[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f4EpG9K31u6eCvhyVoLIGHMiO1IETIszr0ihA5lFAOhs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2653,"Ajasta vaari","Karhumäki, Urho",1891,1947,"2653-karhumaki-urho-ajasta-vaari","2653__Karhumäki_Urho__Ajasta_vaari","Nykyaikaisia maatalousnovelleja","novelli",[],[],"fi",1931,null,11135,69590,true,[],[],[],"Kokoelma maatalousaiheisia novelleja tarkastelee 1930-luvun alun maaseudun elämää, työtä ja ihmiskohtaloita. Kertomuksissa seurataan muun muassa nuorenparin yhteistä taivalta, arkisia askareita ja maaseudun kehitystä todentuntuisella otteella.","Urho Karhumäen 'Akasta vaaro' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2653.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","AJASTA VAARI\n\nNykyaiheisia maatalousnovelleja\n\n\nKirj.\n\nURHO KARHUMÄKI\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nPellervo-seura,\n1931.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nIlmari ja Lyyli.\nNiemelän Matin lanttupelto.\nPerälän Moose.\nTaavetin kylkiäinen.\nInkeri palaa kotiin.\nSalmelan emännän kesäpäivä.\n\n\n\n\nIlmari ja Lyyli.\n\n\nTämä on tosikertomus. Jos tässä on rahtunen mielikuvitusta, niin\nkumminkin sitä on niin vähän, ettei se ollenkaan muuta kertomuksen\nvärisävyä, ja mikäli se sitä muuttaa, niin ei se sitä paranna. Jos vain\nosaisin, kertoisin aivan niinkuin todellisuudessa on. Todellisuus on\njoskus kuin satu.\n\nIlmari oli Karjalan poika, Lyyli Hämeen tyttö. Tulin tuntemaan heidät\nnoin viisitoista vuotta sitten. Se oli jo silloin ja on yhä edelleen\nmieluisimpia tuttavuuksia, mitä minulla yleensä on ollut.\n\nIlmari oli hakenut ja päässyt työnjohtajaksi hämäläiseen\nherraskartanoon, pehtooriksi häntä siellä sanottiin. Lyyli oli\npunastelevainen ja kaino pienen talon tytär suuren järven takana.\nJoissakin iltamissa he lienevät tavanneet, ja sen jälkeen ei suuren\nselän latu umpeutunut. Ilmari oli hiihtäjä ja harjoitteli muka\nkilpailuja varten. Ehkä harjoittelikin, ainakin hän hyvin kuntoutui,\nkoska sen nahoissani tulin kokemaan. Mutta kyllä hänen järvihiihtojensa\nytimenä olivat toiset vaikuttimet.\n\nNe eivät olleet huonot vaikuttimet. Kun joskus maaliskuisen\nilta-auringon ruskossa näin heidät käsikkäin tytön pienen kamarin\nsohvan kannella, niin jäin äänetönnä katsomaan, en tiennyt, kumpiko oli\nkauniimpi, rusko vaiko ruskottuvien hymyinen katse.\n\n— Lähde vain ladulle, pian minä tästä tulen, kehoitteli Ilmari. Minä\nlähdin ja pian hän tulikin.\n\nSeuraavana kesänä he menivät naimisiin. Ilmari sai paikan\nEtelä-Suomesta. Jouduimme taas yksiin. Heillä oli hyvä isäntäväki.\nYläkerran kamari ja keittiö kaunisnäköalaisella paikalla. Ja rakkaus\nkorkea ja ylitsekuohuvainen. Heidän luonaan oli hauska pistäytyä,\nvarsinkin kun oli jo minullakin, kenen kera voin pistäytyä. Lyyli\nkeitti meille teetä ja mehua, ei punastellutkaan enää niin kovin kuin\nennen.\n\nMutta Ilmarin kera me juttelimme leveitä jos kapeitakin. Niin ja\nniin sitä hiihdettiin ja hiihdettäisiin vieläkin. Näytettäisiin\npoikamiehille. Ehkä vähän näytettiinkin, ehkä enemmän uhottiin kuin\nnäytettiin. Elämä alkoi ehkä hiukan talsia kumpaakin.\n\nSitten he muuttivat taas. Työnjohtajan toimi on sellainen, mahtoiko\nolla sivutekijänä myös Ilmarin karjalainen veri. Olimme kumminkin\nedelleen kosketuksissa, soittelimme ja kirjoittelimme.\n\nTaas muutto, yhä enemmän länteen, jouduimme harvemmin kosketuksiin,\nkumminkin silloin tällöin. Eräässä kirjeessään Ilmari paukautti minulle\nsuuren uutisen: ostimme talon, peltoa vain ja metsää niin ja niin monta\nhehtaaria, mutta hyvää maata.\n\n— Voi, poika parka! ajattelin itsekseni. Mikä sinun olisi ollut\npehtoorina ollessa. Olisi täällä »puutteen Matteja» ilman sinuakin jo\ntarpeeksi ollut. Näin minä ajattelin ja tuumasin omahyväisyydessäni\nkirjoittaakin. Tekemättä se jäi, eikäpä tuosta vahinkoa tullut,\nvarsinkin kun tulee nyt jälkeenpäin kirjoitetuksi osoittamaan, miten\nväärin olin mielessäni ennustellut.\n\nKului vuosia. Kirjeet jäivät, niinkuin tavallista on. Sen verran\nkuulimme, että elettiin ja lisäännyttiin kohtuullisessa järjestyksessä.\nIlmari ja Lyyli asuivat ja rakensivat taloaan ja me hääräilimme omalla\nsarallamme.\n\nTänä talvena sitten aivan sattumalta tapasimme.\n\n— Terve, vieläpä elät!\n\n— Entäs sinä! Yhtä pulska poika kuin ennenkin!\n\n— Pulskempikin! Nyt sinä lähdet meille Lyyliäkin katsomaan!\n\n— Varmasti!\n\n— Oletkos siellä pellolla saanut jo kattoa pääsi päälle? tiedustelin,\nkun kilvan vilkkaa harpimme, niinkuin hyvä tapamme aina oli ollut.\n\n— Toki sen verran, että sateensuojaan pääsee, naurahtaa nirahti Ilmari.\n\nHarpattiin ja juteltiin, vähin entisiä, vähin nykyisiä.\n\n— Siinähän on hauskannäköinen talo joen mutkassa! Kenenkä se on?\ntiedustin.\n\n— Kylläpähän se vain on tämän pojan! nirahti hän taas.\n\n— No ihme! Millä ajalla ja ihmeellä sinä jo kaikki rakennukset olet\npuhaltanut!\n\n— Ihmeitäkö tässä enää nykyisen maailman aikaan. Ja onhan tässä ollut\naikaakin jo kohta kymmenen vuotta.\n\nNousimme loivaa jokirinnettä pihaan. Rannassa oli sauna ja\nviljankuivaamo. Sitten tuli navetta, aittarakennus ja kellari, sikala\nja asuinrakennus kaksine kuisteineen ja sievine sementistä valettuine\nporrasaskelmineen. Pihamaalla oli pyöreä kukkapenkki, jonka keskellä\noli lipputanko nuorineen ja linkkuineen.\n\nJouduttiin sisälle ja siellä oli Lyyli, entinen pienen talon\npunasteleva tyttö. Jotakin oli tullut lisää, muotoihin, ääneen, koko\nolemukseen, mutta maaliskuisen auringon ruskotus eli ja liikehti vielä\nkaiken yllä.\n\n— Ethän sinä ole yhtään muuttunut! pääsi minulta ilman kehumisen\ntarkoitusta.\n\n— Miksikäs sitä muuttuisi, näin pikkuinen!\n\nMenimme peremmälle. Lyyli livahti helloilleen ja kaapeilleen, me jäimme\njutustelemaan.\n\n— Kerro nyt, miten tämä kaikki on käynyt ja tapahtunut? kehoittelin\nminä ja Ilmari kertoi, väliin nauroi, narahteli. En tiedä, muistanko\nihan oikein, mutta pääpiirteissään se oli käynyt näin:\n\nMyytiin viljelystiloiksi näitä suuren kartanon maita. Hyvähän minulla\noli paikka, mikäpä siinä, mutta veressä lienee ollut jonkinlainen veto.\nJa sitten oli aina se tunto, että tässä hääräilee toisen asialla.\nSiihenpä sitten meni, että tuli ostetuksi, kun ei Lyylikään vastaan\nollut. Viisikymmentäkahdeksantuhatta maksoi, parikymmentä hehtaaria\ntässä oli peltoa, vähän runsaammin metsämaata. Eihän minulla rahaa\nollut, tuhat, pari, niinkuin sen arvaatkin, mutta ajattelin, että\neipä tässä korkealta putoa, jos kynnykseltä lattiaan. Näissä on ne\npitkäaikaiset valtion kuoletuslainat.\n\nEnsimmäinen vuosi pidettiin paikka ja asua retuutettiin sivusta käsin.\nKauraksi piti pellot laittaa. Kylvö myöhästyi, tuli poudat ja savi\nkoveni. Tuli siemen kaksinkerroin ja jokin kuormapahainen pahnoja. Joku\nnaapuri naurahteli.\n\nEi, kyllä sitä on paikalla puskettava, vaikka hiukenisi, päättelimme ja\nsanoimme keväästä irti. Kattoa täytyi saada päälle, se oli ensimmäinen\ntyö. Ajattelin osuuskassasta tarkoitusta varten kymmenentuhannen\nlainaa, eräs tuttu isäntä lupaili toiseksi takaamaan, mutta toista\nen saanut, kullakin oli omat esteensä. Mikä puhuskeli ilmoista, mikä\npotkiskeli savipaakkuja. Se olisi sentään lopulta tullutkin, joka\npotkiskeli, mutta olin jo äkiintynyt ja päätin, etten ota koko lainaa.\nSitä mieltä oli Lyylikin, ainahan se melkein onkin, samaa mieltä.\n\n— Äläpäs liikoja! Lyyli ehti siihen juuri teetarjottimineen.\n\n— Milloin ei ole eri mieltä, korjaili Ilmari. Juotiin teet ja kertomus\njatkui:\n\n— Päätettiin, että kaksinhan ne pääskytkin pesänsä rakentavat, ilman\nlainoja ja takuita. Supistettiin vähän meininkejä ja alettiin kylvö-\nja heinätöiden lomassa valaa kivijalkaa ja naputella seiniä. Minulla\noli silloin jo hevosparikin, tulevien oraiden päälle ostettu. Hyvin\nkaura näytti kasvavankin. Taimi oli kuin poranterä, eikä kummakaan,\nkun edellisen vuoden oli maannut joutilaana koko peltomaa. Rivauttelin\nkeväällä vähän apulantoja hajuksi ja suolaksi ja kylvö sattui ihan\nosavimpaan aikaan.\n\nTässä on saha parin kilometrin päässä. Kaadoin omasta metsästä tukkeja\nniin paljon, että riitti sahauspalkaksikin. Lauta ei maksanut mitään.\nEivätkä naulatkaan niin kovin kalliita ole.\n\n— Varsinkaan silloin, kun eukolta riittää jokin voikilo vaihtaa,\nhuomautti Lyyli väliin.\n\n— Niin, niin! Sen olin ihan unohtaa. Meillä oli jo kaksi lehmääkin,\nvanhoja tosin ja korkealonkkaisia, mutta lypsivät kuin parat. Nekin\nolivat ostetut kuudelle kuukaudelle ja tuleville kauroille. Mutta\ntuntui kuin kaura itsekin olisi sen tietänyt, kasvoi että tohisi.\n\nRakennustyö oli hauskaa. Illoin ja öin me naputtelimme. Lyyli naulaili\nylhäällä ja minä alhaalla. Paljonkos se telinettäkään tarvitsi\ntuollainen perhonen. Sahalta saatiin lastut ja välitäytteet melkein\nilmaiseksi. Naputeltiin ja pakattiin lastua ja väliin istuttiin\nakkunankarmilla.\n\nSyksyksi saatiin tämä kamari ja keittiö asuttavaksi ja siinähän sitä\noli jo ihan tarpeeksi.\n\nNavettaa ja tallia ei ollut, mutta ne korkealonkkaiset parat olivat ja\nse hevospari.\n\nPellon takana oli vanha riihi. Ei muuta kuin kynnyspuuta alemmaksi,\nikkunaa isommaksi. Parin päivän työ se vain oli. Permanto oli ehjä ja\nuunikin oli nurkassa pahimpien pakkasten varalle.\n\nOli se pikkuiselle vähän liian pitkä navettamatka, mutta teetettiin\nvarsipieksut. Ja kun minun hevosenikin olivat siellä, niin käytiin\nilloin aamuin matkat yhdessä ja riiasteltiinkin, niinkuin meillä aina\ntapana on ollut.\n\nEmäntä sattui taas kuulemaan pahimpaan aikaan. Ilmari sai vähän pöllyä,\nnaurahti ja jatkoi:\n\n— Kaurat riittivät hevosiin, lehmiin, korkoon ja kuoletukseen ja vielä\nvähän jäikin seuraavan kesän navettarahoiksi. Tuollainen se tehtiin,\nniinkuin näet, mikäpäs se oli kesän mittaan tehdessäkään. Kyllä siellä\nkaikki laitokset ovat, juoksevat vedet, kupit ja pöydät. Saadaanpa\nkäydä katsomassa, kun keritään.\n\nJa seuraavana kesänä rakennettiin sikala. Rakennettiin jo vähän\nniinkuin totisemmalla meiningillä, sillä arvailin, että porsas maksaa\npurtilonsa, niinkuin on maksanutkin. Meillä on ollut useampana vuotena\njo viisi aikuista emakkoa. Hyvin ovat hyötäneet ja porsaat ovat menneet\nvinkuen kaikille teille.\n\nSitten tuli väsähtämys. Neljänä vuotena ei viitsi susikaan rakentaa,\nei ainakaan vähävarainen susi. Täytyi peltojakin ruveta höystelemään.\nSuopaikka on tässä hyvä. Tehtiin talvet leipätöitä ja kesätkin niitä\nsamoja töitä. Ostimme lisää muutamia lehmiä. On sattunut verraten\nhyviä, vaikka eivät ne niin kovin kauniita ole, vähän niiden\nensimmäisten parojen muotoa ja sorttia, mutta pääasiahan on, että\nlähtee maitoa.\n\nNyt on L.S.K.-suunta. On pari melko hyvää kantalehmää, ja\nosuuskunnalla, johon kuulumme, on hyvä sonni.\n\nLyyli kutsui meidät illalliselle. Voisinhan minä häntä siitä vähän\nkehuakin, ellei hän punastuisi. Hyvin meille maittoi, sen verran toki\nsaanen sanoa.