.\nSinä olet niin levoton, Kaarlo. Täti pyysi sinua jäämään aamiaiselle\nOnninkin tähden.\n\nKAARLO. Minun täytyy käydä erään sairaan luona.\n\nIREENE. Mutta onhan täälläkin sairas.\n\nONNI. Ei ole vaaraa, muualla vaara piilee. Minähän jo alan olla terve,\nniin tavattoman terve.\n\nIREENE. Hyvä Kaarlo, tule pian!\n\nKAARLO. (Menee). Hetken päästä.\n\nONNI. Hän on sentään miesten mies. Minä olen vain miehen varjo.\n\nIREENE. Hän on niin hyvä ja voimakas.\n\nONNI. Onnellinen se nainen, jota hän rakastaa.\n\nIREENE. Ja kuinka hän rakastaa köyhiä sairaitaan! Hän juttelee heidän\nkanssaan niin iloisesti. Iloinen sana on parempi kuin karvaat rohdot,\nsanoo hän.\n\nONNI. Oletko sinä seurannut häntä sairaiden luo?\n\nIREENE. Olen — joskus. Hän pyysi minua tuomaan ruokaa köyhille. Ja minä\nolen niin iloinen voidessani tehdä jotain hyvää, ilman sitä olisi elämä\ntyhjä.\n\nONNI. Olisiko se ilman minuakin tyhjä, sano? Ehkä sinä olet ikävystynyt\ntähän sairashuoneilmaan.\n\nIREENE. Onni, sinä et käsitä, minä kaipaan...\n\nONNI. Sinä kaipaat? Se tahtoo sanoa, sinä olet kyllästynyt.\n\nIREENE. Minä kaipaan sisällystä elämälleni.\n\nONNI. Eikö rakkautemme anna sinulle kylliksi sisällystä.\n\nIREENE. Silloin kun sinä kosit, en minä tiennyt rakkaudesta muuta kuin\nromaaneista. Nyt minä aavistan sen.\n\nONNI. Aavistat? Sinä... Rakastatko sinä minua?\n\nIREENE. Rakastanhan minä, kaikki me sinua rakastamme, oh, sinun sanasi\npistävät niin usein. Miksi kiusaat minua mustasukkaisuudellasi, silloin\nhaihtuu entinen kuvasi ajatuksistani, minä en sinua silloin tunne, olet\nvieras minulle. Ei, ei! Sinä olet sairas, sinä et tiedä, kuinka sinä\nsilloin revit ja raastat.\n\nONNI. Sellaista on rakkaus. Kuule, minä en tahdo, että sinä käyt\nsairaiden luona.\n\nIREENE. Onni, miksi sinä sen kiellät?\n\nONNI. Siksi, että minä tahdon yksin pitää sinut luonani, yksin sinut\nomistaa.\n\nIREENE. Sinä olet nyt itsekäs. Sinä unohdat sadat sairaat, jotka\nkanssasi potevat.\n\nONNI. (Itseivallisesti). Niin, minä olen sairas, jumalan kiitos. Minä\nolen tähän huoneeseen kytketty, minä en saa hengittää jumalan puhdasta\nilmaa, ja nuori elämä kulkee minun ohitseni minua katsomatta. Minun\nrakkauteni ei ole hedelmöittävä. Kurja tomukuori, johonka sydän on\nkahlittu! Mutta minä tahdon ulos, ulos!\n\nIREENE. Onni kulta, minä lupaan, että minä olen luonasi niin usein kuin\nvoin.\n\nONNI. Mitä sinä siellä sairaiden luona...? Tai ehkä sinä terveiden\ntähden...? Sinä olet terve, minun terve tyttöni, sinusta minä imen\nuutta voimaa, sinuun minä katson kuin kaikkivaltiaan lääkärin silmiin.\nMutta sinä et saa mennä sinne, kuuletko, sinä et saa, minua äitelöittää\nsinun sadat sairaasi.\n\nIREENE. Minä en voi, minä en voi.\n\nONNI. (Tarttuu hänen käteensä). Sinä olet kaikki kaikessa, enemmän kuin\nelämä, korkeampi kuin kuolema.\n\nIREENE. Laske minut!\n\nONNI. Minun henkeni sinua halajaa, minun aistimeni sinua isoaa. Minä en\nole niin sairas kuin luulet. Tänään en ole sairas. Anna minulle tänään\nkaikki, sielusi, ruumiisi, ymmärrätkö, rakkauden ja kuoleman lunnaiksi!