Sodasta vammautuneena palaava Martti saapuu kotikyläänsä ja opettelee elämään uudenlaista arkea. Romaani kuvaa maaseudun elämää, meijeritoimintaa ja jälleenrakennuksen aikaa puupolttoisten autojen ja orastavan rakkauden keskellä.
Urho Karhumäen 'Kylä järven rannalla' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2655. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.
KYLÄ JÄRVEN RANNALLA
Romaani
Kirj.
URHO KARHUMÄKI
Helsingissä, Yhteiskirjapaino Osakeyhtiö, 1945.
ENSIMMÄINEN LUKU.
— Mitä hassutuksia! Oletteko hitsanneet meidän meijerikärryn perään ruostuneen pönttökamiinan?
Martti ei saanut vastausta kysymykseensä. Velipoika Pentti ei ollut kuulevinaan, sörkötteli vain mustalla hiilikepillä ruosteenkarvaista kamiinaansa, joka puhalsi savua kuin ärsytetty valaskala. No, tuontapaisia miekkavalaita nykyisen ajan automasiinat yleensä olivat, puhalsivat savua ja häkää, hengittelivät joko ylempänä tai alempana sijaitsevilla punaiseen hehkuvilla kiduksillansa. Niiden muoto oli salakan sorea tai lahnamaisen leveä, mutta noin ruosteenrapaista voimakamiinaa ei Harjulan sotapoika tätä ennen ollut nähnyt, vaikka paljonkin oli niitä katsellut. Tämä oli totinen tosi!
Velimies oli saanut kalikat kokoon, rööritkin ehkä auki. Hän lupsautti kamiinan kannen kiinni ja varmisti sen jollakin eriskummallisella sulkulaitteella. Samantapaisia näyttivät olevan kotitekoisen kaasuttimen putkipillit, kiinnityskiskot, kaikki vekottimet, kyläsepän, tuhattaituri Pollarin Jallun patenttikeksintöä koko hökötys, siinä ei epäilyn varaa. Niinkuin ei siinäkään päästäisiinkö irti. Jallun vekottimilla aina päästiin pihasta tielle. Mutta miten matka edelleen edistyi, se oli kysymys erikseen. Tällä kertaa kuljettaja kylläkin oli lupaavan näköinen, olihan hän nähtävästi suorittanut jo paripenikulmaisen koeajonkin kotoa pysäkille kylän maitokannut kuormanaan.
— Käy kärryyn! keskeytti velimies sotapojan arvostelevat mietteet. Sen enempää hän ei selvitellyt, vaan hypähti pukilleen, polkaisi käyntiinpanolaitetta ja käänteli nappuloita. Monenmoista uutta touhua siinä jälleen oli, niin että hän ei ollenkaan huomannut tai ei ollut huomaavinaan, miten kankeasti jäykkää jalkaa perässään vetäen kyydittävä hänen viereensä hivuttautui. Mokomakin myyrä! Tuollainen hän pienestä pitäen oli ollut, milloin helläsydämiset kyyneltä pusersivat. Sama tunnoton poika, sama verraton veli! Teki mieli ravistaa häntä hartioista aika tavalla.
Jarru kirisi, vaunu liikahti, jo lähdettiin. Pieni vastamaa noustiin ykkösellä, sitten seurasi parin kilometrin taival myötäileviä peltomaita. Kone lämpeni, hyrisi rattoisasti ja veti kuin häkää. Sitä juuri se vetikin ruskeasta pesäpurkista käyräletkujensa kautta.
— Milloin ajokurssin olet suorittanut? Ethän kauan vielä edes siinä iässä...
— Seitsemän kuukautta! keskeytti ajuri, niinkuin se olisi ollut hyvinkin pitkä aika, mahdollisesti olikin hänen kirjoissaan tähän maailman aikaan. Harvasanainen hän oli edelleen, kuten tavallisesti. Onkimalla vanhempi veli kuitenkin sai tietoonsa, miten tämä häneltä salassa pidetty asia oli tapahtunut, miten Pollarin Jallu sitä isälle oli ehdottanut, miten oli yhdessä harjoiteltu ja kaupungissa ammattiajurin tutkinto suoritettu kyläläisten vaatimuksesta. Mitäpä hän itse mokomaan nokikolarin virkaan, mutta ei viitsinyt vastaan rähjätä, kun kylässä ei tämänkään parempaa.
Tarkoittiko hän kärryä vaiko kuljettajaa? Tai molempiako ehkä? Vai ei itse halunnut! Kun aina sormet nappuloissa kiinni, kun kaikki perunanvaotkin piti autolla ajaa. Juuri parahiksi sinulle, että jouduit Huhmareen järven maitokuskiksi ja Pollarin Jallun häkäpurkin sörkkijäksi. Vanhempi veli muisteli entisiä, naurahteli itsekseen.
Mutta ajuri, kylän maitokuski ja asianajaja kaikki kaikessa, hellitti jo häkää. Toivolan pitkä jyrkkä alkoi vetää, kohta liukuisi vaikka ilman takapyöriä, mutta liikoja ei kuitenkaan jarruteltu, koska vauhti tarvittiin tarkoin kaasun jatkona Ristilän vastamäen voittamiseen. Tie oli suora ja näköala väljä, ellei sattunut vastaantulijaa, niin annettiin painua. Näin jo juoksevan polttoaineen valtakaudella, samat aivoitukset näyttivät olevan nyt kalikkamestarilla. Hän varautui huolellisesti, vaihtoi aikanaan, lisäsi häkää sopivasti. Kone leikkasi jyrkän vastamaan kuin öljyvaunu.
— Enpä mokomaa teistä olisi uskonut, kehui kyydittävä. Hän tarkoitti kaikkia kolmea, häkämasiinaksi muunnettua »Heikkiä», kolariajuria ja Pollarin tuhattaituria.
— Tuommoinen mäki! vähätteli mielihyväänsä salaileva ajuri, vaikka mäki oli se kuin oli, pitäjän kuulu.
Ristilän mäeltä lähtien käynti oli taas kuin poikakissan hyrinää. Hetkistä myöhemmin pyörähdettiin meijerin pihaan, josta toiset kuskit olivat jo hävinneet, sillalla olivat enää vain Huhmareen astiat, puolta pienempi röykkiö kuin ennen. Aika oli muuttunut tässäkin suhteessa, eikä suinkaan edukseen. Hyvä näinkin, että lehmät sentään lypsivät ja koneetkin kävivät. Ei tarvittu lämpimien maiden öljyjä eikä öljykakkuja. Suomen laitumien rehu ja apilainen AIV elätti ja lypsätti lehmiä, Suomen koivujen häkä lämmitti ja käytteli koneita.
Pentin nakellessa maitoastioita autoon Martti silmäili pitäjän maitojalostamon näköaloja. Olipa tosiaan siinä upea talo! Yhteistyön voimannäyte se oli jo sellaisenaan. Uloskin päin säteilevä lämmön ja elämän henki huokuili siitä aina, jopa silloinkin, kun se oli lepoonsa hiljentyneenä. Ruskeasta savupiipusta, taivaan korkeuksia kohti pyrkivästä voimanvarresta, näkyi vain tyvipää, avonainen savupää katseli ylämaailmoita. Sisällä valkopukuiset meijerikköapulaiset pyyhiskelivät vastaanottosalin kaakeliseiniä ja lattioita. Nuorekasta laulunhyrähtelyä kuului, puukengät kopisivat rattoisasti. Näistä hupaisasti tunnustelevista huomioista herätti katselijan jo taannoisvuosilta tuttu, hauskasti laulava miehen ääni.
— Harjulan Martti! Sinäkö siellä, he, he.
Meijerin isännöitsijä oli tuntenut maitokuskinsa samoin kuin tämä isäntänsä jo äänensävystä ja niistä kahdesta yksitavuisesta sanasta, jotka olivat säilyttäneet tunnusomaisen, puolittain nauravan sävynsä. Ne olivat meijerin isännöitsijä Peuran laajalti tunnetut vetonaulat. Paha rakoutuma piti asioissa olla, ellei sitä näillä umpeen vedetty. Mies työntyi esiin auton takaa housujaan taskuista kannatellen.
— Niin oikein, niinkuin mä sanoin! Tunsin sinut hartioistasi, he, he! nauroi hän sanoen iloitsevansa siitä, että Martti nyt pääsi rauhan töihin ja kokonaan kotiin.
— Mistä isännöitsijä tietää, että minä kokonaan kotiin?
— No, minne räystäspääsky keväällä, ellei kotiin. Niin oikein, he, he.
Tulijan huulille pyrki jotakin siipirikkopääskysistä, mutta hän ei kerinnyt saamaan sitä kuuluviin, koska velimies kähäytteli jo häkää masiinaan. Vaunu nytkähti, astiat kolahtivat. Sinne jäi meijeri, sen laulavat tytöt ja naurava isännöitsijä... niin oikein, he, he.
Tervetuloa kotiin, he, he... sitä tuntui laulavan nyt kaikki, pelto ja metsä, niin matala maa kuin korkea taivas, käki kuusikossa, kiuru sinivalkoisen kupolikaton alla. Aurinkoisilla kynnösmailla sitä höyrysi peltojen muheva multa, hikosivat hevosetkin pyörivien, raapivien, mylläävien ja möyhäävien muokkausvälineiden edessä. Ikämiehiä, naisia ja poikasia näkyi ohjaksissa. Se oli ajan tunnusmerkki. Miehet ikävöitsivät kaukana siipiään irti saamatta. Milloin palasivat, niin hiljaisina tai siipirikkoina sairashuoneisiin, kirkkotarhoihin. Vain kevät, vain joku meijerin isännöitsijä naureskeli: Niin oikein, tervetuloa kotiin...
Kesäjärven kylään johtava maantie oli tasaista, enimmäkseen alamaaviettoista. Huhmareen kylätie viheriöitsevässä metsässä erkani siitä kuin keväinen oksa. Koivunoksia vihertävin hiirenkorvin riippui myös kapean tien kattokoristeina, ripisi ja rapisi autonkorin kattoon. Muutaman käänteen jälkeen kierähti esiin tuttu talo männikkömäessä, järvikylien yhteinen Välikankaan kansakoulu. Ihme miten tuttu näköala! Eipä mikään ihme, kun lähemmin ajatteli sitä. Kuusi lapsuusajan muistorikkainta vuotta ja kahden jatkokouluvuoden iltatunnit tämän lisäksi oli siinä opiskeltu ja telmiskelty. Kaikki koulutalossa näytti olevan milteipä ennallaan, pienin lisähävityksin ja kohennuksin. Kimpiaita ja maantieportti olivat ränsistyneet, vuosi vuodelta pidentynyt kuusiaita sen sijaan edelleen kasvanut niin korkeutta kuin mittaa. Jokainen päästötodistuksensa saanut oppilas sai istuttaa sen jatkoksi oman kuusensa, määrätyn mittaisen. Tämä oli yksi pienen pirteän opettajan monista keksinnöistä. Olikohan sellaista tapaa missään muussa Suomen koulussa?
Ulkona oppilaittensa joukossa hän nytkin hääräsi kuin mehiläistensä keskellä, joiden hoitoa hän myös harrasteli. Mahtoiko olla oppi- vai välitunti? Ne pyrkivät olemaan hänellä yhtä samaa, keväisin liiatenkin. No, miksi eivät olisi saaneet olla sitä? Hän kykeni loihtimaan ne kaikki yhtä välittömiksi ja opettavaisiksi. Kiihkeä pallopeli näytti olevan käynnissä. Vain lyöntivuoroaan odottavat kerkisivät kiinnittämään huomiotaan tiellä kulkevaan autoon. Myös erotuomari vilkaisi, tunsi entiset oppilaansa, iloisesti kädellään vilkuttaen tervehti. Martti vastasi. Sanottiin, että opettaja jo vuosia sitten olisi voinut hakea ja saada eläkkeen vaikean sydäntautinsa vuoksi, mutta hän ei raatsinut luopua toimestaan, koska arveli kuolevansa, jos heittäytyisi toimettomaksi. Eli, kun sai levottomien seurassa itsensä väsyksiin huhkia, kuoli, jos pääsi rauhoitettuna lepäilemään. Oli siinä järkeä toisillekin lainata. Eri kipene, niin opettajaksi kuin ihmiseksi! Lämmin tunne läikähti entisen oppilaan rinnassa, kun hän muisteli pientä opettajaansa ja muinaisia kouluvuosiaan.
Mutta kuvakirjan lehti kääntyi, koulutalo jäi ja häipyi. Uudet sivut, kuvat ja kirjoitukset kääntyivät esiin, hyppelivät vastaan kuin vaahtoporeet keväisessä ojapurossa. Jokainen esiin kierähtävä puu, kanto ja kivi oli vanha tuttu. Jokaiseen niistä liittyi jokin hupaisa tai jännittävä muisto. Tuon kuusen alimmalla oksalla oli kerran keikkunut ja käpyä sorvannut soma köyryselkäinen orava, silmät kuin tinanapit, häntä harmaana kysymysmerkkinä. Tuota mustaa kantoa, metsänpeikkoa, oli pommitettu kivillä, kävyillä, jäisillä kikkaleilla, mutta iltahämärissä pelätty ja kapaistu karkuun. Tuon suuren maakiven päivänpuoleisella kupeella oli nappikuoppa ja teikkatikku keväisin.
Kylätie kaarsi mutkan, kuvakirjan lehti kääntyi jälleen. Tien vasemmalla puolella seisoi tukevana Katajavuori, kuten lienee seisonut tuhat, kymmenentuhatta vuotta. Tienpuoleiseen jyrkänteeseen rakennettiin talvisin hyppyri- ja polkupyörämäki. Vahinko vain, että hyppyritöyssyn litteä laakakivi sijaitsi parikymmentä metriä liian alhaalla. Uljaiden mäkisankareitten loiskauksista tuli sentähden enemmän korkeus- kuin pituushyppyjä, mutta suksien läiskäys oli valtava, niinkuin lautakuorma olisi kaadettu rappujen eteen. Polkupyörämäen laskeminen nopeasti veivaavin jaloin oli sitäkin hauskempaa. Monikaan poika ei läpäissyt polkupyörämäkeään ilman »akkaa». Sen »tappaminen» taas oli sekä jännittävää että hauskaa, saattoi saada peräkanaa toisen, jopa kolmannen, jolloin voitokkailla sivustakatselijoilla oli verrattoman hauskaa. Tunti, pari tässä hupailussa helposti hävisi kallista armonaikaa. Hävisikö hukkaan? Niin äidit sanoivat, pauhasivatkin usein jäähtynyttä keittokuppia pöytään kantaessaan. Kyllä keitto maistui!
Tie kääntyi vasempaan. Heleästi vihoittavan koivumetsän lävitse välkähteli jo Huhmareen kirkkaansinertävä pinta. Vielä tien mutka, muutaman sähkötolpan väli, sitten tulisi pysähdys ja kannujen helähdys ensimmäisen kerran kotikylässä. Kenenkä astia ensimmäisenä olikaan? Hakalan suutarin pikku pahanen! Yhäkö hänenkin piti lähettää maitotilkkasensa meijeriin? Periaatteen mies, niin osuustoiminnan kuin työväenaatteenkin. Kun kerran aikoinaan nimi oli tullut merkityksi meijerin perustamiskirjoihin, niin mukana piti kulkea, yhteislaitosta oli ylläpidettävä vaikka kissan tilkkasillakin. Sama pikku kannukin kuin ennen, vain tummaksi patinoitunut. Jos suutari itse veräjälleen olisi sattunut, niin tervetulleeksi olisi entiseen tapaansa toivottanut, mustat silmät kirkkaiden lasien takaa lystikkäästi välkähdellen.
Mäkipään portilla odotteli kaksi pientä poikaa kumipyöräisiä pikku kärryjään keikutellen. Siinä talossa riitti nuoria miehiä, eiköhän ollut peräti jo puoli tusinaa? Matti, vanhin veljeksistä, oli joutunut lähtemään samaan matkaan kuin moni muu, mutta palannut pian. Hän oli yksi niistä puolestatoista sadasta, jotka nukkuivat ikuista untaan valkoisilla pikku risteillä merkityn ruohokumpareen alla kirkon aidan vieressä.
Mäkipään nuoret miehet saivat »kurrikannunsa». Talo oli aina ollut järvikylän, koko pitäjän parhaita maidontuottajia ja oli yhä. Sen maatiaiskarja oli korkearasvaista ja tuottoisaa. Emäntä ja tyttäret hoitivat sitä rakkaudella ja huolekkaasti. Jalostustyö oli aloitettu jo vanhan isännän hallintakautena. Juurikasveja viljeltiin voimaperäisesti, tuorerehua valmistettiin runsaasti. Siinä taika, mitä ei salattu, jos vieras sitä kysyi. Mäkipään pikku talossa asui työteliästä ja rehtiä väkeä. Tyhjästä oli aikoinaan aloitettu, hyvinvointiin ja varallisuuteenkin jo päästy, eikä suinkaan ansiottomasti.
Särkilahden talon »maitoalttari» sijaitsi milteipä tien raiteessa. Ihme, ettei joku vuosien mittaan ollut kärrännyt sitä nurin. Kaikkein helpoimmin sen olisi voinut tehdä Kalle-isäntä itse, siihen tarvittavista hevosista ei ainakaan olisi ollut puutetta. Niitä oli talossa yhtä paljon kuin lehmiä, keväisin tammojen varsoessa enemmänkin ehkä. Keväisin lehmätkin tavallisesti vasikoivat, mutta niiden jälkeläisiä ei montakaan päivää elätelty, vaikka lehmäisiäkin olivat. Varsoista isäntä sen sijaan ei luopunut rahallakaan, ennenkuin tallin ahtaus hänet siihen pakoitti. Vielä sittenkin löytyi varakäytäviä — navetan puolella tyhjiä vasikkakarsinoita. Kerta kaikkiaan mies oli »hevoshullu», sitäpaitsi tarpeeksi varakas pitääkseen voimissa tätä kärpästään. Jos taloon pysähtynyt vieras, vaikka mustalainen väriltään, sattui olemaan hengenheimolaisia, mikä ei ollut niinkään harvinaista, oli hänen jäätävä isännän juttutoveriksi vuorokaudeksi, pariksi. Eivät auttaneet emännän enempää salaiset kuin julkisetkaan silmäniskut. Hevonen oli tässä talossa se »moolokki», jonka palvojia kaikkien oli palveltava. Tästä johtuen lehmien lypsättämisen ja meijerikannujen täyttämisen laita oli niin ja näin. Niinpä nytkin, astiat vähäisemmät kuin kaksi kertaa pienemmillä manttaaleilla varustetussa naapuritalossa.
Mutta Särkilahden iloinen isäntä ei tästä naapureilleen kaunaa kantanut. Hän salli heille heidän ilonsa ja piti itse omansa, sydän keväistä hevoshenkeä tulvillaan, kun vain taaskin olisi löytänyt jonkun, kenelle olisi päässyt sitä purkamaan. Liinakolla kaksiviikkoinen orivarsa ja toiselta tammaltakin vielä ennen helluntaita luvassa. Entäs kaksivuotias Hyrskyn Myrsky! Kaula kuin kirahvilla, silmät tulenkipunoita iskivät. Sille pekunalle vielä kerran kilpakelloja soitettaisiin. Hän suitsitti varsan ja juoksutti jaloittelemaan sitä. Harjulan pojat kolistelivat samanaikaisesti pihaan maitokärryineen.
— Ha-Harjulan Martti! Mitä mä näenkään! huudahti hevosmies hieman änkyttäen kuten tavallisesti, milloin oli oikeassa hengessä, kuten nyt pihamultia kaapivan pekunansa tähden ja naapurin pojankin, josta toivoi puhekumppania. Maitokuskista ei siihen miestä, sen hän tiesi. Tämä vanhempi, ammattikouluja käynyt ja sotakokemuksia omaava, oli toki toista maata. Isäntä juoksutti orivarsallaan laajaa kierrosta, hypähteli itsekin ja puheli samalla. Hänellä oli muutakin näytettävää kuin suitsissa rimpuileva varsa, joka sekin oli näkemisen arvoinen, vai mitä? Naapurin sotapojan olisi nyt välttämättä pitänyt astua autosta alas, talliin ja kahville. Nähtävästi iloinen hevosmies ei tietänyt tai ehkä innoissaan ei muistanut, että naapurin pojalla oli jalkavamma. Pojan itsensä oli vaikea ruveta siitä valitusvirsiä veisaamaan, mutta velimies selvitti tilanteen yhtä suorasukaisesti kuin nopeasti.
— Selvä! Lähdettiin taas.
— Mihin hemmettiin teillä nyt tu-tu- tuollainen kiire? kummasteli isäntä.
Auto pörähti vastauksen omalla kielellään änkyttäen, tuhattaiturin patenttipönttö avusti, suitsutti häkäistä mirhaminnaansa Hyrskyn Myrskyn herkästi värähteleviin sieraimiin. Hyrsky pärskähti, potkaisi ja täräytti, eikä pikkuisella isännällä ollut varaa enempiin puheisiin. Vallaton varsa kiersi jaloittelupiiriään kuin parileiviskäinen hauki uistimen koukut suupielessä hyppien ja vengotellen.
Pentti käänsi autonsa talon riihitantereella. Järven vasemmanpuoleinen ranta tavattiin kiertää tästä palautuen. Vain siinä tapauksessa, että väkilannoitteita tai muuta raskaampaa tavaraa oli lisäkuormana, ajettiin kodin kautta kiertäen. Tuota pikaa sivuutettiin äskeiset pysähdyspaikat ja koulunkin tontti sen kolmion asemasivua ajaen.
Huhmareesta Kesäjärveen virtaavan Polvijoen tummansinertävä vesi alkoi välkähdellä. Nimensä joki nähtävästi oli saanut lähellä Huhmareen rantaa sijaitsevasta äkkimutkasta, minkä järven ja tien välinen jyrkkä kallio aiheutti. Joen niemessä sijaitsi Pollarin Jallun paja, aina kukkukarheillaan korjausvuoroaan odottavia rekiä ja kärryjä, hankmoja ja niittokoneita. Mutta vielä ei oltu siellä saakka. Ennen sitä putkahti pihapuistonsa ja hauskasti jokeen kääntyvien peltosarkojensa keskeltä punainen talo valkoisine nurkka- ja akkunalautoineen.
Tämän soman näköisen talon nimi oli Jokela. Peltojen alla polveileva joki merkitsi talolle enemmän kuin tieltä katsoen näytti. Sekä joen suussa että sen suistossa Huhmareessa ja Kesäjärvessä oli talolla antoisat kalavedet. Virtaava, läpi talven sulana pysyvä joki antoi liikkuvaa kalaa, haukea ja säynävää silloinkin, kun sitä järvistä ei saatu. Kahden kylän viljat jauhettiin Pengerkosken myllyssä, joka monen sukupolven aikana oli tuottanut taloon enemmän eloa kuin pellot kasvuviljaa, jota sitäkään halla tuskin milloinkaan oli tyystin tuhonnut. Oman lukunsa ja laulunsakin esittivät joen tuomat tukkipojat. Nekin jo kahden kolmen sukupolven ajan olivat kantaneet taloon kahvi- ja piimärahoja, ilmaiseksi antaneet piikasille keväisiä iloja ja talvisia jälkisuruja.
Auto oli ehtinyt talon puolikattoisen maitokopin eteen, joka sijaitsi navettarakennuksen nurkalla. Pentti hypähti heittämään kannuja. Martti katseli avonaisesta akkunasta joelle, joka auringonpaisteessa kiloilevana välkähteli. Pellolta rakennuksen takaa kuului hevosen pärskähdys ja lähestyvän peltoäkeen rapinaa. Esiin asteli kaksi hevosta, kaksi keikkuvaa päätä, länget ja luokit, pyörivät äkeenterät, notkuvat ohjakset, viimeisenä keveästi asteleva ajomies — tyttö hän oli!
— Tpruu! Martti!
Hevosille kielto varmaankin oli tarkoitettu, mutta matkamieheen tyttö katsoi. Hämmästynyt hymy levisi hänen nuorekkaille, päivän paahtamille kasvoilleen. Ohjat pellolle heittäen, ojan ylitse hypähtäen hän tervehti kädestä avoimen auton akkunan lävitse.
— Kylläpä olet imenyt kasvoihisi kevättä! ihmetteli Martti.
— Imenyt! Sinulla on aina sanat! naurahti tyttö. Soma hymykuoppa kierähti hänen poskeensa kuin kiven viereen virran pyörre. Hän oli paljon liikkunut ulkona, äestänyt peltoja kuin mies.
— Kahden viikon loma vai?
— Kolmen, ehkä neljänkin! hymähti Martti epämääräisesti. Eikö Kirstikään mitään tietänyt? Eikö kuullut äänestä, nähnyt kasvoista? Olivatko yhteen puhuneet, ettei kenenkään pitäisi olla mitään huomaavinaan? Miten monta kertaa hän salassa, yöunissa, päivähaaveissa olikaan katsellut tuota kiehtovaa olemusta, teerenpilkkujen kukittamaa hymykuoppaa, orvokinsinisiä silmiä. Toiveitakin oli ollut. Ne oli jätettävä kerta kaikkiaan. Orvokinsiniset silmät, hymykuopat, kaikki tuo kiehtova oli tempaistu raajarikkoisen ulottuvilta. Ne eivät kuuluneet hänelle enempää kuin Pengersuvannon pyörteet koskeen suistuneelle kulkusäynävälle.
Tyttö piti ruskettuneella kädellään kiinni vaunun akkunaraudasta. Hänen olemuksensa uhkui nuoren elinvoimaisen naisen keväistä suloa. Miten kalpean verettömältä auringottomissa korsuissa, myrkkyjen ja lääkkeiden kyllästämissä sairastuvissa maannut matkalainen hänen rinnallaan mahtoi näyttääkään? Tähän vielä kaikki se, mistä Kirsti ei tiennyt tai ei ollut tietävinään. Tuskan hiki alkoi kihota Martin kasvoille. Keveätä, halpahintaista leikkiä laskien hän pyrki peittämään kömpelöä avuttomuuden tunnettaan.
Lähdettiin taas! vapautti maitokuski, se verraton ojamyyrä. Matkamies nyökkäsi ja kädellään vilkutti. Tyttö nauroi ja vastasi. Mutta toisella kädellään matkamies pusersi ajomiestä hartioista. Se oli teko, jota ei ollut enää syytä siirtää. Poika tuntui ottavan sen kehoitukseksi. Hän painoi lusikkaa alamäessäkin. Hyvää vauhtia kiidätti vaunu heidät joen sillalle ja Pollarin Jallun pajalle. Se näkyi olevan sama kuin ennenkin, avo-ovinen, musta ja nokinen kuin mikäkin miilunpolttajan kämppämaja. Korjaamattomien peltokalujen ja romurautojen ruskea karhe vain oli kasvanut jo männikkömäen laitaan. Mestaria itseään ei näkynyt sen pienen pihauksen kestäessä, minkä jokinotkon ja pajamäen vauhdikas sivuuttaminen kesti.
Mäen päällä tien ja järven välissä sijaitsi osuuskauppa Vannaksen r.l. kylämyymälä numero 6. Sivutie sen rappujen eteen oli rinneviettoinen ja vetävä. Tällä kertaa ei sinne ollut asiaa, ja ajuri ohjasi tunnottomana ohitse. Myyjärouvan pikku tyttönen keittiön rappusilla vilkutti nukellansa.
Tie kääntyi vasempaan etääntyen järvestä ja kohoten harjumaille päin. Hirvimäen lehmät aikoinaan tiepolkua viittoessaan olivat katsoneet asiaa toisesta näkökulmasta kuin nykyajan tiemestarit. Viisaammasta vaiko tyhmemmästä? Se oli varmaan tulkintakysymys. Jos tahtoi päästä Hirvimäen aurinkoisille kukkuloille, niin noustava oli. Tämä kiipeäminen maksoi myös palkan itse kullekin tavallaan, matkamiehelle vapautuvina näköaloina, lehmälle mehevänä laidunruohona, autolle pilkenappuloina. Hirvimäen laajoissa koivumetsissä riitti sitäkin tavaraa arvaamattomiksi ajoiksi. Talo itse sijaitsi korkeimman kummun laella, mistä aukenivat siintomaisemat yli metsien ja järvien. Talon perustajan kerrottiin hiihtäneen tänne suuren riistan jälkiä seuraten savolaisten mailta, kymmenien penikulmien takaa. Paistetun hirven lapaa järsiessään oli etäinen erämies silmäillyt ympärilleen kuin Loot Jordanin lakeudella, katsonut seudun hyväksi ja rakentanut kummunlaelle talonsa rantakyläläisten vihamielisyydestä välittämättä. Niin oli sitten eletty, tapeltukin tarvittaessa, ei elintilan ahtauden, vaan sen liian väljyyden vuoksi, kunnes vaihdettiin tyttäriä ja poikia, rakennettiin yhteisiä teitä, siltoja ja kirkkoja, sitten lopulta yhteiskauppoja, rahalaitoksia ja meijereitä. Mutta liikkuvan suurriistan villi pyyntihenki kyti Hirvimäen miehissä yhä. Kun iso riista oli seutukunnilta sukupuuttoon kaadettu, täytyi miesten etsiä korviketta muista tehtävistä. Levoton veri veti kaupunkien markkinahumuihin, merimiehiksi, siirtolaisiksi vieraille maille. Nykyinen jo yli kuusikymmentävuotias Iisakki-isäntä, paikkakunnalla, koko pitäjässä tunnettu lempinimellä Iso-Hirvi eli Ii-Hoo, oli nuorena miehenä liikuskellut Australiassa ja Amerikassa. Viime vuosikymmeninä mies oli iskenyt voimansa talon korpimaihin, hehtaarimäärin vuosittain raivasi pelloksi märkiä soita; viimeisinä vuosina hänellä oli ollut siihen suorastaan vimma. Tuo pursuava elinvoima oli varmaankin väkeväveristen miesten sukuperintöä, jonkinlainen könninkellon heilurinheitto. Esi-isät olivat kuokkineet kivimäkiä, nykyhetken Iso-Hirvi loikkasi savilaaksojen yli kontukorpiin, kun kerran kummultansa lähti.
— Mentiin taas! sanoi ajuri hellittäen käsijarrun. Suurriistan jälkiä juostessaan vanhempi veli oli unohtanut ajan ja olevaiset, kannujen kolinatkin. Aina mäki velkansa maksaa! Jos missään ja milloinkaan, niin Hirvimäeltä Iso-Kytän manttaalimaille painuttaessa tämä vanhojen sanonta paikkansa piti. Mikäli Murronperän torpparikulman maitokoppi olisi sijainnut kymmenisen metriä edempänä, niin olisi saatu kilometrin vapaa liuku kopilta kopille ilman kaasun pihausta! No, kukapa maitokoppien välimaita sylikepillä mittailemaan, niinkuin ei vanhoja hyviä nimiäkään muuttelemaan. Murronperän torpparikulman maitokoppi se oli, oli ja pysyi, vaikka yhtä ainokaista torppaa ei enää löytynyt kapean kylätien varrelta, eikä edes perän pohjukasta. Taloja, kolmen, neljän, viiden, jopa kuuden lehmän itsenäistyneitä pikkutiloja ne olivat joka ainoa tölli, vain nimet olivat torpparikauden aikaisia ja alkuvoimaisia. Kukaan ei olisi voinut keksiä niin sattuvia kuin Iso-Kytän vanha isäntä, joka oli yhtä tuore kuin nykyinen, koulujakin käynyt, oli kuiva. Vanhan Heikki-isännän keksimät torppien nimet olivat maantieltä aloittaen: Tissula, Hassula, Räkämänty, Tuhnupesä, Rastaanpesä ja Murronperä. Vanhalla Kytällä oli huumorintajua, nykyisellä ei sitten hivenen hiukkaa. Miten ja minne niin tyystin olikin yhdessä polvessa hävinnyt? Keskeneräisiksi jääneiden opintojen vai naimattomuudenko vuoksi?
Viisi kannua kolahti kopin sillalle, sitten jälleen matka jatkui tuttua tietä Hallasen pikkutilan alaville niittymaille. Iso-Kytän entinen torppa oli tämäkin pikkutalo, jota naisvoimin oli asuttu yli kaksikymmentä vuotta. Pakkanen oli vienyt Hallasen torpparilta usein viljat, kansalaissodan halla sitten vielä yritteliään pojankin. Sama kohtalo pikkutilan vähäväkisten edessä jälleen. Ainoa isästään orvoksi jäänyt poika oli kaatunut talvisodassa.
Saima, talon vanhin tytär, seisoi portilla maitoastiaansa odottaen. Tytöllä oli hoikka vartalo, suuret uneksivat silmät ja vaalea tukka. Hän oli jo yli kolmenkymmenen, mutta näöltään sellainen, että kauneuskuningattariksi kruunattiin neitosia heikommin luonnoneväin. Parinkymmenen litran vetoinen maitoastia mahtoi olla hänen voimilleen liian raskas. Keveän tuntuisesti hän kuitenkin sitä kantoi. Tuuli liehutteli hänen kiharoitaan, puhaltaen pulppuilevaa täytettä myös keveän pumpulipuvun neitseellisiin poimuihin. Martti katseli tätä silmää viihdyttävää ilmestystä niin pitkälle kuin auton akkunasta näkyi.
— Oletkos sinäkin ruvennut jo tyttöjen perään kurkistelemaan? kummasteli velimies.
— Vai kurkistelemaan! naurahti vanhempi veli. Mutta katsettaan ja ajatuksiaan ei hän vieläkään voinut irroittaa tuulen pullistaman pumpulipuvun poimuista, sirorakenteisen naisen miellyttävistä, herkästi ilmehtivistä kasvoista. Mitä oli tuon varhain isättömäksi, nyt jo veljettömäksikin joutuneen hennon neitosen elämä ollut jo lapsuusvuosista lähtien? Yhtä raatamista, kesät talvet, pyhät arjet aamuvarhaisesta ehtoomyöhään, siksi että nuoremmat siskot saisivat niukan leipäpalansa, sairaalloinen äiti lääkkeensä ja kansanhuolto yleiseen kulutukseen tarvittavat erilaiset muonansa. Eipä siinä lintu-paralle jäänyt juuri liikoja aikoja höyheniensä nyppimiseen enempää kuin muidenkaan kauneusarvojensa kohentamiseen, vaikka luonnoneväät olivatkin antoisat.
Näitä mies ajatteli, kapinoitsikin. Mutta velimies nakkeli jo Iso-Kytän maitohuoneen rappusille meijeriastioita. Suuri nutipää, kuin mikäkin haaremisulttaani, möyrysi multaa kaapien jaloittelutarhassa. Oli seurustellut ja kyllääntynyt, vai odotteliko vasta pitkästyen ehkä? Naisharjoittelijoita tuli ja meni juoksujalkaa. Tämä oli talon tahti ja terveellinen tahti se olikin nuorille ihmisille. Mutta heidän jälkimuistonsa eivät olleet yhtä ruusuisia vuoden palveluskauden jälkeen kuin toivehaaveet ennen sitä. Harva kuitenkaan niistä seuraajilleen kertoili, mikä olikin ymmärrettävää. Kuka Kytän kynsiin tahallaan heittäytyi, niin tyhmyydestään kärsiköön, niin he itsekin olivat tehneet. Mutta kaikki eivät kilvoittelujuoksussaan loppuun kestäneet... Heidän oli viisainta vaihtaa alaa. Iso-Kyttä sanoi sillä tavalla, ja vaikka hän puheli hiljaisella äänellä, tuhahteli enemmän kuin puhui, niin se kantoi kauas. Hänen kaiuttimensa sijaitsi hyvällä paikalla Huhmareen niemessä, kaikui pitäjällä ja maakunnassa, ihan koko Suomenmaassa. Isäntä tuli maitohuoneesta, seisahtui rapulle, mulkoili ja tuhahteli. Maitoastioiden käsitteleminen ei tyydyttänyt häntä.
— Älä heittele kannuja! Niihin tulee kuhmuja. Pitäisi tuon verran ymmärtää, kun on tehtävän ottanut ja siihen valittu.
Poika ei ollut tietääkseenkään, heitteli vain, ei kovakouraisemmin, mutta eipä juuri helläkätisemminkään.
— Älä heittele kannuja, minä sanoin! En tapaa sanoa kahdesti. Sanat sähähtivät hiljaisemmin, tuhahtelu kävi voimallisemmaksi. Poika ei heitellyt astioita, koska niitä ei tähän paikkaan jätettäväksi hänellä enää ollut.
— Päivää, naapurin isäntä! tervehti sivusta asioita tarkkaillut sotapoika ruuvaten auton akkunaa alemmaksi.
— Kas vain! Olet lähtenyt sinäkin maitorattailla kyytiä ottamaan.
— Niin olen. Onko naapurin isännällä jotakin sitä vastaan?
— Minullako vastaan? Kuinka sellaista mieleesikään juolahtaa?
Silmät rakosellaan päivää vasten killistäen isäntä tarkasteli miestä, hyrisi kuin kissa siipirikkolintua katsellessaan. Hän nähtävästi oli tietoinenkin tästä, vaikka maitoastioiden kohlut merkitsivät hänelle enemmän kuin jonkun sotamiehen jalka, yksi tuhansista. Jotakin korviketta hän kannujensa kohluista nyt kuitenkin oli saanut. Yhteistyön kansalaisena, ystävänä ja kylänmiehenä hän saattoi hyvästellä naapurin pojat tielle. Että matkoiltaan palaava sotavammaisena kotiin jäisi, kuten nähtävästi tapahtuisi, tästä hänen ei tarvinnut olla tietääkseen.
— Onko sinulla miten pitkä loma? kehräsi hän osaaottavaisena.
— Pitkä kuin nälkävuosi, murahti maitokuski pihauttaen samalla häkää masiinaansa. He lähtivät. Isäntä ja sonni jäivät tuhahtelemaan. Ei epäilemistäkään, etteikö mahtimies muistaisi tätä. Perästä kuuluisivat niin pihinät kuin tuhinat. Vai kukkoilemaan tässä, maitokannujani kolhimaan, jalkapuoli ja meijerin maitokuski!
Purolan kahden lehmän kolmijalkalava oli hökäisty mäenrinteeseen mutkan kohdalle, ajattelemattomasti kuten niin moni muu paikka herttaisten naapurivanhusten pikku talossa. Tökerömpää sijoitusta maitolavalle tuskin olisi voinut keksiä. Mutta harmaa pikku portti seisoi siinä jo silloin, kun auton pörinöistä ja meijerikannuista ei mitään tiedetty. Myös Liisa-muori seisoi usein portilla maitomiestä, kannuaan ja pikku ostoksiaan odotellen. Tavallisesti hänellä tällöin oli lämmin pannukakun puolikas tai tusina ohukaisia paperikääreessä. Jo niiden tähden kannatti pysähtyä, vaikka jarrut kitisivät ja kone piiputti. Siinä kolmijalkansa vieressä muori jälleen seisoi pikkuisena, mutta rehevän lämpöisenä kuin lehtometsän herkkutatti. Hän varjosti silmiään ja tunsi tulijat.
— Herra hyvästi siunatkoon! Ihan Marttiko sieltä?
— Onko se kummitädistä niin mahdoton ihme?
— No, ihme kerrassaan! Että minun elävin silmin pitikin sinut vielä nähdä!
Hänen täytyi pyyhkäistä eläviä silmiään, että vielä paremmin olisi nähnyt. Kädestä pitäen hän riensi tervehtimään kehitellen jo samalla auki voipaperikäärettä, josta kiertyi esiin puolikuun kokoinen ja näköinen pannukakun kimpale.
— Saatte tasata nyt tämän! Kun en tietänyt, että sinä tulet!
— Hän olisi tuonut koko kuun! iloitteli Martti.
— Kokonaisen niin olisin paistanut ja tuonut.
Valitettavasti asiaa tässä vaiheessa ei voinut enää auttaa. Hyvässä sovussa veljekset kuitenkin tekivät puolikkaasta kristillistä neljännesjakoa. Mutta kummitäti ehätteli asiaan, joka jo kauan oli ollut hänen hellän sydämensä murheen aihe.
— Ja miten on nyt sinun jalkasi laita?
— Minun jalkani? Ei kai sillä mitään hätää? ihmetteli kummipoika suu pannukakkua täynnä.
— Etteikö ole hätää? Herra hyvästi siunatkoon, mitä se puhuu! Annas, kun ma katson!
— Ei se ole täällä.
— Eikö ole täällä? Älä puhu leikkiä vanhalle kummitädillesi!
— En hituistakaan. Sopii kummitädin tulla katsomaan, vaikka omin käsin tunnustelemaankin, ellei rehellisen miehen puhetta usko.
Kummipoika avasi auton oven ja työnsi vierasta jalkaansa ulos.
— Onko tuo nyt se?
Täti katseli pyörein silmin, milteipä kauhuissaan.
— On se, jalan korvike tarkoitan.
— Ja sinä käveletkin tuolla?
— Kävelen, poljen pyörää, tanssin tädin kanssa saksanpolkkaa tädin seitsenkymmenvuotispäivänä. Eikö se pikapuolin jo tulekin?
— Tulee kai se pikapuolin, täti kertaili, katseli ällistyneenä, siveli kummipoikansa jalankorviketta, pyyhiskeli silmiään eikä tietänyt itkeäkö vai nauraa. Mutta maitokuski, joka pelkäsi yskivän masiinansa kokonaan ritkahtamista, oli tyly ja tunnoton pannukakustakaan heltymättä. Hän painoi kaasua ja veti ovea.
Loppukiri alkoi. Jurrattiin ykkösellä viimeinen kynnys, minkä jälkeen helpotuksen huokaus pääsi sekä kulkuneuvolta että kuljettajalta. Muori Purolan portin pielessä katsoi ja ihmetteli vieläkään ymmärtämättä, pitikö pojanvekkuleille itkeä vaiko nauraa. Mutta se muori, joka pian tämän jälkeen Harjulan pihassa sylinsä avasi, itki varmasti. Hänen kyynelvirtojaan eivät pidättäneet korvikkeet eivätkä kokkapuheet.
Matkamies astui pihatielle, pysähtyi ja verrytteli kangistuneita jäseniään, niitä joita saattoi. Vanha Vahti lähestyi häpeillen, koska oli torkahtanut vartiopaikalleen lämpöisen rapun alle. Mutta Mirri asteli miehevänä häntä pystyssä aittapolkua pitkin. Harmaa hiirenvöntti roikkui poikkipuolin sen suussa.
Pihamaa vihersi pehmeän lämpöisenä. Lampaan kello kilkahteli lähilaitumella navetan takana. Kevät oli kesäksi vaihtumassa.
TOINEN LUKU.
Martti oli nukkunut aamupuolen hyvin ja heräsi kivuttomasti. Pikkuinen välikamari, kellastuneet tapetit, myöhemmin kalkilla valkaistu katto ja uuni olivat hänelle vanhoja tuttuja jo lapsuusvuosien ajoilta. Ja vanha sänky, sepä vasta tuttu olikin. Se oli sivusta avattava laitasänky somasti kaartuvine pää- ja seinälautoineen. Sen koristeleikkauksiin ei silmä milloinkaan väsynyt. Ne olivat kuin puoli tusinaa suuria punaisia kasiaisia olisi kierretty kevyesti kerälle, pienet sisään, pitkät ulos, irtopäät lieruhäntinä juoksemaan. Sänky oli varhaisempien sukupolvien perintökalu, jonka kaupungissa kisällikurssit suorittanut kirkonkylän nikkari aikoinaan oli tehnyt. Sen malli oli vanhaa »rokokoa», sanoivat ne vieraat, jotka näitä asioita tunsivat.
Sänkyä pidettiin tavallisesti makuuvaatteiden säilytyslaatikkona, patjoja, tyynyjä ja peittoja se oli täynnä. Vain joskus pyhäisinä aikoina se avattiin oman väen käyttöön. Niinpä kerrankin pääsiäisenä oli Martti nukkunut siinä isän kanssa.
Isällä oli leveä selkä. Peittona oli pitkävillaiset vällyt. Kun isä makasi kyljellään, muodostui selän ja selkälaudan väliin väljä tunneli kuin pieni huone, jonka kattona oli lämminvillainen lampaannahka. Aurinko oli noussut. Katto ja seinäpaperi jo vähän punersivat, somasti väreillen. Auringonsäteet heijastelivat peltohangesta. Olikohan hankiainen? »Oli jos oli, kerkiät sinne vielä», tyynnytteli isä piippuaan viritellen. Pyhäisin hän otti tupakkaa peltipurkista, jonka kuperassa laidassa oli kähärätukkaisen neekerin kuva. Kun purkki tyhjeni, tuli siitä onkimiehelle mainio matoaski.
Sitten narahti ovi. Se oli niin paljon rakosellaan, että kissa pääsi puskemalla lävitse. Se tassutteli äänettömästi, hiljaa lähestyvä hännän nipukka vain näkyi, mutta sitten ilmestyivät näköpiiriin valkoiset viikset ja pyöreä naama. Se tunnusteli paikkoja siellä ja täällä, näytti tyytymättömältä, kun isä makasi kyljellään eikä selällään. Houkuttelemalla se kuitenkin lopulta pisti päänsä vällyjen alle tunneliin. Kyllä osasi olla hauskaa, niin kutkuttavan mukavaa, kun se siellä käpsäili ja vähän piikittelikin ja kutittavalla parrallaan kulkureittejä tunnusteli. Pakollisena tehtävänä sillä oli pari kolme kertaa pujottautua koko tunnelin lävitse tyynypäästä lähtien, eikä se sitäkään vastaan pahasti kapinoinut, kun vain ei hännästä vedetty vastamäkeen. »Älkää nyhkikö siellä», hiljensi isä lempeästi toruen. Oltiin hiljaa. Pyöreät silmät raukenivat kahdeksi vinoviivaksi. Nykerönenä keveästi hyrisi. Isän pyhäinen neekeritupakka hauskasti ritisi.
Ovensarana narisi niinkuin silloin. Muinaisten muistelija kohotti päätään tyynystä, ja eikö vain nytkin häntänipukka lähestynyt. Se pysähtyi sängynlaidan viereen, kääntyi ja vähän eteni. Kevyt loikkaus, pyöreä naama ja valkoiset viikset. Tunnusteleva tuttavuuden teko kävi entiseen tapaan, vain tunneli ja sen lämpöseinä neekeritupakkaa tupruttavine piippuineen puuttui.
He varmaankin olivat talon ainoat huolettomat laiskat. Kaikki muut olivat lähteneet töihinsä mikä minnekin. Katsastelemaan, jotakin puuhailemaan kai tästä minäkin? Martti nousi ja verrytteli. Hiertävää kipua tuntui jalantyngässä — paitsi etäistä pakotusta, kaipauksen kipua, joka tuntui milteipä aina. »Täytyy sopeutua, ei auta, oli sairaalan lääkäri sanonut. Sanomattakin selvä. Mikäpä muukaan tässä auttoi.
Martti sovitteli paikoilleen korvikejalkaa, joka ei lepoa tarvinnut. Hyvännäköinen ja hyvätekoinen raaja, ei puuttunut muuta kuin elo. No, hyvä näinkin. Vähän aamukankea se oli, eikä nyörittäminen vielä käynyt kovinkaan kätevästi. Kirpaisi ihoa, vihlaisi tynkää ja aikaa kului. Oli kai tässä aikaa!
Oven käyntiä ja askeleita kuului tuvan puolelta. Äiti varmaankin jo aamuaskareiltaan palaamassa. Poika selviytyi kuitenkin tupaan ennenkuin äiti kahvitarjottimineen kamariin. Tämäntapaista pientä kilpajuoksua oli jo ennenkin harjoitettu.
— Tuollaiset puuhat saat jättää, epäsi voittajaksi selviytynyt poika.
— En ole aikonutkaan, vain tänä ensimmäisenä aamuna olisin tuonut, nureksui äiti.
— Ei ensimmäisenäkään. Sinulla on tarpeeksi työtä muutenkin.
— Et saa ruveta vaivaamaan kipeätä jalkaasi turhan tähden.
— Etkä sinä kipeitä jalkojasi tunnottoman tähden.
Tämä oli vanhaa tuttua sanailua kahden toinen toisensa parasta tarkoittavan kiistailijan kesken. Sitä oli käyty jo kaksikymmentäviisi vuotta milloin missäkin merkeissä. Äiti halusi auttaa enemmän, kuin poika tahtoi hänen avuliaisuuttaan hyväkseen käyttää. Näinkö jälleen kävisi, vaikka poika-parka oli menettänyt jalkansa.
Kyyneleillä omaa katsomustaan tukien äiti olisi jatkanut kiistaa, mutta poika lopetti liiat tunteilemiset kääntämällä puheen karja-asioihin.
Maidontuotanto oli tyrehtynyt lähes puoleen entisistä hyvistä vuosista. Mitä kun turnipsia ei saatu! Heinääkin tuli vähänpuoleisesti ja kaurat vei kansanhuolto. Vasikoita ei kannattanut enää ottaa kuin kaikkein parhaimmista lehmistä...
— Tuonhan me olemme tietäneet jo siitä lähtien, kun tarkastuskarjakko ensimmäisen kerran rasvakokeitaan suoritti.
Ajan voittamiseksi pojan olisi ollut viisaampaa johdattaa puhe porsaisiin kuin vasikkoihin, mutta voitto se oli sekin, että äiti istui ja lepuutti jalkojansa muutaman minuutin.
Vai ei kannattanut muka vasikoita ottaa! Mistä saatiin lihaa ja nahkaa? Mistä kaikki kansanhuollon luovutukset? Ja kyllä huonommankin lehmän vasikasta lehmä tulee, jos kerran on tullakseen, oli tämä nähty ja koettu jo niin monta kertaa. Ja mitä rasvakokeisiin tuli, siinä piti paikkansa vanhojen sana: Paljon porua, vähän villoja! Kun lehmien maito tyrehtyy, niin kyllä se on sitten yhtä tyhjän kanssa niiden meijerin kuukausitilityksienkin kanssa. Itse näit kannut...
— Näin kannut, mutta miten porsaat? Onko äidillä vielä se toisen talvinen hyvä emakko?
— Niin että onko vanha emakko? On ja pidetään, niin kauan kuin virkaansa kykenee hoitelemaan, on se semmoinen emakko! Kuusitoista porsasta samasta pahnueesta! Ajattele, kuusitoista kokonaista porsasta tänäkin keväänä, kun monetkaan eivät ole saaneet puolta tusinaa. Niin että on tässä ollut onnea ja herran siunausta, jos on ollut koettelemuksenkin päiviä. Ajattele, kuusitoista porsasta!
— Entä Ellin kansanopisto? johdatteli poika jo uusiin näkemyksiin, ettei kuuteentoista kokonaiseen olisi siunaantunut vielä puolta tusinaa puolikkaita.
Ellin kansanopisto oli äidille milteipä yhtä läheinen asia kuin emakon puolitoistatusinainen porsaspahnue. Aikoinaan hän itsekin oli käynyt kansanopiston ja eli uudelleen tyttärensä elämässä tuon antoisan talvikauden. Tosin kaikki tässä Ellin opistossa ei ollut samaa kuin siinä vanhan johtajan aikaisessa, joka äidin mielestä oli parasta, mitä elämä nuorelle ihmiselle vain saattoi tarjota, mutta hyvä näinkin. Ellin sängynpeitot ja akkunaverhot olivat hyvin tehdyt. Näyttelytavaraa kerrassaan! Huomasit kai akkunaverhot?
Vilpittömästi tunnustaen ei poika ollut huomannut niitä, mutta eipä äiti liioin ehtinyt tiukkailemaan totisempia vastauksia kysymyksiinsä.
Alli ja Antti olivat yhä laajentaneet kerhomaitaan. Se nyt oli semmoinen pyrkimys niissä kerhoissa. Laajentaa yhä piti kasvitarhatilkkuja kuten kaikkia muitakin yrityksiä. Allilla oli puolen vuoden ikäinen vasikka, Antilla viisiviikkoinen porsas, parhaimman poika varmaankin oli koppaissut niiden kuudentoista joukosta, maksoi jos muisti. Näiden lisäksi oli kummallakin vielä lampaanvuona. Niin että oli heillä touhuamista illoin, aamuin ja pyhäpäivinäkin.
Alli menisi syksyllä rippikouluun, Antilla oli edessään vielä toisen vuoden kansakoulun jatkokurssit. Sitten olisivat nuorimmatkin käyneet kaikki kotoiset koulut, ellei uusia keksittäisi... jos tässä elämä jatkuisi ja rauhanpäiviin jälleen päästäisiin. — Kun teitä sitten ei enää ole muuta kuin viisi... Kun se Heikin kohdalle oli sillä tavalla sallittu, ja sinunkin jalkasi piti tuolla tavalla... Pakottaako sitä?
— Ei alkuunkaan! vakuutti poika, kuten tosi oli. Jos tynkää kirveli ja poissaolevaa pakotti, niin se oli asia erikseen eikä parantunut siitä, että äiti jälleen tunteilemalla olisi ruvennut purkamaan niitä latauksia, joita muutaman minuutin levähdyshetki oli hänelle kokoon kääminyt. Poika nousi ja asteli ulos niin kepeästi, että äidin täytyi hieraista liian herkästi kyyneltymään pyrkiviä silmiään. Oliko tämä unta vai totta? Oliko totta, mitä kertoivat raajarikkomiehistä, jotka pyöräilivät ja tanssivatkin puujaloillansa? Ehkä poika ei ollut menettänytkään jalkaansa? Ehkä se oli vain pahaa unta? Hän ei kerinnyt sitä kauempaa pohtimaan. Sitäpaitsi hänelle riitti, että tämä rakas itsepäinen poika nyt kuitenkin oli ja pysyi kotona. Hän kokosi nopeasti kupit pöydästä ja kiiruhti myöhästyneille askareilleen.
Poika käveli vanhan Vahdin saattelemana karjakartanolle päin. Lähes kymmenen vuotta hän oli ollut kotoa poissa ja puolet tästä ajasta toimiskellut tehtävissä, joilla ei ollut paljoakaan liittymäkohtia niihin askarteluihin, jotka nyt odottivat, mikäli hän pystyisi niistä otetta saamaan. Kotimaan ja maailmankin näköalat olivat muuttuneet tänä aikana, kotitanhuvien ei paljoakaan. Vanhat omenapuut olivat ensimmäisenä sotatalvena paleltuneet ja keväällä kaadettu, muutamia uusia puita ja marjapensaita oli istutettu niiden tilalle. Muutama vuosi ennen sotia valmistunut navettarakennus, koko talonväen salainen ylpeys, oli ränsistymään päin. Muutamia akkunaruutuja rikki, vino rakoutuma muuriseinässä. Perustus oli jäätynyt pakkastalvina ehkä. Reet, rattaat ja peltokalutkaan eivät näyttäneet olevan semmoisessa kunnossa kuin ennen. Liikaa työtä vanhenevalla isällä.
Mutta yksi oli ennallaan ja täyteläistynytkin yhä. Se oli sisäpihoilta kuuluva Elli-siskon ääni. »Tuuli hiljaa henkäilee...» hyräili se tällä kertaa. Kansanopisto vai luontoko lienee täydentänyt keväisen laulajan lahjoja? Kumpi tahansa tai kumpainenkin, joka tapauksessa ääni oli vahvistunut ja sointu syventynyt. Sisko harjasi navetassa lehmää.
— Älä liian kiiltäväksi harjaa vanhan lehmän selkää, keskeytti veli takaa päin.
— Hyi, miten säikäytti! Sisko pyörähti kuin pelästynyt orava. Suka kääntyili hänen kädessään, niinkuin olisi pyrkinyt etsimään uusia työmaita, entinen nähtävästi olikin jo valmis.
— Harjaa pitää säästää kuten selkääkin, neuvoi veli.
— Lehmän vaiko ihmisen?
— Molempien!
— Älä neuvo neuvottua!
Sisko nauraa heläytti. Hän kävi toisen lehmän kimppuun aloittaen korvan takaa. Harja pyyhkäisi kaulavartta kuin nuolaisemalla. Lehmä keskeytti märehtimisensä jääden tyytyväisenä kuuntelemaan. Tuo hyvää tekee! Enemmän! Kovemmin raapaise! tuntui se sanovan, vaikka ei kyennyt sitä eleillään ilmehtimään niin selvästi kuin hevonen vastaavassa tapauksessa. Harjaaja näytti olevan taitava ammatissaan. Oli nautinto katsella hänen luontevia otteitaan ja nuoren olemuksensa joustavaa irtonaisuutta. Vain käsiä tässä työssä tarvittiin, mutta myötäilevän liikunnan heijasteet tuntuivat kaikissa jäsenissä. Tyttö kääntyi jälleen katselijaan päin puhdistusvälineet kädessään.
— Arvaa, mitä minä viime aikoina usein olen täällä navetassa työskennellessäni mietiskellyt, virkkoi hän.
— Vaikea tehtävä paremmallekin profeetalle.
— Koeta edes!
— Varmaankin sitä, milloin pääset harjaamaan omia lehmiäsi omassa navetassa.
— Kaikkea vielä! Niitä ajattelen vasta kymmenen vuoden perästä enkä silloinkaan turhan tärkeästi.
— Sanoinhan jo, ettei minusta päiväuniesi selittelijäksi. Kerro itse, niin pääsemme nopeammin juoneen.
— Kuule, Martti! Meidän täytyy lyödä viisaat päämme yhteen.
— Oho! Jos rapsahtaa navetan permantopalkkeihin se vähäinenkin järki.
— Rapsahtaa mitä rapsahtaa, mutta äiti on irroitettava täältä. Hänet on saatava kotiutumaan tuvan tai ainakin sikalan puolelle.
— Se on kyllä helpommin sanottu kuin tehty.
— Niin se onkin, mutta mitäs varten äly meille on annettu?
— Että taidolla käyttäisimme sitä.
— No niin, ja kiistatkin vielä! Katsos, meidän äiti, vaikka muuten onkin maailman paras äiti, on niin hirvittävän itsepäinen. Hänen ajatuksensa kulkevat vanhoja latuja.
— Vanhan kansanopiston jo ammoin laahaamia.
— Poika, puhu kunnioituksella minun opistostani!
— Sinun opistostasi?
— Minun ja äidin.
— Ja isän!
Tämä oli tuttu puheenaihe perheessä. Naurahtaen he katsahtivat toisiinsa.
— Sinä näit meidän maitoastiat.
— Koko järvikylänkin. Niitä mahtuisi Pentin kärryille kaksi sen vertaa.
— Ei auta ajatella nyt kylän kannuja, vaan omiamme. Jotakin puuttuu meidän navetasta. En osaa oikein sanoa, mitä se on.
— Maitoa! Itse juuri sen sanoit.
— Äläkä viisastele! Tarkoitan kaikkea sellaista, josta maitoa saadaan. Joko lanttu leikkaa?
— Ai, lanttua! Eikö turnipsi olekaan enää muodissa?
— Tulen ja harjaan haivenesi!
Pirteä tyttö läheni puhdistusvälineet kädessä, niinkuin tosiaan olisi aikonut ryhtyä höyhentämään viisastelevaa velimiestä korvanjuuresta alkaen. Ehkä tällainen kohentaminen nyt olisi ollutkin terveellistä hänelle. Sisko oli edelleen sama kipene kuin ennen. Jo se, että näytteli harjojaan tai hampaitaan, sai veret lämpenemään. Ei surkuttelun sanaa, ei vihjettäkään sinne päin. Velimiehen teki mieli riipaista tytön pää kainaloonsa, hapsuttaa hiuksia, pestä kasvoja lehmän juomakupista kaapaistulla vesikouralla, niinkuin ennen koulutien yhteenotoissa ojavedellä tai nuoskalumella. Mutta koulupojan vallaton pelehtiminen ei sopinut enää aikuiselle miehelle. Navetan tuotantotekijöistä ja niiden kohentamisesta tässä nyt oli yhteinen kysymys. Tutkimustyö näissä asioissa oli ensimmäinen tehtävä. Miten mahtoi olla nuoren karjanhoitajan ammattitietojen laita? Hyvää harrastusta häneltä ainakaan ei näyttänyt puuttuvan.
— Äiti tosiaan arveli sen johtuvan turnipsien puutteesta, aloitti Martti kaukaa tunnustellen.
— Ja isä laitumien pienuudesta. Ellei hän vielä ole sitä sanonut, niin ennen iltaa kuitenkin saat sen kuulla.
—Miksi ette viljele juurikasveja? ärsytti veli pitäen kiinni tutkijan periaatteesta: asia kerrallaan.
— Turnipsia ja juurikasveja! Kun kirppa syö kerholaistenkin lantut jo sirkkalehdellä! Viljele siinä sitten lehmille turnipsia!
Tyttö iski silmät kipinöiden. Oikein piristävää oli sitä kuunnella. Eikä hän jättänyt vielä tähänkään. Viime vuosina maatalousasioita vain sivusta seuraillut velimies kuuli opettavaisen esitelmän turnipsien korvikkeesta, tuorerehusta, sen säilömisestä ja merkityksestä. Kympin esitelmä niin sisällön kuin esityksenkin puolesta. Ehkä sillä olikin saatu tämä korkea arvosana kansanopiston maatalousaineiden opettajalta. Niinkuin äiti ehkä aikoinaan oli saanut esitelmöidessään turnipsin viljelyksestä ja isä jostakin muusta. Vanhojen ja uusien opinkappaleiden yhteentörmäyksistä nämä ristiriidat useimmiten mahtoivat johtuakin. Vieläkö tähän kolmatta... neljättä mestaria tarvittaisiin?
— Kuule, sinä tuoremehusisko! Ihan turhaan valittelet minulle murheitasi! Tässä talossa ei näytä olevan kirjanoppineista puutetta.
— Niin, mutta kun en minä saa äitiä enkä isääkään uskomaan.
Urakkaa siinä nähtävästi oli, koska lehmäkin sai siitä terveellistä havainto-opetusta sukaharjan hivelevinä pyyhkäisyinä. Siihen väliin tipahteli kirpeitä sanoja. Apila kulotettiin seipäisiin! Odelma mädäntyi juurilleen. Lehmillä ei kuukausimääriin mitään tuoretta...
— Äiti tulee! keskeytti veli. Mutta kapinallinen uskon ja lehmän puhdistaja ei halunnut pysäyttää töksäyttämällä. Asia oli ajettava päätökseen.
— Olet ammattimies ja puhettasi kuunnellaan. Sinun on keksittävä keinot!
— Mutta sinähän olet jo keksinyt ne.
— Äähs, kun ei ole ymmärtävinään! Minä tarkoitin, että äiti ja isä on saatava viisastumaan vielä tänä kesänä. Heidän päänsä on käännettävä, vaikka pientä väkivaltaa käyttämällä. Muista se!
— Mitä Elli nyt taas touhuaa? Mitä tässä nyt heti muistelemaan, ehätteli äiti navetan ovelta naisellisen uteliaana, epäluuloisenakin ehkä.
— Tuonne taakse metsämaan... hyräili tyttö pyyhkäisten lehmän selkää herkullisen hivelevästi.
— Muistelee hän jotakin. Ei pitäisi panna nuorella iällä opistoihin kaihojaan kasvattelemaan, huokasi velimies vanhurskaan näköisenä.
— Ei siellä semmoisia opeteta, ennen ei kuitenkaan, epäsi äiti mokomat vihjauksetkin.
— No, kuinka äiti isän sieltä keksi? Ummessa silmin rappukäytävältä kai! heitti uuden kurssin näsäviisas tyttö lehmänsä takaa. Äiti oli suotta aikojaan pistänyt päänsä mehiläispesään. Mutta sanattomaksi hän ei lyötynäkään jäisi. Hän oli aina valmis aloittamaan kiintoisan kierroksensa tosi-ihanteellisesta toverielämästä, lehmistä, vasikoista, turnipseista. Uusien näkemysten ammattimiehellä ei nyt kuitenkaan ollut aikaa kierrosten laskijaksi, mikäli hän vielä tänä päivänä mieli ehtiä ylkämiehen luokse metsään, jossa tämä kuului olevan keväisessä mielityössään, laitumen aitaa rakentelemassa.
— Juomakupit tyhjät! Mikä vesijohtoa vaivaa? tiedusti poika ovelle käydessään.
— Kysyisit ennemmin, mikä Pollarin Jallua vaivaa! vastasi tytär. — Jo yli kolme kuukautta sitten hänen piti tulla sitä katsomaan, täydensi äiti.
Isä oli aloittanut työnsä vasta tänä aamuna. Kohta rupeaman hän oli työskennellyt pääsemättä oikeastaan vielä edes kunnolla alkuun. Puuaidan rakentaminen ei ole niinkään vähäinen juttu, vaikka mestarina olisi niinkin innostunut ja taitava tekijä kuin tässä tapauksessa oli. Tarvittavia aineksia, vanhoja ja uusia seipäitä, aidaksia ja pajuvihdaksia, oli kokoiltu niille paikoille, joiden kautta suunnitteilla oleva aita tulisi kulkemaan. Aitamestari istahti, pisti piippuun ja selvitteli juurta jaksain uutta suunnitelmaansa.
Taannoisvuosina lehtorinteisiin raivattu aholaidun oli viime vuosina päässyt kasvamaan miehen mittaista vesakkoa. Kuka nyt aholaitumia kerkisi niittämään, kun pelloissa ja niityissäkin oli tarpeeksi. Tehtäisiin pieni kiusa metsällekin, joka itsepintaisesti oli tunkeutunut karjan elintiloille. Karja vastavuoroon saisi tehdä hyökkäyksen metsiin. Tämä oli isän suunnitelman kuningasajatus.
Tosin se ei ollut uusi, päinvastoin ikivanha. Niin että paikka paikoin oli vielä jäljellä mädäntyneitä seipääntynkiä siitä muinaisesta ison karjalaitumen haka-aidasta, jonka aitaharrastelija nyt aikoi uudelleen pystyttää. Hänen mielestään työ ei ollut suurikaan. Tuskin kilometriäkään tarvitsi seivästää vanhaa uraa viimeisen laidunlohkon piikkilanka-aidasta Iso-Kytän metsäniityn aitaan. Asiako tämä keväisenä aikana aikuiselle miehelle. Tarvikkeet kaikki omasta takaa! Ei tarvittu kansanhuollon armolupia!
Tähän tapaan innostunut aitamestari selvitteli piippua imiessään. Poika kuunteli ja tuumiskeli. Siinä nyt heti oli edessä ammattimiehen tehtävä, pään kääntäminen vaikka väkivaltaakin käyttämällä... Tässä tapauksessa, ehkä joskus muulloinkin, olisi kansanhuollosta anottava lupa ollut yhtä järkevä kuin tarpeen vaatima. Että aitamestarilla vanhan intohimonsa häikäisemänä nyt oli suunnitteilla eräänlainen hölmöläistyö, sen käsittämiseksi ei näinkään laajoja selvityksiä olisi tarvinnut antaa. Isälle oli käymässä kuten joskus ennen, hänelle ja monelle muulle. Kun oli liian paljon työtä, niin mies ei osannut eikä ehtinyt arvioida, mikä siitä oli enemmän, mikä vähemmän tärkeää. Laajat hakalaitumet kilometrin mittaisine aidasaitoineen ja irtopuuveräjineen olivat aina olleet hänellä heikkoutena tai liikavoiman purkautumiskohteina, miten vain tuon halusi ottaa.
Mutta mitä hyötyä lypsykarjalle olisi tästä elintilan lisäämisestä? Kanervikkoahoja, jäkäläkallioita, ei edes kunnollista juomapaikkaa! Sunnuntairetkeilijöille kylläkin kiintoisia marjakankaita, leiriytymis- ja näköalapaikkoja, mutta tarvitsiko tuotantolehmä sellaisia, enempää kuin maaottelumarssejakaan? Siitä ammattimies rohkeni olla vakavasti eri mieltä, vaikka ei keksinyt, miten olisi ajatuksensa sanoiksi pukenut, että intomielisen aitamiehen pää olisi kääntynyt mielen pahoittumatta. Sotatoimissa opittu taktiikka tuli avuksi. Hän valtasi aitamiehen keskeneräisen varustuksen sivustahyökkäyksellä niin yllättävän helposti, että itsekin sitä jälkeenpäin ihmetteli.
— Kuinka monta kesää tuo Aropelto on jo ollut heinänkasvussa? tiedusteli hän kuin muina miehinä isän alustamaan aitakeskusteluun kajoamatta.
— Viidettään aloittaa, kun ei keritty syksyllä sitä kauramaaksi kääntämään.
— Kylläpä onkin jo sitten vanha nurmi. Apila varmaankin jo kokonaan kadonnut?
— No niin tyystin, että viime kesänä ei enää nupun umpulaa, mitähän pyörtänöissä vähän valkoista luonnon kukkaa tai kissankäpälääkö mahtoi olla.
— Ei siitä sitten tänä kesänä enää montakaan kuormaa saada.
— Jos poutakesä sattuu, niin kymmeneen kelkkaseen mahtuu.
Tähän saakka kaikki oli mennyt kuin nuottien mukaan. Motti alkoi olla ummessa. Kotvan mietittyään poika laukaisi:
— Jätetään lisälaitumeksi koko Aropelto!
— Äläpäs! ällistyi aitamestari. Mutta motittaja ei antanut hänelle toipumisen aikaa.
— Elokuussa käännetään ja pannaan rukiiksi!
— Käännetään ja pannaan rukiiksi... No mikä että et tuota jo viime kesänä sanonut?
— Eiköhän kotimaista viljaa vielä ensi kesänäkin tarvittane?
— Tarvitaan, tarvitaanpa hyvinkin tässäkin talossa. Meidän varsinainen kesantomaa onkin tänä vuonna turhan pieni.
— Eikä ole vähäksi arvattava se laitumen lisä, minkä Aropelto keskikesään mennessä lypsykarjalle tarjoaa.
Laitumesta puheen tullen isä muisti omat laajat suunnitelmansa, ymmärsi jo karille menon vaaratkin, vaikka se alkoi olla jo myöhäistä. Mitäpä tuostakaan, kun jotenkuten olisi voinut pelastaa vanhan aiturikunniansa häpeään joutumasta. Oli tullut liialla innolla puhutuksi, aitatarvikkeitakin jo keräillyksi pitkin mäenlaitaa. Poika tajusi, mistä kenkä puristi ja riensi avuksi:
— Aropellosta tulee mainio lisälaidun, niinkuin jo sanoit. Sanoinko minä niin? jäi isä miettimään. Poika jatkoi: — Sinulla on tässä jo näin hyviä aitapuitakin valmiiksi varattuna. Päivässä pistät niistä aidan veto-ojan varteen peltojen väliin.
— Puolessa, kun sen pään otan! Parasta onkin, että aidaksista pistää. Ei piikkilanka-aidoista olekaan ojan varteen, enempää kuin juuri muuannekaan. Nahkansa ja utareensa niissä lehmä repii.
— Mies housunsa ja nuttunsa, säesti poika.
— Ja nainenkin, täydensi isä. Motti oli selvä, voitto täydellinen kummallakin, mikä vain rauhantoimissa oli mahdollista, sodassa tuskin milloinkaan, harvinaista aitariidoissakin.
Isä innostui selvittelemään uusia, luontevasti supistuneita suunnitelmiaan. Aitatarpeet hän ajaisi jo tänä päivänä muutamalla kuormalla täältä metsästä, ladon luota ottaisi riukuja lisävaraksi tarpeen mukaan. Ojan vastapuolelle seivästettynä ei siinä montakaan puuta tarvittaisi. Kumpaankin laitaan näpistää veräjät. Hilapuutkin kun oli jo valmiiksi kuorittuna. Huomisiltana selvä koko juttu.
— Ei kai sillä nyt semmoista kiirettä, esteli poika.
— Vai ei kiirettä! Kun kansanhuollon lappusien täyttelemisessäkin sen tuhannen touhu, että ei piippuaan jouda virittämään.
Aidantekijä meni, maa tömisi, savu pöllysi. Olipa hän kuitenkin joutanut täyttämään ja virittämään piippunsa. Ammattimies asteli omia teitään, vihelteli itsekseen, niinkuin paremmankin kaappauksen olisi onnistunut suorittamaan.
Talon kuopukset, Alli-sisko ja Antti-veli, hikoilivat kerhopalstoillaan. Heillä oli viljelysmaana kolme aaria pekkaan.
Paitsi tavallisia keittiö- ja kerhokasveja, olivat he kumpikin täksi kesäkaudeksi erikoistuneet viljelemään rahatoukoja edellisten kesien viljelyskokemuksiinsa perustaen. Allilla oli sellaisena sikuri, Antilla sokerijuurikas. Sikurin viljelijä oli tehnyt kahden aarin viljelmästään oikein kirjallisen sopimuksen, sokerin viljelijä sen sijaan oli vapaan ammatin harjoittaja, milteipä taiteilija, tukkakin huiskahteli samaan tapaan. Sokerijuurikkaista aina pääsi eroon! Ellei tehdas tarvinnut tai halunnut vapaasti ostaa, niin kaupunkilaisille siirapin tekijöille kelpasi. Ja elleivät he imelän makua ymmärtäneet, niin mikään ei estänyt viljelijää itseään rupeamasta siirappimestariksi. Kun juurikkaat olivat omasta takaa, tarvittiin vain enää muutamia iltapuhteita, paistinuuni ja lihamylly! Näin vapaaviljelijä toimesi.
— Vähän kärsivällisyyttä myös, poikaseni, täydensi enemmän elämän kokemuksia omaava velimies.
— Särki kutee! Lähdetään jo katiskoille.
Sokeriherra löi kuokkansa peltoon ja hypähti veljensä luokse. He astelivat rantaan. Hetkistä myöhemmin liukui pieni haapapuinen vene rantaa pitkin niityn alla. Hyväkuntoinen vene se yhä oli, vaikka sillä jo pari vuosikymmentä oli soudeltu, lähes puolitoista oli veljeksilläkin ikäeroa. Varsin vähäisiltä nuo vuodet tuntuivat keväisessä kalaveneessä. Järven pinta pälyi, heinäsorsa äänteli jossakin rantamättään takana. Kirkkaat poreet airon pyörylöissä helmeilivät somasti. Oli jännittävää nähdä, joko kutusärki oli ruohomättäisiin noussut.
Oli noussut. Turo kiehui, kuhisi ja molskahteli. Martti nosteli katiskoita. Ne sälisivät sitä kiivaammin, mitä alemmaksi vesi niistä siivilöityi. Muutamia totisia tummanuttuisia ahvenia oli hairahtunut heleäsuomuisten kutusärkien joukkoon kuin hautajaisvieraat iloisena pörisevään häätaloon. Ne huomasivat erehdyksensä liian myöhään. Kaikkein isoimmassa, selänpuoleisessa katiskassa kelliskeli pulleamahainen hauenvonkale kuin mikäkin merirosvo avuttomien purjehtijoiden pikku laivassa. Katumusta tuntematta se vielä tuomiohetkensä lähestyessä hotkaisi pakoon pääsemättömän peukaloisen.
