[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fhU_Sv2goJcvMVdslMKWf4KqJzj5LwhZyhYf0HXhrDLs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},2651,"Vain tytön rakkaus","Garvice, Charles",1850,1920,"2651-garvice-charles-vain-tyton-rakkaus","2651__Garvice_Charles__Vain_tytön_rakkaus",null,"romaani",[14],"rakkaus",[],"fi",1898,1924,64415,403236,false,69100,[24,25,26],"Dime novels","English fiction -- Translations into Finnish","Love stories",[28,29],"Novels","Romance","\"Vain tytön rakkaus\" by Charles Garvice is a novel written in the early 20th century. The book centers around the poignant journey of a young girl named Stella Etheredge, who navigates the complexities of love and loss, primarily in the context of her relationship with her father, Harold Etheredge, and her experiences at a strict school. As they grapple with the loss of Stella's mother, the narrative explores themes of grief, resilience, and the societal expectations placed upon women.  The opening of the novel introduces us to Harold and Stella Etheredge as they journey through Florence, reflecting on their shared sorrow over the death of Harold's wife and Stella's mother. Their tender relationship is marked by Harold's struggle to support and uplift Stella while battling his own despondency. As they arrive at a school where Stella will be left for her education, we witness the stark transition from familial comfort to the harshness of an institution, foreshadowing the trials she will face. The chapter sets up Stella's depth of emotion and her yearning for connection, laying the groundwork for her character development as she encounters the challenges of adolescence and the search for love within a restrictive environment. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Kupiainen, Alpo",335,"Romanttinen kertomus seuraa Stellaa ja h\u0004nen is\u0004\u0004ns\u0004 Haroldia, jotka asuvat Firenzess\u0004. Menneisyyden surun murtama is\u0004 ja tyt\u0004r joutuvat eron kynnykselle, kunnes tarinaan astuu nuori mies, jonka kasvot her\u0004tt\u0004v\u0004t muistoja ja tuovat uusia k\u0004\u0004nteit\u0004 heid\u0004n el\u0004m\u0004\u0004ns\u0004.","Charles Garvicen 'Vain tytön rakkaus' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2651. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VAIN TYTÖN RAKKAUS\n\nKirj.\n\nCharles Garvice\n\n\nEnglanninkielestä [\"Only a Girl’s Love\"] suomentanut\n\nAlpo Kupiainen\n\n\n\nNaisten romaaneja 33\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1924.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nEräänä syystalven iltana vierivät Firenzen kaduilla vaunut, joissa\nistui mies ja tyttö. He olivat isä ja tytär. Mies oli tuskin\nkeski-ikäinen, mutta hänen hiuksensa olivat harmahtavat, ja hänen\nkaunismuotoisen suunsa ja silmännurkkiensa ympärille oli murhe uurtanut\nvakoja. Hänellä samoin kuin tyttärelläkin oli etelän säännölliset\nkasvonpiirtet, tumma tukka ja mustat silmät, vaikka hän olikin\nsyntyperäinen englantilainen, nimeltään Harold Etheredge. Hän ei ollut\nhyvissä varoissa eikä korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa, vaikka\nhän olisi kyllä voinut saavuttaa sekä rikkautta että mainetta, jos\nhänellä olisi ollut tilaisuutta ponnistaa niiden tavoittamiseksi. Mutta\nkohtalo oli määrännyt, että niiden palkkioiden saamiseksi tarvittava\nintoinen tarmo, joiden tähden useimmat meistä uurastavat, tukehtui\ntältä mieheltä jo varhain, hirvittävän iskun jättämän suuren surun\njäytämänä.\n\nHän oli ollut hyvin lupaava kirjailija; hän oli nyt yksinkertaisesti\nHarold Etheredge, leski, jonka sydän ja pyrkimykset olivat kätkettyinä\nhänen verrattomasti rakastamansa naisen hautaan. Hän oli rakastanut\nvaimoaan niin suuresti, että hänen tunteensa vieressään istuvaa lasta\nkohtaan, joka kyllä oli hänestä hyvin rakas, olivat sen rinnalla\nkitukasvuisia.\n\n»Nukutko, Stella?» kuiskasi mies vanhojen, kömpelötekoisten vaunujen\nrämistessä runouden kaupungin hiljaisen, autiolta näyttävän kadun\nkiveyksellä. Hän puhui hyvin hellästi, mutta hänen äänessään\noli raukean välinpitämätön sointu, joka oli selvä merkki hänen\nelinvoimiensa näivettymisestä. »Olemme pian perillä.»\n\n»En, isä rakas, en nuku», vastasi tytär herttaisesti. »Minusta on\nikävää, että matkamme on päättymässä. Soisin voivamme tällä tavoin\najaa yhdessä edelleen vuosikausia. Kun vain ajattelen, että meidän\npitää erota, vaikka vain lyhyeksikin ajaksi, niin sydämeni tuntuu\nlyijynraskaalta ja pelkään sen lakkaavan sykkimästä.»\n\n»Niin, rakas, niinhän se on!» mutisi mies. »Sinä tiedät, että ero\nkoskee kipeästi minuunkin. Tahtoisin pitää sinut aina luonani. Mutta\nminä en saa, en tohdi tehdä sitä. Sanotaan, että suru tekee meidät\nitsekkäiksi, ja minut se on jo tehnyt. Mutta en ole tarpeeksi itsekäs\nturmellakseni nuorta elämääsi ja synkistääkseni tulevaisuuttasi.\nStella, menettelisin julmasti ja rikollisesti, jos pitäisin sinut\nluonani. Kuluu vielä joku aika, ennenkuin voin taaskin mennä muiden\nihmisten seuraan. Minun täytyy saada olla yksin keskustellakseni\nmenettämäni rakkaan sielun kanssa. Jos pitäisin sinut luonani, loisi\nmurheeni varjon nuoreen elämääsi. Niin ei saa käydä. Nuori ihminen\ntarvitsee nuorten seuraa, aivan kuin kukka kaipaa auringonpaistetta.\nNuoruus ei ole luotu synkkyyttä ja surua varten. Nuoren silmästä\nvaluneet kyyneleet on pian pyyhittävä pois ja unohdettava —»\n\n»Luuletko, että voin ikinä unohtaa äitiä?» kuiskasi tyttö huokaisten.\n\n»En, Stella; mutta luotan, että pian opit ajattelemaan häntä tyynen\nhellästi ja että mielesi saa pyhän rauhan siitä varmasta toivosta, että\nkohtaat hänet tuolla onnen maassa, jossa eroa ei tunneta.»\n\nHänen kasvonsa kalpenivat, huulet vavahtelivat, ja hänen silmänsä\nkatsoivat ilmeettöminä ikkunasta hämyiselle kadulle, jossa valoja\nparhaillaan sytytettiin. Hän tiesi kaipaavansa päästä yhtymään\nrakastamaansa naiseen tuolla onnen maassa ja mielessään rukoilevansa,\nettä he tapaisivat toisensa pian.\n\n»Mutta älkäämme tänä iltana enää puhelko hänestä», lisäsi hän,\npakottautuen hilpeäksi. »Meidän on ajateltava sinun tulevaisuuttasi.\nSinä et mene tähän kouluun yksinomaan täydentääksesi kasvatustasi, vaan\nmyöskin saadaksesi kaiken sen huolenpidon ja hoivan, jota nuori tyttö\ntarvitsee. Sinun pitää unohtaa murheesi, Stella, niin että voit kasvaa\nsamalla tavoin kuin muutkin reipassydämiset ja iloiset englantilaiset\ntytöt. Muistathan aina olevasi englantilainen, Stella? Oi, kyllä,\ntodennäköisesti sinä et sitä unohda! Toivon, että viihdyt täällä hyvin,\nrakas. Koulu on hyvä. Sain ensiluokkaiset suositukset, ja johtaja\nkirjoitti kauniisti. Mutta jollet viihdy, niin kirjoitathan ja kerrot\nsiitä minulle. Tulen silloin tietysti heti noutamaan sinut pois. Käyn\naina joskus sinua katsomassa, en kovin usein, lapseni, sillä ei olisi\nhyvä, jos kalpeat kasvoni ja musta pukuni yhtenään muistuttaisivat\nsinulle yhteisen rakkaamme menetystä.»\n\nTyttö koetti olla valittamatta, sillä hän tiesi, että hänen kyyneleensä\nkoskisivat isään ja saisivat hänen silmäkulmansa rypistymään, ikäänkuin\nluomia painaisivat vuotamattomat kyyneleet.\n\n»Aivan varmasti viihdyn hyvin», sanoi hän, »vähän ajan kuluttua,\nkun olen ehtinyt hieman tasaantua ja lakannut näkemästä entisyyttä,\nnäkemästä _häntä_ niin selvästi. Sinun ei pidä huolehtia minusta,\nisä rakas. En myöskään aio leikkiä koko aikaani, uskothan, aion\ntyöskennellä ankarasti, niin että saat näppärän tyttären, kun olen\nkasvanut, sellaisen tyttären, joka voi puolestasi hoitaa vaivaloisen\nkirjevaihdon ja kenties auttaa sinua työssäsi. Sillä pianhan sinä\nkykenet taaskin työhön, isä, eikö totta? Se auttaa sinua unohtamaan.»\n\n»Niin, niin», myönteli isä, mutta hänen äänessään ei ollut pontta eikä\nhänen silmissään tulta. Hän tiesi, että hänen elämäntyönsä oli tehty,\nhänen kunnianhimonsa kuollut ja elämänhalukin ehtynyt. Häntä tuntui\nhaudan takaa kutsuvan ääni, joka puhui rakkauden kieltä.\n\nHe jatkoivat keskusteluaan, joka usein katkesi pitkiksi toveiksi,\npuhellen menneisyydestä kuten ainakin henkilöt, jotka surevat yhteistä\nonnettomuutta. Sitten vaunut pysähtyivät korkeassa muurissa olevan ison\nportin eteen, ja Harold Etheredge virkkoi, tukehduttaen huokauksen:\n»Olomme perillä, Stella.»\n\nKyytimies laskeutui hitaasti ja kömpelösti kuskipukilta ja soitti\nkelloa. Vanha nainen, jonka kasvoja reunusti avara, valkea myssy,\ntulla lyllersi pienestä kojusta, irroitti salvat, raotti porttia ja\ntirkisti kadulle kasvoillaan puolittain epäluuloinen, puolittain varova\nilme, joka olisi ollut aivan paikallaan, jos hän olisi ollut jonkun\nkeskiaikaisen linnan porttivahti. Herra Etheredge lausui nimensä.\nSitten hän ja Stella seurasivat naista pihan poikki, portaita ylös\nja eteissalin läpi huoneeseen, jota vanhanaikainen lamppu himmeästi\nvalaisi. Sinne Stella ja hänen isänsä jäivät odottamaan laitoksen\njohtajatarta. Pian avautui ovi, ja huoneeseen astui pitkä, luiseva\nnainen. Tämä oli rouva Howden, koulun johtajatar, jonka kanssa Harold\nEtheredge oli ollut kirjeenvaihdossa. Hän tervehti tulijoita huulillaan\nliukas hymy, jonka oikean luonteen Etheredgeltä kenties hämärä säläsi.\n\n»Tämäkö on rakas tyttärenne, herra Etheredge?» virkkoi nainen\npudistettuaan vieraiden kättä ja silmäiltyään pää kallellaan ja muka\nmyötätuntoinen hymy tylyillä kasvoillaan tummasilmäistä tyttöä.\n\n»Niin, tämä on tyttäreni, tämä on Stella», vastasi isä masentuneella,\nmelkein kolealla äänellä. »Toivon, että olette hyvin hyvä ja\nkärsivällinen häntä kohtaan, sillä häntä on äskettäin kohdannut ankara\nisku, kuten kirjeessäni selitin. Hän ei ole ollut terve eikä ole kovin\nhyvissä voimissa vielä nytkään.»\n\nNainen hymyili, ottaen kasvoilleen niin hellän ja ystävällisen ilmeen\nkuin osasi. Hän oli näytellyt osaansa siksi usein, että se luonnistui\njoltisestikin, vaikka Harold Etheredge, jollei murhe olisi tylsyttänyt\nhänen havaintokykyään, olisi epäilemättä nähnyt, ettei nainen ollut\nvilpitön. He keskustelivat vähän aikaa, herra Etheredge antoi\njohtajattarelle rahaa ja nousi sitten poistuakseen. »Tulen pian sinua\nkatsomaan, rakas, hyvin pian», kuiskasi hän irroittaessaan Stellan\nkäsiä kaulastaan. »Pysy reippaana ja koeta viihtyä!»\n\nTyttö seisoi tyyten huomaamatta johtajattaren läsnäoloa, kädet rintaa\nvasten painettuina ja pää kumarassa, kuunnellen isänsä vaimentuvia\naskelia ja portin rämähdystä, kun se sulkeutui isän jälkeen ja eroitti\nhänet ulkomaailmasta niin moniksi raskaiksi kuukausiksi.\n\n»Sinun on parasta lakata vaikeroimasta; sillä laitat vain itsesi\nsairaaksi», lausui johtajatar, jonka ääni ei enää ollut teeskennellyn\nmyötätuntoinen ja pehmeä, vaan kova ja pureva.\n\nStella säpsähti ja tuijotti hämmästyneenä häneen, sillä ei kukaan, ei\nainakaan kukaan nainen, ollut sitä ennen koskaan puhutellut häntä sillä\ntavalla.\n\nNaisen huulet kaartuivat jonkunlaiseen virnistykseen. »Niin, sinähän\nolet koulussa nyt», selitti hän; »et saa täällä suurennella etkä vaatia\nerikoisia vapauksia; siitä emme pidä; onhan suorastaan velvollisuutemme\nkitkeä pois kaikki sellainen». Puhuessaan hän soitti kelloa, ja kun\novelle ilmestyi nälkiintynyt, surkeannäköinen palvelija, sanoi hän\ntälle tiukasti: »Tämä on neiti Etheredge. Opasta hänet makuuhuoneeseen!\n— Oletan, ettet halua illallista? Se on hyvä. Nukut paremmin, kun et\nsyö. Kello soi puoliseitsemän aamulla; myöhästymisestä rangaistaan.\nTäsmällisyys on hyve, ja sitä on tässä talossa kaikkien noudatettava.\nHyvää yötä!»\n\nSiten alkoi Stellan kouluaika Minerva-opistossa, jossa hän yhdessä\nkolmenkymmenenviiden muun tytön kanssa vietti muutamia elämänsä\nsurkeimpia kuukausia. Kaikki tytöt olivat onnettomia ja alakuloisia;\nsillä koulun kolkossa rakennuksessa ei riemu viihtynyt; heidän oli\nmahdoton olla edes hilpeitä. He kärsivät kaikki; mutta Stella kärsi\nkenties enemmän kuin muut, sillä hän oli perinyt taiteellisen isänsä\ntunneherkkyyden, ja iloton huone, niukka ravinto ja johtajattaren\nsalakavalat loukkaukset olivat hänelle suoranaista kidutusta. Mutta\nisälleen hän ei hiiskunut mitään siitä, että hän oli onneton, sillä hän\ntiesi, että se tekisi isän aseman surkeaksi. Olihan isä tarkoittanut\nparasta; hänet oli petetty kuten muutkin vanhemmat; ja siksi tyttö\nkärsi vaieten. Jopa hän isänsä käydessä häntä katsomassa kertoi tälle\nolevansa tyytyväinen; ja isä poistui, luullen jättäneensä hänet\nmieluisten ikätoverien hilpeään ja viihtyisään seuraan ja säästäneensä\nhänet näkemästä oman elämänsä synkkyyttä, joka pian päättyisi, sillä\nhänen vaimo-vainajansa viittoili häntä luokseen, ja hän siirtyi yhä\nlähemmäksi kutsujaa. Pian tuli loppu. Stellalle kerrottiin, että\nhänen isänsä oli kuollut. Ja koska isä oli toivonut, että hän jäisi\nopistoon, niin hän jäi ja kesti jonkun aikaa äänettömästi kärsien orvon\nelämänsä jokapäiväisiä puutteita ja alituista kurjuutta. Mutta tuli\naika, jolloin hänen kärsivällisyytensä oli lopussa; ja hänen poskillaan\nhehkui kuumeinen puna, ja hänen silmänsä paloivat päättävinä, sillä\nhänet oli vallannut epätoivo, joka tuntui niin oudolta hänen nuoressa,\nhellässä, rakkautta kaipaavassa sydämessään.\n\n\n\n\nII.\n\n\nOli lämmin ilta kevätkesällä. Aurinko oli painumaisillaan pitkän,\nmänty- ja kuusipeittoisen kukkulajonon taakse, jonka juurella\nkoukerteli rauhallisesti, meluttomasti virtaava joki, noudatellen\njonon käänteitä. Vastapäätä näitä kukkuloita oli pitkin joen vartta\nulottuvia, laajoja niittyjä vihantina äsken nousseesta ruohosta ja\nkeltaisina vasta puhjenneista voikukista. Iltarusko pani taivaan\nhehkumaan monivärisenä, valaisten maisemaa, jonka taustalla häämötti\nkaukainen Lontoo.\n\nNäky oli kaunis, sellainen, jollaisia tapaa Englannissa ja joka saa\nsekä runoilijan että maalarin innostumaan. Tällä hetkellä se oli\nitse asiassa innostanut erään viimeksimainittuun luokkaan kuuluvan\ntaiteilijan; sillä eräässä matalan, olkikattoisen, niityn reunassa\nolevan talon huoneessa istui James Etheredge maalaustelineensä ääressä,\ntuijottaen avoimen ikkunan puitteista näkyvään tauluun, sivellin\nvelttona riippuvassa kädessään.\n\nTietämättään oli taiteilija itsekin maalaamisen arvoinen. Tämä kookas,\nhoikka, sirorakenteinen mies, jonka kalpeita kasvoja reunusti valkea,\npehmeäsuortuvainen tukka ja jonka lempeät, haaveksivat silmät etsivät\naina rajatonta, tuntematonta, näytti samanlaiselta kuin ne henkilöt,\njoita vanhat firenzeläiset mestarit mielellään ikuistivat kankailleen.\n\nHuone muodosti sopivat puitteet asukkaalleen. Se oli todellinen\ntaidemaalarin työhuone — siivoamaton, epäjärjestyksessä ja viehättävä.\nValmiita ja keskentekoisia tauluja riippui seinillä ja oli nojallaan\nniitä vasten, antiikkisia aseita ja oudonmallisia pukuja oli heitetty\nsinne tänne lattialle ja keskiaikaisten tuolien selkämyksille; ja\nkirjoja, joista muutamien kannet olisivat saaneet heran valahtamaan\ntuntijan kielelle, oli avattuna pöydällä ja kasattuna huoneen\näärimmäiseen soppeen. Täydellinen hiljaisuus vallitsi.\n\nVanhus istui jonkun aikaa vaipuneena uneksivasti ihailemaan luonnon\nkauneutta, kunnes talon takana olevasta kylästä kuului kirkonkellon\nkumahdus; silloin hän nousi säpsähtäen pystyyn, kokosi siveltimensä ja\nkävi taaskin maalaamaan. Ilta kului, ja yhä hän työskenteli hentojen,\ntaitavien käsien loitsiessa kuvaa kankaalle; rusko haihtui hitaasti\ntaivaalta, ja yö levitti tummaa vaippaansa, valmistautuen laskemaan\nsen uurastavan maailman peitteeksi, ennenkuin maalari pani pois\nsiveltimensä. Sitten hän käänsi taulun takaperin telineelle, meni —\nhajallaan olevien esineiden tähden se oli jonkun verran vaivaloista —\nhuoneen poikki, löysi vanhan ruusupuisen piipun, sytytti sen, istuutui\njälleen tuoliinsa ja alkoi maisemaa katsellen tapansa mukaan haaveilla.\n\nHän oli niin syvästi vaipunut valtoiminaan harhaileviin aatoksiinsa,\nettei herännyt, kun ovea raotettiin. Ovi avautui hyvin hiljaa ja\nhitaasti, ja siitä ilmestyi nuori tyttö, joka pysähdyttyään hetkeksi\nkynnykselle astui meluttomasti huoneeseen ja jäi seisomaan, silmäillen\nikkunan ääressä olevalla tuolilla istuvaa liikkumatonta miestä. Äkkiä\nistuja vilkaisi ylöspäin ja näki hänet. Silloin tyttö puhui.\n\n»Oletteko James Etheredge?» hän kysyi.\n\nTaitelija hätkähti. Siihen eivät olleet syynä sanat, vaan tytön\nääni, ja vanhus istui sekunnin virkkamatta mitään; sitten hän nousi\nseisomaan, katsoi vierasta ihmeissään ja vastasi: »Kyllä, se on nimeni.\nOlen James Etheredge.»\n\n»Etkö tunne minua? Olen Stella — veljesi tytär, Stella», sanoi tyttö\nkoruttomasti.\n\n»Stella — veljeni tytär — Haroldin lapsi! Miten olet tänne tullut?\nJa minä olen luullut sinun olevan koulussa Firenzessä. Yksinkö olet\ntullut?»\n\nTytön katse siirtyi sedän kasvoista ihanaan maisemaan, ja silloin\nniissä oli merkillisessä määrin samanlainen ilme kuin vanhuksella.\n»Niin, tulin yksin, setä, sillä olin onneton. He olivat kovia ja\ntylyjä. Kenties he tarkoittivat hyvää, mutta sitä oli mahdoton sietää.\nJa lisäksi oli isän kuoleman jälkeen niin yksinäistä. Setä, kestin sitä\nniin kauan kuin jaksoin, mutta sitten — tulin tänne.»\n\nVanhuksen silmät sumenivat. »Lapsi-parka! Lapsiparka!» jupisi hän.\n»Mutta miksi et kirjoittanut minulle ja kertonut kaikesta?»\n\nTyttö naurahti. »Siksi, että meidän ei sallittu kirjoittaa muuta kuin\nsanelun mukaan. Koulusta ei ollut lupa lähettää ainoatakaan kirjettä\njohtajattaren niitä lukematta. Emme milloinkaan päässeet ulos yksin;\nmuuten olisin pannut kirjeen postiin hänen tietämättään. Niin, en\nvoinut kirjoittaa; senvuoksi päätin karata. Saatuani rahat, jotka sinä\nolet aina neljänneksittäin minulle lähettänyt, lahjoin seuraavana\niltana erään palvelijan jättämään oven auki. Tunsin tien rannikolle ja\ntiesin, minä päivänä ja mihin aikaan laiva lähti. Pääsin laivaan ja\nsaavuin Lontooseen. Rahat riittivät parhaiksi matkalippuun, ja minä —\nminä — siinä kaikki, setä.»\n\n»Kaikki?» toisti vanhus. »Sinun kaltaisesi nuoren, hennon lapsen\nkulkea yksin sellainen matka! Nyt sinun on kotiuduttava luokseni,\njollei sinusta täällä ole liian yksinäistä. Kuinka vanha olet,\ntyttö-kultaseni?»\n\n»Yhdeksäntoista, setä», kuului reipas vastaus.\n\n»Yhdeksäntoista — vasta lapsi!» Sitten vanhus katsoi neitoa ja lausui\nhyvin hiljaa ääneen ajatuksensa: »Kaunis kuin enkeli.» Tyttö kuuli sen\nkuitenkin, ja hänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi, mutta seuraavalla\nhetkellä hän katsoi viattoman avoimesti setäänsä silmiin.\n\n»Et sanoisi niin, jos olisit nähnyt äitini. _Hän_ oli kaunis kuin\nenkeli. Isä sanoi usein toivovansa, että sinä näkisit hänet; sinä\nolisit muka varmasti tahtonut maalata hänet. Niin, hän oli kaunis.»\n\n»Kyllä. Mutta, rakas lapsi, oletko sairas?» huudahti taiteilija,\nkeskeyttäen puheensa, sillä hän näki tytön kasvojen äkkiä käyvän\nkalpeiksi.\n\nStella hymyili hänelle. »En, en, olen vain hieman väsynyt, ja», lisäsi\nhän lapsellisen yksinkertaisesti, »luulen olevani vähän nälkäinen.\nMinulla näet oli rahaa vain matkalippuun.»\n\n»Taivas varjelkoon!» hätäili setä ja syöksähti ylös niin rajusti, että\noli vähällä kaataa tytön kumoon. »Lapsi on kuolemaisillaan nälkään, ja\nminä vain haaveilen. Mikä aivoton tomppeli olenkaan!»\n\nKiihdyksissään hän soitti kelloa, kunnes koko talo kajahteli kuin\npaloasema. Ulkoa kuului kiirehtiviä askelia, ovi tempaistiin auki,\nja huoneeseen tuoksahti keski-ikäinen nainen, myssy hyvin kallellaan\npäässä ja punehtuneilla kasvoilla pelästynyt ilme. »Jumala varjelkoon,\nsir, mikä on hätänä?» hän huohotti.\n\nEtheredge heitti kellon kädestään ja huudahti sen enempää selittämättä:\n»Tuokaa heti jotakin syötävää, rouva Penfold, ja viiniä myöskin! Tämä\nlapsi-raukka on nääntymäisillään nälkään!»\n\nNainen katseli häntä ällistyneenä, ja hänen hämmästyksensä yhä\nlisääntyi, kun hän vilkaisi ympäri huonetta eikä nähnyt minkäänlaista\nlapsi-raukkaa, kun Stella oli piilossa antiikkisen tuolin korkean\nselkämyksen takana.\n\n»Lapsi-raukka! Mikä lapsi-raukka! Te olette uneksinut, herra Etheredge!»\n\n»En ole», selitti vanhus sävyisästi. »Totta se on, rouva Penfold. Tyttö\non tullut Firenzestä saakka saamatta muruakaan suuhunsa.»\n\nStella tuli esiin piilostaan. »En koko matkaa Firenzestä asti», hän\noikaisi.\n\nRouva Penfold hätkähti ja tuijotti vieraaseen. »Hyvä Jumala! Kuka hän\non?»\n\n»Enkö jo sanonut sitä. Hän on veljeni tytär, Stella. Hän on\nsaapunut Italiasta, ja — toivoisin teidän tuovan ruokaa ja pullon\nvanhaa viiniämme. Istu lepäämään, Stella! Tämä on rouva Penfold —\ntaloudenhoitajattareni, hyvä nainen.»\n\nRouva Penfold astahti eteenpäin. »Veljenne tytär, sir! Ei suinkaan vain\nherra Haroldin tytär, josta olette niin usein puhunut! Mutta miten\npääsitte sisään, neiti?»\n\n»Ovi oli auki», vastasi Stella.\n\n»Hyväinen aika! Senhän on täytynyt tapahtua kokonainen tunti sitten!\nJa te, sir» — hän katsoi hämillään olevaa taiteilijaa moittivasti —\n»olette antanut nuoren neidin koko ajan istua hattu päässä ja kappa\nyllään niin pitkän matkan jälkeen ettekä ole kutsunut minua! Tulkaa\nmukaani, neiti», lisäsi hän, kääntyen tyttöön päin.\n\nStella seurasi naista yläkertaan, missä hän viimemainitun avulla\njärjesti tukkansa ja siisti pukuaan. Hänen palatessaan alas oli sedällä\njo ateria odottamassa. Hän söikin mielellään, sillä hän oli paastonnut\nuseita tunteja.\n\nIlta oli kaunis, ja lopetettuaan illallisensa Stella meni kuutamossa\nvälkkyvän ikkunan ääreen. »Kuinka viehättävä paikka tämä onkaan, setä!»\nriemuitsi hän. »Varmaankin sinä viihdyt täällä hyvin.»\n\n»Niin», hymähti vanhus haaveillen. »Niin. Luuletko sinä viihtyväsi,\nStella?»\n\n»Kyllä», vastasi tyttö hiljaa. »Paremmin kuin voin sanoakaan.»\n\n»Eikö sinusta tunnu yksinäiseltä, kun ainoana seuranasi on ukko, joka\non eronnut maailmasta ja melkein unohtanut sen?»\n\n»Ei, ei, tuhat kertaa ei!» oli vastaus.\n\nRauhoittuneena Stellan sanoista istuutui maalari ikkunan ääreen\nnauttimaan piipustaan, samalla kun veljentytär liikkui huoneessa,\ntarkastellen tauluja. Pian kiintyi hänen huomionsa erääseen kuvaan;\nse esitti miestä, jolla oli tumma, aaltoileva tukka, jalomuotoinen,\n»kuninkaallinen» pää ja mustat, ilmeikkäät silmät. »Kuka tämä on,\nsetä?» kysäisi hän.\n\n»Sekö? Niin, se on loordi Trevorne», selitti vanhus. »Hänen isänsä\non kreivi Wyndward — Wyndwardin herra, kuten häntä näillä seuduin\nnimitetään. He asuvat tuolla kartanossa, Wyndward Hallissa. Tule\nkatsomaan! Se näkyy täältä.»\n\nStella siirtyi innokkaana ikkunan ääreen.\n\n»Onko tuo muhkea, valkea rakennus Wyndward Hall? Kuinka suurenmoinen se\non! Italiassa sitä nimitettäisiin palatsiksi.»\n\n»Palatsi se on Englannissakin, mutta me olemme vaatimattomampia. Täällä\ntyydytään nimittämään sitä kartanoksi. Se on vanha rakennus, ja sen\nomistaa vanha suku.»\n\n»Kerro minulle heistä!» pyysi neito tyynesti. »Ovatko he ystäviäsi?»\n\n»Kyllä, he ovat ystäviäni, mikäli ystävyys on mahdollinen köyhän\nmaalari-paran ja Wyndwardin herran välillä. Ihmiset sanovat heitä\nylpeiksi, mutta he eivät ole liian ylpeitä kutsuakseen silloin tällöin\nJames Etheredgeä luokseen päivällisille; ja he syyttävät häntä\nylpeydestä, kun hän ei taivu keskeyttämään elämänsä hiljaisuutta\nsuostumalla heidän vieraanvaraiseen pyyntöönsä. Katsopa tuonne\nvasemmalle, Stella! Niin kauaksi kuin silmä kantaa ulottuu Wyndwardin\nalue, sitä jatkuu noiden kukkuloiden välitse peninkulmittain. Loordi ja\nlady Wyndward asuvat kartanossa tyttärensä kanssa — tyttö-raukka!»\n\n»Miksi sanot tyttö-raukka?» huomautti Stella.\n\n»Siksi, että koko suvun varat eivät voi muuttaa häntä toisenlaiseksi;\nhän ansaitsee hellää sälliä. Hän on raajarikko. Näetkö tuon ikkunan —\ntuon, joka on valaistu?»\n\n»Kyllä.»\n\n»Se on hänen huoneensa ikkuna; siellä hän päivät pääksytysten lepää\nsohvallaan, katsellen laaksoon.»\n\n»Tyttö-parka!» huokasi Stella. Syntyi hetken hiljaisuus. »Mutta sinähän\nmainitsit, että loordi Trevorne on kreivin poika, setä. Eikö hänkin asu\nsiellä?»\n\n»Ei aina», vastasi setä aatoksissaan. »Joskus loordi — Leycester on\nhänen nimensä — käy täällä, mutta muuten hän oleksii melkein aina\nLontoossa, tuhlaten siellä tuhansia. Onpa hyvä, että Wyndwardit ovat\nrikkaita, sillä muutoin heillä ei olisi enää mitään jäljellä. Leycester\non koko ikänsä elänyt hurjasti.»\n\n»Onko hän sitten niin paha?» virkkoi Stella hiljaa.\n\nSetä naurahti. »’Paha’ on lievä sana, Stella; mutta kuitenkin olen\nnähnyt hänen kasvojensa pehmenevän viatonta lasta muistuttavaan hymyyn;\nolen kuullut hänen huuliltaan sellaista naurua, jollaista naisten\noletetaan nauravan, ennenkuin tämä maailma on pusertanut heistä kaiken\nnaurun. Mutta minähän jaarittelen kuin vanha mylly! Etkö soittaisi\nminulle vähän, lapsi-kulta? Tuolla nurkassa on pieni urkuharmooni.»\n\nStella huomasi, ettei hän halunnut sen enempää puhella varakreivi\nTrevornesta, meni vastustelematta harmoonin ääreen ja istuutui\nsoittamaan. Hän ei valinnut säihkyvää marssia, vaan koruttoman\nfirenzeläisen iltavirren, jota hän oli kuullut Firenzen suuren kirkon\nalttarin ääreen polvistuneiden naisten hartaasti veisaavan. Sitten hän\nalkoi laulaa. Kuullessaan ensimmäiset kirkkaat sävelet vanhus säpsähti,\npainoi kasvot käsiinsä ja vaipui haaveiluun.\n\nKun iltavirsi oli rauhaisasti, verkkaisesti päättynyt, nousi Stella\nseisomaan; mutta viitaten kädellään kehoitti setä häntä jäämään\nsoittokoneen ääreen. »Sinulla on isäsi ääni, Stella; laula vielä!»\n\nTällä kertaa hän lauloi hupaisen katkelman, jonka kertaussäkeet\nhuokuivat voimakasta tunnetta. Lopetettuaan sen hän kuuli takaansa\nhiljaista liikettä, kääntyi päin ja näki vanhuksen nousevan tuoliltaan\nja poistuvan ovelle vapisevin huulin. Nuoren tytön suloinen ääni oli\nloihtinut hänen silmiensä eteen menneisyyden vainajineen, ja hän meni\nulos, ettei tyttö huomaisi hänen mielenliikutustaan.\n\nMyöskin Stella nousi seisomaan ja astui ikkunan ääreen ja jäi\nkatselemaan öistä maisemaa. Kuu valoi hopeataan kaukana välkkyvälle\njoelle ja valaisi hänen jalkojensa juuressa lepäävää nurmikkoa. Melkein\ntietämättään hän aukaisi ikkunan ja astui pieneen puistoon. Hän asteli\nmutkittelevaa polkua myöten pienelle puiselle portille, jonka kautta\nkyläntieltä päästiin puistoon. Stella löysi muutamia orvokkeja ja näki\nsitten tien varressa kasvavan kukkivan syreenipensaan.\n\nHän avasi portin ja juoksi keveästi penkeren kupeelle. Vähän kauempana\noli kukkia vielä tiheämmissä rykelmissä. Sinne päin kävellessään hän\nkuuli kaukana nelistävän hevosen kavioiden töminää.\n\nTämä odottamaton melu hämmästytti häntä siinä määrin, että hän jäi\npaikalleen seisomaan ja katsomaan siihen suuntaan, mistä ääni kuului;\nsamassa ilmestyi tien mutkasta näkyviin ratsastaja, joka lasketti\ntäyttä laukkaa häntä kohti. Stella vilkaisi taakseen, mutta pieni\nvalkea portti ei ollut näkyvissä; hän oli tullut edemmäksi kuin\noli aikonut. Oli hyödytöntä koettaakaan ehtiä takaisin, ennenkuin\nratsastaja saavuttaisi hänet; hänellä oli vain parhaiksi aikaa\npäästä pois tieltä. Hän kiiti vikkelästi penkerettä ylöspäin ja\npysähtyi syreenipensaan alle odottamaan. Ratsastaja tuli varjosta\nkuutamoiselle kohdalle. Petollisessa valossa näyttivät sekä mies että\nratsu hirvittävän isoilta, mutta Stellaan ei vaikuttanut eikä hänen\nhuomiotaan kiinnittänyt miehen koko, vaan hänen ryhtinsä ja käytöksensä.\n\nHän ei voinut erottaa ratsastajan kasvoja, mutta vartalosta päättäen\nhän oli kookas, leveäharteinen nuorukainen. Välimatkan lyhetessä hän\nnäki, että mies oli seurustelupuvussa, lukuunottamatta samettista\nvaippaa, joka oli väljästi, mutta kuitenkin somasti kietaistu jäntevän\nvartalon ympärille. Mies ja hevonen näyttivät olevan yhteen valetut\nsaapuessaan pitkin raittia, kunnes olivat tytön kohdalla. Ratsastajalla\nei ollut aavistustakaan hänen läheisyydestään, mutta kyllä hevosella.\nSen levottomasti vilkuvat silmät huomasivat Stellan häämöttävän puvun,\nja päätänsä kääntäen se hypähti sivulle ja pysähtyi. Ratsastaja nosti\nraippansa ja rapsautti hevosta kylkeen, tehden samalla kärsimättömän,\nkiukkuisen liikkeen; mutta eläin nousi heti takajaloilleen, ja raippa\nvaipui jälleen alas.\n\n»No, hitto, mikäs on hätänä?» huudahti mies. »Eteenpäin, tomppeli!»\n\nKuullessaan tutun äänen ratsu höristi korviaan, mutta seisoi\nhievahtamatta paikallaan joka jäsen vapisten. Stella näki raipan\nkohoavan uudelleen, ja vaistomaisesti, hänen itsensä sitä huomaamatta,\npääsi hänen huuliltaan naisellinen vastalause: »Ei! Ei?»\n\nKuullessaan kiihkeän, rukoilevan äänen pysäytti ratsastaja raippansa\nkoholle, antoi sitten kätensä vaipua ja pikemminkin kiskomalla kuin\nohjaamalla pakotti hevosen pensaikon vierelle.\n\n»Ken siellä? Kuka olette?» hän kysyi vihaisesti. »Mitä h————». Äkkiä\nhänen puheensa katkesi, ja hän tuijotti sanattomana Stellaan, joka\ntyttömäisen kauniina seisoi hänen edessään. Pian mies kuitenkin sai\ntakaisin puhelahjansa. »Pyydän anteeksi», hän virkkoi, hypäten ratsunsa\nselästä Stellan viereen. »Pelkäänpä säikäyttäneeni teitä. Luulin\nolevani yksin. Annattehan anteeksi?»\n\nStella katsoi ratsastajaa silmiin, ja heikko puna levisi hänen\nposkilleen.\n\n»Minunhan pitäisi pyytää anteeksi; en minä pelästynyt, vaan ratsunne\npelästyi minua.»\n\nMies vilkaisi hevoseensa, joka nyt seisoi rauhoittuneena, suitset\nmiehen käsivarrella. »Se on tomppeli!» selitti hän pikaisesti;\n»itsepäinen tomppeli eikä osaa pelätä ollenkaan. Se oli pelkkää\njuonittelua. Mutta älkää välittäkö siitä mitään. Saanko auttaa teitä\ntielle?»\n\nHymyillen Stella otti vastaan tarjotun avun.\n\n»Teidän on vilu», sanoi mies, tartuttuaan hänen käteensä. »Keväiset\nillat ovat petollisia. Onko teillä pitkä matka kotiinne?»\n\n»Ei minun ole ensinkään vilu», torjui tyttö.\n\n»Onko teillä pitkälti matkaa?» toisti ratsastaja, ja vaikka hänen\nsävynsä olikin kohtelias, niin se osoitti, että hän oli tottunut\nsaamaan vastauksen kysymykseensä.\n\n»Ei ole, vain tuonne pienelle valkealle portille.»\n\n»Pienelle valkealle portille — Etheredgen, taiteilijan, asuntoon?»\nhuudahti mies hämmästyneenä. »Asutteko siellä?»\n\n»Kyllä.»\n\n»En ole milloinkaan ennen nähnyt teitä Wyndwardissa.»\n\n»Ette olekaan; en ole täällä ollutkaan tätä iltaa aikaisemmin.»\n\n»Tätä iltaa? Tiesinhän, etten ollut teitä ennen tavannut.»\n\nMiehen sävy, joka täydelleen poikkesi kuluneesta mielistelystä,\nnostatti veren Stellan kasvoihin. Tällä välin he olivat ehtineet\nportille. Mies käveli tytön rinnalla, suitset käsivarrellaan, ja kookas\nhevonen asteli rauhallisesti kuin lammas. Stella pysähtyi ja sanoi:\n»Hyvää yötä!»\n\n»Hyvää yötä!» vastasi ratsastaja. »Mutta malttakaahan! Aion lähteä\npois. Jos kerran olette saapunut vasta tänä iltana, en voi saada tietää\nnimeänne. Tahdotteko sanoa sen minulle, ennenkuin poistun?»\n\n»Nimeni on Stella Etheredge. Olen taiteilija Etheredgen veljentytär.»\n\n»Stella!» toisti mies. »Stella! Kiitoksia! En unohda sitä. Minun\nnimeni», lisäsi hän, kohottaen hattuaan, »on Trevorne — Leycester\nTrevorne.»\n\n»Tiesin sen», huudahti Stella harkitsematta.\n\n»Tiesitte sen! Mutta tehän tulitte tänne vasta tänä iltana! Miten se on\nmahdollista?»\n\n»Hyvin yksinkertaisesti», selitti tyttö. »Olen nähnyt kuvanne ja —\ntunsin teidät sen nojalla.»\n\nTrevorne hymyili kummallisesti. »Ymmärrän. No niin, hyvää yötä!»\n\n»Hyvää yötä, ja hyvästi!» vastasi Stella, ojentaen kätensä.\n\nMitä toisen mielessä lieneekään liikkunut, hänen kasvoillaan ei\nkuitenkaan näkynyt merkkiäkään hämmästyksestä, kun hän tarttui tytön\nkäteen. »Ei», virkkoi hän antaessaan Stellan vetää kätensä pois. »Ei\nhyvästi! Olen muuttanut mieltäni. En lähdekään pois. Siis vain: hyvää\nyötä!» Sitten hän hyppäsi hymyillen ratsunsa selkään ja ratsasti\nripeästi pois.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nStella katseli poistuvan varakreivi Trevornen jälkeen, kunnes kookas\nraudikko oli vienyt hänet pois näkyvistä. Vielä senjälkeenkin tyttö\nseisoi paikoillaan vaipuneena uinailevaan haaveiluun, joka ei\npukeutunut selviksi ajatuksiksi, kunnes puistossa huhuilevan sedän ääni\nherätti hänet.\n\n»Missä olet ollut, Stella?» kysyi vanhus, kun neito juoksi puistoon ja\ntuli hänen luokseen. »Arvelin sinun muuttaneen mieltäsi ja lentäneen\ntakaisin Italiaan. Rouva Penfold on etsimässä sinua niityiltä.»\n\nNauraen kiersi Stella kätensä hänen kaulaansa. »Niin helposti et\npääse minusta eroon, setä. Ei, olin vain kävelyllä puiston vieritse\nkulkevalla sievällä tiellä. Kas tässä on vähän kukkia; eivätkö ne ole\nsuloisia? Mutta ne eivät ole retkeni ainoa tulos, setä», hän jatkoi.\n»Minulle sattui seikkailu.»\n\nVanhus asteli piippu suussa ja kädet selän takana.\n\n»Seikkailu!»\n\n»Niin.» Stella nyökäytti päätänsä. »Kohtasin loordi Trevornen.»\n\n»Loordi Trevornen!» hämmästeli Etheredge. »En tietänyt edes, että hän\noli kotosalla. Onko maalaamani kuva hänen näköisensä?» lisäsi hän,\nkääntyen hymyillen tyttöön päin.\n\n»Kyllä, setä, se on; mutta en nähnyt aivan selvästi, kuten arvaat;\nolihan kuutamo. Hän ratsasti tavattoman isolla raudikolla.»\n\n»Tunnen sen», mutisi vanhus. »Ja hän kiiti hurjasti kuin kadotettu\nsielu. Otaksuttavasti hän vilahti sivuitsesi kuin meteori. Niin, sinä\net voinut nähdä häntä etkä voi arvostella kuvaa.»\n\n»Ei hän niin vilahtanut ohitseni. Epäilemättä hän olisi sen tehnyt,\nmutta raudikko pani vastaan. Luultavasti se pelästyi minua, sillä minä\nseisoin töyryllä tien vieressä.»\n\n»Pysähtyikö hän?» kysyi Etheredge. »Sepä ihme; niinkin vähäinen seikka\nkuin ratsun säikähtäminen riittää saamaan hänet raivoihinsa! Hän\npysähtyi!»\n\n»Sillä hänen oli pakko», huomautti Stella hiljaa syvän, neitseellisen\nkainouden punan levitessä hänen kasvoilleen, kun hän ajatteli, että\njuuri hän olikin pysäyttänyt loordi Trevornen.\n\n»Oliko hän vimmoissaan?»\n\n»Ei; sananlaskun lammaskaan ei olisi voinut olla lauhkeampi», huudahti\nStella, purskahtaen sointuvaan nauruun.\n\n»Hänen on täytynyt olla hyvällä tuulella. On kummallista, että hän\noli tänä iltana ulkosalla. Kartano on täynnä kaupungista saapuneita\nihmisiä; mutta siitä hän ei välittele, jos häntä haluttaa ratsastaa.\nEntä kuvani?»\n\n»Se on hänen näköisensä. Niin, hän on hyvin komea mies; hänellä oli\ntänä iltana väljä, tummanpunainen samettivaippa yllään; en tietänyt,\nettä miehet nykyisin käyttävät sellaisia värejä.»\n\n»Tupakkanuttu», selitti setä. »Epäilemättä hän oli noudattanut\nhetkellistä mielijohdetta — satuloinut ratsunsa ja ajaa karauttanut\njoen poikki. No niin, todennäköisesti et nyt vähään aikaan häntä enää\nnäe. Hän viipyy kartanossa harvoin kauempaa kuin päivän tai pari.\nKaupunki viehättää häntä liiaksi.»\n\nStellan huulet aukenivat, ja hän oli vastaamaisillaan, että loordi\nTrevorne oli äkkiä päättänyt jäädä tänne, mutta jokin selittämätön\ntunne esti häntä virkkamasta mitään.\n\nÄkkiä koputettiin ovelle, ja rouva Penfold astui sisään, tuoden\nkynttilöitä. »Teittepä minulle aika kepposen, neiti Stella», hän sanoi,\nhymyillen nuhtelevasti. »Luulin teidän eksyneen. Huoneenne on kunnossa,\nneiti.»\n\nStella meni vanhuksen luo ja suuteli häntä. »Hyvää yötä, setä!»\n\n»Hyvää yötä, lapseni!» vastasi hän, katsellen tyttöä hellästi,\nsilmissään hieman hämmentynyt ilme. »Hyvää yötä, ja näe kauniita unia\ntänä ensimmäisenä kotona viettämänäsi yönä!»\n\n»Kotona!» kuiskasi Stella. »Kotona! Olet kovin hyvä, setä.»\n\nRouva Penfold oli saanut aikaan ihmeitä niin lyhyessä ajassa, ja Stella\nhuomasi seisovansa yksin pienessä, vaatimattomasti, mutta mukavasti\nsisustetussa huoneessa. Kun hänen katseensa kiersi ympäri huoneen,\nkävivät hänen silmänsä kosteiksi. Se oli niin viehättävä vastakohta\nsille elottomalle, paljasseinäiselle salille, jossa hän oli asunut\nkaksi raskasta vuotta yhdessä parinkymmenen yhtä onnettoman tytön\nkanssa, ja muutos oli niin äkillinen, että hän tuskin saattoi uskoa\nsitä todelliseksi. Mutta nuoruudessa ollaan aina valmiit sopeutumaan\nelämän yllättäviin käänteisiin, ja hän vaipui sikeään uneen, nukkuen\nunia näkemättä aamuun saakka.\n\nSillä välin oli loordi Trevorne ratsastanut ylöspäin kukkuloiden\nrinteitä, metsän halki, kartanoa ympäröivälle avoimelle kentälle.\n\nRakennus sijaitsi puistossa, jossa kasvoi kastanjoita ja tammia ja\njonka läpi loordi Trevorne saapui. Hän ratsasti lehtokujaa myöten\npengermälle. Siellä hän laskeutui satulasta, jätti ratsunsa tallirengin\nhoivaan ja astui sisään rakennuksen läpi ulottuvan pitkän käytävän\nalapäässä olevasta ovesta.\n\nKäytävä oli hillitysti valaistu; varjostetut, korkeiden\npronssipatsaiden kannattamat lamput valoivat miellyttävää hohdetta\ntummalla tammilaudoituksella riippuviin lukemattomiin tauluihin.\nHolvatusta katosta riippui repaleisia lippuja, joista useimpia\naikaisemmat Wyndwardit olivat kantaneet taisteluissa, ja salin jonkun\nverran synkkää vaikutusta lievensivät säännöllisten välimatkojen\npäässä kiviruutuisella lattialla seisovien ritaripatsaiden välkkyvät\nvarustukset ja jykeviä ovia sekä korkeita ikkunoita peittävät\ntummanpunaiset verhot. Koko huoneen asu, sen ilmakin tuntui huokuvan\nvanhan, mahtavan suvun henkeä. Vaikka talo oli täynnä vieraita, ja\nseurusteluhuoneessa oli parhaillaan koolla loistava seurue, ei suureen\neteissaliin tunkeutunut ainoatakaan ääntä. Pari, kolme palvelijaa,\njotka seisoivat ovien vieressä tai istuivat penkeillä, haastellen\nhiljaa keskenään, vaikenivat heti kun loordi Trevorne astui sisään, ja\nmuuan heistä lähestyi ottamaan vastaan mahdollisia käskyjä.\n\n»Lähetä Oliver luokseni!» virkahti loordi mennessään miehen ohitse.\n»Olen huoneessani.»\n\nHän nousi portaita myöten pääkäytävään ja astui sitten erääseen puiston\npuolella olevaan huoneeseen. Hänen asuntoonsa kuului vastaanottohuone,\npukeutumishuone ja makuukamari. Ensinmainittu kuvasti selvästi\nomistajansa makua ja harrastuksia. Se sisälsi sekavan kokoelman\nurheilu- ja taide-esineitä. Siellä oli nyrkkeilykintaita ja miekkoja;\npyssyteline ynnä runsas valikoima pyssyjä; onkivapoja ja ratsuraippoja\nriippui antiikkisen, avotakkaisen, pesäristikolla varustetun uunin\nyläpuolella.\n\nYhdellä seinällä oli ainoalaatuisia, arvaamattoman kallisarvoisia\nsyövytyksiä, toisella puolitusinaa öljymaalauksia, kolmannen\nvierustalla seisoi piano ja maalausteline, johon kiinnitetyllä\nkankaalla oli keskentekoinen Venus nousemassa meren vaahtoisesta\nkehdostaan.\n\nHän astui huoneeseen, viskasi hattunsa tuolille ja pyyhkäisi kädellä\ntukkaansa, hymyillen miettivästi ja samalla rauhattomasti. — Stella!\n— hän tuumi, — Stella. Se oli väärin. Tähden pitäisi olla kirkas ja\nkultainen, pelkkää valoa ja auringonpaistetta, kun taas hän — hyvä\nJumala, mitkä silmät! Ne olivat varmasti suloisimmat, herttaisimmat\nkasvot, mitä ihminen on ikinä nähnyt. Kummako sitten, että pidin niitä\nvain näkynä, kun ne niin äkkiä ilmestyivät yläpuolelleni? Jos nuo\nkasvot voisivat sellaisina kuin ne näin hymyillä ensi keväänä Akatemian\nseinältä, niin kuinka suurin joukoin keräytyisikään typerää väkeä niitä\ntöllistelemään! Jos — niin, mutta kukapa voisi sen tehdä? Ei kukaan! Ei\nyksikään ihminen! Yhtä hyvin saattaisi koettaa siepata auringonvaloa\nsiveltimeen ja vetää sitä kankaalle — yhtä hyvin —\n\nHänen mietteensä katkesivat äkkiä, kun hänen katseensa osui kankaalla\nhymyilevään Venus Afroditeen. Astuen huoneen poikki taulun eteen hän\npysähtyi katselemaan sitä arvostelevasti.\n\n— Venus, jolla on kalpeat, vaaleanpunertavat kasvot ja ilmeettömät,\nsiniset silmät, haalistuneenkeltainen tukka ja typerä, teeskentelevä\nhymy! Ei enää ikinä Venus näytä minusta tuollaiselta. Ei; tästä\nlähtien näen hänet samanlaisena kuin tänä yönä; tukka mustaa silkkiä,\nkaareutuvat kulmakarvat varjostamassa tummanruskeita silmiä, joiden\nsyvyydestä voi havaita sielun pilkistävän. Sellainen on Venus eikä\ntällainen.\n\nPilkallisesti hymyillen hän sieppasi siveltimen ja vetäisi leveän,\nmustan, turmelevan juovan kauniiden kasvojen ylitse.\n\n— Näin haihtuivat ikuisiksi ajoiksi kaikki aikaisemmat haaveeni\nnaisellisesta viehkeydestä. Viehkeydestä! Tätä iltaa ennen en ole\nkertaakaan sitä nähnyt. Stella! Tähti! Niin, oikea nimi hänellä\nsittenkin on. Hän tuikahti minulle tähden lailla.\n\nOvelle koputettiin, ja hänen kamaripalvelijansa Oliver astui sisään.\nLoordi Trevorne tuijotti häneen jonkun aikaa hajamielisesti, heräten\nsitten haaveistaan.\n\n»Mitä nyt, Oliver?»\n\n»Olette kutsunut minua, mylord.»\n\n»Ah niin! Unohdin sen kokonaan. Haluan peseytyä ja muuttaa pukua.»\n\nOliver meni meluttomasti toiseen huoneeseen ja auttoi isäntäänsä\nvaihtamaan samettisen tupakkanutun sijalle seurustelupuvun, harjasi\nTrevornen tiheän, lyhyeksi leikatun kastanjanruskean tukan ja aukaisi\noven.\n\n»Missä vieraat ovat? Onko heistä ketään tupakkasalissa?»\n\n»Kyllä, mylord; loordi Barton ja kapteeni Halliday. Sandfordin markiisi\nja sir William ovat biljardisalongissa.»\n\nLeycester nyökäytti päätänsä, laskeutui portaita myöten alakertaan ja\nsuuntasi askeleensa seurusteluhuoneeseen. Se oli kartanon muiden osien\nmukainen, upea, runsaasti koristettu sali, jota valaisivat himmeiksi\nhiottujen lasikupujen sisällä palavat kynttilät. Salin toisessa päässä\noli komea piano, jonka ääressä istui nainen, soittaen ja laulaen,\ntoisten seisoessa ympärillä kupit käsissä. Lähellä takkaa oli pöytä\nhopeisine kahvivehkeineen, joiden ääressä kreivitär puuhaili.\n\nLady Wyndward oli vielä kukkeimmillaan, vaikkakin Leycester oli\nkaksikymmentäneljävuotias; hän oli mennyt avioliittoon kahdeksantoista\nikäisenä ja oli nyt saavuttanut täydellisen äidillisen kauneuden;\ntarvitsi vain vilkaista häneen oivaltaakseen, mistä Leycester\noli saanut harvinaisen edullisen ulkomuotonsa. Hänen lähellään\nseisoi pitkä, hoikka mies, jolla oli ylpeät, säännölliset kasvot ja\nteräksenharmaa, pitkänlainen tukka, joka oli kammattu taaksepäin\nkorkealta otsalta. Se oli kreivi. Hän seisoi musiikkia kuunnellen,\ntummien, terävien silmien katse maahan luotuna; mutta hän huomasi\nLeycesterin saapumisen ja kohotti päätänsä, rypistäen hieman\notsaansa. Lady Wyndward näki hänen ilmeensä ja arvasi syyn, mutta\nhänen kasvoillaan ei näkynyt pienintäkään ihmetyksen tai närkästyksen\nmerkkiä. Ne pysyivät aina rauhallisina ja kiihkottomina, ikäänkuin\nniiden omistaja olisi halveksinut tavallisten kuolevaisten heikkoutta.\nLeycester pysähtyi hetkiseksi, silmäillen seuruetta, sitten hän meni\nsalin poikki pöydän luokse. Lady Wyndward katsahti ylöspäin, hymyillen\nystävällisesti.\n\n»Haluatko kahvia, Leycester?»\n\n»Kiitos, kyllä», vastasi varakreivi.\n\nKreivitär tarjosi hänelle kupin, ja hänen ottaessaan sen lähti pianon\nympärille kertyneestä ryhmästä eräs nuorukainen ja tuli hymyillen hänen\nluokseen. Hän oli loordi Grayford, Leycesterin läheisin ystävä.\n\n»Missä olet ollut, Leycester?» kysyi hän, lasinen kätensä toisen\nleveälle olalle.\n\nNäiden kahden välinen suhde oli melkein veljellistä kiintymystä.\nHe olivat yhdessä olleet Etonissa, missä Leycester, kookas jäntevä\npoika, oli otellut hennon ja heikon toverinsa tappelut; he olivat\nolleet asuintovereja Oxfordissa, olleet kumppanuksia kaikessa\nhurjamielisyydessä, joka oli tehnyt heidän yliopistoaikansa\nkuuluisaksi, ja olivat yhä eroamattomia. Leycester oli pitkästä pojasta\nkasvanut rotevaksi mieheksi; loordi Grayford oli täyttänyt hintelän\npoika-aikansa lupaukset ja kehittynyt hoikaksi nuorukaiseksi, jolla oli\nvaaleat hiukset ja velton miellyttävä olemus, kuten heikoilla ihmisillä\njoskus on, ja naismaisen lempeä luonne.\n\nLeycester kääntyi hymyillen häneen päin ja kreivi katsahti sinnepäin\nkuullakseen poikansa vastauksen; kreivitär käsitteli kahvipannua\nikäänkuin hän ei olisikaan kuunnellut yhtä tarkkaavasti.\n\n»Kävin ottamassa pienen nelistyksen. Tupakkahuoneessa oli seurue\npuolinukuksissa, ja kun olin kuullut Bartonin intialaisen jutun\nsata kertaa, tuntui se olo siellä jotensakin pitkäpiimäiseltä;\nsitten muistui mieleeni, että raudikko on jo viiden viikon ajan\nsaanut maltittomana pureksia pilttuutaan, ja päätin antaa sen vähän\njaloitella.»\n\nKreivi kääntyi otsaansa rypistäen toisaalle. Loordi Grayford naurahti.\n»Somaa käyttäytymistä!» hän huudahti. »Ja täällä me olemme haeskelleet\nsinua joka sopukasta.»\n\n»Miksi ette tulleet meidän luoksemme seurustelusaliin, loordi\nTrevorne?» kysyi eräs lähellä istuva kaunis neito. »Me emme olisi\nrasittaneet teitä intialaisilla jutuilla.»\n\n»Mutta minähän olisin ollut vaivaksi teille, lady Constance», vastasi\nLeycester.\n\n»Kenties», arveli neito hymyillen. »Olette vaatimattomampi kuin olen\nluullut.»\n\nLeycester istuutui hänen viereensä ja alkoi puhella hänen kanssaan\nloppumattomia turhanpäiväisyyksiä, joita niin keveästi kirposi hänen\nhuuliltaan, mitättömiä vaihtokolikoita, jotka hänen sointuva äänensä ja\nharvinainen hymynsä tuntuivat muuttavan täysipainoiseksi rahaksi. Mutta\nkeskustellessa kulkivat hänen ajatuksensa tummatukkaiseen tyttöön, joka\noli ilmestynyt hänen näkyviinsä maantien vierellä kasvavan pensaikon\nvihreästä, tuoksuisesta siimeksestä, ja pian hän kuvitteli mielessään\nneitoa puuhailemassa niityllä olevan talon pikkukamarissa, keskellä\nvanhan taiteilijan työhuoneen miellyttävää sekasortoa. Vähitellen\nmuuttuivat hänen vastauksensa hajanaisiksi ja epäjohdonmukaisiksi.\n\nPian hän nousi seisomaan ja asteli salin poikki, pysähtyen silloin\ntällöin vaihtamaan sanan, pari jonkun vieraan kanssa. Hänen solakka,\nkaunis vartalonsa kohosi korkeammalle kuin muiden miesten, ja hänen\nsiromuotoinen päänsä oli haaveilevassa takakenossa asennossa. Naiset\nloivat hänen jälkeensä ihailevia, kaihoisia silmäyksiä, ja monet\nheistä olisivat ponnistaneet koko viehätysvoimansa pidättääkseen hänet\nluonaan, jolleivät olisi kokemuksesta tienneet, että hänen silloisessa\nmielentilassaan heidän sulonsa eivät häneen pystyneet.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKreivitär tarkkaili loordi Trevornea pöytänsä äärestä ja kuiskasi\nkatsahtaen kreiviin: »Leycester on rauhattomalla tuulella tänä iltana.»\n\n»Niin», myönsi kreivi huokaisten. »Mistä se johtunee? Tiedätkö?»\n\n»En», vastasi kreivitär levollisesti. »Hänessä ei ollut mitään\nerikoista päivällisaikaan.»\n\n»Miksi hän ei voi käyttäytyä muiden ihmisten tapaan?» virkkoi kreivi\nsuruisesti. »Voitko kuvitellakaan kenenkään toisen poistuvan isänsä\nvieraiden luota ja lähtevän ratsastamaan ympäri maaseutua?»\n\n»Leycester ei ole milloinkaan ollut toisten kaltainen. Hän on sellainen\nkuin on, eikä mikään voi häntä muuttaa.»\n\nKreivi seisoi hetkisen ääneti, kädet selän takana ja tummat silmät\ntähdättyinä lattiaan.\n\n»Onko hän kertonut sinulle viime kujeestaan — hullusta\npäähänpistostaan?» hän kysyi hiljaa. »Se maksaa lähes\nkaksikymmentätuhatta puntaa. Wyndwardinkin täytyy tuntea sellaiset\nsuoneniskut.»\n\nKreivitär nosti päätänsä. »Kyllä tiedän», hän sanoi, »hän on kertonut\nminulle kaikki. Se oli kunnia-asia. En ymmärtänyt sitä täydelleen;\nkilparatsastus on sellaista ajanvietettä, josta en suuresti pidä,\nvaikka meillä onkin aina ollut kilpahevosia. Joku koetti käyttää hänen\nnimeään toimiakseen epärehellisesti, minkävuoksi hän otti hevosensa\npois kilpailusta. Hän sanoo, ettei hän voinut menetellä toisin.»\n\nKreivi huokasi. »Epäilemättä on asia niin. Mutta se on perin hullua,\neikä siitä tule loppua ollenkaan. Miksi hän ei mene naimisiin?»\n\nKreivitär vilkaisi komeaan nuoreen mieheen. »Hän ei mene naimisiin,\nennenkuin löytää sellaisen, jota hän voi rakastaa.»\n\nKreivi katsahti ympäri huonetta ja sitä somistavia lukuisia kauniita,\nviehättäviä naisia, huoahtaen kärsimättömästi. »Häntä on vaikea\nmiellyttää. Hänen olisi aika mennä naimisiin ja tasaantua. Useimmille\nmiehille ei vuosi tahi pari merkitsisi mitään, mutta hänelle — minusta\ntuntuu pahalta ajatella, että arvonimi on vain meidän molempien elämän\nvarassa. Miksi et puhu hänelle? Sinun tähtesi hän on valmis tekemään\nmitä tahansa.»\n\nKreivitär hymyili. »Kaikkea muuta paitsi sitä. Ei, en voi puhua\nhänelle; se olisi hyödytöntä. En halua heikentää vaikutusvaltaani.»\n\n»Taivutan Lilian puhumaan hänelle.»\n\n»Lilian! Hän ei sitä tekisi. Hän pitää Leycesteriä yli-ihmisenä, eikä\nhänen mielestään yksikään nainen koko maailmassa voi olla hänelle\nkyllin hyvä.»\n\nKreivi rypisti otsaansa. »Te kaksi juuri olette hänet pilanneet.»\n\n»Ei, emme ole. Hän on nyt miehenä sama, mikä hän oli poikana.\nMuistatko, mitä Nelson vastasi, kun Hardy kysyi häneltä, miksi hän\nei tehnyt mitään, vaikka yksi hänen laivoistaan taisteli kahta\nvihollisalusta vastaan? ’Teen kaikki mitä voin — odotan aikaani.’»\n\nEnnenkuin kreivi ennätti vastata, saapui hänen luokseen eräs ministeri\nja alkoi keskustella hänen kanssansa. Sitten nousi kreivitär paikaltaan\nja meni huoneen poikki syövytysalbumia selailevan vanhanpuoleisen\nrouvashenkilön luokse. Hän oli Longforthin leskikreivitär, pieni,\nhintelä nainen, jonka laihoja, ryppyisiä kasvoja terävät, mutta\nystävälliset harmaat silmät valaisivat, tehden ne huomattaviksi. Hän\noli puettu koruttomasti kuin kveekarinainen, lukuunottamatta joitakuita\nvanhoja, määrättömän kallisarvoisia pitsejä, jotka lievensivät hänen\nyksinkertaisen silkkipukunsa jäykkyyttä. Nuoremman naisen lähestyessä\nkatsahti hän ylöspäin ja teki tulijalle tilaa sohvalla. Lady Wyndward\nistahti virkkamatta mitään, ja molemmat olivat hetkisen ääneti. Sitten\nvanhempi nainen huomautti vilkaisematta puhetoveriinsa: »Poika tulee\njoka päivä yhä komeammaksi, Ethel!»\n\nLady Wyndward huokaisi.\n\n»Mikä vaivaa?» kysäisi toinen, hymyillen osaaottavasti. »Mitä hän on\nnyt tehnyt, polttanut kirkon vaiko karannut jonkun pormestarin tyttären\nkanssa?»\n\n»Hän ei ole tehnyt sanottavasti mitään», selitti lady Wyndward. »Ja\njuuri se on vikana.»\n\n»Ymmärrän», vastasi toinen. »Hän on vaarallisin ollessaan alallaan;\npelkäätte aina hänen valmistelevan jotakin tavallisuudesta poikkeavaa\nhuimapäisyyttä. No niin, ystävä rakas, jos annatte maailmalle tällaisen\nolennon, niin teidän täytyy tyytyä seurauksiin — olla valmis maksamaan\nsiitä. Minä tekisin sen aivan nurkumatta.»\n\n»Oi, sinä et sitä käsitä», sanoi kreivitär, ja hänen hymyssään oli\njotakin liikuttavaa.\n\n»Kyllä varmasti. Kadehdin sinua. Rakastan poikaa, Ethel. Koko tässä\nsalissa ei ole ainoatakaan naista, nuorimmasta vanhimpaan saakka,\njoka ei häntä rakasta. Et saa odottaa, että mies, jolle jumalat ovat\nantaneet niin runsaasti lahjojaa, käyttäytyisi tavallisten kuolevaisten\ntavoin.»\n\n»Miksi en! Juuri samaa sanoo Algernon minulle.»\n\n»Sen arvasin. Tarkkasin teitä äsken. Varo kaikin mokomin yhtä seikkaa:\nälä salli Algernonin sekaantua hänen asioihinsa. Tuntuu oudolta sanoa,\nmutta Leycesterin isä on koko maailman sopimattomin mies koettamaan\nhillitä häntä. Meillä naisilla yksin on kykyä ohjata häntä.»\n\n»Juuri se minua huolestumaakin», vastasi lady Wyndward. »Pelkkä\najatuskin siitä, mitä tässä suhteessa saattaa tapahtua, pitää minua\nalituisen pelon vallassa.»\n\n»On vain yksi varma keino — toimita hänet avioliittoon!» huomautti\nvanha kreivitär, myhäillen koomillisesti.\n\n»Toisen kerran: samaa sanoo Algernon. Ja te kumpikin puhutte siitä yhtä\ntyynesti kuin kehoittaisitte minua antamaan hänelle kupin teetä.»\n\nKreivitär Longforth oli vähän aikaa vaiti; sitten hän kysyi: »Missä\non Lenore Beauminster? Hän on ainoa nainen, joka todella voi saada\nLeycesterin taipumaan. Kutsu hänet tänne ja anna heidän olla yhdessä!\nLenore tulee mielellään.»\n\n»Siitä en ole varma; Lenore on ylpeä; hän saattaisi arvata, minkä\nvuoksi häntä pyydämme.»\n\nVanha rouva oikaisi niskaansa niin ylväästi kuin hän itse olisi ollut\nLeycesterin äiti. »Entä sitten? Onko seurapiirissämme yhtään tyttöä,\njoka ei halukkaasti tarttuisi tällaiseen tilaisuuteen? En sano sitä\nsen vuoksi, että Leycester on Wyndwardin perijä; hänessä on itsessään\nkylliksi ilman sitäkin.»\n\n»Onpa hyvä, ettet sinä ole hänen äitinsä; sinä olisit tehnyt hänet\nsellaiseksi, jollainen hän ei nyt ole — turhamaiseksi.»\n\n»Tiedän sen. Mutta Lenoreen nähden olet sinä väärässä. Jos hän ikinä\non kenestäkään välittänyt, niin juuri Leycesteristä. Lenore on ylpeä;\nmutta rakkaus sovittaa ylpeyden, ja hän saa näyttää voimiaan. Ja jos\nhän sen tekee, niin ei edes Leycester kykene häntä vastustamaan. Pyydä\nhäntä tänne ja jätä kaikki muu hänen huolekseen — ja kaitselmuksen\nvaraan.»\n\nKreivitär istui hetkisen virkkamatta mitään ja laski sitten kätensä\npuhetoverinsa laihalle, kurttuiselle kädelle, jota ei ainoakaan\njalokivi koristanut. »Aina turvaudun sinuun. Minusta tuntuu, että sinä\nymmärrät häntä paremmin kuin hänen oma äitinsä.»\n\n»En suinkaan», lausui vanha rouva; »mutta rakastan häntä melkein yhtä\nlämpimästi».\n\n»Minä kirjoitankin heti», kuiskasi lady Wyndward, nousi paikaltaan ja\nmeni sivuhuoneeseen, jossa muun kaluston joukossa oli kirjoituspöytä.\nHän tarttui kynään ja mietittyään hetken kirjoitti:\n\n »Rakas Lenore.\n\n Etkö tahtoisi tulla tänne luoksemme viikon ajaksi? Meillä vierailee\n muutamia ystäviä, mutta seurue ei ole täydellinen ilman sinua. Älä\n vastaa: ’En’, vaan tule! En mainitse mitään erikoista päivää, niin\n että voit itse määrätä tulosi.\n\n Ystävällisesti\n\n                                          Ethel Wyndward.\n\n J.K. — Leycester on kotosalla.»\n\nKirjoittaessaan nimeään hän kuuli jonkun kävelevän takanaan ja tunsi\naskelista Leycesterin. Tämä pysähtyi äkkiä hänet nähdessään, astui\nhänen viereensä ja laski kätensä hänen valkealle olalleen sanoen:\n»Kirjoitatko äiti?»\n\nKreivitär taittoi kirjeen laskoksille. »Kyllä. Minne olet menossa?»\n\nNuorukainen osoitti kelloa, joka naksutteli juhlallisesti alustallaan.\n»Kello on kymmenen, äiti», hän huomautti hymyilen?\n\n»Kas vain, niinpä onkin», myönsi kreivitär.\n\nLeycester seisoi jonkun aikaa, katsellen häntä ja tuntien nuoren miehen\npoikamaista ylpeyttä äitinsä kauneuden johdosta, kumartui sitten,\npainoi huulensa hänen poskelleen ja poistui huoneesta.\n\nKreivitär katsoi hänen jälkeensä, hellä kiilto silmissään.\n\nKukapa voisi olla rakastamatta häntä? — hän kuiskasi itsekseen.\n\nHyräillen säveltä tuoreimmasta oopperasta juoksi Leycester keveästi\nylös portaita yläkerran käytävään; mutta kun hän saapui käytävän\ntoiseen päähän ja koputti eräälle ovelle, kuoli hilpeä sävel hänen\nhuuliltaan. Matala ääni virkkoi: »Sisälle!» Hän aukaisi oven varovasti\nja meni huoneeseen. Kamari oli pieni, mutta kalusto oli upea,\njokseenkin omituista tyyliä. Heti sisään astuessaan olisi vieras pannut\nmerkille kaikkialla vallitsevat pehmeät, miellyttävät värit. Koko\nhuoneessa ei ollut ainoatakaan räikeän väristä kohtaa; lattiamatto ja\nverhot, kalusto, itse taulutkin, kaikki olivat rauhallisen värisiä,\nniin että ne eivät voineet väsyttää silmää eivätkä rasittaa hermoja.\nPaksu persialainen matto vaimensi askelten äänen, takan hehkua lievitti\nläpikuultava kaihdin, ja huonetta valaisi vain lamppu, joka oli\nhopeaketjulla ripustettu kattoon ja jota verhosi paksu varjostin.\n\nIkkunan ääreen sijoitetulla sohvalla lepäsi nuori neito. Kun Leycester\nastui sisään, kohosi hän puoleksi istualleen ja käänsi tulijaa kohti\nkalpeat, mutta kauniit kasvonsa, hymyillen odottavasti. »Sinäkö siellä,\nLeycester?» hän virkkoi. »Tiesin sinun tulevan.»\n\nNuori mies meni hänen luokseen ja suuteli häntä. Hän kiersi\nkäsivartensa Leycesterin kaulaan, painoi kasvonsa veljen poskea vasten\nja katseli häntä ihailevan rakastavasti. »Kuinka kuuma sinulla onkaan!\nOnko siellä alhaalla tukahduttavaa?»\n\n»Kamalasti», vastasi Leycester, istuutuen hänen viereensä ja pistäen\nkädet taskuihin. »Siellä ei tunne ilman henkäystäkään; ja jos siellä\nvähänkin tuulahtaisi, niin vallanpitäjä kyllä huolehtisi kaikkien\nreikien sulkemisesta. Tämä huone on suloisen vilpoinen, Lil; onpa\nhauskaa tulla tänne.»\n\n»Niinkö?» kysäisi neito innokkaasti. »Sinä ajattelet todellakin niin.\nMinusta on hauskaa kuulla se sinun suustasi. Mitä siellä tehdään?»\n\n»Samaa mitä tavallisesti», vastasi Leycester; »leikitään, lauletaan,\npelataan korttia, yleensä kiusataan toisiaan.»\n\nLilian naurahti. »Entä mitä sinä olet tehnyt?»\n\n»Olen ollut apuna viimemainitussa huvituksessa», vastasi hän keveästi.\n\n»Minulle kerrottiin, että olit ulkosalla», sanoi neito hiljaa.\n\nLeycester nyökkäsi päätään. »Niin olinkin; kävin vähän juoksuttamassa\nraudikkoa.»\n\n»Poistuit vieraiden luota ensimmäisenä iltana! Se oli sinun tapaistasi,\nLey! Mutta ilta oli herttainen. Katselin auringonlaskua. Jos olisin\ntietänyt sinun menevän ratsastamaan, olisin pitänyt silmällä. Minusta\non hauska nähdä sinut ison raudikkosi selässä. Ratsastitko niittyjen\npoikki?»\n\n»Kyllä; niittyjen poikki.» Hän istui hetkisen vaiti, huudahtaen sitten\näkkiä: »Lil, minä näin tänä iltana näyn. Kauneimman tytön mitä ikinä\nolen tavannut, sinua lukuunottamatta.»\n\nLilian ei pannut vastaan, naurahti vain. »Tytön! Minkä näköinen hän\noli?»\n\n»En voi sitä selittää. Jouduin äkkiä hänen eteensä. Raudikko\nhavaitsi hänet ensiksi ja oli siksi inhimillinen että hämmästyi\nliikkumattomaksi.»\n\n»Etkö osaa kuvailla häntä?»\n\n»En; jos sitä koettaisin, niin sinä nauraisit. Se on naisten tapa. Ja\nminkä sille voi, että olet nainen, Lil!»\n\n»Oliko hän tumma vaiko vaalea?»\n\n»Tumma», vastasi Leycester. »Silloin en sitä huomannut; katsellessani\nhäntä oli mahdotonta ajatella, oliko hän tumma vaiko vaalea, mutta\nperästäpäin muistin. Lil, muistatko sen kuvan, jonka lähetin sinulle\nPariisista — tytön, jolla oli tummat silmät ja pitkä, silkkinen tukka\n— ei musta, vaan auringonpaisteessa ruskealta välkkyvä — pitkät\nsilmäripset, jotka varjostivat silmiä, ja huulet kaartuneina puolittain\nvakavaan hymyyn?»\n\n»Muistan, Ley. Oliko hän sen näköinen?»\n\n»Oli; mutta elävä. Kuvittele kuvan esittämä tyttö eläväksi. Voit\naavistaa, minkälainen ääni hänellä olisi. Pehmeä ja sointuva, mutta\nkirkas kuin kulkusen kilinä ja helkkyen hienon tenhoisasti, puolittain\nvakavasti, puolittain ilakoiden.»\n\n»Ley! Ley, olet tullut runoilemaan luokseni tänä iltana.»\n\n»Runoilemaan! Se on totta. Sinä olet oikeassa; sellaiset kasvot ja\nsellainen ääni tekisivät runoilijan jäykimmästäkin miehestä, mitä\nmaan päällä elää.»\n\n»Sinä et ole jäykkä, Ley! Mutta kuka se tyttö; on? Mikä hänen nimensä\non?»\n\n»Hänen nimensä» — Leycester empi hetkisen, ja hänen tietämättään\nsai hänen äänensä ihmeellisen soinnun — »on Stella. Hän on\nEtheredge-vanhuksen, tuolla talossa asuvan taiteilijan, veljentytär.»\n\nLilianin silmät menivät levälleen. »Todellako, Ley? Minun täytyy saada\nnähdä hänet!»\n\nLeycester punehtui katsoessaan sisartaan. Lilian vilkaisi hänen palaviin\nkasvoihinsa ja kalpeni sitten äkkiä.\n\n»Ei», hän lausui vakavasti. »En tahdo nähdä häntä. Ley — Sinä unohdat\nhänet huomiseen mennessä. Anna minun katsoa silmiisi!» Leycester\nkääntyi Lilianiin päin, ja neito katsoi suoraan hänen silmiinsä,\nkiertäen sitten kätensä hänen kaulaansa. »Oi, Ley! Onko se vihdoinkin\ntullut?»\n\n»Mitä tarkoitat?» kysyi nuorukainen, ei vihaisesti, mutta hieman\ntuikeasti, ikäänkuin olisi pelännyt vastausta.\n\n»Ley», sanoi Lilian, »sinä et saa tavata häntä enää. Lähdet pois\nhuomenna, lähdethän?»\n\n»Miksi?» ihmetteli veli. »Sinun tapaistasi ei ole lähettää minua pois,\nLil.»\n\n»Ei, mutta nyt teen sen. Minä, joka odottelen sinun saapumistasi minua\nkatsomaan elämäni suloisimpina nautintoina, minä pyydän sinua menemään,\nLey. Ajattele! Sinun täytyy lähteä heti, oman itsesi tähden yhtä hyvin\nkuin hänenkin vuoksensa.»\n\nLeycester nousi seisomaan, katsoen häntä hymyillen. »Itseni tähden\nkenties, mutta ei hänen. Sinä, tyttö-hupakko, luuletko, että koko\nsukupuolesi on yhtä puolueellinen kuin itse olet? Sinä et ole nähnyt\nhäntä, kuten minä näin hänet tänä iltana, et kuullut hänen terävää\nsukkeluuttaan minun kustannuksellani. Hänen tähtensä! Sinä saat minut\nnauramaan, Lil.»\n\n»Minä en voi nauraa, Ley. Ethän jää tänne! Mitä hyvää siitä voisi\nkoitua? Tunnen sinut niin hyvin. Sinä et rauhoitu, ennenkuin olet\ntavannut Venuksesi uudelleen, ja sitten — oi, mitä muuta hän voisikaan\nkuin rakastua sinuun? Ley, kaikki aikaisemmat seikkailusi ovat saaneet\nminut nauramaan, sillä aina niiden aikana tiesin sydämesi olevan\nvapaan; saatoin katsoa silmiisi ja nähdä niiden syvyydestä hilpeän\nnaurun; mutta nyt en voi. Sinun täytyy poistua. Lupaa se minulle!»\n\nLeycesterin kasvot kävivät kalpeiksi hänen katseestaan, ja uhmaava\nilme, joka Lilianin seurassa tuli niin harvoin näkyviin, hiipi hänen\nsilmiinsä ja hänen suunsa ympärille. »En voi luvata Lil», sanoi hän.\n\n\n\n\nV.\n\n\nPäivä, pari edellisessä luvussa kerrottujen tapahtumien jälkeen\nistuivat Stella ja hänen setänsä aamiaispöydässä, ja edellinen kuvaili\nhupaisasti seuruetta, joka edellisenä iltana oli ollut vaatimattomalla\nillanvietolla tohtorin rouva Hamiltonin luona.\n\n»Oliko sinulla hauskaa?» kysyi setä, katsellen häntä haaveksivasti.\n\n»Oi, hyvin hauskaa; he olivat niin ystävällisiä. Rouva Hamilton on\nmitä herttaisin vanha rouva; ja tohtori oli perin hyvä minua kohtaan.\nSitten kohtasin pastorin, herra Fieldingin — hän on todella varsin\njuhlallinen herrasmies. Hän kertoi tavanneensa sinua harvoin, mutta\ntoivoi näkevänsä minut kirkossa.»\n\nHerra Etheredge hieroi otsaansa ja näytti melkein syntipukilta.\n»Luulenpa, että tuo oli takakäteen annettu näppäys minulle, Stella»,\nvirkkoi hän miltei surullisesti. »Näetkö, en käy usein kirkossa.\nAina on aikomukseni mennä sinne, mutta tavallisesti minulta aika\nunohtuu, tai kuljeskelen metsissä ja vainioilla enkä muista koko\njumalanpalvelusta, ennenkuin se on jo liian myöhäistä.»\n\n»Mutta sinähän olet syntinen, hirveän syntinen», vastasi Stella\nvakavasti, mutta hilpeä tuike tummissa silmissä. »Huomaanpa, että minun\non huolehdittava sisäisestä olemuksestasi samoin kuin aterioistasikin,\nsetä. Mutta jatketaanhan; siellä oli eräs herra Adelstone, lontoolainen\nnuorukainen. Hän olikin eilisillan salonkileijona. Luullakseni hän oli\nherra Fieldingin sisarenpoika. En pitänyt hänestä paljoa. Se oli hyvin\nhuonon maun merkki, pelkään, sillä kaikki näyttivät ihailevan häntä\näärettömästi, ja niin teki hän itsekin.»\n\nHerra Etheredge katsahti häneen huolestunut ilme kasvoillaan. »Minun on\nsanottava, Stella, että sinä olet liian arvosteleva. Luulen, ettemme\nole siihen tottuneet.»\n\nStella nauroi. «Ei juolahda mieleenikään haaveksia, että herra\nAdelstone olisi vähääkään huomannut häntä arvosteltavan purevasti;\nhän tuntui olevan perin tyytyväinen kaikkiin, itseensä erikoisesti.\nKieltämättä hän oli hyvin puettu. Sitten hänellä oli maailman somimmat\npienet kätöset ja jalat, ja hänen tukkansa oli niin sileä kuin mustan\nja ruskean kirjavan terrierin, joten hänellä oli jonkun verran syytäkin\nolla tyytyväinen.»\n\n»Mikä hänen tekonsa sitten loukkasi sinua, Stella?» kysyi vanhus\nmelkein äkäisesti.\n\nTyttö naurahti hienon punan kohotessa hänen kasvoilleen; mutta hän\nvastasi aivan avoimesti: »Hän lausui minulle kohteliaisuuksia, setä, ja\nminä — minä kammoan niitä! Etenkin kun niiden lausujan huulilla väikkyi\nitsetyytyväinen hymy, joka osoittaa, että hän ajattelee enemmän omaa\nkaunopuheisuuttaan ja ritarillisuuttaan kuin sitä henkilöä, jota hän\nimartelee.»\n\nVanhus katsoi häntä kasvoihin. »Tahdotko tehdä minulle mieliksi ja\nvielä kerran sanoa, kuinka vanha olet?»\n\nTyttö purskahti nauruun. »Olenko liian järkevä, setä? Mutta älä välitä\nsiitä — lupaan olla hyvä.»\n\nHänen puhuessaan avautui ovi, ja rouva Penfold ilmoitti: »Herra\nAdelstone.»