[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQgq7DU9dg4lczkPEYaSvXIhixhmyi0fFEpK9l9sm0Bk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2655,"Kylä järven rannalla","Karhumäki, Urho",1891,1947,"2655-karhumaki-urho-kyla-jarven-rannalla","2655__Karhumäki_Urho__Kylä_järven_rannalla","Romaani","romaani",[],[],"fi",1945,null,56809,390723,true,[],[],[],"Sodasta vammautuneena palaava Martti saapuu kotikyläänsä ja opettelee elämään uudenlaista arkea. Romaani kuvaa maaseudun elämää, meijeritoimintaa ja jälleenrakennuksen aikaa puupolttoisten autojen ja orastavan rakkauden keskellä.","Urho Karhumäen 'Kylä järven rannalla' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2655. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","KYLÄ JÄRVEN RANNALLA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nURHO KARHUMÄKI\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nYhteiskirjapaino Osakeyhtiö,\n1945.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\n— Mitä hassutuksia! Oletteko hitsanneet meidän meijerikärryn perään\nruostuneen pönttökamiinan?\n\nMartti ei saanut vastausta kysymykseensä. Velipoika Pentti ei ollut\nkuulevinaan, sörkötteli vain mustalla hiilikepillä ruosteenkarvaista\nkamiinaansa, joka puhalsi savua kuin ärsytetty valaskala. No,\ntuontapaisia miekkavalaita nykyisen ajan automasiinat yleensä olivat,\npuhalsivat savua ja häkää, hengittelivät joko ylempänä tai alempana\nsijaitsevilla punaiseen hehkuvilla kiduksillansa. Niiden muoto oli\nsalakan sorea tai lahnamaisen leveä, mutta noin ruosteenrapaista\nvoimakamiinaa ei Harjulan sotapoika tätä ennen ollut nähnyt, vaikka\npaljonkin oli niitä katsellut. Tämä oli totinen tosi!\n\nVelimies oli saanut kalikat kokoon, rööritkin ehkä auki. Hän lupsautti\nkamiinan kannen kiinni ja varmisti sen jollakin eriskummallisella\nsulkulaitteella. Samantapaisia näyttivät olevan kotitekoisen\nkaasuttimen putkipillit, kiinnityskiskot, kaikki vekottimet, kyläsepän,\ntuhattaituri Pollarin Jallun patenttikeksintöä koko hökötys, siinä\nei epäilyn varaa. Niinkuin ei siinäkään päästäisiinkö irti. Jallun\nvekottimilla aina päästiin pihasta tielle. Mutta miten matka\nedelleen edistyi, se oli kysymys erikseen. Tällä kertaa kuljettaja\nkylläkin oli lupaavan näköinen, olihan hän nähtävästi suorittanut\njo paripenikulmaisen koeajonkin kotoa pysäkille kylän maitokannut\nkuormanaan.\n\n— Käy kärryyn! keskeytti velimies sotapojan arvostelevat mietteet.\nSen enempää hän ei selvitellyt, vaan hypähti pukilleen, polkaisi\nkäyntiinpanolaitetta ja käänteli nappuloita. Monenmoista uutta touhua\nsiinä jälleen oli, niin että hän ei ollenkaan huomannut tai ei\nollut huomaavinaan, miten kankeasti jäykkää jalkaa perässään vetäen\nkyydittävä hänen viereensä hivuttautui. Mokomakin myyrä! Tuollainen hän\npienestä pitäen oli ollut, milloin helläsydämiset kyyneltä pusersivat.\nSama tunnoton poika, sama verraton veli! Teki mieli ravistaa häntä\nhartioista aika tavalla.\n\nJarru kirisi, vaunu liikahti, jo lähdettiin. Pieni vastamaa noustiin\nykkösellä, sitten seurasi parin kilometrin taival myötäileviä\npeltomaita. Kone lämpeni, hyrisi rattoisasti ja veti kuin häkää. Sitä\njuuri se vetikin ruskeasta pesäpurkista käyräletkujensa kautta.\n\n— Milloin ajokurssin olet suorittanut? Ethän kauan vielä edes siinä\niässä...\n\n— Seitsemän kuukautta! keskeytti ajuri, niinkuin se olisi ollut\nhyvinkin pitkä aika, mahdollisesti olikin hänen kirjoissaan tähän\nmaailman aikaan. Harvasanainen hän oli edelleen, kuten tavallisesti.\nOnkimalla vanhempi veli kuitenkin sai tietoonsa, miten tämä häneltä\nsalassa pidetty asia oli tapahtunut, miten Pollarin Jallu sitä\nisälle oli ehdottanut, miten oli yhdessä harjoiteltu ja kaupungissa\nammattiajurin tutkinto suoritettu kyläläisten vaatimuksesta. Mitäpä hän\nitse mokomaan nokikolarin virkaan, mutta ei viitsinyt vastaan rähjätä,\nkun kylässä ei tämänkään parempaa.\n\nTarkoittiko hän kärryä vaiko kuljettajaa? Tai molempiako ehkä? Vai\nei itse halunnut! Kun aina sormet nappuloissa kiinni, kun kaikki\nperunanvaotkin piti autolla ajaa. Juuri parahiksi sinulle, että\njouduit Huhmareen järven maitokuskiksi ja Pollarin Jallun häkäpurkin\nsörkkijäksi. Vanhempi veli muisteli entisiä, naurahteli itsekseen.\n\nMutta ajuri, kylän maitokuski ja asianajaja kaikki kaikessa, hellitti\njo häkää. Toivolan pitkä jyrkkä alkoi vetää, kohta liukuisi vaikka\nilman takapyöriä, mutta liikoja ei kuitenkaan jarruteltu, koska vauhti\ntarvittiin tarkoin kaasun jatkona Ristilän vastamäen voittamiseen.\nTie oli suora ja näköala väljä, ellei sattunut vastaantulijaa, niin\nannettiin painua. Näin jo juoksevan polttoaineen valtakaudella, samat\naivoitukset näyttivät olevan nyt kalikkamestarilla. Hän varautui\nhuolellisesti, vaihtoi aikanaan, lisäsi häkää sopivasti. Kone leikkasi\njyrkän vastamaan kuin öljyvaunu.\n\n— Enpä mokomaa teistä olisi uskonut, kehui kyydittävä. Hän tarkoitti\nkaikkia kolmea, häkämasiinaksi muunnettua »Heikkiä», kolariajuria ja\nPollarin tuhattaituria.\n\n— Tuommoinen mäki! vähätteli mielihyväänsä salaileva ajuri, vaikka mäki\noli se kuin oli, pitäjän kuulu.\n\nRistilän mäeltä lähtien käynti oli taas kuin poikakissan hyrinää.\nHetkistä myöhemmin pyörähdettiin meijerin pihaan, josta toiset kuskit\nolivat jo hävinneet, sillalla olivat enää vain Huhmareen astiat, puolta\npienempi röykkiö kuin ennen. Aika oli muuttunut tässäkin suhteessa,\neikä suinkaan edukseen. Hyvä näinkin, että lehmät sentään lypsivät\nja koneetkin kävivät. Ei tarvittu lämpimien maiden öljyjä eikä\nöljykakkuja. Suomen laitumien rehu ja apilainen AIV elätti ja lypsätti\nlehmiä, Suomen koivujen häkä lämmitti ja käytteli koneita.\n\nPentin nakellessa maitoastioita autoon Martti silmäili pitäjän\nmaitojalostamon näköaloja. Olipa tosiaan siinä upea talo! Yhteistyön\nvoimannäyte se oli jo sellaisenaan. Uloskin päin säteilevä lämmön\nja elämän henki huokuili siitä aina, jopa silloinkin, kun se oli\nlepoonsa hiljentyneenä. Ruskeasta savupiipusta, taivaan korkeuksia\nkohti pyrkivästä voimanvarresta, näkyi vain tyvipää, avonainen savupää\nkatseli ylämaailmoita. Sisällä valkopukuiset meijerikköapulaiset\npyyhiskelivät vastaanottosalin kaakeliseiniä ja lattioita. Nuorekasta\nlaulunhyrähtelyä kuului, puukengät kopisivat rattoisasti. Näistä\nhupaisasti tunnustelevista huomioista herätti katselijan jo\ntaannoisvuosilta tuttu, hauskasti laulava miehen ääni.\n\n— Harjulan Martti! Sinäkö siellä, he, he.\n\nMeijerin isännöitsijä oli tuntenut maitokuskinsa samoin kuin tämä\nisäntänsä jo äänensävystä ja niistä kahdesta yksitavuisesta sanasta,\njotka olivat säilyttäneet tunnusomaisen, puolittain nauravan sävynsä.\nNe olivat meijerin isännöitsijä Peuran laajalti tunnetut vetonaulat.\nPaha rakoutuma piti asioissa olla, ellei sitä näillä umpeen vedetty.\nMies työntyi esiin auton takaa housujaan taskuista kannatellen.\n\n— Niin oikein, niinkuin mä sanoin! Tunsin sinut hartioistasi, he, he!\nnauroi hän sanoen iloitsevansa siitä, että Martti nyt pääsi rauhan\ntöihin ja kokonaan kotiin.\n\n— Mistä isännöitsijä tietää, että minä kokonaan kotiin?\n\n— No, minne räystäspääsky keväällä, ellei kotiin. Niin oikein, he, he.\n\nTulijan huulille pyrki jotakin siipirikkopääskysistä, mutta hän ei\nkerinnyt saamaan sitä kuuluviin, koska velimies kähäytteli jo häkää\nmasiinaan. Vaunu nytkähti, astiat kolahtivat. Sinne jäi meijeri, sen\nlaulavat tytöt ja naurava isännöitsijä... niin oikein, he, he.\n\nTervetuloa kotiin, he, he... sitä tuntui laulavan nyt kaikki, pelto\nja metsä, niin matala maa kuin korkea taivas, käki kuusikossa, kiuru\nsinivalkoisen kupolikaton alla. Aurinkoisilla kynnösmailla sitä höyrysi\npeltojen muheva multa, hikosivat hevosetkin pyörivien, raapivien,\nmylläävien ja möyhäävien muokkausvälineiden edessä. Ikämiehiä, naisia\nja poikasia näkyi ohjaksissa. Se oli ajan tunnusmerkki. Miehet\nikävöitsivät kaukana siipiään irti saamatta. Milloin palasivat, niin\nhiljaisina tai siipirikkoina sairashuoneisiin, kirkkotarhoihin. Vain\nkevät, vain joku meijerin isännöitsijä naureskeli: Niin oikein,\ntervetuloa kotiin...\n\nKesäjärven kylään johtava maantie oli tasaista, enimmäkseen\nalamaaviettoista. Huhmareen kylätie viheriöitsevässä metsässä erkani\nsiitä kuin keväinen oksa. Koivunoksia vihertävin hiirenkorvin riippui\nmyös kapean tien kattokoristeina, ripisi ja rapisi autonkorin kattoon.\nMuutaman käänteen jälkeen kierähti esiin tuttu talo männikkömäessä,\njärvikylien yhteinen Välikankaan kansakoulu. Ihme miten tuttu näköala!\nEipä mikään ihme, kun lähemmin ajatteli sitä. Kuusi lapsuusajan\nmuistorikkainta vuotta ja kahden jatkokouluvuoden iltatunnit tämän\nlisäksi oli siinä opiskeltu ja telmiskelty. Kaikki koulutalossa näytti\nolevan milteipä ennallaan, pienin lisähävityksin ja kohennuksin.\nKimpiaita ja maantieportti olivat ränsistyneet, vuosi vuodelta\npidentynyt kuusiaita sen sijaan edelleen kasvanut niin korkeutta kuin\nmittaa. Jokainen päästötodistuksensa saanut oppilas sai istuttaa sen\njatkoksi oman kuusensa, määrätyn mittaisen. Tämä oli yksi pienen\npirteän opettajan monista keksinnöistä. Olikohan sellaista tapaa\nmissään muussa Suomen koulussa?\n\nUlkona oppilaittensa joukossa hän nytkin hääräsi kuin mehiläistensä\nkeskellä, joiden hoitoa hän myös harrasteli. Mahtoiko olla oppi- vai\nvälitunti? Ne pyrkivät olemaan hänellä yhtä samaa, keväisin liiatenkin.\nNo, miksi eivät olisi saaneet olla sitä? Hän kykeni loihtimaan\nne kaikki yhtä välittömiksi ja opettavaisiksi. Kiihkeä pallopeli\nnäytti olevan käynnissä. Vain lyöntivuoroaan odottavat kerkisivät\nkiinnittämään huomiotaan tiellä kulkevaan autoon. Myös erotuomari\nvilkaisi, tunsi entiset oppilaansa, iloisesti kädellään vilkuttaen\ntervehti. Martti vastasi. Sanottiin, että opettaja jo vuosia sitten\nolisi voinut hakea ja saada eläkkeen vaikean sydäntautinsa vuoksi,\nmutta hän ei raatsinut luopua toimestaan, koska arveli kuolevansa, jos\nheittäytyisi toimettomaksi. Eli, kun sai levottomien seurassa itsensä\nväsyksiin huhkia, kuoli, jos pääsi rauhoitettuna lepäilemään. Oli\nsiinä järkeä toisillekin lainata. Eri kipene, niin opettajaksi kuin\nihmiseksi! Lämmin tunne läikähti entisen oppilaan rinnassa, kun hän\nmuisteli pientä opettajaansa ja muinaisia kouluvuosiaan.\n\nMutta kuvakirjan lehti kääntyi, koulutalo jäi ja häipyi. Uudet\nsivut, kuvat ja kirjoitukset kääntyivät esiin, hyppelivät vastaan\nkuin vaahtoporeet keväisessä ojapurossa. Jokainen esiin kierähtävä\npuu, kanto ja kivi oli vanha tuttu. Jokaiseen niistä liittyi jokin\nhupaisa tai jännittävä muisto. Tuon kuusen alimmalla oksalla oli\nkerran keikkunut ja käpyä sorvannut soma köyryselkäinen orava, silmät\nkuin tinanapit, häntä harmaana kysymysmerkkinä. Tuota mustaa kantoa,\nmetsänpeikkoa, oli pommitettu kivillä, kävyillä, jäisillä kikkaleilla,\nmutta iltahämärissä pelätty ja kapaistu karkuun. Tuon suuren maakiven\npäivänpuoleisella kupeella oli nappikuoppa ja teikkatikku keväisin.\n\nKylätie kaarsi mutkan, kuvakirjan lehti kääntyi jälleen. Tien\nvasemmalla puolella seisoi tukevana Katajavuori, kuten lienee\nseisonut tuhat, kymmenentuhatta vuotta. Tienpuoleiseen jyrkänteeseen\nrakennettiin talvisin hyppyri- ja polkupyörämäki. Vahinko vain, että\nhyppyritöyssyn litteä laakakivi sijaitsi parikymmentä metriä liian\nalhaalla. Uljaiden mäkisankareitten loiskauksista tuli sentähden\nenemmän korkeus- kuin pituushyppyjä, mutta suksien läiskäys oli\nvaltava, niinkuin lautakuorma olisi kaadettu rappujen eteen.\nPolkupyörämäen laskeminen nopeasti veivaavin jaloin oli sitäkin\nhauskempaa. Monikaan poika ei läpäissyt polkupyörämäkeään ilman\n»akkaa». Sen »tappaminen» taas oli sekä jännittävää että hauskaa,\nsaattoi saada peräkanaa toisen, jopa kolmannen, jolloin voitokkailla\nsivustakatselijoilla oli verrattoman hauskaa. Tunti, pari tässä\nhupailussa helposti hävisi kallista armonaikaa. Hävisikö hukkaan? Niin\näidit sanoivat, pauhasivatkin usein jäähtynyttä keittokuppia pöytään\nkantaessaan. Kyllä keitto maistui!\n\nTie kääntyi vasempaan. Heleästi vihoittavan koivumetsän lävitse\nvälkähteli jo Huhmareen kirkkaansinertävä pinta. Vielä tien mutka,\nmuutaman sähkötolpan väli, sitten tulisi pysähdys ja kannujen\nhelähdys ensimmäisen kerran kotikylässä. Kenenkä astia ensimmäisenä\nolikaan? Hakalan suutarin pikku pahanen! Yhäkö hänenkin piti lähettää\nmaitotilkkasensa meijeriin? Periaatteen mies, niin osuustoiminnan kuin\ntyöväenaatteenkin. Kun kerran aikoinaan nimi oli tullut merkityksi\nmeijerin perustamiskirjoihin, niin mukana piti kulkea, yhteislaitosta\noli ylläpidettävä vaikka kissan tilkkasillakin. Sama pikku kannukin\nkuin ennen, vain tummaksi patinoitunut. Jos suutari itse veräjälleen\nolisi sattunut, niin tervetulleeksi olisi entiseen tapaansa\ntoivottanut, mustat silmät kirkkaiden lasien takaa lystikkäästi\nvälkähdellen.\n\nMäkipään portilla odotteli kaksi pientä poikaa kumipyöräisiä pikku\nkärryjään keikutellen. Siinä talossa riitti nuoria miehiä, eiköhän\nollut peräti jo puoli tusinaa? Matti, vanhin veljeksistä, oli joutunut\nlähtemään samaan matkaan kuin moni muu, mutta palannut pian. Hän oli\nyksi niistä puolestatoista sadasta, jotka nukkuivat ikuista untaan\nvalkoisilla pikku risteillä merkityn ruohokumpareen alla kirkon aidan\nvieressä.\n\nMäkipään nuoret miehet saivat »kurrikannunsa». Talo oli aina ollut\njärvikylän, koko pitäjän parhaita maidontuottajia ja oli yhä.\nSen maatiaiskarja oli korkearasvaista ja tuottoisaa. Emäntä ja\ntyttäret hoitivat sitä rakkaudella ja huolekkaasti. Jalostustyö\noli aloitettu jo vanhan isännän hallintakautena. Juurikasveja\nviljeltiin voimaperäisesti, tuorerehua valmistettiin runsaasti.\nSiinä taika, mitä ei salattu, jos vieras sitä kysyi. Mäkipään pikku\ntalossa asui työteliästä ja rehtiä väkeä. Tyhjästä oli aikoinaan\naloitettu, hyvinvointiin ja varallisuuteenkin jo päästy, eikä suinkaan\nansiottomasti.\n\nSärkilahden talon »maitoalttari» sijaitsi milteipä tien raiteessa.\nIhme, ettei joku vuosien mittaan ollut kärrännyt sitä nurin.\nKaikkein helpoimmin sen olisi voinut tehdä Kalle-isäntä itse, siihen\ntarvittavista hevosista ei ainakaan olisi ollut puutetta. Niitä oli\ntalossa yhtä paljon kuin lehmiä, keväisin tammojen varsoessa enemmänkin\nehkä. Keväisin lehmätkin tavallisesti vasikoivat, mutta niiden\njälkeläisiä ei montakaan päivää elätelty, vaikka lehmäisiäkin olivat.\nVarsoista isäntä sen sijaan ei luopunut rahallakaan, ennenkuin tallin\nahtaus hänet siihen pakoitti. Vielä sittenkin löytyi varakäytäviä —\nnavetan puolella tyhjiä vasikkakarsinoita. Kerta kaikkiaan mies oli\n»hevoshullu», sitäpaitsi tarpeeksi varakas pitääkseen voimissa tätä\nkärpästään. Jos taloon pysähtynyt vieras, vaikka mustalainen väriltään,\nsattui olemaan hengenheimolaisia, mikä ei ollut niinkään harvinaista,\noli hänen jäätävä isännän juttutoveriksi vuorokaudeksi, pariksi. Eivät\nauttaneet emännän enempää salaiset kuin julkisetkaan silmäniskut.\nHevonen oli tässä talossa se »moolokki», jonka palvojia kaikkien oli\npalveltava. Tästä johtuen lehmien lypsättämisen ja meijerikannujen\ntäyttämisen laita oli niin ja näin. Niinpä nytkin, astiat vähäisemmät\nkuin kaksi kertaa pienemmillä manttaaleilla varustetussa naapuritalossa.\n\nMutta Särkilahden iloinen isäntä ei tästä naapureilleen kaunaa\nkantanut. Hän salli heille heidän ilonsa ja piti itse omansa,\nsydän keväistä hevoshenkeä tulvillaan, kun vain taaskin olisi\nlöytänyt jonkun, kenelle olisi päässyt sitä purkamaan. Liinakolla\nkaksiviikkoinen orivarsa ja toiselta tammaltakin vielä ennen\nhelluntaita luvassa. Entäs kaksivuotias Hyrskyn Myrsky! Kaula kuin\nkirahvilla, silmät tulenkipunoita iskivät. Sille pekunalle vielä\nkerran kilpakelloja soitettaisiin. Hän suitsitti varsan ja juoksutti\njaloittelemaan sitä. Harjulan pojat kolistelivat samanaikaisesti pihaan\nmaitokärryineen.\n\n— Ha-Harjulan Martti! Mitä mä näenkään! huudahti hevosmies hieman\nänkyttäen kuten tavallisesti, milloin oli oikeassa hengessä, kuten\nnyt pihamultia kaapivan pekunansa tähden ja naapurin pojankin, josta\ntoivoi puhekumppania. Maitokuskista ei siihen miestä, sen hän tiesi.\nTämä vanhempi, ammattikouluja käynyt ja sotakokemuksia omaava, oli\ntoki toista maata. Isäntä juoksutti orivarsallaan laajaa kierrosta,\nhypähteli itsekin ja puheli samalla. Hänellä oli muutakin näytettävää\nkuin suitsissa rimpuileva varsa, joka sekin oli näkemisen arvoinen, vai\nmitä? Naapurin sotapojan olisi nyt välttämättä pitänyt astua autosta\nalas, talliin ja kahville. Nähtävästi iloinen hevosmies ei tietänyt tai\nehkä innoissaan ei muistanut, että naapurin pojalla oli jalkavamma.\nPojan itsensä oli vaikea ruveta siitä valitusvirsiä veisaamaan, mutta\nvelimies selvitti tilanteen yhtä suorasukaisesti kuin nopeasti.\n\n— Selvä! Lähdettiin taas.\n\n— Mihin hemmettiin teillä nyt tu-tu- tuollainen kiire? kummasteli\nisäntä.\n\nAuto pörähti vastauksen omalla kielellään änkyttäen, tuhattaiturin\npatenttipönttö avusti, suitsutti häkäistä mirhaminnaansa Hyrskyn\nMyrskyn herkästi värähteleviin sieraimiin. Hyrsky pärskähti, potkaisi\nja täräytti, eikä pikkuisella isännällä ollut varaa enempiin puheisiin.\nVallaton varsa kiersi jaloittelupiiriään kuin parileiviskäinen hauki\nuistimen koukut suupielessä hyppien ja vengotellen.\n\nPentti käänsi autonsa talon riihitantereella. Järven vasemmanpuoleinen\nranta tavattiin kiertää tästä palautuen. Vain siinä tapauksessa,\nettä väkilannoitteita tai muuta raskaampaa tavaraa oli lisäkuormana,\najettiin kodin kautta kiertäen. Tuota pikaa sivuutettiin äskeiset\npysähdyspaikat ja koulunkin tontti sen kolmion asemasivua ajaen.\n\nHuhmareesta Kesäjärveen virtaavan Polvijoen tummansinertävä vesi alkoi\nvälkähdellä. Nimensä joki nähtävästi oli saanut lähellä Huhmareen\nrantaa sijaitsevasta äkkimutkasta, minkä järven ja tien välinen jyrkkä\nkallio aiheutti. Joen niemessä sijaitsi Pollarin Jallun paja, aina\nkukkukarheillaan korjausvuoroaan odottavia rekiä ja kärryjä, hankmoja\nja niittokoneita. Mutta vielä ei oltu siellä saakka. Ennen sitä\nputkahti pihapuistonsa ja hauskasti jokeen kääntyvien peltosarkojensa\nkeskeltä punainen talo valkoisine nurkka- ja akkunalautoineen.\n\nTämän soman näköisen talon nimi oli Jokela. Peltojen alla polveileva\njoki merkitsi talolle enemmän kuin tieltä katsoen näytti. Sekä joen\nsuussa että sen suistossa Huhmareessa ja Kesäjärvessä oli talolla\nantoisat kalavedet. Virtaava, läpi talven sulana pysyvä joki antoi\nliikkuvaa kalaa, haukea ja säynävää silloinkin, kun sitä järvistä ei\nsaatu. Kahden kylän viljat jauhettiin Pengerkosken myllyssä, joka\nmonen sukupolven aikana oli tuottanut taloon enemmän eloa kuin pellot\nkasvuviljaa, jota sitäkään halla tuskin milloinkaan oli tyystin\ntuhonnut. Oman lukunsa ja laulunsakin esittivät joen tuomat tukkipojat.\nNekin jo kahden kolmen sukupolven ajan olivat kantaneet taloon kahvi-\nja piimärahoja, ilmaiseksi antaneet piikasille keväisiä iloja ja\ntalvisia jälkisuruja.\n\nAuto oli ehtinyt talon puolikattoisen maitokopin eteen, joka sijaitsi\nnavettarakennuksen nurkalla. Pentti hypähti heittämään kannuja.\nMartti katseli avonaisesta akkunasta joelle, joka auringonpaisteessa\nkiloilevana välkähteli. Pellolta rakennuksen takaa kuului hevosen\npärskähdys ja lähestyvän peltoäkeen rapinaa. Esiin asteli kaksi\nhevosta, kaksi keikkuvaa päätä, länget ja luokit, pyörivät äkeenterät,\nnotkuvat ohjakset, viimeisenä keveästi asteleva ajomies — tyttö hän oli!\n\n— Tpruu! Martti!\n\nHevosille kielto varmaankin oli tarkoitettu, mutta matkamieheen tyttö\nkatsoi. Hämmästynyt hymy levisi hänen nuorekkaille, päivän paahtamille\nkasvoilleen. Ohjat pellolle heittäen, ojan ylitse hypähtäen hän\ntervehti kädestä avoimen auton akkunan lävitse.\n\n— Kylläpä olet imenyt kasvoihisi kevättä! ihmetteli Martti.\n\n— Imenyt! Sinulla on aina sanat! naurahti tyttö. Soma hymykuoppa\nkierähti hänen poskeensa kuin kiven viereen virran pyörre. Hän oli\npaljon liikkunut ulkona, äestänyt peltoja kuin mies.\n\n— Kahden viikon loma vai?\n\n— Kolmen, ehkä neljänkin! hymähti Martti epämääräisesti. Eikö\nKirstikään mitään tietänyt? Eikö kuullut äänestä, nähnyt kasvoista?\nOlivatko yhteen puhuneet, ettei kenenkään pitäisi olla mitään\nhuomaavinaan? Miten monta kertaa hän salassa, yöunissa, päivähaaveissa\nolikaan katsellut tuota kiehtovaa olemusta, teerenpilkkujen kukittamaa\nhymykuoppaa, orvokinsinisiä silmiä. Toiveitakin oli ollut. Ne oli\njätettävä kerta kaikkiaan. Orvokinsiniset silmät, hymykuopat, kaikki\ntuo kiehtova oli tempaistu raajarikkoisen ulottuvilta. Ne eivät\nkuuluneet hänelle enempää kuin Pengersuvannon pyörteet koskeen\nsuistuneelle kulkusäynävälle.\n\nTyttö piti ruskettuneella kädellään kiinni vaunun akkunaraudasta. Hänen\nolemuksensa uhkui nuoren elinvoimaisen naisen keväistä suloa. Miten\nkalpean verettömältä auringottomissa korsuissa, myrkkyjen ja lääkkeiden\nkyllästämissä sairastuvissa maannut matkalainen hänen rinnallaan\nmahtoi näyttääkään? Tähän vielä kaikki se, mistä Kirsti ei tiennyt\ntai ei ollut tietävinään. Tuskan hiki alkoi kihota Martin kasvoille.\nKeveätä, halpahintaista leikkiä laskien hän pyrki peittämään kömpelöä\navuttomuuden tunnettaan.\n\nLähdettiin taas! vapautti maitokuski, se verraton ojamyyrä. Matkamies\nnyökkäsi ja kädellään vilkutti. Tyttö nauroi ja vastasi. Mutta toisella\nkädellään matkamies pusersi ajomiestä hartioista. Se oli teko, jota\nei ollut enää syytä siirtää. Poika tuntui ottavan sen kehoitukseksi.\nHän painoi lusikkaa alamäessäkin. Hyvää vauhtia kiidätti vaunu heidät\njoen sillalle ja Pollarin Jallun pajalle. Se näkyi olevan sama kuin\nennenkin, avo-ovinen, musta ja nokinen kuin mikäkin miilunpolttajan\nkämppämaja. Korjaamattomien peltokalujen ja romurautojen ruskea karhe\nvain oli kasvanut jo männikkömäen laitaan. Mestaria itseään ei näkynyt\nsen pienen pihauksen kestäessä, minkä jokinotkon ja pajamäen vauhdikas\nsivuuttaminen kesti.\n\nMäen päällä tien ja järven välissä sijaitsi osuuskauppa Vannaksen r.l.\nkylämyymälä numero 6. Sivutie sen rappujen eteen oli rinneviettoinen ja\nvetävä. Tällä kertaa ei sinne ollut asiaa, ja ajuri ohjasi tunnottomana\nohitse. Myyjärouvan pikku tyttönen keittiön rappusilla vilkutti\nnukellansa.\n\nTie kääntyi vasempaan etääntyen järvestä ja kohoten harjumaille päin.\nHirvimäen lehmät aikoinaan tiepolkua viittoessaan olivat katsoneet\nasiaa toisesta näkökulmasta kuin nykyajan tiemestarit. Viisaammasta\nvaiko tyhmemmästä? Se oli varmaan tulkintakysymys. Jos tahtoi\npäästä Hirvimäen aurinkoisille kukkuloille, niin noustava oli. Tämä\nkiipeäminen maksoi myös palkan itse kullekin tavallaan, matkamiehelle\nvapautuvina näköaloina, lehmälle mehevänä laidunruohona, autolle\npilkenappuloina. Hirvimäen laajoissa koivumetsissä riitti sitäkin\ntavaraa arvaamattomiksi ajoiksi. Talo itse sijaitsi korkeimman kummun\nlaella, mistä aukenivat siintomaisemat yli metsien ja järvien.\nTalon perustajan kerrottiin hiihtäneen tänne suuren riistan jälkiä\nseuraten savolaisten mailta, kymmenien penikulmien takaa. Paistetun\nhirven lapaa järsiessään oli etäinen erämies silmäillyt ympärilleen\nkuin Loot Jordanin lakeudella, katsonut seudun hyväksi ja rakentanut\nkummunlaelle talonsa rantakyläläisten vihamielisyydestä välittämättä.\nNiin oli sitten eletty, tapeltukin tarvittaessa, ei elintilan ahtauden,\nvaan sen liian väljyyden vuoksi, kunnes vaihdettiin tyttäriä ja\npoikia, rakennettiin yhteisiä teitä, siltoja ja kirkkoja, sitten\nlopulta yhteiskauppoja, rahalaitoksia ja meijereitä. Mutta liikkuvan\nsuurriistan villi pyyntihenki kyti Hirvimäen miehissä yhä. Kun iso\nriista oli seutukunnilta sukupuuttoon kaadettu, täytyi miesten\netsiä korviketta muista tehtävistä. Levoton veri veti kaupunkien\nmarkkinahumuihin, merimiehiksi, siirtolaisiksi vieraille maille.\nNykyinen jo yli kuusikymmentävuotias Iisakki-isäntä, paikkakunnalla,\nkoko pitäjässä tunnettu lempinimellä Iso-Hirvi eli Ii-Hoo, oli nuorena\nmiehenä liikuskellut Australiassa ja Amerikassa. Viime vuosikymmeninä\nmies oli iskenyt voimansa talon korpimaihin, hehtaarimäärin vuosittain\nraivasi pelloksi märkiä soita; viimeisinä vuosina hänellä oli ollut\nsiihen suorastaan vimma. Tuo pursuava elinvoima oli varmaankin\nväkeväveristen miesten sukuperintöä, jonkinlainen könninkellon\nheilurinheitto. Esi-isät olivat kuokkineet kivimäkiä, nykyhetken\nIso-Hirvi loikkasi savilaaksojen yli kontukorpiin, kun kerran\nkummultansa lähti.\n\n— Mentiin taas! sanoi ajuri hellittäen käsijarrun. Suurriistan jälkiä\njuostessaan vanhempi veli oli unohtanut ajan ja olevaiset, kannujen\nkolinatkin. Aina mäki velkansa maksaa! Jos missään ja milloinkaan,\nniin Hirvimäeltä Iso-Kytän manttaalimaille painuttaessa tämä vanhojen\nsanonta paikkansa piti. Mikäli Murronperän torpparikulman maitokoppi\nolisi sijainnut kymmenisen metriä edempänä, niin olisi saatu kilometrin\nvapaa liuku kopilta kopille ilman kaasun pihausta! No, kukapa\nmaitokoppien välimaita sylikepillä mittailemaan, niinkuin ei vanhoja\nhyviä nimiäkään muuttelemaan. Murronperän torpparikulman maitokoppi\nse oli, oli ja pysyi, vaikka yhtä ainokaista torppaa ei enää löytynyt\nkapean kylätien varrelta, eikä edes perän pohjukasta. Taloja, kolmen,\nneljän, viiden, jopa kuuden lehmän itsenäistyneitä pikkutiloja ne\nolivat joka ainoa tölli, vain nimet olivat torpparikauden aikaisia\nja alkuvoimaisia. Kukaan ei olisi voinut keksiä niin sattuvia kuin\nIso-Kytän vanha isäntä, joka oli yhtä tuore kuin nykyinen, koulujakin\nkäynyt, oli kuiva. Vanhan Heikki-isännän keksimät torppien nimet\nolivat maantieltä aloittaen: Tissula, Hassula, Räkämänty, Tuhnupesä,\nRastaanpesä ja Murronperä. Vanhalla Kytällä oli huumorintajua,\nnykyisellä ei sitten hivenen hiukkaa. Miten ja minne niin tyystin\nolikin yhdessä polvessa hävinnyt? Keskeneräisiksi jääneiden opintojen\nvai naimattomuudenko vuoksi?\n\nViisi kannua kolahti kopin sillalle, sitten jälleen matka jatkui\ntuttua tietä Hallasen pikkutilan alaville niittymaille. Iso-Kytän\nentinen torppa oli tämäkin pikkutalo, jota naisvoimin oli asuttu yli\nkaksikymmentä vuotta. Pakkanen oli vienyt Hallasen torpparilta usein\nviljat, kansalaissodan halla sitten vielä yritteliään pojankin. Sama\nkohtalo pikkutilan vähäväkisten edessä jälleen. Ainoa isästään orvoksi\njäänyt poika oli kaatunut talvisodassa.\n\nSaima, talon vanhin tytär, seisoi portilla maitoastiaansa odottaen.\nTytöllä oli hoikka vartalo, suuret uneksivat silmät ja vaalea tukka.\nHän oli jo yli kolmenkymmenen, mutta näöltään sellainen, että\nkauneuskuningattariksi kruunattiin neitosia heikommin luonnoneväin.\nParinkymmenen litran vetoinen maitoastia mahtoi olla hänen voimilleen\nliian raskas. Keveän tuntuisesti hän kuitenkin sitä kantoi. Tuuli\nliehutteli hänen kiharoitaan, puhaltaen pulppuilevaa täytettä myös\nkeveän pumpulipuvun neitseellisiin poimuihin. Martti katseli tätä\nsilmää viihdyttävää ilmestystä niin pitkälle kuin auton akkunasta näkyi.\n\n— Oletkos sinäkin ruvennut jo tyttöjen perään kurkistelemaan?\nkummasteli velimies.\n\n— Vai kurkistelemaan! naurahti vanhempi veli. Mutta katsettaan ja\najatuksiaan ei hän vieläkään voinut irroittaa tuulen pullistaman\npumpulipuvun poimuista, sirorakenteisen naisen miellyttävistä,\nherkästi ilmehtivistä kasvoista. Mitä oli tuon varhain isättömäksi,\nnyt jo veljettömäksikin joutuneen hennon neitosen elämä ollut jo\nlapsuusvuosista lähtien? Yhtä raatamista, kesät talvet, pyhät arjet\naamuvarhaisesta ehtoomyöhään, siksi että nuoremmat siskot saisivat\nniukan leipäpalansa, sairaalloinen äiti lääkkeensä ja kansanhuolto\nyleiseen kulutukseen tarvittavat erilaiset muonansa. Eipä siinä\nlintu-paralle jäänyt juuri liikoja aikoja höyheniensä nyppimiseen\nenempää kuin muidenkaan kauneusarvojensa kohentamiseen, vaikka\nluonnoneväät olivatkin antoisat.\n\nNäitä mies ajatteli, kapinoitsikin. Mutta velimies nakkeli jo Iso-Kytän\nmaitohuoneen rappusille meijeriastioita. Suuri nutipää, kuin mikäkin\nhaaremisulttaani, möyrysi multaa kaapien jaloittelutarhassa. Oli\nseurustellut ja kyllääntynyt, vai odotteliko vasta pitkästyen ehkä?\nNaisharjoittelijoita tuli ja meni juoksujalkaa. Tämä oli talon tahti\nja terveellinen tahti se olikin nuorille ihmisille. Mutta heidän\njälkimuistonsa eivät olleet yhtä ruusuisia vuoden palveluskauden\njälkeen kuin toivehaaveet ennen sitä. Harva kuitenkaan niistä\nseuraajilleen kertoili, mikä olikin ymmärrettävää. Kuka Kytän kynsiin\ntahallaan heittäytyi, niin tyhmyydestään kärsiköön, niin he itsekin\nolivat tehneet. Mutta kaikki eivät kilvoittelujuoksussaan loppuun\nkestäneet... Heidän oli viisainta vaihtaa alaa. Iso-Kyttä sanoi sillä\ntavalla, ja vaikka hän puheli hiljaisella äänellä, tuhahteli enemmän\nkuin puhui, niin se kantoi kauas. Hänen kaiuttimensa sijaitsi hyvällä\npaikalla Huhmareen niemessä, kaikui pitäjällä ja maakunnassa, ihan koko\nSuomenmaassa. Isäntä tuli maitohuoneesta, seisahtui rapulle, mulkoili\nja tuhahteli. Maitoastioiden käsitteleminen ei tyydyttänyt häntä.\n\n— Älä heittele kannuja! Niihin tulee kuhmuja. Pitäisi tuon verran\nymmärtää, kun on tehtävän ottanut ja siihen valittu.\n\nPoika ei ollut tietääkseenkään, heitteli vain, ei kovakouraisemmin,\nmutta eipä juuri helläkätisemminkään.\n\n— Älä heittele kannuja, minä sanoin! En tapaa sanoa kahdesti. Sanat\nsähähtivät hiljaisemmin, tuhahtelu kävi voimallisemmaksi. Poika ei\nheitellyt astioita, koska niitä ei tähän paikkaan jätettäväksi hänellä\nenää ollut.\n\n— Päivää, naapurin isäntä! tervehti sivusta asioita tarkkaillut\nsotapoika ruuvaten auton akkunaa alemmaksi.\n\n— Kas vain! Olet lähtenyt sinäkin maitorattailla kyytiä ottamaan.\n\n— Niin olen. Onko naapurin isännällä jotakin sitä vastaan?\n\n— Minullako vastaan? Kuinka sellaista mieleesikään juolahtaa?\n\nSilmät rakosellaan päivää vasten killistäen isäntä tarkasteli miestä,\nhyrisi kuin kissa siipirikkolintua katsellessaan. Hän nähtävästi\noli tietoinenkin tästä, vaikka maitoastioiden kohlut merkitsivät\nhänelle enemmän kuin jonkun sotamiehen jalka, yksi tuhansista.\nJotakin korviketta hän kannujensa kohluista nyt kuitenkin oli\nsaanut. Yhteistyön kansalaisena, ystävänä ja kylänmiehenä hän\nsaattoi hyvästellä naapurin pojat tielle. Että matkoiltaan palaava\nsotavammaisena kotiin jäisi, kuten nähtävästi tapahtuisi, tästä hänen\nei tarvinnut olla tietääkseen.\n\n— Onko sinulla miten pitkä loma? kehräsi hän osaaottavaisena.\n\n— Pitkä kuin nälkävuosi, murahti maitokuski pihauttaen samalla häkää\nmasiinaansa. He lähtivät. Isäntä ja sonni jäivät tuhahtelemaan. Ei\nepäilemistäkään, etteikö mahtimies muistaisi tätä. Perästä kuuluisivat\nniin pihinät kuin tuhinat. Vai kukkoilemaan tässä, maitokannujani\nkolhimaan, jalkapuoli ja meijerin maitokuski!\n\nPurolan kahden lehmän kolmijalkalava oli hökäisty mäenrinteeseen mutkan\nkohdalle, ajattelemattomasti kuten niin moni muu paikka herttaisten\nnaapurivanhusten pikku talossa. Tökerömpää sijoitusta maitolavalle\ntuskin olisi voinut keksiä. Mutta harmaa pikku portti seisoi siinä jo\nsilloin, kun auton pörinöistä ja meijerikannuista ei mitään tiedetty.\nMyös Liisa-muori seisoi usein portilla maitomiestä, kannuaan ja\npikku ostoksiaan odotellen. Tavallisesti hänellä tällöin oli lämmin\npannukakun puolikas tai tusina ohukaisia paperikääreessä. Jo niiden\ntähden kannatti pysähtyä, vaikka jarrut kitisivät ja kone piiputti.\nSiinä kolmijalkansa vieressä muori jälleen seisoi pikkuisena, mutta\nrehevän lämpöisenä kuin lehtometsän herkkutatti. Hän varjosti silmiään\nja tunsi tulijat.\n\n— Herra hyvästi siunatkoon! Ihan Marttiko sieltä?\n\n— Onko se kummitädistä niin mahdoton ihme?\n\n— No, ihme kerrassaan! Että minun elävin silmin pitikin sinut vielä\nnähdä!\n\nHänen täytyi pyyhkäistä eläviä silmiään, että vielä paremmin olisi\nnähnyt. Kädestä pitäen hän riensi tervehtimään kehitellen jo samalla\nauki voipaperikäärettä, josta kiertyi esiin puolikuun kokoinen ja\nnäköinen pannukakun kimpale.\n\n— Saatte tasata nyt tämän! Kun en tietänyt, että sinä tulet!\n\n— Hän olisi tuonut koko kuun! iloitteli Martti.\n\n— Kokonaisen niin olisin paistanut ja tuonut.\n\nValitettavasti asiaa tässä vaiheessa ei voinut enää auttaa. Hyvässä\nsovussa veljekset kuitenkin tekivät puolikkaasta kristillistä\nneljännesjakoa. Mutta kummitäti ehätteli asiaan, joka jo kauan oli\nollut hänen hellän sydämensä murheen aihe.\n\n— Ja miten on nyt sinun jalkasi laita?\n\n— Minun jalkani? Ei kai sillä mitään hätää? ihmetteli kummipoika suu\npannukakkua täynnä.\n\n— Etteikö ole hätää? Herra hyvästi siunatkoon, mitä se puhuu! Annas,\nkun ma katson!\n\n— Ei se ole täällä.\n\n— Eikö ole täällä? Älä puhu leikkiä vanhalle kummitädillesi!\n\n— En hituistakaan. Sopii kummitädin tulla katsomaan, vaikka omin käsin\ntunnustelemaankin, ellei rehellisen miehen puhetta usko.\n\nKummipoika avasi auton oven ja työnsi vierasta jalkaansa ulos.\n\n— Onko tuo nyt se?\n\nTäti katseli pyörein silmin, milteipä kauhuissaan.\n\n— On se, jalan korvike tarkoitan.\n\n— Ja sinä käveletkin tuolla?\n\n— Kävelen, poljen pyörää, tanssin tädin kanssa saksanpolkkaa tädin\nseitsenkymmenvuotispäivänä. Eikö se pikapuolin jo tulekin?\n\n— Tulee kai se pikapuolin, täti kertaili, katseli ällistyneenä, siveli\nkummipoikansa jalankorviketta, pyyhiskeli silmiään eikä tietänyt\nitkeäkö vai nauraa. Mutta maitokuski, joka pelkäsi yskivän masiinansa\nkokonaan ritkahtamista, oli tyly ja tunnoton pannukakustakaan\nheltymättä. Hän painoi kaasua ja veti ovea.\n\nLoppukiri alkoi. Jurrattiin ykkösellä viimeinen kynnys, minkä jälkeen\nhelpotuksen huokaus pääsi sekä kulkuneuvolta että kuljettajalta. Muori\nPurolan portin pielessä katsoi ja ihmetteli vieläkään ymmärtämättä,\npitikö pojanvekkuleille itkeä vaiko nauraa. Mutta se muori, joka pian\ntämän jälkeen Harjulan pihassa sylinsä avasi, itki varmasti. Hänen\nkyynelvirtojaan eivät pidättäneet korvikkeet eivätkä kokkapuheet.\n\nMatkamies astui pihatielle, pysähtyi ja verrytteli kangistuneita\njäseniään, niitä joita saattoi. Vanha Vahti lähestyi häpeillen, koska\noli torkahtanut vartiopaikalleen lämpöisen rapun alle. Mutta Mirri\nasteli miehevänä häntä pystyssä aittapolkua pitkin. Harmaa hiirenvöntti\nroikkui poikkipuolin sen suussa.\n\nPihamaa vihersi pehmeän lämpöisenä. Lampaan kello kilkahteli\nlähilaitumella navetan takana. Kevät oli kesäksi vaihtumassa.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nMartti oli nukkunut aamupuolen hyvin ja heräsi kivuttomasti. Pikkuinen\nvälikamari, kellastuneet tapetit, myöhemmin kalkilla valkaistu katto ja\nuuni olivat hänelle vanhoja tuttuja jo lapsuusvuosien ajoilta. Ja vanha\nsänky, sepä vasta tuttu olikin. Se oli sivusta avattava laitasänky\nsomasti kaartuvine pää- ja seinälautoineen. Sen koristeleikkauksiin ei\nsilmä milloinkaan väsynyt. Ne olivat kuin puoli tusinaa suuria punaisia\nkasiaisia olisi kierretty kevyesti kerälle, pienet sisään, pitkät ulos,\nirtopäät lieruhäntinä juoksemaan. Sänky oli varhaisempien sukupolvien\nperintökalu, jonka kaupungissa kisällikurssit suorittanut kirkonkylän\nnikkari aikoinaan oli tehnyt. Sen malli oli vanhaa »rokokoa», sanoivat\nne vieraat, jotka näitä asioita tunsivat.\n\nSänkyä pidettiin tavallisesti makuuvaatteiden säilytyslaatikkona,\npatjoja, tyynyjä ja peittoja se oli täynnä. Vain joskus pyhäisinä\naikoina se avattiin oman väen käyttöön. Niinpä kerrankin pääsiäisenä\noli Martti nukkunut siinä isän kanssa.\n\nIsällä oli leveä selkä. Peittona oli pitkävillaiset vällyt. Kun isä\nmakasi kyljellään, muodostui selän ja selkälaudan väliin väljä tunneli\nkuin pieni huone, jonka kattona oli lämminvillainen lampaannahka.\nAurinko oli noussut. Katto ja seinäpaperi jo vähän punersivat, somasti\nväreillen. Auringonsäteet heijastelivat peltohangesta. Olikohan\nhankiainen? »Oli jos oli, kerkiät sinne vielä», tyynnytteli isä\npiippuaan viritellen. Pyhäisin hän otti tupakkaa peltipurkista, jonka\nkuperassa laidassa oli kähärätukkaisen neekerin kuva. Kun purkki\ntyhjeni, tuli siitä onkimiehelle mainio matoaski.\n\nSitten narahti ovi. Se oli niin paljon rakosellaan, että kissa pääsi\npuskemalla lävitse. Se tassutteli äänettömästi, hiljaa lähestyvä hännän\nnipukka vain näkyi, mutta sitten ilmestyivät näköpiiriin valkoiset\nviikset ja pyöreä naama. Se tunnusteli paikkoja siellä ja täällä,\nnäytti tyytymättömältä, kun isä makasi kyljellään eikä selällään.\nHoukuttelemalla se kuitenkin lopulta pisti päänsä vällyjen alle\ntunneliin. Kyllä osasi olla hauskaa, niin kutkuttavan mukavaa, kun\nse siellä käpsäili ja vähän piikittelikin ja kutittavalla parrallaan\nkulkureittejä tunnusteli. Pakollisena tehtävänä sillä oli pari kolme\nkertaa pujottautua koko tunnelin lävitse tyynypäästä lähtien, eikä\nse sitäkään vastaan pahasti kapinoinut, kun vain ei hännästä vedetty\nvastamäkeen. »Älkää nyhkikö siellä», hiljensi isä lempeästi toruen.\nOltiin hiljaa. Pyöreät silmät raukenivat kahdeksi vinoviivaksi.\nNykerönenä keveästi hyrisi. Isän pyhäinen neekeritupakka hauskasti\nritisi.\n\nOvensarana narisi niinkuin silloin. Muinaisten muistelija kohotti\npäätään tyynystä, ja eikö vain nytkin häntänipukka lähestynyt. Se\npysähtyi sängynlaidan viereen, kääntyi ja vähän eteni. Kevyt loikkaus,\npyöreä naama ja valkoiset viikset. Tunnusteleva tuttavuuden teko\nkävi entiseen tapaan, vain tunneli ja sen lämpöseinä neekeritupakkaa\ntupruttavine piippuineen puuttui.\n\nHe varmaankin olivat talon ainoat huolettomat laiskat. Kaikki muut\nolivat lähteneet töihinsä mikä minnekin. Katsastelemaan, jotakin\npuuhailemaan kai tästä minäkin? Martti nousi ja verrytteli. Hiertävää\nkipua tuntui jalantyngässä — paitsi etäistä pakotusta, kaipauksen\nkipua, joka tuntui milteipä aina. »Täytyy sopeutua, ei auta, oli\nsairaalan lääkäri sanonut. Sanomattakin selvä. Mikäpä muukaan tässä\nauttoi.\n\nMartti sovitteli paikoilleen korvikejalkaa, joka ei lepoa tarvinnut.\nHyvännäköinen ja hyvätekoinen raaja, ei puuttunut muuta kuin elo. No,\nhyvä näinkin. Vähän aamukankea se oli, eikä nyörittäminen vielä käynyt\nkovinkaan kätevästi. Kirpaisi ihoa, vihlaisi tynkää ja aikaa kului. Oli\nkai tässä aikaa!\n\nOven käyntiä ja askeleita kuului tuvan puolelta. Äiti varmaankin jo\naamuaskareiltaan palaamassa. Poika selviytyi kuitenkin tupaan ennenkuin\näiti kahvitarjottimineen kamariin. Tämäntapaista pientä kilpajuoksua\noli jo ennenkin harjoitettu.\n\n— Tuollaiset puuhat saat jättää, epäsi voittajaksi selviytynyt poika.\n\n— En ole aikonutkaan, vain tänä ensimmäisenä aamuna olisin tuonut,\nnureksui äiti.\n\n— Ei ensimmäisenäkään. Sinulla on tarpeeksi työtä muutenkin.\n\n— Et saa ruveta vaivaamaan kipeätä jalkaasi turhan tähden.\n\n— Etkä sinä kipeitä jalkojasi tunnottoman tähden.\n\nTämä oli vanhaa tuttua sanailua kahden toinen toisensa parasta\ntarkoittavan kiistailijan kesken. Sitä oli käyty jo kaksikymmentäviisi\nvuotta milloin missäkin merkeissä. Äiti halusi auttaa enemmän, kuin\npoika tahtoi hänen avuliaisuuttaan hyväkseen käyttää. Näinkö jälleen\nkävisi, vaikka poika-parka oli menettänyt jalkansa.\n\nKyyneleillä omaa katsomustaan tukien äiti olisi jatkanut kiistaa, mutta\npoika lopetti liiat tunteilemiset kääntämällä puheen karja-asioihin.\n\nMaidontuotanto oli tyrehtynyt lähes puoleen entisistä hyvistä vuosista.\nMitä kun turnipsia ei saatu! Heinääkin tuli vähänpuoleisesti ja kaurat\nvei kansanhuolto. Vasikoita ei kannattanut enää ottaa kuin kaikkein\nparhaimmista lehmistä...\n\n— Tuonhan me olemme tietäneet jo siitä lähtien, kun tarkastuskarjakko\nensimmäisen kerran rasvakokeitaan suoritti.\n\nAjan voittamiseksi pojan olisi ollut viisaampaa johdattaa puhe\nporsaisiin kuin vasikkoihin, mutta voitto se oli sekin, että äiti istui\nja lepuutti jalkojansa muutaman minuutin.\n\nVai ei kannattanut muka vasikoita ottaa! Mistä saatiin lihaa ja nahkaa?\nMistä kaikki kansanhuollon luovutukset? Ja kyllä huonommankin lehmän\nvasikasta lehmä tulee, jos kerran on tullakseen, oli tämä nähty ja\nkoettu jo niin monta kertaa. Ja mitä rasvakokeisiin tuli, siinä piti\npaikkansa vanhojen sana: Paljon porua, vähän villoja! Kun lehmien maito\ntyrehtyy, niin kyllä se on sitten yhtä tyhjän kanssa niiden meijerin\nkuukausitilityksienkin kanssa. Itse näit kannut...\n\n— Näin kannut, mutta miten porsaat? Onko äidillä vielä se toisen\ntalvinen hyvä emakko?\n\n— Niin että onko vanha emakko? On ja pidetään, niin kauan kuin\nvirkaansa kykenee hoitelemaan, on se semmoinen emakko! Kuusitoista\nporsasta samasta pahnueesta! Ajattele, kuusitoista kokonaista porsasta\ntänäkin keväänä, kun monetkaan eivät ole saaneet puolta tusinaa.\nNiin että on tässä ollut onnea ja herran siunausta, jos on ollut\nkoettelemuksenkin päiviä. Ajattele, kuusitoista porsasta!\n\n— Entä Ellin kansanopisto? johdatteli poika jo uusiin näkemyksiin,\nettei kuuteentoista kokonaiseen olisi siunaantunut vielä puolta tusinaa\npuolikkaita.\n\nEllin kansanopisto oli äidille milteipä yhtä läheinen asia kuin emakon\npuolitoistatusinainen porsaspahnue. Aikoinaan hän itsekin oli käynyt\nkansanopiston ja eli uudelleen tyttärensä elämässä tuon antoisan\ntalvikauden. Tosin kaikki tässä Ellin opistossa ei ollut samaa kuin\nsiinä vanhan johtajan aikaisessa, joka äidin mielestä oli parasta, mitä\nelämä nuorelle ihmiselle vain saattoi tarjota, mutta hyvä näinkin.\nEllin sängynpeitot ja akkunaverhot olivat hyvin tehdyt. Näyttelytavaraa\nkerrassaan! Huomasit kai akkunaverhot?\n\nVilpittömästi tunnustaen ei poika ollut huomannut niitä, mutta eipä\näiti liioin ehtinyt tiukkailemaan totisempia vastauksia kysymyksiinsä.\n\nAlli ja Antti olivat yhä laajentaneet kerhomaitaan. Se nyt\noli semmoinen pyrkimys niissä kerhoissa. Laajentaa yhä piti\nkasvitarhatilkkuja kuten kaikkia muitakin yrityksiä. Allilla oli puolen\nvuoden ikäinen vasikka, Antilla viisiviikkoinen porsas, parhaimman\npoika varmaankin oli koppaissut niiden kuudentoista joukosta, maksoi\njos muisti. Näiden lisäksi oli kummallakin vielä lampaanvuona. Niin\nettä oli heillä touhuamista illoin, aamuin ja pyhäpäivinäkin.\n\nAlli menisi syksyllä rippikouluun, Antilla oli edessään vielä toisen\nvuoden kansakoulun jatkokurssit. Sitten olisivat nuorimmatkin käyneet\nkaikki kotoiset koulut, ellei uusia keksittäisi... jos tässä elämä\njatkuisi ja rauhanpäiviin jälleen päästäisiin. — Kun teitä sitten ei\nenää ole muuta kuin viisi... Kun se Heikin kohdalle oli sillä tavalla\nsallittu, ja sinunkin jalkasi piti tuolla tavalla... Pakottaako sitä?\n\n— Ei alkuunkaan! vakuutti poika, kuten tosi oli. Jos tynkää kirveli\nja poissaolevaa pakotti, niin se oli asia erikseen eikä parantunut\nsiitä, että äiti jälleen tunteilemalla olisi ruvennut purkamaan niitä\nlatauksia, joita muutaman minuutin levähdyshetki oli hänelle kokoon\nkääminyt. Poika nousi ja asteli ulos niin kepeästi, että äidin täytyi\nhieraista liian herkästi kyyneltymään pyrkiviä silmiään. Oliko tämä\nunta vai totta? Oliko totta, mitä kertoivat raajarikkomiehistä, jotka\npyöräilivät ja tanssivatkin puujaloillansa? Ehkä poika ei ollut\nmenettänytkään jalkaansa? Ehkä se oli vain pahaa unta? Hän ei kerinnyt\nsitä kauempaa pohtimaan. Sitäpaitsi hänelle riitti, että tämä rakas\nitsepäinen poika nyt kuitenkin oli ja pysyi kotona. Hän kokosi nopeasti\nkupit pöydästä ja kiiruhti myöhästyneille askareilleen.\n\nPoika käveli vanhan Vahdin saattelemana karjakartanolle päin. Lähes\nkymmenen vuotta hän oli ollut kotoa poissa ja puolet tästä ajasta\ntoimiskellut tehtävissä, joilla ei ollut paljoakaan liittymäkohtia\nniihin askarteluihin, jotka nyt odottivat, mikäli hän pystyisi niistä\notetta saamaan. Kotimaan ja maailmankin näköalat olivat muuttuneet\ntänä aikana, kotitanhuvien ei paljoakaan. Vanhat omenapuut olivat\nensimmäisenä sotatalvena paleltuneet ja keväällä kaadettu, muutamia\nuusia puita ja marjapensaita oli istutettu niiden tilalle. Muutama\nvuosi ennen sotia valmistunut navettarakennus, koko talonväen salainen\nylpeys, oli ränsistymään päin. Muutamia akkunaruutuja rikki, vino\nrakoutuma muuriseinässä. Perustus oli jäätynyt pakkastalvina ehkä.\nReet, rattaat ja peltokalutkaan eivät näyttäneet olevan semmoisessa\nkunnossa kuin ennen. Liikaa työtä vanhenevalla isällä.\n\nMutta yksi oli ennallaan ja täyteläistynytkin yhä. Se oli sisäpihoilta\nkuuluva Elli-siskon ääni. »Tuuli hiljaa henkäilee...» hyräili se tällä\nkertaa. Kansanopisto vai luontoko lienee täydentänyt keväisen laulajan\nlahjoja? Kumpi tahansa tai kumpainenkin, joka tapauksessa ääni oli\nvahvistunut ja sointu syventynyt. Sisko harjasi navetassa lehmää.\n\n— Älä liian kiiltäväksi harjaa vanhan lehmän selkää, keskeytti veli\ntakaa päin.\n\n— Hyi, miten säikäytti! Sisko pyörähti kuin pelästynyt orava. Suka\nkääntyili hänen kädessään, niinkuin olisi pyrkinyt etsimään uusia\ntyömaita, entinen nähtävästi olikin jo valmis.\n\n— Harjaa pitää säästää kuten selkääkin, neuvoi veli.\n\n— Lehmän vaiko ihmisen?\n\n— Molempien!\n\n— Älä neuvo neuvottua!\n\nSisko nauraa heläytti. Hän kävi toisen lehmän kimppuun aloittaen\nkorvan takaa. Harja pyyhkäisi kaulavartta kuin nuolaisemalla. Lehmä\nkeskeytti märehtimisensä jääden tyytyväisenä kuuntelemaan. Tuo hyvää\ntekee! Enemmän! Kovemmin raapaise! tuntui se sanovan, vaikka ei kyennyt\nsitä eleillään ilmehtimään niin selvästi kuin hevonen vastaavassa\ntapauksessa. Harjaaja näytti olevan taitava ammatissaan. Oli nautinto\nkatsella hänen luontevia otteitaan ja nuoren olemuksensa joustavaa\nirtonaisuutta. Vain käsiä tässä työssä tarvittiin, mutta myötäilevän\nliikunnan heijasteet tuntuivat kaikissa jäsenissä. Tyttö kääntyi\njälleen katselijaan päin puhdistusvälineet kädessään.\n\n— Arvaa, mitä minä viime aikoina usein olen täällä navetassa\ntyöskennellessäni mietiskellyt, virkkoi hän.\n\n— Vaikea tehtävä paremmallekin profeetalle.\n\n— Koeta edes!\n\n— Varmaankin sitä, milloin pääset harjaamaan omia lehmiäsi omassa\nnavetassa.\n\n— Kaikkea vielä! Niitä ajattelen vasta kymmenen vuoden perästä enkä\nsilloinkaan turhan tärkeästi.\n\n— Sanoinhan jo, ettei minusta päiväuniesi selittelijäksi. Kerro itse,\nniin pääsemme nopeammin juoneen.\n\n— Kuule, Martti! Meidän täytyy lyödä viisaat päämme yhteen.\n\n— Oho! Jos rapsahtaa navetan permantopalkkeihin se vähäinenkin järki.\n\n— Rapsahtaa mitä rapsahtaa, mutta äiti on irroitettava täältä. Hänet on\nsaatava kotiutumaan tuvan tai ainakin sikalan puolelle.\n\n— Se on kyllä helpommin sanottu kuin tehty.\n\n— Niin se onkin, mutta mitäs varten äly meille on annettu?\n\n— Että taidolla käyttäisimme sitä.\n\n— No niin, ja kiistatkin vielä! Katsos, meidän äiti, vaikka muuten\nonkin maailman paras äiti, on niin hirvittävän itsepäinen. Hänen\najatuksensa kulkevat vanhoja latuja.\n\n— Vanhan kansanopiston jo ammoin laahaamia.\n\n— Poika, puhu kunnioituksella minun opistostani!\n\n— Sinun opistostasi?\n\n— Minun ja äidin.\n\n— Ja isän!\n\nTämä oli tuttu puheenaihe perheessä. Naurahtaen he katsahtivat\ntoisiinsa.\n\n— Sinä näit meidän maitoastiat.\n\n— Koko järvikylänkin. Niitä mahtuisi Pentin kärryille kaksi sen vertaa.\n\n— Ei auta ajatella nyt kylän kannuja, vaan omiamme. Jotakin puuttuu\nmeidän navetasta. En osaa oikein sanoa, mitä se on.\n\n— Maitoa! Itse juuri sen sanoit.\n\n— Äläkä viisastele! Tarkoitan kaikkea sellaista, josta maitoa saadaan.\nJoko lanttu leikkaa?\n\n— Ai, lanttua! Eikö turnipsi olekaan enää muodissa?\n\n— Tulen ja harjaan haivenesi!\n\nPirteä tyttö läheni puhdistusvälineet kädessä, niinkuin tosiaan olisi\naikonut ryhtyä höyhentämään viisastelevaa velimiestä korvanjuuresta\nalkaen. Ehkä tällainen kohentaminen nyt olisi ollutkin terveellistä\nhänelle. Sisko oli edelleen sama kipene kuin ennen. Jo se, että\nnäytteli harjojaan tai hampaitaan, sai veret lämpenemään. Ei\nsurkuttelun sanaa, ei vihjettäkään sinne päin. Velimiehen teki mieli\nriipaista tytön pää kainaloonsa, hapsuttaa hiuksia, pestä kasvoja\nlehmän juomakupista kaapaistulla vesikouralla, niinkuin ennen\nkoulutien yhteenotoissa ojavedellä tai nuoskalumella. Mutta koulupojan\nvallaton pelehtiminen ei sopinut enää aikuiselle miehelle. Navetan\ntuotantotekijöistä ja niiden kohentamisesta tässä nyt oli yhteinen\nkysymys. Tutkimustyö näissä asioissa oli ensimmäinen tehtävä. Miten\nmahtoi olla nuoren karjanhoitajan ammattitietojen laita? Hyvää\nharrastusta häneltä ainakaan ei näyttänyt puuttuvan.\n\n— Äiti tosiaan arveli sen johtuvan turnipsien puutteesta, aloitti\nMartti kaukaa tunnustellen.\n\n— Ja isä laitumien pienuudesta. Ellei hän vielä ole sitä sanonut, niin\nennen iltaa kuitenkin saat sen kuulla.\n\n—Miksi ette viljele juurikasveja? ärsytti veli pitäen kiinni tutkijan\nperiaatteesta: asia kerrallaan.\n\n— Turnipsia ja juurikasveja! Kun kirppa syö kerholaistenkin lantut jo\nsirkkalehdellä! Viljele siinä sitten lehmille turnipsia!\n\nTyttö iski silmät kipinöiden. Oikein piristävää oli sitä kuunnella.\nEikä hän jättänyt vielä tähänkään. Viime vuosina maatalousasioita vain\nsivusta seuraillut velimies kuuli opettavaisen esitelmän turnipsien\nkorvikkeesta, tuorerehusta, sen säilömisestä ja merkityksestä.\nKympin esitelmä niin sisällön kuin esityksenkin puolesta. Ehkä sillä\nolikin saatu tämä korkea arvosana kansanopiston maatalousaineiden\nopettajalta. Niinkuin äiti ehkä aikoinaan oli saanut esitelmöidessään\nturnipsin viljelyksestä ja isä jostakin muusta. Vanhojen ja uusien\nopinkappaleiden yhteentörmäyksistä nämä ristiriidat useimmiten\nmahtoivat johtuakin. Vieläkö tähän kolmatta... neljättä mestaria\ntarvittaisiin?\n\n— Kuule, sinä tuoremehusisko! Ihan turhaan valittelet minulle\nmurheitasi! Tässä talossa ei näytä olevan kirjanoppineista puutetta.\n\n— Niin, mutta kun en minä saa äitiä enkä isääkään uskomaan.\n\nUrakkaa siinä nähtävästi oli, koska lehmäkin sai siitä terveellistä\nhavainto-opetusta sukaharjan hivelevinä pyyhkäisyinä. Siihen väliin\ntipahteli kirpeitä sanoja. Apila kulotettiin seipäisiin! Odelma\nmädäntyi juurilleen. Lehmillä ei kuukausimääriin mitään tuoretta...\n\n— Äiti tulee! keskeytti veli. Mutta kapinallinen uskon ja lehmän\npuhdistaja ei halunnut pysäyttää töksäyttämällä. Asia oli ajettava\npäätökseen.\n\n— Olet ammattimies ja puhettasi kuunnellaan. Sinun on keksittävä keinot!\n\n— Mutta sinähän olet jo keksinyt ne.\n\n— Äähs, kun ei ole ymmärtävinään! Minä tarkoitin, että äiti ja isä on\nsaatava viisastumaan vielä tänä kesänä. Heidän päänsä on käännettävä,\nvaikka pientä väkivaltaa käyttämällä. Muista se!\n\n— Mitä Elli nyt taas touhuaa? Mitä tässä nyt heti muistelemaan,\nehätteli äiti navetan ovelta naisellisen uteliaana, epäluuloisenakin\nehkä.\n\n— Tuonne taakse metsämaan... hyräili tyttö pyyhkäisten lehmän selkää\nherkullisen hivelevästi.\n\n— Muistelee hän jotakin. Ei pitäisi panna nuorella iällä opistoihin\nkaihojaan kasvattelemaan, huokasi velimies vanhurskaan näköisenä.\n\n— Ei siellä semmoisia opeteta, ennen ei kuitenkaan, epäsi äiti mokomat\nvihjauksetkin.\n\n— No, kuinka äiti isän sieltä keksi? Ummessa silmin rappukäytävältä\nkai! heitti uuden kurssin näsäviisas tyttö lehmänsä takaa. Äiti oli\nsuotta aikojaan pistänyt päänsä mehiläispesään. Mutta sanattomaksi\nhän ei lyötynäkään jäisi. Hän oli aina valmis aloittamaan kiintoisan\nkierroksensa tosi-ihanteellisesta toverielämästä, lehmistä, vasikoista,\nturnipseista. Uusien näkemysten ammattimiehellä ei nyt kuitenkaan\nollut aikaa kierrosten laskijaksi, mikäli hän vielä tänä päivänä mieli\nehtiä ylkämiehen luokse metsään, jossa tämä kuului olevan keväisessä\nmielityössään, laitumen aitaa rakentelemassa.\n\n— Juomakupit tyhjät! Mikä vesijohtoa vaivaa? tiedusti poika ovelle\nkäydessään.\n\n— Kysyisit ennemmin, mikä Pollarin Jallua vaivaa! vastasi tytär. — Jo\nyli kolme kuukautta sitten hänen piti tulla sitä katsomaan, täydensi\näiti.\n\nIsä oli aloittanut työnsä vasta tänä aamuna. Kohta rupeaman hän oli\ntyöskennellyt pääsemättä oikeastaan vielä edes kunnolla alkuun.\nPuuaidan rakentaminen ei ole niinkään vähäinen juttu, vaikka mestarina\nolisi niinkin innostunut ja taitava tekijä kuin tässä tapauksessa\noli. Tarvittavia aineksia, vanhoja ja uusia seipäitä, aidaksia\nja pajuvihdaksia, oli kokoiltu niille paikoille, joiden kautta\nsuunnitteilla oleva aita tulisi kulkemaan. Aitamestari istahti, pisti\npiippuun ja selvitteli juurta jaksain uutta suunnitelmaansa.\n\nTaannoisvuosina lehtorinteisiin raivattu aholaidun oli viime vuosina\npäässyt kasvamaan miehen mittaista vesakkoa. Kuka nyt aholaitumia\nkerkisi niittämään, kun pelloissa ja niityissäkin oli tarpeeksi.\nTehtäisiin pieni kiusa metsällekin, joka itsepintaisesti oli\ntunkeutunut karjan elintiloille. Karja vastavuoroon saisi tehdä\nhyökkäyksen metsiin. Tämä oli isän suunnitelman kuningasajatus.\n\nTosin se ei ollut uusi, päinvastoin ikivanha. Niin että paikka paikoin\noli vielä jäljellä mädäntyneitä seipääntynkiä siitä muinaisesta\nison karjalaitumen haka-aidasta, jonka aitaharrastelija nyt aikoi\nuudelleen pystyttää. Hänen mielestään työ ei ollut suurikaan. Tuskin\nkilometriäkään tarvitsi seivästää vanhaa uraa viimeisen laidunlohkon\npiikkilanka-aidasta Iso-Kytän metsäniityn aitaan. Asiako tämä keväisenä\naikana aikuiselle miehelle. Tarvikkeet kaikki omasta takaa! Ei tarvittu\nkansanhuollon armolupia!\n\nTähän tapaan innostunut aitamestari selvitteli piippua imiessään.\nPoika kuunteli ja tuumiskeli. Siinä nyt heti oli edessä ammattimiehen\ntehtävä, pään kääntäminen vaikka väkivaltaakin käyttämällä... Tässä\ntapauksessa, ehkä joskus muulloinkin, olisi kansanhuollosta anottava\nlupa ollut yhtä järkevä kuin tarpeen vaatima. Että aitamestarilla\nvanhan intohimonsa häikäisemänä nyt oli suunnitteilla eräänlainen\nhölmöläistyö, sen käsittämiseksi ei näinkään laajoja selvityksiä\nolisi tarvinnut antaa. Isälle oli käymässä kuten joskus ennen,\nhänelle ja monelle muulle. Kun oli liian paljon työtä, niin mies ei\nosannut eikä ehtinyt arvioida, mikä siitä oli enemmän, mikä vähemmän\ntärkeää. Laajat hakalaitumet kilometrin mittaisine aidasaitoineen\nja irtopuuveräjineen olivat aina olleet hänellä heikkoutena tai\nliikavoiman purkautumiskohteina, miten vain tuon halusi ottaa.\n\nMutta mitä hyötyä lypsykarjalle olisi tästä elintilan lisäämisestä?\nKanervikkoahoja, jäkäläkallioita, ei edes kunnollista juomapaikkaa!\nSunnuntairetkeilijöille kylläkin kiintoisia marjakankaita, leiriytymis-\nja näköalapaikkoja, mutta tarvitsiko tuotantolehmä sellaisia, enempää\nkuin maaottelumarssejakaan? Siitä ammattimies rohkeni olla vakavasti\neri mieltä, vaikka ei keksinyt, miten olisi ajatuksensa sanoiksi\npukenut, että intomielisen aitamiehen pää olisi kääntynyt mielen\npahoittumatta. Sotatoimissa opittu taktiikka tuli avuksi. Hän valtasi\naitamiehen keskeneräisen varustuksen sivustahyökkäyksellä niin\nyllättävän helposti, että itsekin sitä jälkeenpäin ihmetteli.\n\n— Kuinka monta kesää tuo Aropelto on jo ollut heinänkasvussa?\ntiedusteli hän kuin muina miehinä isän alustamaan aitakeskusteluun\nkajoamatta.\n\n— Viidettään aloittaa, kun ei keritty syksyllä sitä kauramaaksi\nkääntämään.\n\n— Kylläpä onkin jo sitten vanha nurmi. Apila varmaankin jo kokonaan\nkadonnut?\n\n— No niin tyystin, että viime kesänä ei enää nupun umpulaa, mitähän\npyörtänöissä vähän valkoista luonnon kukkaa tai kissankäpälääkö mahtoi\nolla.\n\n— Ei siitä sitten tänä kesänä enää montakaan kuormaa saada.\n\n— Jos poutakesä sattuu, niin kymmeneen kelkkaseen mahtuu.\n\nTähän saakka kaikki oli mennyt kuin nuottien mukaan. Motti alkoi olla\nummessa. Kotvan mietittyään poika laukaisi:\n\n— Jätetään lisälaitumeksi koko Aropelto!\n\n— Äläpäs! ällistyi aitamestari. Mutta motittaja ei antanut hänelle\ntoipumisen aikaa.\n\n— Elokuussa käännetään ja pannaan rukiiksi!\n\n— Käännetään ja pannaan rukiiksi... No mikä että et tuota jo viime\nkesänä sanonut?\n\n— Eiköhän kotimaista viljaa vielä ensi kesänäkin tarvittane?\n\n— Tarvitaan, tarvitaanpa hyvinkin tässäkin talossa. Meidän varsinainen\nkesantomaa onkin tänä vuonna turhan pieni.\n\n— Eikä ole vähäksi arvattava se laitumen lisä, minkä Aropelto\nkeskikesään mennessä lypsykarjalle tarjoaa.\n\nLaitumesta puheen tullen isä muisti omat laajat suunnitelmansa, ymmärsi\njo karille menon vaaratkin, vaikka se alkoi olla jo myöhäistä. Mitäpä\ntuostakaan, kun jotenkuten olisi voinut pelastaa vanhan aiturikunniansa\nhäpeään joutumasta. Oli tullut liialla innolla puhutuksi,\naitatarvikkeitakin jo keräillyksi pitkin mäenlaitaa. Poika tajusi,\nmistä kenkä puristi ja riensi avuksi:\n\n— Aropellosta tulee mainio lisälaidun, niinkuin jo sanoit. Sanoinko\nminä niin? jäi isä miettimään. Poika jatkoi: — Sinulla on tässä jo näin\nhyviä aitapuitakin valmiiksi varattuna. Päivässä pistät niistä aidan\nveto-ojan varteen peltojen väliin.\n\n— Puolessa, kun sen pään otan! Parasta onkin, että aidaksista pistää.\nEi piikkilanka-aidoista olekaan ojan varteen, enempää kuin juuri\nmuuannekaan. Nahkansa ja utareensa niissä lehmä repii.\n\n— Mies housunsa ja nuttunsa, säesti poika.\n\n— Ja nainenkin, täydensi isä. Motti oli selvä, voitto täydellinen\nkummallakin, mikä vain rauhantoimissa oli mahdollista, sodassa tuskin\nmilloinkaan, harvinaista aitariidoissakin.\n\nIsä innostui selvittelemään uusia, luontevasti supistuneita\nsuunnitelmiaan. Aitatarpeet hän ajaisi jo tänä päivänä muutamalla\nkuormalla täältä metsästä, ladon luota ottaisi riukuja lisävaraksi\ntarpeen mukaan. Ojan vastapuolelle seivästettynä ei siinä montakaan\npuuta tarvittaisi. Kumpaankin laitaan näpistää veräjät. Hilapuutkin kun\noli jo valmiiksi kuorittuna. Huomisiltana selvä koko juttu.\n\n— Ei kai sillä nyt semmoista kiirettä, esteli poika.\n\n— Vai ei kiirettä! Kun kansanhuollon lappusien täyttelemisessäkin sen\ntuhannen touhu, että ei piippuaan jouda virittämään.\n\nAidantekijä meni, maa tömisi, savu pöllysi. Olipa hän kuitenkin\njoutanut täyttämään ja virittämään piippunsa. Ammattimies asteli omia\nteitään, vihelteli itsekseen, niinkuin paremmankin kaappauksen olisi\nonnistunut suorittamaan.\n\nTalon kuopukset, Alli-sisko ja Antti-veli, hikoilivat\nkerhopalstoillaan. Heillä oli viljelysmaana kolme aaria pekkaan.\n\nPaitsi tavallisia keittiö- ja kerhokasveja, olivat he kumpikin täksi\nkesäkaudeksi erikoistuneet viljelemään rahatoukoja edellisten kesien\nviljelyskokemuksiinsa perustaen. Allilla oli sellaisena sikuri, Antilla\nsokerijuurikas. Sikurin viljelijä oli tehnyt kahden aarin viljelmästään\noikein kirjallisen sopimuksen, sokerin viljelijä sen sijaan oli\nvapaan ammatin harjoittaja, milteipä taiteilija, tukkakin huiskahteli\nsamaan tapaan. Sokerijuurikkaista aina pääsi eroon! Ellei tehdas\ntarvinnut tai halunnut vapaasti ostaa, niin kaupunkilaisille siirapin\ntekijöille kelpasi. Ja elleivät he imelän makua ymmärtäneet, niin\nmikään ei estänyt viljelijää itseään rupeamasta siirappimestariksi.\nKun juurikkaat olivat omasta takaa, tarvittiin vain enää muutamia\niltapuhteita, paistinuuni ja lihamylly! Näin vapaaviljelijä toimesi.\n\n— Vähän kärsivällisyyttä myös, poikaseni, täydensi enemmän elämän\nkokemuksia omaava velimies.\n\n— Särki kutee! Lähdetään jo katiskoille.\n\nSokeriherra löi kuokkansa peltoon ja hypähti veljensä luokse. He\nastelivat rantaan. Hetkistä myöhemmin liukui pieni haapapuinen vene\nrantaa pitkin niityn alla. Hyväkuntoinen vene se yhä oli, vaikka\nsillä jo pari vuosikymmentä oli soudeltu, lähes puolitoista oli\nveljeksilläkin ikäeroa. Varsin vähäisiltä nuo vuodet tuntuivat\nkeväisessä kalaveneessä. Järven pinta pälyi, heinäsorsa äänteli\njossakin rantamättään takana. Kirkkaat poreet airon pyörylöissä\nhelmeilivät somasti. Oli jännittävää nähdä, joko kutusärki oli\nruohomättäisiin noussut.