Särjen sälinää kestäisi muutaman päivän, hyvän sään vallitessa ehkä viikon verran. Sitten siniviheriäisenä kuhiseva häähuone jälleen hiljenisi, miljoonat, kymmenet miljoonat maidin hedelmöittämät mätimunaset jäisivät auringon haudottaviksi. Vain pieni osa niistä kypsyisi, varttuisi ja säilyisi uusina sukupolvina uusien keväitten hääjuhlaa viettämään. Suurimman osan ahmisivat mustat hautajaisvieraat, hauenvonkaleet, rosvot ja ahnastajat kaikenlaiset. Mikä tarkoitus oli tällä näin alkuunsa häviävällä elämällä? Enempää kuin silläkään, minkä ihminen, luonnon herra, tappoi ja nieli, hävitti ja murskasi kaikkein parhaimmassa kukoistuksessaan?
Jos tätä ja kaikkea siihen liittyvää jäi mietiskelemään, niin kalat kuivuivat veneen pohjalla. Ne oli joudutettava muorin käsiin. Hän oli yhtä taitava kuin vikkelä perkaamisen toimessa, eikä jäänyt tunteilevana kuuntelemaan suolapyttyyn tuomittujen pirinöitä. Kun hän vain sai kastaa kohmettuvia käsiään lämpimään veteen, niin kutusärki ei pitkään potkinut. Vetäisy kyhmyisten käsien lävitse, ja tunkiolle kaadettavien perkeiden joukossa makasi niin keltainen mäti kuin valkoinen maitikin. Mutta särkiparka itse, elämänsä, elämän jatkuvaisuutensakin menettänyt peukaloinen, pikku hetken tärisi vadissa, sitten jäykistyi ja hiljeni.
Eipä tosiaan kannattanut jäädä mietiskelemään näitä julmia, mutta arkipäiväisen välttämättömiä tosiasioita. Piristävämpää oli katsella, miten värikkäänä järven pinta pälyi, miten keveästi vene lipui, miten metsänterä vihoitti, kuunnella, miten ruohomättäänsä kätkössä heinäsorsa äännähteli, miten käki metsässä kukkui, helkytteli.
KOLMAS LUKU.
Martti sitoi varsan puomiin, jota puunpurijahevoset olivat pahoinpidelleet. Puunpurijoita, päreensilpijöitä näytti hypelleen pajan katollakin. Siinä oli reikiä enemmän kuin ehjiä paikkoja. Sitä oli toivotonta ryhtyä enää korjailemaan. Tähän tulokseen Jallu nähtävästi itsekin oli päätynyt jo kymmenen vuotta aikaisemmin. Mutta missä nyt nokinenä piileskeli? Hiilet olivat kylmillään ahjon perässä. Etsiskelijä kääntyi pajan ovelta kärryvainajien hautausmaata kohti. Romutavara, koneet ja kärryt, olivat lisääntyneet enemmänkin kuin maantielle näkyi. Turhaan eivät Kesäjärven viisuniekat veisanneet haikean mustalaislaulun nuotilla ja mullivainaan äänellä:
Oi ja voi niitä Jallun pyöriä!
Kärrynpyöriä, autonpyöriä...
Pollarill' on polkupyöriä,
palkeissa ei voiman nyöriä...Tosiaan, sitä ei näyttänyt olevan. Isopyöräisen palkeen remmi oli katkennut, pihdit ja vasarat, jaloimmatkin värkit, hitsauslaitteet ja sen semmoiset huiskin haiskin. Pajan katto kuin vanha seula, ovi kuin ulkolaitumen veräjä. Hyvää uskoa ihmisiin ja maantien kulkijaimiin Jallulta ainakaan ei puuttunut, jos ehkä jotakin muuta. Oliko mies lähtenyt kylille kiireimpänä aikana keskellä päivää? Senkin hän saattoi tehdä, milloin jotakin uutta päähän pälkähti. Ei toki tällä kertaa. Osuuskaupan myymälästä tien takaa seppo tulla väännähteli mietteliäänä tiehen tuijottaen.
— Terve, vanha veikko! herätteli odottelija.
— Terve! murahti mestari vastatervehdyksensä päätään juuri sanottavasti kohentamatta. Pajan ovelle päästyään hän kääkähti kynnykselle harvahaivenista leukaansa raaputellen.
— Miksi olet murheellinen ja katselet synkästi alaspäin? tiedusteli rippikoulutoveri vanhan testamentin sanoilla.
— Olenko minä murheellisen näköinen?
— Olet. Niinkuin ruostuneen mutterilapun olisit juuri ikään nielaissut.
— Niin minä olenkin. Menen hirteen vielä tänä päivänä!
— Älä helkkarissa! vielä tänä päivänä... Käy ensin korjaamassa meidän navetan vesijohto.
Avun pyytäjä puheli niin totisella naamalla, että hirteen menijä jo naurahti. Hän oli tietoinen asiasta. Puoli vuotta aikaisemmin varmaankin jo ensi kerran oli korjaamaan pyydetty.
— Onko se vielä rikki! oli hän ihmettelevinään.
— No, kuka sen olisi korjannut, ellet sinä. Pyytäjällä oli jo syyttäjän sävyä äänessään. Mestarin täytyi puolustautua, oli kai hänellä siihenkin jo ammattitottumusta.
— Mitäs kun en ole kerinnyt. Kun jäädytetään johtoja joka talossa. Kun tuota roinaa tuossa... Jospa näkisit ja tietäisit.
— Tottahan minä tuon näen. Aho täynnä. Koko motti purkamatta, myötäili toinen.
— Niin on. Kun minä olen semmoinen kanaaliorja.
— Kanaali, kaleeri kai tarkoitat?
— Kaleeri niin! Nokisiin teljoihin kytketty vanha saatana!
— No, et kai sinä vielä juuri niin vanha ole! lohdutteli toinen jälleen.
— Olen minä, perhana! Tuota yhä lisääntyvää romulauttaa saan perässäni vetää ajasta iankaikkisuuteen. Katso nyt sinäkin ja ihmettele!
Rippikoulutoveri katsoi, mitäpä siinä muutakaan mahtoi. Hän myönsi lautan lisääntyneen.
— Minä olen syntynyt ja valittu jalompiin tehtäviin, mutta kun pitikin lääpistyä munimaan tähän Huhmareen romukasalle, hevoskampuroiden kikasijoille. Syötyjä kauroja nokostamaan kuin siipirikko harakka, kenkkajalka pikku piru.
Kun koulutoveri katsahti miehen älykkäisiin, mustan hikeviin kasvoihin, rampaan jalkaan ja hevosten kikasijoihin, ei hän voinut olla naurahtamatta, niin muutamalla sanalla ja kohdalleen purevana itsearvostelu oli leikannut.
— Naurat sinäkin kenkkajalalleni.
— Minäkö sinun kenkallesi kampurallani, katso!
Koulutoveri kohotti housunsa pulttia puujalan saranarautoihin ja vöihin saakka. Tuskin kenellekään muulle hän sitä pyytämättä olisi tehnyt.
— Voi, saakeli! pääsi romuteljoihinsa kytketyltä kenkkajalalta ihastuksen huudahdus. — Tuolla tavalla ihmisen pojalle pitää jalka tehdä, jos kerran uudesta pykätään!
Hän silmäili, sihtaili ja siveli hihnoja, hypisteli saranoita. Näytti kuin hän olisi ollut valmis vaihtamaan oman alkuperäisen kenkkansa proteesiin, jos vain olisi saanut suunnitella ja ruuvata sen täytteeksi vielä muutamia lisälaitteita vaikkapa ruumiin kärsimyksilläkin. Poropeukalojen käsiin oli lapsena joutunut hänen oma reisimurtumansa. Siitä hän, taitomies ja tarkan työn tekijä, oli elämänsä loppuun katkera, eikä syyttä. Mutta kesken tarkastelujensa hän pompahti pajan nokisella maalattialla, niinkuin ampiainen housuihin olisi kaivautunut.
— Iso-Hirvi, pirhana, katso! Painutaan katajikkoon ja vähän äkkiä!
— Mitä sinä Hirvestä?
— Tulee kuokkiaan peräämään. Sano, että se meni! Menen hirteen! Palaan ensi viikolla vasta!
Jallu keikkui pajan nurkan taitse metsään kuin jalattomaksi ammuttu jänis. Iso-Hirvi liukui maantietä polkupyörällä kääntäen pajan eteen. Hirteen menijän pesänselvityksiä tekemään jäänyt rippitoveri istui pajan kynnyksellä odottaen.
— Ehtoopäivää! Kah, Harjulan sotapoika, sinäkö se olitkin, tervehti Iso-Hirvi.
— Niin olin, myönsi puhuteltu.
— Olet päässyt kotiutumaan sotahommista?
— Niin olen.
Kotiutunut sotapoika tarkasteli sivusilmäyksin hirvenhiihtäjien jälkeläistä, joka yhä vanhanakin oli uljas ilmestys. Mikäli rotevakasvuisen terveesti päivän ruskettaman kuokkamiehen vanhuudesta vielä voitiin puhua. Häntä katsellessa tuli mieleen joku patriarkka Metusalem tai joku paimentolaiskansan johtaja ilman hevosta ja satulaa. Hänellä oli yllään harmaat sarkahousut ja ruskea nahkatakki, lippalakki oli samaa nahkaa kuin takki, lapikkaan varret vaaleampaa, hyvin muokattua mullikan nahkaa. Miten hirmuisen suuret jalkaterät ja kämmenet hänellä oli! Tuollaisiin ei valmistettu jalkineita eikä käsineitä muuten kuin erikoistilauksesta. Kädet karvaisetkin kuin Esaun eturaajat!
— Mihin se Ilmarinen tästä livahti? keskeytti Iso-Hirvi Martin arvioitsevat mietteet. Hän oli siis kuitenkin Jallun elkeet huomannut.
— Hirteen sanoi menevänsä. Ensi viikolla palaa.
— Tai seuraavalla! Menisikin kerran, niin saataisiin ilmainen variksenpelätti. Siltä ei sitten ikipäivinä mitään valmista synny — siitä hirteen menemisestäkään. Tarvittis panna turkinhihaan ja tehdä uudestaan. Sano nämä mun terveiseni sille, kun tapaat ensi viikolla tahi sitä seuraavalla.
— Kyllä sanon.
-— No, terve nyt sitten vain!
Vanhan hirvenhiihtäjän silmän teräs välkähti nuorekkaasti. Hän hyppäsi vauhtia potkaisten pyöränsä selkään ja lasketteli jarruttamalla alamäkeen joen sillalle.
Seppämestari palasi ontuen romukasojensa takaa vaaniskellen kuin metsäläinen vainoaikojen jälkeen. Yhtä utelias hän oli uutisiakin kuulemaan.
— Joko se meni?
— Meni.
— Mitä se sanoi?
— Sanoi, ettei sinulta ikipäivinä mitään valmista synny.
— Kuule tuota pirua!
— Ja että sinut pitäisi panna turkinhihaan ja...
— ... tanan hirvi!
Seppämestari käpsähti palkeensa kimppuun, yhdisti katkenneen pyöräremmin parilla niittinaulalla hämmästyttävän nopeasti. Mistä hän sysiäkin kaappasi. Näkyvissä niitä ei ollut, mutta ennenkuin viisi minuuttia oli kulunut, niin ahjon pesässä musta keko paukkui ja savusi. Ja sitten pajan nurkasta hiilien alle pari kuokanterää, jotka nähtävästi omassa lajissaan olivat samaa suuruusluokkaa kuin omistajansa lapikkaat äsken. Paljepyörää veivatessaan mestari puheli:
— Niinkuin tämmöisiä romutöitä ei tekisi kuka tahansa poropeukalo, kuka käsilleen kehtaa ottaa. Lyön ohkaiseksi kuin viikatteen terän! Lasken mirkkelillä, että partasi saat helluntaisaunassa ajaa, senkin...
Hän otti ahjosta leveän kuokan, kopisti käsivasaransa vartta lujempaan ja alkoi takoa. Kirkkaat kipunat sinkoilivat nokiseiniä kohti, heleä teräs soitteli tahdikkaasti. Kuin pikkunuoteista vauhtia ottaen hypähtivät tyhjällä alasimella kimmoisan vasaran keveät välilyönnit. Sitten jälleen hyrisi ahjopuhaltimen rukinpyörä, mestari lämpeni, haaveili ja puheli.
Hän oli miettinyt sitä asiaa jo kolme vuotta, yöt ja päivät. Siitä tulisi tämän aikakauden yksi kaikkein hyödyllisimpiä keksintöjä. Että lastut, oksat ja kalikat, kaikki metsien ja halkoranteiden roskapuu hiillettäisiin häkäkaasuksi ja sitten hiiltämöistä pumpattaisiin nobelvaunuihin ja teiden risteyksissä laskettaisiin kumiseviin pentsiinipönttöihin. Jokaisen auton perään ruuvattaisiin pikkuruikkuinen pönttösilinteri, mihin pihistettäisiin hiilikaasua kuin pentsua ennen. Ei pumpata edes tarvitsisi, omalla painollaan tuo pakana työntyisi. Mutta pystypöntöt kärryjen perästä putoaisivat mäkeen, ja nokikolarit saisivat hangata naamataulunsa hiekalla ja mäntysuovalla kerrankin puhtaaksi.
Tarpeellinen toimitus omallekin naamataulullesi, poikaparka! ajatteli sanankuulija, mutta puhui muusta, kuten monta kertaa parhaimpienkin toverusten kesken on asianlaita.
— Tarkoitatko, että oma tekemäsi pönttö pudotettaisiin myös meidän maitokärrystä?
— Se kaikkein ensimmäiseksi! Se on vihoviimeinen hökötys! Toisenlaiset vekottimet minä nyt jo värkkäisin, jos vielä mokomaan remonttiin ryhtyisin.
Pönttökärpänen oli Jallun kärryistä jo pudonnut, roskapuun hiiltoampiainen lennähtänyt sen tilalle. Siitä se joskus tulisi Suomen sampo ja koko maailmankin patentti! Kun vain pääsisi näistä hirvensarvista, — —tanan romuista irti...
Siinäpä se, kaikkien suurten keksijöiden kenkkajalka. Mutta Iso-Hirvi, karvakäpälä, kylläkin saisi korpikuokkansa jo kirkolta palatessaan. Vai että ei mitään valmista! Vaikka partasi ajaisit, vanha... Ja jälleen kipunat sinkoilivat, teräs lauloi, välisoitto kilkahteli.
— Kyllä sinä sen teidän navetanjohdon osaat itsekin korjata, putkipihdit kun otat tuosta kärryillesi, esitteli Jallu seuraavan lämmityksen aikana.
— Kuinka keksin missä vikakaan, epäili Martti.
Jallu sulki silmänsä ja sihtaili kotvan aikaa pyssymiehen tapaan;
— Se on vesisäiliön pohjassa, juuri siinä, mistä pöytäjohto ottaa alkunsa. Putki on numeroa liian pieni ja siinä on äkkimutka. Tuohon kerääntyy vuosien varrella roinaa! ajattelin minä jo silloin, kun johtoa laitettiin. Petoonireikä oli tullut valettua liian alas, eikä ollut väljempää putkea! sihtaili Jallu, niinkuin tuttua asiaa kirjasta lukien.
— Tyhjennät vesisäiliön, avaat ja puhdistat mutkan, sillä se on tehty, lopetti seppämestari hyvin ymmärrettävän neuvonsa.
— Ja sitten jonakin kauniina kesäiltana lyödään talkoopelillä uusi tikkukatto tähän sinun pajaasi, että hitsauskoneesi ja muut kalliit värkkisi eivät turhan tähden tärväänny, maksoi neuvon saanut vastaneuvolla.
— No tuota justiinsa minä itsekin olen ajatellut, ilostui mestari.
— Pari, kolme vuotta!
— Viisi, kuusikin kohta!
He nauroivat sukkeluudelleen. Martti lähti pajasta putkipihdit kainalossa. Jallu tempasi alasimelleen Iso-Hirven tuliteräkuokan ja kopistaen käsivasaransa vartta syvempään hän alkoi kalkuttaa.
Osuuskaupan myymälässä asioitsi kaksi kirkassilmäistä lasta, tyttö ja poika, joiden muotopiirteissä samaan puotiin asioilleen pyörähtänyt Martti oli huomaavinaan jotakin tuttua. Oman kylän lapsia ne olivat, mutta keitä ja kenenkä? Lapset muuttuvat viidessä vuodessa aika paljon.
— Mikä sinun nimesi on? hän tiedusti viisi- tai kuusivuotiaalta pojalta, joka hieman hajasäärisenä, pikkuinen peukalo somasti kivertyneenä seisoi tiskin vieressä. — Mikä sinun nimesi on? hän tiedusti uudelleen puheen alkuun päästäkseen.
— Jutti! vastasi poika jämerästi yhdellä sanalla.
— Hän tarkoittaa Jussia, vaikka ei osaa vielä ässää sanoa, selitti sisko punastuen heleästi pikku veljen »ättän» tähden.
— Jokiniemen Annan poskien lehahdus ja Varvikon Jussin »Jutti» ja kiverä peukalo! Tämän enempää ei setämiehen tarvinnut sukuselvityksiä etsiskellä, eikä olisi tarvinnut senkään vertaa, jos tuo perinteellinen heltan punaiseksi herahdus olisi tapahtunut hetkeä aikaisemmin. Anna oli Varvikon Jussin vaimo. Itse Jussi, kiveräpeukaloinen, rivakka muurari ja pikku palstatilan omistaja oli siellä, missä moni muu... No, se ei surkeilemisesta parantunut. Mutta lapset varmaankin ilostuisivat, jos pääsisivät vireän varsan rattailla ajelemaan keväisenä päivänä. Varsalle olisi samantekevää, jos se juoksisi kilometrin enemmän tai vähemmän, näkisihän järven toisenkin puolen niin mies kuin varsa. Hetkistä myöhemmin lapset pikku ostoksineen laskettivat sedän rattailla kotia kohti, Jussin pikku kädet kiverine peukaloineen auttelivat hevosen ohjastamisessa, molempien kirkkaat silmät loistivat ilosta. Hirvimäen metsäpellon laidasta erkaantuva tie oli kapea, mutta vastaantulijoista täällä tuskin olisi haittaa. Äiti Anna lajitteli siemenperunoita pikku talon pihamaalla. Lapsista nuorimmainen, tyttö nähtävästi, pilkisti perunakorin takaa kuin jäniksen poikanen.
— Kuka teitä kuljettelee? kummasteli äiti kädellään aurinkoa varjostaen.
— Arvaa, niin saat puolet.
Arvaamistako siinä enää tarvittiin, kun tutut kasvot näki ja äänen kuuli.
— Sinä, Harjulan Martti! Minun lapsieni kyytimiehenä! Ihmetyksen sanoja seurasi sama kasvojen lehahdus kuin äsken kaupassa, kuin koulunpenkissä puolitoista vuosikymmentä sitten.
— No kuka niitä tämän läheisempi olisi kuljettelemaan?
— Sinä, vanha veitikka, aina osaat selittää!
— En ollut tunteakaan lapsiasi tuolla kaupassa, ennenkuin tyttären kasvojen väri kieli alkuperän.
Mieluisasti yllätetty nainen nousi. Hän aikoi lähteä vierastaan sisälle johdattelemaan, korvikekuppostakin kyytipalkaksi puuhailemaan, mutta asianomainen esti joutavat touhut.
— Älä sellaisia. Selitä ennemminkin, mitä laatua nämä siemenperunasi ovat? Tiedätkö itsekään?
— Tämä varhaisperuna on »tammistoa». Tämä toinen tavallista saksalaista »magnumia».
— Ponumia! lisäsi koulutoveri asiantuntevasti. Sitä varmaan mukulat olivatkin ja puhtaita laadussaan. Melkoista asiantuntemusta, asianharrastustakin oli osoittanut välitön vastaus, samoin kuin käsiteltävinä olevien siemenperunoiden valinta ja onnistunut idättäminen. Vihertävistä itusilmuista päättäen niitä oli hoideltu sopivan lämpöisessä ja valoisassa paikassa muutamia viikkoja, ehkäpä asuinhuoneessa, josta ne nyt oli siirretty ulos istutuspäivää odottamaan. Ammattimiehen sydäntä ilahdutti tällainen huolenpito, eikä hän voinut olla siitä mainitsematta.
— Sinullapa on hyvin hoidetut siemenperunat! Kuin munasta kuorittuja kananpoikasia!
— Kummaksi tuo lienee ymmärrettävä, kehumiseksi vai moitteeksi? naurahteli hoitaja.
— Kummaksi vain haluat ottaa. Asioita tuntevana ammattimiehenä kuitenkin vielä lisään, että olen milteipä hämmästynyt.
— Siitäpä vähän näytätkin.
— Minäkö?
He katsoivat tutkien toisiaan. Mutta Annasta ei ollut »särkeä paistamaan». Siinä suhteessa hän aina oli ollut »heikko astia». Hän punastui jälleen korviaan ja kaulaansa myöten, vaikka siemenperunoissa enempää kuin muissakaan keväisissä askareissa ja asuintiloissa ei suinkaan näyttänyt olevan häpeämistä.
— Minne sinä nämä erinomaiset kananpoikasesi aiot kätkeä kesäksi kasvamaan? päästi koulutoveri hänet pinteestä.
— Peltoon! naurahti hereä nainen vapautuneesti.
Arvattava asia, turha kyselläkään, ja piti kai ammattia harrastavan vierailijan keksiä se peltokin. Kohta ulkorakennuksen takaa se löytyi. Muhevamultainen maa oli asianmukaisella tavalla kynnetty, ojat avattu, ojamullatkin kuokkien hajoiteltu. Kevättöitäkin siinä juuri äskettäin oli aloiteltu, väkilannoitteiden kylvämistä. Milteipä täysinäinen paperisäkki oli saran reunalla, peltisanko säkin vieressä. Vaaleanruskeata lannoitetta oli yksi sangollinen jo kylvetty huolellisesti ojanreunaa pitkin, niinkuin mannaa taivaasta tiputtaen.
— Aiotko kylvää tuon koko säkillisen tähän pellonpalaan? tiedusteli ammattimies.
— Riittääkö se, vai olisiko siinä ehkä liikaa? vastasi viljelijä tunnustelevin vastakysymyksin.
Ammattimies ei hänkään kiiruhtanut suoralta kädeltä vastaamaan. Hän asteli lannoitesäkin luo ja tarkasteli sen kirjoituksia, vaikka arvasi hän ne ilmankin.
— Viisikymmenprosenttista kalisuolaa! totesi hän.
— Eikö se ole hyvää?
— Sanoakseni suoraan, pelkään että se on vähän liiankin hyvää. Jos Suomen kaikki perunapellot kalisuolattaisiin tuolla tavalla kuin olet aloittanut, olisi meillä ensi keväänä perunapula.
— Liian hyvää... perunapula! Jos ymmärrän puolta sanaa tuosta, niin johan ihme! kummasteli viljelijä.
— Katsos, jos liha tai kala suolataan vaikka liikaakin, niin se säilyy sitä paremmin, mitä enemmän suolataan. Kasvavan perunan laita sen sijaan on ihan päinvastoin, mikäli kalisuolaamisesta on kysymys. Silmämääräisesti arvioiden tämä sinun aloitteesi merkitsee noin viittäsataa kiloa hehtaarille, missä tinkimättä on puolet liikaa. Perunasi kasvaisivat rupisia ja ruttoisia. Kevätpuoleen saisit kuopastasi kaivaa enemmän moskaa kuin mukuloita. Sitä tarkoitin liian hyvällä ja perunapulalla. Joko kirkastui?
— Kyllä! myönsi viljelijä, mutta kääntyi poispäin, aivan kuin olisi pahastunut.
— Älä, hyvä ystävä, vilpittömästä neuvosta mieltäsi pahoita! Minähän vain selitin, mitä itse pyysit.
— Älä... en kai minä sellaista... mutta kun minä olen niin tökerö.
— So, tyttö!
— Kun minulla ei ole ketään, kuka neuvoisi.
Esiliinan lieve kohosi silmäkulmaan. Neuvoja oli lähellä ja kiiruhti hätiin.
— Äläpä tärvää kauniita silmiäsi! Täysiprosenttinen kalisuola on kirpaisevaa ainetta. Sitä on varmaan esiliinassasikin.
Neuvottava oli neuvoton kuin säikähtynyt pikku hiiri. Silmiä kuitenkin olisi pitänyt pyyhkiä ja karkuun siitä pyrkiä, mutta neuvoja sulki tien, eikä metsään kehdannut livahtaa.
— Mitään vahinkoa ei pellollesi vielä ole tullut, toivottavasti ei silmillesikään. Voit huoletta istuttaa lanttua tai kaaliakin tuohon voimaperäisesti suolattuun saran reunaan. Se sulattaa vahvimmatkin suolat, kaali tarkoitan, eikä lanttukaan siinä ominaisuudessa ole liian nirsu. Pari vajaata sangollista ripsiskelet sitten tuohon perunamaallesi. Lopun voit säästää syysviljoillesi tai ensi kesään.
— On minulla kaksi kymmenen kilon pussillista sitä y-lannoitettakin, vai miksi ne sitä sanovat, piristyi viljelijä pyrkimättä enää pakoon enempää tien kuin metsän kautta.
— No, jo ihme! Sinulla mahtaa olla vaikka mitä?
Neuvoja heitti pikaisen silmäyksen lapsuusvuosiensa arkaan koulutoveriin, jolta paljon puuttui... jolla kuitenkin niin paljon oli. Elämä oli ankarasti rusikoinut tyttöparkaa, paljon vaativana se oli hänellä edessä päin. Miten hämmästyttävän voitollisena se kuitenkin jatkui hänessä!
Hän tarkasteli vielä arviosilmällä kahta peltosarkaa, joiden multa oli karkearakeista, vähän ruskehtavaa hiesumaata. Erinomaista perunamaata! Aika hyvässä kasvuvoimassakin se näytti olevan. Jos vain ei halla syksyllä hätyyttäisi, niin perheen perunasato vielä possunkin varalta oli vuodeksi taattu. Siementen ensiluokkainen idätys oli tehokas keino sadon jouduttamiseksi. Siinä hän olisi kelvannut esikuvaksi paremmillekin ammattimiehille.
— Kaksikymmentä kiloa yleislannoitetta riittää mainiosti tämän perunamaasi väkilannoitteeksi. Voit kylvää sen heti, tai vaikka vasta vakoon. Kalisäkkisi säästyy vastaisiin tarpeisiin.
He astelivat vihertävälle pikku pihamaalle, jossa äskeiset matkatoverit vartioitsivat nuorempaa villivarsaa, joka tyttölapseksi näytti olevan aika tekijä. Hän oli eläväinen kuin tulenkipinä, itsepäisesti yritteli jo perunoitakin istuttamaan, vaikka vakojakaan ei vielä oltu avattu.
Setä otti syliin, aikoi hyvästellä ja lähteä, mutta ei hän sillä tavalla päässyt, korvikekupposet oli ryypättävä. Mikä siinä miehen auttoi, kun kyydittävätkin pyysivät, Jussi kädestä kiskoen. Hevosen ohjakset olivat tutustuttaneet, sähköistivät yhä vieläkin, peukalo kivertyi ja puristi. Käytiin tupaan. Äänetöntä käsipainia pojan kanssa pelaten Martti syrjäsilmällä tarkkaili, miten näppärästi askartelu pikku kodin emännältä kävi. Tuohenkäppyrä kirisi ja syttyi, tuli räiskähti kuiviin kalikkapuihin. Kirkas pikku pannu lennähti hellalle, nurkkahyllyn pyöreästä purkista kopsahtivat pannuun korvikkeet.
Asuinhuone oli kodikas ja siisti, pöytä puhdas ja liinoitettu, värikkään keväiset verhot akkunassa. Myös lapset näyttivät virkeiltä, kunnollisesti puettuja olivat kaikki. Pirteällä kissanpoikasella oli punainen rusetti kaulassa. Mihin katsoikin, niin kaikkialla oli nuorekasta, keväisen kirkasta. Kymmenen pisteen pikku talo kokonaisuudessaan... ilman sitä kalisuolausta, joka sekään ei ollut hoitajan vika, koska hänellä ei ollut neuvojaa.
Tarkkailijan näkemyksiin avautui muistojen kuva, ankaran kova. Vavahduttavan murheellinen se olisi ollut, ellei samalla unohtumattoman ylväs. Maa savuaa, taivas palaa jo kolmatta vuorokautta yhteen mittaan. Lukemattomat kranaatit, suuremmat ja pienemmät »kapsäkit» vonkuvat, räiskivät ja räjähtelevät pehmittäen talvista taistelutannerta edestä ja takaa. Yhtään ehjärunkoista puuta ei näy, maapohja on kuin kuokospelto, kuoppa kuopan vieressä. Korsut kuitenkin kestävät, ellei täysosumaa satu. Mutta kalpeita verisiä miehiä horjahtelee ja kannetaan sidontasuojaan toinen toisensa jälkeen, tuntemattomiksi ruhjoutuneita tuntemattomia miehiä, tuttujakin poikia tuolloin tällöin.
Sinä pakkasaamuna tuodaan taas tuttu oman kylän mies, muurari Jussi Salminen, tämän pikku talon isäntämies. Hän, vahva elinvoimainen mies, ei ole kuollut, mikä sekin on yksi näiden ankarien päivien ihme. Kranaatin sirpale, vihaisesti vinkuva kuokan terä, on riipaissut häneltä toisen jalan, koko vatsapuolen. Selvä! toteaa sidontaa johtava lääkäri. Tuskaa lievittäviä ruiskeita kuitenkin annetaan, koska mies vielä elää ja hengittää. Hän herää, kohoaa ja nojaa hetkisen jämerään kämmeneensä, joka niin monta tiilikiveä Huhmareen kylän navetanseiniin ja uuninpiippuihin on iskenyt. Harhaileva tuskainen katse keksii tutun miehen kasvonpiirteet. — Martti, sinä... Minä lähden nyt... Pidä murhetta...
Enempää ei, vain sisukas huokaus, hervahdus ja kalpea raukeemus. Pari tärkeää sanaa jää sanomatta. No, kuulija saattaa nuo arvatakin. Mitä tämän jälkeen seuraa, on jo niin tuttua, ettei sitä katsellakaan tarvitse eikä viitsi. Paarisänky tyhjäksi... jätteitä laatikkoon...
— Nyt käy ottamaan korviketta! Laita sokeria sulamaan ja kasta pullaa! kehoittelee hän, josta vähän murhetta on pyydetty pitämään. Itselleen hän kaataa korviketta korvattomaan kuppiin. Siinä lapsetkin kihertämässä pienet juomakupposet kädessä. Äiti naurahtelee, hieman esteleekin, että »tukka ei mustuisi». Sitä pelkoa ei toistaiseksi näytä olevan, äidin pellavat kun ovat perintönä jokaisella. »Eipähän äidillä itselläänkään, vaikka oikeaa kahviakin on juonut!» keksii vanhin, Anni-tyttö, aika näppärä niin älynlahjoiltaan kuin muultakin olemukseltaan.
Emäntä kaataa toisen kupin ja kolmannenkin. Pitää tuon verran, sen harvoin kun kylässä käy! Harvoinpa onkin tullut käydyksi, kun ei yhtään kertaa! ajattelee vieras. Mutta on kai siinä ollut omat esteensä hänelläkin näihin päiviin saakka. Tämä kuitenkaan ei enää vapauta velvollisuudesta »pitää vähän murhetta».
On kuin toinen arvaisi hänen ajatuksensa, vai sattumaltako ajatukset joskus samanaikaisesti samaan juontuvat? Hänen kohtaloaan ja menneitä yhteensattumia ajatellen edellinen vaihtoehto tuntuu hyvinkin uskottavalta.
— Sinä olit paikoilla silloin, sanoo Anna milteipä kuiskaten.
— Olin.
— Oliko hänen lähtönsä raskas?
Nuoren naisen tutkivat, kosteakiiltoiset silmät vartioitsevat vastaajan pienintäkin elettä. Hänen ei ole lupa vilpistellä.
— Oli. Mutta hän ei tuntenut sitä kauan.
— Puhuiko hän mitään?
— Puhui. Sanoi, että pitäisin sinusta vähän murhetta.
— Kiitos sinulle!
Uljaasti pidätelleen naisen silmät täyttyivät auttamattomasti, eikä hän enää yrittänytkään hillitä kyyneleitään. Siihen ei ollut enää mitään syytä. Hän ryhtyi järjestämään pienimmille lapsilleen maistiaisia pöytäpenkille, johon rusettirintainen mirrikin osamieheksi kiiruhti. Martti nousi lähteäkseen. Hän tarttui hyvästeltävänsä molempiin käsiin.
— Sinä olet kymmenen pisteen arvoinen tyttö. En unohda Jussin viimeisiä sanoja.
— Aina sinulla ne pisteet. Nainen yritti etääntyä, mutta ei päässyt vielä irti.
— Käy neuvomassa joskus!
— Käyn varmasti.
Hyvästelijän jalka horjahti. Riipaiseva kipu värähti hänen kasvoillaan. Nyt vasta nainen huomasi, minkä tähän saakka oli unohtanut.
— Martti, anna anteeksi!
— Mitä tarkoitat?
— Kuinka sinulta voin pyytää mitään, neuvomassa käyntiäkään.
— Voit huoletta. Katso, minä menen. Joskus taas tulen. Jos milloin tarvitset jotakin sellaista, mitä voin toimittaa, tai missä voin auttaa, niin ilmoita. Minun velvollisuuteni on pitää sinusta pientä murhetta.
Hän hyvästeli lapsia, nosti kissaa niskasta. Kaikki lähtivät portille saattelemaan, mutta kauankaan heillä ei ollut katseltavaa, koska tie pian katosi metsän taakse. Nuori hevonen juoksi nopeasti. Sen nimi oli Leiju. Kärryjen nimeksi olisi sopinut Leijun rattaat. Ne kiikkuivat niin hauskasti. Myös sedän käsi kiikkui ja koivunoksatkin. Sitten vain enää oksat.
Tukkeutuma oli säiliöstä rehupöytään johtavan putken mutkassa, kuten Jallu oli hengessään nähnyt. Vian korjaaminen oli muutaman minuutin asia, kun mutkakappaletta pidättävät holkkiruuvit oli irroitettu. Saman tien puhdisti Martti lehmien juomakupit niihin kerääntyneestä heinänporosta ja nosteli pois puiset juoma-astiat. Mitähän Elli sanoisi, kun tulisi tänne vesiämpäreineen? Kunhan tässä vain ei joutuisi itse teossa yllätetyksi!
Korjaaja kiiruhti navetasta putkipihteineen, jotka Antti vielä tänä iltana saisi soutaa Jallun pajaan. Mutta juuri tänään koulurahkeistaan vapautunut villivarsa juoksenteli vapailla laitumilla, eikä häntä ollut niinkään helppo tavoittaa. Ääni kuitenkin jo pian kuului. Poika metelöitsi kutsumattomana päällysmiehenä Annin kerhopalstoilla, joilla viljelijä itse pöllytteli niin ahkerana, että ei ehtinyt »kovaäänistä» vaimentamaan. Hän oli kääntänyt ja tarkoin rikkaruohon juurista puhdistanut puolet maistaan, puolet niistä jo kylvänytkin.
— Älä, sisko pikkuinen, koko maailmaa yhtenä päivänä nurin käännä! täytyi velimiehen varoittaa.
— Käännän minä!
— Käännän minäkin! säesti kovaääninen ja käsilleen kiepahtaen käänsi takakäpälänsä taivasta kohti. Se toimitus kävi häneltä tosiaankin kätevästi.
Mutta sitten veljesten oli riennettävä särjen kutuun, koska muorin astia oli tyhjä.
Lintujen keväisiä helkytyksiä kuunnellen he painuivat rantaan putkipihdit Antin kainalossa. Isä veisteli Aropellon aidan veräjää, jonka aukko näkyi rantaan asti.
NELJÄS LUKU.
Koululle oli kokoontunut pitäjäläisiä, etupäässä nuoria naisia pitäjän kaikilta kulmakunnilta. Opettajatar neiti Manner kerhoyhdistyksen puheenjohtajana oli kutsun lähettänyt. Jo syystalvesta lähtien hän oli mietiskellyt tätä, huolestuneena ajatellut pitäjän kerhotoiminnan jatkuvaa kehitystä. Tämä oli yksi niitä asioita, jonka oli mentävä eteenpäin. Ellei se sitä tehnyt, niin se liukui taaksepäin, sammui nurkkapensaisiin kuin kananlento. Monivuotinen toimekas kerhoneuvoja oli siirtynyt muihin toimiin, toista hänen veroistaan tuskin saataisiin. Uusia keinoja oli keksittävä. Sitä varten oli nyt neuvonpitoon kokoonnuttu.
Kutsua oli noudatettu ilahduttavan runsaslukuisesti. Milteipä kaikki saapuvilla olijat olivat itse entisiä kerholaisia, joukossa puheenjohtajan oman koulun oppilaita, kuten Jokelan Kirsti, Pengerlehdon Marjatta ja Harjulan Martti, joka aluksi ainoana miespuolisena osanottajana tunsi itsensä milteipä noloksi tässä valitussa seurassa. Myöhemmin oli hänen selkänojanaan sentään pitäjän ylhäisin ja kunniallisin kukko, vanha, mutta henkiolemukseltaan ikuisesti nuori kanttori Petäinen. Hän oli kuulunut kerhoyhdistyksen johtokuntaan sen perustamisesta lähtien, kävi uskollisesti kokouksissa, kiekaisikin tarvittaessa, vaikka laulunääni oli käynyt käheäksi eikä helttakaan enää liikoja punoittanut. Puheenvuoroa pyytäessään hän aina käytti määrättyä sanontatapaa: Ainoastaan tämä kerta! »Ainoastaan» oli keskustelussakin hänen mieli-, täyte-, jopa sadattelusanansa. Asiaan innostuessaan hän viljeli sitä hyvinkin voimaperäisesti — joka toisena sanana! sanoivat ne, jotka laskua pitivät. Sitäpaitsi siihen tuli väriä, voimaa ja vivahteita aina asian laadun ja innoituksen mukaisesti.
Kun määräaika oli umpeen kulunut, siirtyi parikymmenhenkinen valittujen joukko opettajan puutarhan päivänpuoleiselle seinustalle, jonne pyhäisen iltapäivän aurinko paistoi. Värikkäät kesäkukkaset loistivat, mutta omenapuut olivat jo kietoneet valkokukkiensa hedelmäaiheet punavihertäviin pikku nuppuihin. Neljän mehiläisyhdyskunnan ahkerat kerholaiset surisivat rattoisasti.
Opettaja, tarhan omistaja, oli yhtä kesäinen ja vapaan välitön kuten aina, olipa kysymys opettajatoimesta, kokouksen johtamisesta tai seuran pidosta. Jokainen tähänkin kokoukseen kutsutuista tämän tiesi. Mutta mitä uusia tempauksia hänellä milloinkin oli esitettävänään, se pysyi salaisuutena räiskähtämishetkeen saakka. Tämä oli seikka, joka jo ennakolta herätti tiettyä mielenkiintoa. Tämä nähtävästi kuului hänen luonnonlaatuunsa, tai ehkä se oli vain taitavan ammattilaisen mainostemppu, uteliaisuutta herättävä valmistusaste ja tehtävänilmoitus. Yhtä etevä kuin uuttera kasvattaja hän oli niin luokka- kuin tonttitarhoissaan, vaikka vanhan koulun ihailijat eivät kaikkia hänen otteitaan ymmärtäneet.
— Istukaa, hyvät ystävät! Tempaiskaa jalat altanne! Ei tässä kokoushuoneessa sen parempia nojatuoleja ole! avasi hän kokouksen sytyttävään tapaansa. Kokous noudatti kehoitusta, mikä mistäkin tuolinsa löytäen. Kanttori kapusi suulleen käännetyn vesitynnyrin nokkaan, mikä mainiosti sopikin hänen kiistattomaan arvoasemaansa. Hän käänsi koipensa, riipaisi nenäliinaansa hikeä saman tien silmälasejaan kirkastaen.
— Jospa nyt siunatuksi aluksi laulaisimme kesäisen laulun: Mä oksalla ylimmällä! mutta ajan säästämiseksi vain yhden värssyn, ainoastaan: Mä oksalla... Tytöt, ne, jotka osaavat, laulavat alttoa. Sinä, Harjulan poika, tapailet bassoa, minä itse ainoastaan tenoria kiskaisen...
Hän hyräili äänet. Se meni mainiosti, vaikka tapaileva basso ja käheä tenori ainoastaan kuuluivat vain silloin tällöin. Tämän aikaan ja tilanteeseen mainiosti sopivan herkistyksen jälkeen puheenjohtajan sopi aloittaa, eikä hän siekaillutkaan kauempaa.
— Olen kutsunut teidät neuvottelemaan meille kaikille, koko pitäjällekin hyvin tärkeästä asiasta. Sen te kaikki tunnette, se on yli kahden vuosikymmenen ikäinen vanha tuttu. Me kaikki kunnioitamme vanhuutta ja harmaita hiuksia, ja niin tuleekin tehdä, että menestyisimme ja kauan eläisimme maan päällä. Mutta milloin nuoren hiukset kesken aikojaan alkavat harmaantua, niin kukaan ei kunnioita, vaan nauraa niille.
Tämän alkulauseensa jälkeen puheenjohtaja hetkisen hengähti sydämensä tähden. Kanttori korkealla istuimellaan sipaisi päälakeaan, joka oli punainen ja kalju. Opettaja jatkoi jälleen:
— Joka talon, joka töllinkin nurkkapielissä on meillä aarin parin suuruinen lasten viljelyspalsta. Sellaisia oli jo ennenkuin kerhoasiasta nuorten työmuotona Suomessa mitään tiedettiin. Sitä ovat viljelleet ja muokanneet Ville, Anni ja Matti... kaikki talon lapset, sitä mukaa kuin siihen ikään varttuvat ja kynnelle kykenevät. Toinen polvi aloittelee jo muutamissa taloissa... sitä samaa kerhoperintöpeltoa, jonka laitapuolissa tai päälaella havaitaan jo harmaita hiuksia jokavuotisesta lannoituksesta huolimatta tai ehkä siitä johtuen.
— Niin ainoastaan, peruna ainoastaan ei tykkää jokavuotisesta lannoittamisesta, enempää kuin ainaisesta samassa pellossa kasvattamisesta, auttoi kanttori pyyhkäisten ankarasti hikoilevaa kaljuaan.
— Oikein, kanttori! Myöskään kerhotoiminta, enempää kuin muukaan nuorten toiminta ei kohoa vanhaa taikinaa vatkaamalla, vaikka jauhojakin lisättäisiin. On etsittävä ja löydettävä yhä uutta hapatuksen juurta. Kerhotoiminnassamme tämä merkitsee paitsi sitä, että vanhat tilkut hyvin kunnostetaan ja tehtävät moitteettomasti hoidetaan, myös sitä, että uusille tekijöille varataan uudisviljelyn mahdollisuuksia ja uutta toimintaa.
— Vaihteeksi ainoastaan, vaikkei muuta kuin hernettä tai ohraa, ainoastaan, muisteli kanttori omiaan.
— Tuossa on itua ja paljonkin! myönsi basson tapailija mehiläispesän vierestä, missä sivusilmällä huvittuneena oli tarkkaillut pikkuisten ahertajien lentolaudalta lähtöä ja sille palaamista. Ihmeellinen emälaiva lentokenttineen! Kuoleman lentäjiä vähän, elämän ahertajia sitä enemmän.
Mutta puheenjohtaja johdatteli jälleen asiaan. Pitäjän kerholaiset, koko kerhoyhdistyskin, olivat nyt kuin lampaat ilman paimenta. Tämä kylläkään ei ollut totta, vaikka täydestä kävi, kun kukaan ei vaivautunut esittämään vastalausetta. Uutta taikinan hapatusta oli löydettävä paitsi kentillä ja kerhomailla, myös johtotyössä. Puheenjohtaja esitti, että paikkakunnalta siirtyneen entisen hyvän kerhoneuvojan tilalle valittaisiin kaksikymmentä uutta yhtä hyvää, ellei parempaakin.
Tämä oli paukku, joka herätti mielenkiintoa muissakin kuulijoissa kuin kanttorissa. Vai kaksikymmentä ainoastaan! Parhaimmissakin kerhopitäjissä kun tapasi olla vain kaksi ainoastaan! Mitenkä tämä mahtui puitteisiin, kun yhtäkään kunnollista moninkertaisesta ilmoittelusta huolimatta ei saatu. Basson tapailija luuli uumoilevansa, minne koira oli haudattu, mutta hänkään ei kiiruhtanut kaivamaan esiin sitä, katseli vain avaruuksien tyyneltä mereltä palaavia elämänlentäjiä. Se selviäisi aikanaan, selvisi piankin.
— Te jokaikinen, arvoisaa kanttoriamme lukuunottamatta, olette kuin varta vasten luodut meidän pitäjämme kerhoneuvojiksi kukin omalla kulmakunnallanne.
Siinä se oli ja antoi tuumiskelemista kaikille, erittäinkin kanttorille. Hänkö yksin oli epäkelpo, kerhon ensimmäisiä perustajia, kirkonmies ynnä muuta, ynnä muuta... Luonnollisesti puheenjohtaja oli tarkoittanut, että ei vaivaisi nuorten tehtävillä vanhaa kunnianarvoisaa johtokunnan jäsentä, mutta kärpästen kaljun ympärillä kihelmöidessä saattoi ainoastaan yksikin epäselvä ajatus antaa korkealla istuimellaan hikoilevalle kirkonmiehelle aihetta mietiskeleviin tulkintoihin. Mitä hassutuksia opettaja nyt taas päähänsä on saanut! ajattelivat »varta vasten luodut» kukin omasta näkökulmastaan. Kylmäksi tämä riipaiseva esitys ei ketään jättänyt, ja ajatusten herättäminen olikin ollut puheenjohtajan pohjimmainen tarkoitus.
— Te tunnette alan kuin viisi sormeanne. Johdettavanne ovat omia siskojanne ja veljiänne, siskojen ja veljien lapsia. Te tunnette heidät perinnäisiä harrastelu- ja juonittelutaipumuksiaan myöten. Osa heidän viljelmistään ja niihin liittyvistä muista työmaista on teidän omien kättenne tuotetta. Kerhopiiri itsekullakin tulee olemaan kotoinen ja pieni. Voisiko jollakin ventovieraalla, laajempia aloja valvomaan joutuvalla nuorella miehellä tai neitosella olla työssään tällaisia menestymisen mahdollisuuksia?
Opettaja esitti asian, niinkuin se periaatteellisesti olisi ollut jo aikaisemmin päätetty. Näytti kuin hän olisi kasvojen ilmeistä aavistellut ne vastalauseetkin, mitä joillakin oli tarkoitus esittää. Hän ehätti ennen, löi sanat suuhun, minkä jälkeen asianomaisella ei ollut muuta tehtävää kuin huokaisemalla hyväksyminen ja kärpästen pyydystäminen. Sitä monetkin harjoittivat paremmalla menestyksellä kuin kanttori, vaikka niin verratonta pyyntikenttää ei ollut kenelläkään muulla.
Martti mehiläisten lentokentän ääressä seuraili asioiden kehitystä kuin sivustakatselija. Hänellä oli syrjästä tarkkailijan leppoisa asenne, kuunteli mitä halutti, mietiskeli omiaan väliin, yhtä aikaakin kuin parihevosilla ajaen. Tähän tapaan hän usein oli hölkötellyt tuon samaisen puheenjohtajan oppitunneilla, teatterissa, jopa kirkossakin. Joku olisi voinut soimata tarkkaamattomuudesta, mutta sitä se ei ollut. Ajatuksen varsat vain olivat nopeampia kuin niiden kannoilla juokseva asialla lastattu reki. Varsoilla oli aikaa hupaisiin sivuhyppäyksiin.
Kenellä oli sellaisia menestymisen mahdollisuuksia? Niinkö hän sanoi, tuo viisas pikku nainen? Hän itse löysi oikeat otteet aina koulussa. Hän varmaankin oli oikeassa myös tässä. Itseluottamusta, yrittämisen rohkeutta vain kaikilta puuttui, kanttoria ainoastaan lukuunottamatta. Mutta sitä ei puuttunut opettajalta. Tuommoinen kipene! Kuin kymmenvuotias kerholainen aarin suuruisen kerhomaansa laidassa! Yli kolmekymmentä vuotta hän oli työskennellyt ja paljon siinä ajassa aikoihin saanut. Jos rohkeus olisi ollut yhtä vähäinen kuin ruumiin voimat pienet, kuin terveyskin heikko, niin laukkunsa olisi pakannut viidenkymmenen mukulan koulutalossa jo ensimmäisen päivän iltana ja sitten jälkeenpäin monta kertaa. Ei perääntynyt, ei vieläkään, johtaa jos jotakin, yrittelee innokkaasti yhtä ja toista, niinkuin noita hunajakärpäsiäänkin.
Niitä moksahteli jälleen lentolaudalle, kukkien pölyä turkissa, taskut ja putket pullollaan keväisten kenttien parhainta siirtomaantavaraa. Siirtomaiden, toden totta! Miten etäällä niiden sanottiinkaan saalistavan? Kuuden, kahdeksan, jopa kymmenen kilometrin säteellä. Jos siihen yritteli sovittaa joitakin suhteellisuuksia huomioivan vertailun mittatikkuja, niin suureen häpeään joutui jalo luonnon herra. Entä se paljon mainostettu sankarillinen rohkeus? Hiipivä hiiri, jokainen varpunen, herneen kokoinen ukkospilven rae kykeni koppaisemaan henkihieveriin pikkuisen lentäjän. Yksilön nappasi, vaan ei yhteisöä. Siihen ne pompahtelivat, sisukkaat pikkuyrittäjät kapealle lentolaudalle rakkaudenpölyä turkissa, keltaista hunajaa säiliöissä, elon kipenettä elämän jatkoksi koko yhteiskunnalle.
Mutta erään toisen omenapuun kukkaumppujen alla kuunteli ja katseli, ehkä vähän haaveilikin eräs nuori neito. Punaraitainen pumpulipuku sopi mainiosti hänen nuorekkaan vartalonsa verhoksi. Keväistä väriä siinä taulussa oli. Auringon paahtama siernan ruskea kasvoissa ja käsivarsissa viittasi kesän antimiin, marjatuohisiin, hedelmätarhoihin.
Tytön kasvot ilmehtivät herkästi. Auringon kilottamat silmät sivusta katsoen loistivat kahtena kirkkaana pikku tähtenä, hymykuoppa syntyi ja hävisi, kasvojen värikin vaihteli ilmehikkäänä. Hän seurasi puheenjohtajan esitystä tarkkaavaisena. Missä hänen liinaharjainen parivaljakkonsa kirmasi? Varmaankin hänen hallintaansa joutuvia jokipiirin kerhomaita muokkaillen.
Mistä hän saisi Lautta-Villen puolitusinaiselle lapsilaumalle lisämaata? Mistä kerhotyössä tarvittavaa vireyttä Lepsämän unikekopoikueeseen? Millä houkuttelukeinoilla Heinärannan Vihtorin irti onkikiviltänsä? Tämä antaisi jokivarren kaitsijalle päänvaivaa, johon lisäksi tulisi paljon muuta. Samat pulmat kaikilla toisilla. Herran enkeleitä olivat tuskin muutkaan pitäjän kerholapsukaiset. Jos olisivat, niin opettaja ei noin valtioviisaasti olisi ryhtynyt johtajia hankkimaan.
Hän puhui jo kyläosastojen yhteistoiminnoista, yhteisretkistä, kesäjuhlista ja kilpailuista. Ne kaikki olivat hänen mieliharrastuksiaan, eikä hän omille oppilailleen puhunut niistä ensi kertaa. Miten jokivarren kaitsija? Tervetuloa jokivarteen! Pyykkipadalla kalakeittoa keitämme. Onkikilpailun järjestämme. Heinärannan Vihtori voittaa kyllä teidät kaikki.
Näin ajatteli mehiläispesän mies jokivarren neuvojan kerhovarsojen kirmailevan tuoreita rantapolkuja. Eivät kai Kirstin silmät olisi muuten noin loistaneet, eivät hymykuoppien pyörylät tuolla tavalla leikkineet, niin että sitä salavihkaa oli hupaisa katsella. Kunpa vain noihin kuvitelmiin ei olisi liittynyt kirpeän kivun tunto, jonka heijasteet tuntuivat pienimmänkin liikahduksen johdosta. Muista minua, olematonta! Katsele tilalleni tullutta tunnotonta! Älä kirmaise! Ole kurkoittelematta kuuseen!
Kerhoyhdistyksen puheenjohtajalla ei tämän loistotempauksensa johdosta ollut aihetta valituksiin. Yhdellä maksuttomalla ilmoituksellaan hän oli saanut kaksikymmentä neuvojaa, sen sijaan että kahdella maksullisella ei saatu yhtään. Tosin kanttori esitteli eräitä epäilyksiään, mutta nekin ainoastaan eivät koskeneet asian periaatetta, vaan sen käytäntöön soveltamista. Miten piirit jaettaisiin, kun neuvojia oli enemmän kuin kyläkuntia, mutta vähemmän kuin kinkerikuntia? Miten ainoastaan monetkaan näistä neitsykäisistä kurin puolesta tulisivat juttuun suurimpien kurikoiden ja tallipässien kanssa? Niitä oli suuressa pitäjässä kaikenlaisia, jopa sellaisia, joiden oikea kerhopalsta olisi kinkeripöydän alla tikkupihti nenään nipistettynä. Mutta nykymaailman aikaan menehän laittamaan, vaikkapa vain sellaistakin, hyvin ansaittua ainoastaan!
Neuvottelukokous oli päättynyt ja vasta valitut neuvojat lähteneet kanttorin matkaansa riistäen. Opettaja oli pyytänyt Martin jäämään hetkeksi jälkeenpäin, pieneksi hetkeksi juttelemaan. He istuivat opettajan työhuoneessa, jota iltapäivän aurinko lämmitti ja valaisi. Tuulenhenki leyhytteli keveitä akkunaverhoja. Sisään eksynyt työmehiläinen etsi ulospääsyä ruudun lävitse. Opettaja kiiruhti auttamaan.
— Voi pörriäistäni! Hakkaa pikkuista päätään, vaikka järkivähäinen jo ilmankin sekaisin.
— Vähemmästäkin lentämisestä. Itsekseni ihmettelin sitä jo pitkän aikaa tuolla emälaivan luona puutarhassa.
— Järkeä vaiko lentämistä?
— Molempia.
Opettaja palasi tuolilleen pikku pöydän ääreen. Pääskyn rattoisa viserrys kuului pesästä räystään alta. Haavanlehtien suhina säesti sitä kauempaa pellon laidasta.
— Olet ollut kotona jo toista kuukautta, eikä ennen ole sopinut tulla tervehtimään.
— Eipä opettajankaan kylässä käymään, vaikka koulutyö on ollut lopussa lähes yhtä kauan.
— Lapset tapaavat ensinnä käydä vanhempiaan katsomassa.
— Koululapset eivät kehtaa, kun tulevat vanhemmiksi.
— Niinpä niin, tunnen kai minä sinut, poikaseni, niin kainoutesi kuin hyvän sydämesi. Odota vähän! Lämmitämme hunajavettä.
Tuota pikaa hän järjesti kupit ja hunajapurkin pöytään. Vesi lämpeni sähkökattilassa akkunalaudalla.
— Sinä jäät nyt kotiin, ja siitä olen iloinen. Minua harmittaa, olen milteipä mustasukkainen, milloin joku järvikylien nuorista lennähtää vieraille maille. Niinkuin täällä ei riittäisi meille kaikille työtä ja elintiloja.
— Ja hunajaakin!
— Niin, hunajaakin! Ole hyvä ja kierrä lusikkaasi sitä!
Oppilas kiitti ja kiersi. Mutta opettajaa se ei tyydyttänyt.
— Mitä tuon vertainen tuntuu. Enemmän ota! Hunajaa sinä poikaseni kaikkein kipeimmin nyt tarvitset!
Hän katseli kuin äiti kadoksista palannutta poikaansa. Sama sydän ja tunne, vaikka äitiyden elämykset iloineen ja murheineen puuttuivatkin. Mutta sitten pääsi jälleen etualalle pieni kyläyhteiskunta, Huhmareen-Kesäjärven pieni valtakunta, jonka piiristä hänen ahkerat pörriäisensä elohunajaa keräsivät. Lämmin makea juoma virkisti hänen omaakin sydäntään, ajatukset purkautuivat jälleen sanoiksi.
— Tässä ovat korkeammat tarkoitukset takana. Tunnen sen hengessäni, vaikka olenkin vain tämmöinen arkipäivän työmehiläinen. Sinä et olisi palannut Huhmareen mehiläiseksi, ellei tätä menetystä olisi sinulle sattunut. Sinua tarvitaan täällä kotikylässäsi.
— Mihin minua täällä tarvittaisiin?
— Älähän hätäile, kun katsotaan. Äsken sait jo yhden toimen, mutta alkua tämä vasta. Vaikka minun periaatteessa pitäisikin taistella sukupuoleni tasa-arvoisuuden puolesta, niin täytyy minun tunnustaa miehisen mahdin valta ja vaikutusvoima. Sitä edustaa meidän kerhojohtokunnassamme enää ainoastaan kanttori. Kuulit itse, miten käheäksi hänen äänensä on jo käynyt.
— Jos opettaja ajattelee minua...
— Sinua juuri! Nuoreksi kukoksi kerhokanojemme toimeliaaseen parveen! Kierrä lisää hunajaa! Se kirkastaa äänen.
Hunajan makeutta oli mahdotonta vastustaa, enempää kuin opettajan pyyntöjä, milloin hän tarjosi niitä lämpimän hunajaveden kanssa nautittavaksi. Kerhojohtokunnan jäsenyys seuraavasta kokouksesta lähtien oli siis päätetty asia. Mutta se oli vain yksi koko pitäjää käsittävä luottamustehtävä, eikä siinä juuri mitään tehtävääkään ollut, ellei asia ruvennut sydäntä lämmittämään. Tässä tapauksessa kypsyi kyllä tehtäviä vaikka enemmänkin, mutta ne keventyivät sitä mukaa kuin ilmestyivät. Harrastustehtävien suorittaminen ei ollut sydämen rasitus, vaan hunajalääkkeenä nautittava virkistys.
— Jos minulla ei olisi ollut näitä siunattuja sivuharrastuksia, olisin jo aikapäiviä sitten kääkähtänyt opettajanpöytäni taakse vihkopinkkojeni ääreen. Työskentely puutarhakasvieni, mehiläisteni, kerholaisteni ja nuorisoseuralaisteni parissa on antanut minulle uutta elämää. Niin se on tekevä myös sinulle, poikaseni. Olet menettänyt parhaimmastasi vain osan, etkä sitäkään niin merkitsevästi kuin herkässä mielessäsi yksinäisinä hetkinäsi olet valmis kuvittelemaan. Sokeat saavat näkönsä! Rammat kävelevät jälleen! En usko näitä Mestarin sanoja ainoastaan haudantakaisina käsitettäväksi, kuten usein ollaan valmiit selittämään. Eräs sukulaiseni tuli tapaturman kautta sokeaksi, mutta säilytti näkönsä siitä huolimatta. Uusia silmiä puhkesi hänelle terveinä säilyneisiin aistimiin, jopa herkistyviin sormenpäihin saakka, ja hengen lamppu, sisäinen näkemys, sai entistä kirkkaamman hehkutuksen voiman. Sama kokemus on itselläni omasta vähäisestä elämästäni. Kun lääkäriltäni sain tietää, että sydämessäni on parantumaton vika, luulin siihen paikkaan sammuvani. Mitä kannatti enää elämältä toivoa, kun kuolema saattoi katkaista kaiken millä hetkellä tahansa. Mutta kun loppua ei tullutkaan, virkistyin uudestaan. Aloin ottaa päivän kerrassaan. Iloitsin jokaisesta uudesta auringon noususta, kiitin jokaisesta kuluneesta päivästä. Tein sen sairaan sydämeni vilpittömin huokauksin. Tätä ennen se oli ollut helisevä vaski... Mutta otetaanpas vielä kolmannet kupit hunajavettä, sydämen lääkettä.
Otettiin lääkettä, ja opettaja jatkoi: Lääkärini neuvoi minua, että en mistään välittäisi. Yritin noudattaa sitä niin hyvin kuin osasin ja jaksoin. Vaikka ikävyyksiä ja mielipahaa sattui, niin hymyilin, ainakin yritin, vaikka se ilon irvistykseltä joskus mahtoi näyttää. Niin kului päivä kerrallaan, elämäni kirkastui ja keveni ja on keventynyt yhä. Ei minulle enää juuri milloinkaan mitään ikävyyksiä satu.
— Ei meillekään! Ei alkuunkaan! Kun ensimmäiset perheriidat välttää, niin toisia ei tulekaan. Tämä rakas siippaseni sen asian todistaa... vikersi räystäspääsky, jonka jutelmia he hetkeksi olivat jääneet kuuntelemaan.
— Minulle tulee kerran vain se päivä, jolloin kokonaan kevenen. En odota sitä. Rakastan elämää, tätä olevaista, vajavaistakin elämää kaikkine iloineen ja murheineen. En osaa erikoisesti varautua tulevaistani varten, joka varmaankin on paljon, paljon pitempi, hiljaisempi... onnellisempi. Niin toivon minä, kuten kaikki muutkin. Pyydän, että hyvä Jumala valoisana aamuna kohottaisi minut kuin pikku mehiläiseni, ottaisi minut sellaisena kuin olen, keveänä, hänen keväistä hunajaansa janoavaisena. Kuule, Martti! Kierrä vieläkin lusikkaa! Hunaja on varmaankin kerätty teidän apilapellostanne edes lupaa kysymättä. Omatuntoni kevenee, jos kannat siitä edes vähän jälkivuokraa.
Se oli vain hunajainen veruke. Opettajalla oli yhä yhtä ja toista puheltavaa, tehtävän ilmoitustakin, mihin tämä valmistava keskustelu luontevasti oppilaskuuntelijaa johdatteli. Maailma tarvitsi johtajia, suuria ja pieniä. Kaikki hirvittävät sodatkin käytiin, hävittiin tai voitettiin heidän merkeissään. Niin myös suoritettiin luovan työn ja rauhan toimet tehtaissa, teattereissa, urheilukentillä. Oli kuitenkin yksi paikka, mistä puuttui johtaja, jota niin kipeästi olisi tarvittu. Se oli Huhmareen kylä.
— Oho! esitti kuulija äänekkään vastalauseensa pitkästä aikaa. — Minun nähdäkseni Huhmareen järvikylässä on jo yli kolmekymmentä vuotta vaikuttanut sellainen.
— Ei ole oravaa siinä puussa! Vain pikkuruikkuinen mehiläinen eikä sekään enää kauan. Pian lähtee, eikä palaa.
Opettaja selvitteli vakavasti asiaansa. Kylän näköalat eivät suinkaan olleet niin kirkkaat, miltä kesäisenä aamuna järvipeilin pinnasta katsoen näytti. Oltiin yrittävinään osuustoiminta-, aseveli-, ties minkä yhteistyön hengessä, mutta itse asiassa jokainen puurasteli alkuperäisin asein omia myyränkanaviaan.
— Minkä myyrästäjille sitten joku johtaja mahtaisi, parempikaan.
— Sinä taistelet vastaan kuin Mooses, josta tuli suuri kansanjohtaja. Sinusta ei tehdä sellaista, vaan joku Josua, sivustakohentaja ja tarkkailija.
— Ei ole hedelmiä hänen vakoojiensa vasussa!
— On varmasti! intti itsepäinen opettaja. — Tällä kertaa luotan ja uskon sallimukseen, vaikka minua joskus lienee mainittu, jopa mainostettukin uskomattomaksi vapaa-ajattelijaksi. Sinua ei turhaan ole koulittu maatalousammattimieheksi. Et turhan tähden menettänyt jalkaasi kotikylään palataksesi. Sinun on opastettava täällä yhdelle yhtä, toiselle toista. Sinun on johdateltava Huhmareen järven rantamyyrien polut yhteen, niinkuin polut ja kujaset yhtyvät kylätiehen, kuin ojat ja pikku puroset kyläjokeen. Mutta sinun ei tarvitse pitää melua siitä, niinkuin et haluakaan. Tunnenhan minä sinut. Eikä sinun tätä tehtävää suorittaessasi, ei liioin tuon vähäisen vajavaisuutesi vuoksi tarvitse käpertyä munkiksi enempää kuin diakooniksi, kukkona voit laulaa kerhotarhoissamme, kunnes parhaimman meistä omaan tarhaasi kaappaiset.
— Varmasti!
Niin he lopultakin pääsivät yksimielisyyteen. Talo työlle, vieras tielle. Odottamiseen pitkästynyt Leiju-varsa kaapaisi ryöppynä avonaiseksi jääneestä portista. Jalkoja tuntui olevan tusinan verran, liinaharja häntä niiden lisäksi. Tien pölyssä, ravin tuulessa sitä ei tarvittu kärpäsien ripsimiseen, vaan voitiin käyttää vauhdin lisääjäksi.
Mutta Särkilahden mäessä asteli joku jo takaapäin tutun näköinen mies, savu pöllähteli, sääret hetkahtelivat. Mistä mies oli saanut lapikkaanvarsiakin yhä lähes reiden juureen? Lautta-Ville! Vaikka vetoa siitä olisi saattanut lyödä. Tukkilainen pyörähti tien sivuun, päivän paahtama, rokon runtelema, yhtä ruma kuin rehti naamataulu vääntyi naurun mareeseen.
— Martti, per... soona!
Se oli hänen ainoa kirosanansa. Uskottavasti sitä ei ole merkitty suurena rikkeenä hänen »teepetteihinsä». Jos näin on tapahtunut, niin tilinpitäjä on liian yksitotinen virkamies. Sitäpaitsi Lautta-Villellä, kuten jokaisella rehdillä tukkijoen elinkautisella, on ansiokkaampiakin rikkeitä kirjoihin vietäväksi, niinkuin meillä kaikilla. Valittu kyläjohtaja kerkisi ajatella tätä, ennenkuin Ville kädestä tervehtien kapusi hänen rattailleen. Iloluontoinen tukkimies oli porsaan hakumatkalla, ja mistäs porsaita muualta kuin Harjulan mammalta, niin että kun yli ja ympäri käytiin, niin tänä sunnuntai-iltana uhkasi käydä kaikki paremmin kuin hyvin.
— Entä miten perhe jaksaa?
— Mikä hätä perheellä! Lisääntyy ja kasvaa kuin Jaakopin kirjavat lampaat.
— Kirjavatkin?
— Nepä juuri, persoonat!
Siirryttiin etäisempiin veden ja luonnoneläjiin, kesäjärven haukikaloihin, Pengerkosken lohiin ja säynäviin. Mistäs ne enää lohet tavalliselle tukkilaiselle, kun ei kunnon perhojakaan. Oli sentään tänäkin keväänä jotakin saatu, että kuvaa ei tarvinnut puusta veistää. Pari kolme parin kolmen kilon painoista mulloa. Mutta ne lapihalon pötkyläiset, kilon painoiset säynäväiset Jokelan pikku kosken pyörtäneissä. Niiden nappaamiseksi ei tarvittu tuhannen markan vapoja eikä sadan metrin silkkisiimoja, ei muuta kuin vaparäippä, pitkänsiiman koukku ja kasiaisia tai sontiaisia.
Sovittiin ajasta ja paikasta. Seuraavan täysikuun ensimmäisenä lauantaina auringon laskun ajoissa tavattaisiin. Martti lupasi hankkia kasiaiset, perunoita, leipää ja voita. Näitä hupaisia keskustellessa ja yhteistä kalamatkaa ohjelmoidessa oli jouduttu perille. Ville siirtyi emäntien puolelle porsasasioittensa vuoksi. Martti riisui Leijun, jota Antti jo odotteli hakalaitumille ratsastaakseen. Iltaviili talkkunoineen odotteli kokousmiestä keittiön pöydässä.
VIIDES LUKU.
Harjupelto, kotikierroksen hikeväpohjainen perunamaa, oli viime kesänä kylvetty apilavaltaiselle heinälle ohraa suojaviljana käyttäen. Yritys oli onnistunutkin sillä kertaa, mikä ei ole kovinkaan tavallista, leveälehtinen ohranlaiho kun aina pyrkii pahasti varjostamaan. Apilan onneksi se tällä kertaa ei ollut tiheä, vielä puolikesän aikoihinkin harmahtavan harva kuin vanhan miehen tukka. Martti muisti sen selvästi kesälomansa ajoilta.
Mutta toisin oli asianlaita tänä suvena jo helluntain aikoihin. Monen miespolven viljelemä hikevä rinnepelto oli ottanut nuoren heinän, erikoisesti puna-apilan lempilapsekseen, ei kuutamon merkkiä näkynyt enempää otsassa kuin päälaella, myös väri niin nuorekkaan vihertävä kuin ikinä toivoa saattoi, vaikka lehmän näkökulmasta olisi katsellut. Siihenpä nyt saadaan iskeä seivästä seipään viereen! Jos nyt vain kuivatus onnistuu, niin kelpaa sitä ensi talvena lypsylehmien eteen pudottaa!
— Kelpaisi tuosta tuorerehuakin valmistaa!
— Ilosta ammuvien lehmien eteen talikolla nostaa!
Nämä viimeiset olivat nuoren polven kapinallisia salapuheita. Kaikki he olivat kapinakannalla vanhempien ainoaa autuaaksi tekevää kuivatusmenetelmää vastaan. Mutta juhannusaikaisen rauhan ja ettäs menestyisit ja kauan eläisit-käskyn tähden oli heidän kuiskailtava vain nurkissa, puristeltava nyrkkiä housun tai housumekon etutaskussa. Oli selkä kipeänä raaputeltava käiväräisiä rehulantun taimia, joiden harventamisesta, kuten korvareikienkin merkitsemisestä kiiltävämekkoiset kirpan paholaiset pitivät kiitettävää murhetta. Vielä juhannuksen aikaan juurikasvisarka oli yhtä harmaa kuin viereinen kesantolohko. Mutta apilapellon heinä ulottui jo puolisääreen. Punanuppunsa kätkien se viheriäisenä kukoisti. Egyptin heinäsirkat, pikku jyrsijöiden armeija sille tuskin päivässä olisi mahtanut mitään! Näin nuoret kerholaiset arvelivat intomielisyydessään ehkäpä liioitellen.
— Kun nyt olisi järkeä yhtä paljon kuin apilan nuppuja! tuskaili Pentti, maitokuski, joka yleensä ei liikoja puhunut, tunteillut ei senkään vertaa. Elli pauhasi Aropellolla lehmilleen, mutta vanhin veli, ammattimies, oli epäilyttävän harvasanainen. Hän mittaili vain mehevän korren pituutta, tunnusteli apilan nuppuja. Isä kanniskeli jo seipäitä, vuoleskeli nappuloita.
Siihen tarvittiin paljon seipäitä, kaksi sen vertaa välinappuloita. Ensi kertaista apilaheinää ei saanut sulloa seipäisiin. Se on niin mehevää.
— Se on mehevää! myötäili poika, niinkuin nuoren miehen aina pitääkin riitaa rakentamatta.
Eräänä aamuna veljeksillä maitokärryn pönttökamiinan lämmetessä oli hiljaista kahdenkeskistä neuvonpitoa. Vanhempi puheli, nuorempi nyökkäili. Hän tunsi meijerin varastot ja arveli sen käyvän laatuun. Nuorempi lähti kannujaan kolistellen, vanhempi askarteli minkä mitäkin, tutkiskeli paikkoja navetan kellarikerroksessa ja vinnillä. Pohjaperustuksista kattovuoliaisiin hallitsi rakennusta säiliötorni, laaja putkipilari kuin mikäkin Simpsonin patsas. Rakennus oli jo toistakymmentä vuotta käytännössä, mutta säiliötorni ei vielä kertaakaan, niinkuin olisi tarvinnut kuivattaa rappauksia. Maanalainen lähde oli puhkaissut rakennuksen perustuksen ja työnsi vettä säiliön pohjalle. Siitä nähtävästi olisi keskelle rakennusta kaivonkin saanut, mutta se oli tarpeetonta, koska vesijohto oli jälleen kunnossa. Martti porasi vietteen puolelle pohjan ja seinän rajaan reikää.
— Mitä sinä siellä nakuttelet? tiedusti äiti korkealta ullakon luukusta.
— Huvikseni vain, naurahteli poika alhaalla säiliön pohjalla ja koputteli edelleen.
— Kaikkiin paikkoihin hänen pitää pistääkin päänsä! mutisi äiti sankoineen ulos kiiruhtaen. Poika ei kuullut sitä eikä joutanut kuuntelemaan, kun oli muuta ihmettelemistä. Miten olivat ymmärrettävissä ihmisolemuksen vastakohdat, niinkuin tämäkin isän, viisaan miehen, lapsekas epäkäytännöllisyys. Kaivaa kuoppaa kuopan viereen, perunan varsille pellon laitaan. Mutta valmis ensiluokkainen säiliö navetan oven vieressä odottelee turhaan apilakuormiansa. Tämä jos mikään mahtoi olla sitä, mistä opettaja puhui, uusasiallista hölmöläisyyttä. Kukin kaivoi omia myyrän polkujaan, ellei rakentanut metsälaitumille puuaitaa. Muuten verraton isä kuten äitikin. Talonsa ja lastensa parasta tarkoittavia, kun vain keskipäivällä malttaisivat levähtää sen verran, että pää kerkiäisi jäähtyä.
Riihiniemen enon 60-vuotissyntymäpäivä heti juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina sattui nuorten mielestä sopivaan aikaan. Äidin mielestä se olisi voinut olla viikkoa aikaisemmin, mutta hyvä näinkin. Ei ollut vielä heinäkiireitä. — Ja hevosilla hyvää aikaa, lisäsi isä.
Pienen kinastelun jälkeen päädyttiin siihen, että vain isä ja äiti lähtisivät »nuorena parina» muutamaksi päiväksi huvittelemaan. Hevosella menisivät ja tulisivat, kuten ennen hyvään aikaan. Päivä kuluisi mennessä, toinen tullessa, päivä pari juhlimisessa. Näin nuoret asian selvittivät, mutta ei se juuri niin kivuttomasti käynyt. Äidin mielestä he itse olisivat olleet joutilaampia. Kuinka hän uskalsi luovuttaa lehmät ja siat, koko talon kokemattomien käsiin. Osasivatko olla varovaisia edes tulen kanssa? Entä jos sattuisi jotakin?
