[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f1TBqnFhus7rcZIXwRD_tADkNPvSRr_MdgJExGn6pQKc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2647,"Mikko sedän kesäsiirtola","Raivio, J. P.",1874,1935,"2647-raivio-j-p-mikko-sedan-kesasiirtola","2647__Raivio_J._P.__Mikko_sedän_kesäsiirtola",null,"lastenkirja",[14],"seikkailu",[],"fi",1919,10496,70846,false,75374,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25,26,27],"Adventure","Children & Young Adult Reading","Novels","\"Mikko-sedän kesäsiirtola\" by Osmo Lajula is a children's novel written in the early 20th century. This engaging story revolves around Mikko Mähönen, a dedicated teacher who decides to take a group of boys from his class to a summer camp in the countryside. The narrative explores themes of education, childhood adventures, and the importance of connecting with nature as the boys experience life outside the city.  The opening of the book introduces Mikko-setä and his reflective nature as he teaches third graders at school. These early chapters establish his deep concern for the boys, particularly for his son Pekka, and his desire to provide them with enriching experiences during the summer. Mikko-setä aims to create a summer colony for city children, believing it's essential for their health and growth. He envisions a summer filled with exploration, learning, and camaraderie as he prepares to take ten boys for a transformative experience in the Finnish countryside. (This is an automatically generated summary.)",[],206,"Kansakoulunopettaja Mikko-setä päättää perustaa oppilailleen kesäsiirtolan. Kertomus seuraa lasten kesänviettoa maaseudulla Lehtolan tilalla, missä päivät täyttyvät luontoretkistä, leikeistä ja yhteisistä askareista.","J. P. Raivion 'Mikko sedän kesäsiirtola' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2647. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MIKKO-SEDÄN KESÄSIIRTOLA\n\nKirj.\n\nJ. P. Raivio\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nEdistysseurojen Kustannus-Oy,\n1919.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Mikko-setä tekee päätöksen.\n 2. Mikko-setä hommaa itselleen siirtolalaiset.\n 3. Matka kesäsiirtolaan.\n 4. Mikko-sedän siirtola.\n 5. Päiväjärjestys.\n 6. Käynti hovissa.\n 7. Ensimmäinen metsäretki.\n 8. Aalto voittaa kilpailun.\n 9. Mikko-sedän \"armeija\" heinäkarhojen kimpussa.\n10. Herran päivä paistaa.\n11, Sateisia päiviä ja kirkkaita kuutamoöitä.\n12. Jäähyväiset Lehtolalle.\n\n\n\n\n1. Mikko-setä tekee päätöksen.\n\n\nMikko Mähönen oli viime aikoina käynyt sangen miettiväiseksi.\nKansakoulun kolmasluokkalaiset olivat usein tunnin kuluessa huomanneet\nhänen siirtävän katseensa oppilaasta toiseen ja painautuvan sitten pää\nkuukassa pöytää vasten miettimään. Silloin näkyi selvästi Mikko-sedän\npaljas päälaki ja harmaantuneet hiukset vasemmalla korvallisella. Mutta\npojat eivät tahtoneet setää häiritä, vaan istuivat hiljaa paikoillaan,\nsillä setä tiesi, millä vallattomia rangaista: hän ei olisi nuoskan\ntultua lähtenyt heidän kanssaan lumisille eikä muihin kisoihin — ja\nse olisi ollut kaikkein ikävimpää, sillä leikki ilman häntä olisi\nmenettänyt kaiken mehunsa. Toisinaan kesti hiljaisuutta minuutin,\ntoisinaan pari, ja sitten taas alkoi, ja useimmiten lienee se alkanut\njuuri siitä asiasta, mitä Mikko pää kuukassa viimeksi oli miettinyt,\nsillä hän tavallisesti katkaisi hiljaisuuden sanoilla: Mietin tässä\nitsekseni... mitäs te, pojat, siitä arvelette? Ja pojat saivat kertoa\narveluitaan. Ne olivat usein mitä kummallisimpia arveluita, mutta\nMikko-setä kuunteli niitä kaikkia tavattomalla hartaudella.\n\nMikko-setä oli ollut opettajana puolisentoista vuosikymmentä ja oli\nnyt ehtinyt ijässään puoliväliin viidennellekymmentä. Ylioppilaasta\nei ollut tullut \"maisteria\" muuta kuin arvonimeltään. Aviomiehestä\nei ollut tullut \"perheen isää\" muuta kuin niinikään nimeltään, sillä\nnaimisiin hän oli mennyt jo kahdenkymmenenviiden ikäisenä, saanut\nlapsia kolme, joista ainoastaan nuorin, poika, oli jäänyt eloon,\nmenetettyään äitinsä jo ensimmäisellä ikävuodella. Poika, Pekka, istui\nnyt parastaikaa luokalla isänsä opetettavana. Ja siinäpä lieneekin\nollut suurin syy siihen, että \"Mikko-setä\", joksi oppilaat opettajaansa\npoikkeuksetta nimittivät sekä hänen itsensä kuullen että kuulematta,\nniin usein vaipui mietteisiinsä. Jos seurasi hänen harmaiden silmiensä\nkylmähköä katsetta oppitunnin kuluessa, niin se siirtyi pojasta\npoikaan, rivistä riviin, kunnes luokan keskellä kohtasi kalpeat,\npellavatukan ympäröimät kasvot, jotka niin elävästi muistuttivat hänen\njo aikoja sitten manalle menneen vaimonsa kasvoja. Niissä Mikko-sedän\nsilmät viipyivät tavallista kauvemmin; — ja usein sitten — milloin vain\nopetusaine viivyttelyä salli — pää nyykähti vasenta kättä vasten pöydän\nvaraan.\n\nPoika muistutti aina isällensä aikoja, jolloin hänen, isän, elämässä\ntapahtui käänne ja jolloin hän opetteli tyytymään vähään ja ohjaamaan\nelämänsä jonkin tehtävän hyväksi. Kun suuret päämäärät romahtivat\nkokoon, oli toki jälellä pienempiä, vaatimattomampia, mutta silti yhtä\ntärkeitä, yhtä suuriarvoisia. Hän tyytyi opettajan vaatimattomaan\nosuuteen. Ja Pekan, tuon hennon poikasen rinnalla oli kasvanut ja\nkehittynyt hänen rauhansa, oma sisäinen rauhansa, ja itsetietoisuutensa\nsiitä, että hän oli hyödyllinen jäsen yhteiskunnassa. Vasta nyt hän\nolisi ollut kypsä ja hyödyllinen perheen isäkin, jospa vain hänen\nkotoinen perhepiirinsä olisi ollut laajempi. Mutta sen muodosti vain\npikku Pekka ja vanha kiukkuinen taloudenhoitajatar, joka niin usein\näkäpäissään keskeytti isän ja pojan sekä tämän kumppanien kotoiset\ntemmellykset.\n\nPoika johti vielä jotain muutakin isän mieleen. Niitä ei tosin ollut\nhauska muistella, mutta ne siitä huolimatta väikkyivät yhä tajunnan\nkynnyksellä ja usein pujahtivat tietoisuuteen. Ne olivat mieltä\nkatkeroittavia \"pikku kettuja\", jotka aikoinaan olivat avioelämää\nsamentaneet. Oli hyvä, ettei Pekka tiennyt niistä mitään, mutta\nluokalla oli niin monta muuta, jotka jokseenkin joka päivä saivat\nolla todistajina vanhempien välisissä kinastuksissa. Uh, mitä myrkkyä\nnuoriin sieluihin siten vuodatettiinkaan. Saattoiko koulu tehdä mitään\ntämän asiantilan parantamiseksi? Tuskinpa! Ja jos saattoikin, niin\ntokkopahan tahtoikaan. Kävihän kaikki niin virallisen kaavamaisesti.\nJos jokin tehtävä näytti vastenmieliseltä, niin ei muuta kuin lakikirja\nesille — ja sieltä toki aina löytyi jonkinlaista tukea puolustukseksi\nja omaatuntoa rauhoittamaan. Kalpeiden kasvojen lukumäärä luokalla\nlisääntyi vuosien kuluessa ja usean poikasen alkuaan kirkkaat silmät\nsaivat tuijottavan ilmeen.\n\nKoululla oli oma lääkärinsäkin. Hän kävi syksyin keväin kerran ja\njoskus talvenkin aikana luokkaa tarkastamassa. Asiantuntijan katseella\nlääkäri tutki jokaista tilaisuudessa, josta edeltäkäsin oli oppilaille\nilmoitettu ja kehoitettu heidän panemaan puhdasta päälleen. Siinä\nsattui olemaan korvatautinen, ja hänelle kirjoitti lääkäri lipun\nkehoittaen käymään klinikassa. Antoipa hän Mikko-sedälle joukon\npainettuja kaavakkeitakin sanoen:\n\n— Jos esimerkiksi luokalla sattuu silmätautia ilmaantumaan, niin\nlähettäkää sellainen sairas silmäklinikkaan.\n\n— Jahah, vastasi Mikko-setä, että silmätautinen lähetetään\nsilmäklinikkaan.\n\n— Niin, juuri niin, vastasi tohtori.\n\n— Ja niin muodoin siis, jatkoi Mikko-setä, hammastautinen lähetetään\nhammasklinikkaan?\n\nTohtori ei vastannut. Mikko-setä jatkoi:\n\n— Mutta missäs tapauksessa potilas tohtorin itsensä luo lähetetään?\n\n— Jaa, vastasi tohtori rykäisten, jos sattuu joitain erikoistapauksia.\n\n— Ja-hah, erikoistapauksissa!\n\nEnnen lähtöään kysyi vielä lääkäri:\n\n— Onko sattunut joitain erikoistapauksia?\n\n— En tiedä, herra tohtori, vastasi Mikko-setä, mutta yleistapauksia\ntäällä on lukuisasti.\n\n— Mitä lajia ne ovat? kysyi lääkäri eloisasti.\n\n— Nälkää — tai ellei nyt juuri pahinta nälkää, niin ainakin ravinnon\npuutetta, vastasi Mikko-setä.\n\n— Niin, jaa — sillehän emme mitään mahda, vastasi lääkäri ja poistui.\n\nMutta Mikko-sedän pää painui vasenta kättä vasten pöydän varaan\neikä hän huomannut, että oppilaat olivat jääneet seisomaan lääkärin\nlähtiessä. Vasta kotvasen kuluttua hän virkahti:\n\n— Istukaahan toki!\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä keväisenä päivänä asteli Mikko-setä kaupungin ulkopuolella.\nSiellä rakennettiin urheilukenttää. Osa siitä oli jo valmiina.\nTasaisella tanhualla liikkui runsaasti reippaita urheilijoita:\njuoksijoita, keihäänheittäjiä, loikkaajia j.n.e. Toisaalla laskivat\njykevähartiaiset työmiehet perustusta kentän laajennukselle. Eräässä\npaikassa paalutettiin liejuisaa maaperää, jotta saataisiin kentälle\ntukeva perustus. Mutta olipa siellä toisenlaisiakin \"rakentajia\".\nValmiin kentän laidassa ryömi joukko poikasia. Heillä oli työaseina\npitkiä teräviä kiviä, suuria rautanauloja ja tukevia keppejä, joilla he\nkaivoivat syvää kuoppaa valmiiseen kenttään.\n\n— Mitäs te, pojat, hommaatte? kysyi Mikko-setä. Eräs joukosta kiepsahti\nseisaalleen, pisti kädet housunhalkeamiin ja vastasi:\n\n— Tahdommepa tietää, miten kenttä on saatu näin tasaiseksi. Siellä on\nalla savea, ehkäpä sementtiäkin, ja pohjimmaisena kolahtelee kiviä.\n\nMikko-sedän päällikkyydellä täytettiin kuoppa ja tallattiin kovaksi ja\ntasaiseksi. Ja pitipä Mikko-setä pitkän esitelmänkin siitä tavasta,\nmillä tietoja oli hankittava. Sitten hän johti poikaset kentän\nrakennuspaikalle, missä he ilman muuta näkivät selvästi eri kerrokset\ntasoituksen alla. Heidän hävityshalunsa tuli tyydytetyksi toisella\ntavalla. Ja niinhän se näkyy käyvän, että jos pojalle hankkii uuden\nleikkikalun, pakottavat hänen vaistonsa sen heti pilppuamaan pieniksi\npalasiksi: hän tahtoo ehdottomasti tietää, mitkä salaperäiset voimat\nsitä koossa pitävät ja mitä sen sisällä mahdollisesti liikkuu. Ellei\nhän niin tee, ei hän ole terve. Mutta jos hän on itse tehnyt itselleen\nleikkikalun, eipä hän sitä riko, — se on hänen paras tavaransa, jota\nhän hoitaa ja vaalii. Mitenpä muutoin hän menettelisikään, sillä\ntunteehan hän oman työnsä pienimmätkin mutkat.\n\nUrheilukentälle saapui yhä uusia joukkueita, jotka näyttivät vähät\nvälittävän siitä, miten urheilukenttä oli rakennettu. Heidät oli\nyhteiskunta jo kesyttänyt — sama yhteiskunta, joka rakennutti heille\nurheilukentän yhteisillä varoilla. Mikko-setä kysyi itseltään: Miksi\ntämä reipas joukko ei voinut itse rakentaa itselleen urheilukenttää?\nJoka mies työhön vain — ja olisipa siitä syntynyt alaa. Sittepä\nolisivat myöskin tienneet, millaisen perustan päällä he temmelsivät.\nMutta näinollen heistä ani harvat — tuskinpa ainoakaan — tunsivat\ntämän urheilukentän rakennetta. Eikä se itse asiassa ollutkaan heille\nminkään suuremman arvoinen, ei ainakaan sellaisen arvoinen kuin\npojalle hänen omatekoinen leikkikalunsa, jonka hän heti osaa laittaa\nkuntoon, kun se on rikkoutunut. Mutta urheilijat eivät osanneet\nkorjata epäkuntoon mennyttä kenttäänsä; sen korjaamiseksi tarvittiin\nsanomalehtikirjoituksia, anomuksia, päätöksiä... sanalla sanoen:\nyhteiskunnan apua. Ja eikö urheilijoilla olisi aikaa tällaisiin\nhommiin? Tai onko sitten niin, ettei urheilusta saa olla mitään\ntaloudellista hyötyä tai opetusta käytännöllisessä elämässä? Olisihan\nitse tuo työ jo sellaisenaan urheilujen urheilua!