Ajasta vaari

AJASTA VAARI

Nykyaiheisia maatalousnovelleja

Kirj.

URHO KARHUMÄKI

Helsingissä, Pellervo-seura, 1931.

SISÄLLYS:

Ilmari ja Lyyli. Niemelän Matin lanttupelto. Perälän Moose. Taavetin kylkiäinen. Inkeri palaa kotiin. Salmelan emännän kesäpäivä.

Ilmari ja Lyyli.

Tämä on tosikertomus. Jos tässä on rahtunen mielikuvitusta, niin kumminkin sitä on niin vähän, ettei se ollenkaan muuta kertomuksen värisävyä, ja mikäli se sitä muuttaa, niin ei se sitä paranna. Jos vain osaisin, kertoisin aivan niinkuin todellisuudessa on. Todellisuus on joskus kuin satu.

Ilmari oli Karjalan poika, Lyyli Hämeen tyttö. Tulin tuntemaan heidät noin viisitoista vuotta sitten. Se oli jo silloin ja on yhä edelleen mieluisimpia tuttavuuksia, mitä minulla yleensä on ollut.

Ilmari oli hakenut ja päässyt työnjohtajaksi hämäläiseen herraskartanoon, pehtooriksi häntä siellä sanottiin. Lyyli oli punastelevainen ja kaino pienen talon tytär suuren järven takana. Joissakin iltamissa he lienevät tavanneet, ja sen jälkeen ei suuren selän latu umpeutunut. Ilmari oli hiihtäjä ja harjoitteli muka kilpailuja varten. Ehkä harjoittelikin, ainakin hän hyvin kuntoutui, koska sen nahoissani tulin kokemaan. Mutta kyllä hänen järvihiihtojensa ytimenä olivat toiset vaikuttimet.

Ne eivät olleet huonot vaikuttimet. Kun joskus maaliskuisen ilta-auringon ruskossa näin heidät käsikkäin tytön pienen kamarin sohvan kannella, niin jäin äänetönnä katsomaan, en tiennyt, kumpiko oli kauniimpi, rusko vaiko ruskottuvien hymyinen katse.

— Lähde vain ladulle, pian minä tästä tulen, kehoitteli Ilmari. Minä lähdin ja pian hän tulikin.

Seuraavana kesänä he menivät naimisiin. Ilmari sai paikan Etelä-Suomesta. Jouduimme taas yksiin. Heillä oli hyvä isäntäväki. Yläkerran kamari ja keittiö kaunisnäköalaisella paikalla. Ja rakkaus korkea ja ylitsekuohuvainen. Heidän luonaan oli hauska pistäytyä, varsinkin kun oli jo minullakin, kenen kera voin pistäytyä. Lyyli keitti meille teetä ja mehua, ei punastellutkaan enää niin kovin kuin ennen.

Mutta Ilmarin kera me juttelimme leveitä jos kapeitakin. Niin ja niin sitä hiihdettiin ja hiihdettäisiin vieläkin. Näytettäisiin poikamiehille. Ehkä vähän näytettiinkin, ehkä enemmän uhottiin kuin näytettiin. Elämä alkoi ehkä hiukan talsia kumpaakin.

Sitten he muuttivat taas. Työnjohtajan toimi on sellainen, mahtoiko olla sivutekijänä myös Ilmarin karjalainen veri. Olimme kumminkin edelleen kosketuksissa, soittelimme ja kirjoittelimme.

Taas muutto, yhä enemmän länteen, jouduimme harvemmin kosketuksiin, kumminkin silloin tällöin. Eräässä kirjeessään Ilmari paukautti minulle suuren uutisen: ostimme talon, peltoa vain ja metsää niin ja niin monta hehtaaria, mutta hyvää maata.

— Voi, poika parka! ajattelin itsekseni. Mikä sinun olisi ollut pehtoorina ollessa. Olisi täällä »puutteen Matteja» ilman sinuakin jo tarpeeksi ollut. Näin minä ajattelin ja tuumasin omahyväisyydessäni kirjoittaakin. Tekemättä se jäi, eikäpä tuosta vahinkoa tullut, varsinkin kun tulee nyt jälkeenpäin kirjoitetuksi osoittamaan, miten väärin olin mielessäni ennustellut.

Kului vuosia. Kirjeet jäivät, niinkuin tavallista on. Sen verran kuulimme, että elettiin ja lisäännyttiin kohtuullisessa järjestyksessä. Ilmari ja Lyyli asuivat ja rakensivat taloaan ja me hääräilimme omalla sarallamme.

Tänä talvena sitten aivan sattumalta tapasimme.

— Terve, vieläpä elät!

— Entäs sinä! Yhtä pulska poika kuin ennenkin!

— Pulskempikin! Nyt sinä lähdet meille Lyyliäkin katsomaan!

— Varmasti!

— Oletkos siellä pellolla saanut jo kattoa pääsi päälle? tiedustelin, kun kilvan vilkkaa harpimme, niinkuin hyvä tapamme aina oli ollut.

— Toki sen verran, että sateensuojaan pääsee, naurahtaa nirahti Ilmari.

Harpattiin ja juteltiin, vähin entisiä, vähin nykyisiä.

— Siinähän on hauskannäköinen talo joen mutkassa! Kenenkä se on? tiedustin.

— Kylläpähän se vain on tämän pojan! nirahti hän taas.

— No ihme! Millä ajalla ja ihmeellä sinä jo kaikki rakennukset olet puhaltanut!

— Ihmeitäkö tässä enää nykyisen maailman aikaan. Ja onhan tässä ollut aikaakin jo kohta kymmenen vuotta.

Nousimme loivaa jokirinnettä pihaan. Rannassa oli sauna ja viljankuivaamo. Sitten tuli navetta, aittarakennus ja kellari, sikala ja asuinrakennus kaksine kuisteineen ja sievine sementistä valettuine porrasaskelmineen. Pihamaalla oli pyöreä kukkapenkki, jonka keskellä oli lipputanko nuorineen ja linkkuineen.

Jouduttiin sisälle ja siellä oli Lyyli, entinen pienen talon punasteleva tyttö. Jotakin oli tullut lisää, muotoihin, ääneen, koko olemukseen, mutta maaliskuisen auringon ruskotus eli ja liikehti vielä kaiken yllä.

— Ethän sinä ole yhtään muuttunut! pääsi minulta ilman kehumisen tarkoitusta.

— Miksikäs sitä muuttuisi, näin pikkuinen!

Menimme peremmälle. Lyyli livahti helloilleen ja kaapeilleen, me jäimme jutustelemaan.

— Kerro nyt, miten tämä kaikki on käynyt ja tapahtunut? kehoittelin minä ja Ilmari kertoi, väliin nauroi, narahteli. En tiedä, muistanko ihan oikein, mutta pääpiirteissään se oli käynyt näin:

Myytiin viljelystiloiksi näitä suuren kartanon maita. Hyvähän minulla oli paikka, mikäpä siinä, mutta veressä lienee ollut jonkinlainen veto. Ja sitten oli aina se tunto, että tässä hääräilee toisen asialla. Siihenpä sitten meni, että tuli ostetuksi, kun ei Lyylikään vastaan ollut. Viisikymmentäkahdeksantuhatta maksoi, parikymmentä hehtaaria tässä oli peltoa, vähän runsaammin metsämaata. Eihän minulla rahaa ollut, tuhat, pari, niinkuin sen arvaatkin, mutta ajattelin, että eipä tässä korkealta putoa, jos kynnykseltä lattiaan. Näissä on ne pitkäaikaiset valtion kuoletuslainat.

Ensimmäinen vuosi pidettiin paikka ja asua retuutettiin sivusta käsin. Kauraksi piti pellot laittaa. Kylvö myöhästyi, tuli poudat ja savi koveni. Tuli siemen kaksinkerroin ja jokin kuormapahainen pahnoja. Joku naapuri naurahteli.

Ei, kyllä sitä on paikalla puskettava, vaikka hiukenisi, päättelimme ja sanoimme keväästä irti. Kattoa täytyi saada päälle, se oli ensimmäinen työ. Ajattelin osuuskassasta tarkoitusta varten kymmenentuhannen lainaa, eräs tuttu isäntä lupaili toiseksi takaamaan, mutta toista en saanut, kullakin oli omat esteensä. Mikä puhuskeli ilmoista, mikä potkiskeli savipaakkuja. Se olisi sentään lopulta tullutkin, joka potkiskeli, mutta olin jo äkiintynyt ja päätin, etten ota koko lainaa. Sitä mieltä oli Lyylikin, ainahan se melkein onkin, samaa mieltä.

— Äläpäs liikoja! Lyyli ehti siihen juuri teetarjottimineen.

— Milloin ei ole eri mieltä, korjaili Ilmari. Juotiin teet ja kertomus jatkui:

— Päätettiin, että kaksinhan ne pääskytkin pesänsä rakentavat, ilman lainoja ja takuita. Supistettiin vähän meininkejä ja alettiin kylvö- ja heinätöiden lomassa valaa kivijalkaa ja naputella seiniä. Minulla oli silloin jo hevosparikin, tulevien oraiden päälle ostettu. Hyvin kaura näytti kasvavankin. Taimi oli kuin poranterä, eikä kummakaan, kun edellisen vuoden oli maannut joutilaana koko peltomaa. Rivauttelin keväällä vähän apulantoja hajuksi ja suolaksi ja kylvö sattui ihan osavimpaan aikaan.

Tässä on saha parin kilometrin päässä. Kaadoin omasta metsästä tukkeja niin paljon, että riitti sahauspalkaksikin. Lauta ei maksanut mitään. Eivätkä naulatkaan niin kovin kalliita ole.

— Varsinkaan silloin, kun eukolta riittää jokin voikilo vaihtaa, huomautti Lyyli väliin.

— Niin, niin! Sen olin ihan unohtaa. Meillä oli jo kaksi lehmääkin, vanhoja tosin ja korkealonkkaisia, mutta lypsivät kuin parat. Nekin olivat ostetut kuudelle kuukaudelle ja tuleville kauroille. Mutta tuntui kuin kaura itsekin olisi sen tietänyt, kasvoi että tohisi.

Rakennustyö oli hauskaa. Illoin ja öin me naputtelimme. Lyyli naulaili ylhäällä ja minä alhaalla. Paljonkos se telinettäkään tarvitsi tuollainen perhonen. Sahalta saatiin lastut ja välitäytteet melkein ilmaiseksi. Naputeltiin ja pakattiin lastua ja väliin istuttiin akkunankarmilla.

Syksyksi saatiin tämä kamari ja keittiö asuttavaksi ja siinähän sitä oli jo ihan tarpeeksi.

Navettaa ja tallia ei ollut, mutta ne korkealonkkaiset parat olivat ja se hevospari.

Pellon takana oli vanha riihi. Ei muuta kuin kynnyspuuta alemmaksi, ikkunaa isommaksi. Parin päivän työ se vain oli. Permanto oli ehjä ja uunikin oli nurkassa pahimpien pakkasten varalle.

Oli se pikkuiselle vähän liian pitkä navettamatka, mutta teetettiin varsipieksut. Ja kun minun hevosenikin olivat siellä, niin käytiin illoin aamuin matkat yhdessä ja riiasteltiinkin, niinkuin meillä aina tapana on ollut.

Emäntä sattui taas kuulemaan pahimpaan aikaan. Ilmari sai vähän pöllyä, naurahti ja jatkoi:

— Kaurat riittivät hevosiin, lehmiin, korkoon ja kuoletukseen ja vielä vähän jäikin seuraavan kesän navettarahoiksi. Tuollainen se tehtiin, niinkuin näet, mikäpäs se oli kesän mittaan tehdessäkään. Kyllä siellä kaikki laitokset ovat, juoksevat vedet, kupit ja pöydät. Saadaanpa käydä katsomassa, kun keritään.

Ja seuraavana kesänä rakennettiin sikala. Rakennettiin jo vähän niinkuin totisemmalla meiningillä, sillä arvailin, että porsas maksaa purtilonsa, niinkuin on maksanutkin. Meillä on ollut useampana vuotena jo viisi aikuista emakkoa. Hyvin ovat hyötäneet ja porsaat ovat menneet vinkuen kaikille teille.

Sitten tuli väsähtämys. Neljänä vuotena ei viitsi susikaan rakentaa, ei ainakaan vähävarainen susi. Täytyi peltojakin ruveta höystelemään. Suopaikka on tässä hyvä. Tehtiin talvet leipätöitä ja kesätkin niitä samoja töitä. Ostimme lisää muutamia lehmiä. On sattunut verraten hyviä, vaikka eivät ne niin kovin kauniita ole, vähän niiden ensimmäisten parojen muotoa ja sorttia, mutta pääasiahan on, että lähtee maitoa.

Nyt on L.S.K.-suunta. On pari melko hyvää kantalehmää, ja osuuskunnalla, johon kuulumme, on hyvä sonni.

Lyyli kutsui meidät illalliselle. Voisinhan minä häntä siitä vähän kehuakin, ellei hän punastuisi. Hyvin meille maittoi, sen verran toki saanen sanoa.

— Minkä verran sinulla on velkaa tässä manttaalissasi? tiedustelin, kun taas historiaan päästiin.

— Se, mitä valtion asutuskassaan on, nykyjään nelisenkymmentätuhatta markkaa. Velkaa ei ole yritettykään sen jälkeen, kun sitä savipaakkua naapurin pellolla potkiskeltiin. On otettu se tapa, että löysennetään ja kiristetään vyösolkea tarpeen mukaan. Sitä varten siinä reikiä lieneekin parinkymmenen sentin alalla. Säästönä meillä on loppuunmaksetut henkivakuutukset, itse määrät muistat ja tiedät, koska ne kerran maailmassa teitkin. Osuuskassassa on sen lisäksi lapsilla ja itselläkin pienet talletukset.

— Olettepa hääränneet! Et suinkaan ole kerinnyt täällä kunnallisiin etkä muihin yhteishommiin osallistumaan? tiedustin.

