Yrjö palaa pienen poikansa kanssa kotitilalleen Niemelään, missä hänen isänsä tekee kuolemaa. Romaani kuvaa sukupolvien välistä suhdetta sekä kuolevan isännän elämäntyötä maaseudun ja osuustoiminnan kehittäjänä.
Urho Karhumäen 'Testamentti' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2650. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.
TESTAMENTTI
Romaani
Kirj.
URHO KARHUMÄKI
Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1938.
I.
Yrjö maksoi kuljettajalle. Auto kääntyi ja katosi pian metsäisen mäen taakse. Kodin harmahtava maantieportti oli hänelle vanha tuttu, mutta peräti kurjassa kunnossa tervehti se nyt muinaista kiikkujaansa. Sen ainoa jalka oli kahdella koivuisella halolla ja rautalangalla lastoitettu. Entä säleikkö? Ennen kissan täytyi sitä kiertää, nyt olisi lammas läpi juossut. Ja miten mahtoikaan olla kuuluisan puulukon laita? Sen virkaa hoiteli mädästä köydestä kierretty panta. Terve kuitenkin, sinä vanha raihnainen veikko!
Hän ei pitänyt taloon nousemisellansa kiirettä. Ennen sitä täytyi piristää poikaakin, joka koko alkumatkan ikkunan vieressä hypähdeltyään oli nukahtanut isän syliin. — Veikko, avaa silmäsi ja herää! Nyt ollaan jo Niemelässä. Katsotaanpa vaarin taloa portin lävitse pyöreillä jäniksen silmillä. Sillä tavalla!
Viisivuotias matkamies yritti parastaan, mutta mitäpä hän mahtoi, kun nukutti niin hirmuisesti. Jäniksen silmät soikenivat lampaan silmiksi, koiran silmiksi, päivää vasten tirkistelevän kissankin silmiksi, ja vanhan portin takana häämöttävä vaarin talo hävisi jälleen unen sumuiseen usvaan. Isä nosti pikkumiehen käsivarrelleen ja otti matkalaukun toiseen käteensä.
Karjakartano oli tyhjä, yläpiha ja iso tupa samoin, eikä välikamarin ovestakaan tullut vastaan muuta kuin syvästi ummehtunut ilma. Vain isännän kamarissa oli ihminen, sama, joka vuosikymmeniä oli siinä huoneessa jo yksinään asustanut. Enää hän ei viipyisi siellä montakaan päivää, sen saattoi päätellä miehen kasvoista, kalman hajusta, jopa samean ikkunan suurista mustista kärpäsistä, jotka myöhäisestä syksystä välittämättä näyttivät odottavan pian lähestyvää juhlapäiväänsä.
Sairas kuuli ja ymmärsi vielä puheen, mutta omia ajatuksiaan hänen oli vaikea saada esiin. Yrjö tiedusteli hänen toivomuksiaan. Haettaisiinko lääkäri? Haluaisiko hän pappia? Vastaukseksi kumpaankin kysymykseen tuli jyrkkä pään pudistus ja kielto. Mitä lääkäri kuolemalle mahtoi, mitä pappikaan. Jos jotakin haluttiin tehdä, niin arkkulaudat voisi Mäenpään nikkarille toimittaa. Oli sovittava tekopaikasta etukäteen. Nykyajan tekijöillä ei ollut äärtä, ei laitaa, jos perästä päin pääsivät määräämään ja laskuttamaan.
Yrjö nyökkäsi myöntymyksensä merkiksi. Mielessään hän ei voinut olla kunnioittamatta sitä perinpohjaista johdonmukaisuutta, joka ohjasi isäpuolen toimintoja viimeiseen hengenvetoon. Hän ainakin oli periaatteillensa uskollinen loppuun asti. Kukapa oli kelvollinen tai edes oikeutettu kääntämään häntä raiteiltansa elon viimeisessä vaihteessa?
Lääkäriä ei siis lähdetty noutamaan eikä pappiakaan, koska tämä oli sairaan oma tahto. Luonnollisesti Yrjö esitteli muutakin: vakinaisen hoitajan ja lääkkeiden hankkimista, huoneen siivoamista. Sairaan mielestä tämäkin oli turhaa. Mitä tänne diakonissoja, hurttanoita! Nuuskivat ja penkovat kaikki paikat! Niinkuin minä tässä tulisin enää hullua hurskaammaksi raatilasista ja apteekin rohdoista! Turhia kuluja niistä vain talolle koituu!
Sitäpaitsi oli heillä nyt paljon tärkeämpääkin. Oli hyvä, että poika kutsun saatuaan oli viipymättä lähtenyt. Se ei ollut tapahtunut päivääkään liian aikaisin. Talon asioiden hoidossa olisi ollut paljonkin opastettavaa, ellei käheäksi särkynyt ääni tavan takaa olisi asettanut mykistyttäviä esteitänsä. Täytyi rykiä, pihistä ja odottaa.
Isännän toimi, jos mies aikoo talonsa pitää, ei ole leikin asia. Kaikki puristavat rahaa: valtio, kunta, kirkonmiehet. Rahaa tiirastavat myös vuosipalkkalaiset, päiväläiset, pahaisimmat piian turvakotkin. Hellitä siinä hetkeksikin ohjista, niin kaikki menee hunningolle, pirunkaulalle kerrassaan!
Tulee pitkät pihinät ja puheen tauko. Ei kai kuolevalla olisi lupaa näin maallisiin eikä tuollaisen kielen käyttöön. Paljoa hän tämän jälkeen ei enää yrittelekään. Näistä on sitäpaitsi jo hyvissä ajoin tehty tarkat määritelmät testamenttiin. Laillisesti on asiat järjestelty. Poika, vaikka onkin vieras ja kotoaan karannut, perii talon ja tavarat, rahat ja kaikki. Mutta perimyksiin sisältyy erinäisiä ehtoja, jotka ilmenevät aikoinaan. Mikä on tehty, on tehty täydellä järjellä ja ymmärryksellä. Laillisuuden puolessa ei ole epäilemisen varaa.
Näiden asioiden esittämiseen on tarvittu pitkä aika, monet rykimisen vaivat ja henkeä salpaavat rinnan ahdistukset. Yrjö on sen kestäessä monta kertaa yrittänyt ehdottaa, että jätettäisiin jo edes toiseen päivään. Eiväthän nämä ole niin kovin tähdellisiä, varsinkaan kun tärkeimmät niistä on mainittu jälkisäädöksissä.
Vai ei tähdellisiä! Tämän asian vanha toki tietää paremmin kuin nuori. Mutta on olemassa vieläkin tähdellisempää. Sen esittämiseen ei tarvita edes ääntäkään, ei muuta kuin muistia, järkeä ja pientä hengen pihinää. Hän kaivaa nuhrautuneen tyynynsä alta kangaspussin, jonka sisällä on vanha nahkainen salkku. Siellä ovat velkakirjat ja pankkikirjat ja huolellisesti sidottu lompakko, jossa on tuhansia markkoja rahaa. Ymmärrätkö? Muutamista velkakirjoista on korot maksamatta. Ne on pantava uloshakuun. Käsitätkö? Ja sitten on visusti huolehdittava, etteivät kiinnitykset pääse vanhenemaan!
Vaikka sairas enemmän näyttää kuin selittää, pyrkivät armottomat yskäkohtaukset jälleen henkeä salpaamaan. Hän painaa aarretta rintaansa vastaan, niinkuin joku näkymätön rosvo yrittäisi ryöstää sitä hänen käsistään. Rahaa ja arvopapereita ei saa jättää tuuliajolle! Ymmärrätkö?
Kuulija nyökkää. Sairas tutkiskelee häntä epäluuloisesti syvään vaipuneilla tihrusilmillänsä, joista kuolema jo kurkistelee. Kovin epäilyttävältä hänestä näyttää. Mikä takaa tuollaiset maailman kujilla juoksevat, mustalaiset? Kutsuisi tohtorit turhan vuoksi. Aina hassaamaan valmis, rahaa sinne, tänne. Onpa testamentissa kuitenkin lailliset määräykset, selvällä järjellä tehdyt.
Poika auttaisi aarteen sulkemisessa ja tyynyn alle kätkemisessä, mutta töytäisten sairas estää hänet siitä.
Käsillään tukien hän kohoaa istumaan, nousee vapisten ja saa aarteensa tyynyn alle ankarasti läähättäen. Kaiva sitten vasta! Ja katsokin, ettei joku vieras pääse kaivelemaan!
Sitten ei enää muuta kuin selviämätön yskä, hellittämätön hengen vaiva. Linjat ovat selvät ja suorat viimeiselle seisakkeelle asti. Jälleen Yrjön täytyy itsekseen ihailla vanhan lannistumattoman miehen periaatteita, vaikkakaan ei niiden päämääriä eikä tarkoitusperiä.
Sairas kääntyy seinään päin, hänellä ei liene enää mitään sanottavaa. Yrjö nousee tuoliltaan, lähtee mielelläänkin, sillä syksyinen päivä on iltaan joutumassa. Hän haluaa katsella taloa, jossa ei ole käynyt kahteen vuoteen. Matkaväsymyksistänsä virkistynyt pikku mies on jo yksinänsä puuhaillen ehtinyt tarkastella talon kaikki huoneet. Suuri perheentupa on avannut hänelle mahdollisuuksia moniin riemastuttaviin löytöihin. Lattialla, uunin nurkassa on pata. Kotona mummolassa hän on nähnyt padan hellan liedellä, tuolilla, jopa pöydällä, mutta tuvan lattialla ei milloinkaan. Se on suuri pata ja siihen olisi hauska kaataa vettä ja maitoa, jauhoja ja uuniporoja. Sitten kelpaisi hämmentää kepillä tahi hiilihangolla. Siitä tulisi oivallista puuroa!
Hän ryhtyy epäröimättä toimintaan, keräilee reippaasti puuroaineksia takasta ja sikaämpäristä, mutta pahaan aikaan tulee ulkoa joku vieras täti. Naiset ehtivät aina häiritsijöiksi: äiti, mummo ja nyt tuo tätikin.
— Siunatkoon, mitä keksitkään! Tärvelet padan ja sianruoan! Kenenkä poika sinä olet?
— Niemelän poika!
— Niemelän poika! Missä sinun isäsi ja äitisi ovat?
— Äiti on kotona ja isä on vaarin luona tuolla kamarissa.
Viimeisellä sanomallaan poika tarkoitti, että vieras täti lähtisi katsomaan isää, joka oli vaarin luona, ja että hän olisi päässyt jatkamaan keitoksiaan. Mutta tätipä ei lähtenytkään. Nestorin muori oli ennenkin paimentanut tuollaisia vekkuleita, itsekin monta synnyttänyt ja rinnoistansa ruokkinut. Yrjö istui siis vanhan isännän luona, olipa hyvä, että lopultakin tuli. Ja tuo oli Yrjön poika. Aika liekiö näytti olevan. Oli katsottava, ettei pääsisi vääntämään koko taloa nurin.
Keittopuuhien turhiin rauettua poika lähti uusille tutkimusmatkoille. Lattian karsinapuolesta hän löysi kellarin luukun, jossa oli pyöreä rautainen rinkeli. Hän tarttui siihen ja nosti, minkä jaksoi. Suuri ilkeä luukku ei hievahtanut paikoiltaan. Ei hän sitten enää turhaan nostanutkaan. Lattian toisella reunalla oli paljon pienempi luukku ja rautainen rinkeli. Tämä luukku nousi niin helposti, että nostaja kellahti sen kanssa lattialle selälleen. Luukun alla oli pikkuinen musta pata, jossa oli pikimustaa puuroa. Tämä oli ihmeellinen talo! Lattialla oli pata, ja lattian alla oli pata, ja musta puuro haisi kovasti tervalle.
Tämän pitemmälle tutkimusmatkailija ei ehtinyt, sillä Nestorin muori riensi jälleen hätiin. — Joko löysit tervapadan! Äläpä vain läppää kouraasi siihen! Varoitus ei tullut hetkeäkään liian aikaisin. Niin pojan täytyi jättää tämäkin hupaisa työmaa ja lähteä uutta etsimään.
Sängyssä oli kissa, harmaa ja lihava. Se nukkui tai oli nukkuvinaan. Sillä oli pitkät valkoiset viikset, häntää sitävastoin ei ollenkaan. Olipa se merkillinen kissa. Tervapadalta häädettynä poika oli mielessään päättänyt, ettei puhuisi vieraalle tädille enää sanaakaan. Tämä uusi löytö, hännätön kissa, oli kuitenkin niin suuri ihme, ettei hän malttanut mieltänsä enää kauempaa.
— Onko teillä tällaisia sikoja ja lehmiäkin?
— Minkälaisia sikoja ja lehmiä?
— Tällaisia kuin tämä, ettei ole häntää!
— Voi, veitikka sinun puheitasi!
Nestorin muorin täytyi jättää padan puhdistamistyönsä ja vatsaansa pidellen nauraa. Jotakin hän elämässään oli joutunut vastaamaan omille tenavilleen, ei ennen toki tuollaista. Pesuriepu kädessään hän käveli lähemmäksi sänkyä ja selitti asiaa.
— Lehmät ja hevoset, lampaat ja siat tarvitsivat häntäänsä.
— Mihin ne sitä tarvitsivat?
— No, vaikkapa kärpästen ripsumiseen.
— Eikö kissan tarvinnutkaan ripsua kärpäsiä?
— Kissanko?
Muori nauroi jälleen, että vatsa hyllyi ja hartiat tärisivät. Poika ei viitsinyt nauraa. Tyhjän nauraminen on tyhmää! oli mummo opettanut. Ja miksi ei kissa saanut pitää häntää niinkuin lehmät ja hevoset ja ripsua sillä omia kärpäsiään?
Isä astui kamarista tupaan. Hän huomasi heti Nestorin muorin ja riensi kädestä tervehtimään. Kissan ja pojan hän keksi sängystä, naurahti ja vilautti kädellään.
— Hyvää päivää Riikka! Te pysytte aina yhtä pirteänä ja reippaana!
— Minäkö? Voi, mitä puhutkaan!
— Totta joka sana, tuollainen te olette aina ollut.
— Niin kai olenkin, vanha lääppänä.
— Vanha! Ettehän te vanhaksi tulekaan!
— Älä tuommoisia puhu! Mutta oli se siunattu asia, kun nyt vihdoinkin tulit kotiin. Me olemme niin kovasti odottaneet.
— Ketkä ovat odottaneet?
— Me, kaikki.
Muorin täytyi molemmin käsin pyyhkäistä silmiänsä, joista keväiset vedet herkästi herahtivat esiin, syksyllä. Pian hän niistä selveni ja kertoili talon asioista pitkästikin. Pari kuukautta oli vanha isäntä jo maannut vuoteestansa nousematta. Ei anna siivota, ei edes tilavaatteita muuttaa. Palvelustyttökin taas karkasi ja minä olen juossut täällä auttamassa. Olisi kai isännälle lääkäriä puuhattu, ellei hän olisi niin tulen nuuka ja kovasti itsepäinen. Ei kai tämä olisi taloa konkurssiin ajanut, vai mitä Yrjö arvelee?
— Ei suinkaan. Yrjö nauroi ja johdatteli muorin sanavuolauden hänen omiin asioihinsa, joissa niissäkin kertomista ja murehtimista riitti. Ukko, Nestori oli sama ärrikkä kuin ennen, mihinkäpä mies poloinen luonnostansa pääsi. Lapsista toki jo enimmät olivat siivilleen pyrähtäneet. Kerttu oli Häkkisellä karjakkona, Maria kaupungissa, siellä samassa Helsingissä, johon Yrjökin muinoin lautamiehen kynsistä karkasi, ja Vihtori ja Kalle ja Heikki olivat löytäneet paikkansa itse kukin, mikä vuosirenkinä, päiväpalkkalaisena tahi kaupan juoksulaisena.
— Entä Rauha? muisti Yrjö koulutoverinsa.
— Niin Rauha! hänestä minun pitikin ensin puhua.
Muori niisti nenänsä esiliinaan ja aloitti. Rauha oli saanut miehen, kerrassaan hyvän miehen, oikean herran. Niin oikein, herraksi ne sanovat sellaisia metsäkonsuleja, kulkumiehetkin, milloin liikkuvat työnhakumatkoilla. Yrjö kuuli koko Rauhan naimisen historian.
Se oli alkanut sinä kuumana kesänä, jolloin Yrjöstä ja hänen juoksuistansa niin paljon puhuttiin kaiken maailman sanomalehdissä ja radioissakin. Vaikka eihän se milloinkaan aivan suoralta kädeltä tipahda, köyhän lapsen onni, hyvä että tulee edes kiertäen. Hän oli sinä kesänä täällä metsiä leimailemassa, tämä herra Lahtinen. Hän tapasi Rauhan kirkonkylän iltamissa ja he kihahtivat ensi näkemältä. Syksyllä Lahtinen lähti pois. Mutta kun Rauha ilmoitti asian, palasi hän ja korjasi tytön, vaikka olikin herra, rakensi ja rustasi kahdet kolmet huoneet ulkoa ja sisältä täyteen kuntoon, kuten herroissa on tapana. Kun saivat talonsa valmiiksi, tuli Sirkka-Liisa, niin söpönen ja kaunis tyttö, kuin Herran enkeli olisi avoimesta ikkunasta sisään lennähtänyt. Ja niin tuhottoman viisas lapsi se on ollut pienestä alkaen, niinkuin tuo sinun poikasi tuolla, yhden ikäisetkin lienevät. On heillä poikakin jo, mutta ei ole Sirkka-Liisan veroinen.
Puheen vaihteeksi Yrjö tiedusteli, miten Nestori oli jaksanut. Hänestä ei muori paljoa viitsinyt puhua. Mitä erikoisesti tuli äijän terveydentilaan, niin siitä tuskin kannatti puhua senkään vertaa. Mies kuin vanha pukki ja aina äkeissään. Mikä oli eläessä sellaisen karhiaisen, johon ei reumatismi, ei edes kulkutauti viitsinyt kajota.
Näin Nestorin muori selvitteli omiaan ja talon asioita. Aikaa siinä vierähteli, mutta olihan Niemelässä toki aikaa ja oli kai paikallaan, että nuori isäntä tuli ennakolta riittävästi valmennetuksi, ennen kuin tutustui tulevaan taloonsa ja vanhaan tuttavaansa aina talon asioista murehtivaan äkeään isäntärenkiin.
Yrjö tapasi Nestorin sänkipeltoa kyntämässä. Hevoset puhkuivat pitkällä vaolla, mies kämppyröitsi perässä heikosti maassa pysyvine auroineen. Hän ei huomannut tulijaa, tai eikö ollut huomaavinaan. Hevosten kulkiessa ei siihen olisi ollut juuri varaakaan. Aura näytti olevan hyvin huonossa kunnossa. Se pyrki sinne ja tänne, kaikkeen, mihin sen ei olisi pitänyt pyrkiä. Vako tuli sen mukaista, ohutta ja katkonaista. Ja kun sänkipuolella kulkeva hevonen ehkäpä vieraan tulosta innostuen nykäisi vetotangon vinoon, tuli parhaimmalle paikalle ruma läpi.
— Palaatko vaollesi sieltä, pirkules!
— Palaanpa kuin palaankin, terveeksi vain, tuohon käteen!
Yrjö tarjosi nauraen kättään, mutta Nestori ei tarttunut siihen, ennen kuin oli takaisin kiskotuilla hevosillansa joten kuten korjannut karvaisen sänkipään. Hän pyyhkäisi hien kasvoistansa ja nousi vaostaan.
— Hittoko sinutkaan tänne, juuri pahimpaan aikaan?
— Mikä ajassa on vikana? Ei kai maa vielä ole jäässä?
— Eipä paljoakaan puutu!
Nestori potkaisi vihaisesti multakokkaretta. Mies oli ränstynyt, niinkuin aura, maantieportti, hevoset ja koko talo. Vuosikymmeniä kestänyt rehellisen työmiehen sijaiskärsimys, väettömän isäntärengin toivoton murhe oli pusertanut hänen karusta olemuksestansa leikillisyyden, sen viimeisenkin virvoituksen pisaran. Hän polki vaon selkää ja tuijotteli tasaisiin saappaisiinsa. Talon tuleva isäntä, maanpakolainen, tunsi itsensä syylliseksi tähän, kuten muuhunkin talon rappeutumiseen. Mahtoi ilmetä seikkoja, joiden suhteen korjauspyrkimykset osoittautuisivat liian myöhäisiksi. Mitenkähän lienee kyntömiehen laita?
Mutta hän itse oli vanha kiistakenttien taistelija, joka ei yrittämättä antautunut. Hevosten huurutessa, kyntömiehen murjottaessa hän mietiskeli monia asioita, ennen kaikkea sitä, miten parhaiten ja nopeammin saisi vanhan uskollisen ystävänsä entiseen viritykseen. Hän päätti yrittää koettua keinoansa, ärsyttää miestä, haukkua taloa. Auran taakse kävellen hän tarkasteli vakoa pilkallisen arvostelijan silmällä ja virkahti nauraen.
— Sinun työtaitosi on kasvanut lehmän hännän suuntaan, minä huomaan.
— Häh!
— Sitä vain tarkoitan, ettet sinä ennen tuollaista vakoa kyntänyt.
— Lähde itse ja kynnä kunnollista vakoa tällä värkillä!
Auran siipi sai sellaisen potkaisun saappaan korosta, että hevosetkin hätkähtivät. Tuleva isäntä siirtyi tärkeätuntuisena tarkastelemaan kyseenalaista peltokalua.
— Jopa onkin rapakunnossa tuo sinun aurasi.
— Samassa kuin kaikki muukin tässä talossa, ei sen huonommassa. Ja mikä pirulainen sinuakin on pidättänyt siellä maailmalla, kun et ollenkaan aio kotiinsa osata.
— Vaimo ja lapset.
— No miksi et tuo koko perikuntaa mukanasi.
— Eivät ole lähteneet.
— Nyt lähtevät.
— Mistä sellaista arvelet?
— Ukko kuolee pian.
Hän tarttui auransa kurkeen ja hoputti hevosen vaolle. Hevoset eivät heti löytäneet oikeata tahtiansa. Kehno peltokalu venkoili sinne ja tänne. Äreä kyntömies hypähteli perässä. Hänen mekon helmansa kiepsahteli edes takaisin ja saviset sääret letkahtelivat hullunkurisesti. Mielen katkeruus purkautui sanoiksi.
— Ja ellei se äijä pian kuole, niin koko talo häviää, sen minä sanon!
Yrjö ei ollut kuulevinaan, kääntyi nopeasti ympäri ja käveli päinvastaiseen suuntaan. Talon vanha, uskollinen palvelijako oli noin lopuilleen katkeroitunut yli kolmekymmenvuotisen palveluskautensa jälkeen, jolloin eläke ja kultainen muistopalkinto olisi pitänyt saada. Eikä lähde pois, ei väsy eikä itse edes kuole. Siinä sisua tarvitaan. Hän käveli kyntömiehen edellä pellon laitaan asti. Kynnöksessä oli monia rumia paikkoja. Saattoi hyvin käsittää, miten jo tämäkin harmitti miestä, joka pystyi ja halusi tehdä hyvää työtä. Kiviraunioiden reunamiin ei aura ollut edes koskenut. Niiden ketopäistäreet olivat kasvaneet vuosi vuodelta. Vaikka oli myöhäissyksy, kukoisti niissä juolavehnä ja miehenmittainen ohdake. Miksi tuollaisia myrkkypesiä ei jo ammoin ollut hävitetty suuren talon rintapelloilta?
Yrjö tunsi omankin mielensä ärtyisäksi ja kätensä työhön syyhyviksi. Minä nuori mieskö tässä pilkaten katselen oman synnyinkotini rappeutumista? Nestori, vanha, vieras mies oli kärsien katsellut sitä vuodesta vuoteen, jopa vuosikymmenestä toiseen. Ja kuitenkin hän yhä huonoilla välineillään kynti sen rauniopeltoja, potkiskeli multapaakkuja ja kiroilikin vielä. Uljas mies, kerrassaan!
Nestori käänsi hevosiaan saran alalaidassa. Yrjö pyrähti juoksijan vauhdilla hevosten eteen ja pysähdytti ne.
— Hei, mies! Minä kynnän saran loppuun.
Nestori katsoi pitkään Yrjöön ja hänen jalkineihinsa hellittämättä auransa kurjesta.
— No, etkö usko minun osaavan kyntää?
— En, eikä tuollaisilla sällin jalkineilla mitään kynnetä.
— Jalkineillako? Auralla minä aionkin kyntää, vaikka se onkin rapa.
— Mene pois siitä, että hevoset pääsevät kulkemaan!
He katsoivat hevosten välitse toisiansa silmästä silmään. Lopulta nuorempi katkaisi äänettömyyden.
— Kuule, sinä talon ainoa mies! Minä en väistä enkä lähde pois, vaikka hevosilla päälleni ajaisit.
— No, jos asia niin on, niin sitten minä hellitän ja lähden.
Vanha kyntömies siirtyi sängelle, lientyi äänen äreys leppoisaksi ensi kerran tänä iltana.
— Mene suoraan kotiisi ja lämmitä sauna. Kylvä kylliksesi ja nuku huoletta yösi. Älä välitä maailmasta äläkä Niemelän talon murheista.
— Tuota, sanotko sinä tosissasi ja palaatko kotiin.
— Sanon ja palaan.
Nestori hellitti ohjakset ja heitti ne seuraajansa kaulaan. Sanaa sanomatta hän kääntyi ja hyppäsi pellon aidalle. Se ei kestänyt hänen painoansa, vaan hajosi maahan. Yrjö katseli ja nauroi.
— Älä välitä! Ensi keväänä se rakennetaan kokonaan uudestaan.
— Joo, kaikki aidat!
Rikkoutuneen aidan takana oli hakamaan äkkijyrkänne. Nestorin hattureuhka painui näkymättömiin, ennen kuin Yrjö ehti kääntyä hevosten puoleen.
Ne epäilivät uutta nauhakenkäistä kyntäjäänsä, kuten kyntäjäkin oli epäillyt. Hänen täytyi kahdesti ja äänekkäästi käskeä, ennen kuin hevoset lakkasivat sivuilleen vilkumasta, mutta kotvan aikaa vielä tämän jälkeen vetopuu souteli puoleen ja toiseen. Näin milteipä venymällä lähdettiin. Pitkän vaon varrella intomielinen kyntäjä sentään sai kyllikseen. Auran vannas oli kelvottomaksi kulunut. Sitkeässä peltosavessa aura heitteli miestä kuin tallukkaa. Yrjön mielestä oli jo suorastaan ihme, että hänen vanha heikkovoimaiseksi käynyt edeltäjänsä oli pystynyt hoitelemaan sitä päiväkaudet tuollaistakin jälkeä jättäen.
Hevoset tottuivat verraten pian uuteen kyntäjäänsä, sopeutuihan lopulta aurakin voiman edessä. Toinen vako onnistui jo paremmin, rumat katkiot ja karvapäät vähenivät. Ennen ojan reunaa ne oli kokonaan saatava loppuun, näin hän mielessään päätteli, vaikka kelvoton aura lepäsikin milteipä kätten kannatuksen varassa. Monta vakoa kääntyi, ylös ja alas, mutta aina ne särkyivät ja katkesivat, useinkin vasta lopussa äkkitempauksella yllättäen. Kengät ja vaatteet olivat jo pahassa siivossa. Mies hikoili ankarasti. Se oli vanha ja hyväksi koettu verryttelykeino. Hiilimurskaratojen kilpailijan henki heräsi. Hän pysähdytti hevoset ja hypähti kynnökselle.
Muutaman askelen päässä oli rososelkäinen mukulakivillä peitetty maakivi, yksi tämän vanhanaikaisesti hoidetun pellon suurimpia. Pienen perheen keittiökasvimaaksi olisi riittänyt se ärsyttävän rumareunainen vinoneliö, joka syvään juurtuneine ohdakkeineen ja sitkeäksi mattokudelmaksi kasvaneine juolavehnineen aina oli jäänyt auran koskemattomaksi. Oliko talossa edes kunnon kuokkaa?
Kuokka oli, mutta sen kunnollisuudesta kyllä saatettiin olla eri mieltä, olihan kuitenkin raudankappale visaiseksi luutuneessa varressansa kiinni. Hiostuneessa taisteluinnossansa hän iskeytyi sen kanssa rauniokiven suojeleman hylkymaan kimppuun.
Vahvakuteinen juolavehnän juuristo ei ollut tottunut tällaisen pöllytykseen, kerta kaikkiaan se ei hyväksynyt sitä. Tylsä kuokanterä kysäisi monta kertaa uudelta intoutuneelta isännältänsä: Tästäkö? Tästäkö? Tarkemmin tulkittuna: Eiköhän tässä nähty turhia vaivoja turhan vuoksi?
Taistelijaksi riehautunut mies ei välittänyt mitään. Iskut kovenivat, vanha kuokka huomasi tarkoituksen todeksi, jutkahteli jo itsepäisen rikkaruohon syvimpien kudelmien läpi. Irtautuvat kappaleet sinkoilivat kauas peltokynnökselle. Vähitellen ruohopiiri pieneni. Kuokkija lämpeni yhä enemmän. Ja tuli hänen vastaansa kaikkein kovin vastus, miehenmittaisten ohdakkeiden vahvistettu sisärengas. Kuokan terä ei ulottunut niiden kiinnitysjuuriin, tuskin puolitiehenkään. Varren katkeamisella ilkkuisivat entistä rehevämmät varret ja valkohaituvaiset villapäät.
Hän heitti kuokan kynnökselle ja iskeytyi paljain kourin kiinni. Yksi kerrassaan, parhaimmissa yksinäänkin oli täysi miehen vastus ja piikit haavoittivat. Koirannahkaiset rukkaset olisi pitänyt kädessä olla Ainoa suojamaaton paikka oli juurenniska maan rajassa eikä hyökkääjä vähääkään häikäillyt käyttäessään sitä hyväkseen. Mutta miten paljon niitä häijyläisiä oli ehtinytkään majoittua rauniolinnoituksen pieneen piiriin!
Jo vihdoin oli kaikki selvänä. Hän keräsi raastamansa ohdakkeet rovioksi kiviraunion päälle. Kevätkuivalla kihahtaisi niistä iloinen helavalkea. Sarasta oli kyntämättä vielä muutama vako. Kääntämättä oli edelleen myös suoraharjainen katkeamaton kilpavako. Sekin tuli, ennen kuin sarka loppui. Hän pysähdytti hevoset ja tarkasteli työtänsä laskevan auringon valoa vasten. Vako oli eheä, vahva kuin nahkainen vyö. Siitä kihosi ja kimalteli kasvumulta, maanmehu auringon elossa ja taivaan pisaroissa, sitä kirkkaampana kimalteli, mitä kauemmin ja kauemmaksi kyntäjä katseli.
II.
Muuttopäivä oli aurinkoinen ja tyyni, mitä kaunein perunankaivupäivä. Kenelläpä perunaa enää lokakuun loppupuolella olisi ollut maassa, ei ainakaan Lampelassa, jossa lantut ja turnipsitkin olivat jo multapeittoisissa kasoissaan. Ukko arveli, ettei tällainen muuttopäivä ollut kaikkein paras, sataa tihrustella olisi pitänyt, että jäljet olisivat peittyneet. Se olisi tietänyt rikkautta.
— Ja höpsistä kanssa! Aina ja joka paikkaan sinun pitää sovittaa niitä vanhoja taikojasi! Olisi kai se mielestäsi hyvinkin sopivaa, että polsterit, tyynyt ja kaikki parempi tavara kastuisi likomäräksi.
Mitäpä sopivaa se ukon mielestä semmoinenkaan, parempi tällainen päivä, paljonkin parempi. Mutta sai kai hän omalla pihamaallaan sanoa, mitä ajatteli ja mitä vanhat olivat sanoneet ja ajatelleet. Ei tämä mahtanut olla mikään anteeksisaamaton sapattirikos, muuttopäivänä?
Tähän muori ei viitsinyt sanoa enää mitään, kantoi vain toimekkaasti autoon patjoja, tyynyjä ja pellavasäkkejään. Tuommoinen hän oli, ja oli ollut aina, siilinkarvat pystyssä, tulipa taloon hyvää tai pahaa, poudalla tahi sateella, nytkin kohta kuukauden päivät. Mitä tiuskimisen ja murrittelun aihetta tässäkin nyt oli? Vävypoika pääsee isännäksi ja tyttö täysivaltaiseksi emännäksi, oikean alkuperäisen ja suuren perintötalon emännäksi, tällaisen tönön tytär.
Raskas pellavasäkki putosi ylhäältä köyttämättömästä kuormasta äijän läsittävään naamatauluun. Hänen ajatustensa johdannaiset katkesivat, eikä hän saanut niistä enää kiinni. No, siitä ei tullut mitään vahinkoa hänelle eikä muillekaan.
Asioiden kulku ja jokin viikko sitten sattunut äkkikäännös ei ollut hänenkään mieliinsä, ei sinne päinkään. Niinkuin tässä ei koko joukolla jo olisi eletty ja hyvin vielä sittenkin. Pelto kasvoi ja laajeni ylöspäin ja alaspäin, jopa sisäänpäin, sinne se vasta kasvoikin sen vietävän tavalla! Sarka, joka viime suvena antoi tuskin tynnyrin täyttä, puhalsi seuraavana kesänä kaksi, kolme hehtoa! No, oli kai sillä jonkin verran eroa vanhanaikaisella ruistynnyrillä ja nykyaikaisella vehnähehdolla, mutta ei niinkään paljoa, kuin helposti olisi voinut luulla. Jos ruis oli ruokaisaa, niin vehnä oli sitä valkoisempaa, räättimyllyissä läpi ajettuna liiankin hupaisaa.
Vanhan peltomaan rinta oli ehtymätön, kun vain sopivaan aikaan oikealla tavalla osasi sitä heruttaa. Poika osasi, keväisin pinnalta, syksyisin syvemmiltä juurilta. Monilla välineillä hän rieskamaita suven mittaan vanutti ja vuovasi, ja apusuoloja annettiin niin paljon kuin suli. No, ei kai lehmä sarvestaan lypsä, maan rinta sitäkin vähemmin. Mutta minäkö näitä nyt kuopimaan ja suolailemaan, vanha vaivoja nähnyt mies? Tänne jäävästä pojastakaan ei vielä vuosikausiin ole apua, hänellä kun on koulut jos mitkä kansalaiskasvatukset. Mikä pannahinen pani senkään herastuomarin keskenaikojaan kuolemaan!
— Heittäkää köydenpäätä tänne!
Siinä hävisi ukolta taas hyvä ajatuksentynkä kuin tina tuhkaan. Kuorman harjalla puuhaileva vävypoika sai köydenpään, automies köytteli ja kiristeli alhaalla. Riittipä hänen kärryssään köyttä. Säästeliäästi käyttäen sillä olisi vannehtinut kolme tukkikuormaa. Vanha mies siirtyi pihakivelle, pani tupakaksi ja katseli. Muori ilmestyi rapulle.
— Sielläkö sinä, kuin nalli kalliolla! Eikö työtä ole enää?
— Ei! Se on nyt topissa kerta kaikkiaan.
Nuoret miehet nauroivat ja köyttelivät pikkunuorilla kopisevaa peitettä. Sen liinaöljyllä kovetettu pinta kestäisi vettä ja lunta, mitä ikinä taivaasta sataisikin, vaikka juuri tahkottuja veitsen teriä! Ja sitten painetaan varpaalla lusikan päälle ja ajetaan syöttämättä, juottamatta kaksikymmentä penikulmaa tuuli tahi satoi! Turhaan kuluu mokoman hevosen kärryissä kaunis syksyinen päivä!
Ukko ajatteli näitä puoliääneen ja painui jälleen omiin mietteisiinsä, kunnes tytär tuli kädestä ottaen nykäisemään lähtökahville. Tuvan pöydässä oli valkoinen liina ja leipäkorissa oman pellon vehnäpullaa. Aurinko paistoi kahdesta ikkunasta ja levitteli lattialle lämpöisimpiä liinojansa. Mutta muorin kasvot olivat kylmät kuin jää. On sillä luonto, vähän muita erinomaisempi on tuon meidän muorin luonto! ajatteli ukko itsekseen.
Muori ei olisi joutanutkaan suremaan, sillä hänellä oli lähtijöiden vuoksi vielä monta huolta ja murhetta. Hiljakkoin ensimmäisen vuotensa täyttänyt pikku Elsa oli huolellisesti käärittävä villaisiin nuttuihin ja saaliliinoihin. Matka oli pitkä eikä syksyiseen säähän ollut liikoja luottamista. Vielä punainen peitto, huopa ja korvatyyny. Riittävätkö ne? Entä eväät, maitopullo ja voileipäpaketti! Joko ne nyt varmasti olivat käsilaukussa? Ja miten oli housujen laita? Kahdetkin olisi pitänyt varata.
— Joo, se on tuo pikkuinen tyttölapsi outo kapine, poudallakin se on märkä ja ellei...
— Älä hölpötä!
Tämä oli merkillinen päivä. Ettei mies kertaakaan saanut viedä perille omassa talossaan, omassa päässään kypsynyttä ajatusta, ei tätäkään, sillä se oli menoa jo. Kuljettaja hyristeli konettansa ja ajeli hiljalleen portille, jossa ihmiset vasta asettuivat paikoilleen.
Muori käveli edellä lasta kantaen. Hänen kannoillaan seurasivat käsikkäin pojat Veikko ja Matti! Matti oli saanut koulustansa lupaa muuttopäivän vuoksi. Hän oli jo muorin mittainen, neljäätoista vuottansa käyvä mietteliäs poika. Keveimmistä ohjelmanumeroista oli matkaan lähtevä Veikko-veli jo parina vuotena pitänyt yksinään huolta. Suuresta ikäerosta ja luonteen eroavaisuudesta huolimatta velipuolet olivat aina sopineet erinomaisesti, minkävuoksi pian tapahtuva eroamisen murhe oli molemmin puolin syvä ja vilpitön. Ainoana valopilkkuna oli pimeä joulunaika, jolloin jälleen tavattaisiin, vanhassako vai uudessa kodissa, siitä ei ollut vielä varmaa tietoa. Maitohuoneen nurkalla sujautti Matti pikkuveljensä poveen salavihkaa pienen puuhevosen. Sillä oli oikeat nahkaiset korvat, jouhista harja ja valkoinen häntä. Salaisesti Matti oli valmistellut sitä kahden viikon aikana joka ainoa ilta. Veikko otti veljensä käteen kiinni ja kuiskutteli korvaan.
— Kun minä tulen isoksi mieheksi, niin rakennan sinulle lentokoneen, semmoisen, joka pörisee ja lentää lammen ylitse.
Ukko asteli käsilaukkua kantaen poikien perässä, Elsa ja Yrjö jäljempänä, viivästellen. Askel askelelta jäi koti, kaunis ja kallis, Elsalle niin murheellisen rakas. Hän pysähteli, katseli taakseen ja vavahteli. Yrjö siirtyi lähemmäksi häntä, tuki ja hoivaili eteenpäin molemmin käsin.
Portilla he kääntyivät vielä katsomaan. Aurinko paistoi heleästi pelloille ja lampilaaksoon, ehkäpä juuri samalta kohdalta kuin eräänä syyspäivänä seitsemän vuotta aikaisemmin. Pienen viljelysaukeaman, niityn ja vihurilaineissa värähtelevän lammen muodot ja pohjavärit olivat myös suunnilleen samat: mustaa kynnöstä, ruskeaa sänkeä, syysviljan saroilla ensi kesän toukojen väkevä vihreys. Lampi ja lammen hyllyvä juoksurata oli tällaisina päivinä arvoitus. Niissä läikähteli sateenkaaren kaikkia värejä, eri vivahduksiakin. Vain värien mestari olisi pystynyt ne toisistaan erottamaan eikä hänkään riidattomasti.
Muuttokuorma seisoi tiellä, edelläkäyneet saattajat ja saatettavat jo kuorman vieressä.
— Tulkaa pian! kiiruhti Veikko, huomaamatta että hän sillä tavoin vain joudutti eroa, jota ei olisi itsekään halunnut. Viivästelijät katsoivat vielä kerran, silmäsivät toisiaankin ja kääntyivät nopeasti.
Yrjö oli viime kesänä uudistanut vanhentuneen ajokorttinsa tarvitsematta sitä ennen kuin nyt. Autonkuljettaja sai kaivautua keskelle kuormaa vaatepussien väliin ja kuljettajan koppiin jäi riittävästi tilaa varakuljettajalle ja hänen matkaan lähtevälle perheelleen. Pikku Elsa istutettiin peittojensa keskelle äidin syliin, Veikko pääsi äidin ja kuljettajaisän keskelle. Siitä sopi mainiosti molemmin käsin hypertää isän käsien valvonnassa olevaa ohjauspyörää, jopa varovasti kurottautumalla pyörän keskellä houkuttelevaa äänitorven nappiakin.
Viimeiset hyvästit oli sanottu. Yrjö käytti jo konetta, ja Veikko keikutteli innoissaan pyörää huomaamatta enää Mattia, joka katseli häntä orpona ja murheellisena. Muori niisti nenäänsä ja huiskutti pontevasti toisella kädellään. Ukko seisoi hajasäärin housunnapit auki. Hän huiskutteli molemmilla käsillään karvaisen naamansa juonteet itkun ja naurun välimailla.
Jo oli koneessa sekä voimaa että lämmintä. Kuljettajakin vilkutteli oikealla kädellään, pienempi kuljettaja vasta äidin tempaisemana. Hyvästi! Hyvästi! Menestykää! Voikaa hyvin!
Kuorman kuljetus hyvällä, vähän liikennöidyllä tiellä oli helppoa ja hupaisaa, suorastaan leikkiä se oli verrattuna esimerkiksi syyskyntöön sellaisella auralla, jonka vannasta seppä ei ollut käsitellyt kymmeneen vuoteen. Niemelän vanha uskollinen peltokalu oli nyt sentään päässyt pajaan. Sepällä oli kiire, auralla ei, sillä Nestori oli saanut uuden auran ja kääntänyt sillä jo monta sarkaa mustaksi. Mies oli päässyt vanhoihin »jenkoihinsa», kuten hän itse sanoi. Hei, hevoset! Kuuletteko, miten multa kiehuu! Joko huomaatte, mikä ero on uudella ja vanhalla!
Kuukauden kuluessa oli Niemelän talossa tapahtunut paljon asioita: kuolema, isännänvaihdos ja monta muuta näihin liittyvää pienempää. Ensi tapaamisen jälkeen ei herastuomari enää ollut montakaan sanaa puhunut. Ja toisena iltapäivänä juoksi Veikko pellolle saakka näkemäänsä ihmettä kummastelemaan: Isä, tule katsomaan! Vaari nukkuu silmät auki eikä herää!
Niin hän nukkui ja saatettiin kirkkotarhaan vaimonsa viereen. Mutta iäkäs kirkkoherra muisteli hänen haudallansa vanhoja asioita. Hän puheli herastuomarin isästä, Niemelän vanhasta sokeasta isännästä, joka katseli silminhavaittavia, jopa näkeviltä salattuja asioita ihmeellisesti valaistun sielunsa silmillä. Kirkkoherra puhui kauniita sanoja myös Niemelän Helena-emännästä, joka nuorella iällänsä kärsimysten kiirastulessa kilvoitellen joutui vanhan isännän matkatoveriksi iäisyystiellä.
Mutta mitä kirkkoherra sanoo lautamiehestä? Sitä ihmiset odottelivat. Monet pettyivät, koska hän ei sanonut juuri mitään.
— Vanhalle, hyvällekin puhujalle käy tuolla tavalla, jos hän liian kaukaa kiertäen pyrkii päämääräänsä kohti, huomautti tuomarin kirjuri muistoillan istujaisissa. Hän itse erehtyi, vaikka olikin tunnetusti älykäs mies. Kyllä kirkkoherra sanoi sanottavansa myös herastuomarista, päivän päähenkilöstä, vaikkakin niin lyhyesti, etteivät kaikki ehtineet mukaan: — Tämä nyt pois mennyt ystävämme, Niemelän herastuomari oli vankkumaton vakaumuksen mies. Meidän täytyy myöntää, ettei hän kaivanut leiviskäänsä maahan, ei tosin ansainnutkaan sillä niinkuin se paras ja uskollisin Herran palvelija, mutta korkoa hän kasvatti, sen me kaikki tiedämme. Toivokaamme hänet kelvolliseksi Herramme iloon!
Se oli varsin sattuvasti, jopa kauniisti sanottu. Herastuomari itse olisi varmasti ollut siihen tyytyväinen.
Yrjö heräytyi mietteistään vastaantulijan vuoksi. Se oli korkea ja raskas paperipuukuorma. Keveämmän muuttokuorman ajajan oli ohjattava vaununsa kauemmaksi tiepuoleen. Se onnistui, ja sivuuttajat jatkoivat matkaansa hyvää vauhtia edelleen. Muuttokuorman ajuri vaipui jälleen mietteisiinsä.
Vainajan kallein omistus, sairausaikana tyynyn alla säilytetty nahkasalkku oli toistaiseksi sellaisenaan siirretty läheisimmän rahalaitoksen kassaholviin. Kuinka hän olikaan niin tarkastamatta tullut sen sinne jättäneeksi, ei säästökirjoja enempää kuin velkakirjoja, ei edes herastuomarin mainitsemaa testamenttia tullut vilkaisseeksi! Huomispäivänä se oli tehtävä, koska monia hautajaisista aiheutuneita laskujakin oli jo eräytynyt maksettaviksi. Hänen täytyi myöntää, että jo heti alussa muutamat järjestetyt asiat olivat käyneet vastoin talon parasta tarkoittavaa edeltäjän toivomuksia. Arkkukaan ei ollut talon omista aineksista eikä Mäenpään nikkarin tekemä nimenomaisesta määräyksestä huolimatta. Siihen oli tosin pätevä syy. Mäenpään nikkari oli itse kuolemansairas, joten luultavasti hänen omakin arkkunsa joutuisi lähiaikoina valmiina kaupasta hankittavaksi.
Tiessä tuli pitkä, monen kilometrin suora. Mutkia siinä näinollen oli vain ylöspäin ja alaspäin, mutta niistä näkyivät ainoastaan suurimmat. Pikku Elsa oli nukahtanut, ja pieni apukuljettaja torkahteli arveluttavasti. Hoitaja oli sitä sirkumpi huolehtien valppaasti lapsistansa. Yrjö silmäili vaimoaan mielihyväinen hymynväre kasvoillansa. Hän oli kolmen terveen lapsen äiti ja kuitenkin yhä sama, joskus itseensä sulkeutunut, toisin ajoin taas hereän herkkä, välitön kirkassilmäinen sienityttö Kieronperän tiehaarassa. Ja kuitenkaan ei hän uudelleen löytäessäni ollut sama? Miksi en tuosta raastavasta ajatuksesta pääse jo eroon? Elsa itse oli täysin seestynyt ja henkisesti terve. Ruumiillisesti hän aina oli ollut niin terve kuin nuori ihminen ikinä saattoi olla. Luonnon määräämät vaivansa hän kesti valittamatta, näyttipä kuin hän olisi selviytynyt synnytyksistäkin puolella voimallansa. Se oli ihailtavaa, vanhan kestävyysjuoksijan ja voimiensa säännöstelijän mielestä erittäinkin.
Mutta vielä enemmän hän ihmetteli vaimonsa nopeasti ennalleen kimpoutuvaa tyttömäistä olemusta. Siinä oli lakastumatonta kevättä, vanhentumatonta nuoruutta. Eikä se ollut pienimmälläkään tavalla keinotekoisesti etsittyä ja ylläpidettyä. Se kihosi kirkkaana ja uudistavana salaisia teitänsä jostakin ruumiin ja sielun, elinvoimaisten sukupolvien ehtymättömistä luonnon lähteistä. Sen syitä ja alkuaiheita etsiessään ei hänen tarvinnut kovin kauaksi palautua. Mikä luonnon terve ja tervaksen tuore alkuvoima ukko oli savusaunoineen ja löylyineen? Entä muori ja aloitekykyinen suntion muori? Kun nämä kaksi alkuvoimaista, vaikkakin luontaisolemukseltaan niin erilaatuista pohjalähdettä pitkän pinnan alla vaivautumisensa jälkeen vihdoin yhtyivät, niin tuloksena ei voinut olla muu kuin ankaristakin otteluista keveästi keväisiin väreihinsä ja muotoihinsa hakeutuva tyttö. Tyttö! Jo monivuotinen vaimoni, lasteni äiti ja kuitenkin tyttö!
Hän pysähdytti vaunun äkisti, tarttui sanaa sanomatta nukkuvaa lasta pitelevän vaimonsa kasvoihin ja suuteli otsaa, silmiä ja suuta. Onnekas hymy kaunisti nuoren vaimon terveitä kasvoja. Ei tämä mitään harvinaista mannaa hänelle ollut, mutta sittenkin sisältäpäin kihoava onnellisuus loisti hänen kirkkaista silmistään. Se oli vain pieni pysähdys, keidas yksinäisellä tiellä. Käsijarru heltisi ja muuttokuorma liukui äänettömästi pitkää mäkeä metsäiseen laaksoon.
Puolimatkan vaiheessa pysähdyttiin ruokailemaan. Yrjö oli katsastellut sopivaa paikkaa jo pitkän aikaa. Hän oli löytänytkin parhaan, siitä oli matkaseura yksimielinen. Takanapäin pohjoisen ja idän puolella kohosi jyrkkänä tuulelta suojaava metsäinen mäki. Eteen ja alaspäin länteen ja etelään avartui lehtometsäisiä, väljästi seestyviä rantamaita. Ja vilkahtelevien järvenselkien takana siniauteressa kumpuili kaukainen metsän ranta.
Kuivista kapuloista viritettiin tuli ojapientarelle kahden kiven varaan. Automies otti tyhjän maitokannun ja lähti alhaalta laaksosta vettä noutamaan. Toiset miehet, isä ja poika puuhailivat tulen ääressä ruohopengermää puhdistellen, polttopuita ja puolukoita etsiskellen. Äiti levitteli pengermälle pöytäliinan ja asetteli sille eväsvakkasensa antimia: kuppeja, palasokeria, voileipiä.
Automies oli löytänyt lähdepuron niityn reunasta. Sitä etsiessään hän oli tullut herättäneeksi pyöreäsilmäisen pupujussin makuuksiltaan katajapensaan alta. Veikko olisi välttämättä halunnut pupujussin yhdeksi äidin ruokapöytään. Hän ei tyytynyt, vaikka seliteltiin, että sillä oli metsässä omat pöytänsä ja pöytätoverinsa. Hän väitteli tiukasti vastaan. Miksi ei pupujussi yhden kerran voisi tulla vieraaseen pöytään? Sedän pitäisi vain lähteä sitä noutamaan. Tähän setä huomautti, että isä, kuuluisa juoksija tämän tehtävän paremmin suorittaisi, mutta isä epäsi, ettei se onnistuisi enää häneltäkään. Niin pupujussi jäi vieraspöytään noutamatta. Sen makuupaikkaa käytiin miehissä katsomassa. Patjana ja tyynynä oli siinä sammaleita ja kuivia katajan neulasia, peittona tuoreita katajan oksia ja neulasia.
Miesten tutkimusmatkalta palatessa oli äidin kahvipannu jo kivellä jäähtymässä. Se oli pikimusta lähes nokkaansa myöten, mutta kirkasta vettä siinä oli. Kukin nauttija itse sai samentaa sen paketissa olevilla teelehdillä niin ruskeaksi kuin halusi. Veikko ei halunnut ruskeata vettä. Mieluummin hän punasi vetensä puolukanmarjoilla. Siinä touhussa punaantui kyllä myös äidin valkoinen liinan reuna ja hänen oman puseronsa rintamus. Yrittävälle sattuu kaikenlaista, sitä ei voi välttää.
Juotiin teevettä ja puolukkavettä vielä toisetkin kupilliset voileipien ja pullaviipaleitten kanssa. Äiti kokoili kuppinsa, teelehtensä ja sokerinsa. Voitaisiin jo huoletta jatkaa matkaa. Viivähdettiin kuitenkin vielä, koska hevonen ei käynyt kärsimättömäksi eikä ihmisilläkään ollut turhaa kiirettä. Pikku mies kyseli, ja vanhemmat vastailivat.
Miksi kataja on lyhyt ja mänty pitkä? Minkätähden koivu riisuu itsensä alastomaksi, vaikka talvi tulee kohta? Kuinka maantie kapenee noin kovasti Miten meidän automme mahtuu siitä ollenkaan lävitse? Katsokaa tuonne kauas! Tuleeko taivas järveen uimaan vai nouseeko järvi taivaan uunille lämmittelemään?
Tähän tapaan kysymyksiä sateli. Niitä olisi riittänyt kenties iltaan asti, ellei jo vihdoin olisi ollut jatkettava matkaa. Kotvan aikaa piti vielä odottaa. Pikku Elsa oli nyt vasta herännyt, istui nurmella ja aterioitsi toimekkaana.
Jo taas Yrjön ohjaama kuormavaunu hurista mäkeä alas, toista ylös. Neljä silmäparia katsoo virkeänä tiehen, jossa ei usein vastaantulijaa näy. Vihertävät havupuut, talveksi riisuutuvat koivut ja oksattomat puhelinpylväät juoksevat ojan takana hauskasti vastaan. Sitä neulansilmää, jalkapoluksi kapenevaa tietä, jota pikku mies suurelta mäeltä oli katsellut, ei tule vastaan milloinkaan. Juokseeko se auton edellä karkuun?
Nuori vaimo vaipuu mietteisiinsä katsellessaan muuttokuormaa ohjailevaa miestään. Edessä on uusi elämä, outo ja jännittävä. Hän on käynyt Niemelässä vain kaksi kertaa, ensimmäisenä kesänä ja nyt vanhan isännän hautajaisissa. Jokainen hetki, jokaisen uuden mäen nousu ja lasku erottaa hänet kauemmaksi vanhasta kodista ja kuljettaa lähemmäksi uutta. Ensimmäisellä kerralla siellä käydessä oli kesä, toisella sumuinen syyspäivä. Vaikutelma oli sama molemmilla kerroilla, hautajaistunnelma. Mistä se johtui? Suurista alastomista huoneista, sameista verhottomista ikkunoista, kylmästä ilmasta, joka kosteatunkkaisena uhosi vastaan kaikkialla. Tai ehkä se johtui hänestä itsestään, hänen omasta mielentilastaan. Vanha isäntä katsoi niin kummallisesti. Mistä hän tiesikään niin paljon heidän asioistaan? Hän puhui hirvittävän suoraan. Ja hautajaispäivänä tuntui yhä siltä, niinkuin hänen henkensä edelleen olisi liikkunut siellä arvostelevasti katselemassa ja köykäiseksi punnitsemassa.
Tällaisia typeryyksiäkö hän jälleen ajatteli niinkuin lukemattomia kertoja viime vuosien aikana. Mitään syytä ei hänellä sellaiseen ollut, nyt entistäkin vähemmin. Nuori terve ihminen, terveet herttaiset lapset ja mies, rakas voimakas mies, eloa täynnä kuin elämä itse. Ellei nainen hänen toverinaan hänen synnyinkodistaan kyennyt karkoittamaan kylmyyttä ja kellaritunnelmaa, niin syy ei ollut haettavissa sen kauempaa kuin hänestä itsestään.
Vaunu mennä huristi jälleen äänettömästi pitkää alamaata. Hiekassa kylpevä suuri metsolintu nousi maantieltä lentäen pitkän matkaa tieaukon suuntaan. Lapset huomasivat sen, huusivat ja lensivät mukana. Äidillä oli tarpeeksi työtä hillitessään heitä. Vihdoin lintu kääntyi puiden ylitse metsään, mutta yhä lapset hihkuivat ja räpyttelivät. Äitikin virkistyi ja lensi nyt ajatuksissaan rohkeampana edessä päin odottavaan uuteen kotiin, joka hänen oli tehtävä heille Kaikille lämpöiseksi ja viihtyisäksi.
He joutuivat vaurioitta perille hyvissä ajoin ennen auringon laskua. Kuorman purkamiseen ryhdyttiin heti palvelustytön ja Nestorin Riikan avustamina. Pian vaunu oli tyhjä, ja kuljettaja kiiruhti paluumatkalle, jotta ehtisi väljemmille valtateille ennen pimeän tuloa.
Talon huoneet olivat kolkot ja kylmät. Se oli tosiasia ainakin ensi iltana, vaikka Elsa kuinka mielessään olisi pyrkinyt niitä lämmittämään. Kaikki tavarakääreet oli nostettu ensi aluksi suureen tupaan. Mistä aloittaa ja miten? Siinä nuorella emännällä oli pohtimisen vaivaa. Isäntä riensi hyvine neuvoineen apuun ja pelasti hänet siitä.
— Tänä iltana ei aloiteta mitään, huomenna vasta. Me nukumme omilla patjoillamme takkavalkean ääressä!
Se oli niin luonnollinen asia, ettei Yrjö jäänyt edes odottamaan, oliko toisilla mitään sitä vastaan. Hän riensi ulos ja toi puuvajasta kaksi kantamusta suuria honkaisia halkoja. Mutta suuri oli takkakin ja puiden pystyttämisessä oli isällä ja pojalla touhua ja riemua.
Kotona Lampelassa oli myös takkauuni, vaikka ei näin hirmuisen suuri. Isä olisi voinut noutaa vielä kolmannen kerran puita ja sittenkin olisi jäänyt hiiliporoja näkyviin. Veikko odotti kärsimättömästi illan pimenemistä. Se tapahtuikin pian, sillä taivaan rannalle päivänlaskua vastaan kohoutui synkkiä pilviä ja tuuli ravisteli viimeisiä lehtiä viluisista kesäpuista.
Pystyvalkea sytytettiin. Isä vuoli yhden puun kyljestä lastupartaa, ja poika sai virittää tulen. Se onnistui ensimmäisellä raapaisulla. Pienen hetken kuluttua olivat honkapuut kauttaaltaan tulessa. Nyt ei ainakaan lämpöä puuttunut, kohtapuoliin sitä olisi liiaksikin. Mutta ulkona syyspimeässä säässä myrsky kiihtyi yhä ankarammaksi. Naulauksistaan irtautuvat kattopäreet, laudankappaleetkin lentelivät ilmassa, tuvan avara uuninpiippu kohisi, sisähuoneiden ovet paukahtelivat peloittavasti.
Lapset eivät sitä huomanneet. Heille oli pystyvalkea kaikki kaikessa. Veikko piteli takan otsaa kannattavasta raudasta kiinni ja kurkisteli ylös piippuun. Mikä valkeaa ylöspäin veti? Oliko katolla joku musta nokimies, joka kiskoi pitkällä narulla sitä, niinkuin kotona Lampelassa mustaa uuniluutaa?
Istuinjakkarat, Matin lahjahevonen ja muut leikkikalut täytyi monesti siirtää ulommaksi, koska lämpöinen tuli hyppäsi lattialle ja tahtoi liian kuumalla kielellänsä nuoleskella niitä. Ihan keskilattialle asti täytyi pikku miehen lopuksi rakentaa leikkipiirinsä. Niin pitkälle tulen punainen kieli ulottui, vaikka musta mies katolla lauloi ja veti.
Keskilattialle levitetyille sanomalehdille tehtiin yhteinen vuode vasta sitten, kun pystypuut jo olivat pudonneet alas punaisena hehkuvaksi hiillokseksi. Isä paistoi hiilien alla kuumassa tuhassa perunoita, kaivoi kepillä ja kurkotteli. Tuli olisi halunnut nieleskellä vielä nekin, jälkiruoakseen. Pikku Elsasta ei ollut enää ruokailijaksi, eipä juuri Veikostakaan, niin kovasti jo lattialle rakennettu vuode kutsui. Katsokaa vain, ettei musta mies sido narua jalkaan ja vedä meitäkin katolle, ehti hän varoittaa, kallistui siskon viereen ja nukahti heti.
Vanhemmat katsoivat, mitä katsomista oli, kopistelivat kekäleet, sulkivat oven, koitelivat rämiseviä uunin peltejä. Ulkona satoi ja myrskysi rajusti.
He kallistuivat lastensa viereen suojaavasti molemmin puolin. Mutta musta mies uuninpiipun suulla pauhasi ja veti. Se ramisteli peltejä, kiskoi kipunoita, nosteli hiiliäkin, vaikka piipun mustien kulkuteiden piti olla jo kiinni. Yht’äkkiä alkoi sisähuoneista kuulua ankaraa kolkutusta. Se jatkui keskeytymättä. Joku pyrki sisään, sitäkin tietä! Kuka hän oli? Vaimoa värisevä käsi tarttui miehen käteen peiton alla. Kolkutus rakennuksen asumattomassa päässä jatkui hellittämättä.
— Tuuli on kiskaissut isän kamarin ikkunan auki. Odota hetkinen, käyn sulkemassa sen.
— Ota tulta edes!
— Mitä minä tulella teen, tutuissa paikoissa! Rohkaiseva naurahdus kuului jo välikamarin ovelta. Kolkutus lakkasi hetken kuluttua. Yrjö palasi.
— Niin oli kuin arvasin. Kiinnityshaka oli irtautunut lahoisesta ikkunapuusta.
Hän sanoi sen mitä luonnollisimmalla äänellä, ja luonnollinen asiahan se oli. Mutta talon uusi emäntä ei olisi nyt sinne mennyt kirkkaasti valaisevan sähkölyhdynkään kanssa. Miten pelkuri ja heikko hän olikaan? Tulisiko tällaisesta raukasta ollenkaan uuden kodin vaalijaa ja lastensa varjelijaa savupiippujen nokimiehiltä?
Hän ei ehtinyt sitä kauempaa miettiä, sillä hänen rohkea miehensä oli nopeasti tarkistanut uuninpellit ja laskeutunut hänen viereensä lämpöiseen vuoteeseen.
— Sinä olet minun rakas vaimoni, ja tämä on meidän talomme. Tervetuloa uuteen kotiisi!
Hän syleili lämpimästi vaimoaan. Mikään ulkoinen kohina ei heitä enää häirinnyt.
III.
— Yrjö Niemelä! Helsingissä! Pitääkö minun uskoa unisia silmiäni!
— Ei tarvitse, tulin juuri, illalla lähden pois.
— Sepä vahinko! Minä riemastuin jo, että toinen ylösnousemuksesi olisi tapahtunut. Suomen kestävyysjuoksu menee jälleen päin....
— Päin päiväistä mäkeä, täyttä vauhtia laajalla rintamalla.
— Minä en ole optimisti aamupuolella yötä, tunnethan minut toki tuon verran.
— Nyt ei ole yö, vaan päivä, kaikki junat ovat jo tulleet.
— Älä helkkarissa! Sittenhän minun on lähdettävä toimistooni.
Varatuomari Syrjänen, taannoisvuosien tunnetuimpia aitureita, nuolaisi laiskanlinnan selkänojalle levitettyjen vaatekappaleittensa ylitse. Puhtaasti vielä meni. Eipä tiedä, miten olisi käynyt, jos niitä olisi ollut kymmenen kappaletta kymmenen metrin välimatkoin. Mies näkyi pyöristyneen, niskapuoleenkin oli jo ilmestynyt kolme toinen toistaan komeampaa vakoa. Kuitenkin hän liikehteli pikajuoksijan ketteryydellä, käväisi kylpyhuoneessa, sitaisi solmionsa ja kuoraisi vapaaksi laiskanlinnan.
— Mitä minä sinulle tarjoaisinkaan? Et tietysti vieläkään polta, et juo, tikkukaramelleja en pidä varastossa. Ai, jo tiedän! Haukkaamme lähimmässä ravintolassa suolasilliä sinapin kanssa.
— Ehkä ennen sitä tunnettuna riitapukarina annat minulle muutamia hyviä neuvoja.
— Kernaasti, mutta mieluummin jälkeen kuin ennen. Nyt minun sieluni ikävöitsee ja halajaa silliä. Silliä! Islannin, Hollannin, Petsamon silliä!
Pian sitä saatiin. Silli ja perunat maistuivat matkamiehellekin. Aterioidessa Yrjö kertoi viimeisistä edesottamuksistaan. Hänet oli tempaistu mitä onnellisimmasta pienviljelijän elämästä suuren, pahasti rappiolle joutuneen talon omistajaksi, isännäksi, jolla nähtävästi ei ollut mitään toimeenpanovaltaa. Tämä kävi hänen mielestänsä selvästi ilmi edeltäjän jälkeen jättämästä testamentista.
— Testamentista! Entinen aituri innostui ja tempaisi haarukallansa vielä yhden sillipalan. Vararikot ja testamentit olivat viime aikoina alkaneet kiinnostaa häntä yhä enemmän, mikä oli jokseenkin pettämätön merkki siitä, että hän itse varmaan oli kehittymässä saalistavaksi haiksi tunnettuun kansalliseen malliin. Vanhalta ystävältä ja hyvältä hiilimurskaratojen toverilta ei hän kuitenkaan halunnut kuoria viittäkymmentä prosenttia enempää, jos vähänkin mustaa oli valkoisen päällä.
Oli sitä, paljonkin. Hetkistä myöhemmin he silmäilivät testamenttia rinnakkain istuen varatuomarin leveän toimistopöydän ääressä. Se oli tehty hieman kellertävälle, muuten täysin viralliselle Tervakosken paperille lautamiehen itsensä laatimana ja kirjoittamana.
— Minä Juho Juhonpoika Niemelä täytessä järjessä ja ymmärryksessä olevana teen täden Testamenttini ja määrään peruuttamattomasti viimeisen tahtoni seuraavalla tavalla:
1:seksi) Otan Lapsekseni ja Rinda perillisekseni etesmenneen Vaimoni Helena Niemelän Yksinäisen Äbärän....
— Äpärän!
— Niin, tiesin sen! Ukko sanoi sen minulle jo kymmenen vuotta sitten.
— Yksinäinen Äbärä, loistavasti sanottu. Hänestä olisi tullut verraton juristi.
— Hänhän oli herastuomari! Jatka!
Jatkettiin yhdessä.
— — — Yrjö nimisen pojan, joka kirkon kirjoihinki on merkattu minun liikanimelläni.
2:seksi) Mainittu Vaimoni poika Liika nimeltänsä Niemelä perii yksinään ja kokonaan kaiken minun jälkeeni jättämän niin Kiinteän kuin Irtaimen Omaisuuden sekä Rahani että Velkakirjani kuidenkin ehtolla kuin tässä alempana seuraa.
3:manneksi) Minut on hautattava oikealle puolelle Vaimoni Viereen ja kun mulda on kylliksi laskehtinut on Vaimoni hautakiveä siirrettävä oikealle noin kyynärän verran ja kiveen sitä varden varatulle paikalle on hakattava minun syndymä sekä kuolin päiväni kuukauteni ja vuoteni.
Kuuluisa aitajuoksija nousi ja hypähti parin konttorituolin ylitse.
— Kuule, sinä juoksija, tämän selvempää testamenttia ei ikimaailmassa ole kirjoitettu tässä maassa eikä missään muussakaan maanosassa. Tämän minä vanhan hiilimurskatuttavuutemme vuoksi ajan lailliseksi hyvänpuoleisilla saunaillallisilla Kämpissä tai Niemelässä, jos niin tahdot.
— Sinä olet sprintteri etkä ajattele ensimmäistä kurvaa pitemmälle.
— Luvallasi sanoen en sinnekään asti, sinä kilometrien nielijä. Mutta mitä tämä testamenttiin kuuluu?
— Kuuluu paljonkin. Ensiksi: Minä en lukenut testamenttia, ennen kuin isäpuoleni haudattiin.
— Ja ukko kaivettiin vaimonsa vasemmalle puolelle, voi pyhä yksinkertaisuus!
Sprintteri kyyristyi kuin kuoppia tavoittaakseen ja nauroi kyyneleet silmissä. Hän nousi ja selitti.
— Vasen, oikea, vasen, oikea... Se on voimistelurivissä, ruoturintamassa, jopa käytännöllisessä elämässäkin melkoisen relatiivinen käsite. Mennäksemme enempiä kiertelemättä asiaan, äitisi ja isäpuolesi hautaan: Jos sinä katselet heitä jalkapuolesta, olet rikkonut testamentin säädöstä vastaan. Mutta onko sinun pakko katsella heitä jalkapuolesta? Pääpuolesta sinun on heitä lähestyttävä, aina pääpuolesta, suurella kunnioituksella, paina se mieleesi! Jo suuri perintösi velvoittaa.
— Lue testamentti loppuun asti!
Istuttiin ja katsottiin jälkisäädöstä, johon varsinaisen testamentin toisessa kohdassa oli viitattu.
— Tämän säädökseni minä teen seuraavalla ehtolla ja yhä etelleen täytessä järjessä ja ymmärryksessä. Otto poikani Yrjö Niemelän on hoitettava taloa entiseen tapaan. Rahoja enempää kuin tukkimetsää ei saa ruveta hassaamaan peltoihin, ei irtaimeen eikä rakennuksiin. Järjellisellä komennolla on talo suvussa pysynyt ja sillä davalla on sen etelleenkin pysyttävä. Ellei Perinnön saaja pysty tahi halua noutattaa tätä järkähtämätöintä viimeistä tahtoani siirtyy kaikki yllä mainittu Kiinteä ja Irtain Omaisuus minun lähimmille perillisilleni.
Sitten seurasi paikka ja aika, selvästi piirretty nimi ja sinetti sekä varmuudeksi vielä kaksi omakätisesti kirjoittanutta todistajaa, tilanomistaja ja poliisikonstaapeli.
Aituri vihelsi pitkään, kilometrin nielijä vuorostaan harppoi lattialla kiertäen esteitä, kuten asianmukaista oli.
— Joko tartut vihellyspilliisi?
— Ojentaisin pistoolin taivasta kohti, jos minulla semmoinen olisi.
— Eikö ole sinunkin mielestäsi samaa kuin että ala laputtaa, paperipuumetsään.
— Joopa, joo, mutta älä varasta. Meidän on mentävä järjestään ja asia kerrassaan.
Istuttiin jälleen pöytään Niemelän herastuomarin viimeinen tahto hyppysten välissä. Aituri luki lisäyksen kohta kohdalta pysähdellen ja selitellen.
— Otto poikani Yrjö Niemelän on hoitettava taloa entiseen tapaan... Tuottaako mahdollisesti tämä sinulle joitakin vaikeuksia?
— Tuottaa! Talo on alakunnossa. Kolmeenkymmeneen vuoteen ei ole tehty mitään muuta, kuin mikä on ollut aivan välttämätöntä.
— Mutta miksi herran nimessä et voisi jatkaa samaan tapaan toiset kolmekymmentä vuotta? Miksi sinun ja sinun tapaistesi hullujen aina pitää yrittää tehdä muuta kuin mikä on juuri välttämätöntä? Sitä paitsi määräys päättyy kahteen juridillisesti mitä selvimpään sanaan: entiseen tapaan! Katsos, jos sinä esimerkiksi harjoittaisit juoksua, jota valitettavasti et enää tee, niin voisit tehdä sen monella tavalla, vaikka harjoittelisitkin pääasiassa entiseen tapaan. Voisit koikkelehtia edes takaisin, voisit juosta paikallasi, mutta voisit myös painella metsälampesi ympäri huurupäisen vauhtia. Ja kaikki tämä olisi tapahtunut täysin laillisesti: entiseen tapaan.
— Näytät olevan yhtä etevä sanakampitsoissa kuin aidoissa muinoin, naurahti Yrjö.
— Parempi, veli veikkonen. Mutta älä keskeytä, loiskitaan eteenpäin. Rahoja, enempää kuin tukkimetsää ei saa ruveta hassaamaan peltoihin, ei irtaimeen eikä rakennuksiin.... Erittäin logillisesti ajateltu. Ei rahoja eikä tukkimetsää.... Ei peltoihin.... irtaimistoon.... eikä rakennuksiin.
— Se on selvää.
— Niin on, mutta äläpä sotke sitä! Onko rahoja paljonkin?
— Kymmenisen tuhatta, lisäksi pankkitalletuksia ja velkakirjoja.
— Mitä hemmettiä sinä pankki- ja velkakirjoista! Eihän niistä puhuta testamentissa halkaistua sanaa. Tuo on kyllä tuttu maallikon tapa. Aina hän pyrkii vetämään asiaan sellaista, joka pienimmässäkään määrässä ei siihen kuulu.
— Eikö kuulu?
— Ei, ole vaiti! Tukkimetsää! Onko tukkimetsää?
— Viiteenkymmeneen vuoteen ei liene myyty puutakaan.
— Viiteenkymmeneen vuoteen! Voi, sinuas onnenmyyrä. Painu heti paperipuumetsään!
— Paperipuumetsään?
— Niin äsken jo lupasit. Minulla on tuoreimmat noteeraukset. Vasta eilen eräs asiakkaani, metsänhoitaja mainitsi minulle, että nykyään on juuri samantekevää möipä metsänsä tukeiksi tai paperipuiksi, paitsi että paperipuutavaraa on paljon huokeampi kuljettaa metsistä ajotien varteen. Sitä paitsi, mikäli olen kuullut, voidaan tukkipuut helposti myydä ja käyttää myös sahapölkyiksi, ratapölkyiksi, mastopuiksi....
— Niin ja kaivospölkyiksi sekä Egyptin parruiksi.
— No niin, vastako harmaa havahti!
— Tuo nyt on tavanmukaista juristiikkaa eli kenkkuilemista. Vainaja oli suora mies, sanoi, mitä tarkoitti.
— Olenko minä kertaakaan epäillyt sitä, etkö itse ennemminkin. Jos olet tullut tänne saivartelemaan, niin....
— Jatka!
— Ei peltoihin, ei irtaimistoon eikä rakennuksiin. Rahaa ja tukkipuita nimittäin. Tässä ei puhuta sanallakaan muista käyttömahdollisuuksista. Eikö suuressa talossa löydy jotakin muuta, niittyjä ja metsämaita? Niiden parantamisen ja uudelleen kylvämisen jo suorastaan laki määrää, jos entinen metsä on hakattu pois. Muista mahdollisista ja mahdottomista käyttötavoista ei tässä viisaasti laaditussa jälkisäädöksessä ole sanan merkintää. Rahat voit huoletta käyttää huvimatkoihin, kekkereihin tai asianajajasi palkkioihin. Ellei niitä ole enempää kuin kymmenisen tuhatta, niin pian ja vaivattomasti pääset niistä eroon.
— Sen kyllä uskon! Yrjö naurahti vapautuneesti. — Luulet siis, etten loukkaa suoran isäpuoleni viimeistä tahtoa enkä vaaranna testamentin laillisuutta, vaikka otan hänen omaisuutensa vastaan ja hoidan sitä, miten parhaimmaksi näen?
— Et suinkaan loukkaa etkä menetä perintöäsi, siitä voit olla täysin vakuutettu. Ja jos teet, niinkuin olen neuvonut, täytät myös hänen testamenttinsa kirjaimellisen puolen, kuten toinen ihminen edesmenneen määräykset ikinä voi täyttää.
Tästä puolesta perijä ei tullut täysin vakuutetuksi, kuitenkin hän tyytyi ja lupasi koettaa. Neuvonantaja sai häneltä valtakirjan testamentin asianmukaista laillistamista varten.
Jo seuraavaksi aamuksi Yrjö joutui kotimaille, niinkuin oli lähtiessään suunnitellut. Syrjäsen viisasteleva juristiikka oli ainoa järjellinen menettelytapa. Tietysti jälkimääräys oli oikku, terveellä järjellä varustetun saiturin oikku. Kirjaimellisesti ottaen isäpuolen määräykset talo olisi pitänyt jättää edelleen rappeutumaan vieläkin ehkä kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Toden totta asia kaipasi sekä kieräilevää juristiikkaa että omantunnon oikoselityksiä. Etkö isä parka itse aavistanut, mihin määräyksesi johtaisi? Ehkä hyvinkin arvasit. Tahdoitko kuolemasi jälkeenkin jatkaa taistelua periaatteista ja talosta, Niemelän talosta?
Hän jäi jo kylän kohdalla autosta kaupassa poiketakseen ja käveli loppumatkan jalkaisin. Hänen edellänsä keskitietä kulki merkillinen olento. Neli- vaiko kaksijalkainen? Hän oli ihminen, joka keräili maantieltä jotakin koppaansa. Yrjö kiirehti käyntiään tavoittaen kulkijan.
Mies oli pieni ja iäkäs, tihrusilmäinenkin, mutta liikunnoissaan ketterä. Hän pisteli pienellä lapiolla tieltä hevosen lantaa käsikoppaansa, käydessään vain kumartui ja nousi ketterästi. Jo ensi käynnillään Niemelässä syksyllä Yrjö oli kuullut puhuttavan hänestä, mutta ei ollut tavannut vielä aikaisemmin.
— Paukkulan isäntä varmastikin, hän miehen rinnalle astuen tervehti.
— Niemelän isäntä yhtä varmasti.
Hän vilkaisi ohimennen keskeyttämättä hetkeksikään toimitustaan.
— Mitä te noilla teette? Yrjö naurahti.
— Olipa tuokin kysymys, maamiehen heittämäksi.
Tyhmä kysymys se todella olikin. Samaa keinoa käyttäen hän itse oli hankkinut lannoituksen pienelle perunapalstalleen isän saituuden vuoksi. Käveltiin eteenpäin hyvää, milteipä hikoiluvauhtia. Paukkulan isäntä koppasi, milloin aihetta ilmaantui. Jos tässä lajissa olisi kilpailuja pidetty, niin hän olisi ollut eittämätön ykkönen, näin seuralainen ajatteli ja myönsi kilpailematta huonommuutensa. Omalaatuinen naapuri ajatteli varmaan myös työnsä lomassa jotakin, koska enempiä valmistelematta paukautti:
— Olet kai sinäkin yksi niitä kylän viisaimpia?
— Mitä sillä tarkoitatte?
— Koska naurat ja tyhmiä kyselet. Kaikki tämän paikkakunnan viisaat nauravat minua hulluksi, kun maantieltä keräilen koppaani tätä parasta kultaa.
— En minä sille nauranut, ja mitäpä nauramista siinä olisi. Entisenä urheilumiehenä vain ihastelen teidän ketteryyttänne. Tuossa olisi tarpeeksi urakkaa nuoremmallekin. Kuinka vanha te jo olette?
— No niin, tuon arvasin! Et ole ensimmäinen viisas, joka sitä kysyy. Minä olen nuorukainen, ensi juhannuksena täytän seitsemänkymmentä vuotta.
Poimittavaa sattui olemaan hajalla monen askelen mitalla. Hän näytti, mihin nuorukainen 70-vuotissyntymäpäivänsä edellä pystyy. Työ kävi kuin laskiaispullien noppiminen leipurimestarilta. Hänen rautapellistä valmistettu kihvelinsä näkyi olevan reikäpohjainen. Kätevästi hän seuloi hiekan ja pienet kivet pois, ennenkuin tyhjensi sen käsikoppaansa. Yrjö ei malttanut olla ääneen ihastelematta.
— Jos tuollaisen voimisteluohjelman suoritatte päivittäin, elätte nuorukaisena satavuotiaaksi.
— Sinäpä sen sanoit! Liikunta pitää ruumiin notkeana ja antaa voimaa.
Hän naurahti, kumartui ja koppasi taas.
Käveltiin edelleen nyt jo läheisemmän yhteisymmärryksen merkeissä. Paukkulan isäntä valitteli, että tiet viime aikoina olivat käyneet kovin tyhjiksi. Kansa, joka omasta mielestänsä viisastui päivä päivältä, oli vaihtanut pellon ja niityn rehua jalostavat hevosensa ulkomaisiin konkareihin, noihin raudasta rakettuihin tulikitaisiin epäjumaliin, jotka eivät jättäneet jälkeensä muuta kuin pahaa hajua, raajarikkoisia ihmisiä ja ruumiita. Entä välirahat? Olivatko ne laskettavissa niinkuin ennen sadoissa ja tuhansissa. Ei, vaan sadoissa miljoonissa! Peltojen vilja imelletään kotimaiseksi kolpakko-olueksi! Ulkomailta haalattavaa polttoainetta varten upotetaan jokaiseen tienristeykseen noita Moolokin uhrialttareita, helvetin punaisia!
Olisi kai entisellä automiehellä ollut tähän uuden naapurin parannussaarnaan paljonkin vastaan sanottavaa, mutta hän vaikeni ja kuunteli. Tähän omituiseen nuorukaiseen ei nähtävästi ulkoa päin tarvinnut voiman henkeä pumpata, sitä oli hänessä omasta varaa riittämiin asti.
Heidän tiensä erosivat. Miehen talo, muutama vuosi sitten asumattomaan metsämäkeen rakennettu Paukkula oli Niemelän lähinaapureita. Hän kutsui talossa käymään, ja Yrjö lupasi tulla lähi-iltoina niin pian, kuin kiireimmiltä töiltänsä kerkiäisi. Luonnollisesti naapuri olisi aina yhtä tervetullut Niemelään. Maantiesarka oli kaikesta huolimatta tänä aamuna ollut antoisa, koska kori oli laiteillaan. Jänisten ja lintujen poluilta hän sanoi keräävänsä koristeeksi värikkäämpää tavaraa ja pyöreitä papanoita.
Hän hypähti ketterästi leveähkön maantieojan yli, kippuraiset lapikkaan kärjet raapaisivat ruskeata ojan reunaa kuin kissan kynnet. Kerrassaan omalaatuinen ja terhakka mies, murteestaan päättäen kotoisin jostakin pohjoisempaa. Hän kuului elävän yksinään. Hupaisaa on nähdä, miten hän Paukkulansa oli rakentanut ja olonsa ja elämänsä siellä järjestänyt.
Kotona Niemelässä oli vierailemassa Nestorin Rauha, metsähoidonneuvoja Lahtisen rouva nelivuotisine Sirkka-Liisoineen. Hän oli hyvin puettu, kukoistava ja hyvinvoipa rouva, ei Nestorin muori siinä liikoja kehunut. Rauha itsekin oli elämäänsä tyytyväinen. Mies oli mitä parhain, kaikesta huolehtivainen. Koti oli kaunis ja palkasta riitti osa säästöihin.
Rauha puheli näistä kahvipöydässä istuttaessa lasten lattialla leikkiessä. Talon nuori mies oli jo hyvääkin isäntää ollakseen. Entisestä kodista tuodut leikkikalut oli jo saatu paikoilleen tuvan nurkassa. Muutamia rakennuksiakin oli tehty, vain autot olivat toistaiseksi ilman suojaa, eikä Matin lahjoittamalla Liinakolla ollut vielä omaa tallia. Laidunmaa oli, kuten talon muillakin hevosilla, öiksi Veikko oli vienyt Liinakkonsa peiton alle omaan sänkyynsä. Siellä oli lämmintä.
Murinaa kuului pihamaalta. Sirkka-Liisan isä tuli moottoripyörällänsä noutamaan häntä ja äitiä kotiin. Tyttönen lensi perhona ikkunaan. Isä! Isä! Hän leipoi pienillä käsillänsä ikkunaruutua. Hetkistä myöhemmin olivat isän iloiset kasvot ikkunan ulkopuolella. Hän naputti ja ilakoitsi vastaan. Ei kai tuollainen juuri ollut vieraissa paikoissa tapana. Rauha selitteli naurahdellen: Hän on ihan hullu tuon tytön vuoksi. Kun näkee hänet, niin ei muita huomaa.
Huomasi kyllä, sisälle jouduttuaan. Lahtinen oli eloisa, hauskan näköinen mies. Kun perheellä ei ollut vielä kiirettä kotiin, niin eipä hänelläkään. Joitakin ammatillisia tehtäviä olisi ollut kirkonkylässä, mutta niihin kerkiäisi myöhemminkin. Oli hauska tutustua Niemelän uuteen isäntäväkeen. Isännän tunsi hyvin kuvien perusteella. Jo vuosia sitten tämän koko maalle suurta mainetta tuoneen yllätys-, olympia- ja maailmanennätysmiehen piirteet olivat syöpyneet nuorten miesten mieliin.
Vaivattomasti puhellen Lahtinen liikehti lattialla, nosteli ja hyväili tyttöstänsä, ja hänen uutta leikkitoveriaan. Yrjö pani erikoisesti merkille hänen henkisen ja ruumiillisen joustavuutensa. Hän oli yksi niitä, joilla se oli veressä. Tuollaiset osasivat kaikissa tilanteissa sovittaa sanansa ja asenteensa.
Rattoisasti keskustellessa johtui puhe häntä lähellä oleviin ammattiasioihin ja hänen tehtäväänsä pitäjän maanviljelijöiden perustamassa metsänhoitoyhdistyksessä. Niemelän talo ei kuulunut tähän enempää kuin muihinkaan ammatillisiin yhdistyksiin. Esitetty oli liittymistä kyllä useammankin kerran, mutta se oli aina jäänyt. Syy oli joka esityskerta sama. Yrjö olisi voinut milteipä tarkalleen mainita ne aina yleispätevät epäyssanat, jotka esittäjälle heitettiin: Turhia menoja siitä vain talolle koituu!