\nAnna minulle suuta, et ole kuukauteen minua suudellut. Tule! (vetää\nIreeneä oikealle). Ehkä kaikki on huomena myöhäistä.\n\nIREENE. Ei, minä en tahdo, minä en saa sinua suudella.\n\nONNI. Sinä et tahdo, sinun täytyy.\n\nIREENE. Minä en saa.\n\nONNI. Sinä et saa? Kuka sen on kieltänyt vai etkö sinä minua rakasta.\nMinä tahdon sen tietää.\n\nIREENE. Onni, Onni, hillitse itsesi, sinä teet itsellesi ja minulle\npahaa! Minä en saa.\n\nONNI. Onko Kaarlo sen kieltänyt?\n\nIREENE. On.\n\nONNI. Minä arvasin. Hänellä on nyt valta minun ja sinun ylitsesi. Ehkä\nkuolemankin ylitse, mitä?\n\nIREENE. Terveydellisistä syistä on Kaarlo kieltänyt. Jätä minut!\n\nONNI. En sinua nyt jätä. Kateudesta hän on kieltänyt, minä tiedän sen,\nminä olen sen kauvan huomannut.\n\nIREENE. Nyt sinä teet väärin Kaarlolle.\n\nONNI. Ehkä. Mutta nyt minä tahdon sinulle suuta antaa. Minä en saa\nmuuten tarpeeksi ilmaa keuhkoihini, minä tukehdun muuten tähän janoon.\nMinä tahdon tietää, rakastatko sinä minua, rakastatko itseäsi enemmän\nkuin minua. Ihana Ireene!\n\nIREENE. Pois Onni, älä koske minuun! Sinä teet minulle väkivaltaa, oh!\n\nONNI. Tule, tule, rakas...\n\nIREENE. Sinun silmissäsi palaa sairas himo. Mene, muuten minä lyön\nsinua!\n\nONNI. Katsos, käteni vapisevat intohimosta, minä tahdon puristaa sinut\nalleni!\n\nIREENE. Sinä olet hirveä!\n\nONNI. Minä tahdon sinua suudella niinkuin ehkä vain kuolema suutelee.\nElämässä ja kuolemassa sinä yksin, sinä! (Suutelee Ireeneä).\n\nIREENE. (Kirkaisee). Onni! (Rientää pois).\n\nONNI. Oh, minä kurja, nyt minä surmasin rakkauteni.\n\nÄITI. Onni, mikä sinua vaivaa? Oletko taas sairas? Miksi sinä\npelästytit Ireenen?\n\nONNI. Sydämmeni on sairas, ja minä teen muutkin sairaaksi. Äiti, äiti,\nsinä yksin olet minulle uskollinen.\n\nÄITI. Ole nyt levollinen. Ireene on sinua aina rakastanut.\n\nONNI. Niin sinä hyvyydessäsi luulet. Mitä tekee nyt Ireene?\n\nÄITI. Istuu sinisessä huoneessa ja itkee.\n\nONNI. Itkeekö hän? Rakas Ireene, minä menen häntä lohduttamaan.\n\nÄITI. Mutta ehkä sinä et jaksa, sinä olet niin väsyneen näköinen.\n\nONNI. Kyllä minä jaksan, olenhan tänään terveempi. Ja sitte tämä ilma\ntäällä, lääkkeiden ja ruusun haju, kidutuskammioni! Kaipaan vaihtelua,\ntahdon kävellä tuolla alhaalla, missä lapsena juoksin huoneesta\nhuoneeseen. Ja sitte tahdon nähdä pianoni, toisen rakkauteni, hahhaa.\nEnhän ole pitkään aikaan sitä kosketellut.\n\nÄITI. Mutta sinä et saa soitella.\n\nONNI. Hiukan vaan hivelen.\n\nÄITI. Ja pyydä nyt anteeksi Ireeneltä.\n\nONNI. Kyllä, rakas äiti.\n\nÄITI. Niin ja käske sitte Ireenen tulla tänne. Minä käyn kellarissa.\nOnhan tämä päivä ilon päiväsi.\n\nONNI. Niin, niin, olenhan minä syntynyt kylmänä talvipäivänä.\nKummallista, ja tällaisena päivänä minä tunnustin kaikki Ireenelle.\n\nÄITI. Siis kaksinkertainen syy tänään iloita.\n\nONNI. Kas tuossahan jo Kaarlo on!\n\nKAARLO. Minä en ehtinyt vielä lähteä, kun kuulin Ireenen juoksevan\ntäältä pois.\n\nONNI. Minä menen häntä noutamaan. Ehkä tahdotte puhua sairaistanne?\n\nKAARLO. Ireene on siis kertonut. Niin, Ireene on kovin ihastunut\nsairashoitoon.