[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fhjEoXfVQjd0_THxdxzIc3ZxBePNgMh1GJbgnnX2kqhI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},2654,"Soanan kerettiläinen","Hauptmann, Gerhart",1862,1946,"2654-hauptmann-gerhart-soanan-kerettilainen","2654__Hauptmann_Gerhart__Soanan_kerettiläinen",null,"romaani",[],[15,16],"saksalainen","nobel","fi",1918,22960,161783,false,69039,[24,25,26,27],"German fiction -- Translations into Finnish","Outcasts -- Fiction","Priests -- Fiction","Switzerland -- Fiction",[29,30,31],"German Literature","Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Soanan kerettiläinen\" by Gerhart Hauptmann is a novel written in the early 20th century. The story unfolds in the picturesque region of Soana, Switzerland, where we are introduced to a mysterious mountain shepherd known as \"Soanan kerettiläinen,\" who possesses an enigmatic past, earning both superstition and respect from the local villagers. The narrative promises to explore themes of isolation, nature, and the tension between traditional beliefs and modernity.  At the start of the novel, we meet travelers seeking to hike Monte Generoso, encountering a distinctive shepherd with a profound yet mysterious demeanor. Locals regard him with a mixture of curiosity and trepidation, and as the protagonist recalls his initial meeting with the shepherd, he becomes intrigued by Ludovico’s unconventional lifestyle and rumored knowledge of nature. This opening section sets the stage for deeper explorations of character, philosophy, and the potential collision of differing worldviews as the protagonist resolves to learn more about the shepherd's life and the hidden narrative he is said to possess. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Kupiainen, Alpo",268,"Nuori italialainen pappi Francesco Vela lähetetään syrjäiseen vuoristokylään palauttamaan kerettiläinen perhe takaisin kirkon yhteyteen. Kohdattuaan perheen tyttären hän kuitenkin hylkää askeettisen elämän ja antautuu luonnon ja rakkauden vietäväksi.","Gerhart Hauptmannin 'Soanan kerettiläinen' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2654. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SOANAN KERETTILÄINEN\n\nKirj.\n\nGerhart Hauptmann\n\n\nSuomentanut\n\nAlpo Kupiainen\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1918.\n\n\n\n\n\n\nPyrkiessään Monte Generoson huipulle matkailijan sopii lähteä joko\nMendrisiosta tai Capolagosta hammasrataa myöten tai Bissonesta Soanan\nkautta, missä tie on kaikkein vaivalloisin. Koko alue kuuluu Tessiniin,\nSveitsin kantoniin, jonka väestö on italialaista.\n\nYlhäällä vuoristokiipeilijät varsin usein kohtasivat silmälaseja\nkäyttävän vuohipaimenen, jonka ulkomuoto oli muutoinkin huomiota\nherättävä. Hänen ruskettuneesta ihostaan huolimatta saattoi hänen\nkasvoistaan huomata, että hän oli sivistynyt mies. Hän muistutti\npaljonkin Sienan tuomiokirkossa olevaa, Donatellon luomaa Johannes\nKastajan pronssikuvaa. Hänen hiuksensa olivat tummat ja valuivat\nkiharaisina ruskeille hartioille. Hänen pukunaan olivat vuohentaljat.\n\nKun joukko vieraita lähestyi tätä ihmistä, vuoristo-oppaat nauroivat jo\netukäteen. Ja kun matkailijat hänet sitten näkivät, puhkesivat he usein\nsopimattomasti meluamaan tai äänekkään vaativaisesti uhittelemaan;\nheistä miehen omituinen ulkonäkö antoi heille siihen oikeuden. Paimen\nei heistä piitannut. Tavallisesti hän ei edes kääntänyt päätänsä.\n\nKaikki vuoristo-oppaat näyttivät oikeastaan olevan hänen kanssaan\nhyvissä väleissä. Monesti he kapusivat hänen luoksensa ja antautuivat\nkeskustelemaan hänen kanssaan tuttavallisesti. Kun vieraat heidän\npalattuaan tiedustelivat, mikä omituinen pyhimys se mies oli, pitivät\nhe asian enimmäkseen omina tietoinaan, kunnes hän oli häipynyt\nnäkyvistä. Mutta ne matkailijat, joiden uteliaisuus oli vielä silloin\nvireillä, saivat nyt tietää, että tällä miehellä on hämärä menneisyys,\nettä kansan keskuudessa hänet tunnettiin »Soanan kerettiläisen»\nnimellä ja että hän nautti taikauskoisen pelon sekaista, epäiltävää\nkunnioitusta.\n\nKun näiden sivujen julkaisija vielä oli nuori ikävuosiltaan ja hänellä\noli onni tiheämmin viettää ihania viikkoja kauniissa Soanassa, hän\nluonnollisesti joutui tuontuosta kiipeämään Generoso-vuorelle ja eräänä\npäivänä kohtaamaan myös niin sanotun »Soanan kerettiläisen». Eikä\nhän unohtanut miehen näkyä. Ja hänen saatuaan miehestä kaikenlaisia\nristiriitaisia tietoja kypsyi hänessä päätös tavata hänet uudelleen,\njopa yksinkertaisesti käydä häntä katsomassa.\n\nKirjoittajan tätä aikomusta vahvisti muuan Sveitsin saksalainen,\nSoanan lääkäri, joka vakuutti, että omituinen erakko ei pannut\npahakseen sivistyneiden ihmisten käyntejä luonansa. Lääkäri itsekin\noli kerran pistäytynyt häntä tapaamassa. »Oikeastaan minun pitäisi\nolla hänelle äkeissäni», virkkoi hän, »koska se miekkonen tuhertelee\nminun ammattialallani. Mutta hän asuu kovin korkealla vuoristossa,\nniin kovin kaukana ja häneltä, Jumalan kiitos, käyvät vain ne harvat\nsalaa kysymässä neuvoa, jotka eivät arkaile ottaessaan vaikkapa\npaholaisen parantajakseen.» Tohtori jatkoi: »Teidän täytyy tietää, että\nkansan keskuudessa uskotaan hänen lupautuneen paholaiselle. Eivätkä\nhengellisen säädyn miehet koeta tätä luuloa hälventää, koska se on\nheistä lähtöisin. Alkuaan, väitetään, tämä mies joutui pahojen taikojen\nvaltaan, niin että hänestä itsestään on muka tullut paatunut heittiö ja\npaholaismainen taikojentekijä. Minä puolestani en ole havainnut hänellä\npukinsorkkia enkä sarvia.»\n\nKirjoittaja muistaa vielä tarkoin käyntinsä tämän merkillisen ihmisen\nluona. Ensimmäinen tapaaminen oli erikoislaatuinen. Poikkeukselliset\nolosuhteet antoivat sille sattuman luonteen. Vieras nimittäin\nhavaitsi eräässä polun jyrkässä kohdassa edessään avuttomana seisovan\nemävuohen, joka juuri oli synnyttänyt karitsan, samalla kun toinen\nkaritsa oli tulossa. Yksin jäänyt emo, joka hädässään silmäili\npelottomasti, ikäänkuin olisi odottanut häntä avukseen, ja valtavan\njylhän kalliomaiseman keskellä sattuneen synnytyksen yleinen, syvän\nsalaperäinen tuntu tekivät häneen hyvin voimakkaan vaikutuksen. Mutta\nhän joudutti askeliaan, sillä hän päätteli tämän eläimen varmaankin\nkuuluvan omituisen paimenen laumaan ja halusi huutaa viimeksi mainitun\navuksi. Hän kohtasi erakon vuohiensa ja nautojensa keskellä, kertoi\nhänelle näkemästään ja opasti hänet synnyttävän vuohen luokse, jonka\ntakana ruohikolla jo lepäsi toinenkin karitsa märkänä ja verisenä.\n\nVarmoin ottein kuin lääkäri, sääliväisen lempeästi kuin laupias\nsamarialainen isäntä nyt hoiteli eläintänsä. Odotettuaan määrätyn ajan\nhän otti äsken syntyneet karitsat kainaloihinsa ja lähti verkkaan\nkulkien asunnolleen ja raskaita utareitaan melkein maata pitkin\nlaahaava emä seurasi mukana. Vierasta hän kiitti mitä ystävällisimmin\nja myöskin vastustelua kuuntelematta pyysi hänet mukaansa.\n\nErakko oli pystyttänyt useita rakennuksia hänelle kuuluvalle\nalppirinteelle. Eräs niistä muistutti ulkonäöltään karkeasti kyhättyä\nkivikasaa. Sen sisällä oli kuivia ja lämpimiä navettoja. Sinne\nvietiin vuohiemo ja kilit, kun taas vieras saatettiin ylempänä\nsijaitsevalle, valkeaksi sivellylle, kuutiomaiselle röykkiölle, joka\noli viiniköynnösten peittämällä pengermällä Generoson seinämän varassa.\nOven läheisyydessä pursusi vuoresta käsivarren paksuinen vesisuihku,\njoka täytti vedellä valtavan, kalliosta hakatun kivialtaan. Tämän\naltaan vieressä sulki raudoitettu ovi tien vuorenonkaloon, joka, kuten\npian kävi ilmi, oli kellariholvi.\n\nTältä paikalta, joka laaksosta katsottuna näytti väikkyvän\nluoksepääsemättömän korkealla, oli ihana näköala, josta tämän\nkirjoittaja ei kuitenkaan halua puhua. Mutta ensi kerran siitä\nnauttiessaan hän aluksi hämmästyi sanattomaksi ja puhkesi senjälkeen\näänekkäästi huudahtelemaan ihastuksesta joutuen sitten jälleen\nsanattoman ihmettelyn valtaan. Hänen isäntänsä taas, joka juuri sillä\nhetkellä palasi ulko-ilmaan käytyään noutamassa jotakin asunnosta,\nnäytti nyt äkkiä alkaneen liikkua hiljaisemmin. Tämä asianlaita, kuten\nisäntänsä koko hiljainen, rauhallinen käyttäytyminen yleensä, ei jäänyt\nvieraalta havaitsematta. Se merkitsi hänelle kehotusta säästellä\nsanojaan, kysellä niukasti. Hän piti jo nyt tästä eriskummaisesta\nvuoristopaimenesta liiaksi antautuakseen siihen vaaraan, että\nvieraannuttaisi hänet itsestään pelkästään näyttämällä olevansa utelias\ntai tungettelevainen.\n\nVielä nytkin näkee silloinen vieras penkereellä olevan, penkkien\nympäröimän pyöreän kivipöydän. Hän näkee sen ja kaikki »Soanan\nkerettiläisen» sille levittämät herkut: mitä ihastuttavimman stracchino\ndi leccon, oivallisen italialaisen vehnäleivän, salamimakkarat,\noliivit, viikunat ja mispelit sekä lisäksi hänen äsken luolasta\nnoutamansa ruukun täynnä punaviiniä. Pöytään istuuduttaessa\nkatsoi vuohennahkaan pukeutunut, pitkähiuksinen, parrakas isäntä\nsydämellisesti vieraansa silmiin tartuttuaan sitä ennen hänen oikeaan\nkäteensä ikäänkuin osoittaakseen mieltyneensä häneen.\n\nKukapa tietää, mitä kaikkea tämän ensimmäisen kestityksen aikana\npuheltiin. Vain muutamia seikkoja jäi muistiin. Vuoripaimen toivoi,\nettä häntä nimitettäisiin Ludovicoksi. Hän kertoi kaikenlaista\nArgentiinasta. Kun kerran Angelus-kellojen soitto kaikui alhaalta\nlaaksosta, hän lausui huomautuksen tästä »alituiseen ärsyttävästä\nhälystä». Kerran hänen huuliltaan luiskahti Senecan nimi. Hiukan\nkosketeltiin myös Sveitsin politiikkaa. Lopuksi erakko halusi tietää\nkaikenlaista Saksasta, koska se oli vieraan kotimaa. Kun vieraan\naikaisemmin tekemänsä päätöksen mukaan oli aika sanoa jäähyväiset,\nvirkkoi isäntä: »Olette aina tervetullut luokseni.»\n\nVaikkakin näiden sivujen kirjoittaja olisi, sitä hän ei halua salata,\nkovin mielellään toivonut kuulevansa tämän ihmisen elämäntarinan, mitä\nhän ei tahdokaan salata, hän myös varoi uusilla käynneillään millään\ntavoin paljastamasta tuntevansa mielenkiintoa sitä kohtaan. Hänen\nsatunnaisesti keskustellessaan Soanassa sikäläisten asukkaiden kanssa\nhänelle oli kerrottu muutamia ulkonaisia tosiseikkoja, joiden piti olla\nsyynä siihen, että Ludovicoa nimitettiin »Soanan kerettiläiseksi»;\nhänestä sitävastoin oli paljon tärkeämpää saada selville, missä\nmielessä tämä nimitys oli oikeutettu ja mistä omituisista sisäisistä\nkohtaloista, mistä erikoisesta filosofiasta Ludovicon elämänmuoto\njuonti juurensa. Hän pidättyi kuitenkin kyselemästä ja onkin saanut\nsiitä runsaan palkkion.\n\nHän kohtasi Ludovicon useimmiten yksin, joko laumansa eläinten\nparissa tai majansa luona. Joitakin kertoja hän tapasi erakon\nlypsämässä Robinsonin tapaan omin käsin vuohiaan. Tai hän pani uuhen\nimemään vastaan hangoittelevaa emoa. Silloin hän näytti täysin\nantautuneen vuoristopaimenen ammattiin: hän riemuitsi vuohesta, joka\nlaahasi pullottavia utareitaan maata pitkin, ja pukista, milloin\nse oli tulistunut ja innoissaan. Eräästä hän sanoi: »Eikö se näytä\nsamanlaiselta kuin itse paholainen? Katsokaahan sen silmiä! Mikä voima,\nmikä kiukun, vimman ja ilkeyden säihky! Ja samalla mikä pyhä tuli!»\nMutta tämän kirjoittajasta tuntui siltä kuin puhujan silmissä olisi\ntuikkinut samanlainen hornanliekki, jota hän oli nimittänyt »pyhäksi\ntuleksi». Hänen hymynsä sai jäykän ja tuiman piirteen, hän näytti\nvalkeat, uhkeat hampaansa ja joutui samalla eräänlaiseen unohduksen\ntilaan, kun hän tarkasteli jotakin demonista matadoriaan ammattimiehen\nsilmällä hyödyllisen työnsä lomassa.\n\nUsein »kerettiläinen» soitti huilua, ja vieras kuuli sen yksinkertaiset\nsävelsarjat jo lähestyessään. Sellaisessa tilanteessa keskustelu\nluonnollisesti kääntyi musiikkiin, ja paimen kehitteli kummallisia\nmielipiteitä. Ollessaan laumansa keskellä Ludovico ei milloinkaan\npuhunut mistään muusta kuin eläimistään ja niiden tavoista,\npaimenammatista ja sen tehtävistä. Varsin usein hän innostui puhumaan\neläinten psykologiasta ja paimenten elintavoista, kosketellen ammoin\nsitten menneitä aikoja ja paljastaen harvinaisen laajat opilliset\ntietonsa. Hän puhui, kuinka Apollo hoiti karjalaumoja Laomedonin ja\nAdmetoksen palveluksessa, oli renki ja paimen. »Haluaisinpa tietää,\nmillaisella soittimella hän silloin soitteli laumoilleen.» Ja hän\nlopetti ikäänkuin olisi haastellut jostakin todellisesta: »Jumaliste,\nolisinpa mielelläni häntä kuunnellut.» Juuri sellaisina tuokioina tämä\npörröinen erakko ehkä saattoi herättää sellaisen vaikutelman, ettei\nhänen ymmärryksensä ollut ihan täydellinen. Toisaalta tämä ajatus\ntuntui eräällä tavoin oikeutetulta, kun hän todisti, kuinka monin\ntavoin soitolla voidaan karjalaumaan vaikuttaa ja sitä ohjata. Toisilla\nsävelillä hän ajoi eläimet liikkeelle, toisilla sai ne rauhoittumaan.\nSävelillä hän kutsui ne kaukaa luoksensa, sävelillä hän pani ne\nhajaantumaan tai hänen kintereilleen sulloutuneina tulemaan hänen\njäljessään.\n\nSattui sellaisiakin käyntejä, joiden aikana ei puhuttu juuri ollenkaan.\nKerran, kun kesäkuisen iltapäivän painostava helle oli kohonnut aina\nGeneroson laitumille saakka, oli Ludovico lepäävien, märehtivien\nlaumojensa keskellä itsekin pitkällään autuaallisen raukeuden tilassa.\nHän vain katsahti tulijaan ja viittauksella kehotti myös häntä\nojentautumaan pitkäkseen ruohikkoon. Sitten kun se oli tapahtunut\nja molemmat olivat levänneet tuokion äänettöminä, hän alkoi kohta\nverkkaisesti puhella seuraavaan tapaan:\n\n»Tehän tiedätte, että Eros on Kronosta vanhempi ja myös mahtavampi.\n— Tunnetteko tämän ympärillämme vallitsevan äänettömän hehkun? Eros!\n— Kuuletteko heinäsirkan soiton? Eros!» — Samassa silmänräpäyksessä\nvilahti hiljaisen polun poikki kaksi sisiliskoa, toinen toistaan\najaen. Hän toisti: »Eros! Eros!» — Ja ikäänkuin hänen komennuksestaan\nnousi kaksi vankkaa pukkia, alkaen ahdistaa toisiaan kiemuraisilla\nsarvillaan. Hän salli niiden kamppailla, vaikka ottelu kävikin yhä\ntulisemmaksi. Puskemisen kolaukset kävivät yhä äänekkäämmiksi ja\ntiheämmiksi. Ja taaskin hän virkkoi: »Eros! Eros»!\n\nJa nyt tunkeutui vieraan korviin ensi kerran sanoja, joita hän kuunteli\nihan erityisesti, koska ne loivat tai ainakin tuntuivat luovan jonkin\nverran valoa siihen kysymykseen, minkä tähden Ludovicoa rahvaan\nkeskuudessa nimitettiin »kerettiläiseksi». »Mieluummin», hän sanoi,\n»palvon elävää pukkia tai elävää härkää kuin hirsipuussa riippuvaa\nvainajaa. Minun aikakauteni ei tee niin. Minä vihaan, minä halveksin\ntätä aikaa. Jupiter Ammon kuvattiin oinaansarvisena. Fanilla on\npukinjalat, Bacchuksella häränsarvet. Tarkoitan roomalaisten Bacchus\nTauriformista eli Tauricornista. Mithra, auringon jumala, on kuvattu\nhäräksi. Kaikki kansat ovat kunnioittaneet härkää, pukkia, oinasta ja\nvuodattaneet uhreissaan niiden pyhää verta. Siihen minä sanon: oikein!\n— Sillä synnyttävä voima on korkein voima, synnyttävä voima on luova\nvoima, synnyttäminen ja luominen ovat sama asia. Totta kyllä, tämän\nvoiman palvonta ei ole ollenkaan samaa kuin munkkien ja nunnien kylmä\nlörpötys. Uneksin kerran Lakshmista, Vishnun vaimosta, joka tuli\nihmiseksi Sita-nimisenä. Papit kuolivat hänen syleilyihinsä. Olen\nohimennen oppinut tuntemaan jonkin verran kaikenlaisia mysteerejä,\nmustan, vihreässä ruohossa tapahtuvan siitoksen, helmiemonvärisen\nhekuman, ihastuksien ja huumausten mysteerejä, keltaisten\nmaissinjyvien, kaikkien hedelmien, kaikkien tulvien, yleensä kaikkien\nvärien salaisuuksia. Olisin saattanut mylviä tuskan hulluudessa\nnähdessäni säälimättömän, kaikkivaltiaan Sitan. Luulin kuolevani\nhimosta.»\n\nTämän avomielisen purkauksen aikana tuntui näiden rivien kirjoittajasta\nsiltä kuin hän olisi ollut kuuntelemassa vasten tahtoaan. Hän nousi\npystyyn ja lausui muutamia sanoja, joiden piti tehdä uskottavaksi,\nettei hän ollut kuullut toisen yksinpuhelua, vaan että hänen\najatuksiaan olivat askarruttaneet muut asiat. Senjälkeen hän tahtoi\nsanoa jäähyväiset. Ludovico ei sitä sallinut. Ja niinpä sitten\nvuoripengermällä alkoi jälleen kestitys, joka tällä kertaa kuitenkin\nsukeutui merkitykselliseksi ja unohtumattomaksi.\n\nVieras opastettiin jo heti alussa asuntoon, jo aikaisemmin kuvatun\nkuutiomaisen rykelmän sisälle. Se oli nelikulmainen ja siisti; siellä\noli kamiina, ja se muistutti oppineen yksinkertaista työhuonetta.\nEsillä oli mustetta, kynä, paperia ja vähäinen kokoelma kirjoja,\netupäässä kreikkalaisten ja roomalaisten kirjailijain teoksia. »Minkä\ntähden minun pitäisi salata teiltä sitä», alkoi paimen, »että olen\nhyvästä suvusta, että nuoruuteni oli harhaan johdettu ja että olen\nsaanut opillista sivistystä? Luonnollisesti haluaisitte tietää, miten\nolen muuttunut luonnottomasta ihmisestä luonnolliseksi, vangista\nvapaaksi, tuhoon sortuneesta ja nyreästä onnelliseksi ja tyytyväiseksi?\nJa sen, miksi olen sulkeutunut pois yhteiskunnasta ja kristikunnasta?»\nHän nauroi ääneen. »Kenties vielä kerran kirjoitan kääntymyksen!\nhistorian.» Vieras, jonka jännitys oli kohonnut korkeimmilleen,\nhuomasi äkkiä jälleen joutuneensa kauas päämäärästään. Hänelle saattoi\nsiihen nähden olla vain vähän apua siitä isännän lopuksi lausumasta\nselityksestä, että hänen uudistumisensa syy oli luonnollisten symbolien\npalvominen.\n\nKallion varjostamalla pengermällä, altaan vierellä, jonka reunoilta\nsolisi vettä, suloisessa viileydessä oli nautittu runsaampi ateria kuin\nensi kerralla: savustettua kinkkua, juustoa ja vehnäleipää, viikunoita,\ntuoreita mispeleitä ja viiniä. Oli tarinoitu monenlaisista asioista,\nei remuisesti, vaan hiljaisen hilpeästi. Vihdoin korjattiin ruuat\nkiviseltä pöydältä. Mutta sitten tuli hetki, jonka tämän kirjoittaja\nmuistaa kuin äsken tapahtuneen.\n\nHoitamattomine, pitkine hiuksineen ja partoineen sekä vuota pukunaan\ntämä pronssinväriseksi paahtunut paimen teki, kuten tiedetään,\nvilliintyneen vaikutuksen. Häntä on verrattu Donatellon Johannekseen.\nItse asiassa hänen ja tuon Johanneksen kasvoissa olikin piirteiden\nhienouteen nähden paljon samanlaista. Ludovico oli oikeastaan\nlähempää katsottuna kaunis, jos vain saattoi sivuuttaa silmälasien\nrumentavan vaikutuksen. Mutta niistä taas sai hänen koko olemuksensa\nhieman koomillisen piirteen lisäksi arvoituksellisesti poikkeavan ja\nkiehtovan tunnun. Sillä hetkellä, josta nyt on puhe, tapahtui koko\nihmisessä muutos. Jos hänen ruumiinsa pronssimaisuus oli ilmennyt\nmyöskin eräänlaisena piirteiden jäykkyytenä, niin se väistyi sikäli,\nettä hänen kasvonsa muuttuivat eloisiksi ja nuorentuivat. Hän hymyili,\nja hänen hymyssään oli, voisi sanoa, poikamaisen häveliäisyyden\nvivahdus. »Sitä, mitä nyt teille esitän», sanoi hän, »en ole ehdottanut\nvielä ainoallekaan muulle ihmiselle. Mistä äkkiä sain tällaisen\nrohkeuden, sitä en oikeastaan tiedä itsekään. Vanhasta, menneiltä\najoilta periytyvästä tottumuksesta lueskelen vielä silloin tällöin\nja käyttelenpä myös mustetta ja kynää. Niinpä olen talvisaikaan\njoutohetkinäni kirjoittanut muistiin koruttoman tarinan tapahtumasta,\njoka kuuluu sattuneen täällä Soanassa ja sen ympärillä kauan ennen\nminun aikaani. Teistä se tuntuu äärimmäisen yksinkertaiselta,\nmutta minua se kiehtoi monista syistä, joihin en nyt tahdo kajota.\nVastatkaahan lyhyesti ja avoimesti: suostutteko vielä kerran lähtemään\nseurassani majaani ja oletteko taipuvainen tuhlaamaan hiukan aikaanne\ntähän tarinaan, joka minullekin on jo hyödyttömästi maksanut useita\ntunteja? En haluaisi neuvoa teitä sitä tekemään, vaan päinvastoin.\nMuuten, jos käskette, otan jo nyt käsikirjoitusliuskani ja heitän ne\ntuonne kuiluun.»\n\nNiin ei tietenkään käynyt. Hän otti viiniastian, meni vieraineen\nsisälle, ja he istuutuivat vastakkain. Vuoristopaimen oli levittänyt\nmunkkimaisella käsialalla paksulle, hienoimmasta vuohennahasta\nvalmistetuille liuskoille kirjoitetun käsikirjoituksen. Ikäänkuin\nitseään rohkaistakseen hän joi vielä kerran vieraan terveydeksi,\nennenkuin hän työntyi irti rannasta solahtaakseen kertomuksen virtaan,\nja aloitti sitten leppoisalla äänellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Vuoristopaimenen kertomus_.\n\nLugano-järven yläpuolella erään jyrkänteen partaalla on monien muiden\njoukossa pieni vuoristokylä, johon järven rannalta päästään jyrkkää,\nmutkittelevaa vuoristopolkua myöten noin tunnissa. Tällä paikkakunnalla\nsamoin kuin ympäristön useimmilla italialaisseuduilla talot ovat\nsekavia, harmaita kivi- ja soraraunioita, ja niiden julkisivut ovat\nrotkomaiseen laaksoon päin, jonka muodostavat niiden alueen niityt ja\npengermät ja toisella puolen korkealle kohoavan vuorijättiläisen Monte\nGeneroson valtava jyrkänne.\n\nTähän laaksoon, juuri siellä, missä se tosiaankin päättyy ahtaaksi\nrotkoksi, purkautuu hyvinkin sadan metrin korkeudesta vesiputous,\njonka voimakkuus vaihtelee päivän- ja vuodenaikojen sekä kulloinkin\nvallitsevien ilmavirtojen mukaan ja jonka kohina on paikan alituisena\nsoittona.\n\nTähän seurakuntaan oli kauan aikaa sitten määrätty noin\nviisikolmattavuotias pappi, jonka nimi oli Francesco Vela. Hän oli\nsyntynyt Ligornettossa, siis Tessinissä, ja saattoi kerskua olevansa\nsen siellä asuvan suvun jäsen, johon yhtyneen Italian maineikkain, myös\nsiellä syntynyt ja lopulta siellä kuollutkin kuvanveistäjä kuului.\n\nTämä nuori pappi oli viettänyt nuoruutensa sukulaistensa luona\nMilanossa ja opiskeluaikansa Sveitsin ja Italian pappisseminaareissa.\nÄidiltään, joka oli jaloa sukua, hän oli perinyt vakavamielisen\nluonteenlaatunsa, joka jo aikaisin saattoi hänet ilman epäilyjä\nuskonnolliseen kutsumukseen.\n\nFrancesco, joka käytti silmälaseja, kunnostautui oppilaskumppaniensa\nenemmistöön verrattuna, osoittautuen esimerkillisen ahkeraksi,\nelämäntavoiltaan ankaraksi ja hurskaaksi. Jopa hänen äitinsäkin täytyi\nhänelle säälien huomauttaa, että koska hänestä tulisi pappi eikä\nmunkki, hänen toki sopi suoda itselleen hieman elämäniloa ja ettei hän\noikeastaan ollut velvollinen noudattamaan tiukimpia luostarisääntöjä.\nMutta niin pian kuin hänet oli vihitty papiksi, oli hänen ainoa\ntoivomuksensa löytää mahdollisimman syrjäinen seurakunta siellä\neräänlaisena erakkona sydämensä pohjasta pyhittäytyäkseen vielä entistä\nsuuremmassa määrin palvelemaan Jumalaa, hänen Poikaansa ja tämän pyhää\nÄitiä.\n\nKun hän sitten oli saapunut vähäiseen Soanaan ja sijoittunut kirkkoon\nliittyvään pappilaan, huomasivat vuoristolaiset pian, että hän oli\nkokonaan toista maata kuin edeltäjänsä. Jo ulkonaisesti, sillä tuo\ntoinen oli ollut vankkatekoinen, härkämäinen talonpoika, joka oli\npitänyt paikkakunnan somat vaimot ja neidot itselleen kuuliaisina\ntyyten toisenlaisilla keinoilla kuin kirkollisilla sovituksilla ja\nrangaistuksilla. Francesco sitävastoin oli kalpea ja hento. Hänen\nsilmänsä olivat syvällä. Hänen huono-ihoisilla poskipäillään helottivat\nkuumeiset täplät. Lisäksi olivat silmälasit, jotka yksinkertaisten\nihmisten silmissä vieläkin ovat opettajanankaruuden ja oppineisuuden\ntunnusmerkki. Neljässä tai kuudessa viikossa hän oli omalla tavallaan\nsaanut paikkakunnan aluksi hiukan vastaan hangoitelleet vaimot ja\ntyttäret valtaansa, jopa vielä suuremmassa määrin kuin edeltäjänsä.\n\nHeti kun Francesco astui kirkon vieressä olevan pappilan pienestä\nportista kadulle, kertyi useimmiten jo silloin hänen ympärilleen lapsia\nja vaimoja, jotka todella kunnioittavasti suutelivat hänen kättänsä.\n\nJa päivän mittaan kirkon pieni soittokello kutsui hänet rippituoliin\nniin useita kertoja, että hänen äskettäin palvelukseen otettu,\nlähes seitsenkymmenvuotias taloudenhoitajattarensa viehättyi sitä\nkummastelemaan; hän ei ollut aavistanutkaan, kuinka paljon enkeleitä\nmuutoin jokseenkin turmeltuneessa Soanassa oli piillyt. Lyhyesti\nsanoen, nuoren pastori Francesco Velan maine levisi myös sangen\nlaajalle ympäristöön, ja häntä alettiin varsin pian pitää pyhimyksenä.\n\nKaiken tämän ei Francesco sallinut vaikuttaa itseensä eikä\nmissään nimessä antautunut hellimään mitään muita ajatuksia kuin\nvelvollisuuksiensa tyydyttävää noudattamista. Hän toimitti messunsa,\nsuoritti aina laimentumattoman innokkaasti kaikki jumalanpalveluksen\nkirkolliset tehtävät ja — pieni kouluhuone oli pappilassa — huolehti\nlisäksi maallisen kouluopetuksen tehtävistä.