\n\n— Me elämme vielä satujen aikakautta, mietti Mikko-setä itsekseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo useana kesänä oli Mikko-sedällä ollut mukanaan maalla pari kolme\npoikasta Pekan kumppanina kesää viettämässä. Monesti oli hänen mielensä\ntehnyt perustaa oikein siirtola, johon voisi tulla nuoria kesäasukkaita\nenemmältäkin. Mutta varattomuus oli kaiken tehnyt tyhjäksi. Vihdoin\nhän päätti uskaltaa — kävi miten kävi. Ja näillä kävelyretkillään,\nnähdessään, miten yksipuolisesti kaupunkilaisnuorison kehitys kävi,\nhänen päätöksensä yhä varmistui. Lasten piti saada kesäistä virkistystä\nmaalla, raittiissa luonnossa, joka kuin itsestään luo ja kehittää ja\nantaa keinoja elämän ylläpitämiseksi. Mikko-sedän mielestä ei ollut\nkylliksi siinä, että ainoastaan muutamille oppilaille hankittiin tilaa\nkesäsiirtoloissa ja että ainoastaan muutamat opettajat vuorottelivat\nnäiden siirtoloiden hoitajina, ei, vaan kaikkien opettajien oli\nmuodostettava siirtola kesäasuntoonsa. Hän tahtoi koettaa. Ja\nMikko-setä päätti seuraavaksi kesäksi ottaa luoksensa kymmenen\nkesäsiirtolalaista.\n\n\n\n\n2. Mikko-setä hommaa itselleen siirtolalaiset.\n\n\nTyöläisperheiden, joiden lapsia kaupunkikansakoululaiset vielä\ntoistaiseksi melkein yksinomaan ovat, on harvoin mahdollisuus edes\najatellakaan minkäänlaista maalle muuttoa kesäksi, sillä eihän heillä\nole mitään \"virkavapautta\", tai jos sellaista omin päinsä ottavat,\non \"virkakin\" useimmiten menetetty. Ani harvoilla on tilaisuutta\nlapsilleenkaan hommata \"kesälaitumia\" maalla. Mutta nykyisenä aikana\njo varsin yleisesti ymmärretään sen verran lasten terveydenhoitoa,\nettä tuskin ainoallakaan vanhemmalla on verukkeita, jos hän lapsensa\nvain saa maalle sijoitetuksi. Sitä todistaa Mikko-sedänkin menestys\nsiirtolahommissaan. Hän toimitti alustavat valmistuksensa yksinomaan\noppilaittensa vanhempien kanssa. Kukin näistä suostui maksamaan\nmatkarahat sekä 25 penniä päivältä ruokarahaa. Muita tarpeita, kuten\npyykkiä, pyhäpäiväkahvia y.m. varten varustettiin markka pari,\nvanhempien maksukyvyn mukaan.\n\nVasta näiden alustavien toimenpiteiden päätyttyä ilmoitti Mikko-setä\nkymmenelle oppilaalleen, että nämä tulisivat kesäksi maalle hänen\nluokseen. Syntyi tietysti suuri riemu. Joukossa oli sellaisiakin\npoikia, jotka eläessään eivät olleet käyneet kaupungin rajojen\nulkopuolella. Oli monta, jotka eivät tunteneet läheskään kaikkia\nkotieläimiä; lampaan oli nähnyt ainoastaan puolet luokasta.\n\nKoulun loppuaikoina kävivät siirtolanoppilaat ahkerasti Mikko-sedän\nluona. Suoritettiin alustavia toimenpiteitä kesäelämää varten,\nennen kaikkea koskivat nämä valmistelut matkaa. Valittiin n.s.\nvarustustoimikunta, johon kuului kolme jäsentä: puheenjohtaja,\nkirjuri-rahastonhoitaja ja kolmas päätösten toimeenpanijana. Mikko-setä\nanoi oikeutta päästä tämän arvon toimikunnan ylituomariksi, jonka\nhyväksyttäviksi päätökset olivat alistettavat, — ja siihen suostuttiin.\nSamoin tahtoi \"setä\" olla \"kassakaappina\" — ja siihenkin suostuttiin,\nsillä tehtyyn esitykseen kaikki vastasivat \"jaa\", ja puheenjohtaja\niski nyrkillänsä pöytään. Mikko-sedällä oli iso säämyskäkukkaro, jonka\nhän oli varustanut kahdella pienellä lukolla. Toinen avaimista joutui\nvarustustoimikunnan puheenjohtajan, toinen kirjuri-rahastonhoitajan\nhuostaan. Ainoastaan itse \"plakkari\" oli Mikko-sedän hallussa. Kun\ntämän kukkaron sisältö ennen matkalle lähtöä laskettiin, oli siinä\nvaroja 147 markkaa, eli 12 kesäsiirtolaisen — niihin Mikko-setä ja\nhänen poikansa Pekka luettuina — matkakulut ja ensimmäisen kuukauden\nruokarahat sekä 1 mk henkeä kohti ylimääräisiin menoihin.\n\nKassa lukittiin, ja se valahti Mikko-sedän povitaskuun; avaimet\njoutuivat haltijoilleen.\n\n\n\n\n3. Matka kesäsiirtolaan.\n\n\nVarustustoimikunta oli kokouksessaan päättänyt, että kullakin\nsiirtolalaisella piti olla mukanaan matkareppu, joka sisälsi ruokaa\nkolmeksi päiväksi, sillä matkarahojen säästämiseksi muihin kesäisiin\n\"huvitarpeisiin\" oli päätetty kulkea siirtolaan jalkaisin. Sitäpaitsi\ntuli repussa olla sukkapari. Kaikki muut kesätarpeet oli tuotava\nMikko-sedälle, joka pakkasi ne laatikkoihin ja jo edellisenä päivänä\nlähetti rautateitse siirtolan läheiselle asemalle. Pakkauspuuhissa oli\npaljon tekemistä. Mikko-setä hääri hiki otsassa. Oppilaiden tavaroille\noli varustettu iso arkku. Siihen sijoitettiin vaatteet, kirjat y.m.\n\nSitä paitsi oli setä varustanut työkaluarkun, johon myöskin\nsijoitettiin yhteisillä varoilla ostetut kalastustarpeet. Omaan\nmatkalaukkuunsa Mikko-setä valitsi \"Don Quixoten\". Matkapäivän\nedellisenä iltana kukin suostui menemään levolle viimeistään klo 8 ja\nolemaan Mikko-sedän asunnolla täsmälleen klo 6 seuraavana aamuna.\n\nAlkavan kesän aamuinen aurinko paistoi lämpöisenhivelevästi pienen\njoukkueen soluessa kaupungista pohjoista kohti. Matkalaiset olivat\nreippaita ja iloisia. Jälkimmäisenä kaaloi Mikko-setä, osa pojista oli\njo pitkän matkan päässä.\n\n— Puhallappa, Kekki, pilliisi! virkahti setä varustustoimikunnan\npuheenjohtajalle.\n\nKuului kimeä vihellys, matkailijat kokoontuivat.\n\n— Käykääpähän ojan varrelle istumaan, virkahti Mikko-setä.\n\n— Oi, joko nyt? kyselivät pojat. Ei vielä yhtään väsytä.\n\nMutta siitä huolimatta istuutuivat kaikki kohta sedän ympärille.\n\n— Kuulkaahan sitten! alkoi setä. Meillä on matkaa kaikkiaan 56\nkilometriä. Olen suunnitellut niin, että tänään kuljemme noin 25\nkilometriä, huomenna 20 ja kolmantena loput. Nyt te ette saa alussa\nollenkaan kiirehtiä ettekä juosta maantieltä syrjään; — on siis\nparasta, että pysytteleitte yhtä rinnan minun kanssani. Saattepa nähdä,\nettä neuvoni on hyvä. Suostutteko?\n\nPojista oli vaikeata ymmärtää sitä, ettei saanut mennä edelle eikä\njuosta tiepuoleen, kun ei ollenkaan väsyttänyt, mutta siitä huolimatta\nhe vastasivat kuin yhdestä suusta: Suostumme.\n\nMatkanteko alkoi jälleen. Mutta setä kulki niin kovin hitaasti; näytti\nsiltä kuin hän olisi vain hidastuttanut askeleitaan. Parin kolmen\nkilometrin päässä aina pysähdyttiin lepäämään.\n\nVasta loppumatkalla, kun usean jalat — huolellisesta hoidosta\nhuolimatta — olivat heltyneet ja alkoivat osottautua haluttomiksi\nmatkan jatkamiseen, ymmärsivät pojat Mikko-sedän hitaan kulun\ntarkoituksen.\n\n— Tämä on Marathonia, pojat, selitti Mikko-setä. Matkamme on ainoastaan\nhiukan pitempi kuin minkä Marathon-kilpailijat juoksevat yhtä kyytiä.\n\nVihdoin kolmantena päivänä, kun matkan varrella olevien talojen\nruokakellot kutsuivat väkeä päivälliselle, poikkeuduttiin syrjätielle,\njoka tuuhean petäjikön läpi luikerteli isoa järveä kohti. Tien laidassa\noli laaja aukea aho, ja sen takaa lehtimetsän laidassa näkyi vanhojen\nrakennusten sammaltuneet katot.\n\n— Kas tuolla on kesäinen kotimme! virkkoi Mikko-setä, näyttäen\nsormellaan vanhaa taloa.\n\nPojat virkistyivät, ja ponnistaen viimeiset voimansa he kilvan\nkiiruhtivat ahotietä pitkin uuteen kesäsiirtolaansa.\n\n\n\n\n4. Mikko-sedän siirtola.\n\n\nSe oli erääseen suurtilaan kuuluva karjakartano, jossa asui\nainoastaan pari palvelijatarta elukoita hoitamassa sekä metsänvartija\npienoisessa pihantakaisessa rakennuksessa. Palvelijoiden hallussa oli\npäärakennuksen pirttipuoli, ja setä siirtolaisineen sai huostaansa\nlännenpuoleisessa päässä olevat kaksi kamaria ja keittiön.\n\nPoikien ensimmäisenä huolena oli syödä kunnon ateria, jonka Mikko-setä\npyysi emäntäpalvelijattarelta, heillä itsellään kun eivät vielä olleet\nkeittiökalustot kunnossa. Pian olikin pöytä kukkuroillaan leipää,\nvoita, sisäjärven muikkuja, keitettyjä perunoita ja läskikastiketta.\nHarvoin lienee päivällinen maistunut pojista niin hyvältä kuin miltä se\nnyt maistui pitkän jalkamatkan jälkeen. Mikko-setä oli sen arvannut,\nja siksipä hän olikin pyytänyt kaikkea runsaan määrän. Kesken eivät\nruokalajit loppuneet, vaikkei suuriakaan jäljelle jäänyt.\n\nSyömisen jälkeen alkoi useita väsyttää. Eräät pyrkivät jo\npitkäkseenkin, mitkä penkeille, mitkä sänkyihin, — eräät lattiallekin.\nMutta Mikko-setä huudahti tuimasti:\n\n— Ei, pojat, ei se kelpaa! Ei ole vielä nukkumisen aika. Ainakin kaksi\ntuntia on teidän vielä valvottava. Hei pojat, mennäänpä uutta kotiamme\ntarkastelemaan!\n\nPojat tottelivat ja seurasivat setää ulos. Ensiksi käytiin pitkässä\n\"ketkaselkäisessä\" navetassa, jossa ei ollut ainoatakaan elukkaa.\nAinoastaan lehmänkaulaimet ja ruokaruuhien kupeeseen kiinnitetyt ketjut\nosottivat, kuinka monta lypsävää navettaan mahtui. Pojat laskivat ne ja\nsaivat summaksi 120.\n\n— Satakaksikymmentä! huudahti varustustoimikunnan puheenjohtaja. Onpa\nsiinä sarvikkaita!\n\n— Kaikkiin niihin saatte lähemmin tutustua lypsyaikoina, virkkoi setä.\n\nNavetan ylisillä oli heinärekiä, olkia ja pahnoja sekä\nmaanviljelyskoneita. Pojat piehtaroivat ja telmivät pahnoissa, niin\nettei hetkisen kuluttua ollut tietoakaan väsymyksestä.\n\n— Tämäpä on mainio kisailupaikka! riemuitsivat pojat, heittäen\nhäränpyllyä minkä ennättivät.\n\nYrittipä setäkin mennä yli niskojensa, mutta jäykät koivet eivät\ntahtoneet kohotakaan ilmaan. Mitäs muuta kuin pojat auttamaan, ja heitä\noli pari kolme kummassakin sääressä, ennenkuin setä pääsi ympäri. Mutta\nse lisäsi riemua sanomattomasti.\n\nTarkasteltiin vielä eräitä tyhjiä latoja, jotka tekivät synkän\nvaikutuksen, sekä käytiin kauvempana sijaitsevalla riihirakennuksella,\njoka seisoi yksikseen kuin hyljättynä laajan kesantopellon keskellä.\nMutta kun oli päästy lähemmäksi tuota autiolta näyttävää mustaa\nrakennusta, niin huomattiinkin, ettei sen vallan ikävissään tarvinnut\nollakaan. Sen läheisyydessä oli vilkasta elämää. Suuri sikalauma\ntongiskeli maata riihen edustalla — ja pojat saivat heti kesyt eläimet\nleikkitovereikseen. Ei tarvinnut muuta kuin vähän korvan juuresta\nraaputteli ystävällistä porsasta, niin se heti virkahti \"öh-öh-öh\", ja\nheittäytyi maahan pitkäkseen. Ja kun vähän aikaa sitä hyväili, niin\neipä se enää tahtonut eroon päästääkään. Varsinkin niistä pojista,\njotka eivät ennen olleet elävää sikaa nähneet -ja sellaisiakin oli,\nsetä sai tietää, että niitä oli kokonaista kolme — oli tämä ystävyys\nerittäin hupaista.\n\nRiihen takana järsivät lampaat ojanreunustaa. Ja kun Teikari ne ensiksi\nnähtyään kysäisi kovalla äänellä:\n\n— Mikä pikolla kipeä? niin kajahti kellokkaan selvä vastaus:\n\n— Pää-ä-ä-ä-ää!\n\nJa toiset alkoivat kohta kuin kuorossa huudella:\n\n— Pää-äää-ää-ää!\n\nPoikien joukossa oli kuusi sellaista, jotka eivät elävää lammasta\nolleet ennen nähneet. Vahinko vain, että pikot olivat kovin arkoja. Ne\nkatsella töllistelivät kauvempaa, mutta kun alkoi niitä lähennellä,\nniin juosta pikittivät pakoon.\n\n— Kyllä me ne pian kesytämme, lohdutteli Mikko-setä poikia.