[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fmh6aKxnzvPMH83NsHw9A6JZT5tdKMbFLo2AWqGItb-c":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":34,"gutenbergTranslators":35,"gutenbergDownloadCount":37,"aiDescription":38,"preamble":39,"content":40},2656,"Babbitt","Lewis, Sinclair",1885,1951,"2656-lewis-sinclair-babbitt","2656__Lewis_Sinclair__Babbitt","Tarina amerikkalaisesta miehestä, hänen perheestään ja ainoasta hartaasta ystävyydestään","romaani",[],[15,16],"amerikkalainen","nobel","fi",1922,1925,100642,650565,false,69069,[25,26,27,28,29],"Businessmen -- Fiction","Conformity -- Fiction","Middle-aged men -- Fiction","Psychological fiction","Satire",[31,32,33],"American Literature","Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Babbitt: Tarina amerikkalaisesta miehestä, hänen perheestään ja ainoasta…\" by Sinclair Lewis is a satirical novel published in 1922. It follows George F. Babbitt, a successful middle-aged real estate broker who seemingly has everything the American Dream promises. Yet beneath his conformist exterior lies growing dissatisfaction with his shallow existence. When his best friend's life unravels, Babbitt attempts his own rebellion against middle-class conventions—flirting with liberal politics, bohemian friends, and extramarital romance. But can he truly escape the society he's built his life around? (This is an automatically generated summary.)",[36],"Voionmaa, Eino",336,"Satiirinen romaani kertoo George F. Babbittista, keski-ikäisestä kiinteistövälittäjästä, joka elää tavanomaista elämää kuvitteellisessa Zenithin kaupungissa. Teos tarkastelee amerikkalaista keskiluokkaa, liikemiesmaailman pinnallisuutta sekä yksilön pyrkimystä sopeutua yhteiskunnan odotuksiin.","Sinclair Lewisin 'Babbitt' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2656.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Sirkku-Liisa Häyhä-Karmakainen ja\nProjekti Lönnrot.","BABBITT\n\nTarina amerikkalaisesta miehestä, hänen perheestään\nja ainoasta hartaasta ystävyydestään\n\n\nKirj.\n\nSINCLAIR LEWIS\n\n\nSuomentanut\n\nEino Voionmaa\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1925.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\n\n\n1.\n\n\nZenithin kaupungin tornit kohosivat aamu-usvasta, ylväät teräs-,\nsementti- ja kalkkikivitornit, lujina kuin kalliot ja sorjina kuin\nhopeapuikot. Ne eivät olleet linnoja eivätkä kirkkoja, vaan ihan\nyksinkertaisesti konttorihuoneistoja.\n\nUsva oli armelias aikaisempien miespolvien kuluneita rakennuksia\nkohtaan: päreillä peitettyä mansardikattoista postitaloa, honteloiden\nvanhojen talojen, nokisten, pieni-ikkunaisten tehtaiden, likavärillä\nmaalattujen vuokrakasarmien punaisia savupiippuja kohtaan. Kaupunki\noli täynnä tämmöisiä kummallisuuksia, mutta muhkeat tornit olivat\ntyöntäneet ne pois liikekeskustasta, ja kauempana olevilla kummuilla\noli uusia, hienoja taloja — näköjään ilon ja viihtymyksen asumuksia.\n\nErään betonisillan yli kiiti pitkä, kiiltäväkuorinen, äänetön\nLimousine-auto. Siinä istuvat juhlapukuiset ihmiset olivat\nkotimatkalla koko yön kestäneestä Pienen Teatterin harjoituksesta,\ntaidetilaisuudesta, jota oli runsaasti valeltu samppanjalla. Sillan\nalla kaartui rautatie, sekava sikermä vihreitä ja punaisia valoja. New\nYorkin pikajuna porhalsi ohi, ja kaksikymmentä kiiluvaa teräsraidetta\nvälkähti äkkiä valossa.\n\nEräässä pilvenpiirtäjässä suljettiin juuri Sanomalehtiliiton\nlennätinkonttori. Koneiden ääressä olevat miehet nostivat väsyneinä\nselluloidisuojukset silmiltään, lopetettuaan yön keskustelut\nPariisin ja Pekingin kanssa. Rakennuksen läpi tallusteli pesuakkoja,\nhaukotellen, kengät kopisten. Aamu-usva hälveni. Joukoittain miehiä\neväskääröt käsissä vaelsi uusiin, valtaviin tehdasrakennuksiin,\nmahtaviin lasista ja tiilipinnoista rakennettuihin, kimmeltäviin\ntyöpajoihin, missä viisituhatta miestä työskenteli saman katon alla,\nmistä virtasi esiin tavaroita, joita myytiin aina Eufratin rannoilla ja\nEtelä-Afrikan lakeuksilla. Tehtaiden pillit vihelsivät, ja niitä säesti\nkuin huhtikuisen huomenen riemua uhkuva kuoro: työn laulu kaupungissa,\njoka näytti olevan rakennettu jättiläisiä varten.\n\n\n2.\n\nMitään jättiläismäistä ei sitävastoin näyttänyt olevan siinä\nmiehessä, joka nyt oli heräämässä makuusuojassaan hollantilaiseen\nsiirtomaatyyliin rakennetussa talossaan siinä Zenithin kaupunginosassa,\njonka nimenä on Floral Heights.\n\nHänen nimensä oli George F. Babbitt. Hän oli nyt, huhtikuussa 1920,\nkuudenviidettä ikäinen, eikä hän ollut mikään tuottaja, ei voin, ei\njalkineiden eikä edes runouden alalla, olipahan vain ovela myymään\ntaloja kalliimmasta kuin ihmisillä oli varaa maksaa.\n\nHänen suuri päänsä oli punervanvärinen, ruskea tukka ohut ja kuiva.\nHänen kasvonsa olivat unessa kuin lapsen, rypyistä ja silmälasien\njättämistä punaisista merkeistä huolimatta. Hän ei ollut lihava, mutta\nnäytti erinomaisen hyvinvoivalta; hänen poskensa olivat pyöreät ja\npehmeät, ja sileä, khakivärisellä peitteellä avuttomana lepäävä käsi\noli hiukan palleromainen. Hän näytti varakkaalta, mitä suurimmassa\nmäärässä naimisissaolevalta ja epäromanttiselta, ja tuiki tyyten\nepäromanttinen oli tämä makuusuoja, jonka näköalana oli yksi ainoa\nsuuri jalava, kaksi verrattain suurta nurmikkoa, sementtinen ajotie\nja poimukaspeltinen autovaja. Ja kuitenkin näki Babbitt jälleen unta\nTaruntyttärestä, unta, joka oli romanttisempaa kuin punaiset pagodit\nrannalla hopeisen järven.\n\nVuosikausia oli Taruntytti tullut hänen luokseen. Missä muut näkivät\nvain George Babbittin, näki tytti jalotarmoista nuorteutta. Odotti\nhäntä salalehtojen siimeksessä. Kun hän vihdoin pääsi hiipimään pois\nihmisiä vilisevästä talosta, lensi hän tytin luo. Hänen vaimonsa, hänen\näänekkäät ystävänsä yrittivät seurata häntä, mutta hänen onnistui\npimittää heidät, tytti kiiti hänen rinnallaan, ja niin he istuivat\nyhteenhykertyneinä jollakin katveisella kaltaalla. Tytti oli niin\nhento, niin valkea, niin palava! Sanoi häntä hilpeäksi ja uljaaksi,\nlupasi odottaa, kunnes lähdetään purjehtimaan — — — Maitovaunujen jyryä\nja räminää.\n\nBabbitt äkkäsi, käänsi kylkeä, kamppaili pitääkseen unestaan kiinni.\nNyt hän saattoi nähdä vain tytin kasvot, usvaisten vetten takana.\nTalonmies paiskasi kellarikerroksen oven kiinni. Viereisellä pihalla\nhaukkui koira. Kun Babbitt juuri oli suloisesti kellumassa lämpimän\nhämärän aallolla, kulki sanomalehdenkantaja vihellellen ohi ja taitettu\nsanomalehti töpsähti eteisenovea vasten. Babbitt heräsi äkkiä, ja\nhänen vatsalihaksensa kouristuivat säikähdyksestä. Kun jännitys\nlaukesi, kaiversi hänen korvaansa tuttu ja ärsyttävä ääni, ääni, joka\nsyntyy kun joku yrittää panna käyntiin fordiansa: put-prrt, put-prrt,\nput-prrt. Ollen itsekin moottorimies ahersi Babbitt näkymättömän\nchauffeurin mukana, odotti yhdessä hänen kanssaan odottamistaan\nmoottorin starttaamisjytyä, kärsi hänen kanssaan, kun se lakkasi ja\nhelvetillisen itsepintainen put-prrt alkoi uudelleen — tuo määrätty\nsoinnuton ääni, joka on täynnä värisyttävää aamuvilua, ääni, joka\nsaattaa ihmisen raivoon, mutta jota ei missään pääse pakoon. Vasta\nkun moottorin alkava surina ilmaisi hänelle fordin päässeen käyntiin,\nlaukesi jännitys. Hän loi silmäyksen mielipuunsa, jalavan, oksiin,\njotka piirtyivät taivaan punervaan patinaan, ja hapuili jälleen unta\nkuin narkoottista nautintoainetta. Hän, joka poikana oli ollut hyvin\nvalmis uskomaan elämään, ei välittänyt enää uuden päivän mahdollisista\nja uskomattomista seikkailuista.\n\nHänen onnistui päästä todellisuutta pakoon, kunnes herätyskello soi,\nkahtakymmentä yli seitsemän.\n\n\n3.\n\nSe oli suurtuotannoksi kasvaneen, laajaa reklaamia tekevän\nherätyskelloteollisuuden paras tuote ja oli siinä kaikki ajanmukaiset\nlisävehkeet, kuten katedraalikellonlyönti, toistuva herätys ja\npimeässä hohtava kellotaulu. Babbitt tunsi ylpeyttä siitä, että hänet\nherätti niin hieno keksintö. Yhteiskunnallisesti se oli melkein yhtä\nkunnioitettavaa kuin kalliiden autorenkaiden ostaminen.\n\nNyt hän myönsi nyrpeästi, ettei enää auttanut viivytellä, mutta loikoi\nkuitenkin ajatellen inholla kiinteistökauppiaan orjantyötä, inhoten\nperhettänsä ja inhoten itseänsä siksi, että inhosi näitä. Edellisenä\niltana hän oli pelannut pokeria Vergil Gunchin luona puoliyöhön saakka,\nja sellaisten juhlien jälkeen hän oli ärtyisä ennen aamiaista. Se\njohtui ehkä kieltolakiaikakauden väkevästä kotipanoisesta oluesta ja\nniistä sikareista, joihin tämä olut häntä houkutteli; tai myöskin\nharmista, että oli pakko palata tuosta hienostisivistyneestä, vapaasta\nmiesten maailmasta ahtaaseen piiriin, jossa oli vain naisia ja\npikakirjoittajia ja viittauksia, että hänen ei pitäisi polttaa niin\npaljon.