— Aina sattuu ja tapahtuu! luki Pentti Seura-lehdestänsä. Jos äidin ja isän kesälomalla ollessakin jotain sattuisi, niin minkä sille enempää etu- kuin jälkipäivittelyillään kukaan mahtoi. Isä kävi nuorten liittoon, ja niin äidin uumoilevat ennakkoaavistelut lyötiin kerta kaikkiaan mataliksi. Kärrit rasvattiin, juustot vaivattiin. Juhlan kunniaksi Leijun pellavanvalkoinen niskatukkakin palmikoitiin ja häntä, maan mainio kärpäslätkä, harjattiin hajanaiseksi ja iskukelpoiseksi. Joukolla nuorta paria valmisteltiin matkaan, ja vihdoin tulikin lähtöhetki. Äidin viimeiset varoitukset hukkuivat kärrinpyörien ratinaan.
Hei ja hurraa! Tämä vapaus se on niin hauskaa! Milteipä välittömästi alkoi Harjulan haltiattomassa talossa eri touhu, Harjupellon mehevässä apilamaassa pian tämän jälkeen.
Pentti oli saanut meijeristä tarvittavan määrän AIV-liuosta. Niittokone oli kunnossa. Laahausharava saatiin Mäkipäästä, jonne sellainen ylellisyys jo pari vuotta sitten oli hankittu. Mitä sitten enää puuttuikaan? Ei muuta kuin vallankumouksellista hyvää tahtoa. Sitä nyt kaikkein vähiten! Aamiaispuuro haukattiin hilpeästi jännittyneen talkootunnelman vallitessa. Uudet tuulet puhalsivat. Uudet luudat lakaisivat! Kolme tuorerehun tuoretta päivää! Tarkoitus pyhittää välikappaleet!
Oikeastaan ei siinä ollut mitään uutta, vain uudesti lämmitettyä. Ikuista taistelua käytiin aina nuorten ja vanhojen välillä. Eroitusta eri aikakausina lienee ollut vain menettelytavoissa. Jos yritys onnistuisi, kuten oli uskottavaa, niin äiti ja isä uuteen näkemykseen päästyään olisivat kaikkein innokkaimpia tuorerehun ystäviä. Ensi kesänä heitä ei tämän tähden enää tarvitsisi enon syntymäpäiville toimittaa. Ainoastaan yksi heikko paikka salaliittolaisten suunnitelmissa enää oli, isoäiti, vanhan suunnan vannoutunut kannattaja jo ikänsäkin tähden. Tosin mummo oli puoli sokea, mutta kuulo hänellä oli yhtä tarkka kuin tunto sormien päissä. Kun olisi ollut pari sangollista kutusärkiä siivottavaksi! Tuskinpa mummo sentään liikkuisi heinäpellon laitamille saakka, mikäli sukan neulomista riittäisi. Tyttöjen oli määrä pitää siitä huolta, kuten siitäkin, että niittokoneen ratinat eivät kuuluisi kamariin avoimista akkunoista. Tuulettamiset olisi jätettävä toisiin aikoihin. Lämmin vanhalle parasta.
Työnjako oli onnistunut, jo ennakolta suunniteltu. Martti kaatoi apilaa, Antti laahasi kokoon, kerholaiset kuormasivat, Mäkipään Jalmari suolasi. Hän, alaa tunteva tuorerehumies, oli tyttärineen ja poikineen lähtenyt naapuriapuun. Sitä hän vain itsekseen ihmetteli, että Harjulan haltiaväen ajatuskanta tässä asiassa nyt lopultakin oli muuttunut. Jo olikin korkea aika. Tuollainen säiliö navetan vieressä saman katon alla!
Keskipäivän aikaan kulki seutukunnan ylitse ukkoskuuro. Salamat välähtelivät, jyrisi, ja vettä satoi navakasti, mutta siitä ei ollut haittaa tuoreen heinän tekijöille, se vain piristi heitä, kuten ilmaa ja heinääkin, josta kihosi tuoreen apilan kesäinen tuoksu. Mitä elovitamiineja se mahtoikaan sisältää? Ehkä keksijä asistentteineen oli ne tarkoin eritellyt, apilan säilööjillä ei siihen ollut edellytyksiä eikä aikaa. He tunsivat vain työnilon, tuorerehun ja nuoruutensa mehun väkevät kesäiset aistivaikutelmat. Heinänkaataja tunsi olevansa mies niinkuin muutkin. Elli iloitsi lehmiensä puolesta, kerholaisten lähes puolitusinainen liuta ilman aikojaan elämänsä riemusta. Pikku pojat, Antti ja Mäkipään Vihtori, turnasivat sylipainia viheriäisellä apilakarheella, johon aurinko jälleen heleästi paistoi.
Työ jatkui pienin keskeytyksin ja henkilövaihdoksin. Ellin oli riennettävä emännän tehtäviin, mutta hänen tilalleen rehukuormien tekijäksi tuli Purolan Janne-setä, joka ikävuosistaan huolimatta oli aina valmis, milloin naapureissa talkootöistä oli kysymys. Hän ei ollut tietoinen nuorten juonesta eikä vanhempien huvimatkoista. Rehun säilöäminen oli hänelle tuttua työtä. Iso-Kytässä hän oli ollut sitä monena kesänä valmistamassa, mielitellyt parina vuotena kotonakin Liisa-muorin lehmille, mutta siihen tarvittiin muutakin kuin apilaa, kuopat ja liuokset, kumisaappaat ja sen semmoiset. Liuokset tosin olisi voinut ostaa, kumisaappaat ja ruiskukannun helposti lainata. Mutta kuopan kaivaminen kivikkomäkeen! Se oli visainen juttu ja sellaiseksi jäisi niin Jannelle kuin monelle muulle pikku paikan vanhalle miehelle. Ei heistä uusien aloitteiden tekijöiksi, vaikka ne eivät mitään erinomaisia sankaritekoja vaatisikaan.
Tämä kuitenkaan ei estänyt Janne-setää nuorten lähinaapureittensa pellolla asiaan innostumasta. Nuori kai sitä hänkin oli, ainakin oli ollut joskus. Viululla oli kiperää polkkaa vedellyt milloin talkootansseissa milloin häähuoneissa. Kun talkoopellolla nuorten seurassa nöyrtyi ja lämpeni, niin veteli yhä. Vuosikymmenien takaisissa hääiloissa hän oli tutustunut pitojen laittajaan, näppärään Aliisa neitoseen, viulunsa takaa soittajan silmällä katsellut, kun toiset pyörittivät. Sillä tytöllä oli jalannousu! Niin kevyt hyttynen koko tyttönen, tuo samainen palleroinen lankakerä, joka omia varpaitaan ei enää nähnyt.
Näitä Purolan Janne tuoreheinän mailla näki ja muisteli, puheli ääneenkin näistä nauraville naapureilleen, milloin kuormaamiseen lomapäätä sattui. Ja punaisen lystikäs viuluniekan naamataulu paistoi kuin Liisa-muorin pannukakku.
Mutta koneensa pukilla istuen Martti kaatoi heinää. Tämä varmaankin oli maamiehen hauskimpia töitä, milloin apilapelto oli tuore ja täyteläinen eikä suppupaarmojakaan vielä hevosten kiusana. Into ja Leimu olivat taitava pari, monena kesänä niittokonetta raksuttaneet, ensi kertaa nyt kuitenkin kukkimattomassa apilamaassa. Mitä ne tästä komennosta mahtoivat tuumiskella?
Osasiko hevonen ajatella? Oli siinäkin ajatusta ihmisen päässä! Mahdollisesti hevonen vastavedoksi joskus tuumiskeli: Jo pitää olla kuivat jauhot pienessä päässä... Kuka milloinkaan sen tarkoituksista perille pääsee. Tölmäisee kuin ampiainen. Riitelee, tappelee. Tyhmän härän tavoin tönkäisee sarvensa kantopökkelöön tai muurahaispesään.
Tätäkö hevoset miettivät vai jotakin muuta? Askel sattui yhteen tasaisessa tahdissa, päät nyökkivät, hännät heiluivat, ei vihaisesti vaan hupaisesti, kuin vihdaskoivujen latvat kesäisessä tuulessa toinen toistaan tavoittaen. Mutta tuore tuoksuva apila kaatui kuin siimalankaa vetäen. Kaatuiko se ollenkaan? Ehkä se heitti vain kuperkeikkaa jääden istuviltaan ihmettelemään.
Navetan ullakolla Mäkipään Jalmari pikku poikien avustamana sulloi ja suolasi. Hän oli tehnyt sitä työtä ennenkin ja omasi Mäkipään suvun riuskat perinteet. Työn täytyi luistaa, olipa kysymys kotoisista tai vieraista, tinkitöistä tai mistä tahansa. Reseptit oli hänellä päässä, kuormat arvioitiin silmämäärin. Sitäpaitsi näiden kumipyörärattaiden rehukuormat oli punnittu oman navetan ullakolla jo kyllin monta kertaa. Tuore apila painoi aina yhtä paljon, kuiva sensijaan saattoi heittää paljonkin kuiva- tai tuorepitoisuudesta, punnitsijan vaakalautasistakin riippuen.
Ensimmäisen päivän iltaan joutuessa oli puolet Harjupellon apilasta pöntössä. Koko joukko lupautui huomenna jatkamaan. Ylihuomenna siirryttäisiin Mäkipään apilapelloille.
Iltalypsyn jälkeen soitteli äiti sukulaiskylästä. Hän oli huolissaan siitä, miten kotona voitiin. He olivat onnellisesti päässeet perille, ja muitakin sukulaisia oli vanhaan kotiin kokoontunut. Mainio asia, että kotona oli kaikki hyvin. Äidillä oli kaiken matkaa ollut sellainen tunne, niinkuin jotakin olisi kotona tapahtunut. Oli pitkin päivää miettinyt, soittaisiko... kuuluuko se? Tänne kuuluu vähän huonosti... Niin että jos jotakin tapahtuisi... Kuuletko sinä, Elli?... Niin että hyvä kuitenkin, kun tulin soittaneeksi. Tuntuu kuin raskas kivi sydämen päältä olisi vieritetty...
— Se tarvitaan tärkeästi tänne, lisäpainoksi tuorerehun päälle!
Pentti, koiranleuka, siinä omiaan huuteli. Mikä onni, että kytkentä oli heikko ja puhelu kuului huonosti. Varmuuden vuoksi Elli lopetti ja kiersi loppusoiton. Hänellä oli muutenkin enemmän kuin tarpeeksi tekemistä vallattomien huollettaviensa kanssa. Mikä mankui marjahilloa, mikä kärtteli ohukaisia paistamaan, mikä mitäkin. Kerholaiset aina ottivat ilon irti itsestään, vähemmästäkin riehaantuivat. Kolmen vanhimman ilonaiheena oli rehusäiliö, jonka päälle huomisiltana kieriteltäisiin painot. Mitä lisäpainoja tulisi kahden päivän kuluttua, kun isä ja äiti vierasmatkaltaan palaisivat? Tämä oli sen ajan murhe. Yhteisvastuun tunne kevensi rangaistuksen uhkaa. Isä oli helpommin käsiteltävissä, ja äidistäkin aina yhteisvoimin selvittäisiin.
Seuraavana päivänä jatkettiin työtä suunnitelman mukaisesti. Sitä samaa tehtiin jo harjoittelijoiden voimalla Iso-Kytässä, tuhansilla apilapelloilla, kaislarannoillakin Suomenmaassa. Tuorerehu valtasi elintilaa omalla voimallaan tuoreimmilta mailta kuivimpia maita kohti kuin sammal soistuvissa metsämaissa. Mutta sammaleesta jokainen tahtoi päästä eroon, tuorerehusta piteli kiinni kynsin hampain jokainen kerran sen makuun päästyään.
Aamiaistunnilla myös Purolan Janne-setä asian jälleen otti puheeksi. Mehevää apilaa olisi hänellä ollut kolme sarkaa, kun aikanaan olisi tullut hankittua liuosetikat, kun jaksaisi kaivaa kuopan. Ensi kesänä täytyisi yrittää, varautua jo ajoissa.
Niittäessään Harjupellon viimeistä kaistaa myös Martti mietti asiaa. Hevoset olivat hyvässä vedossa, koneen terät leikkauskunnossa. Tuskin missään työssä oli näin hyvää aikaa mietiskellä. Apila tuoksui kuin mintturuoho, se selvitti ajatukset, uudisti ja virkisti niitä.
Oliko tarpeellista jättää Janne-sedän tuoreet apilat kuukaudeksi näivettymään? Hyvät suunnitelmat koko vuodeksi, ikuisiksi ajoiksi! Tilaa olisi naapurivanhusten apilan varastoimiseksi säiliössä, lähes pullon täysi liuosta ja koneen terät kuin parturin sakset. Muutama kierros vielä, niin tyhjää rapisevat. Mutta ennen sitä kypsyi hänellä päätös, johon tuskin naapurilla enempää kuin hänen lehmillään olisi vastaan sanomista. Kohteliaisuuden vuoksi hänen kuitenkin täytyi tiedustaa sitä.
Janne-setä ällistyi, Liisa-täti sitäkin enemmän. Kaikkea tuota lämpimänä kesäpäivänä miehen päähän piti pälkähtääkin! Että tuorerehut heillekin kuin taivaan lahjana! Lehmille joululahjana! Mutta mitä isä ja äiti siitä sanoisivat? Tätä sopisi tiedustaa heiltä itseltään aikanaan. Nyt oli ratkaistava vain kysymys, säilötäänkö lehmille kotopellon apilat, vai jätetäänkö kuukaudeksi kulottumaan.
Tämä kysymys kylläkin sai nopeasti myönteisen ratkaisun. Housujaan kohentaen isäntä juoksujalkaa kiiruhti sarkojen päitä avaamaan. Omista tehtävistään tietoinen mestarikokki kiiri perässä kuin eläväinen lankakerä.
Pian tämän jälkeen niittokone rapisi Purolan apilasarkaa, kohta sitten kokoojatkin riensivät perässä laahausharavoineen, talikkoineen ja rattaineen. Niittolakeus oli mäen rinteessä, lyhyehkö ja jyrkkä. Oli oltava tarkkana muutamien kukkuhatulla koristettujen maakivien kiertämisessäkin. Ajatuksen askaretta sellainen kiertäminen ei estänyt, päinvastoin antoi sille uusia aiheita.
Mitä Janne-setä vuodesta toiseen noita mukulakiviänsä latoi ja kierteli? Muutamalla pötkyllä hajalle ampuisi, kuopat kaivaisi, kivet hautaisi. Sitten ei milloinkaan enää kiertämisen vaivaa eikä muutakaan mieliharmia. Voisi ne myös salaojiksi upottaa. Kymmenen prosentin lisäys pienessä peltoalassa, rikkaruohon ja tuhohyönteisten pesäkkeet häviäisivät.
Ken ajattelemaan rupeaa, hänellä aihetta riittää. Ihmeasia jo yksin sekin, että naapurin pellon vajavaisuudet noin helposti huomaa. Mutta mitä pellon kivillä ja ojilla oli yhteyttä pellon laitoja myötäilevän sähköjohdon valo- ja voimavirtojen kanssa? Kuitenkin myös sinne ylös apilan raksuttelijan ajatus hypähti, ehkäpä pitkin erästä johtopylvästä, jota myös täytyi kiertää. Oli häpeä niin Harjulalle kuin Iso-Kytälle, koko Huhmareen kylälle, että nämä herttaiset pikkueläjät, joiden pyyteetön elämä aina oli ollut koko kulmakunnan nuoren kansan ilo ja valo, tuhrasivat talviset puhteensa päretikun tai tuikkulampun valossa, vaikka johdot kulkivat heidän peltonsa ohitse. Eikö kukaan voinut tai tahtonut valistaa heitä tässä asiassa? Muusta tuskin olisi kysymys.
Ne olivat ajatusvälähtymien näköaloja eteen ja taakse. Nyt tehtiin tuorerehua kevätkesän apilasta, kohta toisen talon nurmet samassa purkissa. Mikä kesäkeitto siitä imeltyisi kahden talon lehmille jouluksi? Mikä jo ennen sitä palkaksi pahantekijöille? Uskottaisiinko nuorisoa toista kertaa kotimiehiksi? Tällä kertaa kuitenkaan ei asia ollut enää autettavissa. Viimeinen sarka menossa jo naapuritalossa. Mutta pitikö siinäkin vielä olla tuo irtomukuloista rakennettu Aapelin uhrialttari? Kierrä minut, älä kiroa... Vanha hyvä neuvo, parannuksen' tarpeessa vain sekin: Hautaa minut! Hajoita ja käytä hyödyksesi!
Vanha mestarikokki oli keksinyt loistavan pitoaterian: Hernekeittoa ja pannukakkua! Mutta mistä hän oli loihtinut kattilan täyden rusinasoppaa? Kuivattuja vattujako ne vain olivatkin. Maan mainiota rusinan korviketta! Näin tuoretta makeaa soppaa tuskin maisteltiin yhdessäkään niistä tuhansista taloista, joissa tuorerehun talkooillallisilla parhaillaan herkuteltiin. Tuskin liioin oli missään Liisa-tädin veroista mestarikokkia.
Täti myhäili kiittelijöille. Mutta Janne-setä maksoi palkan luonnossa kuten jo ammoin. Hän syljeskeli viulunsa tappeihin, näppäili ja vetäisi kiperän polkan. Niittäjä kumarsi mestarikokille ja tanssitti polkan. He tanssivat keveästi, vaikka jalkojen laita oli niin ja näin. Pelimanni katseli viulunlavan takaa. Monta kertaa ja monelle parille hän polkkaa oli soittanut, tuommoiselle ei tätä ennen milloinkaan.
KUUDES LUKU.
Sovittuna päivänä iltapuolella souteli Martti joensuuta kohti. Miten usein hän poikavuosistaan lähtien olikaan sen tehnyt tällä kevyellä pikku veneellä? Tyynen tyyntä veden pintaa pitkin se lipui kuin autuaan ajatus. Vene oli milteipä hänen ikäisensä, kuitenkin muutamaa vuotta nuorempi, koska hän hyvin muisti sen valmistusvaiheet. Riihen takaa koivikosta oli yksinäinen haapa hakattu, tukki katkaistu ja puolen tuuman laudoiksi sahattu. Isä ja Lautta-Ville työn tekivät. Villen touhua mahtoi olla koko haapaveneen teko. Oli kevät, mäki ja metsäkin jo pälvissä. Varis vaakkui peltotunkiolla, aurinko paistoi lämpimästi tuoreella sahajauholla leikittelevän pikku pojan käsiin ja kasvoihin.
Ville oli pääsahuri, paikkakunnan kuulu sellaisena. Tuskinpa Lehtolan Heikki, pitäjän venemestari, ollenkaan olisi ryhtynyt venettä veistelemään, ellei hänen käytettävissään olisi ollut Villen sahaamia lautoja. Kuka tietää, vaikka yksiin olisivat asiansa puhuneet, kaksi vekkulimestaria, joilla ei ollut työstä puutetta, ei ainakaan Heikillä, joka yksinään hallitsi koko pitäjän venemarkkinoita, eikä Villelläkään, joka oli taitava monessa ammatissa, sitäpaitsi kaiket kesät tukkilautoilla.
Ville seisoi ylhäällä tukin päällä kuin mikäkin satujen jättiläinen. Hän antoi suuren lankkusahan hetkahtaa alas. Käsivarret, lapikkaanvarret, punainen piipunvarsikin letkahti somasti. Mutta kyllä sahanteräkin tiesi, mistä oli purtava. Tuuma ja hetkaus! Näin sanottiin ja siltä näytti. Isä siristeli silmiään, syljeskeli suustaan sahanpurua, mutta sivustatarkkailija, kuusi-seitsenvuotias pikku poika lakkireuhkoineen, katseli alta tahi sivulta, joskus päältä Villen jalkojen välistä sahattavan tukin päällä seisoen. Se oli jännittävää. Toisinaan hän jäljitteli Villen hetkauksia. Sahurit nauroivat, levähtivät ja pistivät tupakaksi. Varis vaakkui ja pisteli jotakin tunkion päällä, ja sahanpuru haisi maaliöljylle, sahurit itsekin sen myönsivät ja puhelivat siitä. Olisikohan tuosta saatu vernissaa? Oliko kukaan mahtanut koettaa? Oli se hupaisa kevätpäivä.
Ja sitten haapalaudat asetettiin riihen orsille kuivumaan. Lehtolan Heikki, venemestari, tuli, milloin lieneekään tullut. Pitkästymiin asti hän kuitenkin antoi itseään odottaa. Mutta sen korvauksena seurasi muutamia unohtumattomia päiviä. Metsästä haettiin kuusen juurakoita, joista Heikki veisteli uuden veneen kokka- ja peräpuun. Sitten hän höyläili ja taivutteli keveitä, somasti kaartuvia haapalautoja kuin koppapäreitä. Oli jännittävää nähdä, miten vene runkopuuhun liittyen alkoi rakentua. Venenaulat olivat litteitä, valkoisia kuin tinasta valettuja. Pikku vasarallaan Heikki nappasi ne nopeasti lomittaisten lautojen lävitse, kotkasi päät niinkuin seppä hevosen naulat, pitemmälle käännökselle vain. Sitten hän veisteli ja taivutteli kuusen oksista sirot kaaret. »Nuo ei kauankaan kestä», epäili joku. »Kyllä ne vain kestää», vakuutteli mestari ja sylkäisi tupakkasyljen kuin sammakon poikasen maaliöljyltä hajuavaan lastukasaan.
Niin tavattoman keveä ja siro siitä veneestä tuli, keveimpiä, mitä Lehtolan Heikki milloinkaan oli veistänyt, vaikka hän oli tehnyt veneitä satamäärin. Lautta-Ville oli kehoittanut, että piti tehdä keveä. Ville oli ajatellut talon pikku poikaa, ehkä itseäänkin, joella soutamisia, koskista vetämisiä. Puulaakin veneet olivat raskaita kalastushommiin. Mutta tämä! Aikamies olisi voinut ottaa sen hatuksi hartioilleen ja kävellä rantaan. Niinkuin Hassulan Helga, joka oli mennyt kaupunkiin piiaksi ja tuli sieltä kesälomille kotiinsa milteipä saman suuruinen vene hartioillaan... ei kylläkään Lehtolan Heikin tekemä. Silloin ei ollut enää muodissakaan semmoinen venehattu, mutta kun Helgalla oli ohimohiuksiensa alla ruma, sormen mittainen arpi, niin sitä varten käytti, sanoivat ihmiset.
Soutaja naurahti. Muistelmia, vaikutelmia, haapaveneen valmistusvaiheisiin välittömästi liittyviä ihmisten sanomisia olisi voinut muistella koko puolentoista kilometrin mittaisen järvimatkan. No, mahtoi tässä viiden vuoden tauon jälkeen olla tuoreempaakin muisteltavaa. Oliko kaikki matkassa tarvittava tullut veneeseen: onget, uistimet, kastemadot? Oliko leipää, voita ja perunoita? Näitä viimeksi muistettuja Villellä näin kesän suussa suuren perheen huoltajana mahtoi olla niukanpuoleisesti.
Kyllä miehellä olikin perhettä, silmiä kuin kalakopassa. Jos viime vuosina samaa tahtia oli pidetty kuin taannoisina, niin tusinasta tuskin kahtakaan enää puuttui. Villen Miinasta ja perikunnasta puhuttiin yhtä ja toista. Mökki oli liian lähellä tukkilaisten rantapolkuja. Joki toi ja virta vei... toi toisinaan myös sellaista, joka jonkin aikaa Villen pesässä lämmiteltyään alkoi juosta rantapolkuja päin. Mahtoiko tuossa perääkään olla? Ihmiset puhuivat usein liikoja, jos kerran kenet hampaisiinsa saivat, niin paljonkin. Kieltämättä Villen Miina oli irtonainen naitu nainen. Talkoissa ja tansseissa hän pyrki syysiltoina juoksentelemaan, eipä edes kirkkaina kevätpäivinä punastellut tukkipoikien seulomattomia lauluja ja puheita, nauraa hetkotteli vain.
Soutajan airot kahahtivat rantaruohikkoon, virran uoma alkoi vetää. Jokea myötävirtaan oli hupaisa lasketella. Vene liukui soutamatta, kun jommalla kummalla airolla keskivirtaan vain myötäili. Ellei ollut erikoisempaa kiirettä, hypähdettiin perätuhdolle melalla ohjailemaan. Niin aina ennen, niin nytkin, koska ei ollut sovittuja aikamääriä. Soutaja vaihtoi aironsa perämelaan. Vene liikahteli, airot kolahtelivat. Ei ole miehestä lahnankutuun! sanoisivat vanhat kalastajat.
Lahnoista ei ollutkaan nyt kysymys vaan ahvenista, säynävistä, lohen mullosesta, jos oikein hyvä onni matkaan sattuisi. Tunnelisilta pimensi taivaan. Korkean veden aikana silta oli niin matalalla, että aikuisen miehen täytyi taivuttaa päätään, jos mieli kuljettaa sitä matkassaan. Nyt oli vettä juuri sopivasti, sormenpäät hipoivat siltaholvin pyöreään kattoseinään.
Pollarin pajasta kuului takomisen kalketta, ihme ja kumma! Oliko jonkun toisenkin onnistunut työntää palavaa taulaa sepän housuihin eikä vain Iso-Hirven? Musta pajarähjä kierähti esiin törmän takaa. Hevonen seisoi puomipuussa, kipinöitä sinkoili seulakaton lävitse. Että kalut ruostuivat syyssateiden aikana, tuon saattoi näkemättä uskoa, mutta että paja ei kärähtänyt kevätahavissa, oli enemmän kuin ihme.
Vene pyörähti virran polvekkeessa. Tuhattaituri mustine pajoineen ja tulikipinöineen jäi. Virtakin alkoi jo väkevämmin vetää. Lähestyi Latoriutta niminen kosken tapainen Jokelan niittypeltojen niskassa. Vähäinen, tuskin vaahtoporeita kuohuttava nikama siinä vain oli. Riuska mies nykäisi sen muutamalla airon vedolla, mutta uistimensoutajaa se kyllä pidätteli paikoillaan vaikka kauemmankin aikaa. Myötävirtaan lasketellessa se aina yritti kääntää veneen kokkaa Jokelaan päin. Parilla voimakkaalla melanvetäisyllä siitä selvisi.
Näin koskesta, ei talosta eikä suvannosta. Joki myötäili talon peltoja lähes kilometrin matkan. Talon puoleinen äyräs oli liian korkea tai liian matala, riippui siitä, millaisilla asioilla venemies liikkui. Tällä kertaa se oli matala.
Kalamiestä vaivasi Latoriutan koskipäästä lähtien sellainen tunne, että hän liukui kuin tarjottimella, että joku katseli jostakin akkunasta, saunan nurkalta tai pellonojasta. Itse salassa pysyen katselija tarkkaili, tutki miestä ja miehen asioita, etsi ja löysi vikoja. Kalpea heikkoverinen mies pystykokkaisen veneen perässä kuin mikäkin tyhjiltä katiskoiltaan palaava ukonrahjus. Entä tämä, että arkipäivänä lähtee virralle tyhjää toimittamaan? Melojan teki mieli vilkuilla, missä salakatselija piileskeli ja naureskeli, mutta ei rohjennut enää sitäkään tehdä. Ellei keksisikään, niin siinäpä rannan tarkkailijalla vasta ilonaihe.
Oli tämä polttamista! Ja aurinkokin samassa juonessa, lounaisen taivaalta virran selkää pitkin suoraan silmiin kiloitteli. Ja sitä kun kestäisi... ainakin viisitoista minuuttia. Voi iankaikkisuus! Soutajan teki mieli heittäytyä veneen pohjalle pitkälleen samaan tapaan kuin joskus ennen tässä samassa veneessä syyspimeällä tuulastulen kokkavalojen loimottaessa. Lautta-Ville oli kalastustoverina silloin niinkuin nytkin. Villen piti näyttää muka, miten tuulastamalla suuria kaloja saatiin. Mikä siinä... saatiin kyllä katkoniskaisia hauenroikaleita kuin lapihalkoja. Ville, ruma rokonarpinen mies tulen loimussa väkäahrain kädessä kuin sielunvihollinen viimeisellä tuomiolla. Tuomiolle, käräjiin ja linnaan luvattomasta tuulaskalastuksesta saattoi joutuakin. Tuulastamista ei voinut kieltää eikä kiertää kuten verkoilla »käestämistä». Poliisi todistajineen saattoi vaaniskella rantapajukossa, jonne ei nähnyt, josta vain näkyi.
— Hei, hei! Minne ajatuksissasi ajelet?
Kas niin, siinä sitä oltiin. Poliisin ääni se kylläkään ei ollut. Rantatörmällä seisoi tyttö ja nauroi railakkaasti.
— Lähdin joelle tuulettumaan taas kerran minäkin, myönteli yllätetty perämies.
— Ahavoitumaan sanoisin, kun kuljetkin noin vasten aurinkoa.
— Ei kai sekään pahaa tee.
— Aurinko ei kenellekään pahaa tee.
— Ei ainakaan niille, joilla pohjaväri on tuollainen kuin sinun kasvoissasi.
Vene lipui edelleen, vaikka mies melallaan jarrutteli vastaan.
— Lautta-Ville on saanut kalakärpäset korvissasi pörräämään, kyllä matkasi aiheet arvaan.
— Kärpänen se on kalakärpänenkin.
— Varsinkin Villen pörriäinen.
Vene lipui, tyttö käveli. Siitä ei ollut enää kuin parin saran leveys talon venevalkamaan. Vene näytti pyrkivän rantaan, tyttökin jo siinä kuin valmiina kokkarenkaaseen tarttumaan. Kalamies johdatteli melallaan salaisesti keskijoelle päin.
— Miksi et ole käynyt talossa?
— Etpä itsekään torpassa.
— Oliko tuo sukkeluus olevinaan?
— Kuka kalamiehen sukkeluuksille nauraisi tukkijoen varrella.
— Eihän kukaan ole nauranutkaan niille.
Kalamies ei osannut siihen enää mitään. Venekin kuin pahankurinen varsa; kielletyllä kyläportilla vikuroitsee. Kiristää ei voi, lyödä ei kehtaa.
— Milloin palaat sieltä? huuteli tyttö.
— Joskus, huomenna.
— Tai ylihuomenna.
Tyttö kääntyi, vene karkasi. Suuttuiko hän? Oliko siihen syytä? Jokelaiset olivat tunnetusti äkkipikaisia. Mitä aihetta tytöllä oli vihoitella? Piti kai hänen ymmärtää, että...
... Että jokea pitkin saattoi kulkea kuka tahansa kenellekään tiliä tekemättä. Ja että ahavoituminen oli itsekunkin oma asia! Mistä mikin tykkää! sanoi entinen jätkä.
Kalamies »tykkäsi» nyt, että matkan piti joutua. Hän läimähytti varsaa, vaihtoi teljoa, tempaisi airot. Vanha haapainen hyppelehti kohti Pengerkoskea, jonka kohina tyyninä kevätiltoina kuului Huhmareen rannoille saakka. Ennen sitä oli Lautta-Villen mökki, matala tönö törmän takana.
Kalkkirappauksella paikkailtu suhteettoman suuri savupiippu kurkisteli mäen takaa. Se pisti jokaisen joella kulkijan silmään. Itse asumus ei ollut liialla tilavuudella pilattu, yksi ainoa huone, pari syltä kumpaankin suuntaan. Missä tusinapoikue mahtui syntymään ja elämään? Siihen vielä tukkilaisetkin keväisin. Tämä oli vielä suurempi ihme kuin liian suuri savupiippu.
Ville oli jo odotellut uistimineen ja siimalaatikkoineen. Muhevan punaisia onkimatoja oli hänellä tuohipurkissa, sittiäisiä säynävän syötiksi sikaarilaatikossa. Kastematoja piti olla savipellon pojalla ja oli myös.
— Hei, akka! Onko korvikepannusi jo lämmin! huuteli Ville tupaan.
— On ollut jos miten kauan. Käy tupaan vain, Martti! kehoitteli Miina hyväntahtoisena, hyllyvän rehevänä kuten aina.
— Et sinä ole nähnyt meidän pahnanpohjimmaistakaan. Eri perr... soona! kehui Ville ja kiskoi »persoonaa» esiin sängyn pahnoista. Hyvänvointisen näköinen pojan pullukka, vai tytön pallukkako lienee ollut.
— Katso nyt sinäkin vieraan miehen silmällä, onko se tekijäänsä, kehoitteli Ville.
— Isäänsä on tullut kuin Palosen pukki! ehätti Miina auttelemaan.
— Niinpä näkyy tulleen, myönteli vieras kohteliaana miehenä, vaikka ei nähnyt muuta kuin nenänykerön ja silmät sen kahden puolen. Mutta niinhän oli isälläkin.
Korviketta nautittiin kolme neljä kuppia hupaisasti jutellen. Tämän pöydän ympärillä murheellisia asioita tuskin milloinkaan muisteltiin, vaikka joskus elettiin. Oikea elämänasenne. Mitä semmoisesta turhan tähden muistelemaan, joka ilmankin muistutteli olemassaolostaan.
Mutta kalastusmatkan välikappaleet, niitä Ville vielä muisteli: Oliko onget, uistimet ja syötit? Pata ja perunat... Joo, joo! nyökkäili kaveri. — Entä suolat? — Ai, suolat, ne unohtuivat. — Akka, persoona, pistä suolat! Ei ole keitossa makua, jos siitä puuttuu suolat!
Miina nauroi ja kopisti paperipussiin suolaa, ja niin kalamiehet pääsivät lähtemään. Miina jäi yksinäisenä tönömäelleen, ellei seuraksi katsottu isänsä näköistä kuopusta. Lähes puoli tusinaa vanhemmasta päästä kuului urakoitsevan Jokelan juurikasvimaalla, kaksi keskimmäistä harrasteli isän vapa- ja vapaa elinkeinoja joen rantakivillä. Loput kuuluivat olevan metsämansikoita etsiskelemässä. Joen rantapoluilla ei nähty enää tukkilaisten liikettä, niin että harvinaisen hiljaista tulisi olemaan Villen Miinalla tänä kesäisenä iltakorvana.
Kalamiehet laskettelivat Pengerkoskelle ja pidättelemättä yhteen menoon vielä kosken suvannollekin. Se oli vaahtoisa mäki, mutta Ville oli laskenut sen vedon perästä umpipuulla, laudoiksi sahatulla montakin kertaa, että sen puolesta ei tarvinnut piippua suustaan heittää. Suvannon takana pienessä Kalliosaaressa he madottivat siiman, joka oli joudutettava veteen ennen auringon mailleen menoa. Siihen oli vielä aikaa. Ville täytti letkuvartisen piippunsa ja veteli sen rutisevasta pesästä savuja kuin ketunhäntiä. Rokonarpiset ruskean parransängen peittämät poskipäät painuivat sisään vetäessä syville kuopille. Tuo näky oli vanha tuttu, kuopille kupluileminen ehkä syvällisempää kuin ennen. Hammastarhaa oli nähtävästi vielä viime aikoinakin harvenneltu. Portinpylväät, ruosteen syömättömät tukevat torahampaat, olivat kuitenkin vielä paikoillaan ja säilyisivät edelleenkin, siksi tukevarakenteisilta niiden perustukset vaikuttivat.
Ville toimiskeli edelleen tukkiyhtiön lauttamiehenä kuukausipalkalla. Kalastuksen harjoittaminen oli hänellä sivuelinkeino, milteipä pääelinkeinon veroinen tuottavaisuudessa, milloin tuulet pitkäaikaisemmin puhaltelivat lounaan puolelta. Kaikki riippui ajasta ja onnesta, niinkuin maamiehenkin menestyminen. Sieltä meriltä päin kesä tuli, kohahtivat karmutuulet, rapisivat kylvösateet, helähtivät heinäpoudat, kirkastui elonkorjuu. Koillisen puolelta tuli lumiräntää ja rakeita, työtä ja hajoavia tukkilauttoja. Järvestä nousi vain kinainen kiiski, kiiluvasilmäinen juoksuhauki, per... soona!
Miehellä oli nyt hampaan kolossa muutakin kuin piipun luu. Tuolla tavalla kautta rantain hän aina aloitteli, milloin oli hapanta piimää astian pohjalla. Annahan olla, mitä tuolta roiskahtaisi. Mutta Ville ei pitänyt turhaa kiirettä. Puolet laatikosta oli jo madotettu, auringon kehrä vielä kaukana metsän harjasta. Hän kopisti piipun milteipä kesken aikojaan, nuohosi pesän ja täytti sen uudestaan.
— Juoksuhauki, kiilusilmä! Kutumättäät, mättään alaisetkin nuuskiva mustalainen, perhana!
Jopa olikin peto. Jotakin aina silloin oli tapahtunut, milloin Villen voimasana lipsahti näin synnillisiin loppupäätöksiin. Purevan koukun edessä päätään kipristelevä matokin sai siitä osansa, tunsi piston, vaikka sanotaan, ettei mato tunne eikä tunteile.
— Sanoi, että isänsä näköinen. Sitä se hokee kaikille, niinkuin näitä ei tunnettaisi, pikinappulaisia silmiä ja muitakin isän näköisyyksiä. On niitä siksi paljon tiputeltu uittoreitin varteen, jo tähänkin koosenin laaksoon!
Siitä tuntui paljastuvan perheasia, ehkä arkaluontoinenkin. Kalastustoveri pidättyi lausumasta omia arvelujaan, hymähteli vain ja naurahteli, mitäpä muuta siihen oikeastaan tarvittiinkaan. Ville kaipasi tätä purkautumista ja piti kyllä yksinäänkin juttuamisesta huolta.
— Sitä minä itsekseni vain tuumiskelen, että — jaa'a!
— Niin mitä? täytyi kuuntelijan kuitenkin kohentaa.
— Että mitä iloa vieraalle miehelle koituu mokomasta tonkimisesta. Kovin lyhytaikainen huvitus. Ei ärsyttämisen vaivaa! Ei kiinniottamisen kimmaa! Mihinkä katiskansa pohjasta painuu lepsu mätilahna. Kun ei itse edes halua... Sanoinko ma, että ei halua. Kun haluaa liikaakin, se vanha per... soona!
Mies rauhoittui niinkuin matokin. Se oli suuri vötkäle, ja Ville oli nipistänyt siitä viiteen koukkuun. Kuin jälkimietteeksi hän kuitenkin vielä heitti.
— Lahnalla se on keväisin, lehmälläkin vain kerran vuodessa. Mutta akalla, meidän akalla meinaan, se on aina.
Ellei ole luonnonesteitä! ajatteli toveri pidättyen kuitenkin ääneen lausumasta. Hän oli hieno mies kuten Villekin, joka yleensä pidättyi puntaroimasta toisten lahnoja. Hänen mielestään itse kullakin oli riittämiin omissaan.
Mutta nyt aurinko oli jo oikeassa jamassa. Pian tämän jälkeen he pudottivat siimaa kosken alle ja vyöksi pikku saarensa ympärille. Laatikon pykäläkyljet juoksivat tyhjiksi yksi toisensa jälkeen. Ville heitti ja sylkäisi, sitoi nopeasti ja kätevästi viimeisen kiven ja polan, kolme kertaa perään sylkäisi. Olipa siellä nyt ärsyttävää huvitusta niin lahnalle kuin säynävälle, kiilusilmäiselle juoksuhauellekin, kun joku pyristeleväinen valkosuomu ensin täkypalaksi tarttuisi.
Mutta uistimen heittäjänä Ville vasta oli tekijä omalla alallaan. Hänellä oli omatekoisia »patenttilusikoita» puolisen tusinaa. Eroa niillä ei näyttänyt olevan. Nähtävästi kuitenkin oli, koska toiseen tärppäsi, toiseen ei. Kolmea hukkaheittoa enempää ei Ville tehnyt. Ellei mitään kuulunut, niin lusikka laatikkoon ja uusi esiin. Kolmas, kuparin värinen pikku litukka, oli tänään täky. Heti ensi heitolla tärppäsi, veti virran uomaan, viipotti kuin kaivoon. Se oli hyvänkokoinen mulkosilmäinen ahvenen pallukka. Haaviaan tapailematta Ville mätkäytti sen veneeseen. Ahven istui lujassa. Seuraava, ehkäpä kilon painoinen kutumättäissä ahnastelija sai armopiston puukosta niskaansa, vaikka tuskin oli sitä ansainnut. Sitten vielä toinenkin, vähän pienempi hauenvonkale, pari vinttikaivoihinsa viipottavaa ahvenen körilästä, minkä jälkeen loppu, kerta kaikkiaan lusikkapelillä loppu. No, näistäkin tulisi jo keiton makua enemmän kuin kahden miehen pataan tarvittiin. Kun ei kaikkia ottaisi, niin vastakin saisi. Sitäpaitsi pitkäsiima oli kohta ensi kerran koettava, yöllä ongittava säynävät, auringon nousussa onkiahvenet. Milloin Ville oli kalatoverina, ei suolasilakoilla tarvinnut rantakeittoa höystää, ei tyhjin koppasin kotiinkaan palata.
Kalakeiton kiven kolossa kypsyessä Villellä oli jälleen hyvää aikaa tupakkaturinoihinsa. Mehevä liemi höyrysi houkuttelevana, vahvemmat tulensavut, vähäisemmät piipunpihaukset yhtyivät siihen riippakuusen tumman vihertävässä lehvistössä. Kuusen punahelttaiset kerkät pudistivat pihkantuoksuista ryytiänsä sekaan. Ville palasi äskeisiin purkautumiinsa, mutta äreyden piikit olivat kypsentyneet milteipä yhtä nautittaviksi kuin ahvenet rantakeitossa, josta ei puuttunut enää muuta kuin sipulia ja suolaa, ellei otettu huomioon voileipiä, jotka kiehuvaan liemeen pudotettuina antoivat eri säväyksen. Jonkin aikaa soutupoika oli odottanutkin jo tätä. Hän avasi reppunsa ja teki pyhän toimituksen. Yhä leppoisemmaksi heltyi vanhan kalamiehen kieli ja mieli vieraissa lahnaruohoissa ahnasteleville hauenvonkaleillekin.
— Vaikka ei sen vuoksi, että omasta puolestani välittäisin. Vähemmän vaivoja jää itselle. Isommat pirskeet siinä akalla ja synnin sovitukset sen lisäksi. Puolen vuotta tämän jälkeen hän on niin antoisaa ja makoisaa minullekin, että paremmasta ei väliä.
— Niin minkä jälkeen? teki kuuntelijan mieli tulta kohentaa, mutta kun ei tähänkään asti, niin malttoi edelleen mielensä.
Sitäpaitsi lisää tuli taas pyytämättä, kun rauhassa odoteltiin. Ville piiputteli ja selvitteli. Ylösrakentamiseksi se syntiselle ihmiselle oli pikku lankeaminenkin, joskus vähän suurempikin. Tämän oli Ville pannut merkille niin akkaisesta Eevasta kuin omasta Aatamista. Jos hän esimerkiksi puoli vuotta pysyi ryyppäämättä, niin mikään ei enää kelvannut, piti nyysätä ja nokostella, että onko hapanta, liian suolaista tai suolatonta. Mutta hyvän tärskäyksen jälkeen kelpasi taas kaikki, härskiintyneet puotisilakatkin, omista suolalahnoista nyt puhumattakaan. Niin että, kuten sanottu, ihmiselle oli hyväksi, kun joskus lankesi, että ei tullut niin vitivalkoiseksi ja läpiliipatun hurskaaksi kuin esimerkiksi Merramäen Linda, se kolportööri ja koskematon neitsyt, joka oli aina niin henkeä tohkeissaan, että ei ehtinyt omaa helmapyykkiään huuhtaisemaan, kun kaikki pyhäiset ajat piti maailman vuohikarjaa katumuksen tielle hätistellä.
Jo lopultakin keitto joutui nautittavaksi. Rantakivillä istuen he lipittelivät lientä kumpikin omalta puoleltansa. Siihen kuormaksi muheva perunanlohko, kyytimieheksi kappale valkoista ahvenen lihaa. Saaren kupeessa narisi heinäsorsa, viljapellossa räkätteli ruisrääkkä. Koski säesteli, säesteli vesillään ja sihtisiivilöillään suhisteli, tuoreen pehmoisesti, niin ettei mitään ryypättävää tarvittu. Kalaliemessä oli sitäpaitsi sopiva suola, sen maussa ei ollut toivomisen varaa.
Mutta yösäynävä ei ottanut syödäkseen, vaikka sittipörriäiset olivat niin meheviä, että onkimiehen milteipä itsensä mieli teki haukkaisemaan. Kiveltä kivelle nousten he kokeilivat virran alajuoksun kaikki pyörteet. Ei missään eloa, sama vaikka olisi riiputtanut vapaansa kaivossa. Ville heitti tarjonnat ja pisti tupakaksi. Säynävä oli nirsu, toista kuin hauenvönkäle. Milloinkaan ei säynävälle kelvannut toisen loppu, kun tuon tuulen otti, niin ei edes pikkuinen sitti, ehta piikanen. Mutta keltamahainen ja -silmäinen säynävän sämpylä piti aamuun mennessä olla veneessä. Turhan tähden ei aikuinen mies lähde lehmän rieskoja kääntelemään. Johan tuolle nauraisivat akan pikisilmäisetkin puolen vuoden ikäisinä.
— Soudetaan tästä kotivesille Latoriutan pyörteelle! ehdotti Ville. Toveri ei ollut erikoisemman innostunut, mutta kalamies ei antanut peräksi. Mikä tämä oli, kyllä hänkin vuoroon soutaisi, takaisin lasketeltaisiin soutamatta. Ellei sielläkään tärppäisi, niin mentäisiin pariksi kolmeksi tunniksi latoon maata. Siinä olivat kalamiehen suuntaukset, päivänselvät keskellä yötä. Käskyläisen oli turha vastaan pyristellä.
Oikein arvasi vanha tekijä. Latoriutan pyörteessä tärppäsi ja sillä nuotilla, että piippu unohtui ja veret sävähtivät. Pikku pyörteessä vartoili nälkäinen parvi. He vetelivät kilvassa mullon toisensa jälkeen, niin kauan kuin sittiäiset riittivät ja koossa pysyivät. Olisi huoletta voitu jatkaa kasiaisilla, elleivät ne olisi unohtuneet saareen. No, kalamiehen ei koskaan pitänyt ahnehtia viimeistä. Mättään kolossa jo ilman sitäkin sätkähteli hyvänpäiväinen karhe. Oli siinä keltamahaa kerrakseen!
Ville vuolaisi pajunoksasta raksin ja pujotteli siihen puolen tusinaa kookkaimpia. Neuvoen toverinsa niittyladolle odottamaan hän hiippaili pellonreunaa taloon päin, hetken kuluttua takaisin palasi.
— Ei kukaan havahtunut. Turrekin missä lienee nukkunut. Pistin ne tuvan oven taakse ämpäriin. »Jestas sitä Villeä», sanoo emäntä, kun ulos tullessaan kaataa kalaämpärin.
— Oliko tilaus vai? tiedusteli Martti.
— Vielä ja mitä! En minä milloinkaan Jokelan emännän kalatilauksia ole vastaanottanut, niinkuin ei hänkään minun piimätinkiäni. Kun meidän kämppään uusi ryyppääjä ilmestyy, vaikka mustasilmäinenkin, lisääntyy piimä kannussa litran verran kansanhuolloista huolimatta. Semmoinen ihminen se on Jokelan emäntä! Juuri semmoinen kuin tuommoisen jokirantaisen selväleipäisen talon emännän pitääkin olla.
Latoon oli jäänyt kuorman verran heiniä. He heittäytyivät loikoilemaan. Juttua Jokelan emännästä jatkettiin. Hän oli milteipä kaikkitekeväinen ja kaikkinäkeväinen, kaikista huolehtivainen ja kaikkialle ehtiväinen, vaikka koskaan ei näyttänyt olevan mitään kiirettä. Ajatella jo yksin tätä, että aina ja niin monella tavalla muisti tällaistakin vanhaa pirua ja hänen kanipoikuettaan, jonka lisääntymisellä ei äärtä, ei rajaa. Kyllä asiat myös Jokelassa olisivat toisella tolalla, ellei olisi emäntää. Isäntä oli kokousmies ja kaupunkiherraskainen, enemmän ollakseen kuin oli, vähän äkkipikainenkin. Emännän vastuulla kulki talossa niin jauhomyllyjen kuin kotoisten hyrinöiden kirjat ja kortit. Vähäisetkös nekään olivat tähän maailman aikaan. Semmoinen se oli Jokelan emäntä. Ja tyttärestä tulee juuri samanlainen!
Sivusta heittäen Ville vilkaisi kalatoveriinsa.
-—Mistä sinä senkin jo tiedät? kysäisi poika.
— Silmänluonnista! Jalannoususta sen näkee, kuka näkee!
No, säynävän onkijalla, piimäkannun kantajalla sitä kaiketi oli kokemusta niissäkin näkemyksissä. Soutajapoika ei kiistänyt. Lakin lipan silmilleen vetäen hän oli nukkuvinaan. Mutta Villen suu ja piippu porisivat edelleen, ärsyttelivät kuin härnäävä kärpänen pienestäkin kolosta. Oli muka liikuskellut sulhasia, vaikka olikin tällainen aika, vaikka silmäntekevät miehet milteipä järkiään kortilla. Niitä oli sentään aina jos mitäkin kekkaleita, ajelivat häkäkärryillään, tarjoilivat rakkauden juoksevaa tiliä pienempiinkin paikkoihin.
— Niin sinä puhut kuin olisit juovuksissa, murahti soutumies ollen unesta heräävinään.
— Niin minä olenkin. Kun saan Jokelan emännälle puolen tusinaa säynäviä, makailen pari tuntia onnellisen miehen jälkikännissä. Sanonpa kuitenkin sinulle selvän miehen totuuden sanan: Jokelan emännän tyttären tähden juovat ja juopuvat vielä paremmatkin miehet kuin minä ja sinä. On siinä semmoinen täky ja persoona! Hän kääntyi, parin minuutin kuluttua kuorsasi.
Mutta auringon nousun aikaan he laskettelivat haapiolla jälleen alamäkeen. Oli edessä siiman nostamiset, aamuonkimiset, lippauistimen heittämiset. Villen mökin perunapellon laitaa sivuttaessa omistaja kertoili maanviljelyksestään, joka sekin oli yksi hänen sivuelinkeinojaan, vaikka ei varsin tuottoisa, tiluksetkin kun olivat enemmän pikkuviljelijän manttaalin mukaisia, mitä lienee ollut muutama kapan ala eli kymmenkunta aaria. Kuitenkin Ville harjoitti siinä vuoroviljelystä, vaikka vuorottelijoina olivat vain peruna ja ohra, molemmat kylläkin hyödyllisiä lisäkkeitä monipäisen perheen edesauttamisessa, lisääntymisessä ja kasvattamisessa.
Tämä oli soutumiehelle vanhaa tuttua, uutta, jopa mielenkiintoista oli viljelijän esitys lantavarojensa hoitamisesta. Tästä Ville nyt juttusi kämpän ohitse soudeltaessa. Varsinaisena lantaeläimenä hänellä oli vain kesäinen porsas. Siitä ei pellon multa paljoakaan pirahtanut, pirttiviljelys oli siinä suhteessa koko joukon antoisampaa. Ville selosti juurtajaksaen, miten oli järjestänyt sen talteen ottamisen ja käyttämisen. Soutajan mielenkiinto heräsi.
Käymälän takana, sikakarsinan vieressä Villellä oli tunkiokasa, jota hän vuoroviljeli kuten peltoaan. Käymälän ulosanti edusti perunaa, porsaan karsinan pohja puolestaan antoi ohramaalle kasvun voimaa. Jo vuosikausia Ville kuitenkin oli huomioinut, että kahdesta hyvästä aineesta sopivasti sekoittamalla tuli vieläkin parempaa, sen kun puoleksi vuodeksi jätti happanemaan, kun siihen lisähöystöksi hakata naputteli lehdeksiä, katajan ja havun oksaa, niin tuli pellon höysteeksi muutamia kärrykuormia oikein hyvää tavaraa.
— Tarvitseeko se siivilöimistä? tiedusteli soutumies lannanhoitajan selvityksiä.
-— Niin mikä? kummasteli tämä.
-— Kaikki se, mitä käymälän alta ja porsaan karsinasta tunkioosi keräät ja sekoitat.
— Tuota minä en ymmärrä.
— Tarkoitan, jääkö havukalikoittesi höysteeksi juuri mitään kasveja hyödyttävää ainetta.
— Totta maar siihen aina jotakin jää.
— Mutta parhain kasvuvoimaa antava aines valuu kuitenkin tänne jokeen.
— Se valuu, mikä valuu, se jää, mikä jää. Jos vaikka tiedätkin tämän, niin minkä mahdat.
Ville oli hieman nyrpeä, kun toinen, vaikka talonpoika, jonkinlainen ammattimieskin olevinaan, ei innostunut enempää vuoroviljelyksiin kuin lantasekoituksiin. Mutta pian hänen katsantonsa muuttui, kun soutumies puolestaan näitä sekoituksia selvitteli. Paljon hyödyllisempää oli käyttää tunkion lisäaineeksi rahkasammalta ja suomultaa. Sen pienentäminen ja sekoittaminen olisi paljon vähätöisempää. Se lisäisi pellon multavuutta, ja kaikki lannan voima, juoksevainenkin, tulisi vuoroviljelyksessä kasvien hyväksi.
— Äläpäs! Asiassa saattaa olla vinha perä.
— On varmasti! Jollet usko, niin voit kokeilla, puheli maamies ja selvitteli asiaa myös käytännöllisen toimen näkökulmasta katsottuna.
Suomulta sen paremmin kuin suosammal ei ollut vielä kortilla Suomenmaassa eikä tässäkään pitäjässä. Eiköhän Jokelan kuopista kevättalvella heltiäisi kymmenkunta kuormaa ja hevosta tallista päiväksi tai muutamaksi iltapuhteeksi. Ellei isäntä luovuttaisi, niin sopisi emännän ja säynävien avulla hurvitella, kun kerran oli jo tottumusta siinä kokeilemisessa.
— Hevonen heltiää vaikka kahdeksi päiväksi! Eikä siihen muuta tarvitakaan. Itse pistelen ja ajan, kehitteli harrastelija jo itsekin asiaa.
— Sitten vielä muutama paali turvepehkua. Saattanet sitäkin hankkia, ellet halua ostaa. Kesäisenä päivänä tuulen kääntymistä odotellessasi lyöt lapiolla nevasta ja pistät kekoon kuivumaan. Onko uittoreitin varrella rahkasammalta kasvavia nevoja?
— On kai niitä vesistön varrella nevoja, kun on kutumättäitäkin. Mutta onkos semmoisessa rahkasammaleessa jotakin voimaa, edes senkään vertaa kuin on katajan oksassa tai kuusen kalikassa?
— Ei pehkussa tarvitsekaan olla voimaa, kun sillä vain on kyky imeä ja säilyttää sitä juoksevaista voimaa, jota virtailee tunkioosi kahdelta taholta.
Jo Ville ymmärsi, harmitteli ainoastaan, kun ei jokin ennen jo ollut tätä hänelle neuvonut, ihminen kun yleensä pyrkii olemaan pökö sellaisissa asioissa, mitkä suoranaisesti eivät kuulu hänen leipälajeihinsa. Kerran neuvojaksi ryhdyttyään puheli Harjulan poika vielä myös pellon vuoroviljelykseen liittyvistä asioista. Peruna oli antoisa ja tuiki tarpeellinen peltokasvi, eikä hänellä ohrastakaan ollut muuta kuin hyvää sanottavana. Mutta mitä harrastelijaviljelijä arveli herneestä? Hänen käsityksensä mukaan sen mainiosti voisi ottaa kolmanneksi osakkaaksi vuoroviljelykseen, sitäkin suuremmalla syyllä, kun herneellä oli kyky imeä voimaa ei ainoastaan maasta, vaan vieläpä ilmastakin. Porsaan sorkan höystämänä se oli sopivaa myös pataan pantavaksi, vai mitä kääpiöviljelijä itse siitä arveli? — Ei puolta sanaa vastaan, puolesta myötäileviä useampiakin. Ilman laajempia selvityksiä hän jo ymmärsi, että maakin väsyy ja kyllästyy, kun on aina samat suut ruokittavana. Näin pyrki käymään myös ihmiselle pirttiviljelyksissään vuorottelemisesta huolimatta. Yrittää kuitenkin täytyi, kun kerran harrastelijaksi oli ruvennut.
Siiman nostamisen aikana ei ollut juuri varaa muiden elinkeinojen harrastamiseen. Ahven ja kuha pitivät nyt vuoroviljelyksestä huolta. Joku lahna ja säynävä tuottivat vaihtelevaa virkistystä ja hauki, se ahnasteleva pomo, antoi piristäviä säväyksiä siimaa voimallisesti tempoen.
Siima antoi tyydyttävästi kalaa. Luonnollisesti ottava ei milloinkaan saa niin paljoa kuin haluaisi, mutta aurinko oli vielä alhaalla ja tuulen vire edelleen lupaavasti lounaan puolessa. Heillä oli siis hyvästi aikaa konttinsa täydentämiseen sekä ongella että uistimella. He tekivätkin sen, kun ensin olivat lipitelleet illallisesta jääneen kalaliemen, joka oli sakoutunut ruokaisaksi erinomaista makuaan kadottamatta.
Jätettyään kalastustoverin pyyntivälineineen ja kaloineen kotirantaansa, johon perikunta kiiruhti isän saalista arvioimaan, jatkoi Martti hiljalleen soudellen kotijärvelle päin. Lähes vuorokauden kestänyt kalamatka oli ollut sekä virkistävä että hupaisa, eikä saalis liioin antanut aihetta valituksiin. Eräisiin tietämisiin ja näkemisiin nähden toki vähempikin olisi riittänyt. Mitä kaikkea Ville olikaan jutellut Jokelan asioista, emännästä ja tyttärestäkin? Sitä samaa hän oli harrastanut jo edellisellä kalamatkalla neljä, viisi vuotta sitten. Että tytär tuli äitiinsä? Jos tuli, niin tuli! Että tuttavuuksia toisissa pitäjissä ja kaupungeissa? Jos oli, niin oli! Niinpä noita kuului olevan Villellä itselläänkin. Vaikka ei hän sitäkään salannut.
Talon niityillä, enempää kuin pyykkirannalla ei liikkunut tänään ketään. Oliko soutelija pettynyt vai iloitsiko siitä? Vaikea sanoa, helppo ei soutaakaan. Aurinko paistaa heloitteli niskaan. Jos hetkeksikin airojaan hellitti, niin virta veti venettä taloon päin, jossa hääräili se erinomainen emäntä ja tytär juuri samanlainen jalan liikunnoilta, silmän luonnilta...
Mitä kummaa? Eikö tästä akanvirrasta päästy eteenpäin enää soutamallakaan. Hän riuhtaisi parikymmentä vetoa. Latoriutan koskipää oli semmoinen paikka, sama nyt kuin ennen. Sitten jo toki seurasi hiljaisempia vesiä, suojaavampia rantametsiä ja pian silta-arkun tunnelikirnu, joka avarsi haapaisen pikku veneen aurattavaksi kotijärven aurinkoiset vedet.
Antti ja Vahti olivat rientäneet vastaan, odottivat käpäliään nostellen ja kastellen rantakivillä. Että oliko kaloja? Mitä kalamiehiä ne sellaiset, joilla ei kaloja. Poika punnitsi kädessään konttia, haukea ja suurimpia ahvenia. Ettäkö säynäviäkin! Katsohan mokomaa! Poika ihmetteli, silminhavaittavasti kadehti ja harmitteli, että ei tullut kalamatkalle mukaan kirmanneeksi. Vaikka oli tuollaisia kaloja ennenkin saatu, nähty suurempiakin.
Äiti laitteli aamiaista, aterian jälkeen ahdisteli nukkumaan. Tokko lienet uinahtanut silmän täyttä! Ja kun noin paljon kalojakin!
Kalamies vastusteli heikosti, antoi kuitenkin johdatella itsensä välikamarin vierassänkyyn, jonka seinälaudoitusta koristivat kiemuraiset kastemadot. Huone oli viileä, vuode niin muistorikas ja viihtyisä. Tuskin montakaan minuuttia oli kulunut, kun vuoroviljelyksen harjoittaminen oli pääelinkeinoksi muodostumassa. Ohraa ja perunaa... katajankalikoita, suomultaa... Ahvenia, säynäviä, pomohauki tunkeutumassa lahnaruohoon... Emäntä maan mainio, talon kaikki kaikessa. Tytär tuli äitiinsä...
Latoriutan koskipäässä hän hellitti soutamisen katsahtaen taakseen. Kevyt vene painui perä edellä akanvirtaan. Koko vuoroviljelyssuunnitelma meni piirileikiksi.
SEITSEMÄS LUKU.
Antti oli pitänyt siitä ääntä milteipä siitä lähtien, kun Martti oli kotiutunut. Tämä kärpänen oli purrut poikaa jo kaksi vuotta sitten, jolloin hän ensi kerran oli ollut kylän joukkueessa pitäjän koulujen välisissä pesäpallokilpailuissa. Arvokas taulupalkinto, kirkonkylän herrojen lahjoittama »ikuinen kiertolainen», oli saatu Kesäjärvi—Huhmareen kulmakunnalle, viime keväänä sitten jo toisen kerran, eikä poika suinkaan salannut, että kaksi kertaa oli ollut tekijämiehenä, ensi pesän kyttärinä sitä hankittaessa. Velimies ja muutkin halukkaat saivat usein kuulla, miten tärkeä tekijä etukäpälistään tarkka ensimmäinen pesävahti joukkueelle oli, nimenomaan Kesäjärvi—Huhmareen joukkueelle, jonka pelaajat, vaikka olivatkin hyvänpuoleisia lyöjiä ja juoksijoita, olivat hitaita koppaajia, maanuoliaisten sieppaajina sellaisia köntyksiä, että ihan harmitti. Mutta kun tärkeimmällä pesällä oli tarkka sieppari, niin...
Ja niin edelleen värsy toisensa jälkeen, vaihteeksi joskus siitäkin, että Huhmareen järvikulmalle pitäisi saada oma joukkue ja kenttä. Ne neljä viisi kesäjärveläistä, jotka viimeiseen kilpajoukkueeseen kuuluivat, olisivat helposti korvattavissa oman kulmakunnan pelaajilla, kun vain sopivat etsittäisiin ja saisivat harjoitusta. Mitä tekijöitä piileksikään Iso-Kytän maatalous- ja karjanharjoittelijoissa? Jokainen oppikoululainen ja ylioppilas Suomenmaassa pelasi pesäpalloa. Antti oli varmalta taholta kuullut, että se rivakka harjoittelijaneitonen, joka usein nähtiin rehuja ajamassa, oli aikoinaan kuulunut »Itä-Länsi» loppukilpailun voittajajoukkueeseen. Se neitonen pitäisi saada joukkueen lukkariksi.
Ja sitten yksi yhä uusiutuva värsy siitä, miten erinomainen kenttä saataisiin Iso-Kytän niemen kärkeen joutokarjan laitumelle. Se oli keskeisin paikka. Juuri sopivan kokoinen ruohokenttä, tasainen kuin pöytä. Ei muuta kuin maalit ja rajaviivat kalkkijauholla merkitsisi. Kertaviikkoisesta käytöstä se ei laitumena vähääkään kärsisi, tiivistyisi ja sakoutuisi vain niin valkoapila kuin koiranruoho ja kissankäpälä. Antti, ensimmäinen pesäkoppari ja räpyläkäpälä, oli lukenut sellaistakin joistakin ammattialan lehdistä, »Turkistaloudesta» varmaankin. Siihen alaan kissankäpälä nähtävästi kuului, ainakin yhtä läheisesti kuin laidunruohoihin.
Pääponsi näissä kiihoituspuheissa oli, että sotia käyneen arvovaltaisen isonveljen olisi Iso-Kytän tuhisijan kanssa hoidettava selväksi niin kenttä- kuin itä-länsikysymykset. Aika kului arvellessa, syyskuussa jo kilpailu.
Tämän jokapäiväisen polttamisen edessä arvovaltaisen isonveljen lopulta oli antauduttava, vaikka hän yleensä olikin haluton syyhymättä saunaan, Kytän kitaan liiatenkaan. Sellaisesta hän oli saanut elämässään jo enemmän kuin tarpeeksi. Arvovaltaisen naapurin tuhinat hän tunsi vanhastaan. Mitään hyvää ensi tapaaminenkaan ei luvannut. Kuitenkin hän hyvin valmistuneena päätti yrittää, koska pojasta tuskin muuten selville vesille pääsisi. Sitäpaitsi Antin esittämä ajatus ei ollut hullumpi. Jotakin sellaista kissankäpälätouhua kasvava nuoriso tässäkin pikku kylässä joutoaikoinaan tarvitsi.
Näissä mietteissä Martti kesäisenä sunnuntaiaamuna souteli isonaapurin niemen nokkaan, jonka oikealla rannalla sijaitsi talon joutoeläinten laidun, se koppariveljen silmätikku. Tosiaan kuin tarkoitukseen tehty! Pojalla oli ollut silmää. Sitä ei voinut kieltää. Mutta haluaisiko tiluksistaan ja omistuksistaan tarkka mahtimies hälisevää joukkoa siihen kissankäpäliään kasvattelemaan? Kaikkea sitä piti lähteä peräilemäänkin! Kuitenkin kun oli tullut lähdettyä, niin mentävä oli. Mahtoi olla sukuvika Harjulan miehissä. Sitäpaitsi oli se toinenkin asia, »Itä vaiko länsi». Ja oli kai se vielä kolmaskin pykälä, mikä rannasta taloon noustessa kirkastui selväksi kuin punaliidulla piirretty kysymysmerkki. Oliko paikkakunnan ja koko pitäjänkin kaikissa pyrkimyksissään katseltava samasta näkökulmasta kuin tämä kieltämättä valpas ja iskuvalmis »kyttä»? Oliko kaikkien kaikessa kuljettava hänen vanavedessään, joka varmaankaan ei aina ollut paras mahdollinen? Oliko se aina edes kirkas?
Miten tahansa, se ainakin osoittautui varmaksi, ettei naapurin pojan valitsema hetki näitä neuvotteluja varten ollut kaikkein paras, vaikka olikin runoilijoiden ylistämä kesäinen sunnuntaiaamu. Tulija joutui kuulemaan kotiripityksiä. Syntipukiksi nähtävästi oli joutunut useampikin tänä pyhäisenä aamuhetkenä, kaikkein suurimmaksi se kylän pallojoukkueeseen kosiskeltava harjoittelijaneitonen »Itä vaiko länsi». Omaksi ja naapurin nuoren isännän asian onnettomuudeksi tyttö oli kaatanut puoli lypsinsangollista maitoa veteen, mitä vahingossa tapahtunutta sekoitusta tarkan miehen maitohuoneen altaassa ei voinut edes pimittää, niinkuin päinvastaisessa tahallisessa tapauksessa esimerkiksi maitomyymälän nurkkahuoneessa melko vaarattomasti yhä voidaan tehdä. Neitonen sai mitä kuului, vähän liiankin isällisesti, mikäli kyseessä oli vahinko, jota tuskin tarvitsi edes epäillä. Isännän arvion mukaan hän oli huolimaton ja tökerö, laiska ja saamatonkin sen lisäksi. Mikäli nämä arvolauseet kaikki tulisivat harjoitustodistukseén, niin ei siitä ainakaan määritelmiä puuttuisi.
— Niin että neiti panee mieleensä. Tämä on minun viimeinen varoitukseni. Minä en kärsi huolimattomia, taitamattomia, tuhnuksia, en. Ja kun sanon kerran en, niin...
Niinpä niin. Nolo paikka niin ripitettävälle kuin ripittäjälle, joka tuli katsahtaneeksi taakseen ja huomasi vasten parempaa tahtoaan salakuuntelijaksi joutuneen naapurin nuoren miehen pihatiellä. Tämä oli kyllä sen näköinen kuin ei olisi mitään kuullut, nähnyt sitäkin vähemmän. Ripittäjä oli kokenut vanha tekijä; tuota pikaa hän vaihtoi »äänikertoja». Pasuunan tilalla kehräsi nyt vienoääninen harppu, vai peräti »vox-humanako» lienee ollut. Mutta vaihdos niin äänessä kuin kasvojen ilmeessä oli liian äkillinen ollakseen aito. Lempeästi kehräävän naamion takaa katseli kyttäävä hauki, pahaan aikaan keskeytetty, omilla pyyntivesillään häiritty.
— Kas, naapuri ja kylänmies pyhäaamuisella asialla! Vai muutenko vain kesäisiä vainioita katselemassa? kehräsi keinotekoinen humana.
— Jopa vain huvikseenkin kuljeskelee, kun tosiaan on näin kaunis pyhäinen aamu. Olette kuivat heinänne jo saaneet korjuun, puheli naapurin mies kiistavesiltä ulommaksi johdatellen. Mutta vanha viisas oli epäluuloinen eikä antanut johdattaa itseään ulkovesille. Jotakin pojalla oli nyt mielessä. Ei hän ennenkään ollut käynyt kuivaheinähymnejään virittelemässä. Mies oli puuhaillut kylässä ja kesäpitäjälläkin yhtä ja toista, milteipä enemmän kuin puujalkamiehelle oli terveellistä. Maatalouskerhoasiasta oli tehty päivän polttava, niinkuin ei aikuisilla muuta tehtävää enää olisikaan. Hän oli ehtinyt liikuskella jo osuuskuntienkin asioilla, touhunnut lasten marjanmyyntejä kaupassa, säästöpuuhailuja osuuskassassa, eiköhän vain myös meijerissä jotakin isännöitsijän, sen avomielisen hölmön kanssa. Mitä tekemistä hänellä, hallituksiin kuulumattomalla miehellä oli niissä? Kuitenkin häneen nähden oli oltava varovainen. Mies ei ollut tyhmä. Sitäpaitsi tuollaisilla oli nyt helposti takanaan joukkojen myötätunto niinkuin kirkon vaivaisäijillä ennen muinoin. Historia toistui, vaikka ei samana. Historian opetukset oli otettava huomioon. Parasta painaa sarven tyngät villaisella, ennenkuin kehittyivät puskukelpoisiksi. No oli tässä kesytelty pahempiakin jukuripäitä. Näin vanha viisas itsekseen, ääneen hän kehräili leppoisasti.
— Mennäänpähän ja käydäänpähän tästä sisäpuolille korvikekupponen hörppäisemään.
— Kiitoksia! Isäntä ei huoli naisväkeä turhiin vaivoihin. Mutta jos teillä itsellänne ei ole nyt mitään tärkeämpää, niin istukaamme tuohon pihakeinuun hetkeksi puhelemaan, esitteli naapurin poika.
— No, no, istutaan nyt vaikka siihenkin sitten, myöntyi isäntä. Oliko se hänelle mieleen? Oli ja ei. Nopeammin näin eroon pääsisi, mutta oman huoneen kiikkuvassa kirjoitustuolissa 50-vuotispäivän arvokkain kunnialahja, hopeinen puheenjohtajan nuija kädessä olisi sittenkin ollut mukavampi tunnustella ja sopivan hetken sattuessa vaikka vähän kopahuttaakin antaakseen sanoille painoa. Pokaalit ja kristallimaljakot pöydillä, kunniakirjat seinillä puhuisivat ja kopahuttelisivat arvokkaasti puolestaan.
Sitä samaa tuumiskeli nuori mies omasta näkökulmastaan. Isännänkamari tässä talossa oli kaikkein mahdottomin paikka minkään uuden aloitteen esiin saattamiseksi. Kaikki uudistamisen arvoinen oli siellä jo suoritettu, tekemisen arvoinen tehty, arvovaltaisten yhdistysten ja seurojen kiitollisin tunnustuksin hopealla ja kristallilla palkittu. Siinä ympäristössä jokainen uusi esitys niinkuin esittäjäkin jäykistyi ja kangistui, ennenkuin pääsi edes asiansa alkuun. Parempi oli täällä puutarhakiikussa järven vilpoisassa hengessä.
— Oli mielessäni asian tapaista, oikein isäntä siinä arvasi, aloitti nuori mies.
— No, annahan kuulua!
— Ajattelin vain tässä samaa mitä velipojat ja kylän muutkin nuoret ovat tuumiskelleet, että ettekö luovuttaisi tuota rantaniemessä olevaa joutokarjan laiduntanne pallopelin harjoittelukentäksi tämänpuoleisille. Kun ne kyläkuntien väliset kilpailutkin syksyllä taas, niinkuin isäntä tietää.
— Soo!
Kyttä oli ihmettelevinään asiaa, itse asiassa hän punnitsi miestä. Vai mielittelet johtajakukoksi kyläkunnassa, ehkäpä koko pitäjässäkin.
— Niin olemme ajatelleet, kertaili naapurin poika arvaamatta, mitä vanha viisas ajatteli. — Pojilla tuntuu olevan asiaan innostusta, eivät haluaisi enää pelata kesäjärveläisten kanssa samassa joukkueessa, kun tämä Huhmare-järven ympärystä kerta kaikkiaan muodostaa oman keskeisen kokonaisuutensa. Olemme uumoilleet vähän niinkin, että ehkä teidän harjoittelijoissanne olisi joitakin entisiä pelaajia, pesäpalloa kun oppikouluissa yleensä harrastetaan, ja ylioppilailla tiettävästi on osakuntien välisiä ottelujakin.
— Jassoo! Vai niin! — Vai niin olette uumoilleet, kehräsi isäntä jälleen milteipä liiankin myötäilevällä äänellä. Nenän tuhahtelulla oli myös omat oireelliset merkityksensä. Taisipa tulla jo liiankin paljon yhtä aikaa paljasteltua, arvaili asialle lähtenyt nuori mies ja arvasi siinä oikein.
— Minä kannatan kyllä hyviä asioita, kaikkia hyviä yhteispyrkimyksiä, isäntä kertasi ja alleviivasi. — Valitettavasti en kuitenkaan tätä. Suo anteeksi, älä pahastu! Minun mielestäni aika on sellainen, että turhat hyppelyt ja leikittelyt on nyt jätettävä. Tällä kertaa on kysymys tärkeämmästä, kansan leivästä ja elämästä.
— En aliarvioi sitä tärkeätä kysymystä. Mutta käsittääkseni tällaiset nuorisomme vapaa-aikojen harrastelut eivät liene ristiriidassa sen kanssa, pikemminkin päinvastoin.
Nuoren miehen ääni kohosi ja värisi närkästyksestä. Tätä vanha viisas oli odottanutkin, sitä juuri eikä mitään muuta. Ei sinusta vielä pitkiin aikoihin ole vastusta miesten otteluihin, helttasi punoittuu liian vähästä, sinä kukkopoikanen. Jos poika olisi osoittautunut vahvemmaksi, olisi naapuri kenties myöntynyt kenttäkysymyksessä. Näin ollen se ei ollut tarpeellista.