\n\nNoin kolmisen tuntia päivällisen jälkeen komensi Mikko-setä\nsiirtolalaisensa rannalle, jonka hietikko pellon takaa pienen lepikön\nlomitse vilkkui.\n\n— Nyt otamme ensimmäisen kylvyn, virkahti setä rantamättäälle istahtaen\nja alkoi riisua päältään.\n\nPojat tekivät samoin, ja pian oli koko joukkue pulikoimassa\nvirkistävässä vedessä. Se se vasta herkkua oli hiestyneestä ja\npölyisestä ruumiista. Ihan tuli kuin toiseksi ihmiseksi. Mutta setä ei\nantanut kovinkaan kauvan siellä viipyä. Vasta tuonnempana, kun vesi\nehtii lämmetä, saisi viipyä kauvemmin. Uimisen jälkeen saivat pojat\nnoutaa olkia kamarien lattialle ja ruveta nukkumaan. Toisista oli tämä\nviimeinen komennus vähän ikävää, sillä väsymys tuntui tyyten hävinneen.\nMutta toteltava oli, sillä setä selitti, että huomiseen saakka oli\ntarkasti noudatettava hänen määräyksiään, kunnes ehdittäisiin valmistaa\nyleiset säännöt, joita kaikkien oli noudatettava ilman erikoista käskyä.\n\nPojat laskeutuivat oljille. Tekipä mieli vielä piehtaroida ja ilakoida,\nmutta setä rykäisi ja katsahti tuimasti — ja silloin oli parasta\nasettua paikoilleen. Setä kysyi sitten, keitä ei nukuttanut — ja\nmelkein kaikki kapsahtivat istualleen.\n\n-? Ei minua! Ei minuakaan — ei vähääkään! kuului useista suista.\n\n— Vai ei? tokasi setä. No olkaa sitten hiljaa, jotta minä saan nukkua,\nsillä minua väsyttää kovasti.\n\nPojat asettuivat heti paikoilleen ja olivat hiljaa kuin hiiret. Pitihän\ntoki sedän antaa nukkua rauhassa!\n\n— Niin, virkahti setä vielä, katsahtaen kuuliaisia poikasiaan, jotka\nviruivat somasti toistensa vieressä, voittehan sitten puolen tunnin tai\ntunnin perästä nousta hiljaa ylös ja pistäytyä siivosti pihalle, ellei\nunta kuulu.\n\nTämä ehdotus kuulosti monesta sangen hauskalta, mutta heistä ei\nkukaan huomannut leikkisää hymyä, joka väreili sedän huulilla hänen\ntätä sanoessaan. Kun setä puolen tunnin kuluttua loi katseensa pikku\nkumppaneihinsa, niin oli heistä jo jokainen vajonnut mitä syvimpään\nuneen. Ei yksikään näyttänyt pyrkivän ylös. Ja setä hymyili kauvan\nkatsellessa onnellista joukkuetta.\n\n\n\n\n5. Päiväjärjestys.\n\n\n— Olettepa nukkuneet kaksitoista tuntia! huudahti setä seuraavana\naamuna kello 6:n aikaan. Se kyllä riittää, ylös siis joka possu!\n\nPojat alkoivat naurahdella ja kutitella toisiaan, joten elämä pian\nvirkosi täyteen käyntiin.\n\n— Viiden minuutin kuluttua on jokaisen oltava rannassa, virkkoi setä,\npistäen laajareunusteisen olkihatun päähänsä ja lähti ulos.\n\nLuonnossa vallitsi täydellinen kesäinen kirkkaus, tyyneys ja rauha.\nRakennuksen takaisessa puistikossa, jossa oli vanhoja niinipuita ja\ntuomia sekä jokunen laajalti ilmaa harova omenapuu, sikittivät lintuset\nkilvan. Tahtomattaan pysähtyivät pojat pihamaalle kuuntelemaan tätä\nmiellyttävää iloäänisyyttä. Olihan se kaikille heille harvinaista\nja useimmille heistä vallan uutta. Kaupunkilaislapset, köyhälistön\nlapset, jotka kaupungeissa asuen kesäaamunakaan eivät kuule muuta kuin\nrattaiden kolinan kivikatuja vastaan, tuntevat varmaankin itsensä\nonnellisiksi herätessään lintusten liverryksiin. Vähäväliä pysähtyi\npoikajoukko rantaan mennessään, sillä yhä uusia ja uusia ääniä\nkajahteli heidän korviinsa vanhan puutarhan lehtipuista. Paljonhan\nniistä laululinnuista oli lukukirjoissa kerrottu, sulosanoin ylistetty\nniiden aikaansaamaa viehätystä, mutta näin ihanaksi niiden laulua ei\nsittenkään ollut uskonut. Nyt sen vasta ymmärsi, nyt sen vasta tajusi!\n\n— Hei \"possut\", peseytykää huolellisesti, komensi setä. Kasvot ja\nkaula tarkoin ja kädet myöskin aina kyynäspäihin saakka. Uimaan\nmenemme vasta tuonempana. Pestäessä on vaatteet varottava kastumasta.\n\nPojat kyyristäytyivät rantaäyräälle ja alkoivat saippuoida naamaansa\nja käsiänsä. Oli omituista ja turhanpäiväistä monen mielestä, että\npiti peseytyä eikä saanut mennä uimaan. Mutta Mikko-setä selitti,\nettä uimavuoroja järjestettäisiin ainoastaan määrätty luku ja että\naamuvirkistykseksi riitti huolellinen peseytyminen.\n\nJa virkistävältäpä se tuntuikin. Pehmoinen järvivesi oli kuin voidetta\nunen turruttamille kasvoille.\n\nSitten seurasi aamupala. Jokainen sai tehdä eväistään tavankokoisen\nvoileivän, ja setä tilasi kullekin mukillisen tuoretta maitoa, jonka\njo ensi ryyppäykseltä tunsi toisenlaiseksi kuin kaupungissa tarjotun\nmaidon. Olipa se herkkua — voileipä samoin!\n\n— Ja nyt, virkkoi Mikko-setä, kun pojat olivat kulauttaneet\nviimeisen maitopisaran alas kurkustaan, nyt pidämme kokouksen, jossa\nvalmistellaan siirtolamme ohjesääntö eli työjärjestys.\n\nPojat asettuivat istumaan vieretysten, setä kantoi pikku pöydän\nkeskelle lattiaa ja asetti sen eteen kaksi tuolia. Sitten hän asetti\nvasemman kätensä puuskaan, oikean kätensä pöydän varaan ja rykäisi...\n\nPojat odottivat jännityksellä, mitä tuleman piti. He istuivat aivan\nsamassa järjestyksessä kuin riviin asetettuinakin, nimittäin pituuden\nmukaan. Ensimmäisenä vasemmalla oli pitkäsäärinen Teikari, sitten\njäyhäluinen Lahna, hartiakas Soikka, ketterävartaloinen Kekki, joka jo\nennen matkalle lähtöä oli saanut varustustoimikunnan puheenjohtajan\nviran, sitten istuivat Kukkonen ja Leimu, jotka olivat kumpikin\npellavatukkaisia, yhdenkokoisia ja näyttivät melkein kaksoisilta,\nvetelännäköinen Aalto, pystynenäinen, pyöreäsilmäinen Elo ja Pekka\nMähönen, opettajan oma poika, sekä viimeisinä oikealla Seitola ja\nKaarre. Mikko-setä rykäisi toistamiseen, koukisti vasemman jalkansa\ntoisen jalan varaan ja pöytään nojautuneena virkkoi:\n\n— Pikku siirtolalaiseni!\n\nMeidän on välttämätöntä kaikkein ensiksi laatia itsellemme\ntyöjärjestys, jotta lyhyt maalla-oloaikamme tulee oikein ja\nhyödyllisesti käytetyksi. Kokouksia voimme pitää vaikka joka päivä ja\nmääritellä niissä yksityisiä tehtäviämme koskevat kysymykset. Nyt on\nainoastaan päätettävä nukkumaanmeno-, ylösnousu- ja ruokailuajoista.\nNäistä sitten riippuu kaikki muu työskentelymme, joten ne otamme tässä\nesille. Valitkaa siis puheenjohtaja ja pöytäkirjuri.\n\nPuheenjohtajaksi pyydettiin setää, ja hän siihen tällä kertaa\nsuostuikin. Pöytäkirjaa pitämään valittiin pystynenäinen Elo, joka\npitäen leikkinä koko juttua vastenmielisesti asettui istumaan\nMikko-sedän viereen pöydän ääreen. Mutta setä lupasi häntä ohjata\nparhaansa mukaan, joten hän sai olla varma työnsä onnistumisesta.\n\nJa sitten seurasi keskustelua maatamenosta. Se oli tuiki vaikea\nkysymys, eikä sitä voitu päättää sinne eikä tänne, ennenkuin setä\nhuomautti, että heidän oli ajateltava ylösnousuaan aamuisin.\n\n— \"Aamuhetki kullan kallis\", lausui setä. Aikaisin on noustava, ainakin\nkello kuuden aikana — ja nukkumisaikaa on varattava kymmenen tuntia.\n\nAlettiin sitten laskea maatamenoaikaa ja päästiin kello 8:aan. Olipa se\naikaista. Aurinko oli vielä korkealla taivaalla siihen aikaan.\n\n— Mutta tarkastetaanpa aamulla kello 6:n aikaan, kuinka korkealla se\nsilloin on — ja tehdään lopullinen päätös vasta sitten, ehdoitti setä.\n\nJa siihen suostuttiin. Toistaiseksi laskeudutaan levolle klo 8 ja\nnoustaan aamuisin klo 6. Aamiainen päätettiin syödä klo 8, päivällinen\nklo 12 ja illallinen klo 6. Uintia päätettiin toistaiseksi harjoittaa\nkahdesti, nimittäin ennen päivällistä ja illallista. Kunkin oli\nvuoroonsa oltava päivystäjänä ja pidettävä huolta siitä, että tehtyjä\npäätöksiä täsmällisesti noudatettiin. Muistiinpanoja varten avattiin\npäiväkirja, johon päivystäjä merkitsi tarkoin kunkin päivän tapahtumat.\n\nKun kokous oli päättynyt, kutsui setä sisälle erään vieraan ja virkkoi:\n\n— Tässä, pojat, on emäntämme, joka pitää huolen puhtaudesta ja ruuasta.\nJokainen teistä kutsuu häntä Manda-tädiksi ja jokaisen velvollisuus on\ntotella häntä aivan ehdottomasti. Jos Manda-täti tarvitsee apuanne ja\nkohteliaasti sitä pyytää, niin tiedätte, mitä on tehtävä — tiedättehän?\n\n— Tiedämme! vastasivat pojat empimättä.\n\n\n\n\n6. Käynti hovissa.\n\n\nAamiaisen jälkeen ilmoitti Mikko-setä, että heidän — koko siirtolan —\nolisi käytävä kartanonomistajaa tervehtimässä voidakseen suunnitella\nkesätehtäviään. Hehän tarvitsisivat kaikenkaltaisia leikki- ja\ntyökaluja, ja niitä varten piti heidän saada raaka-aineita metsästä,\njoten oli tarpeellista kysyä kartanonomistajalta, saataisiinko niitä\nmetsästä ottaa.\n\nKoko \"armeija\" lähti liikkeelle pitkin oikotietä, joka kulki metsän\nläpi karjakartanosta hoviin. Se oli siirtolaisten ensimmäinen yhteinen\nretki pitkin raivaamatonta karjanpolkua kesäisen virkoavan luonnon\nkeskuudessa. Setä kulki edellä ja opasti. Hän osoitteli puiden oksilla\nliikehtiviä ja laulelevia lintuja, ilmoitti niiden nimet, matkieli\nniiden laulutapaa, jotta pojat vastakertana ne tuntisivat, sekä kertoi\npikku juttuja luonnon siivekkäistä olioista.\n\nSellaista luonnon sinfoniaa eivät pojat koskaan ennen olleet\naavistaneetkaan olemassaolevaksi, sitä vähemmin kuulleet. Koivikossa\nja lepikossa tien molemmin puolin vilisemällä vilisi siivekkäiden\nparvia, isoja ja pieniä, isoäänisiä ja viheltelijöitä, sirkuttajia\nja sipottelijoita — vieläpä karkeaäänisiä vaakkujiakin. Rastaat\nrähähtelivät kuin hengenvaaran lähestyessä ja harakat naurahtelivat\nkuin vahingonilosta.\n\nSetä osoitti erästä retkalentoista isoa lintua, joka juuri lähti\nrinteellä olevan petäjän latvasta ja siirtyi toiseen, kysyen,\ntunsivatko pojat \"metsälintua\". Toiset rähähtivät nauruun, mutta useat\ntuijottivat kysyvinä opettajaansa. Vasta sitten, kun osoitettu lintu\noli asettunut oksalle ja alkoi \"vaakkua\", laukesi jännitys. Äänestä sen\ntunsivat melkein kaikki.\n\n— Varishan tuo on! huudahtivat useat.\n\nSetä naurahti ja virkkoi:\n\n— Se on tosiaankin lintu, jonka laulun jokainen tuntee, vaikkei itseään\neläintä olisi koskaan nähnyt.\n\nHovin kesannolla oli työ täydessä käynnissä. Siinä saivat pojat\ntutustua kyntämiseen oikein kädestä pitäen. Kymmenkunta parivaljakkoa\nveti raskaita rauta-auroja. Setä näytti olevan kyntömiesten vanha\ntuttu, joten hevoset pysäytettiin ja miehet tulivat kättä lyömään ja\nkaupunkiuutisia kuulemaan.\n\nMutta pojilla olivat omat huvinsa: he alkoivat hyväillä hevosia,\njotka näyttivät hyvin haluisasti ottavan vastaan helliä taputuksia.\nKiipesivätpä toiset selkäänkin nauttien sanomattomasti tästä\nehkäpä ensimmäisestä ratsastusyrityksestä. Oli se sentään jotain\nmieleenpainuvaa tämä tällainen leikittely. Tarttuipa pitkäsäärinen\nTeikari aurankurkeenkin ja käski hevosten lähteä liikkeelle. Ne\ntottelivat heti, kulkien toinen vaossa toinen vaonlaitaa, aivan\nsäännöllisesti — ja aura viilsi leveän kielekkeen kovaksi painunutta\nmaata ja käänsi turpeen kyljelleen toisen päälle. Siitä tuoksahti\nviileä kosteus kyntömiehen kasvoja vasten, ja onkilierot kiemurtelivat\nhetkisen kynnöksellä koettaen pyrkiä niin pian kuin mahdollista\ntakaisin pimeään piiloonsa.