[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fVrsKLjAFQGBDjgEejDgWGd4XAPGAwuqbHirWnuY4Q0o":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2650,"Testamentti","Karhumäki, Urho",1891,1947,"2650-karhumaki-urho-testamentti","2650__Karhumäki_Urho__Testamentti","Romaani","romaani",[],[],"fi",1938,null,65946,447498,true,[],[],[],"Yrjö palaa pienen poikansa kanssa kotitilalleen Niemelään, missä hänen isänsä tekee kuolemaa. Romaani kuvaa sukupolvien välistä suhdetta sekä kuolevan isännän elämäntyötä maaseudun ja osuustoiminnan kehittäjänä.","Urho Karhumäen 'Testamentti' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2650.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","TESTAMENTTI\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nURHO KARHUMÄKI\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1938.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nYrjö maksoi kuljettajalle. Auto kääntyi ja katosi pian metsäisen mäen\ntaakse. Kodin harmahtava maantieportti oli hänelle vanha tuttu, mutta\nperäti kurjassa kunnossa tervehti se nyt muinaista kiikkujaansa.\nSen ainoa jalka oli kahdella koivuisella halolla ja rautalangalla\nlastoitettu. Entä säleikkö? Ennen kissan täytyi sitä kiertää, nyt olisi\nlammas läpi juossut. Ja miten mahtoikaan olla kuuluisan puulukon laita?\nSen virkaa hoiteli mädästä köydestä kierretty panta. Terve kuitenkin,\nsinä vanha raihnainen veikko!\n\nHän ei pitänyt taloon nousemisellansa kiirettä. Ennen sitä täytyi\npiristää poikaakin, joka koko alkumatkan ikkunan vieressä hypähdeltyään\noli nukahtanut isän syliin. — Veikko, avaa silmäsi ja herää! Nyt ollaan\njo Niemelässä. Katsotaanpa vaarin taloa portin lävitse pyöreillä\njäniksen silmillä. Sillä tavalla!\n\nViisivuotias matkamies yritti parastaan, mutta mitäpä hän mahtoi,\nkun nukutti niin hirmuisesti. Jäniksen silmät soikenivat lampaan\nsilmiksi, koiran silmiksi, päivää vasten tirkistelevän kissankin\nsilmiksi, ja vanhan portin takana häämöttävä vaarin talo hävisi jälleen\nunen sumuiseen usvaan. Isä nosti pikkumiehen käsivarrelleen ja otti\nmatkalaukun toiseen käteensä.\n\nKarjakartano oli tyhjä, yläpiha ja iso tupa samoin, eikä välikamarin\novestakaan tullut vastaan muuta kuin syvästi ummehtunut ilma. Vain\nisännän kamarissa oli ihminen, sama, joka vuosikymmeniä oli siinä\nhuoneessa jo yksinään asustanut. Enää hän ei viipyisi siellä montakaan\npäivää, sen saattoi päätellä miehen kasvoista, kalman hajusta, jopa\nsamean ikkunan suurista mustista kärpäsistä, jotka myöhäisestä syksystä\nvälittämättä näyttivät odottavan pian lähestyvää juhlapäiväänsä.\n\nSairas kuuli ja ymmärsi vielä puheen, mutta omia ajatuksiaan hänen oli\nvaikea saada esiin. Yrjö tiedusteli hänen toivomuksiaan. Haettaisiinko\nlääkäri? Haluaisiko hän pappia? Vastaukseksi kumpaankin kysymykseen\ntuli jyrkkä pään pudistus ja kielto. Mitä lääkäri kuolemalle mahtoi,\nmitä pappikaan. Jos jotakin haluttiin tehdä, niin arkkulaudat voisi\nMäenpään nikkarille toimittaa. Oli sovittava tekopaikasta etukäteen.\nNykyajan tekijöillä ei ollut äärtä, ei laitaa, jos perästä päin\npääsivät määräämään ja laskuttamaan.\n\nYrjö nyökkäsi myöntymyksensä merkiksi. Mielessään hän ei voinut\nolla kunnioittamatta sitä perinpohjaista johdonmukaisuutta, joka\nohjasi isäpuolen toimintoja viimeiseen hengenvetoon. Hän ainakin oli\nperiaatteillensa uskollinen loppuun asti. Kukapa oli kelvollinen\ntai edes oikeutettu kääntämään häntä raiteiltansa elon viimeisessä\nvaihteessa?\n\nLääkäriä ei siis lähdetty noutamaan eikä pappiakaan, koska tämä oli\nsairaan oma tahto. Luonnollisesti Yrjö esitteli muutakin: vakinaisen\nhoitajan ja lääkkeiden hankkimista, huoneen siivoamista. Sairaan\nmielestä tämäkin oli turhaa. Mitä tänne diakonissoja, hurttanoita!\nNuuskivat ja penkovat kaikki paikat! Niinkuin minä tässä tulisin enää\nhullua hurskaammaksi raatilasista ja apteekin rohdoista! Turhia kuluja\nniistä vain talolle koituu!\n\nSitäpaitsi oli heillä nyt paljon tärkeämpääkin. Oli hyvä, että poika\nkutsun saatuaan oli viipymättä lähtenyt. Se ei ollut tapahtunut\npäivääkään liian aikaisin. Talon asioiden hoidossa olisi ollut\npaljonkin opastettavaa, ellei käheäksi särkynyt ääni tavan takaa olisi\nasettanut mykistyttäviä esteitänsä. Täytyi rykiä, pihistä ja odottaa.\n\nIsännän toimi, jos mies aikoo talonsa pitää, ei ole leikin asia. Kaikki\npuristavat rahaa: valtio, kunta, kirkonmiehet. Rahaa tiirastavat myös\nvuosipalkkalaiset, päiväläiset, pahaisimmat piian turvakotkin. Hellitä\nsiinä hetkeksikin ohjista, niin kaikki menee hunningolle, pirunkaulalle\nkerrassaan!\n\nTulee pitkät pihinät ja puheen tauko. Ei kai kuolevalla olisi lupaa\nnäin maallisiin eikä tuollaisen kielen käyttöön. Paljoa hän tämän\njälkeen ei enää yrittelekään. Näistä on sitäpaitsi jo hyvissä\najoin tehty tarkat määritelmät testamenttiin. Laillisesti on asiat\njärjestelty. Poika, vaikka onkin vieras ja kotoaan karannut, perii\ntalon ja tavarat, rahat ja kaikki. Mutta perimyksiin sisältyy erinäisiä\nehtoja, jotka ilmenevät aikoinaan. Mikä on tehty, on tehty täydellä\njärjellä ja ymmärryksellä. Laillisuuden puolessa ei ole epäilemisen\nvaraa.\n\nNäiden asioiden esittämiseen on tarvittu pitkä aika, monet rykimisen\nvaivat ja henkeä salpaavat rinnan ahdistukset. Yrjö on sen kestäessä\nmonta kertaa yrittänyt ehdottaa, että jätettäisiin jo edes toiseen\npäivään. Eiväthän nämä ole niin kovin tähdellisiä, varsinkaan kun\ntärkeimmät niistä on mainittu jälkisäädöksissä.\n\nVai ei tähdellisiä! Tämän asian vanha toki tietää paremmin kuin nuori.\nMutta on olemassa vieläkin tähdellisempää. Sen esittämiseen ei tarvita\nedes ääntäkään, ei muuta kuin muistia, järkeä ja pientä hengen pihinää.\nHän kaivaa nuhrautuneen tyynynsä alta kangaspussin, jonka sisällä on\nvanha nahkainen salkku. Siellä ovat velkakirjat ja pankkikirjat ja\nhuolellisesti sidottu lompakko, jossa on tuhansia markkoja rahaa.\nYmmärrätkö? Muutamista velkakirjoista on korot maksamatta. Ne on\npantava uloshakuun. Käsitätkö? Ja sitten on visusti huolehdittava,\netteivät kiinnitykset pääse vanhenemaan!\n\nVaikka sairas enemmän näyttää kuin selittää, pyrkivät armottomat\nyskäkohtaukset jälleen henkeä salpaamaan. Hän painaa aarretta rintaansa\nvastaan, niinkuin joku näkymätön rosvo yrittäisi ryöstää sitä hänen\nkäsistään. Rahaa ja arvopapereita ei saa jättää tuuliajolle! Ymmärrätkö?\n\nKuulija nyökkää. Sairas tutkiskelee häntä epäluuloisesti syvään\nvaipuneilla tihrusilmillänsä, joista kuolema jo kurkistelee. Kovin\nepäilyttävältä hänestä näyttää. Mikä takaa tuollaiset maailman\nkujilla juoksevat, mustalaiset? Kutsuisi tohtorit turhan vuoksi. Aina\nhassaamaan valmis, rahaa sinne, tänne. Onpa testamentissa kuitenkin\nlailliset määräykset, selvällä järjellä tehdyt.\n\nPoika auttaisi aarteen sulkemisessa ja tyynyn alle kätkemisessä, mutta\ntöytäisten sairas estää hänet siitä.\n\nKäsillään tukien hän kohoaa istumaan, nousee vapisten ja saa aarteensa\ntyynyn alle ankarasti läähättäen. Kaiva sitten vasta! Ja katsokin,\nettei joku vieras pääse kaivelemaan!\n\nSitten ei enää muuta kuin selviämätön yskä, hellittämätön hengen\nvaiva. Linjat ovat selvät ja suorat viimeiselle seisakkeelle asti.\nJälleen Yrjön täytyy itsekseen ihailla vanhan lannistumattoman miehen\nperiaatteita, vaikkakaan ei niiden päämääriä eikä tarkoitusperiä.\n\nSairas kääntyy seinään päin, hänellä ei liene enää mitään sanottavaa.\nYrjö nousee tuoliltaan, lähtee mielelläänkin, sillä syksyinen päivä\non iltaan joutumassa. Hän haluaa katsella taloa, jossa ei ole käynyt\nkahteen vuoteen. Matkaväsymyksistänsä virkistynyt pikku mies on jo\nyksinänsä puuhaillen ehtinyt tarkastella talon kaikki huoneet. Suuri\nperheentupa on avannut hänelle mahdollisuuksia moniin riemastuttaviin\nlöytöihin. Lattialla, uunin nurkassa on pata. Kotona mummolassa hän\non nähnyt padan hellan liedellä, tuolilla, jopa pöydällä, mutta\ntuvan lattialla ei milloinkaan. Se on suuri pata ja siihen olisi\nhauska kaataa vettä ja maitoa, jauhoja ja uuniporoja. Sitten kelpaisi\nhämmentää kepillä tahi hiilihangolla. Siitä tulisi oivallista puuroa!\n\nHän ryhtyy epäröimättä toimintaan, keräilee reippaasti puuroaineksia\ntakasta ja sikaämpäristä, mutta pahaan aikaan tulee ulkoa joku vieras\ntäti. Naiset ehtivät aina häiritsijöiksi: äiti, mummo ja nyt tuo\ntätikin.\n\n— Siunatkoon, mitä keksitkään! Tärvelet padan ja sianruoan! Kenenkä\npoika sinä olet?\n\n— Niemelän poika!\n\n— Niemelän poika! Missä sinun isäsi ja äitisi ovat?\n\n— Äiti on kotona ja isä on vaarin luona tuolla kamarissa.\n\nViimeisellä sanomallaan poika tarkoitti, että vieras täti lähtisi\nkatsomaan isää, joka oli vaarin luona, ja että hän olisi päässyt\njatkamaan keitoksiaan. Mutta tätipä ei lähtenytkään. Nestorin muori oli\nennenkin paimentanut tuollaisia vekkuleita, itsekin monta synnyttänyt\nja rinnoistansa ruokkinut. Yrjö istui siis vanhan isännän luona, olipa\nhyvä, että lopultakin tuli. Ja tuo oli Yrjön poika. Aika liekiö näytti\nolevan. Oli katsottava, ettei pääsisi vääntämään koko taloa nurin.\n\nKeittopuuhien turhiin rauettua poika lähti uusille tutkimusmatkoille.\nLattian karsinapuolesta hän löysi kellarin luukun, jossa oli pyöreä\nrautainen rinkeli. Hän tarttui siihen ja nosti, minkä jaksoi. Suuri\nilkeä luukku ei hievahtanut paikoiltaan. Ei hän sitten enää turhaan\nnostanutkaan. Lattian toisella reunalla oli paljon pienempi luukku\nja rautainen rinkeli. Tämä luukku nousi niin helposti, että nostaja\nkellahti sen kanssa lattialle selälleen. Luukun alla oli pikkuinen\nmusta pata, jossa oli pikimustaa puuroa. Tämä oli ihmeellinen talo!\nLattialla oli pata, ja lattian alla oli pata, ja musta puuro haisi\nkovasti tervalle.\n\nTämän pitemmälle tutkimusmatkailija ei ehtinyt, sillä Nestorin muori\nriensi jälleen hätiin. — Joko löysit tervapadan! Äläpä vain läppää\nkouraasi siihen! Varoitus ei tullut hetkeäkään liian aikaisin. Niin\npojan täytyi jättää tämäkin hupaisa työmaa ja lähteä uutta etsimään.\n\nSängyssä oli kissa, harmaa ja lihava. Se nukkui tai oli nukkuvinaan.\nSillä oli pitkät valkoiset viikset, häntää sitävastoin ei ollenkaan.\nOlipa se merkillinen kissa. Tervapadalta häädettynä poika oli\nmielessään päättänyt, ettei puhuisi vieraalle tädille enää sanaakaan.\nTämä uusi löytö, hännätön kissa, oli kuitenkin niin suuri ihme, ettei\nhän malttanut mieltänsä enää kauempaa.\n\n— Onko teillä tällaisia sikoja ja lehmiäkin?\n\n— Minkälaisia sikoja ja lehmiä?\n\n— Tällaisia kuin tämä, ettei ole häntää!\n\n— Voi, veitikka sinun puheitasi!\n\nNestorin muorin täytyi jättää padan puhdistamistyönsä ja vatsaansa\npidellen nauraa. Jotakin hän elämässään oli joutunut vastaamaan omille\ntenavilleen, ei ennen toki tuollaista. Pesuriepu kädessään hän käveli\nlähemmäksi sänkyä ja selitti asiaa.\n\n— Lehmät ja hevoset, lampaat ja siat tarvitsivat häntäänsä.\n\n— Mihin ne sitä tarvitsivat?\n\n— No, vaikkapa kärpästen ripsumiseen.\n\n— Eikö kissan tarvinnutkaan ripsua kärpäsiä?\n\n— Kissanko?\n\nMuori nauroi jälleen, että vatsa hyllyi ja hartiat tärisivät. Poika ei\nviitsinyt nauraa. Tyhjän nauraminen on tyhmää! oli mummo opettanut. Ja\nmiksi ei kissa saanut pitää häntää niinkuin lehmät ja hevoset ja ripsua\nsillä omia kärpäsiään?\n\nIsä astui kamarista tupaan. Hän huomasi heti Nestorin muorin ja riensi\nkädestä tervehtimään. Kissan ja pojan hän keksi sängystä, naurahti ja\nvilautti kädellään.\n\n— Hyvää päivää Riikka! Te pysytte aina yhtä pirteänä ja reippaana!\n\n— Minäkö? Voi, mitä puhutkaan!\n\n— Totta joka sana, tuollainen te olette aina ollut.\n\n— Niin kai olenkin, vanha lääppänä.\n\n— Vanha! Ettehän te vanhaksi tulekaan!\n\n— Älä tuommoisia puhu! Mutta oli se siunattu asia, kun nyt vihdoinkin\ntulit kotiin. Me olemme niin kovasti odottaneet.\n\n— Ketkä ovat odottaneet?\n\n— Me, kaikki.\n\nMuorin täytyi molemmin käsin pyyhkäistä silmiänsä, joista keväiset\nvedet herkästi herahtivat esiin, syksyllä. Pian hän niistä selveni ja\nkertoili talon asioista pitkästikin. Pari kuukautta oli vanha isäntä jo\nmaannut vuoteestansa nousematta. Ei anna siivota, ei edes tilavaatteita\nmuuttaa. Palvelustyttökin taas karkasi ja minä olen juossut täällä\nauttamassa. Olisi kai isännälle lääkäriä puuhattu, ellei hän olisi niin\ntulen nuuka ja kovasti itsepäinen. Ei kai tämä olisi taloa konkurssiin\najanut, vai mitä Yrjö arvelee?\n\n— Ei suinkaan. Yrjö nauroi ja johdatteli muorin sanavuolauden hänen\nomiin asioihinsa, joissa niissäkin kertomista ja murehtimista riitti.\nUkko, Nestori oli sama ärrikkä kuin ennen, mihinkäpä mies poloinen\nluonnostansa pääsi. Lapsista toki jo enimmät olivat siivilleen\npyrähtäneet. Kerttu oli Häkkisellä karjakkona, Maria kaupungissa,\nsiellä samassa Helsingissä, johon Yrjökin muinoin lautamiehen kynsistä\nkarkasi, ja Vihtori ja Kalle ja Heikki olivat löytäneet paikkansa itse\nkukin, mikä vuosirenkinä, päiväpalkkalaisena tahi kaupan juoksulaisena.\n\n— Entä Rauha? muisti Yrjö koulutoverinsa.\n\n— Niin Rauha! hänestä minun pitikin ensin puhua.\n\nMuori niisti nenänsä esiliinaan ja aloitti. Rauha oli saanut miehen,\nkerrassaan hyvän miehen, oikean herran. Niin oikein, herraksi ne\nsanovat sellaisia metsäkonsuleja, kulkumiehetkin, milloin liikkuvat\ntyönhakumatkoilla. Yrjö kuuli koko Rauhan naimisen historian.\n\nSe oli alkanut sinä kuumana kesänä, jolloin Yrjöstä ja hänen\njuoksuistansa niin paljon puhuttiin kaiken maailman sanomalehdissä\nja radioissakin. Vaikka eihän se milloinkaan aivan suoralta kädeltä\ntipahda, köyhän lapsen onni, hyvä että tulee edes kiertäen. Hän oli\nsinä kesänä täällä metsiä leimailemassa, tämä herra Lahtinen. Hän\ntapasi Rauhan kirkonkylän iltamissa ja he kihahtivat ensi näkemältä.\nSyksyllä Lahtinen lähti pois. Mutta kun Rauha ilmoitti asian, palasi\nhän ja korjasi tytön, vaikka olikin herra, rakensi ja rustasi kahdet\nkolmet huoneet ulkoa ja sisältä täyteen kuntoon, kuten herroissa on\ntapana. Kun saivat talonsa valmiiksi, tuli Sirkka-Liisa, niin söpönen\nja kaunis tyttö, kuin Herran enkeli olisi avoimesta ikkunasta sisään\nlennähtänyt. Ja niin tuhottoman viisas lapsi se on ollut pienestä\nalkaen, niinkuin tuo sinun poikasi tuolla, yhden ikäisetkin lienevät.\nOn heillä poikakin jo, mutta ei ole Sirkka-Liisan veroinen.\n\nPuheen vaihteeksi Yrjö tiedusteli, miten Nestori oli jaksanut.\nHänestä ei muori paljoa viitsinyt puhua. Mitä erikoisesti tuli äijän\nterveydentilaan, niin siitä tuskin kannatti puhua senkään vertaa.\nMies kuin vanha pukki ja aina äkeissään. Mikä oli eläessä sellaisen\nkarhiaisen, johon ei reumatismi, ei edes kulkutauti viitsinyt kajota.\n\nNäin Nestorin muori selvitteli omiaan ja talon asioita. Aikaa siinä\nvierähteli, mutta olihan Niemelässä toki aikaa ja oli kai paikallaan,\nettä nuori isäntä tuli ennakolta riittävästi valmennetuksi, ennen kuin\ntutustui tulevaan taloonsa ja vanhaan tuttavaansa aina talon asioista\nmurehtivaan äkeään isäntärenkiin.\n\nYrjö tapasi Nestorin sänkipeltoa kyntämässä. Hevoset puhkuivat pitkällä\nvaolla, mies kämppyröitsi perässä heikosti maassa pysyvine auroineen.\nHän ei huomannut tulijaa, tai eikö ollut huomaavinaan. Hevosten\nkulkiessa ei siihen olisi ollut juuri varaakaan. Aura näytti olevan\nhyvin huonossa kunnossa. Se pyrki sinne ja tänne, kaikkeen, mihin sen\nei olisi pitänyt pyrkiä. Vako tuli sen mukaista, ohutta ja katkonaista.\nJa kun sänkipuolella kulkeva hevonen ehkäpä vieraan tulosta innostuen\nnykäisi vetotangon vinoon, tuli parhaimmalle paikalle ruma läpi.\n\n— Palaatko vaollesi sieltä, pirkules!\n\n— Palaanpa kuin palaankin, terveeksi vain, tuohon käteen!\n\nYrjö tarjosi nauraen kättään, mutta Nestori ei tarttunut siihen, ennen\nkuin oli takaisin kiskotuilla hevosillansa joten kuten korjannut\nkarvaisen sänkipään. Hän pyyhkäisi hien kasvoistansa ja nousi vaostaan.\n\n— Hittoko sinutkaan tänne, juuri pahimpaan aikaan?\n\n— Mikä ajassa on vikana? Ei kai maa vielä ole jäässä?\n\n— Eipä paljoakaan puutu!\n\nNestori potkaisi vihaisesti multakokkaretta. Mies oli ränstynyt,\nniinkuin aura, maantieportti, hevoset ja koko talo. Vuosikymmeniä\nkestänyt rehellisen työmiehen sijaiskärsimys, väettömän isäntärengin\ntoivoton murhe oli pusertanut hänen karusta olemuksestansa\nleikillisyyden, sen viimeisenkin virvoituksen pisaran. Hän polki\nvaon selkää ja tuijotteli tasaisiin saappaisiinsa. Talon tuleva\nisäntä, maanpakolainen, tunsi itsensä syylliseksi tähän, kuten\nmuuhunkin talon rappeutumiseen. Mahtoi ilmetä seikkoja, joiden suhteen\nkorjauspyrkimykset osoittautuisivat liian myöhäisiksi. Mitenkähän\nlienee kyntömiehen laita?\n\nMutta hän itse oli vanha kiistakenttien taistelija, joka ei yrittämättä\nantautunut. Hevosten huurutessa, kyntömiehen murjottaessa hän\nmietiskeli monia asioita, ennen kaikkea sitä, miten parhaiten ja\nnopeammin saisi vanhan uskollisen ystävänsä entiseen viritykseen. Hän\npäätti yrittää koettua keinoansa, ärsyttää miestä, haukkua taloa. Auran\ntaakse kävellen hän tarkasteli vakoa pilkallisen arvostelijan silmällä\nja virkahti nauraen.\n\n— Sinun työtaitosi on kasvanut lehmän hännän suuntaan, minä huomaan.\n\n— Häh!\n\n— Sitä vain tarkoitan, ettet sinä ennen tuollaista vakoa kyntänyt.\n\n— Lähde itse ja kynnä kunnollista vakoa tällä värkillä!\n\nAuran siipi sai sellaisen potkaisun saappaan korosta, että hevosetkin\nhätkähtivät. Tuleva isäntä siirtyi tärkeätuntuisena tarkastelemaan\nkyseenalaista peltokalua.\n\n— Jopa onkin rapakunnossa tuo sinun aurasi.\n\n— Samassa kuin kaikki muukin tässä talossa, ei sen huonommassa. Ja mikä\npirulainen sinuakin on pidättänyt siellä maailmalla, kun et ollenkaan\naio kotiinsa osata.\n\n— Vaimo ja lapset.\n\n— No miksi et tuo koko perikuntaa mukanasi.\n\n— Eivät ole lähteneet.\n\n— Nyt lähtevät.\n\n— Mistä sellaista arvelet?\n\n— Ukko kuolee pian.\n\nHän tarttui auransa kurkeen ja hoputti hevosen vaolle. Hevoset\neivät heti löytäneet oikeata tahtiansa. Kehno peltokalu venkoili\nsinne ja tänne. Äreä kyntömies hypähteli perässä. Hänen mekon\nhelmansa kiepsahteli edes takaisin ja saviset sääret letkahtelivat\nhullunkurisesti. Mielen katkeruus purkautui sanoiksi.\n\n— Ja ellei se äijä pian kuole, niin koko talo häviää, sen minä sanon!\n\nYrjö ei ollut kuulevinaan, kääntyi nopeasti ympäri ja käveli\npäinvastaiseen suuntaan. Talon vanha, uskollinen palvelijako oli noin\nlopuilleen katkeroitunut yli kolmekymmenvuotisen palveluskautensa\njälkeen, jolloin eläke ja kultainen muistopalkinto olisi pitänyt saada.\nEikä lähde pois, ei väsy eikä itse edes kuole. Siinä sisua tarvitaan.\nHän käveli kyntömiehen edellä pellon laitaan asti. Kynnöksessä oli\nmonia rumia paikkoja. Saattoi hyvin käsittää, miten jo tämäkin harmitti\nmiestä, joka pystyi ja halusi tehdä hyvää työtä. Kiviraunioiden\nreunamiin ei aura ollut edes koskenut. Niiden ketopäistäreet olivat\nkasvaneet vuosi vuodelta. Vaikka oli myöhäissyksy, kukoisti niissä\njuolavehnä ja miehenmittainen ohdake. Miksi tuollaisia myrkkypesiä ei\njo ammoin ollut hävitetty suuren talon rintapelloilta?\n\nYrjö tunsi omankin mielensä ärtyisäksi ja kätensä työhön syyhyviksi.\nMinä nuori mieskö tässä pilkaten katselen oman synnyinkotini\nrappeutumista? Nestori, vanha, vieras mies oli kärsien katsellut\nsitä vuodesta vuoteen, jopa vuosikymmenestä toiseen. Ja kuitenkin\nhän yhä huonoilla välineillään kynti sen rauniopeltoja, potkiskeli\nmultapaakkuja ja kiroilikin vielä. Uljas mies, kerrassaan!\n\nNestori käänsi hevosiaan saran alalaidassa. Yrjö pyrähti juoksijan\nvauhdilla hevosten eteen ja pysähdytti ne.\n\n— Hei, mies! Minä kynnän saran loppuun.\n\nNestori katsoi pitkään Yrjöön ja hänen jalkineihinsa hellittämättä\nauransa kurjesta.\n\n— No, etkö usko minun osaavan kyntää?\n\n— En, eikä tuollaisilla sällin jalkineilla mitään kynnetä.\n\n— Jalkineillako? Auralla minä aionkin kyntää, vaikka se onkin rapa.\n\n— Mene pois siitä, että hevoset pääsevät kulkemaan!\n\nHe katsoivat hevosten välitse toisiansa silmästä silmään. Lopulta\nnuorempi katkaisi äänettömyyden.\n\n— Kuule, sinä talon ainoa mies! Minä en väistä enkä lähde pois, vaikka\nhevosilla päälleni ajaisit.\n\n— No, jos asia niin on, niin sitten minä hellitän ja lähden.\n\nVanha kyntömies siirtyi sängelle, lientyi äänen äreys leppoisaksi ensi\nkerran tänä iltana.\n\n— Mene suoraan kotiisi ja lämmitä sauna. Kylvä kylliksesi ja nuku\nhuoletta yösi. Älä välitä maailmasta äläkä Niemelän talon murheista.\n\n— Tuota, sanotko sinä tosissasi ja palaatko kotiin.\n\n— Sanon ja palaan.\n\nNestori hellitti ohjakset ja heitti ne seuraajansa kaulaan. Sanaa\nsanomatta hän kääntyi ja hyppäsi pellon aidalle. Se ei kestänyt hänen\npainoansa, vaan hajosi maahan. Yrjö katseli ja nauroi.\n\n— Älä välitä! Ensi keväänä se rakennetaan kokonaan uudestaan.\n\n— Joo, kaikki aidat!\n\nRikkoutuneen aidan takana oli hakamaan äkkijyrkänne. Nestorin\nhattureuhka painui näkymättömiin, ennen kuin Yrjö ehti kääntyä hevosten\npuoleen.\n\nNe epäilivät uutta nauhakenkäistä kyntäjäänsä, kuten kyntäjäkin oli\nepäillyt. Hänen täytyi kahdesti ja äänekkäästi käskeä, ennen kuin\nhevoset lakkasivat sivuilleen vilkumasta, mutta kotvan aikaa vielä\ntämän jälkeen vetopuu souteli puoleen ja toiseen. Näin milteipä\nvenymällä lähdettiin. Pitkän vaon varrella intomielinen kyntäjä sentään\nsai kyllikseen. Auran vannas oli kelvottomaksi kulunut. Sitkeässä\npeltosavessa aura heitteli miestä kuin tallukkaa. Yrjön mielestä oli jo\nsuorastaan ihme, että hänen vanha heikkovoimaiseksi käynyt edeltäjänsä\noli pystynyt hoitelemaan sitä päiväkaudet tuollaistakin jälkeä jättäen.\n\nHevoset tottuivat verraten pian uuteen kyntäjäänsä, sopeutuihan lopulta\naurakin voiman edessä. Toinen vako onnistui jo paremmin, rumat katkiot\nja karvapäät vähenivät. Ennen ojan reunaa ne oli kokonaan saatava\nloppuun, näin hän mielessään päätteli, vaikka kelvoton aura lepäsikin\nmilteipä kätten kannatuksen varassa. Monta vakoa kääntyi, ylös ja\nalas, mutta aina ne särkyivät ja katkesivat, useinkin vasta lopussa\näkkitempauksella yllättäen. Kengät ja vaatteet olivat jo pahassa\nsiivossa. Mies hikoili ankarasti. Se oli vanha ja hyväksi koettu\nverryttelykeino. Hiilimurskaratojen kilpailijan henki heräsi. Hän\npysähdytti hevoset ja hypähti kynnökselle.\n\nMuutaman askelen päässä oli rososelkäinen mukulakivillä peitetty\nmaakivi, yksi tämän vanhanaikaisesti hoidetun pellon suurimpia. Pienen\nperheen keittiökasvimaaksi olisi riittänyt se ärsyttävän rumareunainen\nvinoneliö, joka syvään juurtuneine ohdakkeineen ja sitkeäksi\nmattokudelmaksi kasvaneine juolavehnineen aina oli jäänyt auran\nkoskemattomaksi. Oliko talossa edes kunnon kuokkaa?\n\nKuokka oli, mutta sen kunnollisuudesta kyllä saatettiin olla eri\nmieltä, olihan kuitenkin raudankappale visaiseksi luutuneessa\nvarressansa kiinni. Hiostuneessa taisteluinnossansa hän iskeytyi sen\nkanssa rauniokiven suojeleman hylkymaan kimppuun.\n\nVahvakuteinen juolavehnän juuristo ei ollut tottunut tällaisen\npöllytykseen, kerta kaikkiaan se ei hyväksynyt sitä. Tylsä kuokanterä\nkysäisi monta kertaa uudelta intoutuneelta isännältänsä: Tästäkö?\nTästäkö? Tarkemmin tulkittuna: Eiköhän tässä nähty turhia vaivoja\nturhan vuoksi?\n\nTaistelijaksi riehautunut mies ei välittänyt mitään. Iskut kovenivat,\nvanha kuokka huomasi tarkoituksen todeksi, jutkahteli jo itsepäisen\nrikkaruohon syvimpien kudelmien läpi. Irtautuvat kappaleet sinkoilivat\nkauas peltokynnökselle. Vähitellen ruohopiiri pieneni. Kuokkija\nlämpeni yhä enemmän. Ja tuli hänen vastaansa kaikkein kovin vastus,\nmiehenmittaisten ohdakkeiden vahvistettu sisärengas. Kuokan terä ei\nulottunut niiden kiinnitysjuuriin, tuskin puolitiehenkään. Varren\nkatkeamisella ilkkuisivat entistä rehevämmät varret ja valkohaituvaiset\nvillapäät.\n\nHän heitti kuokan kynnökselle ja iskeytyi paljain kourin kiinni. Yksi\nkerrassaan, parhaimmissa yksinäänkin oli täysi miehen vastus ja piikit\nhaavoittivat. Koirannahkaiset rukkaset olisi pitänyt kädessä olla\nAinoa suojamaaton paikka oli juurenniska maan rajassa eikä hyökkääjä\nvähääkään häikäillyt käyttäessään sitä hyväkseen. Mutta miten paljon\nniitä häijyläisiä oli ehtinytkään majoittua rauniolinnoituksen pieneen\npiiriin!\n\nJo vihdoin oli kaikki selvänä. Hän keräsi raastamansa ohdakkeet\nrovioksi kiviraunion päälle. Kevätkuivalla kihahtaisi niistä iloinen\nhelavalkea. Sarasta oli kyntämättä vielä muutama vako. Kääntämättä\noli edelleen myös suoraharjainen katkeamaton kilpavako. Sekin tuli,\nennen kuin sarka loppui. Hän pysähdytti hevoset ja tarkasteli työtänsä\nlaskevan auringon valoa vasten. Vako oli eheä, vahva kuin nahkainen\nvyö. Siitä kihosi ja kimalteli kasvumulta, maanmehu auringon elossa\nja taivaan pisaroissa, sitä kirkkaampana kimalteli, mitä kauemmin ja\nkauemmaksi kyntäjä katseli.\n\n\n\n\nII.\n\n\nMuuttopäivä oli aurinkoinen ja tyyni, mitä kaunein perunankaivupäivä.\nKenelläpä perunaa enää lokakuun loppupuolella olisi ollut maassa,\nei ainakaan Lampelassa, jossa lantut ja turnipsitkin olivat jo\nmultapeittoisissa kasoissaan. Ukko arveli, ettei tällainen muuttopäivä\nollut kaikkein paras, sataa tihrustella olisi pitänyt, että jäljet\nolisivat peittyneet. Se olisi tietänyt rikkautta.\n\n— Ja höpsistä kanssa! Aina ja joka paikkaan sinun pitää sovittaa niitä\nvanhoja taikojasi! Olisi kai se mielestäsi hyvinkin sopivaa, että\npolsterit, tyynyt ja kaikki parempi tavara kastuisi likomäräksi.\n\nMitäpä sopivaa se ukon mielestä semmoinenkaan, parempi tällainen päivä,\npaljonkin parempi. Mutta sai kai hän omalla pihamaallaan sanoa, mitä\najatteli ja mitä vanhat olivat sanoneet ja ajatelleet. Ei tämä mahtanut\nolla mikään anteeksisaamaton sapattirikos, muuttopäivänä?\n\nTähän muori ei viitsinyt sanoa enää mitään, kantoi vain toimekkaasti\nautoon patjoja, tyynyjä ja pellavasäkkejään. Tuommoinen hän oli, ja\noli ollut aina, siilinkarvat pystyssä, tulipa taloon hyvää tai pahaa,\npoudalla tahi sateella, nytkin kohta kuukauden päivät. Mitä tiuskimisen\nja murrittelun aihetta tässäkin nyt oli? Vävypoika pääsee isännäksi\nja tyttö täysivaltaiseksi emännäksi, oikean alkuperäisen ja suuren\nperintötalon emännäksi, tällaisen tönön tytär.\n\nRaskas pellavasäkki putosi ylhäältä köyttämättömästä kuormasta äijän\nläsittävään naamatauluun. Hänen ajatustensa johdannaiset katkesivat,\neikä hän saanut niistä enää kiinni. No, siitä ei tullut mitään vahinkoa\nhänelle eikä muillekaan.\n\nAsioiden kulku ja jokin viikko sitten sattunut äkkikäännös ei ollut\nhänenkään mieliinsä, ei sinne päinkään. Niinkuin tässä ei koko\njoukolla jo olisi eletty ja hyvin vielä sittenkin. Pelto kasvoi\nja laajeni ylöspäin ja alaspäin, jopa sisäänpäin, sinne se vasta\nkasvoikin sen vietävän tavalla! Sarka, joka viime suvena antoi tuskin\ntynnyrin täyttä, puhalsi seuraavana kesänä kaksi, kolme hehtoa! No,\noli kai sillä jonkin verran eroa vanhanaikaisella ruistynnyrillä ja\nnykyaikaisella vehnähehdolla, mutta ei niinkään paljoa, kuin helposti\nolisi voinut luulla. Jos ruis oli ruokaisaa, niin vehnä oli sitä\nvalkoisempaa, räättimyllyissä läpi ajettuna liiankin hupaisaa.\n\nVanhan peltomaan rinta oli ehtymätön, kun vain sopivaan aikaan oikealla\ntavalla osasi sitä heruttaa. Poika osasi, keväisin pinnalta, syksyisin\nsyvemmiltä juurilta. Monilla välineillä hän rieskamaita suven mittaan\nvanutti ja vuovasi, ja apusuoloja annettiin niin paljon kuin suli.\nNo, ei kai lehmä sarvestaan lypsä, maan rinta sitäkin vähemmin. Mutta\nminäkö näitä nyt kuopimaan ja suolailemaan, vanha vaivoja nähnyt mies?\nTänne jäävästä pojastakaan ei vielä vuosikausiin ole apua, hänellä kun\non koulut jos mitkä kansalaiskasvatukset. Mikä pannahinen pani senkään\nherastuomarin keskenaikojaan kuolemaan!\n\n— Heittäkää köydenpäätä tänne!\n\nSiinä hävisi ukolta taas hyvä ajatuksentynkä kuin tina tuhkaan. Kuorman\nharjalla puuhaileva vävypoika sai köydenpään, automies köytteli ja\nkiristeli alhaalla. Riittipä hänen kärryssään köyttä. Säästeliäästi\nkäyttäen sillä olisi vannehtinut kolme tukkikuormaa. Vanha mies siirtyi\npihakivelle, pani tupakaksi ja katseli. Muori ilmestyi rapulle.\n\n— Sielläkö sinä, kuin nalli kalliolla! Eikö työtä ole enää?\n\n— Ei! Se on nyt topissa kerta kaikkiaan.\n\nNuoret miehet nauroivat ja köyttelivät pikkunuorilla kopisevaa\npeitettä. Sen liinaöljyllä kovetettu pinta kestäisi vettä ja lunta,\nmitä ikinä taivaasta sataisikin, vaikka juuri tahkottuja veitsen teriä!\nJa sitten painetaan varpaalla lusikan päälle ja ajetaan syöttämättä,\njuottamatta kaksikymmentä penikulmaa tuuli tahi satoi! Turhaan kuluu\nmokoman hevosen kärryissä kaunis syksyinen päivä!\n\nUkko ajatteli näitä puoliääneen ja painui jälleen omiin mietteisiinsä,\nkunnes tytär tuli kädestä ottaen nykäisemään lähtökahville. Tuvan\npöydässä oli valkoinen liina ja leipäkorissa oman pellon vehnäpullaa.\nAurinko paistoi kahdesta ikkunasta ja levitteli lattialle lämpöisimpiä\nliinojansa. Mutta muorin kasvot olivat kylmät kuin jää. On sillä\nluonto, vähän muita erinomaisempi on tuon meidän muorin luonto!\najatteli ukko itsekseen.\n\nMuori ei olisi joutanutkaan suremaan, sillä hänellä oli lähtijöiden\nvuoksi vielä monta huolta ja murhetta. Hiljakkoin ensimmäisen vuotensa\ntäyttänyt pikku Elsa oli huolellisesti käärittävä villaisiin nuttuihin\nja saaliliinoihin. Matka oli pitkä eikä syksyiseen säähän ollut liikoja\nluottamista. Vielä punainen peitto, huopa ja korvatyyny. Riittävätkö\nne? Entä eväät, maitopullo ja voileipäpaketti! Joko ne nyt varmasti\nolivat käsilaukussa? Ja miten oli housujen laita? Kahdetkin olisi\npitänyt varata.\n\n— Joo, se on tuo pikkuinen tyttölapsi outo kapine, poudallakin se on\nmärkä ja ellei...\n\n— Älä hölpötä!\n\nTämä oli merkillinen päivä. Ettei mies kertaakaan saanut viedä perille\nomassa talossaan, omassa päässään kypsynyttä ajatusta, ei tätäkään,\nsillä se oli menoa jo. Kuljettaja hyristeli konettansa ja ajeli\nhiljalleen portille, jossa ihmiset vasta asettuivat paikoilleen.\n\nMuori käveli edellä lasta kantaen. Hänen kannoillaan seurasivat\nkäsikkäin pojat Veikko ja Matti! Matti oli saanut koulustansa lupaa\nmuuttopäivän vuoksi. Hän oli jo muorin mittainen, neljäätoista\nvuottansa käyvä mietteliäs poika. Keveimmistä ohjelmanumeroista\noli matkaan lähtevä Veikko-veli jo parina vuotena pitänyt yksinään\nhuolta. Suuresta ikäerosta ja luonteen eroavaisuudesta huolimatta\nvelipuolet olivat aina sopineet erinomaisesti, minkävuoksi pian\ntapahtuva eroamisen murhe oli molemmin puolin syvä ja vilpitön. Ainoana\nvalopilkkuna oli pimeä joulunaika, jolloin jälleen tavattaisiin,\nvanhassako vai uudessa kodissa, siitä ei ollut vielä varmaa tietoa.\nMaitohuoneen nurkalla sujautti Matti pikkuveljensä poveen salavihkaa\npienen puuhevosen. Sillä oli oikeat nahkaiset korvat, jouhista harja\nja valkoinen häntä. Salaisesti Matti oli valmistellut sitä kahden\nviikon aikana joka ainoa ilta. Veikko otti veljensä käteen kiinni ja\nkuiskutteli korvaan.\n\n— Kun minä tulen isoksi mieheksi, niin rakennan sinulle lentokoneen,\nsemmoisen, joka pörisee ja lentää lammen ylitse.\n\nUkko asteli käsilaukkua kantaen poikien perässä, Elsa ja Yrjö\njäljempänä, viivästellen. Askel askelelta jäi koti, kaunis ja kallis,\nElsalle niin murheellisen rakas. Hän pysähteli, katseli taakseen ja\nvavahteli. Yrjö siirtyi lähemmäksi häntä, tuki ja hoivaili eteenpäin\nmolemmin käsin.\n\nPortilla he kääntyivät vielä katsomaan. Aurinko paistoi heleästi\npelloille ja lampilaaksoon, ehkäpä juuri samalta kohdalta kuin eräänä\nsyyspäivänä seitsemän vuotta aikaisemmin. Pienen viljelysaukeaman,\nniityn ja vihurilaineissa värähtelevän lammen muodot ja pohjavärit\nolivat myös suunnilleen samat: mustaa kynnöstä, ruskeaa sänkeä,\nsyysviljan saroilla ensi kesän toukojen väkevä vihreys. Lampi ja lammen\nhyllyvä juoksurata oli tällaisina päivinä arvoitus. Niissä läikähteli\nsateenkaaren kaikkia värejä, eri vivahduksiakin. Vain värien mestari\nolisi pystynyt ne toisistaan erottamaan eikä hänkään riidattomasti.\n\nMuuttokuorma seisoi tiellä, edelläkäyneet saattajat ja saatettavat jo\nkuorman vieressä.\n\n— Tulkaa pian! kiiruhti Veikko, huomaamatta että hän sillä tavoin vain\njoudutti eroa, jota ei olisi itsekään halunnut. Viivästelijät katsoivat\nvielä kerran, silmäsivät toisiaankin ja kääntyivät nopeasti.\n\nYrjö oli viime kesänä uudistanut vanhentuneen ajokorttinsa\ntarvitsematta sitä ennen kuin nyt. Autonkuljettaja sai kaivautua\nkeskelle kuormaa vaatepussien väliin ja kuljettajan koppiin jäi\nriittävästi tilaa varakuljettajalle ja hänen matkaan lähtevälle\nperheelleen. Pikku Elsa istutettiin peittojensa keskelle äidin syliin,\nVeikko pääsi äidin ja kuljettajaisän keskelle. Siitä sopi mainiosti\nmolemmin käsin hypertää isän käsien valvonnassa olevaa ohjauspyörää,\njopa varovasti kurottautumalla pyörän keskellä houkuttelevaa äänitorven\nnappiakin.\n\nViimeiset hyvästit oli sanottu. Yrjö käytti jo konetta, ja Veikko\nkeikutteli innoissaan pyörää huomaamatta enää Mattia, joka katseli\nhäntä orpona ja murheellisena. Muori niisti nenäänsä ja huiskutti\npontevasti toisella kädellään. Ukko seisoi hajasäärin housunnapit auki.\nHän huiskutteli molemmilla käsillään karvaisen naamansa juonteet itkun\nja naurun välimailla.\n\nJo oli koneessa sekä voimaa että lämmintä. Kuljettajakin vilkutteli\noikealla kädellään, pienempi kuljettaja vasta äidin tempaisemana.\nHyvästi! Hyvästi! Menestykää! Voikaa hyvin!\n\nKuorman kuljetus hyvällä, vähän liikennöidyllä tiellä oli helppoa ja\nhupaisaa, suorastaan leikkiä se oli verrattuna esimerkiksi syyskyntöön\nsellaisella auralla, jonka vannasta seppä ei ollut käsitellyt kymmeneen\nvuoteen. Niemelän vanha uskollinen peltokalu oli nyt sentään päässyt\npajaan. Sepällä oli kiire, auralla ei, sillä Nestori oli saanut\nuuden auran ja kääntänyt sillä jo monta sarkaa mustaksi. Mies oli\npäässyt vanhoihin »jenkoihinsa», kuten hän itse sanoi. Hei, hevoset!\nKuuletteko, miten multa kiehuu! Joko huomaatte, mikä ero on uudella ja\nvanhalla!\n\nKuukauden kuluessa oli Niemelän talossa tapahtunut paljon asioita:\nkuolema, isännänvaihdos ja monta muuta näihin liittyvää pienempää. Ensi\ntapaamisen jälkeen ei herastuomari enää ollut montakaan sanaa puhunut.\nJa toisena iltapäivänä juoksi Veikko pellolle saakka näkemäänsä ihmettä\nkummastelemaan: Isä, tule katsomaan! Vaari nukkuu silmät auki eikä\nherää!\n\nNiin hän nukkui ja saatettiin kirkkotarhaan vaimonsa viereen. Mutta\niäkäs kirkkoherra muisteli hänen haudallansa vanhoja asioita. Hän\npuheli herastuomarin isästä, Niemelän vanhasta sokeasta isännästä,\njoka katseli silminhavaittavia, jopa näkeviltä salattuja asioita\nihmeellisesti valaistun sielunsa silmillä. Kirkkoherra puhui kauniita\nsanoja myös Niemelän Helena-emännästä, joka nuorella iällänsä\nkärsimysten kiirastulessa kilvoitellen joutui vanhan isännän\nmatkatoveriksi iäisyystiellä.\n\nMutta mitä kirkkoherra sanoo lautamiehestä? Sitä ihmiset odottelivat.\nMonet pettyivät, koska hän ei sanonut juuri mitään.\n\n— Vanhalle, hyvällekin puhujalle käy tuolla tavalla, jos hän liian\nkaukaa kiertäen pyrkii päämääräänsä kohti, huomautti tuomarin kirjuri\nmuistoillan istujaisissa. Hän itse erehtyi, vaikka olikin tunnetusti\nälykäs mies. Kyllä kirkkoherra sanoi sanottavansa myös herastuomarista,\npäivän päähenkilöstä, vaikkakin niin lyhyesti, etteivät kaikki ehtineet\nmukaan: — Tämä nyt pois mennyt ystävämme, Niemelän herastuomari oli\nvankkumaton vakaumuksen mies. Meidän täytyy myöntää, ettei hän kaivanut\nleiviskäänsä maahan, ei tosin ansainnutkaan sillä niinkuin se paras ja\nuskollisin Herran palvelija, mutta korkoa hän kasvatti, sen me kaikki\ntiedämme. Toivokaamme hänet kelvolliseksi Herramme iloon!\n\nSe oli varsin sattuvasti, jopa kauniisti sanottu. Herastuomari itse\nolisi varmasti ollut siihen tyytyväinen.\n\nYrjö heräytyi mietteistään vastaantulijan vuoksi. Se oli korkea ja\nraskas paperipuukuorma. Keveämmän muuttokuorman ajajan oli ohjattava\nvaununsa kauemmaksi tiepuoleen. Se onnistui, ja sivuuttajat jatkoivat\nmatkaansa hyvää vauhtia edelleen. Muuttokuorman ajuri vaipui jälleen\nmietteisiinsä.\n\nVainajan kallein omistus, sairausaikana tyynyn alla säilytetty\nnahkasalkku oli toistaiseksi sellaisenaan siirretty läheisimmän\nrahalaitoksen kassaholviin. Kuinka hän olikaan niin tarkastamatta\ntullut sen sinne jättäneeksi, ei säästökirjoja enempää kuin\nvelkakirjoja, ei edes herastuomarin mainitsemaa testamenttia tullut\nvilkaisseeksi! Huomispäivänä se oli tehtävä, koska monia hautajaisista\naiheutuneita laskujakin oli jo eräytynyt maksettaviksi. Hänen täytyi\nmyöntää, että jo heti alussa muutamat järjestetyt asiat olivat käyneet\nvastoin talon parasta tarkoittavaa edeltäjän toivomuksia. Arkkukaan\nei ollut talon omista aineksista eikä Mäenpään nikkarin tekemä\nnimenomaisesta määräyksestä huolimatta. Siihen oli tosin pätevä syy.\nMäenpään nikkari oli itse kuolemansairas, joten luultavasti hänen\nomakin arkkunsa joutuisi lähiaikoina valmiina kaupasta hankittavaksi.\n\nTiessä tuli pitkä, monen kilometrin suora. Mutkia siinä näinollen\noli vain ylöspäin ja alaspäin, mutta niistä näkyivät ainoastaan\nsuurimmat. Pikku Elsa oli nukahtanut, ja pieni apukuljettaja\ntorkahteli arveluttavasti. Hoitaja oli sitä sirkumpi huolehtien\nvalppaasti lapsistansa. Yrjö silmäili vaimoaan mielihyväinen hymynväre\nkasvoillansa. Hän oli kolmen terveen lapsen äiti ja kuitenkin yhä\nsama, joskus itseensä sulkeutunut, toisin ajoin taas hereän herkkä,\nvälitön kirkassilmäinen sienityttö Kieronperän tiehaarassa. Ja\nkuitenkaan ei hän uudelleen löytäessäni ollut sama? Miksi en tuosta\nraastavasta ajatuksesta pääse jo eroon? Elsa itse oli täysin seestynyt\nja henkisesti terve. Ruumiillisesti hän aina oli ollut niin terve kuin\nnuori ihminen ikinä saattoi olla. Luonnon määräämät vaivansa hän kesti\nvalittamatta, näyttipä kuin hän olisi selviytynyt synnytyksistäkin\npuolella voimallansa. Se oli ihailtavaa, vanhan kestävyysjuoksijan ja\nvoimiensa säännöstelijän mielestä erittäinkin.\n\nMutta vielä enemmän hän ihmetteli vaimonsa nopeasti ennalleen\nkimpoutuvaa tyttömäistä olemusta. Siinä oli lakastumatonta kevättä,\nvanhentumatonta nuoruutta. Eikä se ollut pienimmälläkään tavalla\nkeinotekoisesti etsittyä ja ylläpidettyä. Se kihosi kirkkaana\nja uudistavana salaisia teitänsä jostakin ruumiin ja sielun,\nelinvoimaisten sukupolvien ehtymättömistä luonnon lähteistä. Sen syitä\nja alkuaiheita etsiessään ei hänen tarvinnut kovin kauaksi palautua.\nMikä luonnon terve ja tervaksen tuore alkuvoima ukko oli savusaunoineen\nja löylyineen? Entä muori ja aloitekykyinen suntion muori? Kun nämä\nkaksi alkuvoimaista, vaikkakin luontaisolemukseltaan niin erilaatuista\npohjalähdettä pitkän pinnan alla vaivautumisensa jälkeen vihdoin\nyhtyivät, niin tuloksena ei voinut olla muu kuin ankaristakin\notteluista keveästi keväisiin väreihinsä ja muotoihinsa hakeutuva\ntyttö. Tyttö! Jo monivuotinen vaimoni, lasteni äiti ja kuitenkin tyttö!\n\nHän pysähdytti vaunun äkisti, tarttui sanaa sanomatta nukkuvaa lasta\npitelevän vaimonsa kasvoihin ja suuteli otsaa, silmiä ja suuta.\nOnnekas hymy kaunisti nuoren vaimon terveitä kasvoja. Ei tämä mitään\nharvinaista mannaa hänelle ollut, mutta sittenkin sisältäpäin kihoava\nonnellisuus loisti hänen kirkkaista silmistään. Se oli vain pieni\npysähdys, keidas yksinäisellä tiellä. Käsijarru heltisi ja muuttokuorma\nliukui äänettömästi pitkää mäkeä metsäiseen laaksoon.\n\nPuolimatkan vaiheessa pysähdyttiin ruokailemaan. Yrjö oli katsastellut\nsopivaa paikkaa jo pitkän aikaa. Hän oli löytänytkin parhaan, siitä oli\nmatkaseura yksimielinen. Takanapäin pohjoisen ja idän puolella kohosi\njyrkkänä tuulelta suojaava metsäinen mäki. Eteen ja alaspäin länteen\nja etelään avartui lehtometsäisiä, väljästi seestyviä rantamaita. Ja\nvilkahtelevien järvenselkien takana siniauteressa kumpuili kaukainen\nmetsän ranta.\n\nKuivista kapuloista viritettiin tuli ojapientarelle kahden kiven\nvaraan. Automies otti tyhjän maitokannun ja lähti alhaalta laaksosta\nvettä noutamaan. Toiset miehet, isä ja poika puuhailivat tulen ääressä\nruohopengermää puhdistellen, polttopuita ja puolukoita etsiskellen.\nÄiti levitteli pengermälle pöytäliinan ja asetteli sille eväsvakkasensa\nantimia: kuppeja, palasokeria, voileipiä.\n\nAutomies oli löytänyt lähdepuron niityn reunasta. Sitä etsiessään hän\noli tullut herättäneeksi pyöreäsilmäisen pupujussin makuuksiltaan\nkatajapensaan alta. Veikko olisi välttämättä halunnut pupujussin\nyhdeksi äidin ruokapöytään. Hän ei tyytynyt, vaikka seliteltiin, että\nsillä oli metsässä omat pöytänsä ja pöytätoverinsa. Hän väitteli\ntiukasti vastaan. Miksi ei pupujussi yhden kerran voisi tulla\nvieraaseen pöytään? Sedän pitäisi vain lähteä sitä noutamaan. Tähän\nsetä huomautti, että isä, kuuluisa juoksija tämän tehtävän paremmin\nsuorittaisi, mutta isä epäsi, ettei se onnistuisi enää häneltäkään.\nNiin pupujussi jäi vieraspöytään noutamatta. Sen makuupaikkaa käytiin\nmiehissä katsomassa. Patjana ja tyynynä oli siinä sammaleita ja kuivia\nkatajan neulasia, peittona tuoreita katajan oksia ja neulasia.\n\nMiesten tutkimusmatkalta palatessa oli äidin kahvipannu jo kivellä\njäähtymässä. Se oli pikimusta lähes nokkaansa myöten, mutta kirkasta\nvettä siinä oli. Kukin nauttija itse sai samentaa sen paketissa\nolevilla teelehdillä niin ruskeaksi kuin halusi. Veikko ei halunnut\nruskeata vettä. Mieluummin hän punasi vetensä puolukanmarjoilla. Siinä\ntouhussa punaantui kyllä myös äidin valkoinen liinan reuna ja hänen\noman puseronsa rintamus. Yrittävälle sattuu kaikenlaista, sitä ei voi\nvälttää.\n\nJuotiin teevettä ja puolukkavettä vielä toisetkin kupilliset voileipien\nja pullaviipaleitten kanssa. Äiti kokoili kuppinsa, teelehtensä\nja sokerinsa. Voitaisiin jo huoletta jatkaa matkaa. Viivähdettiin\nkuitenkin vielä, koska hevonen ei käynyt kärsimättömäksi eikä\nihmisilläkään ollut turhaa kiirettä. Pikku mies kyseli, ja vanhemmat\nvastailivat.\n\nMiksi kataja on lyhyt ja mänty pitkä? Minkätähden koivu riisuu itsensä\nalastomaksi, vaikka talvi tulee kohta? Kuinka maantie kapenee noin\nkovasti Miten meidän automme mahtuu siitä ollenkaan lävitse? Katsokaa\ntuonne kauas! Tuleeko taivas järveen uimaan vai nouseeko järvi taivaan\nuunille lämmittelemään?\n\nTähän tapaan kysymyksiä sateli. Niitä olisi riittänyt kenties iltaan\nasti, ellei jo vihdoin olisi ollut jatkettava matkaa. Kotvan aikaa piti\nvielä odottaa. Pikku Elsa oli nyt vasta herännyt, istui nurmella ja\naterioitsi toimekkaana.\n\nJo taas Yrjön ohjaama kuormavaunu hurista mäkeä alas, toista ylös.\nNeljä silmäparia katsoo virkeänä tiehen, jossa ei usein vastaantulijaa\nnäy. Vihertävät havupuut, talveksi riisuutuvat koivut ja oksattomat\npuhelinpylväät juoksevat ojan takana hauskasti vastaan. Sitä\nneulansilmää, jalkapoluksi kapenevaa tietä, jota pikku mies suurelta\nmäeltä oli katsellut, ei tule vastaan milloinkaan. Juokseeko se auton\nedellä karkuun?\n\nNuori vaimo vaipuu mietteisiinsä katsellessaan muuttokuormaa\nohjailevaa miestään. Edessä on uusi elämä, outo ja jännittävä. Hän\non käynyt Niemelässä vain kaksi kertaa, ensimmäisenä kesänä ja\nnyt vanhan isännän hautajaisissa. Jokainen hetki, jokaisen uuden\nmäen nousu ja lasku erottaa hänet kauemmaksi vanhasta kodista ja\nkuljettaa lähemmäksi uutta. Ensimmäisellä kerralla siellä käydessä\noli kesä, toisella sumuinen syyspäivä. Vaikutelma oli sama molemmilla\nkerroilla, hautajaistunnelma. Mistä se johtui? Suurista alastomista\nhuoneista, sameista verhottomista ikkunoista, kylmästä ilmasta, joka\nkosteatunkkaisena uhosi vastaan kaikkialla. Tai ehkä se johtui hänestä\nitsestään, hänen omasta mielentilastaan. Vanha isäntä katsoi niin\nkummallisesti. Mistä hän tiesikään niin paljon heidän asioistaan?\nHän puhui hirvittävän suoraan. Ja hautajaispäivänä tuntui yhä siltä,\nniinkuin hänen henkensä edelleen olisi liikkunut siellä arvostelevasti\nkatselemassa ja köykäiseksi punnitsemassa.\n\nTällaisia typeryyksiäkö hän jälleen ajatteli niinkuin lukemattomia\nkertoja viime vuosien aikana. Mitään syytä ei hänellä sellaiseen ollut,\nnyt entistäkin vähemmin. Nuori terve ihminen, terveet herttaiset lapset\nja mies, rakas voimakas mies, eloa täynnä kuin elämä itse. Ellei nainen\nhänen toverinaan hänen synnyinkodistaan kyennyt karkoittamaan kylmyyttä\nja kellaritunnelmaa, niin syy ei ollut haettavissa sen kauempaa kuin\nhänestä itsestään.\n\nVaunu mennä huristi jälleen äänettömästi pitkää alamaata. Hiekassa\nkylpevä suuri metsolintu nousi maantieltä lentäen pitkän matkaa\ntieaukon suuntaan. Lapset huomasivat sen, huusivat ja lensivät mukana.\nÄidillä oli tarpeeksi työtä hillitessään heitä. Vihdoin lintu kääntyi\npuiden ylitse metsään, mutta yhä lapset hihkuivat ja räpyttelivät.\nÄitikin virkistyi ja lensi nyt ajatuksissaan rohkeampana edessä päin\nodottavaan uuteen kotiin, joka hänen oli tehtävä heille Kaikille\nlämpöiseksi ja viihtyisäksi.\n\nHe joutuivat vaurioitta perille hyvissä ajoin ennen auringon laskua.\nKuorman purkamiseen ryhdyttiin heti palvelustytön ja Nestorin Riikan\navustamina. Pian vaunu oli tyhjä, ja kuljettaja kiiruhti paluumatkalle,\njotta ehtisi väljemmille valtateille ennen pimeän tuloa.\n\nTalon huoneet olivat kolkot ja kylmät. Se oli tosiasia ainakin\nensi iltana, vaikka Elsa kuinka mielessään olisi pyrkinyt niitä\nlämmittämään. Kaikki tavarakääreet oli nostettu ensi aluksi suureen\ntupaan. Mistä aloittaa ja miten? Siinä nuorella emännällä oli\npohtimisen vaivaa. Isäntä riensi hyvine neuvoineen apuun ja pelasti\nhänet siitä.\n\n— Tänä iltana ei aloiteta mitään, huomenna vasta. Me nukumme omilla\npatjoillamme takkavalkean ääressä!\n\nSe oli niin luonnollinen asia, ettei Yrjö jäänyt edes odottamaan, oliko\ntoisilla mitään sitä vastaan. Hän riensi ulos ja toi puuvajasta kaksi\nkantamusta suuria honkaisia halkoja. Mutta suuri oli takkakin ja puiden\npystyttämisessä oli isällä ja pojalla touhua ja riemua.\n\nKotona Lampelassa oli myös takkauuni, vaikka ei näin hirmuisen suuri.\nIsä olisi voinut noutaa vielä kolmannen kerran puita ja sittenkin\nolisi jäänyt hiiliporoja näkyviin. Veikko odotti kärsimättömästi illan\npimenemistä. Se tapahtuikin pian, sillä taivaan rannalle päivänlaskua\nvastaan kohoutui synkkiä pilviä ja tuuli ravisteli viimeisiä lehtiä\nviluisista kesäpuista.\n\nPystyvalkea sytytettiin. Isä vuoli yhden puun kyljestä lastupartaa, ja\npoika sai virittää tulen. Se onnistui ensimmäisellä raapaisulla. Pienen\nhetken kuluttua olivat honkapuut kauttaaltaan tulessa. Nyt ei ainakaan\nlämpöä puuttunut, kohtapuoliin sitä olisi liiaksikin. Mutta ulkona\nsyyspimeässä säässä myrsky kiihtyi yhä ankarammaksi. Naulauksistaan\nirtautuvat kattopäreet, laudankappaleetkin lentelivät ilmassa,\ntuvan avara uuninpiippu kohisi, sisähuoneiden ovet paukahtelivat\npeloittavasti.\n\nLapset eivät sitä huomanneet. Heille oli pystyvalkea kaikki kaikessa.\nVeikko piteli takan otsaa kannattavasta raudasta kiinni ja kurkisteli\nylös piippuun. Mikä valkeaa ylöspäin veti? Oliko katolla joku musta\nnokimies, joka kiskoi pitkällä narulla sitä, niinkuin kotona Lampelassa\nmustaa uuniluutaa?\n\nIstuinjakkarat, Matin lahjahevonen ja muut leikkikalut täytyi monesti\nsiirtää ulommaksi, koska lämpöinen tuli hyppäsi lattialle ja tahtoi\nliian kuumalla kielellänsä nuoleskella niitä. Ihan keskilattialle asti\ntäytyi pikku miehen lopuksi rakentaa leikkipiirinsä. Niin pitkälle\ntulen punainen kieli ulottui, vaikka musta mies katolla lauloi ja veti.\n\nKeskilattialle levitetyille sanomalehdille tehtiin yhteinen vuode vasta\nsitten, kun pystypuut jo olivat pudonneet alas punaisena hehkuvaksi\nhiillokseksi. Isä paistoi hiilien alla kuumassa tuhassa perunoita,\nkaivoi kepillä ja kurkotteli. Tuli olisi halunnut nieleskellä vielä\nnekin, jälkiruoakseen. Pikku Elsasta ei ollut enää ruokailijaksi, eipä\njuuri Veikostakaan, niin kovasti jo lattialle rakennettu vuode kutsui.\nKatsokaa vain, ettei musta mies sido narua jalkaan ja vedä meitäkin\nkatolle, ehti hän varoittaa, kallistui siskon viereen ja nukahti heti.\n\nVanhemmat katsoivat, mitä katsomista oli, kopistelivat kekäleet,\nsulkivat oven, koitelivat rämiseviä uunin peltejä. Ulkona satoi ja\nmyrskysi rajusti.\n\nHe kallistuivat lastensa viereen suojaavasti molemmin puolin. Mutta\nmusta mies uuninpiipun suulla pauhasi ja veti. Se ramisteli peltejä,\nkiskoi kipunoita, nosteli hiiliäkin, vaikka piipun mustien kulkuteiden\npiti olla jo kiinni. Yht’äkkiä alkoi sisähuoneista kuulua ankaraa\nkolkutusta. Se jatkui keskeytymättä. Joku pyrki sisään, sitäkin tietä!\nKuka hän oli? Vaimoa värisevä käsi tarttui miehen käteen peiton alla.\nKolkutus rakennuksen asumattomassa päässä jatkui hellittämättä.\n\n— Tuuli on kiskaissut isän kamarin ikkunan auki. Odota hetkinen, käyn\nsulkemassa sen.\n\n— Ota tulta edes!\n\n— Mitä minä tulella teen, tutuissa paikoissa! Rohkaiseva naurahdus\nkuului jo välikamarin ovelta. Kolkutus lakkasi hetken kuluttua. Yrjö\npalasi.\n\n— Niin oli kuin arvasin. Kiinnityshaka oli irtautunut lahoisesta\nikkunapuusta.\n\nHän sanoi sen mitä luonnollisimmalla äänellä, ja luonnollinen asiahan\nse oli. Mutta talon uusi emäntä ei olisi nyt sinne mennyt kirkkaasti\nvalaisevan sähkölyhdynkään kanssa. Miten pelkuri ja heikko hän olikaan?\nTulisiko tällaisesta raukasta ollenkaan uuden kodin vaalijaa ja\nlastensa varjelijaa savupiippujen nokimiehiltä?\n\nHän ei ehtinyt sitä kauempaa miettiä, sillä hänen rohkea miehensä\noli nopeasti tarkistanut uuninpellit ja laskeutunut hänen viereensä\nlämpöiseen vuoteeseen.\n\n— Sinä olet minun rakas vaimoni, ja tämä on meidän talomme. Tervetuloa\nuuteen kotiisi!\n\nHän syleili lämpimästi vaimoaan. Mikään ulkoinen kohina ei heitä enää\nhäirinnyt.\n\n\n\n\nIII.\n\n\n— Yrjö Niemelä! Helsingissä! Pitääkö minun uskoa unisia silmiäni!\n\n— Ei tarvitse, tulin juuri, illalla lähden pois.\n\n— Sepä vahinko! Minä riemastuin jo, että toinen ylösnousemuksesi olisi\ntapahtunut. Suomen kestävyysjuoksu menee jälleen päin....\n\n— Päin päiväistä mäkeä, täyttä vauhtia laajalla rintamalla.\n\n— Minä en ole optimisti aamupuolella yötä, tunnethan minut toki tuon\nverran.\n\n— Nyt ei ole yö, vaan päivä, kaikki junat ovat jo tulleet.\n\n— Älä helkkarissa! Sittenhän minun on lähdettävä toimistooni.\n\nVaratuomari Syrjänen, taannoisvuosien tunnetuimpia aitureita, nuolaisi\nlaiskanlinnan selkänojalle levitettyjen vaatekappaleittensa ylitse.\nPuhtaasti vielä meni. Eipä tiedä, miten olisi käynyt, jos niitä olisi\nollut kymmenen kappaletta kymmenen metrin välimatkoin. Mies näkyi\npyöristyneen, niskapuoleenkin oli jo ilmestynyt kolme toinen toistaan\nkomeampaa vakoa. Kuitenkin hän liikehteli pikajuoksijan ketteryydellä,\nkäväisi kylpyhuoneessa, sitaisi solmionsa ja kuoraisi vapaaksi\nlaiskanlinnan.\n\n— Mitä minä sinulle tarjoaisinkaan? Et tietysti vieläkään polta, et\njuo, tikkukaramelleja en pidä varastossa. Ai, jo tiedän! Haukkaamme\nlähimmässä ravintolassa suolasilliä sinapin kanssa.\n\n— Ehkä ennen sitä tunnettuna riitapukarina annat minulle muutamia hyviä\nneuvoja.\n\n— Kernaasti, mutta mieluummin jälkeen kuin ennen. Nyt minun sieluni\nikävöitsee ja halajaa silliä. Silliä! Islannin, Hollannin, Petsamon\nsilliä!\n\nPian sitä saatiin. Silli ja perunat maistuivat matkamiehellekin.\nAterioidessa Yrjö kertoi viimeisistä edesottamuksistaan. Hänet oli\ntempaistu mitä onnellisimmasta pienviljelijän elämästä suuren, pahasti\nrappiolle joutuneen talon omistajaksi, isännäksi, jolla nähtävästi ei\nollut mitään toimeenpanovaltaa. Tämä kävi hänen mielestänsä selvästi\nilmi edeltäjän jälkeen jättämästä testamentista.\n\n— Testamentista! Entinen aituri innostui ja tempaisi haarukallansa\nvielä yhden sillipalan. Vararikot ja testamentit olivat viime aikoina\nalkaneet kiinnostaa häntä yhä enemmän, mikä oli jokseenkin pettämätön\nmerkki siitä, että hän itse varmaan oli kehittymässä saalistavaksi\nhaiksi tunnettuun kansalliseen malliin. Vanhalta ystävältä ja hyvältä\nhiilimurskaratojen toverilta ei hän kuitenkaan halunnut kuoria\nviittäkymmentä prosenttia enempää, jos vähänkin mustaa oli valkoisen\npäällä.\n\nOli sitä, paljonkin. Hetkistä myöhemmin he silmäilivät testamenttia\nrinnakkain istuen varatuomarin leveän toimistopöydän ääressä. Se oli\ntehty hieman kellertävälle, muuten täysin viralliselle Tervakosken\npaperille lautamiehen itsensä laatimana ja kirjoittamana.\n\n— Minä Juho Juhonpoika Niemelä täytessä järjessä ja ymmärryksessä\nolevana teen täden Testamenttini ja määrään peruuttamattomasti\nviimeisen tahtoni seuraavalla tavalla:\n\n1:seksi) Otan Lapsekseni ja Rinda perillisekseni etesmenneen Vaimoni\nHelena Niemelän Yksinäisen Äbärän....\n\n— Äpärän!\n\n— Niin, tiesin sen! Ukko sanoi sen minulle jo kymmenen vuotta sitten.\n\n— Yksinäinen Äbärä, loistavasti sanottu. Hänestä olisi tullut verraton\njuristi.\n\n— Hänhän oli herastuomari! Jatka!\n\nJatkettiin yhdessä.\n\n— — — Yrjö nimisen pojan, joka kirkon kirjoihinki on merkattu minun\nliikanimelläni.\n\n2:seksi) Mainittu Vaimoni poika Liika nimeltänsä Niemelä perii yksinään\nja kokonaan kaiken minun jälkeeni jättämän niin Kiinteän kuin Irtaimen\nOmaisuuden sekä Rahani että Velkakirjani kuidenkin ehtolla kuin tässä\nalempana seuraa.\n\n3:manneksi) Minut on hautattava oikealle puolelle Vaimoni Viereen ja\nkun mulda on kylliksi laskehtinut on Vaimoni hautakiveä siirrettävä\noikealle noin kyynärän verran ja kiveen sitä varden varatulle paikalle\non hakattava minun syndymä sekä kuolin päiväni kuukauteni ja vuoteni.\n\nKuuluisa aitajuoksija nousi ja hypähti parin konttorituolin ylitse.\n\n— Kuule, sinä juoksija, tämän selvempää testamenttia ei ikimaailmassa\nole kirjoitettu tässä maassa eikä missään muussakaan maanosassa.\nTämän minä vanhan hiilimurskatuttavuutemme vuoksi ajan lailliseksi\nhyvänpuoleisilla saunaillallisilla Kämpissä tai Niemelässä, jos niin\ntahdot.\n\n— Sinä olet sprintteri etkä ajattele ensimmäistä kurvaa pitemmälle.\n\n— Luvallasi sanoen en sinnekään asti, sinä kilometrien nielijä. Mutta\nmitä tämä testamenttiin kuuluu?\n\n— Kuuluu paljonkin. Ensiksi: Minä en lukenut testamenttia, ennen kuin\nisäpuoleni haudattiin.\n\n— Ja ukko kaivettiin vaimonsa vasemmalle puolelle, voi pyhä\nyksinkertaisuus!\n\nSprintteri kyyristyi kuin kuoppia tavoittaakseen ja nauroi kyyneleet\nsilmissä. Hän nousi ja selitti.\n\n— Vasen, oikea, vasen, oikea... Se on voimistelurivissä,\nruoturintamassa, jopa käytännöllisessä elämässäkin melkoisen\nrelatiivinen käsite. Mennäksemme enempiä kiertelemättä asiaan, äitisi\nja isäpuolesi hautaan: Jos sinä katselet heitä jalkapuolesta, olet\nrikkonut testamentin säädöstä vastaan. Mutta onko sinun pakko katsella\nheitä jalkapuolesta? Pääpuolesta sinun on heitä lähestyttävä, aina\npääpuolesta, suurella kunnioituksella, paina se mieleesi! Jo suuri\nperintösi velvoittaa.\n\n— Lue testamentti loppuun asti!\n\nIstuttiin ja katsottiin jälkisäädöstä, johon varsinaisen testamentin\ntoisessa kohdassa oli viitattu.\n\n— Tämän säädökseni minä teen seuraavalla ehtolla ja yhä etelleen\ntäytessä järjessä ja ymmärryksessä. Otto poikani Yrjö Niemelän on\nhoitettava taloa entiseen tapaan. Rahoja enempää kuin tukkimetsää\nei saa ruveta hassaamaan peltoihin, ei irtaimeen eikä rakennuksiin.\nJärjellisellä komennolla on talo suvussa pysynyt ja sillä davalla\non sen etelleenkin pysyttävä. Ellei Perinnön saaja pysty tahi halua\nnoutattaa tätä järkähtämätöintä viimeistä tahtoani siirtyy kaikki yllä\nmainittu Kiinteä ja Irtain Omaisuus minun lähimmille perillisilleni.\n\nSitten seurasi paikka ja aika, selvästi piirretty nimi ja sinetti\nsekä varmuudeksi vielä kaksi omakätisesti kirjoittanutta todistajaa,\ntilanomistaja ja poliisikonstaapeli.\n\nAituri vihelsi pitkään, kilometrin nielijä vuorostaan harppoi lattialla\nkiertäen esteitä, kuten asianmukaista oli.\n\n— Joko tartut vihellyspilliisi?\n\n— Ojentaisin pistoolin taivasta kohti, jos minulla semmoinen olisi.\n\n— Eikö ole sinunkin mielestäsi samaa kuin että ala laputtaa,\npaperipuumetsään.\n\n— Joopa, joo, mutta älä varasta. Meidän on mentävä järjestään ja asia\nkerrassaan.\n\nIstuttiin jälleen pöytään Niemelän herastuomarin viimeinen tahto\nhyppysten välissä. Aituri luki lisäyksen kohta kohdalta pysähdellen ja\nselitellen.\n\n— Otto poikani Yrjö Niemelän on hoitettava taloa entiseen tapaan...\nTuottaako mahdollisesti tämä sinulle joitakin vaikeuksia?\n\n— Tuottaa! Talo on alakunnossa. Kolmeenkymmeneen vuoteen ei ole tehty\nmitään muuta, kuin mikä on ollut aivan välttämätöntä.\n\n— Mutta miksi herran nimessä et voisi jatkaa samaan tapaan toiset\nkolmekymmentä vuotta? Miksi sinun ja sinun tapaistesi hullujen aina\npitää yrittää tehdä muuta kuin mikä on juuri välttämätöntä? Sitä\npaitsi määräys päättyy kahteen juridillisesti mitä selvimpään sanaan:\nentiseen tapaan! Katsos, jos sinä esimerkiksi harjoittaisit juoksua,\njota valitettavasti et enää tee, niin voisit tehdä sen monella\ntavalla, vaikka harjoittelisitkin pääasiassa entiseen tapaan. Voisit\nkoikkelehtia edes takaisin, voisit juosta paikallasi, mutta voisit myös\npainella metsälampesi ympäri huurupäisen vauhtia. Ja kaikki tämä olisi\ntapahtunut täysin laillisesti: entiseen tapaan.\n\n— Näytät olevan yhtä etevä sanakampitsoissa kuin aidoissa muinoin,\nnaurahti Yrjö.\n\n— Parempi, veli veikkonen. Mutta älä keskeytä, loiskitaan eteenpäin.\nRahoja, enempää kuin tukkimetsää ei saa ruveta hassaamaan peltoihin,\nei irtaimeen eikä rakennuksiin.... Erittäin logillisesti ajateltu. Ei\nrahoja eikä tukkimetsää.... Ei peltoihin.... irtaimistoon.... eikä\nrakennuksiin.\n\n— Se on selvää.\n\n— Niin on, mutta äläpä sotke sitä! Onko rahoja paljonkin?\n\n— Kymmenisen tuhatta, lisäksi pankkitalletuksia ja velkakirjoja.\n\n— Mitä hemmettiä sinä pankki- ja velkakirjoista! Eihän niistä puhuta\ntestamentissa halkaistua sanaa. Tuo on kyllä tuttu maallikon tapa. Aina\nhän pyrkii vetämään asiaan sellaista, joka pienimmässäkään määrässä ei\nsiihen kuulu.\n\n— Eikö kuulu?\n\n— Ei, ole vaiti! Tukkimetsää! Onko tukkimetsää?\n\n— Viiteenkymmeneen vuoteen ei liene myyty puutakaan.\n\n— Viiteenkymmeneen vuoteen! Voi, sinuas onnenmyyrä. Painu heti\npaperipuumetsään!\n\n— Paperipuumetsään?\n\n— Niin äsken jo lupasit. Minulla on tuoreimmat noteeraukset. Vasta\neilen eräs asiakkaani, metsänhoitaja mainitsi minulle, että nykyään on\njuuri samantekevää möipä metsänsä tukeiksi tai paperipuiksi, paitsi\nettä paperipuutavaraa on paljon huokeampi kuljettaa metsistä ajotien\nvarteen. Sitä paitsi, mikäli olen kuullut, voidaan tukkipuut helposti\nmyydä ja käyttää myös sahapölkyiksi, ratapölkyiksi, mastopuiksi....\n\n— Niin ja kaivospölkyiksi sekä Egyptin parruiksi.\n\n— No niin, vastako harmaa havahti!\n\n— Tuo nyt on tavanmukaista juristiikkaa eli kenkkuilemista. Vainaja oli\nsuora mies, sanoi, mitä tarkoitti.\n\n— Olenko minä kertaakaan epäillyt sitä, etkö itse ennemminkin. Jos olet\ntullut tänne saivartelemaan, niin....\n\n— Jatka!\n\n— Ei peltoihin, ei irtaimistoon eikä rakennuksiin. Rahaa ja tukkipuita\nnimittäin. Tässä ei puhuta sanallakaan muista käyttömahdollisuuksista.\nEikö suuressa talossa löydy jotakin muuta, niittyjä ja metsämaita?\nNiiden parantamisen ja uudelleen kylvämisen jo suorastaan laki\nmäärää, jos entinen metsä on hakattu pois. Muista mahdollisista\nja mahdottomista käyttötavoista ei tässä viisaasti laaditussa\njälkisäädöksessä ole sanan merkintää. Rahat voit huoletta käyttää\nhuvimatkoihin, kekkereihin tai asianajajasi palkkioihin. Ellei niitä\nole enempää kuin kymmenisen tuhatta, niin pian ja vaivattomasti pääset\nniistä eroon.\n\n— Sen kyllä uskon! Yrjö naurahti vapautuneesti. — Luulet siis, etten\nloukkaa suoran isäpuoleni viimeistä tahtoa enkä vaaranna testamentin\nlaillisuutta, vaikka otan hänen omaisuutensa vastaan ja hoidan sitä,\nmiten parhaimmaksi näen?\n\n— Et suinkaan loukkaa etkä menetä perintöäsi, siitä voit olla täysin\nvakuutettu. Ja jos teet, niinkuin olen neuvonut, täytät myös hänen\ntestamenttinsa kirjaimellisen puolen, kuten toinen ihminen edesmenneen\nmääräykset ikinä voi täyttää.\n\nTästä puolesta perijä ei tullut täysin vakuutetuksi, kuitenkin hän\ntyytyi ja lupasi koettaa. Neuvonantaja sai häneltä valtakirjan\ntestamentin asianmukaista laillistamista varten.\n\nJo seuraavaksi aamuksi Yrjö joutui kotimaille, niinkuin oli lähtiessään\nsuunnitellut. Syrjäsen viisasteleva juristiikka oli ainoa järjellinen\nmenettelytapa. Tietysti jälkimääräys oli oikku, terveellä järjellä\nvarustetun saiturin oikku. Kirjaimellisesti ottaen isäpuolen\nmääräykset talo olisi pitänyt jättää edelleen rappeutumaan vieläkin\nehkä kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Toden totta asia kaipasi sekä\nkieräilevää juristiikkaa että omantunnon oikoselityksiä. Etkö isä parka\nitse aavistanut, mihin määräyksesi johtaisi? Ehkä hyvinkin arvasit.\nTahdoitko kuolemasi jälkeenkin jatkaa taistelua periaatteista ja\ntalosta, Niemelän talosta?\n\nHän jäi jo kylän kohdalla autosta kaupassa poiketakseen ja käveli\nloppumatkan jalkaisin. Hänen edellänsä keskitietä kulki merkillinen\nolento. Neli- vaiko kaksijalkainen? Hän oli ihminen, joka keräili\nmaantieltä jotakin koppaansa. Yrjö kiirehti käyntiään tavoittaen\nkulkijan.\n\nMies oli pieni ja iäkäs, tihrusilmäinenkin, mutta liikunnoissaan\nketterä. Hän pisteli pienellä lapiolla tieltä hevosen lantaa\nkäsikoppaansa, käydessään vain kumartui ja nousi ketterästi. Jo ensi\nkäynnillään Niemelässä syksyllä Yrjö oli kuullut puhuttavan hänestä,\nmutta ei ollut tavannut vielä aikaisemmin.\n\n— Paukkulan isäntä varmastikin, hän miehen rinnalle astuen tervehti.\n\n— Niemelän isäntä yhtä varmasti.\n\nHän vilkaisi ohimennen keskeyttämättä hetkeksikään toimitustaan.\n\n— Mitä te noilla teette? Yrjö naurahti.\n\n— Olipa tuokin kysymys, maamiehen heittämäksi.\n\nTyhmä kysymys se todella olikin. Samaa keinoa käyttäen hän itse oli\nhankkinut lannoituksen pienelle perunapalstalleen isän saituuden\nvuoksi. Käveltiin eteenpäin hyvää, milteipä hikoiluvauhtia. Paukkulan\nisäntä koppasi, milloin aihetta ilmaantui. Jos tässä lajissa olisi\nkilpailuja pidetty, niin hän olisi ollut eittämätön ykkönen, näin\nseuralainen ajatteli ja myönsi kilpailematta huonommuutensa.\nOmalaatuinen naapuri ajatteli varmaan myös työnsä lomassa jotakin,\nkoska enempiä valmistelematta paukautti:\n\n— Olet kai sinäkin yksi niitä kylän viisaimpia?\n\n— Mitä sillä tarkoitatte?\n\n— Koska naurat ja tyhmiä kyselet. Kaikki tämän paikkakunnan viisaat\nnauravat minua hulluksi, kun maantieltä keräilen koppaani tätä parasta\nkultaa.\n\n— En minä sille nauranut, ja mitäpä nauramista siinä olisi. Entisenä\nurheilumiehenä vain ihastelen teidän ketteryyttänne. Tuossa olisi\ntarpeeksi urakkaa nuoremmallekin. Kuinka vanha te jo olette?\n\n— No niin, tuon arvasin! Et ole ensimmäinen viisas, joka sitä kysyy.\nMinä olen nuorukainen, ensi juhannuksena täytän seitsemänkymmentä\nvuotta.\n\nPoimittavaa sattui olemaan hajalla monen askelen mitalla. Hän näytti,\nmihin nuorukainen 70-vuotissyntymäpäivänsä edellä pystyy. Työ kävi\nkuin laskiaispullien noppiminen leipurimestarilta. Hänen rautapellistä\nvalmistettu kihvelinsä näkyi olevan reikäpohjainen. Kätevästi\nhän seuloi hiekan ja pienet kivet pois, ennenkuin tyhjensi sen\nkäsikoppaansa. Yrjö ei malttanut olla ääneen ihastelematta.\n\n— Jos tuollaisen voimisteluohjelman suoritatte päivittäin, elätte\nnuorukaisena satavuotiaaksi.\n\n— Sinäpä sen sanoit! Liikunta pitää ruumiin notkeana ja antaa voimaa.\n\nHän naurahti, kumartui ja koppasi taas.\n\nKäveltiin edelleen nyt jo läheisemmän yhteisymmärryksen merkeissä.\nPaukkulan isäntä valitteli, että tiet viime aikoina olivat käyneet\nkovin tyhjiksi. Kansa, joka omasta mielestänsä viisastui päivä\npäivältä, oli vaihtanut pellon ja niityn rehua jalostavat hevosensa\nulkomaisiin konkareihin, noihin raudasta rakettuihin tulikitaisiin\nepäjumaliin, jotka eivät jättäneet jälkeensä muuta kuin pahaa hajua,\nraajarikkoisia ihmisiä ja ruumiita. Entä välirahat? Olivatko ne\nlaskettavissa niinkuin ennen sadoissa ja tuhansissa. Ei, vaan sadoissa\nmiljoonissa! Peltojen vilja imelletään kotimaiseksi kolpakko-olueksi!\nUlkomailta haalattavaa polttoainetta varten upotetaan jokaiseen\ntienristeykseen noita Moolokin uhrialttareita, helvetin punaisia!\n\nOlisi kai entisellä automiehellä ollut tähän uuden naapurin\nparannussaarnaan paljonkin vastaan sanottavaa, mutta hän vaikeni ja\nkuunteli. Tähän omituiseen nuorukaiseen ei nähtävästi ulkoa päin\ntarvinnut voiman henkeä pumpata, sitä oli hänessä omasta varaa\nriittämiin asti.\n\nHeidän tiensä erosivat. Miehen talo, muutama vuosi sitten asumattomaan\nmetsämäkeen rakennettu Paukkula oli Niemelän lähinaapureita. Hän kutsui\ntalossa käymään, ja Yrjö lupasi tulla lähi-iltoina niin pian, kuin\nkiireimmiltä töiltänsä kerkiäisi. Luonnollisesti naapuri olisi aina\nyhtä tervetullut Niemelään. Maantiesarka oli kaikesta huolimatta tänä\naamuna ollut antoisa, koska kori oli laiteillaan. Jänisten ja lintujen\npoluilta hän sanoi keräävänsä koristeeksi värikkäämpää tavaraa ja\npyöreitä papanoita.\n\nHän hypähti ketterästi leveähkön maantieojan yli, kippuraiset lapikkaan\nkärjet raapaisivat ruskeata ojan reunaa kuin kissan kynnet. Kerrassaan\nomalaatuinen ja terhakka mies, murteestaan päättäen kotoisin jostakin\npohjoisempaa. Hän kuului elävän yksinään. Hupaisaa on nähdä, miten hän\nPaukkulansa oli rakentanut ja olonsa ja elämänsä siellä järjestänyt.\n\nKotona Niemelässä oli vierailemassa Nestorin Rauha, metsähoidonneuvoja\nLahtisen rouva nelivuotisine Sirkka-Liisoineen. Hän oli hyvin puettu,\nkukoistava ja hyvinvoipa rouva, ei Nestorin muori siinä liikoja\nkehunut. Rauha itsekin oli elämäänsä tyytyväinen. Mies oli mitä\nparhain, kaikesta huolehtivainen. Koti oli kaunis ja palkasta riitti\nosa säästöihin.\n\nRauha puheli näistä kahvipöydässä istuttaessa lasten lattialla\nleikkiessä. Talon nuori mies oli jo hyvääkin isäntää ollakseen.\nEntisestä kodista tuodut leikkikalut oli jo saatu paikoilleen tuvan\nnurkassa. Muutamia rakennuksiakin oli tehty, vain autot olivat\ntoistaiseksi ilman suojaa, eikä Matin lahjoittamalla Liinakolla ollut\nvielä omaa tallia. Laidunmaa oli, kuten talon muillakin hevosilla,\nöiksi Veikko oli vienyt Liinakkonsa peiton alle omaan sänkyynsä. Siellä\noli lämmintä.\n\nMurinaa kuului pihamaalta. Sirkka-Liisan isä tuli moottoripyörällänsä\nnoutamaan häntä ja äitiä kotiin. Tyttönen lensi perhona ikkunaan. Isä!\nIsä! Hän leipoi pienillä käsillänsä ikkunaruutua. Hetkistä myöhemmin\nolivat isän iloiset kasvot ikkunan ulkopuolella. Hän naputti ja\nilakoitsi vastaan. Ei kai tuollainen juuri ollut vieraissa paikoissa\ntapana. Rauha selitteli naurahdellen: Hän on ihan hullu tuon tytön\nvuoksi. Kun näkee hänet, niin ei muita huomaa.\n\nHuomasi kyllä, sisälle jouduttuaan. Lahtinen oli eloisa, hauskan\nnäköinen mies. Kun perheellä ei ollut vielä kiirettä kotiin, niin eipä\nhänelläkään. Joitakin ammatillisia tehtäviä olisi ollut kirkonkylässä,\nmutta niihin kerkiäisi myöhemminkin. Oli hauska tutustua Niemelän\nuuteen isäntäväkeen. Isännän tunsi hyvin kuvien perusteella. Jo vuosia\nsitten tämän koko maalle suurta mainetta tuoneen yllätys-, olympia- ja\nmaailmanennätysmiehen piirteet olivat syöpyneet nuorten miesten mieliin.\n\nVaivattomasti puhellen Lahtinen liikehti lattialla, nosteli ja hyväili\ntyttöstänsä, ja hänen uutta leikkitoveriaan. Yrjö pani erikoisesti\nmerkille hänen henkisen ja ruumiillisen joustavuutensa. Hän oli yksi\nniitä, joilla se oli veressä. Tuollaiset osasivat kaikissa tilanteissa\nsovittaa sanansa ja asenteensa.\n\nRattoisasti keskustellessa johtui puhe häntä lähellä oleviin\nammattiasioihin ja hänen tehtäväänsä pitäjän maanviljelijöiden\nperustamassa metsänhoitoyhdistyksessä. Niemelän talo ei kuulunut tähän\nenempää kuin muihinkaan ammatillisiin yhdistyksiin. Esitetty oli\nliittymistä kyllä useammankin kerran, mutta se oli aina jäänyt. Syy oli\njoka esityskerta sama. Yrjö olisi voinut milteipä tarkalleen mainita\nne aina yleispätevät epäyssanat, jotka esittäjälle heitettiin: Turhia\nmenoja siitä vain talolle koituu!\n\n— Paljonko tällaisessa metsänhoitoyhdistyksessä oli vuotuinen\njäsenmaksu?