\n\nAlkovin edessä olevasta makuuhuoneesta kuului hänen vaimonsa\ninhoittavan hilpeä ääni: »On aika nousta, Georgie-poikaseni!» ja\nsitä korviakutittavaa, raaputtavaa kahinaa, joka syntyy, kun hiuksia\nkammataan karhealla harjalla.\n\nHän mörähti, ojensi pesun haalistamassa vaaleansinisessä pyjamassa\nolevat paksut säärensä esiin khakipeiton alta, istui vuoteen\nlaidalle ja penkoi sormillaan pörröistä tukkaansa samalla kuin hänen\npalleroiset jalkansa vaistomaisesti hapuilivat tohveleita. Hän katsoi\nkaihomielisesti huopapeittoa — joka alituisesti muistutti vapautta ja\nsankaruutta. Hän oli ostanut sen erästä urheilumatkaa varten, josta ei\nsentään tullut mitään. Se oli kuitenkin ihanan joutenolon, suurenmoisen\nkiroilun, miehekkäiden flanellipaitojen tunnuskuva.\n\nHän nousi vaivalloisesti, ähkäisten kivun vihlauksia, joita hän tunsi\nsilmämuniensa takana. Vaikka hän odotti kirvelyn uudistuvan, katseli\nhän tirkistellen pihalle. Se ilahdutti häntä kuten aina; se oli\nmenestyksellisen Zenithin liikemiehen pulska piha, toisin sanoen, se\noli täydellinen ja teki hänetkin täydelliseksi. Hän katsoi poimullista\nrautapeltivajaa. Kolmattasataaviidettäseitsemättä kertaa vuodessa\najatteli hän: »Tuossa peltirähjässä ei ole tyyliä. Kyllä minun täytyy\nhankkia kunnollisesti rakennettu autovaja. Mutta se onkin, hitto\nvie, koko talossa ainoa, mikä ei ole tiptop.» Siinä tuijotellessaan\najatteli hän rakennuttaa yhteisen autovajan Orion-laaksossa omistamaansa\ntonttialuetta varten. Sitten hän veti henkeänsä ja oikoili itseään.\nSeisoi kädet puuskassa. Ärtyisään, uniseen naamaan tuli tarmokas ilme.\nHän näytti äkkiä pystyvältä, pätevältä mieheltä, jolla oli kykyä\nsuunnitella, hallita ja aikaansaada.\n\nHänen aatteensa oli niin elinvoimainen, että se ikäänkuin ajoi hänet\nkankean siistin hallin läpi, joka näytti siltä kuin sitä ei koskaan\nolisi käytetty, kylpyhuoneeseen.\n\nVaikka talo ei ollut suuri, oli siinä niinkuin kaikissa Floral\nHeightsin taloissa täysin kuninkaallinen kylpyhuone porsliinista\nja kaakelista ja hopeanhohteisesta metallista. Pyyhinliinapitimenä\noli nikkelirenkaisiin pujotettu läpinäkyvä lasitanko. Kylpyamme\noli kyllin pitkä Preussin kaartilaiselle, ja seinäänkiinnitetyn\npesuvadin yläpuolella oli hämmästyttävä kokoelma hammasharjan-,\nparransiveltimen-, saippuan- ja pesusienenpitimiä ja lääkekaappi,\nkaikki niin kiiltäviä ja nerokkaita, että ne olivat kuin sarja\nsähkökojeita. Babbitt, jonka jumala oli Nykyajan Mukavuudet, ei\nollut tyytyväinen. Kylpyhuoneen ilma oli paksuna jonkin barbaarisen\nhammastahnan hajua. »Verona on tietenkin taas pitänyt oman päänsä! Sen\nsijaan, että käyttäisi Lilidolia, niinkuin olen sata kertaa hänelle\nsanonut, on hän taas mennyt hankkimaan jotakin hemmetillistä, haisevaa\nsotkua, joka tekee ihmisen ihan kipeäksi!»\n\nKylpymatto oli työnnetty kasaan, ja lattia oli märkä. (Hänen tyttärensä\nVerona kylpi joskus aamuisin ihan säännöttömästi, kuinka sattui.)\nHän luiskahti matolla ja loukahti ammetta vasten. Hän sanoi: »P----le!»\nRaivoisasti tempasi hän partatahnapötkyn ja raivoisasti saippuoi\nnaamaansa heilutellen sotaisesti vaahtoista sivellintä, raivoisasti\nkalttasi hän paksuja poskiansa patenttiveitsellä. Sänki ei tahtonut\nlähteä. Terä oli tylsä. Hän sanoi: »P----le! S----lin p----le!»\n\nHän kopeloi lääkekaapista uutta teräpakettia (ajatellen kuten tällöin\naina ajatteli: »Tulisi tietysti helpommaksi ostaa hiomakone ja hioa\nveitset itse»), ja kun hän löysi käärön kylpysuolatölkin takaa,\najatteli hän sangen pahaa vaimostansa, kun tämä oli pannut sen\nsinne, ja sangen hyvää itsestänsä, kun ei sanonut »P----le!» Mutta hän\nsanoi sen joka tapauksessa heti jälkeenpäin, koettaessaan märillä ja\nsaippuaisilla sormilla irroittaa kiinnitarttunutta liukasta öljypaperia\nuuden terän ympäriltä.\n\nJa sitten tuli usein harkittu, mutta aina ratkaisemattomaksi jäänyt\nongelma, mitä hän tekisi vanhalla terällä, joka saattoi olla\nvaarallinen hänen lastensa sormille. Kuten tavallista, nakkasi hän sen\nlääkekaapin päälle äänettömästi ajatellen, että hänen joskus täytyy\nottaa pois ne viisi- tai kuusikymmentä muuta terää, jotka niinikään oli\nsinne nakattu toistaiseksi. Hän päätti parranajonsa yhä ärtyneempänä,\nkärttyisyyttä kun lisäsi jomottava päänsärky ja vatsassa tuntuva\ntyhjyys. Kun hän oli valmis, pyöreä naama sileänä ja märkänä, silmissä\nsaippuaveden kirvely, ojensi hän kättänsä hapuillen pyyhinliinaa.\nPerheen pyyhinliinat olivat märkiä, märkiä ja tahmaisia ja inhoittavia,\nkaikki tyynni märkiä, huomasi hän temmatessaan ne sokeasti käteensä\nkaikki, hänen oma kasvopyyhinliinansa, hänen vaimonsa, Veronan, Tedin,\nTinkan ja ainoa kylpypyyhinliina, jonka päärmeessä oli valtavat\nnimikirjaimet. Silloin teki George F. Babbitt hirvittävän teon. Hän\nkuivasi kasvonsa vieraspyyhkeeseen! Se oli pieni orvokkikuvioinen\ntilkku, joka aina riippui paikallaan osoittamassa, että Babbitit\nkuuluivat Floral Heightsin hienoimpaan parhaimmistoon. Kukaan ei ollut\nkoskaan sitä käyttänyt. Kukaan vieras ei ollut koskaan uskaltanut.\nVieraat käyttivät salassa lähimmän tavallisen pyyhkeen nurkkaa.\n\nHän oli aivan kimmastunut. »S----li soikoon! Ne ottavat täällä kaikki\npyyhkeet, jok'ikisen tilkun, ja käyttävät niitä ja kastelevat\nlikomäriksi eivätkä ripusta koskaan kuivaa minua varten — minun tulee\ntietenkin saada huonoin! — mitä muka minä tarvitsen, — ja — minä olen\ntässä hornan talossa ainoa, joka edes hiukan otan huomioon toisia\nja ajattelen, että joku muukin ehkä tahtoisi käyttää tätä hornan\nkylpyhuonetta minun jälkeeni, ja ajattelen — — —»\n\nHän nakkasi nihkeät pyyhkeet kylpyammeeseen, tuntien kostonhalunsa\ntyydytystä kuullessaan niiden mäiskähtävän äänen; ja kesken kaikkea\ntuli hänen vaimonsa tyynesti ja hilpeästi sisään ja sanoi tyynesti ja\nhilpeästi: »Mutta, Georgie-kulta, mitä sinä teet? Aiotko sinä pestä nuo\npyyhinliinat! Ei sinun sentään tarvitse niitä pestä? Mutta, Georgie,\nethän vain ole mennyt käyttämään vieraspyyhettä?»\n\nTarina ei tiedä, kykenikö George F. Babbitt vastaamaan.\n\nEnsimmäistä kertaa viikkokausiin järkytti hänen vaimonsa häntä sen\nverran, että hän katsahti tähän.\n\n\n4.\n\nMyra Babbitt — mrs. George F. Babbitt — oli ehdottomasti keski-ikäinen\nnainen. Hänellä oli suupielistä alaspäin käyvät syvät uurrot ja\nlihaleuka. Mutta ratkaisevammin osoitti rajan sivuuttamista se,\nettei hänellä enää ollut pukeutumissalaisuuksia, joita mies ei\nsaanut tietää, ja ettei häntä enää huolettanut, ettei ollut. Hänellä\noli nyt yllään alushame ja törröttävä kureliivi, ja hän oli aivan\nvälinpitämätön siitä, että hänet nähtiin törröttävässä kureliivissä.\nHän oli niin turtunut ja tottunut avioelämään, että hän keskellä\ntäyteläistä matroonaikäänsä oli yhtä sukupuoleton kuin vähäverinen\nnunna. Hän oli hyvä nainen, ystävällinen nainen, ahkera nainen, mutta\nei kukaan, paitsi mahdollisesti Tinka, hänen kymmenvuotias tyttärensä,\nvälittänyt hänestä vähääkään tai edes ollut täysin tietoinen hänen\nolemassaolostaan.\n\nJokseenkin perusteellisen keskustelun jälkeen pyyhekysymyksen\ntaloudellisesta ja yhteiskunnallisesta puolesta pyysi hän Babbittilta\nanteeksi, että tämän päätä porotti pohmelon vuoksi; ja Babbitt tointui\nkylliksi voidakseen kestää verkkopaitansa etsiskelyn, sen kun näet,\nkuten hän huomautti, joku ilkeämielinen ihminen oli piilottanut hänen\npuhtaiden pyjamainsa joukkoon.\n\nHän oli verrattain kohtelias ruskeata pukua koskevan neuvottelun aikana.\n\n»Mitä sinä arvelet, Myra?» Hän sormeili vaatteita, jotka olivat\nmakuuhuoneen tuolilla, sillä välin kuin mrs. Babbitt kulki edestakaisin\nsalaperäisesti järjestellen ja nyppien alushamettaan, eikä hän miehen\närtyisästi tarkkaavissa silmissä näyttänyt koskaan tulevan valmiiksi.\n»Mitä minun on tehtävä? Täytyykö minun vielä tänäänkin ottaa tuo ruskea\npuku?»\n\n»Ota vain, sehän sopii sinulle mainiosti.»\n\n»Minä tiedän sen, mutta se on välttämättä silitettävä.»\n\n»Jaa, ehkä kyllä.»\n\n»Kyllä se vain sietäisi silittämistä, se on varma.»\n\n»Niin, ehkei sitä silittäminen haittaisi.»\n\n»Mutta, peijakas, ei takkia tarvitse silittää. Eihän ole järjellistä\nruveta silittämään koko pukua, kun takki ei sitä kaipaa.»\n\n»Ei niin.»\n\n»Mutta housut totisesti täytyy silittää. Katsohan niitä — katso näitä\nryppyjä — housut täytyy totisesti silittää.»\n\n»Niin kyllä. Mutta, Georgie, mikset voi pitää ruskeata takkia yhdessä\nniiden sinisten housujen kanssa, joista kerran mietittiin, mitä niille\nolisi tehtävä?»\n\n»Herra Jumala! Oletko sinä koskaan elämässäsi nähnyt minulla takkia,\njoka kuuluu toiseen pukuun kuin housut? Minä sinä minua pidät?\nTiskinnuolijana!»\n\n»No, mikset voi ottaa tummanharmaata pukuasi tänään ja lähettää\nruskeita housuja räätälille?»