\n\nHovissa otettiin vieraat ystävällisesti vastaan. Setä esitteli kaikki\nseuralaisensa kunkin erikseen isännälle, joka auliisti myöntyi\nMikko-sedän kaikkiin pyyntöihin. Vieraat saivat vapaasti ottaa\nmetsästä ongenpahloja, pallokeppejä tai _mitä_ hyvänsä, kunhan vain\nkysyivät metsänvartijalta ne paikat, mistä tarve-aineita oli tapana\nkoota. Lupasipa kartanonomistaja työkaluvarastonsakin vapaasti\nsiirtolalaisten käytettäväksi. Niinpä jos he esim. tarvitsivat\nkirveitä, lapioita, rautakankia y.m. sellaisia, niin ei muuta kuin\nlähettää vain kalustovajasta ottamaan. Tämä oli varsin miellyttävä\nlupaus poikiin nähden, sillä he olivat Lehtolan läheisyydessä — Lehtola\noli karjakartano, jossa siirtolalaiset asuivat — nähneet kuoppien\nkaivamiseen sangen mukavia hiekkakenttiä, joten lapioiden saanti oli\ntuiki välttämätöntä.\n\nPaluumatkalla poikettiin pajassa, jossa seppä paraillaan takoi hehkuvaa\nrautaa, niin että kirkkaat säkenet roiskuivat joka suuntaan. Sitäpä oli\nmukava katsella ja vielä hauskemmaksi tuli tilaisuus, kun seppä antoi\npoikain kiertää paljetta, joka puhalti ilmaa palavaan hiilostaan, jotta\nrauta tarpeeksi pehmenisi. Mutta kyllä se pehmenikin. Kun se hetkisen\nkuluttua pitkillä pihdeillä kohotettiin jälleen alasimelle, sai sen\ntaivuttaa aivan kuin villalangan mihin suuntaan tahansa... Ja lopuksi\nsiitä syntyi hevosenkenkä.\n\n— Jos jonkun veressä on sepäntaipumuksia, niin tulkoon oppipojaksi,\nvirkahti seppä jurosti, mutta leikillisesti.\n\n— Ai, minä tulen... ja ininä... ja minä... huudahtelivat pojat.\n\n— Jos päivän, pari väännät paljetta, niin teenpä sinulle kirveen\npalkaksesi, sanoi seppä, ojentaen pihdeissä olevalla kuumalla raudalla\nhartiakasta Soikkaa, niin että tämä pari askelta perääntyi. — So-soo,\nelähän pelkää, en sinua polta, naurahti seppä huomatessaan pojan\npelästyvän. Tuletko tienaamaan kirvestä?\n\nSoikka katseli neuvottomana Mikko-setään ja soperteli:\n\n— Kyllähän... minä... mutta...\n\n— Tule vain, jos tahdot — ellei se ole liian raskasta tuo vääntäminen,\nvirkkoi Mikko-setä ja tarttui palkeen kampiin koetellakseen paljetta.\n\n— Ei se ole liian raskasta, toimittivat pojat.\n\nSetäkin myönsi sen olevan kevyttä työtä, aivan sopivaa leikkityötä.\nJa niin lupautui Soikka palkeenvääntäjäksi. Mutta toisetkin halusivat\npikku kirveitä ja alkoivat pyrkiä sepän paljepojiksi.\n\n— No tulkaahan sitten vuoroon kukin, vastasi seppä. Maksan teille\nsikäli kuin ehdin tekaista kirveitä.\n\nMetsätaipaleella kotiin mentäessä muistutti Mikko-setä poikia pitämään\ntarkoin mielessään mitä olivat sepälle luvanneet. Heti aamiaisen syötyä\nseuraavana päivänä oli Soikan mentävä paljepojaksi ja kestettävä leikki\nloppuun asti.\n\n\n\n\n7. Ensimmäinen metsäretki.\n\n\nMetsänvartija tervehti Mikko-setää, pojat nostivat hänelle lakkiaan\nja kaikki lähtivät liikkeelle Lehtolan pihalta, metsäretki mielessä.\nJoukkue kulki pitkin rantatörmää, joka kauvempana kohosi jyrkänteeksi.\nHerttainen kesäpäivä loihti luonnon niin valoisaksi, mielen niin\nvirkeäksi ja vapauden nuorissa lapsenrinnoissa niin ilakoivaksi,\nettä Mikko-setä ja metsänvartijakin näyttivät nuorentuneen, hypellen\nkevyesti mättäältä mättäälle kuin nuoret varsat. Eikä setä kiellellyt\nnyt poikia temmeltämästä ja syrjähyppyjä tekemästä, kuten jalkamatkalla\nkaupungista siirtolaan. Vallan mielinmäärin he saivat juoksennella,\nkisailla ja heitellä voileipiä tyynen järven pinnalle. Ainoastaan\nmaalle päin kivien heitteleminen oli ankarasti kielletty, ja jos\njoku sattui tämän kiellon unohtamaan, merkitsi päivystäjä heti viisi\nrikospistettä aina mukanansa olevaan päiväkirjaan tottelemattoman\nnimen kohdalle. Tottelemattomuus ja vallattomuus pantiin muistiin\npisteettäin. Siirtolalaisten pitämä kokous taas oli luokitellut\nrangaistukset eri pistemäärien mukaan. Niinpä esimerkiksi kymmenen\nrikospistettä saaneen täytyi kerran syödä päivällinen eri pöydässä,\nkaksikymmentä pistettä saaneen kanssa eivät toverit saaneet vaihtaa\nainoatakaan sanaa kahteen tuntiin j.n.e. Pojat itse olivat määritelleet\ntällaiset rangaistukset — ja Mikko-sedälle oli annettu valta ryhtyä\nasiaan, ellei päätöksiä noudatettu ja pantu toimeen.\n\nMiksi ei sitten kiviä saanut heitellä maalle päin?\n\nSiksi, oli Mikko-setä selittänyt, että siitä saattoi koitua ikävyyksiä.\nMaalle päin heitetty kivi voi sattua pensaikossa liikkuvan toverin\nkalloon tai häiritä laitumella käypiä eläimiä j.n.e. Yleensä oli\naina leikissäkin, olipa se mitä laatua tahansa — Mikko-setä oli sitä\noikein käytännöllisesti opettanut -, tiedettävä mitä teki, eli toisin\nsanoen nähtävä tekonsa seuraukset. Kaikki kisailut, jotka poikien\nkesken olivat sallittuja, piti jo etukäteen tarkoin suunnitella. Niitä\nsuoritettaessa ei saanut poistua määrättyjen rajojen ulkopuolelle\neivätkä ne saaneet kestää kauvemmin kuin edeltäpäin oli sovittu.\nJa ihmeellinen muisti oli Mikko-sedällä. Ainoastaan kuin toisella\nkorvallaan hän sivumennen oli kuullut poikien keskinäiset sopimukset\nleikkiin ryhdyttäessä, mutta annappas, jos joku niistä leikin kuluessa\npoikkesi.\n\n— So-so, Lahna, jopa juoksit yli luvallisen rajan! hän heti oikaisi\nerehtynyttä, tai:\n\n— Kuulepas sinä ketterävartaloinen Kekki, elä \"puhalla\" kengänkannan\nleveyttä hypätessäsi pituutta.\n\nMetsään päin edetessä pysäytti Mikko-setä usein pienet seurakumppaninsa\nja kutsui heidät luokseen tarkastelemaan kaikkea sitä, mitä\nhän luonnossa oli havainnut ja minkä hän tiesi olevan uutta ja\nmielenkiintoista kaupunkilaislapsille. Ja paljon sitä sellaista olikin.\nMatkan varrella tavattiin koko joukko linnunpesiä. Niitä oli maassa\npensaiden juurilla, niitä oli puiden oksilla ja lahonneiden puiden\nonkaloissa. Pojilla oli kova halu särkeä munat, jos sellaisia vielä oli\npesissä, tai kiduttaa ja tappaa poikaset, missä niitä vain tapasivat.\nMutta aina ehti Mikko-setä väliin ja pelasti pienokaiset ja munat.\n\nOli se vähän ihmeellistä, miksi niitä ei saanut tuhota.\n\n— Ei, sanoi Mikko-setä vakavasti, ei niitä saa tuhota, niistä on meille\nihmisille hyötyä. Ihminen hävittää ja tuhoaa ainoastaan sellaista, mikä\nhäntä joko suorastaan vahingoittaa tai jonka hyödyllisyydestä hän ei\nole selvillä.\n\n— Mitäs hyötyä noista linnuista sitten on? kysyi Soikka, hykäyttäen\nlapsenleveitä hartioitaan.\n\n— Ne laulavat, huomautti Pekka, katsellen kirkkailla silmillään\nkysyvästi isäänsä.\n\n— Kyllä niinkin, selitti Mikko-setä. Siitä on meille paljon iloa\nja viihdytystä, kun lyhyen kesämme aikana saamme kuulla lintujen\ntuhatäänistä kuoroa. Mutta erityisesti ei meille siitä hyötyä koidu.\nVaan useimmista linnuista on suurta hyötyä ihmisen taloudelle: linnut\nnimittäin hävittävät, syövät ravinnokseen, meille tuhoisia hyönteisiä —\nja se on suuren arvoista.\n\nKumminkin antoi Mikko-setä ottaa kustakin pesästä, missä vielä munia\noli, yhden munan, jonka sisällys tyhjennettiin siten, että munan\nkumpaankin päähän puhkaistiin neulalla reikä ja sisus puhallettiin\nulos. Sieltä tuli valkuaista ja keltuaista. Mikko-setä selitti, että\nkaikki tuo valkuainen ja keltuainen muodosti yhden ainoan solun, josta\nlinnun uusi elämä sai alkunsa, kun munaa tasaisesti lämmitettiin, s.o.\nhaudottiin. Munan kuoret säilytettiin tarkasti eheinä, vietiin kotiin,\nselvitettiin kirjan avulla niiden tuntomerkit ja pantiin erityiseen\nlaatikkoon nimilipulla varustettuina. Jokaisen retkeilyn perästä\nkokoelma lisääntyi vähitellen. Ja ihmeellistä oli se, että vielä\nkesäkuun puolivälissäkin tavattiin pesiä, joissa saattoi olla ehyitä\nmunia.\n\nKohottaessa mäenrinnettä kukkulalle hajaantuivat pojat taajaan\npetäjikköön. Jonkun ajan kuluttua juoksi Kaarre aika kyytiä Mikko-sedän\nluokse. Hengästyneenä hän huohotti:\n\n— Setä, saako variksen pesän särkeä?\n\n— Oletteko sellaisenkin löytäneet? kysyi setä.\n\n— Olemme. Tuolla kallion alla ison petäjän latvassa se on. Se on aika\nrumilas, selitti Kaarre.\n\nMikko-setä lähti suojattinsa mukana pesälle. Sinne olivat pojat miltei\nkaikki kokoontuneet. Akka-varis räpytteli ja kaakatti läheisessä\npuussa, katsellen uhkaavana, miten pari poikaa, Kukkonen ja Elo,\nkiipesivät puuhun, lähestyen pesää lähestymistään.\n\nPesästä kuului äänekästä vikinää. Eräät pojista alkoivat heitellä\nkivillä hädissään olevaa variseukkoa.\n\n— So-soo, pojat, huudahti Mikko-setä kivenheittäjille. Eläinrääkkäys on\nmeidän yhteiskunnassamme ankarasti kielletty.\n\n— Mutta variksethan ovat pahoja lintuja, puolustautuivat pojat.\n\n— Mitäs pahaa ne ovat teille tehneet? kysyi Mikko-setä.\n\n— Vaikkapa ei meille, niin...\n\n— Niistähän on ihmiselle vahinkoa, huomautti Seitola.\n\n— Ei se ole niin varmaa, onko niistä vahinkoa. Varis on kyntömiehen\nvanha ystävä — ja alkaapa se saada tieteilijöitäkin puolellensa. Lienee\nkokonaan erehdys vainota varista. Mutta joka tapauksessa on eläimen\nkivittäminen kielletty — sen te kyllä tiedätte, kunhan vain ajattelette\nasiaa.\n\n— Mutta entäs poikaset, saadaanko ne tappaa? kysyi Kaarre jälleen\nuteliaana.\n\n— Annetaan poikastenkin elää, vastasi Mikko-setä. Varisäiti tulisi\nkovin pahoilleen, jos me ryhtyisimme sen kotionnea tuhoamaan. Tulkaa\nalas, Kukkonen ja Elo, ei häiritä variksen kotia! huusi hän sitten\npuuhun kiipeäjille. Jospa varis on kyntömiehen ystävä, kuten toiset\nväittävät, niin antaa kyntömiehen pitää ystävänsä — hän niitä kyllä\ntarvitsee.\n\n— Kuinka se voisi olla kyntömiehen ystävä? kysyi Pekka isältään.\n\n— No siten, että eräät väittävät sen seuraavan kyntömiestä pellon\nvaolla ja hävittävän niitä tuhoisia toukkia, jotka aurankärjessä ovat\nkohonneet maanpinnalle.\n\n— Ahaa, huudahti Pekka, nyt ymmärrän, se siis hyödyttäisi sillä tavalla\nmaamiestä ja säästäisi hänen tulevaa kylvöstään tuholta.\n\n— Aivan niin, poikaseni! vastasi Mikko-setä.\n\nMetsänvartija johti joukkueen mäen toiselle puolelle, missä oli tiheä\nmännikkö pitkiä ohuita puita.\n\n— Kas, täältä saamme ottaa ongenvapoja kuinka paljon tahansa, virkkoi\nhän. Tämä palsta on kokonaan harvennettava.\n\nSitten hän otti kunkin pojan erältään ja antoi hänelle pienen alueen,\njosta hän saisi vapapuun valikoida. Aivan tervettä nuorta puuta ei\nsaanut tuhota. Mutta ongenvavaksihan kelpasi yhtä hyvin joku hiukan\nviallinenkin, esim. sellainen, jossa oli kuori halki tai juuri mätä. Ja\nniitä oli koko joukko. Pian löysi jokainen palstaltaan sellaisen. Ne\nolivat pitkiä, hoikkia, ohuita riukuja, juuresta ukkovarpaan paksuisia.\nKuorittuina ja kuivattuina niistä tuli erinomaiset tarviskalut.\n\n— Jokainen merkitköön tarkasti vapansa nimikirjaimillaan, ettei synny\nsekaannusta omistusoikeudesta, huomautti Mikko-setä pojille, jotka\nkilvan kiskoivat kuorta irti vapapuista.\n\nMutta pellavatukkainen Leimu, joka viimeisimpänä saapui joukkoon pitkä\nvapapuu kädessä, kysyi Mikko-sedältään:\n\n— Saako käärmeen tappaa? Minä näin sen tuolla.\n\n— Totta kai! vastasi Mikko-setä.\n\nKoko poikajoukko, heitettyään vapapuunsa sikin sokin maahan, lähti\njuoksemaan Leimun osottamaan suuntaan. Mikko-setä taittoi pensaasta\nnotkean kepakon, karsi sen ja varustautui tappamaan elukan niin pian\nkuin se löydettäisiin.\n\n— Elkää vain astuko sen päälle, hän varoitti poikia. Jos se on\nkyykäärme, niin sen purema on vaarallista.