\n\nNuori, solakka, tumma, moitteettomasti puettu mies seisoi oviaukossa,\nhattu toisessa, kukkakimppu toisessa kädessä. Hänen kasvonsa olivat\neittämättä kauniit, vaikka ankara arvostelija olisi voinut pitää\nvikana sitä, että hänen silmänsä olivat liian pienet ja liian lähellä\ntoisiaan, ja olisi vielä voinut lisätä, että hänen huuliensa ohuus\nlähenteli rumuutta; mutta hän oli yhtä kaikki hauskannäköinen, ja\nhuolimatta hyvin sopivasta puvusta, tahrattomista, harmaapäällyksisistä\nkengistä ja valkoisista käsistä, joissa välkkyi valikoitu kokoelma\nsormuksia, kuvastui hänen olemuksestaan voimaa; ei kukaan olisi voinut\nepäillä, että hän oli typerä tai että häneltä puuttui huomiokykyä.\nHerra Etheredgen katsahtaessa ylöspäin oli hänen kasvoillaan\ntavanmukainen hämmentynyt ilme, kuten aina hänen ottaessaan vastaan\nvieraita, mutta Stella ojensi kätensä, hymyillen rauhallisesti ja\nhillitysti. Jo yhdeksäntoistavuotisessa nelosessakin on hyvin paljon\nnaista.\n\n»Hyvää huomenta, herra Adelstone. Tulitte parhaiksi juomaan kupin\nkahvia.»\n\n»Minun pitäisi pyytää anteeksi tunkeutumistani näin sopimattomalla\najalla», huomautti herra Adelstone kumartuessaan puristamaan ojennettua\nkättä; »mutta kelpo emäntänne ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, että\npoistuisin käymättä täällä jäähyväisillä. Pelkään olevani vastuksena.»\n\n»Ette millään muotoa», murahti taiteilija. »Kas tässä tuoli, herra\nAdelstone.»\n\n»Toivon, ettette ole väsynyt eilisiltaisesta vähäisestä huvittelusta,\nneiti Etheredge», jatkoi vieras istuutuessaan.\n\nStella nauroi. »En ensinkään. Tullessanne olin juuri kertomassa\nsedälle, kuinka hupaista siellä oli. Olin ensimmäistä kertaa\nvieraskutsuilla Englannissa, kuten tiedätte.»\n\n»Oi, ette saa nimittää sitä vieraskutsuiksi», huudahti herra Adelstone.\n»Mutta olen hyvin iloinen, että teillä oli siellä hauskaa.»\n\n»Kuinka kauniita kukkia!» huomautti Stella, vilkaisten kimppuun.\n\n»Saanko tarjota ne teille?» sanoi toinen, ojentaen niitä hänelle.\n»Kuulin teidän eilenillalla kasvihuoneessa ihailevan niitä ja toin\nniitä sen vuoksi teille pappilan ansarista.»\n\n»Minulleko? Oi, sitä en aavistanut! Olen kovin pahoillani, että olette\nvaivautunut. Se oli perin ystävällistä. Olette varmaankin raastanut\nkasvi-parkoja hirveästi.»\n\n»Niille tuottaisi täyden lohdutuksen, jos ne voisivat tietää, kenelle\nniiden kukat katkottiin», vastasi mies hieman kumartaen.»\n\nStella katsoi hymyillen häntä silmiin ja vilkaisi veitikkamaisesti\nsetäänsä. »Sepä oli somaa», hän kuiskasi, »kukka-raukat, on sääli,\netteivät ne voi sitä tietää. Ettekö te voisi kertoa sitä niille? Onhan\nolemassa kukkaiskieli, tiedättehän!»\n\nHerra Adelston hymyili. Hän ei ollut tottunut saamaan\nkohteliaisuuksiinsa niin sattuvia vastauksia ja jäi hetkiseksi ymmälle,\nsamalla kun hänen katseensa ovelasti välähtäen siirtyi pois neidon\nkasvoista.\n\nHerra Etheredge katkaisi painostavaksi käyvän äänettömyyden. »Pankaa\nne tuonne maljakkoon, herra Adelstone, tehkää hyvin, ja tulkaa sitten\nhaukkaamaan hieman aamiaista. Ette suinkaan ole vielä ehtinyt syödä.»\n\nAdelstone odotti, kunnes Stella toisti kehoituksen, ja siirsi sitten\ntuolinsa pöydän ääreen. Stella soitti ja pyysi kupin ja lautasia sekä\nkaatoi hänelle kahvia. Hyvin vaivattomasti syventyessään keveään\npuheluun tarkkaili hän valppain silmin Stellan käsivarren jokaista\nviehkeätä liikettä, vilkaisten silloin tällöin neidon kauniisiin\nkasvoihin. Puhelu oli hyvin sujuvaa ja koko huvittavaa. Herra\nAdelstone oli nähnyt jos jotakin. Hän kertoili Lontoon pian alkavasta\nhuvikaudesta, ja Stella istui, kuunnellen puolittain viehättyneenä,\npuolittain hämillään, sillä hänelle oli Lontoo tuntematon maa, ja\nloistavat ylimysnimet, joita valui puhujan liukkaalta kieleltä, olivat\nhänelle aivan outoja.\n\nSenjälkeen Adelstone keskusteli herra Etheredgen kanssa Akatemian\ntulevasta näyttelystä; hän tuntui perinpohjin tuntevan kaikki\nnäytteille pantavat taulut ja tietävän, mikä niistä herättäisi\nhuomiota, mikä ei. Sitten hän kääntyi uudelleen puhuttelemaan Stellaa.\n»Teidän on käytävä Lontoossa, neiti Etheredge; koko maailmassa ei ole\ntoista sellaista paikkaa — ei edes Pariisi eikä Rooma.»\n\n»Ei ole kovinkaan todennäköistä, että pitkään aikaan saan nähdä\nLontoota. Setäni ei usein käy siellä, vaikkakin se on näin lähellä,\nethän?»\n\n»En, en», myönteli vanhus, »en usein.»\n\n»Kentiespä teitä onkin siitä syystä onniteltava», huomautti herra\nAdelstone. »Sen viehättävyydestä huolimatta olen iloinen päästessäni\nsieltä pois.»\n\n»Asutteko siellä?» kysyi Stella.\n\n»Kyllä», vastasi hän tyynesti, mielihyvin pannen merkille pienen\nmielenkiintoisen välähdyksen neidon silmässä. »Asun virkahuoneistossa,\nyhdessä vanhoista lakikouluista. Olen lakimies!»\n\n»Aiotteko viipyä täällä kauan?» tiedusteli herra Etheredge kohteliaan\nhuomaavasti.\n\nHerra Adelstone oli vaiti hetken ja vilkaisi Stellaan, ennenkuin\nvastasi: »En tiedä. Aioin lähteä takaisin tänään, mutta — taidanpa\nmuuttaa mieltäni.»\n\n»Oi, kuinka kaunis ilma nyt onkaan!» lausui herra Etheredge. »Olisi\nsääli nyt poistua Wyndwardista Lontooseen.»\n\n»Niin; minusta on nyt vielä vaikeampi lähteä kuin aikaisemmin»,\nvastasi herra Adelstone, antaen katseensa hetkiseksi pysähtyä Stellan\nkasvoihin. »Sallitteko minun katsella taulujanne?» lisäsi hän sitten,\nkääntyen taiteilijaan päin.\n\n»Johan toki», myönsi vanhus.\n\nJasper Adelstone käveli ympäri huonetta, nostellen kankaita ja\ntarkastellen niitä. Stella seisoi ikkunan ääressä ja hyräili hiljaa.\nÄkkiä hän kuuli herra Adelstonen tahtomattaan huudahtavan, ja\nkäännyttyään ympäri hän näki, että miehellä oli loordi Trevornen\nmuotokuva käsissään. Herra Adelstonen kasvot olivat häneen päin, ja kun\nhänen pyörähdyksensä oli nopea, ennätti hän huomata, että katselijan\notsalla oli synkkä, tyytymätön ryppy, joka pysyi tuokion hänen\nkasvoillaan, mutta katosi, kun heidän silmäyksensä yhtyivät.\n\n»Loordi Trevorne!» virkahti hän, naurahtaen ja kohottaen\nkulmakarvojaan. »Erinomainen esimerkki taiteilijan idealistisesta\nsilmästä. Herra Etheredge on maalannut loordi Trevornea muistuttavan\nkuvan ja itse lisännyt siihen ihanteellisen, runollisen tunnun.»\n\n»Tarkoitatteko, että se ei ole hänen näköisensä?» sanoi Stella.\n\nHerra Etheredge, joka oli tarttunut siveltimeensä heti aamiaisen\njälkeen, jatkoi työtään kuulematta heidän kummankaan sanoja.\n\n»En», vastasi herra Adelstone, katsoen kuvaa kylmä ilme kasvoillaan.\n»Se on hänen näköisensä, mutta se — imartelee häntä. Se antaa hänelle\nrunollisia ominaisuuksia, joita hänellä ei ole.»\n\n»Tunnetteko hänet?» kysyi Stella.\n\n»Kukapa ei häntä tuntisi?» vastasi hän, ohuiden huulien kaareutuessa\nivalliseen virnistykseen. »Loordi Trevorne on tehnyt itsensä liian\nmainehikkaaksi — olin sanomaisillani pahamaineiseksi —»\n\nHelakka puna lehahti Stellan kasvoille, jotka seuraavalla hetkellä\nkävivät taaskin kalpeiksi. »Älkää», hän sanoi, lisäten sitten nopeasti:\n»Tarkoitan: älkää unohtako, että hän ei ole saapuvilla puolustamassa\nitseään.»\n\n»Pyydän anteeksi! En tietänyt, että hän on teidän ystäviänne», selitti\nAdelstone.\n\n»Loordi Trevorne ei ole ystäviäni», huomautti Stella rauhallisesti.\n\n»Siitä olen iloinen», vastasi toinen.\n\nStellan silmät kävivät hänelle ominaisella tavalla tummemmiksi ja\nsyvemmäksi, ja väri palasi hänen kasvoilleen. Herra Adelstone oivalsi\nheti tehneensä virheen ja ehätti sitä korjaamaan.\n\n»Suokaa anteeksi, jos olen olettanut lyhyen tuttavuutemme liian\nläheiseksi, mutta sillä hetkellä ajattelin vain, että olitte ollut\nliian vähän aikaa Englannissa tunteaksenne henkilöitä, jotka ovat\nmeille hyvin tuttuja, ja ettette tuntisi loordi Trevornen oikeata\nluonnetta.»\n\nStella nyökäytti päätään vakavasti. Sisäinen ääni yllytti häntä\npukeutumaan sotisopaan poissaolevan puolesta; sana »pahamaineinen»\npisteli ja kalvoi hänen mieltään. »Te sanoitte, että loordi Trevorne on\n’pahamaineinen’», huomautti hän, hymyillen totisesti. »Varmastikin se\non liian voimakas sana.»\n\nAdelstone mietti hetken, silmät tiukasti neidon kasvoihin tähdättyinä.\n\n»Kenties; mutta varma en siitä ole. Tosin käytin sitä vain vastakohtana\nsanalle ’mainehikas’, mutta en sittenkään usko tehneeni sillä hänelle\nvääryyttä. Sellaisen miehen, jonka nimi on tunnettu ympäri koko\nmaan, täytyy olla kuuluisa joko hyvästä tai pahasta, viisaudesta\ntai hulluudesta. Loordi Trevorne ei ole kuuluisa hyveistään eikä\nviisaudestaan. Mitään muuta en voi sanoa.»\n\nSen jälkeen vallitsi hiljaisuus vähän aikaa. Jasper Adelstone seisoi\nkuva kädessään, silmäillen Stellan kasvoja peitetyn tarkkaavasti.\nVaikka hän olikin näennäisesti rauhallinen, sykki hänen sydämensä\nnopeasti. Stellan kauneus oli senlaatuinen, joka panee miehen sydämen\nlyömään kiivaasti tai pysähtymään täydelleen. Häntä katsellessa\nsykki Adelstonen sydän rajusti, ja hänen pienet, kirkkaat silmänsä\nkiiluivat; edellisenä iltana hän oli pitänyt Stellaa kauniina, mutta\ntänä aamuna hänen viehkeytensä esiintyi koko raikkaassa puhtaudessaan,\nja arvosteleva maailmanmies tunsi menettävänsä sydämensä. Hän\nlaski kuvan äkkiä lattialle ja astui neitoa kohti. »Teillä ei ole\naavistustakaan kuinka kaunista ja raikasta on niityillä. Ettekö tahdo\nlähteä kävelemään joelle kanssani?» pyysi hän, aikoen vallata Stellan\nyllättävällä ryntäyksellä.\n\n»Miten vain, mutta se on mahdotonta», vastasi neito, katsoen häntä\nnaurusuin. »Minua odottavat taloustehtäväni, ja minun on aika käydä\nniihin käsiksi.»\n\nHerra Adelstone tarttui heti hattuunsa, kääntyen toisaalle salatakseen\nkiukkuaan, joka rypisti hänen otsaansa ja väänsi hänen kasvojaan.\nMennen maalarin luokse hän sanoi: »Hyvästi!»\n\nHerra Etheredge säpsähti ja tuijotti häneen; hän oli kokonaan unohtanut\nvieraan. »Hyvästi, hyvästi joko lähdette? Pyydän anteeksi. Ettekö jää\njuomaan teetä kanssamme?»\n\n»Herra Adelstone haluaa välipalaa ensin, setä», selitti Stella.\n»Hyvästi», jatkoi hän, ojentaen kätensä, »hyvin paljon kiitoksia\nkukista».\n\nAdelstone puristi hänen kättään niin kauan kuin uskalsi, poistuen\nsitten talosta. Kenties huomaamatta pääsi Stellalta helpotuksen huokaus.\n\n»Hyvin hupaisa nuorukainen, Stella», virkkoi herra Etheredge\nsiirtämättä katsettaan kankaasta. »Hyvin pystyvä myöskin. Muistan\nhänet niiltä ajoilta, kun hän oli aivan pieni poika, ja aina sanoin\nsilloin, että hän tulisi menestymään. Kerrotaan hänen päässeenkin hyvin\neteenpäin. Minusta se ei ole ihme. Jasper —»\n\n»Jasper!» toisti Stella. »Kuinka kamala nimi!»\n\n»Mitä? Kamalako? Enpä tiedä — en tiedä.»\n\n»Mutta minä tiedän», virkkoi Stella nauraen. »Entä sitten, mitä aioit\nsanoa?»\n\n»Että Jasper Adelstone on mies, joka hellittämättä yrittää kunnes\nsaavuttaa sen, mihin on mieltynyt.»\n\n»Hauskaa kuulla», hymähti Stella avatessaan oven. »Hänen tähtensä\ntoivon, ettei hän mieltyisi aurinkoon tahi Kuuhun!» Purskahtaen\nnauramaan hän sitten juoksi keittiöön, missä rouva Penfold odotti häntä\nsalaamatta maltittomuuttaan.\n\nValkealla, puhtaaksi pestyllä pöydällä oli torttujen valmistukseen\ntarvittavat laitteet. Stella, joka itsepintaisesti tahtoi tehdä itsensä\nhyödylliseksi, oli houkutellut rouva Penfoldin opettamaan hänet niitä\npaistamaan. Aluksi oli tämä kelpo nainen vastustellut. »Te jauhoatte\nitsenne, neiti Stella, ja pilaatte setänne ruuansulatuksen, neiti, sen\nte saatte aikaan», oli hän selittänyt.\n\n»Mutta jauhothan voidaan harjata pois, eikä sedän tarvitse syödä\ntorttuja ja makeisia vähään aikaan. Kyllä minä ne syön, minä en välitä\nkoko ruuansulatuksesta», oli Stella puolestaan vakuuttanut, ja rouva\nPenfold oli mukautunut.\n\n»Pelkäsin teidän tehneen kaikki ennen tuloani, mutta te ette tahdo olla\nniin halpamainen, että pyrkisitte etuilemaan, ettehän?» sanoi Stella\nsitoessaan eteensä erittäin hauskan esiliinan.\n\n»Tuo kaikki on hölynpölyä, neiti Stella», murahti rouva Penfold;\n»siihen ei ole tilaisuuttakaan.»\n\nJauhoisella kädellään Stella kohotti taikinakaulainta sankarimaiseen\ntapaan ja prinsessan ilme kasvoillaan. »Rouva Penfold», hän\nhuudahti, »sellainen nainen, olkoon hänen asemansa mikä hyvänsä,\njoka ei osaa tehdä hillovanukasta tai omenatorttua, ei ansaitse\nenglannittaren nimeä. Antakaa tänne hillo! Ei sentään! Eikö teidänkin\nmielestänne raparperi olisi mainiota muutteeksi? Kummastakohan\nsetä pitää enemmän, hillosta vaiko raparperista? Taidanpa mennä\nkysymään häneltä itseltään.» Sitten hän pudotti pulikan — jonka\nrouva Penfold sai siepatuksi, ennenkuin se putosi lattialle —\npuisteli pois viidennentoista osan häneen tarttuneista jauhoista\nja juoksi taiteilijan työhuoneeseen. »Setä! Olen tullut jättämään\nsinun ratkaistavaksesi raparperien ja mansikkahillon välisen\nparemmuuskilpailun; toinen on suloinen ja makea kielestä, mutta jonkun\nverran äitelä; toinen on raikas ja pirteä, mutta hieman hapan.»\n\n»Voi taivahan taatto! Mitä sinä höpiset?» huudahti ällistynyt maalari,\ntöllistellen tyttöön ihmeissään.\n\n»Raparperia vaiko hilloa? Nyt, ylevä roomalainen, puhu tai kuole!»\nhuudahti Stella, käsi koholla ja huulet avoinna naurussa.\n\nHerra Etheredge tuijotti häneen taiteilijan ihailevin katsein. »Ahaa,\nvanukas!» hän puhkesi puhumaan, mutta pysähtyi äkkiä, jääden silmät\npyöreinä katselemaan Stellan taakse.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nStella kuuli askeleen narahduksen soraiselta tieltä, ja vilkaistessaan\nherra Etheredgen katseen suuntaan hän näki lasiovella seisovan\nloordi Trevornen jäntevän vartalon. Loordi oli puettu ruskeaan\npumpulisamettiseen ratsastuspukuun, ja kädessä hänellä oli ruoska,\njolla hän sulki sisäänkäytävän parilta paimenkoiralta, tavattoman\nisolta bulldoggilta ja skyeläiseltä terrieriltä, viimeksimainitun\nosoittaessa vimmatusti haukkuen tyytymättömyyttään senjohdosta, että\nsitä pidettiin ulkosalla. »Takaisin! Kauemmaksi, Vix!» Kun koirat\nsitten peräytyivät ja isommat niistä laskeutuivat nöyrästi totellen\npolulle, astui loordi huoneeseen. »Pyydän anteeksi», hän alkoi,\npysähtyen pää kumarassa Stellan eteen. »Luulin herra Etheredgen olevan\nyksin; muuten en olisi saapunut näin karkealla tavalla.»\n\n»Ei mitään anteeksipyytämistä; se ei tee mitään», sanoi Stella\niloisesti, tuntien että hänen kasvonsa olivat käyneet punaisiksi ja\nkatse painunut lattiaan.\n\n»Niinkö? Olen siis saanut anteeksi?» lausui loordi ojentaen kätensä. ’\n\nHänen tullessaan sisään Stella oli vienyt kätensä selän taakse,\nvaistomaisesti koettaen piilottaa paljaat, jauhoiset käsivartensa; nyt\nhän työnsi kätensä esille muutamia tuumia ja näyttäen sitä hän sanoi\nnaurahtaen: »En voi.»\n\n»Jauho ei tee mitään», pilaili loordi. Stella antoi hänelle\npikkusormensa, johon hän tarttui, puristaen sitä hetkisen ja hellittäen\nsen ilman ainoatakaan arkipäiväistä kohteliaisuussanaa.\n\n»On turhaa pyytää teiltä anteeksi sitä, että häiritsin teitä, sen\ntiedän; siksi en pyydäkään», selitti hän herra Etheredgelle.\n\n»Kuinka voitte, loordi Trevorne?» kysyi herra Etheredge, ojentaen\nhänelle pitkän, kapean kätensä, mutta yhä ikäänkuin pidellen kiinni\nrakkaasta maalaustelineestään. »Jaloittelemassa koiria? Eivätkö ne ole\nvihaisia? Ole varovainen, Stella!» Stella oli nimittäin polvistunut\nkeskelle koiraparvea, hyväillen kookasta verikoiraa, mikä herätti\ntoisissa kateellista harmia, niin että ne kirjaimellisesti tuppautuivat\nhäneen kiinni, töykkien häntä.\n\nLoordi Trevorne katsoi taakseen ja oli hetkisen vaiti, silmät\nkiintyneinä pikemminkin polvillaan olevaan tyttöön kuin koiriin. »Ne\novat aivan vaarattomia, neiti Etheredge», sanoi hän sitten.\n\n»Ei minua peloita», vastasi Stella, kääntyen häneen päin. »Yhtä hyvin\nvoisin minä ajatella purevani niitä kuin ne kuvitella purevansa minua.»\nPuhuessaan, hän veti verikoiran ison pään syliinsä, ja koira katseli\nsurkeannäköisenä hievahtamatta häntä silmiin, nuollen hänen kättään.\n\n»Mikä ihastuttava ryhmä!» huudahti herra Etheredge, joka rakasti koiria\n— kankaalla.\n\n»Minun ei olisi pitänyt tuoda niitä tänne», mutisi loordi Trevorne;\n»mutta ne pysyvät kyllä aivan rauhallisina eivätkä tee mitään pahaa,\nsen voin vakuuttaa. Mutta jatkakaahan toki työtänne; muuten minusta\ntuntuu, että häiritsen teitä.»\n\n»Ettekö jouda istumaan?» kysyi herra Etheredge, osoittaen tuolia.\n\n»Olen tullut pyytämään teiltä suosionosoitusta», vastasi loordi\nTrevorne, pudistaen päätään. »Toivoisin teidän maalaavan minulle\npienen maiseman. Tiedättehän metsässä, vastapäätä pikku saarta olevan\naukeaman. Sen haluaisin saada maalatuksi.»\n\n»Valitan» — aloitti vanhus.\n\nLoordi Trevorne keskeytti hänet kohteliaasti. »Oletteko nähnyt sitä\näskettäin? Se on koko jokivarren viehättävin palanen. Suoraan joesta\nse ulottuu vihreänä kukkulan laelle, taivasta tavoitellen. Puiden\nväliselle aukeamalle ovat esikot muodostaneet kultaisen maton. Näin\nkahden jäälinnun leijailevan sen ylitse ollessani siellä tänä aamuna;\nja silloin katsellessani tulin ajatelleeksi, kuinka hauskalta, kuinka\nkauniilta se näyttäisi kankaalla teidän maalaamananne. Ajatelkaapa!\nHelakkaa vihreätä, kultainen etuala, yläpuolella keväinen taivas, ja\nkaikki kuvastuneena alhaalla juoksevaan jokeen.»\n\nHerra Etheredge keskeytti työnsä kuunnellakseen, ja koiran luona\npolvillaan oleva Stella kuunteli myöskin. Hänen korvissaan soi loordi\nTrevornen ääni kuin suloisin musiikki. Hän näki loordin kuvaaman\ntaulun, ja sanojen ja äänen musiikki herätti hänen sydämessään\nsopusointuisen kaiun.\n\n»Perin hienosti, perin houkuttelevasti esitetty», sanoi herra\nEtheredge. »Olette sanataituri, Leycester; mutta minä olen järkkymätön\nkuin kallio. Totisesti on kaunopuheisuuttanne kulutettu hukkaan;\npuhuttelette miestä, joka ei ole altis vaikutuksille. Minä, James\nEtheredge, maalaan tätä taulua. Olen syventynyt työhöni.»\n\n»Ette siis suostu?»\n\n»En», vastasi vanhus hymyillen. »Jollekin toiselle esittäisin syitä\nja koettaisin naamioida kieltäytymistäni. Mutta teille on kaikki muu\npaitsi yksinkertainen ’ei’ aivan hyödytöntä.»\n\n»Se pahoittaa mieltäni», huomautti loordi Trevorne kääntyessään\ntoisaalle. »Aioin sen lahjaksi sisarelleni Lilianille.»\n\nVanhus laski siveltimen kädestään ja pyörähti häneen päin. »Miksi ette\nsanonut sitä heti?» hän kivahti.\n\n»Halusin nähdä, tekisittekö jotakin minulle — minulle itselleni»,\nselitti loordi Trevorne peittelemättömän naivisti.\n\n»Haluatte sen lady Liliania varten», huudahti herra Etheredge. »Minä\nteen sen luonnollisesti.»\n\n»En sano teille kiitoksia», huomautti Leycester. »Minulla ei ole mitään\nsyytä kiittää teitä. Sisareni saa sen tehdä. Milloin tulette —»\n\n»Ensi viikolla — ensi kuussa —»!\n\n»Nyt heti», keskeytti Leycester, ojentaen vanhukselle kätensä\nerikoisella tavalla, jonka luonteva sulavuus tehosi Stellaan.\n\n»Tiesinhän sen! Tiesinhän sen! Teille pitää aina kaiken tapahtua nyt\nheti.»?\n\n»Kevät ei teitä odota! Nytkin, puhuessamme, muuttuu lehtien vehreys,\nhyvin hitaasti kyllä, mutta varmasti; yhdessä viikossa on se mennyttä,\nja sen kanssa koko kauneus. Tulette nyt, niinhän?»\n\nHerra Etheredge katsahti ympärilleen koomillisen neuvottomana; sitten\nhän naurahti. »Kuinka kauan siihen menee?»\n\n»Muutamia tunteja!»\n\n»Kaikki vehkeet on hilattava sinne —»\n\nLeycester meni vanhanaikaisen kaapin luokse. »Minä kannan ne ja teidät\nkaupanpäällisiksi, jos haluatte.» Sitten hän pysähtyi äkkiä, seisoen\nkäsi kaapin päällä, ja kääntyi Stellaan päin. »Pyydän anteeksi! Teen\nsynnin toisensa jälkeen. Unohdin, että täällä nyt on kodinhengetär.\nOlen niin tottunut käsittelemään setänne tavaroita vapaasti; tiedän\nniin hyvin kaikkien hänen kapineittensa säilytyspaikat, että —»\n\n»Teidän tietonne on sitten suurempi kuin setäni», virkkoi Stella\nnauraen. »Älkää pyytäkö minulta anteeksi!»\n\n»Saanko?» kysyi loordi, aukaisten kaapin ja ottaen esille\nluonnoslehtiön ja värilaatikon. Sitten hän selvitti kokoonkäännettävän\nkenttätuolin nurkassa olevan taiteellisen romun joukosta ja\nvalmistautui lähtemään.\n\nHerra Etheredge tarkkaili hänen puuhiaan murheellisen näköisenä; mutta\nnähdessään, että vastustaminen oli hyödytöntä, hän murahti: »Missä on\nhattuni, Stella? Nähtävästi minun on pakko lähteä.»\n\nLeycester seisoi, katsellen Stellaa kaihoisin, hartain silmin. »Olen\nmennyt niin pitkälle», hän sanoi, »että mieleni tekee uskaltautua\nvieläkin pitemmälle. Ettekö tekin tule mukaan?»\n\nStella säpsähti ja hänen silmänsä välähtivät innostuneesti; sitten\nhän ojensi torjuen kätensä ja purskahti nauruun, vastaten: »Minun on\ntehtävä vanukasta.»\n\n»Jos tietäisitte, kuinka kaunis aamu nyt on — kuinka suurenmoiselta\njoki näyttää — niin antaisitte vanukkaan mennä menojaan.»\n\nStella pudisti päätään. »Ikävä kyllä, mutta en voi.»\n\n»Ikävä minustakin», vakuutti loordi koruttomasti. »Nyt minusta on\nikävää, että olen saavuttanut mitä halusin. Luulin teidän lähtevän\nmukaan; oletteko yhäti järkkymätön?»\n\n»En luovu vanukkaasta millään ehdolla», vastasi Stella naivisti.\n\n»Entä tuletteko sitten, kun vanukas on valmis? Kas tuolla», jatkoi hän\ninnokkaasti, tarttui Stellan käteen, vieden hänet ikkunan ääreen ja\nosoittaen ruoskallaan.\n\n»Tuolla se paikka on! Se ei ole kaukana — vain niittyjen poikki ja\nensimmäisestä portista. Tulettehan?»\n\n»Kyllä, kyllä tulen!» kuiskasi neito.\n\nLoordi Trevorne kumarsi, kutsui koiriaan ja seurasi herra Etheredgeä,\njoka oli jo lähtenyt.\n\nStella seisoi hetkisen paikallaan, katsellen heidän jälkeensä; sitten\nhän meni keittiöön laittamaan vanukasta. Hän lopetti työnsä ääneti\nja kävi senjälkeen noutamassa hattunsa yläkerrasta. Kun hän poistui\ntalosta ja asteli polkua pitkin, juoksi loordi Trevornen verikoira\niloisesti häntä vastaan, ja pian hän näki loordin itsensäkin jonkun\nmatkan päästä.\n\n»Olettepa te ollut vikkelä», ihmetteli loordi saavuttuaan hänen\nluokseen. »Luulin vanukkaan tekoa salaperäiseksi hommaksi, johon\nkuluisi äärettömän paljon aikaa.»\n\n»Jäittekö odottamaan minua?» kysyi Stella, tummat kulmakarvat\nkohonneina suoraksi viivaksi.\n\n»En», vastasi Leycester yksinkertaisesti. »Tulin takaisin. Minusta ei\nollut hauskaa ajatella, että teidän olisi tultava yksin. Oletteko siitä\nvihainen?»\n\n»En, teitte kovin ystävällisesti», virkkoi neito avoimesti. Kuin\nkesäisen illan keveä utu alkoi rakkauden lumous jo kietoutua hänen\nympärilleen; sokeasti, vastustelematta hän kulki sitä kohtaloa kohti,\njonka jumalat olivat hänelle varanneet.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nRinnakkain astelivat loordi Trevorne ja Stella Etheredge niittyjen\npoikki; leivot kohosivat heidän edellään ilmoihin ja leijailivat\ntaivaalla, virittäen lirityksiään; hopealta välkkyvänä juoksi hiljainen\njoki merta kohti; puiden vihreät oksat huojuivat leppoisasti lievässä\ntuulessa, Ja niiden ylitse kohosi harmaakivinen Wyndward Hall.\n\nLoordi Trevorne puhkesi äkkiä puhumaan, niin äkkiä, että Stella, joka\noli vaipunut häntä koskeviin aatoksiinsa, hätkähti kuin pahanteosta\nyllätettynä.\n\n»Olen aprikoinut», sanoi Leycester, »kuinka herra Etheredge suhtautuu\nsiihen muutokseen, jonka teidän saapumisenne taloon on täytynyt saada\naikaan».\n\n»Hän sopeutuu siihen ihailtavan alistuvasti», selitti Stella hymyillen.\nSitten hän lisäsi hiljaisemmin: »Hän on minulle oikein hyvä.»\n\n»Hän ei voisikaan muuta olla», kuului tyyni vastaus. »Tarkoitan, ettei\nhän voi olla muuta kuin lempeä ja herttainen mitä elävää olentoa\nkohtaan hyvänsä. Olen tuntenut hänet jo poikavuosiltani saakka. Hän on\naina ollut samanlainen, aina elänyt unten maailmassa. Pitäneekö hän\nteitäkin unennäkönä.»\n\n»Ainakin sitten hyvin todellisuutta vastaavana», huomautti Stella\nnaurahtaen, »sellaisena, joka kestää koko päivän.»\n\n»Mitä te itse pidätte muutoksesta, tästä hiljaisesta, rauhallisesta\nelämästä Thamesin laaksossa? Joko se kyllästyttää teitä? Ikävöittekö\nentisiä iloisia huvituksianne?»\n\n»Minulla ei ole ollut huvituksia», sanoi Stella, katsahtaen\nLeycesteriä silmiin. »Olin kolkossa, kammottavassa koulussa, joka\nmuistutti kotia yhtä vähän kuin Saharan erämaa tätä viehättävää\nniittyä. Miltäkö minusta tuntuu? Siltä kuin minut olisi siirretty\nparatiisiin — kuin olisin minä, joka aloin ajatella, että olin yksin\nmaailmassa ja ettei minulla ollut siellä mitään tekemistä, löytänyt\nystävän, jota saan rakastaa —»\n\nStella pysähtyi, ja katsoen hänen valkean pukunsa mustaa vyötä virkkoi\nLeycester hellästi: »Suokaa anteeksi! Annattehan anteeksi? En tietänyt\n—»\n\n»Ei mitään — mistä olisitte sen tietänyt?» vastasi Stella hymyillen.\n»Niin, olin aivan yksin maailmassa. Isäni — on kuollut.»\n\nHetkisen olivat molemmat vaiti, sitten Stella jatkoi: »Niin, tämä on\nparatiisi. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että Englanti on\ntällainen; sitähän nimitettiin sumujen maaksi.»\n\n»Te ette ole nähnyt Lontoota marraskuun iltoina», virkkoi loordi\nnauraen. »Englantiin saapuessaan asettuvat useimmat ulkomaalaiset\nasumaan johonkin West Endin hotelliin ja arvostelevat koko maata\nLontoosta saamansa vaikutelman mukaan — hyvin harvat heistä tulevat\nedes näinkään kauaksi. Te kai ette ole ollut Lontoossa?»\n\n»Kuljin sen läpi, siinä kaikki. Mutta kuulin eilenillalla siitä koko\npaljon.»\n\n»Niinkö?» kummasteli loordi hyvin huvitettuna; »eilenillalla?»\n\n»Niin, rouva Hamiltonin luona. Hän pyysi ystävällisesti minua\niltakutsuille, ja yksi vieraista, herra Adelstone, pani parastaan\nsaadakseen minut käsittämään, kuinka tärkeä ja suurenmoinen Lontoo on.»\n\nLoordi Trevorne mietti hetkisen. »Adelstone, Adelstone. En tunne häntä.»\n\n»Mutta hän kyllä tuntee teidät», tokaisi Stella, ennenkuin oikein\noivalsikaan mitä sanoi.\n\n»Vai niin. En muista häntä. Mutta malttakaapa, eikö hän juuri ole herra\nFieldingin sukulainen?»\n\n»Hänen veljensä poika», selitti Stella hieman punehtuen, mikä ei jäänyt\nLeycesteriltä huomaamatta.\n\n»Nyt muistan hänet», jatkoi hän; »pitkä, hoikka, tumma mies. Lakimies\nluullakseni. Niin, kyllä muistan. Hänkö siis kertoi teille Lontoosta?»\n\n»Hän», myönsi Stella; kun hän sitten muisti muutamia tunteja\naikaisemmin tapahtuneen keskustelun, muuttui hänen poskiensa väri\nentistä tummemmaksi. »Hän on hyvin hauska seuramies ja tietää paljon\nasioita ja armahti tietämättömyyttäni hyvin ystävällisesti. Olin\nhänelle perin kiitollinen.»\n\nHänen äänensä omituinen sävy sai Leycesterin katsahtamaan häneen\nkysyvästi.\n\n»Minusta tuntuu», arveli loordi, »että teidän kiitollisuutenne\nansaitseminen on helppoa.»\n\n»Eipä olekaan», vastusti Stella; »olen mitä kiittämättömin olento.\nMutta eikö setä olekin tuolla?» lisäsi hän vaihtaakseen puheenaihetta.\n\n»Kyllä», vastasi Leycester silmäten ylöspäin. »Hän on uutterasti\ntyössä. En uskonut saavani häntä taipumaan. Sisareni nimi tehosi kuin\ntaikasana.»\n\n»Hän pitää paljon sisarestanne», huomautti Stella miettivästi.\n\n»Onko hän puhunut teille sisarestani?» kysäisi Leycester, tarkaten\nStellaa kiinteästi.\n\n»Kyllä. Hän — hän kertoi minulle sisarestanne, kun tiedustin häneltä,\nkenen kukkulalla oleva kartano on. Siitä tavasta, jolla setä puhui\nhänestä, päättelin, että hän pitää hänestä paljon. Sisarenne nimi on\nLilian, eikö niin?»\n\n»Niin on», vahvisti loordi, »Lilian». Hän lausui nimen vienon hellästi.\n»Luullakseni jokainen, joka hänet näkee, rakastaa häntä. Tämä kuva\ntulee hänelle; ja se ilahduttaa häntä enemmän kuin — kuin — tuskin\ntiedän mitä sanoa. Mistä naiset enimmän pitävät?»\n\n»Timanteista kai?» vastasi Stella nauraen.\n\n»Pidättekö te niistä?» huomautti Leycester. »En luulisi niin.»\n\n»Miksi ette?» kysyi Stella. »Miksi ei minulla olisi sukupuoleni\nominaisuuksia? Kyllä, kyllä minä pidän timanteista. Pidän kaikesta\nkauniista, kalliista ja harvinaisesta. Muistan, kun kerran menimme\nFirenzessä tanssiaisiin.»\n\nLordi Trevorne katsahti häneen.\n\n»Vain katsomaan!» huudahti neito. »Olin liian nuori nähtäväksi, minkä\nvuoksi minut vietiin parvekkeelle, josta näki koko avaran salin ja\njosta tarkastelin naisten kauniita pukuja ja välkkyviä jalokiviä;\najattelin, että antaisin kaiken maailman aarteet, jos saisin olla\nsamanlainen kuin he. Se ajatus pilasi tyyten huvini. Muistan, että\npoistuin sieltä itkien ja valittaen; ymmärrättehän, tilavalla\nparvekkeella oli niin pimeätä ja yksinäistä, ja minä tunsin itseni niin\nhalvaksi ja mitättömäksi.»\n\n»Entä oletteko nyt järkevämpi?» kysyi Leycester hymyillen.\n\n»En rahtuakaan!» vastasi Stella. »Vähemmän kuin silloin haluaisin nyt,\nettä minut pistettäisiin pimeälle parvekkeelle katselemaan toisten\nriemua. Eikö tämä tunnustus osoita, että minulla on kateellinen ja\nperin turmeltunut mielenlaatu?»\n\n»Kyllä», myönsi nuorukainen, omituisen hymyn pilkottaessa hänen\nkellanruskeiden viiksiensä takaa. »En erehtyisi, jos ennustaisin teille\nkaikenlaisia pahoja kommelluksia.» Näin sanoen hän aukaisi tytölle\nportin, pakottaen koirat, ruoskallaan räväyttäen, peräytymään.\n\n»Älkää laskeko noita koiria niskaani, Leycester», varoitti taiteilija,\nvilkaisten työstään. »No, Stella, oletko saanut myrkkyseoksesi\nvalmiiksi?»\n\n»Kyllä, setä», sanoi tyttö, katsoen olkansa yli.\n\n»Kuinka työ sujuu?» tiedusti loordi Trevorne.\n\n»Koko hyvin», murahti vanhus; »paremmin kuin tästä lähtien, teidän\nsaavuttuanne häärimään ympärilläni».\n\n»Selvä viittaus, että ilmatilamme on halutumpi kuin seuramme, neiti\nEtheredge. Voimmeko haihtua avaruuteen?»\n\n»Se on sedän tapa pyytää meitä jäämään tänne», sanoi Stella istuutuen\nnurmelle.\n\nLeycester komensi koirat tiehensä ja heittäytyi itse melkein neidon\njalkojen juureen. »Puhuinko liikoja?» kysyi hän, osoittaen ruoskallaan\nnäköalaa.\n\n»Ette hitustakaan», tunnusti Stella. »Täällä on kaunista — viehättävää;\nmuita sanoja ei siitä osaa käyttää.»\n\n»Toivoisin, että tyytyisitte sen sanomiseen ettekä vaatisi minua sitä\nmaalaamaan», pisti herra Etheredge väliin.\n\n»Siinä viimeinen hiuskarva. Älkäämme jääkö tänne sätittäviksi, neiti\nEtheredge», intoili Leycester, hypähtäen seisomaan. »Mennään joen\npoikki poimimaan esikkoja. Veneeni on täällä.»\n\nHe menivät yhdessä joen rannalle. Leycester auttoi Stellan veneeseen,\njärjesti patjat hänelle mukavasti, tarttui airoihin ja työnsi veneen\nvesille.\n\nHän souti hitaasti joen poikki; aurinko paistoi täydeltä terältään,\nmuuttaen heidän vanavetensä väräjäväksi kullaksi ja Stellan hiuksien\nvärin upeaksi ruskeaksi.\n\nEipä ihmekään, että neidon vastassa istuvan Leycesterin katse kiintyi\nkiihkeän ihailevasti hänen kasvoihinsa. Sillä nuorukaisesta oli kauneus\nyksi niitä harvoja asioita, joiden tähden kannatti elää.\n\nHuomaamatta hänen hievahtamatonta katsettaan Stella silmäili\nvedenpintaa patjoihin nojautuneena. Ääneti Leycester liikutteli airoja,\nhitaasti, meluttomasti; hän ei olisi puhunut ja rikkonut lumousta,\nvaikka olisi saanut koko maailman aarteet. Stellaa katsellessaan\noli hänen edessään se kuva, josta hän edellisenä iltana oli puhunut\nsisarelleen. — Vain kauniimpana, — hän haaveksi, — vielä kauniimpana!\nKuinka syviin aatoksiin hän on vaipunut! Hän on unohtanut minut —\nunohtanut kaikki. Oi, hyvä Jumala, jospa hänen rinnassaan voisi\nherättää rakkauden! Mutta ei, se olisi julmaa — julmaa; ja kuitenkin,\nnähdä hellä hohde noista silmistä — nähdä noiden huulien raottuvan\nhuokumaan suurta tunnetta, se vastaisi — mitä? Se riittäisi korvaamaan\nkaikki, mitä ihminen saattaa kärsiä, vaikka hän kuolisi seuraavalla\nhetkellä, jos nuo silmät hymyilisivät, jos nuo huulet kohoisivat\nrakkaudesta häneen!\n\nHe olivat unohtaneet ympäristönsä siinä määrin, että veneen karahtaessa\nrantaan he molemmat säpsähtivät.\n\n»Niin pian!» mumisi Stella. »Kuinka kaunista täällä onkaan! Luulen\nolleeni unelmien mailla.»\n\n»Minä tiedän olleeni», virkkoi Leycester merkitsevästi, nousten ja\nojentaen kätensä. Mutta Stella hypähti keveästi maihin ottamatta\nvastaan hänen apuaan.\n\nNuorukainen sitoi veneen kiinni ja seurasi häntä; hän oli jo polvillaan\npoimimassa keltaisia esikkoja. Sanomatta sanaakaan noudatti Leycester\nesimerkkiä. Joskus he olivat niin lähekkäin, että Stella tunsi\nhänen hengityksensä häilyttävän hiuksiaan — niin lähekkäin, että\nheidän kätensä melkein koskettivat toisiaan. Vihdoin laskeutui neito\nsammalpeitteelle ja huudahti, osoittaen naurusuin hattuaan, joka oli\ntäynnä maan keväisiä tähtösiä: »Kuinka armotonta raastamista! Älkää\npoimiko enää; se on kevytmielistä tuhlausta!»\n\n»Joko teille varmasti riittää? Miksipä empiä, kun tarjolla on näin\nmiljoonittain?»\n\n»Ei, ei enää!» kielteli Stella. »Minusta tuntuu, kuin olisimme jo nyt\ntehneet pahaa!»\n\nLeycester vilkaisi kädessään olevaan kukkavihkoon, ja huomatessaan\nhänen katseensa Stella purskahti nauramaan.\n\n»Ettehän tiedä, mitä tekisitte niilläkään, jotka teillä on, mutta\nkuitenkin tahdotte yhä lisää. Teidän on sidottava ne kimpuiksi.»\n\n»Opettakaa te minua!» pyysi loordi, istahtaen hänen viereensä.\n\nStella kokosi kukat kimpuiksi, sitoen ne yhteen pitkillä\nsanajalanvarsilla; Leycester koetti tehdä samoin, mutta vaikka hänen\nkätensä olivatkin valkeat ja hoikat, eivät ne olleet yhtä näppärät, ja\nhän ojensi koko ison kukkavihkonsa tytölle. »Teidän on ne sidottava»,\nhän selitti.\n\nStella naurahti ja kietoi sitten sanajalan kukkien ympäri; mutta se\nkatkesi, ja esikot putosivat maahan kultaisena kuurona. He kumartuivat\nkumpikin niitä kokoamaan, ja heidän kätensä sattuivat yhteen.\n\nAluksi Stella nauroi; sitten nauru kuoli hänen huulilleen. »Minun\n— minun täytyy lähteä», änkytti hän, hypähtäen seisoalleen. »Setä\nkummeksii, minne olen joutunut.» Puhuessaan hän katsoi jokeen päin\nmelkein säikähtyneen kiihkeästi.\n\nMitään virkkamatta auttoi Leycester häntä kokoamaan kukat ja ojensi\nsitten kätensä tukeakseen häntä, ja he suuntasivat askeleensa joen\nrannalle.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nJuuri kun Stella ja Leycester saapuivat joen varrelle — Stellan\nkäsi oli jo veneen reunalla — kuulivat he tiukujen kilinää, ja\nkatsahtaessaan ylös Stella näki pienet vaunut, jotka saapuivat\nmaantietä pitkin kahden maidonvalkean ponin vetäminä; hänen huomiotaan\noli herättänyt hevosten valjaisiin kiinnitettyjen kulkusten ääni.\n\nHevoset juoksivat ripeästi, ja Stella näki, että vaunuja ajoi\ntummanruskeaan liveriin puettu kuski; mutta seuraavalla hetkellä\nkiintyi koko hänen huomionsa kuskin vieressä istuvaan nuoreen neitoon.\nHän oli niin eetterimäisen kaunis, että Stella jäi katsomaan kuin\nlumottuna. Neidon kädessä oli kirja, mutta hän ei lukenut. Hän piteli\nkirjaa niin höllästi, että kun vaunut tulivat rantatöyrään kohdalle,\njonka takana Stella oli, se kirposi hänen löyhästä otteestaan.\nHäneltä pääsi huudahdus, ja totellen äkillistä tunnetta Stella juoksi\nvikkelästi rantaäyrästä ylös, otti kirjan maasta ja ojensi sen hänelle.\n\nHän ilmestyi niin äkkiä, että lady Lilian säpsähti, ja hetkiseksi valoi\nheikko puna väriä hänen kalpeihin poskiinsa; vielä sittenkin, kun\npuna oli häipynyt, hän istui sanattomana, samalla kun hänen silmiensä\nhämmästynyt ilme muuttui teeskentelemättömäksi, sydämelliseksi\nihailuksi.\n\n»Oi, kiitos, kiitos!» puhkesi hän sitten puhumaan. »Olette kovin\nystävällinen! Olin niin veltto, että annoin sen pudota. Mutta mistä te\ntuoksahditte — pilvistäkö?» Näin sanoessaan hän loi Stellaan katseen,\njosta kuvastui viehättävää imartelua.\n\n»Aivan päinvastoin», selitti Stella, hymyillen avointa hymyään.\n»Seisoin tuolla alhaalla, veneen luona.»\n\n»Niinkö! Minä en nähnyt teitä. Kuinka kauniita esikkoja! Oletteko ollut\nniitä poimimassa rinteiltä?» kysyi Lilian, huokaisten hiljaa.\n\n»Kyllä. Tahdotteko ne?»\n\n»Oi, en, en; en mitenkään voi suostua riistämään niitä teiltä.»\n\n»Juuri minähän olen ollut varkaissa», huomautti Stella naurahtaen.\n»Olen ottanut sellaista, mikä ei ole omaani. Otattehan nämä?»\n\n»Jos tahdotte antaa ne minulle ettekä pidä väliä, vaikka poimittekin\nuusia, niin olen hyvin iloissani», vastasi toinen.\n\nSitten oli kumpikin vaiti. Heidän lähellään seisoi loordi Trevorne\nLilianin huomaamatta ja Stellan unohtamana. Hän katseli ja odotti\nomituisen hymyn väikkyessä huulillaan. Hän osasi tulkita sisarensa\nsilmien ilmeen: Lilian halusi oppia lähemmin tuntemaan kaunista tyttöä,\njoka oli haltiattaren tavoin ilmestynyt hänen eteensä.\n\n»Te — te olette outo täällä, ettekö olekin?» virkkoi lady Lilian äkkiä,\npunehtuen hieman. »Tarkoitan, ettette ole täkäläisiä asukkaita.»\n\n»Kyllä minä asun täällä», vastasi Stella, osoittaen niittyjen takaa\nnäkyvää taloa.\n\nLady Lilian säpsähti, ja ottaen tilaisuudesta vaarin astui loordi\nTrevorne rauhallisesti Stellan vierelle.\n\n»Leycester!» huudahti Lilian, tehden hämmästyneen eleen.\n\nHän katsoi sisartaan silmiin, hymyillen omituista, käskevää,\nvastustamatonta hymyään. Tuntui siltä kuin hän olisi sanonut: — Enkö\nsitä ennustanut? Voitko torjua häntä? — Mutta ääneen hän lausui:\n»Saanko esitellä teidät muodollisesti toisillenne? Tässä on neiti\nEtheredge, Lilian. Neiti Etheredge, tämä on sisareni.»\n\n»Olen hyvin iloinen siitä, että olen kohdannut teidät», sanoi lady\nLilian, ojentaen kätensä.\n\nStella tarttui ohueen, valkeaan käteen ja piti sitä hetkisen omassaan;\nsitten lady Lilian katsahti vuoroin heitä kumpaakin. Leycester oivalsi\nheti katseen merkityksen. »Neiti Etheredge on uskaltautunut kanssani\nvesille», hän ehätti selittämään. »Tulimme joen poikki noukkimaan\nkukkia jätettyämme herra Etheredgen tuonne maalaamaan.» Puhuessaan hän\nviittasi kädellään joen toiselle puolelle.\n\n»Ymmärrän», vastasi lady Lilian, »kyllä ymmärrän. Hän on maalaamassa.\nEikö hän ole taitava? Kuinka ylpeä teidän sietääkään hänestä olla!\nSetänne ja minä olemme vanhoja ystävyksiä», jatkoi hän. »Joskus, kun\n— kun olen hyvissä voimissa, vietän pitkän iltapäivän katsellen hänen\ntaulujaan. Hän on aina niin hyväntahtoinen ja kärsivällinen ja selittää\nminulle kaikki. Mutta koska en vielä kykene tulemaan teille, tulette te\nkatsomaan minua, tulettehan?»\n\nSyntyi hetken kestävä hiljaisuus. Leycester katseli joelle, ikäänkuin\nodottaen Stellan vastausta.\n\n»Teen sen hyvin mielelläni», sanoi Stella; ja Leycester vetäisi\nhenkeään helpotuksen tuntein.\n\nLady Lilian vilkaisi kuskiin, joka heti kosketti poneja ruoskallaan.\n\n»Näkemiin», hyvästeli lady Lilian, »näkemiin!» Kun vaunut sitten olivat\njo liikkeessä, huudahti hän hiljaisella, sointuvalla äänellään, joka\nmuistutti hänen veljensä äänen heikkoa kaikua: »Niin, Leycester, Lenore\non meillä!»\n\n»Sepä hyvä», vastasi Leycester, kohottaen hattuaan. »Näkemiin!»\n\nStella jäi hetkiseksi paikoilleen, katsellen lady Lilianin jälkeen.\nKumma kyllä kaikuivat viimeiset sanat hänen korvissaan kiusallisen\nhellittämättä ja voimakkaasti. — Lenore on meillä! — Hän huomasi\ntoistavansa niitä sanoja itsekseen. Malttaen sitten mielensä hän\nkääntyi nopeasti loordi Trevorneen päin.\n\n»Kuinka kaunis hän onkaan!» hän melkein kuiskasi.\n\nLeycester katsoi häntä, kiitollinen ilme kaunopuheisissa silmissään.\n»Niin, hän on minulle hyvin rakas. Nyt pitää teidän odottaa, sillä\naikaa kun minä käyn noutamassa uusia kukkia.»\n\nStella jäi seisomaan vaipuneena mietteisiin, hänen juostessaan rinnettä\nylöspäin. Keijukaismaisen olennon äkillinen kohtaaminen oli herättänyt\nhänen mielessään kummallisia ajatuksia. Hän ymmärsi nyt, että maallisen\nonnen saavuttamiseksi tarvitaan muutakin kuin yhteiskunnallista asemaa\nja rahaa.\n\nHän oli niin vaipunut aatoksiinsa, ettei kuullut tietä pitkin saapuvan\nhevosen kavioiden töminää, vaikka eläin juoksi ripeätä vauhtia. Lordi\nTrevornen korva oli valppaampi tai herkempi, sillä hän kuuli kapseen\nja pyörähti ympäri parhaiksi nähdäkseen kookkaan, kastanjanruskean\nhevosen, jota ratsasti pitkä, hoikka, tummaverinen nuorukainen, aivan\nlähellä Stellaa, joka seisoi selin tulijaan päin. Leycesteriltä pääsi\nkirousta muistuttava äännähdys; hän viskasi kukat maahan, syöksähti\nneidon ja ratsun väliin, tarttui molemmin käsin suitsiin ja pakotti\npelkällä voimallaan hevosen takajalkojensa varaan. Ratsastaja, joka oli\ntuijotellut joelle, hölmistyi niin täydelleen, että ratsun noustessa\ntakajaloilleen suistui satulasta.\n\nStella säikähti melua, vilkaisi taakseen ja kiiti pois tieltä. He\nmuodostivat seuraavanlaisen ryhmän. Loordi Trevorne piti yhä vieläkin\nkiinni suitsista ja hillitsi hevosta rautaisella otteellaan, kun taas\näskeinen ratsastaja virui pitkänään tiellä. Hän oli liikkumatta, mutta\nvain hetkisen; pian hän nousi seisomaan ja lähestyi loordi Trevornea.\nHän oli Jasper Adelstone. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, minkä\nvastakohtana hänen pienet silmänsä näyttivät sysimustilta.\n\n»Mitä tämä tarkoittaa?» ärjyi hän raivoissaan, nostaen puolittain\ntietämättään ratsuraippaansa.\n\nSe oli kovan onnen liike; sillä muuta ei tarvittu saattamaan loordi\nTrevorne vimmoihinsa. Silmänräpäyksessä tarttui loordi ruoskaa\nkohottavaan käteen, löi miehen maahan, katkaisi raipan ja nakkasi\npalaset omistajan päälle. Kaikki tapahtui äkkiä. Vaikka Stella olisi\nkuinka tahtonut, ei hän olisi ennättänyt estämään, ennenkuin ripeä\ntemppu oli tehty; mutta nyt hän juoksi miesten väliin.\n\n»Loordi Trevorne», hän huudahti kalpeana ja kauhuissaan nähdessään\nLeycesterin värittömät kasvot, jotka nytkähtelivät kiihkosta ja joista\nkauneus oli hävinnyt raivoisan vääristyksen tieltä. »Loordi Trevorne!»\n\nKuullessaan hänen äänensä vetoavan, vaativan, moittivan soinnun vavahti\nLeycester, hänen toinen kätensä painui kupeelle, toisen yhä pitäessä\nnyt rajusti hyppivää hevosta teräsotteessaan, ja hän seisoi nöyränä\nStellan edessä. Mutta niin ei Jasper Adelstone. Hitain, kiemurtelevin\nliikkein hän nousi maasta, pudisti itseään ja katsoi kiukkuisesti\nvastustajaansa.\n\n»Teidän on vastattava tästä, loordi Trevorne», hän sähähti.\n\n»Mitä! Eikö teillä ole muuta sanomista!» kivahti Trevorne, jonka toisen\nsävy kiihdytti uudelleen raivoiseksi. »Tiedättekö, kurja heittiö, että\nolitte vähällä ajaa tämän neidin yli — niin, ajaa hänen ylitseen?\nVastata siitä! Hitto soikoon —» Samalla hän kohotti kätensä; mutta\ntällä kertaa Stella oli aivan valppaana ja ehti ajoissa, kiertäen\nkätensä Leycesterin käsivarren ympärille, jonka lihakset olivat\npullistuneina tiukoiksi kuin rautavyöt. Loordi Trevorne liikahti ja\nrauhoittui jälleen. »Älkää pelätkö!» hän kuiskasi. »En tee hänelle\nmitään. En, en.»\n\n»Ratsaille, herra, ja pois näkyvistäni!» puhui hän sitten, osoittaen\nhevosta. »Mutta ei, jumaliste, ette saa lähteä, ennenkuin olette\npyytänyt anteeksi neidiltä.»\n\n»Ei, ei!» esteli Stella.\n\n»Mutta minä sanon ’kyllä’», huudahti loordi Trevorne, silmät\nliekehtien. »Pitääkö jokaisen räätälin saada ratsastaa alueellamme,\najaen kumoon kenet haluaa? Pyytäkää anteeksi, herra, tai —»\n\n»Neiti Etheredge», aloitti Jasper oltuaan hetkisen synkästi vaiti,\n»ette saata epäilläkään, että olen sydämeni pohjasta pahoillani\ntästä ikävästä sattumasta, joka aiheutui minun huolimattomuudestani.\nRatsastin huolimattomasti —»\n\n»Kuin aasi!» keskeytti loordi Trevorne.\n\n»Enkä havainnut teitä. Mutta mitään pahaa ei kuitenkaan olisi\ntapahtunut, jollei tämä mies — jollei loordi Trevorne olisi raa’an\nväkivaltaisesti suistanut minua satulasta. Olisin huomannut teidät\nhyvissä ajoin, eikä, kuten jo sanoin, olisi tapahtunut mitään pahaa.\nKaikki mitä on sattunut on loordi Trevornen — vika. Vielä kerran:\nsuokaa anteeksi.»\n\nHän kumarsi neidolle; mutta samalla loi hän ilkeän katseen solakkaa,\njäntevää nuorukaista kohti, jonka kasvot olivat kalpeina kiihtymyksestä.\n\n»Ei, ei ole mitään syytä!» selitti Stella vapisten. »En halua, että\npyydätte minulta anteeksi. Sehän oli pelkkä vahinko. Te ette otaksunut\ntäällä olevan ketään — minä — minä —. Oi, toivoisin, etten olisi\ntullutkaan!»\n\n»Älkää sanoko niin!» murahti loordi Trevorne, lisäten sitten ääneen\nJasperille: »Tässä hevosenne, herra; nouskaa ratsaille ja ajakaa\nkotiinne, kiittäen tähteänne siitä, että neiti selviytyi ehein raajoin!»\n\nJasper seisoi tuokion, katsoen häntä silmiin; kumartaen sitten vielä\nkerran päätään hän nousi hitaasti hevosensa selkään.\n\nLoordi Trevorne, jonka kiihtymys oli asettunut, silmäili häntä\nhetkisen levollisena ja liikahtamatta, kohotti sitten hattuaan,\ntehden vanhanaikaisen liikkeen ja lausuen: »Hyvästi! Ja muistakaa\nvastaisuudessa ratsastaa huolellisemmin!»\n\nJasper Adelstone katsoi häntä ratsunsa selästä, pahansuopa hymy ohuilla\nhuulillaan: »Hyvästi, mylord. Kyllä muistan.» Sitten hän painoi\nkannukset hevosensa kupeisiin ja karautti tiehensä.\n\n\n\n\nIX.\n\n\n»Kuka on ’Lenore’, setä?»\n\nOli saman päivän ilta, ja Stella ja herra Etheredge istuivat\navoimen ikkunan ääressä, katsellen ulos hämärään, vanhus vaipuneena\nmuistoihinsa, neito käyden yhä uudelleen mielessään läpi aamuiset\ntapahtumat herra Jasper Adelstonen vierailusta alkaen molempien miesten\nväliseen kohtaukseen saakka.\n\nOli kummallista, oli melkein suorastaan ihme — sillä Stella oli perin\navomielinen ja vilpitön — ettei hän ollut kertonut sedälleen mitään\nkiivaasta kohtauksesta; kerran tai kahdesti hän oli avannut suunsa,\nmutta hänestä oli tuntunut vaikealta aloittaa kertomusta, ja hän\noli vaiennut. Hän oli kuvannut sedälleen kävelyään metsässä ja lady\nLilianin tapaamista, mutta loordi Trevornen ja Jasper Adelstonen\nvälisestä kiihkeästä kohtauksesta hän ei ollut hiiskunut mitään.\n\nKun Jasper oli ratsastanut pois, kasvot harmaankalpeina hillitystä\nraivosta, oli loordi Trevorne katsellut Stellaa ääneti. Nyt, hämärään\nkatsellessaan, hän yhä näki sielunsa silmillä Leycesterin, jonka\nkauniit silmät kuvastivat kaunopuheisesti katumusta ja nöyryyttä\nja hyvinmuodostuneet huulet vavahtelivat oman heikkouden tunnosta.\n»Tahdotteko antaa minulle anteeksi?» oli hän vihdoin sanonut, siinä\nkaikki. Sen enempää virkkamatta oli hän ojentanut kättään auttaakseen\nhäntä veneeseen, minkä avun Stella oli hylännyt, ja soutanut hänet\njoen poikki sedän luokse. Sanaakaan sanomatta, mutta sama katumusilme\nsilmissään hän oli heistä erotessaan kohottanut hattuaan — mennyt\nkotiinsa kartanoon, sisarensa lady Lilianin ja Lenoren luokse.\n\nSiitä alkaen kun hän oli kuullut lady Lilianin lausuvan sen nimen\nhellästi viitaten, oli se kaikunut hänen korvissaan. Siinä oli\neräänlainen lumouksen tuntu, joka puolittain tenhosi, puolittain\nkiusasi häntä. Nyt hän istui pää käden varassa, tummat silmät\nsuunnattuina tähtiin, jotka hilpeästi tuikkivat taivaalla, ja lausui\nääneen kysymyksen:\n\n»Kuka on Lenore, setä?»\n\nHerra Etheredge liikahti tuolissaan ja katsoi häneen päin\nhajamielisesti. »Lenore, Lenore? En tiedä, Stella, mutta nimi tuntuu\nsittenkin tutulta. Missä sen kuulit? Tuskin on kohtuullista yht’äkkiä\npamauttaa minulle tuollaista kysymystä; voisithan udella minulta, kuka\non Julia, Lovisa, Anna Maria —»\n\n»Kuulin sen tänä aamuna, setä», vastasi Stella. »Poistuessaan luotamme\nlady Lilian mainitsi veljelleen, että ’Lenore on saapunut’.»\n\n»Vai niin», hymähti vanhus. »Sitten tiedän. Hän on siis tullut. ’Kuka\non Lenore?’ Tuskin on koko Englannissa toista sellaista naista, jonka\ntarvitsisi tehdä sitä kysymystä, Stella.»\n\n»Niinkö?» kummasteli tyttö, kääntyen ihmeissään katsomaan setäänsä.\n»Kuinka niin? Onko hän niin kuuluisa?»\n\n»Sananmukaisesti, on; se on juuri oikea sana. Hän on kuuluisa. Hän on\nsuuri kaunotar.»\n\n»Siinäkö kaikki? Se ei ole mikään ansio», huomautti Stella pettyneenä.\n\nVanhus empi hetken nähdessään, kuinka kylmäkiskoinen hän oli. »No niin,\nkenties en puhunut oikein osuvasti. Lenore on enemmän kuin kaunotar —\nhän on lumoojatar.»\n\n»Se on parempaa», myönsi Stella. »Siitä pidän. Ketä hän lumoaa? Pitääkö\nhän kesyjä käärmeitä, soittaen niille, vai hypnotisoiko hän ihmisiä,\nvai mitä hän tekee?»\n\n»Olet perin kyynillinen, Stella», sanoi vanhus nauraen. »Mistä olet sen\ntaidon oppinut; isältäsikö, vai onko se syntyperäinen lahja? Ei, hän\nei pidä kesyjä käärmeitä eikä hänellä tietääkseni ole hypnotisoimisen\ntaitoa; mutta lumota hän silti osaa. Ensinnäkin hän on todella ja\nkehumatta hyvin kaunis —»\n\n»Minkä näköinen hän on?» pisti Stella vienosti väliin.\n\n»Hän on hyvin vaalea, tukka kultaa, silmät violetit.»\n\n»Violetit!»\n\n»Violetit!» toisti vanhus painokkaasti. »Olen nähnyt ne yhtä\nvioletinvärisinä kuin nuo tuolla penkillä kasvavat kukat. Hänen\nsuunsa ei ole pieni; ei ikinä vielä ole ollut pienisuista naista,\njoka olisi ollut minkään arvoinen. Hänen suunsa on pikemminkin iso,\nmutta se onkin kaunopuheisen ilmeikäs, sellainen suu, jonka huulen\npelkkä kaareutuminen on äärettömän rikassisältöinen. Luuletko, että\nliioittelen? Maltapa, kun näet hänet!»\n\n»Minusta ei tunnu», vastasi Stella hitaasti, »että olen erikoisen\nhalukas häntä näkemään, setä. Se muistuttaa minulle, mitä Napolista\nsanotaan — nähdä Napoli ja kuolla. Nähdä Lenore ja kuolla!»\n\n»Niinpä niin, se ei olekaan ihan väärin. Moni on hänet nähnyt — moni\nmies ja ollut valmis kuolemaan rakkaudesta häneen.»\n\n»Hänen täytyy olla hyvin kaunis, kun sinä, setä, puhut tuolla tavoin.\nOnko hän myöskin viehättävä?»\n\n»Kyllä, hän on viehättävä ja kerrassaan viehättävä onkin. Sanalla\nsanoen, Stella, Lenore on korkeamman sivistyksen tuote; hän on\nviimeisten vaatimustemme ihannekuva; nyt ei enää riitä pelkkä kauneus,\neikä tyydytä vain taituruuteen; hän ratsastaa hyvin ja pelottomasti;\nhän soittaa ja laulaa paremmin kuin puolet niistä ihmisistä, joita\nkuunnellaan konserteissa; minulle on kerrottu, ettei yksikään\nLontoon nainen tanssi sen viehkeämmin; ja itse olen nähnyt hänen\nnostavan joesta kaksikymmennaulaisen lohen yhtä taitavasti kuin mikä\nskotlantilainen onkimestari hyvänsä.»\n\n»Olet kuvaillut täydellisyyden perikuvaa, setä», virkkoi Stella\nvähäisen vaitiolon jälkeen. »Kuinka hänen naistuttavansa vihannevatkaan\nhäntä?»\n\n»Luulen, että olet väärässä. En milloinkaan ole tuntenut naista, joka\nolisi suuremmassa määrin ollut oman sukupuolensa suosikki.»\n\n»Kuinka ylpeä hänen puolisonsa täytyykään olla hänestä?» mumisi Stella.\n\n»Puolisonsa! Hän ei ole naimisissa.»\n\n»Ei naimisissa! Niin täydellinen olento naimaton! Voiko ihmiskunta\nsallia, että niin mallikelpoinen nainen jää yksinäiseksi? Setä, häntä\nvarmaankin pelätään!»\n\n»Niin, kenties, kenties jotkut häntä pelkäävät», myönteli herra\nEtheredge hymyillen. »Hän ei ole naimisissa. Lenore olisi voinut mennä\navioliittoon jo aikoja sitten; hänelle on tehty useita tarjouksia,\nloistaviakin. Hän voisi nyt olla herttuatar, jos hän olisi tahtonut.»\n\n»Miksi hän ei tahtonut?» kysyi Stella. »Sellaisen naisen pitäisi olla\nvähintäänkin herttuatar. Juuri herttuatarta olet minulle kuvaillut\nsetä.»\n\n»En tiedä», vastasi vanhus koruttomasti. »En usko, että kukaan sitä\ntietää, kenties ei hän tiedä sitä itsekään.»\n\nStella ei virkkanut vähään aikaan mitään; hänen mielikuvituksensa\ntyöskenteli ankarasti. »Onko hän rikas vaiko köyhä, setä?»\n\n»En tiedä. Luulisin häntä rikkaaksi.»\n\n»Mikä on hänen toinen nimensä, ja kuinka vanha hän on?»\n\n»Hänen nimensä on Beauminster — lady Lenore Beauminster, ja hänen\npitäisi olla kolmenkolmatta vaiheilla. Niin, juuri niin.»\n\n»Tämä ihmeellinen olento on siis kartanossa, meidän näköpiirissämme»,\nkuiskasi Stella. »Sanoppa, setä, pidetäänkö häntä lasikaapissa ja\nnäytetään vain merkillisyytenä niin tai niin suuresta maksusta henkeä\nkohti! Sillä tavoin pitäisi tehdä, eikö niin?»\n\n»Mitäs Voltaire sanookaan, Stella?» pilaili vanhus, silittäen hänen\ntukkaansa. »’Jos tahdot saada naisen vihaamaan toista naista, niin kehu\nhäntä kaikille.’»\n\nStellan poskille valahti hehkuva puna, mutta hän naurahti ja hänen\nilmeissään oli vain vähäinen harmistunut sävy. »Vihaamaan! Minä en\nvihaa häntä, setä — minä ihailen häntä; haluaisin nähdä hänet; koskea\nhäneen — tuntea itse sen ihmeellisen tenhon, josta olet puhunut. Missä\nhän asuu? Hän tekee minut hyvin uteliaaksi.»\n\nVanhus poltti hetkisen ääneti piippuaan ja virkkoi sitten: »Asuu?\nSiitä minulla on tuskin aavistustakaan. Hän on kaikkialla, Lontoossa\nhuvikaudella, vierailuilla maaseudun kartanoissa muina aikoina.\nEnglannissa ei ole ainoatakaan taloa, johon hän ei olisi tervetullut ja\nsaisi samanlaista vastaanottoa kuin prinsessa. Omituista on, että hän\non täällä juuri nyt; seurustelukausi on alkanut, ja useimmat vieraat\novat jo poistuneet kartanosta, toiset heistä ollakseen Lontoossa\nparlamenttitehtävissään. On todellakin varsin omituista, että hän on\nsaapunut tänne tuuri tähän aikaan.»\n\nStella punehtui, ja hänet valtasi epämääräinen ärtymyksen tunne,\njonka syystä hän itsekään tuskin oli selvillä. »Minä luulisin, että\nkuka hyvänsä tulee Wyndwardin kartanoon riemumielin milloin hyvänsä —\nmyöskin lady Lenore Beauminster», huomautti hän hiljaa.\n\n»Wyndwardin kartano on hieno paikka», tuumi setä verkkaisesti, »mutta\nlady Lenore on tottunut palatseihin. Lontoossa ei pidetä yksiäkään\ntanssiaisia, joissa hänen poissaolonsa ei pistäisi silmään. Se on\nomituista. Kenties lady Wyndwardilla on joku syy. Onhan Leycester.»\n\n»Leycester?» toisti Stella automaattisesti. Sana luiskahti aivan\nhuomaamatta hänen huuliltaan, ja sitten kohosi hänen poskilleen hehkuva\npuna. »Loordi Trevornea kai tarkoitat?»\n\n»Niin», vastasi taiteilija. »Hänen äidistään ei mikään olisi sen\nmieluisempaa kuin nähdä hänet naimisissa; ja sopivampaa puolisoa,\nkuin Lenore on, hän ei voisi löytää. Niin; siinäpä se, sehän on\nselvää. Ja Leycesterille ei sen paremmin voisi käydä; ja vaikka lady\nLenore on hylännyt korkeampiakin kosijoita, niin tulevana Wyndwardin\nkreivittärenä oleminen on siksi viehättävää, että sitä ei kannata\nhalveksia. Näinköhän Leycester tarttuu satimeen, jos se on satimeksi\naiottu?»\n\nStella istui hiljaa, pää takakenossa, silmät tähtiin suunnattuina.\nMitäpä hänelle — köyhän maalarin veljentyttärelle — kuuluisi,\nkenen kanssa loordi Trevorne, tuleva Wyndwardin kreivi, menisi\nnaimisiin? Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Kuinka onnellisia, kuinka\nsiunatun onnellisia jotkut naiset olivatkaan! Tässä esimerkiksi on\nkolmekolmattavuotias neito, kuuluisan kaunis, ylhäinen, halliten\nsuuressa maailmassa kuningattarena, eivätkä jumalat vielä siihenkään\ntyytyneet, vaan heidän piti antaa hänelle Leycester Wyndward! Sillä\ntietystikin olisi hänen mahdotonta vastustaa neitoa, jos tämä käyttäisi\nlumousvoimaansa. Eikö setä ollut vastikään sanonut, että hän osasi\ntenhota? — Olihan hän lumonnut sedänkin, haaveksijan, taiteilijan,\nmiehen, joka oli nähnyt maailmaa ja joka tunsi maailman niin hyvin?\n\nHän istui uneksien muutamia minuutteja, mutta tuli pian siihen\njohtopäätökseen, että hänen ei kannattanut kovin paljon ajatella\nLeycester Trevornea; niinpä hän nousi paikaltaan, meni harmoonin ääreen\nja alkoi soittaa.\n\nÄkkiä aukeni ovi ja sisään tulvasi valoa rouva Penfoldin kantamasta\nlampusta. »Oletteko siellä, neiti Stella? Niin kyllä, siellähän olette!\nArvelin, että herra Etheredge kenties soitti. Tässä on teille kirje.»\n\n»Kirje! Minulle!» huudahti Stella, pyörähtäen hämmästyneenä tuolillaan.\n\n»Niin, neiti, ja vastausta pyydetään.»\n\nStella otti kirjeen vastaan empien. Se oli ohuella, kauniilla\nkäsialalla osoitettu neiti Stella Etheredgelle. Stella käänsi kuorta\nja jäi tuijottamaan siihen painettuun vaakunaan. Hän tunsi sen, se\noli Wyndwardin töyhtökypäri. Hän istui vähän aikaa katsellen kirjettä\nyrittämättäkään sitä avata; sitten hän repi sen hitaasti auki ja luki\nkirjeen:\n\n »Rakas Neiti Etheredge.\n\n Ettekö tahtoisi lunastaa tänä iltana minulle antamaanne lupausta ja\n tulla minua katsomaan? Pyytäisittekö herra Etheredgeä saattamaan\n Teidät tänne syömään päivällistä meikäläisten kanssa huomenna kello\n seitsemän? Sanon ’meikäläisten’, koska minä aina syön yksin; mutta\n kenties teidän sopii päivällisen jälkeen tulla vähäksi aikaa luokseni.\n Älkää antako herra Etheredgen tapansa mukaan kieltäytyä, vaan sanokaa,\n että hänen on tuotava Teidät minun tähteni.\n\n Kunnioittaen\n\n                                              Lilian Wyndward.»\n\nStella luki kirjeen ja luki sen vielä uudelleenkin, ikäänkuin ei\nolisi uskonut silmiään. Lady Lilianin huomautus oli tuntunut niin\nylimalkaisesti lausutulta, että hän tuskin muisti sitä, mutta nyt hän\noli saanut suoranaisen kutsun Wyndwardin kartanoon — ja päivällisille.\n\n»Vastaus, neiti?» äänsi rouva Penfold.\n\n»Annan sen teille heti», vastasi Stella. Hän meni huoneen toisessa\npäässä olevan setänsä luokse, pysähtyen hänen viereensä, kirje\nkädessään. »Setä, sain juuri kirjeen lady Lilianilta, joka pyytää meitä\npäivällisille kartanoon huomenna.»\n\n»Päivällisille — huomenna? Oho, kultaseni! No, hyvä! Tietysti on\nsinusta hauska lähteä. Siispä vastaa: kyllä. Perin ystävällisesti\ntehty. Näetkö, Stella, toiveesi täyttyi melkein heti kun sen lausuit.\nSaat nähdä esikuvasi — lady Lenoren.»\n\nStella säpsähti, ja hänen kasvonsa kalpenivat. »Enpä luule haluavani\nlähteä sinne, setä; eihän minulla sitäpaitsi ole pukuakaan.»\n\n»Jonkunlaisen puvun saat kyllä huomiseen puoliseitsemään mennessä»,\narveli setä naurahtaen, »muuten horjuu luottamukseni rouva Penfoldin\nkeinokkuuteen. Lähetä myöntävä vastaus, tyttöseni!»\n\nStella meni hitaasti pöydän ääreen ja kirjoitti pari riviä.\n\n »Rakas Lady Lilian.\n\n Olemme todella iloisia voidessamme tulla Teidän luoksenne huomenna.\n\n Kunnioittaen\n\n                                          Stella Etheredge.»\n\nSitten hän soitti kelloa ja sanoi, ojentaessaan kirjeen rouva\nPenfoldille: »Aion mennä Wyndward Halliin huomenna, mutta minulla ei\nole pukua.»\n\nRouva Penfold nosti tapansa mukaan kätensä ylös.\n\n»Kartanoon, neiti Stella, huomenna! Herrainen aika, mitäs nyt teemme?»\nSitten hän vilkaisi nojatuoliin päin ja viittasi Stellalle, että tämä\ntulisi ulos huoneesta. »Tulkaa yläkertaan, katsotaan siellä, mitä\nsaamme aikaan. Kartanoon! Ajatella nyt sitä!»\n\nStella istui tuolilla ja katseli hymyillen, kun hänen pukuvarastoaan\nmyllerrettiin ja katsastettiin. Vaikka se sisälsikin kaikkea, mitä\nStella todennäköisesti tarvitsisi arkioloissa, ei rouva Penfold,\njärjestäessään neidon vaatteita heti tämän saavuttua, ollut ottanut\nhuomioon niin suurenmoista tapahtumaa kuin kutsua päivällisille\nkartanoon. Levitettyään puvun toisensa jälkeen ja laskettuaan ne kaikki\njälleen päätään pudistellen käsistään otti emännöitsijä vihdoin esille\nkerman värisen silkkipuvun.\n\n»Se on soma», virkahti Stella.\n\n»Mutta sehän on vain japanilaista silkkiä!» valitti rouva Penfold.\n\n»Minun mielestäni se kelpaa», huomautti Stella; »pitsit ovat kunnossa,\neivätkö olekin?»\n\n»Pitsit?» sanoi rouva Penfold miettivästi; sitten hänen kasvonsa\nkirkastuivat. »Odottakaapa hetkinen!» huudahti hän. Heittäen puvun\nkäsistään hän kiiruhti ulos huoneesta, palaten vähän ajan kuluttua\nmuassaan pieni lipas. »Kun puhuimme pitseistä, johtui mieleeni, että\nminulla on niitä säästössä. Ne ovat äitini tekemät — en tiedä, ovatko\nne hyviä.» Puhuessaan hän aukaisi lippaan ja nosti sieltä joitakuita\npitsirullia.\n\nStella hypähti seisoalleen, ja häneltä pääsi pieni naisellisen\nihastuksen huudahdus. »Kas, nehän ovat virkattuja!»\n\n»Virkattuja, niinkö, neiti? En tiedä. Ovatko ne sitten hyviä?»\n\n»Hyviä!» huudahti Stella, »ne ovat kauneita, viehättäviä, taivaallisia.\nLainaatteko ne minulle?»\n\n»En, annan ne teille, jos suvaitsette ottaa ne vastaan, neiti Stella»,\nselitti kelpo nainen, ylväästi hymyillen.\n\n»Ei, ei; ei millään ehdolla, mutta mielelläni niitä käytän, jos\nsiihen suostutte», vastasi Stella, ottaen pitkän pitsin ja kiertäen\nsen kaulaansa. »Oi, kuinka se on kaunis! Se tekisi halvimmankin puvun\nkomeannäköiseksi! Pidän sitä kyllä hyvin varovasti, varmasti pidänkin.»\n\n»Mitä joutavia, rakas neiti Stella! Onpa hauska, että tulin\najatelleeksi niitä. Ja nyt tarvitsette hansikkaat — malttakaapa\nkun katson — kas niin, teillä on kerman väriset; ne sopivat puvun\nkanssa yhteen, eikö totta? Menkää te nyt alas, ja minä tarkastan\nvaatekappaleet ja kiinnitän pitsit. Kartanoon! Olen niin hyvilläni,\nneiti Stella.»\n\n»Niinkö?» sanoi Stella vienosti, mennen alakertaan. »Mutta minä en\ntiedä, olenko hyvilläni vai pahoillani!»\n\n\n\n\nX.\n\n\nKartanon tornikello löi puoliseitsemän, ja sen helähdys kieri\nvärähdellen laaksoon. Herra Etheredge seisoi ovella puettuna\njuhlapukuun, joka, vaikkakin se oli vanhaa muotia ja käyttämisestä\nkulunut, teki hänet tavallista arvokkaamman näköiseksi. Vaunut\nodottivat oven edustalla, ja vilkaistuaan kelloonsa vanhus astahti\nportaita kohti. Mutta samalla näkyi ylhäällä valoa ja kuului askelten\nääniä. Seuraavalla hetkellä luuli hän näkevänsä unikuvan, joka leijaili\nalas hänen luokseen.\n\nStellalla oli yllään kermanvärinen silkkipukunsa; erinomaisen hieno\npitsikaulus ympäröi hänen hentoa, viehättävää kaulaansa, ja hänen\nhiuksissaan oli punainen ruusu; mutta maalarin katse kiintyi hänen\nihastuttaviin tytönkasvoihinsa. »Mitä olet itsellesi tehnyt, lapsi?»\nhuudahti hän, silmät levällään ja teeskentelemättömän kummastuneena.\n\n»Eikö hän — eikö se ole kaunis?» kuiskasi rouva Penfold hurmauksissaan.\n»Mutta nyt teidän on lähdettävä, herra, tai muuten myöhästytte», lisäsi\nkelpo vaimo.\n\nStella ja herra Etheredge nousivat vaunuihin ja lähtivät lyhyelle\nmatkalleen. Ajoneuvot vierivät sillan yli ja pitkää lehtokujaa myöten\nrakennuksen pääkäytävän eteen.\n\nKartano oli niin laaja ja kunnioitusta herättävä, että Stellan rohkeus\ntuntui masentuvan. Mutta hänen poskilleen kohosi väri uudelleen, kun\nkaksi kookasta palvelijaa riensi leveitä portaita myöten alas avaamaan\nvaunujen ovea. Heille hän ei näyttäisi pelkäävänsä. Pelkäävänsä;\nniin, juuri se sana kuvasi hänen tunteitaan, kun hänet opastettiin\neteissaliin. Siellä oli vielä useita muita palvelijoita, jotka\nseisoskelivat juhlallisen näköisinä, ja mustiin puettu palvelijatar,\njolla oli moitteettoman valkea päähine, astui esiin ja kysyi melkein\nkunnioittavasti kuiskaten Stellalta, halusiko hän mennä yläkertaan;\nmutta Stella pudisti päätään, ja palvelijatar vain auttoi viitan ja\nhuivin hänen päältään.\n\nSitten ojensi setä hänelle käsivartensa, ja hän laski kätensä sille,\nsamalla kun kaksi palvelijaa veti auki verhot, jotka verhosivat\nseurusteluhuoneeseen vievää käytävää, ja kolmas siirsi syrjään toiset\nverhot, jotka peittivät itse seurusteluhuoneen ovea, sekä ilmoitti:\n»Herra ja neiti Etheredge.»\n\nLady Wyndward astui heti eteenpäin lausumaan vieraansa tervetulleiksi.\nJos Stellan kauneus ja sulous saattoi hänet hämmennyksiin, ei\nkukaan olisi voinut aavistaa sitä hänen käyttäytymisestään. »Kuinka\nvoitte, herra Etheredge? Oli kovin ystävällisesti tehty, että\ntulitte. Ymmärrän, kuinka suuri kunnianosoitus tämä on, ja olen\nsiitä kiitollinen. Tämäkö on veljentyttärenne? Kuinka voitte, neiti\nEtheredge? Minusta on hyvin hauska tutustua teihin.«\n\nKun Stella puristi lady Wyndwardin kättä, palasi hänen rohkeutensa, ja\nhän nosti silmänsä, katsoen kauniita, tyyniä kasvoja, aavistamatta että\nkreivitär ihmetteli ja ihaili hänen kauneuttaan.\n\n»Meitä on vain pieni seurue», jatkoi kreivitär. »Melkein kaikki\nvieraamme ovat poistuneet. Meidän pitäisi itsemmekin olla nyt jo\nkaupungissa, mutta loordi Wyndwardia pidättävät asiat täällä.» Hänen\npuhuessaan lähestyi kreivi, ja Stella näki pitkän, hoikan miehen\nkumartavan hänelle, ikäänkuin odottaen kättelyä.\n\n»Kuinka voitte, herra Etheredge? Olemmepa vihdoinkin saaneet\nhoukutelluksi teidät erakonmajastanne. Kuinka voitte, neiti Etheredge?\nToivoakseni ette tuntenut kylmää vetoa.»\n\nStella hymyili, käsittäen heti, minkävuoksi jokainen ovi oli verhojen\npeitossa.\n\nKreivi veti maalarin syrjään, ja kreivitär laski kätensä Stellan\nkäsivarrelle, ohjaten hänet lady Longforthin luokse. »Herra Etheredgen\nveljentytär», hän esitteli; sitten Stellalle: »Lady Longforth.»\n\nStella tunsi terävän silmäparin tarkastavan kasvojaan.