\n\nOli noussut. Turo kiehui, kuhisi ja molskahteli. Martti nosteli\nkatiskoita. Ne sälisivät sitä kiivaammin, mitä alemmaksi vesi\nniistä siivilöityi. Muutamia totisia tummanuttuisia ahvenia oli\nhairahtunut heleäsuomuisten kutusärkien joukkoon kuin hautajaisvieraat\niloisena pörisevään häätaloon. Ne huomasivat erehdyksensä liian\nmyöhään. Kaikkein isoimmassa, selänpuoleisessa katiskassa kelliskeli\npulleamahainen hauenvonkale kuin mikäkin merirosvo avuttomien\npurjehtijoiden pikku laivassa. Katumusta tuntematta se vielä\ntuomiohetkensä lähestyessä hotkaisi pakoon pääsemättömän peukaloisen.\n\nSärjen sälinää kestäisi muutaman päivän, hyvän sään vallitessa ehkä\nviikon verran. Sitten siniviheriäisenä kuhiseva häähuone jälleen\nhiljenisi, miljoonat, kymmenet miljoonat maidin hedelmöittämät\nmätimunaset jäisivät auringon haudottaviksi. Vain pieni osa niistä\nkypsyisi, varttuisi ja säilyisi uusina sukupolvina uusien keväitten\nhääjuhlaa viettämään. Suurimman osan ahmisivat mustat hautajaisvieraat,\nhauenvonkaleet, rosvot ja ahnastajat kaikenlaiset. Mikä tarkoitus oli\ntällä näin alkuunsa häviävällä elämällä? Enempää kuin silläkään, minkä\nihminen, luonnon herra, tappoi ja nieli, hävitti ja murskasi kaikkein\nparhaimmassa kukoistuksessaan?\n\nJos tätä ja kaikkea siihen liittyvää jäi mietiskelemään, niin kalat\nkuivuivat veneen pohjalla. Ne oli joudutettava muorin käsiin. Hän\noli yhtä taitava kuin vikkelä perkaamisen toimessa, eikä jäänyt\ntunteilevana kuuntelemaan suolapyttyyn tuomittujen pirinöitä. Kun\nhän vain sai kastaa kohmettuvia käsiään lämpimään veteen, niin\nkutusärki ei pitkään potkinut. Vetäisy kyhmyisten käsien lävitse,\nja tunkiolle kaadettavien perkeiden joukossa makasi niin keltainen\nmäti kuin valkoinen maitikin. Mutta särkiparka itse, elämänsä, elämän\njatkuvaisuutensakin menettänyt peukaloinen, pikku hetken tärisi\nvadissa, sitten jäykistyi ja hiljeni.\n\nEipä tosiaan kannattanut jäädä mietiskelemään näitä julmia, mutta\narkipäiväisen välttämättömiä tosiasioita. Piristävämpää oli katsella,\nmiten värikkäänä järven pinta pälyi, miten keveästi vene lipui,\nmiten metsänterä vihoitti, kuunnella, miten ruohomättäänsä kätkössä\nheinäsorsa äännähteli, miten käki metsässä kukkui, helkytteli.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nMartti sitoi varsan puomiin, jota puunpurijahevoset olivat\npahoinpidelleet. Puunpurijoita, päreensilpijöitä näytti hypelleen\npajan katollakin. Siinä oli reikiä enemmän kuin ehjiä paikkoja.\nSitä oli toivotonta ryhtyä enää korjailemaan. Tähän tulokseen Jallu\nnähtävästi itsekin oli päätynyt jo kymmenen vuotta aikaisemmin. Mutta\nmissä nyt nokinenä piileskeli? Hiilet olivat kylmillään ahjon perässä.\nEtsiskelijä kääntyi pajan ovelta kärryvainajien hautausmaata kohti.\nRomutavara, koneet ja kärryt, olivat lisääntyneet enemmänkin kuin\nmaantielle näkyi. Turhaan eivät Kesäjärven viisuniekat veisanneet\nhaikean mustalaislaulun nuotilla ja mullivainaan äänellä:\n\n    Oi ja voi niitä Jallun pyöriä!\n    Kärrynpyöriä, autonpyöriä...\n    Pollarill' on polkupyöriä,\n    palkeissa ei voiman nyöriä...\n\nTosiaan, sitä ei näyttänyt olevan. Isopyöräisen palkeen remmi oli\nkatkennut, pihdit ja vasarat, jaloimmatkin värkit, hitsauslaitteet ja\nsen semmoiset huiskin haiskin. Pajan katto kuin vanha seula, ovi kuin\nulkolaitumen veräjä. Hyvää uskoa ihmisiin ja maantien kulkijaimiin\nJallulta ainakaan ei puuttunut, jos ehkä jotakin muuta. Oliko mies\nlähtenyt kylille kiireimpänä aikana keskellä päivää? Senkin hän saattoi\ntehdä, milloin jotakin uutta päähän pälkähti. Ei toki tällä kertaa.\nOsuuskaupan myymälästä tien takaa seppo tulla väännähteli mietteliäänä\ntiehen tuijottaen.\n\n— Terve, vanha veikko! herätteli odottelija.\n\n— Terve! murahti mestari vastatervehdyksensä päätään juuri sanottavasti\nkohentamatta. Pajan ovelle päästyään hän kääkähti kynnykselle\nharvahaivenista leukaansa raaputellen.\n\n— Miksi olet murheellinen ja katselet synkästi alaspäin? tiedusteli\nrippikoulutoveri vanhan testamentin sanoilla.\n\n— Olenko minä murheellisen näköinen?\n\n— Olet. Niinkuin ruostuneen mutterilapun olisit juuri ikään nielaissut.\n\n— Niin minä olenkin. Menen hirteen vielä tänä päivänä!\n\n— Älä helkkarissa! vielä tänä päivänä... Käy ensin korjaamassa meidän\nnavetan vesijohto.\n\nAvun pyytäjä puheli niin totisella naamalla, että hirteen menijä\njo naurahti. Hän oli tietoinen asiasta. Puoli vuotta aikaisemmin\nvarmaankin jo ensi kerran oli korjaamaan pyydetty.\n\n— Onko se vielä rikki! oli hän ihmettelevinään.\n\n— No, kuka sen olisi korjannut, ellet sinä. Pyytäjällä oli jo syyttäjän\nsävyä äänessään. Mestarin täytyi puolustautua, oli kai hänellä\nsiihenkin jo ammattitottumusta.\n\n— Mitäs kun en ole kerinnyt. Kun jäädytetään johtoja joka talossa. Kun\ntuota roinaa tuossa... Jospa näkisit ja tietäisit.\n\n— Tottahan minä tuon näen. Aho täynnä. Koko motti purkamatta, myötäili\ntoinen.\n\n— Niin on. Kun minä olen semmoinen kanaaliorja.\n\n— Kanaali, kaleeri kai tarkoitat?\n\n— Kaleeri niin! Nokisiin teljoihin kytketty vanha saatana!\n\n— No, et kai sinä vielä juuri niin vanha ole! lohdutteli toinen jälleen.\n\n— Olen minä, perhana! Tuota yhä lisääntyvää romulauttaa saan perässäni\nvetää ajasta iankaikkisuuteen. Katso nyt sinäkin ja ihmettele!\n\nRippikoulutoveri katsoi, mitäpä siinä muutakaan mahtoi. Hän myönsi\nlautan lisääntyneen.\n\n— Minä olen syntynyt ja valittu jalompiin tehtäviin, mutta kun pitikin\nlääpistyä munimaan tähän Huhmareen romukasalle, hevoskampuroiden\nkikasijoille. Syötyjä kauroja nokostamaan kuin siipirikko harakka,\nkenkkajalka pikku piru.\n\nKun koulutoveri katsahti miehen älykkäisiin, mustan hikeviin\nkasvoihin, rampaan jalkaan ja hevosten kikasijoihin, ei hän voinut\nolla naurahtamatta, niin muutamalla sanalla ja kohdalleen purevana\nitsearvostelu oli leikannut.\n\n— Naurat sinäkin kenkkajalalleni.\n\n— Minäkö sinun kenkallesi kampurallani, katso!\n\nKoulutoveri kohotti housunsa pulttia puujalan saranarautoihin ja vöihin\nsaakka. Tuskin kenellekään muulle hän sitä pyytämättä olisi tehnyt.\n\n— Voi, saakeli! pääsi romuteljoihinsa kytketyltä kenkkajalalta\nihastuksen huudahdus. — Tuolla tavalla ihmisen pojalle pitää jalka\ntehdä, jos kerran uudesta pykätään!\n\nHän silmäili, sihtaili ja siveli hihnoja, hypisteli saranoita. Näytti\nkuin hän olisi ollut valmis vaihtamaan oman alkuperäisen kenkkansa\nproteesiin, jos vain olisi saanut suunnitella ja ruuvata sen täytteeksi\nvielä muutamia lisälaitteita vaikkapa ruumiin kärsimyksilläkin.\nPoropeukalojen käsiin oli lapsena joutunut hänen oma reisimurtumansa.\nSiitä hän, taitomies ja tarkan työn tekijä, oli elämänsä loppuun\nkatkera, eikä syyttä. Mutta kesken tarkastelujensa hän pompahti pajan\nnokisella maalattialla, niinkuin ampiainen housuihin olisi kaivautunut.\n\n— Iso-Hirvi, pirhana, katso! Painutaan katajikkoon ja vähän äkkiä!\n\n— Mitä sinä Hirvestä?\n\n— Tulee kuokkiaan peräämään. Sano, että se meni! Menen hirteen! Palaan\nensi viikolla vasta!\n\nJallu keikkui pajan nurkan taitse metsään kuin jalattomaksi ammuttu\njänis. Iso-Hirvi liukui maantietä polkupyörällä kääntäen pajan eteen.\nHirteen menijän pesänselvityksiä tekemään jäänyt rippitoveri istui\npajan kynnyksellä odottaen.\n\n— Ehtoopäivää! Kah, Harjulan sotapoika, sinäkö se olitkin, tervehti\nIso-Hirvi.\n\n— Niin olin, myönsi puhuteltu.\n\n— Olet päässyt kotiutumaan sotahommista?\n\n— Niin olen.\n\nKotiutunut sotapoika tarkasteli sivusilmäyksin hirvenhiihtäjien\njälkeläistä, joka yhä vanhanakin oli uljas ilmestys. Mikäli\nrotevakasvuisen terveesti päivän ruskettaman kuokkamiehen vanhuudesta\nvielä voitiin puhua. Häntä katsellessa tuli mieleen joku patriarkka\nMetusalem tai joku paimentolaiskansan johtaja ilman hevosta ja\nsatulaa. Hänellä oli yllään harmaat sarkahousut ja ruskea nahkatakki,\nlippalakki oli samaa nahkaa kuin takki, lapikkaan varret vaaleampaa,\nhyvin muokattua mullikan nahkaa. Miten hirmuisen suuret jalkaterät\nja kämmenet hänellä oli! Tuollaisiin ei valmistettu jalkineita eikä\nkäsineitä muuten kuin erikoistilauksesta. Kädet karvaisetkin kuin Esaun\neturaajat!\n\n— Mihin se Ilmarinen tästä livahti? keskeytti Iso-Hirvi Martin\narvioitsevat mietteet. Hän oli siis kuitenkin Jallun elkeet huomannut.\n\n— Hirteen sanoi menevänsä. Ensi viikolla palaa.\n\n— Tai seuraavalla! Menisikin kerran, niin saataisiin ilmainen\nvariksenpelätti. Siltä ei sitten ikipäivinä mitään valmista synny —\nsiitä hirteen menemisestäkään. Tarvittis panna turkinhihaan ja tehdä\nuudestaan. Sano nämä mun terveiseni sille, kun tapaat ensi viikolla\ntahi sitä seuraavalla.\n\n— Kyllä sanon.\n\n-— No, terve nyt sitten vain!\n\nVanhan hirvenhiihtäjän silmän teräs välkähti nuorekkaasti. Hän hyppäsi\nvauhtia potkaisten pyöränsä selkään ja lasketteli jarruttamalla\nalamäkeen joen sillalle.\n\nSeppämestari palasi ontuen romukasojensa takaa vaaniskellen kuin\nmetsäläinen vainoaikojen jälkeen. Yhtä utelias hän oli uutisiakin\nkuulemaan.\n\n— Joko se meni?\n\n— Meni.\n\n— Mitä se sanoi?\n\n— Sanoi, ettei sinulta ikipäivinä mitään valmista synny.\n\n— Kuule tuota pirua!\n\n— Ja että sinut pitäisi panna turkinhihaan ja...\n\n— ... tanan hirvi!\n\nSeppämestari käpsähti palkeensa kimppuun, yhdisti katkenneen\npyöräremmin parilla niittinaulalla hämmästyttävän nopeasti. Mistä\nhän sysiäkin kaappasi. Näkyvissä niitä ei ollut, mutta ennenkuin\nviisi minuuttia oli kulunut, niin ahjon pesässä musta keko paukkui\nja savusi. Ja sitten pajan nurkasta hiilien alle pari kuokanterää,\njotka nähtävästi omassa lajissaan olivat samaa suuruusluokkaa kuin\nomistajansa lapikkaat äsken. Paljepyörää veivatessaan mestari puheli:\n\n— Niinkuin tämmöisiä romutöitä ei tekisi kuka tahansa poropeukalo, kuka\nkäsilleen kehtaa ottaa. Lyön ohkaiseksi kuin viikatteen terän! Lasken\nmirkkelillä, että partasi saat helluntaisaunassa ajaa, senkin...\n\nHän otti ahjosta leveän kuokan, kopisti käsivasaransa vartta lujempaan\nja alkoi takoa. Kirkkaat kipunat sinkoilivat nokiseiniä kohti, heleä\nteräs soitteli tahdikkaasti. Kuin pikkunuoteista vauhtia ottaen\nhypähtivät tyhjällä alasimella kimmoisan vasaran keveät välilyönnit.\nSitten jälleen hyrisi ahjopuhaltimen rukinpyörä, mestari lämpeni,\nhaaveili ja puheli.\n\nHän oli miettinyt sitä asiaa jo kolme vuotta, yöt ja päivät. Siitä\ntulisi tämän aikakauden yksi kaikkein hyödyllisimpiä keksintöjä.\nEttä lastut, oksat ja kalikat, kaikki metsien ja halkoranteiden\nroskapuu hiillettäisiin häkäkaasuksi ja sitten hiiltämöistä\npumpattaisiin nobelvaunuihin ja teiden risteyksissä laskettaisiin\nkumiseviin pentsiinipönttöihin. Jokaisen auton perään ruuvattaisiin\npikkuruikkuinen pönttösilinteri, mihin pihistettäisiin hiilikaasua kuin\npentsua ennen. Ei pumpata edes tarvitsisi, omalla painollaan tuo pakana\ntyöntyisi. Mutta pystypöntöt kärryjen perästä putoaisivat mäkeen, ja\nnokikolarit saisivat hangata naamataulunsa hiekalla ja mäntysuovalla\nkerrankin puhtaaksi.\n\nTarpeellinen toimitus omallekin naamataulullesi, poikaparka! ajatteli\nsanankuulija, mutta puhui muusta, kuten monta kertaa parhaimpienkin\ntoverusten kesken on asianlaita.\n\n— Tarkoitatko, että oma tekemäsi pönttö pudotettaisiin myös meidän\nmaitokärrystä?\n\n— Se kaikkein ensimmäiseksi! Se on vihoviimeinen hökötys! Toisenlaiset\nvekottimet minä nyt jo värkkäisin, jos vielä mokomaan remonttiin\nryhtyisin.\n\nPönttökärpänen oli Jallun kärryistä jo pudonnut, roskapuun\nhiiltoampiainen lennähtänyt sen tilalle. Siitä se joskus tulisi\nSuomen sampo ja koko maailmankin patentti! Kun vain pääsisi näistä\nhirvensarvista, — —tanan romuista irti...\n\nSiinäpä se, kaikkien suurten keksijöiden kenkkajalka. Mutta Iso-Hirvi,\nkarvakäpälä, kylläkin saisi korpikuokkansa jo kirkolta palatessaan. Vai\nettä ei mitään valmista! Vaikka partasi ajaisit, vanha... Ja jälleen\nkipunat sinkoilivat, teräs lauloi, välisoitto kilkahteli.\n\n— Kyllä sinä sen teidän navetanjohdon osaat itsekin korjata,\nputkipihdit kun otat tuosta kärryillesi, esitteli Jallu seuraavan\nlämmityksen aikana.\n\n— Kuinka keksin missä vikakaan, epäili Martti.\n\nJallu sulki silmänsä ja sihtaili kotvan aikaa pyssymiehen tapaan;\n\n— Se on vesisäiliön pohjassa, juuri siinä, mistä pöytäjohto ottaa\nalkunsa. Putki on numeroa liian pieni ja siinä on äkkimutka. Tuohon\nkerääntyy vuosien varrella roinaa! ajattelin minä jo silloin, kun\njohtoa laitettiin. Petoonireikä oli tullut valettua liian alas, eikä\nollut väljempää putkea! sihtaili Jallu, niinkuin tuttua asiaa kirjasta\nlukien.\n\n— Tyhjennät vesisäiliön, avaat ja puhdistat mutkan, sillä se on tehty,\nlopetti seppämestari hyvin ymmärrettävän neuvonsa.\n\n— Ja sitten jonakin kauniina kesäiltana lyödään talkoopelillä\nuusi tikkukatto tähän sinun pajaasi, että hitsauskoneesi ja muut\nkalliit värkkisi eivät turhan tähden tärväänny, maksoi neuvon saanut\nvastaneuvolla.\n\n— No tuota justiinsa minä itsekin olen ajatellut, ilostui mestari.\n\n— Pari, kolme vuotta!\n\n— Viisi, kuusikin kohta!\n\nHe nauroivat sukkeluudelleen. Martti lähti pajasta putkipihdit\nkainalossa. Jallu tempasi alasimelleen Iso-Hirven tuliteräkuokan ja\nkopistaen käsivasaransa vartta syvempään hän alkoi kalkuttaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOsuuskaupan myymälässä asioitsi kaksi kirkassilmäistä lasta, tyttö ja\npoika, joiden muotopiirteissä samaan puotiin asioilleen pyörähtänyt\nMartti oli huomaavinaan jotakin tuttua. Oman kylän lapsia ne olivat,\nmutta keitä ja kenenkä? Lapset muuttuvat viidessä vuodessa aika paljon.\n\n— Mikä sinun nimesi on? hän tiedusti viisi- tai kuusivuotiaalta\npojalta, joka hieman hajasäärisenä, pikkuinen peukalo somasti\nkivertyneenä seisoi tiskin vieressä. — Mikä sinun nimesi on? hän\ntiedusti uudelleen puheen alkuun päästäkseen.\n\n— Jutti! vastasi poika jämerästi yhdellä sanalla.\n\n— Hän tarkoittaa Jussia, vaikka ei osaa vielä ässää sanoa, selitti\nsisko punastuen heleästi pikku veljen »ättän» tähden.\n\n— Jokiniemen Annan poskien lehahdus ja Varvikon Jussin »Jutti» ja\nkiverä peukalo! Tämän enempää ei setämiehen tarvinnut sukuselvityksiä\netsiskellä, eikä olisi tarvinnut senkään vertaa, jos tuo perinteellinen\nheltan punaiseksi herahdus olisi tapahtunut hetkeä aikaisemmin. Anna\noli Varvikon Jussin vaimo. Itse Jussi, kiveräpeukaloinen, rivakka\nmuurari ja pikku palstatilan omistaja oli siellä, missä moni muu... No,\nse ei surkeilemisesta parantunut. Mutta lapset varmaankin ilostuisivat,\njos pääsisivät vireän varsan rattailla ajelemaan keväisenä päivänä.\nVarsalle olisi samantekevää, jos se juoksisi kilometrin enemmän tai\nvähemmän, näkisihän järven toisenkin puolen niin mies kuin varsa.\nHetkistä myöhemmin lapset pikku ostoksineen laskettivat sedän rattailla\nkotia kohti, Jussin pikku kädet kiverine peukaloineen auttelivat\nhevosen ohjastamisessa, molempien kirkkaat silmät loistivat ilosta.\nHirvimäen metsäpellon laidasta erkaantuva tie oli kapea, mutta\nvastaantulijoista täällä tuskin olisi haittaa. Äiti Anna lajitteli\nsiemenperunoita pikku talon pihamaalla. Lapsista nuorimmainen, tyttö\nnähtävästi, pilkisti perunakorin takaa kuin jäniksen poikanen.\n\n— Kuka teitä kuljettelee? kummasteli äiti kädellään aurinkoa varjostaen.\n\n— Arvaa, niin saat puolet.\n\nArvaamistako siinä enää tarvittiin, kun tutut kasvot näki ja äänen\nkuuli.\n\n— Sinä, Harjulan Martti! Minun lapsieni kyytimiehenä! Ihmetyksen sanoja\nseurasi sama kasvojen lehahdus kuin äsken kaupassa, kuin koulunpenkissä\npuolitoista vuosikymmentä sitten.\n\n— No kuka niitä tämän läheisempi olisi kuljettelemaan?\n\n— Sinä, vanha veitikka, aina osaat selittää!\n\n— En ollut tunteakaan lapsiasi tuolla kaupassa, ennenkuin tyttären\nkasvojen väri kieli alkuperän.\n\nMieluisasti yllätetty nainen nousi. Hän aikoi lähteä vierastaan sisälle\njohdattelemaan, korvikekuppostakin kyytipalkaksi puuhailemaan, mutta\nasianomainen esti joutavat touhut.\n\n— Älä sellaisia. Selitä ennemminkin, mitä laatua nämä siemenperunasi\novat? Tiedätkö itsekään?\n\n— Tämä varhaisperuna on »tammistoa». Tämä toinen tavallista saksalaista\n»magnumia».\n\n— Ponumia! lisäsi koulutoveri asiantuntevasti. Sitä varmaan mukulat\nolivatkin ja puhtaita laadussaan. Melkoista asiantuntemusta,\nasianharrastustakin oli osoittanut välitön vastaus, samoin kuin\nkäsiteltävinä olevien siemenperunoiden valinta ja onnistunut\nidättäminen. Vihertävistä itusilmuista päättäen niitä oli hoideltu\nsopivan lämpöisessä ja valoisassa paikassa muutamia viikkoja, ehkäpä\nasuinhuoneessa, josta ne nyt oli siirretty ulos istutuspäivää\nodottamaan. Ammattimiehen sydäntä ilahdutti tällainen huolenpito, eikä\nhän voinut olla siitä mainitsematta.\n\n— Sinullapa on hyvin hoidetut siemenperunat! Kuin munasta kuorittuja\nkananpoikasia!\n\n— Kummaksi tuo lienee ymmärrettävä, kehumiseksi vai moitteeksi?\nnaurahteli hoitaja.\n\n— Kummaksi vain haluat ottaa. Asioita tuntevana ammattimiehenä\nkuitenkin vielä lisään, että olen milteipä hämmästynyt.\n\n— Siitäpä vähän näytätkin.\n\n— Minäkö?\n\nHe katsoivat tutkien toisiaan. Mutta Annasta ei ollut »särkeä\npaistamaan». Siinä suhteessa hän aina oli ollut »heikko astia». Hän\npunastui jälleen korviaan ja kaulaansa myöten, vaikka siemenperunoissa\nenempää kuin muissakaan keväisissä askareissa ja asuintiloissa ei\nsuinkaan näyttänyt olevan häpeämistä.\n\n— Minne sinä nämä erinomaiset kananpoikasesi aiot kätkeä kesäksi\nkasvamaan? päästi koulutoveri hänet pinteestä.\n\n— Peltoon! naurahti hereä nainen vapautuneesti.\n\nArvattava asia, turha kyselläkään, ja piti kai ammattia harrastavan\nvierailijan keksiä se peltokin. Kohta ulkorakennuksen takaa se\nlöytyi. Muhevamultainen maa oli asianmukaisella tavalla kynnetty,\nojat avattu, ojamullatkin kuokkien hajoiteltu. Kevättöitäkin siinä\njuuri äskettäin oli aloiteltu, väkilannoitteiden kylvämistä. Milteipä\ntäysinäinen paperisäkki oli saran reunalla, peltisanko säkin vieressä.\nVaaleanruskeata lannoitetta oli yksi sangollinen jo kylvetty\nhuolellisesti ojanreunaa pitkin, niinkuin mannaa taivaasta tiputtaen.\n\n— Aiotko kylvää tuon koko säkillisen tähän pellonpalaan? tiedusteli\nammattimies.\n\n— Riittääkö se, vai olisiko siinä ehkä liikaa? vastasi viljelijä\ntunnustelevin vastakysymyksin.\n\nAmmattimies ei hänkään kiiruhtanut suoralta kädeltä vastaamaan. Hän\nasteli lannoitesäkin luo ja tarkasteli sen kirjoituksia, vaikka arvasi\nhän ne ilmankin.\n\n— Viisikymmenprosenttista kalisuolaa! totesi hän.\n\n— Eikö se ole hyvää?\n\n— Sanoakseni suoraan, pelkään että se on vähän liiankin hyvää. Jos\nSuomen kaikki perunapellot kalisuolattaisiin tuolla tavalla kuin olet\naloittanut, olisi meillä ensi keväänä perunapula.\n\n— Liian hyvää... perunapula! Jos ymmärrän puolta sanaa tuosta, niin\njohan ihme! kummasteli viljelijä.\n\n— Katsos, jos liha tai kala suolataan vaikka liikaakin, niin se\nsäilyy sitä paremmin, mitä enemmän suolataan. Kasvavan perunan laita\nsen sijaan on ihan päinvastoin, mikäli kalisuolaamisesta on kysymys.\nSilmämääräisesti arvioiden tämä sinun aloitteesi merkitsee noin\nviittäsataa kiloa hehtaarille, missä tinkimättä on puolet liikaa.\nPerunasi kasvaisivat rupisia ja ruttoisia. Kevätpuoleen saisit\nkuopastasi kaivaa enemmän moskaa kuin mukuloita. Sitä tarkoitin liian\nhyvällä ja perunapulalla. Joko kirkastui?\n\n— Kyllä! myönsi viljelijä, mutta kääntyi poispäin, aivan kuin olisi\npahastunut.\n\n— Älä, hyvä ystävä, vilpittömästä neuvosta mieltäsi pahoita! Minähän\nvain selitin, mitä itse pyysit.\n\n— Älä... en kai minä sellaista... mutta kun minä olen niin tökerö.\n\n— So, tyttö!\n\n— Kun minulla ei ole ketään, kuka neuvoisi.\n\nEsiliinan lieve kohosi silmäkulmaan. Neuvoja oli lähellä ja kiiruhti\nhätiin.\n\n— Äläpä tärvää kauniita silmiäsi! Täysiprosenttinen kalisuola on\nkirpaisevaa ainetta. Sitä on varmaan esiliinassasikin.\n\nNeuvottava oli neuvoton kuin säikähtynyt pikku hiiri. Silmiä kuitenkin\nolisi pitänyt pyyhkiä ja karkuun siitä pyrkiä, mutta neuvoja sulki\ntien, eikä metsään kehdannut livahtaa.\n\n— Mitään vahinkoa ei pellollesi vielä ole tullut, toivottavasti ei\nsilmillesikään. Voit huoletta istuttaa lanttua tai kaaliakin tuohon\nvoimaperäisesti suolattuun saran reunaan. Se sulattaa vahvimmatkin\nsuolat, kaali tarkoitan, eikä lanttukaan siinä ominaisuudessa ole\nliian nirsu. Pari vajaata sangollista ripsiskelet sitten tuohon\nperunamaallesi. Lopun voit säästää syysviljoillesi tai ensi kesään.\n\n— On minulla kaksi kymmenen kilon pussillista sitä y-lannoitettakin,\nvai miksi ne sitä sanovat, piristyi viljelijä pyrkimättä enää pakoon\nenempää tien kuin metsän kautta.\n\n— No, jo ihme! Sinulla mahtaa olla vaikka mitä?\n\nNeuvoja heitti pikaisen silmäyksen lapsuusvuosiensa arkaan\nkoulutoveriin, jolta paljon puuttui... jolla kuitenkin niin paljon oli.\nElämä oli ankarasti rusikoinut tyttöparkaa, paljon vaativana se oli\nhänellä edessä päin. Miten hämmästyttävän voitollisena se kuitenkin\njatkui hänessä!\n\nHän tarkasteli vielä arviosilmällä kahta peltosarkaa, joiden multa oli\nkarkearakeista, vähän ruskehtavaa hiesumaata. Erinomaista perunamaata!\nAika hyvässä kasvuvoimassakin se näytti olevan. Jos vain ei halla\nsyksyllä hätyyttäisi, niin perheen perunasato vielä possunkin varalta\noli vuodeksi taattu. Siementen ensiluokkainen idätys oli tehokas\nkeino sadon jouduttamiseksi. Siinä hän olisi kelvannut esikuvaksi\nparemmillekin ammattimiehille.\n\n— Kaksikymmentä kiloa yleislannoitetta riittää mainiosti tämän\nperunamaasi väkilannoitteeksi. Voit kylvää sen heti, tai vaikka vasta\nvakoon. Kalisäkkisi säästyy vastaisiin tarpeisiin.\n\nHe astelivat vihertävälle pikku pihamaalle, jossa äskeiset matkatoverit\nvartioitsivat nuorempaa villivarsaa, joka tyttölapseksi näytti olevan\naika tekijä. Hän oli eläväinen kuin tulenkipinä, itsepäisesti yritteli\njo perunoitakin istuttamaan, vaikka vakojakaan ei vielä oltu avattu.\n\nSetä otti syliin, aikoi hyvästellä ja lähteä, mutta ei hän sillä\ntavalla päässyt, korvikekupposet oli ryypättävä. Mikä siinä miehen\nauttoi, kun kyydittävätkin pyysivät, Jussi kädestä kiskoen. Hevosen\nohjakset olivat tutustuttaneet, sähköistivät yhä vieläkin, peukalo\nkivertyi ja puristi. Käytiin tupaan. Äänetöntä käsipainia pojan kanssa\npelaten Martti syrjäsilmällä tarkkaili, miten näppärästi askartelu\npikku kodin emännältä kävi. Tuohenkäppyrä kirisi ja syttyi, tuli\nräiskähti kuiviin kalikkapuihin. Kirkas pikku pannu lennähti hellalle,\nnurkkahyllyn pyöreästä purkista kopsahtivat pannuun korvikkeet.\n\nAsuinhuone oli kodikas ja siisti, pöytä puhdas ja liinoitettu,\nvärikkään keväiset verhot akkunassa. Myös lapset näyttivät virkeiltä,\nkunnollisesti puettuja olivat kaikki. Pirteällä kissanpoikasella\noli punainen rusetti kaulassa. Mihin katsoikin, niin kaikkialla\noli nuorekasta, keväisen kirkasta. Kymmenen pisteen pikku talo\nkokonaisuudessaan... ilman sitä kalisuolausta, joka sekään ei ollut\nhoitajan vika, koska hänellä ei ollut neuvojaa.\n\nTarkkailijan näkemyksiin avautui muistojen kuva, ankaran kova.\nVavahduttavan murheellinen se olisi ollut, ellei samalla unohtumattoman\nylväs. Maa savuaa, taivas palaa jo kolmatta vuorokautta yhteen mittaan.\nLukemattomat kranaatit, suuremmat ja pienemmät »kapsäkit» vonkuvat,\nräiskivät ja räjähtelevät pehmittäen talvista taistelutannerta\nedestä ja takaa. Yhtään ehjärunkoista puuta ei näy, maapohja on kuin\nkuokospelto, kuoppa kuopan vieressä. Korsut kuitenkin kestävät, ellei\ntäysosumaa satu. Mutta kalpeita verisiä miehiä horjahtelee ja kannetaan\nsidontasuojaan toinen toisensa jälkeen, tuntemattomiksi ruhjoutuneita\ntuntemattomia miehiä, tuttujakin poikia tuolloin tällöin.\n\nSinä pakkasaamuna tuodaan taas tuttu oman kylän mies, muurari Jussi\nSalminen, tämän pikku talon isäntämies. Hän, vahva elinvoimainen mies,\nei ole kuollut, mikä sekin on yksi näiden ankarien päivien ihme.\nKranaatin sirpale, vihaisesti vinkuva kuokan terä, on riipaissut\nhäneltä toisen jalan, koko vatsapuolen. Selvä! toteaa sidontaa johtava\nlääkäri. Tuskaa lievittäviä ruiskeita kuitenkin annetaan, koska mies\nvielä elää ja hengittää. Hän herää, kohoaa ja nojaa hetkisen jämerään\nkämmeneensä, joka niin monta tiilikiveä Huhmareen kylän navetanseiniin\nja uuninpiippuihin on iskenyt. Harhaileva tuskainen katse keksii tutun\nmiehen kasvonpiirteet. — Martti, sinä... Minä lähden nyt... Pidä\nmurhetta...\n\nEnempää ei, vain sisukas huokaus, hervahdus ja kalpea raukeemus. Pari\ntärkeää sanaa jää sanomatta. No, kuulija saattaa nuo arvatakin. Mitä\ntämän jälkeen seuraa, on jo niin tuttua, ettei sitä katsellakaan\ntarvitse eikä viitsi. Paarisänky tyhjäksi... jätteitä laatikkoon...\n\n— Nyt käy ottamaan korviketta! Laita sokeria sulamaan ja kasta\npullaa! kehoittelee hän, josta vähän murhetta on pyydetty pitämään.\nItselleen hän kaataa korviketta korvattomaan kuppiin. Siinä lapsetkin\nkihertämässä pienet juomakupposet kädessä. Äiti naurahtelee, hieman\nesteleekin, että »tukka ei mustuisi». Sitä pelkoa ei toistaiseksi\nnäytä olevan, äidin pellavat kun ovat perintönä jokaisella. »Eipähän\näidillä itselläänkään, vaikka oikeaa kahviakin on juonut!» keksii\nvanhin, Anni-tyttö, aika näppärä niin älynlahjoiltaan kuin muultakin\nolemukseltaan.\n\nEmäntä kaataa toisen kupin ja kolmannenkin. Pitää tuon verran, sen\nharvoin kun kylässä käy! Harvoinpa onkin tullut käydyksi, kun ei yhtään\nkertaa! ajattelee vieras. Mutta on kai siinä ollut omat esteensä\nhänelläkin näihin päiviin saakka. Tämä kuitenkaan ei enää vapauta\nvelvollisuudesta »pitää vähän murhetta».\n\nOn kuin toinen arvaisi hänen ajatuksensa, vai sattumaltako ajatukset\njoskus samanaikaisesti samaan juontuvat? Hänen kohtaloaan ja menneitä\nyhteensattumia ajatellen edellinen vaihtoehto tuntuu hyvinkin\nuskottavalta.\n\n— Sinä olit paikoilla silloin, sanoo Anna milteipä kuiskaten.\n\n— Olin.\n\n— Oliko hänen lähtönsä raskas?\n\nNuoren naisen tutkivat, kosteakiiltoiset silmät vartioitsevat vastaajan\npienintäkin elettä. Hänen ei ole lupa vilpistellä.\n\n— Oli. Mutta hän ei tuntenut sitä kauan.\n\n— Puhuiko hän mitään?\n\n— Puhui. Sanoi, että pitäisin sinusta vähän murhetta.\n\n— Kiitos sinulle!\n\nUljaasti pidätelleen naisen silmät täyttyivät auttamattomasti, eikä hän\nenää yrittänytkään hillitä kyyneleitään. Siihen ei ollut enää mitään\nsyytä. Hän ryhtyi järjestämään pienimmille lapsilleen maistiaisia\npöytäpenkille, johon rusettirintainen mirrikin osamieheksi kiiruhti.\nMartti nousi lähteäkseen. Hän tarttui hyvästeltävänsä molempiin käsiin.\n\n— Sinä olet kymmenen pisteen arvoinen tyttö. En unohda Jussin viimeisiä\nsanoja.\n\n— Aina sinulla ne pisteet. Nainen yritti etääntyä, mutta ei päässyt\nvielä irti.\n\n— Käy neuvomassa joskus!\n\n— Käyn varmasti.\n\nHyvästelijän jalka horjahti. Riipaiseva kipu värähti hänen kasvoillaan.\nNyt vasta nainen huomasi, minkä tähän saakka oli unohtanut.\n\n— Martti, anna anteeksi!\n\n— Mitä tarkoitat?\n\n— Kuinka sinulta voin pyytää mitään, neuvomassa käyntiäkään.\n\n— Voit huoletta. Katso, minä menen. Joskus taas tulen. Jos milloin\ntarvitset jotakin sellaista, mitä voin toimittaa, tai missä voin\nauttaa, niin ilmoita. Minun velvollisuuteni on pitää sinusta pientä\nmurhetta.\n\nHän hyvästeli lapsia, nosti kissaa niskasta. Kaikki lähtivät portille\nsaattelemaan, mutta kauankaan heillä ei ollut katseltavaa, koska tie\npian katosi metsän taakse. Nuori hevonen juoksi nopeasti. Sen nimi oli\nLeiju. Kärryjen nimeksi olisi sopinut Leijun rattaat. Ne kiikkuivat\nniin hauskasti. Myös sedän käsi kiikkui ja koivunoksatkin. Sitten vain\nenää oksat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTukkeutuma oli säiliöstä rehupöytään johtavan putken mutkassa, kuten\nJallu oli hengessään nähnyt. Vian korjaaminen oli muutaman minuutin\nasia, kun mutkakappaletta pidättävät holkkiruuvit oli irroitettu.\nSaman tien puhdisti Martti lehmien juomakupit niihin kerääntyneestä\nheinänporosta ja nosteli pois puiset juoma-astiat. Mitähän Elli\nsanoisi, kun tulisi tänne vesiämpäreineen? Kunhan tässä vain ei\njoutuisi itse teossa yllätetyksi!\n\nKorjaaja kiiruhti navetasta putkipihteineen, jotka Antti vielä tänä\niltana saisi soutaa Jallun pajaan. Mutta juuri tänään koulurahkeistaan\nvapautunut villivarsa juoksenteli vapailla laitumilla, eikä häntä\nollut niinkään helppo tavoittaa. Ääni kuitenkin jo pian kuului. Poika\nmetelöitsi kutsumattomana päällysmiehenä Annin kerhopalstoilla, joilla\nviljelijä itse pöllytteli niin ahkerana, että ei ehtinyt »kovaäänistä»\nvaimentamaan. Hän oli kääntänyt ja tarkoin rikkaruohon juurista\npuhdistanut puolet maistaan, puolet niistä jo kylvänytkin.\n\n— Älä, sisko pikkuinen, koko maailmaa yhtenä päivänä nurin käännä!\ntäytyi velimiehen varoittaa.\n\n— Käännän minä!\n\n— Käännän minäkin! säesti kovaääninen ja käsilleen kiepahtaen käänsi\ntakakäpälänsä taivasta kohti. Se toimitus kävi häneltä tosiaankin\nkätevästi.\n\nMutta sitten veljesten oli riennettävä särjen kutuun, koska muorin\nastia oli tyhjä.\n\nLintujen keväisiä helkytyksiä kuunnellen he painuivat rantaan\nputkipihdit Antin kainalossa. Isä veisteli Aropellon aidan veräjää,\njonka aukko näkyi rantaan asti.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nKoululle oli kokoontunut pitäjäläisiä, etupäässä nuoria naisia pitäjän\nkaikilta kulmakunnilta. Opettajatar neiti Manner kerhoyhdistyksen\npuheenjohtajana oli kutsun lähettänyt. Jo syystalvesta lähtien hän\noli mietiskellyt tätä, huolestuneena ajatellut pitäjän kerhotoiminnan\njatkuvaa kehitystä. Tämä oli yksi niitä asioita, jonka oli mentävä\neteenpäin. Ellei se sitä tehnyt, niin se liukui taaksepäin, sammui\nnurkkapensaisiin kuin kananlento. Monivuotinen toimekas kerhoneuvoja\noli siirtynyt muihin toimiin, toista hänen veroistaan tuskin\nsaataisiin. Uusia keinoja oli keksittävä. Sitä varten oli nyt\nneuvonpitoon kokoonnuttu.\n\nKutsua oli noudatettu ilahduttavan runsaslukuisesti. Milteipä\nkaikki saapuvilla olijat olivat itse entisiä kerholaisia, joukossa\npuheenjohtajan oman koulun oppilaita, kuten Jokelan Kirsti,\nPengerlehdon Marjatta ja Harjulan Martti, joka aluksi ainoana\nmiespuolisena osanottajana tunsi itsensä milteipä noloksi tässä\nvalitussa seurassa. Myöhemmin oli hänen selkänojanaan sentään pitäjän\nylhäisin ja kunniallisin kukko, vanha, mutta henkiolemukseltaan\nikuisesti nuori kanttori Petäinen. Hän oli kuulunut kerhoyhdistyksen\njohtokuntaan sen perustamisesta lähtien, kävi uskollisesti kokouksissa,\nkiekaisikin tarvittaessa, vaikka laulunääni oli käynyt käheäksi eikä\nhelttakaan enää liikoja punoittanut. Puheenvuoroa pyytäessään hän aina\nkäytti määrättyä sanontatapaa: Ainoastaan tämä kerta! »Ainoastaan» oli\nkeskustelussakin hänen mieli-, täyte-, jopa sadattelusanansa. Asiaan\ninnostuessaan hän viljeli sitä hyvinkin voimaperäisesti — joka toisena\nsanana! sanoivat ne, jotka laskua pitivät. Sitäpaitsi siihen tuli\nväriä, voimaa ja vivahteita aina asian laadun ja innoituksen mukaisesti.\n\nKun määräaika oli umpeen kulunut, siirtyi parikymmenhenkinen valittujen\njoukko opettajan puutarhan päivänpuoleiselle seinustalle, jonne\npyhäisen iltapäivän aurinko paistoi. Värikkäät kesäkukkaset loistivat,\nmutta omenapuut olivat jo kietoneet valkokukkiensa hedelmäaiheet\npunavihertäviin pikku nuppuihin. Neljän mehiläisyhdyskunnan ahkerat\nkerholaiset surisivat rattoisasti.\n\nOpettaja, tarhan omistaja, oli yhtä kesäinen ja vapaan välitön kuten\naina, olipa kysymys opettajatoimesta, kokouksen johtamisesta tai\nseuran pidosta. Jokainen tähänkin kokoukseen kutsutuista tämän tiesi.\nMutta mitä uusia tempauksia hänellä milloinkin oli esitettävänään,\nse pysyi salaisuutena räiskähtämishetkeen saakka. Tämä oli seikka,\njoka jo ennakolta herätti tiettyä mielenkiintoa. Tämä nähtävästi\nkuului hänen luonnonlaatuunsa, tai ehkä se oli vain taitavan\nammattilaisen mainostemppu, uteliaisuutta herättävä valmistusaste ja\ntehtävänilmoitus. Yhtä etevä kuin uuttera kasvattaja hän oli niin\nluokka- kuin tonttitarhoissaan, vaikka vanhan koulun ihailijat eivät\nkaikkia hänen otteitaan ymmärtäneet.\n\n— Istukaa, hyvät ystävät! Tempaiskaa jalat altanne! Ei tässä\nkokoushuoneessa sen parempia nojatuoleja ole! avasi hän kokouksen\nsytyttävään tapaansa. Kokous noudatti kehoitusta, mikä mistäkin\ntuolinsa löytäen. Kanttori kapusi suulleen käännetyn vesitynnyrin\nnokkaan, mikä mainiosti sopikin hänen kiistattomaan arvoasemaansa. Hän\nkäänsi koipensa, riipaisi nenäliinaansa hikeä saman tien silmälasejaan\nkirkastaen.\n\n— Jospa nyt siunatuksi aluksi laulaisimme kesäisen laulun: Mä oksalla\nylimmällä! mutta ajan säästämiseksi vain yhden värssyn, ainoastaan: Mä\noksalla... Tytöt, ne, jotka osaavat, laulavat alttoa. Sinä, Harjulan\npoika, tapailet bassoa, minä itse ainoastaan tenoria kiskaisen...\n\nHän hyräili äänet. Se meni mainiosti, vaikka tapaileva basso ja käheä\ntenori ainoastaan kuuluivat vain silloin tällöin. Tämän aikaan ja\ntilanteeseen mainiosti sopivan herkistyksen jälkeen puheenjohtajan sopi\naloittaa, eikä hän siekaillutkaan kauempaa.\n\n— Olen kutsunut teidät neuvottelemaan meille kaikille, koko\npitäjällekin hyvin tärkeästä asiasta. Sen te kaikki tunnette, se on\nyli kahden vuosikymmenen ikäinen vanha tuttu. Me kaikki kunnioitamme\nvanhuutta ja harmaita hiuksia, ja niin tuleekin tehdä, että\nmenestyisimme ja kauan eläisimme maan päällä. Mutta milloin nuoren\nhiukset kesken aikojaan alkavat harmaantua, niin kukaan ei kunnioita,\nvaan nauraa niille.\n\nTämän alkulauseensa jälkeen puheenjohtaja hetkisen hengähti sydämensä\ntähden. Kanttori korkealla istuimellaan sipaisi päälakeaan, joka oli\npunainen ja kalju. Opettaja jatkoi jälleen:\n\n— Joka talon, joka töllinkin nurkkapielissä on meillä aarin parin\nsuuruinen lasten viljelyspalsta. Sellaisia oli jo ennenkuin\nkerhoasiasta nuorten työmuotona Suomessa mitään tiedettiin. Sitä\novat viljelleet ja muokanneet Ville, Anni ja Matti... kaikki talon\nlapset, sitä mukaa kuin siihen ikään varttuvat ja kynnelle kykenevät.\nToinen polvi aloittelee jo muutamissa taloissa... sitä samaa\nkerhoperintöpeltoa, jonka laitapuolissa tai päälaella havaitaan jo\nharmaita hiuksia jokavuotisesta lannoituksesta huolimatta tai ehkä\nsiitä johtuen.\n\n— Niin ainoastaan, peruna ainoastaan ei tykkää jokavuotisesta\nlannoittamisesta, enempää kuin ainaisesta samassa pellossa\nkasvattamisesta, auttoi kanttori pyyhkäisten ankarasti hikoilevaa\nkaljuaan.\n\n— Oikein, kanttori! Myöskään kerhotoiminta, enempää kuin muukaan\nnuorten toiminta ei kohoa vanhaa taikinaa vatkaamalla, vaikka\njauhojakin lisättäisiin. On etsittävä ja löydettävä yhä uutta\nhapatuksen juurta. Kerhotoiminnassamme tämä merkitsee paitsi sitä,\nettä vanhat tilkut hyvin kunnostetaan ja tehtävät moitteettomasti\nhoidetaan, myös sitä, että uusille tekijöille varataan uudisviljelyn\nmahdollisuuksia ja uutta toimintaa.\n\n— Vaihteeksi ainoastaan, vaikkei muuta kuin hernettä tai ohraa,\nainoastaan, muisteli kanttori omiaan.\n\n— Tuossa on itua ja paljonkin! myönsi basson tapailija mehiläispesän\nvierestä, missä sivusilmällä huvittuneena oli tarkkaillut pikkuisten\nahertajien lentolaudalta lähtöä ja sille palaamista. Ihmeellinen\nemälaiva lentokenttineen! Kuoleman lentäjiä vähän, elämän ahertajia\nsitä enemmän.\n\nMutta puheenjohtaja johdatteli jälleen asiaan. Pitäjän kerholaiset,\nkoko kerhoyhdistyskin, olivat nyt kuin lampaat ilman paimenta.\nTämä kylläkään ei ollut totta, vaikka täydestä kävi, kun kukaan\nei vaivautunut esittämään vastalausetta. Uutta taikinan hapatusta\noli löydettävä paitsi kentillä ja kerhomailla, myös johtotyössä.\nPuheenjohtaja esitti, että paikkakunnalta siirtyneen entisen hyvän\nkerhoneuvojan tilalle valittaisiin kaksikymmentä uutta yhtä hyvää,\nellei parempaakin.\n\nTämä oli paukku, joka herätti mielenkiintoa muissakin kuulijoissa\nkuin kanttorissa. Vai kaksikymmentä ainoastaan! Parhaimmissakin\nkerhopitäjissä kun tapasi olla vain kaksi ainoastaan! Mitenkä tämä\nmahtui puitteisiin, kun yhtäkään kunnollista moninkertaisesta\nilmoittelusta huolimatta ei saatu. Basson tapailija luuli uumoilevansa,\nminne koira oli haudattu, mutta hänkään ei kiiruhtanut kaivamaan\nesiin sitä, katseli vain avaruuksien tyyneltä mereltä palaavia\nelämänlentäjiä. Se selviäisi aikanaan, selvisi piankin.\n\n— Te jokaikinen, arvoisaa kanttoriamme lukuunottamatta, olette kuin\nvarta vasten luodut meidän pitäjämme kerhoneuvojiksi kukin omalla\nkulmakunnallanne.\n\nSiinä se oli ja antoi tuumiskelemista kaikille, erittäinkin\nkanttorille. Hänkö yksin oli epäkelpo, kerhon ensimmäisiä\nperustajia, kirkonmies ynnä muuta, ynnä muuta... Luonnollisesti\npuheenjohtaja oli tarkoittanut, että ei vaivaisi nuorten tehtävillä\nvanhaa kunnianarvoisaa johtokunnan jäsentä, mutta kärpästen kaljun\nympärillä kihelmöidessä saattoi ainoastaan yksikin epäselvä ajatus\nantaa korkealla istuimellaan hikoilevalle kirkonmiehelle aihetta\nmietiskeleviin tulkintoihin. Mitä hassutuksia opettaja nyt taas\npäähänsä on saanut! ajattelivat »varta vasten luodut» kukin omasta\nnäkökulmastaan. Kylmäksi tämä riipaiseva esitys ei ketään jättänyt,\nja ajatusten herättäminen olikin ollut puheenjohtajan pohjimmainen\ntarkoitus.\n\n— Te tunnette alan kuin viisi sormeanne. Johdettavanne ovat omia\nsiskojanne ja veljiänne, siskojen ja veljien lapsia. Te tunnette heidät\nperinnäisiä harrastelu- ja juonittelutaipumuksiaan myöten. Osa heidän\nviljelmistään ja niihin liittyvistä muista työmaista on teidän omien\nkättenne tuotetta. Kerhopiiri itsekullakin tulee olemaan kotoinen ja\npieni. Voisiko jollakin ventovieraalla, laajempia aloja valvomaan\njoutuvalla nuorella miehellä tai neitosella olla työssään tällaisia\nmenestymisen mahdollisuuksia?\n\nOpettaja esitti asian, niinkuin se periaatteellisesti olisi ollut\njo aikaisemmin päätetty. Näytti kuin hän olisi kasvojen ilmeistä\naavistellut ne vastalauseetkin, mitä joillakin oli tarkoitus esittää.\nHän ehätti ennen, löi sanat suuhun, minkä jälkeen asianomaisella ei\nollut muuta tehtävää kuin huokaisemalla hyväksyminen ja kärpästen\npyydystäminen. Sitä monetkin harjoittivat paremmalla menestyksellä kuin\nkanttori, vaikka niin verratonta pyyntikenttää ei ollut kenelläkään\nmuulla.\n\nMartti mehiläisten lentokentän ääressä seuraili asioiden kehitystä\nkuin sivustakatselija. Hänellä oli syrjästä tarkkailijan leppoisa\nasenne, kuunteli mitä halutti, mietiskeli omiaan väliin, yhtä aikaakin\nkuin parihevosilla ajaen. Tähän tapaan hän usein oli hölkötellyt tuon\nsamaisen puheenjohtajan oppitunneilla, teatterissa, jopa kirkossakin.\nJoku olisi voinut soimata tarkkaamattomuudesta, mutta sitä se ei ollut.\nAjatuksen varsat vain olivat nopeampia kuin niiden kannoilla juokseva\nasialla lastattu reki. Varsoilla oli aikaa hupaisiin sivuhyppäyksiin.\n\nKenellä oli sellaisia menestymisen mahdollisuuksia? Niinkö hän sanoi,\ntuo viisas pikku nainen? Hän itse löysi oikeat otteet aina koulussa.\nHän varmaankin oli oikeassa myös tässä. Itseluottamusta, yrittämisen\nrohkeutta vain kaikilta puuttui, kanttoria ainoastaan lukuunottamatta.\nMutta sitä ei puuttunut opettajalta. Tuommoinen kipene! Kuin\nkymmenvuotias kerholainen aarin suuruisen kerhomaansa laidassa! Yli\nkolmekymmentä vuotta hän oli työskennellyt ja paljon siinä ajassa\naikoihin saanut. Jos rohkeus olisi ollut yhtä vähäinen kuin ruumiin\nvoimat pienet, kuin terveyskin heikko, niin laukkunsa olisi pakannut\nviidenkymmenen mukulan koulutalossa jo ensimmäisen päivän iltana ja\nsitten jälkeenpäin monta kertaa. Ei perääntynyt, ei vieläkään, johtaa\njos jotakin, yrittelee innokkaasti yhtä ja toista, niinkuin noita\nhunajakärpäsiäänkin.\n\nNiitä moksahteli jälleen lentolaudalle, kukkien pölyä turkissa, taskut\nja putket pullollaan keväisten kenttien parhainta siirtomaantavaraa.\nSiirtomaiden, toden totta! Miten etäällä niiden sanottiinkaan\nsaalistavan? Kuuden, kahdeksan, jopa kymmenen kilometrin säteellä.\nJos siihen yritteli sovittaa joitakin suhteellisuuksia huomioivan\nvertailun mittatikkuja, niin suureen häpeään joutui jalo luonnon\nherra. Entä se paljon mainostettu sankarillinen rohkeus? Hiipivä\nhiiri, jokainen varpunen, herneen kokoinen ukkospilven rae kykeni\nkoppaisemaan henkihieveriin pikkuisen lentäjän. Yksilön nappasi, vaan\nei yhteisöä. Siihen ne pompahtelivat, sisukkaat pikkuyrittäjät kapealle\nlentolaudalle rakkaudenpölyä turkissa, keltaista hunajaa säiliöissä,\nelon kipenettä elämän jatkoksi koko yhteiskunnalle.\n\nMutta erään toisen omenapuun kukkaumppujen alla kuunteli ja katseli,\nehkä vähän haaveilikin eräs nuori neito. Punaraitainen pumpulipuku\nsopi mainiosti hänen nuorekkaan vartalonsa verhoksi. Keväistä väriä\nsiinä taulussa oli. Auringon paahtama siernan ruskea kasvoissa ja\nkäsivarsissa viittasi kesän antimiin, marjatuohisiin, hedelmätarhoihin.\n\nTytön kasvot ilmehtivät herkästi. Auringon kilottamat silmät sivusta\nkatsoen loistivat kahtena kirkkaana pikku tähtenä, hymykuoppa syntyi\nja hävisi, kasvojen värikin vaihteli ilmehikkäänä. Hän seurasi\npuheenjohtajan esitystä tarkkaavaisena. Missä hänen liinaharjainen\nparivaljakkonsa kirmasi? Varmaankin hänen hallintaansa joutuvia\njokipiirin kerhomaita muokkaillen.\n\nMistä hän saisi Lautta-Villen puolitusinaiselle lapsilaumalle\nlisämaata? Mistä kerhotyössä tarvittavaa vireyttä Lepsämän\nunikekopoikueeseen? Millä houkuttelukeinoilla Heinärannan Vihtorin\nirti onkikiviltänsä? Tämä antaisi jokivarren kaitsijalle päänvaivaa,\njohon lisäksi tulisi paljon muuta. Samat pulmat kaikilla toisilla.\nHerran enkeleitä olivat tuskin muutkaan pitäjän kerholapsukaiset. Jos\nolisivat, niin opettaja ei noin valtioviisaasti olisi ryhtynyt johtajia\nhankkimaan.\n\nHän puhui jo kyläosastojen yhteistoiminnoista, yhteisretkistä,\nkesäjuhlista ja kilpailuista. Ne kaikki olivat hänen\nmieliharrastuksiaan, eikä hän omille oppilailleen puhunut niistä\nensi kertaa. Miten jokivarren kaitsija? Tervetuloa jokivarteen!\nPyykkipadalla kalakeittoa keitämme. Onkikilpailun järjestämme.\nHeinärannan Vihtori voittaa kyllä teidät kaikki.\n\nNäin ajatteli mehiläispesän mies jokivarren neuvojan kerhovarsojen\nkirmailevan tuoreita rantapolkuja. Eivät kai Kirstin silmät olisi\nmuuten noin loistaneet, eivät hymykuoppien pyörylät tuolla tavalla\nleikkineet, niin että sitä salavihkaa oli hupaisa katsella. Kunpa\nvain noihin kuvitelmiin ei olisi liittynyt kirpeän kivun tunto, jonka\nheijasteet tuntuivat pienimmänkin liikahduksen johdosta. Muista minua,\nolematonta! Katsele tilalleni tullutta tunnotonta! Älä kirmaise! Ole\nkurkoittelematta kuuseen!\n\nKerhoyhdistyksen puheenjohtajalla ei tämän loistotempauksensa johdosta\nollut aihetta valituksiin. Yhdellä maksuttomalla ilmoituksellaan\nhän oli saanut kaksikymmentä neuvojaa, sen sijaan että kahdella\nmaksullisella ei saatu yhtään. Tosin kanttori esitteli eräitä\nepäilyksiään, mutta nekin ainoastaan eivät koskeneet asian periaatetta,\nvaan sen käytäntöön soveltamista. Miten piirit jaettaisiin,\nkun neuvojia oli enemmän kuin kyläkuntia, mutta vähemmän kuin\nkinkerikuntia? Miten ainoastaan monetkaan näistä neitsykäisistä kurin\npuolesta tulisivat juttuun suurimpien kurikoiden ja tallipässien\nkanssa? Niitä oli suuressa pitäjässä kaikenlaisia, jopa sellaisia,\njoiden oikea kerhopalsta olisi kinkeripöydän alla tikkupihti nenään\nnipistettynä. Mutta nykymaailman aikaan menehän laittamaan, vaikkapa\nvain sellaistakin, hyvin ansaittua ainoastaan!\n\nNeuvottelukokous oli päättynyt ja vasta valitut neuvojat lähteneet\nkanttorin matkaansa riistäen. Opettaja oli pyytänyt Martin jäämään\nhetkeksi jälkeenpäin, pieneksi hetkeksi juttelemaan. He istuivat\nopettajan työhuoneessa, jota iltapäivän aurinko lämmitti ja valaisi.\nTuulenhenki leyhytteli keveitä akkunaverhoja. Sisään eksynyt\ntyömehiläinen etsi ulospääsyä ruudun lävitse. Opettaja kiiruhti\nauttamaan.\n\n— Voi pörriäistäni! Hakkaa pikkuista päätään, vaikka järkivähäinen jo\nilmankin sekaisin.\n\n— Vähemmästäkin lentämisestä. Itsekseni ihmettelin sitä jo pitkän aikaa\ntuolla emälaivan luona puutarhassa.\n\n— Järkeä vaiko lentämistä?\n\n— Molempia.\n\nOpettaja palasi tuolilleen pikku pöydän ääreen. Pääskyn rattoisa\nviserrys kuului pesästä räystään alta. Haavanlehtien suhina säesti sitä\nkauempaa pellon laidasta.\n\n— Olet ollut kotona jo toista kuukautta, eikä ennen ole sopinut tulla\ntervehtimään.\n\n— Eipä opettajankaan kylässä käymään, vaikka koulutyö on ollut lopussa\nlähes yhtä kauan.\n\n— Lapset tapaavat ensinnä käydä vanhempiaan katsomassa.\n\n— Koululapset eivät kehtaa, kun tulevat vanhemmiksi.\n\n— Niinpä niin, tunnen kai minä sinut, poikaseni, niin kainoutesi kuin\nhyvän sydämesi. Odota vähän! Lämmitämme hunajavettä.\n\nTuota pikaa hän järjesti kupit ja hunajapurkin pöytään. Vesi lämpeni\nsähkökattilassa akkunalaudalla.\n\n— Sinä jäät nyt kotiin, ja siitä olen iloinen. Minua harmittaa, olen\nmilteipä mustasukkainen, milloin joku järvikylien nuorista lennähtää\nvieraille maille. Niinkuin täällä ei riittäisi meille kaikille työtä ja\nelintiloja.\n\n— Ja hunajaakin!\n\n— Niin, hunajaakin! Ole hyvä ja kierrä lusikkaasi sitä!\n\nOppilas kiitti ja kiersi. Mutta opettajaa se ei tyydyttänyt.\n\n— Mitä tuon vertainen tuntuu. Enemmän ota! Hunajaa sinä poikaseni\nkaikkein kipeimmin nyt tarvitset!\n\nHän katseli kuin äiti kadoksista palannutta poikaansa. Sama sydän ja\ntunne, vaikka äitiyden elämykset iloineen ja murheineen puuttuivatkin.\nMutta sitten pääsi jälleen etualalle pieni kyläyhteiskunta,\nHuhmareen-Kesäjärven pieni valtakunta, jonka piiristä hänen ahkerat\npörriäisensä elohunajaa keräsivät. Lämmin makea juoma virkisti hänen\nomaakin sydäntään, ajatukset purkautuivat jälleen sanoiksi.\n\n— Tässä ovat korkeammat tarkoitukset takana. Tunnen sen hengessäni,\nvaikka olenkin vain tämmöinen arkipäivän työmehiläinen. Sinä et olisi\npalannut Huhmareen mehiläiseksi, ellei tätä menetystä olisi sinulle\nsattunut. Sinua tarvitaan täällä kotikylässäsi.\n\n— Mihin minua täällä tarvittaisiin?\n\n— Älähän hätäile, kun katsotaan. Äsken sait jo yhden toimen, mutta\nalkua tämä vasta. Vaikka minun periaatteessa pitäisikin taistella\nsukupuoleni tasa-arvoisuuden puolesta, niin täytyy minun tunnustaa\nmiehisen mahdin valta ja vaikutusvoima. Sitä edustaa meidän\nkerhojohtokunnassamme enää ainoastaan kanttori. Kuulit itse, miten\nkäheäksi hänen äänensä on jo käynyt.\n\n— Jos opettaja ajattelee minua...\n\n— Sinua juuri! Nuoreksi kukoksi kerhokanojemme toimeliaaseen parveen!\nKierrä lisää hunajaa! Se kirkastaa äänen.\n\nHunajan makeutta oli mahdotonta vastustaa, enempää kuin opettajan\npyyntöjä, milloin hän tarjosi niitä lämpimän hunajaveden kanssa\nnautittavaksi. Kerhojohtokunnan jäsenyys seuraavasta kokouksesta\nlähtien oli siis päätetty asia. Mutta se oli vain yksi koko pitäjää\nkäsittävä luottamustehtävä, eikä siinä juuri mitään tehtävääkään ollut,\nellei asia ruvennut sydäntä lämmittämään. Tässä tapauksessa kypsyi\nkyllä tehtäviä vaikka enemmänkin, mutta ne keventyivät sitä mukaa kuin\nilmestyivät. Harrastustehtävien suorittaminen ei ollut sydämen rasitus,\nvaan hunajalääkkeenä nautittava virkistys.\n\n— Jos minulla ei olisi ollut näitä siunattuja sivuharrastuksia,\nolisin jo aikapäiviä sitten kääkähtänyt opettajanpöytäni taakse\nvihkopinkkojeni ääreen. Työskentely puutarhakasvieni, mehiläisteni,\nkerholaisteni ja nuorisoseuralaisteni parissa on antanut minulle uutta\nelämää. Niin se on tekevä myös sinulle, poikaseni. Olet menettänyt\nparhaimmastasi vain osan, etkä sitäkään niin merkitsevästi kuin\nherkässä mielessäsi yksinäisinä hetkinäsi olet valmis kuvittelemaan.\nSokeat saavat näkönsä! Rammat kävelevät jälleen! En usko näitä Mestarin\nsanoja ainoastaan haudantakaisina käsitettäväksi, kuten usein ollaan\nvalmiit selittämään. Eräs sukulaiseni tuli tapaturman kautta sokeaksi,\nmutta säilytti näkönsä siitä huolimatta. Uusia silmiä puhkesi hänelle\nterveinä säilyneisiin aistimiin, jopa herkistyviin sormenpäihin saakka,\nja hengen lamppu, sisäinen näkemys, sai entistä kirkkaamman hehkutuksen\nvoiman. Sama kokemus on itselläni omasta vähäisestä elämästäni. Kun\nlääkäriltäni sain tietää, että sydämessäni on parantumaton vika,\nluulin siihen paikkaan sammuvani. Mitä kannatti enää elämältä toivoa,\nkun kuolema saattoi katkaista kaiken millä hetkellä tahansa. Mutta\nkun loppua ei tullutkaan, virkistyin uudestaan. Aloin ottaa päivän\nkerrassaan. Iloitsin jokaisesta uudesta auringon noususta, kiitin\njokaisesta kuluneesta päivästä. Tein sen sairaan sydämeni vilpittömin\nhuokauksin. Tätä ennen se oli ollut helisevä vaski... Mutta otetaanpas\nvielä kolmannet kupit hunajavettä, sydämen lääkettä.\n\nOtettiin lääkettä, ja opettaja jatkoi: Lääkärini neuvoi minua, että en\nmistään välittäisi. Yritin noudattaa sitä niin hyvin kuin osasin ja\njaksoin. Vaikka ikävyyksiä ja mielipahaa sattui, niin hymyilin, ainakin\nyritin, vaikka se ilon irvistykseltä joskus mahtoi näyttää. Niin kului\npäivä kerrallaan, elämäni kirkastui ja keveni ja on keventynyt yhä. Ei\nminulle enää juuri milloinkaan mitään ikävyyksiä satu.\n\n— Ei meillekään! Ei alkuunkaan! Kun ensimmäiset perheriidat välttää,\nniin toisia ei tulekaan. Tämä rakas siippaseni sen asian todistaa...\nvikersi räystäspääsky, jonka jutelmia he hetkeksi olivat jääneet\nkuuntelemaan.\n\n— Minulle tulee kerran vain se päivä, jolloin kokonaan kevenen. En\nodota sitä. Rakastan elämää, tätä olevaista, vajavaistakin elämää\nkaikkine iloineen ja murheineen. En osaa erikoisesti varautua\ntulevaistani varten, joka varmaankin on paljon, paljon pitempi,\nhiljaisempi... onnellisempi. Niin toivon minä, kuten kaikki muutkin.\nPyydän, että hyvä Jumala valoisana aamuna kohottaisi minut kuin pikku\nmehiläiseni, ottaisi minut sellaisena kuin olen, keveänä, hänen\nkeväistä hunajaansa janoavaisena. Kuule, Martti! Kierrä vieläkin\nlusikkaa! Hunaja on varmaankin kerätty teidän apilapellostanne edes\nlupaa kysymättä. Omatuntoni kevenee, jos kannat siitä edes vähän\njälkivuokraa.\n\nSe oli vain hunajainen veruke. Opettajalla oli yhä yhtä ja toista\npuheltavaa, tehtävän ilmoitustakin, mihin tämä valmistava keskustelu\nluontevasti oppilaskuuntelijaa johdatteli. Maailma tarvitsi johtajia,\nsuuria ja pieniä. Kaikki hirvittävät sodatkin käytiin, hävittiin tai\nvoitettiin heidän merkeissään. Niin myös suoritettiin luovan työn ja\nrauhan toimet tehtaissa, teattereissa, urheilukentillä. Oli kuitenkin\nyksi paikka, mistä puuttui johtaja, jota niin kipeästi olisi tarvittu.\nSe oli Huhmareen kylä.\n\n— Oho! esitti kuulija äänekkään vastalauseensa pitkästä aikaa. — Minun\nnähdäkseni Huhmareen järvikylässä on jo yli kolmekymmentä vuotta\nvaikuttanut sellainen.\n\n— Ei ole oravaa siinä puussa! Vain pikkuruikkuinen mehiläinen eikä\nsekään enää kauan. Pian lähtee, eikä palaa.\n\nOpettaja selvitteli vakavasti asiaansa. Kylän näköalat eivät suinkaan\nolleet niin kirkkaat, miltä kesäisenä aamuna järvipeilin pinnasta\nkatsoen näytti. Oltiin yrittävinään osuustoiminta-, aseveli-, ties\nminkä yhteistyön hengessä, mutta itse asiassa jokainen puurasteli\nalkuperäisin asein omia myyränkanaviaan.\n\n— Minkä myyrästäjille sitten joku johtaja mahtaisi, parempikaan.\n\n— Sinä taistelet vastaan kuin Mooses, josta tuli suuri kansanjohtaja.\nSinusta ei tehdä sellaista, vaan joku Josua, sivustakohentaja ja\ntarkkailija.\n\n— Ei ole hedelmiä hänen vakoojiensa vasussa!\n\n— On varmasti! intti itsepäinen opettaja. — Tällä kertaa luotan\nja uskon sallimukseen, vaikka minua joskus lienee mainittu, jopa\nmainostettukin uskomattomaksi vapaa-ajattelijaksi. Sinua ei turhaan ole\nkoulittu maatalousammattimieheksi. Et turhan tähden menettänyt jalkaasi\nkotikylään palataksesi. Sinun on opastettava täällä yhdelle yhtä,\ntoiselle toista. Sinun on johdateltava Huhmareen järven rantamyyrien\npolut yhteen, niinkuin polut ja kujaset yhtyvät kylätiehen, kuin ojat\nja pikku puroset kyläjokeen. Mutta sinun ei tarvitse pitää melua siitä,\nniinkuin et haluakaan. Tunnenhan minä sinut. Eikä sinun tätä tehtävää\nsuorittaessasi, ei liioin tuon vähäisen vajavaisuutesi vuoksi tarvitse\nkäpertyä munkiksi enempää kuin diakooniksi, kukkona voit laulaa\nkerhotarhoissamme, kunnes parhaimman meistä omaan tarhaasi kaappaiset.\n\n— Varmasti!\n\nNiin he lopultakin pääsivät yksimielisyyteen. Talo työlle, vieras\ntielle. Odottamiseen pitkästynyt Leiju-varsa kaapaisi ryöppynä\navonaiseksi jääneestä portista. Jalkoja tuntui olevan tusinan verran,\nliinaharja häntä niiden lisäksi. Tien pölyssä, ravin tuulessa sitä ei\ntarvittu kärpäsien ripsimiseen, vaan voitiin käyttää vauhdin lisääjäksi.\n\nMutta Särkilahden mäessä asteli joku jo takaapäin tutun näköinen\nmies, savu pöllähteli, sääret hetkahtelivat. Mistä mies oli saanut\nlapikkaanvarsiakin yhä lähes reiden juureen? Lautta-Ville! Vaikka vetoa\nsiitä olisi saattanut lyödä. Tukkilainen pyörähti tien sivuun, päivän\npaahtama, rokon runtelema, yhtä ruma kuin rehti naamataulu vääntyi\nnaurun mareeseen.\n\n— Martti, per... soona!\n\nSe oli hänen ainoa kirosanansa. Uskottavasti sitä ei ole merkitty\nsuurena rikkeenä hänen »teepetteihinsä». Jos näin on tapahtunut, niin\ntilinpitäjä on liian yksitotinen virkamies. Sitäpaitsi Lautta-Villellä,\nkuten jokaisella rehdillä tukkijoen elinkautisella, on ansiokkaampiakin\nrikkeitä kirjoihin vietäväksi, niinkuin meillä kaikilla. Valittu\nkyläjohtaja kerkisi ajatella tätä, ennenkuin Ville kädestä tervehtien\nkapusi hänen rattailleen. Iloluontoinen tukkimies oli porsaan\nhakumatkalla, ja mistäs porsaita muualta kuin Harjulan mammalta, niin\nettä kun yli ja ympäri käytiin, niin tänä sunnuntai-iltana uhkasi käydä\nkaikki paremmin kuin hyvin.\n\n— Entä miten perhe jaksaa?\n\n— Mikä hätä perheellä! Lisääntyy ja kasvaa kuin Jaakopin kirjavat\nlampaat.\n\n— Kirjavatkin?\n\n— Nepä juuri, persoonat!\n\nSiirryttiin etäisempiin veden ja luonnoneläjiin, kesäjärven\nhaukikaloihin, Pengerkosken lohiin ja säynäviin. Mistäs ne enää\nlohet tavalliselle tukkilaiselle, kun ei kunnon perhojakaan. Oli\nsentään tänäkin keväänä jotakin saatu, että kuvaa ei tarvinnut puusta\nveistää. Pari kolme parin kolmen kilon painoista mulloa. Mutta ne\nlapihalon pötkyläiset, kilon painoiset säynäväiset Jokelan pikku kosken\npyörtäneissä. Niiden nappaamiseksi ei tarvittu tuhannen markan vapoja\neikä sadan metrin silkkisiimoja, ei muuta kuin vaparäippä, pitkänsiiman\nkoukku ja kasiaisia tai sontiaisia.\n\nSovittiin ajasta ja paikasta. Seuraavan täysikuun ensimmäisenä\nlauantaina auringon laskun ajoissa tavattaisiin. Martti lupasi hankkia\nkasiaiset, perunoita, leipää ja voita. Näitä hupaisia keskustellessa\nja yhteistä kalamatkaa ohjelmoidessa oli jouduttu perille. Ville\nsiirtyi emäntien puolelle porsasasioittensa vuoksi. Martti riisui\nLeijun, jota Antti jo odotteli hakalaitumille ratsastaakseen. Iltaviili\ntalkkunoineen odotteli kokousmiestä keittiön pöydässä.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nHarjupelto, kotikierroksen hikeväpohjainen perunamaa, oli viime kesänä\nkylvetty apilavaltaiselle heinälle ohraa suojaviljana käyttäen. Yritys\noli onnistunutkin sillä kertaa, mikä ei ole kovinkaan tavallista,\nleveälehtinen ohranlaiho kun aina pyrkii pahasti varjostamaan. Apilan\nonneksi se tällä kertaa ei ollut tiheä, vielä puolikesän aikoihinkin\nharmahtavan harva kuin vanhan miehen tukka. Martti muisti sen selvästi\nkesälomansa ajoilta.\n\nMutta toisin oli asianlaita tänä suvena jo helluntain aikoihin. Monen\nmiespolven viljelemä hikevä rinnepelto oli ottanut nuoren heinän,\nerikoisesti puna-apilan lempilapsekseen, ei kuutamon merkkiä näkynyt\nenempää otsassa kuin päälaella, myös väri niin nuorekkaan vihertävä\nkuin ikinä toivoa saattoi, vaikka lehmän näkökulmasta olisi katsellut.\nSiihenpä nyt saadaan iskeä seivästä seipään viereen! Jos nyt vain\nkuivatus onnistuu, niin kelpaa sitä ensi talvena lypsylehmien eteen\npudottaa!\n\n— Kelpaisi tuosta tuorerehuakin valmistaa!\n\n— Ilosta ammuvien lehmien eteen talikolla nostaa!\n\nNämä viimeiset olivat nuoren polven kapinallisia salapuheita.\nKaikki he olivat kapinakannalla vanhempien ainoaa autuaaksi tekevää\nkuivatusmenetelmää vastaan. Mutta juhannusaikaisen rauhan ja ettäs\nmenestyisit ja kauan eläisit-käskyn tähden oli heidän kuiskailtava\nvain nurkissa, puristeltava nyrkkiä housun tai housumekon etutaskussa.\nOli selkä kipeänä raaputeltava käiväräisiä rehulantun taimia,\njoiden harventamisesta, kuten korvareikienkin merkitsemisestä\nkiiltävämekkoiset kirpan paholaiset pitivät kiitettävää murhetta. Vielä\njuhannuksen aikaan juurikasvisarka oli yhtä harmaa kuin viereinen\nkesantolohko. Mutta apilapellon heinä ulottui jo puolisääreen.\nPunanuppunsa kätkien se viheriäisenä kukoisti. Egyptin heinäsirkat,\npikku jyrsijöiden armeija sille tuskin päivässä olisi mahtanut\nmitään! Näin nuoret kerholaiset arvelivat intomielisyydessään ehkäpä\nliioitellen.\n\n— Kun nyt olisi järkeä yhtä paljon kuin apilan nuppuja! tuskaili\nPentti, maitokuski, joka yleensä ei liikoja puhunut, tunteillut ei\nsenkään vertaa. Elli pauhasi Aropellolla lehmilleen, mutta vanhin veli,\nammattimies, oli epäilyttävän harvasanainen. Hän mittaili vain mehevän\nkorren pituutta, tunnusteli apilan nuppuja. Isä kanniskeli jo seipäitä,\nvuoleskeli nappuloita.\n\nSiihen tarvittiin paljon seipäitä, kaksi sen vertaa välinappuloita.\nEnsi kertaista apilaheinää ei saanut sulloa seipäisiin. Se on niin\nmehevää.\n\n— Se on mehevää! myötäili poika, niinkuin nuoren miehen aina pitääkin\nriitaa rakentamatta.\n\nEräänä aamuna veljeksillä maitokärryn pönttökamiinan lämmetessä oli\nhiljaista kahdenkeskistä neuvonpitoa. Vanhempi puheli, nuorempi\nnyökkäili. Hän tunsi meijerin varastot ja arveli sen käyvän laatuun.\nNuorempi lähti kannujaan kolistellen, vanhempi askarteli minkä\nmitäkin, tutkiskeli paikkoja navetan kellarikerroksessa ja vinnillä.\nPohjaperustuksista kattovuoliaisiin hallitsi rakennusta säiliötorni,\nlaaja putkipilari kuin mikäkin Simpsonin patsas. Rakennus oli jo\ntoistakymmentä vuotta käytännössä, mutta säiliötorni ei vielä\nkertaakaan, niinkuin olisi tarvinnut kuivattaa rappauksia. Maanalainen\nlähde oli puhkaissut rakennuksen perustuksen ja työnsi vettä säiliön\npohjalle. Siitä nähtävästi olisi keskelle rakennusta kaivonkin saanut,\nmutta se oli tarpeetonta, koska vesijohto oli jälleen kunnossa. Martti\nporasi vietteen puolelle pohjan ja seinän rajaan reikää.\n\n— Mitä sinä siellä nakuttelet? tiedusti äiti korkealta ullakon luukusta.\n\n— Huvikseni vain, naurahteli poika alhaalla säiliön pohjalla ja\nkoputteli edelleen.\n\n— Kaikkiin paikkoihin hänen pitää pistääkin päänsä! mutisi\näiti sankoineen ulos kiiruhtaen. Poika ei kuullut sitä eikä\njoutanut kuuntelemaan, kun oli muuta ihmettelemistä. Miten olivat\nymmärrettävissä ihmisolemuksen vastakohdat, niinkuin tämäkin isän,\nviisaan miehen, lapsekas epäkäytännöllisyys. Kaivaa kuoppaa kuopan\nviereen, perunan varsille pellon laitaan. Mutta valmis ensiluokkainen\nsäiliö navetan oven vieressä odottelee turhaan apilakuormiansa. Tämä\njos mikään mahtoi olla sitä, mistä opettaja puhui, uusasiallista\nhölmöläisyyttä. Kukin kaivoi omia myyrän polkujaan, ellei rakentanut\nmetsälaitumille puuaitaa. Muuten verraton isä kuten äitikin. Talonsa\nja lastensa parasta tarkoittavia, kun vain keskipäivällä malttaisivat\nlevähtää sen verran, että pää kerkiäisi jäähtyä.\n\nRiihiniemen enon 60-vuotissyntymäpäivä heti juhannuksen jälkeisenä\nsunnuntaina sattui nuorten mielestä sopivaan aikaan. Äidin mielestä se\nolisi voinut olla viikkoa aikaisemmin, mutta hyvä näinkin. Ei ollut\nvielä heinäkiireitä. — Ja hevosilla hyvää aikaa, lisäsi isä.\n\nPienen kinastelun jälkeen päädyttiin siihen, että vain isä ja äiti\nlähtisivät »nuorena parina» muutamaksi päiväksi huvittelemaan.