— Paljonko tällaisessa metsänhoitoyhdistyksessä oli vuotuinen jäsenmaksu?
Lahtinen nosti talon Veikko poikaa, ennen kuin vastasi.
— Sata markkaa! Yhden Niemelän tukkipuun hinta!
Siinä se tuli, mitä taannoisilla kerroilla asiasta oli ajateltu, ehkäpä sanottukin.
— Sopii merkitä Niemelän talo yhdistyksen jäseneksi ja periä vuosittain se tukkipuun hinta.
Emännät keskustelivat innokkaasti, lapsilla oli laiskan hännättömän kissan makuuksilla riemullisen hauskaa. Sääli olisi keskeyttää kumpaakaan paria. Ellei ammattimiehellä ollut mitään vastaan, niin voitaisiin tehdä pieni kävelymatka läheisiin kotimetsiin. Luonnollisesti neuvoja oli heti valmis. Hänhän oli jo vuosikausia kiertänyt Niemelän koskemattomia metsiä kuin hyväkin jalopeura. Käveltiin hupaisasti keskustellen pitkän pellon ja metsittyneen hakamaan lävitse vartevaan sekapuumetsään.
Koskematonta siellä oli, käsittipä näkemänsä kiitoksena tai moitteena. Lukuunottamatta pienempiä aita- ja polttopuuaukkoja ei lahoamatonta kantoa ollut löydettävissä. Hiekkaperäisellä harjuvietteellä kasvoi mitä komeinta hirsimetsää, vanhimmat puuyksilöt jo selvästi kuivumisen asteella. Lahtinen tarkasteli ammattimiehen silmällä pientä lasiprismaa teknillisenä apuna käyttäen.
— Onko talossa paljon tällaista metsää?
Isäntä ei osannut siihen tarkalleen vastata. Talon koko pinta-ala oli viisisataakahdeksankymmentä hehtaaria, viljelys-, laidun- ja niittymaita lienee ollut kuudenkymmenen paikoilla. Takametsässä oli kyllä runsaasti tämän tapaisia nummirinteitä sekä lehtimetsää kasvavia ahomaita ja korpimetsiä, mutta avonevoja ja auhtokallioita tuskin nimeksikään.
— Minä onnittelen perintöruhtinasta, miljoonamiestä!
Neuvoja katseli edelleen kolmioprismansa lävitse kulottuvan honkavanhuksen latvaan. Yrjö ei tarkalleen voinut päättää, oliko hänen sanomansa totta vai leikkiä, ehkä se oli keskiväliltä, joustavan miehen kohteliaisuutta, jossa vastaanottajalla oli väljästi puoleen ja toiseen omakohtaisen tulkinnan varaa. Lahtinen oli katsonut tarpeekseen.
— Tuollainen honkapuu maksaa kolmesataa markkaa ja hehtaarin ala tällaista tukkimetsää neljästä viiteenkymmeneen tuhanteen markkaan.
Hän sanoi sen edelleen kohteliaan onnittelijan tapaan, äänessä kuitenkin jo arvioistaan varman ammattimiehen tietoisuus. Vaikkapa siitä olisi puolet tinkinyt, ei ollut vaikea päätellä, että Niemelän herastuomari oli jättänyt jälkeensä miljoonaperinnön, vaikka itse eli ja kuoli kuin kerjäläinen. Rahaa ja tukkipuita.... Ehkä hän hyvinkin tiesi ja osasi arvioida tukkipuunsa, koska testamentissansa rinnasti ne rahaan, jonka arvon hän niin korkeaksi tunnusti. Miljoonaperijä olisi eilispäivän perusteellisesta juristikoulutuksesta huolimatta vajonnut uudelleen testamentin pykäliin ja niiden lisämääräyksiin, ellei tarkasti huomioitseva ammattimies jälleen olisi vetänyt häntä jylhän metsän havainnolliseen näköpiiriin.
— Yhden tärkeän asian minä haluan heti teille ilmoittaa. Tämän metsän suurimpien puuyksilöiden imujuuret ovat jo kokonaan maasta irti. Puut varjostavat nuorempiansa. Tässä seisoo pääoma korottomasti sijoitettuna. Kahteen, kolmeen vuosikymmeneen ei ole tapahtunut juuri nimeksikään lisäkasvua.
— Paitsi arvonnousuna, mistä ukko lienee ollut tietoinen.
— Sillä tavalla, varmastikin. Meidän metsämiesten silmät ja apusilmät eivät usein tule katsoneeksi asiaa tästä näkökulmasta, eikä se meille kuulu.
Kuljettiin hirsimetsää kasvavan harjun lävitse tämän tästä pysähdellen ja huomioita tehden. Tuossa suuri mänty ja vähän matalampi kuusi kasvoivat rinnakkain. Mänty oli jo ammoin ottanut ylivallan, mutta kuusi ei näyttänyt siitä kärsineen. Hyvinvoivan näköisenä, reheväoksaisena se sovittautui korkean ja kopeampihenkisen asuintoverinsa viereen. Miten tuollainen mukautuvaisuus oli selitettävissä? Luonnollisella tavalla. Kuusi ei kaivannut paljoakaan auringon kirkasta valoa. Juuriltansa se oli etsivä, toimekas retkeilijä, joka mielellään etsiskeli ravintonsa laajoilta aloilta. Nähtävästi näillä eriluonteisilla huone- ja kohtalotoveruksilla oli myös erilainen maku ja siitä johtuvaa kohteliaisuutta ruokapöydässä.
Näin metsämies ammattitietojensa ja kokemusperäisten aavistelujensa pohjalta lähtien ilmiön selitteli, ja metsänomistaja oli taas hivenen verran tietorikkaampi kuin hetkistä aikaisemmin.
Harjun päällä keveässä kangasmaastossa oli laajahko tasainen alue. Mainio urheilukentän paikka! puhkaisi neuvoja sanoiksi yhteisen ajatuksen, niin samanaikaisestikin, että rinnalla kulkeva isäntä hätkähtäen pysähtyi ja kysäisi:
— Oletteko urheilija?
— On kai sitä tullut yritellyksi yhtä jos toista. Hiihtoa olen harrastellut ja keskimatkojen juoksua.
— Olette voittanut kahdeksalla sadalla mestaruuden piirikunnallisissa, muisteli Yrjö jo itse.
Siitä olisi asianomaisen ollut hyvä jatkaa, mutta siinä suhteessa hän osoittautui miellyttävän vaiteliaaksi, siirsi puheenaihetta jälleen hienosti metsään ja sen sidottujen asujanten elon toimintoihin. Yrjö alkoi mieltyä uuteen tuttavaansa ja neuvonantajaansa yhä enemmän.
Siinä harjun päällisen kangasmaaston kenttäalueella oli nuortakin elämää yli-ikäisten honkapuiden juurilla: terhakkaa miehen mittaista kuusentaimistoa, pitkävartisia koivun- ja haavanvesoja, jotka latvavirpilöillänsä turhaan päivää tavoittivat. Mäntymetsän seuraajaksi kuusi ja koivu! Miten tällainen vaihdos oli selitettävissä? No, miten sade ja päiväpaiste? Miten ihmiselämässä vaihtelun virkistys? Luonto kaipaa sitä niin maassa kuin ihmisessä. Mutta kasvavassa metsässä toimeenpano on usein suurten vastusten takana. Ihmisen, luonnonherran olisi autettava luontoa, ainakin tässä tapauksessa.
Nyt oltiin katsastusmatkalla, ei edes leimakirvestä ollut kummallakaan miehellä. Harjun takana jouduttiin alavaan korpimetsään, jonka äärellä oli veteläpohjäinen räme. Lapsuus- ja poikavuosien muurainmatkat muistuivat Yrjön mieleen. Rämettä reunustava, kitulias kuusimetsä oli aivan ennallaan, paitsi että karakuuset olivat lisääntyneet ja entisten kuivalatvat pitemmiksi kuoleutuneet.
— Tämä ryytimaa on hävitettävä järjestään ja kerta kaikkiaan. Puolet karanäreistä voisi vielä myydä ja käyttää paperipuiksi, loput puolta lyhyemmiksi uunipuiksi. Kolmannes saaduista kantorahoista on käytettävä tuon vetisen rämeen ojittamiseen. Viidenkymmenen vuoden kuluttua siinä kasvaa komea mäntymetsä. Kantorahoja vielä silloinkin tarvitaan.
— Silloin niitä vasta tarvitaankin ja on lupa käyttää.
Nuori isäntä ajatteli jälleen testamenttiaan, koska neuvoja ei täysin tajunnut lauseen viimeisiä sanoja.
Lapset olivat siirtyneet pihamaalle leikkimään ja rakentaneet haloista talon. Siinä oli vain yksi huone, mutta neljä seinää kuten aikuistenkin taloissa. Ovea ei ollut, eikä kattoakaan. Sitä ei tarvittu, koska ei satanut. Sitä paitsi avonaista kattoa voitiin hyvin käyttää ovena. Jos sade tulisi, niin joku voisi nostaa halkovajan oven heidän taloonsa katoksi ja oveksi. Isä jaksaisi nostaa! Innoissansa he unohtivat, että nyt oli kaksi isää, niinkuin heitäkin oli kaksi. Sirkka-Liisan isä vakuutteli, että he kyllä jaksaisivat nostaa vaikka koko talon kattoineen ja ovineen, asujamineen päivineen keskelle tuvan lattiaa.
Miesten metsässä ollessa Sirkka-Liisa oli keksinyt oikein hauskan ajatuksen. Nyt hän muisti sen ja hypähti majasta ulos, niin että seinähirret sinkoilivat. Isän oli vietävä heitä moottoripyöränsä tuutuvaunussa. Oikein pitkä matka hänen oli ajettava! Ja kovaa oli ajettava, niin että vaatteet ja hiukset suorana hulmuaisivat!
Isä oli heti valmis. Kun toisella isällä ja äideilläkään ei ollut mitään sitä vastaan, nostettiin talonrakentajat moottoripyörän sivuvaunuun. Pyörä käännettiin tasaisella pihamaalla. Yksi huraus vain, niin oltiin jo portilla, maantiellä, ties missä.
— Tuollainen hän on, naureskeli äiti. Vaikka tyttö pyytäisi kuun taivaalta, niin sitäkin hän lähtisi noutamaan.
Pian he tältä matkalta palasivat. He olivat ajaneet kaupassa asti rusinoita ostamassa. Punainen Sun-maid laatikko oli kummankin lapsen kädessä. Kuusi kilometriä oli ajettu kuin lentäen. Oli vaikea päättää, kuka heistä kolmesta oli onnellisin.
Moottori sytkytteli, Veikko-pojan tilalle nousi Sirkka-Liisan äiti. Jälleen huraus ja nopea lähtö. Seuraavalla viikolla tulisi Lahtinen parin apumiehen kanssa takaisin Niemelään puita leimaamaan.
Yrjö oli kaupunki- ja metsämatkaansa tyytyväinen, ja Elsa oli iloinen, paitsi miehensä paluusta myös siitä, että oli näin odottamatta saanut Lahtisen rouvasta hyvän ystävän. Tämä oli kunnon ihminen, minkä saattoi päätellä jo siitä, ettei hänellä kolmituntisen seurustelun kestäessä ollut pahaa sanaa sanottavana yhdestäkään ihmisestä.
Mutta kaikkein onnellisin tästä päivästä oli Veikko. Lentomatka sedän kolmipyöräisessä hyrinässä, Sun-maid tyttö, isän kaupunkituliaiset ja Sirkka-Liisa! Jos joka päivä olisi näin hauskaa, karttuisi siitä niin paljon hauskaa, ettei osaisi enää ollakaan.
Sun-maid tyttö toisessa ja isän makeiset toisessa kädessä hän juoksi pihalle korjaamaan ovettoman talonsa seiniä, jotka iloisessa lähtötouhussa äsken olivat hajonneet.
IV.
Yrjön ensimmäinen vieraskäynti Paukkulan uudistalossa sattui marraskuisena sunnuntaipäivänä. Oli sumuinen aamu, ja laaja, suureksi kasvanut takametsä risteilevine polkuineen oli pyörryttänyt hänet eksyttävään jäniksen kierrokseen. Lähes puoliin päiviin harhailtuaan löysi hän vihdoin itsensä tutusta maastosta tuntemattoman pikku talon peltoveräjältä. Samalla hetkellä aurinko kaivautui sumupilvien lävitse. Talo aidan takana on Paukkula, mikään muu se ei voinut olla!
Tästä asiasta hän tuli yhä enemmän vakuutetuksi astuessaan pellon aidan sisäpuolelle. Aidan nojaan oli kasattu häkkyräseipäitä, joita alkuperäiset paikkakuntalaiset eivät käyttäneet. Lyhyehkön, huolellisesti käännetyn pellon vieressä oli lähes saran levyinen uudiskuokos, jossa huomiota kiinnitti erikoisesti se seikka, että kuokoksella oleva maa oli samalla voimakkaasti höystetty mustalla hyvin hoidetulla lannalla, joka muistutti enemmän kaupungin puutarhurien kukkamultaa kuin tavallista peltomaalle käytettävää maan parannusainetta. Näkyi selvästi, miten ja mistä se oli kuokosmaalle tuotu: käsirattailla pienen navetan päädyn alla olevasta tunkiosta. Sirot rattaat oli nostettu kauniisti navetan seinää vasten uutta työpäivää odottamaan.
Hyvin hoidettu tunkio navetan päädyn alla oli kiintoisa nähtävyys. Se oli lautaseinillä jaettu kolmeen osastoon, joissa oli eri kypsyysasteella olevaa lannoitinmultaa. Niihin oli kerätty kuormamäärin hevosen lantaa sekä helposti mätäneviä lehtiä ja ruohoja. Sen lisäksi oli niihin runsaasti koottu mustaa väkevöitynyttä suomultaa, kovan maan sammalta ja turvetta sekä metsäteiden puolimätää pehkua. Tätä sekoitusta oli moneen kertaan huolellisesti käännelty, juntattu, uunituhkalla ja kaatovesillä höystetty, kunnes oli saatu aikaan tarvittava lämpö ja tasainen käymisprosessi. Lopusta piti luonto huolen.
Yrjö otti käteensä vanhimman osaston muhevaa väkimultaa. Se oli ryynirakeista ja voimakkaasti haisevaa. Siinä ei tuntunut merkkiäkään enää siihen käytetyistä monista alkuaineista, ei mätänevistä jätteistä, enempää metsän, pellon kuin erilaisten eläinten antamista. Se oli jokaiselta mureneltaan käyttökelpoista väkilantaa, elomultaa, joka odotteli vain, että viljelijä käyttäisi sitä tarkoitukseensa, uuden elämän kasvattamiseen.
Mutta missä tämä huolekas viljelijä itse oli ja missä hänen asuinrakennuksensa? Navetta oli tässä, lantaluukku avoimena. Siitä näkyi tyytyväisenä märehtivän lehmän nupopää.
Lähemmin rakennusta tarkasteltuaan Yrjö huomasi, että navetta ja asuinhuone olivat vierekkäin vain väliseinällä toisistaan erotettuina. Ovi asuinhuoneeseen kävi yhteisen rakennuksen toisesta päädystä. Sitä ei voinut huomata peltoveräjältä päin taloon tultaessa.
Tuvan ovesta sisään astuva ensikertalainen yllätysvieras tuli itse suuresti yllätetyksi. Tällaista asuinhuonetta hän ei milloinkaan olisi uskonut navetan seinän takaa löytävänsä. Tupa oli siisti, pöytä keskellä lattiaa ja seinät täynnä kirjahyllyjä. Isäntä istui keinutuolissa suurta nykyaikaista tietoteosta tutkistellen.
— Teidän talossanne joutuu hämmästyksestä pökerryksiin niin ulkona kuin sisällä, myönsi vieras astuessaan isäntää kädestä tervehtimään.
— Älä hämmästy, vaikka mitä näkisit. Minun mökissäni et sitä paitsi kovin suuria ihmeitä näekään, tasoitteli isäntä vieraansa kohteliaisuuksia kehoittaen tätä istumaan tahi leposohvan virkaa toimittavalle sänkylaudalle loikoilemaan, mikä pitkän aamukävelyn jälkeen ehkä paremmin maittaisi.
— Mistä päättelette, että olen pitkän matkan kävellyt? tiedusteli Yrjö naurahtaen.
— Tuossa nyt ei suurta tietämistä tarvita. Huomaan sen hatustasi ja tunnen hajustasi.
— Hatustani ja hajustani? Yrjö joutui ymmälleen, haisteli vaatteitaan ja tarkasteli hattuansa.
— Karikkeita ja neulasia kaikenlaisia, etkö näe? Jäkäläkankaan tuntua ja rämekorven hajuja. Olet kulkenut takametsissäsi. Tähän aikaan päivästä tuskin muutoin olisit vieraakseni joutunut. Ne olivat tosiasioita, joita ei voinut kieltää.
— Teillä on metsäeläimen vaisto! Millä tavalla olette sen noin herkäksi kasvattanut?
— Haistamalla.
— Haistamalla! Nyt laskette leikkiä.
— Lasken sitäkin joskus, mutta en tällä kertaa. Jos tahdot tietää, niin haistan minä senkin, että olet käynyt kuokosmaillani ja tunnustellut minun kultakaivoksiani. Voit pestä kätesi tuolla jos haluat, vaikka ei kompostissa näin myöhään syksyllä mitään vaarallisia bakteereja ole.
Muurin vieressä telineellä oli pesuvati, saippua ja pyyhinliina. Vieras tarkasteli lisääntyvällä mielenkiinnolla pientä sipristeleväsilmäistä isäntäänsä, vilkaisi ohimennen hänen kädessään olevaan kirjaankin. Se oli Filosofian historia, toinen osa. Hän katsahti pikku mieheen yhä hämmästyneempänä ja jatkoi matkaansa pesutelineen luo.
— Kun olet pessyt kätesi, niin katsele kirjoja tai tee mitä tahansa. Minulla on tässä luvun loppuun pari sivua, joita en halua jättää kesken.
— Tutkiskelkaa rauhassa.
Isäntä tutki, vieras katseli. Sunnuntaipäivän rauha vallitsi pienessä tupakirjastossa, johon yksinkertaisen ikkunan lävitse tunkeutui mieto metsän ja navetan haju. Kirjat olivat enimmäkseen nidottuja, siististi avattuja ja pideltyjä, tieto-, historia- ja kaunokirjallisuus aakkosellisessa järjestyksessä omilla hyllyillään. Helposti huomasi, että kaikki kirjallisuus oli valikoiden hankittua, aikaisemmilta vuosilta viimeisiin uutuuksiin. Muutamia teoksia hän näkyi lueskelleen alleviivaten, useampaan kertaan. Isäntä pääsi lukunsa loppuun ja sulki kirjan.
— Nyt maistamme Paukkulan äijän paistikasperunoita.
Vastausta odottamatta hän kiiruhti paistiuunin luo ja kaiveli sieltä hautuneita perunoita kukkupääkupillisen. Ruokakonttoristansa hän nouti voita, juomalasit ja kirnupiimää.
— Kyllä talossa leipääkin on, jos haluat.
— Ei tarvita leipää, kun on näin hyviä paistikasperunoita.
— Kas vain! Sinulla on terve maku.
Käytiin pöytään. Voi oli tuoretta, piimä nähtävästi saman kirnun tuotetta, perunat harvinaisen puhtaita ja jauhoisia. Niitä hyvällä halulla maistellessaan tahtoi Yrjö tietää, mitä laatua ne olivat. Niiden maku ja puhdas kuulakkuus olivat hänen mielestänsä harvinaista. Paukkula naurahti.
— Laatu ei perunan maussa merkitse niin paljoa kuin usein kuvitellaan.
— Mikä sitten?
— Jos maamies olet tai siksi aiot, niin arvannet tuon. Hän pisti kokonaisen perunan suuhunsa ja räpäytti leikillisesti silmäänsä.
— Tarkoitatteko ehkä, että perunan maku riippuu maan laadusta ja viljelystavoista.
— Siitä pääasiassa. Jos tahdot saada makeita ja ravintopitoisia perunoita, niin hoida ja kasvata ne, kuten tämän jalon maanhedelmän alkuperäinen luonto vaatii. Luuletko, että ihmiset yleensä viljelevät perunaansa, enempää kuin muitakaan peltokasvejansa tätä kaikkein tärkeintä seikkaa vaarin ottaen?
— Eivät kai aina.
— Eivät juuri milloinkaan. Tiedätkö, miten menettelee tavallinen perunanviljelijä, useinpa sellainenkin maakunnan napa, jolla on palkintopyttyjä ja kunniatiploomeja vieraskamarin hyllyt ja seinätapeetit kukkuroillaan?
— En tiedä.
— Kuuntele sitten! Mutta ensin perunaa! Enemmän rasvaista kyytimiestä perunan nokkaan! Pyörevä matkamies tarvitsee liukkaan kyytimiehen.
Vieras teki, kuten käskettiin, ja isäntä piti hänelle esitelmän aiheesta, miten perunaa ei saanut viljellä. Siinä kuuli ansaitun kunniansa niin huolimaton maan muokkaaja kuin kylväjä ja sadon korjaaja. Siemenperunat ja niiden eloon heränneet itusilmät murskataan tunnottomasti. Jos perunoita joskus idätetään, niin pimeässä ilmattomassa komerossa piinataan idut pitkiksi valkoisiksi kuiduiksi nähtävästi sen vuoksi, että myöhemmin tapahtuva silpominen paremmin onnistuisi. Keväisenä kylvöpäivänä se pannaan toimeen. Onnettomat invaliidit sullotaan märkään savimultaan, johon jo tätä ennen hankien sulaessa on mätetty kahden kolmen laatuista ulkomaalaista kiihotussuolaa. Luonnollisesti tällaisella pakkopuristamisella ja piiskaamisella maasta kiskotaan korkeita satoja, mutta mitä on tuo sato? Maan väellä ja rahan voimalla uuden kuoren sisään pumpattua tuomaskuonaa!
Entä miten paljon tällaisesta sadosta mätänee hukkaan kaikenlaisten ruttohome- ja syöpätautien kautta? Eikö monessa talossa keväisin nosteta kuopasta viisikymmentä hehtoa, vaikka kirjojen mukaan sata pitäisi nostaa? Näin on syksyllä kalentereihin merkitty. No, nähtävästi nostetaan myös se puuttuva viisikymmentä hehtoa, ajetaan lapiolla kuopan äyräälle haisemaan. Hyvää ainetta se olisi kompostitunkioon, jos talossa olisi sellainen. Ei ole, ei ole muutakaan kotoista lantaa, josta maa kostuisi. Navetan luukkujen alla on vain kaksi kevätahavan kuivaamaa olkilantakekoa, jotka heinähäkillä sopisi vedättää pellolle. Mutta onpa tämän vastikkeeksi ladon nurkassa kymmeniä säkkejä keinotekoista pellon höystettä, ostosuolaa. Kun sitä hankien sulaessa kylvää hutkaistaan peltosarat hallan härmeeseen, niin taas työntyy satoa ja uutta tuomaskuonaa.
Vieras naurahti.
— Tuo ei ole juuri kovinkaan imartelevaa väkilannoille enempää kuin voimaperäisimmän viljelyksemme uusimmille menettelytavoille. Mutta miten te itse menettelette?
— Niin perunan kasvattamisessako?
— Vaikkapa siinä, koska se tuntuu olevan sydäntänne lähinnä. Eihän se liene ammattisalaisuus?
— Ammatti kylläkin, vaan ei salaisuus. Mutta kuule, ennen sitä otamme vielä lämpimiä perunoita.
Hän käpsähti uunin luo, kaiveli esiin viimeiset perunat ja alkoi jälleen tarinansa.
— Jokaisella kasvilla, eläimellä ja ihmiselläkin on määrätty perusluontonsa. Viljelijä on kasvattaja, koulumestari sanoisin. Jos hän mielii toimessaan menestyä, niin hänen täytyy tuntea kasvattinsa taipumukset ja kasvun perusedellytykset. Peruna on siirtolainen, kuljeksiva soittoniekka peltokasvien yksivakaisessa joukossa. Tämän minä jo montakymmentä vuotta olen pannut merkille.
— Mitä sillä tarkoitatte?
— Peruna kaipaa vaihtelua ja virkistystä. Siksi minä joka vuosi istutan perunani uuteen maahan.
— Kuinka se on mahdollista?
— Helposti peräti. Joka syksy kuokin ja väkevöitän uutta peltoa niin paljon kuin seuraavan kesän perunaviljelykseni tarvitsee.
— Nyt jo käsitän. Tuo mustalla väkimullalla lannoitettu kuokoksenne on siis ensi kesän perunamaa.
— Niin on. Kuten näet, on tämän mäen multa ruskeata ja raakaa kuin maalimultaa. Mutta siinä on runsaasti maan kuorimatonta alkuvoimaa, jota perunani tuhottomasti rakastaa. Tämän avuksi vedän kuokosturpeiden alle ja väliin navetan päädyssä olevasta tunkiostani mustaa multaa.
— Siitä voima lähtee.
— Molemmista se lähtee. Talven pakkanen puree, ja lumi hautoo niitä. Keväthankien aikaan kylvän kuokossaralleni uunituhkaa. Aurinko iskee siihen hanakasti kiinni ja tuhkavedet noruvat mustahöysteisen kuokosmaani niskaan, sulavat päivän, jäätyvät yöksi, seuraavana päivänä valuvat alemmaksi ja niin edelleen. Hankien lopuilleen sulaessa, kevään yhä lämpimämmäksi kehkeytyessä uudiskuokoksellani tapahtuu yötä päivää norumista, herumista ja yhtymistä. Kun vaikenevina kevätaamuina ulkosalla hääräillessäni tai iltaisin tuossa keinutuolissa hiljalleen kiikkuessani katselen tahi ajattelenkin sitä, tunnen kevään noruvan myös omiin talven jäykistämiin jäseniini.
— Tämähän on kuin runoa.
— Niin se onkin, elämän vanhaa runoa kevään uusiin säveliin. Kuuntelen sitä illoin ja aamuin. Mutta eräänä aamupäivänä kävelen tuonne nummen rinteeseen kätketylle perunakuopalleni, josta viikoittain kaiken talvea olen pitänyt murhetta. Katon lävitse kulkevassa ilmatorvessa on minulla siellä tarkat raatilasit. En ole juuri niin vanhanaikainen köriläs, kuin helposti saattaisit, luulla.
— Mistä sellaista luulisin! Kun katselen ympärilleni täällä ja kuuntelen puheitanne, uskon teistä kohta jo vaikka mitä.
— Älä milloinkaan usko ihmisestä liikoja! Niin minä astelen perunakuopalleni noin huhtikuun puolivälissä aurinkoisena päivänä. Kädessäni on pieni koppa, kainalossani muutamia säkkejä. Nostelen havunoksia, kopistelen ovilautoja. Vastaani henkäisee tuttu, kevättä uumoilevan perunan tuoksu. Se on ensimmäinen hyvä huomenemme. Luukkulautojen päällä mahallani maaten vedän sitä syvään henkeeni, mihinkäpä minulla kiire. No, heitän toki viimein laudat syrjään ja laskeudun kuoppaan. Tämä mahtaa tuntua sinusta turhanaikaiselta, mutta se on kerrottava, koska se kuuluu asiaan.
— Varmasti kuuluu, myöntää kuuntelija muistaen omia perunan nostojaan.
— Terve teille, sanon minä hengessäni, kenties ääneen mainiten. Perunani ovat kolmessa hinkalossa, kukin laatu omassaan. Ne ovat terveitä ja kuivia, kelpaa niitä noppia säkkiin. Jos milloin muutama märkäpää joukosta ilmestyy, kummastelemme sitä, perunat ja minä. Siemeneksi poimin aina kaikkein kauneimmat mukulat. Hyvästä hyvä saadaan, ja vain paras on kyllin hyvä elämän jatkajaksi uudispellollani.
Tuossa päivänpuoleisten ikkunoiden ja navetan ikkunan alla sitten pitkinä keväisinä viikkoina kääntelen ja idättelen mukuloitani. Aamuisin heti unesta havahduttuani riennän niitä katsomaan ja haalealla vedellä kastelemaan. Iltaisin nukkumaan mennessäni hyväilen ja hypistelen niitä. Taidanpa puhella niille satuja ja ennustella tulevan kesän kasvuvaiheita. Hassua se on, mutta kukapa minua on täällä katselemassa.
— Omassa talossa on oikeus puhella kenen kanssa haluaa, Yrjö naurahti.
— Tahi olla viikko vaiti, ellei satu sellaista, kenelle puhelisi. Lumen pelloiltani hävitessä kiiruhdan viipymättä kuokokselleni. Sen ruskea pinta on huokoinen ja lämpiää pian. Tasaan ja pöyhöttelen sitä rautaharavallani, ettei ahava nuolaisisi maan mehuja taivaan tuuliin. Näin tasattuna ja harattuna jätän sen jälleen päiväisen lämmitettäväksi. Tiedän, ettei peltoni kosteus eikä sen muheva voima nouse enää tuulten ajeltavaksi. Ruusatun pinnan alla se kiertää ja muhii, kunnes yöhallat ovat loppuneet ja istutusaika joutuu.
— Onko teillä siinä jokin määräpäivä?
— On. Silloin kun koivunlehdet ja siemenperunoitten itusilmut ovat saman kokoisina hiirenkorvalla. Tällöin kannan perunat laatikkoineen ulos ja kastelen vielä kerran. Muokkaan uudismaani tadikolla ja haravalla, vain vaon kerrallaan. Kätken siemenmukulat sinne sitä mukaa maan mehevään neitseelliseen poveen yhden kerrallaan. Pääni päällä kaartuu Luojan temppelin ilmava kupukatto. Minusta näyttää kuin peltoni olisi temppelin keskellä, sen kaikkein korkeimmalla kohdalla. Käki kukahtelee männikössä, mutta laulava kiuru on kohonnut taivaan sinilakeen ja pienellä kiertoporallansa se kaivaa reikää juuri tuohon peltoni kohdalle. Kaiva sinä vain, pikku poika, taivaan metsäisille reikää, minä tässä kaivan näitä perunanmukuloitani peltoon, ajattelen minä.
— Se on kevään juhlaa korvessa.
— Niin on ja jatkuu pitkin kesää. Ei päivää, ettei palvelusta. Kun perunani parin viikon kuluttua saavat korvalehtensä maan pintaan, riennän minä heti niitä kuoputtelemaan. Ne pitävät kovasti siitä, piristävän sadekuuron jälkeen aivan erikoisesti. Pöyrevänä kohoutuvat niiden mustan vihertävät lehdet ruskeasta mullasta, jota kuokallani vetelen niiden juurille.
— Milloin ne antavat teille vaivan palkkaa?
— Heinäkuun puolivälissä, joskus jo alussa. Ensimmäisiä kertoja herkutellessani varastan mukulan paikastaan. Viikon kuluttua tyhjennän taimen kerrassaan. Tasaamme sadon, Mansikki ja minä. Mansikki nauttii varret, minä mukulat. Milloin sattuu hyväsatoinen pesä, maksan minä Mansikille välirahaa viisi, jopa kymmenen mukulaa kerrallaan.
Mansikki ammahti väliseinän takana, lienee sekin muistellut mennyttä kesää. Isäntä nousi ja keräsi vähäiset aterian jäännökset pöydältä.
— Tällainen minun aamiaiseni on pyhänä ja arkena. Sen valmistaminen ei kuluta turhaan aikaani.
— Eikä mahtane tulla kalliiksi, ellei ole vieraita.
— Vaikka olisi niitäkin.
Isäntä naurahti istuutuen tukevaan keinutuoliinsa. Päivä oli joutunut puoleen, aurinko ikkunan kohdalle, mistä leppoisasti lämmitti ja valotteli erakkomiehen harvinaista asuinhuonetta. Samoin kuin kirjasto oli kaikki muukin täällä mitä parhaimmassa järjestyksessä: työkengät ja vaatteet niille varatuissa säilytyspaikoissaan, vähäinen ruokailu- ja keittokalusto samoin.
— Kun katselen ympärilleni tässä teidän viihtyisässä ja hyvin järjestetyssä talossanne, alkaa minusta tuntua siltä, niinkuin teidän jokapäiväisestä leivästänne ei puuttuisi enää muuta kuin lapset, hyvät naapurit ja kylänmiehet.
— Niinkö luulet? Paukkula naurahti ja siristi pieniä silmiänsä aurinkoiseen ikkunaansa päin. — Vaimo ja lapset ovat minulla olleet ja ovat vielä. Myös hyvät naapurit ja kylänmiehet ovat aina läheisyydessäni. Hän viittasi kirjahyllyihinsä.
— Jos nuo kaikki sellaisiksi katsotte, on teidän ystäväpiirinne tosiaan hyvin laaja.
— Ja valikoitu. Kaikkien kansojen ja aikakausien parhaimmat ovat aina valmiina seuralaisikseni.
— Sen uskon. Joukossa lienee paljon vanhoja viisaita miehiä.
— Kyllä on, samoin kuin naisia, jotka eivät riitele eivätkä vanhene. Niin kauan kuin he pysyvät läheisinä ystävinäni ei minun tarvitse tehdä kuten entinen kotipuolen nahkuri, jonka sielu maallisen touhun humussa oli jäänyt niin tyhjäksi ja ystävän kaipaus niin suureksi, että rakensi kivikirkon viimeiseksi asuinsijakseen ja määräsi seurakunnan papit vielä kuolemansa jälkeenkin paimenikseen. Oletko kuullut hänestä?
— En ole sattunut kuulemaan, Yrjö naurahti.
Yrjön pyynnöstä Paukkula kertoi jutun sopivissa kohdissa omilla johtopäätöksillänsä täydentäen.
— Taannoisina vuosina eli siis kotipaikkakunnallani eräs nahkuri. Karvariksi tätä ammatinharjoittajaa sielläpäin kutsutaan. Tavallisena käsityöläisenä hän pienessä verstaassansa aluksi vanutteli ihmisten vasikannahkoja. Mutta hän oli ahkera ja toimelias mies ja pian onni alkoi suosia häntä. Muutamat sanovat näin, toiset puhuivat Jumalan siunauksesta, eräät taas hyvistä ajoista ja konjuktuureista. Kun minä nyt jälkeenpäin miehen silminnähtävän vaurastumisen syyaiheita etsiskelen, olen valmis yhtymään näihin viimeksi mainittuihin. Mitäpä erikoista syytä Luojalla olisi ollut tämän karvarin hyödättämiseen. Hänenlaisiaan ammatinharjoittajia on pari kolme joka pitäjässä ja sitä paitsi leskiä ja orpoja, jotka paljon kipeämmin tarvitsisivat hänen armonsa päivänpaistetta.
Oli miten tahansa, tämä karvari nyt kuitenkin oli onnen kultapoika ja vaurastui tuhottomasti. Ne olivat niitä aikoja, maailmansodan kultaisia päiviä, jolloin moni muu, moni hulttio, suuri lurjuskin kääräisi hihansa ja veti molemmin käsin maallista mammonaa. Kyllä kääräisi myös karvari. Kerran hyvään alkuun päästyään mammona suorastaan virtaili hänen luokseen. Se juoksi Suomen rahana, ryssän ruplina ja moninkertaisesti kohoutuvana arvojen nousuna. Kerran hänelle pyöri muutama vaunulasti raakavuotia, joista milloinkaan ei laskua esitetty. No, mitäpä tästä. Yhdellä on onnea, toisella ei, nahkurillamme sitä oli yli olkapäitten, eikä meidän sovi kunnon miehelle tästä kaunaa kantaa. Nahat olivat sitä paitsi niin kaukaa, etteivät ne milloinkaan olisi meidän jalkapohjiamme lämmittäneet.
Nahkuri rakensi suuren tehtaan ja itselleen talon kuin kuninkaan linnan. Huoneita, toinen toistaan upeampia siinä oli kymmenittäin. Keinotekoinen kesä tehtiin talon päivänpuoleiselle seinälle lasikattoisine puutarhoineen ja kaakelista muurattuine vesihinkaloineen. Mikä olikaan miehen rakentaessa, kun oli rahaa. Kunnan ja valtion takseerausmiehet kyllä nurisivat, että enemmän pitäisi tuollaisesta huushollista ja nahkurin verstaasta veroa maksaa. Mistäpä rahaa kaikkeen, nahkurillakaan. Ja aina veroherrat nurisevat, ottaisivat enemmän kuin kukaan mielellään maksaa, niittäisivät siitäkin, mihin eivät ole kylväneet, osansa olisivat ottaneet niistä laskuttamattomista raakavuodistakin.
Mutta eräänä päivänä nahkurillemme tuli eteen se, mikä meille jokaiselle kerran tulee. Kalpea kuolema tuli ja sanoi: Nyt on aikasi tullut! Valmista talosi! Valmis se jo oli suurin piirtein, tuiki toimellisen miehen talo, hautapaikaksikin oli jo ostettu lähes kapanala maata kirkkotarhan parhaimmalta paikalta.
No, hyvä on! Koska näin valmista jo on, niin lähdetään heti matkalle! sanoi se totinen kyytimies. Älä noin hätäile! pyyteli nahkuri. Hänen mieleensä lienee juolahtanut sillä hetkellä eräitä asioita, joita hän tähän saakka tuskin ollenkaan oli tullut ajatelleeksi, nahkojen parkitsemisella ja rahojen kokoamisella kun oli ollut niin kiire. — Helpompi on kamelin käydä neulansilmän lävitse kuin rikkaan päästä taivaan valtakuntaan! — Kuka tässä nyt niin tuhottoman rikas oli? Maailmassa, jopa tässä köyhässä isänmaassa oli varmaan paljon rikkaampia miehiä, jotka hyvällä omallatunnolla kävivät kuolemaan, jos heillä vain oli puhdas tunto. Jokainen heistä kavalsi kuntaa ja valtiota veroilmoituksissansa. Kuka maksoi enemmän kuin oli pakko?
— Joko olet valmis? Minulla alkaa olla kiire, huomautti yksitotinen kyytimies. Silloin tuli jo kiire myös noudettavalle. — Älä toki ole tuollainen tuittupää! Täytyy kai sinun vähän katsoa sitäkin, kenelle puhut. — Sitä minä en katso vähääkään! Neljännestunnin odotan enkä minuuttiakaan enempää! lopetti kyytimies kuivasti.
Kutsuttuna tuli nahkurin vuoteen ääreen tällöin tohtori ja tuttu sielunpaimen. — Mitä minulla on vielä tehtävissä? kysyi hän molemmilta. Hän oli miehekäs mies loppuun asti, moni muu siinä olisi jo rääsyksi lääpistynyt. — Ei mitään tehtävää ole enää, vastasi tohtori, kuten tosi oli. — Jokaisella ihmisellä iäisyyden oven edessä on tehtävää ja on tehtävä jotakin! vastasi kokenut hengenmies, myös niinkuin koettu tosi oli ja jatkoi heti. — Onko tehtailija tarkemmin ajatellut vielä sitä kirkon rakentamista?
Sitä hän monien muiden suunnitelmiensa vuoksi ei todellakaan viime aikoina ollut tullut ajatelleeksi. Mutta vielähän nyt oli aikaa lähes neljännestunti. Hänen lentoon pyrkivä henkensä näki värikkäitä kuvia: kirkkoja, Salomonin temppeleitä, Egyptin faraoiden pyramideja ja hautakappeleita.... Kirkkoja ja hautakappeleita!.... Mikä vahinko, että pitäjässä oli kirkko.... ja että oma hautakappeli oli jo valmiiksi ostettuna... Mutta oliko tämä esteenä, mitä entisestään oli?
Tuskinpa osannet arvata, mitä tuo kunnon nahkurimme viimeisillä hetkillänsä teki, ja mitä tämän teon seuraamuksena tuli. Muutamassa minuutissa hän teki työn, jonka suorittamiseen kuningas Salomonilta kului Libanonin seetripuut ja aikaa monta pitkää vuotta. Egyptin faaraoilta hupeni elinikä ja satojen tuhansien orjien kurja elämä. Eivätkä nämä herrat sentään yhteisvoiminkaan saaneet aikaan sitä, mitä meidän kylän poika yksinään muutamassa minuutissa. Kun faarao rakensi vain haudan ja Salomo ainoastaan temppelin, rakensi hän sekä haudan että temppelin, ja ennen sitä hän hajoitti kovasta honkapuusta rakennetun puukirkon pois tieltä.
— Se oli ennätys, totisesti.
— Oli se, suomalainen ennätys. Kunnioituksesta nostan lakkiani kotipuolen karvarin pojalle. Kun pitäjäläiset kokoontuvat nyt tähän korkealle kohoavaan jalomuotoiseen temppeliin, joka kovasta aineesta rakennettuna kestää kauan, eivät he kokoonnu enää omaan vaatimattomaan puukirkkoonsa, vaan tehtailija Vuorisen upeaan temppeliin. Ja kun he sieltä kauniista ja ylevästä pyhätöstä jalojen urkujen säestämänä lähettävät huokauksensa Korkeimman puoleen, niin olisivat he peräti kiittämättömiä, elleivät he samalla muistaisi hyväntekijäänsä. Kelpaa miehen nukkua siellä, oman kirkkonsa kellarissa, seurakunnan paimenten parissa. Sen pituinen se, eikä minun tarvitse sanoa kuten saduissa tavallisesti sanotaan: ja tosipa se lienee. Se on tosi, koska se elää, joka viimeksi puhui.
Paukkulan poskipäät punoittivat nuorekkaasti, ja pienistä viisaista silmistä vilkahteli iloista veitikkaa. Hän näytti käsittelevän ihmisiä ja asioita ajattelevan itseoppineen, henkisesti vapautuneen ihmisen ennakkoluulottomuudella. Hänellä oli kirpeää suolaa sekä eläviä että kuolleita varten, tarvittaessa nähtävästi omankin nahkansa parkitsemiseksi.
Yrjö oli istunut hänen tuvassaan jo monta tuntia. Varmaan talossa edelleen olisi katseltavaa riittänyt, niinkuin maailmassa parkittavaakin, mutta oli aika rientää kotiin. Sitä paitsi ison ja pienen talon väli ei ollut kovinkaan pitkä, sopivan mittainen verryttelytaival murtomaajuoksijalle.
Hän sanoi ystävälliselle isännälleen hyvästit ja hypähti kotiinsa johtavalle polulle. Siinä oli Paukkulan isännällä vielä ruskeamultaista mäkeä, perunamaata eliniäksi. Mikä tietää, vaikka loppuisi kesken? Tuollainen mies voi elää satavuotiaaksi.
V.
Tehdyn sopimuksen mukaan tuli neuvoja Lahtinen Niemelään metsätöihin. Yrjö ja pari muuta miestä toimivat hänen apulaisinaan. Leimattiin rämemaiden kuoleutuvat kuusikot paperipuiksi. Vanhat honkautuneet petäjät merkittiin tukkipuina myytäviksi. Myös vetisten ja tuottamattomien rämemaiden kuivatuksesta neuvoja ja isäntä välitöinään tekivät lähivuosien työsuunnitelman. Suuren viemäriojan kaivaminen pantaisiin heti alulle. Jo ensi kesän kuluessa työ vietäisiin päätökseen, samoin tärkeimpien lohkoja piiriojien kaivu. Siihen tosin uppoaisi rahaa ja päivätöitä, mutta siitä huolimatta isäntä mieluummin kehoitteli kuin esti muutenkin aloitekykyistä ja omakohtaisesti huomioitsevaa neuvojaa. Metsän oli saatava osuus omastansa. Siitä asiasta he olivat ilahduttavan yksimielisiä.
Kotinummen vanhat pitkävartiset honkapuut leimattiin kaikki. Ne olivat aikansa eläneet, jo vuosikymmeniä vain nousevaa elämää estäneet. Valkovartisen koivikon ja nuorteasti vihertävän kuusitaimiston oli jo aika päästä maan ja auringon antimista osallisiksi. Nuoren metsän tulevaisuudesta he puhuivat. Joskus pulpahti esiin ajatus myös tulevaisuuden urheilukentästä. Sen juoksuradalla ja heittopaikoilla ei voitu kasvattaa tukkimetsää, ei ainakaan tuollaisia sadepilviin asti ulottuvia honkapuita. Niiden ylitse ei singahuttaisi keihästänsä parempikaan kuuluisuus, isä Järvisen maailman Matti.
Urheiluasiat tulivat ruokailu- ja levähdyshetkinä monta kertaa puheeksi myös totisemmassa katsannossa ottaen. Lahtinen toi usein esiin mielihyvänsä siitä, että pitäjään oli nyt vakinaiseksi asukkaaksi saatu tuollainen kuuluisa kestävyysjuoksija. Jo pelkkä tietoisuus siitä lietsoisi paikkakunnan poikiin urheiluinnostusta.
Puheen tällaisiin kääntyessä Yrjö kiisteli voimallisesti vastaan. Hän ei ollut paikkakunnalla mikään tuntematon suuruus, vanhimpia kanta-asukkaita hän oli, huomattavasti vanhempi kuin kukaan niistä, jotka sinisissä verryttelyhousuissaan nykyisin poluilla ja maanteillä juoksentelivat.
Mutta metsämiestä ei hevin lyöty tällaisissa voiman mittelyissä. Mitä puhuukaan tuo mies? Ei suinkaan hän luule olleensa kuuluisuus jo silloin, kun ensi kerran kotoaan lähti? Kyllä asia on niin, että kenttien hiilimurskalla ei tunneta perintöruhtinaita eikä suuremmankaan metsätilan poikia, vain maailmanmestari, ennätysten leikkaaja Yrjö Niemelä tunnetaan, sitä tuoreemmin tunnettaisiin, jos innostuisi vielä itse sinivalkoisen juoksijapuvun ja piikkarikenkiensä parissa askartelemaan.
Tämän vuodatuksen ennätysten leikkaaja pusersi kuiviin kuin pesusienen, mutta mikäli oli kysymys hitaasti kiiruhtamisen riemuista kevättalven hangilla tahi keväisillä murtomailla, olisi hän aina valmis joukon jatkoksi, opastajaksikin, jos joku nuoremmista sellaista katsoi tarvitsevansa. Tämäkin oli jo voitto, jonka saavuttamisesta metsämies sanoi onnittelevansa paikkakuntaa.
Eräänä päivänä pidettiin pieni kilpailu kimmoisalla metsäpolulla. Apumies, nuori metsänleimaaja riisui myös nuttunsa ja lähti kolmanneksi. Hänellä oli juoksijan lahjoja, oli sisuakin enemmän kuin naamasta näkyi. Tiedusteltiin pojalta, oliko hän kilpailuissa juossut. Oli kerran, sata metriä kansakoulussa!
Paperipuuleimikolle ilmestyi myöhäissyksyn kuluessa kolme ostajaa, tukkipuille vain kaksi. He kilpailivat sitä kiihkeämmin. Parempaa hintaa ei paikkakunnalla tukkipuista tätä ennen ollut maksettu, eipä liene leimattu parempia puitakaan. Ne olivat ylväitä, hienosyisiä metsän jättiläisiä, jotka korkeasta näkökulmastaan olivat katselleet maailman menoa kaksi kolme vuosisataa. Olisivat katselleet ehkä vielä sata vuotta, jos talon vanha isäntä olisi kestänyt kannoillaan.
Samoihin aikoihin kun varatuomari Syrjänen päämiehensä valtuuttamana kihlakunnan oikeudessa laillistutti Niemelän herastuomarin testamentin, allekirjoitti asianomainen perijä ensimmäisen metsäkauppakirjansa ja kuittasi sen maksuksi suurehkon maksuosoituksen. — Testamenttisi on selvä! ilmoitti Syrjänen puhelimitse konttoristansa valittaen samalla, ettei ehtinyt Niemelään saunaan. Matka oli tehtävä varta vasten joskus toiste.
Testamentti selvä. Ehkä oli, mikäli asia koski pöytäkirjoja, kauppakirjoja, paperipuuleimikkoa ja tukkipuita. Mutta milloin ainoa perijä metsän hiljaisilla teillä tai myöhäissyksyn pimeinä öinä yksinään mietiskeli perintöasiaa, muuttui se hämäräksi ja mutkikkaaksi.
Jospa omassa olemuksessaan rehellisen suoraviivainen isäpuoli palautuu entisille asuintiloilleen ja metsämailleen? Kuka tietää? Ensi kevätpuolella ei näe enää satavuotisia honkapuitansa, latvat ja kannot vain löytää, saa istua lepäämään tasaisille pölkyille. Tavallisen kulkijan ei olisi hyvä istua pihkaiselle kannolle, mutta tällaisella kulkijalla ei kai liene sentään pihkautumisen vaaraa?
Suuren perinnön saaja olisi kuitenkin voinut odottaa vuoden pari, vaikka olikin kysymys metsänhoidollisista parannuksista ja järjettömästi säästetystä yli-ikäisestä metsästä. Kieltämättä edeltäjällä oli ollut enemmän kärsivällisyyttä. Yksinään hän jaksoi elää ja odottaa kymmeniä vuosia, kodistaan karannutta poikaakin jo yli kymmenen vuotta. Jaksaneeko hän uudessa olemuksessaan enää niin kauan odottaa? Ehkä pian jo palaa ja kysyy: Poika, oletko tutkinut testamenttini tarkoin? Missä ovat Niemelän koskemattomana pidetyn metsän satavuotiset puut?
Näihin kysymyksiin olisi ryhdyttävä antamaan selityksiä ammattimiehen hyvin perustetulla asiantuntemuksella: Metsänhoito, nykyaikainen metsänhoito, metsänuudistus nähkääs, se vaatii tällaisia harvennushakkauksia...
Mutta entistä omistajaa, kalpeakasvoista miestä eivät ammattimiehen selvitykset tyydytä. Hän istuu pihkaisella kannolla, tuijottaa suurikuoppaisilla silmillänsä toistaen kysymystänsä: Missä ovat minun satavuotiset mäntypuuni?
Tässä on menetelty täysin ammattimiehen määräysten mukaan. Tuollaisten honkautuneiden puiden imujuuret ovat irti maasta, vuosikymmeniä ovat jo olleet. Jos yli-ikäisiä puita vielä muutama vuosi olisi pidetty siinä aurinkoa pimittämässä, ei nuorista koivuista ja kuusen taimista olisi tullut mitään, ja sitä paitsi...
Missä ovat minun satavuotiset mäntypuuni? Kalpeakasvoinen mies ei katoa pihkaiselta kannoltansa, yhä ankarammin hän lätistynyttä nenäänsä tuhistaa ja tilille vaatien kuoppasilmillänsä tuijottaa. Selitysten antajaa isäpuolen itsepintaisuus jo harmittaa, mutta lailliseksi tunnustettuna poikana ja suuren omaisuuden perijänä hänen täytyy malttaa mielensä ja edelleen kärsivällisesti selittää:
Yksi tärkeä seikka vielä. Nyt ovat tukkipuiden hinnat kohonneet. Kaksi yhtiötä kilpaili kuin huutokaupassa. Metsänhoitaja, monivuotinen ammattimies sanoi, ettei milloinkaan tämän vesistön varrella ole tukkipuista maksettu näin korkeita kantorahoja. Ja mitä tulee rahojen käyttelemiseen, ei siinäkään pitäisi olla valittamisen aihetta. Osa on tiloitettu heti pitkäaikaisiksi talletuksiksi, osa käytetään vetisten rämeiden kuivattamiseen. Meillä on tähän nähden jo valmiit suunnitelmat ja....
Missä ovat minun satavuotiset mäntypuuni? Nenätön, kalpea mies kohoaa kannoltansa, silmättömistä kuopista tuijottaa leppymätön viha, luiset sormet kouristuvat kuin kiinni tarttuakseen.
Niemelän uusi isäntä näkee tämäntapaisia näkyjä pitkinä pimeinä öinä, jopa sateisina päivinäkin metsäpolkuja astellessaan. Myytyihin tukkipuihin on ostajayhtiö lyöttänyt kaksi kuolemaa merkitsevää leimaansa, toisen miehen rinnan korkeudelle, toisen juuren niskaan maarajassa. Siitä ylöspäin kuuluu yhtiölle kaikki, mitä se haluaa ottaa, jäljelle jää vain merkitty kanto ja kaarnakuori, oksat ja latva, kuin teurastusjätteet erämaan jalorotuisesta sarvipäästä.
Talossa on parin syyskuukauden kuluessa sattunut myös tapahtumia, jotka ovat saattaneet herkkämielisen nuoren isäntämiehen vakaviin mietteisiin. Tallin välikatto putosi alas ensimmäisenä yönä, jolloin hevoset oli tuotu laitumelta sisään. Parhaimman työhevosen, kahdeksanvuotiaan Vappu-tamman selkäranka vioittui niin pahasti, että hevonen täytyi lopettaa. Neljän kuukauden ikäinen maitovarsa kuoli paikalle. Varsa ei ollut Vapun, vaan Leijun. Emo hirnui ja valitteli sitä monta päivää.
Miksi ei tallin välikatto pudonnut edellisenä yönä, tahi jo edellisenä talvena? Varmaan se jo vuosikausia oli ollut pudotakseen kyllin laho. Metsän leimausta oli tällöin kaksi päivää suoritettu, monen uljaan tukkipuun kylkeen kuoleman leima isketty. Kuka löi tuhoa tuottavat iskunsa tallin välikaton kannatusparruihin? Kukapa muu kuin tukkipuiden holhooja ja oikea omistaja....
Hämähäkin seittejä tällaiset näköhäiriöt olivat auringon paistaessa. Herastuomari, talon oikea omistajako? Hän oli elänyt maailmassa kyllikseen ja nukkui jo rauhassa välittämättä enää enempää tukkipuista kuin tallin katon kannatusparruista. Ja että katto putosi juuri tänä yönä eikä edellisinä, oli kirkkaalla päivällä päivääkin selvempi asia. Hevoset hankasivat kylkiänsä seinään, seinä heilui ja antoi perään, läheiset kannatusparrut murtuivat, ja katto laukesi kuin hiiren pyydys. Hankasivatko hevoset ensimmäistä kertaa tallin seinää? Tänä syksynäkö vasta olivat sen taidon oppineet? Eivätkö ne olleet tehneet sitä kymmeninä, satoina öinä tätä ennen? Hämähäkin seitit eivät olleetkaan kadonneet, vaan kirkastuneet näkymättömiksi auringon paisteessa.
Ehkä tällainen kuului asiaan vanhassa, vuosikymmeniä hiljaisesti elähtäneessä talossa, jonka elämään uusi isäntäväki oli tuonut nopeamman toiminnan tahdin? Harvoin kului loppuun päivä, ettei isännälle tahi emännälle tultu valittamaan jotakin, jostakin: tuvan, karjakartanon, palvelusväen taholta. Milloin putosi ja särkyi ikkunaruutu, itsekseen putosi tuulenpuuskan tempaisemana. Milloin taas navetassa oli jotakin hullusti. Siellä meni lakkaamatta monta asiaa päin mäntyyn. Jokin lehmä vasikoi liian aikaisin tai ei vasikoinut ollenkaan, oli saanut möyrytaudin, jota ei voitu enää auttaa. Kerran herätettiin isäntä keskiyöllä. Eräs nuori metsätyömies oli juonut itsensä sikahumalaan ja heilui puukkoineen palvelustyttöjen huoneessa.
Mikä ennen niin rauhallisessa talossa nyt kaiken villitsi: hiljaiset miehet, vanhat lehmät, satavuotiaan asuinrakennuksen ikkunaruudutkin? Näihin löytyi jälleen selityksiä. Kuka kulkumiehistä milloinkaan tiesi, hiljaisimmistakaan. Sellaiset helposti riehaantuivat, milloin saivat päänsä täyteen. Ja vanhassa rappeutuneessa karjassa kai usein sattui tuollaisia laskuvirheitä, kuten vanhassa asuinrakennuksessakin. Nämä selitykset kävivät laatuun päivällä, yöllä kopisteli talon nurkissa talon paikat hyvin tunteva jälkiä jättämätön mies, riivasi metsämiehiä, vanhoja lehmiä, ohimennessään pudotteli ikkunoita. Eräänä iltana Yrjö kätki taskuaseen tyynynsä alle, mutta häpesi tekoansa päivän tullen.
Marraskuun loppupäivinä sattui vakavampi tapaus. Oli myöhäinen lumeton syksy, mitä sopivin aika perusparannusten tekoihin peltomailla. Yrjö muisti maakivet, jotka ehkäisivät pellon muokkausta ja suojasivat monivuotisten rikkaruohojen juuristoa. Milloinkaan ei tulisi tämän parempaa aikaa maakivien hävittämiseen, myös kivimiehillä lienee ollut joutilasta aikaa. Vanha kokenut ammattimies Mäkisen Kalle oli hyvillään Niemelän uuden isännän harrastuksista. Apumiehineen hän oli kivisotaan heti valmis ja halukas jatkamaan sitä niin kauan, kun leutoja ilmoja riittäisi tahi maakivet loppuisivat. Niemelän pelloilla niitä nähtävästi riittäisi toiseksi ja kolmanneksikin syksyksi.
Vahinko vain, ettei Kallesta enää toisina syksyinä ollut maakivien hävittäjäksi. Yksi Niemelän pellon kivi oli hävittänyt hänen työkykynsä, ei vuodeksi, vaan ikuisiksi ajoiksi. Kalle oli ryhtynyt purkamaan erästä laukeamatonta dynamiittipanosta, joka silloin vasta yllättäen laukesi ja repäisi häneltä käden, ihan hengen yritti riistää kokeneelta ammattimieheltä. Tuhansia panoksia Kalle eläessään oli ladannut, satoja purkanutkin. Mikä onnettomuuden nyt satutti? Niin mikä? Sen mietiskelemiseen oli vaivaisella miehellä yllin kyllin aikaa jälkeenpäin. Kerran sattui, mikä jokaisen kohdalle oli määrätty. Mutta kuka elättäisi raajarikon miehen, vaimon ja alaikäiset lapset? Oli kai talossa lain määräämä tapaturmavakuutus työntekijöitä varten?
Sellaisesta ei löytynyt enempää kirjoja kuin maksukuitteja, eikä isäntä turhan vuoksi niitä kovin kauan etsinytkään, koska arvasi asian oikean laidan. Miksi herastuomari olisi järjestänyt itselleen ylimääräisiä maksuja vakuutuksista? Veroissa oli maksamista ja murehtimista liiaksikin. Sitä paitsi ei talossa koskaan tehty sellaisia töitä, joissa oli tapaturman vaaroja. Ei räiskitty eikä paukuteltu. Ei pilstottu rintapeltojen uhkeita rauniokiviä enempää kuin metsäkankaiden satavuotisia mäntypuita.
Joko taas mäntypuita! Mitä metsän puilla oli peltokivien särkemisen ja Mäkisen Kallen tapaturman kanssa tekemistä? Oli paljonkin. Tukkipuista saaduilla rahoilla ja rahojen koroilla kelpasi mainiosti maksaa Kallelle ja hänen perheelleen vuotuista invaliidiavustusta, näin oli lain mukaan maksettava, koska asetuksen määräämää työväen tapaturmavakuutusta ei ollut. Tällä tavalla rahat kyllä varmasti tulivat käytetyksi testamentin määräysten mukaan, ei hassauksiin, peltoihin eikä rakennuksiin. Hupenisivatko kaikki metsästä saadut rahat tällaisiin menoihin? Järjestelikö vainaja edelleen hänelle niin rakkaiksi käyneitä raha-asioita, sijoitteliko kantorahoja? Siinä jälleen kysymyksiä, joihin löytyi erilaiset vastaukset päivällä kuin yöllä.
Mieliharmia ja ajattelemisen aihetta antoi Yrjölle taloa koskevien vastoinkäymisten ohella myös pieni henkilökohtainen vamma, enempi kiusa kuin kipu. Kantapään alle oli nähtävästi kengän naulan hankauksesta syntynyt syyläkasvannainen, joka näennäisestä pienuudestaan huolimatta kahden kuukauden ajan epämiellyttävällä tavalla muistutteli olemassaolostaan. Aluksi sitä luultiin känsäksi ja hoidettiin syövyttävällä voiteella. Se ärtyi siitä tehden kävelemisen tuskalliseksi. Mutta kuinka nuori mies, talon isäntä olisi kehdannut maata mokoman napin vuoksi. Töitä oli valvottavana kartanolla ja pelloilla. Metsässä oli puiden kaato aloitettu. Kuka sielläkään talon puolta piti, ellei isäntä itse. Mutta omituinen, ulkonäöltään yhä joutavannäköinen kantapään syylänappi ärtyi siitä. Se pisti ilkeästi astuessa, pakotti ja valvotteli öisin. Siinä tuntui olevan joukko pisteleviä juuria kaikkiin suuntiin. Se on ruumiin mato! sanoi Kulmalan Maija, kiertävä hieroja, joka paljon oli nähnyt ja vielä enemmän tiesi. Tuollaisen oli saanut Väisälän Jussikin jalkapohjaansa, juuri tuollaisen! Siellä se kaivoi vuoden päivät. Mies kulki tohtorit ja lasareetit. Eivät tohtorit ja lasareetit ruumiin madolle mitään mahda, ruokkivat vain pillereillään. Paremmat taidot näissä tarvitaan!
Ne taiat ja taidot olisivat tietysti olleet Maijalla itsellään, mutta hän ei tarjonnut niitä, koska ei pyydetty. Kylillä hän sensijaan surkutellen kuulutteli: Niemelän isännän kantapäässä on ruumiinmato! Ja tohtoreilta lähtee miesparka apua etsimään! Hautausmaalle kannetaan jalat edellä isäpuolensa viereen, ennen kuin vuosi on umpeen kulunut, sanokaa minun sanoneen!
Lääkäri tutki ja tunnusteli. Se on se.... mutisi hän itsekseen jonkin latinalaisen nimen. Paikallinen kuoletus ja pieni leikkaus, sillä siitä pääsette.
Mutta leikkausta ei voitu suorittaa, ennen kuin tulehdus oli ohi. Jalkaa oli haudottava lyijyvedellä ja varottava liikaa rasittamasta, viikon kuluttua oli tultava uudestaan. Sama juttu. Tulehdusta yhä vieläkin, ei voida leikata. Katsotaan uudelleen viikon kuluttua! Aina vain tulehdusta, sepä harmillinen juttu! Ettekö voi olla rasittamatta sitä? Pitäisikö maata paikoillaan? No, vaikkapa ei paikoillaankaan, tai ehkä sittenkin muutama päivä haalealla vedellä haudellen. Ettekö voi leikata sitä tuollaisenaan? En, sillä on juuret, jotka on kaivettava pois. Niin kauan kun on tulehdusta, ei voida ryhtyä leikkaukseen.
Ruumiinmato? Juurillaan lihaksiin ja vereen imeytynyt? Ennen olivat suuremmatkin haavat ja hakkautumat parantuneet milteipä hoidotta. Mistä tämä tällainen juurimato? Jospa ei päästäkään paikalliskuoletuksella ja pienellä leikkauksella? Kuinka kävi Väisälän Jussille? Lautamiehen satavuotisista männyistä oli kotikankaalla kohta jäljellä vain tuollainen napa ja teurastus jätteet, oksat, latvat, juuret... Tukkipuistakin jäi turvekamaran alle juuret, joita jäytää mato.... Kuka käski sinun kaatamaan minun satavuotisia mäntypuitani?
Kipeätä kantapäätä ei muutamaan päivään ollenkaan rasitettu, haudeltiin vain lyijyvesikääreillä. Tulehtunut pinta vaaleni, mato mustui. Potilas itse raaputteli Elsan virkkausneulalla sen irti vähitellen, juurineen kaikkineen. Ei tarvinnutkaan enää mennä lääkäriin, ei kuolettaa eikä leikata. Pieni harmillinen asia hävisi itsestään keskitalven parhaimpiin hiihtokeleihin päästäessä.
Talossa oli sentään yksi, joka ei milloinkaan aiheuttanut epämieluisia yllätyksiä, ei hermostunut eikä valitellut. Vähitellen, ahkerasti harjoitellen Elsa totuttautui talon emännän monitaitoisuutta vaativiin tehtäviin. Tämä oli hänelle uutta, erittäinkin kaikki se, mikä koski käskyä ja neuvontaa. Kotona oli äitimuori tästä puolesta emännän toimessa pitänyt liiaksikin murhetta. Se ujostutti häntä. Käskyn saattoi tulkita ystävälliseksi pyynnöksi. Näytti kuin hän olisi mitä tarkimmin harkinnut jokaista tässä mielessä lausumaansa sanaa. Tällainen kohtelu ei voinut olla vaikuttamatta. Se hiveli ja lämmitti ystävällisyyteen tottumatonta palvelusväkeä. Emännän pyyntöä ei voinut olla noudattamatta, hänen mieltänsä ei voinut pahoittaa, ellei itse ollut sydämeltänsä ilkeä ja huono ihminen.
He olivat olleet naimisissa jo yli kuusi vuotta, löytäneetkin toisensa vasta pettymysten ja molemmin puolisten kärsimysten jälkeen. Heidän yhteiselämänsä ei usein enää kärsinyt menneisyydestä, ei käynyt sen johdosta arkipäiväiseksi, vaan päinvastoin päivä päivältä läheisemmäksi. Yrjö omisti tämän vaimonsa ansioksi. Tällä naisella oli ihmeellinen sisäisesti luovan uudistumisen taito. Ei päivääkään kulunut, ettei hän olisi esittänyt koko olemuksestansa, sielustansa jopa ruumiistansa jotakin uutta. Tämä virkisti ja ilahdutti miestä. Sen seuraamuksena heidän keskinäinen rakkautensa oli elävä taimi, joka kasvoi ja kukoisti.
Viimeksi kuluneina aikoina näissä uusissa oloissa oli mies pannut vaimostansa erikoisesti merkille hänen pettämättömän kärsivällisyytensä, joka usein pantiin kovalle koetukselle. Monet ankarat kilpailut voittaneena urheilijana Yrjö omasta kokemuksestaan tiesi, miten arvokas luonteenominaisuus ja monien voitollisesti kestettyjen kilvoitusten takainen saavutus se oli. Tuossa tottumaton palvelustyttö kopisti höysteet sianruokaan, vaikka piti viedä ihmisten keitokseen, nokisia tiilikiven kappaleita putoili uuninpiipusta vellipataan polttaen kuumilla pirskeillään hänen kasvonsa, ja pihan ja navetan puolella huudettiin, niinkuin päätä olisi turvattomalta riistetty. Yhtä tyynenä hän selviytyi kaikista, selviytyi voittajana.
Mutta iltaisin, kun pitkän päivän kaikki muut työt oli saatu onnelliseen päätökseen, hän hoivaili omat lapsensa unten maailmaan. Veikko-pojan jokailtaisena vaatimuksena oli satu. Sen oli oltava uusi satu, tai ainakin niin uudistettu, ettei vanhan värejä alta erottanut. Piakkoin puolentoista vuoden ikään joutuvalla Elsa-tyttösellä oli tämän lisäksi erikoisvaatimuksensa.
Kirkkaina iltoina otti äiti molemmat lapset käsivarrelleen ja vei heidät ikkunaan kuuta tai tähtitaivasta katselemaan. Toisinaan kuu oli keltainen ja makea kuin voisulalla sivelty joululimppu, toisinaan taas laiha, jopa kova kuin kuivuneen ruisleivän kippurainen kanta. Mutta etäämpänä kymmenien, satojen toinen toistaan kirkkaampien tähtisilmien valaisemassa juhlasalissa unohdettiin helposti, että oltiin pienen ja pimeän maan pikku ihmisiä. Lenneltiin kevein värikkäin siivin tähdestä tähteen, niin kuin niityn perhonen lentelee kukasta kukkaan. Kesäpäivän kirkkaus valaisi lentäjien tietä, tuhansien pikkulintujen laulu, näkymättömien sirkkojen sirinä täytti taivaallisen juhlahuoneen.
Sellaisilta kiertomatkoilta kelpasi nukkumaan palata. Taivastarhojen satuloiste täytti vielä unen helmoissa pienten lentomatkailijoiden sydämet. Osa lasten välittömästä onnesta oli tarttunut matkaanlähettäjän nuortuneille äidin kasvoille. Siinä oli katselijan nähtävänä jälleen sitä, joka hänen sydäntänsä lämmitti, kukka, joka talvellakin kukoisti ja loisti, toisin värivivahtein tänään kuin eilen.
VI.
Yli kaksikymmentä maanviljelijää, suurempaa ja pienempää oli vuosikymmenien kuluessa sortunut Niemelän herastuomarin velallisiksi. Velkakirjoista ja niiden reunoihin tehdyistä muistiinpanoista ilmeni, että hän oli harjoittanut pankkiirin toimintaa isännyytensä ensimmäisistä vuosista lähtien. Yleensä lainat eivät olleet suuria, keskimäärin kahdesta viiteen tuhanteen, vain kolme yli kymmenen tuhannen markan lainaa oli velkakirjojen joukossa. Vakuutena oli tavallisimmin kiinnitys, muutamissa kiinnitys ja takuut sen lisäksi. Hän oli huolella hoitanut nämä asiansa, se ilmeni jo kirjoista ja niiden vakuusmerkinnöistä. Muoto oli kaikissa sama: Minä allekirjoittanut tunnustan täden herastuomari J. Niemelältä lainaksi saaneeni ... Suomen Markkaa, jonka summan ynnä sille juoksevan koron maksan takaisin vaatittaessa. Lainojen korko- sekä lyhennysmaksut oli aina huolellisesti merkitty kirjaimin ja numeroin, isoin alkukirjaimin, milloin »Raha» tuli kirjoitettavaksi.
Korko kaikissa velkakirjoissa oli hämmästyttävän kohtuullinen, vain kuusi prosenttia. Mutta velkakirjoihin korkokuittauksen jälkeen, mikä oli musteella merkitty, oli lyijykynällä ja numeroilla tehty toinen merkintä, vähintään maksetun korkomäärän suuruinen, useimmissa tapauksissa huomattavasti suurempi. Muutamissa velkakirjoissa oli viimeisten korkosuoritusten paikalla vain tämä lyijykynämerkintä, korkosuorituksista ei mitään kuittausta. Tämä arvoituksellisuus selvisi velkakirjojen nykyiselle omistajalle vasta joulukuun alkupäivinä, jolloin ensimmäinen velallinen tuli korkojansa maksamaan. Hän oli pientilallinen Heikki Rantanen kylän takamailta.
Mies puheli kauan aikaa metsäkulman asioista, kesästä ja vuodentulosta, joka hänelle alhaisten viljelysmaiden ja sattuneiden keväthallojen vuoksi oli muodostunut heikonpuoleiseksi. Näin vähitellen päästiin isoon kylään ja Niemelän taloon. Puheltiin isännän vaihdoksesta, koronmaksaja puheli, velkakirjan omistaja kuunteli. Hänellä olisi ollut muita tehtäviä ja mentäviä, lyhyen talvipäivän mittaan katsoen liiaksikin, mutta eihän asiallista vierasta voinut yksinään huoneeseen jättää, ei voinut auttaa edes kiiruhtamaan, koska ei tietänyt, mitä apua hän tarvitsi. Ehkä miehellä ei ollut korkorahoja riittämiin? Kiusallinen juttu. Jos kaikkien lainojen korkojen maksu ja kirjoihinmerkintä kävisi näin pitkäpiimäiseksi, niin eipä ollut rahamiehen elämänkutsumus kovinkaan kadehdittava.
Jo vihdoin mies pääsi juoneen. Asia oli, kuten Yrjö oli arvannut. Hän myönsi, ettei ollut voinut varata riittävästi rahaa, ei muuta kuin siihen tärkeimpään. Mutta uusi isäntä saattaisi nukkua tämän asian puolesta yönsä rauhassa. Puuttuvat korkorahat hän saisi helmikuun puolivälissä, heti kun tulisi keliä sen verran, että voisi siirtää ajotien varteen tarvittavan määrän paperipuita. Hän otti kukkaronsa ja oikoi pöydän kulmalle kolme ryttyistä sadan markan seteliä.
Yrjö katseli rahoja, tarkasteli miestä. Koron laskeminen tässä tapauksessa oli yksinkertainen asia.
Pöydässä oli jo viiden tuhannen korko kuuden prosentin mukaan, markalleen. Hän ilmaisi käsityksensä siitä.
— Niinpä kyllä, oli kyllä korko, jos sen siksi otti. Sehän on sama tässä meidän välisessä velkasopimuksessamme. Mutta herastuomari vaati ja merkkasi sen toisen aina ensiksi. Korkoa hän hätätilassa odotteli vaikka koko seuraavan vuoden.
Yrjö alkoi jo aavistaa, epäsi kuitenkin vielä saadakseen arvoituksensa täysin selväksi.
— En tosiaan ymmärrä, mitä tarkoitatte. Velkakirjaanne on merkitty kuuden prosentin korko kerran vuodessa maksettavaksi. Se on tässä, kolmesataa markkaa. Mitä muuta te vielä haluaisitte maksaa?
Hämmästynyt velallinen katseli vuorostaan rahoja ja edessään olevaa uutta isäntää. Hänkin alkoi aavistaa.
— Vähäisellä järjelläni ajattelin, että ehkä asiat menevät tämän uuden isännän aikana kuten vanhankin, että hyväntekijäiset maksetaan ensiksi.
— Hyväntekijäiset? Minkä vuoksi te maksaisitte velastanne hyväntekijäisiä, kun käyvän koron maksatte siitä?
— En minä tiedä, enkä minä tiedä sitäkään, maksaako kukaan muu. Herastuomari tämän asian aikoinaan järjesteli ja kielsi lainan uloshakemisen uhalla kenellekään mainitsemasta. Mitäpä olisinkaan tuosta huudellut, muutenkaan. Hyvä oli, että sain rahaa kipeään tarpeeseeni.
Korpikylän mies oli päässyt äskeisestä arkuudestaan ja selitteli perusteellisesti. Velkakirjan nykyinen omistaja ajatteli samoin, pitkään ja perinpohjaisesti. Hyväntekijäisiäkö siitä, että köyhyytensä vuoksi oli pakotettu toisen velalliseksi ja täyttä korkoa vastaan sai häneltä rahaa. Mikä hirmuvaltias, vapaita ja vapaudellaan ylvästeleviä kansoja hallitseva tyranni oletkaan Sinä Kaikkein Korkeimmasti Kunnioitettava Herra Raha! Sinä pakotat rikkaan saiturin kerjäläisen elämään ja kulkurin kuolemaan. Sinä et kallista Majesteeteista korvaasi leskien epätoivolle. Sinun kivettyneet silmäsi eivät koskaan kostu orpojen kyyneleistä. Sinä kirjoitutat testamentteja jaloihin tarkoituksiin, ylen viisain sommitelmin. Sinä hajoitat maahan Herran temppeleitä ja rakennat ne uudelleen... kymmenessä minuutissa. Oi, miten jalo ja viisas oletkaan Sinä kansojen Hallitsija, ihmisen Herra, sodan ja rauhan Ruhtinas, Raha!
Yrjö heräytyi mietteistään. Hänen oli vaikea kysyä velalliseltansa sitä, mitä tällä hetkellä halusi tietää. Kuitenkaan hän ei voinut jättää sitä tekemättä.
— Mainitsiko herastuomari teille koskaan, minkä vuoksi hän peri teiltä tällaista ylimääräistä korkoa, jota nimitätte hyväntekijäisiksi?
— Kyllä hän mainitsi. Hän sanoi, että velkakirjaan merkitty korko oli liian alhainen, kuten ehkä olikin, taannoisina vuosina.
— Eikö muuta?
— Mainitsi hän vielä senkin, että kun korko maksetaan vain kerran vuodessa, sen sijaan että se rahalaitoksissa maksetaan puolivuosittain, jopa neljä kertaakin vuodessa, niin korko, se koron korko nähkääs, jää hänen vahingokseen. Se ei ole niinkään pieni asia, sanoi herastuomari.
— Sadanviidenkymmenen markan korko kuuden prosentin mukaan tekee neljä markkaa viisikymmentä penniä vuodessa, laski velkakirjan haltija ääneen. — Ettekö itse koskaan tullut sitä laskeneeksi?
— Kah, eikö sen enempää! Enpä tullut tuota räknänneeksi.
— Eikö herastuomari mitään muuta sanonut syyksi?
— Ei muuta kun että minun ei missään tapauksessa pitänyt merkitä hyvityksiä ja koron korkoja verokaavakkeihini, enkä minä sitten koskaan merkinnytkään niitä, eikä se ollut tarpeellista. Paljonkos tuota muutenkaan veroa semmoisesta hallanpesästä, tietäähän isäntä.
Tiesi Yrjö hyvin, muisti poikavuosiensa marjamatkoilta. Tiesi senkin, ettei suorämeen reunaan pystytetyn hallaisen pikkuviljelmän tiluksista kannattanut maksaa kuuden prosentin hyväntekijäisiä käyvän koron lisäksi. Jotakin oli vinossa hänellä, joka kiskoi, hänelläkin, joka maksoi. Oliko se saamattomuudesta johtuvaa alistuvaisuutta vaiko köyhyyden aiheuttamaa tottumusta. Hän vilkaisi jälleen koronmaksajaan. Mies näytti harkitsevalta, sitähän oikeastaan hänen puheensakin todistivat. Vuotuisen pakkoveronsa luonnottomuutta hän ei vain tätä ennen ollut tullut ajatelleeksi. Nyt hän näytti olevan jo halukas lähtemään. Yrjö kuittasi koron, mustekynällä korkojen paikalle, kuten ennenkin jo oli tehty ja ojensi kätensä jäähyväisiksi.
— Hyvästi, Rantanen! Tästä lainasta ei teidän enää milloinkaan tarvitse maksaa enempää korkojen korkoja kuin muitakaan hyväntekijäisiä, ei muuta kuin kirjaan merkitty korko. Jos velkanne voidaan järjestää sitäkin edullisemmasti jonkin rahalaitoksen kautta, olen mielihyvin auttava teitä siinä.
— Tämähän nyt vasta... En minä osaa sanoa muuta kuin suurkiitosta.
— Ei teillä, hyvä naapuri, ole mitään aihetta senkään sanomiseen. Korkoa maksaessanne te jo suoritatte hyväntekijäisiä enemmän kuin tarpeeksi. Raha ei saa tulla meidän jumalaksemme.
— Ei, ei saisi tulla, mutta minkäpä köyhä sille mahtaa. Tämäpä vasta, on se joululahja, muijalle ja lapsillekin. Kiitoksia nyt vain, hyvästi, hyvästi!
Rantanen, kunnon mies, oli yksi nykyajan Moolokin orja. Heitä oli monta muuta, kaikki jotka olivat tunnustaneet kuuden prosentin velkakirjan ja korot kerran vuodessa maksettaviksi. Muutamat heistä olivat Rantasen tapaan uskoneet puolen vuoden korkojen koron lähemmän laskemisen herastuomarin tehtäväksi. Toiset myönsivät suoraan, että köyhän oli pakko, taannoisina vuosina erittäinkin. Lainanantaja silloin määräsi ehdot, ottaja joko suostui tahi jätti ottamatta rahat. Viime vuosina rahalaitokset tosin olivat järjestelleet paljonkin edullisempia lainoja, mutta eihän sitä vienyt mielellään yksityisiä asioitansa julkisiin laitoksiin koko pitäjän reposteltavaksi.
Tässä vielä yksi syy, julkisuuden pelko. Yksityinen rahamies vain muka piti omina tietoinaan. Varmasti pitikin, jos siihen näin taitavasti kätkettynä liittyi korkojen ja muiden hyväntekijäisten verokavallus.
Mitä useampia korkojensa maksajia talossa kävi, sitä kiusallisemmaksi perimys- ja kuittaustoimitus vastaanottajalle tuli. Herastuomarin kädestä lähtenyt Raha oli tehnyt heidät orjikseen, jollakin tavoin ruodottomiksi yhden toisensa jälkeen. Jokainen liehutteli häntäänsä luontonsa ja lahjojensa mukaisesti. Joku oli innokas urheilun harrastaja silminhavaittavasti vasten tapojaan ja sisäisimpiä vakaumuksiaan. Se tuli esiin jo hänen ylistysvirrestään: Siitä maalle kunniaa ja mainetta lähtee, urheilusta! Sitä minä olen aina sanonut. Kun vain saataisiin joka alalle semmoisia tekijöitä kuin tämän talon uusi isäntä. Tämän pitäjän poikia hän on syntyjäänkin, minä olen aina ja kaikille sanonut... Kyllästyvä oman pitäjän poika aikoo jo ehdottaa, että hyväntekijäiset merkittäisiin seuraavien olympialaisten tilille, mutta sattumalta niitä ei olekaan miehen matkassa, korot vain tulevat kuitatuksi.
Joku toinen alkaa kautta rantain moitiskella entisen isännän talonpitoa. Nyt on tullut toinen kurssi, sen huomaa vieras jo maantieltä kääntyessään. Metsääkin on myyty. Niin sitä eteenpäin menevän miehen talossa pitää ostaa ja myydä. Niittää pitää, milloin on niittämistä. Pois vanhat kulot uuden kasvun tieltä! Herastuomari oli vanhanaikainen eikä raaskinut...
Tämä maksaja olisi ottanut uuden lainan uuden isännän metsärahoista. Sillä olisi kuitattu vanhasta lainasta niin korot kuin hyväntekijäiset. Moni muu entinen lainaaja tuli taloon samalla mielellä. Myös muutamat uudet läheiset ja etäiset naapurit kävivät Niemelän metsärahoja tunnustelemassa. Kiinnitykset olivat jo etukäteen hankkeilla tahi pätevät takaajat tiedossa. Tiedettiinhän se vanhastaan, ettei Niemelästä lainattu köykäisillä papereilla.
Oliko Niemelän talon ja isännän edelleen välttämättä harjoitettava pankkiliikettä? Eikö sitä varten ollut joka pitäjässä jo omat erikoiset laitoksensa, vaikka ne köyhän kirjoihin joutumisen vuoksi olivatkin vastenmielisiä muutamille lainaajille? Mahdollisesti nämä Niemelän uuden isännän ja rahamiehen mietteet johtuivat siitä, että hän parissa kolmessa kuukaudessa tunsi saaneensa jo kyllikseen rahamiehen riemuista, tai ehkä hän pelkäsi, että Ruhtinas Raha sopivassa tilaisuudessa kiskaisisi hänestäkin ruodon jollakin velhonkonstillansa.
Eräänä maaliskuisena päivänä Yrjö hiihteli kirkonkylään suoraan metsien kautta. Sää oli kirkas, hanki kannattava ja luistava. Auringon paisteessa helottavia järven selkiä hiihtäen, metsäisiä harjuja nousten ja laskien hän lämpeni, tunsi muistoissaan palautuvansa vuosien takaisille tunturiladuille. Riemukkaasti, poikamaisen rohkeasti hän lasketteli ahtaitten puusolien välitse tahi oksillaan lähes maata harittavien riippakuusien alitse, jopa rantatörmiin muodostuneiden sylen korkuisten kinoshyppyreittenkin ylitse. Viimeinen laskurinne metsästä kirkkojärvelle tuli odottamattoman pian. Matkaa ei ollut enää kuin kilometrin levyinen järvenselkä ja loiva, mäntypuuta kasvava harjurinne.
Taskumuistion lehdelle merkittyjä asioita oli hänellä toimitettavana kaupassa, apteekissa, postikonttorissa. Suurempi asia oli suoritettava eräässä pitäjän rahalaitoksessa. Kun talletus oli merkitty asianomaisiin kirjoihin, jäi Yrjö hetkeksi juttelemaan tuttujen isäntämiesten kanssa. Muutamat heistä kuuluivat rahalaitoksen hallitukseen, mutta joukossa oli eräitä muitakin, isäntämiehiä pitäjän eri puolilta tuli ja meni. Mikä tänään kaikki rahanvaihettajat oli matkaan saattanut? Oliko jokin erikoinen markkinapäivä?
— Noin se nukkuu, sydänmaan mies! — Eikö hän kirkkaana keväisenä päivänä tiedä, mitä pitäjällä tapahtuu? — Onko aurinko häikäissyt miehen silmät, vai maine ja rikkausko jo lienee? Tutuimmat veistelivät rohkeasti kompiansa. Nuoren miehen ei sopinut loukkautua miesten seurassa, eikä tämä Niemelän uusi isäntä ollut sitä laatuakaan miehiä. Vanha herastuomari oli yksitotisempi, hänen kanssaan leikitellessä oli syytä olla varuillaan.
Yrjö ei tosiaan ollut tarkkaillut niin huolellisesti paikallista sanomalehteä, että olisi tullut panneeksi päivän merkille. Tämä oli erikoinen päivä. Juhlapäivä nykyaikaisessa merkityksessä, pitäjän maanviljelijöiden yhteisten laitosten ja yhtymien vuosikokouspäivä. Isäntämiehiä liikuskeli yhä enemmän kirkonkylän teillä, myöhemmin naisia lukuisasti jo joukossa. Puolilta päivin kokoukset alkoivat ja jatkuivat iltapuoliin.