\n\nONNI. Hän on opin käynyt minun luonani, mutta minä olen oikutteleva\npotilas, sellaiset panevat hoitajansa kärsivällisyyden koetukselle.\nSinä tiedät sen kokemuksesta. Odota sinä Kaarlo täällä! (Menee).\n\nÄITI. Kuule Kaarlo, minä kysyn sinulla, onko Ireenen läheisyys\nvaarallinen Onnin terveydelle. Hän on käynyt taas niin kummalliseksi\nikäänkuin hän aavistaisi jotakin.... Heillä oli äsken kohtaus, huutaen\njuoksi Ireene minun luokseni, hän pelkäsi Onnia. Olihan heidän\nvälillänsä ennenkin pikkukahakoita, rakastavien sanasotaa, mutta se\nmeni pian ohi. Mutta nyt oli Onnilla niin kumma kiilto silmissä, en ole\nhäntä koskaan sellaisena nähnyt.\n\nKAARLO. Unettomat yöt, ikävä ja katkeruus. Ireene yksin voi ne häätää,\ntulee vaan välttää kiihtymystä.\n\nÄITI. Minä luulen, että Ireene kielsi häneltä jotakin. Minä en voi\nymmärtää...\n\nKAARLO. Tyyntykää, täti, minä ehkä puhun Ireenelle.\n\nÄITI. Niin puhu. Olethan sinä Ireenen hyvä ystävä.\n\nKAARLO. Sairaat ovat kuin lapset, heitä täytyy hellävaroen kohdella.\nMinä koitan parastani vaikka tämä välittäjän toimi on minulle vaikea,\nminä en itsekkään enään tunne itseäni. Tänään ovat silmäni auvenneet,\nminä olen nähnyt omaan itseeni.\n\nÄITI. Kiitos Kaarlo, minä menen nyt. (Menee).\n\nKAARLO. Ei, ei, minä en voi puhua. Ah, Ireene!\n\nIREENE. (Silmät punaisina.) Minä en voinut olla siellä alhaalla.\n\nKAARLO. Sinä olet itkenyt, Ireene?\n\nIREENE. (Vaiti).\n\nKAARLO. Ireene.\n\nIREENE. Ah!\n\nKAARLO. Miksi olet itkenyt?\n\nIREENE. Voi, Kaarlo, vie minut pois täältä, minä en jaksa, minä en\njaksa.\n\nKAARLO. Istu tähän ja kerro minulle huolesi niinkuin lääkärille. Teillä\noli kohtaus...\n\nIREENE. Niin.\n\nKAARLO. Olitte hiukan kiihoittuneita, sehän usein vain lujittaa. Te\nolette molemmat suuria lapsia.\n\nIREENE. Hän on niin onneton ja minä? Minä en ole onnellinen, tänään\nminä en ole onnellinen. Minä tahtoisin nyt käydä sinun kanssasi\nsairaiden luokse, siellä minä tunnen itseni niin rauhalliseksi ja\niloiseksi, minä en käsitä sitä itsekkään.\n\nKAARLO. Ei nyt, ei nyt. Sinun paikkasi on nyt Onnin luona.\n\nIREENE. Hän ON kieltänyt minua käymästä sairaiden luona, hän oli niin\ntyly.\n\nKAARLO. Hän rakastaa sinua, siksi hän oli sinulle tyly.\n\nIREENE. Häntä vaivaa musta luulo. Hän luulee jotain huomanneensa.\n\nKAARLO. Jotain huomanneensa?...\n\nIREENE. Niin, meissä...\n\nKAARLO. Mitä? Ireene!\n\nIREENE. Hän urkkii sinua ja epäilee minua, hän epäilee kaikkia. Ja\nminä näin hänessä äsken uuden puolen, hän lähestyi minua, hänen kuuma\nhengityksensä minut hämmensi.\n\nKAARLO. Hän loukkasi sinua? Mitä hän sanoi?\n\nIREENE. Minä en voi sitä sanoa.\n\nKAARLO. Ireene, Ireene!\n\nIREENE. Sinä et koskaan tekisi niin.\n\nKAARLO. Ireene, Ireene!\n\nIREENE. Kuuletko, hän avasi kannen, hän soittaa. (Kuuluu hiljainen\npianonsoitto).\n\nKAARLO. Hän soittaa sitä samaa kappaletta.\n\nIREENE. Hän rääkkää tunteitaan. Voi, Kaarlo, Kaarlo, tätä tuskaa!\n\nKAARLO. Tämä on tuskaa, syvää tuskaa. Minä tunnen sen.\n\nIREENE. Sinä?