[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f8wCOzKO2d9PC5EpYooSJXcXbKwdhQHfP3mw0WWsV4ug":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":16,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},2648,"Petsamhon valaskaloja onkimhan","Vaasan Jaakkoo (oik. Ikola, Jaakko O.)",1887,1951,"2648-vaasan-jaakkoo-petsamhon-valaskaloja-onkimhan","2648__Vaasan_Jaakkoo__Petsamhon_valaskaloja_onkimhan","Matkakuvaus","tietokirja",[14,15],"seikkailu","huumori",[],"fi",1924,null,40807,256338,false,69003,[25],"Petsamo (Lapin lääni, Finland) -- Description and travel",[27,28,29],"Adventure","Humour","Travel Writing","\"Petsamhon valaskaloja onkimhan: Matkakuvaus\" by Jaakko Ikola is a travel narrative written in the early 20th century. The book chronicles the adventures of Jaakkoo, who embarks on a fishing expedition to the remote region of Petsamo in Lapland, allured by the promise of rich catches and the thrill of exploration. It captures the spirit of adventure and fishing in a lesser-known part of Finland.  At the start of the story, the reader is introduced to Jaakkoo, a spirited fisherman, and his companion, a small dog named Juppe, as they engage in local fishing traditions while contemplating a larger fishing journey to Petsamo. The narrative details Jaakkoo's prelude to adventure, showcasing his humorous interactions with others and his resolute decision to venture to distant lands in pursuit of the infamous whaling fish. As he prepares for the journey, he faces various challenges and humorous misadventures, setting the tone for a light-hearted yet earnest exploration of this captivating wilderness. (This is an automatically generated summary.)",[],229,"Pohjalaismurteella kirjoitettu humoristinen matkakuvaus kertoo retkestä halki Lapin vastikään Suomeen liitettyyn Petsamoon. Matkalla Kemijärveltä Jäämeren rannalle tarkastellaan paikallisia oloja, luontoa ja asukkaita leppoisaan sävyyn.","Vaasan Jaakoon 'Petsamhon valaskaloja onkimhan' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2648. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PETSAMHON VALASKALOJA ONKIMHAN\n\nMatkakuvaus\n\n\nKirj.\n\nVAASAN JAAKKOO\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1924.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nPetsamhon valaskaloja onkimhan.\nEi siinä kauan noukka tuhissu ku Jaakkoo lähti.\nTuttuja miähiä. — Joukkue järjestyy ja matka alkaa.\nKemijärveltä Pelkosenniämelle.\nTukkikämpällä.\nVesikevarista seljällänsä Askahan.\nLapin kuningas ja Saukosken keisari.\nViälä vähä Kaalepista ja sitte autolla Sorankylähän.\nRetkue saapuu Sorankylhän.\nKarhuntappajia ja lappalaasia.\nLapin kultajoella.\nMettästäjään ja kalastajaan paratiisi.\nInarista Patsjoelle.\nPatsjoen hotelli.\nHöyhenjärveltä Salmijärvelle.\nKoltta-lappalaisia.\nSalmijärveltä Kolttakönkäälle.\n»Lapin lumoissa.» — Kolttakönkähällä.\nKirkkoniämes ja Jäämerellä.\nKatsaus ylös histoorian kulkuhun.\nPetsamon alue ja asukkahat.\nSuutaria tarvitaas. — Klondeikin kauppias. — Petsamon hotelli\n    ja mailmansoran siunaukset.\nPetsamon pääkylä. — Sotilaselämää. — Kaks kuukautta pitkä päivä. —\nValaskaloja ja lipiäkaloja.\nKalastusta ja muuta mekastusta.\nPetsamon luosteri.\nMunkkien vierahana.\nMunkkilaulua ja lusikkakauppoja. — Syntinyppylöötä ja väärinkäsityksiä.\nKalastajasaarennolla.\nLintusaarilla.\nMatka Norjan ympäri.\nNorjan suomalaisten oloista.\nSähköjunalla Ruattin poikki. — Ruattin suamalaasten oloosta.\nRautatie Petsamhon.\n\n\n\n\nPETSAMHON VALASKALOJA ONKIMHAN!\n\n\nSiitä asti ku Suami sai Petsamon on mun miälesnäni pyäriny ajatus,\njotta minkhänlaane maalipaikka sekin on? Ku siäl’ on kuulemma\nvalaskalojaki — —- Ja nii jumalattoman kaukana ku se on, jott’ oikee\nJäämeren rannalla likillä pohjoosnapaa.\n\n— Olis se mukavaa nährä sekin napa! — tuumasin ittekseni ku\nmenny-kesänä istuun Ahvensaaren rannas Juppe-koirani kans salakoota\nongella.\n\nJuppe on hianosti sivistyny koira, silkkikarvaane musta\nkääpiöpintsheri, ja s’oon yhtä innokas ongella istuja ku mäkin. Ja\nintua siinä pitääki totisesti olla eri lailla, ku meinaa Vaasan\nrannasta kalakeiton saara. Marot on tyyrihiä ja salakat syäävät nii\nräävittömästi, jottei siinä tahro piisata piikivekkää. Paklunnin\nmatopuarista me ostimma uskollisesti joka päivä uusia kastematoja\nviirellä markalla ja taas lährimmä yrittämhän. Kamppehet meill’ oli\nkaikki priima sorttia ja ongenkoukun tutkaanta mä fiilalla terootin\njoka päivä jotta s’oli niin terävä n’ott’oikee ittiäki hirvitti\nkattella. Mutta vaikka sen tuhat olis ollu ja maron päälle kuinkaki\nsylkeny ja noitunu, nii yhtäkää oikiaa kalaa m’ei saanu. Ei muuta\nku joitaki vihliääsiä sirriääsiä. Kerraasti mä jo luulin, jotta nyt\ntuli kala, ja verin aivan niska sangalla ja ku rannalle nykääsin,\nniin oli siinä nii ruakottoman ruma ja vihaasennäkööne rökäs, jotta\nJuppe painoo peljästyksis häntä koipien välis suaraa kotia, ja oikee\nmuakin yäkötti. Nii pökkine oli, jottei sitä saanu eres irtikää. Mä jo\najattelin, jotta pitääkhän mun päästää se menemhän ongenvapoonensa,\nmutta onneksi hoksasinkin konstin jotta katkaasin puukoolla siiman\npoikki, jottei sille jääny ku koukku ja mato. — Jos satutta saamahan\nsellaasen rökkähän (kiiskin), jolla on koukku leuvvas, niin s’oon se\nsama saamari, joka tuli munki onkeheni.\n\nKotia tulles käyyn taas kalahallin kautta ja ostin pari kilua komeeta\nahvenia, jokka toin sille frouvalle, jonka tykönä mä ja Juppe asumma.\nKyllähän se frouva aina pakkas vähä epäälevästi kattelemhan niitä mun\nkalojani, mutta täyrestä menivät, ku kovasti kehuu jotta:\n\n— Aina miäs saa, kun ei s’oo kovin noloo — —-, mutta kovasti siinä piti\nmatohon sylkiä, jotta aiva on suu kuivana ja posket litus — — plaasin\ntrossata.\n\nSitä peliä mä pirin kaiken kevättä, vaikka tyyrihiksi se pakkas\ntulemhan, ku piti ostaa kalat ja marot eriksensä. Mutta mit’ ei tekisi\nnainen kauneutensa ja kalamiäs kunniansa tähre?\n\nYhtenä päivänä sitte ku mä taas tuara kiikutin vaihtehen vuaksi\nmahtavaa kilon painoosta maresta, ottiki ohraleipä valkian.\n\nFrouvaa nauratti kovasti ja sanoo jotta:\n\n— Jahas, vai siinä se nyt tuloo — —\n\n— Mutta kovasti piti sylkiä maron päälle — — koitin mä.\n\n— Tervhyysiä Penkteskulta! — nauroo se frouva.\n\n— Mitäh? Miltä Penkteskulta? — imehtelin mä.\n\n— No siltä meirän yhteeseltä kalamuijalta hallis — Minä niäleskelin ja\nhaukoon ilmaa kauan aikaa, enkä käsittäny yhtää mitää.\n\n— Mehän ostamma kalaa samalta kalamuijalta, Penkteskulta hallis — —\nnauraa helisti frouva ja Juppe peijakaski huiskutti häntää jotta: ähäh\nJaakkoo, nyt m'oomma kiikis.\n\n— Ei ikänä, eikä koskaa! Kuinka frouva voi sellaasta ajatellakaa! Itte\noon tämänki kalan Ahvensaarelta onkinu, mutta kovasti siinä piti sylkiä\nn’otta aiva on — —\n\n— Älä koitakkaa Jaakkoo narrata — kiusas se frouva.\n\n— No tuasta saa heti panna poikki! — vannoon mä ja näytin kurkkuani,\nmutta s’ei ottanu uskuaksensa. Nauraa pihisti vai jotta:\n\n— No pian se nährähän. — Aukaasesta nyt tuan mathen suu ja katto sen\nkitahan — sanoo frouva.\n\nNo mä aukaasin ja kattoon. Nii siäl oli rullalle kääritty paperinpala!\nVerin sen pois, otin auki ja — — siin’ oli kirjootusta!\n\n— Mitä siinä seisoo? — kysyy frouva ja nauroo aiva katketaksensa.\n\nMin’olin ku puulla päähän lyöty. Siinä seisoo jotta: »Päivää Jaakkoo»!\n— — Perhana viä, nii siinä seisoo!!\n\n— Ooohohohoh — hohotti se frouva ja piteli hyllyviä lonkkiansa. — Jopas\nnyt jouruut satimhen, ähäh, mitäs nyt sanot? — — Ku mä eileen ollu\nhallis, nii Penkteska kysyy multa jotta, joko ne Jaakoon eileen ostamat\nahvenet nyt on syäty?\n\n— Vai täältä se Jaakkoo niitä kaloja kulkooki onkimas, sanoon mä.\nNo min’ oonkin imehrelly, jotta kuinka kumminki jee se niitä kaloja\nnii kovasti saa, vaikkei sill’oo ollu koukkuakaa onges enää pitkähän\naikahan — —\n\n— Häh, mitäh, eikö mull’ oo koukkua — —\n\n— Silloo mä sanoon Penkteskalle jotta: tehrähän nyt sille Jaakoolle\nsellaane jutku, jotta se sen muistaaki kauan aikaa. Ja me soviimma\nsitte sen Penkteskan kans nii jotta mä kirjootin tuan paperinlapon ja\nse lupas pistää sen salaa sen kalan suuhun, jonka sä ensi kerralla\nostat. Ja eikös ollukki! — äikitteli frouva.\n\nHyi tuhannen riivattua ku siin’ oli ilkiä olla! Ei tiänny mit’ olis\nsanonu ja mihkä kattellu.\n\nMutta sitte mä hoksasinkin antaa takaasi samalla mitalla. Lyärä sitä\nyhtä arkahan paikkahan, ku se mua kalamiäskunniahani. Mä sanoon jotta:\n\n— Jutkua se frouvaki harjoottaa ja koittaa mua joka päivä narrata — —\n\nSilloo ei se enää nauranukkaa. Oikee säikähti ja kalpiaksi valahti.\nKysyy jotta:\n\n— Hyi sua, mitäh, kuinka mä koitan narrata?\n\n— Jaa, jaa, kyllä mä tiärän! Nua frouvan korjat kiharat — — Teill’ on\npiippirauta!\n\nSilloo se meni! Paiskas oven kiinni ja huuti jotta:\n\n— Hyi ku t'ootta ilkiä!\n\nLopuksi me soviimma asian sillä lailla, jotta jos ei se puhu kellekkää\nsiitä mun mathestani, nii en mäkää kerro sen piippiraurasta. Ja yhren\nsilkkipuseron mun piti viälä ostaa varmemmaksi vakuureksi.\n\nMutta tua riivatun juttu harmitti mua ja toi aina miälehen ne Petsamon\nkalarikkauret. Sinne sitä pitääs päästä, ku siäl ei oo kuulemma\npikkukaloja ollenkaa. Kun koukun merhen paiskaa, nii ei muuta ku\nsen ku vetää kalaa ku karvaköyttä rannalle. Vaikka kuinka paljo! Ja\nvalaskaloja — — saamari sentähre!\n\nMä sain suaraa sanojen kuumehen. Makasin toista voorokautta\nsängyn-omana ja horniin. Yks ainua ajatus jyskytti päässäni: Petsamhon\nvalaskaloja onkiinhan!\n\n\n\n\nEI SIINÄ KAUAN NOUKKA TUHISSU KU JAAKKOO LÄHTI.\n\n\nYhtenä päivänä sitte vähää ennen juhannusta mä luin sanomalehrestä,\njotta Suamen kansan korkiasti kunniootettava eruskunta on päättäny\npistää pillit pussihi ja lähtiä reisiin päälle Perä-Pohjolahan. Ja\njotta yks porukka siitä sakista meinaa sitte jatkaa matkaa Petsamhon\nasti. Ja sanomalehtimiähiä haastettiin joukkoho!\n\nMä pomppasin pystyhy ku ammuttu jotta:\n\n— No perttana, minä kans!\n\nJa s’oli sillä selvä ja päätetty asia.\n\nSiinä tuli tuhannemmoone pouket ja töpinä laittaa ittensä\nmatkareilahan, ku ei olla ku päivää aikaa, jos meinas samhan sakkihi\nkeriitä ku toiset. Ja ku m’oon ennenki tresunnu Lapis, niin mä hyvin\ntiäsin, jottei sinne pirä ottaa kapsäkkiä vaivooksensa eikä kaleeria\nkaulaha. Eik’oo paljo väliä nästyykistäkää, ku on vain viispiikkine\nföljys. Ei siäl oo nii nuukaa, vaikkei nii kovasti usee nenäänsä\npyhiikkää ku täälä alamais ja herraasis oloos, john’ei paljo muuta\ntehräkkää ku nenää niistethän. Siälä Lapinmaas on sama meininki ku\nPohjanmaalla jotta: tuanne mä sen nakkaan, jota herrat plakkariisnansa\nkantaavat.\n\nMutta ilman piaksusaappahia ei pirä Lappihi lähtiä. Jos ei niit’oo, nii\nmihkäs miäs noukkas niistät? — Saat totisesti jättää niistämättä, sillä\nsormet pitää pyhkiä saapasvarthe. Maas maan tavalla eli maasta pois.\n\nSiinä tuli kova paikka saara äkkiää oikiat Lapin piaksusaappahat. Mutta\nku asiansa järjestää, nii aina hyvin pärjää. — Että tairakkaa tiätää,\njotta Isooskyröös asuu yks oikee erinomaane piaksusuutari, jok’on\nRovaniemestä tulin? Se on siinä meijärin viäres piänes punaanes tuvas\nja sinne mä soitin langat punaasena jotta:\n\n— Mä lähren huamen illalla Petsamhon valaskaloja onkimhan ja tarvitten\nroimasaaphat. Kerkiättekö tekemhä n’otta saan följyhyni huamen\niltajunalla Orismalan asemalla? —\n\n— Hojaa, no s’ei oo konsti eikä mikää — hihkaasi suutari.\n\nSillä lailla sitä oikia nahkasuutari puhuu. Ja nii kans kutinsa piti,\njotta tuliterä piaksusaaphat paiskas junhan Orismalas, kun juna vihelti.\n\nNahkatakin, suuren puukoon, filtin, valokuvauskonhen, rahamassikan,\npiipun, pikiöljypotun ja piänen pluntin otin följyhy, eikä sitte muuta\nku Jupelle suuta, ja nii painoon suaraa asemalle n’otta katu notkuu.\nPortahilta vai huuti se frouva perhän, joka musta hualta pitää ja ylhä\najaa jotta:\n\n— Mihkä herrahallikkohon sua Jaakkoo-paakales tuallaasella töminällä ny\nviippoottaa?\n\n— Petsamhon valaskaloja onkiimhan!\n\n— Voivoi, oikeeko totta, jotta sinne sua ny viärähä jääkarhujen\nsyätäväksi! — rupes se frouva käsiänsä lyämhän. — Koska sä tuut takaasi\nja kuka sua ylhä nostaa, ku mua ei oo ajamas?\n\n— Mhyh! Kyllä s’oon tua naisväki! Jotta kuka meistä hualta pitää, jos\nniit'ei olsi! — Ja kysyy viälä, jotta koska mä takaasi tulin! Niinku ei\nse olsi selvä asia, jotta vasta sitte ku rahat loppuu. Mitäs sitä ennen\nkotona teköö?\n\n— Niin koska sa tuut sitte? — huuti frouva.\n\n— Sitte ku massikka komentaa jotta krukom ja piekom mars mars!!\n\n— No sitte sä tuut pian — — nauraa helähytti frouva perhän ja heilutti\nnästyykiä. Huikkas vielä jotta:\n\n— Älä vai munkiksi rupia siälä Petsamos. Ja katto kans ethes, jottes\nplumpsahra merhen!\n\n— Turhaa siin’on silloo enää ethensä kattella, jos ottaa mennäksensä.\nJa perä erellä mä meen tiätysti heti pohjahan asti jos kerran menemhän\nrupiaa n’ottei siin’oo epäilystäkää. — No ajöö ny para so mykky, o moo\nnu so gudaa! —\n\nJa nii mä lährin.\n\nJunamatka Seinäjoelta Ouluhun on niin yksitoikkoone ja ikävä, jotta\nmurheellisempaa taivalta en tiärä koko Suomenmaas. Yhren ainuan kerran\nm’oon poikaasena Oulun reisiin tehny päivällä ja viäläki sitä karun.\nNevoja, räkämäntyjä, ruasthen polttamia lätäköötä, pajupuskia, tyhjiä\nasemia — siinä kaikki mitä pitää kakstoista tiimaa kattella pölyysestä\nvaununklasista.\n\nEikä eres pilettiä kysytä.\n\nSillä matkalla tuloo ihmine tylsäksi ku nuukkoo. Toiset ovat kuulemma\ntullehet synnintuntohonki, eikä kummakaa, sillä siinä ykstoikkooses\njytinäs joutuu väkisinki ajattelemhan ja muistelemhan syntisen elämänsä\nprikusta prikkuhun. Onneksi menöö tuan erämaan halki yönaikahan\nmakuuvaunu, johna sopii reissata lanteellansa. Sitä neuvon hartahasti\njokahista käyttämhän, jonka pitää reissata Ouluhu. Ennen sitä maksaa 20\nmarkkaa ku hulluksi tuloo.\n\nMutta heti kun pääsöö Ouluhu, nii miäli virkistyy. Ei trenkää muuta\nku aseman oven auvaasta, nii siin’ on suurella präntillä ensimmääseen\ntaloon seinäs, jotta Olli Piiparin matkustajakoti. Se saa mun heti\nhyvälle tuulelle, ku Ouluhun tuun. Ja Oulun susiteetti. Mä jään aina\nkattomhan ja funteeraamhan sitä, jotta »Olli piiparin matkustajakoti».\n— Mitä varte s’oon Piipari? Eikö se pitääsi olla Pillipiipari?\n\nKun Oulun mulkkerokivisiä katuja on sitte muutaman tiiman kulukenu,\nhyppiny kiveltä kivelle, pökkiny varpahansa kengännenistä pihalle,\nnyrjähyttäny kinttunsa eree poikki n’otta tuntuu ku pärinätömpillä\nkulkis, niin uskoo vissisti jokahinen, jotta totisesti on ku onkin\nmaapallo ympyriääne, ainaki Oulun kobralta. Jos ei silloo viälä oo\nkypsä Oulusta lähtemhän, nii ei trenkää muuta ku ottaa oululaasen\nvosikan ja käskiä ajamhan asemalle. Kyllä vissisti silloo onki\nherra parka koluutettu nii veteläksi liämeksi, jotta taluttaa pitää\npualipökerryksis vaunuhu. Sellaasia n’oon Oulun kivikarut muiren\nihmisten kävellä. Mutta itte ne lippaavat nua oululaaset kauheeta\nkatujansa pitki ku västäräkit n’otta hännät vai heilahteloo!\n\nOulusta pohjoosehe käy matka mukavasti. Tuntuu oikein ihanalta riisua\nkengät jaloostansa vaunus, oikaasta porottavat säärensä topatulle\nsoffalle, sortteerata varpahansa Luajan järjestykshen ja kääntää\nkantapää taas taakseppäi.\n\nNyt vois jokin houkka ottaa pahaksensa ja sanua, jotta mä vain\nilkeyksisnäni morkkaan oululaasia, mutta kyllä s’oon erehrys ja suuri.\nMatkustavan yleesön pualesta mä pyyrän saara vakuuttaa, jotta s’oon\noikee Luajan lykky ku ne Oulun karut on sellaasia. Sillä niistä piisaa\njuttua ja yksmiälistä manaamista vaikka kuinka pitkältä, ku Oulusta\ntaas lährethän ethenpäi jurraamahan.\n\n\n\n\nTUTTUJA MIÄHIÄ. — JOUKKUE JÄRJESTYY JA MATKA ALKAA.\n\n\nOulun asemalla rupes jo näkymhän sellaasia reppuselkääsiä ja\njoutilhan näköösiä miähiä, jotta mä arvasin niiren olevan ny niitä\nkansanerustajia, joonka följys mun oli meininki ruveta tälsimhän\nensiksi vähä Perä-Pohjolas, ennenkö oikee Lappihi lährethän ja\nPetsamhon painethan.\n\nKun siinä sitte parahillani varpahiani sortteeraalin, pökäthin mua\nkylkehen jotta:\n\n— Kah päivää Jaakkoo, ooksä kans täälä!\n\nS’oli Pojaalluaman Hermanni Ilimajoelta, kansanerustaja ja 120 kiina.\nMin’en keriinny päivää sanomhan ku se jo tukkii istumhan siihe mun\nviäreheni penkille, vaikka siin’oli nii aharasta, jotta sen olis pitäny\nhyvi nährä, jottei meitä kahta sellaasta fläskikasaa ku se ja mä siihe\nmahru krussaamata. Mutta se tukkii vai ja sanoo jotta:\n\n— Mukaa ny vähä sinneppäi. Ku min’en meinannu olleskaa lähtiä, mutta\najattelin sitte, jotta jos kumminki lähtis. Tuuk’sä Petsamhon asti, ku\ns’oot nua varustaapunu, ja piaksusaaphat ja kaikki, vaikka on mullaki\nkapsäkis — —.\n\n— No niin m’oon kotua lähties tuumannu, jotta ny mennähän kerranki niin\npitkälle ku tiätä piisaa, vaikka navalle asti. — Lähtöökhän niitä paljo\nkansanerustajia sille Petsamon reisuile?\n\n— Kylhän n’oon puhunu vähä yks ja toine, jotta pitääs lähtiä, mutta saa\nsitte nährä syääkhän sika evähät.\n\nSamas tuli siihe yks miäs ja kysyy jotta:\n\n— Onko herrat kansanerustajia?\n\n— Joo, kyllä m’oon — sanoo Hermanni, jok’ oli varma asiasta.\n\n— Jahas — sanoo miäs. — Min'oon Kemin kaupungin majootustoimikunnan\njäsen, jotta saatta frii ruaan ja kortteerin Kemis. Täs oli teille\nmajootuspiletti.\n\n— Oottakos te kans kansanerustaja — kysyy sitte multa. — Mä kuulin\nmiähen puheen sortista heti, jotta s’oon Etelä-Pohjanmaita kotoosi ja\ntokaasin vastahan jotta:\n\n— Oon mä kans jonkillaane kansan edustaja, vaikken mä valtiopäivillä\nistu.\n\nMiäs kätteli silmät pyäriääsnä hyvän aikaa, eikä käsittäny mitää. Kysyy\nviimmee jotta:\n\n— No kuuluttakos te sitte tähän samhan eruskuntaroikkaha?\n\n— Joo kyllä mä kuulun. Mä följään niinku perhänkattojana.\n\n— S’oon sanomalehtimiäs tämä Jaakkoo ja seuraa meitä erustajia retkellä\n— seliitti Hermanni.\n\n— Vai tämä se ny on sitte se Jaakkoo — haikaasi miäs. — Kyllä m’oon\nkuullu, m’oon kans siältä EteläPohjammaalta kotoosi, Kauhavalta.\n\n— Jassoo, vai ootta te kans siältä rukhisen leivän maasta? —\n\n— Joo, Näykkihän mu nimeni on, vaikka m’oon jo neljänäkymmentä vuatta\nasustanu täälä Kemis.\n\nSiitä repes pitkät jutut ja loppu oli se, jotta mä sain kans\nkansanerustajaan piletin ja kovasti nostin noukkaani.\n\nAsemall' oli meitä vastas koko Kemin kaupunki. Työväenyhristyksen\nsoittokunta pelas posket pullolla marssia meirän kansanerustajaan\nkunniaksi. Poliisilla oli valkooset rasat käsis ja saappahat plankattu\njotta kuvansa näki. Neliipyärääsillä trilloolla viäthin muaki ja\nHermanniaki jotta pää täräji kortteeripaikkahan ja akat tiän viäres\nniiaali ku rippikouluflikat. Kovasti meitä Kemis kunniootettihin ja\nsyätethin lohenlihalla. Ja kyllä me poijat pistelimmäki liivihi eri\ntarikollisia.\n\n— S’oon hyvää tämä — kehuttihin toisillensa, ja taas paasattihin n’otta\nhenkiä salpas.\n\nHissuksensa rupes sitte leuanloukutus harvenemhan ja toisten ahristuu\njo pualisyämääsis kattelemhan pihalle kesäyön aurinkuaki, vaikka\nkyllähän sen klasistaki näki.\n\nKortteeripaikas meinas meille Hermannin kans tulla pikkuune sekaannus.\nSe kattoo klasista pihalle ja mä kysyyn jotta:\n\n— Mitäs siälä näkyy?\n\n— Ei mitää. Nuaran pää vain toises klasis — —\n\n— Mikä nuaranpää siäl'on? — imehtelin mä.\n\n— Nuara. S’oon meirän pualen miähiä.\n\n— Jassoo! Kansanerustaja Nuoran pääkö siältä näkyy.\n\n— Ne näyttää olovan täs samas raris kortteeria Hiirenheimon kaas —\njatkoo Hermanni.\n\n— Hiirenheimo? — Jaa jaa, niin Hiidenheimo pehmoosella r’eellä. On se\nkans kamala nimi. Vaikka samallaane kuuluu olovan yhrellä miähellä\nPiatasaares. S’oli päättäny ottaa uuren nimen ja muutti jonkin\nruattalaasen Pörkvistin Hiidenuhmaksi. Ja ny sitä miäsparkaa sanoovat\nkaikki Hiirenuhmaksi.\n\nSaman tiän kerroon sitte Hermannille yhren toisenki onnettoman\nnimenmuutoksen, joka kans meni pahoon plöröksi. Oli yks äijä, joll'oli\nruattalaane nimi Örnberg. Ku s’oli kova trönäämhän olutta, elikkä\nööliä, niinku olut on ruattinkiälellä, nii sitä kuttuthin yleesesti\nÖölpäriksi eli Olutvuoreksi. Ja se sitä sapetti nii, jotta se päätti\nsuamentaa nimensä Örnberg ja silloo siitä tuliki komja suamalaane nimi,\nKotkavuari. — Ähä, tuumas tämä herra Kotkavuari, ettäpäs ny käännäkkää!\n\nMutta samoohi aikoohi lopetti herra Kotkavuori oluenjuannin ja rupes\nlitkimhän vain viinaa eli votkaa. Ja sitä veti herra Kotkavuari\nnii mälyttömästi nahkahansa, jotta ihmiset rupesivat sanomhan sitä\nVotkakuareksi.\n\nKauan aikaa nytkyy Hermannin vatta toises sängys, kun se tykkäs jotta\nsepä ny vasta oli kova paikka sillä miähellä, mutta mua ei paljo\nnaurattanu, ku s’oli nii jumalattoman vanha vitsi. Vaikka tosi s’oon.\n\nKemistä alkas sitte seuraavana päivänä se eruskunnan viikon kestäny\nkiartomatka Tornion, Aavasaksan, Turtolan, Raanujärven, Matinlompolon,\nnevojen, vaarojen ja sen seittemien mettänperukkaan kautta ennenku\npäästiin taas ihmisten ilmoolla Rovaniämelle. Siälä Virkkune\npuheesnansa kehuu, kuinka tervheelline ja opettavaane tua mettäreisu\noli ollu. Sanoo jotta ehjin nahoon siält on selvitty, mutta jos vai\nolis käsketty Paavon vetää patiinit jaloostansa ja kattottu, nii\nkantapäistä oli nahka pois herra puheenjohtajalta niinku multa ja\nHermannilta ja monelta muultaki Johannekselta jokka sen sata kilometriä\ntalsiimma. Ja oli se opettavaanenki matka niinku Virkkune sanoo,\nsillä Suamen kansan eruskunnan mettäretkue sai olla yhren kokonaasen\npäivän syämätäkki sillä välillä. Mäkin oon Ampujan-Mikolle koko\nelämäni kiitollisuuren velaas siitä kuivasta leivänpalasta, jonka se\npokkaristansa antoo mulle Autiolompolon torpan pihalla.\n\nPassas siinä sosialisti erustaja Ampujan kiusootella meitä sarankilon\nkokoomuksia jotta:\n\n— Täs sen ny näjettä, kuka teitä porvaria elättää!\n\nRovaniämellä rupes sitte tulhon selville, kukka sinne Petsamhon\nlähtöövät. Meit'oli yhthensä vai yhreksän henkiä: viis kansanerustajaa,\nkaks lehtimiästä ja kaks flikkaihmistä.\n\nJa kaikhen merkillisint’ oli se, jotta jokahinen oli arvoltansa\njonkillaane neuvos. Retkikunnan päämiäheksi valithin itte professori\nAntti Lakineuvos Helsingistä; retkikunnan terveyrestä hualehtii\nOskari Lääkintöneuvos Keuruulta; kaupallista näkemystä ja varovaasta\nfinanssipolitiikkaa erusti tohtori Frans Kauppaneuvos Porista,\nasianymmärystä ja kunnallispolitiikkaa valvoo Otto Kunnallisneuvos\nPirkkalasta; lehmiä, navetoota ja ihmiste yleestä toimhentulua\nperääli Hermanni Maaneuvos Ilmajoelta, imhellist’ oli kuulla jotta\ntoinen matkalle lähtevistä flikoosta oli arvoltansa Neitineuvos.\nSellaasta arvonimiä me emmä kyllä ollu kukaa ennen kuullu, mutta ku\nse itte sen sanoo, nii pitihän meirän uskua. Ja ku se toinen neiti\noli ruattalaane, nii se ristittiin ilman muuta Fröökenneuvokseksi. Me\nsanomalehtineekerit olimma tiätysti lehtineuvoksia, mutta ku meit’\noli kaks, jotta neuvokset pakkasivat menhön sekaasinsa nii me jätimmä\ntittelit pois, ja nii meitä sanottiin vain Helsingin Heikiksi ja Vaasan\nJaakooksi.\n\nNo nii s’oli sitte sitä myäri selvä. Onni potkaasi meitä Petsamon\nmatkalaasia heti nii jotta Antti Lakineuvos teki Rovaniämellä hianon\ntuttavuuren. Se tutustuu Lapin kaikiista suurimpahan herrahan,\nnimittään Kemi-yhtiön mettä- ja lauttauspäällikköhön, horsmestari Aarne\nSnellmannihin, joka tiätysti on arvoltansa vähintänsä Tukkineuvos.\nTämä titteli vastaa Lapis oikiastansa enkeli Kaaprielin virka-asemaa\ntaivahas. Sillä kattokaas Lapis ja koko pohjoos-Suames on Kemi-yhtiö\nkaikki kaikes. Siäl’ onki sananpartena jotta: »Lapis on esti\nKemi-yhtiö, sitte jumala ja sitte ei oo pitkähän pitkähän aikaha yhtää\nmitää, ennenku vasta aikaan päästä ku tullahan Rovaniämelle.»\n\nNo tämän mahtavan yhtiön kaikkivaltias käskynhaltija on Aarne\nTukkineuvos, jolla on valta pohjooses pirättää ja päästää. Kymmenenkin\ntuhatta tukkilasta ja satojen miljoonien massikka on sen miähen\nhoiros... Sen tiätää, jotta tiä aukee taivasta myäre sen miähen\neres. S’oon viälä nuari miäs, tuas pualivälis neljääkymmentä.\nJokaikinen tukkimiäs tuntoo Aarne Tukkineuvoksen, ja Aarneksi sitä\nvain kuttuthankin koko Perä-Pohjolas. Se on oikeen miästen miäs,\nmonet tuulet ja tuiskut purru. Ei se hätääle, eikä liioon komentele.\nSe sanoo vai, ja se tapahtuu. Ja ottaa kiinni ittekki, ja näyttää\nkuinka kukin tyä tehrähän, jos tukkilaane epäälöö elikkei jaksa.\nSillä tukkilaasen souvis ei tätä Aarne poikaa pysty ykskää tukkilaane\nlyämähän sormille. Sen tunnustaa lentojätkäkki kaikki. Niin on eläytyny\nse miäs tukkilaasihinsa ja Lapin erämaihin, jotta pois ei sano koskaa\nlähtevänsä. Rakovalkian ääres makaa yänsä miästen joukos ja suarat ja\nhyvät on välit. Tukkilaaset kunnioottavat Aarnea pualijumalanansa ja\nkyllä vai kannattaakin.\n\nNo tälle miähelle sanoo se meirän Antti Lakineuvoksemma jotta:\n\n— Tuata kuinkahan se olis, kun m'oomma meinannu lähtiä Petsamhon,\nmutt'ei me tahtoosi viittiä lähtiä autoolla ajaa koluuttamhan tuata\npitkää matkaa Rovaniämeltä Sorankylhän. Käysköhän se jollakin lailla\npäinsä päästä tätä Kemijokea ja sen sivujokia pitki venehillä ylhäppäi,\njotta näkis oikee Lapin syränmaita.\n\n— No se käyy erinomaasesti päinsä! Koska haluttaa lähtiä? — kysyy\nAarne Tukkineuvos. Minä järjestän teille matkan niin mukavasti kun se\nKemi-yhtiölle vain on mahrollista.\n\nKun muu eruskuntaretkue sitte tukkii ittensä suurihi kuarma-autoohi\nRovaniämellä ja lähti Kemijärviä kohri koluuttamhan, ajoo Kemi-yhtiön\nkaks loistoautoa meirän Petsamon sakin ethen. Ei muuta ku istua\nfiinihi piilihi ja nostaa noukkaa taivahalle. Ja nii viäthin meitä\npetsamolaasia ku pumpulitukulla komjasti toisten sivutitte Kemijärvelle.\n\nEmmäkä me ollu näkevinämmäkää niitä, jotka ajoovat körökärryyllä.\n\n\n\n\nKEMIJÄRVELTÄ PELKOSENNIÄMELLE.\n\n\nKemijärveltä on Pelkosenniämehen jokimatkaa nuan 50 kilomeeteriä\nKemijokia ylhäppäi. Sillä välillä kulkoo pari piäntä\nmatkustajahöyrylaivaa. Matka maksaa kolmannes luakas 20 ja toises 40\nmk. Joki on leviää, mutta suupualelta matalaa, nii jotta useen saattaa\nlaiva kraapia pohjaa ja välihin on se kuulemma tarttunu kiinnikki. —\nKemijoki tua tullesnansa paljo hiataa ja mutaa, nii että sen laskukohta\nKemijärvehen on kovin matalavetistä. Siinä syntyy hiakkasärkkiä ja\npiäniä saaria keskelle jokiakin aiva orottamata. Ja yhtä pia ne taas\nkatuaavat eli siirtyvät toisihi paikkoohin. Vesi vaihteloo suuresti\njoes. Sanottiin jotta toisin paikoon se voi nousta välistä viiski\nmeeteriä. Silloo syää joki suuria rantakaistaiehia töyristä ja viä\nmukanansa. Se voi kasata isoja saaria ja puhkaasta uusia uamiaki\nittellensä.\n\nLaivamatka Kemijärveltä Pelkosenniämelle on kevätkesästä hyvin hauska.\nNäköalat on avaroota ja taivahanrannalla siintää sinisenhohtoosia\ntunturia toinen toisensa viäres. Komjalta näyttää kuuluusa Pyhätunturi,\njoka on 540 meeteriä korkia. Pian senjälkhen rupiaa näkymhän toinen\nmahtava tunturiryhmä, Luostotunturi, jonka laella viälä juhannuksen\njälkhenki on lunta. Tuntuu omituuselta matkata täälä koskemattomas\nerämaas tunturien keskellä, uurenaikaisella höyrylaivalla, johna sopii\npistäytyä salonkiin' kaffille ja kelliskellä sametilla topatuulla\ntyynyyllä. Voipa sattua, jotta ku vilkaasoo salongin klasista uloos,\nnii vastapäisellä jokirannalla näköö porolauman kulkevan laituumella ja\nihmeesnänsä töllistelövän tätä valkialaivaa, outua ilmestystä, erämaan\nkeskellä.\n\nPelkosenniämi on jo varsinaasta Lappia. Se on niinku sanotlian\nnapapiirin pohjoospualella. Jos ootta sattunu silmäälemhän karttaa, nii\nsiinä näköö, jotta napapiiri on merkitty kartaski viivalla.\n\nVähää ennen ku tullahan Pelkosenniämen kansakoulun kobralle, näkyy\nnapapiirin nauha ilmas. S’oon siinä nii alhaalla, jotta ku tullahan\nhöyrylaivalla, nii pitää yhren laivamiähen passata päälle ja nostaa\nsitä napapiirinarua keksillä ylhä, jottei se kraavi tornihi ja\nkatkee. Mä satuun istumhan justhin silloo yhren toisen miähen kans\nlaivankatolla kiikaroomas tunturia ku tultihin sen narun kehrälle,\nemmäkä yhtää huamannehet sitä, ennenkö s’oli vähältä pyhkäästä\nmeirän jokhen siältä katolta. Parahiksi kerkesimmä kumartaa, mutta\nkampraatilta se kraappas aiva uuren lakin.\n\nSiälä Pelkosenniäinellä pirethin meille kansanerustajille hyvät\nkalaassit monellaasen leivän kans ja kunnanmiähet valittivat sitte,\njottei Pelkosenniämellä oo kirkkua, ei pappia, ei lukkaria, eikä mistää\ntahrota saara kansakouluhun opettajaakaan. Eikä oo tiän palaakaa koko\nkunnas.\n\nJa kun siäl oli hyvä pöytä katettu ja meillä kansanerustajilla oikee\nsuren nälkä, nii me poijat ku pistelimmä poskehemma ja lupasimma, jotta\nkyllä Pelkosenniäntä nyt muistethan.\n\nKesken kaiken ku me syärä tuhrasimma, nousi yks miäs puhumahan ja\npärpöttikin aika lailla. Minä koitin kuunnella ja pyhkiä korviani\njotta, mitä se oikee laskettaa, ku sitä tuloo nua kovasti sakiaa. Mutta\nmitää tolkkua en saanu. Viimme se lopetti ja nii äkkiää, jotta meiltä\nkansanerustajilta jäi suu auki ja kaffeli pystyhyn.\n\n— Mikä sen ny tuli, ku nuan jäi seisomhan?\n\nMiäs kaivoo plakkariansa, takin taskut sisältä ja päältä, koitti\nhousunplakkaria ja liivin plakkaria ja imehteli. — Me orotimma\nlihampala kaffelin nenäs henkiä pirätellen, jotta mitä se meinaa. Ja\nmiäs kaivaa taskujansa ja nupajaa itteksensä jotta:\n\n— Mihkä kummaha se tuli —?\n\nViimmee se sanoo jotta:\n\n— Orottakaa ny vähä —\n\nJa lähti toisehe huanehesehe. Me huakaasimma ja pistimmä palan poskehen.\n\nMutta hetken päästä se tuli ilosta loistavana takaasi kirja käres, otti\njuhlallisen asennon, rykääsi ja sanoo:\n\n— Tääl olis viälä pikkuune pätkä — —\n\nJa rupes lausumhan rumia jotta silmät sätii.\n\nJäliistäpäi yks isäntä vähä noloona seliitti meille, jottei se kuulunu\nolleskaa ohjelmaha.\n\nSillä miähell' oli vai nii kova halu saara kans esiintyä. Sit’ oli\nkiällettyki, jottei se saa tulla sotkemhan Pelkosenniämeläästen\narvokasta esiintymistä tänä merkkihetkenä mutta:\n\n— Tuan se ny otti ja teki! Rupes lotisemhan — —\n\n— No mitäpäs tuall'on väliä; vähäkös täs mailmas plötisthän — koitin mä\nlohruttaa.\n\n— Onneksi se ei eres kumminkaa laulanu, vaikka s’oli uhaannu esittää\nsitäki — —\n\n*       *       *       *       *\n\nPelkosenniämellä tuli meille Petsamhon lähtijöölle ero muusta\nretkikunnasta. Heitettihin kärestä pitään hyvästit toisille jokka\nlähtivät samalla laivalla takaasi Kemijärvelle. Me astelimma vähä\njuhlallisin miälin Aarne Tukkineuvoksen peräs rantahan, johna\nmeitä orotti Kemi-yhtiön kaks nopeakulkuista moottorivenestä,\nneljä-viisi tukkilaasta ja kolme pitkää jokivenestä, jokka sirottihin\nmoottorivenesten perhän. Kello oli 1/2 2 yällä kun lährettihin tualle\npitkälle veneesmatkalle ja aurinko loisti korkialla taivahalla. Joukko\njaettihin tasan kumpahankin veneesehen, tukkilaaset istuuvat perää\npitämhän ja nii lährethin painamahan Kemijokea ylhäppäin. Joitaki\nkilomeeteriä ajettua, tultihin Keminjoen suuren haarajoen Kitisen\nsuulle. Jos on Keminjoes pituutta, 425 km, pisin joki Suames, nii ei oo\npikkuune sen haarajoki Kitinenkään. Se on leviä ja mahtava virta, lähes\n200 km. pitkä. Jonkun matkaa Kitistä ylöspäi, laskoo siihen taas sen\nsivujoki, Luirojoki, jok’on vain vähä Kitistä lyhempi. Sellaasia suuria\njokia siäl’ Lapis on.\n\nMutta ennenkun lährethän Kitisen jokia soutamhan ja sauvomhan, on siinä\njoemnutkas suuri Tallavaaran taloo, johka kannattaa pistäytyä sisälle.\nEi oo taloos isäntää, mutta onpas puuhakka emäntä, leski-ihminen, joka\njäntevällä kärellä ylläpitää hyvää järjestystä ja komentaa taloonväkiä.\nTaloo on pinta-alaltansa piänenpualoosen pitäjän kokoone ja siin’on\ntukkimettä, johkei oo koskaa kirves purru, vaikka yhtiöt ovat\nkoitellehet markanvoimaa. Miljoonan tarjoukselle Tallavaaran emäntä vai\nnauraa. Sanoo jottei oo pikkurahan tarvesta.\n\nTallavaaran taloo sijaattoo korkian vaaran laella. Navetan takana\nparinkymmenen meeterin pääs on Tallavaaran korkeen kukkula. Siältä\nvaaran laelta saa matkamiäs ensimmääsen suuren silmäyksen Lapin\nrannattomhin maisemihin. Mihkäpäi vai päänsä kääntää, näkyy joka\npualella niin kauas ku taivas kaartuu, aina vai mettää, joko\nsitte syvänsinistä tukkimettää, eli näiverööstä harvaa ja matalaa\nmännikkyä. Se on nevaa. Mahtavia tunturia kohuaa joka pualella. Eteläs\naurinkopaistees kimalteloo viälä lumiläikät Luostotunturin harjalla.\n\nSiälä seisoomma me kaks Kyröönmaan mahakasta erustajaa, mä ja Hermanni\nTallavaaran huipulla kesääsenä yänä, kun aurinko syränyön hetkelläkin\nloisti taivahan laella. Imehrellen kattelimma laajaa näköalaa.\n\nPuhkes siinä Hermanni hiljaa tunnustamhan jotta\n\n— Kuule Jaakkoo, kyllä meirän pitää näin kahren kesken ku ei oo\nsivullisia kuulemas myäntää, jotta ei se meirän Etelä-Pohjanmaan lakeus\noo mitään näihin seutuuhi verraten. Voi herra nuata suamaita, ku ne\nkerran viälä otethan ylhä ja pannahan kasvamhan heinää! Sitä pitää\ntulla nii vahvalta ja paljo, jotta mistä jee ne lehmät tulookaa, jokka\nkaiken sen heinän söisivät. — — Vaikkei silloo maailmas enää vissihin\ntarvita lehmiäkää välikäsinä. Tairethan ajaa heinät suaraa pellolta\nmeijärihi — —\n\nYstävällises taloos pirethin meirän retkikuntaa kovasti viarahana.\nMonet kotooset herkut kantoo emäntä pöytähän ja varsinki menivät\nkototekooset juustonpalat kaffin kans kaupan. Meirän fröökenneuvoksemma\nei ollu ikänä nähny tavallista taloonpoijan juustua ja imehteli\nsuuresti, kun mä paasasin sitä kaksin käsin suuhuni ja kovasti kehuun,\nitte se ei saattanu pistää sitä suukkuhunsa.\n\n— No kas kun ei täs taloos oo isäntää? — paukahutti kunnallisneuvos\nkesken kaiken. Se tuli ku tykinsuusta.\n\nPorin kauppaneuvoksen ja mun löi aivan kylmäksi.\n\n— Ei oo, eikä näytä olevan tulijootakaa — nauroo emäntä.\n\n— Meill'olis tuas kaks joutilasta vanhaa poikaa — seliitti\nkunnallisneuvos ja viisas meitä käkipoikia, jokka istuumma noukka\npunaasena ku alastomiksi riisuttuna.\n\n— Ottakaa vai emäntä kumman tykkäättä — liukutteli kunnallisneuvos. —\n\nMeille tuli hätä käthen.\n\nMä koitin eres kattua ristihi ja tottaviä, se auttooki nii paljo, jotta\nemäntä rupes silmäälemhän kauppaneuvosta ja tykkäs viimmee jotta:\n\n— Taitaas se olla tua mullikka koko lailla passeli isäntä tähä taloohi\n— —\n\nKauppaneuvos meinas saara laakin. Se hätääntyy kysymhän multa neuvua ja\nmä sopotin korvahan jotta: rupia kuurooksi.\n\n— M’oon kuuroo! — pääsi siltä hätähuuto.\n\n— Herrenjee, onko se kuuroo — siunas emäntä ja löi kättä reithen.\n\nMutta pelastaakseni oman nahkani, myin mä onnettomuusveljeni\nkauppaneuvoksen ja seliitin emännälle jotta:\n\nEi s’oo vaarallista! S’oon kuuroo vai vasimelta olkapäiltä — —\n\nKauppaneuvos istuu tuhkanharmaana ja huahotti jotta nyt s’oon mennyttä\nkalua, mutta emäntä taputteli olkapäälle ja lohrutteli jotta:\n\n— Ota ny vai sulhaaspoika tuasta lisää kaffia, äläkä oo nua nuukkoo — —\n\nRempsiä emäntä s’oon Tallavaaras. Kyllä sinne olis tulijoota, muttei\ntaira kelvata.\n\nKaffin juatua saatteli emäntä meirät takaasi jokiranthan, heilutteli\nliinaa hyvästiksi ja nii jatkettiin matkaa Kitisen jokia ylhä kohti\noikeeta korpimaita.\n\n\n\n\nTUKKIKÄMPÄLLÄ.\n\n\nTallavaarasta jatkethin viälä jonkun matkaa moottorivenehillä Kitisen\njokia ylhäppäi. Mutta pian tuli vasthan niin suuria ja virtavia\nkoskia, jotta moottorivenehiä ei yritettykään vetää koskista ylhä. Ne\njätettihin parin tukkimiähen haltuhun ja matkakapistukset siirettihin\nsourettavihin jokivenehisihi, jokka meill'oli ollu moottorien peräs.\nSiälä Lapis on kahrellaasia koskia: oikeeta koskia, john’on purotesta\nenemmältä ja sitte niin sanottuja nivoja. Nivalla tarkootethan\nväkevästi virtaavaa paikkaa joes, johna kumminkaa ei oo äkkipurotesta.\nOuto sana oli »luusuakin». Se merkittöö joen niskaa, ennenku joki\nlaskon järvhen elikkä suvantoho. — Joet teköö siälä pohjooses samaa\nvirkaa ku meillä täälä eteläs maantiät. Niitä pitkin siälä erämais\nliikuthan kesällä venehillä ja talvisin hevoospelillä. Venes onkin\nLapinmaan hoijakka. Eikä oikeeta eteläpohjalaasia hoijakoota siälä\nookkaa.\n\nMyätä virtahan luistaa venes hyvi, mutta ylhäppäi mennes on monta\nvaivaa. Nivapaikoos pitää venestä sauvoa, se on, pitkillä seipähillä\nlykkiä pohjasta ethempäi. Koskipaikoos taas verethän venestä köyrestä\nrantaa pitkin ja toinen miäs pitelöö sitä seipähällä ulompana rannasta.\nSe on kovaa souvia se sauvominen. Ei se taitamattomalta käy.\n\nMeirän kuljettajamma olivat kokenehia ja taitavia tukkijunnia, jolta\nse sauvominen ja venhen veto luisti ku leikki, vaikka hiki siinä\nottasta nokkuu. Ja eikhän ne koittanhekki oikee parastansa, ku oli\nsellaasia puntiäijiä ja suuria herroja matkas ku itte Tukkineuvos,\nkansanerustajia, lehtimiähiä ja kaks korjaa flikkaihmistäki.\n\nKoskipaikoos piti nousta aina venehistä pois ja kulkia joentörmää,\njohka oli poljettu siäviä kinttupolkuja. Kyllä niistä poluista näki,\njotta liikes on suuri siäläki syränmailla, ku sellaasia syviä juntuja\noli joka paikas pitkin jokirantoja.\n\nSuvantopaikoos saathin taas lepuuttaa jalkoja venehis ja venehet\nsoutivat kilpaa. Aamupualella yätä saavuthin Kitisen joen varrella\nolevhan syränmaan taloohi, jok’oli kevari. Minä imehtelin kovasti\njotta, kuinka tämä kevari on, ku ei oo tiätä mihkää päin taloosta.\nMutta mulle seliitethin, jotta se on »vesikevari», josta tehrähän\nkesääsehen aikhan vai veneskyytiä taksan mukahan. Olipa siinä\nkevaritaloos oikee uurenaikaaset meiningikki: kaks pitkää jokivenestä,\njokka kulkivat pikkuusilla peräprätkillä eli ulkolaitamoottoriilla,\njok’on ku kaffimyllyjä.\n\nTähän vesikevarihi asti toivat meitä Kemi-yhtiön tukkimiähet. Hauska\nniiren kans oli jutella ja kysellä tukkilaasten syntisestä elämästä\nsiälä syränmaan mettis suurten jokien äärillä. Matkan varrella me\ntulimma aamuyästä yhthen suurehe tukkikämppähän, jota sanothin\n»Isänmaaksi». Se oli jokitöyrällä hirsistä koppulootu pitkä ja matala\n»kämppä», jok’oli kurkihirren kobralta auki pitkin pituuttansa, jotta\nkaiken yätä palavasta rakovalkiasta pääsi savu nousemhan suaraa\nilmahan. Rakovalkia tehrähän sillä lailla, jotta kaks kuivaa honkaa\npannahan pääletyste, n’otta välihin jää vai vähääne rako, johka valkia\nsytytethän. Siinä syntyy silloon ittestänsä hyvä veto tulelle, n’otta\nvalkia palaa hiljallensa hirsien välis kaiken yätä.\n\nKu me tulimma tälle Kitisenjoen »Isänmaan» suurelle tukkikämpälle,\nkuuluu siältä harras hornoo. Koko kämppä nukkuu syvintä erämaan\nunta, vaikka aurinko paistoo täyreltä terältä. Oli yä, Pohjolan\nyhtämittaane päivä. Aukaasimma kämpän oven ja kurkistimma sisälle.\nSiälä makas 20—30 miästä kuusenoksista tehryyllä petiillä mones vääräs\nja vintturas. Nenät vai tutisi, ku tukkipoijat hornaten haukkoovat\nja ploosasivat ilmaa. Ei siinä tyynyjä eikä lakanoota ollu. Ei\neres muuta peittua päällä ku pikkuune, pihkaane tyätakki. Joku oli\n»vetäny rullakarteeninsa ethen yöksi», se on, tällänny hattureuhkan\nsilmillensä. — Reppu siälä, takki täälä, joitaki nahkalaukkuja ja\neväskonttia siinä kämpän sisusta.\n\nKämpän erustalla oli hirsistä halkaastuja sarvijalkapenkkiä, kantoja\nja juurakoota istumasijoona ja pöytänä lauroosta naulattu pitkä\nsoppapyötä, jolla tukkilaasten »Maija» pitää hotellia. Seinustalla\nseisoo kymmeniittään tukkipoikaan keksiä, ku keihäsmettää. Ja monen\nkeksin nenäs oli omistajan piaksusaaphat kuivamas.\n\nRupes siinä hiljallensa heräämhän jätkä toisen jälkhen ja hiaromhan\nsilmiänsä jotta:\n\n— Mitä kummaa sakkia, oikee krakikaulaasia, ja isoomahaasia herroja\ntänne on tullu keskellä yötä?