\n\n»Hauska oppia teidät tuntemaan, ystäväni», virkkoi vanha rouva. »Tulkaa\nistumaan viereeni ja kertokaa minulle sedästänne; hän on ihmeellinen\nmies, mutta hyvin ilkeä. Itsepintaisesti hän pysyttelee piilossa,\nsensijaan että tulisi muun maailman yhteyteen ja suostuisi olemaan\nkuuluisuus, kuten hänen pitäisi olla. Mutta kentiespä te nyt tänne\nsaavuttuanne saatte hänet taivutetuksi lähtemään kuorestaan.»\n\n»Tarkoitatteko hänen majaansa? En usko, että häntä saadaan millään\nehdolla suostutetuksi lähtemään sieltä. Ja miksi hän sen tekisi? Hän\nviihtyy siellä perin hyvin.»\n\nHyväntahtoisen vanhan rouvan seurassa ei Stella ollenkaan kainostellut,\nja hän keskusteli kreivittären kanssa vapaasti, kunnes äkkiä, juuri\nkun kello löi kahdeksan, hänen takanaan lausuttiin: »Päivällinen on\npöydässä, mylady.»\n\nKukaan ei kuitenkaan ollut sitä huomaavinaan eikä kreivitärkään\nosoittanut vähäisimmälläkään merkillä eikä vilkaisulla kuulleensa\nsitä. Äkkiä vetäistiin huoneen toisessa päässä olevat verhot syrjään,\nja saliin astui solakka mies. Se oli Leycester! Hän asteli lattian\npoikki ja pysähtyi Stellan eteen, ojentaen kätensä: »Olette tullut»,\nhän sanoi; »pelkäsin, ettette saapuisi. Siinä menetteli herra Etheredge\nkovin ystävällisesti.»\n\nStella kätteli häntä virkkamatta sanaakaan. Hän tiesi, että hänen\nvieressään istuvan vanhan rouvan terävät harmaat silmät tarkkasivat\nhäntä. Myöskin Leycester näytti sen oivaltavan, sillä hän lisäsi\ntyynemmällä, jokapäiväisemmällä äänellä: »Olen myöhästynyt; se on vanha\nvikani.»\n\n»Niin onkin», huomautti vanha kreivitär. »Istukaa nyt hetkinen, jos\nvoitte!»\n\n»Minähän olen antanut teidän kaikkien odottaa», sanoi hän, vilkaisten\nkelloaan.\n\nLady Longforth pudisti päätään: »Ette suinkaan; odotamme Lenorea.»\n\nHänen puhuessaan menivät verhot levälleen, ja huoneeseen saapui joku.\n\nPuitteinaan oviverhot, jotka laskeutuivat hänen takanaan\npunaisiin poimuihin, seisoi ihmeellisen kaunis, kultatukkainen ja\nviolettisilmäinen neito. Stella tunsi hänet heti setänsä kuvauksen\nnojalla; mutta häntä ei yllättänyt neidon kauneus, niin että hän\nsäpsähti; sen sai aikaan jokin muu, hänestä huokuva epämääräinen,\nsanoinkuvaamaton tenhovoima, hänen olemuksensa, hänen ryhtinsä\nviehkeys. Hän seisoi hetkisen paikoillaan ja silmäili hymyillen ympäri\nsalia; sitten hän meni verkkaisesti lady Wyndwardin luokse ja kumarsi\nkreivittärelle syvään.\n\nStella ei voinut erottaa hänen sanojaan, mutta arvasi hänen pyytävän\nanteeksi viivästymistään, sillä kreivi, joka seisoi vieressä, hymyili\nhänelle. Stella istui paikallaan, katsellen lady Lenorea, ja äkkiä\nhän havaitsi violetin väristen silmien kohdistuvan itseensä. Hän\nnäki kauniiden huulien liikkuvan, huomasi kreivin vastaavan ja\ntarkkasi sitten heitä, kun he yhdessä astelivat salin poikki. Hänen\nhämmästyksekseen he tulivat häntä kohti ja pysähtyivät hänen eteensä.\n\n»Neiti Etheredge», aloitti kreivi, »sallikaa minun tutustuttaa lady\nLenore Beauminster teihin».\n\nStella katsahti ylöspäin ja kohtasi violettisilmien häneen kiintyneen\nkatseen. Hetkisen hän oli sanattomana; ponnistaen itseään hän sitten\nojensi kätensä, ja he seisoivat vastakkain, katsoen toisiaan silmiin,\nloordi Trevornen seistessä sivussa, luonteenomainen hymy huulillaan.\n\nXI.\n\nKatsoessaan lady Lenorea Stella vasta ensi kerran tunsi, että niin\nsoma kuin hänen oma pukunsa olikin, oli se sittenkin tehty vain\nhalpa-arvoisesta silkistä. Sitä hän ei aikaisemmin ollut huomannut;\nmutta nyt, tämän erikoisesti puetun naisen läheisyydessä, hän sen\ntunsi. Hän tunsi myöskin jäävänsä lady Lenoresta jäljelle älynsä,\nsamoin kuin vaatetuksensakin puolesta, keskustellessaan hänen kanssaan\nmuutamia lyhyitä hetkiä ennen päivällistä. Hänestä tuntui todella\nhelpotukselta, kun koko seurue asteli jonossa ruokasaliin. Vaikka\npäivällinen monine ruokalajeineen olikin Stellasta loppumattoman\npitkä, oli hänestä kuitenkin mielenkiintoista tarkkailla ihmisiä ja\nkuunnella heidän puheitaan. Hän oli loordi Grayfordin seurassa kuin\nkotonaan, niinkuin kuka hyvänsä olisi ollut. Palattuaan päivällisen\njälkeen muiden naisten mukana seurustelusaliin sai Stella nauttia\npienestä, jokapäiväisestä keskustelusta Leycesterin äidin ja kreivitär\nLongforthin kanssa, mutta vaistomaisesti hän tunsi, että lady Lenore\nkarttoi häntä. Pian miesväki ryhmittyi kahvikuppiensa ympärille, ja\nkeskusteltuaan joitakuita minuutteja lady Lenoren ja muiden vieraiden\nkanssa astui Leycester Stellan luokse ja ehdotti: »Jos suvaitsette,\nniin saatan teidät nyt sisareni luokse, neiti Etheredge.»\n\n»Oi, kyllä, tulen heti paikalla», vastasi hän, nousten seisomaan.\n\nLeycester opasti hänet Lilianin huoneiden ovelle ja poistui sitten.\n\nLady Lilian lepäsi sohvalla ikkunan ääressä ja kohosi ojentamaan\nkättään. »Kuinka ystävällisesti, että tulitte!» hän sanoi lämpimästi.\n»Pidätte kai minua hyvin itsekkäänä, kun houkuttelen teidät pois\nkaikkien muiden seurasta, ettekö pidäkin?» lisäsi hän, pitäen yhä\nStellan kättä omassa viileässä kädessään.\n\n»En suinkaan», torjui Stella. »Minusta on hyvin hauska tulla tänne.\nOlisin tullut aikaisemmin, mutta en tietänyt, saisinko sen tehdä,\nennenkuin veljenne tarjoutui tuomaan minut tänne.»\n\n»Olen odottanut, mutta en halunnut lähettää noutamaan teitä», selitti\nlady Lilian. »Onko teillä ollut hupaisa ilta?»\n\nStella istahti sohvan vieressä olevalle matalalle tuolille, katsoi\nhymyillen Lilianin viehättäviä kasvoja ja virkkoi: »Minulla on ollut\nihmeellinen ilta!»\n\nLady Lilian katsahti häneen kysyvästi.\n\n»Ihmeellinen», toisti Stella avoimesti. »En nimittäin koskaan ennen\nole ollut tällaisissa paikoissa; kaikki tuntuu niin suurenmoiselta\nja kauniilta — enemmän kauniilta kuin suurenmoiselta kylläkin — että\ntuskin voin uskoa sitä todelliseksi.»\n\n»Se on todellista — liian todellista», huudahti lady Lilian, hymyillen\nja hiljaa huokaisten. »Te tietysti pidätte sitä hyvin sievänä, mutta\nminä — arvaatteko, mitä minä ajattelen?»\n\nStella pudisti päätään.\n\n»Kun minä katselen täältä pientä majaanne, niin mietin, kuinka\nkaunista, kuinka herttaista täytyy teidän elämänne olla.»\n\n»Minun!» huudahti Stella. »Niin, niinpä kylläkin, se on hyvin\nherttaista. Mutta tämä on ihmeellistä.»\n\n»Senvuoksi että ette ole tottunut siihen», huomautti lady Lilian. »Oi,\nte kyllästyisitte siihen pian, uskokaa minua. Mutta kertokaapa, mitä\nkenestäkö piditte! Toivoisin, että lady Lenore Beauminster miellytti\nteitä; eikö hän olekin viehättävä?»\n\n»Kyllä», vastasi Stella; »hän on kuin kuningatar, mutta kauniimpi kuin\nuseimmat kuningattaret ovat olleet».\n\n»Kuinka hauskaa, että ihailette häntä», riemuitsi lady Lilian. Hän\nvaikeni hetkisen, laskien pehmeästi valkean kätensä Stellan tummille\nhiuksille. »Saanko kertoa teille salaisuuden?»\n\n»Kyllä; lupaan säilyttää sen», vastasi Stella hymyillen.\n\n»Kuinka omituisesti sen lausuitte — niin juhlallisesti. Niin, uskon,\nettä te säilyttäisitte salaisuuden kuolemaanne saakka. Mutta tämä ei\nole senlaatuinen; se on vain — että me toivomme, kaikki toivomme, että\nLenoresta tulee sisareni.»\n\nStella ei säpsähtänyt eikä siirtänyt katsettaan pois kalpeista,\nviehättävistä kasvoista; mutta hänen silmiinsä tuli ilme, joka ei\njohtunut ihmettelystä eikä tuskasta, vaan jostakin voimakkaasta,\nepämääräisestä tunteesta, ikäänkuin hän olisi pidättänyt henkeään\nponnistaessaan salatakseen kaikkien tunteiden merkit.\n\n»Tarkoitatteko, että loordi Trevorne menee avioliittoon hänen\nkanssaan?» kysyi hän varmasti.\n\n»Niin, juuri sitä», vastasi lady Lilian. »Eikö se olisi sopivaa?»\n\n»Loordi Trevornelleke?» kysäisi Stella, hymyillen yksivakaisesti.\n\n»Kuinka kummallinen tyttö olettekaan!» sanoi lady Lilian, silittäen\npuhuessaan Stellan silkinhienoa tukkaa. »Kuinka minä voisin virkkaa\nsiitä mitään? No niin — kyllä, tietysti. Mutta myöskin Lenorelle»,\nlisäsi hän hieman ylpeästi.\n\n»Niin, lady Lenorelle myös», myönsi Stella.\n\n»Me kaikki haluaisimme niin hartaasti, että Leycester menisi\nnaimisiin», jatkoi Lilian naurahtaen. »Sanotaan, että hän on — niin\nraju — sitä sanaa he muistaakseni käyttävät! Oi, he eivät näe häntä\nsellaisena kuin minä. Pidättekö te häntä rajuna?»\n\nStella kävi kalpeaksi. Jännitys oli ankara, hänen sydämensä sykki\ntempoillen. Korkeasäätyinen neito ei aavistanut, kuinka ankarasti hän\nkidutti Stellaa sellaisilla kysymyksillä. »Minäkö?» änkytti Stella. »En\ntiedä. En voi sanoa. Kuinka minä? Tuskinhan tunnen veljeänne.»\n\n»Oi, niin, unohdin sen», selitti lady Lilian. »Minusta tuntuu kuin te\nja minä olisimme tunteneet toisemme jo hyvin kauan, mutta vastahan\ntapasimme toisemme eilenaamulla, ja silloinkin olimme yhdessä vain\nmuutamia minuutteja. Mistä se johtuu? Onko teillä joku taikakeino,\nStella — sehän on nimenne, eikö niin? Se on kaunis nimi; oletteko\nvihainen, kun käytän teistä sitä?»\n\n»Vihainen? Enhän toki!» huudahti Stella, kohottaen lämpimän, voimakkaan\nkätensä ja hyväillen sillä hiuksillaan lepääviä laihoja sormia. »En,\nmielelläni toivoisin teidän nimittävän minua niin.»\n\n»Tahdotko sinä nimittää minua Lilianiksi?»\n\n»Jos niin haluat», vastasi Stella. »Kyllä, tahdon.»\n\n»Meistä tulee hyvät ystävykset. Tekisitköhän minulle palveluksen, jos\npyytäisin?»\n\n»Tekisin sinun hyväksesi mitä hyvänsä», selitti Stella katsoen häntä\nsilmiin.\n\n»Tahdotko soittaa minulle vähän. Tiedän, että osaat soittaa ja laulaa,\nsillä olen nähnyt silmiisi.»\n\n»Olettakaamme, etten myöntäisi osaavani», virkkoi Stella, vienosti\nnaurahtaen.\n\n»Et voi tehdä sitä! En ole milloinkaan erehtynyt. Leycester sanoo, että\nsellaisissa asioissa olen noita.»\n\n»No niin, minä koetan», myöntyi Stella, meni huoneen toiselle\nseinustalle, aukaisi pienen pianon ja alkoi soittaa erästä Schubertin\nsonaattia. Soitettuaan sen loppuun hän lauloi Gounodin »Ave Marian»; ja\nsekä laulaja että kuuntelija olivat niin syventyneet musiikkiin, ettei\nkumpikaan heistä huomannut, kun loordi Trevorne astui hiljaa huoneeseen.\n\nAavistamattakaan hänen läsnäoloaan Stella lauloi loppuun, viimeiseen,\nkauniiseen, pitkään huokaukseen saakka; sitten hän kääntyi ja näki\nloordi Trevornen, mutta ei liikahtanut paikaltaan — kalpeni vain ja\ntuijotti häntä silmiin.\n\nLoordi Trevorne ponnistihe ja mursi lumouksen liikahtamalla. Mutta hän\nei heti puhutellut Stellaa, vaan kääntyi Lilianiin.\n\n»Toin sinulle jotakin», hän sanoi hiljaa, näyttäen herra Etheredgen\nmaalausta.\n\n»Saanko sen?» huudahti lady Lilian riemastuneena. »Oi, Leycester, se\non sievä! Se on ihana! Tiedän, kuka sen on maalannut — setäsi, Stella!\nNiin, kyllä minä tunnen!»\n\n»Olet oikeassa», myönsi Leycester nauraen. Sitten hän astahti Stellaan\npäin.\n\n»Kuinka voin kiittää teitä?» hän virkkoi hiljaa. »Te lauloitte\nkauniisti. Ettekö laulaisi vielä?»\n\n»En, en laula», kuiskasi Stella.\n\n»Ettekö? En sitä odottanutkaan, mutta kuitenkin olisin valmis uhraamaan\npaljon kuullakseni teidän laulavan kerran — vain kerran vielä.»\n\n»En laula», toisti Stella, mennen takaisin tuolilleen.\n\n»Eikö se ole ihanaa?» riemuitsi lady Lilian kuiskaten. »Olen tänä\niltana saanut runsaasti lahjoja, kuulin lauluasi ja sain tämän taulun.\nKuinka erinomaista se oli! Missä olet oppinut laulamaan tuolla tavoin?»\n\n»Ei missään», sanoi Leycester. »Sitä ei voida oppia!»\n\nLilian katsahti häneen; hän oli edelleenkin kalpea, ja hänen silmistään\nnäytti hehkuvan hillitty kiihtymys. »Mene kiittämään herra Etheredgeä»,\nhuomautti sisar.\n\n»Heti kohta», vastasi Leycester, laskien kätensä Lilianin käsivarrelle;\n»salli minun levähtää täällä hetkinen. Täällä on kuin paratiisissa sen\njälkeen kun —» Hän pysähtyi.\n\n»Et saa levätä», selitti Lilian. »Laula jotakin, Ley!» Kun Stella\nsitten nosti katseensa, naurahti Lilian sointuvasti. »Etkö tietänyt,\nettä hän osaa laulaa? Hän on pahankurinen, laiska poika. Hän osaa\nkaikenlaista, jos vain viitsii, mutta hän ei milloinkaan halua\nponnistella. Ei hän nytkään laula, vai laulatko?»\n\nLeycester seisoi silmäillen Stellaa, ja ikäänkuin hänen olisi ollut\npakko puhua ja katsoa nuorukaiseen kohotti Stella katseensa. »Ettekö\nlaulaisi meille?» hän pyysi hiljaa.\n\nIkäänkuin olisi odottanut hänen käskyään Leycester kumarsi ja meni\npianon ääreen. Hitaasti hän jonkun aikaa näppäili sormillaan säveliä;\nsitten hän sanoi kääntämättä päätään: »Oletteko nähnyt nämä kukat?»\n\nStella ei olisi tahtonut liikahtaa; mutta Leycester tuntui kutsuvan\nhäntä luokseen, ja hän nousi ja meni pianon luokse.\n\n»Jääkää siihen!» kuiskasi Leycester, vilkaisten häneen.\n\nHän empi silmänräpäyksen, mutta jäi seisomaan katse luotuna alas ja\nvaikka hän ei nähnytkään, oli hän tuntevinaan nuorukaisen palavan\nkatseen kasvoillaan. Leycester hiveli vielä vienosti koskettimia ja\nalkoi sitten ilman enempää alkusoittoa hiljaa laulaa:\n\n\n    »Ma illansuussa saavuin laakson rintaan;\n    siell’ luonto hymyili, ja lintuin laulu soi,\n    ja joki rantaa kohti hiljaa solui.\n    Ei rauhaa sielläkään.\n    Mua lempi väijyi kukkatanterella;\n    pensaikon takaa, jousi virehessä,\n    hän huusi: ’Armasta en jätä ikinään!’\n    Hämyinen hetki virran partahalla.\n\n    Pois pilvilakiseen mä riensin vuoristoon,\n    karuimpaan seutuhun, vain kotkain hallitsemaan.\n    ’Vihdoinkin’, riemuitsin, ’saan rauhan lemmeltäin;\n    täält’ ei se enää mua löydä’.\n    Mutt’ utupilven takaa piilostaan\n    se lauloi ilkkuvasti sulolauluaan:\n    ’Sä turhaan karkaat; läsnä oon ma kaikkialla,\n    ei laakso eikä vuorenhuippukaan sua multa peitä.’»\n\nKatse Stellaan tähdättynä hän lauloi, ikäänkuin joka sana olisi\ntarkoitettu hänelle; Leycesterin ääni muistutti huilua, se oli pehmeä,\nkirkas ja sointuva; mutta voimakkaammin kuin ääni tuntuivat sanat\npainuvan kuuntelevan Stellan sydämeen. Hänestä tuntui kuin olisi\nLeycester uhmaten varoittanut häntä pakenemasta luotaan — hänen\nrakkautensa, näytti hän haluavan sanoa, seuraisi häntä jokaiseen\nrauhaisaan laaksoon, kaikille vuorten rinteille. Hetkeksi Stella\nunohti lady Lenoren, unohti kaikki; hän tunsi olevansa kykenemätön\nvastustamaan noiden tummien silmien ja sointuvan äänen lumousta; hänen\npäänsä painui riipuksiin, silmät sulkeutuivat.\n\n    »Sä turhaan karkaat; läsnä oon ma kaikkialla,\n    ei laakso eikä vuorenhuippukaan sua multa peitä.»\n\nNiinkö hänen kävisi? Tulisiko Leycester aaveen lailla seuraamaan häntä\naina ja kaikkialla? Säpsähtäen hän kääntyi poispäin ja meni nopeasti\nsohvan viereen, ikäänkuin turvaa etsien.\n\n»Olette väsynyt», huomautti lady Lilian.\n\n»Niin luulen», vastasi Stella.\n\n»Leycester, saata hänet pois! En tahdo rasittaa häntä, muuten hän ei\ntule uudelleen luokseni. Tulethan jälleen, teethän niin?»\n\n»Kyllä», sanoi Stella, »tulen uudelleen.»\n\nLoordi Trevorne seisoi avoimella ovella, mutta Lilian puristi vielä\nStellan kättä. »Hyvää yötä!» hän sanoi, kääntäen kasvonsa ylöspäin.\n\n»Hyvää yötä!» vastasi Stella, kumartui suutelemaan häntä ja poistui.\n\nHe menivät portaita alas virkkamatta mitään, mutta kun he saapuivat\nseurusteluhuoneen lähellä olevan pienen kasvilaitteen luokse, pysähtyi\nLeycester äkkiä. »Ettekö tahdo viipyä tässä hieman?» kysyi hän.\n\n»On varmaankin jo myöhäistä», esteli Stella, pudistaen päätään.\n\n»Vain hetkinen!» rukoili Leycester. »Sallikaa minun pitää teitä vähän\naikaa itseäni varten, ennenkuin lähdette pois — tähän asti olette\nkuulunut muille.»\n\n»Ei, ei, minun täytyy mennä», torjui Stella, koettaen jatkaa matkaa,\nmutta nuorukainen ojensi kätensä, pidättäen häntä.\n\n»Stella!»\n\nTyttö kääntyi ympäri, katsoen häntä avuttomasti, mutta Leycester näki\nvain hänen viehättävän olemuksensa.\n\n»Stella», toisti hän, vetäen tyttöä puoleensa, »minun täytyy puhua —\nminun täytyy sanoa se sinulle — minä rakastan sinua! Minä rakastan\nsinua!»\n\nVain kolme sanaa; mutta vain nainen voi ymmärtää, mitä ne kolme\nsanaa merkitsivät Stellalle. Hän oli tyttö — pelkkä lapsi, eikä hän\nollut kuullut sellaisia sanoja koskaan ennen paitsi isänsä huulilta.\nTuskin hän nytkään tajusi niiden koko sisältöä. Hän tiesi vain, että\nLeycesterin käsi oli hänen käsivarrellaan, että hänen silmiinsä\nkiintyneestä nuorukaisen katseesta kuvastui intohimoa, vetoomusta,\npyyntöä ja käskevää voimaa, jota hän ei kyennyt vastustamaan. Hän\nseisoi kalpeana ja henkeä pidätellen, hänen katseensa ei painunut\nalas, sillä Leycesterin silmät vetivät sitä puoleensa, ja koko hänen\nneitseellinen luontonsa oli kiihkeästi kuohuksissa tämän ensimmäisen\nrakkaudentunnustuksen johdosta.\n\n»Stella, minä rakastan sinua!» hoki nuorukainen, ja hänen äänensä\nhelkkyi kuin hiljainen, hieno musiikki, kaikuen hänen korvissaan vielä\nsenkin jälkeen kun sanat olivat haihtuneet Leycesterin huulilta.\n\nStella katsoi häneen valjuna ja vapisten, koettaen kädellään irroittaa\nhänen otettaan, samalla huohottaen: »Ei, ei!»\n\n»Mutta minä sanon: ’Kyllä’», vakuutti Leycester, tarttui hänen\ntoiseenkin käteensä ja piti häntä lähellään, katsoen syvälle tummiin,\nihmetteleviin, pelokkaihin silmiin. »Minä rakastan sinua, Stella.»\n\n»Ei», toisti Stella vielä kerran, tuskin kuultavasti. »Se on\nmahdotonta.»\n\n»Mahdotonta!» matki loordi Trevorne. Hänen kiihkoisilla kasvoillaan\nvälähti heikko hymy, joka teki hänen silmiensä intohimoisen ilmeen yhä\nselvemmäksi. »Minusta tuntuu mahdottomalta olla rakastamatta sinua.\nStella, oletko minulle vihainen, loukkaantunut? Olen ollut liian\nmaltiton, liian häikäilemätön ja karkea. Minun olisi pitänyt muistaa,\nkuinka hento kukka rakkaimpani on», jatkoi hän. »Minun olisi pitänyt\nmuistaa, että hän on tähti, jota on lähestyttävä kunnioittavasti,\narkaillen, eikä koetettava vallata rynnäköllä. Minun ei olisi pitänyt\npuhua täällä. Olen ollut liian hätikkö; mutta Stella, et voi aavistaa,\nmitä sellainen rakkaus kuin minun merkitsee! Se on kuin tulviva\nvuoripuro, sen salpaaminen on vaikeata; se särkee kaikki esteet\ntieltään. Sellaista on rakkauteni sinuun, Stella. Ja sinä, mitä sanot\nsinä minulle?»\n\nPuhuessaan hän veti Stellaa yhä lähemmäksi itseään; tyttö tunsi hänen\nhengityksensä häilyttävän hiuksiaan, saattoi melkein kuulla hänen\nsydämensä kiihkeän sykinnän. Mitä oli Stellan sanottava hänelle? Jos\nhän olisi antanut sydämensä puhua, niin hän olisi painanut kasvonsa\nLeycesterin rintaa vasten ja kuiskannut: — Ota minut. — Mutta vaikkakin\nhän oli vain tyttö, oli hänellä kuitenkin jonkunlainen käsitys kaikesta\nsiitä, mikä heitä erotti; yksin se paikkakin, jossa he olivat, oli\nkaunopuheinen todistus siitä, kuinka kaukana he, tuleva Wyndwardin\nloordi ja hän, köyhän taiteilijan veljentytär, olivat toisistaan.\n\n»Etkö tahdo sanoa minulle mitään?» pitkitti loordi Trevorne. »Eikö\nsinulta riitä minulle yhtä ainoata sanaa? Stella, jospa tietäisit,\nkuinka kaipaan kuulla noiden kauniiden huulien vastaavan minulle\nsamoilla sanoilla, jotka itse lausuin! Stella, antaisin kaikki, mitä\nminulla on, kuullakseni sinun sanovan: ’Rakastan sinua’!»\n\n»Ei, ei», esteli Stella taaskin. »Älkää kysykö minulta — älkää puhuko\nenää mitään! En voi sitä kestää!»\n\n»Tuottaako sinulle tuskaa se, että kuulet minun rakastavan sinua?»\nkuiskasi Leycester. »Oletko vihainen — pahoillasi? Etkö voi rakastaa\nminua, Stella? Oi, armaani! Salli minun nimittää sinua _omaksi_\narmaakseni, omani, vaikka vain kerran, vain lyhyen tuokion! Näetkö,\nsinä olet minun, pidän sinua molemmista käsistäsi! Ole omani edes pieni\nhetkinen, kun vastaat minulle! Oletko pahoillasi? Etkö voi edes hiukan\nvastata kaikkeen siihen rakkauteen, jota sinua kohtaan tunnen? Etkö\nvoi, Stella?»\n\n»Älkää vaatiko, älkää pakottako minua puhumaan!» valitti Stella.\n»Antakaa minun mennä!»\n\n»En, taivaan nimessä en! Sinä et saa mennä, et pääse menemään,\nennenkuin olet vastannut minulle. Sano, Stella, siitäkö se johtuu,\netten merkitse sinulle mitään ja ettet tahdo sitä minulle paljastaa?\nParempi totuus heti paikalla, olkoonpa sen kestäminen kuinka raskasta\ntahansa, kuin jännitys. Puhu suoraan, Stella!»\n\n»Se — ei — johdu siitä», äänsi tyttö pää painuksissa.\n\n»Mistä sitten?» tiukkasi Leycester, kumartaen päätään kuullakseen\nneidon sanat, niin että hänen huulensa melkein koskettivat Stellan\nposkea.\n\nSeurusteluhuoneesta kuului musiikin säveliä; se muistutti ympäristön\nloistosta, loordi Trevornen suvun ylhäisestä asemasta ja antoi\nStellalle voimaa. Hän kohotti hitaasti päänsä pystyyn ja katsoi\nLeycesteriä silmiin. Stellan katse kuvasti ääretöntä hellyyttä,\nrajatonta kaipausta ja tukahdettua neitseellistä tunnetta.\n\n»Se ei johdu siitä»», hän virkkoi. »Mutta — unohdatteko?»\n\n»Unohdanko...?» kysyi nuorukainen maltillisesti, lempeästi, vaikka\nhänen silmistään hehkui raju kiihko.\n\n»Unohdatteko, kuka minä olen — kuka te olette?» sanoi Stella hiljaa.\n\n»Unohdan kaiken muun paitsi että sinä olet minusta viehättävin ja\nkallein kaikista Jumalan luomista olennoista», vastasi Leycester\nkiihkoisesti. Sitten hänen kasvonsa saivat hieman hänelle\nluonteenomaista ylpeätä sävyä, kun hän jatkoi: »Miksi tarvitsisi minun\nmuistaa mitään muuta, Stella?»\n\n»Mutta minun tarvitsee», lausui Stella. »Niin, minun on muistettava.\nMinä en voi — en saa unohtaa sitä. Minun on se muistettava. Minä\nolen vain Stella Etheredge, taiteilijan veljentytär, tuntematon,\nmerkityksetön tyttö; ja te —»\n\n»Ja minä?» pisti Leycester väliin ikäänkuin valmiina torjumaan kaikki\nhänen estelynsä.\n\n»Ja te!» Stella vilkaisi ympärilleen. »Te olette ylimys» teistä tulee\ntämän kauniin kartanon herra. Teidän ei pitäisi, te ette saa sanoa\nminulle sitä, että — sitä, mitä te äsken sanoitte.»\n\nLeycester kumartui hänen puoleensa, tarttuen hänen käteensä käskevän\nhyväilevästi. »Tarkoitatko, että koska olen mikä olen — että koska olen\nrikas, pitää minusta tulla köyhä; että koska minulla on niin paljon —\nliian paljon — on minulta evättävä se ainoa, joka kaiken muun tekee\nomistamisen arvoiseksi? Parempi olla köyhimmän torpparin poika kuin\nlaajojen maatilojen omistaja, jos se olisi totta, Stella. Mutta se ei\nole. En välitä siitä, olenko rikas vai köyhä, ylhäinen vai alhainen\n— kyllä, minä välitän siitä paljon. Tätä ennen se on ollut minusta\nyhdentekevää. Ennen en ole sitä tajunnut, mutta nyt sen käsitän. Olen\niloinen siitä nyt. Tiedätkö miksi?»\n\nStella pudisti päätään, silmät maahan luotuina.\n\n»Siksi, että voin laskea kaiken sen jalkojesi juureen.» Niin sanoen\nLeycester notkisti toisen polvensa ja vei vapisevin käsin Stellan käden\nsydämelleen. »Katso tänne, Stella! Lasken sen jalkojesi juureen. Ota\nse, jos pidät sitä ottamisen arvoisena — ota se ja tee se omistamisen\narvoiseksi! Ei, mieluummin jaa se kanssani! Sinun rakkauteesi\nverrattuna, armaani, on arvonimi, maatilat, rikkaus minusta arvotonta\nrojua. Anna minulle rakkautesi, Stella. Minun täytyy saada se, minä\ntahdon sen!» Hän painoi pitkän, polttavan suudelman tytön kädelle.\n\nSäikähtäen hänen rajuuttaan Stella tempasi kätensä irti ja astahti\ntaaksepäin. Leycester nousi ylös, veti hänet istumaan tuolille ja jäi\nseisomaan hänen viereensä rauhallisena ja katuvana.\n\n»Anna anteeksi, Stella! Minä pelotin sinua! Näetkö nyt olen aivan\nrauhallinen ja lauhkea — mutta kuuntele minua!»\n\n»En, en», äännähti Stella vapisten. »En saa. Ajatelkaapa — jos — jos —\nsanoisin sen, mitä haluatte niin kuinka voisin kohdata kreivittären?\nMitä he sanoisivat minulle? He soimaisivat minua teidän rakkautenne\nvarastamisesta.»\n\n»Sinä et ole sitä varastanut; ei yksikään luostarin nunna olisi voinut\nliehakoida vähemmän kuin sinä, Stella. Et ole varastanut mitään; minä\nolen _antanut_ — antanut sinulle kaikki.»\n\n»Se on samantekevää», kuiskasi Stella. »He olisivat joka tapauksessa\nkovin pahoillaan. Oi, se on mahdotonta.»\n\n»Mahdotonta?» toisti Leycester hymyillen. »Mutta sehän on jo\ntapahtunut. Voinko minä rakastaa ja lakata rakastamasta yhdessä\nhengenvedossa? Katso minua! Näytänkö sellaiselta, jota tuulahdus,\nolkoonpa se sitten lievä tai raju, huojuttaa kuin kaislaa? Ei, Stella,\nsellaista rakkautta kuin minä tunnen sinua kohtaan, ei voida sysätä\nsyrjään. Vaikkakin sinä sanoisit, ettet rakasta, ettet voi rakastaa\nminua, ei rakkauteni kuitenkaan kuolisi; se on juurtunut sydämeeni\n— se on tullut osaksi omasta itsestäni. Senjälkeen kun sinut näin,\nei ole kulunut ainoatakaan tuntia, jolloin en ole ajatellut sinua.\nStella, nukkuessanikin olet saapunut luokseni; olen uneksinut, että\nolet kuiskannut minulle: ’Rakastan sinua.’ Anna tämän unen muuttua\ntodellisuudeksi. Oi, elämäni, armaani, anna sydämesi puhua, jos se\ntahtoo sanoa rakastavansa minua. Näetkö, Stella, sinä olet minulle\nkaikki kaikessa — älä riistä minulta onneani. Ethän epäile rakkauttani?»\n\nEpäillä hänen rakkauttaan! Se oli Stellalle mahdotonta, sillä\njokaisesta sanasta, jokaisesta katseesta huokui totuuden tuntu.\nMutta sittenkään hän ei tahtonut taipua. Silloinkin kun Leycester\npuhui, saattoi Stella mielessään nähdä häntä ankaran tuomitsevasti\nsilmäilevän kreivin synkät kasvot — kreivittären kauniit silmät, jotka\nsuuntautuivat häneen kylmän moittivasti, hämmästyneesti, vihaisesti.\n\nÄkkiä hän kuuli askelia ja nousi kiivaasti pystyyn paetakseen loordi\nTrevornen luota, jos se kävisi tarpeelliseksi.\n\nMutta Leycester ei ollut sellainen mies, jonka olisi voinut sysätä\nsyrjään. Kun Stella kohosi seisomaan, tarttui hän tytön käsivarteen\nlempeästi, hellästi, rakastavan vetoavasti ja veti hänet lähelle\nitseään. »Tule mukaani!» hän sanoi. »Älä jätä minua yksin juuri nyt!\nKatsos, ovi on auki — on varsin lämmin ilma. Täällä olemme kahden. Oi,\narmaani, älä jätä minua epävarmuuteen!»\n\nStella ei kyennyt vastustamaan, ja Leycester talutti hänet rakennuksen\nvieressä olevalle pengermälle. Kesäisen leppeä läntinen tuuli huojutti\npuiden oksia. Padon yli virtaava veden solina kuului alhaalta kuin\nkaukainen musiikki. Satakieli lauloi heidän allaan olevissa puissa.\n»Olemme täällä kahden, Stella», kuiskasi Leycester. »Vastaa minulle\nnyt, kuuntele vielä kerran, armas! Minua ei sen toistaminen kyllästytä.\nEn väsy siihen milloinkaan. Rakastan sinua — rakastan sinua! Anna\nvastauksesi, Stella! Tule lähelleni! Kuiskaa se! Kuiskaa: ’Rakastan\nsinua’, tahi lähetä minut tieheni! Mutta sitä et tee; ei, sitä et tee!»\n\nUnohtaen lupauksensa pysyä lauhkeana hän kiersi käsivartensa Stellan\nympärille, veti hänet rintaansa vasten ja — suuteli häntä. Tytön\nruumiin läpi kulki vavistus, taivas näytti hänestä laskeutuvan, koko\nyö pysähtyvän ikäänkuin odottamaan. Vavahtaen äärettömästä riemusta\nja tuntien samalla outoa tuskaa, joka aina seuraa haltioitumiseen\nkohonnutta tunnetta, Stella laski päänsä Leycesterin rintaa vasten,\npainoi siihen kasvonsa ja kuiskasi: »Minä rakastan sinua!»\n\nJos ne sanat merkitsivätkin paljon loordi Trevornelle —\nmaailmanmiehelle, jolle moni kaunotar oli ollut valmis kumartamaan ja\nlausumaan kohteliaita ja kunnioittavia sanoja — jos ne merkitsivät\nhänelle paljon, niin kuinka paljoa enemmän ne merkitsivätkään\nStellalle? Ne kolme sanaa sisälsivät koko hänen neitseellisen\nluottamuksensa. Niissä hän antoi koko nuoren, puhtaan elämänsä\ntahrattoman, viattoman sydämensä toiselle. Hän vastasi Leycesterin\ntunteeseen yhtä kiihkeästi, antaen kymmenkertaisesti takaisin.\nHetkisen oli nuorukainen vaiti, katse suunnattuna tähtiin, koko olemus\nvärähdellen näistä sävelistä — tämän koruttoman tunnustuksen riemusta.\nSitten hän painoi Stellan rintaansa vasten ja suuteli suutelemistaan\nneidon hiuksia ja käsivartta, joka oli painunut hänen rintaansa vasten.\n\n»Armaani, oi, armaani!» hän kuiskaili. »Onko se todellakin totta? Oi,\nrakkaimpani, koko maailma näyttää minusta muuttuneelta! Sinä rakastat\nminua? Näetkö, Stella, se tuntuu niin ihmeelliseltä, etten voi sitä\ntajuta. Salli minun katsoa silmiisi; sieltä näen totuuden.»\n\nStella painautui yhä lujemmin häntä vasten; mutta hän nosti hellästi\ntytön päätä ja katsoi pitkään hänen silmiinsä. Sitten Leycester\ntaivutti hitaasti päätään ja suuteli häntä kerran — janoisesti,\ntulisesti.\n\nStellan silmät painuivat umpeen, ja hänen kasvonsa kalpenivat tämän\nkiihkeän hyväilyn johdosta; sitten hän hiljaa huokaisten kohotti\npäätään ja suuteli vuorostaan Leycesteriä. Kumpikaan ei virkkanut\nsanaakaan; ääneti he seisoivat, tytön pää nuorukaisen rintaa vasten\npainautuneena. Heille ei aikaa ollut olemassa, ja koko maailma oli\npysähdyksissä.\n\nMelkein tyrmistyneenä Stella katseli tähtiä ja kuunteli joen solinaa,\nhimmeästi ihmetellen uutta riemua, jonka hänen elämänsä oli saanut. Oli\ntapahtunut jotakin sellaista, mikä muutti koko hänen olemassaolonsa\ntoisenlaiseksi, ikäänkuin entinen Stella, jonka hän tunsi niin\nhyvin, olisi poistunut ja uusi olento, joka oli saanut ihmeellisen,\nautuaan onnen, olisi astunut hänen sijaansa. Ja myöskin Leycester,\nsuuren maailman mies, seisoi hämmennyksissä, uuden, riemuisan tunteen\nyllättämänä. Jos joku olisi hänelle ennustanut, että hänen elämässään\ntulisi olemaan sellainen hetki, niin hän ei olisi uskonut, hän, joka\nluuli tyhjentäneensä maallisten nautintojen maljan pohjaa myöten. Veri\nvirtasi rajusti hänen suonissaan, hänen sydämensä sykki kiivaasti.\nMutta äkkiä tuli herääminen. Säpsähtäen katsahti Stella ylöspäin ja\nkoetti, vaikka turhaan, irtautua hänen syleilystään.\n\n»Mitä olenkaan tehnyt?» kuiskasi tyttö.\n\n»Tehnyt!» huudahti Leycester. »Olet tehnyt miehen onnellisemmaksi kuin\nhän on kenenkään kuolevaisen uskonut ikinä voivan olla. Siinä kaikki.»\n\n»Oi, ei!» sanoi Stella. »Olen menetellyt väärin! Minua pelottaa —\npelottaa!»\n\n»Mitä? Sinulla ei ole mitään syytä pelätä. Voitko puhua pelosta\nollessasi minun sylissäni — pääsi rintaani vasten? Nojaa siihen,\narmaani; puhu nyt pelosta!»\n\n»Kyllä, nytkin», kuiskasi Stella; »nytkin — mutta olen niin\nonnellinen», hän äänsi itsekseen; mutta Leycester kuuli sen. »Niin\nonnellinen! Se on kaikki unta? Onhan?»\n\nLoordi Trevorne kumartui suutelemaan häntä. »Onko se unta, luuletko\nniin?» hän vastasi. »Ja oletko onnellinen? Ajatteleppa, kuinka\nonnellinen minun täytyy olla! Sillä miehen rakkaus on syvempää,\nkiihkeämpää kuin naisen, Stella. Ajattele, miltä minusta tuntuu!»\n\n»Mutta sittenkin se on väärin! Minä pelkään niin», valitti Stella\nhuokaisten. »Koko maailma sanoo niin.»\n\n»Koko maailma», toisti loordi, hymyillen halveksivasti. »Mitä meihin\nmaailma kuuluu? Me olemme sen ulkopuolella. Meidän maailmamme on\nrakkaus — me molemmat, armaani.»\n\n»Koko maailma», puheli Stella. »Voi! Mitähän ihmiset sanovat?»\nVaistomaisesti hän vilkaisi olkansa ylitse mahtavaan rakennukseen\npäin, jonka lukuisista ikkunoista loisti valo. »Parhaillaankin\nihmetellään, missä olet, ja odotetaan sinua. Mitä sanottaisiinkaan, jos\ntiedettäisiin, että olet täällä minun kanssani ja että on tapahtunut\ntällaista!»\n\nLeycesterin katse synkkeni. Hän tiesi paremmin kuin Stella kaikkine\npelkoineen, mitä siitä sanottaisiin, ja hän rohkaisi jo nyt luontoaan\nottamaan vastaan myrskyä, mutta hän hymyili rauhoittaakseen Stellaa.\n\n»He sanovat, että minä olen maailman onnellisin mies. He sanovat,\nettä jumalat ovat molemmin käsin tuhlanneet parhaita antimiaan ja\nantaneet minulle korkeimman hyvän — puhtaan, kauniin enkelin todellisen\nrakkauden.»\n\n»Oi, st, st!» varoitti neito.\n\n»Sinä olet minusta enkeli», selitti Leycester koruttomasti. »Minä en\nolo tarpeeksi arvokas koskettamaan pukusi lievettä! Jospa voisin elää\narvottoman, syntisen elämäni uudelleen, niin sinun tähtesi, armaani, se\nolisi puhtaampaa, enkä olisi aivan niin arvoton sinulle.»\n\n»Oi, hiljaa!» kuiskasi Stella. »Sinäkö arvoton minulle! Sinä olet\nkuninkaani!»\n\nVaikka loordi Trevorne olikin voimakas mies, niin nämä yksinkertaiset\nsanat, jotka niin kaunopuheisesti kertoivat Stellan ehdottomasta\nluottamuksesta ja antaumuksesta, liikuttivat hänen olemustansa pohjaa\nmyöten. »Oma Stellani!» hän huokaisi. »Jospa tietäisit kaikki; mutta\ntästä lähtien on elämäni sinun. Lasken sen käsiisi; muovaa se oman\nmielesi mukaiseksi. Se on sinun tästä alkaen.»\n\nStella katseli häntä, koko sielu keskittyneenä silmiin, ja äkillinen\nväristys kävi hänen lävitsensä Leycesterin intohimoisen vakuuttavien\nsanojen johdosta; sitten hän vavahti äkkiä, ikäänkuin olisi kylmä käsi\ntyöntynyt heidän väliinsä. »Minun», hän kuiskasi pelokkaasti, »kunnes\nse siepataan minulta pois.»\n\n\n\n\nXII.\n\n\nLoordi Trevorne hätkähti. Stellan sanat kuulostivat juhlallisilta kuin\nprofeetan ennustus.\n\n»Ken uskaltaa?» virkahti hän; sitten hän naurahti. »Pieni, arkaileva,\nvapiseva armaani! Älä pelkää mitään! Tai pikemminkin kerro minulle,\nmitä pelkäät ja ketä?»\n\n»Lady Wyndwardia, heitä kaikkia», vastasi Stella antaen päänsä painua\nLeycesterin olkapäälle. »Loordi Trevorne —»\n\n»Mitä kuulenkaan?» kummeksi nuorukainen, hellän moittivasti.\n\n»Leycester», kuiskasi Stella.\n\n»Käytä taivaan nimessä pelkkää nimeäni!» huomautti Leycester melkein\nkatkerasti. »Silloin se muuri, jonka sinä kuvittelet väliimme, häviää\nolemattomiin. Älä milloinkaan, älä edes piloillasi, puhuttele minua\nenää arvonimelläni, rakkaani; muuten alan vihata sitä!»\n\n»En unohda sitä koskaan», sanoi Stella. »Minun ei sallita sitä tehdä.\nMinä en ole lady Lenore.»\n\n»Jumalan kiitos, et!» myönsi Leycester hymyillen.\n\n»Hän saa sen unohtaa; onhan hän myöskin ylimyssukua. Kuinka kaunis hän\nonkaan!»\n\n»Niinkö?» pilaili loordi Trevorne, katsoen hymyillen Stellaa silmiin.\n»Mutta mitä Lenore meille tänä iltana merkitsee? Miksi puhut hänestä?»\n\n»Siksi että sanottiin — lady Lilian sanoi, että sinun toivotaan menevän\navioliittoon hänen kanssaan», kuiskasi Stella.\n\n»Hän voi sanoa samaa monista nuorista naisista», selitti Leycester.\n»Äidistäni on se hyvin tärkeää. Niin, mutta toivomukset eivät ole\nratsuja; muuten täytyisi minun otaksuttavasti nousta satulaan ja\nratsastaa vanhempieni toiveiden mukaan — eikö se kuulosta syvällisen\nviisaalta? Minä en ratsasta lady Lenoren luokse; olen ratsastanut sinun\njalkojesi juureen, armaani.»\n\n»Etkä milloinkaan ratsasta pois luotani?»\n\n»En ikinä. Täällä, sinun vierelläsi, pysyn niin kauan kuin elän.»\n\n»Niin kauan kuin elän!» toisti Stella, ikäänkuin sanat olisivat olleet\nmusiikkia. »Saan pitää sinut aina lähelläni. Oi, se on liian kaunista,\nliian kaunista!»\n\n»Mutta se on totta», vakuutti loordi Trevorne.\n\nKello löi. Stella säpsähti. »Kuinka myöhäistä jo on!» hän hätäili,\npäästäen pienen huokauksen. »Minun on lähdettävä! Jospa vain voisin\nhiipiä tieheni näkemättä ketään toisia — ja toisten näkemättä minua.\nMinusta tuntuu siltä, että heidän tarvitsee vain vilkaista minuun\noivaltaakseen mitä on tapahtunut.»\n\n»Oletko niin kovin peloissasi?» kysäisi Leycester. »Todellako niin\npeloissasi? No niin, mistäpä toiset sen tietäisivät?»\n\n»Oi, ei, älä kerro heille», pyysi Stella, katsoen häneen hartaasti.\n»Miksi puhuisimme heille. Silloinhan ikäänkuin antaisimme heille osan\nonnestamme; se on meidän salaisuutemme, eikö niin?»\n\n»Pitäkäämme se omana tietonamme», myönsi Leycester rauhallisesti,\nhaaveksien. »Miksi heidän todellakaan pitäisi se tietää! Antakaamme\nmaailman olla oven ulkopuolella, ainakin toistaiseksi. Vain sinä ja\nminä kahden rakkautemme kanssa, armaani.»\n\nLeycester kiersi kätensä Stellan ympärille, ja he palasivat\nkasvilaitteen luokse. Siellä neito irtautui hänestä, mutta sitä ennen\nhän otti vielä yhden suudelman. »Tämä on oikea ’hyvän yön’ toivotus,\nymmärräthän», huomautti hän; »se toivotus, jonka pian sanomme\ntoisillemme, ei merkitse mitään. Tämä on meidän ’hyvää yötämme’.\nKauniita unia, enkelini, tähteni!»\n\nStella painautui häntä vasten hetkiseksi; sitten hän, koettaen saada\nkasvoilleen sellaisen ilmeen kuin ei mitään olisi tapahtunut, astui\nseurusteluhuoneeseen rakastettunsa rinnalla.\n\n»Kukaan ei näytä huomaavan mitään», kuiskasi hän viuhkansa takaa. Mutta\nloordi Trevorne hymyili — hän tunsi asian paremmin.\n\nHeidän mennessään edemmäksi huoneeseen Leycester pysähtyi erään taulun\neteen, osoittaen sitä; mutta hän ei puhunut siitä, vaan kuiskasi\nsensijaan:\n\n»Tuletko huomenillalla tapaamaan minua joen rannalle, portaiden luokse,\nStella?»\n\n»Kyllä», vastasi hän.\n\n»Tulen veneellä ja lähdemme soutelemaan jokea alaspäin. Tuletko kello\nkuusi?»\n\n»Kyllä.»\n\nSamassa lähestyi heitä herra Etheredge kreivittären seurassa, mutta\nennenkuin hän ennätti sanoa mitään, tarttui Leycester niin sanoakseni\nhärkää sarvista kiinni. »Lilian on ihastunut maalaukseenne»,\nhän selitti. »Lähtiessämme hänen luotaan hän suorastaan uhkui\nkiitollisuutta, eikö totta, neiti Etheredge?»\n\nStella nyökäytti päätään. Kreivittären suurien, kirkkaiden silmien\nkatse tuntui tunkeutuvan hänen sydämensä pohjaan ja lukevan sieltä\nhänen salaisuutensa.\n\n»Luulenpa, että meidän on lähdettävä, Stella; vaunut ovat jo jonkun\naikaa odottaneet», sanoi hänen setänsä rauhalliseen tapaansa.\n\n»Näin pianko?» esteli kreivitär.\n\nMutta herra Etheredge vilkaisi hymyillen kelloaan, ja Stella ojensi\nkätensä. Silloin hän pikemminkin tunsi kuin näki, että viehättävä lady\nLenore oli tulossa heitä kohti.\n\n»Joko aiotte poistua, neiti Etheredge?» kysyi tämä äänessään\npahoitteleva sävy. »Olemme saaneet olla seurassanne niin vähän; ja\nolisin mielelläni tiedustellut teiltä kaikenlaista Italiasta. Tämä on\nkovin ikävää.»\n\n»Teidän täytyy tulla uudelleen luoksemme», huomautti kreivitär\nmiellyttävästi.\n\n»Lilian vaati siitä juhlallisen lupauksen», sanoi Leycester\npuristaessaan herra Etheredgen kättä.\n\nSitten hän ojensi kätensä Stellalle; mutta kaikista järkisyistä\nhuolimatta hän ei voinut erota neidosta ennenkuin viimeisellä hetkellä.\n»Sallikaa minun saattaa teitä vaunuihinne ja peittää teidät hyvin», hän\npyysi, saattaen hänet pois. »Muista, rakkaani!» hän kuiskasi melkein\nvaarallisen äänekkäästi, auttaessaan Stellaa vaunuihin. »Huomenna kello\nkuusi.»\n\nHän jäi seisomaan paljain päin, ja viimeinen vilahdus, minkä Stella\nhänestä näki, oli hellä, kiihkeä rakkauden hehku, joka tuikki hänen\ntummista silmistään.\n\nKun he olivat saapuneet perille, nousi herra Etheredge vaunuista ja\nojensi kätensä Stellalle, joka hypähti maahan. Samalla häneltä pääsi\npieni kiljaus, sillä portin vieressä seisoi pitkä mies.\n\n»Hyväinen aika, mikä nyt on hätänä?» huudahti herra Etheredge,\npyörähtäen ympäri. »Kas, tekö se olettekin, herra Adelstone?»\n\n»Valitan, että säikäytin teitä, neiti Stella», alkoi Jasper Adelstone,\nastuen esiin hattu vasemmassa kädessään; hänen oikea kätensä oli\nsiteessä. Stella huomasi sen ja kalpeni. »Olin kävelemässä niityillä ja\npoikkesin katsomaan teitä. Rouva Penfold kertoi, että olitte menneet\nkartanoon. Tullessani takaisin joelta kuulin vaununpyörien jyrinää ja\njäin odottamaan sanoakseni teille hyvää yötä.»\n\n»Se oli hyvin ystävällisesti tehty», äännähti Stella, jonka katse oli\nkuin lumottuna yhä kiintynyt herra Adelstonen vahingoittuneeseen käteen.\n\n»Tulkaa sisään polttamaan sikaari», kehoitti taiteilija. »No, mutta\nmikäs on käteenne käynyt, mies?»\n\nJasper katsahti häneen ja käänsi sitten pienet, terävät silmänsä\nStellaan. »Se on pikku seikka», hän selitti. »Minulle sattui eilen\ntapaturma, ja käteni venähti. Ei siitä mitään. Ei, en tule sisään,\nkiitos!» Hän pisti vasemman kätensä taskuun ja otti esille jotakin.\n»Muistaessani, olin vähällä unohtaa tärkeimmän asian. Kohtasin\ntiellä postitoimiston pojan, ja hän antoi tämän minulle säästääkseen\njalkavaivojaan.» Hänen kädessään oli sähkösanoma.\n\n»Sähkösanoma minulle!» huudahti herra Etheredge. »Ihmeitä tapahtuu\naina. Tulkaa sisään, herra Adelstone!»\n\n»Toivotan teille hyvää yötä nyt», virkkoi Jasper, pudistaen päätään.\n»Suokaa anteeksi, että tarjoan vasenta kättäni, neiti Stella», lisäsi\nhän, ojentaen kättään.\n\nStella tarttui siihen; se oli kuuma ja kuiva. »Olen hyvin pahoillani»,\nsanoi neito hiljaa. »En voi sanoa, kuinka pahoillani olen.»\n\n»Älkää siitä välittäkö», lohdutti Adelstone. »Unohtakaa se, kuten\nminäkin teen! Se ei merkitse kerrassaan mitään.»\n\n»Ja olen varma, että — loordi Trevornekin pahoittelee sitä», kuiskasi\nStella.\n\n»Epäilemättä», myönsi Jasper. »Olen aivan varma siitä, ettei loordi\nTrevorne halunnut katkaista käsivarttani. Mutta sainpa totisesti\ntarpeeksi ankaran rangaistuksen huolimattomuudestani, vaikka, sen\nvakuutan, olisin pysäyttänyt hevoseni hyvissä ajoin.»\n\n»Kyllä, kyllä; sitä en ollenkaan epäile. En usko olleeni vähääkään\nvaarassa», sanoi Stella vakavasti.\n\n»Niin», jatkoi herra Adelstone hiljaa. »Loordi Trevornen ei ollut\nensinkään tarpeellista heittää minua satulasta eikä edes loukata minua.\nMutta loordi Trevornellahan on etuoikeuksia, eikö olekin?»\n\n»En — en ymmärrä, mitä tarkoitatte!» vältteli Stella heikosti.\n\n»Tarkoitan, että loordi Trevorne saa rankaisematta tehdä sellaista,\nmitä toiset eivät voi edes ajatella.»\n\n»Uskon varmasti, että hän on hyvin pahoillaan», vastasi neito,\n»saadessaan tietää, kuinka vaikeasti loukkauduitte; ja hän pyytää\nanteeksi mitä vilpittömimmin.»\n\n»Sitä en epäile», myönsi Jasper keveästi; »ja kaikesta huolimatta,\nonhan jotakin, kun loordi Trevorne on katkaissut ihmisen käsivarren,\neikö totta? Se on parempi kuin särjetty sydän.»\n\n»Särjetty sydän! Mitä tarkoitatte?» kivahti Stella, katsoen miestä\npaheksuvasti ja kasvot punaisina.\n\n»Tarkoitan sitä, että loordi Trevorne on yhtä taitava murtamaan sydämiä\nkuin raajojakin. Mutta unohdin, etten saa puhua mitään Wyndwardin\nperillistä vastaan teidän kuullessanne. Suokaa anteeksi! Hyvää yötä!»\n\nKumartaen ja luoden Stellaan tutkivan katseen pienistä silmistään hän\npoistui. Stella seisoi hetkisen paikallaan, tuijottaen hänen jälkeensä,\nja häntä puistatti ikäänkuin kylmä tuulahdus. Murtamaan sydämiä! Mitä\nherra Adelstone lienee ajatellut?\n\nHän kuuli setänsä huudahtavan ja kääntyi äkkiä ympäri. Taiteilija\nseisoi ikkunan valaisemalla kohdalla, avattu sähkösanoma kädessään,\nkasvot kalpeina ja tuskastuneina. »Hyvä Jumala!» hän mutisi, »mitä\nminun on tehtävä?»\n\n\n\n\nXIII.\n\n\n»Mitä minun on tehtävä?» huudahti herra Etheredge.\n\nStella meni nopeasti hänen luokseen, päästäen pienen säikähtyneen\näännähdyksen. »Mikä nyt on, setä-kulta?» hän tiedusti, laskien kätensä\nvanhuksen käsivarrelle. »Kerrothan minulle?»\n\n»En, en!» esteli setä, rutistaen sähkösanoman käteensä. »En millään\nehdolla.» Sitten hän ponnisti tahtoaan ja sai hillityksi itsensä,\npuristi tytön kättä ja hymyili heikosti. »Niin, sain pahoja uutisia,\nStella.»\n\nStella talutti hänet sisään; vanhuksen kädet vapisivat, ja hänen\nsilmissään oli yhä vieläkin tuskainen ilme.\n\n»Etkö tahdo kertoa minulle, mitä on tapahtunut?» pyyteli Stella\ntaaskin, kun taiteilija vaipui tuolille, nojaten valkean päänsä\nkäteensä. »Kerro minulle kaikki ja salli minun auttaa sinua kestämään\nse jakamalla se kanssasi!»\n\n»Älä kysy sitä, Stella. En voi puhua siitä sinulle — en voi. Häpeä\ntappaisi minut. Ei! Ei!»\n\n»Häpeä!» äänsi Stella, hymyillen surumielisesti. »Se häpeä ei kohtaa\nsinua, setä-kulta; häpeä ja sinä ette ikinä voi sopia yhteen.»\n\n»Kyllä, häpeä!» toisti herra Etheredge melkein rajusti, puristaen\nkätensä nyrkkiin; »katkera, nöyryyttävä häpeä. Ensimmäistä kertaa\nse nimi, jota olemme niin monta vuotta kantaneet, tahrautuisi ja\nvedettäisiin lokaan. Minun on lähdettävä Lontooseen. Kuinka paljon\nkello on? Niin myöhäistä! Eikö enää mene yhtään junaa? Stella, juokse\ntiedustamaan rouva Penfoldilta! Minun on lähdettävä heti — heti;\njokainen hetki on tärkeä.»\n\n»Lontooseen — tänä iltana — näin myöhään! Oi, et saa!» huudahti Stella\nkalpeana.\n\n»Rakkaani, minun täytyy», selitti setä rauhallisemmin. »Kiireellinen,\nhyvin kiireellinen asia vaatii minua sinne, ja minun täytyy mennä.»\n\nStella pujahti huoneesta ja oli juuri herättämäisillään rouva\nPenfoldin, kun muisti nähneensä aikataulun keittiössä. Hän meni\ntakaisin alakertaan ja etsi, kunnes löysi sen. Palatessaan taiteilijan\ntyöhuoneeseen hän tapasi setänsä hattu päässä ja takki napitettuna.\n\n»Anna se tänne», virkkoi vanhus ja selaili vapisevin sormin aikataulun\nlehtiä. »On yksi juna, varhainen sekajuna, johon ehdin, jos lähden\nheti. Niin, minun täytyy mennä, Stella.»\n\n»Mutta älä lähde yksin, setä», rukoili Stella, »ethän? Annathan minun\ntulla mukaasi?»\n\n»Ei, minun on mentävä yksin», torjui vanhus, suudellen häntä. »Ei\nkukaan voi auttaa minua tässä asiassa. Taivas sinua siunatkoon,\nrakkaani; sinun rakkautesi ja myötätuntosi antaa minulle voimia sen\nkestämiseen. Toivoisin voivani puhua sinulle; mutta en voi, Stella — en\nvoi.»\n\n»Älä puhu sitten, setä rakas», kuiskasi Stella. »Ethän viivy kauan\npoissa?»\n\n»En kauempaa kuin minun on pakko», vastasi vanhus huoaten. »Pysythän\nrauhallisena, Stella? Rouva Penfoldin pitää huolehtia sinusta. En\nmielelläni poistuisi luotasi, mutta en mahda sille mitään. Lapseni, en\naavistanut, että minulla niin pian olisi jotakin sinulta salattavaa!»\n\nNämä sanat panivat Stellan säpsähtämään ja kohottivat hehkuvan punan\nhänen poskilleen. Olihan hänelläkin salaisuutensa; ja kun se, oltuaan\näkillisen häiriön johdosta hetkisen unohduksissa, taaskin välähti hänen\nmieleensä, alkoi hänen sydämensä sykkiä kiivaasti, ja hän loi katseensa\nmaahan.\n\n»Meidän välillämme ei pitäisi olla minkäänlaisia salaisuuksia», jatkoi\nvanhus. »Mutta — nyt — nyt — älä ole niin huolestuneen näköinen, rakas.\nEn ole kauan poissa.»\n\nStella saattoi setäänsä, painautuneena hänen käsivarteensa, kunnes\npieni, valkea portti sulkeutui hänen jälkeensä; sitten tyttö palasi\ntaloon ja istahti vanhuksen tuolille.\n\nJonkun aikaa askarsivat hänen ajatuksensa yksinomaan setää kohdanneessa\nsalaisessa huolessa, mutta pian heräsi hänen mielessään muisto\nsiitä, mitä hänelle itselleen oli samana iltana tapahtunut. Se oli\nsurua voimakkaampi, ja kädet ristissä, pää painuksissa hän istui,\nmuistellen loordi Trevornen miellyttäviä kasvoja ja kiihkeätä ääntä.\nKaikki oli hänestä niin ihmeellistä, niin epätodellista, että se\ntuntui näytelmältä, jonka näyttämönä oli upea kartano ja näyttelijöinä\nylimysmiehet ja -naiset sekä pääsankarina komea loordi Trevorne. Hän\nsaattoi vieläkin tuntea Leycesterin polttavat suudelmat huulillaan,\npitkät, tuliset hyväilyt kaulallaan. Niin, se oli kaikki todellista;\nhän rakasti Leycesteriä, ja tämä, niin outoa ja ihmeellistä kuin se\nolikin, rakasti häntä! Miksi piti Leycester hänestä? Se ihmetytti\nStellaa. Eihän hänessä ollut mitään, minkä vuoksi loordi Trevorne\ntuhlasi hänelle niin palavaa ihastusta ja kiihkeätä antaumusta.\n\nKoneellisesti hän nousi seisomaan mennäkseen venetsialaisen peilin\nääreen ja katseli sen pintaa, joka välkkyi miellyttävästi huoneen\nhimmeässä valossa. Huoneen poikki astellessaan hänen mieleensä\njuolahti kuva, joka nojasi nurin käännettynä seinään, ja hän kumartui\ntarttuakseen siihen kuin henkilö, joka äkkiä muistaa aarteensa, nosti\nLeycester Trevornen kuvan ylös, katseli sitä pitkään ja hartaasti,\nkumartuen sitten suutelemaan sitä. Nyt hän käsitti, mitä noiden tummien\nsilmien hymy merkitsi; nyt hän tiesi, kuinka rakkauden hehku saattoi\nniistä säkenöidä. Pannessaan kuvaa paikoilleen hän kaatoi pienen\nlippaan. Sen sisältö vierähti lattialle, ja hän pisti kaikki takaisin\nniin nopeasti kuin voi. Mutta sijoittaessaan viimeistä esinettä,\nminiatyyrikoteloa, sen tavalliselle paikalle, ponnahti se hänen\nkäsissään auki, ja hän näki norsunluulle hienosti maalatun muotokuvan.\nHän tuskin vilkaisi siihen, aikoen painaa kotelon kiinni, mutta hänen\nkatseensa osui kuvassa olevaan kirjoitukseen, ja hän vei kotelon\nlähemmäksi valoa.\n\nKuva esitti poikaa, jolla oli vaalea tukka, hymyilevä suu ja iloiset,\nsiniset silmät. Ne olivat hauskat kasvot, ja Stella käänsi kuvaa\nlukeakseen kirjoituksen. Siinä oli vain yksi sana: »Frank.»\n\nUudelleen Stella katsoi kuvaa välinpitämättömästi; mutta äkkiä\nvälähti hänen mieleensä, että kuva muistutti jotakuta henkilöä, jonka\nhän tunsi ja lisäksi läheisesti. Hän tarkasti sitä taaskin, tällä\nkertaa huolellisemmin. Niin, siitä ei voinut olla epäilystäkään; kuva\nmuistutti varmasti hänen setäänsä. Eikä ainoastaan hänen setäänsä, vaan\nmyöskin häntä, sillä kun hän siirsi katseensa kuvasta peiliin, näki hän\nsieltä epämääräisesti samanlaiset piirteet kuin muotokuvastakin.\n\n»Frank, Frank?» hän hymähti. »En tunne ketään sennimistä. Ken hän\nlienee?»\n\nHän palasi lippaan luokse ja otti esille muutamia muita miniatyyrejä;\nmutta ne olivat suljettuja, eikä hän voinut löytää niistä joustinta,\njoka pojan kuvan kotelosta oli sattumalta osunut hänen sormeensa. Tässä\njutussa oli salaperäisyyden tuntu, joka painosti ja ahdisti hänen\nmieltään. Tehden pienen kärsimättömän liikkeen hän sovitti pojan kuvan\ntakaisin koteloonsa ja pani sen paikalleen lippaaseen. Sitä tehdessään\nhän vilkaisi seinustalla olevaan kuvaan, jonka kasvot hymyilivät\nhänelle, ja äkkiä välähti hänelle ajatus, joka tuntui puolittain\nkammottavalta, puolittain profeetalliselta. Se oli Leycesterin kuva,\njonka hän oli ensimmäiseksi nähnyt tulo-iltanaan ja joka oli ollut\nvihjauksena kaikesta siitä, mitä hänelle tapahtuisi. Saattaisiko se,\nettä hän oli nyt sattumalta löytänyt lapsen kuvan, merkitä jotakin.\nHymähtäen moittivasti itselleen hän karkoitti tämän haaveellisen\najatuksen mielestään, asetti rakkaan kuvan paikalleen muiden taulujen\njoukkoon, otti kynttilän pöydältä ja meni levollisesti yläkertaan.\n\nMutta unessa kummittelivat hänelle pojan kasvot, sekaantuen usein\nloordi Trevornen piirteisiin.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nLoordi Trevorne seisoi minuutin, pari paikallaan, silmäillen vaunujen\njälkeen, jotka veivät pois Stellaa ja hänen setäänsä; sitten hän\nmeni jälleen sisälle. He olivat kuumapäistä rotua, nämä Wyndwardit,\nja Leycester, käyttääksemme lievää sanontatapaa, kykeni yhtä vähän\nkuin kuka sukunsa jäsen hyvänsä olemaan järkevä ja harkitseva. Mutta\nvaikka hänen sydämensä sykki rajusti ja kauniin tytön kuva nuoruuden\npuhtaassa viehkeydessä väikkyi hänen silmissään, pysähtyi hän kuitenkin\nhetkiseksi harkitsemaan tilannetta. Hän hymyili tuikeasti, sillä hänen\noli pakko tunnustaa, että se oli jotakuinkin erikoislaatuinen.\n\nIkivanhan nimen ja ruhtinaallisten tilusten perillinen oli vannonut\nikuista uskollisuutta maalarin veljentyttärelle, tytölle, jolla, olipa\nhän sitten kuinka kaunis hyvänsä, ei ollut yhteiskunnallista asemaa,\neikä varoja esitettäviksi suosituksena hänen vanhemmilleen. Hän tiesi,\nettei hänen äitinsä sydämensä sisimmässä toivonut mitään sen hartaammin\nkuin että hän menisi naimisiin ja vakaantuisi. No niin, hän aikoi\nmennä naimisiin ja vakaantua. Mutta millä tavoin! Sensijaan että hän\nhankkisi lisää loistoa jo ennestäänkin loistavalle nimelle, lisää\nvaltaa Wyndwardien jo ennestäänkin vaikutusvaltaiselle suvulle, ei\nhänen avioliittonsa tulisi maailman silmissä olemaan mitään muuta kuin\npolkuavioliitto.\n\nHymyillen puolittain uhmaavasti, puolittain ennakolta huvitettuna hän\nastui saliin. Naisista olivat toiset, muiden muassa lady Longforth,\njo vetäytyneet huoneisiinsa; mutta lady Lenore istui edelleenkin\nsohvallaan hartaan ihailijapiirin ympäröimänä. Leycesterin tullessa\nsisään näki kreivitär, joka ei näyttänyt vilkaisevankaan häneen päin,\nhänet ja huomasi hänen kasvojensa omituisen ilmeen. Se ilme oli hänellä\naina silloin, kun hän oli tekemäisillään jonkun hurjan rajun tempun.\n\nLeycester meni suoraan kreivittären luokse ja pysähtyi hänen viereensä.\n»No niin, äiti», hän sanoi, melkein kuin olisi vaatinut hänet\ntaisteluun, »mitä arvelet hänestä?»\n\n»Neiti Etheredgestäkö?» kysyi kreivitär. »Minulla ei ole hänestä\nmitään mielipidettä. Jos olisi, niin sanoisin, että hän oli hyvin\nhauskannäköinen tyttö.»\n\n»Hauskannäköinen!» toisti Leycester, kohottaen kulmakarvojaan. »Se\non kovin heikko sana hänen kuvaamistaan varten. Hän on enemmän kuin\nhauska.»\n\n»Se on tarpeeksi hänen asemassaan olevalle nuorelle tytölle», vastasi\nkreivitär.\n\n»Ja kelle hyvänsä», kuului sointuva ääni Leycesterin takaa, ja kun hän\nkääntyi ympäri, näki hän lady Lenoren vastassaan.\n\n»Se oli hyvin sanottu», huomautti loordi Trevorne nyökäyttäen päätään.\n\n»Hän on enemmän kuin hauska», selitti lady Lenore, hymyillen\nLeycesterille, ikäänkuin hän mitä lämpimimmin hyväksyisi sen, että\nhänet oli syrjäytetty koko illaksi. »Hän on hyvin sievä, todella kaunis\nja sitten — saanko sanoa sen, rakas lady Wyndward? — niin raikas!»\n\n»Koulutytön pitäisi olla ’raikas’, kuten te sanotte, Lenore; muuten hän\nei ole mitään», virkkoi kreivitär naurahtaen.\n\nLeycester katseli vuoroin toista, vuoroin toista, silmäillen loistavan\nkaunista lady Lenorea ihailevin katsein. »Olet oikeassa, Lenore», hän\nsanoi. »Hän on kaunis.»\n\n»Ihailen häntä tavattomasti», vakuutti lady Lenore, hymyillen hänelle\nikäänkuin olisi tuntenut hänen salaisuutensa ja hyväksynyt hänen\nvalintansa.\n\n»Alkaa olla myöhäistä», huomautti kreivitär, vilkaisten ensin toista,\nsitten toista. »Nyt sinun on mentävä, Lenore.»\n\nLady Lenore kumarsi. Hän kuten kaikki muutkin, jotka joutuivat\nWyndwardin emännän seurapiiriin, oli tottelevainen...\n\n»Se on hyvä; olen hieman väsynyt. Hyvää yötä!»\n\nLeycester tarttui hänen käteensä, puristaen sitä hetkisen. Hän oli\nLenorelle kiitollinen niistä sanoista, jotka tämä oli Stellasta\nlausunut.\n\n»Saanko saattaa sinua käytävään?» pyysi hän.\n\nKumartaen muille huoneessa-olijoille hän poistui lady Lenoren seurassa.\nHe astelivat vaieten portaiden juurelle, missä Lenore ojensi kätensä.\n»Hyvää yötä», sanoi hän, »ja hyviä unia!»\n\nLeycester katsahti häneen tutkivasti. Piilikö hänen sanoissaan joku\nerikoinen merkitys? Tiesikö Lenore, mitä Stellan ja hänen välillään oli\ntapahtunut? Mutta hän ei huomannut Lenoren silmistä muuta kuin niiden\npehmeän, väsyneen ilmeen; ja kumartaen ja puristaen hänen kättään\nLeycester kuiskasi: »Toivotan samaa sinulle.»\n\nLady Lenore nyökäytti hymyillen päätään ja poistui, ja Leycester\nkääntyi palatakseen saliin. Samassa avautui biljardihuoneen ovi, ja\nloordi Grayford pilkisti raosta.\n\n»Pelataan hieman, Ley», hän ehdotti.\n\n»Ei tänä iltana, Charlie», vastasi Leycester, pudistaen päätään.\n\nLordi Grayford katsahti häneen, naurahti ja vei päänsä takaisin.\n\nLeycester asteli eteissalissa edestakaisin; hän oli hyvin rauhaton eikä\nhalunnut mennä nukkumaan; Stellan ääni kaikui hänen korvissaan, hän\ntunsi vieläkin Stellan huulien hellän hyväilevästi painautuvan omiaan\nvasten. Hän ei voinut sietää biljardihuoneen melua ja naurua; se olisi\npyhyyden häväisemistä! Äkkiä hän pyörähti ympäri, ja meni yläkertaan\nomaan huoneeseensa. Hän heittäytyi tuolille, kiersi käsivarret\nniskaansa ja sulki silmänsä, uneksiakseen tytöstä, joka oli nojannut\nhänen rintaansa — jonka suloiset, puhtoiset huulet olivat kuiskanneet:\n»Minä rakastan sinua!»\n\nPian keskeytyi hänen haaveilunsa siihen, että ovelle hoputettiin ja\nkreivitär astui sisään.\n\n»Oletko tullut hieman pakisemaan, mylady?» kysäisi hän, käyttäen\nhänestä arvonimeä leikillisen vakavaan tapaansa, kuten hän tavallisesti\npuhutteli äitiään ollessaan kahden kesken hänen kanssaan.\n\n»Kyllä, olen tullut haastelemaan kanssasi, Leycester», vastasi\nkreivitär rauhallisesti. Mutta hänet oli vallannut kummallinen\nvastahakoisuus käydä käsiksi siihen tehtävään, jonka hän oli ottanut\nsuorittaakseen. »Olet laittanut huoneesi varsin hauskoiksi, Leycester»,\nhän huomautti.\n\n»Sinä et ole tullut puhelemaan huoneistani, äiti», virkkoi Leycester\nja nojautui naurahtaen taaksepäin. »Mistä on kysymys? Ei suinkaan\ntalleista — ethän vain tahdo, että luovun hevosista?»\n\n»Miksi sitä haluaisin, Leycester? Kyllähän ne maksavat melkoisia\nsummia, mutta jos ne huvittavat sinua, niin miksi —» Hän kohautti\nolkapäitään, mutta ei lopettanut lausettaan.\n\n»Ne maksavat todellakin melkoisia summia», myönsi Leycester nauraen,\n»mutta enpä tiedä, onko niistä minulle kovinkaan paljon huvia. En usko,\nettä mikään huvittaa minua erikoisesti.»\n\n»Kun mies puhuu tuolla tavoin, niin se tavallisesti merkitsee sitä,\nettä hänen on aika mennä naimisiin.»\n\nLeycester aavisti, mitä oli tulossa, ja kävi hetkiseksi vakavan\nnäköiseksi; sitten hän katsoi äitiinsä hymyillen. »Eikö se ole\nepätoivoinen lääke, mylady. Voin luopua hevosista, jos ne lakkaavat\nhuvittamasta minua ja rasittavat minua liiaksi; samoin voin luopua\nuseimmista niin sanotuista huvituksista, mutta avioliitto — jos\noletamme, että se ei olisi onnistunut! Se olisi perin vakava juttu.»\n\n»Miksi se ei onnistuisi?»\n\n»Käyhän joskus niinkin», selitti Leycester vakavasti.\n\n»Ei milloinkaan, jos rakkaus on mukana», vastasi kreivitär lempeästi.\n\nLeycester istui ääneti, katse luotuna lattiaan, josta hän oli\nnäkevinään kohoavan hoikan, tyttömäisen vartalon, jolla oli Stellan\nkasvot ja silmät.\n\n»Ei ole sen suurempaa onnea kuin se, jonka avioliitto tarjoaa, jos\nmennään naimisiin rakastetun henkilön kanssa. Luuletko, että isäsi on\nollut onneton, Leycester?»\n\n»Harvoilla miehillä on yhtä hyvä onni, mylady. Tahdotko etsiä minulle\ntoisen lady Ethelin?»\n\nKreivitär punehtui. Se oli suoranainen kysymys; ja hän halusi\nmielellään vastata siihen, mutta ei tohtinut — ei vielä juuri nyt.\n\n»Maailma on täynnä hempeitä, rakastavia naisia. Leycester, tahtoisin\nnähdä sinut naimisissa ja vakaantuneena», kuiskasi hän oltuaan\nhetken vaiti. »On aika jo; nyt sinun sopisi se jo tehdä. Syrjäytän\ntoistaiseksi kysymyksen sinun omasta onnestasi; on otettava huomioon\nmuitakin seikkoja.»\n\n»Et haluaisi, että minä olisin viimeinen Wyndwardin kreivi, äiti?\nArvonimi kuolisi minun kanssani, eikö niin?»\n\n»Niin», myönsi kreivitär. »Niin ei saa käydä, Leycester. Minua\nkummastuttaa», jatkoi hän, »ettei se ole tapahtunut jo aikaisemmin,\nminun tarvitsematta hiiskua mitään. Mielestäni sinä et ole kovin\nkylmäsydäminen, tunteeton, Leycester. Me, sinä ja minä, olemme\ntavanneet eräitä kauniita naisia, ja jotkut heistä ovat olleet hyviä ja\npuhtaita. Minua ei olisi hämmästyttänyt, jos olisit jo aikoja sitten\ntullut kertomaan minulle valloituksestasi. Olisithan tullut kertomaan\nminulle, Leycester?» kysäisi hän.\n\nLievä puna lehahti Leycesterin kasvoille, ja hän laski katseensa.\nHän ei vastannut heti, ja kreivitär jatkoi, ikäänkuin olisi saanut\nmyöntävän vastauksen.\n\n»Olisin ollut hyvin iloinen, jos olisin kuullut sellaista. Olisin\nsydämeni pohjasta hyväksynyt valintasi.»\n\n»Oletko siitä varma?» pääsi Leycesteriltä melkein koneellisesti.\n\n»Aivan varma», vastasi kreivitär tyynesti. »Ihmetteletkö, miksi puhelen\nsinulle tästä asiasta tänä iltana, Leycester?»\n\n»Hieman», myönsi Leycester kasvoillaan hymy, joka ei ollut kovinkaan\niloinen. Hän tunsi salaavansa sydäntään äidiltään, kohtelevansa häntä\nkaihtaen ja kartellen, ja hänen ylpeä, hieno luonteensa nousi kapinaan\nsitä vastaan. »Hieman. Ajattelin juuri äsken, etten ole vanhentunut\nparissakymmenessä vuodessa enkä ole tehnyt mitään erikoisen hurjaa.\nOnko sinulle käyty tarinoimassa joitakin hirveitä juttuja minusta,\näiti, ja uskottelemassa, että ainoastaan avioliitto voi pelastaa minut\nperikadosta?»\n\n»Ei kukaan kerro minulle mitään sinusta, Leycester», vastasi kreivitär,\n»siitä yksinkertaisesta syystä, etten sitä kuuntelisi. En halua\nvähimmässäkään määrin sekaantua — ulkoiseen elämääsi, jollet sinä itse\ntee minua siitä osalliseksi. En pelkää sinun tekevän mitään pahaa tai\nkunniatonta, Leycester.»\n\n»Kiitos!» sanoi Leycester levollisesti. »No, mistä sitten on kysymys,\näiti? Miksi tämä asia painaa mieltäsi niin raskaasti, että sinun on\npakko keventää sydäntäsi?»\n\n»Koska tunnen ajan tulleeksi, koska onnesi ja menestyksesi on niin\nlähellä sydäntäni, että minun täytyy valvoa puolestasi ja turvata ne\nsinulle, jos suinkin voin.»\n\n»Olet verraton äiti!» virkkoi Leycester hellästi. »Mutta se on\nvakava askel, mylady, ja minä olen — sanoisinko jonkun verran\nvalmistautumaton. Puhut minulle, kuin olisin sulttaani ja kuin minun\nvain tarvitsisi heittää nenäliinallani ketä hyvänsä kaunotarta, joka\nmiellyttää minua, saadakseni hänet.»\n\n»Eikö ole ketään, jolle luulisit voivasi heittää sen nenäliinan,\nLeycester?» kysyi äiti merkitsevästi.\n\n»Se on kovin mutkaton kysymys, mylady. Olisiko oikein vastata siihen,\noikein sitä naista kohtaan, jos sellainen olisi olemassa?»\n\n»Kehenpä luottaisit, jollet minuun?» huomautti kreivitär, ylväs väre\näänessään. »Jos olet tehnyt valintasi, niin tahdothan tulla kertomaan\nsiitä minulle, Leycester? Uskon, että tulet; en voi kuvitella sinun\nmenettelevän toisin. Ymmärrätkö, en pelkää vähääkään, ettei valintasi\nolisi hyvä ja viisas. Ei, en pelkää tuhoisinta erehdystä, jonka sinun\nasemassasi oleva mies voi tehdä — epäsäätyistä avioliittoa.»\n\n»Puhut ankarasti, mylady», sanoi Leycester melkein tuikeasti.\n\n»Niin», myönsi kreivitär, äänessään juhlallinen sointu, joka antoi\nmerkityksen joka sanalle — »niin, minä tunnen ankarasti. Jokainen äiti,\njolla on sinun asemassasi oleva poika, tuntee samalla tavoin; sitä en\nepäile. Voit tehdä vain vähän sellaista, mitä ei voisi jälleen korjata;\nyksi sellainen seikka, kaikkein pahin, on mieletön avioliitto.»\n\n»Mutta, äiti, enhän minä suunnittele mennä naimisiin minkään karjakon\nkanssa, en ainakaan tällä hetkellä.»\n\n»Voisit solmita polkuavioliiton hieman korkeammassa asemassa olevan\nkanssa, Leycester», vastasi kreivitär hymyillen. »Mutta miksi puhumme\nsiitä?»\n\n»Sinä luullakseni sen aloitit», sanoi Leycester.\n\n»Niinkö? Suo anteeksi. Minusta tuntuu kuin olisin loukannut sinua jo\nsilläkin, että satuin sellaista mainitsemaankaan. Ja olen väsyttänyt\nsinua kaiken lisäksi.»\n\n»Et suinkaan», torjui Leycester nousten seisomaan. »Olen hyvin\nkiitollinen, äiti; uskothan sen?»\n\n»Tahdotko olla vielä enemmän?» kysyi kreivitär, nousten hänkin ja\nlaskien kätensä poikansa olalle. »Tahdotko olla tottelevainen?»\n\n»Tarkoitatko, että minun pitäisi viskata nenäliina?» tiedusti\nLeycester, katsahtaen häneen omituisesti.\n\n»Kyllä. Tee minut onnelliseksi heittämällä se!»\n\n»Oleta, että valitsemani nainen kieltäytyy kunniasta!»\n\n»Alistumme siihen vaaraan», hymähti kreivitär.\n\n»Saattaisi luulla, että sinä olet jo valinnut, äiti.»\n\n»Entä jos olenkin. Äidin vertaista avioliitonrakentajaa ei ole toista.»\n\n»Olet siis valinnut? Se on minulle yllätys. Onko lupa kysyä, kehen on\nvaalisi osunut, sulttaanitar?»\n\n»Jos minä saisin valita puolestasi, olisin hyvin huolellinen,\nLeycester, uskothan sen? Katso ympärillesi — sinun ei tarvitse\npinnistää katsettasi; minä voin nähdä hänet nytkin. Oi, sinua sokeaa!\nKuinka voit olla näkemättä! Hän, jonka näen, on nainen, jolla on\nrakastava sydän rinnassaan ja joka tarvitsee vain sanan, että hänen\nsydämensä alkaisi sykkiä — sinulle!»\n\n»En osaa ajatella ketään sellaista», tuumi Leycester, punastuen. »Sinä\nsaat minut häpeämään, äiti.»\n\n»Minun on siis tarpeetonta mainita hänen nimeään?» kysyi kreivitär.\n\n»Minun täytyy se tietää nyt, arvelen», virkkoi poika pudistaen päätään.\n\nKreivitär oli hetkisen vaiti; sitten hän lausui hiljaa: »Se on Lenore,\nLeycester.»\n\nLeycester vetäytyi kauemmaksi hänestä, niin että hänen käsivartensa\nluiskahti hänen olaitaan, ja katsoi häntä suoraan silmiin. »Lenore!»\näänsi hän. »Äiti, olisiko sinun pitänyt se sanoa?»\n\nVärähtämättä kohtasi kreivitär hänen melkein moittivan katseensa.\n»Miksi empisin, kun poikani onni on kysymyksessä?» vastasi hän\nlevollisesti. »Jos näkisin aarteen, arvokkaan helmen olevan jalkojesi\njuuressa ja sinun menevän sen ohitse havaitsematta sitä, niin olisinko\nväärässä lausuessani sanan, joka toimittaisi sen sinun käsiisi? Sinun\nonnesi on minun elämäni, Leycester! Jos ikinä on ollut olemassa\naarretta, niin Lenore on sellainen. Aiotko mennä hänen ohitseen? Sitä\nsinä et tee!»\n\nKoskaan hän ei muistanut nähneensä äitiään niin liikutettuna.