\n\n»Niin, ne täytyy totisesti — — — mutta missä helkkarissa se harmaa puku\non? Ahaa, tässähän se näkyy olevan.»\n\nHän oli kyennyt suorittamaan pukeutumisensa muut kriitilliset kohdat\nverrattain levollisesti ja päättävästi.\n\nEnsimmäinen, millä hän itsensä koristi, oli hihaton verkkopaita,\njossa hän muistutti pientä kansalaisjuhlassa esiintyvää poikaa,\njoka juhlavasti astuu esiin jostakin vanhasta rievusta leikatussa\nairue-asussaan. Hän ei koskaan pukenut yllensä verkkopaitaa kiittämättä\nEdistyksen Jumalaa, ettei hän käyttänyt pitkiä, vanhanaikaisia\nalusvaatteita niinkuin hänen appensa ja yhtiömiehensä Henry Thompson.\nToinen tehtävä oli hiusten kampaaminen taapäin. Se antoi hänelle uhkean\notsan, joka kaartui kahta tuumaa ylemmäksi entistä hiusrajaa. Mutta\nsuurimman ihmeen aikaansai sittenkin silmälasien sijoittaminen nenälle.\n\nSilmälasit ilmaisevat luonnetta — vaateliaat, kilpikonnanluulla\nkehystetyt, vaatimattomat koulunopettajankakkulat, vanhan maamiehen\nmukulaiset, hopeasankaiset rillit. Babbittin silmälaseissa oli suuret,\nympyriäisenpyöreät, reunattomat linssit parasta lasia, sangat kapeat\nja kultaiset. Ne nenällään oli hän nykyaikainen liikemies; mies, joka\nantoi käskyjä konttoriapulaisille ja ajoi autoa ja pelasi silloin\ntällöin golfia ja oli tieteellisesti sivistynyt agentuurialalla. Hänen\npäänsä ei enää tuntunut lainkaan lapsimaiselta, vaan tärkeältä, ja\nkatse kiintyi hänen painavaan, pyöreähköön nenäänsä, hänen suoraan\nsuuhunsa ja paksuun, pitkään ylähuuleensa, hänen tosin ehkä liian\nlihavaan, mutta kuitenkin voimakkaaseen leukaansa; kunnioittavasti\nhäntä katseli, kun hän pani yllensä muut Kunnon Kansalaisen univormuun\nkuuluvat pukimet.\n\nHarmaa puku oli hyvin leikattu, hyvin ommeltu ja ehdottomasti\nerikoisuuksista vapaa. Se oli normaalipuku. Valkoinen reunus\npitkin liivinrinnustan syrjää antoi jonkinlaisen luotettavuuden ja\noppineisuuden sävyn. Jalkineina hänellä oli mustat nauhakengät,\nhyvät kengät, kunnialliset kengät, normaalikengät, erinomaisen\nepäpersoonalliset kengät. Ainoa koreileva oli hänen orvokinsininen\nkudottu kaulahuivinsa. Laajasti selitellessään asiaa mrs. Babbittille\n(joka akrobaattiliikkein yritti kiinnittää puseroa selkäpuolelta hameen\nuumenreunustaan lukkoneulalla eikä kuullut sanaakaan hänen puheestaan)\nhorjui hän orvokinsinisen ja erään tapettimaisen mestariteoksen välillä\njossa oli kielettömiä, ruskeita harppuja palmujen välissä, kunnes\nvalitsi orvokinsinisen ja pisti siihen koruneulan: opaalisilmäisen\nkäärmeenpään.\n\nJännittävä tapaus oli ruskean puvun taskujen sisällyksen siirtäminen\nharmaaseen. Hän antoi näille esineille suuren arvon. Niillä oli yhtä\nsuuri henkinen merkitys kuin pesäpallolla tai Tasavaltalaisella\npuolueella. Niitä olivat täytekynä ja hopeakynä (josta aina puuttui\nlyijystifti), jotka kuuluivat oikeanpuoliseen ylempään liivintaskuun.\nNiitä ilman olisi hän tuntenut itsensä pukeutumattomaksi.\nHänen kellonperissään kellui kultainen kynäveitsi, hopeainen\nsikarinkatkaisija, seitsemän avainta (kahdesta hän ei enää tiennyt,\nmihin ne kuuluivat) ja sattumalta oli niiden päässä vielä hyvä kello.\nVielä kellui ketjuista suuri, kellastunut hirvenhammas — merkki,\nettä hän oli Elk-Veljeskunnan jäsen. Mutta arvokkain kaikista oli\nhänen irtolehtinen taskukirjansa, tämä nykyaikainen välttämätön\nmuistikirja, joka sisälsi hänen jo unohtamiensa ihmisten osoitteita,\nhuolellisia merkinnöitä postilähetyksistä, jotka olivat saapuneet\nmääräpaikkaansa kuukausia sitten, postimerkkejä, joiden leima oli\nkulunut pois, leikkeleitä T. Cholmondeley Frinkin runoista ja niistä\nsanomalehtiartikkeleista, joista Babbitt ammensi mielipiteensä ja\nmonitavuiset sanansa, muistiinpanoja, ettei hän vain unohtaisi\ntoimittaa asioita, joita hän ei lainkaan aikonut toimittaa, ja\nsalaperäinen merkintä — D. S. S. D. M. Y. P. D. F.\n\nMutta hänellä ei ollut savukekoteloa. Kukaan ei ollut tullut hänelle\nsellaista antaneeksi, joten hän ei ollut semmoiseen tottunut, ja\nihmisiä, joilla oli savukekotelo, hän piti naismaisina.\n\nLopuksi hän pisti Propaganda-kerhon napin takkinsa rinnustaipeen\nnapinläpeen. Suuren taiteen lyhytsanaisuutta käyttäen nappi\nilmaisi vain kaksi sanaa: »Propagandistit — hei!» Se sai Babbittin\ntuntemaan itsensä lojaaliksi ja tärkeäksi. Se liitti hänet yhteen\nOikeamielisten kanssa, miesten, jotka olivat kunnollisia ja humaaneja\nja eteviä liikepiireissä. Se oli hänen Viktoria-ristinsä, hänen\nKunnialegionan-merkkinsä, hänen Phi-Beta-Kappa-avaimensa.\n\nPaitsi pukeutumisvaikeuksia oli muitakin lisähuolia.\n\n»Minä tunnen itseni hiukan raihnaaksi tänään. Luultavasti söin\neilen liikaa päivälliseksi. Sinun ei pitäisi tarjota niitä raskaita\nbanaanimunkkeja.»\n\n»Mutta sinähän itse niitä pyysit.»\n\n»Niin, kyllä, mutta Minä sanon sinulle, että kun mies on sivuuttanut\nneljäkymmentä, hänen täytyy ajatella vatsaansa. Niitä on tosin\nsangen paljon, jotka eivät hoida itseään kunnollisesti. Usko pois,\nnelikymmenvuotiaana on mies joko höperö tai lääkäri — oma lääkärinsä,\ntarkoitan. Ihmiset eivät kiinnitä lainkaan tarpeeksi huomiota\ndieettikysymyksiin. Minä olen sitä mieltä Tietenkin täytyy miehen saada\nkunnollinen ateria päivän työn jälkeen, mutta olisi onneksi meille\nkummallekin, jos söisimme vähän kevyemmän lunchin.»\n\n»Mutta, Georgie, minä täällä kotona syön aina kevyen lunchin.»\n\n»Tarkoitat, että minä ahdan itseeni oikein uhma-aterian kaupungilla.\nTosiaan. Kyllä sinulla vain olisi ihanat päivät, jos sinun olisi\npakko syödä sitä sotkua, mitä uusi hovimestari meille syöttää\nAtleettikerhossa! Mutta minä en tosiaankaan ole tänään oikein\nroveissani. Merkillistä, tähän alhaalle vasemmalle sivulle koskee\nkovasti — eihän se vain mahda olla umpisuoli, mitä? Eilen illalla, kun\najoin Verg Gunchin luo, tunsin myöskin kipua vatsassa. Juuri tässä,\nkirpeää, pistävää kipua. Minä — — No, minne se hopeakolikko joutui? —\nMikset sinä voi antaa meille luumuja eineeksi useammin? Tosinhan minä\nsyön joka ilta omenan — 'omena päivässä yksi, saa lääkärin estetyksi'\n— mutta joka tapauksessa pitäisi sinun antaa meille enemmän luumuja\nkaikkien noiden uusmuotisten seosten sijasta.»\n\n»Viimeksi, kun meillä oli luumuja, et sinä niitä edes maistanutkaan.»\n\n»No niin, ehkei minulle silloin sattunut maistumaan. Mutta enköhän\nsentään syönyt joitakin, jos oikein muistan. Joka tapauksessa — — —\nMinä sanon sinulle, että on tavattoman tärkeätä, että — — — sanoin\njuuri eilen illalla Verg Gunchille, että useimmat eivät tarpeeksi\najattelevat — —»\n\n»Kutsutaanko Gunchit meille päivälliselle ensi viikolla?»\n\n»Varmasti.»\n\n»Kuule, George, minä toivoisin, että sinä pukeutuisit hienoon\nsmokingiisi sinä iltana.»\n\n»Ei helkkarissa! Ei ne muutkaan muuta pukua.»\n\n»Muuttaa tietysti! Etkö muista, kun sinä et vaihtanut pukua\nLittlefieldin illallisille ja kaikki muut olivat vaihtaneet ja sinä\nolit niin nolona?»\n\n»Nolona! Vai nolona! Jokaikinen tietää, että minä voin vetää selkääni\nyhtä kalliin smokkerin kuin kuka tahansa, ja sittenkö minä muka olisin\nnolona, jos se sattumoiksi ei osunut olemaan ylläni. Sikamaisen\nvaivalloista muuten kaikki tuommoinen! Sitä voi vielä vaatia naiselta,\njoka on ylipäänsä kotona koko ajan, mutta kun mies on ahertanut olkansa\ntakaa koko päivän, ei hänellä ole erikoista halua sännätä kotiin ja\nsyöksyä päistikkaa juhlakaapuun ihmisten vuoksi, jotka hän on nähnyt\nihan tavallisissa vaatteissa samana päivänä.»\n\n»Mielelläsi sinä vain siinä näyttäydyt. Myönsithän tässä muutama\nilta sitten olevasi iloinen, että olin itsepäisesti sinua kärttänyt\nmuuttamaan pukua. Sanoit olon tuntuvan paljon hauskemmalta senvuoksi.\nJa sitten, kuule, minä tahtoisin, että sinä et sanoisi sitä\n'smokkeriksi'. Sehän on 'smoking'.»\n\n»Joutavia! Mitä sillä on väliä?»\n\n»Kaikki hienot ihmiset sanovat smoking. Ajattele jos Lucille McKelvey\nkuulisi sinun sanovan smokkeri!»\n\n»Jopa nyt keksit oikean! Lucille McKelveyllä ei totisesti ole syytä\nkatsoa minua yliolkaisesti. Mitä hän muuta on kuin lumppusukua, vaikka\nmies ja isä sattuvat olemaan miljoonamiehiä. Taidat koettaa vihjailla\n_omaan_ ylhäiseen, yhteiskunnalliseen asemaasi? No, silloin saan\nhuomauttaa sinulle, että sinun arvoisa sukulaisesi isän puolelta,\nHenry F., ei sano edes smokkeri. Hän sanoo sitä »hännättömän apinan\nhännättömäksi nutuksi», etkä sinä saa häntä vetämään semmoista ylleen,\nellet nukuta häntä kloroformilla.»\n\n»Älä huoli olla halpamielinen, George.»