— Jonkin verran niihinkin. Parhaillaan olen osuuskassan puheenjohtaja, sonniosuuskunnan esimies ja hallituksen jäsen meijerissä ja kaupassa.

— Eihän siinä vielä paljoa, myöntelin.

— Eikä siinä vielä kaikki, paljasteli Lyyli, joka oli tullut minulle vuodetta availemaan. — Kunnanvaltuustossa, kansakoulun johtokunnassa, verotuslautakunnassa...

— Ja tupavaltuustossa ja sikajaoston valmisteluvaliokunnassa! Ilmari meni ja tukki tyynyllä pienen kielevän suun.

— Mutta kilpaladulle et ole enää kerinnyt etkä pystynyt!

— Ei sitten kuin viime laskiaisena. Tuolla on lusikka kaapissa, ellet muuten usko.

Sieppasin sen äskeisen tyynynvaimentajan ja paiskasin häntä vasten naamaa. Liika on aina liikaa. Olin aikaisemmin ladulla ollut hänen veroisensa, parempikin parissa kilpailussa. Nyt riitin tuskin enää pojilleni. Ja tuoko se nuoria miehiä rökittelee ja lusikoita vetelee? Mikä oikeus jollakin ihmisellä oli ikuiseen nuoruuteen?

Hetkistä myöhemmin odottelin yksinäni unta siinä hiljaisessa ja kauniissa kamarissa, joka kesäisinä öinä pääskyparin keinoin oli muurailtu ja naputeltu. Päässäni liikehti moninaisia ajatuksia. Muutamiin niihin löysin vastauksen, muutamiin en.

Mikä ihme joitakin ihmisiä veti eteenpäin, veti kuin rasvattua nahkahihnaa pitkin? Samaan aikaan kuin tuo pari tyhjin käsin oli rakentanut talonsa autiolle pellolle, oli moni muu näennäisesti paremmilla eväillä varustettu pari menettänyt isien rakentaman talon pellolta. Tekijöillä täytyi olla ero ja suuri ero vielä sittenkin.

Joitakin kysymyksiä minulle siinä pimeässä hiljaisessa huoneessa selveni.

Pohjavaikuttimena tässä oli kaunis ja kestävä rakkaus. Se oli kuin eränkävijän tuli kelohongan kupeessa. Räiskimättä se alkoi, räiskimättä jatkui, mutta kestoisa se oli ja suloisesti lämmittävä.

Ammattitaito oli toinen tärkeä tekijä. Pelto ei ole narrannut, eikä naapuri nauranut kuin yhden kerran, silloin ensimmäisenä kesänä, kun päähuomio täytyi kiinnittää toisen peltoihin ja oma kylvö epäonnistui.

Kolmas oli valpas huomiokyky ja joustavuus eri tilanteissa. Se on Ilmarilla veressä ja vaistoissa. Huomasin sen jo aikoinaan kilpaladuilla. Ei hän voidellut suksiaan väärin. Tunsi ja arvioi aina toisen hermo- ja lihasvoimat ja laski sähähtäen ohitse aina siinä, missä pienin voimankulutus tarvittiin. Sama Ilmari oli pelannut täällä joen mutkassa. Osti halvalla hinnalla korkealonkkaisia, mutta maitoa antavia lehmänkantturoita samaan aikaan, jolloin me vähemmän viisaat kuljeskelimme loistohuutokaupasta toiseen ja hullun kilvassa huutaa kinuutimme umpeensyötettyjä, puhdastyyppisiä palkoja ja pallukoita, joiden tuhantiset kilot ja korkeat prosentit taisivat välistä olla vain niissä kauniissa papereissa.

Entä hänen rakennuspuuhansa? Halpaa, mutta nykyaikaista ja käytännöllistä. Ja sikala viisine emakkoineen! Keksipä senkin parhaimpaan aikaan.

Tämä tosisatu lähenee nyt loppuaan. Oikeastaan olisi pitänyt lopettaa jo viimeiseen pisteeseen. Mutta eihän tämä muutenkaan ole niin korkean taiteellinen kertomus. Tässä on »tendenssiä», sanovat ammattiarvostelijat ja taidenuuskijat. Saduissa on usein sitä, olkoon siis tässäkin, loppuun asti.

Suomen pojat ja tytöt: Matit, Maijat, Lyylit ja Ilmarit! Älkää rätistelkö kuivaa katajaa, vaan sytyttäkää lämmittävä tuli kelohongan kylkeen! Hankkikaa ammattitietoa! Kasvattakaa hengen- ja ruumiinvoimanne väkeviksi! Latuja on tarpeeksi, ja ellei ole, niin rasvatkaa suksenne oikein ja lasketelkaa uusia!

Suomessa on peltoja ja peltomaa. Keskittäkää voimanne terveisiin harrastuksiin ja raatakaa, säästävästi ja järkevästi, niinkuin kesäinen pääskyni rakentaa, niinkuin Lyyli ja Ilmari ovat rakentaneet!

Niemelän Matin lanttupelto.

Hänen nimensä oli Matti, entinen puustellin mäkitupalainen, nykyisin isäntämies niinkuin muutkin, pari tynnyrinalaa peltoa, hakamaata vähän enemmän. Ulkonaisena merkkinä on tupapahainen, yhden lehmän navettakönsä ja pari muuta pienempää hökkeliä.

Mutta paikka oli komea, järven kauneimman niemen korkeimmalla kukkulalla. Ei ollut puustellilla itsellään, ei Hakalalla, ei Koivulahden herralla eikä tuomarillakaan niin väljiä ja ilmavia näköaloja. Matti itse ei semmoisista välittänyt, ei ollut perustanut silloinkaan, kun kontrahdin teki ja tupamöksän hakkaili. Mutta jossakinhan sitä täytyi hänenkin asua. Siihen hän oli jäänyt, jalkainsa tiloille, oli jäänyt ja pysyi. Täydet huudatukset ja muut kiinnekirjat oli jo pöytälaatikossa. Paikkansa Matti piti, tulipa puustelliin isäntä vaikka Kivennavalta.

Muijan nimi oli Maija, toprakka naisihminen, äärimitoiltaan kuin vanhanaikainen kakluuni. Hyvänpuoleinen hän oli suustaankin. Väljästi sieltä lähti, kun kerran tappi aukeni, kerran päivässä tavallisesti aukeni, eikä sulkeutunut, ennenkuin Matti muutaman kerran täräytti. Ei Maija Matin ärräpäitä pelännyt, ei senvuoksi, mutta kun kuulivat kylille. Pitikin olla se möksä siinä Järvenniemessä kuin ratin suussa.

Milläkö elivät? Mikäpä heidän oli eläessä, kahden viisaan ihmisen. Pelto antoi ohrat ja perunat, lehmästä herui särpimen puoli. Sitäpaitsi kummallakin oli virka, joka yksinäänkin olisi elättänyt pari ihmistä. Maija hieroi ja kuppasi, Matti vingutteli porsaita.

Matin »sesonki», niinkuin tuomari sitä sanoi, oli tosin lyhytaikainen, pari viikkoa jäiden lähdön aikaan, mutta Maijalla riitti läpi vuoden. Ihmisten »issias» tunsi aina säiden vaihtelut, ja pahaa verta kokoontui hartioihin ja selän toiseenkin päähän.

Olipa Matillakin aina kuin juhlanaatto, kun Maija virkamatkoiltaan kotiin purjehti. Nyytissä oli limppua, valkoista pullaa ja monta muutakin hyvää murua. Hilkahteli pullokin tai pieni peltitoosa silloin tällöin. Matti käpsähteli kuin poikanen, pilkkoi tervaksia ja keräili tuohenkäppyröitä. Tirautettiin kahvit mustalla kymmenen kupin pannulla. Tirautettiin ja löräytettiin. Tupamöksässä asusti lämmin ja sopuisa rauha.

Matin maanviljelys ja Maijan karjanhoito oli verraten selväpiirteistä. Ei ollut viljelyskarttoja eikä ruokintataulukoita. Pellosta pidettiin puolet ohralla, toinen puoli perunalla. Lehmä jauhatteli niitynheinät, apumuonaksi otettiin pari kolme häkillistä pahnoja, väliin puustellista, väliin Hakalasta, miten päin milloinkin tuulet sattuivat puhaltamaan.

Maijan virkamatkoilla käydessä Matti ruokki lehmän, lypsikin, jos oli lypsettävää. Matin ruumis ei enää vanhemmalla puolen ikää kaivannutkaan raskaampia hartiatöitä, pahat kielet kuiskivat, ettei juuri koskaan ollut kaivannut. Puun pilkkomista, havun napsimista, lumen luontia ja veden kantamista. Eikö siinä ollutkin tarpeeksi liikehtimistä ikämiehelle, kun muija melkein aina oli poissa ja oli käynyt jo sellaiseksi tynnyriksikin, että tuskin vesiämpäriä lähteestä pystyi pyllistämään?

Eipä ollut väliäkään. Antoipa Maijan hieroa ja kanniskella murunyyttejä. Matti kanniskeli puita ja vesiämpäreitä. Näin Niemelässä elettiin, oli jo yli kaksivuosikymmentä eleskelty.

Monet tuulet olivat ehtineet sinä aikana puhaltaa. Viimeisin oli tämä pienviljelijäyhdistyspuhuri. Pari vuotta se oli jo tälläkin kylällä tohotellut, mutta ei Matti ollut päässyt vielä varmaan selvyyteen, oliko se lounatuulta meren puolelta, vai peräti koillistuulta jäisiltä mantereilta. Iltamia pidettiin ja vöyhöteltiin, kilpailuja järjesteltiin kuin pikku pojille, niinkuin aikuiset ihmiset eivät ilman olisi osanneet kasvatella perunoitaan ja junkintaimiaan.

Takalan Eevertti, naapurin vanhin poika, isäntämiehen kirjoillakin taisi jo olla, oli se napa, jonka ympärillä tämä uusi hyrrä pyöri. Monta kertaa hän oli tosissaan ja leikillään maanitellut, että Matinkin pitäisi liittyä yhdistykseen. Se kuului nykyisin jo asiaan, ja sitten saisi ottaa osaa yhdistyksen toimeenpanemiin kilpailuihinkin.

— Katinvillat minä veisaan semmoisista! Tärähteli suolaksi vähän karkeampiakin rakeita, jos Matti sattui hyvässä vireessä olemaan.

Mutta Eevertti ei suuttunut, siitä se oli merkillinen mies, naureskeli vain ja arveli, että vielä se Mattikin kerran yhdistykseen liittyy ja ottaa osaa kesäkilpailuihinkin, kun hyvin sattuu.

— Niin hyvin sinulle ei koskaan satu! vakuutteli Matti, mutta toisen usko ei lannistunut.

Oli kevät. Maija oli kotiutunut matkoiltaan. Kahvipannu oli nostettu selviytymään ja oli muutenkin semmoinen leppoisa iltahetki ja mieluisa odotuksen tuntu.

Ovi avautui ja Eevertti astui tupaan.

— Hyvää päivää! tervehti tulija.

— No, päivää, päivää! vastasi Matti. Satuitpa oikeaan aikaan.

— Ei niin pieniä pitoja, ettei kuokkavieraita; naureskeli Eevertti.

Maija otti kolmannet kupit ja kaateli kahvia. Ei sattunut olemaan nyt voimantippoja, mutta ei ollut väliäkään, koska Eevertti ei ollut niitä miehiä. Ei kahviakaan kuulunut kotioloissa nauttivan. Ihmekö oli, jos veri pyrkikin vetelöitymään.

— Ohralleko aiotte tuon viimevuotisen perunamaanne? tiedusteli Eevertti, kun alkuropinoista oli päästy.

— Ohralle! Saikin syksyllä semmoiset potaskat, että kasvaa vaikka tupakkia! Neljättäkymmentä kärrykuormaa, kun oli ylivuotiset kasat.

— Pankaapa siihen tänä kesänä lanttua!

— Lanttua! Mitä sinä taas lotiset!

— Niin, kun vielä rivauttaisi kalia ja superfosfaattia, niin jopa nähtäisiin junkinpäitä!

— Meinaatko sinä oikein tosissasi, että minun pitäisi ruveta naattia pureskelemaan, kivahti Matti.

— Ei naattia! Lehmä ne syö, ja syö se junkitkin, ellei uunilaatikko itsellenne kelpaa, naureskeli Eevertti.

— Hyvin se äijänkin nahkaan painuu! Kun vain viitsin kyliltä kantaa ja laatikkoa laittaa, niin rokostelee kupin laidatkin!

— Rokostelee! Kuka meillä ne kupin keskukset rokostelee ja nautitsee! Kuka meillä on sennäköinenkin, häh!

— Kuka meillä hankkii kupit ja kupintäyteiset, häh! Täällä mies makaa kuin kuoleva kurki, eikä edes kostu, syöttipä tai juotti!

Maija punotti ja paistui ja Matti oli kuin ukkospilvi räjähdyksen edellä. Eevertti kiirehti johdattimeksi.

— Lyön vaikka vetoa siitä, että tuossa navetanpuoleisessa reunassa kasvaisi viiden kilon päitä.

— Junkkiako meinaat?

— Niin, Metsälän Rikulla kasvoi viime kesänä viiden ja puolen kilon painoinen, eikä hänellä sen väkevämpivoimainen pelto ole.

— Eikä semmoinenkaan!

— Mitähän, jos kokeeksi pistäisitte tänä kesänä?

— No pistää edes tuohon yläreunaan, mukautui Maija,

— Jos pistää, niin pistää koko ohramaan! Mitä tässä monia riputtelemaan! laukaisi Matti vähän etuisammin.

— Niin, saahan sitä nykyisin ruista ja ohraa joka talosta, myötäili Eevertti mukaan.

— Ja vaikkapa yhden vuoden söisi silkkaa vehnästä, päästeli Maija ja kaatoi kolmannet vain kahteen kuppiin, kun vieraalle ei kelvannut.