\n\nLahtinen nosti talon Veikko poikaa, ennen kuin vastasi.\n\n— Sata markkaa! Yhden Niemelän tukkipuun hinta!\n\nSiinä se tuli, mitä taannoisilla kerroilla asiasta oli ajateltu, ehkäpä\nsanottukin.\n\n— Sopii merkitä Niemelän talo yhdistyksen jäseneksi ja periä vuosittain\nse tukkipuun hinta.\n\nEmännät keskustelivat innokkaasti, lapsilla oli laiskan hännättömän\nkissan makuuksilla riemullisen hauskaa. Sääli olisi keskeyttää\nkumpaakaan paria. Ellei ammattimiehellä ollut mitään vastaan,\nniin voitaisiin tehdä pieni kävelymatka läheisiin kotimetsiin.\nLuonnollisesti neuvoja oli heti valmis. Hänhän oli jo vuosikausia\nkiertänyt Niemelän koskemattomia metsiä kuin hyväkin jalopeura.\nKäveltiin hupaisasti keskustellen pitkän pellon ja metsittyneen\nhakamaan lävitse vartevaan sekapuumetsään.\n\nKoskematonta siellä oli, käsittipä näkemänsä kiitoksena tai moitteena.\nLukuunottamatta pienempiä aita- ja polttopuuaukkoja ei lahoamatonta\nkantoa ollut löydettävissä. Hiekkaperäisellä harjuvietteellä kasvoi\nmitä komeinta hirsimetsää, vanhimmat puuyksilöt jo selvästi kuivumisen\nasteella. Lahtinen tarkasteli ammattimiehen silmällä pientä lasiprismaa\nteknillisenä apuna käyttäen.\n\n— Onko talossa paljon tällaista metsää?\n\nIsäntä ei osannut siihen tarkalleen vastata. Talon koko pinta-ala\noli viisisataakahdeksankymmentä hehtaaria, viljelys-, laidun- ja\nniittymaita lienee ollut kuudenkymmenen paikoilla. Takametsässä oli\nkyllä runsaasti tämän tapaisia nummirinteitä sekä lehtimetsää kasvavia\nahomaita ja korpimetsiä, mutta avonevoja ja auhtokallioita tuskin\nnimeksikään.\n\n— Minä onnittelen perintöruhtinasta, miljoonamiestä!\n\nNeuvoja katseli edelleen kolmioprismansa lävitse kulottuvan\nhonkavanhuksen latvaan. Yrjö ei tarkalleen voinut päättää, oliko hänen\nsanomansa totta vai leikkiä, ehkä se oli keskiväliltä, joustavan miehen\nkohteliaisuutta, jossa vastaanottajalla oli väljästi puoleen ja toiseen\nomakohtaisen tulkinnan varaa. Lahtinen oli katsonut tarpeekseen.\n\n— Tuollainen honkapuu maksaa kolmesataa markkaa ja hehtaarin ala\ntällaista tukkimetsää neljästä viiteenkymmeneen tuhanteen markkaan.\n\nHän sanoi sen edelleen kohteliaan onnittelijan tapaan, äänessä\nkuitenkin jo arvioistaan varman ammattimiehen tietoisuus. Vaikkapa\nsiitä olisi puolet tinkinyt, ei ollut vaikea päätellä, että Niemelän\nherastuomari oli jättänyt jälkeensä miljoonaperinnön, vaikka itse eli\nja kuoli kuin kerjäläinen. Rahaa ja tukkipuita.... Ehkä hän hyvinkin\ntiesi ja osasi arvioida tukkipuunsa, koska testamentissansa rinnasti ne\nrahaan, jonka arvon hän niin korkeaksi tunnusti. Miljoonaperijä olisi\neilispäivän perusteellisesta juristikoulutuksesta huolimatta vajonnut\nuudelleen testamentin pykäliin ja niiden lisämääräyksiin, ellei\ntarkasti huomioitseva ammattimies jälleen olisi vetänyt häntä jylhän\nmetsän havainnolliseen näköpiiriin.\n\n— Yhden tärkeän asian minä haluan heti teille ilmoittaa. Tämän metsän\nsuurimpien puuyksilöiden imujuuret ovat jo kokonaan maasta irti.\nPuut varjostavat nuorempiansa. Tässä seisoo pääoma korottomasti\nsijoitettuna. Kahteen, kolmeen vuosikymmeneen ei ole tapahtunut juuri\nnimeksikään lisäkasvua.\n\n— Paitsi arvonnousuna, mistä ukko lienee ollut tietoinen.\n\n— Sillä tavalla, varmastikin. Meidän metsämiesten silmät ja apusilmät\neivät usein tule katsoneeksi asiaa tästä näkökulmasta, eikä se meille\nkuulu.\n\nKuljettiin hirsimetsää kasvavan harjun lävitse tämän tästä\npysähdellen ja huomioita tehden. Tuossa suuri mänty ja vähän\nmatalampi kuusi kasvoivat rinnakkain. Mänty oli jo ammoin ottanut\nylivallan, mutta kuusi ei näyttänyt siitä kärsineen. Hyvinvoivan\nnäköisenä, reheväoksaisena se sovittautui korkean ja kopeampihenkisen\nasuintoverinsa viereen. Miten tuollainen mukautuvaisuus oli\nselitettävissä? Luonnollisella tavalla. Kuusi ei kaivannut paljoakaan\nauringon kirkasta valoa. Juuriltansa se oli etsivä, toimekas\nretkeilijä, joka mielellään etsiskeli ravintonsa laajoilta aloilta.\nNähtävästi näillä eriluonteisilla huone- ja kohtalotoveruksilla oli\nmyös erilainen maku ja siitä johtuvaa kohteliaisuutta ruokapöydässä.\n\nNäin metsämies ammattitietojensa ja kokemusperäisten aavistelujensa\npohjalta lähtien ilmiön selitteli, ja metsänomistaja oli taas hivenen\nverran tietorikkaampi kuin hetkistä aikaisemmin.\n\nHarjun päällä keveässä kangasmaastossa oli laajahko tasainen alue.\nMainio urheilukentän paikka! puhkaisi neuvoja sanoiksi yhteisen\najatuksen, niin samanaikaisestikin, että rinnalla kulkeva isäntä\nhätkähtäen pysähtyi ja kysäisi:\n\n— Oletteko urheilija?\n\n— On kai sitä tullut yritellyksi yhtä jos toista. Hiihtoa olen\nharrastellut ja keskimatkojen juoksua.\n\n— Olette voittanut kahdeksalla sadalla mestaruuden piirikunnallisissa,\nmuisteli Yrjö jo itse.\n\nSiitä olisi asianomaisen ollut hyvä jatkaa, mutta siinä suhteessa hän\nosoittautui miellyttävän vaiteliaaksi, siirsi puheenaihetta jälleen\nhienosti metsään ja sen sidottujen asujanten elon toimintoihin. Yrjö\nalkoi mieltyä uuteen tuttavaansa ja neuvonantajaansa yhä enemmän.\n\nSiinä harjun päällisen kangasmaaston kenttäalueella oli nuortakin\nelämää yli-ikäisten honkapuiden juurilla: terhakkaa miehen mittaista\nkuusentaimistoa, pitkävartisia koivun- ja haavanvesoja, jotka\nlatvavirpilöillänsä turhaan päivää tavoittivat. Mäntymetsän seuraajaksi\nkuusi ja koivu! Miten tällainen vaihdos oli selitettävissä? No, miten\nsade ja päiväpaiste? Miten ihmiselämässä vaihtelun virkistys? Luonto\nkaipaa sitä niin maassa kuin ihmisessä. Mutta kasvavassa metsässä\ntoimeenpano on usein suurten vastusten takana. Ihmisen, luonnonherran\nolisi autettava luontoa, ainakin tässä tapauksessa.\n\nNyt oltiin katsastusmatkalla, ei edes leimakirvestä ollut kummallakaan\nmiehellä. Harjun takana jouduttiin alavaan korpimetsään, jonka äärellä\noli veteläpohjäinen räme. Lapsuus- ja poikavuosien muurainmatkat\nmuistuivat Yrjön mieleen. Rämettä reunustava, kitulias kuusimetsä oli\naivan ennallaan, paitsi että karakuuset olivat lisääntyneet ja entisten\nkuivalatvat pitemmiksi kuoleutuneet.\n\n— Tämä ryytimaa on hävitettävä järjestään ja kerta kaikkiaan. Puolet\nkaranäreistä voisi vielä myydä ja käyttää paperipuiksi, loput puolta\nlyhyemmiksi uunipuiksi. Kolmannes saaduista kantorahoista on käytettävä\ntuon vetisen rämeen ojittamiseen. Viidenkymmenen vuoden kuluttua siinä\nkasvaa komea mäntymetsä. Kantorahoja vielä silloinkin tarvitaan.\n\n— Silloin niitä vasta tarvitaankin ja on lupa käyttää.\n\nNuori isäntä ajatteli jälleen testamenttiaan, koska neuvoja ei täysin\ntajunnut lauseen viimeisiä sanoja.\n\nLapset olivat siirtyneet pihamaalle leikkimään ja rakentaneet haloista\ntalon. Siinä oli vain yksi huone, mutta neljä seinää kuten aikuistenkin\ntaloissa. Ovea ei ollut, eikä kattoakaan. Sitä ei tarvittu, koska ei\nsatanut. Sitä paitsi avonaista kattoa voitiin hyvin käyttää ovena. Jos\nsade tulisi, niin joku voisi nostaa halkovajan oven heidän taloonsa\nkatoksi ja oveksi. Isä jaksaisi nostaa! Innoissansa he unohtivat,\nettä nyt oli kaksi isää, niinkuin heitäkin oli kaksi. Sirkka-Liisan\nisä vakuutteli, että he kyllä jaksaisivat nostaa vaikka koko talon\nkattoineen ja ovineen, asujamineen päivineen keskelle tuvan lattiaa.\n\nMiesten metsässä ollessa Sirkka-Liisa oli keksinyt oikein hauskan\najatuksen. Nyt hän muisti sen ja hypähti majasta ulos, niin että\nseinähirret sinkoilivat. Isän oli vietävä heitä moottoripyöränsä\ntuutuvaunussa. Oikein pitkä matka hänen oli ajettava! Ja kovaa oli\najettava, niin että vaatteet ja hiukset suorana hulmuaisivat!\n\nIsä oli heti valmis. Kun toisella isällä ja äideilläkään ei ollut\nmitään sitä vastaan, nostettiin talonrakentajat moottoripyörän\nsivuvaunuun. Pyörä käännettiin tasaisella pihamaalla. Yksi huraus vain,\nniin oltiin jo portilla, maantiellä, ties missä.\n\n— Tuollainen hän on, naureskeli äiti. Vaikka tyttö pyytäisi kuun\ntaivaalta, niin sitäkin hän lähtisi noutamaan.\n\nPian he tältä matkalta palasivat. He olivat ajaneet kaupassa asti\nrusinoita ostamassa. Punainen Sun-maid laatikko oli kummankin lapsen\nkädessä. Kuusi kilometriä oli ajettu kuin lentäen. Oli vaikea päättää,\nkuka heistä kolmesta oli onnellisin.\n\nMoottori sytkytteli, Veikko-pojan tilalle nousi Sirkka-Liisan äiti.\nJälleen huraus ja nopea lähtö. Seuraavalla viikolla tulisi Lahtinen\nparin apumiehen kanssa takaisin Niemelään puita leimaamaan.\n\nYrjö oli kaupunki- ja metsämatkaansa tyytyväinen, ja Elsa oli iloinen,\npaitsi miehensä paluusta myös siitä, että oli näin odottamatta saanut\nLahtisen rouvasta hyvän ystävän. Tämä oli kunnon ihminen, minkä saattoi\npäätellä jo siitä, ettei hänellä kolmituntisen seurustelun kestäessä\nollut pahaa sanaa sanottavana yhdestäkään ihmisestä.\n\nMutta kaikkein onnellisin tästä päivästä oli Veikko. Lentomatka sedän\nkolmipyöräisessä hyrinässä, Sun-maid tyttö, isän kaupunkituliaiset ja\nSirkka-Liisa! Jos joka päivä olisi näin hauskaa, karttuisi siitä niin\npaljon hauskaa, ettei osaisi enää ollakaan.\n\nSun-maid tyttö toisessa ja isän makeiset toisessa kädessä hän\njuoksi pihalle korjaamaan ovettoman talonsa seiniä, jotka iloisessa\nlähtötouhussa äsken olivat hajonneet.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nYrjön ensimmäinen vieraskäynti Paukkulan uudistalossa sattui\nmarraskuisena sunnuntaipäivänä. Oli sumuinen aamu, ja laaja, suureksi\nkasvanut takametsä risteilevine polkuineen oli pyörryttänyt hänet\neksyttävään jäniksen kierrokseen. Lähes puoliin päiviin harhailtuaan\nlöysi hän vihdoin itsensä tutusta maastosta tuntemattoman pikku talon\npeltoveräjältä. Samalla hetkellä aurinko kaivautui sumupilvien lävitse.\nTalo aidan takana on Paukkula, mikään muu se ei voinut olla!\n\nTästä asiasta hän tuli yhä enemmän vakuutetuksi astuessaan pellon\naidan sisäpuolelle. Aidan nojaan oli kasattu häkkyräseipäitä,\njoita alkuperäiset paikkakuntalaiset eivät käyttäneet. Lyhyehkön,\nhuolellisesti käännetyn pellon vieressä oli lähes saran levyinen\nuudiskuokos, jossa huomiota kiinnitti erikoisesti se seikka, että\nkuokoksella oleva maa oli samalla voimakkaasti höystetty mustalla\nhyvin hoidetulla lannalla, joka muistutti enemmän kaupungin\npuutarhurien kukkamultaa kuin tavallista peltomaalle käytettävää maan\nparannusainetta. Näkyi selvästi, miten ja mistä se oli kuokosmaalle\ntuotu: käsirattailla pienen navetan päädyn alla olevasta tunkiosta.\nSirot rattaat oli nostettu kauniisti navetan seinää vasten uutta\ntyöpäivää odottamaan.\n\nHyvin hoidettu tunkio navetan päädyn alla oli kiintoisa nähtävyys.\nSe oli lautaseinillä jaettu kolmeen osastoon, joissa oli eri\nkypsyysasteella olevaa lannoitinmultaa. Niihin oli kerätty kuormamäärin\nhevosen lantaa sekä helposti mätäneviä lehtiä ja ruohoja. Sen lisäksi\noli niihin runsaasti koottu mustaa väkevöitynyttä suomultaa, kovan\nmaan sammalta ja turvetta sekä metsäteiden puolimätää pehkua. Tätä\nsekoitusta oli moneen kertaan huolellisesti käännelty, juntattu,\nuunituhkalla ja kaatovesillä höystetty, kunnes oli saatu aikaan\ntarvittava lämpö ja tasainen käymisprosessi. Lopusta piti luonto huolen.\n\nYrjö otti käteensä vanhimman osaston muhevaa väkimultaa. Se oli\nryynirakeista ja voimakkaasti haisevaa. Siinä ei tuntunut merkkiäkään\nenää siihen käytetyistä monista alkuaineista, ei mätänevistä jätteistä,\nenempää metsän, pellon kuin erilaisten eläinten antamista. Se oli\njokaiselta mureneltaan käyttökelpoista väkilantaa, elomultaa, joka\nodotteli vain, että viljelijä käyttäisi sitä tarkoitukseensa, uuden\nelämän kasvattamiseen.\n\nMutta missä tämä huolekas viljelijä itse oli ja missä hänen\nasuinrakennuksensa? Navetta oli tässä, lantaluukku avoimena. Siitä\nnäkyi tyytyväisenä märehtivän lehmän nupopää.\n\nLähemmin rakennusta tarkasteltuaan Yrjö huomasi, että navetta ja\nasuinhuone olivat vierekkäin vain väliseinällä toisistaan erotettuina.\nOvi asuinhuoneeseen kävi yhteisen rakennuksen toisesta päädystä. Sitä\nei voinut huomata peltoveräjältä päin taloon tultaessa.\n\nTuvan ovesta sisään astuva ensikertalainen yllätysvieras tuli itse\nsuuresti yllätetyksi. Tällaista asuinhuonetta hän ei milloinkaan\nolisi uskonut navetan seinän takaa löytävänsä. Tupa oli siisti,\npöytä keskellä lattiaa ja seinät täynnä kirjahyllyjä. Isäntä istui\nkeinutuolissa suurta nykyaikaista tietoteosta tutkistellen.\n\n— Teidän talossanne joutuu hämmästyksestä pökerryksiin niin ulkona kuin\nsisällä, myönsi vieras astuessaan isäntää kädestä tervehtimään.\n\n— Älä hämmästy, vaikka mitä näkisit. Minun mökissäni et sitä\npaitsi kovin suuria ihmeitä näekään, tasoitteli isäntä vieraansa\nkohteliaisuuksia kehoittaen tätä istumaan tahi leposohvan virkaa\ntoimittavalle sänkylaudalle loikoilemaan, mikä pitkän aamukävelyn\njälkeen ehkä paremmin maittaisi.\n\n— Mistä päättelette, että olen pitkän matkan kävellyt? tiedusteli Yrjö\nnaurahtaen.\n\n— Tuossa nyt ei suurta tietämistä tarvita. Huomaan sen hatustasi ja\ntunnen hajustasi.\n\n— Hatustani ja hajustani? Yrjö joutui ymmälleen, haisteli vaatteitaan\nja tarkasteli hattuansa.\n\n— Karikkeita ja neulasia kaikenlaisia, etkö näe? Jäkäläkankaan tuntua\nja rämekorven hajuja. Olet kulkenut takametsissäsi. Tähän aikaan\npäivästä tuskin muutoin olisit vieraakseni joutunut. Ne olivat\ntosiasioita, joita ei voinut kieltää.\n\n— Teillä on metsäeläimen vaisto! Millä tavalla olette sen noin herkäksi\nkasvattanut?\n\n— Haistamalla.\n\n— Haistamalla! Nyt laskette leikkiä.\n\n— Lasken sitäkin joskus, mutta en tällä kertaa. Jos tahdot tietää, niin\nhaistan minä senkin, että olet käynyt kuokosmaillani ja tunnustellut\nminun kultakaivoksiani. Voit pestä kätesi tuolla jos haluat, vaikka ei\nkompostissa näin myöhään syksyllä mitään vaarallisia bakteereja ole.\n\nMuurin vieressä telineellä oli pesuvati, saippua ja pyyhinliina. Vieras\ntarkasteli lisääntyvällä mielenkiinnolla pientä sipristeleväsilmäistä\nisäntäänsä, vilkaisi ohimennen hänen kädessään olevaan kirjaankin. Se\noli _Filosofian historia_, toinen osa. Hän katsahti pikku mieheen yhä\nhämmästyneempänä ja jatkoi matkaansa pesutelineen luo.\n\n— Kun olet pessyt kätesi, niin katsele kirjoja tai tee mitä tahansa.\nMinulla on tässä luvun loppuun pari sivua, joita en halua jättää kesken.\n\n— Tutkiskelkaa rauhassa.\n\nIsäntä tutki, vieras katseli. Sunnuntaipäivän rauha vallitsi pienessä\ntupakirjastossa, johon yksinkertaisen ikkunan lävitse tunkeutui\nmieto metsän ja navetan haju. Kirjat olivat enimmäkseen nidottuja,\nsiististi avattuja ja pideltyjä, tieto-, historia- ja kaunokirjallisuus\naakkosellisessa järjestyksessä omilla hyllyillään. Helposti huomasi,\nettä kaikki kirjallisuus oli valikoiden hankittua, aikaisemmilta\nvuosilta viimeisiin uutuuksiin. Muutamia teoksia hän näkyi lueskelleen\nalleviivaten, useampaan kertaan. Isäntä pääsi lukunsa loppuun ja sulki\nkirjan.\n\n— Nyt maistamme Paukkulan äijän paistikasperunoita.\n\nVastausta odottamatta hän kiiruhti paistiuunin luo ja kaiveli sieltä\nhautuneita perunoita kukkupääkupillisen. Ruokakonttoristansa hän nouti\nvoita, juomalasit ja kirnupiimää.\n\n— Kyllä talossa leipääkin on, jos haluat.\n\n— Ei tarvita leipää, kun on näin hyviä paistikasperunoita.\n\n— Kas vain! Sinulla on terve maku.\n\nKäytiin pöytään. Voi oli tuoretta, piimä nähtävästi saman kirnun\ntuotetta, perunat harvinaisen puhtaita ja jauhoisia. Niitä hyvällä\nhalulla maistellessaan tahtoi Yrjö tietää, mitä laatua ne olivat.\nNiiden maku ja puhdas kuulakkuus olivat hänen mielestänsä harvinaista.\nPaukkula naurahti.\n\n— Laatu ei perunan maussa merkitse niin paljoa kuin usein kuvitellaan.\n\n— Mikä sitten?\n\n— Jos maamies olet tai siksi aiot, niin arvannet tuon. Hän pisti\nkokonaisen perunan suuhunsa ja räpäytti leikillisesti silmäänsä.\n\n— Tarkoitatteko ehkä, että perunan maku riippuu maan laadusta ja\nviljelystavoista.\n\n— Siitä pääasiassa. Jos tahdot saada makeita ja ravintopitoisia\nperunoita, niin hoida ja kasvata ne, kuten tämän jalon maanhedelmän\nalkuperäinen luonto vaatii. Luuletko, että ihmiset yleensä viljelevät\nperunaansa, enempää kuin muitakaan peltokasvejansa tätä kaikkein\ntärkeintä seikkaa vaarin ottaen?\n\n— Eivät kai aina.\n\n— Eivät juuri milloinkaan. Tiedätkö, miten menettelee tavallinen\nperunanviljelijä, useinpa sellainenkin maakunnan napa, jolla\non palkintopyttyjä ja kunniatiploomeja vieraskamarin hyllyt ja\nseinätapeetit kukkuroillaan?\n\n— En tiedä.\n\n— Kuuntele sitten! Mutta ensin perunaa! Enemmän rasvaista kyytimiestä\nperunan nokkaan! Pyörevä matkamies tarvitsee liukkaan kyytimiehen.\n\nVieras teki, kuten käskettiin, ja isäntä piti hänelle esitelmän\naiheesta, miten perunaa ei saanut viljellä. Siinä kuuli ansaitun\nkunniansa niin huolimaton maan muokkaaja kuin kylväjä ja sadon\nkorjaaja. Siemenperunat ja niiden eloon heränneet itusilmät murskataan\ntunnottomasti. Jos perunoita joskus idätetään, niin pimeässä\nilmattomassa komerossa piinataan idut pitkiksi valkoisiksi kuiduiksi\nnähtävästi sen vuoksi, että myöhemmin tapahtuva silpominen paremmin\nonnistuisi. Keväisenä kylvöpäivänä se pannaan toimeen. Onnettomat\ninvaliidit sullotaan märkään savimultaan, johon jo tätä ennen\nhankien sulaessa on mätetty kahden kolmen laatuista ulkomaalaista\nkiihotussuolaa. Luonnollisesti tällaisella pakkopuristamisella ja\npiiskaamisella maasta kiskotaan korkeita satoja, mutta mitä on tuo\nsato? Maan väellä ja rahan voimalla uuden kuoren sisään pumpattua\ntuomaskuonaa!\n\nEntä miten paljon tällaisesta sadosta mätänee hukkaan kaikenlaisten\nruttohome- ja syöpätautien kautta? Eikö monessa talossa keväisin\nnosteta kuopasta viisikymmentä hehtoa, vaikka kirjojen mukaan sata\npitäisi nostaa? Näin on syksyllä kalentereihin merkitty. No, nähtävästi\nnostetaan myös se puuttuva viisikymmentä hehtoa, ajetaan lapiolla\nkuopan äyräälle haisemaan. Hyvää ainetta se olisi kompostitunkioon,\njos talossa olisi sellainen. Ei ole, ei ole muutakaan kotoista lantaa,\njosta maa kostuisi. Navetan luukkujen alla on vain kaksi kevätahavan\nkuivaamaa olkilantakekoa, jotka heinähäkillä sopisi vedättää pellolle.\nMutta onpa tämän vastikkeeksi ladon nurkassa kymmeniä säkkejä\nkeinotekoista pellon höystettä, ostosuolaa. Kun sitä hankien sulaessa\nkylvää hutkaistaan peltosarat hallan härmeeseen, niin taas työntyy\nsatoa ja uutta tuomaskuonaa.\n\nVieras naurahti.\n\n— Tuo ei ole juuri kovinkaan imartelevaa väkilannoille enempää kuin\nvoimaperäisimmän viljelyksemme uusimmille menettelytavoille. Mutta\nmiten te itse menettelette?\n\n— Niin perunan kasvattamisessako?\n\n— Vaikkapa siinä, koska se tuntuu olevan sydäntänne lähinnä. Eihän se\nliene ammattisalaisuus?\n\n— Ammatti kylläkin, vaan ei salaisuus. Mutta kuule, ennen sitä otamme\nvielä lämpimiä perunoita.\n\nHän käpsähti uunin luo, kaiveli esiin viimeiset perunat ja alkoi\njälleen tarinansa.\n\n— Jokaisella kasvilla, eläimellä ja ihmiselläkin on määrätty\nperusluontonsa. Viljelijä on kasvattaja, koulumestari sanoisin. Jos\nhän mielii toimessaan menestyä, niin hänen täytyy tuntea kasvattinsa\ntaipumukset ja kasvun perusedellytykset. Peruna on siirtolainen,\nkuljeksiva soittoniekka peltokasvien yksivakaisessa joukossa. Tämän\nminä jo montakymmentä vuotta olen pannut merkille.\n\n— Mitä sillä tarkoitatte?\n\n— Peruna kaipaa vaihtelua ja virkistystä. Siksi minä joka vuosi istutan\nperunani uuteen maahan.\n\n— Kuinka se on mahdollista?\n\n— Helposti peräti. Joka syksy kuokin ja väkevöitän uutta peltoa niin\npaljon kuin seuraavan kesän perunaviljelykseni tarvitsee.\n\n— Nyt jo käsitän. Tuo mustalla väkimullalla lannoitettu kuokoksenne on\nsiis ensi kesän perunamaa.\n\n— Niin on. Kuten näet, on tämän mäen multa ruskeata ja raakaa kuin\nmaalimultaa. Mutta siinä on runsaasti maan kuorimatonta alkuvoimaa,\njota perunani tuhottomasti rakastaa. Tämän avuksi vedän kuokosturpeiden\nalle ja väliin navetan päädyssä olevasta tunkiostani mustaa multaa.\n\n— Siitä voima lähtee.\n\n— Molemmista se lähtee. Talven pakkanen puree, ja lumi hautoo niitä.\nKeväthankien aikaan kylvän kuokossaralleni uunituhkaa. Aurinko\niskee siihen hanakasti kiinni ja tuhkavedet noruvat mustahöysteisen\nkuokosmaani niskaan, sulavat päivän, jäätyvät yöksi, seuraavana päivänä\nvaluvat alemmaksi ja niin edelleen. Hankien lopuilleen sulaessa,\nkevään yhä lämpimämmäksi kehkeytyessä uudiskuokoksellani tapahtuu yötä\npäivää norumista, herumista ja yhtymistä. Kun vaikenevina kevätaamuina\nulkosalla hääräillessäni tai iltaisin tuossa keinutuolissa hiljalleen\nkiikkuessani katselen tahi ajattelenkin sitä, tunnen kevään noruvan\nmyös omiin talven jäykistämiin jäseniini.\n\n— Tämähän on kuin runoa.\n\n— Niin se onkin, elämän vanhaa runoa kevään uusiin säveliin. Kuuntelen\nsitä illoin ja aamuin. Mutta eräänä aamupäivänä kävelen tuonne nummen\nrinteeseen kätketylle perunakuopalleni, josta viikoittain kaiken talvea\nolen pitänyt murhetta. Katon lävitse kulkevassa ilmatorvessa on minulla\nsiellä tarkat raatilasit. En ole juuri niin vanhanaikainen köriläs,\nkuin helposti saattaisit, luulla.\n\n— Mistä sellaista luulisin! Kun katselen ympärilleni täällä ja\nkuuntelen puheitanne, uskon teistä kohta jo vaikka mitä.\n\n— Älä milloinkaan usko ihmisestä liikoja! Niin minä astelen\nperunakuopalleni noin huhtikuun puolivälissä aurinkoisena päivänä.\nKädessäni on pieni koppa, kainalossani muutamia säkkejä. Nostelen\nhavunoksia, kopistelen ovilautoja. Vastaani henkäisee tuttu, kevättä\nuumoilevan perunan tuoksu. Se on ensimmäinen hyvä huomenemme.\nLuukkulautojen päällä mahallani maaten vedän sitä syvään henkeeni,\nmihinkäpä minulla kiire. No, heitän toki viimein laudat syrjään ja\nlaskeudun kuoppaan. Tämä mahtaa tuntua sinusta turhanaikaiselta, mutta\nse on kerrottava, koska se kuuluu asiaan.\n\n— Varmasti kuuluu, myöntää kuuntelija muistaen omia perunan nostojaan.\n\n— Terve teille, sanon minä hengessäni, kenties ääneen mainiten.\nPerunani ovat kolmessa hinkalossa, kukin laatu omassaan. Ne ovat\nterveitä ja kuivia, kelpaa niitä noppia säkkiin. Jos milloin muutama\nmärkäpää joukosta ilmestyy, kummastelemme sitä, perunat ja minä.\nSiemeneksi poimin aina kaikkein kauneimmat mukulat. Hyvästä hyvä\nsaadaan, ja vain paras on kyllin hyvä elämän jatkajaksi uudispellollani.\n\nTuossa päivänpuoleisten ikkunoiden ja navetan ikkunan alla sitten\npitkinä keväisinä viikkoina kääntelen ja idättelen mukuloitani.\nAamuisin heti unesta havahduttuani riennän niitä katsomaan ja\nhaalealla vedellä kastelemaan. Iltaisin nukkumaan mennessäni hyväilen\nja hypistelen niitä. Taidanpa puhella niille satuja ja ennustella\ntulevan kesän kasvuvaiheita. Hassua se on, mutta kukapa minua on täällä\nkatselemassa.\n\n— Omassa talossa on oikeus puhella kenen kanssa haluaa, Yrjö naurahti.\n\n— Tahi olla viikko vaiti, ellei satu sellaista, kenelle puhelisi.\nLumen pelloiltani hävitessä kiiruhdan viipymättä kuokokselleni. Sen\nruskea pinta on huokoinen ja lämpiää pian. Tasaan ja pöyhöttelen\nsitä rautaharavallani, ettei ahava nuolaisisi maan mehuja taivaan\ntuuliin. Näin tasattuna ja harattuna jätän sen jälleen päiväisen\nlämmitettäväksi. Tiedän, ettei peltoni kosteus eikä sen muheva voima\nnouse enää tuulten ajeltavaksi. Ruusatun pinnan alla se kiertää ja\nmuhii, kunnes yöhallat ovat loppuneet ja istutusaika joutuu.\n\n— Onko teillä siinä jokin määräpäivä?\n\n— On. Silloin kun koivunlehdet ja siemenperunoitten itusilmut ovat\nsaman kokoisina hiirenkorvalla. Tällöin kannan perunat laatikkoineen\nulos ja kastelen vielä kerran. Muokkaan uudismaani tadikolla ja\nharavalla, vain vaon kerrallaan. Kätken siemenmukulat sinne sitä\nmukaa maan mehevään neitseelliseen poveen yhden kerrallaan. Pääni\npäällä kaartuu Luojan temppelin ilmava kupukatto. Minusta näyttää kuin\npeltoni olisi temppelin keskellä, sen kaikkein korkeimmalla kohdalla.\nKäki kukahtelee männikössä, mutta laulava kiuru on kohonnut taivaan\nsinilakeen ja pienellä kiertoporallansa se kaivaa reikää juuri tuohon\npeltoni kohdalle. Kaiva sinä vain, pikku poika, taivaan metsäisille\nreikää, minä tässä kaivan näitä perunanmukuloitani peltoon, ajattelen\nminä.\n\n— Se on kevään juhlaa korvessa.\n\n— Niin on ja jatkuu pitkin kesää. Ei päivää, ettei palvelusta. Kun\nperunani parin viikon kuluttua saavat korvalehtensä maan pintaan,\nriennän minä heti niitä kuoputtelemaan. Ne pitävät kovasti siitä,\npiristävän sadekuuron jälkeen aivan erikoisesti. Pöyrevänä kohoutuvat\nniiden mustan vihertävät lehdet ruskeasta mullasta, jota kuokallani\nvetelen niiden juurille.\n\n— Milloin ne antavat teille vaivan palkkaa?\n\n— Heinäkuun puolivälissä, joskus jo alussa. Ensimmäisiä kertoja\nherkutellessani varastan mukulan paikastaan. Viikon kuluttua tyhjennän\ntaimen kerrassaan. Tasaamme sadon, Mansikki ja minä. Mansikki nauttii\nvarret, minä mukulat. Milloin sattuu hyväsatoinen pesä, maksan minä\nMansikille välirahaa viisi, jopa kymmenen mukulaa kerrallaan.\n\nMansikki ammahti väliseinän takana, lienee sekin muistellut mennyttä\nkesää. Isäntä nousi ja keräsi vähäiset aterian jäännökset pöydältä.\n\n— Tällainen minun aamiaiseni on pyhänä ja arkena. Sen valmistaminen ei\nkuluta turhaan aikaani.\n\n— Eikä mahtane tulla kalliiksi, ellei ole vieraita.\n\n— Vaikka olisi niitäkin.\n\nIsäntä naurahti istuutuen tukevaan keinutuoliinsa. Päivä oli joutunut\npuoleen, aurinko ikkunan kohdalle, mistä leppoisasti lämmitti ja\nvalotteli erakkomiehen harvinaista asuinhuonetta. Samoin kuin kirjasto\noli kaikki muukin täällä mitä parhaimmassa järjestyksessä: työkengät ja\nvaatteet niille varatuissa säilytyspaikoissaan, vähäinen ruokailu- ja\nkeittokalusto samoin.\n\n— Kun katselen ympärilleni tässä teidän viihtyisässä ja hyvin\njärjestetyssä talossanne, alkaa minusta tuntua siltä, niinkuin teidän\njokapäiväisestä leivästänne ei puuttuisi enää muuta kuin lapset, hyvät\nnaapurit ja kylänmiehet.\n\n— Niinkö luulet? Paukkula naurahti ja siristi pieniä silmiänsä\naurinkoiseen ikkunaansa päin. — Vaimo ja lapset ovat minulla\nolleet ja ovat vielä. Myös hyvät naapurit ja kylänmiehet ovat aina\nläheisyydessäni. Hän viittasi kirjahyllyihinsä.\n\n— Jos nuo kaikki sellaisiksi katsotte, on teidän ystäväpiirinne tosiaan\nhyvin laaja.\n\n— Ja valikoitu. Kaikkien kansojen ja aikakausien parhaimmat ovat aina\nvalmiina seuralaisikseni.\n\n— Sen uskon. Joukossa lienee paljon vanhoja viisaita miehiä.\n\n— Kyllä on, samoin kuin naisia, jotka eivät riitele eivätkä vanhene.\nNiin kauan kuin he pysyvät läheisinä ystävinäni ei minun tarvitse tehdä\nkuten entinen kotipuolen nahkuri, jonka sielu maallisen touhun humussa\noli jäänyt niin tyhjäksi ja ystävän kaipaus niin suureksi, että rakensi\nkivikirkon viimeiseksi asuinsijakseen ja määräsi seurakunnan papit\nvielä kuolemansa jälkeenkin paimenikseen. Oletko kuullut hänestä?\n\n— En ole sattunut kuulemaan, Yrjö naurahti.\n\nYrjön pyynnöstä Paukkula kertoi jutun sopivissa kohdissa omilla\njohtopäätöksillänsä täydentäen.\n\n— Taannoisina vuosina eli siis kotipaikkakunnallani eräs nahkuri.\nKarvariksi tätä ammatinharjoittajaa sielläpäin kutsutaan. Tavallisena\nkäsityöläisenä hän pienessä verstaassansa aluksi vanutteli ihmisten\nvasikannahkoja. Mutta hän oli ahkera ja toimelias mies ja pian onni\nalkoi suosia häntä. Muutamat sanovat näin, toiset puhuivat Jumalan\nsiunauksesta, eräät taas hyvistä ajoista ja konjuktuureista. Kun\nminä nyt jälkeenpäin miehen silminnähtävän vaurastumisen syyaiheita\netsiskelen, olen valmis yhtymään näihin viimeksi mainittuihin. Mitäpä\nerikoista syytä Luojalla olisi ollut tämän karvarin hyödättämiseen.\nHänenlaisiaan ammatinharjoittajia on pari kolme joka pitäjässä ja sitä\npaitsi leskiä ja orpoja, jotka paljon kipeämmin tarvitsisivat hänen\narmonsa päivänpaistetta.\n\nOli miten tahansa, tämä karvari nyt kuitenkin oli onnen kultapoika ja\nvaurastui tuhottomasti. Ne olivat niitä aikoja, maailmansodan kultaisia\npäiviä, jolloin moni muu, moni hulttio, suuri lurjuskin kääräisi\nhihansa ja veti molemmin käsin maallista mammonaa. Kyllä kääräisi\nmyös karvari. Kerran hyvään alkuun päästyään mammona suorastaan\nvirtaili hänen luokseen. Se juoksi Suomen rahana, ryssän ruplina ja\nmoninkertaisesti kohoutuvana arvojen nousuna. Kerran hänelle pyöri\nmuutama vaunulasti raakavuotia, joista milloinkaan ei laskua esitetty.\nNo, mitäpä tästä. Yhdellä on onnea, toisella ei, nahkurillamme sitä oli\nyli olkapäitten, eikä meidän sovi kunnon miehelle tästä kaunaa kantaa.\nNahat olivat sitä paitsi niin kaukaa, etteivät ne milloinkaan olisi\nmeidän jalkapohjiamme lämmittäneet.\n\nNahkuri rakensi suuren tehtaan ja itselleen talon kuin\nkuninkaan linnan. Huoneita, toinen toistaan upeampia siinä oli\nkymmenittäin. Keinotekoinen kesä tehtiin talon päivänpuoleiselle\nseinälle lasikattoisine puutarhoineen ja kaakelista muurattuine\nvesihinkaloineen. Mikä olikaan miehen rakentaessa, kun oli rahaa.\nKunnan ja valtion takseerausmiehet kyllä nurisivat, että enemmän\npitäisi tuollaisesta huushollista ja nahkurin verstaasta veroa maksaa.\nMistäpä rahaa kaikkeen, nahkurillakaan. Ja aina veroherrat nurisevat,\nottaisivat enemmän kuin kukaan mielellään maksaa, niittäisivät\nsiitäkin, mihin eivät ole kylväneet, osansa olisivat ottaneet niistä\nlaskuttamattomista raakavuodistakin.\n\nMutta eräänä päivänä nahkurillemme tuli eteen se, mikä meille\njokaiselle kerran tulee. Kalpea kuolema tuli ja sanoi: Nyt on aikasi\ntullut! Valmista talosi! Valmis se jo oli suurin piirtein, tuiki\ntoimellisen miehen talo, hautapaikaksikin oli jo ostettu lähes kapanala\nmaata kirkkotarhan parhaimmalta paikalta.\n\nNo, hyvä on! Koska näin valmista jo on, niin lähdetään heti matkalle!\nsanoi se totinen kyytimies. Älä noin hätäile! pyyteli nahkuri.\nHänen mieleensä lienee juolahtanut sillä hetkellä eräitä asioita,\njoita hän tähän saakka tuskin ollenkaan oli tullut ajatelleeksi,\nnahkojen parkitsemisella ja rahojen kokoamisella kun oli ollut niin\nkiire. — Helpompi on kamelin käydä neulansilmän lävitse kuin rikkaan\npäästä taivaan valtakuntaan! — Kuka tässä nyt niin tuhottoman rikas\noli? Maailmassa, jopa tässä köyhässä isänmaassa oli varmaan paljon\nrikkaampia miehiä, jotka hyvällä omallatunnolla kävivät kuolemaan,\njos heillä vain oli puhdas tunto. Jokainen heistä kavalsi kuntaa ja\nvaltiota veroilmoituksissansa. Kuka maksoi enemmän kuin oli pakko?\n\n— Joko olet valmis? Minulla alkaa olla kiire, huomautti yksitotinen\nkyytimies. Silloin tuli jo kiire myös noudettavalle. — Älä toki ole\ntuollainen tuittupää! Täytyy kai sinun vähän katsoa sitäkin, kenelle\npuhut. — Sitä minä en katso vähääkään! Neljännestunnin odotan enkä\nminuuttiakaan enempää! lopetti kyytimies kuivasti.\n\nKutsuttuna tuli nahkurin vuoteen ääreen tällöin tohtori ja tuttu\nsielunpaimen. — Mitä minulla on vielä tehtävissä? kysyi hän molemmilta.\nHän oli miehekäs mies loppuun asti, moni muu siinä olisi jo rääsyksi\nlääpistynyt. — Ei mitään tehtävää ole enää, vastasi tohtori, kuten tosi\noli. — Jokaisella ihmisellä iäisyyden oven edessä on tehtävää ja on\ntehtävä jotakin! vastasi kokenut hengenmies, myös niinkuin koettu tosi\noli ja jatkoi heti. — Onko tehtailija tarkemmin ajatellut vielä sitä\nkirkon rakentamista?\n\nSitä hän monien muiden suunnitelmiensa vuoksi ei todellakaan viime\naikoina ollut tullut ajatelleeksi. Mutta vielähän nyt oli aikaa lähes\nneljännestunti. Hänen lentoon pyrkivä henkensä näki värikkäitä kuvia:\nkirkkoja, Salomonin temppeleitä, Egyptin faraoiden pyramideja ja\nhautakappeleita.... Kirkkoja ja hautakappeleita!.... Mikä vahinko, että\npitäjässä oli kirkko.... ja että oma hautakappeli oli jo valmiiksi\nostettuna... Mutta oliko tämä esteenä, mitä entisestään oli?\n\nTuskinpa osannet arvata, mitä tuo kunnon nahkurimme viimeisillä\nhetkillänsä teki, ja mitä tämän teon seuraamuksena tuli. Muutamassa\nminuutissa hän teki työn, jonka suorittamiseen kuningas Salomonilta\nkului Libanonin seetripuut ja aikaa monta pitkää vuotta. Egyptin\nfaaraoilta hupeni elinikä ja satojen tuhansien orjien kurja elämä.\nEivätkä nämä herrat sentään yhteisvoiminkaan saaneet aikaan sitä,\nmitä meidän kylän poika yksinään muutamassa minuutissa. Kun faarao\nrakensi vain haudan ja Salomo ainoastaan temppelin, rakensi hän sekä\nhaudan että temppelin, ja ennen sitä hän hajoitti kovasta honkapuusta\nrakennetun puukirkon pois tieltä.\n\n— Se oli ennätys, totisesti.\n\n— Oli se, suomalainen ennätys. Kunnioituksesta nostan lakkiani\nkotipuolen karvarin pojalle. Kun pitäjäläiset kokoontuvat nyt tähän\nkorkealle kohoavaan jalomuotoiseen temppeliin, joka kovasta aineesta\nrakennettuna kestää kauan, eivät he kokoonnu enää omaan vaatimattomaan\npuukirkkoonsa, vaan tehtailija Vuorisen upeaan temppeliin. Ja kun he\nsieltä kauniista ja ylevästä pyhätöstä jalojen urkujen säestämänä\nlähettävät huokauksensa Korkeimman puoleen, niin olisivat he peräti\nkiittämättömiä, elleivät he samalla muistaisi hyväntekijäänsä. Kelpaa\nmiehen nukkua siellä, oman kirkkonsa kellarissa, seurakunnan paimenten\nparissa. Sen pituinen se, eikä minun tarvitse sanoa kuten saduissa\ntavallisesti sanotaan: ja tosipa se lienee. Se on tosi, koska se elää,\njoka viimeksi puhui.\n\nPaukkulan poskipäät punoittivat nuorekkaasti, ja pienistä viisaista\nsilmistä vilkahteli iloista veitikkaa. Hän näytti käsittelevän ihmisiä\nja asioita ajattelevan itseoppineen, henkisesti vapautuneen ihmisen\nennakkoluulottomuudella. Hänellä oli kirpeää suolaa sekä eläviä\nettä kuolleita varten, tarvittaessa nähtävästi omankin nahkansa\nparkitsemiseksi.\n\nYrjö oli istunut hänen tuvassaan jo monta tuntia. Varmaan talossa\nedelleen olisi katseltavaa riittänyt, niinkuin maailmassa\nparkittavaakin, mutta oli aika rientää kotiin. Sitä paitsi ison\nja pienen talon väli ei ollut kovinkaan pitkä, sopivan mittainen\nverryttelytaival murtomaajuoksijalle.\n\nHän sanoi ystävälliselle isännälleen hyvästit ja hypähti kotiinsa\njohtavalle polulle. Siinä oli Paukkulan isännällä vielä ruskeamultaista\nmäkeä, perunamaata eliniäksi. Mikä tietää, vaikka loppuisi kesken?\nTuollainen mies voi elää satavuotiaaksi.\n\n\n\n\nV.\n\n\nTehdyn sopimuksen mukaan tuli neuvoja Lahtinen Niemelään metsätöihin.\nYrjö ja pari muuta miestä toimivat hänen apulaisinaan. Leimattiin\nrämemaiden kuoleutuvat kuusikot paperipuiksi. Vanhat honkautuneet\npetäjät merkittiin tukkipuina myytäviksi. Myös vetisten ja\ntuottamattomien rämemaiden kuivatuksesta neuvoja ja isäntä välitöinään\ntekivät lähivuosien työsuunnitelman. Suuren viemäriojan kaivaminen\npantaisiin heti alulle. Jo ensi kesän kuluessa työ vietäisiin\npäätökseen, samoin tärkeimpien lohkoja piiriojien kaivu. Siihen tosin\nuppoaisi rahaa ja päivätöitä, mutta siitä huolimatta isäntä mieluummin\nkehoitteli kuin esti muutenkin aloitekykyistä ja omakohtaisesti\nhuomioitsevaa neuvojaa. Metsän oli saatava osuus omastansa. Siitä\nasiasta he olivat ilahduttavan yksimielisiä.\n\nKotinummen vanhat pitkävartiset honkapuut leimattiin kaikki. Ne olivat\naikansa eläneet, jo vuosikymmeniä vain nousevaa elämää estäneet.\nValkovartisen koivikon ja nuorteasti vihertävän kuusitaimiston oli\njo aika päästä maan ja auringon antimista osallisiksi. Nuoren metsän\ntulevaisuudesta he puhuivat. Joskus pulpahti esiin ajatus myös\ntulevaisuuden urheilukentästä. Sen juoksuradalla ja heittopaikoilla\nei voitu kasvattaa tukkimetsää, ei ainakaan tuollaisia sadepilviin\nasti ulottuvia honkapuita. Niiden ylitse ei singahuttaisi keihästänsä\nparempikaan kuuluisuus, isä Järvisen maailman Matti.\n\nUrheiluasiat tulivat ruokailu- ja levähdyshetkinä monta kertaa puheeksi\nmyös totisemmassa katsannossa ottaen. Lahtinen toi usein esiin\nmielihyvänsä siitä, että pitäjään oli nyt vakinaiseksi asukkaaksi saatu\ntuollainen kuuluisa kestävyysjuoksija. Jo pelkkä tietoisuus siitä\nlietsoisi paikkakunnan poikiin urheiluinnostusta.\n\nPuheen tällaisiin kääntyessä Yrjö kiisteli voimallisesti vastaan.\nHän ei ollut paikkakunnalla mikään tuntematon suuruus, vanhimpia\nkanta-asukkaita hän oli, huomattavasti vanhempi kuin kukaan niistä,\njotka sinisissä verryttelyhousuissaan nykyisin poluilla ja maanteillä\njuoksentelivat.\n\nMutta metsämiestä ei hevin lyöty tällaisissa voiman mittelyissä.\nMitä puhuukaan tuo mies? Ei suinkaan hän luule olleensa kuuluisuus\njo silloin, kun ensi kerran kotoaan lähti? Kyllä asia on niin, että\nkenttien hiilimurskalla ei tunneta perintöruhtinaita eikä suuremmankaan\nmetsätilan poikia, vain maailmanmestari, ennätysten leikkaaja Yrjö\nNiemelä tunnetaan, sitä tuoreemmin tunnettaisiin, jos innostuisi\nvielä itse sinivalkoisen juoksijapuvun ja piikkarikenkiensä parissa\naskartelemaan.\n\nTämän vuodatuksen ennätysten leikkaaja pusersi kuiviin kuin pesusienen,\nmutta mikäli oli kysymys hitaasti kiiruhtamisen riemuista kevättalven\nhangilla tahi keväisillä murtomailla, olisi hän aina valmis joukon\njatkoksi, opastajaksikin, jos joku nuoremmista sellaista katsoi\ntarvitsevansa. Tämäkin oli jo voitto, jonka saavuttamisesta metsämies\nsanoi onnittelevansa paikkakuntaa.\n\nEräänä päivänä pidettiin pieni kilpailu kimmoisalla metsäpolulla.\nApumies, nuori metsänleimaaja riisui myös nuttunsa ja lähti\nkolmanneksi. Hänellä oli juoksijan lahjoja, oli sisuakin enemmän kuin\nnaamasta näkyi. Tiedusteltiin pojalta, oliko hän kilpailuissa juossut.\nOli kerran, sata metriä kansakoulussa!\n\nPaperipuuleimikolle ilmestyi myöhäissyksyn kuluessa kolme ostajaa,\ntukkipuille vain kaksi. He kilpailivat sitä kiihkeämmin. Parempaa\nhintaa ei paikkakunnalla tukkipuista tätä ennen ollut maksettu, eipä\nliene leimattu parempia puitakaan. Ne olivat ylväitä, hienosyisiä\nmetsän jättiläisiä, jotka korkeasta näkökulmastaan olivat katselleet\nmaailman menoa kaksi kolme vuosisataa. Olisivat katselleet ehkä vielä\nsata vuotta, jos talon vanha isäntä olisi kestänyt kannoillaan.\n\nSamoihin aikoihin kun varatuomari Syrjänen päämiehensä valtuuttamana\nkihlakunnan oikeudessa laillistutti Niemelän herastuomarin testamentin,\nallekirjoitti asianomainen perijä ensimmäisen metsäkauppakirjansa ja\nkuittasi sen maksuksi suurehkon maksuosoituksen. — Testamenttisi on\nselvä! ilmoitti Syrjänen puhelimitse konttoristansa valittaen samalla,\nettei ehtinyt Niemelään saunaan. Matka oli tehtävä varta vasten joskus\ntoiste.\n\nTestamentti selvä. Ehkä oli, mikäli asia koski pöytäkirjoja,\nkauppakirjoja, paperipuuleimikkoa ja tukkipuita. Mutta milloin ainoa\nperijä metsän hiljaisilla teillä tai myöhäissyksyn pimeinä öinä\nyksinään mietiskeli perintöasiaa, muuttui se hämäräksi ja mutkikkaaksi.\n\nJospa omassa olemuksessaan rehellisen suoraviivainen isäpuoli palautuu\nentisille asuintiloilleen ja metsämailleen? Kuka tietää? Ensi\nkevätpuolella ei näe enää satavuotisia honkapuitansa, latvat ja kannot\nvain löytää, saa istua lepäämään tasaisille pölkyille. Tavallisen\nkulkijan ei olisi hyvä istua pihkaiselle kannolle, mutta tällaisella\nkulkijalla ei kai liene sentään pihkautumisen vaaraa?\n\nSuuren perinnön saaja olisi kuitenkin voinut odottaa vuoden\npari, vaikka olikin kysymys metsänhoidollisista parannuksista ja\njärjettömästi säästetystä yli-ikäisestä metsästä. Kieltämättä\nedeltäjällä oli ollut enemmän kärsivällisyyttä. Yksinään hän jaksoi\nelää ja odottaa kymmeniä vuosia, kodistaan karannutta poikaakin jo\nyli kymmenen vuotta. Jaksaneeko hän uudessa olemuksessaan enää niin\nkauan odottaa? Ehkä pian jo palaa ja kysyy: Poika, oletko tutkinut\ntestamenttini tarkoin? Missä ovat Niemelän koskemattomana pidetyn\nmetsän satavuotiset puut?\n\nNäihin kysymyksiin olisi ryhdyttävä antamaan selityksiä ammattimiehen\nhyvin perustetulla asiantuntemuksella: Metsänhoito, nykyaikainen\nmetsänhoito, metsänuudistus nähkääs, se vaatii tällaisia\nharvennushakkauksia...\n\nMutta entistä omistajaa, kalpeakasvoista miestä eivät ammattimiehen\nselvitykset tyydytä. Hän istuu pihkaisella kannolla, tuijottaa\nsuurikuoppaisilla silmillänsä toistaen kysymystänsä: Missä ovat minun\nsatavuotiset mäntypuuni?\n\nTässä on menetelty täysin ammattimiehen määräysten mukaan. Tuollaisten\nhonkautuneiden puiden imujuuret ovat irti maasta, vuosikymmeniä ovat jo\nolleet. Jos yli-ikäisiä puita vielä muutama vuosi olisi pidetty siinä\naurinkoa pimittämässä, ei nuorista koivuista ja kuusen taimista olisi\ntullut mitään, ja sitä paitsi...\n\nMissä ovat minun satavuotiset mäntypuuni? Kalpeakasvoinen mies ei katoa\npihkaiselta kannoltansa, yhä ankarammin hän lätistynyttä nenäänsä\ntuhistaa ja tilille vaatien kuoppasilmillänsä tuijottaa. Selitysten\nantajaa isäpuolen itsepintaisuus jo harmittaa, mutta lailliseksi\ntunnustettuna poikana ja suuren omaisuuden perijänä hänen täytyy\nmalttaa mielensä ja edelleen kärsivällisesti selittää:\n\nYksi tärkeä seikka vielä. Nyt ovat tukkipuiden hinnat kohonneet. Kaksi\nyhtiötä kilpaili kuin huutokaupassa. Metsänhoitaja, monivuotinen\nammattimies sanoi, ettei milloinkaan tämän vesistön varrella ole\ntukkipuista maksettu näin korkeita kantorahoja. Ja mitä tulee rahojen\nkäyttelemiseen, ei siinäkään pitäisi olla valittamisen aihetta. Osa on\ntiloitettu heti pitkäaikaisiksi talletuksiksi, osa käytetään vetisten\nrämeiden kuivattamiseen. Meillä on tähän nähden jo valmiit suunnitelmat\nja....\n\nMissä ovat minun satavuotiset mäntypuuni? Nenätön, kalpea mies kohoaa\nkannoltansa, silmättömistä kuopista tuijottaa leppymätön viha, luiset\nsormet kouristuvat kuin kiinni tarttuakseen.\n\nNiemelän uusi isäntä näkee tämäntapaisia näkyjä pitkinä pimeinä\nöinä, jopa sateisina päivinäkin metsäpolkuja astellessaan. Myytyihin\ntukkipuihin on ostajayhtiö lyöttänyt kaksi kuolemaa merkitsevää\nleimaansa, toisen miehen rinnan korkeudelle, toisen juuren niskaan\nmaarajassa. Siitä ylöspäin kuuluu yhtiölle kaikki, mitä se haluaa\nottaa, jäljelle jää vain merkitty kanto ja kaarnakuori, oksat ja latva,\nkuin teurastusjätteet erämaan jalorotuisesta sarvipäästä.\n\nTalossa on parin syyskuukauden kuluessa sattunut myös tapahtumia,\njotka ovat saattaneet herkkämielisen nuoren isäntämiehen vakaviin\nmietteisiin. Tallin välikatto putosi alas ensimmäisenä yönä,\njolloin hevoset oli tuotu laitumelta sisään. Parhaimman työhevosen,\nkahdeksanvuotiaan Vappu-tamman selkäranka vioittui niin pahasti, että\nhevonen täytyi lopettaa. Neljän kuukauden ikäinen maitovarsa kuoli\npaikalle. Varsa ei ollut Vapun, vaan Leijun. Emo hirnui ja valitteli\nsitä monta päivää.\n\nMiksi ei tallin välikatto pudonnut edellisenä yönä, tahi jo edellisenä\ntalvena? Varmaan se jo vuosikausia oli ollut pudotakseen kyllin laho.\nMetsän leimausta oli tällöin kaksi päivää suoritettu, monen uljaan\ntukkipuun kylkeen kuoleman leima isketty. Kuka löi tuhoa tuottavat\niskunsa tallin välikaton kannatusparruihin? Kukapa muu kuin tukkipuiden\nholhooja ja oikea omistaja....\n\nHämähäkin seittejä tällaiset näköhäiriöt olivat auringon paistaessa.\nHerastuomari, talon oikea omistajako? Hän oli elänyt maailmassa\nkyllikseen ja nukkui jo rauhassa välittämättä enää enempää tukkipuista\nkuin tallin katon kannatusparruista. Ja että katto putosi juuri tänä\nyönä eikä edellisinä, oli kirkkaalla päivällä päivääkin selvempi asia.\nHevoset hankasivat kylkiänsä seinään, seinä heilui ja antoi perään,\nläheiset kannatusparrut murtuivat, ja katto laukesi kuin hiiren pyydys.\nHankasivatko hevoset ensimmäistä kertaa tallin seinää? Tänä syksynäkö\nvasta olivat sen taidon oppineet? Eivätkö ne olleet tehneet sitä\nkymmeninä, satoina öinä tätä ennen? Hämähäkin seitit eivät olleetkaan\nkadonneet, vaan kirkastuneet näkymättömiksi auringon paisteessa.\n\nEhkä tällainen kuului asiaan vanhassa, vuosikymmeniä hiljaisesti\nelähtäneessä talossa, jonka elämään uusi isäntäväki oli tuonut\nnopeamman toiminnan tahdin? Harvoin kului loppuun päivä, ettei\nisännälle tahi emännälle tultu valittamaan jotakin, jostakin: tuvan,\nkarjakartanon, palvelusväen taholta. Milloin putosi ja särkyi\nikkunaruutu, itsekseen putosi tuulenpuuskan tempaisemana. Milloin taas\nnavetassa oli jotakin hullusti. Siellä meni lakkaamatta monta asiaa\npäin mäntyyn. Jokin lehmä vasikoi liian aikaisin tai ei vasikoinut\nollenkaan, oli saanut möyrytaudin, jota ei voitu enää auttaa. Kerran\nherätettiin isäntä keskiyöllä. Eräs nuori metsätyömies oli juonut\nitsensä sikahumalaan ja heilui puukkoineen palvelustyttöjen huoneessa.\n\nMikä ennen niin rauhallisessa talossa nyt kaiken villitsi: hiljaiset\nmiehet, vanhat lehmät, satavuotiaan asuinrakennuksen ikkunaruudutkin?\nNäihin löytyi jälleen selityksiä. Kuka kulkumiehistä milloinkaan tiesi,\nhiljaisimmistakaan. Sellaiset helposti riehaantuivat, milloin saivat\npäänsä täyteen. Ja vanhassa rappeutuneessa karjassa kai usein sattui\ntuollaisia laskuvirheitä, kuten vanhassa asuinrakennuksessakin. Nämä\nselitykset kävivät laatuun päivällä, yöllä kopisteli talon nurkissa\ntalon paikat hyvin tunteva jälkiä jättämätön mies, riivasi metsämiehiä,\nvanhoja lehmiä, ohimennessään pudotteli ikkunoita. Eräänä iltana Yrjö\nkätki taskuaseen tyynynsä alle, mutta häpesi tekoansa päivän tullen.\n\nMarraskuun loppupäivinä sattui vakavampi tapaus. Oli myöhäinen lumeton\nsyksy, mitä sopivin aika perusparannusten tekoihin peltomailla. Yrjö\nmuisti maakivet, jotka ehkäisivät pellon muokkausta ja suojasivat\nmonivuotisten rikkaruohojen juuristoa. Milloinkaan ei tulisi tämän\nparempaa aikaa maakivien hävittämiseen, myös kivimiehillä lienee\nollut joutilasta aikaa. Vanha kokenut ammattimies Mäkisen Kalle oli\nhyvillään Niemelän uuden isännän harrastuksista. Apumiehineen hän\noli kivisotaan heti valmis ja halukas jatkamaan sitä niin kauan, kun\nleutoja ilmoja riittäisi tahi maakivet loppuisivat. Niemelän pelloilla\nniitä nähtävästi riittäisi toiseksi ja kolmanneksikin syksyksi.\n\nVahinko vain, ettei Kallesta enää toisina syksyinä ollut maakivien\nhävittäjäksi. Yksi Niemelän pellon kivi oli hävittänyt hänen\ntyökykynsä, ei vuodeksi, vaan ikuisiksi ajoiksi. Kalle oli ryhtynyt\npurkamaan erästä laukeamatonta dynamiittipanosta, joka silloin vasta\nyllättäen laukesi ja repäisi häneltä käden, ihan hengen yritti riistää\nkokeneelta ammattimieheltä. Tuhansia panoksia Kalle eläessään oli\nladannut, satoja purkanutkin. Mikä onnettomuuden nyt satutti? Niin\nmikä? Sen mietiskelemiseen oli vaivaisella miehellä yllin kyllin aikaa\njälkeenpäin. Kerran sattui, mikä jokaisen kohdalle oli määrätty. Mutta\nkuka elättäisi raajarikon miehen, vaimon ja alaikäiset lapset? Oli kai\ntalossa lain määräämä tapaturmavakuutus työntekijöitä varten?\n\nSellaisesta ei löytynyt enempää kirjoja kuin maksukuitteja, eikä\nisäntä turhan vuoksi niitä kovin kauan etsinytkään, koska arvasi\nasian oikean laidan. Miksi herastuomari olisi järjestänyt itselleen\nylimääräisiä maksuja vakuutuksista? Veroissa oli maksamista ja\nmurehtimista liiaksikin. Sitä paitsi ei talossa koskaan tehty sellaisia\ntöitä, joissa oli tapaturman vaaroja. Ei räiskitty eikä paukuteltu. Ei\npilstottu rintapeltojen uhkeita rauniokiviä enempää kuin metsäkankaiden\nsatavuotisia mäntypuita.\n\nJoko taas mäntypuita! Mitä metsän puilla oli peltokivien särkemisen\nja Mäkisen Kallen tapaturman kanssa tekemistä? Oli paljonkin.\nTukkipuista saaduilla rahoilla ja rahojen koroilla kelpasi mainiosti\nmaksaa Kallelle ja hänen perheelleen vuotuista invaliidiavustusta,\nnäin oli lain mukaan maksettava, koska asetuksen määräämää työväen\ntapaturmavakuutusta ei ollut. Tällä tavalla rahat kyllä varmasti\ntulivat käytetyksi testamentin määräysten mukaan, ei hassauksiin,\npeltoihin eikä rakennuksiin. Hupenisivatko kaikki metsästä saadut\nrahat tällaisiin menoihin? Järjestelikö vainaja edelleen hänelle niin\nrakkaiksi käyneitä raha-asioita, sijoitteliko kantorahoja? Siinä\njälleen kysymyksiä, joihin löytyi erilaiset vastaukset päivällä kuin\nyöllä.\n\nMieliharmia ja ajattelemisen aihetta antoi Yrjölle taloa koskevien\nvastoinkäymisten ohella myös pieni henkilökohtainen vamma, enempi\nkiusa kuin kipu. Kantapään alle oli nähtävästi kengän naulan\nhankauksesta syntynyt syyläkasvannainen, joka näennäisestä\npienuudestaan huolimatta kahden kuukauden ajan epämiellyttävällä\ntavalla muistutteli olemassaolostaan. Aluksi sitä luultiin känsäksi ja\nhoidettiin syövyttävällä voiteella. Se ärtyi siitä tehden kävelemisen\ntuskalliseksi. Mutta kuinka nuori mies, talon isäntä olisi kehdannut\nmaata mokoman napin vuoksi. Töitä oli valvottavana kartanolla ja\npelloilla. Metsässä oli puiden kaato aloitettu. Kuka sielläkään talon\npuolta piti, ellei isäntä itse. Mutta omituinen, ulkonäöltään yhä\njoutavannäköinen kantapään syylänappi ärtyi siitä. Se pisti ilkeästi\nastuessa, pakotti ja valvotteli öisin. Siinä tuntui olevan joukko\npisteleviä juuria kaikkiin suuntiin. Se on ruumiin mato! sanoi Kulmalan\nMaija, kiertävä hieroja, joka paljon oli nähnyt ja vielä enemmän\ntiesi. Tuollaisen oli saanut Väisälän Jussikin jalkapohjaansa, juuri\ntuollaisen! Siellä se kaivoi vuoden päivät. Mies kulki tohtorit ja\nlasareetit. Eivät tohtorit ja lasareetit ruumiin madolle mitään mahda,\nruokkivat vain pillereillään. Paremmat taidot näissä tarvitaan!\n\nNe taiat ja taidot olisivat tietysti olleet Maijalla itsellään, mutta\nhän ei tarjonnut niitä, koska ei pyydetty. Kylillä hän sensijaan\nsurkutellen kuulutteli: Niemelän isännän kantapäässä on ruumiinmato!\nJa tohtoreilta lähtee miesparka apua etsimään! Hautausmaalle kannetaan\njalat edellä isäpuolensa viereen, ennen kuin vuosi on umpeen kulunut,\nsanokaa minun sanoneen!\n\nLääkäri tutki ja tunnusteli. Se on se.... mutisi hän itsekseen jonkin\nlatinalaisen nimen. Paikallinen kuoletus ja pieni leikkaus, sillä siitä\npääsette.\n\nMutta leikkausta ei voitu suorittaa, ennen kuin tulehdus oli ohi.\nJalkaa oli haudottava lyijyvedellä ja varottava liikaa rasittamasta,\nviikon kuluttua oli tultava uudestaan. Sama juttu. Tulehdusta yhä\nvieläkin, ei voida leikata. Katsotaan uudelleen viikon kuluttua! Aina\nvain tulehdusta, sepä harmillinen juttu! Ettekö voi olla rasittamatta\nsitä? Pitäisikö maata paikoillaan? No, vaikkapa ei paikoillaankaan, tai\nehkä sittenkin muutama päivä haalealla vedellä haudellen. Ettekö voi\nleikata sitä tuollaisenaan? En, sillä on juuret, jotka on kaivettava\npois. Niin kauan kun on tulehdusta, ei voida ryhtyä leikkaukseen.\n\nRuumiinmato? Juurillaan lihaksiin ja vereen imeytynyt? Ennen olivat\nsuuremmatkin haavat ja hakkautumat parantuneet milteipä hoidotta. Mistä\ntämä tällainen juurimato? Jospa ei päästäkään paikalliskuoletuksella\nja pienellä leikkauksella? Kuinka kävi Väisälän Jussille? Lautamiehen\nsatavuotisista männyistä oli kotikankaalla kohta jäljellä vain\ntuollainen napa ja teurastus jätteet, oksat, latvat, juuret...\nTukkipuistakin jäi turvekamaran alle juuret, joita jäytää mato.... Kuka\nkäski sinun kaatamaan minun satavuotisia mäntypuitani?\n\nKipeätä kantapäätä ei muutamaan päivään ollenkaan rasitettu, haudeltiin\nvain lyijyvesikääreillä. Tulehtunut pinta vaaleni, mato mustui. Potilas\nitse raaputteli Elsan virkkausneulalla sen irti vähitellen, juurineen\nkaikkineen. Ei tarvinnutkaan enää mennä lääkäriin, ei kuolettaa\neikä leikata. Pieni harmillinen asia hävisi itsestään keskitalven\nparhaimpiin hiihtokeleihin päästäessä.\n\nTalossa oli sentään yksi, joka ei milloinkaan aiheuttanut epämieluisia\nyllätyksiä, ei hermostunut eikä valitellut. Vähitellen, ahkerasti\nharjoitellen Elsa totuttautui talon emännän monitaitoisuutta vaativiin\ntehtäviin. Tämä oli hänelle uutta, erittäinkin kaikki se, mikä koski\nkäskyä ja neuvontaa. Kotona oli äitimuori tästä puolesta emännän\ntoimessa pitänyt liiaksikin murhetta. Se ujostutti häntä. Käskyn\nsaattoi tulkita ystävälliseksi pyynnöksi. Näytti kuin hän olisi\nmitä tarkimmin harkinnut jokaista tässä mielessä lausumaansa sanaa.\nTällainen kohtelu ei voinut olla vaikuttamatta. Se hiveli ja lämmitti\nystävällisyyteen tottumatonta palvelusväkeä. Emännän pyyntöä ei voinut\nolla noudattamatta, hänen mieltänsä ei voinut pahoittaa, ellei itse\nollut sydämeltänsä ilkeä ja huono ihminen.\n\nHe olivat olleet naimisissa jo yli kuusi vuotta, löytäneetkin\ntoisensa vasta pettymysten ja molemmin puolisten kärsimysten jälkeen.\nHeidän yhteiselämänsä ei usein enää kärsinyt menneisyydestä, ei\nkäynyt sen johdosta arkipäiväiseksi, vaan päinvastoin päivä päivältä\nläheisemmäksi. Yrjö omisti tämän vaimonsa ansioksi. Tällä naisella\noli ihmeellinen sisäisesti luovan uudistumisen taito. Ei päivääkään\nkulunut, ettei hän olisi esittänyt koko olemuksestansa, sielustansa\njopa ruumiistansa jotakin uutta. Tämä virkisti ja ilahdutti miestä.\nSen seuraamuksena heidän keskinäinen rakkautensa oli elävä taimi, joka\nkasvoi ja kukoisti.\n\nViimeksi kuluneina aikoina näissä uusissa oloissa oli mies\npannut vaimostansa erikoisesti merkille hänen pettämättömän\nkärsivällisyytensä, joka usein pantiin kovalle koetukselle. Monet\nankarat kilpailut voittaneena urheilijana Yrjö omasta kokemuksestaan\ntiesi, miten arvokas luonteenominaisuus ja monien voitollisesti\nkestettyjen kilvoitusten takainen saavutus se oli. Tuossa tottumaton\npalvelustyttö kopisti höysteet sianruokaan, vaikka piti viedä ihmisten\nkeitokseen, nokisia tiilikiven kappaleita putoili uuninpiipusta\nvellipataan polttaen kuumilla pirskeillään hänen kasvonsa, ja pihan\nja navetan puolella huudettiin, niinkuin päätä olisi turvattomalta\nriistetty. Yhtä tyynenä hän selviytyi kaikista, selviytyi voittajana.\n\nMutta iltaisin, kun pitkän päivän kaikki muut työt oli saatu\nonnelliseen päätökseen, hän hoivaili omat lapsensa unten maailmaan.\nVeikko-pojan jokailtaisena vaatimuksena oli satu. Sen oli oltava uusi\nsatu, tai ainakin niin uudistettu, ettei vanhan värejä alta erottanut.\nPiakkoin puolentoista vuoden ikään joutuvalla Elsa-tyttösellä oli tämän\nlisäksi erikoisvaatimuksensa.\n\nKirkkaina iltoina otti äiti molemmat lapset käsivarrelleen ja vei\nheidät ikkunaan kuuta tai tähtitaivasta katselemaan. Toisinaan kuu oli\nkeltainen ja makea kuin voisulalla sivelty joululimppu, toisinaan taas\nlaiha, jopa kova kuin kuivuneen ruisleivän kippurainen kanta. Mutta\netäämpänä kymmenien, satojen toinen toistaan kirkkaampien tähtisilmien\nvalaisemassa juhlasalissa unohdettiin helposti, että oltiin pienen ja\npimeän maan pikku ihmisiä. Lenneltiin kevein värikkäin siivin tähdestä\ntähteen, niin kuin niityn perhonen lentelee kukasta kukkaan. Kesäpäivän\nkirkkaus valaisi lentäjien tietä, tuhansien pikkulintujen laulu,\nnäkymättömien sirkkojen sirinä täytti taivaallisen juhlahuoneen.\n\nSellaisilta kiertomatkoilta kelpasi nukkumaan palata. Taivastarhojen\nsatuloiste täytti vielä unen helmoissa pienten lentomatkailijoiden\nsydämet. Osa lasten välittömästä onnesta oli tarttunut\nmatkaanlähettäjän nuortuneille äidin kasvoille. Siinä oli katselijan\nnähtävänä jälleen sitä, joka hänen sydäntänsä lämmitti, kukka, joka\ntalvellakin kukoisti ja loisti, toisin värivivahtein tänään kuin eilen.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nYli kaksikymmentä maanviljelijää, suurempaa ja pienempää oli\nvuosikymmenien kuluessa sortunut Niemelän herastuomarin velallisiksi.\nVelkakirjoista ja niiden reunoihin tehdyistä muistiinpanoista\nilmeni, että hän oli harjoittanut pankkiirin toimintaa isännyytensä\nensimmäisistä vuosista lähtien. Yleensä lainat eivät olleet suuria,\nkeskimäärin kahdesta viiteen tuhanteen, vain kolme yli kymmenen\ntuhannen markan lainaa oli velkakirjojen joukossa. Vakuutena oli\ntavallisimmin kiinnitys, muutamissa kiinnitys ja takuut sen lisäksi.\nHän oli huolella hoitanut nämä asiansa, se ilmeni jo kirjoista\nja niiden vakuusmerkinnöistä. Muoto oli kaikissa sama: Minä\nallekirjoittanut tunnustan täden herastuomari J. Niemelältä lainaksi\nsaaneeni ... Suomen Markkaa, jonka summan ynnä sille juoksevan koron\nmaksan takaisin vaatittaessa. Lainojen korko- sekä lyhennysmaksut oli\naina huolellisesti merkitty kirjaimin ja numeroin, isoin alkukirjaimin,\nmilloin »Raha» tuli kirjoitettavaksi.\n\nKorko kaikissa velkakirjoissa oli hämmästyttävän kohtuullinen, vain\nkuusi prosenttia. Mutta velkakirjoihin korkokuittauksen jälkeen,\nmikä oli musteella merkitty, oli lyijykynällä ja numeroilla tehty\ntoinen merkintä, vähintään maksetun korkomäärän suuruinen, useimmissa\ntapauksissa huomattavasti suurempi. Muutamissa velkakirjoissa oli\nviimeisten korkosuoritusten paikalla vain tämä lyijykynämerkintä,\nkorkosuorituksista ei mitään kuittausta. Tämä arvoituksellisuus selvisi\nvelkakirjojen nykyiselle omistajalle vasta joulukuun alkupäivinä,\njolloin ensimmäinen velallinen tuli korkojansa maksamaan. Hän oli\npientilallinen Heikki Rantanen kylän takamailta.\n\nMies puheli kauan aikaa metsäkulman asioista, kesästä ja vuodentulosta,\njoka hänelle alhaisten viljelysmaiden ja sattuneiden keväthallojen\nvuoksi oli muodostunut heikonpuoleiseksi. Näin vähitellen päästiin\nisoon kylään ja Niemelän taloon. Puheltiin isännän vaihdoksesta,\nkoronmaksaja puheli, velkakirjan omistaja kuunteli. Hänellä olisi\nollut muita tehtäviä ja mentäviä, lyhyen talvipäivän mittaan\nkatsoen liiaksikin, mutta eihän asiallista vierasta voinut yksinään\nhuoneeseen jättää, ei voinut auttaa edes kiiruhtamaan, koska ei\ntietänyt, mitä apua hän tarvitsi. Ehkä miehellä ei ollut korkorahoja\nriittämiin? Kiusallinen juttu. Jos kaikkien lainojen korkojen maksu\nja kirjoihinmerkintä kävisi näin pitkäpiimäiseksi, niin eipä ollut\nrahamiehen elämänkutsumus kovinkaan kadehdittava.\n\nJo vihdoin mies pääsi juoneen. Asia oli, kuten Yrjö oli arvannut. Hän\nmyönsi, ettei ollut voinut varata riittävästi rahaa, ei muuta kuin\nsiihen tärkeimpään. Mutta uusi isäntä saattaisi nukkua tämän asian\npuolesta yönsä rauhassa. Puuttuvat korkorahat hän saisi helmikuun\npuolivälissä, heti kun tulisi keliä sen verran, että voisi siirtää\najotien varteen tarvittavan määrän paperipuita. Hän otti kukkaronsa ja\noikoi pöydän kulmalle kolme ryttyistä sadan markan seteliä.\n\nYrjö katseli rahoja, tarkasteli miestä. Koron laskeminen tässä\ntapauksessa oli yksinkertainen asia.\n\nPöydässä oli jo viiden tuhannen korko kuuden prosentin mukaan,\nmarkalleen. Hän ilmaisi käsityksensä siitä.\n\n— Niinpä kyllä, oli kyllä korko, jos sen siksi otti. Sehän on sama\ntässä meidän välisessä velkasopimuksessamme. Mutta herastuomari vaati\nja merkkasi sen toisen aina ensiksi. Korkoa hän hätätilassa odotteli\nvaikka koko seuraavan vuoden.\n\nYrjö alkoi jo aavistaa, epäsi kuitenkin vielä saadakseen arvoituksensa\ntäysin selväksi.\n\n— En tosiaan ymmärrä, mitä tarkoitatte. Velkakirjaanne on merkitty\nkuuden prosentin korko kerran vuodessa maksettavaksi. Se on tässä,\nkolmesataa markkaa. Mitä muuta te vielä haluaisitte maksaa?\n\nHämmästynyt velallinen katseli vuorostaan rahoja ja edessään olevaa\nuutta isäntää. Hänkin alkoi aavistaa.\n\n— Vähäisellä järjelläni ajattelin, että ehkä asiat menevät tämän uuden\nisännän aikana kuten vanhankin, että hyväntekijäiset maksetaan ensiksi.\n\n— Hyväntekijäiset? Minkä vuoksi te maksaisitte velastanne\nhyväntekijäisiä, kun käyvän koron maksatte siitä?\n\n— En minä tiedä, enkä minä tiedä sitäkään, maksaako kukaan muu.\nHerastuomari tämän asian aikoinaan järjesteli ja kielsi lainan\nuloshakemisen uhalla kenellekään mainitsemasta. Mitäpä olisinkaan\ntuosta huudellut, muutenkaan. Hyvä oli, että sain rahaa kipeään\ntarpeeseeni.\n\nKorpikylän mies oli päässyt äskeisestä arkuudestaan ja selitteli\nperusteellisesti. Velkakirjan nykyinen omistaja ajatteli samoin,\npitkään ja perinpohjaisesti. Hyväntekijäisiäkö siitä, että köyhyytensä\nvuoksi oli pakotettu toisen velalliseksi ja täyttä korkoa vastaan sai\nhäneltä rahaa. Mikä hirmuvaltias, vapaita ja vapaudellaan ylvästeleviä\nkansoja hallitseva tyranni oletkaan Sinä Kaikkein Korkeimmasti\nKunnioitettava Herra Raha! Sinä pakotat rikkaan saiturin kerjäläisen\nelämään ja kulkurin kuolemaan. Sinä et kallista Majesteeteista\nkorvaasi leskien epätoivolle. Sinun kivettyneet silmäsi eivät koskaan\nkostu orpojen kyyneleistä. Sinä kirjoitutat testamentteja jaloihin\ntarkoituksiin, ylen viisain sommitelmin. Sinä hajoitat maahan Herran\ntemppeleitä ja rakennat ne uudelleen... kymmenessä minuutissa. Oi,\nmiten jalo ja viisas oletkaan Sinä kansojen Hallitsija, ihmisen Herra,\nsodan ja rauhan Ruhtinas, Raha!\n\nYrjö heräytyi mietteistään. Hänen oli vaikea kysyä velalliseltansa\nsitä, mitä tällä hetkellä halusi tietää. Kuitenkaan hän ei voinut\njättää sitä tekemättä.\n\n— Mainitsiko herastuomari teille koskaan, minkä vuoksi hän peri teiltä\ntällaista ylimääräistä korkoa, jota nimitätte hyväntekijäisiksi?\n\n— Kyllä hän mainitsi. Hän sanoi, että velkakirjaan merkitty korko oli\nliian alhainen, kuten ehkä olikin, taannoisina vuosina.\n\n— Eikö muuta?\n\n— Mainitsi hän vielä senkin, että kun korko maksetaan vain kerran\nvuodessa, sen sijaan että se rahalaitoksissa maksetaan puolivuosittain,\njopa neljä kertaakin vuodessa, niin korko, se koron korko nähkääs, jää\nhänen vahingokseen. Se ei ole niinkään pieni asia, sanoi herastuomari.\n\n— Sadanviidenkymmenen markan korko kuuden prosentin mukaan tekee neljä\nmarkkaa viisikymmentä penniä vuodessa, laski velkakirjan haltija\nääneen. — Ettekö itse koskaan tullut sitä laskeneeksi?\n\n— Kah, eikö sen enempää! Enpä tullut tuota räknänneeksi.\n\n— Eikö herastuomari mitään muuta sanonut syyksi?\n\n— Ei muuta kun että minun ei missään tapauksessa pitänyt merkitä\nhyvityksiä ja koron korkoja verokaavakkeihini, enkä minä sitten koskaan\nmerkinnytkään niitä, eikä se ollut tarpeellista. Paljonkos tuota\nmuutenkaan veroa semmoisesta hallanpesästä, tietäähän isäntä.\n\nTiesi Yrjö hyvin, muisti poikavuosiensa marjamatkoilta. Tiesi senkin,\nettei suorämeen reunaan pystytetyn hallaisen pikkuviljelmän tiluksista\nkannattanut maksaa kuuden prosentin hyväntekijäisiä käyvän koron\nlisäksi. Jotakin oli vinossa hänellä, joka kiskoi, hänelläkin, joka\nmaksoi. Oliko se saamattomuudesta johtuvaa alistuvaisuutta vaiko\nköyhyyden aiheuttamaa tottumusta. Hän vilkaisi jälleen koronmaksajaan.\nMies näytti harkitsevalta, sitähän oikeastaan hänen puheensakin\ntodistivat. Vuotuisen pakkoveronsa luonnottomuutta hän ei vain tätä\nennen ollut tullut ajatelleeksi. Nyt hän näytti olevan jo halukas\nlähtemään. Yrjö kuittasi koron, mustekynällä korkojen paikalle, kuten\nennenkin jo oli tehty ja ojensi kätensä jäähyväisiksi.\n\n— Hyvästi, Rantanen! Tästä lainasta ei teidän enää milloinkaan tarvitse\nmaksaa enempää korkojen korkoja kuin muitakaan hyväntekijäisiä, ei\nmuuta kuin kirjaan merkitty korko. Jos velkanne voidaan järjestää\nsitäkin edullisemmasti jonkin rahalaitoksen kautta, olen mielihyvin\nauttava teitä siinä.\n\n— Tämähän nyt vasta... En minä osaa sanoa muuta kuin suurkiitosta.\n\n— Ei teillä, hyvä naapuri, ole mitään aihetta senkään sanomiseen.\nKorkoa maksaessanne te jo suoritatte hyväntekijäisiä enemmän kuin\ntarpeeksi. Raha ei saa tulla meidän jumalaksemme.\n\n— Ei, ei saisi tulla, mutta minkäpä köyhä sille mahtaa. Tämäpä vasta,\non se joululahja, muijalle ja lapsillekin. Kiitoksia nyt vain, hyvästi,\nhyvästi!\n\nRantanen, kunnon mies, oli yksi nykyajan Moolokin orja. Heitä oli monta\nmuuta, kaikki jotka olivat tunnustaneet kuuden prosentin velkakirjan ja\nkorot kerran vuodessa maksettaviksi. Muutamat heistä olivat Rantasen\ntapaan uskoneet puolen vuoden korkojen koron lähemmän laskemisen\nherastuomarin tehtäväksi. Toiset myönsivät suoraan, että köyhän oli\npakko, taannoisina vuosina erittäinkin. Lainanantaja silloin määräsi\nehdot, ottaja joko suostui tahi jätti ottamatta rahat. Viime vuosina\nrahalaitokset tosin olivat järjestelleet paljonkin edullisempia\nlainoja, mutta eihän sitä vienyt mielellään yksityisiä asioitansa\njulkisiin laitoksiin koko pitäjän reposteltavaksi.\n\nTässä vielä yksi syy, julkisuuden pelko. Yksityinen rahamies vain muka\npiti omina tietoinaan. Varmasti pitikin, jos siihen näin taitavasti\nkätkettynä liittyi korkojen ja muiden hyväntekijäisten verokavallus.\n\nMitä useampia korkojensa maksajia talossa kävi, sitä kiusallisemmaksi\nperimys- ja kuittaustoimitus vastaanottajalle tuli. Herastuomarin\nkädestä lähtenyt Raha oli tehnyt heidät orjikseen, jollakin tavoin\nruodottomiksi yhden toisensa jälkeen. Jokainen liehutteli häntäänsä\nluontonsa ja lahjojensa mukaisesti. Joku oli innokas urheilun\nharrastaja silminhavaittavasti vasten tapojaan ja sisäisimpiä\nvakaumuksiaan. Se tuli esiin jo hänen ylistysvirrestään: Siitä maalle\nkunniaa ja mainetta lähtee, urheilusta! Sitä minä olen aina sanonut.\nKun vain saataisiin joka alalle semmoisia tekijöitä kuin tämän talon\nuusi isäntä. Tämän pitäjän poikia hän on syntyjäänkin, minä olen aina\nja kaikille sanonut... Kyllästyvä oman pitäjän poika aikoo jo ehdottaa,\nettä hyväntekijäiset merkittäisiin seuraavien olympialaisten tilille,\nmutta sattumalta niitä ei olekaan miehen matkassa, korot vain tulevat\nkuitatuksi.\n\nJoku toinen alkaa kautta rantain moitiskella entisen isännän\ntalonpitoa. Nyt on tullut toinen kurssi, sen huomaa vieras jo\nmaantieltä kääntyessään. Metsääkin on myyty. Niin sitä eteenpäin\nmenevän miehen talossa pitää ostaa ja myydä. Niittää pitää, milloin on\nniittämistä. Pois vanhat kulot uuden kasvun tieltä! Herastuomari oli\nvanhanaikainen eikä raaskinut...\n\nTämä maksaja olisi ottanut uuden lainan uuden isännän metsärahoista.\nSillä olisi kuitattu vanhasta lainasta niin korot kuin hyväntekijäiset.\nMoni muu entinen lainaaja tuli taloon samalla mielellä. Myös muutamat\nuudet läheiset ja etäiset naapurit kävivät Niemelän metsärahoja\ntunnustelemassa. Kiinnitykset olivat jo etukäteen hankkeilla tahi\npätevät takaajat tiedossa. Tiedettiinhän se vanhastaan, ettei\nNiemelästä lainattu köykäisillä papereilla.\n\nOliko Niemelän talon ja isännän edelleen välttämättä harjoitettava\npankkiliikettä? Eikö sitä varten ollut joka pitäjässä jo omat erikoiset\nlaitoksensa, vaikka ne köyhän kirjoihin joutumisen vuoksi olivatkin\nvastenmielisiä muutamille lainaajille? Mahdollisesti nämä Niemelän\nuuden isännän ja rahamiehen mietteet johtuivat siitä, että hän\nparissa kolmessa kuukaudessa tunsi saaneensa jo kyllikseen rahamiehen\nriemuista, tai ehkä hän pelkäsi, että Ruhtinas Raha sopivassa\ntilaisuudessa kiskaisisi hänestäkin ruodon jollakin velhonkonstillansa.\n\nEräänä maaliskuisena päivänä Yrjö hiihteli kirkonkylään suoraan\nmetsien kautta. Sää oli kirkas, hanki kannattava ja luistava. Auringon\npaisteessa helottavia järven selkiä hiihtäen, metsäisiä harjuja nousten\nja laskien hän lämpeni, tunsi muistoissaan palautuvansa vuosien\ntakaisille tunturiladuille. Riemukkaasti, poikamaisen rohkeasti hän\nlasketteli ahtaitten puusolien välitse tahi oksillaan lähes maata\nharittavien riippakuusien alitse, jopa rantatörmiin muodostuneiden\nsylen korkuisten kinoshyppyreittenkin ylitse. Viimeinen laskurinne\nmetsästä kirkkojärvelle tuli odottamattoman pian. Matkaa ei ollut enää\nkuin kilometrin levyinen järvenselkä ja loiva, mäntypuuta kasvava\nharjurinne.\n\nTaskumuistion lehdelle merkittyjä asioita oli hänellä toimitettavana\nkaupassa, apteekissa, postikonttorissa. Suurempi asia oli suoritettava\neräässä pitäjän rahalaitoksessa. Kun talletus oli merkitty\nasianomaisiin kirjoihin, jäi Yrjö hetkeksi juttelemaan tuttujen\nisäntämiesten kanssa. Muutamat heistä kuuluivat rahalaitoksen\nhallitukseen, mutta joukossa oli eräitä muitakin, isäntämiehiä pitäjän\neri puolilta tuli ja meni. Mikä tänään kaikki rahanvaihettajat oli\nmatkaan saattanut? Oliko jokin erikoinen markkinapäivä?\n\n— Noin se nukkuu, sydänmaan mies! — Eikö hän kirkkaana keväisenä\npäivänä tiedä, mitä pitäjällä tapahtuu? — Onko aurinko häikäissyt\nmiehen silmät, vai maine ja rikkausko jo lienee? Tutuimmat veistelivät\nrohkeasti kompiansa. Nuoren miehen ei sopinut loukkautua miesten\nseurassa, eikä tämä Niemelän uusi isäntä ollut sitä laatuakaan miehiä.\nVanha herastuomari oli yksitotisempi, hänen kanssaan leikitellessä oli\nsyytä olla varuillaan.\n\nYrjö ei tosiaan ollut tarkkaillut niin huolellisesti paikallista\nsanomalehteä, että olisi tullut panneeksi päivän merkille. Tämä oli\nerikoinen päivä. Juhlapäivä nykyaikaisessa merkityksessä, pitäjän\nmaanviljelijöiden yhteisten laitosten ja yhtymien vuosikokouspäivä.