\n\n»En minä ole halpamielinen, mutta Herra siunatkoon, sinä alat\nkäydä yhtä ryppyileväksi kuin Verona. Aina siitä saakka, kun hän\npalasi Collegesta, on hän ollut niin koppava, ettei voi sietää\nhäntä samassa huoneessa — ei tiedä, mitä tahtoo — se tahtoo sanoa,\nminä kyllä tiedän, mitä hän tahtoo — hän tahtoo vain päästä\nnaimisiin jonkun miljoonamiehen kanssa ja asua Euroopassa ja juosta\nsaarnamiesten talutusnuorassa ja samaan aikaan jäädä tänne Zenithiin\nja olla jonkinlainen sosialistiagitaattori tai johtava henkilö\nhyväntekeväisyyspuuhissa tai muussa hemmetin sekasotkussa. Herra\nJumala! Ja Ted on ihan yhtä hullu! Hän tahtoo Collegiin eikä tahdo\nCollegiin. Ainoa kaikista kolmesta, joka tietää, mitä tahtoo, on\nTinka. Minä vain en saata ymmärtää, kuinka juuri minä olen joutunut\nsaamaan lapsia, jotka oikkuilevat sinne tänne, niinkuin Rona ja Ted.\nMinä en ehkä tosin ole Rockefeller tai James J. Shakespeare, mutta\naina minä sentään tiedän, mitä tahdon, ja pysyn vakavasti ammatissani\nkonttorissa, ja — — — Oletko kuullut tuoreinta uutista? Mikäli\nminä käsitän, on Tedin uusin päähänpisto, että hänestä pitää tulla\nfilminäyttelijä, ja — — — Ja minä olen kuitenkin sanonut hänelle satoja\nkertoja, että jos hän lähtee Collegiin ja opiskelee lakitiedettä ja\nkäyttäytyy miehen tavoin, niin minä hommaan hänet liikealalle ja — — —\nJa Veronan laita on ihan yhtä hullusti. Ei tiedä, mitä tahtoo. Mutta\nriittää jo taas tämä, tule nyt viimeinkin! Etkö sinä vielä ole valmis?\nTyttö soitti ruoalle jo kolme minuuttia sitten.»\n\n\n5.\n\nBabbitt pysähtyi huoneen länsi-ikkunan ääreen ennenkuin seurasi\nvaimoansa. Nämä Floral Heightsin asuntotontit olivat kukkulalla, ja\nvaikka kaupungin keskustaan oli viisi kilometriä — Zenithissä oli nyt\nasukkaita kolmen- ja neljänsadantuhannen välillä — saattoi hän nähdä\nviisineljättäkerroksisen, Indianan kalkkikivestä rakennetun Toisen\nKansallis-tornin huipun.\n\nKimmeltävinä kohosivat sen seinät, huhtikuun taivas taustanaan,\nkohosivat yksinkertaista, korutonta, kuin valkoista tuliviirua\nmuistuttavaa kattolinjaa kohti. Tornissa oli sopusointua ja\nmäärätietoisuutta. Se kantoi voimaansa kevyesti kuin kookas sotilas.\nKun Babbitt katseli sitä, silisi ärtyneisyys pois hänen kasvoiltaan,\nhänen veltto leukansa kohosi kunnioittavasti. Hän sanoi vain: »Se on\nihana näky!» Mutta hän tunsi kuin läikkeen kaupungin sylkyttävästä\nelämästä; hänen rakkautensa siihen elpyi taas. Hänen silmissään oli\ntorni kuin temppelinhuippu, liikeuskonnolle pyhitetty, intoutuneelle\nuskolle, joka oli yläpuolella tavallisten ihmisten näköpiiriä, ja kun\nhän saapasti aterialle, vihelteli hän uusinta katuluritusta, kuin olisi\nse ollut melankolinen ja juhlahenkinen hymni.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\n1.\n\n\nVapauduttuaan Babbittin moitiskeluista ja siitä hiljaisesta hyrinästä,\njolla hänen vaimonsa ilmaisi sitä myötätuntoa, jota hän oli liian\nkokenut tunteakseen, mutta vielä kokeneempi ollakseen osoittamatta,\nvaipui heidän makuuhuoneensa heti takaisin persoonattomuuden tilaan.\n\nSe oli makuuparvekkeen — makuuloggian — eteisenä. Molemmat käyttivät\nsitä pukuhuoneena, ja kylmimpinä öinä luopui Babbitt mielellään\nvelvollisuudestaan olla miehuullinen ja vetäytyi sisällä olevaan\nvuoteen lämpöön voidakseen nauraa tammikuunmyrskylle.\n\nHuone oli sävyltään hiljaisen viihtyisä, sisustettu parhaiden\nstandardimallien mukaan saman verhoilijan johdolla, joka sisusti\nuseimpien Zenithin rakennuskeinottelijain talot. Seinät olivat harmaat,\nlaudoitus ja ovet valkoiset, matto puhtaansininen, ja kalusto hyvin\nmahongin näköistä — vaatekaappi suurine peileineen, mrs. Babbittin\npukupöytä melkein täyshopeisine esineineen, yksinkertaiset sängyt,\nniiden välillä pieni standardimallinen pöytä ja sähkölamppu, vesilasi,\nstandardikirja iltalukemista varten värillisine kuvineen — mikä se\nkirja oli, on mahdoton sanoa, kun kukaan ei koskaan ollut sitä avannut.\nPatjat olivat tiiviit, mutta eivät kovat, voitokkaat nykyaikaiset\npatjat, jotka olivat maksaneet aika paljon. Lämpöjohtopatterilla oli\nhuoneen kuutiotilavuuteen nähden tieteellisen tarkasti määrätty pinta.\nIkkunat olivat suuret ja helpot avata, varustetut parhailla hakasilla\nja punoksilla ja taatusti repeämättömästä Hollannin palttinasta\ntehdyillä lasku-uutimilla. Se oli makuuhuoneiden mestariteos, tilattu\nsuoraan liikkeestä. Viihtyisiä Ajanmukaisia Huoneita Keskinkertaisten\nTulojen Nauttijoille. Mutta sillä ei ollut mitään tekemistä Babbittien\neikä ylimalkaan kenenkään muunkaan kanssa. Jos ihmiset joskus olivat\ntäällä eläneet ja rakastaneet, lukeneet jännittäviä kertomuksia\npuoliyön aikana ja makailleet ihanassa puoliunessa pyhäaamuisin, niin\nei siitä näkynyt merkkiäkään. Se oli samannäköinen kuin hyvin hyvä\nhuone hyvin hyvässä hotellissa. Odotti, että palvelija tulisi panemaan\nsitä kuntoon ihmisiä varten, jotka asuisivat siellä vain yhden yön,\nmenisivät taakseen katsomatta eivätkä ajattelisi koskaan tulla takaisin.\n\nJoka toisessa talossa Floral Heigthsissä oli tarkalleen samanlainen\nmakuuhuone.\n\nBabbittin talo oli viisi vuotta vanha. Se oli kauttaaltaan yhtä\ntäydellinen ja kiiltävä kuin makuuhuone. Se oli sisustettu\nmahdollisimman aistikkaasti, siinä oli parhaat tehdasmatot, mitä\noli saatavissa, yksinkertainen eikä varsin kallis arkitehtuuri ja\nkaikki uusimmat mukavuudet. Kaikkialle oli johdettu sähkövirta\nsteariinikynttiläin ja savuavien takkauunien asemesta. Makuuhuoneessa\noli kolme kontaktia sähkölamppuja varten, pienien messinkilevyjen\ntaakse piiloitettuina. Hallissa oli kontakteja pölynimijää ja\narkihuoneessa kontakteja pianolamppuja ja sähköviuhkaa varten. Komeassa\nruokasalissa, jossa oli muhkea astiakaappi, kaappi lyijypuitteisine\nlasiruutuineen, kermankellervät rappausseinät, vaatimaton »stilleben»\n-maalaus — äyriäiskasan päällä oleva lohi —, oli kontaktit\nsähkösuodatinta ja leivän sähköpaahtajaa varten.\n\nBabbittien talossa oli vain yksi ainoa vika: se ei ollut koti.\n\nUsein aamuisin Babbitt tuli aamiaiselle hilpeänä ja leikkisänä. Mutta\ntänään oli kaikki jollakin salaperäisellä tavalla vinossa. Kun hän\narvokkain askelin asteli ylemmän hallin läpi, katsahti hän Veronan\nhuoneeseen ja murisi: »Ei kannattaisi hankkia perheelleen hienoa taloa,\nkun ne eivät ymmärrä antaa sille arvoa ja olla niinkuin pitäisi.»\n\nHän meni heidän luokseen. Verona, lihavahko, tummaverinen\nkaksikolmattavuotias tyttö, oli juuri päättänyt opintonsa\nnaiscollegissa; hän oli täynnä huolestuneita ajatuksia velvollisuudesta\nja sukupuolesta ja Jumalasta ja uudesta harmaasta urheilupuvustaan,\njoka itsepintaisesti pyrki laskoksille. Ted — Theodore Roosevelt\nBabbitt — oli reipas seitsentoistavuotias poika. Tinka — Katherine\n— oli kymmenvuotias tytöntypykkä, jolla oli kirkkaanpunainen tukka\nja läpikuultava iho, joka kertoi liian innokkaasta makeisten\nsyönnistä ja liian monesta kermajäätelö-soodasta. Babbitt ei\nosoittanut ärtyisyyttään marssiessaan sisään. Hän ei tosiaankaan\nmielellään esiintynyt perhetyrannina, ja hänen moitiskelunsa oli\nyhtä tarkoittamatonta kuin tavallisesti. Hän huusi Tinkalle: »Noo,\nPutifnaski!» Se oli ainoa hyväilysana hänen sanavarastossaan paitsi\n»kultaseni» ja »rakas ystävä», joilla hän joskus puhutteli vaimoaan, ja\nhän sanoi sen Tinkalle joka aamu.\n\nHän kaatoi itselleen kahvia toivoen voivansa viihdyttää vatsaansa ja\nsieluansa. Hänen vatsansa lakkasi tuntumasta siltä kuin ei se olisi\nollut hänen omansa, mutta Verona alkoi ikävät juttunsa periaatteista,\nja äkkiä palasivat ne epäilyt elämästä ja perheestä ja afääreistä,\njotka olivat ahdistaneet Babbittia, kun hänen unelmaelämänsä ja\nsorja tarutyttinsä oli kuihtunut. Verona oli puoli vuotta ollut\nreistraattorina Gruensbergin nahkaliikkeessä ja mahdollinen pääsemään\nmr. Gruensbergin sihteeriksi, ja sillä tavoin, kuten Babbitt\nlausui asian, »saamaan jotakin hyötyä kalliin collegekasvatuksesi\nkorvaukseksi, kunnes olet valmis menemään naimisiin ja saamaan oman\nkodin.»\n\nMutta nyt sanoi Verona: »Pappa, minä puhuin äskettäin erään entisen\nluokkatoverin kanssa, joka työskentelee Järjestetyn Hyväntekeväisyyden\nhyväksi. — Oo, pappa, heidän maitoasemalleen tulee niin viehättäviä\npikkulapsia! — ja minusta tuntuu, että minun pitäisi tehdä jotakin\nsemmoista, joka on jotakin.»\n\n»Mitä sinä tarkoitat sillä, joka on jotakin—? Jos sinusta tulee\nGruensbergin sihteeri — ja siksi voisit kyllä tulla, jos kehittäisit\npikakirjoitustaitoasi ja lakkaisit juoksemasta konserteissa\nja esitelmissä joka ilta — niin luullakseni havaitset, että\nkolmekymmentäviisi tai neljäkymmentä dollaria viikossa 'on jotakin'!»\n\n»Sen minä tiedän, mutta — Oo, minä tahdon — — — kantaa korteni Minä\ntoivoisin saavani työskennellä jossakin settlementissä. Mahtaisikohan\nmikään firma antaa minun panna pystyyn huoltokonttorin, jossa olisi\nrattoisa lepohuone ja kretongihuonekalut ja korituolit ja semmoista?