\n\nKAARLO. Minä olen pettänyt itseäni, jo kauvan olen minä pettänyt\nitseäni, aina siitä illasta asti, kun sinä soitit ensi kertaa tätä\nsamaa kappaletta. Minä en voi sitä tyyneenä kuunnella.\n\nIREENE. Oi, etten minä koskaan olisi sitä soittanut, sitä suurta\nrakkauden sävellystä.\n\nKAARLO. Minä olen niin paljon miettinyt viime aikoina. Ireene, ennen en\nsinua tuntenut. Minä olen nähnyt sinut täällä, minä olen nähnyt sinut\nsairaiden luona, ja sinä olet astunut uutena ihmisenä eteeni.\n\nIREENE. Mitä sinä sanot? Sinä et saa sanoa sillä tavalla, minä olen\nollut sama kuin ennenkin, eroitus on vaan siinä, että minä eroitan nyt\nsen, mitä en ennen selvästi tuntenut.\n\nKAARLO. Ireene, Ireene, kuinka tämä on katkeraa, Ireene, minä en kestä\ntätä. Minun täytyy puhua sinulle.\n\nIREENE. Kuule, hän lakkasi soittamasta, täällä on niin kummallisen\nhiljaista.\n\nKAARLO. Ihana hiljaisuus.\n\nIREENE. Kuoleman hiljaisuus.\n\nKAARLO. Ei. Hiljaisuus myrskyn edellä.\n\nIREENE. Tuntemattoman edellä.\n\nKAARLO. Tällainen hiljaisuus voi murtaa.\n\nIREENE. Niin, se on painava kuin ukkoisilma.\n\nKAARLO. Eikä näy salamaa.\n\nIREENE. Vapauttavaa sanaa.\n\nKAARLO. Joka täyttää sen tyhjän hiljaisuuden.\n\nIREENE. Kummallinen hiljaisuus.\n\nKAARLO. Täytyy, huutaa muuten läkähtyy.\n\nIREENE. Minä käsitän sen.\n\nKAARLO. Ireene, tunnetko sinä minut, aavistatko sinä tämän hetken\njännityksen?\n\nIREENE. Minä olen oppinut sinua tuntemaan Onnin vuoteen ääressä. Minä\npelkään, minä en tahdo tietää...\n\nKAARLO. Minä paljastan sinulle itseni. Minä en voi kantaa tätä\nhiljaista salaisuutta.\n\nIREENE. (Kuuluu soittoa.) Hyvä Kaarlo, älä ilmaise sitä Onnin tähden,\nsinun ja minun tähden. Oh, miksi hän taas soittaa!\n\nKAARLO. Älä halveksi minua. Minun täytyy se sinulle sanoa.\n\nIREENE. Sinä teet meidät kaikki onnettomiksi, oi, Kaarlo.\n\nKAARLO. Ireene! Minä olen onneton, minä rakastan sinua, kuuletko, minä\nrakastan sinua. Näinä kuukausina olet sinä ollut minun lähelläni, minun\nsydämmessäni, minä olen nähnyt sinun ihanan voimasi, sinun puhtaan\nsielusi. Päivä päivältä olet sinä kasvanut kiinni minuun, sinä elät\nminussa, sinä olet minun. Sano yksi sana, katso minuun, Ireene! Minä\nen tahdo tunkeutua teidän välillenne, minä menen kauvas pois jonnekin\nsyrjäiseen seutuun, jossa minä tahdon sinua muistella. Mutta sano\nminulle, että sinä edes hiukan rakastat minua, sen verran edes, että\nminä voin siitä elää. Niin, sitte tahdon minä alistua kohtalooni. Minä\nrakastan sinua, suutele minua kerran!\n\n(Onni ja äiti ovella.)\n\nIREENE. Ei, ei, minä en voi.\n\nKAARLO. Yksi ainoa kerta, se korvaa minulle koko jälellä olevan elämäni\ntyhjyyden. (Tarttuu Ireenen käteen.)\n\nIREENE. Ei, ei, ei!\n\nONNI. (Äidille.) Kuulitko, äiti, hän ei rakasta Kaarloa!\n\nÄITI. Hän rakastaa vaan sinua. Katsos, he eivät huomaa meitä.\n\nIREENE. Vaikene!\n\nÄITI. Ettehän te huomaakkaan meitä.\n\nKAARLO. Oo, täti!\n\nONNI. Täällä te vaan istutte, ettekä edes ole kuunnelleet minun\nsoittoani, kiittämättömät.\n\nIREENE. Kyllä me kuulimme sinun soittosi.