— Vai niin arvelet. Minun mielestäni ne ovat hyvinkin paljon ristiriidassa. Ensin leipä ja sitten luritukset! Se on vakaumukseni ja käsitykseni tässä asiassa.
Hän kehräili hyväntuulisesti, tuhahteli vain tuolloin tällöin.
— Entä kenttään nähden? tiedusteli nuori mies tarpeettoman tiukassa äänilajissa.
— Tuo sinun maailmaa kokeneena miehenä olisi pitänyt arvata jo ilman muuta. Annetaanpahan olla apilan kukkasten polkemiset. Saadaan niistäkin maitotilkkanen, jokin murene voita nälkäisten kaupungin lasten suuhun.
Tuo nyt oli milteipä farisealaista, eikä nuori mies malttanut olla siitä letkauttamatta, kun muutenkin oli jo asiasta lämmennyt.
— Ei joutokarja tietääkseni teilläkään anna maitotilkkasia enempää kuin voikipeneitä.
— Vai ei anna, vai niin arvelet. Eikö joutokarjasta tule tuotantokarjaa? Eikö lihamureneita myös mitata niin kansanhuollon kirjoissa kuin tuotantoyksiköissä? Ammattimiehen tiedot ovat mahtaneet vähän ravistua viime vuosina, vaikka eihän tuo ihme.
— Suurempi ihme minunkin mielestäni, jos vanhan korkeakoulun agronomi uskonkappaleensa olisi unohtanut!
— Sinäpä sen sanoit! Noin sitä pitää! Noin sitä osaa, kun on maailmankin korkeakouluja läpäissyt ja omistaa hyvät luonnonväärät leuat.
Vanha viisas hyrisi keveästi kuin viiripääsky kesäistä virttä. Kukkopoika oli kiekaissut jo korkeimpansa, kun toinen ei vielä kunnolla alkuun päässyt. Pallokenttien luovuttamisesta ei puhettakaan vuosikausiin. Joutokarja ehdittiin vaihtaa kenttälaitumilla kahteen kolmeen kertaan.
Loppuvedokseen kukkopoika kuitenkin tempaisi kiekaisun, joka vuorostaan pani vanhan heltan punoittamaan, vieläpä nokankin pahaenteisesti tuhahtelemaan. Se äskeinen ripitetty, »Itä vaiko länsi», tuli maitohuoneesta. Naapurin nuori mies riensi häntä vastaan ja esitteli itsensä, asiansakin yhteen menoon niin reippaasti ja äänekkäästi, että puutarhakeinuun yksikseen jäänyt isäntä sen hyvin kuuli.
— Olemme kuulleet, että neiti on entisiä pesäpallon mestaripelaajia. Itä vaiko länsi? Siitä vain olemme epätietoisia.
— Kuka sellaista on kielinyt?
Neiti hämmästyi ja naurahti, mutta ei voinut kieltää. Idän pelaajia hän oli ollut.
— Hauska kuulla! Ja nyt me sitten saamme teistä hyvän kopparin tämän kulmakunnan kilpajoukkueeseen. Ensimmäinen yhteisharjoitus on tuon mäenrinteessä sijaitsevan talon lypsykarjan laitumella ensi sunnuntaina kello kolmetoista. Saanen pitää sovittuna, että tulette?
Idän kopparineidon posket punoittivat. Asia oli yllätys, äskeisen mielipahan vastapainoksi ylen riemukas. Nuoren miehen esittely ja mukaan tempaisu kerrassaan sytyttäviä. Kuka olisi uskonut häntä jalkansa menettäneeksi sotavammaiseksi.
— Tulen mielelläni, jos isäntä vain antaa luvan, myöntyi hän esitykseen.
— Sitä ei tarvitse epäillä. Tämän talon isäntä on nuorison harrastuksia ymmärtävä yhteishyvän mies ja tietää kyllä, mistä päin nyt tuulet puhaltavat. Hyvästi idän neiti, te Huhmareen voittajajoukon reipas koppari! Ensi sunnuntaina tapaamme!
Nuori mies kumarsi ja lähti.
Jassoo! Vai sillä tavalla selittelet asioita parhain päin idän voittajille, sinä Huhmareen koppari! Katsotaanpas, kenen kukko tässä viimeiseksi kiekaisee.
Ja että hyvät yrtit eivät kuivuisi eivätkä laimistuisi, päätti hän suolata ne heti.
— Neiti, tulkaapa tänne!
Neiti Itä tuli arastelevin, hieman pamppailevin sydämin. Mutta asiaa hän ei aavistanut.
— Jos te menette ensi sunnuntaina tuon nuoren miehen koppariksi, voitte pakata tavaranne jo ennen sitä. Pääsette sitten nopeammin matkaan.
— En ymmärrä, mitä isäntä tarkoittaa tuolla?
Neiti katseli pyörein hämmästynein silmin, isäntä häntä siristävin silmin, hiljaa tuhahdellen. Joskus oli pikku nautinto säikäyttää tuommoisia uuhikaritsoita, hupaisa nipistää vaikka vähän leuastakin. Muuten ne asiat oli hoideltava erikseen, tottuneempien harjoittelijoiden kanssa.
— Luulin sanoneeni sen jo kyllin selvästi, eikä tapanani ole yleensä määräyksiä toistaa. Jos te lähdette harjoituspaikastanne ja työstänne joutaviin juoksuihin, saatte kernaasti jäädä sille tielle.
— Minä maksan äskeisen vahingon.
— Siitä ei nyt ole kysymys.
— Mistä sitten?
— Vain siitä, että harjoitusaikananne teette, niinkuin määrään.
— En ole teidän orjanne!
— Ette, olette vain harjoittelija.
— Te olette raaka ja tunnoton ihminen!
— Miten haluatte. Harjoittelijana talossani teette, niinkuin määrään, tai muutatte taloa.
Tyttö kipenöitsi kiukusta. Mutta sitten kävi kuten tavallisesti, kyyneleet kihahtivat esiin. Pikkuinen tipuparka! Samanlainen räiskäys kuin puujalkapoika, toinen uuhi, toinen pässi. Mitähän kun olisi lyödä yhteen? Iskisikö tulta tuon vertaa, että syttyisi tuleen se puujalka? Tyttö seisoi ja tihrasi. Vanha viisas katseli jonnekin kauas omille mietteilleen naurahdellen. Hän osasi tehdä senkin niin, ettei kukaan ulospäin sitä nähnyt, kaikkein vähimmin tuollainen uuhivuona. Mutta tytössä sittenkin oli räiskälettä enemmän, kuin päältä katsoen saattoi otaksua.
— Se nähdään ensi sunnuntaina!
Hän pyörähti ja meni, jäämättä kuuntelemaan, mitä isännällä mahdollisesti oli tähän sanottavaa. Isäntä jäi keinuunsa mietiskelemään. Olisiko joku toinen menetelmä ollut järkevämpi? Entä jos menee, eikä palaa? Tai palaa, ja on pyörrettävä sanansa? No, antaa tytön pakata, itkeskellä, pinnistellä päivä pari. Kolmantena viimeistään tulee armoille paluu, näin aina ennenkin oli käynyt. Kun sitten antaa armon käydä oikeudesta, niin kaikki on hyvin. Juho Iso-Kytän kuuluisalla harjoittelutilalla on kaikki kunnossa, kaikki hyvin myös sinun kohdaltasi vuonaparka.
Iso-Kyttä nousi, käveli rantaan päin ja vihelteli. Kuitenkaan hänestä ei tuntunut niin hyvältä, kuin pyhäaamuna hyvän pelin avauksen jälkeen olisi pitänyt tuntua. Riipoi ristiselkää, kivisti jalkaa, aivan kuin jänteet olisivat kipeästi kiristyneet, hermosolmuja väkäkoukuilla ongiskeltu. Oliko reumatismia, vai ukkostako vain ilmassa?
Mitä poika puhuikaan uusien tuulien puhaltamisesta? Pirhana tietää naisten itkutkaan? Vaikka etukäteen olisivat kirjansa yhteen lukeneet niin pässi kuin vuona.
Siellä kotorannassaan poika jo veteli venettä perässään kuin pikku pojat pientä rullavaunuaan. Oliko tuotakaan ennen nähty, että vaivaisäijät, puujalkaiset tuolla tavalla? Pelikenttiä availevat ja koppareita etsiskelevät. Jos koppaa harjoittelijan talosta kiireimpänä työaikana? Koppaisee omakseen, kainalokanakseen, mokoma puujalka! Oli kai sellaisiakin ihmeitä tähän maailman aikaan tapahtunut. Toinen menetelmä olisi sittenkin ollut viisaampi.
Iso-Kyttä, vanha rikas, viisas ja kuuluisa ei ollut tänä sunnuntaisena aamupäivänä elämäänsä tyytyväinen. Kivisti selkää, kiskoi iskiassuonta. Taivas oli pilvetön, mutta ukkosen käryä ilmassa.
KAHDEKSAS LUKU.
Jo puolen päivän aikoihin alkoi pikku poikia ja tyttöjä kerääntyä Harjulan Aropellon pientareelle, jonne järvikylän kaikkia nuoria ja vanhempiakin pallopelin harrastajia oli kutsuttu. Joukossa on aina sellaisia, joiden täytyy ottaa tunti verryttelyn aikaa, vastapainoksi myös niitä, joiden täytyy myöhästyä puoli tai neljännes, olipa kysymys vaikka omista ristiäisistä tai isän hautajaisista. Mutta on toki sellaisiakin, jotka ilmestyvät täsmälleen, paitsi kokouksiin ja perhejuhliin, myös kesäisiin kenttäharjoituksiin. Yksi sellainen oli Ii-Hoo, Iso-Hirvi, jota harvoin nähtiin paremmissakaan kissan ristiäisissä. Mutta milloin nähtiin, niin hyvin nähtiin, mainittiin vuosikausia jälkeenkin päin.
Pikku pojat ja tytöt huomasivat Hirven rantaan nousun ja lähestymisen. Se oli pommi nyt kuten aina, yllätys monellakin tavalla. Mikä oli se koira, joka Hirven oli haukkunut irti? Ajanut järven ylitse ylhäiseltä mäeltään!
Ii-Hoo lähestyi hiljaiseksi rävähtänyttä kisakenttää joustavin nuoren miehen askelin. Keltaista välkähteli jaloissa, tummanruskeaa yläpäässä, päälaella vähän harmahtavaa, tukka tuuhea kuin katajapensas. Hän asteli avopäin kuten aina kesäisin, Vapunpäivästä Mikonpäivään.
— Päivää, Huhmareen pallopojat! Tyttöjäkin täällä, minä huomaan. Terve teille!
Sana vapautui, ilo irtautui. Pikku tytöt nauraa hikersivät, että heidätkin oli huomattu. Ii-Hoo kaivoi nahkapuseronsa alta Amerikassa ansaitun kiiltävillä kivillä koristetun kultakellonsa, joka oli kuin keltainen nauris, pikkuväelle ihme jo sellaisenaan. Hän napsautti kuoren auki.
— Kello kolmetoista! totesi hän.
— Niin on, mutta meidän täytynee odotella mattimyöhäisiä neljännestunti, esitteli kokoonkutsuja.
— Sanotaan puolituntinen, on se näissä jo ennenkin nähty. No, kesä on. Vanhoillekaan ei tule nyt kylmä.
Työntäen kätensä syvälle housuntaskuun Ii-Hoo käveli lapsijoukkoa kohti.
— Eikä poikasillekaan!
Hän vetäisi käden taskustaan ja ravautti ilmaan kouran täyden pikku pähkinöitä. Ilon kiljahdus kuului järven kaikille rannoille. Lapsijoukko ryöpsähti pellolle kuin kanaparvi. Koulun kuusijuhlissa, osuuskuntien kevätkokouksissa, missä tahansa lasten parissa Iso-Hirvi liikkui, niin jotakin tällaista, ratki riemullista ilmoille remahti. Iso-Hirvi kävi pellon pientareelle istumaan ja pureskeli itsekin. Hänellä oli sellainen tapa, aina piti jotakin olla hampaan kolossa, pähkinää, jyvää, hernettä... ellei muuta niin heinänkortta tai puunvarpua.
Muutamia aikuisia, enemmän tai vähemmän mattimyöhäisiä lähestyi kahdelta taholta, järveltäkin vielä kolmihenkinen veneseurue. Tuli Parolan Janne-setä ja Särkilahden isäntä. Iso-Kytän »Itä» harjoittelijaneiti oli myös saapunut. Kirkkaan sinisessä verryttelypuvussaan hän harjoitteli kolmiokoppaamista Harjulan kerholaisten kanssa. Antti pompahteli kuin pumpattu jalkapallo. Että tuollainen koppari lähinaapurissa! Milteipä lahden ylitse he voisivat ruveta palloa nakkelemaan! Maanuoliaisia ainakin kieräjään aikaan!
Ii-Hoo oli arvannut oikein, noin puolituntinen myöhästyen päästiin aloittamaan. Harjulan Martti selitti, mistä oli kysymys, ei eriseuraisuudesta eikä välien rikkoutumisesta. Mutta eikö Huhmareen järvikylä ollut tarpeeksi väkirikas muodostaakseen kyläkuntien syyskilpailuissa oman joukkueen? Kesäjärvi voisi tehdä sen omassa piirissään sitäkin vaivattomammin. Näiden naapurikylien välisiä ystävyysotteluita voitaisiin järjestää ennen pitäjäkilpailuja muutaman kerran kesässä. Pelikenttä heillä ei tosin vielä ollut kaikkein parhaimpia, mutta tarpeeksi tilaa siinä kuitenkin oli. Seuraavana kesänä, mikäli harrastusta jatkuisi, olisi vara etsiskellä parempia, vaikkapa yhteisvoimin raivata kokonaan uusi jonnekin sopivaan paikkaan.
— Sä-Särkilahden rantavierteeseen! huudahti Särkilahden pirteä pienikokoinen isäntä, joka innostui vähästä ja oli hätäinen.
— Hi-Hirvimäen laitaan! hihkaisi Ii-Hoo kuin kaikuna. Mutta kukkopojat ja pikkukanaset hyppelivat ilakoiden, vaikka kentälle ei rapissutkaan enää pähkinöitä.
Syöttöpesällä pidettiin pieni neuvottelukokous. Kovinkaan paljon »penkkiurheilijoita» ei jäisi, jos täydet joukkueet valittaisiin. Harjulan Martti ehdotti, että joukon vanhimmat, pelikentän kilpahuutajat, isoiset isännät Särkilahti ja Hirvimäki valittaisiin joukkueiden johtajiksi. He parhaiten tunsivat joukon sen sukuperinteitä myöten. Nokkela ehdotus hyväksyttiin yksimielisellä raikuvalla huutoäänestyksellä. Ensi valinta ratkaistiin tavalliseen tapaan »huttua» keittäen. Nämä herrat johtajat osasivat kyllä sitäkin, vaikka Iso-Hirven kuokkakoura pimitti huttumailan varresta kaksi sen vertaa kuin Särkilahden, hevosmiehen ja kilpa-ajurin, pikkuinen kännä. Milteipä luonnostaan lankeavaa kuitenkin oli, että Hirvi voitti. Siekailematta hän valitsi neiti »Idän». Pellon pientareella heinää pureskellessaan hän oli katsastellut tytön koppaamisia. Turhaan hän ei ollut perinyt hirvenhiihtäjäesi-isiltään silmää ja harjoitellut omaansa sekä Alaskan jäätiköillä että Kalifornian riistametsissä.
Särkilahti valitsi Antin, Ii-Hoo ennakkoluulottomasti Allin, jo toistamiseen tytön, Särkilahti Pentin ja niin edelleen. Kävi niinkuin arvattu. Valitsematta ei jäänyt muita kuin Harjulan Martti, joka oli pyytänyt ja saanut erotuomarin viran, sekä Purolan Janne, joka siitä ei pahastunut, ilostui ennemminkin, harmaat silmät loistivat, punainen kalju hikosi.
— Jospa olisin huomannut ottaa viulun! pahoitteli hän nauraa hikertäen tartuttavaan tapaansa.
Haitari tässä paremminkin olisi paikallaan ollut, mikäli musiikilla aiottiin taistelumieltä nostattaa. Jälleen johtajat keittivät huttua. Särkilahti koppasi keskeltä mailaa ja voitti. Hän järjesti joukkueensa joten kuten, pieniä eteen, isoja taakse. Sivusta katselevan oli vaikea päättää, tapahtuiko siinä yli- vai aliarvioimista. Kilpahenki kihisi miehellä päässä ja jaloissa. Hän heitti hattunsa mäkeen, tumma, ohimoilta jo hieman harmahtava tukka huiskahteli, lyhyetkin komentosanat kuuluivat neljä-viisitavuisina.
Mutta Iso-Hirvi järjesteli joukkoaan rauhallisesti. Mikä kerran tuli »jyvälle», se pysyi siinä. Neiti lukkariksi, totta maar! Pikku poika tuonne... Sinä tänne! Painu viivana ojan taakse! Kenttäpuoli oli kunnossa ennenkuin maaliviiva, vaikka touhun perusteella Purolan Janne, milteipä ainoa penkkiurheilija, olisi voinut veikata kaksi yhtä vastaan hevosmiehen puolesta.
Peli alkoi. Ensimmäisenä astui ympyrän viereen Tissulan Ville, pikkuinen napataatta. Neiti Itä antoi hänelle hyvän syötön, poika lipoi kieltään ja nappasi. Paukahti palloon, mutta lento oli kuin kananlento. Toinen kerta, sama juttu. Johtaja sukaisi tukkaansa ja hypähteli kärsimättömänä, antoi hyviä neuvojakin, kuten asiaan kuuluvaa oli. Viimeinen kerta! Sattui tai ei, lähdettävä oli kuin paljasjalkaisen saunan edestä. Napataatta tirskautti maanuoliaisen.
— Me-me-mene! läähätti terhakka päällikkö kuin koneaseesta. Pikku mies kiiri kilpaa pallonsa kera ja pääsi kuin pääsi onnellisesti ensimmäisen pesänvälin. Seuraava lyöjä, Mäkipään Mikko, näytti olevan vanha tekijä niin lyömisessä kuin juoksuun pyrähtämisessä. Hän läpäisi reilusti ensimmäisen ja toisenkin maalinvälin, tempasi käsikynkästä vielä napataatankin matkaansa. Kolmas lyöjä kärähti, neljäs ja viides läpäisivät, kuudes sensijaan keikahti tarkan lukkarin pomppaisemana jo lyöntiympyränsä viereen. Seitsemännellä ja kahdeksannella oli jälleen onnea matkassa. Mäkipään Mikko ja Tissulan maanuoliainen toivat juoksun kumpainenkin, Särkilahti itse kolmannen. Heikonpuoleisella maanuoliaisellaan ja uskalikon hyvällä onnellaan hän läpäisi kolme pesänväliä yhteen menoon, viime hetkessä sitten sen viimeisenkin ansaiten joukkueelleen kolmannen juoksun. Pilli soi. Vuorot vaihtuivat.
Ii-Hoo antoi näppärän lukkarinsa järjestää lyöntivuorot. Tämän täytyi tehdä se käsipelillä, koska hän ei tuntenut nimiä. Suuren Hirvi-johtajansa hän määräsi kolmanneksi itse asettuen kuudenneksi.
— Se osaa! Kylläpä osaa! Kaikki, mitä hänen jälkeensä seuraa, on tyhjää ilmaa, arvosteli vastapuolen lukkari Antti. Hänen arviointinsa osoittautuivat todeksi ennenpitkää. Kaksi ensimmäistä pääsivät omillaan joten kuten ensimmäisen polttovälin. Ii-Hoo valitsi kaikkein isoimman mailan, kohensi housujaan ja kallistui lyömään. Ensimmäinen meni vikaan, hän sulki toisen silmänsä ja iski uudestaan. Jo paukahti pallo, mutta tarttui kiinni toisella pesällä. Kolmas ei tarttunut, vaan pyyhälsi komeasti kaikkien pesien ylitse. Ii-Hoo paineli, että maa tärisi, pikku rääpiskät pyrähtivät matkaan. Neljäs ja viides olivat heikkoja pelaajia, hädin tuskin maalinvälin miehiä. Oli jännittävää nähdä, mikä olisi neiti Idän panos. Ensimmäinen ja toinen lyönti olivat heikkoja, mutta kolmas paukkupanos kerrassaan. Tyttö hypähti etuviistoon ja löi maanuoliaisen kentän vasempaan laitaan. Pallo livahti ensimmäisen ja toisenkin kopparin ohitse.
— Menkää! huusi Itä. Pikkuiset pyrähtivät, Ii-Hoo pärskähti, hypähti ja tömisti. Vastapuolen johtaja kentän keskellä huusi, punoitti ja änkytti kuin jännittävimmissä »hantikaappiajoissaan». Minkä mahdottomalle mahtoi, ei änkyttämälläkään sille karvastelevalle tosiasialle, että erotuomari sai merkitä kokonaista kuusi ynnämerkkiä Ii-Hoon sarakkeeseen.
— Hyvä, tyttö! Peijakkaanmoinen pelityttö! hirnahti Iso-Hirvi.
Hänen lukkarinsa sai vapaajuoksun, se oli jo seitsemäs. Vastapuolen pienikokoinen johtaja änkytti ja kipenöitsi, mutta hänen lukkarinsa pompahteli kuin hellepäivän heinäsirkka. Yksi lohdutus pojalla kuitenkin oli, häntäpään rutusakki. Hän poltti nappulan toisensa jälkeen sääliä tuntematta.
Toisella kierroksella ravikuningas sentään sai hantikaappia ja hänen heinäsirkkalukkarinsa sydämen virvoitusta. Kolmannet ja viimeiset kierrokset aloitettiin yhdellätoista kahtatoista vastaan Hirven hyväksi. Siitä tuli sisukas, ensimmäistä ja toista vuoroa pitempi ottelu. Peli päättyi kaksikymmentä kahdeksaatoista vastaan Iso-Hirven hyväksi.
Ennen eroamista sovittiin uudesta ottelusta seuraavana sunnuntaina samaan aikaan ja samassa paikassa. Häviöpuolen johtaja esitti toivomuksen, että jo kerran viikollakin. Naureskeleva erotuomari ja voitokas Iso-Hirvi tyynnyttelivät innostunutta hevosmiestä.
— Ehdit sinä toisen saunasi vähemmälläkin kylpemään, naureskeli Hirvi. Hänen pelityttönsä lopetti naureskelut lyhyeen.
— Ensi kerralla johtaja saa valita itselleen uuden lukkarin, ilmoitti hän.
— Mitä tämä merkitsee? kummasteli Hirvi.
— Mikä, mi-mikä nyt on kirkon pimittänyt? ihmetteli vastapelurien johtomies.
Tyttö kertoi, minkä ennakkotuomion harjoittelutilan isäntä oli hänelle lukenut.
— Mi-minkä tähden?
— Sanoppas! On kai siihen joku syy?
Iso-Hirven tukka haritti kuin tuliräiskähdykseen valmis katajapensas. Hevosmies tepasteli, erotuomari katseli ja kuunteli. Tyttö selvitti syyn. Isäntä oli antanut selvän määräyksen. Ei saanut mennä kyläläisten pallokentille. Jos meni, niin viisainta pakata tavarat. Peli oli pelattu, pakkaaminen jäljellä.
— Ky-kyttä! Pe-perhana! räiskähti hevosmies. Ii-Hoon silmät leimahtivat. Erotuomari riensi välittämään. Hänen mielestään ei asiaa tarvinnut ottaa juuri noin täydestä todesta. Kyttä oli viisas mies, joskin yhteistoiminnan johtomieheksi toisinaan hieman omituinen. Harjoittelijan menetys kiireimpänä työaikana merkitsi menetystä myös hänelle. Kyttä tuskin päästänee asiaa niin pitkälle. Asian alkuunpanijana, oikeastaan pääsyyllisenä erotuomari lupasi hänelle soittaa ja asiasta neuvotella.
— Ei pirahdusta, sanon minä! jyrähti Iso-Hirvi.
— Ei tule ky-kysymykseenkään! säesti Särkilahti.
— Vielä tänä iltana neiti pakkaa tavaransa! Minä lähetän pojan noutamaan!
— Mi-mi-minä tulen itse noutamaan!
— Hän on minun lukkarini. Mutta olkoon menneeksi. Olen Iso-Hirvi, en salakyttä! Keittäkäämme tytöstä huttua!
— Ke-keittäkäämme huttua! myöntyi hevosmies sikkaraiset silmät jännityksestä loistaen.
— Olisi ehkä ensin kysyttävä asianomaiselta itseltään, haluaako hän teidän huttujauhoiksenne, tyynnytteli erotuomari.
— En tiedä, voidaanko tätä vuotta lukea sitten minulle harjoitteluvuodeksi? Mutta kävi miten tahansa! Tahdon olla vapaa ja pelata. Jos jompi kumpi isännistä uskaltaa ottaa tämmöisen pois ajettavan, kunnottoman tytön jotakin harjoittelemaan, niin keittäkää huttua! Heittäkää lukkari pataan! Kuitenkin tämä sillä varauksella, että harjoittelutaloni isäntä sanoo: Mitä minä sanoin, en sano kahdesti.
— Sen hän sanoo!
— Se on selvää!
Erotuomari heitti ilmaan suuren mailan. Hirvi koppasi sen lennosta kuokkamiehen kouraansa. Vuorottelu alkoi. Hirven kulmakarvat kohoilivat, hevosmies hypähteli sinne ja tänne. Näytti, kuin heillä olisi ollut veikattavana enemmän kuin tavalliset huttujauhot. Mailan nuppipää läheni, lyheni. Hirvi voitti. Mitäpä siinä häviömiehen enää sitten muuta kuin onnitella tai surkutella. Hän oli kyllin vikkelä tehdäkseen niitä kumpaakin.
— Onneksi, onneksi olkoon sulle suolanrakeet! Kun hän käskee neidin pakkaamaan, niin tu-tu-tulkaa meille!
— Ole huoletta! Hänen ei tarvitse vaihtaa harjoittelutaloa enempää kuin pelipuoluetta, vakuutteli voitokas Iso-Hirvi.
— Eikö liene viisainta, että lähetän hevosen heti? peräsi hän vielä rantaan lähtiessään.
— Ei vielä. Soitan kohta, jos saan potkut.
— Soita! Mutta sinä! Hirvi kääntyi uhkaavan näköisenä erotuomariin päin. — Jos sanallakin tästä Kytälle pirahutat, niin kunnian kukko ei laula! Hän koppasi heinänkorren hampaisiinsa alkaen astella rantaan päin.
Tietämättömänä näistä salasuunnitelmista istuskeli Iso-Kyttä vilpoisen salihuoneensa keinutuolissa, vähän lueskeli, väliin mietiskeli. Naapurin pellolta järvenlahden ja metsäharjanteen takaa kuului iloisia ääniä ja naurua. Vaikea ei ollut arvata, mikä aiheutti tämän metelin. Harjulan sotavammainen oli tehnyt mitä lupasi, itsepäinen harjoittelijakaan ei ollut malttanut pysyä poissa. No, se selviytyisi kivuttomasti. Mene ja takaa, selviytyikö niinkään kivuttomasti? Tyttö oli osoittautunut harvinaisen itsepäiseksi, jopa kapinalliseksi. Ei olisi pitänyt asettaa hänelle uhkavaatimuksia. Olisi pitänyt mietiskellä vähän enemmän Harjulan pojan ehdotuksia.
Olisi pitänyt ja ei olisi pitänyt! Miksi ihminen liian usein asetettiin mokoman pulman eteen, sitä useammin, mitä vanhemmaksi ja viisaammaksi oli määrä tulla? Joka sunnuntai, joka arkipäivä, jokaisessa niin pienemmässä kuin isommassa kokouksessa tärkeimpänä sama kirottu kysymys. Näinkö vai noin? Ollako vai eikö olla? Kirjaviisaat, moralistit kaikenlaiset, sanoivat, ettei se ole tarpeellista, että se on alhaista tilannepolitiikkaa. Jokaisella rehdillä miehellä pitää muka olla selvät suuntaukset. Selvät kylläkin, kuka kieltää. Näinkö vai noin, ollako vai eikö olla? Osoittakoonpas jonkin muun tien, joka yhtä varmasti johtaa varallisuuteen ja kunniaan, eturivin kansalaiseksi ja yhteiskunnallisiin johtoasemiin. Helppo ja hupaisakin kai olisi sellainen selvä suuntaus kuin sarkaoja pellon keskellä. Mutta minne se johti? Viemäriojaan! Vesi juoksi, niinkuin oja kaivettiin, lampaat sitä kujaa, joka aidattiin. Vain järkevät tilannepolitiikan miehet suunnittelivat ojia, rakentelivat kujia, johdattelivat lampaita. Kuitenkin heidän kirouksenaan oli aina tämä kaksinaisuuden pulma: Tuonne vaiko tänne?
Ehkä irti pääsemätön jäniksen kierros oli sen seurauksena loppujen lopuksi. Siltä se alkoi jo vaikuttaa milteipä kohtalontuntuisesti. Oliko ukkosta ilmassa? Vielä mitä! Järvi oli tyyni, taivas pilvetön ja kirkas. Jos joku sotavammainen puujalkamies puuhaili joitakin hassutuksia, jos vaikka yksi harjoittelijakin pakkasi tavaravähäisensä, tuli ja meni, niin se nyt oli vain kärpäsen pirinää navetan akkunassa... Oliko tällä hetkellä viisasta kärjistää joutavaa asiaa? Joku toinen menetelmä olisi ehkä ollut järkevämpi. Olisiko ollut silloinkin, vuoden kahdeksantoista kapinakeväänä? Näinkö taas edessä väärin pelaamisen unohtumattomat muistot, kaksinaisuuden riipova riivaajan henki!
Hän nousi keinutuolistaan kiukkuisesti. Selkään koski, ristiluissa riipaisi reumatismi, se iskiaksen pahus! Se ei pitänyt äkkitempaisuista. Tuntui ukkosen edellä jo ennenkuin pilven riekaletta näkyi taivaan rannalla.
Kyttä ojenteli ja hieroskeli jonkin aikaa, otti eteisen naulasta hattunsa ja hopeapäisen keppinsä. Ulkona puutarhassa, pelloilla ja laitumilla oli sittenkin hupaisampaa, ainakin vapaampaa. No, mikä yksinäisen varakkaan miehen vapautta täälläkään rajoitti? Vaimo ei valittanut, lapset eivät naukuneet. Oliko se onneksi vai onnettomuudeksi? Joko taas niihin kirottuihin kierroksiin! Hän kiiruhti.
Ukkospilvi ei noussut, se vain painosti. Uppiniskainen harjoittelijaneiti oli palannut niinkuin ei olisi missään käynyt, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Maitohuoneen pukusuojassa hän sonnustautui toisten kanssa iltalypsylle lähteäkseen. Luulisi hänellä olevan jotakin sanottavaa. Isäntä pysähtyi ja odotteli. Jos muutamalla sanalla syyllisyytensä myöntäisi, niin saisi jäädä silleen. Kyttääjällä oli sellainen tunne, kuin ei olisi pitänyt jäädä mokomaa odottamaan. Hän ei kuitenkaan voinut lähteä. Tyttö ei näyttänyt olevan tietääkseen. Tuo sentään oli jo häikäilemätöntä. Noin sanan sanomatta sitä ei voinut jättää toistenkaan tähden. Vanha aatamikin jo hiukan kiehahteli. Hän astui muutaman askeleen, kääntyi ja palasi.
— Oliko neidillä mahdollisesti minulle jotakin sanottavaa, vai?
— Minullako? Ei mitään.
—Muistaahan neiti, mitä sanoin viime sunnuntaina teille?
— Muistan ja olen valmis. Sitä vain tässä olen odottanutkin. Saanko käyttää hiukan puhelinta?
Tyttö tempasi puoleksi napitetun suojapuvun yltään. Asia meni nyt auttamattomasti karille, niin hyvällä tolalla kuin äsken juuri oli ollutkin. Se kaksinaisuuden riekale, se paholaisen purje kaiken tuolla tavalla tärveli. Isäntä oli tytölle vihainen, itselleen sitäkin enemmän, paljon enemmän kuin halusi myöntää. Hän koetti heittää leikiksi, säikyttää jyrkkyydellä, peloittaa arvovallallaan. Menee koko harjoitteluvuotenne hukkaan! Koko elämänne saa tahran. En jätä sitä tähän!
Hyvä puhe oli turhaa. Itsepäinen tyttö ei ollut kuulevinaan, ei edes toistamiseen kysynyt, saiko käyttää puhelinta vai ei. Ja mihin hän sitä käyttäisi? Isäntä oli kyllin pikkuinen rientääkseen vakoilemaan sitä. Tyttö ei välittänyt siitäkään. Oli kuin hän olisi odottanut tätäkin.
— Iso-Hirveen, olkaa hyvä! Hirvimäkeen... niin varmaankin.
Hetken äänettömyys.
— Onko isäntä Iso-Hirvi... Hirvimäki tarkoitan? Täällä lukkarinne. Olitte oikeassa. Niin se kävi... Kyllä... Tunnin kuluttua olen valmis. Kiitoksia teille! Näkemiin!
Hirvimäkeenkö hän aikoo? Yhdessä juoniteltu. Tuota vielä tässä puuttui. Isäntä Iso-Hirvi... Isäntä Iso-Kytän, »Sala-Kytän», kuten panettelijat takanapäin sanoivat, oli raskas kuunnella tätä lyhyttä puhelua loppuun. Tyttö oli saatava järkiinsä millä keinolla tahansa. Hän riensi vastaan.
— Mitä hassuja te aiotte? Hirvimäkeenkö muuttaa?
— Entä sitten?
— Te ette voi, te ette saa mennä sinne!
— Minkä tähden en saisi mennä?
— Minä kiellän!
— Viime sunnuntaina käskitte. Olette selvästi antanut tietää, että ette sano kahdesti.
— Mitä semmoisista! Tunnustakaa vikanne, niin voitte jäädä paikoillenne.
— En enää halua jäädä.
— Minä voin estää jatkuvat opintonne.
— Ette tavaroitteni pakkaamista, minkä itse määräsitte. Tunnin kuluttua on noutajani täällä.
— Menkää edes jonnekin muualle, vaikka kotiinne.
— Ei minulla ole kotia!
— Ei kotiakaan, ja nyt hyppäätte suoraan hiidenkattilaan!
— Välittäisittekö vieraista vasikoista!
Tyttö meni, ei mikään pidättänyt. Ja tunnin kuluttua korskahteli Hirvimäen nuoren isännän hevonen pihamaalla. Iso-Kyttä kipinöitsi antaakseen myös hakijalle hiukan kuka käski, mutta Hirven sukuisille ei ollut terveellistä mennä antamaan neuvojaan, vaikka se tarpeellistakin olisi ollut.
Tytön laukut heitettiin rattaille. Hän sanoi hyvästit harjoittelutovereilleen, nyökkäsi isännälle. Rattaat huojuivat hyväkuntoisen nuoren hevosen perässä nuoren milteipä isänsä näköisen ja kokoisen miehen ohjastaessa. Olikin jo syytä rientää. Synkkä ukkospilvi nousi takaa päin hyvää vauhtia.
Tuota se jäsenkolotus tiesi. Mutta ihminen, viisaampikaan ei itse tietänyt, mitä milloinkin olisi pitänyt, mitä ei olisi pitänyt. No, pikku juttu! Oliko se niinkään pikkuinen?
Iso-Kyttä riensi sulkemaan akkunat ja uuninpellit ukkosen tähden. Painostus yhä lisääntyi, taivas pimeni, salamoi ja jyrähteli.
Mutta Hirvimäen nuori tamma pyyhälsi pilven edellä. Se oli saanut tasoitusta milteipä riittämiin. Kotoisella peltotiellä sentään jo aika tavalla rapisi. Itse Ii-Hoo oli pihamaalla vastassa. Tyttö tavaroineen kiskaistiin rattailta, milteipä heitettiin suureen tupaan.
— Sade tietää hyvää! Tulet rikkaaksi meillä! ennusti Ii-Hoo nauraen. Tyttö sai asunnokseen tilavan ja valoisan ullakkokamarin, jonka suuresta päätyakkunasta oli avara näköala yli järven ja siintävien metsien. Hän avasi akkunan. Musta pilvi oli hävinnyt jäljettömiin. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, tuhannet vesihelmet loistivat lainehtivan viljapellon tähkissä, puistopuiden lehdillä, puutarhan värikukkasissa. Talo sijaitsi korkealla mäellä, sänky oli suuri, huone valoisa, ilma niin sanomattoman kevyttä hengittää.
Rikkaaksi meillä... Mitä isäntä sillä mahtoi tarkoittaa? Tyttö jäi sitä miettimään, myös kaikkea muuta, mitä sisältyi tämän päivän tapahtumiin. Oliko tämä liian äkkipikainen teko? Katuiko hän sitä? Ensimmäiseen kysymykseen saattoi vastata myöntävästi, jälkimmäiseen ei ainakaan toistaiseksi. Sydän tuntui olevan tulvillaan kevyttä, raitistunutta ilmaa, odotusta, jännitystä, hyvän pelitytön iloa ja onnea.
YHDEKSÄS LUKU.
— Martti, puhelimeen, joudu!
Alli huuteli pihamaalla, mutta velimiestä ei näkynyt, ei kuulunut. Sitten Anttikin jo huuteli, niin että kuului rantaan saakka, missä Martti puuhaili venettä tilkiten ja tervaillen.
— Kuka siellä? Onko tärkeätä asiaa? tiedusteli hän langattoman keskuksen kautta ja Antti sanasta sanaan sitä samaa Allilta, joka riensi tiedustamaan.
— Se on Varvikon Anna! Asia kuuluu olevan tärkeä! välitettiin uutta tietoa.
Pidä murhetta... muisti Martti, pyyhiskeli tervaiset kätensä räsyihin ja kiiruhti vastaamaan. Anna oli saanut pidettyä linjaa auki ja odotti kärsivällisesti.
— Anna täällä! Suo anteeksi, että kaukaa työmailta vaivaan sinua, mutta kun Jussia pisti käärme.
— Käärme! Koska se tapahtui?
— Eiköhän se siinä kuuden aikoihin. Meidän lapset ovat semmoisia aamuvirkkuja. Olivat menneet mansikkaan tuonne pellon taakse... En ollut kotonakaan, ennenkuin äsken tulin.
— Mistä soitat?
— Kaupasta täältä...
— Riennä kotiin! Tulen heti. Teen mitä voin. Kuule, avaa se haava...
Puhelimesta ei kuulunut enää vastausta, joku soitti poikki pyrkien kauppaan. Martti kiiruhti tupaan. Oliko Pentti lähtenyt jo maitomatkaan? Oli lähtenyt. Kytän maitohuoneella lastasivat parhaillaan astioita. Martti kiiruhti uudelleen puhelimeen. Langat olivat varmaan sekaisin, ukkostakin oli ilmassa. Kuului välipuhelua, paukkui ja rätisi. Varmaan nopeammin olisi ehtinyt, jos olisi huomannut panna Antin pyörällä, tai vaikka itse jalkaisin. Sitä hän jälkeenpäin pahoitteli.
— Täällä Martti Harjulasta, huomenta! Olkaa hyvä ja rientäkää pidättämään Penttiä pihassa! Astiat on heitettävä alas toistaiseksi... Sairastapaus ja kiireellinen! Varvikon Annan poikaa on purrut käärme jo aamuvarhaisella! Ei tule kysymykseenkään!... Ei tässä jouda nyt kannuja pitkin laitureita keräilemään... kun poika on saatu lääkäriin, niin ajakoon uudestaan... Hapantukoon! Pikkuinenkin ihmiselämä maksaa enemmän kuin muutama kannullinen maitoa. Eikähän sitäkään hukkaan tarvitse heittää!... Ettekö halua?... Minä vaadin... anteeksi, minä pyydän!... Menkää heti, ennenkuin Pentti kerkiää lähtemään... Odottakoon minua Hirvimäen suotien haarassa. Soudan veneellä täältä... Kiitos!
Hän soitti, vai Kyttäkö soitti? Oliko hän kiittänyt turhaan? Mitään ei kuulunut enää. Turhan takia... happanee maidot... Kyttä ei voisi, hän ei uskaltaisi sitä tehdä! Ketä hän pelkäisi? Millä tässä mitään todistan, hänhän saattaa sanoa, ettei kuullutkaan, sähköä ilmassa, langat rätisee... Ei, ei, kukaan ihminen ei voi sellaista tehdä.
Martti tempasi lakkinsa ja kiiruhti rantaan. Autonhyrinä kuului Kytän rantapellon takaa. Pentti oli lähtenyt, mutta oliko hän saanut uudesta tehtävästään määräyksen? Tuntui kuin moottorin sytkytykseen olisi sekaantunut kannujen helinää, kuin sonnin kuonorenkaan kilinää, kuin kaksijalkaisen pikku pirun nenän tuhinaa. Hän kiiruhti juosten rantaan. Kun olisi ollut jalat, niinkuin oli ennen! Vain toinen veti, toinen laahasi, se kylmä ja eloton. Kipeästi riipaisi proteesin tunnoton pää.
Hän pysähtyi kuuntelemaan kasvot hiestä märkinä. Mitä? Moottorin hyrinää ei kuulunutkaan enää... vain astioiden kolahduksia! Herra Jumala! Pentti lastasi murronperäläisten kannuja! Hän ei ollut saanut tietoa. Mitä nyt oli tehtävä? Martti tunsi olevansa kuin mies oman talonsa tulipalossa. Kaksi, kolme yhtä tärkeää tehtävää edessä. Piti juosta, soutaa, huutaa. Ehkä olisi viisainta rientää kotiin ja soittaa kauppaan, jos ehtisi ja pääsisi. Langat sekaisin, ukkosta ilmassa... Pidä murhetta... Kuoleman syliin sortuvan miehen muoto ja viimeiset sanat muistuivat mieleen. Pikku Jussin kasvot ja kiverä peukalo mustan myrkyn hyytäminä, kuoleman kouristuksissa kohta...
Hän pyyhkäisi hiestä sokaistuvia silmiään, juoksi huutaen rantaan... Pentti, odota, odota! Ei mitään vastausta, vain tuulen huminaa... Sitten kannujen kolahdus, moottorin etäytyvää surinaa. Iso-Kytän raja-aidalla nauroi harakka. Hornan pikalähetti!
Hengästyneenä hän pääsi kotiin ja yritti heti puhelimitse kauppaan. Äskeistä enemmän rätinää ja pauketta. Sitä tietä ei päässyt minnekään. Mistä oli kysymys? Äiti karja-askareiltaan tulleena ei ollut tietoinen asiasta. Antti oli hävinnyt jonnekin. Alli lähetettiin etsimään häntä. Pojan oli nopeasti haettava Leiju laitumelta.
Hevoset olivat kärpäsien tähden metsälaitumella. Vaikka poika parhaimpansa mukaan kiiruhti, kului jälleen puolituntinen. Valjastaminen ei kestänyt montakaan minuuttia. Täyttä ravia ajaen Martti käänsi Kytän pihan kautta. Siihenkään ei kuluisi monta minuuttia. Karauttaen puutarhakäytävää pitkin hän pysäytti vierasrappujen eteen. Isännänkamarin akkuna oli auki, Kyttä istui pöytänsä ääressä.
— Tpruu! Ettekö käsittänyt, mitä sanoin?
— Käsitin oikein hyvin. Maidot happanee...
— Nyt on ihmishenki kysymyksessä!
— Niin on, veli veikkonen, montakin, jos pahasti sattuu. Happamista maidoista...
— Häpeä! Pieni salakyttä!
Nahkaohjakset läiskähtivät vireän hevosen lautaseen. Jäi kuulematta, mitä Kyttä vastineeksi sanoi. Sanoi vähän, mietiskeli enemmän, käveli äänekkäästi nenäänsä tuhistaen. Itse asiassa hänellä oli mitä parhaimmat valtit kädessään.
Hänen olisi pitänyt tuntea varman voittajan iloa. Malttinsa menettänyt mies oli pelinsä menettänyt. Mutta puujalka oli kuitenkin uskaltanut paljon, peloittavan paljon enemmän kuin hänestä milloinkaan oli voinut kuvitella. Olivatko sotamatkoillaan noin rohkaistuneet? Pieni salakyttä! Että joku poikanen heittää nuo sanat minulle, Iso-Kytän isännälle, oman kamarini akkunasta. Salakyttä! Pieni kaiken lisäksi... Voi herran pojat! Hänen mieleensä muistui jälleen kirpeänä, kuinka oli ennen avoimessa postissa lähetelty joitakin lapsellisuuksia sisältäviä nimettömiä postikortteja, joiden osoitepuolelle oli kirjoitettu: Harjoittelija tilanomistaja Herra Juho Sala-Kyttä. Asia oli tullut koko kylän tietoon. Siitä tuttavat, koiranleuat pitäjälläkin irvistelivät, syyspimeillä oman kylänkin pojanlurjukset huudahtelivat: Sala-kyttä... Kyttä... Pidä varasi lintu ja jänis! Se ampuu sinut, Ii-Hoo, Iso-Hirvi! Näin pojat pimeässä. Ja nyt tämä rattaillaan istuen omasta akkunastani kirkkaana päivänä... Onko tämä totta vai pahaa unta?
Totta se varmaankin oli, koska niin kipeästi kimoili. Mutta herra... Herra Maatalousteknikumi Martti Puujalka! Heititpä kalikan, joka palaa vasten omia ikeniäsi, niin totta kuin nimeni on Juho Iso-Kyttä. Bumeranki, vai mikä sellainen kalikka taas onkaan? Asian varmistamiseksi hänen täytyi käydä sitä katsomassa Tietosanakirjasta, suuresta tai pienestä. Molemmatkin hakuteokset olivat hänen kirjastossaan niinkuin monta muuta arvokasta kirjaa, joita ei ainakaan vielä ollut Herra Puukopukan omatekoisissa nurkkahyllyissä. Mitä Varvikon Annan poikaan tuli, niin tilasto osoitti, että vuosittain kuolee useita kymmeniä varomattomia marjamiehiä käärmeen puremiin, parempienkin ihmisten lapsia.
Käärme oli purrut pikku Jussia käteen. Siitä oli kulunut aikaa jo yli kolme tuntia, ilman että mihinkään vastatoimiin oli ryhdytty. Äidin kotiutuessa oli jo koko käsivarsi tulehtunut ja pakotus ankara. Kärsivä pikku mies koetti pidättää itkuaan urhoollisesti. Tuskainen hiki kihelmöitsi hänen kuumeisilla kasvoillaan. Käsi sidottiin kylmään vesikääreeseen, ja sitten nopeasti matkaan. Äiti ja siskot saattelivat tielle.
— Sinä teet mitä tehtävissä on.
— Siihen saat luottaa.
— Voitko odottaa ja tuoda hänet kotiin?
— Odotan ja tuon.
— Hän on minun ainoa pikku mieheni.
— Tiedän sen.
Matkalla tuulessa, nopeasti etenevässä vilpoisessa kärrykiikussa poika yritti jo hymyilläkin. Mutta milloin pakotuksen tuska yltyi, puristi hän terveen kätensä pikku sormilla ja kiverällä peukalolla setää sormesta.
— Ei meiltä minnekään nyt pääse, sanoi myymälänhoitaja, kun Martti yritti soittaa.
— Heti kun pääsette, niin ilmoittakaa sairaalaan, että käärmeenpurema lapsipotilas on tulossa. Vakava tapaus! Taas mentiin. Myyjärouvan tyttönen jäi kummastellen katselemaan. Oliko käärme purrut Varvikon pikku Jussia? Missä käärme oli? Pitikö se hampaillaan kiinni Jussin sormesta? Oliko käärme sidottu Jussin käsivarteen?
Sairaalaan oli soitettu Huhmareen myymälästä. Mutta juuri vähää ennen sitä oli tohtori lähtenyt sairasmatkalle Niemistön kylään. Sairaanhoitaja oli kesälomalla. Nuori harjoittelija ei mahtanut asialle mitään.
— Ei siinä taida enää mikään auttaa! Viime kesänäkin kuoli eräs pikku tyttö, vaikka myrkytys ei ollut vielä noinkaan pitkällä, arveli hän.
— Tetä, kuolenko minä? Jussi puristi Marttia kädestä kärsivin säikähtynein katsein vastausta vaatien.
— Et sinä kuole! Lääkäri tulee kohta, ja sitten kipu lakkaa, lohdutteli setä.
Mutta »kohta» oli tänä päivänä hyvin epämääräinen ajankohta. Kului pitkiä piinallisia tunteja. Pikku potilas kärsi ja tulehtui yhä enemmän, kuume nousi ja tuskat lisääntyivät. Niemistön kylä sijaitsi pitkän vaikean tien takana, ja puhelinyhteydet sinnekin päin olivat sekaisin. Martti yritteli turhaan monta kertaa. Pentti-velikin oli jo meijeriltä kotimatkalle lähtenyt. Sairas pyyteli juotavaa ja ikävöitsi äitiä. Hän väitti, että he olivat olleet sairaalassa jo monta vuotta. Täällä oli kuuma ja paha olla. Kotona olisi paljon kylmempi ja parempi.
Vihdoin lääkäri palasi sairasmatkaltansa, tähän tapaukseen nähden kuitenkin muutamia tunteja liian myöhään.
Sitä ei tarvinnut sanoa pikku potilaalle enää. Häntä voitiin vain lohduttaa:
— Kun lepäät, nukut vähän aikaa, niin setä vie Leijulla kotiin.
— Tetä vie kotiin!
Kuumeinen pikku käsi tarttui isoon käteen, myrkyn pöhöttämille kasvoille kierähti väkinäinen hymy.
Seuraavana päivänä iltapuolella poikanen nukahti. Huoltaja harkitsi, miten olisi meneteltävä. Mitä häneltä oli pyydetty, ja mitä hän oli luvannut niin pojalle kuin äidillekin. Hän päätyi siihen, että mentäisiin kotiin.
Pieni valkoinen arkku kiikkui hänen polvillaan. Mitään kiirettä ei enää ollut. Kotiin ehdittäisiin pian, vaikka perillä oli viivytty monta vuotta. Joitakin ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia tuli vastaan. Kummallinen vainajan kuljetustapa! Arkussa lienee hänen poikansa, ajattelivat tuntemattomat, kun nostivat hattuaan, kuten vainajille on tapana tehdä. Myös kaupan rouvan vilkas tyttönen sattui olemaan pihamaalla.
— Äiti, äiti, Varvikon Jussi tulee! Hän oli viisas tyttö ja oli ennenkin nähnyt kuljetettavan ihmisiä laatikoissa. Varvikon Jussilla vain oli niin kaunis valkoinen laatikko, niinkuin nukkekaappi. Tavallisesti ihmisen kuljetuslaatikko oli musta. Oliko käärmekin siellä samassa laatikossa? Hän oli utelias lapsi, eikä äiti ehtinyt vastata puoliinkaan hänen kysymyksistään.
Viimeisen taipaleen Hirvimäen niittytien haarasta he ajoivat käymäjalkaa. Peltotiellä puiden oksat rapsivat ajajan silmiin ja arkun laitoihinkin. Kun punainen tuvanpääty ilmestyi tien mutkan takaa näkyviin, niin ajomies pysäytti hevosen. Se katsoi kummastellen taakseen, oksatkin niin oudosti rapisivat. Oliko erehdyksessä jälleen käännytty tälle sivutielle?
Koettelemuksiin joutuneen naisen voimanlähteet ovat syvät ja ehtymättömät. Anna Varvikolla oli voimaa ottaa tämäkin suru vastaan. Menetys oli raskas, mutta se ei ollut yllätys enää hänelle. Siitä oli sähkötetty kotiin viime yönä, isä itse oli käynyt ilmoittamassa.
— Kiitos sinulle suuresta hyvyydestäsi, kun autoit pikku miestäni loppuun saakka ja toit hänet kotiin.
Sovittiin, että huomenna yhdessä lähdettäisiin kirkolle. Viimeisen yönsä Jussi lepäisi viileässä aitassa. Rakennettiin hänelle sinne tila kahden tuolin varaan. Arkun kansi avattiin, Jussi nukkui. Äiti laittoi tytöille vuoteen aitan lattialle. Itse hän jäi tuolilla istuen valvomaan.
Isäntä Iso-Kyttä seisoi tiellä seuraavana aamuna, kun naapurin poika jälleen ajeli Murronkulmalle päin. Hevosmies tervehti viileästi, Iso-Kyttä ei vaivautunut vastaamaan eikä hevosmies liioin sen enempää kohentelemaan. Hän näytti ajelevan omissa mietteissään, niinkuin olisi unohtanut, missä liikkuikaan.
Kotipihan kuusen oksista sidottiin seppele, vuohensilmän kukkasista, kissan-, harakan- ja kurjenkelloista koristeet siihen. Niitä kaikkia ja kirkkaan sinisiä ruiskaunokkeja Hirvimäen suopellosta otettiin vesiämpäriin. Sitten lähdettiin matkaan. Tytöt istuivat takaistuimella, Jussi lepäsi omassa valkoisessa talossaan äidin ja sedän polvilla.
— Taas Varvikon Jussi pääsee kirkolle! Ja tytötkin ovat päässeet mukaan! Onko Jussi enkeli vai nukke? Avaako hän silmänsä kuin nukke?
Asiakkaita oli puodissa, eikä äiti lainkaan joutanut vastaamaan uteliaan pikku tyttärensä kysymyksiin.
Jussille oli saatu varatuksi sievä maamaja, puhtaaseen santaan kaivettu oma koppi, ei kovin kauaksi siitä suuresta valkoisilla risteillä merkitystä yhteismajasta, jossa isä tovereineen lepäsi. Äiti ja setä laskivat pikkuisen arkun alas. Siskot ihmettelivät, miten syvä Jussin santakoppi olikaan. Nuori apulaispappi siunasi lapsen rauhanmajan. Hän puhui sydämellisiä lohdutuksen sanoja äidille, siskoille hän kertoili kuin satua. Kun veli vähän aikaa lepäisi majassaan, niin hän etsisi tien isän luokse, tai isä tulisi hänen luokseen. Siellä oli mainiot marjamaat, mutta ei ollenkaan käärmeitä. Yhdessä marjailtuaan he menisivät uimaan hiekkarantaiselle Kotilammelle, jonne vähäinen Hopeapuro juoksutti helmeilevän kirkasta vettä, missä uiskenteli kultakaloja.
Setä osti haudankaivajalta pienen valkoisen ristin ja piirteli siihen muistokirjoitusta:
Tässä lepää pikku mies JUSSI VARVIKKO, syntyi 5.6.38, kuoli 4.8.44.
— Mitä haluaisit tähän lisättäväksi? tiedusteli hän äidiltä.
— Elit kodin iloksi — lähdit isän seuraksi, sanoi äiti vähän aikaa mietittyään. Setä piirteli sanat ja pystytti ristin kukkasilla peitetyn hautakummun pääpuoleen. Koristeltu havuseppele asetettiin ristin poikkipuuhun.
Kirkkopuiston takana sijaitsevan pappilan salissa soitettiin pianoa. Akkuna lienee ollut auki, koska soitto kuului selvästi. Kappaleen sävelperustana oli tuttu laulu, mutta muistelemallakaan Martti ei saanut sen sanoja mieleensä. Yhä uudestaan erilaisina muunnelmina kertautuen, kuin jäniksen poikasena puistokäytäviä hyppelehtien se kiersi piiriään. Toisinaan se milteipä kokonaan katosi, pian jälleen palasi, kirkastui ja kohosi.
Iltapäivän aurinko välkytteli kipinöitä kirkkotarhan suurien muistokivien kultakirjaimista. Pienen matkalaisen puuristi oli niin alhaalla ja sen kirjoitus niin tummaa, ettei siitä kipinääkään leimahtanut. Mutta havuseppeleen kissankellot ja kurjenkellot nuokkuivat niinkuin leikkitapulin pikkuiset kirkonkellot, ja vuohensilmät loistivat kuin leikkitaivaan pikku auringot. Ja yhä edelleen pappilan neiti juoksutti pianostaan leikkiviä säveleitä, jotka häipyivät lehtipuisten käytäviin.
Aurinko oli jo laskenut, kun saattaja yksinään ajeli hiljaista tietä. Hiljainen oli jo myös Iso-Kytän talo, muonamiehet lepäilivät mökeissään, harjoittelijat ullakkokamareissa. Isäntä yksin liikuskeli maantietä sivuavilla pihateillä. Mutta myöhäinen kulkija katseli tiilirakennuksia, jotka ammattimies Varvikon Jussi aikoinaan oli muurannut. Jäntevä käsi oli ottanut kiven toisensa jälkeen, lyönyt laastia väliin, puristanut ruskean kiven paikoilleen voimakkaiden sormien ja kiverän peukalon painalluksella... Että pieni peukaloinen saattoi syntyä, kasvaa ja elää. Olisi elänyt ja kasvanut mieheksi, ellei olisi tullut käärmettä, elleivät tiilikartanon maidot ja niistä saatavat markat olisi olleet tärkeämpiä kuin pikku peukaloisen elämä.
Näitä mietiskellessään tien kulkija ei huomannut tiilirakennusten omistajaa, isäntä Iso-Kyttää, joka oli pysähtynyt tielle. Hän meni menojaan, isäntä kotipihoilleen päin.
Joko nyt on ehditty näin pitkälle? No, yksi pääsky ei kesää tee eikä lopetakaan. Mutta miten sitten, jos koko kylä, jos koko pitäjä ajaisi Iso-Kytän ohi näkemättä taloa, tervehtimättä sen isäntää?
Jos ei haluttaisi osuuskuntien hallituksiin? Jos ei valittaisi keskusliikkeiden kokouksiin? Jos kylä ja pitäjä, koko elävä yhteiskunta heittäisi kuiville kuin järven laine heittää keventyneen raakun, kuin virta viskaa kuivuneen kaarnankappaleen?
Se ei ole mahdollista! He eivät voi, he eivät uskalla sitä tehdä! Miksi eivät voisi ja uskaltaisi? Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta. Kansanvalta... kaikkivalta!
Kuului kuolleen se Varvikon muurarin poika. Kerranko lapsia kuolee ilman mitään, käärmeenpuremiin liiatenkin. Mitenkähän olisi käynyt, jos toisin olisin suhtautunut? Olisikohan pelastunut poikapahanen, jos olisin pannut Harjulan pojan purkamaan maitokuormansa?
Jos kaikkia tekemiään tai tekemättä jättämiään rupesi jälkeenpäin pohtimaan, niin tuli hulluksi. Mutta yksi oli väistämätön tosiasia. Sen jälkeen kun tuo puujalka tuli ja jäi kotiin, alkoi kaikki mennä päin prinkkalaa. »Nuoria voimia ei ole viisasta ryhtyä vastustamaan, niihin pitää yhtyä, niitä pitää ryhtyä johtamaan!» oli joku viisas kerran sanonut. Mahtoiko olla viisas neuvo?
Että tässä kuitenkin oli tullut jo monta kertaa tyhmättyä vahingosta viisastumatta, se täytyi vanhan viisaan itselleen myöntää. Tervehtimättä ohitseni ajat. Akkunastani hävyttömyyksiä huutelet! Pieni salakyttä! Tuo on jo niin paksua, ettei jaksa niellä, sulattaa vielä vähemmän. Haaste on annettu. Siihen vastataan. Yrittäkäämme, naapurin pojat!
Mietiskelijä teki ratkaisunsa muistamatta, mitä oli juuri äsken viisaan miehen sanomana muistellut, enempää kuin sitäkään, että nuorella miehellä saattoi olla syytä tahdittomuuteensa. Huomaamattomuuteensa hän oli täysin syytön. Isä Jussia ja pikku Jussia sekä heihin liittyviä muurausasioita muistellessaan hän todellakaan ei ollut huomannut Iso-Kytän pienikokoista isäntää.
KYMMENES LUKU.
Oli lokakuun viimeinen päivä, kansainvälinen säästäväisyyspäivä, kylmänkolea syyskokousten päivä. Osuusmeijeri, -kauppa ja -kassa pitivät syyskokouksensa tänään kirkonkylässä seurojentalolla. Tavallisesti eräät pienemmät yhtymät kuten puhelinosuuskunta, sähköyhtiö, pari maidontarkastusyhdistystä ja eräs puimaosuuskunta pitivät syyskokouksensa samoilla lämpimillä, niin että eräinä vuosina, milloin osanottajia oli vähän, kokouksia oli kappalelukuunsa nähden milteipä yhtä paljon kuin niihin osallistujiakin. Tänä vuonna näytti tulevan ennätysvuosi, kokouksia ilmeisesti olisi enemmän.
Mutta mitäpä siitä. Kaikki kokoukset olivat täysin laillisella ja yhtiöjärjestyksen mukaisella tavalla kokoon kutsuttuja. Niistä oli ilmoitettu kahdessa paikkakunnan eniten luetussa sanomalehdessä kahta viikkoa aikaisemmin sekä tämän lisäksi seinäilmoituksilla kunnantuvan taululla, Kulomäen tienristillä ja Huhmare—Kesäjärven kylätien viittapylväässä. Kuun puolivälistä lähtien nähtiin niissä koneella kirjoitetut ilmoituslappuset yhtä varmasti kuin itse taulu ja pylväät. Ja yhtä varmasti myös teksti oli aina sama, vain vuosiluvun yksi tai kaksi viimeistä numeroa vaihtuivat. Meijeriosuuskunnan... osuuskaupan... osuuskassan jäsenet kutsutaan täten ja niin edelleen, kaikille tuttuun tapaan.
Osuuskaupan kokouksella piti aloittaa tasan kello neljätoista, vanhaa lukua kello kaksi, kuten myös ilmoituksissa edellisiltä vuosilta periytyvään tapaan oli merkitty. Kokoontunut oli paitsi kaupan johtajaa ja hallituksen puheenjohtajaa, viisi hallituksen jäsentä sekä kanttori Petäinen, joka oli tunnetusti pitäjän kaikkein varmin kokousmies, sitäpaitsi hallituksiin kuulumattomana aina jäävitön puheenjohtajaksi. Puolituntisen odottamisen jälkeen ilmestyi kokoushuoneeseen vielä Pellervo-Seuran piirikonsulentti sekä erään talouspoliittisen päivälehden piiriasiamies, jolla myöhemmin alkavassa meijerin kokouksessa oli lehtensä tilausasioita hoidettavana. Huone oli kylmä, kamiina savutti, kokoonkutsuttujen tai ilman sitä paikalle saapuneiden mieliala sen ja tuon väliltä. Konsulentti oli asemalta kiiruhtaessaan ajanut itsensä hikeen. Hänen piti kokousten päätyttyä pitää ammattiasioista esitelmä. Mistä ja miten näin vähäiselle sisärenkaan joukolle puhuisi? Piiriasiamiehellä oli omat huolensa. He olivat kilpailijoita lehtiasioissa. Mutta saisiko kumpainenkaan asialleen kannatusta näin koleassa huoneessa, tällaisessa pitäjässä, jossa oltiin kitsaita kannatusmaksuihin. Se oli heille molemmille arvoitus, kuten jo ennenkin monta kertaa.
Odoteltiin vielä jonkin aikaa vuodentulosta, vaihtelevista säistä ja maailman sekasortoisesta tilasta puhellen. Yhä vajaa tusinaisen joukon täydennykseksi ilmestyi vielä meijerin isännöitsijä ja osuuskassan hoitaja, kumpikin mustakantinen pöytäkirja kainalossaan. Iso-Kyttä katsahti kelloonsa ja rykäisi.
— Kello on lähes kolme! Turhaa tässä lienee tämän enempää odotella.
— Ei tipu rieska lehmättömälle! todisti kuivankäppärä räätäli Hoikkanen, joka oli tullut kaupan kokoukseen.
— Ison pappilan arentaattori ainoastaan lupasi tulla, kun saa puintimoottorinsa käyntiin, ehätti kanttori Petäinen.
— Sitä saadaan odottaa ensi syksyyn! murahti Hoikkanen, joka oli pannut merkille, että mainitun arentaattorin puintikojeet usein olivat epäkunnossa, sitäpaitsi hänellä näin oli tilaisuus letkauttaa lähinaapuriaan kirkon kukkoa, jota vastaan hänellä aina oli jotakin hampaan kolossa. Mutta Iso-Kyttä lopetti joutavat.
— Hallituksen puheenjohtajana julistan osuuskaupan syyskokouksen avatuksi. Olkaa hyvät ja ehdottakaa kokoukselle puheenjohtaja.
— Kanttori Petäistä kannatetaan, virkkoi joku.
— Ehdotetaan ainoastaan, oikaisi Hoikkanen.
— Kannatetaan! täydensi joku kolmas.
— Kanttori Petäistä on ehdotettu ja kannatettu. Hallituksen puheenjohtaja kopautti rystysellään pöytään.
Valittu puheenjohtaja rykäisi ja sukaisi kaljuaan. Silmälasejaan puhdistaen hän siirtyi pöydän ääreen.
— Minä kiitän kokousta minulle osoitetusta luottamuksesta. Kokouksen sihteeriksi saanen kutsua johtaja Vannaksen ainoastaan.
— Ei kai tällaisissa kokouksissa useampaa sihteeriä tarvitakaan! kuiskasi räätäli Hoikkanen vieressään istuvalle piiriasiamiehelle liiankin kuuluvasti. Joku naurahti, puheenjohtaja ei ollut kuulevinaan. Tämä ei ollut ensi kertaa, kun Hoikkanen kokouksissa piruili, harvoin kirkossa kävi eikä silloinkaan vilpittömästi. Sihteeri ruuvasi täytekynänsä alkaen kirjoittaa tavanmukaisia pöytäkirjan etumerkintöjä sekä kokouksen osanottajien nimiä. Puheenjohtaja hoiteli tällä välin omia juoksevia asioitaan, kokouksen laillistuttamisia ja sen semmoisia, minkä jälkeen käytiin itse asioihin osuuskuntajärjestyksen osoittamalla tavalla. Määrättiin hallituksen jäsenten palkat ja matkarahat. Ennen ne olivat olleet viisikymmentä markkaa kokoukselta ja yksinkertainen kyytimaksu. Ehdotettiin ja kannatettiin pidettäväksi samoina. Nimettiin erovuorossa olevat hallituksen jäsenet ja heidän varamiehensä. Vakinaisista olivat erovuorossa Juho Iso-Kyttä ja Heikki Pelttari. Molemmat uudelleen, samoin varamiehet. Määrättiin tilintarkastajien palkkio maksettavaksi laskun mukaan. Valittiin vakinaiset ja varatilintarkastajat ja kokouksen pöytäkirjantarkastajat, kaikki entiset. Valittiin edustajat kevättalvella pidettäviin keskusliikkeiden vuosikokouksiin. Valituksi merkittiin hallituksen puheenjohtaja Juho Iso-Kyttä. Tämän jälkeen kaupan johtaja selosti liikkeen kuluvan vuoden toimintaa ja siihen liittyviä tilastonumeroita, jotka edellisen vuoden vastaaviin saavutuksiin nähden osoittivat nousua.
Kokousilmoituksen mukainen esityslista oli lopussa. Puheenjohtaja tiedusteli, oliko osuuskunnan jäsenillä esitettävänään joitakin asioita. Räätäli Hoikkasella näytti jotakin olevan, mutta nähtävästi se ei ollut tärkeätä, koska hän kohtuulliseksi katsotussa odotusajassa ei saanut sitä irti. Puheenjohtaja kopautti kokouksen päättyneeksi vielä toistamiseen kiittäen osanottajia hänelle uskotusta tehtävästä ja asioiden yksimielisestä ymmärtäväisestä käsittelystä.
Kassan kokous juoksi samoissa merkeissä, paitsi että puheenjohtajaksi valittiin pienviljelijä Matti Perälä ja että toimintakertomuksen asemasta esitettiin kertomus myönnettyjen lainojen käyttämisestä. Se oli verraten suppea, kokouksen puheenjohtajakin turhia puheita karttava, tottunut ja nopea. Hänen johdollaan kokous käsitteli asiat ennätysajassa, tuskin neljännestuntia niihin käyttäen. Meijerikokouksen puheenjohtajaksi valittiin Juho Iso-Kyttä, jota, vaikka kuuluikin hallitukseen, ei katsottu jääviksi, koska tiliasioista ei tässä kokouksessa päätöksiä tehtäisi.
Jos kenellä, niin tällä puheenjohtajalla oli tottumusta tehtävissään. Hän oli hoidellut nuijaa, paitsi kymmeniä kertoja tässä kokoushuoneessa, myös maakunnallisissa, koko maatakin käsittävissä kokouksissa. Niinpä nytkin kokouskutsuihin merkityt asiat alkoivat luistaa erittäin joustavasti. Puheenvuoroja ei juuri pyydetty, ei liioin turhan kauan tarjoiltu. Nuija naulitsi päätöksiä tämän tästä. Entiset miehet virkoihinsa, puheenjohtaja itse keskusliikkeiden kokouksiin, koska ne sattuivat samoihin aikoihin ja siten säästettäisiin kuluja. Jäljellä oli enää vain yksi, lehtien tilaamiskysymys, mutta siitäkin taitavan nuijan käyttelijän johdolla ja edellisten vuosien perinteitä seuraten selvittäisiin kivutta.
— Lehtiä avustettanee entiseen tapaan? Ei kai kenelläkään meijerin osakkaalla ole, mitään tätä jo vakiintunutta hyvää tapaa vastaan?
Puheenjohtajan nuija kohosi varovasti kuin hiipien, määrätyssä korkeudessa pysähtyen.
— Puheenjohtaja!
Pellervon edustaja pyysi puheenvuoron.
— Jäsenistöönne kuulumattomana, osuuskuntiemme aatteellisen keskusjärjestön edustajana haluaisin esittää kysymyksessä olevasta asiasta muutamia ajatuksia, jos sallitaan.
— Sallittanee! Puheenjohtajan nuija kopsahti. — Olkaa hyvä! kehoitti hän ystävällisesti.
— Ensiksikin tahtoisin oikaista erään harhauttavan, verraten yleisen sanontatavan, jota tässä yhteydessä juuri käytettiin. Mistään lehtien avustamisesta ei ole kysymys. Ne kyllä saavat luvan tulla aikoihin omilla varoillaan, keskusjärjestöjensä ja valtion vuosittaisilla määrärahoilla, joita niitäkään ei liene tarkoitettu lehden, vaan seuran neuvontatoiminnan ylläpitämiseen. Tahtoisinpa näin puheen tullen johtaa väittämääni vieläkin pitemmälle. Meijeri tai muu osuuskunta maksaessaan jäsenilleen tilaamansa ammattilehdet ei avusta edes näitä, koska tässä ei ole kysymys osuuskunnan, vaan jäsenten omista varoista, joita osuuskunta tosin hallitsee, mutta joiden mahdollisesti aiheuttamaa vuosiylijäämää ei vielä ole siirretty osuuskunnan vararahastoihin. Jos siis osuuskunta yhteispesässä käsiteltävien tuotantovarojensa hoitajana maksaa osan rahassa, osan luonnossa, pikku osan ammattilehden tilausmaksuina, on se vain jäsenten palvelemista, jota varten osuuskunta on perustettukin.
Luonnollisesti, mikäli olemme pienessä tarkkoja, tähän voidaan esittää eräitä vastaväitteitä. Yhteispesään koottujen varojen lehtivuosikertoina jakaminen ei ole oikeudenmukaista, koska siinä yhden lehmän mies tulee saamaan yhtä paljon kuin kymmenpäisen karjan omistaja. Osuuskuntaihmisinä emme kuitenkaan voi katsella asiaa näin pienestä akkunasta. Tässähän on kysymys vain muutamista markoista, sanoisimmeko kuin piparkakkulämpimäisistä. Eihän perheenäitikään pullapelliä uunista vetäessään ryhdy pohtimaan, kuka perheen jäsenistä mahdollisesti on ansioitunein saamaan lämpimäisiä. Jokainen pikkuisista saa yhtä hyvin kakkusensa kuin isä, kaikkein suurin, eikä kukaan sitä nureksu, kaikkein vähimmin sen tekee suurin. Omista lapsuuskokemuksistaan hän muistaa, että pikkuisille asia on tärkeämpikin kuin aikuisille. Kakun lämpimiltään nautittuaan pikkuinen kasvaa ja vahvistuu yhteiskotia rakentavaksi perheen jäseneksi. Vähän tämän rinnalla merkitsee se, että hän, eniten antanut, jää ehkä kaikkein pienimmälle osalle. Pienten ilo ja elämänkasvu korvaa kaiken.
Kuperien silmälasiensa ylitse puhuja väläytti puheenjohtajaan lystikkäitä salamanpoikasia. Nämä eivät jääneet tältä huomaamatta, mutta hän lienee ymmärtänyt ne väärin. Puhuja jatkoi:
— Luonnollisesti on kokonaan toinen asia, tarvitsevatko osuuskunnan jäsenet tällaisia lämpimäisiä, sitä viritystä ja virkistystä sekä ajankohtaisia ammattitietoja, joita lehdistö eri alojen asiantuntijoineen ja nykyaikaisine tutkimuskokemuksineen voi heille tarjota. Tarvitsemme kaikkea tätä! Tämän vastauksen joko sanoina tahi tekoina me kuitenkin saamme, kysyimmepä asiaa mistä piireistä tahansa.
Maamiehelle ei riitä, että hän kerran on kyntänyt peltonsa, kaivanut ojansa, harannut juurikasvimaansa. Yhä uudelleen hänen täytyy kyntää ja muokata, kaivaa ja kohentaa, teroittaa aseita yhdellä jos toisellakin tavalla. Näin menettelemme myös osuustoimintamiehinä. Tämän käsittivät jo Rochdalen kunnon kankurit Sammakkokujansa varrella sata vuotta sitten. Tuskinpa he muuten olisivat ottaneet pienen osuuskauppansa ohjelmaan yhtenä tärkeänä pykälänä jäsentensä valistamista. Mitä satoa tämä heidän kylvönsä on kantanut, siitä on tarpeetonta tässä valitussa seurassa puhua.
Pellervon edustaja otti silmälasit käteensä ja kuivasi niitä nenäliinallaan, koska ne olivat huurtuneet kuten kokoushuoneen akkunaruudutkin. Savuttava kamiina nähtävästi alkoi jo lämmittää.