\nTaikka myöskin voisin — — —»\n\n»Heitä jo! Ensinnäkin saat uskoa, että kaikki tuo yhteiskunnallinen\navustus ja touhu ja settlementpuuha ja huoltohomma ei saa aikaan yhtään\nmitään muuta kuin raivaa tietä sosialismille. Kuta ennemmin mies oppii,\nettä häntä ei tulla hemmoittelemaan ja että hänen ei tarvitse odottaa,\nettä ruoka pistetään hänelle suuhun ilmaiseksi ja että — puh — kaikki\nnuo ilmaiset kurssit ja touhu ja tilaisuudet tulevat hänen tenavilleen,\nellei hän sitä ansaitse, sitä pikemmin ryhtyy hän työhön ja tuottaa —\ntuottaa — tuottaa! Sitä maa tarvitsee eikä lainkaan noita kaikenmoisia\ntyperiä päähänpistoja, jotka vain heikentävät työmiehen tahdonvoimaa\nja ahtavat hänen tenaviensa päähän aatteita, jotka menevät kauas yli\nheidän luokkansa. Ja sinä — jos sinä hoitaisit tointasi sen sijaan että\njuoksentelet joka paikassa söhrimässä. Aina ja alati! Kun minä olin\nnuori, päätin minä, mitä tahdoin tehdä ja pidin siitä kiinni tyynessä\nja tuulessa, ja senvuoksi olenkin nyt siinä, missä olen ja — — — Myra,\nmiksi sinä annat sen tytön hakata paahtoleivän näin surkean pieniin\npalasiin. Näistähän tuskin saa sormillaan kiinni. Ja puolikylmiä\nlisäksi!»\n\nTed Babbitt, junior suuressa East Siden kymnaasissa, oli hetken\nnikotellut keskeyttääkseen. Nyt hän sai sanotuksi: »Kuule, Rona, aiotko\nsinä — — —»\n\nVerona käännähti ympäri: »Ted! Ole hyvä ja älä keskeytä, kun me puhumme\nvakavista asioista!»\n\n»Kas mun tätä!» sanoi Ted arvovaltaisesti. »Aina siitä saakka, kun joku\nerehdyksestä meni päästämään sinut Collegistä, olet sinä harrastanut\nkaikkinaisia noita keskusteluja, joista jumaliste ei kuitenkaan kukaan\nmitään ymmärrä. Aiotko sinä — — Minä tahdon auton tänä iltana.»\n\nBabbitt tokaisi: »Vai niin, vai tahdot sinä! Ajatteles, jos minä\ntahtoisin itse.» Verona vastusti: »Vai niin, vai tahdot sinä, herra\nTeikari! Minä otan sen itse!» Tinka ruikutti: »Pappa, sinähän sanoit,\nettä sinä ehkä veisit meidät Rosedaleen!» Ja mrs. Babbitt: »Varo,\nTinka, sinä pistät hihasi voihin!» Kaikki katselivat toisiinsa\nkiukustuneina ja Verona tuiskahti: »Ted, sinä olet inhoittava, kun\nkehtaat pyytää autoa.»\n\n»Tietenkään _sinä_ et ole, et ollenkaan.» Tedin rauhallinen\nääni saattoi tehdä toisen hulluksi. »Sinähän vain haluat ottaa\nauton haltuusi heti päivällisen jälkeen ja jättää sen jonkin\nnukkepuodin eteen seisomaan koko illaksi, sillä välin kun te istutte\nkeskustelemassa kirjallisuudesta ja niistä neroista, joiden kanssa\nmenette naimisiin, jos ne vain kosivat!»\n\n»Papan ei pitäisi _milloinkaan_ antaa sinulle autoa! Sinä ja ne\ninhoittavat Joneksen pojat ajatte kuin hullut. Aatteles, että te\najoitte Chautauqua Placen kulmasta kuudenkymmenen kilometrin vauhdilla!»\n\n»Häh, kuka sinulle sen on syöttänyt? Sinä olet niin äärettömän arka\nautosta, että ajat ylämäetkin jarruttaen!»\n\n»Ylämäet, älä nyt! Mutta sinä — — — Aina sinä kerskaat, että sinä muka\ntunnet moottoriasiat hyvin, ja Eunice Littlefield sanoi kumminkin, että\nsinä olit sanonut, että patteri syöttää generaattoria!»\n\n»Älä helkkarissa — — mutta kuule, rakas ystävä, sinähän et osaa erottaa\ngeneraattoria vaihdevälittäjästä.» Suotta ei Ted ollut ylimielinen\nhänen rinnallaan. Poika oli kuin syntynyt mekaanikoksi, tekemään\nkeksintöjä ja kopeloimaan koneita.\n\n»Riittää jo», sanoi Babbitt hajamielisenä sytyttäen päivän ensimmäisen,\nihmeen viihdyttävän sikarin ja nauttien Advocate-lehden repäisevistä\nrubriikeista.\n\nTed alkoi hieroa sovintoa: »Kunniasana, Rona, minä en siitä vanhasta\nväkkärästä välitä, mutta minä lupasin parille meidän luokan tytölle\nkyyditä heidät koulukuoron harjoitukseen, ja vaikka minulla totisesti\nei ole siihen halua, niin täytyyhän gentlemannin täyttää seuraelämän\nvelvollisuudet.»\n\n»No, johan nyt! Sinä ja seuraelämän velvollisuudet! Kymnaasissa!»\n\n»Jeekuri, emmekö me olekin hienoja, kun on käyty niin oppineessa\nhamelaitoksessa! Saat uskoa, että koko valtiossa ei ole koulua, jossa\nolisi sellainen rotuluokka kuin meillä Gamma Digammassa tänä vuonna.\nKaksi meidän pokkuloista on miljonäärien poikia. Pappa, kuule, eikö\nminulla pitäisi olla oma auto niinkuin monella pojalla on?»\n\nBabbitt melkein hypähti. »Oma auto! Eikö myöskin oma huvijahti ja oma\ntalo? Se on tosiaan jo kaiken huippu! Nulikka ei pysty suorittamaan\nlatinantutkintoansa, josta mikä lorvi tahansa selviytyy, ja luulee\nsitten, että minä annan hänelle auton, ja arvatenkin chauffeurin\nlisäksi, ja lentokoneen palkinnoksi siitä raskaasta vaivasta, joka\nhänellä on juoksemisesta elävissä kuvissa Eunice Littlefieldin kanssa!\nJoo, silloin kun minä annan sinulle — —»\n\nVähää myöhemmin, diplomaattisten neuvottelujen jälkeen, sai Ted\nVeronan myöntämään, että tämä aikoi ajaa vain Näyttelyhalliin\nkatsomaan koira- ja kissanäyttelyä. Silloinhan saattoi hän, ehdotti\nTed, asettaa auton vastapäätä hallia olevan konditorian eteen, ja Ted\ntulisi noutamaan sen sieltä. He pitivät nerokkaita neuvotteluita,\nmihin avain piilotettaisiin; bensiinisäiliön piti olla täysi, ja\nsuuren Moottorijumalan hartaina palvelijoina he ylistivät intoutuneina\nvarasisäkumin läppää ja hukkunutta vaihdetankoa.\n\nKun heidän aseleponsa oli päättynyt, huomautti Ted, että Ronan\nystävättäret olivat »hirvittäviä, pöyhkeitä, kaakottavia hömppiä»,\nTedin ystävät taas olivat Ronan kuvauksen mukaan »inhoittavia\nurheiluteikareita ja nenäkkäitä, kirkuvia, sivistymättömiä\ntyttöletukoita». Myöhemmin: »On sentään siivotonta, että sinä tupakoit\nja niin edespäin ja niin edespäin, ja tuokin puku, joka sinulla nyt on,\non tosiaan äärettömän naurettava — yksinkertaisesti inhoittava.»\n\nTed venytti itseään taaksepäin kaapin peiliin nähdäkseen, katseli\nsiitä tenhoisaa persoonaansa ja virnisti ylenkatseellisesti. Hänen\npukunsa, vanhan Eli Togsin uudenaikaisin, oli tiukasti ruumiinmukainen,\nhousut ulottuivat tuskin kiiltävänruskeiden kenkien varsiin, vyötärö\noli kuin varieteelaulajalla, kangas levottoman ruudullista ja selässä\npystysuora laskos, missä laskoksella ei ollut mitään järjellistä\naihetta. Kaulahuivina valtava musta silkkimytty. Hänen pellavankellervä\ntukkansa oli kiiltävän sileä, ylöspäin harjattu ilman jakausta. Kun\nhän meni kouluun, piti hänellä sitäpaitsi olla lakki, jossa oli suuri,\nlapionmuotoinen lippa. Hänen ylpeytenään olivat kuitenkin liivit,\njotka oli hankittu säästetyillä, kerjätyillä, viekkaasti kootuilla\nrahoilla: tummanruskeasta sameanpunaisentäpläisestä kankaasta tehdyt\naito fantasialiivit, joissa oli hämmästyttävän pitkät lieveliperit. Ja\nniiden alareunassa oli koulunappi, luokkanappi ja veljeskuntaneula.\n\nEikä mikään kaikesta tästä sentään merkinnyt mitään. Hän oli joustava\nja vikkelä ja vilkas, ja hänen silmänsä (joita hän piti kyynillisinä)\nolivat lapsellisen innokkaat. Mutta hän ei ollut liian lempeä.\nHän huiskutti kättään pyylevälle Verona-paralle ja sipitti: »Niin,\nluulisinpä, että me olemme hyvin naurettava ja kauhea, ja varsinkin\nluulisin, että meidän uusi kaulahuivimme on aika naseva.»\n\nBabbitt sähisi: »On, aivan eri etevä! Ja sillä välin kun ihailet\nitseäsi, salli minun sanoa, että sinun miehuullista kauneuttasi\nkohottaisi, jos pyyhkisit suultasi pois hiukan tuota munankeltuaista!»\n\nVerona hihitti, hetkellisenä voittajana suurimmassa kaikista Suurista\nsodista, perhesodassa. Ted loi häneen toivottoman katseen ja huusi\nTinkalle: »Älä Jumalan nimessä kaada koko sokeriastiaa puuroosi!»\n\nKun Verona ja Ted olivat menneet ja Tinka siirtynyt lastenkamariin,\nhuokasi Babbitt: »Rattoisa perhe, se täytyy sanoa! Enhän minä\nväitä olevani maailman lauhkein lammas, ja ehkäpä olen hiukan jörö\naamiaispöydässä joskus, mutta sitä kahinaa, jota nuo pitävät, sitä minä\nen mitenkään kestä.\n\n»Minä sanon suoraan, että minun yleensä tekisi mieleni livistää\njonnekin, mihin tahansa, missä vain saisin olla hiukan rauhassa.\nMinun mielestäni tosiaan, kun ihminen on uhrannut koko elämänsä\nantaakseen lapsilleen säädyllisen kasvatuksen ja mahdollisuuden päästä\ntoimeentulon alkuun, on sangen masentavaa nähdä heitä alituisesti\ntoistensa karvoissa kiinni kuin hyeenalauma, eikä koskaan — — —\neikä milloinkaan — — Lystikästä, ne sanoo tässä lehdessä — — Eikä\nmilloinkaan hiljaa yhtä hetkeä — — — Joko sinä olet lukenut aamulehdet?»\n\n»En, ystäväni.» Kolmekolmattavuotisen avioliiton aikana oli\nmrs. Babbitt lukenut lehden ennen miestänsä tarkkaan laskien\nkuusiseitsemättä kertaa.\n\n»Hurjasti uutisia. Kauhea pyörremyrsky etelässä. Sääli niitä\nihmisraukkoja sentään! Mutta kuules tätä, se on nasevaa! Lopun alkua\nniille veitikoille. New Yorkin kansaneduskunta on hyväksynyt useita\nlakeja, jotka syrjäyttävät sosialistit täydellisesti. Ja New Yorkissa\non hissipoikien lakko, ja joukko kymnasisteja on astunut heidän\ntilalleen. Niin sitä pitää! Ja eräs joukkokokous Birminghamissa on\nvaatinut, että se kantakettu, se agitaattori de Valera on karkoitettava\nmaasta. Siinä ne tekevät ihan oikein. Kaikki nuo agitaattorit, jotka\njoka tapauksessa saavat palkkansa Saksan rahoista! Ja meidän on oltava\nsekaantumatta irlantilaisten tai minkään muun vieraan kansan asioihin.