\n\nEräänä iltana maaliskuun alussa soitettiin pappilaan ovikelloa\nhyvin rajusti, ja kun taloudenhoitajatar meni avaamaan ja valaisi\nlyhdyllään huonoa säätä, seisoi ovella hieman villiintynyt mies,\njoka halusi puhutella kirkkoherraa. Suljettuaan ensin portin jälleen\npalvalijatarvanhus lähti nuoren isäntänsä luokse ilmoittamaan myöhäistä\nvierasta ihan silminnähtävästi levottomana. Mutta Francesco oli ottanut\nvelvollisuudekseen muun muassa sen, ettei hän torjunut luotansa\nketään, joka tarvitsi hänen apuaan, olipa avuntarvitsija kuka tahansa,\nja virkkoi vain lyhyesti, kohottaen katsettaan jonkun kirkko-isän\nkirjoituksista: »Mene, Petronilla, tuo hänet sisälle!»\n\nPian senjälkeen seisoi kirkkoherran pöydän edessä noin\nnelikymmenvuotias mies, jonka ulkoasu oli samanlainen kuin seudun\nrahvaan, mutta paljon huolimattomampi, niin, kokonaan laiminlyöty.\nMies oli avojaloin. Repaleisia, sateesta likomärkiä housuja piti\nhihna kiinni vyötäisillä. Paidan napit olivat auki. Ruskea, karvainen\nrinta jatkui pörröiseksi kurkuksi ja mustan, tuuhean parran ja tukan\nympäröimiksi kasvoiksi, joista kiilui kaksi tummahehkuista silmää.\n\nKangaspaloista kyhätyn, sateen liottaman nuttunsa mies oli paimenten\ntapaan kiinnittänyt vasemmalle olalleen, samalla kun hän ruskeissa,\nkovissa kourissaan kiihtyneesti pyöritteli useiden vuosien tuulten ja\ntuiskujen haalistamaa, kokoon rypistettyä, pientä huopahattua. Pitkän\nryhmysauvansa hän oli jättänyt oven ulkopuolelle.\n\nKun häneltä kysyttiin, mitä hän halusi, purki mies hurjistunein ilmein\nsuustansa käsittämättömän ryöpyn karkeita ääniä ja sanoja, jotka\ntosin kuuluivat sen seudun murteeseen, mutta kuitenkin sen sellaiseen\nmuunnokseen, joka Soanassa syntyneestä taloudenhoitajattarestakin\nkuulosti vieraalta kieleltä.\n\nNuori pappi, joka pöydällä palavan, pienen lamppunsa viereltä oli\nsilmäillyt vierastaan tarkkaavaisesti, koetti turhaan päästä selville\nmiehen asiasta. Hyvin kärsivällisesti hän vihdoin sai lukuisilla\nkysymyksillä selville sen verran, että vieras oli seitsemän lapsen\nisä ja olisi mielellään tahtonut tuoda niistä muutamia nuoren papin\nkouluun. Francesco kysyi: »Mistä olette?» Ja kuultuaan hätäisen\nvastauksen: »Olen Soanasta», hän hämmästyi ja lausahti: »Se ei ole\nmahdollista! Tunnen jokaisen paikkakuntalaisen, mutta teitä ja\nperhettänne en tunne.»\n\nPaimen, talonpoika tai mikä hän lienee ollut, esitti nyt\nasuinpaikastaan lukuisilla eleillä säestetyn, intomielisen kuvauksen,\njosta Francesco ei kuitenkaan viisastunut. Hän arveli vain: »Jos te\nolette soanalainen ja lapsenne ovat saavuttaneet lainmukaisen iän,\nolisi heidät ilman tätäkin pitänyt jo aikoja sitten tuoda kouluuni.\nJa olisihan minun pitänyt nähdä teidät tai vaimonne tai lapsenne\njumalanpalveluksien aikana kirkossa, messussa tai ripillä.»\n\nTällöin mies revähdytti silmänsä levälleen ja puristi huulensa\nvastakkain. Vastauksen sijasta hän puhalsi henkeä ikäänkuin\nhätääntyneestä ja ahdistuneesta rinnasta.\n\n»No niin, kirjoitan siis nimenne muistiin. Mielestäni teitte kauniisti,\nkun itse tulitte tänne ja ryhdyitte toimenpiteisiin, jotta lapsenne\neivät jäisi tietämättömiksi ja mahdollisesti jumalattomiksi.»\nNuoren kirkonmiehen lausuttua nämä sanat ryysyläinen alkoi röhistä\nkummalliseen, melkein eläimelliseen tapaan, niin että se vapisutti\nhänen ruskeata, jäntevää, melkeinpä atleettimaista ruumistaan. — »No\nniin», Francesco toisti hämmästyneenä, »merkitsen nimenne muistiin ja\notan asiasta selkoa». Hän näki, kuinka tuntemattoman punertuneista\nsilmännurkista vierähti kyynel toisensa jälkeen ruokkoamattomille\nkasvoille.\n\n»Hyvä on, hyvä on», sanoi Francesco, joka ei osannut selittää vieraansa\nkiihtymystä ja oli sen johdosta pikemminkin levoton kuin liikuttunut\n— »hyvä on, hyvä, asiaanne tutkitaan. Mainitkaa vain nimenne, hyvä\nmies, ja lähettäkää lapsenne huomenna varhain luokseni!» Puhuteltu\npysyi senjälkeen vaiti ja katsoi Francescoon pitkään kasvoillaan\nneuvottomuuden ja tuskastumisen ilme. Pastori kysyi vielä kerran: »Mika\non nimenne? Sanokaa se!»\n\nHengenmiehen huomiota oli alusta alkaen kiinnittänyt se, että hänen\nvieraansa liikkeistä kuvastui jotakin arkailevaa ja samalla vainottua.\nKun hänen nyt piti ilmaista nimensä ja ulkoa kiviseltä käytävältä\nsamassa kuului Petronillan askelia, hän vavahti, ja yleensä hän näytti\nyhtä pelokkaalta kuin tavallisesti vain mielenvikaiset ja rikolliset.\nHän näytti vainotulta. Hän näytti poliisien käsistä paenneelta mieheltä.\n\nKuitenkin hän otti paperipalasen ja pastorin kynän, käänsi omituisesti\nselkänsä valolle ja meni pimentoon, ikkunan ääreen, johon kantautui\nalhaalta puron ja kauempaa Soanan putouksen kohinaa, piirsi\nikkunalaudalla paperille jotakin hiukan vaivalloisesti, mutta kuitenkin\nluettavasti ja ojensi sen sitten päättäväisesti papille. Tämä sanoi:\n»Hyvä!» ja tehden ristinmerkin, lisäsi: »Menkää rauhaan!» Villi poistui\nja jätti jälkeensä tuoksupilven, jossa tuntui salamimakkaran, sipulin,\npuuhiilensavun, vuohien ja navetan haju. Heti hänen mentyään Francesco\ntempaisi ikkunan auki.\n\nSeuraavana aamuna Francesco oli, kuten aina, lukenut messunsa, sen\njälkeen vähän levähtänyt, sitten nauttinut niukan aamiaisensa, ja\npian senjälkeen hän oli matkalla sindacon, pormestarin, asunnolle,\njonne piti mennä hyvissä ajoin, jos mieli hänet tavata. Hän\nnimittäin matkusti joka päivä alhaalla järven rannalla sijaitsevalta\nrautatieasemalta Luganoon, jossa hänellä oli erään vilkkaimman kadun\nvarrella tessiniläisen juuston tukku- ja vähittäiskauppa.\n\nAurinko paistoi pienelle, ihan kirkon vieressä olevalle aukeamalle,\njossa kasvoi vanhoja, silloin vielä lehdettömiä kastanjapuita ja joka\nsamalla oli paikkakunnan tori. Lapsia istui muutamilla kivipenkeillä ja\nleikki siellä täällä, samalla kun äidit ja vanhemmat tyttäret pesivät\nvaatteita antiikkisen, marmorisen sarkofagin ääressä, jonka reunoilta\nvalui siihen runsaasti virtaavaa, kylmää vuoristovettä, ja kantoivat\nsieltä pestyjä vaatteita korissa kuivumaan. Maa oli märkää, sillä\nedellisenä päivänä oli satanut lumihiutaleiden sekaista vettä, ja taas\nMonte Generoson mahtava kalliojyrkänne kohosi uuden lumen peittämänä\nlaaksorotkon toisella puolen, omissa luoksepääsemättömien rinteiden\nluomissa varjoissaan, ja huokui tänne raikasta lumi-ilmaa.\n\nNuori pappi meni katse maahan luotuna pesijättärien ohitse, joiden\näänekkäisiin tervehdyksiin hän vastasi nyökäten. Ympärilleen\ntungeksivia lapsia hän katseli iäkkään henkilön tapaan silmälasiensa\nylitse ja antoi heille silmänräpäykseksi kätensä, johon he kaikki\ninnokkaasti ja hätäisesti pyyhkivät huuliaan. Aukiolta alkaen pääsi\npaikkakunnalla liikkumaan vain muutamia kapeita kujia myöten. Mutta\npääkadullakin saattoi ajaa ainoastaan pienillä ajoneuvoilla, ja\nniilläkin vain sen etuosassa. Taempana katu kapeni ja kävi lisäksi\nniin jyrkäksi, että sitä pitkin mahtui enää kulkemaan korkeintaan\nkuormattu muuli. Tämän katupahasen varrella oli vähäinen rihkamakauppa\nja sveitsiläinen postitoimisto.\n\nPostinhoitaja, joka oli seurustellut Francescon edeltäjän kanssa mitä\ntoverillisimmin, tervehti Francescoa ja sai häneltä vastatervehdyksen,\nmutta kuitenkin vain sillä tavoin, että hengenmiehen vakavuuden ja\nmaallikon leveän ystävällisyyden välillä säilyi täysi välimatka. Vähän\nmatkaa postin toisella puolella pappi poikkesi surkealle sivukujalle,\njoka vei pelottavan jyrkästi alaspäin isompina ja pienempinä portaina\navonaisten vuohitallien ja kaikenlaisten likaisten, ikkunattomien,\nkellarimaisten onkaloiden ohitse. Kanat kaakottivat, kissat istuivat\nlahonneille parvekkeille ripustettujen maissintähkänippujen alla.\nSiellä täällä määkyi vuohi tai ammui lehmä, jota jostakin syystä ei\nollut viety muun karjan mukana laitumelle.\n\nSaattoi hämmästyä, kun tultuaan tästä ympäristöstä ja astuttuaan\nkapeasta portista pormestarin taloon näki edessään rivin pieniä,\nholvattuja saleja, joiden laipioihin käsityöläiset olivat Tiepoloksen\ntyyliin maalanneet runsaasti kuvioita. Korkeat ikkunat ja lasiovet,\npitkillä, punaisilla verhoilla koristetut, veivät näistä aurinkoisista\nhuoneista yhtä aurinkoiselle, avoimelle pengermälle, jota somistivat\nikivanhat, kartiomaisiksi leikatut puksipuut ja ihanat laakeripensaat.\nKuten kaikkialla, niin täälläkin kuuli vesiputouksen miellyttävän\nkohinan, ja täälläkin oli vastassa sama jylhä kallioseinämä.\n\nSindaco, sor Domenico oli hyvinpukeutunut, iältään viidennen\nvuosikymmenen puolivälissä oleva, rauhallinen mies, joka vajaa\nneljännesvuosi sitten oli mennyt toistamiseen avioliittoon. Kaunis,\nkukoistava, kaksikolmattavuotias rouva, jonka Francesco oli tavannut\npuhtaassa keittiössä aamiaisen valmistuspuuhissa, saattoi hänet\npuolisonsa luokse. Kun tämä oli kuullut kertomuksen papin luona\nedellisenä iltana käyneestä vieraasta ja lukenut paperiliuskalta\nkävijän, villin miehen nimen, joka oli siihen kömpelösti kirjoitettu,\nvälähti hymy hänen piirteillään. Pakotettuaan sitten nuoren papin\nistuutumaan hän alkoi täysin asiallisesti, ilmeensä naamiomaisen\nvälinpitämättömyyden kertaakaan häiriytymättä, esittää haluttua\nselostusta salaperäisestä kävijästä, joka oli tosiaankin siihen saakka\npapilta salassa pysynyt soanalainen.\n\n»Luchino Scarabota», sanoi sindaco — sen nimen oli kirkkoherran\nvieras töhertänyt paperiliuskaan — »ei ole suinkaan köyhä mies, mutta\njo vuosikausia ovat hänen kotiolonsa tuottaneet minulle ja koko\nkunnallekin ankaraa päänvaivaa, ja mahdotonta on oikeastaan arvata,\nmihin tämä kaikki lopulta päättyy. Hän kuuluu vanhaan sukuun, ja hänen\nsuonissaan on hyvin todennäköisesti jonkin verran sen kuuluisan Luchino\nScarabota da Milanon verta, joka neljännentoista ja viidennentoista\nsataluvun vaiheilla rakensi Comon tuomiokirkon pääosan. Sellaisia\nvanhoja, maineikkaita niiniähän meillä on, kuten te, herra kirkkoherra,\ntiedätte, useita vähäisellä paikkakunnallamme.»\n\nSindaco oli avannut lasioven, puhuessaan saattanut pastorin pengermälle\nja hiukan kohotetulla kädellään osoitti siellä hänelle putouksen\nsuppilomaisella, jyrkällä lähdealueella sijaitsevaa, luonnonkivistä\nmuurattua, kuutiomaista rakennusta, jollaisia sen seudun talonpoikien\nasunnot ovat. Mutta tämä hyvin korkealla, paljon kaikkien muiden\nyläpuolella väikkyvä asunto ei eronnut muista ainoastaan yksinäisen,\nnäennäisesti luoksepääsemättömän asemansa, vaan myöskin pienuutensa ja\nkurjan ulkonäkönsä vuoksi.\n\n»Kas tuolla, minne sormellani osoitan, tämä Scarabota asuu», ilmoitti\nsindaco.\n\n»Minua ihmetyttää, herra kirkkoherra», jatkoi puhuja, »ettette vielä\nole kuullut mitään tuosta rinteestä ja sen asukkaista. Jo toista\nvuosikymmentä ne ihmiset ovat herättäneet laajalti koko seudulla mitä\nilkeintä pahennusta. Ikävä kyllä, heihin ei pääse käsiksi. Nainen on\nhaastettu oikeuteen, ja hän on väittänyt, etteivät ne seitsemän lasta,\njotka hän on synnyttänyt, ole — onko sen järjettömämpää? — sen miehen\nlapsia, jonka kanssa hän elää, vaan sveitsiläisten kesämatkailijain,\njoiden täytyy sivuuttaa heidän alueensa kavutessaan Generosolle.\nLisäksi nainen on siivoton ja likainen sekä päälle päätteeksi\nkammottavan ruma kuin yö.\n\n— Ei, ilmeisestikin se mies, joka eilen kävi teidän luonanne ja jonka\nkanssa hän asuu, on hänen lapsiensa isä. Mutta paha pykälä on se, että\ntämä mies on samalla hänen lihallinen veljensä.»\n\nNuoren papin kasvoissa muuttui väri.\n\n»Luonnollisesti koko maailma hylkää ja tuomitsee tämän\nsukurutsausparin. Tässä suhteessa _vox populi_ osuu harvoin harhaan.»\nTämän selityksen jälkeen sindaco jatkoi kertomustaan. »Joka kerta,\nkun joku lapsista on näyttäytynyt joko täällä meillä tai Arognossa\ntai Melanossa, on hänet miltei kivitetty kuoliaaksi. Mikäli nämä\nihmiset tunnetaan, pidetään jokaista kirkkoa häväistynä, jos tämä\npahamaineinen sisaruspari siellä käy, ja kun nämä molemmat kiroukseen\ntuomitut luulivat uskaltavansa sitä yrittää, saivat he tuntea sen niin\nhirvittävällä tavalla, ettei heillä ole vuosikausiin ollut vähintäkään\nhalua käydä kirkossa.\n\n— Ja pitäisikö ehkä sallia», jatkoi sindaco, »sellaisten lapsien,\nsellaisten kammottujen olentojen, joita kaikki inhoavat ja kauhistuvat,\nkäydä täällä meidän kouluamme ja istua kunnon kristittyjen lapsien\nseassa koulunpenkillä? Voiko kuvitella meidän sietävän, että nämä\nsiveellisesti ala-arvoiset, nämä ilkeät, saastaiset olennot turmelevat\nkoko paikkakuntamme, sekä pienet että isot?»\n\nFrancesco-papin kalpeat kasvot eivät vähäisimmälläkään ilmeellä\nilmaisseet, missä määrin sor Domenicon kertomus oli häntä liikuttanut.\nHän kiitti ja poistui koko olemuksen uhkuessa samaa arvokasta\nvakavuutta kuin hänen saapuessaankin. Kohta senjälkeen, kun Francesco\noli keskustellut sindacon kanssa, hän oli selostanut Luchino Scarabotan\ntapauksen piispalleen. Kahdeksan päivää myöhemmin oli piispan vastaus\nhänen kädessään; esimies käski nuoren papin ottaa mieskohtaisesti\nselkoa niin sanotulla Santa Croce-alpilla vallitsevista yleisistä\nolosuhteista. Samalla piispa kiitti nuoren miehen hengellistä intoa ja\nvakuutti, että hänellä oli kyllä syytä tuntea mielessään ahdistusta\nnäiden erehtyneiden ja kaihdettujen sielujen vuoksi ja ajatella heidän\npelastustaan. Siunaavan ja lohduttavan kirkkoäidin helmasta ei saanut\nsulkea pois ainoatakaan syntistä, olipa hän vaikka kuinka pahasti\nhorjahtanut.\n\nVirkatehtävät ja myös Generoso-vuoren lumisuhteet sallivat Soanan\nnuoren papin vasta maaliskuun lopulla lähteä nousemaan Santa\nCroce-alpille oppaanaan muuan maamies. Pääsiäinen oli tulossa, ja\nvaikka vuoren rinteellä lumivyöryjä vielä kumeasti jymisten syöksyikin\nvesiputouksen alla olevaan rotkoon, oli kevät alkanut täydessä\nvoimassaan kaikkialla, mihin aurinko pääsi esteettömästi vaikuttamaan.\n\nNiin penseä luonnonihailija kuin Francesco, päinvastoin kuin hänen\nassisilainen pyhimyskaimansa, olikin, eivät hänen ympärillään\nhentoina ja mehevinä versovat, vihertävät ja kukoistavat kasvit\nvoineet kuitenkaan olla häneen vaikuttamatta. Nuoren miehen itsensä\ntarvitsematta olla siitä selvästi tietoinen tuntui hänen veressään\nkevään hieno käyminen, ja hänkin nautti kohdaltaan koko luonnon\nsisäisestä, paisuttavasta ja pakottavasta voimasta, jonka alkuperä oli\ntaivaallinen ja jonka kaikki kukkeat riemut ovat myös taivaallisia\nhekumallis-aistillis-maallisesta vaikutuksestaan huolimatta.\n\nKastanjat, sillä aukiolla, jonka yli nytkin ensiksi täytyi astella,\nolivat ruskeista, nahkeista silmuistaan ojentaneet hentoja, vihreitä\nkätösiä. Lapset melusivat, ja kilvan heidän kanssaan hälisivät\nvarpuset, joita pesi kirkon räystään suojassa ja monisokkeloisen seudun\nlukemattomissa loukoissa. Ensimmäiset pääskyset piirsivät huikeita\nratojaan Soanasta rotkon syvyyden ylitse, näyttäen kääntyvän vasta\nehdittyään ihan tarumaisia torneja kohottavan, luoksepääsemättömän\nkallioseinämän rintaan. Tuolla ylhäällä, kielekkeillä ja onkaloissa,\njoiden luokse ihmisjalka ei ollut milloinkaan noussut, pesi\nkalasääskiä. Isot, ruskeat linnut lähtivät ylväille retkille ja\nleijailivat ainoastaan leijaillakseen tuntikausien pituisilla\nkestävyyslennoillaan vuorenhuippujen yläpuolella, kaarrellen yhä\nkorkeammalla ikäänkuin mielien itsensä unohtaneina majesteettisesti\nkohota avaruuden vapaaseen äärettömyyteen.\n\nKaikkialla, ei ainoastaan ilmassa, ei ainoastaan ruskeassa, muokatussa\ntai ruohojen ja narsissien peittämässä maassa ja kaikessa siinä,\nmitä se korsien ja vanojen kautta nostatti lehtiin ja kukkiin, vaan\nmyös ihmisissä oli juhlan tuntu, ja pengermillä, viiniköynnösrivien\nvälissä työskentelevien, kuokkaa tai kaarevaa veistä käyttelevien\ntalonpoikien kasvoissa säteili pyhäinen hohde. Useimmat heistä olivat\njo teurastaneet niin sanotun pääsiäiskaritsan, nuoren vuohen, ja\nsidottuaan sen takajalat yhteen ripustaneet sen talonsa ovenpieleen.\n\nNaiset, jotka olivat täysine pyykkikoreineen ihan erikoisen lukuisina\nja hälisevinä kokoontuneet ylitse pursuavan, marmorisen sarkofagin\nympärille, keskeyttivät meluisen hilpeytensä papin seuralaisineen\nmennessä heidän ohitseen. Pesijättäriä oli myös kylän laidassa, jossa\npienen madonnankuvan juurella kalliosta kumpuava vesisuihku samoin\nvalui antiikkiseen, marmoriseen sarkofagiin. Molemmat sarkofagit sekä\ntämä että torilla oleva, oli pitkähkö aika sitten kaivettu puutarhasta,\njoka oli täynnä tuhatvuotisia rautatammia ja kastanjapuita ja jossa\nne olivat ikimuistoisista ajoista saakka olleet piilossa muratin ja\nvillien laakeripensaiden alla, pistäen vain vähän maasta näkyviin.\n\nOhitse mennessään Francesco teki ristinmerkin, jopa keskeytti\nkävelynsä hetkiseksi tervehtiäkseen polvensa taivuttaen sarkofagin\nyläpuolella olevaa madonnankuvaa, jota somasti ympäröivät maalaisten\nuhreiksi tuomat niittykukat. Hän näki ensimmäisen kerran tämän pienen\nsuloisen pyhäinkuvan ja surisevat mehiläiset sen ympärillä, sillä\nhän ei ollut vielä kertaakaan käynyt täällä paikkakunnan yläosassa.\nJoskin Soanan alaosa, jossa oli kirkko ja muutamia alapuolelta\npengermäiseksi muuratun kastanja-aukion ympärille sijoitettuja,\nvihreiden ikkunaluukkujen koristamia, sieviä taloja, oli miltei\nhyvinvoipa ja sen puutarhoissa siellä kasvoi mantelipuita, oransseja,\nkorkeita sypressejä, lyhyesti sanoen, eteläisempää kasvistoa, mutta\ntäällä ylhäällä, muutamia satoja askelia korkeammalla, se oli enää\nvain paimenten asuma, köyhäntuntuinen alppikylä, joka lemusi vuohille\nja navetoille. Täällä alkoi myös mukulakivinen, äärimmäisen jyrkkä\nvuoristotie, jonka seurakunnan lukuisat vuohilaumat olivat polkeneet\nsileäksi mennessään aamuisin laitumelle ja palatessaan iltaisin\nkotiin; se nimittäin vei yläville yhteislaitumille, Savaglia-joen\nkattilanmuotoiselle lähdealueelle; alempana tämä joki muodostaa Soanan\nihanan vesiputouksen, juoksee kohisten lyhyen matkan syvässä rotkossa\nja laskee Lugano-järveen.\n\nEdelleenkin seuralaisensa opastamana kavuttuaan vähän aikaa tätä\nvuoristopolkua myöten ylöspäin pastori seisahtui hengähtämään.\nOtettuaan vasemmalla kädellään leveän, mustan, lautasmaisen hatun\npäästänsä hän oli oikealla kädellään vetänyt kauhtanansa taskusta ison,\nkirjavan nenäliinan, jolla hän pyyhki hikikarpaloita otsaltaan. Yleensä\nei italialaisen papin kyky nauttia luonnosta, maisemien kauneudesta,\nole erityisen kehittynyt. Mutta on toki kiihottavaa katsella laajoja\nalueita hyvin ylhäältä, kuten sanotaan, lintuperspektiivistä, ja tämä\nkiihotus valtaa silloin tällöin naiiveimmankin ihmisen ja pakottaa\nhänet, omalla tavallaan hämmästelemään. Francescolle näkyivät hänen\nkirkkonsa ja siihen liittyvä paikkakunta jo nyt vain pienoiskuvina\nsyvällä hänen allaan, samalla kun hänen ympärillään valtava vuoristo,\nkuten näytti, kohosi yhä korkeammalle taivasta kohti. Kevään tuntuun\nsekaantui nyt ylevyyden tuntu, joka ehkä syntyy, kun verrataan omaa\npienuutta luonnon rusentavan valtaviin luomuksiin ja niiden uhkaavaan,\näänettömään läheisyyteen, ja johon liittyy se aavistettu tieto, että\nme sittenkin olemme jollakin tavoin osallisia tästäkin valtavasta\nvoimannäytteestä. Lyhyesti sanoen, Francesco tunsi itsensä ylevän\nsuureksi ja mitättömän vähäiseksi samalla kertaa, ja se antoi hänelle\naiheen heilauttamalla totuttuun tapaan kättänsä otsalle ja rinnalle\ntehdä hairahduksia ja pahoja henkiä vastaan suojaavan ristinmerkin.\n\nKiipeämisen jatkuessa valtasivat uskonnolliset kysymykset ja\nseurakunnan käytännöllis-kirkolliset asiat pian jälleen nuorekkaan\ninnostuneen papin mielen. Ja kun hän taas seisahtui, tällä kertaa\nkorkealla sijaitsevan kalliolaakson suulla, ja kääntyi ympäri, herätti\npahasti rappeutuneen, tänne paimenia varten rakennetun, muuratun\npyhätön näkeminen hänessä ajatuksen käydä katsomassa seurakuntansa\nkaikkia pyhättöjä, syrjäisimpiäkin, ja saattaa ne Jumalan arvon\nmukaiseen kuntoon. Hän salli katseensa samassa lipua pitkin maisemaa\nsaadakseen mahdollisimman tarkan yleissilmäyksen siinä näkyvistä\njumalanpalveluspaikoista.\n\nHän valitsi lähtökohdaksi oman kirkkonsa ja siihen liitetyn pappilan.\nKirkko oli, kuten on mainittu, kylän toriaukealla, ja sen muuratut\nulkoseinät olivat peruskallion jyrkkien seinämien jatkona, joiden\njuurella solisi hilpeä vuoristopuro. Tämä puro juoksi Soanan torin\nalitse, tuli jälleen näkyviin muuratusta holvista ja kostutti\nsitten puutarhoja ja kukkaisia niittyjä tosin pahasti likaantuneena\npesuvedestä. Kirkon tuolla puolen oli hieman korkeammalla, mitä täältä\nkatsoen ei voinut havaita, pyöreällä, tasaisella pengerkummulla\nseudun vanhin pyhättö, pieni Neitsyt Marialle pyhitetty kappeli,\njonka alttarilla olevan pyhän neitsyen kuvan yläpuolella kaartui\nbysanttilainen mosaiikkiholvaus. Vaikka tämän mosaiikin kultainen pohja\nja kirjailut olivat yli tuhannen vuoden ikäiset, oli se hyvin säilynyt\nja esitti Kristus Pantokratoria. Pääkirkon etäisyys tästä pyhäköstä\nei ollut kahta kivenheitonmatkaa pitempi. Toinen sievä kappeli,\npyhälle Annalle omistettu, oli yhtä pitkän matkan päässä siitä.\nSoanan takana kohosi sen yläpuolelle äärimmäisen suippo vuorikartio,\njota luonnollisesti ympäröivät laajat laaksot ja korkealle kohoavan\nGeneroso-vuorijonon rinteet. Tämän melkein sokerikeonmuotoisen, mutta\nylös saakka vihreän, luoksepääsemättömältä näyttävän vuoren nimi oli\nPyhä Agatha, koska sen laella oli sinne hädin tuskin mahtuva, tälle\npyhimykselle omistettu kappeli. Paikkakunnalla ja sen lähimmässä\nympäristössä oli siis kirkko ja kolme kappelia, joiden lisäksi oli\nloitommalla seurakunnan alueella vielä kolme tai neljä kappelia.\nJokaiselle kummulle, jokaiseen kauniiseen tientaipeeseen, jokaiselle\nhuipulle, josta oli laaja näköala, sinne tänne maalauksellisten\nkalliojyrkänteiden partaalle, lähelle ja kauas, laaksojen ja järven\nkaltaille olivat hurskaat vuosisadat pystyttäneet jumalanhuoneita,\njoten tässä suhteessa oli vielä havaittavissa jälkiä pakanuusajan\nsyvästä ja yleisestä uskonnollisesta hartaudesta, sillä sen johdosta\noli menneiden vuosituhansien aikana kaikki nämä paikat alkujaan\npyhitetty ja siten hankittu jumalallisia liittolaisia tämän jylhän\nluonnon uhkaavia, pelottavia voimia vastaan.\n\nNuori intoilija katseli tyytyväisenä kaikkia näitä roomalaiskatolisen\nkristillisyyden rakennelmia, jollaiset ovat koko Tessinin kantonille\ntunnusmerkillisiä. Tosin hänen täytyi samalla ikäväkseen, tuntien\noikean uskonsotilaan tuskaa, myöntää, ettei niissä kaikkialla vallinnut\nelävä, vireä ja puhdas usko ja etteivät hänen virkaveljensä olleet\nriittävässä määrin rakastavan huolehtivaisia säilyttääkseen näitä\nhajallaan olevia, taivaallisia asuinsijoja rappeutumiselta ja\nunohdukselta.\n\nJonkin ajan kuluttua poikettiin sille kaidalle jalkapolulle, joka\nkolmituntisen, vaivalloisen kapuamisen jälkeen vie Generoson laelle.\nTällöin täytyi varsin pian mennä Savaglian uoman ylitse ravistunutta\nsiltaa myöten; sen välittömässä läheisyydessä oli tämän puron\nvesien kerääntymisallas, ja sieltä se syöksyi uurtamaansa, sadan\nmetrin syvyiseen ja syvempäänkin uomaan. Täällä Francesco kuuli\nkerääntymisaltaaseensa rientävän sulamisveden solinan ohella eri\nkorkeuksilta, syvyyksiltä ja suunnilta kantautuvaa karjanhälinää ja\nhuomasi korkeannäköisen miehen — hän oli Soanan yhteinen paimen! — joka\noli laskeutunut pitkäkseen maahan, tukenut kätensä puron partaaseen,\ntaivuttanut päänsä veden kalvoon saakka ja sammutti janoaan ihan\neläimen tapaan. Hänen takanaan oli laitumella muutamia emävuohia\nkileineen, susikoiran odottaessa korvat hörössä käskyjä ja sitä\nsilmänräpäystä, jona sen mestari ja herra lakkaisi juomasta. »Minäkin\nolen paimen», mietti Francesco, ja kun toinen nousi maasta, päästi\nsormiensa välitse kimakan vihellyksen, joka kajahteli kallioseinämistä,\nja viskeli kiviä kauas ympärilleen milloin pelotellakseen kaikkialle\nhajaantuneita eläimiään, milloin ajaakseen niitä eteenpäin ja yleensä\nvarjellakseen niitä suistumasta rotkoihin, ajatteli Francesco,\nkuinka vaivalloinen ja vastuunalainen tehtävä tämä oli jo eläimiin,\nsaati sitten ihmisiin nähden, jotka aina olivat alttiita saatanan\nviettelyksille.\n\nKahta innokkaammin pappi alkoi nyt kiivetä edelleen, ihan kuin\nolisi ollut pelättävissä, että perkele mahdollisesti saattaisi olla\nnopeampi tällä eksyneiden lampaiden luokse vievällä tiellä. Sitten kun\nhän oppaanaan yhäti seuralaisensa, jota hän ei pitänyt keskustelun\narvoisena, oli samonnut toista tuntia jyrkkää ja vaivalloista polkua\nmyöten yhä ylemmäksi Generoson jylhille kallioille, ilmestyi äkkiä\nSanta Crocen alue hänen näkyviinsä viidenkymmenen askelen päässä.