\n\nPian löysi Leimu elukan, joka kiemurrellen kiersi puunjuurta etsien\nkoloa päästäksensä turvaan. Kun Mikko-setä sen näki, totesi hän sen\nkyyksi. Turhaan se etsi itselleen pelastavaa loukkoa. Pari kolme hyvin\ntähdättyä iskua Mikko-sedän notkeasta kepakosta teki sen kyvyttömäksi\nkulkemaan eteenpäin. Mutta paikallaan se kiemurteli kauvan. Vihdoin\notti Mikko setä sen käteensä ja virkkoi:\n\n— Kyykäärme se on, sillä on tumma hampaakas juova selässä ruskeahkolla\npohjalla. Se on vaarallinen siitä syystä, että sillä on ontto\nmyrkkyhammas, josta sen purressa vuotaa myrkkynestettä haavaan,\naiheuttaen verenmyrkytyksen. Empimättä tappaa ihminen aina tällaisen\nvaarallisen vastustajansa.\n\nMikko-setä kaivoi sitten sanomalehden palasen taskustaan, kääri\nkäärmeenraadon siihen ja pisti taskuunsa. Kun pojat ihmettelivät\nsedän menettelyä, niin hän selitti heille, että hänen tarkoituksensa\noli nylkeä se saadakseen nahkan täytetyksi, sekä sitten keittämällä\nirroittaa liha luista, saadakseen esille luurangon. Pojat olivat kovin\ninnoissaan ja halusivat heti kotiin nähdäkseen, miten sedän tuumat\ntoteutuisivat. He aikoivat sitten ryhtyä menettelemään samalla tavoin.\n\n— Hei, pojat! hoikkasi Mikko-setä kovalla äänellä, ottakaa nyt\nongenvapanne kukin. Mennään kotiin. Manda-täti odottaa ruokineen.\n\nSilloin kiiruhtivat pojat, sillä he huomasivat olevansa nälkäisiä.\n\n\n\n\n8. Aalto voittaa kilpailun.\n\n\n    On itseluotto elon ehto ensimmäinen.\n\n                            Ibsen.\n\nMikko-setä koetti perin pohjin tutustua jokaisen turvattinsa niin\nhyvin ruumiillisiin kuin henkisiinkin ominaisuuksiin. Hän seurusteli\nheidän kanssansa ehtimisiin, milloin koko joukkueen mukana, milloin\nparin kolmen keralla kerrallaan, milloin taas kahden kunkin kanssa.\nPoikien jokapäiväisiä kisoja, uimaretkiä ja onkimatkoja hän — milloin\nei itse ollut joukossa kaikkein kisaisimpana — aina valppaalla\ntarkkaavaisuudella seurasi. Ja kuin erityisestä kutsusta hän aina\nehti mukaan pieniä riitaisuuksia ja eripuraisuuksia ratkaisemaan. Ei\nkukaan hänelle asioita kannellut eikä hän olisi ottanut niitä kuuleviin\nkorviinsakaan. Kun alussa joku erityiseen suosioon pyrkivä sitä\nyritteli, niin Mikko-setä huomautti hänelle:\n\n— Meillä on keskuudessamme \"tuomioistuin\", n.s. toverikäräjät, ja sille\nsinun on asia avoimesti esitettävä.\n\nToverikäräjät istuivat kaksi kertaa viikossa, ja silloin tutkittiin\npäivystäjien \"mustat kirjat\" ja tarkastettiin, kuinka monta\nrikospistettä kullakin oli sekä määrättiin, miten suuri rangaistus\njokaisen — pistemääränsä mukaan — oli sovitettava. Mikko-setä oli\nkäräjien \"yliprokuraattori\".\n\nErityistä harrastusta sedän puolelta sai osakseen hidasluontoinen\nja nahjusmainen Aalto, jonka rangaistuspisteet melkein joka\nkäräjätilaisuudessa setää hämmästyttivät. Kaikissa tilaisuuksissa\nolivat toverit Aalto parkaa mukiloimassa eikä niin pientä kinastusta\nollut, ettei yritetty pahuuden alkua ja riitaisuuden kehitystä\nvierittää Aallon hartioille. Kaikissa kilpailuissa, kaikissa leikeissä\noli pahanen Aalto viimeinen. Ja tämäkö oli sitten muka mestari\nkujeilussa?\n\nMikko-sedän teki mieli monesti asettua Aaltoa puolustamaan käräjien\nistunnossa, mutta hän ei sitä sittenkään tahtonut tehdä. Hän vain\nkehoitti häntä puolustautumaan ja muistelemaan kaikkia vastasyitä,\nmitkä puhuisivat hänen puolestaan — ja niin saatiinkin usein\nrangaistuspisteiden lukumäärä pienentymään melkoisesti.\n\nSiirtolalaiskunta oli ryhtynyt vakinaiseen työhön. Mikko-setä ja\nmetsänvartija olivat yhdessä käyneet eräänä päivänä kartanon herran\npakinoilla ja viipyneet siellä pari tuntia. Kotiin tultuaan oli\nsetä antanut päivystäjän tehtäväksi kutsua heti siirtolalaiskunta\n\"ylimääräiseen kokoukseen, jossa tärkeä kysymys oli ratkaistavana\".\n\nPojat saapuivat sangen uteliaina ja asettuivat paikoilleen\netuhuoneeseen, jota kokoussalina käytettiin. Mikko-setä oli juhlallinen\nhuomatessaan poikien \"tiedonhalun\". Sitten hän selitti, että heille\nolisi tarjona hyödyllistä ja hauskaa työtä: metsänraivaamista.\nKokouksen olisi nyt päätettävä, otetaanko työ suoritettavaksi ja jos\notetaan, niin kuinka kauvan kunakin päivänä työtä tehdään.\n\n— Tahdotteko, pojat, juoda maitoa, oikeata tuoretta lämmintä maitoa?\nkysyi setä ilakoiden, silmiään räpytellen. Nyt sitä olisi saatavissa,\nei ainoastaan se vaivainen litra poikaa kohti, jonka luulemme voivamme\nhankkia, vaan runsaammin. Kartanon omistaja on luvannut litran maitoa\njokaiselle pojalle hänen kunnollisesti tekemästään työtunnista\nmetsänraivauksessa. Riippuu siis maidonsaalis kokonaan siitä, missä\nmäärin haluamme ahertaa. Haluatteko, pojat, juoda hyvää maitoa? kysyi\nsetä lopuksi.\n\n— Haluamme, haluamme, haluamme! huusivat pojat haletakseen.\n\n— Vai niin, jatkoi setä. Siispä samalla haluamme raivata metsääkin,\neikö niin?\n\n— Niin, niin, niin! kuului taaskin jokaisen suusta.\n\n— No sitten, kysyi setä, kuinka monta litraa päivässä mahaan mahtuu?\n\nSe oli vaikeampi kysymys. Pojat jäivät miettimään. Moni syventyi\nkysymykseen oikein perin pohjin. Muistuivatpa mieleen kotoisetkin asiat\nkaupungissa, kuinka se maitotilkka, minkä siellä sai, oli hyvältä\nmaistunut, vaikkei se useinkaan ollut oikeata maitoa, kuten vanhemmat\nja muut aikuiset ihmiset, jotka olosuhteita paremmin tunsivat,\nolivat sanoneet. Ja eroituksen huomasi selvästi muistellessaan\nkaupunkilaismaidon makua ja maistellessaan sitä, mitä nyt oli tarjona.\nKelpasipa sitä juoda! Ja sehän oli selvää, että se oli terveellistä.\nKoulun lääkärikin, joka tarkastuksilla käydessään luokalla oli\nhuomannut jonkun pojan kasvot kalvettuneiksi ja käpristyneiksi, oli\nkehoittanut juomaan maitoa, paljon maitoa. Olisipahan sitä kelvannut\njuoda, kun olisi saanut. Nyt sitä vastoin näytti tilaisuus tulleen, nyt\nsaisi maitoa, paljon maitoa!\n\nEräät pojista pääsivät siihen päätelmään, että jaksaisi sitä päivässä\nainakin kymmenen litraa.\n\n— Ehkä, virkkoi Mikko-setä, mutta huomaa toki, että sinun olisi\nraivattava metsää kymmenen tuntia päivässä saadaksesi tuon määrän\nmaitoa ja siihen sinä et pysty. Mutta pari kolme tuntia päivässä sinä\nkyllä jaksat työtä tehdä — ja saatpa tyytyä kahteen maitolitraankin.\n\nAsiaa kaikin puolin harkittua tultiin siihen lopputulokseen, että\ntyötä tehtäisiin kaksi ja puoli tuntia päivässä. Silloin saataisiin\nmaitoa kaksi litraa henkeä kohti arkipäivisin ja pyhän osalle jäisi\nkolme litraa, joka karttuisi ylimääräisestä puolen tunnin työstä\nkunakin päivänä. Päätöksestä laadittiin pöytäkirja ja kukin vakuutti\naivan henkilökohtaisesti käyttävänsä työaikansa oikein, että hyvällä\nomallatunnolla saattoi sitten juoda oman ansaitsemansa maidon.\nValittiin myöskin työpäivystäjät kutakin viikon päivää varten erikseen.\nTyöajaksi hyväksyttiin puoli tuntia ennen aamiaista, puolitoista tuntia\naamiaisen ja päivällisen välillä kahdessa jaksossa sekä puolituntia\npäivällisen ja illallisen välillä.\n\nJa niin sitä alettiin. Toiset pojista hakkasivat kassaroilla vesat\nirti, toiset kantoivat ne isoiksi röykkiöiksi. Ensimmäisinä päivinä\noli metsänvartija mukana osoittamassa, kuinka työ oli paraiten\nsuoritettava: \"Päivystäjä\" eli \"työntarkastaja\", jolla oli Mikko-sedän\nherätyskello kädessään, ilmaisi ajankulun soittamalla aisakelloa.\nKunkin neljännestunnin kuluttua levättiin viisi minuuttia, jolloin\nMikko-setä tavallisesti kertoili juttuja kasveista ja eläimistä.\nSattuivatpa he monesti saamaan seuralaisekseen oraviakin, joista\njokainen osasi kertoa jonkun pikku sadun; samoin jäniksistä ja muista\nmetsän vakinaisista asukkaista. Se oli aika hauskaa. Entäs sitten se\nmakea maito, se oli vielä lämmintä, kun sen aamiaisen mukana huulilleen\nkaatoi! Ja sitten se, että se oli omaa ansaitsemaa! Työaika kului\nnopeasti kuin väkevän virran juoksu. Työpaikalle oli Lehtolasta,\nmissä siirtolalaisasunto sijaitsi, noin puolentoista kilometrin\nmatka. Sinne kuljettiin rantatietä, joka teki pitkiä kaarteita.\nSuorinta tietä kulkien lyheni matka puolella. Mutta pojat eivät\nolleet sitä huomanneet, vaan käyttivät aina työpaikalle kulkiessaan\ntuota kiertelevää polkua. Mikko-setäkin oli aivan sattumalta osunut\nsaamaan selville lyhimmän matkan — ja silloin oli hänellä mukanaan\n\"perheen\" heikoin jäsen, Aalto. Asia oli nimittäin niin, että\nMikko-setä piti paria hinterintä, varsinkin toista niistä, juuri Aaltoa,\nvähemmän aikaa ja helpommassa työssä kuin toisia. Oli yksimielisesti\nsovittu siitä, että toiset ylimääräisesti korvaisivat ylityöllään\nsen ajan, minkä vähäväkiset ja sattumalta sairaat kulloinkin olivat\npakoitetut laiminlyömään. Niinpä sattui, että Mikko-setä vei Aallon\ntyöhön jonkun kerran noin puolta tuntia myöhemmin, käyttäen samalla\nsuorinta polkua, johon Aaltokin siis tutustui. Mutta tästä polusta\neivät toiset — ties' mistä syystä — olleet saaneet selkoa, kuten jo\non mainittu. Eräänä päivänä sitten, kun työt olivat jo lopetetut ja\npojat vetelehtivät pihanurmikolla iloisia juttujaan kertoellen, tuli\nMikko-setä poikajoukkoon ja huomautti ukkosilman ja rankkasateen olevan\nnousemassa. Työkalut, jotka olivat jääneet työpaikalle, olivat kaikin\nmokomin noudettavat pois, sillä niitä ei saanut ruostuttaa. — Työkalut\novat hoidettavat aina hyvin! lisäsi setä päättävästi.\n\nJa niinpä ei muu neuvoksi kuin lähteä niitä noutamaan — ja kiire\npakkasi joutumaan, jos mieli kuivana matkalta palata. Jokainen sai\nnoutaa oman työkalunsa, koska paraiten itse tiesi, mihin sen oli\njättänyt. Jotta jokaisella olisi kulku ja kiire mielessä, päätettiin,\nettä kahdelle nopeimmalle annettaisiin palkinnot: nopeimmalle kaksi\nvehnäspullaa ja sitä seuraavalle yksi vehnäspulla ylimääräisesti\nseuraavan sunnuntain kahvitarjoilussa.\n\nJa niin pojat lähtivät matkalle. Aalto-parka oli hitain. Toiset olivat\njo pitkän matkan päässä, kun Aalto kiipesi pihaveräjän yli. Mutta\nveräjän takana hän pysähtyi. Mikko-setä näki hänen katsahtelevan\nkahteen eri suuntaan. Kaikki muut olivat juosseet rantatielle, mutta\nhetkisen kuluttua vilkastui Aalto ja lähti pyyhältämään suorinta\npolkua. Olipa hupaista nähdä, miten nopeasti hän pyyhälti: Mikko-setä\nhuusi vielä hänen jälkeensä:\n\n— Pidä nyt puoliasi, Aalto!\n\nJa Aalto piti puolensa sillä kertaa. Kun pitkäsäärinen Teikari,\njoka tuli ensimmäisenä rantatietä pitkin, hyppäsi pihaveräjän yli,\nhuomasi hän ihmeekseen hengästyneen Aallon kassaroineen loikoilemassa\npihanurmikolla. Teikarin hämmästys oli niin suuri, että hän jäi\nmykkänä tuijottamaan yleensä nahjukseksi tunnettuun toveriinsa. Kun\npoika toisensa jälkeen' ilmaantui pihalle, ilmoitti Teikari lyhyesti\njokaiselle:\n\n— Aalto oli ensimmäinen, Aalto sai ensi palkinnon!\n\n— Aaltoko? Onko se mahdollista? Kuinka ihmeentavalla! kuului\nkummaksumisia jokaisen huulilta.\n\nMutta Aalto nousi makaavasta asennostaan, otti kassaran kainaloonsa,\npisti kädet housuntaskuihin ja kulki kumppaniensa keskuudessa pää\nkorkealle kohotettuna.\n\nJa kun vihdoin kaikki olivat retkeltään palanneet, syntyi yhä suurempi\nhämmästys. Aaltoa ihailtiin ja ihmeteltiin. Mutta tämä ei virkkanut\nsanaakaan, syrjäinen saattoi ainoastaan nähdä, että hän oli liikutettu.