Herastuomarin eläessä ei Niemelän talo kuulunut mihinkään pitäjän maanviljelijöiden yhteisiin laitoksiin, ei edes meijeriin, johon sentään kylän kaikki muut isommat talot olivat vähitellen liittyneet. Herastuomari varoi sellaisia ja neuvoi muitakin varovaisuuteen: Ei niistä koskaan edeltäpäin tietänyt tuollaisista pyydyksistä, laukesivat milloin et osannut aavistaakaan. Siinä sitten oltiin, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Tämä jo vuosia sitten hänen lausumansa ennustus ei tosin vielä ollut toteutunut ei tässä pitäjässä eikä muuallakaan. Ehkä romahdus tulisi myöhemmin. Herastuomarilta se joka tapauksessa oli jäänyt näkemättä.
Niemelän isäntää pyydettiin jäämään kokouksiin niitä seuraavaan iltajuhlaan, jonka ohjelmassa oli puheita, musiikki- ja lausunta-esityksiä. Oli täysikuun aika ja selvät ladut hangella. Hän soitti kotiin ja jäi.
Tämä keväinen kokousten päivä ja sitä välittömästi seurannut illanvietto avarsi hänelle sivusta tarkkailevalle katselijalle uusia näköaloja, uudessa valaistuksessa. Kokouksissa, niin jokapäiväiseltä tuntuvia asioita kuin niissä käsiteltiinkin, vallitsi luottamuksellinen ja toiveikas, vilpitön hyväntahdon henki. Kirjojen ja numeroiden valossa niissä tarkasteltiin menneen vuoden saavutuksia, huomioitiin kuluvaakin vuotta, oliko suunta edelleen selvä ja eteen asetetut päämäärät saavutettavissa.
Reippaasti, silti huolellisesti harkiten käsiteltiin eri yhtymien asiat viidessä kuudessa kokouksessa. Yksi joukosta valittiin puheenjohtajaksi, toinen pöytäkirjan pitäjäksi, kaikilla muilla oli yhtäläinen puhe- ja äänivalta. Monetkaan eivät niitä käyttäneet, mutta tarkkaavina kaikki esitettäviä asioita ja niistä johtuvaa keskustelua kuuntelivat, huonokuuloiset kädellä ulkokorvaansa avustaen.
Monia kiinnostavia, varsin yllättäviä seikkoja, Yrjö saattoi panna merkille. Rahalaitoksen kokouksessa valittiin puheenjohtajaksi yksimielisesti eräs pienviljelijä, jonka jokainen kokouksen osanottaja tunsi vähävaraiseksi mieheksi. Kysymys oli rahalaitoksesta, sen talletus- ja lainausliikkeestä, jossa vuotuiset käyttömäärät kohosivat miljooniin markkoihin, mutta vanha tyranni Raha oli tässä kokouksessa ja tässä laitoksessa kadottanut alkuperäisen pakanallisen mahtinsa. Sen tilalle oli kohotettu Mies, pienen tilan velkainen mies, joka ei tosin hallinnut, ei liioin kumartanut Rahaa, vaan hänelle yksimielisesti uskotussa tehtävässä ohjasi rahaa yksityisen ja yhteisen hyvän palvelijaksi.
Meijerin kokouksessa Yrjöä urheilumiehenä erikoisesti kiinnosti yksityistä yritteliäisyyttä kannustava kilpailuhenki, joka luontevalla tavalla oli sovitettu tämän yhteisiä tehtäviä suorittavan jalostuslaitoksen toimintaan.
Päiväkokouksia seuranneessa iltajuhlassa oli ihmisiä useampia satoja, suuren seuratalon juhlasali ääriään myöten täynnä. Täällä ei ollut erotettavissa enää eri yhtymien jäseniä, vaan yhteisen asian ja aatteen elähdyttämiä miehiä, naisia ja kasvavaa nuorisoa. Tässä suuressa joukossa jokainen yrittäjä tunsi itsensä kuin jäseneksi suuressa perheessä, jossa jokaisella oli samat oikeudet ja samat velvollisuudet. Onkohan sama lähtöpohja ja mahdollisuus myös yksilöllisessä kilvoittelussa? Ehkä arkisessa elämässä oli paljonkin vielä toivomisen varaa.
Puhujan aiheena lienee ollut vanha teksti: Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi... Havainnollisilla esimerkeillä hän tätä kuulijoilleen selvitteli. Elämä meitä ympäröivässä luonnossakin oli joukkojen taistelua, yhtyminen useassa tapauksessa suorastaan yksilön elämän ensimmäinen ehto. Miten kävisi muurahaisten ja mehiläisten ilman tarkoin järjestettyä yhteistoimintaa? Miten muuttolintujen, ellei luonto olisi opettanut niille joukkuemuodostelmien voimaa? Miten kasvavien puidenkaan, elleivät ne toinen toisestaan tukea etsien metsiä muodostaisi?
Puhujan tekemiin kysymyksiin kukin kuuntelija vastasi kuten omassa mielessään asian harkitsi. Puhuja itse ryhtyi perusteellisesti selittämään ihmisten käytännössä harjoittaman lähimmäisen rakkauden merkitystä. Jos se oli elävää ja oikeaa, ei se turruttanut yksilön yritteliäisyyttä eikä voimaa, ei lyönyt ketään tasapäiseksi, kuten joskus perusteettomasti väitettiin. Päinvastoin se rohkaisi ja veti esiin yksilön parhaimmat rakentavat voimat. Muuttolintujen parvessa, kurkiaurassa jokainen yksilö uskaltautui suurten merien yli, siirtyi vuorollansa tuulenhalkaisijaksi kärkeen. Metsässä, tuhansien tovereittensa kanssa tasavertaisesti kilvoitellessaan puu löysi parhaimmat laatuominaisuutensa kohoten korkeimpaan mittaan. Näin ihminenkin. Ennenkaikkea hänelle itselleen koitui onneksi ja siunaukseksi, jos hän kadehtimatta yhteistoiminnan voimaa hyväkseen käyttäen jalosti kilvoitellen auttoi lähimmäistään niinkuin itseään. Nähtävästi juhlapuhuja ei selittänyt tätä erinomaista tekstiänsä ensimmäistä kertaa.
Vasta puoliyön lähetessä Yrjö pääsi kirkonkylästä; hiljaisille metsäladuilleen. Taivas oli pilvetön ja kuu kokonainen, se voisulalla sivelty joulukakku, jota äiti ja lapset makuuhuoneen ikkunasta mieluisasti katselivat. Hanki säteili hillitysti, suksi juoksi jäätynyttä latua milteipä yhtä hereästi kuin päivän huomioista virkistynyt ajatus.
Jo kokousten aikana oli hänen mieleensä juolahtanut eräs suunnitelma. Hän oli itsekseen istuen miettinyt ja kehitellyt sitä, jopa iltajuhlan väliajalla puhunutkin siitä rahalaitoksen toimihenkilöiden kanssa. Heidän mielestään se oli onnistunut ajatus ja toteutettavissa heti, jos asianomaiset itse niin halusivat. Ehdotus oli seuraava:
Herastuomarin velkakirjat siirrettäisiin kaikkine kiinnityksineen ja takuineen rahalaitokseen. Niistä muodostuva summa merkittäisiin velkakirjojen omistajan talletukseksi samassa laitoksessa ehdolla, että se saisi olla koskemattomana lainojen ylimääräisenä vakuutena niin kauan, kunnes lainat tulisivat loppuun maksetuiksi.
Tätä suunnitelmaa Yrjö vielä nytkin kauniissa kuutamossa kotiin päin hiihdellessään mietiskeli, ja mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä paremmalta se hänestä alkoi tuntua. Se tulisi olemaan hyödyllinen kauppa kaikille kolmelle. Hän itse vapautuisi pankkiirin ja »hyväntekijän» epäkiitollisesta toimesta. Velallisten asema muuttuisi suuresti. He siirtyisivät Rahan orjuudesta rahan asiakkaiksi. Korkojen suoritus, velkapääoman lisäys tahi lyhennys, kaikki palvelevaa rahaa koskevat toimenpiteet tapahtuisivat tunteettoman asiallisesti. Mutta tunnettakaan ja sen aiheuttamaa voiman kasvua ei unohdettaisi, päinvastoin sitä terästettäisiin monella tavalla, pätevän ammattimiehen suorittaman neuvonta- ja tarkastustoiminnan sekä ammattilehtien avulla, luonnollisesti myös näissä yhteisissä syys- ja kevätjuhlissa. Ellei näillä toimenpiteillä miehelle mittaa kasva, niin vika on korjaamaton. Tällöin on jäätävä odottamaan, että laupias luonto korjaisi haaskiolle menneet aineksensa pois, sulattaisi ja valaisi ne uudestaan paremmalla onnella.
Hyvää kyytiä hiihdellen hän on joutunut jo kotimetsän tutuille kangasmaille. Siellä tulee vastaan pihkatuoksuisia paperipuupinoja, valkoisia sylentäyteisiä tukkipuita ja kantoja, suurempia ja pienempiä, tasaisia, pihkaisia.
Hän pysähtyy suuren honkapuun kannolle, joka ympärysmitoiltansa on kuin pyöreän pöydän kansilauta. Keskiyön täysikuu paistaa luoden hangelle salaperäisesti valaistuja henkien kulkuteitä, tummia häilyviä varjoja, kolme kertaa korkeampia kuin metsän korkeimmat puut. Henkihaamuja vain ei kuulu eikä näy. Eikö entinen omistaja muistelekaan enää kaadettuja mäntyjänsä ja pahoittele pöytälevyn laajuisia kantojansa? Onko hän tyytyväinen tähän päivään?
Ei kukaan vastaa. Kuutamoyön salaperäinen loiste työntyy säihkyvinä suikaleina harventuneessa metsässä puiden väliin. Sukset sihistävät riemullisen vauhdin virttä yhä jyrkemmin kotiniitylle kaartuvassa rinnemaastossa.
VII.
On kulumassa huhtikuun viimeinen viikko. Lähenevän kevään merkit näkyvät taivaalla ja maassa. Satapäinen kurkilauma auraa etelätuulen kannattelemana suoraa pohjoista kohti, kaartuu polveksi, venyy siimaksi. Enää ei ole muulla väliä, kunhan joukkona pysytään. Merenselät on voitollisesti ylitetty, etelätuuli painaa purjeisiin. Kurluu! Palaavat kurjet huutavat korkealta tervehdyksensä ja samalla varoitushuutonsa maan asukkaille: Kun sa kuulet kurjen äänen, älä mene järven jäälle!
Metsäpuro on raisun luontonsa vetämänä myös lähtenyt jo keväisille seikkailumatkoilleen. Se ei pyri korkeuksiin, päinvastoin mäeltä aholle, aholta kuusikkolaaksoon, siitä päivänpuoleiselle niittypälvekkeelle vaahtopäisenä vallattomasti loiskien se kulkee. Vanha sohjuinen hanki tavoittelee vintiötä kohmeisilla muorin kourillansa. Turha yritys. Tuolla vallaton valkopää jo hyppelee avoniityn tavoittamattomissa äänekästä iloapitäen, kuperkeikkojansa heitellen. Katsokoon äreä muori, ettei menevää turhaan tavoitellessaan itse alas putoa. Putoaa varmasti, ellei jo tänään, niin huomenna, viikon perästä armottomasti.
Nuoret miehet, työ- ja aatetoverukset Yrjö ja Lauri, isäntä ja isäntärengin vävypoika juoksentelevat aamusta iltaan Niemelän maita keväisiä metsätöitä tehden. Keskipäivän välipalaa he haukkaavat kantotulen ääressä, etelän puoleisen mäen rinteessä. Entisaikojen kannot on tehty nykyajan metsämiehiä varten. Helppo ja hupaisa niistä on pilkettä veistää. Ne syttyvät hereästi valmiiksi tervattuina.
Laurilla on hyvä muisti ja näyttelijän lahjoja. Hän esittää hauskasti muinaisia koulutovereitaan ja opettajiaan. Pitäjän huomattavimmista isäntämiehistä hän piirtää tunnettavan kuvan ruumiinsa eleillä, muutamalla sanalla ja äänenpainolla. Näyttelijänominaisuudessaan hän voitollisesti kykeni vetämään vertoja tavaratalon varastomiehelle, Marttilan Jussille, mutta puheissaan ja esitystavoissaan hän on tätä hienompi ja pidättyvämpi.
Kyllikseen kaskuiltuaan hän pyytää Yrjön kertomaan urheiluvuosiensa saavutuksista ja voitollisista kilpailumatkoistaan. Jo aikaisemmin hän on pyytänyt, mutta Yrjö on väistänyt asian. Täällä tervaksen palaessa, metsäpolkujen lumipeitoistaan vapautuessa hänkin herkistyy jännittävimmistä elämyksistään kertoilemaan. Kuuntelija intoutuu mukaan taskuveitsellänsä katajanaulaa vuoleskellen. Käydään uudelleen eläen suurkilpailujen taistelun, voittojen ja tappioiden unohtumattomat hetket. Musta tikka nakuttelee männyn kylkeen, jännittävä elämys on silläkin toki vielä edessäpäin. Onko auki hakatun tunnelin pohjalla lihava toukka vaiko tyhjä kuori?
Eräänä iltapäivänä osautuu heidän päivällisnuotiolleen kolmas metsänkävijä, naapurikylän nuori opettaja, jonka kärpäsenä on urheiluharrastus ja retkeily. Vielä toinenkin kärpänen hänellä on, piristävän virkeä ja kaunis, kielii kaikkitietävä metsämies. Se ei lentele niityillä eikä metsissä, vaan surisee aurinkoisessa huoneessa, tarkemmin määriteltynä tämän kylän koulun uuden opettajattaren ikkunassa. Saattoipa hyvinkin surista, eihän tuo mikään ennen kuulumaton ihme ollut keväisessä luonnossa.
Olipa kärpänen kumpi tahansa, tahi vaikka kumpainenkin, pyydystäjä joka tapauksessa on keväistä intoa täynnä. Hän on juossut itsensä hikeen, riisuu nyt paitansa ja hankaa nahkaansa sulavalla lumella. Rinta uhkuaa nuorekasta voimaa, vesipisarat tirskahtelevat niskaa ja käsivartta puristelevasta kourasta. Eivät sanatkaan ole miehellä takuiden takana.
— En minä käsitä, miten ihminen, tällainenkaan kansan valoksi tarkoitettu talikynttilä ollenkaan eläisi, edes kituenkaan palaisi, ellei saisi liikuntoa, kevättä ja aurinkoa!
— Kuinka palaisikaan? Mutta sitä minä en olisi osannut aavistaa, että hänen tällaisenakin päivänä tarvitsisi lähteä noutamaan tulta naapurikoulun ikkunan...
Kynttilä pyörähti kipakasti ympäri, lumisohju hänen kädessään puristui tirskuvaksi palloksi, minkä johdosta metsäneuvojan lause jäi keskeneräiseksi.
— Tule puraisemaan oikeiden metsämiesten nuotiolla palvattua suolasilakkaa, äläkä turhaan pallojasi tirskuttele!
Nuori taistelukukko heitti paitansa kuusen oksalle auringon kuivattavaksi ja istahti nuotion ääreen. Hän maistoi palvattua meren kalaa, narskutteli happaman näköisenä ja haistoi välillä.
— Minusta tuntuu kuin tämä Oolannin kiertolainen ennen paistamistansa olisi kastettu tervapataan.
— Tottakai se on kastettu. Onpa siinä meillä opetusisä, toisia valistaa eikä tiedä, miten metsämies silakkansa paistaa.
— Tervassa ja tervatulessa, kyllä minä sen tiedän. Mutta tässäpä tuntuu vielä muutakin omituista makua, en minä osaa sanoa, mitä tässä tuntuukaan.
— Kuuletko, mitä hän sanoo? Retkeilijä hän on olevinaan ja kummastelee muurahaisöljyn makua metsämiehen muonassa.
— En minä sitä kummastele, mutta kohtuus kaikessa. Minun mielestäni tervakastikkeen yksinään pitäisi riittää härskiytyneelle silakalle.
Näin he veistelivät. Kansankynttilä irvisteli silakalle, metsämies vuoleskeli katajanappulaansa, joka oli ohentunut niin vähäiseksi, ettei siitä enää tullut edes tikkunappia nuttuunsa.
Opettajalla ei ollut mihinkään kiirettä. Tietysti hänellä oli kiire, vaikka ei tahtonut sitä tunnustaa. Hänen retkeily-ohjelmiinsa tuli tänään paha laskuvirhe. Metsämies ja talonomistaja ehdottivat näet, että jäljelläoleva iltapäivä käytettäisiin pitäjän tulevan urheilukentän alustaviin tutkimuksiin, eikä hän voinut tästä tehtävästä kieltäytyä. Keskuskenttä, koko pitäjän yhteinen, oli jo vuoden päivät ollut hänen kolmas kärpäsensä.
Huhtakankaan nummitasanne, josta yli-ikäinen tukkipuumetsä viime talvena kaadettiin, oli maanlaatunsa puolesta aiottuun tarkoitukseen kiistattomasti pitäjän parhain paikka. Se oli kuiva ja kimmoisa nytkin jo, vaikka sammalkanervikko vielä makasi maahan latautuneena talvisten lumikinosten jäljeltä. Ojitusta sen kuivattamiseksi tuskin tarvittaisiin, eikä edes suurempia tasaustöitä kantojen poistamista lukuunottamatta. Yksi paha virhe siinä oli. Se sijaitsi pitäjän maantieteellisessä keskuksessa eikä järvien takana kirkonkylässä, kuten muut yhteiset ja kunnalliset laitokset. Tietä maantieltä lähtien olisi ollut raivattava toista kilometriä, elleivät kentän käyttäjät opettajan hyvää esimerkkiä seuraten yhdistäisi urheilunautintoihinsa retkeilijän riemuja ja rientäisi keskuskentälleen metsäpolkuja ja korpiteitä.
Metsäneuvojan ehdotuksesta kokeiltiin tulevan keskuskentän luonnon kimmoisaa juoksurataa. Aloitteen tekijä johti ensimmäisen kierroksen, opettaja toisen ja maanomistaja kolmannen. Hän laajensi soikiopiirin normaaliradan suuruiseksi, pyöristi kurvat ja oikaisi suorat. Viimeisellä suoralla muinaisen suurkilpailijan veret läikähtivät ja vauhti kiihtyi. Ulompana ilta-auringon valossa värisevä satapäinen virpimetsä humisi täysinäisen penkkirivistön katselijapaikoilla.
Myönnettiin kunnia voittajalle, vaikka hänen voittonsa olikin kaikkea muuta kuin kiistaton. Ensiksi: juoksumatka oli mielivaltaisesti hänen määrättävissään, toiseksi: kelloa ei soitettu, kolmanneksi: maalinauhaa ei viritetty ja tämän lisäksi: Oliko kolme ratakierrosta olevinaan jokin laillinen kilpailumatka? Ehkä oli, vaikka sen määrää ei suvaittu muille kilpailijoille ilmoittaa. Ei tiedusteltukaan, huohoteltiin vain selällään maaten päivän puolella kanervikkorinteessä.
Seuraava harjoitus päätettiin pitää ensi sunnuntaina aution Pykälistön torpan vasikkalaitumella talon etäisimmällä takamaalla. Se olisi retki, oikea eräretki, naiset ja esikoiset mukaanotettuina. Ellei opetusisällä olisi naista valmiiksi katsottuna, niin sopisi etsiä. Hänen käytettävissään oli aikaa, monta keväistä päivää. Mies lupasi etsiä, ainakin yrittää pomppasi jaloilleen ja katosi omille teilleen.
Hän onnistui tehtävässään. Sovittuna aikana lauantain ikäpuolella oli Niemelän pihamaalla yölliselle erämatkalle lähtijöitä kolme miestä ja kolme naista. Innokkaimpina hyppelehtivät esikoiset, joita oli vain kaksi, seikka, jota ei voitu auttaa. Talon pikku Elsa joka nukkui päiväuntansa, jäi Nestorin muorin huomaan. Ennen matkalle lähtöä esikoiset käsi kädessä hiipivät hänelle hyvää yötä toivottamaan.
Matkareitti kävi aluksi veneellä järven yli, joka edellisenä päivänä oli luonut jääpeitteensä. Saman tien koettiin haukirysät, joista saatiin muonan lisää kala mieheen ja yksi ylimääräinen lahjakappaleeksi.
Järven takaa oli jatkettava matkaa jalkaisin. Vanha jo osittain umpeutunut metsänkävijöiden polku johdatteli somasti milloin kevätahavassa kuivahtaneiden kangasmaiden, milloin kosteauhoisten lehtipuumetsien lävitse. Vaihtelevaa virkistystä tarjosivat kapeat niityt ruskeine risuaitoineen, vihertävine ruohomattoineen ja raisusti eteenpäin rientävine puroineen. Niitty kokonaisuudessaan näytti rientävän kesää vastaan. Se oli muodoiltansa ja väreiltänsä leppoisa kosteikko, voitollisesti eteenpäin kulkevan elämänruhtinaan valtatie. Missä hän liikkui, siellä vedet solisivat, mihin hän astui, siinä ruoho viheriöksi, kukkaset alkoivat loistaa ja koivun latvat kurkottelivat vihertäviä virpioksiansa risuaitojen ylitse.
Puolimatkan vaiheessa sijaitsevalla pikku niityllä pysähdyttiin levähtämään. Ränstyneen veräjän vieressä oli lato, jonka katto oli sisään pudonnut. Mitäpä ladon katosta, ylhäällä korkeni sininen kupukatto ja aurinko paistoi oviaukosta sisään. Sirkka-Liisa ja opettajatäti juoksivat niitylle sinivuokkoja, poimimaan, mutta miesväki rakenteli yhteisvoimin myllyn, koska houkutteleva veden porina kuului risuaidan alta. Siitä tuli neljän miehen yhtiömylly, ruismylly ja vehnämylly. Ylimmäiseksi mylläriksi valittiin ajatuksen aatteellinen isä. Vuokkojen poimijat kukittivat hänen virkalakkinsa. Vain kaksi kirkasta nappia näkyi sinisen kukkakiehkuran keskeltä. Ne olivat ylimyllärin riemusta ja ylpeydestä loistavat silmät.
Myllyä ei kauan joudettu jauhattamaan, koska oli kiiruhdettava eteenpäin. Ennen iltaa oli uudessa leiripaikassa kenties tehtävä vielä paljon töitä yöpymistä varten, vuodepatjat täytettävä, uunipuut pilkottava, mikä tietää, vaikka koko talon katto nostettava, jos se olisi sattunut putoamaan sisään.
Ei ollut pudonnut kattoja sisään, ei tuvassa eikä navetassa, ei edes maasaunassa, joka ylimyllärin ja hänen kukittajiensa mielestä oli autiotalon ihmeellisin nähtävyys. Miehet sahasivat ja pilkkoivat pieniä puita saunan lämmittämiseksi ja tuvan takkauuniin iltaa ja yötä varten. Saunan uuniin viritettiin tuli. Savua tunki esiin uunin suusta ja kiuaspäällystän kaikista kiven koloista. Mutta siitä ei kenenkään tarvinnut olla huolissaan, koska kivet jo entisestään olivat niin mustia, etteivät olisi voineet tulla enää sen mustemmiksi, harmahtava savu pikemminkin vain valkaisi niitä.
Kun saunan uuni oli saatu viritetyksi, alkoi miehille totisempi työ, vuodepatjojen teko. Oikeastaan tämä työ kuuluisi naisille, ja kiistämättä he sen suorittaisivat, jos talosta vain löytyisi vuodepatjoihin tarvittavia olkia tahi heiniä. Etsiminen osoittautui turhaksi ja niin miesten oli otettava tämäkin asia hoidettavakseen. Eipä heillä enää muuta työtä ollutkaan, paitsi saunan lämmittäminen, mikä ei ole työtä vaan huvia.
He lähtivät metsään, joka on aina ollut ja on aina oleva tämän kansan isompien ja pienempien pulmien pelastus. Sieltä löytyi patja-aineita kuin parhaimmasta tavaratalosta: kanervaa, havunoksaa, sanajalkaa, kuusenpartaa, mitä lajia ja laatuhienoutta herrasväki vain haluaa. Kerättiin ja kanniskeltiin pihamaalle kaikkia niitä. Siitä vuoteitten valmistajat saivat itse valita.
Saunan uuniin lisättiin puita monta kertaa. Missä ovat vedenlämmityskivet? kaipaili ylimylläri. Niitä ei löydetty saunasta eikä saunan takaa. Lienevätkö hävinneet vai eikö sellaisia tässä saunassa ole ollutkaan? Opettaja-setä ja Lauri-setä eivät ole vedenlämmityskiviä milloinkaan nähneet, Sylvi-täti ei ole kuullut niistä puhuttavankaan. Ylimylläri kertoi ja isä sopivilta kohdilta täydensi, miten vesikivet hiilien alla kuumennetaan, kepillä esiin kaivetaan ja vesiämpäriin pudotetaan. Sellaiset taikakivet on heti hankittava tähänkin saunaan! Mutta mistä vesiämpäri saatiin, mistä minkäänlaatuista vesiastiaa näin autioitetussa talossa? Siinä jälleen pulma. Entä kylpyvihdat? Tehdään työjako. Naisväki suostui huolehtimaan kylpyvihdoista, miehet vesiastiasta. Taas etsiskelyä ja mietiskelyä kartanolla ja metsissä. Meilläpä on jo kylpyvihdat! riemuitsivat naiset. On meilläkin vesiastia! ilmoittivat miehet.
Emännän ruokakello kutsui aterialle. Se oli harvinainen ruokakello, pajupilli, jonka näppärä emäntä itse keittopataa hoidellessaan linkkuveitsellä oli tehnyt.
Tämän välityönsä vuoksi hän ei kuitenkaan ollut unohtanut mausteita kalakeitostaan. Siinä oli riittävä suola ja tarpeeksi pippurimustikoita. Kotilahden hauenpäät mulkoilivat niin ystävällisesti kuin mahdollista. Lautasia oli vain kolme kappaletta. Perheiden täytyi syödä yhdestä, samoin opettajien. Luonnollisesti aterioiminen olisi voitu järjestää myös niin, että miehet olisivat odottaneet, kunnes naiset olisivat syöneet. Mutta tällaisessa tapauksessa odottavan aika on pitkä, ja keittokin odottaessa olisi pahasti jäähtynyt. Täytettiin lautaset niin monta kertaa, että pata tyhjeni, mutta urakkaa siinä oli kaikilla.
Heikki-setä ja ylimylläri käväisivät katsomassa saunaa. Se ei ollut vieläkään valmis kylvettäväksi, savutikuraa oli huone puolillaan katosta päin katsoen. Sirkka-Liisan isä ehdotti, että saunan selkenemistä odotellessa mentäisiin katsomaan auringon laskua torpan yläpuolella olevalle kalliomäelle. Hän oli käynyt siellä ja havainnut näköalan katsomisen arvoiseksi.
Kallio oli seudun korkein paikka. Sinne näkyi useita siintäviä kukkuloita. Niiden edessä ja välissä oli metsiä, niittyjä ja takamaiden pikkutaloja, joiden uuninpiipuista ja lämpiävistä lauantaisaunoista savut kiertyivät taivasta kohti. Lännen puolella aukeni järven selkä, jonka jäät nähtävästi vasta tänään olivat hajautuneet railojen jaottelemiksi lautoiksi. Taivaalla auringon yläpuolella oli muutamia pilviä, joiden varjostuksen vuoksi aurinko ei häikäissyt katsojan silmää. Aurinko oli lämpöinen säihkyvä pallo, sen rusko kultasi vedenpinnan ja siinä uiskentelevat jäälautat. Pieni metsää kasvava purppurainen saari näytti uiskentelevan jäätelien keskellä.
Lapset hyppelivät riemusta, aikuiset katselivat hämmästyksestä sanattomina. Tuskin kukaan heistä ennen oli tällaista luonnonkirjan avautumaa silmiensä edessä nähnyt. Kuin yhteisestä sopimuksesta he jäivät katselemaan harvinaista näkyä auringon laskuun saakka, lapset käsityksin kahdella pienellä kivellä istuen.
Punainen ihmeellinen aurinkopallo vieri hiljalleen järven väreilevää pintaa kohti. Ennättäisikö se sinne koskettamatta edessään olevan metsäniemekkeen puidenlatvoihin? Ennätti juuri, leikkasi jo pysähtymättä vettä ja sammui sitä mukaa. Musta reuna suureni, tulipinta pieneni, puoleen, neljännekseen, sitäkin kaitaisemmaksi, väriseväksi kultalangan kierukaksi, kunnes sekin upposi ja sammui. Sirkka-Liisa, joka värähtämättömin silmin Veikon kädestä kiinnipitäen oli katsellut kultapallon uppoamista hypähti seisomaan ja hyrähti itkuun.
— Sinne se upposi! Aurinko hukkui järveen!
Veikko nousi ja tarttui kaksin käsin hänen käteensä.
— Älä itke, jäihän meille kultainen laiva! Katso tuossa!
Pieni metsäsaari jäätelien keskellä oli kuin purppuraisin purjein kaukomaille lähtevä satujen laiva.
Pian sekin häipyi tai purjehtiko pois. Ei ketään haluttanut katsella enää tavallista saarta, tummenevaa vettä ja harmaina uiskentelevia jäälauttoja. Muistettiin, että oli kiiruhdettava saunaan. Savukitura katon puolesta lienee hävinnyt jo olemattomiin.
Naiset kylpivät ensiksi. Tämä kohteliaisuuden osoitus miesten puolelta ei kysynyt erikoisempaa uhrimieltä, koska he tiesivät, että savusaunassa viimeiset löylyt ovat parhaimmat, jos vain lämmintä riittäisi. Luultavasti riittäisi, vaikka aamupuoliin. Naisten tekemät kylpyvihdat olivat jotakin erikoista, vähintään maasaunan viimeisten löylyjen veroiset. Ne oli koottu ja kauniisti nidottu keväisen metsän pihkaisimmista aineksista. Kaikkein pienintä osaa näyttelivät niissä koivunvarvut. Niiden lehdet olivat vielä pienet, tuskin hiirenkorvalla. Sitä rehevämpinä kukoistivat lepän urvut, pajun kissat ja rimpsuavina hetaleina hulmuavat haavan kukkaset. Kun tähän seuraan oli sopivasti yhdistetty vielä kanervan varpuja, kuusen ja katajan oksia sekä muutamia muita kevään voimakkaimpia yrttejä, niin löylyä tuskin ollenkaan olisi tarvittu, ei ainakaan tuoksujen lisäämiseksi.
Jos naisten kylpyvihdat lajirunsaudessaan olivat kaiken kiitoksen yläpuolella, niin samaa tunnustusta ei suinkaan voitu antaa miesten toimittamasta vesiastiasta. Se oli pitkä ja kapea ja vuoti kummastakin päästä. Veikko arveli, että se oli kuin pieni puro, jonka reunat olivat vielä jäässä. Aikoinaan se oli toimittanut torpan lehmien juoma-astian virkaa; mutta jos se vuoti jo yhtä paljon silloin kuin nyt, niin eivät lehmät paljoa siitä kostuneet. Sen pohja- ja sivurakojen tukkeamiseksi käytettiin kaikki löydettävissä olevat vaateriekaleet, mutta siitä huolimatta se ensimmäistä kertaa järvestä kannettaessa vuoti kuin hölmöläisten paloruisku. Veikko tarttui kahteen viimeiseen sanaan. Hölmöläisten paloruiskusta oli kerrottava uusi satu. Kenen oli kerrottava? Siitä vedettiin arpaa kolmella heinänkorrella. Lyhyimmän korren nykäisi Heikki, opettaja-setä, jolle se toisten asiaan osallistuneiden mielestä kuului arpomatta. Hän pyysi ja sai armonaikaa huomiseen. Saunassa kerrottaisiin, huomenna aamupäivällä. Siellä olisi silloin sopivan hämärää ja lämmintä.
Ensimmäinen kylpyesitys kesti tunnin, jälkimmäinen nähtävästi olisi kestänyt kaksi, ellei ainoa kotoa matkaan varattu kynttilä olisi loppunut kesken näytöksen. Opettaja, joka aina oli valmis kaikkia asioita selittämään, esitti sellaisen väitteen, ettei tässä saunassa varmaan ennenkään oltu kynttilän valossa kylvetty. Kun vähän aikaa kärsivällisesti istuttaisiin niin jokainen kylpijä valaisisi kynttilän tavoin. Tämä ei ole mikään ihme, vaan luonnollinen ilmiö, koska jokaisen kylpijän iho on tulen punainen, saunan seinät ja katto sitä vastoin pimeät kuin sysi. Ei kenelläkään ollut kärsivällisyyttä jäädä odottamaan tämän luonnonilmiön tapahtumista, ei keksijällä itselläänkään.
Tuoksuvilla pehmikkeillä täytetyt makuupatjat oli aseteltu puoliympyrään parhaimmillaan roihuavan takkatulen ääreen. Ne olivat korkeita kuin pakkaamattomat heinäkuormat, kukaan ei vielä ollut kerinnyt tai eikö ollut uskaltanut pehmittää niitä. Kylpijöiden jälkijoukosta pompahti mies, joka kerkisi ja uskalsi. Sirkka-Liisa innostui hänen esimerkistään, sitten Heikki-setä ja tuota pikaa koko joukko. Iloisen vapaaliikeohjelman jälkeen oli kolmesta kuoresta kokoon pantu patjavuode kuin painimatto, siinä ei ollut koskematonta kulmaa.
Puut paloivat ja raukenivat hiiliksi. Uusia puita heitettiin pesään. Jälleen pieni torpan tupa valkeni ja lämpeni mitä kodikkaimmaksi majaksi. Veikon isä kertoi tulen ääreen istuville tuvan entisistä asukkaista.
He olivat nimeltänsä Mikko ja Miina. Heillä oli aikoinaan ollut lapsiakin, kolme poikaa ja kaksi tyttöä. Mutta niihin aikoihin, jolloin hän täällä heidän torpassaan ensi kerran kävi, he asuivat jo kahden. Suuriksi päästyään lapset olivat rientäneet omille teilleen, kerran viidessä vuodessa kävivät katsomassa, kirjoittivat, jos muistivat. Mutta vanhukset muistelivat heitä sitä useammin tämän takan ääressä pitkiä iltapuhteita istuessaan.
Mikko oli pieni iloluontoinen vekkuli. Hän kiskoi pitkät talvet valkoisia päreitä ja kutoi niistä kylän emännille kauniita villakoppia. Niitä oli vuosien mittaan valmistunut tässä tuvassa sadoittain. Miina kuljetteli kopat kelkalla kylään ja kaupitsi ne, samalla kun nouti taloista omia kehruuksiansa. Miina oli vielä pienempi kuin Mikko. Korkean koppakuorman takaa häntä ei näkynyt ollenkaan. Mutta kun kuorma kuitenkin liikkui, niin saattoi päätellä, että Miina siellä oli. Kukaan muu näin pikkuinen ei olisi saanut niin suurta kuormaa liikkumaan. Kesäisin hän kantoi kaikki kuormansa: lehtikerppuja, heiniä, sammalturpeita. Aina, milloin kertoja kesäisin oli torpassa käynyt, hän näki viheriäisen kerän liikkuvan navettaa tahi heinälatoa kohti. Ja kun tällöinkään ei ihmistä näkynyt, vaikka heinäruko tahi kerppukasa liikkui, niin katselija saattoi helposti päätellä, että....
— Miina sieltä tulee, auttoi Heikki-setä.
— Mutta miksi Mikko ei kantanut eikä vetänyt kuormia? tiedusteli Sylvi-täti, jonka nähtävästi kävi jo sääliksi Miinaa.
Siihenkin oli luonnollinen selityksensä, jonka kertoja oli sattunut kuulemaan. Mikko oli joskus lähtenyt viemään koppakuormaansa kylään. Kopat kävivät tällöinkin kaupaksi, mutta Mikkoa itseään ei ruvennut kuulumaan kotiin, ei ensimmäisenä päivänä eikä vielä toisenakaan. Kolmannen päivän iltana Miina veti hänet kelkalla kotiin. Se oli viimeinen kerta, jolloin Mikko pääsi koppia kaupitsemaan ja heinäkuormia kantamaan. Miina epäsi hänet aina tokaisemalla: Et sinä kuitenkaan sen kanssa kuumalla kotiin pääse! Mitenkäpä Mikko olisi päässytkään, kun ei päässyt enää edes yrittämään. Miina oli pienuudestaan huolimatta tavattoman itsepintainen ja pitkämuistinen, ja niin Mikko tästä lähtien elämänsä viimeiseen ehtooseen sai vain kuokkia, niittää, hakata halkoja, rakennella koppia. Miina kantoi ja veti kuormat, hyvitteli lehmää ja Mikkoa ja hapatteli hänelle puukehloissa hyvää viiliä. Kunnes hän vihdoin vuosien kuluttua viimeisen kerran pesi Mikon pään ja veti hänet kirkonkylään. Mutta siitä päivästä lähtien kuormat lakkasivat liikkumasta, lehmä lypsämästä ja viilit happanemasta. Miina luovutti torpan taloon. Mitä hän sillä enää olisi tehnyt, kun lapset olivat jättäneet ja Mikko pois mennyt. Hän eli vanhain kodissa pari vuotta. Siellä hänen ei tarvinnut vetää enää kuormia, ei muuta kuin kehrätä, mikäli halutti. Niin helpoilla päivillä ei Miina kauempaa kestänyt. Kuormia olisi pitänyt vetää, kantaa ja raataa torpan ja Mikon hyväksi.
Mikon ja Miinan historian loppuessa oli jo kolmas pesällinen heidän entisen tupasensa takkauunissa hiilille ehtinyt. Tuoreita hauenviipaleita levitettiin hiilille paistumaan, paistiperunoita oli jo aikaisemmin kätketty hiilien alle kuumaan tuhkaan. Kun niitä hetken kuluttua ruskeaksi paahtuneiden kalaviipaleiden ja kotoisten voileipien höystämänä maisteltiin, arveli Veikko, etteivät ne olleetkaan perunoita, vaan omenoita, johon opettaja-setä lisäsi, ettei hän milloinkaan tätä ennen ollut syönyt näin maukkaaksi paistuneita omenoita. Sirkka-Liisan äiti kiitteli hiilillä paistettua kalaa, opettaja-täti Mikon ja Miinan tupatunnelmaa. Hänen mielestänsä siitä olisi voinut sepittää runon, jos kenellä olisi ollut niitä lahjoja.
Perunat loppuivat, hehkuva hiillos painui ja himmeni. Äänettömänä yksi toisensa jälkeen raukeni yhteiselle vuoteelle. Kevätyön hiljaisuus täytti vanhan autio torpan metsittyneet tienoot. Hiiriemo, jonka pesä sijaitsi väkivaltaisesti pois riipaistun lehmänkaukalon alla, rohkeni nyt vasta perusteellisemmalle tutkimusmatkalle. Kaukalo oli poissa. Koko hiiriemon maailma oli paikoiltaan siirretty. Uskaltaisiko näin levottomina aikoina suojattomaan pesään enää kevätpoikasiaan synnyttää. Täytyi uskaltaa, koska oli pakko. Hengen uhallakaan ei ollut varaa enää uuden pesäpaikan etsiskelyihin.
Mutta Mikko Repolainen, vanha kettu nousi vaivattomasti rakennetusta pesäluolastaan, torppari Mikon perunakuopasta, kaapaisi multaa takatassuillansa ja tunnusteli ilmaa herkän kostealla kuonollansa. Puita pilkkoivat, saunan lämmittivät, takkauunissa polttivat tulta pitkin iltaa. Nyt tuvan lattialla makaavat. Tuolla tavalla ei autiotalossa menettele, joka jäädä aikoo. Kiertolaisia, mustalaisia mitä lienevät.
Vanha veijari tuhahtaa halveksivasti herkkätuntoisella kuonollaan. Se mielii tehdä pientä pilkkaa kiertolaisista, joilla ei ole edes koiraa matkassaan. Hipsutellen se juoksee iltatoimilleen saunan ovelle, johon jättää selvästi havaittavat merkkinsä, innostuu kepposestansa ja silmät kiiluen häntä oikoisenaan hiipii tuvan nurkalle saakka, kuuntelee, nuuskii ja merkitsee senkin.
Kukaan tuvassa ei enää kuule, koska uniperhonen hyrisee tai Miinan rukkiko lienee. Lapset nukkuvat, purjehtivat jo kultalatvallansa kaukaisen meren satusaareen. Raukeavat siitä aikuisetkin antoisan eräillan uuvuttamina uniperhon nukuttaviin hyrinöihin.
VIII.
On juhannuspäivä. Talon avoikkunalle nostettu kovaääninen »huutavaisen ääni», joksi Nestori on sen ristinyt, soittaa ja veisaa, suuriäänisesti julistelee Jumalan sanaa. Talon väki kuuntelee, mikä missäkin. Myös Nestori ja Riikka ovat lähteneet taloon juhannuskirkkoon, isäntäväki on kutsunut vierailemaan. Riikka istuu lehtimajan katveessa, uusi tyttären lahjoittama pumpulipuku ensi kertaa yllään. Nestori loikoo kyynärpäittensä varassa pihamaalla. Hänelle ei aurinko mitään mahda, lämmittää vain. Paikka ja ympäristö on ylen tuttu. Pian kolmekymmentä vuotta hän on siinä ruokaperäisiään loikonut, heinätikulla hammaskolojaan rassaillut ja pihamaan kirpeästi tuoksuvaisia yrttiruohoja haistellut. Monta kertaa on pihaturpeesta esiin kaivautunut ja paidanpoveen kätkeytynyt keltiäinen. Vaanii kai nytkin, vaikka koko maailma veisaa. Välittäisikö se siitä, jumalansanasta, pirulainen.
Virren veisuu päättyy ja pappi alkaa lukea päivän epistolaa. Ennen muinoin sitä noustiin seisoaltaan kuuntelemaan. Se oli silloin, kun seurakunta vielä yhdessä kuunteli ja kirkotteli. Nykyään kuuntelee kukin, miten haluaa, ellei mitenkään halua kuunnella, niin lyö masiinansa kiinni. Annahan olla, mitä sieltä tänään julistetaan.
Nestori nyhtäisee kätensä ulottuvilta kaksi valkoista apilan kukkaa ja tunkee ne sieraimiinsa. Apilan kukkien haisteleminen on yksi hänen halutuimpia kesäisiä nautintojaan. Onpa mainiota, kun jo papin saarnan ja juhlapyhän kirkonmenojen aikana ihminen saattoi itsellensä tällaisia nautintoja kustantaa. No, nyt pappi aloittaa. Ole hiljaa ja kuuntele, vanha syntisäkki ja sinäkin akka siellä, toinen hyvä syntinen vaimo! Nestori kääntyy saadakseen kuulevan korvansa paremmin vastaanottavaiseksi.
»Lohduttakaat, lohduttakaat minun kansaani», sanoo teidän Jumalanne.
»Puhukaat sydämellisesti Jerusalemille ja julistakaa sille, että sen sotimisen aika on päättynyt, että sen pahateko on sovitettu, että se on kaksinkertaisesti saanut Herran kädestä kaikkien syntiensä tähden.»
»Huutavan ääni kuuluu: Raivatkaa korvessa tie Herralle, tasoittakaa polku erämaassa meidän Jumalallemme...»
— Huutavaisen ääni sielläkin. Mahtoiko äänen voimassa riittää tälle meidän talon masiinalle? Näin itsekseen mutisten Nestori nousee ryntäilleen. Saarnaajan ääni jatkaa:
»Kaikki laaksot korotettakoon, kaikki vuoret ja kukkulat alennettakoon, koleikot tasoitettakoon ja vuoriselänteet tehtäköön tasangoiksi.
Ja ääni sanoo: Saarnaa! Ja hän sanoi: Mitä minä saarnannen? — Kaikki liha on kuin ruoho ja kaikki sen kauneus kuin kedon kukkanen.
Ruoho kuivuu, kukkanen kuihtuu, mutta meidän Jumalamme sana pysyy iankaikkisesti. Amen!»
Tekstin lukemista seuraa hetken tauko. Huutavaisen ääni ikkunalla vain itsekseen hiljaa rätisee, valkorintainen poutapääsky kirskuu tuuliviirin laikalla. Jo kuuluu taas etäisen kirkon ääniä, joku niistää nenäänsä, toinen rykäisee. Se kuuluu selvemmin kuin pääskyn vikerrys, niinkuin joku olisi rykäissyt tyhjään maitokannuun vieressä olevan kaivon kannella. Pappi kuuluu ottavan luetusta sanasta kiinni.
— Lohduttakaat, lohduttakaat minun kansaani! sanoo Herra.
Hän ei jatka tuttua tietä tämän pitemmälle. Taitava sananselittäjä, kuten vanha perunankaivumies, selvittää vain turpeen kerrallaan. Tällöin poimijakin kerkiää noppaista jokaisen mukulan. Kyllä sinun kelpaa kaivaa ja lohduttaa, kun on tuollaiset värkit, koko maailma kuin kaivonkannelle kumottu maitokannu. Toista oli meidän pitäjän rovastivainajan aikoina. Kylmässä pöntössä hänen täytyi paukuttaa, ei toki juhannuksena, vaan jouluna. Sanankuulijat ramppasivat kymmenvirstaiset kirkkotaipaleensa kesän helteissä ja talven pakkasissa. Saivat siinä hevosetkin juosta ja pakkasessa tahi kärpäsissä kirkkomäellä värjötellä.
Liian kauaksi huomaa auringon paisteessa loikoileva sanankuulija loitonneensa. Ellei ripeämmin poimi, niin luokoa tulee, mullan alle kohta jää moni kaunis mukula, varteenottamatta selittäjän sana.
— Lohduttakaat... lohduttakaat... sanoo Herra. Tuollaisilla värkeillä kyllä ehtii lohduttaa, jos kannun suulla pauhaa oikea mies niinkuin rovastivainaja rippikoulun aikoina. Voi, pojat, miten hän selitti historian suurtapahtumat, vedenpaisumuksenkin. Rakennettiin arkki, kolmikerroksinen ja kamareilla varustettu, pikitervan ja tappuratilkkeiden kanssa. Niin pitääkin rakentaa, jos puusta rakentaa. Meidän nuori isäntä rakennuttaa rautabetonista ja sementtitiilistä. Lujaa on tarkoitus tehdä, mutta ei niistä aineksista ainakaan Noakin olisi sopinut vesilaivaansa rakentaa. Pohjaan se olisi painunut kuin riippakivi. Pohjaanko? Mitä pohjaan, kun ei olisi noussut edes pohjasta pintaan, ei paikaltaan liikahtanut enempää kuin kallion napa.
Nestori vilkaisee syrjäsilmällä muoriin, joka lehtimajan katveessa, kädet helmassa kuuntelee huutavaisen ääntä. Niinkuin ei elämässään olisi mitään muuta tehnytkään, ei ajatuksissa, sanoissa eikä töissä.
Mies havahtuu jälleen pitkälle eksyneistä mietteistään. Kaikkeen ihmisen pitää kaivautua kirkkaana pyhäisenä päivänä kesken sananselitysten. Varmaankin se vanha kehno ihmisen ajatusta noin riivaa ja kyyditsee, että noukkimatonta luokoa karttuisi ja selittäjän parhaimmat perunat peittyisivät unohduksen turpeen alle.
Hän kääntyy rienaajalle ja muorillekin vihoitellen vielä enemmän syrjin karein. Kuuleva korva ei enää tähtäydy suoraan huutavan äänen puoleen, mutta sitähän voi kädellä auttaa, paljonkin. Selvä ulosanti on suuren kirkon saarnamiehellä. Hänen sanansa napsahtelevat, putoilevat kovaäänisen kidasta kuin herneet peltiseulaan viimeistä puustaintaan myöten. Ne ovat puhtaita profetaallisessa tulessa kirkastettuja rakeita.
— Puhukaa sydämellisesti Jerusalemille ja julistakaa sille, että sen sotimisen aika on päättynyt, että sen pahateko on sovitettu, että se on kaksinkertaisesti saanut Herran kädestä kaikkien syntiensä tähden!
Siinä sitä rivahti, ihan täysi latinki. Puhukaa Jerusalemille.... Kuinka puhuu sellaiselle, joka ei kuule kummallakaan korvallansa? Kovakorvainen Herran palvelija se on aina ollut, tämä iankaikkinen kiertolainen, tämä nuttujen kauppias ja Jerusalemin suutari. Menehän suoralta kädeltä julistamaan hänelle hänen pahat tekonsa sovitetuiksi, tekee uutta pahaa sitäkin enempi.
Eikä sotimisen aika vielä ole päättynyt. Sekään puhe ei tarkalleen ottaen pidä paikkaansa. Japani sylkee Kiinaa silmille kuin kiukkuinen kissa ja Kiina, se vanha hampaaton tamma lopsii takakavioillansa, joissa ei ole kenkiä eikä nauloja. Ja kaikki muutkin kansakunnat nousevat. Niin nousevat, yksinpä tenavat vanhempiaan vastaan paremmissakin huusholleissa.
Huutavan ääni paukahuttaa omia sanojansa väliin. Ja taas kuulijaparka huomaa harhautuneensa pahasti. Hän todenteolla jo kimpastuu vanhalle harhauttajalleen, omalle minälleenkin. Onpa tässä poimija, hyväkin kuulija, silmät päässä kuin huuhkaimella, molemmat korvatkin vielä eikä kuitenkaan mitään kuule. Kaikille tässä talon puolesta sananpaukuttajat ja kovaääniset kustannetaankin!
Hän nousee pihanurmelle istumaan, tempaisee apilankukat sieraimistaan. Ei sanaa kuunnellessa yrttejä tarvitse haistella! Mutta saarnamiehellä on jälleen seulassaan profetaallisia kirkastuksen rakeita:
— Kaikki laaksot korotettakoon! Kaikki vuoret ja kukkulat alennettakoon! Koleikot tasoitettakoon ja vuoriselänteet tehtäköön tasangoiksi!
Älä, hyvä mies, enää yllytä häntä! Kyllä hänellä muutoinkin on jo halu! Tämän talon tanhuvilla on vajaan vuoden aikana paukuteltu niin monta kiveä hajalle, että sen minun vähäisen järkeni mukaan pitäisi riittää. Kaikki peltokivet, pihakivet, maantienupuratkin. Ja nyt hän kaivattelee maantienkulkijamilla kahden sylen syvyisiä ojia talon kelvottomimpaan rämekorpeen. Milloin tervaskanto tulee työkalun eteen, niin pötky alle ja poksis! Jos esteenä on kallion kulma, niin kaksi kovaa pötkyä: poksis! poksis! Metsärahoillansa hän totisesti Niemelän laaksot korottaa ja koleikot tasoittaa. Älä sen enempään yllytä häntä, älä herran tähden!
Olisi mukava nähdä, mitä ukko sanoisi, jos vielä eläisi. No, eipä poika poksauttelisi, jos ukko eläisi, tai jos poksauttelisi, niin ukko ei eläisi. Kuinka sopisivat samaan villakoppaan vanha siili ja kissanpoika. Laaksot korotettakoon.... kukkulat alennettakoon... Olihan siihen aika jo tässä talossa, niin rahan, tavaran kuin kunniankin puolesta! Jo oli aika, herra nähköön!
Pistouvasitko vanha kitupiikki ainoan työmiehesi jalkaan koskaan tällaisia pyhäisiä verkahousuja ja nauhapatiinoita? Kutsuitko milloinkaan häntä kesäisenä sapatinpäivänä maan annilla ja karjan ytimellä suurustettuun pitopöytään? Näin kutsuu poika ja hänen emäntänsä. Kutsui sinunkin jalomuotoinen emäntäsi aikoinaan. Jos kuulet, niin vastaa!
Et kuule. Älä kuulekaan! Nuku rauhassa turpeesi alla! Kuinka olisit työmiestäsi kutsunut, koska sielusi ei tuntenut kutsumusta sellaiseen. Sinulle itsellesi kelpasivat pyhänä ja arkena samat sapuskat kuin ruosteelle, koille ja lattiapalkin alla nakerrelevalle rotalle: kupariromu, vanhat säämiskähousut ja valtiopankin painamat setelin riekaleet. Älä viitsi vaivautua! Nuku rauhassa, vanha mies!
Kovaääninen paukahtaa kuin nuoren isännän kantopommi. Ukkosta lienee ilmassa. Nestori kääntyy päin ja tarkkailee selittäjän viimeisiä tekstisanoja:
— Ja ääni sanoi: Saarnaa!.... Kaikki liha on kuin ruoho ja kaikki sen kauneus kuin kedon kukkanen.... Ruoho kuivuu, kukkanen kuihtuu, mutta meidän Jumalamme sana pysyy iankaikkisesti. Amen!
Nestori silmäilee tuttua ruohomattoista pihamaata, nostaa siitä katseensa laajemmalle viheriöitsevän pellon ja sen kesäkukkaisten ketojen puoleen.
Niin on kuin kirjoitettu on. Kun viikko pari kuluu vielä, niin heinäraudat teroitetaan. Katkeaa ruohon ja kukkasen kaula, sammakonkin, jos se katkaisimien edessä torkahtaa. Yksi rääkäys ja hänen lihansa on kuin ruoho, se katkaistu ruoho, iltapäivällä jo lakastuu, huomenna haisee, niin mätänee katkaistu heinäkin, ellet visusti kuivaa ja härkkäimille hajoittele.
Kaikki liha on kuin ruoho.... Niin on kovakin mies, herastuomarikin jo. Kapakala, lipeäkala ilman tuoreutta ja voimaa. Mitä olet renkiparka kohta itsekään? Liha kuin ruoho. Ja kun sinussa ei ole edes lihaa, ei juuri muuta kuin ruoto ja kuori... Muori tuolla! Hänessä on lihaa, on ollut myös lihanhalua. Eipä kovinkaan paljoa enää, ei sovi valittaa... Liha kuin ruoho ja kauneutemme katoavaista.
Hän kääntyy ja katsahtaa muoriin, joka lehtimajan katveessa pää nöyrästi taivutettuna, kädet hartaasti ristissä nukkuu. Nestori nousee ja menee käsivarresta ravistamaan.
— Herää jo! Isäntäväki kustantaa kirkonmenot ja kirkkopäivällisetkin vielä. Mitä tekee tämä? Antaa sielunvihollisen itseänsä tuolla tavalla tuuditella. Valmiiksi taritun sanan ääressä nukkuu! Ettes häpeä vähän!
Näin yllätettynä, vakavasti nuhdeltuna muori jo häpeääkin. Hän pyyhkäisee unet silmistänsä koettaen korjata, mitä vielä korjattavissa on. Paljoa ei ole enää saarnasta jäljellä, muutama lopettajaissana ja kirkas aamen. Se putoaa kuin umpilukko tyyneen järven pintaan. Sitten seuraa virsi, jonka nuotti on tuttu, sanoista vain ei saa täyttä selvää, vaikka monta henkeä yhteen ääneen on veisaamassa. Virren jälkeen kuulutetaan Helsingin seurakuntalaisia kristilliseen avioliittoon: konttoristia, puuseppää, leskirouvaa ja neiti-ihmistä, ketä ensimmäistä, ketä toista tahi kolmatta kertaa. Emäntä ilmestyy rapulle ja kutsuu sisään.
Talon perheentupa on koristettu juhannusasuun kuin vanhan emäntä vainajan aikoina. Permanto kokonaisuudessaan on peitetty haavanlehdillä, muuri, ikkunat ja seinät kukkivilla pihlajan oksilla. Ikkunaruudut ovat kirkkaat, permanto, pöytä ja seinäpenkit tuoksahtavat pestyn puun raikasta hajua, joka miellyttävästi sekautuu permantolehtien ja kukkivien oksien kesäiseen tuoksuun. Tuntuupa kuin vanha pirtti olisi juhlan ylimmäinen vieras, vanha morsian, joka nuortuneena odottelee vieraita omiin kultahäihinsä.
Isäntä toivottelee kotoisen väkensä tervetulleeksi. Tuvassa on Riikan ja Nestorin lisäksi muonamies Heinosen Eemeli Mantoineen ja vakinaiset rakennusmiehet Koivulan Jussi ja Virtasen Jalmari sekä näiden lisäksi taloruokaiset karjakko Vendla, sisätyttö ja nuori renkipoika Lovelan Aapeli, samantapainen, mustalaispojan kokoinen vempele kuin tässä talossa ennenkin samaa virkaa oli vuosipalkkalaisena hoidellut.
Emäntä levittää pöydälle pitkän pellavaisen liinan, johon hän näppärästi apulaistensa avustamana kanniskelee ruokia. Nestorin muori auttaisi mielellään heitä pöydän kattamisessa, mutta hänen on vaikea keksiä, mihin kajoaisi. Mihin rakoon mahtuisikaan vanha lylleröinen ihminen! Näppärästi kuin heittosukkuloina puikkelehtivat emäntä ja hänen nuoret apulaisensa pöydän, astiahyllyjen ja ruokakonttoreiden välillä.
Tätä katsellessaan muori muistelee isännän äidin, Helena-emännän aikoja. Jalo ihminen oli myös Helena-emäntä. Hyvin hänkin osasi työnsä tehdä, pitopöydätkin kattaa. Hän oli kooltansa suurempi kuin tämä nykyinen, mutta järjen juoksultansa vilkas ja käsistänsä aikoihin saava, muutoinkin kuin eläväinen henki. Kuinka tämä nainen suostui verkkaiseen ikämieheen? Eivät sellaiset liitot koidu koskaan onneksi. Niinpä sitten tässäkin kävi, niinkuin kävi. Kuinka siinä kävikään?
Nestorin muori tempaisee kesähuivinsa päälaelta niskaan ja antautuu muistelemaan sitä tapahtumaa. Hän vain ei tahdo saada oikeasta juonesta kiinni, pitäisi mennä pitkälle aina alkuun asti. Tässä ei liene enää niin etäisiin muisteloihin aikaa, koska emäntä jo uunilaatikoitaan nostelee. Mutta huomaamattaan muori etenee vielä pitemmälle omiin nuoruuden päiviinsä asti, josta välähtää esiin kirkas ja näköisä muisto.
Se sattui rippikoulun edellisenä vuotena, jolloin hän palveli Leppäahossa paimenena ja lapsentyttönä. Pojat olivat hankkineet taloon pienen pystykorvaisen koiranpenikan. Se oli viisas ja vikkelä, niin tavattoman kaunissilmäinen. Pientä pahaa se teki joka päivä, kaatoi kissan maidot, ratkoi emännän alushameesta kantinkinauhat. Ei se tarkoituksella pahaa tehnyt, se oli vain niin ehtiväinen. Emäntä ei ymmärtänyt pentuparan leikkiä ja oli vihainen sille, löi ja potkaisi, vaikka ei siitä pennulle koskaan sattumuksia tapahtunut, niin vikkelästi se osasi väistää. Mutta yhtenä keväisenä päivänä emäntä keksi mielestänsä oivallisen keinon. — Tuosta penikasta tulee vihainen, lampuri mikä tulleneekaan! Se pitää kytkeä päiväksi sylen mittaiseen naruun meidän tallipässin kanssa! Niin meillä kotona ennen koirat taltutettiin! Meillä kotona ennen! Se oli hänellä jokapäiväinen virsi. Emäntää Leppämäessä ei uskaltanut kukaan vastustaa, ei äkäinen tallipässikään. Ja niin pentu parka kytkettiin siihen kovasarviseen mulkosilmäiseen pässikurikkaan sylen mittaisella ohjasnarun kappaleella, ja sitten pässi päästettiin valloilleen lammaslaitumelle. Voi, sitä pikkuista raukkaa! Pässi lipoi punaista kieltään, puski ja mulkoili ja taas puski, löi turvatonta kuin nurkkanuijalla. Pentu raukka ulisi ja värisi, mutta emäntä seisoi veräjäpuulla kädet mahtavasti lanteilla. Noin meillä ennen kotona...
Tytöt juoksuttavat uunilaatikoita ja kastikeastioita pöytään. Nestorin muori juoksuttaa omaa muistojensa astiaa, lämpenee sitä tehdessään vanha lylleröinen ihminen, ei mitään mahda.
Maantien vieressä väänteli puomivitsojansa Luokkasen Kalle, reipas ja iloluontoinen tukkipoika. — Tuo on eläinrääkkäystä! sanoi Kalle, hyppäsi pentupoloisen avuksi ja tempaisi puukollansa narun poikki. Emäntä siitä ilmoihinsa nousi. Mitä tukkijunnareilla on tekemistä meidän talon koiran kasvattamisessa! Solmii kiinni sen narun ja heti paikalla! Solmisiko Kalle? Vielä mitä, sivalsi nuoran palalla pässiä pakaroille ja sanoi emännälle suorat sanat. Niin rohkeasti ei varmaan kukaan ollut tätä ennen sanonut Leppäahon emännälle. — Jos emäntä vielä toisen kerran yrittää kytkeä avuttoman pennun kovasarvisen pässin rusikoitavaksi, niin... Luokkasen Kalle jatkoi niin rotevasti, ettei sellaisia sanoja rippikouluun aikovan tytön koskaan pitäisi kuulla. Emäntä punoitti ja pauhasi kuin ukkonen, huusi minullekin, kuulinko minä, mitä tuo hullu tukkilainen hänelle sanoi. En minä mitään kuullut. Sen pennun pelastumisen vuoksi en voinut ajatella Kallesta pahaa enkä toimittaa hänelle mitään pahaa. Hyvää olisin antanut, jos minulla olisi ollut jotakin annettavaa. Mitäpä oli tyttöraasulla, lapsenlikalla. Mutta Luokkasen Kallella oli. Heillä oli Kallen kanssa vielä paljon kahdenkeskistä hauskaa saman kesän syksypuolella.
Muori hätkähtää, vilkaisee hätäisesti pöytään päin ja Nestorin puoleen.
Mitä muistelenkaan minä vanha vaivainen syntinen! Helena-emäntää, nuoren isännän äitiä minun piti ajatella, mutta sielunvihollinen, se vanha pässi johdatteli minut taas tuolla tavalla oman riettauteni poluille. Miksi eivät käske jo pöytään tahi sikojen kaukalolle häpeämään. Että minä tällaisiin ajatuksiin nyt johduinkin, keskellä pyhäistä päivää, vanha ihminen.
Hengessään Nestorin muori hätääntyy jo aivan. Hän tahtoisi katsella ja ajatella vain pöytää ja pöydänkattajia, permannolle levitettyjä haavanlehtiä ja seinille ripustettuja pihlajan kukkia. Hän tahtoisi pistää lippusuitset päähänsä, niinkuin ne pistetään ympärilleen vilkuilevan vauhkon hevosen päähän. Kerta kaikkiaan muori poloinen nyt jo lopultakin tahtoisi katkaista kaikki Luokkasen Kalleen yhdistävät syntiset siteet, vähääkään epäröimättä, niinkuin Kalle katkaisi tuppipuukollaan narun Leppäahon pässin ja pennun välillä.
Ei siitä mitään valmista tule. Taas hän näkee vain värisevän pennun kiitollisen katseen ja Kallen roimasta kädestä saparoilleen saavan pässikurikan vihasta punaiset mulkosilmät. Ja vaikka hän kuvittelee itsensä tuon pentupoloisen tilalle, niinkuin hän vaimo-raukka erheellisen elämänsä aikana monta kertaa oli jo ollutkin, ei hän voi vihata Luokkasen Kallea, joka hänelle ensi kerran syntisen taidon opetti. Kalle ei ottanut häntä pakolla, ei kukaan, ei Nestorikaan, vaikka hänellä olisi ollut siihen oikeus ja vaikka hän monta kertaa on ollut yhtä vihainen kuin Leppäahon suuri tallipässi.
Nestorin muori ihan hypähtää penkillänsä. Herra Jumala, näitä minun muistojani ja pyhäisiä ajatuksiani! Tällaisessa mielessäkö minä talon pitopöytään ja Jumalan viljan ääreen? Niin on tuon syntisen ihmispoloisen sydänrääsy kuin vanha riihipaita. Jospa olisikin riihipaita! Silloin kerran vuodessa saisi sen suopasaippualla puhtaaksi pestä ja keväiselle kedolle auringon valkaistavaksi asettaa! Niin katoaisivat kaikki riettauden siteet ja synnin muistot. Myös Luokkasen Kalle kokonaan. Ei kokonaan! Voi, minua poloista!
Nestorin muori, syvästi syntisyytensä tunteva rääsypoloinen kahmaisee haavanlehden tuvan permannolta yrittäen ruusata sitä hampaattomilla ikenillänsä. Onnelliseksi hän itsensä tuntisi, jos ensi hairahduksensa unohtaisi, onnettomaksi, jos kokonaan siitä pääsisi. Niin tuskailee, kituu ja ikävöitsee vanha vaimo, liian hereä, liian nuorena aikuisten pyyteihin uuvuteltu.
Jo on emännän pöytä valmiiksi katettu. Isäntä itse nousee ja taluttaa Nestorin muorin, juhlan vanhimman naisen pöydänpäähän kunniapaikalle. Isäntäkö minua pitopöytiin taluttelee, tämmöistä? Hämmästys ja häpeä, ilo ja riemu riipaisee Nestorin muorin vähäisiin elämän riemuihin tottunutta sydäntä. Siinä hetkessä, penkin ja pöydän väliä astuttaessa hänelle kirkastuu se kuva, jota hän äsken naisten pöytää kattaessa ei etsimälläkään silmänsä eteen saanut: Mitenkä liian nuorena vanhaan herastuomariin kytketylle Helena-emännälle sitten kävi.
Hullusti kävi ihmisten mielestä, mutta hyvä Herramme on kaikki asiat parhain päin kääntänyt. Ellei olisi käynyt niinkuin kävi, ei nyt Helena-emännän toimekas, kuvan kaunis ja maailmalla kuuluisaksi tullut poika taluttelisi vanhaa vaimoresua talon juhlavaan juhannuspöytään. Joku vanhan isännän keskenaikojaan näivettynyt sukulainen, joku kitupiikki, joku vanha kääkkä Niemelän talossa nyt isännöisi. Ei tuukattaisi rengeille eikä päivätyöläisille tällaista pitopöytää. Kovaa leipää, kurnaalisintua ja silakanpäitä! Sellaista se on rengin ruoka kitupiikin talossa.
Mitä kauemmin ja useammalta puolelta Nestorin muori asiaa ajattelee, sitä kirkkaammaksi se hänelle selvenee: Hyvin kaikki, että Helena-emännälle kuitenkin niin kävi.
— Nestorin emäntä, ottakaapa perunalaatikkoa, että saadaan kiertämään.
Nestorin muori hätkähtää emännän äänen sävystä ja sanoista. Ihan samanlainen yhtä ystävällinen kuin Helena-emännän ääni! Ensinnä ottamaan pyytää, tarjoaa ja odottelee, tämmöistä rengin vanhaa akkaa. Vain kerran vuodessa, koulun äitienpäivillä on häntä näin kukitettu ja ylösotettu... Nestorin emäntä... Vieläpä tässä hyväkin emäntä... Nestorin muoria ihan itkettäisi, ellei se jo etukäteen hävettäisi. Kyynelkarpalot herahtavat kuitenkin hänen kummallekin poskipäälleen. Kun ne tulevat, niin ne tulevat, mitään et mahda... On se erinomaista, kun muutaman ihmisen hyvyys tuolla tavalla ansaitsematta ja odottamatta toisen päälle lankeaa. Hän selviytyy liikutuksestansa reippaasti, ottaa paistoksista osansa ja antaa laatikoiden kiertää eteenpäin.
Pian koko pöytäkunta on päässyt käsiksi mieluisiin peruna- ja lanttulaatikkoihin sekä niitä seuraaviin lihapaistoksiin. Sahti ja kirnupiimä kiertävät, lasi toisensa jälkeen täyttyy. Ennen muinoin, vielä Helena-emännän eläessä oli pöydässä vain kaksi tuoppia, yksi miesten ja toinen naisten puoleisessa päässä. Tuttavallinen oli tapa silloin, parempi näin. Siistimpää on, että kullakin on oma lasinsa, mukavampaa, että istutaan näin vähän lomittain, parittainkin, miten sattuu.
Muori on jo jättänyt turhat ujostelemiset ja istuu kuin ainakin ylimmäinen pitovieras isännän vieressä. Emäntä istuu Nestorin vieressä permannon puoleisella penkillä. Onpa ukollakin nyt voisulaiset leipänsä ja kesäiset Jussinpäivänsä, vanhalla kämpyrällä!
Keskipäivän aurinko paistaa kirkastetuista ikkunoista. Lehditetty, kukkivilla oksilla koristettu tupa tuoksuaa. Ruoka maistaa, ja puhe luistaa. Isäntä vauhdittaa sitä, myös emäntä muutamalla hänelle ominaisella sanankäänteellä tai hereällä naurahduksella.
— Jos olisi aina kesä, aina juhannus ja aina tällainen ruokapöytä, niin minäkin olisin renkinä, veistää Koivulan Jussi, rakennusmies, Nestoriin ja Lovelan Aapeliin merkitsevästi vilkaisten.
— Tuo nyt ei ollut mitään uutta eikä lämmitettyä parempaa. Minä kuulin nuo samat sanat jo vanhalta mustalaiselta mustalaispojan kokoisena vuosipalkkalaisena palvellessani. Nestori on sanonut sanottavansa ja ottaa uuden annoksen perunalaatikkoa astian reunaa rahnustaen.
— Siitä sait! virskahtaa Aapeli kuin haarapääsky viirilaikan nenässä. Heinosen Eemeli vain suuriäänisesti nauraa, hörähtää, mutta Manda, joka on palvellut kirkonkylän herroissa ja tietää, miten ruokapöydässä on käyttäydyttävä, nyhtäisee häntä kyynärpäästä.
— Kyllä juhannuksen aika olisi ihana, kun vain ei olisi niin paljon ilkeitä kärpäsiä eikä paarmoja, virkahtaa karjakko Vendla, lehmiään ajatellen tahi ehkä vain jotakin sanoakseen.
— Paarmoja! Vaivaavatko ne myös neitiä?
Virtasen Jalmari näin Vendla-karjakolta tiedustaa. Hän on kohtelias mies, joka pyhäisin pukeutuu kuin kaupunkilainen herrasmies. Tiedetään myös, että hän innokkaasti, jos kohta säädyllisesti hakkailee Vendla-neitiä, joka luonnoltansa on ujo, vaikka onkin verevä karjakko. Jo nyt hän punoittaa kuin puhkeamaisillaan olevan villiruusun nuppu. Koko pöytäkunta katselee. Kuinka hän syyttä suotta tulikaan sekautuneeksi miesten keskusteluun. Jospa huomaamatta pääsisi livahtamaan ulos lehtimajaan. Emäntä näkee apulaisensa onnettomuuden ja rientää häntä auttamaan, huomiota ja puheenaihetta edes hiukan hajoittamaan.
— Nestorin emännän pitää neuvoa Vendlalle jokin vanha taika paarman puremia vastaan. Eikö täällä päin ennen ole käytetty sellaisia?
— Käytettiin niitä! Nestorin muori muistelee, mutta ei sellaisia niin vain tavoita, ei ainakaan silloin, kun vartavasten yrittää.
— Karjataiat tehtiin jo laskiaisena, ehättää Nestori väliin, ennenkuin muori möhlää. — Ei juhannuksen aikana tehty taika auta paarman puremia vastaan.
— Ei auta! vahvistaa Aapeli huokaisten. Äänekäs nauru pöydän joka puolelta vapauttaa Vendla-neidin yleisestä huomiosta ja vähitellen hänen verevät poskensa ruusun nupun ruskoituksesta. Mutta talon isäntä ja emäntä tietävät, Nestori ja Nestorin muori, Aapelikin sen jo hyvin aavistaa, että yksi koulun käynyt karjakko Suomenmaassa ennen pitkää siirtyy kaikkien karjakoitten toiveitten paratiisiin, minkä jälkeen maan karjatalous on taas yhtä hyvää ammattilaista köyhempi.
Jälkiruokana on viili, oikea kunnollisesti hapatettu kehloviili, pienissä katajaisissa kehloastioissakin, ihme ja kumma. Kyllähän vanhat Helena-emännän aikaiset viilikehlot olivat kaksi, kolme, jopa neljä kertaa vetävämpiä, mutta ottaen huomioon, että vanhan emännän aikaisen viilikehlon ympärillä neljä tai viisi kilvoittelijaa ankarasti piti puoliaan, niin nämä uuden emännän viiliastiat olivat sittenkin antoisampia, paljon näkyisämpiä ja siivompia, arvelee Nestorin muorin jo käytännöllisiin asioihin tasautunut ajatus.
Viilin höysteenä tarjotaan hienoa sokeria ja talkkunaa. Astioiden vaihdon aikaan on isäntä käväissyt radion luona ja avannut aaltojen tiet sävelten maailmaan. Vanhanaikaisten ilojuhlien keveämpää ohjelmaa, iloista polskaa, keinuvaa valssia tulvahtaa ruokailevien iloksi lehditettyyn juhannustupaan. Sitä kuunnellaan haluisasti vielä juhla-aterian jälkeenkin, leveillä seinäpenkeillä, uunikivellä ja permannon kahisevilla haavanlehdillä istuskellen.
Nestorin muori istuu sängyn laidalla Veikko-pojan ja karjakko Vendlan kanssa pyöreitä haavan lehtiä koristellen. Muori kertoilee, että ennen pidettiin oikein ruusauskilpailuja, pureskeltiin satoja lehtiä ja kauneimmin koristetut haavanlehdet pisteltiin havunneulasilla tuvan seinänrakoihin, missä ne säilyivät kesän muistoina jouluun asti. Ruusauksen onnistuminen riippui siitä, miten taitavasti lehden osasi taivutella ennen pureskelemistaan.
Hyvin muori lehdet taivutella osasi vieläkin, mutta pureskelemisen laita oli jo sitä ja tätä. Veikko taas oli mestari siinä taidossa, vähän liian terävät hampaat hänellä oli, niin että lehdestä usein kappaleet heltisivät. Karjakko Vendla pureskeli mitä kauneimpia auringon kehäkukkia ja maitosiivilöitä niin kauan, kun sai muorin ja Veikon seurassa pureskella. Mutta kun Virtasen Jalmari myös tuli kilpasille, ei Vendlan lehdistä kukaan voinut enää päätellä, mikä oli auringonkukka, mikä maitosiivilä.
Kotvan kuluttua Nestori myös nousi ja käveli sängyn viereen, tosiasian vuoksi, ei ruusailemista varten.
— Nyt lähdetään muori, että tänään vielä kotiin kerittäisiin.
Muori nousi ketterästi ja kiitteli kädestä pitäen emäntää ja isäntää.
— Suur kiitosta, paljon kiitoksia! Kiitoksia nyt oikein paljon kirkosta ja ruoasta, viilistä ja kaikesta! En minä niin osaa sanoa, kuinka haluaisin.
— Jätä silleen koko yritys. Ei ihmisen pidä koskaan sanoa enemmän kuin osaa, huomautti Nestori.
Silloin muori jo itsekin käsitti ja yritti pidättää kyyneleitänsä, mutta myöhäistä se jo oli.
He kävelivät peräkanaa lehtimajan ja vaarin tuvan ohitse vasikkahaan veräjää kohti. Haarapääsky virskahti viirin laikalla. Tiedä häntä, vaikka olisi ollut Aapeli, se tuhannen viikari! Kaikkia niitä pestataan vuosipalkkalaisina talon vastuksiksi!
Nestori kiihdytti askeleitansa tavoittamatta muoria, josta takaa katsoen ei tarkalleen tietänyt kierikö hän vai käveli. Tekipä kumpaa tahansa, alamaassa ei häntä vanha kehnokaan olisi saanut kiinni.
IX.
Metsä palaa!
Kirkonkello pauhaa, ja ruokakellot soivat, puhelimet kilisevät kymmenissä taloissa.
Tuli on irti! Metsäpalo! Joutukaa!
Peltomies tempaisee hevosensa äkeen edestä. Leipomassa oleva talonemäntä juoksee pihamaalle taikinaisin käsin. Vanha suutarikin kompuroi mökkinsä rapulle lonkkiaan hieroskellen, nuuskii ja aivastelee kakkulat nenäntyvellä. Missä palaa? Missä päin tuuli lienee? Jos pahaa linjaa painaa, niin mökkini nuolaisee palansa painikkeeksi!
Yhä kirkonkello meuruaa, ja pienet leipäkellot pimppaavat surkeasti. Sankka savupilvi kohoaa metsäkylillä päin ja laajenee nopeasti. Molemmilta sivustoiltansa se on hallava, metsän laiteelle painunutta poutahattaraa muistuttava, mutta keskipalkoilla kiehuu musta kuhiseva pilvi, niinkuin horna itse olisi maan alta esiin kuohumassa. Hätäisimmät katselijat ovat näkevinään siinä jo tulta ja kipinöitä, vaikka ei suinkaan palo vielä sellaiseen vauhtiin ole päässyt, tunti vasta on kulunut siitä, kun ensi kerran ilmoitettiin.
Mutta metsäsammal kolmiviikkoisen hellepoudan jälkeen on rutikuiva ja ruudin äreä. Lyhyessäkin ajassa valloilleen päässyt tuhotuli saavuttaa siinä peloittavat mittasuhteet. Helvetillistä iloaan pitäen se hyppii ja tanssii, räiskyy ja rähisee. Etukulona se monihaaraisella kielellänsä nuolaisee sammalkamaran, yhdellä sieppauksella humahuttaa vihreät, värisevät puut ruskeiksi, savun sinertäviksi, punaisena hulmahtavaan tuleen kuin palava leivinuuni kuivan kylpyvihdan. Niin hekumoitsee valloilleen päässyt hornan henki, hillittömässä himossansa raiskaa kaikki juurilleen sidotut metsän neitsyet jättäen jälkituhoamisen näpertelyt pikku pirujensa asiaksi. Kuinka pitkälle jatkaneekaan? Vaikea arvata, peloittava ajatella.
Satapäinen joukko lähikylien sammutusväkeä on häätynyt kiitävän palon tieltä Ala-Häkkisen niitylle, jossa ainakin on tuore maankamara ja pieni joki niityn keskellä pahimman varalta. Ilma on jo kuuma täälläkin. Tuulenpyörre painaa tukahuttavaa savua polttavine kipunoineen. Muutamat juoksuttavat ämpäreillänsä joesta vettä. Se on lämmintä ja maistuu palaneelle suolle. Raivokas täydelleen valtoihinsa päässyt tuli karkottaa viimeisetkin uskalikot kovan maan laidasta vesiniityn turviin. Miehet huohottavat, pyyhkäisevät kasvoiltaan oikoisenaan noruvaa mustaa hikeä. Vesiämpärille päästyään he juovat lämmintä, sameaa vettä, kuin se olisi parhainta vappusimaa. Sitten vasta irtautuu muutamia alistuvia sanoja.
— Ei siellä kestä!
— Ei kestä!
— Ei pirukaan!
— No, se kyllä kestää pahemmassakin paikassa!
Viimeinen puhuja on Kuikan isäntä, aikaisemmin niitylle saapuneita. Hänellä on varaa useampiin sanoihin, jopa pieneen leikinlaskuun siitäkin huolimatta, että hänen kuten muidenkin kylän kantatalokkaiden arvokkaimmat metsämaat alkavat sen kuivan kankaan takaa, jota kulopalo parhaillaan kilpajuoksijan vauhdilla eteenpäin rientää.
Mutta metsäneuvoja Lahtinen, joka viimeisten miesten mukana on niitylle peräytynyt, on palavaa tulta ja tappuraa. Hän on saanut jo henkensä takaisin ja kiljuu kuin korpraali ensi päivän alokkaille.
— Hei, miehet! Jotakin on tehtävä! Emme kai aio täällä katsoa ja kärvistellä siksi, että tuhovalkea ehtii hävittää koko pitäjän metsät ja mannut!
— Minkäs mahdat!
Se kuului savun seasta, milteipä ilkkuen kuin näkymättömän paholaisen suusta. Sen heitti joku kulkumies, jolla ei ole metsää eikä maata. Ei Lahtisella itselläänkään ole metsää eikä omaa maata, mutta hänellä on vastuuntunto, niinkuin jokaisella kunnian miehellä yhteisen vaaran hetkellä. Raivoava metsäpalo on kansallinen onnettomuus. Hän kiivastuu. Sanat iskevät kuin puukonterät savun ja ryskeen lävitse.
— Minkä mahdat! Oliko tuo miehen vaiko lampaan ääni! Niin kovaa paikkaa ei tässä maailmassa tule, ettei sata miestä aina jotakin mahda! Joka mies Kantolan tienristeykseen! Siihen on hakattava viidenkymmenen metrin palokuja! Kangas on siltä kohdalta tuskin sadan metrin levyinen!
Se oli hyvä esitys. Moni vanhempi isäntämies on samaa miettinyt, vahinko vain, että ehdotus toimeenpanoon nähden on samaa maata kuin sadun hiirten neuvo: Kello on ripustettava kissan kaulaan, mutta kuka tekee sen? Tällä puolen kankaan on vetinen niitty, tuolla puolella hyllyvä räme, tuli on valtaherra kuivalla maalla. Tarvittaisiin suuri ilmalaiva, joku tarun Pohjolan akka, joka nostaisi sata miestä tulen ja rämeen ylitse viiden kilometrin taakse Kantolan tienhaaraan. Koko miesjoukko vaikenee, savun keskestäkään ei kuulunut enää sanoja, vain lyhyt ilkeä naurahdus kuin sertinkipalan repäisy. Mutta näkymättömän savuseinän takana kohisee ja rähisee, tuntuu kuin sata miestä, tuhatkaan ei kykenisi tukkimaan punaisen hornan suuta.
Palokohinan keskeltä olivat muutamat kuulevinaan moottorin surinaa. Se lähenee nopeasti. Ajoiko joku hullu mies autollansa suoraan metsäpalon keskelle? Ei, auto pysähtyy tuokioksi, hätääntyy siitä alas niitylle, kuten kaikki miehetkin olivat tehneet. Se oli paperipuuyhtiön suuri kuormavaunu. Kuljettajana oli Niemelän isäntä. Hän pysäytti auton niittyveräjälle.
— Täällä on kylmää lähdevettä ja kaljaa! Kelpaako kenellekään?
Hyvin kelpasi. Tuhopaikalle täyttä vauhtia ajellessaan oli Yrjö suunnitellut samaa kuin metsäneuvoja. Suojalinja Kantolan tienhaaraan. Tämä olisi suurten takametsien ainoa pelastus. Hänen esityksensä ei ollut siis mikään uusi keksintö, mutta se, mitä sitten seurasi, oli varmasti uutta. Miehet vietäisiin autolla tulialueen lävitse. Hän oli jo tulomatkallansa tunnustellut mahdollisuuksia. Soiden, järvien ja viljelysmaiden välillä oleva metsäkangas oli pitkin matkaa kapeahko ja varsinainen tulirintama vain ehkä sadasta sataanviiteenkymmeneen metriin. Siinä ei täyttä vauhtia kulkeva auto viipyisi kuin muutaman sekunnin eikä raskaimmalla savualueellakaan niin kauan, että kukaan tukehtumaan kerkiäisi. Hyvä esitys tämäkin, verraton kerrassaan, mutta kaljakestityksen tuottamasta virkistyksestä huolimatta miesjoukko otti sen vastaan arvostelevan pidättyvästi. Äskeinen kulkijan ääni savun takaa tulkitsi tällä kertaa monen mielialoja.
— Minä ainakaan en halua elävänä helvettiin. Ehtii sinne vielä rehellisen kuoleman jälkeen.
— Ehtii hyvin. Nyt ei ole kysymys ruhoista, vaan vapaehtoisista miehistä.
Ehdotuksen tekijä alkoi kääntää vaunuansa. Hän sai sen tien päähän ja pysäytti koneen.
— Polttoaine on täällä jalkojeni alla, mutta olen suojannut sen märällä vaatteella. Jos joku lentää ilmaan, niin se olen minä. Kolmekymmentä miestä menee tässä yhtä hyvin kuin yksi. Lähteekö ketään? Viisi minuuttia odotan.
Vähemmässä kuin kolmessa minuutissa oli kori niin täynnä miehiä, ettei kahdelle juoma-astialle mitenkään tahdottu tilaa saada. Saatava oli, vaikkapa parin miehen pois jäämisen uhalla. Kuikan isäntä keksi keinon. Hän otti kannun syliinsä ja Nestori sai toisen. Lahtinen hypähti tähystäjäksi kuljettajan viereen. Lähdettiin jo, jälkeen jäävät huudahtelivat evästykseksi mikä mitäkin.
— Onnea matkallenne!
— Pitäkää silmänne auki!
— Mutta suunne visusti kiinni!
— Huutakaa, jos kunnialla läpäisette!
— Ja sitten uutta kuormaa noutamaan!