\nIsäntämiehiä liikuskeli yhä enemmän kirkonkylän teillä, myöhemmin\nnaisia lukuisasti jo joukossa. Puolilta päivin kokoukset alkoivat ja\njatkuivat iltapuoliin.\n\nHerastuomarin eläessä ei Niemelän talo kuulunut mihinkään pitäjän\nmaanviljelijöiden yhteisiin laitoksiin, ei edes meijeriin, johon\nsentään kylän kaikki muut isommat talot olivat vähitellen liittyneet.\nHerastuomari varoi sellaisia ja neuvoi muitakin varovaisuuteen: Ei\nniistä koskaan edeltäpäin tietänyt tuollaisista pyydyksistä, laukesivat\nmilloin et osannut aavistaakaan. Siinä sitten oltiin, yksi kaikkien ja\nkaikki yhden puolesta. Tämä jo vuosia sitten hänen lausumansa ennustus\nei tosin vielä ollut toteutunut ei tässä pitäjässä eikä muuallakaan.\nEhkä romahdus tulisi myöhemmin. Herastuomarilta se joka tapauksessa oli\njäänyt näkemättä.\n\nNiemelän isäntää pyydettiin jäämään kokouksiin niitä seuraavaan\niltajuhlaan, jonka ohjelmassa oli puheita, musiikki- ja\nlausunta-esityksiä. Oli täysikuun aika ja selvät ladut hangella. Hän\nsoitti kotiin ja jäi.\n\nTämä keväinen kokousten päivä ja sitä välittömästi seurannut\nillanvietto avarsi hänelle sivusta tarkkailevalle katselijalle uusia\nnäköaloja, uudessa valaistuksessa. Kokouksissa, niin jokapäiväiseltä\ntuntuvia asioita kuin niissä käsiteltiinkin, vallitsi luottamuksellinen\nja toiveikas, vilpitön hyväntahdon henki. Kirjojen ja numeroiden\nvalossa niissä tarkasteltiin menneen vuoden saavutuksia, huomioitiin\nkuluvaakin vuotta, oliko suunta edelleen selvä ja eteen asetetut\npäämäärät saavutettavissa.\n\nReippaasti, silti huolellisesti harkiten käsiteltiin eri yhtymien\nasiat viidessä kuudessa kokouksessa. Yksi joukosta valittiin\npuheenjohtajaksi, toinen pöytäkirjan pitäjäksi, kaikilla muilla oli\nyhtäläinen puhe- ja äänivalta. Monetkaan eivät niitä käyttäneet, mutta\ntarkkaavina kaikki esitettäviä asioita ja niistä johtuvaa keskustelua\nkuuntelivat, huonokuuloiset kädellä ulkokorvaansa avustaen.\n\nMonia kiinnostavia, varsin yllättäviä seikkoja, Yrjö saattoi panna\nmerkille. Rahalaitoksen kokouksessa valittiin puheenjohtajaksi\nyksimielisesti eräs pienviljelijä, jonka jokainen kokouksen osanottaja\ntunsi vähävaraiseksi mieheksi. Kysymys oli rahalaitoksesta, sen\ntalletus- ja lainausliikkeestä, jossa vuotuiset käyttömäärät kohosivat\nmiljooniin markkoihin, mutta vanha tyranni Raha oli tässä kokouksessa\nja tässä laitoksessa kadottanut alkuperäisen pakanallisen mahtinsa. Sen\ntilalle oli kohotettu Mies, pienen tilan velkainen mies, joka ei tosin\nhallinnut, ei liioin kumartanut Rahaa, vaan hänelle yksimielisesti\nuskotussa tehtävässä ohjasi rahaa yksityisen ja yhteisen hyvän\npalvelijaksi.\n\nMeijerin kokouksessa Yrjöä urheilumiehenä erikoisesti kiinnosti\nyksityistä yritteliäisyyttä kannustava kilpailuhenki, joka\nluontevalla tavalla oli sovitettu tämän yhteisiä tehtäviä suorittavan\njalostuslaitoksen toimintaan.\n\nPäiväkokouksia seuranneessa iltajuhlassa oli ihmisiä useampia satoja,\nsuuren seuratalon juhlasali ääriään myöten täynnä. Täällä ei ollut\nerotettavissa enää eri yhtymien jäseniä, vaan yhteisen asian ja aatteen\nelähdyttämiä miehiä, naisia ja kasvavaa nuorisoa. Tässä suuressa\njoukossa jokainen yrittäjä tunsi itsensä kuin jäseneksi suuressa\nperheessä, jossa jokaisella oli samat oikeudet ja samat velvollisuudet.\nOnkohan sama lähtöpohja ja mahdollisuus myös yksilöllisessä\nkilvoittelussa? Ehkä arkisessa elämässä oli paljonkin vielä toivomisen\nvaraa.\n\nPuhujan aiheena lienee ollut vanha teksti: Rakasta lähimmäistäsi\nniinkuin itseäsi... Havainnollisilla esimerkeillä hän tätä\nkuulijoilleen selvitteli. Elämä meitä ympäröivässä luonnossakin oli\njoukkojen taistelua, yhtyminen useassa tapauksessa suorastaan yksilön\nelämän ensimmäinen ehto. Miten kävisi muurahaisten ja mehiläisten\nilman tarkoin järjestettyä yhteistoimintaa? Miten muuttolintujen,\nellei luonto olisi opettanut niille joukkuemuodostelmien voimaa? Miten\nkasvavien puidenkaan, elleivät ne toinen toisestaan tukea etsien metsiä\nmuodostaisi?\n\nPuhujan tekemiin kysymyksiin kukin kuuntelija vastasi kuten omassa\nmielessään asian harkitsi. Puhuja itse ryhtyi perusteellisesti\nselittämään ihmisten käytännössä harjoittaman lähimmäisen rakkauden\nmerkitystä. Jos se oli elävää ja oikeaa, ei se turruttanut yksilön\nyritteliäisyyttä eikä voimaa, ei lyönyt ketään tasapäiseksi, kuten\njoskus perusteettomasti väitettiin. Päinvastoin se rohkaisi ja\nveti esiin yksilön parhaimmat rakentavat voimat. Muuttolintujen\nparvessa, kurkiaurassa jokainen yksilö uskaltautui suurten merien\nyli, siirtyi vuorollansa tuulenhalkaisijaksi kärkeen. Metsässä,\ntuhansien tovereittensa kanssa tasavertaisesti kilvoitellessaan puu\nlöysi parhaimmat laatuominaisuutensa kohoten korkeimpaan mittaan.\nNäin ihminenkin. Ennenkaikkea hänelle itselleen koitui onneksi ja\nsiunaukseksi, jos hän kadehtimatta yhteistoiminnan voimaa hyväkseen\nkäyttäen jalosti kilvoitellen auttoi lähimmäistään niinkuin itseään.\nNähtävästi juhlapuhuja ei selittänyt tätä erinomaista tekstiänsä\nensimmäistä kertaa.\n\nVasta puoliyön lähetessä Yrjö pääsi kirkonkylästä; hiljaisille\nmetsäladuilleen. Taivas oli pilvetön ja kuu kokonainen, se voisulalla\nsivelty joulukakku, jota äiti ja lapset makuuhuoneen ikkunasta\nmieluisasti katselivat. Hanki säteili hillitysti, suksi juoksi\njäätynyttä latua milteipä yhtä hereästi kuin päivän huomioista\nvirkistynyt ajatus.\n\nJo kokousten aikana oli hänen mieleensä juolahtanut eräs suunnitelma.\nHän oli itsekseen istuen miettinyt ja kehitellyt sitä, jopa iltajuhlan\nväliajalla puhunutkin siitä rahalaitoksen toimihenkilöiden kanssa.\nHeidän mielestään se oli onnistunut ajatus ja toteutettavissa heti, jos\nasianomaiset itse niin halusivat. Ehdotus oli seuraava:\n\nHerastuomarin velkakirjat siirrettäisiin kaikkine kiinnityksineen\nja takuineen rahalaitokseen. Niistä muodostuva summa merkittäisiin\nvelkakirjojen omistajan talletukseksi samassa laitoksessa ehdolla, että\nse saisi olla koskemattomana lainojen ylimääräisenä vakuutena niin\nkauan, kunnes lainat tulisivat loppuun maksetuiksi.\n\nTätä suunnitelmaa Yrjö vielä nytkin kauniissa kuutamossa kotiin päin\nhiihdellessään mietiskeli, ja mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä\nparemmalta se hänestä alkoi tuntua. Se tulisi olemaan hyödyllinen\nkauppa kaikille kolmelle. Hän itse vapautuisi pankkiirin ja\n»hyväntekijän» epäkiitollisesta toimesta. Velallisten asema muuttuisi\nsuuresti. He siirtyisivät Rahan orjuudesta rahan asiakkaiksi. Korkojen\nsuoritus, velkapääoman lisäys tahi lyhennys, kaikki palvelevaa rahaa\nkoskevat toimenpiteet tapahtuisivat tunteettoman asiallisesti. Mutta\ntunnettakaan ja sen aiheuttamaa voiman kasvua ei unohdettaisi,\npäinvastoin sitä terästettäisiin monella tavalla, pätevän ammattimiehen\nsuorittaman neuvonta- ja tarkastustoiminnan sekä ammattilehtien avulla,\nluonnollisesti myös näissä yhteisissä syys- ja kevätjuhlissa. Ellei\nnäillä toimenpiteillä miehelle mittaa kasva, niin vika on korjaamaton.\nTällöin on jäätävä odottamaan, että laupias luonto korjaisi haaskiolle\nmenneet aineksensa pois, sulattaisi ja valaisi ne uudestaan paremmalla\nonnella.\n\nHyvää kyytiä hiihdellen hän on joutunut jo kotimetsän tutuille\nkangasmaille. Siellä tulee vastaan pihkatuoksuisia paperipuupinoja,\nvalkoisia sylentäyteisiä tukkipuita ja kantoja, suurempia ja pienempiä,\ntasaisia, pihkaisia.\n\nHän pysähtyy suuren honkapuun kannolle, joka ympärysmitoiltansa on kuin\npyöreän pöydän kansilauta. Keskiyön täysikuu paistaa luoden hangelle\nsalaperäisesti valaistuja henkien kulkuteitä, tummia häilyviä varjoja,\nkolme kertaa korkeampia kuin metsän korkeimmat puut. Henkihaamuja vain\nei kuulu eikä näy. Eikö entinen omistaja muistelekaan enää kaadettuja\nmäntyjänsä ja pahoittele pöytälevyn laajuisia kantojansa? Onko hän\ntyytyväinen tähän päivään?\n\nEi kukaan vastaa. Kuutamoyön salaperäinen loiste työntyy säihkyvinä\nsuikaleina harventuneessa metsässä puiden väliin. Sukset sihistävät\nriemullisen vauhdin virttä yhä jyrkemmin kotiniitylle kaartuvassa\nrinnemaastossa.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nOn kulumassa huhtikuun viimeinen viikko. Lähenevän kevään merkit\nnäkyvät taivaalla ja maassa. Satapäinen kurkilauma auraa etelätuulen\nkannattelemana suoraa pohjoista kohti, kaartuu polveksi, venyy\nsiimaksi. Enää ei ole muulla väliä, kunhan joukkona pysytään.\nMerenselät on voitollisesti ylitetty, etelätuuli painaa purjeisiin.\nKurluu! Palaavat kurjet huutavat korkealta tervehdyksensä ja samalla\nvaroitushuutonsa maan asukkaille: Kun sa kuulet kurjen äänen, älä mene\njärven jäälle!\n\nMetsäpuro on raisun luontonsa vetämänä myös lähtenyt jo keväisille\nseikkailumatkoilleen. Se ei pyri korkeuksiin, päinvastoin\nmäeltä aholle, aholta kuusikkolaaksoon, siitä päivänpuoleiselle\nniittypälvekkeelle vaahtopäisenä vallattomasti loiskien se kulkee.\nVanha sohjuinen hanki tavoittelee vintiötä kohmeisilla muorin\nkourillansa. Turha yritys. Tuolla vallaton valkopää jo hyppelee\navoniityn tavoittamattomissa äänekästä iloapitäen, kuperkeikkojansa\nheitellen. Katsokoon äreä muori, ettei menevää turhaan tavoitellessaan\nitse alas putoa. Putoaa varmasti, ellei jo tänään, niin huomenna,\nviikon perästä armottomasti.\n\nNuoret miehet, työ- ja aatetoverukset Yrjö ja Lauri, isäntä ja\nisäntärengin vävypoika juoksentelevat aamusta iltaan Niemelän maita\nkeväisiä metsätöitä tehden. Keskipäivän välipalaa he haukkaavat\nkantotulen ääressä, etelän puoleisen mäen rinteessä. Entisaikojen\nkannot on tehty nykyajan metsämiehiä varten. Helppo ja hupaisa niistä\non pilkettä veistää. Ne syttyvät hereästi valmiiksi tervattuina.\n\nLaurilla on hyvä muisti ja näyttelijän lahjoja. Hän esittää hauskasti\nmuinaisia koulutovereitaan ja opettajiaan. Pitäjän huomattavimmista\nisäntämiehistä hän piirtää tunnettavan kuvan ruumiinsa eleillä,\nmuutamalla sanalla ja äänenpainolla. Näyttelijänominaisuudessaan hän\nvoitollisesti kykeni vetämään vertoja tavaratalon varastomiehelle,\nMarttilan Jussille, mutta puheissaan ja esitystavoissaan hän on tätä\nhienompi ja pidättyvämpi.\n\nKyllikseen kaskuiltuaan hän pyytää Yrjön kertomaan urheiluvuosiensa\nsaavutuksista ja voitollisista kilpailumatkoistaan. Jo aikaisemmin\nhän on pyytänyt, mutta Yrjö on väistänyt asian. Täällä tervaksen\npalaessa, metsäpolkujen lumipeitoistaan vapautuessa hänkin herkistyy\njännittävimmistä elämyksistään kertoilemaan. Kuuntelija intoutuu mukaan\ntaskuveitsellänsä katajanaulaa vuoleskellen. Käydään uudelleen eläen\nsuurkilpailujen taistelun, voittojen ja tappioiden unohtumattomat\nhetket. Musta tikka nakuttelee männyn kylkeen, jännittävä elämys on\nsilläkin toki vielä edessäpäin. Onko auki hakatun tunnelin pohjalla\nlihava toukka vaiko tyhjä kuori?\n\nEräänä iltapäivänä osautuu heidän päivällisnuotiolleen kolmas\nmetsänkävijä, naapurikylän nuori opettaja, jonka kärpäsenä on\nurheiluharrastus ja retkeily. Vielä toinenkin kärpänen hänellä on,\npiristävän virkeä ja kaunis, kielii kaikkitietävä metsämies. Se ei\nlentele niityillä eikä metsissä, vaan surisee aurinkoisessa huoneessa,\ntarkemmin määriteltynä tämän kylän koulun uuden opettajattaren\nikkunassa. Saattoipa hyvinkin surista, eihän tuo mikään ennen\nkuulumaton ihme ollut keväisessä luonnossa.\n\nOlipa kärpänen kumpi tahansa, tahi vaikka kumpainenkin, pyydystäjä joka\ntapauksessa on keväistä intoa täynnä. Hän on juossut itsensä hikeen,\nriisuu nyt paitansa ja hankaa nahkaansa sulavalla lumella. Rinta uhkuaa\nnuorekasta voimaa, vesipisarat tirskahtelevat niskaa ja käsivartta\npuristelevasta kourasta. Eivät sanatkaan ole miehellä takuiden takana.\n\n— En minä käsitä, miten ihminen, tällainenkaan kansan valoksi\ntarkoitettu talikynttilä ollenkaan eläisi, edes kituenkaan palaisi,\nellei saisi liikuntoa, kevättä ja aurinkoa!\n\n— Kuinka palaisikaan? Mutta sitä minä en olisi osannut aavistaa,\nettä hänen tällaisenakin päivänä tarvitsisi lähteä noutamaan tulta\nnaapurikoulun ikkunan...\n\nKynttilä pyörähti kipakasti ympäri, lumisohju hänen kädessään\npuristui tirskuvaksi palloksi, minkä johdosta metsäneuvojan lause jäi\nkeskeneräiseksi.\n\n— Tule puraisemaan oikeiden metsämiesten nuotiolla palvattua\nsuolasilakkaa, äläkä turhaan pallojasi tirskuttele!\n\nNuori taistelukukko heitti paitansa kuusen oksalle auringon\nkuivattavaksi ja istahti nuotion ääreen. Hän maistoi palvattua meren\nkalaa, narskutteli happaman näköisenä ja haistoi välillä.\n\n— Minusta tuntuu kuin tämä Oolannin kiertolainen ennen paistamistansa\nolisi kastettu tervapataan.\n\n— Tottakai se on kastettu. Onpa siinä meillä opetusisä, toisia valistaa\neikä tiedä, miten metsämies silakkansa paistaa.\n\n— Tervassa ja tervatulessa, kyllä minä sen tiedän. Mutta tässäpä\ntuntuu vielä muutakin omituista makua, en minä osaa sanoa, mitä tässä\ntuntuukaan.\n\n— Kuuletko, mitä hän sanoo? Retkeilijä hän on olevinaan ja kummastelee\nmuurahaisöljyn makua metsämiehen muonassa.\n\n— En minä sitä kummastele, mutta kohtuus kaikessa. Minun mielestäni\ntervakastikkeen yksinään pitäisi riittää härskiytyneelle silakalle.\n\nNäin he veistelivät. Kansankynttilä irvisteli silakalle, metsämies\nvuoleskeli katajanappulaansa, joka oli ohentunut niin vähäiseksi, ettei\nsiitä enää tullut edes tikkunappia nuttuunsa.\n\nOpettajalla ei ollut mihinkään kiirettä. Tietysti hänellä oli kiire,\nvaikka ei tahtonut sitä tunnustaa. Hänen retkeily-ohjelmiinsa tuli\ntänään paha laskuvirhe. Metsämies ja talonomistaja ehdottivat\nnäet, että jäljelläoleva iltapäivä käytettäisiin pitäjän tulevan\nurheilukentän alustaviin tutkimuksiin, eikä hän voinut tästä tehtävästä\nkieltäytyä. Keskuskenttä, koko pitäjän yhteinen, oli jo vuoden päivät\nollut hänen kolmas kärpäsensä.\n\nHuhtakankaan nummitasanne, josta yli-ikäinen tukkipuumetsä viime\ntalvena kaadettiin, oli maanlaatunsa puolesta aiottuun tarkoitukseen\nkiistattomasti pitäjän parhain paikka. Se oli kuiva ja kimmoisa\nnytkin jo, vaikka sammalkanervikko vielä makasi maahan latautuneena\ntalvisten lumikinosten jäljeltä. Ojitusta sen kuivattamiseksi tuskin\ntarvittaisiin, eikä edes suurempia tasaustöitä kantojen poistamista\nlukuunottamatta. Yksi paha virhe siinä oli. Se sijaitsi pitäjän\nmaantieteellisessä keskuksessa eikä järvien takana kirkonkylässä, kuten\nmuut yhteiset ja kunnalliset laitokset. Tietä maantieltä lähtien olisi\nollut raivattava toista kilometriä, elleivät kentän käyttäjät opettajan\nhyvää esimerkkiä seuraten yhdistäisi urheilunautintoihinsa retkeilijän\nriemuja ja rientäisi keskuskentälleen metsäpolkuja ja korpiteitä.\n\nMetsäneuvojan ehdotuksesta kokeiltiin tulevan keskuskentän luonnon\nkimmoisaa juoksurataa. Aloitteen tekijä johti ensimmäisen kierroksen,\nopettaja toisen ja maanomistaja kolmannen. Hän laajensi soikiopiirin\nnormaaliradan suuruiseksi, pyöristi kurvat ja oikaisi suorat.\nViimeisellä suoralla muinaisen suurkilpailijan veret läikähtivät ja\nvauhti kiihtyi. Ulompana ilta-auringon valossa värisevä satapäinen\nvirpimetsä humisi täysinäisen penkkirivistön katselijapaikoilla.\n\nMyönnettiin kunnia voittajalle, vaikka hänen voittonsa olikin kaikkea\nmuuta kuin kiistaton. Ensiksi: juoksumatka oli mielivaltaisesti hänen\nmäärättävissään, toiseksi: kelloa ei soitettu, kolmanneksi: maalinauhaa\nei viritetty ja tämän lisäksi: Oliko kolme ratakierrosta olevinaan\njokin laillinen kilpailumatka? Ehkä oli, vaikka sen määrää ei suvaittu\nmuille kilpailijoille ilmoittaa. Ei tiedusteltukaan, huohoteltiin vain\nselällään maaten päivän puolella kanervikkorinteessä.\n\nSeuraava harjoitus päätettiin pitää ensi sunnuntaina aution Pykälistön\ntorpan vasikkalaitumella talon etäisimmällä takamaalla. Se olisi\nretki, oikea eräretki, naiset ja esikoiset mukaanotettuina. Ellei\nopetusisällä olisi naista valmiiksi katsottuna, niin sopisi etsiä.\nHänen käytettävissään oli aikaa, monta keväistä päivää. Mies lupasi\netsiä, ainakin yrittää pomppasi jaloilleen ja katosi omille teilleen.\n\nHän onnistui tehtävässään. Sovittuna aikana lauantain ikäpuolella oli\nNiemelän pihamaalla yölliselle erämatkalle lähtijöitä kolme miestä ja\nkolme naista. Innokkaimpina hyppelehtivät esikoiset, joita oli vain\nkaksi, seikka, jota ei voitu auttaa. Talon pikku Elsa joka nukkui\npäiväuntansa, jäi Nestorin muorin huomaan. Ennen matkalle lähtöä\nesikoiset käsi kädessä hiipivät hänelle hyvää yötä toivottamaan.\n\nMatkareitti kävi aluksi veneellä järven yli, joka edellisenä päivänä\noli luonut jääpeitteensä. Saman tien koettiin haukirysät, joista\nsaatiin muonan lisää kala mieheen ja yksi ylimääräinen lahjakappaleeksi.\n\nJärven takaa oli jatkettava matkaa jalkaisin. Vanha jo osittain\numpeutunut metsänkävijöiden polku johdatteli somasti milloin\nkevätahavassa kuivahtaneiden kangasmaiden, milloin kosteauhoisten\nlehtipuumetsien lävitse. Vaihtelevaa virkistystä tarjosivat kapeat\nniityt ruskeine risuaitoineen, vihertävine ruohomattoineen ja raisusti\neteenpäin rientävine puroineen. Niitty kokonaisuudessaan näytti\nrientävän kesää vastaan. Se oli muodoiltansa ja väreiltänsä leppoisa\nkosteikko, voitollisesti eteenpäin kulkevan elämänruhtinaan valtatie.\nMissä hän liikkui, siellä vedet solisivat, mihin hän astui, siinä ruoho\nviheriöksi, kukkaset alkoivat loistaa ja koivun latvat kurkottelivat\nvihertäviä virpioksiansa risuaitojen ylitse.\n\nPuolimatkan vaiheessa sijaitsevalla pikku niityllä pysähdyttiin\nlevähtämään. Ränstyneen veräjän vieressä oli lato, jonka katto oli\nsisään pudonnut. Mitäpä ladon katosta, ylhäällä korkeni sininen\nkupukatto ja aurinko paistoi oviaukosta sisään. Sirkka-Liisa ja\nopettajatäti juoksivat niitylle sinivuokkoja, poimimaan, mutta miesväki\nrakenteli yhteisvoimin myllyn, koska houkutteleva veden porina kuului\nrisuaidan alta. Siitä tuli neljän miehen yhtiömylly, ruismylly ja\nvehnämylly. Ylimmäiseksi mylläriksi valittiin ajatuksen aatteellinen\nisä. Vuokkojen poimijat kukittivat hänen virkalakkinsa. Vain kaksi\nkirkasta nappia näkyi sinisen kukkakiehkuran keskeltä. Ne olivat\nylimyllärin riemusta ja ylpeydestä loistavat silmät.\n\nMyllyä ei kauan joudettu jauhattamaan, koska oli kiiruhdettava\neteenpäin. Ennen iltaa oli uudessa leiripaikassa kenties tehtävä\nvielä paljon töitä yöpymistä varten, vuodepatjat täytettävä, uunipuut\npilkottava, mikä tietää, vaikka koko talon katto nostettava, jos se\nolisi sattunut putoamaan sisään.\n\nEi ollut pudonnut kattoja sisään, ei tuvassa eikä navetassa, ei edes\nmaasaunassa, joka ylimyllärin ja hänen kukittajiensa mielestä oli\nautiotalon ihmeellisin nähtävyys. Miehet sahasivat ja pilkkoivat\npieniä puita saunan lämmittämiseksi ja tuvan takkauuniin iltaa ja yötä\nvarten. Saunan uuniin viritettiin tuli. Savua tunki esiin uunin suusta\nja kiuaspäällystän kaikista kiven koloista. Mutta siitä ei kenenkään\ntarvinnut olla huolissaan, koska kivet jo entisestään olivat niin\nmustia, etteivät olisi voineet tulla enää sen mustemmiksi, harmahtava\nsavu pikemminkin vain valkaisi niitä.\n\nKun saunan uuni oli saatu viritetyksi, alkoi miehille totisempi\ntyö, vuodepatjojen teko. Oikeastaan tämä työ kuuluisi naisille,\nja kiistämättä he sen suorittaisivat, jos talosta vain löytyisi\nvuodepatjoihin tarvittavia olkia tahi heiniä. Etsiminen osoittautui\nturhaksi ja niin miesten oli otettava tämäkin asia hoidettavakseen.\nEipä heillä enää muuta työtä ollutkaan, paitsi saunan lämmittäminen,\nmikä ei ole työtä vaan huvia.\n\nHe lähtivät metsään, joka on aina ollut ja on aina oleva tämän kansan\nisompien ja pienempien pulmien pelastus. Sieltä löytyi patja-aineita\nkuin parhaimmasta tavaratalosta: kanervaa, havunoksaa, sanajalkaa,\nkuusenpartaa, mitä lajia ja laatuhienoutta herrasväki vain haluaa.\nKerättiin ja kanniskeltiin pihamaalle kaikkia niitä. Siitä vuoteitten\nvalmistajat saivat itse valita.\n\nSaunan uuniin lisättiin puita monta kertaa. Missä ovat\nvedenlämmityskivet? kaipaili ylimylläri. Niitä ei löydetty saunasta\neikä saunan takaa. Lienevätkö hävinneet vai eikö sellaisia tässä\nsaunassa ole ollutkaan? Opettaja-setä ja Lauri-setä eivät ole\nvedenlämmityskiviä milloinkaan nähneet, Sylvi-täti ei ole kuullut\nniistä puhuttavankaan. Ylimylläri kertoi ja isä sopivilta kohdilta\ntäydensi, miten vesikivet hiilien alla kuumennetaan, kepillä esiin\nkaivetaan ja vesiämpäriin pudotetaan. Sellaiset taikakivet on heti\nhankittava tähänkin saunaan! Mutta mistä vesiämpäri saatiin, mistä\nminkäänlaatuista vesiastiaa näin autioitetussa talossa? Siinä jälleen\npulma. Entä kylpyvihdat? Tehdään työjako. Naisväki suostui huolehtimaan\nkylpyvihdoista, miehet vesiastiasta. Taas etsiskelyä ja mietiskelyä\nkartanolla ja metsissä. Meilläpä on jo kylpyvihdat! riemuitsivat\nnaiset. On meilläkin vesiastia! ilmoittivat miehet.\n\nEmännän ruokakello kutsui aterialle. Se oli harvinainen ruokakello,\npajupilli, jonka näppärä emäntä itse keittopataa hoidellessaan\nlinkkuveitsellä oli tehnyt.\n\nTämän välityönsä vuoksi hän ei kuitenkaan ollut unohtanut\nmausteita kalakeitostaan. Siinä oli riittävä suola ja tarpeeksi\npippurimustikoita. Kotilahden hauenpäät mulkoilivat niin ystävällisesti\nkuin mahdollista. Lautasia oli vain kolme kappaletta. Perheiden täytyi\nsyödä yhdestä, samoin opettajien. Luonnollisesti aterioiminen olisi\nvoitu järjestää myös niin, että miehet olisivat odottaneet, kunnes\nnaiset olisivat syöneet. Mutta tällaisessa tapauksessa odottavan aika\non pitkä, ja keittokin odottaessa olisi pahasti jäähtynyt. Täytettiin\nlautaset niin monta kertaa, että pata tyhjeni, mutta urakkaa siinä oli\nkaikilla.\n\nHeikki-setä ja ylimylläri käväisivät katsomassa saunaa. Se ei ollut\nvieläkään valmis kylvettäväksi, savutikuraa oli huone puolillaan\nkatosta päin katsoen. Sirkka-Liisan isä ehdotti, että saunan\nselkenemistä odotellessa mentäisiin katsomaan auringon laskua torpan\nyläpuolella olevalle kalliomäelle. Hän oli käynyt siellä ja havainnut\nnäköalan katsomisen arvoiseksi.\n\nKallio oli seudun korkein paikka. Sinne näkyi useita siintäviä\nkukkuloita. Niiden edessä ja välissä oli metsiä, niittyjä ja takamaiden\npikkutaloja, joiden uuninpiipuista ja lämpiävistä lauantaisaunoista\nsavut kiertyivät taivasta kohti. Lännen puolella aukeni järven selkä,\njonka jäät nähtävästi vasta tänään olivat hajautuneet railojen\njaottelemiksi lautoiksi. Taivaalla auringon yläpuolella oli muutamia\npilviä, joiden varjostuksen vuoksi aurinko ei häikäissyt katsojan\nsilmää. Aurinko oli lämpöinen säihkyvä pallo, sen rusko kultasi\nvedenpinnan ja siinä uiskentelevat jäälautat. Pieni metsää kasvava\npurppurainen saari näytti uiskentelevan jäätelien keskellä.\n\nLapset hyppelivät riemusta, aikuiset katselivat hämmästyksestä\nsanattomina. Tuskin kukaan heistä ennen oli tällaista luonnonkirjan\navautumaa silmiensä edessä nähnyt. Kuin yhteisestä sopimuksesta he\njäivät katselemaan harvinaista näkyä auringon laskuun saakka, lapset\nkäsityksin kahdella pienellä kivellä istuen.\n\nPunainen ihmeellinen aurinkopallo vieri hiljalleen järven väreilevää\npintaa kohti. Ennättäisikö se sinne koskettamatta edessään olevan\nmetsäniemekkeen puidenlatvoihin? Ennätti juuri, leikkasi jo\npysähtymättä vettä ja sammui sitä mukaa. Musta reuna suureni, tulipinta\npieneni, puoleen, neljännekseen, sitäkin kaitaisemmaksi, väriseväksi\nkultalangan kierukaksi, kunnes sekin upposi ja sammui. Sirkka-Liisa,\njoka värähtämättömin silmin Veikon kädestä kiinnipitäen oli katsellut\nkultapallon uppoamista hypähti seisomaan ja hyrähti itkuun.\n\n— Sinne se upposi! Aurinko hukkui järveen!\n\nVeikko nousi ja tarttui kaksin käsin hänen käteensä.\n\n— Älä itke, jäihän meille kultainen laiva! Katso tuossa!\n\nPieni metsäsaari jäätelien keskellä oli kuin purppuraisin purjein\nkaukomaille lähtevä satujen laiva.\n\nPian sekin häipyi tai purjehtiko pois. Ei ketään haluttanut katsella\nenää tavallista saarta, tummenevaa vettä ja harmaina uiskentelevia\njäälauttoja. Muistettiin, että oli kiiruhdettava saunaan. Savukitura\nkaton puolesta lienee hävinnyt jo olemattomiin.\n\nNaiset kylpivät ensiksi. Tämä kohteliaisuuden osoitus miesten\npuolelta ei kysynyt erikoisempaa uhrimieltä, koska he tiesivät, että\nsavusaunassa viimeiset löylyt ovat parhaimmat, jos vain lämmintä\nriittäisi. Luultavasti riittäisi, vaikka aamupuoliin. Naisten tekemät\nkylpyvihdat olivat jotakin erikoista, vähintään maasaunan viimeisten\nlöylyjen veroiset. Ne oli koottu ja kauniisti nidottu keväisen metsän\npihkaisimmista aineksista. Kaikkein pienintä osaa näyttelivät niissä\nkoivunvarvut. Niiden lehdet olivat vielä pienet, tuskin hiirenkorvalla.\nSitä rehevämpinä kukoistivat lepän urvut, pajun kissat ja rimpsuavina\nhetaleina hulmuavat haavan kukkaset. Kun tähän seuraan oli sopivasti\nyhdistetty vielä kanervan varpuja, kuusen ja katajan oksia sekä\nmuutamia muita kevään voimakkaimpia yrttejä, niin löylyä tuskin\nollenkaan olisi tarvittu, ei ainakaan tuoksujen lisäämiseksi.\n\nJos naisten kylpyvihdat lajirunsaudessaan olivat kaiken kiitoksen\nyläpuolella, niin samaa tunnustusta ei suinkaan voitu antaa miesten\ntoimittamasta vesiastiasta. Se oli pitkä ja kapea ja vuoti kummastakin\npäästä. Veikko arveli, että se oli kuin pieni puro, jonka reunat olivat\nvielä jäässä. Aikoinaan se oli toimittanut torpan lehmien juoma-astian\nvirkaa; mutta jos se vuoti jo yhtä paljon silloin kuin nyt, niin\neivät lehmät paljoa siitä kostuneet. Sen pohja- ja sivurakojen\ntukkeamiseksi käytettiin kaikki löydettävissä olevat vaateriekaleet,\nmutta siitä huolimatta se ensimmäistä kertaa järvestä kannettaessa\nvuoti kuin hölmöläisten paloruisku. Veikko tarttui kahteen viimeiseen\nsanaan. Hölmöläisten paloruiskusta oli kerrottava uusi satu. Kenen\noli kerrottava? Siitä vedettiin arpaa kolmella heinänkorrella.\nLyhyimmän korren nykäisi Heikki, opettaja-setä, jolle se toisten asiaan\nosallistuneiden mielestä kuului arpomatta. Hän pyysi ja sai armonaikaa\nhuomiseen. Saunassa kerrottaisiin, huomenna aamupäivällä. Siellä olisi\nsilloin sopivan hämärää ja lämmintä.\n\nEnsimmäinen kylpyesitys kesti tunnin, jälkimmäinen nähtävästi olisi\nkestänyt kaksi, ellei ainoa kotoa matkaan varattu kynttilä olisi\nloppunut kesken näytöksen. Opettaja, joka aina oli valmis kaikkia\nasioita selittämään, esitti sellaisen väitteen, ettei tässä saunassa\nvarmaan ennenkään oltu kynttilän valossa kylvetty. Kun vähän aikaa\nkärsivällisesti istuttaisiin niin jokainen kylpijä valaisisi kynttilän\ntavoin. Tämä ei ole mikään ihme, vaan luonnollinen ilmiö, koska\njokaisen kylpijän iho on tulen punainen, saunan seinät ja katto sitä\nvastoin pimeät kuin sysi. Ei kenelläkään ollut kärsivällisyyttä\njäädä odottamaan tämän luonnonilmiön tapahtumista, ei keksijällä\nitselläänkään.\n\nTuoksuvilla pehmikkeillä täytetyt makuupatjat oli aseteltu\npuoliympyrään parhaimmillaan roihuavan takkatulen ääreen. Ne olivat\nkorkeita kuin pakkaamattomat heinäkuormat, kukaan ei vielä ollut\nkerinnyt tai eikö ollut uskaltanut pehmittää niitä. Kylpijöiden\njälkijoukosta pompahti mies, joka kerkisi ja uskalsi. Sirkka-Liisa\ninnostui hänen esimerkistään, sitten Heikki-setä ja tuota pikaa koko\njoukko. Iloisen vapaaliikeohjelman jälkeen oli kolmesta kuoresta kokoon\npantu patjavuode kuin painimatto, siinä ei ollut koskematonta kulmaa.\n\nPuut paloivat ja raukenivat hiiliksi. Uusia puita heitettiin pesään.\nJälleen pieni torpan tupa valkeni ja lämpeni mitä kodikkaimmaksi\nmajaksi. Veikon isä kertoi tulen ääreen istuville tuvan entisistä\nasukkaista.\n\nHe olivat nimeltänsä Mikko ja Miina. Heillä oli aikoinaan ollut\nlapsiakin, kolme poikaa ja kaksi tyttöä. Mutta niihin aikoihin, jolloin\nhän täällä heidän torpassaan ensi kerran kävi, he asuivat jo kahden.\nSuuriksi päästyään lapset olivat rientäneet omille teilleen, kerran\nviidessä vuodessa kävivät katsomassa, kirjoittivat, jos muistivat.\nMutta vanhukset muistelivat heitä sitä useammin tämän takan ääressä\npitkiä iltapuhteita istuessaan.\n\nMikko oli pieni iloluontoinen vekkuli. Hän kiskoi pitkät talvet\nvalkoisia päreitä ja kutoi niistä kylän emännille kauniita villakoppia.\nNiitä oli vuosien mittaan valmistunut tässä tuvassa sadoittain. Miina\nkuljetteli kopat kelkalla kylään ja kaupitsi ne, samalla kun nouti\ntaloista omia kehruuksiansa. Miina oli vielä pienempi kuin Mikko.\nKorkean koppakuorman takaa häntä ei näkynyt ollenkaan. Mutta kun kuorma\nkuitenkin liikkui, niin saattoi päätellä, että Miina siellä oli. Kukaan\nmuu näin pikkuinen ei olisi saanut niin suurta kuormaa liikkumaan.\nKesäisin hän kantoi kaikki kuormansa: lehtikerppuja, heiniä,\nsammalturpeita. Aina, milloin kertoja kesäisin oli torpassa käynyt, hän\nnäki viheriäisen kerän liikkuvan navettaa tahi heinälatoa kohti. Ja\nkun tällöinkään ei ihmistä näkynyt, vaikka heinäruko tahi kerppukasa\nliikkui, niin katselija saattoi helposti päätellä, että....\n\n— Miina sieltä tulee, auttoi Heikki-setä.\n\n— Mutta miksi Mikko ei kantanut eikä vetänyt kuormia? tiedusteli\nSylvi-täti, jonka nähtävästi kävi jo sääliksi Miinaa.\n\nSiihenkin oli luonnollinen selityksensä, jonka kertoja oli sattunut\nkuulemaan. Mikko oli joskus lähtenyt viemään koppakuormaansa kylään.\nKopat kävivät tällöinkin kaupaksi, mutta Mikkoa itseään ei ruvennut\nkuulumaan kotiin, ei ensimmäisenä päivänä eikä vielä toisenakaan.\nKolmannen päivän iltana Miina veti hänet kelkalla kotiin. Se\noli viimeinen kerta, jolloin Mikko pääsi koppia kaupitsemaan ja\nheinäkuormia kantamaan. Miina epäsi hänet aina tokaisemalla: Et\nsinä kuitenkaan sen kanssa kuumalla kotiin pääse! Mitenkäpä Mikko\nolisi päässytkään, kun ei päässyt enää edes yrittämään. Miina oli\npienuudestaan huolimatta tavattoman itsepintainen ja pitkämuistinen,\nja niin Mikko tästä lähtien elämänsä viimeiseen ehtooseen sai vain\nkuokkia, niittää, hakata halkoja, rakennella koppia. Miina kantoi\nja veti kuormat, hyvitteli lehmää ja Mikkoa ja hapatteli hänelle\npuukehloissa hyvää viiliä. Kunnes hän vihdoin vuosien kuluttua\nviimeisen kerran pesi Mikon pään ja veti hänet kirkonkylään. Mutta\nsiitä päivästä lähtien kuormat lakkasivat liikkumasta, lehmä lypsämästä\nja viilit happanemasta. Miina luovutti torpan taloon. Mitä hän sillä\nenää olisi tehnyt, kun lapset olivat jättäneet ja Mikko pois mennyt.\nHän eli vanhain kodissa pari vuotta. Siellä hänen ei tarvinnut vetää\nenää kuormia, ei muuta kuin kehrätä, mikäli halutti. Niin helpoilla\npäivillä ei Miina kauempaa kestänyt. Kuormia olisi pitänyt vetää,\nkantaa ja raataa torpan ja Mikon hyväksi.\n\nMikon ja Miinan historian loppuessa oli jo kolmas pesällinen\nheidän entisen tupasensa takkauunissa hiilille ehtinyt. Tuoreita\nhauenviipaleita levitettiin hiilille paistumaan, paistiperunoita\noli jo aikaisemmin kätketty hiilien alle kuumaan tuhkaan. Kun niitä\nhetken kuluttua ruskeaksi paahtuneiden kalaviipaleiden ja kotoisten\nvoileipien höystämänä maisteltiin, arveli Veikko, etteivät ne\nolleetkaan perunoita, vaan omenoita, johon opettaja-setä lisäsi, ettei\nhän milloinkaan tätä ennen ollut syönyt näin maukkaaksi paistuneita\nomenoita. Sirkka-Liisan äiti kiitteli hiilillä paistettua kalaa,\nopettaja-täti Mikon ja Miinan tupatunnelmaa. Hänen mielestänsä siitä\nolisi voinut sepittää runon, jos kenellä olisi ollut niitä lahjoja.\n\nPerunat loppuivat, hehkuva hiillos painui ja himmeni. Äänettömänä yksi\ntoisensa jälkeen raukeni yhteiselle vuoteelle. Kevätyön hiljaisuus\ntäytti vanhan autio torpan metsittyneet tienoot. Hiiriemo, jonka pesä\nsijaitsi väkivaltaisesti pois riipaistun lehmänkaukalon alla, rohkeni\nnyt vasta perusteellisemmalle tutkimusmatkalle. Kaukalo oli poissa.\nKoko hiiriemon maailma oli paikoiltaan siirretty. Uskaltaisiko näin\nlevottomina aikoina suojattomaan pesään enää kevätpoikasiaan synnyttää.\nTäytyi uskaltaa, koska oli pakko. Hengen uhallakaan ei ollut varaa enää\nuuden pesäpaikan etsiskelyihin.\n\nMutta Mikko Repolainen, vanha kettu nousi vaivattomasti rakennetusta\npesäluolastaan, torppari Mikon perunakuopasta, kaapaisi multaa\ntakatassuillansa ja tunnusteli ilmaa herkän kostealla kuonollansa.\nPuita pilkkoivat, saunan lämmittivät, takkauunissa polttivat tulta\npitkin iltaa. Nyt tuvan lattialla makaavat. Tuolla tavalla ei\nautiotalossa menettele, joka jäädä aikoo. Kiertolaisia, mustalaisia\nmitä lienevät.\n\nVanha veijari tuhahtaa halveksivasti herkkätuntoisella kuonollaan. Se\nmielii tehdä pientä pilkkaa kiertolaisista, joilla ei ole edes koiraa\nmatkassaan. Hipsutellen se juoksee iltatoimilleen saunan ovelle, johon\njättää selvästi havaittavat merkkinsä, innostuu kepposestansa ja silmät\nkiiluen häntä oikoisenaan hiipii tuvan nurkalle saakka, kuuntelee,\nnuuskii ja merkitsee senkin.\n\nKukaan tuvassa ei enää kuule, koska uniperhonen hyrisee tai Miinan\nrukkiko lienee. Lapset nukkuvat, purjehtivat jo kultalatvallansa\nkaukaisen meren satusaareen. Raukeavat siitä aikuisetkin antoisan\neräillan uuvuttamina uniperhon nukuttaviin hyrinöihin.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nOn juhannuspäivä. Talon avoikkunalle nostettu kovaääninen »huutavaisen\nääni», joksi Nestori on sen ristinyt, soittaa ja veisaa, suuriäänisesti\njulistelee Jumalan sanaa. Talon väki kuuntelee, mikä missäkin. Myös\nNestori ja Riikka ovat lähteneet taloon juhannuskirkkoon, isäntäväki\non kutsunut vierailemaan. Riikka istuu lehtimajan katveessa, uusi\ntyttären lahjoittama pumpulipuku ensi kertaa yllään. Nestori loikoo\nkyynärpäittensä varassa pihamaalla. Hänelle ei aurinko mitään mahda,\nlämmittää vain. Paikka ja ympäristö on ylen tuttu. Pian kolmekymmentä\nvuotta hän on siinä ruokaperäisiään loikonut, heinätikulla\nhammaskolojaan rassaillut ja pihamaan kirpeästi tuoksuvaisia\nyrttiruohoja haistellut. Monta kertaa on pihaturpeesta esiin\nkaivautunut ja paidanpoveen kätkeytynyt keltiäinen. Vaanii kai nytkin,\nvaikka koko maailma veisaa. Välittäisikö se siitä, jumalansanasta,\npirulainen.\n\nVirren veisuu päättyy ja pappi alkaa lukea päivän epistolaa. Ennen\nmuinoin sitä noustiin seisoaltaan kuuntelemaan. Se oli silloin, kun\nseurakunta vielä yhdessä kuunteli ja kirkotteli. Nykyään kuuntelee\nkukin, miten haluaa, ellei mitenkään halua kuunnella, niin lyö\nmasiinansa kiinni. Annahan olla, mitä sieltä tänään julistetaan.\n\nNestori nyhtäisee kätensä ulottuvilta kaksi valkoista apilan kukkaa\nja tunkee ne sieraimiinsa. Apilan kukkien haisteleminen on yksi\nhänen halutuimpia kesäisiä nautintojaan. Onpa mainiota, kun jo papin\nsaarnan ja juhlapyhän kirkonmenojen aikana ihminen saattoi itsellensä\ntällaisia nautintoja kustantaa. No, nyt pappi aloittaa. Ole hiljaa\nja kuuntele, vanha syntisäkki ja sinäkin akka siellä, toinen hyvä\nsyntinen vaimo! Nestori kääntyy saadakseen kuulevan korvansa paremmin\nvastaanottavaiseksi.\n\n»Lohduttakaat, lohduttakaat minun kansaani», sanoo teidän Jumalanne.\n\n»Puhukaat sydämellisesti Jerusalemille ja julistakaa sille, että sen\nsotimisen aika on päättynyt, että sen pahateko on sovitettu, että se on\nkaksinkertaisesti saanut Herran kädestä kaikkien syntiensä tähden.»\n\n»Huutavan ääni kuuluu: Raivatkaa korvessa tie Herralle, tasoittakaa\npolku erämaassa meidän Jumalallemme...»\n\n— Huutavaisen ääni sielläkin. Mahtoiko äänen voimassa riittää tälle\nmeidän talon masiinalle? Näin itsekseen mutisten Nestori nousee\nryntäilleen. Saarnaajan ääni jatkaa:\n\n»Kaikki laaksot korotettakoon, kaikki vuoret ja kukkulat alennettakoon,\nkoleikot tasoitettakoon ja vuoriselänteet tehtäköön tasangoiksi.\n\nJa ääni sanoo: Saarnaa! Ja hän sanoi: Mitä minä saarnannen? — Kaikki\nliha on kuin ruoho ja kaikki sen kauneus kuin kedon kukkanen.\n\nRuoho kuivuu, kukkanen kuihtuu, mutta meidän Jumalamme sana pysyy\niankaikkisesti. Amen!»\n\nTekstin lukemista seuraa hetken tauko. Huutavaisen ääni ikkunalla\nvain itsekseen hiljaa rätisee, valkorintainen poutapääsky kirskuu\ntuuliviirin laikalla. Jo kuuluu taas etäisen kirkon ääniä, joku niistää\nnenäänsä, toinen rykäisee. Se kuuluu selvemmin kuin pääskyn vikerrys,\nniinkuin joku olisi rykäissyt tyhjään maitokannuun vieressä olevan\nkaivon kannella. Pappi kuuluu ottavan luetusta sanasta kiinni.\n\n— Lohduttakaat, lohduttakaat minun kansaani! sanoo Herra.\n\nHän ei jatka tuttua tietä tämän pitemmälle. Taitava sananselittäjä,\nkuten vanha perunankaivumies, selvittää vain turpeen kerrallaan.\nTällöin poimijakin kerkiää noppaista jokaisen mukulan. Kyllä sinun\nkelpaa kaivaa ja lohduttaa, kun on tuollaiset värkit, koko maailma\nkuin kaivonkannelle kumottu maitokannu. Toista oli meidän pitäjän\nrovastivainajan aikoina. Kylmässä pöntössä hänen täytyi paukuttaa,\nei toki juhannuksena, vaan jouluna. Sanankuulijat ramppasivat\nkymmenvirstaiset kirkkotaipaleensa kesän helteissä ja talven\npakkasissa. Saivat siinä hevosetkin juosta ja pakkasessa tahi\nkärpäsissä kirkkomäellä värjötellä.\n\nLiian kauaksi huomaa auringon paisteessa loikoileva sanankuulija\nloitonneensa. Ellei ripeämmin poimi, niin luokoa tulee, mullan alle\nkohta jää moni kaunis mukula, varteenottamatta selittäjän sana.\n\n— Lohduttakaat... lohduttakaat... sanoo Herra. Tuollaisilla\nvärkeillä kyllä ehtii lohduttaa, jos kannun suulla pauhaa oikea mies\nniinkuin rovastivainaja rippikoulun aikoina. Voi, pojat, miten hän\nselitti historian suurtapahtumat, vedenpaisumuksenkin. Rakennettiin\narkki, kolmikerroksinen ja kamareilla varustettu, pikitervan ja\ntappuratilkkeiden kanssa. Niin pitääkin rakentaa, jos puusta rakentaa.\nMeidän nuori isäntä rakennuttaa rautabetonista ja sementtitiilistä.\nLujaa on tarkoitus tehdä, mutta ei niistä aineksista ainakaan Noakin\nolisi sopinut vesilaivaansa rakentaa. Pohjaan se olisi painunut kuin\nriippakivi. Pohjaanko? Mitä pohjaan, kun ei olisi noussut edes pohjasta\npintaan, ei paikaltaan liikahtanut enempää kuin kallion napa.\n\nNestori vilkaisee syrjäsilmällä muoriin, joka lehtimajan katveessa,\nkädet helmassa kuuntelee huutavaisen ääntä. Niinkuin ei elämässään\nolisi mitään muuta tehnytkään, ei ajatuksissa, sanoissa eikä töissä.\n\nMies havahtuu jälleen pitkälle eksyneistä mietteistään. Kaikkeen\nihmisen pitää kaivautua kirkkaana pyhäisenä päivänä kesken\nsananselitysten. Varmaankin se vanha kehno ihmisen ajatusta noin\nriivaa ja kyyditsee, että noukkimatonta luokoa karttuisi ja selittäjän\nparhaimmat perunat peittyisivät unohduksen turpeen alle.\n\nHän kääntyy rienaajalle ja muorillekin vihoitellen vielä enemmän\nsyrjin karein. Kuuleva korva ei enää tähtäydy suoraan huutavan äänen\npuoleen, mutta sitähän voi kädellä auttaa, paljonkin. Selvä ulosanti on\nsuuren kirkon saarnamiehellä. Hänen sanansa napsahtelevat, putoilevat\nkovaäänisen kidasta kuin herneet peltiseulaan viimeistä puustaintaan\nmyöten. Ne ovat puhtaita profetaallisessa tulessa kirkastettuja rakeita.\n\n— Puhukaa sydämellisesti Jerusalemille ja julistakaa sille, että sen\nsotimisen aika on päättynyt, että sen pahateko on sovitettu, että se on\nkaksinkertaisesti saanut Herran kädestä kaikkien syntiensä tähden!\n\nSiinä sitä rivahti, ihan täysi latinki. Puhukaa Jerusalemille....\nKuinka puhuu sellaiselle, joka ei kuule kummallakaan korvallansa?\nKovakorvainen Herran palvelija se on aina ollut, tämä iankaikkinen\nkiertolainen, tämä nuttujen kauppias ja Jerusalemin suutari. Menehän\nsuoralta kädeltä julistamaan hänelle hänen pahat tekonsa sovitetuiksi,\ntekee uutta pahaa sitäkin enempi.\n\nEikä sotimisen aika vielä ole päättynyt. Sekään puhe ei tarkalleen\nottaen pidä paikkaansa. Japani sylkee Kiinaa silmille kuin kiukkuinen\nkissa ja Kiina, se vanha hampaaton tamma lopsii takakavioillansa,\njoissa ei ole kenkiä eikä nauloja. Ja kaikki muutkin kansakunnat\nnousevat. Niin nousevat, yksinpä tenavat vanhempiaan vastaan\nparemmissakin huusholleissa.\n\nHuutavan ääni paukahuttaa omia sanojansa väliin. Ja taas kuulijaparka\nhuomaa harhautuneensa pahasti. Hän todenteolla jo kimpastuu vanhalle\nharhauttajalleen, omalle minälleenkin. Onpa tässä poimija, hyväkin\nkuulija, silmät päässä kuin huuhkaimella, molemmat korvatkin vielä eikä\nkuitenkaan mitään kuule. Kaikille tässä talon puolesta sananpaukuttajat\nja kovaääniset kustannetaankin!\n\nHän nousee pihanurmelle istumaan, tempaisee apilankukat sieraimistaan.\nEi sanaa kuunnellessa yrttejä tarvitse haistella! Mutta saarnamiehellä\non jälleen seulassaan profetaallisia kirkastuksen rakeita:\n\n— Kaikki laaksot korotettakoon! Kaikki vuoret ja kukkulat\nalennettakoon! Koleikot tasoitettakoon ja vuoriselänteet tehtäköön\ntasangoiksi!\n\nÄlä, hyvä mies, enää yllytä häntä! Kyllä hänellä muutoinkin on jo\nhalu! Tämän talon tanhuvilla on vajaan vuoden aikana paukuteltu niin\nmonta kiveä hajalle, että sen minun vähäisen järkeni mukaan pitäisi\nriittää. Kaikki peltokivet, pihakivet, maantienupuratkin. Ja nyt hän\nkaivattelee maantienkulkijamilla kahden sylen syvyisiä ojia talon\nkelvottomimpaan rämekorpeen. Milloin tervaskanto tulee työkalun eteen,\nniin pötky alle ja poksis! Jos esteenä on kallion kulma, niin kaksi\nkovaa pötkyä: poksis! poksis! Metsärahoillansa hän totisesti Niemelän\nlaaksot korottaa ja koleikot tasoittaa. Älä sen enempään yllytä häntä,\nälä herran tähden!\n\nOlisi mukava nähdä, mitä ukko sanoisi, jos vielä eläisi. No, eipä\npoika poksauttelisi, jos ukko eläisi, tai jos poksauttelisi, niin\nukko ei eläisi. Kuinka sopisivat samaan villakoppaan vanha siili ja\nkissanpoika. Laaksot korotettakoon.... kukkulat alennettakoon... Olihan\nsiihen aika jo tässä talossa, niin rahan, tavaran kuin kunniankin\npuolesta! Jo oli aika, herra nähköön!\n\nPistouvasitko vanha kitupiikki ainoan työmiehesi jalkaan koskaan\ntällaisia pyhäisiä verkahousuja ja nauhapatiinoita? Kutsuitko\nmilloinkaan häntä kesäisenä sapatinpäivänä maan annilla ja karjan\nytimellä suurustettuun pitopöytään? Näin kutsuu poika ja hänen\nemäntänsä. Kutsui sinunkin jalomuotoinen emäntäsi aikoinaan. Jos\nkuulet, niin vastaa!\n\nEt kuule. Älä kuulekaan! Nuku rauhassa turpeesi alla! Kuinka olisit\ntyömiestäsi kutsunut, koska sielusi ei tuntenut kutsumusta sellaiseen.\nSinulle itsellesi kelpasivat pyhänä ja arkena samat sapuskat kuin\nruosteelle, koille ja lattiapalkin alla nakerrelevalle rotalle:\nkupariromu, vanhat säämiskähousut ja valtiopankin painamat setelin\nriekaleet. Älä viitsi vaivautua! Nuku rauhassa, vanha mies!\n\nKovaääninen paukahtaa kuin nuoren isännän kantopommi. Ukkosta lienee\nilmassa. Nestori kääntyy päin ja tarkkailee selittäjän viimeisiä\ntekstisanoja:\n\n— Ja ääni sanoi: Saarnaa!.... Kaikki liha on kuin ruoho ja kaikki sen\nkauneus kuin kedon kukkanen.... Ruoho kuivuu, kukkanen kuihtuu, mutta\nmeidän Jumalamme sana pysyy iankaikkisesti. Amen!\n\nNestori silmäilee tuttua ruohomattoista pihamaata, nostaa siitä\nkatseensa laajemmalle viheriöitsevän pellon ja sen kesäkukkaisten\nketojen puoleen.\n\nNiin on kuin kirjoitettu on. Kun viikko pari kuluu vielä, niin\nheinäraudat teroitetaan. Katkeaa ruohon ja kukkasen kaula, sammakonkin,\njos se katkaisimien edessä torkahtaa. Yksi rääkäys ja hänen lihansa\non kuin ruoho, se katkaistu ruoho, iltapäivällä jo lakastuu, huomenna\nhaisee, niin mätänee katkaistu heinäkin, ellet visusti kuivaa ja\nhärkkäimille hajoittele.\n\nKaikki liha on kuin ruoho.... Niin on kovakin mies, herastuomarikin jo.\nKapakala, lipeäkala ilman tuoreutta ja voimaa. Mitä olet renkiparka\nkohta itsekään? Liha kuin ruoho. Ja kun sinussa ei ole edes lihaa, ei\njuuri muuta kuin ruoto ja kuori... Muori tuolla! Hänessä on lihaa, on\nollut myös lihanhalua. Eipä kovinkaan paljoa enää, ei sovi valittaa...\nLiha kuin ruoho ja kauneutemme katoavaista.\n\nHän kääntyy ja katsahtaa muoriin, joka lehtimajan katveessa pää\nnöyrästi taivutettuna, kädet hartaasti ristissä nukkuu. Nestori nousee\nja menee käsivarresta ravistamaan.\n\n— Herää jo! Isäntäväki kustantaa kirkonmenot ja kirkkopäivällisetkin\nvielä. Mitä tekee tämä? Antaa sielunvihollisen itseänsä tuolla tavalla\ntuuditella. Valmiiksi taritun sanan ääressä nukkuu! Ettes häpeä vähän!\n\nNäin yllätettynä, vakavasti nuhdeltuna muori jo häpeääkin. Hän\npyyhkäisee unet silmistänsä koettaen korjata, mitä vielä korjattavissa\non. Paljoa ei ole enää saarnasta jäljellä, muutama lopettajaissana\nja kirkas aamen. Se putoaa kuin umpilukko tyyneen järven pintaan.\nSitten seuraa virsi, jonka nuotti on tuttu, sanoista vain ei saa\ntäyttä selvää, vaikka monta henkeä yhteen ääneen on veisaamassa.\nVirren jälkeen kuulutetaan Helsingin seurakuntalaisia kristilliseen\navioliittoon: konttoristia, puuseppää, leskirouvaa ja neiti-ihmistä,\nketä ensimmäistä, ketä toista tahi kolmatta kertaa. Emäntä ilmestyy\nrapulle ja kutsuu sisään.\n\nTalon perheentupa on koristettu juhannusasuun kuin vanhan\nemäntä vainajan aikoina. Permanto kokonaisuudessaan on peitetty\nhaavanlehdillä, muuri, ikkunat ja seinät kukkivilla pihlajan\noksilla. Ikkunaruudut ovat kirkkaat, permanto, pöytä ja seinäpenkit\ntuoksahtavat pestyn puun raikasta hajua, joka miellyttävästi sekautuu\npermantolehtien ja kukkivien oksien kesäiseen tuoksuun. Tuntuupa kuin\nvanha pirtti olisi juhlan ylimmäinen vieras, vanha morsian, joka\nnuortuneena odottelee vieraita omiin kultahäihinsä.\n\nIsäntä toivottelee kotoisen väkensä tervetulleeksi. Tuvassa on Riikan\nja Nestorin lisäksi muonamies Heinosen Eemeli Mantoineen ja vakinaiset\nrakennusmiehet Koivulan Jussi ja Virtasen Jalmari sekä näiden lisäksi\ntaloruokaiset karjakko Vendla, sisätyttö ja nuori renkipoika Lovelan\nAapeli, samantapainen, mustalaispojan kokoinen vempele kuin tässä\ntalossa ennenkin samaa virkaa oli vuosipalkkalaisena hoidellut.\n\nEmäntä levittää pöydälle pitkän pellavaisen liinan, johon hän\nnäppärästi apulaistensa avustamana kanniskelee ruokia. Nestorin muori\nauttaisi mielellään heitä pöydän kattamisessa, mutta hänen on vaikea\nkeksiä, mihin kajoaisi. Mihin rakoon mahtuisikaan vanha lylleröinen\nihminen! Näppärästi kuin heittosukkuloina puikkelehtivat emäntä ja\nhänen nuoret apulaisensa pöydän, astiahyllyjen ja ruokakonttoreiden\nvälillä.\n\nTätä katsellessaan muori muistelee isännän äidin, Helena-emännän\naikoja. Jalo ihminen oli myös Helena-emäntä. Hyvin hänkin osasi työnsä\ntehdä, pitopöydätkin kattaa. Hän oli kooltansa suurempi kuin tämä\nnykyinen, mutta järjen juoksultansa vilkas ja käsistänsä aikoihin\nsaava, muutoinkin kuin eläväinen henki. Kuinka tämä nainen suostui\nverkkaiseen ikämieheen? Eivät sellaiset liitot koidu koskaan onneksi.\nNiinpä sitten tässäkin kävi, niinkuin kävi. Kuinka siinä kävikään?\n\nNestorin muori tempaisee kesähuivinsa päälaelta niskaan ja antautuu\nmuistelemaan sitä tapahtumaa. Hän vain ei tahdo saada oikeasta juonesta\nkiinni, pitäisi mennä pitkälle aina alkuun asti. Tässä ei liene enää\nniin etäisiin muisteloihin aikaa, koska emäntä jo uunilaatikoitaan\nnostelee. Mutta huomaamattaan muori etenee vielä pitemmälle omiin\nnuoruuden päiviinsä asti, josta välähtää esiin kirkas ja näköisä muisto.\n\nSe sattui rippikoulun edellisenä vuotena, jolloin hän palveli\nLeppäahossa paimenena ja lapsentyttönä. Pojat olivat hankkineet\ntaloon pienen pystykorvaisen koiranpenikan. Se oli viisas ja vikkelä,\nniin tavattoman kaunissilmäinen. Pientä pahaa se teki joka päivä,\nkaatoi kissan maidot, ratkoi emännän alushameesta kantinkinauhat.\nEi se tarkoituksella pahaa tehnyt, se oli vain niin ehtiväinen.\nEmäntä ei ymmärtänyt pentuparan leikkiä ja oli vihainen sille, löi ja\npotkaisi, vaikka ei siitä pennulle koskaan sattumuksia tapahtunut,\nniin vikkelästi se osasi väistää. Mutta yhtenä keväisenä päivänä\nemäntä keksi mielestänsä oivallisen keinon. — Tuosta penikasta tulee\nvihainen, lampuri mikä tulleneekaan! Se pitää kytkeä päiväksi sylen\nmittaiseen naruun meidän tallipässin kanssa! Niin meillä kotona ennen\nkoirat taltutettiin! Meillä kotona ennen! Se oli hänellä jokapäiväinen\nvirsi. Emäntää Leppämäessä ei uskaltanut kukaan vastustaa, ei äkäinen\ntallipässikään. Ja niin pentu parka kytkettiin siihen kovasarviseen\nmulkosilmäiseen pässikurikkaan sylen mittaisella ohjasnarun\nkappaleella, ja sitten pässi päästettiin valloilleen lammaslaitumelle.\nVoi, sitä pikkuista raukkaa! Pässi lipoi punaista kieltään, puski ja\nmulkoili ja taas puski, löi turvatonta kuin nurkkanuijalla. Pentu\nraukka ulisi ja värisi, mutta emäntä seisoi veräjäpuulla kädet\nmahtavasti lanteilla. Noin meillä ennen kotona...\n\nTytöt juoksuttavat uunilaatikoita ja kastikeastioita pöytään. Nestorin\nmuori juoksuttaa omaa muistojensa astiaa, lämpenee sitä tehdessään\nvanha lylleröinen ihminen, ei mitään mahda.\n\nMaantien vieressä väänteli puomivitsojansa Luokkasen Kalle, reipas\nja iloluontoinen tukkipoika. — Tuo on eläinrääkkäystä! sanoi Kalle,\nhyppäsi pentupoloisen avuksi ja tempaisi puukollansa narun poikki.\nEmäntä siitä ilmoihinsa nousi. Mitä tukkijunnareilla on tekemistä\nmeidän talon koiran kasvattamisessa! Solmii kiinni sen narun ja heti\npaikalla! Solmisiko Kalle? Vielä mitä, sivalsi nuoran palalla pässiä\npakaroille ja sanoi emännälle suorat sanat. Niin rohkeasti ei varmaan\nkukaan ollut tätä ennen sanonut Leppäahon emännälle. — Jos emäntä vielä\ntoisen kerran yrittää kytkeä avuttoman pennun kovasarvisen pässin\nrusikoitavaksi, niin... Luokkasen Kalle jatkoi niin rotevasti, ettei\nsellaisia sanoja rippikouluun aikovan tytön koskaan pitäisi kuulla.\nEmäntä punoitti ja pauhasi kuin ukkonen, huusi minullekin, kuulinko\nminä, mitä tuo hullu tukkilainen hänelle sanoi. En minä mitään kuullut.\nSen pennun pelastumisen vuoksi en voinut ajatella Kallesta pahaa enkä\ntoimittaa hänelle mitään pahaa. Hyvää olisin antanut, jos minulla olisi\nollut jotakin annettavaa. Mitäpä oli tyttöraasulla, lapsenlikalla.\nMutta Luokkasen Kallella oli. Heillä oli Kallen kanssa vielä paljon\nkahdenkeskistä hauskaa saman kesän syksypuolella.\n\nMuori hätkähtää, vilkaisee hätäisesti pöytään päin ja Nestorin puoleen.\n\nMitä muistelenkaan minä vanha vaivainen syntinen! Helena-emäntää,\nnuoren isännän äitiä minun piti ajatella, mutta sielunvihollinen, se\nvanha pässi johdatteli minut taas tuolla tavalla oman riettauteni\npoluille. Miksi eivät käske jo pöytään tahi sikojen kaukalolle\nhäpeämään. Että minä tällaisiin ajatuksiin nyt johduinkin, keskellä\npyhäistä päivää, vanha ihminen.\n\nHengessään Nestorin muori hätääntyy jo aivan. Hän tahtoisi katsella\nja ajatella vain pöytää ja pöydänkattajia, permannolle levitettyjä\nhaavanlehtiä ja seinille ripustettuja pihlajan kukkia. Hän tahtoisi\npistää lippusuitset päähänsä, niinkuin ne pistetään ympärilleen\nvilkuilevan vauhkon hevosen päähän. Kerta kaikkiaan muori poloinen nyt\njo lopultakin tahtoisi katkaista kaikki Luokkasen Kalleen yhdistävät\nsyntiset siteet, vähääkään epäröimättä, niinkuin Kalle katkaisi\ntuppipuukollaan narun Leppäahon pässin ja pennun välillä.\n\nEi siitä mitään valmista tule. Taas hän näkee vain värisevän pennun\nkiitollisen katseen ja Kallen roimasta kädestä saparoilleen saavan\npässikurikan vihasta punaiset mulkosilmät. Ja vaikka hän kuvittelee\nitsensä tuon pentupoloisen tilalle, niinkuin hän vaimo-raukka\nerheellisen elämänsä aikana monta kertaa oli jo ollutkin, ei hän voi\nvihata Luokkasen Kallea, joka hänelle ensi kerran syntisen taidon\nopetti. Kalle ei ottanut häntä pakolla, ei kukaan, ei Nestorikaan,\nvaikka hänellä olisi ollut siihen oikeus ja vaikka hän monta kertaa on\nollut yhtä vihainen kuin Leppäahon suuri tallipässi.\n\nNestorin muori ihan hypähtää penkillänsä. Herra Jumala, näitä minun\nmuistojani ja pyhäisiä ajatuksiani! Tällaisessa mielessäkö minä\ntalon pitopöytään ja Jumalan viljan ääreen? Niin on tuon syntisen\nihmispoloisen sydänrääsy kuin vanha riihipaita. Jospa olisikin\nriihipaita! Silloin kerran vuodessa saisi sen suopasaippualla puhtaaksi\npestä ja keväiselle kedolle auringon valkaistavaksi asettaa! Niin\nkatoaisivat kaikki riettauden siteet ja synnin muistot. Myös Luokkasen\nKalle kokonaan. Ei kokonaan! Voi, minua poloista!\n\nNestorin muori, syvästi syntisyytensä tunteva rääsypoloinen kahmaisee\nhaavanlehden tuvan permannolta yrittäen ruusata sitä hampaattomilla\nikenillänsä. Onnelliseksi hän itsensä tuntisi, jos ensi hairahduksensa\nunohtaisi, onnettomaksi, jos kokonaan siitä pääsisi. Niin tuskailee,\nkituu ja ikävöitsee vanha vaimo, liian hereä, liian nuorena aikuisten\npyyteihin uuvuteltu.\n\nJo on emännän pöytä valmiiksi katettu. Isäntä itse nousee ja taluttaa\nNestorin muorin, juhlan vanhimman naisen pöydänpäähän kunniapaikalle.\nIsäntäkö minua pitopöytiin taluttelee, tämmöistä? Hämmästys ja häpeä,\nilo ja riemu riipaisee Nestorin muorin vähäisiin elämän riemuihin\ntottunutta sydäntä. Siinä hetkessä, penkin ja pöydän väliä astuttaessa\nhänelle kirkastuu se kuva, jota hän äsken naisten pöytää kattaessa ei\netsimälläkään silmänsä eteen saanut: Mitenkä liian nuorena vanhaan\nherastuomariin kytketylle Helena-emännälle sitten kävi.\n\nHullusti kävi ihmisten mielestä, mutta hyvä Herramme on kaikki asiat\nparhain päin kääntänyt. Ellei olisi käynyt niinkuin kävi, ei nyt\nHelena-emännän toimekas, kuvan kaunis ja maailmalla kuuluisaksi tullut\npoika taluttelisi vanhaa vaimoresua talon juhlavaan juhannuspöytään.\nJoku vanhan isännän keskenaikojaan näivettynyt sukulainen, joku\nkitupiikki, joku vanha kääkkä Niemelän talossa nyt isännöisi. Ei\ntuukattaisi rengeille eikä päivätyöläisille tällaista pitopöytää. Kovaa\nleipää, kurnaalisintua ja silakanpäitä! Sellaista se on rengin ruoka\nkitupiikin talossa.\n\nMitä kauemmin ja useammalta puolelta Nestorin muori asiaa ajattelee,\nsitä kirkkaammaksi se hänelle selvenee: Hyvin kaikki, että\nHelena-emännälle kuitenkin niin kävi.\n\n— Nestorin emäntä, ottakaapa perunalaatikkoa, että saadaan kiertämään.\n\nNestorin muori hätkähtää emännän äänen sävystä ja sanoista. Ihan\nsamanlainen yhtä ystävällinen kuin Helena-emännän ääni! Ensinnä\nottamaan pyytää, tarjoaa ja odottelee, tämmöistä rengin vanhaa akkaa.\nVain kerran vuodessa, koulun äitienpäivillä on häntä näin kukitettu\nja ylösotettu... Nestorin emäntä... Vieläpä tässä hyväkin emäntä...\nNestorin muoria ihan itkettäisi, ellei se jo etukäteen hävettäisi.\nKyynelkarpalot herahtavat kuitenkin hänen kummallekin poskipäälleen.\nKun ne tulevat, niin ne tulevat, mitään et mahda... On se erinomaista,\nkun muutaman ihmisen hyvyys tuolla tavalla ansaitsematta ja odottamatta\ntoisen päälle lankeaa. Hän selviytyy liikutuksestansa reippaasti, ottaa\npaistoksista osansa ja antaa laatikoiden kiertää eteenpäin.\n\nPian koko pöytäkunta on päässyt käsiksi mieluisiin peruna- ja\nlanttulaatikkoihin sekä niitä seuraaviin lihapaistoksiin. Sahti ja\nkirnupiimä kiertävät, lasi toisensa jälkeen täyttyy. Ennen muinoin,\nvielä Helena-emännän eläessä oli pöydässä vain kaksi tuoppia, yksi\nmiesten ja toinen naisten puoleisessa päässä. Tuttavallinen oli tapa\nsilloin, parempi näin. Siistimpää on, että kullakin on oma lasinsa,\nmukavampaa, että istutaan näin vähän lomittain, parittainkin, miten\nsattuu.\n\nMuori on jo jättänyt turhat ujostelemiset ja istuu kuin ainakin\nylimmäinen pitovieras isännän vieressä. Emäntä istuu Nestorin vieressä\npermannon puoleisella penkillä. Onpa ukollakin nyt voisulaiset leipänsä\nja kesäiset Jussinpäivänsä, vanhalla kämpyrällä!\n\nKeskipäivän aurinko paistaa kirkastetuista ikkunoista. Lehditetty,\nkukkivilla oksilla koristettu tupa tuoksuaa. Ruoka maistaa, ja puhe\nluistaa. Isäntä vauhdittaa sitä, myös emäntä muutamalla hänelle\nominaisella sanankäänteellä tai hereällä naurahduksella.\n\n— Jos olisi aina kesä, aina juhannus ja aina tällainen ruokapöytä, niin\nminäkin olisin renkinä, veistää Koivulan Jussi, rakennusmies, Nestoriin\nja Lovelan Aapeliin merkitsevästi vilkaisten.\n\n— Tuo nyt ei ollut mitään uutta eikä lämmitettyä parempaa. Minä kuulin\nnuo samat sanat jo vanhalta mustalaiselta mustalaispojan kokoisena\nvuosipalkkalaisena palvellessani. Nestori on sanonut sanottavansa ja\nottaa uuden annoksen perunalaatikkoa astian reunaa rahnustaen.\n\n— Siitä sait! virskahtaa Aapeli kuin haarapääsky viirilaikan nenässä.\nHeinosen Eemeli vain suuriäänisesti nauraa, hörähtää, mutta Manda, joka\non palvellut kirkonkylän herroissa ja tietää, miten ruokapöydässä on\nkäyttäydyttävä, nyhtäisee häntä kyynärpäästä.\n\n— Kyllä juhannuksen aika olisi ihana, kun vain ei olisi niin paljon\nilkeitä kärpäsiä eikä paarmoja, virkahtaa karjakko Vendla, lehmiään\najatellen tahi ehkä vain jotakin sanoakseen.\n\n— Paarmoja! Vaivaavatko ne myös neitiä?\n\nVirtasen Jalmari näin Vendla-karjakolta tiedustaa. Hän on kohtelias\nmies, joka pyhäisin pukeutuu kuin kaupunkilainen herrasmies.\nTiedetään myös, että hän innokkaasti, jos kohta säädyllisesti\nhakkailee Vendla-neitiä, joka luonnoltansa on ujo, vaikka onkin\nverevä karjakko. Jo nyt hän punoittaa kuin puhkeamaisillaan olevan\nvilliruusun nuppu. Koko pöytäkunta katselee. Kuinka hän syyttä suotta\ntulikaan sekautuneeksi miesten keskusteluun. Jospa huomaamatta pääsisi\nlivahtamaan ulos lehtimajaan. Emäntä näkee apulaisensa onnettomuuden\nja rientää häntä auttamaan, huomiota ja puheenaihetta edes hiukan\nhajoittamaan.\n\n— Nestorin emännän pitää neuvoa Vendlalle jokin vanha taika paarman\npuremia vastaan. Eikö täällä päin ennen ole käytetty sellaisia?\n\n— Käytettiin niitä! Nestorin muori muistelee, mutta ei sellaisia niin\nvain tavoita, ei ainakaan silloin, kun vartavasten yrittää.\n\n— Karjataiat tehtiin jo laskiaisena, ehättää Nestori väliin, ennenkuin\nmuori möhlää. — Ei juhannuksen aikana tehty taika auta paarman puremia\nvastaan.\n\n— Ei auta! vahvistaa Aapeli huokaisten. Äänekäs nauru pöydän joka\npuolelta vapauttaa Vendla-neidin yleisestä huomiosta ja vähitellen\nhänen verevät poskensa ruusun nupun ruskoituksesta. Mutta talon isäntä\nja emäntä tietävät, Nestori ja Nestorin muori, Aapelikin sen jo hyvin\naavistaa, että yksi koulun käynyt karjakko Suomenmaassa ennen pitkää\nsiirtyy kaikkien karjakoitten toiveitten paratiisiin, minkä jälkeen\nmaan karjatalous on taas yhtä hyvää ammattilaista köyhempi.\n\nJälkiruokana on viili, oikea kunnollisesti hapatettu kehloviili,\npienissä katajaisissa kehloastioissakin, ihme ja kumma. Kyllähän\nvanhat Helena-emännän aikaiset viilikehlot olivat kaksi, kolme, jopa\nneljä kertaa vetävämpiä, mutta ottaen huomioon, että vanhan emännän\naikaisen viilikehlon ympärillä neljä tai viisi kilvoittelijaa ankarasti\npiti puoliaan, niin nämä uuden emännän viiliastiat olivat sittenkin\nantoisampia, paljon näkyisämpiä ja siivompia, arvelee Nestorin muorin\njo käytännöllisiin asioihin tasautunut ajatus.\n\nViilin höysteenä tarjotaan hienoa sokeria ja talkkunaa. Astioiden\nvaihdon aikaan on isäntä käväissyt radion luona ja avannut aaltojen\ntiet sävelten maailmaan. Vanhanaikaisten ilojuhlien keveämpää\nohjelmaa, iloista polskaa, keinuvaa valssia tulvahtaa ruokailevien\niloksi lehditettyyn juhannustupaan. Sitä kuunnellaan haluisasti vielä\njuhla-aterian jälkeenkin, leveillä seinäpenkeillä, uunikivellä ja\npermannon kahisevilla haavanlehdillä istuskellen.\n\nNestorin muori istuu sängyn laidalla Veikko-pojan ja karjakko Vendlan\nkanssa pyöreitä haavan lehtiä koristellen. Muori kertoilee, että ennen\npidettiin oikein ruusauskilpailuja, pureskeltiin satoja lehtiä ja\nkauneimmin koristetut haavanlehdet pisteltiin havunneulasilla tuvan\nseinänrakoihin, missä ne säilyivät kesän muistoina jouluun asti.\nRuusauksen onnistuminen riippui siitä, miten taitavasti lehden osasi\ntaivutella ennen pureskelemistaan.\n\nHyvin muori lehdet taivutella osasi vieläkin, mutta pureskelemisen\nlaita oli jo sitä ja tätä. Veikko taas oli mestari siinä taidossa,\nvähän liian terävät hampaat hänellä oli, niin että lehdestä usein\nkappaleet heltisivät. Karjakko Vendla pureskeli mitä kauneimpia\nauringon kehäkukkia ja maitosiivilöitä niin kauan, kun sai muorin\nja Veikon seurassa pureskella. Mutta kun Virtasen Jalmari myös tuli\nkilpasille, ei Vendlan lehdistä kukaan voinut enää päätellä, mikä oli\nauringonkukka, mikä maitosiivilä.\n\nKotvan kuluttua Nestori myös nousi ja käveli sängyn viereen, tosiasian\nvuoksi, ei ruusailemista varten.\n\n— Nyt lähdetään muori, että tänään vielä kotiin kerittäisiin.\n\nMuori nousi ketterästi ja kiitteli kädestä pitäen emäntää ja isäntää.\n\n— Suur kiitosta, paljon kiitoksia! Kiitoksia nyt oikein paljon kirkosta\nja ruoasta, viilistä ja kaikesta! En minä niin osaa sanoa, kuinka\nhaluaisin.\n\n— Jätä silleen koko yritys. Ei ihmisen pidä koskaan sanoa enemmän kuin\nosaa, huomautti Nestori.\n\nSilloin muori jo itsekin käsitti ja yritti pidättää kyyneleitänsä,\nmutta myöhäistä se jo oli.\n\nHe kävelivät peräkanaa lehtimajan ja vaarin tuvan ohitse vasikkahaan\nveräjää kohti. Haarapääsky virskahti viirin laikalla. Tiedä häntä,\nvaikka olisi ollut Aapeli, se tuhannen viikari! Kaikkia niitä pestataan\nvuosipalkkalaisina talon vastuksiksi!\n\nNestori kiihdytti askeleitansa tavoittamatta muoria, josta takaa\nkatsoen ei tarkalleen tietänyt kierikö hän vai käveli. Tekipä kumpaa\ntahansa, alamaassa ei häntä vanha kehnokaan olisi saanut kiinni.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nMetsä palaa!\n\nKirkonkello pauhaa, ja ruokakellot soivat, puhelimet kilisevät\nkymmenissä taloissa.\n\nTuli on irti! Metsäpalo! Joutukaa!\n\nPeltomies tempaisee hevosensa äkeen edestä. Leipomassa oleva\ntalonemäntä juoksee pihamaalle taikinaisin käsin. Vanha suutarikin\nkompuroi mökkinsä rapulle lonkkiaan hieroskellen, nuuskii ja aivastelee\nkakkulat nenäntyvellä. Missä palaa? Missä päin tuuli lienee? Jos pahaa\nlinjaa painaa, niin mökkini nuolaisee palansa painikkeeksi!\n\nYhä kirkonkello meuruaa, ja pienet leipäkellot pimppaavat surkeasti.\nSankka savupilvi kohoaa metsäkylillä päin ja laajenee nopeasti.\nMolemmilta sivustoiltansa se on hallava, metsän laiteelle painunutta\npoutahattaraa muistuttava, mutta keskipalkoilla kiehuu musta kuhiseva\npilvi, niinkuin horna itse olisi maan alta esiin kuohumassa.\nHätäisimmät katselijat ovat näkevinään siinä jo tulta ja kipinöitä,\nvaikka ei suinkaan palo vielä sellaiseen vauhtiin ole päässyt, tunti\nvasta on kulunut siitä, kun ensi kerran ilmoitettiin.\n\nMutta metsäsammal kolmiviikkoisen hellepoudan jälkeen on rutikuiva\nja ruudin äreä. Lyhyessäkin ajassa valloilleen päässyt tuhotuli\nsaavuttaa siinä peloittavat mittasuhteet. Helvetillistä iloaan pitäen\nse hyppii ja tanssii, räiskyy ja rähisee. Etukulona se monihaaraisella\nkielellänsä nuolaisee sammalkamaran, yhdellä sieppauksella humahuttaa\nvihreät, värisevät puut ruskeiksi, savun sinertäviksi, punaisena\nhulmahtavaan tuleen kuin palava leivinuuni kuivan kylpyvihdan.\nNiin hekumoitsee valloilleen päässyt hornan henki, hillittömässä\nhimossansa raiskaa kaikki juurilleen sidotut metsän neitsyet jättäen\njälkituhoamisen näpertelyt pikku pirujensa asiaksi. Kuinka pitkälle\njatkaneekaan? Vaikea arvata, peloittava ajatella.\n\nSatapäinen joukko lähikylien sammutusväkeä on häätynyt kiitävän palon\ntieltä Ala-Häkkisen niitylle, jossa ainakin on tuore maankamara\nja pieni joki niityn keskellä pahimman varalta. Ilma on jo kuuma\ntäälläkin. Tuulenpyörre painaa tukahuttavaa savua polttavine\nkipunoineen. Muutamat juoksuttavat ämpäreillänsä joesta vettä. Se on\nlämmintä ja maistuu palaneelle suolle. Raivokas täydelleen valtoihinsa\npäässyt tuli karkottaa viimeisetkin uskalikot kovan maan laidasta\nvesiniityn turviin. Miehet huohottavat, pyyhkäisevät kasvoiltaan\noikoisenaan noruvaa mustaa hikeä. Vesiämpärille päästyään he juovat\nlämmintä, sameaa vettä, kuin se olisi parhainta vappusimaa. Sitten\nvasta irtautuu muutamia alistuvia sanoja.\n\n— Ei siellä kestä!\n\n— Ei kestä!\n\n— Ei pirukaan!\n\n— No, se kyllä kestää pahemmassakin paikassa!\n\nViimeinen puhuja on Kuikan isäntä, aikaisemmin niitylle saapuneita.\nHänellä on varaa useampiin sanoihin, jopa pieneen leikinlaskuun\nsiitäkin huolimatta, että hänen kuten muidenkin kylän kantatalokkaiden\narvokkaimmat metsämaat alkavat sen kuivan kankaan takaa, jota kulopalo\nparhaillaan kilpajuoksijan vauhdilla eteenpäin rientää.\n\nMutta metsäneuvoja Lahtinen, joka viimeisten miesten mukana on niitylle\nperäytynyt, on palavaa tulta ja tappuraa. Hän on saanut jo henkensä\ntakaisin ja kiljuu kuin korpraali ensi päivän alokkaille.\n\n— Hei, miehet! Jotakin on tehtävä! Emme kai aio täällä katsoa ja\nkärvistellä siksi, että tuhovalkea ehtii hävittää koko pitäjän metsät\nja mannut!\n\n— Minkäs mahdat!\n\nSe kuului savun seasta, milteipä ilkkuen kuin näkymättömän paholaisen\nsuusta. Sen heitti joku kulkumies, jolla ei ole metsää eikä maata. Ei\nLahtisella itselläänkään ole metsää eikä omaa maata, mutta hänellä on\nvastuuntunto, niinkuin jokaisella kunnian miehellä yhteisen vaaran\nhetkellä. Raivoava metsäpalo on kansallinen onnettomuus. Hän kiivastuu.\nSanat iskevät kuin puukonterät savun ja ryskeen lävitse.\n\n— Minkä mahdat! Oliko tuo miehen vaiko lampaan ääni! Niin kovaa paikkaa\nei tässä maailmassa tule, ettei sata miestä aina jotakin mahda! Joka\nmies Kantolan tienristeykseen! Siihen on hakattava viidenkymmenen\nmetrin palokuja! Kangas on siltä kohdalta tuskin sadan metrin levyinen!\n\nSe oli hyvä esitys. Moni vanhempi isäntämies on samaa miettinyt,\nvahinko vain, että ehdotus toimeenpanoon nähden on samaa maata kuin\nsadun hiirten neuvo: Kello on ripustettava kissan kaulaan, mutta kuka\ntekee sen? Tällä puolen kankaan on vetinen niitty, tuolla puolella\nhyllyvä räme, tuli on valtaherra kuivalla maalla. Tarvittaisiin suuri\nilmalaiva, joku tarun Pohjolan akka, joka nostaisi sata miestä tulen\nja rämeen ylitse viiden kilometrin taakse Kantolan tienhaaraan. Koko\nmiesjoukko vaikenee, savun keskestäkään ei kuulunut enää sanoja, vain\nlyhyt ilkeä naurahdus kuin sertinkipalan repäisy. Mutta näkymättömän\nsavuseinän takana kohisee ja rähisee, tuntuu kuin sata miestä,\ntuhatkaan ei kykenisi tukkimaan punaisen hornan suuta.\n\nPalokohinan keskeltä olivat muutamat kuulevinaan moottorin surinaa. Se\nlähenee nopeasti. Ajoiko joku hullu mies autollansa suoraan metsäpalon\nkeskelle? Ei, auto pysähtyy tuokioksi, hätääntyy siitä alas niitylle,\nkuten kaikki miehetkin olivat tehneet. Se oli paperipuuyhtiön suuri\nkuormavaunu. Kuljettajana oli Niemelän isäntä. Hän pysäytti auton\nniittyveräjälle.\n\n— Täällä on kylmää lähdevettä ja kaljaa! Kelpaako kenellekään?\n\nHyvin kelpasi. Tuhopaikalle täyttä vauhtia ajellessaan oli Yrjö\nsuunnitellut samaa kuin metsäneuvoja. Suojalinja Kantolan tienhaaraan.\nTämä olisi suurten takametsien ainoa pelastus. Hänen esityksensä ei\nollut siis mikään uusi keksintö, mutta se, mitä sitten seurasi, oli\nvarmasti uutta. Miehet vietäisiin autolla tulialueen lävitse. Hän oli\njo tulomatkallansa tunnustellut mahdollisuuksia. Soiden, järvien ja\nviljelysmaiden välillä oleva metsäkangas oli pitkin matkaa kapeahko\nja varsinainen tulirintama vain ehkä sadasta sataanviiteenkymmeneen\nmetriin. Siinä ei täyttä vauhtia kulkeva auto viipyisi kuin muutaman\nsekunnin eikä raskaimmalla savualueellakaan niin kauan, että kukaan\ntukehtumaan kerkiäisi. Hyvä esitys tämäkin, verraton kerrassaan, mutta\nkaljakestityksen tuottamasta virkistyksestä huolimatta miesjoukko otti\nsen vastaan arvostelevan pidättyvästi. Äskeinen kulkijan ääni savun\ntakaa tulkitsi tällä kertaa monen mielialoja.\n\n— Minä ainakaan en halua elävänä helvettiin. Ehtii sinne vielä\nrehellisen kuoleman jälkeen.\n\n— Ehtii hyvin. Nyt ei ole kysymys ruhoista, vaan vapaehtoisista\nmiehistä.\n\nEhdotuksen tekijä alkoi kääntää vaunuansa. Hän sai sen tien päähän ja\npysäytti koneen.\n\n— Polttoaine on täällä jalkojeni alla, mutta olen suojannut sen märällä\nvaatteella. Jos joku lentää ilmaan, niin se olen minä. Kolmekymmentä\nmiestä menee tässä yhtä hyvin kuin yksi. Lähteekö ketään? Viisi\nminuuttia odotan.\n\nVähemmässä kuin kolmessa minuutissa oli kori niin täynnä miehiä,\nettei kahdelle juoma-astialle mitenkään tahdottu tilaa saada. Saatava\noli, vaikkapa parin miehen pois jäämisen uhalla. Kuikan isäntä keksi\nkeinon. Hän otti kannun syliinsä ja Nestori sai toisen. Lahtinen\nhypähti tähystäjäksi kuljettajan viereen. Lähdettiin jo, jälkeen jäävät\nhuudahtelivat evästykseksi mikä mitäkin.\n\n— Onnea matkallenne!\n\n— Pitäkää silmänne auki!\n\n— Mutta suunne visusti kiinni!