\n\n— Minkä verran sinulla on velkaa tässä manttaalissasi? tiedustelin, kun\ntaas historiaan päästiin.\n\n— Se, mitä valtion asutuskassaan on, nykyjään nelisenkymmentätuhatta\nmarkkaa. Velkaa ei ole yritettykään sen jälkeen, kun sitä savipaakkua\nnaapurin pellolla potkiskeltiin. On otettu se tapa, että löysennetään\nja kiristetään vyösolkea tarpeen mukaan. Sitä varten siinä\nreikiä lieneekin parinkymmenen sentin alalla. Säästönä meillä on\nloppuunmaksetut henkivakuutukset, itse määrät muistat ja tiedät, koska\nne kerran maailmassa teitkin. Osuuskassassa on sen lisäksi lapsilla ja\nitselläkin pienet talletukset.\n\n— Olettepa hääränneet! Et suinkaan ole kerinnyt täällä kunnallisiin\netkä muihin yhteishommiin osallistumaan? tiedustin.\n\n— Jonkin verran niihinkin. Parhaillaan olen osuuskassan puheenjohtaja,\nsonniosuuskunnan esimies ja hallituksen jäsen meijerissä ja kaupassa.\n\n— Eihän siinä vielä paljoa, myöntelin.\n\n— Eikä siinä vielä kaikki, paljasteli Lyyli, joka oli tullut minulle\nvuodetta availemaan. — Kunnanvaltuustossa, kansakoulun johtokunnassa,\nverotuslautakunnassa...\n\n— Ja tupavaltuustossa ja sikajaoston valmisteluvaliokunnassa! Ilmari\nmeni ja tukki tyynyllä pienen kielevän suun.\n\n— Mutta kilpaladulle et ole enää kerinnyt etkä pystynyt!\n\n— Ei sitten kuin viime laskiaisena. Tuolla on lusikka kaapissa, ellet\nmuuten usko.\n\nSieppasin sen äskeisen tyynynvaimentajan ja paiskasin häntä vasten\nnaamaa. Liika on aina liikaa. Olin aikaisemmin ladulla ollut hänen\nveroisensa, parempikin parissa kilpailussa. Nyt riitin tuskin enää\npojilleni. Ja tuoko se nuoria miehiä rökittelee ja lusikoita vetelee?\nMikä oikeus jollakin ihmisellä oli ikuiseen nuoruuteen?\n\n       *       *       *       *       *\n\nHetkistä myöhemmin odottelin yksinäni unta siinä hiljaisessa ja\nkauniissa kamarissa, joka kesäisinä öinä pääskyparin keinoin oli\nmuurailtu ja naputeltu. Päässäni liikehti moninaisia ajatuksia.\nMuutamiin niihin löysin vastauksen, muutamiin en.\n\nMikä ihme joitakin ihmisiä veti eteenpäin, veti kuin rasvattua\nnahkahihnaa pitkin? Samaan aikaan kuin tuo pari tyhjin käsin oli\nrakentanut talonsa autiolle pellolle, oli moni muu näennäisesti\nparemmilla eväillä varustettu pari menettänyt isien rakentaman talon\npellolta. Tekijöillä täytyi olla ero ja suuri ero vielä sittenkin.\n\nJoitakin kysymyksiä minulle siinä pimeässä hiljaisessa huoneessa\nselveni.\n\nPohjavaikuttimena tässä oli kaunis ja kestävä rakkaus. Se oli kuin\neränkävijän tuli kelohongan kupeessa. Räiskimättä se alkoi, räiskimättä\njatkui, mutta kestoisa se oli ja suloisesti lämmittävä.\n\nAmmattitaito oli toinen tärkeä tekijä. Pelto ei ole narrannut, eikä\nnaapuri nauranut kuin yhden kerran, silloin ensimmäisenä kesänä, kun\npäähuomio täytyi kiinnittää toisen peltoihin ja oma kylvö epäonnistui.\n\nKolmas oli valpas huomiokyky ja joustavuus eri tilanteissa. Se\non Ilmarilla veressä ja vaistoissa. Huomasin sen jo aikoinaan\nkilpaladuilla. Ei hän voidellut suksiaan väärin. Tunsi ja arvioi aina\ntoisen hermo- ja lihasvoimat ja laski sähähtäen ohitse aina siinä,\nmissä pienin voimankulutus tarvittiin. Sama Ilmari oli pelannut täällä\njoen mutkassa. Osti halvalla hinnalla korkealonkkaisia, mutta maitoa\nantavia lehmänkantturoita samaan aikaan, jolloin me vähemmän viisaat\nkuljeskelimme loistohuutokaupasta toiseen ja hullun kilvassa huutaa\nkinuutimme umpeensyötettyjä, puhdastyyppisiä palkoja ja pallukoita,\njoiden tuhantiset kilot ja korkeat prosentit taisivat välistä olla vain\nniissä kauniissa papereissa.\n\nEntä hänen rakennuspuuhansa? Halpaa, mutta nykyaikaista ja\nkäytännöllistä. Ja sikala viisine emakkoineen! Keksipä senkin\nparhaimpaan aikaan.\n\nTämä tosisatu lähenee nyt loppuaan. Oikeastaan olisi pitänyt\nlopettaa jo viimeiseen pisteeseen. Mutta eihän tämä muutenkaan ole\nniin korkean taiteellinen kertomus. Tässä on »tendenssiä», sanovat\nammattiarvostelijat ja taidenuuskijat. Saduissa on usein sitä, olkoon\nsiis tässäkin, loppuun asti.\n\nSuomen pojat ja tytöt: Matit, Maijat, Lyylit ja Ilmarit! Älkää\nrätistelkö kuivaa katajaa, vaan sytyttäkää lämmittävä tuli\nkelohongan kylkeen! Hankkikaa ammattitietoa! Kasvattakaa hengen- ja\nruumiinvoimanne väkeviksi! Latuja on tarpeeksi, ja ellei ole, niin\nrasvatkaa suksenne oikein ja lasketelkaa uusia!\n\nSuomessa on peltoja ja peltomaa. Keskittäkää voimanne terveisiin\nharrastuksiin ja raatakaa, säästävästi ja järkevästi, niinkuin kesäinen\npääskyni rakentaa, niinkuin Lyyli ja Ilmari ovat rakentaneet!\n\n\n\n\nNiemelän Matin lanttupelto.\n\n\nHänen nimensä oli Matti, entinen puustellin mäkitupalainen, nykyisin\nisäntämies niinkuin muutkin, pari tynnyrinalaa peltoa, hakamaata\nvähän enemmän. Ulkonaisena merkkinä on tupapahainen, yhden lehmän\nnavettakönsä ja pari muuta pienempää hökkeliä.\n\nMutta paikka oli komea, järven kauneimman niemen korkeimmalla\nkukkulalla. Ei ollut puustellilla itsellään, ei Hakalalla, ei\nKoivulahden herralla eikä tuomarillakaan niin väljiä ja ilmavia\nnäköaloja. Matti itse ei semmoisista välittänyt, ei ollut perustanut\nsilloinkaan, kun kontrahdin teki ja tupamöksän hakkaili. Mutta\njossakinhan sitä täytyi hänenkin asua. Siihen hän oli jäänyt, jalkainsa\ntiloille, oli jäänyt ja pysyi. Täydet huudatukset ja muut kiinnekirjat\noli jo pöytälaatikossa. Paikkansa Matti piti, tulipa puustelliin isäntä\nvaikka Kivennavalta.\n\nMuijan nimi oli Maija, toprakka naisihminen, äärimitoiltaan kuin\nvanhanaikainen kakluuni. Hyvänpuoleinen hän oli suustaankin. Väljästi\nsieltä lähti, kun kerran tappi aukeni, kerran päivässä tavallisesti\naukeni, eikä sulkeutunut, ennenkuin Matti muutaman kerran täräytti.\nEi Maija Matin ärräpäitä pelännyt, ei senvuoksi, mutta kun kuulivat\nkylille. Pitikin olla se möksä siinä Järvenniemessä kuin ratin suussa.\n\nMilläkö elivät? Mikäpä heidän oli eläessä, kahden viisaan ihmisen.\nPelto antoi ohrat ja perunat, lehmästä herui särpimen puoli. Sitäpaitsi\nkummallakin oli virka, joka yksinäänkin olisi elättänyt pari ihmistä.\nMaija hieroi ja kuppasi, Matti vingutteli porsaita.\n\nMatin »sesonki», niinkuin tuomari sitä sanoi, oli tosin lyhytaikainen,\npari viikkoa jäiden lähdön aikaan, mutta Maijalla riitti läpi vuoden.\nIhmisten »issias» tunsi aina säiden vaihtelut, ja pahaa verta kokoontui\nhartioihin ja selän toiseenkin päähän.\n\nOlipa Matillakin aina kuin juhlanaatto, kun Maija virkamatkoiltaan\nkotiin purjehti. Nyytissä oli limppua, valkoista pullaa ja monta\nmuutakin hyvää murua. Hilkahteli pullokin tai pieni peltitoosa silloin\ntällöin. Matti käpsähteli kuin poikanen, pilkkoi tervaksia ja keräili\ntuohenkäppyröitä. Tirautettiin kahvit mustalla kymmenen kupin pannulla.\nTirautettiin ja löräytettiin. Tupamöksässä asusti lämmin ja sopuisa\nrauha.\n\nMatin maanviljelys ja Maijan karjanhoito oli verraten selväpiirteistä.\nEi ollut viljelyskarttoja eikä ruokintataulukoita. Pellosta pidettiin\npuolet ohralla, toinen puoli perunalla. Lehmä jauhatteli niitynheinät,\napumuonaksi otettiin pari kolme häkillistä pahnoja, väliin\npuustellista, väliin Hakalasta, miten päin milloinkin tuulet sattuivat\npuhaltamaan.\n\nMaijan virkamatkoilla käydessä Matti ruokki lehmän, lypsikin, jos oli\nlypsettävää. Matin ruumis ei enää vanhemmalla puolen ikää kaivannutkaan\nraskaampia hartiatöitä, pahat kielet kuiskivat, ettei juuri koskaan\nollut kaivannut. Puun pilkkomista, havun napsimista, lumen luontia\nja veden kantamista. Eikö siinä ollutkin tarpeeksi liikehtimistä\nikämiehelle, kun muija melkein aina oli poissa ja oli käynyt jo\nsellaiseksi tynnyriksikin, että tuskin vesiämpäriä lähteestä pystyi\npyllistämään?\n\nEipä ollut väliäkään. Antoipa Maijan hieroa ja kanniskella\nmurunyyttejä. Matti kanniskeli puita ja vesiämpäreitä. Näin Niemelässä\nelettiin, oli jo yli kaksivuosikymmentä eleskelty.\n\nMonet tuulet olivat ehtineet sinä aikana puhaltaa. Viimeisin oli tämä\npienviljelijäyhdistyspuhuri. Pari vuotta se oli jo tälläkin kylällä\ntohotellut, mutta ei Matti ollut päässyt vielä varmaan selvyyteen,\noliko se lounatuulta meren puolelta, vai peräti koillistuulta\njäisiltä mantereilta. Iltamia pidettiin ja vöyhöteltiin, kilpailuja\njärjesteltiin kuin pikku pojille, niinkuin aikuiset ihmiset eivät ilman\nolisi osanneet kasvatella perunoitaan ja junkintaimiaan.\n\nTakalan Eevertti, naapurin vanhin poika, isäntämiehen kirjoillakin\ntaisi jo olla, oli se napa, jonka ympärillä tämä uusi hyrrä pyöri.\nMonta kertaa hän oli tosissaan ja leikillään maanitellut, että Matinkin\npitäisi liittyä yhdistykseen. Se kuului nykyisin jo asiaan, ja sitten\nsaisi ottaa osaa yhdistyksen toimeenpanemiin kilpailuihinkin.\n\n— Katinvillat minä veisaan semmoisista! Tärähteli suolaksi vähän\nkarkeampiakin rakeita, jos Matti sattui hyvässä vireessä olemaan.\n\nMutta Eevertti ei suuttunut, siitä se oli merkillinen mies, naureskeli\nvain ja arveli, että vielä se Mattikin kerran yhdistykseen liittyy ja\nottaa osaa kesäkilpailuihinkin, kun hyvin sattuu.\n\n— Niin hyvin sinulle ei koskaan satu! vakuutteli Matti, mutta toisen\nusko ei lannistunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kevät. Maija oli kotiutunut matkoiltaan. Kahvipannu oli nostettu\nselviytymään ja oli muutenkin semmoinen leppoisa iltahetki ja mieluisa\nodotuksen tuntu.\n\nOvi avautui ja Eevertti astui tupaan.\n\n— Hyvää päivää! tervehti tulija.\n\n— No, päivää, päivää! vastasi Matti. Satuitpa oikeaan aikaan.\n\n— Ei niin pieniä pitoja, ettei kuokkavieraita; naureskeli Eevertti.\n\nMaija otti kolmannet kupit ja kaateli kahvia. Ei sattunut olemaan nyt\nvoimantippoja, mutta ei ollut väliäkään, koska Eevertti ei ollut niitä\nmiehiä. Ei kahviakaan kuulunut kotioloissa nauttivan. Ihmekö oli, jos\nveri pyrkikin vetelöitymään.\n\n— Ohralleko aiotte tuon viimevuotisen perunamaanne? tiedusteli\nEevertti, kun alkuropinoista oli päästy.\n\n— Ohralle! Saikin syksyllä semmoiset potaskat, että kasvaa vaikka\ntupakkia! Neljättäkymmentä kärrykuormaa, kun oli ylivuotiset kasat.\n\n— Pankaapa siihen tänä kesänä lanttua!\n\n— Lanttua! Mitä sinä taas lotiset!\n\n— Niin, kun vielä rivauttaisi kalia ja superfosfaattia, niin jopa\nnähtäisiin junkinpäitä!\n\n— Meinaatko sinä oikein tosissasi, että minun pitäisi ruveta naattia\npureskelemaan, kivahti Matti.\n\n— Ei naattia! Lehmä ne syö, ja syö se junkitkin, ellei uunilaatikko\nitsellenne kelpaa, naureskeli Eevertti.\n\n— Hyvin se äijänkin nahkaan painuu! Kun vain viitsin kyliltä kantaa ja\nlaatikkoa laittaa, niin rokostelee kupin laidatkin!\n\n— Rokostelee! Kuka meillä ne kupin keskukset rokostelee ja nautitsee!\nKuka meillä on sennäköinenkin, häh!\n\n— Kuka meillä hankkii kupit ja kupintäyteiset, häh! Täällä mies makaa\nkuin kuoleva kurki, eikä edes kostu, syöttipä tai juotti!\n\nMaija punotti ja paistui ja Matti oli kuin ukkospilvi räjähdyksen\nedellä. Eevertti kiirehti johdattimeksi.\n\n— Lyön vaikka vetoa siitä, että tuossa navetanpuoleisessa reunassa\nkasvaisi viiden kilon päitä.