— Joskus kuulee väitettävän, että ammattilehdet ovat niin kalliita, että niitä ei maanviljelijä jaksa itselleen ostaa, eikä meijerikään jäsenilleen kustantaa ja että ne turhan tähden ajelehtivat nurkissa, koska kukaan ei kerkiä niitä lukemaan. Miten ensinnäkin lienee tuon kalleuden laita? Paremmin asian ymmärrämme, jos teemme pieniä vertailuja. Edustamani ammattilehden hinta on jo yli neljäkymmentä vuotta seuraillut voikilon hintaa. Vuosisadan vaihteessa, kun voi maksoi puolitoista markkaa kilo, maksoi Pellervon vuosikerta saman. Sitten tuli pientä kohoamista, ehkäpä laadun parantumistakin kummallakin taholla. Voikilo nousi markoissa kahteen, kahteen ja puoleen, kahteenkymmeneen, kahteenkymmeneenviiteen, lehti samoin. Nykyään kuitenkin voikilo säännöstelykaupassa kulkee jo edellä, vapailla markkinoilla sen hinta on viisinkertainen. Sensijaan savukelaatikko ja lehden vuosikerta ovat samanhintaiset. Viinalitra Alkon myymälässä maksaa kolme kertaa sen kuin tämä yleensä suosittu 24 kertaa vuodessa ilmestyvä ammattilehti nuorisolehtiliitteineen. Vertailukohtia lienee tarpeetonta tämän pitemmälle jatkaa.
— Eikä taitaisi huipennuksia enää löytyäkään, huomautti puheenjohtaja väliin kuivasti naurahtaen.
— Eivätköhän nämäkin jo riittäne todistamaan sitä, että kustannukset painetusta sanasta saatavasta ammattitaidosta eivät sentään ole huipentuneet vielä mahdottomiin. Mitä sitten tulee ammattilehden tietojen hyväksi käyttämiseen tai käyttämättä jättämiseen, niin sallittanee minun esittää vielä siitäkin muutama sana.
— Kernaasti, olkaa hyvä! kehoitti puheenjohtaja.
— Ei minkään painetun sanan, arvokkaimmankaan ammattilehden ohjelmakirjoituksissa liene vaadittu, että on välttämätöntä lukea lehti kannesta kanteen. Yksi kiinnostuu ja hyötyy yhdestä, toinen toisesta. Mikäli ammattilehti vuoden mittaan antaa vaikkapa vain yhden hyvän neuvon, yhden uusia pyrkimyksiä synnyttävän tai entisiä tehostavan toimintaherätteen itse kullekin perheen lukutaitoisista jäsenistä, on se hintansa arvoinen kaksin kolmin kerroin. Emmehän vaadi viljelyskasveiltammekaan, että niiden pitäisi tuottaa viisikymmenkertaista satoa, vaikka se teoreettisesti katsoen olisikin mahdollista. Emme kymmenen, kahdeksan jyvän sadollakaan jätä kasvukelpoista peltoamme kylvämättä, koska kannattaa sittenkin paremmin kylvää kuin jättää kylvämättä. Miksi henkisillä vainioilla vaadimme aina korkeinta satoa? Tämä luonnollisesti ei saa olla esteenä yhä korkeampiin satolukuihin pyrittäessä. Päinvastoin se kannustakoon näissä yrityksissä.
Puheenjohtaja vilkaisi kelloonsa. Puhuja huomasi sen ja kiiruhti hänkin puolestaan.
— Monin paikoin ovat osuuskunnat yhteisesti ottaneet lehtiasian, näiden pikku lämpimäisten hankkimisen ja tarjoamisen tehtäväkseen. Niin pitääkin olla. Maatalousosuustoiminta erilaisine tuotantohaaroineen on kuin eri toukoja kasvava maanviljelijäin pelto. Yhdellä lohkolla syysvilja, toisella heinä, kolmannella kevättouot. Kutakin lohkoa muokataan, kylvetään, sen satoa korjataan omana aikanaan ja omalla tavallaan. Mutta on olemassa myös yhteisiä pellon töitä, n.s. perustöitä, jotka on järkevintä suorittaa saman suunnitelman mukaisesti, jopa samanaikaisesti. Ne kuuluvat kaikille ja hyödyttävät kaikkia. Sellaisina voidaan mainita esimerkiksi syyskyntö, salaojitus, viemärien sillat, koko pellon aitaaminen. Valistustyö, tällaiset yhteiset kokoukset, yhteisesti järjestetyt juhlat ja ammattilehtien tilaamiset ovat sellaisia. Kuten sanottu, monessa valistuneessa Suomen osuustoimintapitäjässä jo onkin näin järjestetty, »salaojitussuunnitelma» niin sanoaksemme loppuun viety. Juhlat järjestetään aina yhdessä, ammattilehtien tilaamisesta päätetään yhdessä. Ne tilataan yhteisvaroilla kaikille yhteisille jäsenille, jotka eivät sitä nimenomaan kiellä, mitä tuskin milloinkaan tapahtuu. Milloin näin on asian laita, ei sellaisesta jäsenestä muutenkaan ole pitempiaikaiseksi eläjäksi osuuskunnissa. Häntä jäytää jokin juurimato, joka tekee hänen menestyksellisen kasvunsa osuustoimintapellossa kyseenalaiseksi.
Seuran edustaja lopetti ja istuutui. Aika paljon palturipaperia jo lurittelikin, ajatteli räätäli Hoikkanen. Sitä samaa mietti omasta näkökulmastaan kokouksen puheenjohtaja. Hänelle oli käynyt kuten joskus ennenkin tällaisissa tapauksissa. Hän myönsi asian arvon, jo hieman lämpenikin sille, mutta sitten tuli jokin näkymätön kylmä henki, avasi ovet, raotti akkunat. Ja kun kylmät viimat kerran sisään pääsivät, oli paremmankin kamiinan lämmittäminen vain ajan ja aineen haaskausta.
Mikä pakanoiden apostoli tämä Seuran lähetti luulikaan täällä olevansa? Tarvitsivatko nämä kymmenen ikämiestä hänen esimerkkejänsä asian havainnollistuttamiseksi? Ja mitä olivat tarkoittavinaan nämä hurskastelevat vertaukset voikiloista, tupakasta ja viinalitroista? Mitä letkaukset meijerin lehtiavustuksista ja jäsenten omista varoista? Niinkuin näitä kaikkia kokeneina osuustoimintamiehinä ei ilman alleviivaamista ymmärrettäisi. No, joko vihdoin sait kylliksesi äänesi helinästä.
Puheenjohtaja nousi ja kumarsi.
— Kokouksen puolesta saan esittää kiitoksemme Pellervo-Seuran edustajalle tästä varsin kiintoisasta ja erittäin havainnollisesta esityksestä. Tämän jälkeen voinemme nyt välittömästi palata keskeneräiseksi jääneeseen asiaamme. Hän istui. Nuijan iskuvalmis visapää kohosi kuin kukon kaula ja pää ennen kiekaisemista.
— Hallituksen taholta on tehty esitys, että lehtiavustukset pysytettäisiin ennallaan. Äskeisen asiaa valaisevan esityksen kuultuamme uskon, että kenelläkään ei ole mitään sitä vastaan, ja katson asian päätetyksi.
Nuija paukahti välittömästi. Pellervon edustaja pyysi puheenvuoron.
— Anteeksi, saisinko ehkä tietää, millainen on tätä asiaa koskeva edellinen päätös?
— Kernaasti, sihteeri on hyvä ja katsoo pöytäkirjasta, myönsi puheenjohtaja.
— Katsotaan kirjoista, niin oikein! Pian kai se täältä löytyy. Isännöitsijä alkoi selailla kirjaa.
— Samoin kuin edellisenä vuonna, niin oikein!
— Entä edellisenä?
— Katsotaan, katsotaan... Samoin kuin edellisenä, niin oikein.
— Jos olisi kääntää nurin koko kirnu, aloittaa korpivaelluksen ensimmäisistä vuosista! avusteli Hoikkanen, jolla oikeastaan ei olisi ollut lupa ollenkaan puhua, koska ei ollut meijerin jäsen.
— Ei tarvitse, ainoastaan kymmenen vuotta! muisteli toinen hyvä, kanttori Petäinen, ei jäsen hänkään, mutta hyvämuistinen ja aina mukana ollut.
— Niin oikein! ilostui isännöitsijä vielä hetkisen selailtuaan. — Vuonna 1934 syyskokouksessa on tehty seuraava päätös: Meijeri avustaa jäseniään ammattilehtien tilaamisessa kymmenellä markalla, mutta on jäsenen joulukuun 1 päivään mennessä isännöitsijälle ilmoitettava, minkä lehden tilaamisessa haluaa meijerin avustusta hyväkseen käyttää.
— Sehän oli kuin parakrahfi itse Ruotsin riikin perustuslakikirjasta pari sataa vuotta aikaisemmilta ajoilta, ihasteli äänioikeutta vailla oleva räätälimestari.
— Ei aina ja kaikkea pitäisi räävätä, ainoastaan, yritti kirkonmies närkästyen, mutta puheenjohtajan vasara kopautti mitättömiksi äänioikeudettomien turhat puheet.
— Kiittäen meijeriosuuskunnan jäseniä asioiden maltillisesta käsittelemisestä julistan syyskokouksen päättyneeksi.
— Jos nyt kuitenkin loppuaameneksi laulaisimme vaikkapa ainoastaan »Olet maamme armahin».
— Armas tämä on ilman sitäkin. Voit kiekaista ylihuomenna kirkkosi orrella sitä kirkkaammin, piti räätälimestarin kuitenkin vielä ehtiä parempaansa neuvomaan.
Kokousmiehet nousivat naureskellen, tupakoita taskustaan kaivaen. Mutta puheenjohtajan nuija kopisi pöytälautaan hiljaisuutta ja arvonantoa vaatien.
— Pikku osuuskuntien kokoukset aloitetaan välittömästi tämän jälkeen.
Pikku osuuskuntien kokoukset pyrkivät usein vierähtämään pitemmiksi kuin suurten. Pikkumiehet pienistä asioista suurta tekemässä, asioiden ennakkovalmistelu sitäpaitsi heikkoa, ellei peräti olematonta, pöytäkirjat, tiliasiatkin usein viime vuotisen taskukalenterin nuhrautuneilla lehdillä. Entä kassat ja saldot sitten? Jonkun äijän rasvaisessa lompakossa liian suurina setelirahoina. Niin että katsoo ja räknää! On kai tässä vielä jäämäänkin, jos vaillinkeja epäilet! Voi pyhä yksinkertaisuus! Ja semmoista se oli ollut näissä puhelin-, puima- ja sonniosuuskunnissa alusta alkaen ja oli yhä, parannuksentekovaatimuksista ja -lupauksista huolimatta. Kaikissa sitä pitikin rähjätä ja armon aikaansa turhaan kuluttaa. Yhden piti, kun ei ollut useampia edes pöytäkirjan- ja tilintarkastajiksi, puheenjohtajista nyt puhumattakaan. Yhtymiä ja osuuskuntia vain oli, lammaskatraita jos jonkinlaisia. Kovin pitkälle olivat kokoukset venyneet, iltahämäriin syksyinen päivä jo ehtinyt.
Päivän kuorman ja helteen kantanut mies oli tyytymätön muuhunkin kuin pimenevään iltaan ja lunta räiskivään säähän, joka oli ilkeimpiä, mitä tällä tiellä yleensä sattui. Kokoukset olivat käyneet vuosi vuodelta yhä köykäisemmiksi. Tämä oli kaunistelematon totuus, eikä hän keksinyt siihen ymmärrettävää syytä. Että vielä noita hyväkkäitä, keskusliikkeiden miehiäkin sattuu tällaisiin räntäpäivän kokouksiin! Mokomatkin Josuan vakoilijat! Kuin harakat siantappajaisilla! Tulisivat pyydettäessä eikä kutsumatta. Siitä viisi, mitä omat ajattelivat. Miksi eivät käyneet omissa kokouksissaan. Totta maar luottivat hallituksiinsa ja niiden toimintaan. Mitä vähemmän sen parempi, sitä nopeampi toimitus. Tänäänkin, jos olisi täsmälleen päästy aloittamaan, jos ei näitä Pellervon valistusohjelmia ja pikku kokousten turhan setvimisiä, niin tunnissa, parissa kaikki selvänä. Mitä joukoista muuta kuin rähjäämään ja huutamaan.
Sitten kai oli hyvä näin kuin oli? Ei ollut hyvä! Osuustoiminta oli kuin virta. Joku puhuja joskus oli näin kuvaillut, eikö jotakin samantapaista hän itsekin tervehdyspuheissaan. Ei ollut hyvän merkki, jos näkyi vain uoma ja kuului vain pientä lirinää kuivien pohjakivien koloissa. Piti olla vettä, mikä kuljetti tukkipuita, käytteli sahoja, pyöritti myllyjä ja kevään tulvien joutuessa heitti kuivat rauskut rantamatalikolle!
Miten monta kertaa tämä vertauskuva tai jokin muu samantapainen, olikaan sukeltautunut hänen ajatuksiinsa ilkeästi riipaisten. Järki ei riittänyt vastaan todistamaan. Syvemmällä rinnassa joku sisäinen sananjulistaja selitti omaa tekstiään. Se oli enemmän lakia kuin evankeliumia, ja sitä oli usein jäätävä kuuntelemaan, vaikka se vastenmielistäkin olisi ollut.
Sinä olet kuin susi lammasten vaatteissa! Näin ajatuksissa milteipä aina. Näin käytännössäkin monta kertaa. Liikut yhteisön asioilla omatekoisin valtakirjoin. Sinä muka osuuskuntakokousten valtuuttama! Neljä viisi tuppisuuta tuvassa viittä- kuuttasataa edustamassa. Eikö pöytäkirjantarkastajatkin ole tarvinnut perästä päin puhelimessa soittaa tai ilman muuta tekaista, suorastaan väärentää, että olet saanut valtakirjasi kuntoon Helsingin matkaa varten. Ellei tämä ole rauskujen rapinaa, veden lirinää kiven kolossa, niin mikä sitten?
Tie joutui avarammille niittymaille. Räntäsade hakkasi kasvoja kuin raskailla suolan rakeilla piiskaten. Hänen täytyi hiivistäytyä alemmaksi, kääntyä milteipä syrjin karein. Hevonen asteli omia aikojaan, ajatukset omiaan.
Mitä tämän päivän kokouksetkaan. Pyrrhoksen voitto. Tosin Seuran valistusnappula tuli laudalta lyödyksi, mutta kaatuiko jälleen nousematta? Eikö lähtenyt pystypäin kuin parempikin voittaja? Mitä runoili matkaraporteissaan, puoliksi omiaan ja vaikka tosiakin? Kahdeksan miestä kahdeksan osuuskunnan kokouksessa... yksi kutakin kuntaa kohti... Kymmenvuotinen tökerötekoinen pykälä lehtien avustamisesta, se kannatti siteerata kirjoihin. Että isännöitsijän pitikin se ääneen lukea. Senkin mökelö! Osuusmeijerin oma nauta, niin oikein! Entä räätälin ketkale leukojaan repimässä! Lukkari ainoastaan kiekuvirsiään esittämässä! Kirkonkukko ja paskonärhi! On siinä minulla yhtiökaverit neljänkymmenen vuoden korpivaelluksessa! Kansanääni maanviljelijöiden osuuskunnissa!
Viisi lehtipahasta viidenkymmenen markan vuotuisavustuksineen! Siinä tuota olikin lämpiäispullapelli Helsingin herroille tuliaisiksi, ellei junapoliisi pimeänä tavarana takavarikoi. Miksi hänen pitikin saada vielä nämä tilastotkin meijerin kirjoista muistikirjoihinsa! Vaikka olivat kai ne heillä ilmankin tilastopapereissa. Tämän tähden pakanain apostoli matkaankin laitettu. Kannattiko tämä? Kannattiko pääkallon paikoilla mokomien tilastojen rakentaminen? Sitä sopisi kysyä konsulenteilta, vaikka Seuran ja keskuskuntien silmäntekeviltä itseltään vuosikokouksissa. Mitähän vastaisivat siihen? Kannattiko tosiaan?
Tämä ajatus hytkäytti niin, että milteipä teki mieli painaa se hampaankoloon ensi kevään kokouksia varten. Mutta pian lennähti erämaan tuuli, mikä nuolaisi mannat Siinain korvesta. Mitä huolit keskuskunnista ja niiden kannattavaisuuksista? Mitä omistasikaan? Mitä hyödytti kerätä vararahastoja, kuollutta pääomaa osuuskunnille, joissa virtaavan veden voima väheni, elämä rapistui, kuivui ja kapeni? Kannattiko tämä? Sopii kysyä, ja ehkä kysyvätkin, jos rupeaa heidän tilastojaan penkomaan. Hyi olkoon! Kissa ruvetkoon! Eikö järkevämpää olisi, olisi ollut jo tänään, käydä reippaasti remmiin, tilata ammattilehdet kaikille kerta kaikkiaan! Omilla tai osuuskunnan, yhden tai neljän yhteisvaroilla... muotokysymys miten ja millä tavalla. Pääasia että liikunnan väriä olisi saatu kuivuvan virran karikkoisiksi käyviin uomiin. Rochdalen kunnon kankurin aatepirrat paukkumaan. Ehkäpä hyvinkin, kuka tietää?
Hän ajatteli sitä aluksi ivalla, samasta näkökulmasta kuin päivällä konsulentin puhuessa. Mutta mitä useammalta puolelta asiaa tarkasteli, sitä totisempia näköaloja kaivautui esiin. Mene ja takaa, vaikka tämä olisi ollut viimeinen viisas veto ja ystävän neuvo niin osuustoiminnan kuin yksityisyritteliäisyydenkin kannalta nähtynä. Joku takana olisi voinut murahdella yhteisten varojen hassaamisesta, mutta jäsenenemmistö, yhden ja kahden lehmän pienviljelijät, olisivat toden totta tulleet iloisiksi näistä »pullalämpimäisistä» kykenemättä tai haluamatta sen pitemmälle ajatella, mitä tämä merkitsi meijerin voittovaroissa. Mitä tosiaan olisi merkinnytkään neljä-viisisataa vuosikertaa ammattilehteä? Parikymmentätuhatta markkaa jaettuna kolmen osuuskunnan kesken! Pikkuseurueen ryyppyillalliset paremmanpuoleisessa kapakassa! Kun tosimielessä olisi ehdotusta kannattanut, niin kukaan ei olisi vastaan äännähtänyt. Visanuijalla olisi naulinnut pöytään kolmen osuuskunnan yksimielisen päätöksen kymmeneksi vuodeksi, ikuisiksi ajoiksi. Ja sitten pöytäkirjoista joskus 50-vuotis, 100-vuotisjuhlajulkaisuja rakennettaessa olisi kaivettu esiin tämä historiallinen päätös: Juho Iso-Kytän esityksestä ja puhetta johtaessa päätettiin ammattilehti tilata osuuskuntien varoilla vapaasti kaikille jäsenille. Yhdellä nuijan lyönnillä olisi tullut yhteiselle kansalle eräitä vaunulasteja pullalämpimäisiä, sätkäpaperia, pikku hyyskän toilettiakin. Mutta eikö tämä yhteistyön kankureiden, kuten maamiehenkin arkipäiväinen elämä juuri sellaista raapaisemista kaivannutkin? Ei ainakaan kukaan jälkeenpäin olisi päässyt nurisemaan, että aatetta ei ajettu, että valistusta ei kansalle annettu, että kankureitten jalot viitteet oli laiminlyöty. Jos pääkankuri tämän tähden olisi pukilta pyyhkäisty, niin kangaspuiden eteen olisi kaatunut, ei taakse.
Oliko tämä jo kolmas harhaisku? Niin oli oikea emälaaki! Se puukopukka nyt kuitenkaan ei ollut tässä takana. Mene ja takaa, vaikka olisi? Mutta oliko varaa tällaisiin vikapistoihin? No, ensi syksynä voisi tehdä tuon omasta aloitteesta, ellei se silloin jo ollut myöhäistä?
Kuka siinä meni? Harmaatakkisen pyörämiehen piirteet näyttivät lumirämpsyn hämärissä tutuilta. Seuran konsulentti, hän se varmaankin oli. Lasten säästäväisyysjuhlaa vietettiin Jokelan koululla tänä iltana. Mies kiiruhti sinne puhujaksi. Jotakin sellaista osuuskaupassa kohistiin.
Hetken vielä ajeltuaan hän sen omin silmin totesi. Jokelan koulu oli läpeensä valaistu. Pihalamput, kaikki tuikut tulessa, kaikki mitä oli. Järvikylien kansankynttilä oli johdossa, se piti näkyä ja kuuluakin maantielle saakka. Hänestä kuitenkaan ei päästy valittamaan, että ei valistanut, ainakin yrittänyt, yhteiskunnan varoilla ja omillaankin. Hevonen kääntyi Huhmareen kylätielle. Valaistu koulutalo nuorisojuhlineen jäi kaivelemaan ajajan sydäntä. Pimeä metsä kohisi uhkaavasti. Järven kylmät laineet löivät raskaasti, niinkuin raakunkuoria olisivat rantakiville heitelleet. Oliko kevättulvan enteitä syyspimeällä? Voiton päivä — tappion enne? Merkit auringossa ja kuussa.
YHDESTOISTA LUKU.
Jokelan koulun luokka- ja käsityöhuone, oppilaseteinen, opettajan eteinenkin tulvehti iloista nuorta väkeä. Kolmisensataa henkeä! arvioivat ne, joita, asia kiinnosti. Tässä talossa nähtiin pari kertaa vuodessa, kuusijuhlassa ja kevätpäättäjäisissä tuota samaa väkeä, mutta tällaista hälinää ei vuosikausiin oltu nähty. Lautta-Ville Miinoineen oli yksi tämän juhlan sormin luettavista aikuisista. Heillä oli kiistämätön kunniavieraiden etuoikeus; tulessa kokonaista kahdeksan mukulaa, jotka kaikki tavalla tahi toisella ottivat osaa ohjelman suorittamiseen.
Entisiä ja nykypäiväisiä koulutottumuksiaan noudattaen olivat milteipä kaikki saapuneet noin puoli tuntia ennen määräaikaa, niin että kun Ii-Hoo maailmanrannan koulussa opitun tapansa mukaisesti saapui täsmälleen, niin hän luuli myöhästyneensä ensi kerran elämässään. Hän nosti kellon korvaansa vasten. Olisiko loistoankkuri unohtunut vetämättä tai ruvennut jätättämään? Se käydä raksutteli kuten jo yli neljäkymmentä vuotta. Nämä nuoret hopeakuoriset silinterit vain olivat edistäneet kuin yhteissopimuksesta, selvisi tarkkailijalle.
Mutta jos joku toinen Ii-Hoon ruholla varustettu kansalainen olisi tunkeutunut näin täpötäyteen kihupesään, niin hänen ehkä olisi ollut vaikea saada jalansijaa, istuinpaikasta puhumattakaan. Ii-Hoolle se oli helppo juttu. Tuoleja vapautui useampiakin. Hän valitsi mitoilleen sopivan, ei tuolia vaan pöydän. Ei Ii-Hoo mitenkään olisi voinut käydä tavallisen oppilaspöydän kiintopenkkiin istumaan, koska kahden oppilaan yhteispöydän kansilaudassakaan ei ollut liikoja pinta-aloja hänen käytettäväkseen.
Opettaja riensi tervehtimään, nuori kansa iloitsi, niinkuin jokin ylimääräinen ohjelmanumero olisi luvattu. Sitä lupasikin jo tämä pöydän istuimeksi muuttaminen. Oli tiedossa myös toinen ylimääräinen numero, joka tiettävästi ei herättänyt yhtä suurta riemua kuin edellinen, vieras puhuja Helsingistä saakka. Vieras oli aina vieras, niinkuin puhe aina puhe. Vieras puhuja johdateltiin Ii-Hoon viereen tuolille, jonka joku avulias nuorukainen hänelle luovutti.
Juhla aloitettiin kansalaislaululla, jota kanttori osuuskuntakokousten päättäjäisiksi oli ehdottanut kannatusta saamatta. Täällä tuntui innostusta olevan milteipä liikaakin, johtajaa vain puuttui. Kun opettaja oli aloittanut ja rytmin määrännyt, eteni laulu reippaasti säkeistöstä toiseen.
Opettaja piti tervehdyspuheen, vain muutamia sytyttäviä sanoja, mitkä nähtävästi ennakolta valmistamatta hetken vaikutelmina hänen sydämestään purkautuivat. Hän sanoi olevansa sekä yllättynyt että iloinen, kun näin paljon hänen nuoria ystäviään oli tähän työmuurahaisten syysjuhlaan saapunut. Tuskin järvikylistä tämän enempää heitä löytyikään. Huoneisiin liioin ei olisi enempää mahtunut, ellei seiniä olisi ruvettu repimään kuin hölmöläisten talossa valon saamiseksi. Mutta valoa nuoret tänä iltana kilvassa jakaisivat omista kynttilöistään ja nämä vieraat sedät omistaan, jotka oli taitavasti valmistettu ja kuljetettu tänne aina Helsingistä, jopa Amerikasta asti.
— Oho, ho! Ennen käyttämistä tarttis valaa uudestaan ainakin se amerikkalainen! heitti pöydällä istuva Ii-Hoo välihuomautuksen.
Mutta tervehdyspuheen pitäjä ei siitä häkeltynyt. Hän toivotti kaikki kerholaiset sekä heidän aikuiset vieraansa sydämellisesti tervetulleiksi ja julisti juhlan avatuksi. Ohjelmaa oli runsaasti. Sitä juoksutettiin hidastelematta lävitse, runoja, lauluja, lyhyitä omatekoisia kertomuksia ja puheita. Mikään esitys ei saanut kestää kolmea minuuttia enempää. Esiintyjät saivat palkakseen voimakkaita suosionosoituksia, sitä myrskyisempiä, mitä pienempi esiintyjä oli. Ennätyksen saavutti Lautta-Villen viisivuotias Vilma, joka pöydällä seisoen esitti yksinlaulua seitsenvuotiaan Kalle-veljensä huuliharpun säestyksellä. Ensimmäisenä numeronaan hän esitti: Minä olen yksin kuin rannalla raita... Toinen laulu: Kukkuu, kukkuu... vaadittiin toistettavaksi, jo senkin vuoksi, että tyttö henkäisi keskellä »kaukana» sanaa, niin että kuului ihan selvästi: kana kukkuu... mikä herätti suurta riemua. Laulua seuranneet suosionosoitukset kestivät milteipä tavallisen esitysajan, noin kaksi kolme minuuttia. Tämän jälkeen sai puheenvuoron helsinkiläinen kynttilä.
Hän sanoi olevansa tässä erinomaisessa juhlassa kuin pensaasta vedetty jänis. Lumiräntäistä tietä ajaessaan hän oli ollut apealla mielellä, oli kuvitellut joutuvansa pimeään ja kylmään taloon, jossa muutama viluinen sielu kyhjöttelisi nurkissa. Todellisuus osoittautui paljon valoisammaksi kuin ennakkokuvitelma. Muutaman vastineena oli muutama sata, syksyn asemasta kesä, vilun tilalla lämpö. Täällä nuori elämä hymyili, lauloi ja säteili. Se virkisti vieraankin sydäntä.
Tämän jälkeen puhuja siirtyi käsittelemään kansainvälisen säästäväisyyspäivän merkitystä ottaen esityksensä lähtökohdaksi suomalaisen sananlaskun: Pennit peltosi hyväksi, markat maasi maireheksi...
Kerholaisina kaikki tiesivät, mitä pelto viljelijälleen merkitsi. Se oli joko isompi tahi pienempi kaistale kasvukelpoiseksi raivattua viljelysmaata. Jos se ennen raivaustansa oli raskasta maata, kuten Suomen maat useimmassa tapauksessa olivat, antoi se raivaajalleen arvaamattoman paljon työtä. Sen kivien ja kantojen kimpussa uuttera viljelijä ahersi elämänsä pitkät työntäyteiset päivät saamatta kovinkaan paljoa näkyväistä aikaan. Neljän viiden hehtaarin uudisraivausta pidettiin jo saavutuksena, kymmenen viidentoista hehtaarin aloja ihan ennätyssaavutuksina, erittäinkin jos pelto alkuperäisin asein, kuokalla ja kirveellä oli vaikeaan maahan raivattu.
Mutta kun pelto kerran oli raivattu, niin se oli arvokas omaisuus, joka jatkuvasti elämää antavana, siunausta tuottavana perintönä siirtyi sukupolvesta toiseen. Tosin pelto satoja antaakseen edelleenkin vaati viljelijältään työtä ja vaivannäköä, ojittamista, lannoitusta ja muokkaamista, mutta se oli jo paljon helpompaa ja hupaisampaa kuin uudisraivaajan työ.
— Enpä takaa! Hupaisaa se on raivaajankin työ, heitti Ii-Hoo pöytäpenkiltänsä väliin.
-— Varmasti onkin tuollaiselle Väkevälle Matille kuin välihuomautuksen tekijä näyttää olevan.
— Iisakki iso hirvi minä vain olen.
— Iisakki tai Jaakoppi, patriarkka joka tapauksessa. Kuulijakunta otti riemukkaan naurutauon.
— Raivattu pelto on kuin vakavarainen rahalaitos. Sen ruokamulta on tähän laitokseen talletettu pääoma, pellon sato pääoman tuottama vuosikorko. Jotta koron juokseminen jatkuvasti olisi mahdollista, ei pääomaa sovi syödä. Sitä on huolellisesti säilytettävä ja mahdollisuuksien mukaan lisättävä. Ainakin korkovaroista on osa koetettava säästää ruokamullan eli pääoman lisäämiseksi. Mitä vahvamultaisempi peltomme on, sitä varmemman leivän se takaa meille kaikkina aikoina.
Olen puhunut tässä perintöpellosta ja talletuslaitoksesta toisilleen vertauskuvallisina ilmiöinä. Ne ovatkin toisilleen lähisukulaisia, milteipä kuin kaksoisveljekset keskenään. Kumpikin omaa leiviskäänsä kasvattaen ne tukevat ja auttavat toinen toistaan. Peltonsa lisäkasvua ja sen mahdollista ylijäämää ei maamies semmoisenaan hautaa peltoon takaisin. Hän vaihtaa sadon rahaksi tai jalostaa sen maidoksi, voiksi, lihaksi tai hevosen varsoiksi, mitkä antavat pellon pääomalle korkeampaa korkoa. Näin keräämänsä ja rahaksi vaihtamansa ylijäämän viljelijä tallettaa rahalaitokseen, joka tästä pääomasta maksaa hänelle sopimuksen mukaista korkoa. Kun maanviljelijä sitten tarvitsee rahaa uuden pellon raivaamiseen, vanhan salaojittamiseen, rakennustensa uudistamiseen tai johonkin muuhun elinkeinoelämänsä tuotantoa kohottavaan tarkoitukseen, voi rahalaitos antaa sitä tallettajaviljelijälle. Se antaa tarvittavaa rahapääomaa reippaalle uudisviljelijällekin. Ja niin jälleen seutukunnan peltoala laajentuu, viljelys voimaperäistyy, kansan elinmahdollisuudet lisääntyvät, kansa kasvaa. Pennit peltosi hyväksi... markat maasi maireheksi... sananlaskun tarkoitus toteutuu kauniilla tavalla.
Hyvät nuoret ystävät! Nähdäkseni te kaikki kohdallanne olette pellon miehiä ja naisia, ellette vielä raivaajia, niin valmiin pikku palan viljelijöitä. Runsaslukuinen kokoontumisenne tähän juhlaan osoittaa kiitettävää harrastustanne hyvään asiaan. Kesäisillä kerhopalstoillanne olette saaneet terveellistä harjoitusta tulevalle ammattialallenne, pikku pääomallenne runsaasti myös sitä kasvua, jonka puhtaan tuoton nyt markoiksi muunnettuna voitte sijoittaa korkoa kasvamaan vanhempienne perustamaan, paikkakunnan viljelijöiden yhteiseen rahalaitokseen. Uskon, että teillä, ehkäpä hyvinkin monella on jo edellisten vuosien pellon kasvut siellä korkoa korolle kasvamassa ja näinä päivinä nuo määrät lisääntyvät.
Teillä täällä on jo useita vuosikymmeniä sitten perustettu ja satoa kantavaksi raivattu sellaiset maanviljelijäväestön elämää kohentavat yhteiset laitokset kuin osuusmeijeri, osuuskauppa ja osuuskassa, muita pienempiä mainitsematta. Ne ovat todellakin kodeillenne ja koko seutukunnallenne arvokkaita yhteistyön peltoja. Mutta niiden kaunis kasvu vähenee, ruokamulta ohenee, ellette hoida niitä. Perintö tuo aina mukanaan paitsi oikeuksia, myös velvollisuuksia. Lisätkää näidenkin perintöpeltojenne ruokamultaa! Muokatkaa se entistä satoisampaa viljaa kasvavaksi. Tätä kasvatustyötä tehdessänne kasvatte itsekin. Tämä säästäväisyysjuhla sitä edeltävine työsaavutuksineen antaa minulle vieraalle miehellekin viitteitä siitä, että olette oikealla tiellä. Jatkakaa reippaasti eteenpäin! Kasvattakaa laitoksianne! Kasvakaa itsekin kotinne, kotiseutunne, koko kansan iloksi!
Vieraan puhe, vaikka olikin kestänyt enemmän kuin kolme minuuttia, palkittiin pitkällisin kättentaputuksin. Seurasi pieni väliaika. Kaikki akkunat ja ovet avattiin. Ennenkuin ohjelmaa uudelleen jatkettiin, järjestyi hupaisa yllätysnumero, mikä tosin ei ollut harvinaista tässä talossa. Koulun kuusi- ja kevätjuhlissa oli samantapaista jo ennenkin sattunut jossakin toisessa muodossa. Kaksi pesäpallolukkariksi puettua, räpyläkäsineellä varustettua kerholaista tuli huoneeseen pallomailalla kaksikorvaista pyykkikoria kantaen. Se oli peitetty valkoisella lakanalla. Lukkarit pysähtyivät puhujakorokkeen eteen, laskivat yhteiskantamuksensa maahan ja alkoivat keittää mailallaan huttua. Voittaja otti mailan asettuen lyöntiasentoon. Toinen asetti täysinäisen korin ikäänkuin lyöntipesäksi ja kaivoi lakanan alta »pallon». Kaunis pallo se olikin, keltainen omena. Juhlayleisö, joka varpaillaan kurkkaillen, milteipä hengitystään pidätellen oli seuraillut lukkariveljesten toimintoja, puhkesi omenan nähtyään myrskyisiin suosionosoituksiin. Kun hälinä hiljeni, aloittivat lukkarit kaksoispelinsä tavalliseen tapaan kysyen ja vastaten.
— Joko?
— Jo!
Omena pompahti lähes kattoon, lyöjä näytti varautuvan hartiavoimillaan iskemään. Lähinnä olevat väistyivät, muutamat katsahtivat taakseen, mikä akkuna olisi vaarassa. Mutta syöttäjälukkari koppasi pallon, ennenkuin se ehti painua mailan ulottuville.
— Tämä on liian makea pallo sinun lyötäväksesi, parempi, että heitän sen jonkun hyvän kopparin syötäväksi. Se saa, joka koppaisee! Hän heitti omenan, kymmeniä käsiä kohosi ilmaan. Joku pikkuinen poika, muita näppärämpi, sai kopin.
— Nauti iloksesi! kehoitti lukkari. Poika haukkasi omenaa nauravalla suulla.
— Tämä ei ole kansanvaltaista kerhotoimintaa. Yksi koppaa ja toiset jäävät katselemaan kuivin suin, nureksui lyöjälukkari.
— Vesissä suin! oikaisi Lautta-Ville sekä itsensä että laajan sukunsa puolesta.
— Ei kukaan ole sanonut, että jäävät katselijoiksi? Lukkari vetäisi lakanan omenakorin päältä. Riemu remahti valloilleen. Lukkari jatkoi:
— Tietämämme mukaan te olette olleet ahkeria kerholaisia, pallonpelaajiakin hyvällä menestyksellä. Nyt saatte näyttää koppaamistaitoanne. Jokainen siepatkoon omenansa, mutta vain yhden ainoan. Jos joku jää ilman, niin tehköön valituksen korkeimpaan paikkaan eli tämän talon emännälle. Nyt se alkaa. Oletteko valmiina?
Kaikki näyttivät olevan, useimmat varpaillaankin. Lukkarit aloittivat nakkelun. Silmät loistivat kirkkaina. Sadat kädet varautuivat koppaamaan. Tuskin yksikään omena pääsi permantoon asti ja mikäli pääsi, niin löytyi pian sieltäkin. Kenenkään ei tarvinnut tehdä valitusta korkeampiin oikeuksiin, koska kopattavia korin pohjalla riitti kaikille ja vielä jäämäänkin.
Tämän yhtä antoisan kuin hupaisan välinäytöksen päätyttyä kohotettiin kolminkertainen eläköönhuuto makeiden koppipallojen lahjoittajalle, jota ei ollut vaikea arvata. Varmaankin hän oli uhrannut rakkaalle »moolokilleen» parhaimman omenapuunsa vuotuissadon, mutta se ei näyttänyt häntä surettavan. Hän touhusi jo vapaata ohjelmaa jatkumaan, jos kenellä olisi vielä jotakin sydämellään.
— Täällä on!
Ii-Hoo nousi valtaistuimeltaan ja käveli esityslavan luokse. Kääntyen ympäri hän tarttui suurine kourineen pöytään ja nosti sen metrin verran lähemmäksi kuulijakuntaa.
— Arvoisat kerholaiset ja muut kansalaiset! Te tiedätte, mikä minä olen, mutta itse en ole sitä tietänyt tähän päivään asti. Olen Ii-Hoo eli iso hoopo, oikea harmaatukkainen aasi. Iloa ja elämää etsiessäni olen seilannut Amerikat ja Australiat, mutta näin hupaisia kavereita kuin te olette, en mistään maailman kolkasta ole löytänyt. Ampuakseni suoraan, kuten tapani on, myönnän surkeilematta, että olen kärsinyt korvaamattomia menetyksiä, kun en jo aikaisemmin ole hoksannut pyrkiä arvoisan seurapiirinne tuttavuuteen. No, parempi myöhäänkin kuin ei milloinkaan. Voitaisiin myös sanoa: Jopa harmaa havahti! Aion ottaa menetykseni takaisin korkojen kanssa.
Tuo äskeinen maratoonipuhuja pehmitteli teitä ja minunkin monen auringon ahavissa paatunutta sydäntäni. Eräitä hänen väittämiään en kuitenkaan ota täydestä, taikka otan liiaksikin, panen kampoihin ja lujasti. Hän sanoi, että uudisraivaajan työ on raskasta. Ja kattia kanssa! Minä, vaikka olen tämmöinen heiveröinen poika, en koskaan vielä uudisraivauksella ole tuntenut itseäni väsyneeksi, vanhalla pellolla käpsiessäni sensijaan jo montakin kertaa. Vanhuus on kuin savi. Se tarttuu saappaisiin. Uudisraivauksella ei ole savea, ennenkuin muualta ajetaan tai ojan pohjasta kaivetaan. Raiviomaalla on vain kiviä ja kantoja, sammalturpeita kuin hirventaljoja! Niiden kanssa painiskellessaan tuntee vanhakin nuorentuvansa, mitä sitten tällainen nuorukainen, joka ei vanhuutta usko olevan olemassakaan.
Yleisö taputti, joku tömisti jalkojaankin. Ii-Hoo jatkoi:
— Kohta lopetan, älkää hermostuko! Tuolle maratoonarille vain vielä joku sana, muutama valittu teille kaikillekin. Olen ampunut Saksan hirviä Kaliforniassa, paimentanut rasvahäntälampaita Australiassa, purjelaivalla kyntänyt napamerta, kymmenvaljakolla Minnesotan penikulmaisia vehnäpeltoja, mutta niin hupaisaa työtä kuin on pellonraivaus Hirvimäen korvessa, en missään ole tavannut. Mitä siihen sanot, sinä Helsingin maratoonari?
— Olen samaa mieltä! Olin jo äskenkin.
— Häh? No, mikset tuota heti sanonut?
— Sanoinhan sen!
— Jos sanoit, niin sano vastakin! Julista joka paikassa, missä alttarin ääreen pääset. Ja teille, nalliaiset, sitten vielä se valittu sana. Olen Ii-Hoo, sanokaa hirveksi taikka hoopoksi, mutta se mitä teille nyt sanon, on järjen sanaa ja ansaitsee tulla varteen otetuksi. Kuokkikaa uutta peltoa! Vääntäkää kiviä! Kiskokaa kantoja! Siitä leipää lähtee ja voima kasvaa! Vaikka ei muuta kuin kymmenen neliömetriä nokkaa kohti. Lisänä se on rikka rokassa, hämähäkki taikinassa. Jos aarin kukin kuokitte, ja sekään ei ole mikään asia, merkitsee se kahden, kolmen hehtaarin peltolisää järvikylissämme. Jos näin joka kylässä, niin se vasta leivän levitystä Suomenmaassa. Näin Dakotassa kolmen hehtaarin mansikkaviljelyksen! Siinä oli punapullukka poikineen! Rahaa se farmari veti. Mikä teitä estää vetämästä? En minä ainakaan, ei tämän talon omenafarmari eikä tuo maratoonarikaan.
Olen Ii-Hoo, mutta en ole kade, sitäkin vähemmän niille, jotka levittävät leipää ja vievät elämää eteenpäin. Markka teille jokaisesta neliömetristä uutta peltoa! Se siirretään jokaisen Huhmareen-Kesäjärven kylän kerholaisen säästökirjaan minun tililtäni osuuskassassa, kun työ on todistettu tehdyksi. Tämä olkoon luvattu. Ja minkä Ii-Hoo kerran sanoo, se pitää, vaikka hänen sen tähden täytyisi lähteä kyttäilemään Saksan hirviä Kaliforniassa. Iloitsen saavutuksista, niin elämän kuin leivän kasvusta. Toisarvoinen asia on, kuka kannikan leikkaa ja voita sen päälle levittelee. Siis markka neliöltä! Pankaa toimeksi!
Juhlatalon lamput sammuivat, taivas vuorostaan seestyi ja sytytteli kynttilöitään. Mehevä täysikuu rakenteli välkkyvästä hopeasta riippusiltaa virran selkään. Miten paljon valuuttaa siihen tarvittiinkaan! Olikohan lainannut, vai rakenteliko omillaan?
Nuori hevonen astuskeli hiljalleen. Se oli tottunut jo ajajansa vaatimuksiin, käyden tai juoksuravia, miten milloinkin tarvittiin eri asioilla ja teillä. Koululta Kesäjärven kylätielle johtavaa kapeata oikotietä se tuskin tätä ennen olikaan astuskellut, ei ainakaan se muistanut sitä, vaikka hevosen sanotaan muistavan jälkensä.
— Oliko isäsi kokouksissa tänään? tiedusteli ajomies. Hänestä oli yhdentekevää, oliko Jokelan isäntä ollut kokouksissa tai ei, jotakin sanoakseen, kiusallisen äänettömyyden lopettaakseen hän vain kysäisi. Jollakin tavalla vaivasi jo lähtökin tälle tielle. Jos luuli vielä, että tarjouduin kyytimieheksi, jäin odottelemaan toisten jälkeen...
— Ei isä ole kokouksissa käynyt enää muutamaan vuoteen.
— Enää! Minkätähden?
— Sitä en tiedä. Taikka oikeastaan, kyllä kai minä sen tiedänkin tai luulen arvaavani.
Tyttö naurahti katsoessaan. Ihme, mikä kirkkaus hänen silmissään! Ja äänen sointi! Kuin käen kukahdus keväisessä metsässä. Sitä sydän seisahtui kuuntelemaan, uutta kukahdusta odottamaan. Turhien luulojen hälventämiseksi tässä nyt kuitenkin oli ylläpidettävä jonkinlaista keskustelun tapaista.
— Tiedätkin varmasti. Mitä arvelet?
— Isä lienee luonnonlaadultaan samaa kuin järvikyläläiset, kuin yleensä teillä ja meillä.
— Mitä sillä tarkoitat?
— Kyllä sinä sen tiedät.
— Olen ollut sodassa, monta vuotta poissa järvikylistä.
— Et sodassakaan voinut vieraantua kotiseutusi hengestä ja elämästä.
Hengestä ja elämästä! Mitä hän tarkoitti? Tunnusteliko vai kujeili? Se oli juuri tämä, minkä hän kiertämättä olisi halunnut tietää nyt niinkuin jo vuosia sitten. Eivätkö he olleet kuin kaksi järvikylää, joita toisiinsa yhdisti tuo joki, milloin venettä vetäen, milloin pintahopeitansa välkytellen? Kaksi järveä ja joki. Eikö kaikki ollut sillan tekemistä aineksista, jotka eivät riitä? Liian koreista aineksista! Nuo piirustuksetkin päin mäntyyn! Kuka järkimies siltaa ryhtyi joen pituussuuntaan rakentamaan? Kuun silta siitä tulisi... tukkisuma, joka soljui jalkojen alta... niin juuri, jalkojen alta!
— Isä sanoo, että Kyttä on käynyt viime aikoina yhä epäluuloisemmaksi, niinkuin pelkäisi vallan liukuvan käsistään.
Liukuvan käsistä... Oliko tyttö ajatusten lukija, vai sattumako nuo sanat toi hänen suuhunsa? Eikö kuun silta ollut aina liukusilta, sumasilta? Ei missään eikä milloinkaan voitu sitä ankkuroida kiinni.
— Olet käynyt kovin mietteliääksi sotamatkoillasi. Et sinä tuollainen kansakoulussa ollut. Joskus nauroit ja kujeilitkin. Olin monta kertaa vihainen sinulle, kun nipistit minua korvasta ja nykäisit lettinauhani auki.
— Kaikkea olet pistänytkin hampaasi koloon.
— Ja paljon muuta! Odotahan vain. Joskus kaivan ne sieltä.
Jälleen silmien teräs välkähti. Tyttö nakkasi päätä, nykäisi käsivartta, juuri samalla jokisäynävän tempauksella kuin jo koulun penkissä toistakymmentä vuotta sitten. Oliko se leikkiä vaiko totta, vihaa, vallattomuutta tai jotakin muuta. Tai kaikkia niitä! Mene ja ota selvää hänestä paremmin nyt kuin silloin. Et sinä tuollainen ollut! Mitä hän silläkin tarkoitti?
Keväisten suunnitelmien jälkeen Kirsti oli odottanut tältä kesältä enemmän, niin kerhotoimintaan kuin muuhunkin nähden. Tämän iltainenkin juhla, kuten juhlat yleensä, oli enemmän tai vähemmän lavastettu. Innostus oli liian silmiinpistävää. Opettajan omenapalkinnon oli moni kopannut ilman vastaavaa ansiota. Ii-Hoon ei tarvitse matkustaa Kaliforniaan lupaamiensa raivauspalkkioiden vuoksi. Tilisiirtoja osuuskassassa tuskin paljoakaan tarvitsee tehdä, niin repäisevä kuin hänen tarjouksensa olikin. Kaikki lapset, milteipä kaikki varhaisnuoretkin ovat kuivia räiskälekatajia, jotka helposti syttyvät, mutta yhtä nopeasti sammuvat. Tulen raapaisijoista ei tässä pitäjässä nyt kylläkään pitäisi olla puutetta. Opettajan kyläpäällikkösuunnitelma oli mainio, toistaiseksi kuitenkin pikemminkin aatteena kuin käytännössä.
Tähän tapaan tyttö puheli, ajomies kuunteli enemmän säveltä kuin sanoja. Sitten metsä jo loppui, ja kuutamo valaisi viehkeästi peltolohkoja, jotka alaspäin kääntyen ikäänkuin upposivat sulaa hopeaa välkkyvään astiaan. Silta ei kulkenut enää pitkin jokea tukkilaisten sumasiltana. Suoraan joen ylitse se johti ja vielä rannastakin ylös oraspeltoa pitkin taloa kohti.
— Ensi kesänä, jo keväällä meidän pitää järjestää enemmän yhteistoimintaa kerhoissamme, vaikkapa vain katajan räiskettäkin. Tulee kirkkaampi valo, lämmintäkin siitä tulee, kun räiskähdämme yhteen.
Hän naurahti tarttuvaan tapaansa, poskeen kiertyi kiehtova hymykuoppa. Mitä hän tarkoitti räiskähtelyllä, josta lämpöäkin syntyisi? Jos totta tarkoitti, niin mitä kevättä ja kesää siihen tarvittaisiin? Kuu rakenteli hopeasiltoja jokien ylitse, tuli syttyi, palo räiskähteli. Kyytimies tunsi lämpenevänsä. Jossakin syvällä leimahti kauan kytenyt kaipaus. Hän oli kyllin vanha, kyllin nuorikin vielä tietääkseen, mitä se merkitsi, ei kuitenkaan riittävän rohkea, ei kyllin ripeä toimiakseen sen mukaisesti. Hän mietti sanoja ja harkitsi niitä. Kauniita sanoja, ehkä aikaan ja tilaisuuteen hyvinkin sopivia, mutta jostakin syystä ne takertuivat kiinni kuin unessa. Hän tunsi, että ei saisi niihin tarvittavaa voimaa eikä lämpöä. Tapahtuisi onnettomuus, jota milloinkaan enää ei voisi korjata. Hän katsahti joelle, silläkin oli tapahtunut yllättävä muutos. Hopeasilta oli horjahtanut paikoiltaan. Se oli taas liikkuva suma, molemmista päistään irti. He olivat joutuneet talon portille, jota pitemmälle tuskin oli syytä hevosella jatkaa. Tyttö tarttui häntä käteen. Pieni jäntevä käsi puristi, sähköisti ja lämmitti.
— Kiitos kyydistä! Tämä kesä on nyt mennyt. — Talven jälkeen tulee uusi.
— Toivottavasti antoisampi! Muista, meidän on tehtävä se siksi.
Tyttö hypähti rattailta tielle ja pyörähti hevosen pääpuoleen.
— Kiitos kyydistä! Mikä sinun nimesi olikaan?
— Leiju! ilmoitti isäntä asianomaisen puolesta.
— Leiju! Voi sinua, Leiju!
Poski hyväili hevosen päätä, kädet kiertyivät kaulaan. Hän kohensi harjaa längen alta, taputteli kylkeen ja meni.
Kotiin päin käännettynä hevonen hypähti raviin, eikä mies pyrkinyt enää pidättelemään sitä. Hän vaipui mietteisiin, joita synnytti kuun hopeinen silta ja äskeisen matkatoverin muisto.
Hevonen oli ehtinyt jo kotipihaan. Ajaja havahtui, kapusi rattailta ja riisui sen. Mutta tallin pilttuussa heiniä ajokkinsa eteen heitettyään hän hyväili sen päätä ja taputteli kaulaa.
— Leiju, voi sinua, Leiju!
KAHDESTOISTA LUKU.
— Onko isäntä kotona?
— On ja ei.
Emäntä naurahti pyytäen vierasta peremmälle istumaan. Isäntä oli korvessa suokuokoksillaan ja saattoi hyvinkin viipyä siellä tavallisten ihmisten nukkuma-aikoihin, joskus kuhnaili yli puolen yön, miten milloinkin päähän pälkähti. Emäntä ei pyrkinyt kaunistelemaan isäntänsä hassutuksia. Koko pitäjä ne tiesi.
— Ulkona on jo aika pimeä. Miten hän näkee työskennellä siellä?
— Ja sitä kun minä itsekään en tiedä! En ole tullut ottaneeksi tuosta selvää!
Emäntä milteipä kivahti, silti mitään pahaa tarkoittamatta. Hän oli rivakka pohjalainen, mistä lienee Amerikan matkoilta keksitty. Emäntä aikoi ryhtyä korvikkeen keittopuuhiin, mutta vieras esti hänet siitä. Päinvastoin kuin emäntä, hän oli utelias näkemään, miten suon kuokkiminen kävisi laatuun puhdetyönä marraskuussa. Sen enempää tiedustelematta, poikkeamatta tervehtimään edes tallin puolella hyräillen askartelevaa nuorta Jaakko-isäntää hän kääntyi astelemaan talon korpiviljelyksille johtavaa kärrytietä, jota pimeässäkin sentään osasi, kun ei turhaa kiirettä pitänyt. Sitäpaitsi näkyväisyys parantui silmin havaittavasti isännän kuokosmaita lähestyttäessä.
Ii-Hoo oli peräti uudenaikaisella tavalla järjestänyt valoa kuokosmailleen jopa vieraankin varaksi. Voimakas sähkölamppu valaisi työmaan keskelle pystytetyssä pylväässä. Lähellä kuokoksen rintaa palaa loimotteli tämän lisäksi suuri kantonuotio, taivaan pimeyttä nuoleskelevilla lieskoillaan ylläpitäjäänsä valaisten ja lämmittäen. Korpeen avattu raiviomaa oli laaja, pimeänä syysiltana mahtavan suurpiirteinen. Valmista ja puolivalmista viljelysmaata oli siinä samassa lohkossa varmaankin jo toistakymmentä hehtaaria, mikäli saattoi aavistella. Viemäriakselin kumpaankin suuntaan se hävisi syvälle metsän pimentoihin. Talon puoleisen mäen rinteeseen oli rakennettu valtavan suuri puima- ja rehulato sekä nykyisiä että vastaisia tarpeita, viidentoista, ehkä kahdenkymmenen peltohehtaarin rehusäilytyksiä silmällä pitäen. Paikka oli tarkoitukseen sopiva, kalliojyrkänteeseen porrastuva ajosilta milteipä tasainen. Sentähden omistaja varmaankin oli tässä vaiheessa tarpeettoman suurelta vaikuttavan makasiininsa rakentamiseen innostunut.
Korpityömaan valaistus oli erinomainen, vaikutelma väkevä, milteipä kaamea. Suuri mies harjastukkaisena punertavavaloisen nuotiotulensa loimussa huhkien muistutti enemmän tarujen jättiläistä kuin kuolevaista kuokkamiestä. Varsin epätavallinen tällaiseen työhön oli myös vuoden, jo vuorokaudenkin aika. Mutta jos missään, niin tässä ympäristössä suuri pellonraivaaja oli nimensä kaltainen, Iso-Hirvi hirveintä luokkaa. Hän näytti parhaillaan puuhailevan suuren kannon kimpussa. Tarkkailija aikoi ääneen tervehtimällä herättää hänen huomionsa, mutta viime hetkessä hän sai uuden ajatuksen ja hiivistäytyi kantokasan suojaavaan varjoon katselemaan.
Tuskin Ii-Hoo vähäisiä sivuhäiritsijöitä olisi nyt huomannutkaan. Hän ähkyili ja iski, vaihtoi kirvestä ja kuokkaa. Maa hytkähteli hänen tehoisan voimakkaiden iskujensa alla. Musta vastustaja ei näyttänyt olevan tietääkseenkään. Sen pää ei ollut kovin korkealla, mutta juuret sitä syvemmällä ja tukevasti maassa. Kuului selvästi, miten tervassitkeät käsivarren vahvuiset sivujuuret kimmahtivat vastaan. Hellittämätön mies ei antanut periksi. Isku iskun jälkeen jytkähteli, lastunmureneita sinkoili, pirstoava terä jutkahti läpi kerran toisensa jälkeen.
Sopivassa kehäpiirissä kiertäen mies jatkoi juuri juurelta motittamistaan, kunnes kirveen terä karahti pahaäänisesti. Voi perr... Väkevä sana pysähtyi puolitiehen, mutta ajatus varmaan livahti peräkamareihin saakka. Mies tunnusteli sormillaan kirveenterää, johon lienee tullut ruma lohmu. Tällaiset sattumat oli kuitenkin otettu huomioon. Hän käveli nuotiotulensa ääreen, minkä lähellä juurakkokasan takana oli vähäinen, jalalla poljettava tahkokivi. Kivi alkoi kiertää, teräs hupaisasti soittaa. Äskeinen kähäys oli vain innostuttanut kuokkamiestä. Hän hyräili aikansa kuluksi, ehkä tahtia tapaillakseen. Kaksitoista miestä nousi mastoihin... ja kuusi pumppuihin... ja kuusi pumppuihin...
Raivaaja selvisi kirveensä lohmuista nopeammin kuin merimieslaulustansa. Se oli tarttunut lujasti kiinni ja jatkui lyönti-iskuille tahtia antavana vielä mustan kannon mottipiirissä... Ja kun mennään pitkin Itämeren rantaa... siellä likka riiataan... siellä likka riiataan...
Jo vastustaja oli motissa auttamattomasti. Mies tunnusteli kantoa, kopisti kangella, potkaisi saappaallaan. Juurikara tuntui olevan tukevaa tekoa. Tämä ilmeni mietteliäästä tukkapensaan raapimisesta. Hän vaihtoi kangen lapioon, kaivoi kiihkeästi kuin saalistaan ajava myyrä, heitti lapionkin ja tarttui sylin kiinni. Se oli harvinainen, suorastaan jännittävä näytelmä ruskean nuotiotulen loimussa pimeätä korpitaustaa vastaan. Kanto seisoi jämerästi omilla kannoillansa, mustekala, lohikäärme, korven piru! Mies sen kimpussa kuin voimanpesäksi pahkautunut metsänpeto!
Tarkkailija siirtyi kantokasan takaa valopiiriin. Ei tarvinnut enää häiritsemistään varoa enempää kuin kahden hirviuroon kiimatappeluksilla. Siinä ei armoa pyydetty, ei liioin annettu.
Kanto kallisteli sinne ja tänne. Hirvi veti, työnsi ja nurjutteli. Kannon karajuuri jännitti sitkein, vähistä nujertumattomin jäntein. Katselijalla oli oma jännityksensä. Kumpi voittaa: jättivoimainen kuokkamies vaiko tervainen karajuuri, musta korpipiru.
Mies voitti. Kanto kallistui, kara katkesi. Hetkutusta sinne, nurjutusta tänne, pyöritystä sinne ja tänne. Sitten sisukas loppukamppailu, josta ei voinut erottaa, mikä oli miestä, mikä kantoa, kaikki yhtä möyrivää, pyörivää pirua. Kunnes miehen syliote parantui, hän kohosi köntysilleen, kohosi jaloilleen musta vastustaja sylipainin puristuksessa. Hän astui pari askelta ja roiskautti kannon kuokokselle.
— Saatana!
— Ja suuri!
Rapainen kuokkamies kääntyi katsomaan mustaa kuraa kasvoistaan pyyhiskellen.
— Heh, Harjulan poika! Mistä sinä siihen?
— Tässähän minä jo pitkän aikaa, mutta eipä setä olisi mahtanut välittää, vaikka olisi ollut puoli kylää katselemassa.
— Vai puoli kylää! Peijakkaan peijaisille! Mutta oli tuolla juuttaalla persjuuri! Oli yhden kerran! En tuollaista vaaria vähiin aikoihin ole istuinkuopastaan kuokokselle raapaissut. Hän pudisteli rapaa nahkapaikkaisista housuistaan, käsistään ja kasvoistaankin, joilla karehti voittajan karmea hymy.
—Käydäänpäs vähän juttelemaan ja huiliskelemaan tuon nuotion ääreen. Eikös tämä ole ylevänpuoleinen työmaa näin laaksomailla, vai mitä?
— Puhdetyömaa! Jo on! Vain setä Ii-Hoolla voi olla jotakin näin ylevää korpimailla, nuo valoneuvotkin!
— No, totta maar edes valoa! Kukas pimeässä mitään tuommoisille peijakkaille!
— Keskikesäisen päivän valossakaan ei ukko kuin ukko!
Kierittäen kaksi kannon juurikasta kuin nojatuoleiksi nuotion ääreen he kävivät istumaan. Ii-Hoo vuolaisi kannon kupeesta hammastikun, joka oli kantotervalla ja suomyrkyillä vaarattomaksi desinfisioitu. Nuotion loimu valaisi ja kuivasi hänen ruskeana höyryäviä kasvojaan.
— Onko sedällä tällaiseen rehkimiseen jokin pakko? kysäisi nuori mies milteipä ärsyttäen. Kuokkamies vaikeni, katsoi, ennenkuin vastasi.
— Luuletko, että tekisin jotakin sellaista, mihin on jokin ulkonainen pakko?
— Ette varmaankaan ikipäivinänne! peräytteli nuori mies vanhan voimamiehen jykevää kuvaa muistelmiensa kehyksiin sovitellen.
— No, ikipäivinä nyt toki sentään yhtä sun toista, yleensä periaatetta minä tarkoitin, myötäili toinenkin jo puolestaan.
— Ei ole tarvis, siinä oikein uumoilit. Ihminen ei ole täällä mikään maailman napa. Minulla ja muorilla on elonantia jo riittämiin. Jälkeläisiä on vain kaksi, ja mitä tulee niiden edesauttamisiin, niin sentähden ei kannata erikoisiin rehkimisiin ryhtyä. Monellekin on vain hengen ja ruumiin vaivaksi kaikki joutava vanhempien keräämä paarlasti. Että sellaiset näkemykset kylläkään eivät minun pikkulilliäni liikuta.
— Mitkä sitten?
— Jaa, mitkäkö? Mahtaisi tuo nuotio raueta loppuun, jos juurta jaksaen tässä rupeaisin sitä sinulle selvittelemään.
— Onhan tuossa pökköä. Lisätään pesään! Ette suinkaan säästele niitä?
— Osaatpa ärsyttää. Niinkuin olisit maailmanrannan korkeakoulussa opiskellut. Ehkä oletkin jo vähän?
Ruskeiden kasvojen teräksenharmaa katse kääntyi tutkivana tarkkailemaan. Mutta sitten hän äkkiä muisti jotakin.
— Ai, helkkari! Hän nousi ja otti kepakon maasta. Minulla on täällä tuhkan mujussa jotakin purtavaakin meille.
Hän kopisteli nuotion poroja tulikekäleiden alla. Sieltä kieri esiin mustalle karrelle palaneita kiekkosia, jotka saattoi arvata kytönauriin valiokappaleiksi. Oikein muhevaa, ruskean ruokaisaa, milteipä siirapin imelää löytyi mustan karren alta, kun sitä kärsivällisesti käänteli ja rapisteli.
— Älä hiiltä liian tarkoin kuoputtele! Se on siinä karren alla se kaikkein paras, neuvoi kuokkamies, jolla varmaankin oli kokemusta. — Sitäpaitsi hiili se on, mikä kompteeraa, maita hallitsee ja meriäkin auraa, perusteli hän edelleen kädet ja huulet, partaiset poskipäätkin jo tämän maailmoita kompteeraavan alkuaineen kartoittamina. Nauriin makeasta suunavausta saatuaan hän palasi keskeneräisiksi jääneisiin selvittelyihinsä.
— On jotakin muuta, kuten mä sanoin. Esimerkiksi tämä liha, tämä yhä elävä ja kutinsa pitävä vanha Iisakki minun nahkani alla. Jokapäiväisen katumuksen ja parannuksen kautta on minun kuritettava tätä Iska-poikaa. Ajattele nyt vähän sinäkin! Jos minä vanha paatunut pakana istuisin keinutuolissani ja vain tuumiskelisin sitä asiaa, vähän lueskelisin ja veisailisin, vaikka katumusta tuhertaisin siinä välillä, niin parantaisiko se hituisen vertaa sitä juupelia? Se on lihaa minun lihastani ja nahkaa minun nahastani. Se omistaa kaikki minun esi-isiltä perityt ja itse jalostamani koijaritaipumukset. Mitä tällainen vekkuli keinutuolikeikuttelemisista? Naureskelisi partaansa! Ja mitä Isä Jumala ja omatuntonikaan siihen sanoisivat? Täällä vain keinut ja kitkuttelet! Helppo-Heikin kissankiikussa maailman lävitse ketkuttelet! Ja samoilla Helppo-Heikin kiikkurattaillako vielä taivasten valtakuntaan? Älä petä itseäsi, poikaseni! Taivasmatka on nousua ylämäkeen! Ei se juuri niin helpolla käy laatuun! Näin kuulovartijani minulle todistaa, ja itsekin sen hoksaan. Hän kaivoi tuhkasta nauriita.
— Ota lisää, poika! Älä surkeile! Ei näitä kortille ole pantu, eikä aiotakaan!
Poika kiitti ja koppasi kolme, neljäkin kertaa. Ii-Hoo jatkoi:
— Kun elämäni alkaa käydä pitkäveteiseksi ja tyhjänpäiväiseksi, painun tänne korpeen, olipa päivä tai yö. Sentähden annoin vetää nuo valojohdot tuolta ladolta, vaikka kyllä maar sitä tällä nuotiotulellakin näkisi, mutta kun ei aina viitsi rakentaa.
Hän nousi ja heitti pökköä tuleen, kipinät tuiskahtivat viuhkana, lieskatkin kohti korkeuksia.
— Tämänkin päivän ehtoohämärissä tuli oikea peijooni kiusaamaan.
— Vai tuli, ja minkälainen?
— Käväisihän niitä piruja, sikatrokareita tarkoitan. Eivätkä olleetkaan juuri eilisen teeren poikia. Katso vain, etteivät kekkaise teidänkin pihatosta alakärsää kärryihinsä. Äijillä oli vähän sen tapaiset silmän ja setelin vilkutukset.
Kova kimma oli pimeän kavereilla ollut sikaan hinnalla millä tahansa. Muorinkin piiput olivat jo olleet hyvästi kallellaan sinne päin, eikä liioin ihme, sillä ihminen on heikko. Kymmenen kaksitoista tonnia kahdeksan kuukautisesta oli sentään sikamainen hinta, ja kai niistä kansanhuolloista joten kuten olisi selviytynyt, kuten kaikki muutkin yleensä selviytyivät.
— Niin tuo piru korvaan kuiskutteli, näkyväinen ja näkymätönkin. Mutta ennenkuin mitään vingahduksia karsinan puolella kerkisi tapahtua, ennenkuin haavereita sydänkarsinoissakaan, tuntui kuin joku olisi nykäissyt nutun hihasta ja korvaankin kuihkaissut: Kuule, Hirvi-Iisakki, nyt olet huitun jäljillä! Sitten kyllä taivas piankin kirkastui, vaikka karjapihoilla oli jo ehtoohämärä. Painukaa suolle ja vähän helvetin äkkiä! Huomasinhan toki, että suolle tässä itsenikin tuon vanhan Iisakin takia.
Näitä Ii-Hoo puheli, kekäleitä kopisteli ja naureskeli, mutta sitten hän muutti puheenaihetta ja tokaisi yllättäen:
— Mitä sinä sanoit Kytän Jussille akkunan lävitse kerran viime kesänä? Olen toisenkin kerran naureskellut, kun olen muistellut sitä.
— Minä, akkunan lävitse? Poika oli ällistynyt, eikä turhan tähden.
— Pieni salakyttä! Mies ei saa unohtaa lausuntojaan, ei ainakaan ennenkuin kolmien käräjien haasteaika on umpeen kulunut, veisteli Ii-Hoo herkullisesta paistikkaastaan puolikkaan haukkaisten.
— Kaikki yskähdykset ne järven yli kantavatkin! ihmetteli poika, joka vasta nyt huomasi, mihin Ii-Hoo tähtäsi.
— Kaikki, tämmöisen Huhmareen ympärillä. Rykäise järven kummassa päässä tahansa, niin kaiku sen neljään, viiteen kertaan ympäri järven kuljettaa.
Mistä ihmeestä? kummasteli kiinni ajettu itsekseen, kunnes keksi. Harjoittelijat olivat kertoneet Ii-Hoon lukkarille ja tämä isännälleen.
— Luulettekos, että hän nostaa siitä käräjäjutun?
— Ei Kyttä niin tyhmä mies ole, eikä lyhytnokkainenkaan. Mutta jollakin tavalla, pelkäänpä, että useammallakin tavalla ylöslämmitettynä sen lähivuosina edestäsi löydät, siitä menen vaikka puhdistusvalalle.
— Ette itsekään mahda olla hänen kanssaan kaikkein parhaimmissa väleissä.
— Väleissäkö minkäänlaisissa. Salakyttä ja iso hirvi! Sehän olisi suorastaan luonnonvastaista. Luulen, että välit ovat olleet vähän sitä ja tätä alusta alkaen, jo siitä lähtien kun ensimmäinen hirvi sarvet tanassa syöksähti Hirvimäkeen ja sen aikainen kyttä omassa niemessään rantapensaan takana kyttäili. Vieras hirvi, pirhana! Varrohan, kun ma asetan pyydyksen!
— Hirvet ovat kuitenkin pitäneet kutinsa?
— Niin ovat, kuten kytät omilla rantamillaan. Se on oikein, juuri niinkuin olla pitää. Vanha Kyttä oli viisas ja miesten parhaita. Monia hyviä avuja on pojallakin, kuka kieltääkään. Hänen paikkansa ovat siinä kunnossa, että itse kukin kohdaltamme saamme käydä mallia ottamassa, niinkuin käytiinkin etäisemmistä pitäjistä ja maakunnista autokuormittain taannoisina vuosina. Mutta onkos monikaan oman pitäjäläisistä käynyt? Onko oman kyläläisistä tuskin kukaan? Ei ainakaan ole mainittu. Jotakin on vinossa, vaikka nurkat suorassa, vaikka pellonojat salaputkissa ja viemärit kuin linjaalin särmä. Mitä se on? Sanopas!
— Te olette vanhempi ja viisaampi.
— No, ehkä sen verran, että olen tarkkaillut kyttäilemisiä kauemmin. Miehellä on kaksinkertainen kirjanpito, eikä tämä suomalainen yhteinen kansa oikein pidä siitä. En minäkään pidä.
— Mitä tarkoitatte?
— Niinkuin et ymmärtäisi. Mutta voinhan avata toisen solmun, koska ensimmäisenkin. Hänellä on ajatukset toista kuin sanat aina ja joka paikassa. Kokouksissa, puheissa ja nuijan varressa: Kaikki me yhdessä... mitä te tahdotte, että ihmiset tekisivät teille... Mutta ajatuksissa ja käytännössä: Minä ennen teitä... Tehkää se minulle! Eikö osuustoiminnan pitäisi olla kuin isojen järvien kirkkoveneet ennen muinoin? Eikö jokaisen pitäisi istua teljollansa, itse kunkin soutaa omalla airollansa, että eteenpäin päästäisiin niin tyynillä vesillä kuin vastatuulessa. Sitä Kyttäkin teroittaa, eikä hullummin ollenkaan — sanassa. Mutta noudattaako hän sitä käytännössä? Perämieheksi hän mielestään on jo syntymässä valittu, olipa purkki mikä tahansa. Näin oikeuksissa, velvollisuuksissa toista. Hän olisi ensimmäinen poika kuivalle kivelle hyppäämään, jos vene karille ajaisi. Tämän me soutumiehet vaistoamme, ja sentähden hänen kauneinkin puheensa, liikuttavimmatkin tuhinansa ovat meille helisevä vaski... Hei, poika! Otetaanpas paistikkaita.
Otettiin nauriita. Tuuli puheli, tuli räiskähteli. Ii-Hoo jatkoi kuin unesta heräten:
— Kuule, Harjulan Hildan poika! Sinä et osaa kaksinkertaista kirjanpitoa!
— So, Hirvi-setä!
— Et osaa, älä pahaa tykkää! Sanon aina mitä ajattelen.
— Sitä en epäile.
— Kun minä kuulin tärskäyksestäsi Iso-Kytän akkunan alla, muistui mieleeni Hono-Jussi, ja milloin häntä taas muistan, tulee aina mieleeni eräs korttipeli valloissa. Muistikuvat näes juontuvat toinen toisestaan. Mutta Hono-Jussin korttipelistä minun piti sinulle puhua. On kai sinulla aikaa kuunnella?
— Sellaisiin minulla aina on aikaa.
Ii-Hoo kopisti kipunoita ilmaan ja aloitti. — Hono-Jussi oli kohtalon kolhima pohjolan jätkä, kolmella kortilla Amerikan tiketin pelannut joltakin vielä kovaosaisemmalta. Peli oli Jussin leipälaji. Joskus oli tuuria siinä, mutta muuten kohtalo kova, kuten sanoin. Jo vanhassa maassa oli nenä olutpullolla satulaksi isketty, siitä liikanimikin, se Hono, mikä ei jäänyt unhoon meren taakse. Siitäkin jo huomaat, miten pieni tämä maailma on, miten vesien rannoilla hyvä kaiku! Itärannikolta länteen yrittäessään Hono joutui junaonnettomuuteen, mikä niin sanotuilla pommareilla siellä kuuluu milteipä jokapäiväiseen leipään, romuluisilla liiatenkin. Niin keräiltiin junan alta Jussinkin jätteitä kantopaareille, mutta eräitä kappaleita puuttui. Hampaat hävisivät kokonaan, samoin toinen silmä ja toinen jalka.
Mutta pohjolan jätkän sisu ei hävinnyt, ja rautatieyhtiö, joka erehtyi luulemaan Jussia tiketillä matkustavaiseksi, toimitti auliisti uutta irtokalustoa: hammastarhaa, lasisilmää, jalkaproteesia. Niin että muutaman viikon kuluttua Jussi poseerasi entistä uhkeampana poikana, oli kerta kaikkiaan sopinut yhtiön kanssa kivut ja kärsimykset, niin entiset kuin vastaiset, tuhannella taalalla. Jussi hankki itselleen uudet mynsteeringit, puvut, palttoot, nallihatut. Uusi mies, tiptop herra kerta kaikkiaan hänestä tuli. Ja rahaa oli lompsassa niin tulen peijakkaasti. Jussi ei välittänyt enää töistä, sanoi lähtevänsä ensimmäisellä vuorolaivalla vanhaan maahan muoria katsomaan. Oli tullut jo ikävä, eikä ihme.
Pientä bisnestä vastaan ei Jussilla kuitenkaan mitään ollut, vaikka olikin herra ja rahamies. Kun kämpälle sattui tuttu posetiivari, jolle Jussi aikoinaan oli opettanut pohjolan jätkän pokerit, kolmen kortin oikopelit, niin mitä muuta kuin rapinaksi. Posetiivarilla oli puolalainen sutki takapiruna, minä Jussilla.
Mutta meillä kävi huono viuhka. Mettään meni, posetiivarin samettinutun taskuun Jussin kymmenen... viisikymmentä... seitsemänkymmentä taalaa. Posetiivarilla kävi kerta kaikkiaan moukan tuuri, kaksikymmentä ja kaksikymmentäyksi, eikä kertaakaan yli.
— Sata taalaa! honisi Jussi ja iski sileät setelit pöytään. Ruokasalin kalustot kummastakin leuastaan hän sylkäisi vastapainoksi. Posetiivari oikoili äsken voittamiaan seteleitä. Jussi veti kortit, sai kaksi kymppiä ja huokasi. Posetiivari veti kaksi korttia, harkitsi kauan, veti kolmannen, löi korkealta pöytään kaksikymmentäyksi ja kahmaisi setelit.
— Jo nyt on piru Pietarin kirkossa! honisi Jussi, kun iski pöytään kaksi sadan taalan seteliä ja kaivoi lasisilmänsä niiden painoksi. Hän oli hirmuisen näköinen, rokonarpinen ja muutenkin ruma. Posetiivari, se piru Pietarin kirkosta, tempasi jälleen kolmella kortilla kaksikymmentäyksi ja setelit pöydästä.
— Parrapas irti ja Pilatus hirsipuussa!