\n\nTukka takus, housujansa nosteskellen tuloo »mörskästä», — niinku\nkämppää kans sanothan — miästä imehtelemhän meitä. Ja pian ilmestyy\njostakin »Maijakin» piänes aluushamhes sukien tukkaansa toisella\nkäreilä ja toises roikottaan pualen tynnörin kokoosta pikimustaa\nkaffipannuansa.\n\nMutta meill'ei ollu aikaa ruveta kaffittelemhan. Pian jatkethin matkaa\ntaas ethenpäin tukkilaasten jääres unenpöpperös rannalle seisomhan ja\nkattomhan suu seljällä sellaasia harvinaasia otuksia ku kansanerustajia\njot'ei täälä Lapin mettis oo ennen nähty.\n\nMahtoovat luulla unta näkevänsä.\n\nOikiastansa meirän olis tehny miäli saara kaffia siitä Maijan pannusta,\nmutta Aarne Tukkineuvos hoputti vai matkahan. Istuttihin vähä\nhappamina, ku ei saatu lämmitestä. Mutta pualen tunnin päästä tultihin\ntoiselle tukkikämpälle ja me hiaroomma silmiämmä jo kaukaa jotta:\n\n— Mikä kumma tuala rannalla seisoo? — Nuari sorja flikka, valkoone\nkaati (esiliina) vyällä ja heiluttaa vitivalkoosta liinaa — —\n\nTultihin rannalle ja astuthin kämppähän. Siäl'oli kaikki puhrasta,\nlakaastu ja koivunlehtiä ovipiälis. Ja laattialla seisoo suuri\nkaffipöytä, valkooset posliinikupit ja komeeta leivoksia suuri kasa\nprikalla. Ja pöyrän ääres touhus nuari punaposkine luannontuares flikka\nku omena valkoosis kaariis kullankirkkahan kaffipannun kans ja pyyti\njuamhan.\n\nAarne Tukkineuvos hymyyli ja me kummastelimma jotta:\n\n— Mistä tänne erämaahan tällääset herkut on saatu?\n\nKun ei se sitä seliittäny, nii kyselin flikalta itteltä ja se sanoo,\njotta Tukkineuvos oli jo ennakolta tilannu Rovaniämeitä leivoksia\nja kaffivehkehet Sorankylän tiän varthen, josta yks tukkilaane oli\nkuljettanu ne kontilla jalkapatikas halki syränmairen nevojen sinne\nkämpälle. Ja se flikka oli yhren mettänvahrin tytär, jok’oli tullu\nkaffia keittämhän meille.\n\nKu tämä syränmaan kämppä näytti aivan autiolta, kysyyn siltä flikalta\njotta:\n\n— Eksä pelkää täälä yksin olla?\n\n— Eee, mitäs mä pelkääsin. — Tuas toises kämpäs on sotamiäs — —\n\nSilloo mä vihellin pitkähänsä. Menin kattomhan kämppää. Ja siäl oliki\nsotamiäs, Lapin rajavartioston relefoonisotilas ja nuari ja pulska\npoika oliki: pyhäputsus, kengät plankattu, knapit xäki ja hiukset\nkammattu nii jakookseile ku linjaalilla veretty. Nätti poika!\n\nKyllä kai se nii on, jott Suamen kansan syntisin sakki on tukkipoijat,\n\"jokkei hualta tunne, ne koskia ja laulaa\" -- niinku laulus sanothan.\nJa niitä siäl'on Kemijoella ja sen sivujokien varsilla kesät ja talvet\npaljo. Miljoonia tukkipuita ku kaarethan joka vuasi, nii tiätää sen\njotta siinä pitääsi olla poikaa sahan päästä nykimäs. Yhtiöt ovat\nostanhet taloja kivijalkoonensa ja sitte hakkauttaavat mettät pois.\nLopputaloolla ei yhtiö sitte tee mitään. Ennen vanhaan ne kenkättiin\nilmaaseksi sille, joka vai otti taloon ulosteoosta vastatakseen. Eik\nhalukkahia taloon hualijoota tahtonu löytyäkkää. Monta talua on sillä\nlailla jääny aivan kylmille.\n\nAarne Tukkineuvos kertooki, että ennen oli yhtiö aiva helisemäs\ntalojensa kans, kun niist'ei tahtonu päästä lahjoottamallakaa irti\nja verot vai piti maksaa. Yhrestä yhtiön taloosta se kertoo, jotta\nsiitä saathin myyres kokonaasta 1,000 markkaa. Tämä hyvä hinta johtuu\nsiitä erinomaasen erullisesta asiasta, jotta — virta vei joka kevät\ntulvan aikana siitä taloosta tunkion. Ja se oli ennen aikhan suuri\netu taloolle, ku ei tarvinnu ruveta kustantamhan uutta navettaa kovin\nuseen. — Muun Suamen maanviljelijät eivät tätä asiaa ny ymmärrä\nolleskaa, siitä m’oon aiva vissi. Mutta mä seliitän: Kattokaas siälä\nLapis ei juuri olleskaa viljellä maata ja sitä varte siäl’ei tarvita\nlannootustakaan. Mutta karjaa siälä kyllä pirethän ja siitähän sitä\njuuri tulooki sitä »maamiähen kultaa». Lanta paiskithan navetasta\npihalle ovista ja ikkunoosta ja ku sitä vuaresta vuathen ennen vanhaan\ntehtihin, nii ei kestäny ku pari kolme vuotta ku navetan ympärillä\noli sellaaset tunkiot, jottei sinne päässehet lehmät eikä ihmisekkää\nsisälle. Ja silloo ei auttanu muu ku ruveta pykäämhän uutta navettaa\ntoisehe paikkaha. Ja se maksoo rahaa. — No ajatella ny sitte sellaasta\nihanne-talua, josta virta pyhkääsi kevääsin tunkion mennessänsä, kyllä\nvain kannattiki maksaa sellaasesta taloosta tuhannen markkaa!\n\nTukki ja Lappi, ne kuuluu yhthen. Ja kyllä niitä tukkia vai onki siälä\nLapis erilailla. Talvisin kaarethan puita kaukaasilla syränmailla,\nverätethän hevoosilla jokirantoohi ja ku joet aukee kevääsin, niin\nuitethan lautta lautan perhän jokia alha Kemin suuhun. Miljoonia tukkia\ntulla huilaa alha joka kesä. Uittaminen on mukavaa souvia. Ei se liikaa\nkrupin päälle käy ja palkat on korkeeta, jos ruakaki maksaa. Mutta\ntalvisaikhan on tyä sitä kovempaa. Urakkatöitä tehrähän ja kovaski\npakkaases hääräthän nii kiukkuusta jottei kärsi takkia eikä liiviä\nyllä. Höyryää siinä paita ja hiki nokkuu ku tukkimettäs oikee heiluthan.\n\nYät maathan hirsistä tehryys ja sammalilla tukituus kämpis johna\nrakovalkia palaa 'kaiken yätä. Toinen puali siinä pakkaa paistumhan\nja toinen puali jäätymhän. Tiätää sen, jottei se mitää tervheellistä\nammattia oo eikä siinä heikot miähet kestäkkää. Mutta palkka on hyvä,\neikä »kirjoja» kysytä. Mistä ja ketä nämä tukkimiähet ovat, on vaikia\nottaa selvää ja mitäpä sillä tiarolla tekiskää; pääasia on jotta saha\npuroo ja kirves pystyy.\n\nKun tukkilaaset ovat kuukausia asunehet mettis, on monellaki tuhansia\nmarkkoja säästös. Toiset osaavat rahansa pitää, toiset sen hummaavat\nheti menemhän. Ei oo yks se tukkipoika, jok’on tarkasti säästäny\ntilinsä kuukausimääriä, tullu sitte Kemijärvelle eli Rovaniämelle, ja\npyhistä ja lujista meiningiistä hualimata ratkennu riamuhu, pelannu\nkorttia, ryypänny yhren yän, laulaa rojahuttanu, lyärä mojahuttanu ja\naamulla heränny pennitöönnä putkasta eli maantiän ojasta. Ja kummasta\nsitä silloon herää, sehän on samantekevää.\n\nAarne Tukkineuvos kertoo meille yhrestä Kemijärven taloollisen\npoijasta, jotta, ku s’oli saanu isänsä perinnön parikymmentätuhatta\nkourahansa, nii oli pitäny piänet kekkerit, pistouvannu niinku Alaskas\npruukathan koko saluunalle ja päälle lyäny vähä korttia — ja aamull’\noli ollu valmis lähtemhän tukkitöihin. Mutta hyvin se siinäki pärjäs.\nPian osti hevoosen ja pani toisen sillä ajamhan, itte kaateli tukkia\nja iltaasin pelas korttia kämpällä. Kun kevät tuli, oli miähellä taas\nparikymmentä tuhatta rahaa koos. Silloo se päätti ottaa akan, eikös\nse oo selvä meininki? Nii lähti kotopualehen ja kihlas morsiamen\nittellensä. Ja sitte pirethin kihlajaaset, jokka kesti kolme päivää.\nOli siinä vissihin vähä ryypätty ja annettu viarahillekki tavallista\nsuuremmalla sangoolla, ku rahat meni heti alkaappäältä kaikki. Mutta\nhankkimalupa jäi! Ja tukkitöihin tuli taas kiirus.\n\nKortinpeloo on siälä pohjooses suures määräs ja suuria summia siälä\npelathan. Siälä pannahan koko omaasuuski yhrelle kortille. Moni sen\nmenettää, mutta yhtä moni aina voittaaki. Siältä s’oon kotoosi seki\nsananparsi jotta: kortti viä ja kortti tua, mutta maanviljelys on\nonnenpeliä.\n\nKerrothin yhrestäki miähestä, joka nyt frahtia ajoo, jotta se kerraasti\nkuarmansa päällä maatesnansa Kemin ja Rovaniämen välillä viisas yhtä\nsuurta talua maantiän viäres kaverillensa ja sanoo jotta:\n\n— Tua taloo oli ennen mun, ja olis viäläki, jos en olsi yhtenä yänä\nvetäny patafrouvaa!\n\nNyt ajoo miäs frahtia huanolla kopukalla ja sen perintötaloon isäntänä\nkeikkuu yks entine tukkilaane. Se sama, jok’oli käskystä kääntäny\n»yhren viälä». Ja se oli se patafrouva, joka vei taloon.\n\nMoni miäs on siälä menettäny kortilla omaasuutensa ja moni kymmeniä\ntuhansia kääriny helpolla taskhunsa. Mutta useemmite on nua helpolla\nsaarut tuhannet mennehet yhtä helposti ku ovat tullehekki.\n\nPaljo on tukkilaaste elämä kumminki muuttunu entisaijoosta. Nykki kyllä\nkulkoo mettäkämpillä viinakauppiahia kuarminensa ja joukolla tuloovat\ntukkilaaset viäläki Rovaniämelle remmastelemhan, muttei se kumminkaa\nenää oo sellaasta elämä ku ennen vanhaan hyvähän aikahan.\n\n— Silloo ku lystiä ruvettiin pithön nii heti »aluuksi korkathin\nkolmesataa pottua konjakkia ja kahreksan paria aina yhtaikaa laattialla\ntappeli» — niinku yks vanha tukkijätkä mulle vesissilmin vakuutteli.\n\nTukkilaasten ruakapualesta pitäävät tukkipuulaakit hualen, muutoonhan\nei siitä tulsikkaa initää, sillä ruaankuljetus sinne kauas erämaihin\nsatojen kilometrien päähän, johk’ei oo eres teitäkää, olis yksityysille\nmelkeen mahrotoonta. Yhtiöt verättävät saroolla hevoosilla suuret\nruakavarastot hyvis aijoos päävarastoohin, josta sitte jaethan\ntyömaille »Maijoolle». Yhtiöt ottaavat jonkin topakan naisihmisen ruaan\nja kaffin keittäjäksi, joka sitte pitää ruakakomennosta hualta, myy\nruakaa ja kaffia yhtiön määräämästä hinnasta. Kaffi maksaa nykyään 50\npenniä »tikki», niinku siälä sanothan. Ruaka pitää tukkilaasille olla\ntukeva ja rasvaane. Mutta tukevan välihin pistethän makoostaki, ja se\npitääki olla makoosta se herelmäsoppa, jota tukkimettis syärähän. Sinne\nkuuluu uppoavan aiva tavattoman suuret määrät sekaherelmiä vuasittaan.\n\nMuutoon on tukkilaasten kesken hyvä järjestys ja kuri. Petosta ja\nvarkautta ei siälä kärsitä ollenkaa. Jos sattuu varkauksia, niin on\nsiitä leikki kaukana. Syylline ettithän ylhä ja korpilaki pannahan\nkäytänthön. Miäsparka päntäthän nii pehmooseksi jotta varmasti\nmuistaaki, mik’on sun ja mik’on muiren. Ja lopuksi ajethan sellaane\nmiäs pois koko tyämaalta.\n\n\n\n\nVESIKEVARISTA SELJÄLLÄNSÄ ASKAHAN.\n\n\nSiitä vesikevarista Kitisenjoella, jok’on pualivälis Keminjokia ja\nRovaniämen—Sorankylän maantiätä, alkoo ihanin vesimatka, mitä m’oon\nkoskaan tehny. Kevaritaloohi tultihin tuas kuuren seittemän paikkeella\naamulla. Aurinko paistoo korkialla taivahalla ja päivästä näytti\ntulevan oikia kaunis ja kuuma Lapin syränpäivä, jolloon aurinko paahtaa\ntäyreltä terältä n’otta pihka hongan kyljestä norona nokkuu. Ei käy\ntuulen henkäystä, koko erämaa seisoo hiljaa kun jotaki kuunnellen ja\njoet ja järvet makaavat rasvatyyninä. Auringon hehku suloosen raukiasti\npolttaa hartioota. Sääskiäkään ei myähääsen kesän takia ollu kiusana\nkorvis pinisemäs. Kun Lapis paistaa oikia keskikesän aurinko, siälä\nkaukaasilla syränmailla, niin se onkin vasta eri roisketta.\n\nM’olimma kulkenhet kaiken yätä sauvojen ja aina välhin rantoja\nkävellen. Kovasti olthin väsynehiä ja nukkumhan olis tehny miäli, mutta\nei passannu, ku oli tilattu Rovaniämeltä kaks henkilöautua tulemhan\nAskan majatalohon samaksi päivää. Nyt oli myöhästytty jo aika lailla ja\nsitä varte piti yrittää ethenpäi vaikka unisnansa. Vesikevarista oli\nAskahan matkaa viis kuus tiimaa.\n\nTilattihin »pysty kaffit», niinku se Aarne Tukkineuvos sanoo ja käski\nemännän panna »höystöt keskelle pannua.» — Paksua, mustaa ja väkevää se\noli siinä taloos kaffi, jotta suuta vintturahan veti, mutta unen kans\nvei silmistä.\n\nMutta sitte nousi tiä pysthyn. Vesikevaris oli kyllä kaks\nperäpräiskällä käypää moottorivenestä, mutta toinen miähistä, jonk’oli\npuhet tulla kyytihin, teki tenän. Sanoo jotta sen oli vatta siinä lais,\njotta s’ei uskalla tulla nii korkiaan ja fiinien herraan kans samhan\npaattihi, ei vaikka mikä.\n\nMe matkalaaset kattelimma toisiamma jotta:\n\n— Mitäs ny tehrähän? Tähänkö meirän ny pitää jäärä orottamhan tuan\nmasunistin vattan paranemista?\n\nMutta Aarne Tukkineuvos sanoo jotta:\n\n— Orottakaas vähä, mulla sattuu olemhan passeli tappi joukos!\n\nSe meni sen itteppäisen miähen tyä ja en tiärä sitte kumpaa se sille\nnäytti, nyrkkiä vai markanrahaa, mutta heti parani miähen vatta ja\nsanoo jotta:\n\n— Herrasväki on vain hyvä ja istuu paattihin, nii lährethän.\n\n— Pianpa se paraniki teirän vattarustinki — sanoon mähelle, ja se\ntykkäs vai jotta:\n\n— On se sellaane kronkeli värkki.\n\n— Kestääkhän ny lopun matkaa?\n\n— Hojaa, kyllä vai kestääki — tuumas miäs ja nii lährethin.\n\nMutta kyllä mä kattelin ittelleni kumminki paikan siitä toisesta\nvenehestä. Ajattelin jottei sitä tiärä pyssyä taata, vaikk’ei s’olsi\nlaringiskaa.\n\nNe Lapin venhet on sellaasia mataloota ja pitkiä paattia, jotta n’oon\naiva toista soorttia ku Laiturin färikaran vanha purri, jolla ennen\nHärmäs seilathin joen yli. — Ku meil’ oli paatis kolme sarankilon\nkokoomusta, Hermanni, Otto ja mä ja se piäneet fröökynä ja masunisti,\nnii knahristi oli pari tuumaa venhen laita veren päällä.\n\nOtto ja mä, m’oomma ennenki veren päällä liikkunu, mutta Hermanni astoo\npaattihi ku taloon tuphan, jotta me muut olimma mennä seljällemmä\njokhen. Ja olsimma visshin mennehekki, jos ei Hermanni olsi sattunu\nputuamhan toiselle lairalle ja me toiselle.\n\n— Hohhoh ku kiikkuu! — tuumas Hermanni vai ja mä manasin toiselta\nlairalta jotta:\n\n— Älä sintta viäkhön vai huiskahrakkaa ny siitä, muutoon meemmä me esti\ntältä pualelta pohjaha ja sä tuut sitte siltä pualelta peräs.\n\n— Kuinka se näin keikku on tämä paatti? — imehteli Hermanni. — Tohtiiko\ntällä lähtiäkkää?\n\n— Oikiastansa pitääs täs olla proomu — tuumas Otto Kunnallisneuvos\n— mutta eikhän tällä ny päästä ku pirethän kiäli keskellä suuta ja\ntälläthän ittemmä kaikki lameellensa. Mutta huiskua ei saa.\n\nJa kova paikka siin’ oliki, ennenkö saimma ittemmä sopimhan paattihin.\nPiti vetää puali paattia rannalle ja siinä tälläsimmä ittemmä makuulle\nveneheshe. Hermanni panthin keulaha maata ja se täytti siälä koko\npaatin leveyren. Mä ja kunnallisneuvos mahruumma justhin viäretyste\nkeskipaattihi seljällensä maata ku kaks sillitynnyriä. Fröökynä panthin\njalkoopäähän ja peräs istuu konhenkäyttäjä. Ku kaikki sitte makasivat\npaikoollansa ja kiäli keskellä suuta, nii toiset lykkäs venhen joelle\nja nii lährethin taas Petsamoa kohti.\n\nSe oli ihana matka. Aurinko paistoo ku tulipallo taivahalla, venes\nkulki tasaasta nukuttavaa tahtia joen pintaa ja mettääset rannat\nvilajivat sivuullä. Se fröökynä nukkuu heti ku mytty ku veneheshe\npääsi, n’otta me saimma Oton kans jutella kaikellaasia mukavia juttuja\nsiinä seljällämmä kellies. Ja pian kuuluu aika jyrinää fööristäki ku\nHermanni rupes vetelemhän unia.\n\nSiinä me kelliimmä pehmoosilla filtiillä Oton kans, vetelimmä haikuja,\nkerroomma mukavia kaskuja ja nauroomma jotta vattat pomppii. Viimmee\nmasiinisti rupes pyythän, jottei me nauraasi koko mahalla, ku poskilla\nvai, jottei venes kaatuusi.\n\nMikäs siinä auttoo, ku kapteeni käski. Me koitimma nauraa sitte vai\nposkilla, mutta nii ahrast'oli, jottei poskekkaa päässehet oikee\nlevjälle, niinku olis pitäny vetää parahis paikoos, ku oikee pakkas\npyrskyttämhän.\n\nKu mä justhin kerroon yhrestä papista, jok’oli saarnastualis, nii samas\nrytkähti ja heilahti paatti n’otta vettä ryyppäs lairasta sisälle ja\nkasteli perinpohjin mun ja Oton perävainion. Ja ennenku mä kerkesin\nkrääkäästäkkää, lenti raskas piaksusaapas mun nenänkatolleni ja samas\nkiljaasi Ottoki jotta:\n\n— Kuka peijakas potkii mua päähän!\n\nKu siitä rytäkästä selvithin, nii huamathin jotta Hermanni se siälä\nfööris oli unisnansa vai kääntäny vähä kroppia ja oikaassu kinttujansa.\nEikä eres heränny, vaikk’olthin pohjahan menos.\n\nVeti vai sulooses unes ilmaa sisällensä jotta nenä täräji ja kuusikko\nkumaji!\n\nSiinä makasimma me Kunnallisneuvoksen kans hellemmät tuntehet kamalasti\nkastunehina venehen pohjalla ja sarattelimma jotta:\n\n— Mitäs ny tehrähän?\n\nMutta hätä keinon keksii. Päätethin antaa saman jumalan kuivata joka\nkasteliki.\n\n— Käännethän kukkulat nurin, muu ei täs ny auta. Käänny sä varovaasesti\nvastapäivähä, mä käännyn näinpäi, mutta hiljoollensa, jottei venes\nkaaru.\n\n— Puuh huu äää hää phuu — siinä kuuluu ku kaks sellaasta onkapannua\nhiljoollensa hinkkas ittiänsä ympäri. Viimmee saathin käännytyksi nii,\njotta pärinämaa tuli taivasta kohri.\n\nAurinko paistoo ja kuumotti suloosesti n’otta höyry vai perävainiosta\nnousi.\n\nPian ne siinä kuivi eikä kärsiny kovin kauan paistattaakkaa, ennenku\nsaathin taas kääntyä oikeeppäi. — Mutta se kääntyylemine oli nii\nraskasta, jotta mun puhekampraattini pia nukahti paperossi suus.\n\nOli siinä ihana maata seljällänsä ja kattella taivallan sinehe. Joitaki\nvalkoosia pilviä kulki ku harvoja hahtuvoota korkialla taivahalla.\nKirkas kuuma päivä poltti poskia ja hauskasti kohaji venhen kokas\nvahtuava vesi, jota kokka nostatti rauthan juakseviksi lainehiksi.\nSuoraa takaa, kaukana yli sinehtävän mettän, kohos taivahan rannalla\nkorkia, komia Luostotunturi, jonka laella ja kuphella kimalteli\nsuuria valkoosia lumiläikkiä. Alempana rinthellä loisti pitkien\ntuuhialatvaasten mäntyjen rungot kuparinkarvaasina auringonpaistees.\nSilloo tällöö kulki tumma juava vaaran laella peittään sitä varjolla,\njoka lankes pilvistä. Hauska oli kattella, kuinka nua pilvien varjot\nliikkuuvat Hiljallensa ethenpäin vaaran kuvesta pitkin ikäänku\nleikkimällä juaksuttaan kultaasta päivän-paistetta pitkin mettää.\nSyvä hiljaisuus oli ympärillä; välistä vai kuuli käen kukkuvan\njohnaki kaukana; mutta ihmisääniä ei kuulunu. Ei eres koiran\nhaukuntaa. Hiljaane joki rauhallisesti virtas suurten mettien ja\nsilmänkantamattomien nevojen halki. Enimmäksi kasvoo joen rannalla\nkorkeeta tummia kuusia, mutta silloo tällöö tultihin iloosehe\nkoivumettähänki, johna näki tuamia ja pihlajoota. Ja välistä leves\nranta alavaksi vehriääseksi luannonniityksi, johna orotti näkevänsä\nlehmiä kulkevan syämäs. Mutta niit'ei näkyny.\n\nPäivä paistoo korkialta, raukaasi ja ajatus hävis olemattomihin. Rupes\nnukuttamhan, moottori jyskytti nii ykstoikkoosesti. Lopuksi painuu\nsilmät kiinni. —\n\nNiin mennä huilathan nukkujen tuntikausia, kunnes äkkiää venes törmäs\nranthan ja oltihin perillä, Askan majataloon rannas, parikymmentä\nkilomeetriä Sorankylästä etelähän.\n\n\n\n\nLAPIN KUNINGAS JA SAUKOSKEN KEISARI.\n\n\nNiin oli tultu mukavasti loikojen ja vähän väliä nukkujen venhen\npohjalla Askan kevaritaloohi Rovaniämen—Sorankylän maantiän varres.\nOli kuljettu ku Venetsian porhot kontoolis. Aurink’oli polttanu\nnukkues meirän Heisingis pleikaantunhen fröökynämmä toisen posken\nkuparin punaaseksi. Toinen oli mairon valkoone. Kun meitä pakkas vähä\nnaurattamhan jotta:\n\n— Tämä maalaasaurinko näyttää vähä paikkuloottaan kruusannehen neirin\nhorisontin, nii kiirus tuli flikalle kattomhan peilihi. Koitti nopiaa\nhiarua toistaki poskia punaaseksi ja hätääli jotta:\n\n— Voivoi kuinka minä voi nyt ollenka tulla sinne Sodankylä kun minä on\nnäin kauhia näköne?\n\n— No mitäs siinä — koitin mä lohruttaa. — Neitin pitää vai kulkia\nsivuuttaan. — —\n\n— Ei jei, minä ei voi tulla, minun pitä lähtiä heti takasi?\n\n— Mutta kuinkas neiti sitte takaasi voi lähtiä Rovaniämelle ja\nHelsinkihi? Sillä matkalla vasta paljo ihmisiä on — —\n\n— Kun toine poski on aiva valkoine ja toine nii puuaine — nyyhkytti se\nmeirän pikkuune fröökynä ja oli itkuhu pillahtaa. — Eikä minä ottanu\nedes fluuri mukana.\n\nMe koitimma lohruttaa sitä silläki lailla jotta:\n\n— Mutta neiti hyvä, nythän se vasta hyvin passaakin. Toiset nuaret\nmiähet tykkää punaasista poskista, toiset valkoosista. Ny sopii näyttää\nkumpaa tykkää, punaast’ eli valkoosta.\n\nMutta sitten tuli sille avuuksi aina neuvokas ja käytännöllinen Otto\nKunnallisneuvos, joka itte oli nukkujes polttanu naamansa nii kaffin\npruuniksi jottei koko miästä tuntenukkaa ilman uutta esittelyä. Se\nneuvoo hyvän konstin:\n\n— Nyt ei auta muu ku neitin pitää voirella pikiöljyllä koko naama ja\nsitte aurinkopaisteehi maata, valkoone poski ylhäppäi, nii molemmat\ntuloo yhtä pruuniiksi.\n\nKovasti s’oli sille vastahakoosta, ku pakkas se pikiöljy haisemhanki\naiva toisellaaselta ku atteekin otekloonit ja oli nii mustanfäristäki.\nMutta sanokaa, mit’ei tekisi nuari naisihmine ollaksensa nätti? Vaikka\npiellä ne ittensä tuhraavat, ku vai on toivo tulla kaunihiksi. Mäkin\nmuistan yhren nuaren ja syntymästä korjan ja puhtahan muatoosen flikan,\njok’oli saanti jostaki romaanista päähänsä, jotta sillä pitääs olla\ntoises poskes jonkillaane pikkuune musta syntymämerkki, nii olis niinku\nkomjempaa. Mä koetin sille seliittää ja vakuuttaa jotta:\n\n— S’oon aiva hullua sellaasia syntymämerkkiä ittellensä laittaa.\nKyllähän purkis siloone on aina paree ku huanosti kruusattu. Ja\nsitteppähän näköö jott'on puhrasta tekua.\n\nMutta ei! Siinäpä sen justhin näkiki sen naisen luannon. Sen piti saara\nittellensä syntymämerkki toishe poskhe millä ilvehellä hyvänsä. Ja nii\nhommas ittellensä jotaki tulikiviä elikkä laapista niinku se sanoo sen\nolevan ja sillä peijakas poltti poskellensa aikamoosen mustan plätyn.\nVesi vai silmistä juaksi ja oikohonsa voivootti, mutta aina vai painoo\nsillä kivellä n’otta käry vai nousi.\n\nMutta kyllä kans sai kauan aikaa plaastaroora ja tuhrata puuteria ja\nmonellaasi tomuja naamallansa ja seliittää ja koittaa hianoosesti\nvalehrellakki toisille flikoolle kaikellaasia vahinkoja, jota sille\noli muka tullu. Ja ajetuksis oli poskiki esti monta päivää jott'ei\nse pääsny viikkoho Espikselle kävelemhän olleskaa. Piti istua vai\nkotona, mutta kyllä kans tuli läksyt lujetuksi. Ja sai ku saiki\nloppujen lopuksi piänen mustan plätyn poskehensa. Mä kyllä koitin sitä\nkiusootella ja uskottaa jotta ny meni pilalle koko poski ja tuli vai\nrumee, mutta sepäs ei uskonukkaa. Sanoo vai ja uskoo kans, jotta paljo\nnätimmäksi tuli. Ja siitä sitte levis toishi flikkoohi ku kulovalkia\nse näpyntekokonsti, jotta viimmee sen koulun johtajatar jyrkästi\nkiälti koko syntymämerkkien teon, Ja ku sekää ei auttanu, nii antoo\nmuistutuksen ja jälkhinistumista, mutta sittekki niitä merkkiä aina vai\nilmesttyy koulun flikkaan poskihi, n’otta lopuksi niill’ oli kaikilla.\nJa ku kaikill’ oli, nii sitte se jo oli muarista pois. Parhuuset rupes\nyrittamhän kraapia pois — —\n\nKun täs joitaki vuasia sitte kerraasti reissasin Helsingis, nii\nnäin samas vaunus istuvan yhren nuaren frouvan poskes sellaasen\nsyntymämerkin. Sill'oli siinä jo kolme penskaa sylis ja penkillä ja\nmiäs nukkua retkotti vai pää seinää vasthan. En tuntenu frouvaa, mutta\nkysyyn kumminkin jotta:\n\n— Eikös frouv’oo käyny koulua siinä ja siinä tyttökoulus Helsingis?\n\n— Olen minä, mutta mistä ihmeestä te sen tiedätte? — hämmästyy se.\n\n— Frouvallahan on toises poskes merkki.\n\n— Se on syntymämerkki —\n\n— Joo, niitä tehtihin silloo yhtenä vuatena vähä erilailla. Hyvin\nnäyttää vetänhen ja vaikuttanhen se plaasteri — —\n\nFrouvan poskia kovasti kuumotti, mutta iloone nauru kumminkin pääsi.\n\nNo nii. Niinipä se nyt meiränki helsinkilääsfröökynä kovasti vai möträs\npikiöljyä naamahansa, hiaroo ympärinsä ja katteli peilihi. Mustaksi\ntuli ku patakettu naamasta ja rupes auringonpaistees paistattamhan\nposkiansa.\n\nSiinä autoja orottaes Askan kevaritaloon pihalla rupes Tukkineuvos\nkertomhan Lapin kuninkahasta ja Saukosken keisarista. Kaukana siälä\nLapin perukoolla, Kualajärven pitäjän pohjoospualella, on Savukosken\nelikkä niinku sitä siälä sanothan Saukosken, keisarikunta, joka tosin\nvain tavallisena pitäjänä kuuluu Suamen tasavaltahan. Saukosken\nkeisarikunnas hallittoo täysivaltaane keisari nimeltä Kaaleppi,\njota myäskin kuttuthan Lapin kuninkahaksi. Koko Lappi tunnustaa ja\ntuntoo kuninkahansa, Kaalepin, vaikka keisarivaltuuret sill’on vai\nperintövaltakunnasnansa Saukoskella.\n\nKaalepin isäkin oli jo Lapin kuningas. Hän omisti ja hallitti\nrajattomalla vallalla suunnattoman suuria aloja Lapin syränmaita ja\nmettiä. Ja porolaumat oli lukemattomat.\n\nPerintoruhtinahansa, tämän Kaalepin, lähretti isä Oulun kouluhun siältä\nsatojen peninkulmien takaa Lapin perimmääsiltä perukoolta. Kaaleppi\nkasvoo ja eristyy koulus erinomaasesti. Tuli ylioppilahaksi ja rupes\nlukemhan lakia. Hän otti opinnot perinpohjaasesti ja sitä varte jo\ntoisena opintovuatena Helsingis ollesnansa osti ensimmääsen juritiikan\noppikirjan niinittään: Serlok Holmesin yhren salapoliisiromaanin.\n\nTämä kirja jäi samalla hänen ainuaksi ja viimmeeseksi\nlainlukukirjaksensa. Eikä Kaaleppi jaksanu, eikä viittiny sitäkään eres\nloppuhu lukia, sillä senaikaasen lakitiäthen ylioppilahan alustavhin\ntoimenpiteesihi kuuluu kovasti laaja käytännöllinen ja kokeellinen\nharjoottelu Kämpin, Kleinen, Katanin ja Oopperakellarin klinikoos\nja instituutiis. Ja kovasti tyyrist’ oli siihe aikhan ahkera ja\nperinpohjaane opiskelu Helsingis, varsinki juuri juritiikka ja varsinki\njuuri Kaalepille, tunnustetulle ja juhlitulle Lapin kuninkahalle, jonka\nisän porolaumas oli enempi sarvia ku kaikenmailman lakikirjoos pykäliä\nja parakraafia. Kaaleppi syätti nälkääsiä, vaatetti alastomia, (jok’\nolivat viänhet vaattehensa panttiin kuivamhan) ja juatti janoovaasia.\nJa varsinkin niit'oli paljo.\n\nNii janottavaa aikaa ku Kaalepin opintoaika, ei Helsingin yliopiston\naikakirjat tiärä toista kertua. Kaaleppi koitti parhaansa tehrä\nystäviensä ja tuttaviensa virkistämiseksi, juattaan ja syättään niitä.\nLopuksi ei Kaaleppi keriinny muuta tekhönkää ku maksamhan. Porokarja\nvähäni, vuaret kuluu ja lopuuksi Kaaleppi tykkäs jotta kyllä se ny saa\njo hänen pualestansa piisata, kun niitä iakikirjojaki kuuluu olovan\nkyynäräkaupalla ja monellaasia. Kaalepin tuli ikävä takaasi isäänsä\nmaalle ja siksi toiseksi oli isäki jo jättäny pulkkansa, poronsa ja\nkinthansa poijalle. Nii rupes poika Kaaleppi Saukosken keisariksi ja\nLapin porokuninkahaksi.\n\nKerraasti sai Kaaleppi päähänsä, jotta rakentaa ittellensä uuren\ntaloon. Mutta mistäs siälä erämaas otti naulat? Ja nii lähti Kaaleppi\nporovaljakolla ajamhan yli lumisten tunturien kolmesataa kilometriä\nOuluhu.\n\nIstuu ja tuumas Oulun susiteetis, jotta taitaas olla parasta hakia ne\nnaulat Helsingistä. Kaks hevooskuarmaa niitä piti olla. Ja nii lähti\nyhtenä aamuna Helsinkiin.\n\nSiälä rookas tiätysti paljo vanhoja tuttuja ja viikon päästä päätti\nKaaleppi hakia ne naulat Berliinistä. Mutta ku pari viikkua oli\nPerliinis naulojaki kattellu ja funteerannu, nii otti ja ajoo suaraa\nRoomahan asti. Siältä osti kokonaasen vaunulastin suuria ja piäniä\nnauloja ja hyvän kaupan päälle passas vähä ryypätäkki. Pari viikkua\nsiinä meni, ennenku sai kaikki siihe laihi, jotta passas lähtiä\nSuamehen taas Saukoskelle päi. Sen naulalastin kans sitte lähti. Esti\nPerliinihi ja ku sinne asti oli onnellisesti pääsny, nii pitihän sitä\nvähä juhlia. Viikon päästä olivat Kaaleppi ja sen Roomasta tuama\nnaulavaunu Tallinnan satamas, mutta sitte tuli toppi. Kaaleppi räknäs\njotta se’ei kannata. Tahtoovat ryäkälehet nii paljo sen rautatiävaunun\nkuljettajaasta lahren poikki Helsinkiin, niinku Kaalepill’ oli\ntarkootus, jotta Kaaleppi sanooki jotta:\n\n— Se’ei kannata! Sillä rahalla mä saan Helsingis kaks lastia nauloja,\njott'en sunkaa mä ny hullu oo — —\n\nSe laski jotta ku se jättää sen naulavaunun niille virolaasille\nja ostaa Helsingis vai yhren vaunun nauloja, kun ei se enempää\ntarvittekkaa, nii se voittaa siinä kaupas pualet. Ja olihan se\nselvääki, ku kerran vaunun ylituaminen olis maksanu yhtä paljo ku kaks\nvaunulastia Helsingis.\n\nJa nii kans teki. Sanoo virolaasille jotta: saatta pitää.\n\nKu Kaaleppi sitte pääsi Helsinkihin, nii kannattihan sen vähä juhlia ku\ntianas siinä kaupas vaunulastin nauloja. Ja ku se sitte viälä Kämpis\nsitä asiaa ajatteli, nii se sai toisen loistavan ajatuksen jotta:\n\n— No saamari! Min’en ostakkaa niitä nauloja täältä Helsingistä, m’ostan\nne Oulusta ja säästän frahrin! Sen sijahan, jotta täältä Helsingistä\nmaksaasin vaunun frahrin Ouluhu, nii saan sillä rahalla hyvinki ne\nkaks kuarmaa nauloja, jokka mä oikiastansa sitä tupaa varten vai\ntarvittenkin — — —. Ja ku tarkasti räknää, nii silloohan ne naulat ei\nmaksa mulle mitää, n’otta täs tianaa ne naulat aiva ilmaaseksi.\n\nJa sen päälle ny ainaki kannatti ryypätä, ku sai ne naulat lopuksi aiva\nilma. N’otta s’oli purkista tulua koko reisu.\n\nSellaane oli Kaalepin kuulunsa naulanhakumatka.\n\nTäs sotavuasina joutuu Kaaleppi hoitamhan Saukosken kunnan sotkuusia\nelintarves-asioota ja teki sen kunnollisesti ja tunnollisesti. Antoo\nkimpalhen sokuria aina sille joka tarvitti. Toisille ei antanu mitää,\nku ei sitä kaikille räkänny, eikä kaikki sitä tarvinnukkaa. Kaaleppi\ntunti nii kuntalaasensa, jottei siinä tarvinnu mitää kirjaakaa pitää.\nJa kaikki saukoskelaaset olivat tyytyvääsiä osahansa, oli se sitte vähä\nväheet eli eneet.\n\nMutta sitte ne elintarvesherrat Helsingistä kirjoottivat Kaalepille\njotta pitääs saara tilit.\n\n— Mitä tuhannen tiliä siinä tarvithin, ku kaikki on menny jämttisti,\neik’oo millää tahtonu piisatakkaa! — kirjootti Kaaleppi vasthan.\n\nMutta tilit ne ryäkälhet vai vaatiivat. Ja lährettivät yhren herran\nSaukoskelle tiliä tarkastamhan.\n\nNo mikäs siinä auttoo. Ku tiliä kerran vaarithin, nii Kaaleppi otti ja\nteki ne. Eikä siinä kauaa viipynykkää, sillä se Kaaleppi on terävä ku\npuukkoo, ku se sen pään panoo.\n\nKaaleppi oli itte elintarveslautakunta ja joskus kesällä s’oli pari\nvuatta sitte valinnu kaks tuttua miästä tilintarkastajooksi. Mutta\nniinkus muistatta, nii raivos samhan aikhan se kauhia espanjantauti, ja\nmelkee kohta kun ne miähet olivat tarkastanhet ja hyväksynhet Kaalepin\ntilit, nii ne kualivat siihe kauhiaha tautihi jotta naskahti. Aiva\nhengettömiksi menivät.\n\nKu sitte se tarkastaja tuli ja pyyti puhutella niitä tilintarkastajia\nja kysyy mihnä n’oon, nii mikäs siinä muukaa tuli, ku sanua niinku se\nsurullinen asia oli jotta:\n\n— N’oon kuallehet!\n\nTarkastaja oli horvin aikaa nykiny nääveliänsä ja viimmee haikaassu\njotta:\n\n— Kumma ku että teki kuallu!\n\nNii sanoo Kaalepille, mithän sitte tarkootti.\n\nMutta Kaaleppi sanoo jotta:\n\n— Vai olis munkin peijakas viäkhön pitäny kualla? Jos mäkin öisin\nkoikahtanu, nii kuka teille olis eres tällääsekkää tilit tehny?\n\nTukkuhu oli tarkastajan suukku menny ja kärestä pitään oli pois lähties\nKaaleppia kiitelly.\n\n\n\n\nVIÄLÄ VÄHÄ KAALEPISTA JA SITTE AUTOLLA SORANKYLÄHÄN.\n\n\nPaljo siit’ olis kertomista siitä Saukosken Kaalepista, »Sauherrasta»\nja Saukosken tasavallan monarkista, niinku sitä nyt kans on ruvettu\nnimittämhän ja onhan täs aikaaki, ku ei niitä autojakaa rupia kuulumhan.\n\nJuristi ja lakimiäs siitä Sau-herrasta kumminki tuli, vaikkei se siälä\nHelsingis tutkintoja suarittanukkaa. Ja kova juristi tuliki, ja siitä\nmerkilline, jotta s’oon aina oikialla pualella. Monet suuret ja sekavat\nasiat s’oon ajanu; paljo kiitosta ja mainesta saanu. Mutta yhres jutus\nse joutuu nii kovaha pimpamppihi, ku se ajoo yhtä tappelujupakkaa,\njotta sen ei auttanu muu, ku piti ottaa syy omhan niskahan. Kaks\ntaloollist’ oli lyäny mökyyttäny piänes pöhnäs yhtä kolmatta, ja sekös\nrakkari otti ja haastoo ne vastaamhan oikee lain ethen, ku s’ei niille\nitte käsirysys pärjänny.\n\nNo nyt oli asiat menny jo nii pahoon vilsaha, jotta lyäjät käsittivät\nsaavansa sakkua sen kolmannen kaverin möksimisestä. Niille tuli hätä\nkäthen ja menivät hakhon apua itte kuululta Kaalepilta. Ja ku sitte\ntaas käräjihi tultihin, Kaaleppi asiamiehenä, nii pöytäkirjoosta\nselves, jotta äijäparaat olivat jo erellises oikeuren istunnos\nhätääntynhet tunnustamhan, jotta n’oon sitä kolmatta tuffaa lyänhet.\n\nSiin olis silloo kaikki muut tavalliset juristit huitaassehet kärelle\nja sanonehet vai jotta:\n\n— Tjaa, ku t’ootta ollu nii hulluja ja tunnustanu itte, nii mitäs mä\nsille ny enää voin? — — S’olis sitte asiamiähenpalkkio niinku 500 ja\nmatkakulut päälle, 700 — —\n\nJa tuamari olis sanonu, jotta astukaa uloos.\n\nMutta Kaaleppi ei ookkaa mikää tavallinen aasinajaja. Se ottaaki\ntoisen asian oikee omantunnon kannalta ja käräjööttöö puhtahasta\nlakitiäthellisestä nautinnosta ja asianharrastuksesta vaikka omalla\nkustannuksella sinaattia myäri.\n\nJa niinipä kääntikin Kaaleppi koko riitajutun aiva väärinpäi. Seliitti\njotta:\n\n— Kyllä asia nii o, ku on toristettu, jotta näm’on tätä miästä vähä\nkovakouraasesti käpäällehet, mutta n’oon tehnehet sen mun käskystäni,\nja minä siis vastaan täs asias. Niinku korkia laki ja oikeus sen hyvin\ntiätää, nii min’oon Saukosken suajeluskunnan päällikkö, ja nämä,\nvastaajat samoonku päällekantajaki kuuluvat suajeluskunthan ja ovat mun\nkäskynalaasia.\n\nKaaleppi rykääsi, pullisti rintaa ja seliitti jotta:\n\n— No tämä selkhänsä saanu miäs on aina rasvannu kivääriänsä nii\nhuanosti ja vastoo lakia ja asetuksia, jotta sen pyssy on aina ollu\nsuuta myäri tukus. M’oon antanu sille monta kovaa varootusta, jotta sen\npitää krassata pyssynsä puhtahaksi, siltä varalta jotta jos sattuus\nsota tuteiman, mutta aina s’oon vai siltä jääny tekemätä. Viimmee mä\nkäskin näiren vastaajien menemhän sen kotia ja panemhan sen vaikka\nvängällä purkistamhan pyssynsä, jos ei se hyvällä tottele. Ja ku muu\nei auttanu, nii miähet oli sitä vähä kärestä pitään neuvonhet ja\nopettanhet ja huanojalkaane ku on, nii kuinkhan oli siinä koikkaroonu,\njott'oli kaatunu ja vähä kolhinu ittiänsä. Tämä kaikki on siis\ntapahtunu esivallan nimes yhteeseksi hyväksi ja maan puallustuksen\ntarkootukses ja kuuluu sotilasvallan kurinpito-oikeuthen, nii jottei\nsitä voira tällääses maallises oikeures ottaa eres käsiteltäväksikää.\n\nKaalepin puheesta meni koko oikeus sakeesinsa. Vastaajat ja kantaja\nseisoovat suu auki ja haukkoovat ilmaa. Nuari tuamarikaan ei ymmärtäny\nmuuta, ku käski valittaa korkiampahan oikeuthen ku Saukosken käräjihi.\n\nNii se juttu kans päättyy ja kaikki tytyyvät tuamiohon. Kulut\nkuitattihin tasan ja harjalliset maksettiin pualiksi. Ja vaikka\nsivullisenki pitää tunnustaa, jotta Kaalepille kaikki kunnia lankes\ntästä erinomaasesta asianajotairon mestarinäyttehestä, niin tuamari\nsai kumminkin yksin koko kiitoksen. Kaikki kiittivät ja sanoovat,\njotta s’oli oikia Salomonin tuomio. Ja Vaasan hovioikeuski antoo sille\nnuarelle tuamarille oikee varatuamarin arvonimen.\n\nPapillista säätyä kohtahan tuntoo Saukosken Kaaleppi aiva erityystä\nkunniootusta ja arvonantua. Aina ku se tuloo pappilaha voinkantohon\nja muihi kirkollisiin toimituksiin, nii s’ei puhu muuta ku purkista\nlatinaa.\n\nJa niin on Kaaleppi luvannu, jotta jos se joskus mailmas akan ottaas,\nnii siitä imhellisestä asiasta se tuloo tekemhän papille ilmootuksen\nraamatun alkukielellä.\n\nTukkineuvos rupes justhin kertomhan uutta juttua Kaalepista, ku meirän\nNeitineuvoksemma hyppäs pystyhyn ja huuti jotta:\n\n— Nyt tuloo! Kuuletteko? — Kuuletteko jyrinää?\n\nMe poukahrimma jokainen kans pystyhyn ja Hermannikin heräs, hiaroo\nsilmiänsä ja hätääli jotta:\n\n— Joko ne autot ny meni?\n\nRupesimma kuuntelemhan ja eikös vai kuulunukki kankaasta hiljaasta\ntärinää ku auton jyrinää. Se tuli aina vai kovemmaksi ja selvemmäksi.\nHöröskorvin sitä kuunneltihin ja ruvettihin jo reppuja kokoomahan.\nMutta merkillistä s’oli jotta, vaikka tiätä pitkin näki pari kilometriä\nja jyrinä kuuluu aiva selvästi, nii autoja vai ei näkyny mihnää.\n\nViimmee Otto Kunnallisneuvos Pirkkalasta haikaasi jotta:\n\n— No mutta tua Helsingin-Heikkihän s’oon joka tuala pihan perällä\nnukkuu ja vetää seinähirsiä jotta tanner täräjää! —\n\nJa Heikkihän s’oli, joka makas suullansa, filtti niskas ja veteli\nsuloosia unia, jotta kangas kaikuu.\n\nSitä käythin vähä kepillä koputtamas Piäksänmäjen aseman plassille,\njotta piisaas se ny vähä väheetki. Muttei aikaakaan, nii jo taas rupes\nkuulumhan jyrinää — ja samas ajoo pihahan kaks komjaa autua, jokka\nm’olimma tilannehet Rovaniämeltä.\n\nNe olivat aiva keltaases pölys ympärinsä. Niin oli tomottanu tulles.\nVälill' oli menny kummi puhki ja sit’ oli pitäny korjata.\n\nRovaniämelt’ on Sorankylhän matkaa 136 km ja siältä Inarinjärven\nrantahan 165 km. Siältä sitte Venäjän vanhalle rajalle Patsjoen\nmutkahan Nautsin majataloohi, johka asti Petsamon uusi maantiä nyt\non valmis, lähes 100 km. Koko automatka oli siis nuan 400 km. Meit’\noli kymmenen henkiä ja maksettiin kyytistä 500 mk pekkaa päälle,\nn’ottei se mitää tyyristä kyyttiä ollu, ku autot saivat tullu tyhjinä\nsaman tiän takaasi. Kyllähän sinne olis pääsny postiautollakin, jokka\nkulkoovat kolmaasti viikos erestakaasi Rovaniämelta Nautsihi asti,\nmutta n’oon sellaasia kuarma-autoja ja tavallisesti niin täynnä, jottei\nniihi olsi mahtunukkaa koko meirän sakki. Ja mukavampaa s’oli ajaa\nomilla autoolla, joita sai seisottaa, koska tykkäs. Viis henkiä meni\nkumpahankin autoho ja ku niis on kovasti pehmooset istuumet, nii passas\nsiinä nojata rötköttää ja kattella mahtavia maisemia. Eikä se tullu\noikiastansa paljo tyyrihimmäksi meille ku postiautokkaa, ku niis maksaa\nmarkan ja kilometri. Ja eihän s’olsi passannukkaa, ku oikee suarahan\nsanoo, jotta Suamen kansan eduskunnan laajaperääsimmät jäsenet olsivat\nkörökyyrillä ajaa koluuttanhet. Vaikka totta s’oon, jotta kovasti hyvi\nniillä postiautoollaki pääsöö kulkohon.\n\nMeille sattuu sitte viälä Rovaniäinen parahat autonkuljettajat. N’oon\nhurjia poikia ajaa karahuttamhan ne Rovaniämen saföörit. Päästäävät ku\nviimmeestä päivää ja moni niist'on ajanukki päänsä puuhu. Useemmite on\npuu menny poikki, mutta välist’ on sattunu niinki hullusti jotta pää on\nmenny puhki. Nämä meirän saföörit olivat kans lyänhet monta ilmavolttia\nsuurempien kivien ylitte ja pikkukivien päälle n’ei viittinhet\nkattuakkaa. Monta konesta on kuulemma niiren käsis heittäny henkensä,\nmutta omansa ovat miähet pitänhet. Mutta kyllä ne kans konhensa\ntuntivat. Meirän saföörin nimi oli Lipponen ja sill' oli komja musta\nparta. Sitä miästä mä kunniootan elämänikäni saföörien samppioonina ja\noikiana autonkesyttäjänä. Se osas hypittääkki konesta ku orista. Ja\nolis laskettanu takajaloollaki — — tuata nuan, takapyärilläki pystyä,\nmutta me pyyrirnmä jotta:\n\n— Mennähän ny vai maata myäri — —.\n\nEikä s’ollu ku yks tuhahros ku m’olimma jo Sorankylän rannas.\n\nSiinä viis kilometriä ennen Sorankylää mä havaattin tiänviitan johna\nseisoo »Tähtelä».\n\nKysyyn Lipposelta jotta:\n\n— Mihkäs se tua tiä viä?\n\n— Se viä Tähtelähän, Suamen ilmatiätheelliselle havaantoasemalle,\njohn’on paljo kaikellaasia merkillisiä konehia, jokka osoottaavat\nmakneettivirtoja ja maanjäristyksiä. Ku oli se Messinan kauhia\nmaanjäristys, nii täälä kaukana Lapis heti huiskuu monet tärpäntikkelit\nja näyttivät, jotta nyt pullisteloo maapallo pahoon joltakin kantilta\nmailmaa. — S’oon siitä kumma taloo, jotta sitä pykätes ei oo käytetty\nyhtäkää rautanaulaa eikä muutakaa rautaa. Kaikki naulakki pitää olla\nvaskesta, jottei rauta häirittisi niitä fiiniä makneettisia konehia.\nEnnenku sinne sisälle päästöthän, pitää kaikki rautaesinehet jättää\npäältänsä pois. Ei saa olla yhtää palaa rautaa eikä terästä, muutoon\nmenöö konhet prilleehi. — Ei eres housunknappiakaa, ku niis on rautaa\nsisällä — — seliitti Lipponen, joka sen asian tiätää.\n\n— Sehän nyt on kamalaa! — imehtelin mä. — Pitääkö siinä ottaa housukki\npois ku käyy siälä sisällä kattornas? Ja millä konstin niiren hoitajaan\npöksyt sitte pysyy ylhällä? — —\n\n— Puuknapiilla, puuknapiilla tiätysti — seliitti Lipponen.\n\nEn tiärä sitte, mahtookahan lykätä lompuskaa, mutta kovasti s’oli\ntotisen näkööne, ku mä sivultapäi peräsin ja koitin kattella silmihin,\njos se rakkari narraa.\n\n\n\n\nRETKUE SAAPUU SORANKYLHÄN.\n\n\nSorankylä, s’oon jo Lappia. Itte kylä on Kitisen ja sen sivujoen\nJesiönjoen mutkas tasaasella mataasella kankahalla, johna kasvaa\nharvaksensa matalaa mäntymettää. Taloot ja asumukset ovat uusia,\nhyvin rakennettuja ja sijaattoovat kaukana toisistansa, nii että\nkylä on kovin laaja. Joitaki taloja ja kylän kansakoulu on Kitisen\njoen itäpuolella. Joen yli kuljethan pukkisiltaa myäri, mutta sillan\noli viäny vesi ja Kemi-yhtiön tukit, n’otta siitä kuljettihin ylitte\nvenehillä. Kun Kemi-yhtiön tukit olivat sillan särkenhet, niin piti\nyhtiön pitää yätä päivää muutamia tukkimiähiä jokirannas kuljettamas\nihmisiä ilman erestä ylitte. Ja sillankin sai yhtiö sitte korjata\njällen entisehe kuntohon. Parempaa siltaa ei siihe kannata rakentaakkaa\nsitä varte, ku Kitisen joki aina kevääsin tulvii niin korkiaatte,\njotta välistä tuloo vesi huanehisihi asti ja viää kiviä talojen\nkivijaloostaki.