\n\n— Junkkiako meinaat?\n\n— Niin, Metsälän Rikulla kasvoi viime kesänä viiden ja puolen kilon\npainoinen, eikä hänellä sen väkevämpivoimainen pelto ole.\n\n— Eikä semmoinenkaan!\n\n— Mitähän, jos kokeeksi pistäisitte tänä kesänä?\n\n— No pistää edes tuohon yläreunaan, mukautui Maija,\n\n— Jos pistää, niin pistää koko ohramaan! Mitä tässä monia\nriputtelemaan! laukaisi Matti vähän etuisammin.\n\n— Niin, saahan sitä nykyisin ruista ja ohraa joka talosta, myötäili\nEevertti mukaan.\n\n— Ja vaikkapa yhden vuoden söisi silkkaa vehnästä, päästeli Maija ja\nkaatoi kolmannet vain kahteen kuppiin, kun vieraalle ei kelvannut.\n\nSovittiin, että Eevertti tulee parihevosilla muokkaamaan ja tuo\nsaman tien kaupasta apulannat. Pari säkkiä superfosfaattia ja yhden\nkalisuolaa.\n\n— Suolaa nyt, niinkuin itse lystäät. Kun antaa pahalle sormen, niin\nmenee koko käpälä.\n\nLoppuviikolla Eevertti tuli hevosineen ja hankmoineen, jonka rinnalla\noli jonkinnäköinen tappikelkka. Se oli kaiketi se kylvökone, jota\nlainattiin paikasta toiseen. Suolasäkit ja ne muut »vaatit» oli hän\nkuskannut jo edellisenä päivänä.\n\n— Nyt teidän itsenne on lähdettävä kylvämään apulantoja, sanoi Eevertti.\n\n— Kyllähän minä, jollei se syö kouria? epäili Matti.\n\n— Ei se mitään! Eikähän teillä mampselin kädet ole!\n\nKaadettiin kaikki säkit kärrynkoriin ja sekoteltiin lapiolla.\n\n— Ja antaa painua nyt kuin häkää! Pari viikkoa sitten olisi pitänyt jo\nkylvää, mutta sulanevat ne siellä vieläkin!\n\nMatti kylvi ja Eevertti äesteli. Möyheä mustamultainen maa tuoksahteli.\nJuotiin tiellä Maijan kahvit ja taas paineltiin. Rupeaman kuluttua oli\npelto kuin jauhovakka, jauhot sisällä ja pinta tiivistetty.\n\nEevertti riisui hevoset heinille ja otti kylvökoneen ja siemenpussin.\nMatti katseli hänen puuhiaan.\n\n— Kaikkia hökötyksiä niitä onkin nykyisen maailman aikaan!\n\n— On niitä, myönteli toinen.\n\nEevertti sai koneen kuntoon ja alkoi työntää. Matti käveli perässä ja\nihmetteli.\n\n— Tuleeko sieltä siemeniä?\n\n— Sopii kulkea sivulla ja tarkastella.\n\nMatti teki työtä neuvottua. Tuli sieltä! Aina rapisi ja tippui! Ja\npyörä peitti ja tasoitti kohta mullan päälle! Entäs tuo käsivarsi!\nPiirsi, piipotteli siinä sivussa uudelle riville merkkiviivaa!\nVoi, yhden kerran! Ihmeitä olivat herrantyöt, mutta ihmeitä olivat\nihmistenkin!\n\n— Nyt saatte lähteä itse kylvämään, esitti Eevertti, kun tielle\npäästiin.\n\n— Ei siitä mitään tule!\n\n— No, mikä ettei tule! Katsokaa vain, että siemeniä on tuutissa ja\nviivaa pitkin painelette, että jytisee!\n\n— No, jos tuota yrittelisi! Matti niisti nenänsä ja nosti housujaan.\n\nRapisihan se, mikäpä siinä. Askelten väli oli kyllä melko etäinen,\nmutta yhdensuuntaisesti kumminkin kulkivat.\n\n— Katso, tippuuko sieltä!\n\n— Tippuu! Ihan niinkuin pitääkin, totesi Eevertti.\n\n— No mene sitten matkoihisi!\n\nMatti kaahitteli eteenpäin taakseen vilkaisematta.\n\nEevertti lähti naureskellen, niinkuin hänen tapansa oli.\n\nMeni toinen rivi, kolmas ja neljäskin. Aina rapisi, ja kun rapisi, niin\nmyös tippui. Ei se painanutkaan paljon mitään. Matin askelet kävivät\npitemmiksi ja lähenivät toisiaan. Hikeä tuntui kihoavan otsalle, ei se\nollut vaivannäöstä, vaan jostakin muusta.\n\nMaija oli tullut tuvasta, seisoi tiellä käsi lonkalla niinkuin\ntavallisesti. Matti lykkäsi viiruaan eikä ollut huomaavinaan.\n\n— Sinäkö täällä kylvät?\n\n— Minä!\n\nMatti töyttäsi kojeen tielle ja avasi siemensäiliön kannen.\n\n— Täytyy lisätä, ettei tyhjää rupea jauhamaan. Hän otti siemenpussin\ntieltä. Maija otti muutaman askelen ja kyykähti katselemaan.\n\n— Tuommoinenko tuutti siinä! Ja syö koloa niinkuin kahvimyllyn\ntuuttiin.\n\n— Syö se! Matti kaatoi siemeniä, sulki kannen ja käänsi vehkeensä\nuudelle riville.\n\n— Jospa sieltä ei mitään lähdekään, epäili Maija jälkeen.\n\n— Lähtee!\n\nMatti astui niin vakavana, että muna olisi päälaella pysynyt. Maija\ntöpötteli tuvalle ja ihmetteli, miten jämerä ja viisas mies se äijä\nsentään oli. Tuommoista merkillistä konettakin vain työnteli ja\nkäytteli kuin hyväkin masinisti.\n\nMatti lasketteli yhteen menoon alareunaan asti. Suorina ja silkosina\njuoksivat rivit kuin mänttihihnat. Siinä se nyt oli, lanttumaa! Matti\nheitti kylvökoneen olalleen ja alkoi astella tietä ylös. Ei väsyttänyt\nyhtään, ei niin hiventäkään. Niinkuin suonissa olisi kierrellyt joitain\nnuoruusajan nesteitä.\n\nMatin koko kesä keskittyi sen lanttumaan ympärille. Hyvin oli itänyt ja\nmänttinauhat muuttuivat vihreiksi ja nousivat irti mullasta. Jonakin\niltana tuli Eevertti taas koneineen. Siementuutti ja sitkainkeppi\nolivat poissa ja tilalla oli jonkinlaiset kouraharat.\n\n— Kuritetaan roskaruohontaimia, sanoi hän ja käväisi kaksi riviä.\nJuupeli, miten kauniin jäljen jätti.\n\n— Osaan kaiketi minä tuota työntää, kun kerran sitä siementuuttiakin.\nMatti kävi tappeihin, ettei toinen vain olisi enää uusia rivejä\nvarastanut.\n\n— Tuota, kaiketi minä saan merkitä teidät yhdistyksen\njuurikasvikilpailuun? huusi Eevertti hänen jälkeensä.\n\n— Merkkaa, jos haluat! Matti ei edes vilkaissut, vaan kaahitti\nharoineen sääret lengollaan.\n\nHaraaminen oli perin hauskaa työtä. Lähiviikkoina Matti työnteli\nharaa useampaan kertaan kuin määräkään oli. Mutta harvennus oli vähän\ntotisempaa souvia. Aurinko paistoi niskaan niin vietävän pistävästi ja\nkärpäset pörräsivät korvissa.\n\nMaija yritti autella, mutta eihän siitä mitään tullut. Terveellistä\nse hänelle kylläkin olisi ollut, mutta välittikös se ihminen omasta\nterveydestään, hierontamatkoille hankkiutui, lupasi toki lähettää\npari tyttöstä edestään. Se olikin viisas teko, niinkuin Maijan\nedesottamukset yleensä. Työtä tuli kolmin, neljin verroin, ei\nlahmautunut pelto, eikä kuulunut ähkimistä. Ja kylläpähän se tyttöjen\npalkat ihmisistä imi kolmin, neljin kerroin, oli se semmoinen ämmä!\n\nOli lämmintä ja sateli silloin tällöin. Matin lanttu kasvoi maan\nkattavaksi. Tuskin enää hara väliin mahtui, vaikka mitä kouraa ja\nkoukeroa olisi koettanut. Oli siinä lanttumaata, olipa kerrakseen!\nEeverttikin ihmetteli! Koko kilpailupiirissä ei ollut sellaista alkua.\nHyvä maaperä ja hyvä voima, työntihän se. Ja oli kaiketi Mattikin\nmuistanut harata ja raaputella. Kertoja ja määriä ei ollut tullut\nmuistiin merkatuksi, mutta näkihän sen päältäkin. Kyllä se jo painoi,\nsen sai melkein uskoa. Ja vasta nauris sitten juurta alkoi työntää, kun\nvarstan äänen kuuli.\n\nMutta eräänä heinäkuun iltana hynttäsi Matti Takalaan, pohotti ja\ntohisi kuin lastattu juna.\n\n— Nyt se myrkyn lykkäsi! heitti hän tervehdykseksi.\n\n— No? kerkisi Eevertti väliin.\n\n— Pieniä piruja koko pelto täynnä!\n\n— Sinappikuoriaisia!\n\n— Hitto sen tietää, ovatko sinapin vai pippurin kuoria, mutta siellä\nniitä pomppii kuin siipikusiaisia ja naatti on kohta seulana!\n\nAsia ei ollut outo Eevertille, niinkuin Matti oli luullut.\nYhdistyksellä oli varattu sitäkin varten sekä myrkyt että palkeet.\n\n— Jo on tuo ihminen viisas luontokappale! ihmetteli Matti.\n\nMutta ne myrkytetyt luontokappaleet ja sinapin ja pippurin kuoret\nhävisivät niinkuin tulleetkin olivat. Sattui vielä muutaman päivän\nkuluttua rivakka sadekuuro ja lanttumaa pöyhistyi entistä rehevämmäksi.\n\nSitten ei Matin tarvinnut tehdä muuta kuin katsella ja pöljäillä.\nLanttu kasvoi, työnsi naattia ja juurta, että jyminä tupaan asti\nkuului. Eihän sitä tarvinnut juuri niin sananmukaisesti ottaa, vaikka\nMatti näin sanoi.\n\nSaivat käydä katselemassa ja nuuskimassa Eevertit ja muut tuomarit!\nKävivätkin, niinkuin määrä oli, kävivät ja ihmettelivät! Ei kyennyt\nkampoihin Metsälän Riku, eikä Niirasen Kustaa, eikä Eeverttikään! Ei\nEeverttikään, totisesti!\n\n— Tuleekos siitä palkintoa, häh? tiedusteli Matti naapuriltaan.\n\n— Eihän sitä nyt vielä tiedä, eikä ole ennenaikojaan lupa sanoakaan,\nkierteli toinen.\n\n— Kylläpä vielä sanotkin!\n\n— Varmasti, mutta sitä ennen teidän täytyy liittyä yhdistykseen\njäseneksi.\n\n— No merkkaa vaikka heti!\n\nNiin tuli sekin asia lopulta päätökseen.\n\nPerunat olivat jo kuopassa, mutta lanttu yhä kasvoi. Matti tarkasteli\njoka päivä koko maan. Siellä oli junkkia kuin ämpäreitä, alareunassa\nsuurempia kuin yläpuolella, vaikka päinvastoin keväällä oli arveltu.\n\nAlkoi tulla pieniä yöhallojakin. Eipähän lanttu niistä mitään, pienistä\nhalloista. Pääasia, että ei jäänyt talven alle. Alkuhallojen jälkeen\ntohotteli taas lauhkeita tuulia. Matti antoi peltonsa kasvaa.\n\nLokakuun puolivälissä muuttui ilman henki. Enää ei parannut odotella.\nHankittiin apuväeksi pari poikaa ja kolme naisihmistä, helppo oli\nsaadakin vuorovelkaan semmoisen ihmisen kuin Maijan.\n\nAurinko vielä vähän paistaa heloitteli. Muijat puhuivat mukavia ja\nMatti oli repevällä tuulella.\n\n— On siinä vain semmoinen junkkimaa, ettei kaikissa perintötaloissakaan!\n\n— Ei puolissakaan, myöntelivät muijat.\n\n— Tuossakin viisikiloinen! Vaikka pääni panen pantiksi!\n\n— Mitä siinä nyt taas olemattomia panttailee, asetteli Maija.\n\n— Mitä olemattomia! Näkee sen jo päältäpäinkin! Ja naattiakin tulee,\netteivät mahdu helvettiinkään!\n\n— Voi, voi kun kajottaa, että kuuluu pitkin rantoja! päivitteli Maija.\n\n— Kajahtamaan se on ihmisen ääni luotukin! Ja milloin sitten, ellei\nnaurispäivänä!\n\nEihän Mattia parannut asetella silloin, kun hän sillä päällä oli.\nParempi kun antoi olla itsekseen, ropisi aikansa ja lakkasi viimein.\n\nEevertti neuvoi, miten aumataan. Tuli kuusi suurta kasaa. Lehmä söi\nensin naattia niin, että vihreä vesi suupielistä tirisi. Sitten tuli\nlanttujen vuoro. Maitoa tuli ämpärikaupalla. Maija teki laatikkoa\nusein. Ei tarvinnut rokostella, ellei haluttanut, mutta Mattiapa\nhalutti, sillä laitapuolella oli aina parempaa.\n\nHän sai yhdistyksen juurikasvikiertopalkinnon, valkokuuppaisen\npöytälampun. Monen sitä mieli teki, mutta minkäpä väkevämmälleen\nmahtoivat. Matista tuli myös innokas yhdistyksen jäsen ja hänen\nmukanaan tuli yhdistykseen ikäänkuin uutta jämerämpää henkeä. Kun hän\ntäräytteli, niin sitä kelpasi kuunnella. Lanttu oli poikaa! Taulapää se\noli, joka ei ryhtynyt lanttua viljelemään!\n\n\n\n\nPerälän Moose.\n\n\nMoose, entinen torpanmies, nykyinen talonmies, asuu Perälässä,\nPitkänperän etäisimmässä talossa.\n\nMoose on lyhyenläntä, paksunjämerä mies, puree tupakkia, että leuat\nnarskuu, ei ole vielä tottunut savutuksiin eikä muihin tappivehkeisiin,\nparempi tuo lieneekin, eipähän ole tulipalonvaaraa, sammutella voi\nomavaraisesti pienet palot ja kulonpihaukset.\n\nMoosen selkä on vähän liian pitkä, vai sääretkö ovat liian lyhyet. Joka\ntapauksessa takin ja housunkauluksen välillä näkyy ikuinen »pälvi»,\nolipahan kesä tai talvi. Ja lapikkaan kupeessa on paikkaamaton reikä,\njosta vesi tirsuu sisään ja ulos, ulos ja sisään. Se oli aikoinaan jo\ntorppari-Moosen lapikkaassa ja nyt se on edelleen koetulla paikallaan\ntalo-Moosen lapikkaan kupeessa. Reikä, kestäähän se, pikemmin\nsuurenemassa kuin pienenemässä, ja Moosen lapikkaan kupeeseen se kerta\nkaikkiaan kuuluu, niinkuin akkuna tuvan päätyseinään.