\nEnsimmäisen kerran hän näki kauniin neidon — tai pikemminkin antoi\noikean arvon hänelle — jota äiti ikäänkuin piti hänen sielunsa silmien\nedessä. Mutta se toinen, rakas tyttö, jonka huulet vieläkin näyttivät\nkuiskivan: »Minä rakastan sinua, Leycester!» Entä hän? Äkkiä säpsähtäen\nhän peräytyi.\n\n»Minun mielestäni sinun ei olisi pitänyt puhua», hän virkkoi. »Sinä et\nvoi tietää —»\n\n»Äidin silmät ovat valppaat», keskeytti hänet kreivitär. »Vain sana, ja\nhelmi on jalkojesi juuressa Leycester.»\n\n»Jos asianlaita on niin, on vieläkin enemmän syydä pysyä vaiti, äiti.\nMutta toivoakseni olet erehtynyt.»\n\n»Minä en ole erehtynyt. Luuletko, että olisin hiiskunut mitään, jollen\nolisi ollut varma? Oi, Leycester, ajattele häntä! Onko kellään niistä\nnaisista, joita milloinkaan olet tavannut, kymmenettä osaakaan hänen\nviehättävistä puolistaan? Kuvitteleppa häntä kodin valtiattarena!\nKuvittele häntä omanasi, aivan omanasi! Leycester, ei ikinä ole\nsyntynyt miestä, joka voisi kääntää hänelle selkänsä!»\n\nMelkein tietämättään Leycester pyörähti ympäri, meni takan luokse ja\nnojasi siihen. »Ei ole ainoatakaan miestä, joka sen tehtyään ei pian\npalaisi ja olisi valmis antamaan kaikki mitä hänellä on päästäkseen\njälleen hänen luokseen! Minä lähden nyt, Leycester. Hyvää yötä!»\nSuudeltuaan poikaansa hän meni ovea kohti.\n\n»Hyvää yötä!» vastasi Leycester hellästi, avaten hänelle oven. »Olet\nantanut minulle miettimistä liiaksikin.»\n\nKreivitär poistui virkkamatta sanaakaan. Pukeutumishuoneessa oli\nkamarineito häntä odottamassa, mutta hän meni sisähuoneeseen ja vaipui\ntuolille, kasvot kalpeina ja silmät huolestuneen näköisinä.\n\n»Se on päässyt pitemmälle kuin arvelin», hän mutisi. »Tunnen hänen\nsilmiensä jokaisen ilmeen ja näin hänen salaisuutensa. Mutta niin ei\nsaa tapahtua. Tahdon vieläkin hänet pelastaa. Mutta miten, miten?»\n\nYksin jäätyään alkoi loordi Trevorne astua edestakaisin huoneensa\nlattialla, otsa rypyssä, mieli myrskyisenä. Hän rakasti äitiään\nlämpimän hartaasti. Jokainen äidin lausuma sana oli painunut hänen\nsydämeensä. Hän rakasti äitiään ja tunsi hänet; hän tiesi, että äiti\nmieluummin kuolisi kuin suostuisi siihen, että hän menisi naimisiin\nStellan asemassa olevan tytön kanssa, niin puhdas, hyvä ja herttainen\nkuin hän olikin. Hän oli hyvin kiusaantunut, mutta hän pysyi lujana.\n\n— Tulkoon mitä tahansa, — hän mietti, — hänestä en voi luopua. _Hän_\non aarteeni, arvokas helmeni, enkä minä ole mennyt huomaamatta ohitse.\nArmaani!\n\nÄkkiä keskeytyi hänen aatoksensa, kun ovelle koputettiin. Hän meni sitä\navaamaan, mutta se aukeni, ennenkuin hän ehti sen luokse, ja loordi\nGrayford astui sisään. Hänen miellyttävillä, iloisilla kasvoillaan\nväikkyi hymy, joka vain peitti kiintymyksen ja myötätunnon ilmeen.\n\n»Onko jokin asia hullusti, vanhapoika?» kysyi hän, sulkien oven.\n\n»Kyllä — ei — ei pahasti — kuinka niin?» vastasi Leycester, pakottaen\nhuulensa hymyyn.\n\n»Kuinka niin!» matki loordi Grayford, työntäen kätensä yönuttunsa\navariin taskuihin ja silmäillen häntä kujeilevan moittivasti. »Voitko\nkysyä sitä, muistaessasi, että huoneeni on täsmälleen sinun huoneesi\nalla ja että sinä olet muuttanut tämän kiertävän eläinnäyttelyn\ntyyssijaksi? Minkä vuoksi kulutat mattoa, Ley?» Hän istahti ja katsoi\nhuolestunutta ystäväänsä, kasvoissaan avoimen vilpitön ilme, joka\nherätti luottamusta.\n\n»Olen pahassa pinteessä», virkkoi Leycester.\n\n»Anna tulla vain!» kehoitti loordi Grayford lyhyesti.\n\n»En voi. Sinä et kykene minua nyt auttamaan», torjui Leycester huoaten.\n\nLoordi Grayford nousi heti seisomaan. »Sitten poistun. Toivoisin\nvoivani. Mitä olet puuhaillut, Ley? Jotakin tänä iltana kai? Välipä\nsillä; jos voin auttaa sinua, niin annahan tieto!»\n\n»Istu paikallasi ja polta tuo, Charlie!» vastasi Leycester, heittäen\nhänelle sikaarin. »En voi avata sydäntäni, mutta haluan ajatella, ja\nsiinä sinusta on apua. Onko nyt myöhäinen aika?»\n\n»Kauhean», selitti loordi Grayford haukotellen. »Kuinka hupainen ilta\ntämä olikaan. Mutta, Ley, etkö ole laskenut liian pitkälle suhteitasi\ntuohon sievään, tummasilmäiseen tyttöön?»\n\nLeycesteriltä keskeytyi sikaarin sytyttäminen, ja hän katsahti\nystäväänsä. »Mihin tyttöön?» tiedusti hän, äänessään hieman ylpeä\nvärähdys.\n\n»Maalarin veljentyttäreen. Mikä kaunis tyttö hän onkaan! Muistuttaa\nmieleeni — miksi sitä sanotaankaan? — gasellia. Käypä suorastaan\nsääliksi, että hänet on aiottu suulaalle lakimies-vintiölle.»\n\n»Mitä?» kysyi loordi Trevorne rauhallisesti.\n\n»Etkö sitä ole kuullut?» virkkoi loordi Grayford jurosti. »Pojat\npuhelivat siitä biljardisalissa.»\n\n»Mistä?» tiukkasi loordi Trevorne edelleenkin tyynesti, vaikka\nhänen silmänsä alkoivat välkkyä. Stella yleisenä puheenaiheena\nbiljardihuoneessa! Se oli pyhäinhäväistystä.»\n\n»Niin, Langford siitä mainitsi; hän tuntee miehen.»\n\n»Minkä miehen?»\n\n»Jasper Adelstonen, jonka kanssa hän on kihloissa.»\n\nLeycester piteli sikaaria huulillaan, ja äkkiä hän puraisi sen poikki\nrajun kiihkeästi. Kaiken tapahtuneen lisäksi tämä oli viimeinen pisara.\n\n»Se on valhetta!» pääsi häneltä.\n\n»Kenties», myönsi loordi Grayford ja katsoi hämmästyneenä ystäväänsä.\nSitten hänen kasvonsa kävivät vakaviksi. »Mutta joka tapauksessa, Ley,\nse ei voi merkitä sinulle mitään.»\n\nLoordi Trevorne kääntyi ääneti toisaalle.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nJasper Adelstone oli rakastunut.\n\nKului jonkun aikaa ennenkuin hän voi tunnustaa sitä edes itselleenkään;\nsillä hän oli aina mielellään kerskunut siitä, että lemmentunteet\neivät häneen pystyneet. Usein hän oli huvittanut itseään ja valittuja\ntovereitaan pilkkaamalla heikkojen kuolevaisten mielenlaatua, kun\nnämä antautuivat jonkin sellaisen ohjattaviksi, jonka hän määritteli\n»hauraaksi ja halveksittavaksi kiintymykseksi toiseen sukupuoleen».\n\nAvioliitto, oli hänellä ollut tapana huomauttaa, oli yksinomaan\nliikeasia. Mies ei mennyt naimisiin, ennenkuin hänen oli pakko, ja\nsittenkin vain parantaakseen asemaansa. Rakkaus taas ja kaikki muu\nsenlaatuinen — no, se oli hyljätty haave, haihtunut tarukäsite; joka\ntapauksessa se oli liian mieletöntä miehelle, jolla oli käytöllistä\njärkeä — sellaiselle miehelle kuin esimerkiksi Jasper Adelstone oli.\nHän oli nähnyt paljon viehättäviä naisia, eivätkä ne olleet suinkaan\nsuhtautuneet häneen epäsuopeasti. Hänen kasvonpiirteensä olivat\nhyvinmuodostuneet, melkeinpä kauniit; ja ne olisivat olleet kauniit,\njos hän olisi päässyt eroon pienien silmiensä terävästä, ovelasta\nväikkeestä. Hän oli sukkela ja hienotapainen, juuri sellainen mies,\njonka olisi saattanut olettaa lankeavan lemmen pauloihin. Mutta hän\noli sitkeästi pitänyt kiinni periaatteistaan ja kulkenut varmasti\nhiipien menestyksen tietä, huulillaan kylmä hymy valmiina jokaiselle,\nsydämessään ei ainoatakaan lämmintä värähdystä kellekään erikoisesti.\nMutta nyt! Niin, hän oli rakastunut — rakastunut korviaan myöten, niin\njärjettömästi, niin rajusti kuin koulupoika konsanaan.\n\nSe oli hänestä perin kiusallista! Se olisi ollut kiusallista\nsittenkin, vaikka hänen mielitiettynsä olisi ollut perijätär tai\nkorkea-arvoinen ylimysnainen, jollaisen hän sisimmässään olikin\npäättänyt naida, jos hän lainkaan menisi avioliittoon; sillä hän olisi\nmieluummin tahtonut saavuttaa kunnianhimoiset pyrkimyksensä ilman\ntyperää ja sopimatonta rakastelua. Mutta hänen suureksi harmikseen\nei tyttö, joka oli herättänyt hänessä tämän äkillisen, järjettömän\nintohimon, ollut perijätär eikä ylimystön vesa. Hän oli aivan mitätön\nolento, tuntemattoman maalarin veljentytär! Hän ei edes liikkunut\nseurapiireissä! Hän ei saisi mitään etua siitä, että menisi naimisiin\nhänen kanssaan, ei kerrassaan mitään. Tyttö ei voisi auttaa häntä\nainoatakaan porrasta eteenpäin hänen kunnianhimoisella elämänurallaan.\nSamana iltana, jolloin hän oli tavannut Stellan ensimmäisen kerran,\njolloin neidon kauneus ja enemmän kuin kauneus hänen kirkkaan puhtoisen\nraikkautensa salaperäinen viehätysvoima oli yllättänyt hänet ja\nkietonut hänet lumoihinsa, oli hän läksyttänyt itseään hyvin vakavasti.\n\n— Jasper, — oli hän tuuminut, — sinä et mene tekemään itsestäsi narria,\ntoivoakseni. Tyttö ei ollenkaan sovi sinun suunnitelmiisi. Hän on\nvain sievä tyttö; olet nähnyt parikymmentä, satakunta yhtä sievää\nja sievempääkin; ja hän on aivan mitätön olento! Ei, et tee itseäsi\nnarriksi — palaat huomenaamulla kaupunkiin.\n\nMutta hän ei lähtenyt takaisin kaupunkiin, vaan meni sensijaan pappilan\nkasvihuoneeseen, teki kukkavihon ja vei sen taiteilijan majaan,\nvaipuen yhä syvemmälle, kuten hän itse olisi sanonut, »narrimaisuuden»\nliejuun. Mutta sittenkään ei olisi vielä ollut liian myöhäistä. Hän\nolisi voinut selviytyä kutsumalla avukseen itsekkään luonteensa ja\najattelemalla kaikkia kunnianhimoisia aikeitaan. Mutta onnettomuudeksi\nStella herätti hänen itserakkautensa — joka oli hänessä voimakkaampi\nkuin lemmenpuuska. Stella uskalsi puolustaa Leycester Trevornea. Se oli\nmelkein lopullinen sysäys, jonka Stella tietämättään antoi, ja Jasper\npoistui sisu kiehuen alkavasta mustasukkaisuudesta.\n\nMutta häntä odotti vielä viimeinen isku, joka mursi selkärangan\nkaikilta hänen järkeviltä päätöksiltään, kun hän kohtasi Stellan ja\nloordi Trevornen lehvikössä joen rannalla ja loordi Trevorne kävi\nhänen kimppuunsa. Sillä hetkellä — viruessaan maassa, katsellen nuoren\nylimyksen kauniita, vihaisia, kiukkuisia kasvoja — Jasper Adelstone\nvannoi, että Stellan pitää tulla hänen omakseen, käyköön kuinka\nhyvänsä, rehellisillä tai halvoilla keinoilla. Hän vannoi sieppaavansa\nhänet ylpeältä, tuliselta ylimykseltä, joka oli rohjennut sinkauttaa\nhänet, Jasperin, tomuun ja loukata häntä.\n\nSe oli itseensäluottava, julkean uskalias päätös; mutta Jasper olikin\nsekä itseensäluottava että uskalias mies ja lisäksi mitä vaarallisinta\nlajia, kylmä, laskeva, ovela, häikäilemätön. Hän oli eittämättä\ntaitava; hän oli menestynyt oikein hyvin, ja hän oli saavuttanut kaikki\nomin neuvoin, ilman toisten apua. Vaikka hän olikin nuori, alettiin\nhänestä jo puhua. Joutuessaan pahaan pulaan hänen erikoisalallaan\ntulivat ihmiset hänen luokseen varmoina siitä, että tapaisivat hänet\nkylmänä, kerkeänä, pystyvänä. Niin, hän menestyi hyvin; ja hänen\nyrityksensä olivat rauenneet tyhjiin niin harvoin, että hän voi tuntea\nitsensä varmaksi tässäkin asiassa. Hän palasi pappilaan ja punnitsi\nasioita, johdattaen mieleensä kaikki mitä tiesi Etheredge-vanhuksesta.\nSe oli varsin vähän, eikä pastorikaan osannut kertoa hänelle sen\nenempää kuin hän jo tiesi.\n\nJames Etheredge eli maailmasta eristettynä, eikä hänellä nähtävästi\nollut ystäviä eikä sukulaisia muita kuin Stella. Hänen aikaisemmasta\nelämästään ei tiedetty mitään. Hän oli saapunut tähän rauhaisaan\nlaaksoon muutamia vuosia takaperin ja järjestänyt heti olonsa yleisesti\ntunnettuun tapaansa.\n\n»Onko hän, onko hän koskaan ollut naimisissa?» tiedusti Jasper.\n\nPastori vastasi miettimättä: »En tiedä. Varmasti hän ei ole ollut\nnaimisissa täällä. En luule, että hänestä tiedetään mitään.»\n\nTähän sai Jasper tyytyä. Koko seuraavan päivän hän harhaili niityillä,\ntoivoen näkevänsä Stellan, mutta turhaan. Hänen olisi pitänyt olla\nLontoossa, mutta hän ei kyennyt riistäytymään irti täältä. Hänen\nkäsivartensa tuntui hieman jäykältä, ja vaikka siinä ei ollutkaan\nmitään muuta vikaa, kääri hän sen ja sitoi sen kantimeen, selittäen\npastorille pudonneensa hevosen selästä.\n\nSitten hän kuuli, että kartanossa oli kutsut, ja purren hammasta\nkateudesta ja kiukusta hän hiipi maantielle katsomaan Stellan lähtöä.\nTyttö näytti hänestä kaksin verroin kauniilta sen jälkeen kun hän oli\nvannonut saavansa hänet omakseen. Ja koko sen iltapäivän hän kuljeskeli\nmaantiellä ja niityillä ajatellen Stellaa ja myöskin loordi Trevornea\nsekä odotellen Stellan palaamista nähdäkseen hänet edes vilahdukselta.\n\nOnni soi hänelle enemmän kuin pelkän vilahduksen; sillä hänen\nodotellessaan saapui tietä pitkin postitoimiston poika, eikä Jasperin\nollut kovinkaan vaikea suostuttaa hänet jättämään sähkösanoma hänen\nhaltuunsa. Jasperia halutti kovasti aukaista sähkösanoma; ja jos kohta\nhän kestikin houkutuksen, niin se ei suinkaan johtunut omantunnon\nkolkutuksesta, vaan siitä syystä, että hän uskoi sen tuskin maksavan\nvaivaa.\n\n— Se on vain joku taulutilaus, — hän arveli. — Tärkeitä tietoja ei\nlähetetä sähkösanomalla muuten kuin salamerkeillä.\n\nNiinpä hän luovuttikin sen herra Etheredgelle avaamattomana, kuten\ntiedämme; mutta kun hän kuuli vanhuksen äkillisen huudahduksen, oli hän\nsydämensä pohjasta pahoillaan, ettei hän sittenkin ollut aukaissut sitä.\n\nErottuaan Stellasta portilla hän asteli tietä pitkin, mutta vain\nniin pitkälle, että pääsi pois näkyvistä. Sitten hän palasi\npensasaidan varjossa ja jäi vartoamaan. Hän saattoi nähdä taiteilijan\ntyöhuoneeseen, näki vanhuksen istuvan surun murtamana tuolillaan\nja Stellan suloisen hahmon liikkuvan hänen ympärillään. — Siinä\nsähkösanomassa oli jotakin tietämisen arvoista, — tuumi hän. — Olinpa\nhullu kun en tutustunut sen sisältöön. Mitähän ukko nyt tehnee?\n\nHän pohti kysymystä, pitäen taloa yhä valppaasti silmällä, ja sai\nvastauksen, kun vanhus alkoi liikkua, mikä selvästi näkyi valaistusta\nikkunasta.\n\n— Hän aikoo lähteä kaupunkiin, — päätteli Jasper.\n\nHän tiesi, että pian tulisi varhainen juna, ja piti varmana, että\nvanhus matkustaisi sillä. Hän vilkaisi kelloonsa, painoi hatun tiukasti\npäähänsä, päästi kätensä kantimesta ja lähti juoksemaan pappilaan.\nMennen sisään sivuovesta hän astui huoneeseensa, otti salkun, jossa\noli joitakuita papereita, sieppasi päällystakin ja sateenvarjon, jätti\naamiaispöydälle kirjelipun, jossa hän ilmoitti, että hänen oli pakko\näkkiä palata kaupunkiin, ja oikaisi asemalle. Koska hän ei halunnut\nnäyttäytyä, pysytteli hän varjossa odottamassa. Muutamien minuuttien\nkuluttua hän näkikin herra Etheredgen saapuvan.\n\nAsemalla ei ollut ketään muita kuin he, eikä Jasperin ollut lainkaan\nvaikeata välttää vanhuksen katsetta. Uninen vahtimies asteli\nedestakaisin, haukotellen ja heilutellen lyhtyään, ja Jasper päätti\nolla vaivaamatta häntä matkalipun ostamisella. Juna porhalsi asemalle.\nHerra Etheredge nousi ensimmäisen luokan vaunuun, ja odotettuaan\nviimeiseen hetkeen saakka hyppäsi Jasper erääseen osastoon junan\ntoisessa päässä.\n\n»Älkää huolehtiko lipusta», rauhoitti hän junailijaa. »Minä maksan\nennenkuin poistun vaunusta.»\n\nWyndwardista lähtien juna oli pikajuna; ja Jasper, joka osasi\nhuolehtia itsestään, tempasi verhot alas, otti laukustaan matkalakin,\nasettui mukavaan asentoon ja vaipui uneen; muutamien vaunujen päässä\nistuva vanhus taas kyyrötteli pää kumarassa, valvoen murheellisissa\nmietteissään.\n\nKun juna saapui perille, heräsi Jasper virkistävästä unestaan, veti\nylös verhot ja piti silmällä herra Etheredgen poistumista. Hän odotti,\nkunnes vanhus ennätti ajurien luokse, riensi sitten hänen jälkeensä\nja kuuli hänen käskevän kuskia viemään hänet Kings Hoteliin, Covent\nGardeniin. Myöskin Jasper otti ajurin ja ajatti aukiolle, jonka\nvarrella hänen asuntonsa sijaitsi, maksoi ja kiipesi portaita myöten\nahtaaseen käytävään, jonka kahden puolen oli lukuisasti ovia. Yhdelle\nnäistä ovista oli kirjoitettu hänen nimensä mustin kirjaimin. Hän avasi\nsen avaimellaan, raapaisi tulta, sytytti ulkonemalla olevan kynttilän\nja astui huoneeseen, joka oli samalla kertaa konttoristin toimipaikka\nja asiakkaiden odotushuone. Sen vieressä, vihreäverhoisen oven takana\noli hänen oma työhuoneensa. Mutta taempana oli vielä useampia kamareja,\narkihuone, makuuhuone ja sen takana vielä yksi huone. Hän meni sinne,\npiti kynttilää ylhäällä, valaisten kapealla vuoteella nukkuvaa miestä.\n\nMies oli hyvin pieni; hänen kasvonsa olivat kapeat, pergamenttimaiset;\nlyhyeksi leikattua tukkaa olisi kenties voinut sanoa kastanjanruskeaksi.\n\nHän oli Jasperin konttoristi, oikea käsi, orja. Hän istui\ntoimistohuoneessa, otti asiakkaat vastaan ja opasti heidät Jasperin\npuheille tai ajoi heidät anteeksi pyydellen tiehensä. Hän oli\nomituisen näköinen mies, jolla ei ollut mitään määrättyä ikää eikä\nyksilöllisyyttä. Jotkut Jasperin ystävät olivat usein udelleet,\nmistä Jasper oli hänet onkinut. Mutta Jasper vastasi aina vältellen\ntai sivuutti kysymyksen pilapuheella, ja Scrivellin menneisyys\npysyi salaperäisenä. Kaikki näkivät, että hän oli harras ja\nväsymätön palvelija; Jasperin ollessa saapuvilla hän näytti elävän\nvain totellakseen hänen käskyjään ja arvatakseen edeltäpäin hänen\ntoivomuksensa. Kun Jasper nyt kosketti häntä kädellään, hätkähti hän\nja oli heti istumassa, siristäen silmiään valon tähden ja tuijottaen\nJasperiin odottavasti.\n\n»Oletko valveilla, Scrivell?» kysäisi Jasper.\n\n»Kyllä, sir, täydelleen», kuului vastaus. Ja näytti todellakin\nsellaiselta kuin olisi ollut valveilla tuntikausia.\n\n»Sepä hyvä. Tarvitsen sinua. Nouse ylös, pukeudu ja tule viereiseen\nhuoneeseen. Jätän sinulle kynttilän.»\n\n»Ei tarvitse, sir», vastasi Scrivell. »Kyllä minä näen.»\n\n»Uskon, että näet — kuin kissa», virkkoi Jasper, ottaen kynttilän\nmukaansa.\n\nMuutamien minuuttien kuluttua avautui ovi, ja Scrivell astui sisään.\nHän näytti viheliäisen laihalta ja nääntyneeltä, oli puettu vanhaan,\nmutta vielä mukiinmenevään mustaan takkiin, ja häntä olisi voinut pitää\nvanhuksena, jollei olisi nähnyt hänen silmiensä terävää, valpasta\nkatsetta ja hiekanväristä tukkaa, jossa ei ollut merkkiäkään harmaasta.\n\nJasper istui yöpöytänsä ääressä, availlen kirjeitään, jotka hän oli\nnoutanut viereisestä huoneesta. »Kas, siinähän jo oletkin», sanoi hän.\n»Tunnetko Kings Hotelin Covent Gardenissa?»\n\n»Kyllä, sir.»\n\n»No niin, sinun pitäisi mennä sinne pitämään vahtia. Sinne on juuri\nasettunut eräs herrasmies, jotensakin kumarainen vanhus, jolla on\npitkä, valkea tukka. Ymmärrätkö?»\n\n»Kyllä», kuului tyyni vastaus.\n\n»Todennäköisesti hän lähtee ulos ensi töikseen varhain aamulla. Haluan\ntietää, minne hän menee.»\n\n»Ainoastaanko ensimmäisen paikan, johon hän pysähtyy?» kysyi Scrivell.\n\nJasper empi hetkisen. »Jospa pitäisit häntä yleensä silmällä —\nsanokaamme kello yhteen saakka — ja palaisit sitten tänne. Haluan\ntietää, missä hän liikkuu. Ymmärrätkö, Scrivell?»\n\n»Ymmärrän, sir», oli vastaus. »Eikö mitään nimeä?»\n\n»Kyllä, Etheredge», selitti Jasper rauhallisesti; »mutta siitä ei ole\nväliä. Älä tiedustele mitään hotellista äläkä muualtakaan, jos suinkin\nvoit sen välttää!»\n\n»Selvä on, sir», sanoi mies ja poistui huoneesta.\n\nUinaillessaan maatalossa, lähellä sulotuoksuisia niittyjä ja solisevaa\njokea, ei Stella aavistanut, että ensimmäiset silmät siihen verkkoon,\njota Jasper Adelstone punoi häntä varten, kudottiin sinä yönä Lincoln’s\nInnin synkissä huoneissa.\n\nYhtä vähän aavisti lady Wyndward, viruessaan valveilla ja turhaan\nkoettaessaan keksiä keinoja torjuakseen maalarin veljentyttären\npojassaan aikaansaaman »hurmauksen» seuraukset, että terävämpi ja\nhäikäilemättömämpi järki oli jo alkanut työskentellä samaan suuntaan.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nJasper riisuutui, meni vuoteeseensa ja nukkui sikeästi, kuten hänen\nlaatuisensa ihmiset yleensä, sillä aikaa kun Scrivell kädet taskuissa\nseisoskeli kadunkulmauksessa Covent Gardenissa, tuijottaen Kings\nHotelin sisäänkäytävään. Vähän jälkeen yhdeksän Jasper heräsi,\npeseytyi, pukeutui, kävi ulkona haukkaamassa hieman aamiaista ja\nistuutui työskentelemään, unohtaen siksi ajaksi — todella unohtaen —\nettä maailmassa oli sellainenkin olento kuin Stella Etheredge.\n\nHänen voimansa salaisuus oli se, että hän kykeni keskittämään huomionsa\nyhteen ainoaan asiaan ja työntämään kaikki muut tyyten syrjään.\n\nUseita asiakkaita kävi hänen luonaan, ja Jasper avasi oven painamalla\nnastaa, jolloin ripa siirtyi. Puoli kahdentoista vaiheilla koputti\njoku. Jasper aukaisi oven, ja sisään astui kookas, muodikkaasti puettu\nnuori herrasmies. Se oli eräs kapteeni Halliday, joka oli ollut\nvieraiden joukossa Wyndwardin kartanossa ensimmäisenä iltana, jona\ntutustuimme kartanoon.\n\nKapteeni Halliday oli suuren maailman mies; hän oli ollut rikas, mutta\noli ankarasti ponnistellut tehdäkseen itsensä köyhäksi — ja melkein\nonnistunut. Hän oli hyvin tunnettu mies, jäsen keikariklubissa,\njossa pääasiallisena huvituksena oli uhkapeli. Jasper oli hänen\nseurustelututtujaan ja nousi pudistamaan hänen kättään.\n\n»Kuinka voitte?» tervehti hän, viitaten häntä istuutumaan. »Voinko\njollakin tavoin auttaa teitä?»\n\nJasperin tuttavat yleensä käsittivät, että hänen aikansa oli rahaa, ja\npitivät arvossa niitä hetkiä, jotka hän oli omistanut liikehommilleen.\n\n»Käytte aina käsiksi asiaan, Adelstone», vastasi kapteeni Halliday\nnaurahtaen. »Niin, olen pienen neuvon tarpeessa.»\n\n»Toivottavasti voin antaa sen teille. Mistä on kysymys?»\n\n»Kas tässä!» jatkoi kapteeni. »Minulle on sattunut ikävä seikka.»\n\nJasper hymyili. Ei ollut ensinkään harvinaista, että hänen asiakkaansa\ntulivat neuvottelemaan hänen kanssaan lainan saamisesta, ja usein\nhänen onnistui hankkia heille rahaa — luonnollisesti joltakin\nliiketuttavalta, aina joltakin »Cityssä» olevalta liiketuttavalta,\njoka vaati ja sai sievoiset korot. Nyt Jasper aprikoi, kuinka paljon\nkapteeni kenties halusi, ja olisiko järkevää lainata hänelle.\n\n»Minkälainen seikka?» hän kysyi.\n\n»Tiedättehän Rookeryn?» sanoi kapteeni.\n\nJasper nyökkäsi päätään.\n\n»Olin siellä hiljattain — olen siellä joka ilta, pelkään», lisäsi\nkapteeni; »mutta nyt tarkoitan toissayötä —»\n\n»Niin», virkkoi Jasper, aikoen auttaa häntä. »Ja onni oli teille\nvastainen, ja menetitte koko joukon rahaa.»\n\n»Ei, en menettänyt; voitin hyvän läjän.»\n\n»Onnittelen teitä», vastasi Jasper, hymyillen kylmästi.\n\n»Voitin melkoisesti», jatkoi kapteeni, »kaikilta; mutta enimmän eräältä\nnuorukaiselta, pelkältä pojalta, joka oli siellä vieraana — hänet oli\ntuonut nuori Bellamy — tunnethan nuoren Bellamyn?»\n\n»Kyllä, kyllä!» selitti Jasper. »Jokainenhan tuntee Bellamyn. Entä\nsitten?»\n\n»Niin, nuori mies — olin kauhean pahoillani hänen tähtensä ja koetin\ntaivuttaa häntä lopettamaan, mutta hän ei suostunut. Tiedättehän,\nmillaisia nuoret ovat ollessaan ensi kertoja mukana tässä kirotussa\npelissä?»\n\nJasper nyökkäsi uudelleen päätään, tällä kertaa huomattavasti\nmaltittomammin. Scrivell palaisi heti, ja Jasperilla oli kiire\nkuulemaan hänen väijymisensä tuloksia.\n\n»Hänellä oli aluksi onni, ja hän voitti kelpo tavalla; mutta sitten\nonni kääntyi, ja minä voitin sataviisikymmentä puntaa. Silloin jätin\npelin sikseen — se oli jo liikaa, kun kynittävänä oli vain nuorukainen\n— ja hän antoi minulle pelivelkakirjan. Seuraavana aamuna olin hieman\ntiukalla — joko mainitsin, että tulin kotiin mukanani Gooch ja pari\nmuuta ja hävisin kaikki?» keskeytti hän kertomuksensa.\n\n»Ei, ette ole virkkanut siitä mitään, mutta se on hyvin uskottavaa.\nJatkakaa!»\n\n»Seuraavana aamuna olin rahapulassa — minun oli maksettava omat\npelivelkani — ja pistäydyin hänen luokseen saadakseni häneltä rahat.»\n\n»Ja hän ajoi teidät ulos, minkä vuoksi nyt haluatte apuani», täydensi\nJasper, peittäen kädellään hymyään.\n\n»Ei, en tarkoita sitä. Toivon, että kuuntelette minua loppuun saakka»,\nvastasi kapteeni, jota keskeytys luonnollisestikin harmitti.\n\n»Pyydän anteeksi!» selitti Jasper. »Arvelin auttavani teitä asian\nydinkohtaan. Mutta kas niin, kertokaa se omalla tavallanne!»\n\n»Hän ei kieltäytynyt maksamasta, vaan antoi minulle vekselin,\nvalittaen sitä, ettei hänellä ollut käytettävissään käteistä. Kun hän\noli odottanut minun saapuvan, oli hän laittanut vekselin valmiiseen\nkuntoon.»\n\n»Jota luonnollisesti ette ottanut vastaan täysin tuntemattomalta\nihmiseltä», huomautti Jasper.\n\n»Ei sinnepäinkään», vastasi kapteeni kylmästi. »Sen asettajana oli\nBellamy, ja se riitti minulle. Bellamyn nimi oli poikkipäin vekselin\ntakapuolella, joten hän oli velvollinen suorittamaan rahat, jollei\nnuorukainen maksaisi.»\n\n»Kyllä tiedän, mitä vekseli on», virkkoi Jasper naurahtaen.\n\n»Tietysti», myönsi kapteeni. »Siinä oli siis Bellamyn nimi, joka riitti\ntakeeksi minulle.»\n\n»Ja olisi riittänyt useimmille ihmisille.»\n\n»No niin, aioin saada jonkun tuttavani diskonttaamaan sen saadakseni\nsillä rahaa, ymmärrättehän. Mutta kun satuin tapaamaan Bellamyn\nklubissa, välähti mieleeni, ettei hän pitäisi siitä, että vekseli\njoutuisi liikkeeseen, minkä vuoksi kysyin häneltä, haluaisiko hän\nlunastaa sen. Menettelin hyvin hienotunteisesti — ympärillämme oli koko\njoukko tovereita — eikä hän tuntunut ymmärtävän minua. ’Mitä vekseliä\ntarkoitat, vanhapoika?’ kysyi hän. ’Vuosi sitten vannoin, etten enää\npanisi liikkeeseen ainoatakaan paperia, ja sen valan olen pitänyt!’»\n\nJasper nojautui hieman eteenpäin; hänen silmänsä saivat terävän, kovan\nilmeen, joka tulee koiran silmiin, kun se äkkiä vainuaa riistaa. Mutta\ntällä kertaa hän ei virkkanut mitään; hän oli vaiti kuten tavallisesti\nsilloin, kun hänen mielenkiintonsa oli virinnyt.\n\n»No niin, imartelenpa itseäni sillä, että esiinnyin kylmäverisesti»,\njatkoi kapteeni. »Arvasin, että vekseli oli —»\n\n»Väärennetty», täydensi Jasper järkähtämättä.\n\n»Niin; mutta tunsin myötätuntoa nuorta kerjäläis-raukkaa kohtaan\nenkä tahtonut olla hänelle kova; sen vuoksi uskottelin Bellamylle\nerehtyneeni ja tarkoittaneeni kokonaan toista henkilöä ja selitin\nkäsitelleeni edellisenä iltana samppanjalasia jotakuinkin vapaasti; ja\n— te tunnette Bellamyn — hän tyytyi selitykseeni.»\n\n»Entä sitten?» kysäisi Jasper hiljaa.\n\n»Sitten otin ajurin ja ajoin Percival-kadun kahdenteenkolmatta —»\n\nHän keskeytti äkkiä, purren huultaan; mutta vaikka Jasper olikin\nkuullut osoitteen ja niin sanoakseni painanut sen muistiinsa, ei hän\nkuitenkaan millään tavoin näyttänyt panneensa sitä merkille, vaan\ntarkasteli huolellisesti kynsiään.\n\n»Ajoin nuorukaisen asunnolle, ja hän tunnusti kaikki. Nuori\nkerjäläis-parka! Säälin häntä sydämeni pohjasta — säälin totta\ntotisesti. Se on kyllä väärin, tiedän sen. Te puhutte oikeudesta,\nesimerkistä ja kaikesta muusta sellaisesta; mutta jos olisitte itse\nnähnyt hänet, kasvot painettuina käsiin ja koko ruumis vapisten kuin\nlehti, niin olisitte tekin häntä säälinyt.»\n\n»Hyvin todennäköisesti», huomautti Jasper, vieden käden suulleen\nsalatakseen irvistystään, »hyvin todennäköisesti. Onhan sydämeni\nerittäin herkkä säälimään — väärentäjiä.»\n\n»En usko, että tämä nuori kerjäläinen teki sen harkitusti,\nkylmäverisesti, ymmärrättehän; mutta astuessani äkkiä hänen\nhuoneeseensa hän oli kuin puusta pudonnut ja niin säikähtäneen\nnäköinen, että vekselin kirjoittaminen oli äkkiä pistänyt hänelle\npäähän. Hän vannoo, että Bellamy ja hän ovat niin hyviä ystävyksiä,\nettei Bellamy olisi nostanut melua.»\n\n»Niin», virkkoi Jasper hymyillen, »mutta tuomari ja lautamiehet näkevät\nasian toisessa valossa.»\n\n»Tuomari ja lautamiehet! Mitä tarkoitatte?» huudahti kapteeni. »Ette\nsuinkaan luule, että minä aion panna hänet — syytteeseen?»\n\n— Mitä varten olette sitten täällä? — oli Jasper sanomaisillaan, mutta\nmuutti sen kohteliaasti, lausuen: »Mitä voin sitten tehdä puolestanne?»\n\n»Niin, nyt alkaa juuri jutun omituisin kohta! Menin kotiin ottaakseni\nvekselin ja repiäkseni sen palasiksi, mutta voitteko uskoa, en löytänyt\nsitä! Mitä arvelette minun tehneen sille?»\n\n»En osaa arvata», vastasi Jasper. »Kenties olitte sytyttänyt sillä\nsikaarinne.»\n\n»En; hajamielisyydessäni olin antanut sen ukko Murphylle eräiden\nmuiden vekselien muassa velan suoritukseksi. Ajatelkaapa sitä! Nuori\nkerjäläis-rukka melkein mielettömänä katumuksesta ja pelosta, ja tuo\nvanha vintiö Murphy on saanut vekselin käsiinsä! Ja jollei sitä saada\npois häneltä, käyttää hän lakia nuorta poikaa vastaan, niin varmasti\nkuin kohtalo on kohtalo!»\n\n»Niin kyllä; tunnen Murphyn», myönsi Jasper erittäin levollisesti. »Hän\non siksi hurja, ettei hän rauhoitu, ennenkuin on saanut lähetetyksi\najattelemattoman nuoren ystävänne pois maasta.»\n\n»Mutta hän ei saa tehdä sitä. En antaisi ikinä sitä itselleni anteeksi!\nAjatelkaapa, Adelstone! Aivan nuori poika, kiharapäinen nuori\nkerjäläinen, jolle pitää suoda anteeksi tällainen pieni tapahtuma!»\n\nJasper nousi seisomaan ja otti kasvoilleen sellaisen ilmeen kuin olisi\njo kuluttanut aikaansa niin paljon kuin suinkin mahdollista. »Entä\nsitten?» hän kysyi.\n\n»Entä sitten!» matki kapteeni. »Pyydän teitä lähettämään jonkun\nnoutamaan sitä vekseliä, Adelstone, ja hankkimaan sen heti pois.»\n\n»Totisesti», tuumi Jasper. »Sallinette minun mainita, että aiotte tehdä\nhyvin varomattoman teon. Aiotte menettää sataviisikymmentä puntaa\npelastaaksenne herrasmiehenne lähtemästä sinne, minne hän lopuksi\nkuitenkin varmasti joutuu. Hänet lähetetään rangaistussiirtolaan\nennemmin tai myöhemmin; nuorukainen, joka alkaa täten, jatkaa aina.\nMiksi menettää sataviisikymmentä puntaa? Mutta», lisäsi hän nähdessään\nkapteenin rehellisillä, vaikka yksinkertaisilla kasvoilla levollisen\npäättävän ilmeen, »sehän on teidän asianne; minun asiani on antaa\nteille neuvoja, ja sen olen tehnyt. Jos tahdotte kirjoittaa shekin\nsille summalle, niin lähetän konttoristini Murphyn toimistoon. Hän on\ntosin nyt ulkona, mutta palaa» — hän vilkaisi kelloon — »ennenkuin\nolette kirjoittanut shekin valmiiksi». Niin sanoen hän ojensi\nkapteenille kynän ja viittasi kohteliaasti kirjoituspöytää kohti.\n\n»Nähkääs», änkytti kapteeni värin vaihtuessa hänen kasvoillaan,\n»nähkääs, Adelstone, minun ei oikein sovi kirjoittaa shekkiä —\nkirottua! Te puhutte, ikäänkuin minulla olisi vanhat sijoitukset\npankissani. En voi tehdä sitä. Pyydän teitä lainaamaan minulle rahat,\nymmärrättekö?»\n\nJasper hätkähti muka hämmästyksestä, vaikka toisen ehdotus ei suinkaan\ntullut hänelle odottamatta. Hän oli arvannut, mitä oli tulossa. »Olen\nhyvin pahoillani, rakas ystävä», hän vastasi. »Mutta pelkäänpä, etten\nvoi tehdä sitä. Tänä aamuna olen perin pienissä rahoissa, ja minulla\non eräitä suurehkoja maksuja. Olen juuri ostanut osakkeita eräälle\nasiakkaalleni ja antanut pois rahani tällä hetkellä.»\n\n»Mutta», pyysi kapteeni vakavasti, vakavammin kuin oli ikinä pyytänyt\nlainatessaan itseään varten, »mutta ajatelkaa nuorukaista, Adelstone!»\n\n»Suokaa anteeksi, Halliday», vastasi Jasper, tyly hymy huulillaan\nja kädet taskuissa, »mutta olen ajatellut häntä koko ajan enkä voi\nkäsittää, miksi tekisin nuoren lurjuksen hyväksi —»\n\n»Hän ei ole lurjus», keskeytti kapteeni punastuen.\n\n»Nuori väärentäjä sitten, jos se on teistä mieluisampaa, hyvä ystävä»,\njatkoi Jasper, »joka ansaitsee rangaistuksen, jos kukaan. Sehän on\nrikoksen suosimista!» lisäsi hän siveellisesti.\n\n»Olkaahan toki!» sanoi kapteeni, hymyillen hämillään. »Joutavaa on\nteidän puhella tuolla tavoin! Haluan, että asian annetaan painua,\nAdelstone.»\n\n»No niin, en tosin ole yhtä mieltä kanssanne, mutta älkäämme väitelkö\nsiitä. En kuitenkaan voi lainata teille rahaa tämän jutun vaimentamista\nvarten, Halliday. Jos te itse tarvitsette, niin —»\n\nJasperin kylmät kasvot, tiukasti yhteen puristetut, melkein pilkalliset\nhuulet ja kovat, terävät silmät saivat kapteenin uskomaan, että kaikki\nse aika, jonka hän käyttäisi koettaessaan pehmittää Jasper Adelstonen\nsydäntä, olisi hukkaan tuhlattua.\n\n»Mitäpä sille», virkkoi hän. »Valitan, että olen kuluttanut aikaanne.\nNäkemiin! Tietysti tämä jää kahdenkeskiseksi asiaksemme, ymmärrättehän?»\n\nJasper kohautti kulmakarvojaan ja hymyili huvitettuna. »Paras Halliday,\nolette lakimiehen toimistossa. Mikään sellainen, mikä tapahtuu näiden\nseinien sisällä, ei joudu muiden tietoon, jollei asiakas sitä toivo.\nPieni tarinanne on yhtä varmasti tallessa minun takanani, kuin jos ette\nolisi sitä kertonutkaan. Näkemiin!»\n\nKapteeni pani hatun päähänsä ja kääntyi menemään. Mutta samassa aukeni\novi, ja Scrivell astui sisään.\n\n»Pyydän anteeksi», virkkoi Scrivell ja peräytyi, mutta pysähtyi sitten\nja sensijaan että olisi mennyt ulos astui Jasperin kirjoituspöydän\nääreen ja laski pöydälle paperipalan.’\n\nJasper tempasi sen kiihkeästi. »N:o 22 Percival-katu!» hän luki. »Hyvä\non, Scrivell. Niin, mutta kuuleppas, juokse heti kapteeni Hallidayn\njäljestä ja sano hänelle, että haluaisin vielä puhella hänen kanssaan!»\n\nScrivell katosi, ja seuraavalla hetkellä palasi kapteeni. Hän näytti\nvieläkin hyvin masentuneelta. »Mistä on kysymys?» tiedusti hän, käsi\novenrivassa.\n\nJasper meni ovelle ja sulki sen. »Pelkäänpä, että pidätte minua kovin\nherkkäluontoisena lakimiehenä, Halliday, mutta kertomanne juttu\nliikuttaa minua, totisesti liikuttaa.»\n\n»Mielestäni sen pitäisi», vastasi kapteeni istuutuen. »Se vaikuttaa\nkehen hyvänsä, eikö totta?»\n\n»Kyllä, kyllä!» myönsi Jasper huokaisten. »Onhan se hyvän väärin,\nymmärrättehän — kokonaan ammattini vastaista — mutta luullakseni olette\nottanut jutun vaimentamisen sydämenasiaksi, eikö niin?»\n\n»Olen totisesti», sanoi kapteeni innokkaasti. »Ja jos te tietäisitte\nkaikki, niin sanoisitte samoin.»\n\n»Ettekö ole kertonut minulle kaikkea?» kysyi Jasper tyynesti. »En\ntarkoita pojan nimeä; sen saatte pitää salassa, jos haluatte.»\n\n»Ei; en tahdo salata mitään, jos suostutte auttamaan minua», selitti\nkapteeni avomielisesti. »Jos olisitte päättänyt olla auttamatta, niin\ntietysti en olisi ilmaissut teille hänen nimeään.»\n\n»Ette luonnollisestikaan», selitti Jasper hymyillen ja vilkaisten\npaperipalaseen. »No niin, kenties olisi teidän parasta kertoa minulle\nkaikki, eikö niin?»\n\n»Niin luulen minäkin», myönsi kapteeni. »Nuorukaisen nimi on —\nEtheredge.»\n\n»Ether—, kuinka se tavataan?» tiedusti Jasper välinpitämättömästi.\n\nKapteeni tavasi nimen. »Se ei ole tavallinen nimi, eikä hän suinkaan\nole tavallinen poika; hän on sorea nuorukainen, enkä voinut olla\ntuntematta sääliä häntä kohtaan, sillä hän on jäänyt niin kovin paljon\nomiin valtoihinsa — ilman ystäviä ja muuta sellaista.»\n\n»Mistä se johtuu?» kysäisi Jasper kiihkon kalvaessa hänen sydäntään. —\nSittenkin oli taiteilija vanhuksella joku salaisuus!\n\n»Niin, asianlaita on seuraava. Hänen isänsä on nähtävästi vanha mies —\nmaalari, kirjailija tai jotakin siihen suuntaan — joka asuu jossakin\nmaaseudulla eikä voi sietää tätä poikaa lähellään.»\n\n»Miksi?» huomautti Jasper, tarkastellen kynsiään.\n\n»Siksi että hän on äitinsä näköinen», vastasi kapteeni koristelematta.\n»Äiti oli karannut toisen miehen kanssa, jättäen pojan jälkeensä. Kuten\ntavallisesti, se koski mieheen, tämän pojan isään, hirveästi; hän erosi\nmaailmasta, hautautui jonnekin ja lähetti pojan pois luotaan, kohdellen\nhäntä kuitenkin hyvin, pani hänet Etoniin, Cambridgeen ja muihin\nsellaisiin paikkoihin, mutta ei voinut nähdä häntä luonaan. Nyt hän on\ntäällä viettämässä loma-aikaansa, poika nimittäin.»\n\n»Ymmärrän», sanoi Jasper hiljaa. »Aivan kuin romaaneissa, eikö\nolekin? Entä» — hän pysähtyi heittääkseen paperikaistaleen takkaan —\n»luuletteko, että poika on sen jälkeen ilmoittanut asiasta isälleen?»\n\n»Jumala tietää — varsin mahdollista. Hän mainitsi jotakin\nsähköttämisestä.»\n\n»Niin, kyllä, niinpä niin», virkahti Jasper huolettomasti.\n»Sopimatontahan se on, mutta minun täytynee tehdä kuten haluatte.\nKuta pikemmin tästä selviämme, sitä parempi.» Hän istuutui, kirjoitti\nkirjeen ja liitti sen mukaan shekin.\n\n»Kiitos, kiitos!» mutisi kapteeni. »En uskonutkaan, että teidän\nkaltaisenne kelpo mies kieltäisi apuaan; en totisesti uskonut!»\n\n»Minun ei pitäisi tehdä sitä», hymähti Jasper, päätään pudistaen, ja\nsoitti kelloa.\n\n»Vie tämä kirje Murphylle ja odota vastausta, Scrivell!» käski hän.\n\nScrivell poistui sanaa sanomatta.\n\n»Muuten», kysyi Jasper, »oletteko maininnut tästä jutusta kellekään\nmuulle kuin minulle?»\n\n»En ainoallekaan sielulle», vastasi kapteeni, »enkä tietysti hiiskukaan\nsiitä».\n\n»Ettepä tietenkään», myönsi Jasper myhäillen; »ei kannattaisi tuhlata\nsataaviittäkymmentä puntaa asian vaimentamiseksi, jos sen tekisitte.\nJos mainitsisitte tällaisesta jutusta yhdellekään ihmiselle —\nluonnollisestikin minua lukuunottamatta — saisi koko maailma sen\ntietää. Mistä saitte kaikki nämä tiedot?»\n\n»Bellamylta, pojan ystävältä», selitti kapteeni. »Hän pyysi minua\njoskus pistäytymään luonaan.»\n\n»Vai niin. Ette kai pane pahaksenne, jos kirjoitan kirjeen tai pari?»\n\n»Tehkää hyvin», vastasi kapteeni, sytyttäen uuden savukkeen.\n\nJasper meni kaapille ja otti esille pullon wiskyä ja kaksi lasia.\n\n»Kun tällainen hyvätyö — joka ohimennen sanoen on jyrkästi\nlainvastainen — on saatu kunnollisesti sujumaan, niin sietää ottaa\nryyppy», virkkoi hän hymyillen.\n\n»En aavistanut, että teillä olisi tällaisiakin puuhia täällä»,\nhuomautti kapteeni, vilkaisten ympärilleen.\n\n»Tavallisesti ei», vastasi Jasper, naurahtaen kuivasti. »Oletteko hyvä\nja panette oven salpaan?»\n\nKapteeni, joka nautti suuresti kaikesta, mikä vain oli epätavallista,\ntäytti hänen pyyntönsä, ja sitten he istuutuivat ryyppäämään wiskyään.\nJasper heitti pois kuivan liike-ilmeensä ja tarinoi kaikenlaisista\nasioista, kunnes Scrivell koputti ovelle. Hän aukaisi Scrivellille\noven, otti häneltä kirjekuoren ja toi sen kirjoituspöydän ääreen.\n\n»Kuinka kävi?» kysyi kapteeni kiihkeästi.\n\n»Kaikki hyvin», vastasi Jasper, näyttäen vekseliä.\n\nKapteeni huokaisi helpotuksesta.\n\n»Minusta tuntuu kuin olisin tehnyt sen itse», hän sanoi nauraen. »Nuori\nkerjäläis-parka! Kylläpä hän riemastuu saadessaan tietää selviytyneensä\nrankaisematta!»\n\n»Niin!» tuumi Jasper. »Mutta sivumennen sanoen, eikö olisi hyvä, jos\nlähettäisitte hänelle pari riviä?»\n\n»Juuri niin!» huudahti kapteeni innokkaasti; »se on hyvä ajatus. Saanko\nkirjoittaa täällä?»\n\n»Älkää päivätkö sitä lähetetyksi täältä», huomautti Jasper, työntäen\nhänelle arkin paperia ja kirjekuoren, »vaan omasta asunnostanne.\nEttehän halua hänen tietävän, että kukaan muu tuntee tämän jutun.»\n\n»En tietenkään. Kuinka tarkoin ajattelettekaan kaikkea! Kas siinä\nlakimies — aina pää kylmänä!» Hän meni pöydän ääreen ja kirjoitti\nseuraavansisältöisen kirjeen:\n\n »Herra Etheredge.\n\n Olen saanut — arvaatte minkä. Kaikki on kunnossa. Muuta ei tarvitse\n sanoa. Olkaa hyvä poika vastaisuudessa.\n\n Kunnioittaen\n\n                                             Harry Halliday.»\n\n»Mitä arvelette tästä?» tiedusti hän, ojentaen kirjeen Jasperille.\n\nJasper katsoi häneen. Hän istui kumarassa kirjoituspöytänsä ääressä,\nnähtävästi kirjoittaen kirjettä, ja oli päätään nostaessaan\nhajamielisen näköinen. »Mitä?» hän virkahti. »Ah, niin; se sopii.\nMutta malttakaas! Että hän rauhoittuisi täydelleen, on hyvä mainita,\nettä olette hävittänyt sen — kuten olettekin, kas näin!» Jasper otti\nkuoren ja piti sitä kynttilän liekissä, kunnes se paloi lähelle hänen\nsormenpäitään, pudottaen sen sitten pöydälle ja antaen sen käpristyä ja\nkyteä tuhaksi.\n\nKapteeni lisäsi kirjeeseen siitä rivin. »Nyt saa konttoristinne mennä\nviemään sen, jos sallitte.»\n\n»Ei», vastasi Jasper. »Se ei ole mielestäni hyvä. Vieköön sen\nkaupungin lähetti.» Hän soitti kelloa ja otti kirjeen. »Lähetä tämä\nkaupunginlähetin mukana! Vastausta ei tule. Käske hänen jättää kirje ja\npoistua!»\n\n»Ja nyt minäkin lähden tieheni», sanoi kapteeni. »Toimitan teille\nshekin näinä päivinä, Adelstone, ja olen teille hyvin kiitollinen.»\n\n»Eipä mitään», vastasi Jasper hieman hajamielisen näköisenä, ikäänkuin\nhänen ajatuksensa olisivat jo askarrelleet muissa asioissa. »Ei\nkiirettä; sitten kun sopii. Näkemiin!»\n\nHän palasi kirjoituspöytänsä ääreen, ennenkuin kapteeni ehti poistua,\nja kumartui kirjoittamaan; mutta kun askeleet häipyivät kuulumattomiin,\nhypähti hän seisomaan, sulki oven, vetäisi imupaperilehtiönsä alta\npaperisuikaleen ja piteli sitä molemmin käsin edessään, silmäillen sitä\nkiihkeä, voitonriemuinen hymy huulillaan. Se oli väärennetty vekseli.\nVirkkamatta sanaakaan ja tekemättä ainoatakaan elettä hän katseli\nsitä kokonaisen minuutin, tuijottaen siihen ikäänkuin se olisi ollut\nelollinen, tunteva olento, joka virui hänen tiellään täydelleen hänen\nvallassaan; sitten hän vihdoin nosti päänsä pystyyn, ja hänen huulensa\nraottuivat vallasta tietoiseen hymyyn. — Näin pian! — mutisi hän; —\nnäin pian! Kohtalo suosii minua! Hän on omani! Kaunis Stellani! Niin,\nhän on omani, vaikka sata loordi Trevornea olisi välillämme!\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nHerätessään seuraavana aamuna Stella hätkähti muistaessaan edellisen\nillan tapahtumat ja ajatellessaan, että hän oli rouva Penfoldin kanssa\nkahden kesken talossa.\n\nPukeutuessaan hän johti mieleensä monivaiheisen illan kokemuksia —\nvierailu kartanossa, sähkösanoma ja — eikä suinkaan vähimmän tärkeä\nseikka — salaperäisen miniatyyrin löytyminen. Mutta ennen kaikkea\nkangasti hänen mielessään valtava tosiasia, että loordi Trevorne\nrakasti häntä ja hän oli luvannut kohdata Leycesterin samana iltana.\n\nMutta tällä hetkellä hänellä oli paljon ajateltavaa. Hänen oli\ntavattava rouva Penfold ja ilmoitettava tälle, että herra Etheredgen\noli tärkeän asian vuoksi pitänyt äkkiä matkustaa Lontooseen. Hän ei\nvoinut olla hymyilemättä kuvitellessaan rouva Penfoldin ällistystä\nja uteliaisuutta ja pohti, kuinka hän voisi tyydyttää jälkimäisen\npettämättä sitä vähäistä luottamusta, jonka setä oli hänelle\nosoittanut. Hän meni alakertaan, jossa aamiainen oli jo katettu ja\nrouva Penfold hääräili salaamatta kärsimättömyyttään.\n\n»Missä setänne on, neiti Stella?» kysyi hän. »Toivoakseni hän ei ole\nmennyt maalaamaan ennen aamiaista, sillä silloin hän unohtaa sen tyyten\neikä palaa ennen päivällistä, jos sittenkään.»\n\n»Setä matkusti Lontooseen», vastasi Stella. »Hän sanoi, että hänen oli\npakko lähteä.» Sitten hän kertoi, että vanhus oli saanut sähkösanoman.\n\n»Entä milloin hän aikoo tulla takaisin?» tiedusti rouva Penfold.\n\n»En tiedä; kaikki näyttää niin hiljaiselta ja yksinäiseltä, kun hän on\npoissa.»\n\n»Te — te ette tiedä — mitä se merkitsee, neiti Stella?» ihmetteli rouva\nPenfold hiljaa, ääni värähtäen merkitsevästi.\n\n»Niin, en tiedä — setä ei maininnut siitä mitään», selitti Stella.\n\nRouva Penfold katsoi häntä uteliaana ja näytti vaipuvan ajatuksiin.\n»Ettekä te tiedä, mihin hän on mennyt, neiti Stella? En kysy pelkästä\nuteliaisuudesta.»\n\n»Sen uskon sanomattakin», virkkoi Stella lämpimästi. »Niin, en tiedä.»\n\n»Toivoisinpa, että herra Adelstone olisi täällä», sanoi rouva Penfold\näreissään. »Hän on niin näppärä nuori herrasmies ja niin ystävällinen;\nhän tekisi mitä hyvänsä setänne tähden. Hän on aina ollut ystävällinen,\nmutta nyt hän on entistäänkin enemmän.»\n\n»Niinkö?» kysyi Stella. »Miksi sitten?»\n\nRouva Penfold katsahti häneen naurusuin, mutta hymy häipyi hänen\nhuuliltaan, kun hän näki Stellan kummastelevan katseen. »En tiedä\nsyytä, neiti Stella; mutta kyllä hän on. Hän liikkuu yhtenään asuntomme\nympärillä. Oi, olen ihan unohtanut! Hän kävi täällä eilen ja jätti\njotakin teille annettavaksi.» Hän poistui huoneesta ja palasi kohta\ntakaisin kukkavihko kädessään.\n\n»Vein ne ruokasäiliöön, että ne pysyisivät vilpoisina ja virkeinä.\nEivätkö ne ole kauniita, neiti?»\n\n»Ihania», vastasi Stella. »Hän on kovin ystävällinen. Ovatko ne sedälle\nvai minulle?»\n\n»Teille, neiti Stella. Tuntuuko teistä siltä, että hän olisi tuonut\nniitä sedällenne?»\n\n»No, hänhän on sedän ystävä eikä minun. Oletteko ystävällinen ja\npanette ne veteen?»\n\nRouva Penfold otti kukat pettyneen näköisenä. Hän ei ollut odottanut\nStellan ottavan kukkia vastaan näin kylmästi.\n\n»Kyllä, neiti; eikö ole mitään muuta suoritettavaa?»\n\n»Ei», vastasi Stella, »muuta kuin että odotamme sedän palaamista».\n\nRouva Penfold empi hetkisen ja poistui sitten.\n\nAamiaisen jälkeen Stella otti hatun päähänsä ja meni kävelemään\npuutarhaan; hän liikkui omissa mietteissään, pitäen alituisesti\nsilmällä niittyjen halki vievää tietä, vaikka hän tiesikin, ettei setä\nvielä voisi palata. Päivä kului iltaan, ja Stellan sydän alkoi sykkiä\nnopeammin. Koko päivän hän oli ajatellut — uneksinut siitä hetkestä,\njoka nyt oli niin lähellä, jota hän odotti kaihoten ja kuitenkin\nmelkein peläten. Rakkaus oli niin kummallista, niin salaperäistä, että\nhäntä pyrki hirvittämään. Ensimmäistä kertaa hän lausui itsekseen\nkysymyksen, eikö hänen olisi parasta pysyä kotona ja luopua koko\nrakkaasta kohtauksesta. Mutta hän kuvitteli mielessään loordi Trevornea\nodottamassa häntä — ja hänen omatuntonsa tyyntyi.\n\n— Minun täytyy mennä! — päätteli hän; ja ikäänkuin peläten, että hänen\nmielensä saattaisi muuttua, pani hän hatun päähänsä ja lähti ripein\naskelin polkua alaspäin. Mutta portilla hän pysähtyi ja huusi rouva\nPenfoldille: »Menen vähän kävelemään. Jos setä palaa poissaollessani,\nniin sanokaa hänelle, etten viivy pitkään.»\n\nStella asteli reippaasti niittyjen halki portaille, missä loordi\nTrevorne odotteli häntä, ja hypähti keveästi veneeseen, jota loordi\nTrevorne piteli laiturissa. Leycester souti jokea alaspäin, kunnes he\nsaapuivat erään saaren luokse; sitten hän ohjasi veneen pääuomasta\nsuvantoon ja nosti airot vedestä.\n\n»Nyt tahdon katsella sinua!» hän sanoi. »Tähän asti ei minulla ole\nollut siihen tilaisuutta.»\n\nStella kohotti päivänvarjonsa kasvojensa eteen, ja Leycester veti sen\nnauraen syrjään.\n\n»Tuo ei ole kohtuullista. Olen janoisesti koko päivän odottanut\ntummien silmiesi katsetta. En voi antaa niiden nyt olla piilossa. Mitä\najattelet?» hän kysyi hymyillen, mutta hillityn tulisesti. »On niin\nvakava ilme silmissäsi — minun silmissäni! Nehän ovat minun, ovathan,\nStella? Mikä sinun on?»\n\n»Ajattelin mielessäni, eikö tämä — eikö tämä ole hyvin väärin, Le —\nLeycester.»\n\n»Väärinkö?» toisti Leycester, ikäänkuin miettien kysymystä hyvin\nharkitsevasti. »On ja ei ole. Se on, jollemme rakasta toisiamme, sinä\nja minä. Ei ole, jos rakastamme. Voin puhua omasta puolestani, Stella.\nOmatuntoni on rauhallinen, koska rakastan sinua. Entä sinä?»\n\nNeito puristi hänen kättään.\n\n»Ei, armas», jatkoi Leycester. »En pyytäisikään sinua tekemään mitään\npahaa. Se saattaa olla hieman ristiriidassa sovinnaisten tapojen\nkanssa, tämä salaa otettu puolituntisemme — kenties se on; mutta\nmitä me, sinä ja minä, välitämme sovinnaisesta? Vain onnestamme me\nhuolehdimme.»\n\nSe oli vaarallisen hienoa järkeilyä yhdeksäntoistavuotiselle\ntytölle; mutta se kelpasi Stellalle, joka tuskin täydelleen ymmärsi\n»sovinnainen»-sanan merkitystä. Yhtäkaikki hän katsahti Leycesteriin\nvakavasti: »Olisikohan lady Lenore tehnyt näin?»\n\n»Lenore ja sinä olette kaksi aivan erilaista ihmistä, Jumalan kiitos!\nLenore palvoo sovinnaista! Hän ei liikahtaisi mihinkään suuntaan\nainoatakaan askelta, jota ei nimenomaan ole rouva Grundyn kaavoissa.»\n\n»Et siis pyytäisi häntä?» virkkoi Stella.\n\n»En pyytäisi», vastasi Leycester painokkaasti. »En pyytäisi ketään\nmuuta kuin sinua, rakas. Haluaisitko sinä, että tekisin niin?»\n\n»En, en», vastasi Stella hätäisesti.\n\n»Olkaamme sitten onnellisia», sanoi Leycester, hyväillen tytön kättä.\n»Tiedätkö, että olet tehnyt minun lisäkseni toisenkin valloituksen?\nTarkoitan sisartani Liliania.»\n\n»Oi!» huudahti Stella, ja hänen silmänsä välähtivät iloisesti. »Kuinka\nkaunis ja rakastettava hän onkaan!»\n\n»Niin, ja hän on ihastunut sinuun.»\n\n»Oletko — oletko kertonut hänelle?» kuiskasi Stella.\n\nLeycester arvasi, mitä hän tarkoitti, ja pudisti päätään. »En; senhän\npitää pysyä salaisuutena — meidän salaisuutenamme toistaiseksi, armas.\nEn ole kertonut hänelle.»\n\n»Hän olisi siitä pahoillaan», arveli Stella. »Kaikki omaisesi olisivat\npahoillaan, eikö totta?» lisäsi hän surullisena.\n\n»Miksi ajattelet sellaista?» nuhteli Leycester hellästi. »Mitäpä siitä?\nKaikki käy lopulta hyvin. He eivät ole pahoillaan enää sitten, kun sinä\nolet vaimoni. Milloin tulet siksi, Stella?»\n\nStella säpsähti. »Oi, en!» hän torjui hermostuneesti, »en hyvin, hyvin\npitkään aikaan — kenties en koskaan!»\n\n»Sen täytyy tapahtua pian», kuiskutti Leycester, kiertäen käsivartensa\ntytön ympärille. »En voi odottaa kauan. En jaksaisi kestää, jos sattuma\nmeidät erottaisi. Stella, en tietänyt mitä rakkaus on, ennenkuin nyt!\nJos tietäisit, kuinka ikävöin tätä kohtaustamme, kuinka lyijynraskaina\nhitaat tunnit vierivät, kuinka kurjan synkältä tämä päivä on minusta\ntuntunut, niin ymmärtäisit.»\n\n»Kenties ymmärrän», vastasi Stella vienosti.\n\n»Silloin sinun täytyy ajatella samalla tavoin kuin minäkin!» huudahti\nLeycester, käyttäen valppaasti hyväkseen toisen sanoja. »Sano, että\nniin ajattelet, Stella! Kuvitteleppa, kuinka sanomattoman onnellisia\nolisimme! Ja, armas, minkävuoksi sitten odottaisimme? Sen täytyy tulla\npian, Stella.»\n\n»Ei, ei», esteli Stella heikosti. »Miksi sen pitäisi tapahtua pian?\nMinä olen hyvin onnellinen.»\n\n»Mitä pelkäät? Onko se ajatus, että joutuisimme kahdenkesken, niin\nhirvittävä?»\n\n»Ei se ole sitä», virkkoi Stella, katsellen valojuovaa, jonka nouseva\nkuu loi veteen. »Ei se ole sitä. Ajattelen toisia.»\n\n»Aina toisia!» mutisi Leycester hellän moittivasti. »Ajattele minua —\nmeitä!»\n\n»Toivoisin — olin sanomaisillani: toivoisin, ettet olisi — mikä olet.»\n\n»Samaan suuntaan puhelit eilen illalla. Rakas, olen itsekin usein\ntoivonut samaa. Sinä toivoisit, että olisin yksinkertaisesti herra\nBrown.»\n\n»Ei, ei», epäsi Stella nauraen, »en sitä.»\n\n»Että olisin herra Wyndward —»\n\n»Ilman linnaa», keskeytti tyttö. »Oi, jospa niin olisi! Jos olisit\nvain, sanokaamme, työmies! Kuinka se olisikaan hyvä! Ajatteles! Asuisit\npienessä majassa, menisit työhön ja palaisit illalla kotiin; ja minä\nolisin sinua odottamassa, keittäisin valmiiksi teen — tahtovatko\nhe teetä vai päivällistä?» kysyi hän, katkaisten haaveilunsa ja\npurskahtaen nauramaan.\n\n»Näetkö», pilaili Leycester, yhtyen nauruun, »se ei vetelisi. Katsos,\nStella, sinua ei ole tehty työmiehen vaimoksi; köyhyyden halvat huolet\nsopivat toisenluontoisille naisille kuin sinulle. Mutta sittenkin\nolisimme onnellisia. Olisithan iloinen nähdessäsi minun tulevan kotiin,\nStella?»\n\n»Kyllä», vakuutti Stella, puolittain vakavasti, puolittain kujeillen.\n»Näin Italiassa talonpoikien vaimojen seisovan majojen ovilla;\nkuuma auringonpaiste valaisi heidän kasvojaan ja liinojaan; he\nodottelivat miehiään ja tarkkailivat heidän tuloaan, kun he rinteitä\nmyöten kiipeilivät pelloilta ja viinitarhoista; ja he näyttivät niin\nonnellisilta, että minä kadehdin heitä. Minä en ollut onnellinen\nItaliassa, tiedäthän.»\n\n»Oma Stellani!» kuiskasi Leycester. Hänen rakkautensa Stellaa kohtaan\noli niin syvä ja voimakas, hänen myötätuntonsa niin herkkä, että hän\nymmärsi puolinaiset lauseet yhtä selvästi, kuin jos Stella olisi\npuhunut tuntikausia. »Ja niin odottaisit sinä minua majan ovella? No\nniin, olkoon niin. Minä lähden linnasta, jos haluat, ja asetun asumaan\njohonkin pieneen, muratin verhoamaan majaan.»\n\n»Silloin olisi omaisillasi valittamisen syytä», huomautti Stella; »he\nsanoisivat: ’Tyttö on vetänyt hänet omalle alhaiselle tasolleen — hän\non saanut Leycesterin unohtamaan säädystään ja korkeasta asemastaan\njohtuvat velvollisuudet’.»\n\nLeycester katsahti neidon harvinaisen kauniisiin kasvoihin, ihaillen\nhäntä uudessa valossa.\n\nHänen edessään ei ollutkaan vain soma nukke, pelkkä kokematon\nkoulutyttö, johon hän oli ihastunut, vaan neitonen, joka ajatteli ja\nosasi ilmaista ajatuksensa.\n\n»Stella!» hän virkkoi, »viisautesi melkein pelottaa minua. Missä\nolet tullut noin kokeneeksi? Niin, asuntonamme ei tule olemaan maja,\nenkä minä uurasta pellolla enkä minä paimenna lampaita. Mitä sitten\non jäljellä? Ei mitään muuta kuin että sinun on otettava sinulle\ntuleva paikka maailmassa vaimonani. Mistä löytäisin viehättävämmät\nkasvot, jotka voitaisiin lisätä vanhan eteissalin valokuvariviin,\ntai suloisemman olennon seisomaan rinnallani toivottamaan vieraani\ntervetulleeksi kuin se tyttö, jota rakastan?»\n\n»St! St!» torjui Stella. »Olen vain yksinkertainen, tuhma tyttö, enkä\ntiedä mitään muuta kuin —» Hän pysähtyi.\n\n»Muuta kuin!» tiukkasi Leycester.\n\nStella katseli tuokion veteen; sitten hän kumartui ja kosketti\nhuulillaan keveästi Leycesterin kättä. »Muuta kuin että rakastan sinua!»\n\nKaikki sisältyi siihen. Leycester ei koettanutkaan vastata hyväilyyn;\nhän otti sen vastaan nöyrästi, heltyen. Tuntui siltä kuin luonto olisi\näkkiä käynyt hiljaiseksi, ikäänkuin yö olisi kunnioittanut heidän\nsuurta onneaan tahtomatta sitä häiritä.\n\nHe olivat hetken vaiti vaipuneina kumpikin ajattelemaan toisiaan;\nsitten Stella virkahti: »Minun täytyy lähteä! Katsos, kuu on jo\nkohonnut puiden yläpuolelle.»\n\n»Vielä hetkinen!» pyysi Leycester. »Lasketaan rantaan ja mennään\npadolle, vain padolle saakka, sitten tulemme tänne, ja minä soudan\nsinut takaisin. Siihen kuluu vain muutamia minuutteja! Tulethan,\nhaluaisin näyttää sen sinulle kuutamossa. Se on mielipaikkani: olen\nusein ollut siellä, katsellen kuinka kuutamon hopeoima vesi huppelehtii\nsen yli. Tahdon nähdä sen tänäkin iltana, kun sinä olet rinnallani.\nOlen itsekäs, enkö olekin?»\n\nHän auttoi Stellan pois veneestä, ja tarkoin pysytellen korkeiden\npuiden varjossa saapuivat he sille kohdalle joen rantaa, mistä pato\nalkoi.\n\nLeycester vei hänet veden rajaan ja piti häntä keveästi kiinni.\n»Katsos!» hän sanoi, osoittaen hopeisena kimaltelevaa virtaa. »Eikö\nole kaunista? Mutta en ole tuonut sinua tänne yksistään ihailemaan\nkauneutta. Stella, tahtoisin, että täällä vannoisit pysyväsi omanani.»\n\nHän kumartui ja piti kättään kuohuvassa vedessä ja pirskoitti muutamia\npisaroita ensin Stellan sitten itsensä päälle.\n\n»Tämä on vanha tanskalainen tapa, Stella», hän selitti. »Nyt kertaa\nsanani:\n\n    »Osamme olkoon puute, rikkaus,\n    rajaton riemu taikka murhe,\n    mut rakkaus meidät yhteen liittää,\n    ja kuolo yksin liiton murtaa.»\n\nStella toisti hänen sanansa, huulillaan heikko hymy, joka häipyi, kun\nhän näki Leycesterin silmien vakavan ilmeen. Kun hän oli hätäisesti\nlausunut viimeiset sanat, otti Leycester hänet syliinsä ja suuteli\nhäntä. Sitten he kääntyivät ja lähtivät takaisin veneelle. Mutta tällä\nkertaa Stella riippui Leycesterin käsivarressa, nojaten päänsä hänen\nolkaansa.\n\nKun he käänsivät selkänsä, ilmestyi valkea, aavemainen hahmo puun\ntakaa, jonka kohdalla he olivat seisoneet. Olento piti heitä silmällä,\nkunnes he olivat kadonneet näkyvistä, pyörähti sitten ympäri ja lähti\nastumaan kartanoon vievää tietä myöten. Samalla astui varjosta esille\ntoinen olento — tällä kertaa musta — mennen vinottain tien poikki. Lady\nLenore — sillä edellinen oli hän — käännähti ja näki kalpeat, varsin\nsievät kasvot ja häneen tuijottavat pienet, terävät silmät. Häntä,\ntähyilijää, oli tähystetty. Hetkisen hän seisoi paikallaan ikäänkuin\nhäntä olisi puolittain haluttanut puhua, sitten hän kietaisi villaisen\nhuivin päänsä ympärille. Mutta niin helposti hän ei päässyt eroon\ntoisesta. Tumma, hoikka olento astahti hänen taakseen ja kumartui,\nottaen maasta hänen nenäliinansa, joka huivia kietoessa oli häneltä\npudonnut.\n\n»Sallitteko minun puhua teille?» kysyi mies levollisella, hillityllä\näänellä, lausuen joka sanan selvästi ja painokkaasti.\n\nLady Lenore katsahti vieraaseen, jolla oli kalpeat kasvot, ohuet,\npäättäväiset huulet ja pienet terävät silmät, ja kumarsi päätään.\n»Jos aiotte puhua minulle, sir, niin pelkäänpä, etten voi estää sitä.\nMuistanette, että olemme täällä kahden.»\n\n»Teidän armonne ei tarvitse muistuttaa minulle sitä seikkaa. Ei\nainoakaan tekoni eikä sanani anna teille aihetta toivoa, että teillä\nolisi suojelija mukananne.»\n\n»Sen saamme nähdä», vastasi lady Lenore. »Näytte tuntevan minut, sir!»\nSanoilla on mahdoton kuvata sitä ylpeätä halveksumista, joka kuvastui\näänen jäisestä sävystä ja violettisilmien kylmästä katseesta.\n\nHieno, nöyrä, mutta samalla itsetietoinen hymy vilahti miehen\nkasvoilla. »On joitakuita henkilöitä, jotka ovat niin hyvin ja\nyleisesti tunnettuja, että heidät helposti tunnetaan kuutamossakin;\nsellainen on lady Len—»\n\nLady Lenore kohotti kättään, ja tämä käskevä liike pysähdytti puhujan;\nmutta taaskin lehahti hänen kasvoilleen sama hymy, ja hän nosti kätensä\nsuulleen.\n\n»Mitä teillä on sanomista minulle?»\n\nHän ei ollut kysynyt miehen nimeä, vaan kohdellut häntä kuten\nkerjäläistä, joka oli hiipinyt hänen vaunujensa luokse niiden seisoessa\npaikallaan ja julkealla orjamaisuudellaan saanut hänet kuuntelemaan\nitseään. Miehen sisu kiehui rajusti tällaista kohtelua vastaan, mutta\nhän hillitsi itsensä.\n\n»Haluatteko pyytää minulta jotakin?» kysyi lady Lenore kylmästi,\nsäälimättömän ylpeästi, älytessään, että mies empi.\n\n»Kiitos», vastasi mies. »Odotin alkusysäystä — minun on esitettävä\nasiani sillä tavoin. Niin, haluan pyytää teiltä jotakin. Mylady, olen\nteille tuntematon, mutta rohkenen pyytää apuanne.»\n\nLady Lenore katsoi häneen hymyillen kuten ihminen, joka on alunpitäen\ntietänyt, mitä oli tulossa, mutta joka päähänpistoaan noudattaen on\nollut olevinaan ikäänkuin ei olisi aavistanut mitään. »Vai niin», hän\nsanoi. »Minulla ei ole rahaa —»\n\nMies hätkähti ja ojentautui suoraksi; kaikki, mikä hänessä oli\nmiehekästä, kimmastui. »Rahaa!» hän sähähti. »Oletteko hullu?»\n\n»Pelkään, että te olette», virkkoi nainen, katsoen häneen ylpeästi.\n»Ettekö pyytänyt rahaa, herra?»\n\n»Rahaa!» matki mies; sitten hän naurahti. »Olette surkeasti erehtynyt.\nEn ollenkaan ole rahan puutteessa. Tarvitsemani apu ei koske\nraha-asioita.»\n\n»Mitä se sitten on?» tiedusti nainen, ja mies erotti hänen ylimielisen\nkopeasta äänestään uteliaisuuden värähdyksen. »Olkaa hyvä ja esittäkää\npyyntönne niin lyhyesti kuin osaatte, herra, ja antakaa minun jatkaa\nmatkaani!»\n\nSilloin mies iski valtin pöytään; syvään kumartaen hän kohotti hattuaan\nja väistyi syrjään tieltä.\n\n»Pyydän teidän armoanne suomaan anteeksi», alkoi hän kunnioittavasti,\nmutta hänen kasvoistaan kuvastui tyytymättömyys, joka tuskin oli\nteeskenneltyä. »Huomaan erehtyneeni. Pyydän mitä nöyrimmin anteeksi\ntungettelemistani ja poistun. Toivotan teidän armollenne hyvää yötä.»\nSen sanottuaan hän pyörähti ympäri.\n\nLady Lenore katseli hänen jälkeensä kylmän halveksivasti; sitten hän\npuri huultaan, luoden katseensa maahan, ja lausui äkkiä korottamatta\nääntään: »Odottakaa!» Mies kääntyi ja jäi seisomaan käsi povella,\nkasvot tyyninä ja hillittyinä. Lady Lenore vaikeni hetkisen, ja hänen\nmielessään — minkä mies epäilemättä arvasi — taistelivat uteliaisuus\nja ylpeys keskenään, jälkimäisen kieltäessä häntä enää jatkamasta\nkeskustelua. Vihdoin voitti uteliaisuus.\n\n»Pysähdytin teidät, herra, kysyäkseni minkälainen se erehdys on, jonka\nsanotte tehneenne. Teidän käyttäytymisenne ja sananne ovat minusta\narvoituksellisia. Olkaa hyvä ja selittäkää!»\n\nSe oli käsky, ja mies taivutti päätään kunnioittavan alistuvasti.\n»Olen harras luonnontutkija, mylady», hän virkkoi hiljaa, »ja kävelen\nmielelläni täällä metsässä, erittäinkin kuutamolla; eikä se ole yksin\nminun mielipuuhani».\n\nNainen ei punehtunut, mutta hänen silmänsä välähtivät; hän ymmärsi\nsanoihin sisältyvän piston. »Jatkakaa, herra!» hän kehoitti kylmästi.\n\n»Sattumalta jouduin tänä iltana joelle. Seisoin sitä ihailemassa,\nkun kaksi henkilöä, ne molemmat, jotka juuri äsken poistuivat,\nlähestyivät minua. Aavistin, että heillä oli rakkauskohtaus, ja olin\nvetäytymäisilläni pois, kun kuun valossa näin, että toinen heistä oli\nhenkilö, jonka asiat liikuttavat minua hyvin suuresti.»\n\n»Kumpi heistä?» kysyi lady Lenore kylmän rauhallisesti.\n\n»Nuori nainen», vastasi mies, tuijottaen hetkisen maahan. »Tämä\nmielenkiinto, pikemminkin kuin uteliaisuus, sai minut jäämään\npaikoilleni, ja jouduttuani aikomattani kuuntelemaan kuulin äskeisen\nomituisen kihlauksen, tai miksi halunnette sitä nimittää.»\n\nMies pysähtyi. Lady Lenore veti huivin tiukemmin päänsä ympärille\nja silmäili häntä salavihkaa. »Mitä kaikki tämä minuun kuuluu?» hän\nhuomautti ylpeästi.\n\n»Suokaa anteeksi! Nyt oivallatte erehdykseni», sanoi mies hymyillen.\n»Minulla oli sellainen käsitys, että koska _mielenkiinto tai\nuteliaisuus_ saattoi teidätkin kuuntelemaan, kenties haluaisitte auttaa\nminua.»\n\n»Mistä tiesitte, että olin kuuntelemassa?»\n\n»Näin teidän armonne saapumisen tänne; näin teidän asettuvan puun\ntaakse ja _näin_ kasvonne heidän keskustelunsa aikana.»\n\nKun lady Lenoren mieleen välähti, mitä kaikkea hänen kasvonsa\nvarmaankin olivat miehelle paljastaneet, pani kiihkeä halu nähdä hänet\navuttomana jalkojensa juuressa hänen sydämensä sykkimään hurjasti;\nhänen kasvonsa kävivät tulipunaisiksi, ja kädet puristuivat tiukasti\nhuivin ympärille.\n\n»Entä sitten, sir?» hän sai vihdoin sanotuksi silmäiltyään miestä\näänettömänä jonkun aikaa. »Jos otaksumme arvelunne oikeiksi, niin miten\nvoin auttaa teitä, vaikkapa suostuisinkin sen tekemään?»\n\n»Auttamalla minua estämään äsken kuulemamme valan toteuttamista»,\nilmoitti mies suoraan ja avoimesti.\n\nLady Lenore oli hetkisen vaiti, katsellen miehen ohitse ikäänkuin\nmiettien; sitten hän virkkoi: »Miksi auttaisin teitä? Mistä tiedätte,\nettä nämä kaksi henkilöä kiinnittävät mieltäni?»\n\n»Te unohdatte», muistutti mies lempeästi, »että näin kasvonne.»\n\nLady säpsähti. Miehen rohkea julkeus osoitti, että hän oli ylivoimainen.\n\n»Jos myönnän, että tunnen heitä kohtaan mielenkiintoa, niin mitä\ntakeita minulla on siitä, että menettelen pyrkimysteni mukaisesti\nluottaessani teihin?» kysyi hän kopeasti, mutta ei niin ylimielisesti\nkuin siihen asti.\n\n»Voin antaa siitä varman takeen», vakuutti mies levollisesti. »Minä —\nrakastan — häntä.»\n\n»Te rakastatte häntä?» kertasi lady Lenore. »Sitä tyttöä, joka juuri\näsken lähti täältä?»\n\n»Nuorta naista», selitti mies hieman painostaen sanojaan, »joka äsken\nvannoi uskollisuutta loordi Trevornelle.»\n\n»Ja jos autan teitä, niin minkälaista pitää apuni olla?»\n\n»Se on teidän asianne», vastasi mies. »Minä voin vastata naisesta,\nStella Etheredgestä — se on hänen nimensä.»\n\n»En halua mainittavan nimiä», huomautti lady kylmästi.\n\n»Aivan oikein», myönsi toinen. »Sanokaamme ’mies’ ja ’nainen’.\nVilpittömästi puhuen, olen vannonut, että tämän kihlauksen täytyy\nraueta tyhjiin. Minä rakastan naista ja vihaan miestä.»\n\nLady Lenore katsahti häneen. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja\nsilmät kiiluivat, mutta huulilla väikkyi yhä hymy.\n\n»Te», jatkoi mies, »vihaatte naista ja — rakastatte — miestä».\n\nLady Lenore hätkähti, ja heleä häpeän puna levisi hänen kauniille\nkasvoilleen. »Kuinka uskallatte!» hän huudahti.\n\n»Olen näyttänyt teille korttini, mylady; tunnen teidän korttinne.\nVoitteko väittää minun olevan väärässä? Sanokaa vain sana — sanokaa,\nettä asiain kulku on teistä yhdentekevä, ja minä kumarran ja poistun.»\n\nLady Lenore seisoi tuijottaen miestä, mutta ei voinut lausua sitä\nsanaa. Mies oli puhunut totta; hän rakasti todellakin Leycesteriä\nniin kiihkeästi, että se ihmetytti häntä itseäänkin; hän ei ollut\naavistanut sitä ennenkuin tänä iltana nähdessään Leycesterin syleilevän\nja suutelevan toista naista. Loukattu ylpeys, itserakkaus, kiihkeä\nkaipaus, ne kaikki taistelivat vallasta hänen rinnassaan; ja mies, joka\nrauhallisena seisoi hänen edessään, tiesi sen. Hän luki lady Lenoren\nkaikki ajatukset, kun ne heijastuivat ylpeiltä, kauniilta kasvoilta.\n\n»En käsitä», sanoi lady Lenore. »Te tulette luokseni aivan\ntuntemattomana ja teette nämä tunnustukset.»\n\n»Tulen luoksenne, koska te ja minä haluamme päästä samaan päämäärään —\nerottaa nuo kaksi henkilöä toisistaan. Tulen luoksenne, koska olen jo\nkeksinyt eräitä keinoja sen päämäärän saavuttamiseksi ja uskon, että te\nvoitte huolehtia lopusta. Lady Lenore —»\n\n»Älkää lausuko nimeäni», kielsi toinen, vilkaisten rauhattomasti\nympärilleen.