\n\nVesi nousoo monta metriä. Sorankylän rannas kuljethan suurella lautalla\nJesiönjoen poikki. Meiränki autot viäthin lautalla yhrellä kertaa\nmolemmat ylitte.\n\nSorankylä on Lapin pääkaupunki. Siäl'on uusi kaunis kivikirkko ja sen\nviäres hautuumaan lairas kyyhöttää vanha pikkuune ränstyny puukirkko,\nvanhan Lapin emäkirkko. S’oon ainaki kolmesataa vuatta vanha.\nSorankyläs on valtion ylläpitämä Lapin sairaala, johna lappalaasekki\nkulkoovat plaastaroottemas kroppiansa. Mutta vähä siälä kulkoo\nsairahia. Ne syränmairen ihmiset koittaavat huusata itte ittiänsä\nja luattaavat enempi noita-akkoohi ku tohtuuriihi. Jos ei tauti\nnoitumisella erkane, niin s’oon kualemaksi, eikä siinä silloo auta\nvastahan harraaminen.\n\nSorankyläs on viälä sähkölennätinasemakin, postikonttuuri ja apteekki\nja pari suurta kauppiasta, faltesmanni ja poliisi, n’otta se hyvinkin\nvastaa pikkuusta kaupunkia. Ja Lapin oloos s’oon sama ku Helsinki.\nTalvisaikhan hakoovat erämaan asukkahat poroolla kaikki kesän\ntarpehensa Sorankylästä. Silloo näköö siälä suuria pororaitoja, niinku\nne sanoo porolaumoja, joilla verätethän kuarmia. Monta kymmentä porua\nkulkoo perätysten vetään pulkkaa eli ahkiota, jok’on ku poikkisahattu\nvenes.\n\nSoränkylän kunta on Suamen suurin kunta alaltansa. S’oon melkeen\npualet Vaasan läänistä ja asukkaita on vain 7,000, n’otta kyllä\nsiin’on lääniä jokahittelle käännyskellä vaikka vähä leviämmäättekki.\nMaanviljelystä siälä ei juuri olleskaa harjooteta. Vähä ohraa ja\nperunaa viljellähän. Karjaa pirethän vain omiksi tarpehiksi ja heinää\nniitethän luannonluhrilta. Rahat tianathan tukkitöistä, frahrinajosta,\nmettistä ja mistähän kukin mahtaakaan saara. Jois on runsahasti siikaa,\ntaimenta ja muuta hyvää kalaa. Mettis on lintuja ja muita mettän\neläviä, joita ihmiset pyyrystävät pakosta hengenpitimiksensä eikä\nniinku täälä alamais vain jouteksensa ja lystiksensä,. Saaraksensa\nryypätä ja valehrella toisille, kuinka erinomaasia mettämiähiä n’oon —\nvaikka osteloovat jänikset torilta. Ainaki Vaasan herrat.\n\nMutta siälä Lapis, siäl’on viälä nykkin oikeeta eläviä karvaasia\nkarhuja ja susia suuris laumoos.\n\nSorankyläs oltihin kovas töpinäs meirän tulon tähre. Tiätäähän sen ny,\nku ensi kerran tuloo sinne Lapin perukoolle oikee kansanerustajia.\nTiato tästä suuresta asiasta oli levinny kauas korpihin ja pitkien\nmatkojen takaa oli tullu ihmisiä kattomhan näitä merkillisiä\nnähtävyyksiä. Kaks lappalaasakkaaki siinä seisoo pyhäputsus ja kirjavis\npukimis imehtelemäs meitä ja me tiätysti koitimma olla kovasti tyrmää\nja viisahan näköösiä.\n\nSorankyläs on nuarisoseuratalookin ja sen koivunvesoolla koristellus\nsalis tarjottihin tulijaaskaffit monellaaste pikkuleipään kans. Oli\nsiinä mahtanu olla kova häärinä ja pouket ennenku kaikki kryyterit,\nkartemummat ja kaneelipurkit oli saatu sinne syränmaahan hommatuksi\nja fiinit nisuleivät leivotuksi kansanerustajaan maisteltaviksi.\nHyvästi meitä pirettihin, syätettihin ja kaffitethin ja vakuuttavasti\nkans tuathin ilmi Lapin kansan elinehrot ja avuntoivehet. Merkillistä\noli kumminki havaata, kuinka nua kaukaasen, kylmän ja pimiän Lapin\nasukkahat ennen talourellisia etuja toivoovat henkisen valistuksen\napua. Yhteene ja yksimiälinen oli kaikilla toivo, jotta Sorankyläs v.\n1922 perustettu kansanopisto otetaas valtion erikoosehen suajeluksehen,\nniin että sinne saataasihin palkatuksi hyviä opettajia ja voitaasihin\nantaa monipualista opetusta. Kansanopiston yhteytehen toivottihi\nisäntä- ja emäntäkoulua, opetusta karjanhoiros ja kotitaloures.\nLapin kansanopistolla ei ollu viälä omaa talua. Sitä varte pyyrethin\nkansanerustajaan myätävaikutusta riittävän suuren valtionavun\nsaamiseksi. (Sille onkin jo myännetty 500,000 mk.)\n\nToinen suuri asia oli Petsamon rautatiä. Siitä asiasta puhuu\nvanha harmaahapsinen opettaja-vanhus Kena sellaasella innolla ja\nvakaumuksella, jotta sai musta ja muista matkalaasista Petsamon raran\ninnokkahia kannattajia.\n\nSorankylä säilyy retkelääsillä sulooses muistos varsinki siitä, jotta\nsiälä saimma nukkua henkemmä hyväksi kolmatta voorokautta kestänehien\nponnistusten perästä. Rovaniämeltä asti oli matka ollu yhtämittaasta\nmenua yätä päivää. Oli torkuttu venehis, maattu pihamailla ja väsytty\nniin, jotta monen rupes jo muistumhan äitee miälehen. Kun sitte\npäästihin Sorankylhän iltamyähääsellä ja ohjattihin sairaalahan,\njohna saimma kukin pehmoosen vuatehen maataksemma, nii jo tuntuu taas\nihanalta elämä. Pestihin matkapölyt naamasta ja uni maistuu! Kuus\ntukevaa tuffaa siinä veti kilvan jyriseviä unia n’otta seinät täräji\nja katto kohooli. Sellaane konsertti siinä käyy, jotta tuskin saivat\nmuut koko kihlakunnas unta silmihinsä sinä yänä. Ja sarankilon äijiä ku\nkaikki oltihin, nii tiätäähän sen jotta kontrapassua siinä pelattihin\nn’otta kastrullit köökin pualell’ olivat seiniltä puroollehet. Aivan\noli aamulla kaikkien nenät paisuksis ja turtana sen hornoon päälle, ku\noli nii nenää tutisuttanu. Ei tahtonu saattaa niistääkää. Mutta kyllä\nkans olimma virkeetä poikia aamulla. Vaattehia tomotettihin, kenkiä\nplankattihin, partaa ajettihin ja putsattihin erestä ja takaa n’otta\nm'olimma ku uusia miähiä.\n\nSitte lährettihin kauppapuariihin tekemhän viimmeeset ostokset, ennenku\nihmisten ilmoolta lährethin painumhan Perä-Lappihin, kohre isoon\nInarinjärven rantaa. Mikä tarvitti mitäkin, mutta yks oli yhtööstä ja\nkaikille välttämätöntä. S’oli pikiöljy. Ja sitä sai siälä ostaa oikee\npuhristettua ja valmihiksi pulloohi pantuna.\n\nKesä 1923 oli Lapis niinku muallaki kovasti myähääne ja sitä varte\nolivat hyttyysekki myähästynhet, jottei meill'oIlu niistä juuri\nmitää vaivaa alkumatkalla. Mutta sitte tuli kuumemmat poutapäivät ja\nSorankyläs pakkas jo silloo talloo ruveta vähä manoottamhan, ku puri\nsiältä ja täältä ja ympärinsäkki, n’otta kaikki käsittivät hyvin,\njotta ny oli pikiöljyn aika tullu. Ja sitä varte osti jokahinen potun\nja suurinaamaasimmat kaks. Mikä tarvitti viälä villakaulahitten,\nvesitakin, mikä pläkkilaatikollisen keksiä, mutta Kunnallisneuvos osti\ntoista syltä nahkahihnaa, jolla vyätti hyllyvän vattaruutinkiinsa\nkaiken varalta lujasti kiinni, ku nii kauas lährettiin. Ja paperossia\nvarattihin moneksi viikoksi, n’otta niit'oli viälä takaasitulleski.\nSorankyläs on penssiiniasemakin, josta säiliöt täytettihin, ja nii\nlährettihin hyrräämähän pualenpäivän aijoos Sorankylän hiatakangasta\npohjoosta kohri. Eres oli 12 tiiman ajo halki asumattomien erämairen.\nKoko tualla taipalehella ei oo tiän varres muita ihmisasumuksia ku\nmitätöön Sattasen kylä parikymmentä kilometriä Sorankylästä pohjoosehen\nja valtion rakennuttamat kevaritaloot nuan kahren peninkulman pääs\ntoisistansa. Mutta maisemat on mahtavia ja suuremmoosen suuria, laajoja\nja yksinääsiä. Erämaan rauha ja erämaan henki lepää kaiken yllä. Tuntoo\njotta liikkuu suuren koskemattoman luannon keskellä, rannattomat mettät\nja suat, elikkä »jängät» niinku siälä sanothan, ovat joka pualella\nympärillä. Siälä täälä vilahtaa silmhän kiamurteleva joki elikkä\nyksinääne mettälampi, jonka seljällä näköö sorsaparven soutelevan\nkaikes rauhas. Taivahan rannalla siintää sinihohtooset tunturit,\naurinko helottaa kuumana ja paahtavana.\n\nHyttyyset seuraavat surisevana parvena peräs. Hyvältä maistaa siinä\ntuprutella tupakkia pehmooses autos ja pikiöljy, jota pitää tuan\ntuastakin uurestansa hiarua naamahan, kirvelöö suloosesti poskipäis ja\nnenäs tuntuu ihana tervan tuaksu.\n\nKelpaa sitä sillä lailla laskettaa pohjoisnapaa kohri!\n\n\n\n\nKARHUNTAPPAJIA JA LAPPALAASIA.\n\n\nSorankylästä Inarinjärvelle ja siitä uutta maantiätä Petsamhon asti on\nvaltio rakennuttanu tiän vartehen siistiä majataloja matkustavaasille.\nN’oon uusia ja kaiken pualesta mukavasti järjestettyjä kolmen\nhuanehen taloja, jotta niis lystiksensä majaaloo vaikka pitemmänkin\naikaa. Eik’oo kovin tyyrihiäkää, kun niis on vahvistetut taksat.\nKun taipalehet on aiva asumattomia, nii on majatalojen hoitajiksi\npitäny erityysesti palkata väkiä. Akka pitää paria lehmää, jotta saa\nkaffimaittilan ja maitua, ja miäs kalasteloo ja mettästelöö aikansa\nkuluksi, ku palkka juaksoo kruunulta. Mutta niin on yksinäästä elämä\nsiälä syränmaan kevaritaloos, ja ei taira se palkkakaa nii häävine\nolla, jottei tahro kruunu saara sellaasia ihmisiä, jokka asettuusivat\npalkankaan erestä nuahi komeehi kevaritaloohi hoitajiksi. Mekki\nrookasimma majataloja, jokka seisoovat aivan kylmillä, kun ei ketää\noltu asumha saatu.\n\nKyllä siinä tuli ajatelleheksi, jotta tänne sitä pitääski siirtyä\nsuurehe rauhaha mettästelemhän ja kalastelemhan mailman rähinästä, ku\nsais niin hyvät huanehekki asuaksensa ja palkkaa kaupanpäälliseksi.\nOvet seisoovat nykki paris paikas seljällänsä. Sinne sai mennä ja\ntulla kukin halunsa mukhan, keittää hyväs hellas omasta pussistansa ja\noikaasta laattialle levolle. Eikä poislähties tarvinnu kysyä maksua\neikä ketää kiitellä. — Niitä kylmillä olevia majataloja on varsinkin\nPatsjoen ja Petsamon välillä, johna maantiätä ei viäl oo ku vähä\nainoottu.\n\nSe mahtoo olla siinä Suvannon ja Lohijoen kevarien välillä ku asuu\nse kuuluusa karhuntappaja Torpan-Paavo. Sen uuresta pykätty tupa on\njustihi maantiän viäres ja satoo ku saavista kaataan, ku tultihin\nsinne. Meit oli kehootettu pirättöhön siinä Torpan-Paavon tuvan\nkobralla ja käymhän kattomas oikiaa karhuntappajaa, josta puhuttihin\nkoko Lapis. Se sattuukin olohon kotona, jotta me sen rookasimma.\nKovasti oli laatumiäs, hiljaane ja harvapuheene, mutta pituut' oli\nhyvän joukon neljättä kyynärää, krouviluinen ja rontti miäs. 15 karhua\non Paavo jo kaatanu, eik’ oo ku vähä päälle neljänkymmenen. S’oon\nvaltion mettänvartija ja on periny sen viraan isältänsä, jok’ oli kans\nkuuluusa karhuntappaja. Ja kovastihan se passaa mettänvartijan homma\nsellaaselle mettän eläjälle ja mettämiähelle, ku se Paavo. Mettästys\ns’oonkin sen pääelinkeino, vaikka samalla katteloo kruunun mettienkin\nperähän.\n\nSiälä Lapis on karhu viälä aiva yleene kotoelään. Joka kesä se repii\njonkun lehmän eli lampahan. Ja s’oon sellaane peto, jottei sitä vastaha\nkaikki lökäpöksyt, niinku Luteerus sanoo, meekkää. Mutta Paavolle on\nkarhu tuttu kaveri. On oikee iloonenki, ku sen rookaa, sillä kattokaas\nsiinä tuloo silloon Paavolle raha oikee kahrella jalaaila vastahan.\n\nKertoo se ollehensa mones kovaski ottelus karhun kans, mutta aina\non selvän tehny. Isä-vainaansakki kerkes jo kerran nuarena poikana\npelastamhan karhun kynsistä keihästämällä.\n\nErellistalvena s'oli tianannu aika lailla rahaa, ku myi\nenklantilaasille loortiille, elikkä mithän misteriä olvat, yhren\nkarhunpesän. Paavolla on tuttuja helsinkilääsiä herroja, jokka käyyvät\nsiälä välistä mettästämäs, ja niille se ilmootti, jotta sill’on\nkiarrokses suuri naaras-karhu, jonka se myiis.\n\nNo siitä tuli eri pouket Helsingis. Enklannin lähetystön kautta osti\nkaks enkelsmannia sen karhunpesän Paavolta ja maksoovat nii ruakottoman\npaljo, jottei sitä tavalliset ihmiset ymmärräkkää — kakskymmentätuhatta\nmarkkaa! — Kyllä n'oon hulluja ne enklantilaaset, mutta hyvä se vai oli\nPaavolle, ku sai. Ja mitäs niiren enkelsmannien rahan on sitte väliä?\n\nKevättalvella oli sitte tullu suuri trusa herroja Helsingistä ja\nniill'oli ollu paljo passarimiähiä följys, monet turkit ja kaulahittet\nyllä.\n\n— Kyllä s'oli eri touhua se karhun tappo — sanoo Paavo — kun mun piti\nolla siinä aina varoolla, jottei se karhu vai käy niiren herraan\nkimppuhu. Mutta sattuu se yks pihtikinttu ja isoonoukkaane herra\nosaamhan kumminkin nii, jotta karhu kuali, ku lähti pesästä. Suuret\npivot ja kovat puheenplotinat oli sitte päälle piretty ja viäl’ oli\npyyretty, jotta kun vain löytää uuren tappamattoaman karhun makooksen,\nnii heti pitää ilmoottaa Helsinkihi ja siältä tuloo karhun tappajia\nvaikka kuinka pitkältä ja maksaavat hyvin. Ja hyvinhän se niin\npassaaki, jotta antaa herraan vai hurrata ja maksaa, minä pistän rahat\nplakkarihi — tuumas Paavo.\n\nTorpan Paavon huushollist’ on 30—40 kilometriä Vuotson\nlappalaaskylähän, johna majataloa hoitaa yks lappalaasperhe. Majataloo\non rakennettu lappalaastuvan viärehe aiva tian vartehen. Pyssynhollin\npääs on kolme neljä muuta lappalaasasumusta. Näill’ on oikiat puusta\ntehryt suamalaasmalliset tuvat, mutta muotoonhan lappalaaset asustaavat\nvain seipähistä pystyttään kokhonpannus koras, john’ on kivi keskellä\nhynttyä ja taivas paistaa katon reijästä sisälle.\n\nLappalaaset on pikkuusia äijänkänttyröötä, joll' on heikot sääret\nku hyttyysillä. Niiren miälest’ on komiaa, ku miähell’ on ohkaaset\nja väärät fletkusääret ku piipunvarret. Ääni on lappalaasilla ku\nlampahilla lauhkia ja inisevä. Ne kävellä flessukoovat ku olis vahinko\naina housuus. — Lappalaasakat on piäniä vääräsäärisiä tylleröötä,\nkaikki samannäköösiä, eikä korjaksi voi sanua yhtäkää. Verhat niill’\non kovasti räikiänfärisiä, nii miähillä ku akoolla. Pääfärit on\nsininen, punaane ja keltaane, jokk’ on Lapin kansallisfärit. Miähill’\non pääs niin sanottu »neljän tuulen lakki», jok’ on ku lapsen tyyny\nneliskanttinen ja paksusti topattu. Se on tavallisesti sinistä verkaa\nja joka nurkkahan menöö keskeltä päätä keltaane eli punaane rantu.\nJa keskipääs on korja tupsu. Akooll’on kans komia ja tairokkahasti\nneulottu myssy. Miähill’ on päällä jonkillaane möhliä mekkoo, siinä\nvyä ja suuri poronluusta tehty tuppihoito vyällä. Kaulas on pyhääsehe\naikaha jonkillaane hilkku kiaroottu niinku merimiähillä. Ja kintut\non pauloottu aiva ihomyätääsiksi. Jaloos on poronkoivista kursitut\nkarvakengät eli kallokkahat, niinku siälä sanothan.\n\nHuanosti on lappalaasten asiat. Ennen n’oli rikkahia ja hyvin\ntoimhentulevia; nyt n’oon köyhiä ja surkeeta ihmisiä. Ennen oli niillä\ntuhansia poroja, joita söivät ja möivät. Soran aikana ovat lappalaaset\nhuushollannehet nii, jotta nyt on porot hävinnehet aiva olemattomiin.\nKuuluu olevan enää koko Lapis vain 15 lappalaasperhettä, jokka\nviättäävät entistä kiärtävää elämää. Toiset ovat asettunhet asumhan\npuuhuanehisihi niinku muukki »lantalaaset» (suomalaiset), ja siin’ on\nsyy lappalaasten kurjuutehe ja perikatohon. Se on tämän »siunatun»\nsivistyksen ansio, jotta se viää perikathon luannonkansat. Se\nviaroottaa ne pois vuasisataasista esi-isiltä perityystä elintavoosta.\n\nLappalaaset yrittäävät nyt siirtyä tupaihmisiksi ja koittaavat hankkia\ntoimhentulonsa samalla lailla ku sinne asettunhet suamalaaset.\nMutta siinä ne pahoon pettyvät. Ei oo lappalaasen kruppi kovas\ntyäs harjaantunu kestämhän siinä ku tavallinen tukkijätkä. Eikä oo\nlappalaane knuppinsakkaa pualesta suamalaasen tasalla. Lappalaasista\nsaa sanua, jotta ei jaksa kruppi, eikä kestä knuppi.\n\nViälä kaiken kurjuuren lisäksi ovat lappalaaset miähet ruti\nlaiskoja. Akat on ahkeroota ja hoitaavat koko huushollia, passaavat\näijänkänttyräänsä n’otta häjyä teköö kattua. Ku lappalaasell’ on suinki\nrahaa, nii trengin se ottaa ittellensä suamalaasesta jätkästä, vaikkei\nolsi mitää tekemistäkää. Trenki narraa ja jutkuttaa lappalaasta aikansa\nja nylköö siltä kovaa palkkaa. Ei kelpaa lappalaane rakentamhan omaa\nmökkiänsäkkää. Suamaiaasen pitää palkata timpermanniksi. Viinahan on\nLapin äijä persoo. Juara lillittää vaikka viimmeesen killinkinsä.\nTupakkia polttaavat nii miähet ku naiset ja kaffia trönätähän\nyhtämittaa.\n\nLappalaaset on kualeva suku. Uusia ei tahro tulla ja vanahat konttii\nmaan rakohon.\n\n\n\n\nLAPIN KULTAJOELLA.\n\n\nSorankyläst’ on 130 km Lapin kultajoelle, Hangasojalle, jonka viäres on\nLaanilan majataloo. Rovaniämeltä asti on sinne kokonaasta 266 km. On\nsiinä matkaa, mutta autolla sen huristaa yhres voorokaures.\n\nLaanilan tianoot on tullu kuuluusiksi siitä, jotta siäl’ on suuret alat\nkultapitoosta hiatamaata. Vuanna 1868 oli siälä tutkimas jokkin valtion\nvuari-insinöörit ja huamasivat, jotta Ivalonjoen varsilla, nuan 700\nneliökilometrin alalla, oli maaperäs runsahasti hianua kultahiataa.\nLöyröstä leves heti tiato ympärinsä ja sinne lähti paljo ihmisiä\nkultaa kaivamhan. Kulta on siälä hiaran joukos piäninä kryyninä joen\npohjis ja ranta-töyris. Ja se huhtominen tapahtuu sillä lailla jotta\ntavallisehen pläkkifathin otethan maata ja kaarethan vettä päälle.\nFatia huiskutetaan sitte varovaasesti jotta hiata ja rapa fläiskyy\nlairan yli pois. Farin pohjalle jää lopuksi raskahammat ainekset ja\nkullan murut. Huhtomista jatkethan aina vai mones veres ja viimmee\nruvethan syynäämhän, jotta tuliko siitä mitää. Lopuksi kaarethan sakka\nfarin pohjasta paperin päälle, kuivathan ja puhaltamalla peraathan\nloput roskista pois. Silloo on siihen jääny piäniä ruskahtavan\nfärisiä kultajyviä, joista toiset saattaa huamata kullaksi paljakalla\nsilmälläki. Ku ne kokenhet kullankaivajat kaatavat sakan fatinsa\npohjalta kämmenelle, nii painosta jo tuntoovat, onko se oikiaa tavaraa.\n\nTätä fatikonstia käytethän etupääs vain ku ettithän ja tutkitaan,\nonko maas kultaa. Mutta ku suurempihin töihin ruvethan, niin\nrakennethan puusta ränni ja johrethan siihe jostaki ylempää vesi\nvirtaamhan. Rännihin sitte lapioorahan maata ja vesi virutteloo ja\nviää ravat mennesnänsä. Rännin pohjahan tarttuuvat kultajyvät, jokk’on\nraskahammat. Ne tiätysti kravathan ja putsathan tarkasti, ku tyät\nillall’on päättyny. — Aina silloo tällöön, ja sitähän kullankaivaja\nvavistuksella orottaaki, sattuu farin pohjahan jäämähän vähä tavallista\nsuureet kultaklimppi. Mutta siälä meirän Lapis on kulta murennu nii\nriivatun piäniksi palooksi, jottei tahro löytää eres kriiskryyninkään\nkokoosta jyvää. Suurin kullanpala, mitä siäl’on koskaa löyretty, —\nnii seliitti mulle yks vanha kullankaivaja — oli 450 krammaa painava.\nSe onki jo aikamoonen kimpales; lähes puali kiina. Mutta sitä\npiäntä kullan-murenoosta on sitä enempi. Sit’on siälä joka paikas.\nKaikkiastansa on Ivalojoelta löyretty kultaa tähän asti yks hyvä\nhevooskuarma, nuan 500—600 kilua.\n\nKullan huhtominen siälä Lapis on ollu välistä hyvinki kiivasta\nhommaa. Miäst’on lappanu sinne ku paremmanpualoosta karvaköyttä\nonniansa koittamhan, mutta sitte s’oon se tuhina taas tasaapunu.\nToiset on mennehet ja toiset tullehet, mutta aina siälä on jokin\nkumminki ettimän päällä. Suurin kullankaivaja on ollut Henry Kerkelä\nKemijärveltä. Vuanna 1902 se perusti Prospeetor osakeyhtiön, joka rupes\noikee suuremmasti kultaa kaivamhan. Sinne rakennethin monia suuria\ntaloorakennuksia ja piänempiä kämppiä ympärinsä kullankaivajia varten;\nhankittihin uurenaikaasia konehia ja runnattihin kovasti. Kaivettihin\n60 meeterin syvhän kaivoksiaki ja ettittihin vuaristaki kultaa. Mutta\nhuanosti se luannisti, n’otta yhtiö lopetti pian toimintansa ja silloon\ntaas tuli hiljaasta Laanilan saloolle. Sinne jäivät taloot ja monet\nrakennukset tyhjille seisomhan.\n\nMutta aina ilmestyy uusia ettijöötä. Meille kerrottihin, jotta\nparastaikaa ollahan taas puuhas saara uusi yhtiö toimimhan. Sen\netunenäs on tunnettu helsinkilääne liikemies ja mestariampuja Toivonen.\n— Kaks vaasalaastaki miästä on kultaa siälä kaivanu, nimittään\nrakennusmestarit Kivekäs ja Kurikka. Näistä on Kivekäs sitkiästi\ntyöskennelly Ivalojoella kultahommis ainaki kakskyrnmentä vuatta.\n\nLujas istuu kullankaivajas toivo kerran löytää oikia valtasuani, josta\npassaa vai moukarilla paukutella parhaan suuruusia kullanpaloja.\nViäl'ei sit’oo löyretty, mutta kukapa tiätää, vaikka viälä löytyyski.\nJostaki kallioosta se täytyy olla lähtöösin tua kultajauho, jota\nIvalojoen rannooll'on joka lapiollises maata. Niin uskoovat lujasti\nkullankaivajat, ettiivät ja toivovat.\n\nSiinä Laanilan majataloos puhuttelin yhtä vanhaa miästä, jok’on 18\nvuatta niillä mailla kultaa huhtonu.\n\nKun sattuu muita tyänansioota olemhan, nii teköö se niitä, mutta muut\naijat kaivaa kultaa omhan laskuhunsa. Se sanoo, jotta kyllä siin’ aina\ntavallisille päiväpalkoolle tuloo; mutta tyä on raskasta. Pari krammaa\npäiväs kuuluu olevan keskiarvoone kullan tulo.\n\nSiin’ oli Laanilas, ku me sinne tulimma, justhin yks miässakki valtion\nmaantiätä korjaamas. Ku iltaasin tyät oli lopetettu, niin miähet\nhuviksensa huhtoovat kultahiataa ja aina väliinsä olivat saanehekki.\nYhrellä poijall’ oli piänes klasipotus hyvä joukko kultamurenoota,\njotta saimma omin silmin nährä Suamen kultaa, joka muutoon kuuluu\nolovanki parasta sorttia laarultansa koko mailmas.\n\nLaanilan majataloo on rakennettu Prospeetori yhtiön entisen päätaloon\npihamaalle. Siinä seisoo yhtiön makasiinit ja tallit viäläki\npaikoollansa. Yhres huanehes on viäläki kullanhuhronta-ränniä ja muita\nkamppehia. Majataloon emännältä sopii vai pyytää laihnaksi huhtomafatia\nja kävellä parikymmentä syltä pihalta uaman rantahan, joka on aivan\nsiinä ääres. Ei muuta ku kalunaasta hiataa ja vettä fatihi ja sitte\nhuhtomhan. Kyllä siitä aina jokin murena farin pohjahan jää, vaikka\nse maa onki möyritty kymmenihin kertoohi. Jokirannat on tongittu aiva\nylösalaasin.\n\nKäythin me siälä jokirannas kans kattomas ja oli toisilla fatiki\nkainalos, mutta satuumma olemhan nii isoomahaasia ja takakenoosia\nmiähiä, jottei se kyykkimine, ku siin’olis pitäny olla pää alhappäinki,\ntahtonu oikee luannistua. Ja mitäs sillä kullalla ny tekiskää, ku\nSuames on paperimarkka?\n\n\n\n\nMETTÄSTÄJÄÄN JA KALASTAJAAN PARATIISI.\n\n\nLaanilan kevaritaloo on tunturin juurella. Parin kilometrin pääs\nsiitä alkaa Saariseljän tunturiharjanne, joka kulkoo Lapin poikki ja\njakaa joet kahtahalle, toiset etelähän Keminjoen vesistöhön, toiset\npohjoosehe päin Inarinjärven vesihin. Siinä on tunturi toisensa perähän\nyhres jonos, ku katonharja, joka kaataa kahtahalle. Muttei se mitää\neri korkiaa vuaristua oo. Maa nousoo hitahasti pitkän matkaa ja itte\nne tunturit on tasaasia ja silooseksi leivotuita ku limput. Ei niinku\nryssänlimput, mutta sellaasia ku vanhaa laija suamalaaset varileivät.\nSiitä sen hyvi ymmärtää, ku autolla saattaa laskettaa korkeemmalle\nkukkulalle asti.\n\nMutta ennenku me jätämmä sen Laanilan majataloon, nii mun pitää\nmuistaa sanua, jotta siälä s’oon mettästäjään paratiisi siinä Laanilan\nympäristööllä. Maisemat on kerrassa komeeta ja suuremmoosia, korkeeta\ntunturia, harjuja ja vaaroja joka pualella; lintuja ja jäniksiä joka\npuskan juures. Kuivat, laajat hiatakankahat joka pualella. Passaa\nsiälä pyssy seljäs pasteeraalla. Ei siälä henkiä salpaa. Ilma tuntuu\nköykääseltä hengittää ja aurinko paistaa mollottaa taivahalta yätä\npäivää. Ja on siälä siksi toiseksi suurempiakin otuksia. On kettuja,\nnäätiä, ahmoja. On susia ja karhujakin. Ja jois ja järvis, joit'on\njoka pualella, on kalaa jos jonkin sorttista. Kelpaa siälä mettämiähen\nelellä ulkoilmaelämää viikon kaks ja tulla parantunehena ja parempana\nihmisenä takaasi tänne sunnuntai-mettästäjään valtakuntahan, johna\npitää jänikset ostaa torilta tyyrihistä hinnasta ja valehrella\nsellaasia juttuja jotta ittiäkin hävettää.\n\nSinne Laanilahan kehoottaasin mettästäjiä lähtemhän kesälomaansa\nviättämhän. Eikä vissisti kukaa karu sitä kesää. Jos ei haluttaasi aiva\ntaivasalla maata, nii siinä Laanilan kevaris sopii olla kortteeria.\n\nLaanilasta alkaan rupiaa tiä hiljallensa nousemhan. Eres näkyy\nsiniseltä hohtava korkia Kaunispään tunturi, joka sitä mukaa kumminki\nalenoo ku likemmäksi tullahan. Ku ollahan maantiän korkeemmalla\nkobralla, nii imehtölöö, jotta tuallaane nyppyläkö se ny oliki vai,\njoka näytti nii kovasti korkialta kauempaa. Tiä kulkoo melkeen keskeltä\ntunturin ylitte. Kaunispään huipulle nousu on nii loivaa, jotta autolla\nvoi ajaa kukkulan harjalle. Me nousimma kumminki pois ja kävelimmä\nylhä. Mutta pitee sinne oli ku silmähän näytti. Ainaki kilometrin\nverran on sinne tiältä matkaa.\n\nTunturit on aivan alastomia ja patjahan näköösiä kallioota. Vai jäkälää\nja marjanvarpuja kasvaa niillä. Jota kauemmas pohjoosehe ja jota\nkorkiammalle tullahan, sitä matalammaksi ja kitukasvuusemmaksi puut\nkäyvät. Se johtuu tiätysti ilmanalasta, kylmyyrestä, märkyyrestä ja\nmisthän kaikista riippuukin, mutta nii se vai on, jotta ku tunturin\nrinnettä nousthan ylhäppäi, nii äkkiää tulooki ethen paikka elikkä\nraja, jota ylemmäs ei ykskää puu nosta latvaansa. Tunturin ympärillä\nsaattaa kasvaa hyvinkin tihiää mettää, varsinki koivua ja mäntyä,\nmutta koko mettä on vissillä korkeurella ku saksilla klumpattu\nyhtätasaaseksi. Tästä mettän rajasta nousoo sitte harmaa tunturi,\npuuttomana ja alastomana, suurena, hiljaasena ja tasaasena kaarena.\n\nMutta siältä korkialta kummulta, tunturin huipulta aukee\nsatakilometrinen unohtumattoman valtava ja hurmaava näköala. Varsinkin\nilta-auringon valaastukses on siälä silmiä hivelöövä färiloisto, joka\naiva häikääsöö.\n\nMe satuumma tulemhän Kaunispään tunturille keskiyön aikhan, ku kesäyön\naurinko seisoo paikoollansa nuan korennon mitan taivhan rannan, elikkä\nparemmin sanojen toisen tunturin yläpuolella. Seliaasia kultapilviä,\npunaniskoja ja teräksen sinihehkua en oo koskaan nähny taivahalla\npalavan ku siälä. Eikä niitä mualla ookkaa ku Lapin tunturiilla!\n\nJa maa taivahankannen alla, mikä färien moninaasuus ja väreely siälä\nonkaa! Tunturien rintehis on mustan sametin kaltaasia juavia; siäl'\non varjua, joka vähitellen kirkastuu auringon pualella tuareheksi\nsyvänvehriääseksi mäntymettäksi. Siinä viäres nuari viälä täythen\nlehtehe puhkeematoon koivikko kuultaa keltaasenvehriääseltä. Tuala\npaistaa aurinko harvahan männikköhön, josta yksinääsiä männynrunkoja\nvälkkyy ku kultaloimia vehriääses kankahas.\n\nJa kun kattot jalkoohis, mihnä seisot, nii totisesti säikährät. Näet\npölyyset kenkäs ihanalla punaasella purppuramatolla. Siinä kasvaa\nympärillä joka paikas piäntä punaasta tunturikukkaa, niin tihjäs,\njotta näyttää siltä ku koko tunturin ylle olis levitetty punaanen\nkukkaasmatto — mokomankin viarahan poljettavaksi! Tunnet ittes\nsyntiseksi ja piäneksi. Ja sitä sä ootkin, oo sitte kukas tahrot, joka\ntunturille tuut. Kärpäänen sinä oot, oikia navettakärpäänen Luajan\nsuuren kaunihin kaarevan katoksen alla. Kärpäänen oot, elikkä et eres\nkärpäänenkään, kärpääsen jälki vai, hajutoon ja mautoon näppylä sinä\nsiälä tunturin huipull’oot, vaikkas täälä ihmisten ilmoolla kuinkaki\nmahtava, mahakas ja rahakas pontsari olsit.\n\nOon mä nähny monenki tairemaalarin suuria färiläjiä kankahillensa\nfläiskivän, harjakset pystys seliittävän ja vannovan, jotta mitää\nsen kaunihimpaa, väkevämpää, hurmaavampaa ei mailmas oo ennen nähty\nku hänen töherryksensä. Mutta niille sanon mä, jotta menkää klopit\nsinne Lapin tunturiille kattelemhan ja imehtelemhän färiä ja kaunista.\nSiälä rookaatta kaikkien aikojen suurimman färimestarin ja saatta\ntyhminä kananpoikina ihaallen töllistellä sen käsialaa. Mutta tukkikaa\nsyntinen suunna ja katkaaskaa kurjat pensselinnä, sillä että te pysty\nsen mestarin tauluja eres kopioottemhankaa. Niitä pitää vain kattella,\nhiljaases miäles kiitellä ja siunata, ku on saanu hetken nährä Lapin\nfäriloistoa.\n\nJuhlallisin miälin, niinku jokin salaane kaipaus olis rinnas täyttyny,\nasteloo matkamiäs tunturin kuvesta alha tiälle, joka johtaa taas\ntakaasi maailman turulle, ihmisten ilmoolle. Mutta silmhän on jääny\nkuva, miälehe muisto, joka lämmittää viälä vuasien takaa.\n\nKaunispään tunturilta rupiaa tiä läskemhan Inarinjärven laaksohon. Pari\nkevaritalua siin’on välillä ja matkaa neljättäkymmentä kilometriä.\nMutta se on hauska ja vaihteleva taival. Kasvullisuus on siälä\nrehevämpää ja iloosempaa ku Sorankylän ja Laanilan välillä. Tuamia\nkasvaa tiän varres suuria puskikoota ja ne kukkiivat väkevästi\ntuaksuten viälä heinäkuun 1 p:nä, kun Inarinjärvelle saavuumma. Ja\nsamahan aikahan oli viälä toinen puali Inarinjärvestä jääs'. Mutta\nkevät oliki sinä kesänä kovin myähä. Lehtipuu ja mänty on sillä\npualella tunturia vallalla. Kuusi on jääny kokonansa tunturijonon\neteläpualelle. Sitä ei tapaa Inarin alueella muuta ku ylen harvas, nii\nettä niistä imehenä kerrothan ja mainithan, mihnä sellaane kasvaa.\nNiimpä on Inarinjärven saroosta saarista vain yks ainua, nimeltä\nMahlatti-Roiro, jolla kasvaa jokin kuusipuu.\n\nOn se Inarinjärvi eri präiskäles järveksi. S’oon yli 2,500\nneliökilometriä. »Maammekirjashan» laulethan, jotta yks äijä meinas\nkerraasti mitata, kuinka syvä s’oon, mutta äijän naru katkeski. Ja\neikös s’ollu nii, jotta järvi muka lauloo, »oon niin syvä kun oon\npitkäkin. Eikä sen syvyytt’oo mitattu sittemmin»? Mutta kyllä se\nTopelius laulaa lurahutti silloo vähä lompuskaa joukkohon. Kaunis s’oon\nkyliä Inarinjärvi ja kovasti kirkasta vettä, muttei s’oo kumminkaa\npohjatoon. 60 metriä on syvimmältä kohtaa. Neljäkymmentä Lapin äijää\nsais siinä seisua toistensa olkapäillä ennenkö ylimmääsen noukka\nverestä nousis. Itte järvi on kovasti monihaaraane ja sokkeloone.\nJa saaria ja niämiä on jos kuinka paljo. Kalaa on runsahasti ja\nmonellaasta. Haukia ei piretä siälä eres kalanakaa. Sitä halveksuthan\nja haukuthan »jängän koiraksi». Siikoja, taimenia, harria ja muita\nsellaasia lohensukuusia fiiniä kaloja siälä vai ongithan.\n\nKun neuvoon mettästäjiä menemhän Laanilahan, nii täälä Inaris s’oon\nkalamiästen paratiisi. Ei trenkää särkiä, salakoota ja muuta roskakalaa\nonkia, passaa vai verellä kyynärän mittaasia »tammukoota». Mainio\nmajapaikka on Virtaniämen majataloo, jok’on nyt Matkaaluyhristyksen\nhoiros.\n\nInarinjärven eteläpääs on Ivalon kylä, jok’on Inarin pääpaikka, vaikka\nInarin kirkonkylä onkin järven länsilairalla. Ivalosta menöö vai huano\nkinttupolku kirkolle maata myäri. Sinne kuljethan moottorivenehillä\njärviä pitki. Ivalos on Lapin rajavartioston yks pääkortteeriista.\nRajasotilahat olivat siälä melkeen järjestänsä Etelä-Pohjanmaan\npoikia Härmästä, Lapualta, Kauhavalta ja Lappajärveltä. Itte olivat\nrakentanhet ittellensä hauskan kasarmin. Pulloposkisia ja hyvinsyänehen\nnäköösiä olivat. Ja tervhyysiä lährettivät kaikille, jotta kyllä siälä\nhyvin voitahan.\n\nMatka Sorankylästä Ivalohon on 165 kilometriä. Sillä välillä on\nusiampia kertoja kuljetettava auto lossilla elikkä färillä jokien\nylitte. Kuljetuksesta menöö tiätysti maksu färikaralle, joka kuljettaa\nylitte. N’ei ota maksua pohjoosehen mennes ollenkaa. Sanoovat vain,\njotta kerkiääpä tuan saara. Äkkiouto tykkääs pian, jotta taisit jäärä\nmiäs nyt omaas paitti, ku nii vain päästät auton menemähän. Mutta asia\non kattokaas sillä lailla, jotta joka sinne pohjoosehen menöö, nii\nkyllä se kans vissisti takaasi tuloo ja käunihisti saakin lossirahan\nmaksaa, joka muutoon ei ookkaa aiva piäni.\n\nEi auta muu, ku ei kerran oo, ku yks tiä, joka Lappihi via!\n\n\n\n\nINARISTA PATSJOELLE.\n\n\nIvalos otettihin meirät vastahan juhlallisesti. Tiätäähän sen jotta\nihmiset siäl’ oli töpinäs, ku nii suuria herroja tuli oikee kaks\nautokuarmallista. Me olimma kumminki myähästynhet nii paljo, että\nkerkesimmä perille vasta jälkhen pualen yän eiväkkä kaikki kattomhan\ntullehet ollehet jaksanhet orottaa. Lapin rajavartioston Ivalon\nkomppania seisoo kasarmin eres mirnaarivis jääkäriluutnantti Sunkvistin\nkomennos, joka lausuu meirän tervetulleheksi sinne Perä-Lappihi.\nSotapoijat seisoovat tikkusuaras niinku olsivat pranstakat niällehet;\nei silmäkää räpähtäny. Me tiätysti kans koitimma oikaasta kroppia ja\nolla sotaasen näköösiä. Ivalon frouvat olivat järjestänhet meille\nfiinit voileipäpöyrät ja kaffitukset. Kaikki me pistimmä armollisesti\nposkehe ja sitte suoraa sänkyhy. Kyllä kelpaa kansanerustajaan joukos\nreissaalla! Mäkin menin aiva täyrestä ku väärä raha. — Ja oikee\nministeriksi ykski äijä karahteeras!\n\nIvalos tuntoo viälä olevansa ihmisten ilmoolla, mutta ku siitä\nlährethän painumhan Petsamoa kohri, nii alkaa uusi maailma. Saa sanoa\nhyvästit pitkiksi aijooksi pehmoosille sängyylle, talterikkikomennolle,\nja muille mukavuuksille. Alkaa asumattomat erämaat.\n\nEnnen pökkäs Rovaniämeltä tuleva maantiä Ivaloho ja Inarin kirkolle,\nmutta senjälkehen ku Suami sai Petsamon alueen, on valtio pannu aluulle\nhyvän maantiän rakentamisen Ivalosta Petsamhon asti. S’oon parastaikaa\nrakentehen alla ja tuloo siitä 212 km. pitkä tiä. Siitä on jo valmihina\nnyt osa, Ivalosta Patsjoelle Nautsin majataloohi, joka väli on lähes\n90 km. Kesällä 1924 valmistuu tiä jo Höyhenjärvelle asti. Ja se tiä\non parasta, mitä min oon Suames nähny. S’oon muistaakseni kahreksan\nmeeteriä leviää ja nii siloosta ku pöytä. Monis paikoos on suuria\nja syviä leikkauksia; toisin paikoon on tiätä pitäny kovasti nostaa\nkivivalliilla. Jyrkkiä mäkiä on marallettu sillä lailla, jotta tiä\non pantu nousemhan kiamurrellen mäkiä ylhä. Monia suuria puusiltoja\non rakennettu jokien poikki. Kun tiä kulkoo asumattomien erämairen\nhalki, on sen rakentaminen tullu kovasti kallihiksi, nuan 160,000 mk\nkilometri. Tyäväkiä on vaikia sinne saara ja palkat kauhian korkeeta.\nHevoosmiähelle on pitäny maksaa neljäkin sataa markkaa päiväs. Luulis\njotta siinä tuloo kovastikki tyäpalkoolle, mutta yhtehe tyhjän kans se\npakkaa vetämhän, ku maan kuljetus tuloo niin tyyrihiksi. Monta markkaa\nmaksaa ajopalkka joka kilolta, joka sinne verethän. Mutta sitä mukaa ku\nsaarahan tiätä, jotta voirahan hevoosella ja jo autoollaki tavaroota\nkuljettaa, tuloo elämisen puali kans halvemmaks. Ennenkun tiätä ei ollu\nollenkaa, piti ihmisten kuljettaa tavaransa joko venehis elikkä seljäs\nkantamalla, jos ei talvisaikaan oltu porokyytillä kesän tarvestansa\nvarannu. Kovasti hyvä asia on, ku valtio sitä tiätä siälä rakennuttaa,\nvaikka se tulooki paljo maksamhan, mutta sitte se kans on ikuusiksi\naijooksi tehty ja vuasikymmenien kulues se lopuksi kyllä maksaa\nittensä, ku ihmisten elämä pääsöö siäläkin alkuhun.\n\nVaikka Ivalon ja Nautsin väli on niin asumatoonta, jotta vain\nVirtaniämen majataloon paikalla, siinä kohras, johna Patsjoki lähtöö\nInarin järvestä, on pari piänenlaasta huushollia, niin on maamatka\nkovasti vaihteleva ja hauska sitä uutta tiätä myäri. Tiä on komiaa ja\nsellaases kunnes, jotta sitä ajaa aivan lystiksensä autolla. Siälä saa\nkerrankin päästää penssiinikärryystänsä koko voiman fyrräämähän ja\nlaskettaa n’otta syränalaa huikaasoo. Ei tarvitte peljätä jotta ketää\nvastahan tuloo. Ei oo lehmiä, eikä ihmisiä eres. Tiä on ku pöytä,\npainaa päälle vai sen ku pää kestää.\n\nNäköalat on suuria ja mahtavia. Korkeeta vuaria ja tunturia näköö joka\npualella. Monaasti ajethan jokien poikki ja kaunihien järvien sivun.\nJäniksiä saattaa istua kököttää keskellä tiätä. Ne nousoo pystyhyn,\nräpöttäävät silmiä ja vipottaavat korvia jotta, mikä merkillinen\npörötes se tualta tuloo? — ku näköövät auton tulla huhkivan keskellä\nerämaata. Tiän viäres puunlarvas kurkotteloo koppelo päätänsä, eikä\nkäsitä mikä rusamasiina siinä mennä präiskäs? Häjyn käryn vain lykkäs\nja pölyä nostatti noukkahan. Olis se hauska tiätää, mitä koppelo siitä\nfyrrystä sitte kullallensa luritteli, ku kahrenkesken jäivät puun\noksalle imehtelemhän.\n\nNautsin majataloohi toppas meirän tiä. Siinä maksettihin autonajajille\nja ruvettihin matkaa tekemhän veneskyytillä Patsjokia alha. Nautsin\nympäristö on kaunista seutua. Sillä kohtaa laskoo Nautsijoki suurehen\nPatsjokehen ja muarostaa komian suvantopaikan. Norjan raja tuloo siinä\nPatsjoen mutkahan ja kulkoo sitte Jäämerehen asti Patsjokia pitki, nii\nettä länsiranta kuuluu Norjalle ja itäpuali Suamelle. Mutta likillä\njoen suuta Jäämeren rannas, on norjalaasilla harmin paikka. Siälä on\nPatsjoen viimmeene ja suurin koski, mahtava Kolttaköngäs, ja se kuuluu\nkokonansa Suamelle, molemmat rannat. Norjan pualeesella rannalla on\nvanha ryssälääne luastari, johna ennen on asunu venälääsiä munkkia. Ku\nVenäjä ja Norja aikoonansa sopiivat rajasta, nii ryssät eivät millää\njättänehet jumalansa kirkkua norjalaasille. Sitä varte sovittihin nii,\njotta ryssä kahmaasi Norjan rannasta nuan neliökilometrin suuruusen\nkappalehen ja sanoo, jotta täm’ on mun. Ja ku Suami sitte sai Petsamon\naluehen, nii siinä kaupas följäs kans se Kolttakönkähän ryssänkirkko,\nmunkit molinoonensa, kosket, rannat ja kaikki tyynni. Siltä kohtaa on\nPatsjoki poikki ja norjalaaset saavat pyyrellä, jos läpipäästetääs.\nOvat koittanhet sitä toista rantaa ja koskia ryssiltä ostaakki,\nmutteivät oo saanehet. Siihe koskhe tulis erinomaane vesivoimalaitos,\nku siin’ on 30,000 hevoosvoimaa. Norjalaaset koittavat nyt meiltä\njos jollakin lailla puijata sitä toista rantaa. Ovat keksinhet\nvastavaatimuksenkin, jolla yrittäävät pullikoora ja politikoora.\nSanoovat, jotta heirän rajansa kans menöö yhres paikas Patsjoen poikki!\nSiälä Nautsin suvannos, jost'oli äsköön puhet. Suamen ja Norjan raja\nkulkoo koko matkan keskeltä Patsjokia, mutta ku ei kivipyykkiä oo\ntiätystikkää passannu panna keskelle järviä elikkä suvantua, nii on se\nkaikes sovinnos pistetty vesirajalla Suamen pualella. Nyt väittäävät\nnorjalaaset jotta, jaa jaa ku kerran kivi seisoo tuas, nii raja on joen\npoikki! Ei ne ota kuulevhin korvihinsakkaa sitä, jotta eihän sitä kiviä\noo voitu keski järvehen panna. Ne koittaavat vain vängätä jotta —\n\n— Joki on siitä poikki, eikä suamalaasill’ oo siitä läpikulkua, mutta\ntuata, tuata, saatta sovitella siitä Kolttakönkähästä —. Me luavumma,\njos tekin! — koittaavat norjalaaset meitä narrata.\n\nKovasti meitä nauratti, ku rajasotilahat kertoovat tästä rajariirasta.\nYks Lapualta kotoosi olova rajasotilas jahkaasi jotta::\n\n— Kyllähän me tämän rajariiran täälä helposti ja yksinkertaasesti\nselvittääsimmä, mutta taitaas ne Helsingin herrat nostaa aika jyrinän,\njos me jonaki päivänä hairaasimma tuan kivenmulkkeron kainalohomma ja\nmossaasimma tilalle toiselle rannalle. Sillä s’olis selvä — —\n\nNautsista lähti meitä sotilahat kyyttimhän kahrella venehellä jokia\nalhappäi 20 kilometrin päähän Höyhenjärvelle. Sillä välillä oli\npari niin kovaa koskia, jotta piti nousta rannalle kävelemhän ja\nvenesmiäs vain yksin laski alha. Siin’oli miäs henkensä kaupalla,\nmutta onnellisesti se kumminkin pääsi. Oli niinkin kovia koskia, jotta\nvenehen piti laskia köyrellä alha ja toisin paikoon piti venestä\nvetää maata myäri kosken paitti. Aamuyällä tultihin Höyhenjärvelle ja\najettihin yäksi Patsjoen hotelliin, Jakolan Mikin mökille, johna kaikki\nPetsamhon reissaavat poikkeevat. Itte prisitäntti Toolpärikki on maannu\nyänsä siälä Mikin mökin ullakolla.\n\n\n\n\nPATSJOEN HOTELLI.\n\n\nPatsjoen hotelli! — sehän kuuiustaa suurenmooselta. Vai on siälä\npohjan perukoolla oikee hotelliki? — Ompa vai ja hyvä onki, vaikkei se\nsellaane oo ku täälä alamais hotelliksi kuttuthan.\n\nS’oon vai pikkuune miähenkorkuune mökki, john'on pikkuune tupa ja\nkapanmittaane kamari. Ullakkokin on niin korkia, jotta friskisti mahtuu\nkurkiharjan kobralla lyhkääne miäs kontillansa seisomhan. Päärys on\niikkuna ku uuninluukku, mutta siin'on oikee klasista klasi. Ullakkoa\nkäytöthän reissaavaasten makuukamarina ja siälä meiränkin sakkimma,\nyhtehensä 13 henkiä, kahtehe suaraha rivihi larottuna ku silakat\nviäretyste nukuumma suloosesti yämmä, lakki pääs ja saappahat jaloos.\nKovaa kuria ja komentua siinä tarvittihin, jotta kaikki mahruumma\nlameellensa järjestykses makuulle. Ku toista kylkiä rupes puulla\nporottamhan, niin komennuksen mukhan piti koko rivin kääntyä.