\n\nHän ei tahtonut uskoa, että tuo kiviröykkiö ja sen keskelle litteistä\nliuskeista ilman laastia ladottu seinämä olivat etsitty asumus, kuten\nopas oli hänelle vakuuttanut. Hän oli sindacon puheiden nojalla\nodottanut näkevänsä merkkejä jonkinlaisesta hyvinvoinnista, kun taas\ntämä asumus saattoi korkeintaan käydä eräänlaisesta suojapaikasta,\njohon lampaat ja vuohet vietäisiin äkillisen rajusään sattuessa.\nKoska se sijaitsi jyrkällä, vierinkivien ja särmäisten järkäleiden\npeittämällä rinteellä ja sinne kiemurtelevan polun mutkat olivat\npiilossa, näytti tuo kironalainen paikka luoksepääsemättömältä. Vasta\nsitten, kun nuori pappi oli voittanut oudostelunsa ja hänet jossakin\nmäärin vallanneen kammon sekä tunkeutunut likemmäksi, muuttui tämän\nhyljeksityn asuinpaikan kuva hiukan miellyttävämmäksi.\n\nNiin, muuttuipa murskainen paikka papin lähestyessä hänen silmissään\nsuorastaan viehättäväksi, sillä näytti siltä kuin karkeatekoinen,\nkuutiomainen asumus olisi padonnut ja pidättänyt ylhäältä irtaantuneen\nlohkare- ja soravyöryn, joten sen alapuolelle jäi kivetön, mehevästi\nviheriöivä rinne, josta keltaiset voikukat ihastuttavan runsaina ja\nsuloisina ulottuivat oven edessä olevalle kynnykselle saakka — ja\nikäänkuin uteliaina työntyivät sananmukaisesti oven lävitse sisälle\nkironalaiseen asunto-onkaloon.\n\nTämän nähdessään Francesco säpsähti, Se, että keltaiset niittykukat\nnäin kilvan sulloutuivat pahamaineisen asunnon kynnykselle, että\npitkävartisia lemmikkejä, joiden alla lirisi vuoristoveden suonia\nja jotka taivaansinelle hohtavina samaten pyrkivät valtaamaan ovea,\nrehevinä päivinä kukoisti sen likellä, se kaikki tuntui hänestä melkein\nkuin avoimelta vastalauseelta ihmisten halveksumista, pannaa ja\ntuomiota vastaan. Hämmästys, jota seurasi eräänlainen hämminki, pakotti\nFrancescon mustine kauhtanoineen istuutumaan auringon lämmittämälle\nkivijärkäleelle. Hän oli viettänyt nuoruutensa laaksossa ja lisäksi\nenimmäkseen suljetuissa huoneissa, kirkoissa, luentosaleissa tai\nlukukammioissa. Hänen luonnontajunsa ei ollut herännyt. Tällaista\nretkeä ylevän, kirpeän kiehtovaan korkeaan vuoristoon hän ei ollut\ntehnyt koskaan tätä ennen eikä ehkä olisi koskaan tehnytkään, jolleivät\nsattuma ja velvollisuus yhdessä olisi pakottaneet häntä lähtemään\nvuoristomatkalle. Nyt vaikutelmien uutuus ja suuruus valtasivat hänet\nkokonaan.\n\nEnsimmäisen kerran nuori pastori Francesco Vela tunsi, kuinka\nolemassaolon kirkas ja kokonainen tajuaminen kohahti hänen lävitseen\nsaaden hänet tuokioksi unohtamaan pappeutensa ja tulonsa tarkoituksen.\nTämä tunne ei ollut ainoastaan työntänyt syrjään vaan jopa\ntukahduttanut hänen mielestään kaikki hänen hurskauden käsityksensä ja\nniihin punoutuneet monet kirkolliset säännöt ja dogmit. Häneltä unohtui\njopa ristinmerkin tekeminen. Hänen allansa lepäsi kaunis Luganon alue\nYlä-Italian alppiseutua, samoin Sant’ Agata pyhiinvaelluskirkkoineen,\njonka kohdalla ruskeat kalarosvot yhäti kaartelivat, ja San\nGiorgio-vuori; sieltä pisti esiin Monte San Salvatoren huippu; ja\nvihdoin lepäsi huimaavan syvällä hänen alapuolellaan Lugano-järven\nCapolago-niminen lahti, joka muistutti vuoristolaaksoon huolellisesti\nsovitettua, pitkulaista lasilevyä ja jonka pinnalla purjehtiva\nkalastusvene näytti käsikuvastimessa olevalta mitättömän pieneltä\npilkulta. Kaiken sen takana olivat etäisyydessä korkeiden alppien\nvalkeat huiput Francescon tavoin kohonneet yhä korkeammalle. Niiden\njoukosta pisti esiin valkea Monte Rosa ja sen seitsemän valkeata\nhuippua, kuvastuen samalla kertaa diademin tapaisesti ja aavemaisesti\ntaivaan silkkistä sineä vasten.\n\nJos voidaan perusteellisesti puhua vuoristosairaudesta, niin aivan yhtä\noikeutetusti sopii puhua ihmiset korkealla vuoristossa valtaavasta\ntilasta, jota voi parhaiten nimittää verrattomaksi terveydeksi. Tämä\nterveys tuntui nyt uudistuksen tavoin myös nuoren papin veressä. Hänen\nvieressään oli kivien välissä vielä kuivien kanervien piilottamana\npieni kukka, jollaista Francesco ei ollut nähnyt koskaan eläissään.\nSe oli perin viehättävä sinikatkerolaji, jonka terälehtien väri oli\nyllättävän upea, heleän sininen. Nuori, mustakauhtanainen mies aikoi\nensimmäisessä löytäjänriemussaan taittaa kukan, mutta jättikin sen\nsitten vahingoittumattomana seisomaan vaatimattomalle paikalleen ja\ntaivutti vain kanervat syrjään katsellakseen ihanaa kukkaa kauan ja\nihastuneesti. Kaikkialla tunkeutui kivien lomista näkyviin nuoria,\nheleän vihreitä kääpiöpyökinlehviä, ja jonkin matkan päästä kantautui\nLuchino Scarabota poloisen karjan kellojen kilkatus kovan, harmaan\nsoran ja vienon vihreän peittämien rinteiden ylitse. Koko tätä\nvuoristomaisemaa vallitsi jokin aikojen alulle ominainen, ihmisyyden\nkadonneen aikakauden nuoruudenkiihko, josta syvissä laaksoissa ei enää\nollut jälkeäkään.\n\nFrancesco oli lähettänyt seuralaisensa kotiin, koska hän tahtoi\nolla paluumatkalla rauhassa ainoankaan ihmisen läheisyyden häntä\nhäiritsemättä eikä sitäpaitsi voinut toivoa kenenkään olevan näkemässä\nja kuulemassa sitä, mitä hänellä oli tekemistä Luchino-paimenen luona.\nTällä välin hänet oli jo huomattu, ja joukko pörröisiä ja likaisia\nlapsenpäitä kurottui yhä uudelleen tirkistelemään Scarabotan kivilinnan\noviaukosta.\n\nHitaasti alkoi pappi sitä lähestyä ja astui asumuksen siihen piiriin,\njosta kävi ilmi omistajan karjan suuri lukumäärä ja joka oli lukuisan\nnauta- ja vuohilauman jätteiden likaama. Francescon nenään kohosi\nohuen ja voimakkaan vuoristo-ilman seassa yhä väkevämpänä nautojen ja\nvuohien lemu, jonka yhä läpitunkevamman vaikutuksen teki siedettäväksi\nhänen ovesta sisälle astuessaan sieltä lehahtava puuhiilensavu. Kun\nFrancesco ilmestyi oviaukkoon ja mustine kauhtanoineen esti valoa\npääsemästä sisälle, joutuivat lapset pimentoon, josta he vastasivat\näänettömyydellä papin tervehdykseen ja kaikkiin hänen puhutteluihinsa.\nAinoastaan vanha emävuohi tuli hänen likelleen, määki hiljaa ja nuuhki\nhäntä.\n\nVähitellen kävi huoneen sisusta Jumalan sanansaattajan silmissä\nvaloisammaksi. Hän näki tallin, joka oli paksun lantakerroksen\ntäyttämä ja jonka takaosa jatkui luonnon muodostamaan alunperin\ngraniittikalliossa — tai mitä kivilajia vuori lieneekin ollut —\nolleeseen onkaloon. Oikeanpuoleiseen, karkeatekoiseen kiviseinään oli\navattu aukko, josta pappi loi silmäyksen perheen nyt kylmillään olevaan\ntulisijaan, tuhkakekoon, jonka sisus vielä hehkui ja joka oli kasattu\nmaaperän paljaalle, luonnolliselle kalliolle. Paksun nokikerroksen\npeittämässä ketjussa riippui kolhiintunut, samoin nokinen kuparikattila\nlieden yläpuolella. Tämän kivikautisen tulisijan vierellä oli\nselkänojaton penkki, jonka nyrkinvahvuinen, leveä istuinlauta lepäsi\nkahden yhtä leveän, kallioon kiinnitetyn pylvään varassa ja jota monen\nsukupolven väsyneet paimenet, heidän vaimonsa ja lapsensa olivat yli\nsadan vuoden aikana hanganneet ja kiillottaneet. Puu ei enää näyttänyt\npuulta, vaan keltaiselta kiillotetulta marmorilta tai liidulta, jossa\ntosin oli lukemattomia naarmuja ja lovia. Neliskulmainen huone, joka\nmuuten luonnollisen siistimättömine, karkeista kivimöhkäleistä ja\npaasista ladottuine seinineen pikemminkin muistutti luolaa ja josta\nsavu tunkeutui oven kautta navettaan ja sieltä edelleen oven kautta\nulko-ilmaan, koska sillä seinissä mahdollisesti olevia reikiä ja rakoja\nlukuunottamatta ei ollut muunlaista savupiippua, tämä huone siis oli\nvuosikymmenien savun ja noen mustaama, joten vieraan mielessä saattoi\nherätä melkein sellainen vaikutelma, että hän oli paksulti nokeutuneen\nkaminan sisällä.\n\nFrancesco huomasi eräästä sopesta loistavat, omituisesti kiiluvat\nsilmät, mutta samassa alkoi ulkoa kuulua soran kierimistä ja kahinaa,\nja heti senjälkeen astui Luchino Scarabotan hahmo oviaukkoon, lipuen\näänettömän varjon tavoin auringon eteen, minkä vuoksi huone kävi\nyhä hämärämmäksi. Hämmentynyt vuoristopaimen hengitti raskaasti, ei\nainoastaan sen vuoksi, että hän oli lyhyessä ajassa tullut kaukaiselta,\nkorkeammalla sijaitsevalta laitumelta havaittuaan sieltä papin\nsaapumisen, vaan myös sen tähden, että tämä käynti oli hyljeksitystä\nmiehestä suuri tapaus.\n\nTervehdys oli lyhyt. Isäntä käski Francescoa istumaan ensin karkeilla\nkäsillään pyyhittyään merenvahapenkiltä kivet ja katkotut keltakukat,\njotka olivat olleet hänen kaihdetun lapsilaumansa leluina.\n\nVuoripaimen kohenteli ja viritti tulta, puhaltaen siihen posket\npullollaan, jolloin hänen kuumeiset silmänsä hiilistön hehkussa\nkiiluivat vieläkin hurjemmasti. Hän lisäsi nuotioon lastuja ja kuivia\nrisuja, niin että kirvelevä savu oli vähällä ajaa papin ulkosalle.\nPaimenen käytöksestä uhkui siinä määrin matelevaa alamaisuutta ja\nhuolekasta intoa kuin kaikki olisi riippunut siitä, ettei hän vain\najattelemattomuudessaan menettäisi tuon korkeamman olennon armoa, joka\noli astunut hänen kehnoon asuntoonsa. Hän toi esille ison, likaisen\npytyn maitoa, jonka pinnalle oli kohonnut paksu kermakerros, mutta\njoka oli niin uskomattoman siivoton, ettei Francesco jo senkään vuoksi\nvoinut siihen koskea. Mutta hän kieltäytyi myös nauttimasta tuoretta\njuustoa ja puhdasta leipää, vaikka hänen olikin jo nälkä, koska hän\ntaikauskoisesti kammoten pelkäsi siten tekevänsä syntiä. Kun paimen\nvihdoin oli vähän rauhoittunut ja seisoi hänen edessään katse pelokkaan\nodottavana ja käsivarret riipuksissa, alkoi pappi puhua seuraavasti:\n\n»Luchino Scarabota, teiltä ei evätä pyhän kirkkomme lohdutusta eikä\nlapsianne enää hylätä katolilaisten kristittyjen yhteydestä, jos joko\nkäy ilmi, että teitä koskevat rumat huhut ovat perättömiä, tai te\nrehellisesti ripittäydytte, osoitatte katumusta ja synnintuntoa sekä\nolette valmis Jumalan avulla poistamaan tieltä loukkauskiven. Avatkaa\nsiis ensiksi minulle sydämenne, Scarabota, kertokaa avomielisestä mistä\nteitä on parjattu, ja tunnustakaa vilpittömän totuudenmukaisesti se\nsynnintaakka, joka teitä ehkä painaa.»\n\nTämän puhuttelun jälkeen paimen pysyi vaiti. Hänen kurkustaan\nlähti vain äkkiä lyhyt, sekava ääni, joka ei kuitenkaan ilmaissut\nminkäänlaista tunnetta, vaan pikemminkin kuulosti lintumaiselta\nkaakotukselta. Tapansa mukaan Francesco ryhtyi heti esittämään\nsyntiselle paatumuksen kammottavia seurauksia ja Isän Jumalan\nanteeksiantavaista hyvyyttä ja rakkautta, josta hän on antanut\ntodistuksen uhraamalla ainoan poikansa, uhrikaritsan, joka otti\nmaailman synnit omalle vastuulleen. Jeesuksen Kristuksen välityksellä,\nlopetti hän, voidaan saada kaikki synnit anteeksi, jos avoin rippi\nsekä katumus ja rukoilu ovat todistaneet taivaalliselle isälle, että\nsyntisparka on tullut synnintuntoon.\n\nVasta sitten, kun Francesco-pastori oli odottanut kotvan aikaa ja\nnousi pystyyn, kohauttaen olkapäitänsä, kuten näytti, poistuakseen\nmajasta, alkoi paimen kakistella kurkustaan sanoja käsittämättömänä\nsekamelskana, äännellen petolinnun tapaan. Ja jännittyneen\ntarkkaavana koetti pappi takertua siihen, mikä tässä sekasotkussa oli\nymmärrettävää. Mutta tämä ymmärrettävä tuntui hänestä yhtä oudolta\nja ihmeelliseltä kuin huoneen hämäryys. Kuviteltujen huolestuttavien\nja ahdistavien seikkojen paljoudesta kävi vain sen verran selväksi,\nettä Luchino Scarabota tahtoi voida varmasti luottaa hänen apuunsa\nkaikenlaisia vuoressa majailevia ja häntä ahdistavia paholaisia vastaan.\n\nNuoren uskovan papin ei olisi sopinut epäillä pahojen henkien\nolemassaoloa ja vaikutusta. Olihan luomakunta täynnä kaikenkaltaisia\nja kaikenasteisia langenneita enkeleitä, jotka kuuluivat Luciferin,\nJumalan hylkäämän kapinoitsijan seurueeseen; mutta nyt hän ei tiennyt\nkumpi häntä kauhistutti, hänen kohtaamansa ennen kuulumattoman\ntaikauskon aiheuttama pimeys vai tietämättömyydestä johtuva toivoton\nsokeus. Hän päätti koettaa kyselemällä hankkia jonkinlaisen selvyyden\ntämän seurakuntalaisensa mielikuvituspiiristä ja käsityskyvystä.\n\nSilloin hänelle samassa selvisi: tämä raaka, laiminlyöty ihminen ei\ntiennyt mitään Jumalasta, saati sitten Jeesuksesta Kristuksesta,\nVapahtajasta, tai Pyhän Hengen olemassaolosta. Sitävastoin näytti siltä\nkuin hän olisi tuntenut olevansa pahojen henkien ympäröimä ja ollut\nsynkän vainohulluuden riivaama. Eikä pappi hänen silmissään ollut\nkutsuttu Jumalan palvelija, vaan paljon ennemmin mahtava taikoja tai\njumala. Mitäpä olisi Francesco muuta tehnyt kuin ristinmerkin, kun\npaimen nöyrästi heittäytyi maahan ja alkoi kosteilla, pöhöttyneillä\nhuulillaan hangata hänen kenkiään ja suudella niitä.\n\nNuori pappi ei ollut vielä milloinkaan ollut samanlaisessa asemassa.\nOhut vuoristoilma, kevät ja eroaminen varsinaisesta sivistyksen\npiiristä aiheuttivat sen, että hänen ajatuskykynsä oli hiukan\nsumentunut. Hänen sielunsa valtasi eräänlainen unentapainen lumous,\njohon todellisuus sulautui häilyviksi unikuviksi. Tähän muutokseen\nliittyi hiljaista pelkoa, joka usein pyrki neuvomaan häntä pikaisesti\npakenemaan vihittyjen kirkkojen ja kellojen alueelle. Perkele oli\nmahtava; kukapa saattoi tietää, kuinka monenlaisia välikappaleita ja\nkeinoja se käytti houkutellakseen luottavaista, hyväuskoista kristittyä\nja syöstäkseen hänet huimaavan jyrkänteen reunalta kuiluun.\n\nFrancescolle ei ollut opetettu, että pakanoiden epäjumalat olivat\nainoastaan mielikuvitusolentoja eivätkä mitään muuta. Kirkko nimenomaan\ntunnusti niiden mahdin, esittäen sen vain Jumalalle vihamieliseksi.\nNe taistelivat yhä vieläkin, joskin toivottomasti, kaikkivaltiaan\nJumalan kanssa maailmasta. Sen vuoksi kalpea, nuori pappi säikähti\naika pahasti, kun hänen isäntänsä otti asuntonsa jostakin loukosta\npuisen esineen, inhottavan veistoksen, joka epäilemättä oli fetishi.\nTätä säädytöntä esinettä kohtaan tuntemastaan papillisesta kammosta\nhuolimatta Francesco ei voinut olla tarkemmin silmäilemättä kuvaa.\nInhoten ja hämmästyen hän tunnusti, että tässä vielä eli pakanuuden\niljettävin kauhistus, nimittäin maalaisväestön Priapoksen palvelus.\nSaattoi selvästi nähdä, ettei tuo alkeellinen epäjumalankuva voinut\nesittää mitään muuta kuin Priaposta.\n\nTuskin Francesco oli saanut käteensä pienen, vaarattoman\nsiitoksenjumalan, hedelmällisyyden jumalan, jonka entisajan ihmiset\nniin julkisesti kohottivat suureen kunniaan, kun hänen olemuksensa\nkummallinen lamaannus jo muuttui pyhäksi vihaksi. Ensiksi hän ihan\nharkitsematta paiskasi tuon ruokottoman, pienen taikakalun tuleen,\njosta paimen, liikkuen vikkelästi kuin riistaa ajava koira, sen\nkuitenkin samassa silmänräpäyksessä sieppasi. Se kyti ja paloi\npaikoitellen, mutta karkeilla käsillään ihmispakana heti laittoi sen\nentiseen turvattuun oloonsa. Mutta nyt sen ja sen pelastajan täytyi\nalistua kestämään rankaisusanojen tulva.\n\nLuchino Scarabota ei näyttänyt tietävän, kumpaa jumalaa hänen olisi\ntullut pitää voimakkaampana, puista vaiko verta ja lihaa olevaa.\nToistaiseksi hänen katseensa, josta kuvastui kauhistukseen ja kammoon\nsekaantunutta salakavalaa vihaa, oli suunnattu uuteen jumaluusolentoon,\njonka julkea rohkeus ei ainakaan antanut aihetta päätellä, että\nhäntä painoi heikkouden tietoisuus. Kerran vauhtiin päästyään ei\nainoan Jumalan sanansaattaja pyhässä innossaan sallinut hämärässä\nelävän epäjumalanpalvelijan silmäysten säikyttää itseään, vaikkapa\nne olisivat olleet kuinka uhkaavat. Ja muitta mutkitta hän nyt alkoi\nmyös puhua siitä katalasta synnistä, jota, kuten yleisesti väitettiin,\nvuoristopaimen sai kiittää lapsiensa runsaudesta.\n\nNuoren pastorin äänekkäästi puhuessa saapui sisälle myös Scarabotan\nsisar, joka kuitenkaan ei virkkanut mitään, vaan tarkasti vain\nsalavihkaa kiivailijaa ja puuhaili kaikenlaista siellä täällä\nonkalossa. Hän oli kalpea ja vastenmielinen nainen, jolle\npesuvesi näytti olevan tuntematon. Hänen alaston ruumiinsa näkyi\nepämiellyttävästi kuultavan hänen huolimattoman asunsa repeämistä.\n\nKun pappi oli vaiennut tyhjennettyään ensi aluksi rankaisevien ja\nsyyttävien sanojen varastonsa, lähetti nainen veljensä ulkosalle,\nlausuen hänelle lyhyen, tuskin kuuluvasti kuiskatun käskyn. Vastaan\nhangoittelematta katosi kesytön mies perin tottelevaisen koiran tavoin.\nSenjälkeen siivoton syntinen nainen, jonka takkuinen, musta tukka\nroikkui leveille lanteille saakka, suuteli papin kättä, huudahtaen:\n»Ylistetty olkoon Jeesus Kristus!»\n\nHeti senjälkeen hän purskahti itkemään.\n\nHän puheli, että pappi oli aivan oikeassa tuomitessaan häntä ankarilla\nsanoilla. Hän oli kyllä rikkonut Jumalan käskyjä vastaan, jos kohta ei\nsuinkaan sillä tavoin kuin hänestä valheellisesti soimaten sanottiin.\nHän yksin muka oli tehnyt syntiä, hänen veljensä sitävastoin oli\nviaton. Hän vannoi ja vakuutti kaikkien pyhimysten nimessä, ettei\nhän ollut kertaakaan langennut siihen hirvittävään syntiin, josta\nhäntä syytettiin, nimittäin sukurutsaukseen. Tosin hän oli elänyt\nsiveettömästi, ja koska hän nyt kerran oli ripittäytymässä, oli hän\nvalmis kuvailemaan lapsiensa isiä, vaikkakaan ei mainitsemaan kaikkien\nheidän nimiään. Hän nimittäin tunsi heistä aniharvat nimeltään, koska\nhän, kuten hän väitti, hädän pakottamana oli usein myynyt suosionsa\nsattumoisin kohdatuille vieraille.\n\nMuuten hän oli tuskaisesti synnyttänyt lapsensa maailmaan ilman\nminkäänlaista apua, ja muutamia niistä hänen oli täytynyt kohta\nsynnytyksen jälkeen kuopata Generoson soraan. Huolimatta siitä,\nsaattoiko pappi nyt antaa hänelle synninpäästön tai ei, hän tiesi\nJumalan antaneen hänelle anteeksi, sillä hän oli puutteilla,\nkärsimyksillä ja suruilla riittävästi sovittanut syntinsä.\n\nFrancesco ei voinut muuta kuin pitää naisen itkuista tunnustusta\nvalheiden verkkona ainakin sikäli kuin rikos oli kysymyksessä. Tosin\nhänestä tuntui, että eräät teot ehdottomasti kaihtoivat kaikenlaisia\nihmisille lausuttuja tunnustuksia, ja niistä sai vain Jumala tiedon\nyksinäisinä, hiljaisina rukoushetkinä. Hän kunnioitti tuossa\nlangenneessa vaimossa tätä häveliäisyyttä eikä yleensäkään voinut olla\nmyöntämättä, että nainen oli monessa suhteessa laadultaan veljeänsä\nylempänä. Hänen puolustautumisessaan oli selvän päättäväisyyden tuntu.\nSilmät tunnustivat, mutta sanallista tunnustusta ei häneltä olisi\nvoinut kiristää hyvällä puheella eikä pyövelin hehkuvilla pihdeillä.\nKävi ilmi, että juuri hän oli lähettänyt miehen Francescon puheille.\nMennessään eräänä päivänä markkinoille Luganoon, jossa hän myi karjansa\ntuotteet, hän oli nähnyt nuoren, kalpean papin, jonka ulkonäkö oli\nherättänyt hänessä luottamusta, ja hänen mielessään oli herännyt ajatus\nuskoa hyljeksittyjen lapsiensa kouluttaminen papin sydämenasiaksi. Hän\nyksin oli perheen pää ja huolehti veljestään ja lapsistaan.\n\n»En tahdo kajota siihen», vastasi Francesco, »oletteko syyllinen vaiko\nsyytön. Yksi seikka on varma: jollette halua antaa lastenne kasvaa\neläinten tavoin, täytyy teidän erota veljestänne. Niin kauan kuin\nelätte hänen kanssansa, eivät ne hirveät juorupuheet, joita teistä\nliikkuu, mitenkään lakkaa. Aina otaksutaan teidän harjoittavan samaa\nkammottavaa syntiä.»\n\nNäiden sanojen jälkeen paatumus ja uhma näyttivät pääsevän valtaan\nnaisen mielessä; joka tapauksessa hän ei vastannut mitään, vaan\nantautui sitten pitkähköksi ajaksi talouspuuhiin, ikäänkuin\nsaapuvilla ei olisikaan ollut vierasta. Sillä välin astui sisälle\nnoin viisitoistavuotias neitonen, joka ajoi muutamia vuohia navetan\naukkoon, ja sitten hänkin, ikäänkuin Francescoa ei olisi siellä\nollutkaan, ryhtyi auttamaan naista. Nähtyään tytön varjon lipuvan\nonkalon pimennossa tiesi nuori pappi heti, että hänen täytyi olla\ntavattoman kaunis. Hän teki ristinmerkin, sillä hän tunsi ruumiissaan\nhiljaista selittämätöntä kauhun väristystä. Hän ei tiennyt, olisiko\nhänen uudelleen pitänyt alkaa ladella kehotuksiaan tämän nuoren\npaimentytön kuullen. Tosin oli epäilemätöntä, että tyttö oli\nperinjuurin turmeltunut, koska saatana oli herättänyt hänet elämään\nmitä mustimman synnin avulla, mutta saattoihan hänessä sittenkin olla\npuhtauden rippeitä jäljellä, ja kukapa saattoi tietää, oliko hänellä\naavistustakaan rikollisesta alkuperästään.\n\nHänen liikkeensä olivat joka tapauksessa hyvin rauhalliset, eikä\nniistä missään nimessä kuvastunut mielen levottomuutta eikä omantunnon\ntaakkaa. Päinvastoin koko hänen olemuksestaan huokui vaatimatonta\nitsevarmuutta, jota kirkkoherran läsnäolo ei häirinnyt. Hän ei\ntähän saakka ollut vilkaissutkaan Francescoon ei ainakaan niin,\nettä heidän katseensa olisivat osuneet vastakkain tai toinen olisi\njollakin muulla tavoin hänet yllättänyt. Niin, tarkkaillessaan häntä\nsalavihkaa silmälasiensa lävitse täytyi Francescon yhä voimakkaammin\nepäillä, saattoiko synnin lapsi, sellaisten vanhempien lapsi\ntosiaankin olla tämänkaltainen. Vihdoin tyttö katosi portaita myöten\neräänlaiselle ullakolle, joten Francesco saattoi jatkaa vaivalloista\nsielunhoitotyötään.\n\n»Minä en voi hyljätä veljeäni», virkkoi nainen, »ja yksinkertaisesti\nsen tähden, että hän ilman minua on avuton. Hän osaa hädintuskin\nkirjoittaa nimensä, ja senkin sain hänet oppimaan vasta nähtyäni paljon\nvaivaa. Hän ei tunne rahaa, ja rautatietä, kaupunkia ja ihmisiä hän\npelkää. Jos minä poistun, hän etsii minua, niin kuin koiraparka etsii\nkadonnutta isäntäänsä. Hän joko löytää minut tai sortuu kurjana; ja\nmiten sitten käy lasten ja peltotilkkumme? Jos minä jään lasten kanssa\ntänne, niin haluaisinpa nähdä sen ihmisen, jonka onnistuisi toimittaa\nveljeni jonnekin muualle; silloin hänet täytyisi panna kahleisiin ja\nteljetä Milanoon rautatankojen taakse.»\n\nPappi huomautti: »Niin saattaa lopuksi vielä käydäkin, jollette tahdo\nnoudattaa hyvää neuvoani.»\n\nSilloin naisen sieluntuska muuttui vimmaksi. Hän oli lähettänyt\nveljensä Francescon luokse, jotta tämä armahtaisi heitä, eikä\nsitä varten, että hän tekisi heidät onnettomiksi. Silloin hänestä\nolisi parempi, että nuo alhaalla asuvat edelleenkin vihaisivat ja\nhyljeksisivät heitä kuten tähän asti. Hän oli kunnon katolilainen,\nmutta sillä, jonka kirkko sysäsi pois helmastaan, oli oikeus antautua\nperkeleelle. Ja silloin hän ehkä vasta tekisi sen, mitä hän ei vielä\nollut tehnyt, sen suuren synnin, josta häntä syytettiin.\n\nNäiden väkisin esille puserrettujen sanojen ohella, joihin sekaantui\nnaisen kirkaisuja, kuuli Francesco koko ajan sieltä, mihin tyttö oli\nkadonnut, ylhäältä ullakolta, suloista laulua, joka milloin aivan\nhiljaisena henkäyksenä milloin voimakkaammin kaikuvana, kantautui\nsisään. Siksi hänen sielunsa oli kiintynyt pikemminkin näiden sävelien\nlumoukseen kuin hairahtuneen naisen raivonpurkauksiin. Ja hanan\nmieleensä tulvahti kuuma aalto, ja siihen liittyi ahdistus, jonkalaista\nhän ei ollut milloinkaan ennen tuntenut. Tämä ummehtunut onkalo,\neläinten ja ihmisten asumus, näytti kuin taian vaikutuksesta muuttuneen\nDanten paratiisin viehättävimmäksi kristalliluolaksi: täynnä enkelten\nääniä ja siipiä, jotka soivat kuin naurukyyhkysen kujerrus.\n\nHän poistui. Hänen oli mahdotonta enää silminnähtävästi vapisematta\nkestää niin hämmentäviä vaikutuksia. Päästyään ulkosalle, onton\nkivikasan edustalle, hän hengitti keuhkoihinsa raikasta vuoristoilmaa,\nja heti täytti vuoristomaiseman äärettömyyden tuntu hänet kuin tyhjän\nastian. Hänen sielunsa seurasi katseen mukana ja koki valtaavina\nmaankuoren suunnattomat massat, etäisistä lumisista huipuista läheisiin\npelottaviin rotkoihin saakka kevätpäivän loistavan kirkkaassa\nvalossa. Yhä vieläkin hän näki ruskeiden kalasääskien itsensä\nunohtaneina kaarrelevan Sant’ Agatan sokeritopan kohdalla. Silloin\nhänen mieleensä tuli pitää siellä tälle hyljeksitylle perheelle\nsalainen jumalanpalvelus, ja hän ilmaisi tämän ajatuksen vaimolle,\njoka huolestuneena oli tullut onkalosta rehevien keltakukkaryhmien\nympäröimälle kynnykselle. »Soanaan te ette uskalla tulla, kuten itsekin\ntiedätte», virkkoi hän. »Jos kehottaisin teitä siihen, olisi se huono\nneuvo sekä minulle että teille.»\n\nTaaskin nainen heltyi kyyneliin saakka ja lupasi tulla määrättynä\npäivänä Sant’ Agatan kappelin edustalle mukanaan veljensä ja vanhemmat\nlapset.\n\nEhdittyään niin kauaksi Luchino Scarabotan ja hänen kirouksenalaisen\nperheensä asuinpaikan lähettyviltä, ettei häntä enää voinut sieltä\nnähdä, nuori pappi valitsi auringonpaisteen lämmittämän lohkareen\nlepopaikaksi miettiäkseen äskeisiä kokemuksiaan. Hän vakuutti\nitselleen, että hän tosin oli tuntenut pöyristyttävää mielenkiintoa,\nmutta oli kuitenkin suoriutunut mieli velvollisuudenmukaisesti\nraittiina ja ilman minkäänlaista esimakua siitä, mikä hänet nyt niin\naavistuksenomaisella tavalla teki rauhattomaksi. Mitä se oikein oli?