\nHevosella menisivät ja tulisivat, kuten ennen hyvään aikaan. Päivä\nkuluisi mennessä, toinen tullessa, päivä pari juhlimisessa. Näin nuoret\nasian selvittivät, mutta ei se juuri niin kivuttomasti käynyt. Äidin\nmielestä he itse olisivat olleet joutilaampia. Kuinka hän uskalsi\nluovuttaa lehmät ja siat, koko talon kokemattomien käsiin. Osasivatko\nolla varovaisia edes tulen kanssa? Entä jos sattuisi jotakin?\n\n— Aina sattuu ja tapahtuu! luki Pentti Seura-lehdestänsä. Jos äidin\nja isän kesälomalla ollessakin jotain sattuisi, niin minkä sille\nenempää etu- kuin jälkipäivittelyillään kukaan mahtoi. Isä kävi nuorten\nliittoon, ja niin äidin uumoilevat ennakkoaavistelut lyötiin kerta\nkaikkiaan mataliksi. Kärrit rasvattiin, juustot vaivattiin. Juhlan\nkunniaksi Leijun pellavanvalkoinen niskatukkakin palmikoitiin ja häntä,\nmaan mainio kärpäslätkä, harjattiin hajanaiseksi ja iskukelpoiseksi.\nJoukolla nuorta paria valmisteltiin matkaan, ja vihdoin tulikin\nlähtöhetki. Äidin viimeiset varoitukset hukkuivat kärrinpyörien\nratinaan.\n\nHei ja hurraa! Tämä vapaus se on niin hauskaa! Milteipä välittömästi\nalkoi Harjulan haltiattomassa talossa eri touhu, Harjupellon mehevässä\napilamaassa pian tämän jälkeen.\n\nPentti oli saanut meijeristä tarvittavan määrän AIV-liuosta. Niittokone\noli kunnossa. Laahausharava saatiin Mäkipäästä, jonne sellainen\nylellisyys jo pari vuotta sitten oli hankittu. Mitä sitten enää\npuuttuikaan? Ei muuta kuin vallankumouksellista hyvää tahtoa. Sitä\nnyt kaikkein vähiten! Aamiaispuuro haukattiin hilpeästi jännittyneen\ntalkootunnelman vallitessa. Uudet tuulet puhalsivat. Uudet luudat\nlakaisivat! Kolme tuorerehun tuoretta päivää! Tarkoitus pyhittää\nvälikappaleet!\n\nOikeastaan ei siinä ollut mitään uutta, vain uudesti lämmitettyä.\nIkuista taistelua käytiin aina nuorten ja vanhojen välillä. Eroitusta\neri aikakausina lienee ollut vain menettelytavoissa. Jos yritys\nonnistuisi, kuten oli uskottavaa, niin äiti ja isä uuteen näkemykseen\npäästyään olisivat kaikkein innokkaimpia tuorerehun ystäviä. Ensi\nkesänä heitä ei tämän tähden enää tarvitsisi enon syntymäpäiville\ntoimittaa. Ainoastaan yksi heikko paikka salaliittolaisten\nsuunnitelmissa enää oli, isoäiti, vanhan suunnan vannoutunut kannattaja\njo ikänsäkin tähden. Tosin mummo oli puoli sokea, mutta kuulo\nhänellä oli yhtä tarkka kuin tunto sormien päissä. Kun olisi ollut\npari sangollista kutusärkiä siivottavaksi! Tuskinpa mummo sentään\nliikkuisi heinäpellon laitamille saakka, mikäli sukan neulomista\nriittäisi. Tyttöjen oli määrä pitää siitä huolta, kuten siitäkin, että\nniittokoneen ratinat eivät kuuluisi kamariin avoimista akkunoista.\nTuulettamiset olisi jätettävä toisiin aikoihin. Lämmin vanhalle parasta.\n\nTyönjako oli onnistunut, jo ennakolta suunniteltu. Martti kaatoi\napilaa, Antti laahasi kokoon, kerholaiset kuormasivat, Mäkipään Jalmari\nsuolasi. Hän, alaa tunteva tuorerehumies, oli tyttärineen ja poikineen\nlähtenyt naapuriapuun. Sitä hän vain itsekseen ihmetteli, että Harjulan\nhaltiaväen ajatuskanta tässä asiassa nyt lopultakin oli muuttunut. Jo\nolikin korkea aika. Tuollainen säiliö navetan vieressä saman katon alla!\n\nKeskipäivän aikaan kulki seutukunnan ylitse ukkoskuuro. Salamat\nvälähtelivät, jyrisi, ja vettä satoi navakasti, mutta siitä ei ollut\nhaittaa tuoreen heinän tekijöille, se vain piristi heitä, kuten ilmaa\nja heinääkin, josta kihosi tuoreen apilan kesäinen tuoksu. Mitä\nelovitamiineja se mahtoikaan sisältää? Ehkä keksijä asistentteineen oli\nne tarkoin eritellyt, apilan säilööjillä ei siihen ollut edellytyksiä\neikä aikaa. He tunsivat vain työnilon, tuorerehun ja nuoruutensa\nmehun väkevät kesäiset aistivaikutelmat. Heinänkaataja tunsi olevansa\nmies niinkuin muutkin. Elli iloitsi lehmiensä puolesta, kerholaisten\nlähes puolitusinainen liuta ilman aikojaan elämänsä riemusta. Pikku\npojat, Antti ja Mäkipään Vihtori, turnasivat sylipainia viheriäisellä\napilakarheella, johon aurinko jälleen heleästi paistoi.\n\nTyö jatkui pienin keskeytyksin ja henkilövaihdoksin. Ellin oli\nriennettävä emännän tehtäviin, mutta hänen tilalleen rehukuormien\ntekijäksi tuli Purolan Janne-setä, joka ikävuosistaan huolimatta oli\naina valmis, milloin naapureissa talkootöistä oli kysymys. Hän ei\nollut tietoinen nuorten juonesta eikä vanhempien huvimatkoista. Rehun\nsäilöäminen oli hänelle tuttua työtä. Iso-Kytässä hän oli ollut sitä\nmonena kesänä valmistamassa, mielitellyt parina vuotena kotonakin\nLiisa-muorin lehmille, mutta siihen tarvittiin muutakin kuin apilaa,\nkuopat ja liuokset, kumisaappaat ja sen semmoiset. Liuokset tosin olisi\nvoinut ostaa, kumisaappaat ja ruiskukannun helposti lainata. Mutta\nkuopan kaivaminen kivikkomäkeen! Se oli visainen juttu ja sellaiseksi\njäisi niin Jannelle kuin monelle muulle pikku paikan vanhalle miehelle.\nEi heistä uusien aloitteiden tekijöiksi, vaikka ne eivät mitään\nerinomaisia sankaritekoja vaatisikaan.\n\nTämä kuitenkaan ei estänyt Janne-setää nuorten lähinaapureittensa\npellolla asiaan innostumasta. Nuori kai sitä hänkin oli, ainakin\noli ollut joskus. Viululla oli kiperää polkkaa vedellyt milloin\ntalkootansseissa milloin häähuoneissa. Kun talkoopellolla nuorten\nseurassa nöyrtyi ja lämpeni, niin veteli yhä. Vuosikymmenien takaisissa\nhääiloissa hän oli tutustunut pitojen laittajaan, näppärään Aliisa\nneitoseen, viulunsa takaa soittajan silmällä katsellut, kun toiset\npyörittivät. Sillä tytöllä oli jalannousu! Niin kevyt hyttynen koko\ntyttönen, tuo samainen palleroinen lankakerä, joka omia varpaitaan ei\nenää nähnyt.\n\nNäitä Purolan Janne tuoreheinän mailla näki ja muisteli, puheli\nääneenkin näistä nauraville naapureilleen, milloin kuormaamiseen\nlomapäätä sattui. Ja punaisen lystikäs viuluniekan naamataulu paistoi\nkuin Liisa-muorin pannukakku.\n\nMutta koneensa pukilla istuen Martti kaatoi heinää. Tämä varmaankin oli\nmaamiehen hauskimpia töitä, milloin apilapelto oli tuore ja täyteläinen\neikä suppupaarmojakaan vielä hevosten kiusana. Into ja Leimu olivat\ntaitava pari, monena kesänä niittokonetta raksuttaneet, ensi kertaa\nnyt kuitenkin kukkimattomassa apilamaassa. Mitä ne tästä komennosta\nmahtoivat tuumiskella?\n\nOsasiko hevonen ajatella? Oli siinäkin ajatusta ihmisen päässä!\nMahdollisesti hevonen vastavedoksi joskus tuumiskeli: Jo pitää olla\nkuivat jauhot pienessä päässä... Kuka milloinkaan sen tarkoituksista\nperille pääsee. Tölmäisee kuin ampiainen. Riitelee, tappelee. Tyhmän\nhärän tavoin tönkäisee sarvensa kantopökkelöön tai muurahaispesään.\n\nTätäkö hevoset miettivät vai jotakin muuta? Askel sattui yhteen\ntasaisessa tahdissa, päät nyökkivät, hännät heiluivat, ei vihaisesti\nvaan hupaisesti, kuin vihdaskoivujen latvat kesäisessä tuulessa toinen\ntoistaan tavoittaen. Mutta tuore tuoksuva apila kaatui kuin siimalankaa\nvetäen. Kaatuiko se ollenkaan? Ehkä se heitti vain kuperkeikkaa jääden\nistuviltaan ihmettelemään.\n\nNavetan ullakolla Mäkipään Jalmari pikku poikien avustamana sulloi ja\nsuolasi. Hän oli tehnyt sitä työtä ennenkin ja omasi Mäkipään suvun\nriuskat perinteet. Työn täytyi luistaa, olipa kysymys kotoisista tai\nvieraista, tinkitöistä tai mistä tahansa. Reseptit oli hänellä päässä,\nkuormat arvioitiin silmämäärin. Sitäpaitsi näiden kumipyörärattaiden\nrehukuormat oli punnittu oman navetan ullakolla jo kyllin monta kertaa.\nTuore apila painoi aina yhtä paljon, kuiva sensijaan saattoi heittää\npaljonkin kuiva- tai tuorepitoisuudesta, punnitsijan vaakalautasistakin\nriippuen.\n\nEnsimmäisen päivän iltaan joutuessa oli puolet Harjupellon apilasta\npöntössä. Koko joukko lupautui huomenna jatkamaan. Ylihuomenna\nsiirryttäisiin Mäkipään apilapelloille.\n\nIltalypsyn jälkeen soitteli äiti sukulaiskylästä. Hän oli huolissaan\nsiitä, miten kotona voitiin. He olivat onnellisesti päässeet perille,\nja muitakin sukulaisia oli vanhaan kotiin kokoontunut. Mainio asia,\nettä kotona oli kaikki hyvin. Äidillä oli kaiken matkaa ollut sellainen\ntunne, niinkuin jotakin olisi kotona tapahtunut. Oli pitkin päivää\nmiettinyt, soittaisiko... kuuluuko se? Tänne kuuluu vähän huonosti...\nNiin että jos jotakin tapahtuisi... Kuuletko sinä, Elli?... Niin että\nhyvä kuitenkin, kun tulin soittaneeksi. Tuntuu kuin raskas kivi sydämen\npäältä olisi vieritetty...\n\n— Se tarvitaan tärkeästi tänne, lisäpainoksi tuorerehun päälle!\n\nPentti, koiranleuka, siinä omiaan huuteli. Mikä onni, että kytkentä\noli heikko ja puhelu kuului huonosti. Varmuuden vuoksi Elli lopetti\nja kiersi loppusoiton. Hänellä oli muutenkin enemmän kuin tarpeeksi\ntekemistä vallattomien huollettaviensa kanssa. Mikä mankui marjahilloa,\nmikä kärtteli ohukaisia paistamaan, mikä mitäkin. Kerholaiset aina\nottivat ilon irti itsestään, vähemmästäkin riehaantuivat. Kolmen\nvanhimman ilonaiheena oli rehusäiliö, jonka päälle huomisiltana\nkieriteltäisiin painot. Mitä lisäpainoja tulisi kahden päivän kuluttua,\nkun isä ja äiti vierasmatkaltaan palaisivat? Tämä oli sen ajan murhe.\nYhteisvastuun tunne kevensi rangaistuksen uhkaa. Isä oli helpommin\nkäsiteltävissä, ja äidistäkin aina yhteisvoimin selvittäisiin.\n\nSeuraavana päivänä jatkettiin työtä suunnitelman mukaisesti. Sitä\nsamaa tehtiin jo harjoittelijoiden voimalla Iso-Kytässä, tuhansilla\napilapelloilla, kaislarannoillakin Suomenmaassa. Tuorerehu valtasi\nelintilaa omalla voimallaan tuoreimmilta mailta kuivimpia maita kohti\nkuin sammal soistuvissa metsämaissa. Mutta sammaleesta jokainen tahtoi\npäästä eroon, tuorerehusta piteli kiinni kynsin hampain jokainen kerran\nsen makuun päästyään.\n\nAamiaistunnilla myös Purolan Janne-setä asian jälleen otti puheeksi.\nMehevää apilaa olisi hänellä ollut kolme sarkaa, kun aikanaan olisi\ntullut hankittua liuosetikat, kun jaksaisi kaivaa kuopan. Ensi kesänä\ntäytyisi yrittää, varautua jo ajoissa.\n\nNiittäessään Harjupellon viimeistä kaistaa myös Martti mietti asiaa.\nHevoset olivat hyvässä vedossa, koneen terät leikkauskunnossa. Tuskin\nmissään työssä oli näin hyvää aikaa mietiskellä. Apila tuoksui kuin\nmintturuoho, se selvitti ajatukset, uudisti ja virkisti niitä.\n\nOliko tarpeellista jättää Janne-sedän tuoreet apilat kuukaudeksi\nnäivettymään? Hyvät suunnitelmat koko vuodeksi, ikuisiksi ajoiksi!\nTilaa olisi naapurivanhusten apilan varastoimiseksi säiliössä, lähes\npullon täysi liuosta ja koneen terät kuin parturin sakset. Muutama\nkierros vielä, niin tyhjää rapisevat. Mutta ennen sitä kypsyi hänellä\npäätös, johon tuskin naapurilla enempää kuin hänen lehmillään olisi\nvastaan sanomista. Kohteliaisuuden vuoksi hänen kuitenkin täytyi\ntiedustaa sitä.\n\nJanne-setä ällistyi, Liisa-täti sitäkin enemmän. Kaikkea tuota\nlämpimänä kesäpäivänä miehen päähän piti pälkähtääkin! Että tuorerehut\nheillekin kuin taivaan lahjana! Lehmille joululahjana! Mutta mitä\nisä ja äiti siitä sanoisivat? Tätä sopisi tiedustaa heiltä itseltään\naikanaan. Nyt oli ratkaistava vain kysymys, säilötäänkö lehmille\nkotopellon apilat, vai jätetäänkö kuukaudeksi kulottumaan.\n\nTämä kysymys kylläkin sai nopeasti myönteisen ratkaisun. Housujaan\nkohentaen isäntä juoksujalkaa kiiruhti sarkojen päitä avaamaan. Omista\ntehtävistään tietoinen mestarikokki kiiri perässä kuin eläväinen\nlankakerä.\n\nPian tämän jälkeen niittokone rapisi Purolan apilasarkaa, kohta\nsitten kokoojatkin riensivät perässä laahausharavoineen, talikkoineen\nja rattaineen. Niittolakeus oli mäen rinteessä, lyhyehkö ja jyrkkä.\nOli oltava tarkkana muutamien kukkuhatulla koristettujen maakivien\nkiertämisessäkin. Ajatuksen askaretta sellainen kiertäminen ei estänyt,\npäinvastoin antoi sille uusia aiheita.\n\nMitä Janne-setä vuodesta toiseen noita mukulakiviänsä latoi ja\nkierteli? Muutamalla pötkyllä hajalle ampuisi, kuopat kaivaisi, kivet\nhautaisi. Sitten ei milloinkaan enää kiertämisen vaivaa eikä muutakaan\nmieliharmia. Voisi ne myös salaojiksi upottaa. Kymmenen prosentin\nlisäys pienessä peltoalassa, rikkaruohon ja tuhohyönteisten pesäkkeet\nhäviäisivät.\n\nKen ajattelemaan rupeaa, hänellä aihetta riittää. Ihmeasia jo yksin\nsekin, että naapurin pellon vajavaisuudet noin helposti huomaa.\nMutta mitä pellon kivillä ja ojilla oli yhteyttä pellon laitoja\nmyötäilevän sähköjohdon valo- ja voimavirtojen kanssa? Kuitenkin myös\nsinne ylös apilan raksuttelijan ajatus hypähti, ehkäpä pitkin erästä\njohtopylvästä, jota myös täytyi kiertää. Oli häpeä niin Harjulalle kuin\nIso-Kytälle, koko Huhmareen kylälle, että nämä herttaiset pikkueläjät,\njoiden pyyteetön elämä aina oli ollut koko kulmakunnan nuoren kansan\nilo ja valo, tuhrasivat talviset puhteensa päretikun tai tuikkulampun\nvalossa, vaikka johdot kulkivat heidän peltonsa ohitse. Eikö kukaan\nvoinut tai tahtonut valistaa heitä tässä asiassa? Muusta tuskin olisi\nkysymys.\n\nNe olivat ajatusvälähtymien näköaloja eteen ja taakse. Nyt tehtiin\ntuorerehua kevätkesän apilasta, kohta toisen talon nurmet samassa\npurkissa. Mikä kesäkeitto siitä imeltyisi kahden talon lehmille\njouluksi? Mikä jo ennen sitä palkaksi pahantekijöille? Uskottaisiinko\nnuorisoa toista kertaa kotimiehiksi? Tällä kertaa kuitenkaan ei asia\nollut enää autettavissa. Viimeinen sarka menossa jo naapuritalossa.\nMutta pitikö siinäkin vielä olla tuo irtomukuloista rakennettu Aapelin\nuhrialttari? Kierrä minut, älä kiroa... Vanha hyvä neuvo, parannuksen'\ntarpeessa vain sekin: Hautaa minut! Hajoita ja käytä hyödyksesi!\n\nVanha mestarikokki oli keksinyt loistavan pitoaterian: Hernekeittoa\nja pannukakkua! Mutta mistä hän oli loihtinut kattilan täyden\nrusinasoppaa? Kuivattuja vattujako ne vain olivatkin. Maan mainiota\nrusinan korviketta! Näin tuoretta makeaa soppaa tuskin maisteltiin\nyhdessäkään niistä tuhansista taloista, joissa tuorerehun\ntalkooillallisilla parhaillaan herkuteltiin. Tuskin liioin oli missään\nLiisa-tädin veroista mestarikokkia.\n\nTäti myhäili kiittelijöille. Mutta Janne-setä maksoi palkan luonnossa\nkuten jo ammoin. Hän syljeskeli viulunsa tappeihin, näppäili ja vetäisi\nkiperän polkan. Niittäjä kumarsi mestarikokille ja tanssitti polkan. He\ntanssivat keveästi, vaikka jalkojen laita oli niin ja näin. Pelimanni\nkatseli viulunlavan takaa. Monta kertaa ja monelle parille hän polkkaa\noli soittanut, tuommoiselle ei tätä ennen milloinkaan.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nSovittuna päivänä iltapuolella souteli Martti joensuuta kohti. Miten\nusein hän poikavuosistaan lähtien olikaan sen tehnyt tällä kevyellä\npikku veneellä? Tyynen tyyntä veden pintaa pitkin se lipui kuin autuaan\najatus. Vene oli milteipä hänen ikäisensä, kuitenkin muutamaa vuotta\nnuorempi, koska hän hyvin muisti sen valmistusvaiheet. Riihen takaa\nkoivikosta oli yksinäinen haapa hakattu, tukki katkaistu ja puolen\ntuuman laudoiksi sahattu. Isä ja Lautta-Ville työn tekivät. Villen\ntouhua mahtoi olla koko haapaveneen teko. Oli kevät, mäki ja metsäkin\njo pälvissä. Varis vaakkui peltotunkiolla, aurinko paistoi lämpimästi\ntuoreella sahajauholla leikittelevän pikku pojan käsiin ja kasvoihin.\n\nVille oli pääsahuri, paikkakunnan kuulu sellaisena. Tuskinpa Lehtolan\nHeikki, pitäjän venemestari, ollenkaan olisi ryhtynyt venettä\nveistelemään, ellei hänen käytettävissään olisi ollut Villen sahaamia\nlautoja. Kuka tietää, vaikka yksiin olisivat asiansa puhuneet,\nkaksi vekkulimestaria, joilla ei ollut työstä puutetta, ei ainakaan\nHeikillä, joka yksinään hallitsi koko pitäjän venemarkkinoita, eikä\nVillelläkään, joka oli taitava monessa ammatissa, sitäpaitsi kaiket\nkesät tukkilautoilla.\n\nVille seisoi ylhäällä tukin päällä kuin mikäkin satujen jättiläinen.\nHän antoi suuren lankkusahan hetkahtaa alas. Käsivarret,\nlapikkaanvarret, punainen piipunvarsikin letkahti somasti. Mutta\nkyllä sahanteräkin tiesi, mistä oli purtava. Tuuma ja hetkaus! Näin\nsanottiin ja siltä näytti. Isä siristeli silmiään, syljeskeli suustaan\nsahanpurua, mutta sivustatarkkailija, kuusi-seitsenvuotias pikku poika\nlakkireuhkoineen, katseli alta tahi sivulta, joskus päältä Villen\njalkojen välistä sahattavan tukin päällä seisoen. Se oli jännittävää.\nToisinaan hän jäljitteli Villen hetkauksia. Sahurit nauroivat,\nlevähtivät ja pistivät tupakaksi. Varis vaakkui ja pisteli jotakin\ntunkion päällä, ja sahanpuru haisi maaliöljylle, sahurit itsekin sen\nmyönsivät ja puhelivat siitä. Olisikohan tuosta saatu vernissaa? Oliko\nkukaan mahtanut koettaa? Oli se hupaisa kevätpäivä.\n\nJa sitten haapalaudat asetettiin riihen orsille kuivumaan. Lehtolan\nHeikki, venemestari, tuli, milloin lieneekään tullut. Pitkästymiin asti\nhän kuitenkin antoi itseään odottaa. Mutta sen korvauksena seurasi\nmuutamia unohtumattomia päiviä. Metsästä haettiin kuusen juurakoita,\njoista Heikki veisteli uuden veneen kokka- ja peräpuun. Sitten hän\nhöyläili ja taivutteli keveitä, somasti kaartuvia haapalautoja kuin\nkoppapäreitä. Oli jännittävää nähdä, miten vene runkopuuhun liittyen\nalkoi rakentua. Venenaulat olivat litteitä, valkoisia kuin tinasta\nvalettuja. Pikku vasarallaan Heikki nappasi ne nopeasti lomittaisten\nlautojen lävitse, kotkasi päät niinkuin seppä hevosen naulat,\npitemmälle käännökselle vain. Sitten hän veisteli ja taivutteli kuusen\noksista sirot kaaret. »Nuo ei kauankaan kestä», epäili joku. »Kyllä\nne vain kestää», vakuutteli mestari ja sylkäisi tupakkasyljen kuin\nsammakon poikasen maaliöljyltä hajuavaan lastukasaan.\n\nNiin tavattoman keveä ja siro siitä veneestä tuli, keveimpiä, mitä\nLehtolan Heikki milloinkaan oli veistänyt, vaikka hän oli tehnyt\nveneitä satamäärin. Lautta-Ville oli kehoittanut, että piti tehdä\nkeveä. Ville oli ajatellut talon pikku poikaa, ehkä itseäänkin, joella\nsoutamisia, koskista vetämisiä. Puulaakin veneet olivat raskaita\nkalastushommiin. Mutta tämä! Aikamies olisi voinut ottaa sen hatuksi\nhartioilleen ja kävellä rantaan. Niinkuin Hassulan Helga, joka oli\nmennyt kaupunkiin piiaksi ja tuli sieltä kesälomille kotiinsa milteipä\nsaman suuruinen vene hartioillaan... ei kylläkään Lehtolan Heikin\ntekemä. Silloin ei ollut enää muodissakaan semmoinen venehattu, mutta\nkun Helgalla oli ohimohiuksiensa alla ruma, sormen mittainen arpi, niin\nsitä varten käytti, sanoivat ihmiset.\n\nSoutaja naurahti. Muistelmia, vaikutelmia, haapaveneen\nvalmistusvaiheisiin välittömästi liittyviä ihmisten sanomisia olisi\nvoinut muistella koko puolentoista kilometrin mittaisen järvimatkan.\nNo, mahtoi tässä viiden vuoden tauon jälkeen olla tuoreempaakin\nmuisteltavaa. Oliko kaikki matkassa tarvittava tullut veneeseen: onget,\nuistimet, kastemadot? Oliko leipää, voita ja perunoita? Näitä viimeksi\nmuistettuja Villellä näin kesän suussa suuren perheen huoltajana mahtoi\nolla niukanpuoleisesti.\n\nKyllä miehellä olikin perhettä, silmiä kuin kalakopassa. Jos viime\nvuosina samaa tahtia oli pidetty kuin taannoisina, niin tusinasta\ntuskin kahtakaan enää puuttui. Villen Miinasta ja perikunnasta\npuhuttiin yhtä ja toista. Mökki oli liian lähellä tukkilaisten\nrantapolkuja. Joki toi ja virta vei... toi toisinaan myös sellaista,\njoka jonkin aikaa Villen pesässä lämmiteltyään alkoi juosta\nrantapolkuja päin. Mahtoiko tuossa perääkään olla? Ihmiset puhuivat\nusein liikoja, jos kerran kenet hampaisiinsa saivat, niin paljonkin.\nKieltämättä Villen Miina oli irtonainen naitu nainen. Talkoissa ja\ntansseissa hän pyrki syysiltoina juoksentelemaan, eipä edes kirkkaina\nkevätpäivinä punastellut tukkipoikien seulomattomia lauluja ja puheita,\nnauraa hetkotteli vain.\n\nSoutajan airot kahahtivat rantaruohikkoon, virran uoma alkoi vetää.\nJokea myötävirtaan oli hupaisa lasketella. Vene liukui soutamatta,\nkun jommalla kummalla airolla keskivirtaan vain myötäili. Ellei\nollut erikoisempaa kiirettä, hypähdettiin perätuhdolle melalla\nohjailemaan. Niin aina ennen, niin nytkin, koska ei ollut sovittuja\naikamääriä. Soutaja vaihtoi aironsa perämelaan. Vene liikahteli,\nairot kolahtelivat. Ei ole miehestä lahnankutuun! sanoisivat vanhat\nkalastajat.\n\nLahnoista ei ollutkaan nyt kysymys vaan ahvenista, säynävistä, lohen\nmullosesta, jos oikein hyvä onni matkaan sattuisi. Tunnelisilta pimensi\ntaivaan. Korkean veden aikana silta oli niin matalalla, että aikuisen\nmiehen täytyi taivuttaa päätään, jos mieli kuljettaa sitä matkassaan.\nNyt oli vettä juuri sopivasti, sormenpäät hipoivat siltaholvin pyöreään\nkattoseinään.\n\nPollarin pajasta kuului takomisen kalketta, ihme ja kumma! Oliko jonkun\ntoisenkin onnistunut työntää palavaa taulaa sepän housuihin eikä vain\nIso-Hirven? Musta pajarähjä kierähti esiin törmän takaa. Hevonen\nseisoi puomipuussa, kipinöitä sinkoili seulakaton lävitse. Että kalut\nruostuivat syyssateiden aikana, tuon saattoi näkemättä uskoa, mutta\nettä paja ei kärähtänyt kevätahavissa, oli enemmän kuin ihme.\n\nVene pyörähti virran polvekkeessa. Tuhattaituri mustine pajoineen ja\ntulikipinöineen jäi. Virtakin alkoi jo väkevämmin vetää. Lähestyi\nLatoriutta niminen kosken tapainen Jokelan niittypeltojen niskassa.\nVähäinen, tuskin vaahtoporeita kuohuttava nikama siinä vain oli. Riuska\nmies nykäisi sen muutamalla airon vedolla, mutta uistimensoutajaa se\nkyllä pidätteli paikoillaan vaikka kauemmankin aikaa. Myötävirtaan\nlasketellessa se aina yritti kääntää veneen kokkaa Jokelaan päin.\nParilla voimakkaalla melanvetäisyllä siitä selvisi.\n\nNäin koskesta, ei talosta eikä suvannosta. Joki myötäili talon peltoja\nlähes kilometrin matkan. Talon puoleinen äyräs oli liian korkea tai\nliian matala, riippui siitä, millaisilla asioilla venemies liikkui.\nTällä kertaa se oli matala.\n\nKalamiestä vaivasi Latoriutan koskipäästä lähtien sellainen tunne, että\nhän liukui kuin tarjottimella, että joku katseli jostakin akkunasta,\nsaunan nurkalta tai pellonojasta. Itse salassa pysyen katselija\ntarkkaili, tutki miestä ja miehen asioita, etsi ja löysi vikoja.\nKalpea heikkoverinen mies pystykokkaisen veneen perässä kuin mikäkin\ntyhjiltä katiskoiltaan palaava ukonrahjus. Entä tämä, että arkipäivänä\nlähtee virralle tyhjää toimittamaan? Melojan teki mieli vilkuilla,\nmissä salakatselija piileskeli ja naureskeli, mutta ei rohjennut enää\nsitäkään tehdä. Ellei keksisikään, niin siinäpä rannan tarkkailijalla\nvasta ilonaihe.\n\nOli tämä polttamista! Ja aurinkokin samassa juonessa, lounaisen\ntaivaalta virran selkää pitkin suoraan silmiin kiloitteli. Ja sitä\nkun kestäisi... ainakin viisitoista minuuttia. Voi iankaikkisuus!\nSoutajan teki mieli heittäytyä veneen pohjalle pitkälleen samaan tapaan\nkuin joskus ennen tässä samassa veneessä syyspimeällä tuulastulen\nkokkavalojen loimottaessa. Lautta-Ville oli kalastustoverina silloin\nniinkuin nytkin. Villen piti näyttää muka, miten tuulastamalla\nsuuria kaloja saatiin. Mikä siinä... saatiin kyllä katkoniskaisia\nhauenroikaleita kuin lapihalkoja. Ville, ruma rokonarpinen\nmies tulen loimussa väkäahrain kädessä kuin sielunvihollinen\nviimeisellä tuomiolla. Tuomiolle, käräjiin ja linnaan luvattomasta\ntuulaskalastuksesta saattoi joutuakin. Tuulastamista ei voinut kieltää\neikä kiertää kuten verkoilla »käestämistä». Poliisi todistajineen\nsaattoi vaaniskella rantapajukossa, jonne ei nähnyt, josta vain näkyi.\n\n— Hei, hei! Minne ajatuksissasi ajelet?\n\nKas niin, siinä sitä oltiin. Poliisin ääni se kylläkään ei ollut.\nRantatörmällä seisoi tyttö ja nauroi railakkaasti.\n\n— Lähdin joelle tuulettumaan taas kerran minäkin, myönteli yllätetty\nperämies.\n\n— Ahavoitumaan sanoisin, kun kuljetkin noin vasten aurinkoa.\n\n— Ei kai sekään pahaa tee.\n\n— Aurinko ei kenellekään pahaa tee.\n\n— Ei ainakaan niille, joilla pohjaväri on tuollainen kuin sinun\nkasvoissasi.\n\nVene lipui edelleen, vaikka mies melallaan jarrutteli vastaan.\n\n— Lautta-Ville on saanut kalakärpäset korvissasi pörräämään, kyllä\nmatkasi aiheet arvaan.\n\n— Kärpänen se on kalakärpänenkin.\n\n— Varsinkin Villen pörriäinen.\n\nVene lipui, tyttö käveli. Siitä ei ollut enää kuin parin saran leveys\ntalon venevalkamaan. Vene näytti pyrkivän rantaan, tyttökin jo siinä\nkuin valmiina kokkarenkaaseen tarttumaan. Kalamies johdatteli melallaan\nsalaisesti keskijoelle päin.\n\n— Miksi et ole käynyt talossa?\n\n— Etpä itsekään torpassa.\n\n— Oliko tuo sukkeluus olevinaan?\n\n— Kuka kalamiehen sukkeluuksille nauraisi tukkijoen varrella.\n\n— Eihän kukaan ole nauranutkaan niille.\n\nKalamies ei osannut siihen enää mitään. Venekin kuin pahankurinen\nvarsa; kielletyllä kyläportilla vikuroitsee. Kiristää ei voi, lyödä ei\nkehtaa.\n\n— Milloin palaat sieltä? huuteli tyttö.\n\n— Joskus, huomenna.\n\n— Tai ylihuomenna.\n\nTyttö kääntyi, vene karkasi. Suuttuiko hän? Oliko siihen syytä?\nJokelaiset olivat tunnetusti äkkipikaisia. Mitä aihetta tytöllä oli\nvihoitella? Piti kai hänen ymmärtää, että...\n\n... Että jokea pitkin saattoi kulkea kuka tahansa kenellekään tiliä\ntekemättä. Ja että ahavoituminen oli itsekunkin oma asia! Mistä mikin\ntykkää! sanoi entinen jätkä.\n\nKalamies »tykkäsi» nyt, että matkan piti joutua. Hän läimähytti\nvarsaa, vaihtoi teljoa, tempaisi airot. Vanha haapainen hyppelehti\nkohti Pengerkoskea, jonka kohina tyyninä kevätiltoina kuului Huhmareen\nrannoille saakka. Ennen sitä oli Lautta-Villen mökki, matala tönö\ntörmän takana.\n\nKalkkirappauksella paikkailtu suhteettoman suuri savupiippu kurkisteli\nmäen takaa. Se pisti jokaisen joella kulkijan silmään. Itse asumus\nei ollut liialla tilavuudella pilattu, yksi ainoa huone, pari syltä\nkumpaankin suuntaan. Missä tusinapoikue mahtui syntymään ja elämään?\nSiihen vielä tukkilaisetkin keväisin. Tämä oli vielä suurempi ihme kuin\nliian suuri savupiippu.\n\nVille oli jo odotellut uistimineen ja siimalaatikkoineen. Muhevan\npunaisia onkimatoja oli hänellä tuohipurkissa, sittiäisiä säynävän\nsyötiksi sikaarilaatikossa. Kastematoja piti olla savipellon pojalla ja\noli myös.\n\n— Hei, akka! Onko korvikepannusi jo lämmin! huuteli Ville tupaan.\n\n— On ollut jos miten kauan. Käy tupaan vain, Martti! kehoitteli Miina\nhyväntahtoisena, hyllyvän rehevänä kuten aina.\n\n— Et sinä ole nähnyt meidän pahnanpohjimmaistakaan. Eri perr...\nsoona! kehui Ville ja kiskoi »persoonaa» esiin sängyn pahnoista.\nHyvänvointisen näköinen pojan pullukka, vai tytön pallukkako lienee\nollut.\n\n— Katso nyt sinäkin vieraan miehen silmällä, onko se tekijäänsä,\nkehoitteli Ville.\n\n— Isäänsä on tullut kuin Palosen pukki! ehätti Miina auttelemaan.\n\n— Niinpä näkyy tulleen, myönteli vieras kohteliaana miehenä, vaikka\nei nähnyt muuta kuin nenänykerön ja silmät sen kahden puolen. Mutta\nniinhän oli isälläkin.\n\nKorviketta nautittiin kolme neljä kuppia hupaisasti jutellen. Tämän\npöydän ympärillä murheellisia asioita tuskin milloinkaan muisteltiin,\nvaikka joskus elettiin. Oikea elämänasenne. Mitä semmoisesta turhan\ntähden muistelemaan, joka ilmankin muistutteli olemassaolostaan.\n\nMutta kalastusmatkan välikappaleet, niitä Ville vielä muisteli: Oliko\nonget, uistimet ja syötit? Pata ja perunat... Joo, joo! nyökkäili\nkaveri. — Entä suolat? — Ai, suolat, ne unohtuivat. — Akka, persoona,\npistä suolat! Ei ole keitossa makua, jos siitä puuttuu suolat!\n\nMiina nauroi ja kopisti paperipussiin suolaa, ja niin kalamiehet\npääsivät lähtemään. Miina jäi yksinäisenä tönömäelleen, ellei seuraksi\nkatsottu isänsä näköistä kuopusta. Lähes puoli tusinaa vanhemmasta\npäästä kuului urakoitsevan Jokelan juurikasvimaalla, kaksi keskimmäistä\nharrasteli isän vapa- ja vapaa elinkeinoja joen rantakivillä. Loput\nkuuluivat olevan metsämansikoita etsiskelemässä. Joen rantapoluilla\nei nähty enää tukkilaisten liikettä, niin että harvinaisen hiljaista\ntulisi olemaan Villen Miinalla tänä kesäisenä iltakorvana.\n\nKalamiehet laskettelivat Pengerkoskelle ja pidättelemättä yhteen menoon\nvielä kosken suvannollekin. Se oli vaahtoisa mäki, mutta Ville oli\nlaskenut sen vedon perästä umpipuulla, laudoiksi sahatulla montakin\nkertaa, että sen puolesta ei tarvinnut piippua suustaan heittää.\nSuvannon takana pienessä Kalliosaaressa he madottivat siiman, joka oli\njoudutettava veteen ennen auringon mailleen menoa. Siihen oli vielä\naikaa. Ville täytti letkuvartisen piippunsa ja veteli sen rutisevasta\npesästä savuja kuin ketunhäntiä. Rokonarpiset ruskean parransängen\npeittämät poskipäät painuivat sisään vetäessä syville kuopille. Tuo\nnäky oli vanha tuttu, kuopille kupluileminen ehkä syvällisempää\nkuin ennen. Hammastarhaa oli nähtävästi vielä viime aikoinakin\nharvenneltu. Portinpylväät, ruosteen syömättömät tukevat torahampaat,\nolivat kuitenkin vielä paikoillaan ja säilyisivät edelleenkin, siksi\ntukevarakenteisilta niiden perustukset vaikuttivat.\n\nVille toimiskeli edelleen tukkiyhtiön lauttamiehenä kuukausipalkalla.\nKalastuksen harjoittaminen oli hänellä sivuelinkeino, milteipä\npääelinkeinon veroinen tuottavaisuudessa, milloin tuulet\npitkäaikaisemmin puhaltelivat lounaan puolelta. Kaikki riippui ajasta\nja onnesta, niinkuin maamiehenkin menestyminen. Sieltä meriltä päin\nkesä tuli, kohahtivat karmutuulet, rapisivat kylvösateet, helähtivät\nheinäpoudat, kirkastui elonkorjuu. Koillisen puolelta tuli lumiräntää\nja rakeita, työtä ja hajoavia tukkilauttoja. Järvestä nousi vain\nkinainen kiiski, kiiluvasilmäinen juoksuhauki, per... soona!\n\nMiehellä oli nyt hampaan kolossa muutakin kuin piipun luu. Tuolla\ntavalla kautta rantain hän aina aloitteli, milloin oli hapanta piimää\nastian pohjalla. Annahan olla, mitä tuolta roiskahtaisi. Mutta Ville ei\npitänyt turhaa kiirettä. Puolet laatikosta oli jo madotettu, auringon\nkehrä vielä kaukana metsän harjasta. Hän kopisti piipun milteipä kesken\naikojaan, nuohosi pesän ja täytti sen uudestaan.\n\n— Juoksuhauki, kiilusilmä! Kutumättäät, mättään alaisetkin nuuskiva\nmustalainen, perhana!\n\nJopa olikin peto. Jotakin aina silloin oli tapahtunut, milloin Villen\nvoimasana lipsahti näin synnillisiin loppupäätöksiin. Purevan koukun\nedessä päätään kipristelevä matokin sai siitä osansa, tunsi piston,\nvaikka sanotaan, ettei mato tunne eikä tunteile.\n\n— Sanoi, että isänsä näköinen. Sitä se hokee kaikille, niinkuin näitä\nei tunnettaisi, pikinappulaisia silmiä ja muitakin isän näköisyyksiä.\nOn niitä siksi paljon tiputeltu uittoreitin varteen, jo tähänkin\nkoosenin laaksoon!\n\nSiitä tuntui paljastuvan perheasia, ehkä arkaluontoinenkin.\nKalastustoveri pidättyi lausumasta omia arvelujaan, hymähteli vain\nja naurahteli, mitäpä muuta siihen oikeastaan tarvittiinkaan. Ville\nkaipasi tätä purkautumista ja piti kyllä yksinäänkin juttuamisesta\nhuolta.\n\n— Sitä minä itsekseni vain tuumiskelen, että — jaa'a!\n\n— Niin mitä? täytyi kuuntelijan kuitenkin kohentaa.\n\n— Että mitä iloa vieraalle miehelle koituu mokomasta tonkimisesta.\nKovin lyhytaikainen huvitus. Ei ärsyttämisen vaivaa! Ei kiinniottamisen\nkimmaa! Mihinkä katiskansa pohjasta painuu lepsu mätilahna. Kun ei itse\nedes halua... Sanoinko ma, että ei halua. Kun haluaa liikaakin, se\nvanha per... soona!\n\nMies rauhoittui niinkuin matokin. Se oli suuri vötkäle, ja Ville oli\nnipistänyt siitä viiteen koukkuun. Kuin jälkimietteeksi hän kuitenkin\nvielä heitti.\n\n— Lahnalla se on keväisin, lehmälläkin vain kerran vuodessa. Mutta\nakalla, meidän akalla meinaan, se on aina.\n\nEllei ole luonnonesteitä! ajatteli toveri pidättyen kuitenkin ääneen\nlausumasta. Hän oli hieno mies kuten Villekin, joka yleensä pidättyi\npuntaroimasta toisten lahnoja. Hänen mielestään itse kullakin oli\nriittämiin omissaan.\n\nMutta nyt aurinko oli jo oikeassa jamassa. Pian tämän jälkeen he\npudottivat siimaa kosken alle ja vyöksi pikku saarensa ympärille.\nLaatikon pykäläkyljet juoksivat tyhjiksi yksi toisensa jälkeen.\nVille heitti ja sylkäisi, sitoi nopeasti ja kätevästi viimeisen\nkiven ja polan, kolme kertaa perään sylkäisi. Olipa siellä nyt\närsyttävää huvitusta niin lahnalle kuin säynävälle, kiilusilmäiselle\njuoksuhauellekin, kun joku pyristeleväinen valkosuomu ensin täkypalaksi\ntarttuisi.\n\nMutta uistimen heittäjänä Ville vasta oli tekijä omalla alallaan.\nHänellä oli omatekoisia »patenttilusikoita» puolisen tusinaa. Eroa\nniillä ei näyttänyt olevan. Nähtävästi kuitenkin oli, koska toiseen\ntärppäsi, toiseen ei. Kolmea hukkaheittoa enempää ei Ville tehnyt.\nEllei mitään kuulunut, niin lusikka laatikkoon ja uusi esiin.\nKolmas, kuparin värinen pikku litukka, oli tänään täky. Heti ensi\nheitolla tärppäsi, veti virran uomaan, viipotti kuin kaivoon. Se oli\nhyvänkokoinen mulkosilmäinen ahvenen pallukka. Haaviaan tapailematta\nVille mätkäytti sen veneeseen. Ahven istui lujassa. Seuraava, ehkäpä\nkilon painoinen kutumättäissä ahnastelija sai armopiston puukosta\nniskaansa, vaikka tuskin oli sitä ansainnut. Sitten vielä toinenkin,\nvähän pienempi hauenvonkale, pari vinttikaivoihinsa viipottavaa ahvenen\nkörilästä, minkä jälkeen loppu, kerta kaikkiaan lusikkapelillä loppu.\nNo, näistäkin tulisi jo keiton makua enemmän kuin kahden miehen pataan\ntarvittiin. Kun ei kaikkia ottaisi, niin vastakin saisi. Sitäpaitsi\npitkäsiima oli kohta ensi kerran koettava, yöllä ongittava säynävät,\nauringon nousussa onkiahvenet. Milloin Ville oli kalatoverina, ei\nsuolasilakoilla tarvinnut rantakeittoa höystää, ei tyhjin koppasin\nkotiinkaan palata.\n\nKalakeiton kiven kolossa kypsyessä Villellä oli jälleen hyvää aikaa\ntupakkaturinoihinsa. Mehevä liemi höyrysi houkuttelevana, vahvemmat\ntulensavut, vähäisemmät piipunpihaukset yhtyivät siihen riippakuusen\ntumman vihertävässä lehvistössä. Kuusen punahelttaiset kerkät\npudistivat pihkantuoksuista ryytiänsä sekaan. Ville palasi äskeisiin\npurkautumiinsa, mutta äreyden piikit olivat kypsentyneet milteipä yhtä\nnautittaviksi kuin ahvenet rantakeitossa, josta ei puuttunut enää\nmuuta kuin sipulia ja suolaa, ellei otettu huomioon voileipiä, jotka\nkiehuvaan liemeen pudotettuina antoivat eri säväyksen. Jonkin aikaa\nsoutupoika oli odottanutkin jo tätä. Hän avasi reppunsa ja teki pyhän\ntoimituksen. Yhä leppoisemmaksi heltyi vanhan kalamiehen kieli ja mieli\nvieraissa lahnaruohoissa ahnasteleville hauenvonkaleillekin.\n\n— Vaikka ei sen vuoksi, että omasta puolestani välittäisin. Vähemmän\nvaivoja jää itselle. Isommat pirskeet siinä akalla ja synnin sovitukset\nsen lisäksi. Puolen vuotta tämän jälkeen hän on niin antoisaa ja\nmakoisaa minullekin, että paremmasta ei väliä.\n\n— Niin minkä jälkeen? teki kuuntelijan mieli tulta kohentaa, mutta kun\nei tähänkään asti, niin malttoi edelleen mielensä.\n\nSitäpaitsi lisää tuli taas pyytämättä, kun rauhassa odoteltiin. Ville\npiiputteli ja selvitteli. Ylösrakentamiseksi se syntiselle ihmiselle\noli pikku lankeaminenkin, joskus vähän suurempikin. Tämän oli Ville\npannut merkille niin akkaisesta Eevasta kuin omasta Aatamista. Jos\nhän esimerkiksi puoli vuotta pysyi ryyppäämättä, niin mikään ei enää\nkelvannut, piti nyysätä ja nokostella, että onko hapanta, liian\nsuolaista tai suolatonta. Mutta hyvän tärskäyksen jälkeen kelpasi taas\nkaikki, härskiintyneet puotisilakatkin, omista suolalahnoista nyt\npuhumattakaan. Niin että, kuten sanottu, ihmiselle oli hyväksi, kun\njoskus lankesi, että ei tullut niin vitivalkoiseksi ja läpiliipatun\nhurskaaksi kuin esimerkiksi Merramäen Linda, se kolportööri ja\nkoskematon neitsyt, joka oli aina niin henkeä tohkeissaan, että ei\nehtinyt omaa helmapyykkiään huuhtaisemaan, kun kaikki pyhäiset ajat\npiti maailman vuohikarjaa katumuksen tielle hätistellä.\n\nJo lopultakin keitto joutui nautittavaksi. Rantakivillä istuen he\nlipittelivät lientä kumpikin omalta puoleltansa. Siihen kuormaksi\nmuheva perunanlohko, kyytimieheksi kappale valkoista ahvenen lihaa.\nSaaren kupeessa narisi heinäsorsa, viljapellossa räkätteli ruisrääkkä.\nKoski säesteli, säesteli vesillään ja sihtisiivilöillään suhisteli,\ntuoreen pehmoisesti, niin ettei mitään ryypättävää tarvittu.\nKalaliemessä oli sitäpaitsi sopiva suola, sen maussa ei ollut\ntoivomisen varaa.\n\nMutta yösäynävä ei ottanut syödäkseen, vaikka sittipörriäiset\nolivat niin meheviä, että onkimiehen milteipä itsensä mieli teki\nhaukkaisemaan. Kiveltä kivelle nousten he kokeilivat virran alajuoksun\nkaikki pyörteet. Ei missään eloa, sama vaikka olisi riiputtanut\nvapaansa kaivossa. Ville heitti tarjonnat ja pisti tupakaksi. Säynävä\noli nirsu, toista kuin hauenvönkäle. Milloinkaan ei säynävälle\nkelvannut toisen loppu, kun tuon tuulen otti, niin ei edes pikkuinen\nsitti, ehta piikanen. Mutta keltamahainen ja -silmäinen säynävän\nsämpylä piti aamuun mennessä olla veneessä. Turhan tähden ei aikuinen\nmies lähde lehmän rieskoja kääntelemään. Johan tuolle nauraisivat akan\npikisilmäisetkin puolen vuoden ikäisinä.\n\n— Soudetaan tästä kotivesille Latoriutan pyörteelle! ehdotti Ville.\nToveri ei ollut erikoisemman innostunut, mutta kalamies ei antanut\nperäksi. Mikä tämä oli, kyllä hänkin vuoroon soutaisi, takaisin\nlasketeltaisiin soutamatta. Ellei sielläkään tärppäisi, niin mentäisiin\npariksi kolmeksi tunniksi latoon maata. Siinä olivat kalamiehen\nsuuntaukset, päivänselvät keskellä yötä. Käskyläisen oli turha vastaan\npyristellä.\n\nOikein arvasi vanha tekijä. Latoriutan pyörteessä tärppäsi ja sillä\nnuotilla, että piippu unohtui ja veret sävähtivät. Pikku pyörteessä\nvartoili nälkäinen parvi. He vetelivät kilvassa mullon toisensa\njälkeen, niin kauan kuin sittiäiset riittivät ja koossa pysyivät.\nOlisi huoletta voitu jatkaa kasiaisilla, elleivät ne olisi unohtuneet\nsaareen. No, kalamiehen ei koskaan pitänyt ahnehtia viimeistä. Mättään\nkolossa jo ilman sitäkin sätkähteli hyvänpäiväinen karhe. Oli siinä\nkeltamahaa kerrakseen!\n\nVille vuolaisi pajunoksasta raksin ja pujotteli siihen puolen tusinaa\nkookkaimpia. Neuvoen toverinsa niittyladolle odottamaan hän hiippaili\npellonreunaa taloon päin, hetken kuluttua takaisin palasi.\n\n— Ei kukaan havahtunut. Turrekin missä lienee nukkunut. Pistin ne tuvan\noven taakse ämpäriin. »Jestas sitä Villeä», sanoo emäntä, kun ulos\ntullessaan kaataa kalaämpärin.\n\n— Oliko tilaus vai? tiedusteli Martti.\n\n— Vielä ja mitä! En minä milloinkaan Jokelan emännän kalatilauksia\nole vastaanottanut, niinkuin ei hänkään minun piimätinkiäni. Kun\nmeidän kämppään uusi ryyppääjä ilmestyy, vaikka mustasilmäinenkin,\nlisääntyy piimä kannussa litran verran kansanhuolloista huolimatta.\nSemmoinen ihminen se on Jokelan emäntä! Juuri semmoinen kuin tuommoisen\njokirantaisen selväleipäisen talon emännän pitääkin olla.\n\nLatoon oli jäänyt kuorman verran heiniä. He heittäytyivät loikoilemaan.\nJuttua Jokelan emännästä jatkettiin. Hän oli milteipä kaikkitekeväinen\nja kaikkinäkeväinen, kaikista huolehtivainen ja kaikkialle ehtiväinen,\nvaikka koskaan ei näyttänyt olevan mitään kiirettä. Ajatella jo yksin\ntätä, että aina ja niin monella tavalla muisti tällaistakin vanhaa\npirua ja hänen kanipoikuettaan, jonka lisääntymisellä ei äärtä, ei\nrajaa. Kyllä asiat myös Jokelassa olisivat toisella tolalla, ellei\nolisi emäntää. Isäntä oli kokousmies ja kaupunkiherraskainen, enemmän\nollakseen kuin oli, vähän äkkipikainenkin. Emännän vastuulla kulki\ntalossa niin jauhomyllyjen kuin kotoisten hyrinöiden kirjat ja kortit.\nVähäisetkös nekään olivat tähän maailman aikaan. Semmoinen se oli\nJokelan emäntä. Ja tyttärestä tulee juuri samanlainen!\n\nSivusta heittäen Ville vilkaisi kalatoveriinsa.\n\n-—Mistä sinä senkin jo tiedät? kysäisi poika.\n\n— Silmänluonnista! Jalannoususta sen näkee, kuka näkee!\n\nNo, säynävän onkijalla, piimäkannun kantajalla sitä kaiketi oli\nkokemusta niissäkin näkemyksissä. Soutajapoika ei kiistänyt. Lakin\nlipan silmilleen vetäen hän oli nukkuvinaan. Mutta Villen suu ja piippu\nporisivat edelleen, ärsyttelivät kuin härnäävä kärpänen pienestäkin\nkolosta. Oli muka liikuskellut sulhasia, vaikka olikin tällainen\naika, vaikka silmäntekevät miehet milteipä järkiään kortilla. Niitä\noli sentään aina jos mitäkin kekkaleita, ajelivat häkäkärryillään,\ntarjoilivat rakkauden juoksevaa tiliä pienempiinkin paikkoihin.\n\n— Niin sinä puhut kuin olisit juovuksissa, murahti soutumies ollen\nunesta heräävinään.\n\n— Niin minä olenkin. Kun saan Jokelan emännälle puolen tusinaa\nsäynäviä, makailen pari tuntia onnellisen miehen jälkikännissä. Sanonpa\nkuitenkin sinulle selvän miehen totuuden sanan: Jokelan emännän\ntyttären tähden juovat ja juopuvat vielä paremmatkin miehet kuin minä\nja sinä. On siinä semmoinen täky ja persoona! Hän kääntyi, parin\nminuutin kuluttua kuorsasi.\n\nMutta auringon nousun aikaan he laskettelivat haapiolla jälleen\nalamäkeen. Oli edessä siiman nostamiset, aamuonkimiset, lippauistimen\nheittämiset. Villen mökin perunapellon laitaa sivuttaessa\nomistaja kertoili maanviljelyksestään, joka sekin oli yksi hänen\nsivuelinkeinojaan, vaikka ei varsin tuottoisa, tiluksetkin kun olivat\nenemmän pikkuviljelijän manttaalin mukaisia, mitä lienee ollut\nmuutama kapan ala eli kymmenkunta aaria. Kuitenkin Ville harjoitti\nsiinä vuoroviljelystä, vaikka vuorottelijoina olivat vain peruna ja\nohra, molemmat kylläkin hyödyllisiä lisäkkeitä monipäisen perheen\nedesauttamisessa, lisääntymisessä ja kasvattamisessa.\n\nTämä oli soutumiehelle vanhaa tuttua, uutta, jopa mielenkiintoista oli\nviljelijän esitys lantavarojensa hoitamisesta. Tästä Ville nyt juttusi\nkämpän ohitse soudeltaessa. Varsinaisena lantaeläimenä hänellä oli\nvain kesäinen porsas. Siitä ei pellon multa paljoakaan pirahtanut,\npirttiviljelys oli siinä suhteessa koko joukon antoisampaa. Ville\nselosti juurtajaksaen, miten oli järjestänyt sen talteen ottamisen ja\nkäyttämisen. Soutajan mielenkiinto heräsi.\n\nKäymälän takana, sikakarsinan vieressä Villellä oli tunkiokasa,\njota hän vuoroviljeli kuten peltoaan. Käymälän ulosanti edusti\nperunaa, porsaan karsinan pohja puolestaan antoi ohramaalle kasvun\nvoimaa. Jo vuosikausia Ville kuitenkin oli huomioinut, että kahdesta\nhyvästä aineesta sopivasti sekoittamalla tuli vieläkin parempaa, sen\nkun puoleksi vuodeksi jätti happanemaan, kun siihen lisähöystöksi\nhakata naputteli lehdeksiä, katajan ja havun oksaa, niin tuli pellon\nhöysteeksi muutamia kärrykuormia oikein hyvää tavaraa.\n\n— Tarvitseeko se siivilöimistä? tiedusteli soutumies lannanhoitajan\nselvityksiä.\n\n-— Niin mikä? kummasteli tämä.\n\n-— Kaikki se, mitä käymälän alta ja porsaan karsinasta tunkioosi keräät\nja sekoitat.\n\n— Tuota minä en ymmärrä.\n\n— Tarkoitan, jääkö havukalikoittesi höysteeksi juuri mitään kasveja\nhyödyttävää ainetta.\n\n— Totta maar siihen aina jotakin jää.\n\n— Mutta parhain kasvuvoimaa antava aines valuu kuitenkin tänne jokeen.\n\n— Se valuu, mikä valuu, se jää, mikä jää. Jos vaikka tiedätkin tämän,\nniin minkä mahdat.\n\nVille oli hieman nyrpeä, kun toinen, vaikka talonpoika, jonkinlainen\nammattimieskin olevinaan, ei innostunut enempää vuoroviljelyksiin kuin\nlantasekoituksiin. Mutta pian hänen katsantonsa muuttui, kun soutumies\npuolestaan näitä sekoituksia selvitteli. Paljon hyödyllisempää\noli käyttää tunkion lisäaineeksi rahkasammalta ja suomultaa. Sen\npienentäminen ja sekoittaminen olisi paljon vähätöisempää. Se lisäisi\npellon multavuutta, ja kaikki lannan voima, juoksevainenkin, tulisi\nvuoroviljelyksessä kasvien hyväksi.\n\n— Äläpäs! Asiassa saattaa olla vinha perä.\n\n— On varmasti! Jollet usko, niin voit kokeilla, puheli maamies ja\nselvitteli asiaa myös käytännöllisen toimen näkökulmasta katsottuna.\n\nSuomulta sen paremmin kuin suosammal ei ollut vielä kortilla\nSuomenmaassa eikä tässäkään pitäjässä. Eiköhän Jokelan kuopista\nkevättalvella heltiäisi kymmenkunta kuormaa ja hevosta tallista\npäiväksi tai muutamaksi iltapuhteeksi. Ellei isäntä luovuttaisi, niin\nsopisi emännän ja säynävien avulla hurvitella, kun kerran oli jo\ntottumusta siinä kokeilemisessa.\n\n— Hevonen heltiää vaikka kahdeksi päiväksi! Eikä siihen muuta\ntarvitakaan. Itse pistelen ja ajan, kehitteli harrastelija jo itsekin\nasiaa.\n\n— Sitten vielä muutama paali turvepehkua. Saattanet sitäkin hankkia,\nellet halua ostaa. Kesäisenä päivänä tuulen kääntymistä odotellessasi\nlyöt lapiolla nevasta ja pistät kekoon kuivumaan. Onko uittoreitin\nvarrella rahkasammalta kasvavia nevoja?\n\n— On kai niitä vesistön varrella nevoja, kun on kutumättäitäkin. Mutta\nonkos semmoisessa rahkasammaleessa jotakin voimaa, edes senkään vertaa\nkuin on katajan oksassa tai kuusen kalikassa?\n\n— Ei pehkussa tarvitsekaan olla voimaa, kun sillä vain on kyky imeä ja\nsäilyttää sitä juoksevaista voimaa, jota virtailee tunkioosi kahdelta\ntaholta.\n\nJo Ville ymmärsi, harmitteli ainoastaan, kun ei jokin ennen jo\nollut tätä hänelle neuvonut, ihminen kun yleensä pyrkii olemaan\npökö sellaisissa asioissa, mitkä suoranaisesti eivät kuulu hänen\nleipälajeihinsa. Kerran neuvojaksi ryhdyttyään puheli Harjulan poika\nvielä myös pellon vuoroviljelykseen liittyvistä asioista. Peruna oli\nantoisa ja tuiki tarpeellinen peltokasvi, eikä hänellä ohrastakaan\nollut muuta kuin hyvää sanottavana. Mutta mitä harrastelijaviljelijä\narveli herneestä? Hänen käsityksensä mukaan sen mainiosti voisi\nottaa kolmanneksi osakkaaksi vuoroviljelykseen, sitäkin suuremmalla\nsyyllä, kun herneellä oli kyky imeä voimaa ei ainoastaan maasta,\nvaan vieläpä ilmastakin. Porsaan sorkan höystämänä se oli sopivaa\nmyös pataan pantavaksi, vai mitä kääpiöviljelijä itse siitä arveli?\n— Ei puolta sanaa vastaan, puolesta myötäileviä useampiakin. Ilman\nlaajempia selvityksiä hän jo ymmärsi, että maakin väsyy ja kyllästyy,\nkun on aina samat suut ruokittavana. Näin pyrki käymään myös ihmiselle\npirttiviljelyksissään vuorottelemisesta huolimatta. Yrittää kuitenkin\ntäytyi, kun kerran harrastelijaksi oli ruvennut.\n\nSiiman nostamisen aikana ei ollut juuri varaa muiden elinkeinojen\nharrastamiseen. Ahven ja kuha pitivät nyt vuoroviljelyksestä huolta.\nJoku lahna ja säynävä tuottivat vaihtelevaa virkistystä ja hauki, se\nahnasteleva pomo, antoi piristäviä säväyksiä siimaa voimallisesti\ntempoen.\n\nSiima antoi tyydyttävästi kalaa. Luonnollisesti ottava ei milloinkaan\nsaa niin paljoa kuin haluaisi, mutta aurinko oli vielä alhaalla ja\ntuulen vire edelleen lupaavasti lounaan puolessa. Heillä oli siis\nhyvästi aikaa konttinsa täydentämiseen sekä ongella että uistimella.\nHe tekivätkin sen, kun ensin olivat lipitelleet illallisesta jääneen\nkalaliemen, joka oli sakoutunut ruokaisaksi erinomaista makuaan\nkadottamatta.\n\nJätettyään kalastustoverin pyyntivälineineen ja kaloineen\nkotirantaansa, johon perikunta kiiruhti isän saalista arvioimaan,\njatkoi Martti hiljalleen soudellen kotijärvelle päin. Lähes vuorokauden\nkestänyt kalamatka oli ollut sekä virkistävä että hupaisa, eikä saalis\nliioin antanut aihetta valituksiin. Eräisiin tietämisiin ja näkemisiin\nnähden toki vähempikin olisi riittänyt. Mitä kaikkea Ville olikaan\njutellut Jokelan asioista, emännästä ja tyttärestäkin? Sitä samaa hän\noli harrastanut jo edellisellä kalamatkalla neljä, viisi vuotta sitten.\nEttä tytär tuli äitiinsä? Jos tuli, niin tuli! Että tuttavuuksia\ntoisissa pitäjissä ja kaupungeissa? Jos oli, niin oli! Niinpä noita\nkuului olevan Villellä itselläänkin. Vaikka ei hän sitäkään salannut.\n\nTalon niityillä, enempää kuin pyykkirannalla ei liikkunut tänään\nketään. Oliko soutelija pettynyt vai iloitsiko siitä? Vaikea sanoa,\nhelppo ei soutaakaan. Aurinko paistaa heloitteli niskaan. Jos\nhetkeksikin airojaan hellitti, niin virta veti venettä taloon päin,\njossa hääräili se erinomainen emäntä ja tytär juuri samanlainen jalan\nliikunnoilta, silmän luonnilta...\n\nMitä kummaa? Eikö tästä akanvirrasta päästy eteenpäin enää\nsoutamallakaan. Hän riuhtaisi parikymmentä vetoa. Latoriutan koskipää\noli semmoinen paikka, sama nyt kuin ennen. Sitten jo toki seurasi\nhiljaisempia vesiä, suojaavampia rantametsiä ja pian silta-arkun\ntunnelikirnu, joka avarsi haapaisen pikku veneen aurattavaksi\nkotijärven aurinkoiset vedet.\n\nAntti ja Vahti olivat rientäneet vastaan, odottivat käpäliään nostellen\nja kastellen rantakivillä. Että oliko kaloja? Mitä kalamiehiä ne\nsellaiset, joilla ei kaloja. Poika punnitsi kädessään konttia, haukea\nja suurimpia ahvenia. Ettäkö säynäviäkin! Katsohan mokomaa! Poika\nihmetteli, silminhavaittavasti kadehti ja harmitteli, että ei tullut\nkalamatkalle mukaan kirmanneeksi. Vaikka oli tuollaisia kaloja ennenkin\nsaatu, nähty suurempiakin.\n\nÄiti laitteli aamiaista, aterian jälkeen ahdisteli nukkumaan. Tokko\nlienet uinahtanut silmän täyttä! Ja kun noin paljon kalojakin!\n\nKalamies vastusteli heikosti, antoi kuitenkin johdatella itsensä\nvälikamarin vierassänkyyn, jonka seinälaudoitusta koristivat\nkiemuraiset kastemadot. Huone oli viileä, vuode niin muistorikas ja\nviihtyisä. Tuskin montakaan minuuttia oli kulunut, kun vuoroviljelyksen\nharjoittaminen oli pääelinkeinoksi muodostumassa. Ohraa ja perunaa...\nkatajankalikoita, suomultaa... Ahvenia, säynäviä, pomohauki\ntunkeutumassa lahnaruohoon... Emäntä maan mainio, talon kaikki\nkaikessa. Tytär tuli äitiinsä...\n\nLatoriutan koskipäässä hän hellitti soutamisen katsahtaen\ntaakseen. Kevyt vene painui perä edellä akanvirtaan. Koko\nvuoroviljelyssuunnitelma meni piirileikiksi.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nAntti oli pitänyt siitä ääntä milteipä siitä lähtien, kun Martti\noli kotiutunut. Tämä kärpänen oli purrut poikaa jo kaksi vuotta\nsitten, jolloin hän ensi kerran oli ollut kylän joukkueessa pitäjän\nkoulujen välisissä pesäpallokilpailuissa. Arvokas taulupalkinto,\nkirkonkylän herrojen lahjoittama »ikuinen kiertolainen», oli saatu\nKesäjärvi—Huhmareen kulmakunnalle, viime keväänä sitten jo toisen\nkerran, eikä poika suinkaan salannut, että kaksi kertaa oli ollut\ntekijämiehenä, ensi pesän kyttärinä sitä hankittaessa. Velimies\nja muutkin halukkaat saivat usein kuulla, miten tärkeä tekijä\netukäpälistään tarkka ensimmäinen pesävahti joukkueelle oli, nimenomaan\nKesäjärvi—Huhmareen joukkueelle, jonka pelaajat, vaikka olivatkin\nhyvänpuoleisia lyöjiä ja juoksijoita, olivat hitaita koppaajia,\nmaanuoliaisten sieppaajina sellaisia köntyksiä, että ihan harmitti.\nMutta kun tärkeimmällä pesällä oli tarkka sieppari, niin...\n\nJa niin edelleen värsy toisensa jälkeen, vaihteeksi joskus siitäkin,\nettä Huhmareen järvikulmalle pitäisi saada oma joukkue ja kenttä.\nNe neljä viisi kesäjärveläistä, jotka viimeiseen kilpajoukkueeseen\nkuuluivat, olisivat helposti korvattavissa oman kulmakunnan pelaajilla,\nkun vain sopivat etsittäisiin ja saisivat harjoitusta. Mitä tekijöitä\npiileksikään Iso-Kytän maatalous- ja karjanharjoittelijoissa? Jokainen\noppikoululainen ja ylioppilas Suomenmaassa pelasi pesäpalloa. Antti\noli varmalta taholta kuullut, että se rivakka harjoittelijaneitonen,\njoka usein nähtiin rehuja ajamassa, oli aikoinaan kuulunut »Itä-Länsi»\nloppukilpailun voittajajoukkueeseen. Se neitonen pitäisi saada\njoukkueen lukkariksi.\n\nJa sitten yksi yhä uusiutuva värsy siitä, miten erinomainen kenttä\nsaataisiin Iso-Kytän niemen kärkeen joutokarjan laitumelle. Se oli\nkeskeisin paikka. Juuri sopivan kokoinen ruohokenttä, tasainen kuin\npöytä. Ei muuta kuin maalit ja rajaviivat kalkkijauholla merkitsisi.\nKertaviikkoisesta käytöstä se ei laitumena vähääkään kärsisi,\ntiivistyisi ja sakoutuisi vain niin valkoapila kuin koiranruoho ja\nkissankäpälä. Antti, ensimmäinen pesäkoppari ja räpyläkäpälä, oli\nlukenut sellaistakin joistakin ammattialan lehdistä, »Turkistaloudesta»\nvarmaankin. Siihen alaan kissankäpälä nähtävästi kuului, ainakin yhtä\nläheisesti kuin laidunruohoihin.\n\nPääponsi näissä kiihoituspuheissa oli, että sotia käyneen arvovaltaisen\nisonveljen olisi Iso-Kytän tuhisijan kanssa hoidettava selväksi niin\nkenttä- kuin itä-länsikysymykset. Aika kului arvellessa, syyskuussa jo\nkilpailu.\n\nTämän jokapäiväisen polttamisen edessä arvovaltaisen isonveljen lopulta\noli antauduttava, vaikka hän yleensä olikin haluton syyhymättä saunaan,\nKytän kitaan liiatenkaan. Sellaisesta hän oli saanut elämässään jo\nenemmän kuin tarpeeksi. Arvovaltaisen naapurin tuhinat hän tunsi\nvanhastaan. Mitään hyvää ensi tapaaminenkaan ei luvannut. Kuitenkin\nhän hyvin valmistuneena päätti yrittää, koska pojasta tuskin muuten\nselville vesille pääsisi. Sitäpaitsi Antin esittämä ajatus ei ollut\nhullumpi. Jotakin sellaista kissankäpälätouhua kasvava nuoriso tässäkin\npikku kylässä joutoaikoinaan tarvitsi.\n\nNäissä mietteissä Martti kesäisenä sunnuntaiaamuna souteli isonaapurin\nniemen nokkaan, jonka oikealla rannalla sijaitsi talon joutoeläinten\nlaidun, se koppariveljen silmätikku. Tosiaan kuin tarkoitukseen tehty!\nPojalla oli ollut silmää. Sitä ei voinut kieltää. Mutta haluaisiko\ntiluksistaan ja omistuksistaan tarkka mahtimies hälisevää joukkoa\nsiihen kissankäpäliään kasvattelemaan? Kaikkea sitä piti lähteä\nperäilemäänkin! Kuitenkin kun oli tullut lähdettyä, niin mentävä oli.\nMahtoi olla sukuvika Harjulan miehissä. Sitäpaitsi oli se toinenkin\nasia, »Itä vaiko länsi». Ja oli kai se vielä kolmaskin pykälä, mikä\nrannasta taloon noustessa kirkastui selväksi kuin punaliidulla\npiirretty kysymysmerkki. Oliko paikkakunnan ja koko pitäjänkin kaikissa\npyrkimyksissään katseltava samasta näkökulmasta kuin tämä kieltämättä\nvalpas ja iskuvalmis »kyttä»? Oliko kaikkien kaikessa kuljettava hänen\nvanavedessään, joka varmaankaan ei aina ollut paras mahdollinen? Oliko\nse aina edes kirkas?\n\nMiten tahansa, se ainakin osoittautui varmaksi, ettei naapurin pojan\nvalitsema hetki näitä neuvotteluja varten ollut kaikkein paras,\nvaikka olikin runoilijoiden ylistämä kesäinen sunnuntaiaamu. Tulija\njoutui kuulemaan kotiripityksiä. Syntipukiksi nähtävästi oli joutunut\nuseampikin tänä pyhäisenä aamuhetkenä, kaikkein suurimmaksi se kylän\npallojoukkueeseen kosiskeltava harjoittelijaneitonen »Itä vaiko\nlänsi». Omaksi ja naapurin nuoren isännän asian onnettomuudeksi tyttö\noli kaatanut puoli lypsinsangollista maitoa veteen, mitä vahingossa\ntapahtunutta sekoitusta tarkan miehen maitohuoneen altaassa ei voinut\nedes pimittää, niinkuin päinvastaisessa tahallisessa tapauksessa\nesimerkiksi maitomyymälän nurkkahuoneessa melko vaarattomasti yhä\nvoidaan tehdä. Neitonen sai mitä kuului, vähän liiankin isällisesti,\nmikäli kyseessä oli vahinko, jota tuskin tarvitsi edes epäillä.\nIsännän arvion mukaan hän oli huolimaton ja tökerö, laiska ja\nsaamatonkin sen lisäksi. Mikäli nämä arvolauseet kaikki tulisivat\nharjoitustodistukseén, niin ei siitä ainakaan määritelmiä puuttuisi.\n\n— Niin että neiti panee mieleensä. Tämä on minun viimeinen\nvaroitukseni. Minä en kärsi huolimattomia, taitamattomia, tuhnuksia,\nen. Ja kun sanon kerran en, niin...\n\nNiinpä niin. Nolo paikka niin ripitettävälle kuin ripittäjälle, joka\ntuli katsahtaneeksi taakseen ja huomasi vasten parempaa tahtoaan\nsalakuuntelijaksi joutuneen naapurin nuoren miehen pihatiellä. Tämä\noli kyllä sen näköinen kuin ei olisi mitään kuullut, nähnyt sitäkin\nvähemmän. Ripittäjä oli kokenut vanha tekijä; tuota pikaa hän vaihtoi\n»äänikertoja». Pasuunan tilalla kehräsi nyt vienoääninen harppu,\nvai peräti »vox-humanako» lienee ollut. Mutta vaihdos niin äänessä\nkuin kasvojen ilmeessä oli liian äkillinen ollakseen aito. Lempeästi\nkehräävän naamion takaa katseli kyttäävä hauki, pahaan aikaan\nkeskeytetty, omilla pyyntivesillään häiritty.\n\n— Kas, naapuri ja kylänmies pyhäaamuisella asialla! Vai muutenko vain\nkesäisiä vainioita katselemassa? kehräsi keinotekoinen humana.\n\n— Jopa vain huvikseenkin kuljeskelee, kun tosiaan on näin kaunis\npyhäinen aamu. Olette kuivat heinänne jo saaneet korjuun, puheli\nnaapurin mies kiistavesiltä ulommaksi johdatellen. Mutta vanha\nviisas oli epäluuloinen eikä antanut johdattaa itseään ulkovesille.\nJotakin pojalla oli nyt mielessä. Ei hän ennenkään ollut käynyt\nkuivaheinähymnejään virittelemässä. Mies oli puuhaillut kylässä ja\nkesäpitäjälläkin yhtä ja toista, milteipä enemmän kuin puujalkamiehelle\noli terveellistä. Maatalouskerhoasiasta oli tehty päivän polttava,\nniinkuin ei aikuisilla muuta tehtävää enää olisikaan. Hän oli\nehtinyt liikuskella jo osuuskuntienkin asioilla, touhunnut lasten\nmarjanmyyntejä kaupassa, säästöpuuhailuja osuuskassassa, eiköhän vain\nmyös meijerissä jotakin isännöitsijän, sen avomielisen hölmön kanssa.\nMitä tekemistä hänellä, hallituksiin kuulumattomalla miehellä oli\nniissä? Kuitenkin häneen nähden oli oltava varovainen. Mies ei ollut\ntyhmä. Sitäpaitsi tuollaisilla oli nyt helposti takanaan joukkojen\nmyötätunto niinkuin kirkon vaivaisäijillä ennen muinoin. Historia\ntoistui, vaikka ei samana. Historian opetukset oli otettava huomioon.\nParasta painaa sarven tyngät villaisella, ennenkuin kehittyivät\npuskukelpoisiksi. No oli tässä kesytelty pahempiakin jukuripäitä. Näin\nvanha viisas itsekseen, ääneen hän kehräili leppoisasti.\n\n— Mennäänpähän ja käydäänpähän tästä sisäpuolille korvikekupponen\nhörppäisemään.\n\n— Kiitoksia! Isäntä ei huoli naisväkeä turhiin vaivoihin. Mutta jos\nteillä itsellänne ei ole nyt mitään tärkeämpää, niin istukaamme tuohon\npihakeinuun hetkeksi puhelemaan, esitteli naapurin poika.\n\n— No, no, istutaan nyt vaikka siihenkin sitten, myöntyi isäntä. Oliko\nse hänelle mieleen? Oli ja ei. Nopeammin näin eroon pääsisi, mutta\noman huoneen kiikkuvassa kirjoitustuolissa 50-vuotispäivän arvokkain\nkunnialahja, hopeinen puheenjohtajan nuija kädessä olisi sittenkin\nollut mukavampi tunnustella ja sopivan hetken sattuessa vaikka vähän\nkopahuttaakin antaakseen sanoille painoa. Pokaalit ja kristallimaljakot\npöydillä, kunniakirjat seinillä puhuisivat ja kopahuttelisivat\narvokkaasti puolestaan.\n\nSitä samaa tuumiskeli nuori mies omasta näkökulmastaan. Isännänkamari\ntässä talossa oli kaikkein mahdottomin paikka minkään uuden aloitteen\nesiin saattamiseksi. Kaikki uudistamisen arvoinen oli siellä jo\nsuoritettu, tekemisen arvoinen tehty, arvovaltaisten yhdistysten ja\nseurojen kiitollisin tunnustuksin hopealla ja kristallilla palkittu.\nSiinä ympäristössä jokainen uusi esitys niinkuin esittäjäkin jäykistyi\nja kangistui, ennenkuin pääsi edes asiansa alkuun. Parempi oli täällä\npuutarhakiikussa järven vilpoisassa hengessä.\n\n— Oli mielessäni asian tapaista, oikein isäntä siinä arvasi, aloitti\nnuori mies.\n\n— No, annahan kuulua!\n\n— Ajattelin vain tässä samaa mitä velipojat ja kylän muutkin nuoret\novat tuumiskelleet, että ettekö luovuttaisi tuota rantaniemessä\nolevaa joutokarjan laiduntanne pallopelin harjoittelukentäksi\ntämänpuoleisille. Kun ne kyläkuntien väliset kilpailutkin syksyllä\ntaas, niinkuin isäntä tietää.\n\n— Soo!\n\nKyttä oli ihmettelevinään asiaa, itse asiassa hän punnitsi miestä. Vai\nmielittelet johtajakukoksi kyläkunnassa, ehkäpä koko pitäjässäkin.\n\n— Niin olemme ajatelleet, kertaili naapurin poika arvaamatta, mitä\nvanha viisas ajatteli. — Pojilla tuntuu olevan asiaan innostusta, eivät\nhaluaisi enää pelata kesäjärveläisten kanssa samassa joukkueessa, kun\ntämä Huhmare-järven ympärystä kerta kaikkiaan muodostaa oman keskeisen\nkokonaisuutensa. Olemme uumoilleet vähän niinkin, että ehkä teidän\nharjoittelijoissanne olisi joitakin entisiä pelaajia, pesäpalloa kun\noppikouluissa yleensä harrastetaan, ja ylioppilailla tiettävästi on\nosakuntien välisiä ottelujakin.\n\n— Jassoo! Vai niin! — Vai niin olette uumoilleet, kehräsi isäntä\njälleen milteipä liiankin myötäilevällä äänellä. Nenän tuhahtelulla oli\nmyös omat oireelliset merkityksensä. Taisipa tulla jo liiankin paljon\nyhtä aikaa paljasteltua, arvaili asialle lähtenyt nuori mies ja arvasi\nsiinä oikein.\n\n— Minä kannatan kyllä hyviä asioita, kaikkia hyviä yhteispyrkimyksiä,\nisäntä kertasi ja alleviivasi. — Valitettavasti en kuitenkaan tätä. Suo\nanteeksi, älä pahastu! Minun mielestäni aika on sellainen, että turhat\nhyppelyt ja leikittelyt on nyt jätettävä. Tällä kertaa on kysymys\ntärkeämmästä, kansan leivästä ja elämästä.