\n\nJa vaikka Jakolan-Mikon akka kehahteli jotta:\n\nOn niitä herroja meillä ennenki nähty — nii sanon mä vaa sen, jottei\nPatsjoen hotellin ullakolla oo ennen eikä taireta koskaa vastakaa\nnährä yhtähaavaa nii tukevaa reissupoikaan sakkia ku se meirän joukko\noli. Siin’oli kaikki tiäthet ja asiantuntemukset erustettuuna. Oli\nmaanviljelys-, kauppa-, kunnallis-, lääkintä-, mettä- ja sotaneuvoksia,\nsanomalehtimiähiä ja hianompaaki sukupuulta. Ja rikosoikeuren\nprofessoriaki oli toista sataa kiina — —\n\nItte tämä hotelli, Jakolan-Mikon huusholli, sijaattoo kaunihin\nHöyhenjärven rannalla, niämen kukkulalla, jost'on komja näköala\njärvelle.\n\nKyselin Mikolta sen elämänvaiheeta ja kuinka s’oon tänne kauvas\nerämaihin tullu asunahan.\n\n— Nälkä ajoo! — vastas Mikko, jok’on jo yli 70 vuaren, mutta\nsuaraselkääne ja luja miäs.\n\nPyyrin saara ottaa valokuvan Mikosta ja sen emännästä. Naurahtelivat\nsiinä molemmat jotta:\n\n— Mitäs meistä ny, vanhasta äijästä ja muarista valokuvaa — — mutta\ntulivat kumminkin tuvan portahille ja siinä knäpähytin. Mikko pisti\noikee sikaarin suuhunsa jotta näyttääs komjammalta. Ja muari vai\nmuutoon muhooli.\n\nJakolan-Mikko on tomeran muarinsa kans, joltei sanat lopu eikä\nturhia kruusaale, syntyysin Kittilän pitäjästä. Siältä ovat suurten\nnälkävuasien jälkhen siirtynhet yli Lapin tunturien Patsjoelle\nnykyyselle Petsamon aluehelle, joka silloo kuuluu Venäjälle. Samoon\ntekivät siihen aikahan monet muukki, ku elämisen mahrollisuuret\nkotopaikalla loppuuvat. Jäämeren rannoolla, jois ja järvis oli silloon,\nniinku nykki, eres kalaa, jota sai helposti pyyretyksi. Ja paljahalla\nkalallaki pysyy ihminen hätätilas hengis. Mettis on lintuja, maas\nmarjoja ja — puis kuarta. Pettua pitää viälä tänä päivänäkin Lapin\nerämaan monen asukkahan purra henkikullan pitimiksi.\n\nNälkää pakhon lähti Jakolan-Mikkokin akkoonensa viirettäkymmentä vuatta\nsitte, kirves ainuana aseena. Sinne Höyhenjärven rannalle asettuuvat,\nrisuusta ja puunrungoosta koppuloovat ittellensä katoksen pään päälle.\nTalveksi se hautautuu lumihin ja oli lämpöönenkin. Järvestä pyyrystivät\nkalaa, mettästä pauloolla lintuja. Ei ollu silloon likilläkää muita\nihmisiä ku porolaumoonensa kiärtävät lappalaaset ja koltat. Nyt on\ntullu jo naapuriakin Höyhenjärvelle, oikee selviä suamalaasia.\n\nRyssän vallan aikana ei ollu Mikonkaan nimi kirjoos ei kansis. Eleli\nvain omin luvin ku mettän peto. Joskus ilmestyy Mikon mökille siihen\naikhan jokin venälääne tsinovnikka, piisari eli mikhän mahtiherra\nmahtookaan olla, tiuskas nimiä ja kysyy lupaa, millä Mikko on asettunu\nVenäjän kruunun maille.\n\nMikko ei ymmärrä ryssää, mutta oppii kumminkin pian puhumhan venälääsen\nvirkamiähen kans ruplan rahalla. Ei tarvinnu muuta ku töytätä herran\nkäthen jonkin ruplan, nii selvä tuli ja ryssä posmitti jotta:\n\n— Nitsevoo, hjuva mjees, soronnoo ja harassoo.\n\nSillä lailla joutuu Mikko samoon ku muukki sinne muuttanhet suamalaaset\nmaksamhan verua vai ryssälääsille nurkkasihteeriille, jokka rupesivat\nkäymhän joka vuasi ja välistä usiemmaastikki.\n\nParikymmentä vuatta sitten tuli Petsamoskin Venäjän vallan aikana\njo päreet komento, nii jotta näitä kirjattomia erämaan asukkaina\nruvettihin panemhan hengille ja väliinsä sortteeramhan verollekki.\nPitkiä riitoja ja neuvotteluja käythin, mutta suamalaaset pysyyvät\nsitkiästi mökiisnänsä, jonka olivat luvatta rakentanhet, vaikka monekki\nhäätötuamiot tuathin. — Ny, ku Petsamon alue on joutunu Suamelle,\njärjestöthän siälä asioota parastaikaa sillä lailla, jotta ihmiset\nsaavat pitää mökkinsä ja maansa omanansa. Mutta hitahia n’oon nämä\nSuamen herraanki kiiruhut, valitteloovat Lapin ihmiset.\n\nKovas kamppaalus ja puuttehes kuhnivat ensimmääset vuaret siinä\nJakolan-Mikon risumajas. Vähitellen elämisen puali vahvistuu, tuli\nlapsiaki ja Mikko miälistyy niin niämehensä Höyhenjärven rannalla,\njotta rakenti oikian tuvan. Teki kamarinkin niinkun herrasväjes\npruukahtan ja haki pitkän matkan takaa Norjasta oikee klasiset klasit\nmökkihinsä.\n\nSiälä Jäämeren rannalla ja Perä-Lapis on tapana, jotta liuskakivistä\nrakennettu leivinuuni seisoo pihalla. Niin oli Jakolan-Mikoskin.\nUuni on niin pikkuune n’otta sinne mahtuu vain pari piäntä kyrsää,\nmutta siäläpäi leivothankin joka päivä. Tehrähän riaska-leipää, kyrsä\nkerrallansa. Johki kuppihin eli fatihi akat vai pyärähyttävät taikinan\nja sitte uunihin ja suuhu. Hätäriaskaksi meirän puales sellaasta leipää\nsanathan.\n\nEi oo siälä tiiliskiviä, mistä takan ja tornin rakentaas. Sitä varte\nonki takkarustinki ja torni tehty valikoorusta liuskakivistä ja savia\npantu välihin. Puusta on uuninpellikki. Ja mätäs lyärähän tornin\nnenähän.\n\nTäälä erämaas sen vasta huamaa, kuinka kovasti mukavaa on ihmisten\nelämä rintamais, john’on käytettävis kaikellaaset konehet ja pälehet.\nSahattu lauranpala seki on jo merkillinen ja kaunis kapines. Rupias\nhongan kyljestä veistämhän kirvehellä tuuman lautoja! Laita ikkunapuut,\novet, laattiat, kattolaurat, vesikatonkin, pöyrät ja lavittat\nkirvehellä niinkun Jakolan-Mikko on saanu tehrä! — Nyt on jo olot\nmuuttunhet vähä paremmiksi, ku alempana Patsjoella on yhres paikas\npianoone tuulella käypä sahaki.\n\nTyätä ja ahkeruutt’ on siinä tarvittu. Sen niämen, jolla mökki seisoo,\non Mikko akkoonensa mettiköstä raivannu tasaaseksi nurmikoksi, josta\nnyt niittelöövät kesääsin talvenheiniä kolmelle, neljälle lehmällensä.\nMökin erustalla on aika suuri perunamaa, jok’on hirsikehällä ympärööty\nja multa tuatu kantamalla. Lanta otethan siinä mökis navetasta tarkoon\ntaltehen, säilytethän katosalla ja hoirethan paremmin ku mualla Suames\nmones palkitus puuställis.\n\nSellaane on Jakolan Mikon huusholli.\n\nSe on paras taloo koko Patsjoen jokilaaksos ja hyvin kannattaaki vai\nPatsjoen hotelliksi nimittää, ku siältä saa reissaavane aina ruakaa,\nhyvää fiiliä, leipää, kaffia, paperrossiakin ja ystävällisen yäsijan,\nvaikk’onkin ahtahat paikat.\n\nJa mökki on pesty ja puhras ku klasipottu jotta kuvansa näköö. Mikon\npuuhakka tytär passaa matkamiähiä ku paras pufetsikka. Kyllä vai\nmiälellänsä sinne Mikon mökkihin pistäytyykin. Siäl'oli Petsamon\nmatkallansa yätä prisitäntti Toolpäriki, joka antoo Mikolle oman\nvalokuvansa ja kirjootti kiitokset päälle. Kuva seisoo nyt piirongin\npäällä siälä tuvas ja Mikon muija viittaa vai kärellä jotta:\n\n— Ompahan meillä käyny yks ja toine. — Tuaki oli täälä.\n\nSeinällä on Sakari Pälsin ja Pakana-Lamppeeninkin kuvat. N’oon kans\nollu yätä siälä ja lährettänhet kuvansa muistoksi. S’oon se sama\nhumoristi Lamppeeni, jok’on kirjoottanu monta hauskaa matkakirjaa ja\ntäs vuasi sitte julkaasi lentokirjaasen, johna se suurella äänellä\nkysyy Suamen kansalta jotta: »Kuka on pakana?»\n\nJa Suamen huumorintajuune kansa veti suupiälet korvihi ja heti arvas\njotta:\n\n— Larnppeeni!\n\nMuita pakanoota ei meillä vissihin ookkaa.\n\n\n\n\nHÖYHENJÄRVELTÄ SALMIJÄRVELLE.\n\n\nAharasta siäl'oli nukkua Jakolan Mikon ullakolla, mutta meni se.\nVäsynehiä oltihin ja kukin koitti haukkoja ilmaa sen ku kerkes.\nSellaane jyrinä siälä ullakolla käyy, jotta kovasti oli taloonväki\npeljänny tornin hajuavan. Mutta kyllä kans olimma hyvin nukkunhet.\nJärvenrantahan marssittihin hantuuki kainalos silmäpyykille. Aurinko\npaistoo korkialla, leppoone tuulenhenki hiveli poskipäitä ja loiskutti\nlainehia rantakivillä. Miäli oli yhtä raitis ku aamu raikas.\n\nKun oli saatu aamukaffit ja tyhjennetty muutamia fiilipunkkia nii\noltihin taas valmihia jatkamhan matkaa Patsjokia alhappäi. Suamen\nMatkaaluyhristys on hualehtinu siitä, jotta Petsamhon menijöötä varte\non järjestetty säännöllinen moottorilaivaliike Nautsista Jäämeren\nrantahan, Kolttakönkähälle, josta sitte pääsöö toisella laivalla\nPetsamhon. Tätä veneskyytiä moottorilla ylläpitää yks kauhavalaane\nLammi niminen miäs, joka asuu Salmijärvellä ja harjoottaa siälä samalla\nkauppaa. Sen oli puhet tulla meirän joukkua vastahan Näutsihin, mutta\nmoottori oli menny prilleehi, n’ottei se joutunukkaa aikanansa. Meirän\noppahaksemma matkalle oli liittyny jykevä jääkärikapteeni Autti\nLapin rajavartiostosta ja se hommas meille venehiä ja rajasotilahia\nsoutamhan. Pualivälis Höyhenjärviä tuliki sitte Lammi vastooksille\nja Jakolan Mikosta asti saatihin istua moottoripaatis. Veneskyyti\nNautsista Kolttakönkähälle maksoo 200 markkaa hengeltä ja matka kestää\ntoista voorokautta.\n\nMä utelin siltä Lammilta, kuinka s’oon tänne Peisamhon kulkeepunu ja\nmitä se tykkää olostansa. Sanoo vai jotta:\n\n— Tulipahan lährettyä siältä tuppi-Kauhavalta Sippoolan kylästä vähä\nlevjemmille markinoolle. Kaupooll'oon kulkenu ja tänneppähän on tullu\njäätyä. Kolmatta vuatta mull’on pikkuune kauppa ja asumus tuala\nSalmijärvellä. Ku tuli ruvettua Matkaaluyhristyksen kans kauppoohi\nmatkustajaan kuljettamisesta Kolttakönkähän ja Nautsin välillä, ja ku\nmä samalla kuljetan Petsamon postia, nii onhan täs tulettavaa hommaa.\nTänä kesänä tilasin tämän 5 hevoosvoiman moottorin ja nythän se käy\nmukavasti kuljettaa postia, matkustajia ja tavaroota, ku on näin tilava\nveneski.\n\nSe Lammi on viälä nuari miäs, ja kaikesta näki, jotta kyllä se miäs\nrahaa kasaa. Sellaasia siälä pitääs olla Petsamon puales enemmältä.\nKyllä siäl'olis monellaasia mahrollisuuksia yritteliähille ja\ntarmokkahille miähille.\n\nJusthin ku m’olimma lährös Jakolan-Mikosta, nii ranthan tuli suuri\nveneslasti ulkomaalaasia huvimatkaalijoota elikkä turistia, niinku\nfiinisti sanothan. Siin’oli herroja ja frouvia kymmenkunta. Toiset\npuhua honottivat enkelskaa, toiset tolittivat norjankiältä. N’oli tulos\nKolttakönkähältä ja reissasivat Rovaniämelle ja siältä Helsinkiin.\nKovasti olivat herraasis matkapukimis. Yhrelläki frouvall'oli\nmiähenpuku yllä, housut vai vähä tavallista möhliämmät, ja kukoonhöyhen\nlakis. Tämän nuaren housufrouvan miäs oli kovasti paksu ja lyhyt vanha\näijänkänttyrä, joll'oli niin suuret ympyriääset ja mustasankaaset\nklasisilmät pääs jotta se kätteli ku kaffikupiilla. Mutta frouv’oli\nnuari ja nätti. Ja eikhän s’ollu vähä lapsellinenki. Ainaki se hypellä\nprimputteli heti ku venehestä pääsi. Ku mä satuun seisomhan siinä\nkeskellä pihaa, nii tuli ja kysyy multa jotta:\n\n— Tu ju spiik inklis söör?\n\n— Jees mai köörl, ai spiik inkliskaa jotta pritaa. Hau du ju duu?\n\n— Veri veli! — tuumas se ja päästi aika naurun.\n\nSiihe tuli jo Jakolan Mikon emäntäki kattomhan uusia tulijoota. Ku mä\nsanoon sille jotta:\n\n— Nyt teille vasta kamala sakki tuli. Kuinkas te näiren enklantilaasten\nkans pärjäättä? — nii tuumas vai jotta:\n\n— On nuata ennenki nähty tuallaasia!\n\nEi se muari sumeele!\n\nEi m’ollu pääsny Jakolan Mikosta jos kilometrin verran Höyhenjärvelle,\nnii moottori toppas. Tiätysti! Sellaasia n’oon moottorit. Sitä\nväännettihin ja pyäritettihin monin miähin, mutta s’ei lähteny enää\nitte liikkeelle. Ei auttanu silloo muu ku soutaa rantahan ja lähtiä\nhäkemhän yhtä mestarimiästä, joka asuu parin virstan pääs. Siinä\nlikill'oli kolttalappalaaskylä ja ku oli hyvää aikaa, nii lährin\nmä kattomhan, minkälaasia ihmisiä n’oon. Ja Hermanni tuli tiätysti\njoukkoho, sillä yhres me aina kuljimma ja kattelimma tarkasti kaikki\npaikat. Mutta ku niistä koltista olis nii paljo kerrottavaa, ja kun\nmä rookasin niitä muallaki nii mä juttelen niistä vähä enemmältä\ntuannempana jotta pysythän träillä.\n\nMoottori saatihin jonkun tiiman päästä taas kuntohon ja matkaa\njatkettihin ethenpäi monen kosken ja komjan järven kautta\nSalmijärvelle, joka on n. 50 km Jakolan Mikosta. Sillä välill'oli\nJoortanin nivat eli kosket ja 15 km pitkä Vouvatusjärvi. Sitte tuli\nVetokoski ja 11 km pitkä Pitkäjärvi. Ennen Salmijärviä oli viälä\nmahtava Menikkakoski ja kaunis Maitokoski, johna vesi kuahuu aiva\ntasaasena valkoosena vahtima. Siitä s’oon saanu nimensäkki.\n\nSalmijärvi on Patsjoen suurin järvi. Se on 17 km pitkä ja kaunis soukka\nsalmi yhristää sen sisarjärvehensä jylhän mahtavahan Kuotsjärvehen,\njota korkiat tunturit reunustaavat. Salmijärven rannalla on Patsjoen\nsuurin kylä, Salmijärvi, joka on muistettava siitä, että siälä tapahtuu\n1 p:nä huhtik. 1920 verinen Salmijärven taistelu, johna kaatuu m.m.\njääkäriluutnantti Koivisto. Suamen hallitus oli lährettäny satakunta\nsotilasta käsittävän joukko-osaston ottamhan haltuhunsa Suamelle\nluvatun Petsamon, mutta polseviikit söivät sanansa ja tulivakkin\nkahrella sotalaivalla Petsamhon, josta vähälukuusten suamalaasten\npiti lähtiä perääntymhän ylivoiman erestä takaasi Suamea kohri.\nSalmijärvellä suamalaaset salakavalasti yllätettihin. Paikkakunnan\npunaaset opastivat ryssät kiartoteitä suamalaasten niskahan,\npiirittivät Salmijärven koulun, johna sotilahat viättävät yätä, ja\nalkoovat murhaavan kivääritulen joka taholta. Luutnantti Koiviston\nampuu yks salakyttä lähimmän taloon navetasta koulun pihalla. Ampuja\noli naapuritaloon poika, joka nyt oleskeloo Norjan pualella. Taistelus\nkaatuu joitaki sotilahia, kolmisenkymmentä miästä ahristuu pakenemhan\nNorjan pualelle, rajan yli Salmijärven toiselle rannalle, ja loput\nperääntyyvät taistellen ja kuljettaan haavoottunehet ja kaatunhet\nmukanansa Suamen rajan yli. Salmijärvellä taistellehet sotilahat\nolivat vapaaehtoosia Kaartin Jääkäripataljoonasta ja lähtivät matkahan\nVaasasta. Ne olivat Etelä-Pohjanmaalta ja Kalajokilaaksosta kotoosin.\nNorjahan joutunhet riisuttihin siälä aseesta ja pirettihin monta\nkuukautta sotafankeures Norjas Kirkkoniämen kaupungis.\n\nSalmijärven kansakoulun opettajana toimii nykyänsä kirjaalija ja\nentinen sanomalehtimiäs Samppa Luoma Kokkolasta. M’oomma Sampan kans\nvanhoja tuttuja ja kovasti sen leves silmät, ku näki mun astovan\nvenehestä koulun rantahan. Kättä siinä fläiskättihin tukevasti ja\nkyseltihin vointia ja kuulumisia. Omahan olohonsa s’oli kovasti\ntyytyvääne, mutta koulu oli kurja. S’oon entinen venälääne kyläkoulu,\njoka ny on muutettu suamalaaseksi kansakouluksi. Yksi piäni ja hatara\nsiin’on luakkahuanes ja toinen samallaane pöksä, jota käytethän\nhalkoliiverinä, perunakellarina, oppilasruakalana, sisäoppilasten\nasuntona, voimistelu- ja käsityäsalina, puiren hakkuusehe y.m.\ny.m. Oppivelvollisuutta pitääs siäläki Salamijärvellä nourattaa.\nKouluikääsiä lapsia oli ympäristös 91 ja tukkimalla sai niitä luakkahan\nmahtumhan 31 kappalesta. Koulumatkat on kymmeniä kilometriä ja niin\npitkämatkaasia lapsia pitääs koulus ruakkia, vaatettaa ja antaa\nasunto. Päin pyttyä on koko oppivelvollisuuslaki siälä pohjooses.\nSuamen hallitus ei oo rakentanu yhtä ainutta koulua Petsamhon, ei\nkorjannu, ei pykänny mitää. Kaikki on rempallansa ja siinä kunnos ku\nryssät jättivät. Toisis kouluus ei oo eres sisusklasia. Silmät jäätyy\npäähän talvella nii lapsilla ku opettajilla, jokk’ei voi huanehisnansa\nasuakkaa kylmän aikana. Niin on asiat esim. Pummangin koululla.\nHävettää siälä suamalaasta ku näköö, jotta ryssät saivat eres jotaki\naikahan, mutta Suamen pualesta ei oo mitää yritettykää.\n\n\n\n\nKOLTTA-LAPPALAASIA.\n\n\nOn tämä Suanii jo aikamoone valtakunta, kun meirän maas asuu\nsellaanenki kansa, kolttalappalaaset, jost'ei muu Suami tiärä\noikiastansa paljo mitää, jotta sellaasta kansaa mailmas onkaa, joko\nsitte jotta meirän maas. Mitäs tiärättä koltta-kansasta?\n\nEn mäkää tiänny paljo muuta, ku jotta kolttia pitääs asua Kuallan\nniämimaalla, joka kuuluu Venäjälle. Mutta niitä asuu meiränki puolella,\nsiälä Petsamon aluehella.\n\nKolttien kansallisuurest' ei oo tiäremiähekkää oikee selvillä. Jokku\npitää kolttia aiva erityysenä kansana, toiset taas sanoovat, jotta\nn’oon lappalaasia sukujuurelta, ku niiren kiäliki on lappalaasten\nkiälen kaltaasta. Mutta ulkomuaroltansa on koitat toisennäköösiä ku\nlappalaaset. Kirjaalija Lamppeeni sanoo, jotta koltat on venäläästen\nmunkkien ja lappalaasten syntipalleroota, äpäriä. Ja kyllä mäkin\ntykkäsin, ku istuun yhres kolttamökis ja kattelin niitä, jotta\nryssännaamoja siin’oli pualilappalaases krupis. Petsamon suurin\nkauppamiäs, Ludvik Munsterhjelm, jok’on kiärtäny Kiinat, Japanit,\nSahalinin saaret, Beringin salmet, Kamtshatkat ja Huippuvuaret\n(sellaaneki merkilline miäs siälä Petsamos elelöö) väitti, jotta koltat\non samaa kansaa ku ainokansa Pohjoos-Jaapanis. Sanoo, jotta n’oon aiva\nsaman näköösiä. Mutta kyllä se nii kumminki taitaa olla, jotta koltat\non venäläästen ja lappalaasten sekarotua. Niistä sopii sanua, jotta\nkäret on Esaun käret, mutta ääni on Jaakopin ääni; s’oon sitä paljo,\njotta kolttaan kruppi on ryssien perua, mutta kiäli on lapinkiältä,\njoskin sen kaukaasta murretta ja venäjänkiälen sekootusta.\n\nKoltat asuuvat suurimmaksi osaksi Venäjän pualella, Kuallan\nniämimaalla. Niit'on nuan parituhatta ihmistä yhtehensä, ja Suamen\npualella asustaa niistä 300—400 henkiä. Patsjoella niitä asuu\nVouvatusjärvellä, Höyhenjärvellä ja Kolttakönkähällä, likillä\nSalmijärviä on sisämaas suuri Pasretskin kolttakylä. Sitten niit'on\nPetsamon luastarin likillä ja kankaases Suanikyläs, jok’on aiva\nSuamen ja Venäjän rajalla. Koltat eläävät kiartolaas-elämää niinku\nlappalaasekki. Neljä kertaa vuares ne kokuaavat kamppehensa, kipponsa\nja kapponsa, akan, kersat, lampahansa (jota ne lypsääki!), koiransa ja\nvälistä koko mökkinsäkki poron pulkkihinsa ja siirtyyvät paremmille\nkalastus- ja mettästysmaille. Niill'on rakennettuna erityyset\ntalvi-, kevät-, kesä- ja syysasumukset, johka ne muutteloovat\nvuarenaikaan mukhan. Kesät ne kalasteloovat syränmairen järvis ja\njois, kokuaavat syätävää talven varaksi ja paimenteloovat porojansa\ntunturiilla. Talveksi ne kokoontuvat yhteesihi suurempihin talvikylihin\npääasiallisesti syämähän kesän saalista ja juhlimahan. Talvisin ne\nkäyvät poroollansa pitkät matkat hakemas Muurmannilta, Petsamosta eli\nNorjasta jauhot, tupakit, viinat ja tarvestavarat. Mutta jos ei oo\nmillä mällää, nii puroo kolttaparka vai paljasta kalaaki. Kesää on\nkolme kuukautta ja sinä aikana pitää pohjan perukkaan ihmisten saara\nkokhon yhreksänkuukautisen muanan ittellensä, sillä talvella lumen ja\njään keskeltä ei löyrä paljoakaa suuhun pantavaa. Kun talvi on kylmä,\npitkä ja pimiä, eläävät ihmiset monia kuukausia lumehen hautaantunehis\npöksissänsä. Meikälääne miäs imehtelöö kolttaan huanoja ja hataria\nasumuksia, jotta kuinka niis kovalla pakkaasella tarkenoo, ku täälä\netelämpänäki tahtoo vilu hampahia louskuttaa hyvin rakennetuus ja\ntulpatuus huanehis. Mutta siinäpä s’oonki juttu, jotta talvella lumi\npeittää siälä mökin nii tivihisti joka pualelta, jotta harvaki tupa on\nlämpööne. Ja mitäs kesäll'on väliä, ku aurinko paistaa lekottaa yätä\npäivää. Kesällä ne asuuvakki parhaasta päästä paljahan taivahan alla.\n\nSiälä Höyhenjärvellä, ku se moottori toppas, pistäännyymmä me Hermannin\nkans kolttakyläs. Aurinko oli silloo jo pualipäiväs ku me kontiimma\nyhtehe kolttamökkihi, mutta väki oli siälä vasta ylhänousus. Toiset\nviälä makasivat. Kesääsin on siälä Jäämeren rannalla ihmisten päivä\nkäännetty nurin, lltaasin ja öisin kalastethan ja valvothan yli pualen\nyän ja aamupäivä tiätysti nukuthan. Niinpä oli tämänkin huushollin väki\nollu yällä kalas ja justhin ylhä nousivat, ku kolkutimma ovelle.\n\nKolttien mökit ovat sen kokoosia ja näköösiä ku meirän puales\nsiantiiut. N’oon pyäreestä laronhirsistä tölöösesti koppulootuja\nneliiskanttisia ja miähenkorkuusia »pikkupuaria», lauta- ja\nmätäskattoosia mökkiä, john'on kahres seinäs pikkuuset ikkunat.\n\nMitättömän näköösiä n’oon kolttaan asumukset ja ovi on nii piäni, jotta\nkumaras konttimalla ja tukkimalla sinne sisälle mahtuu. Pahoon muakin\nahristi ku tukiin sisälle, ja ku Hermanni rupes samasta lävestä sisälle\nyrittämhän, tarttuu se nii hartioosta kiinni ovehe, jotta mä huurinki\nsille jotta:\n\n— Jätä helkkaris Hermanni se loppu kropastas sinne pihalle, ei se tänne\nmahru!\n\nMutta se vai puski ja punnasti, ja hinkkas ku hinkkaski viimmee ittensä\nkans sisälle.\n\nKoltan tupa on yhtä yksinkertaane sisältä ku päältäki. Tavallisen\nmiähen pää kolajaa kattohon, mutta koltat ovakkin lyhkäästä väkiä.\nN’oon heikkoja ja hintelöötä miähiä. Ku takaapäi katteloo kolttaa, nii\nluulis jotta siin’on jokin poikaane sun eresnäs, mutta ku se kääntyy\nympäri jotta näet naamataulunki, nii jäät suu auki kattomhan: Siin'on\nvanhan äijän naama nuares varres!\n\nN’oon ouron ja hullunkurisen näköösiä, piäniä vanhoja kääpiöötä. Mä\nkattelin kauan aikaa yhtä niistä kolttaäijistä ja sanoonki Hermannille\njotta:\n\n— Mihnähän kumminki m'oon tuan naaman ennen nähny?\n\nSitte muistin jotta:\n\n— Voi armas jee, tuall'on justhin sen saman pussiryssän naama, joka\nennen vanhaan pruukas kulkia meirän köökis kaupalla. Heti ku se oven\naukaasi, nii rupes hokemhan jotta: hjyve emintä, oshtaka nestuuki,\nhuivi, burlugari, kalsongi. — Sama naama, silmät, nenä, musta parta ja\nkaikki tyynni, mutta päätä vai on piänennetty!\n\nKyllä mä tulin lujasti siihe uskoho, jotta koltat on ryssien ja\nlappalaasten sekarotua. Eikä ne tartte suinkaa olla kaikki munkkienkaa\njälkelääsiä; asuuhan siälä Jäämeren rannalla ja Kuallan niämimaalla\npaljo muitaki ryssiä ku munkkia. Ja syntisäkkiä n’oon muukki ku\n»munkat», niinku siälä Petsamos munkkia nimitethän.\n\nKoltat ovat ryssänuskoosia. Venäjän vallan alla ovat ne vuasisatojen\nkulues oppinhet niin paljo venäjänkiältä, jotta kaikkien kolttamiästen\nkans tuloo sillä kiälellä puhees toimhen. Vaimoväjestä vain harvemmat\nymmärtäävät ryssää. Kolttien oma kiäli, jota ne keskenänsä puhuuvat,\neruaa läpinkiälestä siksi paljo, jottei lappalaanen ja koltta kaikin\naijoon pääse tolkulle toistensa puheesta. Mutta paljo on kolttien\nkiäles, samoon kun lapinkiäleski suamalaasia sanoja, jotta aina siitä\nvähä ymmärtääki. Ja helposti oppii koltta suamia. Täs vähä näytteheksi\nkoltankiälestä: Suomakiil ja saamekiil (lapinkieli) sama kiil, a ei\nsamoin sarnuta. Sie srnut venes, a mie sarnum voonas, ja sie korrat\nperkele, a mie korram pärgalak. (»Korrat» sana on myös vironkiäles,\n»kurat», ja merkittöö kiroamista.)\n\nKoltan tuvas on ovinurkas liuskakivistä larottu avonaane takka, josta\nmenöö suara savuaukko katolle. Kolmella seinällä on matala penkki, jota\nkäytethän istumishen ja makaamishen. Keskellä huanesta on piäni pöytä\nja siinä viäres jokin juurakosta veistetty oksajalkaane istumakränkky.\nMuurin viäreesellä ikkunattomalla seinällä olevalla penkillä on\nmuutamia fatia, pata ja kaffipannu, teekeittiö, kauhoja ja lusikoota.\nS’oon niinku astiahylly. Mitää sänkyjä ei oo. Maatahan vain niillä\nklasinaluspenkiillä, jotaki riapuja ja täkkirauska alla ja päällä.\nSellaases piänes pöksäs, jok’on 4 eli 5 metriä kanttihinsa, asustaa\nvälistä perhe, johna voi olla kymmenkuntaki henkiä.\n\nEi oo koltilla liikaa maallista kapistusta vaivoona. Akooll'on\njoku fati, pata, pannu ja pari kaffikuppia. Miähillä kirveskrapa,\nporonpulkka, venesrähjä ja vähä verkkoresuja. Koltill'on viälä\nsellaasiakin venehiä, johna pohjalaurat on poronsualilla\nkiinnineulottu, ku ei oo nauloja. Koltta-akat kehräävät villalankaa\nvärttinällä, jok’ei suinkaa oo häävinen rukkirustinki. Kesääsin\npukoovat kolttanaiset ittensä kirjavankoreehin ostokankahisi. Pääs\nniill'on omitekoone kovasti kruusattu korkia päähines, jok’on\nkamman-muatoone, ja sirothan hiusrajahan ottalle kiinni.\n\nKolttanaiset ovat arkoja ja ihmisvauhkoja, jotta lähtöövät pakhon,\nku näköövät viarahan tulevan. Mä pyyrin saara valokuvata yhren mökin\nemännän, mutta se pelkäs konesta n’otta lähti karkuhun ja jätti äijän\nyksin kuvahan. Miähet on pujettu ku mikkäkin resu-Pekat. Niill'on\nkaikellaasia vanhoja sekalaasia vaattehia päällä ja vetäävät ylensä\nmitä vai, n’otta n’oon kerrassa kummallisen näköösiä lunttuäijiä.\nSaattaa olla sotamiähen housut, ryssän karttuunipaita, isoo takkireuhka\nja haljennu knalli pääs. Talvella koltat käyttäävät poronnahoosta\ntehtyjä turkkia.\n\nSivistyksehen ja älykultahan nähren on koltat kovasti alhaasella\nasteella. Niiren joukos on paljo sellaasiakin, jokk’ei taira\nräknätäkkää ku kymmenehen asti sormilla. Mitä siitä menöö ylitti, s’oon\npaljo. Mä kysyyn yhreltä äijältä sen ikää, muttei se tiänny kuinka\nvanha s’oon. Sanoo vai jotta:\n\n— Oon mä jo vanha, mutta äitee on viälä muakin vanhee.\n\nKolttien yksinkertaasuuresta kerrothan paljo hauskoja juttuja. Kun\nkoltalta kysyy jotaki matkaa, jotta kuinka pitkä sinne on, niin se\nsaattaa sanoa jotta:\n\n— Pitkä sinne on.\n\nJos taas kysyy samaa matkaa, jotta kuinka lyhyt sinne on, nii se voi\nyhtä tyynehesti vastata jotta:\n\n— Lyhyt sinne on.\n\nJa kun hämmästyny kysyjä imehtölöö jotta:\n\n— Onko sinne pitkä ja lyhyt yht'aikaa? — nii koltta sanoo jotta:\n\n— On sinne pitkä ja lyhyt.\n\n— Kuinka nii?\n\n— Ka, hyvä veli, jos on hyvä ilma, niin on lyhyt matka, jos paha ilma,\nnii on pitkä matka!\n\nSalmijärven kansakoulunopettaja kertoo, jotta kolttalasten opetus on\nepätoivoosta tyätä. Kotona ei lapsia kasvateta minkäänlaasille tavoolle\nja syränmaan mettis ku ovat kasvanhet, nii ei niill’oo minkäälaasta\nkäsitystä mailmasta. Kaksikerroksine taloo on kolttalapselle sula\nmahrottomuus. Harva on niistä nähny hevoosta, eikä tiärä minkälaane\nitikka on lehmäkää, elääkö se puus vai maas.\n\nSama opettaja kertoo jotta hän kerran näytti kolttalapsille junan\nkuvaa, ja seliitti, jotta sillä kuljetethan ihmisiä ja tavaroota.\n\n— Vetääkö, opettaja, porot junaa? — kysyy kolttalapset.\n\n»Velvollisuus», »kunniootus», »sivistys», »rakkaus» ja muut sellaaset\nkorjat sanat on niille purkista hepriaa. Sellaasia asioota ei oo nähty,\nei kuultu. Lapset ovat ku puusta puronnehia, eiväkkä jaksa ymmärtää,\nmerkittöökö nua sanat syätävää vai juatavaa. Kostaa siinä olla opettaja\nsellaasten alkuperäästen ihmislasten keskellä.\n\nMunsterhjelm Petsamos kertoo jotta hänen puarihinsa tapaa tulla kolttia\nostoksille sillä lailla, jotta ne levittäävät kaikki rahansa tiskille\nja kysyyvät, jotta:\n\n— Mitä sä näillä annat?\n\nKoltta viisooloo sitte puaris ympärillensä sormella jotta:\n\n— Saanko tuan kankhan, tuan puukoon, tuan karamällitöntterön, tuan\npeilin, tuan huivin, tuan silkkinauhan, tuan nahkaremmin, nua\npaperossit, tuan villapairan j.n.e.\n\nKauppias lupaa ottaa nii kauan ku kärsii ja sitte karjaasoo jotta:\n\n— Top, nyt piisaa!\n\nNiin on kaupat tehty ja hantesmanni huitaassu suuret ja piänet lantit\ntiskinlootahansa. — Koltat on ku piänet lapset persoja makoosehe,\nkaikellaasehe joutavaha rihkamhan ja turhanpäivääsihi kapistuksihi. Ja\nviinahan! Siitä antaa koltta-äijä vaikka viimmeesen poronsa. Sitä juaa\nmiähet, naiset ja pikkulapsellekki annothan ryyppy.\n\nKoltat on häviävä suku, samoon ku lappalaaset. N’oon ruti köyhiä\nja lisäksi laiskaa ja heikkua väkiä, jokka eivät pärjää enää\nelämän taistelus, ku niiren kalavesillen on tullu väkevämpiä ja\nsivistynehempiä ihmisiä. Tukkijätkä ei suinkaa oo erityysemmin\nsivistyny, mutta koltan rinnalla s’oon vähintäänsä professori ja\ninsinööri. Sellaasena koltta pitää lentojätkää, samoonku jätkä ittekki.\n\nLuannontilas elävän ihmisen täytyy väistyä syrjähän vähästäki\nsivistyksestä osalliseksi tullehen tiältä. Se on mailman säälimätöön\nmeno, ja siälä pohjolan syränmais kolttaan ja lappalaasten paris\ntuloo matkamiäs vasta näkemhän ja ymmärtämhän aineellisen ja henkisen\nsivistyksen merkityksen ihmisten ja kansojen elämäs.\n\nPuisella ongenkoukulla kalaa narraava koltta on säälittävä olento.\n\n\n\n\nSALMIJÄRVELTÄ KOLTTAKÖNKÄÄLLE.\n\n\nSalmijärvelt’ on matkaa Patsjokia alha Jäämeren rantahan viälä nuan 30\nkm. Salmijärvelle asti tuntuu maisema viälä Lapilta ja Suameltakin,\nmutta siitä lähtien rupiaa jo näyttämhän jotta tullahan uurelle\npualelle mailmaa. Ympäristö rupiaa muuttumhan korkiaksi ylänkömaaksi,\njylhäksi vuaristoksi, johna kohuaa toine toistansa mahtaveet harmaa\npaljaslaki-tunturi. Vain laaksopaikoos ja jokien varsis on vihantaa\nmatalaa vehriäästä koivikkua ja niittyläikkiä, harmajaan kalliooren\nvälis. Vuarilla näköö porolaumoja jäkälää ettimäs.\n\nIlmaki tuntuu viiliämmältä; mahtaakohan sitte jo Jäämeren tuulahrukset\ntuntua jokilaaksoa pitki tänne asti. Jota alemmas joensuuta kohri\ntullahan sitä mahtavammaksi muuttuuvat maisemat. Toisin paikoon juaksoo\njoki parin kolmen saran metrin korkuusten rantakalliooren välis. Joskus\nse leviää kaunihiksi järveksi, johna korkiat kalliosaaret tuavat\nmiälehen Böcklinin kuvan »Manalan saaresta». Järvi makaa peilityynnä,\ntaivahan sini ja harmaat tunturit kuvastuuvat sen pinnasta. Tälläänen\nsuuremmoosen jylhä ja samalla kaunis on Töllevinjärvi, kaunihin paikka\nkoko Patsjoen laaksos.\n\nTöllevistä kääntyy Petsamon rakenteella oleva maantiä Patsjoen\nlaaksosta yli tunturien Petsamonjoen laaksohon. Matkaa on Töllevistä\nPetsamon Yläluasterihin nuan 50 km. Sillä välillä on maa korkiaa\ntunturi- ja tundraylänkyä. S’oon aivan asumatoonta, vain uuren tiän\nvartehen on rakennettu valtion majataloja, jokka seisoovat tyhjillä.\nTalvisehen aikahan riahuu tällä ylängöllä hirmuusia lumimyrskyjä, jokka\nvoi haurata ihmisiä kinoksihi.\n\nTöllevistä on viälä 17 km Kolttakönkähälle, jok’ on melkeen Patsjoen\nsuus Jäämeren rannalla. Sillä välillä on kaks Patsjoen mahtavinta\nkoskia Jäniskoski ja Kolttaköngäs. N’oon molemmat niin kovia ja pitkiä\nkoskia, jotta lohekkaan eivät pääse niistä nousemhan. Eikä niistä\npääse venehilläkää ylhä ei alha. Sitä varte pitää niis vetää venehet\nmaata pitkin kosken paitti. Valtion kustannuksell’ on koskien sivuhu\nrakennettu kapiaraiteeset rarat, jota pitki rullavaunulla kuljetethan\nveneillä. Rautaanen rullavaunu laskethan rannasta vethen, siihe päälle\nsourethan venes ja vintturilla elikkä vai miäsvoimalla verethän ylhä.\nNäitä ratoja sanothan siälä »rallapaanooksi» ja on niis erityyne miäs\nhoitajana. Kaikki tavarankuljetus kesääsehen aikahan tapahtuu Patsjokia\nylhä Norjan Kirkkoniämestä, ja on siinä kuormat useen siksi raskahia,\njotta vintturi eli vorokki tarvithan vetämhän. Samoon on alhamennes.\nRata laskoo toisis paikoos nii jyrkästi jokehe kosken ala, jotta\njos raskas venes pääsis siitä omalla painolla menemhän, nii taitaas\nhaukata friskisti vettä ja mennä senveeken. Toiset rallapaanat on\nhyvin kilometriäki pitkiä. N’oon rakennettu vähä tasan Masan kans:\ntoisis koskis on rata Suamen pualella, toisis s’oon Norjan rannalla. Ja\nvapahasti saavat kummankin pualen asukkahat käyttää. Mutta näytti siltä\njotta Norjan omat olivat paremmin laitettuja ja paremmas kunnoski ku\nmeirän. Norjan pnalelle on lisäksi valtion kustannuksella rakennettu\nmonia hauskannäköösiä erätupia, johna kulkijat saavat ilmaaseksi yäpyä\nja majaalla.\n\nSuamen ja Norjan raja kulkoo pitkin leviää Patsjokia ja matkalaaset\nkäyttäävät kumpaa rantaa tykkäävät. Tuntuu se vähä juhlalliselta läskiä\njalkansa ensi kertaa Norjan maalle, vaikka samannäkööstä s’oli ku tämä\nmeiränki puali ja vanhaa suomalaasta maatahan se onki. Norjalaasekki\nnimittäävät Finnmarkkeniksi koko Jäämeren rannikkoansa. Yhtäkää\nnorjalaasta rajasotilasta emmä sattunhet näkemähän Patsjoella.\n\nMe poikkesimma yhres paikas Norjan pnalelle mettänvartijan asumukselle\nvähä ruakaa saamahan ja kaffille. Taloo oli rakennettu korkialle\nniämelle, jotta siit oli hyvä näköala Suamen pnalelle. Isänt’ oli\nkovasti suuri ja friski miäs, aiva ummikko norjalaane. Me puhua\npohtimma sille ruattia ja meinasimma emännälleki sanua, mutta se\nrupeski puhumahan selvää suamia jotta:\n\n— Kyllä minä suamia osaan!\n\n— Oottako te suamalaane?\n\n— Ei kyllä m’oon syntyperänne norjalaane. —\n\n— No tääläkös ootta suamia oppinu?\n\n— Ei toki! — Amerikas min'oon suamen oppinu. Me oomma menny tämän\nmiäheni kans Amerikas yhtehe ja siälä mä olin suamalaasten kans\nflikkana oiles paljo yhres. Mun tuttuni olivat kaikki suamalaasia,\nyhres kuljettihin haalilla ja monet lystit pirettihin. —\n\n— Taisi olla suamalaane heilaki silloo tällöö? — piti mun kysyä.\n\n— Taisipa ollaki — nauroo tua hyvätuuline norjalaane emäntä.\n\nSattuu sitä merkillisiä asioota täs mailmas, ku norjalaane flikkaki\noppii Amerikas puhtahasti suamenkiälen. — Vaikka oon mä kuullu\nkummempiaki. Misikaanin valtios yhres kolimainis tyäskenteli yks\nneekeri monet vuaret aivan suamalaasten joukos ja oppii nii selvästi\nsuamenkiälen, jotta yhtää ei sen puheesta eroottanu mitää feiliä. Se\npuhuu nii purkista Härmän murretta, ku oli härmäläästen sakis aiva\nollukki, jotta mistää muust’ ei tiänny, jottei s’oo suamalaane — ku\nnaamasta. Ja suamalaasten tyätoveriensa puheesta s’oli oppinu ja kuulin\nkaikki härmäläästen tappelujutut, Isoon-Antin, Rannanjärven ja kaikki\nmuut puntimiähet. Ja ku jokku olivat leikillänsä sanonhet, jotta s’oon\nvähä Rannanjärven näköönenki, niin siitä se nii riamastuu jotta rupes\nnimittämhänki ittiänsä Rannanjärveksi, Jimmi Rannanjärvi!\n\nEi taira moni täälä kotomaas tiätääkkää, jotta Amerikaski on\nrikuneerannu yks Rannanjärven Jukka, Jimmi Rannanjärvi, jok’ oli\nnaamasta aiva musta. Ja hyvin se vai Rannanjärven housut täyttiki. Kova\noli tappelemhan ja monta saluunaa oli tyhjentäny.\n\nOli se ollu vähä kamalaa kattella, ku saluunan laattialla hyppii ja\nkeikisteli mustanaamaane, villatukkaane neekeri paljas suamalaane\npuukkoo kouras ja kirrasti jotta:\n\n— Hih, min’oonki Jukka-poika Rannanjärvestä, iloone ja nuari! —\n\nJa sivupöyrän ääres istuu sen suamalaane kaveri viskiklasi nenän eres\nja pyyteli jotta:\n\n— Älä ny viitti Rannanjärvi tuata sisuas nuan näyttää. —\n\n— Mä vai vähä nuata toiskiälisiä peljätän! — oli se musta Rannanjärvi\nhihkaassu.\n\nNiin, mutta mehän olimma siälä norjalaasen rajavartijan mökis, ja mä\nku lennin jo Amerikkahan asti! No me syäthin siälä, saatihin kaffia,\nmaksettihin ja lährettihin pois.\n\nVenehes sitte kertoo meille yks rajavartioston kapteeni, jotta\nnorjalaaset ovat järjestänhet kovasti tarkasti rajavartioontinsa.\nEi niillä paljo sotamiähiä oo, mutta mettänvartijat ovat kans\nrajavartijoota. Ja niit’ on aika tihjäs. Joka mettänvartijalla on\nasumuksessansa puhelin ja sähkölennätin n’otta ne pääsöö vaikka\nKristiaaniahan asti. Ja samoon on joka vartijan seinällä valtion\npualesta komia kello, jonka taulus on 24 tuntia. Palkkaki kuuluu olevan\nhyvä ja monia etuuksia niill’ on muutoonkin. Jos siälä vai jotaki\nrajalla sattuu, nii pian kans kellot kauempanaki kilajaa. Ja pakkaavat\nkilajamahan vähä ennen aikojaki. Mennykki kesänä oli jokin rajasotilas\nSuamen pualella ampua mojahuttanu koppeloa puunlarvas ja siit’ oli\nkrannin poika nii peljästyny perättömäksi jotta heti soitti henki\nkurkus kauemmas jotta:\n\n— Nyt ne hyäkkää!\n\nSuamenkin lehris oli parin päivän päästä sähkösanomia luettavana\nKristiaaniasta jotta: mitä tekeillä? Ammuntaa Suamen rajalta!\n\nJa sitte tuli nootti.\n\nJa sitte hetken päästä toinen jotta: anteeksi, me vai luulimma — —.\n\n\n\n\n»LAPIN LUMOISSA.» — KOLTTAKÖNKÄHÄLLÄ.\n\n\nSe taisi olla Saarikosken rallapaanasta ku meirän sakkihimma liittyy\nvenesmiäheksi yks nuari vähäläntä laihankälppä miäs, joka puhuu kovasti\nkimiällä äänellä ja oli niin heikon ja hintelän näköönen, jotta mä\nluulin sitä ensin koltaksi. Mutta selvää suamia se puhuu ja kova oliki\ntoimittamhan. Puheesta kuuli, ku tarkemmin peräs, jotta s’oon jostaki\nTurun pualesta kotoosi. Ku se tuan tuastaki sanoo jotta »kuis sitt»,\nnii viiinmee kysyyn jotta:\n\n— Ettäkös t’oo Loimaalta syntyysin?\n\nSe hämmästyy kovasti ja sanoo jotta:\n\n— Sielthän min’oon. Aiva oikee, mutta mistä te sen arvasitte?\n\n— Siitä vai jotta: »kuis sitt, sano Loimaan likk».\n\nOtin vähä tarkempaa selkoa, mikä se oikee on miähiänsä, ja sainkin\nkuulla, jotta merkilline on miäs. S’oon talokkahan poika Loimaalta,\nNikolai Oja nimeltänsä. Entisenä Petsamon sotilahana s’oon nii ihastunu\nvapaasehe ulkoilma-elämhän Lapis, jottei malta lähtiä poiskaa. S’oon\n»Lapin lumoos», niinku siälä sanothan. Jo kolmatta vuatta viättää\nse siälä hualetoonta mettälääs-elämää. Nyt s’oon yhren rallapaanan\nhoitajana, ja innokas maanviljelijä ku on, niin on kivikkomäkehen\nkaivertanu perunamaan, john’ oli pärnänvarret päällä jo silloo ku me\nsiälä olimma, ja s’oli kovasti varhaasta Lapis. Se seliitti jotta hän\nvain tahtoo näyttää näille petsamolaasille, jotta kyllä siälä peruna\nmenestyy ja sopivaa maat’ on kans, ku vai viittithän punnastaa. Ja\nkorja se sen perunamaa kivikkomäjes oliki justhin rallapaanan viäres.\nSama miäs oli leikkispäältä ruvennu trengiksi yhtehe taloohi Ivalos ja\nsamana vuanna se perusti Ivalon maamiässeuran. S’oon kasvissyäjä ja\nvissihin tolstoilaane, joka tahtoo uhrata elämänsä opettaaksensa ja\nollaksensa toisille avuuksi. Itte se hankkii ruakansa, syä marjoja,\nkalaa ja on välhin pitkät äijät syämätäkki. Terveyreksensä paastoaa.\n\nNii ne sanoo siäläpäi kaikki, jotta kummalline miäs se on. Paljo on\nlukenu ja paljotiätävääne. On kuulemma tutkiini koko Tiatosanakirjanki\nkannesta kantehen. — Kroppiansa s’oon karaassu nii, jottei se tartte\npaljo verhojakaa. N’oon sillä muutoo vai, näön vuaksi päällä. Ja\nvaikka s’oon piäni ja heikonnäkööne, nii niin sitkiä ja väkevä on,\njottei tahro suuremmakkaa miähet pärjätä. Talvis-aikhan, ku kaikkiin\nkovimmilla pakkaasilla ja myrskyilmoolla ei kukaa töhri lähtiä\nporoollakaa viämhän postia tunturien ylitte Salmijärveltä Petsamhon,\nnii silloo lyää Oja neljäkymmentä kiloa painavan postisäkin selkähänsä\nja lähtöö jalkaasin taivaltamhan yli vuarten 50 kilometrin matkan. Sen\ns’oon tehny monta kertaa. Siinä tarvithanki sisua, voimaa ja uskallusta.\n\nSiälä pohjooses eivät ihmiset harrasta olleskaa uimista. Vesi on\nkesälläki siksi kylmää, jottei siihen oikee miälellänsä mee, jos ei\ntarvitte. Ja Jäämeres ei huvita ketää muita uira ku tätä Loimaan\npoikaa. Talvisyrännäkin se ottaa Jäämeres virkistyskylvyn, ku muiren\nlyää leuvat loukkua ja sääret vyhtiä poronnahkasaappahis. On sillä\nmiähellä rautaane terveys. Ja hyvin kehuu voivansa.\n\nMutta niistä Patsjoen komjista koskista viälä pari sanaa. Kyllähän tua\nImatraki on aikamoone ryäppy, mutta komiempia koskia n’oon sitteki\nsiälä Patsjoella. Suurin koski on Kolttaköngäs, mutta s’ei ollu\nmun miälestäni nii juhlallinen ku Jäniskoski, eli Njoammelguoikka\nlapinkiälellä, jok’on vähää ennen Kolttaköngästä. Jäniskoskes\npuristuuvat rantakalliot nii liki toistansa, jottei siin’ oo jos\n25 metriä väliä. Vesi painuu hirviän väkevänä nialuna koskenniskan\nkallioportista alha, teköö äkkikäännöksen silooseksi sorvaamallansa\nrantakalliolla ja putuaa sitte korvia huomaavalla kohinalla viis kuus\nmeteriä korkialta suurehe suvantoho, joka kiahuu ku pata. Vesi oli\nuurtanu suuret kuapat, koskenkirnut, rantakallioon, ja ympyriääsiä\nkosken sorvaamia »muistokiviä» siäl oli hevooskuarmia. Itte koski teköö\nsiinä äkkinääsen ässänväärän, nii että korkia kallionnupukka pistää\nkeskelle kosken kuahuja. Siltä kalliolta oli mukava kattella pauhaavaa\nvettä, joka virtas nii vinhaa vauhtia jotta päätä pakkas viämistää ja\nkoskehen vetää. Koskenniskas, justhin siinä paikas, johna joen pinta\ntaittuu, on vesi nii kovas puserrukses kallioseinien välis, jotta siin’\non ku silta.\n\nSe meirän jääkärikapteeni sanooki, ku siinä istuttiin kalliolla ja\nimehreltihin jotta:\n\n— Tukkilaaset pruukaavat juasta tuasta koskenniskasta ylitte —\n\n— Oikeekko totta? — haikaasivat meirän fröökynämmä. — Kuinka ne\nsiitä — —?\n\n— Siin’ on vesi nii kovas puristukses, jotta kyllä se miähen\nkannattaa — —\n\n— Mutta kyllä siinä pitää koko lailla tihijää jalkojansa liikutella —\ntoristi yks toine totisennäkööne pappa viäres.\n\nJa se olikin suurin imes, mitä ne meirän fröökynät koko matkalla\nnäkivät.\n\nKolttaköngäs on kesääsehe aikahan oikia pikkuune paratiisi Jäämeren\nrannalla. Se on pari kolme kilometriä Patsjoen suusta, joka kuuluu\nNorjalle ja jota nimitethän Elvenesiksi. Joki teköö Kolttakönkähän\nalapualella piänen mutkan ja siinä mutkan pohjukas korkian tunturin\nsuajas Jäämeren tuulilta sijaattoo kaunihilla viättävällä rantatörmällä\nmatalan koivikon ympäröömänä Kolttakönkähän kylä.