Sovittiin, että Eevertti tulee parihevosilla muokkaamaan ja tuo saman tien kaupasta apulannat. Pari säkkiä superfosfaattia ja yhden kalisuolaa.

— Suolaa nyt, niinkuin itse lystäät. Kun antaa pahalle sormen, niin menee koko käpälä.

Loppuviikolla Eevertti tuli hevosineen ja hankmoineen, jonka rinnalla oli jonkinnäköinen tappikelkka. Se oli kaiketi se kylvökone, jota lainattiin paikasta toiseen. Suolasäkit ja ne muut »vaatit» oli hän kuskannut jo edellisenä päivänä.

— Nyt teidän itsenne on lähdettävä kylvämään apulantoja, sanoi Eevertti.

— Kyllähän minä, jollei se syö kouria? epäili Matti.

— Ei se mitään! Eikähän teillä mampselin kädet ole!

Kaadettiin kaikki säkit kärrynkoriin ja sekoteltiin lapiolla.

— Ja antaa painua nyt kuin häkää! Pari viikkoa sitten olisi pitänyt jo kylvää, mutta sulanevat ne siellä vieläkin!

Matti kylvi ja Eevertti äesteli. Möyheä mustamultainen maa tuoksahteli. Juotiin tiellä Maijan kahvit ja taas paineltiin. Rupeaman kuluttua oli pelto kuin jauhovakka, jauhot sisällä ja pinta tiivistetty.

Eevertti riisui hevoset heinille ja otti kylvökoneen ja siemenpussin. Matti katseli hänen puuhiaan.

— Kaikkia hökötyksiä niitä onkin nykyisen maailman aikaan!

— On niitä, myönteli toinen.

Eevertti sai koneen kuntoon ja alkoi työntää. Matti käveli perässä ja ihmetteli.

— Tuleeko sieltä siemeniä?

— Sopii kulkea sivulla ja tarkastella.

Matti teki työtä neuvottua. Tuli sieltä! Aina rapisi ja tippui! Ja pyörä peitti ja tasoitti kohta mullan päälle! Entäs tuo käsivarsi! Piirsi, piipotteli siinä sivussa uudelle riville merkkiviivaa! Voi, yhden kerran! Ihmeitä olivat herrantyöt, mutta ihmeitä olivat ihmistenkin!

— Nyt saatte lähteä itse kylvämään, esitti Eevertti, kun tielle päästiin.

— Ei siitä mitään tule!

— No, mikä ettei tule! Katsokaa vain, että siemeniä on tuutissa ja viivaa pitkin painelette, että jytisee!

— No, jos tuota yrittelisi! Matti niisti nenänsä ja nosti housujaan.

Rapisihan se, mikäpä siinä. Askelten väli oli kyllä melko etäinen, mutta yhdensuuntaisesti kumminkin kulkivat.

— Katso, tippuuko sieltä!

— Tippuu! Ihan niinkuin pitääkin, totesi Eevertti.

— No mene sitten matkoihisi!

Matti kaahitteli eteenpäin taakseen vilkaisematta.

Eevertti lähti naureskellen, niinkuin hänen tapansa oli.

Meni toinen rivi, kolmas ja neljäskin. Aina rapisi, ja kun rapisi, niin myös tippui. Ei se painanutkaan paljon mitään. Matin askelet kävivät pitemmiksi ja lähenivät toisiaan. Hikeä tuntui kihoavan otsalle, ei se ollut vaivannäöstä, vaan jostakin muusta.

Maija oli tullut tuvasta, seisoi tiellä käsi lonkalla niinkuin tavallisesti. Matti lykkäsi viiruaan eikä ollut huomaavinaan.

— Sinäkö täällä kylvät?

— Minä!

Matti töyttäsi kojeen tielle ja avasi siemensäiliön kannen.

— Täytyy lisätä, ettei tyhjää rupea jauhamaan. Hän otti siemenpussin tieltä. Maija otti muutaman askelen ja kyykähti katselemaan.

— Tuommoinenko tuutti siinä! Ja syö koloa niinkuin kahvimyllyn tuuttiin.

— Syö se! Matti kaatoi siemeniä, sulki kannen ja käänsi vehkeensä uudelle riville.

— Jospa sieltä ei mitään lähdekään, epäili Maija jälkeen.

— Lähtee!

Matti astui niin vakavana, että muna olisi päälaella pysynyt. Maija töpötteli tuvalle ja ihmetteli, miten jämerä ja viisas mies se äijä sentään oli. Tuommoista merkillistä konettakin vain työnteli ja käytteli kuin hyväkin masinisti.

Matti lasketteli yhteen menoon alareunaan asti. Suorina ja silkosina juoksivat rivit kuin mänttihihnat. Siinä se nyt oli, lanttumaa! Matti heitti kylvökoneen olalleen ja alkoi astella tietä ylös. Ei väsyttänyt yhtään, ei niin hiventäkään. Niinkuin suonissa olisi kierrellyt joitain nuoruusajan nesteitä.

Matin koko kesä keskittyi sen lanttumaan ympärille. Hyvin oli itänyt ja mänttinauhat muuttuivat vihreiksi ja nousivat irti mullasta. Jonakin iltana tuli Eevertti taas koneineen. Siementuutti ja sitkainkeppi olivat poissa ja tilalla oli jonkinlaiset kouraharat.

— Kuritetaan roskaruohontaimia, sanoi hän ja käväisi kaksi riviä. Juupeli, miten kauniin jäljen jätti.

— Osaan kaiketi minä tuota työntää, kun kerran sitä siementuuttiakin. Matti kävi tappeihin, ettei toinen vain olisi enää uusia rivejä varastanut.

— Tuota, kaiketi minä saan merkitä teidät yhdistyksen juurikasvikilpailuun? huusi Eevertti hänen jälkeensä.

— Merkkaa, jos haluat! Matti ei edes vilkaissut, vaan kaahitti haroineen sääret lengollaan.

Haraaminen oli perin hauskaa työtä. Lähiviikkoina Matti työnteli haraa useampaan kertaan kuin määräkään oli. Mutta harvennus oli vähän totisempaa souvia. Aurinko paistoi niskaan niin vietävän pistävästi ja kärpäset pörräsivät korvissa.

Maija yritti autella, mutta eihän siitä mitään tullut. Terveellistä se hänelle kylläkin olisi ollut, mutta välittikös se ihminen omasta terveydestään, hierontamatkoille hankkiutui, lupasi toki lähettää pari tyttöstä edestään. Se olikin viisas teko, niinkuin Maijan edesottamukset yleensä. Työtä tuli kolmin, neljin verroin, ei lahmautunut pelto, eikä kuulunut ähkimistä. Ja kylläpähän se tyttöjen palkat ihmisistä imi kolmin, neljin kerroin, oli se semmoinen ämmä!

Oli lämmintä ja sateli silloin tällöin. Matin lanttu kasvoi maan kattavaksi. Tuskin enää hara väliin mahtui, vaikka mitä kouraa ja koukeroa olisi koettanut. Oli siinä lanttumaata, olipa kerrakseen! Eeverttikin ihmetteli! Koko kilpailupiirissä ei ollut sellaista alkua. Hyvä maaperä ja hyvä voima, työntihän se. Ja oli kaiketi Mattikin muistanut harata ja raaputella. Kertoja ja määriä ei ollut tullut muistiin merkatuksi, mutta näkihän sen päältäkin. Kyllä se jo painoi, sen sai melkein uskoa. Ja vasta nauris sitten juurta alkoi työntää, kun varstan äänen kuuli.

Mutta eräänä heinäkuun iltana hynttäsi Matti Takalaan, pohotti ja tohisi kuin lastattu juna.

— Nyt se myrkyn lykkäsi! heitti hän tervehdykseksi.

— No? kerkisi Eevertti väliin.

— Pieniä piruja koko pelto täynnä!

— Sinappikuoriaisia!

— Hitto sen tietää, ovatko sinapin vai pippurin kuoria, mutta siellä niitä pomppii kuin siipikusiaisia ja naatti on kohta seulana!

Asia ei ollut outo Eevertille, niinkuin Matti oli luullut. Yhdistyksellä oli varattu sitäkin varten sekä myrkyt että palkeet.

— Jo on tuo ihminen viisas luontokappale! ihmetteli Matti.

Mutta ne myrkytetyt luontokappaleet ja sinapin ja pippurin kuoret hävisivät niinkuin tulleetkin olivat. Sattui vielä muutaman päivän kuluttua rivakka sadekuuro ja lanttumaa pöyhistyi entistä rehevämmäksi.

Sitten ei Matin tarvinnut tehdä muuta kuin katsella ja pöljäillä. Lanttu kasvoi, työnsi naattia ja juurta, että jyminä tupaan asti kuului. Eihän sitä tarvinnut juuri niin sananmukaisesti ottaa, vaikka Matti näin sanoi.

Saivat käydä katselemassa ja nuuskimassa Eevertit ja muut tuomarit! Kävivätkin, niinkuin määrä oli, kävivät ja ihmettelivät! Ei kyennyt kampoihin Metsälän Riku, eikä Niirasen Kustaa, eikä Eeverttikään! Ei Eeverttikään, totisesti!

— Tuleekos siitä palkintoa, häh? tiedusteli Matti naapuriltaan.

— Eihän sitä nyt vielä tiedä, eikä ole ennenaikojaan lupa sanoakaan, kierteli toinen.

— Kylläpä vielä sanotkin!

— Varmasti, mutta sitä ennen teidän täytyy liittyä yhdistykseen jäseneksi.

— No merkkaa vaikka heti!

Niin tuli sekin asia lopulta päätökseen.

Perunat olivat jo kuopassa, mutta lanttu yhä kasvoi. Matti tarkasteli joka päivä koko maan. Siellä oli junkkia kuin ämpäreitä, alareunassa suurempia kuin yläpuolella, vaikka päinvastoin keväällä oli arveltu.

Alkoi tulla pieniä yöhallojakin. Eipähän lanttu niistä mitään, pienistä halloista. Pääasia, että ei jäänyt talven alle. Alkuhallojen jälkeen tohotteli taas lauhkeita tuulia. Matti antoi peltonsa kasvaa.

Lokakuun puolivälissä muuttui ilman henki. Enää ei parannut odotella. Hankittiin apuväeksi pari poikaa ja kolme naisihmistä, helppo oli saadakin vuorovelkaan semmoisen ihmisen kuin Maijan.

Aurinko vielä vähän paistaa heloitteli. Muijat puhuivat mukavia ja Matti oli repevällä tuulella.

— On siinä vain semmoinen junkkimaa, ettei kaikissa perintötaloissakaan!

— Ei puolissakaan, myöntelivät muijat.

— Tuossakin viisikiloinen! Vaikka pääni panen pantiksi!

— Mitä siinä nyt taas olemattomia panttailee, asetteli Maija.

— Mitä olemattomia! Näkee sen jo päältäpäinkin! Ja naattiakin tulee, etteivät mahdu helvettiinkään!

— Voi, voi kun kajottaa, että kuuluu pitkin rantoja! päivitteli Maija.

— Kajahtamaan se on ihmisen ääni luotukin! Ja milloin sitten, ellei naurispäivänä!

Eihän Mattia parannut asetella silloin, kun hän sillä päällä oli. Parempi kun antoi olla itsekseen, ropisi aikansa ja lakkasi viimein.

Eevertti neuvoi, miten aumataan. Tuli kuusi suurta kasaa. Lehmä söi ensin naattia niin, että vihreä vesi suupielistä tirisi. Sitten tuli lanttujen vuoro. Maitoa tuli ämpärikaupalla. Maija teki laatikkoa usein. Ei tarvinnut rokostella, ellei haluttanut, mutta Mattiapa halutti, sillä laitapuolella oli aina parempaa.

Hän sai yhdistyksen juurikasvikiertopalkinnon, valkokuuppaisen pöytälampun. Monen sitä mieli teki, mutta minkäpä väkevämmälleen mahtoivat. Matista tuli myös innokas yhdistyksen jäsen ja hänen mukanaan tuli yhdistykseen ikäänkuin uutta jämerämpää henkeä. Kun hän täräytteli, niin sitä kelpasi kuunnella. Lanttu oli poikaa! Taulapää se oli, joka ei ryhtynyt lanttua viljelemään!

Perälän Moose.

Moose, entinen torpanmies, nykyinen talonmies, asuu Perälässä, Pitkänperän etäisimmässä talossa.

Moose on lyhyenläntä, paksunjämerä mies, puree tupakkia, että leuat narskuu, ei ole vielä tottunut savutuksiin eikä muihin tappivehkeisiin, parempi tuo lieneekin, eipähän ole tulipalonvaaraa, sammutella voi omavaraisesti pienet palot ja kulonpihaukset.

Moosen selkä on vähän liian pitkä, vai sääretkö ovat liian lyhyet. Joka tapauksessa takin ja housunkauluksen välillä näkyy ikuinen »pälvi», olipahan kesä tai talvi. Ja lapikkaan kupeessa on paikkaamaton reikä, josta vesi tirsuu sisään ja ulos, ulos ja sisään. Se oli aikoinaan jo torppari-Moosen lapikkaassa ja nyt se on edelleen koetulla paikallaan talo-Moosen lapikkaan kupeessa. Reikä, kestäähän se, pikemmin suurenemassa kuin pienenemässä, ja Moosen lapikkaan kupeeseen se kerta kaikkiaan kuuluu, niinkuin akkuna tuvan päätyseinään.

Moose tunnetaan joka paikassa, pappilassa, apteekilla, kauppiaalla. Kun ovi aukenee hitaanpuoleisesti, kun kuuluu ähkäisy ja vääntäytyy kynnyksen yli lapikas, silloin jo tervehtiä osataan:

— Kas, Moose! No, hyvää päivää!

Moose on kova työmies, varsinkin kun pääsee mielitöihinsä, jotka ovat puiminen ja aidanpano, ei semmoinen masiinoilla ryskääminen, joka hänen mielestään ei ole työtä eikä mitään, eikä semmoinen langanveto, joka on paholaisen viimeisin keksintö, vaan oikein rehellinen varstapuinti ja aidasaidan teko. Niissä Moose onkin sellainen poika, että saa tulla mies vaikka Turkin kaartista.