\n\n— En aliarvioi sitä tärkeätä kysymystä. Mutta käsittääkseni tällaiset\nnuorisomme vapaa-aikojen harrastelut eivät liene ristiriidassa sen\nkanssa, pikemminkin päinvastoin.\n\nNuoren miehen ääni kohosi ja värisi närkästyksestä. Tätä vanha viisas\noli odottanutkin, sitä juuri eikä mitään muuta. Ei sinusta vielä\npitkiin aikoihin ole vastusta miesten otteluihin, helttasi punoittuu\nliian vähästä, sinä kukkopoikanen. Jos poika olisi osoittautunut\nvahvemmaksi, olisi naapuri kenties myöntynyt kenttäkysymyksessä. Näin\nollen se ei ollut tarpeellista.\n\n— Vai niin arvelet. Minun mielestäni ne ovat hyvinkin paljon\nristiriidassa. Ensin leipä ja sitten luritukset! Se on vakaumukseni ja\nkäsitykseni tässä asiassa.\n\nHän kehräili hyväntuulisesti, tuhahteli vain tuolloin tällöin.\n\n— Entä kenttään nähden? tiedusteli nuori mies tarpeettoman tiukassa\näänilajissa.\n\n— Tuo sinun maailmaa kokeneena miehenä olisi pitänyt arvata jo ilman\nmuuta. Annetaanpahan olla apilan kukkasten polkemiset. Saadaan\nniistäkin maitotilkkanen, jokin murene voita nälkäisten kaupungin\nlasten suuhun.\n\nTuo nyt oli milteipä farisealaista, eikä nuori mies malttanut olla\nsiitä letkauttamatta, kun muutenkin oli jo asiasta lämmennyt.\n\n— Ei joutokarja tietääkseni teilläkään anna maitotilkkasia enempää kuin\nvoikipeneitä.\n\n— Vai ei anna, vai niin arvelet. Eikö joutokarjasta tule\ntuotantokarjaa? Eikö lihamureneita myös mitata niin kansanhuollon\nkirjoissa kuin tuotantoyksiköissä? Ammattimiehen tiedot ovat mahtaneet\nvähän ravistua viime vuosina, vaikka eihän tuo ihme.\n\n— Suurempi ihme minunkin mielestäni, jos vanhan korkeakoulun agronomi\nuskonkappaleensa olisi unohtanut!\n\n— Sinäpä sen sanoit! Noin sitä pitää! Noin sitä osaa, kun on\nmaailmankin korkeakouluja läpäissyt ja omistaa hyvät luonnonväärät\nleuat.\n\nVanha viisas hyrisi keveästi kuin viiripääsky kesäistä virttä.\nKukkopoika oli kiekaissut jo korkeimpansa, kun toinen ei vielä\nkunnolla alkuun päässyt. Pallokenttien luovuttamisesta ei puhettakaan\nvuosikausiin. Joutokarja ehdittiin vaihtaa kenttälaitumilla kahteen\nkolmeen kertaan.\n\nLoppuvedokseen kukkopoika kuitenkin tempaisi kiekaisun, joka vuorostaan\npani vanhan heltan punoittamaan, vieläpä nokankin pahaenteisesti\ntuhahtelemaan. Se äskeinen ripitetty, »Itä vaiko länsi», tuli\nmaitohuoneesta. Naapurin nuori mies riensi häntä vastaan ja esitteli\nitsensä, asiansakin yhteen menoon niin reippaasti ja äänekkäästi, että\npuutarhakeinuun yksikseen jäänyt isäntä sen hyvin kuuli.\n\n— Olemme kuulleet, että neiti on entisiä pesäpallon mestaripelaajia.\nItä vaiko länsi? Siitä vain olemme epätietoisia.\n\n— Kuka sellaista on kielinyt?\n\nNeiti hämmästyi ja naurahti, mutta ei voinut kieltää. Idän pelaajia hän\noli ollut.\n\n— Hauska kuulla! Ja nyt me sitten saamme teistä hyvän kopparin tämän\nkulmakunnan kilpajoukkueeseen. Ensimmäinen yhteisharjoitus on tuon\nmäenrinteessä sijaitsevan talon lypsykarjan laitumella ensi sunnuntaina\nkello kolmetoista. Saanen pitää sovittuna, että tulette?\n\nIdän kopparineidon posket punoittivat. Asia oli yllätys, äskeisen\nmielipahan vastapainoksi ylen riemukas. Nuoren miehen esittely ja\nmukaan tempaisu kerrassaan sytyttäviä. Kuka olisi uskonut häntä\njalkansa menettäneeksi sotavammaiseksi.\n\n— Tulen mielelläni, jos isäntä vain antaa luvan, myöntyi hän esitykseen.\n\n— Sitä ei tarvitse epäillä. Tämän talon isäntä on nuorison harrastuksia\nymmärtävä yhteishyvän mies ja tietää kyllä, mistä päin nyt tuulet\npuhaltavat. Hyvästi idän neiti, te Huhmareen voittajajoukon reipas\nkoppari! Ensi sunnuntaina tapaamme!\n\nNuori mies kumarsi ja lähti.\n\nJassoo! Vai sillä tavalla selittelet asioita parhain päin idän\nvoittajille, sinä Huhmareen koppari! Katsotaanpas, kenen kukko tässä\nviimeiseksi kiekaisee.\n\nJa että hyvät yrtit eivät kuivuisi eivätkä laimistuisi, päätti hän\nsuolata ne heti.\n\n— Neiti, tulkaapa tänne!\n\nNeiti Itä tuli arastelevin, hieman pamppailevin sydämin. Mutta asiaa\nhän ei aavistanut.\n\n— Jos te menette ensi sunnuntaina tuon nuoren miehen koppariksi, voitte\npakata tavaranne jo ennen sitä. Pääsette sitten nopeammin matkaan.\n\n— En ymmärrä, mitä isäntä tarkoittaa tuolla?\n\nNeiti katseli pyörein hämmästynein silmin, isäntä häntä siristävin\nsilmin, hiljaa tuhahdellen. Joskus oli pikku nautinto säikäyttää\ntuommoisia uuhikaritsoita, hupaisa nipistää vaikka vähän\nleuastakin. Muuten ne asiat oli hoideltava erikseen, tottuneempien\nharjoittelijoiden kanssa.\n\n— Luulin sanoneeni sen jo kyllin selvästi, eikä tapanani ole yleensä\nmääräyksiä toistaa. Jos te lähdette harjoituspaikastanne ja työstänne\njoutaviin juoksuihin, saatte kernaasti jäädä sille tielle.\n\n— Minä maksan äskeisen vahingon.\n\n— Siitä ei nyt ole kysymys.\n\n— Mistä sitten?\n\n— Vain siitä, että harjoitusaikananne teette, niinkuin määrään.\n\n— En ole teidän orjanne!\n\n— Ette, olette vain harjoittelija.\n\n— Te olette raaka ja tunnoton ihminen!\n\n— Miten haluatte. Harjoittelijana talossani teette, niinkuin määrään,\ntai muutatte taloa.\n\nTyttö kipenöitsi kiukusta. Mutta sitten kävi kuten tavallisesti,\nkyyneleet kihahtivat esiin. Pikkuinen tipuparka! Samanlainen räiskäys\nkuin puujalkapoika, toinen uuhi, toinen pässi. Mitähän kun olisi lyödä\nyhteen? Iskisikö tulta tuon vertaa, että syttyisi tuleen se puujalka?\nTyttö seisoi ja tihrasi. Vanha viisas katseli jonnekin kauas omille\nmietteilleen naurahdellen. Hän osasi tehdä senkin niin, ettei kukaan\nulospäin sitä nähnyt, kaikkein vähimmin tuollainen uuhivuona. Mutta\ntytössä sittenkin oli räiskälettä enemmän, kuin päältä katsoen saattoi\notaksua.\n\n— Se nähdään ensi sunnuntaina!\n\nHän pyörähti ja meni, jäämättä kuuntelemaan, mitä isännällä\nmahdollisesti oli tähän sanottavaa. Isäntä jäi keinuunsa\nmietiskelemään. Olisiko joku toinen menetelmä ollut järkevämpi? Entä\njos menee, eikä palaa? Tai palaa, ja on pyörrettävä sanansa? No,\nantaa tytön pakata, itkeskellä, pinnistellä päivä pari. Kolmantena\nviimeistään tulee armoille paluu, näin aina ennenkin oli käynyt.\nKun sitten antaa armon käydä oikeudesta, niin kaikki on hyvin. Juho\nIso-Kytän kuuluisalla harjoittelutilalla on kaikki kunnossa, kaikki\nhyvin myös sinun kohdaltasi vuonaparka.\n\nIso-Kyttä nousi, käveli rantaan päin ja vihelteli. Kuitenkaan hänestä\nei tuntunut niin hyvältä, kuin pyhäaamuna hyvän pelin avauksen jälkeen\nolisi pitänyt tuntua. Riipoi ristiselkää, kivisti jalkaa, aivan kuin\njänteet olisivat kipeästi kiristyneet, hermosolmuja väkäkoukuilla\nongiskeltu. Oliko reumatismia, vai ukkostako vain ilmassa?\n\nMitä poika puhuikaan uusien tuulien puhaltamisesta? Pirhana tietää\nnaisten itkutkaan? Vaikka etukäteen olisivat kirjansa yhteen lukeneet\nniin pässi kuin vuona.\n\nSiellä kotorannassaan poika jo veteli venettä perässään kuin pikku\npojat pientä rullavaunuaan. Oliko tuotakaan ennen nähty, että\nvaivaisäijät, puujalkaiset tuolla tavalla? Pelikenttiä availevat ja\nkoppareita etsiskelevät. Jos koppaa harjoittelijan talosta kiireimpänä\ntyöaikana? Koppaisee omakseen, kainalokanakseen, mokoma puujalka! Oli\nkai sellaisiakin ihmeitä tähän maailman aikaan tapahtunut. Toinen\nmenetelmä olisi sittenkin ollut viisaampi.\n\nIso-Kyttä, vanha rikas, viisas ja kuuluisa ei ollut tänä sunnuntaisena\naamupäivänä elämäänsä tyytyväinen. Kivisti selkää, kiskoi iskiassuonta.\nTaivas oli pilvetön, mutta ukkosen käryä ilmassa.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nJo puolen päivän aikoihin alkoi pikku poikia ja tyttöjä kerääntyä\nHarjulan Aropellon pientareelle, jonne järvikylän kaikkia nuoria ja\nvanhempiakin pallopelin harrastajia oli kutsuttu. Joukossa on aina\nsellaisia, joiden täytyy ottaa tunti verryttelyn aikaa, vastapainoksi\nmyös niitä, joiden täytyy myöhästyä puoli tai neljännes, olipa\nkysymys vaikka omista ristiäisistä tai isän hautajaisista. Mutta on\ntoki sellaisiakin, jotka ilmestyvät täsmälleen, paitsi kokouksiin\nja perhejuhliin, myös kesäisiin kenttäharjoituksiin. Yksi sellainen\noli Ii-Hoo, Iso-Hirvi, jota harvoin nähtiin paremmissakaan kissan\nristiäisissä. Mutta milloin nähtiin, niin hyvin nähtiin, mainittiin\nvuosikausia jälkeenkin päin.\n\nPikku pojat ja tytöt huomasivat Hirven rantaan nousun ja lähestymisen.\nSe oli pommi nyt kuten aina, yllätys monellakin tavalla. Mikä oli se\nkoira, joka Hirven oli haukkunut irti? Ajanut järven ylitse ylhäiseltä\nmäeltään!\n\nIi-Hoo lähestyi hiljaiseksi rävähtänyttä kisakenttää joustavin nuoren\nmiehen askelin. Keltaista välkähteli jaloissa, tummanruskeaa yläpäässä,\npäälaella vähän harmahtavaa, tukka tuuhea kuin katajapensas. Hän asteli\navopäin kuten aina kesäisin, Vapunpäivästä Mikonpäivään.\n\n— Päivää, Huhmareen pallopojat! Tyttöjäkin täällä, minä huomaan. Terve\nteille!\n\nSana vapautui, ilo irtautui. Pikku tytöt nauraa hikersivät, että\nheidätkin oli huomattu. Ii-Hoo kaivoi nahkapuseronsa alta Amerikassa\nansaitun kiiltävillä kivillä koristetun kultakellonsa, joka oli kuin\nkeltainen nauris, pikkuväelle ihme jo sellaisenaan. Hän napsautti\nkuoren auki.\n\n— Kello kolmetoista! totesi hän.\n\n— Niin on, mutta meidän täytynee odotella mattimyöhäisiä\nneljännestunti, esitteli kokoonkutsuja.\n\n— Sanotaan puolituntinen, on se näissä jo ennenkin nähty. No, kesä on.\nVanhoillekaan ei tule nyt kylmä.\n\nTyöntäen kätensä syvälle housuntaskuun Ii-Hoo käveli lapsijoukkoa kohti.\n\n— Eikä poikasillekaan!\n\nHän vetäisi käden taskustaan ja ravautti ilmaan kouran täyden\npikku pähkinöitä. Ilon kiljahdus kuului järven kaikille rannoille.\nLapsijoukko ryöpsähti pellolle kuin kanaparvi. Koulun kuusijuhlissa,\nosuuskuntien kevätkokouksissa, missä tahansa lasten parissa Iso-Hirvi\nliikkui, niin jotakin tällaista, ratki riemullista ilmoille remahti.\nIso-Hirvi kävi pellon pientareelle istumaan ja pureskeli itsekin.\nHänellä oli sellainen tapa, aina piti jotakin olla hampaan kolossa,\npähkinää, jyvää, hernettä... ellei muuta niin heinänkortta tai\npuunvarpua.\n\nMuutamia aikuisia, enemmän tai vähemmän mattimyöhäisiä lähestyi\nkahdelta taholta, järveltäkin vielä kolmihenkinen veneseurue.\nTuli Parolan Janne-setä ja Särkilahden isäntä. Iso-Kytän »Itä»\nharjoittelijaneiti oli myös saapunut. Kirkkaan sinisessä\nverryttelypuvussaan hän harjoitteli kolmiokoppaamista Harjulan\nkerholaisten kanssa. Antti pompahteli kuin pumpattu jalkapallo. Että\ntuollainen koppari lähinaapurissa! Milteipä lahden ylitse he voisivat\nruveta palloa nakkelemaan! Maanuoliaisia ainakin kieräjään aikaan!\n\nIi-Hoo oli arvannut oikein, noin puolituntinen myöhästyen päästiin\naloittamaan. Harjulan Martti selitti, mistä oli kysymys, ei\neriseuraisuudesta eikä välien rikkoutumisesta. Mutta eikö Huhmareen\njärvikylä ollut tarpeeksi väkirikas muodostaakseen kyläkuntien\nsyyskilpailuissa oman joukkueen? Kesäjärvi voisi tehdä sen omassa\npiirissään sitäkin vaivattomammin. Näiden naapurikylien välisiä\nystävyysotteluita voitaisiin järjestää ennen pitäjäkilpailuja muutaman\nkerran kesässä. Pelikenttä heillä ei tosin vielä ollut kaikkein\nparhaimpia, mutta tarpeeksi tilaa siinä kuitenkin oli. Seuraavana\nkesänä, mikäli harrastusta jatkuisi, olisi vara etsiskellä parempia,\nvaikkapa yhteisvoimin raivata kokonaan uusi jonnekin sopivaan paikkaan.\n\n— Sä-Särkilahden rantavierteeseen! huudahti Särkilahden pirteä\npienikokoinen isäntä, joka innostui vähästä ja oli hätäinen.\n\n— Hi-Hirvimäen laitaan! hihkaisi Ii-Hoo kuin kaikuna. Mutta kukkopojat\nja pikkukanaset hyppelivat ilakoiden, vaikka kentälle ei rapissutkaan\nenää pähkinöitä.\n\nSyöttöpesällä pidettiin pieni neuvottelukokous. Kovinkaan paljon\n»penkkiurheilijoita» ei jäisi, jos täydet joukkueet valittaisiin.\nHarjulan Martti ehdotti, että joukon vanhimmat, pelikentän\nkilpahuutajat, isoiset isännät Särkilahti ja Hirvimäki valittaisiin\njoukkueiden johtajiksi. He parhaiten tunsivat joukon sen sukuperinteitä\nmyöten. Nokkela ehdotus hyväksyttiin yksimielisellä raikuvalla\nhuutoäänestyksellä. Ensi valinta ratkaistiin tavalliseen tapaan\n»huttua» keittäen. Nämä herrat johtajat osasivat kyllä sitäkin, vaikka\nIso-Hirven kuokkakoura pimitti huttumailan varresta kaksi sen vertaa\nkuin Särkilahden, hevosmiehen ja kilpa-ajurin, pikkuinen kännä.\nMilteipä luonnostaan lankeavaa kuitenkin oli, että Hirvi voitti.\nSiekailematta hän valitsi neiti »Idän». Pellon pientareella heinää\npureskellessaan hän oli katsastellut tytön koppaamisia. Turhaan hän ei\nollut perinyt hirvenhiihtäjäesi-isiltään silmää ja harjoitellut omaansa\nsekä Alaskan jäätiköillä että Kalifornian riistametsissä.\n\nSärkilahti valitsi Antin, Ii-Hoo ennakkoluulottomasti Allin, jo\ntoistamiseen tytön, Särkilahti Pentin ja niin edelleen. Kävi niinkuin\narvattu. Valitsematta ei jäänyt muita kuin Harjulan Martti, joka oli\npyytänyt ja saanut erotuomarin viran, sekä Purolan Janne, joka siitä\nei pahastunut, ilostui ennemminkin, harmaat silmät loistivat, punainen\nkalju hikosi.\n\n— Jospa olisin huomannut ottaa viulun! pahoitteli hän nauraa hikertäen\ntartuttavaan tapaansa.\n\nHaitari tässä paremminkin olisi paikallaan ollut, mikäli musiikilla\naiottiin taistelumieltä nostattaa. Jälleen johtajat keittivät huttua.\nSärkilahti koppasi keskeltä mailaa ja voitti. Hän järjesti joukkueensa\njoten kuten, pieniä eteen, isoja taakse. Sivusta katselevan oli\nvaikea päättää, tapahtuiko siinä yli- vai aliarvioimista. Kilpahenki\nkihisi miehellä päässä ja jaloissa. Hän heitti hattunsa mäkeen,\ntumma, ohimoilta jo hieman harmahtava tukka huiskahteli, lyhyetkin\nkomentosanat kuuluivat neljä-viisitavuisina.\n\nMutta Iso-Hirvi järjesteli joukkoaan rauhallisesti. Mikä kerran tuli\n»jyvälle», se pysyi siinä. Neiti lukkariksi, totta maar! Pikku poika\ntuonne... Sinä tänne! Painu viivana ojan taakse! Kenttäpuoli oli\nkunnossa ennenkuin maaliviiva, vaikka touhun perusteella Purolan Janne,\nmilteipä ainoa penkkiurheilija, olisi voinut veikata kaksi yhtä vastaan\nhevosmiehen puolesta.\n\nPeli alkoi. Ensimmäisenä astui ympyrän viereen Tissulan Ville,\npikkuinen napataatta. Neiti Itä antoi hänelle hyvän syötön, poika lipoi\nkieltään ja nappasi. Paukahti palloon, mutta lento oli kuin kananlento.\nToinen kerta, sama juttu. Johtaja sukaisi tukkaansa ja hypähteli\nkärsimättömänä, antoi hyviä neuvojakin, kuten asiaan kuuluvaa oli.\nViimeinen kerta! Sattui tai ei, lähdettävä oli kuin paljasjalkaisen\nsaunan edestä. Napataatta tirskautti maanuoliaisen.\n\n— Me-me-mene! läähätti terhakka päällikkö kuin koneaseesta. Pikku\nmies kiiri kilpaa pallonsa kera ja pääsi kuin pääsi onnellisesti\nensimmäisen pesänvälin. Seuraava lyöjä, Mäkipään Mikko, näytti olevan\nvanha tekijä niin lyömisessä kuin juoksuun pyrähtämisessä. Hän läpäisi\nreilusti ensimmäisen ja toisenkin maalinvälin, tempasi käsikynkästä\nvielä napataatankin matkaansa. Kolmas lyöjä kärähti, neljäs ja viides\nläpäisivät, kuudes sensijaan keikahti tarkan lukkarin pomppaisemana\njo lyöntiympyränsä viereen. Seitsemännellä ja kahdeksannella oli\njälleen onnea matkassa. Mäkipään Mikko ja Tissulan maanuoliainen toivat\njuoksun kumpainenkin, Särkilahti itse kolmannen. Heikonpuoleisella\nmaanuoliaisellaan ja uskalikon hyvällä onnellaan hän läpäisi kolme\npesänväliä yhteen menoon, viime hetkessä sitten sen viimeisenkin\nansaiten joukkueelleen kolmannen juoksun. Pilli soi. Vuorot vaihtuivat.\n\nIi-Hoo antoi näppärän lukkarinsa järjestää lyöntivuorot. Tämän\ntäytyi tehdä se käsipelillä, koska hän ei tuntenut nimiä. Suuren\nHirvi-johtajansa hän määräsi kolmanneksi itse asettuen kuudenneksi.\n\n— Se osaa! Kylläpä osaa! Kaikki, mitä hänen jälkeensä seuraa, on\ntyhjää ilmaa, arvosteli vastapuolen lukkari Antti. Hänen arviointinsa\nosoittautuivat todeksi ennenpitkää. Kaksi ensimmäistä pääsivät\nomillaan joten kuten ensimmäisen polttovälin. Ii-Hoo valitsi kaikkein\nisoimman mailan, kohensi housujaan ja kallistui lyömään. Ensimmäinen\nmeni vikaan, hän sulki toisen silmänsä ja iski uudestaan. Jo paukahti\npallo, mutta tarttui kiinni toisella pesällä. Kolmas ei tarttunut, vaan\npyyhälsi komeasti kaikkien pesien ylitse. Ii-Hoo paineli, että maa\ntärisi, pikku rääpiskät pyrähtivät matkaan. Neljäs ja viides olivat\nheikkoja pelaajia, hädin tuskin maalinvälin miehiä. Oli jännittävää\nnähdä, mikä olisi neiti Idän panos. Ensimmäinen ja toinen lyönti\nolivat heikkoja, mutta kolmas paukkupanos kerrassaan. Tyttö hypähti\netuviistoon ja löi maanuoliaisen kentän vasempaan laitaan. Pallo\nlivahti ensimmäisen ja toisenkin kopparin ohitse.\n\n— Menkää! huusi Itä. Pikkuiset pyrähtivät, Ii-Hoo pärskähti, hypähti ja\ntömisti. Vastapuolen johtaja kentän keskellä huusi, punoitti ja änkytti\nkuin jännittävimmissä »hantikaappiajoissaan». Minkä mahdottomalle\nmahtoi, ei änkyttämälläkään sille karvastelevalle tosiasialle,\nettä erotuomari sai merkitä kokonaista kuusi ynnämerkkiä Ii-Hoon\nsarakkeeseen.\n\n— Hyvä, tyttö! Peijakkaanmoinen pelityttö! hirnahti Iso-Hirvi.\n\nHänen lukkarinsa sai vapaajuoksun, se oli jo seitsemäs. Vastapuolen\npienikokoinen johtaja änkytti ja kipenöitsi, mutta hänen lukkarinsa\npompahteli kuin hellepäivän heinäsirkka. Yksi lohdutus pojalla\nkuitenkin oli, häntäpään rutusakki. Hän poltti nappulan toisensa\njälkeen sääliä tuntematta.\n\nToisella kierroksella ravikuningas sentään sai hantikaappia ja hänen\nheinäsirkkalukkarinsa sydämen virvoitusta. Kolmannet ja viimeiset\nkierrokset aloitettiin yhdellätoista kahtatoista vastaan Hirven\nhyväksi. Siitä tuli sisukas, ensimmäistä ja toista vuoroa pitempi\nottelu. Peli päättyi kaksikymmentä kahdeksaatoista vastaan Iso-Hirven\nhyväksi.\n\nEnnen eroamista sovittiin uudesta ottelusta seuraavana sunnuntaina\nsamaan aikaan ja samassa paikassa. Häviöpuolen johtaja esitti\ntoivomuksen, että jo kerran viikollakin. Naureskeleva erotuomari ja\nvoitokas Iso-Hirvi tyynnyttelivät innostunutta hevosmiestä.\n\n— Ehdit sinä toisen saunasi vähemmälläkin kylpemään, naureskeli Hirvi.\nHänen pelityttönsä lopetti naureskelut lyhyeen.\n\n— Ensi kerralla johtaja saa valita itselleen uuden lukkarin, ilmoitti\nhän.\n\n— Mitä tämä merkitsee? kummasteli Hirvi.\n\n— Mikä, mi-mikä nyt on kirkon pimittänyt? ihmetteli vastapelurien\njohtomies.\n\nTyttö kertoi, minkä ennakkotuomion harjoittelutilan isäntä oli hänelle\nlukenut.\n\n— Mi-minkä tähden?\n\n— Sanoppas! On kai siihen joku syy?\n\nIso-Hirven tukka haritti kuin tuliräiskähdykseen valmis katajapensas.\nHevosmies tepasteli, erotuomari katseli ja kuunteli. Tyttö selvitti\nsyyn. Isäntä oli antanut selvän määräyksen. Ei saanut mennä kyläläisten\npallokentille. Jos meni, niin viisainta pakata tavarat. Peli oli\npelattu, pakkaaminen jäljellä.\n\n— Ky-kyttä! Pe-perhana! räiskähti hevosmies. Ii-Hoon silmät\nleimahtivat. Erotuomari riensi välittämään. Hänen mielestään ei asiaa\ntarvinnut ottaa juuri noin täydestä todesta. Kyttä oli viisas mies,\njoskin yhteistoiminnan johtomieheksi toisinaan hieman omituinen.\nHarjoittelijan menetys kiireimpänä työaikana merkitsi menetystä\nmyös hänelle. Kyttä tuskin päästänee asiaa niin pitkälle. Asian\nalkuunpanijana, oikeastaan pääsyyllisenä erotuomari lupasi hänelle\nsoittaa ja asiasta neuvotella.\n\n— Ei pirahdusta, sanon minä! jyrähti Iso-Hirvi.\n\n— Ei tule ky-kysymykseenkään! säesti Särkilahti.\n\n— Vielä tänä iltana neiti pakkaa tavaransa! Minä lähetän pojan\nnoutamaan!\n\n— Mi-mi-minä tulen itse noutamaan!\n\n— Hän on minun lukkarini. Mutta olkoon menneeksi. Olen Iso-Hirvi, en\nsalakyttä! Keittäkäämme tytöstä huttua!\n\n— Ke-keittäkäämme huttua! myöntyi hevosmies sikkaraiset silmät\njännityksestä loistaen.\n\n— Olisi ehkä ensin kysyttävä asianomaiselta itseltään, haluaako hän\nteidän huttujauhoiksenne, tyynnytteli erotuomari.\n\n— En tiedä, voidaanko tätä vuotta lukea sitten minulle\nharjoitteluvuodeksi? Mutta kävi miten tahansa! Tahdon olla vapaa\nja pelata. Jos jompi kumpi isännistä uskaltaa ottaa tämmöisen pois\najettavan, kunnottoman tytön jotakin harjoittelemaan, niin keittäkää\nhuttua! Heittäkää lukkari pataan! Kuitenkin tämä sillä varauksella,\nettä harjoittelutaloni isäntä sanoo: Mitä minä sanoin, en sano kahdesti.\n\n— Sen hän sanoo!\n\n— Se on selvää!\n\nErotuomari heitti ilmaan suuren mailan. Hirvi koppasi sen lennosta\nkuokkamiehen kouraansa. Vuorottelu alkoi. Hirven kulmakarvat\nkohoilivat, hevosmies hypähteli sinne ja tänne. Näytti, kuin heillä\nolisi ollut veikattavana enemmän kuin tavalliset huttujauhot. Mailan\nnuppipää läheni, lyheni. Hirvi voitti. Mitäpä siinä häviömiehen enää\nsitten muuta kuin onnitella tai surkutella. Hän oli kyllin vikkelä\ntehdäkseen niitä kumpaakin.\n\n— Onneksi, onneksi olkoon sulle suolanrakeet! Kun hän käskee neidin\npakkaamaan, niin tu-tu-tulkaa meille!\n\n— Ole huoletta! Hänen ei tarvitse vaihtaa harjoittelutaloa enempää kuin\npelipuoluetta, vakuutteli voitokas Iso-Hirvi.\n\n— Eikö liene viisainta, että lähetän hevosen heti? peräsi hän vielä\nrantaan lähtiessään.\n\n— Ei vielä. Soitan kohta, jos saan potkut.\n\n— Soita! Mutta sinä! Hirvi kääntyi uhkaavan näköisenä erotuomariin\npäin. — Jos sanallakin tästä Kytälle pirahutat, niin kunnian kukko ei\nlaula! Hän koppasi heinänkorren hampaisiinsa alkaen astella rantaan\npäin.\n\nTietämättömänä näistä salasuunnitelmista istuskeli Iso-Kyttä vilpoisen\nsalihuoneensa keinutuolissa, vähän lueskeli, väliin mietiskeli.\nNaapurin pellolta järvenlahden ja metsäharjanteen takaa kuului\niloisia ääniä ja naurua. Vaikea ei ollut arvata, mikä aiheutti tämän\nmetelin. Harjulan sotavammainen oli tehnyt mitä lupasi, itsepäinen\nharjoittelijakaan ei ollut malttanut pysyä poissa. No, se selviytyisi\nkivuttomasti. Mene ja takaa, selviytyikö niinkään kivuttomasti? Tyttö\noli osoittautunut harvinaisen itsepäiseksi, jopa kapinalliseksi.\nEi olisi pitänyt asettaa hänelle uhkavaatimuksia. Olisi pitänyt\nmietiskellä vähän enemmän Harjulan pojan ehdotuksia.\n\nOlisi pitänyt ja ei olisi pitänyt! Miksi ihminen liian usein asetettiin\nmokoman pulman eteen, sitä useammin, mitä vanhemmaksi ja viisaammaksi\noli määrä tulla? Joka sunnuntai, joka arkipäivä, jokaisessa niin\npienemmässä kuin isommassa kokouksessa tärkeimpänä sama kirottu\nkysymys. Näinkö vai noin? Ollako vai eikö olla? Kirjaviisaat,\nmoralistit kaikenlaiset, sanoivat, ettei se ole tarpeellista, että se\non alhaista tilannepolitiikkaa. Jokaisella rehdillä miehellä pitää\nmuka olla selvät suuntaukset. Selvät kylläkin, kuka kieltää. Näinkö\nvai noin, ollako vai eikö olla? Osoittakoonpas jonkin muun tien, joka\nyhtä varmasti johtaa varallisuuteen ja kunniaan, eturivin kansalaiseksi\nja yhteiskunnallisiin johtoasemiin. Helppo ja hupaisakin kai olisi\nsellainen selvä suuntaus kuin sarkaoja pellon keskellä. Mutta minne\nse johti? Viemäriojaan! Vesi juoksi, niinkuin oja kaivettiin, lampaat\nsitä kujaa, joka aidattiin. Vain järkevät tilannepolitiikan miehet\nsuunnittelivat ojia, rakentelivat kujia, johdattelivat lampaita.\nKuitenkin heidän kirouksenaan oli aina tämä kaksinaisuuden pulma:\nTuonne vaiko tänne?\n\nEhkä irti pääsemätön jäniksen kierros oli sen seurauksena loppujen\nlopuksi. Siltä se alkoi jo vaikuttaa milteipä kohtalontuntuisesti.\nOliko ukkosta ilmassa? Vielä mitä! Järvi oli tyyni, taivas pilvetön\nja kirkas. Jos joku sotavammainen puujalkamies puuhaili joitakin\nhassutuksia, jos vaikka yksi harjoittelijakin pakkasi tavaravähäisensä,\ntuli ja meni, niin se nyt oli vain kärpäsen pirinää navetan\nakkunassa... Oliko tällä hetkellä viisasta kärjistää joutavaa asiaa?\nJoku toinen menetelmä olisi ehkä ollut järkevämpi. Olisiko ollut\nsilloinkin, vuoden kahdeksantoista kapinakeväänä? Näinkö taas edessä\nväärin pelaamisen unohtumattomat muistot, kaksinaisuuden riipova\nriivaajan henki!\n\nHän nousi keinutuolistaan kiukkuisesti. Selkään koski, ristiluissa\nriipaisi reumatismi, se iskiaksen pahus! Se ei pitänyt\näkkitempaisuista. Tuntui ukkosen edellä jo ennenkuin pilven riekaletta\nnäkyi taivaan rannalla.\n\nKyttä ojenteli ja hieroskeli jonkin aikaa, otti eteisen naulasta\nhattunsa ja hopeapäisen keppinsä. Ulkona puutarhassa, pelloilla\nja laitumilla oli sittenkin hupaisampaa, ainakin vapaampaa. No,\nmikä yksinäisen varakkaan miehen vapautta täälläkään rajoitti?\nVaimo ei valittanut, lapset eivät naukuneet. Oliko se onneksi vai\nonnettomuudeksi? Joko taas niihin kirottuihin kierroksiin! Hän kiiruhti.\n\nUkkospilvi ei noussut, se vain painosti. Uppiniskainen\nharjoittelijaneiti oli palannut niinkuin ei olisi missään käynyt, kuin\nmitään ei olisi tapahtunut. Maitohuoneen pukusuojassa hän sonnustautui\ntoisten kanssa iltalypsylle lähteäkseen. Luulisi hänellä olevan jotakin\nsanottavaa. Isäntä pysähtyi ja odotteli. Jos muutamalla sanalla\nsyyllisyytensä myöntäisi, niin saisi jäädä silleen. Kyttääjällä oli\nsellainen tunne, kuin ei olisi pitänyt jäädä mokomaa odottamaan. Hän ei\nkuitenkaan voinut lähteä. Tyttö ei näyttänyt olevan tietääkseen. Tuo\nsentään oli jo häikäilemätöntä. Noin sanan sanomatta sitä ei voinut\njättää toistenkaan tähden. Vanha aatamikin jo hiukan kiehahteli. Hän\nastui muutaman askeleen, kääntyi ja palasi.\n\n— Oliko neidillä mahdollisesti minulle jotakin sanottavaa, vai?\n\n— Minullako? Ei mitään.\n\n—Muistaahan neiti, mitä sanoin viime sunnuntaina teille?\n\n— Muistan ja olen valmis. Sitä vain tässä olen odottanutkin. Saanko\nkäyttää hiukan puhelinta?\n\nTyttö tempasi puoleksi napitetun suojapuvun yltään. Asia meni nyt\nauttamattomasti karille, niin hyvällä tolalla kuin äsken juuri oli\nollutkin. Se kaksinaisuuden riekale, se paholaisen purje kaiken tuolla\ntavalla tärveli. Isäntä oli tytölle vihainen, itselleen sitäkin\nenemmän, paljon enemmän kuin halusi myöntää. Hän koetti heittää\nleikiksi, säikyttää jyrkkyydellä, peloittaa arvovallallaan. Menee koko\nharjoitteluvuotenne hukkaan! Koko elämänne saa tahran. En jätä sitä\ntähän!\n\nHyvä puhe oli turhaa. Itsepäinen tyttö ei ollut kuulevinaan, ei edes\ntoistamiseen kysynyt, saiko käyttää puhelinta vai ei. Ja mihin hän sitä\nkäyttäisi? Isäntä oli kyllin pikkuinen rientääkseen vakoilemaan sitä.\nTyttö ei välittänyt siitäkään. Oli kuin hän olisi odottanut tätäkin.\n\n— Iso-Hirveen, olkaa hyvä! Hirvimäkeen... niin varmaankin.\n\nHetken äänettömyys.\n\n— Onko isäntä Iso-Hirvi... Hirvimäki tarkoitan? Täällä lukkarinne.\nOlitte oikeassa. Niin se kävi... Kyllä... Tunnin kuluttua olen valmis.\nKiitoksia teille! Näkemiin!\n\nHirvimäkeenkö hän aikoo? Yhdessä juoniteltu. Tuota vielä tässä puuttui.\nIsäntä Iso-Hirvi... Isäntä Iso-Kytän, »Sala-Kytän», kuten panettelijat\ntakanapäin sanoivat, oli raskas kuunnella tätä lyhyttä puhelua loppuun.\nTyttö oli saatava järkiinsä millä keinolla tahansa. Hän riensi vastaan.\n\n— Mitä hassuja te aiotte? Hirvimäkeenkö muuttaa?\n\n— Entä sitten?\n\n— Te ette voi, te ette saa mennä sinne!\n\n— Minkä tähden en saisi mennä?\n\n— Minä kiellän!\n\n— Viime sunnuntaina käskitte. Olette selvästi antanut tietää, että ette\nsano kahdesti.\n\n— Mitä semmoisista! Tunnustakaa vikanne, niin voitte jäädä paikoillenne.\n\n— En enää halua jäädä.\n\n— Minä voin estää jatkuvat opintonne.\n\n— Ette tavaroitteni pakkaamista, minkä itse määräsitte. Tunnin kuluttua\non noutajani täällä.\n\n— Menkää edes jonnekin muualle, vaikka kotiinne.\n\n— Ei minulla ole kotia!\n\n— Ei kotiakaan, ja nyt hyppäätte suoraan hiidenkattilaan!\n\n— Välittäisittekö vieraista vasikoista!\n\nTyttö meni, ei mikään pidättänyt. Ja tunnin kuluttua korskahteli\nHirvimäen nuoren isännän hevonen pihamaalla. Iso-Kyttä kipinöitsi\nantaakseen myös hakijalle hiukan kuka käski, mutta Hirven sukuisille ei\nollut terveellistä mennä antamaan neuvojaan, vaikka se tarpeellistakin\nolisi ollut.\n\nTytön laukut heitettiin rattaille. Hän sanoi hyvästit\nharjoittelutovereilleen, nyökkäsi isännälle. Rattaat huojuivat\nhyväkuntoisen nuoren hevosen perässä nuoren milteipä isänsä näköisen ja\nkokoisen miehen ohjastaessa. Olikin jo syytä rientää. Synkkä ukkospilvi\nnousi takaa päin hyvää vauhtia.\n\nTuota se jäsenkolotus tiesi. Mutta ihminen, viisaampikaan ei itse\ntietänyt, mitä milloinkin olisi pitänyt, mitä ei olisi pitänyt. No,\npikku juttu! Oliko se niinkään pikkuinen?\n\nIso-Kyttä riensi sulkemaan akkunat ja uuninpellit ukkosen tähden.\nPainostus yhä lisääntyi, taivas pimeni, salamoi ja jyrähteli.\n\nMutta Hirvimäen nuori tamma pyyhälsi pilven edellä. Se oli saanut\ntasoitusta milteipä riittämiin. Kotoisella peltotiellä sentään jo aika\ntavalla rapisi. Itse Ii-Hoo oli pihamaalla vastassa. Tyttö tavaroineen\nkiskaistiin rattailta, milteipä heitettiin suureen tupaan.\n\n— Sade tietää hyvää! Tulet rikkaaksi meillä! ennusti Ii-Hoo nauraen.\nTyttö sai asunnokseen tilavan ja valoisan ullakkokamarin, jonka\nsuuresta päätyakkunasta oli avara näköala yli järven ja siintävien\nmetsien. Hän avasi akkunan. Musta pilvi oli hävinnyt jäljettömiin.\nAurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, tuhannet vesihelmet loistivat\nlainehtivan viljapellon tähkissä, puistopuiden lehdillä, puutarhan\nvärikukkasissa. Talo sijaitsi korkealla mäellä, sänky oli suuri, huone\nvaloisa, ilma niin sanomattoman kevyttä hengittää.\n\nRikkaaksi meillä... Mitä isäntä sillä mahtoi tarkoittaa? Tyttö jäi sitä\nmiettimään, myös kaikkea muuta, mitä sisältyi tämän päivän tapahtumiin.\nOliko tämä liian äkkipikainen teko? Katuiko hän sitä? Ensimmäiseen\nkysymykseen saattoi vastata myöntävästi, jälkimmäiseen ei ainakaan\ntoistaiseksi. Sydän tuntui olevan tulvillaan kevyttä, raitistunutta\nilmaa, odotusta, jännitystä, hyvän pelitytön iloa ja onnea.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\n— Martti, puhelimeen, joudu!\n\nAlli huuteli pihamaalla, mutta velimiestä ei näkynyt, ei kuulunut.\nSitten Anttikin jo huuteli, niin että kuului rantaan saakka, missä\nMartti puuhaili venettä tilkiten ja tervaillen.\n\n— Kuka siellä? Onko tärkeätä asiaa? tiedusteli hän langattoman\nkeskuksen kautta ja Antti sanasta sanaan sitä samaa Allilta, joka\nriensi tiedustamaan.\n\n— Se on Varvikon Anna! Asia kuuluu olevan tärkeä! välitettiin uutta\ntietoa.\n\nPidä murhetta... muisti Martti, pyyhiskeli tervaiset kätensä räsyihin\nja kiiruhti vastaamaan. Anna oli saanut pidettyä linjaa auki ja odotti\nkärsivällisesti.\n\n— Anna täällä! Suo anteeksi, että kaukaa työmailta vaivaan sinua, mutta\nkun Jussia pisti käärme.\n\n— Käärme! Koska se tapahtui?\n\n— Eiköhän se siinä kuuden aikoihin. Meidän lapset ovat semmoisia\naamuvirkkuja. Olivat menneet mansikkaan tuonne pellon taakse... En\nollut kotonakaan, ennenkuin äsken tulin.\n\n— Mistä soitat?\n\n— Kaupasta täältä...\n\n— Riennä kotiin! Tulen heti. Teen mitä voin. Kuule, avaa se haava...\n\nPuhelimesta ei kuulunut enää vastausta, joku soitti poikki pyrkien\nkauppaan. Martti kiiruhti tupaan. Oliko Pentti lähtenyt jo\nmaitomatkaan? Oli lähtenyt. Kytän maitohuoneella lastasivat parhaillaan\nastioita. Martti kiiruhti uudelleen puhelimeen. Langat olivat varmaan\nsekaisin, ukkostakin oli ilmassa. Kuului välipuhelua, paukkui ja\nrätisi. Varmaan nopeammin olisi ehtinyt, jos olisi huomannut panna\nAntin pyörällä, tai vaikka itse jalkaisin. Sitä hän jälkeenpäin\npahoitteli.\n\n— Täällä Martti Harjulasta, huomenta! Olkaa hyvä ja rientäkää\npidättämään Penttiä pihassa! Astiat on heitettävä alas toistaiseksi...\nSairastapaus ja kiireellinen! Varvikon Annan poikaa on purrut käärme\njo aamuvarhaisella! Ei tule kysymykseenkään!... Ei tässä jouda nyt\nkannuja pitkin laitureita keräilemään... kun poika on saatu lääkäriin,\nniin ajakoon uudestaan... Hapantukoon! Pikkuinenkin ihmiselämä maksaa\nenemmän kuin muutama kannullinen maitoa. Eikähän sitäkään hukkaan\ntarvitse heittää!... Ettekö halua?... Minä vaadin... anteeksi,\nminä pyydän!... Menkää heti, ennenkuin Pentti kerkiää lähtemään...\nOdottakoon minua Hirvimäen suotien haarassa. Soudan veneellä täältä...\nKiitos!\n\nHän soitti, vai Kyttäkö soitti? Oliko hän kiittänyt turhaan? Mitään\nei kuulunut enää. Turhan takia... happanee maidot... Kyttä ei voisi,\nhän ei uskaltaisi sitä tehdä! Ketä hän pelkäisi? Millä tässä mitään\ntodistan, hänhän saattaa sanoa, ettei kuullutkaan, sähköä ilmassa,\nlangat rätisee... Ei, ei, kukaan ihminen ei voi sellaista tehdä.\n\nMartti tempasi lakkinsa ja kiiruhti rantaan. Autonhyrinä kuului Kytän\nrantapellon takaa. Pentti oli lähtenyt, mutta oliko hän saanut uudesta\ntehtävästään määräyksen? Tuntui kuin moottorin sytkytykseen olisi\nsekaantunut kannujen helinää, kuin sonnin kuonorenkaan kilinää, kuin\nkaksijalkaisen pikku pirun nenän tuhinaa. Hän kiiruhti juosten rantaan.\nKun olisi ollut jalat, niinkuin oli ennen! Vain toinen veti, toinen\nlaahasi, se kylmä ja eloton. Kipeästi riipaisi proteesin tunnoton pää.\n\nHän pysähtyi kuuntelemaan kasvot hiestä märkinä. Mitä? Moottorin\nhyrinää ei kuulunutkaan enää... vain astioiden kolahduksia! Herra\nJumala! Pentti lastasi murronperäläisten kannuja! Hän ei ollut saanut\ntietoa. Mitä nyt oli tehtävä? Martti tunsi olevansa kuin mies oman\ntalonsa tulipalossa. Kaksi, kolme yhtä tärkeää tehtävää edessä. Piti\njuosta, soutaa, huutaa. Ehkä olisi viisainta rientää kotiin ja soittaa\nkauppaan, jos ehtisi ja pääsisi. Langat sekaisin, ukkosta ilmassa...\nPidä murhetta... Kuoleman syliin sortuvan miehen muoto ja viimeiset\nsanat muistuivat mieleen. Pikku Jussin kasvot ja kiverä peukalo mustan\nmyrkyn hyytäminä, kuoleman kouristuksissa kohta...\n\nHän pyyhkäisi hiestä sokaistuvia silmiään, juoksi huutaen rantaan...\nPentti, odota, odota! Ei mitään vastausta, vain tuulen huminaa...\nSitten kannujen kolahdus, moottorin etäytyvää surinaa. Iso-Kytän\nraja-aidalla nauroi harakka. Hornan pikalähetti!\n\nHengästyneenä hän pääsi kotiin ja yritti heti puhelimitse kauppaan.\nÄskeistä enemmän rätinää ja pauketta. Sitä tietä ei päässyt minnekään.\nMistä oli kysymys? Äiti karja-askareiltaan tulleena ei ollut tietoinen\nasiasta. Antti oli hävinnyt jonnekin. Alli lähetettiin etsimään häntä.\nPojan oli nopeasti haettava Leiju laitumelta.\n\nHevoset olivat kärpäsien tähden metsälaitumella. Vaikka poika\nparhaimpansa mukaan kiiruhti, kului jälleen puolituntinen.\nValjastaminen ei kestänyt montakaan minuuttia. Täyttä ravia\najaen Martti käänsi Kytän pihan kautta. Siihenkään ei kuluisi\nmonta minuuttia. Karauttaen puutarhakäytävää pitkin hän pysäytti\nvierasrappujen eteen. Isännänkamarin akkuna oli auki, Kyttä istui\npöytänsä ääressä.\n\n— Tpruu! Ettekö käsittänyt, mitä sanoin?\n\n— Käsitin oikein hyvin. Maidot happanee...\n\n— Nyt on ihmishenki kysymyksessä!\n\n— Niin on, veli veikkonen, montakin, jos pahasti sattuu. Happamista\nmaidoista...\n\n— Häpeä! Pieni salakyttä!\n\nNahkaohjakset läiskähtivät vireän hevosen lautaseen. Jäi kuulematta,\nmitä Kyttä vastineeksi sanoi. Sanoi vähän, mietiskeli enemmän,\nkäveli äänekkäästi nenäänsä tuhistaen. Itse asiassa hänellä oli mitä\nparhaimmat valtit kädessään.\n\nHänen olisi pitänyt tuntea varman voittajan iloa. Malttinsa menettänyt\nmies oli pelinsä menettänyt. Mutta puujalka oli kuitenkin uskaltanut\npaljon, peloittavan paljon enemmän kuin hänestä milloinkaan oli\nvoinut kuvitella. Olivatko sotamatkoillaan noin rohkaistuneet? Pieni\nsalakyttä! Että joku poikanen heittää nuo sanat minulle, Iso-Kytän\nisännälle, oman kamarini akkunasta. Salakyttä! Pieni kaiken lisäksi...\nVoi herran pojat! Hänen mieleensä muistui jälleen kirpeänä, kuinka oli\nennen avoimessa postissa lähetelty joitakin lapsellisuuksia sisältäviä\nnimettömiä postikortteja, joiden osoitepuolelle oli kirjoitettu:\nHarjoittelija tilanomistaja Herra Juho Sala-Kyttä. Asia oli tullut koko\nkylän tietoon. Siitä tuttavat, koiranleuat pitäjälläkin irvistelivät,\nsyyspimeillä oman kylänkin pojanlurjukset huudahtelivat: Sala-kyttä...\nKyttä... Pidä varasi lintu ja jänis! Se ampuu sinut, Ii-Hoo, Iso-Hirvi!\nNäin pojat pimeässä. Ja nyt tämä rattaillaan istuen omasta akkunastani\nkirkkaana päivänä... Onko tämä totta vai pahaa unta?\n\nTotta se varmaankin oli, koska niin kipeästi kimoili. Mutta herra...\nHerra Maatalousteknikumi Martti Puujalka! Heititpä kalikan,\njoka palaa vasten omia ikeniäsi, niin totta kuin nimeni on Juho\nIso-Kyttä. Bumeranki, vai mikä sellainen kalikka taas onkaan? Asian\nvarmistamiseksi hänen täytyi käydä sitä katsomassa Tietosanakirjasta,\nsuuresta tai pienestä. Molemmatkin hakuteokset olivat hänen\nkirjastossaan niinkuin monta muuta arvokasta kirjaa, joita ei ainakaan\nvielä ollut Herra Puukopukan omatekoisissa nurkkahyllyissä. Mitä\nVarvikon Annan poikaan tuli, niin tilasto osoitti, että vuosittain\nkuolee useita kymmeniä varomattomia marjamiehiä käärmeen puremiin,\nparempienkin ihmisten lapsia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKäärme oli purrut pikku Jussia käteen. Siitä oli kulunut aikaa jo\nyli kolme tuntia, ilman että mihinkään vastatoimiin oli ryhdytty.\nÄidin kotiutuessa oli jo koko käsivarsi tulehtunut ja pakotus ankara.\nKärsivä pikku mies koetti pidättää itkuaan urhoollisesti. Tuskainen\nhiki kihelmöitsi hänen kuumeisilla kasvoillaan. Käsi sidottiin kylmään\nvesikääreeseen, ja sitten nopeasti matkaan. Äiti ja siskot saattelivat\ntielle.\n\n— Sinä teet mitä tehtävissä on.\n\n— Siihen saat luottaa.\n\n— Voitko odottaa ja tuoda hänet kotiin?\n\n— Odotan ja tuon.\n\n— Hän on minun ainoa pikku mieheni.\n\n— Tiedän sen.\n\nMatkalla tuulessa, nopeasti etenevässä vilpoisessa kärrykiikussa poika\nyritti jo hymyilläkin. Mutta milloin pakotuksen tuska yltyi, puristi\nhän terveen kätensä pikku sormilla ja kiverällä peukalolla setää\nsormesta.\n\n— Ei meiltä minnekään nyt pääse, sanoi myymälänhoitaja, kun Martti\nyritti soittaa.\n\n— Heti kun pääsette, niin ilmoittakaa sairaalaan, että käärmeenpurema\nlapsipotilas on tulossa. Vakava tapaus! Taas mentiin. Myyjärouvan\ntyttönen jäi kummastellen katselemaan. Oliko käärme purrut Varvikon\npikku Jussia? Missä käärme oli? Pitikö se hampaillaan kiinni Jussin\nsormesta? Oliko käärme sidottu Jussin käsivarteen?\n\nSairaalaan oli soitettu Huhmareen myymälästä. Mutta juuri vähää\nennen sitä oli tohtori lähtenyt sairasmatkalle Niemistön kylään.\nSairaanhoitaja oli kesälomalla. Nuori harjoittelija ei mahtanut asialle\nmitään.\n\n— Ei siinä taida enää mikään auttaa! Viime kesänäkin kuoli eräs pikku\ntyttö, vaikka myrkytys ei ollut vielä noinkaan pitkällä, arveli hän.\n\n— Tetä, kuolenko minä? Jussi puristi Marttia kädestä kärsivin\nsäikähtynein katsein vastausta vaatien.\n\n— Et sinä kuole! Lääkäri tulee kohta, ja sitten kipu lakkaa, lohdutteli\nsetä.\n\nMutta »kohta» oli tänä päivänä hyvin epämääräinen ajankohta. Kului\npitkiä piinallisia tunteja. Pikku potilas kärsi ja tulehtui yhä\nenemmän, kuume nousi ja tuskat lisääntyivät. Niemistön kylä sijaitsi\npitkän vaikean tien takana, ja puhelinyhteydet sinnekin päin olivat\nsekaisin. Martti yritteli turhaan monta kertaa. Pentti-velikin oli jo\nmeijeriltä kotimatkalle lähtenyt. Sairas pyyteli juotavaa ja ikävöitsi\näitiä. Hän väitti, että he olivat olleet sairaalassa jo monta vuotta.\nTäällä oli kuuma ja paha olla. Kotona olisi paljon kylmempi ja parempi.\n\nVihdoin lääkäri palasi sairasmatkaltansa, tähän tapaukseen nähden\nkuitenkin muutamia tunteja liian myöhään.\n\nSitä ei tarvinnut sanoa pikku potilaalle enää. Häntä voitiin vain\nlohduttaa:\n\n— Kun lepäät, nukut vähän aikaa, niin setä vie Leijulla kotiin.\n\n— Tetä vie kotiin!\n\nKuumeinen pikku käsi tarttui isoon käteen, myrkyn pöhöttämille\nkasvoille kierähti väkinäinen hymy.\n\nSeuraavana päivänä iltapuolella poikanen nukahti. Huoltaja harkitsi,\nmiten olisi meneteltävä. Mitä häneltä oli pyydetty, ja mitä hän\noli luvannut niin pojalle kuin äidillekin. Hän päätyi siihen, että\nmentäisiin kotiin.\n\nPieni valkoinen arkku kiikkui hänen polvillaan. Mitään kiirettä ei\nenää ollut. Kotiin ehdittäisiin pian, vaikka perillä oli viivytty\nmonta vuotta. Joitakin ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia tuli vastaan.\nKummallinen vainajan kuljetustapa! Arkussa lienee hänen poikansa,\najattelivat tuntemattomat, kun nostivat hattuaan, kuten vainajille\non tapana tehdä. Myös kaupan rouvan vilkas tyttönen sattui olemaan\npihamaalla.\n\n— Äiti, äiti, Varvikon Jussi tulee! Hän oli viisas tyttö ja oli\nennenkin nähnyt kuljetettavan ihmisiä laatikoissa. Varvikon Jussilla\nvain oli niin kaunis valkoinen laatikko, niinkuin nukkekaappi.\nTavallisesti ihmisen kuljetuslaatikko oli musta. Oliko käärmekin siellä\nsamassa laatikossa? Hän oli utelias lapsi, eikä äiti ehtinyt vastata\npuoliinkaan hänen kysymyksistään.\n\nViimeisen taipaleen Hirvimäen niittytien haarasta he ajoivat\nkäymäjalkaa. Peltotiellä puiden oksat rapsivat ajajan silmiin ja\narkun laitoihinkin. Kun punainen tuvanpääty ilmestyi tien mutkan\ntakaa näkyviin, niin ajomies pysäytti hevosen. Se katsoi kummastellen\ntaakseen, oksatkin niin oudosti rapisivat. Oliko erehdyksessä jälleen\nkäännytty tälle sivutielle?\n\nKoettelemuksiin joutuneen naisen voimanlähteet ovat syvät ja\nehtymättömät. Anna Varvikolla oli voimaa ottaa tämäkin suru vastaan.\nMenetys oli raskas, mutta se ei ollut yllätys enää hänelle. Siitä oli\nsähkötetty kotiin viime yönä, isä itse oli käynyt ilmoittamassa.\n\n— Kiitos sinulle suuresta hyvyydestäsi, kun autoit pikku miestäni\nloppuun saakka ja toit hänet kotiin.\n\nSovittiin, että huomenna yhdessä lähdettäisiin kirkolle. Viimeisen\nyönsä Jussi lepäisi viileässä aitassa. Rakennettiin hänelle sinne\ntila kahden tuolin varaan. Arkun kansi avattiin, Jussi nukkui. Äiti\nlaittoi tytöille vuoteen aitan lattialle. Itse hän jäi tuolilla istuen\nvalvomaan.\n\nIsäntä Iso-Kyttä seisoi tiellä seuraavana aamuna, kun naapurin poika\njälleen ajeli Murronkulmalle päin. Hevosmies tervehti viileästi,\nIso-Kyttä ei vaivautunut vastaamaan eikä hevosmies liioin sen enempää\nkohentelemaan. Hän näytti ajelevan omissa mietteissään, niinkuin olisi\nunohtanut, missä liikkuikaan.\n\nKotipihan kuusen oksista sidottiin seppele, vuohensilmän kukkasista,\nkissan-, harakan- ja kurjenkelloista koristeet siihen. Niitä kaikkia\nja kirkkaan sinisiä ruiskaunokkeja Hirvimäen suopellosta otettiin\nvesiämpäriin. Sitten lähdettiin matkaan. Tytöt istuivat takaistuimella,\nJussi lepäsi omassa valkoisessa talossaan äidin ja sedän polvilla.\n\n— Taas Varvikon Jussi pääsee kirkolle! Ja tytötkin ovat päässeet\nmukaan! Onko Jussi enkeli vai nukke? Avaako hän silmänsä kuin nukke?\n\nAsiakkaita oli puodissa, eikä äiti lainkaan joutanut vastaamaan\nuteliaan pikku tyttärensä kysymyksiin.\n\nJussille oli saatu varatuksi sievä maamaja, puhtaaseen santaan kaivettu\noma koppi, ei kovin kauaksi siitä suuresta valkoisilla risteillä\nmerkitystä yhteismajasta, jossa isä tovereineen lepäsi. Äiti ja setä\nlaskivat pikkuisen arkun alas. Siskot ihmettelivät, miten syvä Jussin\nsantakoppi olikaan. Nuori apulaispappi siunasi lapsen rauhanmajan.\nHän puhui sydämellisiä lohdutuksen sanoja äidille, siskoille hän\nkertoili kuin satua. Kun veli vähän aikaa lepäisi majassaan, niin hän\netsisi tien isän luokse, tai isä tulisi hänen luokseen. Siellä oli\nmainiot marjamaat, mutta ei ollenkaan käärmeitä. Yhdessä marjailtuaan\nhe menisivät uimaan hiekkarantaiselle Kotilammelle, jonne vähäinen\nHopeapuro juoksutti helmeilevän kirkasta vettä, missä uiskenteli\nkultakaloja.\n\nSetä osti haudankaivajalta pienen valkoisen ristin ja piirteli siihen\nmuistokirjoitusta:\n\nTässä lepää pikku mies JUSSI VARVIKKO, syntyi 5.6.38, kuoli 4.8.44.\n\n— Mitä haluaisit tähän lisättäväksi? tiedusteli hän äidiltä.\n\n— Elit kodin iloksi — lähdit isän seuraksi, sanoi äiti vähän aikaa\nmietittyään. Setä piirteli sanat ja pystytti ristin kukkasilla peitetyn\nhautakummun pääpuoleen. Koristeltu havuseppele asetettiin ristin\npoikkipuuhun.\n\nKirkkopuiston takana sijaitsevan pappilan salissa soitettiin pianoa.\nAkkuna lienee ollut auki, koska soitto kuului selvästi. Kappaleen\nsävelperustana oli tuttu laulu, mutta muistelemallakaan Martti ei\nsaanut sen sanoja mieleensä. Yhä uudestaan erilaisina muunnelmina\nkertautuen, kuin jäniksen poikasena puistokäytäviä hyppelehtien se\nkiersi piiriään. Toisinaan se milteipä kokonaan katosi, pian jälleen\npalasi, kirkastui ja kohosi.\n\nIltapäivän aurinko välkytteli kipinöitä kirkkotarhan suurien\nmuistokivien kultakirjaimista. Pienen matkalaisen puuristi oli niin\nalhaalla ja sen kirjoitus niin tummaa, ettei siitä kipinääkään\nleimahtanut. Mutta havuseppeleen kissankellot ja kurjenkellot\nnuokkuivat niinkuin leikkitapulin pikkuiset kirkonkellot, ja\nvuohensilmät loistivat kuin leikkitaivaan pikku auringot. Ja yhä\nedelleen pappilan neiti juoksutti pianostaan leikkiviä säveleitä, jotka\nhäipyivät lehtipuisten käytäviin.\n\nAurinko oli jo laskenut, kun saattaja yksinään ajeli hiljaista\ntietä. Hiljainen oli jo myös Iso-Kytän talo, muonamiehet lepäilivät\nmökeissään, harjoittelijat ullakkokamareissa. Isäntä yksin liikuskeli\nmaantietä sivuavilla pihateillä. Mutta myöhäinen kulkija katseli\ntiilirakennuksia, jotka ammattimies Varvikon Jussi aikoinaan oli\nmuurannut. Jäntevä käsi oli ottanut kiven toisensa jälkeen, lyönyt\nlaastia väliin, puristanut ruskean kiven paikoilleen voimakkaiden\nsormien ja kiverän peukalon painalluksella... Että pieni peukaloinen\nsaattoi syntyä, kasvaa ja elää. Olisi elänyt ja kasvanut mieheksi,\nellei olisi tullut käärmettä, elleivät tiilikartanon maidot ja niistä\nsaatavat markat olisi olleet tärkeämpiä kuin pikku peukaloisen elämä.\n\nNäitä mietiskellessään tien kulkija ei huomannut tiilirakennusten\nomistajaa, isäntä Iso-Kyttää, joka oli pysähtynyt tielle. Hän meni\nmenojaan, isäntä kotipihoilleen päin.\n\nJoko nyt on ehditty näin pitkälle? No, yksi pääsky ei kesää tee eikä\nlopetakaan. Mutta miten sitten, jos koko kylä, jos koko pitäjä ajaisi\nIso-Kytän ohi näkemättä taloa, tervehtimättä sen isäntää?\n\nJos ei haluttaisi osuuskuntien hallituksiin? Jos ei valittaisi\nkeskusliikkeiden kokouksiin? Jos kylä ja pitäjä, koko elävä yhteiskunta\nheittäisi kuiville kuin järven laine heittää keventyneen raakun, kuin\nvirta viskaa kuivuneen kaarnankappaleen?\n\nSe ei ole mahdollista! He eivät voi, he eivät uskalla sitä tehdä! Miksi\neivät voisi ja uskaltaisi? Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta.\nKansanvalta... kaikkivalta!\n\nKuului kuolleen se Varvikon muurarin poika. Kerranko lapsia kuolee\nilman mitään, käärmeenpuremiin liiatenkin. Mitenkähän olisi käynyt,\njos toisin olisin suhtautunut? Olisikohan pelastunut poikapahanen, jos\nolisin pannut Harjulan pojan purkamaan maitokuormansa?\n\nJos kaikkia tekemiään tai tekemättä jättämiään rupesi jälkeenpäin\npohtimaan, niin tuli hulluksi. Mutta yksi oli väistämätön tosiasia. Sen\njälkeen kun tuo puujalka tuli ja jäi kotiin, alkoi kaikki mennä päin\nprinkkalaa. »Nuoria voimia ei ole viisasta ryhtyä vastustamaan, niihin\npitää yhtyä, niitä pitää ryhtyä johtamaan!» oli joku viisas kerran\nsanonut. Mahtoiko olla viisas neuvo?\n\nEttä tässä kuitenkin oli tullut jo monta kertaa tyhmättyä vahingosta\nviisastumatta, se täytyi vanhan viisaan itselleen myöntää.\nTervehtimättä ohitseni ajat. Akkunastani hävyttömyyksiä huutelet! Pieni\nsalakyttä! Tuo on jo niin paksua, ettei jaksa niellä, sulattaa vielä\nvähemmän. Haaste on annettu. Siihen vastataan. Yrittäkäämme, naapurin\npojat!\n\nMietiskelijä teki ratkaisunsa muistamatta, mitä oli juuri äsken viisaan\nmiehen sanomana muistellut, enempää kuin sitäkään, että nuorella\nmiehellä saattoi olla syytä tahdittomuuteensa. Huomaamattomuuteensa hän\noli täysin syytön. Isä Jussia ja pikku Jussia sekä heihin liittyviä\nmuurausasioita muistellessaan hän todellakaan ei ollut huomannut\nIso-Kytän pienikokoista isäntää.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nOli lokakuun viimeinen päivä, kansainvälinen säästäväisyyspäivä,\nkylmänkolea syyskokousten päivä. Osuusmeijeri, -kauppa ja -kassa\npitivät syyskokouksensa tänään kirkonkylässä seurojentalolla.\nTavallisesti eräät pienemmät yhtymät kuten puhelinosuuskunta,\nsähköyhtiö, pari maidontarkastusyhdistystä ja eräs puimaosuuskunta\npitivät syyskokouksensa samoilla lämpimillä, niin että eräinä vuosina,\nmilloin osanottajia oli vähän, kokouksia oli kappalelukuunsa nähden\nmilteipä yhtä paljon kuin niihin osallistujiakin. Tänä vuonna näytti\ntulevan ennätysvuosi, kokouksia ilmeisesti olisi enemmän.\n\nMutta mitäpä siitä. Kaikki kokoukset olivat täysin laillisella ja\nyhtiöjärjestyksen mukaisella tavalla kokoon kutsuttuja. Niistä oli\nilmoitettu kahdessa paikkakunnan eniten luetussa sanomalehdessä\nkahta viikkoa aikaisemmin sekä tämän lisäksi seinäilmoituksilla\nkunnantuvan taululla, Kulomäen tienristillä ja Huhmare—Kesäjärven\nkylätien viittapylväässä. Kuun puolivälistä lähtien nähtiin niissä\nkoneella kirjoitetut ilmoituslappuset yhtä varmasti kuin itse taulu ja\npylväät. Ja yhtä varmasti myös teksti oli aina sama, vain vuosiluvun\nyksi tai kaksi viimeistä numeroa vaihtuivat. Meijeriosuuskunnan...\nosuuskaupan... osuuskassan jäsenet kutsutaan täten ja niin edelleen,\nkaikille tuttuun tapaan.\n\nOsuuskaupan kokouksella piti aloittaa tasan kello neljätoista, vanhaa\nlukua kello kaksi, kuten myös ilmoituksissa edellisiltä vuosilta\nperiytyvään tapaan oli merkitty. Kokoontunut oli paitsi kaupan johtajaa\nja hallituksen puheenjohtajaa, viisi hallituksen jäsentä sekä kanttori\nPetäinen, joka oli tunnetusti pitäjän kaikkein varmin kokousmies,\nsitäpaitsi hallituksiin kuulumattomana aina jäävitön puheenjohtajaksi.\nPuolituntisen odottamisen jälkeen ilmestyi kokoushuoneeseen vielä\nPellervo-Seuran piirikonsulentti sekä erään talouspoliittisen\npäivälehden piiriasiamies, jolla myöhemmin alkavassa meijerin\nkokouksessa oli lehtensä tilausasioita hoidettavana. Huone oli kylmä,\nkamiina savutti, kokoonkutsuttujen tai ilman sitä paikalle saapuneiden\nmieliala sen ja tuon väliltä. Konsulentti oli asemalta kiiruhtaessaan\najanut itsensä hikeen. Hänen piti kokousten päätyttyä pitää\nammattiasioista esitelmä. Mistä ja miten näin vähäiselle sisärenkaan\njoukolle puhuisi? Piiriasiamiehellä oli omat huolensa. He olivat\nkilpailijoita lehtiasioissa. Mutta saisiko kumpainenkaan asialleen\nkannatusta näin koleassa huoneessa, tällaisessa pitäjässä, jossa oltiin\nkitsaita kannatusmaksuihin. Se oli heille molemmille arvoitus, kuten jo\nennenkin monta kertaa.\n\nOdoteltiin vielä jonkin aikaa vuodentulosta, vaihtelevista säistä ja\nmaailman sekasortoisesta tilasta puhellen. Yhä vajaa tusinaisen joukon\ntäydennykseksi ilmestyi vielä meijerin isännöitsijä ja osuuskassan\nhoitaja, kumpikin mustakantinen pöytäkirja kainalossaan. Iso-Kyttä\nkatsahti kelloonsa ja rykäisi.\n\n— Kello on lähes kolme! Turhaa tässä lienee tämän enempää odotella.\n\n— Ei tipu rieska lehmättömälle! todisti kuivankäppärä räätäli\nHoikkanen, joka oli tullut kaupan kokoukseen.\n\n— Ison pappilan arentaattori ainoastaan lupasi tulla, kun saa\npuintimoottorinsa käyntiin, ehätti kanttori Petäinen.\n\n— Sitä saadaan odottaa ensi syksyyn! murahti Hoikkanen, joka oli\npannut merkille, että mainitun arentaattorin puintikojeet usein\nolivat epäkunnossa, sitäpaitsi hänellä näin oli tilaisuus letkauttaa\nlähinaapuriaan kirkon kukkoa, jota vastaan hänellä aina oli jotakin\nhampaan kolossa. Mutta Iso-Kyttä lopetti joutavat.\n\n— Hallituksen puheenjohtajana julistan osuuskaupan syyskokouksen\navatuksi. Olkaa hyvät ja ehdottakaa kokoukselle puheenjohtaja.\n\n— Kanttori Petäistä kannatetaan, virkkoi joku.\n\n— Ehdotetaan ainoastaan, oikaisi Hoikkanen.\n\n— Kannatetaan! täydensi joku kolmas.\n\n— Kanttori Petäistä on ehdotettu ja kannatettu. Hallituksen\npuheenjohtaja kopautti rystysellään pöytään.\n\nValittu puheenjohtaja rykäisi ja sukaisi kaljuaan. Silmälasejaan\npuhdistaen hän siirtyi pöydän ääreen.\n\n— Minä kiitän kokousta minulle osoitetusta luottamuksesta. Kokouksen\nsihteeriksi saanen kutsua johtaja Vannaksen ainoastaan.\n\n— Ei kai tällaisissa kokouksissa useampaa sihteeriä tarvitakaan!\nkuiskasi räätäli Hoikkanen vieressään istuvalle piiriasiamiehelle\nliiankin kuuluvasti. Joku naurahti, puheenjohtaja ei ollut kuulevinaan.\nTämä ei ollut ensi kertaa, kun Hoikkanen kokouksissa piruili, harvoin\nkirkossa kävi eikä silloinkaan vilpittömästi. Sihteeri ruuvasi\ntäytekynänsä alkaen kirjoittaa tavanmukaisia pöytäkirjan etumerkintöjä\nsekä kokouksen osanottajien nimiä. Puheenjohtaja hoiteli tällä välin\nomia juoksevia asioitaan, kokouksen laillistuttamisia ja sen semmoisia,\nminkä jälkeen käytiin itse asioihin osuuskuntajärjestyksen osoittamalla\ntavalla. Määrättiin hallituksen jäsenten palkat ja matkarahat. Ennen\nne olivat olleet viisikymmentä markkaa kokoukselta ja yksinkertainen\nkyytimaksu. Ehdotettiin ja kannatettiin pidettäväksi samoina. Nimettiin\nerovuorossa olevat hallituksen jäsenet ja heidän varamiehensä.\nVakinaisista olivat erovuorossa Juho Iso-Kyttä ja Heikki Pelttari.\nMolemmat uudelleen, samoin varamiehet. Määrättiin tilintarkastajien\npalkkio maksettavaksi laskun mukaan. Valittiin vakinaiset ja\nvaratilintarkastajat ja kokouksen pöytäkirjantarkastajat, kaikki\nentiset. Valittiin edustajat kevättalvella pidettäviin keskusliikkeiden\nvuosikokouksiin. Valituksi merkittiin hallituksen puheenjohtaja Juho\nIso-Kyttä. Tämän jälkeen kaupan johtaja selosti liikkeen kuluvan vuoden\ntoimintaa ja siihen liittyviä tilastonumeroita, jotka edellisen vuoden\nvastaaviin saavutuksiin nähden osoittivat nousua.\n\nKokousilmoituksen mukainen esityslista oli lopussa. Puheenjohtaja\ntiedusteli, oliko osuuskunnan jäsenillä esitettävänään joitakin\nasioita. Räätäli Hoikkasella näytti jotakin olevan, mutta nähtävästi\nse ei ollut tärkeätä, koska hän kohtuulliseksi katsotussa odotusajassa\nei saanut sitä irti. Puheenjohtaja kopautti kokouksen päättyneeksi\nvielä toistamiseen kiittäen osanottajia hänelle uskotusta tehtävästä ja\nasioiden yksimielisestä ymmärtäväisestä käsittelystä.\n\nKassan kokous juoksi samoissa merkeissä, paitsi että puheenjohtajaksi\nvalittiin pienviljelijä Matti Perälä ja että toimintakertomuksen\nasemasta esitettiin kertomus myönnettyjen lainojen käyttämisestä.\nSe oli verraten suppea, kokouksen puheenjohtajakin turhia puheita\nkarttava, tottunut ja nopea. Hänen johdollaan kokous käsitteli asiat\nennätysajassa, tuskin neljännestuntia niihin käyttäen. Meijerikokouksen\npuheenjohtajaksi valittiin Juho Iso-Kyttä, jota, vaikka kuuluikin\nhallitukseen, ei katsottu jääviksi, koska tiliasioista ei tässä\nkokouksessa päätöksiä tehtäisi.\n\nJos kenellä, niin tällä puheenjohtajalla oli tottumusta\ntehtävissään. Hän oli hoidellut nuijaa, paitsi kymmeniä kertoja\ntässä kokoushuoneessa, myös maakunnallisissa, koko maatakin\nkäsittävissä kokouksissa. Niinpä nytkin kokouskutsuihin merkityt\nasiat alkoivat luistaa erittäin joustavasti. Puheenvuoroja ei\njuuri pyydetty, ei liioin turhan kauan tarjoiltu. Nuija naulitsi\npäätöksiä tämän tästä. Entiset miehet virkoihinsa, puheenjohtaja itse\nkeskusliikkeiden kokouksiin, koska ne sattuivat samoihin aikoihin ja\nsiten säästettäisiin kuluja. Jäljellä oli enää vain yksi, lehtien\ntilaamiskysymys, mutta siitäkin taitavan nuijan käyttelijän johdolla ja\nedellisten vuosien perinteitä seuraten selvittäisiin kivutta.\n\n— Lehtiä avustettanee entiseen tapaan? Ei kai kenelläkään meijerin\nosakkaalla ole, mitään tätä jo vakiintunutta hyvää tapaa vastaan?\n\nPuheenjohtajan nuija kohosi varovasti kuin hiipien, määrätyssä\nkorkeudessa pysähtyen.\n\n— Puheenjohtaja!\n\nPellervon edustaja pyysi puheenvuoron.\n\n— Jäsenistöönne kuulumattomana, osuuskuntiemme aatteellisen\nkeskusjärjestön edustajana haluaisin esittää kysymyksessä olevasta\nasiasta muutamia ajatuksia, jos sallitaan.\n\n— Sallittanee! Puheenjohtajan nuija kopsahti. — Olkaa hyvä! kehoitti\nhän ystävällisesti.\n\n— Ensiksikin tahtoisin oikaista erään harhauttavan, verraten yleisen\nsanontatavan, jota tässä yhteydessä juuri käytettiin. Mistään lehtien\navustamisesta ei ole kysymys. Ne kyllä saavat luvan tulla aikoihin\nomilla varoillaan, keskusjärjestöjensä ja valtion vuosittaisilla\nmäärärahoilla, joita niitäkään ei liene tarkoitettu lehden, vaan seuran\nneuvontatoiminnan ylläpitämiseen. Tahtoisinpa näin puheen tullen johtaa\nväittämääni vieläkin pitemmälle. Meijeri tai muu osuuskunta maksaessaan\njäsenilleen tilaamansa ammattilehdet ei avusta edes näitä, koska tässä\nei ole kysymys osuuskunnan, vaan jäsenten omista varoista, joita\nosuuskunta tosin hallitsee, mutta joiden mahdollisesti aiheuttamaa\nvuosiylijäämää ei vielä ole siirretty osuuskunnan vararahastoihin.\nJos siis osuuskunta yhteispesässä käsiteltävien tuotantovarojensa\nhoitajana maksaa osan rahassa, osan luonnossa, pikku osan ammattilehden\ntilausmaksuina, on se vain jäsenten palvelemista, jota varten\nosuuskunta on perustettukin.\n\nLuonnollisesti, mikäli olemme pienessä tarkkoja, tähän voidaan\nesittää eräitä vastaväitteitä. Yhteispesään koottujen varojen\nlehtivuosikertoina jakaminen ei ole oikeudenmukaista, koska siinä\nyhden lehmän mies tulee saamaan yhtä paljon kuin kymmenpäisen karjan\nomistaja. Osuuskuntaihmisinä emme kuitenkaan voi katsella asiaa näin\npienestä akkunasta. Tässähän on kysymys vain muutamista markoista,\nsanoisimmeko kuin piparkakkulämpimäisistä. Eihän perheenäitikään\npullapelliä uunista vetäessään ryhdy pohtimaan, kuka perheen\njäsenistä mahdollisesti on ansioitunein saamaan lämpimäisiä. Jokainen\npikkuisista saa yhtä hyvin kakkusensa kuin isä, kaikkein suurin,\neikä kukaan sitä nureksu, kaikkein vähimmin sen tekee suurin.\nOmista lapsuuskokemuksistaan hän muistaa, että pikkuisille asia on\ntärkeämpikin kuin aikuisille. Kakun lämpimiltään nautittuaan pikkuinen\nkasvaa ja vahvistuu yhteiskotia rakentavaksi perheen jäseneksi. Vähän\ntämän rinnalla merkitsee se, että hän, eniten antanut, jää ehkä\nkaikkein pienimmälle osalle. Pienten ilo ja elämänkasvu korvaa kaiken.\n\nKuperien silmälasiensa ylitse puhuja väläytti puheenjohtajaan\nlystikkäitä salamanpoikasia. Nämä eivät jääneet tältä huomaamatta,\nmutta hän lienee ymmärtänyt ne väärin. Puhuja jatkoi:\n\n— Luonnollisesti on kokonaan toinen asia, tarvitsevatko osuuskunnan\njäsenet tällaisia lämpimäisiä, sitä viritystä ja virkistystä\nsekä ajankohtaisia ammattitietoja, joita lehdistö eri alojen\nasiantuntijoineen ja nykyaikaisine tutkimuskokemuksineen voi heille\ntarjota. Tarvitsemme kaikkea tätä! Tämän vastauksen joko sanoina tahi\ntekoina me kuitenkin saamme, kysyimmepä asiaa mistä piireistä tahansa.\n\nMaamiehelle ei riitä, että hän kerran on kyntänyt peltonsa, kaivanut\nojansa, harannut juurikasvimaansa. Yhä uudelleen hänen täytyy kyntää ja\nmuokata, kaivaa ja kohentaa, teroittaa aseita yhdellä jos toisellakin\ntavalla. Näin menettelemme myös osuustoimintamiehinä. Tämän käsittivät\njo Rochdalen kunnon kankurit Sammakkokujansa varrella sata vuotta\nsitten. Tuskinpa he muuten olisivat ottaneet pienen osuuskauppansa\nohjelmaan yhtenä tärkeänä pykälänä jäsentensä valistamista. Mitä satoa\ntämä heidän kylvönsä on kantanut, siitä on tarpeetonta tässä valitussa\nseurassa puhua.\n\nPellervon edustaja otti silmälasit käteensä ja kuivasi niitä\nnenäliinallaan, koska ne olivat huurtuneet kuten kokoushuoneen\nakkunaruudutkin. Savuttava kamiina nähtävästi alkoi jo lämmittää.\n\n— Joskus kuulee väitettävän, että ammattilehdet ovat niin kalliita,\nettä niitä ei maanviljelijä jaksa itselleen ostaa, eikä meijerikään\njäsenilleen kustantaa ja että ne turhan tähden ajelehtivat nurkissa,\nkoska kukaan ei kerkiä niitä lukemaan. Miten ensinnäkin lienee\ntuon kalleuden laita? Paremmin asian ymmärrämme, jos teemme pieniä\nvertailuja. Edustamani ammattilehden hinta on jo yli neljäkymmentä\nvuotta seuraillut voikilon hintaa. Vuosisadan vaihteessa, kun\nvoi maksoi puolitoista markkaa kilo, maksoi Pellervon vuosikerta\nsaman. Sitten tuli pientä kohoamista, ehkäpä laadun parantumistakin\nkummallakin taholla. Voikilo nousi markoissa kahteen, kahteen ja\npuoleen, kahteenkymmeneen, kahteenkymmeneenviiteen, lehti samoin.