\n\nSiin’on kymmenkunta piäntä matalaa kolttamökkiä yhres rypähäs\nnurmikkoosella rantakummulla ja vähä ylempänä seisoo piäni siävä\nvenälääne luasterikirkko, joka nyt on kylmillä senjälkehe ku venälääne\npappi on siältä poistunu.\n\nTaru kertoo, jotta yks Trifon niminen munkki on perustanu tälle\npaikalle v. 1579 kappelin, jonka se pyhitti kahrelle venälääselle\npyhimykselle nimeltä Boris ja Gleb. Siitä asti on siälä ollu luasteri\nja kirkko. Venälääset nimittäävät paikkaa viäläki luasterinsa\npyhimysten mukahan Borisglebiksi, mutta paikkakunnan yleesesti\nkäytetty nimi on Kolttaköngäs, sen kolttakylän mukhan, joka siin’\non. Niinku sanottu, ei siälä enää oo munkkia, ei pappia, ja Suamen\nhallitus on määränny tuan kylmille joutunhen luasterikirkon museona\nsäilytettäväksi. Venälääsen kirkkoherran erinomaasen hyvin ja\nhauskasti rakennettu asunto on luovutettu Suamen Matkaaluyhristyksen\nturistihotelliksi. Huanehet on hyväs kunnos ja siististi kalustettu.\nKirkon entinen, pyhiinvajeltajille rakennettu suuri viarastaloo, on\nmyäs matkustajaan käytettävänä. Ja samalla asuu siinä yks Suamen\nrajavartijavääpeli, joka Matkaaluyhristyksen puolesta hoitaa hotellia.\n\nKolttaköngäs turistipaikkana onkin paljo käytetty sitä varte jotta\nsiin’ on erinomaane lohenkalastuspaikka. Siälä kulkoo Enklannista\nasti huvikalastajia ja varsinkin käyy niitä paljo Norjan pualelta.\nMutta sitä mukaa ku meirän omas maas leviää tiato tästä hauskasta ja\ntilattavasta lohikalastuspaikasta, rupiaavat oman maan lohikalastajakki\nsinne kulkunsa ohjaamahan. Menny kesänä kalasteli siälä jo pari\nlääkäriä etelä-Suamesta viikon päivät lohia ja saivat aikamoosia\nrötkälehiä.\n\nS’oon sellaasta herraan hupia se lohenkalastus, kovasti hauskaa ja\njännittävää.\n\n\n\n\nKIRKKONIÄMES JA JÄÄMERELLÄ.\n\n\nKolttakönkähälle tulimma myähään illalla kovasti väsyksis, ku ei oltu\nreilusti nukuttu sitte ku Ivalos. Kaks voorokautta oli yätä päivää\ntehty matkaa venehis, ja vaikka isthaltansa reissaamme ei pitääsikkää\nkovasti kroppia krossata, niin yhres tilas ku istuskeloo, nii jo pakkaa\nruveta koomoottamhan ja hellemmät tuntehet höltymähä. Hyvältä tuntuu\nsilloo päästä Kolttakönkähän eurooppalaasehen turistihotellihi, hörpätä\nviälä iltamyähällä pari klasia kuumaa teetä maaruhunsa ja lykätä\nkovalle knäkkileivälle tehtyä voileipää aika kasa poskehensa. Ja sitte\noikaasta väsynhen kroppansa pehmooselle vuatehelle oikee kahren lakanan\nvälihi maata.\n\n— Ohoh! — pääsi siinä poijalta suloone hoakaos. — Kyllähän tua\nerämaan elämä ja talsimine on kovasti tervhellistä ja virkistävää,\nyksinkertaasta, opettavaa ja hyäryllistä ja kaikille kovasti\nsuasiteltavaa, mutta väsyy siinä raakulehesti — —\n\nEnempää en jaksanu ajatellakkaa, ku toisis hoanehis jyristivät\nreisukampraatit jo seinähirsiä, jotta klasit heläji. Tartuun nuattihin\nkööris ja rupesin vetämhän kontrapassua, jota huilua mä plaan puhaltaa.\n\nAamulla olthin varahin pystys. Meitä vasthan oli tullu itte Petsmon\nkupernööri, kruununfouri Gråsten, (Saki Hevonpään tukeva veliimiäs)\nja Petsamon sotavoimien ylipäällikkö, jääkärimajuuri Heikel. N’oli\ntullehet meitä häkemhän Petsamon sotavoimien amiraalilaiva »Suamella».\n— Ei se häävinen purkki oo se meirän linjalaivamma »Suami», siälä\nJäämerellä. Norjalaaset pakkaavat sille nauramhan ja sanoovat jotta se\non meirän vanha »Emma», niinku onki. S’oon ostettu Norjasta ja uuresti\nkastettu »Suameksi». S’oon pikkoone pukseeripaatti, vanhanaikaane\nvaappero ja nii korkia pianuutehensa verraten, jotta sitä pahasti\nheittelöö, ku vähäki tuuloo. Entinen kapteeni, jok’ei tohtino\npahemmalla säällä lähtiä sillä Kirkkoniämestä merellekkää, otti eron\nkoko kalapurkista, mutta nyt siin’on kapteenina yks Sjöberg niminen\nvaasalaane merikarhu, jokei pelkää vaikka Jäämeri kuinka möyryääs.\nSe ajeloo sillä vaikka pohja ylhäppäi kääntyylöö. — Petsamolaasten\nhartahin toivo olis, jotta valtio antaas sinne vähä paremman paatin\nerustamhan Suamen tasavallan Jäämeren laivastoa.\n\n»Suami» laiva oli juhlaliputettu, kuurattu ja plankattu nii hyväksi\nku ikin’ oli saatu. Patsjoen suus se seisoo ja orotti meitä. Parilla\npiänellä moottorivenhellä pääsimmä Kolttakönkähältä sitte laivalle,\njoka sitte ilman kanuonanlaukauksia, ku ei pyssyjä oo, heti nosti\nankkurin ja lähti mahtavasti savuamhan 8 kilometrin pääs olevhan\nKirkkoniämen kaupunkihin Norjan pualelle.\n\nAjoomma siinä Patsjoen suus norjalaasen piänen sahalaitoksen sivun. Se\non yksraamine saha, ja siinä norjalaaset sahaavat Patsjokia uittamansa\ntukit. — Meirän matkas oli yks mettähallituksen ylimettänhoitaja,\njoll’ oli tehtävänä kattella soveliasta sahanpaikkaa valtion\nsahalaitosta varte, mutta siihe tuloksehe se tuli, jottei Suamen\nkannata sahaa rakentaa ainakaa Patsjoen suuhu Norjan pualelle. Sen\nsijahan tuumittihin, jotta paras olis rakentaa saha johonki koskehe\nSalmijärvellä, uittaa sinne tukit suurista Inarin mettistä Patsjokia\nmyäri, sahata siinä ja rakentaa tulevasta Petsamon rautatiestä osa jo\netukäthen, nimittään Salmijärveltä Petsamon Liinahamarihin, jok’on\nmeirän tuleva Jäämeren-satama. Se matka on nuau 50 km. Kun Petsamos on\nkova puute kaikesta polttopuusta, rakennuspuista puhumatakkaa, jot’ei\noo ollenkaa, nii olis tästä ratapätkästä suuri hyäty asukkahille ja\nkoko Petsamon kehittymiselle, paitti sitä, että se tukkiratana olis\nainua keino Inarin mettien käyttämiseksi. Rakennuspuut on Petsamhon\ntuotava laivoolla joko Venäjältä Arkankelista asti, elikkä sitte\nNorjasta, ja ovat ne tiätysti kovasti tyyrihiä. Sitä varte ovat\nasumukset Petsamos niin huanoja. Ja polttoainehena käytethän makkaran\npaksuusia vaivaaskoivuja, joit’ ei niitäkää tahro olla, ku ei parempaa\nmettää kasva. Kontua eli turvesta siälä poltethan.\n\nOlishan meirän passannu lähtiä suaraa Kolttakönkähältä Petsamhon, mutta\npoikkesimma Kirkkoniämehen vähä ostoksille ja kattelemhan, minkälaane\nkaupunki se on. Eikä se häävine ollukkaa, pari tuhatta ihmistä\nsiälä asuu. Mutta outo se on heti suamalaasen silmähän ja nenähän.\nRakennukset on toisentyylistä ku meillä. N’oon rakennettu melkeen\njärjestänsä neljäntuuman flankuusta, ovat korkeeta ja pystykattoosia,\nveistetyystä liuskakivistä katto. Muurattuja muuria ei näe ollenkaa,\nrautakamiinoota vai joka huanehes ja kivihiiliä polttoaineena.\nTaloot on likaasia ja synkännäköösiä, kivihiilen savuttamia. Samoon\non kanit mustia ja huanos kunnos ja nenähän pistää kalanhaju, joka\nnurkasta. Ilma on sumuinme, raaka ja kolia. Kyllä tuntoo, jott'on tultu\nJäämerelle ja kalamaille!\n\nKirkkoniämi eli Kirkenäs, niinku norjalaaset sitä nimittäävät, on aivan\nnuari kaupunki. Viistoista vuatta sitte ei sillä paikalla ollu ku\npualikymmentä ihmisasumusta; mutta sitte löyrettihin siältä rautamalmia\nvähän matkan päästä Kolttakönkähältä aiva Suamen rajan viärestä.\nSinne perustettihin heti kaivosyhtiö nimeltä Syd-Varanger ja se rupes\noikee amerikkalaasesti runnaamahan. Pian tuli entisestä rauhallisesta\nKirkkoniämen kylärähjästä vilkas kaivoskaupunki, johka ihmisiä tuli\ntulvimalla. Itte kaupungista rakennettihin 8 km pitkä rautatiä\nkaivokselle, josta rautamalmi, sitte ku s’oon vähä puhristettu kuonasta\nkaupungis olevas rautatehtahas, kuljetethan satamahan ja lastathan\nsuurihin kuljetuslaivoohin, jokka viävät sitä Saksan rautatehtahishi.\nKirkkoniämen malmin rautapitoosuus on n. 37 %.\n\nSuurin nähtävyys Kirkkoniämes on malmin lastaus laivoohi. Rantakallio\non pari sataa metriä korkia ja nousoo äkkijyrkästi merestä. Laivat\nuivat aiva kallionkylkehe. Mutta norjalaaset insinöörit ovat\nratkaassehet asian hyvin yksinkertaasesti. Kun ei pääse junalla yli\neikä ympäri, nii on puskettu suaraa läpi suuren vuaren. Kallion läpi\non puhkaastu syvä tunneli, josta juna lykkää malmivaunut rautaasille\nkaarisilloolle korkialle ilmaha, ja vaunut kumaastahan suaraa\nallaolevihi laivoohi.\n\nKirkkoniämes tuloo hyvin suamella toimhen. Siälä asuu 300—400\nsuamalaasta ja melkeen kaikki muukki asukkahat osaavat suamia. Paljo\non suamalaasia jo sekaantunu norjalaasihi nii, jotteivät tiärä enää\nittekkää, mitä ovat. Lapset omaksuuvat kiäleksensä norjan, ku kaikki\nopetus kouluus käyy sillä kiälellä, eikä minkäällaasia suamalaasia\nkouluja oo. Virkamiähet, opettajat ja muut sellaaset knupit samoon\nkun suurimmat kauppiahat ovat norjalaasia. Suamalaaset ovat pääasias\ntyämiähiä ja kalastajia. N’oon muuttanhet Jäämeren rannalle, elikkä\nRuijahan, niinku Norjan pohjoosta rannikkoa nimitethän, nuan 60—70\nvuatta sitte Suamesta ja asustaavat nyt Norjan kansalaasina siälä jo\ntoises ja kolmannes polves. Monet ovat ottanhet norjalaaset sukunimekki\neli vääntänhet vanhan suamalaasen nimensä vähä norjanmalliseksi. Sillä\nlailla on esim. suamalaasesta Palosta tullu norjalaane Ballo.\n\nKirkkoniämes on Suamella erustaja eli konsuli. Näimmä yhren taloon\nseinäs suuren emaljikilven, john’ oli valkoone ympärys, Suamen vaakuna\nkeskellä ja kirjootus: Suamen konsuli. Oikee rintaa nostatti, jotta\nei täs enää ollakkaa mitää »russenfinniä», niinku meit’ on ennen\nkarahteerattu ulkomailla, jos ei oo suarastansa ryssiksi haukuttu. Nyt\nonki plari kääntyny nii, jotta »Venäjä on rajamaa ja Suami valtakunta!»\n\nKun siinä rintaa röyhistelin ja meirän konsulaattikilpiä kattelin,\nnii tuli konsulin pihasta neliijalkaane, kovasti vakavannäkööne pukki\nköpötellen, asettuu mun etheni, käänti päätä vinoho, suu käyrä mutaji\nja pitkä parta tutaji. S’oli konsulin pukki ja se katteli mua ku ainaki\näkääne komisarjus jotta:\n\n— Tairat olla kulkuri ja tullu pyytämhän ruakarahaa ja friipilettiä\nkotias. Mutta älä luulekkaa, juatsä ne kumminki, kyllä mä teirät\ntunnen. — — Mistä laivast’ oot karaannu — —?\n\nSiltä se aiva näytti, jotta sellaasta rippiä se mulle piti.\n\nMutta kyllä siinä pihkanoukka sen kerran erehtyy. Oikee flaatiksi meni\npukin naama, ku verin plakkarista karamällin ja annoon sille. Ja ku\nmuistin jotta pukki on persoo tupakkihin, niinku muukki parrankantajat\nluamakunnas, nii pistin kaks suamalaasta Fennian paperossia sen\nposkehen, ja se kelpas! Syärä maiskutteli ja aina välihi nyäkähytti\npäätä niinku olis itteksensä päivitelly jotta:\n\n— Tuapa hamppari vasta herra oliki — —\n\nMeirän matkamma Kirkkoniämestä Petsamhon on merkkitapaus ja\nikimuistettava jo siitäki, jotta samas laivas tuathin Petsamon\napteekkihi pillerikaapit ja hyllyt. Ne on tehty Tamperehella ja\nlähretetty junalla Tornion kautta Ruattin poikki Norjahan, Lastattu\nsiälä laivahan, tuatu Nordkapin ympäri Kirkkoniämehen ja siältä\ntaas laivalla Petsamohon. Sitä tiätä pitää kaiken muuttotavaran ny\nPetsamohon kiärtää — kahren viarahan valtakunnan poikki! — ku kotomaas\nmuuttaa.\n\nJa sillä matkalla voi saara pahempiakin jälkiä muuttotavaroohinsa\nku se, mitä Petsamon apteekin uusi pillerikaappi oli saarni. Siihen\noli yhren laatikon kantehen kirjootettu sinikynällä jotta »Lysfrö»\n(täinsiämeniä). Kyllä mahtoo Petsamon apteekkari, Jaakko Eerikäinen,\nkattua rumasti sitä päällekirjootusta. Rusakanmyrkkyä vissisti pistääs\nsen kriivarin koliikintroppipottuhu, jos vai tiätääs.\n\nMeille sattuu paha ilma ku Jäämerelle lährettihin. Käyy aika lailla\nkova myrsky, joka heitteli ja kallisteli laivaa n’otta kiinni piti\npirellä, ettei kannelta paiskannu. Kylmä raaka tuuli kirveli naamaa ja\naallot loiskahuttelivat tuan tuastaki vettä silmille. Oli kerrassa ruma\npäivä. Harmaa sumu lepäs raskahana merellä, ilma henkii hyisen kylmää,\nniin että piti käyrä konehuanehen ovella lämmittelemäs. Olihan siälä\nlaivas matkustajille salonkiki, mutta siäl’ ei meikälääsen keuhkoolla\nsaattanu hengittää. Kalan elikkä traanin haju oli niin väkevä,\njotta heti pani juaksemhan takaasi kannelle saamhan ulkoilmaa. Eikä\nsiltäkää kestänhet sisusvärkit. Laiva keikkuu ja kiärti ku kaarnanpala\nlainehilla, pleikiksi veti niin yhren ku toisenki noukan ja jutustelu\nloppuu jo alkumatkas. Vain yks’ meistä, yliluannolline ihmine Hermanni,\nmakas kajuutan softalla seljällänsä ku kotonsa peräkamaris ja veteli\nsuloosia unia Jäämeren möyryäväs myrkys. Kun viimmee monen tiiman\nkirutuksen jälkhen päästihin Petsamon vuanon suuhun ja tuulen suajahan,\nheräs tua autuas Hermanniki, haukotteli ihanasti ja imehteli jotta:\n\n— Joko m'oomma ny perillä — ku mä tuas vähä nukuun, enkä havaannu tulla\nkattomhan maisemia olleskaa — —\n\nEi siinä vahinkoa Hermannille tullukkaa, sillä kyllä täytyy sanua,\njotta kylmä, kolkko ja ilotoon on Jäämeren ranta. Kirkkoniämestä\nPetsamon vuanon suulle tulles näkyy yhtämittaane pari-kolme sataa\nmetriä korkia kutakuinki tasaane harmaa tunturijono, joka jyrkkänä\nkallionseinänä laskoo merehen. Tunturiilla loistaa keskikesän\naurinkopäivinäki suuria lumisia huippuja ja valkoosia lumiläikkiä siälä\ntäälä. Yhtäkää puuta eikä pensasta näy. Vain paris paikas koko välillä\nerootti laakson pohjalta vähä vihertävää kasvullisuutta. Mereltä käsin\nrupiaa rantaviiva pian tuntumhan ykstoikkooselta. Näköala on suurta,\nmutta kylmää ja elotoonta. Jäämeri on oikia nimi sille, vaikkei siälä\nookkaa jäätä eikä se koskaan jäärykkää. Mutta sen henki on jäätävä.\n\nTuntuu se vähä juhlalliselta kattella siältä pohjoosesta niinku\nulkopualelta tämän riitaasen ja rähisevän Euroopan maanosan pohjoosinta\nkanttia.\n\nEttä mitäkö sinne navallepäi näkyy? — No sinne ei näkyny muuta ku\nmustaa merta, raskahasti vellovaa vettä. Ja napaa, sitä pohjoosnapaa,\nsit' ei näkyny oleskaa. Mä koitin oikee kiikarillaki siikaroota, mutta\nmitää siäl’ ei ollu. Eikhän s’oo turhaa puhetta koko napajuttu. Ei sit’\nookkaa — — —\n\n\n\n\nKATSAUS YLÖS HISTOORIAN KULKUHUN.\n\n\nEnnenku me ny ajamma Petsamonvuanon suusta sisälle tuanne vuanon\nperukkahan, josta loistaa jo muutamia asumuksia vastahan, nii vaatii\nhyvä tapa, jotta luarahan silmäys ylös histoorian kulkhun, jotta kuinka\nja koska tämä Petsamon uusi aines on Suamelle oikee saatu. — Pitäähän\nolla selvillä sekin puali asiasta.\n\nYleensä n’oon kuivia juttuja sellaaset historiajutut, mutta mä vai\nparilla sanalla mainaasen nuan sivumennen, eikä se kauaa päällä\nseiso — sanoo entinenki äijä ku tylsällä puukoolla toiselta kurkkuja\npoikkinirhas ja toinen pröökööli vastahan, jott’ ottaa kipiää.\n\nKattokaas ei siit’ oo viälä oikee jämttisti sataakaa vuatta sitte, ku\nJäämeren rannikko Suamen kohralla oli viälä jakamatoonta yhteesmaata\nVenäjän ja Norjan kesken. Ja sitä ennen olivat norjalaaset ja ryssät\nyhteesesti kakistanhet ruattalaaset siältä pois, ku nekin olivat\nkoittanhet olla häsyys jotta:\n\n— Meille kans pala tätä raavaasta rantaa!\n\nS’ oli jo sen vanhan Kustaa Vaasan aikana, jok’on aikoja sitte kuallu.\nNo nii, mutta vasta v:na 1826 jakoovat Venäjä ja Norja siihenastisen\nyhteesmaansa ja raja pantihin siihen paikkahan, josta sen voi viäläki\nnährä kaikis kansakoulujen seinäkartoos ainaki viiskymmentä vuatta\nethenpäi, sillä ei niitä karttoja kumminkaa uusia hankita kouluuhi\nsitä ennen. Ja silloo n’oon taas vanhoja, ku Itä-Karjala on taas sillä\nvälin Suamehe liitetty. Mutta kyllä mä neuvoosin, jotta koulujen\nopettajat ottaasivat nyt jo viivoottimen ja sinistä kliitua, jolla\nvetääsivät siihe vanhaan karttariapuhunsa salin seinällä uuren rajan\nsiälä pohjooses, jotta kakarakki äkkäävät, jotta meirän isänmaamma\nja valtakuntamma Suami leviää ja paisuu niinku ainaki jästillä käypä\nkansakunta.\n\nSiinä rajankäynnis tuli Venäjän ja Norjan rajaksi Patsjoki Nautsin\nsuvannosta alkaan, mutta ku se yks munkki, josta jo ennen on ollu\npuhetta oli 300 vuatta jo sitä ennen pystyttäny Patsjoen suuhun\nryssälääsen luasterin Kolttakönkähälle, nii siinä sanoo ryssä jotta:\n\n— Niatu prat, ei se passa anta kirkku ja pappi, sinä pagana!\n\nJa sitä varte piti norjalaasten jättää omalta rannalta ryssille sen\nkirkon paikan ja kosken, nuan neliökilometrin aluehen. Mutta ei ryssä\nollu muutoon nuuka poika, se antoo norjalaasilie kirkkoa vastahan\naika kimpalehen jäämeren kalliorantaa Patsjoen itäpualelta, aina\nVuaremajokehen asti, johna nykki viälä on Norjan ja Suamen raja.\n\nSiinä jaos jäivät suamalaaset aiva osattomiksi koko Jäämeren\nrasvarannasta ja Suamesta tuli sellaasen vasikannahaan näköönee nuukkoo\nvaltakunta ku seinäkartasta näkyy. Yks pitkä sorkka verettihin Ruattin\nLapin taitte melkee Norjan poikki Atlannin rantahan — muttei tiätysti\nrantahan asti! Samalla ku Suami sillä lailla erootettihin Jäämerestä,\nmenettivät vuasisatoja Jäämerellä kalastanhet Suamen pualen asukkahat\nkalastusoikeutensaakki siälä.\n\nTästä vääryydestä on sitte valituksia jatkunu läpi koko vuasisaran, nii\nettä ryssät viimmeen, ku ensiksi anastivat v. 1863 Rajajoelta Suamen\npualelta Venäjän valtion asetehtahalle maa-aluehen, lupasivat sen\nvastineheksi eroottaa meille palan Jäämeren rantaa. Mutta siihen se\nkuivi ku Myntän piki ja niinku muukki ryssän lupaukset. Suamen pualesta\npirettihin kumminkin lujasti tuasta lupauksesta kiinni ja aina vähän\npäästä muistutettihin isäntä-Iivanaa, joll’ oli paksut korvat ja huono\nmuisto jotta:\n\n— Kuinkas se oikee oli sen Jäämeren aluehen kans?\n\nViimeeteksi pirettihin siitä ryssänvallan aikana kovaa kolinaa ja\nkrateeria vuanna 1913, jos muistatta, mutta sitte tuli sota ja\nnaurislamput n’otta siihe tuhinahan se hukkuu Petsamon juttuki.\n\nKu keisari sitte kovalla rytinällä kaarettihin ja Suamiki sanoo\nkontrahtinsa ylös entiselle huspuntillensa joulukuun huminoos 1917,\ntuli Petsamon asia kans heti esille. Niinkus muistatta nii kuskas\npäästä sekaantunu Mannerin ja Kuusisen sakki kaikki muut seränpoijat\nhallitusnööriistä pellolle ja siitä tuli tupenkrapinat. Ryssään avuulla\nmeinasivat kääntää täälä kaikki ylösalaasi, kumminki nii jotta sakki\nitte jäis päällimmääseksi. Mutta kiirus siinä tuli poijille pyhkäästä\nkorkian veren aikana kaplikkohon ryssän kaalimaahan. Siälä ovat viälä\nnykki ja nyrkkiä tänne putiivat. Tykkäsivät jotta tuli liika lipoone\nlähtö.\n\nMutta kummallist’ oli — eikä taira sitä moni tiätääkkää — jotta se sama\nMannerin sakki, joka nimitti ittiänsä kansanvaltuuskunnaksi, vaikka\nihmiset sanoovat sitä »kansankavalluskunnaksi», kesken tuhinootansa\nteki polsevikki-tavaarissiensa kans sopimuksen, jotta Suami saa\nJäämeren rannalta Petsamon aluehen. Tämä tapahtuu helmikuus 1918,\nsamhan aikhan ku Vilppulas tapeltihin.\n\nMutta samat oli meiningit tälläki pualen. Maaliskuus lähti\nVaasasta Petsamoa valloottamhan n.s. »Renvallin retkikunta», jonka\neresottamiset, »taistelut» ja seikkaalut muarostaavat Suamen kansan\nhistorias aivan oman lukunsa. Pyhän innostuksen vallas kokos yks\nhyttyystiätheen tohtori ympärillensä sotaasen »armeijan», oikian\nklapinasakin, jolla lähti maata valloottamhan. Siin’ oli toistasataa\nmiästä, joista vai harvat käsittivät kuinkapäi pyssyllä ammuthan.\nOli siinä merkillistä sotamiästä »reikärautaa» kantamas; kaikki\ntiäthet ja taithet, paitti sotataito erustettuna. Tairemaalariaki\noli koko plutuuna. Jotta siälä Lapin perukooll’ on talvella vähä\nkylmä ja taipalehet siksi pitkiä, jotta pitää olla sapuskaaki enempi\nku plakkarihi mahtuu, sitä ei tämä pyhän innostuksen sotajoukko,\nensimmääne lasten ristiretki Suamehen historias, tullu ajatelleheksi.\nMutta retkikunnan hyvälle tahrolle ja tarkootukselle annettakohon täysi\ntunnustus.\n\nKuinka kauas tämä retkikunta loppujen lopuksi Lapin perukoolla pääsi,\nsitä en oo sattunu kuutemhan, mutta yks mukana ollu uhkarohkia\ntairemaalari kertoo mulle jotta:\n\n— Ku armeija oli aikansa erenny, nii yhtäkkiää ampua präiskähytti\nvihoolline retkikunnan ensimmäästä hevoosta nii päisilmiä, jotta\nkoko armeija meni sekaasinsa ja kukin painoo harjakset sojos takaasi\nRovaniemelle sen kun kerkes.\n\nSellaane oli retkikunnan surullinen loppu.\n\nKun Suamen ja Venäjän välillä sitte hiarottihin rauhaa pari vuatta, oli\nPetsamon luavuttaminen kans aina esillä, mutta ku rauhaakaa ei tullu\nennenku v:n 1920 lokakuus, nii venyy se Petsamonkin saanti.\n\nSillä välillä, vuanna 1919, olivat valkoryssät enklantilaasten avulla\nja kentraali Millerin johrolla perustanhet jonkillaasen Pohjoos-Venäjän\nvaltakunnan Arkkankelihin. Jonkin aikaa se pysyyki pystys. Suamen\nhallitus teki sopimuksen kentraali Millerin kans, jonka hallus oli\nsilloo Petsamokin, jotta Suami ottaa sille kuuluvan Petsamon aluehen\nhoitohonsa. Hallitus lähretti joulun aikoohi v. 1919 Vaasasta satakunta\nsotilasta jääkärimajuri Martti Valleniuksen johrolla Petsamhon. Mutta\nsitte hajoski Millerin valtakunta jo helmikuus 1920, eikä Suamen joukko\nkeriinny olla Petsamos montakaa viikkua, ennenkun sen ahristuu jättää\nasemansa ja lähtiä pyrkimhän takaasi Suamehe. Polsevikit lährettivät\nsuuria joukkoja merta ja maata myäri Petsamhon 22 p:nä maaliskuuta,\neikä hajalle vartijooksi sijootetut sotilahat voinehet tehrä\nylivoimaaselle vihoolliselle vastarintaa. Perääntymismatkalla sattuu\nsitte Salmijärven vääjytys ja tuima taistelu huhtik. 1 p:nä 1920, josta\non jo ennen kerrottu.\n\nSillä lailla oli menny toinen yritys Petsamon saamiseksi tyhjihin.\nVasta kun Suamen ja Venäjän väline rauha tehtihin Tartos 14 p:nä lokak.\n1920, luavutti Venäjä Suamen erottamattomaksi osaksi nykyysen\nPetsamon aluehen, joka liitettihin meirän maahan virallisesti 1\npäivästä tammik. 1921 ja vastahanotettihin saman vuaren helmikuun 14\np:nä.\n\nSuurella touhulla alaattihin sitten järjestämhän Petsamon oloja.\nMutta siinä tehtihin sellaane erehrys, että maata kovasti asuttihin\nHelsingin kamarisoffilta, eikä hommaajilla, ikävä kyllä, öllu\nminkäänlaasta käsitystä oloosta ja elämästä tuala kaukaasilla\npohjan perukoolla. Uuresta aluehesta tehtihin erityyne lääni, sinne\nlähretettihin oikee maaherra ja joukkohon pantihin lääninhallitukset,\nränttärit ja kaikki virkaherrat ja kapistukset, mitä paremmanpualeesen\nläänin hallituskamppeehin kuuluu. Koko laivalasti pantihin menemhän\nkiluunensa kaluunensa. Mutta pian tuli maaherran ja muiren virkaherraan\nja varsinkin niiren frouvaan ikävä, n’otta ne pian pakkasivat\nkapsäkkinsä ja lähtivät hissunkissun takaasi Helsinkihin, jost’ olivat\ntullehekki. Samalla tultihin näkemhän, jotta koko tua komeus oli aivan\nliikaa Petsamon alkuperääsihi ja piänihin oloohin. Maaherranvirka\nlopetettihin, korkeemmaksi hallitus- ja järjestysviranomaaseksi\nasetettihin kruununvouti, joka hyvin riittääkin hallittemhan ja\nhoitamhan Petsamon ainesta. Ensimmääseksi kruununvouriksi onnistuttihin\nsaamahan vakaumuksellinen Lapin eläjä Inarin piirin nimismiäs Otto\nJohannes Gråsten, joka pari vuatta hoiti tunnollisesti tehtäväänsä.\nNyt s’oon kuulemma eronnu sekin. Hän oli tyyni, rauhalline ja\nkaiken muun hyvän päälliseksi kropiltansa jykevä miäs, joka ei\nturhia rehkiny, mutta teki sen sijahan hiljaasta ja tuloksellista\nolojen järjestelytyätä rakentaaksensa perustuksen järjestynehelle\nyhteeskuntaelämälle uurella alueella, johna kaikki oli aljettava\naluusta ja olosuhtehet lisäksi olivat kokonansa toisellaaset ku muis\nosis maata; maa perin köyhää, kansa sivistymätöntä ja hajaantunehena\nlaajalle alueelle tiättömien taipalehien taa.\n\nNiis oloos tyäskentely on kokonansa toisellaasta, kun täälä\nsivistynehes mailmas kamariherrojen yksinkertaaset funteeringit\nrajaseutupolitiikasta, josta pystyy pullikoomahan ja ohjeeta antamhan\näijä ku äijä, vaikkei oo eres Lapin porstuas käyny eikä nähny turskaa,\nPetsamon »leipää, lihaa ja kalaa», niinku siälä sanothan — muuta ku\nlipiäkalana mamman joulupöyrällä ennen vanhaan, ku sitä viälä herroos\nsyäthin.\n\nTämä sanottuna vai sitä varte, jotta erinääsis piiriis meirän maas\non tullu oikee uskonkappaleheksi ja viisuksi leimata kaikkia, mitä\nPetsamon nostattamiseksi vai tehrähän, fuskupeliksi ja turhaksi\ntuhinaksi. Ompa saanu kuulla sellaastaki päätööntä puhetta, jotta koko\nPetsamon aluehesta ei oo muuta ku menoja ja vahinkoa Suamelle. — Niin\npuhuuvat vain sellaaset, joill’ ei oo minkäänlaasta käsitystä asioosta.\nTämä haikia valitus ja väärä virsi on yleene varsinkin ruattalaasten\nkeskuures, ja niiren sanomalehret koittaavat sitä levittää ja\njuurruttaa suamaalaastenkin sekahan. Ruattalaasten kannan, jonka\ntakana on se siunattu »skantinaavisuus», hyvin käsittää, sillä Suamen\nvoimistuminen, alueen laajeneminen ja jalansijan saanti jäätymättömän\nvaltameren partahalla, josta aukee monet mahrollisuuret, on pelkkää\nkateutta ja pelkoa, mutta jotta suamalaasekki rupiaavat epäälemhän ja\nhalveksumhan suurilla ponnistuksilla hankittua pääsyä Jäämerelle, jota\non kokonaane vuasisata toivottu — se on käsittämätööntä ja surullista.\n\nJos ei muu aukaase suamalaasten silmiä, jotta Petsamon alue on meille\nerinomaasen tärkiä ja suuresta merkityksestä tulevaasuures, niin\npitääs sen selvitä jokahittelle jo ainaki siitä, jotta joku aika sitte\npäätti Norjan eruskunta, kommunistit ensimmääsinä, ryhtyä pikimmite\nrakentamhan satoohin miljoonihin nousevan rautatiän Tromsööstä\npohjoosehen nimenomaan pelkästä peloosta, että Suami rakentaa Petsamon\nraran ja ottaa Jäämeren kaupan haltuhunsa.\n\nSiitä se kenkä pusertaa!\n\n\n\n\nPETSAMON ALUE JA ASUKKAHAT.\n\n\nKun nyt on se historianpualiki selvillä, nii luarahan samalla pikaane\nyleeskattahrus Petsamon alueesehen ja väjestöhö kokonaasuures, ennenkö\nkäyrähän kylihin ja tupihi sisälle ja ruvethan ihmisiä puhuttelohon\nmuun elämän ja toimhentulon pualesta.\n\nEnsiksiki on muistettava kumminki, jotta Petsamo nimiä käytethän kahres\nmerkitykses. Petsamoksi sanothan ensiksi koko sitä uutta maa-aluetta,\njonka Suami on nyt Jäämeren rannalla saanu, ja toiseksi tämän aluehen\npääpaikkaa, elikkä sanothan oikee pääkaupunkia, Petsamon kylää, johna\naluehen hallintopaikka sijaattoo.\n\nPetsamo sana tuloo lappalaasten tälle paikalle antamasta nimestä,\nBetsenn eli Betzam, joka suameksi merkittöö »mäntymettä». Ryssät\novat siitä lappalaasten Betsam’ista vääntänhet nimen Petsenga. Ja\nmeirän itäruattalaasemma rakastaavat ryssää enempi ku suamia ja sitä\nvarte käyttäävät mialuummin ryssäläästä Petsenga-nimiä ku suamalaasta\nPetsamua. — Mutta mitäs me niistä!\n\nPetsamon aines on pinta-alaltansa 10,150 neliökilometriä eli melkeen\nyhtä suuri ku Uurenmaan lääni. Pituutta on 240 km. ja leveyttä 65\nkm. levjimmältä kohtaa. — Venäjän pualohoone raja on ku puukoolla\nveretty suara viiva, joka alkaa Korvatunturilta ja kulkoo halki\nsuurten syränmairen Jäämeren rantahan asti. Siitä jatkuu raja soukkaa\nkannasta pitki Kalastajasaarennolle Pummangin vuanon perukkahan,\nkääntyy siitä vähä itähän ja jatkuu sitte taas suaraa pohjoosehen\npualivälihi toista saarentua, johna kääntyy Vaitolahren pohjukkahan.\nRaja jakaa Vaitolahren ja sen perukas olevan vanhan suuren suamalaasen\nkalastajakylän kahtia. Toinen ranta kuuluu Suamelle ja toisella\nryssäsoltut paitojansa peseskelöövät.\n\nOli kovin onnetoonta, jotta toinen puali Kalastajasaarentua jäi\nVenäjälle, sillä kaikki asukkahat koko saarennolla ovat syntyperääsiä\nsuamalaasia. Ryssiä on siälä vai ne, mitä sinne nyt on sotilahiksi\ntuatu. Saarennon asukkahat ovat toistensa kans sukulaasia, ja kun\nraja nyt on suljettu, tuattaa se tiätysti omaasille rajan kummallakin\npualelle paljon harmia ja kaikellaasia vaikeuksia. Sattuu häitä,\nristiääsiä ja hautajaasia, mutta likimmät omaaset eivät pääse toistensa\ntyä. Salateitä joskus saa sanan kulkemhan.\n\nVenäjän pualelle jäivät rajankäynnis saarennon suamalaaskylät:\nTuovila, Supuska, Tsyp-Navolok, Muotsi, Eina ja Muotka. Meille jäivät\nVähä-Muotka, Pummanki, Kervanto ja suurin osa Vaitolahtea.\n\nViälä toinenkin huano puali on tualla ryssänrajalla. Se, jotta pitkä\nja uittokelpoone Luttojoki, joka alkaa Laanilan paikoolta ja kulkoo\nPetsamon suuren mettäalueen läpi, laskoo Venäjän pualelle. Se laskoo\nsuurehen Nuortijärvehen, josta sitten mahtavana Tuulomajokena virtaa\nKuallanvuanohon.\n\nLuttojoen varsilla Petsamon aluehella on laskettu mäntymettää olevan n.\n500,000 tynnyrin alaa ja arviolta 5 milj. tukkipuuta. Se on rahaa se,\nvai mitä?\n\nLuttojoesta on viälä muistettava yks merkilline seikka. Se on siitä\nimhelline ja harvinaane joki, jotta se virtaa kahtahalle. Se alkaa\nlähtehestä josta toinen joki juaksoo Jäämerehen ja toinen Kemijoen\nkautta Pohjanlahtehen. Luttojoen yks sivujoki, Suomujoki, saa nimittään\nalkunsa samasta paikasta, josta Kemijoen Luirojoen Kopsusjokihaara\nalkaa.\n\nIhmisasutus on Petsamon aluehella levinny pääasiallisesti kolmen\nvesitiän vartehen. Vanhin asutus on Patsjoki-varres. Sitte tuloo\nPetsamon vuano ja Kalastajasaarennon vuanot. Niiren asukkahat ovat\nmelkee yksinomaan kalastajia. Kolmas asutusalues on Luttojoki, mutta\nsiälä asuu pääasias kolttia ja vain harvas joku yksinääne suamalaane\nmettäneläjä.\n\nVoi sanoa, jotta Petsamon aluehen sisäosat on melkee asumattomia.\nSamoon on Petsamonjoen varsi asumatoon. Se on 110 km pitkä mutta sen\nvarrella ei oo muuta ku yläluastari ja yks pahaane kolttakylä. Jos tua\nkylä on kurja ja piäni, nii on sillä eres mahtava nimi. Sen nimi on\nMoskova! ja sijaattoo n. 8 k. Yläluastarista jokivartta ylöspäi.\n\nAsukkaina on Petsamon alueheila nykyänsä tuas 1,700 henkeä. Oikee\nhenkikirjoos ei niit’oo niinkää paljo, sitä varte ku ei eres tiäretä\nviälä mitä kaikkia siälä erämais elääkää. Vuanna 1921 laskettihin\nPetsamon väki 1,423 hengeksi, mutta mettis arveltihin elävän nuan\nkolmisen sataa, jokk’ei oo kirjoos ei kansis, enempää papin ku\nnimismiähenkää.\n\nJa kuinkas nuasta »mettän elävistä» nii helpolla selvän ottaa ja\nkirjaa pitää? Saa vain kuulla, jotta johnaki kymmenen peninkulman pääs\npohjattomien soiren ja monien tunturien takana kuuluu asustavan jokin\nOntrei, Illep, Kärppä, Huotari, Kiuril, Ann-Evvan, Mitri, Oskari tai\nJussa tai paljas »leski» piänes turvemajas. Se pyyrystelöö lintuja,\nonkii kalaa ja elättää ittensä herratiätää millä konstilla. Akkaki\nkuuluu olevan ja joitaki kastamattomia lapsia. Ei tiärä tällääne\n»Jussa» mihkä valtakuntahan hän kuuluukaan. Eikä välitäkkää. Se on\nsille yhrentekevää. Se onkii kalaa, koittaa elättää ittensä ja kualoo\nku aika tuloo joko jumalan tautihi, tapaturmaasesti eli nälkähän tai\nviluhu — ilman enempää melua.\n\nEi »Jussa» syytä maailmaa, eikä muilta ihmisiltä mitää apua vaari.\nNiin, mitä mailmalla sitte on oikiastansa Jussan elämisen kans\ntekemistä? Mailma, ja nua valtion virkamiähet, ei ne mitää Jussalle\nanna, mutta ottamas ovat perhanat heti jos ei muuta, nii »henkirahaa».\n\nMuuta vuarovaikutusta ei näiren erämaan ihmisten ja »hallituksen»\nvälill’oo, ku se mitä esivalta yrittää havertaa mettän »Jussaa» tukasta\nkiinni jonkin »lain» rikkomisesta, poronvarkauresta, »kruunun» mettän\nkaatamisesta, Jussan oman viinan kuljetuksesta (!), kahren ihmisen\nvälisestä rehellisestä tappelusta, johna kellää muull’ei pitääsi olla\nmitää sanomista j.n.e. Ku laki ja esivalta tällä lailla kaikes vain\nsortaa Jussaa, niin Jussa pualestansa ei liijoo välitä tukkia ittiänsä\ntuallaasten herrojen kirjoohin.\n\nJos virkamiäs tahtoo haastaa Jussaa käräjille, pitää siinä tämmimiähen\nvarata ittellensä kahren viikon eväskontin selkähän, venehen ja\napumiähen soutamhan ja sauvomhan. Ku on sitte viikko taivallettu ja\nehkä viimme osuttukin Jussan mökille, nii saattaa se olla kylmillä\nja Jussa muuttanu aikoja sitte jonnekin mualle. Ota selvä! — Taikka\non mökis vai akka ja lapset, mutta Jussa itte on lähteny Venäjän\npualelle Kaariahan jauhoja ostamahan ketun ja oravan nahoolla. Sopii\nistua alha tämmimiäs, ja orottaa. Ei se siälä viivy jos kolme viikkua\njos ei oo sattunu samalla tyätä saamahan. Näin paljo vaivaa ja kuluja\non korkialla kruunulla esim. Jussan piänestä pöhnästä, josta laki\nmäärää Jussalle ehkä 50 mk ryyppysakon. Joka koko sakkotuamiokaa ei\nmerkitte mitää muuta ku lisää kuluja valtiolle. Kas näin: Oulusta\npitää lähtiä tuamarin kiärtämhän Ruattin ja Norjan kautta laivalla\nPetsamhon pitämähän käräjiä, jonkin juapumuksen, tappelujupakan eli\nmuun joutavan takia. Tuamarin matka tuloo nykyään maksamhan lähes pari\nkymmentätuhatta markkaa. Kansa on köyhää, ei oo sakkorahoja. Pitääs\nsiis lähtiä linnahan esim. 10 päivän rangaastusta istumhan. Oulus on\nlinna. Kannattaa sinne kiikuttaa miästä, vaatettaa ja syättää välillä\n— ja tuara takaasi taas korjasti friikyytillä Petsamhon! S’oon tämä\ntällääne muarollisuus ja kankeus, joka niälöö suuria summia Petsamon\nhoiros. Syy on virkakoneestos ja sen kaavamaasuures.\n\nKerrompa täs piänenä esimerkkinä meirän virkakomennosta yhä viäläki\nmeillä käytetystä virkämiähen matkalaskun teosta, johna on yhtenä\nvakinaasena tulopualena »matkatavaran siirto asemalle». Ennenvanhaan ku\nmäkin kuuluun läänin virkakuntahan ja jouruun silloon tällöön tekhön\njuhlallisia virkamatkojaki läänis, opiin tuan olemattoman »matkatavaran\nsiirron», joka tapahtuu 4 kertaa joka matkalla, à 2 mk kerta, 8 mk yht.\nNyt on taksaa vissihi nostettuki. Mun oli vähä noukka punaasna, ku ensi\nlaskua kirjootin, jotta paanko mä tuan matkatavaran siirron tuahon vai\nen, ku ei mulla kerran mitää matkatavaraa ollu?\n\nKysyyn neuvua vanhemmalta virkaveljeltä jotta:\n\n— Passaako se, ja eihän siitä vai tuu krateeria perästä päi, ku ei\nmulla kapsäkkiä ollukkaa, ja jos oliki, nii ku mä itte kannoon.\n\nVanheet kaveri sanoo, jotta:\n\n— Saapas! Ota nii tyyni ku saat ja laki sallii. Siit’ ei kukaa\nkronklaa. Ja sullahan on oikeus lain mukhan kannattaa — — vaikka toista\nkalossias kahren markan erestä, jos ei muut’oo. Kanna eli et, s’oon sun\nasias mutta rahat pois —\n\nNo nii, se siitä. Niin tein mä ja niin teköö virkamiäs meillä viälä\ntänä päivänä. Mutta se oikeurenhoitokin siälä Petsamos pitääs saara\nvähä halvemmaksi ja nopiemmaksi. Petsamo olismionis asioos pantava\nerikoos-asemahan muuhun maahan nähren, nii oikeushoironkin alalla.\nKruununvouti kelpaas hyvin lukhon siälä lakia.\n\nPetsamon väestö on sekalaista. Suamalaaset ovat suurena\nenemmistönä. Niit’on n. 700 ja asuvat ne pääasias Patsjoki-varres\nja Kaiastajasaarennella. Petsamon vuanos asuu Vienan karjalaasia,\nsuamalaasia ja venälääsiä sekaasinsa, joitaki norjalaasia ja joku\nkoltta. Karjalaasia on laskettu olevan n. 300 ja venälääsiä 225. Yks\nkylä, Kagarkka, Petsamonjoen itärannalla on aivan venälääne.\n\nPetsamon vuano on samallaanen näöltänsä ku kehutut Norjan vuanot. Sen\nsuu on n. 1—1 1/2 km leviä, kummallakin rannalla kohuaa jylhän korkiat\ntunturit. Vuanon itääses niämes seisoo pikkuune vilkkuloisto, joka\nkovasti iski silmää meille tulijaasiksi, vaikkei sumua ollukkaa.\n\nPetsamon vuano on 16 1/2 km pitkä. Sen leveys vaihteloo 1—1 1/2 km, ja\nsyvyytt’ on aina 70 sylehen asti. Nuan 5—6 km suusta teköö vuano syvän\npolven länsirantahan, joten siihen on muarostunu kaikilta tuulilta\nsuajattu mutka. Siinä on se Liinahamarin satama, meirän Jäämeren satama\nja Petsamon tulevan rautatiän päätepiste. Aivan rannas on 44 syltä\nvettä ja ainaanen avovesi! Talvella jäätyy Petsamon vuanon perukka,\nmutta Liinahamari ei ikänä.\n\nKummallakin vuanon rannalla rupiaa nyt näkymhän harmaita piäniä\nasumuksia. Länsirannalla on ensin Heikinpaikka, sitte Trifoonanniämi,\njohn’on valtion majataloo ja n. 80 asukasta. Itärannalla näkyy\nIivananmutka ja Peuravaaran kylä.\n\nMutta vuano maraltuu hiljoollensa sen perukkahan päi nii, että, jos\nmeinaa päästä venehellä, nii pitää orottaa nousuvettä ja jatkaa matkaa\npiänemmällä paatilla. Mekin muutimma Trifoonas Suami-laivasta parihin\nmoottorivenehesehen, ja niillä hyristettihin Petsamon Parkkinan kylän\nrantahan.\n\nRannas oli meitä vastas paljo väkiä, puvultansa ja muaroltansa vähä\nouronnäkööstä, ryssän nuttuja, furaskoja ja rupaskoja melkee joka\nmiähellä; naisilla roikkuvia kirjavia karttuuna-hamehia. Joukos seisoa\nkökötti killisilmääne ja takkupartaane munkkiki topattu musta patalakki\npääs. Kovasti kumartivat ja olivat kunnioottavaasen näköösiä. Mutta\nsuuria, isoomahaasia ja korkeeta hallitusherroja siinä kans tuliki\npulska trusa. Ja paljo valituksia oli väellä hampahankolos.\n\nEhjinä ja tervehinä oli ny perille päästy Petsamhon. Vai\nKunnallisneuvokselle oli tapahtunu yks harmillinen vahinko. Sillä ku\noli mammaltansa kovat tervehyyset tuatava jollekin vanhalle tuttavalle\nPetsamos, mutta kelle se oli — sit’ei meirän kunnon Kunnallineuvoksemma\nenää muistanu eikä saanu päähänsä, vaikka kuinka muistutteli. — Kysyy\nmultaki jotta:\n\n— Oliko se ny lääkärille vai sen frouvalle, vai tiakonissalle, vai\nkätilölle, ku se muija niitä tervehyysiä lähretti?\n\n— En mä vaa tiärä — piti mun sanua.\n\nMutta viimmee Kunnallisneuvos jahkaa jotta:\n\n— Mä sanon kaikille muijalta tervhyyset, nii vissihi tuloovakki\nperille — —.\n\n\n\n\nSUUTARIA TARVITAAS. — KLONDEIKIN KAUPPIAS. — PETSAMON HOTELLI JA\nMAILMANSORAN SIUNAUKSET.\n\n\nKun me siinä venhen pohjalta matkareppujamma valikoottimma\nKunnallisneuvoksen kans, ennenku maihi astuttiin Parkkinan rannas,\näkkäs se jotta sen housunpultut olivat mennehet matkan varrella pahoo\nkruttuuhi. Olivat nii mones kiärtees koipien ympärillä, jotta hra\nKunnallisneuvoksen mahtava ja arvovaltaane kruppi näytti seisovan\nkahren tukevan korkkikruuvin päällä.\n\n— Kuinkas mä, kansani erustaja voin tällääses putsus astua kansan\nnähtäväksi — — haikaasi Kunnallisneuvos. — Mun pitää ensi töiksi heti\nrantahan päästyä mennä johki kräätärinliikkeesehe ja prässööttää nämä\nhousut.\n\nMutta suuri oli hra Kunnallisneuvoksen ällistys, ku laivamieheltä sai\nkuulla jotta:\n\n— Prässirautaa ei oo Petsamos muilla ku kruununfoorin frouvalla!\n\n— Mitä?! — Eikö tääl’oo kräätäriä koko Petsamos?\n\n— Ei oo! Eik’oo suutariakaa. Eikä nikkaria, eikä muitakaa käsityälääsiä\n— seliitti miäs.\n\nNiin on hullusti asiat Petsamos. Mitä uutta vaatetta hankithan, se\ntuarahan valmihina Norjasta. Samoon on kenkien laita. Ku repeemähän eli\nratkeemahan rupiaa, nii sellaasta hantvärkkäriä ei oo koko Petsamos,\njoka pystyys vähä ihmiste laihi korjaamaha. Sitä varte ei verhoja paljo\npaikkaallakkaa, pirethän vai sellaasina riapuuna päällä nii kauan\nku pysyyvät. Nikkarinpuuttehen tähre on sellaasten ihmisten, jokka\nvoisivat varojensa puolesta jotaki teettää, niinku virkamiesten ja\nkauppiasten huanekalut — pakkalaatikoota, kolmijalkaasia lavittoota ja\njos jotaki Aatamin-aikaasta tyyliä. Katkerasti ihmiset valittelivat,\njotta lavittanki pitää tilata Tamperehelta eli Etelä-Norjasta asti,\nja ku perille viimmee tuloo, nii on luajan lykkyy, jos siin’on kolme\ntervestä jalkaa jäljellä.\n\nSuutaria, kräätäriä, nikkaria ja muita sellaasia hantvärkkiä\nsiälä tarvitaas. Samoon on Pohjoos-Norjas aiva yhtä suuri puutos\nkäsityölääsistä. Tavailine rajasuutari otetaas siälä suurellä riamulla\nvastahan. Sitä kannetaas pönttöönsä päällä riamusaatos taloosta taloohi.\n\nRannasta ohjattihin meirät kauppias Ludvik Munsterhjelmin asuntohon,\njohna kauppiahan iloone ja hauskannäkööne norjalaane frouva otti meirät\nlämpöösellä kaffikullalla vastahan. Frouv’ on suuren mailman naine,\ntohtorin tytär Tromsööstä, kirjallisesti sivistyny ja herttaane ihmine.\nIsäntä itte oli pitkä solakka hiano miäs, josta heti huamas olevansa\ntekemisis tavallisuuresta poikkiavan kauppiahan kans. Kaffipöyräs\nkeskusteltihin jo Hamsunista ja Ibsenistä. — Tääläpä vasta fiiniä\nkauppamiähiä on! — imehtelimmä me.\n\nKoitin ottaa vähä tarkempaa selvää tästä merkillisestä miähestä ja\nsainkin kuulla imhellisiä asioota.\n\nTämä »Klondyken kauppias» Munsterhjelm, on varsinaaselta ammatiltansa\neläin- ja kasvistiäteelijä, joka tutkimusmatkoolla on kiärtäny Kiinat,\nJaapanit ja Huippuvuaret. Paljo merta ja maata on se miäs nähny. Ja\nnyt s’oon ruvennu kauppamiäheksi Petsamoho ja lyä rahaa ku roskaa.