\nMeidän on pysyttävä ehdottomasti erillämme. Ja tässä toinen hyvin\nluotettavalta taholta saatu huhu Venäjältä, että Lenin on kuollut. Se\non hyvä. Minä en tosiaan käsitä, miksi me emme ota asiasta kiinni ja\nnakkaa ulos noita bolševikkiroistoja.»\n\n»Niin todellakin», sanoi mrs. Babbitt.\n\n»Ja tässä seisoo, että eräs mies, joka oli nimitetty pormestariksi,\nesiintyi virkaanvihkimistilaisuudessa palttoo päällä — saarnaaja\nlisäksi! Mitäs sinä siitä sanot?»\n\n»Jaa, enpä tiedä.»\n\nHän etsi sopivaa asennetta kysymyksen suhteen, mutta ei\ntasavaltalaisena ja presbyteriaanina enempää kuin Hirvenä tai\nkiinteistöjenvälittäjänä keksinyt mitään pormestarisaarnaajia koskevaa\noppilausetta, minkä vuoksi hän vain murisi ja jatkoi. Mrs. Babbitt\nnäytti kiinnostuneelta eikä kuullut sanaakaan. Jälkeenpäin lukisi\nhän rubriikit, seuraelämäpalstat ja suurten kangastavaraliikkeiden\nilmoitukset.\n\n»Mutta entäs tämä! Charley McKelvey näyttelee seurateikaria yhtä\nsuurenmoisesti kuin kuka tahansa. Kuule, mitä se lipeväkielinen vanha\nimpi kirjoittaa eilisillasta:\n\n»Milloinkaan eivät Seurapiirit, isolla, isolla S:llä, ole enemmän\nmairemielellä kuin kun ne kutsutaan juhliin mr. ja mrs. Charles\nMcKelveyn vierasvaraiseen ja viehättävään palatsiin. Laajojen\nnurmikoiden ja istutusten ympäröimänä, yhtenä Royal Ridgen ensimmäisiä\nnähtävyyksiä, mutta viihtyisänä ja kodikkaana huolimatta valtavista\nkiviseinistään ja suurista huoneistaan, jotka ovat kuuluisat komeasta\nsisustuksestaan, avattiin heidän kotinsa eilen illalla tanssiaisia\nvarten, jotka annettiin mrs. McKelveyn arvokkaan vieraan, miss J.\nSneethin kunniaksi Washingtonissa. Ilmava halli on niin tilava,\nettä se oli ihanteellinen tanssisali, missä parkettilattia heijasti\nkiehtovaa näytelmää kiiltävällä pinnallaan. Tanssinkin riemut\nkalpenivat niiden houkuttelevien tête-à-tête-tilaisuuksien rinnalla,\njotka viittoivat vierasta levähtämään komeassa kirjastossa sen\nlinnamaisen lieden ääressä tai salin syvissä, mukavissa nojatuoleissa,\nhunnutettujen lamppujen valossa, jotka olivat kuin tehdyt hiljaista\nkahdenkeskistä kuiskailua varten suloisista pikkuseikoista, tai jopa\nbiljardihuoneessakin, missä saattoi ottaa kepin ja näyttää taitoaan\nvielä muussakin pelissä kuin niissä, joita edustavat Cupido ja\nTerpsikhore.»\n\nSiinä oli vielä paljon, paljon enemmän miss Elnora Pearl Batesin,\nAdvocate-lehden seurapiiripalstan suositun naistoimittajan parhaaseen,\nhienostuneeseen journalistityyliin. Mutta Babbitt ei sitä kestänyt. Hän\nröhki. Hän rypisti sanomalehden sykkyrään. Hän ärisi: »Tuo on jo hiukan\nliian paksua! Minä myönnän kernaasti, että McKelveyssä on aika paljon\nhyvää. Kun me olimme kumppanuksia yliopistossa, oli hän yhtä kovilla\nkuin kuka hyvänsä muu meistä, ja hän on ansainnut runsaan miljoonan\nkontrahtivälityksillä eikä ole ollut sen epärehellisempi tai luusinut\nuseampia virkamiehiä kuin on ollut välttämätöntä. Ja hänen talonsa on\nkyllä hyvä, vaikkei siinä ole mitään niin 'valtavia kiviseiniä' eikä se\nole niiden yhdeksänkymmenentuhannen arvoinen, mitkä hän siitä maksoi.\nMutta kun ruvetaan lörpöttelemään semmoisia, että McKelvey ja hänen\njuomaseuransa olisivat suorastaan — suorastaan — oikeita Vanderbilteja,\nhuh, niin se alkaa ellottaa!»\n\nMrs. Babbitt vaatimattomasti: »Minä tahtoisin kuitenkin mielelläni\nnähdä heidän talonsa sisäpuolelta. Se mahtaa olla viehättävä. Minä en\nole ollut siellä koskaan.»\n\n»Minä olen kyllä. Monen monta — pari kertaa. Puhumassa liikeasioista\nCharleyn kanssa iltapäivällä. Ei se mitään niin erikoisen merkillistä\nole. Minä en sitten vain tahtoisi olla siellä päivällisillä mokomain\nnokkavien herrojen seurassa. Ja minä voin lyödä vetoa, että minä\nansaitsen hyvän joukon enemmän rahaa kuin monet niistä keljuista, jotka\npanevat kaikki, mitä irti saavat, juhlapukuihin, vaikka heillä tuskin\non kunnollisia alusvaatteita edes! Halloo! Mitäs sanot tästä?»\n\nMrs. Babbitt oli merkillisen välinpitämätön _Advocate_-lehden Tila- ja\nrakennuspalstan uutisista:\n\n\n  Ashtabula Street, 496. — J.K. Dawson Thomas Mullallylle,\n  Huhtikuun 17:nä 15.7 X 112... 2, mtg. $ 4.000... Nom.\n\n\nJa tänä aamuna oli Babbitt liian hajamielinen lukeakseen hänelle\nuutisia Hypoteekista ja Kiinnityksistä ja Kontrahdeista. Hän nousi.\nKun hän katsahti vaimoonsa, näyttivät hänen kulmakarvansa tavallista\ntuuheammilta. Äkkiä hän virkkoi:\n\n»Niin, kenties — — On sentään paha, ettei olla kosketuksissa sellaisten\nihmisten kanssa kuin McKelveyt. Me voisimme koettaa kutsua heidät\npäivällisille jonakin iltana. Perhana, ei tuhlata aikaa ajattelemalla\nheitä! Meidän pikkupiirillämme on hiton paljon hauskempaa kuin noilla\nKroisoksilla. Vertaa vain oikeaa naista, kuten sinä, sellaisiin\nhermokimppuihin kuin Lucille McKelvey — vain älyteikailua ja\nhelakoristeinen kuin kruunaushevonen! Sinä olet kunnollista väkeä,\nkultaseni!»\n\nHän peitti osoittamaansa hellyyttä nurisemalla: »Kuule, älä anna\nTinkan syödä enää noita turmiollisia makeisia. Koeta Jumalan tähden\nestää häntä turmelemasta vatsaansa. Saat uskoa, useimmat eivät\nlainkaan ymmärrä, kuinka tärkeää on, että ihmisellä on hyvä vatsa ja\nsäännölliset tavat. Minä tulen luultavasti takaisin tavalliseen aikaan.»\n\nHän suuteli vaimoansa — se ei tosin ollut oikeaa suutelemista — hän\nkosketti liikkumattomin huulin tämän poskea, joka ei punastunut.\nHän riensi autovajaan mutisten: »Siunatkoon, minkälainen perhe! Ja\nnyt aikoo Myra olla minulle nyrpeissään, kun emme tunkeudu tuon\nmiljonääriherrasväen joukkoon. Herra Jumala, välistä tekisi mieli\njättää koko komento! Ja konttorityö ja kaikki se näperrys on yhtä\ninhoittavaa. Ja minä vaikutan narrimaiselta ja — — Minä tunnen itseni\nvastoin tahtoanikin — — — niin hirveän kyllästyneeksi.»\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\n1.\n\nGeorge F. Babbittille, niinkuin useimmille muille menestyville\nporvareille Zenithissä, merkitsi hänen automobiilinsä runoutta\nja tragediaa, rakkautta ja sankaruutta. Konttori oli hänen\nmerirosvolaivansa, mutta auto hänen vaarallinen matkansa maissa.\n\nKaikista päivän kriitillisistä hetkistä ei mikään ollut draamallisempi\nkuin se, jolloin hänen oli pantava moottori käyntiin. Kylminä aamuina\nse oli kankea; silloin kuului pitkää, pelonalaista surinaa starterista;\nja joskus täytyi hänen tiputtaa eetteriä puhallushanoihin, mikä oli\nniin tavattoman kiintoisaa, että hän sitten lunchin aikana yleensä teki\nselkoa joka pisarasta ja laski, mitä mikin pisara oli tullut hänelle\nmaksamaan.\n\nTänä aamuna hän oli synkeästi valmistautunut siihen, että jotakin olisi\nepäkunnossa, ja hän aivan nolostui, kun kaasu räjähti voimakkaasti ja\nihanasti eikä auto edes sipaissut portinpieltä, johon oli tullut paljon\nmerkkejä lokasiipien kosketuksesta, kun hän lähti tallista taaksepäin\najaen. Hän oli hämmästynyt. Hän luikkasi »Huomenta!» Sam Doppelbraulle\nsydämellisemmin kuin oli aikonut.\n\nPaitsi Babbittin viheriää ja valkoista hollantilaista taloa oli\ntässä korttelissa Chatham Roadin varrella vielä kaksi huvilaa.\nVasemmalla asui mr. Samuel Doppelbrau, kylpyhuoneensisustuksia\nmyyvän etevän liikkeen sihteeri. Tämän talo oli hauska, vaikka se\nei ilmaissut vähäisintäkään yritystä arkitehtoniseen tyyliin; suuri\npuulaatikko, jossa oli poikkinainen torni ja suuri portti ja joka\noli kiiltävän keltainen kuin munankeltuainen. Babbitt paheksui mr.\nja mrs. Doppelbrauta, pitäen heitä »bohemeinä». Heidän talostaan\nkuului soittoa ja raakaa naurua yösydännä; naapurien kesken huhuiltiin\nwhiskyn salakuljetuksesta ja äkillisistä automatkoista. He hankkivat\nBabbittille monta onnellista väittelytilaisuutta, sillä tämä selitti\npäättävästi: »Minä en ole ahdasmielinen eikä minulla ole mitään sitä\nvastaan, että mies nakkaa naamaansa ryypyn, kun sattuu, mutta kun\nmennään niin pitkälle, että ehdoin tahdoin eletään juopottelevaa elämää\nniinkuin Doppelbraut, niin se on minusta jo sentään hiukan liikaa.»\n\nToisella puolen Babbittia asui Howard Littlefield, fil. tri, aivan\nuudenaikaisessa talossa, jonka alakerros oli tummanpunaisista\nkuviotiilistä, talon seinässä oli ulkoneva lyijypuitteinen ikkuna,\nyläkerros oli vaaleaa laastia ja katto punaisista tiilistä.\nLittlefield oli naapuruston Suuri tiedemies; hän nautti arvovaltaa\nkaikissa asioissa paitsi pikkulastenhoidossa, ruoanlaitossa ja\nautomobiiliasioissa. Hän oli saanut filosofiankandidaattinsa Blodgett\nCollegessa ja tohtorinarvonsa kansantaloudessa Yale Collegessa. Hän\noli Zenithin Raitiotieyhtiön henkilöpäällikkö ja juriidinen asiamies.