\nNykyään kuitenkin voikilo säännöstelykaupassa kulkee jo edellä,\nvapailla markkinoilla sen hinta on viisinkertainen. Sensijaan\nsavukelaatikko ja lehden vuosikerta ovat samanhintaiset. Viinalitra\nAlkon myymälässä maksaa kolme kertaa sen kuin tämä yleensä suosittu\n24 kertaa vuodessa ilmestyvä ammattilehti nuorisolehtiliitteineen.\nVertailukohtia lienee tarpeetonta tämän pitemmälle jatkaa.\n\n— Eikä taitaisi huipennuksia enää löytyäkään, huomautti puheenjohtaja\nväliin kuivasti naurahtaen.\n\n— Eivätköhän nämäkin jo riittäne todistamaan sitä, että kustannukset\npainetusta sanasta saatavasta ammattitaidosta eivät sentään ole\nhuipentuneet vielä mahdottomiin. Mitä sitten tulee ammattilehden\ntietojen hyväksi käyttämiseen tai käyttämättä jättämiseen, niin\nsallittanee minun esittää vielä siitäkin muutama sana.\n\n— Kernaasti, olkaa hyvä! kehoitti puheenjohtaja.\n\n— Ei minkään painetun sanan, arvokkaimmankaan ammattilehden\nohjelmakirjoituksissa liene vaadittu, että on välttämätöntä lukea\nlehti kannesta kanteen. Yksi kiinnostuu ja hyötyy yhdestä, toinen\ntoisesta. Mikäli ammattilehti vuoden mittaan antaa vaikkapa vain\nyhden hyvän neuvon, yhden uusia pyrkimyksiä synnyttävän tai entisiä\ntehostavan toimintaherätteen itse kullekin perheen lukutaitoisista\njäsenistä, on se hintansa arvoinen kaksin kolmin kerroin. Emmehän\nvaadi viljelyskasveiltammekaan, että niiden pitäisi tuottaa\nviisikymmenkertaista satoa, vaikka se teoreettisesti katsoen\nolisikin mahdollista. Emme kymmenen, kahdeksan jyvän sadollakaan\njätä kasvukelpoista peltoamme kylvämättä, koska kannattaa sittenkin\nparemmin kylvää kuin jättää kylvämättä. Miksi henkisillä vainioilla\nvaadimme aina korkeinta satoa? Tämä luonnollisesti ei saa olla esteenä\nyhä korkeampiin satolukuihin pyrittäessä. Päinvastoin se kannustakoon\nnäissä yrityksissä.\n\nPuheenjohtaja vilkaisi kelloonsa. Puhuja huomasi sen ja kiiruhti hänkin\npuolestaan.\n\n— Monin paikoin ovat osuuskunnat yhteisesti ottaneet lehtiasian, näiden\npikku lämpimäisten hankkimisen ja tarjoamisen tehtäväkseen. Niin\npitääkin olla. Maatalousosuustoiminta erilaisine tuotantohaaroineen\non kuin eri toukoja kasvava maanviljelijäin pelto. Yhdellä lohkolla\nsyysvilja, toisella heinä, kolmannella kevättouot. Kutakin lohkoa\nmuokataan, kylvetään, sen satoa korjataan omana aikanaan ja\nomalla tavallaan. Mutta on olemassa myös yhteisiä pellon töitä,\nn.s. perustöitä, jotka on järkevintä suorittaa saman suunnitelman\nmukaisesti, jopa samanaikaisesti. Ne kuuluvat kaikille ja hyödyttävät\nkaikkia. Sellaisina voidaan mainita esimerkiksi syyskyntö,\nsalaojitus, viemärien sillat, koko pellon aitaaminen. Valistustyö,\ntällaiset yhteiset kokoukset, yhteisesti järjestetyt juhlat ja\nammattilehtien tilaamiset ovat sellaisia. Kuten sanottu, monessa\nvalistuneessa Suomen osuustoimintapitäjässä jo onkin näin järjestetty,\n»salaojitussuunnitelma» niin sanoaksemme loppuun viety. Juhlat\njärjestetään aina yhdessä, ammattilehtien tilaamisesta päätetään\nyhdessä. Ne tilataan yhteisvaroilla kaikille yhteisille jäsenille,\njotka eivät sitä nimenomaan kiellä, mitä tuskin milloinkaan tapahtuu.\nMilloin näin on asian laita, ei sellaisesta jäsenestä muutenkaan ole\npitempiaikaiseksi eläjäksi osuuskunnissa. Häntä jäytää jokin juurimato,\njoka tekee hänen menestyksellisen kasvunsa osuustoimintapellossa\nkyseenalaiseksi.\n\nSeuran edustaja lopetti ja istuutui. Aika paljon palturipaperia jo\nlurittelikin, ajatteli räätäli Hoikkanen. Sitä samaa mietti omasta\nnäkökulmastaan kokouksen puheenjohtaja. Hänelle oli käynyt kuten joskus\nennenkin tällaisissa tapauksissa. Hän myönsi asian arvon, jo hieman\nlämpenikin sille, mutta sitten tuli jokin näkymätön kylmä henki, avasi\novet, raotti akkunat. Ja kun kylmät viimat kerran sisään pääsivät, oli\nparemmankin kamiinan lämmittäminen vain ajan ja aineen haaskausta.\n\nMikä pakanoiden apostoli tämä Seuran lähetti luulikaan täällä\nolevansa? Tarvitsivatko nämä kymmenen ikämiestä hänen esimerkkejänsä\nasian havainnollistuttamiseksi? Ja mitä olivat tarkoittavinaan nämä\nhurskastelevat vertaukset voikiloista, tupakasta ja viinalitroista?\nMitä letkaukset meijerin lehtiavustuksista ja jäsenten omista varoista?\nNiinkuin näitä kaikkia kokeneina osuustoimintamiehinä ei ilman\nalleviivaamista ymmärrettäisi. No, joko vihdoin sait kylliksesi äänesi\nhelinästä.\n\nPuheenjohtaja nousi ja kumarsi.\n\n— Kokouksen puolesta saan esittää kiitoksemme Pellervo-Seuran\nedustajalle tästä varsin kiintoisasta ja erittäin havainnollisesta\nesityksestä. Tämän jälkeen voinemme nyt välittömästi palata\nkeskeneräiseksi jääneeseen asiaamme. Hän istui. Nuijan iskuvalmis\nvisapää kohosi kuin kukon kaula ja pää ennen kiekaisemista.\n\n— Hallituksen taholta on tehty esitys, että lehtiavustukset\npysytettäisiin ennallaan. Äskeisen asiaa valaisevan esityksen\nkuultuamme uskon, että kenelläkään ei ole mitään sitä vastaan, ja\nkatson asian päätetyksi.\n\nNuija paukahti välittömästi. Pellervon edustaja pyysi puheenvuoron.\n\n— Anteeksi, saisinko ehkä tietää, millainen on tätä asiaa koskeva\nedellinen päätös?\n\n— Kernaasti, sihteeri on hyvä ja katsoo pöytäkirjasta, myönsi\npuheenjohtaja.\n\n— Katsotaan kirjoista, niin oikein! Pian kai se täältä löytyy.\nIsännöitsijä alkoi selailla kirjaa.\n\n— Samoin kuin edellisenä vuonna, niin oikein!\n\n— Entä edellisenä?\n\n— Katsotaan, katsotaan... Samoin kuin edellisenä, niin oikein.\n\n— Jos olisi kääntää nurin koko kirnu, aloittaa korpivaelluksen\nensimmäisistä vuosista! avusteli Hoikkanen, jolla oikeastaan ei olisi\nollut lupa ollenkaan puhua, koska ei ollut meijerin jäsen.\n\n— Ei tarvitse, ainoastaan kymmenen vuotta! muisteli toinen hyvä,\nkanttori Petäinen, ei jäsen hänkään, mutta hyvämuistinen ja aina mukana\nollut.\n\n— Niin oikein! ilostui isännöitsijä vielä hetkisen selailtuaan. —\nVuonna 1934 syyskokouksessa on tehty seuraava päätös: Meijeri avustaa\njäseniään ammattilehtien tilaamisessa kymmenellä markalla, mutta on\njäsenen joulukuun 1 päivään mennessä isännöitsijälle ilmoitettava,\nminkä lehden tilaamisessa haluaa meijerin avustusta hyväkseen käyttää.\n\n— Sehän oli kuin parakrahfi itse Ruotsin riikin perustuslakikirjasta\npari sataa vuotta aikaisemmilta ajoilta, ihasteli äänioikeutta vailla\noleva räätälimestari.\n\n— Ei aina ja kaikkea pitäisi räävätä, ainoastaan, yritti kirkonmies\nnärkästyen, mutta puheenjohtajan vasara kopautti mitättömiksi\näänioikeudettomien turhat puheet.\n\n— Kiittäen meijeriosuuskunnan jäseniä asioiden maltillisesta\nkäsittelemisestä julistan syyskokouksen päättyneeksi.\n\n— Jos nyt kuitenkin loppuaameneksi laulaisimme vaikkapa ainoastaan\n»Olet maamme armahin».\n\n— Armas tämä on ilman sitäkin. Voit kiekaista ylihuomenna kirkkosi\norrella sitä kirkkaammin, piti räätälimestarin kuitenkin vielä ehtiä\nparempaansa neuvomaan.\n\nKokousmiehet nousivat naureskellen, tupakoita taskustaan kaivaen. Mutta\npuheenjohtajan nuija kopisi pöytälautaan hiljaisuutta ja arvonantoa\nvaatien.\n\n— Pikku osuuskuntien kokoukset aloitetaan välittömästi tämän jälkeen.\n\nPikku osuuskuntien kokoukset pyrkivät usein vierähtämään pitemmiksi\nkuin suurten. Pikkumiehet pienistä asioista suurta tekemässä, asioiden\nennakkovalmistelu sitäpaitsi heikkoa, ellei peräti olematonta,\npöytäkirjat, tiliasiatkin usein viime vuotisen taskukalenterin\nnuhrautuneilla lehdillä. Entä kassat ja saldot sitten? Jonkun äijän\nrasvaisessa lompakossa liian suurina setelirahoina. Niin että\nkatsoo ja räknää! On kai tässä vielä jäämäänkin, jos vaillinkeja\nepäilet! Voi pyhä yksinkertaisuus! Ja semmoista se oli ollut näissä\npuhelin-, puima- ja sonniosuuskunnissa alusta alkaen ja oli yhä,\nparannuksentekovaatimuksista ja -lupauksista huolimatta. Kaikissa\nsitä pitikin rähjätä ja armon aikaansa turhaan kuluttaa. Yhden piti,\nkun ei ollut useampia edes pöytäkirjan- ja tilintarkastajiksi,\npuheenjohtajista nyt puhumattakaan. Yhtymiä ja osuuskuntia vain oli,\nlammaskatraita jos jonkinlaisia. Kovin pitkälle olivat kokoukset\nvenyneet, iltahämäriin syksyinen päivä jo ehtinyt.\n\nPäivän kuorman ja helteen kantanut mies oli tyytymätön muuhunkin kuin\npimenevään iltaan ja lunta räiskivään säähän, joka oli ilkeimpiä,\nmitä tällä tiellä yleensä sattui. Kokoukset olivat käyneet vuosi\nvuodelta yhä köykäisemmiksi. Tämä oli kaunistelematon totuus, eikä\nhän keksinyt siihen ymmärrettävää syytä. Että vielä noita hyväkkäitä,\nkeskusliikkeiden miehiäkin sattuu tällaisiin räntäpäivän kokouksiin!\nMokomatkin Josuan vakoilijat! Kuin harakat siantappajaisilla! Tulisivat\npyydettäessä eikä kutsumatta. Siitä viisi, mitä omat ajattelivat. Miksi\neivät käyneet omissa kokouksissaan. Totta maar luottivat hallituksiinsa\nja niiden toimintaan. Mitä vähemmän sen parempi, sitä nopeampi\ntoimitus. Tänäänkin, jos olisi täsmälleen päästy aloittamaan, jos ei\nnäitä Pellervon valistusohjelmia ja pikku kokousten turhan setvimisiä,\nniin tunnissa, parissa kaikki selvänä. Mitä joukoista muuta kuin\nrähjäämään ja huutamaan.\n\nSitten kai oli hyvä näin kuin oli? Ei ollut hyvä! Osuustoiminta oli\nkuin virta. Joku puhuja joskus oli näin kuvaillut, eikö jotakin\nsamantapaista hän itsekin tervehdyspuheissaan. Ei ollut hyvän merkki,\njos näkyi vain uoma ja kuului vain pientä lirinää kuivien pohjakivien\nkoloissa. Piti olla vettä, mikä kuljetti tukkipuita, käytteli sahoja,\npyöritti myllyjä ja kevään tulvien joutuessa heitti kuivat rauskut\nrantamatalikolle!\n\nMiten monta kertaa tämä vertauskuva tai jokin muu samantapainen,\nolikaan sukeltautunut hänen ajatuksiinsa ilkeästi riipaisten. Järki\nei riittänyt vastaan todistamaan. Syvemmällä rinnassa joku sisäinen\nsananjulistaja selitti omaa tekstiään. Se oli enemmän lakia kuin\nevankeliumia, ja sitä oli usein jäätävä kuuntelemaan, vaikka se\nvastenmielistäkin olisi ollut.\n\nSinä olet kuin susi lammasten vaatteissa! Näin ajatuksissa milteipä\naina. Näin käytännössäkin monta kertaa. Liikut yhteisön asioilla\nomatekoisin valtakirjoin. Sinä muka osuuskuntakokousten valtuuttama!\nNeljä viisi tuppisuuta tuvassa viittä- kuuttasataa edustamassa. Eikö\npöytäkirjantarkastajatkin ole tarvinnut perästä päin puhelimessa\nsoittaa tai ilman muuta tekaista, suorastaan väärentää, että olet\nsaanut valtakirjasi kuntoon Helsingin matkaa varten. Ellei tämä ole\nrauskujen rapinaa, veden lirinää kiven kolossa, niin mikä sitten?\n\nTie joutui avarammille niittymaille. Räntäsade hakkasi kasvoja kuin\nraskailla suolan rakeilla piiskaten. Hänen täytyi hiivistäytyä\nalemmaksi, kääntyä milteipä syrjin karein. Hevonen asteli omia\naikojaan, ajatukset omiaan.\n\nMitä tämän päivän kokouksetkaan. Pyrrhoksen voitto. Tosin Seuran\nvalistusnappula tuli laudalta lyödyksi, mutta kaatuiko jälleen\nnousematta? Eikö lähtenyt pystypäin kuin parempikin voittaja? Mitä\nrunoili matkaraporteissaan, puoliksi omiaan ja vaikka tosiakin?\nKahdeksan miestä kahdeksan osuuskunnan kokouksessa... yksi kutakin\nkuntaa kohti... Kymmenvuotinen tökerötekoinen pykälä lehtien\navustamisesta, se kannatti siteerata kirjoihin. Että isännöitsijän\npitikin se ääneen lukea. Senkin mökelö! Osuusmeijerin oma nauta, niin\noikein! Entä räätälin ketkale leukojaan repimässä! Lukkari ainoastaan\nkiekuvirsiään esittämässä! Kirkonkukko ja paskonärhi! On siinä minulla\nyhtiökaverit neljänkymmenen vuoden korpivaelluksessa! Kansanääni\nmaanviljelijöiden osuuskunnissa!\n\nViisi lehtipahasta viidenkymmenen markan vuotuisavustuksineen! Siinä\ntuota olikin lämpiäispullapelli Helsingin herroille tuliaisiksi,\nellei junapoliisi pimeänä tavarana takavarikoi. Miksi hänen pitikin\nsaada vielä nämä tilastotkin meijerin kirjoista muistikirjoihinsa!\nVaikka olivat kai ne heillä ilmankin tilastopapereissa. Tämän tähden\npakanain apostoli matkaankin laitettu. Kannattiko tämä? Kannattiko\npääkallon paikoilla mokomien tilastojen rakentaminen? Sitä sopisi\nkysyä konsulenteilta, vaikka Seuran ja keskuskuntien silmäntekeviltä\nitseltään vuosikokouksissa. Mitähän vastaisivat siihen? Kannattiko\ntosiaan?\n\nTämä ajatus hytkäytti niin, että milteipä teki mieli painaa se\nhampaankoloon ensi kevään kokouksia varten. Mutta pian lennähti\nerämaan tuuli, mikä nuolaisi mannat Siinain korvesta. Mitä huolit\nkeskuskunnista ja niiden kannattavaisuuksista? Mitä omistasikaan?\nMitä hyödytti kerätä vararahastoja, kuollutta pääomaa osuuskunnille,\njoissa virtaavan veden voima väheni, elämä rapistui, kuivui ja kapeni?\nKannattiko tämä? Sopii kysyä, ja ehkä kysyvätkin, jos rupeaa heidän\ntilastojaan penkomaan. Hyi olkoon! Kissa ruvetkoon! Eikö järkevämpää\nolisi, olisi ollut jo tänään, käydä reippaasti remmiin, tilata\nammattilehdet kaikille kerta kaikkiaan! Omilla tai osuuskunnan, yhden\ntai neljän yhteisvaroilla... muotokysymys miten ja millä tavalla.\nPääasia että liikunnan väriä olisi saatu kuivuvan virran karikkoisiksi\nkäyviin uomiin. Rochdalen kunnon kankurin aatepirrat paukkumaan. Ehkäpä\nhyvinkin, kuka tietää?\n\nHän ajatteli sitä aluksi ivalla, samasta näkökulmasta kuin päivällä\nkonsulentin puhuessa. Mutta mitä useammalta puolelta asiaa tarkasteli,\nsitä totisempia näköaloja kaivautui esiin. Mene ja takaa, vaikka\ntämä olisi ollut viimeinen viisas veto ja ystävän neuvo niin\nosuustoiminnan kuin yksityisyritteliäisyydenkin kannalta nähtynä.\nJoku takana olisi voinut murahdella yhteisten varojen hassaamisesta,\nmutta jäsenenemmistö, yhden ja kahden lehmän pienviljelijät, olisivat\ntoden totta tulleet iloisiksi näistä »pullalämpimäisistä» kykenemättä\ntai haluamatta sen pitemmälle ajatella, mitä tämä merkitsi meijerin\nvoittovaroissa. Mitä tosiaan olisi merkinnytkään neljä-viisisataa\nvuosikertaa ammattilehteä? Parikymmentätuhatta markkaa jaettuna kolmen\nosuuskunnan kesken! Pikkuseurueen ryyppyillalliset paremmanpuoleisessa\nkapakassa! Kun tosimielessä olisi ehdotusta kannattanut, niin kukaan\nei olisi vastaan äännähtänyt. Visanuijalla olisi naulinnut pöytään\nkolmen osuuskunnan yksimielisen päätöksen kymmeneksi vuodeksi,\nikuisiksi ajoiksi. Ja sitten pöytäkirjoista joskus 50-vuotis,\n100-vuotisjuhlajulkaisuja rakennettaessa olisi kaivettu esiin tämä\nhistoriallinen päätös: Juho Iso-Kytän esityksestä ja puhetta johtaessa\npäätettiin ammattilehti tilata osuuskuntien varoilla vapaasti\nkaikille jäsenille. Yhdellä nuijan lyönnillä olisi tullut yhteiselle\nkansalle eräitä vaunulasteja pullalämpimäisiä, sätkäpaperia, pikku\nhyyskän toilettiakin. Mutta eikö tämä yhteistyön kankureiden, kuten\nmaamiehenkin arkipäiväinen elämä juuri sellaista raapaisemista\nkaivannutkin? Ei ainakaan kukaan jälkeenpäin olisi päässyt nurisemaan,\nettä aatetta ei ajettu, että valistusta ei kansalle annettu, että\nkankureitten jalot viitteet oli laiminlyöty. Jos pääkankuri tämän\ntähden olisi pukilta pyyhkäisty, niin kangaspuiden eteen olisi\nkaatunut, ei taakse.\n\nOliko tämä jo kolmas harhaisku? Niin oli oikea emälaaki! Se puukopukka\nnyt kuitenkaan ei ollut tässä takana. Mene ja takaa, vaikka olisi?\nMutta oliko varaa tällaisiin vikapistoihin? No, ensi syksynä voisi\ntehdä tuon omasta aloitteesta, ellei se silloin jo ollut myöhäistä?\n\nKuka siinä meni? Harmaatakkisen pyörämiehen piirteet näyttivät\nlumirämpsyn hämärissä tutuilta. Seuran konsulentti, hän se varmaankin\noli. Lasten säästäväisyysjuhlaa vietettiin Jokelan koululla tänä\niltana. Mies kiiruhti sinne puhujaksi. Jotakin sellaista osuuskaupassa\nkohistiin.\n\nHetken vielä ajeltuaan hän sen omin silmin totesi. Jokelan koulu\noli läpeensä valaistu. Pihalamput, kaikki tuikut tulessa, kaikki\nmitä oli. Järvikylien kansankynttilä oli johdossa, se piti näkyä ja\nkuuluakin maantielle saakka. Hänestä kuitenkaan ei päästy valittamaan,\nettä ei valistanut, ainakin yrittänyt, yhteiskunnan varoilla ja\nomillaankin. Hevonen kääntyi Huhmareen kylätielle. Valaistu koulutalo\nnuorisojuhlineen jäi kaivelemaan ajajan sydäntä. Pimeä metsä kohisi\nuhkaavasti. Järven kylmät laineet löivät raskaasti, niinkuin\nraakunkuoria olisivat rantakiville heitelleet. Oliko kevättulvan\nenteitä syyspimeällä? Voiton päivä — tappion enne? Merkit auringossa ja\nkuussa.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nJokelan koulun luokka- ja käsityöhuone, oppilaseteinen, opettajan\neteinenkin tulvehti iloista nuorta väkeä. Kolmisensataa henkeä!\narvioivat ne, joita, asia kiinnosti. Tässä talossa nähtiin pari kertaa\nvuodessa, kuusijuhlassa ja kevätpäättäjäisissä tuota samaa väkeä, mutta\ntällaista hälinää ei vuosikausiin oltu nähty. Lautta-Ville Miinoineen\noli yksi tämän juhlan sormin luettavista aikuisista. Heillä oli\nkiistämätön kunniavieraiden etuoikeus; tulessa kokonaista kahdeksan\nmukulaa, jotka kaikki tavalla tahi toisella ottivat osaa ohjelman\nsuorittamiseen.\n\nEntisiä ja nykypäiväisiä koulutottumuksiaan noudattaen olivat milteipä\nkaikki saapuneet noin puoli tuntia ennen määräaikaa, niin että kun\nIi-Hoo maailmanrannan koulussa opitun tapansa mukaisesti saapui\ntäsmälleen, niin hän luuli myöhästyneensä ensi kerran elämässään.\nHän nosti kellon korvaansa vasten. Olisiko loistoankkuri unohtunut\nvetämättä tai ruvennut jätättämään? Se käydä raksutteli kuten jo yli\nneljäkymmentä vuotta. Nämä nuoret hopeakuoriset silinterit vain olivat\nedistäneet kuin yhteissopimuksesta, selvisi tarkkailijalle.\n\nMutta jos joku toinen Ii-Hoon ruholla varustettu kansalainen olisi\ntunkeutunut näin täpötäyteen kihupesään, niin hänen ehkä olisi ollut\nvaikea saada jalansijaa, istuinpaikasta puhumattakaan. Ii-Hoolle se\noli helppo juttu. Tuoleja vapautui useampiakin. Hän valitsi mitoilleen\nsopivan, ei tuolia vaan pöydän. Ei Ii-Hoo mitenkään olisi voinut käydä\ntavallisen oppilaspöydän kiintopenkkiin istumaan, koska kahden oppilaan\nyhteispöydän kansilaudassakaan ei ollut liikoja pinta-aloja hänen\nkäytettäväkseen.\n\nOpettaja riensi tervehtimään, nuori kansa iloitsi, niinkuin jokin\nylimääräinen ohjelmanumero olisi luvattu. Sitä lupasikin jo tämä pöydän\nistuimeksi muuttaminen. Oli tiedossa myös toinen ylimääräinen numero,\njoka tiettävästi ei herättänyt yhtä suurta riemua kuin edellinen,\nvieras puhuja Helsingistä saakka. Vieras oli aina vieras, niinkuin puhe\naina puhe. Vieras puhuja johdateltiin Ii-Hoon viereen tuolille, jonka\njoku avulias nuorukainen hänelle luovutti.\n\nJuhla aloitettiin kansalaislaululla, jota kanttori osuuskuntakokousten\npäättäjäisiksi oli ehdottanut kannatusta saamatta. Täällä tuntui\ninnostusta olevan milteipä liikaakin, johtajaa vain puuttui. Kun\nopettaja oli aloittanut ja rytmin määrännyt, eteni laulu reippaasti\nsäkeistöstä toiseen.\n\nOpettaja piti tervehdyspuheen, vain muutamia sytyttäviä sanoja,\nmitkä nähtävästi ennakolta valmistamatta hetken vaikutelmina hänen\nsydämestään purkautuivat. Hän sanoi olevansa sekä yllättynyt\nettä iloinen, kun näin paljon hänen nuoria ystäviään oli tähän\ntyömuurahaisten syysjuhlaan saapunut. Tuskin järvikylistä tämän\nenempää heitä löytyikään. Huoneisiin liioin ei olisi enempää mahtunut,\nellei seiniä olisi ruvettu repimään kuin hölmöläisten talossa valon\nsaamiseksi. Mutta valoa nuoret tänä iltana kilvassa jakaisivat omista\nkynttilöistään ja nämä vieraat sedät omistaan, jotka oli taitavasti\nvalmistettu ja kuljetettu tänne aina Helsingistä, jopa Amerikasta asti.\n\n— Oho, ho! Ennen käyttämistä tarttis valaa uudestaan ainakin se\namerikkalainen! heitti pöydällä istuva Ii-Hoo välihuomautuksen.\n\nMutta tervehdyspuheen pitäjä ei siitä häkeltynyt. Hän toivotti\nkaikki kerholaiset sekä heidän aikuiset vieraansa sydämellisesti\ntervetulleiksi ja julisti juhlan avatuksi. Ohjelmaa oli runsaasti.\nSitä juoksutettiin hidastelematta lävitse, runoja, lauluja, lyhyitä\nomatekoisia kertomuksia ja puheita. Mikään esitys ei saanut kestää\nkolmea minuuttia enempää. Esiintyjät saivat palkakseen voimakkaita\nsuosionosoituksia, sitä myrskyisempiä, mitä pienempi esiintyjä oli.\nEnnätyksen saavutti Lautta-Villen viisivuotias Vilma, joka pöydällä\nseisoen esitti yksinlaulua seitsenvuotiaan Kalle-veljensä huuliharpun\nsäestyksellä. Ensimmäisenä numeronaan hän esitti: Minä olen yksin\nkuin rannalla raita... Toinen laulu: Kukkuu, kukkuu... vaadittiin\ntoistettavaksi, jo senkin vuoksi, että tyttö henkäisi keskellä\n»kaukana» sanaa, niin että kuului ihan selvästi: kana kukkuu... mikä\nherätti suurta riemua. Laulua seuranneet suosionosoitukset kestivät\nmilteipä tavallisen esitysajan, noin kaksi kolme minuuttia. Tämän\njälkeen sai puheenvuoron helsinkiläinen kynttilä.\n\nHän sanoi olevansa tässä erinomaisessa juhlassa kuin pensaasta vedetty\njänis. Lumiräntäistä tietä ajaessaan hän oli ollut apealla mielellä,\noli kuvitellut joutuvansa pimeään ja kylmään taloon, jossa muutama\nviluinen sielu kyhjöttelisi nurkissa. Todellisuus osoittautui paljon\nvaloisammaksi kuin ennakkokuvitelma. Muutaman vastineena oli muutama\nsata, syksyn asemasta kesä, vilun tilalla lämpö. Täällä nuori elämä\nhymyili, lauloi ja säteili. Se virkisti vieraankin sydäntä.\n\nTämän jälkeen puhuja siirtyi käsittelemään kansainvälisen\nsäästäväisyyspäivän merkitystä ottaen esityksensä lähtökohdaksi\nsuomalaisen sananlaskun: Pennit peltosi hyväksi, markat maasi\nmaireheksi...\n\nKerholaisina kaikki tiesivät, mitä pelto viljelijälleen merkitsi. Se\noli joko isompi tahi pienempi kaistale kasvukelpoiseksi raivattua\nviljelysmaata. Jos se ennen raivaustansa oli raskasta maata, kuten\nSuomen maat useimmassa tapauksessa olivat, antoi se raivaajalleen\narvaamattoman paljon työtä. Sen kivien ja kantojen kimpussa uuttera\nviljelijä ahersi elämänsä pitkät työntäyteiset päivät saamatta\nkovinkaan paljoa näkyväistä aikaan. Neljän viiden hehtaarin\nuudisraivausta pidettiin jo saavutuksena, kymmenen viidentoista\nhehtaarin aloja ihan ennätyssaavutuksina, erittäinkin jos pelto\nalkuperäisin asein, kuokalla ja kirveellä oli vaikeaan maahan raivattu.\n\nMutta kun pelto kerran oli raivattu, niin se oli arvokas omaisuus, joka\njatkuvasti elämää antavana, siunausta tuottavana perintönä siirtyi\nsukupolvesta toiseen. Tosin pelto satoja antaakseen edelleenkin vaati\nviljelijältään työtä ja vaivannäköä, ojittamista, lannoitusta ja\nmuokkaamista, mutta se oli jo paljon helpompaa ja hupaisampaa kuin\nuudisraivaajan työ.\n\n— Enpä takaa! Hupaisaa se on raivaajankin työ, heitti Ii-Hoo\npöytäpenkiltänsä väliin.\n\n-— Varmasti onkin tuollaiselle Väkevälle Matille kuin välihuomautuksen\ntekijä näyttää olevan.\n\n— Iisakki iso hirvi minä vain olen.\n\n— Iisakki tai Jaakoppi, patriarkka joka tapauksessa. Kuulijakunta otti\nriemukkaan naurutauon.\n\n— Raivattu pelto on kuin vakavarainen rahalaitos. Sen ruokamulta on\ntähän laitokseen talletettu pääoma, pellon sato pääoman tuottama\nvuosikorko. Jotta koron juokseminen jatkuvasti olisi mahdollista,\nei pääomaa sovi syödä. Sitä on huolellisesti säilytettävä ja\nmahdollisuuksien mukaan lisättävä. Ainakin korkovaroista on osa\nkoetettava säästää ruokamullan eli pääoman lisäämiseksi. Mitä\nvahvamultaisempi peltomme on, sitä varmemman leivän se takaa meille\nkaikkina aikoina.\n\nOlen puhunut tässä perintöpellosta ja talletuslaitoksesta toisilleen\nvertauskuvallisina ilmiöinä. Ne ovatkin toisilleen lähisukulaisia,\nmilteipä kuin kaksoisveljekset keskenään. Kumpikin omaa leiviskäänsä\nkasvattaen ne tukevat ja auttavat toinen toistaan. Peltonsa\nlisäkasvua ja sen mahdollista ylijäämää ei maamies semmoisenaan\nhautaa peltoon takaisin. Hän vaihtaa sadon rahaksi tai jalostaa sen\nmaidoksi, voiksi, lihaksi tai hevosen varsoiksi, mitkä antavat pellon\npääomalle korkeampaa korkoa. Näin keräämänsä ja rahaksi vaihtamansa\nylijäämän viljelijä tallettaa rahalaitokseen, joka tästä pääomasta\nmaksaa hänelle sopimuksen mukaista korkoa. Kun maanviljelijä sitten\ntarvitsee rahaa uuden pellon raivaamiseen, vanhan salaojittamiseen,\nrakennustensa uudistamiseen tai johonkin muuhun elinkeinoelämänsä\ntuotantoa kohottavaan tarkoitukseen, voi rahalaitos antaa sitä\ntallettajaviljelijälle. Se antaa tarvittavaa rahapääomaa reippaalle\nuudisviljelijällekin. Ja niin jälleen seutukunnan peltoala laajentuu,\nviljelys voimaperäistyy, kansan elinmahdollisuudet lisääntyvät,\nkansa kasvaa. Pennit peltosi hyväksi... markat maasi maireheksi...\nsananlaskun tarkoitus toteutuu kauniilla tavalla.\n\nHyvät nuoret ystävät! Nähdäkseni te kaikki kohdallanne olette pellon\nmiehiä ja naisia, ellette vielä raivaajia, niin valmiin pikku palan\nviljelijöitä. Runsaslukuinen kokoontumisenne tähän juhlaan osoittaa\nkiitettävää harrastustanne hyvään asiaan. Kesäisillä kerhopalstoillanne\nolette saaneet terveellistä harjoitusta tulevalle ammattialallenne,\npikku pääomallenne runsaasti myös sitä kasvua, jonka puhtaan tuoton nyt\nmarkoiksi muunnettuna voitte sijoittaa korkoa kasvamaan vanhempienne\nperustamaan, paikkakunnan viljelijöiden yhteiseen rahalaitokseen.\nUskon, että teillä, ehkäpä hyvinkin monella on jo edellisten vuosien\npellon kasvut siellä korkoa korolle kasvamassa ja näinä päivinä nuo\nmäärät lisääntyvät.\n\nTeillä täällä on jo useita vuosikymmeniä sitten perustettu ja satoa\nkantavaksi raivattu sellaiset maanviljelijäväestön elämää kohentavat\nyhteiset laitokset kuin osuusmeijeri, osuuskauppa ja osuuskassa,\nmuita pienempiä mainitsematta. Ne ovat todellakin kodeillenne ja koko\nseutukunnallenne arvokkaita yhteistyön peltoja. Mutta niiden kaunis\nkasvu vähenee, ruokamulta ohenee, ellette hoida niitä. Perintö tuo aina\nmukanaan paitsi oikeuksia, myös velvollisuuksia. Lisätkää näidenkin\nperintöpeltojenne ruokamultaa! Muokatkaa se entistä satoisampaa viljaa\nkasvavaksi. Tätä kasvatustyötä tehdessänne kasvatte itsekin. Tämä\nsäästäväisyysjuhla sitä edeltävine työsaavutuksineen antaa minulle\nvieraalle miehellekin viitteitä siitä, että olette oikealla tiellä.\nJatkakaa reippaasti eteenpäin! Kasvattakaa laitoksianne! Kasvakaa\nitsekin kotinne, kotiseutunne, koko kansan iloksi!\n\nVieraan puhe, vaikka olikin kestänyt enemmän kuin kolme minuuttia,\npalkittiin pitkällisin kättentaputuksin. Seurasi pieni väliaika. Kaikki\nakkunat ja ovet avattiin. Ennenkuin ohjelmaa uudelleen jatkettiin,\njärjestyi hupaisa yllätysnumero, mikä tosin ei ollut harvinaista\ntässä talossa. Koulun kuusi- ja kevätjuhlissa oli samantapaista jo\nennenkin sattunut jossakin toisessa muodossa. Kaksi pesäpallolukkariksi\npuettua, räpyläkäsineellä varustettua kerholaista tuli huoneeseen\npallomailalla kaksikorvaista pyykkikoria kantaen. Se oli peitetty\nvalkoisella lakanalla. Lukkarit pysähtyivät puhujakorokkeen eteen,\nlaskivat yhteiskantamuksensa maahan ja alkoivat keittää mailallaan\nhuttua. Voittaja otti mailan asettuen lyöntiasentoon. Toinen asetti\ntäysinäisen korin ikäänkuin lyöntipesäksi ja kaivoi lakanan alta\n»pallon». Kaunis pallo se olikin, keltainen omena. Juhlayleisö,\njoka varpaillaan kurkkaillen, milteipä hengitystään pidätellen oli\nseuraillut lukkariveljesten toimintoja, puhkesi omenan nähtyään\nmyrskyisiin suosionosoituksiin. Kun hälinä hiljeni, aloittivat lukkarit\nkaksoispelinsä tavalliseen tapaan kysyen ja vastaten.\n\n— Joko?\n\n— Jo!\n\nOmena pompahti lähes kattoon, lyöjä näytti varautuvan hartiavoimillaan\niskemään. Lähinnä olevat väistyivät, muutamat katsahtivat taakseen,\nmikä akkuna olisi vaarassa. Mutta syöttäjälukkari koppasi pallon,\nennenkuin se ehti painua mailan ulottuville.\n\n— Tämä on liian makea pallo sinun lyötäväksesi, parempi, että heitän\nsen jonkun hyvän kopparin syötäväksi. Se saa, joka koppaisee! Hän\nheitti omenan, kymmeniä käsiä kohosi ilmaan. Joku pikkuinen poika,\nmuita näppärämpi, sai kopin.\n\n— Nauti iloksesi! kehoitti lukkari. Poika haukkasi omenaa nauravalla\nsuulla.\n\n— Tämä ei ole kansanvaltaista kerhotoimintaa. Yksi koppaa ja toiset\njäävät katselemaan kuivin suin, nureksui lyöjälukkari.\n\n— Vesissä suin! oikaisi Lautta-Ville sekä itsensä että laajan sukunsa\npuolesta.\n\n— Ei kukaan ole sanonut, että jäävät katselijoiksi? Lukkari vetäisi\nlakanan omenakorin päältä. Riemu remahti valloilleen. Lukkari jatkoi:\n\n— Tietämämme mukaan te olette olleet ahkeria kerholaisia,\npallonpelaajiakin hyvällä menestyksellä. Nyt saatte näyttää\nkoppaamistaitoanne. Jokainen siepatkoon omenansa, mutta vain yhden\nainoan. Jos joku jää ilman, niin tehköön valituksen korkeimpaan\npaikkaan eli tämän talon emännälle. Nyt se alkaa. Oletteko valmiina?\n\nKaikki näyttivät olevan, useimmat varpaillaankin. Lukkarit aloittivat\nnakkelun. Silmät loistivat kirkkaina. Sadat kädet varautuivat\nkoppaamaan. Tuskin yksikään omena pääsi permantoon asti ja mikäli\npääsi, niin löytyi pian sieltäkin. Kenenkään ei tarvinnut tehdä\nvalitusta korkeampiin oikeuksiin, koska kopattavia korin pohjalla\nriitti kaikille ja vielä jäämäänkin.\n\nTämän yhtä antoisan kuin hupaisan välinäytöksen päätyttyä kohotettiin\nkolminkertainen eläköönhuuto makeiden koppipallojen lahjoittajalle,\njota ei ollut vaikea arvata. Varmaankin hän oli uhrannut rakkaalle\n»moolokilleen» parhaimman omenapuunsa vuotuissadon, mutta se ei\nnäyttänyt häntä surettavan. Hän touhusi jo vapaata ohjelmaa jatkumaan,\njos kenellä olisi vielä jotakin sydämellään.\n\n— Täällä on!\n\nIi-Hoo nousi valtaistuimeltaan ja käveli esityslavan luokse. Kääntyen\nympäri hän tarttui suurine kourineen pöytään ja nosti sen metrin verran\nlähemmäksi kuulijakuntaa.\n\n— Arvoisat kerholaiset ja muut kansalaiset! Te tiedätte, mikä minä\nolen, mutta itse en ole sitä tietänyt tähän päivään asti. Olen Ii-Hoo\neli iso hoopo, oikea harmaatukkainen aasi. Iloa ja elämää etsiessäni\nolen seilannut Amerikat ja Australiat, mutta näin hupaisia kavereita\nkuin te olette, en mistään maailman kolkasta ole löytänyt. Ampuakseni\nsuoraan, kuten tapani on, myönnän surkeilematta, että olen kärsinyt\nkorvaamattomia menetyksiä, kun en jo aikaisemmin ole hoksannut pyrkiä\narvoisan seurapiirinne tuttavuuteen. No, parempi myöhäänkin kuin ei\nmilloinkaan. Voitaisiin myös sanoa: Jopa harmaa havahti! Aion ottaa\nmenetykseni takaisin korkojen kanssa.\n\nTuo äskeinen maratoonipuhuja pehmitteli teitä ja minunkin monen\nauringon ahavissa paatunutta sydäntäni. Eräitä hänen väittämiään en\nkuitenkaan ota täydestä, taikka otan liiaksikin, panen kampoihin ja\nlujasti. Hän sanoi, että uudisraivaajan työ on raskasta. Ja kattia\nkanssa! Minä, vaikka olen tämmöinen heiveröinen poika, en koskaan\nvielä uudisraivauksella ole tuntenut itseäni väsyneeksi, vanhalla\npellolla käpsiessäni sensijaan jo montakin kertaa. Vanhuus on kuin\nsavi. Se tarttuu saappaisiin. Uudisraivauksella ei ole savea, ennenkuin\nmuualta ajetaan tai ojan pohjasta kaivetaan. Raiviomaalla on vain\nkiviä ja kantoja, sammalturpeita kuin hirventaljoja! Niiden kanssa\npainiskellessaan tuntee vanhakin nuorentuvansa, mitä sitten tällainen\nnuorukainen, joka ei vanhuutta usko olevan olemassakaan.\n\nYleisö taputti, joku tömisti jalkojaankin. Ii-Hoo jatkoi:\n\n— Kohta lopetan, älkää hermostuko! Tuolle maratoonarille vain vielä\njoku sana, muutama valittu teille kaikillekin. Olen ampunut Saksan\nhirviä Kaliforniassa, paimentanut rasvahäntälampaita Australiassa,\npurjelaivalla kyntänyt napamerta, kymmenvaljakolla Minnesotan\npenikulmaisia vehnäpeltoja, mutta niin hupaisaa työtä kuin on\npellonraivaus Hirvimäen korvessa, en missään ole tavannut. Mitä siihen\nsanot, sinä Helsingin maratoonari?\n\n— Olen samaa mieltä! Olin jo äskenkin.\n\n— Häh? No, mikset tuota heti sanonut?\n\n— Sanoinhan sen!\n\n— Jos sanoit, niin sano vastakin! Julista joka paikassa, missä alttarin\nääreen pääset. Ja teille, nalliaiset, sitten vielä se valittu sana.\nOlen Ii-Hoo, sanokaa hirveksi taikka hoopoksi, mutta se mitä teille nyt\nsanon, on järjen sanaa ja ansaitsee tulla varteen otetuksi. Kuokkikaa\nuutta peltoa! Vääntäkää kiviä! Kiskokaa kantoja! Siitä leipää lähtee ja\nvoima kasvaa! Vaikka ei muuta kuin kymmenen neliömetriä nokkaa kohti.\nLisänä se on rikka rokassa, hämähäkki taikinassa. Jos aarin kukin\nkuokitte, ja sekään ei ole mikään asia, merkitsee se kahden, kolmen\nhehtaarin peltolisää järvikylissämme. Jos näin joka kylässä, niin se\nvasta leivän levitystä Suomenmaassa. Näin Dakotassa kolmen hehtaarin\nmansikkaviljelyksen! Siinä oli punapullukka poikineen! Rahaa se farmari\nveti. Mikä teitä estää vetämästä? En minä ainakaan, ei tämän talon\nomenafarmari eikä tuo maratoonarikaan.\n\nOlen Ii-Hoo, mutta en ole kade, sitäkin vähemmän niille, jotka\nlevittävät leipää ja vievät elämää eteenpäin. Markka teille jokaisesta\nneliömetristä uutta peltoa! Se siirretään jokaisen Huhmareen-Kesäjärven\nkylän kerholaisen säästökirjaan minun tililtäni osuuskassassa, kun työ\non todistettu tehdyksi. Tämä olkoon luvattu. Ja minkä Ii-Hoo kerran\nsanoo, se pitää, vaikka hänen sen tähden täytyisi lähteä kyttäilemään\nSaksan hirviä Kaliforniassa. Iloitsen saavutuksista, niin elämän kuin\nleivän kasvusta. Toisarvoinen asia on, kuka kannikan leikkaa ja voita\nsen päälle levittelee. Siis markka neliöltä! Pankaa toimeksi!\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuhlatalon lamput sammuivat, taivas vuorostaan seestyi ja sytytteli\nkynttilöitään. Mehevä täysikuu rakenteli välkkyvästä hopeasta\nriippusiltaa virran selkään. Miten paljon valuuttaa siihen\ntarvittiinkaan! Olikohan lainannut, vai rakenteliko omillaan?\n\nNuori hevonen astuskeli hiljalleen. Se oli tottunut jo ajajansa\nvaatimuksiin, käyden tai juoksuravia, miten milloinkin tarvittiin eri\nasioilla ja teillä. Koululta Kesäjärven kylätielle johtavaa kapeata\noikotietä se tuskin tätä ennen olikaan astuskellut, ei ainakaan se\nmuistanut sitä, vaikka hevosen sanotaan muistavan jälkensä.\n\n— Oliko isäsi kokouksissa tänään? tiedusteli ajomies. Hänestä oli\nyhdentekevää, oliko Jokelan isäntä ollut kokouksissa tai ei, jotakin\nsanoakseen, kiusallisen äänettömyyden lopettaakseen hän vain kysäisi.\nJollakin tavalla vaivasi jo lähtökin tälle tielle. Jos luuli vielä,\nettä tarjouduin kyytimieheksi, jäin odottelemaan toisten jälkeen...\n\n— Ei isä ole kokouksissa käynyt enää muutamaan vuoteen.\n\n— Enää! Minkätähden?\n\n— Sitä en tiedä. Taikka oikeastaan, kyllä kai minä sen tiedänkin tai\nluulen arvaavani.\n\nTyttö naurahti katsoessaan. Ihme, mikä kirkkaus hänen silmissään!\nJa äänen sointi! Kuin käen kukahdus keväisessä metsässä. Sitä sydän\nseisahtui kuuntelemaan, uutta kukahdusta odottamaan. Turhien luulojen\nhälventämiseksi tässä nyt kuitenkin oli ylläpidettävä jonkinlaista\nkeskustelun tapaista.\n\n— Tiedätkin varmasti. Mitä arvelet?\n\n— Isä lienee luonnonlaadultaan samaa kuin järvikyläläiset, kuin yleensä\nteillä ja meillä.\n\n— Mitä sillä tarkoitat?\n\n— Kyllä sinä sen tiedät.\n\n— Olen ollut sodassa, monta vuotta poissa järvikylistä.\n\n— Et sodassakaan voinut vieraantua kotiseutusi hengestä ja elämästä.\n\nHengestä ja elämästä! Mitä hän tarkoitti? Tunnusteliko vai kujeili?\nSe oli juuri tämä, minkä hän kiertämättä olisi halunnut tietää nyt\nniinkuin jo vuosia sitten. Eivätkö he olleet kuin kaksi järvikylää,\njoita toisiinsa yhdisti tuo joki, milloin venettä vetäen, milloin\npintahopeitansa välkytellen? Kaksi järveä ja joki. Eikö kaikki ollut\nsillan tekemistä aineksista, jotka eivät riitä? Liian koreista\naineksista! Nuo piirustuksetkin päin mäntyyn! Kuka järkimies siltaa\nryhtyi joen pituussuuntaan rakentamaan? Kuun silta siitä tulisi...\ntukkisuma, joka soljui jalkojen alta... niin juuri, jalkojen alta!\n\n— Isä sanoo, että Kyttä on käynyt viime aikoina yhä epäluuloisemmaksi,\nniinkuin pelkäisi vallan liukuvan käsistään.\n\nLiukuvan käsistä... Oliko tyttö ajatusten lukija, vai sattumako nuo\nsanat toi hänen suuhunsa? Eikö kuun silta ollut aina liukusilta,\nsumasilta? Ei missään eikä milloinkaan voitu sitä ankkuroida kiinni.\n\n— Olet käynyt kovin mietteliääksi sotamatkoillasi. Et sinä tuollainen\nkansakoulussa ollut. Joskus nauroit ja kujeilitkin. Olin monta kertaa\nvihainen sinulle, kun nipistit minua korvasta ja nykäisit lettinauhani\nauki.\n\n— Kaikkea olet pistänytkin hampaasi koloon.\n\n— Ja paljon muuta! Odotahan vain. Joskus kaivan ne sieltä.\n\nJälleen silmien teräs välkähti. Tyttö nakkasi päätä, nykäisi\nkäsivartta, juuri samalla jokisäynävän tempauksella kuin jo koulun\npenkissä toistakymmentä vuotta sitten. Oliko se leikkiä vaiko totta,\nvihaa, vallattomuutta tai jotakin muuta. Tai kaikkia niitä! Mene ja ota\nselvää hänestä paremmin nyt kuin silloin. Et sinä tuollainen ollut!\nMitä hän silläkin tarkoitti?\n\nKeväisten suunnitelmien jälkeen Kirsti oli odottanut tältä kesältä\nenemmän, niin kerhotoimintaan kuin muuhunkin nähden. Tämän iltainenkin\njuhla, kuten juhlat yleensä, oli enemmän tai vähemmän lavastettu.\nInnostus oli liian silmiinpistävää. Opettajan omenapalkinnon oli\nmoni kopannut ilman vastaavaa ansiota. Ii-Hoon ei tarvitse matkustaa\nKaliforniaan lupaamiensa raivauspalkkioiden vuoksi. Tilisiirtoja\nosuuskassassa tuskin paljoakaan tarvitsee tehdä, niin repäisevä\nkuin hänen tarjouksensa olikin. Kaikki lapset, milteipä kaikki\nvarhaisnuoretkin ovat kuivia räiskälekatajia, jotka helposti syttyvät,\nmutta yhtä nopeasti sammuvat. Tulen raapaisijoista ei tässä pitäjässä\nnyt kylläkään pitäisi olla puutetta. Opettajan kyläpäällikkösuunnitelma\noli mainio, toistaiseksi kuitenkin pikemminkin aatteena kuin\nkäytännössä.\n\nTähän tapaan tyttö puheli, ajomies kuunteli enemmän säveltä kuin\nsanoja. Sitten metsä jo loppui, ja kuutamo valaisi viehkeästi\npeltolohkoja, jotka alaspäin kääntyen ikäänkuin upposivat sulaa hopeaa\nvälkkyvään astiaan. Silta ei kulkenut enää pitkin jokea tukkilaisten\nsumasiltana. Suoraan joen ylitse se johti ja vielä rannastakin ylös\noraspeltoa pitkin taloa kohti.\n\n— Ensi kesänä, jo keväällä meidän pitää järjestää enemmän\nyhteistoimintaa kerhoissamme, vaikkapa vain katajan räiskettäkin. Tulee\nkirkkaampi valo, lämmintäkin siitä tulee, kun räiskähdämme yhteen.\n\nHän naurahti tarttuvaan tapaansa, poskeen kiertyi kiehtova hymykuoppa.\nMitä hän tarkoitti räiskähtelyllä, josta lämpöäkin syntyisi? Jos\ntotta tarkoitti, niin mitä kevättä ja kesää siihen tarvittaisiin? Kuu\nrakenteli hopeasiltoja jokien ylitse, tuli syttyi, palo räiskähteli.\nKyytimies tunsi lämpenevänsä. Jossakin syvällä leimahti kauan kytenyt\nkaipaus. Hän oli kyllin vanha, kyllin nuorikin vielä tietääkseen,\nmitä se merkitsi, ei kuitenkaan riittävän rohkea, ei kyllin ripeä\ntoimiakseen sen mukaisesti. Hän mietti sanoja ja harkitsi niitä.\nKauniita sanoja, ehkä aikaan ja tilaisuuteen hyvinkin sopivia, mutta\njostakin syystä ne takertuivat kiinni kuin unessa. Hän tunsi, että ei\nsaisi niihin tarvittavaa voimaa eikä lämpöä. Tapahtuisi onnettomuus,\njota milloinkaan enää ei voisi korjata. Hän katsahti joelle,\nsilläkin oli tapahtunut yllättävä muutos. Hopeasilta oli horjahtanut\npaikoiltaan. Se oli taas liikkuva suma, molemmista päistään irti. He\nolivat joutuneet talon portille, jota pitemmälle tuskin oli syytä\nhevosella jatkaa. Tyttö tarttui häntä käteen. Pieni jäntevä käsi\npuristi, sähköisti ja lämmitti.\n\n— Kiitos kyydistä! Tämä kesä on nyt mennyt. — Talven jälkeen tulee uusi.\n\n— Toivottavasti antoisampi! Muista, meidän on tehtävä se siksi.\n\nTyttö hypähti rattailta tielle ja pyörähti hevosen pääpuoleen.\n\n— Kiitos kyydistä! Mikä sinun nimesi olikaan?\n\n— Leiju! ilmoitti isäntä asianomaisen puolesta.\n\n— Leiju! Voi sinua, Leiju!\n\nPoski hyväili hevosen päätä, kädet kiertyivät kaulaan. Hän kohensi\nharjaa längen alta, taputteli kylkeen ja meni.\n\nKotiin päin käännettynä hevonen hypähti raviin, eikä mies pyrkinyt\nenää pidättelemään sitä. Hän vaipui mietteisiin, joita synnytti kuun\nhopeinen silta ja äskeisen matkatoverin muisto.\n\nHevonen oli ehtinyt jo kotipihaan. Ajaja havahtui, kapusi rattailta ja\nriisui sen. Mutta tallin pilttuussa heiniä ajokkinsa eteen heitettyään\nhän hyväili sen päätä ja taputteli kaulaa.\n\n— Leiju, voi sinua, Leiju!\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\n— Onko isäntä kotona?\n\n— On ja ei.\n\nEmäntä naurahti pyytäen vierasta peremmälle istumaan. Isäntä oli\nkorvessa suokuokoksillaan ja saattoi hyvinkin viipyä siellä tavallisten\nihmisten nukkuma-aikoihin, joskus kuhnaili yli puolen yön, miten\nmilloinkin päähän pälkähti. Emäntä ei pyrkinyt kaunistelemaan isäntänsä\nhassutuksia. Koko pitäjä ne tiesi.\n\n— Ulkona on jo aika pimeä. Miten hän näkee työskennellä siellä?\n\n— Ja sitä kun minä itsekään en tiedä! En ole tullut ottaneeksi tuosta\nselvää!\n\nEmäntä milteipä kivahti, silti mitään pahaa tarkoittamatta. Hän\noli rivakka pohjalainen, mistä lienee Amerikan matkoilta keksitty.\nEmäntä aikoi ryhtyä korvikkeen keittopuuhiin, mutta vieras esti hänet\nsiitä. Päinvastoin kuin emäntä, hän oli utelias näkemään, miten suon\nkuokkiminen kävisi laatuun puhdetyönä marraskuussa. Sen enempää\ntiedustelematta, poikkeamatta tervehtimään edes tallin puolella\nhyräillen askartelevaa nuorta Jaakko-isäntää hän kääntyi astelemaan\ntalon korpiviljelyksille johtavaa kärrytietä, jota pimeässäkin sentään\nosasi, kun ei turhaa kiirettä pitänyt. Sitäpaitsi näkyväisyys parantui\nsilmin havaittavasti isännän kuokosmaita lähestyttäessä.\n\nIi-Hoo oli peräti uudenaikaisella tavalla järjestänyt valoa\nkuokosmailleen jopa vieraankin varaksi. Voimakas sähkölamppu valaisi\ntyömaan keskelle pystytetyssä pylväässä. Lähellä kuokoksen rintaa\npalaa loimotteli tämän lisäksi suuri kantonuotio, taivaan pimeyttä\nnuoleskelevilla lieskoillaan ylläpitäjäänsä valaisten ja lämmittäen.\nKorpeen avattu raiviomaa oli laaja, pimeänä syysiltana mahtavan\nsuurpiirteinen. Valmista ja puolivalmista viljelysmaata oli siinä\nsamassa lohkossa varmaankin jo toistakymmentä hehtaaria, mikäli saattoi\naavistella. Viemäriakselin kumpaankin suuntaan se hävisi syvälle metsän\npimentoihin. Talon puoleisen mäen rinteeseen oli rakennettu valtavan\nsuuri puima- ja rehulato sekä nykyisiä että vastaisia tarpeita,\nviidentoista, ehkä kahdenkymmenen peltohehtaarin rehusäilytyksiä\nsilmällä pitäen. Paikka oli tarkoitukseen sopiva, kalliojyrkänteeseen\nporrastuva ajosilta milteipä tasainen. Sentähden omistaja varmaankin\noli tässä vaiheessa tarpeettoman suurelta vaikuttavan makasiininsa\nrakentamiseen innostunut.\n\nKorpityömaan valaistus oli erinomainen, vaikutelma väkevä, milteipä\nkaamea. Suuri mies harjastukkaisena punertavavaloisen nuotiotulensa\nloimussa huhkien muistutti enemmän tarujen jättiläistä kuin kuolevaista\nkuokkamiestä. Varsin epätavallinen tällaiseen työhön oli myös vuoden,\njo vuorokaudenkin aika. Mutta jos missään, niin tässä ympäristössä\nsuuri pellonraivaaja oli nimensä kaltainen, Iso-Hirvi hirveintä\nluokkaa. Hän näytti parhaillaan puuhailevan suuren kannon kimpussa.\nTarkkailija aikoi ääneen tervehtimällä herättää hänen huomionsa, mutta\nviime hetkessä hän sai uuden ajatuksen ja hiivistäytyi kantokasan\nsuojaavaan varjoon katselemaan.\n\nTuskin Ii-Hoo vähäisiä sivuhäiritsijöitä olisi nyt huomannutkaan. Hän\nähkyili ja iski, vaihtoi kirvestä ja kuokkaa. Maa hytkähteli hänen\ntehoisan voimakkaiden iskujensa alla. Musta vastustaja ei näyttänyt\nolevan tietääkseenkään. Sen pää ei ollut kovin korkealla, mutta\njuuret sitä syvemmällä ja tukevasti maassa. Kuului selvästi, miten\ntervassitkeät käsivarren vahvuiset sivujuuret kimmahtivat vastaan.\nHellittämätön mies ei antanut periksi. Isku iskun jälkeen jytkähteli,\nlastunmureneita sinkoili, pirstoava terä jutkahti läpi kerran toisensa\njälkeen.\n\nSopivassa kehäpiirissä kiertäen mies jatkoi juuri juurelta\nmotittamistaan, kunnes kirveen terä karahti pahaäänisesti. Voi perr...\nVäkevä sana pysähtyi puolitiehen, mutta ajatus varmaan livahti\nperäkamareihin saakka. Mies tunnusteli sormillaan kirveenterää, johon\nlienee tullut ruma lohmu. Tällaiset sattumat oli kuitenkin otettu\nhuomioon. Hän käveli nuotiotulensa ääreen, minkä lähellä juurakkokasan\ntakana oli vähäinen, jalalla poljettava tahkokivi. Kivi alkoi kiertää,\nteräs hupaisasti soittaa. Äskeinen kähäys oli vain innostuttanut\nkuokkamiestä. Hän hyräili aikansa kuluksi, ehkä tahtia tapaillakseen.\nKaksitoista miestä nousi mastoihin... ja kuusi pumppuihin... ja kuusi\npumppuihin...\n\nRaivaaja selvisi kirveensä lohmuista nopeammin kuin\nmerimieslaulustansa. Se oli tarttunut lujasti kiinni ja jatkui\nlyönti-iskuille tahtia antavana vielä mustan kannon mottipiirissä... Ja\nkun mennään pitkin Itämeren rantaa... siellä likka riiataan... siellä\nlikka riiataan...\n\nJo vastustaja oli motissa auttamattomasti. Mies tunnusteli kantoa,\nkopisti kangella, potkaisi saappaallaan. Juurikara tuntui olevan\ntukevaa tekoa. Tämä ilmeni mietteliäästä tukkapensaan raapimisesta.\nHän vaihtoi kangen lapioon, kaivoi kiihkeästi kuin saalistaan ajava\nmyyrä, heitti lapionkin ja tarttui sylin kiinni. Se oli harvinainen,\nsuorastaan jännittävä näytelmä ruskean nuotiotulen loimussa pimeätä\nkorpitaustaa vastaan. Kanto seisoi jämerästi omilla kannoillansa,\nmustekala, lohikäärme, korven piru! Mies sen kimpussa kuin\nvoimanpesäksi pahkautunut metsänpeto!\n\nTarkkailija siirtyi kantokasan takaa valopiiriin. Ei tarvinnut\nenää häiritsemistään varoa enempää kuin kahden hirviuroon\nkiimatappeluksilla. Siinä ei armoa pyydetty, ei liioin annettu.\n\nKanto kallisteli sinne ja tänne. Hirvi veti, työnsi ja nurjutteli.\nKannon karajuuri jännitti sitkein, vähistä nujertumattomin jäntein.\nKatselijalla oli oma jännityksensä. Kumpi voittaa: jättivoimainen\nkuokkamies vaiko tervainen karajuuri, musta korpipiru.\n\nMies voitti. Kanto kallistui, kara katkesi. Hetkutusta sinne,\nnurjutusta tänne, pyöritystä sinne ja tänne. Sitten sisukas\nloppukamppailu, josta ei voinut erottaa, mikä oli miestä, mikä kantoa,\nkaikki yhtä möyrivää, pyörivää pirua. Kunnes miehen syliote parantui,\nhän kohosi köntysilleen, kohosi jaloilleen musta vastustaja sylipainin\npuristuksessa. Hän astui pari askelta ja roiskautti kannon kuokokselle.\n\n— Saatana!\n\n— Ja suuri!\n\nRapainen kuokkamies kääntyi katsomaan mustaa kuraa kasvoistaan\npyyhiskellen.\n\n— Heh, Harjulan poika! Mistä sinä siihen?\n\n— Tässähän minä jo pitkän aikaa, mutta eipä setä olisi mahtanut\nvälittää, vaikka olisi ollut puoli kylää katselemassa.\n\n— Vai puoli kylää! Peijakkaan peijaisille! Mutta oli tuolla juuttaalla\npersjuuri! Oli yhden kerran! En tuollaista vaaria vähiin aikoihin\nole istuinkuopastaan kuokokselle raapaissut. Hän pudisteli rapaa\nnahkapaikkaisista housuistaan, käsistään ja kasvoistaankin, joilla\nkarehti voittajan karmea hymy.\n\n—Käydäänpäs vähän juttelemaan ja huiliskelemaan tuon nuotion ääreen.\nEikös tämä ole ylevänpuoleinen työmaa näin laaksomailla, vai mitä?\n\n— Puhdetyömaa! Jo on! Vain setä Ii-Hoolla voi olla jotakin näin ylevää\nkorpimailla, nuo valoneuvotkin!\n\n— No, totta maar edes valoa! Kukas pimeässä mitään tuommoisille\npeijakkaille!\n\n— Keskikesäisen päivän valossakaan ei ukko kuin ukko!\n\nKierittäen kaksi kannon juurikasta kuin nojatuoleiksi nuotion ääreen\nhe kävivät istumaan. Ii-Hoo vuolaisi kannon kupeesta hammastikun, joka\noli kantotervalla ja suomyrkyillä vaarattomaksi desinfisioitu. Nuotion\nloimu valaisi ja kuivasi hänen ruskeana höyryäviä kasvojaan.\n\n— Onko sedällä tällaiseen rehkimiseen jokin pakko? kysäisi nuori mies\nmilteipä ärsyttäen. Kuokkamies vaikeni, katsoi, ennenkuin vastasi.\n\n— Luuletko, että tekisin jotakin sellaista, mihin on jokin ulkonainen\npakko?\n\n— Ette varmaankaan ikipäivinänne! peräytteli nuori mies vanhan\nvoimamiehen jykevää kuvaa muistelmiensa kehyksiin sovitellen.\n\n— No, ikipäivinä nyt toki sentään yhtä sun toista, yleensä periaatetta\nminä tarkoitin, myötäili toinenkin jo puolestaan.\n\n— Ei ole tarvis, siinä oikein uumoilit. Ihminen ei ole täällä mikään\nmaailman napa. Minulla ja muorilla on elonantia jo riittämiin.\nJälkeläisiä on vain kaksi, ja mitä tulee niiden edesauttamisiin, niin\nsentähden ei kannata erikoisiin rehkimisiin ryhtyä. Monellekin on vain\nhengen ja ruumiin vaivaksi kaikki joutava vanhempien keräämä paarlasti.\nEttä sellaiset näkemykset kylläkään eivät minun pikkulilliäni liikuta.\n\n— Mitkä sitten?\n\n— Jaa, mitkäkö? Mahtaisi tuo nuotio raueta loppuun, jos juurta jaksaen\ntässä rupeaisin sitä sinulle selvittelemään.\n\n— Onhan tuossa pökköä. Lisätään pesään! Ette suinkaan säästele niitä?\n\n— Osaatpa ärsyttää. Niinkuin olisit maailmanrannan korkeakoulussa\nopiskellut. Ehkä oletkin jo vähän?\n\nRuskeiden kasvojen teräksenharmaa katse kääntyi tutkivana\ntarkkailemaan. Mutta sitten hän äkkiä muisti jotakin.\n\n— Ai, helkkari! Hän nousi ja otti kepakon maasta. Minulla on täällä\ntuhkan mujussa jotakin purtavaakin meille.\n\nHän kopisteli nuotion poroja tulikekäleiden alla. Sieltä kieri esiin\nmustalle karrelle palaneita kiekkosia, jotka saattoi arvata kytönauriin\nvaliokappaleiksi. Oikein muhevaa, ruskean ruokaisaa, milteipä siirapin\nimelää löytyi mustan karren alta, kun sitä kärsivällisesti käänteli ja\nrapisteli.\n\n— Älä hiiltä liian tarkoin kuoputtele! Se on siinä karren alla se\nkaikkein paras, neuvoi kuokkamies, jolla varmaankin oli kokemusta. —\nSitäpaitsi hiili se on, mikä kompteeraa, maita hallitsee ja meriäkin\nauraa, perusteli hän edelleen kädet ja huulet, partaiset poskipäätkin\njo tämän maailmoita kompteeraavan alkuaineen kartoittamina. Nauriin\nmakeasta suunavausta saatuaan hän palasi keskeneräisiksi jääneisiin\nselvittelyihinsä.\n\n— On jotakin muuta, kuten mä sanoin. Esimerkiksi tämä liha, tämä yhä\nelävä ja kutinsa pitävä vanha Iisakki minun nahkani alla. Jokapäiväisen\nkatumuksen ja parannuksen kautta on minun kuritettava tätä Iska-poikaa.\nAjattele nyt vähän sinäkin! Jos minä vanha paatunut pakana istuisin\nkeinutuolissani ja vain tuumiskelisin sitä asiaa, vähän lueskelisin\nja veisailisin, vaikka katumusta tuhertaisin siinä välillä, niin\nparantaisiko se hituisen vertaa sitä juupelia? Se on lihaa minun\nlihastani ja nahkaa minun nahastani. Se omistaa kaikki minun esi-isiltä\nperityt ja itse jalostamani koijaritaipumukset. Mitä tällainen vekkuli\nkeinutuolikeikuttelemisista? Naureskelisi partaansa! Ja mitä Isä Jumala\nja omatuntonikaan siihen sanoisivat? Täällä vain keinut ja kitkuttelet!\nHelppo-Heikin kissankiikussa maailman lävitse ketkuttelet! Ja samoilla\nHelppo-Heikin kiikkurattaillako vielä taivasten valtakuntaan? Älä petä\nitseäsi, poikaseni! Taivasmatka on nousua ylämäkeen! Ei se juuri niin\nhelpolla käy laatuun! Näin kuulovartijani minulle todistaa, ja itsekin\nsen hoksaan. Hän kaivoi tuhkasta nauriita.\n\n— Ota lisää, poika! Älä surkeile! Ei näitä kortille ole pantu, eikä\naiotakaan!\n\nPoika kiitti ja koppasi kolme, neljäkin kertaa. Ii-Hoo jatkoi:\n\n— Kun elämäni alkaa käydä pitkäveteiseksi ja tyhjänpäiväiseksi,\npainun tänne korpeen, olipa päivä tai yö. Sentähden annoin vetää\nnuo valojohdot tuolta ladolta, vaikka kyllä maar sitä tällä\nnuotiotulellakin näkisi, mutta kun ei aina viitsi rakentaa.\n\nHän nousi ja heitti pökköä tuleen, kipinät tuiskahtivat viuhkana,\nlieskatkin kohti korkeuksia.\n\n— Tämänkin päivän ehtoohämärissä tuli oikea peijooni kiusaamaan.\n\n— Vai tuli, ja minkälainen?\n\n— Käväisihän niitä piruja, sikatrokareita tarkoitan. Eivätkä olleetkaan\njuuri eilisen teeren poikia. Katso vain, etteivät kekkaise teidänkin\npihatosta alakärsää kärryihinsä. Äijillä oli vähän sen tapaiset silmän\nja setelin vilkutukset.\n\nKova kimma oli pimeän kavereilla ollut sikaan hinnalla millä tahansa.\nMuorinkin piiput olivat jo olleet hyvästi kallellaan sinne päin, eikä\nliioin ihme, sillä ihminen on heikko. Kymmenen kaksitoista tonnia\nkahdeksan kuukautisesta oli sentään sikamainen hinta, ja kai niistä\nkansanhuolloista joten kuten olisi selviytynyt, kuten kaikki muutkin\nyleensä selviytyivät.\n\n— Niin tuo piru korvaan kuiskutteli, näkyväinen ja näkymätönkin.\nMutta ennenkuin mitään vingahduksia karsinan puolella kerkisi\ntapahtua, ennenkuin haavereita sydänkarsinoissakaan, tuntui kuin\njoku olisi nykäissyt nutun hihasta ja korvaankin kuihkaissut: Kuule,\nHirvi-Iisakki, nyt olet huitun jäljillä! Sitten kyllä taivas piankin\nkirkastui, vaikka karjapihoilla oli jo ehtoohämärä. Painukaa suolle ja\nvähän helvetin äkkiä! Huomasinhan toki, että suolle tässä itsenikin\ntuon vanhan Iisakin takia.\n\nNäitä Ii-Hoo puheli, kekäleitä kopisteli ja naureskeli, mutta sitten\nhän muutti puheenaihetta ja tokaisi yllättäen:\n\n— Mitä sinä sanoit Kytän Jussille akkunan lävitse kerran viime kesänä?\nOlen toisenkin kerran naureskellut, kun olen muistellut sitä.\n\n— Minä, akkunan lävitse? Poika oli ällistynyt, eikä turhan tähden.\n\n— Pieni salakyttä! Mies ei saa unohtaa lausuntojaan, ei ainakaan\nennenkuin kolmien käräjien haasteaika on umpeen kulunut, veisteli\nIi-Hoo herkullisesta paistikkaastaan puolikkaan haukkaisten.\n\n— Kaikki yskähdykset ne järven yli kantavatkin! ihmetteli poika, joka\nvasta nyt huomasi, mihin Ii-Hoo tähtäsi.\n\n— Kaikki, tämmöisen Huhmareen ympärillä. Rykäise järven kummassa\npäässä tahansa, niin kaiku sen neljään, viiteen kertaan ympäri järven\nkuljettaa.\n\nMistä ihmeestä? kummasteli kiinni ajettu itsekseen, kunnes keksi.\nHarjoittelijat olivat kertoneet Ii-Hoon lukkarille ja tämä isännälleen.\n\n— Luulettekos, että hän nostaa siitä käräjäjutun?\n\n— Ei Kyttä niin tyhmä mies ole, eikä lyhytnokkainenkaan. Mutta jollakin\ntavalla, pelkäänpä, että useammallakin tavalla ylöslämmitettynä sen\nlähivuosina edestäsi löydät, siitä menen vaikka puhdistusvalalle.\n\n— Ette itsekään mahda olla hänen kanssaan kaikkein parhaimmissa\nväleissä.\n\n— Väleissäkö minkäänlaisissa. Salakyttä ja iso hirvi! Sehän olisi\nsuorastaan luonnonvastaista. Luulen, että välit ovat olleet vähän sitä\nja tätä alusta alkaen, jo siitä lähtien kun ensimmäinen hirvi sarvet\ntanassa syöksähti Hirvimäkeen ja sen aikainen kyttä omassa niemessään\nrantapensaan takana kyttäili. Vieras hirvi, pirhana! Varrohan, kun ma\nasetan pyydyksen!\n\n— Hirvet ovat kuitenkin pitäneet kutinsa?\n\n— Niin ovat, kuten kytät omilla rantamillaan. Se on oikein, juuri\nniinkuin olla pitää. Vanha Kyttä oli viisas ja miesten parhaita.\nMonia hyviä avuja on pojallakin, kuka kieltääkään. Hänen paikkansa\novat siinä kunnossa, että itse kukin kohdaltamme saamme käydä mallia\nottamassa, niinkuin käytiinkin etäisemmistä pitäjistä ja maakunnista\nautokuormittain taannoisina vuosina. Mutta onkos monikaan oman\npitäjäläisistä käynyt? Onko oman kyläläisistä tuskin kukaan? Ei\nainakaan ole mainittu. Jotakin on vinossa, vaikka nurkat suorassa,\nvaikka pellonojat salaputkissa ja viemärit kuin linjaalin särmä. Mitä\nse on? Sanopas!\n\n— Te olette vanhempi ja viisaampi.\n\n— No, ehkä sen verran, että olen tarkkaillut kyttäilemisiä kauemmin.\nMiehellä on kaksinkertainen kirjanpito, eikä tämä suomalainen yhteinen\nkansa oikein pidä siitä. En minäkään pidä.\n\n— Mitä tarkoitatte?\n\n— Niinkuin et ymmärtäisi. Mutta voinhan avata toisen solmun, koska\nensimmäisenkin. Hänellä on ajatukset toista kuin sanat aina ja\njoka paikassa. Kokouksissa, puheissa ja nuijan varressa: Kaikki me\nyhdessä... mitä te tahdotte, että ihmiset tekisivät teille... Mutta\najatuksissa ja käytännössä: Minä ennen teitä... Tehkää se minulle! Eikö\nosuustoiminnan pitäisi olla kuin isojen järvien kirkkoveneet ennen\nmuinoin? Eikö jokaisen pitäisi istua teljollansa, itse kunkin soutaa\nomalla airollansa, että eteenpäin päästäisiin niin tyynillä vesillä\nkuin vastatuulessa. Sitä Kyttäkin teroittaa, eikä hullummin ollenkaan\n— sanassa. Mutta noudattaako hän sitä käytännössä? Perämieheksi hän\nmielestään on jo syntymässä valittu, olipa purkki mikä tahansa.\nNäin oikeuksissa, velvollisuuksissa toista. Hän olisi ensimmäinen\npoika kuivalle kivelle hyppäämään, jos vene karille ajaisi. Tämän\nme soutumiehet vaistoamme, ja sentähden hänen kauneinkin puheensa,\nliikuttavimmatkin tuhinansa ovat meille helisevä vaski... Hei, poika!\nOtetaanpas paistikkaita.\n\nOtettiin nauriita. Tuuli puheli, tuli räiskähteli. Ii-Hoo jatkoi kuin\nunesta heräten:\n\n— Kuule, Harjulan Hildan poika! Sinä et osaa kaksinkertaista\nkirjanpitoa!\n\n— So, Hirvi-setä!\n\n— Et osaa, älä pahaa tykkää! Sanon aina mitä ajattelen.\n\n— Sitä en epäile.\n\n— Kun minä kuulin tärskäyksestäsi Iso-Kytän akkunan alla, muistui\nmieleeni Hono-Jussi, ja milloin häntä taas muistan, tulee aina\nmieleeni eräs korttipeli valloissa. Muistikuvat näes juontuvat toinen\ntoisestaan. Mutta Hono-Jussin korttipelistä minun piti sinulle puhua.\nOn kai sinulla aikaa kuunnella?\n\n— Sellaisiin minulla aina on aikaa.\n\nIi-Hoo kopisti kipunoita ilmaan ja aloitti. — Hono-Jussi oli kohtalon\nkolhima pohjolan jätkä, kolmella kortilla Amerikan tiketin pelannut\njoltakin vielä kovaosaisemmalta. Peli oli Jussin leipälaji. Joskus oli\ntuuria siinä, mutta muuten kohtalo kova, kuten sanoin. Jo vanhassa\nmaassa oli nenä olutpullolla satulaksi isketty, siitä liikanimikin, se\nHono, mikä ei jäänyt unhoon meren taakse. Siitäkin jo huomaat, miten\npieni tämä maailma on, miten vesien rannoilla hyvä kaiku! Itärannikolta\nlänteen yrittäessään Hono joutui junaonnettomuuteen, mikä niin\nsanotuilla pommareilla siellä kuuluu milteipä jokapäiväiseen leipään,\nromuluisilla liiatenkin. Niin keräiltiin junan alta Jussinkin jätteitä\nkantopaareille, mutta eräitä kappaleita puuttui. Hampaat hävisivät\nkokonaan, samoin toinen silmä ja toinen jalka.\n\nMutta pohjolan jätkän sisu ei hävinnyt, ja rautatieyhtiö, joka erehtyi\nluulemaan Jussia tiketillä matkustavaiseksi, toimitti auliisti uutta\nirtokalustoa: hammastarhaa, lasisilmää, jalkaproteesia. Niin että\nmuutaman viikon kuluttua Jussi poseerasi entistä uhkeampana poikana,\noli kerta kaikkiaan sopinut yhtiön kanssa kivut ja kärsimykset, niin\nentiset kuin vastaiset, tuhannella taalalla. Jussi hankki itselleen\nuudet mynsteeringit, puvut, palttoot, nallihatut. Uusi mies, tiptop\nherra kerta kaikkiaan hänestä tuli. Ja rahaa oli lompsassa niin tulen\npeijakkaasti. Jussi ei välittänyt enää töistä, sanoi lähtevänsä\nensimmäisellä vuorolaivalla vanhaan maahan muoria katsomaan. Oli tullut\njo ikävä, eikä ihme.\n\nPientä bisnestä vastaan ei Jussilla kuitenkaan mitään ollut, vaikka\nolikin herra ja rahamies. Kun kämpälle sattui tuttu posetiivari,\njolle Jussi aikoinaan oli opettanut pohjolan jätkän pokerit, kolmen\nkortin oikopelit, niin mitä muuta kuin rapinaksi. Posetiivarilla oli\npuolalainen sutki takapiruna, minä Jussilla.\n\nMutta meillä kävi huono viuhka. Mettään meni, posetiivarin samettinutun\ntaskuun Jussin kymmenen... viisikymmentä... seitsemänkymmentä taalaa.\nPosetiivarilla kävi kerta kaikkiaan moukan tuuri, kaksikymmentä ja\nkaksikymmentäyksi, eikä kertaakaan yli.\n\n— Sata taalaa! honisi Jussi ja iski sileät setelit pöytään. Ruokasalin\nkalustot kummastakin leuastaan hän sylkäisi vastapainoksi. Posetiivari\noikoili äsken voittamiaan seteleitä. Jussi veti kortit, sai kaksi\nkymppiä ja huokasi. Posetiivari veti kaksi korttia, harkitsi kauan,\nveti kolmannen, löi korkealta pöytään kaksikymmentäyksi ja kahmaisi\nsetelit.\n\n— Jo nyt on piru Pietarin kirkossa! honisi Jussi, kun iski pöytään\nkaksi sadan taalan seteliä ja kaivoi lasisilmänsä niiden painoksi. Hän\noli hirmuisen näköinen, rokonarpinen ja muutenkin ruma. Posetiivari,\nse piru Pietarin kirkosta, tempasi jälleen kolmella kortilla\nkaksikymmentäyksi ja setelit pöydästä.\n\n— Parrapas irti ja Pilatus hirsipuussa!\n\nJussi löi pöytään viidensadan taalan setelin, pisti menneet ja\ntulevaiset kärsimyksensä kolmen kortin varaan. Takuumieheksi hän\niski kuuden tuuman tuppipuukkonsa, ei pöytään vaan reiteensä, kerta\nkaikkiaan reiteensä, niin että terä tärisi. No, oli kai se hänelle\nmahdollista, mutta polakin se veti kalpeaksi ja posetiivari huusi Ave\nMariaa. Minä puolestani kiljaisin: takapirut pois, me kumpainenkin!