Auto hävisi savun sekaan, nousi niittytietä, pienensi vaihdetta maantielle kääntyessään. Odottavat miehet kuuntelivat henkeään pidätellen. Moottorin hurina kiihtyi ja eteni. Pian se joutui kiihkeimmälle kuloalueelle ja sammui palon räiskeeseen. Sinne hävisi. Joko ajoivat elävinä tuliseen sulaan? Mikä räiskähti? Kuulitteko sitä? Kuunneltiin henkeä pidättäen, tuskan hikeä pyyhiskellen. Ei olisi pitänyt päästää.... Mitä! Nyt ne huutavat, onnettomat! Iloisesti huutavat! Selviytyivät lävitse! Vapauttava henkäys pääsee miesten rinnoista.
Hei, hei, hei! Vielä riemullisemmin se kajahtaa tulilinjansa läpäisseiden suusta. Ei se kauan kestänyt, kaiken kaikkiaan tuskin minuuttia. Sentään siinä ehti olla jo tulta ja savua, räiskettä ja jännitystä, kuin sotarintaman lävitse olisi ajettu. Tie oli suora, kuiva ja leveä. Mutta olisipa tankki räjähtänyt tai mies ohjannut ojaan?
Savualueen takaiset kilometrit eivät kauan viivytä. Tuskin kymmentä minuuttia lienee lähdöstä kulunut, kun jo ensimmäiset palolinjan puut kaatuilivat. Rintamapalvelukseen ryhtynyt kuljettaja noutaa tulilinjan takaa apuväkeä neljä eri kertaa. Arimmatkin uskaltavat jo viimeiseen kuormaan kuultuaan, ettei tien kohdalla ollut enää muuta kuin savua. Siihen lastataan myös jäljellä olevat vesiastiat, jotka rintaman toisella puolella ovat hyvään tarpeeseen. Sammutusväkeä tulee kauempaa, aina toisista pitäjistä autoilla ja polkupyörillä. Kirvesmiehet ovat enimmin kysyttyjä eikä heille erikoisia taitovaatimuksia aseteta. Suuria puita voidaan kaataa myös sahoilla, jos niitä vain on riittävästi.
Kylän kantatalojen ja sydänmaan pienten viljelystilojen onneksi on kuitenkin siksi paljon työvoimaa ja -aseita, että linja saadaan kyllin leveäksi, ennen kuin punainen tuholainen paikoille kerkiää. Aluksi näyttää siltä, niinkuin se ei välittäisi keinotekoisista rajoista. Kuhisevassa kuusikossa, koivuissa ja haapapuissa se heristelee punaisia nyrkkejänsä. Luuletteko, etten hyppää tuollaisten hätäkanavienne ylitse! Samassa se jo hyppää, mutta kun sadat vesisangot, ruiskujen suihkut ja kosteat varsiluudat ovat rajan takana vastaanottamassa ja päätä kastamassa, niin talttuu siinä vähitellen häijympikin luonto. Vihaisesti sihisten se palautuu entisille jäljilleen.
Tuulen tyyntyessä auringon laskun aikaan on tulen valta rajoitettu niin pitkälle, että vieraiden kylien sammutusväki pääsee lähtemään. Oman kylän miehistä järjestetään paloalueelle kahdeksan tunnin vahtivuorot tulen valvontaan ja jälkisammutustöihin kolmen vuorokauden ajaksi, mahdollisesti enemmäksikin aikaa, ellei sadetta tule. Jokaiselle vuorolle valitaan oma osastopäällikkönsä. Koko kuloalueen ylipäällikkönä toimii metsäneuvoja Lahtinen. Vahtivuorolleen jäävät, kuten muutkin kylän miehet ovat väsyneitä ja nälkäisiä. Niemelän isäntä käyttää edelleen paperipuuyhtiön kuormavaunua noutaen sillä ruokaa ja juomaa kylästä.
Kun ruokakopat, maito- ja kalja-astiat ovat täytetyt, ajaa hän kuloalueen läpi savuavalle tulirintamalle kuudennen kerran. Puolet vahtimiehistöstä kokoutuu suojalinjalle pysähtyneen auton luo aterioimaan. Jäljelle jääneet voivat lohduttautua sillä, että tämä hupaisa ja virkistävä tehtävä odottaa heitä edessä päin.
Ensimmäinen vahdin vaihdos on määrätty tapahtuvaksi kello kahden aikaan yöllä. Miesten kuljetus on edelleen jäänyt Niemelän isännän huoleksi. Toiseen vuoroon lähtevien kokoutumispaikaksi on määrätty tienristeys osuuskaupan myymälän edessä, aika tasan neljännestä vaille kaksi. Yrjö kotiutuu yhdeksän ajoissa, syö ja lähtee järven rantaan peseytymään ja uimaan. Elsa lähtee hänen seuralaisekseen puhtaita alusvaatteita tuoden.
He istuvat rantakiville. Elsa hymyilee tasaista virkistävää hymyään. Hänen arkiset päivänsä talon mitä moninaisimmissa emännäntehtävissä ovat pitkät ja raskaat, tämä päivä järkyttävine palohälytyksineen ja siitä aiheutuvine ylimääräisine töineen on kaksin verroin muita päiviä raskaampi. Sitä ei näe hänestä. Miten ja mihin hän karistaa väsymyksensä? Tämä on arvoitus Yrjölle yhä edelleen ja ratkaisemattomana pysyen on se myös kiintoisa arvoitus. Mikä hänelle antaa tuollaisen voiman ja elämän kimmoisuuden?
Sitä ihmettelee kovan päivätyönsä raskauttama mies, jonka voima ja kestävyys ovat monta kertaa toisten mielestä ylittäneet tavallisuuden rajat. Tosiasia nyt kuitenkin on, että hän on väsynyt, ja se näkyy hänestä. Elsan pitäisi yhtä raskaan päivätyön jälkeen edes näyttää väsyneeltä, mutta sitä ei voi huomata. Hän on tuore kuin aamulla aloittaessaan, kimmoisa kuin kataja vuorokauden pinteestä päästyään. Se olisi milteipä harmittavaa, ellei samalla olisi niin virkistävää ja voimia antavaa. Tuommoinen voimaparista aina vieressä!
Tuntuu kuin tälläkin hetkellä olisivat johdot kiinni, kuten varmaan ovatkin, maajohto kahden rantakiven välillä, kipinäsähkötys käynee ilmojen teitä. He hymyilevät toisilleen. Yrjö hypähtää seisomaan ja riisuu nopeasti vaatteensa. Pää edellä hän mulskauttaa laiturilta järveen, sukeltaa liukuen niin pitkälle kuin vähänkin liukuu ja ilmaa keuhkoissa riittää. Haalea, pumpulin pehmeä järvivesi huuhtoo ja sivelee suloisesti hiestymisen väsyttämää ruumista.
Hän potkaisee itsensä veden pintaan ja vetää muutamia reippaita vetoja taakseen vilkaisematta. Suuri ahven ajaa saalistansa ruohikon rinnassa mulskahdellen, lahden takaa kuuluu vasikan heleä tiukukellon ääni, niinkuin korvan juuressa soitettaisiin.
Saalistaan ajavan ahvenen molskahtelu ruohikon rinnassa jatkuu. Onnekseen edellä hypähtelevä särki tuntuu olevan kyllin vikkelä lämpöisessä vedessä. Päätään kääntämättä hiljalleen uiden Yrjö salaisesti odottelee suurempaa mulskahdusta laiturin puolesta. Sitä ei kuulu. Eikö Elsa tulekaan. Yrjön tekee jo mieli olkansa ylitse kurkistaa ja kädellänsä vilkuttaa. No, miksi hän turhan vuoksi kiiruhtaisi.
Hän ui lähes puolilahteen. Laskeva aurinko on viitoittanut siihen leveän ajotien, jota parhaillaan päällystetään kuin kultarahoilla ja hopeamarkoilla. Vasikan tiukukellon ääni hyppelee ja pomppii kuin iloinen västäräkki aurinkotietä markalta markalle. Mulskahdusta ei vain kuulu, ei kai enää kuulukaan. Hän pyörähtää ympäri.
Elsa on tehnyt pienen kepposen. Hän ei ole hypännyt, vaan liukunut laiturilta veteen. Hän on juuri tavoittamassa edeltäjänsä, nauravat kasvot muutaman metrin päässä auringon sillan yläpuolella. Nyt he ovat jo käsistänsä kiinni, eikä kummankaan matka edisty enää. Elsa haluaa, että uitaisiin edelleen myötävirtaan. Sitä samaa myös Yrjö tarkoittaa. Mutta hänen käsityksensä mukaan myötävirta kulkee aina aurinkoon päin, näin sen käsittävät kukat, puut, eläimet ja ihminenkin, milloin vaistonsa mukaan liikkuu. Elsan mielestä asia on päinvastoin. Siitä voitaisiin kiistää niin kauan, että aurinko kerkiäisi mäkien taakse ja sen loistava virta kokonaan uppoaisi ahventen valtakuntaan. Uidaan, niinkuin vahvemman tahto määrää jo siitäkin syystä, että koti ja vaatteet ovat siellä. Henkisesti ja ruumiillisesti piristyneenä Yrjö käsistä pitäen ohjailee vastustajaansa kotilaituriin päin.
Muutaman tunnin levon jälkeen Yrjö jouduttautuu viemään miehiä palopaikalle. Maantie on jo vapaa savusta, mutta monet tervaskannot ja lahoiset pökkelöt kytevät punaisina, muutamat vielä ilmitulessa. Kylmän vuoksi ei palovartijoiden tarvitsisi nuotioita virittää, vaikka olisi marraskuu.
Ensimmäisen vahtivuoron miehet kokoontuvat maantielle nokisina, väsyneen ja ränstyneen näköisinä. Monen raskas, keskeytymätön työrupeama lienee jo yli puolen vuorokauden mittainen. Yhtä pitkä unirupeama viileässä aittahuoneessa tulee maistumaan heille jokaiselle.
Ennen, kuin auto pääsee lähtemään ja uudet miehet vartiopaikoilleen, pyrähtää metsänhoitaja Lahtisen kolmipyörä kirkon tieltä ja pysähtyy auton viereen. Siinä tulee mies, joka ei ole ummistanut silmäänsä ensimmäisen kellon paukahduksen jälkeen. Hän on iltapuolella järjestellyt joukkuepäällikön kanssa miesten vartiopaikat, kenttäpuhelimet, kaiken. Jo ennenkin metsäpaloissa mukana olleena hän tuntee sitkeähenkisen vihollisen epäluotettavuuden paremmin kuin kukaan. Millä hetkellä tahansa saattaa viritä tuulenpuuska ukkospilven tahi tuulispään esiin kaivamana. Metsäpalon jälkeen on aina syytä varautua, mieluummin liian paljon kuin liian vähän. Keskiyön aikaan, tulen paloalueella silminnähtävästi hiipuessa, on palopäällikkö lähtenyt käväisemään kotonaan kirkonkylässä.
— Tulithan sopivimpaan aikaan, tervehtii Yrjö.
— Se on tapani... En ole vielä... vielä milloinkaan mistään tä... tärkeämmästä ka... kahakasta myöhästynyt.
Hän naurahtaa hermostuneesti, silmät loistavat oudosti. Ei ole vaikea päätellä, ettei mies ole normaalitilassa. Joko hän on sairas, lopen väsynyt tahi... humalassa.
Yrjön viimeinen olettamus osoittautuu oikeaksi. Metsäneuvoja todistaa sen itse julkisesti, ennen kuin Yrjö tahi kukaan muu kerkiää mitään sanoa. Hän kohottaa sivuvaununsa peittoa ja kaivaa esiin täysinäisen pullon.
— Miehet! Te olette tais-taistelleet kuin sota-sotamiehet. Miehen työ ansaitsee miehen ryy-ryypyn pää-päällikön pullosta!
Hän ryyppää itse, kävelee yllättäen Yrjön luo ja nostaa pullon hänen suunsa eteen.
— Sinä suuren Niemelän isäntä ja suur-suurjuoksija olet rikki-rikki polkenut tuli-tulikäärmeen pään.
Yrjö kuuntelee ystävänsä ääntä, joka on hänelle vieras. Yhtä outo on silmien harhaileva katse ja kerskaileva äänensävy, josta aikaisemmin ei ole tuntunut mitään merkkiä. Hän kummastelee sitä, pitelee estäen pullosta ja työntää sen ajatuksissaan seuraavalle miehelle, joka halukkaasti ottaa sen vastaan.
Pullo siirtyy kädestä käteen, keikahtelee ja vähenee. Joukossa on vanhoja ryyppymiehiä, jotka silmät kirkastuen odottelevat vuoroansa ja kulauttavat pitkän annoksen; on kohtuuden miehiä, jotka tavan ja toveruuden vuoksi vain vähän keikauttavat, ryyppäävät kuin lääkettä; on ensikertalaisia, jotka kenties muutama vuosi sitten ovat tehneet kauniita lupauksia opettajilleen tahi vanhemmilleen. Mitä he tekevät, kun pullo heidän kohdalleen joutuu? Ottavat tietysti. Mitä muuta he yliväsyneinä voisivatkaan tehdä palopäällikön ja arvokkaaksi tunnettujen isäntämiesten esimerkin edessä... Te olette taistelleet kuin sotamiehet... Miehen työ ansaitsee miehen ryypyn...
Käy, kuten Yrjö etukäteen mielessään on aavistellut. Pullo keikahtaa ensikertalaisen vavahtelevassa kädessä. Aine on nähtävästi hänestä pahaa, mutta ei auta näyttää sitä, ei sovi sylkäistä eikä irvistääkään, etteivät vanhemmat renkimiehet jälkeenpäin nauraisi ensikertalaiseksi, vasikaksi.
Yrjö on katsellut tätä metsäneuvojan onnetonta toverillisuuden uhritoimitusta epämääräisesti hävettävän, milteipä kuvottavan tuntemuksen vallassa. Nyt on pullo kiertänyt miesten piirin eikä siinä ole enää kuin tilkkanen pohjalla, mutta eipä ole jäljelläkään enää muuta kuin yksi mies, Nestori, metsäneuvojan appiukko nokisine, totisine naamoineen. Näyttää kuin hän olisi varautunut. Jalomielinen, toverillinen vävypoika aikoo läpäistä leikillä.
— No appiukko! Anna... anna painua! Kuten tiedät, olen minä köyhä vävy enkä usein tarjoa, tuota... tuota olenko milloinkaan tätä ennen?
— Et ole ja turhaan sen olisit tehnytkin. Minä en nauti myrkkyä edes vävypoikani kädestä.
Vastaus on kuulijakunnalle odottamaton. Vävypoika yrittää kääntää edelleen leikiksi ja miesten piiri pilkkanauruksi. Mutta vanhassa nokisessa, puheissaan usein karkeaksi ja omituiseksi tunnetussa isäntärengissä ja hänen lausumassaan on tällä kertaa jotakin niin jämerää, että se tyrehdyttää alkuunsa sekä leikin että naurun. Vävypoika yrittää sopivasti peräytyen pelastautua kiusallisesta tilanteesta, pelastuisi liukkaasti, jos olisi normaalikunnossa. Nyt on liiaksi häkää päässä. Viisaasti peräytymiseen, nuoren miehen nousukas ylpeyden salaamiseen ei ole tällä hetkellä tarvittavaa malttia eikä voimaa.
— Ei väkipakolla, ei arvon... arvonsa tuntevalle apellekaan.
Humaltuneen nuoren miehen kömpelöä leikinlaskua seuraa tökerö selitys, joukon nauru, riehakka, ilkamoitseva. Nestori nokisine, totisine naamoineen kiipeää autoon sanomatta enää mitään. Yrjö tarkastelee auton renkaita ja häpeää ystävänsä, itsensä, miesten nauravan joukon vuoksi. Vielä enemmän häpeäisi vävypoika, jos ymmärtäisi hävetä. Luonnoltansa hän ei ole tuollainen. Joku sukupolvien perintöpiru hänessä nyt ilvehtii ja rienaa.
Lauriako syytän? Tolkuttomaksi humaltunutta toveriani moitin ja häpäisen. Mitä itse olen tehnyt, mitä olisin voinut tehdä tämän hävettävän ilveen ja rienaamisen estämiseksi?
— Ensimmäisen vuoron miehet vaunuun ja toiset vahtipaikoilleen!
Se ei ole vahtipäällikön, vaan isännän ääni, jota on toteltava. Muutamassa hetkessä on auton kori täynnä miehiä. Vaunu hurahtaa matkoihinsa.
Hänen vieressään vaunun ohjaajakopissa istuu nuori hiljainen poika, nähtävästi ensikertalainen. Yrjö haluaisi puhutella häntä äskeisen johdosta. Mitä hänelle pitäisi sanoa? Etteikö ryyppääminen ole mikään kaunis eikä terveellinen tapa, tahi että vanhoille aikuisille miehille se on vain sopivaa, nuorten ei pidä ryypätä.
Auto rientää hyvää vauhtia tasaista palon hävittämää kangasmaata. Paljon on tuli tuhonnut parhainta metsää, kulottanut ruohoisen pintakamaran, kuivannut viheriäiset puut. Vanhat hiljaa kytevät pökkelöt ja tervaskannot näyttävät päässeen vähemmin vaurioin. Noin tuhoaa myös alkoholin valloilleen päässyt kulopalo Suomen kansaa, sen nuorta, parhainta metsää. Täytyykö välttämättä näin tapahtua: kulottaa ruoho, kuivata kasvavien puiden viheriä, että vanhat pökkelöt ja tervaskannot saisivat rauhassa ja hyvällä omallatunnolla palaa ja kyteä?
Nopeasti sujahtaa viiden kilometrin taival. Auto pysähtyy kylän keskuksessa kaupan eteen. Kalpealle nuorelle miehelle jää sanomatta, mitä sanoa piti. Mitä hänelle olisi pitänyt sanoa?
Pitkän rasittavan päivän jälkeen Yrjö on väsynyt, mutta nukkuu levottomasti monta kertaa kiusallisiin unennäköihinsä heräten. Tuli on usein ja monella tavalla irti. Se on kuin palava polttoöljy. Se juoksee metsäkankaan kapeata polkua, virtailee leveän maantien kumpaakin ojaa. Mutta missä se juoksee, siellä kaikki miehet, vanhat miehet, nuoret miehet, kalpeat keskenkasvuiset poikasetkin odottavat sitä kiiluvin silmin, kumartuvat juomaan ja valahtavat entistäkin kalpeammiksi. Mutta vanhat kokeneet, arvokkaat ja arvovaltaiset miehet ja maantiellä katselevat hienosti puetut naiset nyökäyttelevät hyväksyvästi päätänsä: Nyt on meillä kaikki, kuten olla pitää! Tulen valta on täysin rajoitettu! Viina juoksee, niinkuin sen juosta pitää! Ihmiset saavat ryypätä sitä täysin laillisella tavalla! Ja nuhteeton lainvalvoja saa naukata lakia rikkomatta! Viimeisen lauseen mörähtää punaisena kytevä ukon pökkelö, jonka päässä on kruununnimismiehen virkalakki.
Kuva vaihtuu äkisti. Joukko koulupoikia, Marttilan Jussi, Viklundin Jaakko, Lahtisen Lauri, Niemelän Yrjö, seisoskelee koulun suksimäellä. Yhdellä pojalla on eväänä maitoa suuressa pitkäkaulaisessa pullossa. Viinapullossa maitoa! naureskelevat toiset. Hyvä pullo tämä on! puolustelee poika. Siinä on hyvin kaunis korkki, auttelee Lauri. Ja korkissa lyhyt, helposti tavattava sana, keksii Jaakko. Jussi huutaa sen alas laaksoon. Mutta joku poika alhaalta huutaa vastaan: Laske se pullo tulemaan suksilatua alas! Älä laske, älä hyvä poika! varoittaa opettaja koulumäeltä. Se on myöhäistä. Poika on laskenut jo pullon. Se liukuu kovaa vauhtia lasikirkasta latua ja tärskähtää hyppyrissä rikki. Maito leviää hangelle, leimahtaa tuleen ja sytyttää hangen palamaan.
Tuollaisista unikuvista herää ilokseen. Muutenkin on jo aika, sillä kello käy kahdeksaa. Tänään Yrjö ei kuitenkaan oikein osaa iloita heräämisestään eikä kirkkaasta päivästäkään. Painostavaa kulopalon tuntua, kitkerää savua leijaa ilmassa, ja tuuli painaa sitä taloon päin. Parikymmentä hehtaaria hyvää vakuuttamatonta metsää on tuhoutunut Niemelästä ja monista kylän taloista ainakin yhtä paljon. Metsän vakuuttaminen on Yrjöltä jäänyt. Hän tuntee itsensä arvokkaan omaisuuden huonoksi haltijaksi. Vajaan vuoden kuluessa tämä on jo toinen suurempi vahinko varomattomuuden vuoksi. Miksi edeltäjälle, herastuomarille ei viidenkymmenen isännyysvuotensa kestäessä ole sattunut metsäpaloa eikä korvattavaa tapaturmaa?
Tällaisena päivänä tuommoinenkin vertailu antaa jälleen ajattelemisen aihetta, vaikka parikymmentä hehtaaria viidestäsadasta ei merkitse talolle ja uskotun omaisuuden hoitajalle vakavampaa menetystä. Milteipä enemmän hänen ajatuksiaan jo iltapäivällä askarruttaa se uutinen, mikä kylältä leviää. Kulopalo on saanut alkunsa kahden juopuneen kulkumiehen varomattomasta tupakan käsittelystä. Tulen viriämispaikalta on löydetty tyhjä ja kaunis pullo, jota hyvin voitaisiin käyttää maitopullona koulussa. Siinä on hauska hupaisasti kierrettävä korkki ja sana, jonka alakoululainenkin helposti tavaa ja osaa lausua.
Huono ja tuhruinen päivä. Iltaan asti tuuli painaa taloon kitkerää kulopalon savua. Isäntä ei viihdy kotivainioilla, vaan kuljeskelee mietteissään etäisemmillä niityillä, joissa heinä jo odottaa kaatajaansa. Käväisee hän suurella Karasuon rämeelläkin, jonka lävitse parhaillaan kaivetaan viemäriojaa. Märkää ja vaivalloista on työ. Kallion kulma työntyy esteeksi kovan maan laidasta. Enemmän ja voimakkaampia räjähdysaineita on sen voittamiseksi hankittava.
Paluumatkallaan hän käy kulopaloalueella, Huhtakankaalla, johon pitäjän yhteinen urheilukenttä joskus pitäisi rakentaa. Hongat eivät ole enää tiellä, vain kytevät kannot ovat jäljellä. Nuori metsäkään ei ole enää säälimisen arvoinen, tahi ehkäpä se nyt vasta onkin, miten tuon asian ottaa. Ikävältä tuleva kisakenttä joka tapauksessa nyt näyttää. Puolta kirikierrosta ei katselijan, juoksijamiehenkään tee mieli siinä nykäistä.
Ukkospilven lonka näyttää kohoavan pohjoisesta. Hyvä olisikin, jos kohoaisi ja sataisi roimasti.
X.
Lampelan vanhukset sekä Matti-poika tulivat Mikonpäiväksi vieraskylään. Heidän oli pitänyt tulla jo jouluksi, sitten Marianpäiväksi, pääsiäiseksi, juhannukseksi... Niin oli lähtö siirtynyt päivästä päivään ja juhlasta toiseen, koska muori ei mitenkään päässyt irti lehmiensä eikä taloutensa vuoksi. Kuinka hän voisi jättää kaikkea ventovierasten ihmisten käsiin? Olipa tuossa nyt isoisetkin manttaalit jätettävissä! Isoiset! Perään sitä oli katsottava pienemmissäkin! Oli, oli, totta kai oli! Mutta ei kai viimeisellä kymmenellänsä kulkevien ihmisten sentään noin puutiaisen tavoin tarvinnut imeytyä maailman turhuuteen eikä hekkumaan! Hekkumaan! Itse olet puutiainen ja imeydyt joka sanaan.
— Kahville! Tuliaiskahville, äiti ja isä! Eiköhän se maistune pitkän matkan jälkeen.
Monta kertaa kotona ja luultavasti myös tulomatkalla harjoitettu vuorokeskustelu päättyi sovinnollisesti kahvipöydässä, kuten hyvin juonnetut perhenäytelmät tavallisesti. Matkan nähtävyyksistä riitti äijällä juttuamista. Oli nähty ukkoa ja akkaa, lehmää ja hevosta. Eräässä tiheään asutussa kylässä matkan keskivaiheilla oli tullut vastaan haarasarvet keikkuen jumalaton härkä...
— Tuolla tavalla puhuu lasten kuullen.
— Kuinkas puhut semmoisesta moolokista, jolla on ryntäät kuin siperialaisella norsulla ja sarvetkin niin helkkarinmoiset että...
Muori ei enää sanoilla keskeytä, vaan käyttää vanhaa koettua keinoa, ravistaa päätä, pui nyrkkiä. Äijältä jää tarkemmin selittämättä, minkälaiset ne moolokin sarvet olivat. Kuinkapa selitti, kun ei selventäviä suomalaisia sanoja saanut käyttää.
Pitkää aikaa hän ei kuitenkaan voinut äänettömänä kahviansa hörppiä, koska päivän kokemuksia ja matkan näkemyksiä oli pääkoppa kukkuroillaan.
— Entä se muuttokuorma yhdessä mäkiahteessa, ei kai siitäkään saisi mitään mainita? Muori ei kieltänyt eikä käskenyt, eipä sentään päätäkään ravistanut, ja äijä jatkoi ehdonalaisena sanojansa siivilöiden niin pitkälle, kuin jarrut pitivät.
— Se oli pykätty semmoisen kolmiparisen ja tuplapyöräisen paperipuulaverin päälle. En minä nähnyt, mistä kuorman kivijalka oli, rauniopultereista vaiko hirren pölliköistä, mutta keskipaikalle oli mätkäisty paapelintornin korkuinen kasa kaiken maailman kamaa. Siinä oli sänkyä, pöytää, astiaa ja kalua jos mistä: karjapihasta, tuvasta ja tuvan sängyn alta.
Muori ravisti taas päätään. Äijä ei huomannut sitä tai eikö ollut huomaavinaan, kun oli jo vauhtiin päässyt.
— Mutta kaiken kukkuna siellä jossakin maan ja taivaan välillä lehmän kaukalossa istui yksi leveäperäinen akka, istui kuin Saara Mamren taimistossa rukki toisessa ja suuri fiikus toisessa kainalossa. Minä sanoin ajurille: Herran tähden, poika! Aja varovasti, poika! sanoin minä. Jos tuo akka tukkineen ja fiikuksineen tuolta orrelta tipahtaa meidän päällemme niin...
Muori rykäisi ja ravisti, ettei äijä voinut olla sitä huomaamatta, mutta ei myöskään voinut enää olla muistelmiaan jatkamatta.
— Niin tämä koko vaunu hautautuu hänen hahtuviensa alle, eikä meistä kenestäkään sitten enää ole kenellekään iloa tässä maallisessa elämässä! Niin minä sanoin ja sanon sen vielä, ravista sinä muori, mitä ravistat.
— Mitä noita menneitä joutavia muistelee. Katselisit ennemmin vähän ympärillesi täällä.
— Koko maailma on rakettu menneistä joutavista, maan tomusta tämä ihmispoloinenkin, ehkäpä myös se akanrumilus, jonka sieraimiin Luoja lienee vahingossa puhaltanut hengen. Kunhan saadaan nämä kahvit kunnolla juoduksi, niin katsellaan toki ympärillekin.
Katseltiin kolme kokonaista päivää. Kartanoilla ja pelloilla oli äijän olo paljon vapaampaa ja hupaisampaa kuin muorin korvakuulon ja silmäpidon alaisena. Luoja toivottavasti ei pitänyt niin tarkkaa lukua jokaisesta turhasta sanasta, vaikka hänellä syntisen ihmisen edesottamuksissa olisi ollut siihen kyllin syytä. Talon uusia ja vanhoja rakennuksia, väljiä viljelysmaita ja pitkiä niittysarkoja tarkastellessaan ukko innoissaan tosin mitään pahaa tarkoittamatta sentään tuli monta kertaa täräyttäneeksi sanoja, joiden kirjoihin vienti ylhäällä päin saattoi olla hyvin mahdollista.
Talon uusittu, milteipä kokonaan uudesta rakennettu karjakartano tuli ensimmäisenä päivänä hänen perusteellisen tutkimuksensa alaiseksi. Pari viikkoa sitten se vasta oli tullut valmiiksi, joten toimitus tavallaan oli samalla jonkinlainen työtarkastus tahi tulokatselmus, millä nimellä tuota nyt tahdottiin mainita. Katselemista siinä oli niin vaarille kuin muorille, katselemista sekä ääneen ihmettelemistä.
Navetta ja talli, pienemmät karjasuojat ja kaikki näihin kuuluvat rakennukset oli muurattu sementtitiilistä, katto oli tehty ruskeista tiilistä, välikatto rautabetoonista. Kaikki rehu-, väkirehu-, juurikasvi-, painorehu- ja turvepehkusuojat olivat ylhäällä tahi alhaalla nappulasta avattavien tai käsirivasta painettavien luukkujen takana. Vesi juoksi pöytään ja maito juoksi vesiastiaan. Oli tosin näihin juoksevaisiin vesiin jo totuttu Lampelan manttaalissakin, vaikka ei juuri vielä maidon juoksutuksiin muulla kuin vasikan juoksutusmahalla, ja sitäkin tehtiin enää peräti harvoin sen jälkeen, kun säännöllisesti oli ryhdytty kuljettamaan maitoa meijeriin.
Yrjöllä oli kokouksia kirkonkylässä, appiukko katseli tällä välin navettarakennuksen laitoksia toistamiseen. Nestori ajeli turvepehkua navetan uuteen varastosäiliöön. Tätä ennen he eivät olleet toisiaan tavanneet, eikä nytkään ollut ketään, joka olisi esittänyt heidät toisilleen. Päästiin toki tutuiksi ilmankin sitä.
— Oletko talon vakinaisia päiväläisiä? aloitti vieras.
— No, se on siinä, kuinka tuon asian ottaa, vastasi Nestori. Vieraan mielestä se oli liian viisaasti sanottu tuon näköisen miehen suusta. Sitä paitsi hän, jolle sanottiin, oli sentään talon isäntä ja tämän talon isännän sukulainen sen lisäksi.
— Ottaa! Meidän puolella on asia otettava, niinkuin se kulloinkin täytyy ottaa.
— Meidän puolella ei.
— Niinhän laskettelet, kuin tietäisit talon asioista yhtä paljon kuin isäntä.
— Tiedän enemmänkin.
— Oo, helkkari!
— Väistä pois siitä luukun päältä, että mä tipahutan tuon pehkukuorman alas!
Äijä seisoikin aivan luukun kohdalla, vaikka luukkuja täällä kai oli enemmän kuin ehjää permantoa. Niitä oli kahdeksankanttiseksi muuratun rehusäiliön seinässäkin toinen toisensa päällä. Mutta eipä sentään tuon näköisen ja arvoisen miehen olisi tarvinnut noin mahtavasti puhutella isäntäväen läheistä sukulaista, vaikka sattumalta tiesi kattoluukuista ja luukkujen paikoista enemmän kuin ensikertalainen vieras. Luonnollisesti äijän oli väistettävä kuten tyhjäntoimittajan työntekijän edessä aina, mutta sopivassa tilassa hän päätti näpsäyttää päiväläistä uudelleen, niin että tuntuisi.
Nestori tarttui luukun ripaan ja tempaisi miehevästi. Luukku nousi humahtaen, ja sen alta avautui pari metriä syvä sementtiseinäinen hinkalo. Hän peräytti hevosen, avasi häkin perän ja alkoi suurella lapiolla pudottaa pehkua alas.
Lampelan äijä istahti lähellä olevan tyhjän puulaatikon reunalle, pani tupakaksi ja katseli. Hauska tuollaista keveää tavaraa hyvällä lapiolla oli pudotella, varsinkin kun kasaa ei karttunut häkin perän taakse. Kyllä vain oli ollakseen. Mahtoiko olla talossa oikein kuukausikaupalla, tai oliko joku taksvärkkäri? Äijä veteli taajaan savuja ja paineli palavan tupakan poroja peukalonsa päällä. Eikö helkkarissa! Eihän enää ollut taksvärkkejä eikä värkkäreitä. Jos olisi ollut, niin kenties hän itse parasta aikaa taputtelisi Pirttimäen pellavariihellä taksvärkissä. Päiväläinen piti kiirettä. Näytti kuin ei hän olisikaan halukas pitempiin puheisiin, tai tahtoiko osoittaa, että näin sitä tehdään, kun ollaan ison talon töissä. Kuinka häntä nälväisee, jos noin karkaa käsistä. Täytyy pidättää.
— Kas niin. Sinne hävisivät kuin siemenperunat Mänttälän kaivoon.
— Jaa mihin? Nestori käänsi päätään ennen kuin käski hevosta.
— Mänttälän kaivoon! Etkö ennen ole sitä kuullut?
— Enpä ole sattunut kuulemaan. Nestori ohjasti hevosta ja aikoi nousta rattaille.
— Älä helkkarissa ole tuommoinen ampiainen, vaikka oletkin ison talon päiväläinen.
— Jaa minäkö?
— No, sinä, sinä! Onko tuo nyt mielestäsi niin mahdottoman suuri kunnia, ettei edes omistaa uskalla.
— Minä en koskaan ole omistanut semmoista, joka ei minulle kuulu. Olen tämän talon Nestori, jos siitä olet milloinkaan kuullut puhuttavan.
— Älä helkkarissa! Olenpa vävypojan kuullut puhuvan sinusta monta kertaa.
Nestori heitti ohjakset rattaille ja asteli vieraan luokse. He tervehtivät toisiansa kädestä lakin reunaansa sormillaan lipsauttaen. Lampelan äijä tarjosi tupakkakukkaroaan.
— Pistä tupakaksi!
— Enpä ruukaa.
— Älä! Et mahtane ryypätä viinaakaan?
— En ryyppää.
— Ei sinulla taida olla akkaakaan?
— Ojaa! Akkaa on ihan tarpeeksi.
— No, on se edes hyvä puoli.
— Enpä tiedä, onko tuo hyvä vaiko paha.
Miehet tutkiskelevat toisiaan. Lampelan äijä polttaa, topottelee, Nestori pureskelee navetan ullakolta kahmaisemaansa heinänkortta. Vai tuollainen vaari on se Nestori, talon isäntärenki. Menettelee tuo siinä virassa, mikäpä siinä. Nestori puolestaan arvelee isännän sukulaisesta milteipä samaa, ei varsin näinkään hyvää. Onpa äijä vähän kuin, kuin työkirveellä tehty. Korean tyttären vain on saanut, vaikka muorin muodoista nämä tällaiset asiat yhtä paljon riippuvat. Isännän sukulainen katsoo velvollisuudekseen puheen jatkamisen, ettei talon aikaa turhaan kulutettaisi, isäntärengiltäkään.
— Tähän on pistetty navetta kuin Iisakin kirkko.
— Joo, niin pistettiin.
Pistettiin! Lampelan äijää jo taas hiukan harmittaa tuommoinen palkkalaisen omakohtainen pistäminen, olkoonpa vaikka ollutkin kolmekymmentä vuotta talon ruoissa. Olisivat pistäneet aikaisemmin, ettei vävypojan olisi tarvinnut ihan kaikkia tehdä. Samassa hän kuitenkin muistaa, että juuri näin kävi myös kotona Lampelassa. Eipä vain tullut pistetyksi vesioinasta, ei maitohuonetta, ei mitään uudempia laitoksia, ennen kuin vävypoika tuli. Hän pykäili niitä, ennen kuin oli edes vävy. Samanlaisia juupiaisia tässä on oltu. Mutta miksi renkimies on parempi ollakseen, ei pistä edes tupakaksi. Se on jo sopimatonta. Hän alkaa haukkua nauskutella.
— Mikäpä on rahalla rakentaessa taloja ja kartanoita, vaikka kivilinnoja, jos kerran mahtailla haluaa.
— Jaa mahtailla, Nestori terästyy ja puraisee heinänsä poikki.
— Mahtaillapa hyvinkin. Sitä on sitäkin tapaa niin monta laatua kuin on miestä. Meidän kylässä eli ennen Kuitulan Kalle, jolla myöskin oli paljon ilman saatuja rahoja. Hän osti urkuhaitarin ja pani likkansa varta vasten poruuttamaan sitä. Tuli taloon kaupparyssä ja kuunteli tuota aikansa. Kalle kysyi, mitä vieras pitää soitosta. Ryssä oli valmis ja vastasi heti: Kah, jolla tuota rahoa liiemmäksi lie, niin jotakin jornotusta hänellä ostanee.
— Vai niin sanoi teidän puolen kauppuri, meidän sanoi toisella tavalla. Nestori puri jo uutta heinää ja vilautti kulmiensa ohi.
— No, mitä se teidän kauppuri sanoi?
— Sillä oli koira seuralaisenaan, sillä kauppurilla nimittäin. Matkakierroillaan hän yhtenä päivänä joutui Voutilan taloon, jossa oli lihavahko laiskan pulska isäntä, hyväleukainen, kuten sellaiset lihojaan säästelevät miehet tavallisesti. Kauppurin koira oli loppakorva, herasilmä, lihava ja niin laiska, ettei häntäänsä olisi viitsinyt kantaa, ellei se olisi ollut toisesta päästä kiinni. Mitä se haukkuu tuo vieraan koira, lintuja vaiko jäniksiä? tiedusti isäntä kauppuria kiusoittaakseen ja kun ei muutakaan tointa siinä ole. Vastausta hänkin sai kysymyksensä verosta.
— Mitä vastasi teidän kauppuri?
— Ei hyvä isäntä, ei tämä olemas lintukoira, ei peltokoira, ei metsäkoira. Tämä ei haukkumas edes ihmisiä, vain perunoita padasta.
— Jopa oli laiska koira.
— Oli se, tavallisen laiska.
Nestori nousee töihin lähteäkseen, mutta Lampelan äijä miettii, miten pidättelisi miestä siitäkin huolimatta, että talon etu vaatisi toista. Talon etu? Eikö talon kunnia ja etu vaadi, että isäntärenki näyttää vieraalle talon paikkoja, milloin isäntä itse ei kerkiä sitä tekemään. Luuleekohan minuakin laiskaksi? ajattelee Nestori. Jos luulee, niin luulkoon, parempi kuin että silmänpalvelijaksi luulisi, ottaa hänen järkeilevä mielensä vastakeikauksen. Sen vuoksi, vaikka hevonenkin jo taakseen vilkuilee ja hänen itsensä tekisi kovasti mieli lähteä, hän kuitenkin istuu äskeisellä paikallaan ja ottaa uuden heinän pureskeltavakseen. Lampelan äijälle tämä on mieliin, ettei hänen tarvinnut ryhtyä pyytelemään, renkimiestä. Jotakin hupaisaa nyt pitäisi keksiä oman ja toisenkin mielen virkistämiseksi. Mitähän iloa hän on löytävinään tuosta heinän pureskelemisesta?
— Tuo varmaan ei tule miehelle kovin tyyriiksi?
— Jaa mikä?
— No tuo tuollainen tupakankäyttö kuin sinä ruukaat.
Nestorin tekisi jo mieli antaa samalla mitalla, jopa kukkua lisäten takaisin, mutta hän ei kylliksi pian löydä niitä parhaita sanoja, ei tällä hetkellä satu muistamaan enempää edes vanhan kauppurin letkauksia ja sillä välin toinen jo vuoroaan odottamatta kiiruhtaa väliin.
— Mitäpä tuon väliä, mistä ihminen nautintonsa imee, kunhan jostakin imee. Ja mitä taas tykkäämiseen tulee, niin siitähän jo sanoo vanhain sananparsi...
Sen Nestori muistaa nopeammin kuin Lampelan äijä.
— Yksi tykkää tyttärestä, toinen äidistä, ja niin he kaikki naiduiksi tulevat.
— Justiinsa kuin nakutettu! Mutta mitä sinä tykkäät tämän talon uudesta emännästä ja isännästä?
Siinä vihdoin tuli se asia, jota äijä kaiken aikaa oikeaa päätä löytämättä on mielessänsä vyyhdennyt. Noin se aina irti päästyään pulpahtaa kuin kuiva puikkari vedestä.
— Jaa mitäkö minä tykkään emännästä?
Asia jäi tämän vastakysymyksen varaan pitkäksi aikaa. Lampelan äijä täytteli karkeilla rouheilla piippuansa pyrkimättä äännähdykselläkään kiirehtimään lisäselvityksiä. Nestori oli tavoittanut käteensä katto-orresta riippuvan nuoran pätkän ja heilutteli sitä kädessään. Jos tuohon nyt vastaisi, kuin pitäisi vastata, voisi ukko luulla, että minä makeilemisen tähden. Ei hän juuri sen näköiseltä näyttänyt, että turhia luulisi, mutta mikäpä ihmisestä tietää. Kun ei turhaan kiirehdi; niin aina löytää. Nestori myös löysi.
— Tykkään yhtä paljon kuin entisestä emännästä. Se oli hänen mielestänsä totuudenmukaisesti sanottu eikä siinä jälkeenpäin tulisi mitään katumisia. Mitä taas nuoreen isäntään tuli, niin sen kohdan hän esitti vertauskuvallisesti. Tämä tosin vaati hieman kärsivällisyyttä ja pientä käsiaskartelua. Hän sitoi kädessään olevan narun päähän lattialta löytämänsä nyrkin kokoisen kiven. Sellaisen munakiven narun päähän sitominen ei ollut juuri helpoimpia tehtäviä. Ristiin rastiin täytyi kiertää naru kiven ympäri, solmuja kahteen, kolmeen kertaan kiristellä. Jo pysyi. Hän heitti kiven keinumaan.
— Noin meidän talossa kävi, kun isäntää vaihdettiin.
— Vai noin kävi.
Piippuaan imeskelevä kysyjä ei ole vielä vähääkään hajulla, kuinka isännän vaihdoksessa kävi. Ehkäpä tuo selviäisi, kun rauhassa odoteltaisiin. Kivi lensi aluksi pitkin huippauksin, milteipä seinästä seinään, tasautui ja hiljeni siitä vähitellen yhä lyhyempiin askeliin. Tällöin vasta Nestori ryhtyi sanoilla selventämään.
— Noin kävi meidän talossa, kuten on käynyt monessa muussa talossa. Entisen isännän hallituskautena vedettiin narun päässä oleva painokivi toiseen laitaan, melkeinpä katon rajaan asti. Kun se sieltä pääsi irtautumaan, niin sanomatta tuon arvaa, miten sitten kävi.
Jo Lampelan äijä arvasi, osapuilleen. Nestori katsoi kuitenkin vertauksensa jatkuvan selvittelyn tarpeelliseksi.
— Kun se sieltä pääsi, niin heilahtipa toiseen laitaan miltei yhtä korkealle. En sano tätä pahalla enkä moittiakseni. Niin sen pitääkin heilahtaa, koska luonto aina vaatii osansa. Ja kyllähän hiljenee, kunhan aikansa heiluu, niinkuin tuo narun päässä oleva kivi tuossa. Joku kitkuttaa ylhäällä kattoparrun rajassa, kaikki vastustaa, yksinpä tyhjä ilmakin, jarruttaa. Aika tasii. Luonnon se ottaa pois paremmaltakin tärpästikkeliltä.
Näyttipä kuin kiviheiluri olisi tietänyt, mistä oli kysymys. Heilahdukset hiljenivät, lyhenivät ja lyhenivät, kunnes löytyi seisahduspiste. Se oli varmaankin se rakennusmiehen vatupassissa oleva luotiviiva, jonka sanottiin osoittavan suoraan maapallon tulikuumaan keskinapaan. Nestori otti hevosen ohjat käteensä ja nousi rattaille. Hän oli kai puhunut jo liikaa, joten yksin häpein saattoi sanoa vielä muutaman sanan, ennenkuin maiskautti hevoselle. Jurnutti vähän se äskeinen vielä isännän puolesta.
— Ei meidän nuori isäntä tällaisiin laitoksiin sen vuoksi rahoja pistä, ettei muuta keksisi. Kyllä näissä kaikissa on järkeä takana.
— Järkeäpä hyvinkin, kuka tässä sitä vastaan on väitellyt.
Nestori tuskin kuuli enää Lampelan äijän viimeisiä sanoja, koska hevonen oli nykäissyt rattaat liikkeelle ja kolisteli jo ulkona ajosillalla.
Äijä katseli ullakon laitoksia jonkin aikaa yksinään. Totta oli, järkeä niissä kaikissa oli takana, vävypojan järkeä etupäässä, oli kai muidenkin. Sitä oli nykymaailman aikaan rahalla saatavissa, kylmää järkeä, käsin kirjattuna ja koneella präntättynä, paperikarttoihin piirrettynä ja punaliidulla merkattuna, kun vain oli riittävästi rahaa sen ostamiseen.
Hän katseli yhä tupakoiden ja laskeutui vihdoin alakertaan. Siellä olivat samoilla asioilla tytär ja muori. Tytär sai usein estää, ettei äiti käynyt töihin, luudan ja lantatadikon varteen käsiksi.
Seuraavana päivänä ukko liikuskeli vävypojan kera laajemmassa piirissä, pelloilla ja niittyvainioilla, aina etäisellä rämesuolla saakka, missä kymmenkunta urakkamiestä pisteli vauhdikkaasti ojaa.
— Eikö sinulla lähempänä taloa ole parempia viljelysmaita?
— Ei tästä viljelysmaata tulekaan.
— No, mitä siitä tulee?
— Metsänkasvumaata.
— Metsänkasvua vartenko aiot ojittaa tämän mahdottoman rämeen?
— Niin!
Seurasi pitkähkö keskustelu, jota vieraan olisi ollut hupaisa kuunnella. Vävypojan oli otettava avustajikseen kaikki rahalla ostetut neuvonantajansa ja lautamiehen testamenttipykälät saadakseen appensa uskotetuksi siitä, että näin suuret heilahdusliikkeet olivat tarpeen vaatimia. Peltoihin ja rakennuksiin ei saanut haaskata tukkipuurahoja. Mihin ne kaivettaisiin, ellei rämeisiin?
— Olethan upottanut navettaankin.
— Navettaanko? Se on pystytetty paperipuilla ja pönkitetty Egyptin parruilla.
— Vai niin, vai niin! Ja tänne pohjattomaan nevarämeeseen aiot juntata metsän suurimmat puut, päätä päin vain kolmipölkkyiset männyt.
— Muu ei auta.
— Vai ei auta. No eipä sitten, ellei auta. Mitähän sanoisit, jos kaikki muut rämemaiden omistajat tulisivat yhtä hassuiksi, jos nyt nimittäin kaikilla olisi tarpeeksi kolmijatkoisia tukkipuita. Suomen rämeisiin uppoaisi pölli poikineen, kymmenien miljoonien arvosta.
— Satojen miljoonien.
— Vai peräti satojen! Mutta luuletko, että olisi satoisaa tuo homma?
Siitä tuli jälleen pitkä juttu salskeassa kuivan maan männikössä, jossa kuuntelijoina oli vain jokin käpylintu ja nappisilmäinen oravanpoika. Kävi, kuten usein ennen jo oli käynyt. Äijä väitteli voimallisesti vastaan, kunnes umpikujaan ajettuna antoi perään lohkeamalla. Jos ihminen kerran oli tullut niin viisaaksi, että kuusesta pystyi puhaltamaan silkkiä ja sokeria, männystä voita ja munasaippuaa, niin mitäpä sitten enää on väliä, vaikka hän painaakin markat rämesuohon ja puristaa lehmänmaidosta sarvikampoja.
Näin pitkälle päästyänsä ja myönnyteltyänsä äijä ampui vielä pitemmälle, kuten hänen tapansa oli. Eikö kuusten ja mäntyjen kasvattaminen, kaataminen ja koneen teriin ajaminen myös ollut turha toimitus? Eikö tuollaista rämeturvetta ja sen alla olevaa vesimoskaa voinut työntää koneeseen ilman muuta? Siinähän ainetta oli: leipä ja puuro ja liemikastikekin jo valmiiksi mukana! Tähän ei vävypoika löytänyt enää pätevää sanaa. Nauraen hän ehdotti, että mentäisiin syömään hyviä paistikasperunoita lähellä olevan naapurin uunin poroista. He kävelivät Paukkulaan.
Isäntä löydettiin perunakuopastansa. Vieraat laskeutuivat myös sinne, ettei isännän tarvinnut kesken töittensä ylös nousta. Kuoppa oli huolellisesti tehty. Se oli kuin pieni maanalainen huone. Siinä oli maapermanto ja seinät. Katto ja hinkaloiden väliseinät vain olivat puusta. Ilmanvaihto oli järjestetty kahden kattotorven kautta tapahtuvaksi. Ankarimpina talvipäivinä sanoi isäntä lämmittävänsä kuoppaa pienellä kamiinahellalla.
— Pakkaspäivinäkö? kummasteli Lampelan äijä. — Minä en käy pakkasviikkoina perunakuopassa ollenkaan.
— Minäpä käyn. Kas, peruna on yhtä tarkasti hoidettava olio kuin lehmä tahi ihminen tai mikä muu luontokappale tahansa, ilmaisi Paukkulan isäntä omat käsityksensä ja menettelytapansa.
Siitä juttu alkoi. Vävypojan ei enää tarvinnut muuta kuin kuunteli valmista. Äijät istuivat hinkalon reunalla ja vaihtoivat sanaa kilvassa. Kun Paukkula oli tarpeeksi kehunut perunoitansa, jotka kuivina ja muhevina hyvin ansaitsivat sen, alkoi hän esitellä maakuopan hyviä ominaisuuksia. Siinä asiassa he ennen pitkää pääsivät kirkkaaseen yksimielisyyteen. Maakuopalle ei mikään sementtikellari vetänyt vertoja. Maa hikoili juuri sitä henkeä, mitä peruna pirteänä pysyäkseen tarvitsi. Myös ulkoilmaan johtavat henkireiät olivat tarpeelliset, koska peruna hengitti niinkuin elävä kasvi tahi eläin. Mutta että peruna kuopassa ollessaan tarvitsi myös jokapäiväistä seuranpitoa, sitä Lampelan äijä ei isännän vakuutteluista huolimatta ottanut oikein uskoakseen.
Luonnollisesti isäntä pyytämättä tarjosi maansa antimia, paistinperunoita vieraillensa maistiaisiksi. Periaatteilleen uskollisena ei hän mitään muuta tarjonnutkaan. Lampelan äijä ihmetteli ääneen montaa seikkaa, jotka perunoiden paistumista odoteltaessa kiinnittivät hänen huomiotansa. Suurinta kummastusta hänessä herättivät täyteläiset kirjahyllyt. Mitä vanha mies teki noin paljoilla kirjoilla? Luki itse! Kuinka se oli mahdollista? Mistä hän sai sisua ja aikaa sellaiseen? Ja eikö tuollainen kaiken maailman tietojen päähän pänttääminen ollut vaarallista silmille ja sielulle?
Paukkulan isäntä ei tarvinnut puolestansa esipuhujaa enempää kuin toinenkaan kysymyksen valmistelijaa. Yrjö saattoi huoletta syventyä kirjastollisiin tutkimuksiin siihen saakka, kunnes kotiin lähdettäisiin. Mutta lähdöstä ei olisi mahtanut tulla ennen pimeän tuloa mitään, ellei hän muutaman kerran olisi huomauttanut siitä. Kotona emäntäväki varmaan oli jo pitkän aikaa odottanut heitä päivälliselle. Paukkula kehoitti puhetoveriaan käymään talossa vastakin. Saattaa siihen aikaa vierähtää, ennen kuin vieraan maakunnan miehellä olisi siihen tilaisuutta, ehkä tämä oli ainoa ja laitimmainen kerta, koska näin vanhoja oltiin jo! Vanhojako? Paukkula ei tätä myöntänyt. Vieras todisteli sen profeetan sanoilla: Meidän elinikämme on kuusi- tai seitsemänkymmentä vuotta, ja koska se paras on ollut niin... Niin on, niin on, veli veikkonen, tuska ja vaiva on ollut. Mutta tarvitseeko meidän silti vanhoiksi tulla keskenaikojaan? Paukkula ei milloinkaan hellittänyt satavuotisohjelmastaan, ja siitä yritti lähdön hetkellä tulla uusi viivytyksen pulma.
Ulkona kotiin johtavan polun varressa oli tarkasteltava vielä talon kolmiosainen kultakaivos ja tämän syksyinen kuokos, ensi kesän perunamaa. Tunkiosta pellolle ajettava aine oli mustaa kuin kimrööki, kuokoksen pohja taas selvää keltamultaa. Jos tämän tapaisia aineksia tarpeeksi toisiinsa sekoitellaan, niin kasvumultaa siitä tulee, selvä kuin päivä, ei mikään ihmejuttu. Mutta se oli ihme, että tuollainen äijänkäppyrä sai kuokallansa irti turvetta ja ruskomultaa kivisen maan kamarasta. Ja vielä suurempi kumma oli, miten ja mistä hän hevosetta keräsi ainekset suureen tunkioonsa. Tämän tiedon vävypoika piti omana salaisuutenaan.
Matkalla viivyttiin vielä niityillä ja oman talon syyskynnöksillä. Emännän oli täytynyt nostaa keitoksensa uunin lämpimiin, ja muori toruskeli. Mitäpä tuosta, sehän kuului jokapäiväiseen leipään hänen huushollissansa, vaikka se katkismuksen kappaleissa olikin unohdettu.
Jos aikamiehiä ei tahdottu löytää aikoinaan ruokapöydän ääreen, niin veljeksiä sitäkin vähemmin. Nuoremmalla oli näyttämistä ja puhumista, ettei siitä tahtonut loppua tullakaan. Paljon oli keräytynyt vanhemmankin varastoihin, mutta hiljaisemman luontonsa vuoksi hän tiputteli vähin erin. Hän oli tuonut mukanaan kahden vuoden aikana näperrettyjä leluja pienessä käsilaukussa. Mutta hän antoi Veikolle vain yhden kerrassaan vähäisimmästä alkaen. Oli hupaisaa nähdä, miten pikku veli aina uudestaan riemastui ja silmät loistivat.
Ensimmäinen lahja oli pieni vene. Se oli tuskin Veikon vaaksan mittainen, mutta muuten kuin oikea vene, pärelaudoista taivutettu, naulattu ja maalattu. Siinä oli teljolaudat, airot ja perämela, vieläpä tilkkulangoista tehty punahousuinen soutajapoika ja pieni sinihameinen tyttö. Veneen Matti antoi veljelleen tuliaislahjaksi. Veikko juoksi heti vesisaaville koettelemaan sitä. Vene ei vuotanut tippaakaan. Ei puuttunut muuta, kuin että poika olisi soutanut airoilla ja tyttö pitänyt perää pienellä melalla. Mutta tämän saattoi nähdä, kun siristi silmänsä rakoselleen.
Matin toinen lahja oli Veikon tyynyllä seuraavana aamuna. Matti sen siihen tuonut oli, kyllä Veikko arvasi, vaikka iso veli oli tietämätön ollakseen. Se oli tuulimylly, ei mikään tavallinen kaksisiipinen väkkärä, vaan mylly, ihan oikea neliskulmainen talo, jossa oli saranoilla kääntyvä ovi, lasi-ikkuna, pärekatto ja neljä pyörivää siipeä. Semmoinen Matin rakentama mylly oli. Isäkin suuresti ihmetteli sitä ja, mummo kertoi salaa, että Matti oli rakentanut sitä monta pitkää iltapuhdetta monen viikon aikana. Aamiaisten aikana Veikko juoksi näyttämässä sitä myös Nestorille ja Aapelille. Nestori käänteli ja katseli sitä. — Tuollaista myllyä ei rakenna kuka tahansa poropeukalo! sanoi hän ja vilkaisi Aapeliin. — Ei vanhempikaan poropeukalo! lisäsi Aapeli ja vilkaisi Nestoriin.
Mylly kiinnitettiin kivikellarin katon päätyyn, että Veikko pääsisi sen pyörimistä läheltä katselemaan. Tämä oli äidin ehdotus ja pojat suostuivat mielellään siihen, koska eivät vanhemmat kuitenkaan olisi päästäneet heitä tuvan katon harjalle makailemaan. Mylly pyöri hyvin kellarin katollakin, sillä siinä oli erikoinen peräsin, joka käänsi myllyn siivet aina tuuleen päin.
Kolmannen, kaikkein ihmeellisimmän ja suurinta ihastusta saajalleen aiheuttavan lahjan Matti antoi Veikolle vasta viimeisenä päivänä, vähää ennen heidän lähtöään. Se oli pieni, milteipä vain pääskysen kokoinen lentokone. Siinä oli kaunis valkoinen siipitaso, pyörivä potkuri, liikkuva peräsin, kaikki laitokset kuin oikeassa lentokoneessa. Siinä oli moottorikin, joka pyöritti potkuria. Se ei tosin hyrissyt eikä se moottori potkuriakaan pyörittänyt, punainen kuminauha sen teki. Mutta nauhasta ei kukaan mitään tietänyt, ellei kääntänyt konetta selälleen. Kun potkuri pyöri ja kone huristeli ilmassa pihamaan ylitse ja pitemmältäkin, ei kukaan olisi uskaltanut väittää, etteikö oikea pieni lentokonemoottori kuljettanut sitä.
Tätäkin ihmettä näytettiin kaikille, karjakolle ja rengasnenäiselle Pekka sonnillekin navetassa. Pekka haisteli ja puhisi ja kiljahti kimeällä äänellänsä kerran. Sitä harmitti tuollainen keveä lentäjä, koska se itse oli kuin mikäkin mulkosilmäinen rautatien veturi, kolmas silmä vain puuttui. Lentokonetta lähetettiin myös kellarin katolta. Laskukenttänä oli mikä milloinkin: pihamaa, heinäpelto, maantie. Kerran kone laski eri hienosti kaartaen kaivonkannelle ja pysähtyi juuri sen reunalle. Kukaan elävä lentäjä ei sen taitavammin olisi osannut laskea kaivon kannelle. Lentäjänä oli Veikon soutuveneen pieni punapöksyinen soutajapoika, matkustajana sinihameinen tyttö.
Aika, oli kulunut jo niin pitkälle, että mummo ja vaari olivat pukeutuneet matkatamineihinsa ja joivat lähtökahviansa vierashuoneessa. Mattia huudeltiin myös kahville, mutta hän ei olisi mitenkään vielä ehtinyt. Veikolla oli niin paljon kerrottavia asioita ja lähdön ikävä pyrki pusertamaan kyyneleitä hänen silmiinsä. Kerran he vielä nousivat tuulimyllyn viereen kellarin katolle. Veikko kävi noutamassa sinne veneen ja valkojouhisen hevosen, koska sekin yhä oli hänen rakkaimpia leikkikalujansa.
Siellä katolla, tuulimyllyn iloisesti hyristessä, hevosen seisoessa, veneen keikkuessa, lentokoneen potkurin hiljalleen pyörähdellessä Veikko kertoi, mitä varten hän vielä kerran lähtökiireessä oli ison veljensä katolle kutsunut.
Sen Matin lahjoittaman sinihameisen tytön nimi oli Sirkka-Liisa ja soutupojan nimi oli Veikko. Saattoi hän sen Matille sanoa, mutta Matti ei saanut kenellekään sitä sanoa. Hän kuiskasi nimet hiljaa Matin korvaan kellarin harjan ylitse heidän vatsallaan loikoessa katon molemmin puolin.
Sirkka-Liisa ja Veikko leikkisivät kaikilla näillä Matin tekemillä leikkikaluilla joka päivä. He saisivat käydä soutelemassa niittypurolla ja järven rannassa. He saisivat leikkiä myllyleikkiä täällä. Veikko olisi mylläri ja Sirkka-Liisa keittäisi hänen jauhattamistaan uudisjauhoista uudispuuroa. Talvella he kävisivät Liinakolla ajelemassa. Mikäpä tietää, vaikka tulisivat lentokoneellansa Lampelaan asti Mattia ja mummoa ja vaaria tervehtimään. Eikö se kävisi mainiosti laatuun? Matti nyökäytteli myöntymisen merkiksi. Lopuksi Veikko ilmaisi Matille, että hänellä itselläänkin oli yhtä kaunis leikkitoveri, jonka nimi oli Sirkka-Liisa. Matti pidätteli kyyneleitään. Tällä eron hetkellä hänellä oli pikku veljeänsä sanomattoman ikävä. Tuntui kuin Veikko itse olisi ollut tuo pieni lentäjä, jonka seuraavasta näkemisestä ei ollut tietoa, lentäjiä kun uhkasi joka päivä monet vaarat.
Mummo ja vaari olivat äidin ja pikku Elsan saattelemina jo pihamaalla. Isä juoksi portille autoa pysäyttämään ja poikia huudeltiin kovasti. Matti juoksi noutamaan lakkinsa tuvan naulasta. Hänen päällystakkinsa ja matkalaukkunsa olivat jo vaarin kädessä.
Autoa he saivat portilla odottaa. Isä sanoi sen olevan myöhässä. Veikko olisi voinut hyvin lähteä muutamaksi viikoksi Lampelaan, puheli vaari. Miksikä ei olisi voinutkin, jos asia aikaisemmin olisi tullut puheeksi. Eikö se vielä ollut mahdollista? Matti aikoi oikein kauniisti pyytää sitä äidiltä. Hän voisi taata, ettei pikku veljelle matkalla eikä kotona mitään vaaroja tapahtuisi. Mutta se oli myöhäistä, sillä samassa auto jo ilmestyi tienmutkan takaa. Valmiiksi ajateltu pyyntö painui Matin rinnasta alas kuin karvas pala. Lähtijät hyvästelivät nopeasti ja nousivat vaunuun. Veikko huiskutti lentokoneellansa, jonka keskellä pienet lentäjät istuivat.
Veikko huusi vielä jotakin, mutta Matti ei sitä enää kuullut, koska auton kone hurisi ja hänen korvansa suhisivat. Eikä hän enää kauempaa voinut katsellakaan, sillä silmät tunkeutuivat kyyneleitä täyteen, ja hänen täytyi painaa päänsä päällystakin sisään. Ei kukaan saanut tietää, miten hänen tällä hetkellä oli pientä veljeänsä ikävä.
XI.
Onnettomuudesta ilmoitettiin Niemelään puhelimitse. Yrjö tilasi heti auton ja ajoi Elsan kera sairaalaan.
Lääkäri oli jo tehnyt, mitä tehtävissä oli. Nuorin potilaista oli aivotärähdyksen vuoksi kuollut sairaalaan tuotaessa. Kahden tajuttomana makaavan henkiin jäämisestä ei voitu antaa paljoakaan toiveita.
Onnettomuustoverit oli tiloitettu samaan huoneeseen. Lähtiessään lääkäri neuvoi hoitajaa ruiskeiden antamisessa. Hänelle olisi heti soitettava, jos potilaiden tilassa ilmenisi muutosta. Nyt ei ollut tämän enempää tehtävissä. Eikä myöhemminkään. Sanoilla lääkäri ei tosin sitä ilmaissut, mutta sen saattoi lukea hänen kasvoistaan. Vanhemmat jäivät valvomaan lapsensa sairasvuoteen ääreen.
Onnettomuus oli tullut järkyttävänä yllätyksenä heille. He eivät edes tienneet, että metsäneuvoja oli lähtenyt lapsia maantielle ajeluttamaan. Sen hän oli tehnyt usein ennenkin, mutta nyt ei kukaan talon väestä ollut nähnyt heidän lähtöään.
— Metsäneuvoja Lahtinen ajoi Matinahon mäessä kuorma-auton kanssa yhteen. Sivuvaunussa oli teidän poikanne ja hänen oma tyttärensä. Kaikki kolme on viety sairaalaan, kuului silminnäkijän välttelevä ilmoitus puhelimessa.
He jäävät vuoteiden ääreen. Äänettömät ajatukset alkavat kulkea omia kipeästi viiltäviä teitänsä. Aamulla terve iloinen lapsi, nyt tiedoton, raskaasti huohottava kääre värisevää henkeä ja lihaa. Mitä huomenna? Sitä on vaikea ajatella loppuun. Kuin sanattomasta sopimuksesta pakenevat kumpikin omia teitänsä muistojen, toivojen ja unohduksen metsiin. Mutta hetken harhailtuaan he palaavat sieltä joko yksin tai samanaikaisesti kalpeiden kasvojen ääreen, tuskan kouristuttavaan todellisuuteen.
Isä muistelee pikku miehensä kehittymistä, jota päivä päivältä yli kuuden vuoden ajan on mielenkiinnolla seurannut. Sulkien silmänsä hän tahtoo ajatuksineen palautua alkuun, ensimmäiseen päivään saakka sieltä hitaasti pidätellen tätä päivää kohti edetäkseen. Mutta nykyinen aika vain mataa hitaasti, mennyt rientää liian nopeasti. Hän tuntee joutuvansa perille peloittavan aikaisin.
Lapsi syntyi aamulla, mutta tieto siitä joutui Lampelaan vasta puolen päivän aikoihin. Viivyttelemättä hän lähti pyörällä matkaan. Hän muistaa selvästi sen elokuisen päivän. Vastaantulijoita ei sydänmaan tiellä ollut montakaan, muutama elokuorma, joku kaupasta palaava nainen. Eräässä loivassa vastamaassa lammaslauma lähti juoksemaan hänen edellänsä tietä pitkin, päättömästi kuin lampaat tavallisesti, kunnes tuli veräjä ja metsäpolku, jonne kymmenpäinen lauma suuntautui, vain yksi valkoinen karitsa hätäytyi juoksemaan edelleen aidan vartta pitkin surkeasti määkien. Pyörämiehen täytyi ajaa edelle käännyttämään raukkaa. Lauma määki metsässä aidan takana, kunnes eksynyt karitsa lopulta keksi veräjän ja pääsi ahdistuksestaan.
Pian hän unohti lammaslauman ja polki kiihkeästi tasaisia kujanteita, pitkiä ylämaita, kunnes suuri kyläaukeama levähti eteen. Siinä oli kirkko, koulu, kunnantalo ja sairaala. Synnytyslaitos oli sairaalan pienessä valkoisessa rakennuksessa, joka vilahteli kellertyvän koivikon lävitse. Muutama minuutti vielä.
Minkä näköinen hän on? Tyttökö vai poika? Hän ei milloinkaan ollut nähnyt äsken syntynyttä lasta eikä äitiä synnytyksen jälkeen. Omaa lasta ja hänen äitiänsä! Hän hypähti pyörälleen ja laski pitkän mäen. Tie nousi jälleen ja kohta olisi edessä sairaalan portti.
Mutta miten hikinen ja arkipäiväisesti puettu hän oli? Työkengät ja pusero! Oliko tapana lähteä kirkonkylään tällaisessa asussa? Eikä hänellä ollut edes mitään annettavaa tervetuliaisiksi. Kukkia naiselle viedään jo tavallisena syntymäpäivänä. Eikö tällaisen kaksinkertaisen syntymäpäivän onnittelijalla, isällä ja omalla miehellä pitäisi olla kaksin verroin ihana kukka, ilon punainen ruusu?
Näin hän ei voinut jatkaa matkaansa. Kukka ainakin oli saatava. Mutta oliko tällaisessa pienessä kirkonkylässä edes kukkakauppaa? Ei ollut. Kauppalasta kukat oli tuotettu, milloin oli tarvittu. Eikö nyt yhtä ruusua ollut koko kirkonkylästä saatavissa? Sekatavarakaupan myyjäneiti katsoi kummastellen ruusuja tiedustelevaan mieheen. Mitä hän sellaisilla teki? Hän tunsi miehen ja arvasi asian, oli jo kahden vaiheilla eikö onnittelisi juoksijaa. Kuulkaa! Karlssonin vanhalla neidillä on avomaaruusuja! Kukkivatko ne? Kukkivat pitkin kesää, aina jokin, varmasti!
Kiireesti hän lähti eläkkeellä olevan postineidin luo. Tämä oli kuuro, epäluuloinenkin. Hän ei päästänyt tuntematonta kulkijaa edes sisään, ikkunasta vain puheli. Vihdoin hän ymmärsi miehen pyynnön. — Te tahto riistää minulta yksi punainen ruusu! — En riistä, ostaa haluaisin. Minulle on tuolla laitoksella juuri syntynyt poika! — Teille, yksi poika! Herrajesta! Vanhan neidin sydämessä läikähti lämpimästi. Hän avasi oven ja riensi pieneen puutarhaansa, jossa tosiaan kukoisti monikukkainen komea ruusu. — Kuinka monta kukkaa te haluaa? — Niin monta kuin mahdollista, koko ruusun! — Koko ruusu, herrajesta! Siinä on ruukku kuin ämpäri, näkeekö te? Te ei jaksa kantaa sitä laitokseen! — Jaksan minä!
Ruusu kaivettiin ruukkuineen maasta. Vanha neiti oli asiaan jo yhtä innostunut kuin ruusun tarvitsija itse. Ruukku puhdistettiin mullasta ja koristeltiin paperin suikaleilla, mutta riittävän kokoisia käärepapereita ei löydetty koko talosta. — Älkää turhaan vaivautuko, minä vien sen tällaisenaan! — Tuulessa, kirkonkylän halki, herrajesta! — Eikö tämä ole kasvanut tuulessa koko kesän? — On kyllä, mutta....
Vanha neiti ei olisi ottanut ruusustansa mitään maksuakaan, ellei ruukku olisi ollut niin suuri ja eläke liian pieni. Varmaan viisi kertaa hän siunasi yhden viisikymmenmarkkasen takia. Maantielle asti hän saatteli ruusuansa ja pienellä portillansa vielä puheli: Jos passaa, niin te merkitkää minä yksi kummi. Charlotta Karlsson, kyllä kirkkoherra tietää! Minä niin kovasti tykkää teidän pieni poikavauva!
Kuukautta myöhemmin pojan yhdeksi kummiksi merkittiinkin neiti Charlotta Karlsson. Mutta hänen kymmenkukkaisen sylintäyteisen ruusunsa vuoksi kalpean äidin posket punoittuivat ja suuriin silmiin kihosi ennen näkemätön loiste. Onnellisena hän kuiskasi: Mene katsomaan poikaamme! Poika nukkui pienessä sängyssänsä naama sikkurassa, nyrkkiin puristettu käsi suussa. Turhan pikkuiselta hän näytti, vaikka hoitajatar vakuutteli: Teillä on harvinaisen suuri poika, viisikiloinen! Hänestä vasta urheilija tulee! Nyrkkeilijä, kuulantyöntäjä, mikä tulleneekaanl.
Hoitajan sanat onnellinen isä ylpeänä kertoi äidille. Kun poika tuotiin aterioimaan, huomasi hän vihdoin kotiin lähdön ajan joutuneen. Äidin silmät loistivat ruusun kukkien takaa, tuleva nyrkkeilijä harjoitteli persikan kokoisia ja värisiä nyrkkejänsä, puoliunessa, onnensa kukkuloilla. Katselija olisi tahtonut palautua ovelta takaisin, niin puhdas ja puoleensavetävä oli pikkumiehen ensimmäinen ateria elävän pöydän ääressä punaisen ruusupensaan takana.
Muistojen pyörä kiihdyttää vauhtiansa. Kaihomielin pyöräilijä katselee, näkee kuin kiivaasti etenevässä elokuvassa monia herttaisia paloja, jotka niin mielellänsä ottaisi uudestaan, jos se vain kävisi laatuun. Siinä vilahtavat pienet ristiäisjuhlat mummo-, ukko- ja neitsytkummeineen. Yhä vaiherikkaammiksi ja ainoalle katselijalle antoisammiksi käyvät nopeasti kehittyvän pikkumiehen nyrkkeilyharjoitukset ennen ja jälkeen ihastuttavien ateria-aikojen.
Hän ei viivähdä enää niissä. Poika kävelee jo, juoksee tuvan lattian, pihamaan ylitse. Metsissä lammen rannoilla kohta juoksee ja kahlailee, metsän lintuja matkii ja mummollensa kaloja onkii. Hän ei ole enää lapsi, vaan verevä, naurava poika.
Poika kasvaa ja on aina mukana: viljaa puidessa, myllyssä käydessä, henkilö- ja linja-autoissa mutkaisilla, holtittomien moottorimiesten valtaamilla maanteillä. Eikö nytkin kuulu mäen takaa hyrinää? Lyhyttahtista, korvia repivää moottoripyörän rätkätystä. Ne ovat vaarallisia, luonnottomia kulkuneuvoja tuollaiset paukkuvat, palokaasua rätkivät kolmipyörät, joiden kupeessa parin heikon tangon varassa kiikkuu sivuvaunu kuin mikäkin kuolemankätkyt.
Siinä se tuli. Muistelija ei jaksa katsella, mitä muutaman sekunnin kuluttua tapahtuu Matinahon mäen kaarteessa. Ennemmin hän oikoteitse siirtyy valkoisen vuoteen ääreen, jossa tiedottomana huohottaa rakas, sammuva henki, raadeltu kappale omaa henkeä ja lihaa. Sitä jälleen avoimin silmin nähdessään katselija värisee itsekin, syöksähtää uudelleen unohduksen metsiin, joiden pitemmät tai lyhyemmät polut ennemmin tai myöhemmin taas johdattavat hänet tähän tuskan paikkaan.
Äiti ei kärsi sen vähemmin. Sydämessään hän kärsii ehkä enemmän, mutta hän kestää myös enemmän, koska hänet on niin rakennettu. Silmistä hersyvät kyynelet lievittävät samalla kuin kirkastavat hänen sydämensä tuskaa.
Hän ei voisi jättää ajatuksistansa hetkeksikään elämän ja kuoleman vaiheilla kamppailevaa lastansa. Hän tahtoisi kiinnittää sydämensä sisimpään irtautuvan lapsen sielun, niinkuin hänen elävä, kasvava ruumiinsa kerran on ollut hänen omaansa kiinnitettynä. Koko äidinsydämensä lämmöllä, rukouksen ja uskon voimalla hän keskittyy pidättämään rakasta siivilleen pyrkivää elämän kyyhkystä särkyneessä majassansa. Silmänräpäyksellisinä tuokiokuvina hänen muistonsa palautuvat yhdessä elettyihin onnen vuosiin. Lasta, hänen henkeään ei hän tällöin hetkeksikään päästä silmistänsä eikä lakkaa kärsimästä hänen kärsimyksiänsä yhä uskoen ja toivoen.
Hän näkee välähdyksenä sen sunnuntaiaamun, jolloin ensi kerran tunsi lapsen tervehdyksen värähdyksinä sydämensä alla. Hän oli odottanut niitä yhtä hartaasti kuin aikaisempana onnettomuuden vuotena pelkäsi. Ja kun eloon syntyneen lapsen isä hetkistä myöhemmin heräsi ja sai tietää tulevansa isäksi, oli heillä yhteinen onni vaalittavanaan.
Yhdessä he vaalivat, kasvattivat ja karkaisivat häntä. Hänen tähtensä käytiin päivittäin hiihtämässä, kiivettiin loivia isän hiihtämiä latuja korkeimmille kukkuloille, että hän saisi liikuntoa, ilmaa ja aurinkoa. Iltaisin ennen nukkumaan menoa luettiin ääneen kauneimpia runoja ja kertomuksia, häntä ajatellen.
Näin Elsan mietteet siirtyvät tapahtumasta toiseen, lapsen ensimmäisistä elonilmauksista tähän onnettomuuden päivään saakka. Nämä ovat irrallaan kulkevia mielikuvia, jotka hetken kuluttua palaavat lähtöpaikkaansa. Samaan aikaan äidin katse, mukana kärsivä sydän seuraa emolinnun valppaudella tajuttoman lapsen elämän ja kuoleman kamppailua. Kuinka mielellään hän antaisikaan osan verestänsä, puolet elämästänsä, jos sen avulla voisi pelastaa rakkaimpansa elämän tunnottoman kuoleman armottomasta puristuksesta.
Metsäneuvoja liikahtaa ja valittaa. He heräytyvät häntä hoivaamaan. Muutamia ymmärrettäviä sanoja pääsee hänen huuliltaan: Rauha... Rauha...
Niin Rauha! Missä on hänen vaimonsa? He ovat istuneet kauan täällä omaa lastansa murehtien muistamatta ollenkaan häntä, joka on jo menettänyt lapsensa ja saattaa menettää miehensä millä hetkellä tahansa. Yrjö soittaa hoitajaa. Onko tapaturmasta ilmoitettu metsäneuvojan rouvalle? Ei ole vielä. Siitä oli tohtorin kanssa puhetta. Rouva on siinä tilassa. Hänen pitäisi pian tulla itse sairaalaan!
He tietävät sen. Lähiaikoina Rauha odottaa lasta. Siitä huolimatta he eivät enää hetkeäkään epäröi. Elsa lähtee yksinään autolla noutamaan häntä. Yrjö ei estele, vaan syleilee häntä hetken kiitollisena, rohkaisevasti. Elsa tuijottaa auton katossa valaisevaan pisteeseen. Sen valovoima on heikko, auton hiljentyessä se himmentyy, pysähtyessä sammuu kokonaan. Auto on jo ehtinyt metsäneuvojan pihamaalle. Murheellinen sanansaattaja pysähtyy rappusille, kokoaa voimansa ja astuu sisään.
— Elsa, sinäkö sieltä, yksinäsi! Olen iloinen, että tulit, vaikka näin myöhälläkin. Minä olen niin kovin levoton Laurin ja Sirkka-Liisan vuoksi. He lähtivät ajelemaan, eikä Lauri ollut oikein kunnossa. He eivät koskaan ole näin kauan viipyneet. Olen soittanut jo pari kertaa teillekin, mutta sieltä ei kukaan vastaa.
— Emme ole olleet kotona, ei Yrjö enkä minäkään.
Elsa tarttuu molemmin käsin Rauhan käsivarsiin ja katsoo häntä kauan äänettömästi, voimaa antavasti suoraan silmiin. Rauha aavistaa jotakin vakavaa tapahtuneeksi.
— Mitä sinä tiedät, sano?
— Sinä olet äiti, rohkea nainen. Sinun täytyy koota voimasi ja kestää itsesi ja tulevan lapsesi tähden!
On siis tapahtunut onnettomuus Mutta Rauha ei kiirehdi kysymään sitä. Ihmeellisen herpauttava, mutta samalla rauhoittava voima virtaa ystävän käsistä hänen käsivarsiinsa, sydämeensä asti. Hän katsoo kuin lumoutuneena ja odottaa.
— On tapahtunut onnettomuus, kuten aavistat.
Elsa tiukentaa otettaan. Rauha tuntee, miten ystävän sydänvirta voimakkaan lääkkeen tavoin vahvistaa hänen omaa sydäntään. Hän on valmis pahinta kuulemaan tahi vieläkin odottamaan.
— Sirkka-Liisa on siirtynyt uuteen elämään. Sinun miehesi elää vielä, ja nyt lähdemme häntä katsomaan.
Kädet eivät vieläkään hellitä otettaan ja voimaa antava virta kulkee yhä sydämestä sydämeen. Rauhasta tuntuu, kuin se virtaisi hänen ohitseenkin, kuin hän olisi ruoho, kaisla jota vesi kahden puolen virraten pitelee pystyssä. Hän ei kysele mitään eikä valita, vaan on valmis ottamaan vaatetta ylleen ja heti lähtemään.
He astuvat käsi kädessä heikosti valaistuun sairashuoneeseen. Vasta nyt Rauhan voimat pettävät.
Hän vaipuu polvilleen miehensä vuoteen ääreen. Tulomatkalla hän on varautunut kaikkein pahimpaan. Hänen miehensä elää vielä. Se on kuin armonosoitus, vähäinen tosin, mutta antaa hänelle voimaa.
Hän tarttuu miehensä hervottomaan käteen ja sivelee sillä kasvojaan. Miten kiitollinen hän on ystävilleen siitä, että vielä saattoi tarttua elävän puolisonsa lämpöiseen käteen. Tästäkin hän tuntee saavansa uutta voimaa. Tuntuu kuin hänen miehensä tahtoisi siirtää häneen sitä, mitä itse ei enää kauan tunne tarvitsevansa. Tyyntyen hän nousee vuoteen viereen tuolille yhä molemmin käsin miehensä kädestä pitäen.
Elsa katsoo häneen rohkaisevasti pienemmän vuoteen takaa. Nyt vasta Rauha huomaa, kuka toisessa vuoteessa lepää. Niemelän Veikko! Hänen tähtensä Yrjö ja Elsa ovat tänne tulleet. Uusi, raskas onnettomuuden aavistus täyttää hänen sydämensä. Oliko Veikkokin Laurin mukana? Nyt hänen on enää vaikea pidättyä ääneensä nyyhkimästä. Elsa arvaa hänen ajatuksensa ja rientää lohduttamaan.
— Veikko hän on, Sirkka-Liisasi toveri! Meitä on täällä kaksi häntä varten.
Rauha tuntee jo varmasti aavistuksensa todeksi. Veikko on ollut onnettomuudessa mukana. Onhan Sirkka-Liisa monta kertaa innostuneena kertonut, miten he yhdessä taas olivat olleet isän vaunussa ajelemassa. Omin silmin hän tämän näki jo ensimmäisellä vieraskäynnillä Niemelässä.
Mutta tämä uusi tietoisuus ja murhe ei vähennä hänen sydämensä kantovoimaa, päinvastoin se lisää sitä. Hänen hyvillä ystävillänsä on syvä murhe oman lapsensa menetyksen vuoksi. Hän olisi kiittämätön ihminen, jos antaisi heille lisäkuormaa itsestänsä. Eivätkö he jo kylliksi ole saaneet sitä meidän tähtemme? Miten suurta voimaa ja lähimmäisen rakkautta vaadittiin Elsalta, äidiltä, joka jätti kuolevan lapsensa toisen ihmisen tähden? Ja miten taitavasti, jalon ystävän tavalla hän sen teki? Jos puhelimessa valmistamatta olisi onnettomuudesta ilmoitettu, niin tuskin hän olisi kestänyt sitä.
Hän on kiitollisuuden velassa kohtalotovereilleen ja ystävilleen. Heidän tekemänsä hyvätyö velvoittaa hänet kestämään. Voimallisen lääkkeen tavoin se virvoittaa hänen sydäntään. Tuli mitä tahansa, hänen täytyy kestää se yhteiskärsimyksenä noiden hyvien ihmisten kanssa lisäämättä enää omakohtaisesti heidän murhettansa.
Hän tyyntyy, pyyhkii kyynelensä ja katsoo levollisesti ystäviänsä kasvoihin. Hänen urhea pidättyväisyytensä ei jää vastausta vaille. Kaksi päätä nyökähtää ja kaksi silmäparia vastaa.
Hoitaja tulee ja koettelee sairaiden valtimonlyöntejä. Mitään merkitsevämpää muutosta ei kummankaan tilassa ole tapahtunut. Hän ehdottaa, että naiset kävisivät keskiyöksi lepäämään viereisessä huoneessa oleviin vuoteisiin. Elsa katsoo lapseensa ja mieheensä ja nyökkää suostumuksensa. Rauha mukautuu myös. Hänen tilassaan oleva ihminen tuskin jaksaisikaan aamuun asti. He riisuutuvat puolittain ja nukahtavat rinnakkain oleviin sänkyihin toisiaan kädestä pitäen. Yrjö on luvannut herättää heidät viipymättä, jos sairaista jompi kumpi herää tai heidän tilansa muuten antaa siihen aihetta.
Ulkona on pimeä, syksyinen yö. Sairaalan pihalamppu koettaa sadan kynttilän valovoimallansa häätää sumuista pimeyttä edes aidan taakse maantielle asti. Yritys on hyvä, mutta saavutus heikko. Jo pihanpuoleisessa ojassa lehtipuiden takana voisivat pimeyden henget kaikessa rauhassa viettää tanssiaisiansa. Ne viettävätkin, koska on pimeä ja sellaisiin juhlimisiin aina syitä löydettävissä. Ruma epäilys on juolahtanut Yrjön mieleen. Oliko Lauri humalassa onnettomuuden sattuessa? Hän koettaa turhaan karkoittaa sitä ajatusta, kuten untakin. Molemmat vakaavat hänet tuokiohetken kuluttua, edellinen sielun, jälkimmäinen tajunnan.
Viime viikolla kuoli Ylöstalon kuuluisa isäntä. Viime suvena hänet vasta viisikymmenvuotiaaksi tehtiin, sanomalehdissä ja juhlapuheissa pitäjän kuuluksi, maan mainioksi puleerattiin. Paljon hän puolipäivään joutuneen elämänsä kuluessa oli aikaan saanutkin, tämä pulska ja puleerattu mies. Talot oli rakentanut, pellot levittänyt ja ojat niistä kadottanut. Mutta kylillä, pitäjällä ja isoisessa maakunnassa hän vasta isoja ihmeitä oli matkaan saattanut: yhteiskoulut, kaupat, meijerit rakentanut, siemenviljan, laidunruohon, jos mitkä tarkastamot hankkinut, sonni-, mylly-, pehkuosuuskunnat perustanut. Näin hän oli tehnyt jo puolipäivään joutuessaan, tämä pitäjän ja maakunnan mainio mies. Mitä hän vielä tekisikään, ennen kuin yöpuilleen asettuisi, sitä ei puhuttu eikä painettu sana osannut sanoa, vaan aavistella saattoi edustajapaikoista, ministerituoleista, ties mistä.