\n\n— »Te ja ainoastaan te voitte auttaa minua. Kuten olen sanonut, minä\nvoin vaikuttaa tyttöön, te voitte vaikuttaa mieheen. Olen saanut\nankarasti puuhailla sen vaikutusvallan saavuttamiseksi — olen punonut\nkaikenlaisia juonia ja suunnitelmia. Olen käyttänyt oveluutta, järkeä\n— nimittäkää sitä miksi haluatte; teidän tarvitsee turvautua vain\nkauneuteenne. Yhdessä voitamme; yksin, niin luulen, ei se meille\nonnistuisi; sillä vaikka pitelenkin tyttöä pihdeissä, niin miehestä\nen voi vastata. Hän on itsepintainen ja raju ja voi jollakin hetkellä\nsotkea suunnitelmani. Teidän asianne on huolehtia siitä, ettei hän tee\nsitä. Suostutteko siihen?»\n\n»Minkälainen vaikutusvalta teillä on tyttöön?» kysyi lady Lenore\nuteliaasti hetkisen vaitiolon jälkeen.\n\n»Suokaa anteeksi, että kieltäydyn vastaamasta. Mutta olkaa varma,\nettä minulla on. Ja teillä on yhtä voimakas vaikutusvalta mieheen.\nTahdotteko käyttää sitä? Sallikaa minun esittää asia täydelleen.\nMiehen itsensä vuoksi teidän ei pitäisi empiä. Mitä hyvää voi johtua\nsellaisesta avioliitosta — varakreivi, tuleva kreivi avioliittoon\ntuntemattoman, nimettömän naisen, maalarin veljentyttären kanssa! Tytön\npuolisona hän vaipuu mitättömyyteen, teidän puolisonanne kohoaa niin\nkorkealle kuin hänen ja teidän asemanne hänet oikeuttavat. Voitteko\nempiä?»\n\nNainen oli kahdella päällä. Vastahakoisena liittoutumaan tuntemattoman\nmiehen — ja tuollaisen miehen! — kanssa hän seisoi epäröiden.\n\n»Alkaa käydä myöhäiseksi», sanoi mies, vilkaisten kelloonsa. »Huomaan,\nettä teidän armonne hylkää liiton, jota tarjoan teille. Toivotan teille\nhyvää yötä.»\n\n»Seis!» huudahti lady Lenore, ojentaen kätensä. »Minä suostun.»\n\n»Hyvä. Lyökäämme kättä!» kehoitti mies hymyillen ja ojensi omansa.\n\nLady Lenore empi, mutta laski kätensä miehen kouraan. Miehen henkinen\nvoima nujersi hänen vastarintansa.\n\n»Nyt on sopimus allekirjoitettu. Muuta en teidän armoltanne pyydä, kuin\nettä olette valppaana ja taotte, kun rauta on kuuma. Kun se aika tulee,\nhuomautan sitä teille.»\n\nMies puristi hänen kättään, ja kosketuksen johdosta kävi väristys\nnaisen ruumiin läpi; miehen käsi oli jääkylmä.\n\n»Nyt ei noilla kahdella ole minkäänlaista mahdollisuutta pitää\nsopimustaan», riemuitsi mies; »te ja minä estämme sen. Hyvää yötä,\nmylady!»\n\n»Seis!» kielsi lady Lenore. »Te ette ole sanonut minulle nimeänne —\ntiedätte minun.»\n\n»Nimeni on Jasper Adelstone», vastasi mies. »Saatanko teidät kartanoon?»\n\n»Ei, ei», esteli lady Lenore. »Menkää, olkaa hyvä!»\n\nJasper kumarsi ja poistui hänen luotaan, mutta ei mennyt kauemmaksi,\nennenkuin lady Lenore oli päässyt portista yksityispuiston alueelle ja\nkadonnut näkyvistä.\n\nLoordi Trevorne souti Stellan joen poikki, eroten sitten hänestä.\n»Hyvää yötä, armaani!» hän kuiskasi. »Pian tapaamme. Näen sinut\nhuomenna. Hyvää yötä! Viivyn täällä, kunnes olet päässyt maantielle;\nsitten olet turvassa.» Hän syleili Stellaa ja päästi hänet menemään,\njääden itse rantaäyräälle katselemaan häntä.\n\nStella riensi niittyjen poikki, saapuen hengästyneenä tielle. Hän\npysähtyi hetkiseksi ehtiäkseen rauhoittua ja lähti sitten kävelemään\nkotiporttia kohti. Samassa astui hoikka nuorukainen varjosta hänen\neteensä. Häneltä pääsi pieni huudahdus, ja hän nosti katseensa. Kuun\nvalo lankesi hänen edessään oleville kasvoille. Ne olivat samat\nkuin miniatyyrissä. Samat kasvot, vaikka muuttuneina poikavuosista\nnuoruusikään.\n\nSiinä oli »Frank».\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nNe olivat samat kasvot, jotka Stella oli nähnyt miniatyyrissä,\nmuuttuneina lapsesta nuorukaiseksi. Samat siniset, avoimet,\nluottavaiset, naiselliset silmät, sama kultainen tukka, joka kiertyi\nlyhyihin kiharoihin, sensijaan että olisi valunut olkapäille kuten\nkuvassa, sama hymyilevä suu, jonka alahuulessa oli pieni heikkouden\npiirre. Miellyttävät, pikemminkin somat kuin kauniit kasvot, jotka\nolisivat paremmin sopineet tytölle kuin pojalle.\n\nStella tuijotti nuorukaiseen uskomatta omia silmiään. Hänen mieleensä\nvälähti edellisen yön uni, ja hänen sydämensä alkoi äkkiä sykkiä\nrajusti, pelosta vaiko ilosta, sitä hän ei voinut sanoa. Kuka oli tämä\npoika, ja mitä tekemistä hänellä oli täällä? Hän nojasi porttiin,\nikäänkuin paikka olisi ollut hänen omaisuuttaan ja hänellä olisi oikeus\nolla siellä. Stella astahti askeleen lähemmäksi, ja poika aukaisi\nhänelle portin. Stella meni sisään, ja poika kohotti hattuaan, niin\nettä kuun säteet valaisivat hänen keltaisia hiuksiaan, ja hymyili\nhänelle, samaan tapaan kuin lapset hymyilevät, yksinkertaisen, avoimen\nihailevasti.\n\n»Oletteko — te _olette_ Stella!» Neito säpsähti kuullessaan pojan äänen\n— se oli niin samanlainen kuin hänen setänsä ääni, mutta pehmeämpi ja\nkirkkaampi.\n\n»Kyllä, nimeni on Stella!» vastasi hän ihmeissään.\n\n»Sitten olemme serkuksia», sanoi poika, ojentaen kätensä.\n\n»Serkuksia?» kummeksi Stella, mutta antoi kätensä.\n\n»Niin, serkuksia», toisti poika. »Sinä olet Stella, Harold-sedän tytär,\neikö niin? Ja minä olen Frank.»\n\n»Frank?» kertasi Stella hämmästyneenä.\n\n»Niin; olen serkkusi Frank. Toivoakseni se ei pahoita sinua.»\n\n»Pahoita!» toisti Stella typertyneenä ja hämillään. »Ei, se ei pahoita\nminua. Olen hyvin iloinen — luonnollisesti olen hyvin iloinen! Mutta en\naavistanut.»\n\n»Et», virkkoi poika, huokaisten hiljaa. »Niin, arvasin kyllä, ettet\nosannut aavistaa.»\n\nHeidän takaansa kuului askelia, ja herra Etheredge tuli näkyviin.\nIloisesti huudahtaen Stella juoksi hänen luokseen ja kiersi kätensä\nhänen kaulaansa.\n\n»Setä!»\n\nVanhus suuteli häntä, pyyhkäisi hiukset hänen otsaltaan ja katsoi häntä\nhellästi silmiin. »Niin, Stella, olen taaskin kotona.» Hänen äänensä\noli suruinen ja väsynyt, ja hän näytti kuluneelta ja rasittuneelta.\n»Ja» — hän empi hetkisen, laskien kätensä pojan olalle — »toin toisen\nmukanani. Tämä on poikani Frank.»\n\n»Olen siitä niin iloissani», kuiskasi Stella, hymyillen sedälleen,\nikäänkuin tämä ilmoitus olisi ollut maailman luonnollisin asia.\n\n»Frank viipyy luonamme jonkun aikaa. Hän aikoo Cambridgeen.»\n\n»Vai niin», sanoi Stella. »Minä menen katsomaan, onko rouva Penfold\nsuorittanut tarpeelliset järjestelyt.»\n\nHerra Etheredge katsoi hänen jälkeensä, kun hän meni sisälle; pojan\nääni herätti hänet mietteistään.\n\n»Kuinka kaunis hän onkaan!» ihasteli Frank, heikko puna poskillaan ja\nsilmät loistaen poikamaisesta ihailusta. »En aavistanut, että minulla\non niin kaunis serkku, niin —»\n\n»Et», virkkoi vanhus lämpimästi. »Jatka, Frank! Maltahan!» Poika\nseisahtui, ja herra Etheredge laski kätensä hänen olalleen. »Hän\non yhtä hyvä kuin kauniskin. Hän on enkeli, Frank. Minun lienee\ntarpeetonta mainita, ettei hän tiedä mitään — siitä.»\n\n»Kiitos, isä!» lausui poika kiitollisena. »En mistään hinnasta soisi\nhänen tietävän sitä.»\n\nHe menivät sisälle. Stella hyöri huoneessa, kattaen kiireesti\nvalmistettua ateriaa. Poika pysähtyi lasiovelle, ikäänkuin peläten\ntulla likemmäksi, ettei häiritsisi. Stella huomasi hänet, meni hänen\nluokseen ja sanoi: »Olen hyvin iloinen tulostasi! Myöskin setä on\nvarmaan iloinen!»\n\n»Niin», vastasi poika hiljaa. »Oletko todellakin siitä hyvilläsi?»\n\nStellan kauniit silmät suurenivat, ja hän hymyili. »Oikein hyvilläni.\nSinun pitää tulla sisään syömään illallista. Se on jo aivan valmis.»\n\nStella meni kutsumaan setäänsä. Vanhus tuli ja istuutui. Poika odotti,\nkunnes Stella osoitti hänelle tuolia, johon hän tottelevaisesti\nistahti. Herra Etheredge ei vähääkään selittänyt Lontoossa käyntinsä\nsyitä, eikä Stella sitä kysellyt. Vanhuksen istuessa tapansa mukaan\näänettömänä haaveksien puheli Stella Frankille.\n\nFrank kuunteli, tuskin siirtäen hetkeksikään katsettaan hänestä.\n\n»Missä olit tänä iltana, Stella?» kysyi herra Etheredge äkkiä.\n\n»Olin metsässä ja joella.» Puna lehahti hänen kasvoilleen; Frank\nhuomasi sen, mutta ei hänen isänsä.\n\n»Olit myöhänlaiseen siellä, vai mitä arvelet?»\n\n»Kyllä — liian myöhään», myönsi Stella syyntuntoisesti. Jospa hän olisi\nvoinut kertoa sedälleen! »En tahdo toista kertaa viipyä niin kauan.»\n\n»Nyt sinulla on Frank seuraksesi», huomautti vanhus.\n\n»Se on hyvin hauskaa.» Stella kääntyi serkkuun päin huulillaan hymy,\njosta vielä selvästi kuvastui syyllisyydentunne, ja pitäen itseään\nhirveän petollisena. »Tiedät epäilemättä kaikki kauniit paikat, ja\nsinun on oltava oppaana.»\n\n»Ei; en tiedä», selitti Frank. »En ole ollut täällä tätä ennen.»\n\n»Frank on ollut koulussa», huomautti herra Etheredge rauhallisesti.\n»Sinun on toimittava oppaana.» Sen sanottuaan hän nousi tuoliltaan ja\nmeni ikkunan ääreen.\n\nStella soitti kelloa, pyöritti nojatuolia korkeammaksi ja nouti\nvanhuksen piipun, puuhaillen hänen ympärillään huomaavaisen hellästi.\nPoika katseli häntä yhtä tarkkaavasti kuin ennenkin. Sitten Stella\npalasi tuolilleen ja otti esille käsityön.\n\n»Et kai aio työskennellä enää tänä iltana?» kummasteli Frank, nojaten\nkyynärpäänsä pöytään ja päänsä käsiinsä.\n\n»Tämä on vain uskottelua», vastasi neito. »Etkö muista vanhaa sanaa\nlaiskuudesta?»\n\nFrank hätkähti ja kalpeni. Stella ihmetteli, mikä hänen sanansa oli\nsaattanut koskea poikaan, ja kiiruhti jatkamaan puhettaan.\n\n»En osaa istua joutilaana tekemättä mitään. Osaatko sinä?»\n\n»Kyllä, tuntikausia. Olen kamalan laiska. Mutta nyt minun on opittava\nparemmille tavoille; minun täytyy noudattaa sinun esimerkkiäsi. Aion\nlukea täällä ollessani — lukea ahkerasti, uskotko? Aloitanko jo tänä\niltana?» kysyi hän, katsoen tyttöön melkein orjamaisen hartaasti.\n\n»Älä toki vielä tänä iltana», vastasi Stella nauraen. »Olet varmaankin\nväsynyt. Tulit Lontoosta, eikö niin?»\n\n»Niin; ja olen hieman väsynyt. Mieluimmin istuisin ja katselisin sinua,\njollei se sinua vaivaa.»\n\n»Ei vähääkään.» Stella pudisti päätään. »Voithan kertoa minulle\nkoulustasi.»\n\n»Mieluimmin istuisin katselemassa virkkamatta mitään, jollet sinä halua\nkeskustella», esteli Frank. »Minusta olisi sillä tavoin hauskinta.»\n\nHän tuntui kummalliselta pojalta; hänen tyyneydessään oli melkein\nsurumielisyyden tuntu, mutta Stella oli varma, että se oli ohimenevää.\n\n»Stella», kuului vanhuksen ääni, »etkö soittaisi jotakin?»\n\nStella nousi heti istumasta, meni harmoonin ääreen ja alkoi soittaa.\nJonkun aikaa soitettuaan hän viritti laulun. Äkkiä hän kuuli aivan\nviereltään nyyhkytystä muistuttavan äänen, ja katsahtaessaan sivulle\nhän näki, että poika oli hiipinyt matalalle istuimelle lähelle häntä ja\nistui kasvot käsiin painettuina. Stella pysähtyi, mutta äänetön istuja\nvilkaisi häneen ja äkillisellä liikkeellä kehoitti häntä jatkamaan.\nStella lauloi laulun loppuun ja kumartui sitten Frankin puoleen. »Sinä\nolet väsynyt!» hän kuiskasi.\n\nTytön ääni oli niin ystävällisen lempeä, niin sisarellinen, että se\ntunkeutui suoraan pojan sydämeen. Hän katsahti Stellaan, silmissään\nsamanlainen ilme kuin uskollisella, herraansa hartaasti kiintyneellä\nkoiralla, ja kumartui sitten suutelemaan neidon puvun lievettä. Tämä\nkoruton teko saattoi Stellan hellän luonnon kuohuksiin, ja huokaisten\nhän kallistui alaspäin koskettaen huulillaan pojan otsaa. Frank\npunastui ja horjahti taaksepäin.\n\n»Älä!» hän kielsi; hänen äänessään oli väkinäinen sointu. »En ole\nkelvollinen sinun kosketettavaksesi.»\n\nVastaukseksi Stella kumartui uudelleen ja suuteli Frankia. Tällä\nkertaa poika ei säikähtänyt, vaan tarttui Stellan käteen ja piti sitä\nsuonenvedontapaisesti; hänen huulensa värähtivät; sitten hän säpsähti\nja jäi tuijottamaan ovea kohti. Stella käänsi nopeasti päätään ja\njäi samoin tuijottamaan; sillä ovella seisoi Jasper Adelstone, katse\ntähdättynä heihin. Stella nousi pystyyn, mutta Jasper tuli häntä kohti\nsormi huulillaan.\n\n»Hän nukkuu», sanoi hän, vilkaisten tuoliin päin ja ojentaen kättään.\n\nStella tarttui siihen; se oli kuuma ja kuiva.\n\n»Minun pitäisi pyytää anteeksi, kun tulen näin myöhään», hän kuiskasi\nvarovasti, »mutta ohi kulkiessani oli musiikki liian houkuttelevaa.\nSuotteko anteeksi?»\n\n»Varmasti», vastasi Stella. »Meistä on hyvin hauskaa, että tulitte.\nTässä on serkkuni Frank», hän lisäsi.\n\nPienet silmät, jotka olivat olleet suunnattuina häneen, kääntyivät\npoikaan ja sekunnin ajaksi ne saivat omituisen ilmeen; sitten sanoi hän\ntavalliseen sävyynsä:\n\n»Vai niin! Kotona loma-aikaa viettämässä kai? Kuinka voitte?» Hän\nojensi kätensä Frankille, joka astui esiin varjosta ja tarttui siihen.\nJasper katsoi häntä, hymyillen kummallisesti.\n\n»Et ole esitellyt minua», huomautti Frank Stellalle.\n\n»Herra Adelstone, sedän ystäviä», kiiruhti Stella lausumaan.\n\n»Ettekö halua sanoa teidän ystävänne myöskin?» kysyi Jasper Adelstone\nkohteliaasti.\n\n»Pyydän anteeksi; kyllä, jos saan. Sanon: meidän ystäviämme.»\n\n»Ja myöskin teidän, toivon», virkahti Jasper Adelstone Frankille.\n\n»Niin, kiitos», vastasi poika; mutta hänen käyttäytymisensä oli\nomituisen arkaa ja vastahakoista, minkä hän salasi huonosti.\n\n»Ettekö jää istumaan?» pyysi Stella, siirtäen Adelstonelle tuolin.\n\n»Pelkään häirinneeni teitä», valitti Jasper istahtaen tarjotulle\ntuolille. »Olkaa hyvä ja jatkakaa!»\n\n»Pelkään, että hän herää», huomautti Stella, vilkaisten vanhukseen\npäin. »Setä on tänä iltana hyvin väsynyt; hän tuli juuri Lontoosta.»\n\n»Niinkö!» ihmetteli Jasper, onnistuneesti näytellen hämmästynyttä.\n»Minä myöskin olin Lontoossa. Siitä johtuu mieleeni, että rohkenin\ntuoda nuotteja teille — setäänne varten.»\n\nNiin sanoen hän veti taskustaan kirjan. Stella otti sen, ja häneltä\npääsi pieni iloinen huudahdus. Se oli italialainen laulukirja; jotkut\nsiinä olevista sävelistä olivat hänelle tuttuja, ja kaikki ne olivat\nhyviä.\n\n»Olette kovin ystävällinen ja huomaavainen! Jotkut näistä ovat vanhoja\nmielilaulujani. Setä ilostuu hyvin suuresti. Parhaat kiitokset!»\n\n»Onpa hauskaa, että siinä on sellaisia lauluja, joista pidätte»,\nvastasi Adelstone. »Arvelin teidän kenties pitävän italialaisesta\nmusiikista enemmän kuin englantilaisesta.»\n\n»Niin — kyllä», myönsi Stella, käännellen lehtiä. »Paljon enemmän.»\n\n»Ehkä suotte minun jonakin iltana kuulla niistä muutamia?»\n\n»Tietysti saatte kuulla!» lupasi Stella keveästi.\n\n»Tilaisuutta minulla luullakseni on», jatkoi Jasper, »sillä pelkäänpä,\nettä saatte minusta ahkeran vieraan. Seikka on semmoinen, että minulla\non hieman asiaa sedällenne. Eräs asiakkaani on kaunotaiteiden suosija.\nHän on hyvin varakas mies ja haluaa kovasti, että herra Etheredge,\njota hän suuresti ihailee, maalaisi hänelle erikoisaiheisen taulun.\nAihe on verrattain vaikea — tarkoitan, että maalaamisen kestäessä on\ntarpeen antaa joitakuita selityksiä — ja minä olen luvannut, jos herra\nEtheredge suostuu, antaa ne selitykset.»\n\nStella nyökkäsi päätään. Hän oli uudelleen tarttunut käsityöhönsä\nja istui kumartuneena sen ylitse vähääkään aavistamatta, kuinka\nihailevasti molemmat toiset häntä katselivat — mies varovan, kiihkeän\nkaipaavasti, poika avoimesti, ihastuneen kunnioittavasti.\n\n»Mutta tiedättehän kuinka — olin sanomaisillani itsepäinen — setäni on.\nLuuletteko, että hän suostuu maalaamaan?»\n\n»Toivon voivani taivuttaa hänet siihen», arveli Jasper, hymyillen\nkainosti. »Ehkä hän tekee sen minun tähteni; olemme vanhoja ystävyksiä,\nkuten tiedätte.»\n\n»Onko se siis teille?»\n\n»Ei, ei», vastasi Adelstone hätäisesti; »mutta mainittu taiteensuosija\non vanha ystäväni, ja olen sitoutunut suostuttamaan herra Etheredgen.»\n\n»Ymmärrän», sanoi Stella.\n\nJasper oli hetkisen vaiti, ja hänen katseensa harhaili ympäri huoneen,\netsien kukkia — _hänen_ kukkiaan. Niitä ei näkynyt missään; mutta\nStellan rinnassa olivat loordi Trevornen poimimat villit kukat.\nTumma varjo lehahti tuokioksi Adelstonen kasvoille, ja hänen kätensä\npuristuivat nyrkkiin; mutta hän malttoi mielensä. Tulisi aika, jolloin\nStella pitäisi _hänen_ kukkiaan ja yksin hänen — hän oli sen vannonut!\n\n»Aiotteko viipyä kotosalla kauan?» hän tiedusti hymyillen Frankilta.\n\nFrank oli vetäytynyt varjoon, josta hän oli vuorotellen silmäillyt\nStellaa ja Jasperia. Hän hätkähti huomattavasti.\n\n»En tiedä», kuului vastaus.\n\n»Toivoakseni tapaamme toisiamme usein», jatkoi Adelstone. »Minä asun\npappilassa.»\n\n»Kiitos!» vastasi Frank, mutta ei erikoisen riemastuneesti.\n\n»Nyt minun on lähdettävä», sanoi Jasper, nousten seisomaan. »Hyvää\nyötä!» Hän puristi Stellan kättä kumartaen. Sitten hän kääntyi poikaan\npäin. »Niin», lisäsi hän, pitäen hentoa kättä tiukasti omassaan,\n»meidän täytyy olla paljon yksissä, teidän ja minun.»\n\nSitten hän poistui, ja kun hän katosi näkyvistä, pääsi Frankilta\nhelpotuksen huokaus.\n\nStella katsahti häneen. Hän seisoi yhä vieläkin samassa asennossa kuin\nJasperin puristaessa hänen kättään, katsellen viimemainitun jälkeen.\nHänen kasvoillaan oli omituinen ilme, joka herätti Stellan huomiota.\n\n»No?» virkkoi Stella hymyillen.\n\n»Onko totta», kysyi poika, »että hän on setäni läheinen ystävä?»\n\n»Luulen niin», vastasi Stella.\n\n»Entä sinun?» jatkoi Frank kiihkeästi.\n\n»Olen tuntenut hänet niin vähän aikaa», selitti Stella, melkein kuin\npuolustellen.\n\n»Arvasin sen», puheli poika. »Hän ei ole sinun ystäväsi — sinä et pidä\nhänestä. Tiedän sen yhtä varmasti, kuin jos sinä olisit sen sanonut;\nja minä olen siitä hyvilläni.» Hänen äänensä värähteli hillitystä\nkiihtymyksestä, ja katse oli rauhaton, vaivautunut, mikä kummastutti\nStellaa.\n\n»Miksi niin?» tiedusti hän.\n\n»Siksi etten pidä hänestä. Minä vihaan häntä.»\n\n»Vihaat häntä!» huudahti Stella. »Ethän ole nähnyt häntä enempää kuin\nmuutamia minuutteja! Teetkö oikein saneessasi niin?»\n\n»Luultavasti en», vastasi Frank; »mutta sille en mahda mitään. Minä\nvihaan häntä. Hänessä on jotakin, mikä herättää minussa pelkoa.\nHänen puhuessaan minulla oli tukahduttava tunne. Etkö ymmärrä, mitä\ntarkoitan?»\n\n»Kyllä», myönsi Stella kerkeästi.\n\nJuuri samanlainen tunne oli vallannut hänet itsensäkin joskus, kun\nJasperin hiljainen, mairitteleva ääni saapui hänen korviinsa. Mutta\nhänestä tuntui typerältä vahvistaa pojan päähänpistoa.\n\n»Mutta sehän on lorua! Hän on hyvin ystävällinen ja huomaavainen. Hän\non lähettänyt minulle kauniita kukkia — ja tämän laulukirjan.»\n\nFrank otti kirjan ja katseli sitä ynseästi, viskaten sen sitten\npöydälle, ikäänkuin häntä olisi haluttanut sinkauttaa se ulos\nikkunasta. »Mitä varten hän sen teki?» hän kysäisi.\n\n»En tiedä — pelkästä ystävällisyydestä.»\n\n»Sitä en usko!» kivahti Frank, päätään pudistaen. »Minä — minä\ntoivoisin, ettei hän olisi sitä tuonutkaan! Suo anteeksi! Olenko\nloukannut sinua?» lisäsi hän katuvasti.\n\n»Et», tyynnytteli Stella häntä, purskahtaen nauramaan. »Et yhtään, sinä\npoika-hupakko.»\n\n»Olen iloissani siitä, ettet pidä hänestä. En näet tahtoisi vihata\nketään, josta sinä pidät.»\n\n»No sitten», sanoi Stella, »koska on synti vihata ketään ja koska\nminun on autettava sinua olemaan hyvä, on minun parasta pitää herra\nAdelstonesta».\n\n»Taivas varjelkoon!» pääsi pojalta niin jyrkästi, niin kiihkoisesti,\nettä Stella säpsähti.\n\n»Sinä olet paha poika!» varoitti Stella hymyillen.\n\n»Niin olen», vastasi Frank vakavasti, ja hänen huulensa värähtivät.\n»Mutta jos mikään voi saada minut paremmaksi, niin oleskelu sinun\nläheisyydessäsi sen tekee. Ethän ole loukkautunut?»\n\n»En ollenkaan», selitti Stella naurahtaen; »mutta kohta loukkaudun,\nminkä vuoksi sinun on parasta mennä nukkumaan. Huoneesi on täydessä\nkunnossa, ja sinä näytät väsyneeltä.» Hän ojensi pojalle kätensä,\ntoivottaen: »Hyvää yötä!»\n\n»Hyvää yötä!» kertasi Frank, poistuen huoneesta. »Sano puolestani\nisälle hyvää yötä!»\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nPuhutaan koiran kiintymyksestä isäntäänsä, hevosen rakkaudesta\nratsastajaansa kohtaan. Samanlaista kiintymystä, samanlaista rakkautta\ntunsi Frank-poika Stellaa kohtaan. Hän oli hyvin erikoislaatuinen,\nkummallinen poika; pian haihtui surumielinen ilme, joka ensin oli ollut\nhänen kasvoillaan, ja hän kävi hilpeämmäksi, joskus jopa iloiseksikin;\nmutta aina hän tuntui jollakin tavoin aristelevan. Hänellä oli, kuten\nStella — joka ei tietänyt mitään väärennetystä vekselistä — niitä\nnimitti, ajattelupuuskansa, jolloin hänellä oli tapana istua pää käsien\nvarassa, tuijottaen avaruuteen.\n\nMutta näitä puuskia ei sattunut usein, ja tavallisesti hän oli\nmitä parhaalla poikamaisella tuulella, puhelias ja leikkisä. Hänen\ntunteensa Stellaa kohtaan olivat harvinaiset. Ne eivät olleet veljen\neikä lemmityn rakkautta, ne lähentelivät palvontaa. Hän saattoi istua\ntuntikausia Stellan vierellä, kuunnellen hänen lauluaan tai katsellen\nhänen työskentelyään. Missään hän ei tuntenut oloaan niin hyväksi kuin\nStellan läheisyydessä ja ilomielin oli hän valmis panemaan syrjään\nonkivapansa tai kirjansa lähteäkseen Stellan kanssa kävelylle puistoon.\nHän ihaili ja rakasti Stellaa samalla tavoin kuin harras uskovainen\nsuojeluspyhimystään. Hänen kiintymyksensä oli niin silmään pistävä,\nettä hänen isänsäkin huomautti siitä.\n\n»Frank seuraa sinua kuin koira, Stella», haasteli herra Etheregde\nkolmantena iltana pojan tulon jälkeen. »Älä anna hänen kiusata itseäsi!\nHänellä on lukunsa ja lisäksi joki ja onkivapa. Lähetä hänet omiin\npuuhiinsa, jos hän käy sinulle vaivaksi!»\n\n»Frank vaivaksi minulle!» huudahti Stella hilpeästi. »Siihen hän ei\nsuorastaan kykene. Hän on maailman herttaisin ja huomaavaisin poika.\nNiin, ja minulla olisi kauhean ikävä häntä, jos hän poistuisi edes\ntunniksi tai pariksi. Ei, hän ei vaivaa minua vähimmässäkään määrin;\nja mitä taas tulee kirjoihin ja onkivapaan, niin hän eilispäivänä\nhäpeilemättä tunnusti, ettei hän niistä kummastakaan välittänyt\npuoltakaan sen vertaa kuin minusta.»\n\n»Se on kummallista», virkkoi vanhus huokaisten; »näytät olevan ainoa\nihminen, joka koskaan on voinut häneen vaikuttaa.»\n\n»Minun pitäisi olla hyvin ylpeä sitten», vastasi Stella, »ja kyllä\nolenkin. Ei kukaan voi olla hänestä pitämättä, hän on vastustamaton. Ja\nlisäksi hän on niin soma. On noloa sanoa poikaa somaksi, mutta juuri\nsellainen hän on.»\n\n»Niin», myönsi herra Etheredge jurosti. »Hänellä on naisen kasvot,\nnaisen vennot piirteet.»\n\n»St!» varoitti Stella. »Tuossa hän tuleekin. No, Frank», kysyi hän, kun\npoika astui vapa kädessä huoneeseen puettuna flanelliseen soutupukuun,\n»mitä olet puuhannut, olitko onkimassa?»\n\n»En», vastasi poika, katsoen häntä silmiin. »Aioin lähteä, mutta kun\nsinä sanoit tulevasi kohta ulos, niin jäin odottamaan. Oletko valmis?\nEi ole kiirettä — kyllä minä odotan. Kai taaskin vanukas tai munakas\ntai kanarialinnun ruokkiminen. Toivoisinpa, ettei vanukkaita eikä\nkanarialintuja olisi olemassakaan.»\n\n»Oletpa sinä malttamaton poika», huudahti Stella, purskahtaen nauruun.\n»No, nyt olen valmis.»\n\n»Mennään joelle», ehdotti poika. »Siellä on joku onkimassa; ainakin hän\non onkivinaan, mutta tähyilee yhtenään tännepäin, niin että en usko\nhänen saavan paljoakaan huvia ongestaan.»\n\n»Minkälainen hän on?» uteli Stella.\n\n»Nuori, pitkä ja komea mies, ruskeapukuinen, keltaviiksinen.»\n\nStellan kasvot punehtuivat ja hän vilkaisi setäänsä. »Mennään», hän\nsanoi. »Arvaan, kuka hän on. Hän on loordi Trevorne.»\n\n»Loordi Trevorne!» huudahti Frank. »Todellako? Olisipa hauska nähdä\nhäntä! Tunnetko hänet, Stella?»\n\n»Kyllä — hieman», myönsi Stella arasti. »Vähän.»\n\n»Olen kuullut niin paljon loordi Trevornesta», jatkoi Frank\ninnostuneena. »Lontoossa tuntee hänet joka mies. Hän on suurenmoinen\npomo, eikö olekin?»\n\n»Kylläpä sinä opetat minulle sanoja», sanoi Stella naurahtaen. »Onko\nhän sellainen ’pomo’, kuten sinä häntä nimitit?»\n\n»On varmasti; hän on mukana joka paikassa. Hän ajaa nelivaljakkoa,\nhänellä on kaksi Englannin parasta kilpahevosta ja lisäksi pursi.\nNäetkö, hän on Lontoon pidetyimpiä miehiä. Malta, olen kuullut hänestä\nvielä jotakin. Ahaa, niin, hän aikoo mennä naimisiin.»\n\n»Niinkö?» ihmetteli Stella huuliensa kaartuessa hienoon hymyyn.\n\n»Yhtä tunnetun ihmisen kanssa kuin hän itsekin on. Lady Lenore\nBeauminsterin.»\n\nHymy haihtui Stellan huulilta ja hänen kasvonsa kalpenivat. Olihan se\nvain väärä, naurettava huhu; mutta sellaisenaankin se pisti häneen, ei\ntosin puukon, vaan neulan tavoin.\n\n»Niinkö?» virkkoi hän, soimaten itseään kavaluudesta. Ääneti hän sitten\nasteli Frankin rinnalla joelle, kun taas poika puolestaan lörpötteli,\nkertoen kaikki, mitä tiesi loordi Trevornesta. Frankin puheiden mukaan\nhän oli todellakin erikoinen, jonkunlainen valtias miesten keskuudessa.\nJa kuuntelevan Stellan sydän sykki kiitollisuudesta poikaa kohtaan.\n\nHeidän saapuessaan joen äyräälle laski loordi Trevorne, joka oli\npitänyt heitä silmällä, vavan kädestään ja tuli heidän luokseen. Stella\nojensi kätensä.\n\n»Mitä kuuluu, Stel— neiti Etheredge!» sanoi Leycester, puristaen hänen\nkättään. Sitten hän katsahti Frankiin.\n\n»Serkkuni Frank», esitteli Stella. »Frank Etheredge.»\n\nFrank vilkaisi ’suurenmoisen pomon’ miellyttäviin kasvoihin ja kumarsi\nkunnioittavasti; mutta Leycester ojensi kätensä ja katsoi hymyillen\nhäntä silmiin.\n\n»Kuinka voitte, herra Etheredge?» kysyi hän lämpimästi, ja tervehdys\nsai pojan sydämen sykähtämään ja kasvot punehtumaan. »Minusta on hyvin\nhauska tutustua teihin», jatkoi Leycester avoimeen tapaansa — mikä on\nparas tapa pojan ihailun voittamiseksi — »perin hauskaa todellakin,\nsillä onkiminen alkoi ikävystyttää minua lopullisesti. Eikö lähdetä\nsoutelemaan? Luuletteko saavanne serkkunne suostutetuksi lähtemään\nkanssamme?»\n\n»Lähdethän, Stella!» pyysi Frank, luoden neitoon rukoilevan silmäyksen.\n»Mennään!»\n\nStella hymyili, ja loordi Trevorne auttoi hänet veneeseen. »Osaatte kai\nsoutaa?» kysyi hän Frankilta.\n\n»Kyllä», vastasi Frank innokkaasti, »osaan soutaa».\n\n»Soutakaa te takanani sitten!»\n\nHe tarttuivat airoihin, ja kumartuessaan eteenpäin vetäisemään puhui\nLeycester hiljaa: »Rakas, oletko ihmetellyt, missä olen ollut?»\n\nStella vilkaisi Frankiin, joka ponnisti reippaasti.\n\n»Hän ei voi kuulla», kuiskasi Leycester; »airojen loiske kohisee hänen\nkorvissaan. Oletko vihainen minulle, kun olen ollut poissa?»\n\nStella pudisti päätään.\n\n»Eikö sinun ole ollut ikävä minua?»\n\n»Minun on ollut ikävä sinua!» vastasi Stella koruttomasti.\n\n»Kävin Lontoossa», selitti Leycester. »Siellä oli selkkausta hevosista;\nminun oli mentävä sinne. Stella, jokainen tunti tuntui minusta\nikuisuudelta! En uskaltanut kirjoittaa; en voinut lähettää sinulle\ntietoa. Stella, tahdon puhella kanssasi laveasti. Loukkaantuuko\nserkkusi, jos toimitan hänet pois tieltä. Hän näyttää kiltiltä\npojalta.»\n\n»Frank on paras poika maailmassa», sanoi Stella pontevasti.\n\nLeycester nyökkäsi päätään. »En tietänyt, että herra Etheredgellä on\npoika — onko se hänen?»\n\n»Kyllä; en minäkään tietänyt, mutta hän on oikein hyvä.»\n\n»Frank», alkoi loordi, kääntyen katsomaan taakseen — »ettehän pahastu\nvaikka puhuttelen teitä niin? Sillä kohdalla, missä olin onkimassa,\non hauki liikkeellä; näin sen puoli tuntia sitten. Huvittaisiko teitä\nkoettaa saada se?»\n\nFrank vetäisi heti airot vedestä.\n\n»Se sopii», sanoi Leycester, soutaen veneen maihin. »Onkeni on siellä\ntäydessä kunnossa. Te kai jäätte veneeseen, Stel— neiti Etheredge.\nSoutelemme hiljalleen, kunnes Frank on saanut kalansa.»\n\nFrank hyppäsi rannalle ja juoksi sille paikalle, johon Leycester oli\njättänyt onkensa, ja viimemainittu souti muutamia vetoja vastavirtaan.\nSitten hän antoi airojen levätä, kumartui eteenpäin ja tarttui Stellan\nkäteen.\n\n»Hän näkee sinut», hätäili Stella punastuen.\n\n»Eikä näe», väitti Leycester, kumartuen syvempään, kunnes hänen\nhuulensa koskettivat tytön kättä. »Stella, tahdon keskustella kanssasi\nhyvin vakavasti. Sinun täytyy luvata, ettet vihastu minuun.»\n\n»Onko se niin vakavaa?» kysyi Stella, hiljaisella, kuhertavalla\näänellä, jota nainen käyttää puhuessaan rakastamalleen miehelle.\n\n»Hyvin vakavaa. Stella, sinun on mentävä naimisiin kanssani.»\n\nStella hätkähti ja puristi kouristuksen tapaisesti hänen kättään.\n\n»Sinun on mentävä naimisiin kanssani pian», jatkoi Leycester — »heti\npaikalla».\n\n»Oi, ei, ei!» kuiskasi Stella, ja hänen kätensä vapisi.\n\n»Mutta sinun täytyy vastata: ’Kyllä’. Rakas, minä en voi elää ilman\nsinua. En voi! En voi! Etkö sääli minua?»\n\n»Mitä minun on sanottava? Mitä voin sanoa?» kuiski Stella hiljaa,\nsilmät alas luotuina ja sydän rajusti sykkien.\n\n»Minä neuvon sinua», vastasi Leycester. »Sinun on vastattava ’Kyllä’,\nrakas, kaikkeen, mitä sinulta pyydän. Kuulehan, Stella», hän jatkoi,\n»olen ajatellut sitä, ja minusta tuntuu, ettei odottamisesta voi koitua\nmitään hyvää sinulle ja minulle. Minä en ole onnellinen, ennenkuin sinä\nolet oikein omani. Stella, meidän on mentävä avioliittoon heti.»\n\n»Ei heti», torjui Stella.\n\n»Heti», toisti Leycester kiihkeästi. »Stella, voin puhua sinulle\nvilpittömämmin kuin kenellekään muulle. Rakas, menisin vaikka tuleen\nsäästääkseni sinulta vähäisenkin tuskan tai harmin. Sinulle tulisi\ntuskaa ja harmia, jos antaisimme rakkautemme tulla tiedoksi. Jos\njulkaisisimme suhteemme, niin kaikenlaiset ihmiset asettuisivat\nvastaamme. Luuletko, että setäsi suostuisi aikeisiimme?»\n\n»Ymmärrän mitä tarkoitat», vastasi Stella hiljaa. »Ei, setä ei\nsuostuisi. Mutta se ei ole ainoa pulma. Lady Wyndward — kreivi — ei\nkukaan teikäläisistä suostuisi.»\n\n»Heidän suostumuksestaan välitän vähän», sanoi Leycester hänelle\nominaiseen levolliseen, ylimieliseen tapaan. »Mutta sinun onnestasi\nja sielunrauhastasi välitän paljon, ja he voisivat tehdä sinut\nonnettomaksi. Siksi, Stella, on mielestäni parasta, että jonakin\nkauniina aamuna menemme kirkkoon hiiskumatta kellekään mitään.»\n\n»Salaapäin, niinkö tarkoitat? Voi, Leycester!»\n\n»Armaani! Eikö se ole parasta? Kun kaikki sitten on ohitse, ja sinä\nolet omani, ei kukaan virka mitään, sillä sanomisesta ei olisi mitään\nhyötyä! Stella, niin sen täytyy käydä! Jos odottaisimme, kunnes\nsaisimme kaikkien suostumuksen, saisimme odottaa Metusalemin ikäisiksi.»\n\n»Mutta setä!» kuiskasi Stella. »Hän on ollut minulle niin hyvä.»\n\n»Ja minä olen sinulle hyvä! Hän toivoo vain näkevänsä sinut\nonnellisena, ja minä teen sinut onnelliseksi, rakas. Stella, luulet\nkai, että minulla on jo suunnitelma valmiina, mutta minulla ei ole. En\ntahtonut edes ajatellakaan minkäänlaista suunnitelmaa, ennenkuin olisin\nsaanut sinun suostumuksesi. Nyt olen saanut sen — olen, olenhan?»\n\nStella oli vaiti, mutta hänen sormensa puristivat Leycesterin kättä.\n\n»Minä mietin kaiken valmiiksi. Teen jonkun suunnitelman. Me tarvitsemme\njonkun auttamaan meitä. Niin, Frank auttaa meitä. Hänestä tuleekin\nMerkuriuksemme, sanansaattajamme. Ajatteleppa, Stella, emme ole\nkertaakaan kirjoittaneet toisillemme koko kihloissaolomme aikana!\nLontoossa ollessani kaipasin jotakin muistoa sinulta, kirjoitettua\nriviä, jotakin, mitä sinä olit koskettanut. Nyt sinä kirjoitat, rakas,\nja Frank toimii kirjeenkantajana. Suunnittelen kaikki valmiiksi ja\nlähetän sinulle sanan, jollen tapaa sinua. Frankin ja minun täytyy\nolla hyviä ystävyksiä. Totisesti poika ihailee sinua, sen näkee hänen\nsilmistään. Eikä se olekaan ihme — kenen hyvänsä, jokaisen, joka tuntee\nsinut, täytyy ihailla sinua, armaani.»\n\nAikaisemmin on jo mainittu Leycesterin harvinaisesta viehätysvoimasta,\njota oli mahdoton vastustaa, jos hän halusi sitä käyttää. Tänä aamuna\nhän jännitti kykynsä äärimmilleen. Kuin lumottuna Stella siirtyi\nunelmien maille. Hän unohti ajan ja paikan ja kaikki kuunnellessaan\nLeycesteriä, ainakin hetkeksi. Mutta kun vene ajautui virran mukana\nsille kohdalle, mihin he olivat jättäneet Frankin, muisti hän pojan ja\nkatsahti säpsähtäen rannalle.\n\n»Frank ei ole siellä», hän sanoi. »Minne hän lienee mennyt?»\n\n»Hän on varmaankin kävellyt äyrästä myöten alaspäin. Ei hänellä ole\nmitään hätää.» Sitten Leycester vilkaisi alemmaksi joelle, ja hänen\nsilmänsä välähtivät. »Ajattelematon poika!» hän virkkoi. »Hän on mennyt\npadolle.»\n\n»Padolle!» huudahti Stella.\n\n»Älä pelkää», tyynnytti häntä Leycester. »Hänellä ei ole mitään hätää.\nHän seisoo padon päällä olevilla puisilla telineillä.\n\n»Eikö paikka ole hyvin vaarallinen?» tuskaili Stella, katsahtaen\ntaakseen.\n\n»Kyllä hän on turvassa. Minä käsken häntä tulemaan sieltä pois. Älä ole\nhuolissasi, rakas! Kasvosi ovat aivan kalpeat.»\n\n»Kutsu hänet alas heti paikalla», pyysi Stella.\n\nLeycester souti maihin, ja he menivät yhdessä padolle, mutta vain\nmuutamia askelia. »On parasta tulla pois sieltä, Frank», huusi\nLeycester.\n\n»Minulta juuri nykäisi», vastasi Frank innoissaan. »Siellä on suunnaton\nhauki tai kenties forelli; se tulee heti uudelleen.»\n\n»Tulkaa alas», käski Leycester. »Stella, serkkunne, pelkää.»\n\n»Kyllä tulen», myöntyi Frank; mutta samassa nappasi kala, hauki tai\nforelli, syötin, ja päästäen riemuhuudon Frank nykäisi vavallaan.\n\n»Se on ongessani!» hän kiljaisi. »Tavaton hirviö! Onko teillä haavi?»\n\n»Ei; hitto vieköön haavin ja kalan myöskin», kiivaili Leycester.\n»Jättäkää kala silleen ja tulkaa alas; serkkunne on peloissaan.»\n\n»Tulen heti», vastasi Frank ja tempaisi onkeaan saadakseen sen irti\nkalasta, lähtien samalla varovasti rantaa kohti.\n\nMutta kala oli saanut lujan otteen eikä mielinyt hellittää; se kääntyi\nkeskijoelle päin ja veti siiman Frankin aavistamatta tiukalle. Oli\nkysymys siitä, pudottaisiko poika vavan vai pitäisikö hän sitä edelleen\nkäsissään. Hän päätti pitää kiinni, ja seuraavalla hetkellä hän\nhorjahti ja putosi veteen. Stella tarttui Leycesterin käsivarteen.\n\n»Ei mitään hätää, rakas», kuiskasi hän; »ei mitään hätää.»\n\nPuhuessaan hän irroitti hellävaroen Stellan käden käsivarrestaan.\nSitten hän viskasi takin yltään, juoksi padolle, pysähtyi\nsilmänräpäykseksi arvioimaan välimatkaa ja hyppäsi päistikkaa veteen.\n\nStella seisoi rannalla saamatta sanaa suustaan ja tarkkaili kädet\nristissä hänen ponnistuksiaan.\n\nLoordi Trevorne kohosi vedenpintaan melkein heti. Hän oli mainio\nuimari eikä ollut hetkeksikään menettänyt malttiaan. Hän näki pojan\nkultatukkaisen pään pistäytyvän näkyviin muutamien metrien päässä\nitsestään ja parilla vetäisyllä hän oli siellä ja tarttui Frankiin.\nPadolta syöksyvän veden pauhu oli hirvittävä, mutta Leycester ui läpi\nkuohujen, pitäen yhä poikaa otteessaan, ja veti hänet rannalle. Vettä\ntippuen he jäivät seisomaan, silmäillen toisiaan. Sitten Leycester\npurskahti nauramaan; mutta Frank ei nauranut.\n\n»Loordi Trevorne», hän sanoi läähättäen, »olette pelastanut henkeni.»\n\n»Mitä joutavia!» Leycester pudisteli itseään. »Sain hupaisen kylvyn,\nsiinä kaikki.» Sitten hän kääntyi puhumaan Stellalle. »Älä ole\npeloissasi, Stella; älä ole peloissasi, rakas!»\n\nSana luiskahti hänen kieleltään, ennenkuin hän huomasikaan, ja hän\nvilkaisi Frankiin.\n\n»Kyllä tiedän», virkkoi poika hymyillen. »Tiesin sen jo puoli tuntia\nsitten, senjälkeen kun ensi kerran puhelitte hänelle.»\n\n»Frank!» äännähti Stella.\n\n»Tiesin, että hän rakastaa sinua», jatkoi Frank rauhallisesti. »Hän ei\nmahda sille mitään. Mitäpä sille voisi kukaan, joka sinut tuntee?»\n\nLeycester laski kätensä pojan käsivarrelle. »Teidän on heti mentävä\nkotiin», hän käski lempeästi.\n\n»Te olette pelastanut henkeni», toisti Frank. »Loordi Trevorne,\nen unohda sitä koskaan. Ehkäpä voin kerran korvata sen. Se ei ole\ntodennäköistä; mutta muistakaa kertomusta leijonasta ja hiirestä!»\n\nTällä välin seisoi Stella hievahtamatta paikallaan, katsellen\nvuorotellen lemmittyään ja Frankia. Vihdoin hän puhkesi puhumaan: »Oi,\nLeycester!» hän virkahti, ja siinä olikin kaikki.\n\nLeycester otti hänet syliinsä ja suuteli häntä. »Frank, sinun on\nsäilytettävä salaisuutemme!» hän pyysi.\n\n»Olisin valmis uhraamaan henkeni teidän kummankin puolesta», vakuutti\npoika, katsoen häntä silmiin.\n\nHe menivät ääneti veneelle, ja Leycester souti heidät toiselle\nrannalle, kenenkään virkkamatta vieläkään mitään. Kun he nousivat\nmaihin, puhui Frank uudelleen outo väike silmissään.\n\n»Tiedän», hän sanoi, »teidän salaisuutenne. Olisin valmis uhraamaan\nhenkeni teidän puolestanne.»\n\n\n\n\nXX.\n\n\n»Mikä mainio mies, Stella!» ihasteli Frank heidän rientäessään\nniittyjen poikki. »Kuinka onnellinen tyttö sinun pitää olla — kuinka\nonnellinen olet!»\n\n«Kenties olen», myönsi Stella naurahtaen, »mutta nyt kiiruhda, Frank!\nEtkö pääse yhtään kovemmin? Juostaanpa kilpaa maantielle!»\n\n»Eipä juostakaan», vastusti poika leikillisesti. »Sinä juokset kuin\nparas vinttikoira, ja märissä vaatteissani minä häviäisin perinpohjin.\nMutta, Stella, ajatteleppa, että hän hyppäsi padon harjalta! Moni\nmies olisi tyytynyt syöksymään veteen rannalta. Jos hän olisi\nmenetellyt siten, niin hän ei olisi saanut minua pelastetuksi! En tunne\nainoatakaan toista miestä, joka olisi sen tehnyt», jatkoi hän hampaiden\nkalistessa. »Ja kuinka ystävällinen ja hauska hän oli! Stella, mikä\nonnenlapsi oletkaan! Mutta ei hän sittenkään ole vähääkään liian hyvä\nsinulle! Ei kukaan ole sinulle liian hyvä!»\n\n»Pelkään, että vilustut pahasti ja joudut vuoteeseen, herraseni, jollet\njuokse!» varoitti Stella. »Mitähän setä sanoo?»\n\nFrank pysähtyi kuin naulattuna, ja hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi.\n\n»Isä ei saa tietää mitään koko tapahtumasta», virkkoi hän. »Älä puhu\nhänelle siitä. Minä menen sisään takaportista ja muutan pukua. En\ntahdo hänen tietävän mitään. Se vain pahoittaa hänen mieltään, jo olen\ntuottanut hänelle paljon huolta ja vaivaa jo muutenkin.»\n\n»En puhu», lupasi Stella. »Mutta tule pois nyt, sillä muuten sairastut,\nja sitten hän varmasti saa tietää kaikki.»\n\nTällä huomautuksella näytti olevan toivottu vaikutus, sillä Frank\ntarttui hänen käteensä ja läksi juoksemaan. He saapuivat tielle ja\nolivat juuri kääntymäisillään sitä myöten kotiin päin, kun heidän\nnäkyviinsä ilmestyi Jasperin pitkä, laiha vartalo. Frank ja Stella\npysähtyivät, ja neito tunsi pojan puristavan tiukasti kättään. »Stella,\ntuolla on se mies, Adelstone», kuiskasi Frank. »Pitääkö meidän\npysähtyä?»\n\nJasper ratkaisi kysymyksen nostamalla hattuaan ja astumalla käsi\nojossa heitä kohti. »Hyvää huomenta!» hän huudahti, silmäillen\npienine, terävine silmineen ensin Stellaa, sitten poikaa ja pannen\nheti merkille, että viimeksimainitulla oli märät vaatteet. »Mitä on\ntapahtunut?»\n\n»Ei paljon mitään», vastasi Stella hätäisesti. »Serkkuni putosi veteen.\nNyt riennämme kotiin.»\n\n»Putosi veteen!» kertasi Jasper, kääntyen ympäri ja lähtien kävelemään\nheidän rinnallaan. »Miten se kävi?»\n\n»Olin padolla onkimassa», selitti Frank, »ja putosin, siinä kaikki».\nHänen äänensä ja katse, jonka hän loi Jasperin synkkiin kasvoihin,\nolivat melkein halveksivia.\n\n»Padon pyörteeseen!» huudahti Adelstone. »Ja pääsitte rantaan! Teidän\ntäytyy olla hyvä uimari, paras Frankini.»\n\n»Olen melkoisen hyvä», vastasi Frank hieman äreästi.\n\n»Kenties tuli lauttamies avuksenne», uteli Jasper, vilkuen toisesta\ntoiseen.\n\nSilloin Stellasta tuntui siltä, että olisi parasta puhua suoraan, ja\nhän sanoi vakavasti: »Loordi Trevorne oli lähistöllä; hän hyppäsi\nveteen ja pelasti Frankin.»\n\n»Olipa onni, että hän sattui olemaan lähellänne! Se oli uljaasti\ntehty!» kehui Jasper, mutta hänen vieno äänensä värähti ivallisesti,\nmikä ärsytti poikaa.\n\n»Se oli uljas teko!» huomautti poika. »Kenties ette tiedä, mitä\npatopyörteessä uiminen on, herra Adelstone?»\n\n»En, mutta luulen, että olisin koettanut sitä, jos olisin ollut niin\nonnellinen, että olisin ollut loordi Trevornen sijassa.»\n\n»Olen hyvin iloinen siitä, ettette ollut», sanoi Frank hiljaa.\n\n»Uskon, että olisitte sen tehnyt», sekaantui Stella nopeasti puheeseen.\n»Kuka hyvänsä olisi. Tule, Frank. Näkemiin, herra Adelstone!»\n\nJasper pysähtyi ja katsoi neitoon. Stella näytti hyvin kauniilta, hänen\nposkensa hehkuivat ja silmät loistivat, ja Adelstonen sydän sykki\nkiihkeästi. »Tulin ulkosalle, toivoin tapaavani teidät», virkkoi hän.\n»Saanko tulla sisään?»\n\n»Kyllä, tietysti; se on sedästä perin hauskaa. Mutta menkää te\npääovesta; me menemme takaportaita, sillä toivomme, ettei setä saisi\nvihiä tapahtumasta. Se vain kiihdyttäisi häntä. Ettehän te mainitse\nhänelle mitään?»\n\n»Saatte aina luottaa vaiteliaisuuteeni», vastasi Jasper.\n\nStella, joka yhä piti Frankia kädestä, veti hänet keittiöön ja\nvaimensi rouva Penfordin pelästyksenhuudahduksen. »Frankille sattui\ntapaturma, rouva Penford. Niin, hän putosi jokeen. Kerron teille kaikki\nmyöhemmin; mutta nyt hänen on vaihdettava vaatteita heti — heti. Juokse\nyläkertaan, Frank, ja hautaudu peitteisiin —»\n\n»Hyvä, hyvä», myönteli Frank, mutta poistuessaan hän tarttui Stellaa\nkäsivarteen.\n\n»Älä anna sen miehen viipyä, Stella. Minä — vihaan häntä. Mitä hän\ntarkoitti pistellessään loordi Trevornea?»\n\n»Hän ei pidä loordi Trevornesta», huomautti Stella.\n\n»Sehän on selvää!» huudahti Frank kiukkuisesti. »Piharakit eivät ole\nerikoisen mieltyneitä leijoniin, mutta —»\n\nStella ei halunnut kuulla enempää, vaan työnsi huolestuneen\nkärsimättömästi hänet portaille, mennen sitten taiteilijan\ntyöhuoneeseen. Lähestyessään ovea hän kuuli Jasper Adelstonen äänen.\nJasper puhui hänen sedälleen, ja äänen sävy tuntui hänestä omituiselta,\nvastenmieliseltä. Se kuulosti niin lähentelevältä, melkeinpä peitetyn\nkäskevältä, ja se kiusoitti häntä. Stella pysähtyi käsi ovenrivassa\nja luuli kuulevansa Adelstonen mainitsevan hänen nimeään. Siitä hän\nei ollut varma eikä tahtonut jäädä kuuntelemaan, vaan aukaisi oven ja\nastui sisään lievä puna poskillaan. Hänen tullessaan huoneeseen Jasper\nlaski kätensä vanhuksen käsivarrelle ikäänkuin huomauttaakseen tälle\nhänen saapumisestaan. Maalari hätkähti, kääntyi ympäri, katsoi Stellaa\ntarkkaavasti ja mutisi ilmeisen hämmentyneenä: »Pelkkä tyttö — pelkkä\ntyttö, Jasper!»\n\nJasper seisoi hetkisen liikkumatta, silmäillen Stellaa kulmiensa\nalitse; sitten hän äkkiä virkkoi: »Olin ihailemassa ruusujanne ja\nrikoin viimeistä käskyä himoamalla niitä.»\n\n»Niinkö? Olkaa hyvä ja ottakaa niistä, mitä haluatte!» kehoitti Stella.\n»Siellä on niitä siksi paljon, että voimme luovuttaa niitä toisillekin;\nemmekö voikin, setä?»\n\nKuten tavallisesti ei maalari nytkään huomannut koko kysymystä, ja\näänessään sellainen sävy, ikäänkuin asia olisi ollut mitä luonnollisin,\nJasper kysyi: »Ettekö tahdo tulla ulos näyttämään, mitkä saan\nkatkaista? Haluan vain yhden tai pari mukaani Lontooseen tekemään\nsynkät huoneeni iloisemmiksi.»\n\n»Aiotteko matkustaa Lontooseen?» tiedusti Stella, siirtyen ovelle.\n\nJasper mutisi jotakin, seuraten häntä ulos ja ahmien nälkäisen\nkaipaavasti katseillaan hänen sulavan ihastuttavaa vartaloaan.\n\n»No nyt», esitti Stella, seisoen keskellä käytävää ja heilauttaen\nkättään. »Minkälaisia tahdotte, valkoisia vaiko punaisia?»\n\nAdelstone katsoi häntä jonkun aikaa äänettömänä. Milloinkaan ei Stella\nollut näyttänyt hänestä kauniimmalta kuin tänä aamuna. Neidon silmät\nloistivat salaisesta riemusta, kasvot hehkuivat nuoruudentoiveesta, ja\nse pani Jasperin sydämen sykkimään sekavasta riemun ja tuskan tunteesta\n— hän tunsi riemua Stellan kauneudesta, jonka hän oli vannonut tulevan\nomakseen, repivää tuskaa sen johdosta, että toinen — vihattu loordi\nTrevorne — oli nähnyt sen jo tänä aamuna. Ja hänen seisoessaan ääneti\nja neitoa katsellen hiipi hänen sydämeensä katkera epäluulo, että tuo\ntoinen mies oli herättänyt sen riemun, joka hehkui tytön tummista\nsilmistä.\n\n»Antakaa minulle minkä haluatte», hän pyysi. »Tässä on veitsi.»\n\nStella otti veitsen huolettoman välinpitämättömästi. »Valkoinen vaiko\npunainen?» hän kysäisi.\n\n»Punainen», oli vastaus.\n\nStella taittoi punaisen ruusun — tummanpunaisen ruusun — ja teki\nvähäisen naisellisen liikkeen, vieden sen lähelle kasvojaan. Se oli\npieni tytöille ominainen teko, ja Stella teki sen aivan ajattelematta,\nitsetiedottomasti, mutta se pani veren äkkiä rajun kiihkeästi tulvimaan\nhäntä tarkkailevan miehen sydämeen. »Katsokaapa», huudahti Stella,\n»kuinka kaunis se on! Puhutaan Firenzen ruusuista, mutta minä otan\nmieluummin englantilaisen. Firenzen ruusut ovat upeampia, mutta eivät\nnäin kauniita kuin nämä.»\n\nJasper otti sen virkkamatta mitään. Itse asiassa hänellä oli täysi työ\nhillitessään itseään. Hän tunsi, että toiminnan aika ei ollut vielä\ntullut, ja hän kuiskaili itselleen: — Ei vielä! Ei vielä! — Mutta tytön\nviehättävyys, ruusun kosketus hänen kasvoihinsa oli liian voimakas\nhänen kylmälle, laskevalle mielelleen.\n\n»Kiitos!» sanoi hän vihdoin, »oikein suuri kiitos! Säilytän sen\nrakkaana muistina. Panen sen kirjoituspöytäni laatikkoon ja ajattelen\nteitä.»\n\n»Oh!» huudahti Stella hätäisesti. »Haluatteko kenties useampia? Tehkää\nhyvin ja ottakaa mitä haluatte!»\n\n»Ei, en tahdo enää. Vaikka saisin kaikki ruusut, mitä ikinä on\npuhjennut, ei riemuni siitä lisäytyisi. Vain tämä teidän kädestänne\nsaatu ruusu on minulle arvokas.»\n\nStella liikahti ovea kohti, mutta herra Adelstone ojensi kätensä.\n»Viipykää hetkinen — vain hetkinen!» hän pyysi ja kosketti\nkiihtymyksessään neidon käsivartta.\n\n»Mitä — mitä nyt?» kysyi Stella ja horjahti taaksepäin.\n\n»Tahtoisin puhua teille», vastasi Jasper. »Vain muutamia sanoja.\nKuunteletteko minua? Toivon, että kuuntelette. Tiedän, ettei se ole\nviisasta. Tunnen, että — että mieluummin olisitte kuulematta sanojani\nja ettei puheestani koidu kovinkaan runsaasti hyvää, mutta en jaksa\nhillitä itseäni. On hetkiä, Stella —»\n\nStella liikahti hieman kuullessaan tutunomaisen puhuttelusanan.\n\n»On hetkiä, jolloin mieheltä menee maltti, jolloin hän heittää\njärkevyyden tuulen vietäväksi. Nyt on yksi sellainen hetki, Stella —\nneiti Etheredge; minä tunnen, että minun on pakko puhua, maksoi mitä\nmaksoi. Neiti Etheredge, luulen teidän arvaavan, mitä tahdon sanoa, ja\ntoivon, ettette pidä minua huonompana, vaikka en kykenekään lausumaan\nsitä ilmi niinkuin pitäisi ja niinkuin sen tahtoisin tehdä. Stella,\njos silmäätte ajassa taaksepäin, jos muistelette kaikkea, mitä on\ntapahtunut senjälkeen kun ensi kerran kohtasimme toisemme, niin ette\nvoi olla oivaltamatta mitä tarkoitan.»\n\nStella kääntyi hetkiseksi katsomaan häntä ja pudisti päätään.\n\n»Te tarkoitatte, ettei minulla ole oikeutta ajatella sellaista. Vai\ntarkoitatteko, ettette ole huomannut sitä, vaikka jokainen nainen sen\naina niin nopeasti älyää — että minä olen rakastunut teihin? Rakkauteni\non joka päivä käynyt voimakkaammaksi — en viihdy muualla kuin teidän\nläheisyydessänne. Kuvanne seurasi minua Lontooseen, se asettui minun\nja työni välille; mutta olen ollut malttavainen — olen vakuuttanut\nitselleni, etten liiallisella hätiköimisellä saavuta mitään että minun\ntäytyy antaa teille aikaa oppia tuntemaan minut, rakastamaan minua.»\n\nHän keskeytti puheensa ja kostutti huuliaan, katsoen Stellaa. Miksi ei\ntyttö virkkanut mitään? Mitä hän ajatteli?\n\nSillä hetkellä, jos Adelstone olisi vain sen tietänyt, ajatteli Stella\noikeata rakastajaansa, nuorta ylimystä, joka ei ollut odottanut ja\nlaskenut, vaan joka oli valanut kiihkeän rakkautensa tulvan tavoin\nhänen jalkojensa juureen — ottanut hänet syliinsä ja opettanut hänet\nrakastamaan itseään. Ja kun hän ajatteli Leycesteriä, niin kuinka\npieneltä, kuinka halvalta tämä toinen mies hänestä tuntuikaan!\n\n»Olen antanut teille rakkauteni — olen aikonut antaa teille\nenemmänkin», jatkoi Jasper. »En ole rikas, Stella. Minulla ei ole\narvonimeä. Mutta minä saavutan rikkautta ja arvonimen — sen olen\nottanut pyrkimyksekseni, eikä ole mitään sellaista, mitä en ole\nsaavuttanut tai en saavuta, jos kerran olen ottanut sen pyrkimyksekseni\n— ei mitään!» toisti hän ponnekkaasti.\n\nVieläkään ei Stella sanonut mitään. Kuin käärmeen lumoama lintu hän\nseisoi paikallaan kuunnellen, vaikka jokainen sana tuotti hänelle\ntuskaa.\n\n»Olen päättänyt voittaa teidän rakkautenne, Stella. Rakastan teitä\nniinkuin vain harvat miehet rakastavat sieluineni, sydämineni. Ei ole\nmitään, mitä en olisi valmis tekemään voittaakseni teidät omakseni, ei\nmitään tekoa, jota kaihtaisin. Stella, minä rakastan sinua! Mitä on\nsinulla minulle sanottavaa?»\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nStella käänsi katseensa vähäksi aikaa Jasperiin, ja hänet valtasi\nvähäksi aikaa jonkinlainen sääli. Se oli naisellinen tunne, ja se\nlievensi hänen vastaustaan.\n\n»Minä — olen hyvin pahoillani», virkkoi hän hiljaa. »Minä — minä — en\ntietänyt —»\n\n»Suokaa anteeksi!» rukoili Jasper käheästi. »Minä — minä olen hyvin\nonneton. Stella, eikö sinulla ole minulle mitään muuta sanottavaa?»\n\n»Ei mitään.» Stella katsoi toisaalle. »Olen hyvin pahoillani. En\naavistanut. Mutta se ei olisi voinut tapahtua. Ei milloinkaan.»\n\n»Tarkoitatteko, ettette milloinkaan voi rakastaa minua?» kysyi Jasper.\n»Älkää sanoko ei milloinkaan’. Tahdon odottaa kärsivällisesti; odotan\nvuosikausia, jos vain annatte minulle toivoa — jos vain koetatte\nrakastaa minua vähän.»\n\n»Minä en voi», vastasi Stella hiljaa. »Te ette ymmärrä. On mahdotonta\nopettaa itseään rakastamaan — on mahdotonta _koettaa_. Sitäpaitsi ette\ntiedä mitä pyydätte. Te ette sitä käsitä!»\n\n»Enkö?» virkahti Jasper, ja hänen ohuet huulensa kaartuivat katkeran\nivalliseen hymyyn. »En käsitä. On joku toinen. Enkö ole oikeassa?»\n\n»Teillä ei ole oikeutta kysyä sitä minulta», huomautti Stella lujasti.\n\n»Rakkauteni antaa minulle oikeuden kysyä. Mutta minun ei tarvitse\nkysyä, ja teidän on tarpeetonta vastata. Jos te olettekin ollut sokea,\nen minä ole ollut. Minun silmäni ovat olleet auki, ja minä olen nähnyt,\nja sanon teille suoraan, että toiveenne ei voi täyttyä. Sanon: ei voi —\nei saa täyttyä», lisäsi hän hampaittensa välitse.\n\n»Jos sanottavanne on lopussa, herra Adelstone, niin poistun luotanne.»\n\nJasper seisoi käytävällä, niin ettei Stella päässyt hänen ohitseen.\n»Viipykää hetkinen!» hän kehoitti. »En pyydä teitä ajattelemaan\ntarkemmin vastaustanne. En pyydä teitä suomaan minulle anteeksi. Kun\nvain ajattelette, kuinka kärsin, niin annatte anteeksi. Olen menetellyt\nväärin, järjettömästi, raa’asti; mutta se on aiheutunut voimakkaasta\nrakkaudestani; minua ei pidä kovin paljoa moittia. Tahdotteko sanoa,\nettä annatte minulle anteeksi ja että pysymme ystävinä? Jos — jos», hän\njatkoi nopeasti, ennenkuin Stella ehti virkkaa mitään, »jos annatte\nkaiken olla ikäänkuin ei tätä olisi tapahtunut, jos unohdatte kaikki,\nmitä olen sanonut, niin lupaan, etten lonkkaa teitä uudelleen. Älkää\nvaatiko meitä eroamaan, älkää lähettäkö minua luotanne, niin etten\nkoskaan enää teitä näkisi. Olen setänne vanha ystävä; en tahtoisi\nmenettää hänen ystävyyttään; luulen voivani sanoa, että hän kaipaisi\nminun ystävyyttäni. Olkaamme ystäviä, neiti Etheredge!»\n\nStella kumarsi päätään.\n\n»Kiitos, kiitos!» sanoi Jasper nöyrän lauhkeasti. »Olen hyvin\nkiitollinen ystävyydestänne, neiti Stella. Pidän ruusun muistona\nlempeydestänne.» Hän aikoi kiinnittää ruusun takkiinsa, mutta Stella\nojensi säpsähtäen kätensä.\n\n»Ei! Antakaa se minulle takaisin, olkaa hyvä!» vaati tyttö. »Te ette\nsaa pitää sitä. Minä — minä en ajatellut antaessani sen teille! Antakaa\nse takaisin, pyydän.»\n\nMies empi, ja ylenmäärin kiihtyneenä astahti Stella häntä kohti.\n\n»Antakaa se minulle!» hän toisti. »Minun täytyy saada se — minä tahdon\nsen!»\n\n»Se on minun», intti Jasper kiivaan punan levitessä hänen kasvoilleen\nja kurotti ruusua kauemmaksi tytöstä. »Te annoitte sen minulle; minä en\nvoi antaa sitä takaisin.»\n\nTuskin olivat sanat lähteneet hänen huuliltaan, kun ruusu lennähti\nhänen kädestään ja Frank seisoi kalpeana ja läähättävänä heidän\nvälillään.\n\n»Kuinka uskallatte!» hän huohotti kiihtyneenä, puristaen kätensä\nnyrkkiin ja katsoen Jasperin kalpeita kasvoja hurjasti kiiluvin silmin.\n»Kuinka uskallatte!» Rajusti huudahtaen poika polki kukkaa ja hieroi\nsitä kantapäällään.\n\nTämä ylimielisen halveksiva teko kannusti Jasperin itsetuntoa. Päästäen\nhillityn kirouksen hän tarttui pojan olkapäähän. Frank kääntyi käsi\nkoholla häneen päin. Mutta silloin muuttuivat Jasperin kasvojen ilmeet\näkkiä kuin salamaniskusta, ja väkinäinen hymy levisi hänen huulilleen.\nHän tarttui pojan käteen ja piti sitä kiinni. »Rakas Frankini», hän\nmurahti, »mikä on hätänä?»\n\nMuutos oli niin äkillinen, niin odottamaton, että Stella, joka oli\ntarttunut pojan toiseen käteen, seisoi kuin puusta pudonneena.\n\n»Mitä tarkoititte sillä, että piditte ruusun?» kysyi Frank.\n\nJasper naurahti pehmeästi. »Ah, nyt ymmärrän!» hän virkkoi nyökäyttäen\npäätään. »Ymmärrän. Piditte meitä silmällä — ikkunasta kenties, niinkö?\nJa kuten niin monet muut syrjästäkatsojat luulitte pilaa todeksi!\nHillitön poika!»\n\nFrank katsahti Jasperin kalpeihin, hymyileviin kasvoihin ja sitten\nStellaan, jonka pää oli painuksissa. »Onko se totta?» hän kysyi\nStellalta muitta mutkitta.\n\n»Jopa jotakin!» kummeksi Jasper moittivasti. »Eikö tuo ole hieman\nkarkeaa? Mutta minun on annettava sinulle anteeksi. Ja se onkin minulle\nhelppoa, rakas Frankini, kun muistan, että äkillinen hyökkäys johtui\nhalusta puolustaa neiti Stellaa! Mutta nyt olette minulle ruusun\nvelkaa. Menkää katkaisemaan se minulle, ja sitten olemme ystäviä —\nhyviä ystäviä, eikö niin?»\n\nFrank väistyi syrjään hänen otteestaan ja jäi seisomaan silmäillen\nhäntä epäluuloisesti.\n\n»Ettekö tahdo?» kysyi Jasper. »Ettekö vieläkään ole varma siitä, ettei\nkaikki sittenkin ollut vakavaa totta? No sitten otan ruusun itse.\nSaanko?»\n\nStella nyökäytti päätään, ja Jasper meni erään pensaan luokse, katkaisi\nhuolellisesti punaisen ruusun ja kiinnitti sen takkiinsa. Sitten hän\nleikkasi vielä toisen ja ojensi sen hymyillen Stellalle.\n\n»Kelpaako tämä sen sijasta, jonka poika tyhmyydessään tuhosi?» hän\nsanoi nauraen.\n\nStella olisi mielellään antanut kieltävän vastauksen, mutta Frank\ntarkkasi häntä. Hän otti kukan vastahakoisesti vastaan. Jasperin silmät\nvälähtivät voitonriemuisesti; sitten hän laski kätensä Frankin olalle.\n\n»Rakas Frankini», hän puhui lempeästi, »teidän täytyy hillitä\näkkipikaista luontoanne. Muuten voitte jonakin päivänä tehdä jonkun\nrikoksen ja joudutte vankilaan saatuanne, kuten sanotaan, kuusi\nkuukautta kuritushuonetta, ikäänkuin olisitte tavallinen varas —\ntai väärentäjä!» Kun pilkkasanat luiskahtivat ohuilta, hymyileviltä\nhuulilta, hätkähti Frank ja hänen kasvonsa kävivät kalmankalpeiksi. »Ja\nnyt olette pahoillanne», jatkoi Jasper, katsoen häntä silmiin. »Tehän\nlaskitte äsken vain leikkiä, niinhän? No, poika-kulta, teillä on sydän\nkädessä! Mutta jos todella haluatte pyytää minulta anteeksi, niin\nvoitte sen tehdä.»\n\n»Suokaa — anteeksi», änkytti poika, kääntäen kalpeat kasvonsa häntä\nkohti. Sitten Frank pyörähti ympäri ja lähti hitain askelin ja pää\npainuksissa rakennukseen päin.\n\nJasper katseli hänen jälkeensä, silmissään raudankova, julma väike, ja\nnaurahti hiljaa. »Poika-kulta!» hän mutisi. »Olen niin kovin mieltynyt\nhäneen, ja tämä vain syventää mieltymystäni! Hän teki sen teidän\ntähtenne. Ettehän te uskonut, että aikomukseni oli pitää ruusu? Ei;\nolisin antanut sen teille! Mutta tämän saan säilyttää — sen tahdon! —\nmuistiksi lupauksestanne, että voimme edelleen olla ystävyksiä!»\n\nPuristettuaan Stellan kättä hän poistui.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nAstellessaan kukkulanrinnettä ylöspäin kartanolle oli loordi Trevorne\nkuin tulessa, vaikkakin hän oli läpimärkä. Hänen rinnassaan liekehti\nrakkaus. Hän vannoi yhä mielessään, että hänen Stellansa vertaista\nnaista ei ollut koko maailmassa, ja samalla hän vannoi, että hän\nei enää kauempaa odottaisi sitä autuasta onnea, joka oli hänen\nulottuvissaan. Hän hymyili vakavasti kuvitellessaan isänsä suuttumusta,\näitinsä pelästymistä ja epätoivoa ja Lilianin tuskaa; mutta se oli\nhymyä sittenkin, vaikkakin vakavaa. — He kyllä sopeutuvat siihen, kun\nse kerran on tapahtunut. Ja jollei oteta huomioon sitä, ettei hänellä\nole arvonimeä eikä varoja — joita kumpaakaan ohimennen sanoen ei\ntarvitakaan — on hän niin viehättävä miniä kuin kukaan äiti tai isä voi\ntoivoa. Niin; minä teen sen.\n\nMutta kuinka? Siinä pulma.\n\n— Nykyaikana ei ole Gretna Greeniä — hän mietti murheissaan. —\nToivoisinpa, että olisi! Ratsastus rajalle, armaani koko ajan rakkauden\nhuumaamana ja peloissaan painautuessa rintaani vasten — se olisi\njotakin! En hevin voi antaa kuuluttaa itseäni missään syrjäisessä\npaikassa, sillä on harvoja syrjäisiä paikkoja, joissa ei ole kuultu\npuhuttavan meistä Wyndwardeista. Kautta Jupiterin — hän äännähti\nhieman hätkähtäen — mutta voinhan pyytää eri vapautuksen. Sen olin\nunohtamaisillani! Sellaista se on, kun ei ole tottunut solmiamaan\navioliittoja. Eri vapautus! — Kartanoon saapuessaan hän oli vaipunut\nsyviin aatoksiin.\n\nSeurue oli jo supistunut vähiin; mutta lady Lenore ja loordi Grayford\nolivat vielä jäljellä. Lady Lenore oli kerran, pari selittänyt, että\nhänen täytyi lähteä, mutta lady Wyndward oli hartaasti pyytänyt häntä\njäämään.\n\n»Älä lähde, Lenore», oli kreivitär sanonut lempeän käskevästi. »Sinä\ntiedät — sinun täytyy tietää, että panemme toivomme sinuun.»\n\nLady Wyndward ei ollut ilmaissut, missä mielessä he panivat toivonsa\nhäneen, mutta Lenore oli sen arvannut.\n\nLoordi Grayford taas ei ollut poistunut, koska Leycester oli edelleen\nkotosalla.\n\nKuin keskinäisestä sopimuksesta tiesivät kaikki, että Leycesterillä\noli täydellinen toimintavapaus, että hän sai tulla ja mennä mielensä\nmukaan ja ettei hänen tekojaan voitu edeltäpäin laskea. He olivat yhtä\nhämmästyneitä kuin kiitollisia, jos hän liittyi heihin, kun mentiin\najelulle tai kävelyretkelle, eivätkä vähääkään kummastelleet, jos hän\nkatosi ilmoittamatta kellekään mitään aikeistaan. Lady Wyndward kesti\nsen kaiken hyvin kärsivällisesti; hän tiesi lady Longforthin puhuneen\ntotta sanoessaan, että oli hyödytöntä koettaa ohjata Leycesteriä; mutta\nhän kuiskasi vanhalle kreivittärelle muutamia sanoja:\n\n»Nyt on jotakin huonosti.»\n\n»Tietysti on, hyvä Ethel», vastasi vanha rouva, »on aina, kun hän vain\non kysymyksessä. Hänellä on joku kepponen mielessään, siitä olen yhtä\nvarma kuin sinäkin. Mutta mitäpä siitä; se järjestyy kyllä aikanaan.»\n\n»Mutta järjestyykö se?» epäili lady Wyndward huokaisten.\n\n»Kyllä, niin luulen; ja Lenore on yhtä mieltä kanssani, sillä muuten\nhän ei olisi enää täällä.»\n\n»Hän teki kovin hyvästi, kun jäi», arveli lady Wyndward.\n\n»Kerrassaan hyvin!» myönsi lady Longforth. »Se tuntuu rohkaisevalta.\nOlen varma siitä, ettei hän olisi jäänyt, jollei hänellä olisi ollut\nsyytä siihen. Niin, Ethel, kyllä kaikki käy hyvin; Leycester menee\navioliittoon Lenoren kanssa tai pikemminkin Lenore Leycesterin kanssa,\nja he asettuvat paikoilleen, ja — enpä muista, oletko pyytänyt minua\nesikoisen kummiksi?»\n\nLady Wyndward koetti pysyä rohkeana ja luottavana, mutta häntä pelotti.\nHäntä hämmästytti se seikka, että Lenore ei poistunut. Hänellä ei\nollut aavistustakaan ylpeän kaunottaren ja Jasper Adelstonen välisestä\nkohtauksesta.\n\nEntä Lenore! Hänessä oli tapahtunut suuri muutos. Hän tuskin kykeni\nitsekään käsittämään sitä. Istuessaan iltaisin peilinsä edessä hän\nkyseli itseltään, mitä se merkitsi. Oliko tosiaan totta, että hän\nrakasti loordi Trevornea? Niin, hänen oli pakko myöntää rakastavansa\nLeycesteriä niin intohimoisesti, että se oli pikemmin tuskallista kuin\nriemuisaa. Hän ei ollut tietänyt, kuinka voimakas hänen tunteensa oli,\nennenkuin silloin, kun hän oli piilossa puiden takana joen rannalla ja\nkuuli Leycesterin kuiskivan lemmensanoja toiselle naiselle.\n\nJa minkälaiselle naiselle! Tuntemattomalle, köyhän taiteilijan\nveljentyttärelle! Usein öisin, kun koko suuri kartano lepäsi\nhiljaisena, virui hän vuoteellaan, heittelehtien sinne tänne ja\ntuntien polttavaa kaipausta ja sietämätöntä häpeää muistellessaan sitä\nhetkeä, jolloin Jasper Adelstone oli hänet yllättänyt ja pakottanut\nliittolaisekseen. Hän, tunnettu kaunotar, rakastuneena mieheen,\njoka oli antanut sydämensä toiselle, ja vehkeilevän, halpasyntyisen\nasianajajan liittolaisena ja välikappaleena. Se oli sietämätöntä;\nmutta se oli totta, ja silloinkin, kun hän tunsi häpeänsä kipeimmin,\nmyönsi hän samalla, että hän olisi valmis tekemään uudelleen kaikki,\nliittoutumaan vieläkin kehnomman olennon kuin Jasper Adelstonen kanssa\nsaavuttaakseen tarkoituksensa.\n\nLeycesteriä kohtaan hän käyttäytyi kerrassaan mallikelpoisesti. Hän\nei tahtonut hälyttää nuorta miestä. Hän tiesi, että jos hän vain\nviittaisikaan tunteisiinsa, olisi Leycester heti varuillaan, ja hän\nhillitsi itseään ankarasti. Hän petti Leycesterin perinpohjin.\n\n— Lenoreko rakastunut minuun! — tuumi loordi Trevorne useammin kuin\nkerran. — Sellainen ajatus on naurettava! Mikähän on pannut moisia\nhaaveita äidin päähän?\n\nKohdatessaan toisensa he käyttäytyivät vapaasti ja avoimesti, ja\nLeycester keskusteli ja laski huolettomasti leikkiä Lenoren kanssa\nuneksimattakaan, että toinen väijyi häntä kuin kissa hiirtä ja ettei\nhänen ainoakaan sanansa eikä tekonsa jäänyt Lenorelta huomaamatta.\nVaistomaisesti Lenore aavisti, missä hän vietti ne ajat, jolloin hän\noli poissa kartanosta, ja kuvitteli mielessään, kuinka hän oli sen\ntytön seurassa, joka oli ryöstänyt hänen rakastamansa miehen. Ja\nsamalla kun mustasukkaisuus lisääntyi, kasvoi myöskin rakkaus, joka\nsen oli herättänyt. Joka päivä hän tajusi yhä paremmin, että hänen\nsydämensä oli Leycesterillä ja että koko hänen vastainen onnensa oli\nriippuvainen Leycesteristä.\n\n— Niin, minä rakastan häntä, — päätteli hän itsekseen, — kaikki\nkeskittyy siihen. Minä rakastan häntä.\n\nJa Leycester vain naurahteli äitinsä »huvittavalle erehdykselle» eikä\nepäillyt mitään. Kaikki hänen ajatuksensa pyörivät Stellan ympärillä.\nKun hän nyt tuli lähelle pengermää, seisoi Lenore siellä lady\nLongforthin ja loordi Grayfordin seurassa katsellen häntä.\n\n»Kas tuolla on Leycester», huudahti loordi Grayford. »Hän lähti täältä\nonkivapa kädessään, mutta sen on nähtävästi kala nielaissut; joka\ntapauksessa ei sitä hänellä enää ole. Haloo, vanhapoika, missä olet\nollut? Tule tänne ylös!»\n\nLeycester juoksi portaita myöten Lenoren viereen. He näkivät toisensa\nsinä aamuna ensimmäistä kertaa, ja Lenore ojensi hymyillen hänelle\nkätensä. Hän tarttui siihen. Se oli lämmin ja pehmoinen; hänen kätensä\ntaas oli vielä kylmä kylvyn jälkeen. Lenoren silmät menivät levälleen.\n\n»Kätenne on aivan kylmä», huomautti hän, koskettaen sitten Leycesterin\ntakin lievettä. »Ja olette märkä. Missä olette ollut?»\n\n»Minulle sattui pieni tapaturma, ja sain pienen kylvyn.»\n\n»Tapaturma?» kertasi Lenore.\n\n»Niin», vastasi Leycester yksinkertaisesti. »Eräs nuori ystäväni putosi\njokeen, ja minä menin hänen seurakseen, vain seuran vuoksi.»\n\n»Ymmärrän», sanoi Lenore hymyillen, »hyppäsitte veteen häntä\npelastamaan».\n\n»No, se olisi kovin korkealentoinen sana», pilaili Leycester.\n\n»Mutta se on totta. Saanko kysyä hänen nimeään?»\n\nLeycester sivalsi sammalkappaleen irti kiviseltä kaiteelta ja empi\nhetkisen. »Hänen nimensä on Frank», vastasi hän sitten, »Frank\nEtheredge».\n\n»Kaunis nimi; en muista sitä kuulleeni. Toivon, että hän on\nkiitollinen.»\n\n»Niin minäkin», virkkoi Leycester, kääntyen poispäin. »Menen muuttamaan\nvaatteita», lisäsi hän sitten.\n\n»Etheredge?» kertasi lady Longforth hänen poistuttuaan.\n\n»Sehän on juuri sen sievän, tummasilmäisen tytön nimi, joka oli\ntuonnottain täällä päivällisillä.»