\n\nONNI. Ettekä edes taputtaneet käsiänne. Kuinka se virkisti. Tunsin\nikäänkuin olisin saanut uutta voimaa. Nyt minä olen iloinen, oikein\nluomisiloinen! Nyt me panemme toimeen pienen atelierijuhlan. Tässä äiti\ntuo vanhaa Burgognea.\n\nÄITI. Jonka isävainaja toi purjehtiessaan Ranskasta.\n\nONNI. Kaada laseihin, äiti. Ireene, vieläkö sinä karsastelet? Pieni\nIreene, anna minulle anteeksi, annathan sinä anteeksi?\n\nIREENE. Minun pitäisi sinulta anteeksi pyytää, omatuntoni minua\nsoimaa...\n\nONNI. Minä olen päässyt ikäänkuin suuresta elämän erehdyksestä. Hirveä\nerehdys! Minä hengitän taas, oo. Minä en koskaan sinua enään pistele,\nminä en itsekkään ymmärrä äskeistä mielentilaani. Ei siis koskaan\nenään, ei koskaan.\n\nÄITI. (Kaarlolle.) Miksi Kaarlo on niin mykkä? Sinun kasvosihan ovat\nkalpeat.\n\nKAARLO. Kalpeat, eikö mitä? Lääkäri ei saa kalveta eikä hairahtua. Minä\nolen käynyt kovempienkin koetuksien läpi.\n\nÄITI. Niin, minä tiedän sen, sinä olet rautainen. Kestäkin kuin mies.\n\nKAARLO. Kiitos.\n\nONNI. Ja nyt olemme taas kaikki koossa. Äitimuori, Ireene, vanha\nystäväni, kaikki, joita rakastan.\n\nÄITI. Tämä ennustaa puhetta. Onni piti ennen niin kauniita puheita.\n\nONNI. Niin, nyt minä tahdon puhua! (Ottaa lasin käteensä.)\n\nKAARLO. Onni, ole varovainen!\n\nONNI. Kaikki sairaat tekivät kerran kapinan. Sillä oli iloiset\nlaskiaiset, punainen karnevaali. Harmaissa viitoissansa he syöksyivät\nhoitajiensa käsistä yöhön. Kammioon kytketyt sielut, kidutusvuoteiden\norjat maalatuin poskin, viilein otsin istuivat korskeiden orhien\nvetämiin rekiin. Sainiot hulmuivat reen perässä, helyillä koristetut\nohjat välkkyivät huurteessa. Läpi yön kiiti iloinen laskiaisjoukko.\nEtumaisina pihahtivat säkkipillit ja huilut, ja sadat kulkuset\nkilisivät ihan hullaantuneesti. Ja minut valtasi pohjaton riemu. Minä\nkatsoin sivulleni. Siinä istui prinsessa Elämä. Kuuletko Ireene!\nPrinsessan nuori, pehmeä ruumis lämmitti minun ruumistani, prinsessan\nsilmät lämmittivät minun sieluani, ja minä tunsin, kuinka voimakas\nvirta kulki hänestä minuun ja täytti sairaat suoneni punaisella\nverellä. Punainen karnevaali! Jälessämme ajoi mies tummatukka.\nKuuletko Kaarlo! Ja hän pyrki meidän jalaksillemme. Mutta me nauroimme\nhänelle, ja koko metsä nauroi, niin, nyt metsä nauroi. Jälessämme ajoi\nkuningas Kuolema. Hän ruoski mustaa orhiaan, ja sen läähätys kohisi\nihan korvissamme. Mutta minä nauroin, sillä minun vierelläni istui\nprinsessa Elämä. Ja me kiidimme läpi valkoisten metsien, yli paukkuvan\njään, ylös vuorille, alas laaksoihin, ohi kylien. Ja huvihuoneista\npaloivat lamput yöhön ja taivas puhkesi tähtikukkiin. Me kiidimme\nohi kuutamoisen hautausmaan. Tuntui ikäänkuin tapuli olisi tanssinut\nkuoleman tanssia kirkontornin kanssa, ja ristit haudalla olisivat\nnyökkyneet, varjot tanssivat kalmistossa. Jälessä ajoi musta vieras,\nmutta hänen jälessänsä ajoi tohtori Kaikkitietävä. Kuuletko Kaarlo! Me\nkoitimme eksyttää heitä. Me teimme mutkia, me sukelsimme syrjäpoluille,\nmutta niin eksyimme me vaan etujoukosta. Jälessä ajoi kuolema ja\ntohtori, tohtori Kaikkitietävä. Silloin tohtori Kaikkitietävä ajoi\nhurjalla vauhdilla, hän koetti sivuuttaa kuningas Kuoleman, mutta\nreet tarttuivat toisiinsa ja kaatuivat. Oi, kuinka heleästi prinsessa\nnauroi, hän painoi tulikuumat huulensa minun huuliini, minä ponnahdin\npystyyn, ja niin karahutimme me eteenpäin, ja edessämme hohti Riemun\nkaupunki. Mutta kauvas taaksemme jäi kuningas Kuolema. Prinsessan\nmalja, Ireenen malja! (Pyyhkäsee lääkepullot lattiaan.)