\n\n— Huutakaa, jos kunnialla läpäisette!\n\n— Ja sitten uutta kuormaa noutamaan!\n\nAuto hävisi savun sekaan, nousi niittytietä, pienensi vaihdetta\nmaantielle kääntyessään. Odottavat miehet kuuntelivat henkeään\npidätellen. Moottorin hurina kiihtyi ja eteni. Pian se joutui\nkiihkeimmälle kuloalueelle ja sammui palon räiskeeseen. Sinne hävisi.\nJoko ajoivat elävinä tuliseen sulaan? Mikä räiskähti? Kuulitteko sitä?\nKuunneltiin henkeä pidättäen, tuskan hikeä pyyhiskellen. Ei olisi\npitänyt päästää.... Mitä! Nyt ne huutavat, onnettomat! Iloisesti\nhuutavat! Selviytyivät lävitse! Vapauttava henkäys pääsee miesten\nrinnoista.\n\nHei, hei, hei! Vielä riemullisemmin se kajahtaa tulilinjansa\nläpäisseiden suusta. Ei se kauan kestänyt, kaiken kaikkiaan tuskin\nminuuttia. Sentään siinä ehti olla jo tulta ja savua, räiskettä ja\njännitystä, kuin sotarintaman lävitse olisi ajettu. Tie oli suora,\nkuiva ja leveä. Mutta olisipa tankki räjähtänyt tai mies ohjannut ojaan?\n\nSavualueen takaiset kilometrit eivät kauan viivytä. Tuskin kymmentä\nminuuttia lienee lähdöstä kulunut, kun jo ensimmäiset palolinjan puut\nkaatuilivat. Rintamapalvelukseen ryhtynyt kuljettaja noutaa tulilinjan\ntakaa apuväkeä neljä eri kertaa. Arimmatkin uskaltavat jo viimeiseen\nkuormaan kuultuaan, ettei tien kohdalla ollut enää muuta kuin savua.\nSiihen lastataan myös jäljellä olevat vesiastiat, jotka rintaman\ntoisella puolella ovat hyvään tarpeeseen. Sammutusväkeä tulee kauempaa,\naina toisista pitäjistä autoilla ja polkupyörillä. Kirvesmiehet ovat\nenimmin kysyttyjä eikä heille erikoisia taitovaatimuksia aseteta.\nSuuria puita voidaan kaataa myös sahoilla, jos niitä vain on\nriittävästi.\n\nKylän kantatalojen ja sydänmaan pienten viljelystilojen onneksi on\nkuitenkin siksi paljon työvoimaa ja -aseita, että linja saadaan kyllin\nleveäksi, ennen kuin punainen tuholainen paikoille kerkiää. Aluksi\nnäyttää siltä, niinkuin se ei välittäisi keinotekoisista rajoista.\nKuhisevassa kuusikossa, koivuissa ja haapapuissa se heristelee punaisia\nnyrkkejänsä. Luuletteko, etten hyppää tuollaisten hätäkanavienne\nylitse! Samassa se jo hyppää, mutta kun sadat vesisangot, ruiskujen\nsuihkut ja kosteat varsiluudat ovat rajan takana vastaanottamassa ja\npäätä kastamassa, niin talttuu siinä vähitellen häijympikin luonto.\nVihaisesti sihisten se palautuu entisille jäljilleen.\n\nTuulen tyyntyessä auringon laskun aikaan on tulen valta rajoitettu\nniin pitkälle, että vieraiden kylien sammutusväki pääsee lähtemään.\nOman kylän miehistä järjestetään paloalueelle kahdeksan tunnin\nvahtivuorot tulen valvontaan ja jälkisammutustöihin kolmen vuorokauden\najaksi, mahdollisesti enemmäksikin aikaa, ellei sadetta tule.\nJokaiselle vuorolle valitaan oma osastopäällikkönsä. Koko kuloalueen\nylipäällikkönä toimii metsäneuvoja Lahtinen. Vahtivuorolleen jäävät,\nkuten muutkin kylän miehet ovat väsyneitä ja nälkäisiä. Niemelän isäntä\nkäyttää edelleen paperipuuyhtiön kuormavaunua noutaen sillä ruokaa ja\njuomaa kylästä.\n\nKun ruokakopat, maito- ja kalja-astiat ovat täytetyt, ajaa hän\nkuloalueen läpi savuavalle tulirintamalle kuudennen kerran. Puolet\nvahtimiehistöstä kokoutuu suojalinjalle pysähtyneen auton luo\naterioimaan. Jäljelle jääneet voivat lohduttautua sillä, että tämä\nhupaisa ja virkistävä tehtävä odottaa heitä edessä päin.\n\nEnsimmäinen vahdin vaihdos on määrätty tapahtuvaksi kello kahden aikaan\nyöllä. Miesten kuljetus on edelleen jäänyt Niemelän isännän huoleksi.\nToiseen vuoroon lähtevien kokoutumispaikaksi on määrätty tienristeys\nosuuskaupan myymälän edessä, aika tasan neljännestä vaille kaksi. Yrjö\nkotiutuu yhdeksän ajoissa, syö ja lähtee järven rantaan peseytymään ja\nuimaan. Elsa lähtee hänen seuralaisekseen puhtaita alusvaatteita tuoden.\n\nHe istuvat rantakiville. Elsa hymyilee tasaista virkistävää hymyään.\nHänen arkiset päivänsä talon mitä moninaisimmissa emännäntehtävissä\novat pitkät ja raskaat, tämä päivä järkyttävine palohälytyksineen\nja siitä aiheutuvine ylimääräisine töineen on kaksin verroin\nmuita päiviä raskaampi. Sitä ei näe hänestä. Miten ja mihin hän\nkaristaa väsymyksensä? Tämä on arvoitus Yrjölle yhä edelleen ja\nratkaisemattomana pysyen on se myös kiintoisa arvoitus. Mikä hänelle\nantaa tuollaisen voiman ja elämän kimmoisuuden?\n\nSitä ihmettelee kovan päivätyönsä raskauttama mies, jonka voima ja\nkestävyys ovat monta kertaa toisten mielestä ylittäneet tavallisuuden\nrajat. Tosiasia nyt kuitenkin on, että hän on väsynyt, ja se näkyy\nhänestä. Elsan pitäisi yhtä raskaan päivätyön jälkeen edes näyttää\nväsyneeltä, mutta sitä ei voi huomata. Hän on tuore kuin aamulla\naloittaessaan, kimmoisa kuin kataja vuorokauden pinteestä päästyään.\nSe olisi milteipä harmittavaa, ellei samalla olisi niin virkistävää ja\nvoimia antavaa. Tuommoinen voimaparista aina vieressä!\n\nTuntuu kuin tälläkin hetkellä olisivat johdot kiinni, kuten varmaan\novatkin, maajohto kahden rantakiven välillä, kipinäsähkötys käynee\nilmojen teitä. He hymyilevät toisilleen. Yrjö hypähtää seisomaan ja\nriisuu nopeasti vaatteensa. Pää edellä hän mulskauttaa laiturilta\njärveen, sukeltaa liukuen niin pitkälle kuin vähänkin liukuu ja ilmaa\nkeuhkoissa riittää. Haalea, pumpulin pehmeä järvivesi huuhtoo ja\nsivelee suloisesti hiestymisen väsyttämää ruumista.\n\nHän potkaisee itsensä veden pintaan ja vetää muutamia reippaita vetoja\ntaakseen vilkaisematta. Suuri ahven ajaa saalistansa ruohikon rinnassa\nmulskahdellen, lahden takaa kuuluu vasikan heleä tiukukellon ääni,\nniinkuin korvan juuressa soitettaisiin.\n\nSaalistaan ajavan ahvenen molskahtelu ruohikon rinnassa jatkuu.\nOnnekseen edellä hypähtelevä särki tuntuu olevan kyllin vikkelä\nlämpöisessä vedessä. Päätään kääntämättä hiljalleen uiden Yrjö\nsalaisesti odottelee suurempaa mulskahdusta laiturin puolesta. Sitä\nei kuulu. Eikö Elsa tulekaan. Yrjön tekee jo mieli olkansa ylitse\nkurkistaa ja kädellänsä vilkuttaa. No, miksi hän turhan vuoksi\nkiiruhtaisi.\n\nHän ui lähes puolilahteen. Laskeva aurinko on viitoittanut siihen\nleveän ajotien, jota parhaillaan päällystetään kuin kultarahoilla ja\nhopeamarkoilla. Vasikan tiukukellon ääni hyppelee ja pomppii kuin\niloinen västäräkki aurinkotietä markalta markalle. Mulskahdusta ei vain\nkuulu, ei kai enää kuulukaan. Hän pyörähtää ympäri.\n\nElsa on tehnyt pienen kepposen. Hän ei ole hypännyt, vaan liukunut\nlaiturilta veteen. Hän on juuri tavoittamassa edeltäjänsä, nauravat\nkasvot muutaman metrin päässä auringon sillan yläpuolella. Nyt he\novat jo käsistänsä kiinni, eikä kummankaan matka edisty enää. Elsa\nhaluaa, että uitaisiin edelleen myötävirtaan. Sitä samaa myös Yrjö\ntarkoittaa. Mutta hänen käsityksensä mukaan myötävirta kulkee aina\naurinkoon päin, näin sen käsittävät kukat, puut, eläimet ja ihminenkin,\nmilloin vaistonsa mukaan liikkuu. Elsan mielestä asia on päinvastoin.\nSiitä voitaisiin kiistää niin kauan, että aurinko kerkiäisi mäkien\ntaakse ja sen loistava virta kokonaan uppoaisi ahventen valtakuntaan.\nUidaan, niinkuin vahvemman tahto määrää jo siitäkin syystä, että koti\nja vaatteet ovat siellä. Henkisesti ja ruumiillisesti piristyneenä Yrjö\nkäsistä pitäen ohjailee vastustajaansa kotilaituriin päin.\n\nMuutaman tunnin levon jälkeen Yrjö jouduttautuu viemään miehiä\npalopaikalle. Maantie on jo vapaa savusta, mutta monet tervaskannot ja\nlahoiset pökkelöt kytevät punaisina, muutamat vielä ilmitulessa. Kylmän\nvuoksi ei palovartijoiden tarvitsisi nuotioita virittää, vaikka olisi\nmarraskuu.\n\nEnsimmäisen vahtivuoron miehet kokoontuvat maantielle nokisina,\nväsyneen ja ränstyneen näköisinä. Monen raskas, keskeytymätön\ntyörupeama lienee jo yli puolen vuorokauden mittainen. Yhtä pitkä\nunirupeama viileässä aittahuoneessa tulee maistumaan heille jokaiselle.\n\nEnnen, kuin auto pääsee lähtemään ja uudet miehet vartiopaikoilleen,\npyrähtää metsänhoitaja Lahtisen kolmipyörä kirkon tieltä ja pysähtyy\nauton viereen. Siinä tulee mies, joka ei ole ummistanut silmäänsä\nensimmäisen kellon paukahduksen jälkeen. Hän on iltapuolella\njärjestellyt joukkuepäällikön kanssa miesten vartiopaikat,\nkenttäpuhelimet, kaiken. Jo ennenkin metsäpaloissa mukana olleena\nhän tuntee sitkeähenkisen vihollisen epäluotettavuuden paremmin kuin\nkukaan. Millä hetkellä tahansa saattaa viritä tuulenpuuska ukkospilven\ntahi tuulispään esiin kaivamana. Metsäpalon jälkeen on aina syytä\nvarautua, mieluummin liian paljon kuin liian vähän. Keskiyön aikaan,\ntulen paloalueella silminnähtävästi hiipuessa, on palopäällikkö\nlähtenyt käväisemään kotonaan kirkonkylässä.\n\n— Tulithan sopivimpaan aikaan, tervehtii Yrjö.\n\n— Se on tapani... En ole vielä... vielä milloinkaan mistään tä...\ntärkeämmästä ka... kahakasta myöhästynyt.\n\nHän naurahtaa hermostuneesti, silmät loistavat oudosti. Ei ole vaikea\npäätellä, ettei mies ole normaalitilassa. Joko hän on sairas, lopen\nväsynyt tahi... humalassa.\n\nYrjön viimeinen olettamus osoittautuu oikeaksi. Metsäneuvoja todistaa\nsen itse julkisesti, ennen kuin Yrjö tahi kukaan muu kerkiää mitään\nsanoa. Hän kohottaa sivuvaununsa peittoa ja kaivaa esiin täysinäisen\npullon.\n\n— Miehet! Te olette tais-taistelleet kuin sota-sotamiehet. Miehen työ\nansaitsee miehen ryy-ryypyn pää-päällikön pullosta!\n\nHän ryyppää itse, kävelee yllättäen Yrjön luo ja nostaa pullon hänen\nsuunsa eteen.\n\n— Sinä suuren Niemelän isäntä ja suur-suurjuoksija olet rikki-rikki\npolkenut tuli-tulikäärmeen pään.\n\nYrjö kuuntelee ystävänsä ääntä, joka on hänelle vieras. Yhtä outo on\nsilmien harhaileva katse ja kerskaileva äänensävy, josta aikaisemmin\nei ole tuntunut mitään merkkiä. Hän kummastelee sitä, pitelee estäen\npullosta ja työntää sen ajatuksissaan seuraavalle miehelle, joka\nhalukkaasti ottaa sen vastaan.\n\nPullo siirtyy kädestä käteen, keikahtelee ja vähenee. Joukossa on\nvanhoja ryyppymiehiä, jotka silmät kirkastuen odottelevat vuoroansa\nja kulauttavat pitkän annoksen; on kohtuuden miehiä, jotka tavan ja\ntoveruuden vuoksi vain vähän keikauttavat, ryyppäävät kuin lääkettä;\non ensikertalaisia, jotka kenties muutama vuosi sitten ovat tehneet\nkauniita lupauksia opettajilleen tahi vanhemmilleen. Mitä he tekevät,\nkun pullo heidän kohdalleen joutuu? Ottavat tietysti. Mitä muuta\nhe yliväsyneinä voisivatkaan tehdä palopäällikön ja arvokkaaksi\ntunnettujen isäntämiesten esimerkin edessä... Te olette taistelleet\nkuin sotamiehet... Miehen työ ansaitsee miehen ryypyn...\n\nKäy, kuten Yrjö etukäteen mielessään on aavistellut. Pullo keikahtaa\nensikertalaisen vavahtelevassa kädessä. Aine on nähtävästi hänestä\npahaa, mutta ei auta näyttää sitä, ei sovi sylkäistä eikä irvistääkään,\netteivät vanhemmat renkimiehet jälkeenpäin nauraisi ensikertalaiseksi,\nvasikaksi.\n\nYrjö on katsellut tätä metsäneuvojan onnetonta toverillisuuden\nuhritoimitusta epämääräisesti hävettävän, milteipä kuvottavan\ntuntemuksen vallassa. Nyt on pullo kiertänyt miesten piirin eikä\nsiinä ole enää kuin tilkkanen pohjalla, mutta eipä ole jäljelläkään\nenää muuta kuin yksi mies, Nestori, metsäneuvojan appiukko nokisine,\ntotisine naamoineen. Näyttää kuin hän olisi varautunut. Jalomielinen,\ntoverillinen vävypoika aikoo läpäistä leikillä.\n\n— No appiukko! Anna... anna painua! Kuten tiedät, olen minä köyhä vävy\nenkä usein tarjoa, tuota... tuota olenko milloinkaan tätä ennen?\n\n— Et ole ja turhaan sen olisit tehnytkin. Minä en nauti myrkkyä edes\nvävypoikani kädestä.\n\nVastaus on kuulijakunnalle odottamaton. Vävypoika yrittää kääntää\nedelleen leikiksi ja miesten piiri pilkkanauruksi. Mutta vanhassa\nnokisessa, puheissaan usein karkeaksi ja omituiseksi tunnetussa\nisäntärengissä ja hänen lausumassaan on tällä kertaa jotakin niin\njämerää, että se tyrehdyttää alkuunsa sekä leikin että naurun.\nVävypoika yrittää sopivasti peräytyen pelastautua kiusallisesta\ntilanteesta, pelastuisi liukkaasti, jos olisi normaalikunnossa. Nyt on\nliiaksi häkää päässä. Viisaasti peräytymiseen, nuoren miehen nousukas\nylpeyden salaamiseen ei ole tällä hetkellä tarvittavaa malttia eikä\nvoimaa.\n\n— Ei väkipakolla, ei arvon... arvonsa tuntevalle apellekaan.\n\nHumaltuneen nuoren miehen kömpelöä leikinlaskua seuraa tökerö selitys,\njoukon nauru, riehakka, ilkamoitseva. Nestori nokisine, totisine\nnaamoineen kiipeää autoon sanomatta enää mitään. Yrjö tarkastelee auton\nrenkaita ja häpeää ystävänsä, itsensä, miesten nauravan joukon vuoksi.\nVielä enemmän häpeäisi vävypoika, jos ymmärtäisi hävetä. Luonnoltansa\nhän ei ole tuollainen. Joku sukupolvien perintöpiru hänessä nyt\nilvehtii ja rienaa.\n\nLauriako syytän? Tolkuttomaksi humaltunutta toveriani moitin ja\nhäpäisen. Mitä itse olen tehnyt, mitä olisin voinut tehdä tämän\nhävettävän ilveen ja rienaamisen estämiseksi?\n\n— Ensimmäisen vuoron miehet vaunuun ja toiset vahtipaikoilleen!\n\nSe ei ole vahtipäällikön, vaan isännän ääni, jota on toteltava.\nMuutamassa hetkessä on auton kori täynnä miehiä. Vaunu hurahtaa\nmatkoihinsa.\n\nHänen vieressään vaunun ohjaajakopissa istuu nuori hiljainen poika,\nnähtävästi ensikertalainen. Yrjö haluaisi puhutella häntä äskeisen\njohdosta. Mitä hänelle pitäisi sanoa? Etteikö ryyppääminen ole mikään\nkaunis eikä terveellinen tapa, tahi että vanhoille aikuisille miehille\nse on vain sopivaa, nuorten ei pidä ryypätä.\n\nAuto rientää hyvää vauhtia tasaista palon hävittämää kangasmaata.\nPaljon on tuli tuhonnut parhainta metsää, kulottanut ruohoisen\npintakamaran, kuivannut viheriäiset puut. Vanhat hiljaa kytevät\npökkelöt ja tervaskannot näyttävät päässeen vähemmin vaurioin. Noin\ntuhoaa myös alkoholin valloilleen päässyt kulopalo Suomen kansaa, sen\nnuorta, parhainta metsää. Täytyykö välttämättä näin tapahtua: kulottaa\nruoho, kuivata kasvavien puiden viheriä, että vanhat pökkelöt ja\ntervaskannot saisivat rauhassa ja hyvällä omallatunnolla palaa ja kyteä?\n\nNopeasti sujahtaa viiden kilometrin taival. Auto pysähtyy kylän\nkeskuksessa kaupan eteen. Kalpealle nuorelle miehelle jää sanomatta,\nmitä sanoa piti. Mitä hänelle olisi pitänyt sanoa?\n\nPitkän rasittavan päivän jälkeen Yrjö on väsynyt, mutta nukkuu\nlevottomasti monta kertaa kiusallisiin unennäköihinsä heräten. Tuli on\nusein ja monella tavalla irti. Se on kuin palava polttoöljy. Se juoksee\nmetsäkankaan kapeata polkua, virtailee leveän maantien kumpaakin ojaa.\nMutta missä se juoksee, siellä kaikki miehet, vanhat miehet, nuoret\nmiehet, kalpeat keskenkasvuiset poikasetkin odottavat sitä kiiluvin\nsilmin, kumartuvat juomaan ja valahtavat entistäkin kalpeammiksi.\nMutta vanhat kokeneet, arvokkaat ja arvovaltaiset miehet ja maantiellä\nkatselevat hienosti puetut naiset nyökäyttelevät hyväksyvästi päätänsä:\nNyt on meillä kaikki, kuten olla pitää! Tulen valta on täysin\nrajoitettu! Viina juoksee, niinkuin sen juosta pitää! Ihmiset saavat\nryypätä sitä täysin laillisella tavalla! Ja nuhteeton lainvalvoja saa\nnaukata lakia rikkomatta! Viimeisen lauseen mörähtää punaisena kytevä\nukon pökkelö, jonka päässä on kruununnimismiehen virkalakki.\n\nKuva vaihtuu äkisti. Joukko koulupoikia, Marttilan Jussi, Viklundin\nJaakko, Lahtisen Lauri, Niemelän Yrjö, seisoskelee koulun suksimäellä.\nYhdellä pojalla on eväänä maitoa suuressa pitkäkaulaisessa pullossa.\nViinapullossa maitoa! naureskelevat toiset. Hyvä pullo tämä on!\npuolustelee poika. Siinä on hyvin kaunis korkki, auttelee Lauri. Ja\nkorkissa lyhyt, helposti tavattava sana, keksii Jaakko. Jussi huutaa\nsen alas laaksoon. Mutta joku poika alhaalta huutaa vastaan: Laske se\npullo tulemaan suksilatua alas! Älä laske, älä hyvä poika! varoittaa\nopettaja koulumäeltä. Se on myöhäistä. Poika on laskenut jo pullon. Se\nliukuu kovaa vauhtia lasikirkasta latua ja tärskähtää hyppyrissä rikki.\nMaito leviää hangelle, leimahtaa tuleen ja sytyttää hangen palamaan.\n\nTuollaisista unikuvista herää ilokseen. Muutenkin on jo aika, sillä\nkello käy kahdeksaa. Tänään Yrjö ei kuitenkaan oikein osaa iloita\nheräämisestään eikä kirkkaasta päivästäkään. Painostavaa kulopalon\ntuntua, kitkerää savua leijaa ilmassa, ja tuuli painaa sitä taloon\npäin. Parikymmentä hehtaaria hyvää vakuuttamatonta metsää on\ntuhoutunut Niemelästä ja monista kylän taloista ainakin yhtä paljon.\nMetsän vakuuttaminen on Yrjöltä jäänyt. Hän tuntee itsensä arvokkaan\nomaisuuden huonoksi haltijaksi. Vajaan vuoden kuluessa tämä on jo\ntoinen suurempi vahinko varomattomuuden vuoksi. Miksi edeltäjälle,\nherastuomarille ei viidenkymmenen isännyysvuotensa kestäessä ole\nsattunut metsäpaloa eikä korvattavaa tapaturmaa?\n\nTällaisena päivänä tuommoinenkin vertailu antaa jälleen ajattelemisen\naihetta, vaikka parikymmentä hehtaaria viidestäsadasta ei merkitse\ntalolle ja uskotun omaisuuden hoitajalle vakavampaa menetystä. Milteipä\nenemmän hänen ajatuksiaan jo iltapäivällä askarruttaa se uutinen, mikä\nkylältä leviää. Kulopalo on saanut alkunsa kahden juopuneen kulkumiehen\nvaromattomasta tupakan käsittelystä. Tulen viriämispaikalta on löydetty\ntyhjä ja kaunis pullo, jota hyvin voitaisiin käyttää maitopullona\nkoulussa. Siinä on hauska hupaisasti kierrettävä korkki ja sana, jonka\nalakoululainenkin helposti tavaa ja osaa lausua.\n\nHuono ja tuhruinen päivä. Iltaan asti tuuli painaa taloon kitkerää\nkulopalon savua. Isäntä ei viihdy kotivainioilla, vaan kuljeskelee\nmietteissään etäisemmillä niityillä, joissa heinä jo odottaa\nkaatajaansa. Käväisee hän suurella Karasuon rämeelläkin, jonka\nlävitse parhaillaan kaivetaan viemäriojaa. Märkää ja vaivalloista on\ntyö. Kallion kulma työntyy esteeksi kovan maan laidasta. Enemmän ja\nvoimakkaampia räjähdysaineita on sen voittamiseksi hankittava.\n\nPaluumatkallaan hän käy kulopaloalueella, Huhtakankaalla, johon pitäjän\nyhteinen urheilukenttä joskus pitäisi rakentaa. Hongat eivät ole enää\ntiellä, vain kytevät kannot ovat jäljellä. Nuori metsäkään ei ole\nenää säälimisen arvoinen, tahi ehkäpä se nyt vasta onkin, miten tuon\nasian ottaa. Ikävältä tuleva kisakenttä joka tapauksessa nyt näyttää.\nPuolta kirikierrosta ei katselijan, juoksijamiehenkään tee mieli siinä\nnykäistä.\n\nUkkospilven lonka näyttää kohoavan pohjoisesta. Hyvä olisikin, jos\nkohoaisi ja sataisi roimasti.\n\n\n\n\nX.\n\n\nLampelan vanhukset sekä Matti-poika tulivat Mikonpäiväksi vieraskylään.\nHeidän oli pitänyt tulla jo jouluksi, sitten Marianpäiväksi,\npääsiäiseksi, juhannukseksi... Niin oli lähtö siirtynyt päivästä\npäivään ja juhlasta toiseen, koska muori ei mitenkään päässyt irti\nlehmiensä eikä taloutensa vuoksi. Kuinka hän voisi jättää kaikkea\nventovierasten ihmisten käsiin? Olipa tuossa nyt isoisetkin manttaalit\njätettävissä! Isoiset! Perään sitä oli katsottava pienemmissäkin! Oli,\noli, totta kai oli! Mutta ei kai viimeisellä kymmenellänsä kulkevien\nihmisten sentään noin puutiaisen tavoin tarvinnut imeytyä maailman\nturhuuteen eikä hekkumaan! Hekkumaan! Itse olet puutiainen ja imeydyt\njoka sanaan.\n\n— Kahville! Tuliaiskahville, äiti ja isä! Eiköhän se maistune pitkän\nmatkan jälkeen.\n\nMonta kertaa kotona ja luultavasti myös tulomatkalla harjoitettu\nvuorokeskustelu päättyi sovinnollisesti kahvipöydässä, kuten hyvin\njuonnetut perhenäytelmät tavallisesti. Matkan nähtävyyksistä riitti\näijällä juttuamista. Oli nähty ukkoa ja akkaa, lehmää ja hevosta.\nEräässä tiheään asutussa kylässä matkan keskivaiheilla oli tullut\nvastaan haarasarvet keikkuen jumalaton härkä...\n\n— Tuolla tavalla puhuu lasten kuullen.\n\n— Kuinkas puhut semmoisesta moolokista, jolla on ryntäät kuin\nsiperialaisella norsulla ja sarvetkin niin helkkarinmoiset että...\n\nMuori ei enää sanoilla keskeytä, vaan käyttää vanhaa koettua keinoa,\nravistaa päätä, pui nyrkkiä. Äijältä jää tarkemmin selittämättä,\nminkälaiset ne moolokin sarvet olivat. Kuinkapa selitti, kun ei\nselventäviä suomalaisia sanoja saanut käyttää.\n\nPitkää aikaa hän ei kuitenkaan voinut äänettömänä kahviansa hörppiä,\nkoska päivän kokemuksia ja matkan näkemyksiä oli pääkoppa kukkuroillaan.\n\n— Entä se muuttokuorma yhdessä mäkiahteessa, ei kai siitäkään saisi\nmitään mainita? Muori ei kieltänyt eikä käskenyt, eipä sentään\npäätäkään ravistanut, ja äijä jatkoi ehdonalaisena sanojansa\nsiivilöiden niin pitkälle, kuin jarrut pitivät.\n\n— Se oli pykätty semmoisen kolmiparisen ja tuplapyöräisen\npaperipuulaverin päälle. En minä nähnyt, mistä kuorman kivijalka oli,\nrauniopultereista vaiko hirren pölliköistä, mutta keskipaikalle oli\nmätkäisty paapelintornin korkuinen kasa kaiken maailman kamaa. Siinä\noli sänkyä, pöytää, astiaa ja kalua jos mistä: karjapihasta, tuvasta ja\ntuvan sängyn alta.\n\nMuori ravisti taas päätään. Äijä ei huomannut sitä tai eikö ollut\nhuomaavinaan, kun oli jo vauhtiin päässyt.\n\n— Mutta kaiken kukkuna siellä jossakin maan ja taivaan välillä lehmän\nkaukalossa istui yksi leveäperäinen akka, istui kuin Saara Mamren\ntaimistossa rukki toisessa ja suuri fiikus toisessa kainalossa. Minä\nsanoin ajurille: Herran tähden, poika! Aja varovasti, poika! sanoin\nminä. Jos tuo akka tukkineen ja fiikuksineen tuolta orrelta tipahtaa\nmeidän päällemme niin...\n\nMuori rykäisi ja ravisti, ettei äijä voinut olla sitä huomaamatta,\nmutta ei myöskään voinut enää olla muistelmiaan jatkamatta.\n\n— Niin tämä koko vaunu hautautuu hänen hahtuviensa alle, eikä meistä\nkenestäkään sitten enää ole kenellekään iloa tässä maallisessa\nelämässä! Niin minä sanoin ja sanon sen vielä, ravista sinä muori, mitä\nravistat.\n\n— Mitä noita menneitä joutavia muistelee. Katselisit ennemmin vähän\nympärillesi täällä.\n\n— Koko maailma on rakettu menneistä joutavista, maan tomusta tämä\nihmispoloinenkin, ehkäpä myös se akanrumilus, jonka sieraimiin Luoja\nlienee vahingossa puhaltanut hengen. Kunhan saadaan nämä kahvit\nkunnolla juoduksi, niin katsellaan toki ympärillekin.\n\nKatseltiin kolme kokonaista päivää. Kartanoilla ja pelloilla oli\näijän olo paljon vapaampaa ja hupaisampaa kuin muorin korvakuulon\nja silmäpidon alaisena. Luoja toivottavasti ei pitänyt niin tarkkaa\nlukua jokaisesta turhasta sanasta, vaikka hänellä syntisen ihmisen\nedesottamuksissa olisi ollut siihen kyllin syytä. Talon uusia ja\nvanhoja rakennuksia, väljiä viljelysmaita ja pitkiä niittysarkoja\ntarkastellessaan ukko innoissaan tosin mitään pahaa tarkoittamatta\nsentään tuli monta kertaa täräyttäneeksi sanoja, joiden kirjoihin\nvienti ylhäällä päin saattoi olla hyvin mahdollista.\n\nTalon uusittu, milteipä kokonaan uudesta rakennettu karjakartano tuli\nensimmäisenä päivänä hänen perusteellisen tutkimuksensa alaiseksi. Pari\nviikkoa sitten se vasta oli tullut valmiiksi, joten toimitus tavallaan\noli samalla jonkinlainen työtarkastus tahi tulokatselmus, millä nimellä\ntuota nyt tahdottiin mainita. Katselemista siinä oli niin vaarille kuin\nmuorille, katselemista sekä ääneen ihmettelemistä.\n\nNavetta ja talli, pienemmät karjasuojat ja kaikki näihin kuuluvat\nrakennukset oli muurattu sementtitiilistä, katto oli tehty ruskeista\ntiilistä, välikatto rautabetoonista. Kaikki rehu-, väkirehu-,\njuurikasvi-, painorehu- ja turvepehkusuojat olivat ylhäällä tahi\nalhaalla nappulasta avattavien tai käsirivasta painettavien luukkujen\ntakana. Vesi juoksi pöytään ja maito juoksi vesiastiaan. Oli tosin\nnäihin juoksevaisiin vesiin jo totuttu Lampelan manttaalissakin,\nvaikka ei juuri vielä maidon juoksutuksiin muulla kuin vasikan\njuoksutusmahalla, ja sitäkin tehtiin enää peräti harvoin sen jälkeen,\nkun säännöllisesti oli ryhdytty kuljettamaan maitoa meijeriin.\n\nYrjöllä oli kokouksia kirkonkylässä, appiukko katseli tällä välin\nnavettarakennuksen laitoksia toistamiseen. Nestori ajeli turvepehkua\nnavetan uuteen varastosäiliöön. Tätä ennen he eivät olleet toisiaan\ntavanneet, eikä nytkään ollut ketään, joka olisi esittänyt heidät\ntoisilleen. Päästiin toki tutuiksi ilmankin sitä.\n\n— Oletko talon vakinaisia päiväläisiä? aloitti vieras.\n\n— No, se on siinä, kuinka tuon asian ottaa, vastasi Nestori. Vieraan\nmielestä se oli liian viisaasti sanottu tuon näköisen miehen suusta.\nSitä paitsi hän, jolle sanottiin, oli sentään talon isäntä ja tämän\ntalon isännän sukulainen sen lisäksi.\n\n— Ottaa! Meidän puolella on asia otettava, niinkuin se kulloinkin\ntäytyy ottaa.\n\n— Meidän puolella ei.\n\n— Niinhän laskettelet, kuin tietäisit talon asioista yhtä paljon kuin\nisäntä.\n\n— Tiedän enemmänkin.\n\n— Oo, helkkari!\n\n— Väistä pois siitä luukun päältä, että mä tipahutan tuon pehkukuorman\nalas!\n\nÄijä seisoikin aivan luukun kohdalla, vaikka luukkuja täällä kai oli\nenemmän kuin ehjää permantoa. Niitä oli kahdeksankanttiseksi muuratun\nrehusäiliön seinässäkin toinen toisensa päällä. Mutta eipä sentään\ntuon näköisen ja arvoisen miehen olisi tarvinnut noin mahtavasti\npuhutella isäntäväen läheistä sukulaista, vaikka sattumalta tiesi\nkattoluukuista ja luukkujen paikoista enemmän kuin ensikertalainen\nvieras. Luonnollisesti äijän oli väistettävä kuten tyhjäntoimittajan\ntyöntekijän edessä aina, mutta sopivassa tilassa hän päätti näpsäyttää\npäiväläistä uudelleen, niin että tuntuisi.\n\nNestori tarttui luukun ripaan ja tempaisi miehevästi. Luukku nousi\nhumahtaen, ja sen alta avautui pari metriä syvä sementtiseinäinen\nhinkalo. Hän peräytti hevosen, avasi häkin perän ja alkoi suurella\nlapiolla pudottaa pehkua alas.\n\nLampelan äijä istahti lähellä olevan tyhjän puulaatikon reunalle,\npani tupakaksi ja katseli. Hauska tuollaista keveää tavaraa hyvällä\nlapiolla oli pudotella, varsinkin kun kasaa ei karttunut häkin perän\ntaakse. Kyllä vain oli ollakseen. Mahtoiko olla talossa oikein\nkuukausikaupalla, tai oliko joku taksvärkkäri? Äijä veteli taajaan\nsavuja ja paineli palavan tupakan poroja peukalonsa päällä. Eikö\nhelkkarissa! Eihän enää ollut taksvärkkejä eikä värkkäreitä. Jos olisi\nollut, niin kenties hän itse parasta aikaa taputtelisi Pirttimäen\npellavariihellä taksvärkissä. Päiväläinen piti kiirettä. Näytti kuin\nei hän olisikaan halukas pitempiin puheisiin, tai tahtoiko osoittaa,\nettä näin sitä tehdään, kun ollaan ison talon töissä. Kuinka häntä\nnälväisee, jos noin karkaa käsistä. Täytyy pidättää.\n\n— Kas niin. Sinne hävisivät kuin siemenperunat Mänttälän kaivoon.\n\n— Jaa mihin? Nestori käänsi päätään ennen kuin käski hevosta.\n\n— Mänttälän kaivoon! Etkö ennen ole sitä kuullut?\n\n— Enpä ole sattunut kuulemaan. Nestori ohjasti hevosta ja aikoi nousta\nrattaille.\n\n— Älä helkkarissa ole tuommoinen ampiainen, vaikka oletkin ison talon\npäiväläinen.\n\n— Jaa minäkö?\n\n— No, sinä, sinä! Onko tuo nyt mielestäsi niin mahdottoman suuri\nkunnia, ettei edes omistaa uskalla.\n\n— Minä en koskaan ole omistanut semmoista, joka ei minulle kuulu. Olen\ntämän talon Nestori, jos siitä olet milloinkaan kuullut puhuttavan.\n\n— Älä helkkarissa! Olenpa vävypojan kuullut puhuvan sinusta monta\nkertaa.\n\nNestori heitti ohjakset rattaille ja asteli vieraan luokse. He\ntervehtivät toisiansa kädestä lakin reunaansa sormillaan lipsauttaen.\nLampelan äijä tarjosi tupakkakukkaroaan.\n\n— Pistä tupakaksi!\n\n— Enpä ruukaa.\n\n— Älä! Et mahtane ryypätä viinaakaan?\n\n— En ryyppää.\n\n— Ei sinulla taida olla akkaakaan?\n\n— Ojaa! Akkaa on ihan tarpeeksi.\n\n— No, on se edes hyvä puoli.\n\n— Enpä tiedä, onko tuo hyvä vaiko paha.\n\nMiehet tutkiskelevat toisiaan. Lampelan äijä polttaa, topottelee,\nNestori pureskelee navetan ullakolta kahmaisemaansa heinänkortta.\nVai tuollainen vaari on se Nestori, talon isäntärenki. Menettelee\ntuo siinä virassa, mikäpä siinä. Nestori puolestaan arvelee isännän\nsukulaisesta milteipä samaa, ei varsin näinkään hyvää. Onpa äijä vähän\nkuin, kuin työkirveellä tehty. Korean tyttären vain on saanut, vaikka\nmuorin muodoista nämä tällaiset asiat yhtä paljon riippuvat. Isännän\nsukulainen katsoo velvollisuudekseen puheen jatkamisen, ettei talon\naikaa turhaan kulutettaisi, isäntärengiltäkään.\n\n— Tähän on pistetty navetta kuin Iisakin kirkko.\n\n— Joo, niin pistettiin.\n\nPistettiin! Lampelan äijää jo taas hiukan harmittaa tuommoinen\npalkkalaisen omakohtainen pistäminen, olkoonpa vaikka ollutkin\nkolmekymmentä vuotta talon ruoissa. Olisivat pistäneet aikaisemmin,\nettei vävypojan olisi tarvinnut ihan kaikkia tehdä. Samassa hän\nkuitenkin muistaa, että juuri näin kävi myös kotona Lampelassa. Eipä\nvain tullut pistetyksi vesioinasta, ei maitohuonetta, ei mitään\nuudempia laitoksia, ennen kuin vävypoika tuli. Hän pykäili niitä, ennen\nkuin oli edes vävy. Samanlaisia juupiaisia tässä on oltu. Mutta miksi\nrenkimies on parempi ollakseen, ei pistä edes tupakaksi. Se on jo\nsopimatonta. Hän alkaa haukkua nauskutella.\n\n— Mikäpä on rahalla rakentaessa taloja ja kartanoita, vaikka\nkivilinnoja, jos kerran mahtailla haluaa.\n\n— Jaa mahtailla, Nestori terästyy ja puraisee heinänsä poikki.\n\n— Mahtaillapa hyvinkin. Sitä on sitäkin tapaa niin monta laatua kuin\non miestä. Meidän kylässä eli ennen Kuitulan Kalle, jolla myöskin oli\npaljon ilman saatuja rahoja. Hän osti urkuhaitarin ja pani likkansa\nvarta vasten poruuttamaan sitä. Tuli taloon kaupparyssä ja kuunteli\ntuota aikansa. Kalle kysyi, mitä vieras pitää soitosta. Ryssä oli\nvalmis ja vastasi heti: Kah, jolla tuota rahoa liiemmäksi lie, niin\njotakin jornotusta hänellä ostanee.\n\n— Vai niin sanoi teidän puolen kauppuri, meidän sanoi toisella tavalla.\nNestori puri jo uutta heinää ja vilautti kulmiensa ohi.\n\n— No, mitä se teidän kauppuri sanoi?\n\n— Sillä oli koira seuralaisenaan, sillä kauppurilla nimittäin.\nMatkakierroillaan hän yhtenä päivänä joutui Voutilan taloon, jossa\noli lihavahko laiskan pulska isäntä, hyväleukainen, kuten sellaiset\nlihojaan säästelevät miehet tavallisesti. Kauppurin koira oli\nloppakorva, herasilmä, lihava ja niin laiska, ettei häntäänsä olisi\nviitsinyt kantaa, ellei se olisi ollut toisesta päästä kiinni. Mitä\nse haukkuu tuo vieraan koira, lintuja vaiko jäniksiä? tiedusti isäntä\nkauppuria kiusoittaakseen ja kun ei muutakaan tointa siinä ole.\nVastausta hänkin sai kysymyksensä verosta.\n\n— Mitä vastasi teidän kauppuri?\n\n— Ei hyvä isäntä, ei tämä olemas lintukoira, ei peltokoira, ei\nmetsäkoira. Tämä ei haukkumas edes ihmisiä, vain perunoita padasta.\n\n— Jopa oli laiska koira.\n\n— Oli se, tavallisen laiska.\n\nNestori nousee töihin lähteäkseen, mutta Lampelan äijä miettii, miten\npidättelisi miestä siitäkin huolimatta, että talon etu vaatisi toista.\nTalon etu? Eikö talon kunnia ja etu vaadi, että isäntärenki näyttää\nvieraalle talon paikkoja, milloin isäntä itse ei kerkiä sitä tekemään.\nLuuleekohan minuakin laiskaksi? ajattelee Nestori. Jos luulee, niin\nluulkoon, parempi kuin että silmänpalvelijaksi luulisi, ottaa hänen\njärkeilevä mielensä vastakeikauksen. Sen vuoksi, vaikka hevonenkin\njo taakseen vilkuilee ja hänen itsensä tekisi kovasti mieli lähteä,\nhän kuitenkin istuu äskeisellä paikallaan ja ottaa uuden heinän\npureskeltavakseen. Lampelan äijälle tämä on mieliin, ettei hänen\ntarvinnut ryhtyä pyytelemään, renkimiestä. Jotakin hupaisaa nyt pitäisi\nkeksiä oman ja toisenkin mielen virkistämiseksi. Mitähän iloa hän on\nlöytävinään tuosta heinän pureskelemisesta?\n\n— Tuo varmaan ei tule miehelle kovin tyyriiksi?\n\n— Jaa mikä?\n\n— No tuo tuollainen tupakankäyttö kuin sinä ruukaat.\n\nNestorin tekisi jo mieli antaa samalla mitalla, jopa kukkua lisäten\ntakaisin, mutta hän ei kylliksi pian löydä niitä parhaita sanoja, ei\ntällä hetkellä satu muistamaan enempää edes vanhan kauppurin letkauksia\nja sillä välin toinen jo vuoroaan odottamatta kiiruhtaa väliin.\n\n— Mitäpä tuon väliä, mistä ihminen nautintonsa imee, kunhan jostakin\nimee. Ja mitä taas tykkäämiseen tulee, niin siitähän jo sanoo vanhain\nsananparsi...\n\nSen Nestori muistaa nopeammin kuin Lampelan äijä.\n\n— Yksi tykkää tyttärestä, toinen äidistä, ja niin he kaikki naiduiksi\ntulevat.\n\n— Justiinsa kuin nakutettu! Mutta mitä sinä tykkäät tämän talon uudesta\nemännästä ja isännästä?\n\nSiinä vihdoin tuli se asia, jota äijä kaiken aikaa oikeaa päätä\nlöytämättä on mielessänsä vyyhdennyt. Noin se aina irti päästyään\npulpahtaa kuin kuiva puikkari vedestä.\n\n— Jaa mitäkö minä tykkään emännästä?\n\nAsia jäi tämän vastakysymyksen varaan pitkäksi aikaa. Lampelan äijä\ntäytteli karkeilla rouheilla piippuansa pyrkimättä äännähdykselläkään\nkiirehtimään lisäselvityksiä. Nestori oli tavoittanut käteensä\nkatto-orresta riippuvan nuoran pätkän ja heilutteli sitä kädessään. Jos\ntuohon nyt vastaisi, kuin pitäisi vastata, voisi ukko luulla, että minä\nmakeilemisen tähden. Ei hän juuri sen näköiseltä näyttänyt, että turhia\nluulisi, mutta mikäpä ihmisestä tietää. Kun ei turhaan kiirehdi; niin\naina löytää. Nestori myös löysi.\n\n— Tykkään yhtä paljon kuin entisestä emännästä. Se oli hänen\nmielestänsä totuudenmukaisesti sanottu eikä siinä jälkeenpäin tulisi\nmitään katumisia. Mitä taas nuoreen isäntään tuli, niin sen kohdan hän\nesitti vertauskuvallisesti. Tämä tosin vaati hieman kärsivällisyyttä\nja pientä käsiaskartelua. Hän sitoi kädessään olevan narun päähän\nlattialta löytämänsä nyrkin kokoisen kiven. Sellaisen munakiven narun\npäähän sitominen ei ollut juuri helpoimpia tehtäviä. Ristiin rastiin\ntäytyi kiertää naru kiven ympäri, solmuja kahteen, kolmeen kertaan\nkiristellä. Jo pysyi. Hän heitti kiven keinumaan.\n\n— Noin meidän talossa kävi, kun isäntää vaihdettiin.\n\n— Vai noin kävi.\n\nPiippuaan imeskelevä kysyjä ei ole vielä vähääkään hajulla, kuinka\nisännän vaihdoksessa kävi. Ehkäpä tuo selviäisi, kun rauhassa\nodoteltaisiin. Kivi lensi aluksi pitkin huippauksin, milteipä seinästä\nseinään, tasautui ja hiljeni siitä vähitellen yhä lyhyempiin askeliin.\nTällöin vasta Nestori ryhtyi sanoilla selventämään.\n\n— Noin kävi meidän talossa, kuten on käynyt monessa muussa talossa.\nEntisen isännän hallituskautena vedettiin narun päässä oleva painokivi\ntoiseen laitaan, melkeinpä katon rajaan asti. Kun se sieltä pääsi\nirtautumaan, niin sanomatta tuon arvaa, miten sitten kävi.\n\nJo Lampelan äijä arvasi, osapuilleen. Nestori katsoi kuitenkin\nvertauksensa jatkuvan selvittelyn tarpeelliseksi.\n\n— Kun se sieltä pääsi, niin heilahtipa toiseen laitaan miltei yhtä\nkorkealle. En sano tätä pahalla enkä moittiakseni. Niin sen pitääkin\nheilahtaa, koska luonto aina vaatii osansa. Ja kyllähän hiljenee,\nkunhan aikansa heiluu, niinkuin tuo narun päässä oleva kivi tuossa.\nJoku kitkuttaa ylhäällä kattoparrun rajassa, kaikki vastustaa,\nyksinpä tyhjä ilmakin, jarruttaa. Aika tasii. Luonnon se ottaa pois\nparemmaltakin tärpästikkeliltä.\n\nNäyttipä kuin kiviheiluri olisi tietänyt, mistä oli kysymys.\nHeilahdukset hiljenivät, lyhenivät ja lyhenivät, kunnes löytyi\nseisahduspiste. Se oli varmaankin se rakennusmiehen vatupassissa oleva\nluotiviiva, jonka sanottiin osoittavan suoraan maapallon tulikuumaan\nkeskinapaan. Nestori otti hevosen ohjat käteensä ja nousi rattaille.\nHän oli kai puhunut jo liikaa, joten yksin häpein saattoi sanoa vielä\nmuutaman sanan, ennenkuin maiskautti hevoselle. Jurnutti vähän se\näskeinen vielä isännän puolesta.\n\n— Ei meidän nuori isäntä tällaisiin laitoksiin sen vuoksi rahoja pistä,\nettei muuta keksisi. Kyllä näissä kaikissa on järkeä takana.\n\n— Järkeäpä hyvinkin, kuka tässä sitä vastaan on väitellyt.\n\nNestori tuskin kuuli enää Lampelan äijän viimeisiä sanoja, koska\nhevonen oli nykäissyt rattaat liikkeelle ja kolisteli jo ulkona\najosillalla.\n\nÄijä katseli ullakon laitoksia jonkin aikaa yksinään. Totta oli,\njärkeä niissä kaikissa oli takana, vävypojan järkeä etupäässä, oli kai\nmuidenkin. Sitä oli nykymaailman aikaan rahalla saatavissa, kylmää\njärkeä, käsin kirjattuna ja koneella präntättynä, paperikarttoihin\npiirrettynä ja punaliidulla merkattuna, kun vain oli riittävästi rahaa\nsen ostamiseen.\n\nHän katseli yhä tupakoiden ja laskeutui vihdoin alakertaan. Siellä\nolivat samoilla asioilla tytär ja muori. Tytär sai usein estää, ettei\näiti käynyt töihin, luudan ja lantatadikon varteen käsiksi.\n\nSeuraavana päivänä ukko liikuskeli vävypojan kera laajemmassa piirissä,\npelloilla ja niittyvainioilla, aina etäisellä rämesuolla saakka, missä\nkymmenkunta urakkamiestä pisteli vauhdikkaasti ojaa.\n\n— Eikö sinulla lähempänä taloa ole parempia viljelysmaita?\n\n— Ei tästä viljelysmaata tulekaan.\n\n— No, mitä siitä tulee?\n\n— Metsänkasvumaata.\n\n— Metsänkasvua vartenko aiot ojittaa tämän mahdottoman rämeen?\n\n— Niin!\n\nSeurasi pitkähkö keskustelu, jota vieraan olisi ollut hupaisa\nkuunnella. Vävypojan oli otettava avustajikseen kaikki rahalla ostetut\nneuvonantajansa ja lautamiehen testamenttipykälät saadakseen appensa\nuskotetuksi siitä, että näin suuret heilahdusliikkeet olivat tarpeen\nvaatimia. Peltoihin ja rakennuksiin ei saanut haaskata tukkipuurahoja.\nMihin ne kaivettaisiin, ellei rämeisiin?\n\n— Olethan upottanut navettaankin.\n\n— Navettaanko? Se on pystytetty paperipuilla ja pönkitetty Egyptin\nparruilla.\n\n— Vai niin, vai niin! Ja tänne pohjattomaan nevarämeeseen aiot juntata\nmetsän suurimmat puut, päätä päin vain kolmipölkkyiset männyt.\n\n— Muu ei auta.\n\n— Vai ei auta. No eipä sitten, ellei auta. Mitähän sanoisit, jos kaikki\nmuut rämemaiden omistajat tulisivat yhtä hassuiksi, jos nyt nimittäin\nkaikilla olisi tarpeeksi kolmijatkoisia tukkipuita. Suomen rämeisiin\nuppoaisi pölli poikineen, kymmenien miljoonien arvosta.\n\n— Satojen miljoonien.\n\n— Vai peräti satojen! Mutta luuletko, että olisi satoisaa tuo homma?\n\nSiitä tuli jälleen pitkä juttu salskeassa kuivan maan männikössä, jossa\nkuuntelijoina oli vain jokin käpylintu ja nappisilmäinen oravanpoika.\nKävi, kuten usein ennen jo oli käynyt. Äijä väitteli voimallisesti\nvastaan, kunnes umpikujaan ajettuna antoi perään lohkeamalla. Jos\nihminen kerran oli tullut niin viisaaksi, että kuusesta pystyi\npuhaltamaan silkkiä ja sokeria, männystä voita ja munasaippuaa, niin\nmitäpä sitten enää on väliä, vaikka hän painaakin markat rämesuohon ja\npuristaa lehmänmaidosta sarvikampoja.\n\nNäin pitkälle päästyänsä ja myönnyteltyänsä äijä ampui vielä\npitemmälle, kuten hänen tapansa oli. Eikö kuusten ja mäntyjen\nkasvattaminen, kaataminen ja koneen teriin ajaminen myös ollut turha\ntoimitus? Eikö tuollaista rämeturvetta ja sen alla olevaa vesimoskaa\nvoinut työntää koneeseen ilman muuta? Siinähän ainetta oli: leipä\nja puuro ja liemikastikekin jo valmiiksi mukana! Tähän ei vävypoika\nlöytänyt enää pätevää sanaa. Nauraen hän ehdotti, että mentäisiin\nsyömään hyviä paistikasperunoita lähellä olevan naapurin uunin\nporoista. He kävelivät Paukkulaan.\n\nIsäntä löydettiin perunakuopastansa. Vieraat laskeutuivat myös\nsinne, ettei isännän tarvinnut kesken töittensä ylös nousta. Kuoppa\noli huolellisesti tehty. Se oli kuin pieni maanalainen huone. Siinä\noli maapermanto ja seinät. Katto ja hinkaloiden väliseinät vain\nolivat puusta. Ilmanvaihto oli järjestetty kahden kattotorven kautta\ntapahtuvaksi. Ankarimpina talvipäivinä sanoi isäntä lämmittävänsä\nkuoppaa pienellä kamiinahellalla.\n\n— Pakkaspäivinäkö? kummasteli Lampelan äijä. — Minä en käy\npakkasviikkoina perunakuopassa ollenkaan.\n\n— Minäpä käyn. Kas, peruna on yhtä tarkasti hoidettava olio kuin lehmä\ntahi ihminen tai mikä muu luontokappale tahansa, ilmaisi Paukkulan\nisäntä omat käsityksensä ja menettelytapansa.\n\nSiitä juttu alkoi. Vävypojan ei enää tarvinnut muuta kuin kuunteli\nvalmista. Äijät istuivat hinkalon reunalla ja vaihtoivat sanaa\nkilvassa. Kun Paukkula oli tarpeeksi kehunut perunoitansa, jotka\nkuivina ja muhevina hyvin ansaitsivat sen, alkoi hän esitellä maakuopan\nhyviä ominaisuuksia. Siinä asiassa he ennen pitkää pääsivät kirkkaaseen\nyksimielisyyteen. Maakuopalle ei mikään sementtikellari vetänyt\nvertoja. Maa hikoili juuri sitä henkeä, mitä peruna pirteänä pysyäkseen\ntarvitsi. Myös ulkoilmaan johtavat henkireiät olivat tarpeelliset,\nkoska peruna hengitti niinkuin elävä kasvi tahi eläin. Mutta että\nperuna kuopassa ollessaan tarvitsi myös jokapäiväistä seuranpitoa,\nsitä Lampelan äijä ei isännän vakuutteluista huolimatta ottanut oikein\nuskoakseen.\n\nLuonnollisesti isäntä pyytämättä tarjosi maansa antimia,\npaistinperunoita vieraillensa maistiaisiksi. Periaatteilleen\nuskollisena ei hän mitään muuta tarjonnutkaan. Lampelan äijä ihmetteli\nääneen montaa seikkaa, jotka perunoiden paistumista odoteltaessa\nkiinnittivät hänen huomiotansa. Suurinta kummastusta hänessä herättivät\ntäyteläiset kirjahyllyt. Mitä vanha mies teki noin paljoilla kirjoilla?\nLuki itse! Kuinka se oli mahdollista? Mistä hän sai sisua ja aikaa\nsellaiseen? Ja eikö tuollainen kaiken maailman tietojen päähän\npänttääminen ollut vaarallista silmille ja sielulle?\n\nPaukkulan isäntä ei tarvinnut puolestansa esipuhujaa enempää\nkuin toinenkaan kysymyksen valmistelijaa. Yrjö saattoi huoletta\nsyventyä kirjastollisiin tutkimuksiin siihen saakka, kunnes kotiin\nlähdettäisiin. Mutta lähdöstä ei olisi mahtanut tulla ennen pimeän\ntuloa mitään, ellei hän muutaman kerran olisi huomauttanut siitä.\nKotona emäntäväki varmaan oli jo pitkän aikaa odottanut heitä\npäivälliselle. Paukkula kehoitti puhetoveriaan käymään talossa\nvastakin. Saattaa siihen aikaa vierähtää, ennen kuin vieraan maakunnan\nmiehellä olisi siihen tilaisuutta, ehkä tämä oli ainoa ja laitimmainen\nkerta, koska näin vanhoja oltiin jo! Vanhojako? Paukkula ei tätä\nmyöntänyt. Vieras todisteli sen profeetan sanoilla: Meidän elinikämme\non kuusi- tai seitsemänkymmentä vuotta, ja koska se paras on ollut\nniin... Niin on, niin on, veli veikkonen, tuska ja vaiva on ollut.\nMutta tarvitseeko meidän silti vanhoiksi tulla keskenaikojaan? Paukkula\nei milloinkaan hellittänyt satavuotisohjelmastaan, ja siitä yritti\nlähdön hetkellä tulla uusi viivytyksen pulma.\n\nUlkona kotiin johtavan polun varressa oli tarkasteltava vielä talon\nkolmiosainen kultakaivos ja tämän syksyinen kuokos, ensi kesän\nperunamaa. Tunkiosta pellolle ajettava aine oli mustaa kuin kimrööki,\nkuokoksen pohja taas selvää keltamultaa. Jos tämän tapaisia aineksia\ntarpeeksi toisiinsa sekoitellaan, niin kasvumultaa siitä tulee, selvä\nkuin päivä, ei mikään ihmejuttu. Mutta se oli ihme, että tuollainen\näijänkäppyrä sai kuokallansa irti turvetta ja ruskomultaa kivisen maan\nkamarasta. Ja vielä suurempi kumma oli, miten ja mistä hän hevosetta\nkeräsi ainekset suureen tunkioonsa. Tämän tiedon vävypoika piti omana\nsalaisuutenaan.\n\nMatkalla viivyttiin vielä niityillä ja oman talon syyskynnöksillä.\nEmännän oli täytynyt nostaa keitoksensa uunin lämpimiin, ja muori\ntoruskeli. Mitäpä tuosta, sehän kuului jokapäiväiseen leipään hänen\nhuushollissansa, vaikka se katkismuksen kappaleissa olikin unohdettu.\n\nJos aikamiehiä ei tahdottu löytää aikoinaan ruokapöydän ääreen,\nniin veljeksiä sitäkin vähemmin. Nuoremmalla oli näyttämistä ja\npuhumista, ettei siitä tahtonut loppua tullakaan. Paljon oli keräytynyt\nvanhemmankin varastoihin, mutta hiljaisemman luontonsa vuoksi hän\ntiputteli vähin erin. Hän oli tuonut mukanaan kahden vuoden aikana\nnäperrettyjä leluja pienessä käsilaukussa. Mutta hän antoi Veikolle\nvain yhden kerrassaan vähäisimmästä alkaen. Oli hupaisaa nähdä, miten\npikku veli aina uudestaan riemastui ja silmät loistivat.\n\nEnsimmäinen lahja oli pieni vene. Se oli tuskin Veikon vaaksan\nmittainen, mutta muuten kuin oikea vene, pärelaudoista taivutettu,\nnaulattu ja maalattu. Siinä oli teljolaudat, airot ja perämela, vieläpä\ntilkkulangoista tehty punahousuinen soutajapoika ja pieni sinihameinen\ntyttö. Veneen Matti antoi veljelleen tuliaislahjaksi. Veikko juoksi\nheti vesisaaville koettelemaan sitä. Vene ei vuotanut tippaakaan. Ei\npuuttunut muuta, kuin että poika olisi soutanut airoilla ja tyttö\npitänyt perää pienellä melalla. Mutta tämän saattoi nähdä, kun siristi\nsilmänsä rakoselleen.\n\nMatin toinen lahja oli Veikon tyynyllä seuraavana aamuna. Matti\nsen siihen tuonut oli, kyllä Veikko arvasi, vaikka iso veli oli\ntietämätön ollakseen. Se oli tuulimylly, ei mikään tavallinen\nkaksisiipinen väkkärä, vaan mylly, ihan oikea neliskulmainen talo,\njossa oli saranoilla kääntyvä ovi, lasi-ikkuna, pärekatto ja neljä\npyörivää siipeä. Semmoinen Matin rakentama mylly oli. Isäkin suuresti\nihmetteli sitä ja, mummo kertoi salaa, että Matti oli rakentanut sitä\nmonta pitkää iltapuhdetta monen viikon aikana. Aamiaisten aikana\nVeikko juoksi näyttämässä sitä myös Nestorille ja Aapelille. Nestori\nkäänteli ja katseli sitä. — Tuollaista myllyä ei rakenna kuka tahansa\nporopeukalo! sanoi hän ja vilkaisi Aapeliin. — Ei vanhempikaan\nporopeukalo! lisäsi Aapeli ja vilkaisi Nestoriin.\n\nMylly kiinnitettiin kivikellarin katon päätyyn, että Veikko pääsisi\nsen pyörimistä läheltä katselemaan. Tämä oli äidin ehdotus ja pojat\nsuostuivat mielellään siihen, koska eivät vanhemmat kuitenkaan olisi\npäästäneet heitä tuvan katon harjalle makailemaan. Mylly pyöri hyvin\nkellarin katollakin, sillä siinä oli erikoinen peräsin, joka käänsi\nmyllyn siivet aina tuuleen päin.\n\nKolmannen, kaikkein ihmeellisimmän ja suurinta ihastusta saajalleen\naiheuttavan lahjan Matti antoi Veikolle vasta viimeisenä päivänä, vähää\nennen heidän lähtöään. Se oli pieni, milteipä vain pääskysen kokoinen\nlentokone. Siinä oli kaunis valkoinen siipitaso, pyörivä potkuri,\nliikkuva peräsin, kaikki laitokset kuin oikeassa lentokoneessa. Siinä\noli moottorikin, joka pyöritti potkuria. Se ei tosin hyrissyt eikä se\nmoottori potkuriakaan pyörittänyt, punainen kuminauha sen teki. Mutta\nnauhasta ei kukaan mitään tietänyt, ellei kääntänyt konetta selälleen.\nKun potkuri pyöri ja kone huristeli ilmassa pihamaan ylitse ja\npitemmältäkin, ei kukaan olisi uskaltanut väittää, etteikö oikea pieni\nlentokonemoottori kuljettanut sitä.\n\nTätäkin ihmettä näytettiin kaikille, karjakolle ja rengasnenäiselle\nPekka sonnillekin navetassa. Pekka haisteli ja puhisi ja kiljahti\nkimeällä äänellänsä kerran. Sitä harmitti tuollainen keveä lentäjä,\nkoska se itse oli kuin mikäkin mulkosilmäinen rautatien veturi, kolmas\nsilmä vain puuttui. Lentokonetta lähetettiin myös kellarin katolta.\nLaskukenttänä oli mikä milloinkin: pihamaa, heinäpelto, maantie. Kerran\nkone laski eri hienosti kaartaen kaivonkannelle ja pysähtyi juuri sen\nreunalle. Kukaan elävä lentäjä ei sen taitavammin olisi osannut laskea\nkaivon kannelle. Lentäjänä oli Veikon soutuveneen pieni punapöksyinen\nsoutajapoika, matkustajana sinihameinen tyttö.\n\nAika, oli kulunut jo niin pitkälle, että mummo ja vaari olivat\npukeutuneet matkatamineihinsa ja joivat lähtökahviansa vierashuoneessa.\nMattia huudeltiin myös kahville, mutta hän ei olisi mitenkään vielä\nehtinyt. Veikolla oli niin paljon kerrottavia asioita ja lähdön ikävä\npyrki pusertamaan kyyneleitä hänen silmiinsä. Kerran he vielä nousivat\ntuulimyllyn viereen kellarin katolle. Veikko kävi noutamassa sinne\nveneen ja valkojouhisen hevosen, koska sekin yhä oli hänen rakkaimpia\nleikkikalujansa.\n\nSiellä katolla, tuulimyllyn iloisesti hyristessä, hevosen seisoessa,\nveneen keikkuessa, lentokoneen potkurin hiljalleen pyörähdellessä\nVeikko kertoi, mitä varten hän vielä kerran lähtökiireessä oli ison\nveljensä katolle kutsunut.\n\nSen Matin lahjoittaman sinihameisen tytön nimi oli Sirkka-Liisa ja\nsoutupojan nimi oli Veikko. Saattoi hän sen Matille sanoa, mutta Matti\nei saanut kenellekään sitä sanoa. Hän kuiskasi nimet hiljaa Matin\nkorvaan kellarin harjan ylitse heidän vatsallaan loikoessa katon\nmolemmin puolin.\n\nSirkka-Liisa ja Veikko leikkisivät kaikilla näillä Matin tekemillä\nleikkikaluilla joka päivä. He saisivat käydä soutelemassa niittypurolla\nja järven rannassa. He saisivat leikkiä myllyleikkiä täällä. Veikko\nolisi mylläri ja Sirkka-Liisa keittäisi hänen jauhattamistaan\nuudisjauhoista uudispuuroa. Talvella he kävisivät Liinakolla\najelemassa. Mikäpä tietää, vaikka tulisivat lentokoneellansa Lampelaan\nasti Mattia ja mummoa ja vaaria tervehtimään. Eikö se kävisi mainiosti\nlaatuun? Matti nyökäytteli myöntymisen merkiksi. Lopuksi Veikko ilmaisi\nMatille, että hänellä itselläänkin oli yhtä kaunis leikkitoveri,\njonka nimi oli Sirkka-Liisa. Matti pidätteli kyyneleitään. Tällä\neron hetkellä hänellä oli pikku veljeänsä sanomattoman ikävä. Tuntui\nkuin Veikko itse olisi ollut tuo pieni lentäjä, jonka seuraavasta\nnäkemisestä ei ollut tietoa, lentäjiä kun uhkasi joka päivä monet\nvaarat.\n\nMummo ja vaari olivat äidin ja pikku Elsan saattelemina jo pihamaalla.\nIsä juoksi portille autoa pysäyttämään ja poikia huudeltiin kovasti.\nMatti juoksi noutamaan lakkinsa tuvan naulasta. Hänen päällystakkinsa\nja matkalaukkunsa olivat jo vaarin kädessä.\n\nAutoa he saivat portilla odottaa. Isä sanoi sen olevan myöhässä. Veikko\nolisi voinut hyvin lähteä muutamaksi viikoksi Lampelaan, puheli vaari.\nMiksikä ei olisi voinutkin, jos asia aikaisemmin olisi tullut puheeksi.\nEikö se vielä ollut mahdollista? Matti aikoi oikein kauniisti pyytää\nsitä äidiltä. Hän voisi taata, ettei pikku veljelle matkalla eikä\nkotona mitään vaaroja tapahtuisi. Mutta se oli myöhäistä, sillä samassa\nauto jo ilmestyi tienmutkan takaa. Valmiiksi ajateltu pyyntö painui\nMatin rinnasta alas kuin karvas pala. Lähtijät hyvästelivät nopeasti\nja nousivat vaunuun. Veikko huiskutti lentokoneellansa, jonka keskellä\npienet lentäjät istuivat.\n\nVeikko huusi vielä jotakin, mutta Matti ei sitä enää kuullut, koska\nauton kone hurisi ja hänen korvansa suhisivat. Eikä hän enää kauempaa\nvoinut katsellakaan, sillä silmät tunkeutuivat kyyneleitä täyteen,\nja hänen täytyi painaa päänsä päällystakin sisään. Ei kukaan saanut\ntietää, miten hänen tällä hetkellä oli pientä veljeänsä ikävä.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nOnnettomuudesta ilmoitettiin Niemelään puhelimitse. Yrjö tilasi heti\nauton ja ajoi Elsan kera sairaalaan.\n\nLääkäri oli jo tehnyt, mitä tehtävissä oli. Nuorin potilaista oli\naivotärähdyksen vuoksi kuollut sairaalaan tuotaessa. Kahden tajuttomana\nmakaavan henkiin jäämisestä ei voitu antaa paljoakaan toiveita.\n\nOnnettomuustoverit oli tiloitettu samaan huoneeseen. Lähtiessään\nlääkäri neuvoi hoitajaa ruiskeiden antamisessa. Hänelle olisi heti\nsoitettava, jos potilaiden tilassa ilmenisi muutosta. Nyt ei ollut\ntämän enempää tehtävissä. Eikä myöhemminkään. Sanoilla lääkäri ei tosin\nsitä ilmaissut, mutta sen saattoi lukea hänen kasvoistaan. Vanhemmat\njäivät valvomaan lapsensa sairasvuoteen ääreen.\n\nOnnettomuus oli tullut järkyttävänä yllätyksenä heille. He eivät\nedes tienneet, että metsäneuvoja oli lähtenyt lapsia maantielle\najeluttamaan. Sen hän oli tehnyt usein ennenkin, mutta nyt ei kukaan\ntalon väestä ollut nähnyt heidän lähtöään.\n\n— Metsäneuvoja Lahtinen ajoi Matinahon mäessä kuorma-auton kanssa\nyhteen. Sivuvaunussa oli teidän poikanne ja hänen oma tyttärensä.\nKaikki kolme on viety sairaalaan, kuului silminnäkijän välttelevä\nilmoitus puhelimessa.\n\nHe jäävät vuoteiden ääreen. Äänettömät ajatukset alkavat kulkea omia\nkipeästi viiltäviä teitänsä. Aamulla terve iloinen lapsi, nyt tiedoton,\nraskaasti huohottava kääre värisevää henkeä ja lihaa. Mitä huomenna?\nSitä on vaikea ajatella loppuun. Kuin sanattomasta sopimuksesta\npakenevat kumpikin omia teitänsä muistojen, toivojen ja unohduksen\nmetsiin. Mutta hetken harhailtuaan he palaavat sieltä joko yksin tai\nsamanaikaisesti kalpeiden kasvojen ääreen, tuskan kouristuttavaan\ntodellisuuteen.\n\nIsä muistelee pikku miehensä kehittymistä, jota päivä päivältä yli\nkuuden vuoden ajan on mielenkiinnolla seurannut. Sulkien silmänsä\nhän tahtoo ajatuksineen palautua alkuun, ensimmäiseen päivään saakka\nsieltä hitaasti pidätellen tätä päivää kohti edetäkseen. Mutta nykyinen\naika vain mataa hitaasti, mennyt rientää liian nopeasti. Hän tuntee\njoutuvansa perille peloittavan aikaisin.\n\nLapsi syntyi aamulla, mutta tieto siitä joutui Lampelaan vasta puolen\npäivän aikoihin. Viivyttelemättä hän lähti pyörällä matkaan. Hän\nmuistaa selvästi sen elokuisen päivän. Vastaantulijoita ei sydänmaan\ntiellä ollut montakaan, muutama elokuorma, joku kaupasta palaava\nnainen. Eräässä loivassa vastamaassa lammaslauma lähti juoksemaan\nhänen edellänsä tietä pitkin, päättömästi kuin lampaat tavallisesti,\nkunnes tuli veräjä ja metsäpolku, jonne kymmenpäinen lauma suuntautui,\nvain yksi valkoinen karitsa hätäytyi juoksemaan edelleen aidan vartta\npitkin surkeasti määkien. Pyörämiehen täytyi ajaa edelle käännyttämään\nraukkaa. Lauma määki metsässä aidan takana, kunnes eksynyt karitsa\nlopulta keksi veräjän ja pääsi ahdistuksestaan.\n\nPian hän unohti lammaslauman ja polki kiihkeästi tasaisia kujanteita,\npitkiä ylämaita, kunnes suuri kyläaukeama levähti eteen. Siinä oli\nkirkko, koulu, kunnantalo ja sairaala. Synnytyslaitos oli sairaalan\npienessä valkoisessa rakennuksessa, joka vilahteli kellertyvän koivikon\nlävitse. Muutama minuutti vielä.\n\nMinkä näköinen hän on? Tyttökö vai poika? Hän ei milloinkaan ollut\nnähnyt äsken syntynyttä lasta eikä äitiä synnytyksen jälkeen. Omaa\nlasta ja hänen äitiänsä! Hän hypähti pyörälleen ja laski pitkän mäen.\nTie nousi jälleen ja kohta olisi edessä sairaalan portti.\n\nMutta miten hikinen ja arkipäiväisesti puettu hän oli? Työkengät ja\npusero! Oliko tapana lähteä kirkonkylään tällaisessa asussa? Eikä\nhänellä ollut edes mitään annettavaa tervetuliaisiksi. Kukkia naiselle\nviedään jo tavallisena syntymäpäivänä. Eikö tällaisen kaksinkertaisen\nsyntymäpäivän onnittelijalla, isällä ja omalla miehellä pitäisi olla\nkaksin verroin ihana kukka, ilon punainen ruusu?\n\nNäin hän ei voinut jatkaa matkaansa. Kukka ainakin oli saatava.\nMutta oliko tällaisessa pienessä kirkonkylässä edes kukkakauppaa? Ei\nollut. Kauppalasta kukat oli tuotettu, milloin oli tarvittu. Eikö nyt\nyhtä ruusua ollut koko kirkonkylästä saatavissa? Sekatavarakaupan\nmyyjäneiti katsoi kummastellen ruusuja tiedustelevaan mieheen. Mitä\nhän sellaisilla teki? Hän tunsi miehen ja arvasi asian, oli jo kahden\nvaiheilla eikö onnittelisi juoksijaa. Kuulkaa! Karlssonin vanhalla\nneidillä on avomaaruusuja! Kukkivatko ne? Kukkivat pitkin kesää, aina\njokin, varmasti!\n\nKiireesti hän lähti eläkkeellä olevan postineidin luo. Tämä oli kuuro,\nepäluuloinenkin. Hän ei päästänyt tuntematonta kulkijaa edes sisään,\nikkunasta vain puheli. Vihdoin hän ymmärsi miehen pyynnön. — Te tahto\nriistää minulta yksi punainen ruusu! — En riistä, ostaa haluaisin.\nMinulle on tuolla laitoksella juuri syntynyt poika! — Teille, yksi\npoika! Herrajesta! Vanhan neidin sydämessä läikähti lämpimästi. Hän\navasi oven ja riensi pieneen puutarhaansa, jossa tosiaan kukoisti\nmonikukkainen komea ruusu. — Kuinka monta kukkaa te haluaa? — Niin\nmonta kuin mahdollista, koko ruusun! — Koko ruusu, herrajesta! Siinä on\nruukku kuin ämpäri, näkeekö te? Te ei jaksa kantaa sitä laitokseen! —\nJaksan minä!\n\nRuusu kaivettiin ruukkuineen maasta. Vanha neiti oli asiaan jo\nyhtä innostunut kuin ruusun tarvitsija itse. Ruukku puhdistettiin\nmullasta ja koristeltiin paperin suikaleilla, mutta riittävän kokoisia\nkäärepapereita ei löydetty koko talosta. — Älkää turhaan vaivautuko,\nminä vien sen tällaisenaan! — Tuulessa, kirkonkylän halki, herrajesta!\n— Eikö tämä ole kasvanut tuulessa koko kesän? — On kyllä, mutta....\n\nVanha neiti ei olisi ottanut ruusustansa mitään maksuakaan, ellei\nruukku olisi ollut niin suuri ja eläke liian pieni. Varmaan viisi\nkertaa hän siunasi yhden viisikymmenmarkkasen takia. Maantielle asti\nhän saatteli ruusuansa ja pienellä portillansa vielä puheli: Jos\npassaa, niin te merkitkää minä yksi kummi. Charlotta Karlsson, kyllä\nkirkkoherra tietää! Minä niin kovasti tykkää teidän pieni poikavauva!\n\nKuukautta myöhemmin pojan yhdeksi kummiksi merkittiinkin neiti\nCharlotta Karlsson. Mutta hänen kymmenkukkaisen sylintäyteisen\nruusunsa vuoksi kalpean äidin posket punoittuivat ja suuriin\nsilmiin kihosi ennen näkemätön loiste. Onnellisena hän kuiskasi:\nMene katsomaan poikaamme! Poika nukkui pienessä sängyssänsä naama\nsikkurassa, nyrkkiin puristettu käsi suussa. Turhan pikkuiselta hän\nnäytti, vaikka hoitajatar vakuutteli: Teillä on harvinaisen suuri\npoika, viisikiloinen! Hänestä vasta urheilija tulee! Nyrkkeilijä,\nkuulantyöntäjä, mikä tulleneekaanl.\n\nHoitajan sanat onnellinen isä ylpeänä kertoi äidille. Kun poika tuotiin\naterioimaan, huomasi hän vihdoin kotiin lähdön ajan joutuneen. Äidin\nsilmät loistivat ruusun kukkien takaa, tuleva nyrkkeilijä harjoitteli\npersikan kokoisia ja värisiä nyrkkejänsä, puoliunessa, onnensa\nkukkuloilla. Katselija olisi tahtonut palautua ovelta takaisin, niin\npuhdas ja puoleensavetävä oli pikkumiehen ensimmäinen ateria elävän\npöydän ääressä punaisen ruusupensaan takana.\n\nMuistojen pyörä kiihdyttää vauhtiansa. Kaihomielin pyöräilijä\nkatselee, näkee kuin kiivaasti etenevässä elokuvassa monia herttaisia\npaloja, jotka niin mielellänsä ottaisi uudestaan, jos se vain\nkävisi laatuun. Siinä vilahtavat pienet ristiäisjuhlat mummo-,\nukko- ja neitsytkummeineen. Yhä vaiherikkaammiksi ja ainoalle\nkatselijalle antoisammiksi käyvät nopeasti kehittyvän pikkumiehen\nnyrkkeilyharjoitukset ennen ja jälkeen ihastuttavien ateria-aikojen.\n\nHän ei viivähdä enää niissä. Poika kävelee jo, juoksee tuvan lattian,\npihamaan ylitse. Metsissä lammen rannoilla kohta juoksee ja kahlailee,\nmetsän lintuja matkii ja mummollensa kaloja onkii. Hän ei ole enää\nlapsi, vaan verevä, naurava poika.\n\nPoika kasvaa ja on aina mukana: viljaa puidessa, myllyssä käydessä,\nhenkilö- ja linja-autoissa mutkaisilla, holtittomien moottorimiesten\nvaltaamilla maanteillä. Eikö nytkin kuulu mäen takaa hyrinää?\nLyhyttahtista, korvia repivää moottoripyörän rätkätystä. Ne ovat\nvaarallisia, luonnottomia kulkuneuvoja tuollaiset paukkuvat, palokaasua\nrätkivät kolmipyörät, joiden kupeessa parin heikon tangon varassa\nkiikkuu sivuvaunu kuin mikäkin kuolemankätkyt.\n\nSiinä se tuli. Muistelija ei jaksa katsella, mitä muutaman sekunnin\nkuluttua tapahtuu Matinahon mäen kaarteessa. Ennemmin hän oikoteitse\nsiirtyy valkoisen vuoteen ääreen, jossa tiedottomana huohottaa rakas,\nsammuva henki, raadeltu kappale omaa henkeä ja lihaa. Sitä jälleen\navoimin silmin nähdessään katselija värisee itsekin, syöksähtää\nuudelleen unohduksen metsiin, joiden pitemmät tai lyhyemmät polut\nennemmin tai myöhemmin taas johdattavat hänet tähän tuskan paikkaan.\n\nÄiti ei kärsi sen vähemmin. Sydämessään hän kärsii ehkä enemmän, mutta\nhän kestää myös enemmän, koska hänet on niin rakennettu. Silmistä\nhersyvät kyynelet lievittävät samalla kuin kirkastavat hänen sydämensä\ntuskaa.\n\nHän ei voisi jättää ajatuksistansa hetkeksikään elämän ja kuoleman\nvaiheilla kamppailevaa lastansa. Hän tahtoisi kiinnittää sydämensä\nsisimpään irtautuvan lapsen sielun, niinkuin hänen elävä, kasvava\nruumiinsa kerran on ollut hänen omaansa kiinnitettynä. Koko\näidinsydämensä lämmöllä, rukouksen ja uskon voimalla hän keskittyy\npidättämään rakasta siivilleen pyrkivää elämän kyyhkystä särkyneessä\nmajassansa. Silmänräpäyksellisinä tuokiokuvina hänen muistonsa\npalautuvat yhdessä elettyihin onnen vuosiin. Lasta, hänen henkeään ei\nhän tällöin hetkeksikään päästä silmistänsä eikä lakkaa kärsimästä\nhänen kärsimyksiänsä yhä uskoen ja toivoen.\n\nHän näkee välähdyksenä sen sunnuntaiaamun, jolloin ensi kerran tunsi\nlapsen tervehdyksen värähdyksinä sydämensä alla. Hän oli odottanut\nniitä yhtä hartaasti kuin aikaisempana onnettomuuden vuotena pelkäsi.\nJa kun eloon syntyneen lapsen isä hetkistä myöhemmin heräsi ja sai\ntietää tulevansa isäksi, oli heillä yhteinen onni vaalittavanaan.\n\nYhdessä he vaalivat, kasvattivat ja karkaisivat häntä. Hänen tähtensä\nkäytiin päivittäin hiihtämässä, kiivettiin loivia isän hiihtämiä latuja\nkorkeimmille kukkuloille, että hän saisi liikuntoa, ilmaa ja aurinkoa.\nIltaisin ennen nukkumaan menoa luettiin ääneen kauneimpia runoja ja\nkertomuksia, häntä ajatellen.\n\nNäin Elsan mietteet siirtyvät tapahtumasta toiseen, lapsen\nensimmäisistä elonilmauksista tähän onnettomuuden päivään saakka. Nämä\novat irrallaan kulkevia mielikuvia, jotka hetken kuluttua palaavat\nlähtöpaikkaansa. Samaan aikaan äidin katse, mukana kärsivä sydän seuraa\nemolinnun valppaudella tajuttoman lapsen elämän ja kuoleman kamppailua.\nKuinka mielellään hän antaisikaan osan verestänsä, puolet elämästänsä,\njos sen avulla voisi pelastaa rakkaimpansa elämän tunnottoman kuoleman\narmottomasta puristuksesta.\n\nMetsäneuvoja liikahtaa ja valittaa. He heräytyvät häntä hoivaamaan.\nMuutamia ymmärrettäviä sanoja pääsee hänen huuliltaan: Rauha... Rauha...\n\nNiin Rauha! Missä on hänen vaimonsa? He ovat istuneet kauan täällä omaa\nlastansa murehtien muistamatta ollenkaan häntä, joka on jo menettänyt\nlapsensa ja saattaa menettää miehensä millä hetkellä tahansa. Yrjö\nsoittaa hoitajaa. Onko tapaturmasta ilmoitettu metsäneuvojan rouvalle?\nEi ole vielä. Siitä oli tohtorin kanssa puhetta. Rouva on siinä\ntilassa. Hänen pitäisi pian tulla itse sairaalaan!\n\nHe tietävät sen. Lähiaikoina Rauha odottaa lasta. Siitä huolimatta he\neivät enää hetkeäkään epäröi. Elsa lähtee yksinään autolla noutamaan\nhäntä. Yrjö ei estele, vaan syleilee häntä hetken kiitollisena,\nrohkaisevasti. Elsa tuijottaa auton katossa valaisevaan pisteeseen.\nSen valovoima on heikko, auton hiljentyessä se himmentyy, pysähtyessä\nsammuu kokonaan. Auto on jo ehtinyt metsäneuvojan pihamaalle.\nMurheellinen sanansaattaja pysähtyy rappusille, kokoaa voimansa ja\nastuu sisään.\n\n— Elsa, sinäkö sieltä, yksinäsi! Olen iloinen, että tulit, vaikka näin\nmyöhälläkin. Minä olen niin kovin levoton Laurin ja Sirkka-Liisan\nvuoksi. He lähtivät ajelemaan, eikä Lauri ollut oikein kunnossa. He\neivät koskaan ole näin kauan viipyneet. Olen soittanut jo pari kertaa\nteillekin, mutta sieltä ei kukaan vastaa.\n\n— Emme ole olleet kotona, ei Yrjö enkä minäkään.\n\nElsa tarttuu molemmin käsin Rauhan käsivarsiin ja katsoo häntä kauan\näänettömästi, voimaa antavasti suoraan silmiin. Rauha aavistaa jotakin\nvakavaa tapahtuneeksi.\n\n— Mitä sinä tiedät, sano?\n\n— Sinä olet äiti, rohkea nainen. Sinun täytyy koota voimasi ja kestää\nitsesi ja tulevan lapsesi tähden!\n\nOn siis tapahtunut onnettomuus Mutta Rauha ei kiirehdi kysymään sitä.\nIhmeellisen herpauttava, mutta samalla rauhoittava voima virtaa\nystävän käsistä hänen käsivarsiinsa, sydämeensä asti. Hän katsoo kuin\nlumoutuneena ja odottaa.\n\n— On tapahtunut onnettomuus, kuten aavistat.\n\nElsa tiukentaa otettaan. Rauha tuntee, miten ystävän sydänvirta\nvoimakkaan lääkkeen tavoin vahvistaa hänen omaa sydäntään. Hän on\nvalmis pahinta kuulemaan tahi vieläkin odottamaan.\n\n— Sirkka-Liisa on siirtynyt uuteen elämään. Sinun miehesi elää vielä,\nja nyt lähdemme häntä katsomaan.\n\nKädet eivät vieläkään hellitä otettaan ja voimaa antava virta kulkee\nyhä sydämestä sydämeen. Rauhasta tuntuu, kuin se virtaisi hänen\nohitseenkin, kuin hän olisi ruoho, kaisla jota vesi kahden puolen\nvirraten pitelee pystyssä. Hän ei kysele mitään eikä valita, vaan on\nvalmis ottamaan vaatetta ylleen ja heti lähtemään.\n\nHe astuvat käsi kädessä heikosti valaistuun sairashuoneeseen. Vasta nyt\nRauhan voimat pettävät.\n\nHän vaipuu polvilleen miehensä vuoteen ääreen. Tulomatkalla hän on\nvarautunut kaikkein pahimpaan. Hänen miehensä elää vielä. Se on kuin\narmonosoitus, vähäinen tosin, mutta antaa hänelle voimaa.\n\nHän tarttuu miehensä hervottomaan käteen ja sivelee sillä kasvojaan.\nMiten kiitollinen hän on ystävilleen siitä, että vielä saattoi tarttua\nelävän puolisonsa lämpöiseen käteen. Tästäkin hän tuntee saavansa uutta\nvoimaa. Tuntuu kuin hänen miehensä tahtoisi siirtää häneen sitä, mitä\nitse ei enää kauan tunne tarvitsevansa. Tyyntyen hän nousee vuoteen\nviereen tuolille yhä molemmin käsin miehensä kädestä pitäen.\n\nElsa katsoo häneen rohkaisevasti pienemmän vuoteen takaa. Nyt vasta\nRauha huomaa, kuka toisessa vuoteessa lepää. Niemelän Veikko! Hänen\ntähtensä Yrjö ja Elsa ovat tänne tulleet. Uusi, raskas onnettomuuden\naavistus täyttää hänen sydämensä. Oliko Veikkokin Laurin mukana? Nyt\nhänen on enää vaikea pidättyä ääneensä nyyhkimästä. Elsa arvaa hänen\najatuksensa ja rientää lohduttamaan.\n\n— Veikko hän on, Sirkka-Liisasi toveri! Meitä on täällä kaksi häntä\nvarten.\n\nRauha tuntee jo varmasti aavistuksensa todeksi. Veikko on ollut\nonnettomuudessa mukana. Onhan Sirkka-Liisa monta kertaa innostuneena\nkertonut, miten he yhdessä taas olivat olleet isän vaunussa ajelemassa.\nOmin silmin hän tämän näki jo ensimmäisellä vieraskäynnillä Niemelässä.\n\nMutta tämä uusi tietoisuus ja murhe ei vähennä hänen sydämensä\nkantovoimaa, päinvastoin se lisää sitä. Hänen hyvillä ystävillänsä\non syvä murhe oman lapsensa menetyksen vuoksi. Hän olisi kiittämätön\nihminen, jos antaisi heille lisäkuormaa itsestänsä. Eivätkö he jo\nkylliksi ole saaneet sitä meidän tähtemme? Miten suurta voimaa\nja lähimmäisen rakkautta vaadittiin Elsalta, äidiltä, joka jätti\nkuolevan lapsensa toisen ihmisen tähden? Ja miten taitavasti, jalon\nystävän tavalla hän sen teki? Jos puhelimessa valmistamatta olisi\nonnettomuudesta ilmoitettu, niin tuskin hän olisi kestänyt sitä.\n\nHän on kiitollisuuden velassa kohtalotovereilleen ja ystävilleen.\nHeidän tekemänsä hyvätyö velvoittaa hänet kestämään. Voimallisen\nlääkkeen tavoin se virvoittaa hänen sydäntään. Tuli mitä tahansa, hänen\ntäytyy kestää se yhteiskärsimyksenä noiden hyvien ihmisten kanssa\nlisäämättä enää omakohtaisesti heidän murhettansa.\n\nHän tyyntyy, pyyhkii kyynelensä ja katsoo levollisesti ystäviänsä\nkasvoihin. Hänen urhea pidättyväisyytensä ei jää vastausta vaille.\nKaksi päätä nyökähtää ja kaksi silmäparia vastaa.\n\nHoitaja tulee ja koettelee sairaiden valtimonlyöntejä. Mitään\nmerkitsevämpää muutosta ei kummankaan tilassa ole tapahtunut. Hän\nehdottaa, että naiset kävisivät keskiyöksi lepäämään viereisessä\nhuoneessa oleviin vuoteisiin. Elsa katsoo lapseensa ja mieheensä ja\nnyökkää suostumuksensa. Rauha mukautuu myös. Hänen tilassaan oleva\nihminen tuskin jaksaisikaan aamuun asti. He riisuutuvat puolittain ja\nnukahtavat rinnakkain oleviin sänkyihin toisiaan kädestä pitäen. Yrjö\non luvannut herättää heidät viipymättä, jos sairaista jompi kumpi herää\ntai heidän tilansa muuten antaa siihen aihetta.\n\nUlkona on pimeä, syksyinen yö. Sairaalan pihalamppu koettaa sadan\nkynttilän valovoimallansa häätää sumuista pimeyttä edes aidan\ntaakse maantielle asti. Yritys on hyvä, mutta saavutus heikko. Jo\npihanpuoleisessa ojassa lehtipuiden takana voisivat pimeyden henget\nkaikessa rauhassa viettää tanssiaisiansa. Ne viettävätkin, koska on\npimeä ja sellaisiin juhlimisiin aina syitä löydettävissä. Ruma epäilys\non juolahtanut Yrjön mieleen. Oliko Lauri humalassa onnettomuuden\nsattuessa? Hän koettaa turhaan karkoittaa sitä ajatusta, kuten untakin.\nMolemmat vakaavat hänet tuokiohetken kuluttua, edellinen sielun,\njälkimmäinen tajunnan.\n\nViime viikolla kuoli Ylöstalon kuuluisa isäntä. Viime suvena hänet\nvasta viisikymmenvuotiaaksi tehtiin, sanomalehdissä ja juhlapuheissa\npitäjän kuuluksi, maan mainioksi puleerattiin. Paljon hän puolipäivään\njoutuneen elämänsä kuluessa oli aikaan saanutkin, tämä pulska ja\npuleerattu mies. Talot oli rakentanut, pellot levittänyt ja ojat\nniistä kadottanut. Mutta kylillä, pitäjällä ja isoisessa maakunnassa\nhän vasta isoja ihmeitä oli matkaan saattanut: yhteiskoulut, kaupat,\nmeijerit rakentanut, siemenviljan, laidunruohon, jos mitkä tarkastamot\nhankkinut, sonni-, mylly-, pehkuosuuskunnat perustanut. Näin hän oli\ntehnyt jo puolipäivään joutuessaan, tämä pitäjän ja maakunnan mainio\nmies. Mitä hän vielä tekisikään, ennen kuin yöpuilleen asettuisi, sitä\nei puhuttu eikä painettu sana osannut sanoa, vaan aavistella saattoi\nedustajapaikoista, ministerituoleista, ties mistä.\n\nNiin mistäkö? Pian joutui ehtoopuoli. Viinaa joi ja viinaan kuoli!\nMaantiellä, sairaalan valopisteen alla käy äänekäs ilonpito. Vanha\nrienaaja siellä ihailijattarilleen kertoo toimen miehen lopusta. Alkaa\nhurja piiritanssi, kunnes väsytään ja istutaan taas ojan pimentoon\nsipisten ja supisten, halaten ja suukostellen.