\nMyy niiskua, tupakkia, kaffia, sokuria, paitoja, housuja, fläskiä,\nkaramälliä, valeskelloja ja mitä vai. Ja ostaa kans mitä Petsamon\nkalastaja ja syränmaan kolttaäijä vai kiinni verestä, ilmasta ja maasta\nsaa. Sille tuarahan kalaa, nahkoja, villoja, heiniä j.n.e.\n\nKu mäkin tein kauppaa sen puaris ja ostin poronnahaasta tehryt\ntoffelit, tuli sinne yks äijänkänttyrä, joll’ oli kainalos nii suuri\nkuallu krapu, jott’ oikee hirvitti. Paperossilooran ja markan antoo\nkauppias siitäki. Se oli Jäämeres elävä kuariaane nimeltä krevetti,\njoka muutoon koiviltansa ja saksiltansa muistuttaa krapua, mutt’ on\nkropiltansa aiva ympyriääne ku fiilipunkki ja sen kokoonenki, punane\nfäriltänsä. Kun oikaasi sen koivet, nii kyynärää pitkät olivat! S’\noli ku mikäki pyykkilavitta ku sen tälläs laattialle seisomhan. Sanoo\nse kauppias, jotta sitä voi syäräkki, mutta nurkkaha mä sylkääsin ja\nsanoon, jotta ainaki multa se jää vissisti maistamata.\n\nSuamen Matkaaluyhristys on huvimatkaalijoota varte majatalooksi\nhyyränny Petsamos yhrestä karjalaasesta tuvasta toisen pään, joh’ on\nkaks pikkuusta ja matalaa kamaria. Tätä viarastalua hoitaa kaupp.\nMunsterhjelmi ja neljä paksuunta äijää meistä sijootettihin sinne. Ne\noli nii mataloota huanehia ja soukat ovet, jotta hätinä me mahruumma\nsisälle. Klasit oli ku flikkaan lutis pikkuuset. Niis oli kuus kämmenen\nkokoosta kruutua, n’otta ku mä ja Hermanni koitimma yhtaikaa klasista\nkattella, nii ei kummankaa mahtunu ku toinen silmä klasihin. Nenä otti\nfoorilautaha ja toisella silmällä sai vai kattella. — Mutta me soviimma\nsitte Hermannin kans niin jotta kattothin vooron perähän.\n\nMutta puhrasta ja kaikin pualin piäntä ja siävää niis huanehis oli.\nJa oikee rautasängyt. Mutta laattialaurat kiikkuuvat ja notkuuvat\nmelkee ku olis Jäämerellä kulkenu. Vaikka ovet ja laattiat oli hiaralla\nja verellä nii purkkihiksi hinkattu jotta puu loisti valkoosena, ja\nseiniski oli aiva uuret kuvaaset tapeetit, nii joka paikasta pisti\nväkevä sualan haju nenähä ja muistutti, jotta ollahan kalamaiimas ja\nJäämeren rannalla.\n\nNämä karjalaaset tuvat, johna tämä majatalooki sijaatti, ovat\nrakennetut sillä lailla, jotta kaikki ihmisten ja eläänten huanehet\novat saman katon alla. Siin’ on väentupa, navetta, talli, heinälarot\nja muut tarveshuanehet viäretyste ja ovi vai välis. Kukoot ja kanat\nasustaavat parhaasta päästä väentuvas.\n\nEi tarvitte talvella mennä ulkoilmalla ollenkaa. — Ulkuapäi on tällääne\nPetsamon »taloo» matala, harmaa, vino ja väärä hökkeli. Se muistuttaa\nmeirän puales jotakin torpan vanhaa ulkokartanua. Katto on mättähistä.\nTälläästä nutukylää on koko Näsykän kylä, jok’ on Parkkinan kylästä\nnuan kilometrin pääs jokia ylhäppäi. Parkkinan kyläs on kumminki\njoitaki parempiaki rakennuksia, jokk’on siltä aijalta ku Petsamo viälä\nkuuluu Venäjälle. Parkkina oli silloon Petsamon hallintakeskus. Siäl’\non suurellaane kansakoulu, pari luasterille kuuluvaa pyhiinvaeltajia\nvarte rakennettua rakennusta, nykyyne Petsamon apteekkitaloo ja ent.\nvenäläänen pappila, johna nyt asuu Petsamon lääkäri. Samas rakennukses\non piäni sairaala. Lääkärinhoiron ja lääkkehet maksaa Petsamos\nkokonansa valtio. Apteeki saatihin vasta kesällä 1922. Ilmaasta apuansa\ntarjoo ihmisille viälä sairahanhoitaja ja kätilö.\n\nKylän toimeliahin ja kätevin miäs on yks ryssä, joka kymmenkunta vuatta\nsitten tuli Petsamhon niis meiningiis jotta rupiaa munkiksi. Mutta hyvä\njumala johtiki asiat sillä lailla, jotta tämä kunnon miäs rakastuuki\nluasterin ylimmääsellä portahalla yhtehe karjalaasehe flikkaihmisehe.\nSiit’ oli se seuraus jotta miäs paiskas luasterin portin vähä äkkiää\nkiinni, nai sen flikan ja rupes tavalliseksi ihmiseksi. Kaks paljasta\nkättä oli alkaes, mutta tyällä ja tarmolla on nii pärjänny, jotta\non rakentanu jo kaks oikiaa ihmismoosta talua, joista toisen on nyt\nhyyränny Munsterhjelmille. Kaikkia on miähelle siunaapunu: lehmiä,\nlampahia ja lapsia, n’otta s’oon ny Parkkinan kylän suurin ja rikkakin\ntaloolline. Muuta vikaa ei täs ryssäs oo ku se, jottei se osaa suamen\nsanaa. Kaikki kylälääset kunnioottaavat sitä ja panoovat aina erestänsä\npuhumhan, ku on jotaki yhtehöösiä asioota ajettavana. Eikä se tyhmä\nmiäs ookkaa. Ei nauti väkijuamia, eikä polttele. Se saa kirvehellä\nmuutaki tehtyä ku kiälehensä haavoja.\n\nOmituust’ oli nährä jotta kyläs oli kaikki airat tehty monikertaasesta\npiikkilangasta, jot’ oli nii pitkältä ja vahvalta, jotta joka taloo\nnäytti olevan varustettu piikkilanka-esteellä. Se johtuu siitä, jotta\nmailmansoran aikana tälläki mailman kantilla oli vilkasta sotaelämää.\nEnklantilaaset, m.m. se Millerin armeija majaali Petsamoski, kaivoo\nkylien ympäri vallihautoja ja rakenti pitkiä piikkilankaestehiä ja\nvallituksia kilometrikaupalla tunturiille. Näistä riittää asukkahilla\nnyt hyvää aitavärkkiä ilmaaseksi nii paljo ku kukin vai viittii irti\nkeriä.\n\nSota-aikana oli monia meritaisteluja saksalaasten, ryssien ja\nenklantilaaste välillä Jäämerellä. Monta niitä suaritettihin\nPetsamon ja varsinkin Kalastajasaarennon erustalla. Saksalaaset\nupottivat satoja purje- ja höyrylaivoja enklantilaasilta ja ryssiltä.\nNäistä hävityksistä oli rannikon asukahille paljasta hyätyä.\nHaaksirikkoontunehet laivat ajalehtiivat rantahan ja niistä repiivät\nihmiset ittellensä puuta, lautoja, ovia ja ikkunoota minkä irti\nsaivat. Ja kaikellaasta muutaki hyvää tavaraa niistä saatihin. Niin\npaljo puuta saivat ihmiset hävitetyystä laivoosta sota-aikana, jotta\nniist’ on rakennettu monia uusia tupia, joita näköö ny valmihina ja\npualivalmihina varsinki Kalastajasaarennolla.\n\n\n\n\nPETSAMON PÄÄKYLÄ. — SOTILASELÄMÄÄ. — KAKS KUUKAUTTA PITKÄ PÄIVÄ. —\n\n\nParkkinan kylä sijaattoo kaunihilla tasaasella hiatakankahalla, jolla\nkasvaa vain kanervikkua ja piäniä miähenkorkuusia koivunvesakoota.\nTuskin kilometrin pääs on vähä suurempi Näsykän kylä kuivunhes\njoenuamas n’otta sitä tuskin huamaakaa ennenku äärehe pääsöö. Ja taas\nparin kilometrin pääs Näsykästä on n.s. Alaluasterin paikka. Nämä kolme\nkylää ovat siksi likillä toisiansa, jotta voi sanua niiren yhtehensä\nmuarostavan varsinaasen Petsamonkylän, eli Petsamon pääkaupungin, johna\naluehen hallinto, virastot ja laitokset sijaattoovat. Kruununfoorin\nvirkataloksi ja asunnoksi on otettu ennen luasterille kuulunu\nkakskerroksine majataloo, johna on runsahasti huanehia. Toisehen\nsamallaasehe mutta viälä suurempaha rakennuksehe on sijootettu Petsamon\nrajavartioston kasarmi. Ja upseeriille on saatu jokirannasta tilava\nrakennus, johka on sijootettu postitoimisto ja sähkölennätinkonttori.\nAlaluasterin venälääsestä kirkosta on tehty Petsamon luterilaane\nkirkko. Kirkko on alballa laaksos, mutta tapuli on rakennettu aiva tiän\nviärehe. Se on vain avonaane kellokatos, johna riippuu 6—7 suurempaa ja\npiänempää kaunisäänistä kirkonkelloa. Kellojen soitto vuarilaaksos on\nerinomaasen kaunista kuulla. Ääni kulkoo pitkääsenä kaikuna vuarelta\ntoiselle, toistuen ja sulaen kaunihiksi monikertaasiksi soinnuuksi.\n\nPetsamon kasarmilla on vissihin paras harjootuskenttä koko Suames.\nKasarmi seisoo lähes neliökilometrin laajuusella aivan tasaasella\nja kovalla hiatakankahalla. Se on kun tulitikkulaatikko tyhjällä\npöyrällä. On siinä sotapojilla lääniä marssia ja temppuja tehrä.\nPoijat harjootteloovakki innokkahasti urheeluja ja potkupalloa. Monia\nkilpaaluja on siälä toimhenpantu.\n\nMutta ykstoikkooseksi tahtoo tulla sotilahien elämä tualla komjalla\nkasarminkentällä. Poijat heittölöövät kaipaavia silmäyksiä Näsykän\nkylän matalihin mökkiihin. Siäl’ on ilo ja sinne miäli palaa. Siäl’\non flikkoja ja siäl’ on oikee kaffilaki, johka pruukathan iltaasin\nkokoontua. Tuvan emäntä myy teetä ja kaffia, pian rupiaa haitari\nlaulamhan jotta syräntä riipoo ja ovensuuhun ilmestyy kylän nutipäitä.\nKohta on tanssintöminä käynnis ja sitä mennähän halulla hartahalla.\nJa puserrethan lujaa. Petsamon tukevatekooset flikat ovat kovia\nhyppelemhän ja sotapoijat on aika väättyriä. Karttuunihamehet kahajaa,\nsilkkinauhat liahuu ja hanuri huutaa haikiaa — — Aamupualehe kuluu\naika, eikä tahrota malttaa tanssista lähtiä, vaikka poijill’ on\naamuhuuto ankara ja ylhänousu hirviä.\n\nMutta kesä onkin Petsamos lyhyt ilon aika, talvi pitkä ja pimiä. —\nAavasaksalle matkustaavat ihmiset nähräksensä kesäyön auringon ja suuri\nimeshän se onki, ku aurinko ei ollenkaa laske yäksi taivhanrannan taa.\nMutta jota kauemmas pohjoosehe tullahan, sitä pitemmän aikaa pysyy\naurinko yätä päivää näkyvis. Ja täälä Petsamos ei aurinko laske kesällä\nollenkaa. Se paistaa 65 voorokautta yhtämittaa taivahalla. Päivä on\nsiis yli kaks kuukautta pitkä. On siinä einehenväliä aamusta iltahan!\nKun Petsamon aurinko 26 p:nä toukokuuta nousoo taivahalle, nii vasta\nheinäk. 18 p:nä se ensi kerran laskoo taas taivhanrannan taa.\n\nMutta jos on kesäpäivä Petsamos pitkä ja valoosa, nii ompa yätäkin eri\nlailla. Kokonaasta 60 voorokautta yhtehe painoho yätä! Kun aurinko\nlaskoo marraskuun 27 p:nä, nii ei se iloosta silmäänsä näytä ennenku\nvasta tammik. 17 p:nä. Kakskuukautt’ on yhtämittaane yä.\n\nTalviyät on silloo Petsamos samallaasia ku meilläki. Se vain jotta yätä\npiisaa kaks kuukautta. Mutta ei pirä luulla jotta siälä sentäs on nii\npimiä ku korannoki. Paistaa siälä valojaki: kirkas kuu ja roihuavat\nrevontulet, jokk’ on niin mahtavia, jotta meillä tämänpualen ihmisill’\nei oo aavistustakaa. Valomerenä saattaa räiskyä ja säteellä koko\ntaivas ku ilotulitukses. Mutta on niitä aiva mustiaki päiviä, varsinki\npilvisäällä ja myrskyn aikana. Sanoovat jotta ihmisen miäli silloon\npitkän pimeyren tähre käy siälä kovi raskahaksi ja olo tuskalliseksi.\nOn paljo sellaasiaki, jokk’ eivät monta talvia kestäkkää. Tuloovat\nraskasmiälisiksi. Ja miälisairahia onkin Petsamos suhtehellisesti\nenempi ku mualla.\n\nUseen riahuu Petsamos talvella hirmuusia lumimyrskyjä, jokka\nhautaavat tupatönöt kokonansa niatoksihi, jotta ihmiset joutuuvat\nelämhän viikkokausia tuvisnansa. Syyskuun pualivälin aikhan raivuaa\nsäännöllisesti kolme voorokautta kestävä pohjoosmyrsky, joka on nii\nkova, jotta silloon ei kukaan tahro pistää nenäänsä pihalle. Eik’\noo hyvä mennäkkää, sillä myrsky paiskii ihmisiä ku tuahiropehia\nmenemhän. Tuulta vastahan ei kärsi naamaansa kääntää ollenkaa. Lyä heti\nhengityksen tukkuhu.\n\nMutta muutoon ei Petsamos kuitenkaa oo talvet niin kylmiä ku luulis.\nSattuuhan kyllä joskus koviaki pakkaasia, mutta esimerkiksi tammikuun\nkeskilämpö on siälä vain 6—7 astetta kylmää. Se on samallaasta talvia\nku Haminan paikkeella, ja lauhkiampaa ku esim. Etelä-Pohjanmaalla.\nTalven lauhkeus johtuu avonaasesta Jäämerestä, joka lämmittää. — Mutta\nPetsamon sisämais on oikeeta tulipalopakkaasia, jokka puristaavat veren\njuaksemhan nenästä.\n\nPetsamon kesä ei oo suinkaa lämmin. Ilmanhenki mereltä on kylmänkostia\nja pitää ilman kalsiana. Heinäkuun keskilämpö on 8—9 lämpöastetta.\nKesän pilaavat viälä ainaaset sakiat sumut, joit’ on harva se päivä.\nUseen on sumu nii sakiaa, jottei näe syltä ethensä. Tiätää sen, mikkä\nvaarat ja vastukset siit’ on kalastajille ja merenkulkijoolle.\n\nKevät tuloo Petsamos toukokuus ja se tuloo äkkiä ja aika rytinällä.\nJäät sulaavat nopiaa, syntyy kovia tulvia tunturiilta — ja yäksi\njäätyyvät lammet ja purot uurestansa, sulaaksensa taas päivällä.\n\nSyyskuus on taas tultu syksyhyn, lehret putuaavat puista, muuttolinnut\njättäävät pohjolan ja lokakuus on jo täysi talvi. Lyhyt on siis\nPetsamon kesä.\n\nKesä on tyän ja toimen aika. Silloon on menua ja liikettä joka paikas.\nKolmen kesäkuukauren kulues pitää Jäämeren rannan asukkahan saara koko\ntalven elantonsa, sillä talvi on kuallutta aikaa. Silloo ei tehrä\njuuri mitää muuta kun maatahan ja syärähän mitä kesällä on kokohon\nsaatu. Elämän järjestys on siälä toine ku mualla maailmas. Meistä\netelänmiähistä tuntuu ourolta ku yks Petsamon äijä valiteli jotta:\n\n— Huanot on aijat sitte ku Suami tänne tuli. Kolme kuukautta min’ oon\nkovaa tyätä tehny, eikä siltäkää tahro tulla talvia toimhen.\n\nNe pitäävät siälä luannollisena, jotta ku miäs on kolme kuukautta tehny\ntyätä, nii lopun vuatta pitää sen saara maata. Sellaasehe lojumisehen\nollahan siälä osaksi pakotettujaki, mutta johtuu tämä käsitys\npääasiallisesti kumminki entisestä helposta toimhentulosta ryssävallan\naikana, ku Petsamon kalastajat olivat tottunhet myymähän kalansa\nsualaturskana Venäjälle, josta sitte saatihin halvalla viljaa ja muita\ntarpehia. Mutta kun nyt on kaupankäynti Venäjälle kokonansa tukus,\neikä kalakauppaa oo saatu viälä järjestetyksi mualleppäi, niin on\npetsamolaasten elämäki joutunu aivan pois raiteeltansa. Petsamolaaset\novat tottunhet valmistamhan kalansa vain Venäjälle viäntiä varte, joka\non ainua maa, mihnä turskaa syärähän sualakalana. Kun Venäjälle viänti\nloppuu, nii jäivät Petsamon ihmiset aivan avuttomiksi.\n\nKun tämä maankolkka nyt on tullu Suamelle nii lankee siitä\nluannollisesti, jotta Suamen pitää koittaa nostaa Petsamon asukkahat\njaloollensa ja auttaa niitä elämisen alkuhun. Tätä varte perustettihin\nkuuluusaksi tullu Petsamo-yhtiö, jonka piti ottaa hoitohonsa Petsamon\nkalakauppa ja välittää kalastajille kalastusvälinehiä verkkoja,\nvenehiä ja muuta selasasia. Mutta tämän yhtiön johtohon satuttihin\nsaamahan kykenemättömiä ja kunnottomiaki miähiä, jokka tekivät jos\njonkillaasia rötöksiä ja väärinkäytöksiä. Mutta suurimpana syynä\nepäonnistumisehen oli kumminkin epäälemätä miästen kykenemättömyys nii\nsuurisuuntaasehe ja vaikiaha tehtävähän. Ei oo suinkaa mikää pikkuasia\nlähtiä perustamhan ilman kokemusta suurta kalastusliikettä, jonka\npitääs olla toiselta pualen hyväntekevääsyyslaitos ja samalla tuattaa\nsuuria voittoja. On muistettava, jotta Norjan pualell’ on monta vanhaa\nsuurta ja vakavaraasta kalakauppiasta ja yhtiötä, joiren hallus on\njo kauan ollu Eurooppahan suunnattu Jäämeren kalakauppa. Niill’ on\nsuuret kalakuivaamot, mahtavat varastomakasiinit, tarkootuksenmukaaset\nkuljetuslaivat ja ennen kaikkia pitkäaikaane kokemus tällä alalla. Kun\nmeillä nyt valtio koittaa ottaa Petsamon kalakauppaa hoitaaksensa,\nja valtion liikehommat muutoonkin pakkaavat olemahan vähä niin ja\nnäin, nii ei tartte kovinkaan kummastella, jotta se Petsamopuulaakin\nmenestyminen on ollu vähä huanonpualeesta. Mutta on siälä saatu jo\njotaki aikahanki. Vähitellen rupiaa asiat järjestymhän, mutta oppirahat\npitää aina maksaa.\n\nYhtiöllä on kolme kauppapuaria eri kylis ja ne oli aika hyväs kunnos.\nPetsamos on pari kolme yksityyskauppiasta ja niille on yhtiön liike\npaha tikku silmäs. Jos ei siäl’ olsi yhtiön kauppoja, nii yksityyset\nvoisivat kiskua tavarasta kuinka kohtuuttomia hintoja tahansa. Mutta\nnyt pitää yhtiö niitä vähä kuris.\n\nSe on huanolla tällillä tämä Petsamon kalajuttu. Lipiäkaloona\nsyärähän meirän maas joka vuasi nuan 600,000 kilua kuivattua\nturskaa, joka ostethan Norjasta. Petsamon kalastajat laskoovat oman\nturskankalastuksensa tuattavan nykyään vain 60—70,000 kilua, mutta\nsitäkää ei saara tulenahan meirän omhan maahan. Koko tarvittava\nlipiäkala saataas kyllä Petsamonkin vesiltä, mutta ei pystytä asioota\njärjestömhän! Tarvitaas kalakuivaamo, parempia vehkehiä ja miähiä,\njokka pystyysivät asioota hoitamhan. Jos vain saataasihin asiat\njärjestetyksi nii, jotta Suames syätääs Petsamon lipiäkalaa, nii\nPetsamos tulis kulta-aijat.\n\nVika ei oo sysis, se on sepis. Mutta kaippa ne asiat siitä lutviutuu,\nku keriithän. Tallellapa on meillä siälä pohjooses pohjatoon\nlipiäkalatiinu, kun vai keksithän keinot, millä ne kalat kuljetethan\ntänne alamaihin väen purtaviksi.\n\n\n\n\nVALASKALOJA JA LIPIÄKALOJA.\n\n\nJäämeren loppumattomat kalarikkauret ovat houkutellehet ihmisiä\nasettumhan asumahan nualle kaukaasille ja ilottomille rannoolle.\nKalastus onkin ihmisten pääelinkeino Petsamos. Kala leipänä, kala\nlihana ja kala kalana, sanothan siälä. Se on kaikki kaikes. Ja\nsuunnattoman paljo kalaa kaikellaasta, suurta ja piäntä, siälä sakiana\nkuhajaa. Ei muuta ku nostaa ja lappaa venheshen sen ku kerkiää. Meirän\npualen miäs, jok' on tottunu näkemhän vai parin korttelin mittaasia\nahvenia, silakoota ja salakoota ja joskus imehiksensä parin kolmen\nkilon painoosen hauen, lentääs vissisti seljällensä, jos sen onkehen\nnäppaas Suamen valtakunnan uusimmat ja suurimmat kalat, esimerkiksi yks\n700 kilon painoone holkeri. Elikkä vaikka vai tuallaane piäntälaija\nvalaskalanpoika, jok’ ei oo ku 5—6 meeterin pituune. Elikkä merikissa,\neli meripantteri, eli jokin muu Jäämeren kumma kala. Meillä kattokaas\nku on ny omastatakaa sellaasia merieläviä ku paremmillaki kansoolla ja\nvaltakunnilla.\n\nItte en herraparakkohon trengänny nährä kaikkia nuata meirän maan uusia\nmerihirviöötä matkallani; ei muita ku siistiä ja kilttiä valaskaloja\nja pyäriääsiä. Ja niitäki vai parhultaasen hollin päästä. Valaskaloja\nnäköö Petsamon vuanon suulla harva se päivä, n’ottei n’oo eres\nharvinaasiakaa. N’oon rauhootettuja, eikä niitä saa pyyrystääkkää.\nKalastajat sanoovat, jotta valaskala on niille hyäryllinen elään sillä\nlailla, jotta se karhaa kalaparvia erellänsä rannalle. Laivasta näköö\nPetsamon vesillä useen kuinka hiljoollensa nousoo merestä valaskalan\nmusta selkä, jok’on ku nurinkääntynhen venhen pohja. Valaskalat\nliikkuuvat parvis, n’otta niitä näköö tavallisesti usiempia yhtaikaa.\n\nPyöriääset ovat tuas sylen pituusia ympyriääsiä mossikoota, ku\njaloottomia sikoja, jokka halusti rupiaavat seuraamhan laivaa ja\nasettuuvat useen leikkimhän höyrylaivan kohisevhan keulavethen. Siinä\nne uiva molskiivat justhin laivan eres, jotta luulis ala jäävän, mutta\nnekös vasta ovakki vikkeliä ja ilooosia venkalehia, jokka hyppiivät ja\npuikkelehtivat siinä ku salakat. Helposti sellaane parin saran kilon\npainoone rötkäles pompahuttaa ittensä yhrellä iskulla korkialle ilmahan\nja purota puljahuttaa taas ku sukkula takaasi vethen. Meirän laivaa\nföljäs yhtenä päivänä suuri joukko pyäriääsiä, parikymmentä luvultansa,\ntehren hauskoja temppujansa. Mutta Hermanni nukkuu silloonki n’otta\ns’ei nähny koko lystiä olleskaa. Ja kyllä sitä harmitti sitte ku heräs\nja pyäriääset olivat jo mennehet.\n\nMutta se holkeri se se vasta kauhia peto on. Pahin susikala, mikä\nJäämeren pohjia möyrii. Se syä kaikellaasia elukoota, mitä vasthan\ntuloo. Ja ittiänsäkki. Ei ny itte ittiänsä, mutta toisia samallaasia.\nS’oon niin raatelevaane ja siivotoon peto, jotta jos vai vois,\nnii kyllä se liiat rasvat puris omasta hännästänsäkki. Kalastajat\nkertoovat, jotta monaasti ku ne nostaavat tukevat koukkupyyrystimensä\nmerestä, nii johnaki koukus riippuu vai paljas holkerin pää. Ku yks\nholkeri on tarttunu leuvastansa nii lujasti kiinni, jottei irti pääse,\nnii jo ovat toiset joka puolelta elävältä syämäs, — tuata, tuata,\nvaikka niinhän se pakkaa olemhan meirän kaksjalkaastenkin holkerien\njoukos.\n\nHolkeria pyyrystethän vain sen maksan takia. Sen lihaa ei syärä.\nHolkerin maksasta keitethän jotaki öljyä. Sanoovat jotta holkerin maksa\non seittemäs osa koko kalan painosta. Ku holkeri on tarttunu kiinni,\neikä sitä toiset viäl'oo keriinnehet koukus syärä, nostethan sitä vai\nnii paljo merestä ylhä laivan viärehen jotta maksa irtileikattuna\nsaarahan veneshe ja loppu kroppaa purotethan takaasi merehen.\nSellaasten suurten kalaan nostamine merestä tapahtuu laivamoottorin\navulla. Eikä sitä sellaasta 7—8 meeterin pituusta ja monen saran kilon\npainoosta kalarössikkää hyväkää miäs jaksaasi korvista paattihin\nkinnata, se on selvää. S’oon yhtä mahrotoonta ku holkerin korvista\nvetäminenki, ku ei sillä korvia ookkaa.\n\nVarsinaane leipäkala on Petsamos kumminki turska; se sama päätöön\nkalaparka, joka ilmestyy meiränkin puales säännöllisesti joka\nkauppapuarihi joulun erellä kuivina halaaspualina rautalangalla yhtehe\nkniputtuna ja jota sanothan kuivaksi- eli lipiäkalaksi. Ja merkillist’\non jotta meirän puales puhuthan »lipiäkalan äänellä puhumisesta»,\nvaikkei s’oo täälä koskaa suutansa aukaassu siitä yksinkertaasesta\nsyystä, jottei sill’ oo koskaa enää päätä ollukkaa, ku s’oon tänne\njouluksi tullu.\n\nTurskaa pyyrethän varahin keväällä, ku se tuloo Petsamon erustalle\nsuurina parvina lännestä päi. Sitä pyyrethän pitkälläsiimalla,\njohn'on 2—3000 koukkua aina yhres köyres. Köysi upotethan pohjahan ja\npirethän siälä 2—3 tiimaa, jolloon siitä Saarahan noukkia keskimäärin\nnuan 2,000 kilua kalaa. Yhtehe veneskuntaha kuuluu tavallisesti\n4—5 miästä, joill'on kolme-neljä sellaasta pitkäsiimaa ja niillä\nnostaavat pyyntikerralla veneslastin kalaa, n. 25,000 kilua kerralla.\nTiätää sen, jotta siin'on silloo tyätä kalojen perkaamiseksi.\nKuivia-kaloja tehrähän sillä lailla, jota ku pää ja sisälmykset on\nparilla puukoonverolla poispurotettu ja selkä halkaastu, nii sitte\npannahan halaastut kalat samankaltaasille orsille ku heinähaasioolle\nulkoilmahan kuivamahan, johna ne saavat olla viikkokausia, jott’\novat aiva koviksi kuivettuneina. Venäjälle ennen viäty sualaturska\nvalmistethan sillä lailla, jotta kala raamastethan halaaspualiksi ja\nlyörähän suurihin makasiiniihin laattialle sylenkorkuusiksi pinooksi\npaksujen sualakerrosten välihin. — Olimma kattomas Petsamo yhtiön\nsuures kalamakasiinis Vaitolahres sillä lailla sualattua turskaa ja oli\nse ouron näkööstä nährä puali makasiinia riitattuna kalaa päälletyste.\n\nTurskaa pyyrethän myäs juksaamalla ja väliinsä nuatillaki, mutta meirän\nPetsamon kalastajamma ovat siksi köyhiä, jottei niil’oo varaa hankkia\nkalliina paremmin kalastavia pyyryksiä. Juksaaminen on yksinkertaane,\nhelppo ja kätevä kalastuskonsti. Siihen ei tarvita muuta ku venes,\njolla pääsöö vähä kauemmas merelle, parikymmentä syltä nuaraa, ja\nsiihen aikamoone terävä ja suuri koukku sekä lähes kilon painoone\nrautapunnus, joka sirothan painoksi likille koukkua, jotta se menis\nnopiasti ja suaraa pohjahan. »Juksan» koukku on n. 6—7 senttiä pitkä.\nNiis on tinasta valettu jonkillaane kalankuva syättinä. Muuta syättiä\nei siinä juuri käytetäkkää. Paljakalla koukulla vai pyyrethän. Ja\nitte kalastaminen tapahtuu sillä lailla, jotta venhen lairas on\noksahaarukka, jonka välis on pyäriä puurulla. Sen ylitte laskethan\nsiima rautapainoonensa ja koukkuunensa merehen likille pohjaa. Sitte\nnykäästähän narunpäästä äkkiä kerran pari — ja silloo on kans jo kala\nkoukus. Ei muuta ku lappaa siimaa rullan ylitte nopiaa ja nostaa\nparinkolmen kilon painoone turskanvonkales venheshe.\n\n— Että kuinkako se kala nii vai koukkuhu tarttuu?\n\n— Siinä se justhin onkin, mutta nii vai tarttuu ja vissisti tarttuuki\nsen tiärän toristaa, ku itte oon koittanu ja viires minuutis nostanu\nneljä mahtavaa parin kilon painoosta turskaa Jäämerestä. Ja samoon\ntekivät toisekki reisukampraatit jokahinen. Mutta suurimman turskan sai\nkumminkin se meirän Neitineuvoksemma. Sen kala painoo ainaki viirettä\nkilua, mutta kyllä se kans oli mahtavaa ja kehuskeli koko lopun matkaa.\nMusta tuntuu siltä, jotta sen neirin kala rupes heti kasvamhan niinku\nPalomäjen-Matin hauki.\n\nMe istuumma kerran sen Matin kans ongella Ahvensaaren erustalla ja ku\nMatti oli laiska onkimiäs, nii lauleskeli vai eikä kattonu olleskaan\nkorkkinsa perähä. Viimmee se nukahti venhen perhän ja samas kans hairas\nyhtäkkiää sen korkin veren ala ja mä krääkääsin jotta: verä nyt!\n\nJa se ku unenpöpperös säikähti ja rupes vethön ylhä — nii sen onkehe\noli tarttunu tuas tupenmittaane hauenpoika! Ja Matti ku riamastuu ja\nrupes trossaamahan, jotta hän se vasta onki kalamiäs.\n\n— Mitäs s’oot saanu? — rupes multa kysymhän. Sattuu niin harmillisesti,\njotta suaraa sanojen min’en olin saanu oikiastansa viälä yhtää mitää. —\nSiit'on ny jo lähes kakskymmentä vuatta, mutta aina vai viäläki Matti\nmuistaa haukiansa ja ku se ny näyttää, kuinka pitkä se hauki oli, nii\non se jo kasuanu toiselle kyynärälle.\n\nNiin, niitä kaloja on siälä Jäämeres nii sakialta, jotta ku sinne\nkalaparvehen purottaa kiiltävän juksakoukun, nii on siinä heti monta\nkalaa ympärillä kattornas, jotta mikäs siinä tuli? Ovat uteliaina,\nkoittavat vissihin haistaa ja vähä maistaakki sitä koukkua, jota\nsamalla riipaastahan ylhäppäi. Ja silloo tarttuu koukkuhan aina jokin\nkala, jok’ei kerkiä tiältä pois. Kala riippuu koukus kiinni mistä\npaikasta sattuu, leuvasta, vattasta, seljästä ja usee hännästäki.\n\nHetken aikaa mekin koittelimma sitä juksookonstia ja parikymmentä kilua\nkalaa kans nostimma. Laivas kokki sitte paistoo pari kalaa, jotta\nsaimma maistaakki. Ja hyvää s’oon tuarehelta laitettu turska, ei voi\nmoittia.\n\nKerraasti mä pistin juksan koukkuhu tyhjän tulitikkulooran, laskin\npohjahan jotta saas nährä tulooko tuallaki kala. Ja nii nousi ku häkää\nvai! Juksaamalla voi miäs päivän mittahan nostaa satoja kiloja kalaa.\n\nJos lukijasta tuntuu kummalta tällääne kalastus, nii ei se ny vielä\nmitää oo. Mutta mäkin hämmästyyn ja epäälin jotta eikhän täs meinata\nmeitä rumasti jutkuttaa, ku näin Parkkinan kylän rannas miähen\nnoukkivan kuivalla maalla verkosta kaloja koppahansa.\n\nAivan totta, omin silmin näin! Ja paljo kaunihia ja eläviä kaloja siinä\nverkos olikin.\n\nAsia oli kattokaas sillä lailla, jottei siin’oo mitää imhellistäkää,\nvaikka se nii kummalta kuuluu. Petsamon vuanos on nousu- ja laskuvesi,\njoka säännöllisesti tapahtuu päivittään, nii että veren korkeus\nvaihteloo pari kolme metriä. Ku on laskuvesi, nii paljastuu matala\nvuanon perukka Parkkinan kylän rannas aiva kuiville pitkän matkaa,\nn’otta hiataane lahrenpohja vai on näkyvis. Silloon sopii siihen\nkuivalle maalle pystyttää verkkoaitaa ja lähtiä kotia orottamhan\nnousuvettä. Jonkun tiiman päästä rupiaaki vesi taas nousemhan ja sen\nmukana tuloo kalakki ja tarttuuvat verkkohon. Laskuveren aikana saa\nukko sitte saapastella kuivin jaloon verkkonsa äärehen ja noukkia kalat\nkoppahansa.\n\nEi se sen kummeet konsti oo!\n\n\n\n\nKALASTUSTA JA MUUTA MEKASTUSTA.\n\n\nPruukathan sanua, jotta elämä on taistelua ja sitä s’oon ainaki\nJäämeres. Siälä karhaa toinen elukka toista aina suu auki takaa. Mutta\njärjestys s’oon siinäki, niinku kaikes muuski homnias täs mailmas.\nJa s’oon sillä lailla jotta piäneet saa aina plyniä henkensä erestä\nsuurempansa erellä. Eikä se muutoon passaasikkaa, sillä kuinkas piänet\nsuurempansa söis? Sen repees maha, ja sitä varte sen on tiätysti\nponkiminen pois tiältä. Mutta herra s’oon herrallaki. Tuskin on vähä\nsuureet keriinny piänempänsä nialaasta, n’otta häntä suus viälä\nlipajaa, ku jo on ittekki menos parempansa kitaha. Ja ku tuas tuuman\nmittaasesta kalanpoijasta alkaavat toisiansa niälemhän, nii ennenku on\ntultu 700 kilon painoosehe holkerihi, on siinä sisätyste kala toisensa\nvattas jo kymmenettä kertaa. Ja kalojen joukos huseeraavat viälä\ntuhannet merilinnut ja satapäiset hyljeslaumat. Ja niiren niskas häärii\nihminen pyssyynensä, paukkuunensa.\n\nSamoohin aikoohin ku turskaparvet tuloo Petsamon vesille lännestä,\nilmestyy rantavesihin irästäpäi tuhansia hylkehiä, jokka prissaavat\nturskaa ku koirat lammaslaumaa. Mutta pian siihen tuloo sellaasiaki\nherroja, jokka pistelöövät poskehensa kokonaasia hylkehiä. Ja s’oon yks\nlai valaskaloja, jota sanothan miakkavalahiksi, ku niill'on nii pitkä\nja terävä noukka ku miakka. Silloo saavat hylkehet voorostansa panna\npropellit käynthin n’otta vesi prisajaa. Kalastajat sanoovat, jotta\ns’oon mahtavaa kattella ku valaskalat ajaavat eteliänsä hyljeslaumoja.\nSiinä käy kuulemma eri kohu.\n\nJäänieres on monellaasia hylkehiä, joita sanothan eri nimillä, mutta\nsiitä ne tuntoo kumminki kaikki, jotta niill' on parta, oikee pitkät\nnäävelit. Ja naamastansa on hyljes nii vanhan tummanverisen klanipää\näijän näkööne, jotta kun sen näköö meres, nii helposti erehtyy, niinku\non monaasti sattunukki.\n\nKerraasti meinattihin täälä Vaasan saaristos vahingos ampua hylkehenä\nyks lyysionkoulun opettaja, nimeltä Kröömpäri. S’oli kesää viättämäs\nmerikyläs ja meni yhtenä päivänä uimahan jottei siitä näkyny verestä\nmuuta ku pää ja näävelit. Samalla saarell’oli kaks hylkehenampujaa\nhylkehiä vahtaamas ja ku ne näkivät Kröömpärin äijän pään kelluvan\nveres, nii heti oikaasi toine pyssynsä ja rupes sihtaamhan. Mutta\nonneksi huamas Kröömpäri pyssynpiipun ja sekös huuthon jotta:\n\n— Älkää herrantähre ampuko, tääl’on Kröömpäri!\n\nTuli syvä hiljaasuus ja Kröömpäri kuuli ku miähet keskenänsä hiljaa\nneuvotelivat rannalla. Viimee kuiskas toinen miäs jotta:\n\n— Se valehteloo! — ja oikaasi pyssynsä.\n\nMutta silloo tuli Kröömpärille hätä ja sekös huuti hengen erestä jotta:\n\n— Oikee totta m’oon Kröömpäri, älkää herrinjee ampuko!!\n\nMutta vasta sitte ku se nosti molemmat kätensä ylhä ja puali kruppia\nnäkyy, miähet uskoovat eiväkkä ampunhet.\n\nNiin oli Kröömpäri hylkhen ja hyljes Kröömpärin näkööne.\n\nHylkehiä pyyrethän Petsamos paljo. Niitä Saarahan erityysillä verkoolla\nja ampumalla. Tuhansia hylkehiä siälä tapethan vuasittaan. Hylkhen\nrasvasta keitethän öljyä ja samoon otethan nahka talthen. Mualla Suames\nmaksethan hylkehestä tapporaha, muttei Petsamos, ku niit'on siälä nii\npaljo.\n\nPaitti turskaa pyyrethän Petsamos monia muita syämäkaloja. Silliäki\nsaarahan jotta hyvästi piisaas oman maan tarpeheksi, jos vai\njärjestetääs pyynti ja hommataas tulemhän. Samoon saarahan paljo lohia,\njosta sanothan, jotta »lohi on kala, mutta hauki vai vesielään».\n\nMutta paras kala mitä me matkalla maistoomma, oli kumminki pallas-kala.\nS’oon samallaane kala ku kampela eli maariankala, leviä ku lahna.\nSellaane suuri flatuskaane laiska kalarössikkä, joka makaa aina\nlameellansa pohjas, eikä viitti kääntää kylkiäkää n’otta s’oon\ntoiselta pualelta aiva suamutoon ja nahka paljas valkoone. Toinen\npuali, jok’on päälläpäi, on niin sekaasen färine, jottei sitä tahro\npohjasta eroottaa, ja niin on rutilaiska kala, jottei viitti siälä\npohjas maatesnansa päätänsä eres sen vertaa kääntää, jotta kattelis\nmolemmilla silmillä, niinku luaja on tällänny ja tarkootus ollu. Koko\npää on menny aiva vinhon, jotta silmäkki on vääntyny samalle pualen\npäätä. Siälä pohjas se vai maata mollottaa ja mäihää mitä sattuu suuhun\ntulemhän. Mutta hyvä liha siin’on. S’oon aiva valkoosta ja paksua ku\nfläski, eik’oo ruatojakaa olleskaa, ainakaa niis paloos, jokka mä\nsatuun saamhan. Ja s’oon sitte suuri kala; keskikokooset painaavat\n60—70 kilua, mutta on saatu kuulemma 200 kilonki painoosia. Sellaane\npallaskala on tiätysti tavallisen kahrenhengen maattavan polsterin\nnäkööne ja kokoone. —\n\nAlutta s’oon harmin paikka ku siälä meirän Petsamon kalavesillä rupiaa\nkulkemhan varkahia. Kalastus kauempana Jäämerellä on vapaa kaikille\nkansoolle, mutta rantavesi kuuluu yksin sille valtakunnalle, jonka\nerustalla se on. Enklantilaaset harjoottaavat oikee suurkalastusta\nJäämerellä. Niill’ on paljo erityysesti Jäämeren pyyntiä varte\npykätyytä suuria höyrylaivoja, jokka kolmes, neljäs voorokaures\najaavat Lontoosta Petsamon vesille ja sitä väliä tyäksensä hyppäävät.\nNe harjoottavat ryästökalastusta »troolaamalla». S’oon sellaasta,\njotta laivasta laskethan merehe suuri rautaane nuatta, jonka alaosas\non rautavannas ja se kraapii niinku lapio pohjia myäri irti kaikki\nkalat ja kasvullisuuren. Rautakettingiillä vetää laiva tuata suurta\nnuattaharaa peräsnänsä ja yhrellä verolla nostaavat kymmeniätuhansia\nkiloja kalaa ylhä. Pian sillä lailla on suuriki laivan lastiruuma\ntäytetty ja sitte lährethän takaasi Enklantihi. Mutta sillä lailla\nmöyrimällä kaikki pohjia myäri pilathan ja hävitethän kalakantaa. Siitä\nenkesmanni kumminki viis veisaa ja mitäs me sille voimma? S’oon siinäki\nse sama juttu suuresta ja piänestä kalasta Jäämerellä. Mutta s’oon jo\nhävitööntä, ku nua enklantilaaset troolarilaivat rupiavat kulkemhan\nvarkahis meirän aluevesillä. Monta kertaa niit’ on rookattu varsinki\nyän aikhan, niinku ainaki varkahia, Suamen aluerajan sisältä. Suamelle\nkuuluu parahat kalastuspaikat niillä vesillä, niinku Vaitolahren\nerusta ja Heinäsaarten ympäristöt. — Toiset kansat ampuuvat varkahin\nkalastavat laivat pohjahan, mutta milläs me ammumma, ku Petsamos ei\noo yhtäkää tykkiä? Meirän täytyy vai valittaa, prostesteerata, kattua\npäältä ja puristaa nyrkkiä housunplakkaris.\n\nPaitti kalastusta harjottavat petsamolaaset väliinsä karjanhoitua.\nMaanviljelystä siäl'ei juuri voi harjoottaa ollenkaa; korkiastansa vähä\npärinää kasvattaa. Mutta heinää kasvaa joinki ja enempiki rupiaavat\nsaamahan, ku oppiivat hoitohon maatansa. Nykkin saavat siältä täältä\nlaaksoosta ja jokien varsilta kohuamalla sen verran heiniä tehryksi\ntalven varaksi, jotta voivat huushollis pitää lehmän pari ja joitaki\nlampahia. Tätä nykyä on Petsamon aluehella tuas 500 lehmää, nuan 700\nlammasta ja hevoosia vai kolmisenkymmentä. Tästä karjast’ on suurin\nosa Patsjokilaaksos, johna karjanpito vois viäläki paremmin menestyä.\nPetsamos syätethänlehmillä talvella paljo kuivatuita kalanpäitä. Ja\nkuuluuki olevan oikee himoruakaa lehmille. Näsykän kyläs mä satuun\nnäkemhän joka seipään nenäs ja airalla suuria kasoja turskanpäitä\nkuivamas lehmänruuaaksi. Oli kuuma aurinkopaistet ja nua kalanpäät\nhaisivat nii tuhannen erestä häjyltä jotta hätinä pääsi kylän läpi\nkulkemhan. Ku mä pakkasin liikaa löyhkää moittimhan, nii kehoottivat\nmenhön paluumatkalla Norjan kautta kattomhan ja haistamhan johki\ntehtahasehe johna valmistethan kalanperkooksista apulantaa. Kuuluu\nolevan nii peräti paksua ja myrkyllistä se katku, jottei mailmas\npahempaa. — Siitä tulin ajatelleheksi jotta pitääs meilläki ottaa ne\nsarattuhannet kilot kalanperkooksia taltehe, jokka siälä ny heitethän\nmerehe, ja valmistaa omaa maata varte apulantaa niinku norjalaaset\nteköövät. Tulis siitä monia laivalastia hyvää pellonhöystettä, joka ny\nmenöö aiva hukkaha. Ja rahat jäis omhan maahan.\n\nHeikkua ja huanua s’oon ihmisten toimhentulo Petsamos ennenku kerithän\noloja ja asioota auttamhan ja aluullepanemhan. Sitä varte nauttiivakki\npetsamolaaset tulli- ja verovapautta. Norjan pualelta Saarahan ilman\ntullia tuara monellaasta tavaraa, niinku jauhoja, kaffia, sokuria\nja paljo muuta. Kaffit oliki Petsamos kymmentä markkaa halvempia ku\ninualla Suames. Samoon moni muu kauppatavara. Erinomaane helpootus\non petsamolaasille se, jotta ne voivat halvalla postimaksulla\ntuattaa kaikellasta tavaraa eteiä-Saumesta kolmen kilon painoosina\npostipakettiina. Postimaksuhan on sama koko maas, oli matka pireet eli\nlyheet. Sopii Helsingistä vai tilata voitaki pari kilua postipaketis ja\ntuloo jotta ketajaa. Ne etuuret mitä Petsamon asukkahille on myännetty,\nne hyvin tarvittoovakki, jotta pääsisivät vähä elämisen alkhun.\n\nMaanomistusolot on Petsamos viälä kokonansa järjestämätä. Lairunmaata\non vuakrattu vai kesäksi kerrallansa. Ne tullahan pian erityysellä\nlailla järjestämhän. Maa kuuluu siälä nyt kaikki valtiolle, paitti se\nmitä jo on annettu luasterille, mutta tulevas lais tullahan määräämhän,\njotta petsamolaaset saavat maata täyrellä omistusoikeurella.\n\nPitääs täs viälä tehrä selkua Petsamon sivistys- ja\nsiveellisyysoloostaki, mutta ku n’oon nii kuivia asioota ja vähä nii ja\nnäi, nii jääkhön. Mainittakhon kuitenki, jotta eristystä on havaattavis\nnii aineen ku hengenviljelyksen alalla, sillä hiljan on Petsamhon\nperustettu sikaosuuskunta ja lauluseura.\n\n\n\n\nPETSAMON LUASTERI.\n\n\nPetsamon aluehen kans sai Suami kaiken muun tavaran joukos yhren kaikin\npualin kunnos ja täyres käynnis olevan luasterinkin, nimittään Petsamon\nluasterin, joka sijaattoo 19 kilometrin pääs Petsamonjoen suusta, juuri\nsiinä jokimutkas, johna pikkuune Mannajoki laskoo Petsamonjokehe.\nTavallisesti nimitethän tätä luasteria vai »yläluasteriksi»\nerootukseksi »alaluasterin» paikasta, johna sanothan ennen kans ollehen\nluasterin. Alaluasterin paikka on 3 km. pääs joen suusta. Sillä\npaikalla olevat nykyyselle luasterille kuulunehet suuret rakennukset on\notettu valtion haltuhun ja on niihin sijootettu Petsamon rajavartiosto\nja hallitusvirastot. Kun puhutahan Petsamon luasterista tarkootethan\nsillä aina n.s. yläluasteria, eli yksinkertaasesti Petsamon luasteria,\nkun ei Petsamos muuta luasteria ookkaa.\n\nHistoriat kertoo, jotta Petsamon luasterin on perustanu vuaren 1550:n\npaikoolla Venäjältä lappalaasia kääntämhän lähteny venälääne munkki\nnimeltä Trifon. Lappalaaset ja vähääset karjalaasheimon pirstalhet,\njokka niihin aikoohi asustivat Jäämeren rannalla, olivat siihen asti\npakanoona ja palvelivat kiviä ja kantoja epäjumalinansa. Mutta munkki\nTrifon oli kovakouraane tuffa, joka hakkas kumhon pakanaan uhripuut\nja pakotti ne kääntymhän kreikkalaaskatolishen uskon. Hän perusti\ntuan luasterin ja pian kokos ympärillensä monia muita uskonmiähiä,\njokka rupesivat munkiiksi hänen luasterihinsa. Venäjän silloone\ntsaari, kuuluusa Iivana Julma antoo tälle munkille luvan laskia\nalustalaasiksensa kaikki tuan kaukaasen ja tuntemattoman rannikon\nasukkaat, jokka vain sai siihen pakotetuksi. Trifon onnistuuki\nhommissansa nii hyvin, jotta pian oli Petsamon luasteri kasvanu\nsuureksi ja rikkahaksi.\n\nTämän käännytystyän kautta laski kaukaane Venäjä valtansa alle Kuallan\nniämen ja Muurmannin rannikon, josta meirän Petsamo on vai piäni osa.\nPetsamon luasteri oli venälääsvallan äärimmäänen länsi-Eurooppahan\ntungettu etuvartioasema. Jo Tritonin aikana oli luasteris 50 munkkia ja\n200 luasterin tyäjäsentä.\n\nNiihin aikoohin käythin tuimia hävitysretkiä Vianan-Karjalan ja\nOulun pualen miästen kesken. Ryästöretkiä tehtihin vooron perhän ja\nyks verisin ja kuuluusin oli se retki, jonka teki Pekka Vesainen\njoulupäivänä v. 1589 Petsamon luasterihin. Vesaisen ristimänimi on\nIvalon romaanis saanu väärän nimen, sitä ku sanothan Juhoksi, vaikka\nsen nimi olikin Pekka. — Vesaanen hävitti silloo Petsamon luasterin\naivan perin pohjin, poltti kaikki rakennukset, jotta vai yhren\nsauna-pahaasen sanothan paikalle jäänehen. Samalla sai silloon surmansa\nmelkeen kaikki munkit. Suuren ryästösaalihin vei Vesaanen mennesnänsä.\nLuasteri rakennettihin kyllä uurestansa, mutta entisensä verooseksi\ns’ei oo koskaa sen jälkehen päässy.\n\nTämän venälääsen luasterin merkitys Petsamon aluehella on\ntunnustettava erikoosen suureksi. Tästä luasterista on perääsin\nkaikki ainehellinen ja se vähäänenki sivistys, joka näillä mailla on\nversonu. Luasterin munkit ovat ensimmääset maanraivaajat Jäämeren\näärillä. Niiren vuasisataasen tyän tuloksina nährähän luasterin\nympärillä laajoja raivatuita heinämaita. Ne on munkit, jok’on tänne\ntuanhet karjanhoironki. Ne on ojittanhet ja kuivannehet suuria aloja\nPetsamonjoen rantanevoosta. Heitän tyätänsä on myäskin se parinkymmenen\nkilometrin pitunne tiä, joka viä Petsamon vuanon perukasta yli\nhyllyvien nevamairen luasterille. Samoon on kaikki suuremmat ja parhaat\nrakennukset niiren tekemiä. Kun Petsamo kuuluu Venäjälle oli luasterin\nhallus suuret alat Petsamon jokilaaksosta, mutta Suamen tultua\nisännäksi siälä, on siltä otettu pois paljo maata ja jätetty vai kahta\nkilometriä leviä ja neljää pitkä sorko luasterin ympärille.\n\nNykyysin on Petsamon Iuasteris 45 munkkia, eli »munkkaa», niinku\nsiälä sanothan. Niist' on 7 pappismunkkia, kymmenkunta tyämunkkia,\nja loput tavallisia munkkia. Luasterin nykyyne päämiäs, eli igumeni,\non nimeltänsä Jankif, jok’ on siirtyny sinne pari vuatta sitte\nValamon luasterista. Hän on oppinu ja sivistyny miäs, ystävällinen\nja huamaavaane. Muut tavalliset munkit sensijahan tuntuuvat\nkarkiatekoosilta sisältä ja päältä. Kaikki Petsamon munkit ovat\nummikkovenälääsiä, n’ottei niiren kans tuu suamenkiälellä toimhen.