\n\nÄITI. Onni, Onni, mitä sinä teet!\n\nKAARLO. Entä tohtori Kaikkitietävä?\n\nONNI. (Vaipuu tuoliin.) Tohtori Kaikkitietävä... Oh, minun rintani,\nminun rintani... (Yskii.)\n\nKAARLO. (Rientää Onnin luo.) Kuinka sinä voit, ystävä!\n\nONNI. Eihän tämä merkitse mitään. Minun korvissani vaan suhisee.\nMinä kuulen säveliä, särkyneitä säveliä. Kullakin ihmisellä on oma\nsäveleensä. Minä olen sellainen särkynyt sävel.\n\nIREENE. (Äidille.) Minä en voi olla täällä, minun täytyy päästä\nyksinäisyyteen. Minun täytyy tehdä tili itseni kanssa.\n\nÄITI. Minne sinä menet?\n\nIREENE. Tahtoisin kauvas pois.\n\nÄITI. Niin, ehkä on parasta, että sinä jonkun ajan olet erilläsi\nOnnista, aika parantaa kaikki haavat.\n\nONNI. Ireene, sinä lähdet?\n\nIREENE. Minun täytyy.\n\nONNI. (Hellästi.) Sinä et saa vielä lähteä.\n\nIREENE. Vähäksi aikaa. Se on parasta meille molemmille, sinun\nterveydellesi.\n\nONNI. Mitä sanoo Kaarlo?\n\nKAARLO. Kyllä minä siihen kehoittaisin.\n\nONNI. Tällainen jälkisoittoko nyt tuli iloisen karnevaalin jälkeen!\nMutta palaathan sinä takaisin, palaathan, minä en voi elää ilman sinua.\nTulethan sinä jo viikon, päivän päästä!\n\nIREENE. Oh, voinko minä jättää sinut niin, ettet sinä tunne minun\nsydäntäni. Ei, ei, minun täytyy lähteä sinun tähtesi, vaikka se on\nkovin raskasta. Onni rakas, ethän kanna vihaa sydämmessäsi, annathan\nminulle anteeksi mitä olen sinulle tuskaa tuottanut ja mitä minä\nsinulle — olen tuottaava. Oletko sinä tyyni, oletko sinä silloin ihan\ntyyni, kun minä palaan? Kun minä palaan, ovat jo ehkä nuo vihreät\n\"elämänlangat\" katon alla yhtyneet kukkivaksi kiehkuraksi.\n\nONNI. Minä olen tyyni, ihan tyyni. \"Elämänlangat\"? Sinun täytyy äiti\nniitä hyvin kastella. Kiedo nyt käsivartesi minun ympärilleni, nehän\novat minun elämänlankojani.\n\nIREENE. Hyvästi siis.\n\nONNI. Hyvästi, ei, iloisiin näkemiin! Hyvästi armas, koska ankara\nlääkäri niin vaatii.\n\nIREENE. (Menee.) Ah!\n\nONNI. Ireene! Tule takaisin! Ei, hän meni. Kuinka täällä nyt tuntuu\ntyhjältä, ihan niinkuin huone olisi hämärtynyt. (Kirkon kellot\nsoivat.) Äiti, kirkkoon jo soitetaan. Minä en siedä noita kelloja, ne\nmuistuttavat minulle isäni hautajaisia. Ja ne ne soittavat minutkin\nmultaan. Nyt minä tahdon elää!\n\nÄITI. Minä en mene tänään kirkkoon. Minä istun täällä sinun luonasi,\ntuon hartauskirjani tänne.\n\nONNI. Tee niin, äiti rakas.\n\nÄITI. (Menee nyökäyttäen päätään.)\n\nKAARLO. Onko sinun nyt parempi olla?\n\nONNI. On. Kuule, minä tahdon sinulta kysyä, onko minun suunannossani\nmitään vaarallista?\n\nKAARLO. Paras on sitä välttää ainakin siksi kunnes paranet.