\nKun sitte Mikko-setä julkisesti julisti Aallon palanneen ensimmäiseksi\nretkeltään, muuttui ihmettely ihailuksi. Poikien mielestä oli\ntapahtunut vallan ihmeitä.\n\nJa innokkaimmat heistä tungetteleivat Aallon ympärille. Toiset\ntaputtelivat häntä olkapäälle, toiset tarttuivat hänen pieluksiinsa\nsaadakseen hänet itsensä tunnustamaan, että hän todellakin oli\nensimmäinen kilpajuoksussa. Mutta kun hän ei mitään virkkanut, niin\ninnokkaimmat kohottivat hänet ilmaan huutaen:\n\n— Eläköön Aalto, eläköön!\n\nJa hurraaseen yhtyi jokainen, Mikko-setäkin huusi oikein hattuaan\nheilutellen. Se oli Aallon päivä se!\n\nMutta sen jälkeen ei Aaltoa kohdeltukaan, kuten ennen. Jos joku\ntovereista nipisteli häntä tai puukki ja tyrkki, niin hän antoi\ntakaisin niin että tuntui. Ja vaikkapa jonkun ajan kuluttua tulikin\ntunnetuksi, että Aalto oikeastaan oli juossut vain puoli matkaa, koska\nhän oli käyttänyt oikopolkua, niin ei se vaikuttanut mitään asiaan.\nAalto mittasi aivan itsetietoisesti siitä alkaen jokaiselle toverilleen\nsamalla mitalla kuin nämä hänelle, eli toisin sanoen: hän koetti pitää\npuoliaan, ja hän onnistuikin siinä. Jos hänen piti itkeä kivusta, niin\nsai toinenkin itkeä aivan samasta syystä. Toverien kunnioitus Aaltoa\nkohtaan kasvoi melkoisesti — eikä hän enää koskaan sen jälkeen — ei\nedes Mikko-sedän kehoituksestakaan — antanut toisten tehdä edestään\ntyötunteja. Hinteryydestään huolimatta meni hän työhön ja palasi sieltä\nmuiden mukana. Ja mikä ihmeellisintä, näytti runsas maitomäärä, jonka\nhän joka päivä yhä suuremmalla ja suuremmalla mielihyvällä nautti,\nalkavan vaikuttaa. Hänen liikkeensä tulivat vilkkaammiksi, puhe\nhenkevämmäksi, silmät eloisemmiksi ja posket verevämmiksi entistään.\nJa jokaisessa lauvantai-iltaisessa mittauksessa, kun setä punnitsi\npoikansa, näytti Aallon paino tasaista nousua.\n\n— Jahah — jahah! hymähteli Mikko-setä mielihyvillään, hyvä tästä tulee.\nAalto on muodostanut tähän saakka laakson, nyt se alkaa kohota harjuksi.\n\n\n\n\n9. Mikko-sedän \"armeija\" heinäkarhojen kimpussa.\n\n\nKesäinen valo ja lämpö olivat täyttäneet luomistyötänsä ja peittäneet\nmaanpinnan tuuhealla vihannuudellaan. Heinänkorsi oli kohonnut\nkorkeaksi ruohoksi. Maamies hioi viikatteensa, laittoi haravansa\nkuntoon ja alotti heinänteon.\n\nJo pitkät ajat oli Mikko-setä pitänyt esitelmiä heinätyön\nherttaisuudesta, siten valmistaen poikiaan poutapäivien varalta.\nAina työhön mennessä, levähdystunneilla ja työstä palatessa, kun hän\noli nähnyt poikien heittelevän kuperkeikkaa milloin minkinlaisilla\nalustoilla, hän väliin huudahteli:\n\n— Malttakaas pojat, kunhan pääsette heinäkarhoille kuperkeikkailemaan,\nsitten se vasta riemu syntyy.\n\nNyt alkoi olla se aika lähellä. Siirtolan ikkunan alla olevalle\npellolle oli jo aamuvarhaisena hetkenä ilmestynyt hevospari rätisevää\nniittokonetta vetäen. Lakoileva heinä lyyhistyi niittokoneen\nterän edessä maahan kuin polvistuva kirkkokansa rukoukseen. Sarka\nsaran jälkeen kaadettiin — ja ilmaan alkoi kohota kuivavan heinän\nmiellyttävän kiihoittava tuoksu.\n\nMikko-setä tunsi tämän tuoksun, se oli hänestä elähyttävää sähköä, jota\nsai nauttia ainoastaan lyhyen ajan vuodesta, ja silloinkin ainoastaan\nne onnelliset, jotka voivat elää maalla tämän suloisen ajan. Tuoksu\ntuntui yhä voimakkaammin ja voimakkaammin, täyttäen talon ympäristön ja\nlaajeten Luojan päiväpaisteiseen luontoon. Pojille se oli useimmille\noutoa ja pani monen aivastamaan.\n\nPäivemmällä tuotiin vainiolle hevosharava, joka tuossa tuokiossa hipoi\nkokoon heinät isoiksi karhoiksi, karhon kullekin saralle.\n\nPojat ihmettelivät, ettei Mikko-setä lähtenytkään vainiolle, vaikka\nsiellä jo oli koko joukko heinäkarhoja, joissa muka oli niin mukava\nkuperkeikkoja heittää. Olivathan he jo edellisenä päivänä keskeyttäneet\nmetsänraivauksen toistaiseksi, tuoneet työkalut kotiin ja melko\njännityksellä odottaneet tämän päivän valkenemista. Heidänhän\nolisi pitänyt — yhteisen päätöksen mukaan — ryhtyä käsiharavoilla\npuhdistamaan ojanreunoja ja yleensä sellaisia paikkoja, mihin\nhevosharava ei ollut ulottunut.\n\nMutta syy ei ollut sedässä, vaan muualla. Hänkin näytti kärsimättömänä\njotain odottelevan. Ratkaisu seurasi kumminkin pian, sillä pojat\nnäkivät metsänvartijan parin muun miehen kanssa tulevan siirtolaan, ja\nheillä kaikilla oli kummallinen kantamus olallaan, heillä oli pojille\ntarkoitetut — pikku haravat. Ne olivat todellakin somat työaseet,\naivan uudet, niissä oli kiiltävän valkoiset varret ja keltaiseksi\nöljytyt piistöt. Eikä niiden tavallisista haravoista poikkeavaa\npienemmyyttäkään olisi juuri muutoin havainnut, ellei niitä olisi\nverrannut siihen haravaan, jonka setä sai metsänvartijan erikoisesta\nkääreestä. Se näytti vallan jättiläiseltä.\n\n— No niin, pojat, virkkoi setä, kun haravakääreet oli aukaistu, nyt te\nsaatte kukin oman työaseenne uutena ja ehyenä. Jokaisen velvollisuus on\nsäilyttää se myöskin ehyenä. Mutta jos se varovaisuudesta huolimatta\nmenee epäkuntoon, on pieninkin vika aivan heti korjattava — ja se on\ntehtävä jokaisen itsensä tai yksissä neuvoin minun tai toverien kanssa.\n\nKun haravat oli jaettu ja kukin pojista piirtänyt niihin oman selvän\ntunnusmerkkinsä, ettei syntyisi sekaannusta omistusoikeudessa, lähti\nsiirtolakunta liikkeelle kaksimiehisissä riveissä, jota tapaa nyt oli\npäätetty ryhtyä noudattamaan hyvän järjestyksen vuoksi.\n\nPellolle päästyä teki poikien mieli koetella kuperkeikkoja, miltä\nne maistuisivat tuossa pehmeältä näyttävässä heinäkarhossa, mutta\nMikko-setä kielsi, selittäen, ettei heinä vielä ollut ehtinyt kuivua\nja ettei sitä vielä saanut tallata. Ne temput kylläkin saataisiin\nsuorittaa sinä päivänä, kun heinäkarhoja ajettiin latoon. Ja siihen\npojat saivat tyytyä.\n\nTyötä alotettaessa Mikko-setä opasti jokaista erikseen. Ei saanut\nrehkiä eikä hätäillä. Haravalla oli vain pehmeästi ja hellävaroen\nvedettävä sängen pintaa, silloin haravoiminen ei ollut rasittavaa eikä\ntyökalu rikkoutunut. Olipa sitä siinäkin oppimista! Alussa tuntui\nmonestakin haravankuljetus oudolta ja vaivaloiselta, mutta kun tarkasti\nseurasi Mikko-sedän antamia ohjeita, niin rupesi se vähin erin sujumaan\nyhä paremmin ja paremmin.\n\nEnsimmäisten sarkojen aikana levättiin vähäväliä. Mikko-setä kertoi\nlevähdyshetkinä jutun toisensa jälkeen, pitäen siten mielialaa virkeänä\n— ja melkein kaikki hänen kertomuksensa alkoivat sananparrella; \"Alku\naina hankalaa, ahkera se voiton saa\", tai \"Alku työn kaunistaa, lopussa\nkiitos seisoo!\" Ja useinpa hän myöskin vetosi työn tarpeellisuuteen ja\nerittäinkin — maidon maukkuuteen. Silloin pojat hymyilivät ja olivat\nhyvillään. Niin kului aika reippaassa vaihtelevassa touhussa.\n\nIltapäivällä tuotiin useita heinärekiä vainiolle. Ja nyt vasta alkoi\npoikien hauskin tehtävä. Heidät jaettiin kolmimiehisiin joukkueihin,\njoille kullekkin annettiin oma valjakkonsa. Yksi sai ajaa hevosta\npitkin karhon reunaa ja kaksi oli kuormaa painelemassa, kun miehet\najoivat heinät karhosta kuormaan. Vuorotellen sai kukin ajaa hevosta,\nvuorotellen kuormaa painella. Ehti siinä aina väliin kuperkeikankin\nottaa ja vajota heinien sisään aivan näkymättömiin. Mutta hauskin työ\nsittenkin oli hevosen ajaminen, kun sai ratsastaa koko ajan hevosen\nselässä.\n\nJo ensimmäisenä päivänä olivat pojat olleet heinäpellolla lähes viisi\ntuntia.\n\n— Väsyttääkö? kysyi setä illalliselle asetuttaessa.\n\nUseimmat vastaisivat, ettei vähääkään väsyttänyt, toiset tuumivat, että\nehkä hiukan, ja jotkut eivät olleet asiasta ollenkaan selvillä.\n\nIltahetkinä ennen maatamenoa kertoilivat pojat toisilleen tarinoita\npäivän kokemuksistaan. Mikko-setä taas tiedusti heiltä tarkoin, mitä\nuutta he olivat mahdollisesti luonnossa havainneet, oliko joku sattunut\nnäkemään esim. peltohiirtä tai maamyyrää j.n.e. Vapaina hetkinä\ntarkasteltiin ahkerasti ympäröivää luontoa, ja talon lähellä oleva iso\nmuurahaispesä oli melkein jokapäiväisen retkeilyn päämääränä.\n\nSiellä asui ahkeraa \"rahvasta\" — oli Mikko-setä useammin kuin kerran\nhuomauttanut — siellä asui työteliästä \"kansaa\", joka taukoamatta\nraatoi elämänsä ylläpitämiseksi, kävi ankaraa taistelua yhteiskuntansa\nsuojelemiseksi ja kävi verisiä sotia valloittaakseen uusia elämän\nmahdollisuuksia. Pojat olivat oppineet monta kaunista kertomusta\nahkerien muurahaisten elämästä. Niiden pesä kaikkine monimutkaisine\nlaitteineen ja laajalle ulottuvine valtateineen ja polkuineen\noli heille tullut hyvin tutuksi ja suuren ihmettelyn esineeksi.\nHavainnoistaan oli poikien kerrottava sitten illan kuluksi toisilleen —\nja tästä pyrkimyksestä syntyi mitä ihmeellisin kuvausten sarja, joiden\nkeksimisessä toinen ei tahtonut olla toistaan huonompi. Muurahaiset\nvetivät perässään isoja vaunuja, niin, olipa toiset niistä aivan\noikeilla valjailla valjastetut vaunujen eteen, joissa istui suuri\njoukko vallasmuurahaisia. Toiset pojista olivat olleet huomaavinaan,\nmiten muurahaiset pitivät sotaharjoituksiaan ja päällikön komennon\nmukaan suorittivat erilaisia liikkeitä. Olipa niillä pienet omituiset\nkivääritkin, joilla ne tähtäilivät. Ja sissisodassa näyttivät ne olevan\nerinomaisia mestareita.\n\nVarsin huvittava tutkimusala muurahaisten yhteiskuntaelämässä oli\npojista niiden karjatalous. Mielellään he seurasivat puunrunkoa pitkin\nkiiruhtavaa muurahaista — ja usein heistä joku sattui näkemäänkin,\nmiten tämän tie johti puunlehdelle, missä viheriäinen \"mato\", kirva,\noleili. Mielikuvitus — Mikko-sedän kertomuksen mukaan — selvitti\nlopun. Muurahainen lypsi \"lehmänsä\" ja nautti täysin siemauksin sen\nmakeasta maidosta. Eräs pojista oli kerran huomannut, miten muurahainen\naterian jälkeen otti taskustaan silkkisen nenäliinan ja pyyhki suunsa\nhuolellisesti, j.n.e. Siten syntyi huvittava juttu toisensa jälkeen.\n\nMikko-setä kuunteli mielellään näitä \"poikiensa\" tarinoita ja lisäsi\nniihin aina jotain, joka käänsi heidän huomionsa asioiden uusiin\npuoliin.\n\nOikeastaan Mikko-setä ei suvainnutkaan muita satuja kuin n.s.\nluonnonsatuja. Ainoastaan ne sadut, joiden aiheet koskettelivat\nluonnollisia asioita luonnollisessa valaistuksessa, olivat hänen\nmielestään hyviä ja hyödyllisiä. N.s. yliluonnolliset mielikuvituksen\ntuotteet, jotka loihtivat esille kaikenlaisia sarvipäitä ja antoivat\nnäille esim. pahojen henkien ominaisuuksia, olivat sitävastoin\nvahingollisia, ne kun Mikko-sedän mielestä voivat olla aiheena\nkaikenlaisiin peloittaviin näkyihin, varsinkin heikkohermoisissa\nlapsissa. Sellaisia Mikko-setä ei koskaan kertonut ja esti sopivalla\ntavalla poikiakin kertomasta niitä toisilleen.\n\n— Sadussa pitää olla tosi ja luonnollinen pohja, jonka kokemus\nhavaitsee oikeaksi, selitti Mikko-setä.\n\n\n\n\n10. Herran päivä paistaa.