Niin mistäkö? Pian joutui ehtoopuoli. Viinaa joi ja viinaan kuoli! Maantiellä, sairaalan valopisteen alla käy äänekäs ilonpito. Vanha rienaaja siellä ihailijattarilleen kertoo toimen miehen lopusta. Alkaa hurja piiritanssi, kunnes väsytään ja istutaan taas ojan pimentoon sipisten ja supisten, halaten ja suukostellen.
Niin aina. Kirkon kivikellarissa odottelee nyt kuuluisa mies kuuluisaksi tulevia hautajaisiaan, johon pyörii silkkipyttyjä aina Helsingistä saakka. Lepää rauhassa, maasi helmassa, jalo mies, suuri sydän. Niin toden totta hänellä oli rasvoittunut sydän!
Entä sitten Toikan maalari! Se on vähän murheellinen juttu. Maalari oli kunnon mies, oikein hyvä mies. Maalasi kirkot, värjäsi koulut, ruumishuoneetkin punamultasi. Mutta sitten mies suuttui, että järkensä menetti ja oman akkansa tappoi. Akkansa, akkansa! — Kirkaisee vanha rienaaja ällisteleville seuralaisilleen. — Älkää siinä toljottako! Älkääkä akkailko siellä puun juurella, kesken puhettani. Mutta Toikan maalari ei kellistynyt vuodessa, ei kahdessakaan. Monta pitkää vuotta hän ryyppäsi, koko ikänsä. Eikä hän ryypännyt mitä vain, kovaa ainetta ryyppäsi, 96-prosenttista pirtua, tenttua, pulituuria.
Ihastuksen hyräys kulkee pitkin ojaa. Vanha valittu odottaa rauhassa, ennen kuin jatkaa:
— Niin hän puleerasi ihmisten seiniä ja suolensa seiniä, Toikan maalari. Kunnes sitten eräänä päivänä.... Tämä asia minun mieltäni kovasti murehduttaa.
Koko joukko käy äänettömäksi ja murheelliseksi. Kuinka juuri tällainen asia heidän vanhaa mestariansa on alkanut murehduttaa? Onko hän käynyt jo vanhuuden höperöksi vai muutenko on päästänsä höyrähtänyt? Mestari arvaa heidän ajatuksensa ja jatkaa.
— Ymmärtäkää toki, ettei tämä minun mieltäni murehduttanut, vaan se, mikä sitä seurasi. Toikan maalari meni ja hirtti itsensä.
Syvä huokaus kuin kadotettu henki kulkee pitkin ojaa, sairashuoneen aidanvartta. Toden totta heidän vanha valittunsa on tullut toimeensa kykenemättömäksi, täydeksi höperöksi, kun hänen sydämensä on tullut murheelliseksi Toikan maalarin hirttäytymisestä, asiasta, jonka täytyy jokaiselle terveesti ajattelevalle peikolle tuottaa mitä suurinta riemua. Mestari odottaa kauan. Hän antaa iskun vaikuttaa ja jatkaa vihdoin:
— Enpä toivoisi, että teidän joukossanne olisi yhtään sellaista pässinpäätä, ihmispäätä tarkoitan, joka hetkeäkään olisi luullut, että minä sen vuoksi olisin mieleni murehduttanut, Toikan maalarin hirttäytymisen takia tarkoitan.
Koko oja oli yhtenä silmänä ja korvana.
— Arvasinhan sen. Tahdoinkin vain koetella teitä. En minä Toikan maalarin takia surulliseksi tullut, vaan sen vuoksi minun mieleni kävi murheelliseksi, kun hän vahingossa, naru jo valmiiksi kaulassa sattui horjahtamaan pölkyltänsä ja puoli pullollista tenttua jäi häneltä nauttimatta, valui maahan. Se hyvän aineen vahinko minun mieltäni vieläkin kaivaa ja murehduttaa.
Koko joukko huokaa vanhan rienaajan kanssa murheesta ja helpotuksesta samalla. Mestarin järkeä ei mikään vaivannut. Siinä ei ollut pienintäkään vikaa. Tällä hetkellä se loisti, se valaisi kymmenen kertaa kirkkaampana kuin sairaalan satakynttiläinen pihalamppu.
Päivä jo alkaa sarastaa, vain vanha viisas vaistoaa sen ja hän vaistoaa muutakin. Tänä yönä ei tämän talon tanhuvilla ole mitään tehtävissä. Kilpelän Vihtori, joka Alakylän tansseissa ja sunnuntaijuomingeissa sai kolme keuhkoihinsa asti ulottuvaa puukon haavaa, paranee ja toipuu, toipuuhan tuo riivattu. Lohdullinen puoli hänen kohdallaan on kuitenkin se, että hän loppujen lopuksi ennemmin tahi myöhemmin kuolee puukkoon tahi viinaan, miehellä on siksi hyvät ja vakiutuneet tavat ja veren perinteet kummankin vanhemman puolelta.
— Lähtekää lapset kotiin, huokaa vanha valittu. Lapset painuvat ojaa pitkin, vastaan mukisematta.
Yrjö selviytyy unestansa kammahtaen. Uni on karkkoutunut eikä palaa. Hän ajattelee eilistä onnettomuutta.
Kuinka monta tällaista tapaturmaa sattuneekaan vuoden mittaan maailmassa, jo pienessä Suomen maassa? Et sitä sanomalehteä aukaise, et radion iltauutista kuuntele, etteikö taas olisi tapahtunut ihmishenkiä tuhoava yhteenajo siellä tai täällä, monellakin taholla samana päivänä. Nuoria ihmishenkiä tuhoutuu sadoille, tuhansille jälkeen jääville tuskaa ja murhetta tuottaen. Siinäkö on koneitten ja koneöljyjen, teknillisten keksintöjen ja kulttuurin ihmiskunnalle tarjoama siunaus?
Mietteet palaavat, myös niiden jälkikuvat ja selvennykset.
Ja mihin koneellisesti liikkuvilla ihmisillä yleensä oli niin tavaton kiire? Koneitten tarkoituksena on säästää ihmistyötä ja aikaa. Mihin ylimääräinen aika sitten käytettiin? Ehkä alle tuhoutuvien elämän pidentämiseksi, niinkuin ennen muinoin katolisten kirkkopyhimysten hyvät työt syntisten ihmisten pelastukseksi? Missä liikuskeli nykyisen ajan aneiden myyjä? Kävisi sairaaloihin muodottomaksi murskattujen marttyyrien vuoteitten ääreen, niissä saisi varmasti aneistansa hyviä kauppoja ja tinkimätöntä hintaa.
Yö on pitkä ja piinallinen. Hänen katkeroituva mielensä kaivaa yhä uusia reikiä samaan lahoiseen lautaan.
Miksi liikenneonnettomuuksia sattuu vielä tavallista enemmän pyhäisiin aikoihin? Mihin ihmisillä tällöinkin on niin palava kiire? Kaupungin kapakoihin kolpakolle tahi ehkä vieläkin väkevämmille pienemmille pikareille, ja silloin on lusikka painettava pohjaan, olipa vaunun edessä miten mutkainen tie tahansa. Kiire on, janoinen kiire, niin ajomiehellä kuin muilla. Onhan siinä kojetaulussa viisarin alla kilometrejä merkittynä sataan, vaikka sataankahteenkymmeneen saakka, vähät sillä vähä, jos kaikki pultit heiluvat, eivät ne näy miesten silmiin, enempää kuin sekään, mitä mutkan takaa vastaan tulee. Senkin ehtii nähdä aikoinaan, jos ehtii.
Hän muistaa, mitä usein sanoi Saarisen Verneri, paperitalon vakainen autonkuljettaja: Kun mittari kiipeää kahdeksaankymmeneen, niin kuolema hyppää kärryyn, olipa autosi mitä merkkiä tahansa, näillä meidän teillä. Verneri sanoi lopun halveksivasti tuhauttaen, niinkuin olisi ollut vakinainen ajuri Saksan tahi Amerikan yhteen suuntaan liikennöitävillä betoniteilla.
Hän ei pääse kapinoivista mietteistänsä, mitä ikinänsä hän ajatteleekin. Sitä viime kesäistä metsäpaloakaan ei olisi syttynyt, ellei maantiellä olisi liikkunut kuljeskelevia juopporatteja. Ei Laurikaan selväpäisenä olisi tarjonnut sammutusmiehille viinaa. Siitä asiasta ei oltu puhuttu sen yön jälkeen, mutta jollakin tavalla se oli kylmentänyt ja vieroittanut heidät toisistaan. Lauri häpesi sitä. Hän tuskin oli käynyt talossa tämän jälkeen, paitsi eilen illalla noutaakseen Veikon surmanajoonsa.
Unimuistelmat ja niiden selitykset alkoivat kavertaa jälleen heikolta, jopa rumalta paikalta. Varmasti Lauri eilenkin oli nauttinut väkijuomia, ennen kuin lähti ajamaan? Miksi hän muuten olisi ajanut niin kauaksi syksyisessä tuulessa ohuesti puettujen lasten kanssa? Ja liian kova vauhti hänellä on ollut. Hän olisi ehtinyt jarruttaa tahi väistää, siksi nopea ja varma hän oli koneensa hallinnassa, ellei päässä ja veressä olisi ollut...
Hän heräytyy ja kammahtaa rumasti epäilevää ajatustansa. Ja vaikka niin olisikin ollut, on se mitätön asia kohtalon ankaran iskun edessä. Hyvä, vilpitön ystävä on juuri tuntemattomaan astumassa. Sen kynnyksen edessä syytökset vaikenevat, niiden täytyy vaieta.
Eivät vaikene, jos oikein sitkeähenkisiä ovat. Murheisen, yksinäisen yövalvojan kohdalla ne muuttuvat itsesyytöksiksi. Kuka oli se mies, joka kulopaloyönä arkana ja saamattomana katseli tolkuttoman palopäällikön päähänpistoa? Eikö tuo epämieluisa tilanne, paha ja turmeleva esimerkki olisi ollut juuri hänen estettävissään? Sen olisi helposti voinut tehdä muutamalla leikillisellä sanalla tahi yhdellä kädenliikkeellä. Kuinka moni paloyön kalpeista nuorukaisista lienee jo ottanut toisen ja kolmannen ryyppynsä, kenties täyden humalan sen yön tapauksen ja esimerkin myrkyttämänä?
Nyt hän jo tosiaan tahtoisi lopettaa ja säästää väsynyttä sieluansa, mutta herkistynyt ajatus kerran vetovirtaan päästyänsä ei ole enää heikontuvan tahdon pidätettävissä.
Kuka ohjasi juopuneilla miehillä täyteen lastattua autoa Helsingin kaduilla? Kuka ajoi kaksi autoa rikki, lyhtytolpan ja syyttömän vuokra-ajurin säärivarrenkin poikki? Mihin tällä moottorikoneen käyttäjällä oli kiire siihen vuorokauden aikaan?
Kun hän nyt kerran virran vietäväksi on heittäytynyt, niin hän antaa sen vetää loppuun asti. Ja kun se lakkaa vetämästä, niin pysähtyy ja peilaa hän vielä tyynessä vedessä, että varmasti miehen samaksi tuntisi.
Tässä on se mies, Yrjö, suurjuoksija, talonomistaja, periaatteissaan horjumaton Niemelän herastuomarin ainoa perijä ja hänen testamenttinsa toimeenpanija. Mitään horjumatonta kantaa tällä miehellä ei vielä tähän päivään mennessä ole ollut, taistelevan miehen vakaumuksesta puhumattakaan. Näin ollen ei hänellä ole pienintäkään oikeutta syytellä veljeänsä, vaikka tästä heikkoutensa vuoksi tulikin hänen lapsensa murhaaja, hänen suurimpien toiveittensa hauta.
Tämän pitemmälle hänen ei tarvitse mennä. Enää ei syyttävä ajatus etene, päinvastoin sen mainingit palaavat takaisin hiljaisina ja sydäntä keveyttävinä. Hänestä tuntuu, kuin nyt muistojen pensastoihin piiloilematta voisi ottaa uuden päivän vastaan sellaisena, kuin se todennäköisesti on eteen valkeneva. Se on lähestymässä. Idän puolella tuntuu jo sarastuksen rusko.
Ennakolta ääntämättä, liikahtelematta metsäneuvoja herää. Hän katselee kattoa ja seiniä, vierellänsä istuvaa miestä oudostellen. Näyttää kuin hän ajatuksissaan yhä vieläkin liikkuisi jossakin etäisessä tuntemattomassa, josta on vähitellen takaisin palaamassa. Yrjö ei häiritse eikä keskeytä häntä millään tavalla. Läheten, etäytyen, uudelleen läheten sairas pääsee todellisuuden tajuntaan ja tuntee miehen.
— Yrjö! Sinä siinä! Missä me olemme?
— Oman pitäjän sairaalassa.
— Sairaalassa?
Silmäkulmat rypistyvät, hän peräytyy, hapuilee, näyttää muistavan jotakin, unohtaa jälleen. Yrjö käsittää, että turha muisteleminen tulee liiaksi rasittamaan hänen heikkoja voimiansa. Hän pyytää, että sairas koettaisi nukkua uudelleen.
— Jos minä nyt nukun, en enää herää.
Hän sanoo sen selvästi ja kiihkottomasti, milteipä hymyten, niin Yrjöstä näyttää, eikä hän enää yritäkään estää, vaan miettii, miten sopivasti voisi avustaa, ettei toinen ajatuksillaan rasittaisi itseään enempää kuin on tarpeellista.
— Onko Rauha täällä?
— On, nukkuu tuossa viereisessä huoneessa. Haluatko, että herätän hänet?
— Älä vielä. Meillä on kahdenkeskistä puheltavaa.
Hänen ajatuksensa on selvä, silmissä loistaa harvinainen kirkkaus. Hän näyttää harkitsevan, mitä nyt kysyisi. Yrjö milteipä aavistaa kysymyksen laadun ja varautuu vastaamaan siihen. Yksi sana voisi olla vähän, kaksi liian paljon. Sairas pelastaa hänet kaikista vaihtoehdoista selvää vastausta vaativalla kysymyksellänsä.
— Missä ovat lapset, Veikko ja Sirkka-Liisa?
Yrjö katsoo häntä silmiin ja harkitsee joka sanansa.
— Veikko makaa vierelläsi tuossa. Sirkka-Liisa nukkuu jo pitkää unta.
— Nukkuu eikä herää. Arvasin sen.
Hän näyttää täydelleen ymmärtäneen, mutta ääni on oudon kirkas ja kevyt. Kärsivä tunneherkkyys on kadonnut sielusta, ehkä ruumiistakin jo, ja sehän on mitä toivottavin asia. Hän ojentaa kättään kuin tervehtiäkseen. Yrjö tarttuu siihen, ennenkuin se putoaa peitolle.
— Kuule, veli! Oletko sinä koskaan nähnyt männyn siemenen putoavan harittavasta kävystänsä?
Yrjön täytyy myöntää, että tämä huomio on jäänyt häneltä tekemättä, niin yleinen kuin se keväisissä metsissä lieneekin. Metsämies iloitsee, kun asiantuntijana voi ilmiön ystävälleen selittää.
— Katsos, männyn siemen on kuin pienoislennokki milteipä tarkalleen. Ajan joutuessa se kypsyy ja irtautuu siteistänsä, kunnes pieni kanta on enää pidättämässä, ja sitten eräänä aamuna, kun sattuu sopiva pienikin tuulenpuuska, siemen irtautuu ja lentää.
Yrjö nyökäyttää ymmärtäneensä.
— Minun elämäni on nyt lentoon lähtevä havupuun siemen. Selvästi tunnen, miten olen jo kolmesta laidasta irti, ei tarvita enää kuin pieni tuulenhenkäys.
— Älä puhu, ettet rasita itseäsi. Nyt menen jo herättämään Rauhan?
Yrjö nousee, mutta sairas ei hellitä hänen kädestään.
— Älä hätäile. Puhuminen ei rasita minua. Sitä paitsi minun on tehtävä sinulle tunnustus, ennen kuin eroamme.
— Voit luvallani olla tekemättä. Se on yhtä hyvä ilman.
— Eipä ole!
Hän sanoi sen päättävästi jättämättä toiselle tinkimisen varaa.
— En minä ollut silloin normaali. Arvaat kai, etten aja selvänä miehenä omalla pyörälläni paperipuukärryn kanssa nokatuksin. Olen salajuoppo. Ja kuten hyvin muistat viime kesän metsäpalopäiviltä, en aina voi sitä edes salata. Alkoholi on tuhonnut sukuani monessa polvessa. Olen suuren talonsa juoneen isän poika. Vaarini kuoli juoppohulluna ja hänen vaarin vaarissaan lienee jo ollut sama tuhotauti, joka nyt tahtomattani teki minut sinun lapsesi ja oman lapseni, oman itsenikin murhamieheksi.
— Nyt et puhu enempää siitä.
— En sanaa enää. Minulla on sinulle vielä muuta puhuttavaa, ennenkuin lähden.
Ulkona on jo valoisaa. Yrjö käy sammuttamassa himmeän kattolampun ja palaa uudelleen vuoteen ääreen.
— Sinä olet puhunut kasvatusisäsi omituisesta testamentista. Minä tahtoisin tehdä siihen pienen lisäyksen. Sitä ei tarvitse kirjoittaa, voit painaa sen mieleesi.
Yrjö puristaa kädestä ja nyökkää vain. Testamentin täydentäjä jatkaa:
— Sinä nautit nuorison keskuudessa suurta arvonantoa. Sinulla on valtaa ja voimaa enemmän kuin kenelläkään toisella tässä pitäjässä. Lisäksi olet varakas. Kuinka monta kertaa olenkaan sen jo sinulle sanonut. Et itse edes tiedä, miten suurien mahdollisuuksien mies olet.
Hän katselee Yrjöä loistavin silmin.
— Sinä rakennat Huhtakankaalle urheilukentän. Toimintaa nuoriso tarvitsee, eivät saarnat mitään auta. Kun he metsän hengessä aurinkoisella kentällä keskenään kilvoittelevat, niin ei myrkyillä eikä myrkyttäjillä ole enää valtaa heihin. Tämä minun lisäykseni oli.
Hän hellittää kätensä ja Yrjö nousee.
— Koetan täyttää toivomuksesi, mikäli voin. Nyt pyydän vaimosi?
— Pyydä hänet!
Elsa ja Rauha ovat äsken jo aikoneet tulla sisälle, mutta Yrjö on pään nyökkäyksellä heidät pidättänyt. Lauri ottaa vuodetta lähestyvän vaimonsa hymyillen vastaan.
— Rauha, hyvää huomenta!
Uuvuttava raukeus valtaa hänet. Hän lepää pitkän aikaa sulkeutunein silmin, avaa ne hitaasti ja löytää vaimonsa katseen. Elämä palaa ja virkistyy hänessä. Rauha painautuu hänen lähelleen. He lausuilevat kuiskaavin sanoin jäähyväistilityksensä valkenevassa huoneessa.
Hiljaisuuden keskeytti odottamatta toisesta vuoteesta hätähuuto: Setä! Sirkka-Liisa! Mihin Sirkka-Liisa katosi! Lapsi pyrki istumaan, riuhtoi kuin kuoleman hädässä. Vanhemmat riensivät toisesta huoneesta häntä tukemaan ja rauhoittamaan. Hän katseli pyörein kummastelevin silmin: Äiti ja isä! Sirkka-Liisa! Missä Sirkka-Liisa on?
— Voitko tuoda hänet meille!
Lauri esitti pyynnön äskeisellä vastustamattomalla äänellänsä. Yrjö nyökkäsi, nousi ja lähti. Kun hän hetken kuluttua palasi, lepäsi Sirkka-Liisa hänen sylissään kalpeat kasvot valkoisella tyynyvaatteella. Yrjö näytti häntä. Isä tervehti lastansa hellästi hyväilevin silmin.
Veikko alkoi jälleen hourailla. Elsa otti hänet syliinsä, ja Yrjö riensi kantamuksineen vuoteen ääreen. Houraileva lapsi katseli leikkitoveriansa kummastellen. Näytti kuin hänen tajuntansa välähtymän ajaksi olisi palannut. Hän henkäisi ja puhalsi vapauttavan sanansa.
— Sirkka-Liisa!
Siihen hän hervahti. Elämä pakeni, onnellisen hymyn jäädessä hänen kasvoilleen.
Lauri ei huomannut tätä. Hänen henkensä oli jo irti. Vain yksi kiintopiste, vaimon katse pidätteli enää sitä. Hän irtautui siitä hetkeksi, katsoi Sirkka-Liisaan, heihin kaikkiin ja ikäänkuin tempautui näkymättömän vetäjänsä käsistä. Se oli pieni hengästystauko vain. Lähdön hetki lähestyi nopeasti, kirkkautta ja voimaa antavana.
— Hyvästi, rakas vaimoni! Hyvästi ystäväni! Olen paljon teiltä saanut... enemmän olen riistänyt. Minä hoidan heidät... rakkaat lapsemme... Hyvästi!
Hänen katseensa kiersi, pysähtyi ja sammui. Viejän oli jo valta. Henki irtautui ja lensi.
Hiljentynyt sairashuone tulvahti taivaan kirkkautta täyteen. Aamuaurinko läikytteli sädevirtojansa valaisten pitkän matkan kulkijoiden tietä syyskeltaisten metsien yli.
XII.
Järvisen Kallen velka siirrettiin Yrjö Niemelän toimesta pitäjäläisten yhteiseen rahalaitokseen. Aluksi Kalle oli tästä esityksestä hieman nyrpeissään, ei montakaan sanaa sanonut, katsoi vain ja kummasteli. Kuinka Niemelän uusi isäntä nyt tuolla tavalla velkaansa irti sanomaan ja siirtelemään? Ei vanha milloinkaan, vaikka olikin niin rahan tunteva mies. Pian Kallen sentään täytyi itselleen myöntää, ettei ainakaan rahanhimo eikä oman edun tavoittelu ollut nykyistä velkakirjan omistajaa näihin uusiin toimenpiteisiin työntämässä. Mies oli avulias ja ystävällinen, niinkuin ei velanantaja olisi ollutkaan. Salaiset hyvitykset olivat heti ensimmäisessä koronmaksussa jääneet kokonaan pois ja entä tämä, että itse tarjoutuu takuumieheksi, jos rahalaitos sitä vaatii. Vaikka ei kai velasta hänelle milloinkaan riskiä koidu, kyllä Järvisen Kallen tölli aina tällaiset kiinnikkeensä vastaa, mutta sittenkin. Herastuomari ei vain milloinkaan olisi ruvennut tuollaisia ehdottelemaan, ei kukaan muukaan, joka korkoa vastaan toiselle rahaa lainaa.
Tällainen vaihtoehdotus nyt kuitenkin oli Järvisen Kallelle tehty eikä hänellä ollut siinä kieltäytymisen varaa, eihän köyhän parane. Yhdessä Niemelän isännän hevosella ajeltiin kirkonkylään. Matkaan lähdettäessä Kallesta tuntui kuin koko pitäjä olisi sen jo tietänyt ja siitä huutanut. Kukaan ei huutanut. Yksinpä vanha hölö varis lensi äänettömänä ylitse, metsätiellä ei ketään tullut vastaan ja kirkonkylässä ei heidän tuloansa edes huomattu. Niin he pääsivät perille asti, sitoivat hevosen renkaaseen ja pujahtivat rahalaitoksen ovesta kuin kaksi hiljaista kutukalaa rautalankaisen katiskan nielusta. No, kutukaloja he tavallaan olivatkin, saattoi asian näinkin selittää.
Rahalaitoksen johtaja näkyi olevan Niemelän isännän vanhoja tuttavia, vaikka kyllä Järvisen Kallekin hänet ulkonäöltä tunsi: Viitalan talon nuorempi poika, joka oli käynyt joitakin ammattikouluja ja valittu sitten tämän rahalaitoksen tirehtööriksi, tai miksi heitä tällaisen talon isäntiä mahdettiin nimittää. Laatuisa nuori mies hänkin. Kädestä ottaen tulee tervehtimään ja kyselemään, miten työt ja toimet siellä etäisemmillä kylillä luontuvat, miten suuri perhe, miten monta lehmää, sikaa, tuodaanko maito meijeriin. Mitä hän etäiseltä pienpaikkaiselta kaikkia tuollaisia kyselemään? Ei herastuomari milloinkaan kysellyt porsasten ja imeväisten lukumääriä, vaikka tiesi kai hän ne ilmankin.
Sitten katseltiin taloa, sen pieniä konstikkaita numerokoneita ja rautabetonista muurattua pimeätä kellaria. Rahoja, velkakirjoja ja muita laitoksen tärkeimpiä asiapapereita siellä kuuluttiin säilytettävän. Säilyivät varmasti, saattoi sen heti ensi näkemällä uskoa. Puolenkyynärän vahvuinen rautaovi oli varustettu kiviseinän sisään jutkahtavilla miehen ranteen vahvuisilla teräspulteilla. Sellaisesta ovesta ei luvatta käynyt sisään edes vanha piru. — Ei käy ilman dynamiittia tahi asetyliiniporaa! naurahti tirehtööri.
Asiaan siirryttiin turhia rykimättä luontevasti, niinkuin se ei olisi mikään erinomainen asia ollutkaan. Niemelän isäntä oli varmaan puhunut kaikesta etukäteen. Kaksikymmentä tuhatta uudistilan kauppahintavelan maksamiseen! Kiinnitykset näkyvät olevan kunnossa... Selvät paperit... Kuinka pitkän ajan te luulisitte tarvitsevanne tämän lainan vähittäin maksamiseen? Vanhat asiat oli saatava vähitellen umpeen, että irtautuisi keinoja uusiin yrityksiin, rakennusten kohentamiseen, viljelysmaan raivauksiin ja sen semmoisiin.
Uusiin yrityksiin? Tämä totisesti oli uusi yritys Järvisen Kallen yritteliäisyyden kohentamiseksi. Kas, ettei kukaan edes vahingossa tätä ennen ollut sitä yrittänyt, ei entinen isäntä, ei lainanantaja, ei maanjakoinsinöörikään, kaikki vain: Tässä on teepetti, maksa pois!
Järvisen Kalle mietiskeli näitä, ettei huomannut edes vastata hänelle tehtyyn kysymykseen. Niemelä arveli hänen puolestaan, että kymmenen vuotta riittänee, pari tuhatta vuodessa, ei tämä Järvisen hartioilla liikoja painaisi ottaen huomioon vielä korkomaksut, jotka vähentyisivät vuosi vuodelta. Arvelunsa lausuttuaan Yrjö itsekin horjahti sivupoluille. Häntä huvitti tuo Järvisen Kalle ja hänen hartiansa. Nämä nimet olivat eräänä kesänä olleet hyvin tunnetut kuulantyöntöympyröissä ja hartioita lienee ollut myös isä Järvisen isolla Kallella.
Mutta syrjäkylän pienviljelijä Kalle Järvinen oli kohentunut jo itse omien hartioittensa voimasta. Jaa että kaksituhattako vuodessa! Ei kai tuohon ihmetekoja tarvita, jos asian asiakseen ottaa! Kuoraisee omassa pihassa paperipuuta! Myydä hivauttaa tarvittaessa sianporsasta ja vanhempaa lehmää... Ja saa kai täältä pahan päivän sattuessa uutta rahaa, kun kiinnekirjat ovat sisässä ja vanhaa velkaa pois maksaa.
Puhemies palasi liukkaasti syrjäpoluiltaan. Noin monta sanaa hän ei Järvisen Kallelta ollut kuullut yhteen mittaan tätä ennen, taisipa mies innostua rahakellarissa käydessään. Viitala selitti ja Yrjö sai edelleen seurata asian kehitystä sivusta katselijana.
— Siihen juuri pyritään tässä laitoksessa. Raha on liikkumaan tarkoitettu, sen pitää kiertää. Kaikki elävä ja eteenpäin menevä aina liikkuu ja kiertää. Niin tekee aurinko, tuuli, vesi, jopa veri elävän ihmisen ruumiissa.
— Niin aina. Asiassa on vahva perä. Kuka liikkumasta lakkaa, hänelle tulee kylmät oltavat.
— Varmasti tuleekin! Mutta jos mies mielii lämpimänä pysyä, on hänen pantava nivelet heilumaan. Siinä samalla kohentuvat talon nurkat kuin kaupantekijäisiksi.
Hän puhelee ja kirjoittaa. Yhtä mittaa kynä rapisee mustepulloon kastamatta, huulilla kostuttamatta. Onpa se merkillinen pännä! Ja merkillinen on tuo mies, kumpikin mies, koko talo ja talon tapa! Jos joku muu nuori mies tuolla tavalla olisi ruvennut toisen talosta tietoja noukkimaan, neuvoja antamaan ja niveliä heiluttamaan, niin olisi kukaties tullut tiuskaistaksi: Mitä helkkarissa sinulla on minun huushollissani tekemistä? Vie nuuskiva nokkasi ulommaksi ja vähän äkkiä vielä sittenkin... Nyt vain naurattaa ja rinnan alla lämmittää niin mukavasti.
Ja nämäkö miehet, nämä laitokset ovat velanantajia, kurkustakiristäjiä? huomaa Järvisen Kalle vasta. Ei se siltä tällä hetkellä ja tässä paikassa tunnu, kurkussa ei ainakaan. Siellä tuntuu olevan löysää ja lämmintä jo kohta liiaksikin. Toista oli astellessa Niemelän herastuomarin kamariin, ellei ollut korkorahoja ja hyväntekijäisiä täyttä määrää kukkaron pohjalla. Millähän ihmeen voimalla se punasilmäinen kääkkä saikin sellaiset kylmän värinät aikuisen miehen hartioihin?
Rahalaitoksen johtaja on saanut kirjoitelmansa valmiiksi. Hänellä on siinä pöydällä edessään useampia papereita, isompia ja pienempiä. Näiden papereiden alle pitäisi talon uuden asiakkaan riipustaa nimensä. Mitä ne kaikki lienevätkään? Järvisen Kalle ottaa silmälasinsa, sitten paperin kerrassaan tarkasteltavakseen. Hän on tosin entinen mökkiläinen ja velkainen mies, mutta hän on periaatteen mies, eikä häntä monta kertaa petetä. Kalle on kerran joutunut myymään lehmänsä yhden nimen riipustamisen takia ja siitä lähtien katsonut, mihin kirjoittaa, nytkin tarkastaa, olkootpa päältäkatsojat miten maan mainioita miehiä tahansa.
Suurimman paperin, kahdenkymmenen tuhannen markan velkakirjan Kalle tuntee ja hyväksyy heti. Tarkasti ovat rahamäärät siihen merkityt sekä numeroilla että kirjaimilla, tarkoitukset ja takaisinmaksut juuri niinkuin puhuttu on. Mutta mitä nämä pienemmät paperit tarkoittavat? Niitä on kaksin kappalein. Senvuoksiko, kun ovat puolta pienempiä kuin velkakirjat? Liityn jäseneksi yhdellä osuudella... Pitäisikö tässä johonkin liittyä vielä vanhan miehen, joka näin kauan on tullut eläneeksi eukkoineen sillä yhdellä liittymisellä?
Jo taas Viitalan tirehtööri selittää. Oikeastaan hänen olisi pitänyt tehdä se, ennenkuin pienempiä liuskoja allekirjoitettavaksi esittelikään, mutta kullakin on omat tapansa, olipa hänellä jo kokemusta.
— Myös jäseneksi teidän on tähän laitokseen liityttävä, jos meiltä mielitte rahaa lainata ja yhteisellä tulella lämmitellä. Niin on tehnyt tuo Niemelän isäntäkin, vaikka ei tarvitse lainoja, ja lämpöä hänessä, nuoressa urheilijamiehessä lienee vaikka toiselle antaa.
Näin Viitalan poika laskettelee. Hänen äänessään on sellaista, joka lientää sanat karvastelemattomina nautittaviksi. Ja kun hän hupaisan sopivasti työntää siihen vielä leikin villaista sekaan, ei närästystä nouse alkuunkaan. Liittymisen asiat niin anto- kuin ottopuolet selvitellään perusteellisesti loppuun asti, vaikka ei enää niin perinpohjin tarvitsisikaan. Puolitiessä jo järkimies alkaa käsittää, mistä ja kenen edusta tässä ensitilassa on kysymys. Tämä lienee sitä samaa, josta aikaisemmin on jo puhetta pidetty, liikkumista ja kasvamista, kukin kohdallansa, kilvan riemussa, mutta kuitenkin käsi kädessä kuin metsän puut oksiensa latvoilla toisistaan tuntumaa ottaen. Vähäväkinenkö tässä ensimmäisenä menetyksiin? Ei, jos joku näissä jotakin kadottaisi, niin kyllä se olisi joku suuremman manttaalin mies. Järvisen Kalle kohentaa housunsa ja riipustaa jäljelläolevat nimikirjoituksensa reippaasti. Ne ovat jämerät nimet ja harkitsevasti rakennetut tukevista aineksista. Vieressä katselevat nuoret miehet hymähtävät merkitsevästi toisilleen. Siitä varmasti tulee lujaa ja kestävää työtä.
Järvisen Kallen kirjat talletetaan rautakellariin. Hänen omaan taskuunsa työnnetään seinähyllyltä pieniä kirjasia, kaiken ikäisille tarkoitettuja, kuvitettuja ja kuvittamattomia. Järvisen Kallesta alkaa yhä enemmän tuntua siltä, kuin nuorilla miehillä olisi tarkoitus liittää tähän yhteisellä lämmitysmasiinalla varustettuun laitokseensa koko hänen syrjäinen talonsa imeväisineen kaikkineen. Sopii se jo hänen puolestaan, elleivät katso siitä itselleen suurempaa vastusta koituvan.
Tähän ja moneen muuhun tapaan useat paljon vähemmän epäilevinä siirtyvät herastuomarin entiset velalliset rahalaitoksen asiakkaiksi. Uutta eloisaa harrastusta syntyy monessa ennen uneliaassa talossa. Se tekee kodin, jopa sen arkipäiväisimmät askareet monelle entistä rakkaammiksi. He huomaavat, mitä eläviä arvoja ja mieltä virkistäviä, kohottavia voimia sisältyy pelloksi lämpenevään maahan, tuottoisaan karjaan, vihertävään laitumeen ja metsään, jokaiseen ihmiselämäänkin ainaisesti kehitys- ja muutosilmiöiden alaisena olevan luonnon keskellä. Kukaan heistä ei ole valittanut siirtymistänsä rahalaitoksen asiakkaaksi. Monet ovat Yrjöä kiittäneet hänen ehdottamastansa muutoksesta ja vakuuttaneet tuntuvan siltä kuin ihmisarvo olisi tämän vaihdoksen johdosta noussut, kuin ei enää velallinen olisikaan.
Eräässä vuosikokouksessa on Yrjö valittu laitoksen johtokuntaan, koska pitäjän siltä puolelta ei edustajaa siinä vielä ole, vaikka jäseniksi liittyneitä on pariinkymmeneen. Hän joutuu käymään nyt säännöllisesti pidettävissä kuukausikokouksissa, jotka monien asioiden ja asiakkaiden vuoksi kestävät usein iltamyöhään. Sivusta katselijana hän joutuu niissä näkemään ihmisluontoa monenlaisessa valaistuksessa. Sitä lämpöä ja toimintavireyttä, jota kaikissa jäsenissä pyritään kasvattamaan, on sitäkin milteipä yhtä monta laatua kuin on miestä, on helposti syttyvää, yhtä helposti sammuvaa, hitaasti alkavaa, mutta varmasti edentyvää. On paljon sellaistakin ääntä, joka aina laulaa, niinkuin ulkoapäin laulatetaan.
Pankkialan pirteä, pieni isäntä, jonka erikoisten keräilyharrastusten vuoksi ihmiset ovat paljon iloa pitäneet, kuului myös laitoksen asiakkaihin, eikä juuri vähäisempiin. Paukkula ei ollut lainaaja, kuten hänen tunnetuista edesottamuksistaan helposti olisi voinut luulla, tallettaja hän oli ja tässä ominaisuudessaan laitoksen huomattavimpia. Hänen talletusvastakirjojensa summa merkittiin viisinumeroisella luvulla, ja korot lisättiin pääomaan puolivuosittain.
Luonnollisesti Paukkulan talletukset olivat pankkisalaisuuksia, joista ei talon ulkopuolella puheltu. Johtokunnan huoneessa puhuttiin, kuten miehestä yleensä, milloin ei tärkeämpää puheltavaa ollut. Hän ei itse pyrkinyt salailemaan talletuksiaan enempää kuin ylvästelemään niillä. Verotusta varten hän ilmoitti talletuksensa ja muutkin tulonsa pennilleen. Hän ei kumarrellut ihmistä enempää kuin rahaa, pystypäinen, itsenäinen äijä.
Muutamia kertoja joutuivat naapurukset kulkemaan jalkaisin matkan kirkolta kotikylään. Tällöin Yrjö nuorena, parhaimmassa voimissaan olevana miehenä, entisenä juoksijana ja retkeilykävelijänä yhä uudelleen hämmästeli vanhan naapurinsa kestävyyttä. Parin penikulman kävelymatka sellaisenaan ei olisi ollut vielä mikään erikoinen urotyö, ellei siihen olisi liittynyt voimisteluharjoituksina suoritettavat lukemattomat koukkimiset. Nuoren naapurin täytyy myöntää, ettei hänestä ollut miestä, ei edes ruumiillisesti tuollaiseen liikuntaan.
Kävellessään ja koukkiessaan Paukkula puheli vaivattomasti, lakkaamatta. Hän kertoili vanhan maailman historiaa uudessa valaistuksessa, tahi päinvastoin uuden maailman tapahtumia vanhasta näkökulmasta katsottuna. Myös luonnontiedollisista ilmiöistä, kasvi- ja eläinkunnasta sekä vuosikymmenien kuluessa merkille pannuista säähavainnoista oli hänellä aina mielenkiintoista esitettävää.
Paukkula ei erikoisesti välittänyt siitä, vastailiko toinen, kunhan kuuntelikin, tahi vaikka ei kuunnellutkaan, kunhan kulki kuulomatkan etäisyydessä. Tämäntapaista heidän keskustelunsa oli ollut alusta alkaen, kuuntelijan ja kysymyksentekijän puolelta usein hyvin lyhytsanaista. Mutta tarkkana huomioitsijana ei Paukkula kuitenkaan viime aikoina ollut voinut olla panematta merkille naapurinsa entistä suurempaa umpimielisyyttä. Syyn hän aavisti, eräällä matkalla kävi siitäkin puhelemaan, suoraan ja avonaisesti kuten tapansa oli.
— Poikasi kuolemasta on kulunut jo enemmän kuin vuosi, etkä vieläkään ole lakannut häntä murehtimasta.
Yrjö hätkähti. Totta se oli. Avoin, kipeästi verestävä tämä haava hänen sydämessään yhä oli. Miksi hänen oli pitänyt kadottaa lapsensa, ja miksi sen oli täytynyt tapahtua sillä tavalla? Hänen kaipauksensa oli ollut ja oli edelleen kuin sammuttamaton jano. Mitä kirkkaampina pienet muistot, pojan eloisat liikkeet, ihmettelevät kysymykset ja koko hänen lapsellisen avoin olemuksensa mieleen palautui, sitä kipeämmin kaipaus kirveli sydäntä. Näihin muistoihinsa hän helposti nytkin olisi kaivautunut, ellei Paukkula olisi jatkanut aloittamaansa puhetta.
— Unohda mies, niin minäkin olen tehnyt. Yhtenä vuotena olen menettänyt vaimoni ja kaksi poikaani, ainoat, mitä minulla oli, ja kuitenkin olen unohtanut, en heitä, vaan sen kivun, jonka heidän menetyksensä minun sydämelleni aiheutti. Miksi murehtisin sellaista, mikä ei murehtimisestani parane.
Oliko tuolla poutapäivän peilauksin maailman menoa katselevalla erakkomiehellä tällaisiakin elämän kokemuksia takanaan? Naapuri ei kiiruhtanut häntä jatkamaan, se mikä paljastuisi, paljastuisi ilmankin. Mielenkiinnolla hän jäi sitä odottelemaan.
— Tämä on eräänlainen pankkisalaisuus, tämäkin, kenellekään täällä päin en ole siitä kertonut enkä kertoisi sinullekaan, eilen tietäisi, että olet elämässäsi jo yhtä ja toista kokenut ja että alkuaankin olet koottu ravistumattomammista aineksista kuin monet muut ikäisesi nuoret miehet.
Yrjö naurahti vain, ja Paukkula jatkoi. — Olin perintötalon poika ja talonomistaja kuten sinä nyt. Tämä minun nykyinen asuinpaikkani on sen rinnalla kuin metsälinnun rypysija, ja sinunkin talosi satoine hehtaareilleen, mahtuisi pyörähtelemään minun taloni tuhansilla tynnyrialoilla. Siinä maakunnassa suuntasivat maanmittarit ennen muinoin linjansa nostotähtäimellä siintävältä mäeltä siintävälle mäelle. Niin oli minulla maata ja lääniä Paukkumäessä, isäni perintötalossa.
— Sieltä Paukkula nimikin sitten periytyy, huomautti Yrjö.
— Sieltä, vaikka niinkuin jo mainitsin, Paukkulalla ja Paukkumäellä on jonkin verran eroa, muutakin eroa kuin mitä sanan lopputavuissa tuntuu. Emännäkseni minä nain naapuritorpan Marian, Maijaksi sielläpäin tämän nimisiä tyttöihmisiä tavattiin sanoa. Maijallani ei ollut perintötilaa kuten minulla, mutta hänellä oli sen vastineeksi muuta, mitä minulla ei ollut. Hän oli iloinen ja suloinen tyttö, ja elämä tarjosi hänen pikaristansa minulle hunajajuomaa ehtymättömin mitoin. Vaikka mitäpä minä näistä tämän enempää sinulle, sinullahan on omasi, jota minulla ei enää ole. Jos kauemmin muistelen, niin sydämeni tulee kuumaksi ja suuni kuivaksi, mikä ei ole terveellistä vanhoille ytimille.
Hän naurahti, kumartui muutaman kerran ja jatkoi jälleen: — Onnellisena elelin Paukkumäessä Maijani kanssa. Meillä ei ollut puutetta ruoasta, ei juomasta, ei työstä eikä toimesta, rakkaudesta kaikkein vähimmin. Mutta lapsia ei meille siunaantunut kuin kaksi poikaa, Matti ja Mikko. Minun mielestäni heitä oli tarpeeksi, olihan Paukkumäen edelliselle sukupolvelle puolet tästä määrästä hyvin riittänyt. Näin minä harkitsin, Maija oli toista mielipidettä. Yön hiljaisina hetkinä hän aviovuoteessa levätessämme vapisi ja huokaili hedelmättömyytensä vuoksi. Hänellä oli yhdeksän sisarusta ja kaikki ne muka olivat yhtä tervetulleita ja tarpeellisia. Mikä näin siunatun äidin tyttäreltä pyhimmän äidin siunauksen oli riistänyt? Jos menettäisimme Matin ja Mikon, niin jäljelle ei jäisi mitään, ja sitä minä en jaksaisi kestää! hän vaikerteli. Ole höpsimättä! minä sanoin. Äitini ei koskaan tuollaisista murhetta pitänyt, vaikka hänellä ei ollut kuin puolet sinun määristäsi, ja sekin ainoa mikä oli, vain tällainen puolimittainen! Jospa minullakin olisi sitten vain yksi, niinkuin sinun äidilläsi! hän huokasi. — Ihmeellinen on tuo naisen sielu! ajattelin minä. En aavistanut, että onnettomuuden painajaislintu näkymättömänä jo silloin oli istunut hänen hartioilleen, eikä hän tämän jälkeen ollut enää entisensä.
He olivat kävelleet pitkän vastamäen. Paukkula ehdotti, että istahdettaisiin hetkeksi. Hän teki sen harvoin ja aina mäen päällä. Lyhyen vaitiolon jälkeen kyynärpäillään polviinsa nojaten hän jatkoi mietteliästä juttuaan.
— Olen usein jälkeenpäin tutkiskellut vaimoni ajatuksia ja tullut siihen tulokseen, että hän aavisti kohtalomme, niinkuin veden kalat ja metsäneläimet aavistavat ukkospilven nousun tahi hevonen jo pitkien matkojen päästä teurastuspaikoilla vuodatetun veren hajun. Naisella yleensä lienee salainen aavistelun vaisto herkempi kuin miehellä, sitäkin herkempi hänenlaisellaan edellisissä sukupolvissa runsaasti siunatun suvun naisella, jonka omassa hedelmöitymisessä on tapahtunut arvaamaton keskeytys.
Onnettomuutemme alkoi siten, että Mikko, nuorempi poikamme karkasi kotoansa. En vieläkään osaa selittää, mistä syystä hän sen teki, ei ainakaan minkään puutteen vuoksi, äiti piti häntä kuin silmäterää. Meillä oli siis kotona enää vain yksi poika, mutta ei se ollut samaa kuin milloin alkujaankin on vain yksi. Meistä vanhemmista tuntui kuin kaksihaaraisesta pihapuusta olisi tempaistu toinen haara ja se repäisyhaava jätetty taivaan sateitten ja tuulten hoideltavaksi. Äidin hartiat lysähtivät kumaraan kuin näkymättömän taakan painamina, hänen äänensä tyrehtyi ja naurunsa katosi. Tämän jälkeen en minä enää milloinkaan löytänyt entistä vaimoani. Elämän hunajavesi hänen pikaristansa oli vuotanut kuiviin, enkä minä voinut, en tahtonutkaan vajota hänen karkkoutuneen sielunsa pimeisiin kellarikäytäviin.
Paukkula tuijotteli harittavien sormiensa välitse kuolleen ojan pohjaan, jossa ei näkynyt vihertävää ruohonkortta, ei neulastansa kuljettelevaa kesämuurahaista edes.
— Tuli maahamme sota ja meteli, se kapinavuosi, jonka sinäkin hyvin muistanet. Asuimme siinä osassa Suomenmaata, josta voitollinen valkoinen armeija esiin puhallettiin. Meidän Matti, kaksikymmennelivuotias nuori mies oli niitä, jotka ensimmäisten joukkoon kutsuttiin, kutsumattakin olisi lähtenyt. En voinut häntä estää, enhän toki. Ei äitikään pidätellyt, ei edes itkenyt. Hänelle tämä ei tullut yllätyksenä enempää kuin sekään, mitä vajaan kuukauden kuluttua saimme kokea. Tällöin meidän orvoksi jääneestä pihakoivustamme tempaistiin se toinen haara, tempaistiin parhaimmassa nuoruutensa kukoistuksessa. Valkoisessa, kauniisti kukitetussa arkussa hänet laskettiin oman pitäjän kirkkomaan multiin viiden muun samassa taistelussa kaatuneen sankarivainajan kanssa. Monia muistopuheita pidettiin, soitettiin ja laulettiin, ja tovereitten kiväärit paukkuivat kunnialaukauksiansa, erikoisesti Paukkumäen pojalle, niin sanottiin. Taistelun tuoksinassa hän oli ollut kaikkein pelottomin, urhoollisista urhoollisin, näin meille vakuuteltiin.
Mutta räiskyvät kiväärin paukaukset, enempää kuin puheet ja soitot ja muut kunnian kukkaset eivät jaksaneet karkoittaa meidän taloomme astunutta murhetta, joka piinaavana painajaisena asusti nyt toisenkin poikansa menettäneen äidin sydämessä yötä ja päivää. Riitti siitä painoa minunkin hartioilleni, kunnes kerran metsiä samoillessani luulin keksineeni kohtalon tarkoituksen sekä samalla sen tulen kipinän, jolla jälleen lämmittäisin vaimoni, poikieni äidin kylmilleen jätetyn sydämen. Mikä pimeyden henki tämän ajatuksen minun korvaani kuiskasikaan? Taivaalliseksi lohdun kyyhkyseksi minä yksinkertaisuudessani silloin sitä luulin.
— Kuule, vaimoni! sanoin minä Maijalle. Miksi murehtisimme, koska meillä on vielä poika, se yksi poika, jota sinä olet kaivannut ja joka tässä talossa aikaisemminkin ainoastaan on ollut. Katso, näinhän usein myös perunan mukula meidän tietämättämme routaisen maan alla säilyttää itunsa ja elämänsä seuraavaan vuoteen. Korkeampi tarkoitus on tässä takana. Sen vuoksi toinen poikamme nuorella iällänsä on maailman teille johdatettu, että hän näinä melskeisinä aikoina säilyttäisi nuoren elämänsä ja samalla meidän elämämme idun rauhan suveen ja tulevaisiin aikoihin saakka.
Kävi, kuten toivoin. Näillä tuulesta temmatuilla kuvitelmillani, joihin itsekin aloin uskoa, minä sain hänen sydämestänsä irti uutta viheriää, niinkuin saadaan talvella kaadetun koivun virpioksista, jos ne hyvissä ajoin ennen lumen sulamista taitellaan ja asetetaan vesipulloon tuvan päivänpuoleiselle ikkunalle.
Loppui sota, ja rauhantöissä uutta valtakuntaa rakenneltiin. Me vain odottelimme Mikko-poikaamme. Huomenna hän tulee! Ylihuomenna viimeistään! lohduttelemme toinen toistamme joka ainoa ilta. Niin kuluivat päivät huomenesta ylihuomiseen, eikä poikaa vain kuulunut. Epäusko alkoi jälleen vallata vaimoni sydäntä, voimanlähteet ehtyivät ja viheriä lakastui, mutta minä jatkoin edelleen uskolla ja voimalla: Huomenna tulee, ylihuomenna tulee! Itselleni laitoin viimeisen, salaisen päämäärän: Ennen ensi kevättä poika varmasti tulee! Paukkula katseli sormiensa lävitse ojanpohjaan. Kuuntelija saattoi helposti arvata, miten odotus päättyi.
— Ei tullut meille Mikko-poikaa, tuli vain se kekkuli, jota kukaan ei enää osannut odottaa. Hän oli varakkaan lukkariparin kasvatti, josta yli kaksikymmentä vuotta oli koulutettu herraa, mutta saatu seutukunnan pahennus, piioille pilauksiaan työntelevä, juopotteleva retku.
Mutta nyt hän oli miestä ja suurta valtaherraa. Hänkin oli ollut vapaussodassa, oikeinpa kolmen pitäjän kenttäoikeuden ylituomarina. Moni kapinallinen oli saanut häneltä hyvin ansaitun palkkansa, leipäkortin, joka oli siitä mainio, ettei sitä milloinkaan tarvinnut uudistaa. Juovuspäissään hän ylvästeli tuolla rankkuritoimellansa, kuten tuollaisten tapa usein on. Mitäpä siitä, oma hänen kunniansa, hyvin ansaittu lienee ollut. Tuskinpa hänellä sodanajoilta muita sankaritekoja olikaan. Mutta eräissä yöllisissä juomingeissa hän päästi irti sellaisen pahan, jota kunnian mies milloinkaan ei olisi tehnyt, vaikka itse teon olisi tehnytkin. — Paukkumäen Mikko tavattiin ase kädessä kapinallisten joukoista ja minä tuomitsin hänet kuolemaan! Näin hän oli muka sääliä tuntien kerskunut, ja joku hänen hengenheimolaisensa oli kyllin säälimätön toimittaakseen sanat sellaisenaan meidän korviemme kuultaviin. Paukkula vaikeni pitkäksi aikaa, tuijotteli vain harittavien sormiensa lävitse ojan pohjaan, jossa viheriän elämän merkkiä ei näkynyt.
— Siihen sammui meidän viimeinen toivomme, jatkoi hän vihdoin. — Näin vesipullo minun keväisellä ikkunallani kuiviin vuodatettiin ja juurettoman vispiläni viheriä raukeni keltaiseksi puolessa päivässä. Isku vaimooni kohdistuneena oli liian ankara. Kaikki lohdutusyritykseni raukenivat tyhjiin. Hänen suuresti kaipaava äidin sydämensä ei jaksanut ymmärtää näin korkeata isänmaallisuutta, ei maan petturuutta eikä Luojan pyhiä tarkoituksia. Aina ja kaikkialla hän näki vain poikansa, Mattinsa ja Mikkonsa yhtä rakkaina lapsina ja hyvinä veljeksinä. Miksi kuitenkin näin piti käydä? Miksi isänmaa vaati häneltä näin paljon, tällä tavalla vielä viimeisenkin? Tästä ympyrästä hänen ajatuksensa eivät päässeet, sitä hän jahkaili päivät, huokaili yöt, kunnes laupias järjenpimennys pelasti hänet hyödyttömästä pohdinnasta ja pian kuolema sitten kaikesta pahasta. Minä uskon, että hänen on suotu löytää sekä Mattinsa että Mikkonsa niin erilaisella kunnian paukkeella kuin heidät irroitettiinkin tästä maailmasta.
Tällä tavalla ei onneton menetyksemme minuun koskenut eikä ylituomarin uutinen minun päätäni sekoittanut, jos lienee ollutkin tarkoitus. Minun ajatukseni ovat aina kiertäneet laajempaa piiriä kuin tuollaisten retkuilevien ja rankkureiksi pyrkivien ylituomareitten. Vaikka annankin täyden arvon ja tunnustuksen vapaussotamme suurille saavutuksille, ei mieleeni kertaakaan ole juolahtanut sellainen harhakuvitelma, että poikani veljeksinä, ihmisinä olivat toinen toistansa kummempia. Kuinka ihmeessä se olisi ollut mahdollista, koska he olivat veljeksiä, meidän poikiamme kumpainenkin. Tällaisina aikoina kohtalo määrää kuin voimistelukentällä hääräävä koulumestari. Sinä tuonne, sinä tänne! hän lukee niin kauan kuin poikajoukkoa riittää, jopa niskasta töyttäisee hitaampia, jotka heti eivät hänen komentosanaansa kuule. Kun jako on loppuun suoritettu, alkaa tappelu, yritteliäämmät kummallakin puolella iskevät heti toisiansa rinnuksista kiinni, antavat ja saavat paukkuja. Pelkurit vetäytyvät laitapuoliin ja tulevat sieltä suuriäänisinä esiin vasta voittopisteitä laskettaessa. Niin käy aina sodassa, kapinassa liiatenkin.
Noustiin tielle ja jatkettiin matkaa. Paukkula jatkoi muistelmiaan.
— Minä olin terve ja voimallisessa kunnossa. Olisin helposti voinut ottaa toisen vaimon ja siittää hänen kanssansa kummankin poikani vastineeksi puoli tusinaa uusia. Luontoni voimalla näin olisin voinut tehdä, mutta luontoni vuoksi en kuitenkaan voinut sitä tehdä. Missä ikinä liikuinkin, joka paikassa tulivat vastaan vaimoni ylivoimaisen surun kalventamat kasvot ja oudosti harhailevat silmät. Kotoisia peltovakoja tahi metsäteitä kävellessäni poikieni veri kihosi maasta. Murheeni vaihtui vihaksi ja alkoi etsiä kohdetta. Se löysi siksi kirkonkylän raiteilla retkuilevan herra ylituomarin. Minun tähteni hän oli poikani tuominnut ja vaimoni kuolettanut, koska kerran olin estänyt hänen pahat elkeensä alaikäiseen holhottavaani nähden.
Vihasin häntä niin, että olisin voinut tappaa hänet, niinkuin tapetaan syöttösika, kuin murskataan käärme, joka myrkkypiikkinsä on pistänyt pihamaalla leikkivään lapseen. Niin hän tiettävästi monta kertaa jo olikin tehnyt, tuo haaska. Kun mietteistäni havahduin, niin hätkähdin. Pitikö minun ehkä vielä kaiken onnettomuuden kukuksi rankkuriksi ja murhamieheksi ruveta?
Painuin kammioihin mielen tyyntymystä tarjoavien filosofieni taattuun seuraan. Näin vietin päiviä, viikkoja maailmasta tietämättä, edes aurinkoon vilkaisematta. Kun vilkaisin peiliin, olin parroittunut ja käynyt kalvakkaaksi. Hautausmaalla vaimoani ja poikaani tervehtimässä käydessäni jäin usein lueskelemaan sileäksi tahkottujen hautapatsaiden kirjoituksia: Tässä lepää talonisäntä se ja se... Varmasti lepääkin, kun tuollainen kallion kappale on rinnan päälle pystytetty. Täällä vaimonsa ja poikansa läheisyydessä myös Paukkumäen yksinäinen isäntä kohta ikuista untansa lepäilee, pystyttävät suuren kiven, suuren talon isännän painoksi... ettei vain pääsisi ja nousisi jäämistöjänsä perimään.
Silloin, siellä hautapatsaitten keskellä se paukahti ajatus kuin ampiaisen isku. Luonto nouskoon jälleen, ei kostoa eikä hävitystä, vaan joitakin jaloimpia elämän tarkoituksia varten. Maasta sinä olet ja maaksi olet jälleen tuleva... Maa, kirkonmaa, isänmaa oli minulta niin paljon parhaintani ottanut. Se oli velkapää luovuttamaan osan siitä takaisin. Elämää sen oli minulle luovutettava, koska se juuri sitä, kalleintani oli minulta riistänyt. Tiesin tosin jo omasta ja vanhojen viisasten kokemuksista, ettei maa ilmaiseksi mitään luovuta, hien ja vaivan palkkiona se antoi, mitä antoi, mutta tämä ei minua estänyt eikä peloittanut yrittämästä. Menettelytapakin kirkastui minulle heti epäämättömän selväksi. Minun oli jätettävä rakennettu taloni, sen tasaiset tiet ja valmiiksi vaivatut pellot. Otsani hiellä, kätteni työllä minun oli kiskottava elatukseni maasta, kuten alkuihminen kautta aikojen on kiskonut ravintonsa. Aavistin, että alkuperäinen, raiskaamaton maa oli antava minulle kadottamani elämän neitseellisistä rinnoistansa. Enkä minä erehtynyt aavisteluissani. Se on antanut enemmänkin: rauhan ja tyyntymyksen.
Houkutteleva tilaisuus lähestyi tiellä. Hän kyyristyi jo. Yrjö riisti kopan hänen kädestänsä aikoen ottaa lapionkin. Paukkula teki tenän.
— Äläpäs, en minä niin vain työaseestani luovu! Tämä sinun on sovitettava minun matkaani hautaankin, jos jälkeenpäin onnistut tänne jäämään. Menetelmä tosin lienee vanha ja pakanallinen tapa, mutta meidän Herramme ummistaa silmänsä minun monen kumartumiseni vuoksi.
Hän verrytteli käsiään ja piirtäen työaseellansa tyhjään ilmaan hauskoja kuvioita hän jatkoi puhettaan.
— Tähän uuteen näkemykseen päästyäni en viivytellyt hetkeäkään. Möin taloni kunnalle, pakkasin kirjani ja tärkeimmät kotoiset tavarani laatikkoihin ja lähdin kuin Aabraham vieraalle maalle, tosin ilman Saaraa, jonka olin haudannut, mutta jota en voinut unohtaa. Mutta minusta tuntui kuin hän olisi noussut ja seurannut askeleitani, ei viimeisten elinvuosiensa kalpeakasvoisena, hapuilevana haamuna, vaan ensimmäisten vuosiensa nuoren keveää mehuisaa elämäänsä keinuttelevana kevätkukkasena. Itse olin kuin talviunestansa herännyt mehiläinen, joka pesänsä lentolaudalla tirkistelee aurinkoa ja uumoilee ensimmäisten kevätkukkien tuoksua. Lensin, niinkuin mehiläinen lentää, maanteitä pitkin tosin. Pysähdyin ensimmäiselle sopivaksi katsomalleni asumattomalle mäelle. Se oli Paukkula, jonka ostin isäpuoleltasi. Mitä sitten seurasi, sen olet nähnyt, ja lopun arvannet.
Yrjö seurasi hänen kertomustansa ja askeleitansa kuin satua kuunteleva tahi elokuvaa katseleva lapsi, joka värisee loppumisen pelosta. Hän pyysi, ettei kertoja vielä lopettaisi. Mielialoista uuden elämänvaiheen jälkeen olisi varmaan paljon kerrottavaa. Paukkula naurahteli.
— Joka aamu on armo uus! En tosin kanteletta soita enkä laulakaan, koska minulla ei ole laulun ääntä, sattumalta vain nuo kantelerunoilijan sanat tässä mieleeni juolahtivat. Totta tämä on. Odotan jokaista uutta aamua kuin hääpäivääni samalla toivotellen, ettei tämäkään kulumassa oleva juhlapäivä vielä ihan heti loppuisi, sillä saattaa olla minulle vielä paljonkin annettavaa. Näin otan päiväni tarkoin aamusta ja käytän sen myöhäiseen iltaan. Olen ahne ja saituri samalla. Nämä luonteen ominaisuudet kulkevat ihmisellä usein käsi kädessä, niinkuin sen omasta kokemuksestasi hyvin tiedät.
Hän vilautti veitikkamaisesti räpyttelevillä silmillään ja jatkoi: — Olen päässyt siihen ikään ja asemaan, jolloin luovaa elämää liikutellaan vain sisäisissä muistelmissa. Tällainen elämän liikahtelu ei polta eikä väsytä, vaan lämmittää ja virkistää. Neljä viisi tuntia riittää minulle hyvin yölevoksi. Jos kuusi nukahdan, ajattelen herätessäni: Kas vain, kun yksi vahingossa taas pääsi livahtamaan. En pahoittele sitä, sillä voinhan ottaa sen kiinni liikkumalla liukkaammin. Teen isännän ja emännän, rengin ja piian töitä. Vaihteeksi luen tai ilman aikojaan seurustelen vanhojen henkituttavieni kanssa. Tätä voin mainiosti tehdä myös teillä ja metsäpoluilla liikuskellessani. Mietteet ja tuttavat seuraavat mukanani matkoilla, jossa monta kertaa petaamme kiivasta teatteria. Joskus väittelemme asiat vähät vajaa tappelua vaille.
— Te luonnollisesti selviydytte aina voittajana.
— Mistä sellaista arvelet?
— No, kun te olette liikunnoiltanne noin vikkelä ja teillä on ase, rautapäinen lapio.
— Luuletko, ettei heillä ole aseita parempiakin kuin minun pahainen käsilapioni. Heillä on hengen miekkoja, keihäitä ja kanuunoita, ja sitten heillä on myös järkeä enemmän.
— Minkä vuoksi enemmän?
— Sen vuoksi, että he ovat koonneet ja muokanneet sitä enemmän, monet satoja, jopa tuhansia vuosia. Yksi hyvä pelastuksen neuvo minulla aina sentään on.
— Mikä se on?
— Lämpöinen veri ja liikkuvat takakäpälät.
Paukkula nauraa hikersi, nuori naapuri äänekkäämmin hetkotteli. He kävelivät kuusikkometsän keskellä, jossa punaisia puolukan marjoja ja mehevän keltaisia sienihattuja vilkahteli. Paukkula jatkoi vielä pyytämättä.
- Ne muokkaavat minua, vatkaavat kuin nisutaikinaa. Niin paljon mielipiteeni muuttuvat ja muovautuvat, että kummastelen sen ihmeen edessä usein itsekin. Iloinen olen samalla, sillä siitäpä tiedän, että yhä elän. Muutamalla tavalla olen elämän katsannoissani vähemmässä kuin kymmenessä vuodessa heittänyt milteipä täyden kuperkeikan. Kun aikaisempina vuosinani näin uudisviljelijän, joka hallaisen suonsa laidassa aamusta iltaan laihan kannikkansa tähden ikerteli, ajattelin itsekseni: Onpa tuossa taas yksi hullu mies! Kuinka elävä ihminen sentään tahallaan viitsii antautua kylmän turpeen elinikäiseksi orjaksi? Paljon sinulta puuttuu, äijä parka!
Mitä häneltä puuttui? Kylmä turve antoi hänelle leivän ja särpimen, elämänhalun ja uskalluksen, sellaisen uskalluksen, jota mikään muu toimi hänen luonnollaan ja lahjoillaan varustetulle miehelle ei olisi kyennyt antamaan. Terveenä hän hääräsi tarpeensa kimpussa, eli elämänsä loppuun ja kaatui joskus kahdeksankymmenvuotiaana terveiltä juuriltansa.
Ja luonnollisesti minä omahyväisessä viisaudessani surkuttelin myös hänen vaimoansa, joka kantoi kahdeksatta lastansa kahden suuren vesiämpärin keskellä. Mikä tuo tuollainen ihminen oli? Lehmä hän minun mielestäni oli, koska lehmänä antautui mokomaan raskauden vaivaan.
Siinä oli hänen suuri elämänviisautensa. Tuo hänen perusluontonsa, jota minä sanoin lehmämäisyydeksi, antoi hänelle elämisen voimaa. Sitä tarkoitusta varten hänet alunpitäen oli rakennettu. Mitä tehtäisiinkään sellaisella lehmällä, joka ei kerran vuodessa vasikoi. Se ei kostu eikä lypsä, möyrytaudin sellainen luontokappale saa, ja sitten se on myytävä teurastajalle puoleen hintaan. Samat luonnonlahjat ja vaatimukset olivat hänellä, äidiksi luodulla naisella. Jos hänet jo synnyinkotinsa pahnueesta olisi kuljetettu pumpulitehtaan piippujen ja puolausrullien ääreen, niin jonkin vaivan hänkin varmaan olisi saanut, rintataudin tai möyrytaudin tahi ainakin näivetystaudin, jos se ihme olisi tapahtunut, että kokonaan koskemattomaksi olisi jäänyt. Ja mikä olisi ollut loppusumma? Suomen kansa olisi ollut kahdeksaa turpeenkääntäjää köyhempi. Tämä on varteenotettava seikka tämäkin, vaikka mielestänsä suuresti valistunut nykyinen kansa ottaa vakavan asian enemmän leikin kuin toden kannalta.
Paukkula näytti puhuneen kaiken, mitä hänellä oli sydämellänsä. Hän olikin jo paljon puhunut ja paljastellut nuorelle naapurillensa luottamuksellisesti merkillisen elämänsä vaiheita. Ojan vartta astuskellen hän pisteli marjoja suuhunsa, kunnes yht’äkkiä pysähtyi ja tarttui koppansa sankaan.
— Jo riittää sananselitys! Nyt tulee jako tavaraan ja ero perheeseen!
— Siltä näyttää, Yrjö naurahti. — Minä kiitän luottamuksestanne. Tämä yhteismatkamme ja kertomuksenne on antanut minulle paljon miettimisen aihetta.
— Jospa olisikin antanut.
Hän katseli naapuriansa kotvan aikaa viisailla räpyttelevillä silmillään. — Olet ollut alakuloinen poikasi menetyksen johdosta. Jätä turha murhe ja ota jo uusia näköaloja. Elämä kukoistaa edessäsi ja maljasi on ylitsevuotavainen.
Hän hypähti ketterästi ojan ylitse omille poluilleen. Yrjö katseli, kunnes vanha, vaikka vanhentumaton, ihmeellinen mies hävisi puiden pimentoon.
Metsän mättäät olivat punaisenaan puolukoita, loistavan keltaisia sieniryhmiä vilkahteli kuusikossa. Siitä oli aikaa kulunut, kun hän tällä silmällä oli katsellut syysmetsän sieniä ja puolukoita.
Hän herkutteli marjoilla kyllikseen. Sääli oli sieniä jättää, ja sitä paitsi kotona odotteli tyttö, sienityttö! Aina pitäisi matkassa olla keräilykoppa, niinkuin oli mistään lannistumattomalla, jokaisesta eletystä hetkestä uutta elämää itseensä imevällä Paukkulan naapurilla. Ei kai mies voinut mennä kotiin ilman sienituliaisia tällaisen päivän ikäpuolella!
Hätä keinon keksii. Hän riisui takin alla olevan puseronsa, sitoi sen hihat ja kaula-aukon pussin peräksi. Käsikoppa, vihtaraksi tahi säkki, nämähän olivat ammoisista ajoista olleet metsiä samoilevan keräilijän kantovälineet. Käsikoppaa ei ollut, vihtaraksissa eivät sienet pysyneet, ainoa käyttömahdollinen väline on säkki, jonka vanhan koetun tavan mukaan saattoi nopeasti tehdä paidastansa. Varmaan yhtä nopeasti, vaivattomammin vielä ketjuvedolla varustetusta puserosta, ei tarvittu muuta kuin kolme narua siteeksi ja tekele oli valmis. Siitä tuli mainio sienisäkki, tilava ja kevyt kantaa.
Hän keräili ja puhdisteli sienet suoraan pataan kaadettaviksi, samoili säkkeineen innostuneena kuin parempikin löytöretkeilijä. Hän löysi yhä uusia ryhmiä, keltaisia ja ruskeita sieniä. Ne olivat tuoreita ja kuulakkaita, kuin taidokkaasti muovailtuja eläviä pikareita, joiden kannoista tirisi mehuisa maito.
Puserosäkki tuli sieniä täyteen, ilta jo oli. Löytöretkeilijä kääntyi kotiin päin kohden erakkonaapurinsa viittomia uusia näköaloja.
XIII.
Oli kirkas kevättalven päivä, hyvä suksikeli ja häikäisevä hanki. Yrjö muisti erään tehtävän, jonka oli ottanut suorittaakseen. Tänään olisi hänellä sopivaa aikaa. Hän meni puhumaan siitä Elsalle, joka ompeli viereisessä huoneessa.
— Voisinko käydä tänään Heikin koululla. Mitä luulet?
— Ei kai suksikeli ole vielä niin huono?
— Kelissä ei ole mitään epäiltävää. Sinua minä ajattelin.
— Haluaisitko minut vielä mukaasi?
— Lähde vain! Hangelle aina mahtuu kaksi... kolme.
— Minun hiihtoni ovat tänä keväänä jo hiihdetyt. Ensi talvena lähden sitä useammin. Mutta sinun hiihtosi on silloin raskaampaa. Lieneekö suksipulkkasikaan enää kunnossa?
— Ellei ole, niin höylään uuden, kaksi, jos tarvitaan.
— Luultavasti yksi riittää.
He veistivät iloista leikkiä, kuten usein jo taas viime aikoina. Yrjö riensi hyvästelemään reipasta vaimoaan, josta tänä keväänä ei tosiaan ollut enää hiihtotoveriksi metsien takaisiin naapurikyliin. Kotoinen toveri ja ystävä hän tällä kertaa oli, siunattu vaimo! Hän syleili ja suuteli, varovasti pyöräyttelikin. Ensi talvena taas yhdessä hiihdeltäisiin ja vedeltäisiin suksipulkkaa. Lämmin virta läikähti, sykähti herkän vaimon kasvoillekin. Hetken kuluttua Yrjö seisoi jo suksillaan. Hanki veti sihistäen niitylle, järvelle ja metsiin.
Talviset työt olivat jo lopuillaan, suurempia metsäajoja ei Niemelässä tänä talvena ollutkaan. Niittyjen ja nevamaiden halki kulki kuitenkin takamaille viitoitettu ja jäädytetty tie entisten talvien tapaan. Muutamat vieraat ajomiehet kuljettivat viimeisiä tukkikuormiansa, omat hevoset kotoisia halkopuita. Edellä asteli vanha Vappu ja Nestori, sitten raudikko ja Aapeli, viimeisenä iso musta ja Eemeli, nuorin talon vakinaisista miehistä. Syli metrihalkoja oli ladottu jokaiseen kuormaan pitkille ronkkelilavoille. Nestori pysäytti Vapun, toiset hevoset pysähtyivät itsestään askelen päähän edeltäjänsä kannoilta.
— Kah, onhan täällä vastaantulijoitakin, vaikka ei tiellä, heräsi Aapeli ensimmäiseksi.
— Aina hänellä pitää olla luupala leukojensa välissä, tuolla meidän kaksijalkaisella, murahti Nestori ilmeisesti hyvällä tuulella suurten kuormien ja hyvän luiston vuoksi.
— Leukojen välissä? Ei suinkaan käpälien? Kuinka minä sitten kuorman perässä kävelisin, niinkuin pehtori käskee? Aapeli muljautti hullunkurisesti pyöreillä silmillään.
Nestori ei ollut räähkää kuulevinaan, potkiskeli vain liian pitkiä halonpäitä ja kehui hyviä reteleitä. Tällaista kuormaa kuljettamaan ennen maailmassa tarvittiin kolme hevosta. Ja entäpä sen ajan kuormat lyhyen etureen päälle nalkittuina? Semmoisia tyräleitä, että halot heti hangella, jos hevonen ennen köyttämistä yhden kerran nykäisi. Niitä tilkittiin ja vannoteltiin, mutta siitä huolimatta kuorma kaatui neljä viisi kertaa ja halot luettiin yhtä monta kertaa.
— Eikä sittenkään kotona muistettu, miten monta niitä kuormassa oli, naureskeli isäntä.
— Ei muistettu, niin osasi harmittaa se joutava työ.
— Tyhmän pään vuoksi ruumis aina kärsii, kuului hevosen takaa jälleen Aapelin osaaottavainen ääni.
— Ole vaiti sinä siellä, mölyapina!
Nestori oli viimeisen sanan kuiskaisevinaan, mutta se kuului kyllä kajeassa kevätilmassa vieraitten ajomiesten korviin, ja vieraita miehiä Eemeli ja isäntäkin olisivat, jos käräjiin mentäisiin. Mitäpä Aapeli joutavista tuttua miestä, joka tyhmyytensä vuoksi pitkän ikänsä oli joutunut kärsimään.
Halkokuormat jatkoivat matkaansa kotia kohden, suksimies niityn ylitse etäisiin metsiin. Hiljaista, aavistelevan keväistä oli tänään nevoilla ja niityilläkin. Vain yksinäinen harakka tirkisteli pää kallellaan aidan seipäässä, ei ääntänyt, ei edes pitkää pyrstöänsä räpsäyttänyt, vaikka mies hiihteli varsin läheltä ohitse.
Mutta pieni teräväsilmäinen käpylintu vihertävässä kuusikossa oli paljon virkeämpi. Se hyppeli, lennähteli hänen edellänsä, niinkuin näkymätöntä puhelinlankaa olisi puusta puuhun kiinnittänyt. Pienillä koukkukynsillänsä se tarttui oksista kiinni, killisteli alta ja päältä, mistä ja miten vain. Herra monttööri taisi olla tärkeimmillä virkamatkoillansa.
Hiihtomies pysähtyili tämän tästä, tarkkaili huvitettuna sauvoihinsa nojaillen, itsekseen naurahdellen. Ihme, miten hiljaisena luonto ja metsä lepäsi, ei tuulen värettä tuntunut puiden latvoissa. Ne olivat jo puhtaina lumesta, vain alimmilla oksilla makasi valkoisia soikulaisia palloja kuin nukkuvia metsäkanoja kaulavarsi oksaa pitkin venytettynä. Mahtanevat teeskennellä häiritsijän läheisyydessä? Kenties tyhmä hiihtäjä ei ollenkaan heitä huomaa, vaan aikansa töllisteltyään liukuu matkoihinsa? Pian liukuukin, odottakaa hetkinen vielä! Kas noin! Rinnemaa jo alkaa vetää. Metsän unta teeskentelevät valkoiset linnut jäävät, pieni tärkeä herra monttööri samoin.
Hiihtäjän mieli on keväisiä ajatuksia täynnä. Ne tulevat ja menevät toinen toistaan vetäen tahi edelleen työntäen. Pian tapahtunee kotona myös kevään ihme, viikon, ehkäpä muutaman päivän kuluttua. Hän on Veikon iloinen kevättervehdys, veli vaiko sisko? Jos veli on, niin hyvä on, jos sisko, niin yhtä hyvä. Kuinka entinen pikkuveli sanoikaan, kun ei itsekään oikein tietänyt kumpaa halusi: Molempi parempi. Miten äiti on onnellinen, miten iloisena pikku Elsa hoitaa ja hyväilee häntä. Jouluna hänellä on jo kaksi valkoista oravan hammasta ja kevätkeleillä hän laahaa äidin ja isän suksilatuja omalla pulkkasuksellansa. Joka viikko ja päivä tuo hänelle ja hänen kauttansa koko taloon uutta elämää.
Hupaisissa mietteissä metsämiehen latuja hiihdellen Yrjö joutui kylän niityille, joiden takaa kohosi naapurikylän valkoiseksi maalattu kansakoulu. Keväisessä auringon paisteessa se loisti kuin linna, valon linnoiksi näitä taloja usein mainitaankin. Lasten ladut suuntautuivat niityn poikki ja halki säteettäisesti koulun porttia kohti. Pihamaalla ei liikuskellut ketään, vaikka kellon mukaan oppitunnin piti olla jo lopuillaan. Hän ehti siis koulutaloon ennen tuntilomaa.
Lapset ryntäsivät ulos, mutta opettaja, useiden erämatkojen, niin kyläisten kuin metsäisten yhteistoimintojen mies palasi luokasta aikoen lyhyenä väliaikana hät’hätää valmistautua päivän viimeiselle tunnille. Kymmenessä minuutissa piti ottaa selville Kaarlo kahdennentoista sotaretket ja Pietari Suuren enemmän tahi vähemmän kunnioitusta ansaitsevat urotyöt. Mutta häikäilemättömyys ei nähtävästi tsaari Pietarin mukana hävinnyt. On ollut ja on yhä myös Yrjänöitä, hyviä ja pahoja, suuria ja pieniä, jotka yhtä tunnottomasti kehtaavat riistää kasvatusmiehen kallista aikaa persoonalliseksi hyödykseen! Näin kiukuttelee opettaja. Koulutaloon pistäytynyt naapurin mies puolestaan suuresti kummastelee, että löytyy vielä sellaisia opettajia, joiden itse täytyy lukea voidakseen vaatia heikompiaan heti kohta samasta asiasta tilille.
— No sepä juuri tässä minunkin mielestäni kaikkein ihmeelliseltä on, kun itse ei opi, ja jos jonkin kohdan juuri hätäisesti oppii, niin unohtaa heti, harmittelee opettaja edelleen.
— Sehän on samaa kuin äyskäröisi vettä hanhen selkään.
— Se on enemmän! Se on niinkuin kaataisi seulalla vettä sorapohjaiseen kaivoon! En minä moiti Ruotsin Kaarloa enkä Venäjän Pietaria. He kumpainenkin tekivät meidän kansallemme mitä osasivat, tekivät pahaa edes. Mutta sano minulle, mitä pahaa esimerkiksi frankkien Kaarle Suuri tahi hänen edeltäjänsä Pippin Pieni ovat meille tehneet? Ja kuitenkin jonkun Suomen syrjäkylän Matin ja Maijan, kesken parempia kiireitään häirityn opettajankin täytyy hikoillen muistella, milloin nämä arvon herrat syntyivät, milloin kuolivat tai pyhän ristin nimessä tappoivat pakanoita niinkuin me tapamme hyttysiä. Mitä pahaa he ovat meille tehneet, kysyn minä?
— En tiedä, koska en ole opettaja. Mutta jos nyt kuitenkin suvaitset ottaa varteesi yksinkertaisen metsämiehen viitteitä, niin kuiskaisen sinulle pienen neuvon.
— Anna tulla ääneen. Meidän koulussa ei ole lupa kuiskia.
— Sivele hellä varoen heitä, niin Kaarloja kuin Pietareita ja Pippiniä erittäinkin.
— Hellävaroenko heitä? Kyllä sen kuulee, ettei mies ymmärrä pedagogiikasta enempää kuin sika hopealusikasta. Katso, opetusmenetelmässä, historian valmistuksessa varsinkin on käytävä lävitse monet ketjurenkaina toisiinsa liittyvät pedagogiset asteet: valmistavat keskustelut, tehtävän ilmoitukset, uuden valmistukset, syventävät käsittelyt. Kasvatusopin kuuluisimpien oppi-isien ja vielä kuuluisimpien tulkitsijoiden muovailemana ne muodostavat systemaattisen järjestelmän, kiinteästi eteenpäin virtailevan helminauhan, Kuusamon tai Hyrynsalmen reitin, kuinka sen sanoisinkaan, että ymmärtäisit.
— Tai märehtijän ruoansulatuskanavan.
— Märehtijän kanava! Miten epäpedagoginen, suorastaan proosallinen, etten sanoisi idioottimainen märehtijä sinä oletkaan!
— Minäkö olen? En minä mitään ole, sinä tässä talossa olet kaikki kaikessa. Mutta käsitelkäämme vakavasti tätä märehtijän kanavaa. Mikäli muistan, on siinäkin useampia erilaisia asteita: pötsi, kuninkaankypäri, satakerta... Eikö kävisi laatuun supistaa muutamia, laajentaa toisia...
— Pötsiä ja kuninkaankypäriäkö?
— Ei, älä hyvä mestari vertaustani opereeraa, tarkoitin niitä hienoja pedagogisia asteita: valmistavaa keskustelua, tehtävän ilmoitusta, syventävää käsittelyä.
— Tärkeimmän, uuden valmistuksen unohdit.
— Tulisiko siitä niin kovin suuri synti, vaikka et katsoisi sitä tärkeimmäksi? Etkö juuri sitä voisi supistaa toisten hyväksi ja milloin kysymyksessä olisi joku muinainen barbaari, voisit mielestäni syntiä tekemättä ja virkavelvollisuuksiasi laiminlyömättä kaventaa sen vaikka kivien kolossa lirittäväksi kesäpuroseksi, juuri niin kapeaksi, että mahdollisimman pienellä voimankulutuksella itse siitä läpäiset.
Nuori, vasta muutama vuosi sitten kaikki pedagogisen kiirastulen valmistusasteet läpäissyt kansankynttilä hypähti tasakäpälää kirjoituspöydälleen, joka rysähti pahasti, vaikka olikin hänen käsityötaitonsa mestarinäyte. Siellä hän seisoi silmät pyöreinä, uhkaavana kuin Kullervo paimenkivensä päällä.
— Heureka! Minä olen keksinyt sen!
Kamarin ovi avautui, ja reipas hiihtopukuinen neito ilmestyi kynnykselle.
Nähtävästi ilmestys ei ollut talossa outo, ei ainakaan näyttelijä hämmästynyt sitä. Hän kertasi viimeiset sanansa.
— Heureka! Olen löytänyt sen! toisti hän ankaralla paatoksella.
— Mitä hän on löytänyt? kuiskasi hiihtäjäneito metsämiehen korvaan.
— Joitakin pedagogisia asteita. Pelkään, että hän on päästään pyörällä. Hän kuvittelee olevansa joku uusi Arkhimedes, kuiskasi metsämies kätensä suojassa. Mutta sankarinäyttelijä, ensimmäinen rakastaja kuuli joka sanan.
— Minun pääni on selvä kuin poutapilvi pohjolan taivaalla! Enkä minä ole mikään alla päin kuhjaileva Arkhimedes, Kullervo minä olen, kalevalainen Kullervo, kuulitteko! Tänä päivänä, tällä hetkellä olen veistänyt isäni perintöpuukon herbart-zilleriläisen orjan leivän cygnaeus-oksalaiseen kiveen. Tänä päivänä katkaisen kapalovyöni! Tulkaa mukaani! Oi katsokaa ja kuunnelkaa!
Hän hypähti pöydältä lattialle ketterästi kuin kissa, heittäytyi niskoilleen lattiamatolle ja sätkytteli jaloillaan tuimasti kattoon päin.
— Noin hän täällä usein täydentelee tietojansa, huomautti hiihtäjätyttö.
— Päätänsä kai tarkoitat...
— Verellä! keskeytti uusi Kullervo, joka oli kuullut nämäkin salakuiskeet. Hän pompahti vikkelästi jaloilleen, kaappasi pahaa aavistamattoman hiihtäjäneidon syliinsä ja kantoi häntä ympäri huonetta. Kuin sotilassoittokunnan vääpeli hän sitten kuulijoittensa edellä marssi luokkaa kohti molemmin käsin tahtia lyöden ja laulaen: Pojat, kansan urhokkaan, mi Puolan, Lytzenin ja Narvan mailla, turhaan verta vuoti...
Luokassa odottelevat lapset tervehtivät kauniisti vieraita. Opettaja nosti heille tuolit ja kirjoitti päiväkirjaan. Sen tehtyään hän mietteliäänä sukaisi tukkaansa, joka äskeisissä näyttelytehtävissä oli joutunut hieman epäjärjestykseen. Säyseä rauhan mies hän jälleen oli. Kullervosta, enempää vanhasta kuin uudesta ei näkynyt pienintä merkkiä.
Hän kuulusteli läksyn nopeasti. Pari kysymystä lapset saivat vastata työvihkoihinsa kirjoittamalla, minkä jälkeen vihkot ja kynät pantiin laatikkoihin. Luokassa vallitsi odotteleva hiljaisuus. Keväisen auringon henkiin herättelemä kärpänen vain surisi ikkunaruutujen välissä.
— Lapset, kuka teistä on nähnyt Suoahon vanhan Mikon ja Maijan? Jokainenko on nähnyt! No, ei se mikään ihme ole. He ovat reippaita elämänhaluisia vanhuksia ja heidät nähdään usein yhteisissä kokouksissa ja hartaustilaisuuksissa, monta kertaa myös meidän koulumme kuusijuhlissa ja kevätpäättäjäisissä. Tietääkö kukaan teistä, miten vanhoja ihmisiä Suoahon Mikko ja Maija jo ovat?