\n\nONNI. Nyt minä ymmärrän Ireenen, oi, minä loukkasin epäluulollani hänen\nhellimpiä, naisellisia tunteitansa. Minä olin raakalainen. Myöskin\nsinua olen minä loukannut. Minä en sitä enää koskaan tee, nyt kun minä\ntiedän...\n\nKAARLO. Mitä? Mitä tiedät?\n\nONNI. Kun minä tiedän, että hän ei rakasta ketään muuta kuin minua.\n\nKAARLO. Kuulitko sinä...?\n\nONNI. Sinä kysyt?\n\nKAARLO. Niin, minä kysyn.\n\nONNI. Koska sinä itse kysyt, Kaarlo, niin, minä sanon, että minä kuulin.\n\nKAARLO. Sinä kuulit, mitä Ireene sanoi minulle?\n\nONNI. Sattumalla minä sen kuulin, seisoin äitini kanssa ovella. Ethän\nole vihainen?\n\nKAARLO. Sinulla on syytä olla minulle vihainen. Minä olin erehtynyt\ntunteitteni suhteen, raskaana taakkana ne painoivat. Ymmärrä minua\noikein. Minä en tahtonut häntä sinulta petollisesti riistää. Minä en\nvaatinut häneltä mitään vastalahjaa, minä en varastanut sinulta mitään.\nMinä olin tehnyt jo kohtaloni kanssa liiton. Minä tiesin millainen\nse oli oleva. Mutta minä en voinut olla tunnustamatta nyt. Mutta\nsiitä sinä voit päättää, etten minä ennen ole hänelle rakkaudestani\npuhunut. Sisällisestä pakosta minä sen nyt tein. Ja minä pyysin häneltä\nainoastaan yhtä viimeistä hellyyden osoitusta. Ymmärrätkö sinä minut,\nOnni?\n\nONNI. Minä ymmärrän sinut.\n\nKAARLO. Mutta minä en sitä saanut.\n\nONNI. Et. Minä olen huomannut sinun taistelusi. Ja sinä olet voittanut.\nOlet ainakin voittanut minut ja minun ystävyyteni. Olemmehan tästälähin\naina lujia ystäviä. (Puristaa Kaarlon kättä.)\n\nKAARLO. Niin, lujia ystäviä.\n\nÄITI. (Istuu keinutuoliin. Onni leposohvassa puolimakaavassa asennossa,\nKaarlo istuu tuolilla vuoteen vieressä pidellen Onnin kättä.)\n\nONNI. Minä en rakasta rauhaa, rauha on sama kuin kuolema. Todellakin,\ntäällä on kummallisen hiljaista. Missä Ireene nyt on? Ilmassa on vielä\ntuoksua hänestä.\n\nKAARLO. Ireenessä on aina jotain sähköittävää.\n\nONNI. Eikö niin, se väräjää meidän ympärillämme.\n\nKAARLO. Minä tunsin tuonoin sen hirveän hiljaisuuden.\n\nONNI. Ennenkuin tunnustit...?\n\nKAARLO. Niin.\n\nÄITI. Puhukaa nyt jostain muusta!\n\nIREENE. (Matkapuvussa seisoo jäykkänä ovella, silmät lattiaan luotuina).\n\nONNI. Ja nyt täällä on omituinen viileys, hautaholvin viileys.\n\nÄITI. Onkohan eteisen ovi jäänyt auki?\n\nKAARLO. Niin, täällä käy kylmä viima.\n\nONNI. Minä olen sen tuntenut ennenkin, ikäänkuin kuolema olisi käynyt\nvierailulla. Minä olen katsellut sen silmiin, minä olen tottunut siihen\najatukseen niinkuin velkojaan, joka käy muistuttamassa saatavistaan.\nSaa tulla huomena, tänäpäivänä on karnevaali. Oh, kuinka minä rakastan\nelämää, minä tahdon sinne suven ja sulouden maahan.\n\nÄITI. (Lukee). \"Nyt minä nousen ja käyn kaupunkia ympäri, kaduilla ja\nkujilla, ja etsin, jota minun sieluni rakastaa, minä etsin häntä, mutta\nen minä häntä löytänyt\" — —\n\nKAARLO. Ireene!\n\nONNI ja ÄITI. (Kääntyen nopeasti). Ireene!\n\nIREENE. (Silmät maahan luotuina). Minä en voinut lähteä.\n\nONNI. Minä tiesin sen. Rakkaani, sinä palaat, sinä palaat minun\nluokseni, sinä et voinut lähteä. Sano se vielä kerran, Ireene!\n\nIREENE. (Entisessä asennossa). Minä en voinut lähteä.