Kun riihiaika lähenee, hän oikein innostuu, puree tupakkia ja nostaa housujaan, ei sentään niin korkealle, että pälvi kokonaan umpeutuisi. Ja riihipäivänä luistaa juttu, oikein mukavakin juttu.

Aitaamisesta on »itsenäistymisen» aikana tullut tukala juttu. Ei tahdo olla enää mitä aitailisi, eikä edes millä aitailisi, kun metsäpalsta on vähän pienenpuoleinen. Viimeisin Moosen suurtyö tällä alalla oli Kulovuoren aitaaminen. Kilometrin verran siitä karttui, tulipas vain umpeen sinä keväänä. Kaurankylvö tosin myöhästyi parisen viikkoa ja aidaspuiksi täytyi lopulta pälskiä kotimäen läskimäntyjäkin, mutta tulipas aitaan! Ei tule Haapalan mulli enää nuoleskelemaan Kulovuoren kanervanpiippoja.

Talousasioissa Moose on nuuka mies, ei tosin aina eikä kaikessa. Hän ei tuo tikkuja muuta kuin puntin kerrallaan. — Kyllähän te niitä pärsäisitte ja pääsee tästä kauppiaaseen toisenkin kerran, niinkuin pääseekin, eihän se ole kuin puolen päivän asia. Eikä hän tilaa Pellervoa eikä kalenteria, vaikka Hietalan Jussi on monena vuotena esitellyt. —

Mistä meillä rahat semmoisiin, ja almanakasta päivät näkee, niinkuin näkeekin.

Toisinaan hän innostuu ja korvaa kerta kaikkiaan kuukausien kitsastelut. Kerrankin emäntä oli kehoitellut, että toisit jotakin tuliaista lapsillekin. — Jospahan toisi, innostui Moose ja toi pöntöllisen sipulikaramelleja. Saivat tarpeekseen. Toisen kerran hänen päähänsä pisti ajatus, että voisihan sitä nuuskaakin ottaa vähän enemmän, kun sattui hevosella matka. Hän otti tynnyrillisen. Vähän liian kauan kesti, vaikka Moose mälläili ahkeranpuoleisesti. Täytyi kostutella kaljalla ja kahvilla ja lohdutella, että niinpähän se puukhollarikin tekee, vähän suolaisemmallakin kastelee, kun kiire on ja laiska pää sattuu.

Moosella on synnynnäinen epäluulo herroja vastaan, eikä se suinkaan vähentynyt silloin kun eräs akentti tai akutaattori tai mikähän lienee ollut, möi hänelle rapaseparaattorin, josta hintakin perittiin kahteen kertaan, akutaattori peri ja liike peri. Sen jälkeen ei Moosea ole petetty, ei-i! Kun tulee joku vieras tai vaikka tuttukin »patiinit» jalassa ja »raatit» kaulassa, vaistoilee Moose sieraimet herkkinä kuin vaaraa vainuava hirvi. Ei hän kiroo eikä pärmänttää, se ei kuulu hänen luontonsa laatuun, mutta este on kuin vuori. — Liputa, mitä liputat, pahat sulla on mielessä kumminkin.

Tästä Moosen epäilevästä luonnonlaadusta sitten johtuukin, että Perälässä on kaikki vähän niinkuin erikoista ja omaperäistä, — rempallaan, sanovat pahat kielet. Pellossa on vain vesivakoja, mutta kytöviljelyksessä on joka viiden sylen päässä julmat kanavat. — Kuiva maa, tottahan se ilman ojiakin kuivana pysyy. Ja märkä maa, se ei kasva, eihän ryökäle kasva, jollei siihen kaiva ojia. Sanoohan sen Moosen selvä ja sokaisematon järki. Mutta sitä ei ole hänen järkensä vielä sanonut, minkä takia ei hänen peltonsa ja niittynsä kasva, niinkuin Hiekkalan Heikin kasvaa, vaikka tämä tekee päinvastoin, päinmäntyyn, tekisi Moosen mieli sanoa. Muutamille ei ole onnea sallittu.

Toissa kesänä hän rakensi navetan. Oli jo aikakin, sillä entisen seinät olivat pönkkien varassa ja katto kuin vanhan tamman selkä. Hän päätti tehdä navettansa tiilistä, mistäpäs sitä puuta ottikaan, kun viimeisetkin olivat sulautuneet Kulovuoren aitaan. Mutta niin hulluksi hän ei ikinä tulisi, että rapatiilestä rakentaisi, sade sen rapaannuttaa, hiekan ja veden, pitihän se vähempijärkisenkin käsittää. Oikeita tiiliä hän hankki, vaikka vähän kalliimmallakin. Ne kestivät. Olivat kestäneet pitäjän viljamakasiinin seinässäkin toistasataa vuotta.

Ruuskan Kustaa tuli muuraamaan.

— Kahdella kanavalla kai muurataan? tiedusteli.

— Kanavalla? Moose vainusi patiinia ja raatia.

— Niin ne nykyjään lehdissä viisaavat ja niin ne neuvovat herratkin, selitteli Kustaa.

— Herrat! Meillä ei muurata, niinkuin herrat neuvovat! Pane tiilet vierettäin! Ei siellä tarvita mitään rotanrumpuja!

Kustaa pani, mitäpä hän sillä välitti, kun kerran ei isäntä välittänyt. Ja sitäpaitsi hän muurasi tuhatkaupalla.

Pahempi puoli asiassa oli, kun tiilet loppuivat kesken. Ja kun rahatkin loppuivat kesken, jäi työ jäähtymään ja laastit jähmettymään ja jähmettyvät yhä vieläkin.

Ja lehmäin selkään ropsahtelee nietoksia siellä notkoselkäisessä vanhassa navetassa, ropsahtelee väliin muutakin, sillä välikatto on arveluttavan mätä.

Mutta minkä sille nyt tekee! Minkäs riivatun sille nyt tekee! Kova aika on iskenyt suonikkaat kämmenensä Perälän Mooseen, niinkuin niin moneen muuhunkin Mooseen ja Eliakseen.

Perälän Mooseen nähden naapurit kyllä monta kertaa arvelevat, että voisivat sen asiat niinkin olla, ja voisivathan ne vielä niinkin olla, nuuka mies ja kova työmies, läpäiseepäs Hiekkalan Heikkikin.

— Kun sen vyön alle olisi pistää taulanpala, esittelee yksi.

— Kun se ei olisi semmoinen härkäpää, arvelee toinen.

— Kun sen saisi edes puimaosuuskuntaan, toivoskelee kolmas.

— Ja sonniyhtiöön! lisäilee neljäs.

Mutta Pehkosen vaari täräyttää aamenet niinkuin hänellä aina on tapana.

— Mooseako osuuskuntiin? Ette sitä mihinkään saa, On se semmoinen poika!

Eikä siihen ole enää kellään lisättävää. Puhutaan taas muista asioista.

Taavetin kylkiäinen.

Taavetti!

Oli sekin nuoren miehen nimi! Miksi ei yhtä hyvin Jeremias tai Jahvetti!

Mutta sen oli aikoinaan isä keksinyt ja pappi vahvistanut, eikä Taavetilla itsellään sitä vastaan valittamista ollut, muilla siitä enemmän tekemistä oli.

Ihmisten mielestä oli ihan luonnostaan lankeavaa, että Taavetti olemukseltaan oli se kuin oli, jahmea-ajatuksinen ja kankealiikkeinen jähkyrä. Muutamat kuiskivat, että hänen päässään oli joitakin ruuveja irrallaan. Se oli pahansuovaisesti sanottu, ja niinkuin niitä ei jokaisen päässä joitakin muttereita liikahtelisi. Riippuu aivan siitä, minkälaisella silmällä etsiskellään ja mitä avainta mutterin päähän sovitellaan.

Taavetti oli könttyrä, sanotaan julki, niin ei jää mieltä vaivaamaan.

Jo kansakoulua käydessä se oli ilmennyt monella tavalla. Kenenkä takia opettaja sai uudelleen ja uudelleen selitellä päivänselviä asioita? Taavetin, kenenkäpä muiden. Ja kun tuli voimistelu- ja urheilutunneilla kilpailuja, joihin jokaisen pojan piti ottaa osaa, niin Taavetti könttyröitsi viimeisenä. Se oli niin monta kertaa koettu ja selvä asia, ettei sille enää viitsitty edes nauraakaan. Mutta sitkeä hän oli, se täytyi jokaisen myöntää.

Tulipa sitten eräänä laskiaisena kilpahiihto, pyryinen päivä, viiden kilometrin rata isommille pojille. Kaikkien ihmeeksi Taavettikin omatekoisine kikkanokkineen ilmestyi lähtöviivalle, vaikka ei ollut pakkoa. Pojat ja tytötkin arvasivat edeltäpäin, miten siinä kävisi, tuskinpa oli edes rasvannut läpysköitään, ei ainakaan koulussa, niinkuin kaikki toiset olivat tehneet.

Lähtökäsky paukahti ja pojat pyrähtivät kuin ampiaiset lähtöön. Taavetti jäi, niinkuin olisi vielä tarvinnut mietiskellä, mitä latua lähtee. Tytöt ja pikkupojat yllyttelivät: »Taavetti! Taavetti! Lähde, lähde, että ei jää kokonaan lähtemättä!»

Taavetti lähti, hitaasti ja varmasti kuin juna asemalta, otti ennen puolta matkaa viimeisenkin huipparin kiinni ja sivuilleen vilkuilematta kiihdytti yhä vauhtiaan.

— Kukahan sieltä tulee!

— Noin paljon toisista edellä!

— Mitä, kuka se on?

— Onko se Taavetti?

— Taavetti se on!

— Taavetti!!!

— Taavetti!!!

Mutta Taavetti paineli maaliin, varmasti ja hätäilemättä, edes hikeä pyyhkäisemättä. Toiset ähkivät ja haukkoivat ilmaa mikä missäkin, pellolla, niityllä, muutamat vielä järven jäälläkin.

— Onhan täällä jo viiva selvänä, sanoi Taavetti, kerran hänkin, eikä siihen sillä kertaa ollut kellään sanan sanomista.

Palkintoina oli kirjoja, ensimmäisenä kauniskantinen suurehko »Siipikarjanhoitokirja».

Koulunsa päätettyään teki Taavetti kotona töitä, mieluummin sellaisia, että sai olla ja käpsehtiä yksin.

Mutta talven pitkinä puhteina hän lueskeli palkintokirjaansa, tutki vuoden, toisen ja vielä kolmannenkin. Sitten asiat alkoivat olla jokseenkin selvinä ja kerran metsästä palattaessa hän paukautti isälleen:

— Mitäs sanotte, jos ma rakennan kylkiäisen navetan päivänpuoleiselle seinustalle?

— Kylkiäisen? Mitä sinä semmoisella? ihmetteli isä.

— Kanoja varten meinaan! Ja tarvitsisi siihen vähän mäkeäkin. Mutta onhan siinä sitä pöheikköä.

— Onhan siinä pöheikköä! Isä ihan ilostui. Sehän jutteli jo pitkiä juttuja kuin mies.

— Rakenna sinä vain vaikka navetan mittainen. On mukavaakin, kun yrittelet. Enhän minä enää semmoisiin uusiin, jatkoi ja kehoitteli hän poikansa miehistymisestä lämmenneenä.

— Keväällä minä vasta meinaan. Mutta konsvärkki olisi kai parasta tehdä nyt jo syksyllä.

— Niin on, ennenkuin maa jäätyy. Eipä tässä nyt muita kiireempiä, vaikka huomispäivänä aloitat.

— Meinaan, jos niistä vanhan riihen hirsistä... Astia sementtiä tolppiin kai riittää.

— Riittää hyvinkin. Honkalan Jussin pyydät avuksesi. Se on kätevä semmoisiin ja pienipalkkainenkin, vanha mies, ja näin myöhäinen syksykin.

— Eikä muuhun sitten enää tarvitakaan! Taavetin äänessä helähti miehinen varmuus.

Sitten kulettiin äänettöminä polkua, korkoraudat kalahtelivat vain silloin tällöin kiviin. Isä ja poika mietiskelivät samaa asiaa, kumpikin mielihyväisenä omalta näkökannaltaan.

Honkalan Jussi oli valmis auttamaan ja sementtiastian hakeminen osuuskaupasta oli puolen tunnin asia. Jussi oli sinä aikana sihtaillut kasasta sopivat hirret. Nykäistiin samalla hevosella.

Kymmenen metriä pitkäksi ja neljä ja puoli leveäksi oli Taavetti rakenteensa suunnitellut.

— Tulee vähän liian loiva katto, epäili Jussi.

— Niin, mutta etuseinä saa painuakin sataanviiteenkymmeneen senttiin, selvitteli Taavetti.

— No sitten kävelee! Jussi siikaili silmillään ja muodosteli kulmaa käsillään. — Kävelee hyvin! Ja oletpahan tuota nuori mies. Rapsahat katolle ja lykkäät liiat lumet pois.

Kaivettiin tolppien kuopat, kaksi kumpaankin päähän ja neljä pitkälle sivulle. Taavetti käväisi kolme kuormaa karkeata soraa ja Jussi naputteli kuoppiin laatikoita. Päivä kului kuin siivellä pyyhkäisten. Taavetti ei huomannutkaan, kun jo alkoi hämärtää.

Seuraavana jatkettiin. Sementti riitti, ei tarvinnut tällaiseen muuta kuin kymmenosaista. Astiaan jäikin vielä niin paljon, että kynnyksen saisi. Mutta hyvin oli peiteltävä ja kuivassa säilytettävä. Jos pääsisi vettä imemään, niin keväällä olisi kivitölkkinä. Semmoista se oli sementti, hyvää tarkoitukseensa, mutta vesi pois muulloin kuin tarvittaessa.