Jussi löi pöytään viidensadan taalan setelin, pisti menneet ja tulevaiset kärsimyksensä kolmen kortin varaan. Takuumieheksi hän iski kuuden tuuman tuppipuukkonsa, ei pöytään vaan reiteensä, kerta kaikkiaan reiteensä, niin että terä tärisi. No, oli kai se hänelle mahdollista, mutta polakin se veti kalpeaksi ja posetiivari huusi Ave Mariaa. Minä puolestani kiljaisin: takapirut pois, me kumpainenkin! Olin viime hetkessä huomannut, miksi posetiivari iski niin korkealta. Polakki vaihtoi hänen kouraansa kortteja tarpeen mukaan. Vanhoja sirkusratsuja, komeljanttareita mitä lienevät olleet. No, sitten kävi, kuten käydä piti. Jussi nosti kolmella lehdellä kaksikymmentä, ja posetiivari ajoi metsään lopultakin. En tiedä, lähtikö Jussi vanhaan maahan äitiään katsomaan. Taisi jäädä matka tekemättä, vaikka hän tämän Ave Marian varmaankin olisi ollut äiti vanhallensa velkaa.
Keskustelu vaikeni, nuotiokin jo vähitellen raukeni, eikä Ii-Hoo pitänyt tarpeellisena sitä enää kohentaa. Nuori mies muisti oman asiansa ja aloitti.
— Sedällä on rahkasammalsuo takametsässä Putamalammen rannalla.
— Niin on, mutta kuinka tuo nyt juuri mieleesi juolahti?
— Samaa tietä kuin Hono-Jussi ja kolmen kortin peli sedälle äsken, vastasi Martti naurahtaen.
— Tarkoitatko muistikuvana, edellisen johdattamana?
— Sitä juuri. Olen kai tässä minäkin yksi Hono-Jussi Ave Mariaa soittelemassa.
— Olet tullut äitivanhaasi katsomaan. Voit iskeä puukon jalkaasi, tuon käsitän, mutta mitä sillä on tekemistä Putamalammen rahkasuon kanssa?
— Jos pantaisiin kolmelle kortille koko suo!
— Ja mitä sinä vastaan?
— Järvikylän nuorisojoukon!
— Vanhana hirvimiehenä tunnen nenääni riistan hajua, mutta enpä kuitenkaan saa vainua, mistä päin koiriesi ajo kiertää.
— Täytynee töräyttää sitten joitakin merkkiääniä. Riistankiertäjä naurahteli ja jatkoi: — Meidän kylässä, niin isommissa paikoissa kuin torppataloissa, vuotaa ja juoksee kalojen kiusaksi paljon hyvää ainetta, mikä kipeästi tarvittaisiin peltojen höysteeksi.
— Tarkoitat karjapihojen juoksevaisia.
— Niitä juuri. Eikä minun tarvitse näitä nähdessäni olla omahyväinen eikä mennä merta etemmä kalaan. Meillä Harjulassa se asia on kaikkea muuta kuin kehuttavalla kannalla, koko karjapihan puoli kuin yksi sihtilaitos.
— Mikä sitä vaivaa? Hyvä laitos, talon ylpeys tietääkseni.
— Laitos kylläkin, siivilät hyvät, vain pumpuleita puuttuu. Ja niinkuin jo sanottu, niitä puuttuu joka talon siivilöistä.
— Äläpä liikoja! Ei puutu Kytän navetta- eikä sikalasiivilöistäkään. Viime syksynäkin hän koppasi koko kaupan pehkuvaraston, niin että me muut emme saaneet kuin muutamia paaleja.
— Siinäpä sitä olitte yhteistoimin yhteistyössä, kirkkomiehet samassa veneessä.
— Niin oltiin. Ero vain siinä, että meillä airot, hänellä perämela.
Ii-Hoo iski kepakollaan hiiltyviä juurakoita, että kipunat taivaalle sinkoilivat. Hänellä mahtoi olla hampaan kolossa useammankin vuoden pehkupettymykset. Nähtävästi Kyttä ulkoisissa hankinnoissa useinkin oli jättänyt suoraviivaisemman isonaapurinsa lehdellä soittamaan. Martti teki lähemmin selkoa suunnitelmastansa, johon hän ituaiheet oli saanut kesäisellä kalamatkallaan Lautta-Villen soutumiehenä.
Kotoisten lantavarojen hoitaminen ja tuorerehu! Niistä usein puhuttiin radion maatalousesitelmissä, ammatti- ja sanomalehtikirjoituksissa, alleviivattiin sitä, että nämä kysymykset olivat nykyhetkellä maataloutemme kaikkein tärkeimpiä. Käytännön näkökulmasta asiaa tarkastellessa näissä varmaan olikin paljon kohentamisen varaa, niin Huhmareen kylässä kuin koko Suomenmaassa.
— Asiassa on vinha perä, myönsi Ii-Hoo iskien jälleen kipunoita kepakollaan.
Itsekseen poika oli mietiskellyt asiaa ja päätynyt siihen tulokseen, että jonkinlainen oman järvikylän käsittävä turvepehkuyhtiö tai osuuskunta olisi mitä pikimmin perustettava, muuten aina pysyttäisiin kalliisti hankittavan kauppatavaran varassa.
— Ja Kytän nyösittävinä!
Keppi paukahti, kipinät tuiskahtivat. Mutta mitä tuli tämän uuden asian toimeksi panemiseen, niin se pyöri kuin jääkelkka yhden navan ympärillä, pyöri tahi ei pyörinyt. Ei lähtenyt alkuunkaan, ellei napa kohonnut esiin vauhtivivun ja kelkan kiinnittämistä varten.
— Ja mikä on se napa?
— Ii-Hoo eli Iso-Hirvi!
— Oho!
Poika selvitteli lähemmin suunnitelmiaan. Ii-Hoo kuunteli hammastikkuaan pureskellen. Putamalammen suo oli ainoa tarkoitukseen kelvollinen pehkunottopaikka kymmenen kilometrin säteellä. Kauemmaksi muutenkaan ei olisi kannattanut laitosta perustaa sillä tavalla, miten Martti sen oli suunnitellut. No, mitenkä hän sen sitten oli suunnitellut? Oman kylän nuorison työleiriksi kesän kuumimpana aikana!
— Oho!
»Napa» näytti jo kiinnostuneelta, musta keppi lyöntivalmiina, valkoinen tikku hampaiden välissä hän odotteli jatkoa, jota seurasi.
Pehkun nostaminen sopisi mainiosti nuorten urakkatyöksi? Kun perustyöt nevalla olisi tehty, voitaisiin turpeen nostaminen järjestää joko pienemmälle tai suuremmalle joukolle, itse kullekin sen mukaan, miten aikaa ja harrastusta riittäisi, päiväksi tai viikoksi, vaikkapa kuukaudeksi. Jos pehkua ei saataisi niin paljoa kuin kylä tarvitsee, voitaisiin se oikeudenmukaisesti jakaa sillä perusteella, miten kukin tarvitsija oli nuorta väkeään järjestänyt työhön. Mahdollisesta liikatuotannosta aina selvittäisiin, mikäli siitä lähivuosina murhetta tulisi.
— Entä vielä?
Ii-Hoo kokeili, oliko nuori mies täysin selvittänyt kysymyksen itselleen. Tämä läpäisi kokeen. Jo viikkokausia hän oli asiaa mietiskellyt, laskenut ja piirustanut. Hän tunsi siihen herpautumatonta mielenkiintoa ja selvitteli edelleen epäröimättä.
Tehtävään oli alusta alkaen käytävä sen uuden näkemyksen pohjalta, jonka perusajatuksena oli: Elämää elämästä! Ilo irti työstä, Putamalammen suosta. Putamalammesta ja sitä ympäröivästä nevasta olisi tehtävä nuoria kiehtova Inarin järvi ja Lapin suo. Lammesta Huhmareeseen virtaava Killinpuro toimittaisi Ivalon joen virkaa. Tämä työ ja siihen liittyvä muu kesäinen toiminta oli saatava niin kiintoisaksi, että kodeissa ei tulisi kiistaa siitä, kenen täytyy mennä turvesuolle, vaan siitä, kuka pääsee suolle. Putamalammen rannalle olisi perustettava nuorten työleiri, jossa rehti yhteistyö ja reipas kilpailuhenki olisivat yritteliäisyyttä tehostamassa.
— Kiinni veti! Viisisataa taalaa pöytään!
— Ymmärränkö oikein?
— Ymmärrät! Sinä olet se mies!
— En minä sitä tarkoittanut!
— Minä tarkoitin! Jääkelkan napa nousee Putamalammen suosta, jos sinä lähdet riukua pyörittämään. Tuskinpa muuten.
— Kiitos luottamuksesta. Eihän tässä sitten muu auttane.
— Ei auta itku markkinoilla. Pane toimeksi vain!
Juurakkotuoleissaan istuen he katselivat tätä uuden näkemyksen ja yhteistyön asiaa kumpikin omasta akkunastaan.
Kapteeni laivassa tarvitaan, tyyrmanni kuunarissa, huonommassakin. On kai se Kyttä yksi hyvä. Ei hyvä tämmöisiin. Nuorten kuunarissa tarvitaan paitsi kirkas valvova silmä, myös yksinkertainen kirjanpito. Amerikassa amerikkalainen, posetiivareillakin omansa, mutta Suomessa suomalainen, täällä Huhmareessa ja Putamalammen rannoilla omansa. Sinä olet siihen kuin tehty. Kiinni veti!
Näin mietiskeli vanha Amerikan kävijä. Ajatteleeko hän, että minä ehkä itselleni? tuumiskeli Putamalammen rakentelija hiukan kiusaantuneena. Mitä rupesinkaan hänelle runoilemaan Killinpurosta ja satujen saarista! Entä jos yksikään vene ei nouse perässäni sinne? Vaikka sen ne kyllä varmasti tekevät. Nuoria ei ole vaikea innostaa, mutta innostuksen säilyttäminen ja tekoihin johtaminen on kyllä asia erikseen. Räiskähtävät kuin kuiva kataja, pesäke sieltä, toinen täältä. Miten sattuvasti, milteipä häijysti Jokelan tyttö selvensikään nuorten touhun ja toiminnan. Mutta ensi kesänä, jo keväänä meidän muka oli saatava aikaan jotakin toista. Oliko tämä jo ennakkovirikettä siihen? Oliko ehkä tyttö itse hiivasienenä tässä Putamalammen taikinassa?
— Niinkuin sanottu, minulla ei ole mitään asiaasi vastaan. Pehkua tarvitaan. Jos saat pojat nostamaan sitä, niin pane toimeksi! katkaisi Ii-Hoo, joka aikaisemmin oli päässyt mietteissään nevan laitaan.
— Olen kiitollinen lupauksestanne ja tahdon yrittää.
— Pitäisi varmaan meidän laatia jonkinlainen välipaperi asian vahvistamiseksi kaiken varalta. Vaikka kyllä miehen sanaan ilmankin saat luottaa.
— Osuuskunta vai osakeyhtiö? Mitä setä arvelee?
— Osuuskunta, totta maar! Juolahti jo tässä nimikin mieleeni. Kun Killinpuroa pitkin nousette ja Putaman rannoilla rakentelette, niin pannaan sille nimeksi vaikkapa »Killinputama» r.l. — Kaksi ehtoa kuitenkin asetan. Haluatko heti ne tietää?
— Hauska olisi kuulla!
— Kytän kynnet pois pelistä ja kirjanpito yksinkertainen, semmoinen tavallinen suomalainen.
— Sopii mainiosti! Nuori mies naureskeli. — Jo talven aikana meidän täytyy sitä asiaa paperilla kehitellä.
— Paperilla ja paperipuillakin! Kuivan pehkun latoaineet täytyy rekikelin aikana toimitella.
Ii-Hoo puheli väljästi totta ja leikkiä. Mutta hän oli lämmennyt asialle ja antanut lupauksensa. Mihin pölkkyyn hän kerran tarttui, se oli jo kuin puoleksi kelkassa. Nuori pehkuyhtiön suunnittelija tunsi itsensä onnelliseksi tämän perustavan kokouksen jälkeen, vaikka valmiina ei ollut muuta kuin nimi, eikä sekään vielä paperilla. Killinputama r.l. Se oli mainio nimi, erittäin sopiva! Tuskinpa liioin rekisteriviranomaisilla olisi mitään sitä vastaan.
Syksyinen ilta oli jo melkoisen myöhäiseksi kulunut, kun naapurin poika nousi kotiin lähteäkseen. Ii-Hoo sanoi jäävänsä vielä tunniksi pariksi töihin. Hänellä nähtävästi oli kahdenkeskistä selvitettävää äskeisen mustekalan käsivarsilla ja lohikäärmeen kauloilla varustetun vastustajansa kanssa.
Talon nuori-isäntä oli riisunut talliin naapurin miehen hevosen. Kauanko se sieltä aisoihin tempaistaisiin, mutta ennen sitä maisteltaisiin vinttikamarissa tyttärien marjateetä. Poika oli kookas, uljas kuin isänsä, tukkaharjakin yhtä harittava, vain tumma ja tuore. Hän oli vasta jokin viikko sitten kotiutunut asetoimista, kaikki jäsenet eheinä, myös henkisesti terveenä ja vireässä kunnossa. Hän johdatteli aseveljensä ullakkorappujen tietä tyttärien kamariin.
Toinen neitosista oli Raija, Jaakon kahdeksantoistavuotias sisko, Ison-Hirven harja ja tunnusmerkit jo hänelläkin, vaikka kauniimpaa näköä. Toinen oli Iso-Kytän kynsistä karannut harjoittelijaneito, joka ripeistä lukkarikoppauksistaan tunnettiin jo kaikkialla pitäjässä. Tyttö oli kuin kotonaan, silmät säteilivät, posket punoittivat.
— Kuinka harjoitukset sujuvat? tiedusteli erotuomari asiaa, jonka havaitsi kysymättäkin.
— Mainiosti! Lukkari nauroi valkoiset hampaat loistaen.»
— Ei ole tarvinnut enää huttua keittää.
— Toistaiseksi vain tätä marjankukkateetä. Erotuomari on hyvä ja istuu maistamaan.
Käytiin pyöreän pöydän ääreen, joka oli yhtä soma kuin antoisa, leivoksin ja kukkasin koristettu. Ei ollut vaikea panna merkille, että myös poika Hirvi oli varsin tyytyväinen isäukon kesäveikkauksiin. Tietysti siinä kierreltiin ummet ja lammet, niinkuin rakkauden kukkateen nauttijoilla yleensä on tapana, mutta sivustakatselijankaan ei ollut vaikea huomata, mistä keittämisistä tässä jo oli kysymys. Sisko hymyili ja hääräili ymmärtäväisenä suojelusenkelinä. Milloin yhteistä huttupataa siirryttäisiin hämmentämään? Tämä mahtoi olla vain ajan kysymys. Mestarikoppaajan tempaukset ja nuoren asemiehen sukuperinteet huomioonottaen ehkä hyvinkin läheinen.
— Mitä juonia sinulla oli ukon kanssa siellä korvessa?
Nuori hirvi katseli epäluuloisena värähtelevin sieraimin.
— Perästä kuuluu! Entä teillä täällä? heitti aseveli vastakysymyksellä.
— Perästä täälläkin! vastasi sisko, ennenkuin asianomaiset itse kerkisivät sanaakaan sanomaan.
— Mahdat olla isäsi tytär.
— Varmasti! myönsi tytär.
— Ottakaa marjateetä! Se lämmittää sydämen ja kirkastaa ajatukset. Hutunkeittäjä-harjoittelijan äänessä oli paljonkin, mikä lupasi hyvää vastaiseen nähden. Jos missään sattuma juuri sopivaan aikaan oli puuttunut ihmiskohtaloiden huttumailaan, niin tässä. Sisäistä tyytyväisyyttä tuntien tarkkailija mietiskeli, oliko hänellä mitään osaa siinä, että asiat olivat saaneet tämän hupaisan käänteen. Miksikä ei jokin muukin sattuma olisi voinut johtaa tähän, mutta pallopeli ja hutunkeitto joka tapauksessa olivat antaneet oman ratkaisevan sysäyksensä asialle, niinkuin koko pienelle järvikylälle. Kaksi kaunista palkintoa oli jo saatu, kirkonkylän herrojen kiertotaulu ja koppari korkeata luokkaa.
— Mitähän sinä mies oikein mietiskelet tänä iltana? koetti nuori hirvi jälleen arvailla.
— Parempi sinulle, että pidän omina tietoinani, myhäili aseveli.
— Pesäpallon loppukilpailussa sinun, hirvi, olisi pitänyt olla vaikkapa vain sivustakatselijana. Ii-Hoon irvistys oli patentin arvoinen, Särkilahden isäntä ampuili sarjoja, joita tuskin ennen on kuultu. Ja entä eräs koppari? Poltti kuin poika, vaikka ei ollut poika, löi kerran maanuoliaisenkin, joka toi järvikylään yhtä aikaa kokonaista kolme juoksua! Sille Hietaniemen koulun portin pylväätkin hihkuivat.
— Kuka hän oli?
— Kukako oli? Arvaa, niin saat puolet.
— Enkä välitä.
— Välitätpä paljonkin. Ja ellet itse ole ensi kesän turnajaisissa mukana ja kaikessa muussa, niin annetaan koko koppari palkintolaulun kaupantekijäisinä kirkonkylän herroille.
— Siitä puusta ei tipu oravaa!
— Ei tipu, ellet pane toimeksi. Mutta ennen sitä lähde valjastamaan varsani. Kotona piankin jo luulevat, että poika on hävinnyt sinne, minne kaikki muutkin hyvät.
— No minne ne kaikki muut sitten?
— Hirvimäen huttumäkiin, kyttäin tavoittamattomiin.
He menivät, nauravat tyttäret jäivät teeastioita keräilemään. Pian vireä hevonen ravasi pitkää myötämaata rantakylään päin.
Iso-Kytän ulkolamppu paloi ja valaisi pienen matkaa myös maantietä, Purolan uuden pylvään uljas pihalamppu milteipä sitäkin enemmän. Näytti, kuin pikku talon pihatanhuat eivät oikein olisi vielä osanneet eivätkä kehdanneet käyttää mokomaa ylellisyyttä. Se oli vanhusten riemunaurinko ja kointähti, milteipä herpaisevan suuri, kun se eräänä syyskuun iltana oli yllättänyt heidät. Mahdollisesti he vielä nytkin katselivat sitä käsi kädessä, kyynelkihoutumat silmäkulmissa. He kaksi nuorta vanhaa, kaksi ikuista lasta. Että yksi tolppa, pari porsliininuppia ja pikku vyyhti joutolankaa saattoi saada tuommoisenkin ilon kihauksen aikaan? Entä tuore rehu ja kuiva pehku? Räiskähtelisikö kataja, vai sammuisiko jo syttyessään? Se näkee, joka elää.
Tätä ratkaisun iltaa Martti oli kauan aikaa jännityksellä ja pelolla ajatellut. Joka tapauksessa paalut oli nyt tehty, vaikka ei maahan lyöty. Yritys tapahtuisi. Miten onnistuisi? Innoittavaa jännitystä näihin suunnitelmiin sisältyi. Kuin kultakuumetta Alaskassa tai Ivalon joella! Jotakin sen tapaista Ii-Hoo viittaili. Löytyisikö seulan pohjalta murunen? Löytyisikö ehkä naulan painoinen?
Hevonen oli pysähtynyt tallinsa eteen. Olivatko mustan sian kärrymiehet käyneet talossa? Mitään merkkiä ei näkynyt pihassa eikä karjapihoillakaan.
KOLMASTOISTA LUKU.
Isä unohti piankin lastensa erheen, apilapellon haaskaamisen, mutta äiti, sukuperinteiltään ja luonteeltaan hämäläisempänä, oli vaikeammin hellytettävissä. Vielä anteeksi annettuaankin hän pahoitteli sitä itsekseen huokaillen ja ääneenkin, milloin vain asia mieleen juolahti. Tuollaista aina sattui, milloin päiväksikin uskoi ohjat lasten käsiin. Ja vaikka omaansa olisivat haaskanneetkin, mutta kun Purolan vanhuksiltakin ainoa lehmän ruoka!
Sen tähden hyväsydäminen äiti monta kertaa ihan itki. Lasten paatumus ei kuitenkaan katumukseen heltynyt. Ainoa, mikä heitä suretti, oli äidin itsepäisyys, vaikka yleensä kuuliaisina lapsina he eivät hänelle itselleen siitä tällä nimellä puhuneet, eikä se ollut tarpeellista, koska suomenkielen runsaassa sanavarastossa löytyi sopivia korvikkeita, kuten: kuivaheinäkunnioitus, juurikasvirakkaus, perintötapauskollisuus, sanahirviöitä, joita yhdellä henkäisemällä tuskin saattoi lausua. — Puhukaa te vain ja laulakaa väliin, mutisi äiti, kun meni ämpäreineen. — Kun talvenpäiviin joudutaan, niin mahtaa muuttua ääni kellossanne! Miten Purolassa ollenkaan läpäistään ilman heiniä, kun ei juurikkaitakaan? Oli siinä omaakin syytä. Mitä antavat haaskata apilapellon silmiensä edestä.
Syksypuoli syöteltiin talossa naatteja, lisävoimaksi juurikasvejakin, joista sentään oli saatu jonkinlainen sato. Äiti puhui kesän kepposesta vähemmän, mutta ajatteli lievällä kauhulla keskitalven päiviä, jolloin ei olisi enää naatteja eikä juurikkaita, vain niukasti timoteiheinää ja suvitouon pahnaa, täyterehuksi rukiinolkea ja sitä mädätettyä apilanmoskaa, navetan luukkujen, ehkä ahnaampien lehmienkin kautta lantatunkiolle työnnettäväksi.
Vasten parempaa tietoaan äiti liioitteli rehuasiassa. Luonnonlain mukaisena seurauksena oli sitä perusteellisempi parannuksen teko, kun hän joutui ottamaan komennuksen takaisin.
Mutta nuorelle polvelle tämä oli riemun aikaa, ja sitä se loppujen lopuksi oli vanhuksillekin, isälle aikaisemmin, äidille myöhemmin. Tuorerehu oli onnistunut mainiosti, kuten olettaa saattoikin, koska kaikki hyvät edellytykset olivat siihen olemassa. Lehmät tottuivat rehuun ensi päivästä, rehulaatikon lähestyessä huuliaan nuoleskelivat, ihan mylvähtelivät nautinnon ilosta.
— Ne ovat tulleet hassuiksi! Vai olenko minä?
Toistaiseksi äiti jätti harkinnan varaan tämän vaihtoehdon. Isäukko sensijaan oli pian valmis täyteen lehmänkäännökseen. Tosin nauta aina oli se kuin oli, mutta makutuntemuksissaan aika tarkka. Sille ei voinut syöttää mitä tahansa soopaa, oli se tässä elämän ammattikoulussa jo niin usein nähty. Kun tuolla tavalla leikkasi, niin oksat pois!
Ja maidon tulo lisääntyi silminhavaittavasti, niin että puntareitakaan ei sen toteamiseen tarvittu, koska se näkyi jo lypsinsangoissa ja meijeriastioissa. Entä rasvat ja prosentit? Äidin perintäepäily tarttui hyvin heikkoon korteen. Rasvaprosenttien mukaan hän tuskin milloinkaan oli lehmiensä tuotantoja mittaillut. No, nytpä sitten tämäkin tietovaillinki tuli täytetyksi yksin häpein. Kun tarkastuskarjakko seuraavalla käynnillään sai suppilopullojensa merkit selviksi, saattoi hän ilmoittaa koko karjan maidon rasvapitoisuuden kohonneen puolella prosentilla ja eräiden täysimaidossa olevien lehmien jopa lähes kokonaisella. Tätä tosiasiaa vastaan ei voitu kiistää, koska lehmät olivat samat, myös sama tarkkailija, joka jo yli kymmenen vuotta niin tutkimuksissaan kuin muissa edesottamuksissaan oli hyvinkin vakaiseksi tunnettu.
Mutta kermat viimeiseksi, vaikka ne maitokannuissa päällimmäiseksi nousevat. Seuraavan kuukauden meijeritili osoitti oikein elohopean nousua. — Katso, muori, meijeritiliä! Katso ja ihmettele! touhusi isä, niinkuin itse olisi ollut hyvinkin ansiollinen näihin yllätyksiin. No, miksikäs ei ollutkin, jos asiat parhain päin tahdottiin selittää. Että aikoinaan oli nainut Eskolan tyttären ja hankkinut hänen avullaan kapinallisia lapsia. Että eräänä päivänä tämän valittunsa kanssa oli lähtenyt lankomiehen 60-vuotispäiville...
Selitykset niin tai näin, tosiasia nyt kuitenkin oli, että tuorerehu tänä erinomaisena talvena kerta kaikkiaan löi itsensä läpi niin Harjulassa kuin Purolassa. Nuorison ei tarvinnut sen mainostamisesta tämän jälkeen enää murhetta pitää, ei muuta kuin säiliöstä nosteli ja lehmien eteen kanniskeli. Purolan Janne kävi aamuisin noutamassa oman kelkkakuormallisensa. Sitä varten oli rakennettu erikoinen kuljetuslaatikko, ja luontokin avusteli sikäli, että jo ammoin oli järjestänyt maan kaltevuuden Harjulasta Purolaan päin viettäväksi. Tuorerehun noutajan ei tarvinnut siinä muuta kuin kannoilla seisoen perää pidellä. Palkka kuitenkin oli paras mahdollinen, mielihyvän mölähdykset navetassa, kehumiset tuvan puolella, erikoisesti milloin Harjulan kummipoika pysähtyi niitä kuuntelemaan. Että rakas poika tällaisen talvettoman kesän heille ja lehmille oli toimittanut! Sähkövalon tupaan... tuorerehun navettaan! Sen korvaamiseksi ei riittäisi satakaan pannukakkua. Uutterasti mummo kuitenkin yritteli tätä urakkaansa täyttää. Pappa säesti leikkipuhein, väliin viulullaankin sitä hupaisaa touhua.
Mutta eräänä keskitalven sunnuntaipäivänä, kun tuorerehu jälleen oli Harjulan korvikepöydän henkisenä, välillisesti aineellisenakin höystimenä, teki Martti yllättävän esityksen: Ottaisiko äiti ensi keskiviikkona parisenkymmentä vierasta navettaan ja sikalaan?
— Kaksikymmentä vierasta navettaan! Mistä tässä kahdellekymmenelle ihmiselle vieraanvarat raappaistaan?
— Mitään semmoisia ei tarvita. Tuorerehuja he vain: tulevat tunnustelemaan, äidin sikoja korvan takaa raaputtelemaan.
Näin vähillä poika ei sentään armoille päässyt. Jo ennakolta tämän tietäen hän oli varautunut lisäselvityksiin.
Opettajan johdolla toimiva opintokerho oli tämän talven opiskeluaineekseen ottanut maataloudellisen kurssin. Asioita opiskeltiin kirjoista kuten tavallista, mutta havainto- ja opintomatkoja tehtiin kylän taloihin ja käytännöllistä harjoittelua suoritettiin samalla, missä se oli mahdollista. Nyt oli käsillä tuorerehu, sikoja voitaisiin tarkastella saman tien. Kun tuorerehu tässä talossa nyt oli kovasti ajankohtainen, ja koska täällä oli myös kylän hedelmällisin emakko pitäjän tunnetusti taitavimman porsaankasvattajan hoidossa, niin opintokerho ei voinut vastustaa kiusausta.
— Häpeätä siitä meille tulee. Sitäpaitsi onhan Iso-Kyttä, maan mainio harjoittelutalo tuossa lahden takana.
— Järvenlahti on vesikelillä, teeskenteli poika,
— Kauanko tästä lahden ympärikään käväisette, esitteli äiti.
— Kahteenkymmeneen henkeen puolta virstaa! naurahteli isä jo hyvinkin arvaten, mistä kenkä puristi.
— Iso-Kyttä ei välitä oman kylän opiskelijoista, koska heistä ei ole hänelle vastaavaa hyötyä. Mutta meidän äidillä ja isällä on toisenlainen näkemys, auttoi Elli.
— Jo kansanopiston ajoilta! laukaisi Pentti pikku panoksella perään. Se tehosi kuten aina, milloin asetta harvoin ja taidolla käytetään.
— Kyllä opintoretkiä tehdä saa, niitä pitääkin tehdä, mutta ovatkos talon vieraspaikat semmoisessa kunnossa, että kehtaisi ketään kutsua.
— Keskiviikkoiltaan mennessä on aikaa järjestellä, lohdutteli Martti. Sitä hänen ei olisi pitänyt ääneen sanoa, koska äidillä jo ilman sitä oli intoa yli tarpeen. Tyttäret saivat ylimääräistä työtä. Häärättiin kuin lukusten edellä tuvassa, vierashuoneissa, navetassa, sikalassa. Tiesivät lähteneensä opiskelun teille, tyttäretkin.
Kerholaiset tulivat sovittuna aikana. He olivat kylän tyttöjä ja poikia, rippikouluikäisiä, joukon jatkona joku vanhempi kyläläinen ja opettajatar johdossa.
Mutta miten tarkkoja he osasivatkaan olla, pahaisimmatkin! Niinkuin jokainen olisi aikonut vähintäänkin tarkastuskarjakoksi. Tuorerehua tunnusteltiin, haisteltiin, milteipä maisteltiin. Hoitajilta, lehmiltäkin tiedusteltiin. Kaikkein lapsekkaimpia kysymyksiä teki opettaja itse. Siinä se oli vilpitön sielu! Jos kukaan niin hän pääsi taivasten valtakuntaan lapsen kaltaisena.
Mutta sikalan puolella sivusta tarkkaileva talon emäntä vedettiin tiedonjanoisten piiriin, mistä ilman selityksiä ei ollut tilaisuutta ulos livahtamiseen. Juurta jaksaen hänen täytyi selvittää sekä sianhoito että porsaan kasvattaminen. Milloin hän yritti lopettaa, niin opettaja, joku oppilas, oma poika jälleen jotakin kysäisi. Niinkuin hänelläkään ei olisi ollut muulloin tähän tilaisuutta. Mahtoi koirankurit olla mielessä, piti nähdä ja näyttää, miten meidän äiti selviäisi.
Selvisi niin hyvin, että itsekin jälkeenpäin sitä ihmetteli. Mikä siinä auttoi niin monen tarkkailevan silmäparin edessä. Mutta olisi se erinomaista, jos noista kaikista tulisi oman kylän taloihin karjanhoitajia ja siankasvattajia. Sitten tuskin kenelläkään enää kaupunkeihin kaipausta, eikä kylään tarvitsisi hankkia metsäpitäjistä vieraita vastentahtoisia palvelijoita.
Sikalasta mentiin vieraspuolelle, emäntä näin vaati. Kun kaikki kamaritkin varta vasten siivottiin! oli hän sanomaisillaan, huomasi toki ajoissa, ettei kaiken sanominen sopinut muille kuin opettajalle, eikä hänellekään joka paikassa, jos sen suoraan sanoi.
Korvike oli mainiota, maito tuorerehun rasvaista, milteipä kuin kermaa ja pullankimpaleet niin kookkaita, että toiselle kupille niistä osan olisi voinut säästää. Ei tarvinnut, eikä saanut. Kullakin kupilla oli oma kimpaleensa. Mutta mistä johtuivat Harjulan emännän hupaisat näkemyksen lahjat? Tämä oli uutta kylän nuorille, opettajalle, talon omille lapsillekin. He tosin tiesivät, mistä olivat kotoisin ravintoliuokset näille äidin uusille näkemyksille. Tuorerehu ja kaikki muu oli antanut hänen elämäänsä uutta virikettä. Se tarjosi sitä nuorille opiskelijavieraillekin. Kerrassaan hupaisa ja opettavainen ilta heillä oli ollut. Siihen haluttiin jatkoa.
Seuraavana keskiviikkoiltana vierailtiin Särkilahdessa, hevosmiehen ja pesäpallokuninkaan talossa. Puhelias isäntä riensi touhukkaana vieraita vastaanottamaan. Emäntä oli pidättyväisempi. Hänellä oli arkipäiväisen elämän murheita, joihin iloluontoinen isäntä ei kyllin vakavasti osallistunut. Toinen naispalvelijoista oli joku päivä sitten jättänyt vuosipalkkansa ja jäljelle jääneenkin kiinnitykset saattoivat katketa tänään taikka huomenna. Myös Jokelasta oli karja-apulainen lähtenyt, näin pitkin pitäjää, milteipä kaikista taloista, joissa vierasta väkeä täytyi pitää. Mikä veti nuoria ihmisiä leivättömän pöydän ääreen? Sitä emäntä ihmetteli. Opettaja, isäntä ja Harjulan Martti esittivät omia näköalojansa, joku nuoren polven edustaja omiaan. Mutta isäntä johdatteli hupaisempiin asioihin. Hän esitteli vierailleen juoksijoittensa kanta- ja kunniakirjoja. Komeat palkinnot, hopeamaljat ja kristallituopit kiinnostivat katselijoita, vaikka tuskin kenelläkään heistä omakohtaisesti olisi tällaisiin saavutuksiin mahdollisuuksia. Ellei omin jaloin juoksemalla? Tämä rohkea ajatus saattoi jonkun mielessä välähtää, kun hiottu kristalli kimalteli sateenkaaren väreissä ja hopeamaljakkojen peilipinnoissa heijastui eläviä kuvia.
Talliin lähdettäessä emäntä puuttui keskusteluun. Mitä hyötyä tytöille hevosista? Paljon järkevämpää olisi jäädä hänen apulaisikseen keittiöharjoituksiin!
Isäntä ei pyrkinyt vastaan kiistämään eikä opettajakaan omia neuvojansa antamaan. Osa jäi, osa lähti, pojat kaikki, kuten asiaan kuuluvaa oli. Aluksi hevoset hieman kummastelivat uutta koulukuntaa, mutta omistajalla oli taito sekä rauhoittaa että innoittaa. Ennen pitkää hänellä oli tarkkaavia oppilaita niin kaksi- kuin nelijalkaisten kuulijoittensa joukossa karsinan aidan molemmin puolin.
Esitystä seurasi hevosten puhdistamisharjoitus. Isäntä näytti, miten oli meneteltävä. Hän oli niin taitava siinä toimessa, että varmaankin menestyksellisesti olisi voinut ottaa osaa vaikka valtakunnallisiin mestaruuskilpailuihin. Aikuisen hevosen selkää harjatessaan hänen täytyi kohota varpailleen, mutta tämä ei estänyt käsien sulavaa liikehtimistä, päinvastoin. Näytti kuin hän harjoineen olisi tanssinut ilmassa. Sitten pojat vuorollaan pääsivät harjoittelemaan. Mutta kuka menisi oriin karsinaan. Harjulan Pentti, automies, tarjoutui. Hän oli tottunut moottoreita käsittelemään, sytyttelemäänkin tarvittaessa. Siitä ei nyt ollut murhetta, koska tulenkipinöitä jo tuiskahteli ilman sitä kauramoottorin peilisilmissä. Automiehen harja pyyhkieli keveästi tuoreena välkkyväistä selkää. Hevosen kaulavarsi kohosi ja kiertyi, huuli alkoi puhdistajan nutunhihaa höpläellä.
Emäntäharjoittelijat olivat oman opastajansa johdolla harjoitelleet keittiössä. Joku heistä tuli kutsumaan tallikoululaisia maistiaisille. Tuvan pöydässä oli pientä lämmintä, murenen verran vaikka hevosille vietäväksi. Keskustelu sivusi hevosia ja kotitaloutta, isännän ja emännän sydäntä lähellä olevia asioita. Tuntui kuin he kumpainenkin pallopelikuninkaina olisivat pyrkineet itselleen puoluelaisia valtaamaan ja niitä johtamaan, isäntä hupaisasti papattaen, emäntä terävämmin, kuin heinähangolla sieppaisten. Opettaja toimiskeli erotuomarina niin taitavasti, että lopulta jouduttiin samoille linjoille. Maaseutu tarvitsi nuorisonsa, tämä uusia eläviä harrastuksia. Pelijoukkue tälläkin puolella oli koetettava säilyttää täysilukuisena, harjoitettava kilpailukykyiseksi. Ilman sitä maaseutu-kaupunkiottelut kävisivät maaseutulaisille tappiollisiksi ja kadottaisivat mielenkiintonsa.
Seuraava opintokerhon vierailupaikka oli Mäkipää, joka saattoi tätä uuden näkemyksen kyläkoulua kansoittaa omasta takaa enemmän kuin mikään muu Järvikylän taloista. Täällä kerholaiset saivat tehdä havaintoja useammaltakin eri alalta. Niin navetta- kuin tuorerehuasiat olivat jo vuosikausia olleet mallikelpoisessa kunnossa, samoin juurikasvien ja perunan viljelys. Erikoista huomiota vierailijoissa herätti maanviljelyskoneiden ja kalustojen kunto ja erinomainen järjestys. Jokaisella esineellä oli määrätty paikkansa.
— Kun kalusto kerran järjestetään ja jokainen talon asukas tottuu järjestykseen, niin sitten kaikki menee itsestään, selitteli isäntä tarkkaaville opintovieraille. Harjulan Martti kertoili omia havaintojaan neuvonta-ajoiltansa. Tällaisissa hyvän järjestyksen taloissa ei asukkailla milloinkaan ollut kiirettä eikä pikku harmeja. Ei kuulunut kirouksia enempää kuin muitakaan tunteen purkauksia, mikä merkitsi paitsi ajan ja kalustojen, myös työntekijöiden voimien huomattavaa säästöä. Sitä voitiin käyttää hyödyllisempään työhön, kuten tässäkin talossa näkyi.
Hirvimäen iso isäntä johdatteli opiskelijat kotiviljelyksilleen, jonne hänen tekemiään latuja oli hupaisa suksilla lasketella.
— Tänne pääsee vaivattomasti. Tänne kautta aikojen ovat virtailleet kaikki ylämaiden voimavedetkin, puheli isäntä.
Laaja uudisviljelys puhui itse puolestaan. Väkeväotteisen maamiehen työn jäljet näkyivät kaikkialla, minne katsoikin. Tuossa syvä viemärioja, jota lumihanki ei jaksanut umpeen kuroa, tuolla valtavat roviokasat, mäen rinteessä lato, jonka kuutiosisältöä arvioitaessa opiskelijajoukon »lautamiehet» erehtyivät pahasti. Isännän juttuja hänen vaiherikkaan elämänsä varrelta kuunneltiin jännityksen vallassa. Hän oli harjoittanut maanviljelystä Amerikassa, karjanhoitoa Australiassa. Kuten tunnettua, oli siinä välillä tavallinen lätäkkö, se Iso eli Tyyni valtameri, jonka ylitse lantakuormia ei kannattanut ryhtyä rahtaamaan. Sentähden näitä elinkeinoja oli harrastettava erikseen. Mutta brittiläisessä Columbiassa Ii-Hoo oli nähnyt harjoitettavan menestyksellisesti myös kolmea elinkeinoa samalla pikku pellolla. Halusiko joku kuulla siitä? Pojat hihkuivat uteliaisuudesta, eikä tyttöjäkään uneliaisuus vaivannut.
— Sellaista sekulia se oli, niin satoisaa, että paremmasta ei väliä. Farmarilla oli aarniometsän laitaan raivattuna puolen hehtaarin peltomaa. Siinä hän kasvatteli maissia ja apilaa kaksi satoa vuodessa. Apilan kolmatta satoa, syysodelmaa, hän ei enää niittänyt, vaan käytti sen syötiksi metsästyskarjallensa. Yksinkertainen juttu, koko peltomaa toimi pyydyksenä. Se lyötiin kolmen metrin korkuiseen hirsiaitaan. Vahvoilla puolapuilla suljettava veräjäaukko vain jätettiin metsänpuoleiseen reunaan. Sitten kärsivällisesti odoteltiin kämpässä viheriäisen pyydyksen laidassa. Apila kasvoi, aarniometsä kohisi. Eräänä iltana se rapisi. Neli-viisikymmenpäinen lauma Saksan hirviä oli tuntenut apilan tuoksun, rapisteli hirsiaidan takana peltoon päästäkseen. Löysivät aukon ja lappoivat sisään. Farmari nappasi portin kiinni, istui ja pani tupakaksi, mietiskeli samalla, ryhtyisikö metsästäjäksi vai karjamieheksi. Naisväestä ei kylläkään tämän karjan lypsäjäksi. Vaikka eiväthän naiset Amerikassa viitsi edes rotulehmää lypsää, kuinkapa sitten Saksan hirviä. Eivät naiset siellä ryhdy juuri mihinkään töihin. Mies tekee kaiken, hoitaa ja ruokkii lapsetkin.
— Sentähden setä sitten ei viitsinytkään jäädä elinkautiseksi Amerikkaan, arveli joku tyttösistä.
— Vaikka oli niin hyvä lypsykarjakin! kummasteli joku toinen.
— Oikein arvattu. Koko elinikäni olen ollut kehnonpuoleinen pikkulapsen imettäjä. Sitäpaitsi lypsäminenkin täällä kotinurkissa on milteipä hupaisampaa, jos kohtakaan ei niin jännittävää.
— Miten ne Saksan hirvet olivat päässeet Atlannin valtameren ylitse? tiedusteli joku kolmas älyniekka.
— Jaa, a! Tuota en tullut niiltä kysäisseeksi! pahoitteli kertoja itsekin. Hän tarkasteli varastojaan ja löysi pussillisen pähkinöitä jakaen sen kuulijajoukon pureskeltavaksi. Se oli vielä enemmän kuin viisikymmentä Saksan hirveä columbialaisen farmarin apilapellossa. Mistä maapähkinöitä hänellä yhä riitti? Oliko laivalasti niitäkin uinut tai uitettu Atlannin valtameren ylitse?
Näissä hupaisissa nakerteluissa, Ii-Hoon ihmetarinoita kuunnellessa ilta kului myöhäiseen.
Hallasen pikku talossa tuli opintoretkeläisten tarkastuksen kohteeksi tuotantokuntoinen kanala, nykyoloihin katsoen ei juuri niinkään vähäinen. Saima-tytär hoiteli siinä kolmeenkymmeneen nousevaa kanakarjaansa. Tiedonhaluiselle opiskelijajoukolle hän joutui tekemään selvää siitä, miten kananhoito nyt yleensä ollenkaan oli mahdollista. Vaikeanpuoleista se oli, niin hoitaminen kuin selvänteko, koska kana oli yhtä ahkera ruokamies kuin hoitaja hiljainen ja kaino. Sopivasti rohkaistuna hän kuitenkin pääsi alkuun ja ammattitaitojaan salaamatta paljasteli sitten tarkkaavalle kuulijakunnalleen mielenkiintoisia asioita. Jo pikkutilan peltokasvujen järjestelyssä oli kanalan vaatimukset huomioitu, viljan puolta mahdollisuuksien mukaan ja juurikasveja riittämiin. Siihen antoivat oman lisänsä keräilyrehut, kuivatut nokkoset ja sienet. Meijeristä saatiin kuorittua maitoa, joka piimäksi hapatettuna oli erinomaista kananrehua. Sitäpaitsi harjoitettiin erään kaupunkilaisen ruokalan kanssa vaihtokauppaa. Ruokala toimitti kananhoitajalle leivänmurenia ja muita ruoantähteitä ja sai niiden vastineeksi munia. Kumpikin puoli oli tyytyväinen vaihtokauppoihinsa. Harjulan Pentti maitomatkoillaan hoiteli kuljetukset asemalta.
Kanat olivat virkeitä, yli puolet jo parhaimmassa keväisessä tuotannossaan. Eikä hoitajalla siinä juuri enää muuta sanottavaa ollutkaan, paitsi että kananhoitaminen oli kevyttä ja hupaisaa työtä. Hoitajan vain oli oltava aina valpas ja tarkka, ettei mitään tärkeitä tuotantoaineita kanoilta puuttuisi ja että kaikki tarvikkeet tarkoin käytettäisiin. Oli muistettava hiilet ja kalkit, näkinkuoren korvikkeet ja sen semmoiset. Niistä se sitten muna muovautui. Kana palkitsi hoitajansa vaivat, mutta yksi asia oli aina muistettava: vähäisinkin laiminlyönti näkyi lovena munakorissa.
Opintoretken johtaja, joka myös tuntui olevan kananhoitoa koskevista asioista selvillä, otti nyt puheenvuoron. Kananhoito Suomessa oli ennen sotaa elinkeinona ollut milteipä lähempänä teollisuutta kuin maanviljelystä. Munatuotanto suurissa kanaloissa perustui kuivarehuruokintaan, johon tarvittavat ainekset tuotettiin pääasiallisesti ulkomailta. Kun rehun saanti loppui, täytyi munatehtaitten myös lopettaa toimintansa. Vain tällaiset kotoisiin rehuihin perustuvat pikku kanalat voivat jatkaa, jopa menestyksellisesti, milloin hoitajana oli vireä ja tarkka siipikarjan ystävä. Tähän oli mahdollisuus kenellä tahansa maanviljelijän tyttärellä ja pojalla, käsityöläisperheissäkin voitiin kananhoitoa sivuelinkeinona harrastella. Oli aloitettava varovasti, vähäisin kustannuksin, vaikkapa yhdellä tai kahdella kanalla. Lisääminen oli tehtävä sitä mukaa, kun hoitajakokemus kasvoi. Tilastontekijät olivat laskeneet, että jo yksi hyvin hoidettu kana peltohehtaaria kohti kykenisi tyydyttämään koko maan munatarpeen. Tämä ei ollut kovinkaan suuri urakka, koska esimerkiksi tässä Hallasen pikku talossa niitä tuli peltohehtaaria kohti kuusi ehkä seitsemän.
Retkeilytalon viehkeä emäntä pyysi vieraitaan tuvan puolelle lämmittelemään. Tosin kanalakin oli ollut jo kyllin lämpöinen, mutta tupa sitäkin enemmän, ei ensinkään talon nimen kaltainen, ei kolkko eikä hallainen. Tupa oli pikku talon yhdistetty oleskelu-, vieras- ja työhuone. Keveästi laskostetut kotikutoiset verhot somistivat akkunoita, taidokkaat kudonnaiset seiniä, värikkäät tilkkumatot lattiata. Jos opettaja olisi ollut kerhon matkassa, niin hän muutamalla valitulla sanalla olisi pannut kerholaisten silmät sirkeiksi ja vaatimattoman emännän heleät korvalehdet punoittaviksi. Harjulan Martti ja Elli hoitelivat hänen virkaansa opintoretkeilijöiden tarkkaavaisuutta herätellen. Tämä viljelijäkoti oli havaintoesimerkki siitä, mitä hyvä harrastus ja ahkerat kädet vuosien mittaan vaikeissakin oloissa voivat saada aikaan. Tämä oli sitäkin kunnioitettavampaa, kun tämä talo kaksi kertaa oli menettänyt miehiset tekijänsä, ensin isän ja sitten pojan. Että koti tällaisissakin vaiheissa oli kestänyt ja näin esikuvalliseen kukoistukseen kohonnut, oli osoitus sen asujanten kunnollisuudesta, kodin ja työn rakkaudesta.
— Tarttee ottaa nyt mehua ja voitaleipää, ehätti vanha emäntä naapurin pojan kehumiset keskeyttämään. Mitä Harjulan Martti tuommoisia koreita tämmöisistä ihmisistä juttuamaan. Jo ennenkin hän oli käynyt Vilhon tähden lohdutuksen sanoja puhelemassa, vaikka itsekin oli paljon menettänyt. Näitä Hallasen leskiemäntä itsekseen mietiskeli, hereästi ajatuksiaan ilmehtivänä silmiäänkin jo pyyhiskeli, väliin kuitenkin aina terhistäytyen vieraita kehoittelemaan: Tarttee ottaa nyt lisää voitaleipää, munavoileipiäkin, ei kai niitä koristeiksi siihen.
Viimeinen opintoretki tehtiin Jokelan taloon ja myllylle. Isäntä oli matkoilla kuten tavallisesti. Karjakko oli jättänyt paikkansa. Tytär Kirsti Villen Miinan avustamana teki navettatyöt. Emännällä oli omansa, sekä isännän että emännän tehtävät, niin että opintoretkeilijöillä kyllä tässäkin talossa oli varteenotettavaa. Mitä kaikkea joutuikaan toimittelemaan tällaisen talon emäntä? Taitoa ja ahkeruutta häneltä kysyttiin, harrastusta tehtäviinsä, kärsivällisyyttä loppumattomiin.
Oliko hänellä, varakkaan talon emännällä, tähän jokin pakko? Miksi ei jättänyt niinkuin karjakko, laiminlyönyt kuin oma isäntä? Hänellä oli siteitä, syvemmät juuret ja vahvemmat perusteet. Hän taisteli kotinsa, sukunsa, perinteittensä puolesta, taisteli, vaikka ei sitä ulospäin uhonnut. Tytär oli samaa maata. Oliko hänellä edessä ehkä sama elinkautinen kilvoittelu kodin, suvun ja perinteiden puolesta? Tämä oli mahdollista, jos isän tapainen vieras häilähtelijämies tulisi isännäksi. Se sama, jos talon ainoa perillinen naimattomaksi jäisi. Miksi ei talossa ollut poikaa? Pitikö sen kahlita naisensa elinkautiseen orjuuteen vain sentähden, että talon kunnia niin vaati ja että joitakin perinteitä oli hoidettava? Orjuutta sellaisten perinteiden vaaliminen oli.
Opettaja johdatteli opiskelijoita, ja hänen varamiehellään oli aikaa näihin mietteisiin karjakartanon puolella ja yhä edelleen emännän hoitamaa kirjanpitoa tarkasteltaessa. Tämäkään työ tällaisessa talossa ei ollut vähäinen tehtävä, milloin hoidettiin niin huolella kuin tässä näkyi. Järjestelmänä oli Pellervon maatalouskirjanpito, esimerkintäkirjana Pellervon Kalenteri, josta kirjanpitomerkinnät tehtiin viikottain. Mitään summittaisia jälkiarviointeja ja ns. »nutunhihasta» puistettuja tilastoja ei näyttänyt olevan, kuten monta kertaa vanhoillakin kirjanpitotiloilla saattoi olla asian laita. Pikasilmäyksinä ammattimies teki näitä huomioita, siinä ohessa ajatukset kulkivat jälleen omia teitään.
Missä oli syy siihen, että isäntä ei mukautunut täyttämään miehistä osuuttansa talossa? Oliko miehessä vika, vaiko aviopuolisoiden välisessä rikkonaisuudessa? Isäntä oli Särkilahden isännän veli, yhtä äkkipikainenkin tiettävästi. Särkilahdella oli hevosensa, Jokelan isännällä omat, ehkä sitäkin keveämmät erikoisharrastuksensa. Emännät kummassakin talossa joutuivat kuin parittomina työjuhtina arkielämän raskaiden kärryjen eteen. Isäntäveljeksissä oli jotakin, ehkä paljonkin, mitä isän kädellä olisi pitänyt pehmentää, emännät eivät siihen kerinneet tai eivätkö pystyneet.
Mutta he pystyivät paljoon muuhun, se täytyi tarkkailijan myöntää. Särkilahden emäntä oli rivakasti ottanut opintokerhon tytöt apulaisikseen. Täällä Jokelassa ehkä monellakin heistä jo itsestään olisi ollut siihen halua, kun vain he olisivat keksineet, millä tavalla olisivat voineet sen tehdä.
Kotimatkalla tuli Lautta-Ville vastaan Jokelan hevosella suomultakuormaa ajaen. Hän oli ottanut kesäisen kalastustoverinsa neuvoista vaarin. Tämä kuorma meni hänen tunkiolleen, jo viides peräti, ja sitä maan mainiota turvepehkuakin kuului olevan hankittuna pari venelastillista. Niin että oli tässä yritetty sekä perheen että perunankin puolesta. Ville ja Martti jäivät juttelemaan, opiskelijat karkasivat omille teilleen. Opettaja Martin reessä istuen kuunteli miesten juttuja. Hänkin oli sivusta seuraten kummastellut Villen maatalousharrasteluja ja alkoi nyt ymmärtää, mistä ne juonsivat alkunsa.
Ville multakuormineen jatkoi matkaansa, he omaansa kotikylää ja koulua kohti. Hevonen tunsi tiensä kuten tuleva kyläpäällikkö omansa omissa tehtävissään. Jos jotakin sellaista olisi ruvennut viittailemaan, poika tuskin olisi sitä myöntänyt, niinkuin varmaan ei muutakaan, mitä tarkkavaistoinen kasvattajanainen itsekseen tälläkin matkalla oli pannut merkille. Miksi puuttua asioihin, joiden suuntautuminen oli toivomusten mukainen, paras mahdollinen. Kokenut kasvattaja osasi myös vaikenemisen taidon. Sitäpaitsi äänettömyys oli hyväksi hänen sairaalle sydämelleen, niinkuin keväinen ilmakin havupuumetsässä. Vahinko vain, että matka loppui niin lyhyeen, edessä oli jo tienristeys ja koulun portti.
— Lähdetkö sisään?
— Kiitos, en tällä kertaa.
— Kiitos kyydistä, tästä päivästä ja koko talven toiminnastasi. Olemme nyt oikealla tiellä, ja alku on hyvä. Meille saattaa tulla vaikeuksia. Ihmiskohtalojen tie ei aina ole juuri niin keveäkulkuinen kuin tämä vireän hevosen keväinen tie, mutta me voitamme vaikeudet. Sitä varten niitä eteemme asetetaan. Olen iloinen, että sinä palasit takaisin kotiisi.
Opettaja ojensi pienen lämpimän kätensä hyvästijättöön, hypähti sitten keveästi rappusilleen. Kyytimiehen hevonen pyörähti kotitielle, joka näin talviseen aikaan kulki jäätä pitkin järven ylitse.
Keli oli tosiaan harvinaisen keveä, raide kirkas, hanki säteilevä. Mailleen painuva aurinko kilotteli akkunaruutua Iso-Kytän ullakkokamarissa. Se säteili kuin timantti, milteipä kipeästi vihlaisten. Outo heijastuma tosiaan. Niinkuin pahansuopa silmä olisi katsonut, pilkannut ja nauranut. Sehän säväytteli kipeästi vihlaisten jalan luunmurtumiin asti. Tällaista sattui myrskyisinä öinä, mutta nyt, järven jäällä kirkkaana keväisenä iltana? Oliko näillä epämiellyttävillä enteillä ja tuntemuksilla jotakin syy-yhteyttä naapurisuhteisiin, kylän asioihin, ihmiskohtaloihin? Kyttä ei unohtanut, mitä kerran oli menettänyt. Tämän oli ehtinyt sanoa joku muukin kuin Hirvimäki. Merkitsikö jotakin tuo pistävä ullakkoakkuna, tuo vihlaisevalla terällä leikkaava, ilkkuva silmä? Oliko jotakin pahaa tapahtunut tai pian tapahtumassa? Oliko Kyttä noin varma voitostaan?
Akkunan kiloilu hävisi, mutta reisimurtuman kipeä säteily jatkui yhä. Jos sinun silmäsi pahentaa, niin heitä se pois... Oli heitetty pois se särkynyt pahentava jäsen. Se pakotti, pahensi siitä huolimatta. Miten vuorisaarnan henki ja ylevät ajatukset olivat sovellutettavissa näihin pois heitettyjen jäsenien, yksilöiden ja kansojen pahentaviin pakotuksiin? Martti ei ymmärtänyt sitä vielä edes omakohtaisesti. Ehkä se jatkuvissa kärsimyksen pakotuksissa joskus kirkastuisi hänelle.
Riisuttuaan hevosen talliin hän kävi navetan ja sikalan kautta. Navetassa oli rauha, kaikki niinkuin olla piti. Rauhallista oli myös sikalassa, liiankin hiljaista lihotussian karsinassa. Se oli tyhjä, pahnoissa tuoreita verijälkiä. Tätäkö merkitsi Kytän ilkkuva silmä?
NELJÄSTOISTA LUKU.
Niin oli tapahtunut, mustia sikoja tekijämiesten kärryyn oli vingahtanut ja heilahtanut monista järvikylien taloista. Harjula oli yksi hairahtuneista, tämä oli tosiasia, jota ei voitu kieltää. Liian rohkeiden salakuljettajien täysi autokuorma joutui kaupunkilaisten etsivien käsiin. Siitä oli pian uutinen paikkakunnan sanomalehdissä, kohinaa kylällä ja pitäjällä, haasteita käräjiin, enemmän tai vähemmän myrskyisiä perheneuvotteluja asianomaisissa taloissa, myös Harjulassa. Emäntä itki ja oli onneton, luki liian myöhään Jobin kirjaa ja kuningas Davidin katumusvirsiä. Kuinka piru hänen sielunsa oli päässytkin niin pimittämään. Kun lupaamattomat luvataan, kun puoli väkisin viedään! Ja eikö kansanhuoltokin aina ollut saanut, mitä oli vaatinut? Kun kaikki kiskotaan veroina, että tyttö-paroille ei saada edes talvitakkia. Kun syntisen ihmisen edessä vilkutetaan tusinan verran tuhatmarkkasia. Perintöosuuteni ennen vain viisituhatta, ei puolta sikaa!
Niin että muulla perheellä oli työtä ja vaivaa tämän vaivaisen syntisen lohduttamisessa. Hän luultavasti olisi lähtenyt tunnustamaan rikkomustaan kirkkoherralle, elleivät lapset ja isä sitä niin tinkimättömästi olisi vastustaneet. Kaikkea tässä vielä! Mahtoiko kirkkoherra itsekään tunnustella, pistelikö mustan vai valkoisen sian lihaa kinkereillä. Jos noin viattomat syntiset tunnustuksille rientäisivät, niin papille itselleen ei jäisi jonossa ollenkaan paikkaa. Leikkipuhe ei äitiä parantanut, iva oli kahdesta pahasta parempi. Kun sai hänet suuttumaan, niin se oli hyväksi. Mutta tämäkään hänen nykyisessä mielentilassaan ei ollut varsin helppo tehtävä. Joukko sentään aina jotakin keksii. Ja niin sitten kävi, että sika söi katumusmatkan eväät.
Kylä valoi kannujaan. Myötätunto yleensä oli syytettyjen puolella. Kenellä tuollaisia rikkeitä ei ollut tänä aikana? Kenen kansanhuollon ryöstöhinnoilla kannatti mitään tuottaa? Jotakin täytyi uskaltaa ja yrittää! Mistä maanviljelijä muuten tarpeisiinsa rahapenniä otti? Vai kärähtivät harjuaisetkin siinä kahakassa. Ken vahva luulee olevansa, niin katsokoon, ettei lankea! Näitä ja monia muita tuumailtiin.
Mutta Iso-Kyttä oli vaitelias ja hautoi vain mielessään. Kaksi sormea kirjan päällä hän olisi voinut vannoa, että Kytästä ei lähtenyt matkaan kiloakaan mustaa lihaa enempää kuin muutakaan tavaraa. Totta se oli, mutta siinä piili hänellä myös farisealaisuuden vaara.
Mielenkiintoa herättämättä tämä kohina ei Kytän valpasta huomiota sivuuttanut. Jos entiset torpparit, periaatteettomat nahjukset mitä tekivätkin, mutta että tässä likaisessa pyykissä myös Harjulan väki! Se oli milteipä enemmän kuin saattoi toivoa. Eikö tämän jälkeen jo riittäisi talon toimeliaalle nuorisolle työtä omien sikojen suolaamisessa. Tuskinpa olisi enää varaa naapurin asioihin, maitokannujen kolhimiseen, harjoittelijoiden villitsemiseen. Salakyttä, sinä nuori kukko, jos tällaista aavistit, olisit mahtanut pitää kielesi kurissa. Puuttui vain enää, että Iso-Hirvikin olisi haksahtanut. Oli liian viisas vipuun mennäkseen. Ellei joskus sattumalta, antaahan ajan kulua.
Mutta kuten usein ennen, niin jälleen. Hiljainen mietiskelijä oli tienhaarassa, kaksinaisuuden pulmansa edessä. Käsi kielsi, toinen käski, hyvä pidätti, paha kehoitteli. Asia ei kuulu sinulle, ja jos et ole tietääksesi siitä, pääset pikkuisten harrastusten yläpuolelle, lujitat arvovaltaasi ja asemaasi seutukunnan esimerkillisenä maanviljelijänä ja johtomiehenä. Rikkeentekijät ovat rinnallasi loppuiäkseen merkittyjä. Tämä on viisaan miehen vastaveto, jota kukaan sivullinen ei edes siksi keksi.
Näin toinen, se heikompi puoli, kahdeksannen käskyn ajatuksilla evankeliumiansa selittäen. Toinen, se miehekkäämpi, jyrisi lakia. Oliko se miehekäs, ehkä vain pirullinen ja itsekäs?
Vai peittelemään ja parhain päin selittelemään tuommoisia rötöksiä! Kyllä he sitten piankin sen unohtaisivat, uusilla sioilla ja sikamaisuuksilla entiset menetyksensä korvaisivat. Mitä tuollaisille muutaman satasen sakot. Öljyä tuleen! Julkisesti heidät on häväistävä ja merkittävä! Osuuskuntien jäsenyydestä, yhteisyrityksien etuisuuksista pois kitkettävä! Osuustoimintako olisi tuollaisia varten? Eivätkö tähän päätökseen yksimielisesti olisi päätyneet niin Suomen osuustoiminnan edesmennyt isä kuin Rochdalen kunnon kankurit ja uranuurtajat?
Evankeliumin selittäjää ei kuitenkaan näin vähillä nujerrettu. Se oli ennenkin esiintynyt vastapuolena näissä turnajaisissa ja piti sitkeästi puoliaan.
Ellet olekaan myynyt sikoja mustaan pörssiin, niin olet tehnyt jotakin muuta, mikä ylemmissä oikeuksissa noteerataan saman arvoiseksi. Ovatko edesottamuksesi osuustoimintamiehenä olleet aina täysin pyyteettömiä, niinkuin tämä aate korkeimman käskyn mukaan edellyttäisi? Etkö milloinkaan ole omaan tiliisi ostanut tai myynyt? Miten suhteesi naapureihin ja kylänmiehiin? Oletko ollut vähäisemmillesi Jumalan käskyn mukaan isä ja veli ja muistanut aina: Mitä tahdotte, että ihmiset tekisivät teille...
Tämä oli turnausveljeltä jo liian pitkälle viety. Ei ollut vaikea arvata, minne hän tähtäsi, mitä samaan hengenvetoon seuraisi. Kapinakevään aikaiset vankileirit, kenttäoikeuden pikatuomiot, Hallasen Jussin pois pyyhkimätön katse, armoa ruikuttavan vaimon karitsan silmät.
Tämä oli siivotonta, sairaalloista jo varmaankin. Miksi ihmisen ajatuksissaan aina piti kertautua vuosikymmenien takaisiin äkkipikaisuudessa tehtyihin? Jonkun kai niissä oli oltava, kenttäoikeuksissakin. Muuten ei olisi saatu järjestystä maahan. Ja eivätkö he itse aloittaneet sitä? Eikö se, mitä oikeuden mukaan annettiin, ollut täysin ansaittua heille? Kapinoitsijoille, murhamiehille, maanpettureille!
Oliko Hallasen Jussikin joku sellainen? Oma rippikoulutoverisi, työteliäs mies, maan hiljainen. Ja vaimo...
Ja lapset kolmanteen ja neljänteen polveen! Liian pitkälle menty, todentotta! Pikatuomio tuli nyt kuten silloinkin. Lain leijona nousi ylväänä takajaloilleen ja seisoi lyömämiekka jalkojen alla, toinen kipenöitsevänä kädessä. Evankelista oli myyty mies, kuten aina, milloin uskalsi näin pitkälle muinaisia muistuttelemaan. Tässä kahakassa tappiomieheksi lyötynä se kuitenkin uskalsi vielä tätäkin enemmän: Se ei ollut pikateko, vaikka pikatuomio. Kuningas Davidin rikos se oli, pirullisesti harkittu Urian murha. Ei Batseban tähden! Ei kylläkään, vaan Hallasen torpan tähden. Sen pikku tilukset toivoit voivasi liittää omiisi ennen lunastuslain voimaan astumista. Torpan lammas, se pikatuomioistuimissa armoja ruikuttanut, oli kuitenkin sitkeämpi kuin luulitkaan. Tämän jälkeen ei mitään ole pyytänyt, ei moittinut, ei syyttänyt. Mutta vastaan tullessa katsoo kuin kärsivä karitsa, kuin kuoleva vapahtaja. Vielä toisessa polvessa, Jussin tyttärenkin karitsan silmä, Jumala nähköön! Mihin helvetin pihistykseen ihmisen pitikään ajaa itsensä muutaman markan ja maahehtaarin tähden, jotka nekin jäivät saamatta.
Ei hetken epäröintiä enää kumpaa tietä oli ajettava. Vuosikymmenien kärsimys vaati hyvitystä. Mustat siat ja sikamiehet olivat tällä kertaa sarvistaan pensastoihin sotkeutuneita oinaita, jotka oli uhrattava Iisakin alttarilla. Harjulan oinas oli yksi niistä. Eikä se ollut enää murhe, vaan lohdutus ja ilo. Puujalkapukki karitsaisten puolesta. Mikä sen paremmin sopisi!
Mutta vanha Kyttä kiersi kaukaa ja visusti. Jos Iso-Hirvi pääsikin livahtamaan tästä uhrialttarista, niin pikku vuohet tuskin enää. Hän aloitti hakuammunnalla sanomalehdistössä. Nimimerkki J-K oli tunnettu ja läpäisi paitsi yleisön osastossa, myös artikkeleissa. Salakauppa rehoitti maakunnassa. Se näytti lisääntyvän yhä, tehostetuista vastatoimenpiteistä huolimatta. Sitä vastustavat kirjoitukset huomioitiin mielihyvin valvontaviranomaisten taholla, eivätkä J-K:n lyhyet, nasevat kirjoitukset suinkaan jääneet huomiota vaille. Hänellä oli erikoinen kyky löytää kansanomaisesti meheviä, kirpeästi suolaavia sanoja ja vertauskuvia. Ne rävähtivät yllättäen kuin rakeet kuuropilvestä. Parissa artikkelissa oli selvästi huomattavissa, mistä pitäjästä ja kylästä oli kysymys, samoin kuin määrättyihin henkilöihin kohdistuva viittaus »vääristä profeetoista» ja »susista lammasten vaatteissa». Ensimmäisen kirjoituksen jeremiadi päättyi sanoihin: Minne menet järvikylä ja Suomen kansa? Toinen oli kohdistettu paikalliselle osuustoimintaväelle. Oman maineensa ja tulevaisuutensa vuoksi sen armotta oli karsittava varkaat tomaattikasveistaan.
Tämä kaikki oli hakuammuntaa. Vieraskutsuissa, kunnallisissa kokouksissa ja tilintarkastuksissa tapahtui järkiperäinen miesten ja mielipiteiden muokkaus osuuskuntien kokouksia varten, jotka pidettiin huhtikuun puolivälissä. Johtokuntien ja hallintoneuvostojen sisärenkaiden kokouksissa tehtiin alustavat, asiallisesti perustellut ehdotukset, joita osuuskuntakokoukset eivät voisi olla hyväksymättä. Oli syytä tavallista tehokkaammin mainostaa näitä tilaisuuksia. Mitä suurempi kokous, sitä vaikuttavampi päätös.
Tämä tosin oli vastoin Kytän entisiä periaatteita. Kansankokoukset osuustoiminnassa olivat aina olleet hänelle välttämätön paha. Tässä kuitenkin oli poikkeustapaus, koska ratkaisevista periaatteista oli kysymys. Hallittiinko osuuskuntia vanhojen hyviksi koettujen tapojen mukaisesti, vai pääsivätkö valtaan nykyhetken löysät opit ja turmeluksen henki? — Toisin sanoen, määräsikö jatkuvasti sinun itsekäs isäntävaltasi vaiko Iso-Hirven ja puujalkamiehen pallopelijoukot? Matalaksi lyöty turnaaja jurnutteli yhä vastaväitteitään omaan terävästi piikittelevään tapaansa.
Vaikka ilmoituksissa oli huomiota herättävästi mainittu, että kokouksissa tultaisiin käsittelemään eräitä tunnetuista syistä aiheutuneita osuuskuntien jäsenyydestä erottamisasioita, kerääntyi jäseniä määräaikaan mennessä vain tavanmukainen kymmenluku. Kokoukset tuottivat kutsujalleen pettymyksen myöskin eräässä toisessakin merkityksessä. Niitä puuttui, joita oli odotettu, saapunut oli sellaisia, joita tuskin olisi tarvittu, paitsi kanttori Petäistä ja räätäli Hoikkasta, myös oman kylän mies, Hakalan suutari, jolta aina saattoi odottaa yllätyksiä, mieluisia tuskin milloinkaan. Viime vuosina ei Hakala ollut enää kokouksissa käynyt. Mikä paha hänet nyt tänne oli kiidättänyt?
Viralliset asiat nuijittiin nopeasti päätöksiin. Kamiinan tuttuun tapaan savuttaessa, tavanmukaisen penseän mielialan vallitessa Kyttä joutui esittämään erottamisasian, mikä ei näyttänyt olevan osuuskuntalaisille niin päivänpolttava, kuin hän ennakolta oli mielessään kuvitellut. Tämän kuulijakunnan edessä hän kernaasti olisi painanut villaisella jo koko jutun, mutta kun se oli listalle otettu, niin mihin siitä enää pääsi. Asia kylläkin oli tinkimättömän selvä. Hän oli valmistanut sen hyvin ja esitti jämerästi. Rikollisella tavalla keinottelevat oli eroitettava osuuskunnista. Sitä vaati osuustoiminnan aate, maine ja tulevaisuus. Harvalukuinen kokousväki ei kuitenkaan lämmennyt näistä kipinää iskevistä sanoista. Se tuskin edes ymmärsi asian ydintä tai eikö välittänyt siitä. Keskustelu alustetusta kysymyksestä ei ottanut viritäkseen, eivätkä sitä totisessa rakentavassa mielessä olleet omiaan edistämään räätäli Hoikkasen puoliääneen kuiskatut letkaukset, joille joku naurahteli. Kuinka muka osuustoimintakin oli pahan maailman matkassa rämettynyt. Tähän päivään saakka ei ollut korppi korpin silmää puhkaissut, ei liioin porvari toista porvaria tuolla tavalla nokkaissut.
Näin räätäli, paljon parempaa ei ollut sekään, mitä kirkonmies laillisella tavalla jaaritteli, puuta heinää ainoastaan.
— Puheenjohto! pyysi suutari Hakala. Hän puheli pitkään ja perusteellisesti, sanoi ettei hänellä suinkaan ollut mitään sitä vastaan, että kansallisilla ravintoaineilla keinottelevat salakoijarit ja niiden kannattajat pantiin lujille, vaikka millaisiin sakkoihin, vaikka hilut kinttuihin kerta kaikkiaan. Mutta jos aatteen voimalla tällaisiin suursiivouksiin ryhdyttiin, niin yksin häpein oli nurkkasopetkin puhdistettava. Neljänkymmenen ajastajan mittaan oli niihin karttunut kaikenlaista roinaa. Tiedä, vaikka mädäntyneitä rotanraatoja löydettäisiin hohtavaksi kiilloitettujen kaakelitiilien alta. Omasta puolestaan suutari oli sitä mieltä, että pienellä kiireellä ei pilattaisi tätä hyvää hanketta. Harkittaisiin ja tutkittaisiin asiaa syyskokouksiin saakka. Sitten vasta jokainen vetäisi paukkurautansa esiin.
— Niin oikein! kannatti meijerin isännöitsijä tapansa mukaan harkitsematta mitä ja ketä kannatti, ja kun ei sitten mitään muitakaan ehdotuksia kuulunut, täytyi puheenjohtajan kopistaa keskustelu päättyneeksi kiusallisen epämääräiseksi jäävänä, ilman pontta ja perää.
Tämä ennakkovaivoja antanut nahkapäätökseksi imeltynyt kysymys harmitti häntä enemmän kuin hän halusi itselleen myöntää. Oliko asian annettava raueta? Oliko viisasta ruveta sitä alkuunkaan penkomaan? Jäisikö se enää, vaikka haluaisi jättää? Hakalan suutarilla oli jotakin hampaankolossa, ja itsepäinen hän oli. Mitä se vanha piru tarkoitti suursiivouksella ja kaakelitiilien takana mätänevillä rotanraadoilla? Suutari oli yksi niitä Tammisaaren korkeakoululaisia, jotka kapinakevään suursiivouksessa olivat jääneet peittämättöminä mätänemään. Että hänen pitikin roikkua maanviljelijöiden osuuskunnissa yhden naudan maitotippasillaan. Oliko siinäkin jokin pitkän tähtäimen maalipiste?
Sitä saattoi syyskokouksiin mennessä tunnustella. Iso-Kyttä oli kyllin joustava sen heti paikalla tehdäkseen, kun hetkistä myöhemmin tavoitti kotiinsa taivaltavan suutarin tiellä. Hän pyysi miehen rattailleen. Ajeltiin hiljalleen yhtä toista keskustellen. Oikeastaan samoilla linjoilla oli liikuskeltu jo päiväkokouksissa, niin että raiteille päästiin vähin johdattelemisin. — Se oli oikea aloite! myönsi suutari. Kultainen omena hopeaisessa maljassa. Oli säilyteltykin kaikennäköisiä rupisia ja madonsyömiä raakileita tässä osuustoiminnan hopeaisessa maljassa! Hakalan suutari sovitteli mielellään vanhan testamentin vertauksia. Se kävi häneltä luontevasti, koska hän ahkeraan tutkiskeli raamattua eikä salannut sitä. Toiselta puolen hän oli tukevasti kiinni myös ajankohtaisissa asioissa, järkähtämätön periaatteensa mies, liiankin lujatahtoinen ja älykäs Tammisaaren korkeakoulun jatkokursseille. Mitä ajatuksia hänen päässään tällä hetkellä liikkui?
Mitä suunnitelmia tuolla porvarilla? mietiskeli suutari. Hän tunsi ja tunnusti Iso-Kytän kyvyt pyrkimättä ollenkaan aliarvioimaan niitä. Siinä oli vastustaja korkeata luokkaa. Hän saattoi kutsua proletaarin rattailleen. He voivat toimiskella sovinnollisina jäseninä samoissa yhteisyrityksissä, puhaltaa samaan hiileen niissä, kuten tämän päivän kokouksissa, mutta määrätyissä tienristeyksissä tuli ero kuin oravalle ja koiranpennulle pihakuusen juurella. Jos Kytällä porvarina oli omat näkökulmansa ja periaatteensa, niin omat yhtä järkkymättömät oli myös suutarilla proletaarina. Eroa oli vain siinä, että suutari eräässä pelierässä häviömieheksi joutuessaan oli saanut maksaa periaatteistaan hinnan, kyllin korkean ollakseen valpas. Kytällä oli ollut parempi onni, tähän mennessä milteipä moukan tuuri. Ennemmin tai myöhemmin mies kuitenkin joutuisi tekemään suorituksen. Elämä oli armoton velkamies, sen tilejä ei selvitetty sormenpäihin syljeskelemällä.