\n\nNiin aina. Kirkon kivikellarissa odottelee nyt kuuluisa mies\nkuuluisaksi tulevia hautajaisiaan, johon pyörii silkkipyttyjä aina\nHelsingistä saakka. Lepää rauhassa, maasi helmassa, jalo mies, suuri\nsydän. Niin toden totta hänellä oli rasvoittunut sydän!\n\nEntä sitten Toikan maalari! Se on vähän murheellinen juttu. Maalari\noli kunnon mies, oikein hyvä mies. Maalasi kirkot, värjäsi koulut,\nruumishuoneetkin punamultasi. Mutta sitten mies suuttui, että järkensä\nmenetti ja oman akkansa tappoi. Akkansa, akkansa! — Kirkaisee vanha\nrienaaja ällisteleville seuralaisilleen. — Älkää siinä toljottako!\nÄlkääkä akkailko siellä puun juurella, kesken puhettani. Mutta Toikan\nmaalari ei kellistynyt vuodessa, ei kahdessakaan. Monta pitkää vuotta\nhän ryyppäsi, koko ikänsä. Eikä hän ryypännyt mitä vain, kovaa ainetta\nryyppäsi, 96-prosenttista pirtua, tenttua, pulituuria.\n\nIhastuksen hyräys kulkee pitkin ojaa. Vanha valittu odottaa rauhassa,\nennen kuin jatkaa:\n\n— Niin hän puleerasi ihmisten seiniä ja suolensa seiniä, Toikan\nmaalari. Kunnes sitten eräänä päivänä.... Tämä asia minun mieltäni\nkovasti murehduttaa.\n\nKoko joukko käy äänettömäksi ja murheelliseksi. Kuinka juuri tällainen\nasia heidän vanhaa mestariansa on alkanut murehduttaa? Onko hän käynyt\njo vanhuuden höperöksi vai muutenko on päästänsä höyrähtänyt? Mestari\narvaa heidän ajatuksensa ja jatkaa.\n\n— Ymmärtäkää toki, ettei tämä minun mieltäni murehduttanut, vaan se,\nmikä sitä seurasi. Toikan maalari meni ja hirtti itsensä.\n\nSyvä huokaus kuin kadotettu henki kulkee pitkin ojaa, sairashuoneen\naidanvartta. Toden totta heidän vanha valittunsa on tullut toimeensa\nkykenemättömäksi, täydeksi höperöksi, kun hänen sydämensä on tullut\nmurheelliseksi Toikan maalarin hirttäytymisestä, asiasta, jonka täytyy\njokaiselle terveesti ajattelevalle peikolle tuottaa mitä suurinta\nriemua. Mestari odottaa kauan. Hän antaa iskun vaikuttaa ja jatkaa\nvihdoin:\n\n— Enpä toivoisi, että teidän joukossanne olisi yhtään sellaista\npässinpäätä, ihmispäätä tarkoitan, joka hetkeäkään olisi luullut,\nettä minä sen vuoksi olisin mieleni murehduttanut, Toikan maalarin\nhirttäytymisen takia tarkoitan.\n\nKoko oja oli yhtenä silmänä ja korvana.\n\n— Arvasinhan sen. Tahdoinkin vain koetella teitä. En minä Toikan\nmaalarin takia surulliseksi tullut, vaan sen vuoksi minun mieleni kävi\nmurheelliseksi, kun hän vahingossa, naru jo valmiiksi kaulassa sattui\nhorjahtamaan pölkyltänsä ja puoli pullollista tenttua jäi häneltä\nnauttimatta, valui maahan. Se hyvän aineen vahinko minun mieltäni\nvieläkin kaivaa ja murehduttaa.\n\nKoko joukko huokaa vanhan rienaajan kanssa murheesta ja helpotuksesta\nsamalla. Mestarin järkeä ei mikään vaivannut. Siinä ei ollut\npienintäkään vikaa. Tällä hetkellä se loisti, se valaisi kymmenen\nkertaa kirkkaampana kuin sairaalan satakynttiläinen pihalamppu.\n\nPäivä jo alkaa sarastaa, vain vanha viisas vaistoaa sen ja hän vaistoaa\nmuutakin. Tänä yönä ei tämän talon tanhuvilla ole mitään tehtävissä.\nKilpelän Vihtori, joka Alakylän tansseissa ja sunnuntaijuomingeissa sai\nkolme keuhkoihinsa asti ulottuvaa puukon haavaa, paranee ja toipuu,\ntoipuuhan tuo riivattu. Lohdullinen puoli hänen kohdallaan on kuitenkin\nse, että hän loppujen lopuksi ennemmin tahi myöhemmin kuolee puukkoon\ntahi viinaan, miehellä on siksi hyvät ja vakiutuneet tavat ja veren\nperinteet kummankin vanhemman puolelta.\n\n— Lähtekää lapset kotiin, huokaa vanha valittu. Lapset painuvat ojaa\npitkin, vastaan mukisematta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYrjö selviytyy unestansa kammahtaen. Uni on karkkoutunut eikä palaa.\nHän ajattelee eilistä onnettomuutta.\n\nKuinka monta tällaista tapaturmaa sattuneekaan vuoden mittaan\nmaailmassa, jo pienessä Suomen maassa? Et sitä sanomalehteä aukaise, et\nradion iltauutista kuuntele, etteikö taas olisi tapahtunut ihmishenkiä\ntuhoava yhteenajo siellä tai täällä, monellakin taholla samana päivänä.\nNuoria ihmishenkiä tuhoutuu sadoille, tuhansille jälkeen jääville\ntuskaa ja murhetta tuottaen. Siinäkö on koneitten ja koneöljyjen,\nteknillisten keksintöjen ja kulttuurin ihmiskunnalle tarjoama siunaus?\n\nMietteet palaavat, myös niiden jälkikuvat ja selvennykset.\n\nJa mihin koneellisesti liikkuvilla ihmisillä yleensä oli niin tavaton\nkiire? Koneitten tarkoituksena on säästää ihmistyötä ja aikaa. Mihin\nylimääräinen aika sitten käytettiin? Ehkä alle tuhoutuvien elämän\npidentämiseksi, niinkuin ennen muinoin katolisten kirkkopyhimysten\nhyvät työt syntisten ihmisten pelastukseksi? Missä liikuskeli nykyisen\najan aneiden myyjä? Kävisi sairaaloihin muodottomaksi murskattujen\nmarttyyrien vuoteitten ääreen, niissä saisi varmasti aneistansa hyviä\nkauppoja ja tinkimätöntä hintaa.\n\nYö on pitkä ja piinallinen. Hänen katkeroituva mielensä kaivaa yhä\nuusia reikiä samaan lahoiseen lautaan.\n\nMiksi liikenneonnettomuuksia sattuu vielä tavallista enemmän pyhäisiin\naikoihin? Mihin ihmisillä tällöinkin on niin palava kiire? Kaupungin\nkapakoihin kolpakolle tahi ehkä vieläkin väkevämmille pienemmille\npikareille, ja silloin on lusikka painettava pohjaan, olipa vaunun\nedessä miten mutkainen tie tahansa. Kiire on, janoinen kiire, niin\najomiehellä kuin muilla. Onhan siinä kojetaulussa viisarin alla\nkilometrejä merkittynä sataan, vaikka sataankahteenkymmeneen saakka,\nvähät sillä vähä, jos kaikki pultit heiluvat, eivät ne näy miesten\nsilmiin, enempää kuin sekään, mitä mutkan takaa vastaan tulee. Senkin\nehtii nähdä aikoinaan, jos ehtii.\n\nHän muistaa, mitä usein sanoi Saarisen Verneri, paperitalon vakainen\nautonkuljettaja: Kun mittari kiipeää kahdeksaankymmeneen, niin\nkuolema hyppää kärryyn, olipa autosi mitä merkkiä tahansa, näillä\nmeidän teillä. Verneri sanoi lopun halveksivasti tuhauttaen, niinkuin\nolisi ollut vakinainen ajuri Saksan tahi Amerikan yhteen suuntaan\nliikennöitävillä betoniteilla.\n\nHän ei pääse kapinoivista mietteistänsä, mitä ikinänsä hän\najatteleekin. Sitä viime kesäistä metsäpaloakaan ei olisi syttynyt,\nellei maantiellä olisi liikkunut kuljeskelevia juopporatteja. Ei\nLaurikaan selväpäisenä olisi tarjonnut sammutusmiehille viinaa. Siitä\nasiasta ei oltu puhuttu sen yön jälkeen, mutta jollakin tavalla se\noli kylmentänyt ja vieroittanut heidät toisistaan. Lauri häpesi sitä.\nHän tuskin oli käynyt talossa tämän jälkeen, paitsi eilen illalla\nnoutaakseen Veikon surmanajoonsa.\n\nUnimuistelmat ja niiden selitykset alkoivat kavertaa jälleen heikolta,\njopa rumalta paikalta. Varmasti Lauri eilenkin oli nauttinut\nväkijuomia, ennen kuin lähti ajamaan? Miksi hän muuten olisi ajanut\nniin kauaksi syksyisessä tuulessa ohuesti puettujen lasten kanssa? Ja\nliian kova vauhti hänellä on ollut. Hän olisi ehtinyt jarruttaa tahi\nväistää, siksi nopea ja varma hän oli koneensa hallinnassa, ellei\npäässä ja veressä olisi ollut...\n\nHän heräytyy ja kammahtaa rumasti epäilevää ajatustansa. Ja vaikka niin\nolisikin ollut, on se mitätön asia kohtalon ankaran iskun edessä. Hyvä,\nvilpitön ystävä on juuri tuntemattomaan astumassa. Sen kynnyksen edessä\nsyytökset vaikenevat, niiden täytyy vaieta.\n\nEivät vaikene, jos oikein sitkeähenkisiä ovat. Murheisen, yksinäisen\nyövalvojan kohdalla ne muuttuvat itsesyytöksiksi. Kuka oli se\nmies, joka kulopaloyönä arkana ja saamattomana katseli tolkuttoman\npalopäällikön päähänpistoa? Eikö tuo epämieluisa tilanne, paha ja\nturmeleva esimerkki olisi ollut juuri hänen estettävissään? Sen olisi\nhelposti voinut tehdä muutamalla leikillisellä sanalla tahi yhdellä\nkädenliikkeellä. Kuinka moni paloyön kalpeista nuorukaisista lienee jo\nottanut toisen ja kolmannen ryyppynsä, kenties täyden humalan sen yön\ntapauksen ja esimerkin myrkyttämänä?\n\nNyt hän jo tosiaan tahtoisi lopettaa ja säästää väsynyttä sieluansa,\nmutta herkistynyt ajatus kerran vetovirtaan päästyänsä ei ole enää\nheikontuvan tahdon pidätettävissä.\n\nKuka ohjasi juopuneilla miehillä täyteen lastattua autoa Helsingin\nkaduilla? Kuka ajoi kaksi autoa rikki, lyhtytolpan ja syyttömän\nvuokra-ajurin säärivarrenkin poikki? Mihin tällä moottorikoneen\nkäyttäjällä oli kiire siihen vuorokauden aikaan?\n\nKun hän nyt kerran virran vietäväksi on heittäytynyt, niin hän antaa\nsen vetää loppuun asti. Ja kun se lakkaa vetämästä, niin pysähtyy ja\npeilaa hän vielä tyynessä vedessä, että varmasti miehen samaksi tuntisi.\n\nTässä on se mies, Yrjö, suurjuoksija, talonomistaja, periaatteissaan\nhorjumaton Niemelän herastuomarin ainoa perijä ja hänen testamenttinsa\ntoimeenpanija. Mitään horjumatonta kantaa tällä miehellä ei vielä\ntähän päivään mennessä ole ollut, taistelevan miehen vakaumuksesta\npuhumattakaan. Näin ollen ei hänellä ole pienintäkään oikeutta syytellä\nveljeänsä, vaikka tästä heikkoutensa vuoksi tulikin hänen lapsensa\nmurhaaja, hänen suurimpien toiveittensa hauta.\n\nTämän pitemmälle hänen ei tarvitse mennä. Enää ei syyttävä ajatus\netene, päinvastoin sen mainingit palaavat takaisin hiljaisina ja\nsydäntä keveyttävinä. Hänestä tuntuu, kuin nyt muistojen pensastoihin\npiiloilematta voisi ottaa uuden päivän vastaan sellaisena, kuin se\ntodennäköisesti on eteen valkeneva. Se on lähestymässä. Idän puolella\ntuntuu jo sarastuksen rusko.\n\nEnnakolta ääntämättä, liikahtelematta metsäneuvoja herää. Hän katselee\nkattoa ja seiniä, vierellänsä istuvaa miestä oudostellen. Näyttää\nkuin hän ajatuksissaan yhä vieläkin liikkuisi jossakin etäisessä\ntuntemattomassa, josta on vähitellen takaisin palaamassa. Yrjö ei\nhäiritse eikä keskeytä häntä millään tavalla. Läheten, etäytyen,\nuudelleen läheten sairas pääsee todellisuuden tajuntaan ja tuntee\nmiehen.\n\n— Yrjö! Sinä siinä! Missä me olemme?\n\n— Oman pitäjän sairaalassa.\n\n— Sairaalassa?\n\nSilmäkulmat rypistyvät, hän peräytyy, hapuilee, näyttää muistavan\njotakin, unohtaa jälleen. Yrjö käsittää, että turha muisteleminen tulee\nliiaksi rasittamaan hänen heikkoja voimiansa. Hän pyytää, että sairas\nkoettaisi nukkua uudelleen.\n\n— Jos minä nyt nukun, en enää herää.\n\nHän sanoo sen selvästi ja kiihkottomasti, milteipä hymyten, niin\nYrjöstä näyttää, eikä hän enää yritäkään estää, vaan miettii, miten\nsopivasti voisi avustaa, ettei toinen ajatuksillaan rasittaisi itseään\nenempää kuin on tarpeellista.\n\n— Onko Rauha täällä?\n\n— On, nukkuu tuossa viereisessä huoneessa. Haluatko, että herätän hänet?\n\n— Älä vielä. Meillä on kahdenkeskistä puheltavaa.\n\nHänen ajatuksensa on selvä, silmissä loistaa harvinainen kirkkaus.\nHän näyttää harkitsevan, mitä nyt kysyisi. Yrjö milteipä aavistaa\nkysymyksen laadun ja varautuu vastaamaan siihen. Yksi sana voisi\nolla vähän, kaksi liian paljon. Sairas pelastaa hänet kaikista\nvaihtoehdoista selvää vastausta vaativalla kysymyksellänsä.\n\n— Missä ovat lapset, Veikko ja Sirkka-Liisa?\n\nYrjö katsoo häntä silmiin ja harkitsee joka sanansa.\n\n— Veikko makaa vierelläsi tuossa. Sirkka-Liisa nukkuu jo pitkää unta.\n\n— Nukkuu eikä herää. Arvasin sen.\n\nHän näyttää täydelleen ymmärtäneen, mutta ääni on oudon kirkas ja\nkevyt. Kärsivä tunneherkkyys on kadonnut sielusta, ehkä ruumiistakin\njo, ja sehän on mitä toivottavin asia. Hän ojentaa kättään kuin\ntervehtiäkseen. Yrjö tarttuu siihen, ennenkuin se putoaa peitolle.\n\n— Kuule, veli! Oletko sinä koskaan nähnyt männyn siemenen putoavan\nharittavasta kävystänsä?\n\nYrjön täytyy myöntää, että tämä huomio on jäänyt häneltä tekemättä,\nniin yleinen kuin se keväisissä metsissä lieneekin. Metsämies iloitsee,\nkun asiantuntijana voi ilmiön ystävälleen selittää.\n\n— Katsos, männyn siemen on kuin pienoislennokki milteipä tarkalleen.\nAjan joutuessa se kypsyy ja irtautuu siteistänsä, kunnes pieni kanta on\nenää pidättämässä, ja sitten eräänä aamuna, kun sattuu sopiva pienikin\ntuulenpuuska, siemen irtautuu ja lentää.\n\nYrjö nyökäyttää ymmärtäneensä.\n\n— Minun elämäni on nyt lentoon lähtevä havupuun siemen. Selvästi\ntunnen, miten olen jo kolmesta laidasta irti, ei tarvita enää kuin\npieni tuulenhenkäys.\n\n— Älä puhu, ettet rasita itseäsi. Nyt menen jo herättämään Rauhan?\n\nYrjö nousee, mutta sairas ei hellitä hänen kädestään.\n\n— Älä hätäile. Puhuminen ei rasita minua. Sitä paitsi minun on tehtävä\nsinulle tunnustus, ennen kuin eroamme.\n\n— Voit luvallani olla tekemättä. Se on yhtä hyvä ilman.\n\n— Eipä ole!\n\nHän sanoi sen päättävästi jättämättä toiselle tinkimisen varaa.\n\n— En minä ollut silloin normaali. Arvaat kai, etten aja selvänä miehenä\nomalla pyörälläni paperipuukärryn kanssa nokatuksin. Olen salajuoppo.\nJa kuten hyvin muistat viime kesän metsäpalopäiviltä, en aina voi sitä\nedes salata. Alkoholi on tuhonnut sukuani monessa polvessa. Olen suuren\ntalonsa juoneen isän poika. Vaarini kuoli juoppohulluna ja hänen vaarin\nvaarissaan lienee jo ollut sama tuhotauti, joka nyt tahtomattani teki\nminut sinun lapsesi ja oman lapseni, oman itsenikin murhamieheksi.\n\n— Nyt et puhu enempää siitä.\n\n— En sanaa enää. Minulla on sinulle vielä muuta puhuttavaa, ennenkuin\nlähden.\n\nUlkona on jo valoisaa. Yrjö käy sammuttamassa himmeän kattolampun ja\npalaa uudelleen vuoteen ääreen.\n\n— Sinä olet puhunut kasvatusisäsi omituisesta testamentista. Minä\ntahtoisin tehdä siihen pienen lisäyksen. Sitä ei tarvitse kirjoittaa,\nvoit painaa sen mieleesi.\n\nYrjö puristaa kädestä ja nyökkää vain. Testamentin täydentäjä jatkaa:\n\n— Sinä nautit nuorison keskuudessa suurta arvonantoa. Sinulla on valtaa\nja voimaa enemmän kuin kenelläkään toisella tässä pitäjässä. Lisäksi\nolet varakas. Kuinka monta kertaa olenkaan sen jo sinulle sanonut. Et\nitse edes tiedä, miten suurien mahdollisuuksien mies olet.\n\nHän katselee Yrjöä loistavin silmin.\n\n— Sinä rakennat Huhtakankaalle urheilukentän. Toimintaa nuoriso\ntarvitsee, eivät saarnat mitään auta. Kun he metsän hengessä\naurinkoisella kentällä keskenään kilvoittelevat, niin ei myrkyillä eikä\nmyrkyttäjillä ole enää valtaa heihin. Tämä minun lisäykseni oli.\n\nHän hellittää kätensä ja Yrjö nousee.\n\n— Koetan täyttää toivomuksesi, mikäli voin. Nyt pyydän vaimosi?\n\n— Pyydä hänet!\n\nElsa ja Rauha ovat äsken jo aikoneet tulla sisälle, mutta Yrjö on\npään nyökkäyksellä heidät pidättänyt. Lauri ottaa vuodetta lähestyvän\nvaimonsa hymyillen vastaan.\n\n— Rauha, hyvää huomenta!\n\nUuvuttava raukeus valtaa hänet. Hän lepää pitkän aikaa sulkeutunein\nsilmin, avaa ne hitaasti ja löytää vaimonsa katseen. Elämä palaa ja\nvirkistyy hänessä. Rauha painautuu hänen lähelleen. He lausuilevat\nkuiskaavin sanoin jäähyväistilityksensä valkenevassa huoneessa.\n\nHiljaisuuden keskeytti odottamatta toisesta vuoteesta hätähuuto: Setä!\nSirkka-Liisa! Mihin Sirkka-Liisa katosi! Lapsi pyrki istumaan, riuhtoi\nkuin kuoleman hädässä. Vanhemmat riensivät toisesta huoneesta häntä\ntukemaan ja rauhoittamaan. Hän katseli pyörein kummastelevin silmin:\nÄiti ja isä! Sirkka-Liisa! Missä Sirkka-Liisa on?\n\n— Voitko tuoda hänet meille!\n\nLauri esitti pyynnön äskeisellä vastustamattomalla äänellänsä.\nYrjö nyökkäsi, nousi ja lähti. Kun hän hetken kuluttua palasi,\nlepäsi Sirkka-Liisa hänen sylissään kalpeat kasvot valkoisella\ntyynyvaatteella. Yrjö näytti häntä. Isä tervehti lastansa hellästi\nhyväilevin silmin.\n\nVeikko alkoi jälleen hourailla. Elsa otti hänet syliinsä, ja Yrjö\nriensi kantamuksineen vuoteen ääreen. Houraileva lapsi katseli\nleikkitoveriansa kummastellen. Näytti kuin hänen tajuntansa välähtymän\najaksi olisi palannut. Hän henkäisi ja puhalsi vapauttavan sanansa.\n\n— Sirkka-Liisa!\n\nSiihen hän hervahti. Elämä pakeni, onnellisen hymyn jäädessä hänen\nkasvoilleen.\n\nLauri ei huomannut tätä. Hänen henkensä oli jo irti. Vain yksi\nkiintopiste, vaimon katse pidätteli enää sitä. Hän irtautui siitä\nhetkeksi, katsoi Sirkka-Liisaan, heihin kaikkiin ja ikäänkuin tempautui\nnäkymättömän vetäjänsä käsistä. Se oli pieni hengästystauko vain.\nLähdön hetki lähestyi nopeasti, kirkkautta ja voimaa antavana.\n\n— Hyvästi, rakas vaimoni! Hyvästi ystäväni! Olen paljon teiltä\nsaanut... enemmän olen riistänyt. Minä hoidan heidät... rakkaat\nlapsemme... Hyvästi!\n\nHänen katseensa kiersi, pysähtyi ja sammui. Viejän oli jo valta. Henki\nirtautui ja lensi.\n\nHiljentynyt sairashuone tulvahti taivaan kirkkautta täyteen.\nAamuaurinko läikytteli sädevirtojansa valaisten pitkän matkan\nkulkijoiden tietä syyskeltaisten metsien yli.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nJärvisen Kallen velka siirrettiin Yrjö Niemelän toimesta pitäjäläisten\nyhteiseen rahalaitokseen. Aluksi Kalle oli tästä esityksestä hieman\nnyrpeissään, ei montakaan sanaa sanonut, katsoi vain ja kummasteli.\nKuinka Niemelän uusi isäntä nyt tuolla tavalla velkaansa irti sanomaan\nja siirtelemään? Ei vanha milloinkaan, vaikka olikin niin rahan\ntunteva mies. Pian Kallen sentään täytyi itselleen myöntää, ettei\nainakaan rahanhimo eikä oman edun tavoittelu ollut nykyistä velkakirjan\nomistajaa näihin uusiin toimenpiteisiin työntämässä. Mies oli avulias\nja ystävällinen, niinkuin ei velanantaja olisi ollutkaan. Salaiset\nhyvitykset olivat heti ensimmäisessä koronmaksussa jääneet kokonaan\npois ja entä tämä, että itse tarjoutuu takuumieheksi, jos rahalaitos\nsitä vaatii. Vaikka ei kai velasta hänelle milloinkaan riskiä koidu,\nkyllä Järvisen Kallen tölli aina tällaiset kiinnikkeensä vastaa, mutta\nsittenkin. Herastuomari ei vain milloinkaan olisi ruvennut tuollaisia\nehdottelemaan, ei kukaan muukaan, joka korkoa vastaan toiselle rahaa\nlainaa.\n\nTällainen vaihtoehdotus nyt kuitenkin oli Järvisen Kallelle tehty\neikä hänellä ollut siinä kieltäytymisen varaa, eihän köyhän parane.\nYhdessä Niemelän isännän hevosella ajeltiin kirkonkylään. Matkaan\nlähdettäessä Kallesta tuntui kuin koko pitäjä olisi sen jo tietänyt\nja siitä huutanut. Kukaan ei huutanut. Yksinpä vanha hölö varis\nlensi äänettömänä ylitse, metsätiellä ei ketään tullut vastaan ja\nkirkonkylässä ei heidän tuloansa edes huomattu. Niin he pääsivät\nperille asti, sitoivat hevosen renkaaseen ja pujahtivat rahalaitoksen\novesta kuin kaksi hiljaista kutukalaa rautalankaisen katiskan nielusta.\nNo, kutukaloja he tavallaan olivatkin, saattoi asian näinkin selittää.\n\nRahalaitoksen johtaja näkyi olevan Niemelän isännän vanhoja tuttavia,\nvaikka kyllä Järvisen Kallekin hänet ulkonäöltä tunsi: Viitalan talon\nnuorempi poika, joka oli käynyt joitakin ammattikouluja ja valittu\nsitten tämän rahalaitoksen tirehtööriksi, tai miksi heitä tällaisen\ntalon isäntiä mahdettiin nimittää. Laatuisa nuori mies hänkin. Kädestä\nottaen tulee tervehtimään ja kyselemään, miten työt ja toimet siellä\netäisemmillä kylillä luontuvat, miten suuri perhe, miten monta lehmää,\nsikaa, tuodaanko maito meijeriin. Mitä hän etäiseltä pienpaikkaiselta\nkaikkia tuollaisia kyselemään? Ei herastuomari milloinkaan kysellyt\nporsasten ja imeväisten lukumääriä, vaikka tiesi kai hän ne ilmankin.\n\nSitten katseltiin taloa, sen pieniä konstikkaita numerokoneita ja\nrautabetonista muurattua pimeätä kellaria. Rahoja, velkakirjoja\nja muita laitoksen tärkeimpiä asiapapereita siellä kuuluttiin\nsäilytettävän. Säilyivät varmasti, saattoi sen heti ensi näkemällä\nuskoa. Puolenkyynärän vahvuinen rautaovi oli varustettu kiviseinän\nsisään jutkahtavilla miehen ranteen vahvuisilla teräspulteilla.\nSellaisesta ovesta ei luvatta käynyt sisään edes vanha piru. — Ei käy\nilman dynamiittia tahi asetyliiniporaa! naurahti tirehtööri.\n\nAsiaan siirryttiin turhia rykimättä luontevasti, niinkuin se ei olisi\nmikään erinomainen asia ollutkaan. Niemelän isäntä oli varmaan puhunut\nkaikesta etukäteen. Kaksikymmentä tuhatta uudistilan kauppahintavelan\nmaksamiseen! Kiinnitykset näkyvät olevan kunnossa... Selvät paperit...\nKuinka pitkän ajan te luulisitte tarvitsevanne tämän lainan vähittäin\nmaksamiseen? Vanhat asiat oli saatava vähitellen umpeen, että\nirtautuisi keinoja uusiin yrityksiin, rakennusten kohentamiseen,\nviljelysmaan raivauksiin ja sen semmoisiin.\n\nUusiin yrityksiin? Tämä totisesti oli uusi yritys Järvisen Kallen\nyritteliäisyyden kohentamiseksi. Kas, ettei kukaan edes vahingossa tätä\nennen ollut sitä yrittänyt, ei entinen isäntä, ei lainanantaja, ei\nmaanjakoinsinöörikään, kaikki vain: Tässä on teepetti, maksa pois!\n\nJärvisen Kalle mietiskeli näitä, ettei huomannut edes vastata hänelle\ntehtyyn kysymykseen. Niemelä arveli hänen puolestaan, että kymmenen\nvuotta riittänee, pari tuhatta vuodessa, ei tämä Järvisen hartioilla\nliikoja painaisi ottaen huomioon vielä korkomaksut, jotka vähentyisivät\nvuosi vuodelta. Arvelunsa lausuttuaan Yrjö itsekin horjahti\nsivupoluille. Häntä huvitti tuo Järvisen Kalle ja hänen hartiansa. Nämä\nnimet olivat eräänä kesänä olleet hyvin tunnetut kuulantyöntöympyröissä\nja hartioita lienee ollut myös isä Järvisen isolla Kallella.\n\nMutta syrjäkylän pienviljelijä Kalle Järvinen oli kohentunut jo itse\nomien hartioittensa voimasta. Jaa että kaksituhattako vuodessa! Ei\nkai tuohon ihmetekoja tarvita, jos asian asiakseen ottaa! Kuoraisee\nomassa pihassa paperipuuta! Myydä hivauttaa tarvittaessa sianporsasta\nja vanhempaa lehmää... Ja saa kai täältä pahan päivän sattuessa uutta\nrahaa, kun kiinnekirjat ovat sisässä ja vanhaa velkaa pois maksaa.\n\nPuhemies palasi liukkaasti syrjäpoluiltaan. Noin monta sanaa hän ei\nJärvisen Kallelta ollut kuullut yhteen mittaan tätä ennen, taisipa\nmies innostua rahakellarissa käydessään. Viitala selitti ja Yrjö sai\nedelleen seurata asian kehitystä sivusta katselijana.\n\n— Siihen juuri pyritään tässä laitoksessa. Raha on liikkumaan\ntarkoitettu, sen pitää kiertää. Kaikki elävä ja eteenpäin menevä aina\nliikkuu ja kiertää. Niin tekee aurinko, tuuli, vesi, jopa veri elävän\nihmisen ruumiissa.\n\n— Niin aina. Asiassa on vahva perä. Kuka liikkumasta lakkaa, hänelle\ntulee kylmät oltavat.\n\n— Varmasti tuleekin! Mutta jos mies mielii lämpimänä pysyä, on hänen\npantava nivelet heilumaan. Siinä samalla kohentuvat talon nurkat kuin\nkaupantekijäisiksi.\n\nHän puhelee ja kirjoittaa. Yhtä mittaa kynä rapisee mustepulloon\nkastamatta, huulilla kostuttamatta. Onpa se merkillinen pännä! Ja\nmerkillinen on tuo mies, kumpikin mies, koko talo ja talon tapa! Jos\njoku muu nuori mies tuolla tavalla olisi ruvennut toisen talosta\ntietoja noukkimaan, neuvoja antamaan ja niveliä heiluttamaan, niin\nolisi kukaties tullut tiuskaistaksi: Mitä helkkarissa sinulla on minun\nhuushollissani tekemistä? Vie nuuskiva nokkasi ulommaksi ja vähän äkkiä\nvielä sittenkin... Nyt vain naurattaa ja rinnan alla lämmittää niin\nmukavasti.\n\nJa nämäkö miehet, nämä laitokset ovat velanantajia, kurkustakiristäjiä?\nhuomaa Järvisen Kalle vasta. Ei se siltä tällä hetkellä ja tässä\npaikassa tunnu, kurkussa ei ainakaan. Siellä tuntuu olevan löysää\nja lämmintä jo kohta liiaksikin. Toista oli astellessa Niemelän\nherastuomarin kamariin, ellei ollut korkorahoja ja hyväntekijäisiä\ntäyttä määrää kukkaron pohjalla. Millähän ihmeen voimalla se\npunasilmäinen kääkkä saikin sellaiset kylmän värinät aikuisen miehen\nhartioihin?\n\nRahalaitoksen johtaja on saanut kirjoitelmansa valmiiksi. Hänellä on\nsiinä pöydällä edessään useampia papereita, isompia ja pienempiä.\nNäiden papereiden alle pitäisi talon uuden asiakkaan riipustaa nimensä.\nMitä ne kaikki lienevätkään? Järvisen Kalle ottaa silmälasinsa, sitten\npaperin kerrassaan tarkasteltavakseen. Hän on tosin entinen mökkiläinen\nja velkainen mies, mutta hän on periaatteen mies, eikä häntä monta\nkertaa petetä. Kalle on kerran joutunut myymään lehmänsä yhden nimen\nriipustamisen takia ja siitä lähtien katsonut, mihin kirjoittaa, nytkin\ntarkastaa, olkootpa päältäkatsojat miten maan mainioita miehiä tahansa.\n\nSuurimman paperin, kahdenkymmenen tuhannen markan velkakirjan Kalle\ntuntee ja hyväksyy heti. Tarkasti ovat rahamäärät siihen merkityt sekä\nnumeroilla että kirjaimilla, tarkoitukset ja takaisinmaksut juuri\nniinkuin puhuttu on. Mutta mitä nämä pienemmät paperit tarkoittavat?\nNiitä on kaksin kappalein. Senvuoksiko, kun ovat puolta pienempiä\nkuin velkakirjat? Liityn jäseneksi yhdellä osuudella... Pitäisikö\ntässä johonkin liittyä vielä vanhan miehen, joka näin kauan on tullut\neläneeksi eukkoineen sillä yhdellä liittymisellä?\n\nJo taas Viitalan tirehtööri selittää. Oikeastaan hänen olisi\npitänyt tehdä se, ennenkuin pienempiä liuskoja allekirjoitettavaksi\nesittelikään, mutta kullakin on omat tapansa, olipa hänellä jo\nkokemusta.\n\n— Myös jäseneksi teidän on tähän laitokseen liityttävä, jos meiltä\nmielitte rahaa lainata ja yhteisellä tulella lämmitellä. Niin on tehnyt\ntuo Niemelän isäntäkin, vaikka ei tarvitse lainoja, ja lämpöä hänessä,\nnuoressa urheilijamiehessä lienee vaikka toiselle antaa.\n\nNäin Viitalan poika laskettelee. Hänen äänessään on sellaista, joka\nlientää sanat karvastelemattomina nautittaviksi. Ja kun hän hupaisan\nsopivasti työntää siihen vielä leikin villaista sekaan, ei närästystä\nnouse alkuunkaan. Liittymisen asiat niin anto- kuin ottopuolet\nselvitellään perusteellisesti loppuun asti, vaikka ei enää niin\nperinpohjin tarvitsisikaan. Puolitiessä jo järkimies alkaa käsittää,\nmistä ja kenen edusta tässä ensitilassa on kysymys. Tämä lienee\nsitä samaa, josta aikaisemmin on jo puhetta pidetty, liikkumista ja\nkasvamista, kukin kohdallansa, kilvan riemussa, mutta kuitenkin käsi\nkädessä kuin metsän puut oksiensa latvoilla toisistaan tuntumaa ottaen.\nVähäväkinenkö tässä ensimmäisenä menetyksiin? Ei, jos joku näissä\njotakin kadottaisi, niin kyllä se olisi joku suuremman manttaalin\nmies. Järvisen Kalle kohentaa housunsa ja riipustaa jäljelläolevat\nnimikirjoituksensa reippaasti. Ne ovat jämerät nimet ja harkitsevasti\nrakennetut tukevista aineksista. Vieressä katselevat nuoret miehet\nhymähtävät merkitsevästi toisilleen. Siitä varmasti tulee lujaa ja\nkestävää työtä.\n\nJärvisen Kallen kirjat talletetaan rautakellariin. Hänen omaan\ntaskuunsa työnnetään seinähyllyltä pieniä kirjasia, kaiken ikäisille\ntarkoitettuja, kuvitettuja ja kuvittamattomia. Järvisen Kallesta alkaa\nyhä enemmän tuntua siltä, kuin nuorilla miehillä olisi tarkoitus\nliittää tähän yhteisellä lämmitysmasiinalla varustettuun laitokseensa\nkoko hänen syrjäinen talonsa imeväisineen kaikkineen. Sopii se jo hänen\npuolestaan, elleivät katso siitä itselleen suurempaa vastusta koituvan.\n\nTähän ja moneen muuhun tapaan useat paljon vähemmän epäilevinä\nsiirtyvät herastuomarin entiset velalliset rahalaitoksen asiakkaiksi.\nUutta eloisaa harrastusta syntyy monessa ennen uneliaassa talossa.\nSe tekee kodin, jopa sen arkipäiväisimmät askareet monelle entistä\nrakkaammiksi. He huomaavat, mitä eläviä arvoja ja mieltä virkistäviä,\nkohottavia voimia sisältyy pelloksi lämpenevään maahan, tuottoisaan\nkarjaan, vihertävään laitumeen ja metsään, jokaiseen ihmiselämäänkin\nainaisesti kehitys- ja muutosilmiöiden alaisena olevan luonnon\nkeskellä. Kukaan heistä ei ole valittanut siirtymistänsä rahalaitoksen\nasiakkaaksi. Monet ovat Yrjöä kiittäneet hänen ehdottamastansa\nmuutoksesta ja vakuuttaneet tuntuvan siltä kuin ihmisarvo olisi tämän\nvaihdoksen johdosta noussut, kuin ei enää velallinen olisikaan.\n\nEräässä vuosikokouksessa on Yrjö valittu laitoksen johtokuntaan, koska\npitäjän siltä puolelta ei edustajaa siinä vielä ole, vaikka jäseniksi\nliittyneitä on pariinkymmeneen. Hän joutuu käymään nyt säännöllisesti\npidettävissä kuukausikokouksissa, jotka monien asioiden ja asiakkaiden\nvuoksi kestävät usein iltamyöhään. Sivusta katselijana hän joutuu\nniissä näkemään ihmisluontoa monenlaisessa valaistuksessa. Sitä lämpöä\nja toimintavireyttä, jota kaikissa jäsenissä pyritään kasvattamaan,\non sitäkin milteipä yhtä monta laatua kuin on miestä, on helposti\nsyttyvää, yhtä helposti sammuvaa, hitaasti alkavaa, mutta varmasti\nedentyvää. On paljon sellaistakin ääntä, joka aina laulaa, niinkuin\nulkoapäin laulatetaan.\n\nPankkialan pirteä, pieni isäntä, jonka erikoisten keräilyharrastusten\nvuoksi ihmiset ovat paljon iloa pitäneet, kuului myös laitoksen\nasiakkaihin, eikä juuri vähäisempiin. Paukkula ei ollut lainaaja, kuten\nhänen tunnetuista edesottamuksistaan helposti olisi voinut luulla,\ntallettaja hän oli ja tässä ominaisuudessaan laitoksen huomattavimpia.\nHänen talletusvastakirjojensa summa merkittiin viisinumeroisella\nluvulla, ja korot lisättiin pääomaan puolivuosittain.\n\nLuonnollisesti Paukkulan talletukset olivat pankkisalaisuuksia, joista\nei talon ulkopuolella puheltu. Johtokunnan huoneessa puhuttiin, kuten\nmiehestä yleensä, milloin ei tärkeämpää puheltavaa ollut. Hän ei\nitse pyrkinyt salailemaan talletuksiaan enempää kuin ylvästelemään\nniillä. Verotusta varten hän ilmoitti talletuksensa ja muutkin tulonsa\npennilleen. Hän ei kumarrellut ihmistä enempää kuin rahaa, pystypäinen,\nitsenäinen äijä.\n\nMuutamia kertoja joutuivat naapurukset kulkemaan jalkaisin matkan\nkirkolta kotikylään. Tällöin Yrjö nuorena, parhaimmassa voimissaan\nolevana miehenä, entisenä juoksijana ja retkeilykävelijänä yhä\nuudelleen hämmästeli vanhan naapurinsa kestävyyttä. Parin penikulman\nkävelymatka sellaisenaan ei olisi ollut vielä mikään erikoinen urotyö,\nellei siihen olisi liittynyt voimisteluharjoituksina suoritettavat\nlukemattomat koukkimiset. Nuoren naapurin täytyy myöntää, ettei hänestä\nollut miestä, ei edes ruumiillisesti tuollaiseen liikuntaan.\n\nKävellessään ja koukkiessaan Paukkula puheli vaivattomasti,\nlakkaamatta. Hän kertoili vanhan maailman historiaa uudessa\nvalaistuksessa, tahi päinvastoin uuden maailman tapahtumia vanhasta\nnäkökulmasta katsottuna. Myös luonnontiedollisista ilmiöistä, kasvi-\nja eläinkunnasta sekä vuosikymmenien kuluessa merkille pannuista\nsäähavainnoista oli hänellä aina mielenkiintoista esitettävää.\n\nPaukkula ei erikoisesti välittänyt siitä, vastailiko toinen, kunhan\nkuuntelikin, tahi vaikka ei kuunnellutkaan, kunhan kulki kuulomatkan\netäisyydessä. Tämäntapaista heidän keskustelunsa oli ollut alusta\nalkaen, kuuntelijan ja kysymyksentekijän puolelta usein hyvin\nlyhytsanaista. Mutta tarkkana huomioitsijana ei Paukkula kuitenkaan\nviime aikoina ollut voinut olla panematta merkille naapurinsa entistä\nsuurempaa umpimielisyyttä. Syyn hän aavisti, eräällä matkalla kävi\nsiitäkin puhelemaan, suoraan ja avonaisesti kuten tapansa oli.\n\n— Poikasi kuolemasta on kulunut jo enemmän kuin vuosi, etkä vieläkään\nole lakannut häntä murehtimasta.\n\nYrjö hätkähti. Totta se oli. Avoin, kipeästi verestävä tämä haava\nhänen sydämessään yhä oli. Miksi hänen oli pitänyt kadottaa lapsensa,\nja miksi sen oli täytynyt tapahtua sillä tavalla? Hänen kaipauksensa\noli ollut ja oli edelleen kuin sammuttamaton jano. Mitä kirkkaampina\npienet muistot, pojan eloisat liikkeet, ihmettelevät kysymykset ja koko\nhänen lapsellisen avoin olemuksensa mieleen palautui, sitä kipeämmin\nkaipaus kirveli sydäntä. Näihin muistoihinsa hän helposti nytkin olisi\nkaivautunut, ellei Paukkula olisi jatkanut aloittamaansa puhetta.\n\n— Unohda mies, niin minäkin olen tehnyt. Yhtenä vuotena olen menettänyt\nvaimoni ja kaksi poikaani, ainoat, mitä minulla oli, ja kuitenkin\nolen unohtanut, en heitä, vaan sen kivun, jonka heidän menetyksensä\nminun sydämelleni aiheutti. Miksi murehtisin sellaista, mikä ei\nmurehtimisestani parane.\n\nOliko tuolla poutapäivän peilauksin maailman menoa katselevalla\nerakkomiehellä tällaisiakin elämän kokemuksia takanaan? Naapuri ei\nkiiruhtanut häntä jatkamaan, se mikä paljastuisi, paljastuisi ilmankin.\nMielenkiinnolla hän jäi sitä odottelemaan.\n\n— Tämä on eräänlainen pankkisalaisuus, tämäkin, kenellekään täällä\npäin en ole siitä kertonut enkä kertoisi sinullekaan, eilen tietäisi,\nettä olet elämässäsi jo yhtä ja toista kokenut ja että alkuaankin olet\nkoottu ravistumattomammista aineksista kuin monet muut ikäisesi nuoret\nmiehet.\n\nYrjö naurahti vain, ja Paukkula jatkoi. — Olin perintötalon poika ja\ntalonomistaja kuten sinä nyt. Tämä minun nykyinen asuinpaikkani on\nsen rinnalla kuin metsälinnun rypysija, ja sinunkin talosi satoine\nhehtaareilleen, mahtuisi pyörähtelemään minun taloni tuhansilla\ntynnyrialoilla. Siinä maakunnassa suuntasivat maanmittarit ennen\nmuinoin linjansa nostotähtäimellä siintävältä mäeltä siintävälle\nmäelle. Niin oli minulla maata ja lääniä Paukkumäessä, isäni\nperintötalossa.\n\n— Sieltä Paukkula nimikin sitten periytyy, huomautti Yrjö.\n\n— Sieltä, vaikka niinkuin jo mainitsin, Paukkulalla ja Paukkumäellä on\njonkin verran eroa, muutakin eroa kuin mitä sanan lopputavuissa tuntuu.\nEmännäkseni minä nain naapuritorpan Marian, Maijaksi sielläpäin tämän\nnimisiä tyttöihmisiä tavattiin sanoa. Maijallani ei ollut perintötilaa\nkuten minulla, mutta hänellä oli sen vastineeksi muuta, mitä minulla\nei ollut. Hän oli iloinen ja suloinen tyttö, ja elämä tarjosi hänen\npikaristansa minulle hunajajuomaa ehtymättömin mitoin. Vaikka mitäpä\nminä näistä tämän enempää sinulle, sinullahan on omasi, jota minulla ei\nenää ole. Jos kauemmin muistelen, niin sydämeni tulee kuumaksi ja suuni\nkuivaksi, mikä ei ole terveellistä vanhoille ytimille.\n\nHän naurahti, kumartui muutaman kerran ja jatkoi jälleen: — Onnellisena\nelelin Paukkumäessä Maijani kanssa. Meillä ei ollut puutetta ruoasta,\nei juomasta, ei työstä eikä toimesta, rakkaudesta kaikkein vähimmin.\nMutta lapsia ei meille siunaantunut kuin kaksi poikaa, Matti ja\nMikko. Minun mielestäni heitä oli tarpeeksi, olihan Paukkumäen\nedelliselle sukupolvelle puolet tästä määrästä hyvin riittänyt. Näin\nminä harkitsin, Maija oli toista mielipidettä. Yön hiljaisina hetkinä\nhän aviovuoteessa levätessämme vapisi ja huokaili hedelmättömyytensä\nvuoksi. Hänellä oli yhdeksän sisarusta ja kaikki ne muka olivat yhtä\ntervetulleita ja tarpeellisia. Mikä näin siunatun äidin tyttäreltä\npyhimmän äidin siunauksen oli riistänyt? Jos menettäisimme Matin\nja Mikon, niin jäljelle ei jäisi mitään, ja sitä minä en jaksaisi\nkestää! hän vaikerteli. Ole höpsimättä! minä sanoin. Äitini ei\nkoskaan tuollaisista murhetta pitänyt, vaikka hänellä ei ollut kuin\npuolet sinun määristäsi, ja sekin ainoa mikä oli, vain tällainen\npuolimittainen! Jospa minullakin olisi sitten vain yksi, niinkuin sinun\näidilläsi! hän huokasi. — Ihmeellinen on tuo naisen sielu! ajattelin\nminä. En aavistanut, että onnettomuuden painajaislintu näkymättömänä jo\nsilloin oli istunut hänen hartioilleen, eikä hän tämän jälkeen ollut\nenää entisensä.\n\nHe olivat kävelleet pitkän vastamäen. Paukkula ehdotti, että\nistahdettaisiin hetkeksi. Hän teki sen harvoin ja aina mäen päällä.\nLyhyen vaitiolon jälkeen kyynärpäillään polviinsa nojaten hän jatkoi\nmietteliästä juttuaan.\n\n— Olen usein jälkeenpäin tutkiskellut vaimoni ajatuksia ja tullut\nsiihen tulokseen, että hän aavisti kohtalomme, niinkuin veden kalat ja\nmetsäneläimet aavistavat ukkospilven nousun tahi hevonen jo pitkien\nmatkojen päästä teurastuspaikoilla vuodatetun veren hajun. Naisella\nyleensä lienee salainen aavistelun vaisto herkempi kuin miehellä,\nsitäkin herkempi hänenlaisellaan edellisissä sukupolvissa runsaasti\nsiunatun suvun naisella, jonka omassa hedelmöitymisessä on tapahtunut\narvaamaton keskeytys.\n\nOnnettomuutemme alkoi siten, että Mikko, nuorempi poikamme karkasi\nkotoansa. En vieläkään osaa selittää, mistä syystä hän sen teki, ei\nainakaan minkään puutteen vuoksi, äiti piti häntä kuin silmäterää.\nMeillä oli siis kotona enää vain yksi poika, mutta ei se ollut samaa\nkuin milloin alkujaankin on vain yksi. Meistä vanhemmista tuntui\nkuin kaksihaaraisesta pihapuusta olisi tempaistu toinen haara ja se\nrepäisyhaava jätetty taivaan sateitten ja tuulten hoideltavaksi.\nÄidin hartiat lysähtivät kumaraan kuin näkymättömän taakan painamina,\nhänen äänensä tyrehtyi ja naurunsa katosi. Tämän jälkeen en minä\nenää milloinkaan löytänyt entistä vaimoani. Elämän hunajavesi hänen\npikaristansa oli vuotanut kuiviin, enkä minä voinut, en tahtonutkaan\nvajota hänen karkkoutuneen sielunsa pimeisiin kellarikäytäviin.\n\nPaukkula tuijotteli harittavien sormiensa välitse kuolleen ojan\npohjaan, jossa ei näkynyt vihertävää ruohonkortta, ei neulastansa\nkuljettelevaa kesämuurahaista edes.\n\n— Tuli maahamme sota ja meteli, se kapinavuosi, jonka sinäkin\nhyvin muistanet. Asuimme siinä osassa Suomenmaata, josta\nvoitollinen valkoinen armeija esiin puhallettiin. Meidän Matti,\nkaksikymmennelivuotias nuori mies oli niitä, jotka ensimmäisten\njoukkoon kutsuttiin, kutsumattakin olisi lähtenyt. En voinut häntä\nestää, enhän toki. Ei äitikään pidätellyt, ei edes itkenyt. Hänelle\ntämä ei tullut yllätyksenä enempää kuin sekään, mitä vajaan kuukauden\nkuluttua saimme kokea. Tällöin meidän orvoksi jääneestä pihakoivustamme\ntempaistiin se toinen haara, tempaistiin parhaimmassa nuoruutensa\nkukoistuksessa. Valkoisessa, kauniisti kukitetussa arkussa hänet\nlaskettiin oman pitäjän kirkkomaan multiin viiden muun samassa\ntaistelussa kaatuneen sankarivainajan kanssa. Monia muistopuheita\npidettiin, soitettiin ja laulettiin, ja tovereitten kiväärit paukkuivat\nkunnialaukauksiansa, erikoisesti Paukkumäen pojalle, niin sanottiin.\nTaistelun tuoksinassa hän oli ollut kaikkein pelottomin, urhoollisista\nurhoollisin, näin meille vakuuteltiin.\n\nMutta räiskyvät kiväärin paukaukset, enempää kuin puheet ja\nsoitot ja muut kunnian kukkaset eivät jaksaneet karkoittaa meidän\ntaloomme astunutta murhetta, joka piinaavana painajaisena asusti\nnyt toisenkin poikansa menettäneen äidin sydämessä yötä ja päivää.\nRiitti siitä painoa minunkin hartioilleni, kunnes kerran metsiä\nsamoillessani luulin keksineeni kohtalon tarkoituksen sekä samalla\nsen tulen kipinän, jolla jälleen lämmittäisin vaimoni, poikieni äidin\nkylmilleen jätetyn sydämen. Mikä pimeyden henki tämän ajatuksen\nminun korvaani kuiskasikaan? Taivaalliseksi lohdun kyyhkyseksi minä\nyksinkertaisuudessani silloin sitä luulin.\n\n— Kuule, vaimoni! sanoin minä Maijalle. Miksi murehtisimme, koska\nmeillä on vielä poika, se yksi poika, jota sinä olet kaivannut ja joka\ntässä talossa aikaisemminkin ainoastaan on ollut. Katso, näinhän usein\nmyös perunan mukula meidän tietämättämme routaisen maan alla säilyttää\nitunsa ja elämänsä seuraavaan vuoteen. Korkeampi tarkoitus on tässä\ntakana. Sen vuoksi toinen poikamme nuorella iällänsä on maailman teille\njohdatettu, että hän näinä melskeisinä aikoina säilyttäisi nuoren\nelämänsä ja samalla meidän elämämme idun rauhan suveen ja tulevaisiin\naikoihin saakka.\n\nKävi, kuten toivoin. Näillä tuulesta temmatuilla kuvitelmillani, joihin\nitsekin aloin uskoa, minä sain hänen sydämestänsä irti uutta viheriää,\nniinkuin saadaan talvella kaadetun koivun virpioksista, jos ne hyvissä\najoin ennen lumen sulamista taitellaan ja asetetaan vesipulloon tuvan\npäivänpuoleiselle ikkunalle.\n\nLoppui sota, ja rauhantöissä uutta valtakuntaa rakenneltiin. Me\nvain odottelimme Mikko-poikaamme. Huomenna hän tulee! Ylihuomenna\nviimeistään! lohduttelemme toinen toistamme joka ainoa ilta. Niin\nkuluivat päivät huomenesta ylihuomiseen, eikä poikaa vain kuulunut.\nEpäusko alkoi jälleen vallata vaimoni sydäntä, voimanlähteet ehtyivät\nja viheriä lakastui, mutta minä jatkoin edelleen uskolla ja voimalla:\nHuomenna tulee, ylihuomenna tulee! Itselleni laitoin viimeisen,\nsalaisen päämäärän: Ennen ensi kevättä poika varmasti tulee! Paukkula\nkatseli sormiensa lävitse ojanpohjaan. Kuuntelija saattoi helposti\narvata, miten odotus päättyi.\n\n— Ei tullut meille Mikko-poikaa, tuli vain se kekkuli, jota kukaan ei\nenää osannut odottaa. Hän oli varakkaan lukkariparin kasvatti, josta\nyli kaksikymmentä vuotta oli koulutettu herraa, mutta saatu seutukunnan\npahennus, piioille pilauksiaan työntelevä, juopotteleva retku.\n\nMutta nyt hän oli miestä ja suurta valtaherraa. Hänkin oli ollut\nvapaussodassa, oikeinpa kolmen pitäjän kenttäoikeuden ylituomarina.\nMoni kapinallinen oli saanut häneltä hyvin ansaitun palkkansa,\nleipäkortin, joka oli siitä mainio, ettei sitä milloinkaan tarvinnut\nuudistaa. Juovuspäissään hän ylvästeli tuolla rankkuritoimellansa,\nkuten tuollaisten tapa usein on. Mitäpä siitä, oma hänen kunniansa,\nhyvin ansaittu lienee ollut. Tuskinpa hänellä sodanajoilta muita\nsankaritekoja olikaan. Mutta eräissä yöllisissä juomingeissa hän\npäästi irti sellaisen pahan, jota kunnian mies milloinkaan ei\nolisi tehnyt, vaikka itse teon olisi tehnytkin. — Paukkumäen Mikko\ntavattiin ase kädessä kapinallisten joukoista ja minä tuomitsin\nhänet kuolemaan! Näin hän oli muka sääliä tuntien kerskunut, ja joku\nhänen hengenheimolaisensa oli kyllin säälimätön toimittaakseen sanat\nsellaisenaan meidän korviemme kuultaviin. Paukkula vaikeni pitkäksi\naikaa, tuijotteli vain harittavien sormiensa lävitse ojan pohjaan,\njossa viheriän elämän merkkiä ei näkynyt.\n\n— Siihen sammui meidän viimeinen toivomme, jatkoi hän vihdoin. —\nNäin vesipullo minun keväisellä ikkunallani kuiviin vuodatettiin ja\njuurettoman vispiläni viheriä raukeni keltaiseksi puolessa päivässä.\nIsku vaimooni kohdistuneena oli liian ankara. Kaikki lohdutusyritykseni\nraukenivat tyhjiin. Hänen suuresti kaipaava äidin sydämensä ei jaksanut\nymmärtää näin korkeata isänmaallisuutta, ei maan petturuutta eikä\nLuojan pyhiä tarkoituksia. Aina ja kaikkialla hän näki vain poikansa,\nMattinsa ja Mikkonsa yhtä rakkaina lapsina ja hyvinä veljeksinä. Miksi\nkuitenkin näin piti käydä? Miksi isänmaa vaati häneltä näin paljon,\ntällä tavalla vielä viimeisenkin? Tästä ympyrästä hänen ajatuksensa\neivät päässeet, sitä hän jahkaili päivät, huokaili yöt, kunnes laupias\njärjenpimennys pelasti hänet hyödyttömästä pohdinnasta ja pian kuolema\nsitten kaikesta pahasta. Minä uskon, että hänen on suotu löytää sekä\nMattinsa että Mikkonsa niin erilaisella kunnian paukkeella kuin heidät\nirroitettiinkin tästä maailmasta.\n\nTällä tavalla ei onneton menetyksemme minuun koskenut eikä ylituomarin\nuutinen minun päätäni sekoittanut, jos lienee ollutkin tarkoitus. Minun\najatukseni ovat aina kiertäneet laajempaa piiriä kuin tuollaisten\nretkuilevien ja rankkureiksi pyrkivien ylituomareitten. Vaikka annankin\ntäyden arvon ja tunnustuksen vapaussotamme suurille saavutuksille,\nei mieleeni kertaakaan ole juolahtanut sellainen harhakuvitelma,\nettä poikani veljeksinä, ihmisinä olivat toinen toistansa kummempia.\nKuinka ihmeessä se olisi ollut mahdollista, koska he olivat veljeksiä,\nmeidän poikiamme kumpainenkin. Tällaisina aikoina kohtalo määrää kuin\nvoimistelukentällä hääräävä koulumestari. Sinä tuonne, sinä tänne! hän\nlukee niin kauan kuin poikajoukkoa riittää, jopa niskasta töyttäisee\nhitaampia, jotka heti eivät hänen komentosanaansa kuule. Kun jako on\nloppuun suoritettu, alkaa tappelu, yritteliäämmät kummallakin puolella\niskevät heti toisiansa rinnuksista kiinni, antavat ja saavat paukkuja.\nPelkurit vetäytyvät laitapuoliin ja tulevat sieltä suuriäänisinä esiin\nvasta voittopisteitä laskettaessa. Niin käy aina sodassa, kapinassa\nliiatenkin.\n\nNoustiin tielle ja jatkettiin matkaa. Paukkula jatkoi muistelmiaan.\n\n— Minä olin terve ja voimallisessa kunnossa. Olisin helposti voinut\nottaa toisen vaimon ja siittää hänen kanssansa kummankin poikani\nvastineeksi puoli tusinaa uusia. Luontoni voimalla näin olisin voinut\ntehdä, mutta luontoni vuoksi en kuitenkaan voinut sitä tehdä. Missä\nikinä liikuinkin, joka paikassa tulivat vastaan vaimoni ylivoimaisen\nsurun kalventamat kasvot ja oudosti harhailevat silmät. Kotoisia\npeltovakoja tahi metsäteitä kävellessäni poikieni veri kihosi maasta.\nMurheeni vaihtui vihaksi ja alkoi etsiä kohdetta. Se löysi siksi\nkirkonkylän raiteilla retkuilevan herra ylituomarin. Minun tähteni hän\noli poikani tuominnut ja vaimoni kuolettanut, koska kerran olin estänyt\nhänen pahat elkeensä alaikäiseen holhottavaani nähden.\n\nVihasin häntä niin, että olisin voinut tappaa hänet, niinkuin tapetaan\nsyöttösika, kuin murskataan käärme, joka myrkkypiikkinsä on pistänyt\npihamaalla leikkivään lapseen. Niin hän tiettävästi monta kertaa jo\nolikin tehnyt, tuo haaska. Kun mietteistäni havahduin, niin hätkähdin.\nPitikö minun ehkä vielä kaiken onnettomuuden kukuksi rankkuriksi ja\nmurhamieheksi ruveta?\n\nPainuin kammioihin mielen tyyntymystä tarjoavien filosofieni taattuun\nseuraan. Näin vietin päiviä, viikkoja maailmasta tietämättä, edes\naurinkoon vilkaisematta. Kun vilkaisin peiliin, olin parroittunut ja\nkäynyt kalvakkaaksi. Hautausmaalla vaimoani ja poikaani tervehtimässä\nkäydessäni jäin usein lueskelemaan sileäksi tahkottujen hautapatsaiden\nkirjoituksia: Tässä lepää talonisäntä se ja se... Varmasti lepääkin,\nkun tuollainen kallion kappale on rinnan päälle pystytetty. Täällä\nvaimonsa ja poikansa läheisyydessä myös Paukkumäen yksinäinen isäntä\nkohta ikuista untansa lepäilee, pystyttävät suuren kiven, suuren\ntalon isännän painoksi... ettei vain pääsisi ja nousisi jäämistöjänsä\nperimään.\n\nSilloin, siellä hautapatsaitten keskellä se paukahti ajatus kuin\nampiaisen isku. Luonto nouskoon jälleen, ei kostoa eikä hävitystä, vaan\njoitakin jaloimpia elämän tarkoituksia varten. Maasta sinä olet ja\nmaaksi olet jälleen tuleva... Maa, kirkonmaa, isänmaa oli minulta niin\npaljon parhaintani ottanut. Se oli velkapää luovuttamaan osan siitä\ntakaisin. Elämää sen oli minulle luovutettava, koska se juuri sitä,\nkalleintani oli minulta riistänyt. Tiesin tosin jo omasta ja vanhojen\nviisasten kokemuksista, ettei maa ilmaiseksi mitään luovuta, hien ja\nvaivan palkkiona se antoi, mitä antoi, mutta tämä ei minua estänyt\neikä peloittanut yrittämästä. Menettelytapakin kirkastui minulle heti\nepäämättömän selväksi. Minun oli jätettävä rakennettu taloni, sen\ntasaiset tiet ja valmiiksi vaivatut pellot. Otsani hiellä, kätteni\ntyöllä minun oli kiskottava elatukseni maasta, kuten alkuihminen\nkautta aikojen on kiskonut ravintonsa. Aavistin, että alkuperäinen,\nraiskaamaton maa oli antava minulle kadottamani elämän neitseellisistä\nrinnoistansa. Enkä minä erehtynyt aavisteluissani. Se on antanut\nenemmänkin: rauhan ja tyyntymyksen.\n\nHoukutteleva tilaisuus lähestyi tiellä. Hän kyyristyi jo. Yrjö riisti\nkopan hänen kädestänsä aikoen ottaa lapionkin. Paukkula teki tenän.\n\n— Äläpäs, en minä niin vain työaseestani luovu! Tämä sinun on\nsovitettava minun matkaani hautaankin, jos jälkeenpäin onnistut tänne\njäämään. Menetelmä tosin lienee vanha ja pakanallinen tapa, mutta\nmeidän Herramme ummistaa silmänsä minun monen kumartumiseni vuoksi.\n\nHän verrytteli käsiään ja piirtäen työaseellansa tyhjään ilmaan\nhauskoja kuvioita hän jatkoi puhettaan.\n\n— Tähän uuteen näkemykseen päästyäni en viivytellyt hetkeäkään. Möin\ntaloni kunnalle, pakkasin kirjani ja tärkeimmät kotoiset tavarani\nlaatikkoihin ja lähdin kuin Aabraham vieraalle maalle, tosin ilman\nSaaraa, jonka olin haudannut, mutta jota en voinut unohtaa. Mutta\nminusta tuntui kuin hän olisi noussut ja seurannut askeleitani, ei\nviimeisten elinvuosiensa kalpeakasvoisena, hapuilevana haamuna, vaan\nensimmäisten vuosiensa nuoren keveää mehuisaa elämäänsä keinuttelevana\nkevätkukkasena. Itse olin kuin talviunestansa herännyt mehiläinen, joka\npesänsä lentolaudalla tirkistelee aurinkoa ja uumoilee ensimmäisten\nkevätkukkien tuoksua. Lensin, niinkuin mehiläinen lentää, maanteitä\npitkin tosin. Pysähdyin ensimmäiselle sopivaksi katsomalleni\nasumattomalle mäelle. Se oli Paukkula, jonka ostin isäpuoleltasi. Mitä\nsitten seurasi, sen olet nähnyt, ja lopun arvannet.\n\nYrjö seurasi hänen kertomustansa ja askeleitansa kuin satua kuunteleva\ntahi elokuvaa katseleva lapsi, joka värisee loppumisen pelosta. Hän\npyysi, ettei kertoja vielä lopettaisi. Mielialoista uuden elämänvaiheen\njälkeen olisi varmaan paljon kerrottavaa. Paukkula naurahteli.\n\n— Joka aamu on armo uus! En tosin kanteletta soita enkä\nlaulakaan, koska minulla ei ole laulun ääntä, sattumalta vain nuo\nkantelerunoilijan sanat tässä mieleeni juolahtivat. Totta tämä on.\nOdotan jokaista uutta aamua kuin hääpäivääni samalla toivotellen, ettei\ntämäkään kulumassa oleva juhlapäivä vielä ihan heti loppuisi, sillä\nsaattaa olla minulle vielä paljonkin annettavaa. Näin otan päiväni\ntarkoin aamusta ja käytän sen myöhäiseen iltaan. Olen ahne ja saituri\nsamalla. Nämä luonteen ominaisuudet kulkevat ihmisellä usein käsi\nkädessä, niinkuin sen omasta kokemuksestasi hyvin tiedät.\n\nHän vilautti veitikkamaisesti räpyttelevillä silmillään ja jatkoi:\n— Olen päässyt siihen ikään ja asemaan, jolloin luovaa elämää\nliikutellaan vain sisäisissä muistelmissa. Tällainen elämän liikahtelu\nei polta eikä väsytä, vaan lämmittää ja virkistää. Neljä viisi tuntia\nriittää minulle hyvin yölevoksi. Jos kuusi nukahdan, ajattelen\nherätessäni: Kas vain, kun yksi vahingossa taas pääsi livahtamaan.\nEn pahoittele sitä, sillä voinhan ottaa sen kiinni liikkumalla\nliukkaammin. Teen isännän ja emännän, rengin ja piian töitä. Vaihteeksi\nluen tai ilman aikojaan seurustelen vanhojen henkituttavieni\nkanssa. Tätä voin mainiosti tehdä myös teillä ja metsäpoluilla\nliikuskellessani. Mietteet ja tuttavat seuraavat mukanani matkoilla,\njossa monta kertaa petaamme kiivasta teatteria. Joskus väittelemme\nasiat vähät vajaa tappelua vaille.\n\n— Te luonnollisesti selviydytte aina voittajana.\n\n— Mistä sellaista arvelet?\n\n— No, kun te olette liikunnoiltanne noin vikkelä ja teillä on ase,\nrautapäinen lapio.\n\n— Luuletko, ettei heillä ole aseita parempiakin kuin minun pahainen\nkäsilapioni. Heillä on hengen miekkoja, keihäitä ja kanuunoita, ja\nsitten heillä on myös järkeä enemmän.\n\n— Minkä vuoksi enemmän?\n\n— Sen vuoksi, että he ovat koonneet ja muokanneet sitä enemmän, monet\nsatoja, jopa tuhansia vuosia. Yksi hyvä pelastuksen neuvo minulla aina\nsentään on.\n\n— Mikä se on?\n\n— Lämpöinen veri ja liikkuvat takakäpälät.\n\nPaukkula nauraa hikersi, nuori naapuri äänekkäämmin hetkotteli. He\nkävelivät kuusikkometsän keskellä, jossa punaisia puolukan marjoja\nja mehevän keltaisia sienihattuja vilkahteli. Paukkula jatkoi vielä\npyytämättä.\n\n- Ne muokkaavat minua, vatkaavat kuin nisutaikinaa. Niin paljon\nmielipiteeni muuttuvat ja muovautuvat, että kummastelen sen ihmeen\nedessä usein itsekin. Iloinen olen samalla, sillä siitäpä tiedän, että\nyhä elän. Muutamalla tavalla olen elämän katsannoissani vähemmässä\nkuin kymmenessä vuodessa heittänyt milteipä täyden kuperkeikan. Kun\naikaisempina vuosinani näin uudisviljelijän, joka hallaisen suonsa\nlaidassa aamusta iltaan laihan kannikkansa tähden ikerteli, ajattelin\nitsekseni: Onpa tuossa taas yksi hullu mies! Kuinka elävä ihminen\nsentään tahallaan viitsii antautua kylmän turpeen elinikäiseksi\norjaksi? Paljon sinulta puuttuu, äijä parka!\n\nMitä häneltä puuttui? Kylmä turve antoi hänelle leivän ja särpimen,\nelämänhalun ja uskalluksen, sellaisen uskalluksen, jota mikään muu\ntoimi hänen luonnollaan ja lahjoillaan varustetulle miehelle ei olisi\nkyennyt antamaan. Terveenä hän hääräsi tarpeensa kimpussa, eli elämänsä\nloppuun ja kaatui joskus kahdeksankymmenvuotiaana terveiltä juuriltansa.\n\nJa luonnollisesti minä omahyväisessä viisaudessani surkuttelin myös\nhänen vaimoansa, joka kantoi kahdeksatta lastansa kahden suuren\nvesiämpärin keskellä. Mikä tuo tuollainen ihminen oli? Lehmä hän minun\nmielestäni oli, koska lehmänä antautui mokomaan raskauden vaivaan.\n\nSiinä oli hänen suuri elämänviisautensa. Tuo hänen perusluontonsa,\njota minä sanoin lehmämäisyydeksi, antoi hänelle elämisen voimaa. Sitä\ntarkoitusta varten hänet alunpitäen oli rakennettu. Mitä tehtäisiinkään\nsellaisella lehmällä, joka ei kerran vuodessa vasikoi. Se ei kostu eikä\nlypsä, möyrytaudin sellainen luontokappale saa, ja sitten se on myytävä\nteurastajalle puoleen hintaan. Samat luonnonlahjat ja vaatimukset\nolivat hänellä, äidiksi luodulla naisella. Jos hänet jo synnyinkotinsa\npahnueesta olisi kuljetettu pumpulitehtaan piippujen ja puolausrullien\nääreen, niin jonkin vaivan hänkin varmaan olisi saanut, rintataudin\ntai möyrytaudin tahi ainakin näivetystaudin, jos se ihme olisi\ntapahtunut, että kokonaan koskemattomaksi olisi jäänyt. Ja mikä olisi\nollut loppusumma? Suomen kansa olisi ollut kahdeksaa turpeenkääntäjää\nköyhempi. Tämä on varteenotettava seikka tämäkin, vaikka mielestänsä\nsuuresti valistunut nykyinen kansa ottaa vakavan asian enemmän leikin\nkuin toden kannalta.\n\nPaukkula näytti puhuneen kaiken, mitä hänellä oli sydämellänsä. Hän\nolikin jo paljon puhunut ja paljastellut nuorelle naapurillensa\nluottamuksellisesti merkillisen elämänsä vaiheita. Ojan vartta\nastuskellen hän pisteli marjoja suuhunsa, kunnes yht’äkkiä pysähtyi ja\ntarttui koppansa sankaan.\n\n— Jo riittää sananselitys! Nyt tulee jako tavaraan ja ero perheeseen!\n\n— Siltä näyttää, Yrjö naurahti. — Minä kiitän luottamuksestanne. Tämä\nyhteismatkamme ja kertomuksenne on antanut minulle paljon miettimisen\naihetta.\n\n— Jospa olisikin antanut.\n\nHän katseli naapuriansa kotvan aikaa viisailla räpyttelevillä\nsilmillään. — Olet ollut alakuloinen poikasi menetyksen johdosta. Jätä\nturha murhe ja ota jo uusia näköaloja. Elämä kukoistaa edessäsi ja\nmaljasi on ylitsevuotavainen.\n\nHän hypähti ketterästi ojan ylitse omille poluilleen. Yrjö katseli,\nkunnes vanha, vaikka vanhentumaton, ihmeellinen mies hävisi puiden\npimentoon.\n\nMetsän mättäät olivat punaisenaan puolukoita, loistavan keltaisia\nsieniryhmiä vilkahteli kuusikossa. Siitä oli aikaa kulunut, kun hän\ntällä silmällä oli katsellut syysmetsän sieniä ja puolukoita.\n\nHän herkutteli marjoilla kyllikseen. Sääli oli sieniä jättää, ja sitä\npaitsi kotona odotteli tyttö, sienityttö! Aina pitäisi matkassa olla\nkeräilykoppa, niinkuin oli mistään lannistumattomalla, jokaisesta\neletystä hetkestä uutta elämää itseensä imevällä Paukkulan naapurilla.\nEi kai mies voinut mennä kotiin ilman sienituliaisia tällaisen päivän\nikäpuolella!\n\nHätä keinon keksii. Hän riisui takin alla olevan puseronsa, sitoi sen\nhihat ja kaula-aukon pussin peräksi. Käsikoppa, vihtaraksi tahi säkki,\nnämähän olivat ammoisista ajoista olleet metsiä samoilevan keräilijän\nkantovälineet. Käsikoppaa ei ollut, vihtaraksissa eivät sienet\npysyneet, ainoa käyttömahdollinen väline on säkki, jonka vanhan koetun\ntavan mukaan saattoi nopeasti tehdä paidastansa. Varmaan yhtä nopeasti,\nvaivattomammin vielä ketjuvedolla varustetusta puserosta, ei tarvittu\nmuuta kuin kolme narua siteeksi ja tekele oli valmis. Siitä tuli mainio\nsienisäkki, tilava ja kevyt kantaa.\n\nHän keräili ja puhdisteli sienet suoraan pataan kaadettaviksi, samoili\nsäkkeineen innostuneena kuin parempikin löytöretkeilijä. Hän löysi\nyhä uusia ryhmiä, keltaisia ja ruskeita sieniä. Ne olivat tuoreita ja\nkuulakkaita, kuin taidokkaasti muovailtuja eläviä pikareita, joiden\nkannoista tirisi mehuisa maito.\n\nPuserosäkki tuli sieniä täyteen, ilta jo oli. Löytöretkeilijä kääntyi\nkotiin päin kohden erakkonaapurinsa viittomia uusia näköaloja.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nOli kirkas kevättalven päivä, hyvä suksikeli ja häikäisevä hanki. Yrjö\nmuisti erään tehtävän, jonka oli ottanut suorittaakseen. Tänään olisi\nhänellä sopivaa aikaa. Hän meni puhumaan siitä Elsalle, joka ompeli\nviereisessä huoneessa.\n\n— Voisinko käydä tänään Heikin koululla. Mitä luulet?\n\n— Ei kai suksikeli ole vielä niin huono?\n\n— Kelissä ei ole mitään epäiltävää. Sinua minä ajattelin.\n\n— Haluaisitko minut vielä mukaasi?\n\n— Lähde vain! Hangelle aina mahtuu kaksi... kolme.\n\n— Minun hiihtoni ovat tänä keväänä jo hiihdetyt. Ensi talvena lähden\nsitä useammin. Mutta sinun hiihtosi on silloin raskaampaa. Lieneekö\nsuksipulkkasikaan enää kunnossa?\n\n— Ellei ole, niin höylään uuden, kaksi, jos tarvitaan.\n\n— Luultavasti yksi riittää.\n\nHe veistivät iloista leikkiä, kuten usein jo taas viime aikoina. Yrjö\nriensi hyvästelemään reipasta vaimoaan, josta tänä keväänä ei tosiaan\nollut enää hiihtotoveriksi metsien takaisiin naapurikyliin. Kotoinen\ntoveri ja ystävä hän tällä kertaa oli, siunattu vaimo! Hän syleili\nja suuteli, varovasti pyöräyttelikin. Ensi talvena taas yhdessä\nhiihdeltäisiin ja vedeltäisiin suksipulkkaa. Lämmin virta läikähti,\nsykähti herkän vaimon kasvoillekin. Hetken kuluttua Yrjö seisoi jo\nsuksillaan. Hanki veti sihistäen niitylle, järvelle ja metsiin.\n\nTalviset työt olivat jo lopuillaan, suurempia metsäajoja ei Niemelässä\ntänä talvena ollutkaan. Niittyjen ja nevamaiden halki kulki kuitenkin\ntakamaille viitoitettu ja jäädytetty tie entisten talvien tapaan.\nMuutamat vieraat ajomiehet kuljettivat viimeisiä tukkikuormiansa, omat\nhevoset kotoisia halkopuita. Edellä asteli vanha Vappu ja Nestori,\nsitten raudikko ja Aapeli, viimeisenä iso musta ja Eemeli, nuorin talon\nvakinaisista miehistä. Syli metrihalkoja oli ladottu jokaiseen kuormaan\npitkille ronkkelilavoille. Nestori pysäytti Vapun, toiset hevoset\npysähtyivät itsestään askelen päähän edeltäjänsä kannoilta.\n\n— Kah, onhan täällä vastaantulijoitakin, vaikka ei tiellä, heräsi\nAapeli ensimmäiseksi.\n\n— Aina hänellä pitää olla luupala leukojensa välissä, tuolla meidän\nkaksijalkaisella, murahti Nestori ilmeisesti hyvällä tuulella suurten\nkuormien ja hyvän luiston vuoksi.\n\n— Leukojen välissä? Ei suinkaan käpälien? Kuinka minä sitten kuorman\nperässä kävelisin, niinkuin pehtori käskee? Aapeli muljautti\nhullunkurisesti pyöreillä silmillään.\n\nNestori ei ollut räähkää kuulevinaan, potkiskeli vain liian pitkiä\nhalonpäitä ja kehui hyviä reteleitä. Tällaista kuormaa kuljettamaan\nennen maailmassa tarvittiin kolme hevosta. Ja entäpä sen ajan kuormat\nlyhyen etureen päälle nalkittuina? Semmoisia tyräleitä, että halot heti\nhangella, jos hevonen ennen köyttämistä yhden kerran nykäisi. Niitä\ntilkittiin ja vannoteltiin, mutta siitä huolimatta kuorma kaatui neljä\nviisi kertaa ja halot luettiin yhtä monta kertaa.\n\n— Eikä sittenkään kotona muistettu, miten monta niitä kuormassa oli,\nnaureskeli isäntä.\n\n— Ei muistettu, niin osasi harmittaa se joutava työ.\n\n— Tyhmän pään vuoksi ruumis aina kärsii, kuului hevosen takaa jälleen\nAapelin osaaottavainen ääni.\n\n— Ole vaiti sinä siellä, mölyapina!\n\nNestori oli viimeisen sanan kuiskaisevinaan, mutta se kuului kyllä\nkajeassa kevätilmassa vieraitten ajomiesten korviin, ja vieraita miehiä\nEemeli ja isäntäkin olisivat, jos käräjiin mentäisiin. Mitäpä Aapeli\njoutavista tuttua miestä, joka tyhmyytensä vuoksi pitkän ikänsä oli\njoutunut kärsimään.\n\nHalkokuormat jatkoivat matkaansa kotia kohden, suksimies niityn ylitse\netäisiin metsiin. Hiljaista, aavistelevan keväistä oli tänään nevoilla\nja niityilläkin. Vain yksinäinen harakka tirkisteli pää kallellaan\naidan seipäässä, ei ääntänyt, ei edes pitkää pyrstöänsä räpsäyttänyt,\nvaikka mies hiihteli varsin läheltä ohitse.\n\nMutta pieni teräväsilmäinen käpylintu vihertävässä kuusikossa oli\npaljon virkeämpi. Se hyppeli, lennähteli hänen edellänsä, niinkuin\nnäkymätöntä puhelinlankaa olisi puusta puuhun kiinnittänyt. Pienillä\nkoukkukynsillänsä se tarttui oksista kiinni, killisteli alta ja\npäältä, mistä ja miten vain. Herra monttööri taisi olla tärkeimmillä\nvirkamatkoillansa.\n\nHiihtomies pysähtyili tämän tästä, tarkkaili huvitettuna sauvoihinsa\nnojaillen, itsekseen naurahdellen. Ihme, miten hiljaisena luonto ja\nmetsä lepäsi, ei tuulen värettä tuntunut puiden latvoissa. Ne olivat jo\npuhtaina lumesta, vain alimmilla oksilla makasi valkoisia soikulaisia\npalloja kuin nukkuvia metsäkanoja kaulavarsi oksaa pitkin venytettynä.\nMahtanevat teeskennellä häiritsijän läheisyydessä? Kenties tyhmä\nhiihtäjä ei ollenkaan heitä huomaa, vaan aikansa töllisteltyään liukuu\nmatkoihinsa? Pian liukuukin, odottakaa hetkinen vielä! Kas noin!\nRinnemaa jo alkaa vetää. Metsän unta teeskentelevät valkoiset linnut\njäävät, pieni tärkeä herra monttööri samoin.\n\nHiihtäjän mieli on keväisiä ajatuksia täynnä. Ne tulevat ja menevät\ntoinen toistaan vetäen tahi edelleen työntäen. Pian tapahtunee kotona\nmyös kevään ihme, viikon, ehkäpä muutaman päivän kuluttua. Hän on\nVeikon iloinen kevättervehdys, veli vaiko sisko? Jos veli on, niin hyvä\non, jos sisko, niin yhtä hyvä. Kuinka entinen pikkuveli sanoikaan, kun\nei itsekään oikein tietänyt kumpaa halusi: Molempi parempi. Miten äiti\non onnellinen, miten iloisena pikku Elsa hoitaa ja hyväilee häntä.\nJouluna hänellä on jo kaksi valkoista oravan hammasta ja kevätkeleillä\nhän laahaa äidin ja isän suksilatuja omalla pulkkasuksellansa. Joka\nviikko ja päivä tuo hänelle ja hänen kauttansa koko taloon uutta elämää.\n\nHupaisissa mietteissä metsämiehen latuja hiihdellen Yrjö joutui kylän\nniityille, joiden takaa kohosi naapurikylän valkoiseksi maalattu\nkansakoulu. Keväisessä auringon paisteessa se loisti kuin linna, valon\nlinnoiksi näitä taloja usein mainitaankin. Lasten ladut suuntautuivat\nniityn poikki ja halki säteettäisesti koulun porttia kohti. Pihamaalla\nei liikuskellut ketään, vaikka kellon mukaan oppitunnin piti olla jo\nlopuillaan. Hän ehti siis koulutaloon ennen tuntilomaa.\n\nLapset ryntäsivät ulos, mutta opettaja, useiden erämatkojen, niin\nkyläisten kuin metsäisten yhteistoimintojen mies palasi luokasta aikoen\nlyhyenä väliaikana hät’hätää valmistautua päivän viimeiselle tunnille.\nKymmenessä minuutissa piti ottaa selville Kaarlo kahdennentoista\nsotaretket ja Pietari Suuren enemmän tahi vähemmän kunnioitusta\nansaitsevat urotyöt. Mutta häikäilemättömyys ei nähtävästi tsaari\nPietarin mukana hävinnyt. On ollut ja on yhä myös Yrjänöitä, hyviä ja\npahoja, suuria ja pieniä, jotka yhtä tunnottomasti kehtaavat riistää\nkasvatusmiehen kallista aikaa persoonalliseksi hyödykseen! Näin\nkiukuttelee opettaja. Koulutaloon pistäytynyt naapurin mies puolestaan\nsuuresti kummastelee, että löytyy vielä sellaisia opettajia, joiden\nitse täytyy lukea voidakseen vaatia heikompiaan heti kohta samasta\nasiasta tilille.\n\n— No sepä juuri tässä minunkin mielestäni kaikkein ihmeelliseltä on,\nkun itse ei opi, ja jos jonkin kohdan juuri hätäisesti oppii, niin\nunohtaa heti, harmittelee opettaja edelleen.\n\n— Sehän on samaa kuin äyskäröisi vettä hanhen selkään.\n\n— Se on enemmän! Se on niinkuin kaataisi seulalla vettä sorapohjaiseen\nkaivoon! En minä moiti Ruotsin Kaarloa enkä Venäjän Pietaria. He\nkumpainenkin tekivät meidän kansallemme mitä osasivat, tekivät pahaa\nedes. Mutta sano minulle, mitä pahaa esimerkiksi frankkien Kaarle Suuri\ntahi hänen edeltäjänsä Pippin Pieni ovat meille tehneet? Ja kuitenkin\njonkun Suomen syrjäkylän Matin ja Maijan, kesken parempia kiireitään\nhäirityn opettajankin täytyy hikoillen muistella, milloin nämä arvon\nherrat syntyivät, milloin kuolivat tai pyhän ristin nimessä tappoivat\npakanoita niinkuin me tapamme hyttysiä. Mitä pahaa he ovat meille\ntehneet, kysyn minä?\n\n— En tiedä, koska en ole opettaja. Mutta jos nyt kuitenkin suvaitset\nottaa varteesi yksinkertaisen metsämiehen viitteitä, niin kuiskaisen\nsinulle pienen neuvon.\n\n— Anna tulla ääneen. Meidän koulussa ei ole lupa kuiskia.\n\n— Sivele hellä varoen heitä, niin Kaarloja kuin Pietareita ja Pippiniä\nerittäinkin.\n\n— Hellävaroenko heitä? Kyllä sen kuulee, ettei mies ymmärrä\npedagogiikasta enempää kuin sika hopealusikasta. Katso,\nopetusmenetelmässä, historian valmistuksessa varsinkin on käytävä\nlävitse monet ketjurenkaina toisiinsa liittyvät pedagogiset asteet:\nvalmistavat keskustelut, tehtävän ilmoitukset, uuden valmistukset,\nsyventävät käsittelyt. Kasvatusopin kuuluisimpien oppi-isien ja vielä\nkuuluisimpien tulkitsijoiden muovailemana ne muodostavat systemaattisen\njärjestelmän, kiinteästi eteenpäin virtailevan helminauhan, Kuusamon\ntai Hyrynsalmen reitin, kuinka sen sanoisinkaan, että ymmärtäisit.\n\n— Tai märehtijän ruoansulatuskanavan.\n\n— Märehtijän kanava! Miten epäpedagoginen, suorastaan proosallinen,\netten sanoisi idioottimainen märehtijä sinä oletkaan!\n\n— Minäkö olen? En minä mitään ole, sinä tässä talossa olet kaikki\nkaikessa. Mutta käsitelkäämme vakavasti tätä märehtijän kanavaa.\nMikäli muistan, on siinäkin useampia erilaisia asteita: pötsi,\nkuninkaankypäri, satakerta... Eikö kävisi laatuun supistaa muutamia,\nlaajentaa toisia...\n\n— Pötsiä ja kuninkaankypäriäkö?\n\n— Ei, älä hyvä mestari vertaustani opereeraa, tarkoitin niitä hienoja\npedagogisia asteita: valmistavaa keskustelua, tehtävän ilmoitusta,\nsyventävää käsittelyä.\n\n— Tärkeimmän, uuden valmistuksen unohdit.\n\n— Tulisiko siitä niin kovin suuri synti, vaikka et katsoisi sitä\ntärkeimmäksi? Etkö juuri sitä voisi supistaa toisten hyväksi ja milloin\nkysymyksessä olisi joku muinainen barbaari, voisit mielestäni syntiä\ntekemättä ja virkavelvollisuuksiasi laiminlyömättä kaventaa sen vaikka\nkivien kolossa lirittäväksi kesäpuroseksi, juuri niin kapeaksi, että\nmahdollisimman pienellä voimankulutuksella itse siitä läpäiset.\n\nNuori, vasta muutama vuosi sitten kaikki pedagogisen kiirastulen\nvalmistusasteet läpäissyt kansankynttilä hypähti tasakäpälää\nkirjoituspöydälleen, joka rysähti pahasti, vaikka olikin hänen\nkäsityötaitonsa mestarinäyte. Siellä hän seisoi silmät pyöreinä,\nuhkaavana kuin Kullervo paimenkivensä päällä.\n\n— Heureka! Minä olen keksinyt sen!\n\nKamarin ovi avautui, ja reipas hiihtopukuinen neito ilmestyi\nkynnykselle.\n\nNähtävästi ilmestys ei ollut talossa outo, ei ainakaan näyttelijä\nhämmästynyt sitä. Hän kertasi viimeiset sanansa.\n\n— Heureka! Olen löytänyt sen! toisti hän ankaralla paatoksella.\n\n— Mitä hän on löytänyt? kuiskasi hiihtäjäneito metsämiehen korvaan.\n\n— Joitakin pedagogisia asteita. Pelkään, että hän on päästään pyörällä.\nHän kuvittelee olevansa joku uusi Arkhimedes, kuiskasi metsämies\nkätensä suojassa. Mutta sankarinäyttelijä, ensimmäinen rakastaja kuuli\njoka sanan.\n\n— Minun pääni on selvä kuin poutapilvi pohjolan taivaalla! Enkä minä\nole mikään alla päin kuhjaileva Arkhimedes, Kullervo minä olen,\nkalevalainen Kullervo, kuulitteko! Tänä päivänä, tällä hetkellä olen\nveistänyt isäni perintöpuukon herbart-zilleriläisen orjan leivän\ncygnaeus-oksalaiseen kiveen. Tänä päivänä katkaisen kapalovyöni! Tulkaa\nmukaani! Oi katsokaa ja kuunnelkaa!\n\nHän hypähti pöydältä lattialle ketterästi kuin kissa, heittäytyi\nniskoilleen lattiamatolle ja sätkytteli jaloillaan tuimasti kattoon\npäin.\n\n— Noin hän täällä usein täydentelee tietojansa, huomautti hiihtäjätyttö.\n\n— Päätänsä kai tarkoitat...\n\n— Verellä! keskeytti uusi Kullervo, joka oli kuullut nämäkin\nsalakuiskeet. Hän pompahti vikkelästi jaloilleen, kaappasi pahaa\naavistamattoman hiihtäjäneidon syliinsä ja kantoi häntä ympäri\nhuonetta. Kuin sotilassoittokunnan vääpeli hän sitten kuulijoittensa\nedellä marssi luokkaa kohti molemmin käsin tahtia lyöden ja laulaen:\nPojat, kansan urhokkaan, mi Puolan, Lytzenin ja Narvan mailla, turhaan\nverta vuoti...\n\nLuokassa odottelevat lapset tervehtivät kauniisti vieraita. Opettaja\nnosti heille tuolit ja kirjoitti päiväkirjaan. Sen tehtyään hän\nmietteliäänä sukaisi tukkaansa, joka äskeisissä näyttelytehtävissä oli\njoutunut hieman epäjärjestykseen. Säyseä rauhan mies hän jälleen oli.\nKullervosta, enempää vanhasta kuin uudesta ei näkynyt pienintä merkkiä.\n\nHän kuulusteli läksyn nopeasti. Pari kysymystä lapset saivat vastata\ntyövihkoihinsa kirjoittamalla, minkä jälkeen vihkot ja kynät pantiin\nlaatikkoihin. Luokassa vallitsi odotteleva hiljaisuus. Keväisen\nauringon henkiin herättelemä kärpänen vain surisi ikkunaruutujen\nvälissä.\n\n— Lapset, kuka teistä on nähnyt Suoahon vanhan Mikon ja Maijan?\nJokainenko on nähnyt! No, ei se mikään ihme ole. He ovat reippaita\nelämänhaluisia vanhuksia ja heidät nähdään usein yhteisissä kokouksissa\nja hartaustilaisuuksissa, monta kertaa myös meidän koulumme\nkuusijuhlissa ja kevätpäättäjäisissä. Tietääkö kukaan teistä, miten\nvanhoja ihmisiä Suoahon Mikko ja Maija jo ovat?\n\nMuutamat oppilaat viittaavat. Opettaja kysyy heiltä.\n\n— Mikko on pitäjän vanhin mies.\n\n— Hän käy jo puolivälissä yhdeksääkymmentä.\n\n— Mutta Maija on nuorempi.