\n\n\nLauantaisin poikettiin Lehtolan siirtolassa muiden arkipäivien\nohjelmasta siinä, että Mikko-setä ajoi poikansa ylös tuntia\naikaisemmin. Ennen työhönmenoa piti poikien nim. kantaa vuodevaatteensa\nulos ja pölyyttää ne tarkoin sekä levittää auringonpaisteeseen\n\"päivettymään\", kuten Mikko-setä sanoi. Samaan aikaan alkoi Manda-täti\ntehdä jokaviikkoista suursiivousta huoneissa. Aamiaiseen mennessä piti\nkaiken olla jälleen uudessa ja puhtaammassa kunnossa. Oli heinäkuinen\nlauvantai. Aamu oli aurinkoinen ja tyyni. Siirtolan väestä oli yksi\nvasta valveilla, Mikko-setä, Hän kohottautui vuoteeltaan ja katsoi\nkelloon. Ei ollut vielä varsin kiirettä poikien nousulla. Hän katsahti\nrivissä toistensa vieressä nukkuvia rakkaita poikiaan. Kuinka hyvältä\nheistä virkistävä uni maistuikaan, sen saattoi päättää tyynestä\nilmeestä, joka jokaisen heidän kasvoillaan kuvastui.\n\nNuoruuden taimitarha, Herran viinimäki! Sinun on tulevaisuus!\n\nMikko-setä kulki poikien huoneen läpi varovasti ulos aamutuoreeseen\nluontoon. Linnut virittelivät kilvan aamuvirsiään, aurinko kultasi\nrakennuksen vastapäisen kukkulan. Läheiseltä vainiolta levittivät\nheinäseipäät ja latojen edustoilla olevat haasiat kuivavan heinän\nsähköistä tuoksua. Tuskinpa saattanee ihmisrinta tuntea autuaallisempaa\ntunnelmaa kuin minkä aikaansaa hiljaisen maaseudun aamuhetki! Autuas on\nse ihminen, joka tämän saa tuta!\n\nMikko-setä levitti kätensä, hänen kirkkaat silmänsä kohosivat korkeutta\nkohti, valoa kohti, suurta tuntematonta kohti, kohti kaikkeutta. \"Minun\nrauhani minä annan teille\"...!\n\n— Lapset! virkkoi hän sisään palattuaan, nouskaahan, nouskaahan\nkatsomaan ja kokemaan aamun kirkkautta, nouskaa virkistynein voimin ja\niloisin mielin. On niin ihanaa, että rinta pyrkii riemusta pakahtumaan.\n\nJa pojat kohottautuivat istualleen toinen toisensa jälkeen, katselivat\nunisina ympärilleen, siristeilen silmiään, joita runsas valonhohde\npyrki häikäisemään.\n\n— Hyvää huomenta, setä — hyvää huomenta, setä! virkkoi jokainen\nvuorostaan.\n\n— Oikein hyvää, oikein kaunista huomenta! vastaili Mikko-setä\njokaiselle. Tunnettehan kai terveiksi itsenne jokainen?!\n\n— Kyllä, kyllä!\n\nPian oli koko siirtola liikkeellä, virkeän reippaana, nauravana,\niloisena, onnellisena. Ja Mikko-setä, hän huomautti jokaiselle\nerikseen, miten suloista oli elää Luojan suuren luonnon ympäröimänä\nmaaseudun hiljaisessa rauhassa. Ja jokainen näistä nousevista vesoista\nkoetti ymmärtää tuota luonnon luomaa tunnelmaa omalla tavallaan.\nYhtä viehätti lintujen laulu, toista hämmästyttivät autereisessa\naamuvalaistuksessa törröttävät heinäseipäät vainiolla, kolmannen\nhuomion kiinnitti puoleensa ladon katolla leijaileva hämysäteinen\ntanssi j.n.e. Jokaisella oli kumminkin jotain, joka loi häneen\nvilpoisen aamutunnelman, jotain, joka sai hänet alistumaan valtaansa ja\nsaattoi hänen lapsensydämensä herkästi väreilemään ...\n\nYht'äkkiä olivat vuodevaatteet levitetyt pihalle aurinkokylpyyn, yhtä\nnopeasti sujui uintiretki ja samassa tahdissa syötiin voileivät ja\ntyhjennettiin laseista hyvältä maistuva maito. Pojat olivat reippaassa\ntyökunnossa.\n\n— Eteenpäin, mars! komensi päivystäjä.\n\nJa riviin asettuneet pojat lähtivät puolijuoksussa heinäpellolle.\n\nTänään tehtiin työtä kuin hengen edestä. Isoin osa suuren heinäpellon\nsadosta oli latoon korjattavaksi tuleentunut. Hevoset odottivat jo\nvaljaissa ja kartanon miehet tekivät ensimmäisiä kuormia.\n\n— Terve tuloa, siirtolan armeija! Nytpä teitä tarvitaankin. Hyvin\non Herran aurinko tekonsa tehnyt ja heinät tuleennuttanut. Kelpaapa\nniitä Punikin ja Kirjon ensi talvena popsia, kunhan vain tällaisina\nkorjuuseen saadaan, puheli metsänvartija, joka oli jo täydessä touhussa.\n\n— Hupaista kuulla, että meitäkin kaivataan ja että mekin saatamme olla\nhyödyksi vähäisillä voimillamme, vastasi Mikko-setä.\n\nMutta poikien itseluotto kasvoi kuullessaan tätä puhetta heidän\nhyödyllisyydestään. Ilokseen ja huvikseenhan he vain pellolla\nliikkuivat, kun setä niin tahtoi ja he itse olivat niin päättäneet.\nTosin Mikko-setä oli usein puhunut siitä, että kaikkea työtä — olipa\nse mitä laatua tahansa — oli tehtävä ilolla, naurussa suin ja hyvällä\ntuulella — silloin se vasta oli oikeata työtä ja oikeata rukousta,\njoka kelpasi luonnon suurelle Luojalle. Ja siihen ihmiskunta pyrki —\nja siihen se varmaan piankin pääsisi! Tästä maailmasta on jokaisen\nlaitettava itselleen oikea koti, mieluinen asuinsija, jossa ihminen ei\ntunne itseään muukalaiseksi.\n\n— Katsokaahan, pojat, ympärillenne, katsokaa oikein avoimin silmin,\nniin te varmaankin huomaatte, ettei maailma mikään murheenlaakso ole!\noli setä usein huudahdellut.\n\nEikä maailma pojista ainakaan tänä kesänä miltään murheenlaaksolta\ntuntunutkaan. Ruokaa oli kylliksi, leikkitanhuja liiaksikin, lämmintä\nja valoa samoin — pikkuriitaisuudet sedän selän takana sovittiin\nnyrkiniskuilla, jotka koko kesän ajan olivat olleet niin lieviä, ettei\nniistä edes mustelmia jäänyt muistoksi. Ja jos Mikko-setä sattui\nkuulemaan poikien keskeiset pahat välit, pani hän heti riitaveljet\n\"kissanhännänvetoon\". Se sai ratkaista asian — ja sitten oli syleiltävä\ntoisiaan.\n\n— Hohoi, pojat, missä \"kissanhäntä\", huuteli setä aina, kun kuuli toraa.\n\nOlipa silloin jo paras heti tarttua toverin käteen, likentyä häntä\nlähemmäksi — ja ruveta nauramaan koko jutulle. Ja harvoinpa — tuskin\nkoskaan — sitä oikeata riidanaihetta olikaan, jos tarkoin tahtoi asiata\nmiettiä, kuten setä oli käskenyt.\n\nTöiden ja leikkien lomassa, kuperkeikkoja heitellessä ja heiniä\npoleksiessa nämä seikat väikkyivät useinkin poikien mielessä. Oh-hoi,\nvai murheenlaakso tämä maailma — eihän toki, ei ainakaan Lehtolan\nsiirtolalaisten mielestä, sillä heistä oli jokainen täydessä touhussa,\nhiki päässä, nauru suussa ja loistelias ilme silmissä.\n\nKuorma toisensa jälkeen solui latoon. Tyhjien heinäseipäiden rivit\nkarttuivat, ja puoleen päivään mennessä katosivat viimeisetkin turpeet\n\"kuontalot\" vainion kaukaisimmalta kulmalta. Päivän työ oli suoritettu.\nIltahommat olivat jäljellä. Ja sen muodosti suloinen saunailta. Se oli\nerityinen juhlahetki — sai häärätä veden kera niin paljon kuin halusi.\n\nJokaisena saunailtana kiinnitti Mikko-setä saunan oven päälle isoilla\nnokikirjaimilla maalaamansa taulun, kehoittaen aina tarkoin muistamaan,\nmitä siihen oli kirjoitettu. Ja muistihan tuon toki; siinä oli: \"Joka\nteistä tahtoo suurin olla, hän olkoon toisen palvelija!\" Mikko-setä\ntarkoitti sillä, että toverin selkä oli puhtaaksi pestävä ja häntä joka\ntavalla avustettava.\n\nSunnuntai-aamuna sai nukkua kauvemmin ja siten kuitata\nlauantai-aamuisen varhaisen nousun. Leikkiajat olivat rajoitetut.\nKeskipäivällä pidettiin yhteinen lukutunti, opittiin uuden testamentin\n\"ydinkohtia\", kuten Mikko-setä sanoi, s.o. lauseita, jotka olivat\nKristuksen opettamia. Niitä oli paljon painunut mieleen, ja jokaisessa\npahantuulen tilassa saattoi niistä aina jonkun kohdistaa suoraan\nitseensä. Ne olivat elämänohjeita, joiden mukaan piti käyttäytyä —\nmuutoin oli parasta ne kokonaan unohtaa.\n\n— Sunnuntai-iltapäivin käytiin myöskin usein kartanossa, jossa\ntutustuttiin erilaisiin maanviljelys- ja karjatalouskoneisiin,\nrakennuksiin, tuulimoottoriin, höyrykoneeseen j.n.e. Melkein joka kerta\ntarjottiin myöskin kahvit pullan kanssa. Maksoipa vaivan käydä siellä!\n\n\n\n\n11, Sateisia päiviä ja kirkkaita kuutamoöitä.\n\n\nElokuussa, jolloin jo ruiskuhilaat keltaisine liepeineen istuivat\npelloilla pitkissä taajoissa riveissä ja jolloin jo alkoivat tulet\niltasin vilkkua pirttien ikkunoista viimeisiä iltatöitä tehtäessä,\nyllätti seudun sadeaika. Tuntui vähän ikävältä piileksiä sisällä päivät\npääksytysten ja tähystellä ikkunoista harmaiden sadepilvien taivallusta\ntaivaalla. Mieli tosin vähän ilostui silloin, kun aurinko pilkisti\npilvenraosta ja loi piimäisen läiskän lattiaan. Mutta jälleen taas\nlientyi taivas tummanharmaaseen verhoon — ja sadetta jatkui, jatkui...\n\nSiirtolan pojat mielivät ulos, mutta siitä ei tullut mitään. Uimassa\nkumminkin käytiin säännöllisesti — Mikko-setä niin tahtoi, ja pojat\ntahtoivat myöskin. Mikko-sedällä olikin ihmeellinen taito saada pojat\nvapaasti tahtomaan kaikkea, mitä hän itse tahtoi ja minkä hän oli\nhuomannut hyväksi ja hyödylliseksi pojilleen. Näin taisi Mikko-setä —\nehkäpä osittain itsetiedottomastikin — omata kasvatuksen tärkeimmän\ntaidon.\n\nOli jo kolmas sadepäivä. Aikaa oli vietetty satuja kertoen,\nlukien, laulaen. Mutta siitä huolimatta alkoi toisista, varsinkin\ntoimintahaluisimmista tuntua aika kovin pitkältä.\n\n— Mikäs Soikkaa vaivaa, kun se niin äänettömänä istuskelee? Kuulepas,\nElo, annapas silmiesi liikkua hiukan vilkkaammin, jottei sinua suotta\ntarvittaisi pitää typertyneenä, hoki Mikko-setä poikien pahantuulen\nhuomatessaan. Eikö kukaan enää satuja keksi? Vihdoin komensi setä\npojat riviin ja voimistelutti heitä parikymmentä minuuttia niin, että\nkukin hiukan kuumentui. Syntyi elämää ja vilkkautta. Liikkeelle kerran\npäässyt veri halusi jatkaa liikehtimistä. Eräät tarttuivat jo toisiaan\nvyötäreisiin ryhtyäkseen painimaan, katsellen kumminkin samalla\nkysyvästi Mikko-setään. Tämä arvasi asianlaidan ja antoi poikien\ntyöntää seinustoille kummankin huoneen huonekalut, jotta saatiin\nsyntymään avara tila.\n\n— Kas niin! virkkoi setä sitten. Kyllähän tässä nyt mahdutaan\nkäsikähmäsille, mutta lienee hiukan luille käypää heittää toisensa\npuiselle permannolle.\n\nSekin epäkohta saatiin pian korjatuksi siten, että setä antoi kantaa\npari kolme olkikupoa navetan ylisiltä kamareihin. Oljet levitettiin\nlattialle — ja siinäpä olikin mukava temmeltää ja painia. Vapautta,\niloa ja leikkejä lapsille! Sadetta ei enää kenkään heistä edes\nmuistanutkaan. Ja järjestyskin pysyi joltisenkin hyvänä, sillä\nkummassakin huoneessa oli \"päivystäjä\" tarkastamassa, ettei kukaan\nsaanut poiketa leikin säännöistä. Jos jokin pari huomautuksista\nhuolimatta tulistui liiaksi, oli \"kissanhännänveto\" valmis — ja sitten\nmuut sovintotemput sen jälkeen. Sen, joka tässä vedossa hävisi, oli\nalkavana puolena yhdyttävä sovintoon, paitsi eräissä erikoisissa\ntapauksissa, joissa vahvemman puolelta mahdollisesti oli havaittavissa\nylimielisyyttä, kostonhalua, toverin halveksumista y.m. Niistä asioista\nsaivat \"toverikäräjät\" päättää.\n\nMutta aika kului, sadepäivä vieri iltaan aivan huomaamatta. Ja\nomituista kyllä, tämän jälkeen moni melkein toivoi sadepäivää\nsaadakseen ehkä mahdollisuuden temmeltää sisällä, jossa leikki oli\nsäännöllisempää kuin ulkona ja jossa Mikko-setä oli aina niin lähellä\npuolustamassa heikkoja, varoittamassa liiallisuuksista, poistamassa\neripuraisuutta ja valppaasti valvomassa kaikinpuolin hyvää järjestystä.\n\nSeuraavina poutapäivinä varustettiin sitten käsityötarpeitakin\nsadepäivien varalle. Setä oli kehoittanut jokaisen miettimään\nmielessään, millaisen muistoesineen haluaisi viedä maalta mennessään\njoko vanhemmilleen tai sisaruksilleen lahjaksi. Syntyipä siitä\ntuumailua ja ajatusten vaihtoa. Mikko-setä oli antanut miettimisaikaa\nkaksi vuorokautta. Sinä aikana on jokaisen haudottava päätöksensä\nkypsäksi, ja päätöksen tuli olla sellaisen, että se varmasti piti\npaikkansa. Eipä siis saanut suuria mielessään muovailla, vaan\nainoastaan sellaisen esineen valmistamista tuli ajatella, jonka\nvarmasti osasi ja ehti lyhyessä ajassa — korkeintaan kymmenessä\ntunnissa — valmistaa.