Muutamat oppilaat viittaavat. Opettaja kysyy heiltä.
— Mikko on pitäjän vanhin mies.
— Hän käy jo puolivälissä yhdeksääkymmentä.
— Mutta Maija on nuorempi.
— Oikein olette kuulleet. Suoahon Mikko on jo kahdeksankymmentäviisi vuottansa täyttänyt ja Maija häntä vain kahta vuotta nuorempi. Onko kukaan käynyt heidän kodissaan Suoahon talossa?
Monet oppilaat vilkaisevat naurahtaen eturiveissä istuvaan tyttöön ja poikaan, jotka punastuvat ja alkavat katsella jalkojaan.
— En tarkoita Liisaa ja Kallea, jotka tätä meidän kouluamme lukuunottamatta eivät vielä juuri muualla ole käyneetkään. Mutta on kai teistä joku muukin Liisan ja Kallen vaarin isän ja äidin luona käynyt?
Lapset naurahtelevat jälleen, joku taas viittaa.
— Älkää kummastelko. Ihmeelliseltä tämä kyllä tuntunee, mutta se on totta. Kalle ja Liisa ovat Suoahon vanhuksiin nähden tällaisessa sukulaisuussuhteessa.
Yhä useammat viittaavat. Opettaja jatkaa.
— Noinko moni teistä on käynyt Suoahossa! Muurainmatkoilla varmaankin. Kertokaapa nyt näille meidän vieraillemme, mitä Suoahossa käydessänne olette nähneet.
Lapset kertovat kilvassa seuraavan jatkaessa siitä, mihin edellinen lopettaa. Monet asiat tulevat silti kerrotuiksi kahteen jopa kolmeen kertaan. Suoahossa on hauskannäköinen rauniokivistä tehty perunakellari ja navetta! Suoahossa on pitkä kiviaita! Se kiertää pellon sivua koko pellon ympäri! Pellon alla suon laidassa on pitkiä sarkoja ja suuria ojia!
Muutamat olivat nähneet pellon laidassa mahdottoman suuren juurakkokasan. He arvelevat sen koulun ulkohuonerakennuksen korkuiseksi. Tytöt kertovat nähneensä Suoahon mummon tupasen ikkunan sievissä tuohisissa kukkivia palssameja ja verenpisaroita. Ja milloin tahansa he Suoahossa ovat käyneet, niin aina he ovat nähneet mummon ahkerassa työssä. Hän kehrää, kutoo sukkaa tahi kuorii vispilänvarpuja.
Suurella ahkeruudella ja lannistumattomalla sitkeydellä ovat Mikko ja Maija rakentaneet talonsa kiviselle aholle hallaisen suon laitaan. Ankarasti on luonto taistellut heidän pyrintöjänsä vastaan. Lukemattomia kertoja on halla suosta noussut tuhotakseen heidän peltonsa puolikypsät tähkäpäät. Usein se on näissä aikeissaan onnistunut, mutta Suoahon Mikko ja Maija eivät ole siitä lannistuneet. Työhön ryhtyessään he ovat päättäneet valloittaa Suoahon itselleen ja jälkeläisilleen, ja he ovat tehneetkin sen kaikista vastoinkäymisistä huolimatta.
Tähän keskustelu Suoahon valloittajista päättyy. Opettaja katselee äänetönnä edessään istuvan Liisa tyttösen valkoiseen tukkaan. Kärpänen ikkunassa saa jälleen surinansa kuuluviin. Opettaja taas aloittaa:
— Nyt kerron teille ajasta, jolloin koko Suomen kansa kamppaili kuin Mikko ja Maija ensimmäisinä vuosikymmeninään Suoahon torpassa. Erotusta oli vain siinä, että muinaisen Suomen kansan kamppailu muodostui vieläkin raskaammaksi. Kerron teille niistä tapahtumista, joille historiassamme on annettu nimeksi Isonvihan aika.
Opettaja otti karttakepin taulun reunalta, käveli Suoahon Liisan pöydän luo ja aloitti. Hän kertoili kahdesta kunnianhimoisesta hallitsijasta Kaarlo XII:sta ja Pietari Suuresta, joista edellinen oli itsepäinen kuin kivinen mäki, jälkimmäinen armoton kuin hallainen neva. Kaarlo XII unohti oman maansa ja katseli kaukaisempiin. Pietari Suuri pyrki alistamaan valtansa alle kaikki lähistöllään olevat kansat välittämättä vähääkään, mitä kärsimyksiä siitä ihmisille koitui. Näin joutui pieni Suomen kansa vähäisine voimineen kahden kovan väliin.
Tämän enempää ei opettaja puhunut kahdesta valtamiehestä. Mikäli joku hänen kuulijoistaan halusi heistä enemmän tietää, saattoi hän itse lukea kirjoista. Sen sijaan opettaja laajemmin ja lämpimämmin kertoi maatansa puolustavista miehistä, niistä nimellisistä ja nimettömistä sankareista, jotka rohkeina kaikki voimansa ja henkensä uhraten kävivät taisteluun ylivoimaista vihollistansa vastaan. Tuhoon tuomittuina maahan lyötyinäkin he tahtoivat jättää lannistumattoman taistelijan perinteet jälkeensä tuleville korpien raivaajille ja kivikkomäkien viljelijöille. Onko heidän toiveensa toteutunut? Tämän kysymyksen tekee opettaja lopuksi.
Täysi hiljaisuus vallitsee jälleen luokkahuoneessa. Yksi ja toinen rohkeampi käsi kuitenkin jo nousee, Suoahon Liisankin, vaikka hänen kaunokirjoitusta harjoittavana alaluokkalaisena ei tarvitsisi kuunnella eikä miettiä. Häneltä opettaja ensinnä kysyykin.
— On, vastaa Liisa reippaasti. Joku neljäsluokkalainen poika arvelee, että rajaa vartioivat sotilaat, jotka aseilla ja henkensä menetyksen uhalla varustautuvat maata puolustamaan, ovat ottaneet Isonvihan taistelijoiden antaman esimerkin opikseen. Seuraava vastaaja, takarivissä istuva tyttö on sitä mieltä, että myös Suoahon Mikko ja Maija ovat Isonvihan aikojen esivanhempiemme kunniakkaita työn jatkajia. Tähän ei kenelläkään ole enää lisättävää, eipä edes opettajalla. Mutta hänen opetusmenetelmässään on vielä yksi laajentuma, käytäntöön sovelluttamisen aste. Jäljellä olevan viiden minuutin kuluessa oppilaat saavat miettiä ja esittää, mihin esivanhempiemme suuret uhraukset heitä itseään velvoittavat.
Muutamat pojat kuvittelevat sankaritöitä, rajan vartioimista, lentokoneiden ohjaamista, yleensä tekoja, joiden suorittaminen kysyy miehistä rohkeutta hengen vaaran uhatessa. Useimmat tytöt ajattelevat vain Suoahon Mikon ja Maijan töitä. Yhteenvedoksi saadaan päätös: Ei ole väliä, mitä työtä kukin tekee, kunhan vain uskollisesti kohdallansa ja voimillansa isänmaan hyväksi sitä tekee.
Syventävän keskustelun päättyessä vieras kuuntelija, Niemelän isäntä katsoo sopivan hetken tulleen oman asiansa esittämiseen. Neuvoteltuaan opettajan kanssa hän noutaa opettajan eteisen naulassa olevasta selkärepustansa merkillisen näköisen mustan laatikon, jonka kannessa on pieniä pitkänomaisia reikiä. Lapset katselevat hänen puuhailujansa silmää räpäyttämättä. Niemelän isäntä liikuskelee luokan edessä kuin opettaja, jo alkaa kyselläkin kuin opettaja.
— Onko teistä kukaan ennen nähnyt tällaista rautalaatikkoa?
Ei yksikään käsi nouse. Uusi opettaja ei kiirehdi selittelemään, kääntelee vain laatikkoansa edelleen. Siinä on rautainen kiilloitettu käsiripa ja etusivussa kaksi pientä avaimen reikää. Sen sisällä lienee jotakin, koska se Niemelän isännän käännellessä rapisee. Kun hän pitää laatikkoa liikuttelematta kädessään, ei missään rapise, ei ikkunoiden välissäkään enää. Nyt Niemelän isäntä aloittaa, lähes sata korvaa herkistyy kuuntelemaan kuin yksi korva.
— Äsken kuulimme opettajan puhuvan esivanhempiemme velvoittavista esimerkeistä. Jos oikein paättelin kasvoistanne, te jokainen ajattelitte: En tahdo olla edeltäjiäni huonompi. Jotakin voin ja tahdon myös minä tehdä kotini ja maani hyväksi. Mutta käytännöllisessä elämässä eivät sankarityöt, eivätpä edes arkipäiväiset tehtävät tule etsimään meitä, meidän päinvastoin on etsittävä niitä. Turhia vitkastelematta ja liikoja valikoimatta on tartuttava lähinnä olevaan kukin voimillaan, niinkuin jokainen elävä kasvi juurillaan imeytyy maan multaan. Metsässä kouluteittenne varsilla te olette nähneet pieniä puun taimia. Metsän kaikkein suurimmatkin puut ovat aikoinaan olleet pieniä taimia. Juurillansa ne ovat ottaneet maasta tukea ja voimaa, vuosikymmenien kuluessa kasvaneet vahvuutta ja mittaa. Jos ajattelette itsenne tuollaiseksi pieneksi puun taimeksi, voitte helposti kuvitella, miten hupaisaa kasvamisen toiminta on. Juuret hakeutuvat yhä laajemmille aloille, päivä päivältä kuin koskemattomille laidunmaille. Ravintoneste nousee, jakautuu oksiin, lehtien tai neulasten hienoimpiin hiussuoniin kypsyen siellä auringon keittämänä kasvin lehtivihreäksi, lisäkasvuksi ja voimaksi. Koko nuori puu kasvaa kilpaa satojen ja tuhansien tovereittensa kanssa. Jokaisen kasvukesänsä jälkeen se katselee maailmaa korkeammalta, ikään kuin uudesta kerroksesta. Sen toverit kurkottelevat kaulojansa samalla tasolla, muutamat ylempänä, toiset alempana. Mutta aurinko hymyää niille kaikille kesäisen taivaansa laelta: Nouskaa lapset! Kilvassa nouskaa! Katto on korkealla! Ette siihen vähillä päätänne loukkaa!
Joku ikkunan ääressä istuva poika vilkaisee ulos keväiselle taivaalle. Muutamat eturivien pienimmistä katselevat luokan kattoon. Voisiko joku ihminen kasvaa niin suureksi, että hänen päänsä ulottuisi kouluhuoneen kattoon? Metsän suuret puut, männyt ja kuuset kasvoivat taivaan kattoon tuolla kaukana, jossa pyöreä siintävä katto kaartui niiden ylitse.
Mutta Niemelän isäntä on ottanut jälleen käteensä mustan ihmeellisen laatikon. Hän sovittaa pienet avaimet lukon reikiin ja raksauttaa kannen auki kaikkien nähden. Nousevassa kannessa nähdään monta pitkänomaista reikää. Laatikon sisus on kuin mehiläispesä. Siinä on paljon pieniä kiiltäviä peltilaatikoita. Niemelän isäntä nostelee ja näyttelee niitä. Monet oppilaista ehtivät laskea kennojen luvun. Toisinpäin on niitä kuusi, toisinpäin seitsemän, yhteensä neljäkymmentäkaksi. Nopeimmat ovat suoriutuneet heti kertolaskun avulla ja ehtivät ajatella enemmän. Siinä on laatikko koulun jokaista oppilasta varten. Mutta mitä niillä tehdään? Syödäänkö vai juodaanko niistä? Ei suinkaan tuollaisista astioista aterioida, muuta tarkoitusta varten ne ovat. Joku on tietävinään sen ja aikoo kuiskaista vierustoverilleen. Juuri tällöin Niemelän isäntä ottaa yhden peltilaatikon käteensä ja astuu Suoahon Liisan pöydän luokse.
— Tiedätkö sinä Liisa, mitä kananpesään laitetaan, että kana mieluummin kävisi siihen munimaan?
— Pesämuna! vastaa Liisa kirkkaalla äänellään. Niemelän isäntä hyväksyy vastauksen naurahtaen.
— Jos tämä olisi pikkuisen kanan pesä, niin täällä myös pitäisi olla pieni pesämuna. Ehkä täällä sellainen onkin. Katsotaanpa!
Hän kallistaa peltilaatikkoa ja tavoittaa sen pohjalta etusormensa ja peukalonsa väliin kiiltävän viisimarkkasen. Näytettyään sitä Liisalle ja koko luokalle hän pudottaa sen takaisin ja nostelee suuresta rautalaatikosta esiin useita pieniä peltilaatikoita. Jokaisessa niissä helähtelee pesämuna. Äänekäs riemu remahtelee luokassa, eivätkä opettajat pyri ehkäisemään sitä. Mutta Niemelän isäntä ryhtyy tärkeän näköisenä laskemaan nauravia naamoja. Niitä ei hänen mielestänsä liene tarpeeksi, koska hän huolestuneen näköisenä pysähtyy katsomaan tuoleillaan istuviin opettajiin niinkuin heiltä puuttuvaa määrää vaatien.
— Mielelläni minä yhden otan, jos se siitä puuttuu, eikä siihen lokeroon tarvita edes pesämunaakaan, tarjoutuu oman koulun opettaja.
— Ja minä otan toisen, jos kahta puuttuu, tarjoutuu naapurikylän opettaja hiljaisemmalla äänellä.
— Puuttuu kolmea, huokaisee Niemelän isäntä ja taas suuri riemu remahtaa yli luokan.
Sovitaan, että kolmas, omistajaa vailla oleva pieni laatikko saa jäädä odottamaan munijaansa siihen saakka, kunnes sellainen jostakin ilmestyy. Mutta koska luokassa vielä tämänkin jälkeen näyttää olevan muutamia oppilaita, jotka eivät täysin käsitä, mistä on kysymys, selittelee Niemelän isäntä totisemmin ja perusteellisemmin asiaa.
Rautainen laatikko on kouluissa käytettävä nuorten säästäjien lipas. Sen omistaa pitäjässä toimiva rahalaitos, jonka nimen he näkevät lippaan kannessa. Jokainen koulun vakinainen oppilas saa omaan hallintaansa säästölippaasta pienen peltilokeron rahalaitoksen lahjoittamme pohjarahoineen. Opettaja säilyttää lippaan omassa kamarissaan, mutta kaksi kertaa viikossa hän tuo sen luokkaan. Tällöin kaikki ne oppilaat, joille on karttunut talletettavaa rahaa, saavat pudottaa sen omalla nimellänsä varustettuun lokeroon. Joka toinen kuukausi laatikko tyhjennetään, rahat lasketaan ja merkitään jokaisen omaan säästökirjaan ja omalle talletustilille korkoa kasvamaan.
Mutta yksinään ei säästölokero ja siihen lahjoitettu pohjaraha saa mitään aikaan enempää kuin houkutusmuna munimattoman kanan pesässä. Jos tallettaja mielii saada markkoja laatikkoonsa ja säästöjä talletuskirjaansa, on hänen toimittava, ansaittava ja säästettävä. Jokaisesta toimintatilaisuudesta on otettava vaari, erittäinkin kesäisin, jolloin kaikki kasvaa. Kasvaminen, omien voimien kehittäminen on tämän asian päätarkoitus, markkojen kokoaminen sivuseikka. Se on myös tätä asiaa järjestelevien rahalaitosten tarkoitus. Koululaisten, enempää kuin muidenkaan säästäjien markkoja ei siellä haudata kiviholveissa makaamaan, vaan lainataan ne kunnollisille yrittäjille heidän elinkeinoelämäänsä tukemaan. Säästäjien rahoilla kuokitaan lisää viljaa kasvavia peltoja, rakennetaan uusia koteja, ostetaan hyödyllisiä kotieläimiä ja viljelystarvikkeita. Näin siis koululasten markat muiden mukana tulevat palvelemaan heidän omia kotejaan ja vanhempiaan, kotipaikkakunnan ja koko maan parasta.
Kun Niemelän isäntä lopettaa selityksensä, tietää jokainen, mikä opettajapöydällä oleva rautalaatikko on ja mitä sen kouluun tuominen merkitsee. Hänen esitystänsä seuraa hauska työ, jota opettajat avustavat. Rautalippaan säästölokerot arvotaan ja jokaisen oppilaan nimi kirjoitetaan oman numeronsa ja pudotusaukkonsa yläpuolella olevaan valkoiseen paperisuikaleeseen. Muutamat oppilaat tiedustavat, eivätkö he heti voisi tallettaa rahojansa lippaaseen. Tämä kyllä käy laatuun. Milteipä kaikki oppilaat käväisevät opettajan pöydän luona, kuuluu vain jalkojen keveä rapina, markkojen iloinen kilinä. Myös ne lapset, pari tyttöä ja poikaa, jotka murheellisina ovat jääneet paikoilleen, saavat Niemelän isännän ja opettajien toimesta käydä pöydän luona ja suorittaa ensimmäisen kerran mieluisan uhritehtävänsä. Lauletaan yhteisesti reipas laulu. Lapset hyvästelevät ja hajautuvat hiihtoladuilleen tulevista suunnitelmistaan innokkaasti keskustellen.
Yrjöstä tuntuu siltä kuin hänen myös jo pitäisi kiiruhtaa. Opettajan mielestä sen sijaan ei enää ole mitään hätää, koska historiantunti ja koko koulupäivä on saatu päätökseen. Sitä paitsi eivät hänen vieraansa ole saaneet vielä mitään suuhunsa. Tällaista, enemmän murheellista se on aina yksinäisen poikamiehen talossa. Ennen ehtoopuolta ei isäntä itsekään saanut suuhunsa muuta kuin kärpäsiä, niitäkin vain kesäiseen aikaan.
Hän touhuaa keittiön hellaan tulta, juoksee noutamassa kaivolta vettä ja kellarista marjamehua. Kahvijauhojakin hänen selittämänsä mukaan löytyisi yhteen keitokseen, mutta ne on muka säästettävä jalompaa vierasta, tarkastajaa varten. Niin hän touhuaa, etsii ja kolistelee. Morsian, hiihtäjätyttö rientää miestä auttamaan. Sitten ei keittiön puolelta kuulu enää muuta kuin hiljaista ripsettä, hetken kuluttua ei sitäkään.
Siinä ainakin on kaksi ihmistä, jotka toisiansa täydentäen sopivat toisilleen. He ovat keskeytymättä seurustelleet kouluvuosistansa alkaen ja toista vuotta olleet jo julkisesti kihloissa. Tämän pitemmälle eivät he vielä ole päässeet, eikä ole varmaa tietoa, milloin pääsevät. Tytön paikka on väliaikainen, molemmilla heillä on vielä opintovelkoja ja sukulaisia hoivailtavina. Mutta onnellisia he ovat näinkin kuin kaksi keväistä lintua kuhertelupuunsa oksilla. Heille näyttää riittävän se, että ovat olemassa toinen toistansa varten ja että täydellisin omistus odottelee heitä edessä päin. Hienosta toveruussuhteesta onnelliseksi rakkaudeksi vaihtuneen seurustelukautensa kestäessä he nähtävästi itsekään sitä tietämättä ovat sydämiinsä rakentaneet salaiset kipinävastaanottimet mitä hienoimmalla virityksellä. Niiden näkymättömät maajohdot ja antennit lienevät sidotut rakkauden kimmoisimmilla säikeillä kevätpuiden hersyviin oksiin. Elämän ja lemmen sävel on ikuinen, yleismaailmallinen, mutta vastaanottimien avain, niiden ainoa aaltopituus vain heidän kahdenkeskinen salaisuutensa.
Näin ei ole kaikissa vastaanottimissa, ei puolissakaan. On särösointuja, monia aaltopituuksia, viritysavaimia, jotka eivät sovi tai sopivat liiaksikin, milteipä mihin aaltoihin tahansa. Siitä on seurauksena särkyviä säveliä ja vastaanottimia. Miten on meidän omien lähettäjiemme ja vastaanottimiemme laita?
Se kysymys pulpahtaa itsestään, hänen mietteittensä johdosta, vastausta vaatien. Miksi en vastaisi, koska minulle varta vasten tällainen hiljainen hetki suotiin! Hän heittäytyy mukavampaan asentoon opettajan leposohvalle ja palautuu omakohtaisiin muistelmiinsa. Siinä silmät ummessa mukavasti loikoessaan hänestä tuntuu, kuin hän olisi lankaansa pitkin laskeutuva hämähäkki matkalla puolitiessä katosta lattiaan. Liikkuiko opettajan huoneessa ristihämähäkki? Hän raottaa silmiänsä. Ei liiku, muistikuva se vain oli, mutta erittäin selvä ja hetken mietteisiin soveltuva. Mikä mietiskelijän on ollessa vaikkapa hämähäkki, vaivattomasti saattaa seittilankaa pitkin nousta kattoon ja laskeutua alas jälleen.
Hienosta virityksestä se alkoi. Liian lapselliset ja hät'hätää kyhätyt olivat laitteet niin pitkän matkan lähetystä varten. Vuosikausia hän kuitenkin etsi ja lähetti turhaan, kunnes tuli paha asema, häiriöasema, kokonaan hänen hienoihin aaltoihinsa soveltumaton.
Minkävuoksi soveltumaton? Miksi minun mielessäni yhä pitää parjata miestä, jota en tunne, jonka pojassa rehellisesti tunnustaen en näe mitään, mikä kertoisi hänen epämiehekkäästä luonteestaan, vielä vähemmin todistaisi niistä, paitsi itse teko, joka kieltämättä oli epämiehekäs ja harkitsematon. Mutta eikö jokaisen ihmisen, varsinkin nuoren miehen kuohuvassa elämänjuoksussa usein ole hetkiä, jolloin hän omiin voimiinsa nähden on heikko ja harkitsemattomiin tekoihin altis. Etkö itse milloinkaan ole tehnyt mitään, jota voisi rinnastaa tähän?
Tämä on heikoin kohta kiipeävän hämähäkin seitin ohkaisessa tiessä, mutta uhallakaan hän ei kiirehdi eikä hiivistele. Ellei lanka kestä, niin ei se kestä, vielä pahempi jos yllättäen katkeaisi. Se kestää koetuksen, helpotuksesta huoahtaen hän kiipeää eteenpäin.
On olemassa yhä ihmeitä, joihin järjellänsä ajatellen ei löydä selitystä. Yksi on tämä, näennäisesti heikkovoimaisen vastaanottimen rakenne. Miten tunnottomasti käsitelty, särjetty, loppuun kulutettu se on ollut, mutta kun se jälleen löytää oman aaltopituutensa ja häiriöttömän värähdyslukunsa, soi elämän alkuperäinen, aina uudistuva sävelmä siinä puhtaana, joka kerta yhtä kauniina, kauniimpana kuin ennen.
Ja kuitenkin on olemassa seikkoja, jotka panevat kuuntelijan muistelemaan, ristihämähäkin tavoin seittilankojansa kelaamaan. Onko kaikki niinkuin olla pitäisi? Miksi itse liian usein vielä omaan kuoreesi sulkeutuneena vaikenet tahi pakenet metsäteille? Eikö jokainen huoli ja murhe, mikä mieltäsi vaivaa, ole myös hänen murheensa? Niin kyllä, mutta jos minä jonkin asiani vuoksi murehdin, niin miksi hänen siitä turhan vuoksi pitäisi murhetta kantaa? Turhan vuoksiko? Eikö jokainen asiasi ole myös hänen asiansa, josta hän joka tapauksessa murehtii? Yhdessä selviytyisitte puolta pienemmällä kivulla, puolta nopeammin. Arkipäiväisyyksistäkö? Niitäkö vain mietiskelet metsäteillä liikkuessasi? Etkö usein ajattele esimerkiksi poikasi kuolemaa ja siihen liittyviä seikkoja? Olisiko näitäkin asioita pitänyt enemmän yhdessä pohtia? Olisi pitänyt. Vähemmän olisivat mieltäsi raskauttaneet.
Näin hän hämähäkkinä vatvoo, purkaa ja kerii muistojensa siimatietä pitkäpiikkisillä kampakynsillänsä. Ennenkuin hän on katossa asti, niin uudet näköalat selvenevät. Kahden sydämen kipinävastaanottimet eivät ole tarkoitetut ainoastaan kuuntelua varten. Ne ovat yhtä hyvin lähetyslaitteita elämän iloissa ja murheissa, kahden yhdistyneen sydämen kaikissa elämän kohtaloissa.
Keittiön ovi aukenee, muistelija heräytyy ja hämähäkki katoaa. Tulevaisiansa kuvitellen morsian kattaa tarjoilupöytää, apulainen katselee vain häntä kehuen samalla mainioita vesirinkeleitänsä, jotka hänen tuntemuksensa perusteella ovat parhainta lääkettä sekä nälkään että ikävään. Kokenut sen tietää. Pöytää kattava morsian vain hymähtelee, ja harvapuheiseksi käynyt vieras lyhytsanaisesti vastailee. Johtuneeko hänen äskeisistä mietteistänsä, mutta tällä hetkellä hänestä yhä enemmän alkaa tuntua siltä, kuin herkistettävänä ollut kipinäkone ottaisi vastaan selviä SOS-merkkejä. Mikä hätä kotona voisikaan nyt olla? Mikä hätä? Tarvitseeko kysyä sitä.
Hän nousee ja hyvästelee. Historian opetus tässä koulussa on kaiken arvostelun ulkopuolella, talousopetuksesta ei kannata edes mainita. Tämän vuoksi olisi mitä toivottavinta, että koulun apuopettajan virka voitaisiin julistaa pätevien voimien haettavaksi jo tulevana kesänä. Mutta jo ennen sitä molemmat opettajat ovat tervetulleita naapurin pieniin perhepitoihin, jotka joka tapauksessa joutuvat ennemmin kuin heidän omat perhejuhlansa. Talon isäntä kumartelee, ettei muista sanaa sanoa. Niin iloissaan hän on siitä, että saa jäädä parhaimman vieraansa, tulevan apuopettajansa kanssa kahden.
XIX.
Herkimmissä sisäisissä tuntemuksissaan Yrjö on aavistanut oikein. Hätämerkkejä on kotoa lähetetty. Mutta kotiin saapuvalle hiihtomiehelle hymyilee synnytykseen valmistautuva vaimo uljaasti: Älä säikähdä! Ei minulla vielä mitään hätää ole! Olen jo soittanut Rauhalle, ja hän on matkalla tänne.
Synnytyspoltot ovat jo alkaneet. Säännöllisesti uudistuvin väliajoin ne viiltelevät näkymättömillä puukoillansa. Kipusävähdykset kulkevat hermoja pitkin ruumiin etäisimpiin osiin. Polttojen väliaikoina ei sitä vastoin ole mitään kipua, vain peloittavaa odotuksen aavistelua kuin ankaran ukkosilman lähestyessä salamaniskujen välillä. He keskustelevat hiljaisesti ja kävelevät yhdessä. Polton aikana Yrjö istuu vaimonsa vuoteen ääreen, nousee kävelemään, istuu jälleen. Hän tuntee suuren avuttomuutensa näiden arvoituksellisten luonnonvoimien edessä.
Aika kuluu hitaasti. Poltteet käyvät ankarammiksi. Yrjö kumartuu lähemmäksi, katsoo värähtämättömästi vaimoaan silmiin ja puristaa häntä kiinteästi kummastakin kädestä. Elsan silmissä värisee tuska, jonka pistävät säihkeet Yrjö on tuntevinaan omiin sormenpäihinsä. Hän aavistaa kipujen ankaruuden. Viiltävinä veitsinä, tulisina tutkaimen terinä ne ratkovat koko tunnollansa kärsivän elävän ihmisen arimpia kudoksia. Kivulla sinun on synnytettävä lapsesi! Miksi luonto on noin armottoman julma pyhimpiä tarkoituksiaan toteuttaessaan?
Elsan kasvot ovat hiestä kosteat, mutta hänen katseensa on tyyni ja rohkaiseva. Kumpi tässä on taistelija, kumpi rohkaisija? Yhä voimakkaammin ottein Yrjö puristaa vaimoaan käsistä pyyhkien välillä hänen kasvojaan. Hänen omille kasvoilleenkin kohoaa raskaita hikikarpaloita.
Mutta missä viipyy apu? Yrjö rientää puhelimeen ja soittaa Lahtiselle. Rauhan nuorempi sisko Pirkko ilmoittaa, että hän on tunti sitten lähtenyt autolla. Onko matkalla tapahtunut jokin vahinko? Suuret kinokset Pellonpään kujilla! Niitä ei liene ollenkaan avattu viimeisen lumipyryn jälkeen. Hän rientää tupaan. Miehet eivät vielä ole palanneet toiselta halkomatkaltansa takametsästä. Hän kiiruhtaa jälleen Elsan luo ja kertoo kuulemansa ja omat aavistelunsa. Mitä nyt oli tehtävä? Elsa kehoittaa häntä lähtemään hevosella Rauhaa vastaan. Eihän siinä kovin pitkää aikaa kuluisi. — Ei vielä ole niin kiirettä ja ovathan tytöt täällä apunani, sanoo hän rohkaisevasti hymyillen.
Tallissa ei ole muita ajoon kelpaavia hevosia kuin orivarsa, joka tätä ennen vasta kolme kertaa on reen eteen valjastettu. Mutta Yrjö ei aikaile hetkeäkään nykäistessään keveän ajelureen ja valjaat naulasta. Virma, ajoon tottumaton varsa on säyseä tällä kertaa, milteipä kuin aikuinen hevonen. On kuin sekin aavistaisi matkan tärkeyden. Neljäs kerta neljäskertalaiselle! Omituinen sattuma. Ota nyt neljäskertalainen kaksituhatta metriä, minkä kangistumattomista jaloistasi irti saat! Ripeä orivarsa tekee isäntänsä kehoituksen mukaisesti juosten kiivasta ravia ja vuoroin sopimatonta laukkaa. Tämä lienee vastoin kestävyysjuoksijan, nelijalkaisenkin alkeellisimpia harjoitusohjeita, mutta se on nyt molempien tahto. Hätä ei lue lakia.
Kätilön kyytiauto oli juuttunut kinoksiin, josta kyydittävä oli lähtenyt kävellen eteenpäin joutuen näin ennen pitkää pyrynä kiitävien juoksijoiden matkan pysähdyttäjäksi. Vastaantulijasta välittämättä tuleva juoksija jatkaisi matkaa, mutta ajajan tahto voittaa ja päästään ympäri. Kätilö laukkuineen pyörähtää rekeen, ja kotiin päin jatkuu taas kiihkeä ravi tahi pyryinen laukka. Rauha tiedustelee Elsan vointia ja saa hätäisen vastauksen. Pitempiin keskusteluihin ei ole nyt mahdollisuutta, molempien ajatukset vain rientävät tuimasti laukkaavan hevosen edellä kumpaakin raidetta.
Yli kaksi vuotta on Rauhaa tässä toimessa kiidätetty pitäjän eri puolille, tänne kotikyläänkin jo muutamia kertoja ennen tätä. Rauha tuntee olevansa kiitollinen Yrjölle ja Elsalle, joiden avustamana hän on kätilökurssinsa suorittanut, on voinut pitää entisen kotinsa ja päässyt uudelleen tyrmistyttävästi pysähtyneen elämänsä alkuun. Näille hyville ystävilleen hän on monesta muusta avusta kiitollinen. Hän on oikein iloinen myös tästä perhetapahtumasta, joka kuukausia on ollut jo hänen tiedossaan. Turhaan Yrjö on levoton, kyllä Elsa siitä entiseen tapaan hyvin selviytyy.
Yhtä asiaa Rauha ei ole voinut Yrjöltä tiedustaa, vaikka monta kertaa on mielinyt tehdä sen. Mitä Lauri kuolemansa edellä kahden kesken puhui Yrjölle? Pyysikö hän sitä, mitä he jälkeenpäin ovat tehneet hänelle, tai oliko hänen tunnollansa jotakin, minkä hän vain Yrjölle halusi ilmoittaa? Tällä käynnillä hän oli päättänyt kysyä sitä. Se sopisi nyt heti, jos varsa ennen taloa hiljentyisi käymään.
Yrjön ajatuksissa monet kysymykset juoksevat omaa raidettansa. Lyhenevätkö polttojen välit? Miten monta kertaa ne uudistuvat ennen synnytystä? Merkitseekö niiden laatuun ja määrään nähden mitään naisen ikä, mielentila ja synnytyskertojen luku? Miksi jo kolmannen kerran isäksi valmistuvan miehen pitää olla näin tietämätön? Lehmistänsä ja hevosistansa hän tietää yhtä paljon ja enemmänkin. Rauha tietäisi ja voisi selittää. Hän on kätilö ja nainen, itse kokenut samat vaiheet. Miksi tätä ei voisi tiedustaa ammattihenkilöltä, joka lisäksi on vielä lapsuuden toveri. Hän ei tule näitä kysyneeksi eikä siihen ole oikein tilaisuuttakaan, koska varsan pidättelemisessä on täysi työ.
Poltteissaan odottava nainen, jonka vuoksi mietiskellään ja kiirettä pidetään, lepää jo vuoteessaan herpautuneena puoliavoimin silmin. Pienen pöytäkellon minuuttiviisari etenee hirmuisen hitaasti, milloin hän ajattelee avunhakijansa matkalla viipymistä, mutta milloin hän odottaa kipujansa, tulee kellon viisarille tavaton kiire. Hän ei rohkene vilkaista siihen enää, mutta tikutuksen hän kuulee, vaikka korvansa sulkisi. Se on kiihtyvä, liian nopea, niinkuin pöydällä ei olisikaan kello, vaan kuumeinen, kärsivä sydän. Mihin sillä on tuollainen kiire?
Hän muistelee edellisiä kertojansa, ensimmäistäkin, johon kipujen lisäksi liittyi niin paljon sydämen tuskaa. Niiden aiheuttama kipu oli joka kerta pian unohtunut. Ja taaskin tuntui kuin eivät kivut olisi ennen olleet näin ankaran viiltäviä ja laajalle ulottuvia. Kipujenhan pitäisi käydä kerta kerralta helpommiksi? Mutta kerrottiin myös poikkeustapauksista, jolloin kuudes jopa kahdeksas synnytys päättyi kuolemaan....
Nopeasti etenevä kello ja hermojen aavistelevat sävähdykset osoittavat taas kipuhetken väistämättömän lähestymisen. Pahojen aavistusten pelko ja turvattomuuden tunto pyrkivät lamauttamaan odottajan mielen. Yhteen puristetuin käsin, ummistetuin silmin hän etsii lohtua muistoistansa löytäen vihdoin etäisen pienen pälvipään.
Isä ja äiti ovat järven takana vastaksia tekemässä. Seitsenvuotias tyttönen vain on yksinään kotona. Nousee yllättäen ankara ukonilma ja taivas pimenee. Pian jyrähtelee jo ankarasti, ja pitkät häikäisevät salamat viiltelevät taivaasta maahan asti. Tyttönen ei pelkää mitään muuta niin paljon kuin ukkosta, ei pimeän mörköjä, ei talon suurta kimeästi kiljuvaa härkääkään. Kotikallio tärähtelee. Tuvassa ei uskalla olla. Ulos puiden läheisyyteen on kielletty menemästä. Hän juoksee polkutietä rantaan ja piiloutuu saunan nurkkaan vanhojen kylpyvihtojen alle. Ankara jumalanilma ei lakkaa, vaan kiihtyy. Se tuntuu iskevän rikki kaikki taivaan ja maan ääret, katot ja permannot. Tulisalamat lyövät ja säihkyvät yhtä mittaa. Niiden häikäisevä valo tunkeutuu saunan samean ikkunaruudun ja kylpyvihtojen lävitse. Se on kuin lohikäärmeen kieli. Se on Jumalan tulineulan kärki, joka etsii jotakin. Minua se etsii, välähtää pelosta värisevän pikku tyttösen mieleen. Samassa hän muistaa, miten Edlan Vihtori kuumensi nuppineulan ja pisti sen kärkeen ikkunaruudussa sirisevän kärpäsen ja miten mummovainaja luki suuresta kirjasta: Ei kukaan voi itseänsä niin salaisesti kätkeä, etten minä häntä näe. Vaikka te uppoaisitte merien syvyyksiin tai taivasten ääriin, vaikka vuoret ja kukkulat lankeaisivat teidän päällenne... Hänellä pienellä tyttöraukalla oli suojanansa vain saunan seinä ja muutamia kylpyvihtoja. Jos Jumala tahtoisi, niin tällä hetkellä hän voisi yhdellä tulkkauksella pistää tulineulansa kärkeen koko saunan tyttöineen ja kylpyvihtoineen ja nostaa, niinkuin Edlan Vihtori nosti neulan kärkeen keihästämäänsä kärpästä.
Hyvä Jumala ei ole Edlan Vihtori. Siitä ajatuksesta pikku tyttö sai ihmeellisen rohkeuden. Hän nousi nurkastansa vihtojen alta, kiipesi saunan lavoille ja avasi pienen savuikkunan. En ole enää piilossa, tässä olen avoimessa ikkunassa, Herra Jumala! Säästä kuitenkin pikku tyttö ja isän sauna!
Sauna säästyi, säästyi pikku tyttönenkin avoimessa savuikkunassa. Suuri tulineula lakkasi viiltelemästä, jyrinä eteni, hiljeni ja pian aurinko paistoi. Kohta kuului rannasta isän airojen kolahdus ja äidin hätäilevä ääni: Elsa, missä olet?
Hän tunsi itsensä ihmeen levolliseksi, ei kylpyvihtojen alla väriseväksi rääsyksi, vaan ylös savuikkunaan kiipeäväksi rohkeaksi tyttöseksi. Hän avasi silmänsä ja katsoi, paljonko kello oli. Missä poltot viipyivät? Laskuunsa joutunut aurinko oli ehtinyt ikkunan kohdalle ja valaissut huoneen. — Elsa, miten voit? Rauhan rohkaiseva ääni se oli.
Hyvissä ajoin he ennättivät Elsan synnytysvuoteen ääreen, ennen kuin ratkaiseva vaihe alkoi. Rauha totesi sen ja puuhaili tottuneesti vuoteen ympärillä ja keittiön puolella.
Synnytys jatkui rajuin, koko ruumista vavahduttavin nykäyksin. Jotakin hirveätä, mykistyttävän raakaa ja vastustamattoman voimakasta siinä Yrjön mielestä oli. Oli kuin pieni äkäinen myrskykeskus olisi pesiytynyt elävään ihmiseen ja siellä kauan viivyttyään kasvanut ja ahtaihin oloihinsa tuskastunut. Nyt oli puhkaistava tie vapauteen kantajaa säälimättä, keinoista välittämättä. Katselija tunsi pelkäävänsä pikku tyrannia. Puoliääneen hän pyyteli: Älä ole noin armoton! Tämä sinun majasi on minun oma vaimoni. Hän on minulle rakas, nyt kalliimpi kuin milloinkaan ennen! Sinä et saa raadella häntä tuolla tavalla! Minä pyydän, minä kiellän, minä rukoilen sinua!
Mutta myrskyn keskukseen joutunut nainen katseli urhoollisesti kuin ennen kotisaunansa avoimesta savuikkunasta. Jumalan tulineula säihkyi ja lenteli, poltti ja pisteli. Sen oli valta, sen oli voima. Se saisi lävistää hänet, jos niin parhaimmaksi katsoi, kunhan vain jättäisi lapsen elävänä ja vioittumattomana hänen miehelleen.
Yrjö puristi ja tuki häntä, leyhytteli ja pyyhki hänen kasvojaan, joissa tuska hikihelminä kihoili. Niiden keskellä loistivat äidin silmät tuskan- ja onnentäyteisinä. Mutta katselijasta tuntui tällä hetkellä, niinkuin niistä olisi katsonut irtautuva, lentoon pyrkivä elämä. Vapisuttava pelko valtasi hänen mielensä. Hän puristi lujemmin värähteleviä käsiä, laskeutui lähemmäksi kirkastuneita silmiä ja kuiskasi tuskin kuuluvasti: Älä jätä minua yksin!
Tästä tuskasta ja pelosta vapautti hänet pian uusi elämä. Se riipaisi itsensä esiin ja ilmoitti voittonsa kimeällä kirkaisulla.
Niinkuin aurinkoinen taivas olisi avautunut savuikkunan ääressä katselevan tyttösen silmien eteen. Pelko ja kipu olivat pois pyyhkäistyt. Suuri vapautuksen tunne täytti Elsan sydämen riemulla. Tuntui kuin entisten kertojen onni olisi näkymättömiä teitänsä palannut ja tämä uusi liittynyt lisäksi. Tähän sisältyi nyt monta vertaa enemmän kuin ennen. Yrjö, hänen oma miehensä ja lastensa isä oli katsomassa ja rohkaisemassa, omin käsin heidät elämään ottamassa.
Sanattomana kuin pyhän alttarin edessä seisoen katselee Yrjö lasta ja äitiä, sammumisen vaarasta pelastunutta, luonnon ihmeellisellä tavalla jakamaa elämän liekkiä. Kirkastunut hohde kasvoillaan hän vihdoin onnellisena polvistuu alttarinsa ääreen ja kuiskailee äidille kiitollisia sanoja.
Onnellisena myös äiti katselee ja kuuntelee isän sanoja kuin autuaallisessa unessa. Rauha pyyhkii hänen kasvojaan kostealla, kylmällä liinalla. Se virkistää suloisesti. Samalla liinalla Rauha naurahtaen sipaisee myös Yrjön kasvoja. Hänen äänensä kuuluu Elsan korviin kuin toisesta huoneesta: Voi, poika parka! Sinähän olet enemmän hiessä kuin Elsa! Yhdessäkö te olette hänet synnyttäneet? — Yhdessä. — Siksi kai tulikin noin vankka ja jämerä mies. —Voittoisa keskimatkojen juoksija!
Vankka jämerä mies... voittoisa juoksija, hänelle... Herpauttava raukeus täyttää nuoren äidin sielun ja ruumiin. Jokin auringon säde leikkii vielä katon rajassa. Rauha tulee ja menee, valkea pyyhinliina häilähtelee, vedet solisevat... keväiset vedet, lehtevien metsien, vihertävien niittyjen lävitse... Sadat valkoiset ja keltaiset päiväperhot nousevat ja laskevat, kiiltävät sudenkorennot ampuilevat, salaiset heinäsirkat sirittävät... Niittypolkua juoksee solakka, ruskearintainen nuori mies... Tämä on se mies, keskimatkojen juoksija, joista meillä on puute... Meidän poikamme Yrjö Voitto.
Kun hän herää, on jo iltapuhde ja huone on hämärtynyt. Tuttu huone tämä on. Neliskulmainen herätyskello nakuttelee pöydällä, ja kaikki on entisellään, kaikki muu, paitsi... Se kaikki on jo onnellisesti ohitse. Mikä ihana heräämys! Ei ole lupa vielä liikahdella, kenenkään sanomatta hän sen tietää, neljän lapsen äiti. Kohta he tulevat herättelemään ja tuovat poikani ensimmäiselle aterialleen. Aavisteleva ennakkotuntemus värähtelee hänen lävitseen.
Mistä kattoon noin lämpöistä valoa heijastelee? Ovat virittäneet uuniin tulen. Mitä? Sieltä kuuluu kuiskailevaa keskustelua ja hiljaista liikettä. Hän siirtyy varovasti sängyn reunaa kohti, kunnes näkee korkean päälaudan ohitse avoimesta ovesta viereiseen huoneeseen. Hengitystään pidätellen hän jää katselemaan silmiensä eteen avautunutta kuvaa.
Nestorin muori istuu lapsi sylissään pienellä jakkaralla lämpiävän uunin edessä. Hänen sylinsä on kuin avoin kätkyt. Siinä lepää valkoisella tyynyllä punaisen peiton alla kapaloitu lapsi. Muori sivelee ryppyisillä työn karkeuttamilla käsillänsä lapsen kapalovaatteita. Siitä oikean käden sormet hipuvat hiljaa avointa niskaa ja pientä päätä tunnustelemaan. Hänen uurteisiin jähmettyneet äidinkasvonsa alkavat sulaa ja liikehtiä, niinkuin pieniä hiirenpoikasia juoksentelisi poimuisen vaatteen alla. Niitä juoksee jo pian myös pinnalla, heteitä kyyneleitä vuosien uurtamia teitä pitkin. Muori ei voi käsiään irroittaa pyyhkiäksensä niitä. Vain sen verran hän päätään kääntää, etteivät kyynelet tipu lapsen päälle. Hän puhelee sopottaen pienokaiselle. Elsa tyttönen istuu jakkaralla muorin vieressä ja katselee ihastellen somaa pikku veljeään, jonka Rauha-täti on tuonut. Äiti arvaa, mitä isä juuri on tyttöselleen kertonut. Isä nojaa ulkonevaan muurin reunaan ja katselee myhäillen.
— Voi, kullanmuruni! Voi, västäräkkini, mitä tulit ja teit! Ettäs kuitenkin tulit tähän pahaan maailmaan!
Puhellessaan muori puristaa hellien pienokaista, niinkuin merien takaa lennähtäneen etelän linnun olisi saanut hoideltavakseen ja tahtoisi suojella sitä varhaiskevään kylmiä tuulia vastaan. Rauha tulee toisesta huoneesta sinisiä pikku vaatteita kädessään.
— Ettehän vain pudota lasta, hän leikillään on hätäilevinään.
— Minäkö pudottaisin lapsen? Pudotinko sinut, yhden kerran, sanopas!
— Ette kai pudottanut, vaikka mistäpä minä niin vanhoja asioita muistaisin.
Rauha naurahtelee vaatteita lämmittäen, mutta muorin kasvoille on häivähtänyt loukkautunut ilme. Se kuitenkin vapauttaa hänet poskille hersyvistä kyyneleistänsä. Hän kääntää aarretta leveässä sylissään, hyssyttelee ja tuutii, lapsen isällekin jo uskoo murheitansa vastaisen varalle.
— Tämä on Niemelän isäntä! Tätä on taidolla kasvateltava! Ei saa kolhia eikä pudotella!
— Ei toki, myöntelee isä.
— Eikä saa liian aikaisin kävelyttää, ettei kasva vääräsääriseksi.
— Ei missään tapauksessa.
— Nyt on jo vietävä syömään. Ei lasta saa nälässä kiusata.
— Älkää äiti turhia hätäilkö. Omilla eväillään hän tulisi vielä huomisenkin päivän toimeen.
— Etteikö tänään saisi mitään? Aiotko nälkään näännyttää lapsen?
— Ei näännytetä! Heti viedään kelliskelemään ihanimman ruokapöytänsä ääreen. Antakaa hänet minulle, että pääsette ylös siitä.
Muori ei luovuta aarrettansa. Yrjön avustamana hän pääsee ketterästi jaloilleen. Rauha jättää heidät ja menee sytyttämään lamppua.
Äiti on juuri heräävinään, kun he tulevat hänen vuoteensa luokse. Muori asettelee kalliin kantamuksensa hellävaroen hänen vierelleen sivellen siunaavasti valkeahihaista käsivartta. Hän on tullut katsomaan, kun ukolta on asian kuullut. Emäntä kehoittelee häntä istumaan ja pyytää Rauhaa keittiön puolelta kahvia toimittamaan. Kahvit on jo juotu, ja mitäpä hän enää istumaan, kun on jo näin kauan katsellut ja kaunista lasta sylissäänkin saanut pitää. Se on vahvempi ja suurempi kuin muori milloinkaan on nähnyt. Kuinka paljon se painoikaan! Että viisi ja puoli kiloa, ajatella! Miten paljon se tekee vanhan puntarin mukaan nauloissa ja luodeissa?
Sängyn päälautaan nojaten hän jää sitä miettimään niin kauaksi, että näkisi vain, miten Niemelän nuori isäntä aloittaa ensimmäisen ateriansa. Kukapa hennoisi isoäidiltä ja kahdeksan lapsen äidiltä tätä nautintoa kieltää, ei tytär eikä lapsen äiti, isä kaikkein vähimmin. Mutta kuivin silmin ei muori kauankaan voi katsella sitä toimitusta. Se on niin kaunista ja samalla niin haikeaa. Haikeaa on tietää ja tuntea, että itse on jo tyrehtynyt, haalistunut tällaiseksi keitetyksi lipeäkalaksi, josta ei heru muuta kuin suolaista vettä. Hyvästi nyt vain, lähdenkin jo tästä! Siunatkoon ja varjelkoon sitä pikkuista poikaa ja äitiä hänen kanssaan!
Rauha vie pikku Elsan nukkumaan ja lähtee saattelemaan äitiänsä, vain isä jää pikkumiehen aterian ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Hän katsoo vuoroin uutterasti ahkeroitsevaa poikaansa ja vuoroin vaimoaan, joka nopeasti jälleen on elämään virkistymässä. Kalvakas on vielä poski ja ruumis raasittu, mutta silmistä loistaa onnellisen äidin elämänilo, joka nopeasti lääkitsee myrskyn vauriot ja haavat. Parhaillaan mies itse jo parantanee, mitä luonnon pakosta elämänsä antajaa vastaan äsken on rikkonut. Hän imee häiriytyneet elämänvirrat paikoilleen, sen näkee äidin silmistä. Yrjö siirtyy lähemmäksi tarttuen vaimonsa käteen.
— Kiitos sinulle tästä päivästä, kiitos kaikesta! Olen usein ollut sinua kohtaan kiittämätön, nyt huomaan sen.
— Älä sellaista puhu!
— Liian vähän olen sinulle puhunut ja tunnustusta antanut. Itse olen usein rikkonut elämän lakeja vastaan sinun kertaakaan niistä moittimatta. Kymmenkertaisesti olet sinä ainoan erehdyksesi sovittanut. En ole osannut aavistaa, miten raskaan uhrin nainen jokaisessa lapsessansa elämälle antaa.
— Etkä vieläkään aavista, mitä mies vaimollensa silloin antaa, kun tämä saa tuntea miehensä rakkauden sellaisina hetkinä. Sinun voimasi virtasi minuun ja teki tuskani nautinnoksi. En milloinkaan unohda tätä päivää!
— En minäkään! En saata enää käsittää, miten edes ajatuksissani olen voinut olla katkera sinulle siitä, minkä raskain kärsimyksin olet meille lahjoittanut. Tänään olen tullut kahden lapsen isäksi.
Elsa ei puhu enää mitään, hymyilee vain. Hänen syvät säteilevät silmänsä pysähtyvät Yrjön silmiin. Mutta voitollisesti ensimmäisen päivänsä aloittanut keskimatkojen juoksija on kellahtanut pehmeälle päänaluiselleen. Äidin rintaan on päätetyn aterian merkiksi kihonnut pieni valkoinen pisara.
XV.
— Muistitietona kulkeutunut tarina kertoo Huhtakankaan olleen ennen muinoin suurena yhteisenä kaskiviljelmänä. Siitä lienee kulunut aikaa jo kolme sataa vuotta, mahdollisesti enemmänkin. Paikkakunnalla ei niihin aikoihin ollut vakinaista asutusta vain etelästä ja idästä kulkeutuneiden erämiesten saunoja yksinäisten järvien rannoilla. Miehen päivämatka oli siedettävä saunaväli, tätä lähemmäksi ei heikkovoimaisen uuden tulokkaan olisi ollut terveellistä majoittautua, ellei ollut sukulaisuussuhteessa aikaisemmin saapuneeseen naapuriinsa. Monta taistelua eri heimoista lähtöisin olevien erämaan valtaajien kesken lienee käyty. Mutta tämä ei erämaassa ollut mitään uutta. Sitä täällä kaikki urokset, jaloin juoksevaiset, siivin lentäväiset, kruunupäiset hirvet, punahelttaiset metsokukot olivat tehneet jo aikojen alusta. Voimakkaampi voitti ja omisti, heikompi hävisi ja pakeni. Mutta Huhtakankaan kaskiviljelys teki loistavan poikkeuksen yleisestä säännöstä. Sitä viljelykselle vallattaessa taisteltiin vain erämaata vastaan. Se oli yhdeksän miehen yhteistyö. Näin perintätieto siitä kertoi:
Kaukaisen rintamaapitäjän nuoret miehet kävivät syksyisin lintu- ja oravametsästyksellä täällä etäisellä salolla. Heidän huomiotansa alkoi kiinnittää tämä laaja lehtipuumetsää kasvava kangas. Siinä kasvoi rinnakkain valkovartista koivua, tervalehtistä leppää ja kahisevaa haapaa. Vain muutamia tumman vihertäviä kuusia seisoskeli siellä täällä, ja katajan käkkyröitä piileskeli juurikasvullisuutena. Myöhäissyksyn kuulakkaina pakkasaamuina oli kangas etäisemmiltä kukkuloilta katsoen silmää hivelevä nähtävyys. Se oli katselevien erämiesten mielestä kuin Turun tuomiokirkon alttarivaate, suuri keltainen läiskäpää pienempien, tummempien ja kirkkaampien värituntumien keskellä. Kuinka noin laaja lehtipuumetsä olikin pesiytynyt silmänkantamattomien havupuuaineiden keskeen?
— Tuohon kelpaisi kaski kaataa!
— Olisikin aika poika kaskeksi!
— Ainakin kymmenen ruistynnyrin laajuinen!
— Mitä puhut kymmenestä, sano kahdenkymmenen!
— Niin, jos laitoja pitkin kaadettaisiin.
— Laitojapa! Mikä estäisi kaatamasta ja polttamasta noin tasaisia laitoja.
Erottiin päiväksi riistakierrokselle, lintuansoille, loukuille, oravakankaille. Mutta komea keltainen alttarivaate kangasteli erämiesten mielessä kaiken päivää. Sitä oli noustava kukkuloille katsomaan, vaikka ansat olivat alhaalla marjametsissä ja viidakoissa. Siitä puhuttiin innostuneesti isälle ja ukkovaarille kotoisessa ruokapöydässä, kuiskittiin mielitietylle tytölle vaateaitan rapisevan tuohikaton alla.
— Siellä kaukana minä vasta kankaan näin.
— Kankaanko näit?
— Koivukankaan näin. Se oli ilta-auringon keltainen. Ei, paljon värikkäämpi se oli, kuin teeren munan ruskuainen. Muutoinkin se oli tuollainen mukavan soikulainen.
— Ruskeako ja soikulainen?
— Niin oli kaunis, ruskea ja keltainen, soikulainen.
Pitkään aikaan ei puhuttu mitään. Pojan etusormi piirteli vain suuria soikulaisia vuodepeitteeseen, tytön siristävissä silmissä selventyvat keltaiset koivut, ruskeat lehdet, syysmetsän kauneimmat värikuviota. Keväthankien valkaisema pellavakangas tuoksahti, ja hiljainen kylvösade rapisi tuohikattoon. Tytön sanat rapisivat milteipä yhtä ihanasti, pehmeän hiljaisesti.
— Mitähän, jos ensi talvena kutoisin sinun erämaan kankaasi kuviot seinävaatteeseeni?
— Kudo! Sen sinä teetkin!
Sitten keväinen sade taas rapisi, pojan sormi piirsi, tytön silmä sirisi. Vuoderyijylle syntyi suuri soikulainen, johon joka puolelta laajan erämaan keskestä työntyi niemiä, lahtia, jopa ulompana kohoavia kalliokukkuloita. Tytön silmä sovitteli niihin mummon metsäyrteistä keittämiä värejä: pohjalle sammalen vihreää, maakiven harmaata, reunakoristeeksi savun sinistä, tulen punaista. Keskelle hän sommittelee ruskeaa ja keltaista, koko sen erämaan ihmeellisen syysmetsän, josta poika valveillaankin maaten, kauneimpia uniansa näki.
Mutta syyskeltainen, soikulainen lehtipuukangas ei antanut talon eikä kylän aikuisemmillekaan miehille tunnon rauhaa, vaikka harvasanainen isäukko olikin illallispöydässä pojan maalausten keskeen ärähtynyt: Lapsellisia turiset! On kai niitä erämaan kangasmailla kaikennäköisiä soikulaisia! Poika vaikeni, isä mietti. Mietti ukkovaarikin uuninpankolla. Ja kun aikansa oli miettinyt niin urahtikin jo. Hänellä oli siihen aina oikeus, vaikka kenelläkään muulla ei olisi ollut.
— Kun minä olin nuori, niin...
Jostakin syystä ukkovaarin ajatus jäi kesken ja isäukko sanoa väliin:
— Siitä on jo aikaa, kun ukko oli nuori.
Mutta ukkovaari ei mitään kuullut tai eikö ollut kuulevinaan. Hän jatkoi keskeytynyttä ajatustaan:
— Kun minä olin nuori, niin pantiin erämetsissä kulkiessa merkille tuollaiset keltaiset syysmetsät. Ja seuraavana kesänä kaadettiin merkitylle paikalle yhdeksän kirveen kaski.
Ukkovaari ei asiasta tämän enempää puhunut, eikä hänen tarvinnut puhua, koska hän puhui itäviä sanoja. Kylän nuorten sukulaismiesten kesken pidettiin asiasta talven mittaan usein puhetta, tultiin kysymään ukko vaariltakin kokemusta ja neuvoa.
— Se on yksinkertainen asia, jos miehillä on miesten kunto ja sopuisa mieli! Mittumaarin jälkeen lehden parhaimmilleen joutuessa ottavat miehet kirveensä, panevat leipää ja suolaa konttiinsa sekä kalanpyydystä sen verran, että särvintä saavat, ja käyvät merkittyjä polkuja pitkin yötä päivää, kunnes joutuvat erämatkalla löydetylle paikalle. Siihen kaadetaan kaski, seuraavana kesänä se poltetaan ja kylvetään, sitä seuraavana leikataan ja puidaan. Siinä se! Ei se sen ihmeellisempi asia, jos vain löytyy kylästä yksimielisiä miehiä!
Löytyi toki nuoria miehiä, sukulaismiehiä kolmesta, neljästä talosta. Nuoria naisia, mielitiettyjä pyrkisi mukaan, mutta heitä ei oteta ensimmäiselle matkalle. Vasta keltaisen oljen sirppiään odottaessa heitä tarvitaan.
Niin lähti etäisestä kylästä yhdeksän nuorta miestä tahkottuine kirveineen ja eväsleipineen. Pitkiä päivämatkoja he taivalsivat, vesien rannoilla yöpyivät, mataloista lahdenpoukamista käestysverkoillansa haukia kiersivät. Kolmannen päivän iltapuolella tuli vastaan tavoitteen määränpää, suuri kesäisessä vihreydessään tohiseva kangas, Huhtakangas. Sinä iltana se jo nimensä sai. Havumaja pystytettiin, kalastuslautta rakennettiin. Mutta seuraavana aamuna auringon noustessa käytiin jo kasken kaadantaan. Kilvassa pykälsi lastua yhdeksän kirvestä. Notkui selkä, paistoi rinta ja suuret lehtipuut kaatuivat ryskyen ja kohisten toistensa niskaan. Yhdeksän päivää kesti kasken kaataminen. Viimeinen päivä oli hikinen ja pitkä. Hauetkin Niemelän lahdessa jo kummastelivat: Mihin miehet katosivat, kun ei kunniallinen hauki enää säällisellä tavalla edes hengestänsä pääse! Ja kymmenennen päivän aurinko haukotteli jo mäen takana: Eikö Huhtakankaan hullujen kaskenkaatajien yhdeksännestä päivästä loppua tulekaan? Yhdeksän oli pyhä luku, tehoisampi kuin viisi, seitsemän tahi yksitoista. He saivat Huhtakankaan lehtimetsän nurin ennen auringon nousua, mutta kelmeä oli jokaisen miehen naama. Kalakeiton hörpittyään he kaatuivat mättäilleen ja nukkuivat vuorokauden yhteen menoon.
Seuraavana kesänä kuljettiin vesiteitä pitkin kolmella veneellä, vaikka matkaa karttui näin kaksin verroin. Oli varauduttava pitempää, puolentoista, jopa kahden kuukauden oleskelua varten. Enemmän oli matkaan varattava evästä, työkaluja ja monta säkillistä rukiita. Tarkoin oli vaalittava kallis siemenvilja sadeveden ja myrskytuulen tuhoilta.
Jo matka oli vaiheikas ja jännittävä, mutta vielä enemmän huolta ja vaivaa antoi yhteishuhdan kasvukuntoon saattaminen. Kasken polttaminen, raskas ja hikinen työ oli ensimmäiseksi suoritettava. Kuivana kesänä olisi siitä voitu päästä yhden päivän humauksella, samalla vaivalla olisi päästy lähiseutujen koskemattomista havupuumetsistä, mutta metsien onneksi ja yhtiömiesten rasitukseksi kesä oli siksi kostea, että kaski täytyi viettää. Välitöikseen salvoivat miehet saunan, seutukunnan ensimmäisen hirsirakennuksen lähellä olevan lammen rantaan.
Jo oli saatu huhtamaa kauttaaltaan mustalle porolle, hiilet lakaistuiksi ja palamatta jääneet runkopuut suuriin kasoihin telatuiksi. Seuraava työ oli nokisen maan muokkaaminen. Jos olisi oltu lähempänä kotimaita, olisi voitu käyttää hevosta ja kaksikärkistä palosahraa, nyt oli tyydyttävä kuusen juurakoista veistettyihin kuokkiin ja yhdeksän miehen voimaan. Yhteisrintamassa avopäin, avorinnoin huhkittiin kilvassa, niinkuin jo oli totuttu kaataessa ja rovioita viertäessä. Keveämmäksi virkistys- ja välityöksi käytiin kalassa, kiskottiin kantamuksittain virsutuohta, nuorimmat juoksivat muurainnevoilla ja vaarainvuorilla, noet ja hiet huuhdottiin pois lammessa ja saunassa, mikä lämmitettiin joka ilta.
Viimeinen, pyhäisin työ oli huhdan kylvy. Se tapahtui elokuun alkupuolella Laurin päivän aikoihin. Jos lännen tuuli leyhytteli, niin se oli hyvin jos sadekuuron perässään veti, niin vielä parempi. Vanhin osamiehistä kylvi, nuorin veteli sitkainkuokkaa. Mutta muut seitsemän heiluttivat ahkerasti haarukkakuokkiansa, ettei kallisarvoisista harvahkoa kylvetyistä siemenjyvistä yksikään olisi jäänyt ahavan kuivateltaviksi. Kirota, kirkua, kammahdella ei saanut, vaikka kyy olisi kantapään alta esiin kierähtänyt. Mutta jos pahasilmäinen kuusikkonärhi tahi peräjalkainen kaakkurilintu yritti lentää kylvösmaan ylitse, niin kiven sai perään lingota tahi kolkkanuolensa lennättää. Sellaiset pahanonnen linnut saattoivat riistää puolet huhdan sadosta, jos keskipaikoilta pääsivät ylitse rääpöstämään. Kun kylvömies oli viimeiset jyvänsä huhdan laitaan heittänyt, hävisi hän sanan sanomatta metsään, sillä Ukon uhri oli kylvötyön päätös. Mies etsi lähimmän kuhisevan muurahaispesän, kätki sen kiehuvimpaan pisteeseen kylvövakkansa siemenjäännöksistä yhdeksän jyvää ja vuodatteli niiden höystöksi sormensa haavasta yhdeksän tippaa verta. Pyhäisen uhrin tapahtuessa, ei yksikään kuokka iskenyt, ei käsi heilahtanut eikä jalka potkaissut. Mutta miehen jälleen vakkoineen huhtaan kiivetessä huiskittiin sitä kiivaammin, varsinkin jos sattui olemaan hellesää ja paarmainen aika. Kylvömiehen ei tämän jälkeen tarvinnut tehdä enää muuta kuin mättäikössä kelliskeli ja saunaa lämmitteli. Kahdeksan osamiestä huolehti vointinsa mukaan siitä, ettei hänen ylimmäispapillinen laiskoittelulomansa venähtänyt kovin monipäiväiseksi. Hauska oli kevein venein kotiin päin soudella, kalaa paistaa, metsän mehevillä marjoilla herkutella. Salavihkaa sopi katsastella kalaisimpien salmivesien rannoilta uudistalon paikkaa, jos oli mielitietty jo valmiiksi katsottuna ja erämaahan vastustamaton veto.
Kolmas hupaisin matka tehtiin jälleen maitse, kun rantaniittyjen heinätyö oli päättynyt ja ensimmäiset kuhilaat pystytetty kotipeltojen huhtamaille. Nyt oli jo matkalupa myös nuorilla naisilla, nauravaisilla, mutta vain yhdellä kutakin Huhtahalmeen osakasta kohti. Kunkin miehen oma asia oli, kenet halusi mukaansa ottaa: nuorikkonsa, siskonsa tahi mielitiettynsä, jos asiat olivat jo niin puhutut, ettei kylän vanhempien naisten tarvinnut pitää niistä jälkipuheita. Sanomatta oli selvää, ettei saamattomista ollut matkaan lähtijöiksi. Tasaveroisen voimiltansa, varreltansa sulavan, sormiltansa näppärän piti sen naisen olla, joka pitkän matkapäivän tai tuiman leikkuurupeaman jälkeen matkaanottajallensa nauroi, niinkuin nuoren naisen nauraa tulee. Jos hän kokeestaan taidolla ja kunnialla selviytyi, niin saattoi kotimatka jäädä myöhäisempiin aikoihin.
Jonkun nuoren parin täytyikin jäädä vilja-aumojen kaitsijaksi. Eivät vanhemmat miehet joutaneet, heidän naisensa vielä vähemmin, hyvä että kahden viikon erämaalomalle olivat päässeet. Kotona odottivat lapset ja lampaat, hamput ja pellavat. Nuori pari jäi Huhtahalmeen paimeneksi, metsälammen saunaan mielellään. Heillä oli aikaa. He saisivat tehdä itselleen lisää rakennuksia: tuvan, navetan, aitan. Riihen ja saunan he saisivat ilmaiseksi, kun ne syksyllä muilta osamiehiltä vapautuisivat. Ja lähellä oli pieniä huhtamaita. Niitä he voisivat kuokkia pelloiksi, rantamaita raivata niityiksi. Mitä muuta kuuluisi heidän jokapäiväiseen leipäänsä, se alkaisi, kyllä juosta, leveämpänä tahi kapeampana riippuen heistä itsestään ja ylimmäisen sallimuksista.
Mitä nuorilla siihen olikaan lisättävää. Rinnakkain maakivellä seisten he vilkuttelivat kättään viimeisiksi hyvästiksi kotimatkaan lähteville huhtatovereille.
Tähän päättyi Yrjön tarina Huhtakankaan, koko seutukunnan ensimmäisestä kaskiviljelyksestä. Hänet oli joukon voimalla velvoitettu tähän, viidentoista minuutin historialliseen pakinointiin sen jälkeen, kun urheilukentän alustava työkatselmus oli saatu päätökseen. Kiitollisia kuuntelijoita oli hänellä vähintään sama määrä kuin alkuperäisen Huhtahalmeen kirvesyhtiössä oli ollut osakkaita, sirppikesän nuoret naiset mukaan luettuina. Samanikäisiä ja luontoisiakin suurin piirtein ottaen lienevät olleet: talonpoikia, nuoria maanviljelijöitä ja opettajia, pitäjän lääkäri, kunnankirjuri, meijerin isännöitsijä. Nainen oli mukana, kenellä oli. Myös muutamia nuoremman polven tarkkakorvaisia istuskeli jalat ristissä kuuntelukerhon puolipyöreässä piirissä, mikä merkitsi sitä, että Huhtakankaan, pitäjän tulevan urheilukentän historiallinen viljelystarina eläisi kolmanteen ja neljänteen polveen.
Metsäpalosta oli kulunut muutamia vuosia. Se oli tehnyt Huhtakankaalla puhdasta jälkeä ja kenttätoimikunnan viime viikkoina taajaan paukahdelleet dynamiittipötkyt ja kantopommit sitäkin selvempää. Normaalimittainen juoksurata ja noin puolet sen piiriin jäävästä soikiokentästä oli jo kannoista ja kivistä täysin vapaana. Mutta Niemelän puoleisessa rinnevietteessä valtava kasa kantoja ja risuja odotteli isännän lähempiä toimenpiteitä. Saattoivat ne jo siinä viivähtää pitkästymättä vaikka pari vuosikymmentä, ellei talossa sillä välin tullut polttopuista tarvetta.
Kahden viikon kuluttua, helluntain jälkeisenä maanantaina pidettäisiin kentällä ensimmäiset kilpailut. Osanottajia oli jo tähän mennessä ilmoittautunut yli kahden sadan, eri ikäisiä oppilaita, poikia ja tyttöjä pitäjän kaikista kansakouluista. Iloista ääntä ja tomun pölinää ei ainakaan tulisi puuttumaan, jos vain sattuisi kaunis poutasää.
Vaikka maa oli saatu ilmaiseksi, oli kenttä niellyt jo työpalkkoihinsa yli kolmekymmentätuhatta markkaa. Mistä ne oli saatu? Muutama tuhat kunnalta, pieniä avustuksia yhdistyksiltä. Yhteensä ne eivät nousseet kymmeneen tuhanteen markkaan, ja töitä tehtiin yhä kymmenen miehen voimalla. Eikö yhdeksän olisi ollut sopivampi luku, kuten kankaan ensimmäisissä raivaustöissä satoja vuosia sitten? Mistä rahat olivat tulleet ja tulivat edelleen?
No, nykyajan tunnollisempikaan ihminen ei ole niin turhan tarkka, että kauan vaivaisi mieltänsä mokomalla kysymyksellä. Paljon kauemmin ja perusteellisemmin hän pohtii kysymystä silloin, jos yhteistyön vastuunalaisella rahastonhoitajalla on liian paljon rahaa, ettei oikein olla selvillä, mihin ja millä tavalla hän kaiken saa kulumaan, ettei vain käyttele omiin tarkoituksiinsa.
Huhtakankaan urheilukentän rakennustöissä ei ollut sitä vaaraa eikä pitkiin aikoihin tulisi olemaan. Sen vuoksi kaikki asianharrastajat, hyvät ystävät ja kylänmiehet nousivat ja lähtivät koteihinsa mitä parhaimmalla mielellä. Niemelän emännän kenttäkestitys oli ollut kerrassaan mainio. Kahvit, tortut marjasäilykkeet hän oli vaivautunut kentälle kuljettamaan. Kas, miten osasikin, kouluja käymätön ihminen! Ja kenttäasia oli mainiossa menossa. Lisää kaasua vain! Sitä sopi polkea jo varpaallakin, sillä kentälle johtava tie oli autolla ajettavassa kunnossa, valtamaantie vain kahden kilometrin etäisyydessä.
Elsa ja Yrjö kulkivat kotiin päin vanhaa jalkapolkua astiakorejansa kantaen. Hyvin hupaisasti heidän sunnuntainen iltapäivänsä oli kulunut. Yrjö iloitsi harrastelutyönsä menestymisestä, Elsa samasta, kauniista kesästä ja monesta muusta. Pikku Yrjön syntymän jälkeen, vaikka siitä oli kulunut jo toista vuotta ei ollut pimeää eikä pilvistä päivää. Ja kuitenkin kaikki kasvoi ja kukoisti, niinkuin olisi satanut joka päivä. Yrjön aikaisempien vuosien umpimielisyydestä ei enää tuntunut merkkiä. Iltaisin hiilivalkean ääressä he kertoilivat päiväiset ilonsa ja huolensa. Sitten yhdessä luettiin tai leikittiin lasten kanssa. Jospa Yrjöllä vain ei olisi ollut niin paljon kodin ulkopuolella olevia tehtäviä. Miksi hänen piti kuulua kaikkiin valtuustoihin, lautakuntiin, johtokuntiin? Niinkuin pitäjässä ei enää muita miehiä olisi ollutkaan kuin Niemelän isäntä! Kimmoisaa polkua keveästi astelevat Niemelän emäntä oli tämän vuoksi milteipä mustasukkainen, ensi kerran elämässään.
Yrjö keskeytti hänen mietteensä, jotka eivät todella olleetkaan ajattelemisen arvoisia.
— Jos sanon sinulle, mitä tunnen, niin minulla ei ole nyt niin hyvä olo kuin tällaisen päivän jälkeen pitäisi olla.
— Väsyitkö kenttäpuuhissa?
— Enhän toki sellaisissa. Tämä tulee kokonaan ulkoa päin, en tiedä mistä. Jo lapsesta alkaen olen tuntenut, milloin on sähköä ilmassa, mieluisaa tahi epämiellyttävää. Nyt on jotakin epämieluisaa, sen saamme nähdä.
— Jos onkin, älä välitä siitä.
— Senpävuoksi puhun, ettet sinäkään välittäisi.
— En välitä mistään, mikä meidän elämäämme tahtomattamme tulee ulkoa päin. Mikään sellainen ei pääse pintaa syvemmälle eikä siitäkään lävitse.
— Mikä verraton vaimo! Minä olen ylpeä sinusta.
— Muista, mitä sananlasku sanoo ylpeydestä.
— Ylpeys käy lankeemuksen edellä, kyllä sen muistan. Jokin lankeemus meitä nyt odottaakin, tunnen sen ytimissäni. Mutta me nousemme siitä yhdessä, olkoonpa se mitä laatua tahansa.
Se odotti heitä kotona ja oli silminnähtävästi vihainen siitä, että niin kauan oli saanut odottaa. Elsa tuskin tunsi miestä, oli nähnyt hänet ainoastaan vanhan isännän hautajaisissa ja pari kertaa muissa perhepidoissa. Yrjölle vieras oli sitä tutumpi, vaikka vastenmielinen valitettavasti, koska hän oli verraten läheinen sukulainen, herastuomarin sisaren mies.
Puttolan isäntä ei ollut mikään keveän sarjan mies, vaikka oli varreltansa lyhkäinen. Sakeukseksi pitäjän pikkupojat häntä sanoivat, mutta varoivat isännän itsensä kuullen käyttää sitä, koska se helposti kävi kalliimmaksi heille kuin koulun ikkunaruudun rikkominen. Puttola oli pitkävihainen ja kunniastansa äärettömän arka. Hän tunsi keinot ja osasi niitä käyttää. Onneton se, joka joutui hänen silmätikukseen varsinkin jos oli jollakin tavalla riippuvaisuussuhteessa häneen. Mutta Sakeukseksi häntä sanottiin siitä huolimatta.
Hän istui vieraskamarin keinutuolissa ja otti kuppikoreineen palaavan talon haltijaväen vastaan, niinkuin isäntä tuollaiset tyhjiä koreja kantavat tyhjäntoimittajat ottaa. Tulijat kiiruhtivat tervehtimään ja tervetulleeksi toivottamaan.
— Kas, setä! Päivää! Kuinka setäkin nyt kerran on eksynyt meidän perukoille?
— Enpä ole aikaisemmin tullut käyneeksi, vaikka huomaan, että olisi pitänyt käydä.
— Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
— Niin no, miten tuon asian ottaa. Mutta mistä te kävelette tuollaisten pitokorien kanssa? Ei Niemelässä ennen sunnuntaipäivisin tavattu talkoita pitää.
Hän potkaisi keinun liikkeelle tasakärkisellä töppäsaappaallaan.
— Pienet talkoot meillä olikin, naurahti Yrjö. Olimme muutamien nuorten pitäjäläisten kanssa tuolla Huhtakankaan uuden urheilukentän katsojaisissa. Eivätkö ole kertoneet?
— Ovat kertoneet. Liiaksikin siitä huudetaan pitkin pitäjää. Niin no! Mitä siihen sanot?
— Elsa, mene laittamaan sedälle kahvia. Hän on liian kauan istunut täällä kuivin suin.
Elsa meni. Tuoli keinahti jälleen, leveä tukkeutunut nenä tuhahti pahaenteisesti. Yrjö muisti pari kertaa aikaisemmin kuulleensa tuon saman tuhauksen, ensi kerran, kun manttaalimiesten kokouksen puheenjohtajaksi valittiin Pietilä eikä Puttola, ja toisen kerran, kun edustajaksi kuntien liiton kokoukseen valittiin Palomäen isäntä. Puttola oli edustanut pitäjää kolmena edellisenä vuotena.
— En minä ole tullut tänne kahvikuppia norkoilemaan. Niin no! Sanon suoraan, ettäs tiedät sen!
— Hyväinen aika! Tiedän minä tuon sanomattakin!
— Tiedät, hyvinpä näytkin tietävän! Mitäs olet jo huseerannut tässä talossa viiden vuoden aikana? Metsät pilstannut, korvet rääpinyt. Ja nyt olet vielä talon parhaimmalle metsäkankaalle raviradatkin rakentanut, kun ensin olet polttanut ja hävittänyt metsän lakeaksi. Niin no! Mitäs siihen sanot?
— Setä liioittelee. En minä niin paljoa ole aikoihin saanut. Metsän poltti kulovalkea ja kentän rakennustyöt ovat vasta puolitiessä, vaikka niihin ottaa osaa koko pitäjä.
— Koko pitäjä juoksee sinun hulluutesi kantapäillä. Minä en juokse, ettäs sen tiedät! Mutta minä kysyn kuolleen vainajan valtuuttamana: Oletkos noudattanut hänen viimeistä tahtoansa, täyttänyt hänen testamenttinsa pykälät? Niin no! Mitäs siihen sanot?
— Se on minun asiani. Ja sitäpaitsi testamentti on oikeudessa lailliseksi valvottu.
— Kyllä kai se on valvottu. Ehkä kokonaan hävitetty, että häviäisi kaikki se, mikä perinnön saajalle on kovasti vastenmielistä. Erehdyitpä kerran laskuissasi, niin kullan ja kunnian perässä juoksevainen kuin oletkin. Mutta Niemelän herastuomari oli mies, jota ei niin vain vedetä nenästä, ei edes kuoltuansa. Ja ettäs tietäisit, etten turhan perässä juoksentele, näytän sinulle kopion hänen omakätisesti tekemästänsä testamentista, näytän samalla muutakin, vartoohan vähän!
Hän alkoi kaivella povitaskujaan.
Yrjö kimmahti. Vainajan viimeinen tahto! Testamentti! Se oli maannut vuosia rauhassa, kuten testamentin tekijä itsekin, joka ei enää istuskellut kuutamoilla tukkipuittensa kannoilla eikä kolkutellut syysöinä ikkunoissa. Ja kuitenkin hän eli, vaanivin kuoppasilmin tutki ja tunnusteli peltoja, rakennuksia, kulopaloja ja kuivettunein koukkukynsin kirjoitteli testamenttinsa kopioita... Rahaa ei saa menettää... ei saa, ei saa, taikka...
Puttola oli saanut etsimänsä kotelon ja kiehitellyt sen sisällä olevat paperiarkit auki. Hän nousi ja käveli Yrjön luokse töpsöttelevin askelin.
— Tässä on testamentin kopio. Tunnetko?
Yrjö vilkaisi.
— Tunnen hyvin!
— Niin no! Mitäs sanot? Ja tässä on se toinen paperi, josta voit päätellä, etten liiku kenen tahansa asioilla. Hän piteli molemmin käsin paperiarkin laidoista ja alkoi ääneen lukea:
Hyvä Lankomies Matti Puttola. Minä olen viime aikoina heikonpuoleiseksi käynyt, eikä mahtane enää monia viikkoja olla elettävänäni. Olen tässä asioitani järjestellyt ja pyytän että kuolemani jälkeen Lähimpänä Sukulaismiehenäni valvot Taloani. Ja tässä seuraa Testamentistani kopio, kuden näet olen luovuttanut siinä koko Omaisuuteni laillisesti pojakseni tunnustamalleni vaimovainajani äbäräpojalle. Näillä minun toivomuksillani ja tosivakavassa mielessä Testamenttiin liittymillä määräyksilläni ei ole mitään Oikeutellista merkitystä kyllähän minä senverran vuosikymmeninä käräjiä seuranneena miehenä Lakiasioista tiedän. Hän rikkoo ne milloin tahtoo eikä minulla silloin enää ole mitään valtaa hänen ylitseen, kuden ei ole ollut tähänkään asti. Mutta minä pyytän että sinä valvot häntä, tämän kirjan ja Testamenttikopion avulla muistutat häntä että hän tietäisi että mitä minä olen kirjoittanut sen olen Talon ja hänen omaa etuansa silmälläpitäen tositarkoituksella kirjoittanut. Sinä saatat olla pahoillasi kun olen sinut näin osattomaksi jättänyt mutta onhan sinulla varallisuutta ja sinun pojistasi minä olen huomannut että...
Niin no, tämä nyt ei oikeastaan kuulu enää asiaan. Puttola taittoi kirjeen ja pisti sen testamentin ohella taskuunsa. Riemullinen vapautuksen tunne valtasi Yrjön mielen, niinkuin joku olisi kurkusta puristavan otteensa hellittänyt... että mitä olen kirjoittanut sen olen talon ja hänen etuansa silmällä pitäen tositarkoituksella kirjoittanut. Niemelän herastuomarin, saiturin isäpuolen kuva kohosi uudessa valaistuksessa hänen silmiensä eteen. Sitä jyhkeämmäksi se kohosi, mitä matalammaksi testamentin valvojan Sakeus-olemus vaipui keskustelun edelleen jatkuessa.
— Niin on, siinä sen kuulit! herätteli Puttola.
— Kuulin! Ja nyt vastako, viiden vuoden kuluttua te ensi kerran olette joutanut valvomaan Niemelän talon ja minun etujani?
— Sinunko etujasi? Ettet häpeä vähän. En suinkaan minä nytkään ole tullut tänne sinun etujesi takia.
— Kenenkä sitten?
— Omieni, jos sen tietää tahdot.
— Mitä te tarkoitatte?
— Etkö muista testamenttisi loppupuolta?
— Muistan.
— Niin no! Ja kuitenkin minä ja minun sukuni tämän talon ainoat lailliset perijät olemme jääneet sinun tähtesi ihan ilman. Joko nyt ymmärrät ja uskot?
— Valitettavasti tämä on ollut isäpuoleni viimeinen tahto.
— Viis minä veisaan puolihöperön vanhan miehen viimeisestä tahdosta! Minä tahdon ja otan osani Niemelän talosta, ettäs sen tiedät!
Hän käveli vierashuoneen lattiaa pitkin pienen lihavan miehen töpöttelevin askelin. Moniin syviin ryppyihin kuroutunut niskaliha punoitti kuin keväinen kukonheltta. Nähtävästi hänellä oli myös hengenahdistusta. Enempi liikunta ja neuvonpito alkaisi käydä sydämen kustannuksella.
— Millä tavalla te aiotte sen ottaa?
Yrjö teki kysymyksensä milteipä lapsellisen uteliaasti. Puttola kääntyi yllättävän vikkelästi.
— Jaa millä tavalla! Sitä minun sopii kysyä sinulta ja sitä varten minä olen tänään tänne vaivautunutkin. Joko nyt ymmärrät yskän?
Mahdoton tuollaisen ahneuden rintayskää oli ymmärtää sen, joka itse ei ollut sitä kokenut. Yrjö katseli kummastuneen näköisenä, Puttola huohotteli verestävin silmin, naamapuolikin jo punoitti.
— Tarkoitatteko, että minun pitäisi painaa Niemelän ovi hiljaa kiinni ja jättää talo teidän haltuunne?
— Vaikka en nyt juuri sitäkään. En minä mikään susi ole.
Hän astui muutaman askelen, verestävinä pullottaviin silmiin ilmestyi saaliinhimoinen kiilto. Mikä susi tuollainen mies oli. Sellainen luulottelu olisi ollut loukkaus ei miestä, vaan sutta, sitkeäjänteistä, terävähampaista kestävyysjuoksijaa vastaan. Jos hän jokin luontokappale oli, niin lihava, saalistamistilaisuuksia vaaniva kartanonrotta hän oli. Ensimmäinen tilaisuus oli ilmaiseksi saatu Puttolan talo, jonka hyvämultaisia peltoja hän jo vuosikymmeniä oli pessyt, hyötyisästi kasvavia metsiä puulaakien välityksellä hoidellut ja isän rakentamia rakennuksia sopivasti laimennetulla punamultavellillä sivellyt. Siinä pyörimisen ja viisaan hyörimisen touhussa hän on itsekin tuollaiseksi sakeukseksi pyöristynyt, koska rukiinen jumalanvilja hänen rottaruumiissansa liiankin hyvin tehosi. Ja Niemelän talo oli ilman muuta liukunut hänen käsistään! Mieheltä, kenelle se lain ja oikeuden ja kristillisen maailmanjärjestyksen mukaan kuului, vaikka hänellä oli laillisesti siitettyjä lapsiakin, jotka tarvitsivat ja osasivat syödä, vieläpä juodakin.