\n\n— Oikein olette kuulleet. Suoahon Mikko on jo kahdeksankymmentäviisi\nvuottansa täyttänyt ja Maija häntä vain kahta vuotta nuorempi. Onko\nkukaan käynyt heidän kodissaan Suoahon talossa?\n\nMonet oppilaat vilkaisevat naurahtaen eturiveissä istuvaan tyttöön ja\npoikaan, jotka punastuvat ja alkavat katsella jalkojaan.\n\n— En tarkoita Liisaa ja Kallea, jotka tätä meidän kouluamme\nlukuunottamatta eivät vielä juuri muualla ole käyneetkään. Mutta on kai\nteistä joku muukin Liisan ja Kallen vaarin isän ja äidin luona käynyt?\n\nLapset naurahtelevat jälleen, joku taas viittaa.\n\n— Älkää kummastelko. Ihmeelliseltä tämä kyllä tuntunee, mutta se on\ntotta. Kalle ja Liisa ovat Suoahon vanhuksiin nähden tällaisessa\nsukulaisuussuhteessa.\n\nYhä useammat viittaavat. Opettaja jatkaa.\n\n— Noinko moni teistä on käynyt Suoahossa! Muurainmatkoilla varmaankin.\nKertokaapa nyt näille meidän vieraillemme, mitä Suoahossa käydessänne\nolette nähneet.\n\nLapset kertovat kilvassa seuraavan jatkaessa siitä, mihin edellinen\nlopettaa. Monet asiat tulevat silti kerrotuiksi kahteen jopa kolmeen\nkertaan. Suoahossa on hauskannäköinen rauniokivistä tehty perunakellari\nja navetta! Suoahossa on pitkä kiviaita! Se kiertää pellon sivua koko\npellon ympäri! Pellon alla suon laidassa on pitkiä sarkoja ja suuria\nojia!\n\nMuutamat olivat nähneet pellon laidassa mahdottoman suuren\njuurakkokasan. He arvelevat sen koulun ulkohuonerakennuksen\nkorkuiseksi. Tytöt kertovat nähneensä Suoahon mummon tupasen ikkunan\nsievissä tuohisissa kukkivia palssameja ja verenpisaroita. Ja milloin\ntahansa he Suoahossa ovat käyneet, niin aina he ovat nähneet mummon\nahkerassa työssä. Hän kehrää, kutoo sukkaa tahi kuorii vispilänvarpuja.\n\nSuurella ahkeruudella ja lannistumattomalla sitkeydellä ovat\nMikko ja Maija rakentaneet talonsa kiviselle aholle hallaisen\nsuon laitaan. Ankarasti on luonto taistellut heidän pyrintöjänsä\nvastaan. Lukemattomia kertoja on halla suosta noussut tuhotakseen\nheidän peltonsa puolikypsät tähkäpäät. Usein se on näissä aikeissaan\nonnistunut, mutta Suoahon Mikko ja Maija eivät ole siitä lannistuneet.\nTyöhön ryhtyessään he ovat päättäneet valloittaa Suoahon itselleen ja\njälkeläisilleen, ja he ovat tehneetkin sen kaikista vastoinkäymisistä\nhuolimatta.\n\nTähän keskustelu Suoahon valloittajista päättyy. Opettaja katselee\näänetönnä edessään istuvan Liisa tyttösen valkoiseen tukkaan. Kärpänen\nikkunassa saa jälleen surinansa kuuluviin. Opettaja taas aloittaa:\n\n— Nyt kerron teille ajasta, jolloin koko Suomen kansa kamppaili kuin\nMikko ja Maija ensimmäisinä vuosikymmeninään Suoahon torpassa. Erotusta\noli vain siinä, että muinaisen Suomen kansan kamppailu muodostui\nvieläkin raskaammaksi. Kerron teille niistä tapahtumista, joille\nhistoriassamme on annettu nimeksi Isonvihan aika.\n\nOpettaja otti karttakepin taulun reunalta, käveli Suoahon Liisan pöydän\nluo ja aloitti. Hän kertoili kahdesta kunnianhimoisesta hallitsijasta\nKaarlo XII:sta ja Pietari Suuresta, joista edellinen oli itsepäinen\nkuin kivinen mäki, jälkimmäinen armoton kuin hallainen neva. Kaarlo\nXII unohti oman maansa ja katseli kaukaisempiin. Pietari Suuri pyrki\nalistamaan valtansa alle kaikki lähistöllään olevat kansat välittämättä\nvähääkään, mitä kärsimyksiä siitä ihmisille koitui. Näin joutui pieni\nSuomen kansa vähäisine voimineen kahden kovan väliin.\n\nTämän enempää ei opettaja puhunut kahdesta valtamiehestä. Mikäli joku\nhänen kuulijoistaan halusi heistä enemmän tietää, saattoi hän itse\nlukea kirjoista. Sen sijaan opettaja laajemmin ja lämpimämmin kertoi\nmaatansa puolustavista miehistä, niistä nimellisistä ja nimettömistä\nsankareista, jotka rohkeina kaikki voimansa ja henkensä uhraten kävivät\ntaisteluun ylivoimaista vihollistansa vastaan. Tuhoon tuomittuina\nmaahan lyötyinäkin he tahtoivat jättää lannistumattoman taistelijan\nperinteet jälkeensä tuleville korpien raivaajille ja kivikkomäkien\nviljelijöille. Onko heidän toiveensa toteutunut? Tämän kysymyksen tekee\nopettaja lopuksi.\n\nTäysi hiljaisuus vallitsee jälleen luokkahuoneessa. Yksi ja toinen\nrohkeampi käsi kuitenkin jo nousee, Suoahon Liisankin, vaikka hänen\nkaunokirjoitusta harjoittavana alaluokkalaisena ei tarvitsisi kuunnella\neikä miettiä. Häneltä opettaja ensinnä kysyykin.\n\n— On, vastaa Liisa reippaasti. Joku neljäsluokkalainen poika\narvelee, että rajaa vartioivat sotilaat, jotka aseilla ja henkensä\nmenetyksen uhalla varustautuvat maata puolustamaan, ovat ottaneet\nIsonvihan taistelijoiden antaman esimerkin opikseen. Seuraava\nvastaaja, takarivissä istuva tyttö on sitä mieltä, että myös Suoahon\nMikko ja Maija ovat Isonvihan aikojen esivanhempiemme kunniakkaita\ntyön jatkajia. Tähän ei kenelläkään ole enää lisättävää, eipä edes\nopettajalla. Mutta hänen opetusmenetelmässään on vielä yksi laajentuma,\nkäytäntöön sovelluttamisen aste. Jäljellä olevan viiden minuutin\nkuluessa oppilaat saavat miettiä ja esittää, mihin esivanhempiemme\nsuuret uhraukset heitä itseään velvoittavat.\n\nMuutamat pojat kuvittelevat sankaritöitä, rajan vartioimista,\nlentokoneiden ohjaamista, yleensä tekoja, joiden suorittaminen kysyy\nmiehistä rohkeutta hengen vaaran uhatessa. Useimmat tytöt ajattelevat\nvain Suoahon Mikon ja Maijan töitä. Yhteenvedoksi saadaan päätös: Ei\nole väliä, mitä työtä kukin tekee, kunhan vain uskollisesti kohdallansa\nja voimillansa isänmaan hyväksi sitä tekee.\n\nSyventävän keskustelun päättyessä vieras kuuntelija, Niemelän isäntä\nkatsoo sopivan hetken tulleen oman asiansa esittämiseen. Neuvoteltuaan\nopettajan kanssa hän noutaa opettajan eteisen naulassa olevasta\nselkärepustansa merkillisen näköisen mustan laatikon, jonka kannessa\non pieniä pitkänomaisia reikiä. Lapset katselevat hänen puuhailujansa\nsilmää räpäyttämättä. Niemelän isäntä liikuskelee luokan edessä kuin\nopettaja, jo alkaa kyselläkin kuin opettaja.\n\n— Onko teistä kukaan ennen nähnyt tällaista rautalaatikkoa?\n\nEi yksikään käsi nouse. Uusi opettaja ei kiirehdi selittelemään,\nkääntelee vain laatikkoansa edelleen. Siinä on rautainen kiilloitettu\nkäsiripa ja etusivussa kaksi pientä avaimen reikää. Sen sisällä lienee\njotakin, koska se Niemelän isännän käännellessä rapisee. Kun hän pitää\nlaatikkoa liikuttelematta kädessään, ei missään rapise, ei ikkunoiden\nvälissäkään enää. Nyt Niemelän isäntä aloittaa, lähes sata korvaa\nherkistyy kuuntelemaan kuin yksi korva.\n\n— Äsken kuulimme opettajan puhuvan esivanhempiemme velvoittavista\nesimerkeistä. Jos oikein paättelin kasvoistanne, te jokainen\najattelitte: En tahdo olla edeltäjiäni huonompi. Jotakin voin ja\ntahdon myös minä tehdä kotini ja maani hyväksi. Mutta käytännöllisessä\nelämässä eivät sankarityöt, eivätpä edes arkipäiväiset tehtävät\ntule etsimään meitä, meidän päinvastoin on etsittävä niitä. Turhia\nvitkastelematta ja liikoja valikoimatta on tartuttava lähinnä olevaan\nkukin voimillaan, niinkuin jokainen elävä kasvi juurillaan imeytyy maan\nmultaan. Metsässä kouluteittenne varsilla te olette nähneet pieniä\npuun taimia. Metsän kaikkein suurimmatkin puut ovat aikoinaan olleet\npieniä taimia. Juurillansa ne ovat ottaneet maasta tukea ja voimaa,\nvuosikymmenien kuluessa kasvaneet vahvuutta ja mittaa. Jos ajattelette\nitsenne tuollaiseksi pieneksi puun taimeksi, voitte helposti kuvitella,\nmiten hupaisaa kasvamisen toiminta on. Juuret hakeutuvat yhä\nlaajemmille aloille, päivä päivältä kuin koskemattomille laidunmaille.\nRavintoneste nousee, jakautuu oksiin, lehtien tai neulasten hienoimpiin\nhiussuoniin kypsyen siellä auringon keittämänä kasvin lehtivihreäksi,\nlisäkasvuksi ja voimaksi. Koko nuori puu kasvaa kilpaa satojen ja\ntuhansien tovereittensa kanssa. Jokaisen kasvukesänsä jälkeen se\nkatselee maailmaa korkeammalta, ikään kuin uudesta kerroksesta. Sen\ntoverit kurkottelevat kaulojansa samalla tasolla, muutamat ylempänä,\ntoiset alempana. Mutta aurinko hymyää niille kaikille kesäisen\ntaivaansa laelta: Nouskaa lapset! Kilvassa nouskaa! Katto on korkealla!\nEtte siihen vähillä päätänne loukkaa!\n\nJoku ikkunan ääressä istuva poika vilkaisee ulos keväiselle taivaalle.\nMuutamat eturivien pienimmistä katselevat luokan kattoon. Voisiko joku\nihminen kasvaa niin suureksi, että hänen päänsä ulottuisi kouluhuoneen\nkattoon? Metsän suuret puut, männyt ja kuuset kasvoivat taivaan kattoon\ntuolla kaukana, jossa pyöreä siintävä katto kaartui niiden ylitse.\n\nMutta Niemelän isäntä on ottanut jälleen käteensä mustan ihmeellisen\nlaatikon. Hän sovittaa pienet avaimet lukon reikiin ja raksauttaa\nkannen auki kaikkien nähden. Nousevassa kannessa nähdään monta\npitkänomaista reikää. Laatikon sisus on kuin mehiläispesä. Siinä on\npaljon pieniä kiiltäviä peltilaatikoita. Niemelän isäntä nostelee\nja näyttelee niitä. Monet oppilaista ehtivät laskea kennojen\nluvun. Toisinpäin on niitä kuusi, toisinpäin seitsemän, yhteensä\nneljäkymmentäkaksi. Nopeimmat ovat suoriutuneet heti kertolaskun\navulla ja ehtivät ajatella enemmän. Siinä on laatikko koulun\njokaista oppilasta varten. Mutta mitä niillä tehdään? Syödäänkö vai\njuodaanko niistä? Ei suinkaan tuollaisista astioista aterioida,\nmuuta tarkoitusta varten ne ovat. Joku on tietävinään sen ja aikoo\nkuiskaista vierustoverilleen. Juuri tällöin Niemelän isäntä ottaa yhden\npeltilaatikon käteensä ja astuu Suoahon Liisan pöydän luokse.\n\n— Tiedätkö sinä Liisa, mitä kananpesään laitetaan, että kana mieluummin\nkävisi siihen munimaan?\n\n— Pesämuna! vastaa Liisa kirkkaalla äänellään. Niemelän isäntä hyväksyy\nvastauksen naurahtaen.\n\n— Jos tämä olisi pikkuisen kanan pesä, niin täällä myös pitäisi olla\npieni pesämuna. Ehkä täällä sellainen onkin. Katsotaanpa!\n\nHän kallistaa peltilaatikkoa ja tavoittaa sen pohjalta etusormensa ja\npeukalonsa väliin kiiltävän viisimarkkasen. Näytettyään sitä Liisalle\nja koko luokalle hän pudottaa sen takaisin ja nostelee suuresta\nrautalaatikosta esiin useita pieniä peltilaatikoita. Jokaisessa niissä\nhelähtelee pesämuna. Äänekäs riemu remahtelee luokassa, eivätkä\nopettajat pyri ehkäisemään sitä. Mutta Niemelän isäntä ryhtyy tärkeän\nnäköisenä laskemaan nauravia naamoja. Niitä ei hänen mielestänsä\nliene tarpeeksi, koska hän huolestuneen näköisenä pysähtyy katsomaan\ntuoleillaan istuviin opettajiin niinkuin heiltä puuttuvaa määrää\nvaatien.\n\n— Mielelläni minä yhden otan, jos se siitä puuttuu, eikä siihen\nlokeroon tarvita edes pesämunaakaan, tarjoutuu oman koulun opettaja.\n\n— Ja minä otan toisen, jos kahta puuttuu, tarjoutuu naapurikylän\nopettaja hiljaisemmalla äänellä.\n\n— Puuttuu kolmea, huokaisee Niemelän isäntä ja taas suuri riemu\nremahtaa yli luokan.\n\nSovitaan, että kolmas, omistajaa vailla oleva pieni laatikko saa\njäädä odottamaan munijaansa siihen saakka, kunnes sellainen jostakin\nilmestyy. Mutta koska luokassa vielä tämänkin jälkeen näyttää olevan\nmuutamia oppilaita, jotka eivät täysin käsitä, mistä on kysymys,\nselittelee Niemelän isäntä totisemmin ja perusteellisemmin asiaa.\n\nRautainen laatikko on kouluissa käytettävä nuorten säästäjien lipas.\nSen omistaa pitäjässä toimiva rahalaitos, jonka nimen he näkevät\nlippaan kannessa. Jokainen koulun vakinainen oppilas saa omaan\nhallintaansa säästölippaasta pienen peltilokeron rahalaitoksen\nlahjoittamme pohjarahoineen. Opettaja säilyttää lippaan omassa\nkamarissaan, mutta kaksi kertaa viikossa hän tuo sen luokkaan. Tällöin\nkaikki ne oppilaat, joille on karttunut talletettavaa rahaa, saavat\npudottaa sen omalla nimellänsä varustettuun lokeroon. Joka toinen\nkuukausi laatikko tyhjennetään, rahat lasketaan ja merkitään jokaisen\nomaan säästökirjaan ja omalle talletustilille korkoa kasvamaan.\n\nMutta yksinään ei säästölokero ja siihen lahjoitettu pohjaraha saa\nmitään aikaan enempää kuin houkutusmuna munimattoman kanan pesässä.\nJos tallettaja mielii saada markkoja laatikkoonsa ja säästöjä\ntalletuskirjaansa, on hänen toimittava, ansaittava ja säästettävä.\nJokaisesta toimintatilaisuudesta on otettava vaari, erittäinkin\nkesäisin, jolloin kaikki kasvaa. Kasvaminen, omien voimien kehittäminen\non tämän asian päätarkoitus, markkojen kokoaminen sivuseikka. Se on\nmyös tätä asiaa järjestelevien rahalaitosten tarkoitus. Koululaisten,\nenempää kuin muidenkaan säästäjien markkoja ei siellä haudata\nkiviholveissa makaamaan, vaan lainataan ne kunnollisille yrittäjille\nheidän elinkeinoelämäänsä tukemaan. Säästäjien rahoilla kuokitaan lisää\nviljaa kasvavia peltoja, rakennetaan uusia koteja, ostetaan hyödyllisiä\nkotieläimiä ja viljelystarvikkeita. Näin siis koululasten markat\nmuiden mukana tulevat palvelemaan heidän omia kotejaan ja vanhempiaan,\nkotipaikkakunnan ja koko maan parasta.\n\nKun Niemelän isäntä lopettaa selityksensä, tietää jokainen, mikä\nopettajapöydällä oleva rautalaatikko on ja mitä sen kouluun tuominen\nmerkitsee. Hänen esitystänsä seuraa hauska työ, jota opettajat\navustavat. Rautalippaan säästölokerot arvotaan ja jokaisen oppilaan\nnimi kirjoitetaan oman numeronsa ja pudotusaukkonsa yläpuolella olevaan\nvalkoiseen paperisuikaleeseen. Muutamat oppilaat tiedustavat, eivätkö\nhe heti voisi tallettaa rahojansa lippaaseen. Tämä kyllä käy laatuun.\nMilteipä kaikki oppilaat käväisevät opettajan pöydän luona, kuuluu vain\njalkojen keveä rapina, markkojen iloinen kilinä. Myös ne lapset, pari\ntyttöä ja poikaa, jotka murheellisina ovat jääneet paikoilleen, saavat\nNiemelän isännän ja opettajien toimesta käydä pöydän luona ja suorittaa\nensimmäisen kerran mieluisan uhritehtävänsä. Lauletaan yhteisesti\nreipas laulu. Lapset hyvästelevät ja hajautuvat hiihtoladuilleen\ntulevista suunnitelmistaan innokkaasti keskustellen.\n\nYrjöstä tuntuu siltä kuin hänen myös jo pitäisi kiiruhtaa. Opettajan\nmielestä sen sijaan ei enää ole mitään hätää, koska historiantunti ja\nkoko koulupäivä on saatu päätökseen. Sitä paitsi eivät hänen vieraansa\nole saaneet vielä mitään suuhunsa. Tällaista, enemmän murheellista se\non aina yksinäisen poikamiehen talossa. Ennen ehtoopuolta ei isäntä\nitsekään saanut suuhunsa muuta kuin kärpäsiä, niitäkin vain kesäiseen\naikaan.\n\nHän touhuaa keittiön hellaan tulta, juoksee noutamassa kaivolta vettä\nja kellarista marjamehua. Kahvijauhojakin hänen selittämänsä mukaan\nlöytyisi yhteen keitokseen, mutta ne on muka säästettävä jalompaa\nvierasta, tarkastajaa varten. Niin hän touhuaa, etsii ja kolistelee.\nMorsian, hiihtäjätyttö rientää miestä auttamaan. Sitten ei keittiön\npuolelta kuulu enää muuta kuin hiljaista ripsettä, hetken kuluttua ei\nsitäkään.\n\nSiinä ainakin on kaksi ihmistä, jotka toisiansa täydentäen sopivat\ntoisilleen. He ovat keskeytymättä seurustelleet kouluvuosistansa alkaen\nja toista vuotta olleet jo julkisesti kihloissa. Tämän pitemmälle eivät\nhe vielä ole päässeet, eikä ole varmaa tietoa, milloin pääsevät. Tytön\npaikka on väliaikainen, molemmilla heillä on vielä opintovelkoja ja\nsukulaisia hoivailtavina. Mutta onnellisia he ovat näinkin kuin kaksi\nkeväistä lintua kuhertelupuunsa oksilla. Heille näyttää riittävän\nse, että ovat olemassa toinen toistansa varten ja että täydellisin\nomistus odottelee heitä edessä päin. Hienosta toveruussuhteesta\nonnelliseksi rakkaudeksi vaihtuneen seurustelukautensa kestäessä\nhe nähtävästi itsekään sitä tietämättä ovat sydämiinsä rakentaneet\nsalaiset kipinävastaanottimet mitä hienoimmalla virityksellä. Niiden\nnäkymättömät maajohdot ja antennit lienevät sidotut rakkauden\nkimmoisimmilla säikeillä kevätpuiden hersyviin oksiin. Elämän ja lemmen\nsävel on ikuinen, yleismaailmallinen, mutta vastaanottimien avain,\nniiden ainoa aaltopituus vain heidän kahdenkeskinen salaisuutensa.\n\nNäin ei ole kaikissa vastaanottimissa, ei puolissakaan. On\nsärösointuja, monia aaltopituuksia, viritysavaimia, jotka eivät sovi\ntai sopivat liiaksikin, milteipä mihin aaltoihin tahansa. Siitä on\nseurauksena särkyviä säveliä ja vastaanottimia. Miten on meidän omien\nlähettäjiemme ja vastaanottimiemme laita?\n\nSe kysymys pulpahtaa itsestään, hänen mietteittensä johdosta,\nvastausta vaatien. Miksi en vastaisi, koska minulle varta vasten\ntällainen hiljainen hetki suotiin! Hän heittäytyy mukavampaan asentoon\nopettajan leposohvalle ja palautuu omakohtaisiin muistelmiinsa. Siinä\nsilmät ummessa mukavasti loikoessaan hänestä tuntuu, kuin hän olisi\nlankaansa pitkin laskeutuva hämähäkki matkalla puolitiessä katosta\nlattiaan. Liikkuiko opettajan huoneessa ristihämähäkki? Hän raottaa\nsilmiänsä. Ei liiku, muistikuva se vain oli, mutta erittäin selvä ja\nhetken mietteisiin soveltuva. Mikä mietiskelijän on ollessa vaikkapa\nhämähäkki, vaivattomasti saattaa seittilankaa pitkin nousta kattoon ja\nlaskeutua alas jälleen.\n\nHienosta virityksestä se alkoi. Liian lapselliset ja hät'hätää kyhätyt\nolivat laitteet niin pitkän matkan lähetystä varten. Vuosikausia hän\nkuitenkin etsi ja lähetti turhaan, kunnes tuli paha asema, häiriöasema,\nkokonaan hänen hienoihin aaltoihinsa soveltumaton.\n\nMinkävuoksi soveltumaton? Miksi minun mielessäni yhä pitää parjata\nmiestä, jota en tunne, jonka pojassa rehellisesti tunnustaen en näe\nmitään, mikä kertoisi hänen epämiehekkäästä luonteestaan, vielä\nvähemmin todistaisi niistä, paitsi itse teko, joka kieltämättä oli\nepämiehekäs ja harkitsematon. Mutta eikö jokaisen ihmisen, varsinkin\nnuoren miehen kuohuvassa elämänjuoksussa usein ole hetkiä, jolloin hän\nomiin voimiinsa nähden on heikko ja harkitsemattomiin tekoihin altis.\nEtkö itse milloinkaan ole tehnyt mitään, jota voisi rinnastaa tähän?\n\nTämä on heikoin kohta kiipeävän hämähäkin seitin ohkaisessa tiessä,\nmutta uhallakaan hän ei kiirehdi eikä hiivistele. Ellei lanka kestä,\nniin ei se kestä, vielä pahempi jos yllättäen katkeaisi. Se kestää\nkoetuksen, helpotuksesta huoahtaen hän kiipeää eteenpäin.\n\nOn olemassa yhä ihmeitä, joihin järjellänsä ajatellen ei löydä\nselitystä. Yksi on tämä, näennäisesti heikkovoimaisen vastaanottimen\nrakenne. Miten tunnottomasti käsitelty, särjetty, loppuun kulutettu\nse on ollut, mutta kun se jälleen löytää oman aaltopituutensa ja\nhäiriöttömän värähdyslukunsa, soi elämän alkuperäinen, aina uudistuva\nsävelmä siinä puhtaana, joka kerta yhtä kauniina, kauniimpana kuin\nennen.\n\nJa kuitenkin on olemassa seikkoja, jotka panevat kuuntelijan\nmuistelemaan, ristihämähäkin tavoin seittilankojansa kelaamaan. Onko\nkaikki niinkuin olla pitäisi? Miksi itse liian usein vielä omaan\nkuoreesi sulkeutuneena vaikenet tahi pakenet metsäteille? Eikö jokainen\nhuoli ja murhe, mikä mieltäsi vaivaa, ole myös hänen murheensa? Niin\nkyllä, mutta jos minä jonkin asiani vuoksi murehdin, niin miksi hänen\nsiitä turhan vuoksi pitäisi murhetta kantaa? Turhan vuoksiko? Eikö\njokainen asiasi ole myös hänen asiansa, josta hän joka tapauksessa\nmurehtii? Yhdessä selviytyisitte puolta pienemmällä kivulla, puolta\nnopeammin. Arkipäiväisyyksistäkö? Niitäkö vain mietiskelet metsäteillä\nliikkuessasi? Etkö usein ajattele esimerkiksi poikasi kuolemaa ja\nsiihen liittyviä seikkoja? Olisiko näitäkin asioita pitänyt enemmän\nyhdessä pohtia? Olisi pitänyt. Vähemmän olisivat mieltäsi raskauttaneet.\n\nNäin hän hämähäkkinä vatvoo, purkaa ja kerii muistojensa siimatietä\npitkäpiikkisillä kampakynsillänsä. Ennenkuin hän on katossa asti,\nniin uudet näköalat selvenevät. Kahden sydämen kipinävastaanottimet\neivät ole tarkoitetut ainoastaan kuuntelua varten. Ne ovat yhtä hyvin\nlähetyslaitteita elämän iloissa ja murheissa, kahden yhdistyneen\nsydämen kaikissa elämän kohtaloissa.\n\nKeittiön ovi aukenee, muistelija heräytyy ja hämähäkki katoaa.\nTulevaisiansa kuvitellen morsian kattaa tarjoilupöytää, apulainen\nkatselee vain häntä kehuen samalla mainioita vesirinkeleitänsä,\njotka hänen tuntemuksensa perusteella ovat parhainta lääkettä sekä\nnälkään että ikävään. Kokenut sen tietää. Pöytää kattava morsian vain\nhymähtelee, ja harvapuheiseksi käynyt vieras lyhytsanaisesti vastailee.\nJohtuneeko hänen äskeisistä mietteistänsä, mutta tällä hetkellä hänestä\nyhä enemmän alkaa tuntua siltä, kuin herkistettävänä ollut kipinäkone\nottaisi vastaan selviä SOS-merkkejä. Mikä hätä kotona voisikaan nyt\nolla? Mikä hätä? Tarvitseeko kysyä sitä.\n\nHän nousee ja hyvästelee. Historian opetus tässä koulussa on kaiken\narvostelun ulkopuolella, talousopetuksesta ei kannata edes mainita.\nTämän vuoksi olisi mitä toivottavinta, että koulun apuopettajan virka\nvoitaisiin julistaa pätevien voimien haettavaksi jo tulevana kesänä.\nMutta jo ennen sitä molemmat opettajat ovat tervetulleita naapurin\npieniin perhepitoihin, jotka joka tapauksessa joutuvat ennemmin kuin\nheidän omat perhejuhlansa. Talon isäntä kumartelee, ettei muista\nsanaa sanoa. Niin iloissaan hän on siitä, että saa jäädä parhaimman\nvieraansa, tulevan apuopettajansa kanssa kahden.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nHerkimmissä sisäisissä tuntemuksissaan Yrjö on aavistanut oikein.\nHätämerkkejä on kotoa lähetetty. Mutta kotiin saapuvalle hiihtomiehelle\nhymyilee synnytykseen valmistautuva vaimo uljaasti: Älä säikähdä! Ei\nminulla vielä mitään hätää ole! Olen jo soittanut Rauhalle, ja hän on\nmatkalla tänne.\n\nSynnytyspoltot ovat jo alkaneet. Säännöllisesti uudistuvin väliajoin\nne viiltelevät näkymättömillä puukoillansa. Kipusävähdykset kulkevat\nhermoja pitkin ruumiin etäisimpiin osiin. Polttojen väliaikoina ei sitä\nvastoin ole mitään kipua, vain peloittavaa odotuksen aavistelua kuin\nankaran ukkosilman lähestyessä salamaniskujen välillä. He keskustelevat\nhiljaisesti ja kävelevät yhdessä. Polton aikana Yrjö istuu vaimonsa\nvuoteen ääreen, nousee kävelemään, istuu jälleen. Hän tuntee suuren\navuttomuutensa näiden arvoituksellisten luonnonvoimien edessä.\n\nAika kuluu hitaasti. Poltteet käyvät ankarammiksi. Yrjö kumartuu\nlähemmäksi, katsoo värähtämättömästi vaimoaan silmiin ja puristaa\nhäntä kiinteästi kummastakin kädestä. Elsan silmissä värisee tuska,\njonka pistävät säihkeet Yrjö on tuntevinaan omiin sormenpäihinsä. Hän\naavistaa kipujen ankaruuden. Viiltävinä veitsinä, tulisina tutkaimen\nterinä ne ratkovat koko tunnollansa kärsivän elävän ihmisen arimpia\nkudoksia. Kivulla sinun on synnytettävä lapsesi! Miksi luonto on noin\narmottoman julma pyhimpiä tarkoituksiaan toteuttaessaan?\n\nElsan kasvot ovat hiestä kosteat, mutta hänen katseensa on tyyni\nja rohkaiseva. Kumpi tässä on taistelija, kumpi rohkaisija? Yhä\nvoimakkaammin ottein Yrjö puristaa vaimoaan käsistä pyyhkien välillä\nhänen kasvojaan. Hänen omille kasvoilleenkin kohoaa raskaita\nhikikarpaloita.\n\nMutta missä viipyy apu? Yrjö rientää puhelimeen ja soittaa Lahtiselle.\nRauhan nuorempi sisko Pirkko ilmoittaa, että hän on tunti sitten\nlähtenyt autolla. Onko matkalla tapahtunut jokin vahinko? Suuret\nkinokset Pellonpään kujilla! Niitä ei liene ollenkaan avattu viimeisen\nlumipyryn jälkeen. Hän rientää tupaan. Miehet eivät vielä ole palanneet\ntoiselta halkomatkaltansa takametsästä. Hän kiiruhtaa jälleen Elsan luo\nja kertoo kuulemansa ja omat aavistelunsa. Mitä nyt oli tehtävä? Elsa\nkehoittaa häntä lähtemään hevosella Rauhaa vastaan. Eihän siinä kovin\npitkää aikaa kuluisi. — Ei vielä ole niin kiirettä ja ovathan tytöt\ntäällä apunani, sanoo hän rohkaisevasti hymyillen.\n\nTallissa ei ole muita ajoon kelpaavia hevosia kuin orivarsa, joka tätä\nennen vasta kolme kertaa on reen eteen valjastettu. Mutta Yrjö ei\naikaile hetkeäkään nykäistessään keveän ajelureen ja valjaat naulasta.\nVirma, ajoon tottumaton varsa on säyseä tällä kertaa, milteipä kuin\naikuinen hevonen. On kuin sekin aavistaisi matkan tärkeyden. Neljäs\nkerta neljäskertalaiselle! Omituinen sattuma. Ota nyt neljäskertalainen\nkaksituhatta metriä, minkä kangistumattomista jaloistasi irti saat!\nRipeä orivarsa tekee isäntänsä kehoituksen mukaisesti juosten\nkiivasta ravia ja vuoroin sopimatonta laukkaa. Tämä lienee vastoin\nkestävyysjuoksijan, nelijalkaisenkin alkeellisimpia harjoitusohjeita,\nmutta se on nyt molempien tahto. Hätä ei lue lakia.\n\nKätilön kyytiauto oli juuttunut kinoksiin, josta kyydittävä oli\nlähtenyt kävellen eteenpäin joutuen näin ennen pitkää pyrynä kiitävien\njuoksijoiden matkan pysähdyttäjäksi. Vastaantulijasta välittämättä\ntuleva juoksija jatkaisi matkaa, mutta ajajan tahto voittaa ja päästään\nympäri. Kätilö laukkuineen pyörähtää rekeen, ja kotiin päin jatkuu taas\nkiihkeä ravi tahi pyryinen laukka. Rauha tiedustelee Elsan vointia\nja saa hätäisen vastauksen. Pitempiin keskusteluihin ei ole nyt\nmahdollisuutta, molempien ajatukset vain rientävät tuimasti laukkaavan\nhevosen edellä kumpaakin raidetta.\n\nYli kaksi vuotta on Rauhaa tässä toimessa kiidätetty pitäjän eri\npuolille, tänne kotikyläänkin jo muutamia kertoja ennen tätä. Rauha\ntuntee olevansa kiitollinen Yrjölle ja Elsalle, joiden avustamana hän\non kätilökurssinsa suorittanut, on voinut pitää entisen kotinsa ja\npäässyt uudelleen tyrmistyttävästi pysähtyneen elämänsä alkuun. Näille\nhyville ystävilleen hän on monesta muusta avusta kiitollinen. Hän on\noikein iloinen myös tästä perhetapahtumasta, joka kuukausia on ollut jo\nhänen tiedossaan. Turhaan Yrjö on levoton, kyllä Elsa siitä entiseen\ntapaan hyvin selviytyy.\n\nYhtä asiaa Rauha ei ole voinut Yrjöltä tiedustaa, vaikka monta kertaa\non mielinyt tehdä sen. Mitä Lauri kuolemansa edellä kahden kesken puhui\nYrjölle? Pyysikö hän sitä, mitä he jälkeenpäin ovat tehneet hänelle,\ntai oliko hänen tunnollansa jotakin, minkä hän vain Yrjölle halusi\nilmoittaa? Tällä käynnillä hän oli päättänyt kysyä sitä. Se sopisi nyt\nheti, jos varsa ennen taloa hiljentyisi käymään.\n\nYrjön ajatuksissa monet kysymykset juoksevat omaa raidettansa.\nLyhenevätkö polttojen välit? Miten monta kertaa ne uudistuvat ennen\nsynnytystä? Merkitseekö niiden laatuun ja määrään nähden mitään naisen\nikä, mielentila ja synnytyskertojen luku? Miksi jo kolmannen kerran\nisäksi valmistuvan miehen pitää olla näin tietämätön? Lehmistänsä ja\nhevosistansa hän tietää yhtä paljon ja enemmänkin. Rauha tietäisi ja\nvoisi selittää. Hän on kätilö ja nainen, itse kokenut samat vaiheet.\nMiksi tätä ei voisi tiedustaa ammattihenkilöltä, joka lisäksi on vielä\nlapsuuden toveri. Hän ei tule näitä kysyneeksi eikä siihen ole oikein\ntilaisuuttakaan, koska varsan pidättelemisessä on täysi työ.\n\nPoltteissaan odottava nainen, jonka vuoksi mietiskellään ja kiirettä\npidetään, lepää jo vuoteessaan herpautuneena puoliavoimin silmin.\nPienen pöytäkellon minuuttiviisari etenee hirmuisen hitaasti, milloin\nhän ajattelee avunhakijansa matkalla viipymistä, mutta milloin hän\nodottaa kipujansa, tulee kellon viisarille tavaton kiire. Hän ei\nrohkene vilkaista siihen enää, mutta tikutuksen hän kuulee, vaikka\nkorvansa sulkisi. Se on kiihtyvä, liian nopea, niinkuin pöydällä\nei olisikaan kello, vaan kuumeinen, kärsivä sydän. Mihin sillä on\ntuollainen kiire?\n\nHän muistelee edellisiä kertojansa, ensimmäistäkin, johon kipujen\nlisäksi liittyi niin paljon sydämen tuskaa. Niiden aiheuttama kipu oli\njoka kerta pian unohtunut. Ja taaskin tuntui kuin eivät kivut olisi\nennen olleet näin ankaran viiltäviä ja laajalle ulottuvia. Kipujenhan\npitäisi käydä kerta kerralta helpommiksi? Mutta kerrottiin myös\npoikkeustapauksista, jolloin kuudes jopa kahdeksas synnytys päättyi\nkuolemaan....\n\nNopeasti etenevä kello ja hermojen aavistelevat sävähdykset osoittavat\ntaas kipuhetken väistämättömän lähestymisen. Pahojen aavistusten pelko\nja turvattomuuden tunto pyrkivät lamauttamaan odottajan mielen. Yhteen\npuristetuin käsin, ummistetuin silmin hän etsii lohtua muistoistansa\nlöytäen vihdoin etäisen pienen pälvipään.\n\nIsä ja äiti ovat järven takana vastaksia tekemässä. Seitsenvuotias\ntyttönen vain on yksinään kotona. Nousee yllättäen ankara ukonilma ja\ntaivas pimenee. Pian jyrähtelee jo ankarasti, ja pitkät häikäisevät\nsalamat viiltelevät taivaasta maahan asti. Tyttönen ei pelkää mitään\nmuuta niin paljon kuin ukkosta, ei pimeän mörköjä, ei talon suurta\nkimeästi kiljuvaa härkääkään. Kotikallio tärähtelee. Tuvassa ei\nuskalla olla. Ulos puiden läheisyyteen on kielletty menemästä. Hän\njuoksee polkutietä rantaan ja piiloutuu saunan nurkkaan vanhojen\nkylpyvihtojen alle. Ankara jumalanilma ei lakkaa, vaan kiihtyy. Se\ntuntuu iskevän rikki kaikki taivaan ja maan ääret, katot ja permannot.\nTulisalamat lyövät ja säihkyvät yhtä mittaa. Niiden häikäisevä valo\ntunkeutuu saunan samean ikkunaruudun ja kylpyvihtojen lävitse. Se on\nkuin lohikäärmeen kieli. Se on Jumalan tulineulan kärki, joka etsii\njotakin. Minua se etsii, välähtää pelosta värisevän pikku tyttösen\nmieleen. Samassa hän muistaa, miten Edlan Vihtori kuumensi nuppineulan\nja pisti sen kärkeen ikkunaruudussa sirisevän kärpäsen ja miten\nmummovainaja luki suuresta kirjasta: Ei kukaan voi itseänsä niin\nsalaisesti kätkeä, etten minä häntä näe. Vaikka te uppoaisitte merien\nsyvyyksiin tai taivasten ääriin, vaikka vuoret ja kukkulat lankeaisivat\nteidän päällenne... Hänellä pienellä tyttöraukalla oli suojanansa vain\nsaunan seinä ja muutamia kylpyvihtoja. Jos Jumala tahtoisi, niin tällä\nhetkellä hän voisi yhdellä tulkkauksella pistää tulineulansa kärkeen\nkoko saunan tyttöineen ja kylpyvihtoineen ja nostaa, niinkuin Edlan\nVihtori nosti neulan kärkeen keihästämäänsä kärpästä.\n\nHyvä Jumala ei ole Edlan Vihtori. Siitä ajatuksesta pikku tyttö sai\nihmeellisen rohkeuden. Hän nousi nurkastansa vihtojen alta, kiipesi\nsaunan lavoille ja avasi pienen savuikkunan. En ole enää piilossa,\ntässä olen avoimessa ikkunassa, Herra Jumala! Säästä kuitenkin pikku\ntyttö ja isän sauna!\n\nSauna säästyi, säästyi pikku tyttönenkin avoimessa savuikkunassa. Suuri\ntulineula lakkasi viiltelemästä, jyrinä eteni, hiljeni ja pian aurinko\npaistoi. Kohta kuului rannasta isän airojen kolahdus ja äidin hätäilevä\nääni: Elsa, missä olet?\n\nHän tunsi itsensä ihmeen levolliseksi, ei kylpyvihtojen alla\nväriseväksi rääsyksi, vaan ylös savuikkunaan kiipeäväksi rohkeaksi\ntyttöseksi. Hän avasi silmänsä ja katsoi, paljonko kello oli. Missä\npoltot viipyivät? Laskuunsa joutunut aurinko oli ehtinyt ikkunan\nkohdalle ja valaissut huoneen. — Elsa, miten voit? Rauhan rohkaiseva\nääni se oli.\n\nHyvissä ajoin he ennättivät Elsan synnytysvuoteen ääreen, ennen kuin\nratkaiseva vaihe alkoi. Rauha totesi sen ja puuhaili tottuneesti\nvuoteen ympärillä ja keittiön puolella.\n\nSynnytys jatkui rajuin, koko ruumista vavahduttavin nykäyksin.\nJotakin hirveätä, mykistyttävän raakaa ja vastustamattoman voimakasta\nsiinä Yrjön mielestä oli. Oli kuin pieni äkäinen myrskykeskus olisi\npesiytynyt elävään ihmiseen ja siellä kauan viivyttyään kasvanut ja\nahtaihin oloihinsa tuskastunut. Nyt oli puhkaistava tie vapauteen\nkantajaa säälimättä, keinoista välittämättä. Katselija tunsi\npelkäävänsä pikku tyrannia. Puoliääneen hän pyyteli: Älä ole noin\narmoton! Tämä sinun majasi on minun oma vaimoni. Hän on minulle rakas,\nnyt kalliimpi kuin milloinkaan ennen! Sinä et saa raadella häntä tuolla\ntavalla! Minä pyydän, minä kiellän, minä rukoilen sinua!\n\nMutta myrskyn keskukseen joutunut nainen katseli urhoollisesti kuin\nennen kotisaunansa avoimesta savuikkunasta. Jumalan tulineula säihkyi\nja lenteli, poltti ja pisteli. Sen oli valta, sen oli voima. Se saisi\nlävistää hänet, jos niin parhaimmaksi katsoi, kunhan vain jättäisi\nlapsen elävänä ja vioittumattomana hänen miehelleen.\n\nYrjö puristi ja tuki häntä, leyhytteli ja pyyhki hänen kasvojaan,\njoissa tuska hikihelminä kihoili. Niiden keskellä loistivat äidin\nsilmät tuskan- ja onnentäyteisinä. Mutta katselijasta tuntui tällä\nhetkellä, niinkuin niistä olisi katsonut irtautuva, lentoon pyrkivä\nelämä. Vapisuttava pelko valtasi hänen mielensä. Hän puristi lujemmin\nvärähteleviä käsiä, laskeutui lähemmäksi kirkastuneita silmiä ja\nkuiskasi tuskin kuuluvasti: Älä jätä minua yksin!\n\nTästä tuskasta ja pelosta vapautti hänet pian uusi elämä. Se riipaisi\nitsensä esiin ja ilmoitti voittonsa kimeällä kirkaisulla.\n\nNiinkuin aurinkoinen taivas olisi avautunut savuikkunan ääressä\nkatselevan tyttösen silmien eteen. Pelko ja kipu olivat pois\npyyhkäistyt. Suuri vapautuksen tunne täytti Elsan sydämen riemulla.\nTuntui kuin entisten kertojen onni olisi näkymättömiä teitänsä palannut\nja tämä uusi liittynyt lisäksi. Tähän sisältyi nyt monta vertaa enemmän\nkuin ennen. Yrjö, hänen oma miehensä ja lastensa isä oli katsomassa ja\nrohkaisemassa, omin käsin heidät elämään ottamassa.\n\nSanattomana kuin pyhän alttarin edessä seisoen katselee Yrjö lasta\nja äitiä, sammumisen vaarasta pelastunutta, luonnon ihmeellisellä\ntavalla jakamaa elämän liekkiä. Kirkastunut hohde kasvoillaan hän\nvihdoin onnellisena polvistuu alttarinsa ääreen ja kuiskailee äidille\nkiitollisia sanoja.\n\nOnnellisena myös äiti katselee ja kuuntelee isän sanoja kuin\nautuaallisessa unessa. Rauha pyyhkii hänen kasvojaan kostealla,\nkylmällä liinalla. Se virkistää suloisesti. Samalla liinalla Rauha\nnaurahtaen sipaisee myös Yrjön kasvoja. Hänen äänensä kuuluu Elsan\nkorviin kuin toisesta huoneesta: Voi, poika parka! Sinähän olet enemmän\nhiessä kuin Elsa! Yhdessäkö te olette hänet synnyttäneet? — Yhdessä. —\nSiksi kai tulikin noin vankka ja jämerä mies. —Voittoisa keskimatkojen\njuoksija!\n\nVankka jämerä mies... voittoisa juoksija, hänelle... Herpauttava\nraukeus täyttää nuoren äidin sielun ja ruumiin. Jokin auringon säde\nleikkii vielä katon rajassa. Rauha tulee ja menee, valkea pyyhinliina\nhäilähtelee, vedet solisevat... keväiset vedet, lehtevien metsien,\nvihertävien niittyjen lävitse... Sadat valkoiset ja keltaiset\npäiväperhot nousevat ja laskevat, kiiltävät sudenkorennot ampuilevat,\nsalaiset heinäsirkat sirittävät... Niittypolkua juoksee solakka,\nruskearintainen nuori mies... Tämä on se mies, keskimatkojen juoksija,\njoista meillä on puute... Meidän poikamme Yrjö Voitto.\n\nKun hän herää, on jo iltapuhde ja huone on hämärtynyt. Tuttu huone\ntämä on. Neliskulmainen herätyskello nakuttelee pöydällä, ja kaikki on\nentisellään, kaikki muu, paitsi... Se kaikki on jo onnellisesti ohitse.\nMikä ihana heräämys! Ei ole lupa vielä liikahdella, kenenkään sanomatta\nhän sen tietää, neljän lapsen äiti. Kohta he tulevat herättelemään ja\ntuovat poikani ensimmäiselle aterialleen. Aavisteleva ennakkotuntemus\nvärähtelee hänen lävitseen.\n\nMistä kattoon noin lämpöistä valoa heijastelee? Ovat virittäneet uuniin\ntulen. Mitä? Sieltä kuuluu kuiskailevaa keskustelua ja hiljaista\nliikettä. Hän siirtyy varovasti sängyn reunaa kohti, kunnes näkee\nkorkean päälaudan ohitse avoimesta ovesta viereiseen huoneeseen.\nHengitystään pidätellen hän jää katselemaan silmiensä eteen avautunutta\nkuvaa.\n\nNestorin muori istuu lapsi sylissään pienellä jakkaralla lämpiävän\nuunin edessä. Hänen sylinsä on kuin avoin kätkyt. Siinä lepää\nvalkoisella tyynyllä punaisen peiton alla kapaloitu lapsi.\nMuori sivelee ryppyisillä työn karkeuttamilla käsillänsä lapsen\nkapalovaatteita. Siitä oikean käden sormet hipuvat hiljaa avointa\nniskaa ja pientä päätä tunnustelemaan. Hänen uurteisiin jähmettyneet\näidinkasvonsa alkavat sulaa ja liikehtiä, niinkuin pieniä\nhiirenpoikasia juoksentelisi poimuisen vaatteen alla. Niitä juoksee jo\npian myös pinnalla, heteitä kyyneleitä vuosien uurtamia teitä pitkin.\nMuori ei voi käsiään irroittaa pyyhkiäksensä niitä. Vain sen verran\nhän päätään kääntää, etteivät kyynelet tipu lapsen päälle. Hän puhelee\nsopottaen pienokaiselle. Elsa tyttönen istuu jakkaralla muorin vieressä\nja katselee ihastellen somaa pikku veljeään, jonka Rauha-täti on\ntuonut. Äiti arvaa, mitä isä juuri on tyttöselleen kertonut. Isä nojaa\nulkonevaan muurin reunaan ja katselee myhäillen.\n\n— Voi, kullanmuruni! Voi, västäräkkini, mitä tulit ja teit! Ettäs\nkuitenkin tulit tähän pahaan maailmaan!\n\nPuhellessaan muori puristaa hellien pienokaista, niinkuin merien takaa\nlennähtäneen etelän linnun olisi saanut hoideltavakseen ja tahtoisi\nsuojella sitä varhaiskevään kylmiä tuulia vastaan. Rauha tulee toisesta\nhuoneesta sinisiä pikku vaatteita kädessään.\n\n— Ettehän vain pudota lasta, hän leikillään on hätäilevinään.\n\n— Minäkö pudottaisin lapsen? Pudotinko sinut, yhden kerran, sanopas!\n\n— Ette kai pudottanut, vaikka mistäpä minä niin vanhoja asioita\nmuistaisin.\n\nRauha naurahtelee vaatteita lämmittäen, mutta muorin kasvoille on\nhäivähtänyt loukkautunut ilme. Se kuitenkin vapauttaa hänet poskille\nhersyvistä kyyneleistänsä. Hän kääntää aarretta leveässä sylissään,\nhyssyttelee ja tuutii, lapsen isällekin jo uskoo murheitansa vastaisen\nvaralle.\n\n— Tämä on Niemelän isäntä! Tätä on taidolla kasvateltava! Ei saa kolhia\neikä pudotella!\n\n— Ei toki, myöntelee isä.\n\n— Eikä saa liian aikaisin kävelyttää, ettei kasva vääräsääriseksi.\n\n— Ei missään tapauksessa.\n\n— Nyt on jo vietävä syömään. Ei lasta saa nälässä kiusata.\n\n— Älkää äiti turhia hätäilkö. Omilla eväillään hän tulisi vielä\nhuomisenkin päivän toimeen.\n\n— Etteikö tänään saisi mitään? Aiotko nälkään näännyttää lapsen?\n\n— Ei näännytetä! Heti viedään kelliskelemään ihanimman ruokapöytänsä\nääreen. Antakaa hänet minulle, että pääsette ylös siitä.\n\nMuori ei luovuta aarrettansa. Yrjön avustamana hän pääsee ketterästi\njaloilleen. Rauha jättää heidät ja menee sytyttämään lamppua.\n\nÄiti on juuri heräävinään, kun he tulevat hänen vuoteensa luokse. Muori\nasettelee kalliin kantamuksensa hellävaroen hänen vierelleen sivellen\nsiunaavasti valkeahihaista käsivartta. Hän on tullut katsomaan, kun\nukolta on asian kuullut. Emäntä kehoittelee häntä istumaan ja pyytää\nRauhaa keittiön puolelta kahvia toimittamaan. Kahvit on jo juotu, ja\nmitäpä hän enää istumaan, kun on jo näin kauan katsellut ja kaunista\nlasta sylissäänkin saanut pitää. Se on vahvempi ja suurempi kuin muori\nmilloinkaan on nähnyt. Kuinka paljon se painoikaan! Että viisi ja puoli\nkiloa, ajatella! Miten paljon se tekee vanhan puntarin mukaan nauloissa\nja luodeissa?\n\nSängyn päälautaan nojaten hän jää sitä miettimään niin kauaksi,\nettä näkisi vain, miten Niemelän nuori isäntä aloittaa ensimmäisen\nateriansa. Kukapa hennoisi isoäidiltä ja kahdeksan lapsen äidiltä tätä\nnautintoa kieltää, ei tytär eikä lapsen äiti, isä kaikkein vähimmin.\nMutta kuivin silmin ei muori kauankaan voi katsella sitä toimitusta.\nSe on niin kaunista ja samalla niin haikeaa. Haikeaa on tietää ja\ntuntea, että itse on jo tyrehtynyt, haalistunut tällaiseksi keitetyksi\nlipeäkalaksi, josta ei heru muuta kuin suolaista vettä. Hyvästi nyt\nvain, lähdenkin jo tästä! Siunatkoon ja varjelkoon sitä pikkuista\npoikaa ja äitiä hänen kanssaan!\n\nRauha vie pikku Elsan nukkumaan ja lähtee saattelemaan äitiänsä, vain\nisä jää pikkumiehen aterian ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Hän katsoo\nvuoroin uutterasti ahkeroitsevaa poikaansa ja vuoroin vaimoaan, joka\nnopeasti jälleen on elämään virkistymässä. Kalvakas on vielä poski ja\nruumis raasittu, mutta silmistä loistaa onnellisen äidin elämänilo,\njoka nopeasti lääkitsee myrskyn vauriot ja haavat. Parhaillaan mies\nitse jo parantanee, mitä luonnon pakosta elämänsä antajaa vastaan äsken\non rikkonut. Hän imee häiriytyneet elämänvirrat paikoilleen, sen näkee\näidin silmistä. Yrjö siirtyy lähemmäksi tarttuen vaimonsa käteen.\n\n— Kiitos sinulle tästä päivästä, kiitos kaikesta! Olen usein ollut\nsinua kohtaan kiittämätön, nyt huomaan sen.\n\n— Älä sellaista puhu!\n\n— Liian vähän olen sinulle puhunut ja tunnustusta antanut. Itse\nolen usein rikkonut elämän lakeja vastaan sinun kertaakaan niistä\nmoittimatta. Kymmenkertaisesti olet sinä ainoan erehdyksesi sovittanut.\nEn ole osannut aavistaa, miten raskaan uhrin nainen jokaisessa\nlapsessansa elämälle antaa.\n\n— Etkä vieläkään aavista, mitä mies vaimollensa silloin antaa, kun tämä\nsaa tuntea miehensä rakkauden sellaisina hetkinä. Sinun voimasi virtasi\nminuun ja teki tuskani nautinnoksi. En milloinkaan unohda tätä päivää!\n\n— En minäkään! En saata enää käsittää, miten edes ajatuksissani olen\nvoinut olla katkera sinulle siitä, minkä raskain kärsimyksin olet\nmeille lahjoittanut. Tänään olen tullut kahden lapsen isäksi.\n\nElsa ei puhu enää mitään, hymyilee vain. Hänen syvät säteilevät\nsilmänsä pysähtyvät Yrjön silmiin. Mutta voitollisesti ensimmäisen\npäivänsä aloittanut keskimatkojen juoksija on kellahtanut pehmeälle\npäänaluiselleen. Äidin rintaan on päätetyn aterian merkiksi kihonnut\npieni valkoinen pisara.\n\n\n\n\nXV.\n\n\n— Muistitietona kulkeutunut tarina kertoo Huhtakankaan olleen ennen\nmuinoin suurena yhteisenä kaskiviljelmänä. Siitä lienee kulunut aikaa\njo kolme sataa vuotta, mahdollisesti enemmänkin. Paikkakunnalla ei\nniihin aikoihin ollut vakinaista asutusta vain etelästä ja idästä\nkulkeutuneiden erämiesten saunoja yksinäisten järvien rannoilla. Miehen\npäivämatka oli siedettävä saunaväli, tätä lähemmäksi ei heikkovoimaisen\nuuden tulokkaan olisi ollut terveellistä majoittautua, ellei ollut\nsukulaisuussuhteessa aikaisemmin saapuneeseen naapuriinsa. Monta\ntaistelua eri heimoista lähtöisin olevien erämaan valtaajien kesken\nlienee käyty. Mutta tämä ei erämaassa ollut mitään uutta. Sitä täällä\nkaikki urokset, jaloin juoksevaiset, siivin lentäväiset, kruunupäiset\nhirvet, punahelttaiset metsokukot olivat tehneet jo aikojen alusta.\nVoimakkaampi voitti ja omisti, heikompi hävisi ja pakeni. Mutta\nHuhtakankaan kaskiviljelys teki loistavan poikkeuksen yleisestä\nsäännöstä. Sitä viljelykselle vallattaessa taisteltiin vain erämaata\nvastaan. Se oli yhdeksän miehen yhteistyö. Näin perintätieto siitä\nkertoi:\n\nKaukaisen rintamaapitäjän nuoret miehet kävivät syksyisin lintu- ja\noravametsästyksellä täällä etäisellä salolla. Heidän huomiotansa\nalkoi kiinnittää tämä laaja lehtipuumetsää kasvava kangas. Siinä\nkasvoi rinnakkain valkovartista koivua, tervalehtistä leppää ja\nkahisevaa haapaa. Vain muutamia tumman vihertäviä kuusia seisoskeli\nsiellä täällä, ja katajan käkkyröitä piileskeli juurikasvullisuutena.\nMyöhäissyksyn kuulakkaina pakkasaamuina oli kangas etäisemmiltä\nkukkuloilta katsoen silmää hivelevä nähtävyys. Se oli katselevien\nerämiesten mielestä kuin Turun tuomiokirkon alttarivaate, suuri\nkeltainen läiskäpää pienempien, tummempien ja kirkkaampien\nvärituntumien keskellä. Kuinka noin laaja lehtipuumetsä olikin\npesiytynyt silmänkantamattomien havupuuaineiden keskeen?\n\n— Tuohon kelpaisi kaski kaataa!\n\n— Olisikin aika poika kaskeksi!\n\n— Ainakin kymmenen ruistynnyrin laajuinen!\n\n— Mitä puhut kymmenestä, sano kahdenkymmenen!\n\n— Niin, jos laitoja pitkin kaadettaisiin.\n\n— Laitojapa! Mikä estäisi kaatamasta ja polttamasta noin tasaisia\nlaitoja.\n\nErottiin päiväksi riistakierrokselle, lintuansoille, loukuille,\noravakankaille. Mutta komea keltainen alttarivaate kangasteli\nerämiesten mielessä kaiken päivää. Sitä oli noustava kukkuloille\nkatsomaan, vaikka ansat olivat alhaalla marjametsissä ja viidakoissa.\nSiitä puhuttiin innostuneesti isälle ja ukkovaarille kotoisessa\nruokapöydässä, kuiskittiin mielitietylle tytölle vaateaitan rapisevan\ntuohikaton alla.\n\n— Siellä kaukana minä vasta kankaan näin.\n\n— Kankaanko näit?\n\n— Koivukankaan näin. Se oli ilta-auringon keltainen. Ei, paljon\nvärikkäämpi se oli, kuin teeren munan ruskuainen. Muutoinkin se oli\ntuollainen mukavan soikulainen.\n\n— Ruskeako ja soikulainen?\n\n— Niin oli kaunis, ruskea ja keltainen, soikulainen.\n\nPitkään aikaan ei puhuttu mitään. Pojan etusormi piirteli vain suuria\nsoikulaisia vuodepeitteeseen, tytön siristävissä silmissä selventyvat\nkeltaiset koivut, ruskeat lehdet, syysmetsän kauneimmat värikuviota.\nKeväthankien valkaisema pellavakangas tuoksahti, ja hiljainen kylvösade\nrapisi tuohikattoon. Tytön sanat rapisivat milteipä yhtä ihanasti,\npehmeän hiljaisesti.\n\n— Mitähän, jos ensi talvena kutoisin sinun erämaan kankaasi kuviot\nseinävaatteeseeni?\n\n— Kudo! Sen sinä teetkin!\n\nSitten keväinen sade taas rapisi, pojan sormi piirsi, tytön silmä\nsirisi. Vuoderyijylle syntyi suuri soikulainen, johon joka puolelta\nlaajan erämaan keskestä työntyi niemiä, lahtia, jopa ulompana\nkohoavia kalliokukkuloita. Tytön silmä sovitteli niihin mummon\nmetsäyrteistä keittämiä värejä: pohjalle sammalen vihreää, maakiven\nharmaata, reunakoristeeksi savun sinistä, tulen punaista. Keskelle\nhän sommittelee ruskeaa ja keltaista, koko sen erämaan ihmeellisen\nsyysmetsän, josta poika valveillaankin maaten, kauneimpia uniansa näki.\n\nMutta syyskeltainen, soikulainen lehtipuukangas ei antanut talon eikä\nkylän aikuisemmillekaan miehille tunnon rauhaa, vaikka harvasanainen\nisäukko olikin illallispöydässä pojan maalausten keskeen ärähtynyt:\nLapsellisia turiset! On kai niitä erämaan kangasmailla kaikennäköisiä\nsoikulaisia! Poika vaikeni, isä mietti. Mietti ukkovaarikin\nuuninpankolla. Ja kun aikansa oli miettinyt niin urahtikin jo. Hänellä\noli siihen aina oikeus, vaikka kenelläkään muulla ei olisi ollut.\n\n— Kun minä olin nuori, niin...\n\nJostakin syystä ukkovaarin ajatus jäi kesken ja isäukko sanoa väliin:\n\n— Siitä on jo aikaa, kun ukko oli nuori.\n\nMutta ukkovaari ei mitään kuullut tai eikö ollut kuulevinaan. Hän\njatkoi keskeytynyttä ajatustaan:\n\n— Kun minä olin nuori, niin pantiin erämetsissä kulkiessa merkille\ntuollaiset keltaiset syysmetsät. Ja seuraavana kesänä kaadettiin\nmerkitylle paikalle yhdeksän kirveen kaski.\n\nUkkovaari ei asiasta tämän enempää puhunut, eikä hänen tarvinnut puhua,\nkoska hän puhui itäviä sanoja. Kylän nuorten sukulaismiesten kesken\npidettiin asiasta talven mittaan usein puhetta, tultiin kysymään ukko\nvaariltakin kokemusta ja neuvoa.\n\n— Se on yksinkertainen asia, jos miehillä on miesten kunto ja\nsopuisa mieli! Mittumaarin jälkeen lehden parhaimmilleen joutuessa\nottavat miehet kirveensä, panevat leipää ja suolaa konttiinsa sekä\nkalanpyydystä sen verran, että särvintä saavat, ja käyvät merkittyjä\npolkuja pitkin yötä päivää, kunnes joutuvat erämatkalla löydetylle\npaikalle. Siihen kaadetaan kaski, seuraavana kesänä se poltetaan ja\nkylvetään, sitä seuraavana leikataan ja puidaan. Siinä se! Ei se sen\nihmeellisempi asia, jos vain löytyy kylästä yksimielisiä miehiä!\n\nLöytyi toki nuoria miehiä, sukulaismiehiä kolmesta, neljästä talosta.\nNuoria naisia, mielitiettyjä pyrkisi mukaan, mutta heitä ei oteta\nensimmäiselle matkalle. Vasta keltaisen oljen sirppiään odottaessa\nheitä tarvitaan.\n\nNiin lähti etäisestä kylästä yhdeksän nuorta miestä tahkottuine\nkirveineen ja eväsleipineen. Pitkiä päivämatkoja he taivalsivat, vesien\nrannoilla yöpyivät, mataloista lahdenpoukamista käestysverkoillansa\nhaukia kiersivät. Kolmannen päivän iltapuolella tuli vastaan tavoitteen\nmääränpää, suuri kesäisessä vihreydessään tohiseva kangas, Huhtakangas.\nSinä iltana se jo nimensä sai. Havumaja pystytettiin, kalastuslautta\nrakennettiin. Mutta seuraavana aamuna auringon noustessa käytiin\njo kasken kaadantaan. Kilvassa pykälsi lastua yhdeksän kirvestä.\nNotkui selkä, paistoi rinta ja suuret lehtipuut kaatuivat ryskyen ja\nkohisten toistensa niskaan. Yhdeksän päivää kesti kasken kaataminen.\nViimeinen päivä oli hikinen ja pitkä. Hauetkin Niemelän lahdessa jo\nkummastelivat: Mihin miehet katosivat, kun ei kunniallinen hauki\nenää säällisellä tavalla edes hengestänsä pääse! Ja kymmenennen\npäivän aurinko haukotteli jo mäen takana: Eikö Huhtakankaan hullujen\nkaskenkaatajien yhdeksännestä päivästä loppua tulekaan? Yhdeksän oli\npyhä luku, tehoisampi kuin viisi, seitsemän tahi yksitoista. He saivat\nHuhtakankaan lehtimetsän nurin ennen auringon nousua, mutta kelmeä oli\njokaisen miehen naama. Kalakeiton hörpittyään he kaatuivat mättäilleen\nja nukkuivat vuorokauden yhteen menoon.\n\nSeuraavana kesänä kuljettiin vesiteitä pitkin kolmella veneellä,\nvaikka matkaa karttui näin kaksin verroin. Oli varauduttava pitempää,\npuolentoista, jopa kahden kuukauden oleskelua varten. Enemmän oli\nmatkaan varattava evästä, työkaluja ja monta säkillistä rukiita.\nTarkoin oli vaalittava kallis siemenvilja sadeveden ja myrskytuulen\ntuhoilta.\n\nJo matka oli vaiheikas ja jännittävä, mutta vielä enemmän huolta ja\nvaivaa antoi yhteishuhdan kasvukuntoon saattaminen. Kasken polttaminen,\nraskas ja hikinen työ oli ensimmäiseksi suoritettava. Kuivana kesänä\nolisi siitä voitu päästä yhden päivän humauksella, samalla vaivalla\nolisi päästy lähiseutujen koskemattomista havupuumetsistä, mutta\nmetsien onneksi ja yhtiömiesten rasitukseksi kesä oli siksi kostea,\nettä kaski täytyi viettää. Välitöikseen salvoivat miehet saunan,\nseutukunnan ensimmäisen hirsirakennuksen lähellä olevan lammen rantaan.\n\nJo oli saatu huhtamaa kauttaaltaan mustalle porolle, hiilet\nlakaistuiksi ja palamatta jääneet runkopuut suuriin kasoihin\ntelatuiksi. Seuraava työ oli nokisen maan muokkaaminen. Jos olisi oltu\nlähempänä kotimaita, olisi voitu käyttää hevosta ja kaksikärkistä\npalosahraa, nyt oli tyydyttävä kuusen juurakoista veistettyihin\nkuokkiin ja yhdeksän miehen voimaan. Yhteisrintamassa avopäin,\navorinnoin huhkittiin kilvassa, niinkuin jo oli totuttu kaataessa ja\nrovioita viertäessä. Keveämmäksi virkistys- ja välityöksi käytiin\nkalassa, kiskottiin kantamuksittain virsutuohta, nuorimmat juoksivat\nmuurainnevoilla ja vaarainvuorilla, noet ja hiet huuhdottiin pois\nlammessa ja saunassa, mikä lämmitettiin joka ilta.\n\nViimeinen, pyhäisin työ oli huhdan kylvy. Se tapahtui elokuun\nalkupuolella Laurin päivän aikoihin. Jos lännen tuuli leyhytteli,\nniin se oli hyvin jos sadekuuron perässään veti, niin vielä parempi.\nVanhin osamiehistä kylvi, nuorin veteli sitkainkuokkaa. Mutta\nmuut seitsemän heiluttivat ahkerasti haarukkakuokkiansa, ettei\nkallisarvoisista harvahkoa kylvetyistä siemenjyvistä yksikään olisi\njäänyt ahavan kuivateltaviksi. Kirota, kirkua, kammahdella ei\nsaanut, vaikka kyy olisi kantapään alta esiin kierähtänyt. Mutta\njos pahasilmäinen kuusikkonärhi tahi peräjalkainen kaakkurilintu\nyritti lentää kylvösmaan ylitse, niin kiven sai perään lingota tahi\nkolkkanuolensa lennättää. Sellaiset pahanonnen linnut saattoivat\nriistää puolet huhdan sadosta, jos keskipaikoilta pääsivät ylitse\nrääpöstämään. Kun kylvömies oli viimeiset jyvänsä huhdan laitaan\nheittänyt, hävisi hän sanan sanomatta metsään, sillä Ukon uhri oli\nkylvötyön päätös. Mies etsi lähimmän kuhisevan muurahaispesän, kätki\nsen kiehuvimpaan pisteeseen kylvövakkansa siemenjäännöksistä yhdeksän\njyvää ja vuodatteli niiden höystöksi sormensa haavasta yhdeksän\ntippaa verta. Pyhäisen uhrin tapahtuessa, ei yksikään kuokka iskenyt,\nei käsi heilahtanut eikä jalka potkaissut. Mutta miehen jälleen\nvakkoineen huhtaan kiivetessä huiskittiin sitä kiivaammin, varsinkin\njos sattui olemaan hellesää ja paarmainen aika. Kylvömiehen ei tämän\njälkeen tarvinnut tehdä enää muuta kuin mättäikössä kelliskeli ja\nsaunaa lämmitteli. Kahdeksan osamiestä huolehti vointinsa mukaan\nsiitä, ettei hänen ylimmäispapillinen laiskoittelulomansa venähtänyt\nkovin monipäiväiseksi. Hauska oli kevein venein kotiin päin soudella,\nkalaa paistaa, metsän mehevillä marjoilla herkutella. Salavihkaa sopi\nkatsastella kalaisimpien salmivesien rannoilta uudistalon paikkaa, jos\noli mielitietty jo valmiiksi katsottuna ja erämaahan vastustamaton veto.\n\nKolmas hupaisin matka tehtiin jälleen maitse, kun rantaniittyjen\nheinätyö oli päättynyt ja ensimmäiset kuhilaat pystytetty kotipeltojen\nhuhtamaille. Nyt oli jo matkalupa myös nuorilla naisilla,\nnauravaisilla, mutta vain yhdellä kutakin Huhtahalmeen osakasta kohti.\nKunkin miehen oma asia oli, kenet halusi mukaansa ottaa: nuorikkonsa,\nsiskonsa tahi mielitiettynsä, jos asiat olivat jo niin puhutut, ettei\nkylän vanhempien naisten tarvinnut pitää niistä jälkipuheita. Sanomatta\noli selvää, ettei saamattomista ollut matkaan lähtijöiksi. Tasaveroisen\nvoimiltansa, varreltansa sulavan, sormiltansa näppärän piti sen naisen\nolla, joka pitkän matkapäivän tai tuiman leikkuurupeaman jälkeen\nmatkaanottajallensa nauroi, niinkuin nuoren naisen nauraa tulee. Jos\nhän kokeestaan taidolla ja kunnialla selviytyi, niin saattoi kotimatka\njäädä myöhäisempiin aikoihin.\n\nJonkun nuoren parin täytyikin jäädä vilja-aumojen kaitsijaksi. Eivät\nvanhemmat miehet joutaneet, heidän naisensa vielä vähemmin, hyvä että\nkahden viikon erämaalomalle olivat päässeet. Kotona odottivat lapset ja\nlampaat, hamput ja pellavat. Nuori pari jäi Huhtahalmeen paimeneksi,\nmetsälammen saunaan mielellään. Heillä oli aikaa. He saisivat tehdä\nitselleen lisää rakennuksia: tuvan, navetan, aitan. Riihen ja saunan he\nsaisivat ilmaiseksi, kun ne syksyllä muilta osamiehiltä vapautuisivat.\nJa lähellä oli pieniä huhtamaita. Niitä he voisivat kuokkia pelloiksi,\nrantamaita raivata niityiksi. Mitä muuta kuuluisi heidän jokapäiväiseen\nleipäänsä, se alkaisi, kyllä juosta, leveämpänä tahi kapeampana\nriippuen heistä itsestään ja ylimmäisen sallimuksista.\n\nMitä nuorilla siihen olikaan lisättävää. Rinnakkain maakivellä seisten\nhe vilkuttelivat kättään viimeisiksi hyvästiksi kotimatkaan lähteville\nhuhtatovereille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähän päättyi Yrjön tarina Huhtakankaan, koko seutukunnan ensimmäisestä\nkaskiviljelyksestä. Hänet oli joukon voimalla velvoitettu tähän,\nviidentoista minuutin historialliseen pakinointiin sen jälkeen, kun\nurheilukentän alustava työkatselmus oli saatu päätökseen. Kiitollisia\nkuuntelijoita oli hänellä vähintään sama määrä kuin alkuperäisen\nHuhtahalmeen kirvesyhtiössä oli ollut osakkaita, sirppikesän nuoret\nnaiset mukaan luettuina. Samanikäisiä ja luontoisiakin suurin piirtein\nottaen lienevät olleet: talonpoikia, nuoria maanviljelijöitä ja\nopettajia, pitäjän lääkäri, kunnankirjuri, meijerin isännöitsijä.\nNainen oli mukana, kenellä oli. Myös muutamia nuoremman polven\ntarkkakorvaisia istuskeli jalat ristissä kuuntelukerhon puolipyöreässä\npiirissä, mikä merkitsi sitä, että Huhtakankaan, pitäjän tulevan\nurheilukentän historiallinen viljelystarina eläisi kolmanteen ja\nneljänteen polveen.\n\nMetsäpalosta oli kulunut muutamia vuosia. Se oli tehnyt Huhtakankaalla\npuhdasta jälkeä ja kenttätoimikunnan viime viikkoina taajaan\npaukahdelleet dynamiittipötkyt ja kantopommit sitäkin selvempää.\nNormaalimittainen juoksurata ja noin puolet sen piiriin jäävästä\nsoikiokentästä oli jo kannoista ja kivistä täysin vapaana. Mutta\nNiemelän puoleisessa rinnevietteessä valtava kasa kantoja ja risuja\nodotteli isännän lähempiä toimenpiteitä. Saattoivat ne jo siinä\nviivähtää pitkästymättä vaikka pari vuosikymmentä, ellei talossa sillä\nvälin tullut polttopuista tarvetta.\n\nKahden viikon kuluttua, helluntain jälkeisenä maanantaina pidettäisiin\nkentällä ensimmäiset kilpailut. Osanottajia oli jo tähän mennessä\nilmoittautunut yli kahden sadan, eri ikäisiä oppilaita, poikia ja\ntyttöjä pitäjän kaikista kansakouluista. Iloista ääntä ja tomun pölinää\nei ainakaan tulisi puuttumaan, jos vain sattuisi kaunis poutasää.\n\nVaikka maa oli saatu ilmaiseksi, oli kenttä niellyt jo työpalkkoihinsa\nyli kolmekymmentätuhatta markkaa. Mistä ne oli saatu? Muutama tuhat\nkunnalta, pieniä avustuksia yhdistyksiltä. Yhteensä ne eivät nousseet\nkymmeneen tuhanteen markkaan, ja töitä tehtiin yhä kymmenen miehen\nvoimalla. Eikö yhdeksän olisi ollut sopivampi luku, kuten kankaan\nensimmäisissä raivaustöissä satoja vuosia sitten? Mistä rahat olivat\ntulleet ja tulivat edelleen?\n\nNo, nykyajan tunnollisempikaan ihminen ei ole niin turhan tarkka,\nettä kauan vaivaisi mieltänsä mokomalla kysymyksellä. Paljon kauemmin\nja perusteellisemmin hän pohtii kysymystä silloin, jos yhteistyön\nvastuunalaisella rahastonhoitajalla on liian paljon rahaa, ettei oikein\nolla selvillä, mihin ja millä tavalla hän kaiken saa kulumaan, ettei\nvain käyttele omiin tarkoituksiinsa.\n\nHuhtakankaan urheilukentän rakennustöissä ei ollut sitä vaaraa eikä\npitkiin aikoihin tulisi olemaan. Sen vuoksi kaikki asianharrastajat,\nhyvät ystävät ja kylänmiehet nousivat ja lähtivät koteihinsa mitä\nparhaimmalla mielellä. Niemelän emännän kenttäkestitys oli ollut\nkerrassaan mainio. Kahvit, tortut marjasäilykkeet hän oli vaivautunut\nkentälle kuljettamaan. Kas, miten osasikin, kouluja käymätön ihminen!\nJa kenttäasia oli mainiossa menossa. Lisää kaasua vain! Sitä sopi\npolkea jo varpaallakin, sillä kentälle johtava tie oli autolla\najettavassa kunnossa, valtamaantie vain kahden kilometrin etäisyydessä.\n\nElsa ja Yrjö kulkivat kotiin päin vanhaa jalkapolkua astiakorejansa\nkantaen. Hyvin hupaisasti heidän sunnuntainen iltapäivänsä oli kulunut.\nYrjö iloitsi harrastelutyönsä menestymisestä, Elsa samasta, kauniista\nkesästä ja monesta muusta. Pikku Yrjön syntymän jälkeen, vaikka siitä\noli kulunut jo toista vuotta ei ollut pimeää eikä pilvistä päivää.\nJa kuitenkin kaikki kasvoi ja kukoisti, niinkuin olisi satanut joka\npäivä. Yrjön aikaisempien vuosien umpimielisyydestä ei enää tuntunut\nmerkkiä. Iltaisin hiilivalkean ääressä he kertoilivat päiväiset ilonsa\nja huolensa. Sitten yhdessä luettiin tai leikittiin lasten kanssa.\nJospa Yrjöllä vain ei olisi ollut niin paljon kodin ulkopuolella olevia\ntehtäviä. Miksi hänen piti kuulua kaikkiin valtuustoihin, lautakuntiin,\njohtokuntiin? Niinkuin pitäjässä ei enää muita miehiä olisi ollutkaan\nkuin Niemelän isäntä! Kimmoisaa polkua keveästi astelevat Niemelän\nemäntä oli tämän vuoksi milteipä mustasukkainen, ensi kerran elämässään.\n\nYrjö keskeytti hänen mietteensä, jotka eivät todella olleetkaan\najattelemisen arvoisia.\n\n— Jos sanon sinulle, mitä tunnen, niin minulla ei ole nyt niin hyvä olo\nkuin tällaisen päivän jälkeen pitäisi olla.\n\n— Väsyitkö kenttäpuuhissa?\n\n— Enhän toki sellaisissa. Tämä tulee kokonaan ulkoa päin, en tiedä\nmistä. Jo lapsesta alkaen olen tuntenut, milloin on sähköä ilmassa,\nmieluisaa tahi epämiellyttävää. Nyt on jotakin epämieluisaa, sen saamme\nnähdä.\n\n— Jos onkin, älä välitä siitä.\n\n— Senpävuoksi puhun, ettet sinäkään välittäisi.\n\n— En välitä mistään, mikä meidän elämäämme tahtomattamme tulee ulkoa\npäin. Mikään sellainen ei pääse pintaa syvemmälle eikä siitäkään\nlävitse.\n\n— Mikä verraton vaimo! Minä olen ylpeä sinusta.\n\n— Muista, mitä sananlasku sanoo ylpeydestä.\n\n— Ylpeys käy lankeemuksen edellä, kyllä sen muistan. Jokin lankeemus\nmeitä nyt odottaakin, tunnen sen ytimissäni. Mutta me nousemme siitä\nyhdessä, olkoonpa se mitä laatua tahansa.\n\nSe odotti heitä kotona ja oli silminnähtävästi vihainen siitä, että\nniin kauan oli saanut odottaa. Elsa tuskin tunsi miestä, oli nähnyt\nhänet ainoastaan vanhan isännän hautajaisissa ja pari kertaa muissa\nperhepidoissa. Yrjölle vieras oli sitä tutumpi, vaikka vastenmielinen\nvalitettavasti, koska hän oli verraten läheinen sukulainen,\nherastuomarin sisaren mies.\n\nPuttolan isäntä ei ollut mikään keveän sarjan mies, vaikka oli\nvarreltansa lyhkäinen. Sakeukseksi pitäjän pikkupojat häntä sanoivat,\nmutta varoivat isännän itsensä kuullen käyttää sitä, koska se helposti\nkävi kalliimmaksi heille kuin koulun ikkunaruudun rikkominen. Puttola\noli pitkävihainen ja kunniastansa äärettömän arka. Hän tunsi keinot\nja osasi niitä käyttää. Onneton se, joka joutui hänen silmätikukseen\nvarsinkin jos oli jollakin tavalla riippuvaisuussuhteessa häneen. Mutta\nSakeukseksi häntä sanottiin siitä huolimatta.\n\nHän istui vieraskamarin keinutuolissa ja otti kuppikoreineen palaavan\ntalon haltijaväen vastaan, niinkuin isäntä tuollaiset tyhjiä koreja\nkantavat tyhjäntoimittajat ottaa. Tulijat kiiruhtivat tervehtimään ja\ntervetulleeksi toivottamaan.\n\n— Kas, setä! Päivää! Kuinka setäkin nyt kerran on eksynyt meidän\nperukoille?\n\n— Enpä ole aikaisemmin tullut käyneeksi, vaikka huomaan, että olisi\npitänyt käydä.\n\n— Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.\n\n— Niin no, miten tuon asian ottaa. Mutta mistä te kävelette tuollaisten\npitokorien kanssa? Ei Niemelässä ennen sunnuntaipäivisin tavattu\ntalkoita pitää.\n\nHän potkaisi keinun liikkeelle tasakärkisellä töppäsaappaallaan.\n\n— Pienet talkoot meillä olikin, naurahti Yrjö. Olimme muutamien\nnuorten pitäjäläisten kanssa tuolla Huhtakankaan uuden urheilukentän\nkatsojaisissa. Eivätkö ole kertoneet?\n\n— Ovat kertoneet. Liiaksikin siitä huudetaan pitkin pitäjää. Niin no!\nMitä siihen sanot?\n\n— Elsa, mene laittamaan sedälle kahvia. Hän on liian kauan istunut\ntäällä kuivin suin.\n\nElsa meni. Tuoli keinahti jälleen, leveä tukkeutunut nenä tuhahti\npahaenteisesti. Yrjö muisti pari kertaa aikaisemmin kuulleensa\ntuon saman tuhauksen, ensi kerran, kun manttaalimiesten kokouksen\npuheenjohtajaksi valittiin Pietilä eikä Puttola, ja toisen kerran,\nkun edustajaksi kuntien liiton kokoukseen valittiin Palomäen isäntä.\nPuttola oli edustanut pitäjää kolmena edellisenä vuotena.\n\n— En minä ole tullut tänne kahvikuppia norkoilemaan. Niin no! Sanon\nsuoraan, ettäs tiedät sen!\n\n— Hyväinen aika! Tiedän minä tuon sanomattakin!\n\n— Tiedät, hyvinpä näytkin tietävän! Mitäs olet jo huseerannut tässä\ntalossa viiden vuoden aikana? Metsät pilstannut, korvet rääpinyt.\nJa nyt olet vielä talon parhaimmalle metsäkankaalle raviradatkin\nrakentanut, kun ensin olet polttanut ja hävittänyt metsän lakeaksi.\nNiin no! Mitäs siihen sanot?\n\n— Setä liioittelee. En minä niin paljoa ole aikoihin saanut. Metsän\npoltti kulovalkea ja kentän rakennustyöt ovat vasta puolitiessä, vaikka\nniihin ottaa osaa koko pitäjä.\n\n— Koko pitäjä juoksee sinun hulluutesi kantapäillä. Minä en juokse,\nettäs sen tiedät! Mutta minä kysyn kuolleen vainajan valtuuttamana:\nOletkos noudattanut hänen viimeistä tahtoansa, täyttänyt hänen\ntestamenttinsa pykälät? Niin no! Mitäs siihen sanot?\n\n— Se on minun asiani. Ja sitäpaitsi testamentti on oikeudessa\nlailliseksi valvottu.\n\n— Kyllä kai se on valvottu. Ehkä kokonaan hävitetty, että häviäisi\nkaikki se, mikä perinnön saajalle on kovasti vastenmielistä. Erehdyitpä\nkerran laskuissasi, niin kullan ja kunnian perässä juoksevainen kuin\noletkin. Mutta Niemelän herastuomari oli mies, jota ei niin vain vedetä\nnenästä, ei edes kuoltuansa. Ja ettäs tietäisit, etten turhan perässä\njuoksentele, näytän sinulle kopion hänen omakätisesti tekemästänsä\ntestamentista, näytän samalla muutakin, vartoohan vähän!\n\nHän alkoi kaivella povitaskujaan.\n\nYrjö kimmahti. Vainajan viimeinen tahto! Testamentti! Se oli maannut\nvuosia rauhassa, kuten testamentin tekijä itsekin, joka ei enää\nistuskellut kuutamoilla tukkipuittensa kannoilla eikä kolkutellut\nsyysöinä ikkunoissa. Ja kuitenkin hän eli, vaanivin kuoppasilmin\ntutki ja tunnusteli peltoja, rakennuksia, kulopaloja ja kuivettunein\nkoukkukynsin kirjoitteli testamenttinsa kopioita... Rahaa ei saa\nmenettää... ei saa, ei saa, taikka...\n\nPuttola oli saanut etsimänsä kotelon ja kiehitellyt sen sisällä olevat\npaperiarkit auki. Hän nousi ja käveli Yrjön luokse töpsöttelevin\naskelin.\n\n— Tässä on testamentin kopio. Tunnetko?\n\nYrjö vilkaisi.\n\n— Tunnen hyvin!\n\n— Niin no! Mitäs sanot? Ja tässä on se toinen paperi, josta voit\npäätellä, etten liiku kenen tahansa asioilla. Hän piteli molemmin käsin\npaperiarkin laidoista ja alkoi ääneen lukea:\n\n Hyvä Lankomies Matti Puttola.\n\n Minä olen viime aikoina heikonpuoleiseksi käynyt, eikä mahtane enää\n monia viikkoja olla elettävänäni. Olen tässä asioitani järjestellyt\n ja pyytän että kuolemani jälkeen Lähimpänä Sukulaismiehenäni\n valvot Taloani. Ja tässä seuraa Testamentistani kopio, kuden näet\n olen luovuttanut siinä koko Omaisuuteni laillisesti pojakseni\n tunnustamalleni vaimovainajani äbäräpojalle. Näillä minun\n toivomuksillani ja tosivakavassa mielessä Testamenttiin liittymillä\n määräyksilläni ei ole mitään Oikeutellista merkitystä kyllähän minä\n senverran vuosikymmeninä käräjiä seuranneena miehenä Lakiasioista\n tiedän. Hän rikkoo ne milloin tahtoo eikä minulla silloin enää ole\n mitään valtaa hänen ylitseen, kuden ei ole ollut tähänkään asti. Mutta\n minä pyytän että sinä valvot häntä, tämän kirjan ja Testamenttikopion\n avulla muistutat häntä että hän tietäisi että mitä minä olen\n kirjoittanut sen olen Talon ja hänen omaa etuansa silmälläpitäen\n tositarkoituksella kirjoittanut. Sinä saatat olla pahoillasi kun olen\n sinut näin osattomaksi jättänyt mutta onhan sinulla varallisuutta ja\n sinun pojistasi minä olen huomannut että...\n\nNiin no, tämä nyt ei oikeastaan kuulu enää asiaan. Puttola taittoi\nkirjeen ja pisti sen testamentin ohella taskuunsa. Riemullinen\nvapautuksen tunne valtasi Yrjön mielen, niinkuin joku olisi kurkusta\npuristavan otteensa hellittänyt... että mitä olen kirjoittanut sen olen\ntalon ja hänen etuansa silmällä pitäen tositarkoituksella kirjoittanut.\nNiemelän herastuomarin, saiturin isäpuolen kuva kohosi uudessa\nvalaistuksessa hänen silmiensä eteen. Sitä jyhkeämmäksi se kohosi, mitä\nmatalammaksi testamentin valvojan Sakeus-olemus vaipui keskustelun\nedelleen jatkuessa.\n\n— Niin on, siinä sen kuulit! herätteli Puttola.\n\n— Kuulin! Ja nyt vastako, viiden vuoden kuluttua te ensi kerran olette\njoutanut valvomaan Niemelän talon ja minun etujani?\n\n— Sinunko etujasi? Ettet häpeä vähän. En suinkaan minä nytkään ole\ntullut tänne sinun etujesi takia.\n\n— Kenenkä sitten?\n\n— Omieni, jos sen tietää tahdot.\n\n— Mitä te tarkoitatte?\n\n— Etkö muista testamenttisi loppupuolta?\n\n— Muistan.\n\n— Niin no! Ja kuitenkin minä ja minun sukuni tämän talon ainoat\nlailliset perijät olemme jääneet sinun tähtesi ihan ilman. Joko nyt\nymmärrät ja uskot?\n\n— Valitettavasti tämä on ollut isäpuoleni viimeinen tahto.\n\n— Viis minä veisaan puolihöperön vanhan miehen viimeisestä tahdosta!\nMinä tahdon ja otan osani Niemelän talosta, ettäs sen tiedät!\n\nHän käveli vierashuoneen lattiaa pitkin pienen lihavan miehen\ntöpöttelevin askelin. Moniin syviin ryppyihin kuroutunut niskaliha\npunoitti kuin keväinen kukonheltta. Nähtävästi hänellä oli myös\nhengenahdistusta. Enempi liikunta ja neuvonpito alkaisi käydä sydämen\nkustannuksella.\n\n— Millä tavalla te aiotte sen ottaa?\n\nYrjö teki kysymyksensä milteipä lapsellisen uteliaasti. Puttola kääntyi\nyllättävän vikkelästi.\n\n— Jaa millä tavalla! Sitä minun sopii kysyä sinulta ja sitä varten minä\nolen tänään tänne vaivautunutkin. Joko nyt ymmärrät yskän?\n\nMahdoton tuollaisen ahneuden rintayskää oli ymmärtää sen, joka itse\nei ollut sitä kokenut. Yrjö katseli kummastuneen näköisenä, Puttola\nhuohotteli verestävin silmin, naamapuolikin jo punoitti.\n\n— Tarkoitatteko, että minun pitäisi painaa Niemelän ovi hiljaa kiinni\nja jättää talo teidän haltuunne?\n\n— Vaikka en nyt juuri sitäkään. En minä mikään susi ole.\n\nHän astui muutaman askelen, verestävinä pullottaviin silmiin ilmestyi\nsaaliinhimoinen kiilto. Mikä susi tuollainen mies oli. Sellainen\nluulottelu olisi ollut loukkaus ei miestä, vaan sutta, sitkeäjänteistä,\nterävähampaista kestävyysjuoksijaa vastaan. Jos hän jokin luontokappale\noli, niin lihava, saalistamistilaisuuksia vaaniva kartanonrotta hän\noli. Ensimmäinen tilaisuus oli ilmaiseksi saatu Puttolan talo, jonka\nhyvämultaisia peltoja hän jo vuosikymmeniä oli pessyt, hyötyisästi\nkasvavia metsiä puulaakien välityksellä hoidellut ja isän rakentamia\nrakennuksia sopivasti laimennetulla punamultavellillä sivellyt.\nSiinä pyörimisen ja viisaan hyörimisen touhussa hän on itsekin\ntuollaiseksi sakeukseksi pyöristynyt, koska rukiinen jumalanvilja hänen\nrottaruumiissansa liiankin hyvin tehosi. Ja Niemelän talo oli ilman\nmuuta liukunut hänen käsistään! Mieheltä, kenelle se lain ja oikeuden\nja kristillisen maailmanjärjestyksen mukaan kuului, vaikka hänellä oli\nlaillisesti siitettyjä lapsiakin, jotka tarvitsivat ja osasivat syödä,\nvieläpä juodakin.\n\nPitkähkön vaitiolon aikana oli Puttola arvaillut Yrjön ajatuksia,\nmutta vastoin tapojaan ehkäpä myös ahneutensa sokaisemana erehtynyt\ntäydellisesti, niinkuin koko tämä hänen ennakolta harkittu\nhyökkäyssuunnitelmansa oli ollut erehdys. Jos vastapelaaja olisi ollut\nrotanpoika, olisi hänen suunnitelmansa menestynyt, kenties loistavasti.\nPuttolan onnettomuudeksi hän ei ollut sitä, vaan oravanpoika,\nsudenpentu, mikä lienee ollutkaan, ja sen vuoksi kävi niinkuin kävi.