\nHän nyki, pyyhki ja puhdisti kauhtanaansa pitkään, ikäänkuin olisi\nsiten voinut päästä siitä eroon.\n\nKun hän ei jonkin ajan kuluttuakaan saanut toivomaansa selvyyttä, hän\notti totuttuun tapaansa rukouskirjan taskustaan, mutta ei myöskään\npian aloitettu, äänekäs lukeminen vapauttanut häntä eräänlaisesta\nkummallisesta neuvottomuudesta. Hänestä tuntui kuin hän ei olisi\nmuistanut suorittaa jotakin seikkaa, tehtävänsä tärkeätä kohtaa. Sen\nvuoksi hän silmälasien takaa käänsi katseensa yhä uudelleen polulle\npäin tietty odotus mielessään eikä jaksanut rohkaistua lähteäkseen\nedelleen taivaltamaan rinnettä alaspäin.\n\nNiin hän vaipui omituiseen haaveiluun. Siitä hänet herätti kaksi pientä\ntapausta, joita hänen tavalliselta liikkuma-alueeltaan riistäytynyt\nmielikuvituksensa suuresti liioitteli. Ensinnäkin hänen silmälasiensa\noikeanpuolinen lasi haljeta naksahti kylmän vuoristo-ilman\nvaikutuksesta, ja melkein heti sen jälkeen hän kuuli päänsä yläpuolelta\npelottavan pärskähdyksen ja tunsi olkapäitänsä rajusti painettavan.\n\nNuori pappi ponnahti pystyyn. Hän nauroi ääneen nähdessään, että hänen\nkauhuisen säikähdyksensä aiheuttaja oli täpläinen pukki, joka oli\nantanut hänelle todistuksen rajattomasta luottamuksestaan hypähtämällä\netujalkoineen hänen olkapäittensä varaan vähääkään häikäilemättä hänen\npapillista asuaan.\n\nMutta se oli vasta pukin perin tuttavallisen tungettelemisen alkuna.\nTämä takkuinen otus, jolla oli vankat, kauniisti kaartuneet sarvet ja\ntulisesti säihkyvät silmät, oli nähtävästi tottunut kerjäämään ohi\nsamoavilta vuoristokiipeilijöiltä ja teki sen niin hullunkurisesti,\npäättävästi ja vastustamattomasti, että siitä saattoi päästä eroon\nainoastaan pakenemalla. Nousten takajaloilleen se yhä uudelleen laski\netujalkansa Francescon rinnalle, ja kun ahdistetun oli ollut pakko\nsallia sen tarkoin nuuskia taskunsa ja ahmia löytämänsä leivänmurut\nuskomattoman ahnaasti, se ilmeisesti päätti vielä kaluta papin hiuksia,\nnenää ja sormia.\n\nTätä maantierosvoa oli seurannut iäkäs, partainen vuohi, jonka kello\nja utareet riippuivat maahan saakka ja joka edellisen rohkaisemana\nalkoi samalla tavalla hätyyttää pappia. Siihen oli kultauksen ja ristin\nsomistama rukouskirja tehnyt erityisen vaikutuksen, ja Francescon\ntorjuessa kiperää pukinsarvea eläimen onnistui anastaa kirjanen. Ja\npitäen sen mustiksi painettuja sivuja vihreinä, se profeetan määräyksen\nmukaisesti söi pyhät totuudet kirjaimellisesti ja ahnaasti.\n\nHänen ollessaan tällaisessa hädässä, joka kävi yhä pahemmaksi, kun\nhänen ympärilleen kerääntyi muita yksin laitumella olleita eläimiä,\nilmestyi äkkiä paimentyttö pelastajaksi. Tulija oli juuri sama neito,\njonka Francesco oli ensi kerran ohimennen nähnyt Luchinon majassa.\nKun solakka ja jäntevä tyttö oli karkoittanut vuohet ja seisoi hänen\nedessään posket raikkaasti punehtuneina ja silmissä nauruinen ilme, hän\nsanoi: »Sinä pelastit minut, uljas tyttö!» Ja ottaessaan messukirjansa\nnuoren eevan käsistä hänkin nauroi ja lisäsi: »Oikeastaan on\nkummallista, että minä paimenenammatistani huolimatta olen niin avuton\nsinun laumasi kynsissä.»\n\nPappi ei saa keskustella nuoren neidon tai naisen kanssa kauemmin\nkuin hänen kirkollinen velvollisuutensa ehkä vaatii, ja seurakunta\npanee heti merkille, jos hänet nähdään sellaisessa kahdenkeskisessä\nkohtauksessa kirkon ulkopuolella. Niinpä Francescokin muisti tiukasti\nvelvoittavaa ammattiaan ja lähti paljoa viivyttelemättä jatkamaan\npaluumatkaansa; mutta sittenkin hänellä oli sellainen tunne kuin\nhän olisi yllättänyt itsensä tekemässä syntiä ja kuin hänen pitäisi\nensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa puhdistautua katuvaisesti\nripittäytymällä. Mutta ennenkuin hän oli ennättänyt poistua\nkarjankellojen piiristä, kantautui hänen korviinsa naisäänen laulu,\njoka jälleen sai hänet äkkiä unohtamaan kaikki mietteensä. Ääni oli\nsenlaatuinen, ettei hänelle johtunut mieleenkään, että laulaja saattoi\nolla äskeinen paimentyttö. Francesco ei ollut kuullut ainoastaan\nRoomassa Vatikaanin kirkkolaulajia, vaan aikaisemmin äitinsä seurassa\nusein maallisia laulajattaria Milanossa, joten hän varsin hyvin\ntunsi primadonnien koloratuurin ja belcanton. Vasten tahtoaankin\nhän seisahtui odottamaan. Epäilemättä laulaja kuului milanolaiseen\nmatkailijaseurueeseen, hän ajatteli ja toivoi, jos suinkin mahdollista,\nohimennen näkevänsä tämän ihanan äänen omistajattaren. Ja kun viimeksi\nmainittua ei näkynyt, ei kuulunut, alkoi hän jälleen surumielisesti\nlaskeutua askelen kerrallaan huimaavan syvään laaksoon.\n\nKaikki Francescon tällä virkakäynnillä saamat kokemukset eivät yhtenä\nkokonaisuutena eivätkä erillisinä ulkoisesti olleet mainitsemisen\narvoiset, jollei oteta huomioon sitä kauhistusta, jonka tyyssijana\nkurjien Scarabota-sisarusten maja oli. Mutta nuori pappi tunsi heti,\nettä tästä vuoristoretkestä oli tullut hänelle paljon merkitsevä\ntapahtuma, jos kohta hänellä ei vielä ollut hämärintä aavistustakaan\ntämän merkityksen koko laajuudesta. Hän tunsi, että hänessä oli\ntapahtunut sisäinen muutos. Hän oli uudessa mielentilassa, joka oli\nhänestä joka minuutti yhä kummallisempi ja jossakin määrin epäilyttävä,\nmutta ei läheskään niin epäilyttävä, että hän olisi mahdollisesti\nvainunnut saatanan läsnäolon ja ehkä singonnut sitä mustepullolla,\njos sellainen olisi ollut hänen taskussaan. Vuoristomaisema lepäsi\nparatiisimaisena hänen alapuolellaan. Vasta ensimmäisen kerran hän\nnyt pani huomaamattaan kätensä ristiin ja onnitteli itseään sen\njohdosta, että hänen esimiehensä oli uskonut hänelle juuri tämän\nseurakunnan hoidon. Mitäpä oli tähän suurenmoiseen syvyyteen verrattuna\nPietarin pöytäliina, joka laskeutui taivaasta enkelien kannattaessa\nsitä kolmesta nurkasta? Missä oli inhimillisen käsityksen mukaan\nsuurenmoisempaa, majesteettisempaa maisemaa kuin olivat nämä Generoson\nluoksepääsemättömät jyrkänteet, joilta tuontuostakin kuului sulavan\nlumen muodostamien vyöryjen kumeata kevään ukkosjyminää!\n\nSiitä päivästä alkaen, jona Francesco kävi tuomittujen luona, ei hän\nenää saanut takaisin aikaisemman elämänsä ajatuksetonta rauhaa. Ne\nuudet kasvot, jotka luonto oli itsestään hänelle näyttänyt, eivät\nenää kalvenneet, eikä se enää mitenkään alistunut painumaan entiseen\nsieluttomuuteensa. Sen vaikutuksia, jotka eivät vaivanneet pappia\nainoastaan päivällä, vaan myös unissa, hän nimitti ja piti ennen\nkaikkea viettelyksinä. Ja koska kirkon oppi on sulautunut yhteen\npakanallisen taikauskon kanssa jo sen vuoksi, että kirkko taistelee\nsitä vastaan, luuli Francescokin ihan vakavissaan muutoksensa\njohtuneen siitä, että hän oli koskettanut ruokkoamattoman paimenen\ntulesta pelastamaa puista esinettä, taikakalua. Epäilemättä oli\nvielä elossa jäännöksiä entisajan kauhistavasta Phallospalvonnasta,\ninhottavasta epäjumaluudesta, jonka Jeesuksen ristin pyhä sota oli\nmaailmassa nujertanut. — Siihen saakka, kun hän oli nähnyt tuon\niljettävän tekeleen, oli Francescon sieluun syöpyneenä ollut ainoastaan\nristi. Ihan samalla tavoin kuin karjan lampaat merkitään hehkuvalla\nmerkkiraudalla, oli hänetkin varustettu ristin poltinmerkillä, ja\ntämä merkki oli sekä valveilla että unissa vaikuttavana tullut hänen\nolemuksensa tunnuskuvaksi. Nyt pälyili ilkeä ja todellinen saatana\nristin ylitse, ja perin saastainen, kauhistava satyyrintunnus valloitti\nalituisessa kilvassa yhä enemmän ristin paikkaa.\n\nFrancesco oli selostanut paimenkäyntiään pormestarille ja ensi\nsijassa piispalleen, joka lähettämässään vastauksessa hyväksyi hänen\nmenettelynsä. »Ennen muuta», piispa kirjoitti, »vältämme kaikkea\njulkista pahennusta». Hänestä oli erittäin viisas toimenpide se, että\nFrancesco oli järjestänyt erityisen ja salaisen jumalanpalveluksen\nsyntis-poloisia varten Sant’ Agatan huipulla olevaan pyhän äidin\nkappeliin. Mutta esimiehen tunnustus ei kyennyt palauttamaan Francescon\nsielunrauhaa, eikä hän päässyt eroon siitä ajatuksesta, että hän oli\npalannut vuoristosta jollakin tavoin taiottuna.\n\nLigornettossa, jossa Francesco oli syntynyt ja jossa hänen setänsä,\nkuuluisa kuvanveistäjä, oli viettänyt elämänsä viimeiset kymmenen\nvuotta, oli vielä sama iäkäs pappi, joka hänen poikana ollessaan\noli opettanut hänelle katolisen uskon pyhiä totuuksia ja opastanut\nhänet armon tielle. Eräänä päivänä hän meni tämän vanhan papin\npuheille taivallettuaan tien Soanasta Ligornettoon kolmessa tunnissa.\nIäkäs pastori lausui hänet tervetulleeksi ja oli silminnähtävästi\nliikuttuneena valmis nuoren miehen toivomuksen mukaan kuulemaan\nhänen synnintunnustuksensa. Luonnollisesti hän antoi ripittäytyjälle\nsynninpäästön.\n\nFrancescon omantunnonvaivat kuvastuvat suunnilleen seuraavasta\ntunnustuksesta, jonka hän esitti vanhukselle. Hän lausui: »Siitä\nalkaen, kun kävin noiden kurjien syntisten luona Soanan alpilla, olen\nollut ikäänkuin riivattu. Minua puistattaa. Minusta tuntuu kuin en\nolisi pukenut ylleni ainoastaan uutta takkia, vaan suorastaan uuden\nihonkin. Kun kuulen Soanan vesiputouksen kohinan, tekisi mieleni\nkavuta alas syvään rotkoon ja sijoittua tuntikausiksi sinne syöksyvien\nvesimassojen alle tullakseni samalla kertaa sekä ulkonaisesti että\nsisäisesti puhtaaksi ja terveeksi. Kun näen ristin kirkossa, ristin\nvuoteeni kohdalla, nauran. Minun ei enää kuten aikaisemmin onnistu\nitkeä ja huokailla ja kuvitella Vapahtajan kärsimyksiä. Sitävastoin\nkatsettani vetävät puoleensa kaikenlaiset Luchino Scarabotan taikakalun\nkaltaiset esineet. Monesti ne ovat kokonaan toisenlaisia kuin se,\nmutta minusta ne kuitenkin näyttävät samanlaisilta. Opiskelujani\nvarten, voidakseni oikein hyvin syventyä tutkimaan kirkko-isiä, olin\nlaitattanut verhot työhuoneeni ikkunoihin. Nyt olen otattanut ne\npois. Lintujen laulu, niittyjen halki asuntoni ohitse lumen sulaessa\njuoksevien, lukuisten purojen solina, jopa narsissien tuoksukin\nhäiritsivät minua. Nyt avaan ikkunani selälleen nauttiakseni ahnaasti\nkaikesta siitä.«\n\n»Kaikki tämä huolettaa minua», Francesco jatkoi, »mutta se _ei_ kenties\nole pahinta. Pahempaa ehkä on se, että olen ikäänkuin noiduttuna\njoutunut saastaisten pahojen henkien valtapiiriin. Hirvittävästi\nne kiusaavat minua, härnäävät ja houkuttelevat minua julkeasti\nsyntiin sekä päivän että yön kaikkina tunteina. Aukaisen ikkunan,\nja niiden taikavaikutuksesta minusta tuntuu siltä kuin ikkunani\nalla kukkivassa kirsikkapuussa visertävien lintujen laulu uhkuisi\nsiveetöntä viettiä. Puunkuoren eräät muodot ärsyttävät minua ja\nne, jopa vuoriston viivatkin johtavat mieleeni corporis femininin\nosia. Kaikista rukouksistani ja lihankidutuksistani huolimatta olen\njoutunut alttiiksi kavalien, ilkeiden ja inhottavien pahojen henkien\nhirvittäville hyökkäyksille. Koko luonto, kammoten tunnustan sen\nteille, usein kohisee, suhisee ja jymisee pelästyneissä korvissani\nkamalaa Phalloslaulua, jolla se palvoo paimenen surkeata, pientä,\npuista epäjumalaa, kuten minun kaikesta kilvoittelustani huolimatta on\npakko uskoa.»\n\n»Tämä kaikki», Francesco jatkoi tunnustustaan, »luonnollisesti pahentaa\nrauhattomuuttani ja sielunhätääni sitäkin enemmän, koska pidän\nvelvollisuutenani käydä taisteluun sotiakseni alpilla sijaitsevaa\nmätäpesää vastaan. Mutta vielä tämäkään ei ole tunnustukseni pahin osa.\nPahinta on, että jopa ammattini keskeisimpiinkin velvollisuustehtäviin\non sekoittunut jotakin yhtä helvetillisen suloiselta tuntuvaa,\nikäänkuin kaiken hämäävää, lähtemätöntä myrkkyä. Aluksi Jeesuksen sanat\nkadonneesta lampaasta ja paimenesta, joka eroaa laumastaan noutaakseen\nsen vaikeakulkuisilta kallioilta, valtasivat minut puhtaalla ja\npyhällä voimallaan. Mutta nyt epäilen, onko tämä tarkoitus vielä\nnytkin yhtä puhdas. Se on muuttunut intohimoiseksi kiihkoksi. Herään\nyöllä kasvot kyynelissä, ja kaikki ajatukseni sulautuvat voihkivaksi\nsääliksi vuorella asuvien kadotettujen sielujen vuoksi. Mutta kun puhun\nkadotetuista sieluista, täytyy kenties juuri siinä kohdassa erottaa\nvalhe totuudesta kipeällä leikkauksella. Scarabotan ja hänen sisarensa\nsyntisenä sieluna esiintyy nimittäin sisäisten silmieni edessä\nyksinomaan ja ainoastaan heidän syntinsä hedelmän, heidän tyttärensä,\nkuva.»\n\n»Nyt kysyn itseltäni, eikö näennäisesti Jumalalle mieleisen intoni\nsyynä ole luvaton viehtymys häneen ja teenkö oikein, enkö antaudu\niankaikkisen kuoleman vaaraan, jos pitkitän näennäisesti Jumalalle\nmieluista työskentelyäni.»\n\nIäkäs, maailmaakokenut pappi oli kuunnellut nuorukaisen tunnontarkkaa\ntunnustusta enimmäkseen hyvin vakavana, joskus kuitenkin hymyillen.\nTuossa oli Francesco sellaisena kuin hän nuorukaisen tunsi, sekä\nulkoisesti että sisäisesti tunnollisena järjestyksen ihmisenä,\nselväpiirteistä täsmällisyyttä ja puhtautta kaipaavana. Hän virkkoi:\n»Francesco, älä pelkää! Astu vain eteenpäin tielläsi, kuten aina olet\nastunut! Sinun ei sovi kummastella, jos pahan vihollisemme juonet\nnäyttävät mahtavimmilta ja vaarallisimmilta juuri silloin, kun aiot\ntemmata hänen kynsistään jo miltei varman uhrin.»\n\nMieli vapautuneena Francesco poistui papin asunnosta Ligornetton\nkadulle. Tällä pienellä paikkakunnalla hän oli elänyt nuoruutensa\nalkuajan. Ligornetto on pieni kylä avaran laakson pohjalla,\njokseenkin tasaisella maalla, ja vihanneksien ja viljakasvien\nyläpuolella suikertelee tiukalle punottuja, tummia köysiä muistuttavia\nviiniköynnöksiä ylös ja alas silkkiäispuiden välissä. Tätäkin paikkaa\nhallitsevat Monte Generoson valtavat rinteet; täältä, läntiseltä\npuoleltaan, vuori kohosi mahtavalta perustukseltaan majesteettisenä\nnäkyviin.\n\nOli keskipäivän aika, ja Ligornetto näytti uneliaalta. Francescon\nkävellessä häntä tervehtivät vain muutamat kaakottavat kanat, jotkut\nleikkivät lapset ja kylän liepeellä haukkuva louskutteleva koira.\nTänne, kylän laitaan, ikäänkuin sen salvaksi oli sijoitettu hänen\nsetänsä, varakkaan miehen, talo, kuvanveistäjä Vincenzon Buen Retiro,\njoka nyt oli asumaton ja oli siirtynyt Tessinin kantonin haltuun\njonkinlaisena muistorakennuksena. Francesco astui portaita myöten\nhoidotta jätettyyn ja metsittyneeseen puutarhaan ja antoi sitten\nmyöten äkkiä heränneelle halulleen mennä taas kerran katsomaan taloa\nmyös sisältä. Likellä asuvat talonpoikaiset ihmiset, vanhat tutut,\nluovuttivat hänelle avaimen.\n\nNuoren papin suhtautuminen taiteeseen oli samanlainen kuin se hänen\nasemassaan olevilla miehillä tavallisesti on. Hänen kuuluisa setänsä\noli kuollut noin kymmenen vuotta sitten, eikä Francesco ollut vainajan\nhautaamispäivän jälkeen nähnyt tunnetun taiteilijakodin huoneita.\nHän ei olisi osannut sanoa, mikä hänet oli yht’äkkiä saanut käymään\ntyhjässä talossa, jota ohimennen katsellessaan hän siihen saakka oli\ntuntenut vain häipyvää myötätuntoa. Setä ei ollut koskaan ollut hänestä\nmuuta kuin kunnioitettu henkilö, jonka vaikutuspiiri oli hänestä vieras\nja merkityksetön.\n\nKun Francesco oli kiertänyt avainta lukossa ja astui ruostuneilla\nsaranoillaan narisevasta ovesta eteiseen, häntä vähän puistatti hänen\nvastaansa portailta ja kaikkialle avoimeksi jätetyistä ovista huokuva\ntomuinen hiljaisuus. Eteisestä oikealle oli taiteilija-vainajan\nkirjasto, josta saattoi heti huomata, että täällä oli asunut innokas\nkulttuuri-ihminen. Siellä oli alahyllyillä Vasarin teosten ohella\nWinckelmannin kootut teokset, kun taas italialaista parnassoa edustivat\nMichelangelon sonetit, Dante, Petrarca, Tasso, Ariosto ja muut. Varta\nvasten teetettyihin kaappeihin oli sijoitettu kokoelma piirroksia ja\netsauksia, eräässä toisessa kaapissa oli renessanssiajan mitaleja\nja kaikenlaisia arvokkaita, harvinaisia esineitä, niiden joukossa\nmaalattuja, etruskilaisia savimaljoja, ja eräitä muita antiikkisia\npronssi- ja marmoriesineitä oli asetettu huoneeseen. Siellä täällä\nriippui seinällä joitakin Leonardon ja Michelangelon erityisen\nkauniita, kehystettyjä tauluja, jotka esittivät alastomia mies- tai\nnaisvartaloita. Seuraavan pienen kammion kolme seinää olivatkin melkein\nylhäältä alas asti sellaisten esineiden peitossa.\n\nSieltä jouduttiin kupolisaliin, joka oli useiden kerrosten korkuinen\nja sai valoa ylhäältä. Täällä Vincenzo oli työskennellyt, käyttäen\nmuovauspuuta ja talttaa, ja hänen parhaiden luomiensa kipsijäljennökset\ntäyttivät tämän miltei kirkkomaisen huoneen ahtaalle sullottuna,\näänettömänä kokoelmana.\n\nAhdistuneena, jopa levottomana ja omien askeltensa ääntä säikkyvänä\nsekä pahan omantunnon vaivaamana Francesco oli saapunut tänne saakka\nja alkoi nyt oikeastaan ensimmäistä kertaa katsella sedän erinäisiä\nteoksia. Erään Michelangelon patsaan vieressä oli siellä nähtävänä\nGhilberti. Samoin siellä oli Dante, teoksia, joissa oli kauttaaltaan\npisteytysmerkkejä, koska niiden mukaan oli valmistettu suurennetut\nveistokset marmorista. Mutta nämä maailmankuulut taideteokset eivät\njaksaneet kauan kiinnittää nuoren papin huomiota. Niiden viereen oli\nsijoitettu kolmen nuoren neidon patsaat; he olivat erään markiisin\ntyttäriä, ja heidän isänsä oli ollut kylliksi ennakkoluuloton\nantaakseen heidän olla mestarin malleina ihan alastomina. Ulkonäöstä\npäättäen ei nuorin näistä nuorista naisista ollut kahtatoista, toinen\nviittätoista ja kolmas seitsemäätoista vuotta vanhempi. Francesco\nheräsi vasta kauan viehättyneenä katseltuaan noita solakoita hahmoja.\nNäissä veistoksissa ei alastomuus, kuten kreikkalaisten patsaissa,\ntuntunut luonnolliselta aateluudelta ja jumaluuden kuvalta, vaan niissä\noli sellainen tuntu kuin olisi epähienosti vilkaistu makuuhuoneeseen.\nEnsinnäkään ei näistä ollut häipynyt mallien näköisyys, vaan se oli\nselvästi havaittavissa; ja nämä mallit näyttivät sanovan: »Me olemme\nsopimattoman alastomia, vastoin tahtoamme ja häveliäisyyttämme loukaten\non häikäilemättömän mahtikäskyn nojalla vaatteemme riisuttu.» Kun\nFrancesco heräsi viehtymyksestään, jyskytti hänen sydämensä, ja hän\nvilkaisi pelokkaasti ympärilleen. Hän ei ollut tehnyt mitään pahaa,\nmutta hänestä tuntui synnilliseltä jo pelkästään oleminen yksin\nsellaisten veistosten joukossa.\n\nJotta häntä ei lopuksi vielä yllätettäisi, päätti hän poistua sieltä\nniin nopeasti kuin suinkin. Mutta ulko-ovelle ehdittyään hän ei\nlähtenytkään pois, vaan sensijaan napsautti sisältäpäin ovenrivan\nlukkoon ja lisäksi kiersi avainta, joten hän nyt oli lukittuna\nkuolleiden aavetaloon eikä kukaan enää voinut häntä yllättää. Kun se\noli tehty, hän palasi pahennusta herättävän, kipsisen sulotarkolmikon\nluokse.\n\nHänen sydämensä jyskyttäessä entistä kiivaammin valtasi hänet\nsiellä pian kalpea, vauhko mielettömyys. Hänen oli pakko sivellä\nvarttuneimman markiisittaren hiuksia, ikäänkuin tyttö olisi ollut\nelävä. Vaikkakin tämä teko ilmeisesti ja myös hänen oman arvostelunsa\nmukaan hipoi hulluutta, oli se kuitenkin jossakin määrin papillinen.\nMutta toisen markiisittaren täytyi jo sopeutua siihen, että hänen\nolkapäätänsä ja käsivarttaan hiveltiin, täyteläistä olkapäätä ja\ntäyteläistä käsivartta, joka päättyi hentoon ja suloiseen käteen. Pian\noli Francesco kolmannen, nuorimman markiisittaren luona ja osoitti\npitemmälle menevää hellyyttä painaen lopuksi arkailevan, rikollisen\nsuudelman tytön vasemman rinnan alle, mikä teko hämmensi hänet\nlopullisesti niin että hän tunsi itsensä masentuneeksi syntiseksi,\njonka mieliala ei ollut yhtään parempi kuin Aatamin silloin, kun hän\nkuuli Herran äänen maistettuaan hyvän ja pahan tiedon omenaa. Hän\npakeni. Hän juoksi pois kuin vainottuna.\n\nSeuraavat päivät Francesco vietti osittain kirkossa, osittain\npappilassaan lihankidutuksissa. Hän oli syvästi masentunut ja katuva.\nSellaisen hartauden puuskassa, jollaista hän ei ollut vielä koskaan\nennen tuntenut, hän uskalsi toivoa lopuksi selviytyvänsä voittajana\nlihan kiusauksista. Taistelu hyvän ja pahan välillä oli kuitenkin\npuhjennut hänen rinnassaan aavistamattoman pelottavasti, niin että\nhänestä näytti kuin Jumala ja perkele olisivat ensi kerran sijoittaneet\ntaistelutantereensa hänen rintaansa. Nuorelle kirkonmiehelle ei\nenää tarjonnut rauhaa hänen olemassaolonsa sekään vaihe, jonka\naikana hän ei oikeastaan ollut vastuunalainen, nimittäin uni, sillä\njuuri vartioimaton yöunen aika näytti olevan saatanasta erityisen\ntervetullut, ja silloin se järjesti vietteleviä ja turmiollisia kujeita\nnuorukaisen muutoin viattomassa sielussa. Eräänä yönä, aamupuolella\n— hän ei tiennyt, tapahtuiko se unessa vai valveilla — hän näki\nkuun valkeassa valossa markiisin kolmen tyttären valkeiden hahmojen\nastuvan hänen huoneeseensa ja hänen vuoteensa viereen, ja tarkemmin\nsilmätessään hän huomasi niiden jokaisen maagillisella tavalla\nsulautuneen yhteen Santa Croce-alpin nuoren paimentytön kuvan kanssa.\n\nEpäilemättä ulottui Scarabotan leikkikalumaisen pienestä asumuksesta\ntänne papin huoneeseen saakka, jonka ikkunasta alppi näkyi, side, jonka\nlankoja eivät enkelit kehränneet. Francesco tiesi taivaallisesta ja\nmyös helvetin valtakunnasta kylliksi heti oivaltaakseen, minkä hengen\nsiittämää tämä työ oli. Francesco uskoi noituuteen. Perehtyneenä\nskolastisen tieteen useihin aloihin hän otaksui pahojen henkien\nkäyttävän hyväkseen tähtien tehoa saadakseen aikaan määrättyjä\nturmiollisia vaikutuksia. Hän oli oppinut, että ruumiiseen nähden\nihminen kuului taivaankappaleihin, ymmärrys teki hänet enkelien\nkaltaiseksi, hänen tahtonsa oli alistettu Jumalan valtaan, mutta Jumala\nsalli langenneiden enkelien johtaa hänen tahtonsa pois Jumalasta,\nja pahojen henkien valtakunta suureni liittoutuessaan sellaisten jo\nvieteltyjen ihmisten kanssa. Sitä paitsi hetkellinen, ruumiillinen\ntunne helvetin henkien käyttämänä saattoi usein olla ihmisen ikuisen\nturmion syynä. Lyhyesti sanoen, nuori pappi vapisi luitaan ja ytimiään\nmyöten ja pelkäsi perkeleiden myrkyllistä puremaa, vereltä haisevia\npahoja henkiä, Behemoth-hirviötä ja ihan erityisesti Asmodeusta,\nhuoruuden tunnustettua pahaa henkeä.\n\nEnsiksi hän ei voinut ratkaisevasti otaksua hyljeksittyjen sisarusten\nlangenneen noituuden ja taikuuden syntiin. Tosin hänelle sattui\nkokemus, joka hänestä oli pahasti epäilyttävä. Joka päivä hän puhdisti\nsisäistä olemustaan, osoittaen pyhää intoa ja käyttäen uskonnon kaikkia\nkeinoja, poistaakseen sieltä paimentytön kuvan, mutta yhä uudelleen\nkuva ilmestyi sinne entistä kirkkaampana, varmempana ja selvempänä.\nMillainen oli se maalaus ja millaiselle tuhoutumattomalle puupinnalle\ntai liinakankaalle se oli maalattu, kun siihen ei vähääkään pystynyt\nvesi eikä tuli!\n\nMonesti hän hiljaa ja hämmästyneenä tarkkaili, kuinka tämä kuva\ntunkeutui kaikkialle. Kun hän kirjaa lukiessaan näki nuo hennot,\nomituisen punertavan, maanruskean tukan kehystämät kasvot ja isot,\ntummat silmät jollakin sivulla, käänsi hän viereisen lehden sitä\npeittämään ja piilottamaan. Mutta se näkyi kaikkien lehtien lävitse,\nikäänkuin niitä ei olisi ollutkaan, kuten se muuten näkyi myös\nverhojen, ovien ja seinien lävitse talossa ja vieläpä kirkossakin.\n\nTällaisten ahdistusten ja sisäisten ristiriitojen vaivaamaa nuorta\npappia kalvoi lisäksi malttamattomuus, koska Sant’ Agatan laella\npidettävän erityisen jumalanpalveluksen määräpäivä ei tuntunut joutuvan\nkylliksi nopeasti. Hän halusi niin pian kuin suinkin suorittaa\nvelvollisuudekseen ottamansa tehtävän koska hän sillä ehkä saisi\nriistetyksi neidon helvetin ruhtinaan kynsistä. Vielä hartaammin hän\ntoivoi näkevänsä tytön jälleen, mutta eniten hän kaipasi pelastumista\ntuskaisesta lumouksestaan, sillä hän toivoi sen varmasti toteutuvan.\nFrancesco söi vähän, vietti suurimman osan öistään valveilla, ja kun\nhän päivä päivältä kävi yhä enemmän huolten painamaksi ja kalpeaksi,\nsaavutti hän seurakunnassaan entistäkin suuremman esimerkillisen\nhurskauden maineen.\n\nVihdoin oli tullut se aamu, joksi pappi oli kutsunut syntispoloiset\nylhäällä sokeritoppamaisen Sant’ Agatan laella olevaan kappeliin.\nSinne vievää äärimmäisen vaivalloista tietä ei ehtinyt taivaltaa\nkahta tuntia lyhyemmässä ajassa. Yhdeksännellä tunnilla Francesco\nastui matkavalmiina Soanan aukiolle sydän hilpeänä ja virkistyneenä,\nkatsellen maailmaa uudestisyntyneen silmillä. Toukokuun alku lähestyi,\nja niinpä oli koittanut niin ihana päivä kuin suinkin saattoi ajatella,\nmutta nuori mies oli elänyt jo useita yhtä kauniita päiviä luonnon\nsilti näyttämättä hänestä Edenin puutarhan kaltaiselta, kuten se tänään\nnäytti. Nyt häntä ympäröi paratiisi.