Pitkähkön vaitiolon aikana oli Puttola arvaillut Yrjön ajatuksia, mutta vastoin tapojaan ehkäpä myös ahneutensa sokaisemana erehtynyt täydellisesti, niinkuin koko tämä hänen ennakolta harkittu hyökkäyssuunnitelmansa oli ollut erehdys. Jos vastapelaaja olisi ollut rotanpoika, olisi hänen suunnitelmansa menestynyt, kenties loistavasti. Puttolan onnettomuudeksi hän ei ollut sitä, vaan oravanpoika, sudenpentu, mikä lienee ollutkaan, ja sen vuoksi kävi niinkuin kävi. Puttola luuli tarkoin sihdanneensa, tarkisti kuitenkin vielä, minkä tykyttävältä sydämeltään saattoi, ja sitten laukaisi.
— Viisisataatuhatta markkaa! Ei kai se ole mielestäsi kohtuuttomasti pyydetty?
— Tarjottu, kai tarkoitatte?
— Häh, et suinkaan luule, että minun pitäisi ostaa tämä talo sinulta?
— Ihmeellisemmältä vielä tuntuisi, jos minun pitäisi ostaa laillisesti perimäni talo teiltä.
— Mutta minun hallussani on nämä kirjat, joista sinulle voi koitua paljon harmia ja ikävyyttä.
— Tarkoitatteko ehkä, että minun pitäisi viidelläsadallatuhannella ostaa teiltä tuo testamentin jäljennös ja isäpuoleni kirje, ettei minulle koituisi niistä ikävyyksiä?
— Niin no. Miksikä nyt tahdot sanoa tuota, ostamiseksi tai asioiden muuksi järjestelemiseksi.
— Tai kiristämiseksi sukulaisrakkauden nimessä.
— Ki-kiristämiseksikö? Puttola häkeltyi hieman. — Mitä sinä oikeastaan puhut, poika? Voisin haastaa sinut käräjiin kunnianloukkauksesta. Etkä sinä ole edes minun sukulaiseni. Niin no. Ettäs sen tiedät!
— Siitä minä en ole vähääkään pahoillani.
— Vai niin, vai et ole pahoillasi! Se vielä puuttuisi, että olisit.
Hän tepsutteli lattiaa edestakaisin kiukkuisen näköisenä. Laukaus nähtävästi oli mennyt pahasti vikaan ja hän keräsi aineksia uuteen yritykseen.
— Vai niin, vai et ole pahoillasi. Etköhän sittenkään olisi pahoillasi, jos sen koko pitäjä tietäisi... Niin no. Mitäpä me joutavista, eikä minulla ole aikaa sellaisiin. Minä helpotan neljään ja puoleen sataan, ja puolet siitäkin voidan panna kirjan päälle. Ja mitä muuten tulee asioiden salassa pysymiseen, niin mikä kerran on sovittu ja minkä minä olen luvannut niin siihen voit luottaa. No, mitä sanot? Aikaa on, mutta enpä takaa kuinka kauan.
Hän seisoi hajasäärin kuin romuhuutokaupan vasaramies. Niemelän herastuomarin peruja! Testamentti ja häväistyskirje! Paljonko tarjotaan? Minkä verran arvoa mahtoi ollakaan tuollaisella testamenttikopiolla ja kirjeellä? Oliko siinä hänen saalistettavanaan mahdollisesti jotakin sellaista, joka saattaisi pahaa mieltä aikaan, jota ei jo koko pitäjä tietäisi? Oliko vanha vakainen mies tosissaan, vai laskiko karkeata pilaa? Hänessä ei kyllä näyttänyt olevan mahdollisuuksia pilaan. Sitä saattoi nyt helposti kokeilla.
— Minun mielestäni tuollainen tavara olisi kyllin maksettu kahdellasadallatuhannella markalla.
Kaupantekijä kävi ansaan. Hänen haaleat silmänsä alkoivat loistaa kuin puun oksalla saalistavan vanhan variksen.
— Mitä, puhut kahdestasadasta tuhannesta, poika! Hyvä nimi on kultaa kalliimpi. Maailman kujilla juoksennellessasi olet varmaan unohtanut, minkä arvon ihmiset täälläpäin panevat kunnialliselle nimelle.
— Mikä minun kunniaani vaivaa? Onko siinä teidän mielestänne jotakin puhdistettavaa?
— Niin no. Enhän minä tahdo väittää enempää kuin tosi on ja itsekin tiedät. Ja tässä isäpuolesi testamentissa ja kirjeessähän se vääjäämättömästi todistetaan. Olet äpärä, mutta kihlakunnantuomaria lukuunottamatta tuskin kukaan pitäjäläinen sitä tietänee. Jos tämä kirje ja testamenttikopio hävitetään, niin...
— Niin entä sitten?
— No, ymmärrät kai tuon itse.
— Lakkaanko olemasta äpärä?
— Niin no. Ei kukaan tiedä eikä huutele siitä.
Haaleat silmät räpyttelivät viekkaan näköisesti. Onko mies noin tyhmä, ettei tuon vertaa ymmärrä?
— Jopa onkin mainio temppu ja yksinkertaisesti toteutettavissa, nauroi Yrjö.
Kaupantekijä katsahti epäluuloisesti. Alku oli näyttänyt lupaavalta. Nyt taitaa koko mies peräytyä ensimmäisestä huudostaankin.
— Mitä naurat? hän tiukkasi malttinsa menettäen eikä samaan menoon voinut olla ilmaisematta: On minulla tiedossani ja vallassani vielä muutakin, ellei tämä riitä?
— No, mitähän tuo olisi?
— Sinun emännälläsikin on poika, vaikka ette ole uskaltaneet sitä tuoda kylän ihmisten näkyviin. Kyllä minä asiat tiedän ja voin tarvittaessa vaikka todistaa. Niin no. Se vasta oikein nauraa, joka viimeksi nauraa.
Emäntä oli joutunut kahvitarjottimineen vierashuoneen ovelle ja kuullut viimeiset sanat. Puttola ei huomannut häntä, koska seisoi selin, eikä Yrjökään, sillä hän suuttui niin, että maailma musteni hänen silmissään. Kuka oli tuo mies, joka solvasi tuolla tavalla, omien katalien pyyteittensä saavuttamiseksi kehtasi ja rohkeni käyttää noin likaisia keinoja. Mikä mies hän oli? Vanha inhottava rotta, hampaissaan haaskasta esiin vedetyt mädät suolet. Ellet luovuta sitä, mitä saanut olet, niin tästä saat kaulakoristeen, ja vaimollesi minulla on varattuna samanlainen!
Hän olisi sillä hetkellä voinut potkaista miehen ulos kuin vanhan kenkärajan, tehdä paljon pahempaa, melkein vaikka mitä. Vanha viisas vaistosi jälleen vikaan ampuneensa, omaksi vahingokseen liian pitkälle menneensä. Hän peräytyi ovelle. Emäntä siirtyi näppärästi sivuun ja kääntyi tarjottimineen.
— Olkaa hyvä ja ottakaa kahvia!
— Niin no. Tuota, se on suotta...
— Suotta onkin! Painukaa matkoihinne! Tämä on Niemelän perintötalo eikä kunnialla kuolleen isäni, herastuomarin tahto ole ollut, että se milloinkaan joutuisi teidänlaistenne haaskalintujen hajotettavaksi.
— Vai niin, vai sillä tavalla! Sinä kuulet vielä minusta! mutisi eteiseen ja maantielle perääntyvä saalistaja.
— Parempi etten kuulisi! ilmaisi talon isäntä kuuluvalla äänellä mielipiteensä. Hän käveli huoneen nurkasta nurkkaan samaa tietä, jota vieras äsken. Ero oli vain siinä, että matka joutui pitemmin ja notkeammin askelin. Käännökset tapahtuivat tuiman äkäisesti, sähköiset ilmavirrat kulkivat edellä ja vanavedessä. Tuollainen otus! Noin saastaiset aseet! Että miehen nimeä kantava kehtaakin! Ja niinkuin nuo solvaukset eivät jo olisi iljettävänä, näkyvänä ja näkymättömänä limana purkautuneet hänen ja hänen laistensa sameista silmistä ja niljaisesta sielusta! Olisiko sitä varten tarvinnut aneita ostaa? Hukkaan heitettyjä rahoja! Niemelän talo ja tavara eivät olleet tarkoitetut ainakaan tällä tavalla haaskattaviksi. Siinä herastuomari oli ollut täysin oikeassa. Elsa laski kahvitarjottimen pöydälle ja laski kätensä hänen olalleen.
— Olet kiihtynyt, ei se kannata.
— Kuulitko, mitä hän sanoi meistä?
— Kuulin, mitä sanoi minusta.
— Ja olet noin rauhallinen!
— Jos häntä huvittaa tuollainen sanominen, niin se on hänen asiansa.
— Mutta sinä et kuullut kaikkea. Hän tahtoi noilla likaisilla keinoillansa saada itselleen aineellista etua meidän ja Niemelän talon kustannuksella. Isäpuoleni oli uskonut hänen haltuunsa jonkinlaisen testamenttinsa valvonnan.
— Eikö hän olisi ollut herastuomarin lähin perijä ilman sinua?
— Ainoa perijä.
— Siinäpä se! Usein raha ja omaisuus kuolettavat ihmisiltä inhimilliset tunteet, varsinkin jos jo ovat olleet kuin suuhun tipahtamassa. Syy luonnollisesti kohdistuu siihen, joka edestä nuolaisi. Sinä olet riistänyt häneltä suuren omaisuuden. Näin hän asian käsittää.
Yrjö katsoi mietteliäänä vaimoansa silmiin. Tuosta näkökulmasta hän ei ollut asiaa ajatellut eikä milloinkaan olisi uskonut Elsan, ei kenenkään naisen juuri itseensä kohdistuneen häpeällisen loukkauksen jälkeen voivan noin ajatella.
— Olet oikeassa! Ellen minä äitini harha-askelen vuoksi odottamattomana tungettelijana olisi tähän taloon tullut, olisi isäpuoleni jälkeensä jättämä perintö kokonaisuudessaan langennut Puttolaan, hänen ainoan sisarensa jälkeläisille. Valmiiksi katettu ja hartaasti odotettu pitopöytä meni ventovieraalle kerjäläiselle. Kukapa tuosta ei myrkkyttyisi.
Hän veti Elsan lähemmäksi itseään vieläkään irroittamatta katsettaan hänestä.
— Mitä sanot, jos jättäisimme Niemelän heille? Jos muuttaisimme takaisin Lampelaan, jossa vanhempasi ja vanhin poikamme meitä kaipaavat?
— Muutetaan vain! Meillä kaikilla on sielläkin riittävästi elämisen tilaa. Elsa katsoi Yrjöön syvästi lämmittävillä silmillänsä.
— Tahi jos siirtyisimme johonkin koskemattomaan korpeen, niinkuin ennen muinoin tekivät ne kaksi nuorta, jotka toisten lähdettyä jäivät käsi kädessä Huhtakankaan maakivelle.
— Sinun toverinasi ja rinnallasi olen siihenkin valmis.
Hän sanoi tämän pitkän läheisesti yhdistävän äänettömyyden jälkeen. Hänen silmänsä säteilivät syvää rakkautta ja sydämen vilpitöntä uskollisuutta. Aikoja, vuosisatoja taaksepäin suuntautuvana kaukonäkemyksenä he katselivat elämäänsä nuorina yrittäjinä yhteisvoimin kasketun Huhtakankaan laidassa rannattoman erämaan keskellä. Olisiko heillä riittävästi siinä asemassa vaadittavaa rohkeutta, kestävyyttä ja uskollisuutta? Uskollisuutta ehkä sittenkin eniten, vaikka mainetodistukset Puttolan laillisesti leimattua arvostelumittaa käyttäen olivatkin hävettävän huonot.
Heidät herätti mietteistään vanha pirteä naapuri, joka yksin jäätyään oli jättänyt kaiken ja seurannut elämän kutsun vaateliasta ääntä. Hän tuli usein odottamatta ja oli aina tervetullut. Nyt oli vieraskahvikin valmiiksi keitetty ja kylliksi jäähtynyt. Vaikka eipä Paukkula siitä sanottavasti välittänyt, maistoihan kupin tarjottaessa, ettei myrkyn vaikutus ja muisto kokonaan ruumiista häviäisi. Hän pursusi keväistä elämää ja heitteli leikillisiä, pirteästi piristäviä sanojansa kuin taitava kankaankutoja parhaimpia sukkuloitansa. Hän oli viime päivinä tehnyt riemastuttavia keksintöjä perunapellollansa. Joka päivä hän siellä jotakin uutta keksi, mutta tämä viimeinen oli yliveto kuulijoittenkin mielestä. Hän kertoi:
— On ollut vähän kiirettä kevättöitteni kanssa. En mielestäni ole joutunut perunantaimiakaan haraamaan niin useasti kuin olisi tarvinnut. Tällöinpä muutamana aamuna huomasin, kuinka kanat toimessaan ruoputtivat pihamaata. Te tyhmät ja kiittämättömät kanat, ajattelin minä. Koko talven olen teitä ruokkinut, ettekä sen palkaksi viitsi edes minun perunamaatani harata, vaikka teillä on tuollainen ammattitaito ja hyvät välikappaleet. Sitä minä mietin lähes puoli päivää, kanojeni kiittämättömyyttä, kunnes keksin oman tyhmyyteni. Mitä sinä vaadin kanoiltasi enemmän kuin itseltäsi ja viisailta kanssaihmisiltäsi? Kuka tässä maailmassa toisen hyväksi mitään ilmaiseksi tekee? Mutta jos saa jotakin omaan kupuunsa, niin raapii kyntensä verille, iskee nokkansa vaikka mukulakiven läpi. Otin ohran jyviä kuppiin, johdattelin niiden avulla kanat perunapellolle ja kylvin loput taimieni juurille. Kyllä silmä kiilsi ja multa pölisi. Varhainen kesäperunani harattiin niin hyväksi, etten mitenkään itse olisi sitä paremmaksi saanut. Tämän jälkeen olemme toimiskelleet mitä parhaimmassa yhteisymmärryksessä joka päivä, tyhmät kanat ja viisas mies, tai viisaat kanat ja tyhmä mies riippuen siitä, mistä näkökulmasta yhteistoimintaamme katsellaan, kanan vaiko miehen. Joka tapauksessa perunat tulevat haratuiksi, jyvät kupuihin nopituiksi samoin kuin lihavat matotoukan kellekkeet siinä sivussa meidän yhteiseksi mielihyväksemme. Mitä muuta meidän pitäisi enää toisiltamme ja yhteiseltä liikeyritykseltämme vaatia?
— Ei mitään! Ei mitään muuta! Kuuntelijat nauroivat iloisesti.
— Yhtä ja samaa se on usein meidän ihmisten kesken. Jos jokin pyörevä kukko tahi pulleva kanamuori ruoputtelee roskia tuuleen, niin muistakaamme aina, että se on hänelle tärkeä elämäntehtävä: Jyviä kupuun, toukkia jälkiruoaksi! Mutta siinä samassa tulevat myös meidän perunantaimemme haratuiksi, mikä niiden kasvun ja kehityksen kannalta katsottuna on myös hyödyllinen ja tärkeä asia.
Elsa ja Yrjö nauroivat yhteen ääneen.
— Mikä teitä naurattaa? Vaikka mitäpä minä sillä tiedolla teen. Vanhan miehen on aina hupaisa katsella nuorten nauravia kasvoja.
He lähtivät saattelemaan Paukkulaa hakamaan veräjälle saakka, kävelivät sieltä rantaan viettäville juurikasvisaroille, joiden kylvönauhoissa kauniisti vihertävien taimisirkkojen keskellä muutamat keltavästäräkit uutterasti ruoputtelivat.
He kääntyivät katsomaan toisiaan nauraen jälleen yhtä aikaa ilman näkyväistä asiaa, vapauttavan iloisesti.
XVI.
Hyväsatoisen ja hyvin onnistuneen heinänkorjuun jälkeen Elsa ja Yrjö lähtivät muutaman päivän kiertomatkalle kotimaassa poiketen paluumatkallaan Suomen yleisissä mestaruuskilpailuissa uuden stadionin kentällä. Juuri hiljakkoin oli saatu tieto siitä, että Suomi oli saanut järjestettäväkseen olympialaiset, nämä kansojen kunniakkaat rauhan kisat, joita kaukainen idän valtakunta ei sodan vuoksi voinut vastaan ottaa. Valmisteluaikaa oli jäljellä vajaa kaksi vuotta. Kuinka pieni maa näin lyhyessä ajassa selviytyisi suuresta tehtävästään? Vastaus heijasteli Suomen urheiluväen päivänpaahtamista kasvoista.
Ilman ennakkosuunnitelmaa he liittyivät erääseen niistä lukuisista retkikunnista, jotka kesäisinä sunnuntaipäivinä tekevät opintomatkojansa parhaimmin hoidetuille viljelystiloille lounais- ja etelä-Suomessa. Jo ensimmäisinä yhteisvuosinaan he Lampelasta käsin olivat ottaneet niihin osaa. Tämä elokuisen sunnuntain retkeilypäivä muodostui monessa suhteessa edellisiä kertoja antoisammaksi.
Rukiin niittoa oli muutamin paikoin aloitettu. Mäkimailla tuleentuneet vehnä- ja kauravainiotkin jo kellersivät. Kesäinen vihreys vallitsi täyteläisenä enää ainoastaan odelmapelloilla ja juurikasvisaroilla, mutta nekin vaikersivat kuivuuden vaivaamina. Jano on, kova on jano, veli veikkoinen! läähätti matala apilan odelma. Älä hätiisi kuole! Maan kasteesta me jo syyspuolen pimeinä öinä kosteutta imemme! Näin lohdutteli rehevämpi sokerijuurikas valittelevaa lähinaapuriansa, näin, tai muulla tavalla kenties siten, ettei auton ikkunasta katseleva matkamies osannut sitä mielessään kuvitella.
Määränpäässä oli matkailijoita vastaanottamassa keski-ikäinen, eloisa, notkeasti liikehtivä isäntämies. Milteipä sähköistävä oli hänen kädenpuristuksensa ja hänen tervetuliaissanansa antoivat miettimisen aihetta retkeilijöille. Kun joku heistä tavalliseen tapaan kohteliaasti valitteli, että heistä aiheutuu hänelle paljon vaivaa, vastasi tuo elämän voimalla ladattu opastaja:
— Mitä vaivaa! Terveellä ihmisellä ei milloinkaan ole vaivaa, on vain työtä ja toimintaa, ja eihän työ ole vaivaa!
Sanat virittivät iloisen mielialan, uneliaimmatkin virkistyivät. Peltopolkuja pitkin käyskenneltiin erikokoisilla viljelystiloilla. Ensimmäinen ei oikeastaan mikään viljelystila ollut, vaan kylän räätälin pikkuinen palsta, jonka pihamaalla huolekas kanaemo hoiteli varpusen kokoisia poikasiansa. Yhtä huolekkaasti oli räätäli vuosikausia toiminut pienen viljelmänsä hoitajana. Omenapuut, marjapensaat ja keittiökasvimaa antoivat siitä mitä parhaimman todistuksen. Räätäli vakuutteli, että palstan viljeleminen tarjosi hänelle virkistävää vaihtelua vakinaisen työn lomassa. Kun hän varhaisaamuisen pari tuntia kestäneen maatyörupeamansa jälkeen palasi räätälipöytänsä luokse, juoksivat leikkaussaksien terät juuri sitä linjaa, mitä liituviiva näytti, ja ompelukoneen pyörä hyrisi kahta vertaa iloisemmin. Näin kesäisiä näköaloja räätäli valoitteli kauniin puutarhapalstansa sunnuntaisella pihamaalla.
Toinen retkeilypaikka oli keskikokoinen viljelystila, jossa paitsi hyvin hoidettua maa- ja karjataloutta retkeilijöiden huomiota kiinnitti erikoisen tyylipuhdas vanhanaikainen asuinrakennus. Matalarakenteisena, vaaleaksi maalattuna se ikään kuin puolitorkuksissa paitahihasillaan lepäsi piha- ja omenapuittensa ympäröimällä ruohomatollansa: Anteeksi nyt vain, hyvät vieraat, ettei satu olemaan nuttua päälläni, mutta eilen illalla olin saunassa ja ylläni on puhdas aivinainen paita! Suurehkossa hauskasti sisustetussa perheentuvassa oli sama sunnuntainen tunnelma: puhdasta ja vaaleaa, huoletonta, mutta kuitenkin harkitusti huolekasta, keittiöpöydät ja astiakaapit mitä tarkoituksenmukaisimmasti omalle kohdalleen sovitettuina ja kukin esine niissä paikallansa, kaksoiskeinutuoli kaiken keskellä kuin kuningas valtakunnassansa.
Seuraava talo oli edellistä suurempi komean havumetsän keskellä. Talon rakennuksille pihoineen ja puutarhoineen oli ahkera ihmiskäsi vuosien kuluessa valloittanut aurinkoisen tilan. Mutta se oli tehty riidattomassa yhteisymmärryksessä väkevästi puoliaan pitävän luonnon kanssa. Siinä missä luonto taitavasti oli aloittanut, ihmiskäsi oli vain täydentäen parantanut. Näin oli muodostunut somasti mutkittelevia polkuteitä, mukulakivin muurattuja terasseja hillitysti kukkivia raunioita. Mutta asuinrakennuksen katveenpuoleista seinustaa koristi vain muutama hyötevästi rehevöitynyt sanajalkapensas. Talon pieni pystykorva koira raaviskeli takatassuillansa multaa yhden pensaan ympärille. Minä näitä tässä sivutöikseni hoitelen! näytti se ilmaisevan. Pystykorva sopi mainiosti tähän tehtävään niin kokonsa, värinsä kuin ilmeikkään, vaikka hieman ylimielisen katsantokantansa vuoksi.
Talon emäntä oli kuollut pari vuotta sitten. Mutta hän oli jättänyt jäljelle taitavan ja työteliään elämänsä erinomaisen kauniit saavutukset, joiden parissa hänen hiljainen henkensä näytti edelleen viihtyvän, kenties tulevaisiin sukupolviin. Myös isäntä ja talon ainoa poika olivat itse suunnittelemillaan ja taidokkaasti valmistamillaan käsitöillä kaunistaneet kotia. Jokainen esine, pienempi ja suurempi oli kotona tehty juuri sitä paikkaa varten. Alkuperäiset taideteokset ja valikoitu kirjallisuus sopivat kodin asujanten taidollisesti rakentamaan ympäristöön.
Kierroksen päättyessä opasteli vastaanottaja retkeilyvieraita viimeiseksi oman talonsa viljelysmailla. Tämä talo oli ensiluokkainen viljelystila. Sitä ei tarvinnut tutkia kirjoista eikä edellisten vuosien satosaavutuksista, sen voi suoraan lukea kellastuvaa eloa kasvavista pelloista. Ne kantoivat niin täyteIäistä satoa kuin kuvitella saattoi. Viljelijällä itsellään oli kuitenkin vielä useita toivomuksia lausuttavanaan, ei kesään eikä luonnonantiin, vaan omaan viljelijätoimintaansa nähden. Lainehtivan vehnäpellon keskellä oli pieni valkohaituvissa kukkiva ohdakeluoto. Kuinka se oli jäänytkin sinne pesiytymään? Jos polku olisi avautunut vehnäelon lävitse, niin nähtävästi mies juoksujalkaa olisi rientänyt hävittämään ilkkuvien tuholaisten tyyssijan. Rehevän sokerijuurikaspellon laidassa oli muutamia noin neliömetrin laajuisia aukkopäitä. Kylväjä ei ollut huomannut peräyttää kylvökonettansa tien reunaan saakka. Sen seurauksena nuo muutamat pienet avopaikat kiusasivat isäntää ja harmittivat tekijää joka kerta tietä ohitse kuljettaessa, kunnes juurikkaat olisivat kasassa. Siinä heillä pienen huomaamattomuuden seurauksena oli monipäiväinen vaiva, koko kesän härnäävä kärpänen, jonka lukemattomia kertoja sai hälväistä pois silmiltänsä. Siinä paikalla pidettiin pieni levähdyshetki. Isäntä puheli hiljalleen kuin itsensä kanssa tiliä tehden.
— Vaikka toiselta puolen on se hyväksikin, että ihmisellä on aina edessänsä jokin silmätikku, ettei vain hairahtuisi luulemaan itseänsä erehtymättömäksi ja tekojansa valmiiksi. Mitä me olemme, jos sellaisiksi tulemme? Kypsynyt vilja, joka huomenna niitetään, ettei maahan variseisi, juureton puu, joka kaadetaan, ennen kuin itse kaatuu, että voitaisiin käyttää jollakin tavoin hyödyksi. Mutta mitä iloa on meille itsellemme enää siitä, että meidät näin valmiina kootaan omistajan laariin tai murskataan polttopuuksi hänen halkovajaansa? Paljon mieluisampaa on tuntea juuriensa imevän ja vartensa vihoittavan, vaikka omistaja sanoisikin: Et ole valmis, pitkiin aikoihin, yrittele ahkerasti vielä!
Talon pihamaalla autoa odoteltaessa esitteli isäntä vieraillensa taikavarvun käyttöä. Monta kaivon paikkaa löydettiin, yksi niistä oli avattu, ja siitä painui taloon hyvää vettä niin paljon kuin tarvittiin. Muutamien puutarha- ja pihapuiden surkastuneet oksat osoittivat havainnollisesti, miten elävälle puulle käy, jos se joutuu juontamaan elinjuurensa tuhoisasti vaikuttaville säteilyalueille. Mutta miksi taikavarpu ei ilmaissut salattuja säteilyvirtojansa kaikille tai ilmaisi ne heikosti? Tätä seikkaa tiedusteleviin kysymyksiin talon isäntä hymähteli vain. Ei se taikavarpu olisikaan, jos se kaikkensa selittäisi! Jokaisen sopii itsekseen tutkia ja tunnustella, miksi maasähkö ei häneen vaikuta! Ehkä tällaisella ihmisellä ei ole riittävästi vastasähköä veressään. Tätä Elsa ja Yrjökin saivat mietiskellä pääkaupunkiin rientävässä maantievaunussa. Kiintoisa päivä oli antanut heille monta opetusta, monta mietiskelyn ja läheisen keskustelun aihetta.
Varatuomari Syrjänen, entinen aituri, oli sunnuntaipäivän ja kesäkuumuuden vuoksi heikossa kunnossa, mutta virkistyi nopeasti. Niemelän saunamatka oli häneltä jäänyt, valitettavasti sen vuoksi, ettei hän aavistanut että... No, puhumatta paras! Onko rouva Niemelä... Emäntä! oikaisi puhuteltu. — Olkoon emäntä, jos armollinen rouva, anteeksi emäntä itse niin tahtoo. Mutta luvallanne sanoen vaikeata se on. Minun mielikuvituksessani emäntä aina esittää jotakin leppoisasti hyllyvää, hartioiden voimaa, lantion leveyttä, tässä on elävä todellisuus sen täysi vastakohtaisuus, kauneuden hurmaa, askelen keveyttä...
— Sinusta tulee runoilija, minä huomaan, riensi Yrjö emäntänsä avuksi.
— Runoilija minä aina olen ollut, pika-aituri, tuhattaituri, loppusäkeet vain eivät tosin aina rimmaa niin hyvin, kuin minun aitojen nuolemisella aloitettu, juridiikan koukkuilemisessa koulutettu taiteilijatemperamenttini vaatisi. Mutta sehän on asia erikseen, sanoi tuomari, kun murhapolttajalle kaksitoistavuotta antoi, vaikka toinen tuomari kuukautta aikaisemmin oli jo elinkautisen mätkäissyt. Mitä sanot siitä, kun olympialaiset saatiin! Missä ovat piikkarisi, Niemelän poika?
— Siellä, missä muutkin muinaiset, lyhyet housut ja hihattomat paidat.
— Hihaton paita olet kohta koko mies! Lihonutkin olet jo liikaa kolme kiloa kumpaankin sääreen.
— Sinä viisi ja keskipaikalle sen lisäksi...
— Keskipaikalle! Tiedät kai, että minun lahjoillani varustetulle miehelle helposti karttuu liikoja keskipalkalle täällä pääkallonpaikalla!... Anteeksi, emäntä Niemelä! Tämä teidän herra miehenne on aina ollut ja toivottavasti edelleen on oleva minun paha omatuntoni. Hän on se sytytysneula, jonka kiihoittamana minä puhun päähäni läpiä kahden todistajan läsnäollessa.
— Kahdenko?
— Kahden. Niemelän emännän ja maailman ihanimman nuoren rouvan.
— Sinä olet parantumaton juristi. Todistat kuun auringoksi ja hevosen lehmäksi, milloin tarvitaan.
— Voi, veli veikkonen. Tuollaisen todistelemiseen ei juristia tarvita, molemmat pyöreitä kuin kiekko ja neljä jalkaa kummallakin.
— Eikö meillä ole jo kiire stadionille?
— Neljännestunti on aikaa vielä. Eikä siellä ole tilanpuutetta ennen kuin kahden vuoden kuluttua. Ja jos merkkini paikkansa pitävät, niin ei sinuakaan huudeta siellä ennen sitä.
— Ei silloinkaan. Meillä on kestävyysjuoksijoiden rintama jo kylliksi laaja ja voimakas.
— Entä maratoonareitten? Pitkä ja kapea kuin nälkiytyneen lampaan suoli. Maratonjuoksu on vanhan kaartin hoidettava. Sinä olet yksi syytettyjen penkillä, jos kunniakkaimman juoksun kulta Suomen olympialaisissa, kestävyysjuoksijoiden maineikkaassa maassa virtaa vieraisiin käsiin. Taas rimmasi oikean asian puolesta, vaikka ei juuri loppusoinnuissa.
Varatuomari tilasi läheisestä kahvilasta puhelimitse vierailleen kahvit. Yrjö otti puheeksi Puttolan toimesta esiin kaivautuneen testamenttiasiansa. Hän kertoi, minkälaiset valtuudet isäpuoli oli sukulaiselleen jättänyt ja mitä vaatimuksia tämä niiden perusteella esitteli. Syrjänen kuunteli, teki lyijykynällä merkintöjä savukelaatikkonsa kanteen ja parlamentaariseen tapaan huudahteli väliin: Vai holhoojan järjesti! Viisas mies oli herastuomari! Olisit ostanut, kun ei enemmästä ollut kysymys!
Kahvi joutui ja sen selvikkeeksi juridiikkaa: Etkö ole muka laillinen perijä? Jos tuohonkaan et osannut vastata, niin todentotta järkesi seisoi. Eikö äitisi ollut Niemelän omistaja puolella osuudella ja sinä hänen ainoa lapsensa? Sinä olisit ollut hänen ainoa perijänsä, vaikka sanaakaan mustaa ei olisi nähty valkoisen päällä. Mutta sitähän oli paljonkin, niin perusteellinen luovutus, niin järkeviä jälkisäädöksen neuvoja, ettei kuningas Salomo suuressa viisaudessaan olisi osannut taitavampia antaa.
Elsa emännöi kaataen toiset kupit kahvia.
— Sitten asian moraalinen puoli. Sinä olet äitisi poika, isäpuolellasi ei tähän aikaansaannokseen ole mitään osuutta, tunnustaa hän itse. Kenenkä syy se oli, ettei isäpuolesi pystynyt toimittamaan omaisuudelleen vieläkin läheisempää perillistä? Mikäli käsitän, ei vika ollut ainakaan hänen vaimossaan, koska...
— Kuule, eikö meidän ole lähdettävä jo stadionille, keskeytti Yrjö.
— Älä nyt hätäile, sinä kestävyysjuoksija, Suomen olympialaisten maratoonariksi luotu. Me tuomarit jätämme asian keskeneräiseksi vain käräjillä yhteissopimuksesta, suuremman ansion toivossa. Mihin jäimmekään?
— Vika ei ollut hänen vaimossaan, huomautti emäntä hymyillen. Tuomari kumarsi kunnioittavasti.
— Sinulla on paljon älykkäämpi rouva, anteeksi emäntä, kuin sinä itse olet, mikä nykyään ei ole niinkään harvinaista. Sinun loistavan kiertotähtesi taivaallemme ilmestymiseen ei Niemelän herastuomarilla ollut siis mitään omakohtaisia miehuusansioita, siitähän olemme nyt kiistattomasti yksimieliset. Tämä oli murheellinen toteamus, jos ajattelemme asiaa puhtaasti hänen näkökulmastaan. Talo oli ja tavaraa, lasta, läheistä perijää vain puuttui. Välttääkseen sen kohtalon, että talo ja omaisuus olisivat joutuneet sukulaisille, joidenka ahneuden hän näki ja sukuperintöinään tunsi, hänen oli hankittava itselleen poika. Järkevänä miehenä hän mieluummin otti puoli poikaa kuin jäi kokonaan ilman, ja miten loistavan kaupan hän näin menetellessään suoritti, sen me kaikki olemme jo nähneet.
— Ellet sinä koiranleuka nyt lopeta, niin...
— Minä lopetin jo. On aika lähteä stadionille. Lasku tulee jälkeenpäin. Saat nähdä, miten kätevästi siihen saadaan sopimaan muutama satanen neuvosta, kahvista, postimerkeistä ynnä muusta.
Tilaa oli stadionilla vielä jäämäänkin, kuten varatuomari aivan oikein oli ennustanut. Mutta sadankymmenen metrin aitajuoksu oli juuri alkamassa. Elleivät pojat olisi kaivaneet kuoppiaan niin perusteellisesti ja ellei Katajan olisi tarvinnut laskettaa hyvin tunnettua kaksoispaukkuansa, olisi kilpailu jäänyt heiltä näkemättä, mikä kieltämättä olisi ollut pieni pettymys taitavalle taannoisvuosien aitajuoksijalle.
Uusi hohtavan valkoinen stadion kylpi elokuisen ilta-auringon valossa. Ruskea hiilimurska kiersi tutunomaisen rajareunuksensa viheriän kentän ympäri. Hopeanväriset kovaääniset välkähtelivät, kymmenet siniristiliput hulmusivat leppeässä lounaistuulessa. Stadion kokonaisuudessaan satoine keveästi liikehtivine kilpailijoineen, tuhansine mukaan eläytyvine katselijoineen oli Elsalle näkemys, jota hän ei hevin unohtaisi. Oli se Yrjöllekin, vaikka hän katseli, niinkuin ei olisi mitään nähnyt. Heittoja ja hyppyjä hän seuraili siristävin silmin. Kun juoksijoita kuulutettiin, niin mies hätkähti, silmät virkistyivät kuin hiiren rapinaa kuuntelevalla kissalla. Monta kertaa hän itse oli astunut piikkikengät kädessä punaiselle radalle paljon suuremmankin yleisöjoukon katsellessa, rinnan alla oudosti hurmioiva kuvotus. Minkälainen kunto, minkälainen taistelu? Voitto vaiko häviö? Vähemmän kuin puolen tunnin kuluessa ratkaisu tapahtui, tiukan taistelun merkeissä. Kun verryttelytrikoo ja piikkikengät kainalossa jälleen juostiin pukusuojaan, oli sisäinen kuvotus vaihtunut rinnan täyttäväksi riemuksi tahi mielipahaksi. Mutta kirveleviinkin haavoihin löytyi aina sama ja aina tepsivä lohdutuksen lääke: Paras voitti! Paremmallensa ei mies mitään mahda!
Illan jännittävin kilpailu, viidentuhannen metrin juoksu oli lähinnä Yrjön sydäntä. Ennen sitä oli paljon muuta, maraton juoksijatkin tippuivat vaivalloiselta kierrokseltaan. Syrjänen oli oikeassa. Maratonjuoksu oli nyt kuten ennenkin muutaman miehen varassa. Vain ensimmäisen polven suurjuoksijat olivat siihen taistelijan mielellä valmentautuneet. Vain he olivat myös voittaneet: Hannes Antwerpenissä ja Stenroos Amsterdamissa. Paavo Nurmi Los Angelesissa olisi voittanut vielä varmemmin kuin kunniakkaat edeltäjänsä, ellei matalamielinen urheilupolitiikka olisi pistänyt kauneussaippualla pestyjä sormiansa väliin.
Ennen kuin illan vetonumero, viidentuhannen metrin juoksu alkoi, tuli Yrjölle ajatusvälähtymänä voittamaton mieliteko. Joukossa oli monta kovaa, tuttua miestä. Tunnusmerkit olivat tänään sellaiset, että syntyisi ankara kamppailu, jonka vaiheet hän halusi nähdä korkeammasta näkökulmasta, ilmasta käsin. Stadionin torni kohosi kaupungin puoleisessa reunassa suorana, valkoisena ilmavaa taivasta kohti. Syrjänen oli jo käynyt siellä. Näköala ja vaikutelmat ovat suurenmoiset, mutta naiset pyörtyilevät siellä, hän vakuutteli. Viitteellä lienee ollut määrätty tarkoitus, mutta ei toivottua tulosta. Rouva lähti matkaan juridisesti pätevistä estelyistä huolimatta.
Torninvartija ilmoitti, ettei sinne oikeastaan kilpailujen aikana olisi lupa ketään päästää, paitsi jos oli pääsylippu katsomoon. Se oli. — Ei ylös mitään kuulekaan! Viidentuhannen metrin juoksua on varmasti edullisempi katsella noin hyviltä istumapaikoilta, esteli mies edelleen. Mutta kun naureskeleva itsepäinen pari ei tästäkään välittänyt, ei hänellä ollut enää muuta keinoa kuin laittaa nostokoneet hurisemaan. Pian hujahtelivat pitkät kerroksenvälit, alun toistakymmentä, avartui kaunis kesäinen kaupunki ja viheriäisen tarjottimen ympärillä kihisevä muurahaispesä. Kentän äänet tuskin kuuluivat, mutta näkyväisyys oli sitä parempi. Heittokalkkiviivat kaartuivat kuin valkoiset liitupiirrokset räätälipöydän viheriäisellä kankaalla. Pikkuinen kiiltävä messinkikuula, sormenpään kokoinen fortunapallo heilahti "peukaloisen" Sulo Bärlundin kourakupista, maa pöllähti viidentoista metrin paremmalla puolella. Kätten taputus kuului kuin tuhansien pienokaisten savileipien leivonta niittymättään ympärillä.
Viidentuhannen metrin miehet kokoontuivat takasuoran starttipaikalle. Siinä verrytteli somasti hypähdellen pieniä sitkeitä miehiä eri värisissä paidoissansa. Lähettäjä, kaksijalkainen valkoinen kissa kyyristyi kaivaen pistoolinsa esiin pienestä käsilaukustansa, joka oli kuin hiirenpesä ruohomättään juuressa. Hän nousi, käveli kotvan aikaa, pysähtyi hajasäärin: Paikoillenne... Valmiit... Savun tupsahdus, keveä paukahdus, kilpajoukko pyrähti radan käänteeseen. He juoksivat puoli kierrosta tiiviinä kahden-kolmenkertaisena ryhmänä. Sitten alkoi joukko venyä pitkin kentän reunaa. Keveästi he kukin kohdallansa naulasivat radan tiilenkarvaista reunakoristetta kentän vihreään pöytävaatteeseen. Ruskeat, auringon paahtamat säärivarret vilkahtelivat, sirot käsivarret nousivat ja laskivat. Mutta punainen kilpanumero keikkui hartioilla kuin pieni onnen maskotti: Juokse, poika, naulaa ja juokse! Minä täällä puolestasi peukaloltani pyörittelen!
Yrjö seurasi aikaa sekuntikellostansa. Ensimmäisen kierroksen alkuvauhti on hyvä, toisella se parantuu vielä. Nelimiehinen etujoukko erottautuu jo silmin havaittavasti. Kahdeksan, yhdeksän miehinen jälkijoukko pitää myös hyvää vauhtia säilyttäen tuntumansa edeltäjiin. Kärkimiehet vaihtavat usein johtajan paikkaa. Kuuluttaja ilmoittelee väliaikoja ja miesten järjestystä, mutta kovaäänisen toistot sammuvat alempiin ilmakerroksiin, vain katsomopiirin pehmeäksi vaimentunut kätten pauke seuraa etujoukon rinnalla ruskean koristereunan naulaamista, niinkuin juoksijoiden keveästi naputtamat pikkunaulat pitäisi paukuttaa kiinni tuhansin jälki-iskuin.
Jo osoittaa kärkijoukko, mitä on miehiään. Välituntuma venähtää, mutta neljän miehen etujoukko ei hajaudu hetkeksikään. Katsojien huutokuoro toistelee ylhäälle saakka kuuluvia nimiä: Salminen... Salminen... Lehtinen... Hyvä, Lehtinen! Mäki! Mäki! Taisto Mäki!
Kuka on tuo neljäs, jonka nimeä ei vielä kyllin kuuluvasti mainita? Pekuri! Pekuri hän on! Se nimi kuuluu monta kertaa ankaran kirikierroksen alkaessa. Katsomon tuhannet kääpiöt nousevat seisomaan tulematta silti päätään pitemmiksi. Kätten paukutus ja äänen voima kasvaa kilvassa hetki hetkeltä kiristyvän loppukamppailun kanssa. Yksi neljästä pääsee karkaamaan. Kuka hän on? Huutavien ääni katsomossa ilmoittaa sen heti: Pekuri. Hyvä, Pekuri!
Pekuri vetää rakoa vastustamattomasti, vedessä kahden ratakierroksen kiihtyvässä ankaruudessa hän on neljästä tasaveroisesta parhaiten onnistunut säilyttämään viimeisellä suoralla tarvittavan voimien tuoreuden. Hän katkaisee maalinauhan. Kaksi kilpailijaa on muutaman metrin päässä hänestä ja kolmas heidän kannoillaan. Ajat ovat hyvät, alle neljäntoista ja puolen. Komeasti kamppailevasta jälkijoukosta kiristää viisi, kuusi miestä alle viidentoista, varmaan uusia miehiä Hanneksen lahjapiikkareiden omistajiksi. Se oli komein kilpailu tänä kesänä koko maailmassa. Vielä enemmän voisi siitä sanoa, jos haluaisi: Koko maailma yhteensä ei viidentuhannen metrin kilpailussa voisi järjestää vastaavanlaatuista juoksunäytöstä.
He katselevat korkealta näköpaikaltansa vihreän näyttämön ympärillä kiehuvaa pesää. Pitkäaikainen huuto ja kätten taputus vaimentuu riehahtaakseen hetkeksi jälleen, kun kuuluttaja on tulokset ilmoittanut. Yrjö tuntee väristystä ruumiissaan. Se ei johdu kylmästä eikä kuumasta, aurinkohan paistaa ja merituuli leyhyttelee. Sisäistä se on ja sieltä aiheutuvaa: vanhoista muistoista, tulevaisista näkemyksistä.
Keskimatkojen juoksu Suomen olympialaisissa lepää kymmenen miehen, viidentoista minuutin alittajan hartioilla. Joku tahi jotkut niistä pystyvät aina tasaveroiseen kilpailuun maailman parhaimpien kanssa. Miten maratonilla? Kestävyysjuoksijoiden, kestävyyshiihtäjien, sisustaan ja sitkeydestään kuuluisaksi tulleen kansan mestaruuskilpailuissa maratonjuoksijoiden ketju on pieni ja pitkäksi venyvä. Onko mahdollista, että tämän stadionin riemuportista Suomen maratonin päättyessä ensimmäisenä tulee japanilainen... englantilainen... Etelä-Afrikan tummapintainen mies...
Yrjö puristelee katsojaparvekkeen punaiseksi maalattua kaideputkea ja tuijottaa tiivistyvin katsein Eläintarhan kallioiden takaiseen metsään, jonne kymmeniä kertoja on rientänyt joko yksin tahi jonkun toverinsa kanssa hikisille harjoituslenkeilleen. Tuttu hänelle on myös Helsingin kestävyysjuoksijoiden Pakinkylän lenkki, jonka vaihtelevaan maastoon Suomen olympialaisten maratonrata tehtänee. Lähteekö olympialaisten Pakinkylän lenkille kymmenien maailman maratoonarien matkassa myös Yrjö Niemelä kolmi- ehkä nelilukuinen numeromaskotti paidan selkämystässä keikkuen?
Mitä hulluja mies kuvittelee? Eikö ole nuorempia, joustavampia ja joutilaampia kymmenittäin joka pitäjässä? Nuoremmilla on nopeutta ja voimaa, mutta onko riittävästi kestävyyttä? Olympialaisten maratonilla tarvitaan sitä, kestävyyttä, kärsivällisyyttä loppumattomiin. Eikö se juuri monta kertaa ollut häneltä itseltään loppunut ja loppui yhä? Voisihan kerran vielä yrittää, Suomen maratonilla viimeisen kerran.
Elsa nykäisi häntä kyynärpäästä naurahtaen. — Olet uneksinut niin syvästi, etten ole hennonut sinua herättää. Mitä ajattelit?
— Olen muistellut muinaisia ja nähnyt tulevaisista kaunista unta. Mutta kerron sinulle niistä kotona illalla, nyt katselemme vielä pienen aikaa kaupunkia.
Heidän jalkojensa alla lepäsi koko Helsinki, maan pääkaupunki, seuraavien olympialaisten kaupunki suurena ja pienenä, valmiina ja keskeneräisenä riippuen siitä, mistä näkökulmasta ja millä silmällä sitä katseli. Etäämpänä meren rannikolle asettautuneena seisoi vanha harmaa kaupunki, täällä Töölössä stadionin liepeillä uusi ja valkoinen. Monia kymmeniä kerrostaloja oli tänne viime vuosina valmistunut, kymmeniä oli parhaillaankin rakenteilla. Ne olivat valkoisiksi rapattuja tahi tiilenpunaisia, muutamissa oli maanalaisen osan laudoitus vasta näkyvissä. Tämä kaikki sopi mainiosti stadionin ympäristöön, joka itsekin oli valkoinen, tiilenpunainen ja vasta ensimmäisessä rakennusvaiheessaan. Olympiakesään mennessä se valmistuisi, aukko umpeutuisi, katsomo laajentuisi, metsään kohoaisi uimastadion ja jonnekin etäisimmille kukkulataustoille urheilijain kylä.
Stadionalueen ohitse suuntautuivat pääkaupunkiin johtavat valtatiet viuhkana lännestä itään. Niitä pitkin virtasi pääkaupunkiin maaseudun elämä, suoraan ja välillisesti myös urheilullinen kunto ja voima. Mutta toisella puolella idästä länteen etelän kautta katsoen siinsi vapaa välkkyvä meri. Sitä pitkin ja siintävän ilman teitä lentäen tulisivat maailman valiot kansojen jaloimpaan voimien mittelyyn, Pohjolan valkeaan kaupunkiin, johon heidät oli kutsunut pieni urheileva kansa ja maa.
Puistopenkillä hetkistä myöhemmin matka-autonsa lähtöä odotellessaan he katselivat stadionin tornia kivitalojen ylitse. Aurinko näytti keskittäneen viimeiset säteensä sen huippuun, koska se oli korkein, mihin ne enää voivat pysähtyä. Valkoinen, yläpäästään säteilevä stadionin torni olikin vertauskuvallinen näky Suomen urheilun tehtävistä. Myös sen, jos se mieli olla uljaasti kohoavan esikuvansa veroinen, oli vedettävä kansan nuoriso, sen elävä voima maan sumusta kirkastuviin korkeuksiin.
XVII.
Kauppaneuvos ja hänen ajomiehensä Verner Saarinen vierailivat Niemelässä samana kesänä edellinen koirineen, jälkimmäinen vaimoineen. Kauppaneuvoksella oli aikaa viikon verran, Vernerillä kaksi, ihan tarkalleen koko kesäloma, matkapäivät mukaan luettuina.
Verneri kävi talon töissä, kynti kesantomaata ja kaatoi heinää. Sydämen halu ja hartioitten voima tasoitti sen, mitä taidosta puuttui. Siitä oli jo yli kaksikymmentä vuotta, kun Verneri maamiehen töitä oli tehnyt. Pian hän uudelleen niihin tottui. Oikein Nestorikin kummasteli, vaikka hän ei sitä hevin ilmaissut.
— Näyttää kuin ennenkin olisit tehnyt aikamiesten varsitöitä.
— Vai siltä näyttää! Verneri katseli silmää räpäyttämättä pitkien ripsiensä alitse, kuten lukemattomia kertoja kauppatalon kuormia asemalle ajaessaan oli katsellut, milloin rätkyttävän moottorikopan, milloin pattijalkaisen työkonin puoleen. Voi juhtaparka! Mitä tekemistä sinullakin pitää olla tämän kivisen kaupungin keskellä! Kyllä Verneri hyvin ymmärsi, että tämä mies oli kaikkein sopivimmalla paikalla juuri siinä, missä oli, ja hyvin he työmailla käydessään yhteen sopivat, ellei kajottu maailman kehityshistoriallisiin ilmiöihin tahi politiikkaan, joihin nähden kummallakin miehellä oli oma vuoren varma vakaumuksensa, ei kovinkaan etäinen, mutta tulenkestävällä väliseinällä erotettu. Sitä paitsi ei kahden ahkeran miehen työmailla liian pitkiin jaaritteluihin ollut aikaakaan, paitsi ruokarupeamilla. Tällöin taas oli heidän välillään sopiva ukkosenjohdatin, kevätkauden paperipuutöistä talon töihin jäänyt nuorehko työmies Pekka Pälli.
Siinä oli vasta mies tämä Pekka, herra nähköön! Joka paikassa hän oli mukana ollut ja joka paikassa selkäänsä saanut, missä milläkin tavalla. Mies itse saattoi sen todistaa sekä sanoilla että esikuvilla, hampaattomilla leukapielillä ja kymmenen sentin mittaisilla pakaroihinsa isketyillä arpihaavoilla.
Kerrankin Rovaniemen kaksipäiväisillä markkinoilla oli mies menettänyt kuuden kuukauden ansionsa, monta tuhatta markkaa, noin vain kuin suoralta kädeltä pyyhkäisten. Kun aamulla heräsi, niin ei lomsassa ollut setelin kahahtavaa, ei killingin pyöreää muuallakaan, vaikka kaikki taskuvuorinsa olisi nieleskellyt. Entä kun hän meni kaipaamaan asiasta lurjusmaisen näköiselle majapaikan isännälle, jonka varmasti tiesi syylliseksi tai niiden liittolaiseksi. Yhteisvoimin toisten lurjusten kanssa lyötiin kulmahampaat oikeuttaan etsivän suusta. Se otti luonnolle niin raskaasti, ettei muutamaan päivään juuri muuta osannut kuin tyhjää nieleskellä.
— Ei sitten mikään, ellei tuollainen, myöntelevät tarinan kuuntelijat, Nestori ja Saarisen Verneri.
Entä tämä, että lyödään syyttömästi rautoihin ja kuljetetaan kruununkyydillä viisikymmentä penikulmaa poispäin niiltä työmailta, joihin viimeisillä pennosillaan on itsensä keinotellut! Oletteko siitäkään vielä mitään kuulleet? Nestori lienee kuullut Saarinen ei. Juttu on kerrottava, niin murheellista kuin sen kertominen lieneekin.
Joku etäisen metsätorpan mies, äijän kohelo, oli lukenut sanomalehdestään etsintäkuulutetusta miehestä, jolta oli oikeanpuoleinen kulmahammas pois. Tuhannen markkaa oli luvattu kiinnipidättäjälle. Puoleen vuoteen mies ei nähnyt tihruisissa silmissään muuta kuin tuon tuhatmarkkasen, joka kuului muka hänelle. Hän sihtaili ja vaani tien kulkijoita mökkinsä ikkunassa, ettei välttämättömille asioilleen kerinnyt, viikkokaudet vahtasi rumaa kulkumiestä, jolta on oikeanpuoleinen kulmahammas pois. Ja kenenkä lopulta piti joutua tämän tuhatlappusella sokaistun hullun äijän ja kylän poliisimiehen, toisen taulapään, pidätettäväksi? Kenenkä muun kuin etäisille työmaille matkaavan Pällin Pekan, vaikka hän voimallisesti todisti, että oli kai niitä toki muitakin, joilta kulmahammas on kurkkuun lyöty ja ettei ruma mieskään näillä mailla liene ollut mikään harvinainen muuttolintu. Mikäli omiin näkemiinsä saattoi luottaa, niin siinäkin pirtissä parastaikaa teuhasi kaksi auttavan rumaa miestä. Mitä muuta kuin kahta kiivaammin käyvät viattoman kimppuun ja sitten kuljettamaan rautakihlat ranteissa, avoresloissa, avoautoissa, pyryssä ja pakkasessa kuin parempaakin pahantekijää, kunnes lähellä valtapaikkoja tuli tuttu poliisimies vastaan: — Mihinkä Pällin Pekkaa keskellä talvea? — Linnaan, kun olen näin ruma! — Ethän ole sen rumempi kuin nuo saattajasikaan. — Sitä itsekin olen heille roikottanut. — Entä kun on hammas pois, inttivät tuhatlappusen metsästäjät. — Onhan itseltännekin, montakin hammasta. Päästäkää Pällin Pekka irti vähän joutuin taikka...
— Tuhatlappunen jäi äijiltä sentään saamatta, totesivat kuulijat osaaottavaisesti.
— Niin jäi, ainoaksi sydämen virvoitukseksi minullekin vapaasta kruununkyydistä, huokaisee Pällin Pekka.
Monien vaiheikkaan elämänsä varrella sattuneiden kommellusten vuoksi Pekka uskoo kohtalon väistämättömyyteen. Se mikä tulee, se tulee käännyitpä tielläsi sinne tahi tänne.
— Tulee kai jotakin myös viinan ansiosta, huomauttaa Nestori, vaikka itse periaatteeseen, kohtaloon ja sallimukseen nähden on samaa mieltä kuin Pällin Pekka.
— Olen minä ryypännyt, raskaastikin joskus, mutta en minä juovuspäissä kulmahampaitani ole menettänyt. Kyllä ne ovat aina menneet ennen tahi jälkeen ja se tässä asiassa kaikkein enimmän harmittaa.
Kummallinen paikka, harmillinen seikka, se myönnetään yksimielisesti, ennenkuin lähdetään lapoottamaan heiniä.
Miesten heinäpellolla häärätessä tai ladon katveessa elämän merkillisyyksiä jahkaillessa Saarisen Vernerin hiljainen vaimo liikuskeli talon emäntää auttaen. Lapset, Elsa, joka oli jo koulutyttö, ja Yrjö-poika, joka kaksivuotiaan miehen näkökulmasta maailman menoja tutkiskeli, viihtyivät erinomaisesti hänen seurassaan. Hän vastaili kärsivällisesti heidän kymmeniin kysymyksiinsä, pesi kädet, kampasi hiukset, ettei vähääkään koskenut. Marjamaille lähtemään hän oli aina valmis.
Viihtyisiä rauhan hetkiä olivat Saarisen emännälle siitä huolimatta nämä kaksiviikkoisen loman kesäiset päivät. Aamuisin varhain, muun talon väen nukkuessa, hän riensi rantaan käsiänsä ja kasvojansa huuhtomaan tahi pientä pykkiänsä hieroskelemaan. Miten leppeää ja pehmoista olikaan tämän järven vesi! Hän oli joskus nuorena uinut tuollaisessa vedessä. Nyt hänelle riitti, kun käsin sai nostella sitä silmilleen, joiden näkö viime aikoina oli heikentynyt.
Heinäsorsa poikineen ui ruohikon rintaa pitkin, ja valkolumpeen kukka kurkotteli puhdasta päätänsä pyöreän lehden takaa. Hänen rakas, tuntemattoman syliin siirtynyt tyttärensä oli pitänyt tavattomasti lumpeen kukkasista, järvellä soudeltaessa hän aina oli pyrkinyt niitä tavoittelemaan. Kun Saarisen emäntä nyt leppeän järviveden kirkastamilla silmillään katseli valkoista lumpeenkukkaa, rupesi hänestä yhä enemmän tuntumaan siltä, kuin lapsi itse siellä avopäin ja paljain käsivarsin viittoilisi hänelle: Äiti tule uimaan! Tämä järvivesi on maidon lämpöistä, niin leppoisaa! Yhdessä uimme noutamaan tuolta valkoisia kukkasia.
Saarisen emännän täytyi monta kertaa nostaa järvivettä kyyneltyville silmilleen selvemmin nähdäkseen lumpeen kukan ja sen varren takaa rakkaan tyttärensä kasvot, jotka vaikka olivatkin niin kaukana, tällaisina hetkinä olivat hyvin lähellä, milteipä käsin kosketettavissa. Tuon lumpeen kukkasen Saarisen emäntä päätti viedä tyttärensä kuvan koristeeksi, vaikka se kuihtuisikin pian. Yrjön kanervaseppele aikoinaan oli kestänyt kauan lakastumatta.
Verneri tuli rantaan. Hän kävi säännöllisesti uimassa kuuden aikaan aamuin ja illoin. Hän eteni sata vetoa suoraan järvelle ja samalla tavalla takaisin. Ne olivat rauhallisia Vernerin vetoja, puoliksi koiraa puoliksi sammakkoa. Vesi hieroi hupaisesti hänen heinäniityllä ruskettuneita kylkiänsä. Rantakivellä istuva vaimopahainen olisi saanut kernaasti hypätä hänen selkäänsä. Siinäkin hän olisi voinut sormiaan lipsutella ja silmiään peseskellä.
Loma-ajan kuluttua Verneri vakaiseen tapaansa tiedusti, mitä kahden hengen täysihoito maksoi. Yrjö puolestaan kysäisi, mitä kahden viikon heinämiehen ja talousapulaisen palkka maksoi. Vernerin emäntä muisteli entisiä: Olihan Yrjö itsekin maksanut koko ajan täysihoidostaan. Yrjö löysi vastinetta hänellekin: Eikö täti muista, ettei silloin tehty talon, vaan tavaratalon töitä. Kuitattiin kaikki sekä entiset että nykyiset saamiset ja maksamiset. Niin vihdoin päästiin eroon yhteisymmärryksessä ja sovussa.
Kauppaneuvos ajoi autolla seurassaan kaksi koiraa ja kolme pyssyä. Sillä viikolla oli Niemelän metsien jäniksillä sekä tavallisilla että russakoilla Romulus-Remuksen, kauppaneuvoksen maan kuulun ajokoiraparin edellä pyyhkeessään kuumat oltavat, varsinkin kun kauppaneuvoksen tuliherneet saattoivat rävähtää silmille minkä pensaan takaa tahansa. Ei kauppaneuvos mikään ammattiteurastaja ollut, urheilumetsästäjä hän oli. Pääasia oli ajo, koirien kiertävä ralli. Siitä musiikista syyskellastuvien metsien ruskeilla poluilla ei hänen korvansa milloinkaan saanut kyllikseen.
Sauna oli kauppaneuvokselle lämmitettävä joka päivä, ja isännän itsensä oli lähdettävä hänen kylpytoverikseen. Niemelän vanha sauna ei tosin täyttänyt kaikkia nykyaikaiselle loistosaunalle asetettavia vaatimuksia, tuskin puoliakaan niistä. Mutta vanha se oli, riittävästi hyvää löylyä antava ja savuseinäinen. Se täytti kunnialla nämä vanhan suomalaisen saunan kolme perusvaatimusta, jotka oikea saunamies aina asetti etualalle. Kauppaneuvos kuului perustajajäsenenä »Suomalaisen saunan ystävät» nimiseen yhdistykseen ja tiesi niin hyvän löylyn kuin hyvän saunankin vaatimukset. Samat vaatimukset tiesi ja päteväksi tunnusti myös Lampelan äijä, vaikka ei kuulunut saunan ystävien yhdistykseen.
Mutta itse saunominen, kylpytapa oli näillä kahdella innokkaalla saunamiehellä suuresti erilainen, kummankin oman erikoisluonteen mukainen. Lampelan äijän saunatoiminta ja siihen liittyvä nautinto, juoksi hiljalleen kuin kansan runo, kuin kesäinen niittypuro, joka tekee pehmeään ruohoiseen maahan pyöreitä lammikoita, pitkiä kaarroksia ja laajoja polvekkeita, palaa monta kertaa äskeisille jäljilleen, kunnes taas herää ja lorahtaen siirtyy tuntuman verran niityn takareunassa siintävää järven rantaa kohti.
Kauppaneuvoksen vastaava saunatoiminta ja nautinto oli draama, keväinen koski ilman suvantopaikkoja, ja mikäli niitä oli, oli niissäkin kaiken aikaa kiihtyvä veto eteenpäin. Hikoilulöylyt, naamalöylyt, napalöylyt seurasivat toinen toistaan kiihtyvässä tempossa. Vähemmässä kuin puolessa tunnissa hänen koskensa oli laskettu ja valtavaruhoinen punoittava kylpijä huohotteli alhaalla permantojakkaralla kuin kolmileiviskäinen punainen lohi viimeisen suvantonsa alla. Hänen naamansa vasta erinomaisesti punoitti. Se loisti kuin punainen pallojuusto, jonka päälle harmaa siili on asettunut lepäilemään. Vuosien kuluessa hänen karvansa olivat harmentuneet, mutta eivät harventuneet. Tuiman saunakylvyn jälkeen ne törröttelivät joka suuntaan kuin neulat ja naskalit, vaikka niiden omistaja olisi ollut miten pehmoinen poika tahansa.
Kauppaneuvos ei jäänyt pitkiksi ajoiksi saunaan laiskoittelemaan, tämä ei ollut hänen temperamenttinsa mukaista. Suuressa perheentuvassa, jonka takan perällä pystyvalkea palaa loimotteli, oli väljää ja ilmavaa kuin jahtimetsissä. Värikäs, valtava kylpyviitta hartioillaan hän harppoili kuusisylisen tuvan nurkasta toiseen ja esitelmöi väkevästi milloin mistäkin asiasta, aina aiheita löytyi raikkaan syyspäivän ja hyvän saunarupeaman jälkeen. Esimerkiksi Helsingin olympialaisista riitti mainiosti juttua muutamaksi illaksi.
Kauppaneuvoksella ei ollut mitään tätä yhdennellätoista hetkellä perään heitettyä täysosumaa vastaan, päinvastoin. Se oli paukku, johon tällä kansainvälisellä savikyyhkysradalla pienelle kansalle vain onnen sallimuksesta sattui tilaisuus, vain silloin, jolloin suuremmilla oli tähtäimessään isompaa riistaa. Tarjous oli vastaanotettava ja kahdennettoista olympialaiset kaikella kunnialla toimeenpantava. Se oli nyt jo ratkaistu kysymys, josta eripurainen Suomen kansa ei voinut olla muuta kuin täysin yksimielinen. Mutta monista järjestelykysymysten yksityiskohdista saatettiin aina neuvotella, jopa hyvän saunan jälkeen, iloisen takkatulen ääressä perinpohjaisesti keskustella.
Oliko nyt esimerkiksi kahden, kolmenkymmenen tuhannen ulkomaalaisen turistin vuoksi koko Helsingin kaupunki uudelleen rakennettava? Eikö hyvällä tahdolla ja vähäisellä siipien supistamisella kaksi-kolmesataatuhatta vierailevaa ihmistä viikon päiviksi hyvin voitu majoittaa Helsingin ja sen lähiympäristön valmiiksi rakennettuihin taloihin?
Käytäntö ja teoria eivät näitä suunnitelmia tehdessä kulkeneet käsi kädessä, sillä milloin kauppaneuvos pyörähti, niin hänen valtavan kylpyvettänsä liepeet hulmahtivat milteipä seiniä pölyyttäen, vaikka ne eivät suinkaan olleet varsin lähellä tässä suuren talon suurimmassa asuin- ja oleskeluhuoneessa.
Vaikea kauppaneuvoksen myös oli ymmärtää, minkä vuoksi olympialaisia varten erikoiset lämmitettävät vesialtaat ja uimahallit olisi pitänyt rakentaa. Meri syleili Helsingin kaupunkia joka puolelta. Keskikesän aikana se oli väljä ja vapaa. Miksi ei mitattu matkoja, lyöty merkkipaaluja ja pystytetty hyppylavoja Hiekkarannan edustalle? Tällöin olisi ainakin katsomoon saatu riittävästi tilaa ilman lisälaitteita. Nyt näillä uusilla, hätäisesti, kenties epätarkoituksenmukaisesti hökäistyillä rakennuksilla jäi lisälaitteilla vedettiin kaupunkiin kymmenin tuhansin maalaisväkeä, ja töiden loppuessa, pula-ajan saapuessa olisi edessä sama probleema kuin viime kerralla. Penikka oppii yhden kylmän kylvyn saatuaan, ihminen ei milloinkaan.
Mutta itse pääasia, oman maan järjestettäväksi annettuihin olympialaisiin valmentautuminen, uusien kykyjen esiin vetäminen ja vanhojen entistä tehoisampaan iskukuntoon muokkaaminen oli kahden lähivuoden tehtävä, jossa ei kenelläkään ollut tinkimisen varaa, asianomaisilla kaikkein vähimmin.
— Sinä olet yksi, johon kansa katsoo! päättyy kauppaneuvoksen olympiaesitelmä. Hänen tutkivat silmänsä kiilaavat neulamaisten, harmahtavien kulmakarvojen alitse pöydän luona istuvaan isäntämieheen.
— Mitä kauppaneuvos turhia! Minähän olen jo monta vuotta ollut reservissä, naurahtaa isäntä.
— Puhu reservistä kutsuntaviranomaisille! Suomi tarvitsee sinua tulirintamalla oman maan kamaralla kesällä vuonna 1940.
— No, mikä ettei isäntä voisi lähteä kymmenelle tuhannelle tai vaikkapa maratoonille, heittää Pällin Pekka yllättäen. Syrjäisestä sänkynurkastaan hän seurailee tarkasti keskustelun vaiheita, koskivatpa ne mitä asiaa tahansa. Urheiluun ja sitä lähellä oleviin kysymyksiin Pekka tuntee aivan erikoista mielenkiintoa. Hän on useita kertoja juossut maaseutukilpailuissa, hiihtänyt raskaita murtomaamatkoja, voittanutkin, milloin ei hänen elämäänsä varjona seuraava kova onni ole heittänyt jalkakampuraa eteen.
Kauppaneuvos pyörähtää ympäri ja kävelee Pekan luo sänkynurkkaan.
— Ja miksi tuollainen mies itse ei voisi yrittää kymmenelle tuhannelle tahi vaikkapa maratonille? Olisiko se liian suuri uhraus maan ja kansan hyväksi, vai mitä, häh?
Pällin Pekka ei vastaa, vuoleskelee vain jotakin puunappulaa viisituumaisella tuppipuukollansa. Kauppaneuvos ei pidä siitä, ettei vastata, milloin hän varta vasten kysyy asiaa, tuollaiseltakin mieheltä jollaisia mahtuu viisitoista tusinaan.
— Onko hän kuuro vaiko umpikorvainen, häh? Minä kysyin, olisiko se liian paljon uhrattu maan ja kansan hyväksi! Mies kuin saksanhirvi kiimakauden lähestyessä.
— Kulmahampaita puuttuu, urahtaa Pällin Pekka päätään nostamatta.
Se on enemmän kuin kauppaneuvoksen nahka sietää saunahaudonnan jälkeenkään. Hän korskahtaa kuin kärsään satutettu norsu pyörähtäen ympäri milteipä yhtä voimallisesti.
— Jaloillasi sinä juokset etkä hampaillasi, arvaan minä! Metsän jäniksetkin juoksevat, vaikka niillä ei ole kulmahampaita edes syntyessään. Mutta, kun mies lienee polseviikki, kommunisti niin ei viitsi lähteä vaivaamaan tervettä ruumistansa tämän porvarillisen isänmaan puolesta, eikä...
— Perkele! täräyttää Pällin Pekka, yllättävästi keskeyttäen ja iskee puukkonsa syvälle permantoon. Kissa hypähtää uunille, ja isäntä pöydän päässä nousee seisomaan.
— Minä en ole kommunisti enkä polseviikki, saatana!
— Et ole. Kauppaneuvokselle tuli siinä pahaa tarkoittamaton erehdys, kiiruhtaa isäntä välittämään.
— Ja minä vedän sanani takaisin, koska olen erehtynyt. Mutta siitä minä en peräänny, että juosta voisit siinä kuin kuka tahansa. Ne sanat pysyvät, vaikka puukon permannosta ottaisit ja tappaisit minut tähän paikkaan.
— Kaikkia muita töitä olen tehnyt, vaan en lahtarin töitä, murahtaa Pällin Pekka, ottaa säyseästi puukkonsa ja alkaa vuoleskella kalikkaa.
Kauppaneuvos selviytyy hämmästyksestänsä pian, kävelee ja esitelmöi. Isäntä istuu ja mietiskelee.
Miksi ei Pekasta kahdessa vuodessa voisi kehittyä maratoonari yhtä hyvin kuin kenestä tahansa? Hän on ruumiiltaan sopusuhtainen, parhaimmillaan oleva mies. Mäkisellä maantieradalla hän harjoittelematta on juossut kymmenentuhatta alle kolmenkymmenenviiden, hiihtänyt voitokkaasti pitkän murtomaaradan hivuttavia taipaleita. Ja millaisia sudenvirstoja hän kiertävänä tukkilaisena on taivaltanut, jalkaisin, suksilla hiihtäen, nälkää nähden? Missä itse rakensin parhaimman vuoteni kestävyyspohjan? Samoilla Lapin ja Pohjois-Suomen mittaamattomilla sudentaipaleilla yhden kevään aikana. Pekka lienee rakentanut pohjakuntoaan samoilla hyvillä teillä kymmenen vuotta, ehkä enemmänkin.
Takkapesän hiillos raukenee alemmaksi, mutta yhä kauppaneuvos kävelee nurkasta nurkkaan kylpyviittaansa huiskautellen, urheilukansan olympiavuoden mahdollisuuksia ja velvollisuuksia selvitellen. Isäntä vain jonkin kerran hymähtäen myöntää: Jaa, jaa! Niinpä niin! Pällin Pekka ei ääntele tämänkään vertaa.
Isännän ajatukset eivät tänä iltana pääse irti hänestä, kuusen karvaisesta, katajan sitkeästä kulkumiehestä, joka elämässään on monena ollut, kaikkea kokenut, eikä sittenkään ole sitä mitä voisi olla, mitä pinnalta katsoen helposti luulisi. Olisipa ollut kaunista nähtävää, jos Pekka äkkipikaisuudessaan olisi iskenyt puukkonsa kauppaneuvoksen kylkeen.
Lähes kaksi vuotta olisi vielä valmennusaikaa. Se riittäisi Pekalle, jos hän tosimielessä innostuisi asiaan ja järkiperäisiin harjoituksiin. Missä olympian maratonkilpailuun aikovalle olisi tämän parempia valmentautumismahdollisuuksia? Täällä syrjäisessä kylässä ei mikään ulkoinen häly hänen kuntoutumistansa häiritsisi. Hänen valmentajansa ei tosin omakohtaisessa kokemuksessaan olisi mikään; Paavo Nurmi tahi Hannes Kolehmainen, mutta monella tulirintamalla olleena tietänee jotakin toki hänkin. Ja sitä paitsi hänellä olisi valmennettavanaan vain yksi mies, jonka ruumiillisiin mahdollisuuksiin ja yksivakaiseen tunne-elämään hänellä jokapäiväisessä yhteistyössä olisi tilaisuus perinpohjin tutustua. Miehen uskoa, voittajan tahtoa ennen kaikkea olisi lujitettava, sillä niin ankara kuin maailman valioiden maratonkilpailun ruumiillinen koetus olikin, niin sielullinen sittenkin oli vielä ankarampi.
— Niin kyllä! Niinpä luulen! hänen täytyy vastailla kauppaneuvoksen esityksiin aavistamatta useinkaan, mistä on kysymys. Suomen olympialaisista varmaankin, mutta niissä on niin monta huomioitavaa asianhaaraa. Omaan ajatusmaailmaansa vaipunut entinen juoksija harkitsee vain tätä yhtä.
Pekka Pälli on juro, mutta rehti mies. Eikä hän ole niin itseensä sulkeutunut, miltä näyttää. Sopivassa ympäristössä hän avautuu itse. Kun hienolla ymmärtäväisellä tavalla osaisi auttaa häntä tällöin.
Ne harmin kerät, jotka nyt moniin selvittämättömiin solmuihin sykkyröityneenä kiusaavat häntä ja kuluttavat hänen voimiaan, voisivat selviytyä täydelleen, käämiytyä uudestaan sisäisesti sähköistäviksi voiman keloiksi. Miten paljon salaisesti kätkettyä, tehottomaksi hämääntynyttä alkuvoimaa kätkeytyi tuon miehen olemukseen?
Yhä himmeämmäksi takkatuli hiipyy ja yhä kauppaneuvos pauhaa. Isännän täytyy jo kohteliaisuuden vuoksi häntä jollakin sanalla auttaa. Siinä lomassa hänen ajatuksensa siirtyvät uuteen näkökulmaan.
Kun Suomen talonpojat ennen muinoin suorittivat asevelvollisuutta valtakunnan ja kuninkaan hyväksi, astuivat he palvelukseen itse joko jalkaisin tahi hevosella. He voivat lähettää edusmiehekseen myös aikamiespoikansa tahi renkinsä, jos sellaisena sattui olemaan nuori asekelpoinen mies. Eikö suomalainen talo vielä nytkin voinut lähettää isäntänsä edustajaksi, maan juoksijamaineen puolustajaksi jotakin Pekka Pälliä jonkun Yrjö Niemelän asemesta, varsinkin jos tällä miehellä oli paremmat edellytykset kuin hänen isännällänsä, joka sen korvaukseksi kunnollisesti valmentaisi hänet. Tästä vaihdoksesta ei missään tapauksessa koituisi vahinkoa sijaismiehelle itselleen, arvaamatonta kunniaa siitä voisi koitua hänelle, talolle ja koko maalle. Päätetty asia: Pekka Pälli juoksee maratoonin edustaen maata, taloa ja isäntää kahden vuoden kuluttua Suomen olympiakilpailuissa!
Eräänä iltana takkavalkean palaessa puhutaan toisesta ajankohtaisesta päivänkysymyksestä; yhteistoiminnasta ja yksityisyritteliäisyydestä. Kauppaneuvos luonnollisesti on äreä yksityisyritteliäisyyden mies, talon isäntä taas edustaa maaseudun käytännöllistä osuustoimintaa ja katsoo itsensä velvoitetuksi myös teoriassa sitä puolustamaan niissä puitteissa kuin isännän kohteliaisuus kunnioitettua vierasta kohtaan vaatii.
— Mikä on tässä maassa ja maailmassa rakentanut talot, tehtaat ja suurimmat kauppaliikkeet. Mikä on pannut voimalaitokset pyörimään, työn luistamaan, rahan kiertämään? Mikä on merien takaa, metsien kätköistä ja maan syvyyksistä vetänyt esiin niin kullan kuin kuonan? Mikä on perustanut monimiljoonaiset säätiöt tieteen, taiteen, hyväntekeväisyyden ja elinkeinoelämän edistämiseksi?
— Minunko noihin kysymyksiin pitäisi vastata?
— Ei tarvitse. Voin sen tehdä itse ja silmää räpäyttämätta: Se on yksityisyritteliäisyys!
— Onko minulla nyt puheenvuoro?
— On. Isäntä on omassa talossaan kuin ministeri parlamentissa. Hänellä on aina puheenvuoro.
— Kuka tässä maassa on rakentanut tiet, sillat, kirkot, koulut...
— Kunta ja valtio verorahoilla ja muilla yksityisyritteliäisyyden keräämillä pääomilla.
— Kunta ja valtio ovat suurimpia yhteisöjä, mutta jättäkäämme heidät sivuun, jos niin haluatte. Kuka on rakentanut yksinäisen maanviljelijän avuksi meijerit, osuuskassat, osuuskaupat ja monet pienemmät ja suuremmat yhteistä hyvää edistävät laitokset, joita ilman Suomen maaseutu olisi kuin veretön ruumis? Minkä avulla Suomen maa- ja karjatalous on kehitetty nyt jo lähes koko maata tyydyttävään omavaraisuuteen ja tasaveroiseen laatukilpailuun yhä kiristyvillä maailman markkinoilla? Kuka on antanut tähän voiman, voimakeinot sekä yksityisyritteliäisyyteen perustuvan kilpailuhengen?
— Minunko pitäisi antaa vastaus noihin kysymyksiin?
— Voisitte helposti antaa sen, koska julkisen toimintanne perusteella olette maan edustavimpia yhteistoiminnan miehiä.
— Älä poika yritä muiluttaa minua, vaikka oletkin isäntä talossasi.
— Ettekö ole Paperitalo O/Y:n osakas ja toimeenpaneva johtaja? Kuinka monta kymmentä, ehkä sataa muuta osakasta siinäkin yhtymässä lienee?
— Myönnetään, sinä tietoviisas, mutta jos tuolla tavalla sanaa selität, et löydä tästä maasta yhtään puhdasta yksityisyrittäjää.
Kauppaneuvoksen kylpyviitan helma piirsi laajan ympyrän, talon isännän, entisen Paperitalo O/Y:n juoksupojan kureileva katse seurasi sen mukana.
— Vaikea niitä onkin löytää vähänkään huomattavimpien kansalaisten joukosta. Kaikki tehtaat ovat yhtymiä, vieläpä keskenään trustiutuneita yhtymiä, kaikki vähänkin huomattavat pitäjäkaupat ovat yhtiöitä, puhumattakaan tukkukaupoista, joissa O/Y, A/B liitteellä merkitsemätöntä nimeä ei liene näkynyt vuosikymmeniin. Enpä takaa, jääkö puhtaaksi yksityisyrittäjäksi lopulta muuta kuin yhteinen hyvä ystävämme kauppias Lehtinen, joka eli ja kuoli auttamattomana optimistina aatteensa puolesta.
— Koiranleuka! Luuletko, että pidän sinua niin tyhmänä kuin tällä sanaselitykselläsi koetat minulle uskottaa. Katsos, näillä mainitsemillasi yhteisöillä ja yhteisöillä on pieni periaatteellinen eroavaisuus, poikaseni.
— Onkohan se meidän vahingoksemme, jos nyt koetan olla niin totinen kuin toivotte.
— Moralisoivassa teoriassa ei, käytännössä kyllä. Te sanotte: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi se on lain suurin käsky ja myös osuustoiminta-aatteen jalo ja korkein toimintaohje. Me sanomme taikka oikeastaan emme sano sitä, vaan toimimme niinkuin sanoisimme: Rakasta itseäsi! Lähimmäisesi tehköön samoin! Ellei hän pysty tasaveroiseen kilpailuun kanssasi, niin se ei ole sinun syysi, vaan hänen omansa.
— Mutta kuitenkin te, jos teille oikein hyvin käy, ennen viimeistä hyvästijättöänne pysähdytte odottamaan, jopa antipaloilla armahtelemaan matkan varrella väsähtäneitä lähimmäisiänne.
— Se on asia erikseen.
— Sanokaapa, miksi te niin teette?
— Tietysti oman sielumme pelastamiseksi ja maallisen maineemme vakiinnuttamiseksi. Tarvitseeko sinulle näin yksinkertaista asiaa selvittää.
— Vastaan tuohon kuin kauppaneuvos äsken: Luuletteko, että pidän teitä niin yksinkertaisena kuin tällä selityksellänne koetatte minulle uskottaa?
Kauppaneuvos räjähti nauramaan, potkiskeli hetken lahkeitaan ja riensi hiilihangolla uunin pesää kohentamaan.
— Jos luulet, että vihaan osuustoimintaasi, niin erehdyt, poikaseni. Parempaa miehen kohentajaa ei ole kuin kunnollinen vastustaja, vaikka itsepä tuon asian parhaiten tietänet. Osuustoiminta on kunnioitettavana vastustajana karsinut yksityisyritteliäisyyden vakkasesta jo monta mätämunaa ja tehköön sitä vastakin. Yksityisyrittäjienkin joukossa on aina tyhjäntoimittajia, häkäpäitä, jotka vanhempiensa perinnön, naimaonnen tahi arpaonnen avulla yrittävät päästä seulaan. Kilpailu karistaa ne, kuten tuuli akanat, sitä tarkemmin, mitä ankarampi se on.
Kauppaneuvos hakkaa säkenöivää kekälettä, niinkuin siitäkin olisi karistettava akanat. Nähtävästi se on akana koko kekäle, pian häviää hänen käsistään.
— Olisi minulla sivusta tarkkailijana sana sanottavana myös sinun yhteistoimintasi akanoista, mutta enpä tiedä, viitsinkö sanoa, jos se koituu itseni ja edustamani suunnan kaulavilloiksi.
— Mitä tarkoitatte?
— Jospa kehityt joukossasi hakamieheksi ja panet suursiivouksen toimeen.
— Sen puolesta sanokaa huoletta, Yrjö naurahteli.
— Otitte aatteenne viinan voimalla ajettavaksi. Se ei ole hyvä merkki.
— Osuustoiminta on palveleva liike, joka...
— Älä sumuta. En ole raittiusmies, moralisti sitäkin vähemmin. Sanon muuten vain: Palvelus on palvelus, mutta aate on aate. Kun te niissä elojuhlissanne, tai miksi te niitä nimitätte, vitivalkoisen aatteen nimessä vyörytte eteenpäin kuin tunturivirta, nousette ylöspäin kuin keväinen mahla ja sitten heti aatteen innoittama nuori polvi matkassanne riennätte viinaravintolaan, jonka kyltissä koreasti maalatun nimen perässä luetaan nuo korkean aatteen tunnusmerkit i.l. tahi r.l., niin näen siinä jotakin hullunkurista, enteellistä, tekisi mieleni varoittaa. Kun tämä tapahtuu tuoreessa puussa, niin mitä tapahtuu kuivassa? Minä kysyn vain.
— Onko jalompaa, että yksityisyritteliäisyys tätä samaa liikettä harjoittaa?
— On. Meidän toimiohjeemme on: Rakasta itseäsi, lähimmäinen tehköön samoin. Emmekä me sitä huuda.
Raittiuskysymyksestä ja juomatavoista puhutaan lisää Huhtakankaan keskentekoisella urheilukentällä jonka ympärillä Romulus ja Remus ajavat kaukaista piiriänsä kiertävää russakkojänistä. Vaihtelun vuoksi ovat osat vaihtuneet. Isäntä väittää ja todistelee, että alkoholi tekee kansamme keskuudessa suurempaa tuhoa kuin tuberkuloosi, suunnattomista aineellisista menetyksistä puhumattakaan. Tähän kauppaneuvos vastailee, ettei alkoholi mitään tuhoja tee, enempää kuin kirves, pyssy tahi kantopommi. Ne kaikki ovat tahdottomia välikappaleita, jotka tekevät ihmiselle hyvää tahi pahaa riippuen siitä, miten niitä käytetään ja käsitellään. Ja mitä hengen menetykseen tulee, niin siitä jokainen kerran selviää tavalla tahi toisella, sivustakatsojan silmällä nähtynä monta kertaa hyvin ajattelemattomalla tavalla. Eräänä aamuna jokin viikko sitten oli lehdissä uutinen, jossa kerrottiin, miten kolme nuorta uimataidotonta miestä hukkui tyyneen veteen kymmenen sylen etäisyydellä rannasta. Viisi, samoin uimataidotonta miestä katseli äärellä voimatta pelastaa ainoatakaan heistä. Tuhansien järvien maassa noin tuhat ihmistä vuodessa kuolee täysin vaarattomaan virkistävään veteen, jossa ei ole tippaakaan alkoholia. Mutta päivän ikäinen viidenkymmenen sylen päähän rannasta heitetty koiranpentu kyllä ui maalle. Kohtalaisella järjellä varustettu yhdeksänvuotias koulutyttö suorittaa uimakandidaatin, kelluu, sukeltaa, ui täysissä vaatteissaan, pyörii ilokseen syvässä vedessä miten päin vain. Miksi ei kaikille ihmisen taimille jo lapsuusiässä opeteta oikeata liikkumisen taitoa vedessä ja maalla?
He seurasivat hetken aikaa äänettöminä koirien haukkua, jota tuskin kuului kaukaisempien mäkien takaa.
— Se eteni kauas, totesi Yrjö naurahtaen.
— Aikoinaan se sieltä palaa, ole huoletta.
— En tarkoittanut jänistä, naurahti Yrjö.
— En minäkään, myönsi kauppaneuvos ja sihtaili hanattoman haulikkonsa kiiltävää uraa pitkin.
— Onko teidän mielestänne väkijuomien käyttötilanne maassa nyt sellainen, ettei siinä ole toivomisen varaa?
— Eikö helvetissä! Ei sinnepäinkään, ei edes yhteistoimintaväen rintamalla, sanoinhan sen jo sinulle eilen.
— Antakaamme siis viinan virrata!
— No mikäpä tässä auttaa! Vanha suomalainen juoppo on eräänlainen itsemurhakandidaatti. Jos riistät häneltä pyssyn, etsii hän nuoran. Jos tämänkin onnistut häneltä houkuttelemaan, karkaa hän käsistäsi kaivoon ja pilaa ikuisiksi ajoiksi talon vedenottopaikan. Antakaamme hänen juoda kihnutella valtion viinaa, kunniallisena kansalaisena kunnialliseen kuolemaansa asti, ja viimeisellä hetkellään hän kyynelsilmin kiittää tätä yhteiskuntaa, joka hänelle on valmistanut näin pitkäaikaisen ja autuaallisen eron.
— Te olette kyynillinen herra tänään.
— En minä vielä ole, mutta kohta, ellei tuo rusakko pian käänny.