\nPuttola luuli tarkoin sihdanneensa, tarkisti kuitenkin vielä, minkä\ntykyttävältä sydämeltään saattoi, ja sitten laukaisi.\n\n— Viisisataatuhatta markkaa! Ei kai se ole mielestäsi kohtuuttomasti\npyydetty?\n\n— Tarjottu, kai tarkoitatte?\n\n— Häh, et suinkaan luule, että minun pitäisi ostaa tämä talo sinulta?\n\n— Ihmeellisemmältä vielä tuntuisi, jos minun pitäisi ostaa laillisesti\nperimäni talo teiltä.\n\n— Mutta minun hallussani on nämä kirjat, joista sinulle voi koitua\npaljon harmia ja ikävyyttä.\n\n— Tarkoitatteko ehkä, että minun pitäisi viidelläsadallatuhannella\nostaa teiltä tuo testamentin jäljennös ja isäpuoleni kirje, ettei\nminulle koituisi niistä ikävyyksiä?\n\n— Niin no. Miksikä nyt tahdot sanoa tuota, ostamiseksi tai asioiden\nmuuksi järjestelemiseksi.\n\n— Tai kiristämiseksi sukulaisrakkauden nimessä.\n\n— Ki-kiristämiseksikö? Puttola häkeltyi hieman. — Mitä sinä oikeastaan\npuhut, poika? Voisin haastaa sinut käräjiin kunnianloukkauksesta. Etkä\nsinä ole edes minun sukulaiseni. Niin no. Ettäs sen tiedät!\n\n— Siitä minä en ole vähääkään pahoillani.\n\n— Vai niin, vai et ole pahoillasi! Se vielä puuttuisi, että olisit.\n\nHän tepsutteli lattiaa edestakaisin kiukkuisen näköisenä. Laukaus\nnähtävästi oli mennyt pahasti vikaan ja hän keräsi aineksia uuteen\nyritykseen.\n\n— Vai niin, vai et ole pahoillasi. Etköhän sittenkään olisi pahoillasi,\njos sen koko pitäjä tietäisi... Niin no. Mitäpä me joutavista, eikä\nminulla ole aikaa sellaisiin. Minä helpotan neljään ja puoleen sataan,\nja puolet siitäkin voidan panna kirjan päälle. Ja mitä muuten tulee\nasioiden salassa pysymiseen, niin mikä kerran on sovittu ja minkä minä\nolen luvannut niin siihen voit luottaa. No, mitä sanot? Aikaa on, mutta\nenpä takaa kuinka kauan.\n\nHän seisoi hajasäärin kuin romuhuutokaupan vasaramies. Niemelän\nherastuomarin peruja! Testamentti ja häväistyskirje! Paljonko\ntarjotaan? Minkä verran arvoa mahtoi ollakaan tuollaisella\ntestamenttikopiolla ja kirjeellä? Oliko siinä hänen saalistettavanaan\nmahdollisesti jotakin sellaista, joka saattaisi pahaa mieltä aikaan,\njota ei jo koko pitäjä tietäisi? Oliko vanha vakainen mies tosissaan,\nvai laskiko karkeata pilaa? Hänessä ei kyllä näyttänyt olevan\nmahdollisuuksia pilaan. Sitä saattoi nyt helposti kokeilla.\n\n— Minun mielestäni tuollainen tavara olisi kyllin maksettu\nkahdellasadallatuhannella markalla.\n\nKaupantekijä kävi ansaan. Hänen haaleat silmänsä alkoivat loistaa kuin\npuun oksalla saalistavan vanhan variksen.\n\n— Mitä, puhut kahdestasadasta tuhannesta, poika! Hyvä nimi on kultaa\nkalliimpi. Maailman kujilla juoksennellessasi olet varmaan unohtanut,\nminkä arvon ihmiset täälläpäin panevat kunnialliselle nimelle.\n\n— Mikä minun kunniaani vaivaa? Onko siinä teidän mielestänne jotakin\npuhdistettavaa?\n\n— Niin no. Enhän minä tahdo väittää enempää kuin tosi on ja itsekin\ntiedät. Ja tässä isäpuolesi testamentissa ja kirjeessähän se\nvääjäämättömästi todistetaan. Olet äpärä, mutta kihlakunnantuomaria\nlukuunottamatta tuskin kukaan pitäjäläinen sitä tietänee. Jos tämä\nkirje ja testamenttikopio hävitetään, niin...\n\n— Niin entä sitten?\n\n— No, ymmärrät kai tuon itse.\n\n— Lakkaanko olemasta äpärä?\n\n— Niin no. Ei kukaan tiedä eikä huutele siitä.\n\nHaaleat silmät räpyttelivät viekkaan näköisesti. Onko mies noin tyhmä,\nettei tuon vertaa ymmärrä?\n\n— Jopa onkin mainio temppu ja yksinkertaisesti toteutettavissa, nauroi\nYrjö.\n\nKaupantekijä katsahti epäluuloisesti. Alku oli näyttänyt lupaavalta.\nNyt taitaa koko mies peräytyä ensimmäisestä huudostaankin.\n\n— Mitä naurat? hän tiukkasi malttinsa menettäen eikä samaan menoon\nvoinut olla ilmaisematta: On minulla tiedossani ja vallassani vielä\nmuutakin, ellei tämä riitä?\n\n— No, mitähän tuo olisi?\n\n— Sinun emännälläsikin on poika, vaikka ette ole uskaltaneet sitä tuoda\nkylän ihmisten näkyviin. Kyllä minä asiat tiedän ja voin tarvittaessa\nvaikka todistaa. Niin no. Se vasta oikein nauraa, joka viimeksi nauraa.\n\nEmäntä oli joutunut kahvitarjottimineen vierashuoneen ovelle ja kuullut\nviimeiset sanat. Puttola ei huomannut häntä, koska seisoi selin,\neikä Yrjökään, sillä hän suuttui niin, että maailma musteni hänen\nsilmissään. Kuka oli tuo mies, joka solvasi tuolla tavalla, omien\nkatalien pyyteittensä saavuttamiseksi kehtasi ja rohkeni käyttää noin\nlikaisia keinoja. Mikä mies hän oli? Vanha inhottava rotta, hampaissaan\nhaaskasta esiin vedetyt mädät suolet. Ellet luovuta sitä, mitä saanut\nolet, niin tästä saat kaulakoristeen, ja vaimollesi minulla on\nvarattuna samanlainen!\n\nHän olisi sillä hetkellä voinut potkaista miehen ulos kuin vanhan\nkenkärajan, tehdä paljon pahempaa, melkein vaikka mitä. Vanha viisas\nvaistosi jälleen vikaan ampuneensa, omaksi vahingokseen liian pitkälle\nmenneensä. Hän peräytyi ovelle. Emäntä siirtyi näppärästi sivuun ja\nkääntyi tarjottimineen.\n\n— Olkaa hyvä ja ottakaa kahvia!\n\n— Niin no. Tuota, se on suotta...\n\n— Suotta onkin! Painukaa matkoihinne! Tämä on Niemelän perintötalo\neikä kunnialla kuolleen isäni, herastuomarin tahto ole ollut, että se\nmilloinkaan joutuisi teidänlaistenne haaskalintujen hajotettavaksi.\n\n— Vai niin, vai sillä tavalla! Sinä kuulet vielä minusta! mutisi\neteiseen ja maantielle perääntyvä saalistaja.\n\n— Parempi etten kuulisi! ilmaisi talon isäntä kuuluvalla äänellä\nmielipiteensä. Hän käveli huoneen nurkasta nurkkaan samaa tietä,\njota vieras äsken. Ero oli vain siinä, että matka joutui pitemmin ja\nnotkeammin askelin. Käännökset tapahtuivat tuiman äkäisesti, sähköiset\nilmavirrat kulkivat edellä ja vanavedessä. Tuollainen otus! Noin\nsaastaiset aseet! Että miehen nimeä kantava kehtaakin! Ja niinkuin nuo\nsolvaukset eivät jo olisi iljettävänä, näkyvänä ja näkymättömänä limana\npurkautuneet hänen ja hänen laistensa sameista silmistä ja niljaisesta\nsielusta! Olisiko sitä varten tarvinnut aneita ostaa? Hukkaan\nheitettyjä rahoja! Niemelän talo ja tavara eivät olleet tarkoitetut\nainakaan tällä tavalla haaskattaviksi. Siinä herastuomari oli ollut\ntäysin oikeassa. Elsa laski kahvitarjottimen pöydälle ja laski kätensä\nhänen olalleen.\n\n— Olet kiihtynyt, ei se kannata.\n\n— Kuulitko, mitä hän sanoi meistä?\n\n— Kuulin, mitä sanoi minusta.\n\n— Ja olet noin rauhallinen!\n\n— Jos häntä huvittaa tuollainen sanominen, niin se on hänen asiansa.\n\n— Mutta sinä et kuullut kaikkea. Hän tahtoi noilla likaisilla\nkeinoillansa saada itselleen aineellista etua meidän ja Niemelän talon\nkustannuksella. Isäpuoleni oli uskonut hänen haltuunsa jonkinlaisen\ntestamenttinsa valvonnan.\n\n— Eikö hän olisi ollut herastuomarin lähin perijä ilman sinua?\n\n— Ainoa perijä.\n\n— Siinäpä se! Usein raha ja omaisuus kuolettavat ihmisiltä inhimilliset\ntunteet, varsinkin jos jo ovat olleet kuin suuhun tipahtamassa. Syy\nluonnollisesti kohdistuu siihen, joka edestä nuolaisi. Sinä olet\nriistänyt häneltä suuren omaisuuden. Näin hän asian käsittää.\n\nYrjö katsoi mietteliäänä vaimoansa silmiin. Tuosta näkökulmasta hän\nei ollut asiaa ajatellut eikä milloinkaan olisi uskonut Elsan, ei\nkenenkään naisen juuri itseensä kohdistuneen häpeällisen loukkauksen\njälkeen voivan noin ajatella.\n\n— Olet oikeassa! Ellen minä äitini harha-askelen vuoksi odottamattomana\ntungettelijana olisi tähän taloon tullut, olisi isäpuoleni jälkeensä\njättämä perintö kokonaisuudessaan langennut Puttolaan, hänen ainoan\nsisarensa jälkeläisille. Valmiiksi katettu ja hartaasti odotettu\npitopöytä meni ventovieraalle kerjäläiselle. Kukapa tuosta ei\nmyrkkyttyisi.\n\nHän veti Elsan lähemmäksi itseään vieläkään irroittamatta katsettaan\nhänestä.\n\n— Mitä sanot, jos jättäisimme Niemelän heille? Jos muuttaisimme\ntakaisin Lampelaan, jossa vanhempasi ja vanhin poikamme meitä kaipaavat?\n\n— Muutetaan vain! Meillä kaikilla on sielläkin riittävästi elämisen\ntilaa. Elsa katsoi Yrjöön syvästi lämmittävillä silmillänsä.\n\n— Tahi jos siirtyisimme johonkin koskemattomaan korpeen, niinkuin ennen\nmuinoin tekivät ne kaksi nuorta, jotka toisten lähdettyä jäivät käsi\nkädessä Huhtakankaan maakivelle.\n\n— Sinun toverinasi ja rinnallasi olen siihenkin valmis.\n\nHän sanoi tämän pitkän läheisesti yhdistävän äänettömyyden jälkeen.\nHänen silmänsä säteilivät syvää rakkautta ja sydämen vilpitöntä\nuskollisuutta. Aikoja, vuosisatoja taaksepäin suuntautuvana\nkaukonäkemyksenä he katselivat elämäänsä nuorina yrittäjinä\nyhteisvoimin kasketun Huhtakankaan laidassa rannattoman erämaan\nkeskellä. Olisiko heillä riittävästi siinä asemassa vaadittavaa\nrohkeutta, kestävyyttä ja uskollisuutta? Uskollisuutta ehkä sittenkin\neniten, vaikka mainetodistukset Puttolan laillisesti leimattua\narvostelumittaa käyttäen olivatkin hävettävän huonot.\n\nHeidät herätti mietteistään vanha pirteä naapuri, joka yksin jäätyään\noli jättänyt kaiken ja seurannut elämän kutsun vaateliasta ääntä. Hän\ntuli usein odottamatta ja oli aina tervetullut. Nyt oli vieraskahvikin\nvalmiiksi keitetty ja kylliksi jäähtynyt. Vaikka eipä Paukkula siitä\nsanottavasti välittänyt, maistoihan kupin tarjottaessa, ettei myrkyn\nvaikutus ja muisto kokonaan ruumiista häviäisi. Hän pursusi keväistä\nelämää ja heitteli leikillisiä, pirteästi piristäviä sanojansa kuin\ntaitava kankaankutoja parhaimpia sukkuloitansa. Hän oli viime päivinä\ntehnyt riemastuttavia keksintöjä perunapellollansa. Joka päivä\nhän siellä jotakin uutta keksi, mutta tämä viimeinen oli yliveto\nkuulijoittenkin mielestä. Hän kertoi:\n\n— On ollut vähän kiirettä kevättöitteni kanssa. En mielestäni\nole joutunut perunantaimiakaan haraamaan niin useasti kuin olisi\ntarvinnut. Tällöinpä muutamana aamuna huomasin, kuinka kanat toimessaan\nruoputtivat pihamaata. Te tyhmät ja kiittämättömät kanat, ajattelin\nminä. Koko talven olen teitä ruokkinut, ettekä sen palkaksi viitsi edes\nminun perunamaatani harata, vaikka teillä on tuollainen ammattitaito\nja hyvät välikappaleet. Sitä minä mietin lähes puoli päivää, kanojeni\nkiittämättömyyttä, kunnes keksin oman tyhmyyteni. Mitä sinä vaadin\nkanoiltasi enemmän kuin itseltäsi ja viisailta kanssaihmisiltäsi? Kuka\ntässä maailmassa toisen hyväksi mitään ilmaiseksi tekee? Mutta jos saa\njotakin omaan kupuunsa, niin raapii kyntensä verille, iskee nokkansa\nvaikka mukulakiven läpi. Otin ohran jyviä kuppiin, johdattelin niiden\navulla kanat perunapellolle ja kylvin loput taimieni juurille. Kyllä\nsilmä kiilsi ja multa pölisi. Varhainen kesäperunani harattiin niin\nhyväksi, etten mitenkään itse olisi sitä paremmaksi saanut. Tämän\njälkeen olemme toimiskelleet mitä parhaimmassa yhteisymmärryksessä\njoka päivä, tyhmät kanat ja viisas mies, tai viisaat kanat ja tyhmä\nmies riippuen siitä, mistä näkökulmasta yhteistoimintaamme katsellaan,\nkanan vaiko miehen. Joka tapauksessa perunat tulevat haratuiksi, jyvät\nkupuihin nopituiksi samoin kuin lihavat matotoukan kellekkeet siinä\nsivussa meidän yhteiseksi mielihyväksemme. Mitä muuta meidän pitäisi\nenää toisiltamme ja yhteiseltä liikeyritykseltämme vaatia?\n\n— Ei mitään! Ei mitään muuta! Kuuntelijat nauroivat iloisesti.\n\n— Yhtä ja samaa se on usein meidän ihmisten kesken. Jos jokin pyörevä\nkukko tahi pulleva kanamuori ruoputtelee roskia tuuleen, niin\nmuistakaamme aina, että se on hänelle tärkeä elämäntehtävä: Jyviä\nkupuun, toukkia jälkiruoaksi! Mutta siinä samassa tulevat myös meidän\nperunantaimemme haratuiksi, mikä niiden kasvun ja kehityksen kannalta\nkatsottuna on myös hyödyllinen ja tärkeä asia.\n\nElsa ja Yrjö nauroivat yhteen ääneen.\n\n— Mikä teitä naurattaa? Vaikka mitäpä minä sillä tiedolla teen. Vanhan\nmiehen on aina hupaisa katsella nuorten nauravia kasvoja.\n\nHe lähtivät saattelemaan Paukkulaa hakamaan veräjälle saakka, kävelivät\nsieltä rantaan viettäville juurikasvisaroille, joiden kylvönauhoissa\nkauniisti vihertävien taimisirkkojen keskellä muutamat keltavästäräkit\nuutterasti ruoputtelivat.\n\nHe kääntyivät katsomaan toisiaan nauraen jälleen yhtä aikaa ilman\nnäkyväistä asiaa, vapauttavan iloisesti.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nHyväsatoisen ja hyvin onnistuneen heinänkorjuun jälkeen Elsa ja\nYrjö lähtivät muutaman päivän kiertomatkalle kotimaassa poiketen\npaluumatkallaan Suomen yleisissä mestaruuskilpailuissa uuden stadionin\nkentällä. Juuri hiljakkoin oli saatu tieto siitä, että Suomi oli saanut\njärjestettäväkseen olympialaiset, nämä kansojen kunniakkaat rauhan\nkisat, joita kaukainen idän valtakunta ei sodan vuoksi voinut vastaan\nottaa. Valmisteluaikaa oli jäljellä vajaa kaksi vuotta. Kuinka pieni\nmaa näin lyhyessä ajassa selviytyisi suuresta tehtävästään? Vastaus\nheijasteli Suomen urheiluväen päivänpaahtamista kasvoista.\n\nIlman ennakkosuunnitelmaa he liittyivät erääseen niistä lukuisista\nretkikunnista, jotka kesäisinä sunnuntaipäivinä tekevät\nopintomatkojansa parhaimmin hoidetuille viljelystiloille lounais- ja\netelä-Suomessa. Jo ensimmäisinä yhteisvuosinaan he Lampelasta käsin\nolivat ottaneet niihin osaa. Tämä elokuisen sunnuntain retkeilypäivä\nmuodostui monessa suhteessa edellisiä kertoja antoisammaksi.\n\nRukiin niittoa oli muutamin paikoin aloitettu. Mäkimailla tuleentuneet\nvehnä- ja kauravainiotkin jo kellersivät. Kesäinen vihreys vallitsi\ntäyteläisenä enää ainoastaan odelmapelloilla ja juurikasvisaroilla,\nmutta nekin vaikersivat kuivuuden vaivaamina. Jano on, kova on jano,\nveli veikkoinen! läähätti matala apilan odelma. Älä hätiisi kuole!\nMaan kasteesta me jo syyspuolen pimeinä öinä kosteutta imemme! Näin\nlohdutteli rehevämpi sokerijuurikas valittelevaa lähinaapuriansa, näin,\ntai muulla tavalla kenties siten, ettei auton ikkunasta katseleva\nmatkamies osannut sitä mielessään kuvitella.\n\nMääränpäässä oli matkailijoita vastaanottamassa keski-ikäinen, eloisa,\nnotkeasti liikehtivä isäntämies. Milteipä sähköistävä oli hänen\nkädenpuristuksensa ja hänen tervetuliaissanansa antoivat miettimisen\naihetta retkeilijöille. Kun joku heistä tavalliseen tapaan kohteliaasti\nvalitteli, että heistä aiheutuu hänelle paljon vaivaa, vastasi tuo\nelämän voimalla ladattu opastaja:\n\n— Mitä vaivaa! Terveellä ihmisellä ei milloinkaan ole vaivaa, on vain\ntyötä ja toimintaa, ja eihän työ ole vaivaa!\n\nSanat virittivät iloisen mielialan, uneliaimmatkin virkistyivät.\nPeltopolkuja pitkin käyskenneltiin erikokoisilla viljelystiloilla.\nEnsimmäinen ei oikeastaan mikään viljelystila ollut, vaan kylän\nräätälin pikkuinen palsta, jonka pihamaalla huolekas kanaemo hoiteli\nvarpusen kokoisia poikasiansa. Yhtä huolekkaasti oli räätäli\nvuosikausia toiminut pienen viljelmänsä hoitajana. Omenapuut,\nmarjapensaat ja keittiökasvimaa antoivat siitä mitä parhaimman\ntodistuksen. Räätäli vakuutteli, että palstan viljeleminen tarjosi\nhänelle virkistävää vaihtelua vakinaisen työn lomassa. Kun hän\nvarhaisaamuisen pari tuntia kestäneen maatyörupeamansa jälkeen palasi\nräätälipöytänsä luokse, juoksivat leikkaussaksien terät juuri sitä\nlinjaa, mitä liituviiva näytti, ja ompelukoneen pyörä hyrisi kahta\nvertaa iloisemmin. Näin kesäisiä näköaloja räätäli valoitteli kauniin\npuutarhapalstansa sunnuntaisella pihamaalla.\n\nToinen retkeilypaikka oli keskikokoinen viljelystila, jossa paitsi\nhyvin hoidettua maa- ja karjataloutta retkeilijöiden huomiota kiinnitti\nerikoisen tyylipuhdas vanhanaikainen asuinrakennus. Matalarakenteisena,\nvaaleaksi maalattuna se ikään kuin puolitorkuksissa paitahihasillaan\nlepäsi piha- ja omenapuittensa ympäröimällä ruohomatollansa: Anteeksi\nnyt vain, hyvät vieraat, ettei satu olemaan nuttua päälläni, mutta\neilen illalla olin saunassa ja ylläni on puhdas aivinainen paita!\nSuurehkossa hauskasti sisustetussa perheentuvassa oli sama sunnuntainen\ntunnelma: puhdasta ja vaaleaa, huoletonta, mutta kuitenkin harkitusti\nhuolekasta, keittiöpöydät ja astiakaapit mitä tarkoituksenmukaisimmasti\nomalle kohdalleen sovitettuina ja kukin esine niissä paikallansa,\nkaksoiskeinutuoli kaiken keskellä kuin kuningas valtakunnassansa.\n\nSeuraava talo oli edellistä suurempi komean havumetsän keskellä.\nTalon rakennuksille pihoineen ja puutarhoineen oli ahkera ihmiskäsi\nvuosien kuluessa valloittanut aurinkoisen tilan. Mutta se oli tehty\nriidattomassa yhteisymmärryksessä väkevästi puoliaan pitävän luonnon\nkanssa. Siinä missä luonto taitavasti oli aloittanut, ihmiskäsi oli\nvain täydentäen parantanut. Näin oli muodostunut somasti mutkittelevia\npolkuteitä, mukulakivin muurattuja terasseja hillitysti kukkivia\nraunioita. Mutta asuinrakennuksen katveenpuoleista seinustaa koristi\nvain muutama hyötevästi rehevöitynyt sanajalkapensas. Talon pieni\npystykorva koira raaviskeli takatassuillansa multaa yhden pensaan\nympärille. Minä näitä tässä sivutöikseni hoitelen! näytti se\nilmaisevan. Pystykorva sopi mainiosti tähän tehtävään niin kokonsa,\nvärinsä kuin ilmeikkään, vaikka hieman ylimielisen katsantokantansa\nvuoksi.\n\nTalon emäntä oli kuollut pari vuotta sitten. Mutta hän oli jättänyt\njäljelle taitavan ja työteliään elämänsä erinomaisen kauniit\nsaavutukset, joiden parissa hänen hiljainen henkensä näytti edelleen\nviihtyvän, kenties tulevaisiin sukupolviin. Myös isäntä ja talon ainoa\npoika olivat itse suunnittelemillaan ja taidokkaasti valmistamillaan\nkäsitöillä kaunistaneet kotia. Jokainen esine, pienempi ja suurempi\noli kotona tehty juuri sitä paikkaa varten. Alkuperäiset taideteokset\nja valikoitu kirjallisuus sopivat kodin asujanten taidollisesti\nrakentamaan ympäristöön.\n\nKierroksen päättyessä opasteli vastaanottaja retkeilyvieraita\nviimeiseksi oman talonsa viljelysmailla. Tämä talo oli ensiluokkainen\nviljelystila. Sitä ei tarvinnut tutkia kirjoista eikä edellisten\nvuosien satosaavutuksista, sen voi suoraan lukea kellastuvaa eloa\nkasvavista pelloista. Ne kantoivat niin täyteIäistä satoa kuin\nkuvitella saattoi. Viljelijällä itsellään oli kuitenkin vielä useita\ntoivomuksia lausuttavanaan, ei kesään eikä luonnonantiin, vaan omaan\nviljelijätoimintaansa nähden. Lainehtivan vehnäpellon keskellä oli\npieni valkohaituvissa kukkiva ohdakeluoto. Kuinka se oli jäänytkin\nsinne pesiytymään? Jos polku olisi avautunut vehnäelon lävitse, niin\nnähtävästi mies juoksujalkaa olisi rientänyt hävittämään ilkkuvien\ntuholaisten tyyssijan. Rehevän sokerijuurikaspellon laidassa oli\nmuutamia noin neliömetrin laajuisia aukkopäitä. Kylväjä ei ollut\nhuomannut peräyttää kylvökonettansa tien reunaan saakka. Sen\nseurauksena nuo muutamat pienet avopaikat kiusasivat isäntää ja\nharmittivat tekijää joka kerta tietä ohitse kuljettaessa, kunnes\njuurikkaat olisivat kasassa. Siinä heillä pienen huomaamattomuuden\nseurauksena oli monipäiväinen vaiva, koko kesän härnäävä kärpänen,\njonka lukemattomia kertoja sai hälväistä pois silmiltänsä. Siinä\npaikalla pidettiin pieni levähdyshetki. Isäntä puheli hiljalleen kuin\nitsensä kanssa tiliä tehden.\n\n— Vaikka toiselta puolen on se hyväksikin, että ihmisellä on aina\nedessänsä jokin silmätikku, ettei vain hairahtuisi luulemaan itseänsä\nerehtymättömäksi ja tekojansa valmiiksi. Mitä me olemme, jos\nsellaisiksi tulemme? Kypsynyt vilja, joka huomenna niitetään, ettei\nmaahan variseisi, juureton puu, joka kaadetaan, ennen kuin itse kaatuu,\nettä voitaisiin käyttää jollakin tavoin hyödyksi. Mutta mitä iloa\non meille itsellemme enää siitä, että meidät näin valmiina kootaan\nomistajan laariin tai murskataan polttopuuksi hänen halkovajaansa?\nPaljon mieluisampaa on tuntea juuriensa imevän ja vartensa vihoittavan,\nvaikka omistaja sanoisikin: Et ole valmis, pitkiin aikoihin, yrittele\nahkerasti vielä!\n\nTalon pihamaalla autoa odoteltaessa esitteli isäntä vieraillensa\ntaikavarvun käyttöä. Monta kaivon paikkaa löydettiin, yksi niistä\noli avattu, ja siitä painui taloon hyvää vettä niin paljon kuin\ntarvittiin. Muutamien puutarha- ja pihapuiden surkastuneet oksat\nosoittivat havainnollisesti, miten elävälle puulle käy, jos se joutuu\njuontamaan elinjuurensa tuhoisasti vaikuttaville säteilyalueille. Mutta\nmiksi taikavarpu ei ilmaissut salattuja säteilyvirtojansa kaikille\ntai ilmaisi ne heikosti? Tätä seikkaa tiedusteleviin kysymyksiin\ntalon isäntä hymähteli vain. Ei se taikavarpu olisikaan, jos se\nkaikkensa selittäisi! Jokaisen sopii itsekseen tutkia ja tunnustella,\nmiksi maasähkö ei häneen vaikuta! Ehkä tällaisella ihmisellä ei\nole riittävästi vastasähköä veressään. Tätä Elsa ja Yrjökin saivat\nmietiskellä pääkaupunkiin rientävässä maantievaunussa. Kiintoisa päivä\noli antanut heille monta opetusta, monta mietiskelyn ja läheisen\nkeskustelun aihetta.\n\nVaratuomari Syrjänen, entinen aituri, oli sunnuntaipäivän ja\nkesäkuumuuden vuoksi heikossa kunnossa, mutta virkistyi nopeasti.\nNiemelän saunamatka oli häneltä jäänyt, valitettavasti sen vuoksi,\nettei hän aavistanut että... No, puhumatta paras! Onko rouva Niemelä...\nEmäntä! oikaisi puhuteltu. — Olkoon emäntä, jos armollinen rouva,\nanteeksi emäntä itse niin tahtoo. Mutta luvallanne sanoen vaikeata se\non. Minun mielikuvituksessani emäntä aina esittää jotakin leppoisasti\nhyllyvää, hartioiden voimaa, lantion leveyttä, tässä on elävä\ntodellisuus sen täysi vastakohtaisuus, kauneuden hurmaa, askelen\nkeveyttä...\n\n— Sinusta tulee runoilija, minä huomaan, riensi Yrjö emäntänsä avuksi.\n\n— Runoilija minä aina olen ollut, pika-aituri, tuhattaituri,\nloppusäkeet vain eivät tosin aina rimmaa niin hyvin, kuin minun\naitojen nuolemisella aloitettu, juridiikan koukkuilemisessa koulutettu\ntaiteilijatemperamenttini vaatisi. Mutta sehän on asia erikseen, sanoi\ntuomari, kun murhapolttajalle kaksitoistavuotta antoi, vaikka toinen\ntuomari kuukautta aikaisemmin oli jo elinkautisen mätkäissyt. Mitä\nsanot siitä, kun olympialaiset saatiin! Missä ovat piikkarisi, Niemelän\npoika?\n\n— Siellä, missä muutkin muinaiset, lyhyet housut ja hihattomat paidat.\n\n— Hihaton paita olet kohta koko mies! Lihonutkin olet jo liikaa kolme\nkiloa kumpaankin sääreen.\n\n— Sinä viisi ja keskipaikalle sen lisäksi...\n\n— Keskipaikalle! Tiedät kai, että minun lahjoillani varustetulle\nmiehelle helposti karttuu liikoja keskipalkalle täällä\npääkallonpaikalla!... Anteeksi, emäntä Niemelä! Tämä teidän herra\nmiehenne on aina ollut ja toivottavasti edelleen on oleva minun paha\nomatuntoni. Hän on se sytytysneula, jonka kiihoittamana minä puhun\npäähäni läpiä kahden todistajan läsnäollessa.\n\n— Kahdenko?\n\n— Kahden. Niemelän emännän ja maailman ihanimman nuoren rouvan.\n\n— Sinä olet parantumaton juristi. Todistat kuun auringoksi ja hevosen\nlehmäksi, milloin tarvitaan.\n\n— Voi, veli veikkonen. Tuollaisen todistelemiseen ei juristia tarvita,\nmolemmat pyöreitä kuin kiekko ja neljä jalkaa kummallakin.\n\n— Eikö meillä ole jo kiire stadionille?\n\n— Neljännestunti on aikaa vielä. Eikä siellä ole tilanpuutetta ennen\nkuin kahden vuoden kuluttua. Ja jos merkkini paikkansa pitävät, niin ei\nsinuakaan huudeta siellä ennen sitä.\n\n— Ei silloinkaan. Meillä on kestävyysjuoksijoiden rintama jo kylliksi\nlaaja ja voimakas.\n\n— Entä maratoonareitten? Pitkä ja kapea kuin nälkiytyneen lampaan\nsuoli. Maratonjuoksu on vanhan kaartin hoidettava. Sinä olet yksi\nsyytettyjen penkillä, jos kunniakkaimman juoksun kulta Suomen\nolympialaisissa, kestävyysjuoksijoiden maineikkaassa maassa virtaa\nvieraisiin käsiin. Taas rimmasi oikean asian puolesta, vaikka ei juuri\nloppusoinnuissa.\n\nVaratuomari tilasi läheisestä kahvilasta puhelimitse vierailleen\nkahvit. Yrjö otti puheeksi Puttolan toimesta esiin kaivautuneen\ntestamenttiasiansa. Hän kertoi, minkälaiset valtuudet isäpuoli\noli sukulaiselleen jättänyt ja mitä vaatimuksia tämä niiden\nperusteella esitteli. Syrjänen kuunteli, teki lyijykynällä merkintöjä\nsavukelaatikkonsa kanteen ja parlamentaariseen tapaan huudahteli\nväliin: Vai holhoojan järjesti! Viisas mies oli herastuomari! Olisit\nostanut, kun ei enemmästä ollut kysymys!\n\nKahvi joutui ja sen selvikkeeksi juridiikkaa: Etkö ole muka laillinen\nperijä? Jos tuohonkaan et osannut vastata, niin todentotta järkesi\nseisoi. Eikö äitisi ollut Niemelän omistaja puolella osuudella ja sinä\nhänen ainoa lapsensa? Sinä olisit ollut hänen ainoa perijänsä, vaikka\nsanaakaan mustaa ei olisi nähty valkoisen päällä. Mutta sitähän oli\npaljonkin, niin perusteellinen luovutus, niin järkeviä jälkisäädöksen\nneuvoja, ettei kuningas Salomo suuressa viisaudessaan olisi osannut\ntaitavampia antaa.\n\nElsa emännöi kaataen toiset kupit kahvia.\n\n— Sitten asian moraalinen puoli. Sinä olet äitisi poika, isäpuolellasi\nei tähän aikaansaannokseen ole mitään osuutta, tunnustaa hän\nitse. Kenenkä syy se oli, ettei isäpuolesi pystynyt toimittamaan\nomaisuudelleen vieläkin läheisempää perillistä? Mikäli käsitän, ei vika\nollut ainakaan hänen vaimossaan, koska...\n\n— Kuule, eikö meidän ole lähdettävä jo stadionille, keskeytti Yrjö.\n\n— Älä nyt hätäile, sinä kestävyysjuoksija, Suomen olympialaisten\nmaratoonariksi luotu. Me tuomarit jätämme asian keskeneräiseksi\nvain käräjillä yhteissopimuksesta, suuremman ansion toivossa. Mihin\njäimmekään?\n\n— Vika ei ollut hänen vaimossaan, huomautti emäntä hymyillen. Tuomari\nkumarsi kunnioittavasti.\n\n— Sinulla on paljon älykkäämpi rouva, anteeksi emäntä, kuin sinä\nitse olet, mikä nykyään ei ole niinkään harvinaista. Sinun loistavan\nkiertotähtesi taivaallemme ilmestymiseen ei Niemelän herastuomarilla\nollut siis mitään omakohtaisia miehuusansioita, siitähän olemme nyt\nkiistattomasti yksimieliset. Tämä oli murheellinen toteamus, jos\najattelemme asiaa puhtaasti hänen näkökulmastaan. Talo oli ja tavaraa,\nlasta, läheistä perijää vain puuttui. Välttääkseen sen kohtalon, että\ntalo ja omaisuus olisivat joutuneet sukulaisille, joidenka ahneuden hän\nnäki ja sukuperintöinään tunsi, hänen oli hankittava itselleen poika.\nJärkevänä miehenä hän mieluummin otti puoli poikaa kuin jäi kokonaan\nilman, ja miten loistavan kaupan hän näin menetellessään suoritti, sen\nme kaikki olemme jo nähneet.\n\n— Ellet sinä koiranleuka nyt lopeta, niin...\n\n— Minä lopetin jo. On aika lähteä stadionille. Lasku tulee jälkeenpäin.\nSaat nähdä, miten kätevästi siihen saadaan sopimaan muutama satanen\nneuvosta, kahvista, postimerkeistä ynnä muusta.\n\nTilaa oli stadionilla vielä jäämäänkin, kuten varatuomari aivan\noikein oli ennustanut. Mutta sadankymmenen metrin aitajuoksu oli\njuuri alkamassa. Elleivät pojat olisi kaivaneet kuoppiaan niin\nperusteellisesti ja ellei Katajan olisi tarvinnut laskettaa hyvin\ntunnettua kaksoispaukkuansa, olisi kilpailu jäänyt heiltä näkemättä,\nmikä kieltämättä olisi ollut pieni pettymys taitavalle taannoisvuosien\naitajuoksijalle.\n\nUusi hohtavan valkoinen stadion kylpi elokuisen ilta-auringon\nvalossa. Ruskea hiilimurska kiersi tutunomaisen rajareunuksensa\nviheriän kentän ympäri. Hopeanväriset kovaääniset välkähtelivät,\nkymmenet siniristiliput hulmusivat leppeässä lounaistuulessa. Stadion\nkokonaisuudessaan satoine keveästi liikehtivine kilpailijoineen,\ntuhansine mukaan eläytyvine katselijoineen oli Elsalle näkemys, jota\nhän ei hevin unohtaisi. Oli se Yrjöllekin, vaikka hän katseli, niinkuin\nei olisi mitään nähnyt. Heittoja ja hyppyjä hän seuraili siristävin\nsilmin. Kun juoksijoita kuulutettiin, niin mies hätkähti, silmät\nvirkistyivät kuin hiiren rapinaa kuuntelevalla kissalla. Monta kertaa\nhän itse oli astunut piikkikengät kädessä punaiselle radalle paljon\nsuuremmankin yleisöjoukon katsellessa, rinnan alla oudosti hurmioiva\nkuvotus. Minkälainen kunto, minkälainen taistelu? Voitto vaiko häviö?\nVähemmän kuin puolen tunnin kuluessa ratkaisu tapahtui, tiukan\ntaistelun merkeissä. Kun verryttelytrikoo ja piikkikengät kainalossa\njälleen juostiin pukusuojaan, oli sisäinen kuvotus vaihtunut rinnan\ntäyttäväksi riemuksi tahi mielipahaksi. Mutta kirveleviinkin haavoihin\nlöytyi aina sama ja aina tepsivä lohdutuksen lääke: Paras voitti!\nParemmallensa ei mies mitään mahda!\n\nIllan jännittävin kilpailu, viidentuhannen metrin juoksu oli lähinnä\nYrjön sydäntä. Ennen sitä oli paljon muuta, maraton juoksijatkin\ntippuivat vaivalloiselta kierrokseltaan. Syrjänen oli oikeassa.\nMaratonjuoksu oli nyt kuten ennenkin muutaman miehen varassa. Vain\nensimmäisen polven suurjuoksijat olivat siihen taistelijan mielellä\nvalmentautuneet. Vain he olivat myös voittaneet: Hannes Antwerpenissä\nja Stenroos Amsterdamissa. Paavo Nurmi Los Angelesissa olisi voittanut\nvielä varmemmin kuin kunniakkaat edeltäjänsä, ellei matalamielinen\nurheilupolitiikka olisi pistänyt kauneussaippualla pestyjä sormiansa\nväliin.\n\nEnnen kuin illan vetonumero, viidentuhannen metrin juoksu alkoi,\ntuli Yrjölle ajatusvälähtymänä voittamaton mieliteko. Joukossa oli\nmonta kovaa, tuttua miestä. Tunnusmerkit olivat tänään sellaiset,\nettä syntyisi ankara kamppailu, jonka vaiheet hän halusi nähdä\nkorkeammasta näkökulmasta, ilmasta käsin. Stadionin torni kohosi\nkaupungin puoleisessa reunassa suorana, valkoisena ilmavaa taivasta\nkohti. Syrjänen oli jo käynyt siellä. Näköala ja vaikutelmat ovat\nsuurenmoiset, mutta naiset pyörtyilevät siellä, hän vakuutteli.\nViitteellä lienee ollut määrätty tarkoitus, mutta ei toivottua tulosta.\nRouva lähti matkaan juridisesti pätevistä estelyistä huolimatta.\n\nTorninvartija ilmoitti, ettei sinne oikeastaan kilpailujen aikana\nolisi lupa ketään päästää, paitsi jos oli pääsylippu katsomoon.\nSe oli. — Ei ylös mitään kuulekaan! Viidentuhannen metrin juoksua\non varmasti edullisempi katsella noin hyviltä istumapaikoilta,\nesteli mies edelleen. Mutta kun naureskeleva itsepäinen pari ei\ntästäkään välittänyt, ei hänellä ollut enää muuta keinoa kuin laittaa\nnostokoneet hurisemaan. Pian hujahtelivat pitkät kerroksenvälit,\nalun toistakymmentä, avartui kaunis kesäinen kaupunki ja viheriäisen\ntarjottimen ympärillä kihisevä muurahaispesä. Kentän äänet tuskin\nkuuluivat, mutta näkyväisyys oli sitä parempi. Heittokalkkiviivat\nkaartuivat kuin valkoiset liitupiirrokset räätälipöydän viheriäisellä\nkankaalla. Pikkuinen kiiltävä messinkikuula, sormenpään kokoinen\nfortunapallo heilahti \"peukaloisen\" Sulo Bärlundin kourakupista, maa\npöllähti viidentoista metrin paremmalla puolella. Kätten taputus\nkuului kuin tuhansien pienokaisten savileipien leivonta niittymättään\nympärillä.\n\nViidentuhannen metrin miehet kokoontuivat takasuoran starttipaikalle.\nSiinä verrytteli somasti hypähdellen pieniä sitkeitä miehiä eri\nvärisissä paidoissansa. Lähettäjä, kaksijalkainen valkoinen kissa\nkyyristyi kaivaen pistoolinsa esiin pienestä käsilaukustansa, joka oli\nkuin hiirenpesä ruohomättään juuressa. Hän nousi, käveli kotvan aikaa,\npysähtyi hajasäärin: Paikoillenne... Valmiit... Savun tupsahdus, keveä\npaukahdus, kilpajoukko pyrähti radan käänteeseen. He juoksivat puoli\nkierrosta tiiviinä kahden-kolmenkertaisena ryhmänä. Sitten alkoi joukko\nvenyä pitkin kentän reunaa. Keveästi he kukin kohdallansa naulasivat\nradan tiilenkarvaista reunakoristetta kentän vihreään pöytävaatteeseen.\nRuskeat, auringon paahtamat säärivarret vilkahtelivat, sirot käsivarret\nnousivat ja laskivat. Mutta punainen kilpanumero keikkui hartioilla\nkuin pieni onnen maskotti: Juokse, poika, naulaa ja juokse! Minä täällä\npuolestasi peukaloltani pyörittelen!\n\nYrjö seurasi aikaa sekuntikellostansa. Ensimmäisen kierroksen\nalkuvauhti on hyvä, toisella se parantuu vielä. Nelimiehinen etujoukko\nerottautuu jo silmin havaittavasti. Kahdeksan, yhdeksän miehinen\njälkijoukko pitää myös hyvää vauhtia säilyttäen tuntumansa edeltäjiin.\nKärkimiehet vaihtavat usein johtajan paikkaa. Kuuluttaja ilmoittelee\nväliaikoja ja miesten järjestystä, mutta kovaäänisen toistot sammuvat\nalempiin ilmakerroksiin, vain katsomopiirin pehmeäksi vaimentunut\nkätten pauke seuraa etujoukon rinnalla ruskean koristereunan\nnaulaamista, niinkuin juoksijoiden keveästi naputtamat pikkunaulat\npitäisi paukuttaa kiinni tuhansin jälki-iskuin.\n\nJo osoittaa kärkijoukko, mitä on miehiään. Välituntuma venähtää, mutta\nneljän miehen etujoukko ei hajaudu hetkeksikään. Katsojien huutokuoro\ntoistelee ylhäälle saakka kuuluvia nimiä: Salminen... Salminen...\nLehtinen... Hyvä, Lehtinen! Mäki! Mäki! Taisto Mäki!\n\nKuka on tuo neljäs, jonka nimeä ei vielä kyllin kuuluvasti mainita?\nPekuri! Pekuri hän on! Se nimi kuuluu monta kertaa ankaran\nkirikierroksen alkaessa. Katsomon tuhannet kääpiöt nousevat seisomaan\ntulematta silti päätään pitemmiksi. Kätten paukutus ja äänen voima\nkasvaa kilvassa hetki hetkeltä kiristyvän loppukamppailun kanssa. Yksi\nneljästä pääsee karkaamaan. Kuka hän on? Huutavien ääni katsomossa\nilmoittaa sen heti: Pekuri. Hyvä, Pekuri!\n\nPekuri vetää rakoa vastustamattomasti, vedessä kahden ratakierroksen\nkiihtyvässä ankaruudessa hän on neljästä tasaveroisesta parhaiten\nonnistunut säilyttämään viimeisellä suoralla tarvittavan voimien\ntuoreuden. Hän katkaisee maalinauhan. Kaksi kilpailijaa on muutaman\nmetrin päässä hänestä ja kolmas heidän kannoillaan. Ajat ovat hyvät,\nalle neljäntoista ja puolen. Komeasti kamppailevasta jälkijoukosta\nkiristää viisi, kuusi miestä alle viidentoista, varmaan uusia miehiä\nHanneksen lahjapiikkareiden omistajiksi. Se oli komein kilpailu tänä\nkesänä koko maailmassa. Vielä enemmän voisi siitä sanoa, jos haluaisi:\nKoko maailma yhteensä ei viidentuhannen metrin kilpailussa voisi\njärjestää vastaavanlaatuista juoksunäytöstä.\n\nHe katselevat korkealta näköpaikaltansa vihreän näyttämön ympärillä\nkiehuvaa pesää. Pitkäaikainen huuto ja kätten taputus vaimentuu\nriehahtaakseen hetkeksi jälleen, kun kuuluttaja on tulokset\nilmoittanut. Yrjö tuntee väristystä ruumiissaan. Se ei johdu kylmästä\neikä kuumasta, aurinkohan paistaa ja merituuli leyhyttelee. Sisäistä\nse on ja sieltä aiheutuvaa: vanhoista muistoista, tulevaisista\nnäkemyksistä.\n\nKeskimatkojen juoksu Suomen olympialaisissa lepää kymmenen\nmiehen, viidentoista minuutin alittajan hartioilla. Joku tahi\njotkut niistä pystyvät aina tasaveroiseen kilpailuun maailman\nparhaimpien kanssa. Miten maratonilla? Kestävyysjuoksijoiden,\nkestävyyshiihtäjien, sisustaan ja sitkeydestään kuuluisaksi tulleen\nkansan mestaruuskilpailuissa maratonjuoksijoiden ketju on pieni ja\npitkäksi venyvä. Onko mahdollista, että tämän stadionin riemuportista\nSuomen maratonin päättyessä ensimmäisenä tulee japanilainen...\nenglantilainen... Etelä-Afrikan tummapintainen mies...\n\nYrjö puristelee katsojaparvekkeen punaiseksi maalattua kaideputkea ja\ntuijottaa tiivistyvin katsein Eläintarhan kallioiden takaiseen metsään,\njonne kymmeniä kertoja on rientänyt joko yksin tahi jonkun toverinsa\nkanssa hikisille harjoituslenkeilleen. Tuttu hänelle on myös Helsingin\nkestävyysjuoksijoiden Pakinkylän lenkki, jonka vaihtelevaan maastoon\nSuomen olympialaisten maratonrata tehtänee. Lähteekö olympialaisten\nPakinkylän lenkille kymmenien maailman maratoonarien matkassa myös Yrjö\nNiemelä kolmi- ehkä nelilukuinen numeromaskotti paidan selkämystässä\nkeikkuen?\n\nMitä hulluja mies kuvittelee? Eikö ole nuorempia, joustavampia ja\njoutilaampia kymmenittäin joka pitäjässä? Nuoremmilla on nopeutta ja\nvoimaa, mutta onko riittävästi kestävyyttä? Olympialaisten maratonilla\ntarvitaan sitä, kestävyyttä, kärsivällisyyttä loppumattomiin. Eikö se\njuuri monta kertaa ollut häneltä itseltään loppunut ja loppui yhä?\nVoisihan kerran vielä yrittää, Suomen maratonilla viimeisen kerran.\n\nElsa nykäisi häntä kyynärpäästä naurahtaen. — Olet uneksinut niin\nsyvästi, etten ole hennonut sinua herättää. Mitä ajattelit?\n\n— Olen muistellut muinaisia ja nähnyt tulevaisista kaunista unta. Mutta\nkerron sinulle niistä kotona illalla, nyt katselemme vielä pienen aikaa\nkaupunkia.\n\nHeidän jalkojensa alla lepäsi koko Helsinki, maan pääkaupunki,\nseuraavien olympialaisten kaupunki suurena ja pienenä, valmiina ja\nkeskeneräisenä riippuen siitä, mistä näkökulmasta ja millä silmällä\nsitä katseli. Etäämpänä meren rannikolle asettautuneena seisoi\nvanha harmaa kaupunki, täällä Töölössä stadionin liepeillä uusi\nja valkoinen. Monia kymmeniä kerrostaloja oli tänne viime vuosina\nvalmistunut, kymmeniä oli parhaillaankin rakenteilla. Ne olivat\nvalkoisiksi rapattuja tahi tiilenpunaisia, muutamissa oli maanalaisen\nosan laudoitus vasta näkyvissä. Tämä kaikki sopi mainiosti stadionin\nympäristöön, joka itsekin oli valkoinen, tiilenpunainen ja vasta\nensimmäisessä rakennusvaiheessaan. Olympiakesään mennessä se\nvalmistuisi, aukko umpeutuisi, katsomo laajentuisi, metsään kohoaisi\nuimastadion ja jonnekin etäisimmille kukkulataustoille urheilijain kylä.\n\nStadionalueen ohitse suuntautuivat pääkaupunkiin johtavat valtatiet\nviuhkana lännestä itään. Niitä pitkin virtasi pääkaupunkiin maaseudun\nelämä, suoraan ja välillisesti myös urheilullinen kunto ja voima. Mutta\ntoisella puolella idästä länteen etelän kautta katsoen siinsi vapaa\nvälkkyvä meri. Sitä pitkin ja siintävän ilman teitä lentäen tulisivat\nmaailman valiot kansojen jaloimpaan voimien mittelyyn, Pohjolan\nvalkeaan kaupunkiin, johon heidät oli kutsunut pieni urheileva kansa ja\nmaa.\n\nPuistopenkillä hetkistä myöhemmin matka-autonsa lähtöä odotellessaan\nhe katselivat stadionin tornia kivitalojen ylitse. Aurinko näytti\nkeskittäneen viimeiset säteensä sen huippuun, koska se oli korkein,\nmihin ne enää voivat pysähtyä. Valkoinen, yläpäästään säteilevä\nstadionin torni olikin vertauskuvallinen näky Suomen urheilun\ntehtävistä. Myös sen, jos se mieli olla uljaasti kohoavan esikuvansa\nveroinen, oli vedettävä kansan nuoriso, sen elävä voima maan sumusta\nkirkastuviin korkeuksiin.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nKauppaneuvos ja hänen ajomiehensä Verner Saarinen vierailivat\nNiemelässä samana kesänä edellinen koirineen, jälkimmäinen vaimoineen.\nKauppaneuvoksella oli aikaa viikon verran, Vernerillä kaksi, ihan\ntarkalleen koko kesäloma, matkapäivät mukaan luettuina.\n\nVerneri kävi talon töissä, kynti kesantomaata ja kaatoi heinää. Sydämen\nhalu ja hartioitten voima tasoitti sen, mitä taidosta puuttui. Siitä\noli jo yli kaksikymmentä vuotta, kun Verneri maamiehen töitä oli\ntehnyt. Pian hän uudelleen niihin tottui. Oikein Nestorikin kummasteli,\nvaikka hän ei sitä hevin ilmaissut.\n\n— Näyttää kuin ennenkin olisit tehnyt aikamiesten varsitöitä.\n\n— Vai siltä näyttää! Verneri katseli silmää räpäyttämättä pitkien\nripsiensä alitse, kuten lukemattomia kertoja kauppatalon kuormia\nasemalle ajaessaan oli katsellut, milloin rätkyttävän moottorikopan,\nmilloin pattijalkaisen työkonin puoleen. Voi juhtaparka! Mitä tekemistä\nsinullakin pitää olla tämän kivisen kaupungin keskellä! Kyllä Verneri\nhyvin ymmärsi, että tämä mies oli kaikkein sopivimmalla paikalla\njuuri siinä, missä oli, ja hyvin he työmailla käydessään yhteen\nsopivat, ellei kajottu maailman kehityshistoriallisiin ilmiöihin\ntahi politiikkaan, joihin nähden kummallakin miehellä oli oma vuoren\nvarma vakaumuksensa, ei kovinkaan etäinen, mutta tulenkestävällä\nväliseinällä erotettu. Sitä paitsi ei kahden ahkeran miehen työmailla\nliian pitkiin jaaritteluihin ollut aikaakaan, paitsi ruokarupeamilla.\nTällöin taas oli heidän välillään sopiva ukkosenjohdatin, kevätkauden\npaperipuutöistä talon töihin jäänyt nuorehko työmies Pekka Pälli.\n\nSiinä oli vasta mies tämä Pekka, herra nähköön! Joka paikassa hän\noli mukana ollut ja joka paikassa selkäänsä saanut, missä milläkin\ntavalla. Mies itse saattoi sen todistaa sekä sanoilla että esikuvilla,\nhampaattomilla leukapielillä ja kymmenen sentin mittaisilla\npakaroihinsa isketyillä arpihaavoilla.\n\nKerrankin Rovaniemen kaksipäiväisillä markkinoilla oli mies menettänyt\nkuuden kuukauden ansionsa, monta tuhatta markkaa, noin vain kuin\nsuoralta kädeltä pyyhkäisten. Kun aamulla heräsi, niin ei lomsassa\nollut setelin kahahtavaa, ei killingin pyöreää muuallakaan, vaikka\nkaikki taskuvuorinsa olisi nieleskellyt. Entä kun hän meni kaipaamaan\nasiasta lurjusmaisen näköiselle majapaikan isännälle, jonka varmasti\ntiesi syylliseksi tai niiden liittolaiseksi. Yhteisvoimin toisten\nlurjusten kanssa lyötiin kulmahampaat oikeuttaan etsivän suusta. Se\notti luonnolle niin raskaasti, ettei muutamaan päivään juuri muuta\nosannut kuin tyhjää nieleskellä.\n\n— Ei sitten mikään, ellei tuollainen, myöntelevät tarinan kuuntelijat,\nNestori ja Saarisen Verneri.\n\nEntä tämä, että lyödään syyttömästi rautoihin ja kuljetetaan\nkruununkyydillä viisikymmentä penikulmaa poispäin niiltä työmailta,\njoihin viimeisillä pennosillaan on itsensä keinotellut! Oletteko\nsiitäkään vielä mitään kuulleet? Nestori lienee kuullut Saarinen ei.\nJuttu on kerrottava, niin murheellista kuin sen kertominen lieneekin.\n\nJoku etäisen metsätorpan mies, äijän kohelo, oli lukenut\nsanomalehdestään etsintäkuulutetusta miehestä, jolta oli\noikeanpuoleinen kulmahammas pois. Tuhannen markkaa oli luvattu\nkiinnipidättäjälle. Puoleen vuoteen mies ei nähnyt tihruisissa\nsilmissään muuta kuin tuon tuhatmarkkasen, joka kuului muka hänelle.\nHän sihtaili ja vaani tien kulkijoita mökkinsä ikkunassa, ettei\nvälttämättömille asioilleen kerinnyt, viikkokaudet vahtasi rumaa\nkulkumiestä, jolta on oikeanpuoleinen kulmahammas pois. Ja kenenkä\nlopulta piti joutua tämän tuhatlappusella sokaistun hullun äijän\nja kylän poliisimiehen, toisen taulapään, pidätettäväksi? Kenenkä\nmuun kuin etäisille työmaille matkaavan Pällin Pekan, vaikka hän\nvoimallisesti todisti, että oli kai niitä toki muitakin, joilta\nkulmahammas on kurkkuun lyöty ja ettei ruma mieskään näillä mailla\nliene ollut mikään harvinainen muuttolintu. Mikäli omiin näkemiinsä\nsaattoi luottaa, niin siinäkin pirtissä parastaikaa teuhasi kaksi\nauttavan rumaa miestä. Mitä muuta kuin kahta kiivaammin käyvät\nviattoman kimppuun ja sitten kuljettamaan rautakihlat ranteissa,\navoresloissa, avoautoissa, pyryssä ja pakkasessa kuin parempaakin\npahantekijää, kunnes lähellä valtapaikkoja tuli tuttu poliisimies\nvastaan: — Mihinkä Pällin Pekkaa keskellä talvea? — Linnaan, kun olen\nnäin ruma! — Ethän ole sen rumempi kuin nuo saattajasikaan. — Sitä\nitsekin olen heille roikottanut. — Entä kun on hammas pois, inttivät\ntuhatlappusen metsästäjät. — Onhan itseltännekin, montakin hammasta.\nPäästäkää Pällin Pekka irti vähän joutuin taikka...\n\n— Tuhatlappunen jäi äijiltä sentään saamatta, totesivat kuulijat\nosaaottavaisesti.\n\n— Niin jäi, ainoaksi sydämen virvoitukseksi minullekin vapaasta\nkruununkyydistä, huokaisee Pällin Pekka.\n\nMonien vaiheikkaan elämänsä varrella sattuneiden kommellusten vuoksi\nPekka uskoo kohtalon väistämättömyyteen. Se mikä tulee, se tulee\nkäännyitpä tielläsi sinne tahi tänne.\n\n— Tulee kai jotakin myös viinan ansiosta, huomauttaa Nestori, vaikka\nitse periaatteeseen, kohtaloon ja sallimukseen nähden on samaa mieltä\nkuin Pällin Pekka.\n\n— Olen minä ryypännyt, raskaastikin joskus, mutta en minä juovuspäissä\nkulmahampaitani ole menettänyt. Kyllä ne ovat aina menneet ennen tahi\njälkeen ja se tässä asiassa kaikkein enimmän harmittaa.\n\nKummallinen paikka, harmillinen seikka, se myönnetään yksimielisesti,\nennenkuin lähdetään lapoottamaan heiniä.\n\nMiesten heinäpellolla häärätessä tai ladon katveessa elämän\nmerkillisyyksiä jahkaillessa Saarisen Vernerin hiljainen vaimo\nliikuskeli talon emäntää auttaen. Lapset, Elsa, joka oli jo koulutyttö,\nja Yrjö-poika, joka kaksivuotiaan miehen näkökulmasta maailman menoja\ntutkiskeli, viihtyivät erinomaisesti hänen seurassaan. Hän vastaili\nkärsivällisesti heidän kymmeniin kysymyksiinsä, pesi kädet, kampasi\nhiukset, ettei vähääkään koskenut. Marjamaille lähtemään hän oli aina\nvalmis.\n\nViihtyisiä rauhan hetkiä olivat Saarisen emännälle siitä huolimatta\nnämä kaksiviikkoisen loman kesäiset päivät. Aamuisin varhain, muun\ntalon väen nukkuessa, hän riensi rantaan käsiänsä ja kasvojansa\nhuuhtomaan tahi pientä pykkiänsä hieroskelemaan. Miten leppeää ja\npehmoista olikaan tämän järven vesi! Hän oli joskus nuorena uinut\ntuollaisessa vedessä. Nyt hänelle riitti, kun käsin sai nostella sitä\nsilmilleen, joiden näkö viime aikoina oli heikentynyt.\n\nHeinäsorsa poikineen ui ruohikon rintaa pitkin, ja valkolumpeen kukka\nkurkotteli puhdasta päätänsä pyöreän lehden takaa. Hänen rakas,\ntuntemattoman syliin siirtynyt tyttärensä oli pitänyt tavattomasti\nlumpeen kukkasista, järvellä soudeltaessa hän aina oli pyrkinyt\nniitä tavoittelemaan. Kun Saarisen emäntä nyt leppeän järviveden\nkirkastamilla silmillään katseli valkoista lumpeenkukkaa, rupesi\nhänestä yhä enemmän tuntumaan siltä, kuin lapsi itse siellä avopäin\nja paljain käsivarsin viittoilisi hänelle: Äiti tule uimaan! Tämä\njärvivesi on maidon lämpöistä, niin leppoisaa! Yhdessä uimme noutamaan\ntuolta valkoisia kukkasia.\n\nSaarisen emännän täytyi monta kertaa nostaa järvivettä kyyneltyville\nsilmilleen selvemmin nähdäkseen lumpeen kukan ja sen varren\ntakaa rakkaan tyttärensä kasvot, jotka vaikka olivatkin niin\nkaukana, tällaisina hetkinä olivat hyvin lähellä, milteipä käsin\nkosketettavissa. Tuon lumpeen kukkasen Saarisen emäntä päätti viedä\ntyttärensä kuvan koristeeksi, vaikka se kuihtuisikin pian. Yrjön\nkanervaseppele aikoinaan oli kestänyt kauan lakastumatta.\n\nVerneri tuli rantaan. Hän kävi säännöllisesti uimassa kuuden aikaan\naamuin ja illoin. Hän eteni sata vetoa suoraan järvelle ja samalla\ntavalla takaisin. Ne olivat rauhallisia Vernerin vetoja, puoliksi\nkoiraa puoliksi sammakkoa. Vesi hieroi hupaisesti hänen heinäniityllä\nruskettuneita kylkiänsä. Rantakivellä istuva vaimopahainen olisi saanut\nkernaasti hypätä hänen selkäänsä. Siinäkin hän olisi voinut sormiaan\nlipsutella ja silmiään peseskellä.\n\nLoma-ajan kuluttua Verneri vakaiseen tapaansa tiedusti, mitä kahden\nhengen täysihoito maksoi. Yrjö puolestaan kysäisi, mitä kahden viikon\nheinämiehen ja talousapulaisen palkka maksoi. Vernerin emäntä muisteli\nentisiä: Olihan Yrjö itsekin maksanut koko ajan täysihoidostaan.\nYrjö löysi vastinetta hänellekin: Eikö täti muista, ettei silloin\ntehty talon, vaan tavaratalon töitä. Kuitattiin kaikki sekä entiset\nettä nykyiset saamiset ja maksamiset. Niin vihdoin päästiin eroon\nyhteisymmärryksessä ja sovussa.\n\nKauppaneuvos ajoi autolla seurassaan kaksi koiraa ja kolme pyssyä.\nSillä viikolla oli Niemelän metsien jäniksillä sekä tavallisilla että\nrussakoilla Romulus-Remuksen, kauppaneuvoksen maan kuulun ajokoiraparin\nedellä pyyhkeessään kuumat oltavat, varsinkin kun kauppaneuvoksen\ntuliherneet saattoivat rävähtää silmille minkä pensaan takaa tahansa.\nEi kauppaneuvos mikään ammattiteurastaja ollut, urheilumetsästäjä\nhän oli. Pääasia oli ajo, koirien kiertävä ralli. Siitä musiikista\nsyyskellastuvien metsien ruskeilla poluilla ei hänen korvansa\nmilloinkaan saanut kyllikseen.\n\nSauna oli kauppaneuvokselle lämmitettävä joka päivä, ja isännän\nitsensä oli lähdettävä hänen kylpytoverikseen. Niemelän vanha sauna\nei tosin täyttänyt kaikkia nykyaikaiselle loistosaunalle asetettavia\nvaatimuksia, tuskin puoliakaan niistä. Mutta vanha se oli, riittävästi\nhyvää löylyä antava ja savuseinäinen. Se täytti kunnialla nämä vanhan\nsuomalaisen saunan kolme perusvaatimusta, jotka oikea saunamies aina\nasetti etualalle. Kauppaneuvos kuului perustajajäsenenä »Suomalaisen\nsaunan ystävät» nimiseen yhdistykseen ja tiesi niin hyvän löylyn kuin\nhyvän saunankin vaatimukset. Samat vaatimukset tiesi ja päteväksi\ntunnusti myös Lampelan äijä, vaikka ei kuulunut saunan ystävien\nyhdistykseen.\n\nMutta itse saunominen, kylpytapa oli näillä kahdella innokkaalla\nsaunamiehellä suuresti erilainen, kummankin oman erikoisluonteen\nmukainen. Lampelan äijän saunatoiminta ja siihen liittyvä nautinto,\njuoksi hiljalleen kuin kansan runo, kuin kesäinen niittypuro, joka\ntekee pehmeään ruohoiseen maahan pyöreitä lammikoita, pitkiä kaarroksia\nja laajoja polvekkeita, palaa monta kertaa äskeisille jäljilleen,\nkunnes taas herää ja lorahtaen siirtyy tuntuman verran niityn\ntakareunassa siintävää järven rantaa kohti.\n\nKauppaneuvoksen vastaava saunatoiminta ja nautinto oli draama, keväinen\nkoski ilman suvantopaikkoja, ja mikäli niitä oli, oli niissäkin kaiken\naikaa kiihtyvä veto eteenpäin. Hikoilulöylyt, naamalöylyt, napalöylyt\nseurasivat toinen toistaan kiihtyvässä tempossa. Vähemmässä kuin\npuolessa tunnissa hänen koskensa oli laskettu ja valtavaruhoinen\npunoittava kylpijä huohotteli alhaalla permantojakkaralla kuin\nkolmileiviskäinen punainen lohi viimeisen suvantonsa alla. Hänen\nnaamansa vasta erinomaisesti punoitti. Se loisti kuin punainen\npallojuusto, jonka päälle harmaa siili on asettunut lepäilemään.\nVuosien kuluessa hänen karvansa olivat harmentuneet, mutta eivät\nharventuneet. Tuiman saunakylvyn jälkeen ne törröttelivät joka suuntaan\nkuin neulat ja naskalit, vaikka niiden omistaja olisi ollut miten\npehmoinen poika tahansa.\n\nKauppaneuvos ei jäänyt pitkiksi ajoiksi saunaan laiskoittelemaan, tämä\nei ollut hänen temperamenttinsa mukaista. Suuressa perheentuvassa,\njonka takan perällä pystyvalkea palaa loimotteli, oli väljää ja ilmavaa\nkuin jahtimetsissä. Värikäs, valtava kylpyviitta hartioillaan hän\nharppoili kuusisylisen tuvan nurkasta toiseen ja esitelmöi väkevästi\nmilloin mistäkin asiasta, aina aiheita löytyi raikkaan syyspäivän ja\nhyvän saunarupeaman jälkeen. Esimerkiksi Helsingin olympialaisista\nriitti mainiosti juttua muutamaksi illaksi.\n\nKauppaneuvoksella ei ollut mitään tätä yhdennellätoista hetkellä\nperään heitettyä täysosumaa vastaan, päinvastoin. Se oli paukku, johon\ntällä kansainvälisellä savikyyhkysradalla pienelle kansalle vain onnen\nsallimuksesta sattui tilaisuus, vain silloin, jolloin suuremmilla\noli tähtäimessään isompaa riistaa. Tarjous oli vastaanotettava ja\nkahdennettoista olympialaiset kaikella kunnialla toimeenpantava. Se\noli nyt jo ratkaistu kysymys, josta eripurainen Suomen kansa ei voinut\nolla muuta kuin täysin yksimielinen. Mutta monista järjestelykysymysten\nyksityiskohdista saatettiin aina neuvotella, jopa hyvän saunan jälkeen,\niloisen takkatulen ääressä perinpohjaisesti keskustella.\n\nOliko nyt esimerkiksi kahden, kolmenkymmenen tuhannen ulkomaalaisen\nturistin vuoksi koko Helsingin kaupunki uudelleen rakennettava?\nEikö hyvällä tahdolla ja vähäisellä siipien supistamisella\nkaksi-kolmesataatuhatta vierailevaa ihmistä viikon päiviksi hyvin voitu\nmajoittaa Helsingin ja sen lähiympäristön valmiiksi rakennettuihin\ntaloihin?\n\nKäytäntö ja teoria eivät näitä suunnitelmia tehdessä kulkeneet käsi\nkädessä, sillä milloin kauppaneuvos pyörähti, niin hänen valtavan\nkylpyvettänsä liepeet hulmahtivat milteipä seiniä pölyyttäen, vaikka\nne eivät suinkaan olleet varsin lähellä tässä suuren talon suurimmassa\nasuin- ja oleskeluhuoneessa.\n\nVaikea kauppaneuvoksen myös oli ymmärtää, minkä vuoksi olympialaisia\nvarten erikoiset lämmitettävät vesialtaat ja uimahallit olisi pitänyt\nrakentaa. Meri syleili Helsingin kaupunkia joka puolelta. Keskikesän\naikana se oli väljä ja vapaa. Miksi ei mitattu matkoja, lyöty\nmerkkipaaluja ja pystytetty hyppylavoja Hiekkarannan edustalle? Tällöin\nolisi ainakin katsomoon saatu riittävästi tilaa ilman lisälaitteita.\nNyt näillä uusilla, hätäisesti, kenties epätarkoituksenmukaisesti\nhökäistyillä rakennuksilla jäi lisälaitteilla vedettiin kaupunkiin\nkymmenin tuhansin maalaisväkeä, ja töiden loppuessa, pula-ajan\nsaapuessa olisi edessä sama probleema kuin viime kerralla. Penikka\noppii yhden kylmän kylvyn saatuaan, ihminen ei milloinkaan.\n\nMutta itse pääasia, oman maan järjestettäväksi annettuihin\nolympialaisiin valmentautuminen, uusien kykyjen esiin vetäminen ja\nvanhojen entistä tehoisampaan iskukuntoon muokkaaminen oli kahden\nlähivuoden tehtävä, jossa ei kenelläkään ollut tinkimisen varaa,\nasianomaisilla kaikkein vähimmin.\n\n— Sinä olet yksi, johon kansa katsoo! päättyy kauppaneuvoksen\nolympiaesitelmä. Hänen tutkivat silmänsä kiilaavat neulamaisten,\nharmahtavien kulmakarvojen alitse pöydän luona istuvaan isäntämieheen.\n\n— Mitä kauppaneuvos turhia! Minähän olen jo monta vuotta ollut\nreservissä, naurahtaa isäntä.\n\n— Puhu reservistä kutsuntaviranomaisille! Suomi tarvitsee sinua\ntulirintamalla oman maan kamaralla kesällä vuonna 1940.\n\n— No, mikä ettei isäntä voisi lähteä kymmenelle tuhannelle tai\nvaikkapa maratoonille, heittää Pällin Pekka yllättäen. Syrjäisestä\nsänkynurkastaan hän seurailee tarkasti keskustelun vaiheita, koskivatpa\nne mitä asiaa tahansa. Urheiluun ja sitä lähellä oleviin kysymyksiin\nPekka tuntee aivan erikoista mielenkiintoa. Hän on useita kertoja\njuossut maaseutukilpailuissa, hiihtänyt raskaita murtomaamatkoja,\nvoittanutkin, milloin ei hänen elämäänsä varjona seuraava kova onni ole\nheittänyt jalkakampuraa eteen.\n\nKauppaneuvos pyörähtää ympäri ja kävelee Pekan luo sänkynurkkaan.\n\n— Ja miksi tuollainen mies itse ei voisi yrittää kymmenelle tuhannelle\ntahi vaikkapa maratonille? Olisiko se liian suuri uhraus maan ja kansan\nhyväksi, vai mitä, häh?\n\nPällin Pekka ei vastaa, vuoleskelee vain jotakin puunappulaa\nviisituumaisella tuppipuukollansa. Kauppaneuvos ei pidä siitä, ettei\nvastata, milloin hän varta vasten kysyy asiaa, tuollaiseltakin mieheltä\njollaisia mahtuu viisitoista tusinaan.\n\n— Onko hän kuuro vaiko umpikorvainen, häh? Minä kysyin, olisiko se\nliian paljon uhrattu maan ja kansan hyväksi! Mies kuin saksanhirvi\nkiimakauden lähestyessä.\n\n— Kulmahampaita puuttuu, urahtaa Pällin Pekka päätään nostamatta.\n\nSe on enemmän kuin kauppaneuvoksen nahka sietää saunahaudonnan\njälkeenkään. Hän korskahtaa kuin kärsään satutettu norsu pyörähtäen\nympäri milteipä yhtä voimallisesti.\n\n— Jaloillasi sinä juokset etkä hampaillasi, arvaan minä! Metsän\njäniksetkin juoksevat, vaikka niillä ei ole kulmahampaita edes\nsyntyessään. Mutta, kun mies lienee polseviikki, kommunisti niin ei\nviitsi lähteä vaivaamaan tervettä ruumistansa tämän porvarillisen\nisänmaan puolesta, eikä...\n\n— Perkele! täräyttää Pällin Pekka, yllättävästi keskeyttäen ja iskee\npuukkonsa syvälle permantoon. Kissa hypähtää uunille, ja isäntä pöydän\npäässä nousee seisomaan.\n\n— Minä en ole kommunisti enkä polseviikki, saatana!\n\n— Et ole. Kauppaneuvokselle tuli siinä pahaa tarkoittamaton erehdys,\nkiiruhtaa isäntä välittämään.\n\n— Ja minä vedän sanani takaisin, koska olen erehtynyt. Mutta siitä\nminä en peräänny, että juosta voisit siinä kuin kuka tahansa. Ne sanat\npysyvät, vaikka puukon permannosta ottaisit ja tappaisit minut tähän\npaikkaan.\n\n— Kaikkia muita töitä olen tehnyt, vaan en lahtarin töitä, murahtaa\nPällin Pekka, ottaa säyseästi puukkonsa ja alkaa vuoleskella kalikkaa.\n\nKauppaneuvos selviytyy hämmästyksestänsä pian, kävelee ja esitelmöi.\nIsäntä istuu ja mietiskelee.\n\nMiksi ei Pekasta kahdessa vuodessa voisi kehittyä maratoonari yhtä\nhyvin kuin kenestä tahansa? Hän on ruumiiltaan sopusuhtainen,\nparhaimmillaan oleva mies. Mäkisellä maantieradalla hän\nharjoittelematta on juossut kymmenentuhatta alle kolmenkymmenenviiden,\nhiihtänyt voitokkaasti pitkän murtomaaradan hivuttavia taipaleita. Ja\nmillaisia sudenvirstoja hän kiertävänä tukkilaisena on taivaltanut,\njalkaisin, suksilla hiihtäen, nälkää nähden? Missä itse rakensin\nparhaimman vuoteni kestävyyspohjan? Samoilla Lapin ja Pohjois-Suomen\nmittaamattomilla sudentaipaleilla yhden kevään aikana. Pekka lienee\nrakentanut pohjakuntoaan samoilla hyvillä teillä kymmenen vuotta, ehkä\nenemmänkin.\n\nTakkapesän hiillos raukenee alemmaksi, mutta yhä kauppaneuvos kävelee\nnurkasta nurkkaan kylpyviittaansa huiskautellen, urheilukansan\nolympiavuoden mahdollisuuksia ja velvollisuuksia selvitellen. Isäntä\nvain jonkin kerran hymähtäen myöntää: Jaa, jaa! Niinpä niin! Pällin\nPekka ei ääntele tämänkään vertaa.\n\nIsännän ajatukset eivät tänä iltana pääse irti hänestä, kuusen\nkarvaisesta, katajan sitkeästä kulkumiehestä, joka elämässään on monena\nollut, kaikkea kokenut, eikä sittenkään ole sitä mitä voisi olla, mitä\npinnalta katsoen helposti luulisi. Olisipa ollut kaunista nähtävää,\njos Pekka äkkipikaisuudessaan olisi iskenyt puukkonsa kauppaneuvoksen\nkylkeen.\n\nLähes kaksi vuotta olisi vielä valmennusaikaa. Se riittäisi Pekalle,\njos hän tosimielessä innostuisi asiaan ja järkiperäisiin harjoituksiin.\nMissä olympian maratonkilpailuun aikovalle olisi tämän parempia\nvalmentautumismahdollisuuksia? Täällä syrjäisessä kylässä ei mikään\nulkoinen häly hänen kuntoutumistansa häiritsisi. Hänen valmentajansa\nei tosin omakohtaisessa kokemuksessaan olisi mikään; Paavo Nurmi tahi\nHannes Kolehmainen, mutta monella tulirintamalla olleena tietänee\njotakin toki hänkin. Ja sitä paitsi hänellä olisi valmennettavanaan\nvain yksi mies, jonka ruumiillisiin mahdollisuuksiin ja yksivakaiseen\ntunne-elämään hänellä jokapäiväisessä yhteistyössä olisi tilaisuus\nperinpohjin tutustua. Miehen uskoa, voittajan tahtoa ennen kaikkea\nolisi lujitettava, sillä niin ankara kuin maailman valioiden\nmaratonkilpailun ruumiillinen koetus olikin, niin sielullinen sittenkin\noli vielä ankarampi.\n\n— Niin kyllä! Niinpä luulen! hänen täytyy vastailla kauppaneuvoksen\nesityksiin aavistamatta useinkaan, mistä on kysymys. Suomen\nolympialaisista varmaankin, mutta niissä on niin monta huomioitavaa\nasianhaaraa. Omaan ajatusmaailmaansa vaipunut entinen juoksija\nharkitsee vain tätä yhtä.\n\nPekka Pälli on juro, mutta rehti mies. Eikä hän ole niin itseensä\nsulkeutunut, miltä näyttää. Sopivassa ympäristössä hän avautuu itse.\nKun hienolla ymmärtäväisellä tavalla osaisi auttaa häntä tällöin.\n\nNe harmin kerät, jotka nyt moniin selvittämättömiin solmuihin\nsykkyröityneenä kiusaavat häntä ja kuluttavat hänen voimiaan, voisivat\nselviytyä täydelleen, käämiytyä uudestaan sisäisesti sähköistäviksi\nvoiman keloiksi. Miten paljon salaisesti kätkettyä, tehottomaksi\nhämääntynyttä alkuvoimaa kätkeytyi tuon miehen olemukseen?\n\nYhä himmeämmäksi takkatuli hiipyy ja yhä kauppaneuvos pauhaa. Isännän\ntäytyy jo kohteliaisuuden vuoksi häntä jollakin sanalla auttaa. Siinä\nlomassa hänen ajatuksensa siirtyvät uuteen näkökulmaan.\n\nKun Suomen talonpojat ennen muinoin suorittivat asevelvollisuutta\nvaltakunnan ja kuninkaan hyväksi, astuivat he palvelukseen itse joko\njalkaisin tahi hevosella. He voivat lähettää edusmiehekseen myös\naikamiespoikansa tahi renkinsä, jos sellaisena sattui olemaan nuori\nasekelpoinen mies. Eikö suomalainen talo vielä nytkin voinut lähettää\nisäntänsä edustajaksi, maan juoksijamaineen puolustajaksi jotakin Pekka\nPälliä jonkun Yrjö Niemelän asemesta, varsinkin jos tällä miehellä oli\nparemmat edellytykset kuin hänen isännällänsä, joka sen korvaukseksi\nkunnollisesti valmentaisi hänet. Tästä vaihdoksesta ei missään\ntapauksessa koituisi vahinkoa sijaismiehelle itselleen, arvaamatonta\nkunniaa siitä voisi koitua hänelle, talolle ja koko maalle. Päätetty\nasia: Pekka Pälli juoksee maratoonin edustaen maata, taloa ja isäntää\nkahden vuoden kuluttua Suomen olympiakilpailuissa!\n\nEräänä iltana takkavalkean palaessa puhutaan toisesta ajankohtaisesta\npäivänkysymyksestä; yhteistoiminnasta ja yksityisyritteliäisyydestä.\nKauppaneuvos luonnollisesti on äreä yksityisyritteliäisyyden mies,\ntalon isäntä taas edustaa maaseudun käytännöllistä osuustoimintaa ja\nkatsoo itsensä velvoitetuksi myös teoriassa sitä puolustamaan niissä\npuitteissa kuin isännän kohteliaisuus kunnioitettua vierasta kohtaan\nvaatii.\n\n— Mikä on tässä maassa ja maailmassa rakentanut talot, tehtaat ja\nsuurimmat kauppaliikkeet. Mikä on pannut voimalaitokset pyörimään,\ntyön luistamaan, rahan kiertämään? Mikä on merien takaa, metsien\nkätköistä ja maan syvyyksistä vetänyt esiin niin kullan kuin kuonan?\nMikä on perustanut monimiljoonaiset säätiöt tieteen, taiteen,\nhyväntekeväisyyden ja elinkeinoelämän edistämiseksi?\n\n— Minunko noihin kysymyksiin pitäisi vastata?\n\n— Ei tarvitse. Voin sen tehdä itse ja silmää räpäyttämätta: Se on\nyksityisyritteliäisyys!\n\n— Onko minulla nyt puheenvuoro?\n\n— On. Isäntä on omassa talossaan kuin ministeri parlamentissa. Hänellä\non aina puheenvuoro.\n\n— Kuka tässä maassa on rakentanut tiet, sillat, kirkot, koulut...\n\n— Kunta ja valtio verorahoilla ja muilla yksityisyritteliäisyyden\nkeräämillä pääomilla.\n\n— Kunta ja valtio ovat suurimpia yhteisöjä, mutta jättäkäämme\nheidät sivuun, jos niin haluatte. Kuka on rakentanut yksinäisen\nmaanviljelijän avuksi meijerit, osuuskassat, osuuskaupat ja monet\npienemmät ja suuremmat yhteistä hyvää edistävät laitokset, joita\nilman Suomen maaseutu olisi kuin veretön ruumis? Minkä avulla Suomen\nmaa- ja karjatalous on kehitetty nyt jo lähes koko maata tyydyttävään\nomavaraisuuteen ja tasaveroiseen laatukilpailuun yhä kiristyvillä\nmaailman markkinoilla? Kuka on antanut tähän voiman, voimakeinot sekä\nyksityisyritteliäisyyteen perustuvan kilpailuhengen?\n\n— Minunko pitäisi antaa vastaus noihin kysymyksiin?\n\n— Voisitte helposti antaa sen, koska julkisen toimintanne perusteella\nolette maan edustavimpia yhteistoiminnan miehiä.\n\n— Älä poika yritä muiluttaa minua, vaikka oletkin isäntä talossasi.\n\n— Ettekö ole Paperitalo O/Y:n osakas ja toimeenpaneva johtaja? Kuinka\nmonta kymmentä, ehkä sataa muuta osakasta siinäkin yhtymässä lienee?\n\n— Myönnetään, sinä tietoviisas, mutta jos tuolla tavalla sanaa selität,\net löydä tästä maasta yhtään puhdasta yksityisyrittäjää.\n\nKauppaneuvoksen kylpyviitan helma piirsi laajan ympyrän, talon isännän,\nentisen Paperitalo O/Y:n juoksupojan kureileva katse seurasi sen mukana.\n\n— Vaikea niitä onkin löytää vähänkään huomattavimpien kansalaisten\njoukosta. Kaikki tehtaat ovat yhtymiä, vieläpä keskenään\ntrustiutuneita yhtymiä, kaikki vähänkin huomattavat pitäjäkaupat ovat\nyhtiöitä, puhumattakaan tukkukaupoista, joissa O/Y, A/B liitteellä\nmerkitsemätöntä nimeä ei liene näkynyt vuosikymmeniin. Enpä takaa,\njääkö puhtaaksi yksityisyrittäjäksi lopulta muuta kuin yhteinen\nhyvä ystävämme kauppias Lehtinen, joka eli ja kuoli auttamattomana\noptimistina aatteensa puolesta.\n\n— Koiranleuka! Luuletko, että pidän sinua niin tyhmänä kuin\ntällä sanaselitykselläsi koetat minulle uskottaa. Katsos, näillä\nmainitsemillasi yhteisöillä ja yhteisöillä on pieni periaatteellinen\neroavaisuus, poikaseni.\n\n— Onkohan se meidän vahingoksemme, jos nyt koetan olla niin totinen\nkuin toivotte.\n\n— Moralisoivassa teoriassa ei, käytännössä kyllä. Te sanotte: Rakasta\nlähimmäistäsi niin kuin itseäsi se on lain suurin käsky ja myös\nosuustoiminta-aatteen jalo ja korkein toimintaohje. Me sanomme taikka\noikeastaan emme sano sitä, vaan toimimme niinkuin sanoisimme: Rakasta\nitseäsi! Lähimmäisesi tehköön samoin! Ellei hän pysty tasaveroiseen\nkilpailuun kanssasi, niin se ei ole sinun syysi, vaan hänen omansa.\n\n— Mutta kuitenkin te, jos teille oikein hyvin käy, ennen viimeistä\nhyvästijättöänne pysähdytte odottamaan, jopa antipaloilla armahtelemaan\nmatkan varrella väsähtäneitä lähimmäisiänne.\n\n— Se on asia erikseen.\n\n— Sanokaapa, miksi te niin teette?\n\n— Tietysti oman sielumme pelastamiseksi ja maallisen maineemme\nvakiinnuttamiseksi. Tarvitseeko sinulle näin yksinkertaista asiaa\nselvittää.\n\n— Vastaan tuohon kuin kauppaneuvos äsken: Luuletteko, että pidän teitä\nniin yksinkertaisena kuin tällä selityksellänne koetatte minulle\nuskottaa?\n\nKauppaneuvos räjähti nauramaan, potkiskeli hetken lahkeitaan ja riensi\nhiilihangolla uunin pesää kohentamaan.\n\n— Jos luulet, että vihaan osuustoimintaasi, niin erehdyt, poikaseni.\nParempaa miehen kohentajaa ei ole kuin kunnollinen vastustaja, vaikka\nitsepä tuon asian parhaiten tietänet. Osuustoiminta on kunnioitettavana\nvastustajana karsinut yksityisyritteliäisyyden vakkasesta jo monta\nmätämunaa ja tehköön sitä vastakin. Yksityisyrittäjienkin joukossa\non aina tyhjäntoimittajia, häkäpäitä, jotka vanhempiensa perinnön,\nnaimaonnen tahi arpaonnen avulla yrittävät päästä seulaan. Kilpailu\nkaristaa ne, kuten tuuli akanat, sitä tarkemmin, mitä ankarampi se on.\n\nKauppaneuvos hakkaa säkenöivää kekälettä, niinkuin siitäkin olisi\nkaristettava akanat. Nähtävästi se on akana koko kekäle, pian häviää\nhänen käsistään.\n\n— Olisi minulla sivusta tarkkailijana sana sanottavana myös sinun\nyhteistoimintasi akanoista, mutta enpä tiedä, viitsinkö sanoa, jos se\nkoituu itseni ja edustamani suunnan kaulavilloiksi.\n\n— Mitä tarkoitatte?\n\n— Jospa kehityt joukossasi hakamieheksi ja panet suursiivouksen toimeen.\n\n— Sen puolesta sanokaa huoletta, Yrjö naurahteli.\n\n— Otitte aatteenne viinan voimalla ajettavaksi. Se ei ole hyvä merkki.\n\n— Osuustoiminta on palveleva liike, joka...\n\n— Älä sumuta. En ole raittiusmies, moralisti sitäkin vähemmin. Sanon\nmuuten vain: Palvelus on palvelus, mutta aate on aate. Kun te niissä\nelojuhlissanne, tai miksi te niitä nimitätte, vitivalkoisen aatteen\nnimessä vyörytte eteenpäin kuin tunturivirta, nousette ylöspäin kuin\nkeväinen mahla ja sitten heti aatteen innoittama nuori polvi matkassanne\nriennätte viinaravintolaan, jonka kyltissä koreasti maalatun nimen\nperässä luetaan nuo korkean aatteen tunnusmerkit i.l. tahi r.l.,\nniin näen siinä jotakin hullunkurista, enteellistä, tekisi mieleni\nvaroittaa. Kun tämä tapahtuu tuoreessa puussa, niin mitä tapahtuu\nkuivassa? Minä kysyn vain.\n\n— Onko jalompaa, että yksityisyritteliäisyys tätä samaa liikettä\nharjoittaa?\n\n— On. Meidän toimiohjeemme on: Rakasta itseäsi, lähimmäinen tehköön\nsamoin. Emmekä me sitä huuda.\n\nRaittiuskysymyksestä ja juomatavoista puhutaan lisää Huhtakankaan\nkeskentekoisella urheilukentällä jonka ympärillä Romulus ja Remus\najavat kaukaista piiriänsä kiertävää russakkojänistä. Vaihtelun vuoksi\novat osat vaihtuneet. Isäntä väittää ja todistelee, että alkoholi tekee\nkansamme keskuudessa suurempaa tuhoa kuin tuberkuloosi, suunnattomista\naineellisista menetyksistä puhumattakaan. Tähän kauppaneuvos vastailee,\nettei alkoholi mitään tuhoja tee, enempää kuin kirves, pyssy tahi\nkantopommi. Ne kaikki ovat tahdottomia välikappaleita, jotka tekevät\nihmiselle hyvää tahi pahaa riippuen siitä, miten niitä käytetään ja\nkäsitellään. Ja mitä hengen menetykseen tulee, niin siitä jokainen\nkerran selviää tavalla tahi toisella, sivustakatsojan silmällä nähtynä\nmonta kertaa hyvin ajattelemattomalla tavalla. Eräänä aamuna jokin\nviikko sitten oli lehdissä uutinen, jossa kerrottiin, miten kolme\nnuorta uimataidotonta miestä hukkui tyyneen veteen kymmenen sylen\netäisyydellä rannasta. Viisi, samoin uimataidotonta miestä katseli\näärellä voimatta pelastaa ainoatakaan heistä. Tuhansien järvien maassa\nnoin tuhat ihmistä vuodessa kuolee täysin vaarattomaan virkistävään\nveteen, jossa ei ole tippaakaan alkoholia. Mutta päivän ikäinen\nviidenkymmenen sylen päähän rannasta heitetty koiranpentu kyllä ui\nmaalle. Kohtalaisella järjellä varustettu yhdeksänvuotias koulutyttö\nsuorittaa uimakandidaatin, kelluu, sukeltaa, ui täysissä vaatteissaan,\npyörii ilokseen syvässä vedessä miten päin vain. Miksi ei kaikille\nihmisen taimille jo lapsuusiässä opeteta oikeata liikkumisen taitoa\nvedessä ja maalla?\n\nHe seurasivat hetken aikaa äänettöminä koirien haukkua, jota tuskin\nkuului kaukaisempien mäkien takaa.\n\n— Se eteni kauas, totesi Yrjö naurahtaen.\n\n— Aikoinaan se sieltä palaa, ole huoletta.\n\n— En tarkoittanut jänistä, naurahti Yrjö.\n\n— En minäkään, myönsi kauppaneuvos ja sihtaili hanattoman haulikkonsa\nkiiltävää uraa pitkin.\n\n— Onko teidän mielestänne väkijuomien käyttötilanne maassa nyt\nsellainen, ettei siinä ole toivomisen varaa?\n\n— Eikö helvetissä! Ei sinnepäinkään, ei edes yhteistoimintaväen\nrintamalla, sanoinhan sen jo sinulle eilen.\n\n— Antakaamme siis viinan virrata!\n\n— No mikäpä tässä auttaa! Vanha suomalainen juoppo on eräänlainen\nitsemurhakandidaatti. Jos riistät häneltä pyssyn, etsii hän nuoran.\nJos tämänkin onnistut häneltä houkuttelemaan, karkaa hän käsistäsi\nkaivoon ja pilaa ikuisiksi ajoiksi talon vedenottopaikan. Antakaamme\nhänen juoda kihnutella valtion viinaa, kunniallisena kansalaisena\nkunnialliseen kuolemaansa asti, ja viimeisellä hetkellään hän\nkyynelsilmin kiittää tätä yhteiskuntaa, joka hänelle on valmistanut\nnäin pitkäaikaisen ja autuaallisen eron.