Kyttä oli ollut pari viikkoa Helsingissä kokouksissa eikä tiennyt kaikkia kotoisia. Niitä suutari hänelle nyt selvitteli. Mustien sikamiesten asia oli ollut jo käräjissä. Ostajat, pari vanhaa sutkia, olivat saaneet sakkoja roppakädellä, menettäen niin kuormansa kuin kärrynsä, mikä oli aivan oikein. Kauppalankoja oli myös rapsaistu. Eräitä tuhatlappusia olivat joutuneet maksamaan niin Harjulan poika kuin monet muut.
— Harjulan Marttiko? kummasteli Kyttä.
— Sama epeli! Hän oli kaupat tehnyt, vaikka emäntä syytä itselleen touhusi, se on niin äitien tapaista.
— Vai sillä tavalla! Tämä oli Kytälle yllätys, ensi hätään mieluinenkin, mutta kun suutari sitä vähän aikaa selvitteli, ei hän ymmärtänyt enää, mitä ajatella miehestä, enempää kuin kyläläisistä, joiden käsitteet hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä olivat hämmentyneet niin pahasti.
— Onko isäntä kuullut tarinaa siitä saksalaisesta pillipiiparista, jonka perässä kaikki hiiret ja pikkulapsetkin jokeen juoksivat? Hakalan suutari aloitti uuden juttunsa kaukaa kiertäen, mutta johti sen sieltä kotilaitumille, kuten ennakolta saattoi arvata. Sellainen pillipiipari oli saatu nyt Huhmareen kylään juuri siitä samasta Harjulan puujalkapojasta, jota käräjillä salakaupasta sakottaa ropsautettiin. Järvikylien nuori kansa juoksi pojan perässä, mihin tahansa hän johdattelikin heitä. Oli kai isäntä tietoinen niistä joukkovierailuista, joita muka opintoretkeilyn nimellä pitkin talvea tehtiin kylän taloihin ja mökkipaikkoihinkin? Totta maar olivat käyneet myös Kytässä? Vai eivät käyneet! Vai ei ollut muka oppimista seutukunnan parhaimmassa talossa! Suutari ei voinut olla suuresti kummastelematta sitä.
Ja oliko isäntä kuullut siitä viimeisestä villityksestä, uudesta, jo rekistereihin merkitystä turvepehkuosuuskunnasta? Totta varmaan hän oli sen perustajia ja hallitukseenkin pyydetty. Vai ei ollut. No, johan ihme!
Kummastelevalla suutarilla näytti olevan vilpitön sivusta tarkkailijan asenne. Sanallakaan hän ei vihjaissut, mikä hänen oma asenteensa oli uuteen pillipiipariin ja hänen lahkolaisiinsa, mutta silmä välähteli merkitsevästi, eikä Kyttä ollut ensi kertaa pappia kyydissä.
— Saa nyt sitten nähdä, mitä yhteisissä edesottamuksissa merkitsee tämä viimeinen tärskäys. Pahoin pelkään, ettei puujalka siitä paljoakaan perusta, enempää kuin tenavat ja Iso-Hirvi, joka aina muutenkin on hienoisessa kapinassa esivaltaa vastaan. Jos hän olisi proletaari, jaa'a!
— Entä sitten? ei Kyttä voinut olla tiedustamatta.
-— Hiekkakuopasta olisi sarvensa löytänyt jo pari kolmekymmentä vuotta sitten!
Hakalan suutari naurahti, pudottautui rattailta, koska hänen tienristeyksensä oli tullut. Kiiteltyään kyydistä ja muistuteltuaan vielä kerran siitä, että syyskokouksiin mennessä suursiivouksen asia hyvin valmisteltaisiin, hän lakinlippaansa koskettaen pujahti tönönsä portista sisään.
Kyttä ajeli mietteliäänä kotiinsa päin. Suursiivouksen asiat valmisteltaisiin! Tuosta vastuksen vielä heittäisi! Niinkuin puujalkaisesta pillipiiparista, jonka jäljessä juoksivat kaikki hiiret! Vai poikaa salamyynneistä sakotettu? Se oli juoni. Vanhan maine säilytettiin. Mitä se tälle sotavammaiselle muuta kuin marttyyrikruunun kirkastusta. Johan tempun keksittekin!
Ja mikä oli tämä Killinputama, uusi sammalosuuskunta Hirven rahkasuolla? Jotakin sellaista moneltakin eri taholta oli parin kuukauden aikana kuiskailtu. Eipä hullumpi ajatus. Mutta miksi ei siitä kaikille kyläläisille ilmoitettu? Mikä tarkoitus oli näillä pillipiipareitten, kyläsuutareitten, iso-hirvienkin edesottamuksilla? Oliko tämä sitä uutta hapatusta, joka nostatti taikinaa? Ukonpilveä ehkä nostatteli. Kenen pään menoksi?
Hirvensarvet hiekkakuopassa... Mitä suutari sillä tarkoitti? Kahden, kolmen vuosikymmenen takaiset mielessä, niinkuin vain suomalaisella suutarilla, vanhalla jukopäisellä pässillä! Amnestiat oli mies aikoinaan saanut katumusta tuntematta. Vuosien, jo vuosikymmenien kuluessa sydämensä vain yhä kovemmaksi paaduttanut. Että oli kestänytkin kaiken, se vanha luutunut pässin sarvi!
Sinä itse toinen sarvi! Amnestiaasi et ole saanut, et edes pyytänyt ja kuitenkin yhtä kova ja paatunut kuin veljesi suomalainen suutari. Hirvensarvet voidaan kätkeä hiekkanummeen, ihmisluutkin vuosikymmeniksi ehkä, mutta ne kuohuvat sieltä esiin, ja varjele kätkijää, ellei hänellä ole turvanaan sovituksen amnestiaa! Salattu murha on rikos, joka milloinkaan ei vanhene.
Salattu murha? Mitä sillä on tekemistä laillisen oikeustuomion kanssa? Oikeusmurhan, pikatuomion kai tarkoittanet? On vain se ero, että jälkimäinen on julkinen, että sitä ei voida tekemättömäksi tehdä, ei kieltää, ei hiekkaharjuihin haudata. Hallasen Jussin, syyttömästi tuomitun ja ammutun miehen silmät eivät ole kadonneet. Ne kumpuavat hiekan alta kuin katoamaton kulta. Ne häikäisevät silmää, polttavat sydäntä kuin tulikuuma jalometalli.
Mietiskelijä heräsi kuin pahasta unesta. Kaikkea sitä hiljaista tietä ajaessa mieleen pitää juolahtaakin. Mikä tässä häikäisi ja poltti? Kuka oli sovituksen ja amnestian tarpeessa? Jos joku vaivainen syntinen oli, niin se oli hänen asiansa. Kapinalliset olivat saaneet hyvin ansaitun, maan lakeihin perustuvan tuomionsa ja sillä hyvä. Eikö Hallasen Jussi ottanut osaa julkiseen kapinaan? Eikö omalla hevosellaan kyydinnyt punakaartilaisia rintamalle? Pakotettuna tai omahaluisena, tämä kai oli muotoseikka. Eikö mies jo ennen kapinaa vuosikausia hääräillyt torppariosastoissaan rahastonhoitajana ja sihteerinä? Touhusi vaikka kielsin. Eipä kysyttäessä voinut kieltää sitä. Ja mikä pahinta, omisti Hallasen torpan liian lähellä sinun tiluksiasi.
Joko taas joku näkymätön kiusanhenki alkoi kaivella hiekkanummesta hirvensarvia. Oliko se omatunto vai paha henki? Kumpi tahansa, missään tapauksessa mokoma kaksijakoinen mietiskely tuskin oli terveellistä aikuisen miehen mieterakennelmille. Elämässä oli toki parempaakin ajankuluketta. Tosiasia oli tämä: Hiekkahaudat oli luotu umpeen kohta kolmekymmentä vuotta sitten. Ne kätkivät, mitä niihin oli kätketty. Jos jotkut silmät elivät ja säilyivät, vaikka säihkyivätkin kolmanteen ja neljänteen polveen, niin se oli toisarvoinen asia. Tämä elämä oli täynnä silmiä, — hirvensilmiä — karitsansilmiä. Ja kateensilmiä! Niitäpä juuri erittäin ja tässäkin kylässä.
Iso-Kyttä rapsautti nahkaohjaksilla hevosta lautasiin. Kärrynpyörät milteipä hypähtivät, pienet santakivet alkoivat rapista lokasuojuksiin. Kaksijakoiset mietteet jäivät ja jäähtyivät sopivan hetken tullen jälleen palatakseen, lämmetäkseen, vaivatakseen.
VIIDESTOISTA LUKU.
Killinputamalla pantiin toimeksi, pikku hiljaa oli askarreltu jo pitkin kevättä. Perustava osuuskuntakokous oli pidetty, sääntöehdotukset asianmukaisiin paikkoihin hyväksyttäväksi lähetetty ja olivat jo palanneetkin aikoinaan tavanmukaisessa järjestyksessä. Milteipä kaikki kyläläiset olivat jäsenmerkinnässä mukana. Opintokerhossa oli asia tehty nuorisolle läheiseksi, ja nuoriso puolestaan piti huolta siitä, että vanhemmat jäsenmerkintälistan kylää kiertäessä täyttivät velvollisuutensa. Tuskin kenelläkään oli edes mitään epäröimisen syytä. Kuivikkeista kärsittiin kylässä huutavaa puutetta. Hirvimäen nimi oli takeena siitä, ettei juostaisi joutavan jäljillä. Kylän suurimmista isännistä ainoastaan Iso-Kyttä oli jäänyt kirjoista pois. Hänellä ei ollut opintokerhossa nuorisoa eikä navetan puolella pehkuista puutetta.
Osuuskunnan hallituksen puheenjohtajaksi valittiin Hirvimäen isäntä, muiksi jäseniksi Harjulan Martti, Tissulan Heikki, Mäkipään Vihtori, kaikki nuorempaa isäntäpolvea, viidenneksi vielä nuori nainenkin, osuuskunnan tulevia laitoksia lähellä asuva Varvikon Anna. Tämä yritys tarvitsisi emännän ja Anna jos kukaan oli siihen sopiva paitsi asuinpaikkansa, myös luonnonlaatunsa ja yritteliäisyytensä vuoksi.
Innostusta asiaan oli riittävästi, eikä vähiten hallituksen puheenjohtajalla. Hän, parikymmentä vuotta yksinään korvessa ryskäneenä, kaipasi elämäänsä vaihtelua ja sopivasti asialle lämmettyään tarttui siihen amerikkalaisen reipasotteisesti. Ennenkuin yhtiösopimuksetkaan oli hyväksytty, ajettiin hänen toimestaan ja sirkkelisahaltaan pehkusuon laitaan piiruja, seinälautoja ja kattopäreitä. Hänellä oli ison ladon rakentamisasioissa omakohtaista kokemusta. Marianpäivän hankiaiskelillä pidettiin työpaikalla nuorten ulkoilmakokous, jota oli kerhossa mainostettu. Milteipä kaikki asiasta tiedon saaneet olivat mukana, eikä yllättäviä tempauksia puuttunut, niinkuin ei milloinkaan, kun Ii-Hoo toimiskeli päämestarina. Työsuunnitelmat tehtiin, lato-, rata- ja kenttäpiirustukset hyväksyttiin. Mutta kokouksen riemullisin ohjelmanumero oli yhteiskeitto, jota varten iso isäntä oli tuonut suuren padan ja paljon hyviä aineita. Uusi emäntä ja uudet apulaiset saivat päivällisen valmistamisessa näyttää ammattitaitojansa. He kestivät kokeensa kunnialla. Eväspussit ja kassit tyhjennettiin, padallinen hyvää hernerokkaa valmistui ja maistui erinomaisesti, mutta kenenkään ei sentähden tarvinnut luopua esikoisoikeuksistansa, jotka Killinputaman nykyisiin ja tuleviin elämyksiin, niin velvollisuuksiin kuin oikeuksiin nähden olivat kaikille samat.
Seuraavalle yhteisretkelle, joka tehtiin toisena helluntaipäivänä, varautuivat kaikki nekin, jotka Marianpäivänä eivät matkaan päässeet tai eivät vielä asian ajankohtaisuutta ymmärtäneet. Järventakalaiset nousivat Harjulan poikien johtamana laivueena Killinpuroa pitkin. Vettä oli purossa kevättulvien jäljeltä riittämiin. Sauvomalla päästiin tasaiset kohdat, koskipaikoissa nykäistiin keveät veneet kannaksien poikki, niinkuin viikingit ja partiomiehet ennen muinoin. Jännittävää se oli. Ja miten hupaisaa olisikaan lasketella takaisin myötävirtaan niinkuin jotakin Kemin- tai Kyminjokea, taikka vielä suurempia jokia, Volgaa ja Tonavaa pitkin mereen. Vain kaupunkeja puuttui joen rannoilta, mutta niitä voitaisiin rakentaa.
Tärkeämpää rakenneltavaa oli toistaiseksi suolla, jonka laitaan piirustusten mukainen pehkuladon runkorakennelma jo oli kohonnut. Yhteistoimin tänään naulattaisiin seinät ja katto. Tätä varten oli joka miehellä vasara ja naulatuutteja nutun taskussa. Vähintään neljänneskilo oli jokaisen määrä nauloja hankkia vaikka tuhkaläjien romuista kaivelemalla. Ne oli lajiteltava ja naputeltava suoriksi, eri tötteröihin käärittävä. Tämän hankintaurakan oli Ii-Hoo jo Marianpäivän hankikokouksessa antanut, ja se oli otettu varteen. Tuskin puolta kiloa vähempää oli kenelläkään, enemmän sensijaan monella, erimittaisia lanka-, rässi- ja kattonauloja.
Näin varustettuina lähestyivät viikinkilaivurit, jalkamiehet, pyörämiehet ja hevosmies, itse iso isäntä, Killinputaman työmaata. Mitä kaikkea hänen säkeissään ja laatikoissaan oli? Se nähtäisiin ennen iltaa. Isännän kutsumana talkooväki kokoontui neuvonpitoon latokehikon eteen. Työsuunnitelma tehtiin, talkooväki jaettiin ja johtajat määrättiin kullekin ryhmälle. Mäkipään isäntä ja Harjulan Martti toimisivat seinämestareina, Hirvimäen Jaakko ja Pollarin Jallu kattamistyön päällysmiehinä. Tuhattaiturille se olikin sopiva virka. — Oman pajan katto kuin puimakoneen sihtiseula! kuiskasi joku salavihkaa toisille. Mutta miten mestari kenkkajalka korkean kehikon kattotellingeillä liikuskelisi? Se oli hänen murheitaan, joista hän varmaankin omin neuvoin selviytyisi. Isäntä itse jäi arkkitehdiksi. Myös hänellä oli rekipäätä katon harjalle kiipeämistä varten, jos siellä erikoismestareitten piirustukset tavalla tai toisella hämääntyisivät.
Kun kaikki vasaramiehet ja tarvittavat apumiehetkin oli sijoitettu, jäi vapaaseen käyttöön vielä puolisen tusinaa pikku avustajia, joilla ei ollut varattuna mitään työkalua, tuskin tehtäviäkään enää. Isäntä mietti ja keksi niitä. He pääsivät lajittelemaan nauloja, jokainen laatu omaan laatikkoonsa. Ja kun se hupaisa työ olisi tehty, niin sitten emännän talkookeittoon ahvenia narraamaan. Oli kai heillä matkassaan onkia ja matosia? Molempia oli. Iso isäntä tunsi alamaisensa. Mutta jos sellainen huono onni sattuisi, että ahvenia ei riittämiin Putamasta nousisi, niin Huhmarejärven rannassa, Hirvimäen laiturin vieressä oli sumppu ja siinä tusinan verran haukia. Kaloja piti tulla keittoon. — Parasta heti lähteä niitä sumppukaloja onkimaan, neuvoi joku seinän laudoittajista. Kalaurakoitsijoilla kuitenkin oli enemmän itseluottamusta, ainakin aluksi.
Sitten jo kaikki muukin oli selvänä. Reipas talkootyö alkoi. Päreniput nousivat, ruode- ja seinälaudat läiskähtelivät, iloisia huudahduksia kuului ylhäältä ja alhaalta, latokehikon kaikilta puolilta, metsämäen takaakin, missä kallioseinän kaiku, pari kukkukäkeä ja yksi palokärki heittelivät omiaan joukkoon. Mutta kun kymmenet vasarat ylhäällä ja alhaalla alkoivat kilvassa naputella, niin kaikupojan kieli lipsahti solmuun. Myös aamupäivän kilpakukkujaisissa äänensä käheiksi naputtaneet käkikukot jättivät toivottoman kilpakentän. Ainoastaan punalakkinen, kekkava palokärki honkamännyn kupeessa kekottaen odotteli aikaa ja hetkeä, milloin tehoisasti voisi heittää varoittavat ärräpäänsä metsärauhan rikkojille.
Amerikan kurssi näissä talkoissa! Kuka muuta sanoikaan. Suuren pehkuladon perusrunko sai peitokseen lautaa ja pärettä eri käskystä. Jokaisella neljällä seinällä kilvoitteli puolitusinainen työryhmä, molemmilla kattolappeilla omansa. Ja paljasjalkaiset onkimiehet omalla työmaallaan vipusivat kilvassa kirkasvetisen Putaman totisia ahvenia. Jännittävää oli nähdä, miten kala onkea lähestyi, tokkasi ja tärppäsi. Sitten viuvahti vapa, ja lammen sämpylä pompahteli mättäikössä. Hyvissä ajoissa kuitenkin kahden onkimiehen oli lähdettävä isännän sumppukaloja peräilemään, koska talkooväkeä oli paljon ja hyvää makua piti saada keittoon. Emännän keittonuotiosta sininen savukiehkura kohosi jo kuusen latvojen välistä taivasta kohti.
Herkullisempaan kalaliemeen tuskin kukaan milloinkaan oli puhaltanut. Emäntä täytteli kupit kahteen kolmeen kertaan ja sai kiitosta kukkumitoin. Mutta kalaurakoitsijoitakaan ei unohdettu, eikä heidän verrattomia ahveniaan, joilla oli hauen hampaat. Putamassa oli puhdas ahvenviljelys. Kaikki talkoomiehet tämän tiesivät. Mutta olisiko kymmenen vuoden kuluttua? Osuuskunta Killinputama r.l. voisi istuttaa kirkasvetiseen Putamaan ahvenien seuraksi haukia, säynäviä, vaikka purolohia. Myös Huhmareen kalat voisivat nousta Killinpuroa pitkin, kun sulkupaikkoja sopivasti perkailtaisiin. Paljon vähäisemmistä vesistä Ii-Hoo Alaskassa oli purolohia pyydystänyt, paljain käsin rannalle lipponut pesukarhun kanssa kilpaa. Siinä jälleen jutun loimet, joiden riimuverkosta hän ei pelastunut muuta kuin selvittämällä.
Lohi nousee merivesistä suolattomiin vesiin kutemaan. Alaskan purolohi tekee sen suurissa parvissa, vähävetisten pikkupurojen kivikoissa pomppien. Milloin erämies sattuu sellaisen retkikunnan tavoittamaan, niin siinä hänellä riistan runsaus. Hyvää tavaraa on yhtä paljon kuin muinaisella satuketulla, ei muuta kuin sulin käsin ryhtyy nakkelemaan, eikä yhden kontin, hevoskuormankaan lippominen juuri silmin havaittavasti tämän pärskivän retkikunnan päälukua vähennä. Myös Ii-Hoo kerran erämatkoillaan oli sattunut tällaiselle mainiolle apajalle. Lohet pompahtelivat vastavirtaan, Ii-Hoo kumisaappaissaan myötävirtaan kiveltä kivelle hyppeli, valikoitsi ja mätkäytteli semmoisia puolentoista, parin kilon painoisia mulloja, joissa oli kaikkein maukkain liha. Hänen mielestään niitä pompahteli kanervikossa jo enemmän kuin paremmanpuoleisen talkooväen keittoon tarvittiin, mutta yhä niitä vain riitti, yhä villimmin komeat mulloset miestä kohti hyppelehtivät. Mikä kumma niitä tuolla tavalla rikeeraa? ajatteli erämies. Pian se näkyi. Musta pesukarhu kaivautui esiin metsäpolvekkeen takaa, ajoi lohia kuin karjalaumaa. Niin tuo mokoma hätisteli, musta pikinokka peijooni. Tuolloin tällöin se nakkasi kanervikkoon parin kilon painoisen herkkupalan. Kumpi heistä toiselleen tietä antoi?
Kertoja vaikeni kummastelevia kuulijoitaan tarkkaillen.
— No, mietintöaikaa sitä annetaan viisaammillekin herroille yleisradion tietokilpailussakin. Eikä tässä muutenkaan enää tämän pitempään Alaskan lohiapajilla seikkailla. Töihin, pojat!
Ja taas päreniput nousivat, laudat läiskivät, vasarat paukkuivat. Mutta seppä-Jallu, tuhattaituri kenkkajalkoineen, keikkui harjahirren tyvipäässä kuin harmaa kekkavaniskainen tikka. Hän tietokilpailustakin ensinnä selvisi, vaikka nollapisteillä.
— Minä arvaan jo, kumpi teistä antoi purotietä! huuteli hän isännälle, joka killisteli maajalassa kolme tai neljä syltä alempana.
— Oletko varma asiastasi? tiedusteli Ii-Hoo.
— Tuohon harjahirteen menen, ellei se ollut Iso-Hirvi.
— Antakaa pojat hänelle narunpätkä! Se ei ollut hirvi, vaan karhu.
— Miten se oli mahdollista?
— Hirvellä sattui olemaan sarviensa tukena kymmenellä panoksella täytetty makasiinikivääri.
Hävinnyt tuhattaituri raaputteli mietteliäänä harvahaivenista leukaansa.
— No niin. Mitäpä siinä. Antakaa tänne se narunpätkä!
— Älkää antako! Mistä me tuommoinen tuhattaituri kylään saataisiin, variksenpelättejä toki sentään helpommalla.
— Sitä minä vain, että päreet alkavat tällä minun lappeellani olla lopussa ja tarvitsis saada umpeen tuo katto.
Oli siinä hauskaa talkooväellä. Mutta pian tämän jälkeen harjapäreet taitettiin, ovilaudatkin jo lyötiin paikoilleen. Pehkulato oli valmis kuiviketurpeella täytettäväksi. Oli purolohien, pesukarhujen ja kiväärihirvien laita miten tahansa, osuuskunnan lato joka tapauksessa oli valmistunut amerikkalaisella vauhdilla. Suurin ansio siitä lankesi isoisännälle ja hänen järkeville ennakkovalmisteluilleen, vaikka hän itse alleviivasi talkootyön satoisuutta. Oman korkean katon alla tehtiin suunnitelmia työn edelleen jatkamiseksi. Tähänastinen työ oli talkoo- ja yhteistoimintaa. Sitä se olisi jatkuvasti edelleenkin, mutta sen rinnalle kohosi tästä lähtien myös kilvoitteleva yksityinen yritteliäisyys. Jokainen saisi annettujen ohjeitten mukaan nostaa, kuivata ja kerätä latoon pehkua. Tästä työstä maksettaisiin kaikille sama kohtuullinen korvaus. Turpeen pehkuksi murtaminen ja myyntikuntoiseksi paalaaminen tapahtuisi koneellisesti osuuskunnan tiliin.
Emännän kotiin oli uudelta ladolta vajaa kilometri matkaa. Oli kaksi mahdollisuutta. Hän voisi keittää kotonaan, jolloin sammaleennostajat päivällisellä käydessään saisivat ottaa pienen verryttelyjuoksun, tai hän voisi asettaa perhepatansa vakinaisesti kuusen juurelle.
— Katsotaan! sanoi emäntä, mutta ilmeistä näkyi, että hän oli katsonut sen jo. Ympäristössä riittäisi hänelle sopivaa välityötä, vastojen taittamista ja marjojen poimimista. Hän oli rivakka ja ymmärtäväinen nainen ja saattoi itsekin ryhtyä ansiotyöhön pehkusuolla.
Uusi osuuskunta saisi hänestä oivan emännän. Jos nuoret killit osoittautuisivat saman arvoisiksi, niin hyvää alkaisi kuulua perästä päin. Isäntä ja isännöitsijä piirustelivat lähiajan tehtäviä. Yhtä jos toista aikuisen työtä siinä vielä oli, ojien ja kuivatuskanavien rakentamista vielä pitkälläkin tähtäimellä ottaen. Mutta jo juhannuksen jälkeen myös nuoret yrittelijät pääsisivät omakohtaisiin urakkatöihin. Lapiot ja kuokat heilumaan. Monta muurahaiskuormaa mahtuisi korkean kurkihirren alle. Vanha kulkijahirvi tunsi itsensä vireän nuorekkaaksi, vaikka oli häärännyt pitkän keväisen päivän aamuvarhaisesta ehtoomyöhään. Nuorten parissa nuortui. Niin kauan kun kaivautui juurillaan keväiseen maahan kiinni, pysyi elämässä kiinni. Kun hellität, niin lahoo juuri, kaivaa toukka, jäytää mato. Kunnes eräänä myrsky-yönä tulee romahdus. Joka tapauksessa se joskus tulee, mutta että sen halusi siirtää mahdollisimman myöhäiseksi, tämäkin kuului elämän olemukseen.
Kevät kului, päivät pitenivät. Sotatoimet maassa olivat jo kokonaan hiljentyneet ja jäljelle jääneet nuoret miehet koteihinsa palautuneet. Työntekijöistä ei pitänyt enää olla puutetta, mutta jotakin jarruttavaa kitkaa oli laakereissa. Tulokset eivät millään aloilla päässeet edes sota-ajan saavutuksiin. Milloin työmarkkinoista tilastoja radiossa luettiin tai sanomalehdissä julkaistiin, niin aina tavoitteista jotakin uupui, kymmenen, kolmekymmentä, viisikymmentä prosenttia! Oli siinäkin keksintö, tämä prosenttivertailu ja sen ylin tavoite... täysi sata. Miksi ei kaksisataa, useampia satoja, täysi tuhat? Eikö prosenttia voitu pyöristää, vesittää? Niinkuin markkakin oli pyöristetty ja pantu vesittymään. Vajaa vuosi sitten se vielä oli ollut kuin varusteitaan kohenteleva suksimies korkean mäen laella. Katsokaa! Minä olen jotakin, minä! Katsokaa, kun lähden täältä! Niin oli potkaissut ja lähtenyt matkaan. Latu piteni, mies lyheni. Miten nopeasti se pieneni? Itse oli olevinaan vielä ehkä joku tekijä, mutta mäen laella seurailevasta katselijasta vain enää pikkuinen poika, juokseva koira, kierivä pallo. Niin hupeni viettävälle ladulleen lähtenyt markka pikkuinen.
Litra marjoja maksoi satasen, kunnollinen ateria keskiluokan ravintolassa kolme—neljäsataa, voi- ja sokerikilo pimeässä kaupassa tuhatmarkkasen. Jos enää mitään eroa olikaan valoisalla ja pimeällä. Mikä nyt enää oli kahdentoistatuhannen markan musta sika? Valkoinen kansanhuollon karitsainen! Niin että Kyttä touhusi näissä siivoamishommissaan aika tavalla myöhästyneenä. Toimitsijapalkoiksi kohta tarvittaisiin sakotuksen tietä takaisin vedetyt tuhatlappuset. Ukko kruunu saisi vaivattomammin uusia ja siloisempia setelimasiinaansa pyöräyttämällä, mikäli paperipuuta saataisiin tehtaitten keittokattiloihin.
Mutta hiki hatussa kaikki kuitenkin touhusivat karkulaisen jäljille lähteäkseen, rakennusmiehet eri aloillaan, metsä- ja maatyöläiset, kauppa- ja kotiapulaiset, vanhoilliset virkamiehetkin: kolmetuhatta, neljätuhatta taannehtivasti siitä ja siitä päivästä alkaen, taikka... Sitä samaa virttä ennen tai jälkeen myös teollisuus ja kauppa, vakaisimmat maanviljelijätkin. Tavaran hinta siihen ja siihen ensi maanantaista lähtien, taikka...
Ja mikä oli kaikesta tästä rehkimisestä lopputulos? Sama kuin Iso-Kytällä osuuskuntiensa viskaalina. Sama kumouksellisimmalla työmiehellä kuin vanhoillisimmalla virkamiehellä, kapitalistilla ja maamiehellä. Markka-poikanen teki enemmän latua, kuin kaikki luutamiehet yhteensä kerkisivät umpeen lakaisemaan. Sopivassa hetkessä laskijapoikanen sitten kokonaan livahtaisi, ja lakaisijat saisivat jäädä nuolemaan näppejään.
Näitä omilla mietteillään höystettyjä ajan annoksia osuuskunnan isäntä selvitteli isännöitsijälle kuurosateen pehkuladon kattoon rapistessa. Saman yhteisen katon alle juosta pinkaisivat myös isommat ja pienemmät killit. Siellä oli tilaa, istumapenkkejä, makuupaikkojakin vaikka viidellekymmenelle tarvitsijalle. Parhaimpina päivinä ei mahtanut paljoa enää siitä puuttuakaan. Mutta olipa sateenpitäjiä enemmän tai vähemmän, niin iso Ii-Hoo oli se keskipiste, jonka ympärille kehäpiiri kiertyi.
Pian alkoi juttuvyyhti juosta, tuskin milloinkaan vanhoille jäljilleen horjahtaen. Sade rapisi hupaisasti, kertoja pureskeli puutikkua, kuuntelijoilla silmät pyöreinä kuin jäniksen poikasilla. Yhteinen sateensuoja, pärekattoinen pehkulato, oli milloin intiaanikanootti, laattapohjainen jokialus tai merenulapoita kyntävä valtahöyry. Mikä tahansa niistä, Ii-Hoon matkassa oli aina hupaisaa. Oikea onnenmyyrä se, joka joskus elämässään näkisi jos vaikka puoletkin siitä, mitä hän oli nähnyt.
Kertoja hymähteli näille toiveajatuksille, niin ilmituleville kuin salaanjääville. Hupaisaa kylläkin oli nähdä maailman maita ja kansoja, mutta kun matkamies jälkeenpäin näkemiään muisteli, ei niissä paljoakaan uutta ollut, ihmisetkin pääpiirustuksiltaan yhtä ja samaa, korvat pään sivussa, suu poikkipuolin nenän alla. Näin napaseudun rasvanaamaisella eskimolla kuin tropiikin kähärätukkaisella neekerillä. Kaikilla maailman kansoilla sama pääharrastuskin, jota tuskin kukaan päiväksikään saattoi laiminlyödä. Mikä se oli? Tätä kiinnostuneet kuulijat silmät pyöreinä tiedustivat sadepisaroiden pärekatolle rapistessa.
Leivän hankkiminen siihen nenän alle vedettyyn poikkipuoliseen aukkoon. Mitä eri puolilla maailmaa syötiin, se kyllä oli sekuliviljaa. Kiinalaisella kuului jokapäiväiseen leipään tärkeimpänä riisi, eskimolla hylkeenrasva, kirgiisillä tammanmaito ja niin edelleen jokaisella kansalla omien makutuntemustensa ja tapojensa mukaisesti. Kaikkialla käytettävää jokapäiväisleipää olivat sellaiset tarvikkeet kuin vilja, kivihiili, öljy ja kahvi. Sentähden niitä oikeastaan voitiin pitää kansainvälisen jokapäiväisleivän perusaineksina. Mutta milloin niistä johonkin maahan karttui ylijäämää, seurasi siitä työselkkauksia, nälkäkapinoita ja melskeitä.
Joku tarkkaavimmista kuulijoista jäi miettimään, miten tämä saattoi olla mahdollista. Miten viljan, öljyn, hiilen ja kahvin ylijäämä aiheuttaisi nälkäkapinoita? Tämä kävi jo yli ymmärryksen.
Ehkäpä vain sentähden, että jännitystä, kapinaa ja taisteluakin tarvittiin elämän virkistäjänä. Samaa taistelua omalla tavallaan kävi luonto, pellon kasvullisuus ihmisen avustamana, metsä omin päin. Ikuinen taistelu leivästä, riisistä ja rieskamaidosta, sen huomasi kuka tahansa, jos avoimin silmin ympärilleen katseli.
Tehtiin neuvon mukaan. Aluksi ei näkynyt muuta kuin sateessa kahiseva metsä, kuusia, mäntyjä ja lehtipuita. Mutta kun Ii-Hoo »karttakepillänsä» jonkun aikaa osoitteli, neuvoi ja selvitteli, alkoi metsä elää ennen näkemättömällä tavalla. Sen asujamisto isoimmasta vähäisimpään oli asettunut aterialle perheen ison ruokapöydän ääreen. Ravintoaineista ei näyttänyt olevan puutetta, mutta niiden jakoon, pöydässä saamaansa paikkaankin nähden yhdellä ja toisella ruokamiehellä saattoi olla valittamisen varaa. Muutamat olivat onnistuneet saamaan auringon lämpösäteillä siunatun rinteen, toisten sensijaan täytyi ylläpitää niukkaa elämätään varjossa ohutmultaisessa maaperässä, jopa kiven kupeessa tai kallion kolossa. Se näkyi rehevämmässä tai kituliaammassa kasvussa. Päivänpojat olivat vahvoja ja vereviä, varjonlapset kalpeita ja heikkoja. Jos oli väljää joka puolella, muodostui oksien piiri tasaiseksi ja reheväksi, kurkoittaminen käyristi varren, liian läheinen naapuri näivetytti oksat. Tällaisia enemmän tai vähemmän rampoja puuyksilöitä saattoi raivaamattomassa metsässä nähdä kaikkialla. Monta kertaa ne elivät hyvinkin vaikeissa oloissa. Mutta kaikilla niillä oli ihmeellinen mukautumiskyky ja suurimmatkin vaikeudet voittava elämänusko. Läpäistävä oli tavalla tai toisella. Uuden kevään ja kesän toivossa kannatti yrittää. Kituliaskin elämä oli parempi kuin kuolema. Sitä vastaan oli ponnisteltava kynsin hampain, sitä sisukkaammin, jos joku omaa elämäänsä turvatakseen tai tahallisella tarkoituksella yritti sitä niskaan vyöryttää.
Mutta yksi oli yhteistä niin kasvi- kuin eläinkunnalle, ihmiskunnalle, koko luomakunnalle. Se oli kilvoittelu, jossa luomakunnan herra näytti esimerkkiä alamaisilleen, eikä aina kaikkein parhaimmassa. Tuskin mikään eläinkunnan peto tappoi tarkoituksettomasti kuten ihminen monta kertaa. Hänellä oli siihen suurimmat mahdollisuudetkin, koska hän korkealle jalostetun järkensä avulla oli kehittänyt taistelukeinonsa hävittävimpien luonnonvoimien veroisiksi, jopa edelle niitä, niin että Luojan ei tarvinnut, mikäli halusi luomakuntansa hävittää, muuta kuin antaa ihmiselle valtakirja.
— Jos tuokaan enää on tarpeellista, virkkoi Harjulan Martti naurahtaen.
— Tarkoitat varmaankin, että sellaiselle mestarille valtakirjan väärentäminen on pikkuinen temppu. — Omantunnon hyvittäminen sitäkin vähäisempi.
Isäntä kuulosteli. Sateen rapina oli lakannut, päivä helahti paistamaan.
— Ja nyt suolle joka itikka!
Se oli lähtölaukaus yrittäjille. Turpeet rapsahtivat ladon permannolla.
Urakkatyöksi järjestetty kuivikesammaleen nosto jatkui sitä satoisampana, mitä pitemmälle kesä kului. Muutamat isommat pojat ryhmittyivät telttaseurueiksi viipyen nevalla yhteen menoon useampia päiviä, milloin kotoiset työt sen sallivat. Päivällisateriaksi osuuskunnan emäntä keitteli heille keittoja, joihin jokainen antoi oman osuutensa. Parhainta oli kalakeitto, jota varten oli luovutettava yksi voileipä, kolme ahventa ja kymmenen perunaa mieheen. Tämä uhraus olisi kernaasti tehty vaikka joka päivä, jos Putaman ahvenet olisivat olleet samaa mieltä. Joskus Huhmareen verkkokalat tulivat apumiehiksi, mutta ruokamiehet väittivät, että keitossa tällöin oli vieras sivumaku.
Sunnuntaisin vanhemmatkin isäntämiehet kävivät tarkastelemassa nuorten aikaansaannoksia. Muutamat olivat epäröiden liittyneet uuteen osuuskuntaan, merkinneet kuitenkin nimensä, koska pehkusta oli huutava puute. Että sitä tuolla tavalla Putaman nevasta alkaisi irtautua, tätä tuskin kukaan etukäteen olisi osannut uskoa.
Erinomainen asia, että muutamilla riitti vielä harrastusta vaikkapa tällaiseenkin, kun elämä muuten niin monella tavalla pyrki rapistumaan, niinkuin rakennukset päältä, vaatteet ympäriltä, kengätkin jalkojen alta.
Ehkä tämä tuore öljypuun lehti ennusti uuden päivän nousua? Vähäisestä pilkahduksesta sarastus aina alkoi.
Eräitä muitakin valkenevan päivän merkkejä näkyi. Toivottavasti ne eivät olleet valeheijastumia kuten usein aikaisemmin. Kansoja sydänveriin saakka raateleva maailmansota nyt kuitenkin oli päättymässä, tuhatvuotinen rauhan valtakunta alkamassa. Näin toivottiin. Monta kovaa kokenut, paljon parhaintansa menettänyt Suomen kansa pääsi haavojansa parantamaan. Karjalaisten hajalle lyöty lannistumaton heimo rakenteli jo uudisasukkaina uutta Karjalaansa. Peräpohjan ja Lapin kansa kohenteli tuhkasta etäistä Pohjolaansa. Perintäsitkeyttä ja kokemuksia oli heillä verissä. Rajaseutujen kansa oli monta kertaa ennenkin sodan hävitysten jälkeen aloittanut alusta.
Karjalaisia maanviljelijöitä oli jo asettunut järvikylienkin lievemaille, mikä vuokraajana, mikä uutena pientilan omistajana vapaan kaupan tietä asuinpaikan löydettyään. Hirvimäki oli ensimmäiselle halukkaalle, Mikko Häyriselle, luovuttanut kuusi hehtaaria vanhaa peltoa tarvittavine laidun- ja metsämaineen. Välitysmiehiä ei tarvittu, mikä koitui eduksi kummallekin asianomaiselle. Kahden kauppa oli aina paras. Myös etumatka merkitsi saavutusta. Työteliäs karjalaisperhe oli ottanut ripeästi uudessa paikassaan elämästä kiinni.
Jotakin uutta, keväisesti mukaansa ottavaa oli ajassa ja sen hengessä. Herkkävaistoinen hirvi tunsi sen sieraimissaan. Sen näki hänestä emäntä ja muu oman talon väki. Kyläläiset siitä puhuivat, naureskelivatkin. Tunnettiin kai Ii-Hoo, mutta että lasten kanssa tuolla tavalla touhusi, nevalla marjasteli, onkinuotioilla valvoskeli. Jotakin oli päässyt irti. Niinkuin Harjulan sotapojassa. No, häneltä olikin irtautunut ja uutta tilalle pantu... puujalka. Että sekin tuolla tavalla ihmiseen saattoi vaikuttaa! Jotakin uutta oli heräämässä kylän pelloilla ja pihakartanoilla, kisakentillä ja Putaman nevalla. Veisikö se kylän ja pitäjän elämää uusille urille? Sitä tuskaisesti tunnustellen, valppaana huomioiden tarkkaili seutukunnan ensimmäinen mies. Miksi hän oli levoton ja vastusteli? Tunnustusta saaneena eturivin miehenäkö edistystä jarrutteli?
Mihin ihminen luonnostaan pääsi, enempää Kyttä kuin Hirvi, joka oli milteipä rakastunut harjoittelija-miniäänsä. Näitä miniäsuunnitelmia ei kylällä vielä tiedetty. Mitä tyttö ja poika itse tiesivät ja toisilleen tunnustelivat, se oli heidän oma asiansa. Mutta että harjoittelukausi vuoden kuluttua jatkuisi, se oli selvä ilman kirjallisia sopimuksia. Korpimailta palattuaan isäntä Iisakki näitä näköalojaan myös emännälleen piirusteli. Niinpä kerrankin kehkeytyi keskustelu tästä selvän oireelliseksi.
— Hei, Repekka, annahan juotavaa!
— Kaljaa vai kirnupiimää?
— Vaikka molempia!
— So!
Sitten kuitenkin tuli tuoppi kaljaa ja kannu kirnupiimää. Vuorokeskustelu jatkui.
— Juo, minä juotan kamelisikin.
— Sitä juuri tarkoitin. Sinä olet viisas vaimo.
— So, so!
— Sinä olit tavallista näppärämpi jo silloin juhannusjuhlissa Kipinän haalilla. Kipinä toden totta olitkin, polkalla ja sitten jäähylläkin.
— So, ole siinä!
— Eikö siitä tänä kesänä tule 25 vuotta?
— Niin tulee.
— Ja seuraavana helluntaina meidät vihittiin ruotsalaisten kirkossa.
— Hopeahäämme ensi helluntaina! Ethän kuitenkaan ole unohtanut sitä.
— Kaksoishäät! Iisakin ja Jaakopin, Repekan ja Raakelin, niin olen ajatellut.
— So, Iisakki! Ei siitä mitään tule.
Repekka nauroi, meni ja vastusti, mutta vain sen verran, että helposti saattoi arvata hänen itsensä ajatelleen juuri samalla tavalla.
KUUDESTOISTA LUKU.
Etunapin kanta oli viiltävän rikkonainen, mutta eheää ei löytynyt. Irtonauha puolikovaksi tärkätyn kaksinkertaisen kauluksen sisässä ei ottanut luistaakseen, sekin numeroa liian pieni. Partakoneen terän viiltämästä haavasta kihosi itsepintaisesti verta. Paperipaikka ei siinä kauankaan pysynyt eikä auttanut. Verinen tahrautuma näkyi jo paidan kauluksessa. Kirottu haava ja nappi! Ja nuo sivistyksen länget!
— Kunnallisneuvosta pyydetään puhelimeen, huuteli sisäkkö.
— Vielä sekin kilikello! Kenellä nyt taas soittelemisia kesken kaiken?
Tyttö ei tietänyt. Soitot tulivat usein hyvinkin kaukaa ja tuntemattomilla äänillä. Tämä nyt kuitenkin oli kotoisia, meijerin 30-vuotisjuhlan järjestelyasioita, joita ei ollut vähän. Miksi ne kaikki aina piti sälyttää yhden hartioille? Kohta oli kiire kokoukseen ja iltajuhlan puhettakin olisi vielä pitänyt valmistella. Kun olisi saanut tuon haavan ja kauluksen... Hän muutti uuden paperipaikan, kaulukselle teki ainoan tehoisan tempun, kohotti lipukat, sitoi nauhan ja sitten käänsi. Tietysti reunoihin tuli kaksi rumaa rypistymää. Länget kuitenkin olivat nyt kaulassa ja rinnustinnauha kiinni.
Hän muutti vielä imupaperia verta tihkuvaan leukahaavaan ja istuutui keinutuoliin mietiskelemään puhetta ja muitakin edessä olevia asioita. Mutta ajatusluokojen haravointi tuntui nyt vaikealta, milteipä toivottomalta. Mitä tervehdyspuheessaan sanoisi, mitä sanomatta jättäisi? Sadat korvaparit kuuntelisivat, kutsuvieraat ja ammattipuhujat. Heidän itsensä kelpasi vanhoilla kopukoillaan ajaa tällaisia juhlia tämän tästä. Toista sen, kenellä kerran elämässä. Oman 60-vuotisjuhlan väsymykset vielä niskassa.
Kunnallisneuvos Juho Iso-Kyttä... Nämä länget oli heitetty kaulaan tämän syntymäpäivän kunniaksi. Pääkaupungin sanomalehdissä, ammatti- ja aikakausjulkaisuissa oli siitä ollut kuvalla varustettu maininta, omassa lähikaupungin lehdessä pitkät palstat isolla kuvalla varustettuna. Monet yhdistykset, järjestöt ja osuuskunnat toivat adressi- ja rihkamatervehdyksiään. Lasku kunnallisneuvoksen tittelistä tulisi perästä päin. Valtio tarvitsi rahoja. Tässä yksi halpa pyydys.
Jos tämä olisi tapahtunut kymmenen vuotta aikaisemmin, kuten salainen toivomus jo siihen aikaan oli, niin ilon tuntemus varmaan olisi ollut aidompi. Itse asiassa, olikohan sitä nyt alkuunkaan? Tätä saattoi kysyä, ja hän olikin sitä kysynyt itseltään näinä päivinä. Mitä merkitsi korutitteli miehellä? Kuka sitä vilpittömässä mielessä käytti? Kunnallisneuvos, muisti harjoittelija, silmänpalvelija aina. Herra kunnallisneuvos, makeili lipeväkielinen muonamiehen eukko, kuka tahansa nimen, rahan, piimän kerjäläinenkin. Mutta kaikkein narrimaisinta oli, kun asianomainen ei voinut mokomaa unohtaa. Harmitti, kun joku mainitsi, sitäkin enemmän, jos joku mainitsematta jätti.
Tuntui kuin leukahaavaa vielä kerran olisi täytynyt paperilla paikata. Sitten jo oli kiire iltajuhlan tekstiluokoa haravoimaan, jos siitäkään nyt mitään tulisi.
Hakalan suutari oli häärännyt. Kuin palkattu vaalipiiskuri hän oli valmentanut järvikylien pikku paikat ja suuremmatkin. Kaikki kankurit juhlakokoukseen! Suursiivous muka keväällä oli jäänyt kesken. Huonoa hedelmää kantavasta puusta, mistä kaikesta mies olikaan touhunnut. Salakaupan tähden sakotettujen erottamisesta yhä puhui, mutta tämä oli vain hyökkäyksen lähtökohta. Vaikea ei ollut arvata, ketä vastaan ajojahti itse asiassa kohdistui. Kolmen vuosikymmenen takaisista turhista! Että kehtasikin! No, ei kai muuten olisi ollut suutari ja proletaari!
Nämä kiusalliset sivumietteet eivät olleet omiaan edistämään tervehdyspuheen ajatuksien kokoamista. Hän jätti siitä selviytymisen sallimuksen huomaan ja tarttui tähdellisempiin. Julkisen elämän miehellä sanottiin olevan kolme tärkeää toiminnanohjetta, joita milloinkaan ei saisi unohtaa. Mitkä ne olivatkaan? Älä hermostu! Älä loukkauksista pahastu! Salaisimmat ajatuksesi kätke aina! Mitä noista tänään 30-vuotissodan päättäjäispäivänä tarvittaisiin? Pian nähtäisiin.
Hallituksen puheenjohtaja toivotti meijerin juhlakokoukseen saapuneen runsaslukuisen jäsenkunnan tervetulleeksi, julisti kokouksen avatuksi ja pyysi valitsemaan puheenjohtajaa.
— Maanviljelijä Hirvimäki, ehdotti joku akkunan puolesta. Kannatushuudahduksia kuului useammaltakin taholta. Miehet tervehtivät toisiaan vaihtaen paikkaa.
— Kiitän kokousta luottamuksesta. Tosin vuosikausia korvessa eläneenä en liene paras mahdollinen näille juhlarattaille nousemaan.
— Painavin joka tapauksessa! kuiskasi räätäli Hoikkanen lähinaapurilleen.
— Mikäli arvio koskee elävää painoa.
Tarkkakuuloinen puheenjohtaja oli siepannut sanat ja nappasi ne visanuijalla pöytään. Nauru vapautti juhlakokouksen osanottajat liiasta tärkeydestä, räätälille menivät vähäksi aikaa kuivat jauhot suuhun. Siitä tosin ei suurta vahinkoa, koska miehellä meijerin jäsenistöön kuulumattomana ei muutenkaan ollut äänivaltaa tässä kokouksessa.
— On kai olemassa jonkinlainen esityslista kokouksessa käsiteltävistä asioista? tiedusti puheenjohtaja.
— Niin oikein, on oikein! ehätti itseoikeutettu kirjuri vastaamaan.
Kokouksen laillisuus todettiin. Puheenjohtaja sai listan ja alkoi johdatella asioita kohta kohdalta. Hallituksen jäsenten palkkiot ja matkarahat määrättiin. Tilintarkastajat varamiehineen valittiin. Seurasi hallituksen jäsenten valinta.
— Isännöitsijä katsoo, ketkä vakinaisista ovat erovuorossa.
— Katsotaan, niin oikein! Isännöitsijä selaili mustakantisen pöytäkirjansa lehtiä. — Kunnallisneuvos Iso-Kyttä ja maanviljelijä Heikkilä nuorempi.
— Kuultiin erovuorossa olevat. Kannatetaanko heitä uudelleen valittaviksi, vai onko uusia ehdokkaita?
Puheenjohtaja heitti tutkivan katseen pitkin penkkirivejä. Iso-Kyttä kiskoi etusormellaan ahdasta kaulustaan, napinreuna leikkasi kurkunpäätä. Mitä ajatteli ja viivästeli kokousmiesten suuri joukko? Eikö kukaan halunnut kannattaa?
— Puheenvuoro! äännähti suutari Hakala. Mitkä olivatkaan kolme tärkeintä ohjetta? Älä hermostu! — Kirottu nappi! Nuo aasin länget!
— Suutari Hakalalla on puheenvuoro.
— Salaneuvos... tuota kunnallisneuvos Iso-Kyttä on palvellut kauan, eiköhän jo peräti kymmenen kertaa liene valituttanut itsensä meijerin hallitukseen.
— Kiitos! heitti kunnallisneuvos välihuomautuksena, yritti hymyilläkin, vaikka enemmän irvistykseltä se katselijoista näytti. Tuskan hiki helmeili hänen kasvoillaan. Nappi puri, kaulus kiristi.
— Ei kestä! vastasi Hakala, kumarsi kuin parempikin parlamenttaarikko, sitten jatkoi: Ottaen huomioon hänen pitkäaikaiset, erittäinkin viimeaikaiset ansionsa osuustoiminta-aatteen hyväksi ehdotan, että neuvokselle myönnettäisiin ero ilman eläkettä ja että hänen tilalleen valittaisiin Martti Harjula. Maanviljelijä Heikkilä tietääkseni on palvellut vasta vähän aikaa osuuskuntaa, hänet kernaasti voidaan valita edelleen jatkamaan.
Suutari Hakala lopetti ja istui. Kokoushuone jäi hievahtamattoman hiljaiseksi. Muutamat katselivat varpaisiinsa, toiset seinille, puheenjohtaja vuoroin suutariin, vuoroin kunnallisneuvokseen teräksenharmaina leikkaavin silmäterin. Oikeastaan suutari oli hävytön. Hänelle olisi pitänyt kopistaa nuijaa. Olisi pitänyt auttaa Kyttää, naapurina ja porvarina se oli milteipä velvollisuus, mutta suutari oli osuuskunnan jäsen. Miksi ei hän kerran voinut sanoa, mitä ajatteli, kun Kyttä niin monta kertaa oli jättänyt sen tekemättä. Nyt nähtäisiin, minkä sarjan miehiä oli tämä 30-vuotisen osuuskunnan itseoikeutettu johtaja.
Kytällä oli ankara hetki. Kaikkien kuullen oli tölväisty törkeästi. Tämäkö oli palkka? Eikö kenelläkään ollut niskaa nousta puolustamaan? Eikö puheenjohtajallakaan sanaa sanottavana? Tuollainen mies ja lähinaapuriko oli Hirvimäen iso isäntä?
Mutta Kyttä oli monia kokenut kokousmies ja olisi selvinnyt tästä, ellei esityksentekijänä olisi ollut Hakalan suutari kymmenvuotiset kostonajatukset takanaan, olisi selvinnyt vielä hänestäkin, ellei hengen päälle olisi ottanut tittelineuvoksen aasin länget ja kirottu kaulusnappi. Ne kuristivat verisuonien paisuttamaa kaulaa kuin hirttonuora. Kerta kaikkiaan olisi pitänyt riipaista auki koko rinnustin, mutta kun joukon nähden ei kehdannut sitä tehdä. Hän haukkoili ilmaa kuin kala kuivalla maalla. Puheenjohtaja katseli rävähtämättömin silmin. Mitä pirua hän tuijotti? Nauroiko sisimmässään, tuo vanha uroshirvi?
— On esitetty uusi ehdokas erovuoroisen hallituksen jäsenen tilalle. Onko muita ehdotuksia?
— Puheenjohtaja!
— Kunnallisneuvos Iso-Kyttä.
— Minä... minä kiitän kunniasta. En tosiaan tarvitse eläkettä, enempää kuin suutareitten kiitosta. Yhden asian kuitenkin haluaisin sanoa...
Hän ei voinut jatkaa kiskomatta kaulusta. Jossakin joku naurahti.
— Tarkoitan sitä, että... että vaikka hävyttömiä päätöksiä tehtäisiinkin, niin ne on tehtävä laillisessa järjestyksessä. Martti Harjula ei ole meijerin jäsen ja sitäpaitsi...
Kaikki kokoushuoneessa tiesivät, mitä Kyttä aikoi sanoa, mutta tuskin kukaan sitä, minkä tähden hän jätti sen tekemättä.
— Puheenvuoro!
— Suutari Hakala.
— Noudatettiinko laillisia muotoja osuuskunnan alkuvuosina, kun meijerin jäsen Jussi Hallanen erotettiin tästä osuuskunnasta? Vuorisaarnan käskyjä, Rochdalen kankureitten periaatteitako noudatettiin silloin, kun tämä hiljainen kunnon mies tempaistiin pois elämästä? Yksi kaikkien puolesta, pikku torppari ison isäntänsä puolesta uhrilampaaksi.
— Puheenjohtaja!
— Kunnallisneuvos Iso-Kyttä.
— Minä tiedustan, eikö kokouksella ole tähän hävyttömyyteen mitään sanottavaa?
— Niin, jos kenellä on, niin pyytäköön puheenvuoron! kehoitti puheenjohtaja.
Nähtävästi ei ollut, koska kokouskansa vaikeni. Samoin puheenjohtaja. Hän tunsi, että asian täytyi antaa mennä nyt omalla painollaan.
— Puheenjohto!
— Suutari Hakalalla puheenvuoro.
— Äskeiset sanani ovat aikanaan jääneet lausumatta. Nyt se on tehty, enkä minäkään enää tämän jälkeen tahdo jankuttaa, kun ne nyt kerran on sanottu.
Kuulehan suutaria, ajatteli puheenjohtaja ja moni muu. Mutta Iso-Kyttä pyysi ajattelemattoman puheenvuoron. Suutarin sanat purivat, napinreuna viilsi, sydäntä ja henkeä ahdisti. Niin tuskaiseksi oli elämä käynyt, että julkisuuden miehen kolme tärkeintä toimiohjetta kokonaan unohtuivat. Sen sijaan, että tapansa mukaan olisi puhunut hillitysti ja viisaasti, hän milteipä karjahti.
— Olen saanut tarpeekseni koiratarhastanne! Ja tämän päivän numerolla vetäkää musta viiva minun nimeni ylitse kaikissa hallituksissanne! Hyvästi!
Hän kumarsi jäykästi ja poistui kokoushuoneesta.
— Hän ainoastaan lähti, totesi kanttori ihmeissään.
— Hän ainoastaan! Mutta onkos maailmanhistoriassakaan kerrottu, että auringonpimennys olisi kestänyt yhteen menoon kolmekymmentä vuotta!
— Hiljaa!
Puheenjohtajan nuija iski jämähtäen pöytään. Räätälin asia ei ollut suutarin töiden parsiminen, eikä siihen ollut enää mitään aihetta.
Ulos päästyään Iso-Kyttä kohta teki sen, mikä hänen olisi pitänyt keksiä hetkistä aikaisemmin. Hän hellitti kaulanauhan ja riipaisi rinnukset. Henki ja veri vapautuivat, vain sydäntä karvasteli. Paha kommellus oli sattunut, hänen elämässään ennen tapahtumaton. Mitähän jos ottaisi perääntymisaskeleen? Selittäisi pahoinvoinnin syyksi. Ei toki, ei kai tässä sentään oltu kyläsuutarien armon vaivaisia eikä Iso-Hirvenkään. Sitäpaitsi jollakin tavalla tuntui, kuin vankilasta olisi päässyt, irtautunut muutakin kuin ahdas kaulus ja kangertava nappi.
Mutta räätälin puheessa kuitenkin oli perää. Juhlakokouksen pingoittunut, vaitelias mieliala vapautui. Tuntui tosiaan, kuin kuu olisi vierähtänyt auringon päältä. Asiat alkoivat luistaa, puheenvuoroja pyydettiin reippaasti. Vanhat erovuorossa olevat hallituksen jäsenet muissakin osuuskunnissa esittivät, ettei heitä uudelleen valittaisi, että nuoremmille varautuisi tilaa. Lehtikysymyksessä yksimielisesti johduttiin päätökseen, että ammattilehti suurimpien osuuskuntien yhteisesti maksamana seuraavan vuoden alusta lähtien jatkuvasti tilattaisiin kaikille osuuskuntien jäsenille. Eräitä muitakin kasvatuksellista yhteistoimintaa tehostavia päätöksiä tehtiin. Sovinnollisessa yhteisymmärryksessä kaikki kokoukset ja asiat saatiin käsitellyiksi hyvissä ajoin ennen meijerin iltajuhlaa.
Jostakin syystä, ehkäpä tottumuksesta hevonen pyrki meijerin pihaan, eikä Kyttä pidättänyt sitä. Sidottuaan hevosen puomiin hän asteli meijeriin, jossa päivän työt olivat jo päättyneet. Meijerikkö ja apulaiset, koneenkäyttäjäkin emäntineen olivat jo juhlaan lähteneet.
Ei ripsahdusta koko talossa, ja kuitenkin tuntui, kuin se olisi ollut jonnekin komeroihin varastoitua elämää täynnä. Mikä määrä kuorimatonta rieskaa, niittyjen kevättä ja peltojen kesää olikaan vyörynyt sen ovista sisään ja ulos kolmen vuosikymmenen aikana! Keväinen joki olisi täyttynyt maidosta! Junakuorma täyteen sullotuista voiastioista! Kaiken tämän olivat pitäjäläisten lehmät laitumen ja peltojen voimarehusta keränneet ja maidoksi jalostaneet, ihminen vain oli kermat kuorinut, voin kirnunnut ja pyttyihin sullonut. Mutta juhlakokouksissa, selkää silitettäessä, kehuvirren hyristessä hän kylläkin oli valmis nostamaan häntänsä, omansa ja muiden. Minä ja me... me yhteisvoimin olemme kaiken tämän aikaan saaneet!
Syrjään sysätty meijerihallituksen puheenjohtaja tunsi milteipä nautintoa ajatellessaan tätä, kuvitellessaan omaa osuuttaankin tästä näkökulmasta katsottuna. Se oli uusi piristävä näkökulma. Ehkä tämän päivän napin tempaiseminen toisi terveellistä vaihtelua elämään, harmitti vain se avustaja. Että pitikin jonkun suutarin tämä latu hänelle viitoittaa.
Meijerin kalusto oli hyvin huollettu kuten tavallisesti. Siihen nähden ei ankarimmillakaan tarkastajilla ollut tässä talossa sanan sijaa. Ilmassa uhosi miellyttävä tuoreen maidon, voin ja kirnupiimän puhdas lehmällinen haju. Oliko siinä myös naisellista? Varmasti olikin, niinkuin puhtaissa naisen käsittelemissä huoneissa ja astioissa aina on. Hän nautti siitä syvään hengittäen. Miksi aikaisemmin ei tuotakaan ollut tällä makutuntemuksella osannut nauttia. Ei muistanut eikä kerinnytkään, kun oli niin paljon muuta, turhan tärkeää nuuskittavaa, punnittavaa ja perään katsottavaa. Toiset miehet katsoivat ja tunnustelivat luonnon viitoittamalla tavalla, ja elämä palkitsi heidät, ei tittelikoruilla, vaan rieskamaidon tuoreudella. Kuka valitsi parhaimman osan? Varmaankin mies, joka valitsi molemmat. Kuu paistoi leppoisasti maitosalin suurista akkunoista. Hevosta tuskin kukaan meijerinpihalla huomaisi, ja vaikka huomaisi, mitä sillä väliä. Hän heittäytyi kohokkeelle pitkälleen, sulki silmänsä, hengitteli vapautuneesti, nauttien.
Meijerin 30-vuotisjuhla kirkonkylän seurojentalolla aloitettiin aineellisten nautintojen merkeissä, kuten tällaisen talon juhlassa oikein ja kohtuullista on. Ravintolahuoneen pöydät notkuivat juusto- ja makkaravoileipien, rieskamaidon ja kirnupiimän runsaudesta. Kansanhuoltoherrojakin oli kutsuvieraina, mutta he ummistivat virastosilmänsä. Meijerin 30-vuotisjuhla oli niin harvoin, tämän juhlittavan laitoksen, kuten useimpien juhlavieraittenkin elämässä vain tämän ainoan kerran.
Välittömästi kestityksen jälkeen aloitettiin juhlaillanvietto. Sali oli ääriään myöten täynnä kansaa. Torvisoittokunta soitteli tervehdysmarsseja ja lauluja. Sitten isäntä Hirvimäki, päivän kokousten puheenjohtaja, lausui vieraat tervetulleiksi. Hallituksen monivuotinen puheenjohtaja oli esteellinen, mutta jonkun tässä nyt kuitenkin oli talon puolesta isännän virkaa hoidettava. Räätäli Hoikkasella oli tämän johdosta lähinaapureilleen jotakin kuihkastavaa, mutta kun yleisö musiikkiohjelman jälkeen vielä äännähteli, ei se tullut monenkaan kuuluviin.
Hirvi onnitteli pitäjäläisiä siitä, että heillä jo kolme vuosikymmentä sitten oli ollut kaukonäköisyyttä tällaisen yhteishyvää jauhavan sammon perustamiseen. Hänellä itsellään kylläkään ei ollut siinä mitään ansioita, koska hän näihin aikoihin oli asetellut ketuille rautoja Alaskan metsissä. Meijeri oli antanut pitäjäläisille muutakin kuin kurnaalia, paljon hyvää voita, rahaa ja rakkautta, yksimielisyyttä ja yritteliäisyyttä. Ja alkua kai tämä vasta oli! Kolme vuosikymmentä oli sentään vain ajan murene ihmiskunnan historiassa, joskin kohta tätä maailmapahasta viime vuosikymmeninä oli keritty pahan kerran kuranssaamaan. — Ja mitäpähän tässä sitten sen enempää muuta, kuin että olkaa tervetulleet ja katsokaa nostotähtäimellä eteenpäin. Kyllä maar Suomen kansan elämäkin tästä jälleen oikeille raiteille lutviutuu. Jos mikään, niin meijeri on siinä touhussa hyvä yhteisapu. Se antaa rasvoja.
Pitkälliset suosionosoitukset ilmoittivat sanojen tulleen suosiollisesti vastaanotetuiksi. Ohjelma jatkui.
Niin jatkui meijerissäkin. Tilapäisesti esteellinen hallituksen puheenjohtaja oli siirtynyt porrasta alemmaksi lämpimään konehuoneeseen ja loikoili kädet pään alla koneenkäyttäjän virkapenkillä.
Jos meijerisalissa uhosi kermamaidon ja nuoren naisen henki, niin täällä alhaalla sensijaan miehisen voiman ja voitelurasvan väkevämpi tuoksu.
Koneenkäyttäjä Salminen oli toiminut meijerin palveluksessa sen ensi päivästä lähtien. Tänä iltana hänelle kolmikymmenvuotisen palveluksensa johdosta annettiin maanviljelysseuran kunniaraha ja meijerin kolmentuhannen markan lahjaraha. Kenen se oli määrä ojentaa? Äsken vielä tämä välikysymys olisi pahasti kirveltänyt puheenjohtajan mieltä, nyt ei paljoakaan enää. Pian ihminen turtui. Mutta mikä kumma täällä meijerissä tänä iltana kiehtoi?
Salminen oli mennyt naimisiin ensimmäisen meijerikön neiti Nummiston kanssa. Ihmiset sanoivat heitä onnelliseksi pariksi. Siltä näytti heidän elämäänsä näin perästäkin päin katsellen. Neito oli sievä, mies kätevä, varmasti myös rakkaudessaan etevä. Täällä lämpimässä hän askarteli päivät, nuori vaimo aluksi meijerissä. Perheen lisääntyessä hänen oli toimesta erottava, mutta vaatimukset eivät olleet suuret, he elivät miehenkin palkalla. Salminen, monitaitoinen mies, harjoitti tässä hänelle mainiosti sopivia sivuelinkeinoja, joista ei ollut puutetta. Hän korjasi kelloja, pyöriä, sähkökojeita, tinasi pannuja ja kattiloita. Ja sitten iltaisin täältä konehuoneen lämpimistä oman pesän lämpimiin. Vaimo kutoi sukkaa, keitti teetä, lapset tavasivat kuvakirjojaan, kunnes lamppu sammui ja pesä hiljeni. Rakkaus vain nousi ja lämpeni. Aamuvarhaisella nousi iloinen vaimo pikku kodin askareihin, tyytyväinen mies meijerin lämpöiseen pesään. Helkkarin hupaisaa! Mitä oli yksinäisen rikkaankaan miehen elämä tämän rinnalla? Kerjäläisen elämää!
Mutta tuskinpa milloinkaan tätä ennen hän oli tullut katselleeksi ihmiselämää tästä näkökulmasta. Ei ollut kerinnyt loikoilemaan lämmittäjä Salmisen penkillä tämän siunaaman vertaa. Olisiko pitänyt jo lähteä? Mikä kiire tässä oli minnekään lähtemään. Meijerin juhlat kestäisivät vielä ainakin pari tuntia.
Kestivät enemmänkin, vasta juuri oli alkamassa juhlan korkein hetki, muisto-, ahkeruus-, karjanhoito- ja lypsypalkintojen jako. Ennen hyvään aikaan oli annettu pienempiä ja suurempia, yksinäisiä ja puolitusinaisia hopealusikoita. Nyt jaettiin vain kirjoja. Siitä tavarasta kun sentään ei tullut loppua pahimpanakaan pula-aikana. Moni lypsäjäneito ja emäntä tänä iltana pääsi tästä hyvästä osalliseksi, isomman tahi pienemmän kirjan enemmän tai vähemmän onnelliseksi omistajaksi.
Viimeiseksi jäivät koneenhoitaja Salmisen palkinnot. Kultainen muistoraha kiinnitettiin hänen mustan takkinsa rintamukseen, meijerin raha valkoisessa kuoressa annettiin käteen. Kolminkertainen eläköönhuuto kohotettiin voimalla ja väellä 30-vuotissodan sankarille ja hänen uskolliselle elämäntoverilleen, laitoksen ensimmäiselle meijerikölle, joka yhä vieläkin punaposkisena ja viehkeänä ei voinut kyyneleitänsä pidättää, eivätkä ne kaukana kiertäneet sankarilla itselläänkään.
Iso-Kyttä heräsi. Kuu paistoi konehuoneen akkunasta. Kello oli yksitoista. Oliko hän ihan nukahtanut konehuoneen penkille? Kohta varmaan meijerin väki kotiutuisi juhlastaan. Hän kohentui lähtemään.
Oliko hän untakin nähnyt? Että muka oli nuori koneenkäyttäjä, omisti sievän naisen ja leikkiviä lapsia. Päivisin lämmitti meijerin höyrykonetta, tinasi emäntien pannuja ja kattiloita. Iltaisin sukelsi omaan lämpimään pikku pesäseen, syttyi ja lämpeni. Tällaisia hän ei vuosikymmeniin enää ollut uneksinut, ei sen jälkeen kun tuli yhteiskunnallisia huolia. Eikö tänään ollut paljon harmia? Harmia kylläkin, vaan ei enää huolia. Sanottiin, ettei ihmiselämässä ole heikkoa niin kauan kuin näkee hupaisia unia.
Pitäkööt kokouksensa ja osuuskuntansa! Susi rehkiköön yhteisen hyvän asioissa. Oliko pakko enää omissakaan? Kun vanhasta roskasta kiskoo itsensä irti, niin ehkä hyvinkin lämpenee vielä, vaikkapa vain unissaan eläväksi. Jos tämä vain on totta, niin kaikki muu järjestyy.
Eipä niinkään kivuttomasti. Jo meijeri pidätti pihamaallensa katsastelemaan. Oletko lapsekas? Aiotko jättää monikymmenvuotisen elämäntyösi ja sukupolvien syntymäkotisi joutavan takia. Pysy täällä elämäsi lähteillä! Yhteistöitä jo kauan tehty. Olet ollut toimekas mies, parhaimpia maidontuottajiani.
Kaikkea vielä! Ei kivirakennus puhu eikä ikävöitse, jos höperö mies unia näkeekin. Sitäpaitsi talo jää, vaikka mies vaihtuisi. Se on jäänyt suvun haltuun jo kymmenessä polvessa ja jää edelleen.
Se oli päätetty asia. Tuskinpa sentään olisi tullut näin pikaiseen päätökseen luovutuslakien uhalla. Mutta puolikova kaulus oli paria numeroa liian pieni ja napin kanta rikkoutunut. Suurilla kymmenen tonnin pommeillakin on sytytysnallinsa, eikä se tavallisesti liene napinkantaa suurempi.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
— Enää yksi lukukausi, kevätkausi! Se menee hyvin, saat nähdä.
— Enhän minä ole sitä epäillytkään.
— Etkö ole. Kuka sitten?
— Sinä itse, äsken juuri.
— Olinko niin lapsekas. Nyt se on ohitse moneksi viikoksi jälleen. Nuo kuusijuhlat ottavat hengen ihmisestä. Ne pitäisi kokonaan lailla kieltää.
— Ilman juhliasi et eläisi puolta vuotta enempää.
— En, siinä oikein sanoit!
Opettaja nauraa heläytti iloisesti. Hänen värinsä oli palannut, silmät loistivat eloisina jälleen. Äskeisestä sydänkohtauksesta ei tuntunut enää mitään merkkiä. Tuota pikaa hän järjesti veden kiehumaan. Martti jäi hetkeksi kuuntelemaan hänen uusimpia suunnitelmiaan. Tarkastaja oli sanonut, että ero ja eläke myönnettäisiin kesäkuun ensi päivästä lähtien. Silloin koittaisi hänelle kevät ja vapauden aika.
— Entä mehiläiset?
— Ne kuuluvat kuningattaren irtaimistoon, kuningatar, työmehiläiset ja kaikki kuhnurit!
Hilpeätä leikkiä laskien opettaja teepöydän ääressä piirusteli uskotulleen alkavan vapauden ajan kangastuksia. Mökki Huhmareen tai Kesäjärven rantaan, muutamia omenapuita ja mehiläistarha. Ette pääse vapaaksi valvovan silmäni alta.
Mitä muuta kummaa tapahtuisi järvikylässä vapauden ajan alkaessa, jo seuraavan kevään ja kesän kuluessa? Ennusmerkkejä oli nähty muuallakin kuin Pollarin Jallun pajan katossa, joka yllättäen eräänä sunnuntaisena iltapäivänä oli peittänyt tuhattaiturin tähtitaivaan. Ehkä samat Killinputaman vasaramestarit tulisivat ja naulaisivat myös mehiläishoitajan mökkiin tikkukaton.
— Takuulla, kun vain hankit päreet ja naulat.
Oliko ne katon tarvitsijan itsensä hankittava? Hän oli kuullut kerrottavan, että talkooväki tuli pärenippu kainalossa ja naulatötterö takin taskussa.
— Vain tötterö, mikäli nauloja löytyy enää romukasoista.
Toivottavasti löytyisi. Mutta oliko kaikkitietävä Killinputaman toimitusjohtaja tietoinen muista muutoksista Huhmarejärven kylässä ja lähinaapuristossa? Oliko kuullut edes siitäkään, että Kyttään tulisi näinä päivinä uusi isäntä?
— Oho!
Näin totena kylällä kerrottiin. Kunnallisneuvos oli myynyt talonsa irtaimistoineen ainoan sisarensa ainoalle pojalle.
— Vuoriston Heikille. Vai sillä tavalla,
— Tunnetko miehen?
— Että tunnenko parhaimman aseveljeni.
— Sepä mainio sattuma.
— Täysosuma kerrassaan.
Tuleva Kytän isäntä toimi maanviljelysseuran palveluksessa agronomina. Onnea oli miehellä ollut sodassa, myös onnea rauhantoimissa, paitsi ei rakkausasioissa. Yhtä yksinäinen tai yhtä vaatelias kuin enonsa, ikäkin jo ehtinyt sinne kolmenkymmenen pahemmalle puolelle.
— Vai sellaiseksi torkkumiseksi jää elämä edelleen siinäkin talossa. Mikä tämän kylän perii, jos tuollainen elämänkielteinen katsantokanta pääsee vallalle ja saa kannatusta järvikylän kaikissa taloissa.
— Ei kaikissa.
Ei onneksi. Loistavia kosteikkoja löytyi, Mäkipää, Murronkulman pikkutalot, Lautta-Villen ranta-apajat...
He tunsivat kylänsä. Leikinlasku, kysymykset ja vastaukset sinkoilivat kevyesti kuin koppipallot. Kahden vaikkakin eri ikäisen ja sukupuolisen, mutta silti hyvin toinen toistaan ymmärtäväisen sielun seurustelu oli virkistävää. Ei paljon sanojakaan tarvittu, viittailuja vain.
— Neiti Sinkko Hirvimäessä... mitä sinä hänestä arvelet?
— Ei selviytynyt uudessa harjoituspaikassaan vuodella, ikävä juttu.
— Ikäväkö?
— Niin no, miten tuon asian ottaa.
— Miten sinä sen otat?
— Luultavasti samalla tavalla kuin neiti Sinkko itse.
— Ota teistä selvää.
— Tuntuu kuin usein yrittäisit sitä.
— Älä venkoile! Ota teetä!
Kului pitkän aikaa kummankaan puhumatta mitään. Joulunaikaisen iltapuhteen hiljaisuuden rattoisan huoneen nurkkauksessa katkaisi vain hopealusikan kilahdus tuolloin tällöin, eikä sekään häiritsevästi. Omissa mietteissään he saattoivat näin kulkea, mutta ennen pitkää palasivat sieltä yhteisille järvikierroksilleen.
— Miten Varvikon Anna menestyi killinputamalaisten emäntänä?
— Mainiosti! Vaikka Killinputaman osuuskunnalla ei mitään muuta merkitystä olisikaan, niin jo yksin tämän takia se kannatti perustaa.
— Tuo ilahduttaa mieltäni.