\nHän saattoi, kun vain sai kymmenen tuntia aikaa, esiintyä oikeuden\ntai valtion lakiasäätävän kokouksen edessä ja tyydyttävästi todistaa,\nesittämällä muhkeita numeroita ja vastaavia tapauksia Puolasta ja\nUudesta Seelannista, että Raitiotieyhtiö rakasti yleisöä ja oli täynnä\nhellää huolta virkamiehiänsä kohtaan; että kaikki sen osakkeet olivat\nleskien ja orpojen hallussa; ja että mihin hyvänsä se halusi ryhtyä, se\nhyödyttäisi talonomistajia kohottamalla kiinteistöjen arvoa ja auttaisi\nköyhiä aikaansaamalla vuokrien halpenemista. Littlefieldin puoleen\nkääntyivät kaikki hänen tuttavansa, kun tahtoivat tietää Saragossan\ntaistelun vuosiluvun, »sabotage» sanan määritelmän, Saksan-markan\ntulevaisuuden, miten »hinc illae lacrymae» on käännettävä tai mitä\nkaikkia tuotteita saadaan kivihiilitervasta. Babbitt tuli täyteen\npyhää kunnioitusta kuullessaan, että tämä mies usein istui ylhäällä\nsydänyöhön ja luki hallituksenraporttien numeroita ja nootteja tai\nsilmäili läpi (naureskellen tekijän erehdyksille) viimeisiä kemian,\narkeologian ja iktyologian alaa koskevia teoksia.\n\nMutta Littlefieldillä oli suuri arvonsa henkisenä esikuvana.\nIhmeteltävästä oppineisuudestaan huolimatta hän oli yhtä ankara\npresbyteriaani ja yhtä järkähtämätön republikaani kuin George\nF. Babbitt. Hän vahvisti liikemiehiä uskossa. Kun nämä, vain\netunsa antaman vaiston nojalla, tiesivät, että heidän liike- ja\nmenetelmäjärjestelmänsä oli oikea, todisti tohtori Howard Littlefield\nsen heille historiasta, kansantaloudesta ja kääntyneiden radikaalien\ntunnustuksista kootuin esimerkein.\n\nBabbitt tunsi eräänlaista vilpitöntä ylpeyttä siitä, että oli niin\noppineen miehen naapuri ja että Ted niin tuttavallisesti seurusteli\nEunice Littlefieldin kanssa. Kuusitoistavuotias Eunice ei harrastanut\nmuuta tilastoa kuin sitä, mikä koski filmitähtien ikää ja tuloja, mutta\n— kuten Babbitt lausui asian — »hän oli isänsä tyttö».\n\nEro Sam Doppelbraun kaltaisen pintapuolisen miehen ja sellaisen\ntodella hienon luonteen välillä kuin Littlefield näkyi jo heidän\nulkomuodostaan. Doppelbrau oli huolestuttavan nuorekas ollakseen\nkahdeksanviidettä ikäinen mies. Hän työnsi derbyhattunsa niskaan,\nja hänen naamansa oli joutavasta naurusta ryppyinen. Littlefield\nsitävastoin oli vanha kahdenviidettä ikäiseksi. Hän oli pitkä,\nleveä, luiseva; hänen kultasankaiset silmälasinsa katosivat hänen\npitkän naamansa poimuihin; hänen hiuksensa olivat takkuista, mustaa,\nrasvaista massaa; hän ähki ja puhisi puhuessaan; hänen kiiltävä\nPhi-Beta-Kappa-avaimensa killui tahraisilla mustilla liiveillä,\nhän tuoksui vanhalle piipputupakalle, koko hänen olennossaan\noli jotakin hautausmaista ja papillista; ja taloagentuurille ja\nkylpyhuonehuijaukselle hän antoi jonkinlaista pyhyyden sävyä.\n\nTänä aamuna hän seisoi talonsa edustalla ja tarkasti jalkakäytävän\nmuuratun reunan ja leveän sementtikadun välillä kasvavaa nurmikkoa.\nBabbitt pysäytti autonsa ja kurottautui huutaakseen »Hyvää huomenta!»\nLittlefield saapasti verkalleen hänen luokseen ja seisoi toinen jalka\nastimella.\n\n»Kaunis aamu», sanoi Babbitt ja sytytti — luvattoman aikaisin — toisen\nsikarinsa tänä päivänä.\n\n»On, on erinomaisen kaunis aamu», sanoi Littlefield.\n\n»Nyt tulee kevät pian.»\n\n»Niin, onhan nyt jo melkein kevät, on tosiaan», sanoi Littlefield.\n\n»Mutta öisin on sentään vielä kylmä. Minun täytyi ottaa pari\nhuopapeitettä makuuparvekkeelleni viime yönä.»\n\n»Jaa, viime yönä ei ollut erikoisen lämmin», sanoi Littlefield.\n\n»Mutta en minä sentään luule enää tulevan pahoja pakkasia.»\n\n»Ei suinkaan, mutta eilen sentään satoi lunta Tiflisissä, Montanassa»,\nsanoi tiedemies, »ja muistathan lumimyrskyn, joka raivosi lännessä\nkolme päivää sitten — kolmekymmentä tuumaa lunta Greelyssä, Coloradossa\n— ja kaksi vuotta sitten oli meillä täällä Zenithissä lumituisku\nviidentenäkolmatta huhtikuuta.»\n\n»Onko se mahdollista? Kuules, hyvä mies, mitä sanot republikaanien\nehdokkaasta? Kuka valitaan presidentiksi? Eikö mielestäsi olisi aika,\nettä saisimme kunnollisen, liikeperiaatteiden mukaan järjestetyn\nhallituksen?»\n\n»Maa tarvitsee ennen kaikkea, minun käsittääkseni, asioittensa hyvää,\ntervettä, käytännöllistä hoitoa. Me tarvitsemme — liikeperiaatteisen\nhallituksen!» sanoi Littlefield.\n\n»Onpa hauska kuulla sinun sanovan niin. Tosiaankin hauska! Minä en\ntiennyt, miten sinä katsoit asiaa, kaikkine suhteinesi yliopistoihin\nja semmoiseen, mutta minusta on hauskaa, että olet sillä kannalla.\nMaa tarvitsee — juuri nykyisessä käännekohdassa — ei suinkaan ketään\nkorkeakoulunrehtoria tai kaikkinaisia selkkauksia ulkopolitiikassa,\nvaan hyvän — terveen — taloudellisen — liikeperiaatteisen —\nhallituksen, joka voi antaa meille mahdollisuuksia joltisenkin\nkunnollisiin tuloihin.»\n\n»Niin, ihmiset eivät yleensä tiedä, että yksin Kiinassakin saavat\noppineet väistyä käytännönmiesten tieltä, ja luonnollisestihan\nymmärrät, mitä se merkitsee.»\n\n»Onko se mahdollista! No sitten!» Babbitt henkäisi ja tunsi itsensä\npaljoa tyynemmäksi ja paljoa onnellisemmaksi ajatellessaan maailman\nasemaa. »Joo, on hauska pysähtyä juttelemaan. Mutta minun pitää nyt\nlähteä konttoriin kynimään erinäisiä kundeja. No, hyvästi näkemiin\ntaas, hyvä veli. Tavataan illalla. Hyvästi siksi!»\n\n\n2.\n\nHe olivat ahertaneet, nämä kunnon kansalaiset. Kaksikymmentä vuotta\nsitten oli se kukkula, jolla Floral Heights levitteli värikkäitä\nkattojaan, nuhteettomia nurmikoltaan ja hämmästyttävää prameuttaan,\nollut raivaamatonta metsikköä. Suorien katujen varsilla oli vielä\njäljellä muutamia metsääkasvavia, rakentamattomia tontteja ja erään\nvanhan puutarhan jäännökset. Se oli muhkea tänä päivänä, omenapuiden\noksilta loistivat vastapuhjenneet lehdet kuin vihreäliekkiset soihdut.\nEnsimmäiset valkoiset kirsikankukat lensivät lepattaen katuojaan, ja\npunarintasatakielet liversivät raikasäänisesti.\n\nBabbitt hengitti sisäänsä maan tuoksua, naurahteli intoutuneille\npunarintasatakielille, kuten olisi nauranut kissanpoikasille tai\nkoomilliselle filmille. Hän oli syrjästä katsoen konttoriinsa\nmenossaolevan liikkeenjohtajan perikuva, hyvinvoipa mies, jolla\non päässä pehmeä, moitteeton ruskea hattu, nenällä sangattomat\nsilmälasit, suussa suuri sikari ja hallussaan etukaupungin puistokatua\nkiitävä hyvä automobiili. Mutta hänessä oli sen lisäksi jonkinlainen\nsyntyperäinen rakkaus tähän hänen omaan seutuunsa, omaan kaupunkiinsa,\nomaan toveripiiriinsä. Talvi oli ohi; rakennustoiminnan, hänestä\nniin suurenmoisen, näkyväisen kasvannan aika oli alkanut. Aamuinen\nalakuloinen mieliala haihtui, hän oli hilpeä ja hyvätuulinen\npysähtyessään Smith Streetin varrelle jättääkseen ruskeat housut\nsilitettäviksi ja saadakseen bensiinisäiliönsä täytetyksi.\n\nTuttu näky antoi hänelle turvallisuudentunteen: korkea punainen\nbensiinipumppu, onttotiilistä ja poltetusta savesta rakennettu\nautovaja, ikkuna täynnä siroja tarve-esineitä — kiiltäviä rasioita,\nmuhkeilla porsliinieristäjillä varustettuja sytyttimiä, kullan-\nja hopeanhohtoisia pyöränrengasketjuja. Hänelle tuotti maireista\nmielihyvää se ystävällisyys, jota Sylvester Moon, likaisin ja taitavin\nautomekaanikko, uhkui tullessaan häntä palvelemaan. »Huomenta, mr.\nBabbitt», sanoi Moon, ja Babbitt tunsi itsensä arvohenkilöksi, jonka\nnimen kiireisessä työssä olevat vajamiehetkin muistavat — eikä\nmiksikään halpahintaisessa autossa kiitäväksi tusinaurheilijaksi. Hän\nihaili litroja osoittavan automaattisen viisaritaulun nerokkuutta,\nihaili nasevaa kylttiä: »Täyttäkää säiliönne ajoissa, niin ette jää\ntielle — bensiini tänään 31 senttiä», ihaili bensiinin säännöllistä\npulputusta, kun se juoksi säiliöön, ja sitä mekaanista täsmällisyyttä,\nmillä Moon hoiti pumppausta.\n\n»Paljonko pannaan tänään?» kysyi Moon tavalla, jossa kuvastui suuren\nspesialistin itsenäisyys, ammattitoverin tuttavallisuus ja arvonanto\nGeorge F. Babbittin kaltaista yhteiskunnan merkkimiestä kohtaan.\n\n»Lasketaan vain täyteen.»\n\n»Ketä Te ajattelette tasavaltalaisten ehdokkaaksi, mr. Babbitt?»\n\n»On liian aikaista ennustaa vielä. Sitähän on kuukausi ja kaksi viikkoa\n— ei kuin kolme viikkoa — täytyy olla melkein kolme viikkoa — no niin,\njoka tapauksessa yli kuusi viikkoa tasavaltalaisten puoluekokoukseen\nvielä, ja minusta pitää olla laajakatseinen ja antaa kaikille\nehdokkaille mahdollisuuksia — luoda heihin yleiskatsaus ja mitata heitä\nja sitten kypsän harkinnan jälkeen määrätä kantansa.»\n\n»Niin, se on kyllä ihan totta, mr. Babbitt.»\n\n»Mutta sen minä teille sanon — ja minun kantani tässä asiassa on ihan\nsama kuin se oli neljä vuotta sitten ja kahdeksan vuotta sitten, ja se\ntulee olemaan minun kantani neljän vuoden päästä — niin ja kahdeksan\nvuoden perästä! Sen minä sanon kaikille ihmisille, eikä se mielipide\nvoi levitä kyllin laajalle, että se mitä me aluksi jo lopuksi ja koko\najan tarvitsemme, on hyvä, terve, liike-elämää ymmärtävä hallitus.»