\n\n— Te olette kyynillinen herra tänään.\n\n— En minä vielä ole, mutta kohta, ellei tuo rusakko pian käänny.\n\nKuunneltiin. Jäniksen kääntymyksestä ei ollut vielä mitään tietoa.\nKauppaneuvoksessa se sitävastoin tapahtui rutosti. Hän otti päästään\nviheriäisen metsästyslakkinsa, katsoi kasvattipoikaansa tutkivasti\nteräksen harmailla silmillänsä, niinkuin kerran ennenkin jo oli\nkatsonut, kun muutamalla sanalla syvästi ja kauan vaikuttavaa oli\nhänelle sanonut.\n\n— Vie päätökseen tällä kentällä aloittamasi työ. Opeta elävän\nesimerkkisi voimalla nuorisolle oikean liikkumisen taitoa maalla\nja vedessä, että se toimiessaan kasvaisi luontonsa ja kuolleitten\nvälikappaleiden orjuudesta niiden herruuteen. Silloin väkijuomakysymys\non loppuun käsitelty tässä maassa.\n\nHän vei käden korvalleen ja seurasi koiriensa haukkua.\n\n— Nyt se kääntyi ja palaa! Pian passiin!\n\nHän juoksi tömistäen kentän ylitse sopivaksi katsomalleen paikalle.\nYrjö käveli rinnepolkua kotiin päin.\n\nPäätökseen oli saatava keskeneräinen työ, kenttä valmiiksi ja pojat\njuoksemaan. Ja Pällin Pekka maratoonia harjoittamaan! Pekka juoksee\nmatkan siinä kuin kuka hyvänsä, vaikkei hänellä olekaan kulmahampaita.\n\nHänen ohitseen vötkähti otus, joka myös juoksi erinomaisesti, vaikka\nkulmahampaita puuttui. Toinen kierros oli alkamassa, Romulus ja Remus\nolivat jääneet ties minne. Hän katseli ihastellen ruskean metsän pojan\nkeveästi pomppivaa menoa.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nPällin Pekka oli kova pala paremmankin miehen kypsennettäväksi. Mistä\nisäntä oli saanut päähänsä noin hassun ajatuksen? Minäkö juoksijaksi,\ntällainen kolhittu, monta kertaa puukotettu kulkujätkä, rumakin\nsitäpaitsi, niin ruma että Lihtamon äijä ja Posion poliisi pelkästään\nsen vuoksi ottivat kiinni.\n\n— Eivät he sen vuoksi sinua pidättäneet, vaan palkinnoksi luvatun\ntuhatmarkkasen.\n\n— Joka lopultakin jäi heiltä saamatta, Pekka naurahti jurosti.\n\n— Menehän ja katso naamaasi tuolta eteisen peilistä.\n\nPekka nousi ja meni, ihme ja kumma.\n\n— No, miltä näyttää?\n\n— Vivahtaa kai se vähän enemmän ihmiseen kuin muuhun luontokappaleeseen.\n\n— Vai vähän! Minun mielestäni se on juuri sellainen naama, joka\nparhaiten sopii kymmenien valo- ja elokuvakameroiden ikuistettavaksi\nvoittajaseppeleen kehystämässä päänupissa.\n\n— Jaa, mutta tietääkös isäntä, se on työn ja tuskan takana semmoinen\nkehittyminen.\n\n— Ehdottaisinko tätä tehtävää sinulle, ellen sitä tietäisi. Mitä sinä\ntähän saakka ilman työtä olet saanut, mitä ankarimmalla työlläsikään?\n\n— Läpiä päähäni.\n\n— Kumpaankin päähäsi. Mutta nyt sinä itse pistät pääsi kunnian läpeen\nmaailman parhaitten edellä.\n\n— Kyllä siihen reikään pään pistäjiä on enemmän kuin mahtuukaan.\n\nNäin he ottelivat työmailla levähdellessänsä. Sitten isännältä loppui\ntämäkin ilo, Pekka ei vastannut, jurmotteli vain. Mutta aate oli\ntakiaisen tapaan tarttunut häneen, eikä hän päässyt siitä. Sanaa\npuhumatta hän toisinaan juoksi metsään ja palasi vasta muutaman\ntunnin kuluttua puolimenehtyneenä takaisin. Kerran Yrjö tapasi hänet\nkirjastostaan olympialaisteosta tutkimasta. Pekka säikähti, milteipä\nkuohahti sulki kirjan ja riensi ulos. Yrjö käsitti hyvin, ettei\ntuollaisen umpimielisyyden jatkuessa asiasta koituisi muuta kuin\nmiehen tavanmukainen kohtaloromahdus, ennemmin tahi myöhemmin. Muita\nmenetelmiä oli keksittävä.\n\nOli syyspuoli jo. He ajoivat kauroja kuivatusriiheen. Säkin suuta\nkiinni sitoessaan Pekka yhtäkkiä kysäisi:\n\n— Tuliko isännälle ennen juoksua harjoittaessaan koskaan eteen pimeätä\npaikkaa?\n\n— Minkälaista pimeätä paikkaa?\n\n— Ihan niinkuin sanoin, ettei näe kyynärän vertaa eteensä eikä saa yhtä\naskelta, vaikka paikalle nikahtuisi.\n\n— En muista tokko juuri noin pimeää, vaikka vähän saman tapaista,\nisäntä naurahteli.\n\n— Mitä isäntä silloin teki?\n\n— Heitin selälleni kanervikkoon ja makailin niin kauan, että maailma\njälleen vaikeni.\n\n— Kas, etten minä tuota keksinyt!\n\n— No, mitä Pekka pimeän kohdan eteen tullessa teki?\n\n— Konttasin polvillani niin pitkälle kuin pääsin, mutta ei siinä matka\npaljoakaan edistynyt.\n\n— Ei se edisty. Eihän maratonjuoksija sillä tavalla saa harjoitella.\n\nSidellään jälleen äänettömästi säkin suita, tuodaan ja viedään\nkaurakuormia. Isäntä aloittaa. Hän kertoilee voittoisimman\njuoksukesänsä kevätharjoituksista. Kaikkein kauneimpina aurinkoisina\naamuina hän lähti ja Lampelan pystykorvainen Ratto-koira seurasi\nuskollisesti mukana. Kimmoisimpia nummipolkuja, katajikkoja,\nniittyrantoja pitkin juoksenneltiin. Pitkiä matkoja, lyhyitä\npyrähdyksiä tuimasti kirien kilvoiteltiin. Mutta milloin silmissä alkoi\nhämärtää, niin silloin käännettiin tallukat taivasta kohti. Siinä\nsätkyteltiin aurinkoa vasten perhoja kiikaroiden, metsän tohinaa ja\nkevätlintujen laulua kuunnellen. Milloinkaan ei harjoituksissa eipä\nedes kireimmässä kilpailussa juoksija saa juosta sieluansa pimeäksi\neikä mehuansa kuiviin.\n\nPekka on kuunnellut kertaakaan keskeyttämättä, sitonut säkkejä ja\nvilautellut tapansa mukaisesti alta kulmien. Yllättäen hän vuorostaan\nsanoa paukuttaa:\n\n— Jos isäntä rupeaa harjoittamaan maratoonia, niin minä rupean\nkoiraksi, en hauku enkä murise, vaikka ajettaisiin neljän penikulman\ntaipaleelle keskellä yötä.\n\n— Vai sillä tavalla. Isäntä miettii, ennen kuin vastaa. Ehdotus\nlienee tosimielessä tehty, joten sitä sopii huolellisesti harkita.\nMiksi ei isäntä voisi ryhtyä harjoittamaan maratoonia ja ottaa Pekkaa\nkoirakseen. Oikeastaan Pekan ehdotus on riemullinen ja houkutteleva,\nihme, ettei se ollut juolahtanut hänen itsensä mieleen. Entä jos\nmolemmat pantaisiin tuleen ja koira voittaisi isäntänsä? Tarkoitus joka\ntavallisessa olisi saavutettu. Eikä tässä ole enää liian pitkiä aikoja\nturhiin jahkailemisiin.\n\nNäin harkitsee myös Pekka omasta puolestansa kiirehtien.\n\n— Minä tarkoitan, mitä sanon, tietäähän isäntä sen!\n\n— Tiedän hyvin! Jos tahdot, niin yrittäkäämme. Ei sinun tarvitse lähteä\nharjoituksiin, milloin olet haluton.\n\nSiitä päivästä aloitetaan harjoitukset. Pekka pitää sanansa\ntunnontarkasti. Tosin hän ei aluksi ymmärrä, mitä merkitsevät erilaiset\nruumiin pyöritykset, hyppimiset ja myllerrykset aamuin illoin. Isäntä\noli sanonut niiden kuuluvan harjoitusohjelmaan. Siksi ne on tehtävä\nperinpohjaisesti määrälukuihin saakka, mieluummin yli kuin vaille.\nIsäntä on vakuuttanut, että kotivoimistelu on tarpeellista, se\nnorjistaa jäsenet. Kangistaa se aluksi niin, ettei mies aamuisin tahdo\nrappusista alas päästä, mutta kun kärsivällisesti jatketaan muutama\nviikko, ei Pekka jättäisi verryttelyvoimisteluansa enää pienestä\nmaksustakaan.\n\nEnimmän häntä aluksi kummastuttaa, kun ulkona ei harjoitella täyttä\nmatkaa, tuskin mitään määrälleen mitattua matkaa. Usein ei juosta\nollenkaan, kävellään vain pitkin harppovin askelin suden vauhtia,\njoka koskisi luihin ja ytimiin, ellei aamuisin olisi niin monella\ntavalla hypelty ja hetkuteltu. Koskee se usein näinkin, niin herpaisee\nruumista, että miehen kärsivällisyys on tyystin loppumassa. Ellei tuo\nedellä harppova olisi oma isäntä, joka vuoden mittaan ei kertaakaan\nole tikulla silmään pistänyt, ei puolella sanan henkäisyllä mieltä\npahoittanut, niin, jos hän olisi joku toinen mies, joku niistä\nkymmenistä lihakärpäsistä, jotka... Ei viitsi ajatella loppuun, koska\nniin armottomasti herpaisee. Suolainen närästys nousee kurkkuun ja\ntuhannet tönkiäiset kaivavat sisälmyksissä naskalin terin ja ruosteisin\nrautanauloin. Jos tuo mies, tällaiseen ruumiin ja sielun vaivaan ajava\notus ei olisi oma isäntä, jolle on tullut hulluja luvanneeksi, niin\nPekka hypähtäisi ensimmäiselle maakivelle, hypähtäisi ja huudahtaisi:\nSe on nyt loppu! Vanha susi lähteköön sinun maratoonillesi! Tästä en\ninahda, vaikka tapettaisiin!\n\nPaljoa paremmin ei ole itse vaivatun ja toista vaivaan ajavan isännän\nasiat. Sudenjuoksu raskailla metsätaipaleilla ei ole leikintekoa\nhänellekään. Liian monta vuotta on päässyt väliin. Kaikki jäsenet,\nsydän ja keuhkot tuntuvat kuin teräslankaiseen verkkopussiin\nsullotuilta. Se vapauttava, juoksijan sisimpään kätketty riemullinen\ntunne, joka ennen aina hiestymisen irroittamana joustavan vieterin\ntavoin esiin kimmahti, ei ole enää löydettävissä. Sekin on vangittu\ntuon sielua ja ruumista puristavan teräslankaverkon sisään. Vanhat\nurheilijat eivät turhaan valittaneet, miten kuntoutuminen jokaisena\nuutena keväänä oli heille entistä suuremman vaivan takainen työ.\n\n»Työ ei ole vaivaa», muistaa Yrjö viisaan maanviljelijän sanoneen.\nVanha, alati nuorekas Paukkula on tämän saman ajatuksen omilla\nsanoillansa julkilausunut ja elämässään loistavalla tavalla todistanut.\nKuinka urheilu ja sen harjoitus, sen kunniakkaimpiin edustustehtäviin\npyrkimys ja siinä mielessä valmentautuminen voisi olla vaivaa? Työtä se\non, ankaraa ehkä toivottomalta tuntuvaa, mutta sitä on tehtävä, koska\nei voi olla tekemättä. Käyttämättömyyttään kangistuneen vieterin pää\nteräslankaverkon sisältä on kiskottava esiin.\n\nHellittämättömästä etsinnästä huolimatta ei se alkuaikoina löydy\nharjoitusmatkojen sudentaipaleilla. Vasta jälkeenpäin se itsestään\npulpahtaa, miellyttävänä tuntemuksena lämpimän saunan lavoilla tahi\nsisällä Elsan ja lasten parissa. Tällaisina hetkinä mies tuntee, miten\njännitys laukeaa, syvästi lämmennyt veri läikkyy taistelutehtäviä\nvaatien, ahdistuksen teräslangat katkeilevat kuin hämähäkin seitit.\nKilpailija ja valmentaja taistelevat hänessä vuoroin häviten ja\nvoittaen. Saattaa käydä niinkin, että molemmat voittavat. Kuinka se on\nmahdollista?\n\nPekka Pälli, hyvillä luonnonlahjoilla varustettu, mutta omaan\norpouteensa jähmettynyt maailmankulkija irtautuu raskaan\nharjoittelumatkan jälkeisinä virkistyksen hetkinä toisella tavalla.\nIsäntä itse, suurjuoksijako tuossa hiessäpäin leipoo ja vatkaa\ntuntemattoman kulkurimiehen puukolla kupattuja pakaroita? Jos\njaloillansa survoisi, niin sen vielä ymmärtäisi: Reenaa itseänsä,\nhyväkäs, vaihteen vuoksi tuollakin tavalla! Että tuollaiseen vaivaan\nkäsillänsä! Maratoonari ei tarvitse käsiänsä! Mitä keveämmät kädet\nsitä keveämmät kantaa, vaikka olisivat kuin oravan etukäpälät. Mutta\nnyt hän hakkaa, leipottaa turhan vuoksi, omaksi vahingokseen kuin\nmikäkin sirkusatleetti. On pyytänyt sanomaan sinuksi ja Yrjöksi!\nSiitä kylläkään ei asiaa murene. Isännäksi isäntää on sanottava kuten\nukkoherraa ukkoherraksi, ei teiksi, koska yhdessä ei kahta ole, eikä\nsinuksi, koska kulkumiehen myös täytyy tuntea oma arvonsa ja kunniansa.\n\nJa mitä tekee talon emäntä? Syöttelee, juottelee ja vaatteet silittää.\nItse makuutilatkin rakentaa ja kohentelee kahdella puhtaalla lakanalla\nkuin omalle pojalleen, kulkujätkälle, piru vieköön! Tämän naisen\njokapäiväinen ehtymätön ystävällisyys vuotaa loppumattomasti hänen\nsormistansa, se loistaa hänen silmistänsä kuin rasva ja hunaja, kuin\nkesäisen mesikukan tuoksu, Luoja nähköön!\n\nSe käy Pekka Pällin maailman murjomalle kulkumiehelle ymmärryksen yli,\nja vielä vaikeammin käsitettäväksi nykyisyys käy kurjan entisyyden\nvalossa. Kuka hänelle ennen on tarjonnut muuta kuin pistäviä kyitä ja\nkaluttuja luita, irvokasta ihmisen lihaa kymmenkertaisesta hinnasta?\nRyöstetty, varastettu, potkittu, puukotettu hänet on henkihieveriin.\nKaivautuu siinä esiin kymmeniä kertoja katkerasti nieleskelty muisto\nmyös sydänmaan orpopojan varhaisemmista vuosista. Huutolaiseksi on\nmyyty täysi orpo, kahdeksanvuotias heikkoverinen isomahainen rellukka.\nKeittoa annettiin, milloin toisilta jäi. Vaateriepua, jalkinerajaa\nsai, jos itse ullakon lumppukasoista löysi. Talon karjasta huutolaisen\nkuitenkin piti huolehtia kevään lumirämpsyissä ja syksyn kylmissä\nkaatosateissa. Eräänä keväänä istui hän porisevan ojapuron rannalla\nja veisteli tylsällä puukollaan leikkikalua. Monena päivänä hän oli\nsitä nakertanut, pientä vesiratasta, pari kehnosti tupottua haavaakin\nhänellä oli jo sen vuoksi sormessa. Silloin tuli aikuinen mies,\ntempaisi leikkikalun pienen poloisen kädestä: Mitä siinä nakertelet,\nhuutolainen! Katso lehmiä, siinä sinun työsi! Armoton mies kiskoi\nvesirattaasta siivet, kuin elävältä linnulta siivet, karkeasti nauraen\nheitti koko tekeleen metsään... Täällä minua tällä tavalla... Juoskoon\nisäntä vaikka metsäkarjun pesään, niin perässä juoksen!\n\nTaas juostaan metsäpolkuja, suurten sammalmättäitten, kivien,\nkatajapensaitten, ketun ja metsäkarjun pesien ylitse. Tulee talvi,\njolloin ei voi juosta. Tällöin hiihdetään. Tasaisilla pakkasen\njäähdyttämillä niittymailla sitä voidaan tehdä jo mainiosti viikkoja\nennen joulua. Hiihto kehittää jalkoja ja keuhkoja milteipä yhtä hyvin\nkuin juoksu. Sitäpaitsi hiihto on paljon hupaisempaa. Se katkoo\nteräslankaverkkoja ja irroittelee vietereitä, jotka lähes puolivuotisen\nharjoituskauden jälkeen jo muutenkin lienevät irtautumassa.\n\nPekka syöksähtelee jo yhtä usein edellä kuin perässä. Hän on\nhirmuinen mies, armottomampi kuin Lampelan koira, joka tuokion\nporhallettuaan aina sentään pysähtyi taakseen katsomaan ja\nkilpailijaansa odottelemaan. Yhden, kaikkein tärkeimmän isännän antaman\nharjoitusohjeen hän on painanut tarkoin mieleensä ja sovittelee sitä\njoka päivä käytäntöön joustavalla kekseliäisyydellä. Yksikään juoksu-\nja hiihtomatka ei muodostu heille ikäväksi vanhan kertaamiseksi, joka\nkerta he keksivät jotakin uutta. Pekka on kekseliäämpi kuin isäntä. Hän\nmahtanee miettiä harjoitustehtäviänsä päivin ja öin. On myönnettävä,\nettä hänellä näihin asioihin on enemmän aikaa kuin isännällä, jolla\ntalonsa hoitamisessa ja monissa kunnallisissa tehtävissään on monta\nmuuta mietittävää.\n\nPekan päähänpistoja on esimerkiksi sauvoitta hiihtäminen, josta talven\nkuluessa pitkin pitäjää puhutaan, nauretaan monin paikoin. Pekka on\naina ollut sitä mieltä, ettei kestävyysjuoksija tarvitse käsiänsä muuta\nkuin nenänsä pyyhkimiseen ja housujensa kohentamiseen. Miksi siis\nturhan vuoksi vaivata käsiänsä? Kun et hiihtäessä vaivaa käsiäsi, niin\njalat vaivaantuvat ja saavat harjoitusta sitä enemmän. Eikö se ole\nkoko harjoitushiihdon tarkoitus? Isäntä ei voi tätä tosiasiaa kumota,\nvaikka haluaisikin. Ja niin asian luonnosta johdutaan siihen, että\nharjoitusretket, kaikki talviset hiihdot suoritetaan sauvoitta. Aluksi\nse on outoa ja vaikeaa, myöhemmin helppoa ja hupaisaa. Kevätpuolen\nkarheutuvilla hangilla eivät harjaantumattomat hiihtäjät pysy heidän\nmatkassaan sauvoineenkaan. Milloin joku nauraja sattuu olemaan näiden\nmiesten joukossa, vaihtuu hänen naurunsa sanattomaksi ällistykseksi.\n\nMyös kirkolla pidettäviin kokouksiinsa isäntä tästä lähtien kulkee\nsauvoitta hiihtäen. Pekka saattelee hänet puolimatkaan, rientää\niltaisin puolimatkaan vastaan, kun isäntä puhelimitse on ilmoittanut\nkokouksen päättymisestä. Näiltäkään matkoilta ei mielenkiintoa puutu.\nToisinaan pyryttää tahi sataa räntää, joskus on kuutamo ja kireä\npakkanen. Jo kysymys siitä, kumpi voittaa, kumpi ehtii ylittämään\narvioidun puolimatkan rajaviivan, on heille jatkuvan mielenkiinnon\naihe. Kun joudutaan yhteen, hiihdellään tasaisemmin, niin kovaa vauhtia\nsentään, että hiki säilyy, mutta parin kolmen kilometrin mittainen\nkiritaival pyyhkitään edeltäjää vaihtaen, avomaastossa rinnakkain\nhuhkien, niinkuin itse pääjehu kannoilla ajaisi punainen hiilihanko\nsauvana kädessä.\n\nKotona odottaa sauna, jonka Pekka on lämmittänyt. Hän tekee\nsen milteipä joka ilta hikipesun ja hieronnan vuoksi. Samalla\nluonnollisesti kylvetäänkin. Erään kokouspäivän iltana odottelee\nisäntää saunassa Pekan järjestämä hupaisa yllätys. Pekka on kierittänyt\nsinne puutarhan kastelutynnyrin ja täyttänyt sen lämpimällä vedellä.\nSiihen on lisättävä vielä saavillinen kiehuvaa vettä, ennenkuin\nsaadaan niin kuumaa vettä kuin japanilaiset kylvyssään käyttävät.\nPekka on lukenut eräästä kirjasta, että japanilaiset kylpevät\nsäännöllisesti tynnyrissä, hyvin kuumassa vedessä. Se on varmasti\nhyvä keksintö, minkä voi jo päätellä siitäkin, että japanilaiset\nvoittivat maratoonin Berliinin olympialaisissa. He kokeilevat heti\nsitä ja myöntävät keksinnön oivalliseksi. Mutta Pekka ei olisi Pekka,\nellei hän vielä parantaisi japanilaisten keksintöä. Hän kerää ja\nsekoittelee kylpytynnyriinsä erilaisia yrttejä: apilan lehtiä ja\nkukkia, pajunkissoja ja katajanoksia. Jokainen sekoitus on edellistä\ntehoisampi: kylpijän hengitys on väljentynyt, jalat keventyneet.\nKaikkein tehoisimman tynnyrikylvyn Pekka valmistaa keväällä uusista,\nvoimallisista suon yrteistä: kukkivista pursuista, heilimöivistä\nluipuista ja vaivaiskoivun oksista, joiden kääpiömäiset lehtisilmut\novat juuri avautuneet. Tästä kylvystä noustessa tuntuu kuin raajojen\ntilalla olisi kaksi paria lenninsiipiä, väittää Pekka itse.\n\nKevätpuolella ennen jäiden lähtöä sauvattoman hiihdon juoksuksi\nvaihtuessa tekee Pekka eräänä päivänä taas uuden keksinnön. Isäntä\nneuvoissaan ja vanhat kuuluisat kestävyysjuoksijat kirjoituksissaan\novat usein tuoneet esille, että maratonjuoksijan on pysyttäydyttävä\nmahdollisimman lähellä maata. Hän on kilometrien nielijä, ei pomppija,\naskel on harjoitettava voimia säästäväksi ja aina eteenpäin vetäväksi.\nOllaan takametsässä heinäriukuja kaatamassa, tulo- ja menomatka,\nkuusi seitsemän kilometriä juostaan aamuin illoin. Pekka ehdottaa,\nettä juostaisiin kotimatka riuku olkapäällä. Tällöin jalka varmemmin\npysyy maassa ja askel ehkä tulee vetävämmäksi. Johtopäivistä on\npitkin kevättä vuoroiteltu. Pekan päivä on tänään. Hän nostaa riu'un\nolkapäälleen ja lähtee juoksemaan. Isännän on noudatettava hänen\nesimerkkiänsä. Perä perää miehet juoksevat polkutietä tavallista\npitemmin välimatkoin. Pekka ei vilkaise kertaakaan taakseen, vaihtaa\nvain riukua olkapäältä toiselle ja isäntä seuraa tässäkin hänen\nesimerkkiään. Tuoreiden riukujen päät hetkuvat ja jalka pysyy\nmaassa, sitä varmemmin, mitä lähemmäksi kotia päästään. Yhdistetty\nvirkistyslääke, suomalainen sauna ja japanilainen tynnyrikylpy, maistuu\nheille tämän säästäväisyysharjoituksen jälkeen paremmalta kuin koskaan\naikaisemmin.\n\nKevään pyhäaamuisilla harjoitusmatkoilla tehdään laajoja kierroksia\nlähiympäristöön. Näiden vaihtelevien matkojen yhteiseksi etappikohdaksi\njoutuu naapurikylän koulu, jossa paluumatkalla pistäydytään hiukan\nlevähtämässä ja hörppäisemässä milloin mitäkin. Vesirinkelit eivät\ntässä talossa ole enää muodissa, niiden tilalle on tullut pyöreitä\nvehnäpullia, hunajakakkuja ja pikkuleivonnaisia. On tapahtunut se,\nmikä tositarpeen vaatima oli: avunlisäys koulussa ja yksinäisen miehen\nelämässä, keittiössä täydellinen vallankumous.\n\nKahdenkeskisessä keskustelussa on Yrjö uskonut opettajalle, mikä\nosuus hänellä näissä Niemelän miesten harjoituksissa ja Helsingin\nolympialaisten maratoonin valmistelluissa on, mukana elävän ja\neläytyvän treenarin osa. Samoin on Pekka Pälli kahdenkeskisessä\nluottamuksellisessa keskustelussa uskonut opettajalle oman osuutensa.\nIsännän seurana hän vain, isännän koirana, jos niin tahtoo sanoa.\nEdellisellä kerralla hänellä kuului olleen nelijalkainen. Opettaja\non ymmällä, kun ei tiedä, kumpaako uskoa, vai uskoako kumpaakaan.\nKummaltakaan sen enempää tiedustelematta tai ristikuulustelematta hän\nviisaana miehenä harkitsee asian sillä tavalla, että he molemmat ovat\noikeassa ja että heitä kumpaakin on vakavalla naamalla uskottava.\n\nKun koulun rouvan tarjoamat virkistykset on nautittu ja tarpeeksi\nlevähdetty, lähdetään jatkamaan harjoituksia, opettaja kolmantena,\nmilloin miehillä on kotiin matka. Parin, kolmen kilometrin\nkiritaipaleella Niemelän maratoonarit saavat hänestä arvoistansa\nseuraa. Tavallisesti päädytään Huhtakankaan urheilukentälle, jonka\nkimmoisalla, joskin vielä pahasti pölyävällä juoksuradalla pannaan\nluokkarajat selviksi.\n\nKentästä on heille tullut yhteinen murheen ja ilon aihe. Iltamia on sen\nhyväksi pidetty, valtioapuakin jo muutama tuhat pyydetty ja saatu. Ne\neivät riitä, vielä tarvitaan tuhansia, jotka on tavalla tahi toisella\nlöydettävä olympiakesään mennessä. — Silloin kenttä vihitään! on\nopettaja sanonut. — Ennen vihkimistä se on tehtävä valmiiksi, on Pekka\nväittänyt! Isäntä ei ole sanonut ratkaisevaa sanaansa sinne eikä tänne.\nSitä enemmän hän on toiminut, vaikka siitäkään hän ei liene monta sanaa\nsanonut. Koko pitäjä tietää tämän, liiankin hyvin. Mutta Puttola puhuu\nkaksijalkaisten raviradasta, mahtanee paljon rohkeammin lasketella\nkaltaistensa seurassa.\n\nHe ovat joskus avopäin juosseet tai sauvoitta hiihdelleet myös\nPaukkulan pihamaan lävitse siitä huolimatta, ettei se satu kierrokseen,\nvaan liian paljon sen keskeen. Paukkula katselee räpyttelevin silmin\nnuorten miesten kintun huisketta, tarjoaa välipalaksi, mitä hänellä\non aina tarjottavana: viisaita ajatuksia ja paistikasperunoita. Maa\nkutsuu ja nuori veri vetää. Siinä ei Paukkulan mielestä ole mitään\nihmeteltävää, murheellisempaa olisi, ellei se kutsuisi eikä vetäisi.\nNuori naapuri on hyvässä vedossa, hyvässä vireessä on kumpikin poika!\nPaukkula hymyilee viisasta hymyään ja pehmittelee Pällin Pekkaa.\n\nHe ovat saman maakunnan miehiä, toinen etelän, toinen pohjoisen\npuolesta. Puheen sävyssä, sanan sutkauksissa, jopa ruumiin liikunnoissa\non samaheimoisuuteen vivahtavaa. Paukkula näkee, että poikaparka on\nelämässään monta kovaa kokenut. Hän on huomannut tämän heti ensi\nkatsannoissa. Ja nyt naapuri aikoo hänestä juoksijaa. Mikäpä siinä,\nainesta miehessä on vaikka lentäjäksi. Mainio asia vain, että naapuri\non osannut asettaa oikeat tähtäimet hänen eteensä. Toimen miehen tapaan\nhän on viisaasti viritellyt näitä pyydyksiänsä seutukunnan muillekin\nnuorille miehille, ja kasvavalle nuorisolle, jonka elämänkasvu ennen\nkaikkea kaipaa juuri tällaista vetoa. Kaiken tämän on Paukkula jo aika\npäiviä huomannut. Nyt hän käsittää, mikä naapurilla on tarkoituksena,\nvaikka oman maakunnan mies selittelee, että hän tässä ilman aikojaan\nravata rapsuttelee hyvän isännän ja hyvän juoksijan seurakoirana.\nPaukkula nykäisee Yrjön erikseen navetan puolella muka siemenmukuloita\nkatsomaan. Siellä hän ilmoittaa, että kentän lahjoitusten kirjaan saa\nhänen puolestansa merkitä 10.000 markkaa. Määrän voi nostaa kirkonkylän\nrahalaitoksesta huomispäivänä tahi myöhemmin.\n\nHiessään höyryävillä miehillä ei ole lupaa pitkiin levähdyksiin, eikä\nPaukkula myös salli naapurinsa ryhtyvän sen pitempiin sanaselityksiin,\ntavallinen hyvästijättöön tarjoutuva kädenpuristus riittää, jos sekään\non tarpeellista lähinaapurusten kesken. Hetkistä myöhemmin maratoonarit\nnuolaisevat Paukkulan matalan pellon aidan ylitse kotona odottavaa\njapanilaiskylpyä kohti. Isännällä on tänään johtovuoro.\n\nSeuraavana sunnuntaina johtaa Pekka. On pysähdytty loikoilemaan\nvihertävän niityn pienelle purolle, jossa isäntä muistaa jo ennenkin\nlevähtäneensä. Matkassa oli tällöin aikuisten mukana kaksi lasta,\nerottamatonta ystävystä. Toiselle rakennettiin puroon mylly, juuri\ntälle paikalle. Toinen liehui kuin perhonen etsiskellessään niityn\nkauneimpia kukkia myllärin lakin koristeeksi. Näin isäntä muistojaan\nkertoilee porisevaa puroa tarkastellen. Pekka makaa ruohistossa taivaan\npilvihattaroita kiikaroiden.\n\n— Ne olivat isännän poika ja Nestorin tyttären tytär, sen kirkonkylän\nkätilön tyttö.\n\n— Niin olivat. Kuka sinulle on kertonut heistä?\n\n— Nestori.\n\nYrjö tarinoi enemmän, hupaisasta matkasta autiotorppaan, aikuisten ja\nlasten puuhailusta siellä, jäiden lähdöstä ja lasten ihmeellisestä\npurppuralaivasta.\n\n— Mutta kun me seuraavana päivänä palasimme tätä tietä kotiin,\nei myllyä näkynyt missään. Vesi oli yön aikana noussut ja vienyt\nsen mennessään. Myllärin ja hänen ystävänsä suru oli vilpitön. Me\nrakensimme heille toisen myllyn, mutta emme saaneet siitä ensimmäisen\nveroista. Vielä samana kesänä he yhdessä tytön isän seuraamana lähtivät\npitkälle matkalleen. Nestori lienee siitäkin sinulle kertonut.\n\nPekka ei vastannut enää mitään, kiikaroi vain hyvin tärkeän näköisenä\nkorkealla kuljeskelevia pilvihattaroita. Yht’äkkiä hän nytkähtää,\nhypähtää jaloilleen ja samaan menoon puron ylitse.\n\n— Toisesta myllystä ei milloinkaan tule ensimmäisen veroinen!\n\nHänellä on johtovuoro eikä hän jää odottelemaan, seuraako isäntä\nmatkassa vai ei. Loppumatkalla hän kehittää sellaisen vauhdin,\nettä isäntä vain vaivoin pystyy häntä seuraamaan. Hänen sisäisten\nvoimalankojensa viimeinenkin kerä lienee tullut puretuksi ja uudelleen\nkäämityksi.\n\nKotipellon laitaan päästyään Yrjö hiljentää vauhtiaan. Siihen on miltei\npakko. Pekka hikoilee jo japanilaiskylvyssään.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nAurinko paistaa ikkunasta sisään. Kello lienee puoli viisi. Tapansa\nmukaan Yrjö arvailee sitä, ennenkuin katsoo pöytäkelloon. Kauan\nodotettu sunnuntainen juhlapäivä kirkastuu ja vaikenee hyvissä\nmerkeissä.\n\nHän kohottautuu istumaan ja katselee ympärilleen. Elsa nukkuu hereästi,\nateriansa ääreen uinahtanut lapsi povellaan. Elettyjä viikkoja tällä\nmiehellä oli takanaan tuskin niin monta kuin sormia käsissä, joilla\nhän määrättyinä hetkinä lujasti tarraa elämänpuusta kiinni. Nyt hän\nvain hypertää, tyydytetyn nautintojen suloinen jälkituntemus värähtelee\npienissä jäsenissä.\n\nNukkuuko Elsa? Jos se totta on, niin sitä sopii nimittää jo vahingoksi,\njoka tähän aikaan enää harvoin tapahtuu hänelle. Sitä mieluisampi\nyllätys se on katselijalle kesäisenä sunnuntaiaamuna.\n\nYrjö laskeutuu hengitystään pidätellen toisen kyynärpäänsä varaan\nkatsellen kuvaa, joka vaikka onkin hänelle läheinen, tällaisena omassa\ntiedottomuudessaan on niin harvinainen. Lapsen pieni käsi keveästi\nhypertävine sormineen lepää yhä äidin povella. Näyttää kuin hän olisi\nyrittänyt piirustella siihen, pyöreälle, kimmoisalle alustalle. Mitä\nhän piirsi? Pyysikö vai kiitti? Katselija saattaa tätä arvostella,\nmutta vain hän, kenelle sähkötys on tarkoitettu, herkässä äidinunessaan\nsen tuntee ja tietää.\n\nÄidin huulet avautuvat hieman. Hänen kasvoilleen häivähtää onnellinen\nhymy. Se kohoaa ja vahvistuu, näyttää kiertelevän kuin sisäisen\nlämmön ohjaamana jotakin etsiskellen. Korvalehteen painuu veren\nheleää väriä, kaulavaltimo sykähtelee. Etsiskelijä näytti lähteneen\nlaajemmille kiertomatkoille, avoimelle kaulalle, kätketylle povelle,\nsieltä vieläkin syvemmälle lämmön alkulähteille saakka. Nukkuvan koko\nvartalo nytkähti, povi läikähti pikkumiehen kasvoille. Hänen huulensa\ntavoittelivat hetken sitä. Sitten hän jälleen raukeni, niinkuin\nmyöhästyen olisi havahtunut: Anteeksi, minä erehdyin. Tämähän oli\nvastaus minun äskeisiin kysymyksiini. Kyllä ymmärrän, kiitos, kiitos!\n\nSähkötys käy langatonta tietä. Elsa tuntee sen, vaikka Yrjö\nhievahtamatta, hengitystään pidätellen häntä katselee. Vastaus\nlähtee syvältä tajuttomuuden keskuksista, kiertelee valkenevia, yhä\nseesteisemmäksi käyviä teitä. Kasvoille päästyänsä se avaa silmät\nja hypähtää kahtena kipinänä vaikenevaan huoneeseen. He naurahtavat\näänettömästi vaihtaen nopein katsein sanattomia ajatuksiansa: Herätinkö\nsinut? Herätit! Ei se ollut tarkoitukseni! Tunnen kai minä sinun\ntarkoituksesi! Oletko nukkunut kylliksesi? Olen!\n\nHänen oikea kätensä peittelee suojaavasti lasta. Silmät sulkeutuvat\ntuokiohetkeksi avautuen äskeistä kirkkaampina.\n\n— Lapset nukkuvat. Emmekö lähde ulos?\n\n— Samaa juuri ajattelin ehdottaa.\n\n— Miksi usein ajattelet samaa kuin minä?\n\n— Miksi itse?\n\nKesä odottelee heitä heti eteisen ovella, tervetulleeksi toivottelee:\nIstukaa, olkaa kuin kotonanne! Mihinkään ei ole kiirettä! Sitä paitsi\nvaltakuntani alkaa juuri tästä! He istuvat avatun ikkunan ääreen.\n\nKesäkö on vaiko kevät? Se riippuu siitä, mistä näkökulmasta ja\nmistä ikkunasta ulos katselee. Tänä sunnuntaiaamuna voi hyvin\nväittää, että on kumpainenkin, toinen juuri ulos lähtemässä, toinen\nvasta sisään astumassa. Puistopuiden lehtivehreys ei vielä ole\ntäyteläinen, mutta muutamat omenapuut olivat jo kukkia valkoisinaan.\nPuutarhasta, pelloilta ja metsistä hengähtelee tuoksuja, joiden\nlaatua ei voi erottaa. Niissä on maan voiman uhoa, lehden hikevää\npihkaa, kukkalatvojen hersyvää keveyttä. Kottarainen laulaa koivun\nlatvassa. Mitä se laulaa? Kuka on viisas selittämään, mitä kottarainen\nlaulaa sunnuntaiaamuna, jolloin kevät ja kesä askartelevat samalla\naurinkoisella työmaalla?\n\n— Joko lähdetään?\n\n— Lähdetään vain.\n\n— Lähtekää vain! hymähtää joku näkymätön heidän takanaan, lähtee\nitsekin mukaan leyhytellen vilpoisasti suvisilla liinoillansa.\n\nHe kävelevät kapeaa ajotietä peltomaille, joissa kevät ja kesä\nkäytännön töissä yhteistoimin ahertelevat. Eräillä multavilla saroilla\non ihminen heitä viime päivinä avustellut väkilantoja, juurikasvien ja\nperunan siementä kylväen, äestellen. Mutta kauranoras on jo mehevää\nmaan kattavassa vihreydessään. Alustan puhisevana niskojaan kiertäen\nse tunkeutuu mullasta esiin: Katso isäntä! Näytä emännällesi tällaista\npoikaa! Vertailkaa minua nisun taimeen tuossa vieressäni! Mikä se on\nminun rinnallani? Veretön sitkasääri! Kalpeanaamainen kääkkänä!\n\nVerevän kauran korskeaa puhetta on jalo, jo monessa polvessa\npuhtaaksi viljelty vehnän oras monta päivää kuunnellut sivistyneen\npiittaamattomalla kärsivällisyydellä. Nyt se ei kuitenkaan enää jaksa\nolla vienolla äänellänsä isäntäväen korvaan vihjaisematta: Kuuletteko,\nmitä tuo ruuviniskainen barbaari tuossa puhuu? Katsokaa ja vertailkaa\nmeitä kahden kuukauden kuluttua, kahden kuukauden ja kahdeksan päivän.\nKenen kullankeltaisesta viljasta leivotaan ihana rinkilä emännän\nsyntymäpäiväpöytään? Kenen mustat sekasikiöt murskataan appeeksi\nteurassikojen kaukaloon? En sano tätä ylpeilläkseni, tosipuhtaaksi\njalostettu vehnänoras ei milloinkaan ylpeile. Mutta teoriassa ja\nkäytännössä todistetun asian hän sentään saattanee mainita.\n\nHe jatkavat matkaansa joutuen hakaportille ja siitä uudelle\nsyöttölohkoihin aidatulle laidunmaalle. Kolmannen laidunlohkon\nmetsäisellä kummulla lehmät märehtivät lypsäjiänsä odottaen. Muutamat\nniistä ovat nousseet jo seisomaan, toiset lepäilevät maassa. Heluna,\nyksi lupaavimmista nuorikoista on puolivaiheessa, hullunkurisessa\nasennossa peräpuoli pystyssä, etupolvet vielä maassa.\n\nMutta emännällä ei olekaan lypsinämpäriä matkassaan! Varhaista vielä\nolisikin, hän on vain muuten lähtenyt katsomaan. Emäntä kävelee\nsuoraa päätä märehtivän kellokkaan luokse ja rapsuttelee sen niskaa.\nSe on. Ressukalle suuri, syvästi ylpistyttävä hetki. Oi, nouskaa ja\nkatsokaa! Sinäkin Heluna siellä! Ettet jo häpeä noin rumaa asentoasi\nisäntäväen edessä! Kuluvan kevään aikana on emäntä käynyt harvoin\nnavetassa, kesän laidunmailla ei tätä ennen kertaakaan. Miksi hän\nei ole käynyt? Niinkuin vanha ja paljon kokenut kellokas ei tätä\ntietäisi. On seikkoja, jotka aikuisille emäntäihmisille ovat ensi\ntapaamalla sanan sanomatta päivän selviä asioita. Ne tekevät läheisiksi\nystäviksi, sisaruksiksi ihmisen ja lehmän, kärsiväksi, onnelliseksi\nemosisaruksiksi äidin iloineen ja suruineen. Miten mones tämä jo\nemännällä onkaan? Tyttö vaiko poika? Joko nimi on annettu? Ressukka\nkatsoo ymmärtäväisesti kysäisten oikean korvansa ohitse ja nuolaisee\nemännän vaatetta karhealla kielellään.\n\nHe jättävät lehmät ja siirtyvät seuraavalle laidunlohkolle. Se on\njuuri puhtaaksi syötetty ja eilenillalla rauhoitettu. Maanantaina\non siinä tehtävä pieniä jälkitöitä. Hyvin juurtunut ja talvehtinut\nlaidunnurmi on kestänyt myös hyvin lehmien kolmipäiväisen käynnin.\nVirkeä nurminadan oras on heti ensi päivän aamuna tiedustamassa\nlähinaapureiltaan, leveälehtiseltä valkoapilalta ja pitkäkaulaiselta\nkoiranruoholta: Joko on rauha maassa? Jo on rauha, suvinen lempeä aamu!\nkuiskailee apilaneito. Kaksi viikkoa sitä vain kestää, pane töpinäksi!\nheittää mustasukkainen koiranruoho pisteliäästi.\n\nKolmannelle ja neljännelle tänä keväänä toistamiseen syötetylle\nlaidunlohkolle on jo kasvanut milteipä kauttaaltaan maan pinnan\npeittävä ruohomatto. Korsiruoho venyttää kilvassa kaulaa, täysilehtinen\nvalkoapila availee kukkanuppujansa. Yrjö pysähtyy laidunlohkon\nkeskivaiheilla olevalle maakivelle taskukalenteri polvellansa huomioita\ntekemään. Elsa leikittelee hänen lähellänsä valkoisten apilankukkien\nkanssa. Mustan kannon vieressä oleva pälvipää on niitä valkoisenaan.\nNe ovat kuin lampaita laitumella, niiden vieno erikoistuoksu\ntäyttää lähitienoon. Hän nyhtäisee maasta pienen valkoisen kukan\nkolmihaaraisine lehdyköineen ja sovittaa sen Yrjön taskukalenterin\nlehtien väliin kesäisen sunnuntaiaamun muistoksi. Jälleen he jatkavat\nmatkaansa Huhtakangasta kohti.\n\nUrheilukenttä on valmis. Tänään kello kahden jälkeen tapahtuu sen\nvihkiminen päiväjuhlineen ja piirikunnallisine haastekilpailuineen.\nViimeisten viikkojen aikana on kentällä tehty valmistelutöitä joka\npäivä iltamyöhäiseen. Kaikkein väsymättömimpänä on siinä toimessa nähty\nPekka Pälli, yksi niistä viidestä, jotka tähänastisten koekilpailujen\nperusteella lopullisesti on valittu Suomen edustajiksi olympialaisten\nmaratoonille.\n\nPekka on tämäntapaisissa kuten muissakin töissään kekseliäs ja\nhellittämätön. Kentän viereiseen männikköön sijoitetut päiväjuhlan\nkilpaleikit ovat hänen sommittelemiaan, samoin uljas, suurelle\nmaakivelle pystytetty puhujalava, kahdesta elävästä koivusta taivutettu\nkunniaportti ja monta muuta. Näitä konsteja hän on oppinut erään\nrantakaupungin amatööriteatterin kulissimiehenä ja apunäyttelijänä\ntoimiessaan. Siellä hänen on yhtenä iltapäivänä muutamasta saharimasta\nja repaleisesta pinkopahvista täytynyt puhaltaa esiin kokonaisia\nkuninkaanlinnoja ja kaupungin kortteleita. Mikäpä työ tällaiselle\nmiehelle on yksi kunniaportti ja puhujalava. Kunniaporttia tehdessään\nhän ei tarvinnut edes kirvestä eikä sahaa, ei muuta kuin taivutti\nelävät pilarit luokiksi ja sitoi ne muutamasta kohdasta narulla kiinni.\nElsa on lähtenyt rataa kiertämään, sitä vauhtia kuin hänen asemassaan\nolevalle verryttelijälle parhaiten sopii. Yrjö katselee hänen menoansa\nradan varrella mietteliäänä heinänkortta pureskellen. Tämän päivän\ntunnin juoksussa hän itse aikoo kiertää kotoisen radan useampaan\nkertaan.\n\nToivottavasti Pällin Pekka, maratoonari ja kulissimestari tulee\nsaamaan tällöin arvoisaa seuraa, ainakin hän tulee näkemään, ettei\nmestaruuksien voittaminen Huhtakankaan kilparadallakaan käy yhtä\nvaivattomasti kuin kunniaportin pystyttäminen kahdesta kasvavasta\nkoivusta tahi kulissikaupunkien rakentaminen pienessä teatterissa. Yrjö\nhymähtää mietteilleen.\n\nKyllähän Pekka tämän asian jo alleviivaamattakin tietää. Pitkillä\nmatkoilla mies on lyönyt itsensä läpi, tehnyt nimensä tunnetuksi jo\nuseissa suurissa kilpailuissa. Tähän päästäkseen on hänen täytynyt\najaa ruumiin ja sielun pahat monta kertaa ahtaista porteista, jopa\nkirvelevien puukon arpien lävitse. Vielä muutama sopiva voitelu, ja\nPekka Pälli on valmis Suomen värien edustajaksi olympiamaratoonareitten\nkunniakkaaseen seuraan siinä kuin kuka tahansa.\n\nPieni haikeuden häive läikähtää entisen suurjuoksijan sydämen lävitse.\nEikö hänellä, valmentajalla kaksivuotisen työteliään harjoituskauden\njälkeen olisi ollut oikeus samaan kunniakkaaseen seuraan? Ensimmäisissä\nkarsinnoissa he olivatkin yhdessä, kolmantena ja neljäntenä. Toisiin\nkarsintoihin hän ei voinut ottaa osaa sattuneen sairauden vuoksi.\nNiissä Pekka pääsi ensimmäiseksi. Niin oli käynyt alkuperäisten\nsuunnitelmien mukaisesti. Eikö tavallisista talonpoikaistaloista\nennenkin maan kunniaa puolustamaan haastettu vain yksi mies, joko\nisäntä tahi renki. Jos kukaan, niin Pekka Pälli oli tähän mitä sopivin\nmies, oikea hakkapeliitta, joka kunnialla tulee edustamaan Suomen\nkansaa, Niemelän taloa ja Huhtakankaan uutta urheilukenttää, vaikka\ntänä päivänä tunnin juoksussa tuleekin saamaan siellä sen, mitä hänen\nyhteen voiteluunsa tarvitaan. Ja nyt tämä asia on käsitelty loppuun!...\n\nElsa palaa ratakierrokseltansa keveästi juosten. Neliviikkoisen lapsen\näiti! Tämä mahtanee olla ennätysten rata. Yrjö hypähtää kanervikosta ja\njuoksee vastaan.\n\n— Onko se noin keveä rata?\n\n— On, keveä tämä on, ja ilmakin niin keveää kuin kukkien tuoksu.\n\nHe juoksevat puoli kierrosta yhdessä. Käki kukkuu lähellä kankaan\nreunassa, pieni tynnyrilintu laulaa tilkuttaen korkean kuusen latvassa.\nMutta rinnevietteessä molemmin puolin nousee kulopalon jälkeinen\nmetsätaimisto: heleätä koivua, hoikkaa mäntyä, tumman vihertävää\nkuusentainta. Ne nousevat varpailleen, kurkkien toistensa olkapään\nylitse. Joko siellä juostaan? Jo juostaan! Näkeekö sieltä mitään. Näkee\nvilaukselta, kun nousee varpailleen ja oikein kurkottaa. Tuhannet\ntaimet jäävät kurkottelemaan, kunnes radan koettelijat hypähtävät\nviidakkoon.\n\nPienen kävelymatkan jälkeen he levähtävät Huhtaniityllä, jonka lävitse\nvirtaa vesirikas puro. Keväisin koko niitty on järvenä, reunamilla\nvain kohoaa kaksi metsäsaareketta, joissa kummassakin on lato.\nTulvivan puronsa vuoksi ei Huhtaniittyä ole voitu ojittaa eikä ottaa\nvuoroviljelykseen. Sitä ei tarvitsekaan tehdä. Puro ojittaa, puhdistaa\nja ravitsee sen. Joka kevät se tulvavetensä mukana kuljettaa niitylle\nhedelmällistä liejua ylempänä sijaitsevilta turvemailta. Sen voimasta\nniitty kuivinakin kesinä miesmuistoisista ajoista on antanut hyvän\nheinäsadon.\n\nPurouoma ja sen pyöreät lammikkolämpäreet ovat yhä vettä täynnä,\nmutta niitty on jo vapaa. Viheriäisenä kesämattona, kapeampana tahi\nleveämpänä se uskollisesti seuraa yli puolen kilometrin matkan pitkän\nmetsäpuron loppujuoksun vaiheita tyynen Huhtalammen rantaan saakka.\n\nVaikka onkin vielä varhainen aamu, on niityllä jo lämmin. Suojaavien\nmetsien vuoksi tuuli ei pääse sinne. Aurinko, niityn ja puron suunnassa\npaistaen ottaa sitä lämpimämmin. Se sivelee eloisasti liikkuvaa puron\nselkää, niinkuin voitelisi sitä. Sen kirkkaat sädekimput kimmahtelevat\nlammikosta toiseen. Kymmenet värikkäät kesäperhot liitelevät ilmassa,\nnousevat ja laskevat vain joskus istahtaen korkeimmille kukkalatvoille\npieneksi hetkeksi levähtämään.\n\nHe ovat riisuneet jalkineensa niitylle ja istuvat rinnakkain\npuron kapealla lankkusillalla antaen virtaavan veden huuhdella\njalkapohjiansa. Koko suviaamuisella matkallansa he eivät ole paljoa\npuhuneet. Luonto on monella tavalla puhunut heidän puolestaan ja\ntulkinnut heidän mielialojaan paremmin kuin ääneen puhutut sanat.\nTässä siltalankuilla istuttaessa niittypuron suloisesti jalkoja\nsivellessä Yrjö ei voi enää kauemmin vaieta. Hän haluaisi kiittää\nelämän toveriansa paljosta. Usein se on jäänyt häneltä tekemättä,\ntai on tullut tehdyksi puolinaisin, huonosti ymmärrettävin sanoin.\nMutta eipä ole helppo löytää mieleisiään sanoja tällaisena kesäisenä\nsunnuntaiaamuna, jolloin kaikki kauneimmillaan kukoistaa. Hän tarttuu\nvaimonsa käteen.\n\n— Kuule, Elsa! Haluaisin sanoa sinulle muutaman sanan.\n\n— Puhu! Tiedäthän, miten mielelläni kuuntelen sanojasi.\n\nElsa katsoo häneen siniharmailla silmillänsä, joiden edessä miehen\nsydän aina lämpenee ja sulaa. Aurinko valottaa hänen kuulakkaan\nkorvalehtensä lävitse, niinkuin usein ennen, milloin he tällä tavalla\npäivänpaisteessa ovat istuneet.\n\n— Olen tänä aamuna ajatellut monia asioita. Meidän tähänastisen\nyhteiselämämme vaiheet ovat juosseet silmieni editse. Se on jo pitkä\ntaival, pitempi kuin tämän päivän tunninjuoksu Huhtakankaan kentällä.\n\nHän naurahtaa ja katsoo ampujan silmällä sihtaillen auringon\nvälkyttämää puronselkää, jossa näyttää olevan kirkkaaksi kiilloitettuja\ntähtäyspisteitä, jyviä ja haarukoita kymmenittäin. Vaihtaen silmää hän\njatkaa edelleen:\n\n— Mutta mitä vaiheita meidän yhteismatkallamme lienee ollutkin, iloja\ntai suruja, voittoja tai tappioita, aina sinä olet ollut niissä suuntaa\njohtavana voiman ja virvoituksen antajana. Sellaisena olen tämän aamun\njälkitarkastuksella yhteisjuoksumme nähnyt. Siitä haluan sinua kiittää.\n\nElsa katselee alas veteen. Kun Yrjö vaikenee, kääntyvät hänen kasvonsa\nhiljaa ylöspäin. Yrjö tuntee sen ja kääntyy vastaan. Siinä ovat jälleen\nhänen edessään entisen sienitytön kasvot elämää ja onnea säteilevinä,\nrakkauden kirkastamina. Yrjö katsoo vaimonsa silmiin niinkuin\nvalottaisi niihin sitä kuvaa, jota sanoillaan selittää.\n\n— Sinä olet kuin tuo niitty, tuollainen ihmeellinen itsensä uudistava\nluonnonniitty, jonka keväinen tulva usein peittää. Mutta muutaman\nviikon kuluttua sen jälleen peittää uusi ruoho, uudet kukkaset,\nvärikkäinä leijuvat perhoset. Tällaisena minä sinut näen, tahdon aina\nnähdä ja omistaa.\n\nYrjö vaikenee, puro vain puhuu. Se porisee sillan alla, leikittelee\netempänä kukkien ja perhojen parissa, vilkuttaa silmää ja kättä jo\naidan johteella, lammen rannassa saakka. Nyt Elsa puhuu, mutta niin\nhiljaa, että Yrjö tuskin erottaa hänen sanojansa. Ne lienevätkin\ntarkoitetut vain täydennykseksi, selventäviksi ääriviivoiksi siihen\nkuvaan, jota rakastavan naisen sydän silmiensä kautta valottaa.\n\n— Mikä olisi niitty ilman puroa? Jos niitty jotakin on ja jotakin\nantaa, niin puronsa ansiosta se antaa. Puro sitä virvoittaa ja ruokkii.\nPuro kostuttaa. Puro kuivaa. Puro hedelmälliseksi saattaa. Ellei puro\nniityn lävitse virtailisi, niin niityn viheriä kuloksi raukeaisi. Sen\nkukkaset kuivuisivat, perhot lentäisivät pois.\n\nElsa vaikenee, puro taas vain puhuu. Se huuhtelee väsymättä heidän\njalkojansa, vilkuttelee vallattomasti auringon säteitä sadoilla pikku\npeileillänsä: Tulkaa lapset matkassani niitylle kukkasten ja perhosten\niloiseen piirileikkiin!\n\nHeidän on kieltäydyttävä siitä. He ovat aikuisia ja heidän omat\nlapsensa lienevät jo unestansa heräytyneet. Monet muut perheenäidin\nja emännän tehtävät jo kotona odottavat. Isäntää odottavat isännän\ntehtävät kenttäjuhlan lähestyessä. Ensimmäisenä työnä on lippu\nvedettävä salkoon.\n\nSe on vedetty jo. Pekka, talon hakkapeliitta ja maratoonari on sen\ntehnyt kuten monta muuta isännän velvollisuuksiin kuuluvaa työtä viime\naikoina.\n\nMutta Pekka varmaankaan ei ole tehnyt sitä yllätystä, mikä isäntää\nodottelee kotona. Posti on saapunut ja sen mukana Suomen olympialaisen\nvalmennuskomitean kirje:\n\n»Olemme tietoiset kestävyydestänne ja nousukunnostanne. Tämän\nperusteella Teidät on valittu Suomen edustajaksi olympialaisten\nmaratoonille.»\n\nEmäntäkin sen lukee pitäen isännän kädestä, joka vavahtelee hiukan...\ntietoiset kestävyydestänne... Pekka Pälli, hakkapeliitta ja\nmaratoonari... ja teatterin kulissimestari! Sinunko piti tämä paljastus\nheille tehdä?\n\n— Minä onnittelen, mutta älä kiihdy, sinun on juostava tänään,\nkuiskaisee Elsa juoksijansa korvaan.\n\n— On juostava! Hakattava Pekka! Senkin hakkapeliitta! Kaksi miestä\nsamasta talosta! Onko valmennuskomitea tullut hulluksi kesken työnsä?\nKunhan vain hän itse ei olisi tullut.\n\nHän juoksee ulos verryttelykierroksilleen. Juoksu on parhainta\nlääkettä hulluuteen, iloon ja murheeseen. Tämän on jo monta kertaa\naikaisemmin kokenut Yrjö Niemelä, Suomen edustaja maansa järjestämien\nolympialaisten kunniakkaimmassa kilpailussa.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nJuoksijoiden hajautunut kärkijoukko on lähestymässä puolimatkan\nkäännekohtaa. Ryhmässä kilometrin matkalla ponnistelee eteenpäin\nrakettimaratoonareita monesta maasta ja maanosasta, toistakymmentä\nhyvää juoksijaa, jotka ovat antaneet yltiöpään eteläafrikalaisen\nhoukutella itsensä murhaavaan alkuvauhtiin monista varoittavista\nesimerkeistä ja omista ennakkopäätöksistänsä huolimatta. Usean\nkilpailijan jäykistyneestä juoksusta ja elottomista ilmeistä saattavat\nkilparataa moninkertaisena ketjuna reunustavat katselijatkin jo\npäätellä, että heidän kohdaltaan on peli loppuun pelattu. Muutamat\nhairahtuneista ovat panneet särkyneitten toiveittensa viimeiseksi\npäämääräksi puolimatkan maaliin. Toiset etenevät mitään harkitsematta\nniin pitkälle kuin jaksavat. Rata nousee pystyyn, joko ennen tai\njälkeen puolivälin. Se on kuin tulikirjaimin kirjoitettu heidän\nsilmiensä eteen omalla äidinkielellä.\n\nKärkijoukon peränpitäjinä juoksevat Yrjö ja Pekka, isäntä ja renki,\nkaksi miestä samasta talosta. Pekka on vetänyt pitkän matkaa, Yrjö\non jarruttanut kaiken aikaa. Hän on nähnyt ajan rannekellostaan ja\ntuntenut vauhdin ruumiissaan. Tätä ei voi jatkua, tämä on erehdys,\nsen täytyy olla erehdys. Kukaan ei voi juosta maratoonin loppuun\ntunninjuoksun ratavauhtia. Yrittäjät sammuvat kuin avokynttilät\ntuulessa yksi toisensa jälkeen.\n\nNäin hän itsellensä vakuuttelee, Pekallekin muutamalla sanalla,\nolkapäästä nykäisten. Mutta Pekka on hullu tänään. Kymmenes...\nkahdestoista... lukee hän mistään välittämättä. Hänen sävystänsä\nsaattaa Yrjö lukea: Lehmäillään nyt vielä näin puolituntinen, että\nneljäkymmentä karkaa edelle. Ei kai sitten enempää tulekaan.\n\nPekka on hullu, kuten nyt monet muut vanhan ja uuden mantereen hullut\npomppijat ja rakettimaratoonarit. Hänet pitäisi iskeä maahan pariksi\nminuutiksi, lähdevedellä virvoitella, potkaista takapuoleen ja korvaan\nkiljaista: Ala laputtaa! Nyt ollaan olympialaisten maratoonilla! Näin\nhänelle, kaikille järjettömän vauhdin hulluille pitäisi nyt tehdä ja\nsanoa.\n\nMutta kuka tietää, vaikka hän, vaikka he kaikki tällä kertaa olisivat\noikeassa? Eikö yllätyksiä yhtä usein ole sattunut myös toisinpäin?\nJärkähtämätön kellon ja ennakkopiirustusten mukaan juoksija, joka\nedeltäjistään välittämättä on pitänyt oman ohjelmansa, on tullut\nhyvissä voimissa perille kymmenentenä... kahdentenatoista! Ja sitten\njälkiviisaat sanomalehdissä, radioselostuksissa, tupakkaturinoissa\nmonta vuotta ovat pätevästi julistaneet: Voimia oli miehellä, mutta\njärkeä puuttui! Ei osannut käytellä voimiaan!\n\nJälkiviisaiden aina kelpasi. Mistäpä he tiesivät, että maratonjuoksu\noli kuin koskenlasku, neljänkymmenenkahden kilometrin mittainen.\nVedenalaisia salakiviä oli väylän molemmin puolin. Jos yhtä väisti,\nniin toiselle ajoi. Ja olisivatpa ne olleet edes kiintokiviä! Olivatko\nne? Vielä mitä! Liikkuvia salamiinoja ne olivat. Menetelmä, joka viime\nkerralla oli varmasti oikea, oli tällä kertaa yhtä varmasti väärä.\nOnnen sattumassa kaikki!\n\nPekka Pälli, Suomen suurin toivo tikkaa tunnottomana edellä.\nKaksitoista miestä on jo sivuuttanut heidät ja yhä isäntä pidättelee?\nOvatko edelle päässeet parempia kuin me? Vauhti on kyllä tappava,\nmutta jos he jaksavat, jaksamme mekin. Haluaako isäntä, että jäisimme\njoukosta, tulisimme perille kolmanneksitoista... neljänneksitoista?\nKaksitoista on mennyt ohitse, kolmastoista ei mene, ei saa mennä! Jos\nmenee, niin kaikki on mennyt. Onko isäntä jäässä, sairas vaiko hullu?\nMiksi hän vedättää itseään kuin kivirekeä? Miksi hän päästää edellemme\nkaiken maailman murjaanit tekemään kaulaa, jota ei ikinä saada kiinni?\n\nKolmastoista mies ei pääse heidän ohitseen, päinvastoin he juoksevat\nmuutamien ohitse, mutta nyt alkaa Pekka jo omissa jäsenissään tuntea,\nettä vauhti on ollut tappava. Jalat käyvät raskaiksi, kädet alkavat\npuutua, rinnassa ei erota enää vapaasti toimivia keuhkoja eikä\nsydäntä, niiden tilalla tuntuu olevan raskas, ahdistava möhkäle yhteen\nsulloutunutta lihaa. Mies on juostu piippuun. Tämä on nyt sitä, josta\nyhteisillä harjoitusmatkoilla monta kertaa on ollut puhetta. Jos\ntyhmyri olisin vain itseni vetänyt, mutta kun isännänkin vielä samaan\nonnettomuuden piippuun.\n\nRaskaat tunnon soimaukset alkavat painaa Pekan sydäntä valaen\npuuduttavaa myrkkyä hänen jäykistyviin jäseniinsä. Olisihan hänen\nitsensä pitänyt se arvata. Se on hänen kirottu kohtalonsa, joka lopuksi\naina tuottaa onnettomuuden hänelle itselleen ja pettymystä muille, koko\nodottavalle kansakunnalle! Ruumis on jo jäykkä kuin suolattu tikku,\nkaikki hengitysreiät tuntuvat tukkeutuneen. Mutta vanhat puukon arvet\nselässä vuotavat väljästi ulos viimeistä voimaa. Hampaita lyödään hänen\nsuustaan! Joku näkymätön paholainen kiskoo jäseniä kuin paha mies\norpopoloisen vesirattaan siipiä... käsiä, jalkoja, korvia, hampaita...\nKuinka olympiamaratoonille valitaan sellainen mies, jolla ei ole edes\nkulmahampaita?\n\nSyvä toivottomuus maahan pusertavan väsymyksen seuralaisena valtaa\nsynkkämielisyyteen taipuvaisen miehen. Tämä on kohtalo, kerta\nkaikkiaan! Sitä et väistä! Osaisit ajoissa väistää pois isäntäsi\ntieltä. Kun hän edes jaksaisi perille! Ei jaksa! Liian raskaasti\nhuohottelee niskaan, miesparka. Ei tuolla vedolla läpäistä puolta\nmaratoonia ja enempääkin vielä. Myyty mies, petetty maa, tällaisen\nJuudaksen ansiosta!\n\nMutta yhden päämäärän Pekka sentään vielä itselleen asettaa, ja siitä\nhän ei hellitä, vaikka henki heltiäisi. Perille puolimatkan maaliin!\nSamalla kun isäntä kääntyy takaisin, hän sukeltaa tästä hornankujasta\nlähimpään maantien ojaan, vaikka likaviemäriin. Tämä ainoa pyrkimys\nmielessänsä hän juoksee toivottomana, jäykkänä kuin vaivaisukko.\nIhmiset huutavat ja huiskuttavat käsiään. Pälli! Niemelä! Hyvä, Pälli!\nHei, hei, Niemelä! Eivätkö he sokeat näe, ettei tässä enää juokse\nPälli eikä Niemelä, vaan kurja isäntä ja renki, variksenpelätti ja\nvaivaisukko... Ennen käännöstä et kuitenkaan hellitä... et hellitä...\nvaikka... vaikka henki heltiäisi...\n\nPaljon parempi ei ole isännän kunto, oikein Pekka sen asian takakäteen\non huomioinut. Samat ruumiillisen nääntymyksen ilmiöt ovat hänellä:\njalat jäykät, kädet puuduksissa, rinnan sisällä raskas sekoittava\ntäyttymys. Kaikesta huolimatta hänellä on sitä, jota Pekalta tällä\nhetkellä puuttuu: lämmin sydän, kylmä pää. Hän harkitsee tilannetta\nja voi sen tehdä erehtymättä paljoakaan. On laskettu karille, siinä\nei ole epäilemistä. Mutta eivätkö edeltäjät, monta maailman parasta\nole laskeneet samoin ja vieläkin pahemmin? Kymmenen, kaksikymmentä\nerehtyy toiseen laitaan. Pekka ei ole niin lopussa kuin monet sivuun\nhypähtäneet. Jos vielä jonkin aikaa tätäkin menoa jaksetaan, niin Pekka\njohtaa. Jos ensimmäisenä päästään paluumatkalle, jos Pekka saa uskonsa\nja lämpönsä takaisin, niin tekee vielä vaikka mitä.\n\nNiin jos... Jos sydän jäähtyy, niin kylmä pää ei paljoa auta.\nValmentaja itse on jo siinä vaiheilla. Kieli kuivuu kitalakeen ja\ntie pyrkii pystyyn, vaikka hän kuinka yrittäisi todistella sitä\ntavalliseksi tasaiseksi Pakinkylän maastoksi, jota pikkupojat ja\nkissanpoikaset kesäiltoina juoksentelevat riemukseen... Kissanpoikaset\njuoksentelevat... Oravanpoikaset hyppelevät ja juoksentelevat... Niillä\non vahvat takakäpälät, mutta hentoiset kädet... Mitä maratoonari tekee\nkäsillään, vaivana ne vain, on Pekka sanonut... Siksi harjoitellaan\nsauvatonta hiihtoa... Miksi kiikutetaan kilometrikaupalla pitkiä\nheinäriukuja takametsästä?... Että askel venyisi ja jalat pysyisivät\nmaassa... Hyvin näkyy pysyvän jo tuollakin neekerillä... Onko\nhänkin harjoitellessaan riiputtanut riukuja Afrikan takametsistä?\nPampuruokoisia ongenvapoja!\n\nHän sivuuttaa sammuneen, jo milteipä hiiltyneeltä näyttävän etelän\nmiehen henkisesti piristyvänä, jo ruumiillistakin elpymistä tuntien.\nSytytys on jälleen selvä, sydän pumppaa pian lämmintä verta\njäykistyneisiin jäseniin. Miten on Pekan laita?\n\nHuonosti on, heikommin kuin ennen. Monet yhteiset harjoituksen\nvaivat, juoksutoverinsa masennuksen ja virkistyksen hetket nähneenä\nYrjö aavistaa, että pian tapahtuu jotakin samaa kuin hiiltyneelle\nneekerille, ellei sitä ennen uusi liekki leimahda savuavaan kaasuun.\nVaikka käännösmaaliin, jossa hän on päättänyt ottaa johdon, ei ole\nenää kuin vajaa satakunta metriä, muuttaa hän äkisti suunnitelmansa\nhypähtäen Pekan rinnalle. Hän nykäisee sammuvaa miestä olkapäästä.\n\n— Pekka, hevonen!\n\nSe oli sovittu tunnussana toissa keväänä, jolloin heinäriukuja\nriiputtamalla askelta pidennettiin ja maahan painettiin. Pekka\nvilkaisee sivulleen kasvot hullunkurisen näköisessä väänteessä.\nPilkkaako isäntä tekee? Jo saakin tehdä! Menipä ohitse, onneksi! Kunhan\npääsen tuon kirotun ihmiskujan päähän, niin sitten livahdan!\n\nMutta isäntä aavistaa hänen ajatuksensa eikä jätä miestä, vaikka\nhänellä hyvin olisi siihen jo varaa. Hiipivää, keveää askelta ottaen\nhän juoksee Pekan edellä usein olkapäänsä ohitse vilkaisten. Se Pekkaa\nharmittaa. Hevonen! Senkin orihevonen! Siihen nyt jäit vetreitä\njalkojasi verryttelemään, kun minä tässä laahaan kuin kolmijalkainen\nsahapukki!\n\nIsäntä on hyvillään. Mieliharmi on sammuneen miehen ensimmäinen\nelpymisen merkki.\n\nKun hän havaitsee yrityksensä onnistuviksi, tekee hän katselijoiden\nsuureksi huviksi kilpatoverilleen jo muutakin kiusaa. Hän on\nhiihtelevinään sauvoitta, heittelevinään riukua olkapäältä toiselle.\nVaihteeksi hän sukeltaa japanilaiskylpyyn lystikkäästi kyykähtäen.\nPekka kimpastuu, lämpenee ja virkistyy. Ei puhettakaan, että hän\nsukeltaisi ihmiskujan päässä maantienojaan. Hänen maratooniansa ei\nkyettäisi enää pysähdyttämään kolmen järjestyspoliisin voimalla.\n\nIsännän ei tarvitse kauempaa jatkaa, ja tuskinpa hänellä ankaran\nalkutaipaleen jälkeen siihen liiemmälti olisi voimiakaan. He\nsivuuttavat edellä kamppailevat karkulaisensa yhden toisensa jälkeen,\nsitkeän japanilaisen viimeiseksi noin viisi kilometriä puolimatkan\nmaalista. Pekka on täydelleen virkistynyt, juoksee edelle, jättäytyy\njälleen rinnalle puhellen ja leikkiä laskien.\n\nVanhana kovien kilpailujen miehenä Yrjö näkee pitemmälle kuin Pekka.\nAlkumatkan erehdys ja siitä johtunut voiman vuoto ei mene seurauksitta.\nJos jälkijoukossa on parempia, vaikkapa samanveroisia miehiä, jotka\neivät ole erehdystä tehneet, ovat heidän mahdollisuutensa viimeisellä\nneljänneksellä kymmenen kahdeksaa vastaan. Vastapuolelle on heillä\nasetettavanaan Pekan ainutlaatuinen loppuveto. Jos mies sammumatta\njaksaa neljä penikulmaansa täyteen, ei voittoa riistä häneltä kukaan.\nMutta nyt hän on liian hereässä mielentilassa. Tätä maratoonia ei\nvoiteta riukua kantaen. Sivuun hypähtely, turha keskustelu ei ole\nhänelle voiman lisäksi. Yrjö tuntee, ettei valmentajan työtä vielä ole\nsaatu voitolliseen päätökseen. Pekalle on pantava suitset suuhun. Hyvä\nvauhti viiden, kymmenen kilometrin välitaipaleelle. Lopusta Pekka itse\npitäköön huolen.\n\nHypähtäen päättävästi johtoon hän kiristää vauhtia. Pekka yrittelee\njonkin kerran rinnalle, mutta tyyntyy vähitellen Yrjön hyvään\ntasaisesti vetävään vauhtiin, joka pitkäaikaisen harjoituksen jälkeen\non heillä verissä. Kas vain! Kylläpä isännältä löytyykin nyt löysää!\nriemuitsee hän ja laskettelee tuttua tahtia edeltäjänsä kimmoisasti\nvetävien askelten jälkiin.\n\nIsännällä on löysää, mutta ei niin paljoa kuin Pekka toiveikkaaksi\nvirkistyneessä mielessään kuvittelee. Kunto ei ole se mikä sen matkan\ntässä vaiheessa pitäisi olla. Yrjöllä on sisimmässään sama tunne kuin\nherkällä automiehellä, joka hengessään aavistaa vian, vaikka kone vielä\nhyvin vetää eikä mitään korvin erotettavaa sirinää tahi rapinaa kuulu.\nJokin paikka on liiaksi kuumentunut, ruuvi irti, johto poikki, jossakin\nkytee.\n\nHän ei anna tälle mielteelleen valtaa. Mutta jo tietoisuus, että on\njotakin vikaa ja että ei ole välittävinään siitä, kuumentaa lankoja,\nsyövyttää palohaavoja arimmissa keskuksissa, joissa voiman ydin on\nsilmin näkemätön, johtolanka hiuksen hieno. Hän valelee arkaa kohtaa\njärjen kylmällä vedellä, vaikka ei tiedä edes sen sijoituspaikkaa. Mitä\nlangoista, kun koneessa ei ole vikaa! Edessäpäin ei ole enää yhtään\nkilpailijaa, ei muuta kuin odottava, riemuitseva katsomo ja kansa.\nSitä on jo suurin joukoin radan varrella, kukkuloilla ja kaihoilla.\nRohkaisevia huutoja kuuluu yhtä mittaa: Hyvä, Niemelä! Hyvä, Pälli!\nSuomi voittoon, hei, hei!\n\nHän vetää tasaista varmaa vauhtiaan. Jaloissa ei tunnu vähääkään\npuutumusta, sydän ja keuhkot toimivat väljästi, vaivattomasti, vain\najatukset ovat kuin kuumeisen ajatuksia, hypähdellen näkökuvina sinne\nja tänne.\n\nKansa, joka tänään huutaa hoosiannaa, huutaa huomenna...\nristiinnaulitse. Näin se on aina tehnyt ja tekee vasta... Kuinka\npääskyn pesä itsekseen putoaa tallin permannolle? Niin on pudonnut\nNiemelän tallin lattialle. Kolme poikasta on kuollut, kaksi räpistelee\nseinän vieressä siipirikkovaivaisina. Emopääsky lentää valittaen.\nKymmeniä kertoja se lentää ulos ja sisälle ja räpyttelee tuskaisesti\npaikallaan, niinkuin tuli sisällään palaisi... Varmasti palaakin, jokin\ntärkeä johtolanka, hiuksen hieno...\n\nPääsetkö siitä pääskyinesi, lankoinesi! Kone on kunnossa ja vetää!\nYksikään kilpailija ei etene tällä hetkellä nopeammin. He kaikki ovat\nperässä! Pekka Pälli, Suomen olympiamaratoonin voittaja iskee vain\nkeveästi kahden askelen päässä.\n\nIhmisten huudot kantautuvat kallioilta, aina sama typerä huuto: Hyvä,\nhyvä! Kiristä, paina! Hyvä on vain, jos vielä enemmän painat. Mutta jos\nkesken aikojaan sammut niin... Ja kuitenkin on vauhti sellainen että...\nlangat palavat... Langat? Yhäkö ritkuu? Palaisivatkin loppuun, niin\npäästäisiin niistä!\n\nKuka koiran on päästänyt radalle? Luulisi tuollaisen ihmisjoukon toki\nkoirista huolehtivan! Se juoksee tiellä, silmien ja jalkojen edessä.\nSe pitäisi potkaista sivuun, mutta eihän maratoonilla ole lupa nostaa\njalkaa niin korkealle maasta... Vauhtikin jo hiljenee, koiran vuoksi...\nMutta sehän on tuttu rakki, Honkalan Jussin puoliloppakorva, joka jäi\nauton alle ja vetää vasenta takajalkaansa... Ei mitään koiraa näy\nedellä enää. Vauhdin hiljentymistä aiheuttaa vanha vika, johtovika\nvasemmassa jalassa. Siinä se, kunhan löytyi.\n\n— Kymmenentuhatta jäljellä! Vajaa kahden minuutin etumatka!\n\nKuuluttaja mainitsee tämän lisäksi eräitä nimiä, mutta ne hukkuvat\nkatselijajoukon hyvä- ja hei-huutoihin. Yrjö vilkaisee taakseen. Pekka\non jäänyt tuntuman verran, hänen kasvonsa ovat valahtaneet totisiksi.\nNähtävästi hän mielessään on arvioinut etumatkan pitemmäksi. Lähestyvän\nkilpailijan varjopainajainen on iskeytymässä hänen niskaansa. Se ei saa\npäästä enää tämän lähemmäksi. Jos se pääsee Pekan hermoilla varustetun\nmiehen kintereille, niin ajan tiedoitukset ja kansan kehoitushuudot\neivät auta. Kilpapainajaisen jäykistämää miestä ei pelasta mikään. Hän\nnostaa kättään ja huudahtaa kainalonsa alitse:\n\n— Hei, Pekka! Ei mitään hätää! Pysy kiinni!\n\nJa niin jälleen kaikki voimansa päättävästi tiivistäen Yrjö ryhtyy\njohtajavalmentajan vaivalloiseen tehtävään nyt viimeisenä ja\nlopullisena päämääränään kolmen kilometrin taival. Jos etumatka tällöin\nvielä on sama, ei Pekkaa enää tavoita edes kilpailijan painajainen.\n\nJalassa ei tunnu enää puutumusta eikä kipua, tuntuu vain, niinkuin\nse vähitellen vettyisi, niinkuin juoksevaa lisäpainoa valutettaisiin\nsiihen ylhäältä päin. Vuoto lienee pieni. Onkohan niinkuin reikä\nentisajan tiimalasin suppiloiden välissä? Se ei vaikuta vielä\naskeleeseen, ei saa vaikuttaa! Eivätkö merimiehet veden hätään\njoutuessaan usein vaatteet yllään ui kolme kilometriä myrskyävää merta?\nMitä tuollainen riepu keveästi puetun juoksijan toisessa jalassa!\n\n— Yhdeksän jäljellä! Puolentoista minuutin etumatka!\n\nPekan hengitys vavahtaa hänen niskassaan. Kahdeksaan jouduttaessa\non etumatka voitettava takaisin kahteen minuuttiin. Se on päämäärä,\nei mitään muuta! Yrjö kohottaa vauhtia vaivautuneen jalkansa\nkustannuksella ajatellen vain asettamaansa kahden minuutin välimatkaa.\nVauhdin hän voi kiihdyttää, mutta ajatukset karkaavat päästä.\nHän työskentelee Huhtakankaan kentällä puita kaataen, kantoja\nräjäytellen... Nuori leikkaajapari seisoo Huhtahalmeen suurella\nmaakivellä: Ethän meidän kiveämme räjäytä?... En, olkaa huoletta!\nNuori pari vilkuttaa käsillään. Pekka tekee siitä puhujalavan kentän\nvihkiäisjuhlaan... Isä, herastuomari! Siinäkö istutte yhä pihkaisella\npetäjän kannolla?... Tässä istun. Missä on suuri petäjä? Miten on\ntestamenttipykälien laita?... Istukaa rauhassa! Testamenttinne\nankarinta pykälää juuri täytetään kahden miehen voimalla! Herastuomarin\nyrmeät kasvot nytkähtelevät, vetäytyen leveään hymyyn... Testamenttia!\nMitä siellä puhutaan testamentista?... Metsänhoitajan moottoripyörä\nhyrisee... Aja Huhtakankaalle! Tie on hyvä ja lapsilla kenttä!...\nLapsilla kenttä! Lasten äänet, Veikon ja Sirkka-Liisan, kuuluvat\nhäipyvän hyrinän keskeltä...\n\n— Kahdeksan kilometriä! Kahden minuutin välimatka!\n\nPekan hengitys käy niskaan. Hänen askelensa tuntuu keventyneen. Vielä\nkilometri, yksi vaivainen kilometri! Jos se olisi suoraa, niin sen\nmenisi vaikka sokeana, silmät ummessa... Vaari eli ja työskenteli\npuolen ikäänsä sokeana. Ja kuitenkin hän näki enemmän kuin näkevät ja\nosoitti valkenevaa tietä monelle... äidille... Vaari ja äiti, keveästi\nedellä liitelevä, rakkaasti katseleva äiti... Ihme, miten kaikki tänään\novat ystävällisiä, kaikki pois menneetkin.\n\n— Seitsemän kilometriä! Seuraava kahden minuutin...\n\nPekka hypähtää ohitse, räpsäisee Yrjöä keveästi kädellään:\n\n— Hevonen, isäntä!\n\nNiinkuin kymmenen leiviskän kivi olisi kiskaistu isännän hartioilta.\nVähätpä enää väliä, vaikka märkä riepu vasemman pohkeen ympärillä\ntuntuukin yhä enemmän vettyneen. Juoksu vain enää tuntuu raskaalta,\nsydän ihmeen keveältä. Pekka Pälli, Niemelän hakkapeliitta on jo\ntekevä, mitä maa ja kansa odottavat häneltä. Hänen askelensa on jälleen\nkimmoisan joustava kuin parhaimmassa vireessään olevan keskimatkan\njuoksijan. Kohta Pekka aloittaa ja sitä kiriä kelpaa katsella huutavan\nkansakujan ja kuusikymmentuhantisen juhlakatsomon. Kun Pekka aloittaa,\nniin valmentaja lopettaa, ellei enempää jaksa.\n\nMutta Pekka juonittelee eikä aloita. Kuusi kilometriä maaliin,\nvälimatka sama. Viisi kilometriä jäljellä, puolen minuutin häviö. Mitä\nmies temppuilee?\n\nSitä samaa mietiskelee Pekka, odotellen, vauhtiaan pidätellen. Mikä\nlaiskiaisen kärpänen isäntään nyt pisti matkan kunniakkaimmilla\nkilometreillä? Huonokuntoisuus se tuskin lienee. Puolimatkasta lähtien\nhän on vetänyt kuin kone. Eikä hän nytkään ole vaivautuneen näköinen,\nhymyilee ja nyökkii, edeltäjän pitäisi jatkaa muka, vaikka välillä on\nkymmenen, viidentoista metrin kaula. Vihaista pässiä sillä tavalla\nvedetään, ei omaa isäntää eikä Suomen olympiamaratoonin voittajaa.\nTällainen ei ollut sopimus. Mitä kujeita isäntä miettii?\n\nTätä ja monta muuta Pekka miettii ja juosta ketkuttelee kuin keväisissä\nharjoituksissa. Siltä varalta, että isäntä olisi vähän väsähtänyt,\nhän käyttelee tämän äskeisiä konsteja, nostelee heinäriukua, sukeltaa\nvesitynnyriin, voimistelee ja temppuilee niitä verryttelyliikkeitä\njäljitellen, jotka isäntä itse on hänelle kuntoutumista varten\nopettanut. Kuntoudutaan nyt kaikessa rauhassa, ehkäpä tässä viimeisillä\nkilometreillä tulee vielä hyväkin kiire.\n\nKatsojaparvet kivillä ja kallioilla nauraisivat makeasti, ellei tilanne\nmuodostuisi hetki hetkeltä yhä uhkaavammaksi. Kolmen kilometrin päässä\nstadionilta ilmoitetaan aikaero vajaaksi minuutiksi. Jo Pekkakin alkaa\nhermostua. Ihmiset huutavat yhteen ääneen kiihoittaessaan häntä. Isäntä\nvain ei ole tietääkseen. Ansaitsisi loimeensa, varokoon, ettei vielä\nsaakin.\n\nSamaa ajattelee isäntä Pekkaan sovitettuna. Kolme kilometriä, puoli\nminuuttia, ja mies lorvailee yhä. Olen valmentanut hänet, kehittänyt\nmiehen ensimmäisten joukkoon... maksanut hänen tyhmyydestänsä kalliin\nhinnan... vetänyt lähes puoli matkaa kuin kuollutta konia... Pitääkö\nnyt jälleen kuolleista herätä ja vetää tätä kiittämätöntä ruumista\nratakierroksen viimeisen suoran alkuun?\n\nValmentajan valtaa viha, mikä on väsyneessä miehessä ensimmäisen\nelpymisen merkki, sen hän heti itse muistaa ja riemuksensa tuntee.\nJäykkyys heltiää, askel kevenee, myös vettyneen jalan askel. Mikä\nihme ja ilo! Hän nykäisee muutamassa hetkessä kiinni sen veräjän,\njonka takana Pekka parin kolmen kilometrin matkan on vastuuttomasti\ntemppuillut. Etpä pääsekään siitä jutusta enää juuri niin helpolla,\nkulissimestari!\n\nPekka tuntee tutut merkit, varpaan rapsahdukset, vetävät\nsisäänhengitykset. Riemastunein mielin hän aloittaa hurjan\nloppuvetonsa, johon pääsemistä jo pitkän aikaa on ikävöinyt. Joutukaapa\nnyt Niemelän maratoonarien kannoille neekerit, japoneesit, juutalaiset\nja kreekiläiset! Isäntä saa luvan pysytellä kannoilla stadionin\nportille saakka, ehkä puoli kierrosta sielläkin vielä! Siitä tulee\nmaailman komeimman maratoonin loppukiri! Hän vetää pitkää kimmoisaa\naskelta, Pällin Pekan loppukirin vastustamatonta askelta. Mutta isännän\nvarpaan rapsahdukset ja voimallisesti sisään vetävät hengähdykset eivät\nlakkaa kuulumasta. Ne soivat Pekan korvissa kuin taivaallinen musiikki.\n\nStadionin valkoinen torni ja korkeaa taivasta kohti hulmuileva\nolympiatuli tervehtivät elpynyttä taistelutahtoista valmentajaa.\nStadionin katsomossa odottaa jännityksen tuskassa Elsa, vaimo. Hän ei\nole koskaan ennen ollut suuressa kilpailussa katselijana. Voittajat,\nkumpainenkin ovat hänen hoidokkejaan. Mitä hän vuosien mittaan, jo\nkahden viimeisen vuoden valmentautumisaikana onkaan antanut toiselle,\nantanut myös toiselle, orvolle, hylätylle, jonka sydämeen naisellinen\näidinkatse ei liian monta kertaa ole osautunut. Kumpi voittaa? Jompi\nkumpi.\n\nKatsomossa on tänään myös Matti, jossakin kolossa piippuhyllyllä.\nHänen, kahdeksantoistavuotisen hiljaisen juoksua harjoittelevan\nnuorukaisen on täytynyt päästä katsomaan, miten isä juoksee olympian\nmaratoonia. Isä! Isättömän isä, jolla myöskin on isä jossakin, ehkä\nylhäällä tuolla!\n\nHän katsahtaa ylös tornin huippuun, jossa olympiakilpailujen pyhä\ntuli hulmahtelee sinistä taivasta kohti kohoutuvan valkoisen alttarin\nlaella. Kuona haihtuu savuksi, liekki vain jää, leimuten elävänä,\nkulumattomana tulena, taistelevan elämän ikuisena tunnusmerkkinä.\n\nKilpailevien kansakuntien värikkäät liput hulmuavat stadionin\nkatsomon ympärillä. Puolisataa kansakuntaa on lähettänyt nuorisonsa\nparhaimmiston jaloon voimien mittelyyn. Jännittävien stadionkilpailujen\nviimeinen ja kunniakkain kamppailu on päättymässä. Järjestävän maan\nkaksi keskenään ankarasti kilpailevaa edustajaa johtavat kilpailun\nloppuvaiheessa. He ovat kansalaistensa katkeamattomien riemuhuutojen\nsaattamina juuri joutumassa portista kunniakierrokselleen stadionin\nruskealla radalla.\n\nPekka johtaa edelleen. Ennen stadionin hiilimurskaradalle joutumistaan\non hän itse sitä tarkoittamattaan onnistunut nykäisemään rakoa niin\npaljon, että toimitsijat ehtivät heittää voittajan seppeleen hänen\nkaulaansa.\n\nKoko katsomo on noussut seisomaan huiskuttaen ja huutaen kymmenillä\nkielillä. Ylhäällä, valkoisen tornin laella etelätuuli painaa\nliekehtivää olympiatulta stadionin, koko Suomen ylitse.\n\nTämä on Pekalle odottamaton, hölmistyttävä yllätys. Mitä he noita\ntanssejansa kesken aikojaan? Neljä sataa metriä vielä matkaa, isäntä\nkilpailun olisi voittanut. Ja voittaa! Hän on johtanut koko matkan,\nvetänyt minut kokonaan piipusta... Tämä ei ole rehellistä peliä, tämä\non koiranvoitto! Hopea on minun ja kyllin kunniakas sellaisenaan...\n\nSeppelöity voittaja kaatuu omiin jalkoihinsa. Kilpailija joutuu hänen\nkohdalleen, pysähtyy, kumartuu, kymmentuhantinen katsomo kohahtaa.\n\n— Mikä sinulle tuli?\n\n— Kenkä.... pakana.\n\n— Juokse kengättä!\n\n— En juokse!\n\nPekka selvittelee nauhojensa solmuja.\n\n— Toiset tulevat juuri portista!\n\n— Tulkoot!\n\n— Lähde jo! Vien edellä seppelettäsi!\n\n— Lähden heti, kun saan kengän...\n\nYrjö ottaa seppeleen käsivarrelleen ja lähtee. Katkeamaton, yhä\nyltyvä kohu kiirii katsomossa, mutta Pekka selvittelee rauhallisesti\nnauhansa, joka lienee mennyt umpisolmuun. Sitten hän nousee ja lähtee\ntuimasti tavoittaen edeltäjänsä viimeisen suoran alkaessa. Hän tarttuu\nseppeleeseen, Yrjö pitää toisesta reunasta. He juoksevat suoran\nankarasti kirien.\n\nKoko katsomo on noussut seisomaan huiskuttaen ja huutaen kymmenillä\nkielillä. Ylhäällä, valkoisen tornin laella etelätuuli painaa\nliekehtivää olympiatulta stadionin, koko Suomen ylitse.\n\n\n\n"]