Virittämänsä keskustelun kestäessä opettaja kuuli muutakin hauskaa. Kylä oli löytänyt kahta vastakkaista hyvää, karjalle verratonta kuiviketta, nuorisolle tuoreen elämän vireyttä. Suuri lato oli täynnä pehkua. Sitä riittäisi koko kylän tarpeisiin. Osa jäisi ulkoisille myytäväksi.
— Entä nuoriso?
— Niinkuin tuota et tietäisi.
— Lienen jotakin kuullut.
— Oletko ollut osuuskassan hoitajan kanssa puheissa?
—Kyllä. Hän on virkatoverini.
Emännän täytyi myöntää, että tämä virkatoveri oli tehnyt virkavirheen, koska ei jaksanut pitää pankkisalaisuuksia omina tietoinaan. Opettajayhdistyksen syyskokouksessa hän oli tehnyt Killinputaman yksityisyrittäjien aikaansaannoksista milteipä julkista propagandaa. Uusia tilejä oli kymmenittäin avattu, vanhoille tileille tuhatmäärin uusia talletuksia tehty. Nuorten tallettajien säästöt tulevassa tilinpäätöksessä olisivat melkein puoli miljoonaa. No, siihen kyllä mahtuisivat sitten jo myös Ii-Hoon uudisviljelyspalkkiot, mutta näitäkin siirtoja oli tehty enemmän, kuin iso isäntä itse lupausta tehdessään mahdollisesti aavisti.
— Sentähden hän ei harmaita hiuksia kanna.
Ii-Hoo oli nyt ja aina kiintoisa ilmestys. Kyläjohtajalle hän oli tuttu kesän monista Killinputaman sadekuurojen ja ruoka-aikojen tarinahetkistä, opettajalle kiertoteitse, kyllin havainnollisesti silti. Milloin lapset koulussa jotakin vapaasti puhuivat, kirjoittivat tai piirustivat, niin ihme, ellei aihe jollakin tavalla sivunnut »Ii-Hoota», oman kylän »Rymy-Eetua» ja »Väkevää-Mattia», millä tavalla itse nimi sitten naamioitiinkin.
Mutta mikä tervehenkisen mäkitalon isännän juuri tänä kesänä oli innoittanut näin voimaperäisellä ja riemastuttavalla tavalla kylän nuorison ystävänä toimimaan? Oli kai häntä jo aikaisemminkin niin nuorisokerhoihin kuin aikuisten yhdistyksiin kosiskeltu ilman näkyvämpää tulosta. Oliko tuon hiljaisen pojan povitaskussa jonkinlainen taikasyötti? Tätä opettaja mietiskeli kuten jo ennen yön hiljaisina hetkinä yksinään valvoessaan.
— Jokelan isäntä on ruvennut sairastelemaan. Olet kai siitä kuullut?
— Käynyt kotona pysyväiseksi, olen kuullut.
— Naisilla on Jokelassa liian paljon heille kuulumatonta työtä.
— Niin on monessa muussa Suomen talossa, jo tässäkin pitäjässä.
— Mutta Jokelan naiset ovat saaneet tehdä sitä jo kauan aikaa.
Kyläkaitsija ei sanonut siihen enää mitään, ihmetteli vain itsekseen. Mikä into ja tarmo muutamilla oli toisten asioiden järjestelemiseen. Tuossa yksi vilpitön sielu! Oma lepattava liekki taivaan tuulien ja armon auringon varassa. Sammuuko tänään, syttyykö huomenna. Mutta murheet kuitenkin aina toisissa taloissa. Miten tämä oli inhimillisesti ymmärrettävissä? Hän jäi sitä miettimään, kunnes havahtui katsomaan.
Lepattava liekki, pieni sydänsairas nainen, ei ollut enää järvikylien pienissä kierroksissa. Katse oli etäisissä harhaileva, kuin puoliksi siteistään irtautuva. Hän oli loppuun väsynyt. Jaksaisiko kevääseen?
— Nyt on minun aika lähteä, sinun käydä lepäämään.
— Niin varmaan onkin. Ilta on jo pitkälle kulunut?
— Se oli kulunut jo silloin, kun kuusijuhlasi lopetit. Sen jälkeen olemme istuneet kauan.
— Kuusijuhlani. Minun viimeinen lastenjuhlani. Näit, miten onnellisia me olimme.
— Muistan sen aina. Nyt kuitenkaan et ajattele enää muuta kuin rauhaa ja lepoa, kevätjuhlaasi ja vapauden aikaasi.
— Minun viimeinen kevätjuhlani, ajattele! Iloista joulua! Seimen lapsi sinua siunatkoon!
— Sinulle voimia antakoon!
Purolan Janne kävi heittämässä lisää löylyä. Kuinka monennen kerran? Kuka niistä jaksoi lukua pitää, eikä se ollut tarpeellista, koska saunaan ei tullut enää ketään. Sääli jättää hyvät kiholöylyt kiviin vuoden viimeisenä päivänä.
Vanha kylpymies käpsiskeli, ripsiskeli. Pikkuisen saunan mustaperäinen kiuas oli hiljaiseksi pehmentynyt kuten isäntänsä löylylavoilla.
Jannen löylynappo oli kuin kissan kuppi. Hän etsi ja tunnusteli lämmintä vettä kiukaalle tiputtaen. Joku kupponen raukeni tyhjiin, joku toinen antoi hyvänkin pihauksen. Pyhän toimituksen uhrisavu kohosi verkalleen mustaa lakeista kohti. Siinä se pysähtyi kuin jääden odottelemaan perässään tulevia. Reserviväki tuli, kohosi ja taajeni. Sitten nopea hyökkäys seiniä ja kattoa pitkin. Hallava viimeinen joukko hyökkäsi sulkien kylpijät tiivistyvään syleilyynsä kuin umpiotölkkiin kaksi punaiseksi keitettyä krapua.
— Häh-häh, he-he, tulihan sieltä vielä piiskalöylyt, hihitteli Janne sääriään hangaten.
— Piiskojakaan tässä ei tarvita.
— Löyly kestää kauan, milloin kivistä noin pihistämällä lähtee, tiesi isäntä entisistä kokemuksistaan.
Oikein arvattu. Tuntuipa kuin kiholöyly olisi säilönyt nämä haudotut juhlakravut seuraavaan vuoteen saakka. Pitkiä aikoja siihen tuskin enää tarvittiinkaan, tunti, puolitoista hyvin riittäisi. Isäntä ropsi, ähkyi ja hankasi. Nähtävästi hän halusi painaa hitaasti haihtuvasta löylystä ja repsakaksi hakatusta kylpyvihdasta viimeisetkin kesän rippeet punaisen nahkansa alle.
— Tämä on syntiselle ruumiille mannaa, jaa'a?
— Ja sielullekin!
— Sielullekin. Älä muuta sano!
Pitkiin aikoihin kumpikaan ei virkkanut mitään, syntinen ruumis ja sielu jälkimannaansa vain nautiskelivat. Kunnes isäntä vihdoin lopetti äänettömän nautinnon hetket.
— Tämä minun saunani on tekniikan viimeinen sana. Oletko huomannut sitä?
— No, enpä juuri tuosta näkökulmasta.
— Tämä on se aatamin pommi, tarkoitan.
— Atoomipommia setä varmaan tarkoittanee.
— Sitä justiinsa!
— Nyt kuitenkaan en jaksa pysyä kärryillänne.
— Olet mahtanut saada löylyn häkää liikaa päähäsi. Odotahan, niin selvitän.
Hän nousi istumaan ja selvitti. Niinkuin siinä tekniikan pommissa räjäytettiin tyhjää ilmaa, niin tässä suomalaisessa saunankiukaassakin. Vettä ja ilmaa ja lämmitettyjä kiuaskiviä. Aatamin pommi hävitti sodan. Tämä aatamin löyly samalla tavalla. Tiettävästi hyvän saunan jälkeen, niin löylysaunan kuin selkäsaunan, kukaan järkevä ihminen ei aivan heti pyrkinyt naapurinsa silmille hyppimään. Pommi sai sen aikaan maailman kansoissa, sauna kylpevien kansalaisten keskuudessa jo paljon ennen kuin pommeista ja lentävistä pommilaivoista mitään tiedettiin. Eikö tämä ollut järkeen käypä asia?
Pommit aina saivat aikaan ihmeitä, niinkuin siellä meijerin juhlakokouksessakin, kun Kytän aataminomena räjähti. Silminnäkijänä naapuri kertoi siitäkin räjähdyksestä. Kyttä oli tapaillut monta kertaa kurkkuaan, varmaan siinä jotakin kutkaa oli, vaikka oli tosin syytä myös Hakalan suutarissa. Hän kun on semmoinen Syrakki, joka kaikki vanhat muistaa ja kaikkia niitä muistelee juuri semmoisissa paikoissa. Siitä se Kytän omena räjähti, eikä sellaista paukkua oltu meijerin kokouksissa ennen nähty. Se on Kytän menoa, sano minun sanoneen. Eivät ihmisen päävärkit tuommoista räjäyttelemistä kestä, varsinkaan jos mies koko ikänsä on ollut säyseä tuhisija niinkuin Kyttä. Talonsa on myynyt, jos joisi, niin sen vielä ymmärtäisi, mutta mennä kaupunkiin paljaan kiven päälle ilman aikojaan, maansa myynyt mies. Siitä ei hyvää seuraa.
— Niinkuin ei meillekään, ellei tämän vuoden aikana painuta tuvan puoleen, joudutteli naapurin poika.
Totta se oli. Liisa-muori antoi heille kyytiä, kun kaikki hänen paistoksensa olivat jäähtyneet. Muorin lehmä oli kantanut, oli uunijuustoa, oli isoa vehnästä, pikku pullaa ja pannukakkua. Karviaismarjahillon kyyditsemänä se oli poikaa.
Ennenkuin saunavieras kotia pääsi lähtemään, täytyi hänen valaa uudenvuoden tinat. Muori odotti ruumisarkkua. Olisi kovin hupaisaa, jos onnistaisi, että ei tulisikaan. Hänen onnentinansa muovautui pyöryläiseksi, kuten hän itsekin oli. Mutta Egyptin faraon unienselittäjäkään ei olisi voinut saada siitä ruumisarkkua, ei kai ketään pesuvadilla hautaan kannettu. Ei, se kylläkin täytyi myöntää. Asianomainen iloitsi onnestansa kyyneleet silmissä. Isäntä odotti hautaristiä, kotiristiä kun muka jo oli tarpeeksi; tuli niin selvä pelimannin lampaanlapa, että ei epäilyn varaa. Entä valajalle itselleen? Tinankappale suli, läikkyi ja kohahti.
— Lapsenkätkyt! huusivat muori ja vaari yhteen ääneen. He olivat nähtävästi ennakolta sopineet siitä. Mitä selityksiin tuli, niin niitäkään ei heiltä puuttunut. Ellei kätkyttä, niin ainakin sormus ja häät. Jo oli korkea aika.
Varmasti olikin aika... saunamiehen painua oman talon tinanvalajaisille, muuten ei siellä olisi kuin porot jäljellä.
Ei niitäkään enää. Kaikkien tinat oli jo valettu, kylämiehenkin, vaikka hän ei olisi sitä ansainnut. Eipä tiedä, ansaitsiko sitäkään, mitä tina niin selvän enteellisesti hänelle osoitti: Lapsenkätkyttä.
— Kaikki te olette yhtä lapsekkaita, niin täällä kuin...
Poika paljasti itsensä, Purolassa siis jo samat ennusmerkit. Siitä riemu syntyi. Monta muuta hupaisaa ennusmerkkiä uudenvuoden yön taika oli sulavasta tinasta esiin puhaltanut. Antti oli saanut lukkarin räpyläkäsineen, Anna karitsan, Elli sormuksen, yhtä selvän kuin Martin lapsenkätkyt. Pentin tina oli luultavasti auton häkäpönttö. Äidille tuli kymmenen tonnin musta sika, isälle suurimahainen pullo, mikä tietenkään ei tarkoittanut sitä, että hänen pitäisi erehtyä viinamäen miesten harrastuksiin. AIV:tä kuljetettiin myös isomahaisessa pullossa, juuri tuollaisessa. Mitä uusi vuosi todellisuudessa itse kullekin antaisi? Se oli nyt niinkuin aina kiintoisa arvoitus, joka jännitti elämän jousta raskaimpinakin aikoina. Nyt jo toki nähtiin uuden päivän sarastusta muuallakin kuin uudenvuoden yön ennetinoissa.
Uudenvuoden päivänä tuli Kytän uusi isäntä ensi vierailulle. Joskus pikku poikasena hän oli Harjulassa käynyt, mutta ne talon asukkaista, jotka tätä käyntiä muistivat, eivät paljoakaan yhtäläisyyttä jaksaneet nähdä. Ero kymmenvuotiaalla pojalla ja kolmikymmenvuotiaalla aikuisella miehellä on milteipä yhtä suuri kuin puunvesalla ja kymmenen tuuman tukkipuulla.
— Jo olet kasvanut! Kylläpä olet kasvanut! ihmetteli talon isäntä huomaamatta, että omat pojat samana aikana olivat kasvaneet milteipä oravan kokoisista aikuisiksi miehiksi.
Läheisten aseveljien tapaaminen oli välittömän sydämellinen. Ei tarvinnut montakaan sanaa sanoa, eipä juuri muuta kuin nähdä vain veljen kasvot, tuimissa paikoissa tutuiksi tulleet. Monet muistot itsestään kiertyivät tällöin esiin.
— Onneksi olkoon ja tervetuloa Huhmareen rannoille! Kuinka tulitkaan tuota ajatelleeksi?
— Kaikki asemiehet nyt maahan pureutuvat, kierteli toinen. Ennen pitkää hän kuitenkin myönsi asian oikean laidan. Eno oli väsähtänyt. Nuorta miestä tarvittiin talossa. Eno toivoi kuitenkin, että talo ei joutuisi vieraisiin käsiin, ja kun ei äijäpahalla parempaa eikä läheisempääkään, niin tähän se nyt veti.
Onnellinen tapaus. Siitä oli naapurin ja varmaan koko kylän väki yhtä mieltä. Jo tällä ensi vierailulla havaittiin, että Kytän nuoressa isännässä oli paljon samaa kuin hänen vaarissaan, Iso-Kytän vanhassa isännässä. Jostakin syystä nämä luonteenominaisuudet milteipä tyystin puuttuivat välillä hallinneelta kunnallisneuvokselta, niin toimen ja eturivin mies kuin hän taloutensa ja pitäjän asioiden hoitajana oli ollutkin. Sukulaissielut, vanha ja nuori, olivat iloisia, vilpittömiä ja leikinymmärtäviä. Vaistomaisesti kuin yhteisestä sopimuksesta varoi kukaan vihjailemasta kunnallisneuvoksen äkkipäätöksen mahdollisista syistä. Hänen oma selityksensä riittäisi. Oli väsynyt ja sillä selvä. Kukapa tällaisina aikoina ei väsynyt pienempienkin paikkojen asumisessa.
Mutta miten yksinäinen mies hoitaisi taloa, että ei tuottaisi suurta häpeää suvulleen? Siinä kysymys, joka ansaitsi pohtimista, hyviä neuvoja naapureittenkin puolelta. He eivät kätkeneetkään kynttiläänsä vakan alle. Agronomimies, joutavia epäileekin vielä. Vanhat perinteet talossa, eno oli tullut mainiosti toimeen. Ja missä lain pykälässä oli sanottu, että isiensä työhön antautuvan rintamamiehen, suuren talon isännän, olisi jäätävä yksinäiseksi eläjäksi. Eikö ennemminkin ihan päinvastaista. Lisääntykää ja täyttäkää maa! Vai oliko eno tässä suhteessa asettanut joitakin ehtoja?
Ei mitään sellaista, mutta vanhalla pojalla oli näissä asioissa aina omat vaikeutensa, niinkuin enollakin oli ollut. Perinteet saattoivat olla vaikuttamassa, vaikka ei kirjoihin merkittyinä.
Päivä oli kaunis ja rekikeli mainio. Ennen iltahämärää aseveljet yhdessä lähtivät toisia lähinaapureita tervehtimään. Purolasta ei juuri hevin tahdottu eroonkaan päästä, isäntä pidätteli, emäntä sitäkin enemmän. Että noin hauska ja puhdasverinen herrasmies piti ihan lähinaapuriksi saada sen entisen tilalle. Tämän parempaa uudenvuoden lahjaa Huhmareen pohjoisrantalaisille tuskin olisi voitu suoda. Entinen naapuri joutui näissä näkemyksissä hieman epäilyttävään valoon, mutta vanhukset eivät innoissaan tätä huomanneet, nuoret eivät olleet huomaavinaan.
Hallasen talossa oli kotona vain kananhoitajatytär. Martti esitteli hänelle vieraan, joka heti vuoden alussa halusi päästä tuttavuuteen kaikkien lähinaapureittensa kanssa. Hämillinen puna lehahti kainon naisen kasvoille. Hänen harvinainen viehkeytensä liesitulen lämpimässä valaistuksessa ei voinut jäädä uudelta naapurilta huomaamatta, eikä se jäänytkään. Opas pani tämän salaisesti ilakoiden merkille.
Naapurusten keskustelu pyrki jäämään lyhyeksi ja katkonaiseksi. Oliko miehen kieli puurossa palanut, kun noin kankeasti puhe kävi? Aseveli kuulasteli sitä kuin muina miehinä, oli tutkivinaan seinävaatekuvioita, sivumennen kehaisikin niiden harvinaista taiteellisuutta. Käytiin myös kanalassa, jonka laatua ja erikoisuutta opas liioin ei voinut olla alleviivaamatta. Uusi naapuri tiedusteli, voisiko hän saada keväällä jo poikasia. Vastaus oli kielteinen, koska poikaskasvatusta harjoitettiin talossa vain omiksi tarpeiksi. Tuohon asiantilaan voi ennen pitkää tulla muutoksia, naurahteli opas mielessään. Puhemiehen ammatti mahtoi olla kiintoisa ja hauska tehtävä.
— Harvinaisen hupaisa päivä! kiitteli nuori Kyttä kotimatkalla.
— Herttaisia naapureitakin, vai mitä?
— Rakastettavia, suoraan tunnustaen.
— Tunnusta se asianomaisille itselleen.
He nikkasivat silmää naurahtaen kuin korsun eteisessä taannoisina aikoina. Yksinään hämärän illan lyhyttä taivalta kotiin ajellessaan aseveli muisteli menneitä, kuvitteli tulevaisia. Jos vahingonilo oli ihmisen vilpittömin ilo, kuten joskus väitettiin, niin hän tunsi sitäkin piirustellessaan eräitä lähiaikojen suuria yllätyksiä. Tämä kuitenkaan ei estänyt häntä edelleenkin olemasta Iso-Kytän uuden isännän mitä vilpittömin aseveli ja ystävä.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Kyttä onnistui ostamaan osakkeet kaksioon ja pääsi siihen heti asumaan. Harvinainen tapaus pääkaupungissa tähän maailman aikaan, mutta heikommallakin rahalla on voimaa, jos paljon voi sitä käyttää. Sitäpaitsi kunnallisneuvoksella oli suhteita, jotka eräissä tapauksissa merkitsevät vieläkin enemmän kuin raha.
Asunto oli kuudennessa kerroksessa, kaikilla mahdollisilla mukavuuksilla varustettu. Siitä oli näköalaakin yli puistojen meren selälle. Hän oli tuonut kotoa työhuoneensa kaluston, makuuhuoneen sängyn ja salin kirjakaapin. Ne kaikki olivat tähän hiirenpesään liian suuria, vaikea jo ovista sisälle saada, sitä hankalampia paikoilleen sovitella. Peittyi komeroittenkin ovia, liikoja niitä tuntui olevankin. Mutta suurilta ja sopimattomilta kotona hyvin laatuun käyvät kalustot täällä näyttivät, olivat matkalla kolhiintuneetkin. Olisi pitänyt jättää ja ottaa uusia. Jos nyt mistään kunnollisia olisi saanut. Ja hinta sitten! Punamaalilla töhrätty laudanpala, neljä pyöreätä keppiä alla, kuvittele pöydäksi tai jakkaraksi... kaksituhatta markkaa! Herra ostaa nyt vain! Huomenna tämä maksaa kolmetuhatta.
Rahaa hupeni muutenkin kaikkeen jonnin joutavaan enemmän kuin sullomaan kerkisi. Jos joku puusepän tapainen sahasi poikki laudanpalan, maksoi se sata markkaa. Kun joku ämmä keikutti käsikärryillään sangon asemalta, kustansi se puolitoista. Kaikki muu sitä mukaa.
Kun pääsisi asettumaan tässä, niin vähät välittäisi heidän keikuttamisistaan. Yksi hyvä puoli toki oli, ja se oli tosiaankin hyvä. Milloin ei tarvinnut ketään, niin eipä liioin tarvinnut nähdä eikä kuunnella ketään. — Kukaan ei tullut valittamaan tai makeilemaan kunnallisneuvokselle sitä tai tätä. Ei huudeltu puhelimeen, ei lehmän kurkusta perunaa rassaamaan, ei karjapiian kantapäästä pullonkappaleita. Toistaiseksi ei ollut edes radiota. Mikäli tuon huvituksen tai kiusankappaleen hankkisi, niin nappia painamalla siitä pahasta pääsisi, mölyt sisään tai ulos.
Elämä alkoi käydä mukiin sentään tulitikkulaatikossakin. Voi heittäytyä sänkyyn milloin nukutti, nousta ylös milloin halutti. Hiljalleen tässä purkaisi ja järjestelisi tavaroitaan muutaman viikon. Sitten sen kuin eläisi, lueskelisi, katselisi akkunasta, syljeskelisi kattoon.
Hän oli ottanut kotoa jonkin verran kuivaa muonaa, ei kuitenkaan pitkäksi aikaa. Maassa oli elettävä maan tavalla. Jokaisen laillista yhteiskuntajärjestystä rakastavan ihmisen täytyi mukautua elämään. Sitä varten säännöstely oli toimeenpantu ja elintarvekortit järjestetty, niillä elää, ellei ole ahmatti. Jo periaatteen vuoksi täytyi pysytellä irti sekä kotoisista lisäantimista että vapaanhuollon järjestelyistä. — Ei tarvitse lähettää! oli hän määrännyt. Postipakettina lihaa ja voita jos millaisin valheilmoituksin. Tämä yleiseksi levinnyt tapa oli yksi mätäsieni. Kerta kaikkiaan hän oli kieltänyt sen. Sellaiset olivat ohjelmat, ja ne kestäisivät kokeen. Kuukauden ensi päivästä se alkaisi.
Sitä odotellessa hän nakerteli eväitään, keitteli sähköliedellä vettä tai korviketta, kävi kerran päivässä ravintolassa, missä annokset korkeasta hinnastaan huolimatta olivat yhtä tyhjän kanssa. Pitemmälle hän ei jatkaisi sitä.
Tarvikkeet saattoi ostaa kaupasta ja valmistella itse, kun oli käytettävissä mainiot laitteet. Siinä aikakin kuluisi.
Kyllä se täällä muutenkin menisi, kun kerran alkuun pääsisi. Oli teatterit, elokuvat, oopperat, vaikka niistä lurituksista tosin ei usein väliä. Ja miksi ei ihminen voisi ilman turhia ajanvietteitäkin elää? Sen kun antaisi ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla.
Tavaroiden järjesteleminen oli viihtyisää hommaa. Monet pikku kapineet, jotka itse oli hankkinut tai muilta saanut ja aikoinaan unohtanut, tulivat kuin uusiksi jälleen, kun niitä kaikessa rauhassa tarkasteli ja puhdisteli. Kirjojen välistä löytyi kaivattuja, aikoinaan hyvinkin tärkeitä papereita. Nyt löytyivät, kun ei enää tarvittu. Olipahan väin läpäisty, vaikka eivät löytyneet. Elämä tuntui olevan kuin juokseva vesi, tavalla tai toisella se tiensä etsi, aina läpäisi, kun vain sai riittävästi aikaa. Jos liian kauan patoutui, niin syntyi pakkomurtuma, tulvavyörymä. Oliko miehen kaupunkiin lähdössä jotakin sellaista?
Jotenkin samoihin aikoihin joutuivat korttiannokset käytäntöön ja tavarat kuntoon. Hyvin sattui. Suoraan tunnustaen ei näillä kaupunkilaisen henkisen työn tekijän annoksilla pitkiä aikoja suurempia tavaroita olisi nosteltukaan. Täytyi ryhtyä vetämään tai hissaamaan tai käyttämään keikuttajia, jotka myös vetivät ja hissasivat. Ero oli vain siinä, että he tekivät tämän työn pimeitä tuntejaan lisäten ja venyttäen »Pika-haku» tai »Pika-apu» sen ja sen työkirjoihin. Neuvomatta nämä keikuttajat osasivat merkitä riittävän suuret aikamarginaalit lappusiinsa.
Mutta jonottaminen vasta hupaisaa touhua oli. Esimerkiksi kahta maitodesiänsä kahvikupponen tai pikku kannunen kädessä. Täällä sitä osattiin kannutkin hankkia ja tehdä oikeata miniatyyrimallia. Niinkuin juomalasin suuhun olisi likistetty kansi ja sanka. Ihan huvi sitä oli katsella jonkun peräpeilillänsä aurinkoa pimittävän mamman kätösessä. Elefantti eli kissan tilkkasilla! Mikä ravinnonkäyttökyky! Mikä Sarpatin lesken salaisuus!
Jonossa seisoskelija kuuli politiikkaakin enemmän kuin tarpeekseen, kuten kaikkea muuta soopaa. Sosialisti haukkui porvaria, porvari nalkutti sosialistia, kommunisti peittosi molempia. Kaikilla vaahtoporeet suupielissä. Maalaiset vasta kunniansa kuulivat. He olivat samoja kadotuksen mustia lampaita kerta kaikkiaan kaikki. He itse ähmästivät voit ja lihat, litkityttivät maidot navettakissoillansa. Vapaaseen kauppaan toimitettiin vain silmänlumeeksi, pimeässä pakkohintoihin myytiin kaikki muu.
Ei nyt kaikkea sentään, eikä kaikki, puuttui Kyttä kerran, mutta varoi tekemästä sitä toista kertaa. Siinä se oli oikea emäporvari! Mikä lieneekään palkattu vakooja! Salakyttä! Sen oli näköinenkin. Kannut kalisivat ja pullot heiluivat, ne patenttikorkilla varustetut käsipatukat. Se oli peloittava ase, tuollainen patukka, vimmatun ämmän kädessä tasapäätappelussa. Miten lähelle päätä he ampuivat sanaisilla myrkkynuolillaan. Ja yhtä poikaa kuin Pöyhösen porsaat yhden viattoman kimpussa kerta kaikkiaan kaikki.
Iso-Kyttä kiitti onneaan, kun ehjin nahoin pääsi tulitikkulaatikkonsa patenttilukon taakse kaksine desineen tai ilman niitä. No, se oli jokseenkin yhdentekevää. Niinkuin myös ne kortilla saatavat voi-, liha- ja muut nokareet, joista sähköliedellä kelpasi ruokaa laittaa. Miksikä ei kerran pari kuukaudessa, mutta Sarpatin lesken sapuskoillako elit lopun aikaa? Kyllä kai, jos olisi löytynyt sellainen leski. Sitä kai saattoi käydä etsiskelemään, kun ei tässä muutakaan tähdellisempää.
Ruoanpuolessa oli ennen pitkää turvauduttava ravintolain pikkulämpimiin, viidenkympin lintupaistinokareisiin tai vastaaviin kaninkappuroihin, joista sai edes luuta järsittäväkseen. Kun kolme satalappusta hellitti, niin sai toki kunnon välipalan.
Periaatteen miehenä ei Kyttä kuitenkaan heittäytynyt suurempiin lainrikkomuksiin, vaikka varojakin oli. Mikäpä että ei hänkin olisi voinut ostaa tuhatlappusella voikiloa, kävihän niitä kiusaajia rappukäytävissä. Ja paluupostissa olisi tullut kotoa kahden kilon pakkaus hyvinkin käypää »käyttötavaraa», jos vain olisi vihjaissut. Sepä se kiusallisinta oli, kun olisi saanut, eikä voinut ottaa. Tämäntapaisia mahtoivat olla marttyyrien kiusaukset. Älä tee naurettavaksi itseäsi, pikku marttyyri! Kestä, kun olet arenalle astunut!
Ei mitään hätää, ei sen puolesta. Sitäpaitsi olihan käytettävissä henkiset nautinnot, joita oli vara ottaa ja jättää. Niille tilaa varatakseen hän arkipäiväisen entiselämänsä oli jättänytkin. Tämän saattoi tunnustaa olematta farisealainen.
Hän tarkasteli teatteri- ja elokuvaohjelmia. Vetonumerofilmejä! Iloisia operetteja! Vakavia draamoja! Sunnuntaiaamun lehdissä niitä sivumäärin mainostettiin. Mutta yritti minne tahansa, niin aina jonot edessä, suorat jonot, mutkajonot, kaksoisjonot. Ja raitiovaunut niin täynnä, että milteipä henki oli ulos pusertua siinä ahtaudessa. Kun sitten märkänä ja hengästyneenä pääsit niihin maan mainittaviin kuviin tai näytöksiin, joihin lipun olit saanut joten kuten keinoteltua, niin parhaimmalla tahdollanikaan et jaksanut pysyä rattailla. Alkoi nukuttaa, niin mahdottomasti raukaista, eipä tiedä, vaikka kuorsauskin olisi korahtanut, koska naapurit katsahtivat vihaisesti ja kuiskuttelivat puoliääneen.
Kittiä heidän maan mainioilleen! Rahaa siihen vain hupeni. Ja nukkua saattoi omassa kamarissaan, vaikka kuorsata. Kukaan toistaiseksi ei ollut kopistellut tikkurasian laitoihin miltään puolelta. Sitäpaitsi, eikö vapaalla varakkaalla miehellä voinut olla hupaisampiakin nautintoja? Suoraan tunnustaen unentorkahdus meijerin koneenkäyttäjän penkillä oli antanut ratkaisevan sysäyksen koko tähän mullistavaan elämänvaihdokseen. Miksi ei ikämies saanut veriään lämmittää omilla kuvitelmillaan, kun kerran oli vielä verensykettä ja kuvittelun voimaa. Se ei maksanut enempää kuin uni omassa sängyssä, ei kerrassaan mitään.
Mutta jostakin käsittämättömästä syystä oma kylläkin pehmeä sänky ei ollutkaan meijerin konehuoneen penkki. Siitä nähtävästi puuttui rieskamaidon ja konerasvan tuntua. Tai oliko puutos ehkä korttiannosten desimaidossa ja rasvanokareissa? Oli miten tahansa, murheelliseksi tosiasiaksi vain jäi myös hupaisien unikuvien puuttuminen. Ne eivät lämmittäneet, eivät edes lähestyneet.
No, oli kai käytettävissä tepsivämpiäkin keinoja, sanomalehdet »henkilökohtaista» osastoineen. Niissä oli varaa valita, oli nuoria ja nuorempia ikäneitoja, iloisia leskiä, vakavaraisia, syvämietteisiä opettajattaria ynnä muita sielun ja ruumiin hoitajattaria, hiusten väri se ja se, pituus niin ja niin monta senttiä... tositarkoituksella. Kokenut kaikki tietää, vaivainen kaikki kokee. Iso-Kyttä tuli tuonkin sanonnan paikkansa pitävyyden kokemaan ja kouraantuntuvasti vielä sittenkin.
Hän valitsi harkiten ja mietteliäästi. Jos kenellä niin hänellä oli siinä kokemusta. Kymmeninä vuosina monet kymmenet harjoittelijat valinnut ja vain harvoin »Hirvimäkiin» haksahtanut. Hän tutki viikon lehdet ja valitsi parhaan, keski-ikäisen, kainon ja siveän. Kohtauspaikaksi hän esitti erään syrjäisen ravintolan. Tunnusmerkkinä olisi vielä vireän näköinen herrasmies, takin rintataskussa kultadublee-täytekynä.
Määräaikana hän istui pöydässään ja odotteli. Lennähtäisikö lintu ja millainen? Mainostuksesta päättäen sen piti olla jonkin näköinen. Vähäisessä ravintolahuoneessa illasteli vain pari ikäherraa. Oikeastaan se oli liiankin hiljainen paikka. Jo kävi ovi. Sisään pyrähti joku merkillinen otus. Hameet polvien yläpuolella, hartioilla ruskea karvaton kettu. Maalia oli kasvoissa niin vahvalti, että sillä olisi värjännyt verenpunaiseksi kahdentuhannen markan pöydän. Vanha hai, miekkavalas, mikä lienee ollut. Yhdellä silmäyksellä hän keksi uhrinsa ja iski kimppuun.
— Mitä sinä tämmöiseen paikkaan, rakkaani! Mennään toki parempaan buffettiin ensin illastamaan ja sitten... Minä kyllä tiedän paikat.
Naikkonen istahti hävyttömän lähelle, kallisti värjätyn fasadinsa vielä sitäkin lähemmäksi, hymyili kuin belsebuupin jalkavaimo. Eroon mokomasta oli päästävä, mitä äkimmin sitä parempi.
— Kyllä maar minäkin paikat tiedän, mutta eipä mahda tulla meille kauppoja.
— Mitä sinä, äijä, oikein meinaat? Ensin narraat ja sitten...
— En ole narrannut, vaan te.
— Te! Ei minussa kahta ole, ellet usko niin...
Petetty mies nousi aikoen hyvästejä sanomatta lähteä, mutta miekkavalas oli häntä näppärämpi. Hän hypähti ja sulki tien. Silmät kiiluivat päässä, ketun silmät olkapäällä.
— Se on yksi tonni, ettäs sen tierät! Minä en ole niitä, joita turhan tähren juoksutetaan. Rahat tänne ja paikalla!
Vanhat herrat katselivat paheksuvasti, vahtimestarikin jo riensi hätiin.
— Mikä rähinä täällä?
— Tämä äijän kekkale täällä rähjää, meinaa narrata mua.
— Mitähän häneltä voisi narrata?
— Se häpäisee mua! Kuulkaa päältä tekin herrat siellä.
— Molemmat ulos, tai soitan poliisin!
Tuhatlappunen täytyi hellittää, että ei olisi koitunut vielä suurempaa häpeää. Hyh, hyh, kaikkiin sitä kunniallisen miehen pitääkin sotkeutua. Mutta se oli kyllä ensimmäinen ja viimeinen yritys »henkilökohtaisista». Siitä seurasi rangaistus, vaikka ei nautintoa. Ellotti, milloin muistelmatkin siihen palautuivat. Minkä niille mahtoi. Ne palautuivat niinkuin halusivat milloin mihinkin asiaan, elämänkokemukseen ja mielikuvaan, sitäkin useammin nyt, kun oli niin hyvää aikaa. Vaihtelua ja virkistystä hankkiakseen Kyttä käveli ulkona kaduilla ja puistoissa, mutta pian sekin alkoi tuntua turhanaikaiselta. Ihmiset riensivät kuin tulipaloon. Minne niillä kaikilla olikaan niin kiire? Se oli arvoitus ja siksi jäi. Näiden tiuhan touhuajien vastapainoksi oli maleksijoita, joilla näytti olevan aikaa miten paljon ja mihin tahansa. Mikä talutteli koiraa, jonka liivinnapit haravoitsivat katukäytävää, mikä mitäkin kiskoi, kauppasi tai kerjäsi. Muutaman päivän tarkkailtuaan hän kyllästyi niin perin pohjin, ettei viitsinyt lähteä ulos muuta kuin välttämättömille jonotuksille.
Akkunassa istuen, sängyssäkin maaten palasivat muistot kotitanhuville, Kytän pelloille, Huhmareen päiväisille rannoille. Kevätaurinko alkoi jo niitä valottaa. Se kiersi yhä korkeammalta kaartaen viisikymmenhehtaariset vainiot, niityt ja metsät. Se kilotti hanget. Se porasi reikää niittypuron holvikattoon. Siinä lähellä salaojaton laskuaukko somasti porisi. Talvesta, joutilaisuudesta, elämän väsymyksestä ei tiedetty siellä mitään. Kevättä varten kaikki tienoot jo kunnossa. Pelto henkäili ja keräsi voimiaan uutta elämää varten!
Viljelijä keräsi pintatunkioihin höyryävää lantaa, kihisevää suomultaa, viidenkymmenen kuorman kasoihin tai vähän isompiin. Näin hän ruudutti peltoa kuin pelilautaa, mitä enemmän nappuloita, sitä komeampi lauta. Oli siinä tilaa! Kun pelto keväällä povensa avaisi, niin kaikki uppoaisi. Ei turpeen tuppuraa jäljellä. Mutta voima lisääntyisi. Oras kiertyisi pintaan, punertaisi, vihertäisi, versoisi maankattavaksi, lainehtisi, heilimöisi, kantaisi keltaista satoa.
Tuntikausia hän saattoi istua akkunansa ääressä näitä näkyjään katsellen, väliin katselmuksissaan pihakartanoillekin hypähtäen. Navetan ovi, avautui. Sonni, vahvaniskainen voimanpesä, vyörähti jaloittelupihaan. Minä täältä vain, onko miehen vastusta, ammuuh! Sitten pian nuori lehmäkin perässä hilpoisella keväiselle tuulella. Jassoo, ammuuh! Vai henkilökohtaista, niin aina... Siinä oli elämää ja elämän kevättä... Ja rehellistä realiteettia!
Näitä katsellessa tuli vetinen ikävä, sitäkin hiukaisevampi, kun kävi jonottamassa kahta desiänsä ja peukaloista rasvanokaretta. Olisipa ollut kaluttavaksi edes kotoinen porsaan sorkka ja kovan leivän kannikka. Kuinka sanoikaan entinen tuhlaajapoika: Täällä minä ikävässä hiukenen ja näen nälkää. Miten monella isäni palvelijoista on yllin kyllin leipää. Tee minut yhden palvelijasi kaltaiseksi!
Keskusliikkeiden kevätkokoukset tulivat. Tämä toki oli tuulahdus entisiltä hyviltä ajoilta. Hän meni kokouksiin, vaikka ei ollut äänestyslippuja eikä valtakirjoja. Tunnettiin hänet niissä. Ai, Iso-Kyttä, vastaleivottu kunnallisneuvos! Onneksi olkoon! Olen kuullut, että talosi olet myynyt? Onko siinä perää? Talo myyty, rahat juotu! Ei Kyttä rahojansa juo, kyllä se on joku toinen poika! Asfalttitalonpoika siis kuitenkin! Tätä ja paljon muuta samantapaista.
Mutta täälläkin milteipä läpeensä tutussa joukossa Kyttä huomasi olevansa kuin outo eläin vieraassa karjassa, irti maasta, omasta talosta ja osuuskunnista. Se hyvä puoli nyt kuitenkin oli, että hän saattoi katsella ja arvostella kaikkea kuin jäävittömän lautamiehen silmillä.
Monennäköistä ja tapaista miestä vanha osuustoimintaemo siipiensä suojassa elätti ja kasvatteli, nyt hän sen vasta oikein huomasi. Itse aate oli, kuten usein oli verrattu, kuin rehevästi kasvava monihaarainen tammi, jonka oksilla linnut lauloivat, jonka lehtien alla tahi päällä lihavat madontoukatkin päivää varjostivat tai paistattivat.
Mutta neli- viisikymmenvuotias Kalevan tammi kasvoi ja rehevöityi yhä. Sen terveet elinjuuret kaivautuivat yhä laajemmalle, yhä syvemmälle hikevään maaperään. Rehevä jalopuu kantoi ja ruokki vaivatta niin uutterat työmuurahaisensa kuin kupukyyhkynsä ja toukkaloisensa. Kun vain mestaripuutarhuri muistaisi keväisin käväistä juurella teräaseineen. Olisi sahattava, veistettävä, rapsittava. Ei vahinkoa, vaikka eräitä jalattomia toukkia tipahtaisikin hangelle ja jäisi siihen potkimaan. Se oli terveen elämän laki.
Näillä mietteillään sivusta tarkkaileva mies ruoskitsi niin itseään kuin muita. Mitä kipeämmin piiska omaa lihaa vihlaisi, sitä suurempaa sisäistä tyydytystä hän tunsi. Tulisiko hänestä täällä itse hankitussa kuritushuoneessa ennen pitkää joku pylväspyhimys? Oireet viittasivat jo aika tavalla sinne päin. Rehellisesti mies itselleen myönsi sen, mitä tätä ennen ei milloinkaan. Hän oli kilpistänyt elämänsä omahyväiseen simpukankuoreen, mutta jalohelmi oli jäänyt löytämättä. Sellainen ei koskaan synny napin hiertämisellä. Senkin, mikä oli sisäisen onnettomuuden syy, hän jo tiesi ja itselleen tunnusti. Elämä kitui ja näivettyi sovittamattoman rikoksen varjossa.
Yhä enemmän mietteisiinsä syventyen mies istuskeli vankilansa akkunassa, katseli kaihoten yhä päiväisemmiksi vaihtuvia Huhmareen näköaloja. Miksi hän ei voisi lähteä sinne? Vaikkapa vain viikoksi pariksi käväisemään, kuuntelemaan ja katselemaan. Pintavedet jo piiriojissakin irti. Oras vihersi. Pelto höyrähteli. Miksi ei vaikka päiväseltään? Sen minä teen! Huomenna lähden! Entä kun oli asiaakin! Nyt vasta hän sen muisti. Oli tullut sisarenpojalta kirje, iloinen kirje! Yllättävä kerrassaan. Mitä minulla sitä vastaan enää olisi? Jos mikään sopii, niin se. Se merkitsee enemmän. Se sovittaa. Sitä lähden hänelle ilmoittamaan.
Keventynein mielin, onnellisempana kuin pitkiin aikoihin hän lähti ulos, vaikka ilta olikin jo myöhäinen. Tuskin milloinkaan hän oli tuntenut askeleitaan näin kepeiksi, ehkä meijerissä juhlayönä vähän tätä, mutta nyt toisella tavalla. Hän asteli satamakaduille, joilla tuoksahteli vastaan avautuvan meren keväinen henki. Hiipiviä askeleita kuului takaapäin. Hän pyörähti ympäri. Pitkä luihu mies seisoi hämärissä. Kirkas puukonterä välkähti. Se iski, toisen, kolmannen kerran. Hän vaipui, kaikki pimeni...
Kunnes kirkastui keväiseksi päiväksi. Nuori mies — hän itse, liikkui kepein askelin Hallasen torpan aidan varrella apilamaassa. Kas, Jussiko siellä, hei! Huomenna lähdemme rippikouluun. En viitsinyt käydä kaupungissa niinkuin toiset koulupojat, täällä kotikirkolla on hauskempi. Pyörillä mennään, terve!
Nuori koneenkäyttäjä — hän itse, käytteli meijerin höyrykonetta... Maiju, siellä! Tule tänne! Tule, tule! Minä yksinäni täällä lämpöisessä pesässä... Tule, älä pelkää! — Sorea tyttö! Kuin enkelin kuva siellä lasikaapissa. Et vielä? Odottelet jonkin aikaa, niin Salminen koppaisee ja minä jään... Enkö olekaan Salminen?
Onneksi olkoon! Saimako se? Kuin Eedenin omenapuu. Hiukea tulee, kun katselen sinua. Mitä isäsi siihen sanoo? Jussi, siinä oletkin. Älä ole vihainen! Tekoni oli paha. Syntini veriruskeat. Anna anteeksi, rippikoulutoveri! Vertako vuotaa? Mitä siitä. Veri puhdistaa veren. Minäkin olen kärsinyt, elämästä osattomaksi jäänyt. Et usko... Uskotko? Sinulla on semmoiset silmät. Kiitos, että näet jo noin. Tämä Hallanen annetaan karjalaisille! Tyttäresi Kytässä emäntänä... sinun lapsesi lapset, minun lapseni lapset... Kätesi tänne, veli Jussi!
Kuumehoureinen mies heräsi raottaen silmiään. Huoneessa oli hämärää, mutta lattialla liikuskeli jotakin valkeaa, naisen puku ja kasvot.
— Missä minä olen?
— Olette sairaalassa. Älkää puhuko, älkää liikkuko.
— Minä sairaalassa! Äsken juuri Hallasen pihassa.
— Teidät löydettiin kadulta haavoittuneena. Olkaa hiljaa. Veri vuotaa.
— Vereni vuotaa...
Pimeni jälleen, kirkastui hetken kuluttua. Verikö vuotaa? Ei milloinkaan enää vuoda verta, ikuinen rauha on maassa. Tuhatvuotinen valtakunta. Eikö meijeri pian vietä viisisatavuotisjuhlaansa? Minäkö puhumaan siellä? — Olkoon menneeksi... Kun vain ette kisko kaulaani ahdistavia tärkkilänkiä. Kun ette tee minusta taas jotakin uutta yhteishyvän kankurineuvosta... Ettäkö pönttöön heti, ilman esivalmistelua... No, olkoon menneeksi, ex tempore, kuten herrat tapaavat sanoa. Sekin meiltä käy laatuun... Hyvät osuustoimintamiehet ja naiset, kansalaiset! Koska nyt olemme kokoontuneet viettämään tätä meijerin tuhatvuotista juhlaa, tätä ikuista rauhan juhlaa, höm... höm... terve siis, sinä suutari! Terve räätäli! Terve sinäkin, Hallasen Jussi, siellä!
Pimeni, hämärtyi hiljalleen.
— Hän on lopussa.
— Ei juuri vielä.
— Takuulla, puolen tunnin kuluttua saatte kantaa miehen kellariin.
Kellariin... Siemenperunoita tarkastamaan varmaankin. Eikö ollutkin jo kevät... Ikuisen rauhan kevät?
Ei juuri vielä. Sairaalan päivystävä nuori lääkäri oli erehtynyt. Henkihieveriin puukotettu Iso-Kyttä oli lujempaa ainesta kuin hän luulikaan. Kellariin siirtämisen asemasta tehtiin verensiirto. Potilas toipui vähitellen. Helluntaihin mennessä oli päästy jo niin pitkälle, että hän saattoi vastata sisarenpojan tiedusteluihin naima-asioista ja sen semmoisista. Vähän liian pitkälle se oli jäänyt, mutta ei kai rakkaus ruostu eikä vanhene, pääsiäisen ja helluntain välissä liiatenkaan.
Tuhatvuotisen valtakunnan pihamailta palautuvan miehen mieli oli kevyt ja keväinen. Hän oli saanut uutta verta ja uusia näköaloja. Linnut lauloivat sairaalan puistossa, ja vaikka se ei ollutkaan samaa kuin Huhmareen rannoilla, synnyinkodin riippakoivuissa, niin olihan kuitenkin. Täälläkin ne lauloivat uutta elämää ja kevättä. Uudestisyntymää, vapahtumista ja anteeksiantoa.
Hän oli siinä mielentilassa, että olisi voinut kirjoittaa näistä sisarenpojallekin, runoilla vaikka tuhlaajapojan kotiin palaamisista ja sen semmoisista. Mitä turhia! Puhuminen oli hopeaa, vaikeneminen kultaa, oli sanonut joku vanha viisas ja sanonut siinä oikein. Hän kirjoitti siis vain:
Ota kernaasti Hallasen Saima emännäksi taloon! Mutta pane toimeksi myös pelloilla! Juhannukseksi palaan kotiin. Näkemiin. Enosi.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Aurinko nousi kesäisten metsien takaa. Läikettä vesillä, pikkulintusten laulua, käen kukuntaa. Hirvimäen isäntä kuulasteli paitahihasillaan, lippuvaate kainalossa. Hän, astui pihakunnaalle ja veti lipun salkoon. Auringon nousun aikoihin oli määrä valtakunnallisissa juhlissa vetää. Vaikka vähän aikaisemminkin näin häissä ja hopeahäissä. Lippu levähti ja hulmahti. Noin aina! Harvoin vaate tuossa tangossa suppusuojana makasi. Siitä mäkipaikat olivat verrattomia.
Myhäilevä hopeasulhanen kääntyi kartanolle päin. Siellä liikuskeli varhaisissa aamuaskareissaan myös hopeamorsian. Eipä vähän ollutkaan asteltavaa muoripahalla näinä päivinä. Mutta virkkuna tarkkaili silmä, ketterästi käpsähteli jalka, milteipä myöhäismorsiamen iässä hän vielä olikin, yli kymmenen vuotta sulhastansa nuorempi. Näin sen piti olla, humala viheriäisempi kuin salko, isä vanhempi kuin äiti.
— Mitä sinä siellä myhäilet? tiedusteli morsian.
— Mitäpähän tässä, tämmöisenä päivänä murjottelemaankaan, salasi sulhanen ajatustensa aiheet.
Mutta tuulispää, iloinen poikanen, lennähti laaksosta mäkeen, ravisteli puiston helluntaivihreitä lehtipuita, huomasi sinivalkoisen vaatteen ja paukautti sitä kuin piiskan siimaa.
— Hei vain! Katsohan tyttö!
— Tyttö!
— Tyttö kuin heinä! — Paukuttele sinä sirkusmestari piiskojasi! Vaikka ilotulittaisitkin vähän.
— Mahdat itse pitää siitä huolta, tuollaanen parantumaton vekkuli.
— Sellaanen myös itse.
Morsian ei Amerikan matkoillaan, hopeahäärupeamassakaan ollut päässyt pohjanmurteistansa, eikä tarvinnutkaan päästä. Se sanalle väriä antoi ja antaisi vielä kauan. He naurahtivat toisilleen, etääntyivät kumpikin jälleen omille askareilleen.
Mutta nuori sulhanen, Jaakoppi Iisakin poika, ylhäisessä kesäkamarissaan vasta silmiään aukoili, haukotteli hartaasti, ojenteli käsivarsiaan ja koukisti ne jälleen. Katse osui sormukseen.
Mitä kummaa! Mikä päivä tänään oli? Se kauan odotettu helluntai, se ennen näkemätön suvisunnuntai... herranpojat! Se antaisi Jaakopille Raakelin, ilman Leaa, kuten isä Iisakki kerran päivällispöydässä oli heittänyt. Millaista olisi elämä tämän jälkeen? Tulisiko apu, ihmiselle sopiva? Kiertyisikö kahle, hengitystä salpaava? Onnenpäivä vaiko onnettomuuden?
Ulos harakkalintuset! Sisään helluntaikyyhkyset! Oli elämykset, oli tuntemukset, iloaavistukset. Nouse jo mies! Käy rohkeasti tietäsi.
Samalla keväisesti sylkähtelevällä mielellä herättiin eräässä toisessa kesähuoneessa, jonka seinälaudoitusta aurinko kultaväreillänsä purppuroitsi. Pöydällä lepäsi soma valkoinen puku, tuolilla valkoiset kengät, yhtä toista muutakin keveää ja pientä, joista päivänsäde ei heijastelmiaan hevin irti saanut.
Jo puolenpäivän aikoihin hääväkeä alkoi nousta kuin muurahaisia rakennusvaiheessaan olevaan kekoon. Naapurit ja kylänmiehet, kahden järvikylän kansa oli saanut ketään kiertämättömän kutsun, siihen vielä virantoimittajia, etäisempiä sukulaisia ja tuttavia. Ii-Hoo oli välitön ja väärentämätön, milloin asia näin kohdalleen sattui. Hääiloa oli ihmiselämässä harvoin, hopeahäitä monellakaan tuskin muuta kuin yhden ainoan kerran.
Rehti kutsu oli otettu kaikkialla huomioon. Iloa ei viime vuosina oltu liian paljon koettu, murheen mustaa sitä viljemmin. Jos Hirvimäessä oli häät, niin ne olivat jotakin. Ja niinpä sitten kellon määräaikoja lähetessä yhä nousi tien täydeltä juhlapukuista kansaa, helluntain hepenissä ja väreissä, mikäli se itse kullekin oli mahdollista.
Pappi, lukkari, meijerin isännöitsijä, kirkonkylän räätäli ynnä muita rättäreitä ajeli komeasti Harjulan Pentin maitokärryssä, joka sekin juhlan kunniaksi oli kukkivilla tuomenoksilla koristettu. Purolan Janne, Nestori pelimannien joukossa, soitteli pihamaalla purppuripolskaa. Ei mitään puuttunut enää, arveli pelimannin kohdakkoin kultahääkelpoinen morsian, joka hääräsi nuorekkaana mestarikokkina.
Vihkimistoimitus tapahtui puutarhan sireenimajassa, jonka kehälatvus ulottui morsiamen kruunun tasalle ja kehysti sitä somasti kukkaumpuillaan. Semmoinen kevään kehä sopi mainiosti idän pallomestarille ja nuorelle Jaakopille.
Sulhanen oli morsiantaan päätä pitempi, hopeasulhanen omaa morsiantaan silminhavaittavasti enemmänkin. Ei morsiamissa vähäisyyden vikaa, nämä hirvet vain olivat tavallista mittavampia. Nuoren morsiamen silkki säteili valkoisena, hopeamorsiamen hopeaisena. Hieno valiovaate luultavasti oli aitoa amerikkalaista, niinkuin hopeasulhasen kaulus ja nauha ja kultaiset kellonvitjat, jotka kulkivat reippaasti liivinrintamuksen ylitse, kuten ennen aikaan kullankaivajilla oli tapana.
Pappi toimitteli virkatehtäviään, puhui ja kyseli. Nuori pari kuunteli, vastaili ja vaihtoi sormuksia. Kansa seurasi tätä kaunista sakramenttia läheltä ja kaukaa ja vielä kauempaakin. Joukko pikku poikia oli kiivennyt tallin sillalle kuin urkulehterille. Näköalat sieltä olivat mainiot, vaikka kuulemisen laita olikin vähän niin ja näin. Uskon varaan nämä sakramentit kai yleensä rakentuivat, pikku pojat olivat siinä oikeassa.
Papin saatua toimituksensa loppuun riensivät sukulaiset onnittelemaan, hopeapari ensimmäisenä. Hopeasulhanen pisti morsiamen käteen jotakin pientä, mutta sellaista pientä, joka kauankaan aikaa ei pidä itseään salassa, milloin keväinen päivä paistaa, niinkuin tänään paistoi. Lahjasormuksen kantapuolella oli hohtava jalokivi. Asiantuntija erikseen tarvitaan arvostelemaan, miten kallis sellainen kivi kauppa-arvoltaan on. Nuoren Jaakopin vastavihitystä vaimosta ei ollut nyt sellaiseen. Hänen silmiään häikäisi, kun hän katsoi siihen, eikä hän sitten osannut kiittääkään, niinkuin tällaisesta kirkastuksesta olisi pitänyt tehdä.
Tavanmukaisessa järjestyksessä seurasivat sitten muut talonpoikaiset häätoimitukset, häämaljat, hääkahvit ja hääateria. Kaksi pitkää pöytää katettiin pihanurmikolle. Ne notkuivat paitsi kansiensa pituutta myös vatiensa täyteläisyyttä. Hääparit papin seuraamina aloittivat kiertävän jonon, josta vähiin aikoihin ei loppua näkynyt. Milteipä ennen sitä näkyi jälleen se alkupää, joka palasi parantamaan alkuotteitaan. Mutta eivät toki viimeisetkään kärsimään jääneet, sillä kaiken varalta he pinoivat jo ensimmäiset kuormansa niin kukkupäiksi, että vahinko heidän kohdallaan ei tulisi korvaamattomaksi, vaikka jälkikierroksiin ei olisikaan varaa. Sitä oli, mikäli kiertäjillä halua.
Eturuokapöytää seurasivat muut pöydät, laatikot, liemet, puurot, paistit ja jälkikiisselit... Tällaisia pitoja oli ollut viime vuosina niin harvoin, että ruokalajien nimetkin olivat unohtuneet vanhemmalta hääkansalta, nuorempi polvi niitä tuskin oli oppinut edes tavailemaan. Pääasia että kaikille kaikkea hyvää riitti ja hyvin maittoi. Kumpaankaan nähden ei asiapuolilla ollut valittamisen varaa, enempää emännillä jälkimmäiseen kuin hääväellä edelliseen. Tyytyväisyys oli molemminpuolinen.
Puheita pitivät itse isäntä, Särkilahden isäntä ja Hakalan suutari, nämä kaksi vierasta paistiin päästessä. Tapansa mukaan pikku Särkilahti takelsi, ei häiritsevästi, ottaen huomioon hetken vaatimukset ja miehen innostuksen. Hän aloitti hutunkeitosta, minkä kirkkaasti oli hävinnyt hopeasulhaselle pari vuotta sitten. Se oli Iisakin onni ja Jaakopin onni ja myös hutunkeittäjän onni, mikäli tämänpäiväisestä saattoi päätellä. Sen antoisampaa hantikaappia ei Ii-Hoolle enempää kuin hänen ratatoverilleen kukaan voinut toivottaa. Mutta järvikylän pallojoukkuetta heidän siitä hyvästä oli muistettava. Lukkarivakanssi pitäjäkilpailuja varten oli hoidettava Hirvimäestä käsin nyt ja aina.
Tämä oli kilpaveikon puheen pääsisältö. Kun sen tärkeimmät kohdat tulivat tehostetuiksi tälle kipinöivälle pikku hevosmiehelle luonteenomaisilla ke-ke-kertauksilla, ra-ra-rapinoilla, ei sen tehoisaa vaikutusta tarvinnut epäillä. Hääkansa antoi sille äänekkäästi myötäilevän kannatuksensa tallinportaita myöten.
— Vaikka tämä arvoisa isäntä onkin yhtä väärentämätön porvari kuin minä proletaari, en voi olla julkituomatta yhteisen kansan kiitollisuutta tämän helluntain vuodatusten johdosta, aloitti suutari Hakala paistipuheensa. Siitä hän siirtyi testamentteihin, »Kaanaan häihin» ja sitäkin etäisempiin. Mutta Salomonin korkia veisu antoi hengen voiman ja runollisen lennokkuuden hänen varsinaiselle hääpuheelleen. — Sinun silmäsi ovat kuin kaksi metsävuohen vohlaa... Sinun kätesi... Sinun rintasi... Hän muisti ne kaikki, selitti, milloin oli selittämistä, valittujen paikkojen antoi vaikuttaa omalla tuhatvuotisella tehollaan, ja ihastuksen hyminä kulki penkeillä ja nurmikolla istuvan hääkansan rivejä pitkin.
— Kun aikoinaan olisi huomannut ruveta papiksi, niin moni agitaattori olisi vuolaissut taikinaveitsensä kiveen, heitteli Hoikkanen omia makupalojaan lähinnä istuville naapureilleen.
— Mitähän jos tämän päälle laulaisimme sitten yhteisesti vaikkapa »Maa on niin kaunis» ainoastaan, esitti kanttori Petäinen. Ja niin laulettiin. Kanttori itse säesti falsettitenorillaan, nuori pastori komealla matalalla bassollaan, niin että se oli milteipä kuin kuorolaulua. — Hyvin koreata! Kauhean kaunista! ihasteli Lautta-Villen Miina, mikäli astioittensa keräämiseltä kerkisi kuuntelemaan.
Kaunista varmaan se olikin, koska kanttori Petäinen itsekin liikuttui. Lasejaan kuivaten ja kurkkuaan karaisten hän ehdotti, että enemmän laulettaisiin, vaikkapa tilaisuuteen sopivia maallisiakin, kuten »Halk illan ruskon auerman» tai »Mä oksalla ylimmällä» ainoastaan.
Jälleen kanttori kiskoi tenoriansa, pastorin ympärille oli kerääntynyt muutamia bassomiehiä, opettajatar tempoili alttoja sireenimajan oviaukkoon. Yhteinen hääkansa kuunteli tarkkaavaisena.
Papilla ja kanttorilla oli omat mentävänsä, kuten heillä pyhäisin tapaa olla. Harjulan autopoika puhalsi häkätulen masiinansa kapuloihin. Kun kirkonmiehet olivat lähtökahvinsa hörppäisseet, johdateltiin heidät kaikella kunnioituksella kukkaisille istuinpenkeilleen.
Vaunu vyöryi korkealta mäeltä laaksoihin, mutta hääilo Hirvimäellä ei tähän loppunut eikä vähentynytkään, mikäli korvakuulon mukaan saattoi asiasta päätellä. Siellä ja täällä virisi iloista, jo äänekästäkin puheensorinaa. Sireenimajasta kajahteli nuorten hilpeä laulu: Minun kultani kaunis on... Laulu kertautui niin pitkälle kuin säkeistöjä riitti, vaihtui toiseksi, surunvoittoiseksi: Taivas on sininen... siitä edelleen: Tuonne taakse metsämaan ja niin edelleen. Mutta miten sanat ja sävelsävy vaihtuivatkin, niin aihe oli sama, se ikuisesti sama, minkä merkeissä hääparit, hopeaparit, helluntaikyyhkysetkin kerääntyivät kujertelemaan: Kaksin aina kaunihimpi... kaksin taivaan lintusetkin...
Juttu luisti myös miesten pihakerhossa, johon liittyi yhä lisää jäseniä. Lautta-Ville piti tunnetulla taidollaan juttujuonta yllä. Hän kertoili päivän viimeisiä juoksevan veden rannoilta. Jos joku nämä virtavesien juoksevaiset paremmin taisi ja taitavammin osasi tarjota, niin hänellä oli lupa hypähtää piirin keskeen. Sitä poikaa tuskin löytyisi suuremmastakaan joukosta.
Tänään Ville kuitenkaan ei puhellut vanhan lumen kaskuja, koska uusia oli enemmän kuin välipaloiksi tarvittiinkaan. Puun juoksutuksissa oli tänä keväänä eri veto. Parin viime vuoden jäiset jäpistykset olivat tukkijoelta häipyneet ties minne. Kun kerran oli selvät piirustukset, mitä piti tehdä ja irti ottaa, niin totta maar jokainen reilun jätkän nimeä kantava siihen omalla huudollaan vastasi. Maan kunnia ja maine sitä vaati! Juoksevien vesien mies oli hääilossa kohonnut korkealentoiseksi. Mutta Pollarin Jallu, tuhattaituri, oli keventynyt sitäkin ylhäisempiin, suorastaan taivaan avaruuksiin tähtäileväksi. Hääilo oli häntä omalla tavallaan juovuttanut, ehkäpä mestarikokin pitoruoat ja kaljakin. Taituri makasi ruohikolla kenkkajalka mutkallaan, kiikaroitsi poutataivaan ylhäisyyksiin, puheli näkyjään kuin Johanneksen ilmestyskirjasta.
— Sitä minä olen tuumannut, että auringon sähkösulaa juoksuttaa suoraan koneisiin. Mikä ihme se nyt enää, kun atoomin rikki räjäyttäminen on keksitty. Mutta se pitää täräyttää omilla syntysijoillaan tuolla ylhäällä korkeuksissa. Semmoinen, sanotaanpa nyt vaikka kilometrin kuutiokenttä kerrassaan. Siinä häntä riittää energiaa! Valtamerihöyryn maailman ympäri keikuttamiseen tarvitaan vain peukalonpään kokoinen murene.
— Tuolla ylhäällä kymmenen penikulman korkeudessa räjäytellään aurinkoa tarpeen mukaan yhteiseen kasaan. Jokaiselle kansalaiselle, rikkaalle ja köyhälle jo syntymälahjaksi annetaan semmoinen vetoakkumulaattori, jonkinlainen kaulassa kannettava abloy-lukko. Avaimia ei tarvitse viilata, järjestetään vain sormiaakkoset. Kun koulussa opetetaan lukemaan, niin samalla opetetaan nämä atoomiaakkoset, joita sormeilemalla itse kukin sitten voi avata omat energia-abloynsa. Mitä siinä sitten muuta kuin näpsäyttää kelkkapotkuriinsa vetoa, tupakkaan tulta, niittokoneeseen rapinaa, autoon häkäkaasua. Että kyllä tässä maailmassa kohta elellä kelpaa, kun keskinäiset tappelunahinat vain jäävät.
Joku vielä yritteli vastaan väitellä. Mistä niitä lukkoja ja aakkosia sadoille miljoonille ihmisille? Mistä ainettakaan valupannuihin?
Voi, tuota järkeä! Mistäkö ainetta? Ainetta kun avaruus täynnä! Yhdessä atoomissa jo tärskettä tuhanteen pannuun!
Turha Jallun kanssa ryhtyä tieteen saavutuksista väittelemään, milloin hänellä atoominkin verran tärskettä päässä.
Mutta keskipihan kaljapöydässä istuskeli ryhmä vakaisempia isäntämiehiä, jotka Jallun pörinöistä viisi välittivät, eivätkä ne kuuluneetkaan sinne saakka. Miehet keskustelivat miesten asioista, rukiin oraista, apilankasvusta, kansanhuollosta ja sen semmoisista. Rauhoittunut maailma oli ruvennut tuottamaan viljaa ja rasvanydintä, myös tämä oma maa, oma seutukuntakin tässä. Niin yksityinen yritteliäisyys kuin yhteistoiminta kulki keväisen päivän merkeissä, jonnin joutavat pojan nassikat, killinputamalaisetkin muiden mukana, tahi muiden edellä, jos sen rehellisesti tunnusti. Se pehkuosuuskunta, se vasta yritys. Tänä suvena se tuntui jo pelloillakin. Ja peltoa, uutta peltoakin monet napiaiset olivat nurkkapielien nokkosmaihin kääntäneet aarikaupalla. Jos tuota menoa jatkuisi yhteisasioiden ja yksityisyritteliäisyyden nurkkamailla, niin muutaman vuoden perästä tämän ajan säännöstelyjä ja korttirapisteluja muisteltaisiin kuin pahaa unta.
Oli kai siinä osaa ja arpaa aikuisemmillakin. Mitä tenavat yksinään tuommoisiin! Talon isäntää, hopeasulhasta, oli syytä muistutella tänään kaikista näistä, aihetta olisi parempiinkin puheisiin. Tämä tehtävä jätettiin Mäkipään Vihtorille, joka parhaat sanat löytäisi.
Mutta suuressa väentuvassa vanhan pelimannin viulu jo vingahteli. Nuorta ja vanhempaakin väkeä alkoi tungeksia sisään. Pelimanni ruuvaili, syljeskeli ja näppäili viuluaan. Iloinen polkka hypähti jousen alta. Hopeapari aloitti tanssin, nuori Jaakoppi Raakelinsa kanssa seurasi, eikä ensimmäiselle polkalle sitten muita lähtenytkään.
Muutaman kierroksen hyppyytettyään sulhaset vaihtoivat morsiamia, vaikka hopeanvärinen alkoikin jo vähän hengähdellä. Nuoren Jaakopin lempivaimo kiersi kättään, jonka nimettömässä isä Iisakin jalokivisormus säteili. Säteilivät lahjan saajan silmätkin nuoren onnensa riemua keväisenä helluntaina.
Harjulan Martti katseli akkunapenkillä istuen. Jokelan Kirsti oli ilmestynyt ovensuuhun ja nyökkäsi hänelle. Martti nousi ja riensi hänen luokseen.
— Opettaja sai pahoinvointikohtauksen.
— Missä hän on?
— Sireenimajassa.
He pujahtivat ulos. Opettaja istui kalpeana huohottaen.
— Voin jo paremmin. Älkää tehkö tästä mitään numeroa. Se menee jo ohi.
Tämä tuskin oli uskottavaa. Soitettaisiinko lääkärille? Opettaja esti. Lääkäri ei voisi neuvoa mitään muuta lääkettä kuin mitä hänellä jo oli, eikä sitä voitu sen enempää käyttää. Mutta sehän oli jo ohi.
Pentti palasi kyytimatkaltaan ja käänsi autoaan ulkopihalle.
— Me viemme sinut kotiin!
— Se on parasta, — mutta ilman huomiota. Emme saa häiritä kenenkään hääiloa.
He taluttivat hänet autoon, avolavan kukkivin oksin koristetulle penkille, tukivat molemmin puolin. Auto lähti ja vieri mäkeä. Aurinko oli jo laskenut. Kesäyön hämärä laskeutui niittymaille. Kyyhkynen kujersi surunvoittoista virttään jossakin.
KAHDESKYMMENES LUKU.
— Tekö siinä, Kirsti ja Martti! Ettekö menneetkään takaisin häihin?
— Kerkiämme niihin vielä.
— Lähtekää heti. Turhan tähdenkö menettäisitte hääilonne.
— Emme ole sitä menettäneet.
— No, kun kerran olette jääneet, niin istukaa nyt sitten muutama minuutti vielä.
Hän sulki silmänsä. Sohvalla istuen he tarttuivat häntä molemmin puolin käsiin. Valtimo sykki heikosti, seisahdellen. Hän ei halunnut sänkyyn. Ehkä näin olikin parempi. Kului minuutteja, muutamia kymmeniä. Hän ei ollut niistä tietoinen. Sitten hän kuitenkin avasi silmänsä virkeämpänä kuin äsken.
— Vieläkö istutte siinä? Kiitos että jäitte. Ajattelin pyytää jo äsken, mutta en hennonut. Nuoret ihmiset, hääiloja harvoin.
— Istu ja lepää.
— Älä rasita itseäsi!
— Teille puhellessaniko rasittuisin. Siitä ennemminkin, ellen saa puhella. Tiedättekös, ihan torkahdin ja näin unta. Enpä taida kertoakaan.
— Joskus toiste.
— Eipäs, vaan nyt. Minkä tänään voit tehdä... ja niin edelleen. Kyllä kai minä olen sen teille jo ennenkin sanonut.
— Olet sanonut.
— Ja me muistamme.
— Ettepä muista, ellen vielä kerran sano sitä. Älkää yrittäkökään minua estää. Siitä ei tule nyt mitään. Näin sellaista hupaisaa unta, että sinä Martti olit jo Jokelassa isäntänä. Eikö sinun jo pian pitäisikin siirtyä sinne? Ei siitä punastella tarvitse, eikä yksityissalaisuuksianne minulle kertoakaan. Joka tapauksessa olit siellä. Te olitte onnellisia, niinkuin varmaan olettekin. Me kyläläiset sanoimme: Nyt ovat asiat, niinkuin olla pitää. Sitä se vain oli, pieni tosikertomus, ei sen kummempaa. Ja sitten taas lepään. On niin suloista kahden rakastavaisen lämpimästi sykkivän sydämen välissä. Olen kuin transformaattori, muuntaja, vai miksi sanotaankaan sitä pientä mustaa kapinetta, joka asetetaan liian väkevästi sykkivien sähkövirtojen pidättäjäksi? Te olkaa hiljaa, vain sykkikää! Minä muunnan virtoja, lepään ja nautin... onnellisena teidän onnestanne.
Hän sulki silmänsä ja lepäsi uneksuen tiedottomasti. Valtimo virkistyi, ja hän heräsi.
— Sinä olet Harjulassa liian lähellä järveä. Sitäpaitsi siellä on jäämäänkin poikia. Sinun pitää nähdä ja huoltaa myös Kesäjärven rantoja... Jokela on mainio paikka. Jokea pitkin kalat nousevat ja laskevat. Joen suuntaan muuttolinnutkin, milloin eivät kovin korkealla lennä. Olemme sen panneet joka kevät ja syksy koulussa merkille. Kuulitteko? Muistattehan?
Jälleen uinahdus pitemmäksi aikaa. Vihdoin hän alkoi nytkähdellä ja vapista, sitten heräsi.
— Miten ihanaa, että yhä istutte luonani. Eikö päivänsarastus tunnu jo akkunassa? Ei milloinkaan enää pimeää. En koskaan enää pelkää.
Hän ilostui ja virkistyi enemmän kuin edellisillä kerroilla. Silmät alkoivat loistaa.
— Minun täytyy kertoa se teille. Kerran pimeänä syysiltana joku hiiviskelevä kulkumies säikäytti minut puolikuoliaaksi tuolla koulun eteisessä. Sen jälkeen olen kammoksunut pimeää, polttanut sähköä, niin että pitäjäläiset ovat siitä pahaa puhuneet. Vaikka minulla on omat kuusikymmentä vattiani. En muka saisi turhaan kuluttaa omiakaan varojani. En kai saisikaan, mutta minkä mahdan pelkuriluonnolleni.
Mehiläinen lensi akkunasta sisään ja kierähti ruudulle pirisemään. Martti aikoi nousta auttamaan sitä ulos.
— Anna pikkuiseni leikkiä siinä! Ne usein näin aamuisin lennähtävät tänne. Aikansa pompittuaan ne itsekseen lentävät pois.
Mehiläinen surisi hiljaa, he kuuntelivat sitä.
— Minun piti kertoa teille siitä miehestä. Hän meni, mutta sydämeeni jäi ahdistava painajainen, vaikka ei siitä kukaan ole mitään tietänyt. Olen yrittänyt pitää seuralaistakin itselläni, mutta siitä ei ole apua. Ei toinen voi toisen sydänpainajaista poistaa, alitajunnasta, unesta... paitsi yksi... Hän ei ole enää kaukana. Hän on vapahtava minut synnistä, pelosta ja kuoleman vallasta. Minulla ei ole enää pimeää. Kiitos teille, että autoitte minut tästä viimeisestä hämärästä. Viipykää vielä pikku hetki!
Hän ummisti silmänsä, nojasi päänsä sohvan selustaan ja hengitteli harvakseen. Kului muutamia minuutteja. Nousevan päivän ruskotusta ilmestyi huoneen seinään. Avatusta akkunasta kuului kottaraisen pitkä surunvoittoinen vihellys. Mutta mehiläisen surina oli lakannut. Se oli löytänyt tiensä ulos.
Matkaan lähtijä hengähti viimeisen kerran pitkään ja vapautuneesti. Jonkin aikaa he pitivät häntä käsistä, jotka elämä oli jättänyt.
Mutta ulkona oli keväisen aamun herein hetki. Aurinko oli juuri siirtynyt metsän sinestä taivaan purppuraan. Sen säteet lensivät, säihkyivät ja säteilivät. Ne ottivat mittaa vedestä ja maasta ja peltojen viheriöitsevistä saroista. Tuhannet pisarat kimaltelivat tuhansilla lehdillä. Linnut helähtivät laulamaan, mehiläiset surahtivat hunajamatkoilleen.
He astuivat käsikkäin puutarhaan, jonka omistaja oli lähtenyt mehiläisten matkassa. Mustat kottaraiset laulelivat pesäkoivuissaan, joku kurluttaen, toinen virskuttaen, yksi surunvoittoisella huiluäänellään soittaen. Lähinnä käytävää rehevästi versova nuori omenapuu oli juuri punaumppuiseen kukkaansa puhkeamassa, taaempana koivikon laidassa toinen. Sen vahva alimmainen oksa oli joko hedelmien tai lumen painosta taittunut ja sahattu pois, leikkaushaavan peittona näkyi soikeahko kuvio keltaista vahaa.
He kääntyivät vastakkain ja katselivat toisiaan. Nuoren naisen silmiin kihosi kyyneleitä. Se kirkasti vain niitä. Elämä ja rakkaus säteilivät niistä.
Taivaalta kuului kevätkiurun virsi. Laulaja oli korkealla, yhä ylemmäksi se kohosi, kunnes pilvenhattaran lävitse sukelsi ja katosi. Keväinen riemulaulu vain kuului.