\n\n»Niin», myönsi Lenore välinpitämättömästi, sillä lady Longforth\nsilmäili häntä. Vanha rouva oli varma siitä, että välinpitämättömyys\noli teeskentelyä.\n\n»Jos Leycester ei pidä varaansa, niin ne tummat silmät käyvät hänelle\nvaarallisiksi. Tytöt ovat yleensä kiitollisia niille miehille, jotka\npelastavat heidän veljensä joutumasta märkään hautaan.»\n\nLady Lenore heilutteli päivänvarjoaan, hymyillen rauhallisesti.\n\n»Epäilemättä on tyttö hyvin kiitollinen. Miksi hän ei olisi.\nArveletteko, että loordi Trevorne on vaarassa? Minä en sitä luule.» Sen\nsanottuaan hän lähti astelemaan pois.\n\n»Hän on ihmeellinen tyttö, Charles», sanoi kreivitär loordi\nGrayfordille syvän ihailevasti.\n\n»Kuka, Lenoreko? Varmasti. Huomasitteko sen juuri nyt, lady Longforth?»\n\n»En, herra Sopimaton. Olen tietänyt sen pitkin matkaa; mutta hän saa\nminut joka päivä uudestaan ihmettelemään. Kuinka suuren maineen hän\nolisikaan saavuttanut näyttämöllä! Mutta hän on paremmin paikallaan\nlady Wyndwardina.»\n\nLoordi Grayford pudisti päätään ja vihelsi hiljaa. »Se sana on vähän\nennenaikainen, eikö olekin?» hän kysyi. »Leycester ei näytä kovinkaan\nkiihkeältä siihen suuntaan, vai näyttääkö?»\n\n»Mitäpä se merkitsee, miltä Leycester näyttää?» vastasi kreivitär.\n»Se riippuu hänestä — Lenoresta. Olet hauska poika, Charles, mutta\net ole älykäs. Jollet olisi niin sanomattoman typerä, niin menisit\nhuolehtimaan siitä, että Leycester vaihtaa vaatteita. Olenpa varma,\nettä hän istuu tai vetelehtii jossakin märkä puku yhä yllään.»\n\n»Sokeaan hevoseen tepsii nyökkäys yhtä hyvin kuin viittauskin», virkkoi\nloordi Grayford nauraen. »Minä menen ja teen kuten minua on käsketty.\nTodennäköisesti hän ajaa minut tieheni ja kehoittaa minua huolehtimaan\nomista asioistani.»\n\nLoordi Grayford tapasi Leycesterin kamaripalvelijan käsissä, joka\nripeästi puki hänen ylleen märän flanellipuvun asemesta moitteettoman\naamupuvun. Kamaripalvelijalla ei nähtävästi ollut kovinkaan hupaisa\nhetki. Loordi Grayford istahti tarkkailemaan huvitettua toimitusta.\n\n»Mikä sinun on, Ley?» kysyi hän sitten kun mies oli hetkeksi poistunut\nhuoneesta. »Sinähän toimitat tuon miesparan hullujenhuoneeseen.»\n\n»Hän on niin kirotun hidas», vastasi Leycester, harjaten tukkaansa,\njonka kamaripalvelija oli jo järjestänyt, ja kiskoen kaulaliinaa. »En\nvoi menettää hetkeäkään.»\n\n»Saanko kysyä, mihin tuollainen kiire?» kysyi loordi Grayford hymyillen.\n\nLeycester punehtui hiukan.\n\n»Oikeastaan haluaisin kertoa sinulle, Charlie», hän sanoi, »mutta en\nvoi. Minun on parasta pitää se omana tietonani.»\n\n»Olen siitä iloinen», letkautti loordi Grayford, »olen varma, että\nse on jotain hullua, ja jos kertoisit siitä minulle, haluaisit minut\nmukaan.»\n\n»Juuri niin», sanoi Leycester naurahtaen, »sinun täytyy olla siinä\napuna.»\n\n»Oho!»\n\nLeycester nyökkäsi, taputti häntä olkapäälle ja naurahti:\n\n»Paras puolesi, Charlie», sanoi hän, »on, että sinuun voi aina luottaa.»\n\nLoordi Grayford vastusteli:\n\n»Ei, ei, Charlie», hän pyyteli. »Tunnen tuon fraasin niin hyvin; sinun\noli aina tapana käyttää sitä, kun oli tehtävä jokin erikoisen ilkeä\ntemppu ennen vanhaan. Suoraan sanoen, olen nyt tehnyt parannuksen enkä\nenää suostu auttamaan sinua missään hullutuksissa.»\n\n»Tämä ei ole hullutusta», sanoi Leycester; »— Oi, mene ulos vähäksi\naikaa, Oliver, en tarvitse sinua; — tämä ei ole hullutusta, Charlie;\ntämä on järkevintä, mitä olen tehnyt elämäni aikana.»\n\n»Todellako?»\n\n»Kyllä vain. Kas niin! Aion lähteä Lontooseen.»\n\n»Arvasin sen. Lontoo-parka!»\n\n»Lopeta tuo ja kuuntele minua — en voi menettää hetkeäkään. Haluan,\nettä teet minulle erään hienotunteisuutta vaativan palveluksen.»\n\n»Kieltäydyn. Mikä se on?» vastasi loordi Grayford epäloogisesti.\n\n»Hyvin yksinkertaista. Haluan sinun toimittavan kirjelapun puolestani.»\n\n»No mutta. Eikö joku palvelija-armeijasta, jotka ahmivat maata kuin\nheinäsirkat, voisi sitä tehdä?»\n\n»Ei kukaan, vain sinä kelpaat. Haluan tämän kirjeen perille heti. Enkä\nhalua kenenkään meitä kahta lukuunottamatta tietävän siitä mitään; en\nmyöskään halua sitä kannettavan ympäriinsä jonkun palvelijan taskussa\ntunnin parin ajan.»\n\nLoordi Grayford ojenteli jalkojaan ja pudisti päätään.\n\n»Kuulehan, Ley, eikö tuo ole liian paksua?» hän vastusteli. »Tietysti\nse on jollekin kauniimman sukupuolen edustajalle!»\n\nLeycester hymyili.\n\n»Olet väärässä», hän sanoi naurahtaen. »Missähän on\nBradshaw-aikataulukirjanen, Oliver!» tiedusti Leycester ovea\navatessaan. »Tuo tänne kirjoituspaperia ja käske sitten laittaa vaunut\nvalmiiksi viemään minut asemalle.»\n\n»Tarvitsette minua, mylord?»\n\n»En. Menen yksin. Näytä terävältä!»\n\nOliver toi kirjoitustarpeet ja poistui, ja Leycester istahti alas\nvähäksi aikaa kirjoittamaan kirjelappuaan.\n\n»Lähdenkö pois?» kysyi loordi Grayford virnistäen.\n\n»Et, en halua menettää sinua näkyvistäni, veikkoseni», vastasi\nLeycester. »Istu vain paikallasi.»\n\n»Voinko auttaa sinua? Olen varsin taitava sepittämään rakkauskirjeitä,\nvarsinkin muiden ihmisten.»\n\n»Ole hiljaa!»\n\nSitten hän tarttui kynään ja kirjoitti:\n\n »Hyvä Frank.\n\n Oheisena on kirjelappu Stellalle. Antaisitko sen hänelle, kun hän on\n yksin, ja omakätisesti! Hän kertoo sinulle, että olen pyytänyt häntä\n tulemaan kanssasi yhdentoista junalla huomenna. Toisitko hänet Bruton\n Streetille n:oon 24? Kohtaan teidät siellä aseman sijasta. Kuten\n näet, esitän kaiken yksinkertaisesti, ja olen vakuuttunut siitä, että\n autat meitä. Tiedät salaisuutemme ja olet puolellamme, eikö niin?\n Tietysti tulet ilman matkatavaroita ja ilman, että kukaan saa selville\n aikomuksiasi.\n\n Sinun, hyvä Frankini.\n\n                                                   Leycester.»\n\nTämä kaikki sujui hyvin. Oli varsin helppoa kirjoittaa pojalle, koska\nhän, Leycester, tiesi, että jos hän olisi pyytänyt Frankia kävelemään\ntulen läpi, niin tämä olisi sen tehnyt. Mutta Stella?\n\nTerävä epäilyksen pistos vaivasi Leycesteriä, kun hän otti toisen\narkin. Entäpä jos Stella ei tulisikaan! Hän nousi seisomaan ja alkoi\nkävellä edestakaisin, otsa kurtussa ja tuttu päättävä ilme kasvoillaan.\n\n»Jätä sikseen, Ley!» kehoitti loordi Grayford tyynesti.\n\n»Et tiedä mitä se merkitsisi, Charlie», vastasi Leycester hymyillen.\n\n»Kenties arvaan, mitä se merkitsisi — naiselle, kuka hän lieneekään.»\n\n»Olet väärällä jäljellä tällä kertaa, aivan väärällä.» Sen sanottuaan\nLeycester kävi jälleen istumaan ja syventyi kirjoittamaan. Samoin kuin\nedellinenkin oli tämä kirje varsin lyhyt.\n\n »Rakas.\n\n Älä säikähdä, kun luet tämän, äläkä epäröi. Ajattele lukiessasi, että\n onnemme riippuu päätöksestäsi. Pyydän sinua tulemaan Frankin keralla\n kello yhdentoista junassa Lontooseen, jonne minä lähden nyt. Ottakaa\n ajuri ja ajakaa Bruton Streetille n:oon 24, jossa minä odotan teitä.\n Arvaat, mitä sitten tapahtuu, rakas. Huomenna me lähdemme pitkälle\n elämäntaipaleelle käsi kädessä, miehenä ja vaimona. Kynä vapisee\n kädessäni kirjoittaessani näitä sanoja. Tulethan, Stella? Ajattele!\n Tiedän, miltä sinusta tuntuu — tiedän, ikäänkuin olisin vierelläsi,\n kuinka vapiset ja epäröit ja pelkäät tätä askelta. Mutta sinun täytyy\n astua se, rakkain! Kun kerran olemme naimisissa, järjestyy kaikki\n hyvin ja iloisesti. En voi enää odottaa, ja miksi minun pitäisi\n odottaa? Olen kirjoittanut Frankille ja pyytänyt häntä huolehtimaan\n sinusta. Jättäydy hänen hoivaansa ja anna epäilysi ja pelkosi haihtua.\n Muistele vain minua ja, saanko sanoa, sinun rakkauttasi.\n\n Iäti sinun\n\n                                                   Leycester.»\n\nHän sulki Stellan kirjeen pieneen kuoreen ja sen sekä Frankille menevän\nlaajempaan, jonka hän osoitti Frankille.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\n»Kas tässä!» sanoi Leycester, pidellen kirjettä tasapainossa sormellaan\nja hymyillen innokkaaseen, maltittomaan tapaansa. »Tässä on kirje,\nCharlie! Lue sen osoite!»\n\nLoordi Grayford otti kirjeen varovasti ja pudisti päätään.\n\n»Pojalle, jonka vedit joesta», virkahti hän. »Mitä tämä merkitsee?\nToivoisin, että jättäisit koko puuhan, Ley.»\n\n»Viimeisen kerran pyydän sinulta palvelusta. Sinä et saa sitä\nevätä, Charlie. Pyydän sinua antamaan tämän pojalle. Löydät hänet\nEtheredgen asunnosta. Et voi erehtyä hänestä; hän on vaaleaverinen,\nhienonnäköinen, keltatukkainen, sinisilmäinen.»\n\nLoordi Grayford empi, katsoen ystäväänsä vakava ilme silmissään ja\nheikko puna poskillaan. »Ley», hän lausui hiljaa, »hän on liian hyvä,\naivan liian hyvä.»\n\n»Jos sen sanoisi joku toinen mies, Charlie», virkkoi Leycester, katsoen\nhäntä suoraan silmiin, »niin antaisin kirpeän vastauksen. Sanon\nsinulle, että ymmärrät minua väärin — ja tuomitset minua väärin.»\n\n»No sitten ovat asiat miltei huonommin. Ley, mitä aiot tehdä?»\n\n»Aion tehdä sen, mitä ei yksikään ihminen maailmassa kykene estämään\nminua tekemästä», vakuutti Leycester rauhallisesti, mutta hänen\nsilmistään hehkui rajun tuli. »Et sinäkään, Charlie.»\n\n»Anna kirje tänne», pyysi loordi Grayford tyynesti. »Tiedän ainakin\nsen, milloin sanoista ei ole apua. Onko mitään muuta asiaa? Tilaanko\npakkopaidan? Tämä, Ley, on kaikkein hulluinta, mitä ikinä olet tehnyt!»\n\n»Se on kaikkein viisainta ja järkevintä», vastasi Leycester. »Ei;\nmitään muuta ei ole, Charlie. Saatan sähköttää sinulle huomenna ja\npyytää sinua tulemaan. Jos teen sen, niin tulethan?»\n\n»Kyllä, tulen», lupasi loordi Grayford.\n\nOliver koputti ovelle. »Vaunut odottavat, mylord, aika on täpärällä.»\n\nLeycester ja loordi Grayford menivät käytävään ja portaita myöten\nalakertaan. Seurustelusalin oviverhojen takaa kuului naurua ja soiton\nsäveliä.\n\n»Mitä sanon heille?» kysyi loordi Grayford nyökäyttäen päätään salia\nkohti.\n\n»Kerro heille», kehoitti Leycester hymyillen yrmeästi, »että olen\nmennyt kaupunkiin _asioissa_.» Sitten hän pysähtyi äkkiä, ikäänkuin\njotakin olisi välähtänyt hänen mieleensä, ja vilkaisi kelloonsa.\n»Hetkinen!» hän kuiskasi ja juoksi keveästi portaita ylös Lilianin\nhuoneeseen. Kamarineito tuli ovessa häntä vastaan.\n\n»Hänen armonsa nukkuu», hän ilmoitti.\n\nLeycester empi vähän, mutta viittasi sitten häntä avaamaan oven ja\nastui sisään. Lady Lilian lepäsi sohvallani silmät ummessa, tuskainen\nhymy huulillaan. Leycester seisoi hetkisen katsellen häntä, kumartui\nsitten ja painoi keveän suukon hänen suulleen. »Näkemiin, Lil», hän\nkuiskasi. »Ainakin sinä ymmärrät.»\n\nSen jälkeen hän juoksi takaisin alas, vetäen hansikkaita käsiinsä, ja\noli jo nostanut toisen jalkansa vaunun astuimelle, kun lady Wyndward\ntuli eteissaliin. »Leycester». kysyi hän, »minne olet menossa?»\n\n»Lontooseen, äiti», oli vastaus.\n\n»Miksi?»\n\nSe oli hänen lausumakseen harvinainen kysymys, sillä hän harvoin\ntiedusteli poikansa aikomuksia tai hänen tekojensa syitä, ja Leycester\nepäröi.\n\n»Asioissa», vastasi hän vihdoin.\n\nKreivitär katsahti ensiksi hänen punehtuneihin kasvoihinsa ja hehkuviin\nsilmiinsä, sitten loordi Grayfordiin, joka hajamielisen näköisenä\nkilisytteli rahoja taskussaan ja vihelteli hiljaa.\n\n»Mitä tämä merkitsee?» kysyi hän, ja hänen silmänsä saivat\ntavallisuudesta poikkeavan huolestuneen ja epäilevän ilmeen.\n\n»Ei mitään sellaista, mistä sinun tarvitsisi olla huolissasi, äiti»,\nvältteli Leycester. »Tulen pian takaisin.» Sen sanottuaan hän kumartui\nsuutelemaan äitiään.\n\n»Älä mene, Leycester», kuiskasi kreivitär, katsoen häntä silmiin.\n\n»Et tiedä, mitä pyydät», kivahti Leycester, vetäen kätensä irti.\n»Hyvästi!» toivotti hän sitten hellästi ja juoksi vaunuihin.\n\n— On tulossa hirveä myrsky, — mutisi loordi Grayford itsekseen\nastellessaan portaita alas noudettuaan ensin hattunsa ja keppinsä. —\nHänen omaisensa joutuvat kuohuksiin, ja minä saan tietysti kantaa osan\nmoitteista. Mutta siitä vähät! Leyn puolesta minua vain arveluttaa.\nKoituukohan tästä hyvää?\n\nNäitä kysymyksiä hän mietti alla päin ja avuttomana astellessaan\nportaita alas. Äkkiä hän havaitsi, että lady Lenore seisoi\neteissalissa, silmäillen häntä. Hän oli ikkunasta nähnyt Leycesterin\nlähdön; hän tiesi, että matkan määrä oli Lontoo ja että loordi Grayford\noli ollut kahden kesken Leycesterin kanssa, ja nyt hänen tarvitsi\nvain vilkaista loordi Grayfordin alakuloisiin kasvoihin arvatakseen,\nettä jotakin oli tapahtunut. Mutta hänen hymyilevät kasvonsa eivät\nilmaisseet mitään, kun hän katsoi loordi Grayfordia liehutellen\nkeveästi japanilaista viuhkaansa. Hänet huomatessaan loordi hätkähti. —\nLempo soikoon, — hän mutisi, — jos asianlaita on niin kuin luulen, niin\nmitä hän tekee? — Vaistomaisesti peläten häntä melkein halutti kääntyä\nympäri ja palata yläkertaan, mutta Lenore oli liian nopsa.\n\n»Olemme etsineet teitä, loordi Grayford», hän sanoi veltosti. »Joku\nreipas ihminen on ehdottanut, että pelattaisiin tennistä. Haluaisimme\nteidät mukaan.»\n\nLoordi Grayford näytti joutuneen ymmälle. Kirje poltti hänen\ntaskussaan, ja hän tiesi, ettei hän tuntisi itseään rauhalliseksi,\nennenkuin olisi päässyt siitä eroon. »Olen hirveän pahoillani», hän\nvalitti, »mutta olen menossa postitoimistoon viemään kirjettä».\n\n»Posti lähtee vasta kello seitsemän», väitti lady Lenore, vilkaisten\nveitikkamaisesti kelloon. »Eikö teidän sovi mennä pelin jälkeen?»\n\n»Vasta kello seitsemän!» huudahti loordi, teeskennellen huolestunutta.\n»Sitten on parasta sähköttää.»\n\n»Tuon teille kaavakkeen», tarjosi lady Lenore herttaisesti apuaan; »ja\nsitten voitte lähettää jonkun palvelijan sitä viemään».\n\n»E—ei», änkytti loordi Grayford. »Ei, älkää vaivautuko Se ei käy\npäinsä. Muuten ei sillä olekaan niin väliä.»\n\nSilloin lady Lenore arvasi, että Leycester oli antanut hänelle jonkun\nasian toimitettavaksi, ja silmäili häntä tarkasti. Kömpelömpää ihmistä\npettämään kuin loordi Grayford saattaa tuskin kuvitella. Hänestä\ntuntui, ikäänkuin häntä tarkastavat lempeät, hymyilevät silmät\nnäkisivät hänen taskuunsa, ja hän puristi kädellään kirjettä. Lady\nLenore pani heti merkille hänen sormiensa liikahduksen.\n\n— Se on kirje ja se on tytölle, — hän ajatteli, ja mustasukkaisuuden\npuuska värähdytti hänen olemustaan, mutta hän katseli edelleen loordi\nGrayfordia veltosti hymyillen. »No niin, tuletteko?» virkkoi hän ääneen.\n\n»Tietysti», myöntyi loordi hilpeästi, mikä kuitenkin oli ilmeisen\nteeskenneltyä.\n\nLady Lenore otti hellehatun ja pani sen päähänsä sekä osoitti\neteissalissa olevia mailoja. Hän ei tahtonut päästää loordi Grayfordia\nhetkeksikään näkyvistään. »Toiset odottavat», hän huomautti.\n\nLoordi Grayford seurasi häntä kentälle. Siellä odotti seurue\nmaltittomasti, leikkien palloilla. Loordi Grayford katsahti avuttomana\nympärilleen; mutta ajatusaikaa hän ei saanut.\n\n»Pelaammeko yhtä puolta?» ehdotti Lenore. »Tunnemme toistemme pelitavan\nniin hyvin.»\n\n»Se sopii.» Samalla koetti loordi Grayford taskuaan.\n\nPeli alkoi. Pelaajat olivat taitavia ja tasaväkisiä, ja loordi\nGrayford, jonka mielipelit olivat biljardi ja tennis, viehättyi\npian. Hän lämpeni, riisui takkinsa ja heitti sen nurmikolle. Lady\nLenore vilkaisi sinnepäin ja vaihtaessaan sitten pian paikkaa loordi\nGrayfordin kanssa irroitti rannerenkaansa ja viskasi sen takille.\n\n»Jalokivikoristeet ovat liikaa tennispelissä», hän sanoi vienosti\nnaurahtaen.\n\nKaikki neljä olivat innostuneita pelaajia, jos lady Lenorea voitiin\npitää innostuneena mihinkään, ja peli kehittyi vilkkaaksi.\n\n»Me voitamme!» huudahti loordi Grayford, hien valuessa pitkin hänen\nkasvojaan, kiintyneenä peliin koko sieluinensa ja unohtaen tyyten\nkirjeen.\n\n»Niin minäkin luulen», myönsi lady Lenore; mutta samassa hän teki\nharhalyönnin.\n\n»Kuinka se kävi?» tiedusti loordi Grayford.\n\n»Se oli mailan vika», puolustautui lady Lenore. »Se on hieman liian\nraskas. Se alkaa aina tuntua liian painavalta, kun olen pelannut vähän\naikaa. Kunpa minulla olisi toinen mailani!»\n\n»Minä lähetän jonkun sitä noutamaan», esitti loordi Grayford\ninnokkaasti.\n\n»Ei kannata», kielteli lady Lenore. »He eivät kuitenkaan tunne sitä —\nhe erehtyvät aina.»\n\n»No sitten menen itse», tarjoutui loordi alttiisti. »En tahdo menettää\npeliä, ymmärrättehän?»\n\n»Tahdotteko mennä?» virkkoi Lenore kerkeästi. »Se on eteissalin\npöydällä —»\n\n»Kyllä tiedän. Odottakaa hetkinen!» huudahti loordi Grayford toisille\npelaajille ja lähti kiitämään rakennusta kohti.\n\nLenore katseli vähän aikaa hänen jälkeensä ja vilkaisi sitten\nympärilleen. Molemmat toiset seisoivat keskustellen pelin johdosta.\nKaunottaren silmät välähtivät, ja hänen kasvonsa kalpenivat hieman.\nHänen katseensa siirtyi takkiin; hän empi hetkisen, asteli sitten\nhuolettomasti takin luokse ja kumartui ottamaan rannerengastaan.\nSamalla hän toisella kädellään käänsi takin ympäri ja sieppasi kirjeen\nsen taskusta. Yhdellä vilkaisulla hän näki, kelle se oli osoitettu,\ntyönsi kirjeen paikalleen ja palasi tenniskentälle ainoankaan ilmeen\nvärähtämättä hänen kasvoillaan. Mutta hänen sydämensä sykki kiivaasti,\nkun hänen terävä järkensä alkoi työskennellä.\n\nKirje pojalle! Ja lisäksi sellainen, jota ei voitu uskoa kellekään\nvähemmän luotetulle sanansaattajalle kuin loordi Grayfordille!\nLeycesterin äkillinen lähtö Lontooseen! Loordi Grayfordin ilmeinen\nhämminki ja salaperäisyys! Mitä se kaikki merkitsi? Hänet tuntui\nvaltaavan aavistus, että ratkaiseva hetki oli käsissä. Hän ikäänkuin\nvaistomaisesti aavisti, että oli tapahtumaisillaan sellaista, mikä\nriistäisi häneltä kaikki toiveet Leycesteriin nähden. Hänen sydämensä\nsykki rajusti, mutta hän hymyili yhä, jopa meni sulavasti lady\nWyndwardin luokse, joka istui tenniskentän toisella laidalla.\n\nLady Wyndward katsahti ylöspäin, kun solakka, viehättävä kaunotar\nlähestyi häntä. »Väsytät itsesi kuoliaaksi, rakas Lenore», säälitteli\nhän huokaisten.\n\n»En suinkaan; minä nautin siitä. Miksi noin huolestunut?»\n\n»Minua vaivaa ainoa huoleni. Leycester lähti taaskin pois, en\ntiedä minne; itse hän sanoi menevänsä Lontooseen. Mitään erikoista\nsyytä minulla ei ole, mutta minusta tuntuu hyvin vaikealta. Loordi\nGrayfordilla ja hänellä on joku salajuoni vireillä.»\n\n»Minä tiedän sen», hymähti Lenore. »Loordi Grayford ei ole hyvä\nsalaisuuksien säilyttäjä. Hän on perin huono vehkeilijä.»\n\n»Hän on valmis tekemään Leycesterin tähden vaikka mitä tahansa, kuinka\nhullua hyvänsä», huokasi lady Wyndward.\n\nLenore katseli häntä jonkun aikaa miettivästi. »Luuletko voivasi\npidättää loordi Grayfordia täällä tenniskentällä puolisen tuntia?»\nkysyi hän äkkiä.\n\n»Mitä varten?» kummasteli lady Wyndward. »Kyllä, luulen voivani.»\n\n»No tee se sitten», pyysi lady Lenore. »Syyn ilmoitan myöhemmin. Loordi\nGrayford on epäilemättä ovela; mutta minä uskon olevani ovelampi; mitä\nsinä arvelet?»\n\n»Minun mielestäni sinä olet kaikin puolin hyvä ja kaunis, rakkaani»,\nhuokasi huolestunut äiti.\n\n»No niin, pidätä häntä täällä puoli tuntia ja jätä kaikki muu minun\nvaraani. Minulla ei ole tapana esittää perusteettomia pyyntöjä.»\n\n»Ei ole. Teen kaikki, mitä tahdot ja sanot», vastasi lady Wyndward.\n»Olen niin kovin huolissani, Lenore. Tiedätkö, mitä se merkitsee?»\n\n»En tiedä, mutta luulen voivani aavistaa. Kas, tuolla hän tulee!»\n\nLoordi Grayford lähestyi pitkin askelin, heiluttaen mailaa. »Kas tässä,\nlady Lenore! Onko tämä oikea?»\n\n»Kyllä», myönsi Lenore, »mutta minä en voikaan enää pelata. Se\nharmittaa minua, mutta loukkasin käteni. Ei, vamma on aivan\nvähäpätöinen. Menen hautomaan sitä.»\n\n»Sepä kauhean ikävää», pahoitteli loordi Grayford. »Säälin teitä. No,\npeli on lopetettava. Meidän on jatkettava sitä jonakin toisena päivänä.\nMinä aion mennä kylään ja pistäydyn noutamassa apteekista jotakin\nhaudevettä. Otaksuttavasti olette venähdyttänyt kätenne.» Äkkiä hän\nmuisti hänelle uskotun tehtävän ja astahti takkiaan kohti, mutta Lenore\nkatsahti kreivittäreen ja tämä pysähdytti hänet lausumalla:\n\n»Pelihuvi ei saa tärveltyä. Neiti Dalton on kuolemaisillaan halusta\nsaada pelata, eikö totta?» Hän kääntyi nuoreen neitoon päin, joka oli\nkatsellut peliä. »Kyllä, arvasinhan sen. Teidän pitää ottaa hänet\nLenoren sijalle. No, alkakaahan!»\n\nNeiti Dalton tai neiti kuka hyvänsä olisi yhtä hyvin voinut ajatella\nolla tottelematta lady Wyndwardia kuin hypätä alas kartanon ylimmästä\nkerroksesta, ja tyttö nousi nöyrästi seisomaan ja otti mailan, jonka\nLenore hänelle ojensi. Senjälkeen Lenore käveli varovasti loordi\nGrayfordin takin luokse, pudotti rannerenkaansa sen päälle, kumartui\nottamaan sitä ylös ja sieppasi samalla kirjeen. Pistettyään sen\nsalavihkaa päivänvarjoonsa hän lähti kartanoon päin.\n\nSydän rajusti sykkien hän saapui huoneeseensa ja sulki oven. Hän otti\nkirjeen päivänvarjostaan ja silmäili sitä kuin varas kassakaappia,\njossa on hänen himoamansa aarre. Sitten hän soitti kelloa ja pyysi\nkuumaa vettä.\n\n»Venähdytin ranteeni», hän selitti, »ja haluan veden hyvin kuumana».\n\nKamarineito toi vettä ja tarjoutui hautomaan rannetta, mutta lady\nLenore lähetti hänet pois ja lukitsi oven uudelleen. Senjälkeen hän\npiteli kirjettä vedestä kohoavassa höyryssä ja katseli, kun kuori\nlaukesi liimauksistaan. Vielä sittenkin hän empi, vaikka kirje olikin\navoinna hänen edessään. Mutta äkkiä hän puristi huulensa tiukasti\nyhteen, otti esille kirjoitetun arkin ja luki sen sisällön. Sitä\ntehdessään hän kävi kalpeaksi. Jokainen hyväilysana koski häneen kuin\nsydämeen osunut isku ja pani hänet vääntelehtimään tuskasta.\n\n— ’Rakas’! — mutisi hän, — Rakas! Kuinka hän rakastaakaan tyttöä!\n— Äkkiä hän säpsähti ja nousi. — Käyköön kuinka tahansa, se ei saa\ntapahtua. Tuo tyttö ei saa tulla Leycesterin puolisoksi. Mutta miten\nsen voi estää?\n\nHän istui pohtien sitä kalliiden sekuntien kiitäessä ikuisuuteen;\nsitten hän muisti Jasper Adelstonen.\n\n— Mikä satama tahansa on myrskyssä hyvä, — tuumi hän. — Hukkuva ihminen\ntarttuu oljenkorteenkin, ja hän ei ole oljenkorsi.\n\nHän sulki kirjeen kuoreensa, otti esille kirjoitusvehkeensä ja\nkirjoitti tuoksuavalle arkille: »Tulkaa tapaamaan minua padolle\nkello kahdeksan!» Hän pani arkin kuoreen, osoitti sen herra Jasper\nAdelstonelle ja palasi tenniskentälle molemmat kirjeet kädessään.\n\nSiellä pelattiin yhäti. Loordi Grayford oli viehättynyt peliin, ja\nkirje oli uudelleen unohtunut häneltä täydelleen. Lady Lenore seisoi\nminuutin ajan silmäillen pelaajia; sitten hän kumartui takin viereen\nja salaten liikkeensä päivän varjollaan pani Leycesterin kirjeen\npaikalleen.\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\n»Minä olen Frank Etheredge», sanoi Frank, silmäillen loordi Grayfordia,\nkun viimemainittu pysähtyi maantien ohessa olevalle pienelle portille.\n\n»Se on hyvä», vastasi loordi Grayford, viIkaisten ympärilleen.\nVarovainen ilme sopi hyvin huonosti hänen avoimille, miellyttäville\nkasvoilleen. »Sitten minulla on kirje teille.»\n\n»Minulle!» ihmetteli Frank, ja hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi.\n\n»Mikä teitä vaivaa?» kysyi loordi Grayford, katsoen häntä\nhämmästyneenä. »Mikä teitä huolettaa. Minulla on teille kirje —\nystävältäni loordi Trevornelta.»\n\nFrankin kasvot muuttuivat iloisiksi, ja hän ojensi kerkeästi kätensä.\n\nLoordi Grayford otti kirjeen taskustaan ja antoi sen hänelle.\n\n»Se on rypistynyt ja tahrautunut», hän selitti. »Asianlaita on\nsellainen, että minun olisi pitänyt tuoda se teille tunti, pari\ntakaperin. Mutta minut houkuteltiin pelaamaan tennistä, ja se unohtui\nminulta.»\n\n»Ei siitä mitään», vastasi Frank innokkaasti. »Olen hyvin kiitollinen,\nsir. Ettekö astu sisään? Isäni ja serkkuni Stella ovat iloisia, jos\nsaavat tavata teitä.»\n\nMutta loordi Grayford pudisti päätään, katsellen somaa taloa ikäänkuin\nomantunnon vaivoissa. — Toivonpa totisesti, että tämä kaikki selviäisi\nhyvin, — hän mietti. — Leycesterillä on hyvät aikomukset, mutta hyvin\nmahdollista on, että hän turmelee kaikki saadessaan jonkun hupsun\nmielijohteen! — Ääneen hän sanoi: »Ei, en tule sisälle, mutta pyydän\nteitä sanomaan serkullenne — neiti Etheredgelle, että — että —» Loordi\nGrayford-parka epäröi, otti hatun päästään ja tuijotti hetkisen sen\ntehtaanleimaan. »Niin, kuulkaas, ymmärrättehän, jos joko te tai hän\ntarvitsette apua — tarvitsette ystävää, ymmärrättehän — niin tulkaa\nluokseni. Olen kartanossa. Ymmärrättehän? Nimeni on Grayford.»\n\nFrank nyökäytti päätänsä ja tarttui loordi Grayfordin ojennettuun\nkäteen. »Kiitoksia, loordi Grayford!» virkkoi poika, ja luotuaan vielä\nsuruisen silmäyksen taloon poistui loordi Grayford.\n\nFrank repäisi kuoren auki ja luki ahmien lyhyen, mutta sisältörikkaan\nkirjeen, lähtien sitten etsimään Stellaa.\n\nTyttö istui urkuharmoonin ääressä; hän ei soittanut, kosketteli vain\nnäppäimiä, katsellen miettiväisesti eteensä. Herra Etheredge oli\nahkerassa työssä, käyttäen kultahohteiset iltahetket mahdollisimman\ntarkoin hyväkseen. Stella kääntyi ympäri, kun Frank tuli sisään, ja\noli sanomaisillaan jotakin, mutta poika nosti sormen huulilleen ja\nviittasi häntä tulemaan mukaansa. He menivät yhdessä ulos herättämättä\ntaiteilijan huomiota, ja Frank vei Stellan puutarhan toisessa\npäässä olevaan pieneen lehtimajaan. Stella katseli hymyillen pojan\npunehtuneita, kiihtyneitä kasvoja.\n\n»Mitä tämä salaperäinen käyttäytyminen merkitsee, Frank?» hän kysyi.\n\n»Minulla on jotakin sinulle, Stella», vastasi Frank. »Mitä annat\nminulle siitä? Se on — niin äärettömän aarteen arvoinen, mutta minä\ntyydyn suukkoon.»\n\n»Se on tietystikin jotakin aivan turhanpäiväistä», väitti Stella\nnauraen, mutta kun poika otti kirjeen taskustaan ja piti sitä koholla\nkädessään, muuttui hänen ilmeensä. »Mikä se on, Frank?»\n\nPoika pisti kirjeen hänen käteensä, nousi vaistomaisen hienotuntoisesti\npystyyn ja poistui. »Lue se, Stella!» hän kehoitti. »Tulen heti\ntakaisin.»\n\nStella otti kirjeen ja aukaisi sen. Frankin palatessa hän istui avattu\nkirje kädessään, kasvot hyvin kalpeina ja oudon valon hehkuessa hänen\nsilmissään.\n\n»No?» äänsi Frank.\n\n»Oi, Frank», kuiskasi Stella. »Minä en voi tehdä sitä! En voi!»\n\n»Et voi!» huudahti poika. »Sinun täytyy! Ja mitä sinä, Stella, sitten\npelkäät? Minä tulen mukaasi.»\n\n»Ei se sitä ole. Luuletko, että pelkään — Leycesteriä?»\n\n»En!» vastasi Frank. »Sitä en uskoisi! Sinun sijassasi uskaltautuisin\nhänen kanssaan vaikka maailman ääriin saakka. Tiedän, mitä hän on\npyytänyt sinua tekemään, Stel, ja sinun — meidän — täytyy tehdä se!\nSinä menet, Stel; sinä täytät hänen pyyntönsä! Minä pidän sinusta, sen\nsinä tiedät; mutta minusta tuntuu kuin alkaisin _vihata_ sinua, jos\nkieltäydyt tekemästä sitä, mitä hän toivoo!»\n\nStellan silmät säteilivät; hänen sydämensä sykähteli rajusti, kun hän\nkuuli, kuinka poika puolusti hänen rakastamaansa miestä.\n\n»Ja», jatkoi Frank, »miksi muuten empisit? Sehän tapahtuu sinun omaksi\nonneksesi — meidän kaikkien onneksi! Ajatteleppa! Sinusta tulee\nvastaisuudessa Wyndwardin kreivitär, kartanon emäntä. Isäni ilostuu —\nhän ei voi olla ilostumatta; ja sitten olet sinä turvassa.»\n\n»Turvassa? Mitä tarkoitat?» ihmetteli Stella.\n\nFrank epäröi. Sitten hän katsahti Stellaan, ja hänen siniset silmänsä\nvälähtivät vihaisesti, kostonhimoisesti. »Ajattelin Adelstone-vintiötä.\nEn pidä hänestä. Itse asiassa vihaan häntä; ja vihaan häntä entistä\nenemmän sen tähden, että hän on päättänyt saada sinut.»\n\n»_Minä_ myöskään en pidä hänestä», kuiskasi Stella. »Mutta olen aivan\n’turvassa’, kuten sinä sanot, vaikka en menekään naimisiin, vaikka en\nteekään sitä, mitä sinä ja Leycester toivotte.»\n\n»Enpä tiedä», mutisi Frank synkästi. »Joka tapauksessa _olisit_ turvassa\nsitten, ja — ja, Stella, sinun _täytyy_ mennä. Näetkö, Leycester on\nuskonut sinut minun hoivaani. Lähdethän! Ajattele, Stel!»\n\n»Kyllä, Frank, teen sen.» Sen enempää ei Stella sanonut.\n\n»Kuvittele mielessäsi, että sinua nyt kiittää Leycester», kuiskasi\nFrank, suudellen hänen kättään. »Ja nyt valmistuksiin. Sinun on\nsullottava pieni laukku valmiiksi, ja minä teen samoin. Sitten minun\npitää viedä ne maantien syrjään piiloon. Meidän ei kävisi päinsä\nlähteä huomenaamulla talosta laukut käsissä — rouva Penfold herättäisi\nnaapurit unestaan. Ja meidän on mentävä, ikäänkuin aikoisimme\nkävelemään joelle. Mutta» — hän keskeytti suunnittelunsa nähdessään,\nettä Stellan kasvoille, jotka aina olivat niin ilmeikkäät, alkoi\nilmaantua epäröimisen merkkejä — »jätä se kaikki minun huolekseni —\nminä sen kyllä järjestän! Leycester tiesi voivansa luottaa minuun...»\n\nStella istui joitakuita minuutteja, ajatellen vanhusta, joka oli\nottanut hänet kotiinsa, kun hän oli turvaton, joka oli rakastanut ja\nholhonnut häntä kuin tytärtään ja jota hän nyt aikoi pettää.\n\n»Nyt minun on mentävä sisään, Frank», hän virkkoi. »Älä puhu enää\nmitään! Minä lähden, mutta en voi siitä keskustella.»\n\nStella meni sisään; hämärä oli käsissä ja vanhus seisoi\nmaalaustelineensä ääressä, silmäillen sitä kaihoisasti.\n\n»Tänä iltana ei enää maalata», sanoi Stella, vetäen vanhuksen pois\ntyöstään. »Tule istumaan; tule istumaan ja katselemaan jokea kuten sinä\niltana, jolloin minä tulin tänne! Muistathan?»\n\n»Kyllä, kyllä, rakas», mumisi taiteilija, vaipuen tuoliin ja ottaen\nStellan täyttämän piipun. »Muistan sen päivän. Se oli minulle\nonnenpäivä, ja surkea on se päivä, jolloin poistut luotani, Stella!\nMissä on Frank?» kysyi hän haaveksien.\n\n»Puutarhassa. Kutsunko hänet tänne? Frank-kulta! Hän on herttainen\npoika, setä!»\n\n»Niin», vastasi herra Etheredge aatoksissaan. »Kyllä Frank on hyvä\npoika. Hän on muuttunut paljon; siitäkin on minun kiittäminen sinua,\nrakas! Olen pitänyt silmällä ja pannut sen merkille. Ei kellään koko\nmaailmassa ole niin suurta vaikutusvaltaa häneen. Niin, hän on hyvä\npoika nyt, kiitos sinun!»\n\nMitä voi Stella virkkaa? Hänen sydämensä sykki kiivaasti. Hänen\nvaikutustaan! Ja nyt hän aikoi auttaa poikaa pettämään isäänsä — hänen\ntähtensä!\n\n»Setä», hän kuiskasi, »tiedäthän, että rakastan sinua. Sinä tiedät sen!\nSinä muistat sen aina ja uskot sen, tapahtuipa mitä hyvänsä.»\n\nVanhus nyökkäsi päätään epäilemättä mitään ja hymyili. »Mitä on\ntulossa, Stella?» hän kysyi. Mutta samalla hänen katseensa kävi\nhaaveksivaksi ja hajamieliseksi, ja Stella katseli häntä ja vaikeni.\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nJasper Adelstone saapui täsmällisesti kohtauspaikalle ja nosti\nhattuaan, kun lady Lenore saapui hänen luokseen. Lady Lenore pysähtyi\nja taivutti ylpeästi päätään, jääden ikäänkuin odottamaan, että Jasper\nAdelstone alkaisi puhua. Mutta Jasper pysyi vaiti; lady Lenore oli\nkutsunut häntä; hän oli saapunut.\n\n»Saitte kirjeeni, herra Adelstone?» virkkoi lady Lenore vihdoin.\n\n»Olen täällä», vastasi Jasper naurahtaen.\n\n»Kutsuin teitä tänne», jatkoi lady Lenore hetkisen vaitiolon jälkeen\nhyvin kylmään sävyyn, »koska minulla on tietoja, joiden uskoin\nkiinnittävän mieltänne, ja arvelin, että teistä olisi apua.»\n\nJasper kumarsi. Hän ei tahtonut tulla puolitiehen vastaan. Kertokoon\nlady Lenore ensin, miksi hän oli kutsunut häntä, ja sitten hän kävisi\nkäsiksi asiaan, mutta ei ennemmin.\n\n»Kun viimeksi tapasimme toisemme, lausuitte sanoja, joita en hevillä\nole unohtanut. Selititte haluavanne — kiihkeästi haluavanne estää erään\nseikan tapahtumasta.»\n\n»Jos tarkoitatte loordi Trevornen ja Stel— neiti Etheredgen\navioliittoa, niin minä enemmän kuin haluan, olen päättänyt estää sen!»\n\n»Olen tullut tänne tänä iltana», jatkoi lady Lenore, »ilmoittaakseni\nteille erään sitä tyttöä koskevan tiedon, johon sanotte olevanne\nmieltynyt.»\n\n»’Tytöllä’ tarkoittanette neiti Stella Etheredgeä?» huomautti Jasper\nlevollisesti, mutta hänen silmistään välähti suuttumus. »Jos asia on\nniin, niin sallikaa minun muistuttaa teidän armoanne, että hän on lady!»\n\n»Nimittäkää häntä miksi haluatte!» vastasi lady Lenore kylmän\nylimielisesti. »Minä tarkoitin häntä.»\n\n»Ja sitä miestä, joka kiinnittää teidän mieltänne?» lisäsi Jasper yhtä\nröyhkeästi kuin lady Lenorekin.\n\n»Kysymyksen siihen puoleen emme kajoa, jos suvaitsette, herra\nAdelstone.»\n\n»Minun on siis ymmärrettävä asia niin, että olette saapunut tänne tänä\niltana omasta aloitteestanne tehdäksenne minulle palveluksen. Niinkö?»\n\n»Ajatelkaa mitä tahdotte», vastasi lady Lenore matalalla, oudolla\näänellä. »Jättäkäämme syrjään kaikki jaarittelut. Tahdoin tavata teitä\nja lähetin teille sanan; te olette saapunut; riittäköön se! Teitä\nhaluttaa estää loordi Trevorne menemästä avioliittoon sen _ladyn_\nkanssa, jonka seurassa näimme hänet täällä. Te puhutte itseluottavasti\nsiitä, että teillä on voimaa tehdä se. Teillä on hyvin pian tilaisuus\nnäyttää voimanne, sillä loordi Trevorne aikoo mennä avioliittoon hänen\nkanssaan huomenna tai viimeistään seuraavana päivänä.»\n\n»Mistä sen tiedätte?» kysyi Jasper hiljaa.\n\n»Tiedän sen siitä, että loordi Trevorne on kirjoittanut hänelle, antaen\nmääräyksiä hänen paostaan ja heidän salaisesta kohtaamisestaan.»\n\n»Kuinka olette saanut sen tietoonne?»\n\n»Näin kirjeen», vastasi lady Lenore, silmäillen Jasperia halveksivasti.\n\n»Olettepa tosiaan tehnyt paljon palvellaksenne minua», virkkoi\nAdelstone ivallisesti.\n\n»Teitä!» pääsi hänen huuliltaan rajusti, mutta sitten hän teki\nhalveksivan eleen, ikäänkuin Jasper olisi ollut niin halpa, ettei\nhäneen kannattanut suuttua.\n\n»Te näitte kirjeen», jatkoi Jasper. »Minkälaiset olivat määräykset?\nMissä ja milloin piti heidän kohdata toisensa? Kirottua!»\n\n»Hänen on lähdettävä Lontooseen kello yhdentoista junassa\nhuomenaamulla, ja loordi Trevorne tapaa hänet ja vie hänet Bruton\nStreetin varrelle n:oon 24; pojan, hänen serkkunsa, tulee olla hänen\nseurassaan», selitti lady Lenore lyhyesti.\n\n»Ah!» ärähti Jasper kiukkuisesti. »Voinpa antaa tuon pienen käärmeen\ntuntea. Mutta mitä sitten tulee?»\n\nLady Lenore pudisti päätään halveksivan välinpitämättömästi ja nojautui\nkaidepuuta vasten, katsellen poreilevaa, kuohuvaa vettä.\n\n»En tiedä. Kun poika on mukana, niin otaksun loordi Trevornen hankkivan\nerivapautuksen, ja sitten heidät vihitään. Mutta kenties poika onkin\ntarkoitettu vain silmänlumeeksi, ja loordi Trevorne toimittaa hänet\npois tieltä.»\n\n»Entä sitten?»\n\n»Sitten», sanoi lady Lenore verkkaisesti. »No niin, loordi Trevornen\nluonne on jotakuinkin tunnettu; hyvin todennäköisesti hän ei pidä\nvälttämättömänä tehdä tytöstä — suokaa anteeksi! — nuoresta ladystä\ntulevaa Wyndwardin kreivitärtä.»\n\nHän oli mennyt liian pitkälle. Kun julmat, kauheat, armottoman purevat,\npilkalliset ja halveksivat sanat olivat luiskahtaneet hänen kieleltään,\nhypähti Jasper hänen viereensä ja puristi hänen käsivarttaan. Hänen\njalkansa luiskahti, hän pyörähti ympäri ja tarttui kiinni Jasperista,\nriippuen puolittain ilmassa valkokuohuisen veden yläpuolella. Hetkisen\nhe seisoivat liikahtamatta Jasperin katsellessa häntä uhkaavasti\nkiiluvin silmin. Sitten Adelstone veti syvän henkäyksen, ikäänkuin\nolisi saanut hillityksi murha-aikeen, astahti taaksepäin ja veti lady\nLenoren muassaan turvalliselle kohdalle.\n\n»Pitäkää varanne!» hän murahti, pyyhkäisten vapisevalla kädellään hien\nkalpealta otsaltaan. »Unohdatte, että minä rakastan tuota ’tyttöä’,\nkuten te häntä nimitätte, vaikka hän on valon enkeli ja ylevä tähti\nverrattuna teihin, joka alennutte aukaisemaan toisten kirjeitä ja\nsyytämään parjauksia! Varokaa! Hillitkää tästä puoleen ylpeyttänne\nja puhukaa kunnioittavasti mainitessanne häntä! Ja nyt, kun olette\nsaanut varoituksen ja tiedätte, etten ole pelkkä orja tanssiakseni\nja kiemurrellakseni teidän mielenne mukaan, palatkaamme asiaan, joka\non kohtauksemme tarkoitus. Ettekö tahdo istua?» Hän viittasi padon\nportaihin päin.\n\nLady Lenore vapisi puhtaasti fyysillisestä heikkoudesta, jota lisäsi\nvoimaton kiukku ja raivo; mutta hän olisi mieluummin kuollut kuin\ntotellut Jasperia. »Jatkakaa!» hän äänsi. »Mitä teillä on puhuttavaa?»\n\n»Että tämä avioliitto on estettävä ja neiti Etheredgen hyvä nimi\nturvattava ja säilytettävä. Minä voin estää tämän avioliiton vielä\nnytkin, viimeisellä hetkellä. Ja minä teen sen, sillä ehdolla että te\nette koskaan eläissänne hiisku siitä kellekään mitään. En kovinkaan\npahasti pelkää, että sen tekisitte; kyllä tekin arvelette, ennenkuin\nilmaisette jollekin kolmannelle henkilölle, että teiltä syntyy muiden\nihmisten kirjeiden avaaminen!»\n\n»Minä lupaan sen», virkkoi lady Lenore kylmästi. »Entä miten aiotte\nsen estää? Ette tunne sitä miestä, jota mielitte käydä vastustamaan.\nKavahtakaa häntä! Loordi Trevorne on mies, jonka kanssa ei ole\nleikkimistä.»\n\n»Kiitos!» vastasi Jasper äreästi. »Olette kovin ystävällinen, kun\nvaroitatte minua, etenkin kun perin mielellänne näkisitte minut loordi\nTrevornen jalkojen juuressa. Mutta minä en tarvitse varoituksianne.\nOlen tekemisissä neiti Etheredgen enkä hänen kanssaan. Ja kuinka\nmenettelen, se on minun asiani.»\n\n»Minä lähden», sanoi lady Lenore ynseästi, nousten pystyyn, aikoen\ntoteuttaa sanansa.\n\n»Viipykää hetkinen!» kehoitti Adelstone. »Teillä on osanne pelissä;\nja muistakaa, että teillä on enemmän voitettavana kuin minulla.\nMinä tavoittelen rakkautta, te rakkautta, rikkautta, arvoasemaa\nja vaikutusvaltaa, kaikkea, mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi\nsellaiselle ihmiselle kuin te olette.»\n\n»Olette hävytön!»\n\n»En ole; olen vain vilpitön. Meidän kesken ei kartteleminen eikä\nsalailu enää tule kysymykseenkään. Jos neiti Etheredge tottelee loordi\nTrevornen käskyä, niin he lähtevät kello yhdentoista junassa, ja hän\nodottaa heitä Lontoossa. He lähtevät siinä junassa, mutta he eivät\nsaavu perille asti. On helppoa estää heidät saapumasta sinne. Sitä\nvarten tarvitaan vain väärennetty kirje.»\n\n»Väärennetty kirje?» mutisi lady Lenore.\n\n»Niin; kun hän kerran on antanut neiti Etheredgelle varmat ohjeet,\non hänen kirjoitettava uudelleen ja muutettava määräyksensä. Häneltä\ntäytyy saapua sellainen kirje — on parasta kirjoittaa pojalle —\njossa hän käskee heidän jäädä junasta Lontoon lähimmälle asemalle,\nVauxhalliin. Heidän on astuttava junasta ja mentävä ulko-ovelle.\nSiellä odottavat heitä vaunut, jotka vievät heidät hänen luokseen.\nYmmärrättekö?»\n\n»Ymmärrän. Entä kirje — kenen se on väärennettävä — kirjoitettava?»\n\n»Kukapa osaa sen paremmin kuin te? Te olette tottunut käsittelemään\nkirjeenvaihtoa. Te tunnette hänen käsialansa, voitte helposti saada\nkäsiinne hänen kirjoitusvehkeensä; paperissa ja kuoressa on Wyndwardien\nvaakuna. Kirjeen voi viedä perille joku kartanon palvelija.»\n\nLady Lenore seisoi vaiti Jasperin sukkeluuden yllättämänä, ja vasten\ntahtoaankin hän ihaili miehen neuvokkuutta ja joustavaa älykkyyttä.\nKuten Jasper oli sanonut, hän ei ollut orja eikä nukke, jota saattoi\nliikutella mielensä mukaan.\n\n»Käsittänette», jatkoi Jasper odotettuaan hetkisen, että hänen\nsuunnitelmansa ehtisi painua toisen mieleen, »että kirje on jätettävä\nmelkein viimeisellä hetkellä, vaunun ovella, kun juna lähtee. Teettehän\nsen?»\n\nLady Lenore kääntyi poispäin, ponnistaen vielä vastaan. »En tahdo!» hän\nvastasi.\n\n»No hyvä! Sitten keksin jonkun toisen keinon. Stella Etheredgestä ei\nikinä tule loordi Trevornen puolisoa, mutta ei myöskään eräästä lady\nLenore Beauminsteristä. Kun hän huomenna saa nolona ja lannistuneena,\nkatsella kuinka minä vien neiti Etheredgen hänen nenänsä edestä,\nannan hänelle hieman lohdutusta, nimittäin tämän pienen kirjeen ja\ntäydellisen selostuksen _teidän_ osuudestanne tähän salaliittoon, joka\nriisti häneltä saaliin.»\n\n»Sitä ette uskalla!» huohotti lady Lenore, pää pystyssä, katse\nleimuavana.\n\n»En uskalla! Mitä uskaltamista siinä on. Jopa jotakin, mylady! Ei ole\nminun syyni, jollette tunne sen miehen luonnetta, jonka kanssa olette\ntekemisissä. Työskennelkää kanssani, ja minä palvelen teitä, pettäkää\nminut — sillä se olisi pettämistä, ja minä nujerran teidät! Kumman\nvalitsette? Kirjoitatteko kirjeen ja toimitatte sen perille?»\n\n»Entä mitä muuta?»\n\n»Ei paljoa, ja sekin vain siksi, että huolehdin teidän\nmenestyksestänne. Kun loordi Trevorne palaa tyhjiin rauenneelta\nmatkaltaan, on hän hyvin sopiva lohdutettavaksi. Te voitte antaa\nhänelle lohdutuksen. Olen kovin pahasti arvioinut kykynne liian\nsuureksi, jollette voi saada häntä jalkojenne juureen, ennenkuin on\nkulunut kuukauttakaan.»\n\n»Siinäkö kaikki?» kysäisi lady Lenore.\n\n»Siinä kaikki. Voin luottaa teihin. Niin, luulen — olen varma, että\nvoin. Ovathan etumme sittenkin yhteiset. Kun ensi kerran tapaamme,\nlady Lenore, olemme toisillemme outoja ihmisiä, joilla ei ole mitään\nyhteistä. Entisyys on pyyhitty pois sekä mielestämme että elämästämme.\nMinä olen Stella Etheredgen onnellinen puoliso ja te lady Trevorne,\ntuleva Wyndwardin kreivitär. Ennustukseni eivät milloinkaan petä,\nmylady. En koskaan ole niin varmasti uskonut ennustukseeni kuin nyt.\nHyvää yötä!»\n\nLady Lenore ei vastannut hyvästelyyn, vaan poistui äänettömänä puiden\npimentoon.\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\nSinä yönä ei Stella saanut unta silmiinsä. Tärkeä huomispäivä\nkangasteli hänen mielessään, milloin herättäen hänessä sanomatonta\npelkoa, milloin valaen koko hänen olemukseensa yhtä sanomatonta riemua.\nAikaisin aamulla hän kuuli Frankin kävelevän edestakaisin oven takana,\nja vihdoin poika koputti.\n\n»Joko nouset, Stel?» kysyi hän kuiskaten.\n\nStella aukaisi oven ja seisoi hänen edessään yksinkertaisesta kankaasta\ntehdyssä puvussaan, jonka Frank kehuskeli pukevan häntä paremmin kuin\nsilkki- ja samettivaatteiden herttuatarta.\n\nPoika silmäili häntä nyökäyttäen ihailevasti päätään. »Kas niin!» hän\nvirkkoi. »Olen ollut ylhäällä jo hyvin kauan. Vein jo matkalaukkuni\npiiloon maantielle. Onko sinun laukkusi valmis?»\n\nStella antoi hänelle pienen käsilaukun, jonka hän otti kerkeästi\nvastaan.\n\n»Sepä on näppärä, ei ensinkään liian iso! Jaksan helposti kantaa ne\nmolemmat. Pysy reippaana, Stel!» lisäsi hän, hymyillen rohkaisevasti\nlähtiessään viemään laukkua.\n\nKehoitus ei ollut kokonaan tarpeeton, sillä kun Stella meni alakertaan\nja näki maalaustelineensä edessä seisovan vanhuksen olivat kyyneleet\nkihota hänen silmiinsä. Hänen onneaan synkisti hyvin tuntuvasti se,\nettei hän voinut mennä sedän luokse, kietoa käsiään hänen kaulaansa ja\nkuiskata: »Setä, tänään vihitään minut ja loordi Trevorne; anna minulle\nsiunauksesi, setä-kulta!»\n\nFrank tuli sisään, ja he kävivät syömään aamiaista. He olivat kaikki\nhyvin vaiteliaita; vanhus oli vaipunut haaveiluihinsa, ja molempia\nnuoria piti hiljaisina syyllisyyden tunto.\n\nNiin pian kun ateria oli päättynyt, käytti Frank ensimmäistä sopivaa\ntilaisuutta kuiskatakseen Stellalle: »Sain juuri äsken tietää, että\nAdelstone-vintiö on matkustanut Lontooseen. Pelkäsin melkein, että\nhän voisi viimehetkellä sotkea suunnitelmamme, mutta pappilan renki\nkertoi, että Jasper Adelstonen oli pitänyt asioittensa vuoksi mennä\nLontooseen.» Oltuaan sitten hetkisen vaiti hän jatkoi: »Mielestäni ei\nmeidän ole hyvä lähteä yhdessä, Stel. Minä menen heti, ja sinä tulet\nperästä. Vältä joka tapauksessa kohtausta rouva Penfoldin kanssa;\nhänellä on tarkat silmät ja tänä aamuna on kasvojesi ilmeessä jotakin,\nmikä saattaisi herättää hänen uteliaisuutensa.»\n\nVähän ajan kuluttua poistui Frank huoneesta, ja Stella jäi kahden\nsetänsä kanssa. Hänen sydämensä sykki rajusti, ja vaikka hän olisi\nkuinka koettanut, ei hän saanut katsettaan irroitetuksi vanhuksesta,\njoka äänettömästi ja kärsivällisesti puuhaili maalaustelineensä\nääressä. Vihdoin Stella meni seisomaan taiteilijan viereen.\n\n»Sinä näytät tänään kalpealta, lapsi rakas», virkkoi vanhus taputtaen\nhäntä olalle. »Mene juoksemaan vainioille, niin että saat hieman väriä\nposkiisi! Minä kaipaan sitä.»\n\nStella otti hattunsa, joka aina oli käsillä valmiina siepattavaksi,\nsuuteli ääneti vanhusta ja lähti huoneesta. Viisi minuuttia myöhemmin\nhän oli raitilla ja kiiruhti valtatielle, jossa Frank odotteli.\n\n»Meillä ei ole kovin paljoa liikaa aikaa», huomautti poika ottaen\nlaukut ja lähtien edelle. Mutta Stella pysähtyi hetkiseksi katselemaan\ntaakseen; hänen sydäntään kouristi, ja vasta sitten kun Frank tarttui\nhäntä käsivarresta, lähti hän astelemaan asemaa kohti. Mutta kun he\nolivat saapuneet sinne ja matkaliput oli ostettu, teki mielenkiihtymys\nhänet reippaaksi. Frank, joka kantoi molempia laukkuja, tähysteli\nvalppaasti ympärilleen, näkyisikö kenties joitakuita tuttuja, valmiina\nselittelemään heille matkan tarkoitusta. Mutta asemasillalla ei ollut\nainoatakaan kyläläistä, ja Frank huokaisi helpotuksesta, kun juna\nporhalsi asemalle. Ylpeänä kuin salaliiton ohjaaja ja valvoja ainakin\nhän auttoi Stellan vaunuun ja aikoi juuri mennä itse jäljessä, kun\nhänen luoksensa saapui palvelija.\n\n»Oletteko herra Etheredge — herra Frank Etheredge?» kysyi mies,\nkohauttaen hattuaan.\n\nFrank katsoa töllisteli häntä ihmeissään, mutta mies näytti\nodottaneenkin, että hän empisi hieman, eikä jäänyt vartomaan vastausta,\nvaan pisti hänen käteensä kirjeen, sanoen: »Loordi Grayfordilta, sir.»\n\nJuna lähti liikkeelle, ja Frank repäisi kuoren auki.\n\n»Mutta, Stella», hän kuiskasi kiihkeästi, vaikka he olivatkin yksin\nvaunussa, »tämähän on loordi Trevornelta! Katsoppa! Hän käskee meidän\nnousta junasta Lontoon lähimmällä asemalla — Vauxhallissa — hän on\nhieman muuttanut suunnitelmiaan.»\n\nHän ojensi kirjeen Stellalle. Paperissa oli Wyndwardin vaakuna, ja\nkäsiala oli aivan samanlaista kuin Leycesterin. Hänen päähänsä ei\npälkähtänyt epäilyksen hiventäkään kirjeen alkuperästä, mutta kuitenkin\nhän sanoi: »Mutta — Frank — eikö Leycester ole Lontoossa?»\n\n»Kyllä», myönsi poika, »mutta hän on varmaankin lähettänyt tämän loordi\nGrayfordille erikoislähetin mukana — kenties erikoisella junalla. Hän\nei välittäisi vaivoistaan eikä kustannuksista. Ja kuinka tarkkaan hän\nkuitenkin huolehti kaikesta! Hän pyytää meitä hävittämään kirjeen heti.\nRevi se, Stella, ja heitä palaset ulos ikkunasta!»\n\nStella luki kirjeen uudelleen, repien sen sitten pieniksi kappaleiksi\nja viskaten ne ulos.\n\nMatka tuntui pitkältä heistä kummastakin, Frankista, joka tuskin\nmalttoi odottaa, ja Stellasta, jonka mielessä riehuivat rajut,\nristiriitaiset tunteet. Mutta vihdoin he saapuivat Vauxhalliin, ja\nFrank meni asemasillalle, kehoittaen Stellaa viipymään vaunussa vielä\nhetkisen, sillä aikaa kun hän tarkastaisi maaperää. Mutta varovaisuus\noli tarpeeton. Kun hän astui vaunusta, tuli hänen luokseen laiha,\noudonnäköinen vanhus.\n\n»Oletteko herra Etheredge?» kysäisi hän.\n\nFrank vastasi myöntäen.\n\n»Hyvä, sir; vaunut odottavat», sanoi mies, katsahtaen odottavasti\nympärilleen.\n\nFrank nouti Stellan. Vanhus vilkaisi tyttöön, ei uteliaasti, vaan\nkoneellisesti, ikäänkuin hän todella olisi ollut kone. Sitten hän lähti\nvaunuja kohti otettuaan matkalaukut käteensä.\n\nStella laski kätensä Frankin käsivarrelle tehden kysyvän eleen; se\nei johtunut suoranaisesta pelosta eikä epäilystä, vaan kummallisesta\ntunteesta, johon sekaantui kumpaakin. »Kuulustele häntä, Frank!»\nkuiskasi hän.\n\nFrank nyökäytti päätään, käsittäen heti mitä Stella tarkoitti,\nja pysäytti oudon vanhuksen: »Malttakaapa hieman! Kuka teidät on\nlähettänyt?»\n\n»On parempi olla mainitsematta nimiä täällä, sir», vastasi mies\nvilkaisten ympärilleen. »Minä tottelen saamiani määräyksiä. Vaunut\nodottavat ulkona.»\n\n»Kaikki on selvää», arveli Frank. »Hän tietää nimeni. Ja hän on aivan\noikeassa ollessaan varovainen.»\n\nHe seurasivat miestä portaita alas. Niiden edustalla olivat vaunut\nodottamassa, kuten hän oli sanonut. Vanhus nosti laukut vaunuihin ja\npiti ovea auki heitä varten. Stella seisahtui taaskin, tuntien samaa\nvaistomaista epäilyä, mutta Frank kuiskasi: »Joudu!» Stella astui\nsisään.\n\n»Te kai tiedätte, minne on ajettava», virkkoi Frank miehelle, kun hän\nsulki oven.\n\n»Tiedän, sir», vastasi mies entiseen ilmeettömään, elottomaan tapaansa\nja nousi kuskipukille.\n\nAjettuaan noin neljännestunnin he saapuivat hiljaiselle aukiolle ja\npysähtyivät erään korkean, likaisennäköisen rakennuksen edustalle.\n»Onko tämä Bruton Street?» tiedusti Frank.\n\n»Kyllä, sir», myönsi mies levollisesti.\n\n»Nämä ovat lakimiesten toimistoja», huomautti Frank laskeutuen maahan\nja silmäillen ympärilleen.\n\n»Aivan oikein, sir», kuului vastaus. »Herra odottaa teitä.»\n\n»Tarkoitatteko —» alkoi Frank kysyvästi.\n\n»Loordi Trevornea», täydensi mies.\n\nFrank kääntyi Stellaan päin. »Kaikki on niinkuin pitääkin», hän\nkuiskasi.\n\nStella tuli vaunuista ja katsahti ympärilleen. Hän tarttui Frankin\nkäsivarteen ja seurasi sitten miestä rakennukseen.\n\n»Tulkaa niin hiljaa kuin voitte, sir», mutisi ukko. »On parasta, ettei\nkukaan näe nuorta ladya.»\n\nHe menivät yläkertaan ja mies pysähtyi oven eteen, jonka nimikilpi oli\npeitetty paperiarkilla. Jos he olisivat nähneet sen lävitse ja lukeneet\nJasper Adelstonen nimen, niin he olisivat vielä voineet peräytyä. Mutta\nhe seurasivat luottavaisina miestä sisään, ovi suljettiin ja pantiin\nheidän huomaamattaan lukkoon.\n\n»Tänne päin, sir», kehoitti Scrivell ja aukaisi sisäoven. »Jos istutte\nhetkisen, sir», hän jatkoi, siirtäen kaksi tuolia esille, »niin\nilmoitan hänelle, että olette saapuneet». Vanhus poistui huoneesta.\n\nStella istahti, mutta Frank meni ikkunan ääreen ja katsoi ulos. Sitten\nhän tuli takaisin Stellan luokse rauhattomana ja kiihtyneenä. »Minua\nkummastuttaa, missä hän viipyy — miksi hän ei tule», hän virkkoi\nkärsimättömästi. Puhuessaan hän asteli sinne tänne ja joutui sattumalta\npöydän luokse ja vilkaisi sillä viruviin paperikasoihin. »Kiihtymykseni\nhermostuttaa sinua —» Hän keskeytti äkkiä lauseensa ja sieppasi\npöydältä erään paperin. Se oli taitettu kirje ja siinä oli kookkaalla\nkäsialalla kirjoitettu Jasper Adelstonen nimi.\n\nHän tuijotti sitä hetkisen, ikäänkuin se olisi puraissut häntä. Sitten\nhän viskasi sen pois ja juoksi Stellan luokse. »Stella, meidät on\nhoukuteltu ansaan! Tule! Riennä!» hän kehoitti.\n\nStella hypähti pystyyn ja lähti vaistomaisesti ovea kohti. Mutta\nennenkuin hän oli ehtinyt astua kahta askelta, avautui ovi ja heidän\nedessään seisoi Jasper Adelstone.\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\nJasper Adelstone sulki oven jälkeensä ja jäi seisomaan katsellen heitä.\nHänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat, huulet puristettu tiukasti yhteen,\nja hänen ilmeistään kuvastui päättäväisyys, jonka Stella oli usein\npannut merkille.\n\nNyt se ilme tuntui hänestä pahaenteiseltä; mutta hän silmäili\nAdelstonea näyttämättä vähääkään pelokkaalta. Hän loi mieheen ylpeän,\nkysyvän katseen.\n\n»Herra Adelstone», hän sanoi hiljaa, selvästi, närkästyneesti, »mitä\ntämä tarkoittaa?»\n\nEnnenkuin Jasper ennätti vastata, astui Frank heidän väliinsä ja\npysähtyi miehen eteen, kasvot punaisina ja silmät säkenöiden. »Niin!\nMitä tämä tarkoittaa, herra Adelstone?» hän kertasi. »Miksi olette\ntoimittanut meidät tänne — ansaan?»\n\nJasper Adelstone vain vilkaisi häneen ja katsoi sitten Stellaan.\n»Pelkään, että olen loukannut teitä», virkkoi hän rauhallisesti,\nsilmäillen häntä tutkivasti.\n\n»Loukannut!» kertasi Stella hämmästyneenä ja suuttuneena. »Ei ole\nkysymys loukkauksesta, herra Adelstone. Tämä — tämä, mitä olette\ntehnyt, on ilkityö.»\n\nJasper pudisti päätään vakavan näköisenä. »Se ei ole ilkityö; sitä ei\noltu aiottu ilkityöksi, Stella —».\n\n»Nimeni on Etheredge, herra Adelstone», keskeytti hänet Stella.\n»Olkaa hyvä ja käyttäkää minua puhutellessanne kohteliaisuussanaa ja\nsukunimeäni!»\n\n»Pyydän anteeksi», sanoi Adelstone säyseästi. »Neiti Etheredge,\nymmärrän kyllä, että askel, jonka olen astunut — ja rohkenen huomauttaa\nteille, etten koetakaan väittää, ettei teitä ole tuotu tänne minun\nkäskystäni —»\n\n»Tuon kaiken tiedämme!» sekaantui Frank rajusti puheeseen. »Emme halua\nkuulla lavertelujanne, tahdomme vain suoran vastauksen kysymykseemme:\n’Miksi olette tämän tehnyt?’ Ja kun olette vastannut meille, poistumme\nluotanne mahdollisimman nopeasti. Jollette suostu vastaamaan, lähdemme\ntäältä ilmankin. Itse asiassa emme siitä paljoa välitä. Parasta olisi\nmielestäni meidän mennä ja jättää _jonkun toisen_ asiaksi vaatia teiltä\nselitystä ja hyvitystä.»\n\n»Olen valmis antamaan teille selityksen», lausui Jasper Stellalle,\nkorostaen sanaa »teille».\n\n»Antakaa tulla, me odotamme!» huudahti Frank.\n\n»Sanoin antavani sen ’teille’, neiti Etheredge», oikaisi Jasper.\n»Luullakseni on teidän parasta kuunnella minua kahden kesken.»\n\n»Mitä!» kiljaisi Frank ottaen Stellan käsivarren kainaloonsa.\n\n»Kahden kesken», toisti Jasper. »Se olisi parasta teille — meille\nkaikille», hän vakuutti äänessään merkitsevä sävy, joka painui Stellan\nsydämeen.\n\n»Siitä en minä tahdo kuulla puhuttavankaan!» kivahti Frank. »Olen\ntäällä suojelemassa serkkuani. En jätä häntä hetkeksikään kahden kesken\nteidän kanssanne. Te voitte varsin hyvin murhata hänet!»\n\nSilloin Jasper vasta oli huomaavinaan pojan. »Pelkäättekö, että teen\nteille pahaa, neiti Etheredge?» hän kysyi kylmästi hymyillen.\n\nHän tunsi Stellan. Kylmä iva pisti tyttöön »En pelkää niitä, joita\nhalveksin», vastasi hän kiivaasti. »Mene, Frank! Tule sitten, kun\nkutsun sinua!»\n\n»En hievahda paikaltani», intti poika jyrkästi. »Tämä mies — tämä\nJasper Adelstone on jo näyttänyt kykenevänsä suorittamaan laittoman,\nrikollisen teon, sillä toisten ihmisten vapauden riistäminen on laiton\nja rikollinen teko, ja hän on tehnyt sen meille. En poistu luotasi.\nSinä tiedät, että minä olen vastuussa sinusta.»\n\n»Tiedän», kuiskasi Stella, puristaen hänen käsivarttaan. »Mutta —\nmutta — luulisin olevan parasta, että kuuntelen häntä.» Hänen äänensä\nkävi niin hiljaiseksi, ettei Jasper Adelstone kuullut hänen sanojaan.\n»Näethän», jatkoi hän, »että olemme hänen vallassaan; olemme melkein\nhänen vankejaan; eikä hän laske meitä pois, ennenkuin olen kuunnellut\nhäntä. On järkevintä taipua. Ajattele, Frank, häntä, joka odottaa\nmeitä.»\n\n»Hyvä on», myönsi poika, nähtävästi äkkiä rauhoittuen. »Kutsu minua\nheti kun tahdot. Ja muista kutsua minua heti, jos hän on säädytön.» Hän\nliikahti ovea kohti, mutta pysähtyi silmäillen Jasperia, poikamaisilla\nkasvoillaan niin kiukkuinen ja halveksiva ilme kuin suinkin\nmahdollista. »Minä menen, herra Adelstone, mutta tietäkää, että teen\nsen yksinomaan serkkuni toivomuksesta. Puhukaa hänelle puhuttavanne\nnopeasti! Ja käyttäytykää kunnioittavasti!»\n\nJasper aukaisi oven rauhallisesti ja tympeästi, ja Frank poistui\nulompaan toimistohuoneeseen. Siellä hän pani hatun päähänsä ja meni\novelle, sillä hänen mieleensä välähti äkkiä kirkas ajatus. Hän aikoi\najaa Bruton Streetille ja noutaa loordi Trevornen. Mutta kun hän »Mitä\ntarkoitatte?» kysyi Frank. »Päästäkää minut ulos heti paikalla!»\n\nVanhus kohautti olkapäitään. »Määräykset, sir, määräykset», hän selitti\nkuivaan tapaansa ja ryhtyi jälleen työhönsä kuuntelematta pojan\nuhkauksia, rukouksia ja lahjomisyrityksiä.\n\nJasper sulki oven, astui lattian poikki, laski kätensä tuolille ja\nviittasi kunnioittavasti Stellaa istumaan. Mutta mitään virkkamatta\ntyttö vetäytyi hieman kauemmaksi ja jäi seisomaan, silmäillen miestä\ntuikeasti ja puristaen huulensa tiukasti yhteen. Jasper taivutti\npäätään ja pysähtyi hänen eteensä, toinen valkea käsi pöydällä, toinen\ntaskussa.\n\n»Neiti Etheregde», hän alkoi hitaasti ja syvän vakavasti. »Pyydän\nvakuuttaa teille, että menettely, johon minun on ollut pakko turvautua,\non tuntunut minusta yhtä vaikealta ja tuskalliselta kuin konsanaan\nteistä —»\n\n»Teidän tunteenne ovat minusta äärettömän yhdentekeviä, herra\nAdelstone», katkaisi Stella jäätävästi hänen lauseensa.\n\n»Valitan sitä, se koskee minuun hyvin kipeästi», pahotteli Adelstone,\nja hänen huulensa vavahtivat. »Tunteeni — harras kiintymyksen! teihin —\neivät ole teille salaisuus —»\n\n»Niistä en tahdo kuulla mitään», keskeytti Stella kärsimättömästi.\n\n»Ja kuitenkin minun täytyy puhua niistä», jatkoi Jasper, »sillä minun\ntäytyy esittää ne tekoni puolustuksena. Jos rakkauteni ei olisi ollut\nniin palava, kiintymykseni niin vilpitön ja horjumaton, olisin antanut\nteidän joutua tuhoon ja onnettomuuteen. En tahdo salata teiltä sitä,\nettä tiesin mihin aioitte ja mitä aioitte tehdä.»\n\n»Olette toiminut urkkijana», virkkoi Stella ylenkatseellisesti.\n\n»Toimin pikemminkin suojelijana!» väitti Adelstone.\n\n»Minkälaista olisi miehen rakkaus, kuinka surkeata ja mitätöntä\nse olisi, jos hän voisi pysyä levollisesti syrjässä, kun hänen\nrakastamansa naisen tulevaisuus on kysymyksessä!»\n\nStella nosti kättään hillitäkseen häntä. »En tahdo kuulla kauniita\nsanojanne. Ne eivät liikuta minua, herra Adelstone. Teidän tunteistanne\nja kiintymyksestänne en välitä rahtuakaan. En ota niitä vastaan. Odotan\nselitystänne. Jollette voi sitä antaa, niin poistun.» Niin sanoen hän\nliikahti ikäänkuin lähteäkseen.\n\n»Odottakaa, rukoilen, _neuvon_ teitä jäämään.»\n\nStella pysähtyi.\n\n»Kuunnelkaa minua loppuun asti!» pyysi Jasper. »Ette salli minun\nvedota kiihkeään rakkauteeni, joka on tekoni puolustus ja antaa sille\noikeutuksen. Olkoon niin! En puhu siitä enää, jos kykenen hillitsemään\nitseni niin, että maltan olla siitä vaiti. Puhun teistä ja siitä\nmiehestä, joka suunnittelee tuhoanne. Tarkoitan loordi Trevornea.\nOn totta, eikö olekin, että tämä loordi Trevorne on pyytänyt teitä\nkohtaamaan häntä Lontoossa, Bruton Streetillä, asunnossaan? On totta,\nettä hän on sanonut aikovansa tehdä teidät vaimokseen?»\n\n»Ja te väitätte, että se on valhetta, ja vaaditte minua uskomaan\nteitä — _teitä_ — eikä _häntä_!» puhkesi Stella puhumaan, purskahtaen\nnauruun, joka vihlaisi miestä kuin ruoskan isku.\n\n»En», selitti Jasper. »Myönnän, että se saattaa olla totta — uskon\nmahdolliseksi, että se saattaa olla totta. Mutta kuitenkin, kuten\nnäette, olen uhitellut vihaanne ja, mikä on vielä paljoa pahempaa,\nhalveksimistanne ja tehnyt hänen aikeensa tyhjiksi.»\n\n»Toistaiseksi», sanoi Stella tuskin kuuluvasti — »lyhyeksi ajaksi.\nPelkään, herra Adelstone, että hän vaatii teiltä hyvitystä, ankaraa\nhyvitystä sekaantumisestanne.»\n\n»En pelkää loordi Trevornea enkä ketään muutakaan», vastasi Jasper.\n»Kun te olette mukana, pelkään vain — teitä.»\n\n»Aiotteko antaa minulle selityksen, sir?» kysyi Stella kiivaasti.\n\n»Olen astunut hänen ja hänen saaliinsa väliin», jatkoi mies edelleen\nvakavasti, »koska ajattelin, että te saadessanne tilaisuuden, vaikkapa\nviimeisellä hetkelläkin, huomaisitte teitä väijyvän vaaran ja\nperäytyisitte.»\n\n»Kiitos!» virkkoi Stella halveksivasti. »Siinäkö selityksenne? Ja kun\nnyt olette sen antanut, niin olkaa ystävällinen ja avatkaa tuo ovi ja\nantakaa minun mennä!»\n\n»Seis!» kielsi Adelstone, ja ensimmäisen kerran hänen äänensä murtui\npaljastaen intohimon, joka riehui hänen rinnassaan. »Seis, Stella —\nrukoilen, anon hartaasti! Ajatelkaa, miettikää hetkinen, mitä kohtaloa\nkohti kuljette. Mies ehdottaa teille salaista avioliittoa, kohtelee\nteitä, ikäänkuin ette olisi kylliksi arvokas hänen vaimokseen,\nikäänkuin olisitte hänen polkemaansa tomua! Luuletteko, että mitään\nhyvää voi koitua sellaisesta liitosta, että niin häpeällinen\nnaimakauppa voi tuottaa onnea? Ajatelkaa, Stella! Hän häpeää teitä jo\nnyt; häntä, Wyndwardin perillistä, hävettää tehdä teidät puolisokseen\nmaailman silmissä. Hänen täytyy alentaa ja halventaa teitä salaisella\nvihkimisellä. Mitä on hänen rakkautensa verrattuna minun tunteisiini?»\n\n»Vaiti!» huudahti Stella, ja hänen rintansa kohoili. »Te raukka!\nRohkenette puhua tuolla tavoin minulle, heikolle, turvattomalle\ntytölle, jonka olette houkutellut ansaan ja pakottanut kuuntelemaan\nitseänne! On häpeä, että olen kuunnellut teidän laverteluanne\nrakkaudesta — rakkaudesta! Te lörpöttelette häpeästä, jonka hän tuottaa\nminulle. No kuulkaa sitten — kerta kaikkiaan — jos sellainen häpeä\ntulisi hänen tähtensä osakseni, niin minä alistuisin siihen, niin\nolisin siitä kiitollinen, mieluummin kuin ottaisin teiltä vastaan\nkaikkea sitä kunniaa, jonka te voisitte minulle tarjota! Sanotte, että\nminä kuljen turmiota ja onnettomuutta kohti. Olkoon niin; myönnän\nsananne oikeiksi — tukkiakseni suunne. Kuulkaa minun omilta huuliltani,\nettä kannan sellaisen häpeän ja kurjuuden hänen kanssaan mieluummin\nkuin onnen ja kunnian teidän kanssanne. Olenko puhunut tarpeeksi\nselvästi?»\n\nHän katseli miestä syvän halveksivasti. Jasper oli kalpea,\nkalmankalpea; hänen kätensä riippuivat kupeilla; kuumat sormet olivat\npuristuneet nyrkkiin; hänen kielensä näytti tarttuneen suulakeen,\nniin että hän ei saanut ääntäkään suustaan. Stellan ylenkatse koski\nhäneen kuin ruoskiminen; jokainen sana oli kuin sivallus, joka tuntui\nsattuvan sydämeen. Mutta hänen silmänsä olivat koko ajan hievahtamatta\nkiintyneet tyttöön tuskaisen rukoilevina.\n\n»Säästäkää minua!» hän vihdoin uikutti käheästi. »Säästäkää minua! Minä\nolen koettanut säästää teitä!»\n\n»Te — säästää minua!» kivahti Stella, päästäen lyhyen, halveksivan\nnaurahduksen.\n\n»Niin», väitti Jasper, kostuttaen huuliaan. »Olen koettanut säästää\nteitä! Olen koettanut todistella, rukoilla, mutta kaikki se on ollut\nturhaa! Nyt te pakotatte minut käyttämään väkivaltaa!»\n\nStella vilkaisi ovelle, vaikka hän tunsikin vaistomaisesti, ettei\nJasper tarkoittanut ruumiillista väkivaltaa.\n\n»Olisin säästänyt teiltä tämän viimeisen keinon», jatkoi Jasper, »mutta\non toisia, rakkaitanne, joille häpeä merkitsee kuolemaa — pahempaa kuin\nkuolemaa.»\n\nStella katsahti häneen, hymyillen ylenkatseellisesti ja epäilevästi.\nHän ei uskonut Jasperin epämääräisestä uhkauksesta hiventäkään.\n\n»Uskokaa minua», vakuutti mies, »rakkaittenne pään päällä väikkyy\nuhkaavana häpeä, joka on yhtä murhaava, yhtä kamala kuin se miekka,\njoka riippui Damokleen pään kohdalla. Se riippuu yhdestä ainoasta\nlangasta, jonka minä, minä yksin, voin katkaista. Sanokaa vain sana,\nja minä voin torjua sen häpeän. Kääntäkää minulle selkänne mennäksenne\nhänen luokseen, ja minä leikkaan langan poikki, ja miekka putoaa!»\n\n»Te olette valinnut väärän uran», vastasi Stella, naurahtaen\npilkallisesti. »Teidät oli aiottu näyttämölle, herra Adelstone.\nValitan, ettei minulla ole enempää aikaa tuhlattavaksi teille. Sallikaa\nminun poistua!»\n\n»Menkää sitten!» sanoi Adelstone. »Ja olkoon rakkaittenne onnettomuus\nteidän tunnollanne, sillä te olette tahtonut, että isku annetaan,\nen minä! Menkää! Mutta, muistakaa sanani, ennenkuin olette tavannut\nmiehen, joka on kietonut teidät pauloihinsa, on häpeän isku jo\npudonnut. Ja se häpeä on niin katkera, että se ammottaa kuilun tavoin\nteidän ja hänen välillään, sellaisen kuilun tavoin, jonka yli aika ei\nikinä voi rakentaa siltaa.»\n\n»Se on valhetta!» huohotti Stella, katse kiintyneenä Jasperin kalpeihin\nkasvoihin. Mutta hän jäi seisomaan poistumatta huoneesta.\n\n»Ei», virkkoi Adelstone hitaasti, »se on totta, kaameata, häpeällistä\ntotta. Viivyttekö ja kuuntelette?»\n\n»Viivyn viisi minuuttia — täsmälleen viisi minuuttia», myöntyi tyttö.\n»Ja varoitan teitä, etten ainoallakaan sanalla koeta torjua päältänne\nsitä rangaistusta, jonka tämä valhe ansaitsee.»\n\n»Tyydyn siihen», sanoi Jasper, ja hänen kylmässä äänessään oli varma,\nvoitonriemuinen sointu, joka koski Stellan sydämeen.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\n\n»Viisi minuuttia!» varoitti Stella, siirtäen katseensa Jasper\nAdelstonesta kelloon.\n\n»Se riittää», selitti Jasper. »Pyydän teitä kärsivällisesti\nkuuntelemaan, kun kerran pienen tarinan. En mainitse nimiä — te itse\nvoitte ne lisätä. Sen enempää en teiltä pyydä kuin että kuuntelette\nminua loppuun saakka. Tarina koskee isää ja poikaa.»