\n\nKirkkaan vuoristoveden täyttämän sarkofagin ympärillä seisoi kuten\ntavallisesti vaimoja ja neitoja, jotka tervehtivät pappia äänekkäillä\nhuudahduksilla. Jokin piirre hänen ryhdissään ja hänen ilmeissään ynnä\nalkavan päivän juhlallinen raikkaus olivat rohkaisseet pesijättäriä.\nHameenliepeet puristettuina jalkojen väliin, niin että muutamien\nruskeat pohkeet ja polvet olivat näkyvissä, he seisoivat kumarassa,\nrivakasti työskennellen voimakkailla, samoin ruskeilla, paljailla\nkäsivarsillaan. Francesco meni joukon luokse. Hän katsoi tarpeelliseksi\nlausuilla kaikenlaisia ystävällisiä sanoja, jotka eivät millään tavoin\nolleet hänen hengellisen vitkansa yhteydessä, vaan koskivat hyvää\nsäätä, hyvää mielialaa ja toivottavaa, hyvää viinivuotta. Nähtävästi\nkuvanveistäjäsetänsä taloon tekemänsä käynnin innostamana nuori pappi\nnyt ensi kerran antautui tarkastamaan ruumisarkun koristeellista\nreunusta, johon oli kuvattu Bacchuksen palvelijain kulkue, hyppeleviä\nsatyyreja, tanssivia huilunsoittajattaria ja Dionysoksen, rypälekruunun\nkoristaman viininjumalan, vaunut, joita pantterit vetivät. Tällä\nhetkellä hänestä ei tuntunut kummalliselta se, että muinaisajan ihmiset\nolivat peittäneet kuoleman kotelon pursuavan elämän hahmoilla. Vaimot\nja neidot, joista muutamat olivat harvinaisen kauniita, lörpöttelivät\nja naureskelivat hänelle hänen silmäillessään arkkua, ja ajoittain\nhänestä tuntui kuin hän itsekin olisi ollut päihtyneiden, ilakoivien\nmenadien ympäröimä.\n\nNyt toisen kerran kavutessaan vuoristoluontoon hän oli ensimmäisen\nretken aikaiseen itseensä verrattuna samanlainen kuin näkeväsilmäinen\nihminen on äitinsä kohdusta saakka sokeana olleeseen verrattuna.\nPakottavan selvänä oli Francescolla sellainen tunne, että hän oli äkkiä\ntullut näkeväksi. Siinä mielessä ei sarkofagin katseleminen suinkaan\ntuntunut hänestä satunnaiselta, vaan syvän merkitykselliseltä. Missä\noli vainaja? Elämän juokseva vesi täytti avoimen, kivisen ruumisarkun,\nja ikuinen kuolleistaherääminen oli muinaisajan ihmisten kielellä\ntulkittuna marmorin pinnalla. Niin oli evankeliumi ymmärrettävä.\n\nTosin ei tähän evankeliumiin jäänyt paljon yhteistä sen kanssa, jota\nhän oli aikaisemmin oppinut ja opettanut. Se ei suinkaan juontunut\nkirjan sivuista ja kirjaimista, vaan paljon enemmän se kumpusi maasta\nruohon, yrttien ja kukkien kautta tai valui auringon keskipisteestä\nvalon mukana. Koko luonto muuttui ikäänkuin puhuvaksi ja eläväksi.\nKuollut ja mykkä luonto tuli vireäksi, tuttavalliseksi, avoimeksi ja\npuheliaaksi. Äkkiä se tuntui ilmaisevan nuorelle papille kaiken, mitä\nse oli siihen saakka äänettömänä pitänyt salassa. Hän tuntui olevan\nsen lemmikki, sen valittu, sen poika, jolle se äidin tavoin uskoi\nrakkautensa ja äitiytensä pyhän salaisuuden. Kaikki kauhun kuilut,\nkaikki hänen järkkyneen sielunsa tuskaiset huolet olivat häipyneet.\nHelvetin luulotellun hyökkäyksen synkkyydestä ja pelosta ei ollut\nmitään jäljellä. Koko luonnosta uhosi hyvyyttä ja rakkautta, ja ylen\nrikkaana hyvyydestä ja rakkaudesta saattoi Francesco antaa sille\ntakaisin hyvyyttä ja rakkautta.\n\nMerkillistä: hänen kavutessaan vaivalloisesti ylöspäin kinsterien,\npyökkien ja sinivattutiheikköjen välitse, usein luiskahdellen\nsärmäisiltä kiviltä, häntä ympäröivä kevätaamu tuntui autuaalliselta\nja valtavalta luonnonsinfonialta, joka kertoi enemmän luomisesta kuin\nluoduista. Kuolemasta iäksi vapautetun luomistyön mysteerio ilmaisi\nverhotta itsensä. Se, joka ei kuullut tätä sinfoniaa — niin tuntui\npapista — petti itseään alkaessaan virrentekijän sanoilla ylistää:\n»Jubilate Deo omnis terra» tai »Benedicte coeli domino».\n\nKylläisen täyteläisenä kohisi Soanan vesiputous ahtaaseen rotkoonsa.\nSen pauhu kaikui paisuneena ja hekumallisena. Sen puhetta ei voinut\nolla kuulematta. Milloin kumeampana, milloin heleämpänä soi tyytymisen\nääni, alituisesti muuttuen. Jymisevä lumivyöry irtaantui Generoson\njättimäisiltä rinteiltä, ja kun jymy ehti Francescon korviin, oli\nvyöry itse jo syöksynyt Savaglian uomaan, vieden muassaan äänettömänä\nvirtana soluvaa lunta. Oliko luonnossa mitään sellaista, mikä ei\nkuulunut elämän piiriin ja missä ei ollut sielua, mitään, missä ei\ntoteutunut pakottava tahto? Kaikkialla oli sanoja, kirjoitusta, laulua\nja kiihtävää verenkäyntiä. Eikö aurinko ystävällisesti laskenut\nlämmintä kättä hänen selkäänsä olkapäiden väliin? Eivätkö laakeri-\nja pyökkitiheikköjen lehdet kahisseet ja liikkuneet, kun hän ohi\nmennessään pyyhkäisi niitä? Eikö vettä kummunnut kaikkialle, ja eikö se\nhiljaa solisten, piirtänyt kaikkialle uomansa ura- ja solmumerkkejä?\nEikö hän, Francesco Vela, niitä lukenut, eivätkö niitä lukeneet\nkymmenientuhansien pienten ja suurten kasvien hiusjuuret, ja eikö juuri\nniiden salaisuus esiintynyt kymmenissätuhansissa kukissa ja niiden\nverholehdissä? Pappi otti käteensä pienenpienen kiven ja näki sen\npinnalla punertavaa jäkälää; siinäkin puhuva, maalaava, kirjoittava\nihmemaailma, muovaava muoto, joka oli todistuksena elämän kuvissa\nvaikuttavasta kuvia luovasta kyvystä.\n\nEntä eivätkö samaa todistaneet lintujen äänet, jotka liittyivät\ntoisiinsa äärettömän hienoina, näkymättöminä säikeinä valtavan\nvuorilaakson onkaloiden ylitse kuin verkko? Tämä kuuluva silmukkaverho\nnäytti Francescosta ajoittain muuttuvan näkyviksi, hopeavälkkeisiksi\nlangoiksi, jotka saivat sisäisen, puhuvan tulen liekehtimään. Eikö se\nollut luonnon kuuluvaksi ja näkyväksi tullutta rakkautta ja ilmaistua\nonnea?\n\nJa eikö ollut ihmeellistä, että niin pian kuin tämä seitti häipyi tai\nsärkyi, nopeasti sujahtelevat, väsymättömät sukkulaiset liittivät sen\njälleen? Missä pienet, siivekkäät kutojat istuivat? Niitä ei näkynyt,\njollei ehkä pieni lintunen mykkänä ja kiirehtien siirtynyt toiseen\npaikkaan. Pienistä kurkuista tulvi tämä kaikkea muuta kuuluvammin\nriemuitseva, kauas kantautuva puhe.\n\nSiellä, missä kaikki pulppusi, missä kaikki sykähteli, sekä hänessä\nettä hänen ympärillään, ei Francesco osannut erottaa kuoleman\npaikkaa. Hän kosketti kastanjapuun runkoa ja tunsi, kuinka se pakotti\nravitsevat nesteet kohoamaan lävitseen. Hän imi ilmaa, ikäänkuin se\nolisi ollut elävä sielu, ja tiesi heti saavansa juuri sitä kiittää\noman sielunsa hengityksestä ja ylistyksestä. Entä eikö juuri yksin se\ntehnyt hänen kurkustaan ja kielestään julistamisen puhuvan välineen?\nFrancesco viivähti tuokion muurahaiskeon ääressä, jossa kuhisi innokas\nuurastus. Nuo arvoitukselliset pikku elävät olivat kalunneet pienen\npeltohiiren niin että vain hento luuranko oli jäljellä. Eivätkö tuo\nsoma, pieni luuranko ja muurahaisvaltion lämpimiin uumeniin kuljetettu\nja kadonnut hiiri kertoneet elämän tuhoutumattomuudesta, ja eikö\nluonto kuvia luovassa tarpeessaan tai pakossaan vain ollut etsinyt\nuutta muotoa? Pappi näki jälleen Sant’ Agatan ruskeat kalasääsket,\nei tällä kertaa alapuolellaan, vaan korkealla yläpuolellaan. Niiden\nsiivekkäät, höyheniset ruumiit kantoivat veren ihmettä, sykkivän\nsydämen ihmettä majesteettisessa hurmiossa avaruuden halki. Mutta kuka\nolisi voinut olla tajuamatta, että niiden lennon vaihtuvat kaarteet\npiirsivät siniselle, silkkimäiselle taivaalle selvää kirjoitusta,\njosta ei voinut erehtyä ja jonka merkitys ja kauneus mitä likeisimmin\nliittyivät elämään ja rakkauteen. Francescosta tuntui ihan siltä\nkuin linnut olisivat vaatineet häntä lukemaan. Ja samalla kun ne\nkirjoittivat lentokuvioillaan, ei niiltä myöskään ollut evätty\nlukemiskykyä. Francesco ajatteli näille siivekkäille kalastajille\nsuotua, kauaskantavaa katsetta. Ja hän ajatteli ihmisten, lintujen,\nimettäväisten, hyönteisten ja kalojen lukemattomia silmiä, joilla\nluonto itseään katseli. Hänen yhä syvemmäksi hämmästyksekseen hänelle\nselvisi luonnon ääretön äidillisyys. Se huolehti siitä, ettei sen\nlapsilta sen kaikki käsittävän äidillisyyden alueella mitään jäänyt\nnauttimatta ja salatuksi; se ei ollut ainoastaan suonut niille näkö-,\nkuulo-, haju-, maku- ja tuntoaisteja, vaan sillä oli, kuten Francesco\ntunsi varalla vielä lukemattomia uusia aisteja aikakausien vaihteluja\nvarten. Kuinka valtava näkö, kuulo, haju, maku ja tunto maailmassa\nolikaan! — Ja kalasääskien yläpuolella väikkyi vaalea pilvi. Se\nmuistutti säihkyvää telttakatosta. Mutta sekin siirtyi paikaltaan ja\nmuuttui silminnähtävästi mitä eloisimmin vaihteluin.\n\nFrancescon silmistä oli kaihi pudonnut syvien, salattujen voimien\nvaikutuksesta. Mutta tämän elämyksen arvoa lisäsi se hänet, hänen\nsitä myöntämättä, onnelliseksi tekevä seikka, että häntä odotti neljä\nihanaa tuntia, joiden aikana hän jälleen näkisi kovaonnisen, vainotun\npaimentytön. Se tieto teki hänet varmaksi ja rikkaaksi, ikäänkuin niin\nkaunissisältöinen aika ei voisikaan kulua loppuun. Tuolla ylhäällä,\nniin, tuolla ylhäällä, missä oli pieni kappeli, ja kalasääsket sen\nyläpuolelle kaartelemassa, odotti häntä, kuten hän arveli, onni jota\nenkelitkin varmaan kadehtivat. Hän kiipesi kiipeämistään, ja mitä\nautuain into antoi hänelle siivet. Sen, mitä hän tuolla ylhäällä\nkokisi, täytyisi varmasti valahtaa hänen päällensä eräänlaisena\nkirkastuksena ja taivaan välittömässä läheisyydessä tehdä hänet\nmelkeinpä ikuisen hyvän paimenen kaltaiseksi. »Sursum corda! Sursum\ncorda!» Hän hoki itsekseen Franciscuksen tervehdystä, samalla kun hänen\nvierellään käveli pyhä Agatan marttyyri, jolle vuoren laella sijaitseva\nkappeli oli omistettu ja joka oli astellut kuolemaan pyövelin käsissä\nikäänkuin olisi mennyt tanssimaan. Ja heidän jäljessään, siltä tuntui\ninnokkaasti kapuavasta Francescosta, seurasi jono pyhiä naisia, jotka\nkaikki tahtoivat olla näkemässä juhlallisella laella tapahtuvaa\nrakkaudenihmettä. Itse Maria, jonka ambrosialla voidellut hiukset\nolivat ihanasti hajallaan, käveli viehkein jaloin kaukana papin ja\nautuutettujen naisten kulkueen edellä, jotta maa hänen katseensa, hänen\nhengityksensä, hänen askeltensa vaikutuksesta saisi kaikkia varten\njuhlallisen kukkaspeitteen. »Invoco te! Invoco te!» huohotti Francesco\nihastuneena. »Invoco te, nostra benigna stella!»\n\nPappi oli väsymystä tuntematta saapunut kartiomaisen vuoren laelle,\njoka tuskin oli laajempi kuin se ala, jonka siellä olevan pienen\njumalanhuoneen perustus valtasi. Tilaa jäi vielä kaidalle reunamalle\nja ahtaalle edustalle, jonka keskellä kasvoi nuori, vielä lehdetön\nkastanja. Näytti siltä kuin tämän yksinäisen pikku kirkon ympärille\nolisi siroteltu kappale taivasta tai Marian sinistä vaippaa; siinä\nmäärin oli sinisiä katkeroita versonut pyhäkön ympärille. Olisi myös\nsaattanut kuvitella vuoren huipun yksinkertaisesti kohonneen taivaan\nsineen.\n\nKuoripoika ja Scarabota-sisarukset olivat jo saapuneet ja sijoittuneet\nmukavasti kastanjan juurelle. Francesco kalpeni, sillä hänen\nkatseensa oli turhaan, joskin vain nopeasti harhaillen etsinyt nuorta\npaimentyttöä. Mutta hän otti kasvoilleen ankaran ilmeen ja avasi\nkappelin oven isolla, ruosteisella avaimella paljastamatta pettymystään\nsekä sielunsa tyrmistystä. Hän astui ahtaaseen kirkkoon, jonka alttarin\ntaakse kuoripoika pian laittoi kaikki kuntoon messua varten. Mukana\ntuodusta pullosta kaadettiin vihkivettä kuivuneeseen maljaan, jossa\nsisarukset nyt saattoivat kostuttaa kovat ja syntiset hyppysensä. He\npirskottivat vihkivettä päällensä, tekivät ristinmerkin ja laskeutuivat\naran kunnioittavasti polvilleen ihan kynnyksen viereen.\n\nRauhattomuuden ajamana oli Francesco tällä välin poistunut vielä\nkerran ulkosalle, jossa hän vähän aikaa sinne tänne käveltyään\nmykistyen ja syväksi järkytyksekseen löysi etsimänsä tytön, joka lepäsi\nhieman lakitasanteen alapuolella sinisten katkerojen, kuin loistavan\ntähtitaivaan keskellä. — »Tule sisälle! Olen odottanut sinua», huusi\npastori. Tyttö nousi velton näköisesti pystyyn ja katsoi Francescoon\nrauhallisesti alaspäin käännettyjen silmäripsiensä lomitse. Samalla hän\nnäytti ihastuttavan lempeästi hieman hymyilevän, mikä kuitenkin johtui\nvain hänen suloisen suunsa luonnollisesta muodosta, sinisten silmien\nviehättävästä loisteesta ja täyteläisten poskien hienoista hymykuopista.\n\nTässä silmänräpäyksessä se kuva, jota Francesco oli vaalinut\nsielussaan, uudistui ja täydellistyi ratkaisevan kohtalokkaasti.\nHän näki lapsellisen viattomat madonnankasvot, joiden hämmentävään\nviehätysvoimaan liittyi aivan vähäistä, kipeää katkeruutta. Hänen\nposkiensa vahvahko puna peitti valkeata, ei ruskeata ihoa, josta\nkosteanpunaiset huulet helottivat hohtaen, granaattiomenan tavoin.\nKaikista tämän lapsellisen pään piirteistä kuvastui samalla kertaa\nsuloa ja katkeruutta, surumieltä ja hilpeyttä. Hänen katseessaan\noli arkaa perääntymistä ja samalla hellää vaatimusta, mutta ne\neivät olleet rajuja, eläimellisen kiihkeitä, vaan itsetiedottoman\nkukkamaisia. Joskin silmiin näytti kätkeytyvän kukan arvoitus ja\ntaru, niin neidon koko olemus muistutti pikemminkin kaunista ja\nkypsää hedelmää. Tämä pää, kuten Francesco kummastellen itsekseen\ntotesi, oli vielä ihan lapsen siinä ilmenevään sieluun nähden, ja\nvain eräänlainen rypälemäinen täyteläisyys osoitti, että lapsuusiän\nraja oli sivuutettu ja naisen tarkoitus oli saavutettu. Osittain\nmaanruskea, osittain vaaleampien suortuvien kirjavoima tukka oli\nsidottu paksuksi seppeleeksi ohimoiden ja otsan ympärille. Toisaalta\nraskas, toisaalta sisäisesti kuohuva, jalon kypsä uneliaisuus näytti\npainavan tytön silmäripsiä alaspäin ja antoi hänen silmilleen kosteaa,\ntulvivaa tunteikkuutta. Mutta pään musiikki muuttui norsunluumaisen\nkaulan alapuolella toiseksi, jonka ikuisissa sävelissä on toisenlainen\nsisältö. Olkapäistä alkoi nainen, nuorekkaan, kypsän täyteläinen\nnainen, joka oli miltei liian täyteläinen ja joka ei näyttänyt\nkuuluvan lapsekkaan pään yhteyteen. Paljaat jalat ja vankat,\nruskettuneet pohkeet olivat hedelmällisen täyteläiset, melkein liian\ntukevat hänelle, kuten Francescosta näytti. Pää ei ollut tietoinen\nnaisvartalonsa aistihuumaisesta mysteeristä, korkeintaan sillä oli\nsiitä vähäinen aavistus. Mutta juuri sen vuoksi Francesco tunsi,\nettä hän oli auttamattomasti, kuin olisi ollut kysymys elämästä ja\nkuolemasta, kiintynyt tuohon päähän ja tuohon kaikkivoipaan vartaloon.\n\nMutta kaikesta siitä, mitä nuori mies siinä silmänräpäyksessä, jona\nhän jälleen kohtasi tämän Jumalan luoman, perisynnin niin raskaasti\npainaman olennon, lienee nähnyt, havainnut ja tuntenut, ei hänessä\nvoinut huomata mitään paitsi huulten hiljaista vavahtelua. »Mikä\noikeastaan on nimesi?» hän vain kysyi synnin vaivaamalta, synnittömältä\ntytöltä. Tyttö vastasi, että hänen nimensä oli Agata, ja hänen äänensä\nkuulosti Francescosta paratiisin naurukyyhkysen kujerrukselta.\n»Osaatko lukea ja kirjoittaa?» tiedusti pappi. Tyttö vastasi: »En!»\n»Tiedätkö mitään pyhän messu-uhrin merkityksestä?» Toinen katsoi\nhäneen virkkamatta mitään. Silloin hän käski tytön tulla kirkkoon ja\nmeni itse edellä sisälle. Alttarin takana kuoripoika auttoi messupuvun\nhänen yllensä, Francesco pani baretin päähänsä, ja pyhä toimitus sopi\naloittaa; milloinkaan ei nuori mies ollut messutilaisuudessa tuntenut\nolevansa niin juhlallisen, palavan hartauden läpitunkema kuin hän nyt\noli.\n\nHänestä tuntui kuin kaikkihyvä Jumala nyt vasta olisi kutsunut hänet\npalvelijakseen. Papillisen vihkimisen tie, jonka hän oli taivaltanut,\nnäytti hänestä nyt pelkältä kuivalta sisällyksettömältä ja petolliselta\nhätäilyltä, jolla ei ollut mitään yhteistä tosijumalallisen kanssa.\nMutta nyt oli koittanut hänen jumalallinen hetkensä, pyhä aikansa.\nVapahtajan rakkaus muistutti taivaallista tulisadetta, jossa hän seisoi\nja joka äkkiä vapautti ja viritti liekkiin koko hänen oman sisäisen\nrakkautensa. Äärettömässä rakkaudessaan hänen sydämensä laajeni koko\nluomakunnan käsittäväksi ja liittyi ihastuneena sykähtelemään kaikkien\nluotujen kanssa samalla tavoin. Tästä hurmiosta, joka melkein huumasi\nhänet, tulvi kaksin kerroin voimakkaampana esiin myötätunto kaikkia\nolentoja kohtaan, jumalallisen hyvyyden intomielinen tavoittelu, ja\nnyt vasta hän uskoi täysin ymmärtävänsä pyhää äitikirkkoa ja sen\nmessua. Nyt hän tahtoi kirkon palvelijana osoittaa tyyten toisenlaista,\nuudistunutta intoa.\n\nJa kuinka olikaan tämä matka, nousu tälle huipulle, selvittänyt\nhänelle sen salaisuuden, jonka merkitystä hän oli Agatalta kysynyt!\nTytön äänettömyys, joka oli mykistänyt myös hänet, osoitti hänelle,\nvaikka hän ei sitä näyttänyt, että he molemmat olivat saaneet tiedon\nheidän kummankin osakseen nyt tulleen jumalallisen ilmoituksen\nkautta. Eikö ikuinen äiti ollut kaikkien muutosten perusta ja kaiken\nlihaksitulemisen pohja, ja eikö hän, Francesco, ollut kutsunut näitä\noman onnensa nojaan jätettyjä, pimeässä hapuilevia jumalanlapsia tälle\nylimaalliselle vuorenhuipulle osoittaakseen heille ehtoollisena pojan\nmuuttumisihmeen, leivän ja viinin muuttumisen Kristuksen ruumiiksi ja\nvereksi? Niinpä nuori mies seisoi ehtoolliskalkki kädessään, silmät\nilosta kosteina. Hänestä tuntui kuin hän itsekin tulisi jumalaksi.\nOllessaan tässä valitun profeetan, pyhän välittäjän, tilassa hän tunsi\nnäkymättömien jäsenten kohottavan hänet taivaisiin saakka sellaisessa\nilon ja kaikkivaltiuden tunnossa, joka, kuten hän uskoi, nosti hänet\näärettömän korkealle kirkkojen ja papiston koko joukkion yläpuolelle.\nHeidän tulisi nähdä hänet, hämmästyneinä ja hartaan kunnioittavina\nsuunnata katseensa häneen, huimaavan korkealle alttarille, jolla\nhän seisoi. Hän nimittäin seisoi alttarilla kokonaan toisenlaisessa\nja ylevämmässä mielessä kuin Pietarin sijainen, paavi, vihkimisensä\njälkeen seisoo. Kouristuksenomaisesti haltioituneena hän ojensi\nkiittämisen ja muutosten ehtoollismaljaa, koko luomakunnan alati\nuudestisyntyvän jumalanruumiin symbolia, avaruuden äärettömyyteen,\njossa se loisti kuin uusi, kirkkaampi aurinko. Ja kun hän siten\nseisoi pyhä malja kohotettuna omasta mielestään kokonaisen iäisyyden,\ntodellisuudessa kaksi tai kolme sekuntia, tuntui hänestä kuin\nsokeritoppamaisen Sant’ Agatan rinteet olisivat alhaalta ylös saakka\nolleet kuuntelevien enkelien, pyhimysten ja apostolien peitossa. Mutta\nmelkein vielä ihanammilta hänestä tuntuivat kumea rummunpärinä ja\njono kaunisasuisia naisia, jotka selvästi näkyivät seinien lävitse\nliikkuessaan pienen kappelin ympärillä yhdistettyinä toisiinsa\nkukkakiehkuroilla. Heidän takanaan pyörivät piiriä hurmioituneen\nkiihkon vallassa sarkofagin menadit, tanssivat ja hyppivät\nvuohenjalkaiset satyyrit, joista muutamat kantoivat Luchino Scarabotan\npuista hedelmällisyyden symbolia hilpeässä kulkueessa.\n\nSoanaan palattuaan Francesco sai kokea raskaan selviämisen, kuten\njokainen, joka on juonut humaltumisen pikarin viimeistä pohjasakkaa\nmyöten. Scarabotan perhe oli messun jälkeen poistunut; veli, sisar ja\ntytär olivat jäähyväisiä sanoessaan kiitollisina suudelleet nuoren\npapin kättä.\n\nHänen mielialansa nyt painuessa yhä alemmaksi alkoi se sieluntila,\njossa hän oli ollut lukiessaan messua vuoren laella, tuntua hänestä\nyhä epäilyttävämmältä. Myöskin Sant’ Agatan huippu oli varmastikin\naikaisemmin ollut jollekin epäjumalalle pyhitetty palveluspaikka; se,\nmikä hänestä siellä ylhäällä oli tuntunut Pyhän Hengen suhinalta,\noli ehkä ollutkin epäjumalan sortuneen vallan demonista vaikutusta,\njonka Jeesus Kristus oli kukistanut, mutta jonka maailman luoja ja\nohjaaja yhä vieläkin salli käyttää turmiollista valtaansa. Papin\nsaavuttua Soanaan ja pappilaansa oli se tieto että hän oli tehnyt\nitsensä syypääksi raskaaseen syntiin vallannut hänet täydelleen, ja\nhänen sielunhätänsä sen vuoksi kävi niin ankaraksi, että hän jo ennen\npäivällistä meni kirkkoon, joka oli seinäkkäin hänen asuntonsa kanssa,\nantautuakseen palavissa rukouksissa korkeimman välittäjän huostaan ja,\njos suinkin mahdollista, puhdistautuakseen hänen armossaan.\n\nSelvästi tuntien avuttomuutensa hän rukoili, ettei Jumala jättäisi\nhäntä alttiiksi pahojen henkien hyökkäyksille. Hän tunsi varsin\nhyvin, ja hän tunnusti sen, kuinka ne monin tavoin ahdistivat hänen\nolemustaan milloin sitä supistivat, milloin taas laajensivat yli\naikaisempien, terveellisten rajojen, muuttaen sitä mitä hirvittävimmin.\n»Olin huolellisesti hoidettu pikku puutarha sinun kunniaksesi», puhui\nFrancesco Jumalalle. »Nyt se on hukkunut vedenpaisumukseen, joka ehkä\nkiertotähden vaikutuksesta yhä kasvaa ja jonka rannattomalla ulapalla\nminä ajelehdin mitättömän pienessä veneessä. Ennen tiesin tarkoin\ntieni. Se oli sama kuin se tie, jonka pyhä kirkkosi palvelijoillesi\nosoittaa. Nyt minä pikemminkin ajaudun kuin olen varma päämäärästä ja\ntiestä.»\n\n»Anna minulle», rukoili Francesco palavasti, »tähänastiset rajani\nja entinen varmuuteni ja käske pahojen enkelien lakata virittämästä\nvaarallisia ansojaan avuttomalle palvelijallesi. Älä johdata, oi,\nälä johdata meitä kiusaukseen. Minä menin näiden syntis-parkojen\nluokse sinun palveluksessasi; laita niin, että taaskin pääsen pyhien\nvelvollisuuksieni tiukasti rajoitettuun piiriin.»\n\nFrancescon rukouksissa ei enää ollut entistä selvyyttä ja\nhavainnollisuutta. Hän pyysi keskenään ristiriitaisia seikkoja. Joskus\nhän itsekin epäili, oliko hänen rukouksiaan kannattava kiihkeys\nperäisin taivaasta vai jostakin muusta lähteestä. Se merkitsi, ettei\nhän oikein tiennyt, eikö hän ehkä rukoillut taivaalta pohjaltaan\nhelvetillistä hyvää. Se, että hän sulki Scarabota-sisarukset\nrukouksiinsa, saattoi johtua kristillisestä säälistä ja papillisesta\nhuolenpidosta. Mutta oliko asianlaita sama, kun hän palavan hartaasti,\nvuodattaen kuumia kyyneleitä, rukoili taivaalta Agatan pelastusta?\n\nTähän kysymykseen hän saattoi joskus vielä vastata myöntävästi, sillä\nväkevimmän vietin aiheuttama selvätuntuinen mielenliikutus, joka oli\nvallannut hänet silloin, kun hän näki tytön jälleen, oli muuttunut\njotakin äärettömän puhdasta tavoittelevaksi haaveelliseksi tunteeksi.\nTämän muutoksen johdosta Francesco ei huomannut, kuinka kuolemansynnin\nhedelmä tunkeutui Marian, Jumalan äidin, sijalle ja oli myös hänen\nrukouksissaan ja ajatuksissaan madonnan ruumiillistuma. Toukokuun\nensimmäisenä päivänä alkoi Soanan kirkossa kuten kaikkialla erityinen\nMarian palvelus, jonka noudattaminen vielä nimenomaan tuuditti nuoren\npapin valppautta uneen. Joka päivä hän iltahämärissä piti etupäässä\nSoanan vaimoille ja tyttärille lyhyen saarnan, käsitellen siunatun\nneitsyen hyveitä. Sitä ennen ja sen jälkeen kaikui kirkon laivasta\navoimen oven kautta keväiseen ulko-ilmaan ylistyslauluja Marian\nkunniaksi. Ja vanhoihin, ihaniin, sanoiltaan ja säveliltään niin\nviehättäviin lauluihin sekaantui ulkoa varpusten hilpeätä sirkutusta\nja läheisistä, kosteista rotkoista kantautuvaa mitä suloisinta\nsatakielenlaulua. Sellaisina hetkinä oli Francesco, joka näennäisesti\npalveli Mariaa, täydelleen antautunut palvomaan epäjumalaansa.\n\nJos Soanan äidit ja tyttäret olisivat aavistaneet, että he papin\nsilmissä olivat seurakunta, jonka hän joka päivä kutsui koolle kirkkoon\npalvoakseen tätä vihattua synninhedelmää tai kohotakseen Maria-laulun\nhartaiden sävelien kantamana kaukaiselle, korkealle kalliorinteillä\nsijaitsevalle laidunalueelle, olisi hänet varmasti kivitetty, mutta\nnyt näytti siltä kuin nuoren kirkonmiehen hurskaus olisi joka päivä\nkasvanut seurakunnan ihmettelevissä silmissä. Vähitellen vanhat ja\nnuoret, rikkaat ja köyhät, lyhyesti sanoen kaikki, pormestarista\nkerjäläiseen, kirkollismielisimmästä penseimpään saakka joutuivat\nmukaan Francescon keväthuumaukseen.\n\nJopa pitkät yksinäiset kävelyretketkin, joita hän nyt teki entistä\nuseammin, luettiin nuoren pyhimyksen ansioksi. Ja kuitenkin ne tehtiin\nvain siinä toivossa, että niiden aikana sattuma joskus osuttaisi\nhänet Agatan tielle. Sillä arasti varoen paljastamasta itseään hän\noli määrännyt seuraavan, erityisesti Scarabotan perhettä varten\njärjestettävän jumalanpalveluksen pidettäväksi vasta yli viikon\nkuluttua, ja väliaika kävi hänestä nyt sietämättömän pitkäksi.