\nOlin viime hetkessä huomannut, miksi posetiivari iski niin korkealta.\nPolakki vaihtoi hänen kouraansa kortteja tarpeen mukaan. Vanhoja\nsirkusratsuja, komeljanttareita mitä lienevät olleet. No, sitten kävi,\nkuten käydä piti. Jussi nosti kolmella lehdellä kaksikymmentä, ja\nposetiivari ajoi metsään lopultakin. En tiedä, lähtikö Jussi vanhaan\nmaahan äitiään katsomaan. Taisi jäädä matka tekemättä, vaikka hän tämän\nAve Marian varmaankin olisi ollut äiti vanhallensa velkaa.\n\nKeskustelu vaikeni, nuotiokin jo vähitellen raukeni, eikä Ii-Hoo\npitänyt tarpeellisena sitä enää kohentaa. Nuori mies muisti oman\nasiansa ja aloitti.\n\n— Sedällä on rahkasammalsuo takametsässä Putamalammen rannalla.\n\n— Niin on, mutta kuinka tuo nyt juuri mieleesi juolahti?\n\n— Samaa tietä kuin Hono-Jussi ja kolmen kortin peli sedälle äsken,\nvastasi Martti naurahtaen.\n\n— Tarkoitatko muistikuvana, edellisen johdattamana?\n\n— Sitä juuri. Olen kai tässä minäkin yksi Hono-Jussi Ave Mariaa\nsoittelemassa.\n\n— Olet tullut äitivanhaasi katsomaan. Voit iskeä puukon jalkaasi, tuon\nkäsitän, mutta mitä sillä on tekemistä Putamalammen rahkasuon kanssa?\n\n— Jos pantaisiin kolmelle kortille koko suo!\n\n— Ja mitä sinä vastaan?\n\n— Järvikylän nuorisojoukon!\n\n— Vanhana hirvimiehenä tunnen nenääni riistan hajua, mutta enpä\nkuitenkaan saa vainua, mistä päin koiriesi ajo kiertää.\n\n— Täytynee töräyttää sitten joitakin merkkiääniä. Riistankiertäjä\nnaurahteli ja jatkoi: — Meidän kylässä, niin isommissa paikoissa\nkuin torppataloissa, vuotaa ja juoksee kalojen kiusaksi paljon hyvää\nainetta, mikä kipeästi tarvittaisiin peltojen höysteeksi.\n\n— Tarkoitat karjapihojen juoksevaisia.\n\n— Niitä juuri. Eikä minun tarvitse näitä nähdessäni olla omahyväinen\neikä mennä merta etemmä kalaan. Meillä Harjulassa se asia on kaikkea\nmuuta kuin kehuttavalla kannalla, koko karjapihan puoli kuin yksi\nsihtilaitos.\n\n— Mikä sitä vaivaa? Hyvä laitos, talon ylpeys tietääkseni.\n\n— Laitos kylläkin, siivilät hyvät, vain pumpuleita puuttuu. Ja niinkuin\njo sanottu, niitä puuttuu joka talon siivilöistä.\n\n— Äläpä liikoja! Ei puutu Kytän navetta- eikä sikalasiivilöistäkään.\nViime syksynäkin hän koppasi koko kaupan pehkuvaraston, niin että me\nmuut emme saaneet kuin muutamia paaleja.\n\n— Siinäpä sitä olitte yhteistoimin yhteistyössä, kirkkomiehet samassa\nveneessä.\n\n— Niin oltiin. Ero vain siinä, että meillä airot, hänellä perämela.\n\nIi-Hoo iski kepakollaan hiiltyviä juurakoita, että kipunat taivaalle\nsinkoilivat. Hänellä mahtoi olla hampaan kolossa useammankin vuoden\npehkupettymykset. Nähtävästi Kyttä ulkoisissa hankinnoissa useinkin oli\njättänyt suoraviivaisemman isonaapurinsa lehdellä soittamaan. Martti\nteki lähemmin selkoa suunnitelmastansa, johon hän ituaiheet oli saanut\nkesäisellä kalamatkallaan Lautta-Villen soutumiehenä.\n\nKotoisten lantavarojen hoitaminen ja tuorerehu! Niistä usein puhuttiin\nradion maatalousesitelmissä, ammatti- ja sanomalehtikirjoituksissa,\nalleviivattiin sitä, että nämä kysymykset olivat nykyhetkellä\nmaataloutemme kaikkein tärkeimpiä. Käytännön näkökulmasta asiaa\ntarkastellessa näissä varmaan olikin paljon kohentamisen varaa, niin\nHuhmareen kylässä kuin koko Suomenmaassa.\n\n— Asiassa on vinha perä, myönsi Ii-Hoo iskien jälleen kipunoita\nkepakollaan.\n\nItsekseen poika oli mietiskellyt asiaa ja päätynyt siihen tulokseen,\nettä jonkinlainen oman järvikylän käsittävä turvepehkuyhtiö tai\nosuuskunta olisi mitä pikimmin perustettava, muuten aina pysyttäisiin\nkalliisti hankittavan kauppatavaran varassa.\n\n— Ja Kytän nyösittävinä!\n\nKeppi paukahti, kipinät tuiskahtivat. Mutta mitä tuli tämän uuden\nasian toimeksi panemiseen, niin se pyöri kuin jääkelkka yhden navan\nympärillä, pyöri tahi ei pyörinyt. Ei lähtenyt alkuunkaan, ellei napa\nkohonnut esiin vauhtivivun ja kelkan kiinnittämistä varten.\n\n— Ja mikä on se napa?\n\n— Ii-Hoo eli Iso-Hirvi!\n\n— Oho!\n\nPoika selvitteli lähemmin suunnitelmiaan. Ii-Hoo kuunteli\nhammastikkuaan pureskellen. Putamalammen suo oli ainoa tarkoitukseen\nkelvollinen pehkunottopaikka kymmenen kilometrin säteellä. Kauemmaksi\nmuutenkaan ei olisi kannattanut laitosta perustaa sillä tavalla,\nmiten Martti sen oli suunnitellut. No, mitenkä hän sen sitten oli\nsuunnitellut? Oman kylän nuorison työleiriksi kesän kuumimpana aikana!\n\n— Oho!\n\n»Napa» näytti jo kiinnostuneelta, musta keppi lyöntivalmiina, valkoinen\ntikku hampaiden välissä hän odotteli jatkoa, jota seurasi.\n\nPehkun nostaminen sopisi mainiosti nuorten urakkatyöksi? Kun perustyöt\nnevalla olisi tehty, voitaisiin turpeen nostaminen järjestää joko\npienemmälle tai suuremmalle joukolle, itse kullekin sen mukaan, miten\naikaa ja harrastusta riittäisi, päiväksi tai viikoksi, vaikkapa\nkuukaudeksi. Jos pehkua ei saataisi niin paljoa kuin kylä tarvitsee,\nvoitaisiin se oikeudenmukaisesti jakaa sillä perusteella, miten kukin\ntarvitsija oli nuorta väkeään järjestänyt työhön. Mahdollisesta\nliikatuotannosta aina selvittäisiin, mikäli siitä lähivuosina murhetta\ntulisi.\n\n— Entä vielä?\n\nIi-Hoo kokeili, oliko nuori mies täysin selvittänyt kysymyksen\nitselleen. Tämä läpäisi kokeen. Jo viikkokausia hän oli asiaa\nmietiskellyt, laskenut ja piirustanut. Hän tunsi siihen herpautumatonta\nmielenkiintoa ja selvitteli edelleen epäröimättä.\n\nTehtävään oli alusta alkaen käytävä sen uuden näkemyksen pohjalta,\njonka perusajatuksena oli: Elämää elämästä! Ilo irti työstä,\nPutamalammen suosta. Putamalammesta ja sitä ympäröivästä nevasta\nolisi tehtävä nuoria kiehtova Inarin järvi ja Lapin suo. Lammesta\nHuhmareeseen virtaava Killinpuro toimittaisi Ivalon joen virkaa.\nTämä työ ja siihen liittyvä muu kesäinen toiminta oli saatava niin\nkiintoisaksi, että kodeissa ei tulisi kiistaa siitä, kenen täytyy mennä\nturvesuolle, vaan siitä, kuka pääsee suolle. Putamalammen rannalle\nolisi perustettava nuorten työleiri, jossa rehti yhteistyö ja reipas\nkilpailuhenki olisivat yritteliäisyyttä tehostamassa.\n\n— Kiinni veti! Viisisataa taalaa pöytään!\n\n— Ymmärränkö oikein?\n\n— Ymmärrät! Sinä olet se mies!\n\n— En minä sitä tarkoittanut!\n\n— Minä tarkoitin! Jääkelkan napa nousee Putamalammen suosta, jos sinä\nlähdet riukua pyörittämään. Tuskinpa muuten.\n\n— Kiitos luottamuksesta. Eihän tässä sitten muu auttane.\n\n— Ei auta itku markkinoilla. Pane toimeksi vain!\n\nJuurakkotuoleissaan istuen he katselivat tätä uuden näkemyksen ja\nyhteistyön asiaa kumpikin omasta akkunastaan.\n\nKapteeni laivassa tarvitaan, tyyrmanni kuunarissa, huonommassakin.\nOn kai se Kyttä yksi hyvä. Ei hyvä tämmöisiin. Nuorten kuunarissa\ntarvitaan paitsi kirkas valvova silmä, myös yksinkertainen kirjanpito.\nAmerikassa amerikkalainen, posetiivareillakin omansa, mutta Suomessa\nsuomalainen, täällä Huhmareessa ja Putamalammen rannoilla omansa. Sinä\nolet siihen kuin tehty. Kiinni veti!\n\nNäin mietiskeli vanha Amerikan kävijä. Ajatteleeko hän, että minä ehkä\nitselleni? tuumiskeli Putamalammen rakentelija hiukan kiusaantuneena.\nMitä rupesinkaan hänelle runoilemaan Killinpurosta ja satujen saarista!\nEntä jos yksikään vene ei nouse perässäni sinne? Vaikka sen ne kyllä\nvarmasti tekevät. Nuoria ei ole vaikea innostaa, mutta innostuksen\nsäilyttäminen ja tekoihin johtaminen on kyllä asia erikseen.\nRäiskähtävät kuin kuiva kataja, pesäke sieltä, toinen täältä. Miten\nsattuvasti, milteipä häijysti Jokelan tyttö selvensikään nuorten touhun\nja toiminnan. Mutta ensi kesänä, jo keväänä meidän muka oli saatava\naikaan jotakin toista. Oliko tämä jo ennakkovirikettä siihen? Oliko\nehkä tyttö itse hiivasienenä tässä Putamalammen taikinassa?\n\n— Niinkuin sanottu, minulla ei ole mitään asiaasi vastaan. Pehkua\ntarvitaan. Jos saat pojat nostamaan sitä, niin pane toimeksi! katkaisi\nIi-Hoo, joka aikaisemmin oli päässyt mietteissään nevan laitaan.\n\n— Olen kiitollinen lupauksestanne ja tahdon yrittää.\n\n— Pitäisi varmaan meidän laatia jonkinlainen välipaperi asian\nvahvistamiseksi kaiken varalta. Vaikka kyllä miehen sanaan ilmankin\nsaat luottaa.\n\n— Osuuskunta vai osakeyhtiö? Mitä setä arvelee?\n\n— Osuuskunta, totta maar! Juolahti jo tässä nimikin mieleeni. Kun\nKillinpuroa pitkin nousette ja Putaman rannoilla rakentelette, niin\npannaan sille nimeksi vaikkapa »Killinputama» r.l. — Kaksi ehtoa\nkuitenkin asetan. Haluatko heti ne tietää?\n\n— Hauska olisi kuulla!\n\n— Kytän kynnet pois pelistä ja kirjanpito yksinkertainen, semmoinen\ntavallinen suomalainen.\n\n— Sopii mainiosti! Nuori mies naureskeli. — Jo talven aikana meidän\ntäytyy sitä asiaa paperilla kehitellä.\n\n— Paperilla ja paperipuillakin! Kuivan pehkun latoaineet täytyy\nrekikelin aikana toimitella.\n\nIi-Hoo puheli väljästi totta ja leikkiä. Mutta hän oli lämmennyt\nasialle ja antanut lupauksensa. Mihin pölkkyyn hän kerran tarttui,\nse oli jo kuin puoleksi kelkassa. Nuori pehkuyhtiön suunnittelija\ntunsi itsensä onnelliseksi tämän perustavan kokouksen jälkeen, vaikka\nvalmiina ei ollut muuta kuin nimi, eikä sekään vielä paperilla.\nKillinputama r.l. Se oli mainio nimi, erittäin sopiva! Tuskinpa liioin\nrekisteriviranomaisilla olisi mitään sitä vastaan.\n\nSyksyinen ilta oli jo melkoisen myöhäiseksi kulunut, kun naapurin\npoika nousi kotiin lähteäkseen. Ii-Hoo sanoi jäävänsä vielä tunniksi\npariksi töihin. Hänellä nähtävästi oli kahdenkeskistä selvitettävää\näskeisen mustekalan käsivarsilla ja lohikäärmeen kauloilla varustetun\nvastustajansa kanssa.\n\nTalon nuori-isäntä oli riisunut talliin naapurin miehen hevosen.\nKauanko se sieltä aisoihin tempaistaisiin, mutta ennen sitä\nmaisteltaisiin vinttikamarissa tyttärien marjateetä. Poika oli kookas,\nuljas kuin isänsä, tukkaharjakin yhtä harittava, vain tumma ja tuore.\nHän oli vasta jokin viikko sitten kotiutunut asetoimista, kaikki\njäsenet eheinä, myös henkisesti terveenä ja vireässä kunnossa. Hän\njohdatteli aseveljensä ullakkorappujen tietä tyttärien kamariin.\n\nToinen neitosista oli Raija, Jaakon kahdeksantoistavuotias sisko,\nIson-Hirven harja ja tunnusmerkit jo hänelläkin, vaikka kauniimpaa\nnäköä. Toinen oli Iso-Kytän kynsistä karannut harjoittelijaneito, joka\nripeistä lukkarikoppauksistaan tunnettiin jo kaikkialla pitäjässä.\nTyttö oli kuin kotonaan, silmät säteilivät, posket punoittivat.\n\n— Kuinka harjoitukset sujuvat? tiedusteli erotuomari asiaa, jonka\nhavaitsi kysymättäkin.\n\n— Mainiosti! Lukkari nauroi valkoiset hampaat loistaen.»\n\n— Ei ole tarvinnut enää huttua keittää.\n\n— Toistaiseksi vain tätä marjankukkateetä. Erotuomari on hyvä ja istuu\nmaistamaan.\n\nKäytiin pyöreän pöydän ääreen, joka oli yhtä soma kuin antoisa,\nleivoksin ja kukkasin koristettu. Ei ollut vaikea panna merkille, että\nmyös poika Hirvi oli varsin tyytyväinen isäukon kesäveikkauksiin.\nTietysti siinä kierreltiin ummet ja lammet, niinkuin rakkauden\nkukkateen nauttijoilla yleensä on tapana, mutta sivustakatselijankaan\nei ollut vaikea huomata, mistä keittämisistä tässä jo oli kysymys.\nSisko hymyili ja hääräili ymmärtäväisenä suojelusenkelinä. Milloin\nyhteistä huttupataa siirryttäisiin hämmentämään? Tämä mahtoi olla\nvain ajan kysymys. Mestarikoppaajan tempaukset ja nuoren asemiehen\nsukuperinteet huomioonottaen ehkä hyvinkin läheinen.\n\n— Mitä juonia sinulla oli ukon kanssa siellä korvessa?\n\nNuori hirvi katseli epäluuloisena värähtelevin sieraimin.\n\n— Perästä kuuluu! Entä teillä täällä? heitti aseveli vastakysymyksellä.\n\n— Perästä täälläkin! vastasi sisko, ennenkuin asianomaiset itse\nkerkisivät sanaakaan sanomaan.\n\n— Mahdat olla isäsi tytär.\n\n— Varmasti! myönsi tytär.\n\n— Ottakaa marjateetä! Se lämmittää sydämen ja kirkastaa ajatukset.\nHutunkeittäjä-harjoittelijan äänessä oli paljonkin, mikä lupasi\nhyvää vastaiseen nähden. Jos missään sattuma juuri sopivaan aikaan\noli puuttunut ihmiskohtaloiden huttumailaan, niin tässä. Sisäistä\ntyytyväisyyttä tuntien tarkkailija mietiskeli, oliko hänellä mitään\nosaa siinä, että asiat olivat saaneet tämän hupaisan käänteen. Miksikä\nei jokin muukin sattuma olisi voinut johtaa tähän, mutta pallopeli\nja hutunkeitto joka tapauksessa olivat antaneet oman ratkaisevan\nsysäyksensä asialle, niinkuin koko pienelle järvikylälle. Kaksi\nkaunista palkintoa oli jo saatu, kirkonkylän herrojen kiertotaulu ja\nkoppari korkeata luokkaa.\n\n— Mitähän sinä mies oikein mietiskelet tänä iltana? koetti nuori hirvi\njälleen arvailla.\n\n— Parempi sinulle, että pidän omina tietoinani, myhäili aseveli.\n\n— Pesäpallon loppukilpailussa sinun, hirvi, olisi pitänyt olla vaikkapa\nvain sivustakatselijana. Ii-Hoon irvistys oli patentin arvoinen,\nSärkilahden isäntä ampuili sarjoja, joita tuskin ennen on kuultu. Ja\nentä eräs koppari? Poltti kuin poika, vaikka ei ollut poika, löi kerran\nmaanuoliaisenkin, joka toi järvikylään yhtä aikaa kokonaista kolme\njuoksua! Sille Hietaniemen koulun portin pylväätkin hihkuivat.\n\n— Kuka hän oli?\n\n— Kukako oli? Arvaa, niin saat puolet.\n\n— Enkä välitä.\n\n— Välitätpä paljonkin. Ja ellet itse ole ensi kesän turnajaisissa\nmukana ja kaikessa muussa, niin annetaan koko koppari palkintolaulun\nkaupantekijäisinä kirkonkylän herroille.\n\n— Siitä puusta ei tipu oravaa!\n\n— Ei tipu, ellet pane toimeksi. Mutta ennen sitä lähde valjastamaan\nvarsani. Kotona piankin jo luulevat, että poika on hävinnyt sinne,\nminne kaikki muutkin hyvät.\n\n— No minne ne kaikki muut sitten?\n\n— Hirvimäen huttumäkiin, kyttäin tavoittamattomiin.\n\nHe menivät, nauravat tyttäret jäivät teeastioita keräilemään. Pian\nvireä hevonen ravasi pitkää myötämaata rantakylään päin.\n\nIso-Kytän ulkolamppu paloi ja valaisi pienen matkaa myös maantietä,\nPurolan uuden pylvään uljas pihalamppu milteipä sitäkin enemmän.\nNäytti, kuin pikku talon pihatanhuat eivät oikein olisi vielä osanneet\neivätkä kehdanneet käyttää mokomaa ylellisyyttä. Se oli vanhusten\nriemunaurinko ja kointähti, milteipä herpaisevan suuri, kun se eräänä\nsyyskuun iltana oli yllättänyt heidät. Mahdollisesti he vielä nytkin\nkatselivat sitä käsi kädessä, kyynelkihoutumat silmäkulmissa. He\nkaksi nuorta vanhaa, kaksi ikuista lasta. Että yksi tolppa, pari\nporsliininuppia ja pikku vyyhti joutolankaa saattoi saada tuommoisenkin\nilon kihauksen aikaan? Entä tuore rehu ja kuiva pehku? Räiskähtelisikö\nkataja, vai sammuisiko jo syttyessään? Se näkee, joka elää.\n\nTätä ratkaisun iltaa Martti oli kauan aikaa jännityksellä ja pelolla\najatellut. Joka tapauksessa paalut oli nyt tehty, vaikka ei maahan\nlyöty. Yritys tapahtuisi. Miten onnistuisi? Innoittavaa jännitystä\nnäihin suunnitelmiin sisältyi. Kuin kultakuumetta Alaskassa tai Ivalon\njoella! Jotakin sen tapaista Ii-Hoo viittaili. Löytyisikö seulan\npohjalta murunen? Löytyisikö ehkä naulan painoinen?\n\nHevonen oli pysähtynyt tallinsa eteen. Olivatko mustan sian\nkärrymiehet käyneet talossa? Mitään merkkiä ei näkynyt pihassa eikä\nkarjapihoillakaan.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\nIsä unohti piankin lastensa erheen, apilapellon haaskaamisen, mutta\näiti, sukuperinteiltään ja luonteeltaan hämäläisempänä, oli vaikeammin\nhellytettävissä. Vielä anteeksi annettuaankin hän pahoitteli sitä\nitsekseen huokaillen ja ääneenkin, milloin vain asia mieleen juolahti.\nTuollaista aina sattui, milloin päiväksikin uskoi ohjat lasten\nkäsiin. Ja vaikka omaansa olisivat haaskanneetkin, mutta kun Purolan\nvanhuksiltakin ainoa lehmän ruoka!\n\nSen tähden hyväsydäminen äiti monta kertaa ihan itki. Lasten paatumus\nei kuitenkaan katumukseen heltynyt. Ainoa, mikä heitä suretti, oli\näidin itsepäisyys, vaikka yleensä kuuliaisina lapsina he eivät hänelle\nitselleen siitä tällä nimellä puhuneet, eikä se ollut tarpeellista,\nkoska suomenkielen runsaassa sanavarastossa löytyi sopivia korvikkeita,\nkuten: kuivaheinäkunnioitus, juurikasvirakkaus, perintötapauskollisuus,\nsanahirviöitä, joita yhdellä henkäisemällä tuskin saattoi lausua.\n— Puhukaa te vain ja laulakaa väliin, mutisi äiti, kun meni\nämpäreineen. — Kun talvenpäiviin joudutaan, niin mahtaa muuttua ääni\nkellossanne! Miten Purolassa ollenkaan läpäistään ilman heiniä, kun\nei juurikkaitakaan? Oli siinä omaakin syytä. Mitä antavat haaskata\napilapellon silmiensä edestä.\n\nSyksypuoli syöteltiin talossa naatteja, lisävoimaksi juurikasvejakin,\njoista sentään oli saatu jonkinlainen sato. Äiti puhui kesän kepposesta\nvähemmän, mutta ajatteli lievällä kauhulla keskitalven päiviä, jolloin\nei olisi enää naatteja eikä juurikkaita, vain niukasti timoteiheinää\nja suvitouon pahnaa, täyterehuksi rukiinolkea ja sitä mädätettyä\napilanmoskaa, navetan luukkujen, ehkä ahnaampien lehmienkin kautta\nlantatunkiolle työnnettäväksi.\n\nVasten parempaa tietoaan äiti liioitteli rehuasiassa. Luonnonlain\nmukaisena seurauksena oli sitä perusteellisempi parannuksen teko, kun\nhän joutui ottamaan komennuksen takaisin.\n\nMutta nuorelle polvelle tämä oli riemun aikaa, ja sitä se loppujen\nlopuksi oli vanhuksillekin, isälle aikaisemmin, äidille myöhemmin.\nTuorerehu oli onnistunut mainiosti, kuten olettaa saattoikin, koska\nkaikki hyvät edellytykset olivat siihen olemassa. Lehmät tottuivat\nrehuun ensi päivästä, rehulaatikon lähestyessä huuliaan nuoleskelivat,\nihan mylvähtelivät nautinnon ilosta.\n\n— Ne ovat tulleet hassuiksi! Vai olenko minä?\n\nToistaiseksi äiti jätti harkinnan varaan tämän vaihtoehdon. Isäukko\nsensijaan oli pian valmis täyteen lehmänkäännökseen. Tosin nauta aina\noli se kuin oli, mutta makutuntemuksissaan aika tarkka. Sille ei voinut\nsyöttää mitä tahansa soopaa, oli se tässä elämän ammattikoulussa jo\nniin usein nähty. Kun tuolla tavalla leikkasi, niin oksat pois!\n\nJa maidon tulo lisääntyi silminhavaittavasti, niin että puntareitakaan\nei sen toteamiseen tarvittu, koska se näkyi jo lypsinsangoissa ja\nmeijeriastioissa. Entä rasvat ja prosentit? Äidin perintäepäily tarttui\nhyvin heikkoon korteen. Rasvaprosenttien mukaan hän tuskin milloinkaan\noli lehmiensä tuotantoja mittaillut. No, nytpä sitten tämäkin\ntietovaillinki tuli täytetyksi yksin häpein. Kun tarkastuskarjakko\nseuraavalla käynnillään sai suppilopullojensa merkit selviksi, saattoi\nhän ilmoittaa koko karjan maidon rasvapitoisuuden kohonneen puolella\nprosentilla ja eräiden täysimaidossa olevien lehmien jopa lähes\nkokonaisella. Tätä tosiasiaa vastaan ei voitu kiistää, koska lehmät\nolivat samat, myös sama tarkkailija, joka jo yli kymmenen vuotta niin\ntutkimuksissaan kuin muissa edesottamuksissaan oli hyvinkin vakaiseksi\ntunnettu.\n\nMutta kermat viimeiseksi, vaikka ne maitokannuissa päällimmäiseksi\nnousevat. Seuraavan kuukauden meijeritili osoitti oikein elohopean\nnousua. — Katso, muori, meijeritiliä! Katso ja ihmettele! touhusi isä,\nniinkuin itse olisi ollut hyvinkin ansiollinen näihin yllätyksiin.\nNo, miksikäs ei ollutkin, jos asiat parhain päin tahdottiin selittää.\nEttä aikoinaan oli nainut Eskolan tyttären ja hankkinut hänen avullaan\nkapinallisia lapsia. Että eräänä päivänä tämän valittunsa kanssa oli\nlähtenyt lankomiehen 60-vuotispäiville...\n\nSelitykset niin tai näin, tosiasia nyt kuitenkin oli, että tuorerehu\ntänä erinomaisena talvena kerta kaikkiaan löi itsensä läpi niin\nHarjulassa kuin Purolassa. Nuorison ei tarvinnut sen mainostamisesta\ntämän jälkeen enää murhetta pitää, ei muuta kuin säiliöstä nosteli\nja lehmien eteen kanniskeli. Purolan Janne kävi aamuisin noutamassa\noman kelkkakuormallisensa. Sitä varten oli rakennettu erikoinen\nkuljetuslaatikko, ja luontokin avusteli sikäli, että jo ammoin oli\njärjestänyt maan kaltevuuden Harjulasta Purolaan päin viettäväksi.\nTuorerehun noutajan ei tarvinnut siinä muuta kuin kannoilla seisoen\nperää pidellä. Palkka kuitenkin oli paras mahdollinen, mielihyvän\nmölähdykset navetassa, kehumiset tuvan puolella, erikoisesti milloin\nHarjulan kummipoika pysähtyi niitä kuuntelemaan. Että rakas poika\ntällaisen talvettoman kesän heille ja lehmille oli toimittanut!\nSähkövalon tupaan... tuorerehun navettaan! Sen korvaamiseksi\nei riittäisi satakaan pannukakkua. Uutterasti mummo kuitenkin\nyritteli tätä urakkaansa täyttää. Pappa säesti leikkipuhein, väliin\nviulullaankin sitä hupaisaa touhua.\n\nMutta eräänä keskitalven sunnuntaipäivänä, kun tuorerehu jälleen\noli Harjulan korvikepöydän henkisenä, välillisesti aineellisenakin\nhöystimenä, teki Martti yllättävän esityksen: Ottaisiko äiti ensi\nkeskiviikkona parisenkymmentä vierasta navettaan ja sikalaan?\n\n— Kaksikymmentä vierasta navettaan! Mistä tässä kahdellekymmenelle\nihmiselle vieraanvarat raappaistaan?\n\n— Mitään semmoisia ei tarvita. Tuorerehuja he vain: tulevat\ntunnustelemaan, äidin sikoja korvan takaa raaputtelemaan.\n\nNäin vähillä poika ei sentään armoille päässyt. Jo ennakolta tämän\ntietäen hän oli varautunut lisäselvityksiin.\n\nOpettajan johdolla toimiva opintokerho oli tämän talven\nopiskeluaineekseen ottanut maataloudellisen kurssin. Asioita\nopiskeltiin kirjoista kuten tavallista, mutta havainto- ja\nopintomatkoja tehtiin kylän taloihin ja käytännöllistä harjoittelua\nsuoritettiin samalla, missä se oli mahdollista. Nyt oli käsillä\ntuorerehu, sikoja voitaisiin tarkastella saman tien. Kun tuorerehu\ntässä talossa nyt oli kovasti ajankohtainen, ja koska täällä oli\nmyös kylän hedelmällisin emakko pitäjän tunnetusti taitavimman\nporsaankasvattajan hoidossa, niin opintokerho ei voinut vastustaa\nkiusausta.\n\n— Häpeätä siitä meille tulee. Sitäpaitsi onhan Iso-Kyttä, maan mainio\nharjoittelutalo tuossa lahden takana.\n\n— Järvenlahti on vesikelillä, teeskenteli poika,\n\n— Kauanko tästä lahden ympärikään käväisette, esitteli äiti.\n\n— Kahteenkymmeneen henkeen puolta virstaa! naurahteli isä jo hyvinkin\narvaten, mistä kenkä puristi.\n\n— Iso-Kyttä ei välitä oman kylän opiskelijoista, koska heistä ei\nole hänelle vastaavaa hyötyä. Mutta meidän äidillä ja isällä on\ntoisenlainen näkemys, auttoi Elli.\n\n— Jo kansanopiston ajoilta! laukaisi Pentti pikku panoksella perään. Se\ntehosi kuten aina, milloin asetta harvoin ja taidolla käytetään.\n\n— Kyllä opintoretkiä tehdä saa, niitä pitääkin tehdä, mutta ovatkos\ntalon vieraspaikat semmoisessa kunnossa, että kehtaisi ketään kutsua.\n\n— Keskiviikkoiltaan mennessä on aikaa järjestellä, lohdutteli Martti.\nSitä hänen ei olisi pitänyt ääneen sanoa, koska äidillä jo ilman sitä\noli intoa yli tarpeen. Tyttäret saivat ylimääräistä työtä. Häärättiin\nkuin lukusten edellä tuvassa, vierashuoneissa, navetassa, sikalassa.\nTiesivät lähteneensä opiskelun teille, tyttäretkin.\n\nKerholaiset tulivat sovittuna aikana. He olivat kylän tyttöjä ja\npoikia, rippikouluikäisiä, joukon jatkona joku vanhempi kyläläinen ja\nopettajatar johdossa.\n\nMutta miten tarkkoja he osasivatkaan olla, pahaisimmatkin! Niinkuin\njokainen olisi aikonut vähintäänkin tarkastuskarjakoksi. Tuorerehua\ntunnusteltiin, haisteltiin, milteipä maisteltiin. Hoitajilta,\nlehmiltäkin tiedusteltiin. Kaikkein lapsekkaimpia kysymyksiä teki\nopettaja itse. Siinä se oli vilpitön sielu! Jos kukaan niin hän pääsi\ntaivasten valtakuntaan lapsen kaltaisena.\n\nMutta sikalan puolella sivusta tarkkaileva talon emäntä vedettiin\ntiedonjanoisten piiriin, mistä ilman selityksiä ei ollut tilaisuutta\nulos livahtamiseen. Juurta jaksaen hänen täytyi selvittää sekä\nsianhoito että porsaan kasvattaminen. Milloin hän yritti lopettaa,\nniin opettaja, joku oppilas, oma poika jälleen jotakin kysäisi.\nNiinkuin hänelläkään ei olisi ollut muulloin tähän tilaisuutta. Mahtoi\nkoirankurit olla mielessä, piti nähdä ja näyttää, miten meidän äiti\nselviäisi.\n\nSelvisi niin hyvin, että itsekin jälkeenpäin sitä ihmetteli. Mikä\nsiinä auttoi niin monen tarkkailevan silmäparin edessä. Mutta olisi\nse erinomaista, jos noista kaikista tulisi oman kylän taloihin\nkarjanhoitajia ja siankasvattajia. Sitten tuskin kenelläkään enää\nkaupunkeihin kaipausta, eikä kylään tarvitsisi hankkia metsäpitäjistä\nvieraita vastentahtoisia palvelijoita.\n\nSikalasta mentiin vieraspuolelle, emäntä näin vaati. Kun kaikki\nkamaritkin varta vasten siivottiin! oli hän sanomaisillaan, huomasi\ntoki ajoissa, ettei kaiken sanominen sopinut muille kuin opettajalle,\neikä hänellekään joka paikassa, jos sen suoraan sanoi.\n\nKorvike oli mainiota, maito tuorerehun rasvaista, milteipä kuin kermaa\nja pullankimpaleet niin kookkaita, että toiselle kupille niistä osan\nolisi voinut säästää. Ei tarvinnut, eikä saanut. Kullakin kupilla\noli oma kimpaleensa. Mutta mistä johtuivat Harjulan emännän hupaisat\nnäkemyksen lahjat? Tämä oli uutta kylän nuorille, opettajalle,\ntalon omille lapsillekin. He tosin tiesivät, mistä olivat kotoisin\nravintoliuokset näille äidin uusille näkemyksille. Tuorerehu ja kaikki\nmuu oli antanut hänen elämäänsä uutta virikettä. Se tarjosi sitä\nnuorille opiskelijavieraillekin. Kerrassaan hupaisa ja opettavainen\nilta heillä oli ollut. Siihen haluttiin jatkoa.\n\nSeuraavana keskiviikkoiltana vierailtiin Särkilahdessa, hevosmiehen\nja pesäpallokuninkaan talossa. Puhelias isäntä riensi touhukkaana\nvieraita vastaanottamaan. Emäntä oli pidättyväisempi. Hänellä oli\narkipäiväisen elämän murheita, joihin iloluontoinen isäntä ei kyllin\nvakavasti osallistunut. Toinen naispalvelijoista oli joku päivä sitten\njättänyt vuosipalkkansa ja jäljelle jääneenkin kiinnitykset saattoivat\nkatketa tänään taikka huomenna. Myös Jokelasta oli karja-apulainen\nlähtenyt, näin pitkin pitäjää, milteipä kaikista taloista, joissa\nvierasta väkeä täytyi pitää. Mikä veti nuoria ihmisiä leivättömän\npöydän ääreen? Sitä emäntä ihmetteli. Opettaja, isäntä ja Harjulan\nMartti esittivät omia näköalojansa, joku nuoren polven edustaja omiaan.\nMutta isäntä johdatteli hupaisempiin asioihin. Hän esitteli vierailleen\njuoksijoittensa kanta- ja kunniakirjoja. Komeat palkinnot, hopeamaljat\nja kristallituopit kiinnostivat katselijoita, vaikka tuskin kenelläkään\nheistä omakohtaisesti olisi tällaisiin saavutuksiin mahdollisuuksia.\nEllei omin jaloin juoksemalla? Tämä rohkea ajatus saattoi jonkun\nmielessä välähtää, kun hiottu kristalli kimalteli sateenkaaren väreissä\nja hopeamaljakkojen peilipinnoissa heijastui eläviä kuvia.\n\nTalliin lähdettäessä emäntä puuttui keskusteluun. Mitä hyötyä tytöille\nhevosista? Paljon järkevämpää olisi jäädä hänen apulaisikseen\nkeittiöharjoituksiin!\n\nIsäntä ei pyrkinyt vastaan kiistämään eikä opettajakaan omia neuvojansa\nantamaan. Osa jäi, osa lähti, pojat kaikki, kuten asiaan kuuluvaa\noli. Aluksi hevoset hieman kummastelivat uutta koulukuntaa, mutta\nomistajalla oli taito sekä rauhoittaa että innoittaa. Ennen pitkää\nhänellä oli tarkkaavia oppilaita niin kaksi- kuin nelijalkaisten\nkuulijoittensa joukossa karsinan aidan molemmin puolin.\n\nEsitystä seurasi hevosten puhdistamisharjoitus. Isäntä näytti, miten\noli meneteltävä. Hän oli niin taitava siinä toimessa, että varmaankin\nmenestyksellisesti olisi voinut ottaa osaa vaikka valtakunnallisiin\nmestaruuskilpailuihin. Aikuisen hevosen selkää harjatessaan hänen\ntäytyi kohota varpailleen, mutta tämä ei estänyt käsien sulavaa\nliikehtimistä, päinvastoin. Näytti kuin hän harjoineen olisi tanssinut\nilmassa. Sitten pojat vuorollaan pääsivät harjoittelemaan. Mutta kuka\nmenisi oriin karsinaan. Harjulan Pentti, automies, tarjoutui. Hän oli\ntottunut moottoreita käsittelemään, sytyttelemäänkin tarvittaessa.\nSiitä ei nyt ollut murhetta, koska tulenkipinöitä jo tuiskahteli ilman\nsitä kauramoottorin peilisilmissä. Automiehen harja pyyhkieli keveästi\ntuoreena välkkyväistä selkää. Hevosen kaulavarsi kohosi ja kiertyi,\nhuuli alkoi puhdistajan nutunhihaa höpläellä.\n\nEmäntäharjoittelijat olivat oman opastajansa johdolla harjoitelleet\nkeittiössä. Joku heistä tuli kutsumaan tallikoululaisia maistiaisille.\nTuvan pöydässä oli pientä lämmintä, murenen verran vaikka hevosille\nvietäväksi. Keskustelu sivusi hevosia ja kotitaloutta, isännän ja\nemännän sydäntä lähellä olevia asioita. Tuntui kuin he kumpainenkin\npallopelikuninkaina olisivat pyrkineet itselleen puoluelaisia\nvaltaamaan ja niitä johtamaan, isäntä hupaisasti papattaen, emäntä\nterävämmin, kuin heinähangolla sieppaisten. Opettaja toimiskeli\nerotuomarina niin taitavasti, että lopulta jouduttiin samoille\nlinjoille. Maaseutu tarvitsi nuorisonsa, tämä uusia eläviä\nharrastuksia. Pelijoukkue tälläkin puolella oli koetettava säilyttää\ntäysilukuisena, harjoitettava kilpailukykyiseksi. Ilman sitä\nmaaseutu-kaupunkiottelut kävisivät maaseutulaisille tappiollisiksi ja\nkadottaisivat mielenkiintonsa.\n\nSeuraava opintokerhon vierailupaikka oli Mäkipää, joka saattoi tätä\nuuden näkemyksen kyläkoulua kansoittaa omasta takaa enemmän kuin mikään\nmuu Järvikylän taloista. Täällä kerholaiset saivat tehdä havaintoja\nuseammaltakin eri alalta. Niin navetta- kuin tuorerehuasiat olivat\njo vuosikausia olleet mallikelpoisessa kunnossa, samoin juurikasvien\nja perunan viljelys. Erikoista huomiota vierailijoissa herätti\nmaanviljelyskoneiden ja kalustojen kunto ja erinomainen järjestys.\nJokaisella esineellä oli määrätty paikkansa.\n\n— Kun kalusto kerran järjestetään ja jokainen talon asukas tottuu\njärjestykseen, niin sitten kaikki menee itsestään, selitteli\nisäntä tarkkaaville opintovieraille. Harjulan Martti kertoili omia\nhavaintojaan neuvonta-ajoiltansa. Tällaisissa hyvän järjestyksen\ntaloissa ei asukkailla milloinkaan ollut kiirettä eikä pikku harmeja.\nEi kuulunut kirouksia enempää kuin muitakaan tunteen purkauksia,\nmikä merkitsi paitsi ajan ja kalustojen, myös työntekijöiden voimien\nhuomattavaa säästöä. Sitä voitiin käyttää hyödyllisempään työhön, kuten\ntässäkin talossa näkyi.\n\nHirvimäen iso isäntä johdatteli opiskelijat kotiviljelyksilleen, jonne\nhänen tekemiään latuja oli hupaisa suksilla lasketella.\n\n— Tänne pääsee vaivattomasti. Tänne kautta aikojen ovat virtailleet\nkaikki ylämaiden voimavedetkin, puheli isäntä.\n\nLaaja uudisviljelys puhui itse puolestaan. Väkeväotteisen maamiehen\ntyön jäljet näkyivät kaikkialla, minne katsoikin. Tuossa syvä\nviemärioja, jota lumihanki ei jaksanut umpeen kuroa, tuolla valtavat\nroviokasat, mäen rinteessä lato, jonka kuutiosisältöä arvioitaessa\nopiskelijajoukon »lautamiehet» erehtyivät pahasti. Isännän juttuja\nhänen vaiherikkaan elämänsä varrelta kuunneltiin jännityksen vallassa.\nHän oli harjoittanut maanviljelystä Amerikassa, karjanhoitoa\nAustraliassa. Kuten tunnettua, oli siinä välillä tavallinen lätäkkö,\nse Iso eli Tyyni valtameri, jonka ylitse lantakuormia ei kannattanut\nryhtyä rahtaamaan. Sentähden näitä elinkeinoja oli harrastettava\nerikseen. Mutta brittiläisessä Columbiassa Ii-Hoo oli nähnyt\nharjoitettavan menestyksellisesti myös kolmea elinkeinoa samalla pikku\npellolla. Halusiko joku kuulla siitä? Pojat hihkuivat uteliaisuudesta,\neikä tyttöjäkään uneliaisuus vaivannut.\n\n— Sellaista sekulia se oli, niin satoisaa, että paremmasta ei väliä.\nFarmarilla oli aarniometsän laitaan raivattuna puolen hehtaarin\npeltomaa. Siinä hän kasvatteli maissia ja apilaa kaksi satoa vuodessa.\nApilan kolmatta satoa, syysodelmaa, hän ei enää niittänyt, vaan\nkäytti sen syötiksi metsästyskarjallensa. Yksinkertainen juttu,\nkoko peltomaa toimi pyydyksenä. Se lyötiin kolmen metrin korkuiseen\nhirsiaitaan. Vahvoilla puolapuilla suljettava veräjäaukko vain\njätettiin metsänpuoleiseen reunaan. Sitten kärsivällisesti odoteltiin\nkämpässä viheriäisen pyydyksen laidassa. Apila kasvoi, aarniometsä\nkohisi. Eräänä iltana se rapisi. Neli-viisikymmenpäinen lauma Saksan\nhirviä oli tuntenut apilan tuoksun, rapisteli hirsiaidan takana peltoon\npäästäkseen. Löysivät aukon ja lappoivat sisään. Farmari nappasi\nportin kiinni, istui ja pani tupakaksi, mietiskeli samalla, ryhtyisikö\nmetsästäjäksi vai karjamieheksi. Naisväestä ei kylläkään tämän karjan\nlypsäjäksi. Vaikka eiväthän naiset Amerikassa viitsi edes rotulehmää\nlypsää, kuinkapa sitten Saksan hirviä. Eivät naiset siellä ryhdy juuri\nmihinkään töihin. Mies tekee kaiken, hoitaa ja ruokkii lapsetkin.\n\n— Sentähden setä sitten ei viitsinytkään jäädä elinkautiseksi\nAmerikkaan, arveli joku tyttösistä.\n\n— Vaikka oli niin hyvä lypsykarjakin! kummasteli joku toinen.\n\n— Oikein arvattu. Koko elinikäni olen ollut kehnonpuoleinen pikkulapsen\nimettäjä. Sitäpaitsi lypsäminenkin täällä kotinurkissa on milteipä\nhupaisampaa, jos kohtakaan ei niin jännittävää.\n\n— Miten ne Saksan hirvet olivat päässeet Atlannin valtameren ylitse?\ntiedusteli joku kolmas älyniekka.\n\n— Jaa, a! Tuota en tullut niiltä kysäisseeksi! pahoitteli kertoja\nitsekin. Hän tarkasteli varastojaan ja löysi pussillisen pähkinöitä\njakaen sen kuulijajoukon pureskeltavaksi. Se oli vielä enemmän kuin\nviisikymmentä Saksan hirveä columbialaisen farmarin apilapellossa.\nMistä maapähkinöitä hänellä yhä riitti? Oliko laivalasti niitäkin uinut\ntai uitettu Atlannin valtameren ylitse?\n\nNäissä hupaisissa nakerteluissa, Ii-Hoon ihmetarinoita kuunnellessa\nilta kului myöhäiseen.\n\nHallasen pikku talossa tuli opintoretkeläisten tarkastuksen kohteeksi\ntuotantokuntoinen kanala, nykyoloihin katsoen ei juuri niinkään\nvähäinen. Saima-tytär hoiteli siinä kolmeenkymmeneen nousevaa\nkanakarjaansa. Tiedonhaluiselle opiskelijajoukolle hän joutui tekemään\nselvää siitä, miten kananhoito nyt yleensä ollenkaan oli mahdollista.\nVaikeanpuoleista se oli, niin hoitaminen kuin selvänteko, koska kana\noli yhtä ahkera ruokamies kuin hoitaja hiljainen ja kaino. Sopivasti\nrohkaistuna hän kuitenkin pääsi alkuun ja ammattitaitojaan salaamatta\npaljasteli sitten tarkkaavalle kuulijakunnalleen mielenkiintoisia\nasioita. Jo pikkutilan peltokasvujen järjestelyssä oli kanalan\nvaatimukset huomioitu, viljan puolta mahdollisuuksien mukaan ja\njuurikasveja riittämiin. Siihen antoivat oman lisänsä keräilyrehut,\nkuivatut nokkoset ja sienet. Meijeristä saatiin kuorittua maitoa,\njoka piimäksi hapatettuna oli erinomaista kananrehua. Sitäpaitsi\nharjoitettiin erään kaupunkilaisen ruokalan kanssa vaihtokauppaa.\nRuokala toimitti kananhoitajalle leivänmurenia ja muita ruoantähteitä\nja sai niiden vastineeksi munia. Kumpikin puoli oli tyytyväinen\nvaihtokauppoihinsa. Harjulan Pentti maitomatkoillaan hoiteli\nkuljetukset asemalta.\n\nKanat olivat virkeitä, yli puolet jo parhaimmassa keväisessä\ntuotannossaan. Eikä hoitajalla siinä juuri enää muuta sanottavaa\nollutkaan, paitsi että kananhoitaminen oli kevyttä ja hupaisaa työtä.\nHoitajan vain oli oltava aina valpas ja tarkka, ettei mitään tärkeitä\ntuotantoaineita kanoilta puuttuisi ja että kaikki tarvikkeet tarkoin\nkäytettäisiin. Oli muistettava hiilet ja kalkit, näkinkuoren korvikkeet\nja sen semmoiset. Niistä se sitten muna muovautui. Kana palkitsi\nhoitajansa vaivat, mutta yksi asia oli aina muistettava: vähäisinkin\nlaiminlyönti näkyi lovena munakorissa.\n\nOpintoretken johtaja, joka myös tuntui olevan kananhoitoa\nkoskevista asioista selvillä, otti nyt puheenvuoron. Kananhoito\nSuomessa oli ennen sotaa elinkeinona ollut milteipä lähempänä\nteollisuutta kuin maanviljelystä. Munatuotanto suurissa kanaloissa\nperustui kuivarehuruokintaan, johon tarvittavat ainekset\ntuotettiin pääasiallisesti ulkomailta. Kun rehun saanti loppui,\ntäytyi munatehtaitten myös lopettaa toimintansa. Vain tällaiset\nkotoisiin rehuihin perustuvat pikku kanalat voivat jatkaa, jopa\nmenestyksellisesti, milloin hoitajana oli vireä ja tarkka siipikarjan\nystävä. Tähän oli mahdollisuus kenellä tahansa maanviljelijän\ntyttärellä ja pojalla, käsityöläisperheissäkin voitiin kananhoitoa\nsivuelinkeinona harrastella. Oli aloitettava varovasti, vähäisin\nkustannuksin, vaikkapa yhdellä tai kahdella kanalla. Lisääminen oli\ntehtävä sitä mukaa, kun hoitajakokemus kasvoi. Tilastontekijät olivat\nlaskeneet, että jo yksi hyvin hoidettu kana peltohehtaaria kohti\nkykenisi tyydyttämään koko maan munatarpeen. Tämä ei ollut kovinkaan\nsuuri urakka, koska esimerkiksi tässä Hallasen pikku talossa niitä tuli\npeltohehtaaria kohti kuusi ehkä seitsemän.\n\nRetkeilytalon viehkeä emäntä pyysi vieraitaan tuvan puolelle\nlämmittelemään. Tosin kanalakin oli ollut jo kyllin lämpöinen, mutta\ntupa sitäkin enemmän, ei ensinkään talon nimen kaltainen, ei kolkko\neikä hallainen. Tupa oli pikku talon yhdistetty oleskelu-, vieras-\nja työhuone. Keveästi laskostetut kotikutoiset verhot somistivat\nakkunoita, taidokkaat kudonnaiset seiniä, värikkäät tilkkumatot\nlattiata. Jos opettaja olisi ollut kerhon matkassa, niin hän muutamalla\nvalitulla sanalla olisi pannut kerholaisten silmät sirkeiksi ja\nvaatimattoman emännän heleät korvalehdet punoittaviksi. Harjulan\nMartti ja Elli hoitelivat hänen virkaansa opintoretkeilijöiden\ntarkkaavaisuutta herätellen. Tämä viljelijäkoti oli havaintoesimerkki\nsiitä, mitä hyvä harrastus ja ahkerat kädet vuosien mittaan\nvaikeissakin oloissa voivat saada aikaan. Tämä oli sitäkin\nkunnioitettavampaa, kun tämä talo kaksi kertaa oli menettänyt miehiset\ntekijänsä, ensin isän ja sitten pojan. Että koti tällaisissakin\nvaiheissa oli kestänyt ja näin esikuvalliseen kukoistukseen kohonnut,\noli osoitus sen asujanten kunnollisuudesta, kodin ja työn rakkaudesta.\n\n— Tarttee ottaa nyt mehua ja voitaleipää, ehätti vanha emäntä naapurin\npojan kehumiset keskeyttämään. Mitä Harjulan Martti tuommoisia koreita\ntämmöisistä ihmisistä juttuamaan. Jo ennenkin hän oli käynyt Vilhon\ntähden lohdutuksen sanoja puhelemassa, vaikka itsekin oli paljon\nmenettänyt. Näitä Hallasen leskiemäntä itsekseen mietiskeli, hereästi\najatuksiaan ilmehtivänä silmiäänkin jo pyyhiskeli, väliin kuitenkin\naina terhistäytyen vieraita kehoittelemaan: Tarttee ottaa nyt lisää\nvoitaleipää, munavoileipiäkin, ei kai niitä koristeiksi siihen.\n\nViimeinen opintoretki tehtiin Jokelan taloon ja myllylle. Isäntä oli\nmatkoilla kuten tavallisesti. Karjakko oli jättänyt paikkansa. Tytär\nKirsti Villen Miinan avustamana teki navettatyöt. Emännällä oli omansa,\nsekä isännän että emännän tehtävät, niin että opintoretkeilijöillä\nkyllä tässäkin talossa oli varteenotettavaa. Mitä kaikkea joutuikaan\ntoimittelemaan tällaisen talon emäntä? Taitoa ja ahkeruutta häneltä\nkysyttiin, harrastusta tehtäviinsä, kärsivällisyyttä loppumattomiin.\n\nOliko hänellä, varakkaan talon emännällä, tähän jokin pakko? Miksi\nei jättänyt niinkuin karjakko, laiminlyönyt kuin oma isäntä? Hänellä\noli siteitä, syvemmät juuret ja vahvemmat perusteet. Hän taisteli\nkotinsa, sukunsa, perinteittensä puolesta, taisteli, vaikka ei sitä\nulospäin uhonnut. Tytär oli samaa maata. Oliko hänellä edessä ehkä\nsama elinkautinen kilvoittelu kodin, suvun ja perinteiden puolesta?\nTämä oli mahdollista, jos isän tapainen vieras häilähtelijämies\ntulisi isännäksi. Se sama, jos talon ainoa perillinen naimattomaksi\njäisi. Miksi ei talossa ollut poikaa? Pitikö sen kahlita naisensa\nelinkautiseen orjuuteen vain sentähden, että talon kunnia niin vaati\nja että joitakin perinteitä oli hoidettava? Orjuutta sellaisten\nperinteiden vaaliminen oli.\n\nOpettaja johdatteli opiskelijoita, ja hänen varamiehellään oli aikaa\nnäihin mietteisiin karjakartanon puolella ja yhä edelleen emännän\nhoitamaa kirjanpitoa tarkasteltaessa. Tämäkään työ tällaisessa\ntalossa ei ollut vähäinen tehtävä, milloin hoidettiin niin huolella\nkuin tässä näkyi. Järjestelmänä oli Pellervon maatalouskirjanpito,\nesimerkintäkirjana Pellervon Kalenteri, josta kirjanpitomerkinnät\ntehtiin viikottain. Mitään summittaisia jälkiarviointeja ja ns.\n»nutunhihasta» puistettuja tilastoja ei näyttänyt olevan, kuten\nmonta kertaa vanhoillakin kirjanpitotiloilla saattoi olla asian\nlaita. Pikasilmäyksinä ammattimies teki näitä huomioita, siinä ohessa\najatukset kulkivat jälleen omia teitään.\n\nMissä oli syy siihen, että isäntä ei mukautunut täyttämään miehistä\nosuuttansa talossa? Oliko miehessä vika, vaiko aviopuolisoiden\nvälisessä rikkonaisuudessa? Isäntä oli Särkilahden isännän veli, yhtä\näkkipikainenkin tiettävästi. Särkilahdella oli hevosensa, Jokelan\nisännällä omat, ehkä sitäkin keveämmät erikoisharrastuksensa. Emännät\nkummassakin talossa joutuivat kuin parittomina työjuhtina arkielämän\nraskaiden kärryjen eteen. Isäntäveljeksissä oli jotakin, ehkä\npaljonkin, mitä isän kädellä olisi pitänyt pehmentää, emännät eivät\nsiihen kerinneet tai eivätkö pystyneet.\n\nMutta he pystyivät paljoon muuhun, se täytyi tarkkailijan myöntää.\nSärkilahden emäntä oli rivakasti ottanut opintokerhon tytöt\napulaisikseen. Täällä Jokelassa ehkä monellakin heistä jo itsestään\nolisi ollut siihen halua, kun vain he olisivat keksineet, millä tavalla\nolisivat voineet sen tehdä.\n\nKotimatkalla tuli Lautta-Ville vastaan Jokelan hevosella\nsuomultakuormaa ajaen. Hän oli ottanut kesäisen kalastustoverinsa\nneuvoista vaarin. Tämä kuorma meni hänen tunkiolleen, jo viides\nperäti, ja sitä maan mainiota turvepehkuakin kuului olevan hankittuna\npari venelastillista. Niin että oli tässä yritetty sekä perheen että\nperunankin puolesta. Ville ja Martti jäivät juttelemaan, opiskelijat\nkarkasivat omille teilleen. Opettaja Martin reessä istuen kuunteli\nmiesten juttuja. Hänkin oli sivusta seuraten kummastellut Villen\nmaatalousharrasteluja ja alkoi nyt ymmärtää, mistä ne juonsivat alkunsa.\n\nVille multakuormineen jatkoi matkaansa, he omaansa kotikylää ja koulua\nkohti. Hevonen tunsi tiensä kuten tuleva kyläpäällikkö omansa omissa\ntehtävissään. Jos jotakin sellaista olisi ruvennut viittailemaan,\npoika tuskin olisi sitä myöntänyt, niinkuin varmaan ei muutakaan, mitä\ntarkkavaistoinen kasvattajanainen itsekseen tälläkin matkalla oli\npannut merkille. Miksi puuttua asioihin, joiden suuntautuminen oli\ntoivomusten mukainen, paras mahdollinen. Kokenut kasvattaja osasi myös\nvaikenemisen taidon. Sitäpaitsi äänettömyys oli hyväksi hänen sairaalle\nsydämelleen, niinkuin keväinen ilmakin havupuumetsässä. Vahinko vain,\nettä matka loppui niin lyhyeen, edessä oli jo tienristeys ja koulun\nportti.\n\n— Lähdetkö sisään?\n\n— Kiitos, en tällä kertaa.\n\n— Kiitos kyydistä, tästä päivästä ja koko talven toiminnastasi. Olemme\nnyt oikealla tiellä, ja alku on hyvä. Meille saattaa tulla vaikeuksia.\nIhmiskohtalojen tie ei aina ole juuri niin keveäkulkuinen kuin tämä\nvireän hevosen keväinen tie, mutta me voitamme vaikeudet. Sitä varten\nniitä eteemme asetetaan. Olen iloinen, että sinä palasit takaisin\nkotiisi.\n\nOpettaja ojensi pienen lämpimän kätensä hyvästijättöön, hypähti sitten\nkeveästi rappusilleen. Kyytimiehen hevonen pyörähti kotitielle, joka\nnäin talviseen aikaan kulki jäätä pitkin järven ylitse.\n\nKeli oli tosiaan harvinaisen keveä, raide kirkas, hanki säteilevä.\nMailleen painuva aurinko kilotteli akkunaruutua Iso-Kytän\nullakkokamarissa. Se säteili kuin timantti, milteipä kipeästi\nvihlaisten. Outo heijastuma tosiaan. Niinkuin pahansuopa silmä\nolisi katsonut, pilkannut ja nauranut. Sehän säväytteli kipeästi\nvihlaisten jalan luunmurtumiin asti. Tällaista sattui myrskyisinä öinä,\nmutta nyt, järven jäällä kirkkaana keväisenä iltana? Oliko näillä\nepämiellyttävillä enteillä ja tuntemuksilla jotakin syy-yhteyttä\nnaapurisuhteisiin, kylän asioihin, ihmiskohtaloihin? Kyttä ei\nunohtanut, mitä kerran oli menettänyt. Tämän oli ehtinyt sanoa joku\nmuukin kuin Hirvimäki. Merkitsikö jotakin tuo pistävä ullakkoakkuna,\ntuo vihlaisevalla terällä leikkaava, ilkkuva silmä? Oliko jotakin pahaa\ntapahtunut tai pian tapahtumassa? Oliko Kyttä noin varma voitostaan?\n\nAkkunan kiloilu hävisi, mutta reisimurtuman kipeä säteily jatkui yhä.\nJos sinun silmäsi pahentaa, niin heitä se pois... Oli heitetty pois\nse särkynyt pahentava jäsen. Se pakotti, pahensi siitä huolimatta.\nMiten vuorisaarnan henki ja ylevät ajatukset olivat sovellutettavissa\nnäihin pois heitettyjen jäsenien, yksilöiden ja kansojen pahentaviin\npakotuksiin? Martti ei ymmärtänyt sitä vielä edes omakohtaisesti. Ehkä\nse jatkuvissa kärsimyksen pakotuksissa joskus kirkastuisi hänelle.\n\nRiisuttuaan hevosen talliin hän kävi navetan ja sikalan kautta.\nNavetassa oli rauha, kaikki niinkuin olla piti. Rauhallista oli myös\nsikalassa, liiankin hiljaista lihotussian karsinassa. Se oli tyhjä,\npahnoissa tuoreita verijälkiä. Tätäkö merkitsi Kytän ilkkuva silmä?\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\nNiin oli tapahtunut, mustia sikoja tekijämiesten kärryyn oli\nvingahtanut ja heilahtanut monista järvikylien taloista. Harjula oli\nyksi hairahtuneista, tämä oli tosiasia, jota ei voitu kieltää. Liian\nrohkeiden salakuljettajien täysi autokuorma joutui kaupunkilaisten\netsivien käsiin. Siitä oli pian uutinen paikkakunnan sanomalehdissä,\nkohinaa kylällä ja pitäjällä, haasteita käräjiin, enemmän tai vähemmän\nmyrskyisiä perheneuvotteluja asianomaisissa taloissa, myös Harjulassa.\nEmäntä itki ja oli onneton, luki liian myöhään Jobin kirjaa ja kuningas\nDavidin katumusvirsiä. Kuinka piru hänen sielunsa oli päässytkin niin\npimittämään. Kun lupaamattomat luvataan, kun puoli väkisin viedään! Ja\neikö kansanhuoltokin aina ollut saanut, mitä oli vaatinut? Kun kaikki\nkiskotaan veroina, että tyttö-paroille ei saada edes talvitakkia. Kun\nsyntisen ihmisen edessä vilkutetaan tusinan verran tuhatmarkkasia.\nPerintöosuuteni ennen vain viisituhatta, ei puolta sikaa!\n\nNiin että muulla perheellä oli työtä ja vaivaa tämän vaivaisen\nsyntisen lohduttamisessa. Hän luultavasti olisi lähtenyt tunnustamaan\nrikkomustaan kirkkoherralle, elleivät lapset ja isä sitä niin\ntinkimättömästi olisi vastustaneet. Kaikkea tässä vielä! Mahtoiko\nkirkkoherra itsekään tunnustella, pistelikö mustan vai valkoisen\nsian lihaa kinkereillä. Jos noin viattomat syntiset tunnustuksille\nrientäisivät, niin papille itselleen ei jäisi jonossa ollenkaan\npaikkaa. Leikkipuhe ei äitiä parantanut, iva oli kahdesta pahasta\nparempi. Kun sai hänet suuttumaan, niin se oli hyväksi. Mutta tämäkään\nhänen nykyisessä mielentilassaan ei ollut varsin helppo tehtävä.\nJoukko sentään aina jotakin keksii. Ja niin sitten kävi, että sika söi\nkatumusmatkan eväät.\n\nKylä valoi kannujaan. Myötätunto yleensä oli syytettyjen puolella.\nKenellä tuollaisia rikkeitä ei ollut tänä aikana? Kenen kansanhuollon\nryöstöhinnoilla kannatti mitään tuottaa? Jotakin täytyi uskaltaa ja\nyrittää! Mistä maanviljelijä muuten tarpeisiinsa rahapenniä otti? Vai\nkärähtivät harjuaisetkin siinä kahakassa. Ken vahva luulee olevansa,\nniin katsokoon, ettei lankea! Näitä ja monia muita tuumailtiin.\n\nMutta Iso-Kyttä oli vaitelias ja hautoi vain mielessään. Kaksi sormea\nkirjan päällä hän olisi voinut vannoa, että Kytästä ei lähtenyt matkaan\nkiloakaan mustaa lihaa enempää kuin muutakaan tavaraa. Totta se oli,\nmutta siinä piili hänellä myös farisealaisuuden vaara.\n\nMielenkiintoa herättämättä tämä kohina ei Kytän valpasta huomiota\nsivuuttanut. Jos entiset torpparit, periaatteettomat nahjukset mitä\ntekivätkin, mutta että tässä likaisessa pyykissä myös Harjulan\nväki! Se oli milteipä enemmän kuin saattoi toivoa. Eikö tämän\njälkeen jo riittäisi talon toimeliaalle nuorisolle työtä omien\nsikojen suolaamisessa. Tuskinpa olisi enää varaa naapurin asioihin,\nmaitokannujen kolhimiseen, harjoittelijoiden villitsemiseen. Salakyttä,\nsinä nuori kukko, jos tällaista aavistit, olisit mahtanut pitää kielesi\nkurissa. Puuttui vain enää, että Iso-Hirvikin olisi haksahtanut. Oli\nliian viisas vipuun mennäkseen. Ellei joskus sattumalta, antaahan ajan\nkulua.\n\nMutta kuten usein ennen, niin jälleen. Hiljainen mietiskelijä oli\ntienhaarassa, kaksinaisuuden pulmansa edessä. Käsi kielsi, toinen\nkäski, hyvä pidätti, paha kehoitteli. Asia ei kuulu sinulle, ja jos\net ole tietääksesi siitä, pääset pikkuisten harrastusten yläpuolelle,\nlujitat arvovaltaasi ja asemaasi seutukunnan esimerkillisenä\nmaanviljelijänä ja johtomiehenä. Rikkeentekijät ovat rinnallasi\nloppuiäkseen merkittyjä. Tämä on viisaan miehen vastaveto, jota kukaan\nsivullinen ei edes siksi keksi.\n\nNäin toinen, se heikompi puoli, kahdeksannen käskyn ajatuksilla\nevankeliumiansa selittäen. Toinen, se miehekkäämpi, jyrisi lakia. Oliko\nse miehekäs, ehkä vain pirullinen ja itsekäs?\n\nVai peittelemään ja parhain päin selittelemään tuommoisia rötöksiä!\nKyllä he sitten piankin sen unohtaisivat, uusilla sioilla ja\nsikamaisuuksilla entiset menetyksensä korvaisivat. Mitä tuollaisille\nmuutaman satasen sakot. Öljyä tuleen! Julkisesti heidät on häväistävä\nja merkittävä! Osuuskuntien jäsenyydestä, yhteisyrityksien\netuisuuksista pois kitkettävä! Osuustoimintako olisi tuollaisia\nvarten? Eivätkö tähän päätökseen yksimielisesti olisi päätyneet niin\nSuomen osuustoiminnan edesmennyt isä kuin Rochdalen kunnon kankurit ja\nuranuurtajat?\n\nEvankeliumin selittäjää ei kuitenkaan näin vähillä nujerrettu. Se oli\nennenkin esiintynyt vastapuolena näissä turnajaisissa ja piti sitkeästi\npuoliaan.\n\nEllet olekaan myynyt sikoja mustaan pörssiin, niin olet tehnyt jotakin\nmuuta, mikä ylemmissä oikeuksissa noteerataan saman arvoiseksi. Ovatko\nedesottamuksesi osuustoimintamiehenä olleet aina täysin pyyteettömiä,\nniinkuin tämä aate korkeimman käskyn mukaan edellyttäisi? Etkö\nmilloinkaan ole omaan tiliisi ostanut tai myynyt? Miten suhteesi\nnaapureihin ja kylänmiehiin? Oletko ollut vähäisemmillesi Jumalan\nkäskyn mukaan isä ja veli ja muistanut aina: Mitä tahdotte, että\nihmiset tekisivät teille...\n\nTämä oli turnausveljeltä jo liian pitkälle viety. Ei ollut vaikea\narvata, minne hän tähtäsi, mitä samaan hengenvetoon seuraisi.\nKapinakevään aikaiset vankileirit, kenttäoikeuden pikatuomiot, Hallasen\nJussin pois pyyhkimätön katse, armoa ruikuttavan vaimon karitsan silmät.\n\nTämä oli siivotonta, sairaalloista jo varmaankin. Miksi ihmisen\najatuksissaan aina piti kertautua vuosikymmenien takaisiin\näkkipikaisuudessa tehtyihin? Jonkun kai niissä oli oltava,\nkenttäoikeuksissakin. Muuten ei olisi saatu järjestystä maahan. Ja\neivätkö he itse aloittaneet sitä? Eikö se, mitä oikeuden mukaan\nannettiin, ollut täysin ansaittua heille? Kapinoitsijoille,\nmurhamiehille, maanpettureille!\n\nOliko Hallasen Jussikin joku sellainen? Oma rippikoulutoverisi,\ntyöteliäs mies, maan hiljainen. Ja vaimo...\n\nJa lapset kolmanteen ja neljänteen polveen! Liian pitkälle menty,\ntodentotta! Pikatuomio tuli nyt kuten silloinkin. Lain leijona nousi\nylväänä takajaloilleen ja seisoi lyömämiekka jalkojen alla, toinen\nkipenöitsevänä kädessä. Evankelista oli myyty mies, kuten aina, milloin\nuskalsi näin pitkälle muinaisia muistuttelemaan. Tässä kahakassa\ntappiomieheksi lyötynä se kuitenkin uskalsi vielä tätäkin enemmän: Se\nei ollut pikateko, vaikka pikatuomio. Kuningas Davidin rikos se oli,\npirullisesti harkittu Urian murha. Ei Batseban tähden! Ei kylläkään,\nvaan Hallasen torpan tähden. Sen pikku tilukset toivoit voivasi\nliittää omiisi ennen lunastuslain voimaan astumista. Torpan lammas,\nse pikatuomioistuimissa armoja ruikuttanut, oli kuitenkin sitkeämpi\nkuin luulitkaan. Tämän jälkeen ei mitään ole pyytänyt, ei moittinut,\nei syyttänyt. Mutta vastaan tullessa katsoo kuin kärsivä karitsa, kuin\nkuoleva vapahtaja. Vielä toisessa polvessa, Jussin tyttärenkin karitsan\nsilmä, Jumala nähköön! Mihin helvetin pihistykseen ihmisen pitikään\najaa itsensä muutaman markan ja maahehtaarin tähden, jotka nekin jäivät\nsaamatta.\n\nEi hetken epäröintiä enää kumpaa tietä oli ajettava. Vuosikymmenien\nkärsimys vaati hyvitystä. Mustat siat ja sikamiehet olivat tällä kertaa\nsarvistaan pensastoihin sotkeutuneita oinaita, jotka oli uhrattava\nIisakin alttarilla. Harjulan oinas oli yksi niistä. Eikä se ollut enää\nmurhe, vaan lohdutus ja ilo. Puujalkapukki karitsaisten puolesta. Mikä\nsen paremmin sopisi!\n\nMutta vanha Kyttä kiersi kaukaa ja visusti. Jos Iso-Hirvi pääsikin\nlivahtamaan tästä uhrialttarista, niin pikku vuohet tuskin enää. Hän\naloitti hakuammunnalla sanomalehdistössä. Nimimerkki J-K oli tunnettu\nja läpäisi paitsi yleisön osastossa, myös artikkeleissa. Salakauppa\nrehoitti maakunnassa. Se näytti lisääntyvän yhä, tehostetuista\nvastatoimenpiteistä huolimatta. Sitä vastustavat kirjoitukset\nhuomioitiin mielihyvin valvontaviranomaisten taholla, eivätkä J-K:n\nlyhyet, nasevat kirjoitukset suinkaan jääneet huomiota vaille.\nHänellä oli erikoinen kyky löytää kansanomaisesti meheviä, kirpeästi\nsuolaavia sanoja ja vertauskuvia. Ne rävähtivät yllättäen kuin rakeet\nkuuropilvestä. Parissa artikkelissa oli selvästi huomattavissa, mistä\npitäjästä ja kylästä oli kysymys, samoin kuin määrättyihin henkilöihin\nkohdistuva viittaus »vääristä profeetoista» ja »susista lammasten\nvaatteissa». Ensimmäisen kirjoituksen jeremiadi päättyi sanoihin: Minne\nmenet järvikylä ja Suomen kansa? Toinen oli kohdistettu paikalliselle\nosuustoimintaväelle. Oman maineensa ja tulevaisuutensa vuoksi sen\narmotta oli karsittava varkaat tomaattikasveistaan.\n\nTämä kaikki oli hakuammuntaa. Vieraskutsuissa, kunnallisissa\nkokouksissa ja tilintarkastuksissa tapahtui järkiperäinen miesten\nja mielipiteiden muokkaus osuuskuntien kokouksia varten, jotka\npidettiin huhtikuun puolivälissä. Johtokuntien ja hallintoneuvostojen\nsisärenkaiden kokouksissa tehtiin alustavat, asiallisesti perustellut\nehdotukset, joita osuuskuntakokoukset eivät voisi olla hyväksymättä.\nOli syytä tavallista tehokkaammin mainostaa näitä tilaisuuksia. Mitä\nsuurempi kokous, sitä vaikuttavampi päätös.\n\nTämä tosin oli vastoin Kytän entisiä periaatteita. Kansankokoukset\nosuustoiminnassa olivat aina olleet hänelle välttämätön paha. Tässä\nkuitenkin oli poikkeustapaus, koska ratkaisevista periaatteista\noli kysymys. Hallittiinko osuuskuntia vanhojen hyviksi koettujen\ntapojen mukaisesti, vai pääsivätkö valtaan nykyhetken löysät opit ja\nturmeluksen henki? — Toisin sanoen, määräsikö jatkuvasti sinun itsekäs\nisäntävaltasi vaiko Iso-Hirven ja puujalkamiehen pallopelijoukot?\nMatalaksi lyöty turnaaja jurnutteli yhä vastaväitteitään omaan\nterävästi piikittelevään tapaansa.\n\nVaikka ilmoituksissa oli huomiota herättävästi mainittu, että\nkokouksissa tultaisiin käsittelemään eräitä tunnetuista syistä\naiheutuneita osuuskuntien jäsenyydestä erottamisasioita, kerääntyi\njäseniä määräaikaan mennessä vain tavanmukainen kymmenluku. Kokoukset\ntuottivat kutsujalleen pettymyksen myöskin eräässä toisessakin\nmerkityksessä. Niitä puuttui, joita oli odotettu, saapunut oli\nsellaisia, joita tuskin olisi tarvittu, paitsi kanttori Petäistä ja\nräätäli Hoikkasta, myös oman kylän mies, Hakalan suutari, jolta aina\nsaattoi odottaa yllätyksiä, mieluisia tuskin milloinkaan. Viime vuosina\nei Hakala ollut enää kokouksissa käynyt. Mikä paha hänet nyt tänne oli\nkiidättänyt?\n\nViralliset asiat nuijittiin nopeasti päätöksiin. Kamiinan tuttuun\ntapaan savuttaessa, tavanmukaisen penseän mielialan vallitessa\nKyttä joutui esittämään erottamisasian, mikä ei näyttänyt olevan\nosuuskuntalaisille niin päivänpolttava, kuin hän ennakolta oli\nmielessään kuvitellut. Tämän kuulijakunnan edessä hän kernaasti olisi\npainanut villaisella jo koko jutun, mutta kun se oli listalle otettu,\nniin mihin siitä enää pääsi. Asia kylläkin oli tinkimättömän selvä.\nHän oli valmistanut sen hyvin ja esitti jämerästi. Rikollisella\ntavalla keinottelevat oli eroitettava osuuskunnista. Sitä vaati\nosuustoiminnan aate, maine ja tulevaisuus. Harvalukuinen kokousväki\nei kuitenkaan lämmennyt näistä kipinää iskevistä sanoista. Se tuskin\nedes ymmärsi asian ydintä tai eikö välittänyt siitä. Keskustelu\nalustetusta kysymyksestä ei ottanut viritäkseen, eivätkä sitä totisessa\nrakentavassa mielessä olleet omiaan edistämään räätäli Hoikkasen\npuoliääneen kuiskatut letkaukset, joille joku naurahteli. Kuinka muka\nosuustoimintakin oli pahan maailman matkassa rämettynyt. Tähän päivään\nsaakka ei ollut korppi korpin silmää puhkaissut, ei liioin porvari\ntoista porvaria tuolla tavalla nokkaissut.\n\nNäin räätäli, paljon parempaa ei ollut sekään, mitä kirkonmies\nlaillisella tavalla jaaritteli, puuta heinää ainoastaan.\n\n— Puheenjohto! pyysi suutari Hakala. Hän puheli pitkään ja\nperusteellisesti, sanoi ettei hänellä suinkaan ollut mitään sitä\nvastaan, että kansallisilla ravintoaineilla keinottelevat salakoijarit\nja niiden kannattajat pantiin lujille, vaikka millaisiin sakkoihin,\nvaikka hilut kinttuihin kerta kaikkiaan. Mutta jos aatteen voimalla\ntällaisiin suursiivouksiin ryhdyttiin, niin yksin häpein oli\nnurkkasopetkin puhdistettava. Neljänkymmenen ajastajan mittaan oli\nniihin karttunut kaikenlaista roinaa. Tiedä, vaikka mädäntyneitä\nrotanraatoja löydettäisiin hohtavaksi kiilloitettujen kaakelitiilien\nalta. Omasta puolestaan suutari oli sitä mieltä, että pienellä\nkiireellä ei pilattaisi tätä hyvää hanketta. Harkittaisiin ja\ntutkittaisiin asiaa syyskokouksiin saakka. Sitten vasta jokainen\nvetäisi paukkurautansa esiin.\n\n— Niin oikein! kannatti meijerin isännöitsijä tapansa mukaan\nharkitsematta mitä ja ketä kannatti, ja kun ei sitten mitään muitakaan\nehdotuksia kuulunut, täytyi puheenjohtajan kopistaa keskustelu\npäättyneeksi kiusallisen epämääräiseksi jäävänä, ilman pontta ja perää.\n\nTämä ennakkovaivoja antanut nahkapäätökseksi imeltynyt kysymys\nharmitti häntä enemmän kuin hän halusi itselleen myöntää. Oliko asian\nannettava raueta? Oliko viisasta ruveta sitä alkuunkaan penkomaan?\nJäisikö se enää, vaikka haluaisi jättää? Hakalan suutarilla oli\njotakin hampaankolossa, ja itsepäinen hän oli. Mitä se vanha piru\ntarkoitti suursiivouksella ja kaakelitiilien takana mätänevillä\nrotanraadoilla? Suutari oli yksi niitä Tammisaaren korkeakoululaisia,\njotka kapinakevään suursiivouksessa olivat jääneet peittämättöminä\nmätänemään. Että hänen pitikin roikkua maanviljelijöiden osuuskunnissa\nyhden naudan maitotippasillaan. Oliko siinäkin jokin pitkän tähtäimen\nmaalipiste?\n\nSitä saattoi syyskokouksiin mennessä tunnustella. Iso-Kyttä oli kyllin\njoustava sen heti paikalla tehdäkseen, kun hetkistä myöhemmin tavoitti\nkotiinsa taivaltavan suutarin tiellä. Hän pyysi miehen rattailleen.\nAjeltiin hiljalleen yhtä toista keskustellen. Oikeastaan samoilla\nlinjoilla oli liikuskeltu jo päiväkokouksissa, niin että raiteille\npäästiin vähin johdattelemisin. — Se oli oikea aloite! myönsi suutari.\nKultainen omena hopeaisessa maljassa. Oli säilyteltykin kaikennäköisiä\nrupisia ja madonsyömiä raakileita tässä osuustoiminnan hopeaisessa\nmaljassa! Hakalan suutari sovitteli mielellään vanhan testamentin\nvertauksia. Se kävi häneltä luontevasti, koska hän ahkeraan tutkiskeli\nraamattua eikä salannut sitä. Toiselta puolen hän oli tukevasti\nkiinni myös ajankohtaisissa asioissa, järkähtämätön periaatteensa\nmies, liiankin lujatahtoinen ja älykäs Tammisaaren korkeakoulun\njatkokursseille. Mitä ajatuksia hänen päässään tällä hetkellä liikkui?\n\nMitä suunnitelmia tuolla porvarilla? mietiskeli suutari. Hän tunsi ja\ntunnusti Iso-Kytän kyvyt pyrkimättä ollenkaan aliarvioimaan niitä.\nSiinä oli vastustaja korkeata luokkaa. Hän saattoi kutsua proletaarin\nrattailleen. He voivat toimiskella sovinnollisina jäseninä samoissa\nyhteisyrityksissä, puhaltaa samaan hiileen niissä, kuten tämän päivän\nkokouksissa, mutta määrätyissä tienristeyksissä tuli ero kuin oravalle\nja koiranpennulle pihakuusen juurella. Jos Kytällä porvarina oli omat\nnäkökulmansa ja periaatteensa, niin omat yhtä järkkymättömät oli myös\nsuutarilla proletaarina. Eroa oli vain siinä, että suutari eräässä\npelierässä häviömieheksi joutuessaan oli saanut maksaa periaatteistaan\nhinnan, kyllin korkean ollakseen valpas. Kytällä oli ollut parempi\nonni, tähän mennessä milteipä moukan tuuri. Ennemmin tai myöhemmin mies\nkuitenkin joutuisi tekemään suorituksen. Elämä oli armoton velkamies,\nsen tilejä ei selvitetty sormenpäihin syljeskelemällä.