\n\nStella ei liikahtanut; hän luuli Jasperin tarkoittavan kreiviä ja\nLeycesteriä. Hän oli päättänyt kuunnella rauhallisesti, kunnes viisi\nminuuttia olisi kulunut, ja poistua sitten virkkamatta sanaakaan.\n\n»Isä oli huomattu taidemaalari», jatkoi mies, »hyvin lahjakas,\nharvinaisen ylevämielinen, ja hänellä oli kieltämättä suuret\ntaipumukset. Jo nuorena saivat hänen lahjansa osakseen tunnustusta.\nHän meni avioliittoon naisen kanssa, joka oli korkeammassa asemassa\nkuin hän, kaunis ja viehättävä, mutta kerrassaan arvoton hänelle. Kuten\noli voitu odottaa, oli avioliitto epäonnistunut. Vaimo, jolla ei ollut\nmitään yhteistä yleväsieluisen miehensä kanssa, heittäytyi maailman\nhumuun ja joutui sen pyörteeseen. En halua puhua hänestä sen enempää;\nhän tuotti miehelleen häpeän, niin kirpeän häpeän, että maalari luopui\nkunnianhimoisista pyrkimyksistään ja vetäytyi syrjään maailmasta. Hän\nhylkäsi entisen elämänsä, riistäytyi irti koko entisyydestään, jopa\nsiitä lapsestakin, jonka petollinen nainen oli hänelle synnyttänyt, ja\nasettui asumaan syrjäiseen maakylään, unohdettuna, yksinäisenä. Poika\nkasvoi isän määräämien holhoojien hoivissa; isä itse ei sietänyt nähdä\nhäntä. Tämä poika kävi koulua, tuli yliopistoon, hänet niin sanoakseni\ntyönnettiin maailman ulapalle ilman huolehtivan isän silmälläpitoa.\nHuonot tulokset, jotka tavallisesti ovat tällaisen alun seurauksena,\nilmaantuivat tässäkin. Poika, joka oli jätetty omiin valtoihinsa\ntai ainakin palkatun holhoojan valvontaan, heittäytyi elämään. Hän\noli soma, hentomielinen poika ja tapasi, kuten tavallista, alttiita\ntovereita. Hullutteluilla, etten sanoisi paheilla, oli tavanmukainen\nviehätyksensä; yksin ja hoivaamattomana poika joutui harhapoluille.\nAjattelemattomuuden hetkellä hän teki rikoksen —»\n\nStella, joka seisoi kalpeana ja henkeä pidätellen, kääntyi häneen päin.\n»Se on valhetta!» hän huohotti.\n\n»Hän teki rikoksen. Se tapahtui ajattelemattomuudessa, hetken\nhuumauksen vallassa; mutta se oli tehty, peruuttamattomasti. Tästä\nrikoksesta on ankara rangaistus; hänen täytyisi viettää paras osa\nelämästään vankilassa. Ajatelkaa sitä. Kaunis, hyvin kasvatettu,\nhentomielinen, kenties lahjakas nuorukainen tuomittuna roiston,\nrikosvangin kohtaloon! Ettekö voi kuvitella häntä työskentelemässä\nkahleissa, puettuna keltaiseen pukuun, merkittynä häpeätahralla —»\n\nStella nojautui ovea vasten ja kätki kasvonsa. »Se on valhetta —\nvalhetta!» hän uikutti, mutta hän tunsi, että se oli totta.\n\n»Tästä tuomiosta ryhtyi häntä pelastamaan eräs mies, jota te olette\nruoskinut halveksivilla sanoillanne.»\n\n»Oletteko tehnyt sen?» kysyi Stella, kääntyen katsomaan häntä.\n\n»Kyllä. Ilman minua hän olisi tällä hetkellä palvelemassa\nrangaistustaan, loukatun lain oikeutettua tuomiota.»\n\nStella katsahti häntä kauhusta laajentunein silmin. »Ja hän — hän on\ntietänyt sen?» hän änkytti.\n\n»Ei. Hän ei ole sitä tietänyt; hän ei tiedä sitä nytkään.»\n\nStella huokaisi; sitten häntä puistatti, kun hän muisti, kuinka\nFrank-poika oli loukannut ja ärsyttänyt tätä vaiteliasta, heltymätöntä\nmiestä, joka oli pelastanut hänet rikosvangin kohtalosta. »Hän ei ole\nsitä tietänyt!» hän kuiskasi. »Antakaa hänelle anteeksi!»\n\n»Poika ei merkitse minulle mitään», jatkoi Adelstone. »Minulla ei\nole mitään anteeksiannettavaa. Hyttysen hyökkäyksestä ei suututa;\nhyönteinen pyyhkäistään pois tai annetaan sen olla, kuinka kulloinkin\nsattuu. Tämä poika ei merkitse minulle mitään. Mikäli asia koskee vain\nhäntä, olisin voinut antaa rangaistuksen häntä kohdata. Pelastin hänet,\nen hänen itsensä vuoksi, vaan erään toisen tähden.»\n\nStella nojautui ovea vasten. Hän alkoi tuntea verkon paulojen\nvetäytyvän yhä tiukemmalle ympärilleen.\n\n»Toisen tähden», jatkoi Jasper. »Pelastin hänet teidän tähtenne.»\n\n»Olen hyvin kiitollinen», kuiskasi Stella.\n\n»En tavoitellut kiitollisuuttanne; en edes halunnut, että olisitte\ntietänyt minun tehneen sen. Ette te eikä hän olisi koskaan saanut\nvihiäkään siitä, jollei tätä olisi tapahtunut. Se olisi mennyt kanssani\nhautaan — salaisuutena. Se olisi sen tehnyt, vaikka olisittekin evännyt\nminulta rakkautenne, vaikka olisittekin antanut sydämenne toiselle\nmiehelle — jos se toinen olisi ollut arvoisenne.» Stellan kasvot\nlehahtivat punaisiksi, ja hänen silmänsä välähtivät, mutta hän muisti,\nmitä kaikkea Jasper oli tehnyt, ja kääntyi toisaalle. »Jos tuo toinen\nolisi ollut sellainen, että hän olisi voinut turvata onnenne, olisin\nminä mennyt tieheni ja pysynyt vaiti; mutta asia ei ole niin. Tämä\nmies, tämä loordi Trevorne syöksee teidät onnettomuuteen ja minun\ntäytyy, minä tahdon pelastaa teidät häneltä. Juuri hän on tehnyt tämän\npaljastuksen välttämättömäksi.»\n\n»Olen hyvin kiitollinen», äänsi Stella vihdoin. Hän ei vielä nytkään\ntajunnut, kuinka suuresti hän ja hänen omaisensa olivat tuon miehen\nvallassa. »Käsitän täydelleen kuinka paljon olette tehnyt hyväksemme,\nja olen pahoillani siitä, että — että puhuin sillä tavalla, vaikka\nminua kovasti ärsytettiinkin.»\n\n»Mitä minun olisi pitänyt tehdä?» huomautti Jasper. »Olisiko minun\npitänyt pysyä toimettomana ja katsoa, kun te ajaudutte tuhoon?»\n\n»Minä en kulje tuhoa kohti», intti tyttö huolestuneen näköisenä. »Te\nette tunne loordi Trevornea — ette tunne. Mutta älkäämme puhuko siitä!»\nkatkaisi hän äkkiä puheensa. »Nyt lähden. Olen hyvin kiitollinen ja —\nja — toivon, että annatte anteeksi kaiken tapahtuneen!»\n\n»Annan anteeksi kaikki — _kaikki_», vakuutti Jasper ponnekkaasti, »jos\nte käännytte takaisin, jos palaatte kotiinne ja lupaatte, ettei siitä,\nmitä hän on pyytänyt teitä tekemään, tule mitään.»\n\nStella pyörähti häneen päin. »Teillä ei ole oikeutta —» Sitten hän\npysähtyi. Jasperin kasvojen ilme sai hänet äkkiä pelkäämään. »En voi\ntehdä sitä», jatkoi hän väkinäisesti.\n\n»Älkää pakottako minua», pyyteli Adelstone. »Ettehän pakota minua\nturvautumaan voimakeinoihin? Puhutte kiitollisuudesta; mutta minä\nen luota siihen. Jos te olisitte todella kiitollinen minulle,\nniin kääntyisitte takaisin; mutta te ette ole. En voi luottaa\nkiitollisuuteen.» Sitten hän astahti lähemmäksi Stellaa, ja hänen\näänensä aleni. »Stella, olen vannonut, että siitä ei tule mitään, että\nhän ei saa teitä! En voi rikkoa valaani. Ettekö ymmärrä?»\n\n»En! Tiedän, että te ette voi estää minua», vastasi Stella, pudistaen\npäätään.\n\n»Minä voin», intti Jasper. »Te ette ymmärrä. Pelastin pojan, mutta\nvoin hänet myöskin tuhota. Yksi sana vain, ja turma kohtaa hänet.\nEpäilettekö? Katsokaa!» Hän otti taskukirjansa välistä paperin. »Hänen\ntekemänsä rikos oli väärennys — väärennys! Tässä on todistuskappale!»\n\nStella kohotti käsiään, ikäänkuin peittääkseen paperin katseiltaan.\n\n»Älkää pettäkö itseänne!» kehoitti Jasper Adelstone tuimasti. »Hänen\nturvallisuutensa on minun käsissäni, minä pitelen miekkaa. Teillä on\nvalta sanoa, annanko sen pudota!»\n\n»Säästäkää häntä!» rukoili tyttö. »Säästäkää minua!»\n\n»Säästän häntä — pelastan sekä hänet että teidät. Stella, lausu vain\nsana, sano minulle: ’Jasper, tulen vaimoksesi’, ja hän on turvassa.»\n\nHiljaa parahtaen Stella vaipui ovea vasten ja tuijotti mieheen. »En\ntahdo!» hän huohotti. »En tahdo!»\n\n»Te vihaatte minua!» sähisi Jasper hampaittensa välitse. »Mutta ei\nsekään voi estää minua saavuttamasta pyrkimystäni. Ajan mittaan te\nopitte olemaan vihaamatta minua, rakastamaan minua.»\n\nStellaa puistatti. Jasper huomasi sen, ja se näytti saattavan hänet\nhulluksi.\n\n»Sanon, että opitte! Sellainen rakkaus kuin minun ei voi mennä hukkaan,\nei voi tulla hyljityksi. Sen täytyy, täytyy saada vastarakkautta. Minä\nuskallan koettaa. Kun olette vaimoni — älkää hätkähtäkö, omakseni\nteidän täytyy tulla ja te tulette! — opitte tuntemaan, kuinka voimakas\nkiintymykseni on, ja myönnätte, että minulla oli oikeus —»\n\n»En, en koskaan!» ähkäisi tyttö.\n\nAdelstone peräytyi ja laski kätensä tuolin selkämykselle. »Muistakaa!\nTuolla sanalla julistatte pojan tuomion; sillä sanalla pudotatte\nmiekan, synkistytätte vanhan miehen elämän viimeiset vuodet!»\n\nKalpeana ja läähättäen Stella vaipui lattialle, polvistuen Jasperin\neteen, kädet ojossa, katse rukoilevana. Mies katseli häntä, sydän\nsykähdellen ja huulet vapisten. Sitten hän liikautti kättään\nsoittonappulaa kohti.\n\n»Jos soitan kelloa, niin lähetän noutamaan poliisia, joka vie pojan\ntutkintavankeuteen syytettynä väärennyksestä. Hänen on mahdotonta\nselviytyä, todistukset ovat liian ilmeiset.»\n\n»Odottakaa!» Stella nousi ja meni häntä kohti. »Älkää soittako.»\n\nJasper antoi kätensä pudota nappulalta ja jäi seisomaan, silmäillen\ntyttöä kiihkeän tarkasti. »Te — te suostutte?» kysyi hän käheästi.\n\n»Ilmoittakaa minulle», virkkoi Stella hitaasti, soinnuttomasti,\n»kaikki — kaikki, mitä haluatte minun tekevän, mitä minun täytyy tehdä\npelastaakseni hänet!»\n\nTytön tuska koski häneen, mutta hän pysyi heltymättömänä, jyrkkänä. »Se\non pian selitetty. Sanokaa minulle: ’Jasper, minä tulen vaimoksesi!’\nVastapainoksi annan sinä päivänä, jona tulette vaimokseni, teille tämän\npaperin — sen varassa on pojan kohtalo. Kun se kerran on hävitetty, on\nhän täysin turvassa.»\n\n»Minä teen sen», vastasi Stella kolkosti.\n\nHelakka puna levisi Adelstonen kasvoille. »Stella! Oma Stellani!»\nhuudahti hän.\n\nTyttö kohotti kättään. »Älkää koskeko minuun», hän kiljaisi, »tai — tai\nminä en voi vastata itsestäni!»\n\n»Minä — minä tyydyn», taipui Jasper. »Minulla on lupauksenne. Tunnen\nteidät siksi hyvin, etten vähääkään pelkää teidän rikkovan sitä. Olen\ntyytyväinen. Aikaa myöten — mutta, en puhu mitään.»\n\nSenjälkeen hän meni pöydän ääreen ja painoi kelloa. Ovi avautui, ja\nScrivell astui sisään. Häntä seurasi Frank, joka sysäsi hänet tieltään\nja juoksi Jasperin eteen sanattomana raivosta.\n\n»Mitä tämä merkitsee?» hän änkytti. »Mitä tarkoitatte, herra Adelstone,\ntällä törkeällä väkivallalla? Tiedättekö, että minua on pidetty vankina\n—»\n\nJasper keskeytti hänet tyynesti ja rauhoittavasti, hymyillen\nkiusoittavasti. »Enää ette ole vanki, hyvä Frank!»\n\n»Kuinka uskallatte!» kiljui poika vimmoissaan, nostaen keppiään, joka\nolisi sattunut suoraan Jasperin kasvoihin, sillä tämä ei koettanutkaan\nsitä torjua, mutta Stella riensi heidän väliinsä.\n\n»Frank», hän pikemminkin voivotti kuin huusi, »sinä — sinä et saa.\nKuule minua. Hän — herra Adelstone — on ollut oikeassa. Hän on tehnyt\nkaikki mitä — mitä — parhaiten. Meidän on lähdettävä takaisin.»\n\n»Takaisin? Eikö Leycesterin luokse?» ihmetteli Frank epäillen.\n»Ymmärrätkö, mitä puhut?»\n\nStella hymyili; hänen hymynsä oli katkerampi kuin kyyneleet. »Kyllä,\nymmärrän. Ole maltillinen minulle, Frank!»\n\n»Maltillinen sinulle? Mitä hän tarkoittaa? Tarkoitatko, että olet\nantanut tämän — tämän koiran — taivuttaa itsesi rikkomaan sanasi\nLeycesterille? Se on mahdotonta. Sinä et olisi, et _voisi_ olla niin —\nniin paha.»\n\nStella katsoi poikaa, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. »Olkaa\nsääliväinen ja — ja lähettäkää hänet pois», pyysi hän vilkaisematta\nJasperiin.\n\nJasper Adelstone lähestyi Frankia, joka peräytyi hänen tieltään,\nikäänkuin hän olisi ollut joku inhoittava otus. »Te pahoitatte\nserkkuanne käytöksellänne. Asia on, kuten hän sanoi. Hän on muuttanut\nmieltään.»\n\n»Se on valhetta», kivahti Frank kiivaasti. »Te olette pelotellut ja\nrääkännyt häntä, kunnes hän on taipunut. Mutta te ette onnistu. Helppoa\non teidän säikyttää naista, yhtä helppoa kuin houkutella hänet ansaan,\nmutta joutuessanne miehen kanssa tekemisiin on teillä toinen ääni\nkellossa. Stella, tule mukaani! Sinun pitää, sinun _täytyy_ tulla.\nMenemme loordi Trevornen luokse.»\n\n»Se on tarpeetonta», huomautti Jasper levollisesti. »Loordi on täällä\nmuutamien minuuttien kuluttua.»\n\nStella säpsähti. »Ei, ei!» hän huudahti, liikahtaen oveen päin.\n\nFrank tuijotti Jasperiin ja tarttui pidättävästi Stellan käsivarteen.\n»Onko sekin valhetta?» hän kysyi. »Jollei se ole — jos se on totta\n— niin me odotamme. Pian näemme, kuinka kauan te vielä jaksatte\npöyhistellä, herra Adelstone!»\n\n»Mennään, Frank», rukoili Stella. »Sallittehan minun mennä nyt», lisäsi\nhän kääntyen Jasperiin.\n\nHänen sävynsä teki Frankin melkein mielipuoleksi.\n\n\n\n\nXXIX.\n\n\n»Mitä hän on puhunut ja tehnyt, että sinä olet noin muuttunut?\npuhuttelet häntä, ikäänkuin olisit hänen orjansa!»\n\nJasper pudisti päätään. »Odottakaa», hän kehoitti Stellaa, »teidän\non parasta odottaa. Luottakaa minuun; säästän teitä niin paljon kuin\nmahdollista. Mutta parasta on, että hän saa tietää kaikki, mitä hänen\npitää tietää, teidän suustanne, nyt, täällä.»\n\nStella taivutti päätään ja vaipui tuolille, yhä pitäen kiinni Frankin\nkäsivarresta. Poika oli puhkeamaisillaan uudelleen raivoon, mutta\nStella hillitsi häntä.\n\n»St!» hän kuiskasi. »Älä virka mitään. Jokainen sanasi viiltää\nsydäntäni. Pysykäämme täällä.»\n\nHeidän ei tarvinnut odottaa kauan. Kuului askelia — kiireisiä,\nmeluisia — portaista; malttamaton, käskevä ääni kysyi jotakin; sitten\ntempaistiin ovi auki, ja loordi Trevorne tuoksahti sisään.\n\nLoordi Trevorne loi aluksi tuikean katseen ympäri huonetta ja kiiruhti\nsitten, vähääkään välittämättä Jasperista, huoneen poikki Stellan\nluokse, joka hänen saapuessaan oli vaistomaisesti liikahtanut häntä\nkohti, mutta pysähtynyt, jääden seisomaan kasvot kalpeina ja kädet\ntiukasti puristettuina ristiin.\n\n»Stella!» huudahti Leycester. »Miksi olet täällä? Miksi et tullut\nWaterloohon? Miksi lähetit noutamaan minua?» Tyttö tarttui hänen\nkäteensä ja loi häneen katseen, josta kuvastui sellainen tuska ja\nmurhe, että hän tuijotti Stellaan hämmästyneenä.\n\n»Teidät kutsuttiin minun käskystäni», selitti Jasper kylmästi.\n\nLeycester vain vilkaisi häneen ja alkoi sitten jälleen tarkkailla\nStellan kasvoja. »Miksi olet täällä, Stella? Onko jotakin tapahtunut\nkotona — sedällesi?»\n\n»Herra Etheredge voi hyvin», pisti Jasper väliin, astahtaen likemmäksi\nheitä.\n\n»Miksi vastaa tämä mies puolestasi? En ole kysynyt mitään teiltä, sir.»\n\n»Siitä olen kyllä selvillä, mylord», vastasi Jasper, jonka pienissä\nsilmissä välkkyi viha ja kiukku. »Mutta kun kysymyksenne ilmeisesti\nvaivaa neiti Etheredgeä, niin katsoin asiakseni vastata hänen\npuolestaan.»\n\nLeycester hymyili, ikäänkuin olisi saanut jonkun omituisen\nmielijohteen. »Näyttepä todella pitävän sitä omana asiananne», hän\nhuomautti levollisen ivallisesti. »Kenties suvaitsette ystävällisesti\npysyä hiljaa.»\n\nJasperin kasvot kävivät kalpeiksi ja sävähtivät. »Olette minun\nasunnossani, loordi Trevorne.»\n\n»Minusta on hyvin ikävä, että minun täytyy myöntää se. Ja vielä\nikävämpää minusta on, että tämä lady on täällä.» Sen sanottuaan\nLeycester meni onnettoman tytön luokse. »Tule, Stella! Sinun pitää\nkertoa minulle, mitä tämä kaikki merkitsee», kuiskasi hän, tarjoten\ntytölle käsivarttaan.\n\nMutta Stella astahti taaksepäin surkea ilme silmissään. »En voi lähteä\nkanssasi», hän huudahti. »Älä pyydä minua!»\n\n»Et voi!» kummasteli loordi Trevorne edelleenkin yhtä hiljaa. »Stella!\nMiksi et?»\n\n»Minä — en voi sanoa sitä sinulle! Älä kysy minulta!» rukoili tyttö.\n»Mene nyt — mene ja jätä minut!»\n\nLeycester katsahti hänestä Frankiin, joka pudisti päätään ja mulkoili\nJasperiin. »En ymmärrä sitä; loordi Trevorne; minuun katsomisesta ei\nole mitään hyötyä. Toimin pyyntönne mukaisesti, ainakin sikäli kuin\nvoin, kunnes minut estettiin. Nousimme junasta Vauxhallissa, kuten\nkehoititte —»\n\n»Kehoitin!» sanoi Leycester hiljaa, mutta hyvin painokkaasti. »Minä\nen ole pyytänyt teitä tekemään mitään sinnepäinkään! Odotin teitä\nWaterloossa ja arvelin, että olitte huomaamattani menneet ohitseni ja\nlähteneet — sinne, minne pyysin teidän saapua, ja kiiruhdin sinne.\nSiellä oli eräs mies — otaksuttavasti herra Adelstonen palvelija — joka\nilmoitti minulle, että Stella odotteli minua täällä. Tulin tänne —\nsiinä kaikki!»\n\nFrank katsoi tuikeasti Jasperia ja osoitti häntä uhkaavan syyttävästi\nsormellaan. »Vaatikaa selitystä _häneltä_», hän huomautti.\n\nLeycester katsahti Adelstonen kalpeihin, ilkkuviin kasvoihin. »Mitä\nvehkeilyä tämä on?» hän kysyi. »Onko minun uskottava, että — että tämä\nlady on houkuteltu ansaan ja tuotu tänne vasten tahtoaan?»\n\nJasper taivutti päätään.\n\n»Teillä on vapaus uskoa mitä haluatte», hän vastasi. »Jos kysytte\nminulta, johtuiko se, että tämä lady ei noudattanut teidän antamianne\nohjeita, minun väliintulostani, niin vastaan myöntävästi. Toimitin\nhänet sitä varten, että minä, hänen setänsä ja holhoojansa ystävä,\nvoisin osoittaa hänelle häntä väijyvän vaaran sillä polulla, jolle\nte tahdoitte houkutella hänet. Olen selvittänyt hänelle, että hänen\non mahdotonta tehdä niinkuin te haluatte, ja nyt hän ehdottomasti\nkieltäytyy pitämästä sitä sopimusta, jonka te pakotitte hänet tekemään\nkanssanne. Hän ei suostu seuraamaan teitä. Hän —»\n\n»Vaiti!» huudahti Leycester matalalla äänellä, joka tuntui\npelottavammalta kuin karjuminen. Sitten hän kääntyi Stellaan päin.\n\n»Onko asia niin?» hän tiedusti.\n\nTyttö kohotti katseensa. »Kyllä», hän kuiskasi. »Minä — minä en voi\ntulla mukaasi.»\n\nLeycester katseli ympärilleen, ikäänkuin epäillen näkevänsä unta. »Mitä\ntämä merkitsee?» hän mutisi. »Stella, rukoilen, käsken sinua puhumaan.\n»Ajattele asemaani! Minä — joka odotin sinua kuten — kuten hyvin tiedät\n— tapaan sinut täältä ja kuulen sinun, sinun omasta suustasi, että\nsuhteemme ovat perinpohjin muuttuneet, niin äkkiä, niin aiheettomasti —»\n\n»Sen täytyy olla niin», huokaisi Stella. »Kunpa vain lähtisit ja\njättäisit minut yksin! Sääli minua!»\n\nLeycester kääntyi puhuttelemaan Frankia. »Ettekö — ettekö poistuisi\nhetkeksi, hyvä Frank?» pyysi hän käheästi. Frank meni verkkaisesti\nulos, ja Leycester huudahti Jasperille: »Te vihjasitte tuntevanne tämän\narvoituksen selityksen. Suvainnette kertoa sen minulle. Pois kaikki\nsalaperäisyys! Tietäkää kerta kaikkiaan, etten suvaitse kujeilua!»\n\nJasper puraisi huultaan. »Minulla on vain vähän lisättävänä siihen,\nmitä olen jo maininnut. Sanon sen, ja neiti Etheredge saa vahvistaa\npuheeni oikeaksi. Tahdotte tietää syyn, miksi hän ei saapunut\ntapaamaan teitä kuten odotitte ja miksi hän sensijaan on täällä minun\nsuojeluksessani. Siihen kysymykseen on helppo vastata. Syy on se, että\nhän on lupautunut vaimokseni!»\n\nLeycester katsoi häntä värähtämättä silmiin osoittamatta saaneensa\nsellaista iskua, kuin vastustaja oli toivonut. Sensijaan hän näytti\nrauhoittuvan.\n\n»Minulle on kerrottu», hän virkkoi tyynen purevasti, »että te olette\ntaitava mies, herra Adelstone. En ole tätä ennen sitä epäillyt. Mutta\nnyt minusta tuntuu, että teidän täytyy olla hölmö voidaksenne toivoa\nminun uskovan väitettänne.»\n\nJasperin kasvot kävivät kiukusta punaisiksi. Hän viittasi vapisevalla\nkädellään Stellaan. »Kysykää häneltä!» hän kehoitti käheästi.\n\nLeycester säpsähti ja pyörähti tyttöön päin. »Muodon vuoksi», hän\nmurahti melkein kuin anteeksi pyytäen, »kysyn sinulta, Stella. Onko se\ntotta?»\n\n»Kyllä se on totta», ähkäisi tyttö.\n\nNyt vasta Leycester kalpeni eikä näyttänyt voivan siirtää katsettaan\npois Stellan silmistä. Sitten hän meni Stellan luokse ja otti hänen\nkätensä omiinsa.\n\n»Katso tänne!» pyysi hän hiljaisella, värähtelevällä äänellä.\n»Tiedätkö, että minä olen täällä — minä — olen täällä — että\nolen tullut suojelemaan sinua? Mitä hyvänsä tämä mies on sanonut\npakottaakseen sinut antamaan tämän hullun lupauksen, siitä hänen\non vastattava minulle! Stella! Stella! Jollet tahdo saattaa minua\nmielipuoleksi, niin katso tänne ja sano, että se on valhetta!»\n\nStella katsoi häntä surullisesti silmiin. »Se on totta — totta.»\n\n»Omasta vapaasta tahdostasiko? Sinä emmit! Ah!»\n\nTyttö vei kädet kasvoilleen kootakseen voimia iskun antamista varten ja\nsanoi hetkisen kuluttua pakotetusti. »Omasta vapaasta tahdostani.»\n\nLoordi Trevornen kädet painuivat alas, ja hän jäi seisomaan tuijottaen\nStellaan. Jasperin ääni herätti hänet tyrmistyksestä, joka hänet oli\nvallannut.\n\n»Kas niin, mylord», huomautti Adelstone kuivan kylmästi. »Olette saanut\nvastauksen. Sallikaa minun huomauttaa, että olette tuottanut tälle\nladylle tuskaa enemmän kuin tarpeeksi, ja muistuttaa, että minulla,\nhänen tulevana puolisonaan, on oikeus pyytää teitä jättämään hänet\nrauhaan.»\n\n»Stella», virkkoi Leycester kiinnittämättä ollenkaan huomiota\nJasperiin. »Viimeisen kerran kysyn sinulta — viimeisen kerran! — onko\nse totta? Oletko pettänyt minut lupautuaksesi tälle miehelle? Oletko\nluvannut mennä hänen vaimokseen?»\n\nVastaus tuli hiljaa, mutta selvästi. »Se on totta. Minusta tulee hänen\nvaimonsa.»\n\n»Se riittää. Väität sen tapahtuvan omasta vapaasta tahdostasi. Minä\nen sitä usko. Olen varma siitä, että tämä mies on jollakin tavoin\npakottanut sinua. Mitä keinoja hän on käyttänyt, sitä en voi arvata.\nTunnen, ettet sinä tahdo ilmaista sitä minulle ja että hän valehtelisi,\njos kysyisin häneltä. Mutta se riittää minulle. Stella -- nimitän sinua\nniin viimeistä kertaa -- sinä olet pettänyt minua; olet pitänyt tätä\nseikkaa salassa minulta. Antakoon Jumala sinulle anteeksi! Minä en\nvoi!» Sen sanottuaan hän sieppasi hattunsa ja poistui huoneesta.\n\nFrank juoksi häntä vastaan, kun hän aukaisi oven. »Oi, loordi\nTrevorne!» huudahti poika.\n\nLeycester pysähtyi hetkiseksi, laskien kätensä Frankin käsivarrelle.\n»Mene hänen luokseen!» käski hän. »Hän on valehdellut minulle. Hänen\nja tuon miehen välillä on jotakin. Minä näin hänet viimeisen kerran.»\nEnnenkuin Frank ennätti sanallakaan pyytää selitystä tai koettaa\nsuostutella häntä, sysäsi hän pojan syrjään ja meni ulos.\n\n\n\n\nXXX.\n\n\nLeycester asteli portaita alas epävarmoin askelin kuin juopunut ja\npäästyään ulkoilmaan jäi tuijottelemaan ympärilleen kuin huumaantunut,\nkuten hän todella olikin. Kävellessään sitten eteenpäin valtakadun\nihmisvilinässä hän tajusi menettäneensä Stellan. Suunnasta välittämättä\nhän jatkoi kulkuaan, kunnes huomasi olevansa Pall Mallissa. Hän meni\nerääseen kerhoon, jonka jäsen hän oli, ja astui tupakkasalonkiin.\nSytytettyään sikaarin hän vaipui aatoksiinsa. Hieman rauhoituttuaan\nhän käsitti, että Stellan näennäisellä sydämettömyydellä oli joku\nsyy. Hän tiesi, ettei tyttö rakastanut Jasperia. Leycester viipyi\nkerhossa useita tunteja, koettaen keksiä arvoituksen ratkaisua, mutta\nonnistumatta. Hänestä tuntui, että iskun kestäminen olisi ollut\nhelpompaa, jos Stellan olisi riistänyt häneltä joku toinen mies, jota\nhän olisi voinut pitää vertaisenaan — esimerkiksi Charlie Grayford.\nVihdoin hän, tupakkahuoneen tarjoilijan riemuksi, nousi paikaltaan ja\nkiiruhti pois. Viimeisten minuuttien aikana hän oli tehnyt päätöksiä\nvastaisesta toiminnastaan. Englantiin hän ei voisi jäädä; hän menisi\nulkomaille ja koettaisi unohtaa. Se sana hymyilytti häntä. Ikäänkuin\nhän voisi ikinä unohtaa kauniita kasvoja, jotka olivat levänneet hänen\nrinnallaan, ihania silmiä, joista oli säihkynyt hänelle rakkaudenhehku,\nsuloista tytönääntä, joka oli kuiskannut neitseellisen tunnustuksensa\nhänen korvaansa.\n\nHän kutsui ajurin ja käski hänen ajaa Waterloohon. Noustuaan\nWyndwardiin lähtevään junaan hän heittäytyi erääseen vaununnurkkaan ja\nantautui katkeran epätoivon valtaan.\n\nPäivällinen oli juuri päättynyt, kun hänen solakka vartalonsa ilmestyi\npengermälle. Naiset seisoskelivat seurustelusalin kuistikolla,\npäivää paistattaen. Hieman syrjässä muista seisoi Lenore. Hän\nnojasi rautapylvääseen, ja hänen helmikirjauksinen, kermanvärinen\nsilkkipukunsa piirtyi somasti lehvä- ja kukkastaustaa vasten. Hänen\nilmeensä oli herttaisen huoleton, kädet viehkeässä lepoasennossa,\nhuulilla leppeä hymy, katse suloisen haaveileva. Koko hänen olentonsa\nhuokui sopusointua koko maailman kanssa, mikä oli jyrkkänä vastakohtana\nkreivittären viehättävillä kasvoilla näkyvälle huolestuneelle ilmeelle.\n\nPuhellessaan hilpeästi vieraittensa kanssa loi levoton äiti vähän\nväliä hajamielisen näköisenä katseensa lakealle tienoolle, ja kerran,\nkun tieltä kuului ajoneuvojen kolinaa, hän säpsähti. Mutta ajoneuvot\nolivat vain erään vieraan, ja huokaisten ryhtyi kreivitär jälleen\nemännäntehtäviinsä. Lenore seisoi pää takakenossa, tarkkaillen häntä\nveltto hymy huulillaan. Myöskin hän kärsi, mutta hän tiesi, mitä\npelkäsi ja mitä toivoi. Äiti sensijaan ei tietänyt mitään, vaan pelkäsi\nkaikkea.\n\nPian lady Wyndward joutui Lenoren äänen kuuluville.\n\n»Näytät tänä iltana rasittuneelta», sanoi viimeksimainittu.\n\nKreivitär hymyili väsyneesti. »Päätäni pakottaa hieman», hän vastasi,\nkatsahtaen sitten toisen viehkeän huolettomiin kasvoihin. »Sinä olet\nvarsin pirteän näköinen, Lenore!»\n\nLady Lenore naurahti. »Niinkö arvelet? Entäpä jos minunkin pääni olisi\nkipeä?»\n\n»Minun sairauteni olisi sittenkin pahempi», selitti kreivitär\nhuokaisten, »sillä sydäntänikin särkee».\n\n»Kerro minulle kaikki!» kuiskasi Lenore, tarttuen vanhempaa naista\nkäsivarresta.\n\n»En voi. Tuskin tiedän itsekään. Hapuilen pimeässä, mutta aavistan,\nettä jotakin on tapahtunut tai on tapahtumaisillaan. Leycester lähti\neilen äkkiä, ja hän huolestuttaa minua; en tiedä, milloin hän palaa.»\n\n»Minä luulen, että hän palaa tänä iltana», mutisi Lenore pehmeästi,\nhuulillaan hymy, joka oli liian säyseä vaikuttaakseen itseluottavalta\ntai kerskailevalta.\n\nKreivitär katsahti häneen herttaisesti. »Olet omituinen tyttö, Lenore.\nMistä sinä sitä päättelet?»\n\nLenore kiersi rannerengastaan. »Minusta tuntuu kuin joku ääni\nkuiskaisi minulle, että hän tulee. Katsoppa!» Niin sanoen hän tuskin\nhuomattavasti liikautti kättään pengermää kohti. Siellä asteli\nLeycester hitaasti leveitä kiviportaita ylöspäin.\n\nLady Wyndward aikoi lähteä häntä vastaan, mutta Lenore puristi hänen\nkäsivarttaan. »Parempi on antaa hänen olla», kuiskasi hän tuskin\nkuuluvasti. »Ainakin toistaiseksi. Antakaa hänen olla yksin. Jotakin\non tapahtunut, kuten otaksuit. Minulla on hyvin tarkat silmät, kuten\ntiedät, ja näen hänen kasvonsa. Antakaa hänen olla yksin; se on hyvä\nneuvo.»\n\nVaistomaisesti lady Wyndward tunsi, että asianlaita oli niin,\nnähdessään poikansa riutuneet kasvot. Ja ettei hän joutuisi kiusaukseen\ntoimia neuvosta välittämättä, hän kääntyi toisaalle ja meni\nsisähuoneisiin.\n\nLeycester saapui pengermän poikki, katsahti ylös ja näki naiset,\nmutta meni edelleen kohotettuaan vain hattuaan. Jouduttuaan sille\nkohdalle, missä valkopukuinen neito nojaili pylvästä vasten, hän epäröi\nsilmänräpäyksen. Mutta Lenoren heikosti hymyilevien kasvojen ilme ei\nollut kutsuva, ja Leycester nosti taaskin hattuaan, jatkaen matkaansa.\nMutta melkein tietämättään hän oli pannut merkille, kuinka suloiselta\nja viehättävältä Lenore näytti. Raskain askelin hän meni eteissalin\nläpi, kiipesi portaita ylös, astui omaan huoneeseensa ja kutsui\nkamaripalvelijansa.\n\n»Laita kylpy kuntoon, Oliver», hän käski, »ja sullo matkalaukku\nvalmiiksi! Lähdemme tänä iltana.»\n\nLeycester nousi seisomaan ja asteli edestakaisin. Vaikka Stella\nei ollut kertaakaan ollut hänen huoneissaan, tuntui kaikki siellä\nmuistuttavan hänestä. Maalaustelineellä oli tuhrittu Venus, jonka\nhän oli pilannut ensimmäisenä iltana nähtyään tytön. Pöydällä oli\netruskilaisessa kristallimaljakossa villejä kukkia, jotka Stella\noli poiminut ja joita hän oli painanut huulilleen. Hän viskasi ne\nulos ikkunasta. Äkkiä värähti ilma juhlallisen soiton sävelistä.\nLeycester hätkähti. Hän oli unohtanut Lilianin melkein tyyten. Hänen\nsuuri surunsa oli melkein haihduttanut sisaren hänen mielestään. Hän\nlaski maljakon pöydälle ja meni Lilianin ovelle; sisar tunsi hänen\nkoputuksensa ja käski hänen astua sisään, jatkaen soittoaan. Mutta\nkun Leycester tuli hänen näkyviinsä, häipyi hänen kasvoiltaan niille\nlevinnyt tervehdyshymyily.\n\n»Ley», hätäili hän, tarkastaen veljensä kalpeita, riutuneita kasvoja ja\nsilmiä ympäröiviä mustia renkaita, »mitä on tapahtunut? Mikä sinun on?»\n\nLeycester vaipui matalalle tuolille hänen jalkojensa juureen ja\nviittasi pianoon päin. »Soita vielä!» hän pyysi.\n\nLilian säpsähti kuullessaan hänen käheän, sortuneen äänensä, mutta\nkääntyi, alkaen soittaa vienosti. Äkkiä hän pikemminkin aavisti kuin\nnäki, että Leycester painoi kädet kasvoilleen. Silloin hän lakkasi\nsoittamasta, kumartui veljen puoleen ja kuiskasi: »Kerro minulle\nkaikki, Ley!»\n\nLeycester nosti päätään; hänen kasvoillaan oli katkera ilme, joka\nvihloi Lilianin sydäntä. »Se on pian kerrottu, Lil», sanoi hän hiljaa;\n»se on vain vanha, ikivanha tarina! Minä rakastin — ja minut petettiin.\nPanin koko onneni, koko sielunrauhani yhden vedon varaan — ja menetin.\nIsku sattui minuun hyvin pahasti, ja luonnollisesti se kirvelee jonkun\naikaa.»\n\n»Ley!» torui Lilian lempeästi. »Sinä et saa puhua tuolla tavoin\n_minulle_! Puhu avoimesti, sydämestäsi!»\n\n»Sitä ei minulla enää ole, Lil. Siinä, missä sydämeni ennen oli, on\nvain pakottava tyhjä sija. Menetin sen viikkoja sitten — vai onko\nsiitä kuukausia tai vuosia? — nyt en osaa sitä sanoa! Ja hän, jolle\nsen annoin, jota pidin puhtauden enkelinä, viattomana kyyhkynä, on\nheittänyt sen likaan ja polkenut sen jalkoihinsa.»\n\n»Ley, Ley, sinä raatelet minua! Kenestä puhut?»\n\n»Kenestä muusta puhuisin kuin siitä ainoasta naisesta, joka koko\nmaailmassa on minua varten?»\n\n»Lenorestako?» kuiskasi Lilian epäillen.\n\n»Lenoresta! Ei, sillä tavoin hän ei lausunut nimeään. Minä puhun Stella\nEtheredgestä; häntä minä ajattelen.»\n\nLilianin käsi vapisi, mutta hän ei vetänyt sitä pois. »Stellasta! Oi,\nLey! Kerro minulle kaikki, rakas!»\n\n»On niin vähä kerrottavaa», vastasi Leycester väsyneesti. »En voi\nkertoa sinulla kaikkea. Riittäköön se, että tänä iltana toivoin voivani\nnimittää häntä vaimokseni; mutta sensijaan — niin, näethän, että istun\ntäällä!»\n\n»Vaimoksesi?» mutisi Lilian. »Stella Etheredge vaimoksesi! Oliko se\n—”oliko se viisasta, Ley?»\n\n»Viisasta! Mitäpä minä välitän viisaudesta?» kivahti Leycester.\n»Rakastin häntä — rakastin häntä kiihkeästi, mielipuolisesti, joten en\nikinä rakasta ketään toista naista! Taivas minua armahtakoon, rakastan\nhäntä vieläkin! Ymmärrätkö? Se on pahinta. Tiedän, yhtä varmasti kuin\nolen tässä, että elämäni on mennyttä. Se on murtunut, kuten karille\najautunut laiva, ja se on lopussa!»\n\nHetkisen vallitsi hiljaisuus; sitten alkoi Lilian puhua, ja naisena hän\najatteli naisten tapaan.\n\n»Entä hän, Ley? Kuinka hänen laitansa on?»\n\n»Hänellä ei ole mitään hätää. Naiset ovat kaikki sellaisia — kaikki\npaitsi yksi.» Puhuessaan hän taputti hyväillen sisarensa käsivartta.\n\n»Ja sittenkin — ja sittenkin», mutisi Lilian huolestuneena ja\nsuruissaan, »kun nyt ajattelen taaksepäin, niin olen varma, että hän\nrakasti sinua, Ley! Muistan hänen kasvonsa, hänen katseensa, muistan,\nkuinka hän lausui nimesi. Oi, Ley, hän rakasti sinua!»\n\n»Hän rakasti — kenties. Nyt hän rakastaa minua niin, että sinä päivänä,\njolloin meidät olisi pitänyt vihkiä, hän salli toisen miehen astua\nväliimme vaatimaan häntä omakseen.»\n\n»Toisen miehen! Minkä miehen, Ley?»\n\n»Erään Jasper Adelstonen, lakimiehen, jonka nimittäminen gentlemanniksi\nolisi suurenmoista imartelua! Ajattele sitä, Lil! Kuvittele! Olin\nodottamassa morsiameni saapumista, mutta sensijasta noudettiin minut\ntapaamaan häntä tämän miehen asunnossa. Siellä minulle ilmoitettiin,\nettä meidän välillämme on kaikki lopussa, ja että hän on herra Jasper\nAdelstonen tuleva puoliso.»\n\n»Entä syy — aihe?»\n\n»Mitään syytä ei ole!» huudahti veli, nousten pystyyn ja alkaen astella\nedestakaisin. »Minulle ei suvaittu ilmaista mitään syytä. Pelkkien\ntosiseikkojen katsottiin riittävän minulle.»\n\nLilian oli vaiti hetkisen; sitten puhkesi hänen huuliltaan äännähdys:\n»Tyttö-parka!»\n\n»Älä tuhlaa sääliäsi, Lil! Omin huulin hän selitti, että hän teki sen\nomasta vapaasta tahdostaan.»\n\n»Tuon miehen seisoessa hänen vierellään?»\n\nLeycester hätkähti, mutta pudisti sitten päätään. »Oivallan, mitä\ntarkoitat», hän virkkoi käheästi. »Mutta etkö käsitä, että juuri se on\npahinta? Hän on miehen vallassa; heillä on joku yhteinen salaisuus.\nVoinko mennä avioliittoon naisen kanssa, joka on niin täydelleen toisen\nmiehen vallassa, että hänen on pakko rikkoa minulle antamansa sana,\npettää minut? Ei, jätin heidät toistensa seuraan. Ja nyt olen tullut\nsanomaan sinulle jäähyväiset.»\n\n»Jäähyväiset. Aiotko lähteä — minne?»\n\n»Minne?» kertasi Leycester naurahtaen vihlovasti. »En tiedä sitä enkä\nvälitä siitä. Hyvästi, Lil!»\n\n»Oi, mitä voin tehdä hyväksesi?» mutisi lady Lilian. »Sinä, rakas!» Hän\npidätti Leycesteriä mahdollisimman kauan ja painoi hänen mentyään kädet\nkasvoilleen ja puhkesi itkuun. Mutta äkkiä hän oikaisihe ja kosketti\nvieressään olevaa kelloa. — Valituksesta ei koidu Leylle mitään hyvää,\n— hän mietti, — minun on tehtävä jotakin muuta. Oi, jospa voisin olla\nyhtä terve ja reipas kuin muutkin tytöt, vaikka vain yhden tunnin,\nyhden lyhyen tunnin! Mutta minä tahdon, minun täytyy tehdä jotakin! En\nvoi nähdä hänen kärsivän ja pysyvän toimettomana!\n\nKamarineito, joka oli ollut hänen palveluksessaan jo hänen\nlapsuudestaan asti ja tunsi hänen mielensä kaikki ailahdukset, astui\nsisään ja riensi hänen luokseen nähdessään hänen kyynelten sumentamat\nsilmänsä.\n\n»Oi, mylady, mikä teitä vaivaa? Olette itkenyt!»\n\n»Hieman, Jeanette», vastasi lady Lilian, hymyillen kyynelten läpi.\n»Loordi Trevorne on hyvin vaikeassa asemassa, ja minä tahdon auttaa\nhäntä.»\n\nPelokkaasti ja vapisten hän sitten ilmaisi suunnitelman, joka oli äkkiä\nherännyt hänen mielessään. Aluksi Jeanette säikähti, mutta taipui\nvihdoin ja kiiruhti suorittamaan alkuvalmistuksia täyttääkseen rakkaan\nemäntänsä toiveen.\n\n\n\n\nXXXI.\n\n\nKun ovi sulkeutui Leycesterin jälkeen, tuntui Stellasta kuin olisi\nhänen sydämensä lakannut sykkimästä, kuin olisi kaikki toivo kadonnut\nLeycesterin mukana ja kuin tuomio olisi peruuttamattomasti julistettu.\n\nKooten koko rohkeutensa hän sitten kääntyi levollisesti Jasperiin päin.\n»Olette saanut tahtonne toteutetuksi», hän sanoi matalalla äänellä.\n»Onko vielä jotakin? Mitä muita määräyksiä on teillä annettavana\nminulle?»\n\nJasper hätkähti, ja väri palasi hänen kalpeihin poskiinsa.\n»Tulevaisuudessa», hän vastasi, »on teidän asianne käskeä ja minun\ntotella».\n\nStella teki tuskastuneen liikkeen. »Olen teidän vallassanne; mitä minun\non nyt tehtävä? Miten voin palata kotiin? Mitä voin sanoa?»\n\n»Olen miettinyt sitäkin», selitti mies. »Arvasin, että se tulisi\nolemaan vaikeata, ja olen ryhtynyt toimenpiteisiin sen varalta. Tiedän\nkyllä, että tekoni lisää suuttumustanne, mutta tarkoitukseni oli hyvä.»\n\n»Mitä olette tehnyt?» kysyi Stella kärsimättömästi.\n\n»Olen sähköttänyt sedällenne, että minä houkuttelin teidät ja Frankin\nkarkaamaan kaupunkiin ja että tuon teidät takaisin tänä iltana.\nTiesin, ettei hän sitten enää olisi huolissaan, koska kerran Frank on\nmukananne. Menettelinkö väärin?»\n\n»Ette, luulen, että se ei ollut väärin. Kaikki on samantekevää, kunhan\nhäneltä säästyy tuska.»\n\n»Se tapahtuu», vastasi Jasper. »Minä teen kaiken voitavani, että sekä\nhän että Frank tulisivat onnellisiksi, samoin kuin tekin.»\n\nStella katsahti häneen, hymyillen säälivästi, ja virkkoi: »Nyt\nsallinette minun poistua.»\n\nJasper oli tarpeeksi älykäs ymmärtääkseen, että Stella oli saanut\nkestää niin paljon kuin hänen terveytensä voi sietää, minkä vuoksi hän\nkutsui Frankin sisään ja tilasi auton taivutettuaan sitä ennen Stellan\nnauttimaan hieman viiniä ja ruokaa.\n\nHe saapuivat asemalle parhaiksi ehtiäkseen Wyndwardiin lähtevään\njunaan. Stella painautui nurkkaan ja vaipui aatoksiinsa. Se oli\nsurkea matka; he lausuivat tuskin sanaakaan. Stella oli liian onneton\nkeskustellakseen, ja Frank, jolle Jasper oli suonut vain hyvin niukat\nselitykset, oli liian kiihtynyt antautuakseen turhanpäiväiseen\njaaritteluun vihaamansa ja epäilemänsä miehen kanssa.\n\nJunan saavuttua Wyndwardin asemalle auttoi Jasper Stellan vaunusta,\nja yhdessä he kävelivät vainioiden halki. Kun he pääsivät kartanon\nnäkyviin, joka hohti valkoisena ilta-auringon valossa, katsahti Stella\nsinnepäin, ja hänestä tuntui kuin olisi kylmä käsi kouristanut hänen\nsydäntään. Näytti siltä kuin Jasper olisi arvannut, mitä Stellan\nmielessä liikkui, sillä hän otti neidon päivänvarjon ja levitti sen.\n»Aurinko paistaa vielä kuumasti», hän sanoi, pitäen varjoa niin, että\nse verhosi kartanon hänen näkyvistään.\n\nKun Jasper avasi taiteilijan asunnon porttia, väreili hymy hänen\nhuulillaan. »Valmistautukaa kuulemaan nuhteita!» hän huudahti keveästi.\n»Teidän pitää vierittää koko syy minun niskoilleni.»\n\nMutta nuhteita ei tullut. Herra Etheredge, joka istui nojatuolissaan\nkatseli heitä hieman hämmästyneenä ja huolestuneena.\n\n»Stella», hän kysyi, »missä olet ollut? Olemme olleet hyvin levottomia.\nKuinka kalpealta ja nääntyneeltä sinä näytät!»\n\n»Se on kaikki minun syytäni, rakas herra Etheredge», ehätti Jasper\nselittämään, melkein astuen Stellan eteen peittääkseen häntä.\n»Kohdistakaa moitteenne minuun. Minun olisi pitänyt olla järkevämpi,\nmyönnän; mutta minä kohtasin nämä nuoret heidän ollessaan aamukävelyllä\nja houkuttelin heidät pistäytymään Lontoossa. Se tapahtui hetken\ninnostuksessa. Teidän täytyy antaa meille anteeksi!»\n\nHerra Etheredge katsoi vuoroin kutakin heistä, taputtaen Stellaa\nkäsivarteen. »Teidän pitää pyytää anteeksi rouva Penfoldilta», vastasi\nhän hymyillen. »Olemme molemmat olleet hyvin huolissamme. Se oli niin\nkovin vastoin Stellan tapoja.»\n\n»Toivoakseni voin lepyttää rouva Penfoldin», sanoi Jasper. »Tarvitsen\nhänen puoltolausettaan. Tiedän, että hänellä on jonkun verran\nvaikutusvaltaa teihin, sir, ja minun on rukoiltava teiltä anteeksiantoa\nuseammastakin kuin yhdestä asiasta. Olen rohjennut pyytää Stellaa\nvaimokseni, ja hän on suostunut.»\n\n»Onko se niin, rakas?» tiedusti vanhus.\n\nStella painoi päänsä alas, mutta ei virkkanut mitään.\n\n»Tämä — tämä on minusta niin yllättävää!» jatkoi herra Etheredge\nhiljaa. »Mutta jos asia on niin, jos rakastat häntä, tyttöseni, niin\nminä en tahdo sanoa: ei. Taivas siunatkoon sinua, Stella!» Niin sanoen\nhän laski kätensä tytön pään päälle. Kaikki olivat hetkisen vaiti.\nSitten vanhus ojensi toisen kätensä Jasperille ja jatkoi: »Olet\nonnellinen mies. Toivon ja uskon, että teet hänet onnelliseksi!»\n\nJasperin pienet silmät välähtivät, ja hän huudahti: »Siitä annan\nhenkeni pantiksi.»\n\n\n\n\nXXXII.\n\n\n— Oi, rakkaani, rakkaani!\n\nStella seisoi kädet ojennettuina valkeaseinäistä kartanoa kohti; kuu\nvaloi hohdettaan vainioille ja joelle; hiljaisuuden keskeytti vain\nruisrääkän ääni. Tuskan ja surun, kiihkeän kaipauksen ja murheen\npainamana hän ei saanut puserretuksi huuliltaan muuta kuin nämä\nsanat. Hänen takanaan oli talossa kaikki rauhallista. Kiihtymyksen\nraukaisemana oli Frank mennyt huoneeseensa. Herra Etheredge istui\npiippua poltellen, uneksien ja ajatellen pikku tyttönsä kihlautumista.\nJasper oli poistunut; hän oli liian viisas pitkittääkseen jännitystä,\njonka hän tiesi Stellaa painavan. Ja Stella oli hiipinyt pieneen\npuutarhaan, nojaten nyt pieneen porttiin, katsellen upeata kartanoa;\nsiellä kenties oli tällä hetkellä myöskin Leycester, joka vielä\nmuutamia tunteja sitten oli ollut hänen omansa. Hiljaisena puhkesi\nhänen huuliltaan voihkaus:\n\n— Oi, rakkaani, rakkaani!\n\nIkäänkuin vastauksena hänen valitukseensa huudahti heikko, tunteesta\nvavahteleva ääni: »Stella.» Neito säpsähti, kääntyi ääntä kohti ja\nnäki kuutamossa lady Lilianin, joka nojautui kamarineitonsa käsivarteen.\n\nHe seisoivat hetkisen, katsellen toisiaan ääneti. Sitten meni Stella\nlähemmäksi. Lady Lilian ojensi kätensä, ja Stella tarttui hänen\nkäsivarteensa.\n\n»Odota minua raitilla, Jeanette!» käski lady Lilian. »Sinä kai olet\ntukenani, Stella», hän lisäsi vienosti.\n\nStella saattoi hänet penkille, jolle molemmat istuutuivat hiljaa,\nStella silmät maahan luotuina, Lilian tarkastellen toisen kalpeita,\nviehättäviä kasvoja, jotka näyttivät vieläkin kauniimmilta kuin\nsilloin, kun hän oli ensi kerran ne nähnyt, jolloin niillä oli hehkunut\nonnen ja toivovan rakkauden puna. Hienotuntoinen tyttö tunsi pistoksen\nsydämessään nähdessään ihanien silmien alla olevat tummat kuopat,\ntiukkaan puristetut huulet ja kalpeat väsyneet kasvot. »Stella»,\nkuiskasi hän, kiertäen kätensä Stellan ympärille.\n\nStella kääntyi katsomaan Liliania; hänen ilmeensä oli melkein kova, kun\nhän ponnisteli hillitäkseen itsensä.\n\n»Olet tullut tänne — näin myöhään!»\n\n»Niin olen, Stella», vastasi Lilian, kyynelten kihotessa hänen\nsilmiinsä, kun hän kuuli toisen äänen suruisan, toivottoman soinnun.\n»En voinut pysyä rauhallisena, ystäväni. Sinä olisit tullut minun\nluokseni, Stella, jos minä — jos se olisi sattunut minulle!»\n\nStellan huulet liikahtivat. »Kenties.»\n\nLilian tarttui hänen käteensä; se oli kuuma ja kuumeinen. »Stella, sinä\net saa olla vihainen minulle. Minä — minä olen kuullut —»\n\nStella katsahti häneen, ja hänen huulensa vapisivat.\n\n»Olet tavannut hänet — hän on kertonut sinulle», kuiskasi hän.\n\nLilian taivutti päätään. »Niin, ystäväni, olen tavannut hänet. Oi,\nStella, jos olisit nähnyt hänet sellaisena kuin minä näin! Jos olisit\nkuullut hänen sanansa! Hänen äänensä —»\n\nStella kohotti kättään. »Älä! Sääli minua!» hän virkkoi käheästi.\n\n»Mutta miksi — miksi piti niin käydä?» mumisi Lilian, puristaen hänen\nkättään. »Näetkö, Stella, sinä et aavista, kuinka hän sinua rakastaa!\nEi ikinä ole kenenkään rakkaus ollut niin syvää, niin puhdasta, niin\nvilpitöntä kuin hänen!»\n\nHeikko puna lehahti Stellan kalpeille kasvoille. »Minä tiedän»,\nhuohotti hän terävästi, melkein rajusti. »Oletko tullut kertomaan sitä\nminulle? Maksoiko se vaivan? Luuletko, etten itse tiedä, mitä olen\nmenettänyt?»\n\n»Olen tullut kuullakseni omasta suustasi, Stella, miksi on näin käynyt.\nOle malttavainen minua kohtaan, ystävä rakas! Muista, että rakastan\nhäntä enemmän kuin kukaan muu paitsi sinä! Olen rakastanut häntä koko\nelämäni ajan, ja sydämeni on pakahtumaisillaan nähdessäni, kuinka\nonneton hän on. Olen tullut sanomaan sinulle sen — rukoilemaan hänen\npuolestaan — rukoilemaan sinun kanssasi sinun puolestasi! Älä sulje\nkorviasi minulta, älä anna sydämesi olla kylmä minulle! Stella, sinä\nsärjet hänen sydämensä.»\n\nStella käännähti häneen päin kuten ahdistettu eläin, joka hädissään\nryhtyy puolustautumaan. »Enkö minä sitä tiedä? Eikö juuri se tieto ole\nvähällä pakahduttaa sydäntäni?» hän vastasi kiivaasti. »Luuletko, että\nsuren ainoastaan itseni tähden? Pidätkö minua niin alhaisena, niin\nitsekkäänä? Usko minua, Lilian, jos — jos eromme olisi koitunut hänen\nonnekseen, niin minä olisin kestänyt sen hymyhuulin. Jos voisit tulla\nsanomaan minulle: ’Hän unohtaa sinut ja rakkautensa vuoden kuluessa’,\nniin olisit minulle tervetullut lohdutuksen ja toivon tuoja. Kuinka\nvoisin ajatella yksin itseäni, minä, mitätön tyttöriepu, jonka hän\nalentui tekemään autuaaksi rakkaudellaan! Minussa ei ole mitään! Ei\nmitään muuta kuin mitä olen hänen rakkaudestaan saanut. Jos olisin\nvoinut hengelläni lunastaa hänelle onnen, niin olisin sen antanut.\nLilian, sinä et tunne minua —»\n\nHänen kiihkeä tunnepurkauksensa herätti pelokasta kunnioitusta toisessa\nheikossa ja vapisevassa tytössä. »Kuinka suuresti sinä rakastatkaan\nhäntä!» kuiskasi Lilian.\n\nStella katsoi häntä hymyillen. »Minä rakastan häntä», hän lausui\nhitaasti. »En sano sitä koskaan enää, en koskaan! Sanon sen sinulle,\nettä tietäisit, kuinka syvä ja laaja kuilu on välillämme — niin laaja,\nettei sen ylitse ikinä voida rakentaa siltaa.»\n\n»Ei, ei; niin et saa sanoa.»\n\nStella naurahti katkerasti. »Luulen arvaavani, minkä vuoksi\nolet tullut, Lilian. Sinä arvelet, että tämä on vain tavallinen\nrakastuneiden riita, joka voidaan sovittaa yhdellä sanalla. Riita!\nKuinka vähän sinä tunnet meitä kumpaakaan! Meidän kesken ei\nminkäänlaista riitaa olisi voinut syntyä — ei kukaan voi riidellä\nitsensä kanssa. En milloinkaan voi kellekään ilmaista, mikä meidät\non erottanut; mutta tämän mainitsen sinulle, että käsittäisit kuinka\ntoivottomaan tehtävään olet ryhtynyt. Jos — jos minä taipuisin, jos\nsanoisin hänelle: ’Tule takaisin, olen sinun, ota minut’, niin sinä,\n_sinä_, joka pyydät sitä niin hartaasti, että sydäntäni kirvelee, sinä\nolisit vastaisuudessa kun myrsky puhkeaa ja suostumukseni hinta olisi\nmaksettava, ensimmäinen sanomassa, että minä menettelin heikosti ja\nitsekkäästi. Sinä olisit ensimmäinen, koska olet nainen ja tiedät, että\nnaisen velvollisuus on uhrautua niiden hyväksi, joita hän rakastaa!\nOlenko puhunut selvästi?»\n\nLilian katsahti häneen, ja hänen kasvonsa kalpenivat. »Onko — onko se\ntotta?»\n\n»Se on niin totta, että jos kertoisin sinulle eromme syyn, niin\npoistuisit luotani virkkamatta sanaakaan. Ei! Sinä rukoilisit, että\npysyisin yhtä lujana ja taipumattomana kuin olen!»\n\nStellan sanat ja äänensävy olivat niin pohjattoman toivottomia, että ne\npakostakin saivat helläsydämisen Lilianin uskomaan. »Oi, Stella, rakas,\nrakas ystävä», nyyhkytti hän.\n\nStella katseli häntä hetkisen ja kumartui sitten suutelemaan häntä.\n»Älä itke!» hän kuiskasi ainoankaan kyynelen kohoamatta hänen\nsilmiinsä. »Minä en osaa itkeä; tuntuu siltä kuin en enää koskaan\nvuodattaisi kyyneliä! Mene nyt, mene!» lisäsi hän, kietoen käsivartensa\nvapisevan tytön ympärille.\n\n»Stella-parkani!» sopersi Lilian, nousten seisomaan. »Hän — hän sanoi\nsinua yleväksi; nyt tiedän, mitä hän tarkoitti! Luulen ymmärtäväni — en\nole varma vieläkään; mutta uskon ja — ja, niin sanon sen — tunnen, että\nsinä olet oikeassa. Mutta voi poika-raukkaani! Lausu minulle yksi sana\nhänen lohdutuksekseen — yksi sana!»\n\nStella katsoi häntä silmiin; he olivat saapuneet portille, ja vaunut\nolivat näkyvissä. »En voi lähettää mukanasi mitään sanaa», kuiskasi\nStella tuskin kuuluvasti. »En mitään muuta kuin sen, ettei hän voi\ntehdä mitään pelastaakseen meidät, että hänen ponnistuksensa vain\npahentavat surkeata tilaani ja että rukoilen, ettemme enää koskaan\nkohtaisi toisiamme.»\n\nLilian puristi hänen kättään viimeiseen asti, vielä vaunuihin\nastuttuaankin. Ja viimeiseen saakka pysyivät Stellan tummat, surulliset\nsilmät kyynelettöminä.\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin seisoi Lilian Leycesterin huoneen\nkynnyksellä. Hän oli naputtanut kahdesti, tuskin uskaltaen virkkaa\nmitään; mutta vihdoin hän lausui veljensä nimen, ja Leycester aukaisi\noven. »Lilian!» huudahti hän, sulkien sisarensa syliinsä.\n\n»Oi, rakas veli-rukkani», sopersi Lilian katsoen häntä silmiin. Hänen\nmurheelliset silmänsä huokuivat rakkautta ja kiintymystä.\n\nLeycester säpsähti, vetäen hänet valoisaan kohtaan. »Mitä tämä on?\nMissä olet ollut?» hän kysyi, heikko toiveikas värähdys äänessään.\n\n»Minä olen tavannut hänet!» kuiskasi neito. »Oi, Ley, Ley, pelkään,\nettei ole vähääkään toivoa.»\n\nVeli puristi lujemmin hänen käsivarttaan. »Ei vähääkään toivoa!» hän\nkertasi masentuneena.\n\nLilian pudisti päätään. »En ihmettele, että rakastat häntä, Ley! Hän\non kaiken kauniin ja ylevän esikuva; ja koska hän on sellainen, täytyy\nsinun oppia kestämään se, Ley!» Leycester naurahti katkerasti. »Sinun\ntäytyy kestää se, Ley, kuten hänkin sen kestää —»\n\n»Sano, mistä se johtuu», keskeytti veli käheästi. »Anna minulle jotakin\nkouraantuntuvaa, jota vastaan voin ponnistella, ja — niin, puhu sitten\nkestämisestä!»\n\n»En voi — hän ei voi», vastasi Lilian vakavasti ja juhlallisesti. »Ei\nedes minullekaan kahden kesken hän voinut ilmaista sitä. Ley! Kohtalo\non teitä vastaan. Toivo on turha, minä tunnen sen, minä, joka en\nuskonut sitä, vaikka sinäkin niin väitit! Toivo on aivan turha, Ley!»\n\nLeycester antoi hänen vaipua tuolille ja jäi seisomaan hänen\nvierelleen; nuorukaisen kasvoilla oli ilme, jota oli vaikea katsella.\n»Aivan turhako?» hän murahti. »Sinä olet vedonnut häneen. On vielä\ntoinenkin henkilö, johon voi vedota; minä etsin hänet käsiini.»\n\nLilian katsahti ylöspäin; hänen ilmeestään ei kuvastunut pelästymistä,\nvaan juhlallista vakaumusta. »Älä tee sitä», kielsi hän, »jollet tahdo\nlisätä hänen suruaan! Niin, Ley, jos tähtäät iskun mieheen, niin iskun\ntäytyy sattua Stellaan.»\n\n»Sanoiko hän sinulle niin?»\n\n»Kyllä, sekä sanoin että katsein. »Ei, Ley, ei ole toivoa. Et voi\npäästä käsiksi mieheen muuten kuin Stellan välityksellä; ja sen\nsinä säästät häneltä. ’Sano hänelle’, pyysi hän minua, ’että hänen\nponnistuksensa pahentavat vaikeaa tilaani. Sano hänelle, että rukoilen,\nettemme koskaan enää kohtaisi toisiamme’.» Lilian vaikeni hetkeksi.\n»Ley, en tiedä tästä asiasta sen enempää kuin sinäkään. Mutta sen\ntiedän, että hän on oikeassa.»\n\nLeycester seisoi katsellen Liliania; hänen kasvolihaksensa\nnytkähtelivät; vihdoin hän puhkesi puhumaan. »Olet hyvä tyttö, Lil.\nNyt sinun on mentävä; et sinäkään voi auttaa minua sitä kestämään.\n’Rukoilen, ettemme enää koskaan kohtaisi toisiamme.’ Ja tämän olisi\npitänyt olla vihkimispäivämme!»\n\n\n\n\nXXXIII.\n\n\nStellasta erottuaan loordi Trevorne antautui epätoivon valtaan. Hän\nei matkustanut ulkomaille, vaan heittäytyi kuumeisesti kaupunkielämän\nhuvituksiin. Pian hän tuli kuuluisaksi niistä rahamääristä, joita\nhän menetti korttipelissä ja tuhlasi hevosiin, ja yleisesti häntä\npidettiin hurjan seurapiirinsä huimimpien kujeiden alkuunpanijana ja\njohtajana. Hän liikkui aikansa tunnetuimpien elostelijoiden seurassa,\nja useimmat ihmiset ennustelivat hänelle huonoa loppua. Huhupuheet\nsaapuivat tietysti Wyndwardiinkin, ja vaikkei kreivitär sitä millään\ntavoin näyttänytkään, oli hän kuitenkin hirveästi huolissaan. Vain\nLilian ei kuullut kaikesta tästä mitään; kun Leycester tuli häntä\nkatsomaan, huomasi hän kyllä, että veli oli kalpea ja riutuneen\nnäköinen, mutta hän laski sen kaikki Stellan menettämisestä aiheutuvan\nsurun syyksi. Hienotuntoisella tytöllä ei ollut aavistustakaan\nhänen hurjasta kaupunkielämästään; muuten hän olisi kehoittanut\nLeycesteriä lähtemään Lontoosta ja matkustamaan ulkomaille; mutta\nsiitä alkaen kun hän oli tavannut Stellan, oli hän ollut hyvin sairas,\nja lääkäri oli varoittanut omaisia millään tavoin kiihoittamasta\nhäntä. Niinpä kului kesä syksyyn, eikä Leycester sittenkään, Charlie\nGrayfordin kehoitteluista huolimatta, suostunut lähtemään kaupungista\nmetsästämään, kuten hänen seurueensa useimmat jäsenet olivat tehneet.\n\nSillä välin oli aika Wyndwardissa mennyt tasaista menoaan — paitsi itse\nkartanossa, jossa kreiviä ja hänen puolisoaan luonnollisestikin kalvoi\nhuoli pojastaan ja tyttärensä terveydentilasta.\n\nNiinä kuukausina, jotka olivat kuluneet rakastavien kauhean eron\njälkeen, oli elämä taiteilijan majassa kulkenut entistä latuaan sillä\nainoalla suurella poikkeuksella, että Jasper Adelstonesta oli tullut\nmelkein jokapäiväinen vieras ja että Stella oli kihloissa hänen\nkanssaan.\n\nSiinä oli koko erotus; mutta minkälainen se erotus oli!\n\nLeycester oli mennyttä — ja hänen sijallaan tämä mies, jota Stella\nvihasi.\n\nMutta kuitenkin hän ponnisteli uljaasti. Hän oli tehnyt sopimuksen,\noli uhrannut itsensä molempien rakkaittensa hyväksi, vapaasti ja\nehdottomasti, ja hän koetti puolestaan täyttää sitoumuksensa. Hän oli\nhieman kalpeampi, hieman vakavampi kuin ennen, mutta hänen ilmeensä\nei ollut surkean tuskaileva; jos kohta hän ei nauranutkaan entiseen\navoimeen, hilpeään tapaansa, niin kuitenkin hän joskus hymyili; ja\njos hänen hymynsä ei ollutkaan kovin riemuisa, niin suloinen se joka\ntapauksessa oli.\n\nHerra Etheredge ei huomannut, että mitään oli viassa; hänen mielestään\nStella oli muuttunut hiljaisemmaksi, mutta hän arveli sen johtuvan\nkihlauksesta; hän jatkoi maalaamistaan, syventyi työhönsä, pani tuskin\nmerkille ympäristönsä tapahtumia ja oli tyytyväinen. Jasperin tyyni\nmatalasointuinen ääni ei häirinnyt häntä; ja heidän keskustellessaan\nhänen läheisyydessään hän saattoi maalata välittämättä heistä mitään.\nSenjälkeen kun häntä oli kohdannut viimeinen isku, poikansa rikos, hän\noli eläytynyt taiteeseensa täydellisemmin ja perinpohjaisemmin kuin\nkoskaan ennen.\n\nMolemmista nuorista Frank kenties enemmän näytti muuttuneen. Hän\noli käynyt laihemmaksi ja kalpeammaksi sekä hennomman näköiseksi\nkuin ennen. Oli sovittu, että hän menisi yliopistoon seuraavaksi\nlukukaudeksi, mutta vanha tohtori, joka oli kutsuttu poikaa vaivaavan\nvähäisen yskän johdosta, oli hymähdellen ja rykien neuvonut, että\nopiskelu jätettäisiin toistaiseksi.\n\n»Onko Frank sairas?» oli Stella huolestuneena tiedustanut; sillä\nnaiselle ominaiseen tapaan hän oli kiihkeän alttiisti kiintynyt\npoikaan, jonka tähden hän oli uhrannut itsensä.\n\n»E—ei; ei hän sairas ole», oli tohtori vastannut. »Varmasti hän ei ole\nsairas.» Sitten hän oli selitellyt, että Frank oli heikkorakenteinen —\nettä kaikki vaaleatukkaiset ja vaaleaveriset pojat olivat suuremmassa\ntai pienemmässä määrin heikkoja.\n\n»Mutta hänellä on niin kaunis ihonväri», huomautti Stella\nhermostuneesti.\n\n»Ky-yllä; hauska väri», myönteli lääkäri; ja muuta ei Stella saanut\nhänestä irti.\n\nMutta yskä ei lähtenyt. Ja kun syksyinen sumu hiipi joesta vainioille,\npeittäen ne silmää viehättävään utuverhoon, paheni yskä. Mutta ei\nmyöskään kaunis väri kadonnut pojan poskilta, minkä vuoksi Stella ei\nollut kovin levoton.\n\nFrank itse suhtautui vaivoihinsa äärimmäisen välinpitämättömästi.\n»Nautinko lääkkeitä?» hän sanoi vastaukseksi Stellan kyselyyn.\n»Kyllä, nautin kaikki mitä tohtori lähettää. Se ei ole erikoisen\nvastenmielistä, ja vaikka siitä ei nähtävästi olekaan minulle varsin\npaljoa apua, näyttää se tuottavan sinulle ja mainitulle tohtorille\njonkinlaista tyydytystä, joten me kaikki olemme mielissämme.»\n\n»Sinä et näy välittävän mistään», valitti Stella kerran, kun hän oli\nmennyt puutarhaan ja tavannut pojan, joka kädet ristissä rinnallaan\nnojaili porttiin ja katse tähdättynä kartanoon, mikä suuresti muistutti\nsitä hetkeä, jolloin hän oli ensi kerran nähnyt Frankin samana\niltana kuin tämä saapui kotiin. »Miksi et mene onkimaan? Tai — tai —\nratsastamaan? Sinä vain kuljeskelet puutarhassa tai vainioilla.»\n\nFrank loi häneen omituisen katseen. »Entä sinä itse?» hän kysyi\nhitaasti, katsoen suurine sinisine silmineen Stellaa, jonka kasvoille\nvähitellen levisi puna. »Sinä et näytä välittävän mistään, Stel. Sinä\net käy ongella, et — ulia etkä missään. Sinä vain kuljeskelet puistossa\nja vainioilla.»\n\nStellan pitkät silmäripset painuivat alas, ja hän sai vaivoin\npidätetyksi huokauksen. Pojan sanat olivat osuneet.\n\n»Mutta — mutta», sopersi Stella epävarmasti, »minähän en ole poika.\nTyttöjen on pysyteltävä kotosalla ja huolehdittava tehtävistään.»\n\n»Onko heidän liikuttava kuin unessa — ikäänkuin heidän sielunsa ja\nsydämensä olisivat irtaantuneet ruumiista?» intti poika, heiluttaen\nlaihaa, kalpeata kättään hitaasti ilmassa.\n\nTytön huulet värähtivät, ja hän käänsi kasvonsa poispäin, mutta vain\nlyhyeksi tuokioksi; pian hän taaskin hymyillen katsoi Frankiin päin.\n\n»Sinä olet vallaton, oikukas poika!» hän torui, laskien kätensä Frankin\nolalle ja silittäen hänen poskeaan. »Älä välitä minusta! Sinun on\nmentävä sisälle, Frank-kulta. Näetkö sumua; se panee sinut yskimään.\nTule! Mennään sisään!»\n\nFrank suostui mitään virkkamatta ja asteli hänen rinnallaan muutamia\naskelia, mutta pyysi sitten äänen väristessä: »Stella, salli minun\nkysyä sinulta yhtä seikkaa, vaikka olemmekin sopineet, ettemme mainitse\nloordi Trevornen nimeä. Oletko kuullut hänestä mitään? Tiedätkö, missä\nhän on?»\n\nStella viivytteli hetkisen saadakseen äänensä hillityksi ja vastasi:\n»En ole kuullut mitään; en tiedä, onko hän elossa vai kuollut.»\n\n»Mennään sisään», virkkoi poika huoahtaen. Mutta äkkiä hän säpsähti,\nsillä hänen erikoisen herkät korvansa olivat kuulleet tuttujen askelten\nääntä. »Sieltä tulee — Jasper», huomautti hän, pysähtyen nimen edellä.\nHän veti kätensä pois, ja Stella kääntyi ympäri huulillaan päättävä\nhymy, kuten aina, kun hän tervehti sulhastaan.\n\nJasper tuli ripeästi käytävää myöten hänelle ominaisin hiljaisin\naskelin, tarttui Stellan käteen, vieden sen huulilleen ja suudellen\nsitä sekä katseli janoisan kaipaavasti hänen kaunista, viehkeätä\nolemustaan.\n\n»Armaani», hän kuiskasi pehmeällä, matalalla äänellään, »ulkona näin\nmyöhään! Etkö vilustu?»\n\n»En, en vilustu, en koskaan. Mutta Frankin lähetin juuri äsken sisään,\nhän ryki hirveästi — hän ei suinkaan näytä vahvalta.»\n\nJasper rypisti hieman kärsimättömästi otsaansa. »Frankilla ei ole\nmitään hätää», hän huudahti, ja hänen äänessään oli mustasukkainen\nvärähdys. »Olet tarpeettomasti huolissasi pojan vuoksi; olet syyttä\nsuotta levoton. Häntä ei mikään vaivaa. Hänen jalkansa ovat kastuneet,\nja hän on vilustunut, siinä kaikki.»\n\n»Niin, sitähän se tietysti on», myönsi Stella. »Mutta omituista on,\nettei tohtori Hamilton saa sitä hänestä lähtemään.»\n\n»Kenties hän itse ei auta lääkäriä», arveli Jasper. »Pojat ovat aina\nhuolimattomia itsestään. Mutta älä anna koko keskustelun kiertyä\nFrankin ympärille», lisäsi hän. »Puhukaamme itsestämme!»\n\n»Kyllä», virkkoi Stella tottelevaisesti.\n\n»Olen tullut tänä iltana puhelemaan kanssasi, Stella, meistä, rakas.\nToivoisin sinulta erikoista hyvyydenosoitusta.»\n\nTyttö katseli eteensä valaistuun huoneeseen päin; hänen kasvoillaan\nväikkyi sama päättävä ilme, joka niillä oli ollut hänen tervehtiessään\nJasperia. Hän odotti mahtavasti jatkoa.\n\n»Stella, olen kuukauden toisensa jälkeen varronnut sopivaa hetkeä\nsanoakseni sinulle sen, mistä nyt aion puhua; enää en jaksanut odottaa,\narmaani, omani. Tahtoisin, että meidät pian vihittäisiin.»\n\n— »Etkö virka mitään?» kysyi hän hetkisen hiljaisuuden jälkeen. »Eikö\nsinulla ole mitään sanottavaa, vai kieltäydytkö? Sitä olen melkein\nodottanut.»\n\n»En kieltäydy», vastasi Stella vihdoin kylmästi, pakotetusti. »Sinulla\non oikeus vaatia, että sopimuksemme täytetään.» e\n\n»Hyvä Jumala!» huudahti Jasper kiihkeästi. »Miksi puhut tuolla tavoin?\nEnkö milloinkaan, milloinkaan voi voittaa rakkauttasi? Etkö milloinkaan\nunohda, millä tavoin jouduimme yhteen?»\n\n»Älä kysy sitä», pyysi Stella vavahtaen. »Totisesti minä koetan,\nankarasti koetan unohtaa menneen ja olla mieliksesi.»\n\nOli surkeata kuulla ja nähdä häntä, ja Jasperin sydäntä kirveli; mutta\nhäneen se koski yhtä paljon hänen itsensä kuin Stellan tähden.\n\n»Epäiletkö rakkauttani?» virkkoi hän käheästi. »Luuletko, että kukaan\nvoisi rakastaa sinua enemmän kuin minä rakastan? Eikö se merkitse\nsinulle mitään?»\n\n»Kyllä, kyllä», vastasi Stella verkkaisesti ja suruissaan. »Kyllä se\nmerkitsee. Minä — minä.» Hän loi katseensa maahan. »Miksi tahdot, että\npuhumme rakkaudesta. Pyydä minua — käske minua tekemään mitä hyvänsä,\nja minä teen, mutta älä puhu rakkaudesta!»\n\nMies puraisi huultaan. »No hyvä!» hän huudahti väkinäisesti. »En puhu.\nKäsitän, etten vielä voi liikuttaa sydäntäsi. Mutta tulee sekin aika.\nSinä et voi vastustaa sellaista rakkautta kuin minun. Suostutko siihen,\nettä menemme pian avioliittoon?»\n\n»Kyllä», sanoi Stella koruttomasti.\n\nJasper suuteli rajusti hänen kättään, ja tyttö sai vaivoin pidätetyksi\nväristyksen, joka uhkasi vallata hänet.\n\n»Sanalla ’pian’», mutisi Jasper heidän kävellessään taloa kohti,\n»tarkoitan aivan kohdakkoin — ennen talvea.»\n\n»Sanokaamme ensi kuussa, armaani», hän kuiskasi. »En ole sinusta varma,\nennenkuin olet oikein omani. Kun kerran olet ehdottomasti minun, niin\nopetan sinut rakastamaan minua.»\n\nStella katsahti Jasperiin, ja hänen kalpeilla huulinaan väreili\nkummallinen, epätoivoinen hymy, joka oli kyyneliäkin katkerampi.\nOpettaa hänet rakastamaan tuota miestä! Ikäänkuin rakkautta voitaisiin\nopettaa!\n\n»En ole huolissani», selitti Jasper vastaukseksi hänen hymyilyynsä; »ei\nkukaan voi vastustaa sellaista rakkautta kuin minun on — et sinäkään,\nvaikka sydämesi olisi kova kuin timantti».\n\n»Ei se ole kova», sopersi tyttö hiljaa, ajatellen synkkää tuskaa, joka\nkalvoi hänen sydäntään yötä päivää.\n\nHe menivät sisälle. Herra Etheredge käveli piippu hampaissa\nedestakaisin huoneessaan vaipuneena aatoksiinsa, kuten tavallisesti.\nFrank lepäsi vanhassa nojatuolissa; hän näytti hyvin raihnaalta ja\nheikolta, mutta kaunis väri hehkui yhä hänen kasvoillaan. Heidän\nastuessaan sisään hän nyökkäsi päätään. Mutta Jasper ei tyytynyt\nnyökkäykseen, vaan meni pojan luokse ja laski kätensä hänen olalleen,\njolloin poika vavahti. Hän ei voinut koskaan sietää Jasperin\nkosketusta, vaan pahastui siitä aina.\n\n»No, Frank, kuinka voit tänään?»\n\nFrank murahti jotakin epäselvästi ja muutti asentoaan.\n\n»Huonostiko?» jatkoi Jasper. »Minusta tuntuu, että matkustaminen tekisi\nsinulle hyvää. Mitä arvelet, jos pistäytyisit vähäksi aikaa muualle?»\n\nPoika vilkaisi hätääntyneenä Stellaan. Jättää hänet yksin! »En tahdo\nlähteä», vastasi hän lyhyesti. »Voin oikein hyvin. Vihaan muuttelua.»\n\nStella tuli hänen tuolinsa luokse ja polvistui hänen viereensä »Se\ntekisi sinulle hyvää, Frank-kulta», hän sanoi Hiljaisella, sointuvalla\näänellään.\n\n»Tarkoitatko — yksin?» kysyi poika. »En tahdo lähteä yksin — en tahdo,\nihan totta.»\n\n»Ei, ei yksin, ei todellakaan», pisti Jasper väliin, katsoen hellästi\nStellaan.\n\n»Minä lähden, jos Stella lähtee», huomautti poika yksikantaisesti.\n\n»Mitä arvelette te, sir?» kysyi Jasper vanhukselta.\n\nHerra Etheredge hölmistyi; ehdotus oli esitettävä hänelle juurta\njaksain; hän ei ollut kuullut sanaakaan koko keskustelusta. »Lähteä\nmatkalle! Kyllä, jos haluatte. Mutta miksi? Frankin yskän vuoksiko?\nEn usko, että mikään paikka on yskälle parempi kuin tämä, vai mitä?\nNiinkö! Olkoon menneeksi sitten! Ette kai tahtone minua mukaanne?»\n\n»No —» alkoi Jasper.\n\n»Se ei käy päinsä!» huudahti vanhus melkein pelästyneenä. »Minä olisin\nsilloin melkein kuin vedestä nostettu kala. En voisi maalata, jolleivät\njoki ja vainiot olisi näkyvissäni. Niin, se on mahdotonta! Ja ettehän\nmuuten halua vanhaa miestä vaivaksenne.» Puhuessaan hän katseli\nStellaa, hymyillen jurosti.\n\n»Minä en voisi lähteä ilman sinua», virkkoi Stella rauhallisesti.\n\n»Lorua; onhan teillä toinen vanhus, rouva Penfold — viekää hänet; hän\nvoi lähteä. Se tekee hyvää hänellekin, vaikka hänessä ei olekaan yskää.»\n\nSitten hän pysähtyi pojan eteen, silmäillen häntä kasvoillaan\nomituinen, hillitty, melkein surullinen ilme, kuten aina kun hän\nkatseli Frankia.\n\n»Niin», hän hymähti, »hän tarvitsee ilmaston muutosta. En ole ennen\nhuomannut, kuinka laihalta ja kivuloiselta hän näyttää. Niin, parasta\non, että matkustatte! Minne aiotte?»\n\nStella pudisti hymyillen päätään, mutta Jasperilla oli vastaus\nvalmiina. »Antakaapa aikaa», hän selitti miettien. »Emme halua kylmään\nseutuun; muutos olisi liian suuri; emme myöskään halua liian kuumaan\nseutuun. Mitä arvelette Cornwallista?»\n\nVanhus nyökäytti päätään. Stella vain hymyili ja huomautti: »Minulla ei\nole mitään sanomista. Pidätkö sinä Cornwallista, Frank?»\n\nPoika katsahti vuoroin kutakin. »Miksi valitsitte juuri Cornwallin?»\nkysyi hän epäluuloisesti Jasperilta.\n\n»Minusta tuntuu se erinomaisen sopivalta paikalta sinulle. Ilmasto on\nsiellä lauhkea ja kirkas, jollaista juuri tarvitset. Lisäksi tunnen\nsiellä pienen paikkakunnan merenrannalla, suojaisessa poukamassa olevan\nkylän — sen nimi on Carlyon — joka sopisi meille hyvin. Mitä sanotte?\nAntakaapa, kun katson! Missä on kartta?»\n\nHän otti kartan, levitti sen pöydälle ja kutsui Stellan luokseen.\n\n»Tässä se on», hän selitti, kuiskaten sitten hiljaa: »Siellä on soma,\nyksinäinen kirkko, Stella. Miksi emme antaisi vihkiä itseämme siellä?»\n\nTyttö säpsähti ja antoi kätensä pudota kartalle.