\n\nLuonto puhui hänelle edelleenkin avoimesti, kuten hän oli ensi kerran\ntuntenut sen puhuvan kiivetessään Sant’ Agatan laella olevaan pieneen\npyhäkköön. Jokainen ruohonkorsi, jokainen kukka, jokainen puu,\njokainen viiniköynnöksen tai muratinlehti olivat vain sanoja olevaisen\nperustuksesta sointuvassa puheessa, joka syvimmässäkin hiljaisuudessa\nkuului valtavan kohisevana. Ei milloinkaan ollut mikään soitto sillä\ntavoin tunkeutunut koko hänen olemukseensa ja, niin kuin hänestä\ntuntui, täyttänyt häntä pyhällä hengellä.\n\nFrancesco oli menettänyt syvän, rauhallisen yöunensa. Hänet tavoittanut\nsalaperäinen herätyshuuto tuntui, jos niin voi sanoa, surmanneen\nkuoleman ja karkottaneen sen veljen, unen. Kaikki nämä tulvivaa elämää\nsykkivät luomisenyöt olivat Francescon nuorelle ruumiille pyhää\nilmestysaikaa, jopa siinä määrin, että hän monesti oli tuntevinaan\nviimeisen hunnun putoavan jumaluuden salaisuuden edestä. Usein kun\nhän heräsi kiihkeistä, miltei valvetilaa muistuttavista unista ja\nhänen aistinsa valveutuivat, kun Soanan putous kohisi ulkona kahta\näänekkäämmin kuin päivällä, kuu kamppaili valtavien rotkojen pimentoja\nvastaan ja jättimäisinä vyöryvät pilvet synkistivät Generoson\nylimpiä huippuja, vapisi Francescon ruumis rukouksesta, hartaammasta\nkuin koskaan ennen, samalla tavoin kuin janoinen puu, jonka latvaa\nkevätsade kostuttaa, värähtelee tuulessa. Sellaisessa tilassa hän\npainiskeli Jumalan kanssa, vaatien Jumalaa selvittämään hänelle pyhän\nluomisihmeen, viemään hänet elämän palavaan ytimeen, tähän kaikkein\npyhimpään, sisimpään, josta voima tunkeutuu kaikkeen olevaiseen. Hän\npuheli: »Sieltä, oi, kaikkivaltias Jumala, loistaa voimakkain valosi,\ntästä ehtymättöminä tuliaaltoina kuohuvasta ytimestä leviää kaikki\nolemassaolon hurma ja syvimmän riemun salaperäinen olemus. Älä laske\neteeni valmista luomakuntaa, oi Jumala, vaan ota minut luomistyöhösi\nmukaan! Salli minun ottaa osaa keskeytymättömään luomistyöhösi, sillä\nainoastaan siten, enkä mitenkään muutoin, saatan päästä osalliseksi\nmyös paratiisistasi.» Vilvoittaakseen jäseniensä poltetta virui\nFrancesco riisuutuneena huoneessaan, jonka ikkunat olivat levälleen\navattuina, ja salli yöilman hivellä ruumistaan. Silloin hänestä\nnäytti kuin synkkä rajuilma olisi levännyt Generoson jättimäisellä\nkallioharjalla, kuten suunnaton sonni sieraimiensa pärskyessä lepää\nhiehon selässä, möyryää, sinkoaa säihkyviä salamoita tummasti\nhehkuvista silmistään ja kupeet huohottaen suorittaa hedelmällisyyden\nsiittämistehtävää.\n\nTällaiset kuvitelmat olivat läpeensä pakanallisia, ja pappi tiesi sen,\nnyt silti tulematta siitä levottomaksi. Hän oli vajonnut jo ihan liian\nsyvälle pakottavien keväisten voimien kaikkialliseen huumaukseen.\nTainnuttava huuru, jota hän hengitti itseensä, rikkoi hänen ahtaan\npersoonallisuutensa rajat ja laajensi häntä ulospäin. Kaikkialla syntyi\njumalia ennen niin kuolleessa luonnossa. Ja myös Francescon sielun\nsyvyydet avautuivat ja lähettivät hänen tajuntaansa kuvia sellaisista\nseikoista, jotka lepäsivät vuosimiljoonien kuiluissa.\n\nEräänä yönä hän puolittain valveilla ollessaan näki painostavan ja\nomalla tavallaan hirvittävän unen, joka vaivutti hänet hätääntyneeseen\nrukoukseen. Samalla hän joutui sellaisen mysteerion todistajaksi, josta\nhuokui kammottavaa outoutta ja joka samalla merkitsi vihkiytymistä\nikivanhan, vastustamattoman mahdin salaisuuksiin. Jossakin piilossa\nMonte Generoson kallioilla näytti olevan luostareita, joista\npäästiin vaarallisia portaita ja kalliolaskelmia myöten alaspäin\nluoksepääsemättömiin onkaloihin. Näitä kallioportaita pitkin kapusi\njuhlallisena kulkueena peräkkäin ruskeisiin kaapuihin puettuja,\npartaisia miehiä ja vanhuksia, joiden liikkeiden raukeus ja kasvojen\nelottomuus tekivät kaamean vaikutuksen ja jotka näyttivät olevan\ntuomitut suorittamaan hirvittävää jumalanpalvelusmenoa. Nämä melkein\njättiläiskokoiset ja villinnäköiset hahmot olivat ahdistavasti\nkunnioitusta herättäviä. He tulivat ylhäältä päin ryhdikkäinä,\nja heidän valtavan hoitamattomissa, takkuisissa päissänsä olivat\nhiukset ja partakarvat sotkeutuneet yhteen. Ja näiden säälittömän ja\neläimellisen jumalanpalveluksen suorittajien jäljessä seurasi naisia,\njoiden verhona olivat ainoastaan heidän komeat, aaltomaiset hiuksensa,\njotka muistuttivat paksuja, kullanvärisiä ja mustia vaippoja. Samalla\nkun pelottavan voiman ies piti sanattomina laskeutuvia unierakkoja\njäykkinä ja tunnottomina, kuvastui naisista nöyrää alistumista,\nikäänkuin he olisivat olleet kauhealle epäjumalalle vapaaehtoisesti\ntarjoutuvia uhreja. Munkkien silmistä hehkui hiljaista, tunnotonta\nraivoa, ikäänkuin heitä olisi purrut vesikauhuinen eläin valaen heidän\nvereensä hulluutta, jonka vimmainen purkaus oli tulossa. Naisten\notsalta ja hartaan hurskaasti alaspäin luoduista silmäripsistä kuvastui\nylevää juhlallisuutta.\n\nVihdoin olivat Generoson erakot elävien epäjumalien tavoin yksitellen\nsijoittuneet kallioseinämän tasapohjaisiin onkaloihin, ja sitten\nalkoi yhtä inhottava kuin valtava Phalloksen palvelus. Niin iljettävä\nkuin se olikin — ja Francesco kauhistui sentähden sielunsa pohjaa\nmyöten — oli se myös kammottava kuolemanvakavuudessaan ja pelokkaassa\nhurskaudessaan. Uhkeita pöllöjä istui kallioseinämällä, kirkuen\nvihlovasti taikamaisessa kuutamossa vesiputouksen kohinan säestäminä,\nmutta isojen yölintujen valtavia huutoja äänekkäämmin kuuluivat\npapittarien sydäntäsärkevät tuskanparkaisut heidän kuollessaan himon\ntuskiin.\n\nVihdoin oli jälleen tullut poloisille, hyljeksityille\nvuoristopaimenille järjestettävän jumalanpalveluksen päivä. Jo\naamulla, Francesco-papin noustessa vuoteestaan, se oli verrattomasti\nihanampi kuin ainoakaan hänen aikaisemmin elämänsä päivä. Samoin\nilmestyy jokaisen armoitetun ihmisen elämään odottamatta ja kutsumatta\nhuikaisevien ilmestysten kaltaisia päiviä. Tänä aamuna nuori mies ei\nhalunnut olla pyhimys eikä arkkienkeli eikä jumalakaan. Pikemminkin\nhänen mieltänsä hipaisi lievä pelko, että kateus saattaisi tehdä\npyhimykset, arkkienkelit ja jumalat hänen vihamiehikseen, sillä hänestä\ntuntui kuin hän olisi tänä aamuna ollut pyhimyksiä, enkeleitä ja\njumalia korkeammalla. Mutta ylhäällä Sant’ Agatan laella häntä odotti\npettymys. Hänen epäjumalansa, jolla oli tämän pyhimyksen nimi, oli\njäänyt pois kirkkoretkeltä. Kun kalpeaksi käynyt pappi tiedusti häntä,\nsai karkea, eläimellinen isä kuuluviin vain karkeita, eläimellisiä\nääniä, kun taas hänen puolisonsa, joka samalla oli hänen sisarensa,\nselitti tyttären jääneen talousaskareihin. Senjälkeen Francesco\nsuoritti pyhän toimituksen niin innottomasti, ettei hän messun\npäätyttyä oikein tiennyt, oliko hän sen jo aloittanut. Mielessään hän\nkoki helvetintuskia, jopa sellaista, mikä oli verrattavissa helvettiin\nvievään romahdukseen ja teki hänestä kadotukseen tuomitun syntisraukan.\n\nPäästettyään apulaisensa sekä Scarabota-sisarukset poistumaan hän lähti\nyhä vieläkin ihan hämmennyksissään laskeutumaan jyrkän vuorikartion\njoltakin kupeelta olematta selvillä mistään päämäärästä, saati sitten\nminkäänlaisesta vaarasta. Taaskin hän kuuli hääpuuhissaan leijailevien\nkalasääskien huutoja. Mutta ne kuulostivat hänestä petollisesti\nhohtavasta eetteristä varisseelta pilkalta. Kuivuneen vesiuoman\nvierinkivillä hän liukui alaspäin, huohottaen ja hyppien sekä uikuttaen\nsekavia rukouksia ja sadatuksia. Häntä kalvoivat mustasukkaisuuden\ntuskat. Vaikka ei ollutkaan tapahtunut sen kummempaa kuin että\njokin oli pidättänyt syntistä Agataa Soanan alpilla, näytti papista\nvarmalta, että tytöllä oli rakastaja, jonka kirotussa syleilyssä\nhän vietti kirkolta varastetun ajan. Samalla kun tytön poisjääminen\nyhdellä iskulla selvitti hänelle, kuinka riippuvainen hän oli, hän\nvuorotellen tunsi tuskaista levottomuutta, tyrmistystä, vimmaa ja\ntarvetta rangaista tyttöä ja kerjätä häneltä pelastusta hädästään,\nsiis vastarakkautta. Hän ei suinkaan ollut vielä poistanut mielestään\npapillista ylpeyttä — se onkin kesyttömin ja taipumattomin — ja sitä\nylpeyttä oli mitä syvimmin loukattu. Hänestä Agatan poisjääminen oli\nkolminkertainen nöyryytys. Synnintekijätär oli hyljeksinyt miestä\nsellaisenaan, Jumalan palvelijaa ja sakramentin jakajaa. Mies, pappi,\npyhimys kiemurteli poljetun itserakkauden kouristuksissa ja pihisi\nkiukusta ajatellessaan sitä elukkamaista miestä — paimenta tai\npuunhakkaajaa — jota tyttö toistaiseksi nähtävästi piti häntä parempana.\n\nHillittömästi harhailtuaan muutamia tunteja, kiipeillen sinne\ntänne rotkoissa, kinsteripensaiden seassa, kohisevien vuoripurojen\nylitse, saapui Francesco kauhtana repeytyneenä ja tomuisena, kädet\nja kasvot naarmuisina sellaiseen seutuun Generosolla, jossa hänen\nkorviinsa kantautui karjan ääniä. Silmänräpäystäkään epäilemättä\nhän heti arvasi, mihin paikkaan hän niin ollen oli joutunut. Hän\nkatseli alhaalla leviävää, hyljättyä Soanaa, joka selvästi näkyi\nkirkkaassa auringonpaisteessa, ja erotti ihmiset, joita nyt turhaan\ntulvi pyhäkölle. Parhaillaan olisi hänen pitänyt olla sakaristossa\npukemassa ylleen messuasua. Mutta hän olisi paljon helpommin\npystynyt kiinnittämään köyden auringon ympäri ja vetämään sen maahan\nkuin katkomaan ne näkymättömät kahleet, jotka väkivaltaisesti\nkiskoivat häntä tälle alpille. Nuoren papin alkaessa tulla hiukan\njärkiinsä kantautui raikkaan vuoristotuulen mukana hänen nenäänsä\ntuoksuavaa savua. Silmäiltyään vaistomaisesti tutkien ympärilleen\nhän huomasi jokseenkin lähellä itseään istuvan mieshahmon, joka\nnäytti hoitelevan vähäistä nuotiota. Tulen reunassa höyrysi peltinen\nastia, joka nähtävästi oli täynnä minestraa. Istuja ei nähnyt pappia,\nsillä hän oli selin sinnepäin. Niinpä taas pappi puolestaan näki\nainoastaan pyöreän, miltei valkovillaisen pään ja vankan, ruskean\nniskan, kun taas hartioita ja selkää peitti iän, säiden ja tuulien\nmaanväriseksi haalistama takki, joka vain höllästi riippui miehen\nyllä. Talonpoika, paimen tai metsänhakkaaja, mikä niistä hän lieneekin\nollut, istui kumartuneena tuleen päin, jonka tuskin näkyvät liekit\nvuoristotuulahduksen painamina luikertelivat pitkin maata ja lähettivät\nsavutuprahduksia. Hän oli silminnähtävästi syventynyt työhön,\nnäpertelyyn, kuten pian kävi ilmi, ja oli enimmäkseen ääneti, kuten\nmies, joka puuhailussaan on unohtanut sekä Jumalan että maailman.\nKun Francesco oli seisonut pitkähkön ajan, jostakin syystä pidättyen\nvähääkään liikahtamasta, alkoi nuotion ääressä istuva mies tai\nnuorukainen hiljaa viheltää, ja kerran aloitettuaan soitannolliset\nharjoitukset hän äkkiä kajautti hyvä-äänisestä kurkustaan ilmoille\njonkin laulun katkonaisia osia.\n\nFrancescon sydän jyskytti rajusti. Se ei aiheutunut siitä, että hän\noli niin vinhasti kiipeillyt rotkoissa, vaan osittain hänen asemansa\noutoudesta, osittain tulen ääressä istuvan miehen tekemästä omituisesta\nvaikutuksesta. Tuo ruskea niska, tuo kiharainen, kellertävän vaalea\ntukka, tuo nuorekkuutta uhkuva vartalo, jonka saattoi aavistaa\npiilevän nukkavierun verhon takana, tuo vuoristolaisen huomattavan\nvapaa ja huoleton mielihyvä, kaikki se yhdessä sulautui Francescon\nsielussa salamannopeasti vaikutelmaksi, joka sai hänen sairaalloisen,\naiheettoman mustasukkaisuutensa leimahtamaan vielä tuskallisemmin.\n\nFrancesco astui nuotion ääreen. Hänen ei olisi kuitenkaan onnistunut\npysytellä piilossa; ja sitä paitsi häntä vetivät sinne vastustamattomat\nvoimat. Silloin vuoristolainen kääntyi, näytti nuorekkuutta ja\nvoimaauhkuvat kasvot, jollaisia pappi ei vielä milloinkaan ollut\nnähnyt, ponnahti pystyyn ja silmäili tulijaa.\n\nNyt oli Francesco selvillä siitä, että hän oli tekemisissä paimenen\nkanssa, koska miehen näpertelemä tekele oli linko. Hän paimensi\nruskea- ja mustatäpläisiä nautoja, joita näkyi siellä täällä, mutta\njotka yleensä loitolla ja näkymättöminä kiipeilivät kivikoissa ja\npensaikoissa ja joiden läheisyyden ilmaisi vain härän ja muutamien\nlehmien kaulassa riippuvien kellojen kilkatus. Hän oli kristitty; ja\nmikäpä muu hänen olisikaan pitänyt olla kaikkien tällä seudulla olevien\nvuoristokappelien ja madonnankuvien keskellä? Mutta hän näytti myös\nolevan pyhän kirkon erityisen harras poika, sillä hän tunsi heti papin\npuvun ja suuteli Francescon kättä aran hartaasti ja nöyrästi.\n\nMutta muuten, kuten Francesco heti havaitsi, ei hän ollut lainkaan\nseurakunnan muiden lapsien näköinen. Hän oli rakenteeltaan tanakampi\nja lyhyempi, hänen lihaksissaan oli jotakin urheilijamaista, hänen\nsilmänsä olivat kuin tuolla alhaalla väikkyvästä sinisestä järvestä\notetut ja kauaksi näkevät kuin korkealla Sant’ Agatan kohdalla yhä\nkaartelevien kalasääskien silmät. Otsa oli matala, huulet paksut ja\nkosteat, katse ja hymyily rehdin avoimet. Hänessä ei voinut huomata\nsalailua ja pälyilyä, mikä on useille etelämaalaisille ominaista.\nSeisoessaan vastakkain tämän Monte Generoson vaaleaverisen nuoren\nAatamin kanssa pani Francesco kaiken tämän merkille ja myönsi\nmielessään, ettei hän vielä koskaan ollut nähnyt niin luonnonraikkaan\nkaunista veitikkaa.\n\nSalatakseen tulonsa oikean syyn ja samalla tehdäkseen ilmestymisensä\nkäsitettäväksi hän valehteli käyneensä eräässä syrjäisessä majassa\nantamassa ehtoollista kuolevalle ja lähteneensä sitten paluumatkalle\nilman apulaisensa seuraa. Matkalla hän oli eksynyt, liukunut rinteillä\nja toivoi nyt, että hänet opastettaisiin oikealle tielle, sitten kun\nhän olisi vähän levähtänyt. Paimen uskoi tämän valheen. Hymyillen\nkankeasti ja näyttäen terveet hammasrivinsä, mutta ollen sittenkin\nhämillään, hän kuunteli hengenmiehen kertomusta ja valmisti hänelle\nistumapaikan riisumalla nutun hartioiltaan ja levittämällä sen tien\noheen nuotion viereen. Tällöin paljastuivat hänen ruskeat, alastomat\nhartiansa, jopa koko yläruumiinsa vyötäisiä myöten, ja osoittautui,\nettei hänen yllään ollut paitaa.\n\nVaikeata oli aloittaa keskustelu tämän luonnonlapsen kanssa. Hänestä\nnäytti tuntuvan kiusalliselta olla kahden kesken hengellisen herran\nseurassa. Kun hän oli jonkin aikaa polvillaan ollen puhallellut tuleen,\nlisäillyt siihen risuja, kohotellut keittoastian kantta sekä lausuillut\nsanoja, joiden murretta pappi ei ymmärtänyt, hän päästi ihan äkkiä\nvaltavan klikkauksen, joka kertautui Generoson jyrkistä kalliorinteistä\nmoninkertaisena kaikuna.\n\nTuskin oli tämä kaiku ehtinyt vaimeta, kun alkoi kuulua lähestyvää,\näänekästä kiljuntaa ja naurua. Siinä oli useita ääniä, lasten ääniä,\njoista erottui naisen ääni, milloin naurava, milloin apua huutava.\nTämän äänen kuullessaan Francesco tunsi käsiensä ja jalkojensa\nherpaantuvan, ja samalla hänestä tuntui kuin olisi tulossa uusi\nvoima, joka hänen luonnollisen olemassaolonsa aiheuttaneeseen voimaan\nverrattuna sisälsi oikean, todellisen elämän salaisuuden. Francesco\npaloi kuten Herran orjantappurapensas, mutta ulkoisesti ei hänestä\nvoinut huomata mitään. Samalla kun hänen sisäinen olemuksensa oli\nuseita sekunteja tajuttomana, tunsi hän jotakin outoa vapautusta ja\nsamalla yhtä suloista kuin toivotonta vankeutta.\n\nSillä välin olivat naurun tukahduttamat naisen avunhuudot ennättäneet\nlikemmäksi, ja pian ilmestyi jyrkän polun taipeesta näkyviin yhtä\nviaton kuin myöskin harvinainen paimennäkymä. Sama täpläinen pukki,\njoka Francescon ensi kertaa käydessä tällä laitumella oli häntä\nahdistellut, johti pärskyvänä ja vastaan hangottelevana pientä\nriemukulkuetta, meluavien lapsien takaa ajamana kantaen joukon ainoata\nnaispuolista remuajaa, joka oli hajasäärin sen selässä. Kaunis\nneito, jonka Francesco luuli näkevänsä ensi kerran, oli lujasti\ntarttunut pukin kiperiin sarviin, mutta vaikka hän taivuttikin\nvartaloaan voimakkaasti taaksepäin kiskoen eläimen kaulaa mukaansa,\nei hän kuitenkaan jaksanut pakottaa sitä pysähtymään eikä voinut\nlaskeutua pois sen selästä. Leikki, johon neito ehkä oli ruvennut\nlasten mieliksi, oli saattanut hänet tähän avuttomaan tilaan; hän ei\noikeastaan istunut, vaan hänen paljaat jalkansa koskettivat maata\nsopimattoman ratsun kahden puolen, joten hän ei oikeastaan ratsastanut,\nvaan pikemminkin käveli pääsemättä kuitenkaan pudottautumatta eroon\nrajun tulisesta pukista. Niinpä hänen hiuksensa olivat hellinneet\nhajalleen, hänen karkean paitansa kannatinhihnat olivat liukuneet pois\nolkapäiltä, joten näkyi viehättävä puolipallo, ja paimentytön mekon\nmuutoinkin tuskin pohkeisiin saakka ulottuvat liepeet riittivät nyt\nvielä huonommin peittämään hänen uhkeita polviaan.\n\nKului pitkä aika, ennenkuin pappi oivalsi, kuka tämä bakkantti\noikeastaan oli, että hänen eteensä oli saapunut hänen kiduttavan\nikävöinänsä kaihoisesti etsitty kohde. Tytön huudot, nauru, pakolliset,\nrajut liikkeet, valtoimenaan hulmuava tukka, avoin suu, voimakkaasti,\nnykäyksittäin huohottava rinta, koko vallattoman ratsastuksen samalla\nkertaa pakollinen ja kuitenkin vapaaehtoinen huimuus olivat ulkoisesti\nmuuttaneet hänet tyyten toisenlaiseksi. Hänen kasvoilleen oli levinnyt\nrusottava hehku, ja hänen ilmeistään kuvastui hilpeyttä, pelokkuutta\nja häveliäisyyttä, joka tuli hullunkurisen viehättävästi näkyviin,\nkun hänen toinen kätensä salamannopeasti sujahti pukin sarvesta mekon\nvaarallisen korkealle vetäytyneeseen liepeeseen.\n\nFrancesco katseli lumottuna ja viehättyneenä näkyä, ikäänkuin sillä\nolisi ollut kyky lamauttaa. Se näytti hänestä kauniilta, eikä hänen\nmieleensä lainkaan johtunut sen likeinen yhtäläisyys noidanratsastuksen\nkanssa. Sensijaan hänen antiikkiin liittyvät vaikutelmansa elpyivät.\nHän muisti marmorista sarkofagia, joka yhä kirkkaan, reunoilta valuvan\nvuoristoveden täyttämänä seisoi Soanan torilla ja jonka kuviointia\nhän oli äsken tarkastanut. Tuntui siltä kuin tämä kukkakiehkuraisen\nviininjumalan tanssivien satyyrien, pantterien vetämien riemuvaunujen,\nhuilunsoittajattarien ja bakkanttien kivinen, mutta kuitenkin niin\neloisa maailma olisi piiloutunut Generoson kallioisiin erämaihin ja\nkuin joku noista jumalan innoittamista naisista olisi äkkiä eronnut\nmenadien riehakkaasta vuorenpalvonnasta ja yllättävästi astunut esille\nelämään nykyhetkeä.\n\nJollei Francesco ollutkaan heti tuntenut Agataa, oli pukki sensijaan\nheti tuntenut papin ja siksi kiskoi turhaan kiljuvan ja vastaan\nhangottelevan taakkansa suoraan hänen luoksensa, ja sen ihan\nkursailematta laskettua molemmat halkinaiset etukavionsa papin syliin\npääsi sen ratsastaja vihdoin vapautumaan ja lipui hitaasti pois sen\nselästä.\n\nKun tyttö oli käsittänyt, että saapuvilla oli vieras, ja jopa tuntenut\ntämän vieraan Francescoksi, häipyivät hänen naurunsa ja hilpeytensä\nihan äkkiä, ja hänen kasvonsa, jotka vielä äsken olivat loistaneet\niloa, muuttuivat ihan kuin uhmaisen kalpeiksi.\n\n»Minkätähden et tullut tänään kirkkoon?» Francesco lausui tämän\nkysymyksen, nousten pystyyn, ja hänen sävyään ja hänen kalpeiden\nkasvojensa ilmeitä olisi täytynyt pitää vihaisina, vaikka hänellä\nolikin syynä toisenlainen mielenliikutus. Lieneekö se johtunut siitä,\nettä hän tahtoi salata tätä mielenliikutusta, tai siitä, että hän\noli neuvoton, jopa avuton, tai siitä, että sielunhoitaja hänessä oli\ntodellakin kimmastunut, mutta joka tapauksessa hänen suuttumuksensa\nkasvoi ja ilmeni sellaisena, että paimen katsahti häneen oudoksuen ja\nneidon kasvoilla vaihtelivat säikähdyksen ja häpeän puna ja kalpeus.\n\nMutta samalla kun Francesco puhui ja rankaisi sanoillaan, joita\nhänen suustansa solui helposti hänen sielunsa tarvitsematta olla\nniiden mukana, oli hänen sisällään hiljaista, ja samalla kun hänen\nalabasteriotsansa suonet paisuivat, hän tunsi vapahduksen hurmiota.\nHäntä vielä äsken painanut mitä syvin hätä oli muuttunut rikkaudeksi,\nkiduttava nälkä kylläisyydeksi, vielä äsken kirottu, hornamainen\nmaailma oli nyt saanut paratiisimaisen hohteen. Ja samalla kun hänen\nsuuttumuksensa hekuma purkautui yhä väkevämmin, kävi se itsekin\nväkevämmäksi. Hän ei ollut unohtanut sitä epätoivoista tilaa, jossa\nhän oli juuri äsken ollut, mutta hänet täytti riemu, ja hänen täytyi\nsitä tilaa siunata siunaamasta päästyäänkin. Olihan se tila ollut\nsiltana autuuteen. Francesco oli jo nyt joutunut niin kauas rakkauden\ntaikapiiriin, että rakastetun pelkkä läsnäolo toi mukanaan sen\nnautinnon, joka huumaa onnella eikä salli ajatusten kohdistua eroon,\nvaikka se olisi kuinka läheinen.\n\nKaiken tämän ohessa nuori pappi tunsi, millainen muutos hänessä oli\ntapahtunut, eikä enää koettanutkaan salata sitä itseltään. Hänen\nolemuksensa todellinen tila oli näyttäytynyt ikäänkuin alastomana.\nHänen äskeinen mielipuolinen takaa-ajonsa — hän tiesi sen hyvin — ei\nollut kirkon määräysten mukainen eikä ollut pysynyt niillä pyhillä\npoluilla, jotka selvästi ja tiukasti oli osoitettu hänen työskentelyään\nvarten. Ensimmäisen kerran oli nyt käynyt niin, ettei ainoastaan\nhänen jalkansa, vaan myös hänen sielunsa oli joutunut harhateille, ja\nhänestä tuntui, ettei hän ollut saapunut siihen, missä hän nyt seisoi,\noikeastaan ihmisen, vaan pikemminkin putoavan kiven tai vesipisaran\ntahi rajumyrskyn ajaman lehden tavoin.\n\nFrancescon jokainen vihainen sana osoitti hänelle itselleen, ettei hän\nenää pystynyt hillitsemään itseään, vaan että hänen olisi pakko millä\nhinnalla tahansa koettaa saada Agata valtaansa. Hän valtasi tytön\nsanoillaan. Kuta enemmän hän nöyryytti neitoa, sitä täyteläisemmin\nsoivat hänen sielussaan autuuden harput. Jokainen tuska, jonka hän\nrangaistessaan Agatalle tuotti, sai hänessä aikaan huumauksen; ei\npaljon puuttunut, niin, jollei paimen olisi ollut saapuvilla, olisi\nFrancesco sellaisen huumauksen vallassa menettänyt itsehillintänsä\nviimeisetkin rippeet, heittäytynyt tytön jalkojen juureen ja ilmaissut\nsydämensä oikean sykinnän.\n\nVaikka Agata olikin kasvanut pahamaineisessa paikassa, oli hän tähän\npäivään saakka säilyttänyt kukan viattomuuden. Yhtä vähän kuin\nvuorikatkeroa oli hänenkään sitä muistuttavia sinisiä, tähtimäisiä\nsilmiään koskaan nähty laaksossa järven rannalla. Hänen kokemuspiirinsä\noli mitä suppein. Mutta vaikka pappi ei hänestä oikeastaan ollutkaan\nihminen, vaan paljon ennemmin Jumalan ja ihmisen välinen olento,\neräänlainen outo tietäjä, arvasi hän kuitenkin sen, mitä Francesco\nmieli salata, ja osoitti arvaamisensa kummastelevalla katseella.\n\nLapset olivat vieneet pukin somerikkoa myöten pois. Paimenesta oli\nalkanut tuntua painostavalta papin läheisyydessä. Hän otti keittoastian\ntulelta ja lähti, sitä kantaen, hyvin vaivalloisesti kapuamaan\nnähtävästi kumppaninsa luokse, joka laski risutaakkoja loputtoman\npitkän nuoran päässä jyrkänteen reunalta syvyyteen. Kahisten lipui\nsellainen tumma kimppu tuontuostakin kallioseinämällä, muistuttaen\nruskeata karhua tai jättiläislinnun varjoa. Muuten se näytti lentävän,\nkoska nuoraa ei näkynyt. Kun paimen päästettyään tavattoman voimakkaan\nklikkauksen, jonka kaiku kiiri pitkin Generoson harjanteita ja kumpuja,\noli kadonnut näköpiiristä, suuteli Agata kuin synnintunnon masentamana\npapin kaavun lievettä ja sitten kättä. Francesco oli koneellisesti\ntehnyt ristinmerkin neidon päälaen kohdalle, ja sen ohessa hänen\nsormensa olivat hipaisseet tytön tukkaa. Mutta nyt hänen käsivarttaan\nvapisutti suonenvedontapainen puistatus, ikäänkuin jokin olisi\nponnistanut viimeiset voimansa pitääkseen jotakin muuta vallassaan.\nMutta jännittynyt, estävä jokin ei kuitenkaan jaksanut estää siunaavaa\nkättä hitaasti ojentumasta, sen kämmentä painumasta yhä likemmäksi\nkatuvan syntisen päätä ja äkkiä lujasti ja täydelleen laskeutumasta\nsille.\n\nPelokkaasti Francesco vilkaisi ympärilleen. Hän ei suinkaan\nhalunnut yrittää ehkä vielä nytkin pettää itseään ja pyhän virkansa\nvelvollisuuksien nojalla selittää oikeutetuksi sitä tilaa, jossa\nhän oli, mutta kuitenkin koko hänen olemuksensa puhui ripistä ja\nsynninpäästöstä. Ja melkein hillitön, hyökkäykseen valmis intohimo\npelkäsi niin kovasti sitä mahdollisuutta, että se ilmi joutuessaan\nherättäisi kauhua ja inhoa, että sekin vielä kerran arasti pakeni\npyhyyden naamarin suojaan.\n\n»Sinä tulet luokseni kouluun Soanaan, Agata», virkkoi pappi. »Siellä\nopit lukemaan ja kirjoittamaan. Opetan sinulle aamu- ja iltarukouksen\nsekä Jumalan käskyt ja neuvon sinua tuntemaan seitsemän pääsyntiä ja\nniitä karttamaan. Joka viikko sitten ripittäydyt minulle.»