\n\nMoose tunnetaan joka paikassa, pappilassa, apteekilla, kauppiaalla.\nKun ovi aukenee hitaanpuoleisesti, kun kuuluu ähkäisy ja vääntäytyy\nkynnyksen yli lapikas, silloin jo tervehtiä osataan:\n\n— Kas, Moose! No, hyvää päivää!\n\nMoose on kova työmies, varsinkin kun pääsee mielitöihinsä, jotka ovat\npuiminen ja aidanpano, ei semmoinen masiinoilla ryskääminen, joka hänen\nmielestään ei ole työtä eikä mitään, eikä semmoinen langanveto, joka\non paholaisen viimeisin keksintö, vaan oikein rehellinen varstapuinti\nja aidasaidan teko. Niissä Moose onkin sellainen poika, että saa tulla\nmies vaikka Turkin kaartista.\n\nKun riihiaika lähenee, hän oikein innostuu, puree tupakkia ja nostaa\nhousujaan, ei sentään niin korkealle, että pälvi kokonaan umpeutuisi.\nJa riihipäivänä luistaa juttu, oikein mukavakin juttu.\n\nAitaamisesta on »itsenäistymisen» aikana tullut tukala juttu. Ei tahdo\nolla enää mitä aitailisi, eikä edes millä aitailisi, kun metsäpalsta\non vähän pienenpuoleinen. Viimeisin Moosen suurtyö tällä alalla oli\nKulovuoren aitaaminen. Kilometrin verran siitä karttui, tulipas vain\numpeen sinä keväänä. Kaurankylvö tosin myöhästyi parisen viikkoa ja\naidaspuiksi täytyi lopulta pälskiä kotimäen läskimäntyjäkin, mutta\ntulipas aitaan! Ei tule Haapalan mulli enää nuoleskelemaan Kulovuoren\nkanervanpiippoja.\n\nTalousasioissa Moose on nuuka mies, ei tosin aina eikä kaikessa. Hän\nei tuo tikkuja muuta kuin puntin kerrallaan. — Kyllähän te niitä\npärsäisitte ja pääsee tästä kauppiaaseen toisenkin kerran, niinkuin\npääseekin, eihän se ole kuin puolen päivän asia. Eikä hän tilaa\nPellervoa eikä kalenteria, vaikka Hietalan Jussi on monena vuotena\nesitellyt. —\n\nMistä meillä rahat semmoisiin, ja almanakasta päivät näkee, niinkuin\nnäkeekin.\n\nToisinaan hän innostuu ja korvaa kerta kaikkiaan kuukausien\nkitsastelut. Kerrankin emäntä oli kehoitellut, että toisit jotakin\ntuliaista lapsillekin. — Jospahan toisi, innostui Moose ja toi\npöntöllisen sipulikaramelleja. Saivat tarpeekseen. Toisen kerran hänen\npäähänsä pisti ajatus, että voisihan sitä nuuskaakin ottaa vähän\nenemmän, kun sattui hevosella matka. Hän otti tynnyrillisen. Vähän\nliian kauan kesti, vaikka Moose mälläili ahkeranpuoleisesti. Täytyi\nkostutella kaljalla ja kahvilla ja lohdutella, että niinpähän se\npuukhollarikin tekee, vähän suolaisemmallakin kastelee, kun kiire on ja\nlaiska pää sattuu.\n\nMoosella on synnynnäinen epäluulo herroja vastaan, eikä se suinkaan\nvähentynyt silloin kun eräs akentti tai akutaattori tai mikähän lienee\nollut, möi hänelle rapaseparaattorin, josta hintakin perittiin kahteen\nkertaan, akutaattori peri ja liike peri. Sen jälkeen ei Moosea ole\npetetty, ei-i! Kun tulee joku vieras tai vaikka tuttukin »patiinit»\njalassa ja »raatit» kaulassa, vaistoilee Moose sieraimet herkkinä kuin\nvaaraa vainuava hirvi. Ei hän kiroo eikä pärmänttää, se ei kuulu hänen\nluontonsa laatuun, mutta este on kuin vuori. — Liputa, mitä liputat,\npahat sulla on mielessä kumminkin.\n\nTästä Moosen epäilevästä luonnonlaadusta sitten johtuukin, että\nPerälässä on kaikki vähän niinkuin erikoista ja omaperäistä, —\nrempallaan, sanovat pahat kielet. Pellossa on vain vesivakoja, mutta\nkytöviljelyksessä on joka viiden sylen päässä julmat kanavat. — Kuiva\nmaa, tottahan se ilman ojiakin kuivana pysyy. Ja märkä maa, se ei\nkasva, eihän ryökäle kasva, jollei siihen kaiva ojia. Sanoohan sen\nMoosen selvä ja sokaisematon järki. Mutta sitä ei ole hänen järkensä\nvielä sanonut, minkä takia ei hänen peltonsa ja niittynsä kasva,\nniinkuin Hiekkalan Heikin kasvaa, vaikka tämä tekee päinvastoin,\npäinmäntyyn, tekisi Moosen mieli sanoa. Muutamille ei ole onnea\nsallittu.\n\nToissa kesänä hän rakensi navetan. Oli jo aikakin, sillä entisen\nseinät olivat pönkkien varassa ja katto kuin vanhan tamman selkä.\nHän päätti tehdä navettansa tiilistä, mistäpäs sitä puuta ottikaan,\nkun viimeisetkin olivat sulautuneet Kulovuoren aitaan. Mutta niin\nhulluksi hän ei ikinä tulisi, että rapatiilestä rakentaisi, sade sen\nrapaannuttaa, hiekan ja veden, pitihän se vähempijärkisenkin käsittää.\nOikeita tiiliä hän hankki, vaikka vähän kalliimmallakin. Ne kestivät.\nOlivat kestäneet pitäjän viljamakasiinin seinässäkin toistasataa vuotta.\n\nRuuskan Kustaa tuli muuraamaan.\n\n— Kahdella kanavalla kai muurataan? tiedusteli.\n\n— Kanavalla? Moose vainusi patiinia ja raatia.\n\n— Niin ne nykyjään lehdissä viisaavat ja niin ne neuvovat herratkin,\nselitteli Kustaa.\n\n— Herrat! Meillä ei muurata, niinkuin herrat neuvovat! Pane tiilet\nvierettäin! Ei siellä tarvita mitään rotanrumpuja!\n\nKustaa pani, mitäpä hän sillä välitti, kun kerran ei isäntä välittänyt.\nJa sitäpaitsi hän muurasi tuhatkaupalla.\n\nPahempi puoli asiassa oli, kun tiilet loppuivat kesken. Ja kun rahatkin\nloppuivat kesken, jäi työ jäähtymään ja laastit jähmettymään ja\njähmettyvät yhä vieläkin.\n\nJa lehmäin selkään ropsahtelee nietoksia siellä notkoselkäisessä\nvanhassa navetassa, ropsahtelee väliin muutakin, sillä välikatto on\narveluttavan mätä.\n\nMutta minkä sille nyt tekee! Minkäs riivatun sille nyt tekee! Kova aika\non iskenyt suonikkaat kämmenensä Perälän Mooseen, niinkuin niin moneen\nmuuhunkin Mooseen ja Eliakseen.\n\nPerälän Mooseen nähden naapurit kyllä monta kertaa arvelevat, että\nvoisivat sen asiat niinkin olla, ja voisivathan ne vielä niinkin olla,\nnuuka mies ja kova työmies, läpäiseepäs Hiekkalan Heikkikin.\n\n— Kun sen vyön alle olisi pistää taulanpala, esittelee yksi.\n\n— Kun se ei olisi semmoinen härkäpää, arvelee toinen.\n\n— Kun sen saisi edes puimaosuuskuntaan, toivoskelee kolmas.\n\n— Ja sonniyhtiöön! lisäilee neljäs.\n\nMutta Pehkosen vaari täräyttää aamenet niinkuin hänellä aina on tapana.\n\n— Mooseako osuuskuntiin? Ette sitä mihinkään saa, On se semmoinen poika!\n\nEikä siihen ole enää kellään lisättävää. Puhutaan taas muista asioista.\n\n\n\n\nTaavetin kylkiäinen.\n\n\nTaavetti!\n\nOli sekin nuoren miehen nimi! Miksi ei yhtä hyvin Jeremias tai Jahvetti!\n\nMutta sen oli aikoinaan isä keksinyt ja pappi vahvistanut, eikä\nTaavetilla itsellään sitä vastaan valittamista ollut, muilla siitä\nenemmän tekemistä oli.\n\nIhmisten mielestä oli ihan luonnostaan lankeavaa, että Taavetti\nolemukseltaan oli se kuin oli, jahmea-ajatuksinen ja kankealiikkeinen\njähkyrä. Muutamat kuiskivat, että hänen päässään oli joitakin ruuveja\nirrallaan. Se oli pahansuovaisesti sanottu, ja niinkuin niitä ei\njokaisen päässä joitakin muttereita liikahtelisi. Riippuu aivan siitä,\nminkälaisella silmällä etsiskellään ja mitä avainta mutterin päähän\nsovitellaan.\n\nTaavetti oli könttyrä, sanotaan julki, niin ei jää mieltä vaivaamaan.\n\nJo kansakoulua käydessä se oli ilmennyt monella tavalla. Kenenkä takia\nopettaja sai uudelleen ja uudelleen selitellä päivänselviä asioita?\nTaavetin, kenenkäpä muiden. Ja kun tuli voimistelu- ja urheilutunneilla\nkilpailuja, joihin jokaisen pojan piti ottaa osaa, niin Taavetti\nkönttyröitsi viimeisenä. Se oli niin monta kertaa koettu ja selvä asia,\nettei sille enää viitsitty edes nauraakaan. Mutta sitkeä hän oli, se\ntäytyi jokaisen myöntää.\n\nTulipa sitten eräänä laskiaisena kilpahiihto, pyryinen päivä, viiden\nkilometrin rata isommille pojille. Kaikkien ihmeeksi Taavettikin\nomatekoisine kikkanokkineen ilmestyi lähtöviivalle, vaikka ei ollut\npakkoa. Pojat ja tytötkin arvasivat edeltäpäin, miten siinä kävisi,\ntuskinpa oli edes rasvannut läpysköitään, ei ainakaan koulussa,\nniinkuin kaikki toiset olivat tehneet.\n\nLähtökäsky paukahti ja pojat pyrähtivät kuin ampiaiset lähtöön.\nTaavetti jäi, niinkuin olisi vielä tarvinnut mietiskellä, mitä latua\nlähtee. Tytöt ja pikkupojat yllyttelivät: »Taavetti! Taavetti! Lähde,\nlähde, että ei jää kokonaan lähtemättä!»\n\nTaavetti lähti, hitaasti ja varmasti kuin juna asemalta, otti ennen\npuolta matkaa viimeisenkin huipparin kiinni ja sivuilleen vilkuilematta\nkiihdytti yhä vauhtiaan.\n\n— Kukahan sieltä tulee!\n\n— Noin paljon toisista edellä!\n\n— Mitä, kuka se on?\n\n— Onko se Taavetti?\n\n— Taavetti se on!\n\n— Taavetti!!!\n\n— Taavetti!!!\n\nMutta Taavetti paineli maaliin, varmasti ja hätäilemättä, edes hikeä\npyyhkäisemättä. Toiset ähkivät ja haukkoivat ilmaa mikä missäkin,\npellolla, niityllä, muutamat vielä järven jäälläkin.\n\n— Onhan täällä jo viiva selvänä, sanoi Taavetti, kerran hänkin, eikä\nsiihen sillä kertaa ollut kellään sanan sanomista.\n\nPalkintoina oli kirjoja, ensimmäisenä kauniskantinen suurehko\n»Siipikarjanhoitokirja».\n\nKoulunsa päätettyään teki Taavetti kotona töitä, mieluummin sellaisia,\nettä sai olla ja käpsehtiä yksin.\n\nMutta talven pitkinä puhteina hän lueskeli palkintokirjaansa, tutki\nvuoden, toisen ja vielä kolmannenkin. Sitten asiat alkoivat olla\njokseenkin selvinä ja kerran metsästä palattaessa hän paukautti\nisälleen:\n\n— Mitäs sanotte, jos ma rakennan kylkiäisen navetan päivänpuoleiselle\nseinustalle?\n\n— Kylkiäisen? Mitä sinä semmoisella? ihmetteli isä.\n\n— Kanoja varten meinaan! Ja tarvitsisi siihen vähän mäkeäkin. Mutta\nonhan siinä sitä pöheikköä.\n\n— Onhan siinä pöheikköä! Isä ihan ilostui. Sehän jutteli jo pitkiä\njuttuja kuin mies.\n\n— Rakenna sinä vain vaikka navetan mittainen. On mukavaakin, kun\nyrittelet. Enhän minä enää semmoisiin uusiin, jatkoi ja kehoitteli hän\npoikansa miehistymisestä lämmenneenä.\n\n— Keväällä minä vasta meinaan. Mutta konsvärkki olisi kai parasta tehdä\nnyt jo syksyllä.\n\n— Niin on, ennenkuin maa jäätyy. Eipä tässä nyt muita kiireempiä,\nvaikka huomispäivänä aloitat.\n\n— Meinaan, jos niistä vanhan riihen hirsistä... Astia sementtiä\ntolppiin kai riittää.\n\n— Riittää hyvinkin. Honkalan Jussin pyydät avuksesi. Se on kätevä\nsemmoisiin ja pienipalkkainenkin, vanha mies, ja näin myöhäinen\nsyksykin.\n\n— Eikä muuhun sitten enää tarvitakaan! Taavetin äänessä helähti\nmiehinen varmuus.\n\nSitten kulettiin äänettöminä polkua, korkoraudat kalahtelivat vain\nsilloin tällöin kiviin. Isä ja poika mietiskelivät samaa asiaa,\nkumpikin mielihyväisenä omalta näkökannaltaan.\n\nHonkalan Jussi oli valmis auttamaan ja sementtiastian hakeminen\nosuuskaupasta oli puolen tunnin asia. Jussi oli sinä aikana sihtaillut\nkasasta sopivat hirret. Nykäistiin samalla hevosella.\n\nKymmenen metriä pitkäksi ja neljä ja puoli leveäksi oli Taavetti\nrakenteensa suunnitellut.\n\n— Tulee vähän liian loiva katto, epäili Jussi.\n\n— Niin, mutta etuseinä saa painuakin sataanviiteenkymmeneen senttiin,\nselvitteli Taavetti.\n\n— No sitten kävelee! Jussi siikaili silmillään ja muodosteli kulmaa\nkäsillään. — Kävelee hyvin! Ja oletpahan tuota nuori mies. Rapsahat\nkatolle ja lykkäät liiat lumet pois.