Kuunneltiin. Jäniksen kääntymyksestä ei ollut vielä mitään tietoa. Kauppaneuvoksessa se sitävastoin tapahtui rutosti. Hän otti päästään viheriäisen metsästyslakkinsa, katsoi kasvattipoikaansa tutkivasti teräksen harmailla silmillänsä, niinkuin kerran ennenkin jo oli katsonut, kun muutamalla sanalla syvästi ja kauan vaikuttavaa oli hänelle sanonut.
— Vie päätökseen tällä kentällä aloittamasi työ. Opeta elävän esimerkkisi voimalla nuorisolle oikean liikkumisen taitoa maalla ja vedessä, että se toimiessaan kasvaisi luontonsa ja kuolleitten välikappaleiden orjuudesta niiden herruuteen. Silloin väkijuomakysymys on loppuun käsitelty tässä maassa.
Hän vei käden korvalleen ja seurasi koiriensa haukkua.
— Nyt se kääntyi ja palaa! Pian passiin!
Hän juoksi tömistäen kentän ylitse sopivaksi katsomalleen paikalle. Yrjö käveli rinnepolkua kotiin päin.
Päätökseen oli saatava keskeneräinen työ, kenttä valmiiksi ja pojat juoksemaan. Ja Pällin Pekka maratoonia harjoittamaan! Pekka juoksee matkan siinä kuin kuka hyvänsä, vaikkei hänellä olekaan kulmahampaita.
Hänen ohitseen vötkähti otus, joka myös juoksi erinomaisesti, vaikka kulmahampaita puuttui. Toinen kierros oli alkamassa, Romulus ja Remus olivat jääneet ties minne. Hän katseli ihastellen ruskean metsän pojan keveästi pomppivaa menoa.
XVIII.
Pällin Pekka oli kova pala paremmankin miehen kypsennettäväksi. Mistä isäntä oli saanut päähänsä noin hassun ajatuksen? Minäkö juoksijaksi, tällainen kolhittu, monta kertaa puukotettu kulkujätkä, rumakin sitäpaitsi, niin ruma että Lihtamon äijä ja Posion poliisi pelkästään sen vuoksi ottivat kiinni.
— Eivät he sen vuoksi sinua pidättäneet, vaan palkinnoksi luvatun tuhatmarkkasen.
— Joka lopultakin jäi heiltä saamatta, Pekka naurahti jurosti.
— Menehän ja katso naamaasi tuolta eteisen peilistä.
Pekka nousi ja meni, ihme ja kumma.
— No, miltä näyttää?
— Vivahtaa kai se vähän enemmän ihmiseen kuin muuhun luontokappaleeseen.
— Vai vähän! Minun mielestäni se on juuri sellainen naama, joka parhaiten sopii kymmenien valo- ja elokuvakameroiden ikuistettavaksi voittajaseppeleen kehystämässä päänupissa.
— Jaa, mutta tietääkös isäntä, se on työn ja tuskan takana semmoinen kehittyminen.
— Ehdottaisinko tätä tehtävää sinulle, ellen sitä tietäisi. Mitä sinä tähän saakka ilman työtä olet saanut, mitä ankarimmalla työlläsikään?
— Läpiä päähäni.
— Kumpaankin päähäsi. Mutta nyt sinä itse pistät pääsi kunnian läpeen maailman parhaitten edellä.
— Kyllä siihen reikään pään pistäjiä on enemmän kuin mahtuukaan.
Näin he ottelivat työmailla levähdellessänsä. Sitten isännältä loppui tämäkin ilo, Pekka ei vastannut, jurmotteli vain. Mutta aate oli takiaisen tapaan tarttunut häneen, eikä hän päässyt siitä. Sanaa puhumatta hän toisinaan juoksi metsään ja palasi vasta muutaman tunnin kuluttua puolimenehtyneenä takaisin. Kerran Yrjö tapasi hänet kirjastostaan olympialaisteosta tutkimasta. Pekka säikähti, milteipä kuohahti sulki kirjan ja riensi ulos. Yrjö käsitti hyvin, ettei tuollaisen umpimielisyyden jatkuessa asiasta koituisi muuta kuin miehen tavanmukainen kohtaloromahdus, ennemmin tahi myöhemmin. Muita menetelmiä oli keksittävä.
Oli syyspuoli jo. He ajoivat kauroja kuivatusriiheen. Säkin suuta kiinni sitoessaan Pekka yhtäkkiä kysäisi:
— Tuliko isännälle ennen juoksua harjoittaessaan koskaan eteen pimeätä paikkaa?
— Minkälaista pimeätä paikkaa?
— Ihan niinkuin sanoin, ettei näe kyynärän vertaa eteensä eikä saa yhtä askelta, vaikka paikalle nikahtuisi.
— En muista tokko juuri noin pimeää, vaikka vähän saman tapaista, isäntä naurahteli.
— Mitä isäntä silloin teki?
— Heitin selälleni kanervikkoon ja makailin niin kauan, että maailma jälleen vaikeni.
— Kas, etten minä tuota keksinyt!
— No, mitä Pekka pimeän kohdan eteen tullessa teki?
— Konttasin polvillani niin pitkälle kuin pääsin, mutta ei siinä matka paljoakaan edistynyt.
— Ei se edisty. Eihän maratonjuoksija sillä tavalla saa harjoitella.
Sidellään jälleen äänettömästi säkin suita, tuodaan ja viedään kaurakuormia. Isäntä aloittaa. Hän kertoilee voittoisimman juoksukesänsä kevätharjoituksista. Kaikkein kauneimpina aurinkoisina aamuina hän lähti ja Lampelan pystykorvainen Ratto-koira seurasi uskollisesti mukana. Kimmoisimpia nummipolkuja, katajikkoja, niittyrantoja pitkin juoksenneltiin. Pitkiä matkoja, lyhyitä pyrähdyksiä tuimasti kirien kilvoiteltiin. Mutta milloin silmissä alkoi hämärtää, niin silloin käännettiin tallukat taivasta kohti. Siinä sätkyteltiin aurinkoa vasten perhoja kiikaroiden, metsän tohinaa ja kevätlintujen laulua kuunnellen. Milloinkaan ei harjoituksissa eipä edes kireimmässä kilpailussa juoksija saa juosta sieluansa pimeäksi eikä mehuansa kuiviin.
Pekka on kuunnellut kertaakaan keskeyttämättä, sitonut säkkejä ja vilautellut tapansa mukaisesti alta kulmien. Yllättäen hän vuorostaan sanoa paukuttaa:
— Jos isäntä rupeaa harjoittamaan maratoonia, niin minä rupean koiraksi, en hauku enkä murise, vaikka ajettaisiin neljän penikulman taipaleelle keskellä yötä.
— Vai sillä tavalla. Isäntä miettii, ennen kuin vastaa. Ehdotus lienee tosimielessä tehty, joten sitä sopii huolellisesti harkita. Miksi ei isäntä voisi ryhtyä harjoittamaan maratoonia ja ottaa Pekkaa koirakseen. Oikeastaan Pekan ehdotus on riemullinen ja houkutteleva, ihme, ettei se ollut juolahtanut hänen itsensä mieleen. Entä jos molemmat pantaisiin tuleen ja koira voittaisi isäntänsä? Tarkoitus joka tavallisessa olisi saavutettu. Eikä tässä ole enää liian pitkiä aikoja turhiin jahkailemisiin.
Näin harkitsee myös Pekka omasta puolestansa kiirehtien.
— Minä tarkoitan, mitä sanon, tietäähän isäntä sen!
— Tiedän hyvin! Jos tahdot, niin yrittäkäämme. Ei sinun tarvitse lähteä harjoituksiin, milloin olet haluton.
Siitä päivästä aloitetaan harjoitukset. Pekka pitää sanansa tunnontarkasti. Tosin hän ei aluksi ymmärrä, mitä merkitsevät erilaiset ruumiin pyöritykset, hyppimiset ja myllerrykset aamuin illoin. Isäntä oli sanonut niiden kuuluvan harjoitusohjelmaan. Siksi ne on tehtävä perinpohjaisesti määrälukuihin saakka, mieluummin yli kuin vaille. Isäntä on vakuuttanut, että kotivoimistelu on tarpeellista, se norjistaa jäsenet. Kangistaa se aluksi niin, ettei mies aamuisin tahdo rappusista alas päästä, mutta kun kärsivällisesti jatketaan muutama viikko, ei Pekka jättäisi verryttelyvoimisteluansa enää pienestä maksustakaan.
Enimmän häntä aluksi kummastuttaa, kun ulkona ei harjoitella täyttä matkaa, tuskin mitään määrälleen mitattua matkaa. Usein ei juosta ollenkaan, kävellään vain pitkin harppovin askelin suden vauhtia, joka koskisi luihin ja ytimiin, ellei aamuisin olisi niin monella tavalla hypelty ja hetkuteltu. Koskee se usein näinkin, niin herpaisee ruumista, että miehen kärsivällisyys on tyystin loppumassa. Ellei tuo edellä harppova olisi oma isäntä, joka vuoden mittaan ei kertaakaan ole tikulla silmään pistänyt, ei puolella sanan henkäisyllä mieltä pahoittanut, niin, jos hän olisi joku toinen mies, joku niistä kymmenistä lihakärpäsistä, jotka... Ei viitsi ajatella loppuun, koska niin armottomasti herpaisee. Suolainen närästys nousee kurkkuun ja tuhannet tönkiäiset kaivavat sisälmyksissä naskalin terin ja ruosteisin rautanauloin. Jos tuo mies, tällaiseen ruumiin ja sielun vaivaan ajava otus ei olisi oma isäntä, jolle on tullut hulluja luvanneeksi, niin Pekka hypähtäisi ensimmäiselle maakivelle, hypähtäisi ja huudahtaisi: Se on nyt loppu! Vanha susi lähteköön sinun maratoonillesi! Tästä en inahda, vaikka tapettaisiin!
Paljoa paremmin ei ole itse vaivatun ja toista vaivaan ajavan isännän asiat. Sudenjuoksu raskailla metsätaipaleilla ei ole leikintekoa hänellekään. Liian monta vuotta on päässyt väliin. Kaikki jäsenet, sydän ja keuhkot tuntuvat kuin teräslankaiseen verkkopussiin sullotuilta. Se vapauttava, juoksijan sisimpään kätketty riemullinen tunne, joka ennen aina hiestymisen irroittamana joustavan vieterin tavoin esiin kimmahti, ei ole enää löydettävissä. Sekin on vangittu tuon sielua ja ruumista puristavan teräslankaverkon sisään. Vanhat urheilijat eivät turhaan valittaneet, miten kuntoutuminen jokaisena uutena keväänä oli heille entistä suuremman vaivan takainen työ.
»Työ ei ole vaivaa», muistaa Yrjö viisaan maanviljelijän sanoneen. Vanha, alati nuorekas Paukkula on tämän saman ajatuksen omilla sanoillansa julkilausunut ja elämässään loistavalla tavalla todistanut. Kuinka urheilu ja sen harjoitus, sen kunniakkaimpiin edustustehtäviin pyrkimys ja siinä mielessä valmentautuminen voisi olla vaivaa? Työtä se on, ankaraa ehkä toivottomalta tuntuvaa, mutta sitä on tehtävä, koska ei voi olla tekemättä. Käyttämättömyyttään kangistuneen vieterin pää teräslankaverkon sisältä on kiskottava esiin.
Hellittämättömästä etsinnästä huolimatta ei se alkuaikoina löydy harjoitusmatkojen sudentaipaleilla. Vasta jälkeenpäin se itsestään pulpahtaa, miellyttävänä tuntemuksena lämpimän saunan lavoilla tahi sisällä Elsan ja lasten parissa. Tällaisina hetkinä mies tuntee, miten jännitys laukeaa, syvästi lämmennyt veri läikkyy taistelutehtäviä vaatien, ahdistuksen teräslangat katkeilevat kuin hämähäkin seitit. Kilpailija ja valmentaja taistelevat hänessä vuoroin häviten ja voittaen. Saattaa käydä niinkin, että molemmat voittavat. Kuinka se on mahdollista?
Pekka Pälli, hyvillä luonnonlahjoilla varustettu, mutta omaan orpouteensa jähmettynyt maailmankulkija irtautuu raskaan harjoittelumatkan jälkeisinä virkistyksen hetkinä toisella tavalla. Isäntä itse, suurjuoksijako tuossa hiessäpäin leipoo ja vatkaa tuntemattoman kulkurimiehen puukolla kupattuja pakaroita? Jos jaloillansa survoisi, niin sen vielä ymmärtäisi: Reenaa itseänsä, hyväkäs, vaihteen vuoksi tuollakin tavalla! Että tuollaiseen vaivaan käsillänsä! Maratoonari ei tarvitse käsiänsä! Mitä keveämmät kädet sitä keveämmät kantaa, vaikka olisivat kuin oravan etukäpälät. Mutta nyt hän hakkaa, leipottaa turhan vuoksi, omaksi vahingokseen kuin mikäkin sirkusatleetti. On pyytänyt sanomaan sinuksi ja Yrjöksi! Siitä kylläkään ei asiaa murene. Isännäksi isäntää on sanottava kuten ukkoherraa ukkoherraksi, ei teiksi, koska yhdessä ei kahta ole, eikä sinuksi, koska kulkumiehen myös täytyy tuntea oma arvonsa ja kunniansa.
Ja mitä tekee talon emäntä? Syöttelee, juottelee ja vaatteet silittää. Itse makuutilatkin rakentaa ja kohentelee kahdella puhtaalla lakanalla kuin omalle pojalleen, kulkujätkälle, piru vieköön! Tämän naisen jokapäiväinen ehtymätön ystävällisyys vuotaa loppumattomasti hänen sormistansa, se loistaa hänen silmistänsä kuin rasva ja hunaja, kuin kesäisen mesikukan tuoksu, Luoja nähköön!
Se käy Pekka Pällin maailman murjomalle kulkumiehelle ymmärryksen yli, ja vielä vaikeammin käsitettäväksi nykyisyys käy kurjan entisyyden valossa. Kuka hänelle ennen on tarjonnut muuta kuin pistäviä kyitä ja kaluttuja luita, irvokasta ihmisen lihaa kymmenkertaisesta hinnasta? Ryöstetty, varastettu, potkittu, puukotettu hänet on henkihieveriin. Kaivautuu siinä esiin kymmeniä kertoja katkerasti nieleskelty muisto myös sydänmaan orpopojan varhaisemmista vuosista. Huutolaiseksi on myyty täysi orpo, kahdeksanvuotias heikkoverinen isomahainen rellukka. Keittoa annettiin, milloin toisilta jäi. Vaateriepua, jalkinerajaa sai, jos itse ullakon lumppukasoista löysi. Talon karjasta huutolaisen kuitenkin piti huolehtia kevään lumirämpsyissä ja syksyn kylmissä kaatosateissa. Eräänä keväänä istui hän porisevan ojapuron rannalla ja veisteli tylsällä puukollaan leikkikalua. Monena päivänä hän oli sitä nakertanut, pientä vesiratasta, pari kehnosti tupottua haavaakin hänellä oli jo sen vuoksi sormessa. Silloin tuli aikuinen mies, tempaisi leikkikalun pienen poloisen kädestä: Mitä siinä nakertelet, huutolainen! Katso lehmiä, siinä sinun työsi! Armoton mies kiskoi vesirattaasta siivet, kuin elävältä linnulta siivet, karkeasti nauraen heitti koko tekeleen metsään... Täällä minua tällä tavalla... Juoskoon isäntä vaikka metsäkarjun pesään, niin perässä juoksen!
Taas juostaan metsäpolkuja, suurten sammalmättäitten, kivien, katajapensaitten, ketun ja metsäkarjun pesien ylitse. Tulee talvi, jolloin ei voi juosta. Tällöin hiihdetään. Tasaisilla pakkasen jäähdyttämillä niittymailla sitä voidaan tehdä jo mainiosti viikkoja ennen joulua. Hiihto kehittää jalkoja ja keuhkoja milteipä yhtä hyvin kuin juoksu. Sitäpaitsi hiihto on paljon hupaisempaa. Se katkoo teräslankaverkkoja ja irroittelee vietereitä, jotka lähes puolivuotisen harjoituskauden jälkeen jo muutenkin lienevät irtautumassa.
Pekka syöksähtelee jo yhtä usein edellä kuin perässä. Hän on hirmuinen mies, armottomampi kuin Lampelan koira, joka tuokion porhallettuaan aina sentään pysähtyi taakseen katsomaan ja kilpailijaansa odottelemaan. Yhden, kaikkein tärkeimmän isännän antaman harjoitusohjeen hän on painanut tarkoin mieleensä ja sovittelee sitä joka päivä käytäntöön joustavalla kekseliäisyydellä. Yksikään juoksu- ja hiihtomatka ei muodostu heille ikäväksi vanhan kertaamiseksi, joka kerta he keksivät jotakin uutta. Pekka on kekseliäämpi kuin isäntä. Hän mahtanee miettiä harjoitustehtäviänsä päivin ja öin. On myönnettävä, että hänellä näihin asioihin on enemmän aikaa kuin isännällä, jolla talonsa hoitamisessa ja monissa kunnallisissa tehtävissään on monta muuta mietittävää.
Pekan päähänpistoja on esimerkiksi sauvoitta hiihtäminen, josta talven kuluessa pitkin pitäjää puhutaan, nauretaan monin paikoin. Pekka on aina ollut sitä mieltä, ettei kestävyysjuoksija tarvitse käsiänsä muuta kuin nenänsä pyyhkimiseen ja housujensa kohentamiseen. Miksi siis turhan vuoksi vaivata käsiänsä? Kun et hiihtäessä vaivaa käsiäsi, niin jalat vaivaantuvat ja saavat harjoitusta sitä enemmän. Eikö se ole koko harjoitushiihdon tarkoitus? Isäntä ei voi tätä tosiasiaa kumota, vaikka haluaisikin. Ja niin asian luonnosta johdutaan siihen, että harjoitusretket, kaikki talviset hiihdot suoritetaan sauvoitta. Aluksi se on outoa ja vaikeaa, myöhemmin helppoa ja hupaisaa. Kevätpuolen karheutuvilla hangilla eivät harjaantumattomat hiihtäjät pysy heidän matkassaan sauvoineenkaan. Milloin joku nauraja sattuu olemaan näiden miesten joukossa, vaihtuu hänen naurunsa sanattomaksi ällistykseksi.
Myös kirkolla pidettäviin kokouksiinsa isäntä tästä lähtien kulkee sauvoitta hiihtäen. Pekka saattelee hänet puolimatkaan, rientää iltaisin puolimatkaan vastaan, kun isäntä puhelimitse on ilmoittanut kokouksen päättymisestä. Näiltäkään matkoilta ei mielenkiintoa puutu. Toisinaan pyryttää tahi sataa räntää, joskus on kuutamo ja kireä pakkanen. Jo kysymys siitä, kumpi voittaa, kumpi ehtii ylittämään arvioidun puolimatkan rajaviivan, on heille jatkuvan mielenkiinnon aihe. Kun joudutaan yhteen, hiihdellään tasaisemmin, niin kovaa vauhtia sentään, että hiki säilyy, mutta parin kolmen kilometrin mittainen kiritaival pyyhkitään edeltäjää vaihtaen, avomaastossa rinnakkain huhkien, niinkuin itse pääjehu kannoilla ajaisi punainen hiilihanko sauvana kädessä.
Kotona odottaa sauna, jonka Pekka on lämmittänyt. Hän tekee sen milteipä joka ilta hikipesun ja hieronnan vuoksi. Samalla luonnollisesti kylvetäänkin. Erään kokouspäivän iltana odottelee isäntää saunassa Pekan järjestämä hupaisa yllätys. Pekka on kierittänyt sinne puutarhan kastelutynnyrin ja täyttänyt sen lämpimällä vedellä. Siihen on lisättävä vielä saavillinen kiehuvaa vettä, ennenkuin saadaan niin kuumaa vettä kuin japanilaiset kylvyssään käyttävät. Pekka on lukenut eräästä kirjasta, että japanilaiset kylpevät säännöllisesti tynnyrissä, hyvin kuumassa vedessä. Se on varmasti hyvä keksintö, minkä voi jo päätellä siitäkin, että japanilaiset voittivat maratoonin Berliinin olympialaisissa. He kokeilevat heti sitä ja myöntävät keksinnön oivalliseksi. Mutta Pekka ei olisi Pekka, ellei hän vielä parantaisi japanilaisten keksintöä. Hän kerää ja sekoittelee kylpytynnyriinsä erilaisia yrttejä: apilan lehtiä ja kukkia, pajunkissoja ja katajanoksia. Jokainen sekoitus on edellistä tehoisampi: kylpijän hengitys on väljentynyt, jalat keventyneet. Kaikkein tehoisimman tynnyrikylvyn Pekka valmistaa keväällä uusista, voimallisista suon yrteistä: kukkivista pursuista, heilimöivistä luipuista ja vaivaiskoivun oksista, joiden kääpiömäiset lehtisilmut ovat juuri avautuneet. Tästä kylvystä noustessa tuntuu kuin raajojen tilalla olisi kaksi paria lenninsiipiä, väittää Pekka itse.
Kevätpuolella ennen jäiden lähtöä sauvattoman hiihdon juoksuksi vaihtuessa tekee Pekka eräänä päivänä taas uuden keksinnön. Isäntä neuvoissaan ja vanhat kuuluisat kestävyysjuoksijat kirjoituksissaan ovat usein tuoneet esille, että maratonjuoksijan on pysyttäydyttävä mahdollisimman lähellä maata. Hän on kilometrien nielijä, ei pomppija, askel on harjoitettava voimia säästäväksi ja aina eteenpäin vetäväksi. Ollaan takametsässä heinäriukuja kaatamassa, tulo- ja menomatka, kuusi seitsemän kilometriä juostaan aamuin illoin. Pekka ehdottaa, että juostaisiin kotimatka riuku olkapäällä. Tällöin jalka varmemmin pysyy maassa ja askel ehkä tulee vetävämmäksi. Johtopäivistä on pitkin kevättä vuoroiteltu. Pekan päivä on tänään. Hän nostaa riu'un olkapäälleen ja lähtee juoksemaan. Isännän on noudatettava hänen esimerkkiänsä. Perä perää miehet juoksevat polkutietä tavallista pitemmin välimatkoin. Pekka ei vilkaise kertaakaan taakseen, vaihtaa vain riukua olkapäältä toiselle ja isäntä seuraa tässäkin hänen esimerkkiään. Tuoreiden riukujen päät hetkuvat ja jalka pysyy maassa, sitä varmemmin, mitä lähemmäksi kotia päästään. Yhdistetty virkistyslääke, suomalainen sauna ja japanilainen tynnyrikylpy, maistuu heille tämän säästäväisyysharjoituksen jälkeen paremmalta kuin koskaan aikaisemmin.
Kevään pyhäaamuisilla harjoitusmatkoilla tehdään laajoja kierroksia lähiympäristöön. Näiden vaihtelevien matkojen yhteiseksi etappikohdaksi joutuu naapurikylän koulu, jossa paluumatkalla pistäydytään hiukan levähtämässä ja hörppäisemässä milloin mitäkin. Vesirinkelit eivät tässä talossa ole enää muodissa, niiden tilalle on tullut pyöreitä vehnäpullia, hunajakakkuja ja pikkuleivonnaisia. On tapahtunut se, mikä tositarpeen vaatima oli: avunlisäys koulussa ja yksinäisen miehen elämässä, keittiössä täydellinen vallankumous.
Kahdenkeskisessä keskustelussa on Yrjö uskonut opettajalle, mikä osuus hänellä näissä Niemelän miesten harjoituksissa ja Helsingin olympialaisten maratoonin valmistelluissa on, mukana elävän ja eläytyvän treenarin osa. Samoin on Pekka Pälli kahdenkeskisessä luottamuksellisessa keskustelussa uskonut opettajalle oman osuutensa. Isännän seurana hän vain, isännän koirana, jos niin tahtoo sanoa. Edellisellä kerralla hänellä kuului olleen nelijalkainen. Opettaja on ymmällä, kun ei tiedä, kumpaako uskoa, vai uskoako kumpaakaan. Kummaltakaan sen enempää tiedustelematta tai ristikuulustelematta hän viisaana miehenä harkitsee asian sillä tavalla, että he molemmat ovat oikeassa ja että heitä kumpaakin on vakavalla naamalla uskottava.
Kun koulun rouvan tarjoamat virkistykset on nautittu ja tarpeeksi levähdetty, lähdetään jatkamaan harjoituksia, opettaja kolmantena, milloin miehillä on kotiin matka. Parin, kolmen kilometrin kiritaipaleella Niemelän maratoonarit saavat hänestä arvoistansa seuraa. Tavallisesti päädytään Huhtakankaan urheilukentälle, jonka kimmoisalla, joskin vielä pahasti pölyävällä juoksuradalla pannaan luokkarajat selviksi.
Kentästä on heille tullut yhteinen murheen ja ilon aihe. Iltamia on sen hyväksi pidetty, valtioapuakin jo muutama tuhat pyydetty ja saatu. Ne eivät riitä, vielä tarvitaan tuhansia, jotka on tavalla tahi toisella löydettävä olympiakesään mennessä. — Silloin kenttä vihitään! on opettaja sanonut. — Ennen vihkimistä se on tehtävä valmiiksi, on Pekka väittänyt! Isäntä ei ole sanonut ratkaisevaa sanaansa sinne eikä tänne. Sitä enemmän hän on toiminut, vaikka siitäkään hän ei liene monta sanaa sanonut. Koko pitäjä tietää tämän, liiankin hyvin. Mutta Puttola puhuu kaksijalkaisten raviradasta, mahtanee paljon rohkeammin lasketella kaltaistensa seurassa.
He ovat joskus avopäin juosseet tai sauvoitta hiihdelleet myös Paukkulan pihamaan lävitse siitä huolimatta, ettei se satu kierrokseen, vaan liian paljon sen keskeen. Paukkula katselee räpyttelevin silmin nuorten miesten kintun huisketta, tarjoaa välipalaksi, mitä hänellä on aina tarjottavana: viisaita ajatuksia ja paistikasperunoita. Maa kutsuu ja nuori veri vetää. Siinä ei Paukkulan mielestä ole mitään ihmeteltävää, murheellisempaa olisi, ellei se kutsuisi eikä vetäisi. Nuori naapuri on hyvässä vedossa, hyvässä vireessä on kumpikin poika! Paukkula hymyilee viisasta hymyään ja pehmittelee Pällin Pekkaa.
He ovat saman maakunnan miehiä, toinen etelän, toinen pohjoisen puolesta. Puheen sävyssä, sanan sutkauksissa, jopa ruumiin liikunnoissa on samaheimoisuuteen vivahtavaa. Paukkula näkee, että poikaparka on elämässään monta kovaa kokenut. Hän on huomannut tämän heti ensi katsannoissa. Ja nyt naapuri aikoo hänestä juoksijaa. Mikäpä siinä, ainesta miehessä on vaikka lentäjäksi. Mainio asia vain, että naapuri on osannut asettaa oikeat tähtäimet hänen eteensä. Toimen miehen tapaan hän on viisaasti viritellyt näitä pyydyksiänsä seutukunnan muillekin nuorille miehille, ja kasvavalle nuorisolle, jonka elämänkasvu ennen kaikkea kaipaa juuri tällaista vetoa. Kaiken tämän on Paukkula jo aika päiviä huomannut. Nyt hän käsittää, mikä naapurilla on tarkoituksena, vaikka oman maakunnan mies selittelee, että hän tässä ilman aikojaan ravata rapsuttelee hyvän isännän ja hyvän juoksijan seurakoirana. Paukkula nykäisee Yrjön erikseen navetan puolella muka siemenmukuloita katsomaan. Siellä hän ilmoittaa, että kentän lahjoitusten kirjaan saa hänen puolestansa merkitä 10.000 markkaa. Määrän voi nostaa kirkonkylän rahalaitoksesta huomispäivänä tahi myöhemmin.
Hiessään höyryävillä miehillä ei ole lupaa pitkiin levähdyksiin, eikä Paukkula myös salli naapurinsa ryhtyvän sen pitempiin sanaselityksiin, tavallinen hyvästijättöön tarjoutuva kädenpuristus riittää, jos sekään on tarpeellista lähinaapurusten kesken. Hetkistä myöhemmin maratoonarit nuolaisevat Paukkulan matalan pellon aidan ylitse kotona odottavaa japanilaiskylpyä kohti. Isännällä on tänään johtovuoro.
Seuraavana sunnuntaina johtaa Pekka. On pysähdytty loikoilemaan vihertävän niityn pienelle purolle, jossa isäntä muistaa jo ennenkin levähtäneensä. Matkassa oli tällöin aikuisten mukana kaksi lasta, erottamatonta ystävystä. Toiselle rakennettiin puroon mylly, juuri tälle paikalle. Toinen liehui kuin perhonen etsiskellessään niityn kauneimpia kukkia myllärin lakin koristeeksi. Näin isäntä muistojaan kertoilee porisevaa puroa tarkastellen. Pekka makaa ruohistossa taivaan pilvihattaroita kiikaroiden.
— Ne olivat isännän poika ja Nestorin tyttären tytär, sen kirkonkylän kätilön tyttö.
— Niin olivat. Kuka sinulle on kertonut heistä?
— Nestori.
Yrjö tarinoi enemmän, hupaisasta matkasta autiotorppaan, aikuisten ja lasten puuhailusta siellä, jäiden lähdöstä ja lasten ihmeellisestä purppuralaivasta.
— Mutta kun me seuraavana päivänä palasimme tätä tietä kotiin, ei myllyä näkynyt missään. Vesi oli yön aikana noussut ja vienyt sen mennessään. Myllärin ja hänen ystävänsä suru oli vilpitön. Me rakensimme heille toisen myllyn, mutta emme saaneet siitä ensimmäisen veroista. Vielä samana kesänä he yhdessä tytön isän seuraamana lähtivät pitkälle matkalleen. Nestori lienee siitäkin sinulle kertonut.
Pekka ei vastannut enää mitään, kiikaroi vain hyvin tärkeän näköisenä korkealla kuljeskelevia pilvihattaroita. Yht’äkkiä hän nytkähtää, hypähtää jaloilleen ja samaan menoon puron ylitse.
— Toisesta myllystä ei milloinkaan tule ensimmäisen veroinen!
Hänellä on johtovuoro eikä hän jää odottelemaan, seuraako isäntä matkassa vai ei. Loppumatkalla hän kehittää sellaisen vauhdin, että isäntä vain vaivoin pystyy häntä seuraamaan. Hänen sisäisten voimalankojensa viimeinenkin kerä lienee tullut puretuksi ja uudelleen käämityksi.
Kotipellon laitaan päästyään Yrjö hiljentää vauhtiaan. Siihen on miltei pakko. Pekka hikoilee jo japanilaiskylvyssään.
XIX.
Aurinko paistaa ikkunasta sisään. Kello lienee puoli viisi. Tapansa mukaan Yrjö arvailee sitä, ennenkuin katsoo pöytäkelloon. Kauan odotettu sunnuntainen juhlapäivä kirkastuu ja vaikenee hyvissä merkeissä.
Hän kohottautuu istumaan ja katselee ympärilleen. Elsa nukkuu hereästi, ateriansa ääreen uinahtanut lapsi povellaan. Elettyjä viikkoja tällä miehellä oli takanaan tuskin niin monta kuin sormia käsissä, joilla hän määrättyinä hetkinä lujasti tarraa elämänpuusta kiinni. Nyt hän vain hypertää, tyydytetyn nautintojen suloinen jälkituntemus värähtelee pienissä jäsenissä.
Nukkuuko Elsa? Jos se totta on, niin sitä sopii nimittää jo vahingoksi, joka tähän aikaan enää harvoin tapahtuu hänelle. Sitä mieluisampi yllätys se on katselijalle kesäisenä sunnuntaiaamuna.
Yrjö laskeutuu hengitystään pidätellen toisen kyynärpäänsä varaan katsellen kuvaa, joka vaikka onkin hänelle läheinen, tällaisena omassa tiedottomuudessaan on niin harvinainen. Lapsen pieni käsi keveästi hypertävine sormineen lepää yhä äidin povella. Näyttää kuin hän olisi yrittänyt piirustella siihen, pyöreälle, kimmoisalle alustalle. Mitä hän piirsi? Pyysikö vai kiitti? Katselija saattaa tätä arvostella, mutta vain hän, kenelle sähkötys on tarkoitettu, herkässä äidinunessaan sen tuntee ja tietää.
Äidin huulet avautuvat hieman. Hänen kasvoilleen häivähtää onnellinen hymy. Se kohoaa ja vahvistuu, näyttää kiertelevän kuin sisäisen lämmön ohjaamana jotakin etsiskellen. Korvalehteen painuu veren heleää väriä, kaulavaltimo sykähtelee. Etsiskelijä näytti lähteneen laajemmille kiertomatkoille, avoimelle kaulalle, kätketylle povelle, sieltä vieläkin syvemmälle lämmön alkulähteille saakka. Nukkuvan koko vartalo nytkähti, povi läikähti pikkumiehen kasvoille. Hänen huulensa tavoittelivat hetken sitä. Sitten hän jälleen raukeni, niinkuin myöhästyen olisi havahtunut: Anteeksi, minä erehdyin. Tämähän oli vastaus minun äskeisiin kysymyksiini. Kyllä ymmärrän, kiitos, kiitos!
Sähkötys käy langatonta tietä. Elsa tuntee sen, vaikka Yrjö hievahtamatta, hengitystään pidätellen häntä katselee. Vastaus lähtee syvältä tajuttomuuden keskuksista, kiertelee valkenevia, yhä seesteisemmäksi käyviä teitä. Kasvoille päästyänsä se avaa silmät ja hypähtää kahtena kipinänä vaikenevaan huoneeseen. He naurahtavat äänettömästi vaihtaen nopein katsein sanattomia ajatuksiansa: Herätinkö sinut? Herätit! Ei se ollut tarkoitukseni! Tunnen kai minä sinun tarkoituksesi! Oletko nukkunut kylliksesi? Olen!
Hänen oikea kätensä peittelee suojaavasti lasta. Silmät sulkeutuvat tuokiohetkeksi avautuen äskeistä kirkkaampina.
— Lapset nukkuvat. Emmekö lähde ulos?
— Samaa juuri ajattelin ehdottaa.
— Miksi usein ajattelet samaa kuin minä?
— Miksi itse?
Kesä odottelee heitä heti eteisen ovella, tervetulleeksi toivottelee: Istukaa, olkaa kuin kotonanne! Mihinkään ei ole kiirettä! Sitä paitsi valtakuntani alkaa juuri tästä! He istuvat avatun ikkunan ääreen.
Kesäkö on vaiko kevät? Se riippuu siitä, mistä näkökulmasta ja mistä ikkunasta ulos katselee. Tänä sunnuntaiaamuna voi hyvin väittää, että on kumpainenkin, toinen juuri ulos lähtemässä, toinen vasta sisään astumassa. Puistopuiden lehtivehreys ei vielä ole täyteläinen, mutta muutamat omenapuut olivat jo kukkia valkoisinaan. Puutarhasta, pelloilta ja metsistä hengähtelee tuoksuja, joiden laatua ei voi erottaa. Niissä on maan voiman uhoa, lehden hikevää pihkaa, kukkalatvojen hersyvää keveyttä. Kottarainen laulaa koivun latvassa. Mitä se laulaa? Kuka on viisas selittämään, mitä kottarainen laulaa sunnuntaiaamuna, jolloin kevät ja kesä askartelevat samalla aurinkoisella työmaalla?
— Joko lähdetään?
— Lähdetään vain.
— Lähtekää vain! hymähtää joku näkymätön heidän takanaan, lähtee itsekin mukaan leyhytellen vilpoisasti suvisilla liinoillansa.
He kävelevät kapeaa ajotietä peltomaille, joissa kevät ja kesä käytännön töissä yhteistoimin ahertelevat. Eräillä multavilla saroilla on ihminen heitä viime päivinä avustellut väkilantoja, juurikasvien ja perunan siementä kylväen, äestellen. Mutta kauranoras on jo mehevää maan kattavassa vihreydessään. Alustan puhisevana niskojaan kiertäen se tunkeutuu mullasta esiin: Katso isäntä! Näytä emännällesi tällaista poikaa! Vertailkaa minua nisun taimeen tuossa vieressäni! Mikä se on minun rinnallani? Veretön sitkasääri! Kalpeanaamainen kääkkänä!
Verevän kauran korskeaa puhetta on jalo, jo monessa polvessa puhtaaksi viljelty vehnän oras monta päivää kuunnellut sivistyneen piittaamattomalla kärsivällisyydellä. Nyt se ei kuitenkaan enää jaksa olla vienolla äänellänsä isäntäväen korvaan vihjaisematta: Kuuletteko, mitä tuo ruuviniskainen barbaari tuossa puhuu? Katsokaa ja vertailkaa meitä kahden kuukauden kuluttua, kahden kuukauden ja kahdeksan päivän. Kenen kullankeltaisesta viljasta leivotaan ihana rinkilä emännän syntymäpäiväpöytään? Kenen mustat sekasikiöt murskataan appeeksi teurassikojen kaukaloon? En sano tätä ylpeilläkseni, tosipuhtaaksi jalostettu vehnänoras ei milloinkaan ylpeile. Mutta teoriassa ja käytännössä todistetun asian hän sentään saattanee mainita.
He jatkavat matkaansa joutuen hakaportille ja siitä uudelle syöttölohkoihin aidatulle laidunmaalle. Kolmannen laidunlohkon metsäisellä kummulla lehmät märehtivät lypsäjiänsä odottaen. Muutamat niistä ovat nousseet jo seisomaan, toiset lepäilevät maassa. Heluna, yksi lupaavimmista nuorikoista on puolivaiheessa, hullunkurisessa asennossa peräpuoli pystyssä, etupolvet vielä maassa.
Mutta emännällä ei olekaan lypsinämpäriä matkassaan! Varhaista vielä olisikin, hän on vain muuten lähtenyt katsomaan. Emäntä kävelee suoraa päätä märehtivän kellokkaan luokse ja rapsuttelee sen niskaa. Se on. Ressukalle suuri, syvästi ylpistyttävä hetki. Oi, nouskaa ja katsokaa! Sinäkin Heluna siellä! Ettet jo häpeä noin rumaa asentoasi isäntäväen edessä! Kuluvan kevään aikana on emäntä käynyt harvoin navetassa, kesän laidunmailla ei tätä ennen kertaakaan. Miksi hän ei ole käynyt? Niinkuin vanha ja paljon kokenut kellokas ei tätä tietäisi. On seikkoja, jotka aikuisille emäntäihmisille ovat ensi tapaamalla sanan sanomatta päivän selviä asioita. Ne tekevät läheisiksi ystäviksi, sisaruksiksi ihmisen ja lehmän, kärsiväksi, onnelliseksi emosisaruksiksi äidin iloineen ja suruineen. Miten mones tämä jo emännällä onkaan? Tyttö vaiko poika? Joko nimi on annettu? Ressukka katsoo ymmärtäväisesti kysäisten oikean korvansa ohitse ja nuolaisee emännän vaatetta karhealla kielellään.
He jättävät lehmät ja siirtyvät seuraavalle laidunlohkolle. Se on juuri puhtaaksi syötetty ja eilenillalla rauhoitettu. Maanantaina on siinä tehtävä pieniä jälkitöitä. Hyvin juurtunut ja talvehtinut laidunnurmi on kestänyt myös hyvin lehmien kolmipäiväisen käynnin. Virkeä nurminadan oras on heti ensi päivän aamuna tiedustamassa lähinaapureiltaan, leveälehtiseltä valkoapilalta ja pitkäkaulaiselta koiranruoholta: Joko on rauha maassa? Jo on rauha, suvinen lempeä aamu! kuiskailee apilaneito. Kaksi viikkoa sitä vain kestää, pane töpinäksi! heittää mustasukkainen koiranruoho pisteliäästi.
Kolmannelle ja neljännelle tänä keväänä toistamiseen syötetylle laidunlohkolle on jo kasvanut milteipä kauttaaltaan maan pinnan peittävä ruohomatto. Korsiruoho venyttää kilvassa kaulaa, täysilehtinen valkoapila availee kukkanuppujansa. Yrjö pysähtyy laidunlohkon keskivaiheilla olevalle maakivelle taskukalenteri polvellansa huomioita tekemään. Elsa leikittelee hänen lähellänsä valkoisten apilankukkien kanssa. Mustan kannon vieressä oleva pälvipää on niitä valkoisenaan. Ne ovat kuin lampaita laitumella, niiden vieno erikoistuoksu täyttää lähitienoon. Hän nyhtäisee maasta pienen valkoisen kukan kolmihaaraisine lehdyköineen ja sovittaa sen Yrjön taskukalenterin lehtien väliin kesäisen sunnuntaiaamun muistoksi. Jälleen he jatkavat matkaansa Huhtakangasta kohti.
Urheilukenttä on valmis. Tänään kello kahden jälkeen tapahtuu sen vihkiminen päiväjuhlineen ja piirikunnallisine haastekilpailuineen. Viimeisten viikkojen aikana on kentällä tehty valmistelutöitä joka päivä iltamyöhäiseen. Kaikkein väsymättömimpänä on siinä toimessa nähty Pekka Pälli, yksi niistä viidestä, jotka tähänastisten koekilpailujen perusteella lopullisesti on valittu Suomen edustajiksi olympialaisten maratoonille.
Pekka on tämäntapaisissa kuten muissakin töissään kekseliäs ja hellittämätön. Kentän viereiseen männikköön sijoitetut päiväjuhlan kilpaleikit ovat hänen sommittelemiaan, samoin uljas, suurelle maakivelle pystytetty puhujalava, kahdesta elävästä koivusta taivutettu kunniaportti ja monta muuta. Näitä konsteja hän on oppinut erään rantakaupungin amatööriteatterin kulissimiehenä ja apunäyttelijänä toimiessaan. Siellä hänen on yhtenä iltapäivänä muutamasta saharimasta ja repaleisesta pinkopahvista täytynyt puhaltaa esiin kokonaisia kuninkaanlinnoja ja kaupungin kortteleita. Mikäpä työ tällaiselle miehelle on yksi kunniaportti ja puhujalava. Kunniaporttia tehdessään hän ei tarvinnut edes kirvestä eikä sahaa, ei muuta kuin taivutti elävät pilarit luokiksi ja sitoi ne muutamasta kohdasta narulla kiinni. Elsa on lähtenyt rataa kiertämään, sitä vauhtia kuin hänen asemassaan olevalle verryttelijälle parhaiten sopii. Yrjö katselee hänen menoansa radan varrella mietteliäänä heinänkortta pureskellen. Tämän päivän tunnin juoksussa hän itse aikoo kiertää kotoisen radan useampaan kertaan.
Toivottavasti Pällin Pekka, maratoonari ja kulissimestari tulee saamaan tällöin arvoisaa seuraa, ainakin hän tulee näkemään, ettei mestaruuksien voittaminen Huhtakankaan kilparadallakaan käy yhtä vaivattomasti kuin kunniaportin pystyttäminen kahdesta kasvavasta koivusta tahi kulissikaupunkien rakentaminen pienessä teatterissa. Yrjö hymähtää mietteilleen.
Kyllähän Pekka tämän asian jo alleviivaamattakin tietää. Pitkillä matkoilla mies on lyönyt itsensä läpi, tehnyt nimensä tunnetuksi jo useissa suurissa kilpailuissa. Tähän päästäkseen on hänen täytynyt ajaa ruumiin ja sielun pahat monta kertaa ahtaista porteista, jopa kirvelevien puukon arpien lävitse. Vielä muutama sopiva voitelu, ja Pekka Pälli on valmis Suomen värien edustajaksi olympiamaratoonareitten kunniakkaaseen seuraan siinä kuin kuka tahansa.
Pieni haikeuden häive läikähtää entisen suurjuoksijan sydämen lävitse. Eikö hänellä, valmentajalla kaksivuotisen työteliään harjoituskauden jälkeen olisi ollut oikeus samaan kunniakkaaseen seuraan? Ensimmäisissä karsinnoissa he olivatkin yhdessä, kolmantena ja neljäntenä. Toisiin karsintoihin hän ei voinut ottaa osaa sattuneen sairauden vuoksi. Niissä Pekka pääsi ensimmäiseksi. Niin oli käynyt alkuperäisten suunnitelmien mukaisesti. Eikö tavallisista talonpoikaistaloista ennenkin maan kunniaa puolustamaan haastettu vain yksi mies, joko isäntä tahi renki. Jos kukaan, niin Pekka Pälli oli tähän mitä sopivin mies, oikea hakkapeliitta, joka kunnialla tulee edustamaan Suomen kansaa, Niemelän taloa ja Huhtakankaan uutta urheilukenttää, vaikka tänä päivänä tunnin juoksussa tuleekin saamaan siellä sen, mitä hänen yhteen voiteluunsa tarvitaan. Ja nyt tämä asia on käsitelty loppuun!...
Elsa palaa ratakierrokseltansa keveästi juosten. Neliviikkoisen lapsen äiti! Tämä mahtanee olla ennätysten rata. Yrjö hypähtää kanervikosta ja juoksee vastaan.
— Onko se noin keveä rata?
— On, keveä tämä on, ja ilmakin niin keveää kuin kukkien tuoksu.
He juoksevat puoli kierrosta yhdessä. Käki kukkuu lähellä kankaan reunassa, pieni tynnyrilintu laulaa tilkuttaen korkean kuusen latvassa. Mutta rinnevietteessä molemmin puolin nousee kulopalon jälkeinen metsätaimisto: heleätä koivua, hoikkaa mäntyä, tumman vihertävää kuusentainta. Ne nousevat varpailleen, kurkkien toistensa olkapään ylitse. Joko siellä juostaan? Jo juostaan! Näkeekö sieltä mitään. Näkee vilaukselta, kun nousee varpailleen ja oikein kurkottaa. Tuhannet taimet jäävät kurkottelemaan, kunnes radan koettelijat hypähtävät viidakkoon.
Pienen kävelymatkan jälkeen he levähtävät Huhtaniityllä, jonka lävitse virtaa vesirikas puro. Keväisin koko niitty on järvenä, reunamilla vain kohoaa kaksi metsäsaareketta, joissa kummassakin on lato. Tulvivan puronsa vuoksi ei Huhtaniittyä ole voitu ojittaa eikä ottaa vuoroviljelykseen. Sitä ei tarvitsekaan tehdä. Puro ojittaa, puhdistaa ja ravitsee sen. Joka kevät se tulvavetensä mukana kuljettaa niitylle hedelmällistä liejua ylempänä sijaitsevilta turvemailta. Sen voimasta niitty kuivinakin kesinä miesmuistoisista ajoista on antanut hyvän heinäsadon.
Purouoma ja sen pyöreät lammikkolämpäreet ovat yhä vettä täynnä, mutta niitty on jo vapaa. Viheriäisenä kesämattona, kapeampana tahi leveämpänä se uskollisesti seuraa yli puolen kilometrin matkan pitkän metsäpuron loppujuoksun vaiheita tyynen Huhtalammen rantaan saakka.
Vaikka onkin vielä varhainen aamu, on niityllä jo lämmin. Suojaavien metsien vuoksi tuuli ei pääse sinne. Aurinko, niityn ja puron suunnassa paistaen ottaa sitä lämpimämmin. Se sivelee eloisasti liikkuvaa puron selkää, niinkuin voitelisi sitä. Sen kirkkaat sädekimput kimmahtelevat lammikosta toiseen. Kymmenet värikkäät kesäperhot liitelevät ilmassa, nousevat ja laskevat vain joskus istahtaen korkeimmille kukkalatvoille pieneksi hetkeksi levähtämään.
He ovat riisuneet jalkineensa niitylle ja istuvat rinnakkain puron kapealla lankkusillalla antaen virtaavan veden huuhdella jalkapohjiansa. Koko suviaamuisella matkallansa he eivät ole paljoa puhuneet. Luonto on monella tavalla puhunut heidän puolestaan ja tulkinnut heidän mielialojaan paremmin kuin ääneen puhutut sanat. Tässä siltalankuilla istuttaessa niittypuron suloisesti jalkoja sivellessä Yrjö ei voi enää kauemmin vaieta. Hän haluaisi kiittää elämän toveriansa paljosta. Usein se on jäänyt häneltä tekemättä, tai on tullut tehdyksi puolinaisin, huonosti ymmärrettävin sanoin. Mutta eipä ole helppo löytää mieleisiään sanoja tällaisena kesäisenä sunnuntaiaamuna, jolloin kaikki kauneimmillaan kukoistaa. Hän tarttuu vaimonsa käteen.
— Kuule, Elsa! Haluaisin sanoa sinulle muutaman sanan.
— Puhu! Tiedäthän, miten mielelläni kuuntelen sanojasi.
Elsa katsoo häneen siniharmailla silmillänsä, joiden edessä miehen sydän aina lämpenee ja sulaa. Aurinko valottaa hänen kuulakkaan korvalehtensä lävitse, niinkuin usein ennen, milloin he tällä tavalla päivänpaisteessa ovat istuneet.
— Olen tänä aamuna ajatellut monia asioita. Meidän tähänastisen yhteiselämämme vaiheet ovat juosseet silmieni editse. Se on jo pitkä taival, pitempi kuin tämän päivän tunninjuoksu Huhtakankaan kentällä.
Hän naurahtaa ja katsoo ampujan silmällä sihtaillen auringon välkyttämää puronselkää, jossa näyttää olevan kirkkaaksi kiilloitettuja tähtäyspisteitä, jyviä ja haarukoita kymmenittäin. Vaihtaen silmää hän jatkaa edelleen:
— Mutta mitä vaiheita meidän yhteismatkallamme lienee ollutkin, iloja tai suruja, voittoja tai tappioita, aina sinä olet ollut niissä suuntaa johtavana voiman ja virvoituksen antajana. Sellaisena olen tämän aamun jälkitarkastuksella yhteisjuoksumme nähnyt. Siitä haluan sinua kiittää.
Elsa katselee alas veteen. Kun Yrjö vaikenee, kääntyvät hänen kasvonsa hiljaa ylöspäin. Yrjö tuntee sen ja kääntyy vastaan. Siinä ovat jälleen hänen edessään entisen sienitytön kasvot elämää ja onnea säteilevinä, rakkauden kirkastamina. Yrjö katsoo vaimonsa silmiin niinkuin valottaisi niihin sitä kuvaa, jota sanoillaan selittää.
— Sinä olet kuin tuo niitty, tuollainen ihmeellinen itsensä uudistava luonnonniitty, jonka keväinen tulva usein peittää. Mutta muutaman viikon kuluttua sen jälleen peittää uusi ruoho, uudet kukkaset, värikkäinä leijuvat perhoset. Tällaisena minä sinut näen, tahdon aina nähdä ja omistaa.
Yrjö vaikenee, puro vain puhuu. Se porisee sillan alla, leikittelee etempänä kukkien ja perhojen parissa, vilkuttaa silmää ja kättä jo aidan johteella, lammen rannassa saakka. Nyt Elsa puhuu, mutta niin hiljaa, että Yrjö tuskin erottaa hänen sanojansa. Ne lienevätkin tarkoitetut vain täydennykseksi, selventäviksi ääriviivoiksi siihen kuvaan, jota rakastavan naisen sydän silmiensä kautta valottaa.
— Mikä olisi niitty ilman puroa? Jos niitty jotakin on ja jotakin antaa, niin puronsa ansiosta se antaa. Puro sitä virvoittaa ja ruokkii. Puro kostuttaa. Puro kuivaa. Puro hedelmälliseksi saattaa. Ellei puro niityn lävitse virtailisi, niin niityn viheriä kuloksi raukeaisi. Sen kukkaset kuivuisivat, perhot lentäisivät pois.
Elsa vaikenee, puro taas vain puhuu. Se huuhtelee väsymättä heidän jalkojansa, vilkuttelee vallattomasti auringon säteitä sadoilla pikku peileillänsä: Tulkaa lapset matkassani niitylle kukkasten ja perhosten iloiseen piirileikkiin!
Heidän on kieltäydyttävä siitä. He ovat aikuisia ja heidän omat lapsensa lienevät jo unestansa heräytyneet. Monet muut perheenäidin ja emännän tehtävät jo kotona odottavat. Isäntää odottavat isännän tehtävät kenttäjuhlan lähestyessä. Ensimmäisenä työnä on lippu vedettävä salkoon.
Se on vedetty jo. Pekka, talon hakkapeliitta ja maratoonari on sen tehnyt kuten monta muuta isännän velvollisuuksiin kuuluvaa työtä viime aikoina.
Mutta Pekka varmaankaan ei ole tehnyt sitä yllätystä, mikä isäntää odottelee kotona. Posti on saapunut ja sen mukana Suomen olympialaisen valmennuskomitean kirje:
»Olemme tietoiset kestävyydestänne ja nousukunnostanne. Tämän perusteella Teidät on valittu Suomen edustajaksi olympialaisten maratoonille.»
Emäntäkin sen lukee pitäen isännän kädestä, joka vavahtelee hiukan... tietoiset kestävyydestänne... Pekka Pälli, hakkapeliitta ja maratoonari... ja teatterin kulissimestari! Sinunko piti tämä paljastus heille tehdä?
— Minä onnittelen, mutta älä kiihdy, sinun on juostava tänään, kuiskaisee Elsa juoksijansa korvaan.
— On juostava! Hakattava Pekka! Senkin hakkapeliitta! Kaksi miestä samasta talosta! Onko valmennuskomitea tullut hulluksi kesken työnsä? Kunhan vain hän itse ei olisi tullut.
Hän juoksee ulos verryttelykierroksilleen. Juoksu on parhainta lääkettä hulluuteen, iloon ja murheeseen. Tämän on jo monta kertaa aikaisemmin kokenut Yrjö Niemelä, Suomen edustaja maansa järjestämien olympialaisten kunniakkaimmassa kilpailussa.
XX.
Juoksijoiden hajautunut kärkijoukko on lähestymässä puolimatkan käännekohtaa. Ryhmässä kilometrin matkalla ponnistelee eteenpäin rakettimaratoonareita monesta maasta ja maanosasta, toistakymmentä hyvää juoksijaa, jotka ovat antaneet yltiöpään eteläafrikalaisen houkutella itsensä murhaavaan alkuvauhtiin monista varoittavista esimerkeistä ja omista ennakkopäätöksistänsä huolimatta. Usean kilpailijan jäykistyneestä juoksusta ja elottomista ilmeistä saattavat kilparataa moninkertaisena ketjuna reunustavat katselijatkin jo päätellä, että heidän kohdaltaan on peli loppuun pelattu. Muutamat hairahtuneista ovat panneet särkyneitten toiveittensa viimeiseksi päämääräksi puolimatkan maaliin. Toiset etenevät mitään harkitsematta niin pitkälle kuin jaksavat. Rata nousee pystyyn, joko ennen tai jälkeen puolivälin. Se on kuin tulikirjaimin kirjoitettu heidän silmiensä eteen omalla äidinkielellä.
Kärkijoukon peränpitäjinä juoksevat Yrjö ja Pekka, isäntä ja renki, kaksi miestä samasta talosta. Pekka on vetänyt pitkän matkaa, Yrjö on jarruttanut kaiken aikaa. Hän on nähnyt ajan rannekellostaan ja tuntenut vauhdin ruumiissaan. Tätä ei voi jatkua, tämä on erehdys, sen täytyy olla erehdys. Kukaan ei voi juosta maratoonin loppuun tunninjuoksun ratavauhtia. Yrittäjät sammuvat kuin avokynttilät tuulessa yksi toisensa jälkeen.
Näin hän itsellensä vakuuttelee, Pekallekin muutamalla sanalla, olkapäästä nykäisten. Mutta Pekka on hullu tänään. Kymmenes... kahdestoista... lukee hän mistään välittämättä. Hänen sävystänsä saattaa Yrjö lukea: Lehmäillään nyt vielä näin puolituntinen, että neljäkymmentä karkaa edelle. Ei kai sitten enempää tulekaan.
Pekka on hullu, kuten nyt monet muut vanhan ja uuden mantereen hullut pomppijat ja rakettimaratoonarit. Hänet pitäisi iskeä maahan pariksi minuutiksi, lähdevedellä virvoitella, potkaista takapuoleen ja korvaan kiljaista: Ala laputtaa! Nyt ollaan olympialaisten maratoonilla! Näin hänelle, kaikille järjettömän vauhdin hulluille pitäisi nyt tehdä ja sanoa.
Mutta kuka tietää, vaikka hän, vaikka he kaikki tällä kertaa olisivat oikeassa? Eikö yllätyksiä yhtä usein ole sattunut myös toisinpäin? Järkähtämätön kellon ja ennakkopiirustusten mukaan juoksija, joka edeltäjistään välittämättä on pitänyt oman ohjelmansa, on tullut hyvissä voimissa perille kymmenentenä... kahdentenatoista! Ja sitten jälkiviisaat sanomalehdissä, radioselostuksissa, tupakkaturinoissa monta vuotta ovat pätevästi julistaneet: Voimia oli miehellä, mutta järkeä puuttui! Ei osannut käytellä voimiaan!
Jälkiviisaiden aina kelpasi. Mistäpä he tiesivät, että maratonjuoksu oli kuin koskenlasku, neljänkymmenenkahden kilometrin mittainen. Vedenalaisia salakiviä oli väylän molemmin puolin. Jos yhtä väisti, niin toiselle ajoi. Ja olisivatpa ne olleet edes kiintokiviä! Olivatko ne? Vielä mitä! Liikkuvia salamiinoja ne olivat. Menetelmä, joka viime kerralla oli varmasti oikea, oli tällä kertaa yhtä varmasti väärä. Onnen sattumassa kaikki!
Pekka Pälli, Suomen suurin toivo tikkaa tunnottomana edellä. Kaksitoista miestä on jo sivuuttanut heidät ja yhä isäntä pidättelee? Ovatko edelle päässeet parempia kuin me? Vauhti on kyllä tappava, mutta jos he jaksavat, jaksamme mekin. Haluaako isäntä, että jäisimme joukosta, tulisimme perille kolmanneksitoista... neljänneksitoista? Kaksitoista on mennyt ohitse, kolmastoista ei mene, ei saa mennä! Jos menee, niin kaikki on mennyt. Onko isäntä jäässä, sairas vaiko hullu? Miksi hän vedättää itseään kuin kivirekeä? Miksi hän päästää edellemme kaiken maailman murjaanit tekemään kaulaa, jota ei ikinä saada kiinni?
Kolmastoista mies ei pääse heidän ohitseen, päinvastoin he juoksevat muutamien ohitse, mutta nyt alkaa Pekka jo omissa jäsenissään tuntea, että vauhti on ollut tappava. Jalat käyvät raskaiksi, kädet alkavat puutua, rinnassa ei erota enää vapaasti toimivia keuhkoja eikä sydäntä, niiden tilalla tuntuu olevan raskas, ahdistava möhkäle yhteen sulloutunutta lihaa. Mies on juostu piippuun. Tämä on nyt sitä, josta yhteisillä harjoitusmatkoilla monta kertaa on ollut puhetta. Jos tyhmyri olisin vain itseni vetänyt, mutta kun isännänkin vielä samaan onnettomuuden piippuun.
Raskaat tunnon soimaukset alkavat painaa Pekan sydäntä valaen puuduttavaa myrkkyä hänen jäykistyviin jäseniinsä. Olisihan hänen itsensä pitänyt se arvata. Se on hänen kirottu kohtalonsa, joka lopuksi aina tuottaa onnettomuuden hänelle itselleen ja pettymystä muille, koko odottavalle kansakunnalle! Ruumis on jo jäykkä kuin suolattu tikku, kaikki hengitysreiät tuntuvat tukkeutuneen. Mutta vanhat puukon arvet selässä vuotavat väljästi ulos viimeistä voimaa. Hampaita lyödään hänen suustaan! Joku näkymätön paholainen kiskoo jäseniä kuin paha mies orpopoloisen vesirattaan siipiä... käsiä, jalkoja, korvia, hampaita... Kuinka olympiamaratoonille valitaan sellainen mies, jolla ei ole edes kulmahampaita?
Syvä toivottomuus maahan pusertavan väsymyksen seuralaisena valtaa synkkämielisyyteen taipuvaisen miehen. Tämä on kohtalo, kerta kaikkiaan! Sitä et väistä! Osaisit ajoissa väistää pois isäntäsi tieltä. Kun hän edes jaksaisi perille! Ei jaksa! Liian raskaasti huohottelee niskaan, miesparka. Ei tuolla vedolla läpäistä puolta maratoonia ja enempääkin vielä. Myyty mies, petetty maa, tällaisen Juudaksen ansiosta!
Mutta yhden päämäärän Pekka sentään vielä itselleen asettaa, ja siitä hän ei hellitä, vaikka henki heltiäisi. Perille puolimatkan maaliin! Samalla kun isäntä kääntyy takaisin, hän sukeltaa tästä hornankujasta lähimpään maantien ojaan, vaikka likaviemäriin. Tämä ainoa pyrkimys mielessänsä hän juoksee toivottomana, jäykkänä kuin vaivaisukko. Ihmiset huutavat ja huiskuttavat käsiään. Pälli! Niemelä! Hyvä, Pälli! Hei, hei, Niemelä! Eivätkö he sokeat näe, ettei tässä enää juokse Pälli eikä Niemelä, vaan kurja isäntä ja renki, variksenpelätti ja vaivaisukko... Ennen käännöstä et kuitenkaan hellitä... et hellitä... vaikka... vaikka henki heltiäisi...
Paljon parempi ei ole isännän kunto, oikein Pekka sen asian takakäteen on huomioinut. Samat ruumiillisen nääntymyksen ilmiöt ovat hänellä: jalat jäykät, kädet puuduksissa, rinnan sisällä raskas sekoittava täyttymys. Kaikesta huolimatta hänellä on sitä, jota Pekalta tällä hetkellä puuttuu: lämmin sydän, kylmä pää. Hän harkitsee tilannetta ja voi sen tehdä erehtymättä paljoakaan. On laskettu karille, siinä ei ole epäilemistä. Mutta eivätkö edeltäjät, monta maailman parasta ole laskeneet samoin ja vieläkin pahemmin? Kymmenen, kaksikymmentä erehtyy toiseen laitaan. Pekka ei ole niin lopussa kuin monet sivuun hypähtäneet. Jos vielä jonkin aikaa tätäkin menoa jaksetaan, niin Pekka johtaa. Jos ensimmäisenä päästään paluumatkalle, jos Pekka saa uskonsa ja lämpönsä takaisin, niin tekee vielä vaikka mitä.
Niin jos... Jos sydän jäähtyy, niin kylmä pää ei paljoa auta. Valmentaja itse on jo siinä vaiheilla. Kieli kuivuu kitalakeen ja tie pyrkii pystyyn, vaikka hän kuinka yrittäisi todistella sitä tavalliseksi tasaiseksi Pakinkylän maastoksi, jota pikkupojat ja kissanpoikaset kesäiltoina juoksentelevat riemukseen... Kissanpoikaset juoksentelevat... Oravanpoikaset hyppelevät ja juoksentelevat... Niillä on vahvat takakäpälät, mutta hentoiset kädet... Mitä maratoonari tekee käsillään, vaivana ne vain, on Pekka sanonut... Siksi harjoitellaan sauvatonta hiihtoa... Miksi kiikutetaan kilometrikaupalla pitkiä heinäriukuja takametsästä?... Että askel venyisi ja jalat pysyisivät maassa... Hyvin näkyy pysyvän jo tuollakin neekerillä... Onko hänkin harjoitellessaan riiputtanut riukuja Afrikan takametsistä? Pampuruokoisia ongenvapoja!
Hän sivuuttaa sammuneen, jo milteipä hiiltyneeltä näyttävän etelän miehen henkisesti piristyvänä, jo ruumiillistakin elpymistä tuntien. Sytytys on jälleen selvä, sydän pumppaa pian lämmintä verta jäykistyneisiin jäseniin. Miten on Pekan laita?
Huonosti on, heikommin kuin ennen. Monet yhteiset harjoituksen vaivat, juoksutoverinsa masennuksen ja virkistyksen hetket nähneenä Yrjö aavistaa, että pian tapahtuu jotakin samaa kuin hiiltyneelle neekerille, ellei sitä ennen uusi liekki leimahda savuavaan kaasuun. Vaikka käännösmaaliin, jossa hän on päättänyt ottaa johdon, ei ole enää kuin vajaa satakunta metriä, muuttaa hän äkisti suunnitelmansa hypähtäen Pekan rinnalle. Hän nykäisee sammuvaa miestä olkapäästä.
— Pekka, hevonen!
Se oli sovittu tunnussana toissa keväänä, jolloin heinäriukuja riiputtamalla askelta pidennettiin ja maahan painettiin. Pekka vilkaisee sivulleen kasvot hullunkurisen näköisessä väänteessä. Pilkkaako isäntä tekee? Jo saakin tehdä! Menipä ohitse, onneksi! Kunhan pääsen tuon kirotun ihmiskujan päähän, niin sitten livahdan!
Mutta isäntä aavistaa hänen ajatuksensa eikä jätä miestä, vaikka hänellä hyvin olisi siihen jo varaa. Hiipivää, keveää askelta ottaen hän juoksee Pekan edellä usein olkapäänsä ohitse vilkaisten. Se Pekkaa harmittaa. Hevonen! Senkin orihevonen! Siihen nyt jäit vetreitä jalkojasi verryttelemään, kun minä tässä laahaan kuin kolmijalkainen sahapukki!
Isäntä on hyvillään. Mieliharmi on sammuneen miehen ensimmäinen elpymisen merkki.
Kun hän havaitsee yrityksensä onnistuviksi, tekee hän katselijoiden suureksi huviksi kilpatoverilleen jo muutakin kiusaa. Hän on hiihtelevinään sauvoitta, heittelevinään riukua olkapäältä toiselle. Vaihteeksi hän sukeltaa japanilaiskylpyyn lystikkäästi kyykähtäen. Pekka kimpastuu, lämpenee ja virkistyy. Ei puhettakaan, että hän sukeltaisi ihmiskujan päässä maantienojaan. Hänen maratooniansa ei kyettäisi enää pysähdyttämään kolmen järjestyspoliisin voimalla.
Isännän ei tarvitse kauempaa jatkaa, ja tuskinpa hänellä ankaran alkutaipaleen jälkeen siihen liiemmälti olisi voimiakaan. He sivuuttavat edellä kamppailevat karkulaisensa yhden toisensa jälkeen, sitkeän japanilaisen viimeiseksi noin viisi kilometriä puolimatkan maalista. Pekka on täydelleen virkistynyt, juoksee edelle, jättäytyy jälleen rinnalle puhellen ja leikkiä laskien.
Vanhana kovien kilpailujen miehenä Yrjö näkee pitemmälle kuin Pekka. Alkumatkan erehdys ja siitä johtunut voiman vuoto ei mene seurauksitta. Jos jälkijoukossa on parempia, vaikkapa samanveroisia miehiä, jotka eivät ole erehdystä tehneet, ovat heidän mahdollisuutensa viimeisellä neljänneksellä kymmenen kahdeksaa vastaan. Vastapuolelle on heillä asetettavanaan Pekan ainutlaatuinen loppuveto. Jos mies sammumatta jaksaa neljä penikulmaansa täyteen, ei voittoa riistä häneltä kukaan. Mutta nyt hän on liian hereässä mielentilassa. Tätä maratoonia ei voiteta riukua kantaen. Sivuun hypähtely, turha keskustelu ei ole hänelle voiman lisäksi. Yrjö tuntee, ettei valmentajan työtä vielä ole saatu voitolliseen päätökseen. Pekalle on pantava suitset suuhun. Hyvä vauhti viiden, kymmenen kilometrin välitaipaleelle. Lopusta Pekka itse pitäköön huolen.
Hypähtäen päättävästi johtoon hän kiristää vauhtia. Pekka yrittelee jonkin kerran rinnalle, mutta tyyntyy vähitellen Yrjön hyvään tasaisesti vetävään vauhtiin, joka pitkäaikaisen harjoituksen jälkeen on heillä verissä. Kas vain! Kylläpä isännältä löytyykin nyt löysää! riemuitsee hän ja laskettelee tuttua tahtia edeltäjänsä kimmoisasti vetävien askelten jälkiin.
Isännällä on löysää, mutta ei niin paljoa kuin Pekka toiveikkaaksi virkistyneessä mielessään kuvittelee. Kunto ei ole se mikä sen matkan tässä vaiheessa pitäisi olla. Yrjöllä on sisimmässään sama tunne kuin herkällä automiehellä, joka hengessään aavistaa vian, vaikka kone vielä hyvin vetää eikä mitään korvin erotettavaa sirinää tahi rapinaa kuulu. Jokin paikka on liiaksi kuumentunut, ruuvi irti, johto poikki, jossakin kytee.
Hän ei anna tälle mielteelleen valtaa. Mutta jo tietoisuus, että on jotakin vikaa ja että ei ole välittävinään siitä, kuumentaa lankoja, syövyttää palohaavoja arimmissa keskuksissa, joissa voiman ydin on silmin näkemätön, johtolanka hiuksen hieno. Hän valelee arkaa kohtaa järjen kylmällä vedellä, vaikka ei tiedä edes sen sijoituspaikkaa. Mitä langoista, kun koneessa ei ole vikaa! Edessäpäin ei ole enää yhtään kilpailijaa, ei muuta kuin odottava, riemuitseva katsomo ja kansa. Sitä on jo suurin joukoin radan varrella, kukkuloilla ja kaihoilla. Rohkaisevia huutoja kuuluu yhtä mittaa: Hyvä, Niemelä! Hyvä, Pälli! Suomi voittoon, hei, hei!
Hän vetää tasaista varmaa vauhtiaan. Jaloissa ei tunnu vähääkään puutumusta, sydän ja keuhkot toimivat väljästi, vaivattomasti, vain ajatukset ovat kuin kuumeisen ajatuksia, hypähdellen näkökuvina sinne ja tänne.
Kansa, joka tänään huutaa hoosiannaa, huutaa huomenna... ristiinnaulitse. Näin se on aina tehnyt ja tekee vasta... Kuinka pääskyn pesä itsekseen putoaa tallin permannolle? Niin on pudonnut Niemelän tallin lattialle. Kolme poikasta on kuollut, kaksi räpistelee seinän vieressä siipirikkovaivaisina. Emopääsky lentää valittaen. Kymmeniä kertoja se lentää ulos ja sisälle ja räpyttelee tuskaisesti paikallaan, niinkuin tuli sisällään palaisi... Varmasti palaakin, jokin tärkeä johtolanka, hiuksen hieno...
Pääsetkö siitä pääskyinesi, lankoinesi! Kone on kunnossa ja vetää! Yksikään kilpailija ei etene tällä hetkellä nopeammin. He kaikki ovat perässä! Pekka Pälli, Suomen olympiamaratoonin voittaja iskee vain keveästi kahden askelen päässä.
Ihmisten huudot kantautuvat kallioilta, aina sama typerä huuto: Hyvä, hyvä! Kiristä, paina! Hyvä on vain, jos vielä enemmän painat. Mutta jos kesken aikojaan sammut niin... Ja kuitenkin on vauhti sellainen että... langat palavat... Langat? Yhäkö ritkuu? Palaisivatkin loppuun, niin päästäisiin niistä!
Kuka koiran on päästänyt radalle? Luulisi tuollaisen ihmisjoukon toki koirista huolehtivan! Se juoksee tiellä, silmien ja jalkojen edessä. Se pitäisi potkaista sivuun, mutta eihän maratoonilla ole lupa nostaa jalkaa niin korkealle maasta... Vauhtikin jo hiljenee, koiran vuoksi... Mutta sehän on tuttu rakki, Honkalan Jussin puoliloppakorva, joka jäi auton alle ja vetää vasenta takajalkaansa... Ei mitään koiraa näy edellä enää. Vauhdin hiljentymistä aiheuttaa vanha vika, johtovika vasemmassa jalassa. Siinä se, kunhan löytyi.
— Kymmenentuhatta jäljellä! Vajaa kahden minuutin etumatka!
Kuuluttaja mainitsee tämän lisäksi eräitä nimiä, mutta ne hukkuvat katselijajoukon hyvä- ja hei-huutoihin. Yrjö vilkaisee taakseen. Pekka on jäänyt tuntuman verran, hänen kasvonsa ovat valahtaneet totisiksi. Nähtävästi hän mielessään on arvioinut etumatkan pitemmäksi. Lähestyvän kilpailijan varjopainajainen on iskeytymässä hänen niskaansa. Se ei saa päästä enää tämän lähemmäksi. Jos se pääsee Pekan hermoilla varustetun miehen kintereille, niin ajan tiedoitukset ja kansan kehoitushuudot eivät auta. Kilpapainajaisen jäykistämää miestä ei pelasta mikään. Hän nostaa kättään ja huudahtaa kainalonsa alitse:
— Hei, Pekka! Ei mitään hätää! Pysy kiinni!
Ja niin jälleen kaikki voimansa päättävästi tiivistäen Yrjö ryhtyy johtajavalmentajan vaivalloiseen tehtävään nyt viimeisenä ja lopullisena päämääränään kolmen kilometrin taival. Jos etumatka tällöin vielä on sama, ei Pekkaa enää tavoita edes kilpailijan painajainen.
Jalassa ei tunnu enää puutumusta eikä kipua, tuntuu vain, niinkuin se vähitellen vettyisi, niinkuin juoksevaa lisäpainoa valutettaisiin siihen ylhäältä päin. Vuoto lienee pieni. Onkohan niinkuin reikä entisajan tiimalasin suppiloiden välissä? Se ei vaikuta vielä askeleeseen, ei saa vaikuttaa! Eivätkö merimiehet veden hätään joutuessaan usein vaatteet yllään ui kolme kilometriä myrskyävää merta? Mitä tuollainen riepu keveästi puetun juoksijan toisessa jalassa!
— Yhdeksän jäljellä! Puolentoista minuutin etumatka!
Pekan hengitys vavahtaa hänen niskassaan. Kahdeksaan jouduttaessa on etumatka voitettava takaisin kahteen minuuttiin. Se on päämäärä, ei mitään muuta! Yrjö kohottaa vauhtia vaivautuneen jalkansa kustannuksella ajatellen vain asettamaansa kahden minuutin välimatkaa. Vauhdin hän voi kiihdyttää, mutta ajatukset karkaavat päästä. Hän työskentelee Huhtakankaan kentällä puita kaataen, kantoja räjäytellen... Nuori leikkaajapari seisoo Huhtahalmeen suurella maakivellä: Ethän meidän kiveämme räjäytä?... En, olkaa huoletta! Nuori pari vilkuttaa käsillään. Pekka tekee siitä puhujalavan kentän vihkiäisjuhlaan... Isä, herastuomari! Siinäkö istutte yhä pihkaisella petäjän kannolla?... Tässä istun. Missä on suuri petäjä? Miten on testamenttipykälien laita?... Istukaa rauhassa! Testamenttinne ankarinta pykälää juuri täytetään kahden miehen voimalla! Herastuomarin yrmeät kasvot nytkähtelevät, vetäytyen leveään hymyyn... Testamenttia! Mitä siellä puhutaan testamentista?... Metsänhoitajan moottoripyörä hyrisee... Aja Huhtakankaalle! Tie on hyvä ja lapsilla kenttä!... Lapsilla kenttä! Lasten äänet, Veikon ja Sirkka-Liisan, kuuluvat häipyvän hyrinän keskeltä...
— Kahdeksan kilometriä! Kahden minuutin välimatka!
Pekan hengitys käy niskaan. Hänen askelensa tuntuu keventyneen. Vielä kilometri, yksi vaivainen kilometri! Jos se olisi suoraa, niin sen menisi vaikka sokeana, silmät ummessa... Vaari eli ja työskenteli puolen ikäänsä sokeana. Ja kuitenkin hän näki enemmän kuin näkevät ja osoitti valkenevaa tietä monelle... äidille... Vaari ja äiti, keveästi edellä liitelevä, rakkaasti katseleva äiti... Ihme, miten kaikki tänään ovat ystävällisiä, kaikki pois menneetkin.
— Seitsemän kilometriä! Seuraava kahden minuutin...
Pekka hypähtää ohitse, räpsäisee Yrjöä keveästi kädellään:
— Hevonen, isäntä!
Niinkuin kymmenen leiviskän kivi olisi kiskaistu isännän hartioilta. Vähätpä enää väliä, vaikka märkä riepu vasemman pohkeen ympärillä tuntuukin yhä enemmän vettyneen. Juoksu vain enää tuntuu raskaalta, sydän ihmeen keveältä. Pekka Pälli, Niemelän hakkapeliitta on jo tekevä, mitä maa ja kansa odottavat häneltä. Hänen askelensa on jälleen kimmoisan joustava kuin parhaimmassa vireessään olevan keskimatkan juoksijan. Kohta Pekka aloittaa ja sitä kiriä kelpaa katsella huutavan kansakujan ja kuusikymmentuhantisen juhlakatsomon. Kun Pekka aloittaa, niin valmentaja lopettaa, ellei enempää jaksa.
Mutta Pekka juonittelee eikä aloita. Kuusi kilometriä maaliin, välimatka sama. Viisi kilometriä jäljellä, puolen minuutin häviö. Mitä mies temppuilee?
Sitä samaa mietiskelee Pekka, odotellen, vauhtiaan pidätellen. Mikä laiskiaisen kärpänen isäntään nyt pisti matkan kunniakkaimmilla kilometreillä? Huonokuntoisuus se tuskin lienee. Puolimatkasta lähtien hän on vetänyt kuin kone. Eikä hän nytkään ole vaivautuneen näköinen, hymyilee ja nyökkii, edeltäjän pitäisi jatkaa muka, vaikka välillä on kymmenen, viidentoista metrin kaula. Vihaista pässiä sillä tavalla vedetään, ei omaa isäntää eikä Suomen olympiamaratoonin voittajaa. Tällainen ei ollut sopimus. Mitä kujeita isäntä miettii?
Tätä ja monta muuta Pekka miettii ja juosta ketkuttelee kuin keväisissä harjoituksissa. Siltä varalta, että isäntä olisi vähän väsähtänyt, hän käyttelee tämän äskeisiä konsteja, nostelee heinäriukua, sukeltaa vesitynnyriin, voimistelee ja temppuilee niitä verryttelyliikkeitä jäljitellen, jotka isäntä itse on hänelle kuntoutumista varten opettanut. Kuntoudutaan nyt kaikessa rauhassa, ehkäpä tässä viimeisillä kilometreillä tulee vielä hyväkin kiire.
Katsojaparvet kivillä ja kallioilla nauraisivat makeasti, ellei tilanne muodostuisi hetki hetkeltä yhä uhkaavammaksi. Kolmen kilometrin päässä stadionilta ilmoitetaan aikaero vajaaksi minuutiksi. Jo Pekkakin alkaa hermostua. Ihmiset huutavat yhteen ääneen kiihoittaessaan häntä. Isäntä vain ei ole tietääkseen. Ansaitsisi loimeensa, varokoon, ettei vielä saakin.
Samaa ajattelee isäntä Pekkaan sovitettuna. Kolme kilometriä, puoli minuuttia, ja mies lorvailee yhä. Olen valmentanut hänet, kehittänyt miehen ensimmäisten joukkoon... maksanut hänen tyhmyydestänsä kalliin hinnan... vetänyt lähes puoli matkaa kuin kuollutta konia... Pitääkö nyt jälleen kuolleista herätä ja vetää tätä kiittämätöntä ruumista ratakierroksen viimeisen suoran alkuun?
Valmentajan valtaa viha, mikä on väsyneessä miehessä ensimmäisen elpymisen merkki, sen hän heti itse muistaa ja riemuksensa tuntee. Jäykkyys heltiää, askel kevenee, myös vettyneen jalan askel. Mikä ihme ja ilo! Hän nykäisee muutamassa hetkessä kiinni sen veräjän, jonka takana Pekka parin kolmen kilometrin matkan on vastuuttomasti temppuillut. Etpä pääsekään siitä jutusta enää juuri niin helpolla, kulissimestari!
Pekka tuntee tutut merkit, varpaan rapsahdukset, vetävät sisäänhengitykset. Riemastunein mielin hän aloittaa hurjan loppuvetonsa, johon pääsemistä jo pitkän aikaa on ikävöinyt. Joutukaapa nyt Niemelän maratoonarien kannoille neekerit, japoneesit, juutalaiset ja kreekiläiset! Isäntä saa luvan pysytellä kannoilla stadionin portille saakka, ehkä puoli kierrosta sielläkin vielä! Siitä tulee maailman komeimman maratoonin loppukiri! Hän vetää pitkää kimmoisaa askelta, Pällin Pekan loppukirin vastustamatonta askelta. Mutta isännän varpaan rapsahdukset ja voimallisesti sisään vetävät hengähdykset eivät lakkaa kuulumasta. Ne soivat Pekan korvissa kuin taivaallinen musiikki.
Stadionin valkoinen torni ja korkeaa taivasta kohti hulmuileva olympiatuli tervehtivät elpynyttä taistelutahtoista valmentajaa. Stadionin katsomossa odottaa jännityksen tuskassa Elsa, vaimo. Hän ei ole koskaan ennen ollut suuressa kilpailussa katselijana. Voittajat, kumpainenkin ovat hänen hoidokkejaan. Mitä hän vuosien mittaan, jo kahden viimeisen vuoden valmentautumisaikana onkaan antanut toiselle, antanut myös toiselle, orvolle, hylätylle, jonka sydämeen naisellinen äidinkatse ei liian monta kertaa ole osautunut. Kumpi voittaa? Jompi kumpi.
Katsomossa on tänään myös Matti, jossakin kolossa piippuhyllyllä. Hänen, kahdeksantoistavuotisen hiljaisen juoksua harjoittelevan nuorukaisen on täytynyt päästä katsomaan, miten isä juoksee olympian maratoonia. Isä! Isättömän isä, jolla myöskin on isä jossakin, ehkä ylhäällä tuolla!
Hän katsahtaa ylös tornin huippuun, jossa olympiakilpailujen pyhä tuli hulmahtelee sinistä taivasta kohti kohoutuvan valkoisen alttarin laella. Kuona haihtuu savuksi, liekki vain jää, leimuten elävänä, kulumattomana tulena, taistelevan elämän ikuisena tunnusmerkkinä.
Kilpailevien kansakuntien värikkäät liput hulmuavat stadionin katsomon ympärillä. Puolisataa kansakuntaa on lähettänyt nuorisonsa parhaimmiston jaloon voimien mittelyyn. Jännittävien stadionkilpailujen viimeinen ja kunniakkain kamppailu on päättymässä. Järjestävän maan kaksi keskenään ankarasti kilpailevaa edustajaa johtavat kilpailun loppuvaiheessa. He ovat kansalaistensa katkeamattomien riemuhuutojen saattamina juuri joutumassa portista kunniakierrokselleen stadionin ruskealla radalla.
Pekka johtaa edelleen. Ennen stadionin hiilimurskaradalle joutumistaan on hän itse sitä tarkoittamattaan onnistunut nykäisemään rakoa niin paljon, että toimitsijat ehtivät heittää voittajan seppeleen hänen kaulaansa.
Koko katsomo on noussut seisomaan huiskuttaen ja huutaen kymmenillä kielillä. Ylhäällä, valkoisen tornin laella etelätuuli painaa liekehtivää olympiatulta stadionin, koko Suomen ylitse.
Tämä on Pekalle odottamaton, hölmistyttävä yllätys. Mitä he noita tanssejansa kesken aikojaan? Neljä sataa metriä vielä matkaa, isäntä kilpailun olisi voittanut. Ja voittaa! Hän on johtanut koko matkan, vetänyt minut kokonaan piipusta... Tämä ei ole rehellistä peliä, tämä on koiranvoitto! Hopea on minun ja kyllin kunniakas sellaisenaan...
Seppelöity voittaja kaatuu omiin jalkoihinsa. Kilpailija joutuu hänen kohdalleen, pysähtyy, kumartuu, kymmentuhantinen katsomo kohahtaa.
— Mikä sinulle tuli?
— Kenkä.... pakana.
— Juokse kengättä!
— En juokse!
Pekka selvittelee nauhojensa solmuja.
— Toiset tulevat juuri portista!
— Tulkoot!
— Lähde jo! Vien edellä seppelettäsi!
— Lähden heti, kun saan kengän...
Yrjö ottaa seppeleen käsivarrelleen ja lähtee. Katkeamaton, yhä yltyvä kohu kiirii katsomossa, mutta Pekka selvittelee rauhallisesti nauhansa, joka lienee mennyt umpisolmuun. Sitten hän nousee ja lähtee tuimasti tavoittaen edeltäjänsä viimeisen suoran alkaessa. Hän tarttuu seppeleeseen, Yrjö pitää toisesta reunasta. He juoksevat suoran ankarasti kirien.
Koko katsomo on noussut seisomaan huiskuttaen ja huutaen kymmenillä kielillä. Ylhäällä, valkoisen tornin laella etelätuuli painaa liekehtivää olympiatulta stadionin, koko Suomen ylitse.