\n\n»Minä ajattelen vain sinua, armaani», jatkoi Adelstone. »Omasta\npuolestani toivoisin, että avioliittomme solmittaisiin täällä —»\n\n»Ei, ei täällä», sopersi tyttö, kuvitellen seisovansa Wyndwardin\nkirkossa alttarin edessä ja näkevänsä kartanon valkeat seinät\nlausuessaan vihkimävalansa. »Ei täällä.»\n\n»Kyllä ymmärrän», mutisi Jasper. »Miksi ei sitten siellä? Setäsi voisi\ntulla sinne siksi aikaa, eikö niin?»\n\nStella ei virkkanut mitään, ja tyytyväisesti myhäillen käänsi Jasper\nkartan laskoksiin.\n\n»Se on päätetty», hän sanoi. »Menemme Carlyoniin. Tekin pistäydytte\nsiellä, toivoakseni, sir. Me tarvitsemme teitä.»\n\nVanhus pyyhkäisi valkeat hiukset otsaltaan. »Vai niin? Mitä varten?»\n\n»Lakittamaan Stellaa vihille», vastasi Jasper. »Hän on luvannut, että\nliittomme solmitaan siellä.»\n\nVanhus katsahti tyttöön. »Miksi ei täällä?» hän kummasteli; mutta\nStella pudisti päätään. »No, olkoon niin», myöntyi setä. »Se on\nkummallinen mielijohde, mutta tytöt ovat oikullisia. Te lähdette siis,\nmutta älkää pitäkö pahempaa hälyä kuin on välttämätöntä!»\n\nNiin oli Stellan kohtalo ratkaistu, ja onneton päivä häämötti synkkänä\nhänen edessään.\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nLoordi Grayford sai vihdoinkin Leycesterin suostumaan siihen, että he\nlähtisivät pois kaupungista, niin pian kuin hän haluaisi. Leycester\noli eräänä yönä tapansa mukaan pelannut korttia. Mutta kun ystävykset\nolivat pikkutunneilla palanneet kotiin, oli hän tunnustanut olevansa,\nkuten hän itse lausui, »kyllästynyt koko roskaan». Charlie oli\nliian iloissaan lupauksesta tiedustellakseen, minne hänen ystävänsä\nhaluaisi lähteä. Ja ollakseen varma siitä, ettei Leycester muuttaisi\nmieltään, tämä pettämätön toveri meni hänen kanssaan hänen asuntoonsa\npuhuttelemaan kärsivällistä Oliveria.\n\n»Matkalleko, sir?» huudahti uskollinen, kauan tuskaillut mies. »Sepä\nhauskaa! Hänen armonsa olisi pitänyt lähteä jo aikoja sitten. Olen\nsaanut hirveästi hikoilla näinä viime viikkoina. Ennen en uskonut, että\nhänen armonsa on niin raisu. Minne lähdemme, mylord?»\n\nSiinä kysymys. Leycesteristä ei ollut minkäänlaista apua; hän vain\nselitti, ettei hän lähde sellaiseen paikkaan, missä on talon täydeltä\nväkeä. Hän oli heittäytynyt tuolille ja istui äreissään, tuijottaen\nlattiaan.\n\nLoordi Grayford sytytti piipun, Oliverin sekoittaessa hänelle wiskyä ja\nsoodaa, ja he pohtivat keskenään asiaa, puhellen hiljaa.\n\n»Minulla on pieni maatilkku Doonen laaksossa Devonshiressä, kuten\ntiedätte», huomautti Charlie Oliverille avoimesti. »Rakennus on pelkkä\nmökki — se riittää parhaiksi meille, ja meidän olisi suoritettava\nsiellä kauhea siivous. Mutta riistaa siellä on runsaasti, kalastaa\nvoimme myöskin, ja sieltä on penikulmittain matkaa joka suuntaan.»\n\n»Juuri sitä hänen armonsa tarvitsee», vastasi Oliver. »Tunnen hänet\nniin hyvin, tiedättehän, mylord. Minun täytyy sanoa, että viimeaikainen\nelämämme on minua vakavasti huolettanut, ei rahan vuoksi — se ei\nmerkitse mitään, mylord; eikä se ole johtunut yksistään raisuudestakaan\n— raisuja ollaan oltu ennenkin, mylord, kuten tiedätte.» Loordi\nGrayford murahti. »Mutta silloin se oli vain leikkiä, eikä se ollut\nlainkaan vaarallista; mutta tämä, mitä nykyisin on jatkunut, ei ole\nollut leikkiä, eikä se ole huvittanut hänen armoaan vähääkään, ja hän\nonkin alakuloisempi kuin tänne tullessamme.»\n\n»Niin se on, Oliver.»\n\n»En tiedä, missä vika on, eikä minun asiani ole udella», jatkoi\nuskollinen palvelija; »mutta minun luuloni on, että jotakin meni\nvinosti jo kartanossa ja että se koski kipeästi hänen armoonsa.»\n\nLoordi Grayford, joka muisti herra Etheredgen asunnolle viemänsä\nkirjeen ja kauniin tytön, nyökäytti päätään. »Kenties», hän myönsi. »No\nniin, me matkustamme Doonen laaksoon. Parasta on sulloa matkatavarat\ntänä iltana tai oikeammin tänä aamuna. Minä käyn kotona ja kylven;\nsitten lähdemme heti. Katsokaapa, milloin juna lähtee!»\n\nOliver, joka tunsi »Bradshawin» perinpohjin, selaili tämän mahtavan\nkokoelman lehtiä ja keksi iltapäivällä lähtevän junan. Sitten loordi\nGrayford »paljasti» asian Leycesterille.\n\nLeycester hyväksyi heidän päätöksensä täysin välinpitämättömästi. »Minä\nolen valmis», hän sanoi innottomasti, veltosti. »Selitä Oliverille,\nmitä on tarpeen!»\n\nYhtä välinpitämättömästi hän astui mainittuun iltapäiväjunaan,\npoltteli äänettömänä melkein koko matkan Barnstapleen eikä osoittanut\nmielenkiintoa mihinkään. Vihdoin he saapuivat mökille, kuten sitä\nnimitettiin, suoritettuaan pitkän, rasittavan matkan, osaksi junalla,\nosaksi hevosella.\n\nRakennus oli todellakin vain mökki; mutta se sijaitsi keskellä\nurheilumiehen paratiisia. Se oli yksinäisellä paikalla hirvimetsän\nlaidassa; sinne kuului forellijoen kohina, ja ympäristö oli Devonshiren\nparasta metsästysseutua.\n\nPian Oliver hankki pari palvelijaa ja laittoi pienen majan kuntoon.\nSiellä asustivat ystävykset kuin kaksi erakkoa. He kalastivat,\nmetsästelivät ja ratsastelivat kaiket päivät, palaten iltaisin\nyksinkertaiselle, myöhäiselle päivälliselleen. Sanalla sanoen he\nviettivät sellaista elämää, joka erosi heidän äsken viettämästään niin\njyrkästi kuin suinkin voi kuvitella.\n\nLoordi Grayford nautti siitä. Hän ruskettui ja tuli »reippaaksi kuin\nviuluniekka», kuten hän itse sanoi; mutta Leycester oli toisenlainen.\nHänet vallannutta synkkyyttä ei vuoristo-ilma eikä harvinaisen kauniin\nlaakson luonto saanut karkotetuksi. Hän näytti aina hautovan mielessään\njotakin. Ja lopuksi alkoi hänen ystävänsä epäillä, ettei Doonen laakso\nkykenekään täyttämään tehtäväänsä, tekemään Leycesteriä jälleen\npirteäksi ja hilpeäksi.\n\n»Saatko koskaan mitään tietoja omaisistasi, Ley?» kysyi hän eräänä\niltana, kun he istuivat mökkinsä arkihuoneessa. Ilta oli vuodenaikaan\nkatsoen lämmin, ja he istuivat avoimen ikkunan ääressä, piippua\npoltellen.\n\nLeycester istui takakenossa, pää käden varassa, katse suunnattuna\ntähtikirkkaalle taivaalle, pitkät, polvihousuiset jalat ojennettuina\nsuoriksi.\n\n»Omaisistani?» hän vastasi, liikahtaen hieman, ikäänkuin uinailusta\nheräten. »En. Kai he ovat jossakin maaseudulla.»\n\n»Etkö ole ilmoittanut heille minkäänlaista osoitetta?»\n\n»En, mutta olen varma, että he kuitenkin tietävät, missä olen; Oliver\non kihloissa Lilianin kamarineidon Jeanetten kanssa ja on epäilemättä\nkirjeenvaihdossa hänen kanssaan.»\n\nCharlie katsahti häneen ja kysyi tyynesti: »Joko tämä alkaa sinua\nkyllästyttää, vanha veikko?»\n\n»Ei, ei ollenkaan. Minun puolestani voidaan tätä pitkittää niin kauan\nkuin haluat. Jos sinä väsyt siihen, niin lähdetään pois. Charlie»,\nlisäsi hän väkinäisesti, »pahaksi onneksi olet sidottu surun vaivaamaan\nmieheen. Minua vainoaa menetetyn onnen haamu, enkä pääse siitä eroon.»\n\nCharlie katsoi ensin häntä ja käänsi sitten katseensa pois. »Kyllä\ntiedän», hän huudahti. »En ole virkkanut mitään, mutta kyllä tiedän.\nNiin, eikä se minua hämmästytä. Hän on kaunis tyttö ja sellainen, johon\nmies takertuu. Minua surettaa se kovasti, veikkonen. Eikö ole mitään\ntoivoa saada kaikki oikealle tolalle.»\n\n»Ei vähääkään», vastasi Leycester; »senvuoksihan olenkin niin hullu,\nkun pysyn kiinni siinä.» Hän nousi seisomaan ja alkoi astella\nedestakaisin, samalla kun hänen riutuneet kasvonsa punehtuivat. »Minä\nen voi — en voi pudistaa sitä itsestäni. Charlie, halveksin itseäni;\nmutta sittenkin, ei, ei, kun häneen kerran rakastuu, niin häntä\nrakastaa aina — loppuun asti.»\n\n»Juttuun on tietysti sekaantunut toinen mies», arveli loordi Grayford.\n»Eikö mieleesi juolahtanut vääntää hänen niskojaan nurin? Ja jos hän on\nsama mies kuin luulen, tuo Jasper Adelstone-vintiö, niin minä olisin\njoka tapauksessa koettanut.»\n\nLeycester pudisti päätään. »Se on paha juttu», sanoi hän lyhyesti;\n»sitä ei voi millään tavoin korjata. Minä menen nukkumaan. Mitä teemme\nhuomenna?» hän lisäsi huokaisten.\n\nLoordi Grayford tarttui hänen käsivarteensa ja pidätti häntä vähän\naikaa. »Sinä tarvitset herätystä, Ley», hän vastasi. »Herätystä, juuri\nniin! Käydäänpä huomenna ratsaille ja annetaan mennä koko päivä, minne\nhyvänsä tai ei minnekään, se on samantekevää. Mennään, minne hevoset\nkykenevät.»\n\n»Aivan kuten haluat», virkkoi Leycester, poistuen huoneesta.\n\nLoordi Grayford kutsui Oliverin puheilleen. »Missä mainitsittekaan\nkreivin ja kreivittären olevan, Oliver?» hän tiedusti.\n\n»Darlingford Courtissa, mylord.»\n\n»Kuinka kaukana se on? Ennätämmekö sinne ratsain huomispäivänä?»\n\nOliver mietti hetkisen. »Jos niitä ajetaan tasaisesti, mylord; ei sillä\ntavoin kuin hänen armonsa on viime aikoina ratsastanut, ikäänkuin\nhevoset olisivat raudasta ja samoin hänen oma niskansa.»\n\nLoordi Grayford nyökäytti päätään. »Sepä hyvä. Me teemme sen. Hänen\narmonsa tarvitsee vaihtelua taaskin, Oliver. Me ratsastamme sinne. Ei\nole tarpeen hiiskua mitään hänen armolleen — ymmärrättekö?»\n\nOliver käsitti sen hyvin ja meni pieneen talliin vaalimaan hevosia,\nkun taas Charlie kävi vuoteeseensa, naurahdellen pienelle juonelleen.\nKun he aamulla lähtivät liikkeelle, ei Leycester kysellyt mitään eikä\nnäyttänyt välittävän vähääkään suunnasta. Niinpä Charlie oltuaan aluksi\nepäröivinään hieman ohjasi sille tielle, jonka Oliver oli hänelle\nneuvonut.\n\nYstävykset ratsastivat tapansa mukaan melkein äänettöminä, ja Leycester\nei kiinnittänyt paljoakaan huomiota mihinkään muuhun kuin ratsuunsa ja\ntuskin pannen merkille sitä seikkaa, että hänen ystävällään jonkun ajan\nkuluttua näkyi olevan tarkoin selvillä määrätty ratsastussuunta.\n\nYhden ainoan kerran hän kysyi mitään — illansuussa heidän yhä\nratsastaessaan hän tiedusti, minne oltiin matkalla. Mutta Charlie\nvastasi vältellen: »Joudumme kai jonnekin. Varmastikin siellä on\nmajatalo — tai jotakin sentapaista.»\n\nSiihen Leycester tyytyi.\n\nHämärissä he saapuivat Darlingfordin portille. Minkäänlaista kylää ei\nollut näkyvissä, ei liioin majataloa. Leycester pysäytti ratsunsa ja\nodotteli välinpitämättömänä. »Mitä nyt teemme?» hän kysäisi.\n\nLoordi Grayford naurahti itseensäluottavasti. »Näetkö», hän selitti,\n»tunnen tuolla asuvat ihmiset. Meidän olisi parasta ratsastaa sinne ja\nolla siellä yötä.»\n\nLeycester katsahti häneen myhäillen. »Eikö tämä ole jotensakin\nläpikuultavaa, Charlie?» hän virkkoi tyynesti. »Tietystikin sinulla oli\nalusta alkaen aikomus tulla tänne. Mutta mitäpä siitä.»\n\n»Niin, taisipa olla», myönsi loordi Grayford. »Ethän suutu?»\n\n»En ollenkaan. Meidän kai sallitaan mennä vuoteeseen. Voithan kertoa\nolevasi synkkämielisen hermosairaan saattajana, niin että minun\nannetaan olla yksin. Ja muista, aamulla lähdemme!»\n\n»Selvä on», vastasi Charlie, hymähdellen itsekseen, »tietysti, juuri\nniin. Eteenpäin!»\n\nHe ratsastivat lehtokujaa myöten epäsäännöllisen kivirakennuksen\nedustalle. Palvelija astui esiin, ottaen heidän hevosensa hoitoonsa, ja\nCharlie tarttui Leycesterin käsipuoleen huomauttaen: »Olemme varmasti\ntervetulleet.»\n\nMutta Leycester seisahtui äkkiä, sillä lasiovesta astui ulos olento,\npysähtyen katselemaan heitä. Hän oli nainen joka oli puettu viehättävän\nsievään, vaaleaan iltapukuun. Leycester ei erottanut hänen kasvojaan,\nmutta tunsi hänet ja pyörähti melkein vihaisena loordi Grayfordiin\npäin. Mutta Charlie oli luikahtanut tiehensä, mutisten jotakin\nhevosista, ja Leycester asteli hitaasti ovea kohti.\n\nLenore odotti häntä aavistamatta mitään. Hän ei voinut nähdä\nLeycesteriä yhtä selvästi, kuin tämä näki hänet, ja piti häntä jonakin\nsatunnaisena vieraana. Mutta kun nuorukainen tuli lähemmäksi, tunsi\nLenore hänet ja liikahti häntä kohti, päästäen hiljaisen huudahduksen,\nviehkeät kasvot kalpeina, violetinvärisissä silmissä kaipaava ilme.\n»Leycester!» hän huudahti, horjahtaen sitten hieman hänen äkillisen\nsaapumisensa herättämän mielenliikutuksen uuvuttamana.\n\nLeycesterin ei auttanut muu kuin kietoa kätensä hänen ympärilleen —\nsillä hän pelkäsi neidon kaatuvan — ja samalla hän tunsi pistoksen\nsydämessään. Sillä tuo yksi ainoa sana »Leycester» ja Lenoren ääni\nkertoivat hänelle paljon. Hänen äitinsä oli oikeassa. Lenore rakasti\nhäntä.\n\n»Lenore», virkkoi hän, ja hänen syvä, sointuva äänensä vapisi hieman.\nNeito lepäsi tuokion hänen käsivarsillaan, katsellen häntä avuttoman\nalistuvasti, ikkunasta tulvivan valon valaistessa hänen kasvojaan\nkirkkaasti. »Lenore», sanoi Leycester käheästi, »mikä sinua vaivaa?»\n\nNeito sulki silmänsä hetkiseksi, ja hieno väristys kulki hänen\nlävitseen; mutta pian hän sai takaisin mielenmalttinsa, työnsi\nLeycesterin lempeästi kauemmaksi ja naurahti leppeästi.\n\n»Se oli sinun syysi.» Lenoren ihastuttava ääni värisi\nmielenliikutuksesta. »Miksi hiivit luoksemme kuin varas yöllä tai —\nkuin haamu? Säikäytit minua.»\n\nLeycester seisoi katsellen häntä ja pyyhkäisi kädellä otsaansa. Hänhän\noli vain kuolevainen ihminen, hänellä oli miehen intohimot, hänen\nmiehensydämensä oli herkkä naisen viehkeydelle, ja hän tiesi, että\nLenore rakasti häntä.\n\n»Minä», aloitti hän, mutta pysähtyi. »Minä en aavistanut. Charlie toi\nminut tänne. Keitä täällä on?»\n\n»He ovat täällä kaikki», vastasi Lenore, luoden katseensa maahan. »Minä\nmenen ilmoittamaan heille, ettet pelästytä heitä samoin kuin säikytit\nminut.» Sitten hän pujahti varjon lailla pois.\n\nLeycester jäi seisomaan kädet taskuissa, silmät maahan luotuina.\nLenore oli hyvin kaunis ja rakasti häntä. Miksi hän ei tekisi neitoa\nonnelliseksi? Ainakin yksi ihminen onnelliseksi? Eikä vain yksi\nihminen, vaan myöskin hänen äitinsä ja Lilian — he kaikki. Ja hän itse\nsitten — niin, yksi nainen oli yhtä hyvä kuin toinenkin, kun hän kerran\noli menettänyt sydämensä lemmityn! Ja lisäksi tämä toinen oli varmasti\nparas ja herttaisin kaikista muista.\n\n»Leycester!» Se oli hänen äitinsä ääni. Hän kääntyi ja suuteli häntä.\nÄiti ei ollut pelästynyt, ei edes suudellut häntä. Mutta kun hän laski\nkätensä Leycesterin käsivarrelle, tunsi tämä sen vapisevan, ja hänen\näänestään, kun hän lausui poikansa nimen, kuvastui koko hänen murheensa\npojan poissaolon johdosta ja hänen riemunsa pojan palattua. »Olet\ntullut takaisin luoksemme!» sanoi hän; ja siinä olikin kaikki.\n\nLeycester suuteli häntä uudelleen. »Niin, olen tullut takaisin!»\nkertasi hän huoahtaen.\n\nKatsellessaan häntä tunsi äiti sydäntänsä kouristavan. »Oletko ollut\nsairas, Leycester?» hän kysyi hiljaa.\n\n»Sairas? En», vastasi poika. Sitten hän naurahti oudosti. »Näytänkö\nniin kuihtuneelta, mylady?»\n\n»Sinä näytät —» alkoi kreivitär surullisen katkerasti, mutta keskeytti\näkkiä lauseensa. »Tule sisään!»\n\nLeycester meni hänen seurassaan sisälle, mutta pysähtyi ovelle ja\nkatsoi taakseen yön pimeyteen. Hänestä näytti kuin olisi hänen\nmenetetyn armaansa haamu leijaillut hänen edessään, kasvot kalpeina,\nkatse murheellisena, nuhtelevana. Hän kohotti kättään, teki omituisen,\nepätoivoisen liikkeen, ja hänen huulensa liikkuivat. »Hyvästi!» hän\nmumisi. »Oi, menetetty lemmittyni, hyvästi!»\n\n\n\n\nXXXV.\n\n\nLoordi Grayfordin pieni salajuoni oli onnistunut paremmin kuin\nhän oli osannut toivoakaan. Hän oli tuonut takaisin tuhlaajapojan\nja saanut osansa juotetusta vasikasta, kuten hänen tulikin saada.\nVaikka tieto loordi Trevornen palaamisesta oli levinnyt koko taloon\nviidessä minuutissa, ei minkäänlaista hälyä syntynyt, vain hiljaista,\nmiellyttävää tervehdyskuisketta ja iloista sipitystä.\n\nKreivitär oli mennyt kertomaan uutista kreiville, joka oli pukeutumassa\npäivällistä varten. »Leycester on palannut», sanoi kreivitär.\n\nKreivi säpsähti. »Mitä!»\n\n»Niin, hän on tullut takaisin luoksemme», selitti kreivitär, vaipuen\nistumaan.\n\n»Mistä?» kysyi puoliso.\n\n»En tiedä. Enkä haluakaan tietää. Häneltä ei pidä udella mitään. Loordi\nGrayford hänet toi. Olen aina pitänyt Charlie Grayfordista.»\n\n»Niin sinun pitääkin, pelkästä säälistäkin», huomautti kreivi\ntuikeasti, »sillä poikasi on saattanut hänet tuhon partaalle.»\n\nSilloin kreivitär tulistui. »Sillä tavoin ei saa puhua», hän kivahti.\n»Et suinkaan halua, että hän lähtee taaskin? Ei saa hiiskua sanaakaan,\njollet halua ajaa häntä pois. Hän on ollut sairaana.»\n\n»Se ei minua ihmetytä», virkkoi kreivi yhä vieläkin hiukan äreästi;\n»jos mies elää sellaista elämää kuin hän on elänyt, niin hänen on\nmahdotonta säilyä terveenä siveellisesti ja ruumiillisesti.»\n\n»Mutta se kaikki on sivuutettu», huudahti kreivitär luottavasti. »Minä\ntunnen, että se kaikki on ohitse. Jollet sinä vaivaa häntä, niin hän\njää tänne, ja kaikki käy hyvin...»\n\n»Oi, en minä tahdo vaivata hänen keisarillista korkeuttaan», ivaili\nLeycesterin isä naurahtaen; »niin kai sinä haluat minun puhuvan. Entä\ntyttö — mitä hänestä kuuluu?»\n\n»En tiedä», vastasi kreivitär niin välinpitämättömästi kuin vain äiti\nvoi olla kaikkien muiden paitsi poikansa kohtalosta. »Hän kuuluu\nmenneisyyteen myöskin. Siitä olen varma. Kuinka iloinen olenkaan siitä,\nettä Lenore on täällä.»\n\n»Ah», tokaisi kreivi, joka osasi olla pureva, kun halusi. »Hänet\nsiis aiotaan uhrata kiitosuhriksi tuhlaajapojan palattua, niinkö?\nLenore-parka, minun käy melkein sääliksi häntä! Hän on liian hyvä\npojalle.»\n\n»Etkö häpeä!» huudahti hänen puolisonsa punehtuen. »Ei kukaan ole liian\nhyvä hänelle. Ja hän — Lenore ei pidä sitä uhrauksena.»\n\n»Ei, luullakseni ei», myönsi kreivi, hypistellen kravattinauhaansa. »On\nhyvä, kun mies on syntyessään saanut hauskat kasvot ja huiman luonteen,\nkoska silloin kaikki naiset hänestä pitävät ja parhaat ja ihanimmat\nheistä katsovat onnekseen saada uhrautua hänelle. Lenore raukka! No\nniin, minä olen kohtelias hänen korkeudelleen, siitä huolimatta että\nhän on tuhlannut pienen omaisuuden kahdessa kuukaudessa ja kieltäytynyt\nkunnioittamasta kotiani läsnäolollaan. Kas niin», hän lisäsi, taputtaen\npuolisoaan poskelle ja hymyillen, »älä ole huolissasi! Me tapamme\njuotetun vasikan ja juhlimme — kunnes hän uudelleen poistuu.»\n\nKreivitär rauhoittui ja meni alakertaan, missä hän tapasi Leycesterin\nja Charlien istumassa takkatulen ääressä. Vaikka Wyndwardit olivat\nvuokranneet rakennuksen vain kuukaudeksi, oli kaikilla ovilla verhot ja\ntuli uunissa kaikissa asuinhuoneissa sekä kreivin kamareissa.\n\nKreivitär ojensi kätensä loordi Grayfordille. »On hyvin hauska tavata\nteitä, Charlie», hän virkkoi hymyillen herttaisesti. »Saatte antaa\nminulle suukon, jos tahdotte.»\n\nCharlie punastui ja suuteli valkeata otsaa, tietäen että kreivitär\ntahtoi siten kiittää häntä, koska hän oli tuonut pojan kotiin.\n\n»Mutta meidän on mentävä takaisin heti», huomautti hän naurahtaen.\n»Emmehän voi tulla seuraanne näissä tamineissa.» Puhuessaan hän\nsilmäili ratsastuspukuaan murheellisen näköisenä.\n\n»Saatte tulla vaikka työpuserossa, jos haluatte», selitti kreivitär.\n»Mutta se ei ole tarpeellista. Annoin tuoda tänne Leycesterin tavarat,\nja — ettehän kai ensimmäistä kertaa lainaa toistenne vaatteita.»\n\n»Emme totisesti!» vastasi Charlie nauraen. »Menen pukeutumaan. Missä\nLey on?»\n\nLeycester oli hiljaa poistunut huoneesta ja istui parhaillaan Lilianin\nvieressä, pidellen hänen kättään omassaan, tytön nojatessa päätään\nhänen rintaansa vasten.\n\n»Olet tullut takaisin luoksemme?» virkkoi Lilian, hyväillen hänen\nkättään. »Odottaminen oli pitkä ja raskas! Ethän enää lähde pois?»\n\nLeycester empi hetkisen, katsoi sitten sisartaan silmiin ja sanoi\nhiljaa: »En, Lil, en lähde enää.»\n\nNeito suuteli häntä ja kuiskasi levottomana: »Entä — entä — Stella,\nLey?»\n\nLeycesterin kasvot värähtivät tuskaisesti. »Se on kaikki mennyttä»,\nmurahti hän, nousten seisaalleen. »Päivälliskello soi.»\n\n»Tule luokseni myöhemmällä, Ley!» pyysi Lilian päästäessään hänet\nmenemään, ja hän lupasi tulla.\n\nHälinää ei saanut olla, mutta oli huomattavaa, että ruokalistassa oli\nuseita Leycesterin mieliruokia ja erikoista intialaista curryä loordi\nGrayfordin varalle.\n\nLeycester laskeutui yläkerrasta ruokasaliin kymmenen minuuttia\nmyöhästyneenä, ja isän ja pojan välinen tervehdys oli luonteenomainen\nnäille molemmille miehille. Kreivi ojensi kapean, valkean kätensä ja\nhymyili vakavasti. »Kuinka voit, Leycester», hän kysyi. »Haluatko\nLafittea vai Chateau Margauxia? On kaunis ilma vuodenaikaan katsoen.»\n\nLeycester vastasi tyynesti: »Toivottavasti voit hyvin, sir. Margauxia,\nvai mitä arvelet, Charles? Niin, sää on ollut koko lailla hyvä.»\n\nSiinä oli kaikki. Hän meni paikalleen ja istuutui levollisesti,\nikäänkuin olisi nauttinut ateriansa yhdessä toisten kanssa monia\nkuukausia yhteen menoon.\n\nKreivi ei voinut olla tuntematta sääliä silmäillessään pöydän toisella\npuolella istuvan poikansa kauniita kasvoja ja nähdessään, kuinka\nväsyneeltä ja riutuneelta hän näytti. Hän kumartui liemilautasensa\nylitse ja huokasi.\n\nLeycester vilkaisi äkkiä ympäri pöydän, kysäisten sitten äidiltään:\n»Missä Lenore on?»\n\nKreivitär epäröi hetkisen, ennenkuin vastasi: »Hänen päätään pakotti\npahanlaisesti, ja hän käski minun pyytää anteeksi poissaoloaan.»\n\nLeycester taivutti päätään, sopertaen: »Sepä ikävää.»\n\nHän oli hyvin hiljainen koko päivällisajan, ja kun naiset olivat\npoistuneet ruokasalista, istui hän ääneti ja tuijotti totisena\nlasiinsa. Pian hän pyysi seurueelta anteeksi poistumistaan ja meni\nseurusteluhuoneeseen. Kreivitär istui kahvipöytänsä ääressä, ja\nhänen rinnallaan oli Lenore. Neito oli huomattavasti kalpeampi kuin\ntavallisesti, ja hänen pitkien ripsien verhoamissa silmissään oli\nsyvä violetti väri. Hän oli hyvin aistikkaasti puettu, mutta ilman\njalokiviä. Valkea kämmekkä oli pistetty hänen rintaansa, toinen hänen\nkullankeltaiseen tukkaansa, ja ne yhä lisäsivät hänen kauniiden\nkasvojensa ja kaulansa viehättävyyttä. Leycester vilkaisi häneen päin,\nmutta otti kahvikuppiinsa virkkamatta mitään. Juotuaan sen hän meni\nLenoren luokse. »Oletko siksi terve, että voit tulla parvekkeelle?» hän\nkysyi.\n\nLenore nousi seisomaan ja tarttui hänen käsivarteensa. »Sinun pitää\nsallia minun näyttää tietä», hän vastasi. »Lasiovien avaaminen iltaisin\non kuolemansynti.»\n\n»Sen olin unohtanut. Kuten näet, olen niin vieraantunut omaisistani,\netten muista heidän tapojaan.»\n\n»Tätä tietä», huomautti Lenore hymyillen. Aukaisten pienen oven hän\nopasti Leycesterin kasvihuoneeseen ja sieltä parvekkeelle.\n\nJonkun aikaa he olivat molemmat vaiti — Leycester katseli tähtiä ja\nLenore seisoi silmät maahan luotuina. Edellinen kypsytteli päätöstään,\njälkimäinen odotti äänettömänä, aavistaen mitä Leycesterin rinnassa\nliikkui ja sydän sykähdellen toivosta, että voiton hetki hänelle\nkoittaisi.\n\nVihdoin Leycester kääntyi häneen päin ja puhkesi puhumaan.\n\n»Lenore. Tahtoisin kysyä sinulta erästä asiaa. Vastaatko minulle?»\n\n»Kysy vain!» kehoitti Lenore, kohottaen katseensa Leycesteriin, ja\nhänen silmänsä välähtivät.\n\n»Kun näit minut tänä iltana, kun saavuin aavistamatta, tunsit\nmielenliikutusta. Oliko se sen vuoksi, että olit iloinen nähdessäsi\nminut?»\n\nLenore oli vaiti hetkisen ja kuiskasi sitten: »Kyllä, minä olin\niloinen.»\n\nMyöskin Leycester oli vaiti, siirtyi lähemmäksi neitoa ja kumartui\nhänen puoleensa. »Lenore, tahdotko tulla vaimokseni?»\n\nLenore ei virkkanut mitään, katseli vain häntä.\n\n»Tahdotko tulla vaimokseni?» toisti Leycester melkeinpä rajusti Lenoren\nviehkeyden lumoamana. Neidon hehkuva katse tunkeutui hänen sydämeensä\nja pani hänen suonensa sykkimään kiivaammin. »Sano, Lenore, rakastatko\nminua!»\n\nNeito painoi päänsä alas ja huokasi. »Kyllä, minä rakastan sinua», hän\nkuiskasi ja kallistui tuskin huomattavasti Leycesteriä kohti.\n\nKun Leycester sulki Lenoren syliinsä, sykki hänen sydämensä ankarasti\nja hänen päätään huimasi, sillä tuon toisen rakkaan muisto väikkyi\nhänen mielessään tälläkin hetkellä. »Sinä rakastat minua!» hän sopersi\nkäheästi, silmäillen taaksepäin menneisyyden yöhön. »Voiko se olla\ntotta, Lenore? Sinä!»\n\nNeito painautui hänen rintaansa vasten, katsoen häntä silmiin;\nkalpeista kasvoista hehkuivat silmät tummina, intohimoisina.\n»Leycester», kuiskasi hän, »sinä tiedät, että rakastan sinua! Sinä\ntiedät sen!»\n\nLeycester puristi hänet lujemmin syliinsä, mutta äkkiä puhkesi\nnuorukaisen huulilta soinnuton valitus: »Suokoon Jumala minulle\nanteeksi!»\n\nSe oli outo purkaus sellaisella hetkellä.\n\n»Miksi puhut noin?» ihmetteli Lenore, katsoen häntä. Leycesterin\nkasvot olivat riutuneet ja surkeannäköiset, kokonaan toisenlaiset\nkuin rakastajan kasvojen pitäisi olla, mutta hän hymyili vakavasti\nsuudellessaan neitoa.\n\n»On kummallista», hän virkkoi ikäänkuin selitykseksi, »että olen\nvoittanut rakkautesi, minä, joka olen arvoton, kun taas sinä olet niin\nverraton».\n\nLenore värisi hieman äkillisen pelontunteen vallassa. Jospa Leycester\ntietäisi, mitä hän oli tehnyt saadakseen hänet! Juuri hän oli arvoton!\nMutta hän torjui pelon mielestään. Hän oli saanut Leycesterin ja uskoi\nvarmasti kykenevänsä säilyttämään hänet.\n\n»Älä puhu arvottomuudesta», hän kuiskasi lemmekkäästi. »Olemme kumpikin\nliikkuneet maailmassa ja oppineet panemaan arvoa totiselle rakkaudelle.\nMinä olen rakastanut sinua aina», lisäsi hän tuskin kuuluvasti.\n\nMitäpä olisi Leycester voinut tehdä muuta kuin suudella häntä. Mutta\nsilloinkin kun hän sulki Lenoren syliinsä, värisytti pistävä tuska\nhänen sydäntään, ja hänestä tuntui kuin hän olisi tehnyt petoksen.\n\nHe seisoivat jonkun aikaa äänettöminä rinnakkain. Sitten Leycester otti\nLenoren käsivarren kainaloonsa ja sanoi: »Mennään sisään. Kerronko\näidilleni jo tänä iltana, Lenore?»\n\n»Miksipä ei?» kuiskasi neito, nojautuen hänen olkaansa. Lenoren\nylöspäin suunnatusta katseesta hehkui hillittyä, intohimoista\nrakkautta. »Miksi ei? Luuletko, ettei se ilahduta heitä?»\n\n»Kyllä se ilahduttaa», vastasi Leycester. »Sittenkin», hän lisäsi\nitsekseen, »teen useita ihmisiä onnellisiksi ja rauhallisiksi —. Juuri\nniin», jatkoi hän ääneen, »tahdon nähdä heidät».\n\nEi ollut juuri tarpeellista kertoa toisille, mitä oli tapahtunut.\nKreivitär näki heti Lenoren kasvoista, että hetki oli tullut ja että\nhän oli voittanut. Viehkeään tapaansa hän astui Leycesterin äidin\nluokse ja kumartui suutelemaan häntä.\n\n»Nyt menen huoneeseeni, täti-kulta», hän sanoi kuiskaten. »Olen hyvin\nväsynyt.»\n\nKreivitär syleili häntä. »Et kai liian väsynyt ottamaan minut vastaan,\njos tulen?» hän kysyi, ja Lenore pudisti päätään.\n\nKun Leycester avasi oven, tarttui Lenore hänen käteensä ja katsoi häntä\nsilmiin. Mutta Leycester ei malttanut päästää häntä niin kylmästi, vaan\nvei hänen kätensä huulilleen ja virkahti: »Hyvää yötä, Lenore!»\n\nKreivi hätkähti ja jäi hämmästyneenä tuijottamaan, kuullessaan ja\nnähdessään tämän tuttavallisen toivotuksen, ja loordi Grayford kohautti\nkulmakarvojaan. Mutta Leycester tuli takan ääreen ja katseltuaan jonkun\naikaa ääneti tuleen kääntyi heihin päin ja sanoi rauhalliseen tapaansa:\n\n»Lenore on lupautunut vaimokseni. Onko sinulla mitään sitä vastaan,\nsir?»\n\nKreivi hätkähti ja ojensi hänelle kätensä, nyökäyttäen innostuneesti\npäätään. »Vastaanko! Se on minusta viisainta, mitä ikinä olet tehnyt,\nLeycester.»\n\nLeycester hymyili omituisesti, kääntyen äitinsä puoleen. Kreivitär ei\nvirkkanut mitään, mutta hänen silmänsä kostuivat, kun hän laski kätensä\npoikansa olalle ja suuteli häntä.\n\n»Rakas Leycester, onnittelen sinua!» huudahti Charlie, hykertäen\nkäsiään ja säteillen riemusta. »Kunniasanallani, tämä on — tämä on\nonnellisin tapaus, mitä meille on pitkiin aikoihin sattunut!»\n\nLeycester nojasi takan reunustaan, kädet selän takana, kasvot vakavina\nja miettivän, melkein haaveilevan näköisinä. Hän teki uneksijan\nvaikutuksen. Kreivi herätti hänet. »Tämä on oikein hyvä uutinen,\nLeycester.»\n\n»Olen kovin iloissani siitä, että se on sinulle mieleen, sir», vastasi\nLeycester levollisesti.\n\n»Enemmän kuin mieleeni, se riemastuttaa minua», huomautti hänen\nisänsä tyyneen tapaansa. »Minun on myönnettävä, että se merkitsee\npitkäaikaisen toiveeni täyttymistä. Luotan — vielä enemmän, uskon —\nettä tulet onnelliseksi. Jollet tule», lisäsi hän naurahtaen, »niin\nse on oma syysi. Lenore on kauneimpia ja viehättävimpiä naisia, mitä\nkohtalo on suonut minun tavata; äitisi — ja voin sanoa — minä itsekin\nolemme pitäneet häntä tyttärenämme. Se seikka, että hänestä sinun\npuolisonasi tulee oikea tyttäremme, tuottaa minulle hyvin paljon iloa.\nOnnenne tehdään kai täydelliseksi ilman enempää viivyttelyä?»\n\nLeycester melkein säpsähti. »Tarkoitatko —»\n\n»Tarkoitan avioliittoanne», keskeytti hänet kreivi, ihmetellen miksi\nhänen poikansa oli niin jäykkä ja kovin tuikea, »tietysti, tietysti\navioliittoanne. Kuta pikemmin, sen parempi, rakas Leycester. On\nsuoritettava valmistuksia, ja ne vievät aina aikaa. Jos saat Lenoren\nsuostumaan siihen, että häät vietetään pian, niin minä pistäydyn heti\nHarbor & Harborilla — heidän toimistonsa hoitaa perheemme lakiasiat.\nMinun tuskin tarvinnee sanoa, että teen ilomielin kaiken voitavani\nsaadakseni asiat hyvin sujumaan. Muistelen, että olet aina mielinyt\nerikoisesti skotlantilaista kartanoamme — sinä saat sen; ja mitä taas\ntulee kaupunkitaloon, no niin, jollet vielä ole katsonut itsellesi\npaikkaa, niin aukion varrella oleva talomme —»\n\nLeycesterin kasvoille kohosi puna hetkeksi. »Olet perin hyvä minulle,\nsir», hän kiitti; ja ensi kerran oli hänen äänessään tunteellinen\nsointu.\n\n»Joutavia!» vastasi kreivi sydämellisesti. »Tiedät, että olen valmis\ntekemään kaikkeni, mitä hyvänsä, taatakseni sinulle onnellisen\ntulevaisuuden. Keskustele kaikesta Lenoren kanssa!»\n\n»Teen sen, sir», virkkoi Leycester. »Mutta nyt taidan mennä Lilianin\nluokse; hän odottaa minua.»\n\nKreivitär oli poistunut huoneesta, mutta Leycester tapasi hänet\nvartomasta hänen tuloaan. »Hyvää yötä, äiti!» hän kuiskasi, suudellen\nhäntä.\n\n»Oi, Leycester, olet tehnyt minut — meidät kaikki — niin onnellisiksi!»\n\n»Niin», sanoi hän myhäillen. »Olen siitä hyvin iloissani. Jumala\nparatkoon, olen niin kovin usein tuottanut sinulle surua, äiti.»\n\n»Älä nyt», vastasi kreivitär, suudellen häntä. »Tämä korvaa kaikki —\nkaikki!»\n\nLeycester silmäili hänen jälkeensä, kun hän laskeutui portaita, ja\nhäneltä pääsi huokaus. — Ei yksikään heistä ymmärrä, ei ainoakaan, —\nhän mutisi.\n\nMutta häntä odotti yksi, joka ymmärsi. »Leycester», tervehti Lilian\nojentaen molemmat kädet ja kohoten melkein pystyyn.\n\nLeycester istahti sohvan pääpuoleen ja laski kätensä sisarensa\npäälaelle.\n\n»Äiti juuri kertoi minulle sen, Ley», kuiskasi Lilian. »Olen niin\nhyvilläni, niin hyvilläni. En ole milloinkaan ollut näin onnellinen.\nSitä olemme kaikki toivoneet ja rukoilleet. Hän on niin hyvä ja\nherttainen ja niin vilpitön.»\n\n»Niin on», myönsi Leycester aavistamatta, kuinka vilpillinen Lenore oli.\n\n»Ja, Ley, — hän rakastaa sinua niin hellästi.»\n\n»Niin», äänsi veli, melkein voihkaisten.\n\nLilian katsahti häneen, ja kun hän näki veljen kasvot, muuttui väri\nhänen omilla kasvoillaan, ja hän pujotti kätensä veljen käteen. »Oi,\nLey, Ley», hän sopersi säälivästi. »Olethan jo tyyten unohtanut sen?»\n\n»Unohtanut? En, sellaista ei hevillä unohdeta. Mutta se on mennyttä, ja\nnyt aion sen unohtaa, Lil», vastasi Leycester, naurahtaen surullisesti.\nMutta sitä sanoessaankin hänestä tuntui kuin olisi hän nähnyt armaiden,\nluottavasti hymyilevien kasvojen väikkyvän edessään.\n\n»Niin, Ley, veikko-kulta, hänen tähtensä, Lenoren tähden.»\n\n»Juuri niin», virkkoi Leycester tuikeasti; »hänen tähtensä, oman itseni\ntähden».\n\n»Teistä tulee niin onnellinen pari; tiedän sen, tunnen sen. Ei kukaan\nvoi olla häntä rakastamatta, ja joka päivä opit rakastamaan häntä\nentistä hellemmin, ja menneisyys haihtuu mielestäsi ja unohtuu, Ley.»\n\n»Kyllä», myönteli veli hiljaa, hajamielisesti.\n\nLilian ei virkkanut enää mitään; he istuivat käsi kädessä, kumpikin\naatoksissaan. Kun Leycester nousi lähteäkseen, ei hän sittenkään\npuhunut sanaakaan, mutta hänen kätensä, joka puristi sisaren kättä, oli\nkylmä kuin jää.\n\n\n\n\nXXXVI.\n\n\nLeycesterin kosinta tapahtui niin äkkiarvaamatta, että se melkein\nyllätti Lenoren. Jumalien suuri lahja, jota hän oli odottanut ja jota\nsaavuttaakseen hän oli juonitellut, oli viimeinkin tipahtanut hänelle,\nja hänen riemunsa malja oli täynnä ääriään myöten. Mutta samalla hän,\nkuten loordi Grayford olisi lausunut, »säilytti päänsä». Hän tajusi\nvarsin hyvin, kuinka ja miksi hän oli saavuttanut pyrkimyksensä. Hän\nvoi lukea Leycesterin ajatuksia kuin avointa kirjaa; ja hän tiesi,\nettä vaikka Leycester olikin kosinut häntä, ei hän kuitenkaan ollut\nunohtanut tuota toista ruskeatukkaista, tummasilmäistä tyttöä — tuota\n»Stellaa», maalarin veljentytärtä.\n\nSe oli karvas pala hänelle, myrkkypisara hänen maljaansa; mutta hän\ntyytyi siihen. Aivan samoin kuin Jasper oli väittänyt Stellasta, uskoi\nhän Leycesteristä. — Minä opetan hänet rakastamaan itseäni! Tulee vielä\naika, jolloin hän ihmettelee, kuinka hän tuli mielineeksi tuota toista,\nja halveksii itseään siksi, että on sillä tavoin ajatellut häntä. —\n\nHän hoiti osansa hyvin. Jotkut naiset saattavat voitonhuumauksessaan\nnäyttää riemunsa ja siten väsyttää, kenties tympäistä sulhasiaan; mutta\nniin ei lady Lenore Menetellyt. Hän suhtautui kaikkeen sanomattoman\nmaltillisesti ja tyynesti eikä milloinkaan näyttänyt, kuinka paljon\nhän oli voittanut tuona tapausrikkaana iltana. Hänen käytöksensä\nLeycesteriä kohtaan oli suorastaan lumoava. Hän ponnisteli voittaakseen\nlemmittynsä sydämen antamatta toisen edes aavistaa ponnisteluaan.\nLeycester oli kiitollinen Lenoren tahdikkuudesta. Hän ei olisi voinut\nnäytellä kiihkeätä rakastajaa juuri silloin. Hän vietti aikansa\nsuurimmaksi osaksi lukemalla tai kävelemällä yksinään ympäristössä.\nEräänä iltana päivällisen jälkeen — hän oli jonkun aikaa keskustellut\nLenoren kanssa — hän yllätti neidon kysymällä äkkiarvaamatta:\n\n»Saanko ilmoittaa omaisilleni, että meidät vihitään ensi kuussa,\nLenore?»\n\nLenore hätkähti ja kääntyi toisaalle sopertaen: »Niin pian?»\n\n»Niin. Miksi odottaisimme? Kaikki omaiseni haluavat sitä hartaasti.\nMinä olen luonnollisestikin malttamaton; mutta he kaikki toivovat sitä.\nSaahan se tapahtua ensi kuussa, Lenore?»\n\nNeito katsahti häntä silmiin. »Kyllä, se sopii hyvin», myönsi hän\nhiljaa.\n\nLeycester kumartui hänen puoleensa ja kietoi käsivartensa hänen\nympärilleen; hänen kasvoillaan oli melkein epätoivoinen ilme, kun hän\nkatsoi neitoa. »Lenore», kuiskasi hän, »toivoisin, taivaan nimessä\ntoivoisin, että olisin sinun arvoisesi.»\n\n»St!» kielteli Lenore. »Olet liian hyvä minulle. Olen täysin\ntyytyväinen, Leycester — täysin tyytyväinen.» Nojaten sitten päänsä\nnuorukaisen olkaa vasten hän jatkoi: »On vain yksi asia, Leycester,\njota toivoisin —»\n\n»Mikä se on, Lenore?» keskeytti Leycester.\n\n»Se koskee vihkimispaikkaamme», selitti neito. »Sinustahan on\nsamantekevää, missä se tapahtuu, eikö olekin? Minä en haluaisi, että\nmeidät vihittäisiin Wyndwardissa.»\n\nSe kävi niin hyvin yhteen Leycesterin oman toivomuksen kanssa, että hän\nsäpsähti. »Ei Wyndwardissa?» hän toisti empien. »Miksi ei?»\n\nLenore oli hetkisen vaiti ja huudahti sitten: »Oikut ovat sallittuja\ntällaisissa tapauksissa, kuten tiedät.»\n\n»Niin, niin», myönteli nuorukainen. »Mutta tiedän, että isäni ja äitini\ntoivoisivat, että meidät vihittäisiin siellä — tai Lontoossa.»\n\n»Ei Lontoossakaan», torjui Lenore nopeasti. »Leycester, miksi ei\ntäällä? Minä haluaisin, että häämme olisivat hiljaiset.»\n\n»Sinä!» huudahti Leycester epäilevästi. »Sinä, jonka avioliitto joka\ntapauksessa herättää niin paljon huomiota siinä maailmassa, jonka\nvaltiattarena olet ollut!»\n\n»Yhtenä haaveenani on aina ollut hiipiä kirkkoon rakastamani\nmiehen kanssa ja mennä avioliittoon ilman tavanmukaista hälyä ja\nmuodollisuuksia», kuiskasi Lenore.\n\nLeycester katsoi häneen, ilon ja huojennuksen väike silmissään,\naavistamatta että neito oli keksinyt ehdotuksensa juuri hänen tähtensä.\n»Kuinka omituista!» hän mutisi. »Se — niin, se on toisenlaista kuin\nmitä sinusta kuvitellaan Lenore.»\n\n»Kenties», hymähti neito, »mutta totta se on yhtäkaikki. Jos minä\nsaisin määrätä, niin tahtoisin, että menisimme tuonne pieneen kirkkoon\nja että minut vihittäisiin kuin talonpojantytär tai jollei nyt juuri\nniin, niin kuitenkin niin hiljaisesti kuin mahdollista.»\n\nLeycester nousi seisomaan ja katseli miettivänä ulos ikkunasta. »En\nikinä opi sinua ymmärtämään, Lenore», hän huudahti; »mutta tämä on\nminulle tosiaankin hyvin mieluista. Se on aina ollut haaveeni, kuten\nsinä sitä nimitit.» Hän tukahdutti huokauksen. »Totisesti pitää\ntoiveesi täyttyä! Miksi ei saisi käydä niin?»\n\n»Juuri niin», säesti Lenore, »se on siis päätetty. »Ei kuulutuksia,\nei ollenkaan hälyä, ei mitään Pyhän Yrjänän kirkkoa Hannover-aukion\nvarrella eikä piispaa!» Lenore nousi seisomaan, herttaisesti nauraen.\n\n»Sinä näyttäydyt joka päivä uudessa valossa, Lenore», ihasteli\nLeycester. »En itsekään olisi voinut paremmin ilmaista ajatuksiani ja\ntoiveitani. Mitähän äiti sanoo?»\n\nKreivittärellä oli tästä asiasta koko paljon sanomista. Hän julisti,\nettä se oli järjetöntä, että se oli pahempaa kuin järjetöntä; se oli\nnurinkurista. »Käy mainiosti päinsä puhella talonpojan tyttärestä,\nmutta sinä et ole talonpojan tytär; sinä olet lady Lenore Beauminster,\nja Leycester on lähin Wyndwardin kreivi. Ihmiset sanoisivat, että te\nolette molemmat järjiltänne.»\n\nLenoren violettisilmissä näkyi äkillinen välähdys. »Luuletteko, että\nminä siitä välitän?» hän kuiskasi — Leycester ei ollut saapuvilla.\n»Minusta on yhdentekevää, menisimmekö koko hovin saattamina Westminster\nAbbey-kirkkoon, jossa itse arkkipiispa meidät vihkisi, vai tapahtuisiko\ntoimitus jossakin kyläkappelissa. Älkää virkkako siitä enää mitään,\nrakas lady Wyndward, se on meistä kummastakin parempi.»\n\nNiin saatiin kreivitär vaikenemaan.\n\nKreivi taas ei estellyt eikä vastustanut lainkaan. »Mitäpä sillä\non väliä?» hän huomautti. »Paikka ei merkitse mitään. Vihkiminen\non pääasia. Sinä päivänä, jona Leycester on naimisissa, vierähtää\nsydämeltäni raskas huolten ja pelon taakka. Menkööt he taivaan nimessä\nnaimisiin, missä haluavat!»\n\n\n\n\nXXXVII.\n\n\n»Tämä on varmasti luotu sata vuotta senjälkeen kuin muu maailma. Missä\nihmeessä kuulitte tästä paikasta, Jasper?» kummasteli herra Etheredge.\n\nTaiteilija, Jasper ja Stella seisoivat pienen Carlyonin kylän edustalla\nolevalla kaidalla, lakealla rantakaistaleella; kylän muodostivat\nhakkaamattomista kivistä kyhätyt majat ja myrskyjen pieksämä kirkko;\nasuntoja suojasivat Cornishin kalliot itätuulilta ja niihin murtuivat\nrajut aallot, jotka niin usein myllersivät niiden juurella.\n\nJasper myhäili. »En osaa sitä tarkalleen sanoa», hän vastasi. »Jouduin\ntänne sattumalta, ja minusta tuntui tämä mitä parhaiten sopivalta\npaikalta nuorelle potilaallemme. Pidätkö sinä tästä seudusta, Stella?»\nkysyi hän, kääntyen tyttöön päin, pehmeämmän hymyn levitessä hänen\nhuulilleen.\n\nStella, joka nojasi vanhuksen käsivarteen, katsellen merelle,\nhaaveksiva ilme tummissa silmissään, vastasi sävyisästi: »Kyllä; kyllä\npidän.»\n\n»Stella pitää kaikista paikoista, jotka ovat kaukana kiehuvasta\nihmisvilinästä», huomautti herra Etheredge, silmäillen häntä\nmyötätuntoisesti. »Mutta vielä et näytä saaneen takaisin ruusuja\nposkillesi, lapseni.»\n\n»Minä voin oikein hyvin», selitti tyttö, enemmän välinpitämättömästi\nkuin väsyneesti. »Frankhan on sairas, kuten tiedät, setä.»\n\n»Niin», mutisi vanhus; hänen kasvonsa saivat totisen ilmeen, kuten\naina, kun poikaa mainittiin. »Hän on hyvin kalpea ja riutuneen\nnäköinen, poika-rukka.»\n\nStella huokasi, mutta Jasper puhkesi hilpeästi puhumaan. »Hän näyttää\nparemmalta kuin tänne tullessaan. Huomasin erotuksen heti kun hänet\nnäin. Hän voimistuu mainiosti, saatte nähdä. Teidän on tehtävä\nluonnoksia tästä rannikosta», hän jatkoi, ikäänkuin innokkaasti haluten\npäästä tästä puheenaiheesta. »Se on hyvin maalauksellinen, erittäinkin\nkalliot. Siellä on erikoisesti yksi kohta, jota ette saisi jättää\nmaalaamatta; se näkyy tuon kallion laelta.»\n\n»Siellähän on vaarallista kuin vaappuvalla orrella», arveli herra\nEtheredge, varjostaen kädellä silmiään ja tähystäen sinne.\n\n»Kyllä, niin on», myönsi Jasper. »Olen koettanut teroittaa sitä seikkaa\nStellan mieleen. Hän sanoo sitä lempipaikakseen, ja minä vapisen\npelosta aina kun näen hänen kiipeävän sinne.»\n\nVanhus hymyili. »Teillä on pian oikeus suojella häntä», hän huomautti,\nvilkaisten kirkkoon päin. »Onko kaikki valmistukset tehty?»\n\nJasperin kasvot punehtuivat, kun hän vastasi: »Kyllä, kaikki on\nvalmista. Pappi on miellyttävä vanha herra, ja kirkko on sisältäpäin\nerittäin soma. Sanoin Stellalle, että kauniimpaa paikkaa emme olisi\nvoineet valita.»\n\n»Kyllä se on hyvin sievä», myönsi Stella luontevasti, mutta käänsi\nkasvonsa poispäin. »Emmekö mene sisälle nyt? Frank kai odottaa meitä.»\n\n»Teidän pitää tietää», selitti Jasper, »että vietämme täydellistä\nmaalaiselämää — päivällinen keskipäivällä, tee kello viisi».\n\n»Sepä mainiota!» huudahti herra Etheredge. »Kerrassaan Arkadian\nesimakua! Mutta sittenkään», hän lisäsi, kenties muistellen pitkää\nmatkaa, joka hänen oli täytynyt kulkea, »en jaksa käsittää, miksi ei\nteitä voitu vihkiä Wyndwardissa ».\n\nJasper hymyili. »Oi, sehän olisi ollut liian jokapäiväistä niin\nromanttiselle miehelle, kuin halpa palvelijanne on, sir. Ja lisäksi\nFrank; hän tarvitsi ilmanalan vaihdosta, eikä hän olisi lähtenyt ilman\nStellaa.»\n\nHe astuivat majaan, jonka pienoiseen arkihuoneeseen rouva Penfold oli\njo järjestänyt teen pöytään. Frank loikoili sohvalla, jonka kovalle\nmetallipinnalle oli levitetty patjoja ja pieluksia pehmikkeeksi; ja\njos hän todellakin voimistui, kuten Jasper väitti, niin se kävi perin\nhitaasti. Hän oli laihempi kuin koskaan, ja hänen silmiensä ympärillä\noli mustat renkaat, minkä vastakohtana hivuttavan taudin aiheuttama\npuna näytti vieläkin helakammalla. Hän tervehti tulijoita hymyilemällä\nStellalle ja luomalla kylmän, ynseän silmäyksen Jasperiin. Tyttö\nmeni hänen luokseen ja kohensi hänen päänalustaan, mutta ikäänkuin\nkainostellen sitä, että toiset näkivät hänen heikkoutensa, hän nousi ja\nasteli ovelle.\n\nVanhus silmäili häntä surumielisesti, mutta hymyili teennäisen\nhilpeästi. »No, Frank, miltäs tuntuu nyt? Sinun pitää olla pirteä\nhuomenna, muuten et pysy etunenässä!»\n\nFrank katsahti ylöspäin, käyden äkkiä punaiseksi. »Kyllä minä voin\noikein hyvin huomenna. Ei minussa ole mitään vikaa.»\n\nKuten tavallista pisti Jasper nytkin väliin jonkun huomautuksen\nsaadakseen puheen kääntymään muille laduille; mutta Stella istui vaiti,\nkatsellen auringonlaskua. Hänen korvissaan kaikui sana »huomenna»;\ntämä oli viimeinen päivä, jota hän voi nimittää omakseen; huomispäivä\nja kaikki huomiset sen jälkeen olisivat Jasperin. Koko entisyys\nsuloisine toiveineen ja kiihkeine tunteineen oli mennyttä, ja huomenna\nhän seisoisi alttarin edessä Jasper Adelstonen morsiamena. Se oli\nniin katkeraa kohtalonivaa, että se tuntui unennäöltä, ja joskus hän\nhavaitsi tarkkailevansa itseään kuin jotakin vierasta henkilöä, jota\nkohtaan hän tunsi vain syrjästäkatsojan myötätuntoa. Pieni huone\ntukehdutti häntä, ja illallisen jälkeen hän, pyydettyään toisilta\nanteeksi, poistui ja lähti kiipeämään jyrkkää rinnettä myöten kukkulan\nlaella olevalle pienelle tasaiselle paikalle. »Huomenna! Huomenna!»\nsoi yhtä mittaa hänen korvissaan. Oliko sen välttäminen mahdotonta?\nKun hän katseli allaan vyöryviä aaltoja, jotka kuohupäisinä murtuivat\nkalliota vasten, halutti häntä melkein heittäytyä alas löytääkseen\nrauhaisan turvapaikan laineissa. Tämä tunne oli niin voimakas, että hän\nsäikähtäen peräytyi taaksepäin ja vaipui vapisten kalliota peittävälle\nkuivalle, näivettyneelle sammalelle. Siinä istuessaan hän äkkiä kuuli\nrinnettä ylöspäin tulevan miehen askelia; ja luullen, että se oli\nJasper, hän nousi pystyyn, pyyhkäisi hiukset kasvoiltaan ja koetti\nrauhoittua.\n\nMutta tulija ei ollut Jasper; hän oli ryhdikkäämpi, jäntevämpi mies,\nja kun hän hetkeksi pysähtyi katselemaan merelle, tunsi Stella hänet.\nSe oli Leycester! Päästäen hiljaisen, epäselvän huudahduksen horjahti\ntyttö uudelleen taaksepäin ja jäi silmäilemään häntä. Leycester seisoi\njonkun aikaa liikkumattomana keppiinsä nojaten, selin Stellaan. Sitten\nhän otti kiviliuskareen, pudotti sen jalkojensa juuressa ammottavaan\nsyvyyteen, huokaisi ja poistui samaa tietä takaisin, tytön suureksi\nhuojennukseksi. Mutta vaikka Leycester ei ollutkaan puhunut mitään,\nniin rakkaan ilmestyminen niin likelle oli tärisyttänyt Stellaa sekä\nsielullisesti että ruumiillisesti. Kalpeana ja hengittämättä hän\npainautui kovaa kalliota vasten, pinnistäen katsettaan nähdäkseen\nhänestä viimeisen vilahduksen. Sitten hän vaipui maahan, kätki kasvonsa\nkäsiinsä ja purskahti itkemään. — Oi, rakkaani, armaani! — hän\nhuohotti, ojentaen käsiään, kuten kerran enonsa puutarhassa. — Tule\ntakaisin luokseni! En voi antaa sinun mennä! En voi sitä! En voi!\n\nPolttavan tuskansa kannustamana hän hypähti pystyyn ja riensi\nalas kukkulalta. Lähellä vuoren juurta haarautui polku kahdeksi,\njoista toinen vei kylään, toinen sen takana olevalle lakeudelle.\nVaistomaisesti hän kääntyi kylään päin ja häipyi siten Leycesteristä,\njoka oli mennyt toista tietä.\n\nJos Stella olisi poikennut oikealle eikä vasemmalle, niin kuinka paljon\ntoisin olisikaan voinut käydä! Mutta hän riensi läähättäen vasemmalle\nja tapasi Leycesterin sijasta Jasperin, joka oli häntä odottamassa.\nHiljaa huudahtaen pysähtyi Stella äkkiä.\n\n»Missä hän on?» pääsi häneltä melkein tietämättään. »Anna minun mennä\nhänen luokseen!»\n\nAluksi Jasper tuijotti häneen tyrmistyneenä ja tarttui sitten hänen\nkäsivarteensa. »Olet nähnyt hänet», hän sanoi, ei raa'asti, mutta\nhillityn raivoisesti. »Älä väitäkään vastaan!»\n\nSanoihin sisältyvä loukkaus palautti tytön jälleen tajuihinsa. »Kyllä»,\nvastasi hän, katsoen värähtämättä miestä silmiin; »olen nähnyt hänet.\nMiksi en sitä tunnustaisi?»\n\n»Niin; tunnustat kai myöskin, että olit juoksemassa hänen jälkeensä,\nkun minä — sinut pysähdytin. Myönnät sen, eikö niin?»\n\n»Kyllä», myönsi Stella murhaavan rauhallisesti, »aioin seurata häntä».\n\nJasper päästi irti hänen käsivartensa ja painoi kätensä sydämelleen\nikäänkuin vaimentaakseen sen tuskaa. »Sinä — sinä olet hävytön», sai\nhän vihdoin ähkäistyksi. »Tajuatko mikä päivä tänään on? Häittemme\naatto; kuuletko — häittemme aatto!»\n\nStella vavahti ja nosti kädet kasvoilleen.\n\n»Olitko suunnitellut tämän kohtauksen edeltäpäin?» kysyi Jasper\nkatkeran pilkallisesti. »Myöntänet kai senkin. Pelkkää sattumaa saan\nkiittää siitä, etten tavannut sinua hänen sylistään. Niinkö? Kirous\nhänelle! Jospa olisin tappanut hänet, kun kohtasin hänet juuri äsken!»\n\nStellan luonto kuohahti, ja hän loi mieheen murhaavan halveksivan\nkatseen. »Sinä!» hän äännähti.\n\nMuuta hän ei sanonut, mutta se näytti riittävän tekemään Jasperin\nhulluksi. Hän seisoi hetkisen voimatta raivoltaan hengittää. Stellaan\nkoski, kun hän näki kuinka toinen suuttui ja kärsi. Hänen mielialansa\nmuuttui äkkiä; huudahtaen hän tarttui miehen käsivarteen.\n\n»Oi, Jasper, Jasper! Sääli minua!» hän rukoili. »Sääli! Teet vääryyttä\nminulle ja vääryyttä hänelle. Hän ei tullut minua katsomaan; hän ei ole\nedes tietänyt, että minä olen täällä! Emme olleet puheissa keskenämme;\nmutta kun katselin häntä, kun näin kuinka muuttunut hän oli ja kuulin\nhänen huokaavan, niin tiesin, ettei hän ollut unohtanut, ja sydämeni\nriensi hänen luokseen. Minä — minä en aikonut virkkaa mitään, en\nseurata häntä; mutta en jaksanut pidättää itseäni. Jasper, ymmärräthän,\nettä meidän avioliittomme on mahdoton! Sääli minua ja päästä minut\nvapaaksi! Oman itsesi tähden, päästä minut! Ajattele! Mieti! Mitä iloa\nvoit toivoa? Minä — minä olen koettanut rakastaa sinua; mutta — mutta\nen voi! Koko elämäni on hänen! Päästä minut!»\n\nJasper melkein tyrkkäsi hänet luotaan, mutta tarttui heti uudelleen\nhäneen, kiroten. »Kautta taivaan, sitä en tee!» hän ärjyi\nhurjistuneena. »Pidä varasi, sinä olet saattanut minut epätoivoiseksi!\nLuuletko, että olen sokea ja järjetön, etten näe enkä ymmärrä, mitä\ntämä merkitsee! Luuletko olevasi tekemisissä lapsen kanssa? Olet\nodottanut aikaasi ja nyt arvelet ajan tulleen. Olisitko rohjennut\nmenetellä tällä tavoin kuukausi takaperin? Et, silloin ei pojan kuolema\nvielä ollut varma; mutta nyt, kun näet,, että hän kuolee, niin luulet,\nettä valtani on lopussa —»\n\nStella parkaisi ja syöksähti Jasperia kohti. Hänen kasvonsa olivat\nkalpeat säikähdyksestä ja hänen silmistään kuvastui kauhea pelko\nja tuska. Kun parahdus pääsi hänen huuliltaan, kuului aivan heidän\nvierestään toinen huudahdus ikäänkuin sen kaikuna, mutta kumpikaan ei\npannut sitä merkille.\n\n»Frank — kuolee!» läähätti tyttö. »Ei, ei; eihän! Sano, ethän\ntarkoittanut sitä; tahdoithan vain pelotella minua?»\n\nJasper työnsi syrjään hänen rukoilevan kätensä. »Sinusta tulisi hyvä\nnäyttelijätär», hän ivasi. »Koetatko uskotella minulle, ettet ole\nperustanut laskelmiasi pojan kuolemaan? Koetatko uskotella, ettet\npannut alulle näyttelemistä pyytämällä lykkäystä voidaksesi päästä\nvapaaksi, kuten sinä sitä nimittäisit? Sinä ajattelit, että kun poika\nkerran on kuollut, niin sinä voit antaa palttua sitoumuksellesi ja\nnauraa minulle! Sinä olet erehtynyt. Siitä pitäen kun sopimus tehtiin\nolen minä ponnistanut, enemmän kuin kukaan ikinä on ponnistanut,\ntehdäkseni sen pitämisen sinulle helpoksi, voittaakseni rakkautesi,\nsillä pidin sinusta. Enää en rakasta sinua; mutta vapaaksi en sinua\npäästä. Rakastaa sinua! Niin totta kuin yllämme on taivas, minä vihaan\nsinua nyt — mutta sinä et pääse lähtemään. Kuule sanojani: huomenna\nminä joko luovutan tämän paperin sinulle, vaimolleni, tai annan\nlähimmälle viranomaiselle. Poika kuolee! Sinun vallassasi on, kuoleeko\nhän rauhallisesti vaiko vankikopissa.»\n\nPuhuessaan hän taittoi laskoksiin väärennetyn vekselin, jonka hän\nkiihtymyksessään oli ottanut esille taskustaan ja jonka tuuli oli\npuhaltanut levälleen, ja pani sen verkkaisesti takaisin taskuunsa.\n\n»Lähdetkö nyt mukaani», hän jatkoi, »vai jäätkö tänne harkitsemaan,\nmiten aiot menetellä?»\n\nHänen kysymyksensä näkyi saavan Stellan suuttumaan, sillä tyttö nosti\npäänsä pystyyn ja meni hitaasti hänen ohitseen, ikäänkuin ei olisi\nhuomannut hänen ojennettua käsivarttaan. Jasper astahti hänen jälessään\nmuutamia askelia, mutta pysähtyi sitten ja lähti pää painuksissa\nkävelemään kukkulalle.\n\nKun hän oli saapunut jyrkänteen reunalle, kosketti joku hänen\nkäsivarttaan, ja kun hän nosti katseensa, näki hän laihan, hennon\nFrankin seisovan polulla.\n\n»No, mitä sinä haluat?» kysyi Jasper tylysti.\n\n»Jasper, tahdon puhua kanssasi. Tulin tänne etsimään Stellaa ja kuulin,\nmitä sanoit hänelle. Nyt sinun täytyy antaa minulle se väärennetty\nvekseli ja päästää Stella vapaaksi», vastasi Frank huohottaen.\n\n»Sinä nuori hupsu», mutisi Jasper, »saat olla varma siitä, ettet\nnäe sitä paperia, ennenkuin huomenna luovutan sen Stellalle tai\nannan sen lähimmälle viranomaiselle, jonka eteen joudut syytettynä\nväärennyksestä.»\n\nTuskin olivat nämä sanat lähteneet hänen huuliltaan, kun poika jo oli\nhänen kimpussaan, kietoen pitkät, laihat kätensä hänen kaulaansa.\nSanaakaan ei lausuttu, mutta kalpeat kasvot ja hehkuvat silmät puhuivat\nselvää kieltä. »Anna minulle se! Anna minulle se! Paperi! Paperi!»\nläähätti poika vimmastuneena, ja hänen kätensä puristivat tiukalle kuin\nteräskiskot.\n\nJasperilta pääsi tukahdutettu sadatus. Polku oli kaita; tietämättään\ntai tahallaan oli raivostunut poika rimpuillut heidät kummatkin\njyrkänteen reunalle, ja Jasper seisoi selin sinnepäin. Äkkiä hän tajusi\nuhkaavan vaaran; niin, vaaran! Sillä niin uskomattomalta kuin se\ntuntuikin, ei hän kyennyt irtautumaan heikon, kuolevan pojan otteesta;\nvaara uhkasi. Kauheasti kiroten hän nosti Frankin ilmaan ja kantoi\nhäntä taaksepäin. Mutta samassa hänen jalkansa luiskahti, ja poika,\njoka kaatui päällepäin, pisti kätensä hänen taskuunsa ja sieppasi\npaperin.\n\nJasper oli pystyssä silmänräpäyksessä, syöksyi pojan kimppuun\nja tempasi paperin häneltä. Poika päästi hurjan epätoivoisen\nparahduksen, painui hetkiseksi kasaan ja karkasi sitten jälleen\nvihollisensa kimppuun hokien rajua rukoiluaan: »Anna se minulle!» Tämä\nepätasaisuudestaan huolimatta kammottava taistelu kesti minuutin ajan.\nJasperia hämmästytti vastustajansa voimakkuus siinä määrin, että hän\nkokonaan unohti, missä he olivat; ponnistellessaan rajusti saadakseen\npojan torjutuksi irti itsestään hän huomaamattaan lähestyi kallion\nreunaa. Mutta poika havaitsi sen raivostaan huolimatta, ja äkkiä\nhän sai mielijohteen ja kiljaisi: »Katsos! Loordi Trevorne! Hän on\ntakanasi!»\n\nJasper hätkähti ja käänsi päätään; poika piti varansa, ja kapea\nkieleke, jolla he olivat seisoneet, oli seuraavalla hetkellä tyhjä.\nKuului hurja, kaamea parkaisu, joka sekaantui alhaalla vyöryvien\naaltojen kumeaan pauhuun. Sitten oli kaikki hiljaista.\n\n\n\n\nXXXVIII.\n\n\nLeycester oli saapunut Carlyoniin jalkaisin. Hän oli lähtenyt kotoa\naamulla, sanoen vain, että hän aikoi kävelemään ja ettei pitäisi\nodottaa häntä millekään aterialle. Viime päivinä hän oli tällä tavoin\nkuljeskellut, nähtävästi haluten olla yksin ja osoittamatta vähääkään\nkaipaavansa edes Charlienkaan seuraa. Lady Wyndward oli pelännyt, että\nhänelle oli tulossa entisten tapainen synkkä puuska, mutta Lenore\nei näyttänyt olevan ollenkaan huolissaan, vaan koettipa päinvastoin\npuolustella Leycesteriä.\n\n»Kun mies tuntee vapautensa viimeisten tuntien lähestyvän, niin hän\nluonnollisestikin haluaa vielä vähän käyttää siipiään», huomautti hän.\n\nNiin sai Leycester jäädä yksin oman huiman päänsä ohjattavaksi, sillä\naikaa kun vaatturit ja verhoilijat hyörivät kuumeisesti juhlapäivän\nvalmistelupuuhissa.\n\nHän ei olisi voinut sanoa, minkä vuoksi hän tuli Carlyoniin. Hän ei\nedes tietänyt sen pienen kylän nimeä, johon hän oli joutunut. Hänen\nkauniilla kasvoillaan oli vakava ja väsynyt ilme, kun hän astui\nmajataloon ja vaipui penkille, jossa monet miespolvet Carlyonin\nkalastajia ja monet rannikkomatkailijat olivat istuneet.\n\n»Tämä on Carlyon, sir», selitti majatalon isäntä vastaukseksi\nLeycesterin kysymykseen, silmäillen polvihousuihin ja metsästystakkiin\npuettua solakkaa nuorukaista. »Niin, sir, tämä on Carlyon; oletteko St.\nMichaelista, sir?»\n\n»En; mutta olen kävellyt melkoisen matkan. Olkaa hyvä ja antakaa\nminulle ruokaa.»\n\nNautittuaan isännän tuomia virvokkeita Leycester lähti kallioille, ja\nsilloin Stella näki hänet. Hän palasi kuitenkin vähän ajan kuluttua\nmajataloon, pysähtyen puhelemaan isännän kanssa, joka ylpeili osakseen\ntulleesta huomiosta. Äkkiä vanhus huudahti: »Kuulkaa, mitä se on?»\n\nLeycester katsahti sinne päin, mistä parkaisu oli kuulunut, ja\nnäki selvästi taivasta vasten miehen putoavan jyrkänteeltä. Mitään\nvirkkamatta lähtivät molemmat miehet kuin yhteisestä sopimuksesta\nrientämään lahden rantaan, työnsivät vesille ensimmäisen tapaamansa\nveneen ja soutivat minkä ikinä jaksoivat sille paikalle, johon Jasper\noli pudonnut.\n\nPian herkesi vanhus soutamasta ja osoitti aalloilla kelluvaa tummaa\nesinettä. Leycester nousi ripeästi, mutta tyynesti, ja parin minuutin\nkuluttua virui Jasper Adelstone veneen pohjalla.\n\nLeycester ei päästänyt ääntäkään nähdessään ruumiin kalpeat,\njyrkkäpiirteiset kasvot, vaan vaipui istumaan ja peitti kasvonsa\nkäsillään. Kun hän nosti päänsä jälleen pystyyn, sijoitti vanhus\nparhaillaan rauhallisesti airoaan hankaan. »Niin, sir», sanoi mies\nvakavasti, vastaten Leycesterin kysyvään silmäykseen, »hän on kuollut,\naivan hengetön; soudetaan takaisin, sir».\n\nLeycester ei tarvinnut enempiä kehoituksia, ja vene kiiti rantaan.\nHeidän sinne saapuessaan, oli siellä jo väkeä koolla, ja Leycester\npikemminkin tunsi kuin näki, että eloton, liikkumaton ruumis, joka\nveneen pohjalla viruessaan oli tuntunut hänestä niin kammottavalta,\nkannettiin pois. Ja vasta sitten hän huomasi, että joitakuita\nkalastajia oli keräytynyt toisen maassa pitkänään makaavan olennon\nympärille, ja kun hän kiiruusti meni sinne, tunsi hän Frankin kalpeat\nkasvot.\n\nKymmenkunta kalastajaa oli kiivennyt kukkulan huipulle sillä aikaa kun\nLeycester majatalon isännän kanssa oli soutanut noutamassa Jasperia, ja\nhe olivat tuoneet alas pojan, joka oli perin nääntynyt.\n\n»Onko hän elossa?» tiedusti Leycester käheästi.\n\n»Kyllä, sir», vastasi eräs miehistä; »mutta ilmeisesti heillä oli\nriitaa ja —»\n\n»Kantakaa hänet majataloon!» käski Leycester ja seurasi miehiä\nnähdäkseen, että hänen määräystään noudatettiin. Majataloon saavuttuaan\nLeycester vaipui oven edustalla olevalle penkille ja painoi kasvot\nkäsiinsä.\n\nÄkkiä hän tunsi käsivarttaan kosketettavan ja hän nosti päätään. Hänen\nedessään seisoi vakava, vanhahko mies, ilmeisestikin lääkäri.\n\n»Pyydän anteeksi, sir, mutta te kai tunnette tämän poika-paran?»\n\nLeycester nyökäytti päätään.\n\n»Kun asianlaita kerran on siten, niin kenties tahdotte olla hyvä ja\nkäydä ilmoittamassa tapahtumasta hänen omaisilleen; he asuvat tuossa\ntalossa.» Niin sanoen tohtori osoitti maalarin ja Stellan asuntoa.\n\nLeycester nousi, katseli jonkun aikaa ympärilleen kuin ymmällä ja\nvirkkoi sitten hiljaa:\n\n»Kyllä ymmärrän. Niin, minä teen sen.»\n\nTaloon ei ollut pitkä matka, mutta ennenkuin hän ehti sinne, näki\nLeycester hennon, tyttömäisen olennon tulevan häntä vastaan maantiellä.\nTulija oli Stella. Nuorukainen pysähtyi epäröiden, mutta sillä hetkellä\nei Stella ajatellut mitään, ei edes häntäkään. Empimättä hän tuli\nLeycesteriä vastaan, kasvot kalpeina, kädet ojossa.\n\n»Leycester! Missä hän on?»\n\nHarkitsematta mitään kiersi Leycester käsivartensa tytön ympärille.\n»Stella, oma Stellani! Pysy uljaana!»\n\nStellalta pääsi heikko, epäselvä parahdus; hän painoi hetkiseksi kädet\nkasvoilleen, mutta nosti sitten päänsä pystyyn ja katsoi nuorukaista\nsilmiin.\n\n»Vie minut hänen luokseen!» hän vaikeroi. »Vie minut sinne! Voi\npoika-raukkaa, poika-raukkaa!»\n\nMolemmat vaikenivat; Leycester saattoi Stellan majataloon, ja tyttö\nmeni yläkertaan. Oven ympärille kerääntyneet kalastajat perääntyivät\nja katselivat muualle; heidät valtasi kunnioittava myötätunto, kun\nhän seisoi katsellen merelle. Kului minuutteja; ne tuntuivat hänestä\ntunneilta. Sitten hän kuuli tohtorin äänen.\n\n»Suvaitsetteko mennä yläkertaan, mylord?»\n\nLeycester säpsähti ja lähti hitaasti astelemaan portaita ylös.\nKalmankalpeana virui harhaantunut poika-raukka pienellä vuoteella;\nkuoleman varjo lepäsi jo hänen kasvoillaan. Stella oli polvillaan\nvuoteen ääressä, kasvot pojan kasvojen vierellä, käsi hänen kädessään.\n\nFrank katsahti ovelle, kun Leycester astui sisään, ja viittasi\nlaihalla, valjulla kädellään häntä tulemaan lähemmäksi. Vaistomaisesti\nLeycester polvistui hänen viereensä. »Sinä tahdoit tavata minua, Frank?»\n\nPoika kohotti vaivaloisesti silmäluomiaan ja näytti ponnistavan\nankarasti kootakseen voimia.\n\n»Leycester», hän sanoi, »minulla — minulla on jotakin sinulle. Sinä\n— sinä ymmärrät, mitä se merkitsee. Juuri se lumous sitoi Stellan\nJasperiin. Minä mursin sen — mursin sen! Stella teki sen minun tähteni!\nEn tietänyt sitä ennenkuin tänä iltana. Kas tässä, Leycester!» Hän veti\nhitaasti taskustaan väärennetyn vekselin.\n\nLeycester otti paperin, luullen pojan hourailevan, mutta Frank\nnähtävästi arvasi hänen ajatuksensa. »Kyllä sinä sen käsität», huohotti\nhän. »Minä — minä väärensin sen; Jasper tiesi sen, ja sillä tiedolla\nhän piti Stellaa vallassaan. Sinä pelastit henkeni, Leycester; minä\nannan sinulle parempaa kuin elämän, Leycester; annan sinulle — hänet —\nStellan!»\n\nFrankin huulet vapisivat, ja hänen voimansa näyttivät ehtyvän, mutta\nhän ponnisti vielä viimeisen kerran. »Minä — kuolen, Leycester. Olen\niloinen, hyvin, hyvin iloinen. En halua elää. On parempi, että kuolen!»\n\n»Frank!» pääsi Stellan kalpeilta huulilta.\n\n»Älä itke, Stella. Jos olisin elänyt, niin hän — hän olisi pitänyt\nsinua sidottuna. Nyt kuolen —» Hänen äänensä aleni kuulumattomaksi,\nja hänen silmänsä sulkeutuivat; mutta he näkivät hänen huuliensa\nliikkuvan, ja kun Stella kumartui hänen puoleensa, kuuli hän sanat:\n»Antakaa anteeksi, anteeksi!»\n\nParahtaen kiersi Stella kätensä hänen ympärilleen; mutta Frank oli jo\npoistunut hänenkin rakkautensa ulottuvilta. Stella vaipui pyörtyneenä\nvuoteelle, yhä painaen poikaa rintaansa vasten kuten äiti lastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuntia myöhemmin asteli Leycester rannalla, kädet ristissä rinnalla\nja pää kumarassa, ristiriitaisten tunteiden myrskyn riehuessa hänen\nsydämessään. Hän oli juuri saanut tietää, että Stella oli koko ajan\npysynyt uskollisena hänelle, sillä saattaessaan tyttöä harhaantuneen\npoika-paran kuolinvuoteen äärestä hän oli Stellan omilta huulilta\nkuullut yleispiirteisen selostuksen siitä, kuinka Jasper oli pitänyt\nhäntä vallassaan. Mutta nyt, kun tyttö oli vapaa — ei hän taas\nollut. Kunnia sitoi häntä Lenoreen. Käveltyään rannalla edestakaisin\ntuntikausia hän teki päätöksen. Hän meni reippaasti majataloon ja\nkirjoitti Lenorelle. Hän kertoi kirjeessään kaikki — selosti Jasperin\nkuoleman ja mitä se oli tuonut ilmi; hän selitti, että vaikka Lenore\nei hänen mielestään jäänyt jäljelle kuin yhdestä naisesta, niin hän\nei voinut rakastaa ketään muuta kuin Stellaa. Hän rukoili Lenorelta\nanteeksi ja pyysi häneltä vapauttaan. Kirjoitettuaan ja suljettuaan\nkirjeen hän lähetti sen ja istuutui odottamaan.\n\nSinä yönä ei Leycester yrittänytkään nukkua. Hän istui huoneessaan,\nja hänen ajatuksensa harhailivat niissä molemmissa naisissa, joilla\noli ollut niin suuri osa hänen elämässään — siinä neidossa, jota hän\nrakasti, ja siinä, jolle hän oli antanut sanansa. Vihdoin koitti aamu;\nja kun’ Leycester oli noussut pöydästä oltuaan syövinään aamiaista,\npalasi lähetti, joka oli vienyt hänen kirjeensä Lenorelle.\n\n»Saitteko vastauksen minulle?» kysyi Leycester.\n\n»Kyllä, mylord», myönsi mies.\n\nHän repi nopeasti auki pienen kirjeen, joka kuului:\n\n »Päästän sinut vapaaksi ja toivotan teille mitä parhainta onnea.\n Selitän kaikki äidillesi. — Lenore.»\n\nNiin kohosi Lenore Beauminster lopulta suureksi. Ponnisteltuaan\nkaikin tavoin voittaakseen Leycesterin Stellalta hän antoi hänet\njälleen takaisin. Kenties hän tunsi menettäneensä pelin, kun Leycester\navoimesti kirjoitti, ettei hän voinut koskaan pitää hänestä. Mutta\npalkkiotta hän ei kuitenkaan jäänyt; sillä Leycester ei ollut\nmilloinkaan ihaillut häntä siinä määrin kuin luettuaan hänen kirjeensä,\nja seuraavien vuosien aikana muisteli hän aina kiitollisena sitä\nnaista, joka oli antanut hänelle onnen. Hän ei koskaan saanut vihiä\nLenoren petollisesta menettelystä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVitkastelematta vaati Leycester Stellan omakseen; ja muutamien\nviikkojen kuluttua, mikä aika oli odotettava Frankin kuoleman johdosta,\nvihittiin heidät hiljaisesti Carlyonin pienessä kirkossa, jossa Stellan\nolisi pitänyt vannoa uskollisuutta Jasper Adelstonelle.\n\nAluksi kreivi ja kreivitär olivat luonnollisestikin tyytymättömiä\nsen johdosta, etteivät he sittenkään saaneet kaunista Lenorea\nminiäkseen; mutta kun Leycester vei nuorikkonsa kotiin Wyndwardiin,\nviehättyivät he hänen suloiseen ja viehkeään olemukseensa. Kreivitär\noppi pian rakastamaan häntä tyttärenään, ja kreivi suhtautui suopean\nhyväntahtoisesti tyttöön, joka oli tehnyt hänen poikansa vihdoinkin\nonnelliseksi. Ja lady Lilian sitten, niin, hän jumaloi Stellaa.\n\n\n\n"]