\n\nKaivettiin tolppien kuopat, kaksi kumpaankin päähän ja neljä pitkälle\nsivulle. Taavetti käväisi kolme kuormaa karkeata soraa ja Jussi\nnaputteli kuoppiin laatikoita. Päivä kului kuin siivellä pyyhkäisten.\nTaavetti ei huomannutkaan, kun jo alkoi hämärtää.\n\nSeuraavana jatkettiin. Sementti riitti, ei tarvinnut tällaiseen muuta\nkuin kymmenosaista. Astiaan jäikin vielä niin paljon, että kynnyksen\nsaisi. Mutta hyvin oli peiteltävä ja kuivassa säilytettävä. Jos\npääsisi vettä imemään, niin keväällä olisi kivitölkkinä. Semmoista se\noli sementti, hyvää tarkoitukseensa, mutta vesi pois muulloin kuin\ntarvittaessa.\n\nKolmantena päivänä tulivat alakehys »ja permantovasa paikoilleen ja\nneljäntenä ja viidentenä pystyvasat, yläkehys ja vuoliaiset. Sittenpä\nolikin tällä kertaa selvänä. Jussi sai satamarkkasen, talon ruoassa oli\ntehty. Sementtiin oli mennyt lähes toinen. Ei se ollut vielä paljon,\nmutta oli kumminkin jo senverran, että mielessä pysyi. Joka päivä\ntäytyi tehdä asiaa navetan taakse.\n\nPäivät yhä lyhenivät, mutta puhteet vastaavasti pitenivät. Taavetti\nalkoi kuhnailla kanalansa akkunakarmeja, kahdeksankymmentä kertaa\nkuusikymmentä ja niin edelleen kymmenen kappaletta ja sisäakkunoiksi\nvielä toiset kymmenen kappaletta.\n\nKarmiaines ei tavattomia maksanut, varsinkin kun sahalla sattui olemaan\nsinistynyttä; satanen sentään siihenkin kapertui. Mutta se lasi!\nTaavetti ei ollut osannut kuvitella, että laseihin menisi lähes tuhat\nmarkkaa. Eipä ollut siitä tullut otetuksi ennakolta selvää, vaikka\nkaikista pienemmistäkin oli tullut. Taavetilla ei ollut rahaakaan\nniin paljoa. Isän avulla saatiin sentään asia järjestykseen ja eräänä\ntammikuun päivänä hän ajeli kuin ajelikin kotiin lasikirstuineen,\nliitujauhopusseineen ja vernissakannuineen.\n\nLasit oli jo kaupassa leikattu sopivaan kokoon, ei ollut leikkaamisen\nvaivaa eikä särkymisen vaaraa. Moneksi illaksi ja aamuksi niissä oli\nkittaamista. Kankeasti tahtoi työ aluksi käydä, veitsi oli jäykkä\nniinkuin käsikin, ja kittipala särkyi ja mökelteli. Mutta kaikkeen\ntottuu, kinaamiseenkin. Muutaman puhteen harjoittelun jälkeen meni\nruudun mitta että sävähti, reunus tuli yhdellä vedolla kuin nauha,\nsileä öljypinta jäi vain päällimmäiseksi.\n\nHelmikuun puolivälissä oli tuvan nurkassa kaksikymmentä valmiiksi\nvernissattua ja lasitettua akkunaa. Kaksikymmentä niitä oli! Oli ruutua\nja akkunaa yhteen Taavetin kylkiäiseen!\n\nPyhäisin ja ruoka-ajoilla tutkiskeli Taavetti edelleen hartaasti\nkirjaansa, arkipuhteina ei enää joutanut.\n\nParasta tehdä ruoka-astiat ja kylpylaatikot ja pesätkin jo talvella.\nKesällä oli taas monta muuta kiirettä.\n\nNiiden naulaileminen ja kapistelu ei ollut niin perin konstikasta työtä\nja sitäpaitsi oli kirjassa kuvat ja mitat. Ilta illan jälkeen valmistui\nuutta, itsesyöttäviä tuuttimaisia ruoka-astioita, pyöriväreunaisia\nkylpylaatikoita ja monilokeroisia pesiä, joiden luukut lupsahtelivat\nkuin rotanloukun päätyseinä.\n\nKoko talonväki eli ja harrasteli jo Taavetin mukana, äitikin, vaikka\naluksi oli motkotellut, ja renki-Kasper, vaikka oli lystiä pitänyt ja\nviuruillut.\n\nPesälaitos oli harrastelijoista mielenkiintoisin. Kana ei ikipäivänä\nmene tuommoiseen pyydykseen! Eikä se ainakaan tuosta reiästä\nkurkistele! Eikä sitä kukaan muista pois päästää, vaikka menisikin ja\nkurkistelisi!\n\nTaavetti ei ryhtynyt väittelemään, tuhahteli vain nenäänsä, veisteli ja\nnaputteli.\n\nToinen suuri meno oli hautomakoneen hankkiminen.\n\n— Hautomakoneen! Oliko se poika hullu! Kana sellainen kone oli, vanha\nrankattava kana! Äiti rankatteli sinä aamuna itsekin melkein kuin se\nvanha hautova kana.\n\nMutta isä oli Taavetin takavarana taaskin, niinkuin alusta alkaen oli\nollut. Kone tilattiin ja tuli sopivaan aikaan, viikkoa ennenkuin ne\nläheisimmästä siitoskanalasta tilatut neljän markan munat.\n\n— Neljän markan munat! Oliko siinäkään enää mitään järkeä! Markalla\ntähän aikaan jo munia olisi saanut vaikka tuhannen kappaletta! Lähempää\nja vähemmällä vaivalla toki olisi saanut!\n\nSitä lähti taas kuin hautomakuurin edellä. Taavetti ei puhunut mitään,\nirroitteli vain niitä neljän markan munia lainepahvikoteloistaan,\nvarovasti, hyvin varovasti.\n\nLähiviikkoina äidin mielen valtasi itkunsekainen sääli. Järkensä se\nmenettää, lopunkin järkensä, poika parka. Yökaudet valvoo ja kuuhkii ja\nkääntelee niitä muniaan. Niinkuin ei se lampunhökötys siellä ilmankin\npalaisi ja niinkuin ei muna olisi yhtä hyvä toisinpäin kuin toisinpäin.\nEikä siitä kumminkaan mitään tule. Pohjaan palavat joka umpula. Se nyt\noli ihankin varma asia.\n\nEi ollut varma asia. Kolmen viikon kuluttua se nähtiin.\n\n— Tulkaapas katsomaan, kutsui Taavetti isää ja äitiä ja muitakin.\n\n— Jestas sitä vitinätä! Äiti löi kahta kättä yhteen, kallisteli päätään\nja siunasi vielä toisenkin kerran.\n\n— Ja noin kauniita ja virkeitä! Hellanterttu sentäänkin! Mutta nehän\npolkee toisensa kuoliaiksi tuommoisessa ahtaudessa! Ota nyt kiireesti\nne sieltä pois!\n\nKun äiti puhui, ei muilta sanaa väliin mahtunut, ei ainakaan\nTaavetilta. Sai hän kumminkin lopulta selittäneeksi, ettei niillä\nsiellä mitään hätää ollut, vuorokauden saisivat olla, siksi kunnes\nkaikki itsekseen kuoriutuisivat.\n\n— Mutta nälkäänkinhän ne toiset kuolevat!\n\n— Eivät kuole! Pari vuorokautta saavat olla ihan ilman!\n\n— Sinä tapat ne! Ensin ostaa kalliit munat, valvoo ja hautoo ja sitten\ntappaa lintunsa nälkään!\n\nÄidin kanssa tahtoi olla pääsemättömissä. Isänkin täytyi lopulta\nTaavetin avuksi selittää, että kyllä se niin oli tehtävä, niinkuin\nkirjoissa neuvottiin, oli tehtävä loppuun asti, kun kerran alkanut oli.\n\nKeinoemoa ei Taavetti ollut ostanut, vaan valmistellut itse. Pääasiahan\nsiinä oli, että sai tarpeellisen lämmön nousemaan ja pysymään. Hän oli\ntehnyt vain vuoraten matalan laatikon. Lämmityskojeena oli suojattu\nlamppu. Kahdeksankymmentäkaksi poikasta tuli, kahdeksankymmentäkaksi\nprosenttia, oli niin helppo laskea, kun oli ollut täysi sata. Se oli\nhyvä tulos, parhaimpia mitä yleensä saadaan. Taavetti oli iloinen, kun\noli onnistunut oikein hautomaan ja kääntelemään.\n\nPienten keltaisten lintujen vitisevä lauma antoi huolta ja puuhaa.\nEhkäpä Taavetin tuli huolehdituksi enemmänkin kuin olisi tarvinnut,\nmutta eihän vara koskaan pahaksi. Ainakin eräs ylimääräinen yötarkastus\npelasti hänet pahalta sattumalta. Jokin urvakkaampi poikanen oli\nkeinotellut itsensä lampun polttimolle, kuollut ja alkanut paistua.\nLaatikko oli vielä tuvassa. Siitä olisi saattanut tulla hyvinkin\nkohtalokas ja kallis paisti ja äidille porupuhetta moneksi vuodeksi.\nTaavetti näppäsi paistuvan linnun pois ja varmisti suojalaitteitaan.\nAsiasta ei tullut sen suurempaa numeroa, Taavetti kun yleensä oli niin\nvähäpuheinen.\n\nHyvään alkuun päästyään hän hautoi vielä toisenkin koneellisen.\nSeitsemänkymmentäviisi prosenttia, hyvä tulos sekin oli. Parempikin\nolisi tullut, jos kaikki munat olisivat olleet hedelmöittyneitä.\nLämmön tasaisuudessa, kääntelemisessä ja muussa haudontaan kuuluvassa\ntoiminnassa ei ollut toivomisen varaa.\n\nTaavetti oli saanut pienestä Kaisa-siskostaan uskollisen apulaisen.\nHän oli vilkkaampiluontoinen, mutta perinpohjainen kuten Taavetti.\nMissään muualla hän ei tahtonut ollakaan kuin poikasten luona. Itse\npäämestari pääsi kylkiäisensä rakennustöihin, ja täytyihän sitä ehtiä\nvähän talonkin töihin. Mutta olipa keväällä mukava venyttää päivää ja\nrupeamaa. Auttavan pitkiksi ne usein venyivätkin.\n\nJo talvikelillä oli Taavetti vienyt Koskelan sahalle isän antamat\nkymmenen tukkipuuta. Viiden tuuman laudaksi ne sahattiin, se sopi\nparhaiten sekä seinään että permantoon. Vesikattoon voitiin käyttää\npintalaudat.\n\nKolme kuormaa tuli lautoja. Taavetti luuli, etteivät ne kaikki menisi,\nmutta menivät liiankin tarkoin, koska täytyi kapistella lisää isän\nvarastoista. Permanto vei paljon. Se tehtiin kolminkertaisesta laudasta\nja kaksi tervapahvia laitettiin väliin.\n\nSeinien naputteleminen oli Taavetista hauskinta työtä. Kymmeneen ja\nyhteentoistakin hän rakennuksellaan työskenteli, aamuisinkin ennen\nvarsinaisen työajan alkamista usein tunnin, pari. Päivittelivät, että\nitsensä näännyttää. Taavetin mielestä se oli perin turhaa ja joutavaa\npuhetta. Mikä siellä näännytti? Vähän vasara painoi ja naula vielä\nvähemmän.\n\nMutta monta päivää häneltä meni, ennenkuin edes seinät ja vesikatto\nolivat ummessa. Ei rakennuksen tekeminen niin pieni työ ollut, niinkuin\nouto ehkä olisi luullut. Loppuvalmisteluihin hänen täytyi pyytää\nvielä Honkalan Jussia. Akkuna- ja ovikarmeista olisi kokemattoman\nkäsissä pian voinut tulla pahakin susi. Ilmanvaihtolaitteet olivat\nmyös melko konstikkaat tehtävät. Niiden rakenteen Taavetti kylläkin\noli itselleen selvittänyt, mutta rakentaminen ei ollut samaa kuin\nselvittäminen. Jussi pani lasit nenälleen ja sai kun saikin selvän\nkirjan piirustuksista ja omistajan meiningeistä.\n\nSyntymäpäivänään, syyskuun viidentenä, Taavetti sai kylkiäisensä\nlopullisesti valmiiksi ja hilasi aitan parvelta kaluston paikoilleen.\nSyntymäpäiväkahvit juotiin uudessa kanalassa, jo kannattikin, kun oli\nkaksi merkkitapausta, talon ristiäiset ja kahdeksantoistavuotiaan\nomistajan ja rakentajan syntymäpäivä.\n\nIsä tarkasteli ja myhähteli, äiti käveli ja ihmetteli jo ennen\nihmeteltyjä asioita.\n\n— Lasia oli liikaa! Valoisampaa kuin kirkossa! Olikos tämä kanojen\nhuone, tällainen linna ja komeus!\n\nLämmintäkin oli kovasti, kun aurinko akkunoista paistoi. Mutta riittikö\ntalvella, kun pakkaset tulivat? — Jospa jäätyvät lintusi täällä?\nepäiltiin.\n\n— Ostan semmoisen lampun, joka samalla valaisee ja lämmittää.\n\n— Mutta eihän lamppu näin suurta huonetta voi lämmittää?\n\n— Varmasti! Lattia ja seinät ovat kuin pullon pinta ja lämmittävät\nkanat itsekin, kun pehkuissa peuhaavat.\n\nKaikki se oli tutkinut ja miettinyt.\n\n— Ja tarkenevathan teeretkin, vaikka ei ole permantoa eikä kattoa,\npuolusteli isä liittolaistaan.\n\nHyvät olivat laitteet, äidinkin täytyi jo myöntää. Ja kananpojat olivat\nkauniita, sirkeäsilmäisiä ja valkosiipisiä kuin pienet enkelit.\n\nNiitä oli jäänyt seitsemänkymmentäkolme kappaletta, kun kukkopojat\noli erotettu. Kolme mahtavinta Taavetti oli jättänyt isännyyttä\nhoitelemaan. Kolme osastoakin kanalaan tuli kolmine luukkuovineen ja\ntarhoineen. Tarhojen teko jäi seuraavaan kevääseen, mutta suunnitelma\njo oli valmiina. Pellonpuoleiseen tulisi suojapuuksi pihlaja,\nkeskimmäiseen rauniovatukko ja metsänpuoleiseen kolme suurta katajaa.\nMyöhemmin voisi istutella vielä lisää puita ja pensaita.\n\nTästä lähtien jatkui Taavetin kylkiäisen historia laulun ja kotkotuksen\nmerkeissä. Siitä tietysti voisi vielä pitkältikin kertoa, mutta se\nolisi turhaa aineen haaskaamista. Jos alkukuvat ovat vähänkään oikein\nvaloitetut, arvaa ja näkee jokainen lukija tämän elokuvan välipaikan\nitsestään.