\nN’oon kaikki jo vanhoja miähiä, tuas 50—70 vuaren ikääsiä. Uusia\nmunkkia, ei Petsamon luasterihin saa ottaa, nii jotta jonkun vuaren\nperästä, ku munkkien luku on Iuasteris siksi vähentyny n’ottei ne\nvoi enää sitä hoitaa, siirrethän loput Valamon luasterihin. Petsamon\nluasteri ei siis oo kovin pitkäaikaane.\n\nPolseviikkiaikana huseerasivat tavaarissit kamalasti kaukaases Petsamon\nluasteriski. Olivat ryästänhet ja viänehet mennessänsä luasterin kaiken\nkarjan, 25 nautaa ja kolme-neljä hevoosta. Luasterin kirjastosta\nolivat viänehet kaiken muun kirjallisuuren, mutta uskonnolliset kirjat\nolivat jättänhet. »Ja mitäs ne niillä olsivat tehnehekkää», selitti\nluasterinpäämiäs. Kirkosta olivat ryästänhet joitaki kalleuksia, mutta\nsuurimmat aartehet oli jollakin imhellisellä lailla saatu viimmeeses\ntingas pelastetuksi. Ryästön jälkehen ovat munkit tehnehet parahansa\nsaaraksensa huushollinsa taas pystyhyn. Karjaa on kasvatettu n’otta nyt\non taas 15 lehmää ja hevoosiakin 5.\n\nLuasteris vallittoo ankara kuri. Jokaikisen munkin on tehtävä\nsäännöllisesti tyätä ja toimitettava jumalanpalveluksia\nluasterisääntöjen mukhan. Kullakin on omat tyänsä. Toiset kalastaavat\njoesta ja merestä, toiset hoitaavat karjaa, toiset teköövät askaresta.\nMik’ on suutari, mikä kräätäri, seppä, pakari eli karjapiika.\nKesän mittahan teköövät munkit paljo heinää, jota omilla laivoolla\nkuljettaavat Norjahan myytäväksi. Sinne viävät myäs kasvattamiansa\nhärkämullia ja lehmiä, joista saavat rahaa. Kun munkin uskontohon\nkuuluu, jotta s’ei saa tappaa muita eläviä ku kärpääsiä, hyttyysiä\nja omia syäpälääsiä, nii teurastuksehen käytethän jotakin tavallista\nsyntistä.\n\nNy kysyy lukija vissihin, jotta eikös kala ookkaa elään?\n\n— Joo, joo, mutta munkit vai pyyrystäävät kalan, ja se kualoo\nittestänsä, n’ottei sitä trenkää tappaa.\n\nLaki on kattokaas niinku se lujethan ja seliitykset on tavallisesti\nviisahampia ku itte laki.\n\nMunkit ovat Petsamon kätevimpiä ja yritteliähimpiä miähiä. Niill’ on\noikee sahalaitoski omia tarpehia varte ja samoo polttaavat ne kivistä\nsuuria määriä kalkkia, jota myivät. Omat tarpehensa ne valmistaavat\nkaikki mitä vai voivat itte. Niill’ oli parast’ aikaa tekeellä oikee\nriippusiltaki luasterin kobralla Petsamonjoen yli, kun niill’ on\nheinämaita toisella pualella.\n\nMailmansoran aikana ku enklantilaasia sotalaivoja risteeli\nPetsamon erustalla, uppos yhrestä sotalaivasta suuri nopiakulkuune\nmoottorivenes. Sen nostivat munkit meren pohjasta ja enklantilaaset\nkenkkäsivät sen luasterille. Tämä komia sarantuhannen markan\nmoottorivenes, john’ on kuulemma parinsaran hevoosvoiman moottori,\nmakaa Parkkinan kylän rannas maalle verettynä. Munkit saivat suuren\nlahjan, muttei ne tee siilä mitää, ku niiren ei kannata sitä käyttää.\nSe ku syä penssiiniä tunnis nuan 250 markan erestä. Se on oikia veren\npäällä lentäjä, mutta mihkäs munkiilla sellaane kiirus olis? Kovasti\nhalusta myisivät koko paatin, muttei oo tullu ostajaa. Luasterin omat\npaatit, joilla Norjas kuljethan, ovat tavallisia Jäämeren purjelaivoja\n30—40 jalaan pituusia, john’ on yks masto. Sellaasella munkki seilaa\ntopattu patalakki pääs heinäkuarmansa päällä Norjahan niinku muukki\nmiähet kaupoolle ja tua jauhopussia tullesnansa.\n\nPääasia luasteris on kumminkin uskontopuali, vaikka pitäähän sitä\nmunkinkin hualehtia tästä maallisesta toimhentulosta sen verran jotta\nhenki riapu kulkoo. Luasterin kirkos pirethän jumalanpalvelusta\nvoorokauret umpehensa. Kello kolmelta aamulla jo aljethan ja\njuhlapäivinä viäläki varemmin.\n\nLuasterin perustajan Tritonin kunniaksi viätethän suuret juhlat\nhelniik. 10—12 päivinä. Silloon saapuu sinne juhlihin ympäristön\nryssänuskooset koltat ja paikkakunnan venälääset. Tavallisis oloos on\nPetsamon luasteris hyvin hiljaasta, munkit vain yksistänsä lukoovat\nlukujansa.\n\nOurolta ja viarahalta se tuntuu suamalaasesta tällääne luasterielämä.\nMunkiksi rupiavan miähen pitää katkaasta kaikki suhtehensa mailmahan.\nSen jälken ku se on koetusaikansa suarittanu ja munkiksi otethan,\nei sillä saa olla isää, äitejä, veljiä, sisarta, ei sukulaasia, ei\nomaasia. Se on kuallu mailmalle ja menettää entisen nimensäkki.\nMunkiksi otetulle annethan näet uusi nimikin, tavallisesti jokin\nvanha kirkollinen nimi. Sukunimiä ei munkiill’ oo olleskaa. N’oon\nvain jotakin Anttoonia, Johanneksia ja Mattiaksia. Kaiken elämänsä\nja aikansa, mitä luasterin yhteesistä töistä jää ylitte, on niiren\nomistettava uskonnon harjoottamiselle. Naiset, jokka muiren ihmisten\njoukos ovat kaunistuksia, ovat munkille kauhistuksia. Nii ainakin\npitääs olla, vaikka paljohan niistä puhuthan kaikellaasta. Ja monta\njännittävää ja liikuttavaa kertoomusta mäkin oon lukenu ja kuullu\nniiren kilvootuksesta ja taistelusta »paholaasen» viättelyksiä vastahan.\n\nKu ny näin on etukäthen saatu vähä seliitystä Petsamon luasterista ja\nmunkiista yleensä, nii ajethan nyt suaraa luasterihi sisälle kattomhan\nminkälaasta siäl oikee on.\n\n\n\n\nMUNKKIEN VIARAHANA.\n\n\nKäynthin Petsamon luasteris meni meiltä kokonaane päivä. M’olimma\ntilannehet luasterista meitä hakhon kaks hevoosta ja rajavartiosta\nsaathin yks lisää. Aamulla varahin oli puhet lähtiä, mutt'eihän niistä\nherraan kiiruhista tullu mitää ennenku vasta pualelta päivää. Toinen\nmeirän fröökynööstä ei tohtinu lähtiä ollenkaa sinne luasterihi. Sen\ntuli heti pää kipiäksi ku se vai ajatteliki munkkia. Mutta se toinen\nfröökynä oli toista maata. Se hommas ittellensä heti komjan upseerin ja\nratsuhevoosen ja prissas aika lailla kumpaakin. Niin n’oon erillaasia\nnaiset. Mutta me vanhat vakavat saran kilon painooset kokoomukset,\njoonka varta ei sellaasta rytkytystä kestä jotta haarrarreisin hevoosen\nseljäs pomppia, me punnastimma ittemmä parittaan kärrypelille ja\nistua könötimmä ku isoon taloon meijäriflaskut tyyninä, tukevina ja\ntäysinääsinä.\n\nLuasterist’ oli lähretty meitä häkemhan oikee paraattihoijakalla,\nneliipyärääsillä puulinjaalikääsiillä, jollaasia ei enää näe muualla ku\nmuseos. Niis’ oli linjaalina kuus leipävarthan pituusta ja paksuusta\npihlajaasta ortta, joonka päällä kruusattu istumapenkki kiikkuu\nku soutumalavitta. Kyllä mä epäälin ja sanoonkin Hermannille ja\nKunnallisneuvokselle jotta:\n\n— Kuinkhan teirän käyrähän ja kestääkhän nua puufiäterit, jotteivät\nprätkährä poikki? — mutta kesti ne ja kovasti hyvin kehuu Hermanni\nniiren fietrannehen.\n\nTiän varsi luasterihin on ykstoikkoosta nevamaata, johna kasvaa vai\nmiähenkorkuusta vaivaaskoivua, parhuultaasta vihtamettää. Pari kylmille\njäänyttä munkkien rakentamaa majatalua on vai matkan varrella. Hiljaa\nmennä nytkyteltihin, sillä luasterin hevooset olivat kans vissihin\nmunkkilupauksensa tehnehet, jottei ne mailman kiiruhista liikoja\nperusta. Juhlallisen harvaksensa ne kinttujansa liikuttivat ja välistä\njäivät funteeraamhan, jotta kumpaas jalkaa nyt pitikää siirtää. Ja\nkauan sai seliittää niille matkahan lähröski, ennenku käsittivät jotta\nnyt sais lähtiä. Mutta hyväs lihas vaikka takkukarvaasia olivat, niinku\nkuskipukilla istuva musta munkkiki, joka kattoo mahtavuuksisnansa\nristihi ja luuli vissihin ajavansa parihevoosilla. Niin oli äijällä\npeukalo keskellä kämmentä ja heikot voimat jotta, ku hevooselta\nirtaantuu matkalla kenkä jalaasta ja jäi vai parista naulasta\nretajamhan, niin ei saanu sitä irti, vaikka kovasti kinnas. Käsiänsä\nvai levitteli ja päätänsä kynsii. Mutta silloo astoo Hermanni alha\nkääsiistä, sanoo munkille jotta annas minä, hairas hevoosen koiven ylhä\njotta koko kakku oli pyllähtää isthallensa, ja nyppäs pois ku ei mitää.\nPisti kengän munkin kouraha ja sanoo jotta tuas on! Kovasti oli munkin\nsilmät pyäriääsnä.\n\nToises kuarmas oli kuskina tuas viirentoista vanha poijanmälkki,\njoll’oli kans munkin puku yllä: pitkä musta kauhtanatakki polvihi asti,\nnuaranpätkä vyällä ja pääs ympyriääne paksu topattu patalakki. Kysyymmä\nsiltä, onko se kans munkki, mutta sanoo olevansa vai muutoon luasteris,\nkun saa siältä ruaan, verhat ja asunnon. Jostaki Venäjältä oli\nkulkeepunu sinne, orpoo poika oli. Aika junkkari oli silmistä päättään\nja siitähän sen ihmisen tuntoo. Kuka tiätää vaikka sillä olis olin jo\nhilsukin katteltuna Näsykän kylän flikoosta.\n\nPäästihin siitä kumminkin lopuksi perillekki asti luasterihin.\nTultihin tiänmutkahan ja piänelle mäelle, josta aukes yhtäkkiä ethen\nlaaja tasaane nurmikkotanner. Siinä seisoo vehriääsellä kerolla joen\npartahalla koivikon keskellä Petsamon luasteri, jota joen toiselta\nrannalta suajaa mahtava vuari, Pyhitysvaara nimeltä. Piäni, siävä\nluasterin kirkko seisoo aukian lairas ja luasterin asuun- ja muut\nrakennukset keskempänä kentällä. Varsinaane luasteri eli munkkien\nasumus on suuri kakskerroksine rakennus, johna kullaki on oma\nkopperonsa. Siinä likill'on luasterin suuri navettarati, talli, sauna\nja muut rakennukset. Navetta niill'oli oikee uurenaikaane, suuri, hyvin\njärjestetty ja puhraski. Karjanhoitajamunkkien asunnot on tehty navetan\npäälle. Matkustajia varte on erityyne majataloorakennus. Yks luasterin\nrakennuksista on otettu rajavartioston majapaikaksi, ja sen portahilla\nsotilas justhin veteli aikansa kuluksi hartahasti haitaria, ku me\ntulimma. Aika luritusta päästiki, mutta heti loppuu, ku meirät äkkäs.\nSinne porraspäähän pisti käsimasiinansa ja hairas vähä äkkiää kiväärin\nolaalle.\n\nKun ajoomma luasterin pihalle, tuli meitä vastahan heti luasterin\nesimiäs neljän korkiamman munkin kans juhlapukimis ja toivottivat\ntervetulleheksi. Esimiähen johrolla lährettihin sitte kattomhan\nkirkkua. S’oon pikkuune hauskannäkööne puukirkko, jok’ on rakennettu\nsillä lailla, jotta siin’on oikiastansa lyäty kaks kirkkua yhtehe.\nPiänen ikivanhan kirkon kans yhtehe on rakennettu uusi ja suureet\nn'otta vanhast'on tehty uutehen kirkkohon alttarikuari. Itte kirkko\noli sisältä häikääsevästi koristeltu. Kaikki seinät oli pyhimysten\nkuvatauluja täynnä, jokka väläjivät hopialta ja kullalta. Oviseinällä\noli kaks suurikokoosta uurenaikaasta tairemaalausta, venäläästen\nmaalarien tekua. N’oon kuulemma ennen ollu alaluasterin kirkos,\nmutta ku siitä tehtihin Petsamon luteerilaasille kirkko, nii tuathin\ntaulut tänne. Toises soitti Taavetti harppua Saulille, toises saarnas\nPaavali voimallisesti Akripalle. Molemmat olivat hianua taiteellista\ntyätä. Yhres kolmannes suurikokooses mutta taithellises suhtees\ntökerös taulus oli kuvattuna Vesaisen hävitysretki tähän samahan\nluasterihin. Panssaripukuuset ritarit (!) siinä miakoolla surmasivat\nmunkkivanhuksia. Arvasin mitä taulu kuvaa, mutta kysyyn kumminkin\nluasterin esimiäheltä kuullakseni, mitä se sanoo. Mutta näppärästi\nse selviytyy ikävästä seliityksestä. Sanoo vai jotta taulu kuvaa\nsitä, ku »ruattalaaset» hävittivät luasterin kolmesataa vuatta sitte.\nHianotuntoosena miähenä ei se tahtonu sanua suarahan, jotta suamalaaset\nsen tekivät, vaan käytti sanaa »ruotshalaiset», jolla rajantakaaset\nkarjalaaset tarkoottavat suamalaasia. Tällääne väärä sanankäyttö on\nperääkin siltä aijalta, ku Suami kuuluu Ruattin valtakuntahan. Ja\nsamalla laillahan meilläki nimitethän karjalaasia viälä monin paikoon\npussiryssiksi.\n\nMä nyäkkäsin selitykselle päätä, hymyylin ja sanoon vain jotta\nponimaaju. Ymmärrimmä hyvin toisiamma.\n\nKirkon suurin kalleus ja nähtävyys on metrin korkuune ja\npualentoista pituune hopiaane hianoolla korkokuvilla kaunistettu\npyhäänjäännös-arkku. Sen on luasterille lahjoottanhet aikoonansa\nArkkankelin kaupungin asukkahat. Samoon on siälä hopiaaset sylen\nkorkuuset kynttyläjalaat, jokka seisoovat laattialla. Ja kynttylä\non niis käsivarren paksuusta. Kirkos on monia piäniä kuarialttaria,\njokk’on ympärinsä koristeltuja kullatuulla ja hopiaasilla\npyhimystauluulla.\n\nMeitä tukkii pari miästä kattomhan oikee sisälle yhtehe tuallaasehe\nsivualttarihi ja meirän peräs tuli sinne se meirän reima fröökynämmäki\nsyynäämhän paikkoja. Mutta ku munkki huamas sen, nii sekös vasta\nkauhistuu, rupes hosumhan molemmin käsin ja ajoo vähä äkkiää sen\nflikan siältä pois. Sanoo jotta sinne ei saa jalallakaa astua ykskää\nnaisihmine. — Mahtoo siinä tulla munkiille perästäpäi jälkien\nlakaaseminen ja loitsujen lukeminen.\n\nKu oli kirkko, navetat, tallit, leipomatupa, sauna ja muut paikat\nkatteltu joka puolelta, haastoo luasterin esimiäs meirät omhan\nasuntohonsa murkinalle. Pöyräs tarjottihin teetä, vehnäleipää, voita\nja lohta. Ja munkki heiluu kyypparina! Esimiäs itte ei kumminkaa syäny\nmuuta ku leipää ja hörppii teetä päälle. Oli paaston aika, eikä munkit\nsaa silloon syärä lihaa, eikä lehmällistäkää. Kysyyn esimiäheltä,\nkuinkas on markariinin laita, passaako se. Sanoo jotta ei saa paaston\naikaan sitäkää syärä, koska markariinia valmistettaas siihe käytethän\nvähä piimää. Ja piimä on lehmällistä! Tarkat on paikat.\n\n— Uskonsa kutaki auttakhon! — huakaasin mä, levitin kahren pualen voita\nleivälle, panin lohta päälle ja pistin suukkuhuni, mä syntinen ihminen.\n\n\n\n\nMUNKKILAULUA JA LUSIKKAKAUPPOJA. — SYNTINYPPYLÖÖTÄ JA VÄÄRINKÄSITYKSIÄ.\n\n\nAterian kunniaksi pistouvas luasterin esimiäs meille harvinaasta\npöytämusiikkia. Esti kuuluu sivuhuanehesta piäntä krapinaa ja\nrykimistä, mutta samas kans rupes kuulumhan nii mahtavaa köörilaulua\nku urvuulla olis pelattu ja paasilla kovaa painettu. Me hämmästyymmä\nn’otta jäimmä suu auki kuuntelhon ennenkö hoksasimma lyärä suupellit\nkiinni ja panna kaffelin pöyrälle. Kyll'oli nii komjaa laulua jotten\nmuista koskaa kuulleheni. S’oli luasterin munkkikööri ku lauloo.\nEnsimmääne laulu oli juhlalline onnentoivotuslaulu, johna toistuu\nmonaasti sanat jotta »monet pitkät onnen vuaret». Kun s’oli laulettu\nnousi luasterin esimiäs juhlallisesti ylhä ja ilmootti, jotta se\noli omistettu valtakunnan korkiimman hallitusmiähen, prisitäntin,\nkunniaksi. Kööri lauloo sitte viälä meille piänemmille herroolle\nmonia kaunihia katolisia kirkkolauluja. Kaikesta kuuli jotta n’oli\naiva erityysesti harjaantunehia köörilaulajia. Niin soittuuvat äänet\nvarmasti ja sopusuhtaasesti yhtehe jotta se pani niinku konehella vai\nolis veisattu ja eri knapiista paineltu. Emmäkä m’ollu uskua silmiämmä\nku näimmä sitte jotta koko kööris ei ollu eneet ku kolome miästä, jokka\nlauloovat ja sellaasen äänen päästivät.\n\nKu pöyrästä nousthin, lahjootti esimiäs meille jokahittelle muistoksi\nPetsamon luasterista kaks kaunista puulusikkaa, johk’oli maalattu\nporonkuvia ja muistokirjootus. Niitä vualeskeloovat munkit ja myyvät\nluasteris kävijöölle muistoksi. Sattuu nii mukavasti, jotta m'olimma\njo ennen luasterihin tulua ostanhet Parkkinan kyläs Munsterhjelmin\npuarista jokahinen justhin samallaasia lusikoota ittellemmä kuurella\nmarkalla kappalehen. Tuumasimma vai, ku koriasti kiitimmä, jotta\neipähän tua lisä pahoota ja pistimmä lusikat plakkarihi.\n\nKu sitte lährethin esimiähen huanehesta pihalle vähä kattelemhan\nympäristyäki, nii porstuas hairas yks munkki mua takinhännästä kiinni\nja pyyti tulemhän koppihihnsa. Ja huamasin mä jotta yks munkki kiikkuu\nHermanninki hännäs ja vouvas sitä joukkohonsa, mutta Hermanni hairas\nhäntänsä vähä äkkiää pois.\n\nMinä kumminkin menin sen munkin koppihi kattomhan ja kuulemhan,\nmitä sill' olis asiaa. Munkki otti pöyrältä heti koko kourallisen\nsamallaasia puulusikoota ja rupes kovasti kauppaamhan mulle. Seittämän\nmarkkaa pyyti kappalehesta. Mä siappasin kans ne esimiähen lusikat\nplakkarista ja sanoon jotta:\n\n— Eikhän nämä lusikkapuut jo rupia mulle piisaamhan? M’oon tähän asti\nplaannu vellikupilla hyvin aina yhrelläki lusikalla pärjätä, mutta\nku mä nyt rupian huitoomhan kahrella, nii eikhän tuata jo näilläki\npualehensa tuu, ku toisella koolii klimppiä pohjasta ja toisella litkoo\nliäntä.\n\nKu äijä meni vähä noloonnäkööseksi, nii pistin sille kympin kourahan ja\nlährin. Mutt'en keriinny saamhan viälä ovia reiruhu perähäni kiinni, ku\noli jo toinen hännästä kinnaamas ja lusikkaansa näyttämäs. Silloo mä\nsanoon jotta:\n\n— Tairattaki olla kaikki yksiä lusikkamestaria! —\n\nJa hairasin häntäni pois niinku Hermanniki. Kovasti tuntuuvat olevan\npersoja rahan perähän. Sain sitte jäliistäpäi kuulla, jotta yks\nluasterin munkki oli kerraasti myyny yhrelle kolttaäijälle viinaakin\nja ottanu limunaatipullollisesta 700 markkaa. Siitä tullu siihen\najatuksehen, jott'ei ne tairakkaa olla nii mailmasta pois ja syvis\nuskonnollisis funteeringiis ku pitääs.\n\n— Mikäs se tua tuala on? — kysyyn yhreltä munkilta pihalla, ku siinä\nvähäs matkas näkyy ympyriääne mäki ja sen päällä korkia puuristi.\n\nSanoo olevan yhren pyhän munkin tekemä multakappeli. Lährettihin\nkattomhan oikee joukolla ja haastettihin munkkia tulemhan näyttämhän.\nSiin’oli 5—6 meeterin korkuune ympyriääne multakukkula, jonka päälle\nmeni portahat ja mäen pääll'oli maahan kaivettu montto, jonka keskeltä\nnousi se suuri hirsistä tehty venälääsmallinen risti. Ryssän ristis\non kaks poikkipuuta, toinen niinku meirän ristis ja toinen pantuna\nvinoottaan sen ala. Ristin juurell'oli kaks mukavaa istumapenkkiä,\njohk’oli hyvä täjätä ittensä istumhan ja pistää savuuksi. Siält'oli\nkaunis näky ympärinsä. Istuttihin siinä, paistateltihin päivää ja\npoltettihin munkin kertojes liikuttavan tarinan tämän multakappelimäen\nsynnystä. Näin se kertoo:\n\n— Yks munkki nimeltä Pahoomi on syntijensä sovitukseksi tämän\nkappelin rakentanu. Tällä paikalla oli maa yhtä tasaasta ku tuas\nympärillä ennenku pyhä Pahoomi alootti tyänsä. Se suaritti kaikki\nuskonnonharjootukset ja tyät luasteris niinku muukki munkit, mutta\nöisin ja lepohetkinänsä se rakenti tätä kappelia. Kaiken tämän maan,\njoka täs mäes on, on se säkillä kantanu tualta nevalta ja mettästä. Ja\nsiihen meni siltä kokonaasta 30 vuatta. Tuala mäen alla on sen kaivama\npiäni rukousmaja ja siälä pyhä Pahoomi vanhana ukkona viätti elämänsä\nloppuvuaret rukouksis. Minä muistan hyvin Pahoomin, eikä siit’oo ku\nneljättä vuatta sitte ku se kuali —\n\n— Mitä kauhiaa syntiä se munkki oli sitte tehny? — kysyy se meirän\nfröökynämmä liikutettuna.\n\n— Se oli tehny suuren synnin, rikkonu munkkilupauksensa. Se oli\ntunnustanu luasterin esimiähelle, jotta s’oli nähny kerraasti kaunihin\nnaisen ja rakastunu siihe — kertoo munkki.\n\nKu se meirän fröökynä kuuli sen, nii veret tuli silmhin, n’otta\nnästyykin nurkalla piti pyhkiä.\n\nMutta mä tykkäsin jotta sen munkki-junkkarin silmät nauroo ja\nsuupiälestä pakkas vethön suanta. Sitä varte painoon toisen silmäni\nkiinni, kattoon toisella munkin nauravhan silmhän ja kysyyn jotta:\n\n— Aa paapa, kuinka se oikee oli sen Pahoomin synnin laita? Jos sen\nPahoomi-paapan sellaasen synnin tähre piti tällääsen mäen rakentaa,\nnii mä luulen jotta näitä mäkiä pitääs olla täälä vähä eri lailla — —\n-Vai taitaa se tua isoo vuari tuala jojen toisella pualella olla koko\nluasterin yhteene syntinyppylä — —\n\nKoitti se pullikoora vastahan, mutta mä sanoon jotta:\n\n— Jaa jaa ihmine se on vain munkkiki ja kova paikka se selipaatti.\n\n— Stotakoi? — kysyy munkki silmät pyöriääsnä.\n\n— Ettäkös te elä selipaatis?\n\n— Nietu brat, kakoi tut seilipaatti? Ei minä elä seili-paatis, minä asu\ntuala luasteritalos.\n\nMeirän meni meiningit aiva sekaasinsa. Mutta ku sitte kysyyn suaraha\njotta:\n\n— No onkos sulla paapakulta sitte akka? — nii levjähän veti suuta ja\ntykkäs jotta:\n\n— Niatu maatuski!\n\nJa huakaasi raskahasti. Tiätäähän sen.\n\nKun oli luasterin paikat kaikki katteltu, hyvästelty ja kiitelty\nkärestä pitään ystävällisyyrestä ja viarahanvaraasuuresta, josta\nkumminki näkyvääseksi merkiksi jätimmä joka miäs mikä suuremman mikä\npiänemmän kärpännahaan luasterin kassahan, niinku hyvä tapa vaatii,\nnii oltihin valmihit taas nousemhan puulinjaalikärryylle ja lähtemhän\ntakaasi Parkkinan kylhän, johna Munsterhjelmi oli lämmittäny meille\nkylän ainuan suamalaasen saunan, john’oli ihanaa vihtua päivän pölyt\nkrupistansa.\n\nSiälä saunanlavalla kerrothin mukava juttu yhrestä tuhannen markan\nkyytistä, jok’oli tapahtunu menny kesänä. Rajavartioston miähet\nolivat tehnehet huvimatkan ja pikamarssin kasarmiltansa luasterille\nja tullehet tuan matkan täysis varustehis juasten yhres tunnis ja 50\nminuutis. Meiltä meni luasterin hevoosilla yli kolme tiimaa.\n\nYhren upseerin ja sotamiähen välill'oli tullu sitte kinaa siitä,\nkuinka pian sen luasterin välin oikee kulkoo. Ja silloo oli sotamiäs\nuhaannu vetää herra upseerin pikkukärryyllä kahres tiimas luasterista\nkasarmille. Ku upseeri vänkäs vastahan, nii lopuksi löivät tuhannen\nmarkan veron ja koitettihin.\n\nKumpahankin päähän pantihin kellonkattojat, upseeri istuu käsikärryylle\nja sotamiäs hairas aisoosta kiinni. Merkki annettihin ja nii lähti\nsotamiäs viärä hyppööttämhä upseeria kärryyllä jotta harjakset soittuu.\nSitä menua oli kattornas ihmisiä pitkin tiän vartta ja pualimatkas oli\nsotamiäs jo ennenku tiimaakaa oli kulunu.\n\nJa vauhti aina vai petras.\n\nUpseeri rupes jo räknäämhän vetorahaa, ku samas yhres ylämäjes kolahti\nkärrynpyärä kivhen n’otta kärryt hajos siihen paikkahan, upseeri\npyllähti ojahan ja sotamiäs hoksas vasta aikaan päästä, jottei sill'oo\nku tyhjät aisat peräsnänsä.\n\nKaikki olivat myäntänhet jotta sotamiäs olis veron rennosti voittanu,\njos ei kärryt olsi hajonnehet. Kärryjen särkymisen tähre sovittiin veto\nsitte sillä lailla, jotta toinen sai kunnian ja toinen pitää rahansa.\n\n\n\n\nKALASTAJASAARENNOLLA.\n\n\nKolme voorokautta m'olimma kattellehet ja tutkineet Petsamon vuanon\nperukas yhres rypähäs olevia Parkkinan, Näsykän ja Alaluasterin kyliä,\njokka yhthensä muarostaavat tulevan Petsamon kaupungin. Neljännen\npäivän aamuna koottihin sitte taas kimpsut ja kampsut yhtehe ja\nmarssittihin Parkkinan kylän laivasillalle, johk’ oli kokoontunu\npaljo kylän väkiä kattomhan retkikunnan lähtyä. Astuttiin pikkuusehe\nmoottorivenheshe, heilutettiin kättä hyvästiksi ja kiitokseksi ja\najaa hurahutettihin parin kilomeetrin pääs vuanolla orottavhan Suami\nlaivhan, jolla suunnattihin matka Kalastajasaarennolle. Laskuveren\ntähre ei höyrylaiva päässy Parkkinan kylän rantahan asti.\n\nMuutoon niill’ on siälä Petsamos käytännös paljo sellaasia murresanoja,\njostei tavalline suamalaane käsitä hölynpölyä, jos ei kysele, mitä\nse nierkittöö. Mitäs luuletta, jotta sanat »ulli» ja »hiaruva»\nmerkittöövät? — Ulli tarkoottaa nousuveren aikaa ja hiaruva laskuvettä.\nNe on norjankiälestä laihnattuja ja vähä petrattuja sanoja. Ulli tuloo\nnorjalaasesta sanasta fullvand, täysvesi; hiaruva sanasta fjärvand,\nkaukovesi.\n\nKu Pummangis Rekinan taloon emäntä kysyy multa, ku mä popsiin rasvas\npaistettua herkullista pallasta jotta:\n\n— Taitaa olla hurrikas ruaka? — nii »hurrit» tuli heti mun miälhen,\nmutta mitää en käsittäny.\n\nTuumasin vai jotta:\n\n— No ei tämä ny kovi hurtilta maistu — —\n\nNyt ei emäntä voorostansa käsittäny mua. Kysyy hetken päästä jotta:\n\n— Oottakos sitä ennen syäny?\n\n— Kurriako?\n\n— Tätä pallas-kalaa!\n\n— En oo syäny kumpiakaa, en hurria enkä pallasta.\n\n— No mutta siiloonhan se on hurrikas ruaka! — penäs emäntä.\n\nKu aikansa oli tulkattu, nii ymmärrin, jotta hurrikas merkittöö samaa\nku »ensikertaane». Hurrikas ruaka on sama ku ruaka, jota ensikertaa\nmaistaa. Ja meirän puales merkittöö »hurri» ruattalaasta!\n\nMatkhan lährös oli vuanolla ruma ja tuuline sää. Tuntuu jo etukäthen\nhäjyltä vattanpohjas ku ajatteli, jotta kuinkhan siälä aavalla merellä\noikee keikuttaakaa, ku täälä vuanolla jo näin paiskii. Oli vähä\nsumuaki, jotta meitä maalaasmiähiä oikee peljätti, mikä voihkina täs\ntaas tulookaa. Sen tähre oltihin hiljaasia ja totisennäköösiä. Mikä\nveti sualivyätänsä kolme reikää kireemmä, mikä söi pulveria, kuka\nittiänsä muutoon troppas. Mutta kaikill’ oli sama meininki, jottei\ntulsi kovi merikipiäksi. Hyvä konsti kuuluu olevan se, ku panoo ittensä\nheti laivhan tulles maata aiva suaraha kannelle eli soffalle, makaa\nhiljaa ja ottaa yhren kiintiän paikan, esimerkiksi laivanmaston huipun,\njohka tuijottaa. Yks meirän joukosta koitti sitäki konstia, muttei se\nauttanu. Ja mä luulen, jotta sitä pikemmin merikipiäksi tuloo, mitä\npahemmin sitä pelkää ja ajatteloo. Konjakki pitääs olla hyvää merikipua\nvasthan, mutta mistäs sitä ottaa kialtolakimaas!\n\nMe olimma jo valmihia uhraamhan Jäämeren jumalille heti ku vuanon\nsuulle päästhän. Kaulat pitkällä orotimma. Mutta suuri oli hämmästys ja\nilo, ku vuannosta tultaes aavalle merelle siälä paistooki ihana aurinko\nja meri makas aiva tyynehenä. Usee kuulemma sattuuki nii, jotta ku\nvuanos käyy lakkapäälainehet, nii Jäämeri on rasvatyyni.\n\nSiitä matkasta, jota nii pelkäsimmä tuliki mitä ihanin huvimatka\npeilikirkkahalla rannattomalla ulapalla auringon helottaas ku heinäkuun\npoutapäivänä.\n\nMatka kulki vuanon suusta pohjoosehe Kalastajasaarennolle, joka\nseki on meikälääselle merkilline nähtävyys. Kalastajasaarento on\n48 kilometriä pitkä ja 25 km leviä niämisaari, jonka yhristää\nmantereesehe vai kilometriä leviä kannas. Sen poikki kalastajat\nvetäävät välistä venehensä, ku eivät viitti kiärtää saaren ympäri.\n— Suamen ja Venäjän raja kulkoo tämän saaren halki nii, jotta puali\nkannasta ja vähempi puali saarta kuuluu Suamelle. Venäjän pualelle\non jääny monta suamalaasta kylää; niistä suurin on nimeltä Muatka.\nKaikki Kalastajasaarennon asukkahat ovat puhtahia suamalaasia. Ne on\nsiirtynhet Pohjoos-Suamesta, Kuusamosta ja Kittilästä. Niimpä Pummangin\nRekinan taloon vanha isäntäki sanoo lähtenehensä kotopitäjästä\nKittilästä »nöyrinä vuasina»; se on suurina nälkävuosina 1860-luvulla.\nSe on sattuva sana »nöyrä vuasi.» —\n\nKalastajasaarento on aiva toisellaasta luantonsa pualesta ku Petsamon\nympäristöt. Saari nousoo ku matala limppu merestä ja on aivan puutoon.\nSiälä kasvaa vain ruahua, varpuja ja kanervaa. Saaren rannat on\ntoisinpaikoon suaraa ja äkkijyrkästi halkeellehia korkeeta kallioota,\njotta mereltä näyttää ku tultaas Viaporin fästinkihi.\n\nSaaren länsipualella, joka meille kuuluu, on syvä lahti, jota sanothan\nPummangin vuanoksi ja sen rannalla sijaattoo satakunta henkiä käsittävä\nPummangin kylä. Petsamosta tulija hämmästyy, ku näköö täälä oikee\nihmismoosia taloja, eikä sellaasia piäniä kurjia töniä ku varsinaases\nPetsamos. Pummangis on monta suurta suamalaasmallista talua,\njokk’on sisustettu samhan laihi ku taloonpoikaasasumukset yleensä\npohjoos-Suames. Parhaat taloot on Rekina ja Pesonen. Joitaki tupia\noli tekemäpualis. Niihin oli saatu värkkipuita soran aikana Petsamon\nerustalla haasirikkoontunehista ja saksalaasten sukellusvenehien\nupottamista puulaivoosta. Mutta näki siälä viälä pari turpehista ja\nmaasta pykättyä vanhan ajan multamajaakin, joonka seinät ja katto\nkasvoo heinää, koreeta kissinkelloja ja keltakukkia n’otta n'oli oikee\nkaunihia kattella.\n\nKylän ihmisekki oli näöltänsä ja käytökseltänsä toisellaasia ku\nPetsamos. Pummankilaaset, samoon ku muukki Kalasaarennon asukkahat,\novat tarmokasta ja toimeliasta väkiä, ja sitä varte ne ovakki aika\nhyväs toimhentulos. Niill’ oli siälä kirjoja taloos, tilaavat\nsanomalehtiä ja seuraavat muunkin mailman menua. Ja sitä ei voi sanua\nPetsamon alkuasukkaasta.\n\nKalastajasaarennolla pistää silmhän suuri puhtaus kaikkialla. Siäl’\non aika lailla paljo lehmiäki, ja on niillä kesääsin hyvä lehmänvalli\nsaarella. Me käyymmä kattornas Pummangis paris navetas, jokk’oli niin\npestyjä ja puhtahia, jotta valkoone puu vai loisti joka paikasta. Ja\nRekinan taloon navetas oli oikee matokki laattias! Ei niitä tiätystikää\nlehmiä varte piretä, jokk’on kesällä aina ulkona. Mutta sille meirän\nfröökynälle me tuphan tulles narrasimma jotta:\n\n—- Lehmäkki oli nii kilttiä ja hyvin kasvatettuja jotta pyhkiivät\nsorkkansa hakoohi ennenku navethan menövät jotteivät tuhraasi mattoja!\n\nSen se meirän helsinkilääsfröökynä melkee uskoo, mutta ku mä koitin\nviälä vähä petrata jotta:\n\n— No en oo kummempaa ennen nähny, ku kaikki lehmät istuuvat parres\noikee olkitukun päällä, jotteivät likaasi parttansa —\n\n— Mitäh, istuuvakko lehmät olkitukulla? — imehteli se\nhelsinkilääsfröökynä.\n\n— No oikee istuuvat ku rippikouluflikat korjasti häntä pipparas — —\nhaikaalin mä.\n\nMutta sitä s’ ei enää uskonu ku tiuskaasi takaasi jotta:\n\n— Fyi teitä ku koitatta narrata mua!\n\nSiälä Rekinan taloos tarjottihin meille päivällistä peräkamaris, john’\noli huanekalut ja mööpelit nii fiinit ja komiat, jottei Kyröönmaas oo\nmones parhaaskaa puntitaloos. Ja ruaka panthin pöythän oikee monilla\neri veittillä ja kaffeliilla kanelinparkki- ja sinappikupiilla ku\nparahis hotellipaikoos. Ei puuttunu taloos mitää, ei tavaroosta eikä\nkohtelusta. Kovasti haastettihin yätä olemhan, mutta ei passannu,\nku oli matka muresna. Olis ollu hauska koittaa maata yhren yän\nhaahkanuntuvaasella patjalla ja silkkitäkin alla, joka sekin on\nsamoolla höyhenillä topattu. Pummankilaaset on mainehes siitä, jotta\nniill’ on viarahillensa tarjota haahkanuntuvaaset sänkyvaattehet\nja silkkitäkit. Haahkanuntuva-patjooll’ ei makaakkaa ku kaikiista\nsuurimmista herroosta vai knupit. Olkia, ryrinpäitä ja vippuja\nsaavat tavalliset ihmiset tukkia pussihi lonkkansa pehmikkeheksi,\neikä eres kaikkia morsiamiakaa höyhenpolsteriilla makuuteta. Ja jos\nmakuutethan, nii silloonki vai kuallehen kukon ja kanan höyhenillä.\nHaahkanhöyhenpolsteriilla kannattaa maannuskella vai raharötkälehien\nja Pummangin kalastajaan, jokka itte kokuaavat haahka-linnun höyheniä\nläheesiltä Lintusaarilta, johna niitä pesii suuret parvet.\n\nPummangista ajoomma laivalla vuanon poikki Kervannon kylhän, jok’on\nPuumangin kylää justhin vastapäätä toisella pualella lahtia. Kervannon\nerustall’ on muutoon Petsamon paras lohenkalastuspaikka. Täältä\nlähretimmä Suami laivan kiärtämhän saaren ympäri Kalastajasaarennon\npohjooskärkehe, Vaitolahren kylhän, johka itte lährimmä oikaasemhan\nkolmen kilomeeterin levyysen kannaksen poikki jalkapatikas. Ja yhtaikaa\nolimma perillä.\n\nVaitolahren kylä sijaattoo pohjoosehen aukeevan lahren perukas.\nValtakunnan raja jakaa kylän ja lahren kahtia. Ku rajaa käythin, oli\nsiinä kova krapina. Paikall’ oli kaks turskia jääkäriupseeria ja\nniillä 60 yhtä hurjaa sotilasta ja yks konekivääri. Tämä joukko tahtoo\nrajaa siirrettäväksi kauemmas ja vaatii ryssiä heti lähtemhän kylästä.\nRyssät putiivat kans nyrkkiänsä ja näyttivät pyssyjänsä. Toivat piänen\nsotalaivankin lahrelle häthän, mutta suanialaaset käskivät 7 tunnin\nsisällä lähtemhän eli paukkuu. Ja tappelu siit’ olis tullukki, jos ei\nHelsingistä keriinny hallituksesta ankara käsky jotta:\n\n— Ei saa poijat!\n\n— Piti antaa perähän! — kirrasti sama upseeri viäläki hampahia, ku ei\nsilloo saanu laittaa parempaa rajaa.\n\nVaitolahti on muutoon Petsamon suurin kalastuspaikka. Parhaasehen\nkalastusaikhan kokoontuu sinne tuhatkin kalastajaa yhtaikaa.\nVaitolahren läntisen niämennenäs on meirän pualella pikkuune\nloistomajakka, nimeltä Nurmensätti. Ja kaikkihin uloommaasella\nniämenkärjellä makaa lameellansa korkialla maalla suuri höyrylaivan\nhylky, jonka Jäämeren aallot on heittäny kuivalle maalle.\nRyssänpualeeses niämes on toinen samallaane suuren venälääsen\npostihöyrylaivan hylky. Laivan kapteeni kuuluu pöhnäs ajanehen\ntäyttä höyryä suaraa maalle, jotta tohjoksi meni koko laivan noukka.\nPaikkakuntalaaset ovat sitte hoirellehet loppua n’otta niist'ei oo enää\njälellä muuta riitingit.\n\n\n\n\nLINTUSAARILLA.\n\n\nPetsamon kaikkihin miälenkiintoosin ja nähtävin paikka on niinsanotut\nLintusaaret elikkä Heinäsaaret niinku niiren viraallinen nimi on.\nNimi sanothan tullehen siitä, jotta näillä kahrella saarella kasvaa\nvahvasti heinää. Mutta ei s’oo heinä, josta nämä saaret on kuuluusia\nja merkillisiä, vaa linnuustansa, joita siäl’on kymmeniätuhansia. Sitä\nvarte oliski asiallisempaa ja oikee nimittää saaria Lintusaariksi. Ja\nnii mä teenkin.\n\nLintusaaret sijaattoovat Petsamon vuanon suusta suaraa pohjoosehen 17\nkilometrin pääs, Pummangin vuanon kobralla Jääineres. Kolme tiimaa\nkesti ajaa laivalla Petsamosta. Saaria on kaks, suuret pohjoosempana\nja piänet siitä pyssynhollin pääs etelämpänä. N’oon verrattaan piäniä\npinta-alaltansa. Suuret taitaa olla tuskin kilometriä kanttihinsa.\nSaaret on nii matalia, jotta korkeen kunnas kohuaa vai aluun\ntoistakymmentä metriä merenpinnasta. Yhtäkää puuta ei kummallakaa\nsaarella kasva, vain matalaa kanervikkoa, muuramenvarpuja ja\nmonellaasia koreeta kukkia. Keskikesän aikhan kuuluu saaret olevan\nyhtä kukkaaskenttää ylt'yleensä. Monet putkikasvit ovat parhaana\nkukinta-aikana nii vehmahia, jotta miästä rinthan. Ja monia harvinaasia\nja kaunihia kukkia siälä kasvaa sellaasiaki, jottei mualla näjekkää.\n»Trollius europeuski» on toista kyynärää korkia ja kukka kämmenen\nkokoonen ja kaunis ku ruusu. En totisesti olsi tiänny sen nimiäkää,\nmutta rookasimma siälä saarella kaks tiäremiästä, joista toine oli\nkasvistutkija ja lyysionkoulun opettaja itte Ape Rantaniemi Turuusta,\nja se seliitti meille saaren kasvullisuuren perinpohjin. Se toinen\noli »lintumaisteri» E. Merikallio, joka oli oikee kuukausikaupalla\nsiälä tutkimas lintuja ja niiren elämää. Meirän ei trengänny muuta ku\nkattella, kuunnella ja imehrellä lintu- ja kukkamailman moninaisuutta.\n\nLintusaarilla kasvaa suunnattomat määrät muuramia, jokk’on paljo\nsuurempia ku meirän puales. Muuramen kukkima-aikana, ja me satuummaki\njusthin silloo saarille, oli siälä koko maanpinta yhtenä valkoosena\nmuuramenkukkana. Kukat on paljo suurempia ku mualla Suames, n’otta ei\ns’oo imes, jos marjakki on pualta suurempia ku tavalliset. Muuramia\nnoukithan näiltä saarilta parahina vuasina lähes kymmenentuhatta kilua.\nJa nii erinomaasen hyvänmakuusia ne on, jotta niitä on satoja vuasia\nviäty suurimpana herkkuna Venäjän hovihin keisarien ja suuriruhtinasten\npopsittavaksi.\n\nMutta enempi ku kukat ja marjat ihmetyttää matkustajaa nährä sitä\nlintupaljoutta ja sitä mekastusta, jota linnut näillä saarilla\npitäävät. Jo saaria lähestyjes näköö saarten yläpualella ilman\nkuhisevan täynnänsä kaikellaasia merilintuja. Niitä lentelöö siälä\nku hyttyysparvia kesäiltaasin, aivan mustana. Se lintumaisteri\nseliitti, jotta siäl’on tavattu yli viiskymmentä eri lajia lintua,\nmutta tavallisesti niitä oleskeloo siälä kolmattakymmentä eri sorttia.\nSiin’ on monenlaasia lokkia, tiiroja, merimettoja, sorssia, allia,\nlunnia, haahkoja, räiskiä ja mithän kaikki ovakkaa. Monet olivat\nmullekki nii outoja, jotten muista uneskaa nähneheni. Ja pikkulintuja\noli hyttyysestä nyrkinkokoosihi asti. Eikä ne linnut ollehet kovin\narkojakaa, parin-kolmen sylen päästä sai kattella.\n\nKeskellä suurempaa saarta on pikkuune sisäjärvi, jonka pinta oli\naiva kihisten täynnä kaikenkokoosia ja näköösiä lintuja. Siinä meni\nsorssamamma soutaan erellä ja pikkuuset poikaaset noukkapystys peräs.\nValkoosia, suuria lokkia kehuskeli siinä mahtavina ku ankkapoijut.\nTuskin viittiivät päätänsä kääntää eres kattomhan meitä pitkämatkaasia\nreissaavaasia ja kansanerustajia, jokka olimma tullehet imehtelemhän.\nJa ympärillä ilmas pitivät allit ja tiirat ja mithän kirkujia olivat\nsellaasta krääkymistä ja kirrastusta, jotta korvia porotti. Se lammikko\nsiinä saaren keskellä näytti olevan linnuulla oikee Kirvun kylpylaitos.\nJa riivatunmoosta mekastusta tämä lintuherrasväki siinä keskenänsä\npiti. Siinä ne soutelivat ja paistattivat päivää ku ainaki joutilhat.\nToisia oli trusapäis yhres ja huutivat ja rähisivät ku parahat\npolitiikkamiähet kansankokouksis. Tappelujaki syntyy ja silloo menthin\nperäkanaa jotta vesi vai firras.\n\nKaikkihin pahin rähisijä on kumminki se lintu, jota sanothan\nräiskäksi. Ja aika präiskä se näytti olovanki. S'oon suurenlaasen\nvariksen kokoone, mutta vaalianruskia ja haukanmalline lennossansa.\nRäiskä on oikia lurjus muiren lintujen joukos, hävitöön roisto. Oikia\npolseviikki-komisarjus! Itte s’ei viitti eres omaa ruakaansakkaa\npyyrystää. Se teköö sillä lailla, jotta se lentelöö ylhäällä ilmas ja\nkatteloo pää vääräs ku jokin toine lintu onnistuu sieppaamhan kalan\nmerestä. Ja silloo se lentää sen niskhan ku talanpii, fläiskii sitä\nsiivillä ympäri korvia, knoppii niskhan ja pitää sellaasta rähinää\nn’otta toisen on pakko aukaasta suunsa, manata vastahan ja purottaa\nkala suustansa. Sitä se räiskä-präiskä vai meinaaki ja pitää tarkasti\nvaransa, koska kala tipahtaa toisen noukasta. Silloo se suhauttaa\nperäs ja nyppää lennosta kalan kiinni ku häkää vai. Piänemmät linnut,\njoilta se sillä lailla ryästää saalihin suusta kirrastaavat tiätysti\nkamalasti. Välistä ne hakoovat sukulaasia apuhu ja käyvät oikee\njoukolla räiskän kimppuhu ja silloon on eri meteli ilmas. Jonkin\nhöyhenen ne saavakki räiskältä irti revityksi, mutta tavallisesti se\npitää hyvin pualensa, ku s’oon suureet ja hyvä lentäjä.\n\nS’oon sellaane roisto, jotta se ryästää ja syä suihinsa toisten\nlintujen munakki, ku vai pesän löytää. Se lentelöö ilmas ja vaanii,\nmihnä näkis linnuttoman pesän ja ku huamaa, nii tuloo ku salasmaa\ntaivahalta, hakkaa munat rikki ja pistelöö poskehensa.\n\nJa on se sellaane poika, jotta käy ihmisenki kimppuhu, jos sattuu sen\nomalle pesälle tulemhän. Se lentelöö kiärtään ja kaartaan ihmisen\nympärillä ja ku ei huamaakkaa, nii truiskaa seljän takaa ihmisen\nniskahan ja sivaltaa nii ympäri korvia siivillä jotta hattu lentää.\nJos se onnistuu, nii aika rähäkän päästää ilmas ja nauraa krakottaa\njotta vihaksi pistää. Ja on sillä sellaasiaki hävittömiä konstia, jotta\njusthin pään päällä lentelöö ja purotteloo niskhan mitä rookaa. Tuli\nsiinä siunanneheksi, jotta on se hyvä asia, ku ei lehmät lennä.\n\nSatuumma löytämhän yhren räiskän pesän ja kokeelimma, mitä konstia se\nteköö. Kun menthin pesälle päi, niin monta kertaa truivas takaapäi\npään ylitte jotta korvat suhahti. Asettuu sitte jonki sylen päähän\nmättähälle, mutta poispäi sialta, mihnä pesä oli. Siinä se röyhisti\nrintaa, haukkua räkätti ja huitoo siivillä. Ja oikee oli ku s’olis\ntrossannu jotta:\n\n— Tulkaas tänne jos tohritta’ Saatta nii päi pläsiä, jotta tiärättäki!\n\nJa ku meni likemmäs, nii sitä kovemman melun se vai piti ja hyppii\nvähä kauemmas, mutta aina vai haastoo tulemhan peräsnänsä jotta, tuus\ntotisesti tänne!\n\nOli se nii vetkales lintu ja rento poika, jotta oikee huvitti kattella\nsen metkuja.\n\nLinnut on siälä ottanhet ittellensä lajinsa mukhan kukin oman aluehen,\njohna ne asustaavat. Tiiroolla on oma paikkansa, samoon alliilla ja\nlunniilla. Lunni on hauskannäkööne lintu. Sen selkä on silkkimusta,\nvattanalusta vaalia ja isoo noukka loistavan punaane ku ainaki\njuapoolla. Ne elää suuris parvis, ovat kropiltansa nii lihavia ja\nrasvaasia, jotteivät pääse ku aiva matalalta lentämhän. Hyvän matkaa\nsaavat mennä räpäköörä vettä pitki ennenkö saavat perän ylhä. Lunnit\npesiivät syvälle maan alle, johka ne kaivaavat pitkiä käytäviä. Yhrellä\npaikkaa onkin saarella joka askelehella maanpinta aivan täynnä lunnien\npesäreikiä. Ja sinne ei räiskäpoijan ookkaa väärtti nenäänsä pistää,\ntarttuu pian truutustansa kiinni ja saa nii silmillensä jotta muistaaki.\n\nHaahka-lintu pesii avonaaselle maalle varpujen sekhan ja ku s’oon\nfäriltänsä aiva ympäristön näkööne, nii on sitä vaikia maasta eroottaa.\nHaahka purottaa pesänsä pehmikkeheksi suuren joukon hianoja höyheniä,\njoita sitte ihmiset ja Petsamon luasterin munkit kulkoovat kokuamas.\nLuasteri on rakennuttanu lintusaarelle piänen tuvan, johna yks munkki\nasuu kaiken kesää kooten haahkan untuvia ja muuramia. Ja kovasti kelpaa\nihmisillekki näiren merilintujen suuret munat, joita ottaavat talthen\nja syäävät. Haahkan muna on nuan kaks kertaa kanan munan kokoone ja\nsanoovat sen maistuvan oikee hyvältä. Ja sen roistolinnun, präiskän,\nmunakin on niin suuri, jottei muuta einestä miäs tarvitte ku sellaasen\npistää poskehensa.