\n\nÄITI. Ihanhan sinä vapiset, lapsi kulta, tule lähemmäksi!\n\nONNI. Niin, tule lähemmäksi, Ireene!\n\nIREENE. (Astuu hitaasti Onnin luo ja polvistuu hänen eteensä). Oletko\nsinä nyt tyyni, Onni?\n\nONNI. Ihan tyyni. Älä pelkää.\n\nIREENE. Minä tiedän, että se koskee sinuun kovasti, että se ehkä murtaa\nsinut, mutta sen täytyy tapahtua, parasta, että se nyt tapahtuu, sillä\nminä en kauvemmin voi pettää teitä.\n\nONNI. Pettää?\n\nIREENE. Minä olen pettänyt sinua ja itseäni, minä olen tietämättäni\nteeskennellyt, olen horjunut kahden tunteen välillä, joista toinen sai\nvallan ylitseni. Minun täytyy vapautua vanhasta valeestani. Minä tahdon\nolla vapaa. Tällä matkalla minä sen huomasin. Voitko sinä kuunnella\nminua, polvillani minä pyydän sinulta jo edeltäpäin tuhat kerroin\nanteeksi.\n\nONNI. Puhu, minä olen valmis.\n\nIREENE. Kun sinä minuun väkisin painoit huulesi, sammuivat minussa\nkaikki tunteet sinua kohtaan.\n\nONNI. (Nousee pystyyn, käy käsin rintaansa). Ah, Ireene! Ei, ei se ole\ntotta. Minä nään sen, sinä et rakasta minua enään, minä aavistin sen,\nminä aavistin sen.\n\nIREENE. Siksi en myöskään voinut tarjota niitä samoja huuliani\nKaarlolle, minä... minusta se oli enemmän kuin tuskallista, se oli\ntahraista.\n\nONNI. Sinä rakastat Kaarloa?\n\nIREENE. Olen jo kauvan häntä rakastanut. Äsken vasta silmäni aukenivat.\n\nKAARLO. (Nousten äkkiä). Sinä, sinä, rakas, Ireene, sinä...\n\nONNI. Tuntuu kuin rinnassani repeytyisi jotain. Minä kärsin sen, minä\nkestän sen, oo, kuinka minä olen sinua rakastanut niinkuin vaan kerran\nvoi sen tehdä, niinkuin kerran vaan voi kuolla (Hoipertelee) Kaikki,\nkaikki on nyt lopussa auttamattomasti... (Vaappuu pitkin huonetta).\n\nÄITI. Älä kiivastu, Onni, mihinkä sinä menet?\n\nONNI. Minä olen tyyni ja kuitenkin kaikki minussa kouristuu.\n\nIREENE. (Tarttuu Onnin käteen). Voitko sinä antaa anteeksi, voitko sinä\nunohtaa!\n\nONNI. Unohtaa en voi, anteeksi voin antaa, kaikki, kaikki. Ei, ei, älä\npyydä minulta enempää! Oh, minä tukehdun, kuuletteko, minun rintani on\nrikki. Ilmaa, ilmaa!\n\n(Repäisee auki parvekkeen oven).\n\nÄITI. Älkää päästäkö häntä! Onni!\n\nKAARLO. (Rientää parvekkeelle). Onni, Onni! Ethän sinä aijo tehdä\nitsellesi mitään pahaa!\n\nONNI. (Naurahtaen). En, en. En kenellekkään. Minä tahdon vaan ilmaa.\nLattia keinuu minun allani.\n\n(Lyyhistyy kokoon, äiti ja Kaarlo kannattavat häntä).\n\nKAARLO. Kas niin, Onni, istu ja rauhoitu!\n\nIREENE. Minua onnetonta, mitä minä tein!\n\nONNI. Se oli välttämätöntä sinun onnesi tähden. Minusta ei ole väliä.\nHerra Jumala! Auta, Ireene, Ireene! Ireene! (Kaatuu oikeanpuoliselle\nsohvalle kasvot poispäin käännettyinä, saa verensyöksyn).\n\nIREENE. (Kyyristyy hänen luokseen). Onni, sinä et saa kuolla, kuuletko!\n(Itkee).\n\nONNI. Ah, ah!\n\nIREENE. Oi, minä surmasin hänet.\n\nONNI. Et sinä... elämä... minä... oma syyni... (Kuolee).\n\nKAARLO. Poissa.\n\nIREENE. Onni, Onni! (Polvistuu maahan Onnin eteen).\n\nÄITI. Minun elämäni! Minun poikani, särkyi, särkyi.\n\nKAARLO. Särkyi kuin sävel.\n\nEsirippu.\n\n\n\n"]