\n\nLoppu oli tämä: kerran hyvään alkuun päästyään paineli Taavetti\neteenpäin luonnonlaatunsa mukaisesti. Kun kylän toiset nuoret miehet\nvalittivat huonoa aikaa ja kaiken olevaisen elämän kehnoutta ja\nkenkkumaisuutta, myhähteli hän vielä olemattomaan partaansa ja pisteli\nosuuskassaan viisisatasen silloin tällein. Isä oli jo aikapäiviä sitten\nsaanut omansa takaisin.\n\n\n\n\nInkeri palaa kotiin.\n\n\nRouva Helmisen luona oli koolla pieni kahviseurue, rouva Väisänen,\nrouva Sormunen, neiti Linden ja neljäntenä tietysti rouva Helminen itse.\n\nOli päästy jo »pootooriin» ja vuorokeskustelun kärki läheni\nhuippukohtaansa. Oli tavallista kiintoisampi aihekin. Rouva Helminen\noli taas keskellä kuukautta joutunut vaihtamaan palvelijaa.\n\n— Eikös ole ihmeellistä, että sinun kohdallesi aina pitääkin sattua\ntällaista, valitteli rouva Sormunen ja pyöritteli vasemman nimettömänsä\nbriljanttisormusta, joka tahtoi upota näkymättömiin.\n\n— Tämä on skandaali, suoranainen skandaali! puuttui neiti Linden\npuheeseen ja pieniä salamoita sinkoili hänen kirkkaitten lasiensa takaa.\n\n— Tähän asiaan on valtion puututtava, jatkoi tarmokas rouva Väisänen.\nMyöntäähän se varoja kaikennäköisiin itikka- ja porsastutkimuksiin.\nAinakin pääkaupunkiin on saatava palvelijattarien tutkimuslaboratorio!\n\n— Niin, jonkinlainen röntgentutkimus, rouva Sormunen ruuvaili taas\nuppoamassa olevaa briljanttiaan.\n\n— Ei käy laatuun. Sielussa se on tällaisten asioiden kasvi ja itu.\nNeiti Linden rykäisi ja jatkoi ennen pidetyn esitelmän latuja.\nLaitoksessani suoritetut tarkat tutkimukset osoittavat, että kahdeksan\nja puoli prosenttia omaa perinnöllisiä taipumuksia suoranaiseen\nvarkauteen, kaksikymmentäyksi ja puoli prosenttia on syntyperäisesti\nepäsiveellisiä.\n\n— Kaksikymmentäyksi ja puoliko yhdessä kaupungissa! Rouva Helminen oli\npudottaa kupit kädestään.\n\nRouvat hymyilivät merkitsevästi toisilleen, mutta neiti Linden kiiruhti\nselittämään. Kaksikymmentäyksi ja puoli jokaisesta sadasta, siis näin\nmonella on jo syntyperäinen itu ja taipumus.\n\n— Ja toiseen puoleen se tarttuu, käsitti rouva Helmisen prosenteista\ntietämätön, mutta muuten selväajatuksinen järki.\n\n— Kyllä se niin on! Kaikki ne tarjoutuessaan ovat idulla. Ei siinä\nmitään röntgenilöitä tarvita, peruutteli rouva Sormunen äskeisiä\nehdotuksiaan.\n\n— Mutta jotain tässä on tehtävä, rouva Väisäsen olemus heilahteli\nkärsimättömästi pöydän nojatuolissa.\n\n— Pohjakerroksien rappeutuminen on hirvittävää, huokasi rouva Sormunen\ntoisessa päässä.\n\n— Tieteellistä tutkimustyötä on määrätietoisesti jatkettava, neiti\nLindenin laseissa välähteli salamoita. Mutta rouva Helminen alkoi\nkorjailla kakkuja ja lautasia, koska neljäs ei enää kellekään kelvannut.\n\nJatko jäi seuraavaan kokoukseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nInkeri oli kyyristäytynyt vaunun ovipenkille akkunanpieleen. Junailija\noli jo leimannut hänen pilettinsä ja joltakin kaupungin lähiasemalta\noli joku vanha mummo nyytteineen tullut ja istahtanut käytävän puolelle.\n\nHänellä oli koko matkan siinä täysi rauha, jos nyt tuntemattoman,\nmietteissään istuskelevan tyttörääsyn rauhaa kukaan keskivaunussakaan\nolisi pyrkinyt sanottavammin häiritsemään.\n\nEdellisenä syksynä hän oli kaupunkiin lähtenyt. Lapsia oli vielä kotiin\njäämäänkin, kahdeksan heitä kaikkiaan oli, ja Mikkolassa kesävieraana\nollut rouva Nyberg ei hellittänyt.\n\n— Mitä sitä nyt tässä raskaalla työllä taittamaan heiveröistä tyttöä ja\nonhan tässä teillä vahvempiakin.\n\n— Onhan niitä tässä, vaikka ei meilläkään sen puolesta kukaan ole vielä\ntyön takia taittunut, oli isä sanonut.\n\n— Tehköön, mitä itse tahtoo, oli äiti myönnellyt.\n\n— Minä olen hänelle kuin toinen äiti, vakuutteli rouva Nyberg kyyneleet\nsilmissä.\n\nEräällä tavalla työ olikin ollut helpompaa. Ei tarvinnut nousta\naikaisin ylös, ei viritellä kituvaa tulta eikä rämpästellä\numpeutuneella navettatiellä.\n\nMukavalta, melkeinpä liian helpolta se aluksi oli kovan työn jäljeltä\ntuntunut, mutta kaiken aikaa poltti rintaa ikävänsekainen kaiho.\nKaikki oli niin kylmää ja tylyä, niinkuin rauta ja sementti vaatteiden\npuhdistusparvekkeella. Hirvitti aina sillekin astuessa. Jos sinne\nkivipihaan putoaisi.\n\nJa ihmiset olivat ja pysyivät niin vieraina. Ei tiennyt, kuka tuossa\ntoisella parvekkeella pölisteli, kuka päällä, kuka alla. Rouva\nNyberginkin äitiys ja äidillisyys oli hävinnyt matkan humussa. »Inkeri\ntekee nyt niin. Inkeri oppii jo toki tapoja. Ja Inkeri menee nyt\npuistoon kävelemään ja nauttimaan, kun on niin kaunis ilta.»\n\nMenihän hän, kun käskettiin, mutta ahdistus seurasi sinnekin kuin\npainajainen. Ruohikot olivat liian tasaisia, kukat liian kauniita. Ja\npuutkin, pitikö niidenkin kasvaa rautaristikon keskellä?\n\nKymmenen kertaa mieluummin olisi kävellyt kotona puroniityllä, vaikka\nsiellä joka hetki sai varoa, ettei kuukahtanut silmilleen ruohikkoon.\nJa kissankello nuokkui tuulessa vapaana, yksi siellä toinen täällä\nkorkeammalla tai matalammalla, miten millekin sopi ja sattui. Pihlaja\nei kasvanut vankina ristikon sisällä ja siihen oli lupa kiivetä.\n\nKaduilla kävi aina kiire ja kohina. Mihinkä kaikilla ihmisillä oli niin\nkiire? Ne, joilla ei ollut kiirettä, niillä oli jotain mielessä, ei\ntiennyt oliko se pahaa, mutta ei se hyvääkään ollut. Jotain kissamaista\nsiinä oli ja jotakin kissanajatuksia niillä hiipijöillä varmaan oli.\n\nTäytyi pujahtaa omalle kadulle ja kotiin. Pienessä keittiön viereisessä\nkomerossa oli sittenkin parempi olla. Kun päänsä painoi tyynyyn, niin\noli ainakin ajatuksilla lentämisen vapaus.\n\nViime kesänä hän oli muuttanut Helmiselle. Rouva Nyberg oli peittäen,\nvaikkakin melko ymmärrettävästi tuonut ilmi, että hän eräällä\nmaaseutukäynnillään oli »löytänyt» uuden tytön, joka täytyi pelastaa\npimeydestä valkeuteen ja jonka pelastajaksi ja toiseksi äidiksi ihan\nsallima oli hänet, rouva Nybergin, johdattanut. Johan Inkeri oli\nsaanutkin oppia ja kokemusta ja ymmärsihän Inkeri...\n\nYmmärsi hän, sattui saamaan vielä samana päivänä paikan Helmisiltä\nsaman kadun varrelta. Melkein samallainen oli talo, huoneistokin ja\nrouvakin, ehkä ei kuitenkaan niin äidillinen kuin rouva Nyberg oli\nollut. Mattojen pölyttämislipukka oli kerrosta ylempänä, niinkuin\ntietysti koko huoneistokin, vaikka ei Inkeri ensi käynnillään sitä\nollut edes huomannut. Mutta oli hän jo siihenkin tottunut. Ei se\nlipukka pudonnut, kun vain ei itse kaiteen ylitse kurkotellut eikä\npudonnut.\n\nViime keväänä se oli tullut, onni ja onnettomuus. Hän ummisti silmänsä\nja muisteli kuin syksyn lapsi kesäistä päivää.\n\nEi se tullut hiipien, niinkuin ne toiset, vaan väkevänä kohisten kuin\nmyrsky mereltä. Merimies Risto olikin. Oli purjehtinut Ameriikat ja\nAustraaliat ja kerran Afrikankin ympäri.\n\nKaikki oli käynyt ja tapahtunut kuin unessa, ihanassa unessa\nviimeinenkin raukeemus.\n\nMutta sitten laiva lähti ja uni vaihtui unettomuudeksi. Monet yöt hän\noli pienessä kammiossaan valvonut ja itkenyt. Yhden ainoan kerran oli\nRisto kirjoittanut. Oliko unohtanut vai hävinnyt. Viikot kuluivat kuin\ntuomiopäivää odotellessa.\n\nViime viikolla hän oli kirjoittanut isälle ja äidille ja kertonut\nkaikki. »Tule kotiin», oli isä vastannut.\n\nTällaisenako hän nyt meni kotiin? Olikohan kukaan ennen näin kurjana\npalannut kotiin? Jos isä ja äiti lyövät? Saavat lyödä ja puhua vaikka\nmitä. Vaikka talliin Pollen oljille laittaisivat, kunhan vain pääsi\nkotiin. Koti-ikävä oli imeytynyt väkevästi ja lähtemättömästi hänen\nkoko olemukseensa kuin jano kesäpäivänä. Vaikka minkälaisen risukon\nlävitse olisi mentävä, niin lähteelle täytyi päästä.\n\nJunailija sanoi tutun aseman nimen. Seuraava jo oli kotiasema. Olikohan\nisä vastassa vai Heikki. Polle kumminkin oli toisena. Hän alkoi\nkokoilla vähiä tavaroitaan.\n\nSiinä vilahti ohitse jo naapuripitäjän kirkko ja kirkonkylä. Kerran\näidin ja isän kanssa oli siellä oltu kirkossa. Siitä oli jo kauan.\nKansakoulun ensi luokalla hän silloin vasta oli. Siinä oli Västilän\ntiilitehdas. Sieltä olivat kamarin uunin tiilet. Kuormasta kannettiin\nsuoraan sisälle. — Kaksi tiiltä vain kerrallaan, oli isä sanonut. Ne\nhelähtivät, kun niitä löi vastakkain. — Hyvin poltettuja, oli isä\nsanonut.\n\nJuna vihelsi pitkään. Inkerin rintaa oudosti täytti, ehkä henki tahtoi\nsalpaantua. Jo näkyi osuuskaupan piha... räätäli... Heikkisen puoti...\nRantasen suutarin saapastaulu... Pankki ja sitten aseman makasiini...\n\nPollen valkopilkkuinen pää näkyi puomin takaa. Inkeri olisi mielellään\nheittänyt kaiken käsissään olevan ja lentänyt sen kaulaan.\n\nMutta isä oli ennen sitä.\n\n— Älä nyt hätäile äläkä putoa. Hän tarttui tukevalla kourallaan Inkerin\nlaatikon pitimeen ja toisella Inkerin käteen.\n\n— Kyllähän minä auttamattakin!\n\n— Se on vähän jäinen ja liukas!\n\nIsä tietysti tarkoitti vaununrappua, mutta Inkeristä tuntui sillä\nhetkellä, niinkuin kaupunki ja koko maailma olisi ollut yhtä liukasta\nvaununrappua. Miten onnelliselta tuntuikaan, kun sen rapun takaa löysi\nisän käden, johon voi luottaa.\n\nIsä sovitteli Inkerin tavarat rattaille ja peitteli hänet vällyihin.\n\n— Se on niin kylmää, marraskuinen tuuli. Sitten hän otti kaulapannan\nPollen kaulasta ja pisti kuolaimet suuhun.\n\n— Turhaahan se oli. Ei se enää junaa pelännyt eikä piiliäkään.\n\nIsä hypähti Inkerin rinnalle ja käänsi Pollen tielle.\n\nPolle juosta hölkytteli vanhaa tahtiaan. Neljä tuntia tullessa, kolme\npalatessa. Sehän sen tavanmukainen määrä oli.\n\nInkeri odotti ja pelkäsi, milloin isä ottaisi puheeksi hänen asiansa,\nmutta kilometri toisensa jälkeen meni, hämäräkin jo pimeäksi sameni,\neikä kuulunut mitään siitä, jota Inkeri pelkäsi ja odotti.\n\nMuuta kaikkea isä kertoili ja puhui. Vuosi oli tullut kaikesta hyvä.\nViljat oli saatu hyvin korjuuseen ja perunatkin ajoissa kuoppaan.\nKesantokin oli syksyllä ojitettu, kun oli hyvää aikaa. Eikä siellä\nojatkaan vieri, niittypellolla, puoliksi ruoppamaata.\n\nHeluna oli täytynyt lopettaa. Pari vuotta olisi vielä voinut muuten\npitää, mutta kun loukkasi jalkansa. Ja olipahan jo tytär tilalle. Siitä\nvasta maitolehmä tuleekin, Mansikista. Vasta kolmaskantoinen ja nytkin\njo lypsi niinkuin Heluna parhaimmillaan.\n\nPolle se vielä mennä kampsuttaa. Sillä alkaa nyt jo viidestoista\nrekitalvi, mutta kyllä se poika vielä painelee. Puree heinää ja\nkauraakin vielä että rouskuu.\n\nKäännyttiin kotitielle. Isä nousi rattailta ja sitaisi ohjat sepiin.\n— Ei sinun tarvitse käsiäsi ruveta palelluttamaan, kyllä se tämän\ntaipaleen jo osaa paremmin kuin ihminen.\n\nNiinkuin Polle olisi kuullut ja ymmärtänyt, kierteli kuopat, väisteli\nkivet. Ja kaiken varalta oli isän tukeva koura häkin laidassa. Inkeri\nkuuli hänen vahvan tasaisen hengityksensä, kuului sana ja lauselmakin\nsilloin tällöin.\n\n— Ei se ole tuo nevakaan enää niin märkä kuin ennen. Syvennettiin\nveto-ojaa ja tehtiin rumpu.\n\nJo alkoi kodin tuli vilkuttaa. Siellä oli raasu palamassa, Koska niin\nlämmittävästi heijasteli.