Kolmantena päivänä tulivat alakehys »ja permantovasa paikoilleen ja neljäntenä ja viidentenä pystyvasat, yläkehys ja vuoliaiset. Sittenpä olikin tällä kertaa selvänä. Jussi sai satamarkkasen, talon ruoassa oli tehty. Sementtiin oli mennyt lähes toinen. Ei se ollut vielä paljon, mutta oli kumminkin jo senverran, että mielessä pysyi. Joka päivä täytyi tehdä asiaa navetan taakse.

Päivät yhä lyhenivät, mutta puhteet vastaavasti pitenivät. Taavetti alkoi kuhnailla kanalansa akkunakarmeja, kahdeksankymmentä kertaa kuusikymmentä ja niin edelleen kymmenen kappaletta ja sisäakkunoiksi vielä toiset kymmenen kappaletta.

Karmiaines ei tavattomia maksanut, varsinkin kun sahalla sattui olemaan sinistynyttä; satanen sentään siihenkin kapertui. Mutta se lasi! Taavetti ei ollut osannut kuvitella, että laseihin menisi lähes tuhat markkaa. Eipä ollut siitä tullut otetuksi ennakolta selvää, vaikka kaikista pienemmistäkin oli tullut. Taavetilla ei ollut rahaakaan niin paljoa. Isän avulla saatiin sentään asia järjestykseen ja eräänä tammikuun päivänä hän ajeli kuin ajelikin kotiin lasikirstuineen, liitujauhopusseineen ja vernissakannuineen.

Lasit oli jo kaupassa leikattu sopivaan kokoon, ei ollut leikkaamisen vaivaa eikä särkymisen vaaraa. Moneksi illaksi ja aamuksi niissä oli kittaamista. Kankeasti tahtoi työ aluksi käydä, veitsi oli jäykkä niinkuin käsikin, ja kittipala särkyi ja mökelteli. Mutta kaikkeen tottuu, kinaamiseenkin. Muutaman puhteen harjoittelun jälkeen meni ruudun mitta että sävähti, reunus tuli yhdellä vedolla kuin nauha, sileä öljypinta jäi vain päällimmäiseksi.

Helmikuun puolivälissä oli tuvan nurkassa kaksikymmentä valmiiksi vernissattua ja lasitettua akkunaa. Kaksikymmentä niitä oli! Oli ruutua ja akkunaa yhteen Taavetin kylkiäiseen!

Pyhäisin ja ruoka-ajoilla tutkiskeli Taavetti edelleen hartaasti kirjaansa, arkipuhteina ei enää joutanut.

Parasta tehdä ruoka-astiat ja kylpylaatikot ja pesätkin jo talvella. Kesällä oli taas monta muuta kiirettä.

Niiden naulaileminen ja kapistelu ei ollut niin perin konstikasta työtä ja sitäpaitsi oli kirjassa kuvat ja mitat. Ilta illan jälkeen valmistui uutta, itsesyöttäviä tuuttimaisia ruoka-astioita, pyöriväreunaisia kylpylaatikoita ja monilokeroisia pesiä, joiden luukut lupsahtelivat kuin rotanloukun päätyseinä.

Koko talonväki eli ja harrasteli jo Taavetin mukana, äitikin, vaikka aluksi oli motkotellut, ja renki-Kasper, vaikka oli lystiä pitänyt ja viuruillut.

Pesälaitos oli harrastelijoista mielenkiintoisin. Kana ei ikipäivänä mene tuommoiseen pyydykseen! Eikä se ainakaan tuosta reiästä kurkistele! Eikä sitä kukaan muista pois päästää, vaikka menisikin ja kurkistelisi!

Taavetti ei ryhtynyt väittelemään, tuhahteli vain nenäänsä, veisteli ja naputteli.

Toinen suuri meno oli hautomakoneen hankkiminen.

— Hautomakoneen! Oliko se poika hullu! Kana sellainen kone oli, vanha rankattava kana! Äiti rankatteli sinä aamuna itsekin melkein kuin se vanha hautova kana.

Mutta isä oli Taavetin takavarana taaskin, niinkuin alusta alkaen oli ollut. Kone tilattiin ja tuli sopivaan aikaan, viikkoa ennenkuin ne läheisimmästä siitoskanalasta tilatut neljän markan munat.

— Neljän markan munat! Oliko siinäkään enää mitään järkeä! Markalla tähän aikaan jo munia olisi saanut vaikka tuhannen kappaletta! Lähempää ja vähemmällä vaivalla toki olisi saanut!

Sitä lähti taas kuin hautomakuurin edellä. Taavetti ei puhunut mitään, irroitteli vain niitä neljän markan munia lainepahvikoteloistaan, varovasti, hyvin varovasti.

Lähiviikkoina äidin mielen valtasi itkunsekainen sääli. Järkensä se menettää, lopunkin järkensä, poika parka. Yökaudet valvoo ja kuuhkii ja kääntelee niitä muniaan. Niinkuin ei se lampunhökötys siellä ilmankin palaisi ja niinkuin ei muna olisi yhtä hyvä toisinpäin kuin toisinpäin. Eikä siitä kumminkaan mitään tule. Pohjaan palavat joka umpula. Se nyt oli ihankin varma asia.

Ei ollut varma asia. Kolmen viikon kuluttua se nähtiin.

— Tulkaapas katsomaan, kutsui Taavetti isää ja äitiä ja muitakin.

— Jestas sitä vitinätä! Äiti löi kahta kättä yhteen, kallisteli päätään ja siunasi vielä toisenkin kerran.

— Ja noin kauniita ja virkeitä! Hellanterttu sentäänkin! Mutta nehän polkee toisensa kuoliaiksi tuommoisessa ahtaudessa! Ota nyt kiireesti ne sieltä pois!

Kun äiti puhui, ei muilta sanaa väliin mahtunut, ei ainakaan Taavetilta. Sai hän kumminkin lopulta selittäneeksi, ettei niillä siellä mitään hätää ollut, vuorokauden saisivat olla, siksi kunnes kaikki itsekseen kuoriutuisivat.

— Mutta nälkäänkinhän ne toiset kuolevat!

— Eivät kuole! Pari vuorokautta saavat olla ihan ilman!

— Sinä tapat ne! Ensin ostaa kalliit munat, valvoo ja hautoo ja sitten tappaa lintunsa nälkään!

Äidin kanssa tahtoi olla pääsemättömissä. Isänkin täytyi lopulta Taavetin avuksi selittää, että kyllä se niin oli tehtävä, niinkuin kirjoissa neuvottiin, oli tehtävä loppuun asti, kun kerran alkanut oli.

Keinoemoa ei Taavetti ollut ostanut, vaan valmistellut itse. Pääasiahan siinä oli, että sai tarpeellisen lämmön nousemaan ja pysymään. Hän oli tehnyt vain vuoraten matalan laatikon. Lämmityskojeena oli suojattu lamppu. Kahdeksankymmentäkaksi poikasta tuli, kahdeksankymmentäkaksi prosenttia, oli niin helppo laskea, kun oli ollut täysi sata. Se oli hyvä tulos, parhaimpia mitä yleensä saadaan. Taavetti oli iloinen, kun oli onnistunut oikein hautomaan ja kääntelemään.

Pienten keltaisten lintujen vitisevä lauma antoi huolta ja puuhaa. Ehkäpä Taavetin tuli huolehdituksi enemmänkin kuin olisi tarvinnut, mutta eihän vara koskaan pahaksi. Ainakin eräs ylimääräinen yötarkastus pelasti hänet pahalta sattumalta. Jokin urvakkaampi poikanen oli keinotellut itsensä lampun polttimolle, kuollut ja alkanut paistua. Laatikko oli vielä tuvassa. Siitä olisi saattanut tulla hyvinkin kohtalokas ja kallis paisti ja äidille porupuhetta moneksi vuodeksi. Taavetti näppäsi paistuvan linnun pois ja varmisti suojalaitteitaan. Asiasta ei tullut sen suurempaa numeroa, Taavetti kun yleensä oli niin vähäpuheinen.

Hyvään alkuun päästyään hän hautoi vielä toisenkin koneellisen. Seitsemänkymmentäviisi prosenttia, hyvä tulos sekin oli. Parempikin olisi tullut, jos kaikki munat olisivat olleet hedelmöittyneitä. Lämmön tasaisuudessa, kääntelemisessä ja muussa haudontaan kuuluvassa toiminnassa ei ollut toivomisen varaa.

Taavetti oli saanut pienestä Kaisa-siskostaan uskollisen apulaisen. Hän oli vilkkaampiluontoinen, mutta perinpohjainen kuten Taavetti. Missään muualla hän ei tahtonut ollakaan kuin poikasten luona. Itse päämestari pääsi kylkiäisensä rakennustöihin, ja täytyihän sitä ehtiä vähän talonkin töihin. Mutta olipa keväällä mukava venyttää päivää ja rupeamaa. Auttavan pitkiksi ne usein venyivätkin.

Jo talvikelillä oli Taavetti vienyt Koskelan sahalle isän antamat kymmenen tukkipuuta. Viiden tuuman laudaksi ne sahattiin, se sopi parhaiten sekä seinään että permantoon. Vesikattoon voitiin käyttää pintalaudat.

Kolme kuormaa tuli lautoja. Taavetti luuli, etteivät ne kaikki menisi, mutta menivät liiankin tarkoin, koska täytyi kapistella lisää isän varastoista. Permanto vei paljon. Se tehtiin kolminkertaisesta laudasta ja kaksi tervapahvia laitettiin väliin.

Seinien naputteleminen oli Taavetista hauskinta työtä. Kymmeneen ja yhteentoistakin hän rakennuksellaan työskenteli, aamuisinkin ennen varsinaisen työajan alkamista usein tunnin, pari. Päivittelivät, että itsensä näännyttää. Taavetin mielestä se oli perin turhaa ja joutavaa puhetta. Mikä siellä näännytti? Vähän vasara painoi ja naula vielä vähemmän.

Mutta monta päivää häneltä meni, ennenkuin edes seinät ja vesikatto olivat ummessa. Ei rakennuksen tekeminen niin pieni työ ollut, niinkuin outo ehkä olisi luullut. Loppuvalmisteluihin hänen täytyi pyytää vielä Honkalan Jussia. Akkuna- ja ovikarmeista olisi kokemattoman käsissä pian voinut tulla pahakin susi. Ilmanvaihtolaitteet olivat myös melko konstikkaat tehtävät. Niiden rakenteen Taavetti kylläkin oli itselleen selvittänyt, mutta rakentaminen ei ollut samaa kuin selvittäminen. Jussi pani lasit nenälleen ja sai kun saikin selvän kirjan piirustuksista ja omistajan meiningeistä.

Syntymäpäivänään, syyskuun viidentenä, Taavetti sai kylkiäisensä lopullisesti valmiiksi ja hilasi aitan parvelta kaluston paikoilleen. Syntymäpäiväkahvit juotiin uudessa kanalassa, jo kannattikin, kun oli kaksi merkkitapausta, talon ristiäiset ja kahdeksantoistavuotiaan omistajan ja rakentajan syntymäpäivä.

Isä tarkasteli ja myhähteli, äiti käveli ja ihmetteli jo ennen ihmeteltyjä asioita.

— Lasia oli liikaa! Valoisampaa kuin kirkossa! Olikos tämä kanojen huone, tällainen linna ja komeus!

Lämmintäkin oli kovasti, kun aurinko akkunoista paistoi. Mutta riittikö talvella, kun pakkaset tulivat? — Jospa jäätyvät lintusi täällä? epäiltiin.

— Ostan semmoisen lampun, joka samalla valaisee ja lämmittää.

— Mutta eihän lamppu näin suurta huonetta voi lämmittää?

— Varmasti! Lattia ja seinät ovat kuin pullon pinta ja lämmittävät kanat itsekin, kun pehkuissa peuhaavat.

Kaikki se oli tutkinut ja miettinyt.

— Ja tarkenevathan teeretkin, vaikka ei ole permantoa eikä kattoa, puolusteli isä liittolaistaan.

Hyvät olivat laitteet, äidinkin täytyi jo myöntää. Ja kananpojat olivat kauniita, sirkeäsilmäisiä ja valkosiipisiä kuin pienet enkelit.

Niitä oli jäänyt seitsemänkymmentäkolme kappaletta, kun kukkopojat oli erotettu. Kolme mahtavinta Taavetti oli jättänyt isännyyttä hoitelemaan. Kolme osastoakin kanalaan tuli kolmine luukkuovineen ja tarhoineen. Tarhojen teko jäi seuraavaan kevääseen, mutta suunnitelma jo oli valmiina. Pellonpuoleiseen tulisi suojapuuksi pihlaja, keskimmäiseen rauniovatukko ja metsänpuoleiseen kolme suurta katajaa. Myöhemmin voisi istutella vielä lisää puita ja pensaita.

Tästä lähtien jatkui Taavetin kylkiäisen historia laulun ja kotkotuksen merkeissä. Siitä tietysti voisi vielä pitkältikin kertoa, mutta se olisi turhaa aineen haaskaamista. Jos alkukuvat ovat vähänkään oikein valoitetut, arvaa ja näkee jokainen lukija tämän elokuvan välipaikan itsestään.

Loppu oli tämä: kerran hyvään alkuun päästyään paineli Taavetti eteenpäin luonnonlaatunsa mukaisesti. Kun kylän toiset nuoret miehet valittivat huonoa aikaa ja kaiken olevaisen elämän kehnoutta ja kenkkumaisuutta, myhähteli hän vielä olemattomaan partaansa ja pisteli osuuskassaan viisisatasen silloin tällein. Isä oli jo aikapäiviä sitten saanut omansa takaisin.

Inkeri palaa kotiin.

Rouva Helmisen luona oli koolla pieni kahviseurue, rouva Väisänen, rouva Sormunen, neiti Linden ja neljäntenä tietysti rouva Helminen itse.

Oli päästy jo »pootooriin» ja vuorokeskustelun kärki läheni huippukohtaansa. Oli tavallista kiintoisampi aihekin. Rouva Helminen oli taas keskellä kuukautta joutunut vaihtamaan palvelijaa.