\n\nMiettimisajan päätyttyä, lepohetken lomassa, istui Mikko-setä pöytänsä\nääressä. Hänellä oli iso paperiarkki edessään. Ja sitten hän kutsui\npojistaan vuoronperään kunkin luoksensa, kysyen häneltä:\n\n-? Minkä esineen olet päättänyt kotituomisiksi valmistaa?\n\nToiset antoivat varman ja selvän vastauksen jo heti ensi kysymykseen.\nSetä kirjoitti nimen ja vastauksen paperille. Oli myöskin samalla\nilmaistava aikamäärä, jonka oli suunnitellut tarvitsevansa\nilmoittamansa esineen valmistamiseen.\n\nMutta olipa joukossa vielä sellaisiakin, jotka eivät olleet\nvastauksestaan varmoja, ilmaisten aikovansa valmistaa pari, jopa\nuseampiakin esineitä. Mikko-setä ei kumminkaan hyväksynyt tällaisia\nvastauksia, vaan antoi uuden miettimisajan, jonka hän määräsi aina sen\nmukaan pitemmäksi, mitä epävarmempi vastaus oli. Esim. Seitolalle hän\nvirkahti:\n\n— Puolen tunnin miettimisaika yksinäisyydessä, riihessä, jonka ovi saa\nolla hiukan raollaan.\n\nLeimun hän antoi neljännestunnin verran kävellä yksinään metsässä\nvastauksen varmentaakseen.\n\nVielä samana päivänä olivat sitten kaikkien varmat vastaukset valmiina.\nKukin sai poutapäivien lomahetkinä varustaa itselleen raaka-aineen\ntyötään varten — ja nämä säilytettiin talteen sadepäivien varalta. Niin\nsyntyi sitten puukonpäitä, kirveenvarsia, vieläpä pari haravaakin ja\nviikatteenvarsi. Kun ne olivat valmiit, piirrettiin niihin päivämäärät,\nsiirtolan ja valmistajan nimet.\n\nMutta syksyn tummasiipinen lintu pimensi öitä yhä enemmän ja enemmän.\nMitä kuulakammiksi, läpinäkyvämmiksi elokuun päivät muuttuivat, sitä\nmustemmiksi sysiytyivät yöt. Uh — oikein karsi selkäpiitä, kun ulos\npistäytyi!\n\nKumminkin tapahtui siinäkin suhteessa muutos. Eräänä iltana leveni\nhopeanhohteinen valo yli vainioiden ja metsämaiden. Se oli suurenmoinen\nnäky. Edellisinä öinä pilvisenä pysynyt taivas oli vallan hattaraton.\nTaivaalla säkenöivät tuhannet — ja uudestaan tuhannet tähdet ja\nselväreunainen aivan pyöreä kuu.\n\nPojista tiesi jokainen, ettei hän koskaan ennen ollut mitään sellaista\nnähnyt. Olihan tosin kuu valaissut kaupunkiakin, mutta eipä se koskaan\nollut tällä tavalla silmiä häikäissyt. Mikähän siinä mahtoi olla? Kun\nMikko-sedältä asiaa tiedusteltiin, niin selitti hän sen siten, että\nkaupungin keinotekoinen valaistus ja suuret kivirakennukset estävät\nsilmämme havaitsemasta taivaan öisiä valoja. Sitäpaitsi on siellä niin\npaljon muuta, joka vetää huomiotamme puoleensa, häiriten aistiemme\ntoimintaa taivasta kohti.\n\nOletko nähnyt rauhaisan maaseudun elokuun täyskuutamoa hiljaisena\nyönä? Ellet, niin vaella korpeen ja etsi yksinäisyyttä. Tällaisia\najatuksia sikisi Mikko-sedän pikku siirtolalaisten lapsenaivoissa, kun\nhe majesteetillisen luonnon keskuudessa hiljaisina harhailivat Lehtolan\nläheisyydessä täyskuisena elokuun yönä. Saamiaan vaikutelmia he\ntuskin olisivatkaan osanneet toisilleen ilmaista — eivät, he kulkivat\näänettöminä.\n\nMutta sitten kuutamo taas vähitellen katosi, kuu muuttui yhä\npienemmäksi ja pienemmäksi sirpiksi — kunnes sekin kokonaan hävisi,\njättäen yöt tähtipimeiksi. Tällaisina iltoina johti Mikko-setä poikansa\npihamaalle ja ohjasi heidän katseensa kohti tuikkivia tähtiä. Sen,\nminkä hän itse tähdistä tiesi — ja hän myönsi, ettei se ollut paljoa\n—, sen hän opetti pojilleen. Oli helppoa löytää pohjantähti, otava,\niltatähti, orion, vega y.m. Jokaisen tuli tutustua eri tähtisikermien\navulla ne löytämään. Toiset olivat hyvinkin innostuneet näihin\n\"tieteilyihin\", toiset taas osottautuivat välinpitämättömiksi.\n\nSetä ei kumminkaan jättänyt asiaa niinkään vähälle. Eräänä päivänä\nhän pani pojat piirtämään tähtikartan niiden havaintojen mukaan,\njoita he iltasin olivat tehneet. Ja nytpä tulikin eräiden poikien\nvälinpitämättömyys ilmi. Nämä saivat seuraavina tähtikirkkaina\niltoina käydä opin uudelleen — ja tämän jälkeen tunsi jokainen\nsiirtolalaispoika varmasti eräät kaikkein tavallisimmat tähdet, eli,\nkuten setä sanoi:\n\n— Te tiedätte tähtitieteestä nyt jokseenkin yhtä paljon kuin teidän\nmestarinnekin. — Mutta, lisäsi hän sitten, nämäkin asiat käyvät yhä\ntärkeämmiksi ihmisen tietoisuudelle — ja teillä nuorilla, joiden on\ntulevaisuus, on tilaisuus päästä paljon pitemmälle.\n\n\n\n\n12. Jäähyväiset Lehtolalle.\n\n\nIhmistyö on aina vaillinaista — ja keskeneräiseksi se aina jää,\nkoettipa sen saada sitten kuinka valmiiksi tahansa. Eikä se koskaan\nlopu, tekipä sitä kuinka uutterasti ja kuinka paljon hyvänsä. Mutta\nkaikki tämä on ihmiskunnalle siunaukseksi. Siinä näkyvät meidän\npuutteemme ja meidän pyrkimyksemme.\n\nSiirtolalaiset vähäväkisinäkin olivat raivanneet hyvän alan\nryteikköistä metsää. Alkukesän töitä jatkettiin elokuussa. Aina kun\noli päästy johonkin rajaan, oli siirrytty siitä ohi ja päätetty\nvielä lisätä aluetta. Ja kauniiltapa jälki näyttikin. Sitä kävivät\nihaillen katselemassa kartanonomistaja perheineen, ja metsänvartija\nantoi Mikko-sedän siirtolalaisten työstä kiittävän arvostelun. Kunhan\nvain joka kesä saisi saman verran metsämaata raivatuksi, niin ei\nhyvinkään monia vuosia kuluisi, kunnes kaikki tärkeimmät alat koko\nkartanon mailla olisivat ensiluokkaisessa kunnossa. Siihen suuntaan oli\nmetsänvartija herralleen puhunut.\n\nSe oli lasten työtä, kaunista lasten työtä. Luojan ihmeellinen luonto\noli tullut vieläkin ihmeellisemmäksi, sen salaperäisyys ihmiselle\ntajuttavammaksi. Ihminen sai ikäänkuin avata silmänsä ja katsella\nkaikkea sitä, mitä luonnossa oli. Hän näki laajemmalta yli avoimen\nseudun. Puunjuurilla, missä ennen lahoilevat pensaat estivät korren\nnousun, pääsi nyt maa vihannoimaan, kukkanen kohoamaan — ja hento puun\ntaimi, jota ennen lahonnut runko taivutti maata vasten, kykeni nyt\nkohottamaan latvansa valoisaa aurinkoa kohti.\n\nSe oli lasten työtä — kaunista työtä! Ja kilvan he itsekin sitä\nihailivat nyt, kun he tiesivät hetken tulleen, jolloin heidän oli se\nainakin keskeytettävä, kenties ainiaaksi sen jatkamisesta luovuttava.\nSillä syksy oli käsissä, muutto takaisin kaupunkiin lähellä. Heihin\nnähden oli työ tällä kertaa valmiina heidän edessään, ja ihminen\nnauttii aina aikaansaamastaan valmiista — siinä on työn suuri siunaus!\nKumma, etteivät pojat olleet ennen lähimainkaan huomanneet kaikkea tätä\nkauneutta, minkä he olivat aikaansaaneet. Vasta nyt se heille selvisi,\nnyt he osasivat mielihyvän nautinnolla eroittaa ruman kauniista —\nraivatun, puhdistetun metsän — raivaamattomasta, puhdistamattomasta\nmetsästä. Sitä paitsi sanottiin kaikkea tätä heidän työtänsä hyväksi\nja hyödylliseksi. Kunpa kaikki metsät olisivat raivattuja — kunpa\nihmisikä, kunpa heidän ikänsä riittäisi raivaamaan kaikki metsät,\nkaikki Suomen korvet!\n\nKaikkialla Lehtolan ympäristössä näkyi selviä jälkiä poikien kesäisistä\ntoimista. Talon vastaiselle kummulle, hiekkamäkeen he sotaharjoituksia\npitäessään olivat kaivaneet kaksi isoa kuoppaa vallihaudoiksi,\njoiden valloittamista ja puolustamista välistä suoritettiin hyvinkin\ntuimalla tavalla. Ne olivat syviä, kuhunkin suuntaan sylenlaajuisia\nmaaonteloita. Kun kartanonomistaja ne näki, ihastui hän ikihyväksi.\n\n— Juuri tuollaisia me tarvitsemme, ne ovat erinomaisia perunakuoppia,\nhän virkkoi.\n\nSitten arvosteltiin niiden kaivamisarvo, toisin sanoen: metsänvartija\nja pehtori saivat määrätä, kuinka monta työpäivää kuluisi kummankin\nkuopan kaivamiseen. Sen mukaan sitten oli palkka laskettava poikien\nhyväksi.\n\nJälleen olivat siis pojat — tietämättään — saaneet aikaan jotain\nhyödyllistä, joka oli tuottanut heille suurta iloa ja ajankulua.\n\nJa tuossa talon ympärillä oli laaja vainioryhmä. Heinäpeltojen pinta\noli paikoin kellastuneen sängen peittämä, mutta suurimmaksi osaksi\nnäytti se taaskin vihannalta, sillä jälkikesän heinä peitti lakastuneen\nkalpean maan. Se ikäänkuin koetti suojella luontoa liian pikaiselta\nsyystunnelmalta. Ja laitumella käyvät lehmät söivät ahnaasti ravitsevaa\nruohoa.\n\nHeinäladot, jotka peltojen laidoissa täyteen ahdettuina lohduttivat\nmaamiestä tulevan talven tuiskuja kestämään, näyttivät kuin unelmoivan\nniistä ajoista, jolloin Lehtolan siirtolalaiset ilakoimisellaan\ntäyttivät niiden ympäristön ja pitivät kisailupaikkanaan niiden\nvähäarvoisien seinien sisustaa.\n\nPojat ymmärsivät nyt niin hyvin näitä kaihoisia tunteita, kun he\ntiesivät pian olevansa pakoitetut jättämään rakkaan siirtolansa. Kesä\noli mennyt, mennyt samaa tietä kuin niin moni edellinen. Mutta olipa\nheillä hyvä mieli siitä, ettei tämä viimeinen ollut kulunut suotta\nkaduilla juoksemiseen ja pahuudentekoon — se hyvä mieli seurasi\nitsestään olosuhteista, ei suinkaan harkitusta tietoisuudesta.\n\nViimeiseksi sunnuntaiksi, minkä siirtolalaiset Lehtolassa viettivät,\noli heidät kutsuttu kartanoon jäähyväiskahville. Sitä ennen olivat\npojat pitäneet kokouksen, jossa olivat hyväksyneet sen Mikko-sedän\nehdotuksen, että kaikki ylimääräinen maksu, minkä kartanonomistaja\nperunakuoppien kaivamisesta y.m. maksaisi, otettaisiin vastaan\nluonnossa, sellaisen vaihtoehdon oli nim. kartanonomistaja\nMikko-sedälle aikaisemmin ilmaissut. Siirtolalaisten päätöstä\nilmoittamaan kartanonomistajalle valittiin kolmihenkinen lähetystö,\njoka myöskin sai tehtäväkseen lausua kiitokset hyvästä kohtelusta ja\nsiitä luottamuksesta, mitä kartanonomistajan puolelta siirtolalaisia\nkohtaan oli osoitettu.\n\nKahvikutsut muodostuivat juhlahetkeksi siirtolalaisten elämässä.\nMetsänvartija isäntänsä puolesta kiitti heitä ahkeruudesta ja hyvästä\nkäytöksestä sekä ilmoitti, ettei siirtolasta kannettaisi mitään\nasuntovuokraa, koska siirtolalaiset olivat tuottaneet niin paljon\nhyötyä ja tehneet hyödyllistä työtä kartanolle. Ylimääräiset maksut\nsiirtolalaisten töistä — koska he olivat halunneet ne luonnossa\n— suoritettaisiin juurikasvien nostoaikana, jolloin poikien oli\npyydettävä itselleen lupaa koulusta ja saavuttava saamisensa perimään.\nKartanonomistaja oli luvannut korvata sen vähäisen junamaksun, mikä\nkultakin matkaan kuluisi. Näin ollen saivat pojat vielä talvenkin\nkuluessa nauttia kesän ansioista.\n\nSaattaneepa arvata, etteivät nuoret siirtolalaiset olleet pahoilla\nmielin, varsinkaan, kun heti puheen päälle tarjottiin iso lasillinen\nkuumaa teetä oikein ison pullapalan kera. Erityisesti miellytti\npoikia myöskin se, että heidän toivottiin ensi kesänä palaavan\ntakaisin samoille kesälaitumilleen. Mikko-setä oli oikein liikutettu\nnäistä toivomuksista ja lupasi, melkeinpä kyyneleet silmissä, kun\nkartanonomistaja puristi hänen kättään, että hän ensi kesänä yrittää\nkaksinverroin suuremman poikajoukon kanssa saapua siirtolaan.\n\n— Terve tuloa, terve tuloa takaisin! Kyllä täällä tilaa riittää,\nvirkkoi kartanonomistaja heidän lähtiessään.\n\nSeuraavana aamuna ani varhain lähti kaksitoistamiehinen joukkue,\nkullakin matkapussi selässä, Lehtolasta kaupunkia kohti.\n\nKesäsiirtolalaiset muuttivat takaisin talvisille asunnoilleen.\n\n\n\n"]