\n\nInkerille tuli hätä. Koko matkan hänen oli pitänyt isälle puhua. Hänen\ntäytyi siitä jotain puhua.\n\nSiinä oli jo peltoportti. Polle varmaan ottaa juoksun tasaisella\npeltotiellä.\n\n— Isä, otatteko te minut takaisin tämmöisenä...\n\n— — — Truu! Mitä se nyt siinä! Äläkä sinäkään nyt enää niistä\nmenneistä! Pakana, kun tuo lata on tuohon jäänyt, noin lähelle tietä!\n\nHän potkaisi sivuuttaessaan. Taisi olla hyväkin, että oli jäänyt\npienaksi siihen menneitten ja tulevien väliin.\n\nMoppe haukahti jonkun kerran, tunsi ja alkoi liehuttaa häntäänsä. Ovi\navautui ja tuvasta tuli pihamaalle äiti ja koko pienten sarja yhtenä\nrykelmänä.\n\n— Pääsitpähän kotiin! Äiti auttoi kädestä alas.\n\n— Tämmöisenä tulen... mutta älkää kovin syyttäkö minua, äiti...\n\n— Mistä minä sinua syyttäisin. Äiti pyyhkäisi silmiään. — Siitäkö, että\nolet minun lapseni.\n\nMutta isä ei tahtonut saada nappuloita auki.\n\n— Älähän nyt siinä! Pääset siitä piehtaroimaan vähemmälläkin!\n\nInkerillä oli käteltäviä pitkäksi aikaa, taisivat muutamat kahteen\nkertaan esille kiertää. Oli hauskaa. Kaikkien mielestä oli oikein\nhauskaa, kun Inkeri tuli kotiin.\n\n— Älkää nyt siinä pyörikö, että pääsee edes lämmittelemään, koetti äiti\nhätistellä.\n\nYhtenä rykelmänä mentiin tupaan. Mikä kantoi askia, mikä muuta pientä\npakettia, ja ne, joille ei mitään jäänyt, heiluivat käsissä ja\nvaatteissa.\n\nPystyvalkea oli parhaimmassa roihussaan. Lamppu oli raasun ajaksi\nsammutettu niinkuin aina ennenkin. Takan loukon puolella vähän\nkatveessa oli äidin rukki, tuoli ja villakoppa. Toisella puolella olisi\npitänyt olla isän kirves ja veistopölkky. Niin, mutta isähän olikin\nollut hakemassa. Keskilattian kirkkaimmassa valopiirissä oli veljien\nja sisarien vehkeitä. Siinä jakkaralla jonkun kartta ja maantieto,\ntuolilla toisen kynä ja laskuvihko. Lähinnä takkaa oli Eskon auto,\nihan polttavan lähellä, jos vaikka poukko singahtaisi pentsiiniin.\nMutta Matin merkilliset laitokset ja työvehkeet olivat lähellä penkkiä.\nHänenhän piti aina saadakin itsekseen puolihämärissä kuhkailla ja\nmietiskellä.\n\nRaasukuva sellaisena kuin se muistissa oli, sellaisena kuin se vieläkin\nyhä näkyi olevan, oli väkevänä näkemyksenä lämmittänyt Inkerin koko\nolemuksen. Äiti tuli auttelemaan vaatteita.\n\n— Eihän sinulla taidakaan olla kylmä?\n\n— Ei yhtään! Isä peitteli niin hyvin ja täällä on niin lämmintä.\n\n— Kun hiiltyy, niin keitetään teetä.\n\n— Taikka silakkaperunoita, ehdotteli Inkeri entisiä.\n\n— Mutta sinullahan onkin varmaan kova nälkä! Minä laitan voileipää,\nhätäili äiti.\n\n— Ei ei, ei minulla nälkä ole, laitetaan sitten vasta perunat hiilille\nkiehumaan niinkuin aina ennenkin. Ja menkää te kehräämään, minä kuorin\nperunat Esterin ja Hiljan kanssa.\n\n— Mutta olisithan nyt ensimmäisenä iltana...\n\n— Menkää äiti kehräämään, hän ihan pyytämällä pyysi. Äiti ymmärsi ja\nmeni.\n\nInkeri otti uuninloukasta ämpärin, siinä se oli tietyssä paikassaan\nisän tekemä huuhteluämpäri. Hilja tuli näyttämään tulta ja Esko tuli\napumieheksi, rävähti edellä kellarinluukusta kuin kärppä, ennen oli\npitänyt nostaa:\n\nKellarissa oli oma tuttu hajunsa. Inkerin täytyi vetää sitä henkeensä\nmonta kertaa. Siinä oli mullan ja perunan tuntu ja isän kenkärasvan\nja tervan tuntu, isä säilytteli rasva- ja tervapatojaan ovensuupuolen\npienessä kellarissa.\n\n— Ettepähän ole vielä suurta koloa ehtineet saada!\n\n— Mftäs kun tuli niin paljon, ja koko lokakuu syötiin tallista,\npuolusteli Hilja.\n\n— Pieniähän siellä pidetään, muisteli Inkeri.\n\n— Tänä vuonna pantiin suuriakin kaksi kopallista.\n\n— Kolmepas, muisti Esko ja kaivoi tunnelia keskivasan alle.\n\nAlettiin poimia perunoita ämpäriin, ei pienimpiä eikä suurimpia,\nsemmoisia vain keskikokoisia, niinkuin silakkaperunoiden määrä aina oli.\n\n— Onkos teillä ollut hauska syksy? tiedusteli Inkeri.\n\n— On sitten eri hauska! Esko jätti tunnelinsa toiseen kertaan ja tuli\npoimimaan ja kertoilemaan, enemmän kertoili kuin poimi.\n\nOli ollut hauska kesäkin. Inkerin olisi pitänyt nähdä sekin ahven,\nminkä Esko oli saanut. Se oli vongertanut eri tavalla. Pellavalion\nseipään vierestä oli napannut, tavallisella matosella vain. Ei Esko\nenää ollut mitään odottanutkaan, eikähän siitä tavallisesti tulekaan\nmuuta kuin tirriäisiä, mutta silloinpas tärppäsi. Ei korkkiakaan\npitkään aikaan näkynyt eikä kuulunut. Mutta mättäälle mätkähti vain.\n\n— Ja on syötykin jo ammon aikoja, joudutti Hilja, jonka mielellä ja\nkielellä oli paljon tärkeämpiä asioita.\n\n— Syöty niin. Kaikkihan ne aina syödään, pienimmätkin kalat.\n\nÄmpäri saatiin täyteen ja noustiin ylös. Inkeri sulki luukun ja Esko\nhyppäsi varmuudeksi tasakäpälää päälle.\n\nHilja ja Esteri tulivat Inkerin kera kuorimaan. Olisi Eskokin tullut,\nmutta Esteri sanoi, ettei se muuta kuin pilppuaa. Poika otti vähän\nnokkaansa ja meni omille tehtailleen raasun viereen.\n\nKuoriminen tapahtui loukon puolella äidin rukin takana. Oli sellainen\nihan sopiva hämärä. Tytöt supisivat asioitaan kumpaankin korvaan.\nKerrottiin tärkeimmät koulusta, navetasta ja kaikesta. Paljon oli sillä\naikaa tapahtunut. Kaikkea ei enää edes muistanutkaan.\n\nIsä oli ottanut kuokanvarsipuunsa ja vuolupuukkonsa. Äidin rukki\nhyrräsi tasaista hyrinäänsä, hahtuvanippu toisensa jälkeen ujui\nhienoksi kudelangaksi, seitsemän tai kahdeksan nousi aina yhtä aikaa\nkopasta polvelle.\n\nInkeri kuunteli ja katseli, ehkä enemmän katseli. Tytöille täytyi\njoskus vastailla ja myönnellä.\n\nPuut riutuivat hiiliksi, mutta perunatkin olivat jo valmiina. Pantiin\npataan, haettiin silakat ja nostettiin pata hiilille.\n\nSillä välin, kun perunat kiehuivat, järjesteli Inkeri pöytää. Leipäkori\noli laatikossa niinkuin ennenkin, puinen soikea silakkakuppikin\nsiellä oli, mutta sitä ei tarvinnut ottaa esiin, kun silakat\nolivat jo perunoiden mukana. Veitset ja kahvelit olivat laatikon\nvasemmanpuoleisessa kulmassa niinkuin ennenkin. Patapuukkotöpäkin tuli\nkäteen. Sekin vielä säilynyt. Inkeri päätti ottaa sen itselleen.\n\n— Piimäsaavi on kamarin nurkassa pölkyllä, neuvoi äiti.\n\nTietysti se oli paikallaan niinkuin kaikki muutkin. Inkeri otti\nastiahyllyn alalaudalta kaksikorvaisen puutuopin ja läkkituopin ja\nmeni pimeään maitokamariin. Käsi osui tavoittelematta piimäkauhan\nvarteen. Se oli pehmeä, nahkeatuntuinen. Miten puullakin saattoi olla\nniin erilainen tuntu? Kuinka monta kertaa oli käsi mahtanut tarttua\nsiihen ohkaiseen nahkeaan varteen? Oli salaakin tarttunut, silloin kun\njanotti eikä viitsinyt tuoppia hakea. Kauhasta juotiin, vaikka äiti oli\nkieltänyt, ja sitten mentiin tupaan niinkuin mitään ei olisi tapahtunut.\n\nInkeri sai pataveitsen. Perunat silakkoineen olivat kahdessa\nkivivadissa. Miten kova leipä, peruna ja keitetty silakka saattoi olla\nniin hyvää? Ja piimä! Jos Inkeri olisi kehdannut, olisi hän juonut\nyksinään koko tuopillisen.\n\nIllallisen jälkeen käytiin vähin puhein nukkumaan. Inkeri pääsi leveään\nalasänkyyn Hiljan ja Esterin viereen.\n\nTytöt sipisivät ja supattelivat vähän aikaa, mutta nukkuivat sitten.\nInkeri kääntyi permannolle päin ja oli hänkin nukkuvinaan.\n\nHiilloksen ylle oli riutunut tumma katos, jossa oli muutamia kirkkaita\nja hehkuvia silmäkkeitä, jotka silloin tällöin sammuivat, mutta tilalle\nilmestyi aina uusia.\n\nSeinäpenkin alla näkyi myöskin lähekkäin kaksi kiiltävää silmää,\nMikki-kissan.\n\n— Kis-kis, äänsi Inkeri niin hiljaa, että tuskin itse kuuli. Silmät\nkirkastuivat ja alkoivat lähestyä. Miten hiljaa se osasi lähestyä.\nSängyn lähelle päästyään Mikki hyppäsi tutun loikkauksensa, käveli\nsitten peittoa pitkin hiljalleen käpäliään nostellen. Hyrinä kuului\nyhä lähempää. Sitten sipaisi kostea pieni nenänpää Inkerin poskea\nja karhea lämmin kielen lape nuolaisi hänen kasvojaan pari kertaa.\nTunnustelut tehtyään Mikki kääntyi hitaasti, horjahtikin vähän Inkerin\nkäsivarrella, käveli sitten peiton tasaisimmalle kohdalle, koukisti\njalkansa ja etukäpäliensä kynsiä vuoroon irroitellen alkoi tasaisen\nhyrinänsä.\n\nInkerin silmiin herahti kyyneleitä, kädet menivät ristiin ja huokaus\nkohosi rinnasta, lyhyt, mutta vilpitön kuin publikaanin temppelirukous.\n\n— Rakas taivaallinen Isä! Olit armollinen, kun päästit minut jälleen\nkotiin!\n\n\n\n\nSalmelan emännän kesäpäivä.\n\n\nKello löi neljä.\n\n— Neljäkö se vasta löi? Salmelan Liisa-emäntä käännähti ja hieraisi\nkädenselällä silmiään.\n\nPieni hampaaton suu hänen vierellään alkoi liikkua ja mutistella.\nJa sormet ja varpaat haroivat kuin uimaan lähtijällä. Sormet kuin\nnivelikkäät tulitikut, olipa siinä ihmisen alkua. Liisaa nauratti.\n\nMutta nälkä oli ja elämänkaipuu. Suu mutisteli ja haki, haki niin\nkauan kuin omansa löysi. Sitten tuli taas rauha huoneeseen. Ruskea\nuntuvahipiäinen poski mielihyvästä värähteli, tulitikkusormet\nhyväilivät elämänantajaa, ja pieni jalkaterä, jolla oli vielä\nsisäänpäin kääntynyt apinan jalan asento, raapaisi vatsanpohjaa silloin\ntällöin.\n\nKuudeshan se vasta oli tämä viisiviikkoinen. Kuudesko jo? Puoli tusinaa\ntäyteen yhdeksässä vuodessa. Elli-sisko, asemakirjurin rouva, jolla\noli vain yksi ainoa viidentoista vuoden jälkeen, oli monta kertaa\nhirvitellyt sitä tuloa. — Miten sinä kerkiät niitä hoitamaankaan, kun\nminulla yhdessäkin on ihan tarpeeksi asti!\n\nOli, kun ei ollut useampia. No, olihan Ellillä miehensä ja taloutensa.\nOli kaiketi sitä hänelläkin, lehmät, siat, kanat, porsaat....\n\nMutta ne eivät saaneet olla lasten tiellä! Sai tulla vaikka tusina\ntäyteen! Eihän se niin helppoa ollut. Kuin puukonterällä siinä ihminen\nhetkensä oli. Kuolemanraukeus vuorokauden ruumista painoi. Mutta\nainahan kallis täytyi ostaa kalliiseen hintaan. Sellainen kaiketi oli\nelämän laki.\n\nPieni naama nutusti ja herutti ja käpertynyt jalkaterä paineli ja\npaineli, niinkuin sielläkin olisi ollut joku nappi, jota täytyi\nkäsitellä.\n\nMihin tällaisenkaan aamuhetken vaihtaisi? Ei mihinkään! Ei hänen\nmielikuvituksessaan ainakaan ollut sellaista herkkupalaa.\n\nLoppui nälkä ja kaipuu. Pieni suu irtautui, tulitikkusormet\nhervahtivat. Liisa siirsi lapsen omalle paikalleen ja alkoi mietiskellä\npäivän ohjelmaa.\n\nPääpiirteissään se kylläkin oli selvänä. Hellalle, tarhalle, kaivolle,\naitalle, mutta niille poluille ja polkujen pientareille mahtui paljon\nsellaista reunustaa, jota sieti miettiä aamuin ja illoin.\n\nKello löi puoli viisi. Hän nousi hiljaa, pukeutui ja suki tukkansa.\n\nLapset nukkuivat ja liikahtelivat mikä mitenkin päin. Pirkko oli vallan\nympäri kääntynyt, koska kaksi päätä näkyi tyynyllä. Hän oikoili ja\nselvitteli, nosteli peittoja ja korjaili päänalusia.\n\nEi ollut vielä kiirettä lypsylle. Liisa päätti haavia kärpäset sitä\nennen. Sittenpä saisivat lapset rauhassa nukkua, saisi Marikin, pieni\napulaistyttö, pitkiksi hänen päivänsä muutenkin tahtoivat venähtää.\n\nHiljaa hän liikahteli. Haavin liina seuraili kuin hallanhuuru. Varsi\nkolahti kumminkin kerran vahingossa kaapin kulmaan. Toivo-isäntä heräsi.