— Eikös ole ihmeellistä, että sinun kohdallesi aina pitääkin sattua tällaista, valitteli rouva Sormunen ja pyöritteli vasemman nimettömänsä briljanttisormusta, joka tahtoi upota näkymättömiin.

— Tämä on skandaali, suoranainen skandaali! puuttui neiti Linden puheeseen ja pieniä salamoita sinkoili hänen kirkkaitten lasiensa takaa.

— Tähän asiaan on valtion puututtava, jatkoi tarmokas rouva Väisänen. Myöntäähän se varoja kaikennäköisiin itikka- ja porsastutkimuksiin. Ainakin pääkaupunkiin on saatava palvelijattarien tutkimuslaboratorio!

— Niin, jonkinlainen röntgentutkimus, rouva Sormunen ruuvaili taas uppoamassa olevaa briljanttiaan.

— Ei käy laatuun. Sielussa se on tällaisten asioiden kasvi ja itu. Neiti Linden rykäisi ja jatkoi ennen pidetyn esitelmän latuja. Laitoksessani suoritetut tarkat tutkimukset osoittavat, että kahdeksan ja puoli prosenttia omaa perinnöllisiä taipumuksia suoranaiseen varkauteen, kaksikymmentäyksi ja puoli prosenttia on syntyperäisesti epäsiveellisiä.

— Kaksikymmentäyksi ja puoliko yhdessä kaupungissa! Rouva Helminen oli pudottaa kupit kädestään.

Rouvat hymyilivät merkitsevästi toisilleen, mutta neiti Linden kiiruhti selittämään. Kaksikymmentäyksi ja puoli jokaisesta sadasta, siis näin monella on jo syntyperäinen itu ja taipumus.

— Ja toiseen puoleen se tarttuu, käsitti rouva Helmisen prosenteista tietämätön, mutta muuten selväajatuksinen järki.

— Kyllä se niin on! Kaikki ne tarjoutuessaan ovat idulla. Ei siinä mitään röntgenilöitä tarvita, peruutteli rouva Sormunen äskeisiä ehdotuksiaan.

— Mutta jotain tässä on tehtävä, rouva Väisäsen olemus heilahteli kärsimättömästi pöydän nojatuolissa.

— Pohjakerroksien rappeutuminen on hirvittävää, huokasi rouva Sormunen toisessa päässä.

— Tieteellistä tutkimustyötä on määrätietoisesti jatkettava, neiti Lindenin laseissa välähteli salamoita. Mutta rouva Helminen alkoi korjailla kakkuja ja lautasia, koska neljäs ei enää kellekään kelvannut.

Jatko jäi seuraavaan kokoukseen.

Inkeri oli kyyristäytynyt vaunun ovipenkille akkunanpieleen. Junailija oli jo leimannut hänen pilettinsä ja joltakin kaupungin lähiasemalta oli joku vanha mummo nyytteineen tullut ja istahtanut käytävän puolelle.

Hänellä oli koko matkan siinä täysi rauha, jos nyt tuntemattoman, mietteissään istuskelevan tyttörääsyn rauhaa kukaan keskivaunussakaan olisi pyrkinyt sanottavammin häiritsemään.

Edellisenä syksynä hän oli kaupunkiin lähtenyt. Lapsia oli vielä kotiin jäämäänkin, kahdeksan heitä kaikkiaan oli, ja Mikkolassa kesävieraana ollut rouva Nyberg ei hellittänyt.

— Mitä sitä nyt tässä raskaalla työllä taittamaan heiveröistä tyttöä ja onhan tässä teillä vahvempiakin.

— Onhan niitä tässä, vaikka ei meilläkään sen puolesta kukaan ole vielä työn takia taittunut, oli isä sanonut.

— Tehköön, mitä itse tahtoo, oli äiti myönnellyt.

— Minä olen hänelle kuin toinen äiti, vakuutteli rouva Nyberg kyyneleet silmissä.

Eräällä tavalla työ olikin ollut helpompaa. Ei tarvinnut nousta aikaisin ylös, ei viritellä kituvaa tulta eikä rämpästellä umpeutuneella navettatiellä.

Mukavalta, melkeinpä liian helpolta se aluksi oli kovan työn jäljeltä tuntunut, mutta kaiken aikaa poltti rintaa ikävänsekainen kaiho. Kaikki oli niin kylmää ja tylyä, niinkuin rauta ja sementti vaatteiden puhdistusparvekkeella. Hirvitti aina sillekin astuessa. Jos sinne kivipihaan putoaisi.

Ja ihmiset olivat ja pysyivät niin vieraina. Ei tiennyt, kuka tuossa toisella parvekkeella pölisteli, kuka päällä, kuka alla. Rouva Nyberginkin äitiys ja äidillisyys oli hävinnyt matkan humussa. »Inkeri tekee nyt niin. Inkeri oppii jo toki tapoja. Ja Inkeri menee nyt puistoon kävelemään ja nauttimaan, kun on niin kaunis ilta.»

Menihän hän, kun käskettiin, mutta ahdistus seurasi sinnekin kuin painajainen. Ruohikot olivat liian tasaisia, kukat liian kauniita. Ja puutkin, pitikö niidenkin kasvaa rautaristikon keskellä?

Kymmenen kertaa mieluummin olisi kävellyt kotona puroniityllä, vaikka siellä joka hetki sai varoa, ettei kuukahtanut silmilleen ruohikkoon. Ja kissankello nuokkui tuulessa vapaana, yksi siellä toinen täällä korkeammalla tai matalammalla, miten millekin sopi ja sattui. Pihlaja ei kasvanut vankina ristikon sisällä ja siihen oli lupa kiivetä.

Kaduilla kävi aina kiire ja kohina. Mihinkä kaikilla ihmisillä oli niin kiire? Ne, joilla ei ollut kiirettä, niillä oli jotain mielessä, ei tiennyt oliko se pahaa, mutta ei se hyvääkään ollut. Jotain kissamaista siinä oli ja jotakin kissanajatuksia niillä hiipijöillä varmaan oli.

Täytyi pujahtaa omalle kadulle ja kotiin. Pienessä keittiön viereisessä komerossa oli sittenkin parempi olla. Kun päänsä painoi tyynyyn, niin oli ainakin ajatuksilla lentämisen vapaus.

Viime kesänä hän oli muuttanut Helmiselle. Rouva Nyberg oli peittäen, vaikkakin melko ymmärrettävästi tuonut ilmi, että hän eräällä maaseutukäynnillään oli »löytänyt» uuden tytön, joka täytyi pelastaa pimeydestä valkeuteen ja jonka pelastajaksi ja toiseksi äidiksi ihan sallima oli hänet, rouva Nybergin, johdattanut. Johan Inkeri oli saanutkin oppia ja kokemusta ja ymmärsihän Inkeri...

Ymmärsi hän, sattui saamaan vielä samana päivänä paikan Helmisiltä saman kadun varrelta. Melkein samallainen oli talo, huoneistokin ja rouvakin, ehkä ei kuitenkaan niin äidillinen kuin rouva Nyberg oli ollut. Mattojen pölyttämislipukka oli kerrosta ylempänä, niinkuin tietysti koko huoneistokin, vaikka ei Inkeri ensi käynnillään sitä ollut edes huomannut. Mutta oli hän jo siihenkin tottunut. Ei se lipukka pudonnut, kun vain ei itse kaiteen ylitse kurkotellut eikä pudonnut.

Viime keväänä se oli tullut, onni ja onnettomuus. Hän ummisti silmänsä ja muisteli kuin syksyn lapsi kesäistä päivää.

Ei se tullut hiipien, niinkuin ne toiset, vaan väkevänä kohisten kuin myrsky mereltä. Merimies Risto olikin. Oli purjehtinut Ameriikat ja Austraaliat ja kerran Afrikankin ympäri.

Kaikki oli käynyt ja tapahtunut kuin unessa, ihanassa unessa viimeinenkin raukeemus.

Mutta sitten laiva lähti ja uni vaihtui unettomuudeksi. Monet yöt hän oli pienessä kammiossaan valvonut ja itkenyt. Yhden ainoan kerran oli Risto kirjoittanut. Oliko unohtanut vai hävinnyt. Viikot kuluivat kuin tuomiopäivää odotellessa.

Viime viikolla hän oli kirjoittanut isälle ja äidille ja kertonut kaikki. »Tule kotiin», oli isä vastannut.

Tällaisenako hän nyt meni kotiin? Olikohan kukaan ennen näin kurjana palannut kotiin? Jos isä ja äiti lyövät? Saavat lyödä ja puhua vaikka mitä. Vaikka talliin Pollen oljille laittaisivat, kunhan vain pääsi kotiin. Koti-ikävä oli imeytynyt väkevästi ja lähtemättömästi hänen koko olemukseensa kuin jano kesäpäivänä. Vaikka minkälaisen risukon lävitse olisi mentävä, niin lähteelle täytyi päästä.

Junailija sanoi tutun aseman nimen. Seuraava jo oli kotiasema. Olikohan isä vastassa vai Heikki. Polle kumminkin oli toisena. Hän alkoi kokoilla vähiä tavaroitaan.

Siinä vilahti ohitse jo naapuripitäjän kirkko ja kirkonkylä. Kerran äidin ja isän kanssa oli siellä oltu kirkossa. Siitä oli jo kauan. Kansakoulun ensi luokalla hän silloin vasta oli. Siinä oli Västilän tiilitehdas. Sieltä olivat kamarin uunin tiilet. Kuormasta kannettiin suoraan sisälle. — Kaksi tiiltä vain kerrallaan, oli isä sanonut. Ne helähtivät, kun niitä löi vastakkain. — Hyvin poltettuja, oli isä sanonut.

Juna vihelsi pitkään. Inkerin rintaa oudosti täytti, ehkä henki tahtoi salpaantua. Jo näkyi osuuskaupan piha... räätäli... Heikkisen puoti... Rantasen suutarin saapastaulu... Pankki ja sitten aseman makasiini...

Pollen valkopilkkuinen pää näkyi puomin takaa. Inkeri olisi mielellään heittänyt kaiken käsissään olevan ja lentänyt sen kaulaan.

Mutta isä oli ennen sitä.

— Älä nyt hätäile äläkä putoa. Hän tarttui tukevalla kourallaan Inkerin laatikon pitimeen ja toisella Inkerin käteen.

— Kyllähän minä auttamattakin!

— Se on vähän jäinen ja liukas!

Isä tietysti tarkoitti vaununrappua, mutta Inkeristä tuntui sillä hetkellä, niinkuin kaupunki ja koko maailma olisi ollut yhtä liukasta vaununrappua. Miten onnelliselta tuntuikaan, kun sen rapun takaa löysi isän käden, johon voi luottaa.

Isä sovitteli Inkerin tavarat rattaille ja peitteli hänet vällyihin.

— Se on niin kylmää, marraskuinen tuuli. Sitten hän otti kaulapannan Pollen kaulasta ja pisti kuolaimet suuhun.

— Turhaahan se oli. Ei se enää junaa pelännyt eikä piiliäkään.

Isä hypähti Inkerin rinnalle ja käänsi Pollen tielle.

Polle juosta hölkytteli vanhaa tahtiaan. Neljä tuntia tullessa, kolme palatessa. Sehän sen tavanmukainen määrä oli.

Inkeri odotti ja pelkäsi, milloin isä ottaisi puheeksi hänen asiansa, mutta kilometri toisensa jälkeen meni, hämäräkin jo pimeäksi sameni, eikä kuulunut mitään siitä, jota Inkeri pelkäsi ja odotti.

Muuta kaikkea isä kertoili ja puhui. Vuosi oli tullut kaikesta hyvä. Viljat oli saatu hyvin korjuuseen ja perunatkin ajoissa kuoppaan. Kesantokin oli syksyllä ojitettu, kun oli hyvää aikaa. Eikä siellä ojatkaan vieri, niittypellolla, puoliksi ruoppamaata.

Heluna oli täytynyt lopettaa. Pari vuotta olisi vielä voinut muuten pitää, mutta kun loukkasi jalkansa. Ja olipahan jo tytär tilalle. Siitä vasta maitolehmä tuleekin, Mansikista. Vasta kolmaskantoinen ja nytkin jo lypsi niinkuin Heluna parhaimmillaan.

Polle se vielä mennä kampsuttaa. Sillä alkaa nyt jo viidestoista rekitalvi, mutta kyllä se poika vielä painelee. Puree heinää ja kauraakin vielä että rouskuu.

Käännyttiin kotitielle. Isä nousi rattailta ja sitaisi ohjat sepiin. — Ei sinun tarvitse käsiäsi ruveta palelluttamaan, kyllä se tämän taipaleen jo osaa paremmin kuin ihminen.

Niinkuin Polle olisi kuullut ja ymmärtänyt, kierteli kuopat, väisteli kivet. Ja kaiken varalta oli isän tukeva koura häkin laidassa. Inkeri kuuli hänen vahvan tasaisen hengityksensä, kuului sana ja lauselmakin silloin tällöin.

— Ei se ole tuo nevakaan enää niin märkä kuin ennen. Syvennettiin veto-ojaa ja tehtiin rumpu.

Jo alkoi kodin tuli vilkuttaa. Siellä oli raasu palamassa, Koska niin lämmittävästi heijasteli.

Inkerille tuli hätä. Koko matkan hänen oli pitänyt isälle puhua. Hänen täytyi siitä jotain puhua.

Siinä oli jo peltoportti. Polle varmaan ottaa juoksun tasaisella peltotiellä.

— Isä, otatteko te minut takaisin tämmöisenä...

— — — Truu! Mitä se nyt siinä! Äläkä sinäkään nyt enää niistä menneistä! Pakana, kun tuo lata on tuohon jäänyt, noin lähelle tietä!

Hän potkaisi sivuuttaessaan. Taisi olla hyväkin, että oli jäänyt pienaksi siihen menneitten ja tulevien väliin.