\n\nMutta Francesco, joka näiden sanojen jälkeen oli kiskoutunut irti ja\ntaaksensa katsahtamatta laskeutunut vuorenrinnettä alaspäin, päätti\nseuraavana päivänä vietettyään surkean, valvotun yön mennä itsekin\nripille. Kun hän salaillen oli kertonut tunnonvaivoistaan läheisen\npienen, Arogno-nimisen vuoristokaupungin nuuskaavalle ylipapille,\nannettiin hänelle auliisti synninpäästö. Oli itsestään selvää, että\nperkele koetti vastustaa nuoren papin yrittäessä johtaa harhaantuneita\nsieluja takaisin kirkon helmaan, erittäinkin kun nainen oli aina\nmiehelle läheisin tilaisuus synnintekoon. Kun Francesco oli sitten\nsyönyt ylipapin seurassa pappilassa aamiaista ja avonaisen ikkunan\nääressä, oli vienon tuulen, auringonpaisteen ja lintujen laulun\nviehättäminä puheltu paljon inhimillisten ja kirkollisten asiain usein\nilmenevästä ristiriidasta, antautui Francesco sen pettävän luulon\nvaltaan, että hän poistuisi sieltä sydän keventyneenä.\n\nTätä muutosta olivat kaiketi osaltaan edistäneet myös muutamat\nlasit sitä väkevää, tumman punervaa viiniä, jota Arognon talonpojat\npusersivat ja jota papilla oli muutamia sammiollisia. Opastipa pappi\nvielä lopuksi aterian jälkeen papin ja rippilapsensa valtavien,\nkaunislehväisten kastanjoiden suojassa olevaan kellariholviin, jossa\ntätä rikkautta säilytettiin lankkujen varassa, koska hänen tapansa oli\ntähän aikaan täyttää mukaanottamansa, punotussa korissa oleva pullo\npäivän vastaisia tarpeita varten.\n\nMutta tuskin oli Francesco sanonut rippi-isälleen jäähyväiset\nkallioholvin raudoitetun oven edustalla leviävällä kukkaisella, tuulen\nhivelemällä niityllä, tuskin oli hänen reippaasti astellessaan ja tien\nkääntyessä kumpuinen, puiden ja pensaiden peittämä maakaistale jäänyt\nheidän väliinsä, kun hän jo tunsi selittämätöntä vastenmielisyyttä\nvirkaveljensä lohdutusta ja koko hänen seurassaan kulutettua aikaa\nkohtaan.\n\nTämä likainen talonpoika, jonka lopen kuluneesta kauhtanasta ja\nhikisistä alusvaatteista levisi inhottavaa löyhkää, jonka hilseinen\npää ja pinttyneen lian peittämät, karkeat kädet todistivat, ettei\nhän lainkaan tuntenut saippuaa, tuntui hänestä pikemminkin elukalta,\npölkkymäiseltä törkiöltä kuin Jumalan palvelijalta. Hengenmiehet\nolivat pyhitettyjä henkilöitä, hän sanoi itsekseen, kuten kirkko\nopettaa, ja vihkimyksessään he saavat yliluonnollisen arvon ja vallan,\njoten enkelitkin heille kumartavat. Tätä ei voinut pitää muuna\nkuin kaiken sen pilakuvana. Mikä häväistys, että papin kaikkivalta\noli pantu moisiin moukankäsiin. Täytyihän Jumalankin taipua sen\nkaikkivallan mukaan, ja sanat: »Hoc est enim meum corpus» pakottivat\nvastustamattomasti hänet laskeutumaan messualttarille.\n\nFrancesco vihasi, jopa halveksi tuota toista pappia. Sitten hän taas\ntunsi syvää pahoittelua. Mutta vihdoin hänestä tuntui siltä kuin olisi\nlöyhkäävä, inhottava, saastainen saatana pukeutunut papin hahmoon.\nJa hän ajatteli sellaisia synnytyksiä, joita aiheuttamassa oli ollut\nincubus tai succubus.\n\nFrancescoa itseään hämmästyttivät nämä hänen mielenliikkeensä ja\nhänen ajatustensa juoksu. Ulkoasuaan lukuunottamatta hänen isäntänsä\nja rippi-isänsä oli tuskin antanut sellaiseen aihetta, sillä hänen\npuhelunsa oli pöydässäkin ollut läpikotaisin säädyllisyyden hengen\nmukaista. Mutta Francesco leijaili taas jo sellaisessa ylevyyden\ntunnossa, oli hengittävinään sellaista taivaallista puhtautta, että\njokapäiväinen tähän pyhyyteen verrattuna näytti hänestä olevan\nkahleilla kytketty kadotuksen ovenpieleen.\n\nOli tullut se päivä, jona Francesco odotti alppilaitumen\nsynnintekijätärtä ensimmäistä kertaa Soanan pappilaan. Hän oli\nkäskenyt tytön vetää lähelle kirkonovea kiinnitettyä kellonripaa,\njolla hänet voitiin kutsua rippituoliin. Mutta keskipäivän aika alkoi\nolla käsissä, eikä kello liikahtanut, samalla kun hän kouluhuoneessa\nopetti joitakuita keskenkasvuisia tyttöjä ja poikia, käyden yhä\nhajamielisemmäksi. Vesiputouksen kohina kantautui avoimesta ikkunasta\nsisälle, milloin paisuen, milloin hiljentyen, ja papin kiihtymys kasvoi\njoka kerta kohinan kiihtyessä. Silloin häntä huoletti se, kuulisiko hän\nehkä kellon kilinän. Lapsia oudostutti hänen rauhattomuutensa, hänen\nhajamielisyytensä. Ainakin tytöt, joiden maalliset sekä taivaalliset\najatukset haaveellisesti pyörivät nuoren papin ympärillä, huomasivat,\nettei hän ollut sieluineen asiassa eikä siis heidän luonansa. Kun syvä\nvaisto liitti heidät hänen nuorekkaan olemuksensa mielenliikkeisiin,\ntunsivat he jopa sen jännityksenkin, joka sitä sillä hetkellä vallitsi.\n\nVähäistä ennen kello kahdentoista lyöntiä alkoi kuulua äänten sorinaa\ntorilta, jonka keväisesti versovien, auringonpaisteen valaisemien\nkastanjanlatvojen alla oli siihen saakka ollut hiljaista. Pappilaa\nlähestyi ihmisjoukko. Kuului miesten rauhallisempia kurkkuääniä, jotka\nkuulostivat esteleviltä. Mutta äkkiä ne hukkuivat naisäänisten sanojen,\nkiljaisujen, sadatusten ja vastalauseiden hillittömään tulvaan ja\nhäipyivät kuulumattomiksi. Sitten syntyi pelokas hiljaisuus. Äkkiä\nkantautui papin korviin kumeita kolahduksia, joiden syy oli ensi\nsilmänräpäyksessä käsittämätön. Oli toukokuu, mutta kuitenkin kuulosti\nsamanlaiselta kuin olisi kastanjapuu syksyllä tuulenpuuskan pudistamana\nravistanut yhdellä kertaa maahan joukoittain hedelmiään. Kovat\nkastanjat kopsahtavat tipahtaessaan maan pinnalle.\n\nFrancesco kumartui katsomaan ikkunasta.\n\nKauhukseen hän näki, mitä torilla oli tekeillä. Hän säikähti, tyrmistyi\nniin pahasti, että vasta epätoivoisen itsepintaisesti soitetun\nrippikellon korviasärkevä, kimeä kilinä palautti hänet tajuihinsa. Ja\nkiireisesti hän sitten riensi kirkkoon ja sen ovelle sekä tempaisi\nrippilapsen, joka oli Agata, kellon rivasta kirkkoon. Sitten hän astui\noven edustalle.\n\nAsia oli selvä: hyljeksityn saapuminen paikkakunnalle oli huomattu,\nja oli käynyt, kuten sellaisessa tapauksessa tavallisesti kävi. Oli\nkoetettu kivittämällä karkottaa hänet ihmisten asuinsijoilta, kuten\nolisi tehty jokaiselle syyhyiselle koiralle tai sudelle. Pian oli\nlapsia ja lapsien äitejä liittynyt ahdistamaan seurakunnasta hylättyä,\nkirousta tuovaa olentoa sallimatta kauniin tytön hahmon millään tavoin\nsekoittaa sitä varmaa olettamusta, että heidän viskaamansa kivet olivat\nsuunnatut vaaralliseen eläimeen, hirviöön, joka levitti ruttoa ja\nturmiota. Mutta varmana papin suojeluksesta Agata ei ollut sallinut\nheidän estää häntä pääsemästä päämääräänsä. Niin oli päättäväinen tyttö\nahdistettuna ja vainottuna saapunut kirkon ovelle, johon vielä osui\nmuutamia lapsenkäsien viskaamia kiviä.\n\nPapin ei tarvinnut rangaistussaarnalla palauttaa kiihtyneitä\nseurakuntalaisia järkiinsä; he katosivat heti hänet nähtyään.\n\nKirkossa Francesco oli viittauksella kehottanut huohottavaa, äänetöntä\nvainottua lähtemään sieltä kanssansa pappilaan. Myös hän oli kiihtynyt,\nja niinpä he molemmat kuulivat toistensa hengittävän sysäyksittäin.\n\nPappilan kapeassa porraskäytävässä, valkeiksi kalkittujen seinien\nvälissä, seisoi hätääntynyt, nyt jo kuitenkin vähän rauhoittunut\ntaloudenhoitajatar ottaakseen vastaan vainotun. Hänestä huomasi, että\nhän oli valmis auttamaan, jos apu olisi jollakin tavoin tarpeen.\nVasta tämän vanhan rouvan nähtyään tuntui Agata heräävän tajuamaan\nsilloisen tilansa nöyryyttävän puolen. Vuoroin nauravana, vuoroin\nkiukkuisena hän purki suustansa voimakkaita sadatuksia ja antoi\nsiten papille tilaisuuden ensi kerran kuulla hänen ääntänsä, joka\nkuulosti Francescosta täyteläiseltä, sointuvalta ja sankarilliselta.\nHän ei tiennyt, minkä tähden häntä vainottiin. Soanan pikkukaupunki\ntuntui hänestä melkein kuin ampiaispesältä tai muurahaiskeolta. Niin\nvimmastunut ja suuttunut kuin hän olikin, ei hänen mieleensä kuitenkaan\njohtunut miettiä tämän niin vaarallisen ilkivallan syitä. Hänhän\ntunsi tämän asiaintilan jo lapsuudestaan saakka ja piti sitä vain\nluonnollisena. Mutta puolustaudutaanhan myös ampiaisia ja muurahaisia\nvastaan. Joskin ahdistajamme saattavat olla eläimiä, kiihdyttävät\nne meidät milloin vihaan tai raivoon, milloin epätoivoon, ja sen\nmukaisesti me puramme mieltämme uhkauksilla, kyynelillä tai mitä\nsyvimmän halveksumisen ilmauksilla. Niin teki myös Agata, samalla kun\ntaloudenhoitajatar nyt nyki hänen surkean repaleista asuaan kuntoon\nja samalla kun hän itse laittoi kokoon hämmästyttävän tuuheana\naaltoilevaa, ruosteenväristä okrankeltaiseen vivahtelevaa tukkaansa,\njoka oli hänen kiireesti juostessaan hajonnut valloilleen.\n\nTällä hetkellä Francesco kärsi pahemmin kuin milloinkaan intohimonsa\npuristuksessa. Vuoristoerämaassa villin, ihanan hedelmän tavoin\nkypsyneen naisen läheisyys, hänen tulistuneesta ruumiistaan\nsäteilevä, huumaava hehku, se seikka, että tuo siihen saakka etäinen,\nsaavuttamaton olento oli nyt Francescon oman pienen asunnon seinien\nsisällä, kaikki se aiheutti sen, että papin täytyi puristaa kätensä\nnyrkkiin, jännittää lihaksiaan, purra hampaitaan vastakkain, pysyäkseen\nkunnollisesti edes sellaisessakaan mielentilassa, jossa hänen aivonsa\nsekuntimääriksi täydelleen sumenivat. Milloin ne kirkastuivat,\nmyllersi hänen mielessään suunnaton, sekava joukko kuvia, ajatuksia ja\ntunteita: maisemia, ihmisiä, perin kaukaisia muistoja, perhe-elämään\nja ammattiin liittyviä, elämän entisiä, eloisia tuokiota yhtyi\nnykyisyyden kuvitelmiin. Ja ikäänkuin niistä sukeutuen pisti suloisena\nja hirvittävänä näkyviin väistämätön tulevaisuus, johon hän tiesi\nehdottomasti joutuvansa. Tämän sielussa vilisevän, sekasortoisen\nkuvarykelmän yläpuolella värähteli ajatuksia, lukemattomia,\nrauhattomia, mutta voimattomia. Tietoinen tahto, tunnusti Francesco,\noli hänen sielussaan syösty valtaistuimeltaan, ja nyt vallitsi toinen\ntahto, jota ei käynyt vastustaminen. Kauhistuneena nuori mies myönsi\njoutuneensa sen armoille. Tämä mielentila muistutti riivausta. Mutta\nkun hänet valtasi kuolemansyntinä pidettävään rikokseen vievän,\nvälttämättömän lankeemuksen aiheuttama sielunhätä, olisi hän samalla\nsaattanut alkaa kiljua mitä hillittömimmästä riemusta. Hänen nälkäinen\nkatseensa näki, tuottaen ennentuntematonta, ihmeellistä kyllyyttä.\nVielä enemmän: nälkä oli tässä kylläisyyttä, kylläisyys nälkää.\nHänen päähänsä välähti se kirottu ajatus, että yksin tässä oli hänen\nkatoamaton, jumalainen ruokansa, jolla sakramentti taivaallisesti\nruokkii uskovaisten kristittyjen sieluja. Hänen tunteensa olivat\nsamanlaiset kuin epäjumalanpalvojan. Hänestä hänen ligornettolainen\nsetänsä oli huono kuvanveistäjä. Minkä tähden hän ei ollut mieluummin\nmaalannut? Kenties hänestä itsestään voisi vielä tulla maalari.\nHän ajatteli Bernardino Luinia ja hänen suurta tauluaan läheisen\nLuganon vanhassa luostarikirkossa ja hänen siveltimensä siellä luomia\nihania, vaaleaverisiä, pyhiä naisia. Mutta eiväthän ne olleet mitään\nverrattuina tähän kuumaan, perin eloisaan todellisuusolentoon.\n\nFrancesco ei nyt heti tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt aluksi tehdä.\nVaroittava tunne sai hänet ensiksi pakenemaan tytön läheisyydestä.\nMonet syyt, jotka kaikki eivät olleet yhtä puhtaat, kehottivat häntä\nheti lähtemään sindacon puheille ilmoittamaan hänelle tapahtumasta,\nennen kuin muut ennättäisivät sen tehdä. Sindaco kuunteli häntä\nrauhallisesti — Francesco oli onneksi tavannut hänet kotosalla! — ja\nomaksui asiassa papin kannan. Oli vain kristityn ja kelpo katolilaisen\nvelvollisuus olla sallimatta vuorenrinteen kunnottoman elämän ilman\nmuuta jatkua ja huolehtia noista syntiin ja häpeään kietoutuneista,\npahamaineisista ihmisistä. Kyläläisiin ja heidän käyttäytymiseensä\nnähden taas hän lupasi ryhtyä ankariin toimenpiteisiin.\n\nNuoren papin poistuttua lausui sindacon sievä vaimo, jolla oli\nhiljainen, vähäpuheinen tapa suhtautua asioihin:\n\n»Tämä nuori pappi saattaisi hyvinkin kohota kardinaaliksi, jopa\npaaviksi asti. Luultavasti hän vaivaa itseään paastolla, rukouksella ja\nyövalvonnalla. Mutta perkele väijyy juuri pyhimpiä ihmisiä, käyttäen\nhelvetillisiä taitojaan ja mitä viekkaimpia juonia ja houkutuksia.\nJospa tämä nuori mies olisi Jumalan avulla aina varuillaan niitä\nvastaan!»\n\nUseat himokkaat ja myös kiukkuiset naisenkatseet seurasivat Francescoa,\nkun hän palasi pappilaan, kävellen mahdollisimman hätäilemättömästi.\nTiedettiin, missä hän oli ollut, ja oli päätetty, ettei alistuttaisi\nottamaan Soanan saastaa samaan joukkoon muutoin kuin väkivallan\npakotuksesta. Ryhdikkäästi kävelevät neidot, jotka kantoivat\npolttopuita päälaellaan ja kohtasivat hänet torilla lähellä sarkofagia,\ntervehtivät häntä tosin nöyrästi, mutta näyttivät senjälkeen kopeilta.\nFrancesco käveli tietänsä ikäänkuin kuumeessa. Hän kuuli lintujen\nsirkutuksen, vesiputouksen vuoroin paisuvan, vuoroin vaimenevan\nkohinan, mutta hänestä tuntui kuin hänen jalkansa eivät olisi olleet\nmaassa, vaan kuin hän olisi ohjaamattomasti ajautunut eteenpäin\näänien ja kuvien pyörteessä. Äkkiä hän huomasi olevansa kirkkonsa\nsakaristossa, sitten pääkuorissa alttarin edessä rukoilemassa neitsyt\nMarialta apua sisäisissä myrskyissään.\n\nMutta hänen rukouksensa eivät olleet lausutut siinä mielessä, että\nneitsyt Marian pitäisi vapauttaa hänet Agatasta. Sellainen toivomus\nei olisi saanut tukea hänen sielustaan. Ne olivat pikemminkin armon\nkerjäämistä. Jumalan äidin piti ymmärtää, antaa anteeksi ja jos\nmahdollista hyväksyä. Äkkiä Francesco keskeytti rukouksensa ja\nkäännähti pois alttarilta, kun hänen mieleensä sattumalta välähti\nse ajatus, että Agata oli saattanut lähteä pois. Hän tapasi tytön\nkuitenkin vielä pappilassa, ja Petronilla oli hänen seuranaan.\n\n»Olen selvittänyt koko asian», virkkoi Francesco. »Tie kirkkoon ja\npapin luokse on jokaiselle avoin. Luota minuun; äskeinen ei enää\nuudistu.» Hänet valtasi lujuus ja varmuus, ikään kuin hän olisi\nnyt jälleen ollut oikealla tiellä ja hyvällä pohjalla. Petronilla\nlähetettiin viemään tärkeätä kirkollista asiakirjaa naapuripappilaan.\nMatkaa ei valitettavasti voinut siirtää tuonnemmaksi. Muuten\ntaloudenhoitajattaren sopi selostaa tapaus kirkkoherralle. »Jos kohtaat\nihmisiä, niin kerro heille», korosti Francesco vielä kerran, »että\nalppilaitumen Agata on luonani täällä pappilassa ja että minä opetan\nhänelle uskontomme, pyhän uskomme oppeja. Jos he tulevat sitä estämään,\nhe saavat päällensä ikuisen kadotuksen rangaistuksen. Tulkoot he vain\nkoolle kirkon edustalle pidelläkseen pahoin uskonsisartaan. Heidän\nkivensä eivät osu häneen, vaan minuun. Illan hämärtäessä saatan hänet\nvaikkapa alpille saakka.»\n\nTaloudenhoitajattaren poistuttua alkoi pitkähkö hiljaisuus. Tyttö oli\npannut kädet syliinsä ja istui edelleenkin samalla, hauraannäköisellä\ntuolilla, jonka Petronilla oli häntä varten siirtänyt valkeaksi\nkalkitun seinän viereen. Agatan silmät säpsähtelivät vielä, ja niistä\nleimahteli kärsityn loukkauksen tähden suuttumuksen ja salaisen\nvimman salamoita, mutta hänen täyteläisille madonnankasvoilleen oli\nyhä selvemmin levinnyt avuttomuuden ilme, kunnes vihdoin hiljainen,\nvuolas kyynelvirta kostutti hänen poskiaan. Francesco oli tällä\nvälin seisonut selin häneen ja silmäillyt ulos avoimesta ikkunasta.\nSamalla kun hän salli katseensa lipua Soanan-laakson jättimäisillä\nkallioseinämillä, kohtalokkaalta alppilaitumelta järven rantaan saakka\nja rehevältä viiniköynnöspengermältä kantautui yksinäisen, sulavan\npojanäänen laulua, joka sekaantui vesiputouksen alituiseen kohinaan,\ntäytyi hänen uskoa, että hänen ylimaailmallisen toiveensa toteutuminen\nnyt tosiaankin oli käsillä. Olisiko Agata vielä saapuvilla, kun hän\nkääntyisi? Ja jos Agata olisi paikalla, niin mitä hänen käännyttyään\ntapahtuisi? Eikö tämän kääntymisen täytyisi olla ratkaiseva koko hänen\nmaalliseen olemassaoloonsa nähden, jopa vieläkin kauemmaksi?\n\nNämä kysymykset ja epäilykset saivat papin mahdollisimman kauan\npysymään samassa asennossa, jotta hän voisi ennen ratkaisua vielä\nkerran käydä oikeutta tai ainakin neuvotella itsensä kanssa.\nKysymyksessä olivat tällöin sekunnit eivätkä minuutit; mutta niinä\nsekunteina ei hänen mieleensä selvästi kuvastunut ainoastaan se, miten\nhän oli sekaantunut tähän juttuun, Luchino Scarabotan ensimmäisestä\nkäynnistä alkaen, vaan myös hänen koko tietoinen elämänsä. Niinä\nsekunteina levisi koko viimeisen tuomion valtava näky, jossa olivat\nIsä, Poika ja Pyhä Henki, taivaalle, Generoson harjan yläpuolelle, ja\nkuului kauhistavaa pasuunantoitotusta. Toinen jalka Generoson laella,\ntoinen järven toisella puolella kohoavalla kukkulalla, vasemmassa\nkädessä vaaka, oikeassa paljastettu miekka, seisoi arkkienkeli\nMikael pelottavan uhkaavana, samalla kun inhottava, sarvipäinen ja\nkaviojalkainen saatana oli sijoittunut Soanan alpin taakse. Mutta mihin\npapin katse harhaantuikin, seisoi melkein kaikkialla mustiin puettu,\nmustahuntuinen nainen, joka ei ollut kukaan muu kuin hänen epätoivoinen\näitinsä.\n\nFrancesco ummisti silmänsä ja puristi sitten molemmin käsin ohimoitaan.\nKäännyttyään sitten hitaasti ympäri hän katsoi kasvoillaan kauhuinen\nilme pitkään tyttöä, joka kylpi kyynelissä ja jonka purppurainen\nsuu vavahteli tuskaisesti. Agata säikähti. Francescon kasvot olivat\nvääntyneet, ikään kuin kuoleman sormi olisi niitä hipaissut.\nSanaakaan lausumatta hän hoippui tytön luokse. Ja ikään kuin häntä\nselittämättömästi kietovan voiman nujertamana hän päästi korahduksen,\njoka samalla oli armonanojan hurja, elämänkiihkoinen ähkäisy, vaipui\nmurtuneena Agatan eteen polvilleen ja väänteli ristissä olevia käsiään,\nojentaen niitä häntä kohti.\n\nFrancesco ei ehkä olisi vielä pitkään aikaan siinä määrin sortunut\nintohimonsa valtaan, jollei kyläläisten rikollinen menettely Agataa\nkohtaan olisi herättänyt hänessä nimetöntä, kuumaa, inhimillistä\nmyötätuntoa. Hän käsitti, mikä tätä olentoa, jolle Jumala oli\nsuonut Afroditen kauneuden, varmasti odottaisi vastaisessa elämässä\nja maailman keskuudessa, jollei hänellä olisi suojelijaa. Hänet,\nFrancescon, olivat olosuhteet tänään tehneet hänen suojelijakseen,\njoka kenties oli pelastanut hänet kuolemasta kivitettynä. Hän oli\nsiten saanut mieskohtaisen oikeuden tyttöön. Se ajatus ei ollut hänen\nmielessään selvänä, mutta vaikutti kuitenkin hänen toimintaansa;\nitsetiedottomasti hän raivasi tieltänsä kaikenlaiset esteet,\narkailun ja pelokkuuden. Eikä hän hengessään nähnyt minkäänlaista\nmahdollisuutta lakata enää tukemasta tätä vainottua tyttöä. Hän\nseisoi Agatan rinnalla, vaikkapa maailma ja Jumala olisivat vastassa.\nTällaisia mietteitä, tällaisia virtauksia liittyi, kuten sanottu,\nodottamattomasti intohimon puroon, ja niinpä se tulvi yli äyräittensä.\n\nEnnen kaikkea ei hänen menettelynsä toistaiseksi kuitenkaan ollut\npoikkeamista oikealta tieltä eikä johtunut siitä, että hän olisi\npäättänyt tehdä syntiä; se oli vain voimattomuutta, avuttomuutta.\nMinkä tähden hän teki niinkuin teki, sitä hän ei olisi osannut sanoa.\nTosiasiallisesti hän ei oikeastaan tehnyt mitään. Hänelle vain tapahtui\njotakin. Ja Agata, jonka nyt olisi oikeastaan pitänyt säikähtyä, ei\nsäikähtynyt, vaan näytti unohtaneen, että Francesco oli vieras ihminen\nja pappi. Francesco tuntui äkkiä tulleen hänen veljekseen. Ja samalla\nkun hänen itkunsa kiihtyi voihkimiseksi, ei hän ainoastaan sallinut\nFrancescon, jota nyt myös puistatti kyyneletön voihkiminen, ikään kuin\nlohduttaakseen syleillä häntä, vaan myös taivutti kyyneltyneet kasvonsa\nalaspäin ja painoi ne papin rintaa vasten.\n\nNyt hänestä oli tullut lapsi ja Francescosta isä, sikäli että viimeksi\nmainittu koetti rauhoittaa hänen tuskaansa. Mutta Francesco ei ollut\nkoskaan tuntenut naisen ruumista niin likellä itseään, ja hänen\nhyväilynsä, hänen hellyydenosoituksensa muuttuivat pian enemmän kuin\nisällisiksi. Tosin hän selvästi oivalsi, että tytön voihkinassa ja\nvalittelussa piili eräänlainen tunnustus. Tyttö tiesi, sen Francesco\nkäsitti, kuinka inhottavaa rakkautta hän sai kiittää olemassaolostaan,\nja kärsi senvuoksi samanlaista tuskaa. Hän kantoi tytön kanssa tämän\nhätää ja vaivoja. Niin heidän sielunsa olivat liittyneet toisiinsa.\nMutta pian hän kohotti Agatan suloiset madonnankasvot puoleensa,\ntarttuen hänen kaulaansa, vetäen häntä likemmäksi ja taivuttaen\noikealla kädellään valkeata otsaa taaksepäin. Silmäiltyään sitten\nkauan himokkaasti tällä tavoin vangitsemaansa tyttöä, katseessaan\nmielettömyyden tulta, hän äkkiä kuin haukka sujautti huulensa toisen\nkuumalle, kyynelistä suolaiselle suulle ja viipyi erottamattomasti\nsulautuneena hänessä. — Kun maallista aikaa oli kulunut muutamia\nsilmänräpäyksiä ja huumaavaa autuutta oli kestänyt iäisyyden mittaisia\najanjaksoja, vetäytyi Francesco äkkiä irti ja asettui tanakasti\nseisomaan molempien jalkojensa varaan; hänen huulillaan tuntui veren\nmaku, ja hän sanoi: »Tule! Et voi mennä kotiin yksin ilman suojelijaa,\nminä saatan sinua.»\n\nSekava taivas kaartui alppimaiseman yllä Francescon ja Agatan hiipiessä\npappilasta. He poikkesivat niittypolulle, jota pitkin he kapusivat\nalaspäin silkkiäispuiden välitse ja viiniköynnösten alitse pengermältä\npengermälle kenenkään näkemättä. Francesco tiesi varsin hyvin,\nmitä hän oli jättänyt taaksensa, mitkä rajat hän oli sivuuttanut,\nmutta katumusta hän ei voinut tuntea. Hän oli muuttunut, kohonnut,\nvapautunut. Yö oli helteinen. Lombardian tasangolla näytti liikkuvan\nrajusäitä, joiden kaukaiset salamat säihkyivät viuhkamaisina vuorien\njättiläishahmojen takaa. Pappilan ikkunoiden alla kasvavan, valtavan\nison heisipuupensaikon tuoksuja kantautui sieltä ohitse juoksevan,\nsolisevan lähdepuron veden mukana, ja niihin sekaantui vilpoisia ja\nlämpimiä tuulahduksia. Huumaantuneet matkakumppanukset eivät puhelleet.\nFrancesco tuki tyttöä joka kerta, kun he hämärässä kapusivat muurin\nylitse alemmalle pengermälle, sieppasipa hänet syliinsäkin, jolloin\nheidän sydämensä sykkivät vastakkain ja hänen janoinen suunsa imeytyi\nAgatan huuliin. He eivät tienneet, mihin he oikein halusivat, sillä\nSavaglian syvästä rotkosta ei ollut alpille vievää tietä. Mutta siitä\nhe olivat yksimieliset, että heidän tuli varoa nousemasta sinne kylän\nlävitse. Mutta kysymys ei ollutkaan siitä, että heidän olisi pitänyt\nsaavuttaa jokin ulkoinen, jokin kaukainen päämäärä, vaan siitä, että\nheidän tuli nauttia läheisestä, saavutetusta onnesta.\n\nMiten maailma olikin siihen saakka tuntunut niin kuolleelta ja\ntyhjältä kuin kuona, ja mitä muutoksia siinä oli tapahtunut! Miten\nse oli muuttunut papin silmissä, ja miten hän oli muuttunut siinä?\nPoistettuja, arvottomia olivat hänen ajatuksissaan kaikki sellaiset\nseikat, jotka siihen asti olivat merkinneet kaikkea. Isä, äiti ja\nopettajat olivat jääneet kuin madot vanhan, hylätyn maailman tomuun,\nsamalla kun kerubi oli taaskin avannut paratiisin portin hänelle,\nJumalan pojalle, uudelle Aatamille. Tässä paratiisissa, jossa hän nyt\nhurmaantuneena käveli ensimmäisiä askeliaan, vallitsi ajattomuus.\nHän ei enää tuntenut olevansa minkään ajan tai minkään ikäpolven\nihminen. Yhtä ajaton oli häntä ympäröivä öinen maailma. Ja koska\nnyt syntiinlankeemuksen aika, kirouksen ja perisynnin maailma oli\nhänen takanaan ja hän oli paratiisin vartioidun portin edustalla,\nei hän enää myöskään tuntenut rahtuakaan pelkoa sitä kohtaan. Ei\nkukaan ulkopuolella oleva päässyt häntä vähääkään vahingoittamaan.\nEi ollut hänen esimiestensä eikä edes paavinkaan vallassa estää\nhäntä nauttimasta paratiisin vähäisimmästäkään hedelmästä eikä\nriistää häneltä hiukkaakaan hänen osakseen nyt kerta kaikkiaan\ntulleesta korkeimman autuuden armolahjasta. Hänen esimiehensä olivat\nmuuttuneet hänen alaisikseen. Unohdettuina he asuivat itkun ja\nhammastenkiristyksen tietymättömiin häipyneessä maassa. Francesco\nei enää ollut Francesco; hän oli ensimmäinen ihminen, jonka Jumalan\nhenkäys oli juuri äsken herättänyt eloon, ainoa Aatami, Eedenin\npuutarhan ainoa valtias. Paitsi häntä ei synnittömän luomakunnan\nrunsaudessa elänyt ainoatakaan muuta miestä. Tähtisikermät värähtelivät\ntaivaallisesti soiden autuutta. Pilvet korahtelivat kuin kylläiset\nlehmät laitumella, purppuraiset hedelmät hehkuivat suloista iloa ja\nihanaa virkistystä, puunrungoista kihosi tuoksuavaa pihkaa, kukat\nsirottelivat ilmaan oivallisia hajusteita; mutta kaikki tämä riippui\nkuitenkin Eevasta, jonka Jumala oli sijoittanut tänne kaikkien näiden\nihmeiden joukkoon hedelmien hedelmäksi, mausteiden mausteeksi, hänestä,\njoka itse oli Jumalan suurin ihme. Kaikkien yrttien tuoksun, niiden\nhienoimman ytimen oli Luoja pannut hänen hiuksiinsa, ihoonsa, ja hänen\nruumiinsa hedelmämaltoon, mutta hänen muotonsa, hänen sisältönsä\nvertaista ei ollut missään. Hänen muotonsa, hänen sisältönsä olivat\nJumalan salaisuus. Muoto liikkui itsestään ja oli yhtä ihana levossa\nkuin liikkeessäkin. Se mikä hänessä oli ainetta tuntui olevan samaa\nsekoitusta kuin liljan- ja ruusunlehdet, mutta se oli puhtaammin\nviileä ja kuumemmin hehkuva, se oli samalla kertaa hennompi ja\nvastustuskykyisempi. Tässä hedelmässä oli elävästisykkivä ydin, siinä\ntakoivat ihanat, värähtelevät sydämenlyönnit ja nauttijalleen se\nlahjoitti yhä enemmän yhä ihanampaa, yhä valikoidumpaa hurmaa sen\ntaivaallisen runsauden silti vähenemättä.