\n\n— Huomenta! Mikäs enkeli siinä liikuskelee?\n\n— Surmanenkeli!\n\nHe naurahtivat nuorten ihmisten heleää naurua.\n\n— Äläkä natistele siinä, etteivät lapset herää!\n\n— Mitäpä minä tässä natistelisin!\n\nToivo pukeutui, ryypättiin mehulasit ja lähdettiin toimiin, Toivo\nviikatteineen, Liisa lypsinämpäreineen.\n\nAurinko oli noussut jo mäen takaa. Pääskypari lauleli Viirissä ja kaste\nkimalteli jokaisella lehdellä ja heinällä. Liisa kiirehti tarhalle ja\nhyräili jotain tuttua sävelmää, hypähti toiseenkin, ennenkuin lehmän\nviereen ehti.\n\nKuusi lehmää, niistä neljä nousumaidossa. Sai niiden kupeella vähän\naikaa hyräilläkin, ei liian kauan eikä väsymättömiin asti. Hyvin\nmalttoi vetää viimeiseen tippaan.\n\nTänä kesänä oli ensi kertaa käytännössä viljelty laidun, kuusi lohkoa\nja metsäsaarekkeinen yhteismaa. Toivo oli tehnyt tukevat lanka-aidat\nja käytännölliset veräjät. Viisi päivää syötettiin lohkossaan. Nyt oli\nkolmas vuorossa.\n\nHän sulki maitokannun ja vei lehmät laitumelle, ei tarvinnut ajaa,\nedellä vain kulki ja hyräili. Veräjäpuu napsahti kiinni, lehmät\nkatsahtivat taakseen, joku ynähtelikin, mutta hajautuivat sitten kilvan\nahmimaan mehevää ruohoa.\n\nMaitokannu oli tarhan portin vieressä pienillä käsirattailla. Siitä\noli satakunta metriä sementtiseen lähdesäiliöön. Puolittain tasaista,\npuolittain alamaaviettoista peltotietä. Keveä kärry kulki mielellään,\nhiekka pyörän alla hauskasti rasahteli.\n\nHän nosti kannun paikalleen veteen ja kiiruhti oikotietä kanalaan ja\nsikalaan. Sieltä kuului aikamoinen meteli ja poru, mikä ei suinkaan\npienentynyt, kun emäntä ovia availi.\n\nMutta kun Liisa heitteli kauranjyviä pehkuihin ja täytteli vähän aikaa\nisompia ja pienempiä purtiloita, tuli pieneläjien valtakuntiin sopu ja\nrauha. Näpättiin kyllä jyvä aivan toisen nokan edestä ja tuupattiin\nnaapuria, joka molemmat käpälänsä purtiloon nosti, mutta sehän kuului\nelämässä asiaan.\n\nHän katseli kanatarhan portilla kotvan aikaa, nousi sitten mäkipolkua\nasuinrakennukselle.\n\nÄiti!... Äiti!... Äitii! kuului moniääninen aamutervehdys jo ovella\nvastaan.\n\n— Minun on nälkä, äiti!\n\n— Äiti, minun housustani putosi nappi!\n\n— Äiti, kiltti! Leikkaako äiti tänä päivänä minun tukkani.\n\n— Äiti, äiti! Mikko raapii, Mikko on kissa!\n\nLiisa ei kiirehtinyt vastaamaan kenellekään.\n\n— Ovatko lapset siunanneet herätessään?\n\nOli, oli. Mikko sanoi siunanneensa kahteenkin kertaan.\n\n— Ja kumminkin raapii!\n\nLiisa haki saksensa koneen laatikosta.\n\n— Äiti, leikkaa minun tukkani! hyppeli Elsa.\n\n— Mahdollisesti, jos aikaa jää. Kynnet ensin. Mikki-kissan kynnet\nkaikkein ensimmäiseksi.\n\nMikko piilottautui mykkyrään peittonsa alle.\n\n— Käsilläänkö vai jaloillaan raapii? äiti istahti sängyn laidalle.\n\n— Takakäpälillään! riemuitsi kantelija ja naurunremauksia kuului joka\npuolelta, peitonkin alta.\n\n— Ei sanota ihmisen jalasta niin, vaikka sillä onkin vähän käpälän\ntapoja. Kerrotaan sadussakin saapasjalkakissoista.\n\n— Kerro, äiti, kerro! tartuttiin sanaan kiinni.\n\n— Joskus pimeinä iltoina, ei äiti nyt kerkiä. Hän kaivoi peiton alta\nkäpäläjalan, naukumista ja naurunpurskahduksia kuului, nips, naps,\nnäps, pian tuli siitä hyvä ja pian toisestakin. Etukäpälät saivat saman\nkäsittelyn ja sitten vuorollaan toistenkin kissanpoikien ja -tyttöjen.\n\n— Pirkko neuloo Matin housuihin napin, sillä aikaa kun äiti leikkaa\nElsan tukan.\n\nSe tapahtui. Kilvan vilkkaa puettiin. Äiti valmisti aamupöydän.\nKupillinen kuumaa vettä ja voilla särvitetty pyöreä korppu kuului\njokaisen muonaan. Kaikki olivat niin yhdenkokoisia ja tasavoideltuja,\nettei ollut vaihtamisen varaa, ei ollut lupaakaan.\n\nPienet hampaat kävivät terhakkaasti korppuleipään. Liisa järjesteli\nvuoteet. Mari, joka oli pöydässä mukana, selvisi ensinnä ja autteli\nhuoneen järjestelyhommissa.\n\n— Nyt Elsa korjaa hiuksensa ja sitten kaikki ulos!\n\nPojat pinkasivat jo ovella.\n\n— Päästäänkö rantaan, äiti?\n\n— Menkää hetkeksi, Matti katsoo toisia.\n\nVähän aikaa kuului vielä ripinätä ja rapinata, huudahteluja ja\novenkäyntiä. Mari vei puolitoistavuotiaan Anteronkin ulos.\n\nLiisa istahti nuorimman sängyn laidalle. Keveä lyhyt hengitys kuului ja\npieni kissannaama nykerönenineen näkyi valkean myssyn aukosta. Ei ollut\nvielä ruoka-aika.\n\nHän nousi ja ryhtyi valmistamaan aamiaista. Perunoita, maitokastiketta\nja ohrajauhovelliä, yksinkertainen ja selvä se lista oli, mutta\njoitakin käyntejä ja hyräilymatkoja sai sentään tehdä, puuvajassa,\nkuopassa, kaivolla ja aitassa. Äiti! Äiti! kuului toisinaan\nrannanpuolelta ja rinnetieltä. Monella oli tärkeitä asioita.\n\nToivo tuli niityltä, paitahihasillaan, ruskeana ja myhäilevänä. Hyvin\noli heinä aamukasteella katkennut. Oli eilistäkin luokoa. Kun joutuisi\npari haravaenkeliä.\n\n— Eikö yksi riitä?\n\n— Ehkä, kun hyvä sattuisi!\n\nHuudeltiin pieni väki aamiaiselle.\n\nRannassa oli pojilla ollut kivaa. Mikon laivassa oli oikein purjeetkin,\nolisi mennyt vaikka Ameriikkaan asti, ellei Mikko narusta olisi vetänyt\ntakaisin. Mitä semmoisista purjelaivoista! Matilla oli moottorivene,\njoka kulki vastatuuleenkin.\n\nVanhimmat pojat ja Elsa pääsivät isän ja äidin kera niitylle, Mari ja\nnuorimmat jäivät kotiin.\n\n— Liikaa sinun lähteä, esteli Toivo.\n\n— Joko nyt liikaa, kahdesta äsken puhuit.\n\nToivo myhähti. Sellainen hän oli, ehti joka paikkaan, kahdestakin kävi,\nmilloin tarvittiin. Lähteköön aurinkoa saamaan, mutta kovin ei saisi\nharavoineen rehkiä, määrä se oli antavallakin.\n\nElsalla ja pojillakin oli omat pienet haravansa. Neljähän heitä jo oli.\nMitä se isä yhdestä ja kahdesta puhui.\n\nRiisuttiin mättäälle puserot, isä ja äitikin. Työ alkoi. Pojat sylkivät\nkouriinsa ja heinäliepeet alkoivat pölähdellä. Jälkeä tuli ja puhdasta\njälkeäkin, ainakin yhdellä haravalla.\n\nKun pojat väsyivät haravoimiseen, pääsivät he uuteen, vielä hauskempaan\ntyöhön. Pellon laidassa oli parisenkymmentä hajoitettavaa ruokoa.\nElsakin pääsi heidän mukaansa. Kovin hajalle ei tarvinnut levittää,\nkunhan vain tuli pöyheilleen.\n\nPojat puskivat päänsä rukoihin kuin myyrät, kyllä tuli pöyheilleen.\nElsa, joka oli tyttö ja jo aikuisempikin, pöyhötteli myyräin jälkiä.\nNiin mentiin ruo'olta ruo'olle. Mutta kesken kaiken kuului surkea huuto.\n\n— Äiti!\n\n— Tule pian tänne!\n\n— Mikä nyt hätänä?\n\n— Mikkoa pisti käärme!\n\nMikko itki ja valitteli. Liisa juoksi lasten luokse.\n\n— Missä se oli ja mihin pisti?\n\n— Poskeen... tuohon... tuohon noin!\n\n— Ja tuolta se lensi, vongahti vain kerran, selitteli Matti\nsilminnäkijänä.\n\n— Ampiainen se oli, naurahti äiti vapautuneesti. Pian se paranee, vähän\naikaa vain kihelmöi.\n\n— Kihelmöi... kihelmöi se, kertaili Mikko, luullen että se oli hyvinkin\nsuurta kärsimystä kuvaava sana. Paineltiin veteen kastetulla liinalla.\nPakotus lakkasi ja murhe sen mukana.\n\nKovin pitkää rupeamaa ei jaksettu eikä joudettu tekemään. Poikain\nmieleen tuli kauppa ja merenkulku ja muut laiminlyödyt elinkeinot.\nÄidin oli lähdettävä laittamaan ja antamaan väelleen päivällistä. Isä\njäi taas yksikseen. Kahden tunnin kuluttua saisi tulla hänkin.\n\nKotona ei ollut erikoisempia ihmeitä, ei käärmeitä eikä ampiaisia,\nkärpäsiä vain. Pikkuinen sai ruokansa ja hänen syödessään Liisa\nmietiskeli, mitä isommalle väelle laittaisi.\n\nPoju nukahti ruokansa ääreen. Liisa etääntyi, peitteli ja alkoi\nliikehtiä suunnitelmiensa mukaan. Kaivokäynnillä hän pistäytyi\npienkarjan pakinoilla. Taas kävi poru ja kaakatus. Valittamista oli\nmonella ja monenlaista.- Mutta olipa toisilla antamistakin. Munakori\ntuli lähes tasapääksi.\n\nMaantieltä kuului hyrinää. Auto pysähtyi portille. Pari miestä hypähti\ntielle.\n\n— Emäntä, tuokaa tänne se vesiämpäri! huusi toinen.\n\nÄäni oli komentavasävyinen. Liisa pysähtyi kuin kahden vaiheilla.\n\n— Pian, pian, meillä on kiire! kuului tieltä taas.\n\nLiisallakin oli vanha aataminsa tai eevansa, joka nosti valmiin lauseen\nhuulille, ei olisi tarvinnut muuta kuin laukaista, mutta viime hetkessä\ntuli sulku. Hän jätti munakorin tielle ja käveli ämpäreineen portille.\n\n— Mihinkä nuorilla herroilla nyt semmoinen kiire? hän naurahtaen sanoi.\n\nKumpikaan ei puhunut mitään, toinen ruuvaili jäähdyttäjän kantta, sai\nauki ja tyhjensi ämpärin.\n\n— Mitä maksaa? koetti komentelija halpahintaisesti pelastaa hajoavaa\nrakennustaan.\n\n— Ei mitään! Ei meillä vesi mitään maksa, eikä muutama askel.\n\n— Kiitoksia! kuului peräistuimelta vanhemman herran ystävällinen ääni,\nnuoremmalle hän jatkoi: — Aja nyt edes metsäiselle ja häpeä vähän!\n\nPoika ajoi, ehkä häpesikin. Liisaakin vähän hävetti, vaikka\nhyväntuntuinen olo oli samalla. Oliko hän sanonut tai tarkoittanut\njotakin? Oli kaiketi, koska se vanha herra oli huomannut. Hyvä\nkumminkin, kun ei ollut tullut sanoneeksi sitä, mitä ensin aikoi.\n\nIltapäivällä koottiin kuivia heiniä. Pirkko ja Anterokin olivat\nniityllä. Paljaita pellavapäitä pylkähteli isän heinäkuormasta väliin\nniin monta, että sormella täytyi lukea. Kuivia kauniita heiniä saatiin.\nIlo oli moniääninen ja suuri.\n\nIsä otti hoiviinsa pojat ja pienimmät. Liisa lähti Elsan kera\nlypsylle. Lehmät odottelivatkin jo veräjällä, muutamat ammahtelivat,\nkun emäntänsä näkivät, ikävää tyytyväisyyttä tai tyytymättömyyttä tai\njälleennäkemisen iloa, ehkä siihen sisältyi niitä kaikkia.\n\nTuttu tunnin työ, maidon pihinä, siivilän sihinä. Juoksujalkaa\njoudutettiin kannu säiliöön, oli vielä illallisen laittaminen ja monia\nruokittavia.\n\nVielä tunti, pari. Kaikki olivat osansa saaneet. Toivo oli lähtenyt\nkylälle johonkin kokoukseen. Illallinen oli korjattu, astiat pesty ja\nvuodetilat availtu. Lapset nukahtelivat yksi toisensa jälkeen, Marikin.\n\nTaivaalla ruskotti vielä kauniin kesäpäivän kajo. Järvi väreili niin\nhoukuttelevana, että Liisa ei jaksanut kiusausta kestää. Hän lähti\nrantaan.\n\nVesi oli kuin maito, hiveli varvasta ja houkutteli mieltä. Hän\nriisuutui ja pulahti veteen.\n\nHeinäkuisena yönä oli uiminen ihanaa. Se ei ollut tavallista\njärvivettä, siinä oli joitakin taivaallisia tuoksuja, tuntuja ja\nkosketuksia. Hän painoi päänsä umpisukkeluksiin. Vettä sai pulista\nsuuhun, nenään, korviinkin, kyllä se niistä takaisin osautuisi.\n\nHän ui parikymmentä vetoa suoraan selälle päin, kaarsi sitten oikeaan\nja vasempaan, kääntyili kyljelle ja toiselle, pulahteli ja mulahteli\nkuin etäämmällä ruohikossa poikasiaan opettava sorsaemo. Lopulta täytyi\nrantaan kääntyä ja kalliolle nousta. Sisäistä ja ulkoista olemusta\nlämmitti ihana väristys.\n\nKuu nousi metsän takaa. Ei oikeastaan olisi ollut lupa nousta, koska\n»valoisat kesäiset yöt himmentävät sen valon». Salaa oli noussut vanha\nvekkuli ja pää kallellaan tarkasteli ja ihaili kalliolle nousseen\nvedenemännän muotoja ja ääriviivoja.\n\nPuoli tusinaako sillä jo oli? Ja samanverran uinui kätkettyinä? Kuka\nuskoisi!\n\n\n\n"]