Moppe haukahti jonkun kerran, tunsi ja alkoi liehuttaa häntäänsä. Ovi avautui ja tuvasta tuli pihamaalle äiti ja koko pienten sarja yhtenä rykelmänä.

— Pääsitpähän kotiin! Äiti auttoi kädestä alas.

— Tämmöisenä tulen... mutta älkää kovin syyttäkö minua, äiti...

— Mistä minä sinua syyttäisin. Äiti pyyhkäisi silmiään. — Siitäkö, että olet minun lapseni.

Mutta isä ei tahtonut saada nappuloita auki.

— Älähän nyt siinä! Pääset siitä piehtaroimaan vähemmälläkin!

Inkerillä oli käteltäviä pitkäksi aikaa, taisivat muutamat kahteen kertaan esille kiertää. Oli hauskaa. Kaikkien mielestä oli oikein hauskaa, kun Inkeri tuli kotiin.

— Älkää nyt siinä pyörikö, että pääsee edes lämmittelemään, koetti äiti hätistellä.

Yhtenä rykelmänä mentiin tupaan. Mikä kantoi askia, mikä muuta pientä pakettia, ja ne, joille ei mitään jäänyt, heiluivat käsissä ja vaatteissa.

Pystyvalkea oli parhaimmassa roihussaan. Lamppu oli raasun ajaksi sammutettu niinkuin aina ennenkin. Takan loukon puolella vähän katveessa oli äidin rukki, tuoli ja villakoppa. Toisella puolella olisi pitänyt olla isän kirves ja veistopölkky. Niin, mutta isähän olikin ollut hakemassa. Keskilattian kirkkaimmassa valopiirissä oli veljien ja sisarien vehkeitä. Siinä jakkaralla jonkun kartta ja maantieto, tuolilla toisen kynä ja laskuvihko. Lähinnä takkaa oli Eskon auto, ihan polttavan lähellä, jos vaikka poukko singahtaisi pentsiiniin. Mutta Matin merkilliset laitokset ja työvehkeet olivat lähellä penkkiä. Hänenhän piti aina saadakin itsekseen puolihämärissä kuhkailla ja mietiskellä.

Raasukuva sellaisena kuin se muistissa oli, sellaisena kuin se vieläkin yhä näkyi olevan, oli väkevänä näkemyksenä lämmittänyt Inkerin koko olemuksen. Äiti tuli auttelemaan vaatteita.

— Eihän sinulla taidakaan olla kylmä?

— Ei yhtään! Isä peitteli niin hyvin ja täällä on niin lämmintä.

— Kun hiiltyy, niin keitetään teetä.

— Taikka silakkaperunoita, ehdotteli Inkeri entisiä.

— Mutta sinullahan onkin varmaan kova nälkä! Minä laitan voileipää, hätäili äiti.

— Ei ei, ei minulla nälkä ole, laitetaan sitten vasta perunat hiilille kiehumaan niinkuin aina ennenkin. Ja menkää te kehräämään, minä kuorin perunat Esterin ja Hiljan kanssa.

— Mutta olisithan nyt ensimmäisenä iltana...

— Menkää äiti kehräämään, hän ihan pyytämällä pyysi. Äiti ymmärsi ja meni.

Inkeri otti uuninloukasta ämpärin, siinä se oli tietyssä paikassaan isän tekemä huuhteluämpäri. Hilja tuli näyttämään tulta ja Esko tuli apumieheksi, rävähti edellä kellarinluukusta kuin kärppä, ennen oli pitänyt nostaa:

Kellarissa oli oma tuttu hajunsa. Inkerin täytyi vetää sitä henkeensä monta kertaa. Siinä oli mullan ja perunan tuntu ja isän kenkärasvan ja tervan tuntu, isä säilytteli rasva- ja tervapatojaan ovensuupuolen pienessä kellarissa.

— Ettepähän ole vielä suurta koloa ehtineet saada!

— Mftäs kun tuli niin paljon, ja koko lokakuu syötiin tallista, puolusteli Hilja.

— Pieniähän siellä pidetään, muisteli Inkeri.

— Tänä vuonna pantiin suuriakin kaksi kopallista.

— Kolmepas, muisti Esko ja kaivoi tunnelia keskivasan alle.

Alettiin poimia perunoita ämpäriin, ei pienimpiä eikä suurimpia, semmoisia vain keskikokoisia, niinkuin silakkaperunoiden määrä aina oli.

— Onkos teillä ollut hauska syksy? tiedusteli Inkeri.

— On sitten eri hauska! Esko jätti tunnelinsa toiseen kertaan ja tuli poimimaan ja kertoilemaan, enemmän kertoili kuin poimi.

Oli ollut hauska kesäkin. Inkerin olisi pitänyt nähdä sekin ahven, minkä Esko oli saanut. Se oli vongertanut eri tavalla. Pellavalion seipään vierestä oli napannut, tavallisella matosella vain. Ei Esko enää ollut mitään odottanutkaan, eikähän siitä tavallisesti tulekaan muuta kuin tirriäisiä, mutta silloinpas tärppäsi. Ei korkkiakaan pitkään aikaan näkynyt eikä kuulunut. Mutta mättäälle mätkähti vain.

— Ja on syötykin jo ammon aikoja, joudutti Hilja, jonka mielellä ja kielellä oli paljon tärkeämpiä asioita.

— Syöty niin. Kaikkihan ne aina syödään, pienimmätkin kalat.

Ämpäri saatiin täyteen ja noustiin ylös. Inkeri sulki luukun ja Esko hyppäsi varmuudeksi tasakäpälää päälle.

Hilja ja Esteri tulivat Inkerin kera kuorimaan. Olisi Eskokin tullut, mutta Esteri sanoi, ettei se muuta kuin pilppuaa. Poika otti vähän nokkaansa ja meni omille tehtailleen raasun viereen.

Kuoriminen tapahtui loukon puolella äidin rukin takana. Oli sellainen ihan sopiva hämärä. Tytöt supisivat asioitaan kumpaankin korvaan. Kerrottiin tärkeimmät koulusta, navetasta ja kaikesta. Paljon oli sillä aikaa tapahtunut. Kaikkea ei enää edes muistanutkaan.

Isä oli ottanut kuokanvarsipuunsa ja vuolupuukkonsa. Äidin rukki hyrräsi tasaista hyrinäänsä, hahtuvanippu toisensa jälkeen ujui hienoksi kudelangaksi, seitsemän tai kahdeksan nousi aina yhtä aikaa kopasta polvelle.

Inkeri kuunteli ja katseli, ehkä enemmän katseli. Tytöille täytyi joskus vastailla ja myönnellä.

Puut riutuivat hiiliksi, mutta perunatkin olivat jo valmiina. Pantiin pataan, haettiin silakat ja nostettiin pata hiilille.

Sillä välin, kun perunat kiehuivat, järjesteli Inkeri pöytää. Leipäkori oli laatikossa niinkuin ennenkin, puinen soikea silakkakuppikin siellä oli, mutta sitä ei tarvinnut ottaa esiin, kun silakat olivat jo perunoiden mukana. Veitset ja kahvelit olivat laatikon vasemmanpuoleisessa kulmassa niinkuin ennenkin. Patapuukkotöpäkin tuli käteen. Sekin vielä säilynyt. Inkeri päätti ottaa sen itselleen.

— Piimäsaavi on kamarin nurkassa pölkyllä, neuvoi äiti.

Tietysti se oli paikallaan niinkuin kaikki muutkin. Inkeri otti astiahyllyn alalaudalta kaksikorvaisen puutuopin ja läkkituopin ja meni pimeään maitokamariin. Käsi osui tavoittelematta piimäkauhan varteen. Se oli pehmeä, nahkeatuntuinen. Miten puullakin saattoi olla niin erilainen tuntu? Kuinka monta kertaa oli käsi mahtanut tarttua siihen ohkaiseen nahkeaan varteen? Oli salaakin tarttunut, silloin kun janotti eikä viitsinyt tuoppia hakea. Kauhasta juotiin, vaikka äiti oli kieltänyt, ja sitten mentiin tupaan niinkuin mitään ei olisi tapahtunut.

Inkeri sai pataveitsen. Perunat silakkoineen olivat kahdessa kivivadissa. Miten kova leipä, peruna ja keitetty silakka saattoi olla niin hyvää? Ja piimä! Jos Inkeri olisi kehdannut, olisi hän juonut yksinään koko tuopillisen.

Illallisen jälkeen käytiin vähin puhein nukkumaan. Inkeri pääsi leveään alasänkyyn Hiljan ja Esterin viereen.

Tytöt sipisivät ja supattelivat vähän aikaa, mutta nukkuivat sitten. Inkeri kääntyi permannolle päin ja oli hänkin nukkuvinaan.

Hiilloksen ylle oli riutunut tumma katos, jossa oli muutamia kirkkaita ja hehkuvia silmäkkeitä, jotka silloin tällöin sammuivat, mutta tilalle ilmestyi aina uusia.

Seinäpenkin alla näkyi myöskin lähekkäin kaksi kiiltävää silmää, Mikki-kissan.

— Kis-kis, äänsi Inkeri niin hiljaa, että tuskin itse kuuli. Silmät kirkastuivat ja alkoivat lähestyä. Miten hiljaa se osasi lähestyä. Sängyn lähelle päästyään Mikki hyppäsi tutun loikkauksensa, käveli sitten peittoa pitkin hiljalleen käpäliään nostellen. Hyrinä kuului yhä lähempää. Sitten sipaisi kostea pieni nenänpää Inkerin poskea ja karhea lämmin kielen lape nuolaisi hänen kasvojaan pari kertaa. Tunnustelut tehtyään Mikki kääntyi hitaasti, horjahtikin vähän Inkerin käsivarrella, käveli sitten peiton tasaisimmalle kohdalle, koukisti jalkansa ja etukäpäliensä kynsiä vuoroon irroitellen alkoi tasaisen hyrinänsä.

Inkerin silmiin herahti kyyneleitä, kädet menivät ristiin ja huokaus kohosi rinnasta, lyhyt, mutta vilpitön kuin publikaanin temppelirukous.

— Rakas taivaallinen Isä! Olit armollinen, kun päästit minut jälleen kotiin!

Salmelan emännän kesäpäivä.

Kello löi neljä.

— Neljäkö se vasta löi? Salmelan Liisa-emäntä käännähti ja hieraisi kädenselällä silmiään.

Pieni hampaaton suu hänen vierellään alkoi liikkua ja mutistella. Ja sormet ja varpaat haroivat kuin uimaan lähtijällä. Sormet kuin nivelikkäät tulitikut, olipa siinä ihmisen alkua. Liisaa nauratti.

Mutta nälkä oli ja elämänkaipuu. Suu mutisteli ja haki, haki niin kauan kuin omansa löysi. Sitten tuli taas rauha huoneeseen. Ruskea untuvahipiäinen poski mielihyvästä värähteli, tulitikkusormet hyväilivät elämänantajaa, ja pieni jalkaterä, jolla oli vielä sisäänpäin kääntynyt apinan jalan asento, raapaisi vatsanpohjaa silloin tällöin.

Kuudeshan se vasta oli tämä viisiviikkoinen. Kuudesko jo? Puoli tusinaa täyteen yhdeksässä vuodessa. Elli-sisko, asemakirjurin rouva, jolla oli vain yksi ainoa viidentoista vuoden jälkeen, oli monta kertaa hirvitellyt sitä tuloa. — Miten sinä kerkiät niitä hoitamaankaan, kun minulla yhdessäkin on ihan tarpeeksi asti!

Oli, kun ei ollut useampia. No, olihan Ellillä miehensä ja taloutensa. Oli kaiketi sitä hänelläkin, lehmät, siat, kanat, porsaat....

Mutta ne eivät saaneet olla lasten tiellä! Sai tulla vaikka tusina täyteen! Eihän se niin helppoa ollut. Kuin puukonterällä siinä ihminen hetkensä oli. Kuolemanraukeus vuorokauden ruumista painoi. Mutta ainahan kallis täytyi ostaa kalliiseen hintaan. Sellainen kaiketi oli elämän laki.

Pieni naama nutusti ja herutti ja käpertynyt jalkaterä paineli ja paineli, niinkuin sielläkin olisi ollut joku nappi, jota täytyi käsitellä.

Mihin tällaisenkaan aamuhetken vaihtaisi? Ei mihinkään! Ei hänen mielikuvituksessaan ainakaan ollut sellaista herkkupalaa.

Loppui nälkä ja kaipuu. Pieni suu irtautui, tulitikkusormet hervahtivat. Liisa siirsi lapsen omalle paikalleen ja alkoi mietiskellä päivän ohjelmaa.

Pääpiirteissään se kylläkin oli selvänä. Hellalle, tarhalle, kaivolle, aitalle, mutta niille poluille ja polkujen pientareille mahtui paljon sellaista reunustaa, jota sieti miettiä aamuin ja illoin.

Kello löi puoli viisi. Hän nousi hiljaa, pukeutui ja suki tukkansa.

Lapset nukkuivat ja liikahtelivat mikä mitenkin päin. Pirkko oli vallan ympäri kääntynyt, koska kaksi päätä näkyi tyynyllä. Hän oikoili ja selvitteli, nosteli peittoja ja korjaili päänalusia.

Ei ollut vielä kiirettä lypsylle. Liisa päätti haavia kärpäset sitä ennen. Sittenpä saisivat lapset rauhassa nukkua, saisi Marikin, pieni apulaistyttö, pitkiksi hänen päivänsä muutenkin tahtoivat venähtää.

Hiljaa hän liikahteli. Haavin liina seuraili kuin hallanhuuru. Varsi kolahti kumminkin kerran vahingossa kaapin kulmaan. Toivo-isäntä heräsi.

— Huomenta! Mikäs enkeli siinä liikuskelee?

— Surmanenkeli!

He naurahtivat nuorten ihmisten heleää naurua.

— Äläkä natistele siinä, etteivät lapset herää!

— Mitäpä minä tässä natistelisin!