\n\nJa ihanimman piirteen tässä luomakunnassa, tässä jälleen saavutetussa\nparatiisissa saattoi päätellä Luojan läheisyydestä johtuvaksi. Täällä\nei Jumala ollut suorittanut työtänsä loppuun ja jättänyt sitä silleen\neikä myöskään asettunut siihen lepäämään. Päinvastoin ei luovaa kättä,\nluovaa henkeä, luovaa voimaa ollut viety täältä pois, vaan ne jatkoivat\nluomistyötänsä. Ja paratiisin kaikki osat ja jäsenet loivat edelleen.\nFrancesco-Aatami, joka niin äsken oli tullut valajan työpajasta,\ntunsi olevansa läpikotaisin luova olento. Tuntien ylimaailmallista\nihastusta hän etsi katseellaan Eevaa ja näki hänet, Jumalan tyttären.\nHänessä oli vielä rakkaus, joka oli hänet muovannut, ja siinä kaikkien\noivallisimmassa aineessa, josta Jumala oli tehnyt hänen ruumiinsa,\noli vielä tuo yliluonnollinen kauneus, jota maan tomu ei ollut\ntahrannut. Mutta myös tämä luotu vapisi, paisui ja loisti toimivan\nluomisvoiman taivaallisesta hehkusta ja pyrki sulautumaan Aatamiin.\nAatami puolestaan ikävöi häntä siirtyäkseen hänen kanssansa uuteen\ntäydellisyyteen.\n\nAgata ja Francesco, Francesco ja Agata, pappi, hyvästä kodista oleva\nnuorukainen ja tuomittu, halveksittu paimenenlapsi, olivat ensimmäinen\nihmispari kavutessaan käsi kädessä laakson öisiä salapolkuja pitkin.\nHe etsivät kätketyintä piilopaikkaa. Äänettöminä, sielu nimettömän\nihmettelyn täyttämänä, sellaisen hurman vallassa, joka melkein\npakahdutti heidän rintansa, he laskeutuivat yhä syvemmälle tähtihetken\nihanaan ihmeeseen.\n\nHe olivat liikuttuneita. Se, että he tunsivat olevansa armoitettuja,\nvalittuja, sekoitti heidän äärettömään onneensa vakavaa juhlallisuutta.\nHe olivat kokeneet toistensa ruumiin tuntua, yhtyneet suudelmassa\ntoisiinsa, mutta he tunsivat astelevansa tuntematonta päämäärää kohti.\nSe oli viimeinen mysteerio. Juuri senvuoksi Jumala loi, juuri senvuoksi\nhän oli pannut maailmaan kuoleman, ottanut senkin mukaan.\n\nSiten saapui ensimmäinen ihmispari Savaglia-puron kovertamaan,\nahtaaseen rotkoon. Se oli hyvin syvä, ja ainoastaan vähän käytetty\npolku vei puron äyrästä myöten vesialtaalle, johon vuoristovesi syöksyi\nkalliopengermien ylitse huimaavasta korkeudesta. Vielä melkoisen\nmatkan päässä sieltä puro jakaantui kahteen haaraan, jotka yhtyivät\ntaas, jättäen väliinsä pienen, vihreän saaren, josta Francesco piti ja\njossa hän usein kävi, koska se muutamine sinne juurtuneine, nuorine\nomenapuineen oli sangen viehättävä paikka. Ja Aatami riisui kenkänsä ja\nkantoi Eevansa sinne. »Tule! Muutoin minä kuolen», hän hoki Agatalle.\nJa he polkivat narsisseja ja pääsiäisliljoja rakastavaisten raskailla,\nmiltei juopuneen tavoin horjuvilla jaloillaan.\n\nMyös täällä rotkossa oli kesäisen lämmintä, vaikkakin kohiseva puro\ntoi muassaan viileyttä. Kuinka lyhyt aika olikaan vasta kulunut tämän\nparin elämän käännekohdasta, ja kuinka etäiseksi oli jäänyt kaikki,\nmitä oli tapahtunut ennen sitä käännekohtaa! Koska saari oli aika\netäällä kylästä, oli sen omistaja rakentanut sinne kivistä, risuista\nja maasta majan saadakseen edes hiukan sateelta suojatun lehvävuoteen,\njonkinlaisen turvapaikan satunnaisia säänvaihteluja vastaan. Kenties\njuuri tämä maja oli väikkynyt Aatamin mielessä, kun hän Eevan kanssa\nlähti laaksoon eikä vuorelle. Maja näytti olevan valmiina ottamaan\nvastaan rakastavia. Näytti siltä kuin tänne olisi salaperäisille\npalvelijoille ilmoitettu salaisen ihmiseksitulon lähestyvästä juhlasta,\nsillä majan ympärillä oli valopilviä, pilvinä kipinöitä, kiiltomatoja,\naurinkokuntia, linnunratoja, joita usein kohosi mahtavina valosuihkuina\nikään kuin ne olisivat tahtoneet kansoittaa tyhjän avaruuden. Niitä\nkumpusi leijailemaan niin korkealle rotkossa, ettei taivaan tähtiä enää\nvoinut niistä erottaa.\n\nVaikka he sen tunsivatkin, oli tämä näytelmä, tämä äänetön lumo\nFrancescosta ja syntisestä Agatasta kuitenkin ihmeellinen, ja heidän\nihmettelynsä pidätti heitä hetkisen. »Tätäkö paikkaa», mietti\nFrancesco, »olen niin usein etsinyt ja tätäkö olen mieltyneenä\nkatsellut aavistamatta, mitä se minulle kerran merkitsisi? Se näytti\nminusta sellaiselta paikalta, johon sopisi vetäytyä erakoksi pois\nmaailman kurjuudesta ja jossa voisi, kaikesta luopuen, syventyä Jumalan\nsanaan. En olisi milloinkaan pitänyt sitä sinä, mikä se oikeastaan\non, saarena Phrat- tai Hiddekel-virrassa, Paratiisin salatuimman ja\nsuurimman autuuden paikkana. Ja salaperäiset, loistavat kipinäpilvet,\nhääkokot, uhrikokot, tai mitä ne lienevät olleet, irrottivat hänet\ntäydelleen maasta. Jos hän muisti maailmaa, niin hän tiesi, että\nmaailma virui voimattomana Eedenin puutarhan portin edessä kuten\nmerestä noussut seitsenpäinen lohikäärme, seitsenpäinen hirviö? Mitä\nhän niistä välitti, jotka palvoivat lohikäärmettä? Se sai herjata\nJumalan majaa. Sen kuola ei räiskyisi majalle saakka. Francesco,\npappi, ei ollut milloinkaan tuntenut sellaista Jumalan läheisyyttä,\nsellaista turvallisuutta hänessä, sellaista oman persoonallisuuden\nunohdusta, ja vuoristopuron solistessa tuntuivat siihen vähitellen\nyhtyvän vuorten sointuva jyminä, kallionhuippujen urkumusiikki, tähtien\nmyriadien kultaisten harppujen helinä. Enkelini kuorot riemuitsivat\nkautta äärettömyyden, kuin myrsky kohahtivat ylhäältä urut, ja\nkellot, kellot, kellojen, hääkellojen, pienten ja isojen, kumeiden\nja heleiden, raskaitten ja keveitten, soitto levitti tainnuttavan\nautuasta juhlallisuutta maailmankaikkeuteen. — Ja niin he toisiinsa\nkietoutuneina vaipuivat lehvävuoteelle.\n\nAinoakaan silmänräpäys ei pysy paikallaan, ja joskin ihminen tuskaisen\nhätäisesti tahtoo pidättää ylimmän riemun tuokioita, hän ei saa niistä\notetta, vaikka hän kuinka koettaisi. Francescon koko elämä oli ollut,\nkuten hänestä tuntui, askelmia tämän nyt eletyn mysteerion kukkulalle.\nVoisiko hän vastaisuudessa hengittää, jollei hän voisi pitää siitä\nkiinni? Miten hän voisi kestää kirottua olemassaoloa, sitten kun\nhänet jälleen olisi syösty pois sisimmän taivaansa ihastuttavista\nnautinnoista? Nautinnon yliluonnollisessa huumassa nuorukainen tunsi\nvihlovan tuskaisesti kaiken katoavaisuuden, omistamisen nautinnossa\nmenettämisen tuskan. Hänestä tuntui kuin hänen olisi pitänyt juoda\npikarillinen suloista viiniä ja sammuttaa yhtä suloinen jano; mutta\npikari ei koskaan tyhjentynyt, eikä jano siitä huolimatta sammunut.\nEikä juoja halunnutkaan suloisen janonsa sammuvan eikä pikarin\ntyhjentyvän; kuitenkin hän imi siitä himokkaan vimman vallassa, ja\nhäntä kiusasi se, ettei hän milloinkaan päässyt pohjaan saakka.\n\nPuron kohinan ympäröimänä, siihen vaipuneena, kiiltomatojen tanssin\npiirittämänä he kaksi lepäsivät kahisevalla lehvävuoteella tähtien\npilkistellessä majan katon lävitse. Francesco oli vavisten vallannut\nkaikki Agatan salaisuudet, joita hän oli ihaillut, pitäen niitä\nsaavuttamattomina. Hän oli sukeltanut tytön valloillaan olevaan\ntukkaan, hänen huulensa olivat imeytyneet tytön huuliin. Mutta heti\noli hänen silmänsä vallannut kateus hänen suutansa kohtaan, joka oli\npiilottanut tytön suloisen suun näkyvistä. Ja yhä käsittämättömämpinä,\nyhä hehkuvampina, yhä huumaavampina kumpusivat Agatan nuoren ruumiin\nsalaiset autuuden lähteet. Se, mitä Francesco ei ollut uskaltanut\ntoivoakaan saavansa omakseen sen kuumina öinä väikkyessä hänen\nmielessään, ei ollut mitään verrattuna siihen, minkä rajaton omistaja\nhän nyt oli.\n\nJa hekumoidessaan hän yhä uudelleen alkoi epäillä. Täyttymyksen\nyletön runsaus sai hänet kyltymättömänä yhä uudelleen varmistautumaan\nomaisuudestaan. Ensimmäistä kertaa hänen sormensa, hänen vavahtelevat\nkätensä ja kämmenensä, käsivartensa, rintansa ja lanteensa\ntunnustelivat naista. Ja Agata oli hänestä enemmän kuin nainen.\nHänestä tuntui, kuin hän olisi jälleen löytänyt jotakin, minkä hän oli\nkadottanut, menettänyt, jota ilman hän oli ollut rampa ja minkä kanssa\nhän nyt oli liittynyt samaksi kokonaisuudeksi. Oliko hän milloinkaan\nollut erossa näistä huulista, näistä hiuksista, näistä rinnoista ja\nkäsivarsista? Siinä oli jumalatar, ei nainen. Eikä se yleensä ollut\nmitään itsessään; hän kaivautui maailman ytimeen, painoi korvansa\nneitseellisten rintojen alle ja kuuli, autuaallisesti väristen,\nmaailman sydämen sykkivän.\n\nHeidät valtasi se huuma, se horrostila, jossa luomisen riemut muuttuvat\nvalppaan tuntemisen kiihkoksi ja valppaan tuntemisen kiihko muuttuu\nunohdushuumauksen riemuksi, jossa milloin Francesco nukahti neidon\nsyleilyyn, milloin Agata hänen syleilyynsä. Kuinka kummallisesti ja\nkuinka luottavasti tuo arka, metsistynyt tyttö olikaan sopeutunut papin\nhyväilevään pakotukseen, kuinka alttiina ja onnellisena hän Francescoa\npalvelikaan! Ja kun Agata nukahti hänen käsivarsilleen, väikkyi tytön\nkasvoilla sama rauhallinen hymy, joka väikkyy sylilapsen kasvoilla,\nkun se kylläisenä sulkee silmänsä äidin sylissä painautuneena äidin\nrintaa vasten. Mutta Francesco katseli, ihaili ja rakasti nukkujaa.\nAgatan ruumista puistattivat värähdysaallot, jollaisia elämän\njännittyneisyyden laukeaminen aiheuttaa. Usein hän huudahti unissaan.\nMutta kun hän avasi uneksuvat luomet, näkyi aina sama hullaannuttava\nhymy ja sitten sama raukeaminen äärimmäisessä antaumuksessa. Joka\nkerta kun nuorukainen uinahti, tuntui hänestä kuin jokin voima olisi\nhiljaa, hiljaa irrottanut olennon, jota hän koko ruumiillaan tuntien\npiti syleilyssään. Mutta joka kerta seurasi tätä kadottamisen tuokiota\nheräämishetkellä ensiksi korkeimman, kiitollisesti aistitun sulouden\ntuntu: sanoin kuvaamatonta unta seurasi mitä armaimman todellisuuden\nautuas, valpas tunteminen.\n\nSe se oli, paratiisinhedelmä, sen puun hedelmä, joka kasvoi keskellä\npuutarhaa. Francesco oli kietoutunut siihen koko ruumiineen. Se\noli elämänpuun hedelmä eikä hyvän ja pahan tiedon puun hedelmä,\njolla käärme oli viekoitellut Eevan. Pikemminkin se oli se, jonka\n_nauttiminen_ teki ihmisen Jumalan kaltaiseksi. Korkeamman,\ntoisenlaisen autuuden saavuttamisen toivokin oli Francescossa kuollut.\nEi maassa eikä taivaassa ollut hänen riemuihinsa verrattavia riemuja.\nEi ollut ainoatakaan kuningasta, ei ainoatakaan jumalaa, jota tämä\nhekumallisessa runsaudessa kieriskelevä nuorukainen ei olisi pitänyt\nsurkeana kerjäläisenä. Hänen puheensa oli typistynyt soperrukseksi,\nkatkonaiseksi huohotukseksi. Hän imi Agatan avoimien huulten välistä\nhuokuvia, huumaavia henkäyksiä. Hän suuteli hekuman kuumat kyyneleet\npois tytön silmäripsistä ja poskilta. Silmät suljettuina, vain hieman\nniitä raotellen, he molemmat nauttivat toisistaan, katse sisään päin\nsuunnattuna, tunteet kuumina ja kirkkaina. Mutta se kaikki oli enemmän\nkuin nautintoa, se oli pikemminkin jotakin sellaista, mitä ilmaisemaan\nihmiskieli ei riitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä Francesco piti aamumessun täsmällisesti. Hänen\npoissaoloaan ei ollut kukaan huomannut, hänen kotiintuloaan ei edes\nPetronillakaan. Kun hänen täytyi kiireisesti puhdistauduttuaan oitis\nlähteä odottavan apulaisen luokse sakaristoon ja sitten alttarille,\npienen, vartoavan seurakunnan eteen, ei hän ehtinyt ajattelemaan\nasiaa. Ajatteleminen alkoi, sittenkun hän oli jälleen pappilassa,\njälleen pienessä huoneessaan, johon taloudenhoitajatar kattoi\nhänelle tavanmukaisen aamiaisen. Mutta tästä ajattelusta ei heti\nollut seurauksena varma selviäminen. Vanha ympäristö ja alkava päivä\nloivat pikemminkin koettuun elämykseen epätodellisuuden tunnun,\njoten se kalpeni ikään kuin menneeksi uneksi. Mutta olihan se\nkuitenkin tositapahtuma. Ja vaikkakin se tuntui haaveellisemmalta ja\nuskomattomammalta kuin mikään Francescon koskaan näkemä uni, ei hän\nkuitenkaan voinut väittää sitä tapahtumattomaksi. Hän oli kokenut\nhirvittävän lankeemuksen; sitä seikkaa ei voinut selittelemällä\nkiertää. Kysymys oli siitä, oliko enää yleensä mahdollista nousta tämän\nputoamisen, tämän kauhean syntiinlankeemuksen jälkeen. Hän oli pudonnut\nniin syvälle ja niin korkealta, että papin täytyi epäillä nousemisen\nmahdollisuutta. Ei ainoastaan kirkollisessa, vaan myös maailmallisessa\nmielessä tämä kauhistava lankeemus oli vailla vertaistaan. Francesco\nmuisteli sindacoa ja sitä, miten hän oli sindacon kanssa puhellut\nalpilla asuvien onnettomien mahdollisesta pelastumisesta. Vasta nyt hän\nsyvässä alennustilassaan salaisesti tunsi, kuinka voimakas papillinen\nylpeys, kuinka pöyhkeä itsekylläisyys häntä silloin oli paisuttanut.\nHän puri hampaansa yhteen häpeästä, mitättömän, paljastetun petkuttajan\ntavoin hän ihan kuin käpertyi häpeästä alastomassa avuttomuudessaan.\nEikö hän vieläkin ollut pappi? Eivätkö Soanan vaimot ja neidot olleet\npitäneet häntä miltei epäjumalanaan?\n\nEntä eikö hänen ollut onnistunut kohottaa paikkakunnan kirkollista\nhenkeä siinä määrin, että messujen kuunteleminen ja kirkossakäynti\noli jälleen vakiintunut tavaksi jopa miestenkin keskuudessa? Nyt\nhänestä oli tullut Jumalan kavaltaja, seurakuntansa pettäjä ja\nkavaltaja, kirkon pettäjä, sukunsa kunnian pettäjä, oman itsensä\npettäjä, jopa noiden halveksittujen, hyljeksittyjen, pahamaineisten\nja surkuteltavien Scarabota-poloisten pettäjä, joiden sieluja hän oli\nollut pelastavinaan, mutta jotka hän nyt vasta oli oikein kietonut\nkadotukseen.\n\nFrancesco ajatteli äitiään. Äiti oli ylpeä, melkeinpä miesmäinen\nnainen, joka hänen lapsena ollessaan oli suojellut ja johtanut häntä\nlujalla kädellä ja jonka taipumaton tahto oli viitoittanut myös hänen\nvastaisen elämänsä uran. Hän tiesi, ettei äidin kovuus häntä kohtaan\nollut mitään muuta kuin hehkuvaa äidinrakkautta ja että pojan kunnian\nvähäisinkin tahraantuminen loukkaisi hänen ylpeyttään mitä ankarimmin\n— mutta pojan vakava hairahtuminen iskisi parantumattoman haavan hänen\nsisimpään elämäänsä. Omituista, kuinka mahdotonta oli edes ajatella\ntätä todella tapahtunutta, läheistä ja selvästi elettyä kokemusta äidin\nyhteydessä.\n\nFrancesco oli vaipunut mitä inhottavimpaan lokaan, lopullisen\nturmeluksen suohon. Sinne olivat jääneet hänen pappisvalansa;\nkristittynä, äitinsä poikana, jopa yleensä ihmisenä hän oli kärsinyt\ntappion. Äidin ja yleensä ihmisten mielestä, mikäli he olisivat saaneet\ntiedon hänen rikoksestaan, olisi hänessä jäljellä ainoastaan ihmissusi,\nlöyhkäävä, demoninen eläin. Nuorukainen ponnahti pystyyn tuolilta,\npois pöydällä lepäävän messukirjan luota, johon hän oli näön vuoksi\nsyventynyt. Hänestä oli tuntunut kuin olisi taloa pieksänyt kivikuuro,\nei sellainen kuin edellisenä päivänä, kivittämisyrityksen aikana, vaan\nsata, tuhat kertaa voimakkaampi, ikään kuin olisi pappila pitänyt\ntuhota tai ainakin muuttaa sorakasaksi ja hänet haudata sen raunioiden\nalle myrkyllisen rupisammakon tavoin. Hän oli kuullut kummallisia\nääniä, kauhistavia kiljaisuja, vimmaisia huutoja ja tiesi, että\nraivoavien, kiviä väsymättömästi sinkoilevien ihmisten joukossa eivät\nolleet ainoastaan kaikki soanalaiset, sindaco ja sindacon puoliso,\nvaan myös Scarabota perheineen ja, jopa kaikkein etumaisimpana, hänen\näitinsä.\n\nMutta jo muutamien tuntien kuluttua oli sijalle tullut tyyten\ntoisenlaisia kuvitelmia ja mielenliikkeitä. Kaikki se, mikä oli\njohtunut oman sielun tarkkailusta, teon herättämästä kammosta ja\nsynnintunnosta, tuntui nyt täysin kaikonneen. Francescoa vaivasi\nennen tuntematon hätä, polttava jano. Hänen sisäinen minänsä parkui,\nkuten hehkuvassa aavikonhietikossa nääntyvänä kieriskelevä ihminen\nhuutaa vettä. Ilmassa ei tuntunut olevan niitä aineksia, joita\nihminen tarvitsee hengittääkseen. Pappila muuttui papille häkiksi,\njonka seinien sisällä hän asteli kivistelevin polvin rauhattomana\nkuin petoeläin, päättäen, jollei häntä vapautettaisi, mieluummin\npuskea päänsä murskaksi seinään kuin jatkaa entistä elämäänsä. Miten\non mahdollista elää kuolleena, hän kysyi itseltään silmäillessään\nikkunasta kyläläisiä. Miten he jaksoivat ja miten he saattoivat\nhengittää? Miten he sietivät surkeata olemassaoloaan, kun he eivät\ntunteneet sitä, mistä hän oli nauttinut ja mitä hän nyt kaipasi?\nJa Francesco kasvoi omissa silmissään. Hän katseli väheksyvästi\npaaveja, keisareita, ruhtinaita ja piispoja, kuten ihmiset katselevat\nmuurahaisia. Jopa janossaankin, kurjuudessaan, puutteessaankin hän\nteki niin. Epäilemättä hän ei enää ollut elämänsä herra. Ylivoimainen\nlumous oli tehnyt hänet täysin tahdottomaksi ja, jollei Agataa olisi\nollut, täysin elottomaksi Eroksen uhriksi, sen jumalan uhriksi, joka on\nvanhempi ja mahtavampi kuin Zeus ja kaikki muut jumalat.\n\nAntiikin kirjoituksista hän oli lukenut sellaisesta lumouksesta ja\ntästä jumalasta ja hymyillen väheksynyt molempia. Nyt hän tunsi\nselvästi, että täytyi ajatella jopa nuolta ja syvää haavaa, jolla\ntämä jumala muinaisajan ihmisten arvelun mukaan myrkytti uhrinsa\nveren. Olihan hänessä sellainen haava, ja se poltti, kalvoi, kirveli,\nrepi ja jäyti häntä. Hän tunsi kauheasti vihlovia tuskia — kunnes\nhän hämärän tultua lähti, sisimmässään ikäänkuin voihkien onnesta,\nkohti samaa pientä saarta, sitä maailmaa, jossa hän oli eilen yhtynyt\nrakastettuunsa ja jossa hän oli uudelleen sopinut kohtaavansa hänet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuoripaimen Ludovico, jonka seudun asukkaat tunsivat »Soanan\nkerettiläisen» nimellä, vaikeni ehdittyään käsikirjoituksensa\nsiihen kohtaan, jossa kertomus katkeaa. Vieras olisi mielellään\nkuullut tarinan loppuun saakka. Mutta kun hän oli kyllin avomielinen\nlausuakseen sen toivomuksen, ilmaisi isäntä, ettei hänen\nkäsikirjoituksensa jatkunut pitemmälle. Hän olikin sitä mieltä, että\nkertomuksen sopi, jopa piti päättyä siihen. Vieras ei ollut sitä mieltä.\n\nMiten kävi Agatan ja Francescon, Francescon ja Agatan? Pysyikö asia\nsalassa vai saariinko se ilmi? Oliko rakastavien keskinäinen kiintymys\npysyväinen vai hetkellinen? Saiko Francescon äiti tietää asiasta? Ja\nkuulija halusi lopuksi tietää, oliko kertomuksen pohjana tositapaus vai\noliko se pelkkää kuvittelua.\n\n»Sanoinhan jo», vastasi Ludovico hieman kalveten, »että tositapaus\nantoi aiheen kyhäykseeni.» Sen jälkeen hän oli vaiti pitkän tovin.\n»Noin kuusi vuotta takaperin», jatkoi hän sitten, »on pappi\nkirjaimellisesti karkoitettu alttarilta ja kirkosta kepiniskuilla\nja kivenheitoilla. Kun palasin Argentiinasta Eurooppaan ja tulin\ntälle seudulle, kertoivat siitä joka tapauksessa minulle niin monet\nihmiset, etten itse lainkaan epäile tapahtuman todenperäisyyttä. Myös\nsukurutsaukseen langenneet Scarabotat ovat, tosin toisennimisinä,\neläneet täällä Generosolla. Agatan nimi on keksitty, valitsin sen\nyksinkertaisesti tuon Sant’ Agatan pikku kappelin mukaan, jonka\nkohdalla, kuten näette, ruskeat kalasääsket vieläkin leijailevat.\nMutta Scarabota-parilla on todellakin muiden synninhedelmien muassa\nollut täysikasvuinen tytär, ja papin on syytetty olleen luvattomassa\nyhteydessä hänen kanssaan. Pappi ei ole, kuten kerrotaan, väittänyt\nsitä valheeksi eikä myöskään osoittanut vähäisintäkään katumusta, ja\npaavin väitetään sen vuoksi erottaneen hänet seurakunnan yhteydestä.\nScarabota-poloisten täytyi poistua tältä seudulta. He kuuluvat —\nvanhemmat, eivät lapset — kuolleen Riossa keltakuumeeseen.»\n\nViini sekä paikan, hetken, seuran ja erityisesti luetun tarinan ynnä\nkaikenlaisten siihen liittyvien mystillisten seikkojen kuulijassa\naiheuttama kiihtymys tekivät hänet edelleenkin tungettelevaksi.\nHän tiedusti vieläkin Francescon ja Agatan kohtaloa. Siitä ei\npaimen osannut sanoa mitään. »He kuuluvat vain pitkän ajan olleen\nseudun pahennuksena, koska he häpäisivät kaikkialla hajallaan\nolevia, yksinäisiä pyhäkköjä käyttämällä niitä rikollisen himonsa\nsuojapaikkoina.» Nämä sanat lausuttuaan erakko purskahti perin\nvälittömään, kauan hillittömästi raikuvaan, äänekkääseen ja vapaaseen\nnauruun.\n\nMiettivänä ja omituisesti liikuttuneena lähti tämän matkaseikkailun\nkertoja kotimatkalle. Hänen päiväkirjassaan on tästä taivalluksesta\nkuvauksia, joita hän ei kuitenkaan halua ottaa tähän. Niin sanottu\nsininen hetki, joka alkaa, kun aurinko painuu taivaanrannan taakse,\noli joka tapauksessa silloin erikoisen kaunis. Kuului Soanan putouksen\nkohina. Ihan samalla tavoin olivat Francesco ja Agata kuulleet sen\nkohisevan. Vai kuulivatko he sittenkin sen kohinan vielä nytkin ja\njuuri tällä samalla hetkellä? Eikö Scarabotan kiviröykkiö ollut tuolla?\nEikö sieltä kuulunut hilpeiden lapsien ääniä, joihin sekaantui vuohien\nja lampaiden määkimistä? Matkamies pyyhkäisi kädellään kasvojaan ikään\nkuin repäistäkseen häiritsevän hunnun syrjään; oliko hänen kuulemansa\npikku kertomus todenperäinen, tämän vuoristomaiseman pohjalla kasvanut,\nkuten pienen pieni katkero tai jokin sen tapainen, vai oliko tämä\nihana, mahtava vuoristo, tämä jähmettynyt jättiläismaailma kohonnut\ntuon pienen tarinan puitteista? Hänen aprikoidessaan sitä ja muuta\nsamanlaista kantautui hänen korviinsa laulavan naisen sointuva ääni.\nOlihan erakko muka naimisissa. Ääni soi kuten avarassa, akustisesti\nhyvässä salissa, kun ihmiset pidättävät hengitystään voidakseen\nvain kuunnella. Myös luonto pidätti henkeään. Ääni tuntui laulavan\nkallioseinämässä. Ainakin se usein tuntui tulvivan siitä laajoina,\nsuloisen pehmeinä ja tulisen ylevinä nousuina ja laskuina. Laulajatar\nvain tuli, kuten kävi ilmi, ihan päinvastaiselta suunnalta, nousten\nLudovicon kivimajalle vievää polkua pitkin. Hän kantoi päälaellaan\nsaviastiaa, jota hän hiukan tuki kohotetulla vasemmalla kädellään,\nsamalla kun hän oikealla talutti tyttöstä. Siten sai hänen täyteläinen,\nmutta kuitenkin solakka vartalonsa suoran, kauniin ryhdin, joka tekee\nniin juhlallisen, suorastaan ylevän vaikutuksen. Jokin aavistus niin\nkuin kirkastuksena välähti katsojan sielun lävitse tämän näyn edessä.\n\nTodennäköisesti hänet oli nyt huomattu, sillä äkkiä laulu taukosi.\nPolkua pitkin nouseva nainen lähestyi läntisen taivaanpuoliskon hohteen\ntäysin valaisemana. Lapsi kuului vastaavan äidille rauhallisella,\nsyvällä äänellä. Sitten kuului, kuinka nainen paljaat jalkapohjat\nläpsähdellen nousi karkeasti hakattuja portaita. Taakan tähden piti\nastua tanakasti ja varmasti. Odottajasta tuntuivat tämän kohtauksen\nedellä kuluvat silmänräpäykset arvaamattoman jännittäviltä ja\narvoituksellisilta. Nainen näytti kasvavan. Katsoja näki korkealle\nkiinnitetyn hameen, näki joka askeleella polven tuokioksi paljastuvan,\nnäki paljaiden olkapäiden ja käsivarsien pistävän esiin, näki\npyöreät, naiselliset, ylpeän itsetietoiset, mutta siitä huolimatta\nlempeät kasvot, joita kuin alkuolennolla ympäröi tuuhea, punaruskean\nmaan värinen tukka. Eikö siinä ollut miesnainen, sankarinainen,\nsyyrialaisten jumalatar, synnintekijätär, joka rikkoi välinsä Jumalan\nkanssa lahjoittaakseen itsensä täydelleen ihmiselle, miehelle?\n\nKotiin palaava vieras oli astunut sivulle, ja valoa hohtava\nruukunkantajatar, kanefora, meni hänen ohitseen, taakan tähden melkein\nhuomaamattomasti vastattuaan hänen tervehdykseensä. Hän käänsi molemmat\nsilmänsä mieheen päin, samalla kun pää pysyi suunnattuna suoraan\neteenpäin. Samassa lehahti kasvoille ylväs, itsetietoinen, tietävä\nhymy. Sitten hän uudelleen laski katseensa tiehen, samalla kun hänen\nsilmäripsiensä lomitse näytti säihkyvän yliluonnollisia kipunoita.\nKatsoja oli ehkä liian kiihtyneessä mielentilassa päivän helteestä,\nviinistä ja kaikesta muusta kokemastaan, mutta varmaa on: hän tunsi\nmuuttuvansa hyvin, hyvin pieneksi tämän naisen edessä. Nuo täyteläiset,\nkaikessa huumaavassa suloudessaan miltei pilkallisesti kaartuneet\nhuulet tiesivät, ettei niitä käynyt vastustaminen. Ei mistään voinut\nsaada suojaa eikä aseita tuon kaulan, noiden olkapäiden ja tuon\nelämänhengen autuuttaman ja liikuttaman rinnan vaatimusta vastaan. Hän\nnousi maailman syvyydestä ja nousi ihmettelevän miehen ohitse — ja\nhän nousee nousemistaan iäisyyteen saakka sellaisena olentona, jonka\narmottomiin käsiin taivas ja helvetti ovat luovutetut.\n\n\n\n"]