\n\nKyttä oli ollut pari viikkoa Helsingissä kokouksissa eikä tiennyt\nkaikkia kotoisia. Niitä suutari hänelle nyt selvitteli. Mustien\nsikamiesten asia oli ollut jo käräjissä. Ostajat, pari vanhaa sutkia,\nolivat saaneet sakkoja roppakädellä, menettäen niin kuormansa kuin\nkärrynsä, mikä oli aivan oikein. Kauppalankoja oli myös rapsaistu.\nEräitä tuhatlappusia olivat joutuneet maksamaan niin Harjulan poika\nkuin monet muut.\n\n— Harjulan Marttiko? kummasteli Kyttä.\n\n— Sama epeli! Hän oli kaupat tehnyt, vaikka emäntä syytä itselleen\ntouhusi, se on niin äitien tapaista.\n\n— Vai sillä tavalla! Tämä oli Kytälle yllätys, ensi hätään\nmieluinenkin, mutta kun suutari sitä vähän aikaa selvitteli, ei hän\nymmärtänyt enää, mitä ajatella miehestä, enempää kuin kyläläisistä,\njoiden käsitteet hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä olivat\nhämmentyneet niin pahasti.\n\n— Onko isäntä kuullut tarinaa siitä saksalaisesta pillipiiparista,\njonka perässä kaikki hiiret ja pikkulapsetkin jokeen juoksivat?\nHakalan suutari aloitti uuden juttunsa kaukaa kiertäen, mutta johti\nsen sieltä kotilaitumille, kuten ennakolta saattoi arvata. Sellainen\npillipiipari oli saatu nyt Huhmareen kylään juuri siitä samasta\nHarjulan puujalkapojasta, jota käräjillä salakaupasta sakottaa\nropsautettiin. Järvikylien nuori kansa juoksi pojan perässä, mihin\ntahansa hän johdattelikin heitä. Oli kai isäntä tietoinen niistä\njoukkovierailuista, joita muka opintoretkeilyn nimellä pitkin talvea\ntehtiin kylän taloihin ja mökkipaikkoihinkin? Totta maar olivat\nkäyneet myös Kytässä? Vai eivät käyneet! Vai ei ollut muka oppimista\nseutukunnan parhaimmassa talossa! Suutari ei voinut olla suuresti\nkummastelematta sitä.\n\nJa oliko isäntä kuullut siitä viimeisestä villityksestä, uudesta, jo\nrekistereihin merkitystä turvepehkuosuuskunnasta? Totta varmaan hän oli\nsen perustajia ja hallitukseenkin pyydetty. Vai ei ollut. No, johan\nihme!\n\nKummastelevalla suutarilla näytti olevan vilpitön sivusta tarkkailijan\nasenne. Sanallakaan hän ei vihjaissut, mikä hänen oma asenteensa oli\nuuteen pillipiipariin ja hänen lahkolaisiinsa, mutta silmä välähteli\nmerkitsevästi, eikä Kyttä ollut ensi kertaa pappia kyydissä.\n\n— Saa nyt sitten nähdä, mitä yhteisissä edesottamuksissa merkitsee tämä\nviimeinen tärskäys. Pahoin pelkään, ettei puujalka siitä paljoakaan\nperusta, enempää kuin tenavat ja Iso-Hirvi, joka aina muutenkin on\nhienoisessa kapinassa esivaltaa vastaan. Jos hän olisi proletaari,\njaa'a!\n\n— Entä sitten? ei Kyttä voinut olla tiedustamatta.\n\n-— Hiekkakuopasta olisi sarvensa löytänyt jo pari kolmekymmentä vuotta\nsitten!\n\nHakalan suutari naurahti, pudottautui rattailta, koska hänen\ntienristeyksensä oli tullut. Kiiteltyään kyydistä ja muistuteltuaan\nvielä kerran siitä, että syyskokouksiin mennessä suursiivouksen asia\nhyvin valmisteltaisiin, hän lakinlippaansa koskettaen pujahti tönönsä\nportista sisään.\n\nKyttä ajeli mietteliäänä kotiinsa päin. Suursiivouksen asiat\nvalmisteltaisiin! Tuosta vastuksen vielä heittäisi! Niinkuin\npuujalkaisesta pillipiiparista, jonka jäljessä juoksivat kaikki hiiret!\nVai poikaa salamyynneistä sakotettu? Se oli juoni. Vanhan maine\nsäilytettiin. Mitä se tälle sotavammaiselle muuta kuin marttyyrikruunun\nkirkastusta. Johan tempun keksittekin!\n\nJa mikä oli tämä Killinputama, uusi sammalosuuskunta Hirven\nrahkasuolla? Jotakin sellaista moneltakin eri taholta oli parin\nkuukauden aikana kuiskailtu. Eipä hullumpi ajatus. Mutta miksi ei\nsiitä kaikille kyläläisille ilmoitettu? Mikä tarkoitus oli näillä\npillipiipareitten, kyläsuutareitten, iso-hirvienkin edesottamuksilla?\nOliko tämä sitä uutta hapatusta, joka nostatti taikinaa? Ukonpilveä\nehkä nostatteli. Kenen pään menoksi?\n\nHirvensarvet hiekkakuopassa... Mitä suutari sillä tarkoitti? Kahden,\nkolmen vuosikymmenen takaiset mielessä, niinkuin vain suomalaisella\nsuutarilla, vanhalla jukopäisellä pässillä! Amnestiat oli mies\naikoinaan saanut katumusta tuntematta. Vuosien, jo vuosikymmenien\nkuluessa sydämensä vain yhä kovemmaksi paaduttanut. Että oli\nkestänytkin kaiken, se vanha luutunut pässin sarvi!\n\nSinä itse toinen sarvi! Amnestiaasi et ole saanut, et edes pyytänyt\nja kuitenkin yhtä kova ja paatunut kuin veljesi suomalainen suutari.\nHirvensarvet voidaan kätkeä hiekkanummeen, ihmisluutkin vuosikymmeniksi\nehkä, mutta ne kuohuvat sieltä esiin, ja varjele kätkijää, ellei\nhänellä ole turvanaan sovituksen amnestiaa! Salattu murha on rikos,\njoka milloinkaan ei vanhene.\n\nSalattu murha? Mitä sillä on tekemistä laillisen oikeustuomion kanssa?\nOikeusmurhan, pikatuomion kai tarkoittanet? On vain se ero, että\njälkimäinen on julkinen, että sitä ei voida tekemättömäksi tehdä, ei\nkieltää, ei hiekkaharjuihin haudata. Hallasen Jussin, syyttömästi\ntuomitun ja ammutun miehen silmät eivät ole kadonneet. Ne kumpuavat\nhiekan alta kuin katoamaton kulta. Ne häikäisevät silmää, polttavat\nsydäntä kuin tulikuuma jalometalli.\n\nMietiskelijä heräsi kuin pahasta unesta. Kaikkea sitä hiljaista tietä\najaessa mieleen pitää juolahtaakin. Mikä tässä häikäisi ja poltti? Kuka\noli sovituksen ja amnestian tarpeessa? Jos joku vaivainen syntinen oli,\nniin se oli hänen asiansa. Kapinalliset olivat saaneet hyvin ansaitun,\nmaan lakeihin perustuvan tuomionsa ja sillä hyvä. Eikö Hallasen Jussi\nottanut osaa julkiseen kapinaan? Eikö omalla hevosellaan kyydinnyt\npunakaartilaisia rintamalle? Pakotettuna tai omahaluisena, tämä kai\noli muotoseikka. Eikö mies jo ennen kapinaa vuosikausia hääräillyt\ntorppariosastoissaan rahastonhoitajana ja sihteerinä? Touhusi vaikka\nkielsin. Eipä kysyttäessä voinut kieltää sitä. Ja mikä pahinta, omisti\nHallasen torpan liian lähellä sinun tiluksiasi.\n\nJoko taas joku näkymätön kiusanhenki alkoi kaivella hiekkanummesta\nhirvensarvia. Oliko se omatunto vai paha henki? Kumpi tahansa, missään\ntapauksessa mokoma kaksijakoinen mietiskely tuskin oli terveellistä\naikuisen miehen mieterakennelmille. Elämässä oli toki parempaakin\najankuluketta. Tosiasia oli tämä: Hiekkahaudat oli luotu umpeen kohta\nkolmekymmentä vuotta sitten. Ne kätkivät, mitä niihin oli kätketty.\nJos jotkut silmät elivät ja säilyivät, vaikka säihkyivätkin kolmanteen\nja neljänteen polveen, niin se oli toisarvoinen asia. Tämä elämä oli\ntäynnä silmiä, — hirvensilmiä — karitsansilmiä. Ja kateensilmiä!\nNiitäpä juuri erittäin ja tässäkin kylässä.\n\nIso-Kyttä rapsautti nahkaohjaksilla hevosta lautasiin. Kärrynpyörät\nmilteipä hypähtivät, pienet santakivet alkoivat rapista lokasuojuksiin.\nKaksijakoiset mietteet jäivät ja jäähtyivät sopivan hetken tullen\njälleen palatakseen, lämmetäkseen, vaivatakseen.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\n\nKillinputamalla pantiin toimeksi, pikku hiljaa oli askarreltu jo pitkin\nkevättä. Perustava osuuskuntakokous oli pidetty, sääntöehdotukset\nasianmukaisiin paikkoihin hyväksyttäväksi lähetetty ja olivat jo\npalanneetkin aikoinaan tavanmukaisessa järjestyksessä. Milteipä\nkaikki kyläläiset olivat jäsenmerkinnässä mukana. Opintokerhossa oli\nasia tehty nuorisolle läheiseksi, ja nuoriso puolestaan piti huolta\nsiitä, että vanhemmat jäsenmerkintälistan kylää kiertäessä täyttivät\nvelvollisuutensa. Tuskin kenelläkään oli edes mitään epäröimisen syytä.\nKuivikkeista kärsittiin kylässä huutavaa puutetta. Hirvimäen nimi oli\ntakeena siitä, ettei juostaisi joutavan jäljillä. Kylän suurimmista\nisännistä ainoastaan Iso-Kyttä oli jäänyt kirjoista pois. Hänellä ei\nollut opintokerhossa nuorisoa eikä navetan puolella pehkuista puutetta.\n\nOsuuskunnan hallituksen puheenjohtajaksi valittiin Hirvimäen isäntä,\nmuiksi jäseniksi Harjulan Martti, Tissulan Heikki, Mäkipään Vihtori,\nkaikki nuorempaa isäntäpolvea, viidenneksi vielä nuori nainenkin,\nosuuskunnan tulevia laitoksia lähellä asuva Varvikon Anna. Tämä\nyritys tarvitsisi emännän ja Anna jos kukaan oli siihen sopiva paitsi\nasuinpaikkansa, myös luonnonlaatunsa ja yritteliäisyytensä vuoksi.\n\nInnostusta asiaan oli riittävästi, eikä vähiten hallituksen\npuheenjohtajalla. Hän, parikymmentä vuotta yksinään korvessa\nryskäneenä, kaipasi elämäänsä vaihtelua ja sopivasti asialle\nlämmettyään tarttui siihen amerikkalaisen reipasotteisesti. Ennenkuin\nyhtiösopimuksetkaan oli hyväksytty, ajettiin hänen toimestaan\nja sirkkelisahaltaan pehkusuon laitaan piiruja, seinälautoja ja\nkattopäreitä. Hänellä oli ison ladon rakentamisasioissa omakohtaista\nkokemusta. Marianpäivän hankiaiskelillä pidettiin työpaikalla nuorten\nulkoilmakokous, jota oli kerhossa mainostettu. Milteipä kaikki\nasiasta tiedon saaneet olivat mukana, eikä yllättäviä tempauksia\npuuttunut, niinkuin ei milloinkaan, kun Ii-Hoo toimiskeli päämestarina.\nTyösuunnitelmat tehtiin, lato-, rata- ja kenttäpiirustukset\nhyväksyttiin. Mutta kokouksen riemullisin ohjelmanumero oli\nyhteiskeitto, jota varten iso isäntä oli tuonut suuren padan ja paljon\nhyviä aineita. Uusi emäntä ja uudet apulaiset saivat päivällisen\nvalmistamisessa näyttää ammattitaitojansa. He kestivät kokeensa\nkunnialla. Eväspussit ja kassit tyhjennettiin, padallinen hyvää\nhernerokkaa valmistui ja maistui erinomaisesti, mutta kenenkään ei\nsentähden tarvinnut luopua esikoisoikeuksistansa, jotka Killinputaman\nnykyisiin ja tuleviin elämyksiin, niin velvollisuuksiin kuin oikeuksiin\nnähden olivat kaikille samat.\n\nSeuraavalle yhteisretkelle, joka tehtiin toisena helluntaipäivänä,\nvarautuivat kaikki nekin, jotka Marianpäivänä eivät matkaan päässeet\ntai eivät vielä asian ajankohtaisuutta ymmärtäneet. Järventakalaiset\nnousivat Harjulan poikien johtamana laivueena Killinpuroa pitkin. Vettä\noli purossa kevättulvien jäljeltä riittämiin. Sauvomalla päästiin\ntasaiset kohdat, koskipaikoissa nykäistiin keveät veneet kannaksien\npoikki, niinkuin viikingit ja partiomiehet ennen muinoin. Jännittävää\nse oli. Ja miten hupaisaa olisikaan lasketella takaisin myötävirtaan\nniinkuin jotakin Kemin- tai Kyminjokea, taikka vielä suurempia\njokia, Volgaa ja Tonavaa pitkin mereen. Vain kaupunkeja puuttui joen\nrannoilta, mutta niitä voitaisiin rakentaa.\n\nTärkeämpää rakenneltavaa oli toistaiseksi suolla, jonka laitaan\npiirustusten mukainen pehkuladon runkorakennelma jo oli kohonnut.\nYhteistoimin tänään naulattaisiin seinät ja katto. Tätä varten oli\njoka miehellä vasara ja naulatuutteja nutun taskussa. Vähintään\nneljänneskilo oli jokaisen määrä nauloja hankkia vaikka tuhkaläjien\nromuista kaivelemalla. Ne oli lajiteltava ja naputeltava suoriksi, eri\ntötteröihin käärittävä. Tämän hankintaurakan oli Ii-Hoo jo Marianpäivän\nhankikokouksessa antanut, ja se oli otettu varteen. Tuskin puolta kiloa\nvähempää oli kenelläkään, enemmän sensijaan monella, erimittaisia\nlanka-, rässi- ja kattonauloja.\n\nNäin varustettuina lähestyivät viikinkilaivurit, jalkamiehet,\npyörämiehet ja hevosmies, itse iso isäntä, Killinputaman työmaata.\nMitä kaikkea hänen säkeissään ja laatikoissaan oli? Se nähtäisiin\nennen iltaa. Isännän kutsumana talkooväki kokoontui neuvonpitoon\nlatokehikon eteen. Työsuunnitelma tehtiin, talkooväki jaettiin ja\njohtajat määrättiin kullekin ryhmälle. Mäkipään isäntä ja Harjulan\nMartti toimisivat seinämestareina, Hirvimäen Jaakko ja Pollarin\nJallu kattamistyön päällysmiehinä. Tuhattaiturille se olikin sopiva\nvirka. — Oman pajan katto kuin puimakoneen sihtiseula! kuiskasi joku\nsalavihkaa toisille. Mutta miten mestari kenkkajalka korkean kehikon\nkattotellingeillä liikuskelisi? Se oli hänen murheitaan, joista hän\nvarmaankin omin neuvoin selviytyisi. Isäntä itse jäi arkkitehdiksi.\nMyös hänellä oli rekipäätä katon harjalle kiipeämistä varten,\njos siellä erikoismestareitten piirustukset tavalla tai toisella\nhämääntyisivät.\n\nKun kaikki vasaramiehet ja tarvittavat apumiehetkin oli sijoitettu,\njäi vapaaseen käyttöön vielä puolisen tusinaa pikku avustajia,\njoilla ei ollut varattuna mitään työkalua, tuskin tehtäviäkään enää.\nIsäntä mietti ja keksi niitä. He pääsivät lajittelemaan nauloja,\njokainen laatu omaan laatikkoonsa. Ja kun se hupaisa työ olisi tehty,\nniin sitten emännän talkookeittoon ahvenia narraamaan. Oli kai\nheillä matkassaan onkia ja matosia? Molempia oli. Iso isäntä tunsi\nalamaisensa. Mutta jos sellainen huono onni sattuisi, että ahvenia ei\nriittämiin Putamasta nousisi, niin Huhmarejärven rannassa, Hirvimäen\nlaiturin vieressä oli sumppu ja siinä tusinan verran haukia. Kaloja\npiti tulla keittoon. — Parasta heti lähteä niitä sumppukaloja onkimaan,\nneuvoi joku seinän laudoittajista. Kalaurakoitsijoilla kuitenkin oli\nenemmän itseluottamusta, ainakin aluksi.\n\nSitten jo kaikki muukin oli selvänä. Reipas talkootyö alkoi. Päreniput\nnousivat, ruode- ja seinälaudat läiskähtelivät, iloisia huudahduksia\nkuului ylhäältä ja alhaalta, latokehikon kaikilta puolilta, metsämäen\ntakaakin, missä kallioseinän kaiku, pari kukkukäkeä ja yksi palokärki\nheittelivät omiaan joukkoon. Mutta kun kymmenet vasarat ylhäällä\nja alhaalla alkoivat kilvassa naputella, niin kaikupojan kieli\nlipsahti solmuun. Myös aamupäivän kilpakukkujaisissa äänensä käheiksi\nnaputtaneet käkikukot jättivät toivottoman kilpakentän. Ainoastaan\npunalakkinen, kekkava palokärki honkamännyn kupeessa kekottaen\nodotteli aikaa ja hetkeä, milloin tehoisasti voisi heittää varoittavat\närräpäänsä metsärauhan rikkojille.\n\nAmerikan kurssi näissä talkoissa! Kuka muuta sanoikaan. Suuren\npehkuladon perusrunko sai peitokseen lautaa ja pärettä eri käskystä.\nJokaisella neljällä seinällä kilvoitteli puolitusinainen työryhmä,\nmolemmilla kattolappeilla omansa. Ja paljasjalkaiset onkimiehet omalla\ntyömaallaan vipusivat kilvassa kirkasvetisen Putaman totisia ahvenia.\nJännittävää oli nähdä, miten kala onkea lähestyi, tokkasi ja tärppäsi.\nSitten viuvahti vapa, ja lammen sämpylä pompahteli mättäikössä. Hyvissä\najoissa kuitenkin kahden onkimiehen oli lähdettävä isännän sumppukaloja\nperäilemään, koska talkooväkeä oli paljon ja hyvää makua piti saada\nkeittoon. Emännän keittonuotiosta sininen savukiehkura kohosi jo kuusen\nlatvojen välistä taivasta kohti.\n\nHerkullisempaan kalaliemeen tuskin kukaan milloinkaan oli puhaltanut.\nEmäntä täytteli kupit kahteen kolmeen kertaan ja sai kiitosta\nkukkumitoin. Mutta kalaurakoitsijoitakaan ei unohdettu, eikä heidän\nverrattomia ahveniaan, joilla oli hauen hampaat. Putamassa oli puhdas\nahvenviljelys. Kaikki talkoomiehet tämän tiesivät. Mutta olisiko\nkymmenen vuoden kuluttua? Osuuskunta Killinputama r.l. voisi istuttaa\nkirkasvetiseen Putamaan ahvenien seuraksi haukia, säynäviä, vaikka\npurolohia. Myös Huhmareen kalat voisivat nousta Killinpuroa pitkin, kun\nsulkupaikkoja sopivasti perkailtaisiin. Paljon vähäisemmistä vesistä\nIi-Hoo Alaskassa oli purolohia pyydystänyt, paljain käsin rannalle\nlipponut pesukarhun kanssa kilpaa. Siinä jälleen jutun loimet, joiden\nriimuverkosta hän ei pelastunut muuta kuin selvittämällä.\n\nLohi nousee merivesistä suolattomiin vesiin kutemaan. Alaskan purolohi\ntekee sen suurissa parvissa, vähävetisten pikkupurojen kivikoissa\npomppien. Milloin erämies sattuu sellaisen retkikunnan tavoittamaan,\nniin siinä hänellä riistan runsaus. Hyvää tavaraa on yhtä paljon\nkuin muinaisella satuketulla, ei muuta kuin sulin käsin ryhtyy\nnakkelemaan, eikä yhden kontin, hevoskuormankaan lippominen juuri\nsilmin havaittavasti tämän pärskivän retkikunnan päälukua vähennä.\nMyös Ii-Hoo kerran erämatkoillaan oli sattunut tällaiselle mainiolle\napajalle. Lohet pompahtelivat vastavirtaan, Ii-Hoo kumisaappaissaan\nmyötävirtaan kiveltä kivelle hyppeli, valikoitsi ja mätkäytteli\nsemmoisia puolentoista, parin kilon painoisia mulloja, joissa oli\nkaikkein maukkain liha. Hänen mielestään niitä pompahteli kanervikossa\njo enemmän kuin paremmanpuoleisen talkooväen keittoon tarvittiin, mutta\nyhä niitä vain riitti, yhä villimmin komeat mulloset miestä kohti\nhyppelehtivät. Mikä kumma niitä tuolla tavalla rikeeraa? ajatteli\nerämies. Pian se näkyi. Musta pesukarhu kaivautui esiin metsäpolvekkeen\ntakaa, ajoi lohia kuin karjalaumaa. Niin tuo mokoma hätisteli, musta\npikinokka peijooni. Tuolloin tällöin se nakkasi kanervikkoon parin\nkilon painoisen herkkupalan. Kumpi heistä toiselleen tietä antoi?\n\nKertoja vaikeni kummastelevia kuulijoitaan tarkkaillen.\n\n— No, mietintöaikaa sitä annetaan viisaammillekin herroille yleisradion\ntietokilpailussakin. Eikä tässä muutenkaan enää tämän pitempään Alaskan\nlohiapajilla seikkailla. Töihin, pojat!\n\nJa taas päreniput nousivat, laudat läiskivät, vasarat paukkuivat.\nMutta seppä-Jallu, tuhattaituri kenkkajalkoineen, keikkui harjahirren\ntyvipäässä kuin harmaa kekkavaniskainen tikka. Hän tietokilpailustakin\nensinnä selvisi, vaikka nollapisteillä.\n\n— Minä arvaan jo, kumpi teistä antoi purotietä! huuteli hän isännälle,\njoka killisteli maajalassa kolme tai neljä syltä alempana.\n\n— Oletko varma asiastasi? tiedusteli Ii-Hoo.\n\n— Tuohon harjahirteen menen, ellei se ollut Iso-Hirvi.\n\n— Antakaa pojat hänelle narunpätkä! Se ei ollut hirvi, vaan karhu.\n\n— Miten se oli mahdollista?\n\n— Hirvellä sattui olemaan sarviensa tukena kymmenellä panoksella\ntäytetty makasiinikivääri.\n\nHävinnyt tuhattaituri raaputteli mietteliäänä harvahaivenista leukaansa.\n\n— No niin. Mitäpä siinä. Antakaa tänne se narunpätkä!\n\n— Älkää antako! Mistä me tuommoinen tuhattaituri kylään saataisiin,\nvariksenpelättejä toki sentään helpommalla.\n\n— Sitä minä vain, että päreet alkavat tällä minun lappeellani olla\nlopussa ja tarvitsis saada umpeen tuo katto.\n\nOli siinä hauskaa talkooväellä. Mutta pian tämän jälkeen harjapäreet\ntaitettiin, ovilaudatkin jo lyötiin paikoilleen. Pehkulato oli valmis\nkuiviketurpeella täytettäväksi. Oli purolohien, pesukarhujen ja\nkiväärihirvien laita miten tahansa, osuuskunnan lato joka tapauksessa\noli valmistunut amerikkalaisella vauhdilla. Suurin ansio siitä lankesi\nisoisännälle ja hänen järkeville ennakkovalmisteluilleen, vaikka hän\nitse alleviivasi talkootyön satoisuutta. Oman korkean katon alla\ntehtiin suunnitelmia työn edelleen jatkamiseksi. Tähänastinen työ oli\ntalkoo- ja yhteistoimintaa. Sitä se olisi jatkuvasti edelleenkin,\nmutta sen rinnalle kohosi tästä lähtien myös kilvoitteleva yksityinen\nyritteliäisyys. Jokainen saisi annettujen ohjeitten mukaan nostaa,\nkuivata ja kerätä latoon pehkua. Tästä työstä maksettaisiin\nkaikille sama kohtuullinen korvaus. Turpeen pehkuksi murtaminen ja\nmyyntikuntoiseksi paalaaminen tapahtuisi koneellisesti osuuskunnan\ntiliin.\n\nEmännän kotiin oli uudelta ladolta vajaa kilometri matkaa. Oli kaksi\nmahdollisuutta. Hän voisi keittää kotonaan, jolloin sammaleennostajat\npäivällisellä käydessään saisivat ottaa pienen verryttelyjuoksun, tai\nhän voisi asettaa perhepatansa vakinaisesti kuusen juurelle.\n\n— Katsotaan! sanoi emäntä, mutta ilmeistä näkyi, että hän oli katsonut\nsen jo. Ympäristössä riittäisi hänelle sopivaa välityötä, vastojen\ntaittamista ja marjojen poimimista. Hän oli rivakka ja ymmärtäväinen\nnainen ja saattoi itsekin ryhtyä ansiotyöhön pehkusuolla.\n\nUusi osuuskunta saisi hänestä oivan emännän. Jos nuoret killit\nosoittautuisivat saman arvoisiksi, niin hyvää alkaisi kuulua perästä\npäin. Isäntä ja isännöitsijä piirustelivat lähiajan tehtäviä. Yhtä\njos toista aikuisen työtä siinä vielä oli, ojien ja kuivatuskanavien\nrakentamista vielä pitkälläkin tähtäimellä ottaen. Mutta jo\njuhannuksen jälkeen myös nuoret yrittelijät pääsisivät omakohtaisiin\nurakkatöihin. Lapiot ja kuokat heilumaan. Monta muurahaiskuormaa\nmahtuisi korkean kurkihirren alle. Vanha kulkijahirvi tunsi itsensä\nvireän nuorekkaaksi, vaikka oli häärännyt pitkän keväisen päivän\naamuvarhaisesta ehtoomyöhään. Nuorten parissa nuortui. Niin kauan kun\nkaivautui juurillaan keväiseen maahan kiinni, pysyi elämässä kiinni.\nKun hellität, niin lahoo juuri, kaivaa toukka, jäytää mato. Kunnes\neräänä myrsky-yönä tulee romahdus. Joka tapauksessa se joskus tulee,\nmutta että sen halusi siirtää mahdollisimman myöhäiseksi, tämäkin\nkuului elämän olemukseen.\n\nKevät kului, päivät pitenivät. Sotatoimet maassa olivat jo kokonaan\nhiljentyneet ja jäljelle jääneet nuoret miehet koteihinsa palautuneet.\nTyöntekijöistä ei pitänyt enää olla puutetta, mutta jotakin jarruttavaa\nkitkaa oli laakereissa. Tulokset eivät millään aloilla päässeet edes\nsota-ajan saavutuksiin. Milloin työmarkkinoista tilastoja radiossa\nluettiin tai sanomalehdissä julkaistiin, niin aina tavoitteista jotakin\nuupui, kymmenen, kolmekymmentä, viisikymmentä prosenttia! Oli siinäkin\nkeksintö, tämä prosenttivertailu ja sen ylin tavoite... täysi sata.\nMiksi ei kaksisataa, useampia satoja, täysi tuhat? Eikö prosenttia\nvoitu pyöristää, vesittää? Niinkuin markkakin oli pyöristetty ja pantu\nvesittymään. Vajaa vuosi sitten se vielä oli ollut kuin varusteitaan\nkohenteleva suksimies korkean mäen laella. Katsokaa! Minä olen jotakin,\nminä! Katsokaa, kun lähden täältä! Niin oli potkaissut ja lähtenyt\nmatkaan. Latu piteni, mies lyheni. Miten nopeasti se pieneni? Itse\noli olevinaan vielä ehkä joku tekijä, mutta mäen laella seurailevasta\nkatselijasta vain enää pikkuinen poika, juokseva koira, kierivä pallo.\nNiin hupeni viettävälle ladulleen lähtenyt markka pikkuinen.\n\nLitra marjoja maksoi satasen, kunnollinen ateria keskiluokan\nravintolassa kolme—neljäsataa, voi- ja sokerikilo pimeässä kaupassa\ntuhatmarkkasen. Jos enää mitään eroa olikaan valoisalla ja\npimeällä. Mikä nyt enää oli kahdentoistatuhannen markan musta sika?\nValkoinen kansanhuollon karitsainen! Niin että Kyttä touhusi näissä\nsiivoamishommissaan aika tavalla myöhästyneenä. Toimitsijapalkoiksi\nkohta tarvittaisiin sakotuksen tietä takaisin vedetyt tuhatlappuset.\nUkko kruunu saisi vaivattomammin uusia ja siloisempia setelimasiinaansa\npyöräyttämällä, mikäli paperipuuta saataisiin tehtaitten\nkeittokattiloihin.\n\nMutta hiki hatussa kaikki kuitenkin touhusivat karkulaisen jäljille\nlähteäkseen, rakennusmiehet eri aloillaan, metsä- ja maatyöläiset,\nkauppa- ja kotiapulaiset, vanhoilliset virkamiehetkin: kolmetuhatta,\nneljätuhatta taannehtivasti siitä ja siitä päivästä alkaen, taikka...\nSitä samaa virttä ennen tai jälkeen myös teollisuus ja kauppa,\nvakaisimmat maanviljelijätkin. Tavaran hinta siihen ja siihen ensi\nmaanantaista lähtien, taikka...\n\nJa mikä oli kaikesta tästä rehkimisestä lopputulos? Sama kuin\nIso-Kytällä osuuskuntiensa viskaalina. Sama kumouksellisimmalla\ntyömiehellä kuin vanhoillisimmalla virkamiehellä, kapitalistilla\nja maamiehellä. Markka-poikanen teki enemmän latua, kuin kaikki\nluutamiehet yhteensä kerkisivät umpeen lakaisemaan. Sopivassa hetkessä\nlaskijapoikanen sitten kokonaan livahtaisi, ja lakaisijat saisivat\njäädä nuolemaan näppejään.\n\nNäitä omilla mietteillään höystettyjä ajan annoksia osuuskunnan isäntä\nselvitteli isännöitsijälle kuurosateen pehkuladon kattoon rapistessa.\nSaman yhteisen katon alle juosta pinkaisivat myös isommat ja pienemmät\nkillit. Siellä oli tilaa, istumapenkkejä, makuupaikkojakin vaikka\nviidellekymmenelle tarvitsijalle. Parhaimpina päivinä ei mahtanut\npaljoa enää siitä puuttuakaan. Mutta olipa sateenpitäjiä enemmän tai\nvähemmän, niin iso Ii-Hoo oli se keskipiste, jonka ympärille kehäpiiri\nkiertyi.\n\nPian alkoi juttuvyyhti juosta, tuskin milloinkaan vanhoille jäljilleen\nhorjahtaen. Sade rapisi hupaisasti, kertoja pureskeli puutikkua,\nkuuntelijoilla silmät pyöreinä kuin jäniksen poikasilla. Yhteinen\nsateensuoja, pärekattoinen pehkulato, oli milloin intiaanikanootti,\nlaattapohjainen jokialus tai merenulapoita kyntävä valtahöyry. Mikä\ntahansa niistä, Ii-Hoon matkassa oli aina hupaisaa. Oikea onnenmyyrä\nse, joka joskus elämässään näkisi jos vaikka puoletkin siitä, mitä hän\noli nähnyt.\n\nKertoja hymähteli näille toiveajatuksille, niin ilmituleville kuin\nsalaanjääville. Hupaisaa kylläkin oli nähdä maailman maita ja kansoja,\nmutta kun matkamies jälkeenpäin näkemiään muisteli, ei niissä\npaljoakaan uutta ollut, ihmisetkin pääpiirustuksiltaan yhtä ja samaa,\nkorvat pään sivussa, suu poikkipuolin nenän alla. Näin napaseudun\nrasvanaamaisella eskimolla kuin tropiikin kähärätukkaisella neekerillä.\nKaikilla maailman kansoilla sama pääharrastuskin, jota tuskin kukaan\npäiväksikään saattoi laiminlyödä. Mikä se oli? Tätä kiinnostuneet\nkuulijat silmät pyöreinä tiedustivat sadepisaroiden pärekatolle\nrapistessa.\n\nLeivän hankkiminen siihen nenän alle vedettyyn poikkipuoliseen aukkoon.\nMitä eri puolilla maailmaa syötiin, se kyllä oli sekuliviljaa.\nKiinalaisella kuului jokapäiväiseen leipään tärkeimpänä riisi,\neskimolla hylkeenrasva, kirgiisillä tammanmaito ja niin edelleen\njokaisella kansalla omien makutuntemustensa ja tapojensa mukaisesti.\nKaikkialla käytettävää jokapäiväisleipää olivat sellaiset tarvikkeet\nkuin vilja, kivihiili, öljy ja kahvi. Sentähden niitä oikeastaan\nvoitiin pitää kansainvälisen jokapäiväisleivän perusaineksina. Mutta\nmilloin niistä johonkin maahan karttui ylijäämää, seurasi siitä\ntyöselkkauksia, nälkäkapinoita ja melskeitä.\n\nJoku tarkkaavimmista kuulijoista jäi miettimään, miten tämä saattoi\nolla mahdollista. Miten viljan, öljyn, hiilen ja kahvin ylijäämä\naiheuttaisi nälkäkapinoita? Tämä kävi jo yli ymmärryksen.\n\nEhkäpä vain sentähden, että jännitystä, kapinaa ja taisteluakin\ntarvittiin elämän virkistäjänä. Samaa taistelua omalla tavallaan kävi\nluonto, pellon kasvullisuus ihmisen avustamana, metsä omin päin.\nIkuinen taistelu leivästä, riisistä ja rieskamaidosta, sen huomasi kuka\ntahansa, jos avoimin silmin ympärilleen katseli.\n\nTehtiin neuvon mukaan. Aluksi ei näkynyt muuta kuin sateessa\nkahiseva metsä, kuusia, mäntyjä ja lehtipuita. Mutta kun Ii-Hoo\n»karttakepillänsä» jonkun aikaa osoitteli, neuvoi ja selvitteli, alkoi\nmetsä elää ennen näkemättömällä tavalla. Sen asujamisto isoimmasta\nvähäisimpään oli asettunut aterialle perheen ison ruokapöydän ääreen.\nRavintoaineista ei näyttänyt olevan puutetta, mutta niiden jakoon,\npöydässä saamaansa paikkaankin nähden yhdellä ja toisella ruokamiehellä\nsaattoi olla valittamisen varaa. Muutamat olivat onnistuneet saamaan\nauringon lämpösäteillä siunatun rinteen, toisten sensijaan täytyi\nylläpitää niukkaa elämätään varjossa ohutmultaisessa maaperässä,\njopa kiven kupeessa tai kallion kolossa. Se näkyi rehevämmässä tai\nkituliaammassa kasvussa. Päivänpojat olivat vahvoja ja vereviä,\nvarjonlapset kalpeita ja heikkoja. Jos oli väljää joka puolella,\nmuodostui oksien piiri tasaiseksi ja reheväksi, kurkoittaminen käyristi\nvarren, liian läheinen naapuri näivetytti oksat. Tällaisia enemmän\ntai vähemmän rampoja puuyksilöitä saattoi raivaamattomassa metsässä\nnähdä kaikkialla. Monta kertaa ne elivät hyvinkin vaikeissa oloissa.\nMutta kaikilla niillä oli ihmeellinen mukautumiskyky ja suurimmatkin\nvaikeudet voittava elämänusko. Läpäistävä oli tavalla tai toisella.\nUuden kevään ja kesän toivossa kannatti yrittää. Kituliaskin elämä\noli parempi kuin kuolema. Sitä vastaan oli ponnisteltava kynsin\nhampain, sitä sisukkaammin, jos joku omaa elämäänsä turvatakseen tai\ntahallisella tarkoituksella yritti sitä niskaan vyöryttää.\n\nMutta yksi oli yhteistä niin kasvi- kuin eläinkunnalle, ihmiskunnalle,\nkoko luomakunnalle. Se oli kilvoittelu, jossa luomakunnan herra näytti\nesimerkkiä alamaisilleen, eikä aina kaikkein parhaimmassa. Tuskin\nmikään eläinkunnan peto tappoi tarkoituksettomasti kuten ihminen monta\nkertaa. Hänellä oli siihen suurimmat mahdollisuudetkin, koska hän\nkorkealle jalostetun järkensä avulla oli kehittänyt taistelukeinonsa\nhävittävimpien luonnonvoimien veroisiksi, jopa edelle niitä, niin että\nLuojan ei tarvinnut, mikäli halusi luomakuntansa hävittää, muuta kuin\nantaa ihmiselle valtakirja.\n\n— Jos tuokaan enää on tarpeellista, virkkoi Harjulan Martti naurahtaen.\n\n— Tarkoitat varmaankin, että sellaiselle mestarille valtakirjan\nväärentäminen on pikkuinen temppu. — Omantunnon hyvittäminen sitäkin\nvähäisempi.\n\nIsäntä kuulosteli. Sateen rapina oli lakannut, päivä helahti paistamaan.\n\n— Ja nyt suolle joka itikka!\n\nSe oli lähtölaukaus yrittäjille. Turpeet rapsahtivat ladon permannolla.\n\nUrakkatyöksi järjestetty kuivikesammaleen nosto jatkui sitä\nsatoisampana, mitä pitemmälle kesä kului. Muutamat isommat pojat\nryhmittyivät telttaseurueiksi viipyen nevalla yhteen menoon useampia\npäiviä, milloin kotoiset työt sen sallivat. Päivällisateriaksi\nosuuskunnan emäntä keitteli heille keittoja, joihin jokainen antoi oman\nosuutensa. Parhainta oli kalakeitto, jota varten oli luovutettava yksi\nvoileipä, kolme ahventa ja kymmenen perunaa mieheen. Tämä uhraus olisi\nkernaasti tehty vaikka joka päivä, jos Putaman ahvenet olisivat olleet\nsamaa mieltä. Joskus Huhmareen verkkokalat tulivat apumiehiksi, mutta\nruokamiehet väittivät, että keitossa tällöin oli vieras sivumaku.\n\nSunnuntaisin vanhemmatkin isäntämiehet kävivät tarkastelemassa\nnuorten aikaansaannoksia. Muutamat olivat epäröiden liittyneet uuteen\nosuuskuntaan, merkinneet kuitenkin nimensä, koska pehkusta oli huutava\npuute. Että sitä tuolla tavalla Putaman nevasta alkaisi irtautua, tätä\ntuskin kukaan etukäteen olisi osannut uskoa.\n\nErinomainen asia, että muutamilla riitti vielä harrastusta vaikkapa\ntällaiseenkin, kun elämä muuten niin monella tavalla pyrki rapistumaan,\nniinkuin rakennukset päältä, vaatteet ympäriltä, kengätkin jalkojen\nalta.\n\nEhkä tämä tuore öljypuun lehti ennusti uuden päivän nousua? Vähäisestä\npilkahduksesta sarastus aina alkoi.\n\nEräitä muitakin valkenevan päivän merkkejä näkyi. Toivottavasti\nne eivät olleet valeheijastumia kuten usein aikaisemmin. Kansoja\nsydänveriin saakka raateleva maailmansota nyt kuitenkin oli\npäättymässä, tuhatvuotinen rauhan valtakunta alkamassa. Näin\ntoivottiin. Monta kovaa kokenut, paljon parhaintansa menettänyt\nSuomen kansa pääsi haavojansa parantamaan. Karjalaisten hajalle lyöty\nlannistumaton heimo rakenteli jo uudisasukkaina uutta Karjalaansa.\nPeräpohjan ja Lapin kansa kohenteli tuhkasta etäistä Pohjolaansa.\nPerintäsitkeyttä ja kokemuksia oli heillä verissä. Rajaseutujen kansa\noli monta kertaa ennenkin sodan hävitysten jälkeen aloittanut alusta.\n\nKarjalaisia maanviljelijöitä oli jo asettunut järvikylienkin\nlievemaille, mikä vuokraajana, mikä uutena pientilan omistajana vapaan\nkaupan tietä asuinpaikan löydettyään. Hirvimäki oli ensimmäiselle\nhalukkaalle, Mikko Häyriselle, luovuttanut kuusi hehtaaria vanhaa\npeltoa tarvittavine laidun- ja metsämaineen. Välitysmiehiä ei tarvittu,\nmikä koitui eduksi kummallekin asianomaiselle. Kahden kauppa oli aina\nparas. Myös etumatka merkitsi saavutusta. Työteliäs karjalaisperhe oli\nottanut ripeästi uudessa paikassaan elämästä kiinni.\n\nJotakin uutta, keväisesti mukaansa ottavaa oli ajassa ja sen hengessä.\nHerkkävaistoinen hirvi tunsi sen sieraimissaan. Sen näki hänestä emäntä\nja muu oman talon väki. Kyläläiset siitä puhuivat, naureskelivatkin.\nTunnettiin kai Ii-Hoo, mutta että lasten kanssa tuolla tavalla touhusi,\nnevalla marjasteli, onkinuotioilla valvoskeli. Jotakin oli päässyt\nirti. Niinkuin Harjulan sotapojassa. No, häneltä olikin irtautunut ja\nuutta tilalle pantu... puujalka. Että sekin tuolla tavalla ihmiseen\nsaattoi vaikuttaa! Jotakin uutta oli heräämässä kylän pelloilla ja\npihakartanoilla, kisakentillä ja Putaman nevalla. Veisikö se kylän\nja pitäjän elämää uusille urille? Sitä tuskaisesti tunnustellen,\nvalppaana huomioiden tarkkaili seutukunnan ensimmäinen mies. Miksi hän\noli levoton ja vastusteli? Tunnustusta saaneena eturivin miehenäkö\nedistystä jarrutteli?\n\nMihin ihminen luonnostaan pääsi, enempää Kyttä kuin Hirvi, joka oli\nmilteipä rakastunut harjoittelija-miniäänsä. Näitä miniäsuunnitelmia ei\nkylällä vielä tiedetty. Mitä tyttö ja poika itse tiesivät ja toisilleen\ntunnustelivat, se oli heidän oma asiansa. Mutta että harjoittelukausi\nvuoden kuluttua jatkuisi, se oli selvä ilman kirjallisia sopimuksia.\nKorpimailta palattuaan isäntä Iisakki näitä näköalojaan myös\nemännälleen piirusteli. Niinpä kerrankin kehkeytyi keskustelu tästä\nselvän oireelliseksi.\n\n— Hei, Repekka, annahan juotavaa!\n\n— Kaljaa vai kirnupiimää?\n\n— Vaikka molempia!\n\n— So!\n\nSitten kuitenkin tuli tuoppi kaljaa ja kannu kirnupiimää.\nVuorokeskustelu jatkui.\n\n— Juo, minä juotan kamelisikin.\n\n— Sitä juuri tarkoitin. Sinä olet viisas vaimo.\n\n— So, so!\n\n— Sinä olit tavallista näppärämpi jo silloin juhannusjuhlissa Kipinän\nhaalilla. Kipinä toden totta olitkin, polkalla ja sitten jäähylläkin.\n\n— So, ole siinä!\n\n— Eikö siitä tänä kesänä tule 25 vuotta?\n\n— Niin tulee.\n\n— Ja seuraavana helluntaina meidät vihittiin ruotsalaisten kirkossa.\n\n— Hopeahäämme ensi helluntaina! Ethän kuitenkaan ole unohtanut sitä.\n\n— Kaksoishäät! Iisakin ja Jaakopin, Repekan ja Raakelin, niin olen\najatellut.\n\n— So, Iisakki! Ei siitä mitään tule.\n\nRepekka nauroi, meni ja vastusti, mutta vain sen verran, että helposti\nsaattoi arvata hänen itsensä ajatelleen juuri samalla tavalla.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\n\nEtunapin kanta oli viiltävän rikkonainen, mutta eheää ei löytynyt.\nIrtonauha puolikovaksi tärkätyn kaksinkertaisen kauluksen sisässä ei\nottanut luistaakseen, sekin numeroa liian pieni. Partakoneen terän\nviiltämästä haavasta kihosi itsepintaisesti verta. Paperipaikka ei\nsiinä kauankaan pysynyt eikä auttanut. Verinen tahrautuma näkyi jo\npaidan kauluksessa. Kirottu haava ja nappi! Ja nuo sivistyksen länget!\n\n— Kunnallisneuvosta pyydetään puhelimeen, huuteli sisäkkö.\n\n— Vielä sekin kilikello! Kenellä nyt taas soittelemisia kesken kaiken?\n\nTyttö ei tietänyt. Soitot tulivat usein hyvinkin kaukaa ja\ntuntemattomilla äänillä. Tämä nyt kuitenkin oli kotoisia, meijerin\n30-vuotisjuhlan järjestelyasioita, joita ei ollut vähän. Miksi ne\nkaikki aina piti sälyttää yhden hartioille? Kohta oli kiire kokoukseen\nja iltajuhlan puhettakin olisi vielä pitänyt valmistella. Kun olisi\nsaanut tuon haavan ja kauluksen... Hän muutti uuden paperipaikan,\nkaulukselle teki ainoan tehoisan tempun, kohotti lipukat, sitoi nauhan\nja sitten käänsi. Tietysti reunoihin tuli kaksi rumaa rypistymää.\nLänget kuitenkin olivat nyt kaulassa ja rinnustinnauha kiinni.\n\nHän muutti vielä imupaperia verta tihkuvaan leukahaavaan ja istuutui\nkeinutuoliin mietiskelemään puhetta ja muitakin edessä olevia\nasioita. Mutta ajatusluokojen haravointi tuntui nyt vaikealta,\nmilteipä toivottomalta. Mitä tervehdyspuheessaan sanoisi, mitä\nsanomatta jättäisi? Sadat korvaparit kuuntelisivat, kutsuvieraat ja\nammattipuhujat. Heidän itsensä kelpasi vanhoilla kopukoillaan ajaa\ntällaisia juhlia tämän tästä. Toista sen, kenellä kerran elämässä. Oman\n60-vuotisjuhlan väsymykset vielä niskassa.\n\nKunnallisneuvos Juho Iso-Kyttä... Nämä länget oli heitetty kaulaan\ntämän syntymäpäivän kunniaksi. Pääkaupungin sanomalehdissä, ammatti-\nja aikakausjulkaisuissa oli siitä ollut kuvalla varustettu maininta,\nomassa lähikaupungin lehdessä pitkät palstat isolla kuvalla\nvarustettuna. Monet yhdistykset, järjestöt ja osuuskunnat toivat\nadressi- ja rihkamatervehdyksiään. Lasku kunnallisneuvoksen tittelistä\ntulisi perästä päin. Valtio tarvitsi rahoja. Tässä yksi halpa pyydys.\n\nJos tämä olisi tapahtunut kymmenen vuotta aikaisemmin, kuten salainen\ntoivomus jo siihen aikaan oli, niin ilon tuntemus varmaan olisi ollut\naidompi. Itse asiassa, olikohan sitä nyt alkuunkaan? Tätä saattoi\nkysyä, ja hän olikin sitä kysynyt itseltään näinä päivinä. Mitä\nmerkitsi korutitteli miehellä? Kuka sitä vilpittömässä mielessä käytti?\nKunnallisneuvos, muisti harjoittelija, silmänpalvelija aina. Herra\nkunnallisneuvos, makeili lipeväkielinen muonamiehen eukko, kuka tahansa\nnimen, rahan, piimän kerjäläinenkin. Mutta kaikkein narrimaisinta\noli, kun asianomainen ei voinut mokomaa unohtaa. Harmitti, kun joku\nmainitsi, sitäkin enemmän, jos joku mainitsematta jätti.\n\nTuntui kuin leukahaavaa vielä kerran olisi täytynyt paperilla paikata.\nSitten jo oli kiire iltajuhlan tekstiluokoa haravoimaan, jos siitäkään\nnyt mitään tulisi.\n\nHakalan suutari oli häärännyt. Kuin palkattu vaalipiiskuri hän oli\nvalmentanut järvikylien pikku paikat ja suuremmatkin. Kaikki kankurit\njuhlakokoukseen! Suursiivous muka keväällä oli jäänyt kesken. Huonoa\nhedelmää kantavasta puusta, mistä kaikesta mies olikaan touhunnut.\nSalakaupan tähden sakotettujen erottamisesta yhä puhui, mutta tämä\noli vain hyökkäyksen lähtökohta. Vaikea ei ollut arvata, ketä vastaan\najojahti itse asiassa kohdistui. Kolmen vuosikymmenen takaisista\nturhista! Että kehtasikin! No, ei kai muuten olisi ollut suutari ja\nproletaari!\n\nNämä kiusalliset sivumietteet eivät olleet omiaan edistämään\ntervehdyspuheen ajatuksien kokoamista. Hän jätti siitä selviytymisen\nsallimuksen huomaan ja tarttui tähdellisempiin. Julkisen elämän\nmiehellä sanottiin olevan kolme tärkeää toiminnanohjetta, joita\nmilloinkaan ei saisi unohtaa. Mitkä ne olivatkaan? Älä hermostu! Älä\nloukkauksista pahastu! Salaisimmat ajatuksesi kätke aina! Mitä noista\ntänään 30-vuotissodan päättäjäispäivänä tarvittaisiin? Pian nähtäisiin.\n\nHallituksen puheenjohtaja toivotti meijerin juhlakokoukseen saapuneen\nrunsaslukuisen jäsenkunnan tervetulleeksi, julisti kokouksen avatuksi\nja pyysi valitsemaan puheenjohtajaa.\n\n— Maanviljelijä Hirvimäki, ehdotti joku akkunan puolesta.\nKannatushuudahduksia kuului useammaltakin taholta. Miehet tervehtivät\ntoisiaan vaihtaen paikkaa.\n\n— Kiitän kokousta luottamuksesta. Tosin vuosikausia korvessa eläneenä\nen liene paras mahdollinen näille juhlarattaille nousemaan.\n\n— Painavin joka tapauksessa! kuiskasi räätäli Hoikkanen\nlähinaapurilleen.\n\n— Mikäli arvio koskee elävää painoa.\n\nTarkkakuuloinen puheenjohtaja oli siepannut sanat ja nappasi ne\nvisanuijalla pöytään. Nauru vapautti juhlakokouksen osanottajat liiasta\ntärkeydestä, räätälille menivät vähäksi aikaa kuivat jauhot suuhun.\nSiitä tosin ei suurta vahinkoa, koska miehellä meijerin jäsenistöön\nkuulumattomana ei muutenkaan ollut äänivaltaa tässä kokouksessa.\n\n— On kai olemassa jonkinlainen esityslista kokouksessa käsiteltävistä\nasioista? tiedusti puheenjohtaja.\n\n— Niin oikein, on oikein! ehätti itseoikeutettu kirjuri vastaamaan.\n\nKokouksen laillisuus todettiin. Puheenjohtaja sai listan ja alkoi\njohdatella asioita kohta kohdalta. Hallituksen jäsenten palkkiot ja\nmatkarahat määrättiin. Tilintarkastajat varamiehineen valittiin.\nSeurasi hallituksen jäsenten valinta.\n\n— Isännöitsijä katsoo, ketkä vakinaisista ovat erovuorossa.\n\n— Katsotaan, niin oikein! Isännöitsijä selaili mustakantisen\npöytäkirjansa lehtiä. — Kunnallisneuvos Iso-Kyttä ja maanviljelijä\nHeikkilä nuorempi.\n\n— Kuultiin erovuorossa olevat. Kannatetaanko heitä uudelleen\nvalittaviksi, vai onko uusia ehdokkaita?\n\nPuheenjohtaja heitti tutkivan katseen pitkin penkkirivejä. Iso-Kyttä\nkiskoi etusormellaan ahdasta kaulustaan, napinreuna leikkasi\nkurkunpäätä. Mitä ajatteli ja viivästeli kokousmiesten suuri joukko?\nEikö kukaan halunnut kannattaa?\n\n— Puheenvuoro! äännähti suutari Hakala. Mitkä olivatkaan kolme\ntärkeintä ohjetta? Älä hermostu! — Kirottu nappi! Nuo aasin länget!\n\n— Suutari Hakalalla on puheenvuoro.\n\n— Salaneuvos... tuota kunnallisneuvos Iso-Kyttä on palvellut kauan,\neiköhän jo peräti kymmenen kertaa liene valituttanut itsensä meijerin\nhallitukseen.\n\n— Kiitos! heitti kunnallisneuvos välihuomautuksena, yritti hymyilläkin,\nvaikka enemmän irvistykseltä se katselijoista näytti. Tuskan hiki\nhelmeili hänen kasvoillaan. Nappi puri, kaulus kiristi.\n\n— Ei kestä! vastasi Hakala, kumarsi kuin parempikin parlamenttaarikko,\nsitten jatkoi: Ottaen huomioon hänen pitkäaikaiset, erittäinkin\nviimeaikaiset ansionsa osuustoiminta-aatteen hyväksi ehdotan, että\nneuvokselle myönnettäisiin ero ilman eläkettä ja että hänen tilalleen\nvalittaisiin Martti Harjula. Maanviljelijä Heikkilä tietääkseni on\npalvellut vasta vähän aikaa osuuskuntaa, hänet kernaasti voidaan valita\nedelleen jatkamaan.\n\nSuutari Hakala lopetti ja istui. Kokoushuone jäi hievahtamattoman\nhiljaiseksi. Muutamat katselivat varpaisiinsa, toiset seinille,\npuheenjohtaja vuoroin suutariin, vuoroin kunnallisneuvokseen\nteräksenharmaina leikkaavin silmäterin. Oikeastaan suutari oli hävytön.\nHänelle olisi pitänyt kopistaa nuijaa. Olisi pitänyt auttaa Kyttää,\nnaapurina ja porvarina se oli milteipä velvollisuus, mutta suutari oli\nosuuskunnan jäsen. Miksi ei hän kerran voinut sanoa, mitä ajatteli, kun\nKyttä niin monta kertaa oli jättänyt sen tekemättä. Nyt nähtäisiin,\nminkä sarjan miehiä oli tämä 30-vuotisen osuuskunnan itseoikeutettu\njohtaja.\n\nKytällä oli ankara hetki. Kaikkien kuullen oli tölväisty törkeästi.\nTämäkö oli palkka? Eikö kenelläkään ollut niskaa nousta puolustamaan?\nEikö puheenjohtajallakaan sanaa sanottavana? Tuollainen mies ja\nlähinaapuriko oli Hirvimäen iso isäntä?\n\nMutta Kyttä oli monia kokenut kokousmies ja olisi selvinnyt tästä,\nellei esityksentekijänä olisi ollut Hakalan suutari kymmenvuotiset\nkostonajatukset takanaan, olisi selvinnyt vielä hänestäkin, ellei\nhengen päälle olisi ottanut tittelineuvoksen aasin länget ja kirottu\nkaulusnappi. Ne kuristivat verisuonien paisuttamaa kaulaa kuin\nhirttonuora. Kerta kaikkiaan olisi pitänyt riipaista auki koko\nrinnustin, mutta kun joukon nähden ei kehdannut sitä tehdä. Hän\nhaukkoili ilmaa kuin kala kuivalla maalla. Puheenjohtaja katseli\nrävähtämättömin silmin. Mitä pirua hän tuijotti? Nauroiko sisimmässään,\ntuo vanha uroshirvi?\n\n— On esitetty uusi ehdokas erovuoroisen hallituksen jäsenen tilalle.\nOnko muita ehdotuksia?\n\n— Puheenjohtaja!\n\n— Kunnallisneuvos Iso-Kyttä.\n\n— Minä... minä kiitän kunniasta. En tosiaan tarvitse eläkettä, enempää\nkuin suutareitten kiitosta. Yhden asian kuitenkin haluaisin sanoa...\n\nHän ei voinut jatkaa kiskomatta kaulusta. Jossakin joku naurahti.\n\n— Tarkoitan sitä, että... että vaikka hävyttömiä päätöksiä\ntehtäisiinkin, niin ne on tehtävä laillisessa järjestyksessä. Martti\nHarjula ei ole meijerin jäsen ja sitäpaitsi...\n\nKaikki kokoushuoneessa tiesivät, mitä Kyttä aikoi sanoa, mutta tuskin\nkukaan sitä, minkä tähden hän jätti sen tekemättä.\n\n— Puheenvuoro!\n\n— Suutari Hakala.\n\n— Noudatettiinko laillisia muotoja osuuskunnan alkuvuosina, kun\nmeijerin jäsen Jussi Hallanen erotettiin tästä osuuskunnasta?\nVuorisaarnan käskyjä, Rochdalen kankureitten periaatteitako\nnoudatettiin silloin, kun tämä hiljainen kunnon mies tempaistiin\npois elämästä? Yksi kaikkien puolesta, pikku torppari ison isäntänsä\npuolesta uhrilampaaksi.\n\n— Puheenjohtaja!\n\n— Kunnallisneuvos Iso-Kyttä.\n\n— Minä tiedustan, eikö kokouksella ole tähän hävyttömyyteen mitään\nsanottavaa?\n\n— Niin, jos kenellä on, niin pyytäköön puheenvuoron! kehoitti\npuheenjohtaja.\n\nNähtävästi ei ollut, koska kokouskansa vaikeni. Samoin puheenjohtaja.\nHän tunsi, että asian täytyi antaa mennä nyt omalla painollaan.\n\n— Puheenjohto!\n\n— Suutari Hakalalla puheenvuoro.\n\n— Äskeiset sanani ovat aikanaan jääneet lausumatta. Nyt se on tehty,\nenkä minäkään enää tämän jälkeen tahdo jankuttaa, kun ne nyt kerran on\nsanottu.\n\nKuulehan suutaria, ajatteli puheenjohtaja ja moni muu. Mutta Iso-Kyttä\npyysi ajattelemattoman puheenvuoron. Suutarin sanat purivat, napinreuna\nviilsi, sydäntä ja henkeä ahdisti. Niin tuskaiseksi oli elämä käynyt,\nettä julkisuuden miehen kolme tärkeintä toimiohjetta kokonaan\nunohtuivat. Sen sijaan, että tapansa mukaan olisi puhunut hillitysti ja\nviisaasti, hän milteipä karjahti.\n\n— Olen saanut tarpeekseni koiratarhastanne! Ja tämän päivän numerolla\nvetäkää musta viiva minun nimeni ylitse kaikissa hallituksissanne!\nHyvästi!\n\nHän kumarsi jäykästi ja poistui kokoushuoneesta.\n\n— Hän ainoastaan lähti, totesi kanttori ihmeissään.\n\n— Hän ainoastaan! Mutta onkos maailmanhistoriassakaan kerrottu, että\nauringonpimennys olisi kestänyt yhteen menoon kolmekymmentä vuotta!\n\n— Hiljaa!\n\nPuheenjohtajan nuija iski jämähtäen pöytään. Räätälin asia ei ollut\nsuutarin töiden parsiminen, eikä siihen ollut enää mitään aihetta.\n\nUlos päästyään Iso-Kyttä kohta teki sen, mikä hänen olisi pitänyt\nkeksiä hetkistä aikaisemmin. Hän hellitti kaulanauhan ja riipaisi\nrinnukset. Henki ja veri vapautuivat, vain sydäntä karvasteli. Paha\nkommellus oli sattunut, hänen elämässään ennen tapahtumaton. Mitähän\njos ottaisi perääntymisaskeleen? Selittäisi pahoinvoinnin syyksi. Ei\ntoki, ei kai tässä sentään oltu kyläsuutarien armon vaivaisia eikä\nIso-Hirvenkään. Sitäpaitsi jollakin tavalla tuntui, kuin vankilasta\nolisi päässyt, irtautunut muutakin kuin ahdas kaulus ja kangertava\nnappi.\n\nMutta räätälin puheessa kuitenkin oli perää. Juhlakokouksen\npingoittunut, vaitelias mieliala vapautui. Tuntui tosiaan, kuin\nkuu olisi vierähtänyt auringon päältä. Asiat alkoivat luistaa,\npuheenvuoroja pyydettiin reippaasti. Vanhat erovuorossa olevat\nhallituksen jäsenet muissakin osuuskunnissa esittivät, ettei\nheitä uudelleen valittaisi, että nuoremmille varautuisi tilaa.\nLehtikysymyksessä yksimielisesti johduttiin päätökseen, että\nammattilehti suurimpien osuuskuntien yhteisesti maksamana seuraavan\nvuoden alusta lähtien jatkuvasti tilattaisiin kaikille osuuskuntien\njäsenille. Eräitä muitakin kasvatuksellista yhteistoimintaa tehostavia\npäätöksiä tehtiin. Sovinnollisessa yhteisymmärryksessä kaikki kokoukset\nja asiat saatiin käsitellyiksi hyvissä ajoin ennen meijerin iltajuhlaa.\n\nJostakin syystä, ehkäpä tottumuksesta hevonen pyrki meijerin pihaan,\neikä Kyttä pidättänyt sitä. Sidottuaan hevosen puomiin hän asteli\nmeijeriin, jossa päivän työt olivat jo päättyneet. Meijerikkö ja\napulaiset, koneenkäyttäjäkin emäntineen olivat jo juhlaan lähteneet.\n\nEi ripsahdusta koko talossa, ja kuitenkin tuntui, kuin se olisi ollut\njonnekin komeroihin varastoitua elämää täynnä. Mikä määrä kuorimatonta\nrieskaa, niittyjen kevättä ja peltojen kesää olikaan vyörynyt sen\novista sisään ja ulos kolmen vuosikymmenen aikana! Keväinen joki olisi\ntäyttynyt maidosta! Junakuorma täyteen sullotuista voiastioista! Kaiken\ntämän olivat pitäjäläisten lehmät laitumen ja peltojen voimarehusta\nkeränneet ja maidoksi jalostaneet, ihminen vain oli kermat kuorinut,\nvoin kirnunnut ja pyttyihin sullonut. Mutta juhlakokouksissa, selkää\nsilitettäessä, kehuvirren hyristessä hän kylläkin oli valmis nostamaan\nhäntänsä, omansa ja muiden. Minä ja me... me yhteisvoimin olemme kaiken\ntämän aikaan saaneet!\n\nSyrjään sysätty meijerihallituksen puheenjohtaja tunsi milteipä\nnautintoa ajatellessaan tätä, kuvitellessaan omaa osuuttaankin tästä\nnäkökulmasta katsottuna. Se oli uusi piristävä näkökulma. Ehkä tämän\npäivän napin tempaiseminen toisi terveellistä vaihtelua elämään,\nharmitti vain se avustaja. Että pitikin jonkun suutarin tämä latu\nhänelle viitoittaa.\n\nMeijerin kalusto oli hyvin huollettu kuten tavallisesti. Siihen nähden\nei ankarimmillakaan tarkastajilla ollut tässä talossa sanan sijaa.\nIlmassa uhosi miellyttävä tuoreen maidon, voin ja kirnupiimän puhdas\nlehmällinen haju. Oliko siinä myös naisellista? Varmasti olikin,\nniinkuin puhtaissa naisen käsittelemissä huoneissa ja astioissa aina\non. Hän nautti siitä syvään hengittäen. Miksi aikaisemmin ei tuotakaan\nollut tällä makutuntemuksella osannut nauttia. Ei muistanut eikä\nkerinnytkään, kun oli niin paljon muuta, turhan tärkeää nuuskittavaa,\npunnittavaa ja perään katsottavaa. Toiset miehet katsoivat ja\ntunnustelivat luonnon viitoittamalla tavalla, ja elämä palkitsi\nheidät, ei tittelikoruilla, vaan rieskamaidon tuoreudella. Kuka\nvalitsi parhaimman osan? Varmaankin mies, joka valitsi molemmat. Kuu\npaistoi leppoisasti maitosalin suurista akkunoista. Hevosta tuskin\nkukaan meijerinpihalla huomaisi, ja vaikka huomaisi, mitä sillä väliä.\nHän heittäytyi kohokkeelle pitkälleen, sulki silmänsä, hengitteli\nvapautuneesti, nauttien.\n\nMeijerin 30-vuotisjuhla kirkonkylän seurojentalolla aloitettiin\naineellisten nautintojen merkeissä, kuten tällaisen talon juhlassa\noikein ja kohtuullista on. Ravintolahuoneen pöydät notkuivat juusto-\nja makkaravoileipien, rieskamaidon ja kirnupiimän runsaudesta.\nKansanhuoltoherrojakin oli kutsuvieraina, mutta he ummistivat\nvirastosilmänsä. Meijerin 30-vuotisjuhla oli niin harvoin, tämän\njuhlittavan laitoksen, kuten useimpien juhlavieraittenkin elämässä vain\ntämän ainoan kerran.\n\nVälittömästi kestityksen jälkeen aloitettiin juhlaillanvietto.\nSali oli ääriään myöten täynnä kansaa. Torvisoittokunta soitteli\ntervehdysmarsseja ja lauluja. Sitten isäntä Hirvimäki, päivän kokousten\npuheenjohtaja, lausui vieraat tervetulleiksi. Hallituksen monivuotinen\npuheenjohtaja oli esteellinen, mutta jonkun tässä nyt kuitenkin oli\ntalon puolesta isännän virkaa hoidettava. Räätäli Hoikkasella oli tämän\njohdosta lähinaapureilleen jotakin kuihkastavaa, mutta kun yleisö\nmusiikkiohjelman jälkeen vielä äännähteli, ei se tullut monenkaan\nkuuluviin.\n\nHirvi onnitteli pitäjäläisiä siitä, että heillä jo kolme vuosikymmentä\nsitten oli ollut kaukonäköisyyttä tällaisen yhteishyvää jauhavan sammon\nperustamiseen. Hänellä itsellään kylläkään ei ollut siinä mitään\nansioita, koska hän näihin aikoihin oli asetellut ketuille rautoja\nAlaskan metsissä. Meijeri oli antanut pitäjäläisille muutakin kuin\nkurnaalia, paljon hyvää voita, rahaa ja rakkautta, yksimielisyyttä ja\nyritteliäisyyttä. Ja alkua kai tämä vasta oli! Kolme vuosikymmentä\noli sentään vain ajan murene ihmiskunnan historiassa, joskin kohta\ntätä maailmapahasta viime vuosikymmeninä oli keritty pahan kerran\nkuranssaamaan. — Ja mitäpähän tässä sitten sen enempää muuta, kuin että\nolkaa tervetulleet ja katsokaa nostotähtäimellä eteenpäin. Kyllä maar\nSuomen kansan elämäkin tästä jälleen oikeille raiteille lutviutuu. Jos\nmikään, niin meijeri on siinä touhussa hyvä yhteisapu. Se antaa rasvoja.\n\nPitkälliset suosionosoitukset ilmoittivat sanojen tulleen\nsuosiollisesti vastaanotetuiksi. Ohjelma jatkui.\n\nNiin jatkui meijerissäkin. Tilapäisesti esteellinen hallituksen\npuheenjohtaja oli siirtynyt porrasta alemmaksi lämpimään konehuoneeseen\nja loikoili kädet pään alla koneenkäyttäjän virkapenkillä.\n\nJos meijerisalissa uhosi kermamaidon ja nuoren naisen henki, niin\ntäällä alhaalla sensijaan miehisen voiman ja voitelurasvan väkevämpi\ntuoksu.\n\nKoneenkäyttäjä Salminen oli toiminut meijerin palveluksessa sen ensi\npäivästä lähtien. Tänä iltana hänelle kolmikymmenvuotisen palveluksensa\njohdosta annettiin maanviljelysseuran kunniaraha ja meijerin\nkolmentuhannen markan lahjaraha. Kenen se oli määrä ojentaa? Äsken\nvielä tämä välikysymys olisi pahasti kirveltänyt puheenjohtajan mieltä,\nnyt ei paljoakaan enää. Pian ihminen turtui. Mutta mikä kumma täällä\nmeijerissä tänä iltana kiehtoi?\n\nSalminen oli mennyt naimisiin ensimmäisen meijerikön neiti Nummiston\nkanssa. Ihmiset sanoivat heitä onnelliseksi pariksi. Siltä näytti\nheidän elämäänsä näin perästäkin päin katsellen. Neito oli sievä,\nmies kätevä, varmasti myös rakkaudessaan etevä. Täällä lämpimässä hän\naskarteli päivät, nuori vaimo aluksi meijerissä. Perheen lisääntyessä\nhänen oli toimesta erottava, mutta vaatimukset eivät olleet suuret,\nhe elivät miehenkin palkalla. Salminen, monitaitoinen mies, harjoitti\ntässä hänelle mainiosti sopivia sivuelinkeinoja, joista ei ollut\npuutetta. Hän korjasi kelloja, pyöriä, sähkökojeita, tinasi pannuja\nja kattiloita. Ja sitten iltaisin täältä konehuoneen lämpimistä oman\npesän lämpimiin. Vaimo kutoi sukkaa, keitti teetä, lapset tavasivat\nkuvakirjojaan, kunnes lamppu sammui ja pesä hiljeni. Rakkaus vain nousi\nja lämpeni. Aamuvarhaisella nousi iloinen vaimo pikku kodin askareihin,\ntyytyväinen mies meijerin lämpöiseen pesään. Helkkarin hupaisaa! Mitä\noli yksinäisen rikkaankaan miehen elämä tämän rinnalla? Kerjäläisen\nelämää!\n\nMutta tuskinpa milloinkaan tätä ennen hän oli tullut katselleeksi\nihmiselämää tästä näkökulmasta. Ei ollut kerinnyt loikoilemaan\nlämmittäjä Salmisen penkillä tämän siunaaman vertaa. Olisiko pitänyt\njo lähteä? Mikä kiire tässä oli minnekään lähtemään. Meijerin juhlat\nkestäisivät vielä ainakin pari tuntia.\n\nKestivät enemmänkin, vasta juuri oli alkamassa juhlan korkein hetki,\nmuisto-, ahkeruus-, karjanhoito- ja lypsypalkintojen jako. Ennen\nhyvään aikaan oli annettu pienempiä ja suurempia, yksinäisiä ja\npuolitusinaisia hopealusikoita. Nyt jaettiin vain kirjoja. Siitä\ntavarasta kun sentään ei tullut loppua pahimpanakaan pula-aikana. Moni\nlypsäjäneito ja emäntä tänä iltana pääsi tästä hyvästä osalliseksi,\nisomman tahi pienemmän kirjan enemmän tai vähemmän onnelliseksi\nomistajaksi.\n\nViimeiseksi jäivät koneenhoitaja Salmisen palkinnot. Kultainen\nmuistoraha kiinnitettiin hänen mustan takkinsa rintamukseen,\nmeijerin raha valkoisessa kuoressa annettiin käteen. Kolminkertainen\neläköönhuuto kohotettiin voimalla ja väellä 30-vuotissodan sankarille\nja hänen uskolliselle elämäntoverilleen, laitoksen ensimmäiselle\nmeijerikölle, joka yhä vieläkin punaposkisena ja viehkeänä ei voinut\nkyyneleitänsä pidättää, eivätkä ne kaukana kiertäneet sankarilla\nitselläänkään.\n\nIso-Kyttä heräsi. Kuu paistoi konehuoneen akkunasta. Kello oli\nyksitoista. Oliko hän ihan nukahtanut konehuoneen penkille? Kohta\nvarmaan meijerin väki kotiutuisi juhlastaan. Hän kohentui lähtemään.\n\nOliko hän untakin nähnyt? Että muka oli nuori koneenkäyttäjä, omisti\nsievän naisen ja leikkiviä lapsia. Päivisin lämmitti meijerin\nhöyrykonetta, tinasi emäntien pannuja ja kattiloita. Iltaisin sukelsi\nomaan lämpimään pikku pesäseen, syttyi ja lämpeni. Tällaisia hän\nei vuosikymmeniin enää ollut uneksinut, ei sen jälkeen kun tuli\nyhteiskunnallisia huolia. Eikö tänään ollut paljon harmia? Harmia\nkylläkin, vaan ei enää huolia. Sanottiin, ettei ihmiselämässä ole\nheikkoa niin kauan kuin näkee hupaisia unia.\n\nPitäkööt kokouksensa ja osuuskuntansa! Susi rehkiköön yhteisen hyvän\nasioissa. Oliko pakko enää omissakaan? Kun vanhasta roskasta kiskoo\nitsensä irti, niin ehkä hyvinkin lämpenee vielä, vaikkapa vain unissaan\neläväksi. Jos tämä vain on totta, niin kaikki muu järjestyy.\n\nEipä niinkään kivuttomasti. Jo meijeri pidätti pihamaallensa\nkatsastelemaan. Oletko lapsekas? Aiotko jättää monikymmenvuotisen\nelämäntyösi ja sukupolvien syntymäkotisi joutavan takia. Pysy täällä\nelämäsi lähteillä! Yhteistöitä jo kauan tehty. Olet ollut toimekas\nmies, parhaimpia maidontuottajiani.\n\nKaikkea vielä! Ei kivirakennus puhu eikä ikävöitse, jos höperö mies\nunia näkeekin. Sitäpaitsi talo jää, vaikka mies vaihtuisi. Se on jäänyt\nsuvun haltuun jo kymmenessä polvessa ja jää edelleen.\n\nSe oli päätetty asia. Tuskinpa sentään olisi tullut näin pikaiseen\npäätökseen luovutuslakien uhalla. Mutta puolikova kaulus oli paria\nnumeroa liian pieni ja napin kanta rikkoutunut. Suurilla kymmenen\ntonnin pommeillakin on sytytysnallinsa, eikä se tavallisesti liene\nnapinkantaa suurempi.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\n\n— Enää yksi lukukausi, kevätkausi! Se menee hyvin, saat nähdä.\n\n— Enhän minä ole sitä epäillytkään.\n\n— Etkö ole. Kuka sitten?\n\n— Sinä itse, äsken juuri.\n\n— Olinko niin lapsekas. Nyt se on ohitse moneksi viikoksi jälleen.\nNuo kuusijuhlat ottavat hengen ihmisestä. Ne pitäisi kokonaan lailla\nkieltää.\n\n— Ilman juhliasi et eläisi puolta vuotta enempää.\n\n— En, siinä oikein sanoit!\n\nOpettaja nauraa heläytti iloisesti. Hänen värinsä oli palannut, silmät\nloistivat eloisina jälleen. Äskeisestä sydänkohtauksesta ei tuntunut\nenää mitään merkkiä. Tuota pikaa hän järjesti veden kiehumaan. Martti\njäi hetkeksi kuuntelemaan hänen uusimpia suunnitelmiaan. Tarkastaja\noli sanonut, että ero ja eläke myönnettäisiin kesäkuun ensi päivästä\nlähtien. Silloin koittaisi hänelle kevät ja vapauden aika.\n\n— Entä mehiläiset?\n\n— Ne kuuluvat kuningattaren irtaimistoon, kuningatar, työmehiläiset ja\nkaikki kuhnurit!\n\nHilpeätä leikkiä laskien opettaja teepöydän ääressä piirusteli\nuskotulleen alkavan vapauden ajan kangastuksia. Mökki Huhmareen tai\nKesäjärven rantaan, muutamia omenapuita ja mehiläistarha. Ette pääse\nvapaaksi valvovan silmäni alta.\n\nMitä muuta kummaa tapahtuisi järvikylässä vapauden ajan alkaessa,\njo seuraavan kevään ja kesän kuluessa? Ennusmerkkejä oli nähty\nmuuallakin kuin Pollarin Jallun pajan katossa, joka yllättäen eräänä\nsunnuntaisena iltapäivänä oli peittänyt tuhattaiturin tähtitaivaan.\nEhkä samat Killinputaman vasaramestarit tulisivat ja naulaisivat myös\nmehiläishoitajan mökkiin tikkukaton.\n\n— Takuulla, kun vain hankit päreet ja naulat.\n\nOliko ne katon tarvitsijan itsensä hankittava? Hän oli kuullut\nkerrottavan, että talkooväki tuli pärenippu kainalossa ja naulatötterö\ntakin taskussa.\n\n— Vain tötterö, mikäli nauloja löytyy enää romukasoista.\n\nToivottavasti löytyisi. Mutta oliko kaikkitietävä Killinputaman\ntoimitusjohtaja tietoinen muista muutoksista Huhmarejärven kylässä ja\nlähinaapuristossa? Oliko kuullut edes siitäkään, että Kyttään tulisi\nnäinä päivinä uusi isäntä?\n\n— Oho!\n\nNäin totena kylällä kerrottiin. Kunnallisneuvos oli myynyt talonsa\nirtaimistoineen ainoan sisarensa ainoalle pojalle.\n\n— Vuoriston Heikille. Vai sillä tavalla,\n\n— Tunnetko miehen?\n\n— Että tunnenko parhaimman aseveljeni.\n\n— Sepä mainio sattuma.\n\n— Täysosuma kerrassaan.\n\nTuleva Kytän isäntä toimi maanviljelysseuran palveluksessa agronomina.\nOnnea oli miehellä ollut sodassa, myös onnea rauhantoimissa, paitsi ei\nrakkausasioissa. Yhtä yksinäinen tai yhtä vaatelias kuin enonsa, ikäkin\njo ehtinyt sinne kolmenkymmenen pahemmalle puolelle.\n\n— Vai sellaiseksi torkkumiseksi jää elämä edelleen siinäkin talossa.\nMikä tämän kylän perii, jos tuollainen elämänkielteinen katsantokanta\npääsee vallalle ja saa kannatusta järvikylän kaikissa taloissa.\n\n— Ei kaikissa.\n\nEi onneksi. Loistavia kosteikkoja löytyi, Mäkipää, Murronkulman\npikkutalot, Lautta-Villen ranta-apajat...\n\nHe tunsivat kylänsä. Leikinlasku, kysymykset ja vastaukset sinkoilivat\nkevyesti kuin koppipallot. Kahden vaikkakin eri ikäisen ja\nsukupuolisen, mutta silti hyvin toinen toistaan ymmärtäväisen sielun\nseurustelu oli virkistävää. Ei paljon sanojakaan tarvittu, viittailuja\nvain.\n\n— Neiti Sinkko Hirvimäessä... mitä sinä hänestä arvelet?\n\n— Ei selviytynyt uudessa harjoituspaikassaan vuodella, ikävä juttu.\n\n— Ikäväkö?\n\n— Niin no, miten tuon asian ottaa.\n\n— Miten sinä sen otat?\n\n— Luultavasti samalla tavalla kuin neiti Sinkko itse.\n\n— Ota teistä selvää.\n\n— Tuntuu kuin usein yrittäisit sitä.\n\n— Älä venkoile! Ota teetä!\n\nKului pitkän aikaa kummankaan puhumatta mitään. Joulunaikaisen\niltapuhteen hiljaisuuden rattoisan huoneen nurkkauksessa katkaisi vain\nhopealusikan kilahdus tuolloin tällöin, eikä sekään häiritsevästi.\nOmissa mietteissään he saattoivat näin kulkea, mutta ennen pitkää\npalasivat sieltä yhteisille järvikierroksilleen.\n\n— Miten Varvikon Anna menestyi killinputamalaisten emäntänä?\n\n— Mainiosti! Vaikka Killinputaman osuuskunnalla ei mitään muuta\nmerkitystä olisikaan, niin jo yksin tämän takia se kannatti perustaa.\n\n— Tuo ilahduttaa mieltäni.\n\nVirittämänsä keskustelun kestäessä opettaja kuuli muutakin hauskaa.