\n\nEnnen vanhaan kulkivat ihmiset likiltä ja kaukaa kokuamas saarilta\nsuuret määrät linnunmunia, joita käyttivät ravinnoksensa ja pistelöövät\nmakupaloona viäläki varkahin suuhunsa ku vai paikalle sattuu. Samoon\nne höyheniä korjates harjoottivat sellaasta hävitystä lintumailmas,\njotta saaret on nyt Suamen valtion toimesta rauhootettu ja munien keruu\nkiälletty. Petsamon munkiille on annettu lupa koota saarilta höyheniä,\nmutta sellaasista pesistä vai, jokka jo ovat jäänehet tyhjille.\nMunkkiäijä kulkookin siälä kaiket päivät ettimäs haahkanpesiä ja\nmerkittöö sen piänellä kepillä viälä ku lintu makaa pesäs. Ja houkutus\non monaasti nii suuri, jottei saata äijä-parka aina hillitä himoansa,\nvaa sivaltaa silloo tällöö jonkin suuren munankin murkinaksi.\n\nLintusaarilla pitää rajavartiosto kaiken kesää kahta rajasotilasta\nvahtina, jokka kakistaavat munavarkahat pois. Varkahia pakkaa kuulemma\nkäymhän saarilla useen. Sotilahilla on oma piäni tupa käytettävänä\nsaarella ja kissinpäiviä näyttivät viättävän. Saavat kalastella,\nkokkaroora ja maannuskella niinku tykkäävät. Vaikka yksinääseltä mahtaa\ntuntua pitkän päälle. Lintujen kirjavat parvet ja ainaane mekastus\ntuattaa kumminki vaihtelua. Mutta matkalaane, joka sinne vain hetkeksi\nsaattaa pysähtyä, ei tahro millää malttaa saarelta lähtiä, niin paljo\non siälä merkillistä nähtävää.\n\nAikoonansa puhuttihin sanomalehris kovasti siitä, jotta näillä\nLintusaarilla olis suunnattomat määrät apulannaksi sopivaa\nlinnunlantaa, jota pitääs kuljettaa pellonhöysteeksi. Kuinka sen\nasian kans oikee on, sit’ei osannu kukaa siäläkää sanua. Ei oo viälä\ntutkittu, mutta saattaa hyvinkin olla nii, jotta koko saaret on yhtä\nja samaa ainetta. Sotilahat eivät ainakaa ollehet havaannehet saarilla\nmitää erikoosia varastoja. Taitaa olla vai puheeta. Vaikka toiselta\npualelta jää imehtelemhän, jotta mihkä ne lintujen vuasisataaset\nponnistukset ovat sitte hävinnehet?\n\nLintusaarilta lährettihin kotimatkalle, joka tehtihin Norjan kautta.\nIlma oli mitä aurinkoosin ja Jäämeri rasvatyyni. Kirkkahalla ilmalla\nnäkyy Norjan korkia kallioone ranta selvästi Lintusaarille, vaikka\nmatkaa on n. 60 kilometriä. Suomi laivalla otettihin kurssi suaraa\nmeren yli Vuoreijan (Vardö) kaupunkiin, joka on Lintusaaria vastapäätä.\nJos oli tulomatkalla pahoon laivaa heitelly, nii sitä ihanamman\nmuatonsa näytti matkamiähille ny Jäämeri. Auringon paahtees, tuhansien\nlintujen lennelles ympärillä ja iloosten pyäriäästen pulikoores laivan\nkuphella jätti tämä merimatka iloosen, päivänpaisteesen muiston\nJäämerestä, jot'ei hevillä unohra.\n\n\n\n\nMATKA NORJAN YMPÄRI.\n\n\nLaivamatka Lintusaarilta Norjan pualelle Vuoreijan kaupunkiin kesti\n4 ja 1/2 tuntia. Vuareija on Jäämeren rannan vilkkahin kalakaupunki.\nAsukkahia siäl’ on n. 4000 henkiä, joista viitisen sataa on\nsuamalaasia. Itte kaupunki on kolkonnäkööne ja väkevä kalanhaju,\njoka joka paikasta pistää nenhän, teköö sen vastenmiäliseksi. Tääl’\non suuria kalamakasiinia, kuivaamoja ja kalanpäitä ja matoja rannat\ntäynnä. Tuhannet kalalokit kirkuuvat satamas, noukkien merestä\nkalanperkooksia, jokka makasiinien rantalaituriilta nakathan suaraa\nmerehen. Kun Vuareijasta vuasittaan lähretethän mailmalle 27 miljoonaa\nkilua kalaa, nii tiätää sen jotta siitä tuloo jo rääsyjäki eri\nlailla. Kolmannes kalasta menöö kuulemma perkooksina takaasi merehen.\nMeikäläästä miästä kummastutti enite tämän kaukaasen pikkukaupungin\nmahtavat, miljoonia Norjan kruunuja maksanhet, suuremmooset\nsatamalaitokset, jokka sulkoovat kaupungin sataman monen metrin\nkorkuusilla kivistä rakennetuulla aallonmurtajilla Jäämeren myrskyyltä.\nKuuluuvat rakennetun valtion kustannuksella. Kaupungin paras hotelli\non tiätysti »Grand Hotel», johna kaikki käy kovasti enklantilaasehe\nmallihi. Ruakakin tarjoollahan lämminruaka esti ja näperrökset peräs,\nmutta sitä pukinjuustua min’ en saattanu syörä. Jos oli hyvää, nii\nkyllä maksooki, kaino päivälline n. 6 Norjan kruunua. Huanes samoon\n6 Nkr. Suamen markkoja meni silloo kutakuinki 7 aina yhtehe Norjan\nkruunuhun. Yks herroosta prässäytti kruttaantunhet pöksynsä ja lasku\noli 10 kruunua, 70 markkaa! Pakkas sitä vähä manoottamhan, muttei\npassannu housujakaa kräätärille jättää.\n\nVuareijas oli Neuvosto-Venäjällä kauppavaltuuskunta, joka asusti\nsamas hotellis ja hissas aina päiväksi punaasen vallankumouslippunsa\nflakutankoho. Valtuuskuntahan kuuluu 7—8 henkiä ja viättivät ne\naikaansa pääasias ryyppäämällä. Erelliskesänä oli tämän toimiston\nporvarillistunu komissari kyllästyny koko hommaha, pistäny lafkan rahat\nplakkarihi ja puikkinu muille maille. Toimistolla oli omat urkkijakki.\n\nSattuu nii mukavasti, jotta seisoskelin yhren kauppapuarin klasilla\nkattelemas tavaroota, ku siihen parin sylen päähän tuli kaks miästä,\njokka juttelivat ryssää keskenänsä. Koristin korviani, jotta ompas se\nmukavaa rookata täälä viarahalla maalla vanhoja iivanootaki. Toine miäs\nkertoo toiselle henkihapatuksis jotta:\n\n— Aamulla tuli tänne Petsamosta aika kasa suamalaasia herroja.\n\nJa mistähän oliki saarni haravihinsa, mutta tarkasti se kertoo koko\nmeirän reisumma, ja tiäsi koska lährethänki. Kun lopetti raporttinsa,\nnii en saattanu olla tokaasemata joukkoho jotta:\n\n— Tak totsno! (Justhin nii).\n\nKovasti jäivät silmät tapilla kattomhan, ku lährin kävelemhän.\n\nMatkustus Norjan rannikolla on kovin hyvin järjestetty siälä kaukana\nJäämeren äärelläki. Kuus kertaa viikos kiärtää rannikkua suuret\nnopiakulkuuset ja erinomaasen loistavasti sisustetut höyrylaivat, joita\ntavallisesti niniitethän vain »hurtigruuteniksi» (pikahöyrylaivooksi).\nNe lähtöövät etelä-Norjasta ja kulkoovat pitkin rannikkua Norkapin\nympäri Vesisaaren kaupunkihin asti. Viikon kestää joka laivalta se\nmatka. Nämä laivat omistaa Nordenfjelske yhtiö, joka saa valtiolta\nvuatuusta apua liikentehen ylläpirosta 8 milj. kruunua. Näillä\nhurtigruten-laivoolla pääsöö kerrassa mukavasti matkustamhan Petsamhon.\nLippu Vuareijasta Lödingeniin maksaa 70 kruunua ja hyttipoijalle\n5 kruunua lisää. Lödingenistä Narviikihin, josta lähtöö rautatie\nTornioho, maksaa paikallislaivalla 7:60 kr. Päivälline laivas oli 5:50\nja viiniheela 10—12. Salongit on hianosti sisustettuja ja hytit piäniä\npehmoosia poksia, n’otta matkustaminen näis laivoos on sulaa nautintoa.\nVuareijasta Narviikihin kestää matka kaks ja puali voorokautta.\nHurtigruten-laivat on, samalla kun ne välittäävät päivittäästä\npaikallisliikettä, postilaivoja, jokka poikkeevat matkan varrella\nkaikis kaupungiis ja suuremmis kylis.\n\nKu pikkupoikana istuun kansakoulun penkillä ja kättelin seinällä\nEuroopan karttaa, nii mä tykkäsin, jotta Skantinaavian niämimaa\nmuistutti elävästi merhen paiskattua kissinraatua ja pohjoos-Norjan\nnipukka oli katinhäntä. Sitä katinhäntää olin nyt kiärtämäs. Kaikkia\nsitä joutuu ihminen koluamhan. — —\n\nNorjan rannikko siälä kaukana pohjooses, — johna kansakoulukartoos\non tavallisesti suuri reikä, — on paljasta parin-kolmen saran metrin\nkorkuusta kolkkaa kalliota. Toisin paikoon kohuaa rannalla korkeeta\nlumihuippuusia tunturiaki, joonka huipuulta loistaa heinäkuun\npäivänpaisteheski ikuune lumi. Vasta etelämpänä Atlannin meren pualella\ntuloo iloosemmat ja kaunihimmat näköalat, johna näköö vuanon rannoolla\nlehtipuita ja vehriääsiä niittyjä, hauskoja asumuksia ja taustana\nyli puolentoista tuhannenki metrin korkuusia vuarenhuippuja. Korkeen\ntunturi tällä välill'on Tromsöön kaupungin paikkeella Jäggevarre, jok'\non 1915 metriä korkia.\n\nMatkan varrella poikettihin m.m. Hoimingsvaagin kauppalas, joka\nsijaattoo Magerön saarella. Tämän saaren pohjoosin niämi on se kuuluusa\nNordkap, Euroopan pohjoosin kärki. Nordkap ei oo sen kummemman\nnäkööne ku monet muukkaa niänaennenät siälä pohjooses. S’oon 300\nm korkia äkkijyrkkä kallioranta, joka pistää merehen. — Euroopan\nmanterehen pohjoosin kärki on Nordkyn, joka sivuutettihin jo ennen\nHonningsvaagihin tulua.\n\nHonningsvaagin kalastajakylä on siitä huamattava, jotta siälä on lähes\npualet asukkahista suamalaasia. Jonkin kilometrin pääs siitä pohjoosehe\non Kjelviikin kylä, jok’ on melkee aiva suamalaane paikkakunta..\nPuhuttelin monia henkilöötä ja kaikki ne puhuuvat suamia, vaikkaki\ntoisten kiäles kuuli outoja norjalaasia laihnasanoja.\n\nHonningsvaagin rannas seisoo suuri joukko kylänmiähiä, jokka ihastellen\nkattelivat mun roimia suamalaasia piaksusaappahiani. Ne heräättiväkki\nsuurta huamiota, kunniootusta ja arvonantua pitkin koko matkaa. Viimmee\ntuli yks joukosta puhumahan ja kysyy selvällä suamenkiälellä jotta:\n\n— Tairatta olla Suamesta kotoosi, ku on nuan komiat piaksusaappahat?\n\nSiitä se juttu sitte aikoo ja miästä kokoontuu ympärille ku merenmutaa.\nKovasti niiren teki miäli mun kotoosia suamalaasia piaksusaappahiani.\nOlsivat maksanhet paljoki, jos öisin jaloostani vetäny. Ei oo siälä\nsellaasta suutaria, joka pystyys nikkaroomhan oikian reirun suamalaasen\npiaksusaappahan, valittelivat miähet.\n\nJa ku näkivät mun kuphellani kiikkuvan kauhavalaasen tuppipuukoon, nii\nitku silmihi pakkas. Kotomaa muistuu miälhen — —\n\nPualenpäivän matkaa etelämpänä on sitte Hammerfestin kaupunki, john’\non n. 3,000 asukasta ja niistä satakunta suamalaasta. Hammerfesti\non Euroopan pohjoosin kaupunki, jok’ on sille siitä syystä suureksi\nkunniaksi lujettava. Mutta varsinaasen mainehen sille kumminkin\ntuattaa se seikka, jotta kaupungin palomestarina on suamalaane miäs\nnimeltä Holma, johka mull' oli tilaasuus laivalla tutustua. S’oon\nnorjansyntyysiä, mutta puhuu puhrasta suamia. — Itte kaupunki oli\nsiisti ja hauskannäkööne.\n\nPäivänmatkan pääs etelämpänä tultihin pohjoos-Norjan suurimpahan\nkaupunkiin Tromsööhin, john’ on n. 10,000 asukasta. Täski kaupungis\nasustaa joitaki kymmeniä suamalaasia. Kaupungin ympäristö on luantonsa\npualesta jylhänmahtavaa. Korkiat tunturit kohuaavat joka pualelta,\nmutta rintehet loivenoovat vehriääsiksi niityyksi, johna kulkoo jo\nkarjaa laituumella.\n\nTromsööstä etelähän päin käyvät näköalat yhä leppoosemmiksi,\nasumukset lisääntyyvät ja kasvullisuus vehmastuu. Kulkureitti käy\nsoukkien salmien välistä ja ympärillä nousoovat mahtavat vuaret\npilvien tasalle, joiden yläpualelta loistaa lumihohtooset tunturien\nhuiput. Lödingenistä, johna oli muutettava piänempähän laivahan\npäästäksensä rautatiän päähän Narviikis, alkaa matkan kaunihimmat\nmaisemat Ofotenvuonon perukkahan, john’on Narviikin kaupunki. Päivä\nsattuu olemhan aurinkoone ja lämmin n’otta vuano esiintyy meille koko\nloistossansa.\n\nEivät norjalaaset syyttä suatta ylistele vuanojen kauneutta, sen\nmyäntää viaraski, jok’on saanu kerran siälä matkustaa ja nährä niitä\nkesääses kukkeures.\n\n\n\n\nNORJAN SUOMALAASTEN OLOOSTA.\n\n\nSanothan, jottei ihmine opi ennen omaansa tuntemhan, arvostamhan ja\nhyvänä pitämhän ennenku on sen menettäny. Se mit’ on, ja jota saa\njokapäivä hyväksensä käyttää, tuloo ihmiselle nii tavalliseksi ja\nluannolliseksi, jotta vasta sitte, kun on sen karottanu, ymmärtääki\nantaa arvua omallensa.\n\nIsänmaa, mitä se on meille tavallisille ihmisille? Koria sana, jota\nkuuloo useen juhlapuhujien paukuttavan. Kyllähän me ymmärrämmä, mitä\nsillä meinathan, mutta mitä se oikee on ja mitä se merkittöö, sit’ ei\nkäsitä ihmine ennenkun saa sen kokia oikee krupisnansa. S’oon kattokaas\nsillä lailla, jotta isänmaansa oppii ihmine tuntemhan vasta ulkomailla,\ntoisten ihmisten isänmaas.\n\nMitä varte hyppäävät Etelä-Pohjanmaan miähet toistakinkymmentä kertaa\nAtlannin rapakon ylitte? Miksei n’oo siälä, ku sinne nii kovasti vetää\nja ku siäl’ on kuulemma nii paljo pareet olla ku täälä köyhäs ja kylmäs\nSuames?\n\nMitä varte Venäjälle paennehet punikit, jokka rivolla suulla vannoovat,\njotta isänmaa on roskaa ja herraan kenkkuulemisia, jolla tyäväkiä\nkoitethan kuljettaa porvarien talutusnuaras, mitä varte ne samat miähet\npyytävät armua ja menisivät linnahanki istumhan, ku saisivat vai tulla\ntakaasi tähän kurjahan maahan?\n\nSe on isänmaa ku vetää! — Ei oo hyvä siälä, ei oo hyvä täälä, mutta\nloppu on kumminki se, jotta paree siltäki täälä ku siälä viarahalla\nmaalla, vaikka siälä hyväkin ja pareekin olis.\n\nSe on isänmaanrakkaus, kotomaan ikävä, jonka ihmine tuntoo\nkrupisnansakki, — mutta vasta sitte kun sen on karottanu. Onnettomia\nne, joonka pitää jättää kotomaansa.\n\nSiälä kaukana Jäämeren rannalla Norjan pualella asustaa nuan 10,000\nsuamalaasta. Tarkkaa tiatua niiren luvusta ei oo, ku ne asuuvat\nhajallansa ja ovat paljolta sekaantunhet lappalaasihin ja norjalaasihi\nja monet ovat jo menettänhet oman kiälensäkki. Nuan sata vuatta\nsitte olivat Pohjoos-Norjan eli Ruijan rannat niinku senpualen\nsuamalaaset rannikkoa nimittäävät, melkeen asumattomia. Silloon alkoo\nsuamalaasten siirtyminen sinne Pohjoos-Suamesta ja Pohjoos-Ruattista\neli Länsi-Pohjasta niinku taas Ruattin suamalaaset maatansa kuttuuvat.\n\nSuamalaanen on merkillinen korpien ja erämairen asuttaja. Se on\nhiljallensa siirtyny aina vai kauvemmas kolkkohon ja kylmähän\nPohjolahan, raivannu viljelykselle viimmeesiä mettän perukoota,\npystyttäny multamajansa Jäämerenki autioolle rantakalliolle, sinne,\njohk’ ei muut oo uskaltanu. Kun sen elämä sitte on pääsny alkuhun ja\nviaraskin nähny, jotta siäläki on elämän mahrollisuuksia ja tyätäki jo\ntehty, silloo on suamalaasten asumasijoolle pian kans ilmestyny viaras\nvirkaherrakin lukohon lakia ja laskemhan veroja. Niin on käyny Ruattis\nja samoon Norjas. Norjahan veti suamalaasia Jäämeren kalarikkaus\nja saivakkin ne asua siälä melkeen huamaamattomina siihen asti, ku\nnorjalaaset havaattivat suamalaasten kalastuksen siälä tuattoosaksi ja\nottivat heti isäntävallalla ja varoollansa sen haltuhunsa. Siitä alkoo\nJäämeren suurkalastus ja samalla suamalaasten norjalaastuttaminen, jota\non sittemmisin tehty johronmukaasesti ja tuloksellisesti jo kymmeniä\nvuasia. Viimmeesenä vuasikymmenenä on tämä käännytystyä ollu erikoosen\nmäärätiatoosta ja tehokasta. Kerrottihin jotta viälä kymmenkunta vuatta\nsitte opetettuiin siälä täälä norjalaasis kansakouluus uskontua ja vähä\nmuitaki aineeta suameksi, mutta nyt s’oon aivan loppu. Kaikki opetus\nkäy vai norjankiälellä, ymmärtäkhöt suamalaaset lapset jos tykkäävät.\nSamoon on kaikki virkamiähet ja viraalliset asiat vain norjaksi. Papit\nsaarnaavat ja tuamarit tuamittoovat vai norjankiälellä. Paitti tätä\nkiälikomentua harjootethan siälä suamalaasten kääntämistä norjalaasiksi\ntalourellisella politiikalla, joka tuattaakin tarkootettua tulosta.\nValtio uhraa vuasittaan suuria summia kouiuopeluksehen, rakentaa\nhyviä kouluja, niihin oppilaskotia ja ruakaloota, johna köyhän\nsuamalaasväestön lapset saavat paitti vapaan koulunkäynnin, ruaan ja\nverhat. Samoon rakentaa valtio vuasittaan yhä uusia teitä, ja siitä\nsaavat paikkakuntalaaset hyvää ansiota. Valtio kustantaa sairaaloota ja\ntarjuaa halpaa lääkärinhoitua. Monia talourellisia yrityksiä kannattaa\nvaltio suurilla summilla. Vuanna 1922 käytti Norjan valtio lähes 40\nmiljoonaa kruunua, se on Suamen rahas nuan 250 miljoonaa markkaa,\ntämän rajaseutunsa kaikin pualisiksi talourelliseksi kohottamiseksi\nja valtakunnalliseksi lujittamiseksi. Uhrattujen varojen korkua ei\norotettakkaa vuasikymmenihin. Kaikella tällä koittaa Norja tehrä\nasukkaillensa elämän ja toimhentulon paremmaksi, jotta ne lujemmin\nkiintyysivät maahan ja viaraantuusivat kiälestänsä ja miälestänsä. Se\nonkin helppoa kun rajan takana, Suamen pualella, ei mitään tällääsiä\netuuksia oo tarjolla. Pohjoos-Norjas toimii m.m. yks yhristys, joka\nvaltion varoolla eroottaa 20—30 hehtaarin suuruusia viljelystiloja,\nrakentaa asumukset, tallit ja navetat valmihiksi ja panoo sulalle\nmaataki jonkin hehtaarin — ja sitte luavuttaa halukkahille yksityysille\nsellaasenansa koko hoiron. Ei siinä kysytä alkajalta rahoja, ei muuta\nku halua ja ehto, jotta raivaa vissin määrän lisää maata joka vuasi.\nTilan parantaminen laskethan kualetukseksi pääomalle ja muutaman vuaren\nperästä saa miäs sen iki omaksensa ilman äyrin lunastusta. Yhristyksen\ntoimesta erootethan ja rakennethan näitä uutisviljelyksiä kymmenittään\njoka vuasi. Tätä tiätä pyrkii Norja luamhan kiintiän ja oloohinsa\ntyytyvääsen kanta-asutuksen, tiätysti norjalaasen, mutta kelpaa\nsuamalaanenki ku rupiaa uskolliseksi alammaaseksi.\n\nSuamalaasten uusia siirtymisiä ei Norjan pualelle enää haluta. On\ntäysi tyä entistenkin jurtikkaan sulattamises. Suamalaaset siälä ovat\nvähävaraasia kalastajia ja tavallisia tyämiähiä, jokka ovat tiätysti\nsuuresti riippuvaasia norjalaasista tyänantajistansa. Köyhän pitää olla\nnöyrää, sanoo sananlasku ja se pitää katkerasti paikkansa. Sentähren\njoutuuvakki suamalaaset opettelemhan käskijänsä kiältä ja koittavat\nsitä puhua tyäpaikoosnansa. Mutta kun omas olosnansa ovat, nii\nsuameksi puhet kääntyy. Näin on laita varsinki vanhemman polven, mutta\nnuaremmat, jok’ovat norjalaasta koulua käynhet, rupiaavat unohtamhan —\n—. Kaikki erut seuraavat norjan kiältä ja karsahat kattehet ja huanot\npaikat suamia puhuvaa. Kun ei oo suamalaasia kouluja, sanomalehtiä,\neikä juuri mitää muutakaa suamenkiälistä kirjallisuutta, nii voi\nhelposti ymmärtää, jotta vaikiaa on nousevan suamalaasen polven\nsäilyttää äirinkiälensä sellaases ympäristös.\n\nSuamalaasten keskuspaikka Pohjoos-Norjas on Vesisaaren kaupunki,\njonka norjalaane nimi on Vadsö. Täs kaupungis on parituhatta\nasukasta ja niistä pualet puhtahia suamalaasia. Lisäksi on nuan\nkolmannes suamalaas-norjalaas-lappalaasta sekaverta, joka ymmärtää ja\npaljolta puhuukin suamia. Koko kylästä löytää tuskin kourallista nii\nummikkonorjalaasta, jok’ ei tulisi suameksikin toimhen. Kaupungilla\nkuuloo suamia enempi ku Helsingis tai mones muus Suamen kaupungis.\nVesisaares perusti jo vuanna 1877 suamalaanen ylioppilas J.G. Cajan\nNorjan suamalaasia varten sanomalehren nimeltä »Ruijan Suamalainen\nLehti». Se ilmestyy kuiteenkin vai puali vuatta ja kerrothan, jotta\nsen oli pakko lakata norjalaasten painostuksesta ja vainosta. Nykyjään\nsiälä ilmestyy pari norjalaasta lehtiä, joista toinen on turkinpunaanen\nkommunisti ja sen toimittajana istuu norjan syntyynen suamalaanen, jok’\non muuttanu suamalaasen nimensäkki norjalaaseksi. Miäs puhuu purkista\nsuamia. Muutoon on mainittava, jotta Pohjoos-Norjan tyäväestö on aivan\nsuurimmalta osalta tulenkiukkuusia kommunistia, ja niiren sanomalehret\nhaukkuuvat ja räkättäävät sellaasia törkeyksiä ja kourahantuntuvia\nvalehia Suamesta ja suamalaasesta kansasta, jotta nämä meirän omat\nkotooset päästäsekaantunhet ovat pikkuusia valkoosia villakoiria\nniihin verrattuna, jokka karjuuvat ku mettäsiat. Sillä lailla nämäkin\nväärän lavan huusaajat koittaavat katkoja Norjan suamalaasten\nsitehiä kotomaahan ja hävääsemällä Suamen maata ja kansaa viaroottaa\nsuamalaasia omasta kansallisuuresta. Ja sitä varte ei vallanpitäjät\nkattokaa tarphelliseksi suhrittaa eli tukkia niiren suuta.\n\nJa kuitenkin kaikitenkin elää suamenkiäli kaikesta yrmimisestä\nhualimata sitkiästi polvesta polvehen Ruijan suamalaasten keskuures.\nTämä johtuu pääasiallisesti uskonnosta. Norjan suamalaaset samoonkun\nRuattin suamalaaset, ovat lestaatiolaasia elikkä hihkuria niinku meirän\npuales sanothan. Niillä on omat saarnamiähensä niis paikoos, johna\nsuamalaasia asuu ja saarnoosnansa käyttävät ne vai suamenkiältä. Samat\nsaarnamiähet kiärtäävät Suames, Ruattis ja Norjas ja yhteesiä suuria\nuskontojuhlia pirethän kesän mittahan eri paikoos ollenkaan kattomata\nvaltakunnan rajoja. Lestaatiolaasten suurjuhlihi kokoontuu uskovaasia\nSuamen pualelleki Norjan kaukaasimmilta perukoolta asti.\n\nSattumalta tapasin matkalla norjansyntyysen saarnamiähen, joka\nteki tarkoon selvää suamalaasten asumasijoosta Norjas. Se oli\nsaarnamatkalla nykkin Tromsöön eteläpualella, johna suamalaasia asuu\nhajallansa Lofoteinkin kalastajasaarilla. Kesällä 1922 pirettihin\nHammerfestis suuret heräätysjuhlat, johka otti osaa tuhansihin\nnouseva suamalaasjoukko. Saarnamiähiä oli monia Suamestakin mukana.\nHän mainitti, jotta suamenkiältä pirethän lestaatiolaasten keskuures\nikääskun ainuana oikiana kiälenä, jolla tätä ankaraa uskontua sopii\nsaarnata. Monet norjalaasekki, jokka ovat uskohon liittynhet, ovat\nopetellehet suamia vain uskonnon takia. Se seikka, että suamalaaset\nNorjas samoon ku Ruattis ovat omaa uskoansa, onkin se luja panssari,\njoka suajaa niitä sortumasta epäkansallisuutehen. Se on se kova\npähkinä, jota ei Ruattin eikä Norjan hallitukset saa rikkipurruksi. Ja\nsen sisällä säilyy suamalaanen syrän, miäli ja kiäli.\n\n\n\n\nSÄHKÖJUNALLA RUATTIN POIKKI. — RUATTIN SUAMALAASTEN OLOOSTA.\n\n\nLaivamatkamma »katinhännän» ympäri päättyy piänehen Narviikin\nkaupunkihin kaunihin Ofoten vuanon perukkahan. Siältä alkaa rautatiä\nkiipimhän Skantinaavian niämimaan selkärangan, Köölin vuariston, poikki\nyli tunturien Pohjanlahren rantaa kohre, tullen Ruattin pualelle\nBodenin linnootuskaupungis, josta kääntyy sitte pohjoosehen ja huippaa\nKarungin kautta Haaparannalle ja siitä korkian sillan ylitte meirän\nTorniohon. Tämä matka on 607 km ja tiketti maksaa toises luakas 61:80\nNorjan kruunua. Juna lähtöö Narviikista illalla klo 6 ja seuraavana\npäivänä pualenpäivän aijoos ollahan Tornios.\n\nNarviiki on pikkuune ja uusi kaupunki, joh’on n. 7,000 asukasta. S’oon\nsyntyny vasta poikkiraran rakentamisen jälkhen, joka valmistuu v. 1903.\nPiänestä kyläpahaasesta on vähäs aijas pullahtanu kaupunki, joll’on\nny tärkiä merkitys, sillä sen kautta kuljettaa Ruatti Kiirunavaarasta\nja Jellivaarasta vuasittaan miljoonia tonnia rautamalmia ulkomaille.\nNarviikin satarnas on mahtavat malminlastoolaitokset. Junat lykkäävät\nmalmivaunut korkeelle kaarisilloolle, joiren alle uivat suuret\nkuljetuslaivat. Siältä telinehiltä kuulaastahan vaunut suaraa\nlastiruumihin. Monta junaa on päivittään matkalla erestakaasi\nkuljettaan rautamalmia.\n\nNarviikin-Bodenin raralla kulkoovat junat sähöön voimalla. Veturi on\nsamannäkööne ku raitiotiän veturi: nuukkoo-vaunu, jonka katoll’ on\nrautapömpeli ja se harraa raran päällä kulkevaa sähköjohtoa pitkin,\njosta se ottaa voiman. Veivistä miäs vai kääntelöö ja Armiirua\npoltteloo!\n\nJaa, että taira tiätääkkää, jotta parhat tupakit n’oon Ruattis ja\nNorjaski Pietarsaaren Trempärin tehthan paperossit. Trempärill’ oli\nennen omat tehtahat Ruattis ja Norjas ja teki siälä Armiirua ja\nFenniaa niinku täälä Suameski. Nyt s’oon nämä tehtahansa myyny, mutta\nArmiirua ja Fenniaa koitethan siälä värkätä ja myyrä viälä niinku\nennenkin. Oikee tuntuu mukavalta nährä Norjan pualella vanhan tutun\nArmiiron paperossilooran, jonka kyljes seisoo präntättynä selvällä\nsuamenkiälellä jotta: »Ph. Strenkperk Osakeyhtiö Piatarsaari» — niinku\noikees Suamen paperossiis! Ja Ruattin pualen Fennia-paperossilooran\nkannella komeeloo samallaane Suamen vaakuna, leijona miakka kouras, ku\ntäälä kotomaaski. Saavat siinä Puns-Juunssonit kattella kylliksensä\nSuamen leijonaa! Mutta vaikka onkin kuari sama, nii ero on tupakiis ja\nsuuri. Kessuulta ne maistuuvat suamalaasen suus ja vähä tärkiää ottaa\nruattalaane ja norjalaane oikian Fennian ja Armiiron, jok’ on Suames\ntehty. Paras tupakki s’oon meillä kumminkin, eikä ne Ruattin ja Norjan\nTrempärit piisaa kyyttipoijiksi meirän Trempärille.\n\nJunamatka Narviikista tunturien poikki on suuremmoone nähtävyys.\nRata alkaa kohta asemalta lähties nousemhan korkiaa tunturin kuvesta\nylhäppäi. Jo muutaman kilometrin pääs ollahan jyrkän kallion\nrintehellä, josta huimaa päätä kattella alas laaksohon. Aina vai\nkapuaa juna kiärtään kaartaan korkiammalle. Jokilaaksos näköö allansa\nvehriääsiä niittyjä ja karjaa laituumella. Taloot näyttäävät piäniltä\nleikkituvilta ja ympärillä kohuaa korkeeta lumihuippuusia tunturia.\nMonin paikoon kulkoo rata niin äkkijyrkkää kallion kuvesta jottei tee\nmiäli paljo alhappäi kattellakkaa. Lumivyäryjen varalta on mones kohtaa\nrakennettu pitkältä lautakatosta raran ylitte. Ja tuhkatihijähän puskoo\njuna suaraa kallion sisälle läpi tunnelien, joit’ on tällä matkalla\nkuutisenkymmentä, niistä toiset hyvinki pitkiä. Nuan parinkymmenen\nkilomeeterin pääs Narviikin kaupungista on jo Norjan ja Ruattin välinen\nraja-asema, nimeltä Riksgränsen. Se on 520 metriä yli merenpinnan.\nSiin’ on tulliasema ja passien tarkastus eres. Ja ravintola-asema,\njohna meitä pakkas pahoon manoottamhan, ku huanonpualeesesta ateriasta,\njosta toisen pualen kerkes härintuskin pistää poskehensa, kiskothin yli\n40 markkaa. Kaffiklutusta piti kupista maksaa kuivan korpun kans, jonka\nmä pyyrin lahjoottaa takaasi, 7:50 mk!\n\nMeirän helsinkilääsfröökynämmäki, joka ihasteli tullehensa\n»muuterlantihin», sanoo selvällä suamenkiälellä jotta:\n\n— Kyllä se oli hävitöntä kuinka ne nylke! — Ja otti nii pahaksensa,\njotta tingilläki puhuu koko matkan Ruattin pualella vai suamia.\n\nMutta heti ku Tornioho päästihin, nii jo pisti taas venskaksi.\n\nRiksgränseniltä alkaa rata kulkemhan hiljoollensa alhappäi. Maisemat\novat alkupäästä ykstoikkoosen karuja ja kallioosia, vai korkeeta\npaljahia tunturia näkyy siälä täälä. Mitää viljelystä, asutusta,\nei eres mettiä näjy. Kaikki on kolkkua ja kuallutta. Tällä välillä\nnäkyy junahan Ruattin korkeen vuorikin, Kebnekaise, jok’ on 2133\nmeeteriä korkia ja lumihuippunne. Vähitellen tullahan alemmas\nihmisten ilmoolle ja maisemakki elostuuvat. Niin tullahan sitten\nluannonkauneurestansa ylistetyn Tornionjärven rantahan, Abiskojoen\nasemalle, jok’on Ruattis Lapinmatkaalijooren pääpaikka. Siäl’ on suuria\nturistihotellia ja tavallisesti paljo matkaalijoota, jokka retkeelöövät\ntunturille ja viättäävät kesää Lapis. Abiskon seurut on rauhootettu\nluonnonpuistoksi. — Kumpahan meiränkin Lapis pian päästääsihin junalla\nInarin järvelle asti, nii olis meilläki mainio paikka, mihkä ohjata\nmatkaalijaliikennettä.\n\nAbiskosta ei oo enää pitkä matka Ruattin kuuluusille malmikentille\nKiirunavaarahan ja Jellivaarahan, jokka muarostaavat Ruattin\nkansallisrikkauren. On laskettu, jotta näis rautamalmivuaris on nuan\n1,000 miljoonaa eli yks miljaarti tonnia malmia. Sitä kestää louhia\nsatoja vuasia. Ja rautapitoosuus on 60—70 pros. Kiirunavaaran ja\nsen viäreesen Luassavaaran malmivarat on kolme kertaa nii suuret\nku Jellivaaran. Nämä malmikentät ovat kuulunhet ennen paikkakunnan\nsupisuamalaaselle taloonpoikaasväjestölle, jolta n’oon aikoonansa\npikkurahoolla ostettu. Rahat on sitte menny ja entiset omistajat ja\nniiren jälkelääset saavat nyt olla kiitollisia, jos saavat tyätä\ntavallisina mainariina isiensä mailla. Sinne on tulvannu niin paljo\nruattalaasta väkiä, jotta suamaalaaset ovat hukkunhet niiren sekhan;\nmutta tapaa siälä viälä nykki paljolta suamalaasia. Louhokset omistaa\nsuuryhtiö nimeltä Grängesberg-Oxelösund. Asukkahia on Kiirunavaaras n.\n10,000 ja Jellivaaras 7,500. Nämä kaivoskaupungit on kasarmimaasia ja\nkolkonnäköösiä.\n\nBodenihin tullahan klo puali 8 aamulla ja pitää siälä orottaa kaks\ntiimaa ennenku pääsöö jatkamhan matkaa tavallisella höyryjunalla\npohjoosehe päi Haaparannalle. Boden on Ruattin lujin linnootus, johna\nfästinkiä on porattu kalliooren sisälle. Viarasmaalaasia ei päästetä\nBodenin asemalta ollenkaa kaupungille kattelemhan. Pitää istua vai\nasemalla ja hörppiä sitä tyyristä kaffia. Asukkahia kuuluu siälä olevan\npualiviirettä tuhatta.\n\nAjattelimma, jotta paras on kiven kiärtää, jos sattuu tulohon sille\npualelle meirän poijille asiaa.\n\nBodenista Haaparannalle on maisemat aivan kotoosen suamalaasia. Harmaat\nlarot, riihet ja taloonpoikaaset asumukset, samoon kun koko luanto on\nkun Oulun seuruulla. Ja ihmiset kans suurimmalta osalta suamiapuhuvia.\nViarahan miähen asumuksen tuntoo suamalaane jo päältäpäi. Kun junas\nmatkustaa, kuuloo Länsi-Pohjas aina suamiakin puhuttavan vaunuus,\nvaikka konehtöörit ja fiinimmät ihmiset pakkaavat kattelemhan\nkarsahasti. Monella asemalla huamasin suamalaasten kansanmiästen\nhämmästynhen kattehen ja iloosen pilkahroksen silmis, ku kuulivat ja\nnäkivät sellaasen krakikaulaasen ja isoomahaasen herrakasan juttelovan\nkeskenänsä rohkiasti ja selvästi suamenkiältä. Se oli imes ja iloone\nasia, joka vissisti pani miähet miättimhän.\n\nPuhuttelin matkan varrella useeta Ruattin suamalaasia ja nii kuuluu\nolovan, jotta penkinala on siälä suamalaasen kansan oma kiäli\njulistettu. Virkamiähet, opettajat, papit, tuamarit, hantesmannit,\nlukkarit, väkkärit ja kaikki pikkuusimmakki virkaknupit ovat\nrutiruattalaasia ja kaikis asioosnansa käyttäävät vai ruattinkiältä.\nEi eres junalippua saa suomenkiälellä, vaikka lipunmyyjä ymmärtääski.\nTiätää sen, jotta s’oon hikinen paikka ku umpisuamalaasen pitää\nrippikouluski tankata katkismuksensa ruattiksi, jost’ ei ymmärrä\nhölynpölyä. Joka kesä kuljetethan pualipakolla suamalaasten lapsia\netelä-Ruattis valtakunnan kiältä oppimas.\n\nSillä lailla se Ruatti huseeraa suamenkielisiä kansalaasiansa kohtahan,\nmutta meiltä se vaatii nyrkki pystys, jotta täälä pitääs ruattalaasten\nsaara pröystäällä ja halveksua valtakunnan kiältä niinku ne itte\ntahtoovat.\n\nPohjoos-Ruattis asuu suamalaasta kantaväjestöä yhtenääsellä aluehella\nyhtehensä nuan 30,000 henkiä. On kokonaasia pitäjehiä, johna\nsuamalaaset ovat suurena enemmistönä. Mutta suamalaasilla ei Ruattis oo\nminkäänlaasia kiälellisiä oikeuksia. Meillä Suames on sen sijahan tehty\nsellaane typeryys, jotta oikee kansaanliiton takuulla on myännetty\nparillekymmenelle tuhannelle rähisevälle, sotaväkhen kelpaamattomalle\nja ittensä elättämättömälle ahvenanmaalaaselle vakuutus, jotta\nsuamenkiältä ei tulla opettamhan Ahvenanmaan kouluus, jos ei ne itte\nvaari! — Ja samallaasta »kulttuuri-autonomiaa» kirrastaavat Ruattin\nsuasiollisella avulla nämä meirän maan muukki ruattalaaset.\n\nSuamalaasten pitääs käyrä kattelemas ja ottamas oppia kansallisuus- ja\nkiälipolitiikasta Länsi-Pohjas ja nourattaa samaa taktiikkaa.\n\nNiinpä onkin nyt tultu Petsamon matkalta takaasi Suamen pualelle\nTorniohon. Sinne jäi Haaparannan pnalelle rautatiäsillankorvahan\nRuattin pualen panssaritornien tykinsuut uhkaamhan yhtä piäntä harmaata\nmummanmökkiä Suamen pualella. Mutta Ahvenanmaan varustukset käyy Ruatti\naikanansa meiltä räjähyttämäs — —\n\nNiin oli tultu takaasi Tornioho kotomaan kamaralle pitkältä hauskalta\nPetsamon matkalta. Niin paljo uutta ja miälenkiintoosta se matka\ntarjos, jotta siitä olis piisannu kriivaroomista vaikka viis vuatta,\nmutta ajattelen jott'on paras lopettaa, jotta jäis vähä toisillekki\nsanomista.\n\n\n\n\nRAUTATIE PETSAMHON.\n\n\nKyllä se nii o, arvoosa Suamen kansa, jotta rautatiä sinne Petsamhon on\nrakennettava!\n\nSiihe käsityksehe tuli meistä Petsamon matkalaasista joka tuffa, jokka\nsiälä käyymmä itte paikan päällä kattomas. Ja sitä miält'on kaikki\nmuukki, jokka siäl’on käynhet.\n\nMatkaa Rovaniämeltä Petsamhon on nuan 500 kilometriä. Yleensä\nluullahan, jotta maat siälä pohjooses on kauhiasti korkeeta ja\nvuarista, mutta s’oon erehrys. Jos että usko, nii menkää kattomhan, nii\nnäjettä, jotta se on koko lailla tasaasta. Onhan siälä tunturiakin,\nmutteihän sitä nyt tarvitte olla nii hullu, jotta rupiaa pykäämhän\nrautatiätä aina kaikista korkiamman vuaren ylitte. Sopii sitä vähä\nkaartaakki. Vasta siälä kaukana Inarin järven eteläpualella kulkoo\npitkä vähä korkieet harjanne nimeltä Saariselkä lännestä ithän,\nmutta siinäkin tunturien välis on syviä laaksoja, jotta kyllä siitä\nvoi helposti raran rakentaas. Eikä sitä Petsamon rataa tarvittisi\nrakentaakkaa nii kauhian perinpohjaasesti ja tyyrihisti ku meillä\nratoja yleensä pykäthän. Tehtääs ensi häthän niinku Amerikas,\nköykääsesti vai ja nopiasti.\n\nJokku ovat sanonehet, ku Petsamon rarasta puhutahan, jotta sinnehän ne\nhukkuus lumehen koko junat. — Mutta s’oon päätööntä puhesta! Ei siälä\nLapis oo lunta talvisin paljo sen eneet ku täälä muallakaa Suames.\nJa pitäähän tääläki ajaa silloo tällöö lumiauraa, ja on niitä junia\ntarttunu lumhen kiinni etelä-Suameski, eikä siit' oo suurtakaa meteliä\npiretty.\n\nKu rautateitä ruvettihin Suames ensisti rakentamhan, nii ei silloo\nkukaa uskonu, ei eres itte Nelmannikaa, jotta junat pääsis talvella\nHelsingistä Hämhenlinnahankaan asti. Mutta kas vai ku kulkoovakki ny\nnii kauas ku rautatiet’ on pykättu — Rovaniämelle asti, kesät talvet.\nJa voivat aivan hyvi kulkia Petsamhonki asti, ku sinne vai rautatiä\nrakennethan.\n\n— S’ ei kannata! — sanothan. Mutta kuka tietää! Entäs sitte, jos se\nkannattaaski?\n\n— No silloo se tiätysti pykäthän! — Eikös nii?\n\n— Tuata tuata — — sanoovat epäälijät.\n\nJa pian tokaasoovat jotta:\n\n— Mitä tuanaasia me sillä Petsamon raralla oikee tekisimmä? Mitä siit’\nolis hyätyä?\n\nMä koitan seliittää.\n\nEnsiksi on asian laita sillä lailla, jotta vissihin pualet valtion\nmettist’ on siälä Lapis. Siäl’ on kymmeniä miljoonia sellaasia\ntukkipuita, jokka täälä alamais ja ulkomaille myitynä maksaasivat\nainakin 100 markkaa kappales. Räknäkkääs ny, eikö siitä tulsi vähä\nruakottomasti rahaa valtiolle, sille samalle kauhialle veronimijälle,\njoka meitä ny yrittää nylkiä aiva kuivihi veroollansa. Mutta sinne ne\nmiljoonat punaaset hongat nyt ja vasta lahoovat pystyhyn ja maahan,\nkun niit’ ei kannata lähtiä mihkää kuljettamhan. Se vähä mitä niitä\nny on myyty, on niistä saatu joku kymmenen penniä rungolta. Eikä\ntahro kenenkään kannattaa silläkää ruveta niitä poiskuljettamhan.\nMutta jos rata sinne tulis, nii nousis mettän arvo ja tuatto saroolla\nmiljoonilla. Ja se koituus koko kansan eruksi. Jo yksin tukkiratana\npitääs rautatien Lapin halki kannattaa, kun polttoaineskin junihin\nsaataasihin aivan raran äärestä ilman.\n\nToinen asia!\n\nLapis on kaikellaasia metallimalmia suunnattomat määrät. Siäl’ on\nsamallaasia rautamalmivuaria ku Ruattin pualella Kiirunavaaras ja\nJellivaaras, josta ruattalaasten on kannattani! rakentaa sähkörata\nläpi Köölin vuaristoon Atlannin rannalle Norjahan. Se rata on maksanu\nhirveetä summia, sillä tiä on puhkaastu kuurellakymmenellä tunnelilla\nläpi vuarten. Meil’ on siälä Lapis Suamen tulevaisuus. Siältä löytyy\nviälä Suamen kansalle se runolaulajaan aavistelema Sampo, oikia\nrahamylly, nim. suunnattomat rautakaivokset. Mutta ennenku niihin\npäästähän käsiksi ja ennenku mitään muuta voitahan saara aikahan Lapis\nja Perä-Pohjolas pitää sinne saara rautatiä.\n\nJa kolmas asia!\n\nPetsamon rata aukaasis Suamelle Jäämeren loppumattomat kalarikkauret.\nSiäl’ on kalaa, suurta ja rasvaasta Jäämeren kalaa, niin paljo\nku viittithän vain merestä vetää. Mutta nyt ei oo mahrollisuutta\nkuljettaa sitä siältä tänne alamaihin, johna ihmiset valittaavat\nelämistä ja varsinki syämistä tyyrihiksi. Jos olis rata Petsamhon, nii\nkolmes päiväs tulis siältä kalajunat Helsinkihi asti. Kyllä Jäämeres\nkalaa piisaas Suamen kansan purtavaksi! Eikä paljo maksaasi. Nyt on\nPetsamon kalaa mahrotoonta tänne kuljettaa, ku pitää tuara laivalla\nNorjan ympäri, ja se kestää kolme-neljä viikkua. Kuljetus tuloo niin\ntyyrihiksi, jottei kannata.\n\nMutta heti ku saataasihin rata lähtis kolme suurta ja kovaa tavaraa\nsitä Petsamon rataa rullaamahan, niinittään puu, rauta ja kala. Kaikki\nhyviä ja hyäryllisiä!\n\nJa raran joukos följääs muutaki hyvää ja hyäryllistä. Kun Petsamhon\nolis rata rakennettu, nii silloon rupiaas heti muukin elämä siälä\nvirkuamahan. Raran vartehen asettuus monellaasia yrittäjiä ja eläjiä.\nSilloon alkaas Lapis karjanhoitoki kannattamhan. Nyt ei siälä piretä\nlehmiä muuta kun omaa tarvesta varte, sentähre jotta, mihkäs siältä\nrupiaa voita kuljettamhan satojen kilometrien päähän? Ei kannata, ku\nmatkalla pitää syärä voipyttynsä evähinä. Mutta jos kulkis rata Lapin\nhalki, silloon passaas jo kasvattaa karjaaki, sillä siäl’ on hyvät ja\nuskomattoman laajat heinämaat.\n\nSitte neljäs ja kaikiista suurin asia!!\n\nJa se on Petsamon raran strateekinen eli sotilaallinen merkitys.\nAjatelkaas, mihkä tilaha me joutuusimma, jos tulis sota Ruattin kans.\nRuatti sulkis Juutinrauman salmet ja me olsimma pussin peräs.\n\nKaikki tuanti ja viänti toppaas siihe paikkaha. Ulkomailt'ei saataasi\nmitää. — Taikka jo sekin seikka panis meirät huutavahan hätähän, jos\nRuattin ja Tanskan välit menis poikki eli jokin muu valtakunta tukkis\nlaivastollansa salmet. Silloo ei Suamenkaan laivat pääsisi kulkohon\nJuutinraumasta. Elikkä jos ryssä rupiaas meitä ahristamhan, ja Ruatti\ntiätysti tahtoos taas heti »auttaa» Ahvenanmaata, laskis sinne\n»suajelusjoukkoja», ja samalla ottaas suajeluksehensa ja omaksensa\nkoko saariston niinku se on jo kerran yrittäny. Kiristyskeinona se\nkäyttääs tiätysti salmiansa, joonka kautta Suamen laivakulku käy\nulkomaille. Ruattin salmet on meille ainaane rotankillerö ja nyt\nainua kulkureitti. Mutta hyvis aijoos ja kaiken varalta pitää Suamen\nvarata ittellensä henkireikä Petsamon kautta väljille vesille. Härän\nja ahristuksen aikana olis meillä siälä koskaan jäätymätöön hyvä ja\nsyvä satama turvaases paikas, jot’ei kumpikaan krannin poika pystyysi\ntukkimhan. Petsamon kautta olis Suamella aina yhteys ulkomairen kans\nja kuljetustiä merta myäre turvattu. Sitä tiätä voirahan Suamehen aina\ntuara elintarpehia ja varustuksia. — Mutta kun ei oo rautatietä sinne,\nniin nyt on tämä Suamen ainua henkireikä muuhun mailmaha soran syttyjes\ntukus, ja me pussinperäs naapurien armoolla. Viisas miäs ja ethenpäi\npyrkivä kansa ajatteloo etukäthen.\n\n— Mitä se rata Petsamhon sitten maksaa? — kysythän.\n\n— Sanothan ny miljoona ja kilometri. Siis nuan 500 miljoonaa.\n\n500 miljoonaa, s’oon pikkuraha, se! Ei s’oo ku yks neljännes valtion\nyhren vuaren massikasta. Sotalaitos maksaa meille joka vuasi\nkutakuinkin yhtä paljo ku se Petsamon rata tulis maksamhan ikiaijooksi.\nJa Petsamon rata jäis sarooksi vuasiksi auttamhan ja palvelemhan Suamen\nkansaa.\n\nRautateitä yleensä rakennethan pitkäaikaasilla ulkomaalaasilla\nlainoolla, joista maksethan koroot ja kualetukset kymmenien vuasien\nkulues, n’otta rataki rupiaa sinä aikana itte tuattamhan ja lopuuksi\nmaksaa itte ittensä. Jos nyt otetaas Petsamon rataa varten 500\nmiljoonan ulkomaalaanen laina, nii siitä menis nuan 50 miljoonaa\nkorkua vuares. Ja mit’ on 50 miljoonaa nykyysin valtion massikas? Ei\nmitään! Sellaasia pikku summia tuhraa ukko-valtio tänä aikana mihkä\nrookaa. S’oon ku marja karhun vattas! — Mutta sillä rahalla me saisimma\nrautatiän Petsamhon!\n\nSe on mun luja uskoni, jotta ei kulu miähen ikää, ennenku Suamen kansa\non tulin asian käsittämään ja rakentanu raran Lapin halki Jäämeren\nrantahan. Sen raran tarphellisuus tullahan kyllä huamaamahan, mutta\nnyt viäl’ ei asiaa ymmärretä, kun ei tunneta Lappia, eikä niitä\nmahrollisuuksia, jokka rata aukaasoo, kun tiä tuloo Jäämerelle.\nYhrellä iskulla on silloon Suami ottava Jäämeren kalastuksen ja\nkaupan haltuhunsa. Ja sitä pelkää Norja ku kualemaa. Huippuvuarill’\non kivihiiliä, Jäämeres kalaa ja rasvaa loppumattomihin, Siperian\ntuattehet ja kauppa voi rahan keskittää Suamen Petsamhon.\n\nJuna kulkoo nopiammin kun laiva. Me voisimma vallata Jäämeren kaupan\njuuri tällä raralla ja myyrä Norjallekki tavaraa, sensijahan että nyt\nja aina ereskinpäi niin kauan ku rataa ei oo, koko Lappi ja Jäämeren\nrannikko ostaa tavaransa Norjasta.\n\nKaikellaasia piäniä raranpätkiä sitä rakennethan ja tuhrithan\nsatoja miljoonia piäntä paikallisliikettä palvelemhan, niinku\nTurun—Uurenkaupungin rata ja monta muuta. Mutta eikö Suamen kansa\nymmärrä, vai eikö se uskalla lyärä yhtä suurta ja kauaskantavaa iskua,\nPetsamon rataa, joka aukaasis meille oman tiän muuhun mailmahan ja\nantaas meille Sammon, joka jauhaas maalle rahaa Lapin aartehista.\nSilloon vasta pääsöö päivä paistamhan Pohjolasta.\n\n\n\n"]