Toivo pukeutui, ryypättiin mehulasit ja lähdettiin toimiin, Toivo viikatteineen, Liisa lypsinämpäreineen.

Aurinko oli noussut jo mäen takaa. Pääskypari lauleli Viirissä ja kaste kimalteli jokaisella lehdellä ja heinällä. Liisa kiirehti tarhalle ja hyräili jotain tuttua sävelmää, hypähti toiseenkin, ennenkuin lehmän viereen ehti.

Kuusi lehmää, niistä neljä nousumaidossa. Sai niiden kupeella vähän aikaa hyräilläkin, ei liian kauan eikä väsymättömiin asti. Hyvin malttoi vetää viimeiseen tippaan.

Tänä kesänä oli ensi kertaa käytännössä viljelty laidun, kuusi lohkoa ja metsäsaarekkeinen yhteismaa. Toivo oli tehnyt tukevat lanka-aidat ja käytännölliset veräjät. Viisi päivää syötettiin lohkossaan. Nyt oli kolmas vuorossa.

Hän sulki maitokannun ja vei lehmät laitumelle, ei tarvinnut ajaa, edellä vain kulki ja hyräili. Veräjäpuu napsahti kiinni, lehmät katsahtivat taakseen, joku ynähtelikin, mutta hajautuivat sitten kilvan ahmimaan mehevää ruohoa.

Maitokannu oli tarhan portin vieressä pienillä käsirattailla. Siitä oli satakunta metriä sementtiseen lähdesäiliöön. Puolittain tasaista, puolittain alamaaviettoista peltotietä. Keveä kärry kulki mielellään, hiekka pyörän alla hauskasti rasahteli.

Hän nosti kannun paikalleen veteen ja kiiruhti oikotietä kanalaan ja sikalaan. Sieltä kuului aikamoinen meteli ja poru, mikä ei suinkaan pienentynyt, kun emäntä ovia availi.

Mutta kun Liisa heitteli kauranjyviä pehkuihin ja täytteli vähän aikaa isompia ja pienempiä purtiloita, tuli pieneläjien valtakuntiin sopu ja rauha. Näpättiin kyllä jyvä aivan toisen nokan edestä ja tuupattiin naapuria, joka molemmat käpälänsä purtiloon nosti, mutta sehän kuului elämässä asiaan.

Hän katseli kanatarhan portilla kotvan aikaa, nousi sitten mäkipolkua asuinrakennukselle.

Äiti!... Äiti!... Äitii! kuului moniääninen aamutervehdys jo ovella vastaan.

— Minun on nälkä, äiti!

— Äiti, minun housustani putosi nappi!

— Äiti, kiltti! Leikkaako äiti tänä päivänä minun tukkani.

— Äiti, äiti! Mikko raapii, Mikko on kissa!

Liisa ei kiirehtinyt vastaamaan kenellekään.

— Ovatko lapset siunanneet herätessään?

Oli, oli. Mikko sanoi siunanneensa kahteenkin kertaan.

— Ja kumminkin raapii!

Liisa haki saksensa koneen laatikosta.

— Äiti, leikkaa minun tukkani! hyppeli Elsa.

— Mahdollisesti, jos aikaa jää. Kynnet ensin. Mikki-kissan kynnet kaikkein ensimmäiseksi.

Mikko piilottautui mykkyrään peittonsa alle.

— Käsilläänkö vai jaloillaan raapii? äiti istahti sängyn laidalle.

— Takakäpälillään! riemuitsi kantelija ja naurunremauksia kuului joka puolelta, peitonkin alta.

— Ei sanota ihmisen jalasta niin, vaikka sillä onkin vähän käpälän tapoja. Kerrotaan sadussakin saapasjalkakissoista.

— Kerro, äiti, kerro! tartuttiin sanaan kiinni.

— Joskus pimeinä iltoina, ei äiti nyt kerkiä. Hän kaivoi peiton alta käpäläjalan, naukumista ja naurunpurskahduksia kuului, nips, naps, näps, pian tuli siitä hyvä ja pian toisestakin. Etukäpälät saivat saman käsittelyn ja sitten vuorollaan toistenkin kissanpoikien ja -tyttöjen.

— Pirkko neuloo Matin housuihin napin, sillä aikaa kun äiti leikkaa Elsan tukan.

Se tapahtui. Kilvan vilkkaa puettiin. Äiti valmisti aamupöydän. Kupillinen kuumaa vettä ja voilla särvitetty pyöreä korppu kuului jokaisen muonaan. Kaikki olivat niin yhdenkokoisia ja tasavoideltuja, ettei ollut vaihtamisen varaa, ei ollut lupaakaan.

Pienet hampaat kävivät terhakkaasti korppuleipään. Liisa järjesteli vuoteet. Mari, joka oli pöydässä mukana, selvisi ensinnä ja autteli huoneen järjestelyhommissa.

— Nyt Elsa korjaa hiuksensa ja sitten kaikki ulos!

Pojat pinkasivat jo ovella.

— Päästäänkö rantaan, äiti?

— Menkää hetkeksi, Matti katsoo toisia.

Vähän aikaa kuului vielä ripinätä ja rapinata, huudahteluja ja ovenkäyntiä. Mari vei puolitoistavuotiaan Anteronkin ulos.

Liisa istahti nuorimman sängyn laidalle. Keveä lyhyt hengitys kuului ja pieni kissannaama nykerönenineen näkyi valkean myssyn aukosta. Ei ollut vielä ruoka-aika.

Hän nousi ja ryhtyi valmistamaan aamiaista. Perunoita, maitokastiketta ja ohrajauhovelliä, yksinkertainen ja selvä se lista oli, mutta joitakin käyntejä ja hyräilymatkoja sai sentään tehdä, puuvajassa, kuopassa, kaivolla ja aitassa. Äiti! Äiti! kuului toisinaan rannanpuolelta ja rinnetieltä. Monella oli tärkeitä asioita.

Toivo tuli niityltä, paitahihasillaan, ruskeana ja myhäilevänä. Hyvin oli heinä aamukasteella katkennut. Oli eilistäkin luokoa. Kun joutuisi pari haravaenkeliä.

— Eikö yksi riitä?

— Ehkä, kun hyvä sattuisi!

Huudeltiin pieni väki aamiaiselle.

Rannassa oli pojilla ollut kivaa. Mikon laivassa oli oikein purjeetkin, olisi mennyt vaikka Ameriikkaan asti, ellei Mikko narusta olisi vetänyt takaisin. Mitä semmoisista purjelaivoista! Matilla oli moottorivene, joka kulki vastatuuleenkin.

Vanhimmat pojat ja Elsa pääsivät isän ja äidin kera niitylle, Mari ja nuorimmat jäivät kotiin.

— Liikaa sinun lähteä, esteli Toivo.

— Joko nyt liikaa, kahdesta äsken puhuit.

Toivo myhähti. Sellainen hän oli, ehti joka paikkaan, kahdestakin kävi, milloin tarvittiin. Lähteköön aurinkoa saamaan, mutta kovin ei saisi haravoineen rehkiä, määrä se oli antavallakin.

Elsalla ja pojillakin oli omat pienet haravansa. Neljähän heitä jo oli. Mitä se isä yhdestä ja kahdesta puhui.

Riisuttiin mättäälle puserot, isä ja äitikin. Työ alkoi. Pojat sylkivät kouriinsa ja heinäliepeet alkoivat pölähdellä. Jälkeä tuli ja puhdasta jälkeäkin, ainakin yhdellä haravalla.

Kun pojat väsyivät haravoimiseen, pääsivät he uuteen, vielä hauskempaan työhön. Pellon laidassa oli parisenkymmentä hajoitettavaa ruokoa. Elsakin pääsi heidän mukaansa. Kovin hajalle ei tarvinnut levittää, kunhan vain tuli pöyheilleen.

Pojat puskivat päänsä rukoihin kuin myyrät, kyllä tuli pöyheilleen. Elsa, joka oli tyttö ja jo aikuisempikin, pöyhötteli myyräin jälkiä. Niin mentiin ruo'olta ruo'olle. Mutta kesken kaiken kuului surkea huuto.

— Äiti!

— Tule pian tänne!

— Mikä nyt hätänä?

— Mikkoa pisti käärme!

Mikko itki ja valitteli. Liisa juoksi lasten luokse.

— Missä se oli ja mihin pisti?

— Poskeen... tuohon... tuohon noin!

— Ja tuolta se lensi, vongahti vain kerran, selitteli Matti silminnäkijänä.

— Ampiainen se oli, naurahti äiti vapautuneesti. Pian se paranee, vähän aikaa vain kihelmöi.

— Kihelmöi... kihelmöi se, kertaili Mikko, luullen että se oli hyvinkin suurta kärsimystä kuvaava sana. Paineltiin veteen kastetulla liinalla. Pakotus lakkasi ja murhe sen mukana.

Kovin pitkää rupeamaa ei jaksettu eikä joudettu tekemään. Poikain mieleen tuli kauppa ja merenkulku ja muut laiminlyödyt elinkeinot. Äidin oli lähdettävä laittamaan ja antamaan väelleen päivällistä. Isä jäi taas yksikseen. Kahden tunnin kuluttua saisi tulla hänkin.

Kotona ei ollut erikoisempia ihmeitä, ei käärmeitä eikä ampiaisia, kärpäsiä vain. Pikkuinen sai ruokansa ja hänen syödessään Liisa mietiskeli, mitä isommalle väelle laittaisi.

Poju nukahti ruokansa ääreen. Liisa etääntyi, peitteli ja alkoi liikehtiä suunnitelmiensa mukaan. Kaivokäynnillä hän pistäytyi pienkarjan pakinoilla. Taas kävi poru ja kaakatus. Valittamista oli monella ja monenlaista.- Mutta olipa toisilla antamistakin. Munakori tuli lähes tasapääksi.

Maantieltä kuului hyrinää. Auto pysähtyi portille. Pari miestä hypähti tielle.

— Emäntä, tuokaa tänne se vesiämpäri! huusi toinen.

Ääni oli komentavasävyinen. Liisa pysähtyi kuin kahden vaiheilla.

— Pian, pian, meillä on kiire! kuului tieltä taas.

Liisallakin oli vanha aataminsa tai eevansa, joka nosti valmiin lauseen huulille, ei olisi tarvinnut muuta kuin laukaista, mutta viime hetkessä tuli sulku. Hän jätti munakorin tielle ja käveli ämpäreineen portille.

— Mihinkä nuorilla herroilla nyt semmoinen kiire? hän naurahtaen sanoi.

Kumpikaan ei puhunut mitään, toinen ruuvaili jäähdyttäjän kantta, sai auki ja tyhjensi ämpärin.

— Mitä maksaa? koetti komentelija halpahintaisesti pelastaa hajoavaa rakennustaan.

— Ei mitään! Ei meillä vesi mitään maksa, eikä muutama askel.

— Kiitoksia! kuului peräistuimelta vanhemman herran ystävällinen ääni, nuoremmalle hän jatkoi: — Aja nyt edes metsäiselle ja häpeä vähän!

Poika ajoi, ehkä häpesikin. Liisaakin vähän hävetti, vaikka hyväntuntuinen olo oli samalla. Oliko hän sanonut tai tarkoittanut jotakin? Oli kaiketi, koska se vanha herra oli huomannut. Hyvä kumminkin, kun ei ollut tullut sanoneeksi sitä, mitä ensin aikoi.

Iltapäivällä koottiin kuivia heiniä. Pirkko ja Anterokin olivat niityllä. Paljaita pellavapäitä pylkähteli isän heinäkuormasta väliin niin monta, että sormella täytyi lukea. Kuivia kauniita heiniä saatiin. Ilo oli moniääninen ja suuri.

Isä otti hoiviinsa pojat ja pienimmät. Liisa lähti Elsan kera lypsylle. Lehmät odottelivatkin jo veräjällä, muutamat ammahtelivat, kun emäntänsä näkivät, ikävää tyytyväisyyttä tai tyytymättömyyttä tai jälleennäkemisen iloa, ehkä siihen sisältyi niitä kaikkia.

Tuttu tunnin työ, maidon pihinä, siivilän sihinä. Juoksujalkaa joudutettiin kannu säiliöön, oli vielä illallisen laittaminen ja monia ruokittavia.

Vielä tunti, pari. Kaikki olivat osansa saaneet. Toivo oli lähtenyt kylälle johonkin kokoukseen. Illallinen oli korjattu, astiat pesty ja vuodetilat availtu. Lapset nukahtelivat yksi toisensa jälkeen, Marikin.

Taivaalla ruskotti vielä kauniin kesäpäivän kajo. Järvi väreili niin houkuttelevana, että Liisa ei jaksanut kiusausta kestää. Hän lähti rantaan.

Vesi oli kuin maito, hiveli varvasta ja houkutteli mieltä. Hän riisuutui ja pulahti veteen.

Heinäkuisena yönä oli uiminen ihanaa. Se ei ollut tavallista järvivettä, siinä oli joitakin taivaallisia tuoksuja, tuntuja ja kosketuksia. Hän painoi päänsä umpisukkeluksiin. Vettä sai pulista suuhun, nenään, korviinkin, kyllä se niistä takaisin osautuisi.

Hän ui parikymmentä vetoa suoraan selälle päin, kaarsi sitten oikeaan ja vasempaan, kääntyili kyljelle ja toiselle, pulahteli ja mulahteli kuin etäämmällä ruohikossa poikasiaan opettava sorsaemo. Lopulta täytyi rantaan kääntyä ja kalliolle nousta. Sisäistä ja ulkoista olemusta lämmitti ihana väristys.

Kuu nousi metsän takaa. Ei oikeastaan olisi ollut lupa nousta, koska »valoisat kesäiset yöt himmentävät sen valon». Salaa oli noussut vanha vekkuli ja pää kallellaan tarkasteli ja ihaili kalliolle nousseen vedenemännän muotoja ja ääriviivoja.

Puoli tusinaako sillä jo oli? Ja samanverran uinui kätkettyinä? Kuka uskoisi!