\nKylä oli löytänyt kahta vastakkaista hyvää, karjalle verratonta\nkuiviketta, nuorisolle tuoreen elämän vireyttä. Suuri lato oli täynnä\npehkua. Sitä riittäisi koko kylän tarpeisiin. Osa jäisi ulkoisille\nmyytäväksi.\n\n— Entä nuoriso?\n\n— Niinkuin tuota et tietäisi.\n\n— Lienen jotakin kuullut.\n\n— Oletko ollut osuuskassan hoitajan kanssa puheissa?\n\n—Kyllä. Hän on virkatoverini.\n\nEmännän täytyi myöntää, että tämä virkatoveri oli tehnyt virkavirheen,\nkoska ei jaksanut pitää pankkisalaisuuksia omina tietoinaan.\nOpettajayhdistyksen syyskokouksessa hän oli tehnyt Killinputaman\nyksityisyrittäjien aikaansaannoksista milteipä julkista propagandaa.\nUusia tilejä oli kymmenittäin avattu, vanhoille tileille tuhatmäärin\nuusia talletuksia tehty. Nuorten tallettajien säästöt tulevassa\ntilinpäätöksessä olisivat melkein puoli miljoonaa. No, siihen kyllä\nmahtuisivat sitten jo myös Ii-Hoon uudisviljelyspalkkiot, mutta\nnäitäkin siirtoja oli tehty enemmän, kuin iso isäntä itse lupausta\ntehdessään mahdollisesti aavisti.\n\n— Sentähden hän ei harmaita hiuksia kanna.\n\nIi-Hoo oli nyt ja aina kiintoisa ilmestys. Kyläjohtajalle hän oli\ntuttu kesän monista Killinputaman sadekuurojen ja ruoka-aikojen\ntarinahetkistä, opettajalle kiertoteitse, kyllin havainnollisesti\nsilti. Milloin lapset koulussa jotakin vapaasti puhuivat, kirjoittivat\ntai piirustivat, niin ihme, ellei aihe jollakin tavalla sivunnut\n»Ii-Hoota», oman kylän »Rymy-Eetua» ja »Väkevää-Mattia», millä tavalla\nitse nimi sitten naamioitiinkin.\n\nMutta mikä tervehenkisen mäkitalon isännän juuri tänä kesänä oli\ninnoittanut näin voimaperäisellä ja riemastuttavalla tavalla kylän\nnuorison ystävänä toimimaan? Oli kai häntä jo aikaisemminkin\nniin nuorisokerhoihin kuin aikuisten yhdistyksiin kosiskeltu\nilman näkyvämpää tulosta. Oliko tuon hiljaisen pojan povitaskussa\njonkinlainen taikasyötti? Tätä opettaja mietiskeli kuten jo ennen yön\nhiljaisina hetkinä yksinään valvoessaan.\n\n— Jokelan isäntä on ruvennut sairastelemaan. Olet kai siitä kuullut?\n\n— Käynyt kotona pysyväiseksi, olen kuullut.\n\n— Naisilla on Jokelassa liian paljon heille kuulumatonta työtä.\n\n— Niin on monessa muussa Suomen talossa, jo tässäkin pitäjässä.\n\n— Mutta Jokelan naiset ovat saaneet tehdä sitä jo kauan aikaa.\n\nKyläkaitsija ei sanonut siihen enää mitään, ihmetteli vain itsekseen.\nMikä into ja tarmo muutamilla oli toisten asioiden järjestelemiseen.\nTuossa yksi vilpitön sielu! Oma lepattava liekki taivaan tuulien ja\narmon auringon varassa. Sammuuko tänään, syttyykö huomenna. Mutta\nmurheet kuitenkin aina toisissa taloissa. Miten tämä oli inhimillisesti\nymmärrettävissä? Hän jäi sitä miettimään, kunnes havahtui katsomaan.\n\nLepattava liekki, pieni sydänsairas nainen, ei ollut enää järvikylien\npienissä kierroksissa. Katse oli etäisissä harhaileva, kuin puoliksi\nsiteistään irtautuva. Hän oli loppuun väsynyt. Jaksaisiko kevääseen?\n\n— Nyt on minun aika lähteä, sinun käydä lepäämään.\n\n— Niin varmaan onkin. Ilta on jo pitkälle kulunut?\n\n— Se oli kulunut jo silloin, kun kuusijuhlasi lopetit. Sen jälkeen\nolemme istuneet kauan.\n\n— Kuusijuhlani. Minun viimeinen lastenjuhlani. Näit, miten onnellisia\nme olimme.\n\n— Muistan sen aina. Nyt kuitenkaan et ajattele enää muuta kuin rauhaa\nja lepoa, kevätjuhlaasi ja vapauden aikaasi.\n\n— Minun viimeinen kevätjuhlani, ajattele! Iloista joulua! Seimen lapsi\nsinua siunatkoon!\n\n— Sinulle voimia antakoon!\n\n       *       *       *       *       *\n\nPurolan Janne kävi heittämässä lisää löylyä. Kuinka monennen kerran?\nKuka niistä jaksoi lukua pitää, eikä se ollut tarpeellista, koska\nsaunaan ei tullut enää ketään. Sääli jättää hyvät kiholöylyt kiviin\nvuoden viimeisenä päivänä.\n\nVanha kylpymies käpsiskeli, ripsiskeli. Pikkuisen saunan mustaperäinen\nkiuas oli hiljaiseksi pehmentynyt kuten isäntänsä löylylavoilla.\n\nJannen löylynappo oli kuin kissan kuppi. Hän etsi ja tunnusteli\nlämmintä vettä kiukaalle tiputtaen. Joku kupponen raukeni tyhjiin,\njoku toinen antoi hyvänkin pihauksen. Pyhän toimituksen uhrisavu\nkohosi verkalleen mustaa lakeista kohti. Siinä se pysähtyi kuin jääden\nodottelemaan perässään tulevia. Reserviväki tuli, kohosi ja taajeni.\nSitten nopea hyökkäys seiniä ja kattoa pitkin. Hallava viimeinen joukko\nhyökkäsi sulkien kylpijät tiivistyvään syleilyynsä kuin umpiotölkkiin\nkaksi punaiseksi keitettyä krapua.\n\n— Häh-häh, he-he, tulihan sieltä vielä piiskalöylyt, hihitteli Janne\nsääriään hangaten.\n\n— Piiskojakaan tässä ei tarvita.\n\n— Löyly kestää kauan, milloin kivistä noin pihistämällä lähtee, tiesi\nisäntä entisistä kokemuksistaan.\n\nOikein arvattu. Tuntuipa kuin kiholöyly olisi säilönyt nämä haudotut\njuhlakravut seuraavaan vuoteen saakka. Pitkiä aikoja siihen tuskin enää\ntarvittiinkaan, tunti, puolitoista hyvin riittäisi. Isäntä ropsi, ähkyi\nja hankasi. Nähtävästi hän halusi painaa hitaasti haihtuvasta löylystä\nja repsakaksi hakatusta kylpyvihdasta viimeisetkin kesän rippeet\npunaisen nahkansa alle.\n\n— Tämä on syntiselle ruumiille mannaa, jaa'a?\n\n— Ja sielullekin!\n\n— Sielullekin. Älä muuta sano!\n\nPitkiin aikoihin kumpikaan ei virkkanut mitään, syntinen ruumis ja\nsielu jälkimannaansa vain nautiskelivat. Kunnes isäntä vihdoin lopetti\näänettömän nautinnon hetket.\n\n— Tämä minun saunani on tekniikan viimeinen sana. Oletko huomannut sitä?\n\n— No, enpä juuri tuosta näkökulmasta.\n\n— Tämä on se aatamin pommi, tarkoitan.\n\n— Atoomipommia setä varmaan tarkoittanee.\n\n— Sitä justiinsa!\n\n— Nyt kuitenkaan en jaksa pysyä kärryillänne.\n\n— Olet mahtanut saada löylyn häkää liikaa päähäsi. Odotahan, niin\nselvitän.\n\nHän nousi istumaan ja selvitti. Niinkuin siinä tekniikan pommissa\nräjäytettiin tyhjää ilmaa, niin tässä suomalaisessa saunankiukaassakin.\nVettä ja ilmaa ja lämmitettyjä kiuaskiviä. Aatamin pommi hävitti sodan.\nTämä aatamin löyly samalla tavalla. Tiettävästi hyvän saunan jälkeen,\nniin löylysaunan kuin selkäsaunan, kukaan järkevä ihminen ei aivan heti\npyrkinyt naapurinsa silmille hyppimään. Pommi sai sen aikaan maailman\nkansoissa, sauna kylpevien kansalaisten keskuudessa jo paljon ennen\nkuin pommeista ja lentävistä pommilaivoista mitään tiedettiin. Eikö\ntämä ollut järkeen käypä asia?\n\nPommit aina saivat aikaan ihmeitä, niinkuin siellä meijerin\njuhlakokouksessakin, kun Kytän aataminomena räjähti. Silminnäkijänä\nnaapuri kertoi siitäkin räjähdyksestä. Kyttä oli tapaillut monta kertaa\nkurkkuaan, varmaan siinä jotakin kutkaa oli, vaikka oli tosin syytä\nmyös Hakalan suutarissa. Hän kun on semmoinen Syrakki, joka kaikki\nvanhat muistaa ja kaikkia niitä muistelee juuri semmoisissa paikoissa.\nSiitä se Kytän omena räjähti, eikä sellaista paukkua oltu meijerin\nkokouksissa ennen nähty. Se on Kytän menoa, sano minun sanoneen. Eivät\nihmisen päävärkit tuommoista räjäyttelemistä kestä, varsinkaan jos mies\nkoko ikänsä on ollut säyseä tuhisija niinkuin Kyttä. Talonsa on myynyt,\njos joisi, niin sen vielä ymmärtäisi, mutta mennä kaupunkiin paljaan\nkiven päälle ilman aikojaan, maansa myynyt mies. Siitä ei hyvää seuraa.\n\n— Niinkuin ei meillekään, ellei tämän vuoden aikana painuta tuvan\npuoleen, joudutteli naapurin poika.\n\nTotta se oli. Liisa-muori antoi heille kyytiä, kun kaikki hänen\npaistoksensa olivat jäähtyneet. Muorin lehmä oli kantanut, oli\nuunijuustoa, oli isoa vehnästä, pikku pullaa ja pannukakkua.\nKarviaismarjahillon kyyditsemänä se oli poikaa.\n\nEnnenkuin saunavieras kotia pääsi lähtemään, täytyi hänen valaa\nuudenvuoden tinat. Muori odotti ruumisarkkua. Olisi kovin hupaisaa,\njos onnistaisi, että ei tulisikaan. Hänen onnentinansa muovautui\npyöryläiseksi, kuten hän itsekin oli. Mutta Egyptin faraon\nunienselittäjäkään ei olisi voinut saada siitä ruumisarkkua, ei\nkai ketään pesuvadilla hautaan kannettu. Ei, se kylläkin täytyi\nmyöntää. Asianomainen iloitsi onnestansa kyyneleet silmissä. Isäntä\nodotti hautaristiä, kotiristiä kun muka jo oli tarpeeksi; tuli niin\nselvä pelimannin lampaanlapa, että ei epäilyn varaa. Entä valajalle\nitselleen? Tinankappale suli, läikkyi ja kohahti.\n\n— Lapsenkätkyt! huusivat muori ja vaari yhteen ääneen. He olivat\nnähtävästi ennakolta sopineet siitä. Mitä selityksiin tuli, niin\nniitäkään ei heiltä puuttunut. Ellei kätkyttä, niin ainakin sormus ja\nhäät. Jo oli korkea aika.\n\nVarmasti olikin aika... saunamiehen painua oman talon\ntinanvalajaisille, muuten ei siellä olisi kuin porot jäljellä.\n\nEi niitäkään enää. Kaikkien tinat oli jo valettu, kylämiehenkin, vaikka\nhän ei olisi sitä ansainnut. Eipä tiedä, ansaitsiko sitäkään, mitä tina\nniin selvän enteellisesti hänelle osoitti: Lapsenkätkyttä.\n\n— Kaikki te olette yhtä lapsekkaita, niin täällä kuin...\n\nPoika paljasti itsensä, Purolassa siis jo samat ennusmerkit. Siitä\nriemu syntyi. Monta muuta hupaisaa ennusmerkkiä uudenvuoden yön taika\noli sulavasta tinasta esiin puhaltanut. Antti oli saanut lukkarin\nräpyläkäsineen, Anna karitsan, Elli sormuksen, yhtä selvän kuin Martin\nlapsenkätkyt. Pentin tina oli luultavasti auton häkäpönttö. Äidille\ntuli kymmenen tonnin musta sika, isälle suurimahainen pullo, mikä\ntietenkään ei tarkoittanut sitä, että hänen pitäisi erehtyä viinamäen\nmiesten harrastuksiin. AIV:tä kuljetettiin myös isomahaisessa pullossa,\njuuri tuollaisessa. Mitä uusi vuosi todellisuudessa itse kullekin\nantaisi? Se oli nyt niinkuin aina kiintoisa arvoitus, joka jännitti\nelämän jousta raskaimpinakin aikoina. Nyt jo toki nähtiin uuden päivän\nsarastusta muuallakin kuin uudenvuoden yön ennetinoissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUudenvuoden päivänä tuli Kytän uusi isäntä ensi vierailulle. Joskus\npikku poikasena hän oli Harjulassa käynyt, mutta ne talon asukkaista,\njotka tätä käyntiä muistivat, eivät paljoakaan yhtäläisyyttä jaksaneet\nnähdä. Ero kymmenvuotiaalla pojalla ja kolmikymmenvuotiaalla aikuisella\nmiehellä on milteipä yhtä suuri kuin puunvesalla ja kymmenen tuuman\ntukkipuulla.\n\n— Jo olet kasvanut! Kylläpä olet kasvanut! ihmetteli talon isäntä\nhuomaamatta, että omat pojat samana aikana olivat kasvaneet milteipä\noravan kokoisista aikuisiksi miehiksi.\n\nLäheisten aseveljien tapaaminen oli välittömän sydämellinen. Ei\ntarvinnut montakaan sanaa sanoa, eipä juuri muuta kuin nähdä vain\nveljen kasvot, tuimissa paikoissa tutuiksi tulleet. Monet muistot\nitsestään kiertyivät tällöin esiin.\n\n— Onneksi olkoon ja tervetuloa Huhmareen rannoille! Kuinka tulitkaan\ntuota ajatelleeksi?\n\n— Kaikki asemiehet nyt maahan pureutuvat, kierteli toinen. Ennen pitkää\nhän kuitenkin myönsi asian oikean laidan. Eno oli väsähtänyt. Nuorta\nmiestä tarvittiin talossa. Eno toivoi kuitenkin, että talo ei joutuisi\nvieraisiin käsiin, ja kun ei äijäpahalla parempaa eikä läheisempääkään,\nniin tähän se nyt veti.\n\nOnnellinen tapaus. Siitä oli naapurin ja varmaan koko kylän väki yhtä\nmieltä. Jo tällä ensi vierailulla havaittiin, että Kytän nuoressa\nisännässä oli paljon samaa kuin hänen vaarissaan, Iso-Kytän vanhassa\nisännässä. Jostakin syystä nämä luonteenominaisuudet milteipä tyystin\npuuttuivat välillä hallinneelta kunnallisneuvokselta, niin toimen ja\neturivin mies kuin hän taloutensa ja pitäjän asioiden hoitajana oli\nollutkin. Sukulaissielut, vanha ja nuori, olivat iloisia, vilpittömiä\nja leikinymmärtäviä. Vaistomaisesti kuin yhteisestä sopimuksesta varoi\nkukaan vihjailemasta kunnallisneuvoksen äkkipäätöksen mahdollisista\nsyistä. Hänen oma selityksensä riittäisi. Oli väsynyt ja sillä selvä.\nKukapa tällaisina aikoina ei väsynyt pienempienkin paikkojen asumisessa.\n\nMutta miten yksinäinen mies hoitaisi taloa, että ei tuottaisi suurta\nhäpeää suvulleen? Siinä kysymys, joka ansaitsi pohtimista, hyviä\nneuvoja naapureittenkin puolelta. He eivät kätkeneetkään kynttiläänsä\nvakan alle. Agronomimies, joutavia epäileekin vielä. Vanhat perinteet\ntalossa, eno oli tullut mainiosti toimeen. Ja missä lain pykälässä\noli sanottu, että isiensä työhön antautuvan rintamamiehen, suuren\ntalon isännän, olisi jäätävä yksinäiseksi eläjäksi. Eikö ennemminkin\nihan päinvastaista. Lisääntykää ja täyttäkää maa! Vai oliko eno tässä\nsuhteessa asettanut joitakin ehtoja?\n\nEi mitään sellaista, mutta vanhalla pojalla oli näissä asioissa aina\nomat vaikeutensa, niinkuin enollakin oli ollut. Perinteet saattoivat\nolla vaikuttamassa, vaikka ei kirjoihin merkittyinä.\n\nPäivä oli kaunis ja rekikeli mainio. Ennen iltahämärää aseveljet\nyhdessä lähtivät toisia lähinaapureita tervehtimään. Purolasta ei juuri\nhevin tahdottu eroonkaan päästä, isäntä pidätteli, emäntä sitäkin\nenemmän. Että noin hauska ja puhdasverinen herrasmies piti ihan\nlähinaapuriksi saada sen entisen tilalle. Tämän parempaa uudenvuoden\nlahjaa Huhmareen pohjoisrantalaisille tuskin olisi voitu suoda. Entinen\nnaapuri joutui näissä näkemyksissä hieman epäilyttävään valoon, mutta\nvanhukset eivät innoissaan tätä huomanneet, nuoret eivät olleet\nhuomaavinaan.\n\nHallasen talossa oli kotona vain kananhoitajatytär. Martti esitteli\nhänelle vieraan, joka heti vuoden alussa halusi päästä tuttavuuteen\nkaikkien lähinaapureittensa kanssa. Hämillinen puna lehahti kainon\nnaisen kasvoille. Hänen harvinainen viehkeytensä liesitulen lämpimässä\nvalaistuksessa ei voinut jäädä uudelta naapurilta huomaamatta, eikä se\njäänytkään. Opas pani tämän salaisesti ilakoiden merkille.\n\nNaapurusten keskustelu pyrki jäämään lyhyeksi ja katkonaiseksi. Oliko\nmiehen kieli puurossa palanut, kun noin kankeasti puhe kävi? Aseveli\nkuulasteli sitä kuin muina miehinä, oli tutkivinaan seinävaatekuvioita,\nsivumennen kehaisikin niiden harvinaista taiteellisuutta. Käytiin myös\nkanalassa, jonka laatua ja erikoisuutta opas liioin ei voinut olla\nalleviivaamatta. Uusi naapuri tiedusteli, voisiko hän saada keväällä jo\npoikasia. Vastaus oli kielteinen, koska poikaskasvatusta harjoitettiin\ntalossa vain omiksi tarpeiksi. Tuohon asiantilaan voi ennen pitkää\ntulla muutoksia, naurahteli opas mielessään. Puhemiehen ammatti mahtoi\nolla kiintoisa ja hauska tehtävä.\n\n— Harvinaisen hupaisa päivä! kiitteli nuori Kyttä kotimatkalla.\n\n— Herttaisia naapureitakin, vai mitä?\n\n— Rakastettavia, suoraan tunnustaen.\n\n— Tunnusta se asianomaisille itselleen.\n\nHe nikkasivat silmää naurahtaen kuin korsun eteisessä taannoisina\naikoina. Yksinään hämärän illan lyhyttä taivalta kotiin ajellessaan\naseveli muisteli menneitä, kuvitteli tulevaisia. Jos vahingonilo oli\nihmisen vilpittömin ilo, kuten joskus väitettiin, niin hän tunsi\nsitäkin piirustellessaan eräitä lähiaikojen suuria yllätyksiä. Tämä\nkuitenkaan ei estänyt häntä edelleenkin olemasta Iso-Kytän uuden\nisännän mitä vilpittömin aseveli ja ystävä.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\n\nKyttä onnistui ostamaan osakkeet kaksioon ja pääsi siihen heti\nasumaan. Harvinainen tapaus pääkaupungissa tähän maailman aikaan,\nmutta heikommallakin rahalla on voimaa, jos paljon voi sitä käyttää.\nSitäpaitsi kunnallisneuvoksella oli suhteita, jotka eräissä tapauksissa\nmerkitsevät vieläkin enemmän kuin raha.\n\nAsunto oli kuudennessa kerroksessa, kaikilla mahdollisilla\nmukavuuksilla varustettu. Siitä oli näköalaakin yli puistojen meren\nselälle. Hän oli tuonut kotoa työhuoneensa kaluston, makuuhuoneen\nsängyn ja salin kirjakaapin. Ne kaikki olivat tähän hiirenpesään liian\nsuuria, vaikea jo ovista sisälle saada, sitä hankalampia paikoilleen\nsovitella. Peittyi komeroittenkin ovia, liikoja niitä tuntui olevankin.\nMutta suurilta ja sopimattomilta kotona hyvin laatuun käyvät kalustot\ntäällä näyttivät, olivat matkalla kolhiintuneetkin. Olisi pitänyt\njättää ja ottaa uusia. Jos nyt mistään kunnollisia olisi saanut. Ja\nhinta sitten! Punamaalilla töhrätty laudanpala, neljä pyöreätä keppiä\nalla, kuvittele pöydäksi tai jakkaraksi... kaksituhatta markkaa! Herra\nostaa nyt vain! Huomenna tämä maksaa kolmetuhatta.\n\nRahaa hupeni muutenkin kaikkeen jonnin joutavaan enemmän kuin sullomaan\nkerkisi. Jos joku puusepän tapainen sahasi poikki laudanpalan, maksoi\nse sata markkaa. Kun joku ämmä keikutti käsikärryillään sangon\nasemalta, kustansi se puolitoista. Kaikki muu sitä mukaa.\n\nKun pääsisi asettumaan tässä, niin vähät välittäisi heidän\nkeikuttamisistaan. Yksi hyvä puoli toki oli, ja se oli tosiaankin\nhyvä. Milloin ei tarvinnut ketään, niin eipä liioin tarvinnut nähdä\neikä kuunnella ketään. — Kukaan ei tullut valittamaan tai makeilemaan\nkunnallisneuvokselle sitä tai tätä. Ei huudeltu puhelimeen, ei\nlehmän kurkusta perunaa rassaamaan, ei karjapiian kantapäästä\npullonkappaleita. Toistaiseksi ei ollut edes radiota. Mikäli tuon\nhuvituksen tai kiusankappaleen hankkisi, niin nappia painamalla siitä\npahasta pääsisi, mölyt sisään tai ulos.\n\nElämä alkoi käydä mukiin sentään tulitikkulaatikossakin. Voi heittäytyä\nsänkyyn milloin nukutti, nousta ylös milloin halutti. Hiljalleen tässä\npurkaisi ja järjestelisi tavaroitaan muutaman viikon. Sitten sen kuin\neläisi, lueskelisi, katselisi akkunasta, syljeskelisi kattoon.\n\nHän oli ottanut kotoa jonkin verran kuivaa muonaa, ei kuitenkaan\npitkäksi aikaa. Maassa oli elettävä maan tavalla. Jokaisen laillista\nyhteiskuntajärjestystä rakastavan ihmisen täytyi mukautua elämään. Sitä\nvarten säännöstely oli toimeenpantu ja elintarvekortit järjestetty,\nniillä elää, ellei ole ahmatti. Jo periaatteen vuoksi täytyi pysytellä\nirti sekä kotoisista lisäantimista että vapaanhuollon järjestelyistä. —\nEi tarvitse lähettää! oli hän määrännyt. Postipakettina lihaa ja voita\njos millaisin valheilmoituksin. Tämä yleiseksi levinnyt tapa oli yksi\nmätäsieni. Kerta kaikkiaan hän oli kieltänyt sen. Sellaiset olivat\nohjelmat, ja ne kestäisivät kokeen. Kuukauden ensi päivästä se alkaisi.\n\nSitä odotellessa hän nakerteli eväitään, keitteli sähköliedellä vettä\ntai korviketta, kävi kerran päivässä ravintolassa, missä annokset\nkorkeasta hinnastaan huolimatta olivat yhtä tyhjän kanssa. Pitemmälle\nhän ei jatkaisi sitä.\n\nTarvikkeet saattoi ostaa kaupasta ja valmistella itse, kun oli\nkäytettävissä mainiot laitteet. Siinä aikakin kuluisi.\n\nKyllä se täällä muutenkin menisi, kun kerran alkuun pääsisi. Oli\nteatterit, elokuvat, oopperat, vaikka niistä lurituksista tosin ei\nusein väliä. Ja miksi ei ihminen voisi ilman turhia ajanvietteitäkin\nelää? Sen kun antaisi ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla.\n\nTavaroiden järjesteleminen oli viihtyisää hommaa. Monet pikku kapineet,\njotka itse oli hankkinut tai muilta saanut ja aikoinaan unohtanut,\ntulivat kuin uusiksi jälleen, kun niitä kaikessa rauhassa tarkasteli\nja puhdisteli. Kirjojen välistä löytyi kaivattuja, aikoinaan hyvinkin\ntärkeitä papereita. Nyt löytyivät, kun ei enää tarvittu. Olipahan väin\nläpäisty, vaikka eivät löytyneet. Elämä tuntui olevan kuin juokseva\nvesi, tavalla tai toisella se tiensä etsi, aina läpäisi, kun vain sai\nriittävästi aikaa. Jos liian kauan patoutui, niin syntyi pakkomurtuma,\ntulvavyörymä. Oliko miehen kaupunkiin lähdössä jotakin sellaista?\n\nJotenkin samoihin aikoihin joutuivat korttiannokset käytäntöön\nja tavarat kuntoon. Hyvin sattui. Suoraan tunnustaen ei näillä\nkaupunkilaisen henkisen työn tekijän annoksilla pitkiä aikoja suurempia\ntavaroita olisi nosteltukaan. Täytyi ryhtyä vetämään tai hissaamaan\ntai käyttämään keikuttajia, jotka myös vetivät ja hissasivat. Ero\noli vain siinä, että he tekivät tämän työn pimeitä tuntejaan lisäten\nja venyttäen »Pika-haku» tai »Pika-apu» sen ja sen työkirjoihin.\nNeuvomatta nämä keikuttajat osasivat merkitä riittävän suuret\naikamarginaalit lappusiinsa.\n\nMutta jonottaminen vasta hupaisaa touhua oli. Esimerkiksi kahta\nmaitodesiänsä kahvikupponen tai pikku kannunen kädessä. Täällä sitä\nosattiin kannutkin hankkia ja tehdä oikeata miniatyyrimallia. Niinkuin\njuomalasin suuhun olisi likistetty kansi ja sanka. Ihan huvi sitä oli\nkatsella jonkun peräpeilillänsä aurinkoa pimittävän mamman kätösessä.\nElefantti eli kissan tilkkasilla! Mikä ravinnonkäyttökyky! Mikä\nSarpatin lesken salaisuus!\n\nJonossa seisoskelija kuuli politiikkaakin enemmän kuin tarpeekseen,\nkuten kaikkea muuta soopaa. Sosialisti haukkui porvaria, porvari\nnalkutti sosialistia, kommunisti peittosi molempia. Kaikilla\nvaahtoporeet suupielissä. Maalaiset vasta kunniansa kuulivat. He olivat\nsamoja kadotuksen mustia lampaita kerta kaikkiaan kaikki. He itse\nähmästivät voit ja lihat, litkityttivät maidot navettakissoillansa.\nVapaaseen kauppaan toimitettiin vain silmänlumeeksi, pimeässä\npakkohintoihin myytiin kaikki muu.\n\nEi nyt kaikkea sentään, eikä kaikki, puuttui Kyttä kerran, mutta\nvaroi tekemästä sitä toista kertaa. Siinä se oli oikea emäporvari!\nMikä lieneekään palkattu vakooja! Salakyttä! Sen oli näköinenkin.\nKannut kalisivat ja pullot heiluivat, ne patenttikorkilla varustetut\nkäsipatukat. Se oli peloittava ase, tuollainen patukka, vimmatun ämmän\nkädessä tasapäätappelussa. Miten lähelle päätä he ampuivat sanaisilla\nmyrkkynuolillaan. Ja yhtä poikaa kuin Pöyhösen porsaat yhden viattoman\nkimpussa kerta kaikkiaan kaikki.\n\nIso-Kyttä kiitti onneaan, kun ehjin nahoin pääsi tulitikkulaatikkonsa\npatenttilukon taakse kaksine desineen tai ilman niitä. No, se oli\njokseenkin yhdentekevää. Niinkuin myös ne kortilla saatavat voi-, liha-\nja muut nokareet, joista sähköliedellä kelpasi ruokaa laittaa. Miksikä\nei kerran pari kuukaudessa, mutta Sarpatin lesken sapuskoillako elit\nlopun aikaa? Kyllä kai, jos olisi löytynyt sellainen leski. Sitä kai\nsaattoi käydä etsiskelemään, kun ei tässä muutakaan tähdellisempää.\n\nRuoanpuolessa oli ennen pitkää turvauduttava ravintolain\npikkulämpimiin, viidenkympin lintupaistinokareisiin tai vastaaviin\nkaninkappuroihin, joista sai edes luuta järsittäväkseen. Kun kolme\nsatalappusta hellitti, niin sai toki kunnon välipalan.\n\nPeriaatteen miehenä ei Kyttä kuitenkaan heittäytynyt suurempiin\nlainrikkomuksiin, vaikka varojakin oli. Mikäpä että ei hänkin olisi\nvoinut ostaa tuhatlappusella voikiloa, kävihän niitä kiusaajia\nrappukäytävissä. Ja paluupostissa olisi tullut kotoa kahden kilon\npakkaus hyvinkin käypää »käyttötavaraa», jos vain olisi vihjaissut.\nSepä se kiusallisinta oli, kun olisi saanut, eikä voinut ottaa.\nTämäntapaisia mahtoivat olla marttyyrien kiusaukset. Älä tee\nnaurettavaksi itseäsi, pikku marttyyri! Kestä, kun olet arenalle\nastunut!\n\nEi mitään hätää, ei sen puolesta. Sitäpaitsi olihan käytettävissä\nhenkiset nautinnot, joita oli vara ottaa ja jättää. Niille tilaa\nvaratakseen hän arkipäiväisen entiselämänsä oli jättänytkin. Tämän\nsaattoi tunnustaa olematta farisealainen.\n\nHän tarkasteli teatteri- ja elokuvaohjelmia. Vetonumerofilmejä!\nIloisia operetteja! Vakavia draamoja! Sunnuntaiaamun lehdissä niitä\nsivumäärin mainostettiin. Mutta yritti minne tahansa, niin aina jonot\nedessä, suorat jonot, mutkajonot, kaksoisjonot. Ja raitiovaunut niin\ntäynnä, että milteipä henki oli ulos pusertua siinä ahtaudessa. Kun\nsitten märkänä ja hengästyneenä pääsit niihin maan mainittaviin kuviin\ntai näytöksiin, joihin lipun olit saanut joten kuten keinoteltua,\nniin parhaimmalla tahdollanikaan et jaksanut pysyä rattailla.\nAlkoi nukuttaa, niin mahdottomasti raukaista, eipä tiedä, vaikka\nkuorsauskin olisi korahtanut, koska naapurit katsahtivat vihaisesti ja\nkuiskuttelivat puoliääneen.\n\nKittiä heidän maan mainioilleen! Rahaa siihen vain hupeni. Ja nukkua\nsaattoi omassa kamarissaan, vaikka kuorsata. Kukaan toistaiseksi ei\nollut kopistellut tikkurasian laitoihin miltään puolelta. Sitäpaitsi,\neikö vapaalla varakkaalla miehellä voinut olla hupaisampiakin\nnautintoja? Suoraan tunnustaen unentorkahdus meijerin koneenkäyttäjän\npenkillä oli antanut ratkaisevan sysäyksen koko tähän mullistavaan\nelämänvaihdokseen. Miksi ei ikämies saanut veriään lämmittää omilla\nkuvitelmillaan, kun kerran oli vielä verensykettä ja kuvittelun voimaa.\nSe ei maksanut enempää kuin uni omassa sängyssä, ei kerrassaan mitään.\n\nMutta jostakin käsittämättömästä syystä oma kylläkin pehmeä sänky\nei ollutkaan meijerin konehuoneen penkki. Siitä nähtävästi puuttui\nrieskamaidon ja konerasvan tuntua. Tai oliko puutos ehkä korttiannosten\ndesimaidossa ja rasvanokareissa? Oli miten tahansa, murheelliseksi\ntosiasiaksi vain jäi myös hupaisien unikuvien puuttuminen. Ne eivät\nlämmittäneet, eivät edes lähestyneet.\n\nNo, oli kai käytettävissä tepsivämpiäkin keinoja, sanomalehdet\n»henkilökohtaista» osastoineen. Niissä oli varaa valita, oli nuoria\nja nuorempia ikäneitoja, iloisia leskiä, vakavaraisia, syvämietteisiä\nopettajattaria ynnä muita sielun ja ruumiin hoitajattaria, hiusten väri\nse ja se, pituus niin ja niin monta senttiä... tositarkoituksella.\nKokenut kaikki tietää, vaivainen kaikki kokee. Iso-Kyttä tuli tuonkin\nsanonnan paikkansa pitävyyden kokemaan ja kouraantuntuvasti vielä\nsittenkin.\n\nHän valitsi harkiten ja mietteliäästi. Jos kenellä niin hänellä oli\nsiinä kokemusta. Kymmeninä vuosina monet kymmenet harjoittelijat\nvalinnut ja vain harvoin »Hirvimäkiin» haksahtanut. Hän tutki\nviikon lehdet ja valitsi parhaan, keski-ikäisen, kainon ja siveän.\nKohtauspaikaksi hän esitti erään syrjäisen ravintolan. Tunnusmerkkinä\nolisi vielä vireän näköinen herrasmies, takin rintataskussa\nkultadublee-täytekynä.\n\nMääräaikana hän istui pöydässään ja odotteli. Lennähtäisikö lintu ja\nmillainen? Mainostuksesta päättäen sen piti olla jonkin näköinen.\nVähäisessä ravintolahuoneessa illasteli vain pari ikäherraa. Oikeastaan\nse oli liiankin hiljainen paikka. Jo kävi ovi. Sisään pyrähti joku\nmerkillinen otus. Hameet polvien yläpuolella, hartioilla ruskea\nkarvaton kettu. Maalia oli kasvoissa niin vahvalti, että sillä olisi\nvärjännyt verenpunaiseksi kahdentuhannen markan pöydän. Vanha hai,\nmiekkavalas, mikä lienee ollut. Yhdellä silmäyksellä hän keksi uhrinsa\nja iski kimppuun.\n\n— Mitä sinä tämmöiseen paikkaan, rakkaani! Mennään toki parempaan\nbuffettiin ensin illastamaan ja sitten... Minä kyllä tiedän paikat.\n\nNaikkonen istahti hävyttömän lähelle, kallisti värjätyn fasadinsa\nvielä sitäkin lähemmäksi, hymyili kuin belsebuupin jalkavaimo. Eroon\nmokomasta oli päästävä, mitä äkimmin sitä parempi.\n\n— Kyllä maar minäkin paikat tiedän, mutta eipä mahda tulla meille\nkauppoja.\n\n— Mitä sinä, äijä, oikein meinaat? Ensin narraat ja sitten...\n\n— En ole narrannut, vaan te.\n\n— Te! Ei minussa kahta ole, ellet usko niin...\n\nPetetty mies nousi aikoen hyvästejä sanomatta lähteä, mutta miekkavalas\noli häntä näppärämpi. Hän hypähti ja sulki tien. Silmät kiiluivat\npäässä, ketun silmät olkapäällä.\n\n— Se on yksi tonni, ettäs sen tierät! Minä en ole niitä, joita turhan\ntähren juoksutetaan. Rahat tänne ja paikalla!\n\nVanhat herrat katselivat paheksuvasti, vahtimestarikin jo riensi hätiin.\n\n— Mikä rähinä täällä?\n\n— Tämä äijän kekkale täällä rähjää, meinaa narrata mua.\n\n— Mitähän häneltä voisi narrata?\n\n— Se häpäisee mua! Kuulkaa päältä tekin herrat siellä.\n\n— Molemmat ulos, tai soitan poliisin!\n\nTuhatlappunen täytyi hellittää, että ei olisi koitunut vielä suurempaa\nhäpeää. Hyh, hyh, kaikkiin sitä kunniallisen miehen pitääkin\nsotkeutua. Mutta se oli kyllä ensimmäinen ja viimeinen yritys\n»henkilökohtaisista». Siitä seurasi rangaistus, vaikka ei nautintoa.\nEllotti, milloin muistelmatkin siihen palautuivat. Minkä niille\nmahtoi. Ne palautuivat niinkuin halusivat milloin mihinkin asiaan,\nelämänkokemukseen ja mielikuvaan, sitäkin useammin nyt, kun oli niin\nhyvää aikaa. Vaihtelua ja virkistystä hankkiakseen Kyttä käveli ulkona\nkaduilla ja puistoissa, mutta pian sekin alkoi tuntua turhanaikaiselta.\nIhmiset riensivät kuin tulipaloon. Minne niillä kaikilla olikaan\nniin kiire? Se oli arvoitus ja siksi jäi. Näiden tiuhan touhuajien\nvastapainoksi oli maleksijoita, joilla näytti olevan aikaa miten\npaljon ja mihin tahansa. Mikä talutteli koiraa, jonka liivinnapit\nharavoitsivat katukäytävää, mikä mitäkin kiskoi, kauppasi tai kerjäsi.\nMuutaman päivän tarkkailtuaan hän kyllästyi niin perin pohjin, ettei\nviitsinyt lähteä ulos muuta kuin välttämättömille jonotuksille.\n\nAkkunassa istuen, sängyssäkin maaten palasivat muistot kotitanhuville,\nKytän pelloille, Huhmareen päiväisille rannoille. Kevätaurinko\nalkoi jo niitä valottaa. Se kiersi yhä korkeammalta kaartaen\nviisikymmenhehtaariset vainiot, niityt ja metsät. Se kilotti hanget.\nSe porasi reikää niittypuron holvikattoon. Siinä lähellä salaojaton\nlaskuaukko somasti porisi. Talvesta, joutilaisuudesta, elämän\nväsymyksestä ei tiedetty siellä mitään. Kevättä varten kaikki tienoot\njo kunnossa. Pelto henkäili ja keräsi voimiaan uutta elämää varten!\n\nViljelijä keräsi pintatunkioihin höyryävää lantaa, kihisevää suomultaa,\nviidenkymmenen kuorman kasoihin tai vähän isompiin. Näin hän ruudutti\npeltoa kuin pelilautaa, mitä enemmän nappuloita, sitä komeampi lauta.\nOli siinä tilaa! Kun pelto keväällä povensa avaisi, niin kaikki\nuppoaisi. Ei turpeen tuppuraa jäljellä. Mutta voima lisääntyisi. Oras\nkiertyisi pintaan, punertaisi, vihertäisi, versoisi maankattavaksi,\nlainehtisi, heilimöisi, kantaisi keltaista satoa.\n\nTuntikausia hän saattoi istua akkunansa ääressä näitä näkyjään\nkatsellen, väliin katselmuksissaan pihakartanoillekin hypähtäen.\nNavetan ovi, avautui. Sonni, vahvaniskainen voimanpesä, vyörähti\njaloittelupihaan. Minä täältä vain, onko miehen vastusta, ammuuh!\nSitten pian nuori lehmäkin perässä hilpoisella keväiselle tuulella.\nJassoo, ammuuh! Vai henkilökohtaista, niin aina... Siinä oli elämää ja\nelämän kevättä... Ja rehellistä realiteettia!\n\nNäitä katsellessa tuli vetinen ikävä, sitäkin hiukaisevampi, kun kävi\njonottamassa kahta desiänsä ja peukaloista rasvanokaretta. Olisipa\nollut kaluttavaksi edes kotoinen porsaan sorkka ja kovan leivän\nkannikka. Kuinka sanoikaan entinen tuhlaajapoika: Täällä minä ikävässä\nhiukenen ja näen nälkää. Miten monella isäni palvelijoista on yllin\nkyllin leipää. Tee minut yhden palvelijasi kaltaiseksi!\n\nKeskusliikkeiden kevätkokoukset tulivat. Tämä toki oli tuulahdus\nentisiltä hyviltä ajoilta. Hän meni kokouksiin, vaikka ei ollut\näänestyslippuja eikä valtakirjoja. Tunnettiin hänet niissä. Ai,\nIso-Kyttä, vastaleivottu kunnallisneuvos! Onneksi olkoon! Olen kuullut,\nettä talosi olet myynyt? Onko siinä perää? Talo myyty, rahat juotu! Ei\nKyttä rahojansa juo, kyllä se on joku toinen poika! Asfalttitalonpoika\nsiis kuitenkin! Tätä ja paljon muuta samantapaista.\n\nMutta täälläkin milteipä läpeensä tutussa joukossa Kyttä huomasi\nolevansa kuin outo eläin vieraassa karjassa, irti maasta, omasta\ntalosta ja osuuskunnista. Se hyvä puoli nyt kuitenkin oli, että hän\nsaattoi katsella ja arvostella kaikkea kuin jäävittömän lautamiehen\nsilmillä.\n\nMonennäköistä ja tapaista miestä vanha osuustoimintaemo siipiensä\nsuojassa elätti ja kasvatteli, nyt hän sen vasta oikein huomasi.\nItse aate oli, kuten usein oli verrattu, kuin rehevästi kasvava\nmonihaarainen tammi, jonka oksilla linnut lauloivat, jonka lehtien alla\ntahi päällä lihavat madontoukatkin päivää varjostivat tai paistattivat.\n\nMutta neli- viisikymmenvuotias Kalevan tammi kasvoi ja rehevöityi yhä.\nSen terveet elinjuuret kaivautuivat yhä laajemmalle, yhä syvemmälle\nhikevään maaperään. Rehevä jalopuu kantoi ja ruokki vaivatta niin\nuutterat työmuurahaisensa kuin kupukyyhkynsä ja toukkaloisensa.\nKun vain mestaripuutarhuri muistaisi keväisin käväistä juurella\nteräaseineen. Olisi sahattava, veistettävä, rapsittava. Ei vahinkoa,\nvaikka eräitä jalattomia toukkia tipahtaisikin hangelle ja jäisi siihen\npotkimaan. Se oli terveen elämän laki.\n\nNäillä mietteillään sivusta tarkkaileva mies ruoskitsi niin itseään\nkuin muita. Mitä kipeämmin piiska omaa lihaa vihlaisi, sitä suurempaa\nsisäistä tyydytystä hän tunsi. Tulisiko hänestä täällä itse hankitussa\nkuritushuoneessa ennen pitkää joku pylväspyhimys? Oireet viittasivat jo\naika tavalla sinne päin. Rehellisesti mies itselleen myönsi sen, mitä\ntätä ennen ei milloinkaan. Hän oli kilpistänyt elämänsä omahyväiseen\nsimpukankuoreen, mutta jalohelmi oli jäänyt löytämättä. Sellainen\nei koskaan synny napin hiertämisellä. Senkin, mikä oli sisäisen\nonnettomuuden syy, hän jo tiesi ja itselleen tunnusti. Elämä kitui ja\nnäivettyi sovittamattoman rikoksen varjossa.\n\nYhä enemmän mietteisiinsä syventyen mies istuskeli vankilansa\nakkunassa, katseli kaihoten yhä päiväisemmiksi vaihtuvia Huhmareen\nnäköaloja. Miksi hän ei voisi lähteä sinne? Vaikkapa vain viikoksi\npariksi käväisemään, kuuntelemaan ja katselemaan. Pintavedet jo\npiiriojissakin irti. Oras vihersi. Pelto höyrähteli. Miksi ei vaikka\npäiväseltään? Sen minä teen! Huomenna lähden! Entä kun oli asiaakin!\nNyt vasta hän sen muisti. Oli tullut sisarenpojalta kirje, iloinen\nkirje! Yllättävä kerrassaan. Mitä minulla sitä vastaan enää olisi? Jos\nmikään sopii, niin se. Se merkitsee enemmän. Se sovittaa. Sitä lähden\nhänelle ilmoittamaan.\n\nKeventynein mielin, onnellisempana kuin pitkiin aikoihin hän lähti\nulos, vaikka ilta olikin jo myöhäinen. Tuskin milloinkaan hän oli\ntuntenut askeleitaan näin kepeiksi, ehkä meijerissä juhlayönä vähän\ntätä, mutta nyt toisella tavalla. Hän asteli satamakaduille, joilla\ntuoksahteli vastaan avautuvan meren keväinen henki. Hiipiviä askeleita\nkuului takaapäin. Hän pyörähti ympäri. Pitkä luihu mies seisoi\nhämärissä. Kirkas puukonterä välkähti. Se iski, toisen, kolmannen\nkerran. Hän vaipui, kaikki pimeni...\n\nKunnes kirkastui keväiseksi päiväksi. Nuori mies — hän itse, liikkui\nkepein askelin Hallasen torpan aidan varrella apilamaassa. Kas,\nJussiko siellä, hei! Huomenna lähdemme rippikouluun. En viitsinyt\nkäydä kaupungissa niinkuin toiset koulupojat, täällä kotikirkolla on\nhauskempi. Pyörillä mennään, terve!\n\nNuori koneenkäyttäjä — hän itse, käytteli meijerin höyrykonetta...\nMaiju, siellä! Tule tänne! Tule, tule! Minä yksinäni täällä lämpöisessä\npesässä... Tule, älä pelkää! — Sorea tyttö! Kuin enkelin kuva siellä\nlasikaapissa. Et vielä? Odottelet jonkin aikaa, niin Salminen koppaisee\nja minä jään... Enkö olekaan Salminen?\n\nOnneksi olkoon! Saimako se? Kuin Eedenin omenapuu. Hiukea tulee, kun\nkatselen sinua. Mitä isäsi siihen sanoo? Jussi, siinä oletkin. Älä\nole vihainen! Tekoni oli paha. Syntini veriruskeat. Anna anteeksi,\nrippikoulutoveri! Vertako vuotaa? Mitä siitä. Veri puhdistaa veren.\nMinäkin olen kärsinyt, elämästä osattomaksi jäänyt. Et usko... Uskotko?\nSinulla on semmoiset silmät. Kiitos, että näet jo noin. Tämä Hallanen\nannetaan karjalaisille! Tyttäresi Kytässä emäntänä... sinun lapsesi\nlapset, minun lapseni lapset... Kätesi tänne, veli Jussi!\n\nKuumehoureinen mies heräsi raottaen silmiään. Huoneessa oli hämärää,\nmutta lattialla liikuskeli jotakin valkeaa, naisen puku ja kasvot.\n\n— Missä minä olen?\n\n— Olette sairaalassa. Älkää puhuko, älkää liikkuko.\n\n— Minä sairaalassa! Äsken juuri Hallasen pihassa.\n\n— Teidät löydettiin kadulta haavoittuneena. Olkaa hiljaa. Veri vuotaa.\n\n— Vereni vuotaa...\n\nPimeni jälleen, kirkastui hetken kuluttua. Verikö vuotaa? Ei\nmilloinkaan enää vuoda verta, ikuinen rauha on maassa. Tuhatvuotinen\nvaltakunta. Eikö meijeri pian vietä viisisatavuotisjuhlaansa?\nMinäkö puhumaan siellä? — Olkoon menneeksi... Kun vain ette kisko\nkaulaani ahdistavia tärkkilänkiä. Kun ette tee minusta taas jotakin\nuutta yhteishyvän kankurineuvosta... Ettäkö pönttöön heti, ilman\nesivalmistelua... No, olkoon menneeksi, ex tempore, kuten herrat\ntapaavat sanoa. Sekin meiltä käy laatuun... Hyvät osuustoimintamiehet\nja naiset, kansalaiset! Koska nyt olemme kokoontuneet viettämään tätä\nmeijerin tuhatvuotista juhlaa, tätä ikuista rauhan juhlaa, höm...\nhöm... terve siis, sinä suutari! Terve räätäli! Terve sinäkin, Hallasen\nJussi, siellä!\n\nPimeni, hämärtyi hiljalleen.\n\n— Hän on lopussa.\n\n— Ei juuri vielä.\n\n— Takuulla, puolen tunnin kuluttua saatte kantaa miehen kellariin.\n\nKellariin... Siemenperunoita tarkastamaan varmaankin. Eikö ollutkin jo\nkevät... Ikuisen rauhan kevät?\n\nEi juuri vielä. Sairaalan päivystävä nuori lääkäri oli erehtynyt.\nHenkihieveriin puukotettu Iso-Kyttä oli lujempaa ainesta kuin hän\nluulikaan. Kellariin siirtämisen asemasta tehtiin verensiirto. Potilas\ntoipui vähitellen. Helluntaihin mennessä oli päästy jo niin pitkälle,\nettä hän saattoi vastata sisarenpojan tiedusteluihin naima-asioista\nja sen semmoisista. Vähän liian pitkälle se oli jäänyt, mutta ei\nkai rakkaus ruostu eikä vanhene, pääsiäisen ja helluntain välissä\nliiatenkaan.\n\nTuhatvuotisen valtakunnan pihamailta palautuvan miehen mieli oli\nkevyt ja keväinen. Hän oli saanut uutta verta ja uusia näköaloja.\nLinnut lauloivat sairaalan puistossa, ja vaikka se ei ollutkaan\nsamaa kuin Huhmareen rannoilla, synnyinkodin riippakoivuissa, niin\nolihan kuitenkin. Täälläkin ne lauloivat uutta elämää ja kevättä.\nUudestisyntymää, vapahtumista ja anteeksiantoa.\n\nHän oli siinä mielentilassa, että olisi voinut kirjoittaa näistä\nsisarenpojallekin, runoilla vaikka tuhlaajapojan kotiin palaamisista\nja sen semmoisista. Mitä turhia! Puhuminen oli hopeaa, vaikeneminen\nkultaa, oli sanonut joku vanha viisas ja sanonut siinä oikein. Hän\nkirjoitti siis vain:\n\nOta kernaasti Hallasen Saima emännäksi taloon! Mutta pane toimeksi myös\npelloilla! Juhannukseksi palaan kotiin. Näkemiin. Enosi.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\n\nAurinko nousi kesäisten metsien takaa. Läikettä vesillä, pikkulintusten\nlaulua, käen kukuntaa. Hirvimäen isäntä kuulasteli paitahihasillaan,\nlippuvaate kainalossa. Hän, astui pihakunnaalle ja veti lipun salkoon.\nAuringon nousun aikoihin oli määrä valtakunnallisissa juhlissa vetää.\nVaikka vähän aikaisemminkin näin häissä ja hopeahäissä. Lippu levähti\nja hulmahti. Noin aina! Harvoin vaate tuossa tangossa suppusuojana\nmakasi. Siitä mäkipaikat olivat verrattomia.\n\nMyhäilevä hopeasulhanen kääntyi kartanolle päin. Siellä liikuskeli\nvarhaisissa aamuaskareissaan myös hopeamorsian. Eipä vähän ollutkaan\nasteltavaa muoripahalla näinä päivinä. Mutta virkkuna tarkkaili silmä,\nketterästi käpsähteli jalka, milteipä myöhäismorsiamen iässä hän vielä\nolikin, yli kymmenen vuotta sulhastansa nuorempi. Näin sen piti olla,\nhumala viheriäisempi kuin salko, isä vanhempi kuin äiti.\n\n— Mitä sinä siellä myhäilet? tiedusteli morsian.\n\n— Mitäpähän tässä, tämmöisenä päivänä murjottelemaankaan, salasi\nsulhanen ajatustensa aiheet.\n\nMutta tuulispää, iloinen poikanen, lennähti laaksosta mäkeen, ravisteli\npuiston helluntaivihreitä lehtipuita, huomasi sinivalkoisen vaatteen ja\npaukautti sitä kuin piiskan siimaa.\n\n— Hei vain! Katsohan tyttö!\n\n— Tyttö!\n\n— Tyttö kuin heinä! — Paukuttele sinä sirkusmestari piiskojasi! Vaikka\nilotulittaisitkin vähän.\n\n— Mahdat itse pitää siitä huolta, tuollaanen parantumaton vekkuli.\n\n— Sellaanen myös itse.\n\nMorsian ei Amerikan matkoillaan, hopeahäärupeamassakaan ollut päässyt\npohjanmurteistansa, eikä tarvinnutkaan päästä. Se sanalle väriä antoi\nja antaisi vielä kauan. He naurahtivat toisilleen, etääntyivät kumpikin\njälleen omille askareilleen.\n\nMutta nuori sulhanen, Jaakoppi Iisakin poika, ylhäisessä\nkesäkamarissaan vasta silmiään aukoili, haukotteli hartaasti, ojenteli\nkäsivarsiaan ja koukisti ne jälleen. Katse osui sormukseen.\n\nMitä kummaa! Mikä päivä tänään oli? Se kauan odotettu helluntai, se\nennen näkemätön suvisunnuntai... herranpojat! Se antaisi Jaakopille\nRaakelin, ilman Leaa, kuten isä Iisakki kerran päivällispöydässä oli\nheittänyt. Millaista olisi elämä tämän jälkeen? Tulisiko apu, ihmiselle\nsopiva? Kiertyisikö kahle, hengitystä salpaava? Onnenpäivä vaiko\nonnettomuuden?\n\nUlos harakkalintuset! Sisään helluntaikyyhkyset! Oli elämykset, oli\ntuntemukset, iloaavistukset. Nouse jo mies! Käy rohkeasti tietäsi.\n\nSamalla keväisesti sylkähtelevällä mielellä herättiin eräässä toisessa\nkesähuoneessa, jonka seinälaudoitusta aurinko kultaväreillänsä\npurppuroitsi. Pöydällä lepäsi soma valkoinen puku, tuolilla valkoiset\nkengät, yhtä toista muutakin keveää ja pientä, joista päivänsäde ei\nheijastelmiaan hevin irti saanut.\n\nJo puolenpäivän aikoihin hääväkeä alkoi nousta kuin muurahaisia\nrakennusvaiheessaan olevaan kekoon. Naapurit ja kylänmiehet, kahden\njärvikylän kansa oli saanut ketään kiertämättömän kutsun, siihen vielä\nvirantoimittajia, etäisempiä sukulaisia ja tuttavia. Ii-Hoo oli välitön\nja väärentämätön, milloin asia näin kohdalleen sattui. Hääiloa oli\nihmiselämässä harvoin, hopeahäitä monellakaan tuskin muuta kuin yhden\nainoan kerran.\n\nRehti kutsu oli otettu kaikkialla huomioon. Iloa ei viime vuosina oltu\nliian paljon koettu, murheen mustaa sitä viljemmin. Jos Hirvimäessä\noli häät, niin ne olivat jotakin. Ja niinpä sitten kellon määräaikoja\nlähetessä yhä nousi tien täydeltä juhlapukuista kansaa, helluntain\nhepenissä ja väreissä, mikäli se itse kullekin oli mahdollista.\n\nPappi, lukkari, meijerin isännöitsijä, kirkonkylän räätäli ynnä\nmuita rättäreitä ajeli komeasti Harjulan Pentin maitokärryssä, joka\nsekin juhlan kunniaksi oli kukkivilla tuomenoksilla koristettu.\nPurolan Janne, Nestori pelimannien joukossa, soitteli pihamaalla\npurppuripolskaa. Ei mitään puuttunut enää, arveli pelimannin kohdakkoin\nkultahääkelpoinen morsian, joka hääräsi nuorekkaana mestarikokkina.\n\nVihkimistoimitus tapahtui puutarhan sireenimajassa, jonka\nkehälatvus ulottui morsiamen kruunun tasalle ja kehysti sitä\nsomasti kukkaumpuillaan. Semmoinen kevään kehä sopi mainiosti idän\npallomestarille ja nuorelle Jaakopille.\n\nSulhanen oli morsiantaan päätä pitempi, hopeasulhanen omaa morsiantaan\nsilminhavaittavasti enemmänkin. Ei morsiamissa vähäisyyden vikaa,\nnämä hirvet vain olivat tavallista mittavampia. Nuoren morsiamen\nsilkki säteili valkoisena, hopeamorsiamen hopeaisena. Hieno valiovaate\nluultavasti oli aitoa amerikkalaista, niinkuin hopeasulhasen kaulus\nja nauha ja kultaiset kellonvitjat, jotka kulkivat reippaasti\nliivinrintamuksen ylitse, kuten ennen aikaan kullankaivajilla oli\ntapana.\n\nPappi toimitteli virkatehtäviään, puhui ja kyseli. Nuori pari kuunteli,\nvastaili ja vaihtoi sormuksia. Kansa seurasi tätä kaunista sakramenttia\nläheltä ja kaukaa ja vielä kauempaakin. Joukko pikku poikia oli\nkiivennyt tallin sillalle kuin urkulehterille. Näköalat sieltä olivat\nmainiot, vaikka kuulemisen laita olikin vähän niin ja näin. Uskon\nvaraan nämä sakramentit kai yleensä rakentuivat, pikku pojat olivat\nsiinä oikeassa.\n\nPapin saatua toimituksensa loppuun riensivät sukulaiset onnittelemaan,\nhopeapari ensimmäisenä. Hopeasulhanen pisti morsiamen käteen jotakin\npientä, mutta sellaista pientä, joka kauankaan aikaa ei pidä itseään\nsalassa, milloin keväinen päivä paistaa, niinkuin tänään paistoi.\nLahjasormuksen kantapuolella oli hohtava jalokivi. Asiantuntija\nerikseen tarvitaan arvostelemaan, miten kallis sellainen kivi\nkauppa-arvoltaan on. Nuoren Jaakopin vastavihitystä vaimosta ei ollut\nnyt sellaiseen. Hänen silmiään häikäisi, kun hän katsoi siihen, eikä\nhän sitten osannut kiittääkään, niinkuin tällaisesta kirkastuksesta\nolisi pitänyt tehdä.\n\nTavanmukaisessa järjestyksessä seurasivat sitten muut talonpoikaiset\nhäätoimitukset, häämaljat, hääkahvit ja hääateria. Kaksi pitkää pöytää\nkatettiin pihanurmikolle. Ne notkuivat paitsi kansiensa pituutta myös\nvatiensa täyteläisyyttä. Hääparit papin seuraamina aloittivat kiertävän\njonon, josta vähiin aikoihin ei loppua näkynyt. Milteipä ennen sitä\nnäkyi jälleen se alkupää, joka palasi parantamaan alkuotteitaan. Mutta\neivät toki viimeisetkään kärsimään jääneet, sillä kaiken varalta he\npinoivat jo ensimmäiset kuormansa niin kukkupäiksi, että vahinko heidän\nkohdallaan ei tulisi korvaamattomaksi, vaikka jälkikierroksiin ei\nolisikaan varaa. Sitä oli, mikäli kiertäjillä halua.\n\nEturuokapöytää seurasivat muut pöydät, laatikot, liemet, puurot,\npaistit ja jälkikiisselit... Tällaisia pitoja oli ollut viime vuosina\nniin harvoin, että ruokalajien nimetkin olivat unohtuneet vanhemmalta\nhääkansalta, nuorempi polvi niitä tuskin oli oppinut edes tavailemaan.\nPääasia että kaikille kaikkea hyvää riitti ja hyvin maittoi.\nKumpaankaan nähden ei asiapuolilla ollut valittamisen varaa, enempää\nemännillä jälkimmäiseen kuin hääväellä edelliseen. Tyytyväisyys oli\nmolemminpuolinen.\n\nPuheita pitivät itse isäntä, Särkilahden isäntä ja Hakalan suutari,\nnämä kaksi vierasta paistiin päästessä. Tapansa mukaan pikku Särkilahti\ntakelsi, ei häiritsevästi, ottaen huomioon hetken vaatimukset ja\nmiehen innostuksen. Hän aloitti hutunkeitosta, minkä kirkkaasti oli\nhävinnyt hopeasulhaselle pari vuotta sitten. Se oli Iisakin onni ja\nJaakopin onni ja myös hutunkeittäjän onni, mikäli tämänpäiväisestä\nsaattoi päätellä. Sen antoisampaa hantikaappia ei Ii-Hoolle enempää\nkuin hänen ratatoverilleen kukaan voinut toivottaa. Mutta järvikylän\npallojoukkuetta heidän siitä hyvästä oli muistettava. Lukkarivakanssi\npitäjäkilpailuja varten oli hoidettava Hirvimäestä käsin nyt ja aina.\n\nTämä oli kilpaveikon puheen pääsisältö. Kun sen tärkeimmät kohdat\ntulivat tehostetuiksi tälle kipinöivälle pikku hevosmiehelle\nluonteenomaisilla ke-ke-kertauksilla, ra-ra-rapinoilla, ei sen tehoisaa\nvaikutusta tarvinnut epäillä. Hääkansa antoi sille äänekkäästi\nmyötäilevän kannatuksensa tallinportaita myöten.\n\n— Vaikka tämä arvoisa isäntä onkin yhtä väärentämätön porvari kuin minä\nproletaari, en voi olla julkituomatta yhteisen kansan kiitollisuutta\ntämän helluntain vuodatusten johdosta, aloitti suutari Hakala\npaistipuheensa. Siitä hän siirtyi testamentteihin, »Kaanaan häihin» ja\nsitäkin etäisempiin. Mutta Salomonin korkia veisu antoi hengen voiman\nja runollisen lennokkuuden hänen varsinaiselle hääpuheelleen. — Sinun\nsilmäsi ovat kuin kaksi metsävuohen vohlaa... Sinun kätesi... Sinun\nrintasi... Hän muisti ne kaikki, selitti, milloin oli selittämistä,\nvalittujen paikkojen antoi vaikuttaa omalla tuhatvuotisella tehollaan,\nja ihastuksen hyminä kulki penkeillä ja nurmikolla istuvan hääkansan\nrivejä pitkin.\n\n— Kun aikoinaan olisi huomannut ruveta papiksi, niin moni agitaattori\nolisi vuolaissut taikinaveitsensä kiveen, heitteli Hoikkanen omia\nmakupalojaan lähinnä istuville naapureilleen.\n\n— Mitähän jos tämän päälle laulaisimme sitten yhteisesti vaikkapa\n»Maa on niin kaunis» ainoastaan, esitti kanttori Petäinen. Ja niin\nlaulettiin. Kanttori itse säesti falsettitenorillaan, nuori pastori\nkomealla matalalla bassollaan, niin että se oli milteipä kuin\nkuorolaulua. — Hyvin koreata! Kauhean kaunista! ihasteli Lautta-Villen\nMiina, mikäli astioittensa keräämiseltä kerkisi kuuntelemaan.\n\nKaunista varmaan se olikin, koska kanttori Petäinen itsekin liikuttui.\nLasejaan kuivaten ja kurkkuaan karaisten hän ehdotti, että enemmän\nlaulettaisiin, vaikkapa tilaisuuteen sopivia maallisiakin, kuten »Halk\nillan ruskon auerman» tai »Mä oksalla ylimmällä» ainoastaan.\n\nJälleen kanttori kiskoi tenoriansa, pastorin ympärille oli kerääntynyt\nmuutamia bassomiehiä, opettajatar tempoili alttoja sireenimajan\noviaukkoon. Yhteinen hääkansa kuunteli tarkkaavaisena.\n\nPapilla ja kanttorilla oli omat mentävänsä, kuten heillä pyhäisin tapaa\nolla. Harjulan autopoika puhalsi häkätulen masiinansa kapuloihin. Kun\nkirkonmiehet olivat lähtökahvinsa hörppäisseet, johdateltiin heidät\nkaikella kunnioituksella kukkaisille istuinpenkeilleen.\n\nVaunu vyöryi korkealta mäeltä laaksoihin, mutta hääilo Hirvimäellä ei\ntähän loppunut eikä vähentynytkään, mikäli korvakuulon mukaan saattoi\nasiasta päätellä. Siellä ja täällä virisi iloista, jo äänekästäkin\npuheensorinaa. Sireenimajasta kajahteli nuorten hilpeä laulu: Minun\nkultani kaunis on... Laulu kertautui niin pitkälle kuin säkeistöjä\nriitti, vaihtui toiseksi, surunvoittoiseksi: Taivas on sininen...\nsiitä edelleen: Tuonne taakse metsämaan ja niin edelleen. Mutta miten\nsanat ja sävelsävy vaihtuivatkin, niin aihe oli sama, se ikuisesti\nsama, minkä merkeissä hääparit, hopeaparit, helluntaikyyhkysetkin\nkerääntyivät kujertelemaan: Kaksin aina kaunihimpi... kaksin taivaan\nlintusetkin...\n\nJuttu luisti myös miesten pihakerhossa, johon liittyi yhä lisää\njäseniä. Lautta-Ville piti tunnetulla taidollaan juttujuonta yllä. Hän\nkertoili päivän viimeisiä juoksevan veden rannoilta. Jos joku nämä\nvirtavesien juoksevaiset paremmin taisi ja taitavammin osasi tarjota,\nniin hänellä oli lupa hypähtää piirin keskeen. Sitä poikaa tuskin\nlöytyisi suuremmastakaan joukosta.\n\nTänään Ville kuitenkaan ei puhellut vanhan lumen kaskuja, koska uusia\noli enemmän kuin välipaloiksi tarvittiinkaan. Puun juoksutuksissa oli\ntänä keväänä eri veto. Parin viime vuoden jäiset jäpistykset olivat\ntukkijoelta häipyneet ties minne. Kun kerran oli selvät piirustukset,\nmitä piti tehdä ja irti ottaa, niin totta maar jokainen reilun\njätkän nimeä kantava siihen omalla huudollaan vastasi. Maan kunnia\nja maine sitä vaati! Juoksevien vesien mies oli hääilossa kohonnut\nkorkealentoiseksi. Mutta Pollarin Jallu, tuhattaituri, oli keventynyt\nsitäkin ylhäisempiin, suorastaan taivaan avaruuksiin tähtäileväksi.\nHääilo oli häntä omalla tavallaan juovuttanut, ehkäpä mestarikokin\npitoruoat ja kaljakin. Taituri makasi ruohikolla kenkkajalka\nmutkallaan, kiikaroitsi poutataivaan ylhäisyyksiin, puheli näkyjään\nkuin Johanneksen ilmestyskirjasta.\n\n— Sitä minä olen tuumannut, että auringon sähkösulaa juoksuttaa suoraan\nkoneisiin. Mikä ihme se nyt enää, kun atoomin rikki räjäyttäminen\non keksitty. Mutta se pitää täräyttää omilla syntysijoillaan tuolla\nylhäällä korkeuksissa. Semmoinen, sanotaanpa nyt vaikka kilometrin\nkuutiokenttä kerrassaan. Siinä häntä riittää energiaa! Valtamerihöyryn\nmaailman ympäri keikuttamiseen tarvitaan vain peukalonpään kokoinen\nmurene.\n\n— Tuolla ylhäällä kymmenen penikulman korkeudessa räjäytellään aurinkoa\ntarpeen mukaan yhteiseen kasaan. Jokaiselle kansalaiselle, rikkaalle\nja köyhälle jo syntymälahjaksi annetaan semmoinen vetoakkumulaattori,\njonkinlainen kaulassa kannettava abloy-lukko. Avaimia ei tarvitse\nviilata, järjestetään vain sormiaakkoset. Kun koulussa opetetaan\nlukemaan, niin samalla opetetaan nämä atoomiaakkoset, joita\nsormeilemalla itse kukin sitten voi avata omat energia-abloynsa. Mitä\nsiinä sitten muuta kuin näpsäyttää kelkkapotkuriinsa vetoa, tupakkaan\ntulta, niittokoneeseen rapinaa, autoon häkäkaasua. Että kyllä tässä\nmaailmassa kohta elellä kelpaa, kun keskinäiset tappelunahinat vain\njäävät.\n\nJoku vielä yritteli vastaan väitellä. Mistä niitä lukkoja ja aakkosia\nsadoille miljoonille ihmisille? Mistä ainettakaan valupannuihin?\n\nVoi, tuota järkeä! Mistäkö ainetta? Ainetta kun avaruus täynnä! Yhdessä\natoomissa jo tärskettä tuhanteen pannuun!\n\nTurha Jallun kanssa ryhtyä tieteen saavutuksista väittelemään, milloin\nhänellä atoominkin verran tärskettä päässä.\n\nMutta keskipihan kaljapöydässä istuskeli ryhmä vakaisempia\nisäntämiehiä, jotka Jallun pörinöistä viisi välittivät, eivätkä ne\nkuuluneetkaan sinne saakka. Miehet keskustelivat miesten asioista,\nrukiin oraista, apilankasvusta, kansanhuollosta ja sen semmoisista.\nRauhoittunut maailma oli ruvennut tuottamaan viljaa ja rasvanydintä,\nmyös tämä oma maa, oma seutukuntakin tässä. Niin yksityinen\nyritteliäisyys kuin yhteistoiminta kulki keväisen päivän merkeissä,\njonnin joutavat pojan nassikat, killinputamalaisetkin muiden mukana,\ntahi muiden edellä, jos sen rehellisesti tunnusti. Se pehkuosuuskunta,\nse vasta yritys. Tänä suvena se tuntui jo pelloillakin. Ja peltoa,\nuutta peltoakin monet napiaiset olivat nurkkapielien nokkosmaihin\nkääntäneet aarikaupalla. Jos tuota menoa jatkuisi yhteisasioiden ja\nyksityisyritteliäisyyden nurkkamailla, niin muutaman vuoden perästä\ntämän ajan säännöstelyjä ja korttirapisteluja muisteltaisiin kuin pahaa\nunta.\n\nOli kai siinä osaa ja arpaa aikuisemmillakin. Mitä tenavat yksinään\ntuommoisiin! Talon isäntää, hopeasulhasta, oli syytä muistutella tänään\nkaikista näistä, aihetta olisi parempiinkin puheisiin. Tämä tehtävä\njätettiin Mäkipään Vihtorille, joka parhaat sanat löytäisi.\n\nMutta suuressa väentuvassa vanhan pelimannin viulu jo vingahteli.\nNuorta ja vanhempaakin väkeä alkoi tungeksia sisään. Pelimanni\nruuvaili, syljeskeli ja näppäili viuluaan. Iloinen polkka hypähti\njousen alta. Hopeapari aloitti tanssin, nuori Jaakoppi Raakelinsa\nkanssa seurasi, eikä ensimmäiselle polkalle sitten muita lähtenytkään.\n\nMuutaman kierroksen hyppyytettyään sulhaset vaihtoivat morsiamia,\nvaikka hopeanvärinen alkoikin jo vähän hengähdellä. Nuoren\nJaakopin lempivaimo kiersi kättään, jonka nimettömässä isä Iisakin\njalokivisormus säteili. Säteilivät lahjan saajan silmätkin nuoren\nonnensa riemua keväisenä helluntaina.\n\nHarjulan Martti katseli akkunapenkillä istuen. Jokelan Kirsti oli\nilmestynyt ovensuuhun ja nyökkäsi hänelle. Martti nousi ja riensi hänen\nluokseen.\n\n— Opettaja sai pahoinvointikohtauksen.\n\n— Missä hän on?\n\n— Sireenimajassa.\n\nHe pujahtivat ulos. Opettaja istui kalpeana huohottaen.\n\n— Voin jo paremmin. Älkää tehkö tästä mitään numeroa. Se menee jo ohi.\n\nTämä tuskin oli uskottavaa. Soitettaisiinko lääkärille? Opettaja esti.\nLääkäri ei voisi neuvoa mitään muuta lääkettä kuin mitä hänellä jo oli,\neikä sitä voitu sen enempää käyttää. Mutta sehän oli jo ohi.\n\nPentti palasi kyytimatkaltaan ja käänsi autoaan ulkopihalle.\n\n— Me viemme sinut kotiin!\n\n— Se on parasta, — mutta ilman huomiota. Emme saa häiritä kenenkään\nhääiloa.\n\nHe taluttivat hänet autoon, avolavan kukkivin oksin koristetulle\npenkille, tukivat molemmin puolin. Auto lähti ja vieri mäkeä. Aurinko\noli jo laskenut. Kesäyön hämärä laskeutui niittymaille. Kyyhkynen\nkujersi surunvoittoista virttään jossakin.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\n\n— Tekö siinä, Kirsti ja Martti! Ettekö menneetkään takaisin häihin?\n\n— Kerkiämme niihin vielä.\n\n— Lähtekää heti. Turhan tähdenkö menettäisitte hääilonne.\n\n— Emme ole sitä menettäneet.\n\n— No, kun kerran olette jääneet, niin istukaa nyt sitten muutama\nminuutti vielä.\n\nHän sulki silmänsä. Sohvalla istuen he tarttuivat häntä molemmin puolin\nkäsiin. Valtimo sykki heikosti, seisahdellen. Hän ei halunnut sänkyyn.\nEhkä näin olikin parempi. Kului minuutteja, muutamia kymmeniä. Hän ei\nollut niistä tietoinen. Sitten hän kuitenkin avasi silmänsä virkeämpänä\nkuin äsken.\n\n— Vieläkö istutte siinä? Kiitos että jäitte. Ajattelin pyytää jo äsken,\nmutta en hennonut. Nuoret ihmiset, hääiloja harvoin.\n\n— Istu ja lepää.\n\n— Älä rasita itseäsi!\n\n— Teille puhellessaniko rasittuisin. Siitä ennemminkin, ellen saa\npuhella. Tiedättekös, ihan torkahdin ja näin unta. Enpä taida\nkertoakaan.\n\n— Joskus toiste.\n\n— Eipäs, vaan nyt. Minkä tänään voit tehdä... ja niin edelleen. Kyllä\nkai minä olen sen teille jo ennenkin sanonut.\n\n— Olet sanonut.\n\n— Ja me muistamme.\n\n— Ettepä muista, ellen vielä kerran sano sitä. Älkää yrittäkökään\nminua estää. Siitä ei tule nyt mitään. Näin sellaista hupaisaa\nunta, että sinä Martti olit jo Jokelassa isäntänä. Eikö sinun jo\npian pitäisikin siirtyä sinne? Ei siitä punastella tarvitse, eikä\nyksityissalaisuuksianne minulle kertoakaan. Joka tapauksessa olit\nsiellä. Te olitte onnellisia, niinkuin varmaan olettekin. Me kyläläiset\nsanoimme: Nyt ovat asiat, niinkuin olla pitää. Sitä se vain oli, pieni\ntosikertomus, ei sen kummempaa. Ja sitten taas lepään. On niin suloista\nkahden rakastavaisen lämpimästi sykkivän sydämen välissä. Olen kuin\ntransformaattori, muuntaja, vai miksi sanotaankaan sitä pientä mustaa\nkapinetta, joka asetetaan liian väkevästi sykkivien sähkövirtojen\npidättäjäksi? Te olkaa hiljaa, vain sykkikää! Minä muunnan virtoja,\nlepään ja nautin... onnellisena teidän onnestanne.\n\nHän sulki silmänsä ja lepäsi uneksuen tiedottomasti. Valtimo virkistyi,\nja hän heräsi.\n\n— Sinä olet Harjulassa liian lähellä järveä. Sitäpaitsi siellä on\njäämäänkin poikia. Sinun pitää nähdä ja huoltaa myös Kesäjärven\nrantoja... Jokela on mainio paikka. Jokea pitkin kalat nousevat ja\nlaskevat. Joen suuntaan muuttolinnutkin, milloin eivät kovin korkealla\nlennä. Olemme sen panneet joka kevät ja syksy koulussa merkille.\nKuulitteko? Muistattehan?\n\nJälleen uinahdus pitemmäksi aikaa. Vihdoin hän alkoi nytkähdellä ja\nvapista, sitten heräsi.\n\n— Miten ihanaa, että yhä istutte luonani. Eikö päivänsarastus tunnu jo\nakkunassa? Ei milloinkaan enää pimeää. En koskaan enää pelkää.\n\nHän ilostui ja virkistyi enemmän kuin edellisillä kerroilla. Silmät\nalkoivat loistaa.\n\n— Minun täytyy kertoa se teille. Kerran pimeänä syysiltana joku\nhiiviskelevä kulkumies säikäytti minut puolikuoliaaksi tuolla koulun\neteisessä. Sen jälkeen olen kammoksunut pimeää, polttanut sähköä,\nniin että pitäjäläiset ovat siitä pahaa puhuneet. Vaikka minulla on\nomat kuusikymmentä vattiani. En muka saisi turhaan kuluttaa omiakaan\nvarojani. En kai saisikaan, mutta minkä mahdan pelkuriluonnolleni.\n\nMehiläinen lensi akkunasta sisään ja kierähti ruudulle pirisemään.\nMartti aikoi nousta auttamaan sitä ulos.\n\n— Anna pikkuiseni leikkiä siinä! Ne usein näin aamuisin lennähtävät\ntänne. Aikansa pompittuaan ne itsekseen lentävät pois.\n\nMehiläinen surisi hiljaa, he kuuntelivat sitä.\n\n— Minun piti kertoa teille siitä miehestä. Hän meni, mutta sydämeeni\njäi ahdistava painajainen, vaikka ei siitä kukaan ole mitään tietänyt.\nOlen yrittänyt pitää seuralaistakin itselläni, mutta siitä ei ole\napua. Ei toinen voi toisen sydänpainajaista poistaa, alitajunnasta,\nunesta... paitsi yksi... Hän ei ole enää kaukana. Hän on vapahtava\nminut synnistä, pelosta ja kuoleman vallasta. Minulla ei ole enää\npimeää. Kiitos teille, että autoitte minut tästä viimeisestä hämärästä.\nViipykää vielä pikku hetki!\n\nHän ummisti silmänsä, nojasi päänsä sohvan selustaan ja hengitteli\nharvakseen. Kului muutamia minuutteja. Nousevan päivän ruskotusta\nilmestyi huoneen seinään. Avatusta akkunasta kuului kottaraisen pitkä\nsurunvoittoinen vihellys. Mutta mehiläisen surina oli lakannut. Se oli\nlöytänyt tiensä ulos.\n\nMatkaan lähtijä hengähti viimeisen kerran pitkään ja vapautuneesti.\nJonkin aikaa he pitivät häntä käsistä, jotka elämä oli jättänyt.\n\nMutta ulkona oli keväisen aamun herein hetki. Aurinko oli juuri\nsiirtynyt metsän sinestä taivaan purppuraan. Sen säteet lensivät,\nsäihkyivät ja säteilivät. Ne ottivat mittaa vedestä ja maasta ja\npeltojen viheriöitsevistä saroista. Tuhannet pisarat kimaltelivat\ntuhansilla lehdillä. Linnut helähtivät laulamaan, mehiläiset surahtivat\nhunajamatkoilleen.\n\nHe astuivat käsikkäin puutarhaan, jonka omistaja oli lähtenyt\nmehiläisten matkassa. Mustat kottaraiset laulelivat pesäkoivuissaan,\njoku kurluttaen, toinen virskuttaen, yksi surunvoittoisella\nhuiluäänellään soittaen. Lähinnä käytävää rehevästi versova nuori\nomenapuu oli juuri punaumppuiseen kukkaansa puhkeamassa, taaempana\nkoivikon laidassa toinen. Sen vahva alimmainen oksa oli joko hedelmien\ntai lumen painosta taittunut ja sahattu pois, leikkaushaavan peittona\nnäkyi soikeahko kuvio keltaista vahaa.\n\nHe kääntyivät vastakkain ja katselivat toisiaan. Nuoren naisen silmiin\nkihosi kyyneleitä. Se kirkasti vain niitä. Elämä ja rakkaus säteilivät\nniistä.\n\nTaivaalta kuului kevätkiurun virsi. Laulaja oli korkealla, yhä\nylemmäksi se kohosi, kunnes pilvenhattaran lävitse sukelsi ja katosi.\nKeväinen riemulaulu vain kuului.\n\n\n\n"]