\n\n»Niin, se on vissi ja tosi!»\n\n»Mitä sanotte noista etupyöränkumeista?»\n\n»Hienot! Korjauspajoissa ei olisi paljoa tekemistä, jos kaikki\nhoitaisivat autonsa niinkuin te.»\n\n»No niin, koetanhan minä olla siinä asiassa hiukkasen järkevä.» Babbitt\nmaksoi, sanoi tunnelman tyylin mukaisesti: »Ei mitään takaisin», ja\najoi tiehensä nauttien oman arvonsa tunnosta. Hän tunsi olevansa kuin\nlaupias samarialainen huutaessaan arvokkaan näköiselle miehelle, joka\nseisoi odottamassa raitiotievaunua: »Haluatteko ajaa mukana vähän\nmatkaa?» Kun mies nousi autoon, sanoi Babbitt alentuvasti: »Oletteko\nmenossa suoraa tietä kaupunkiin? Aina kun näen jonkun odottavan\nraitiovaunua, on tapani pyytää häntä mukaan — ellei hän ole suorastaan\nrentun näköinen tietysti.»\n\n»Kunpa vain useampi olisi niin antelias autonsa suhteen», vastasi hänen\nhyväntahtoisuutensa uhri kiitollisesti.\n\n»No, eipä sitä sentään voi sanoa juuri anteliaisuudeksi oikeastaan.\nMinun mielestäni vain on niin — minä sanoin juuri tässä pari päivää\nsitten pojalleni — että ihmisen velvollisuus on jakaa lähimmäistensä\nkanssa sitä hyvää, mitä hänellä tässä maailmassa on, ja minua harmittaa\naina, kun ihmiset kerskuvat ja pöyhkeilevät armeliaisuudellaan.»\n\nUhri ei näyttänyt keksivän sopivaa vastausta. Babbitt lörpötteli\nedelleen:\n\n»Kamalan kurjaa liikettä se yhtiö pitääkin näillä linjoilla. Sikamaista\nantaa Portland-Road-vaunujen kulkea vain joka seitsemäs minuutti.\nSiinähän paleltuu pilalle, kun talviaamuina täytyy värjöttää kylmässä\nviimassa kadunkulmassa.»\n\n»Siinä olette oikeassa. Raitiotieyhtiö ei välitä yhtään siitä, kuinka\nse meitä kohtelee. Sitä pitäisi rangaista jollakin tavalla.»\n\nBabbitt huolestui. »Mutta ei sitä sentään auta aina vain näykkiä\nRaitiotieyhtiötäkään, ajattelematta niitä vastuksia, joiden kanssa sen\non kamppailtava, niinkuin nekin idiootit näykkivät, jotka vaativat\nkunnallisliikennettä. Työmiesten tapa ahdistaa yhtiötä parempien\npalkkojen saamiseksi on suorastaan rikollista, sillä siitähän on\ntietysti vain seurauksena, että Te ja minä saamme maksaa seitsemän\nsenttiä tiketistä. Oikeastaan on liikenne varsin hyvä yhtiön kaikilla\nlinjoilla — jos asiaa oikein ajattelee.»\n\n»Jaa-a — —» sanottiin väkinäisesti.\n\n»Helkkarin kaunis aamu», selitti Babbitt. »Nyt tekee kevättä täyttä\npäätä.»\n\n»Niin, nyt on tosiaan kevät.»\n\nUhri ei ollut mitenkään erikoinen tai älykäs. Babbitt painui syvään\näänettömyyteen ja ryhtyi ajamaan kilpaa raitiovaunujen kanssa kulmaan:\nhurjaa, hermostunutta kiitämistä raitiovaunun keltaisen kyljen ja\ntoisella puolella olevien autojen epäsäännöllisen rivin välillä, ja\nniin porhallettiin ohi juuri kun raitiovaunu pysähtyi — verratonta\nurheilua ja todella tyylikästä.\n\nJa koko ajan oli hän tietoinen Zenithin kauneudesta. Moneen viikkoon\nhän ei ollut huomannut muuta kuin vuokraajia ja kilpailevien\nvälittäjäin kiusoittavia ilmoituksia »Vuokrattavana». Tänään hän joutui\nvuorotellen raivoon ja ihastukseen äkillisen hermostuneesti, ja tänään\noli valoisa kevätpäivä niin virkistävä, että hän nosti päätänsä ja näki.\n\nHän ihaili jokaista kaupunginosaa pitkin tuttua tietä konttoriinsa:\nhuviloita, puistikolta ja Floral Heightsin säännöttömästi kiemurtelevia\nkatuja. Smith Streetin matalia puoteja, kimaltavia suuria lasipintoja\nja keltaisia tiiliseiniä; maustekauppoja ja pesulaitoksia ja\nkemikaliliikkeitä Eastsiden emäntien tärkeimpäin tarpeiden\ntyydyttämiseksi. Dutch Hollowin vihannespuutarhoja rautapellistä\nja varastetuista ovista kokoonkyhättyine vajoineen. Yhdeksän jalan\nkorkuisia, tulipunaisia, kauniita naisia pitkissä riveissä elävien\nkuvien, piipputupakan ja talkkijauhon reklaamina. Yhdeksännen itäisen\nkadun vanhoja »kerrosrakennuksia», jotka muistuttivat vanhoja\ntahraisissa vaatteissa seisovia teikareita; puulinnoja, joista oli\ntehty täyshoitoloita, ja niiden savisia käytäviä ja hoitamattomia\npensasaitoja, joita tunkeilevat autovajat ja halvat vuokratalot ja\nhedelmäkojut työnsivät tieltään. Rautatieraiderivin toisella puolen\nsäilykemaitoa, pahvirasioita, lampunpitimiä, automobiileja valmistavia\ntehtaita. Ja sitten liikekeskustaa, tihenevää, salamannopeaa\nliikennettä, täpötäysiä, äkkiä tyhjeneviä raitiovaunuja ja korkeita\nmarmori- ja hiontagraniittiportteja.\n\nSe oli suurta, ja Babbitt ihaili suuruutta kaikessa: vuorissa,\njalokivissä, lihaksissa, rikkauksissa tai sanoissa. Kevään lumouksen\nlyhyt hetki herätti hänessä lyyrillisen ja melkein itsekkään rakkauden\nZenithiin. Hän ajatteli ympäristön tehdasesikaupunkeja, Chalaosa-jokea\nja sen omituisia rantoja, Tonawanda-kukkuloita pohjoisessa\nhedelmäpuutarhoineen ja koko hedelmällistä maata, sen meijereitä ja\nsuuria latoja ja komeita karjalaumoja. Kun hänen matkustajatoverinsa\nastui pois, huudahti hän: »Herra Jumala, kuinka iloiseksi ja\nonnelliseksi tunnen itseni tänään!»\n\n\n3.\n\nYhtä tärkeä toimitus kuin auton käyntiinpano oli sen pysäyttäminen\nkonttorin kohdalla. Käännyttyään Oberlin-avenyn kulmasta Kolmannelle\nkoilliskadulle hän tähysti tyhjää tilaa odottavien vaunujen rivissä.\nHarmikseen menetti hän juuri samassa paikan, johon erään kilpailijan\nonnistui livahtaa. Pian teki eräs toinen auto lähtöä katukäytävän\nreunasta, ja Babbitt hiljensi vauhtia, kohotti kättään hillitäkseen\ntakanatulevia autoja, huitoi hurjasti erästä akkaa astumaan ripeämmin\nja väisti vikkelästi erästä sivulta tulevaa kuorma-autoa. Etupyöräin\nkoskettaessa edessä olevan auton takorautaisia puskureita hän pysähtyi,\nkäänsi voimakkaasti ohjaustankoa, lipui taaksepäin ja onnistui\nasettamaan autonsa aukkoon, vain 20 tuuman päähän katukäytävän\nreunasta. Se oli miehen arvoinen uhkayritys ja mestarillisesti\nsuoritettu. Tyytyväisenä kiinnitti hän varmuuslukon etupyörään ja meni\nkadun yli kiinteistökonttoriinsa Reeves Liiketalon alakertaan.\n\nReeves Liiketalo oli tulenkestävä kuin kallio ja niin täydellinen kuin\nkirjoituskone; neljätoista keltatiilistä kerrosta, täynnä lakimiesten\nja lääkärien vastaanottohuoneita, kone-, merkelilaaka-, piikkiaita- ja\nkaivososake-asioimistoja. Nimien kultakirjaimet loistivat ikkunoissa.\nSisäänkäytävä oli liian uudenaikainen ollakseen pilareilla koristettu;\nse oli tyyni, hienosti ajateltu, muhkea. Kolmannenkadun puolisella\nsivulla oli Western Unionille kuuluva sähkölennätintoimisto,\nDelft-konditoria, Shotwellin paperikauppa ja Babbitt-Thompsonin\nKiinteistöjenvälitystoimisto.\n\nBabbitt olisi voinut mennä konttoriin kadulta, kuten asiakkaat tekivät,\nmutta hän tunsi itsensä taloonkuuluvaksi, kun kulki korridorin kautta\nja meni sisään yksityisovesta. Sillä tavoin hän sai vastata asukkaiden\ntervehdyksiin.\n\nTuntematon pikkuväki, joka asui Reeves Liiketalon korridorien\nvarrella — hissinkuljettajat, hissientarkastaja, koneenkäyttäjät,\nylivahtimestari, epäiltävännäköinen rampa, joka hoiti lehti-\nja tupakkakioskia — eivät olleet lainkaan kaupunkilaisia. He\nolivat maalaisia, jotka asuivat ahtaassa laaksossa eivätkä olleet\nkiinnostuneita mihinkään muuhun kuin toisiinsa ja Liiketaloon.\nHeidän Valtakatunsa oli tämä kivipermantoinen eteinen, sen synkkä\nmarmorikatto ja konttorien sisäpuoliset kyltti-ikkunat. Vilkkain\npaikka kadun varrella oli Reeves Liiketalon parturitupa, mutta se\noli ainoa Babbittia huolestuttava paikka. Itse hän suosi loistavaa\nPompejin parturitupaa Hotel Thornleighissa, ja joka kerta kun hän kulki\nReeves-parturituvan ohi — kymmenen, sata kertaa päivässä — tunsi hän\nitsensä uskottomaksi omaa kaupunkiansa kohtaan.\n\nNyt hän kulki kuin talonomistajaylimystön jäsen konttoriinsa asukkaiden\nkunnioittavasti tervehtimänä, ja rauha ja arvokkuus asui hänessä eikä\naamun soraääniä enää kuulunut.\n\nMutta ne sorahtivat heti taas.\n\nStanley Graff, myyntiasiamies, »lentävä», puhui juuri puhelimessa\nosoittaen valitettavasti sen varman, lyhyen tavan puutetta, joka tepsii\nostajiin: »Kuulkaa nyt — hm —minä luulen löytäneeni talon, joka sopisi\nteille — Percivalin talon Lintonissa —. Jaha, jaa, että olette nähnyt\nsen. Hm. No, mitäs itse piditte? Mitä? Oho», neuvottomana, »jaha, vai\nniin.»\n\nAstuessaan yksityishuoneeseensa, pieneen komeroon, jonka tamminen\nlaudoitus ja himmeäksihiottu lasi erotti konttorista, Babbitt ajatteli,\nkuinka vaikeaa oli löytää apulaisia, joilla oli hänen oma luja uskonsa\nsiihen, että hän saisi myydyksi.\n\nHenkilökuntaan kuului yhdeksän jäsentä lukuunottamatta Babbittia ja\nhänen yhtiömiestään ja appeansa, Henry Thompsonia, joka harvoin tuli\nkonttoriin. Nämä yhdeksän olivat Stanley Graff, »lentävä», nuori,\npaperosseihin ja biljardipeliin piintynyt mies; vanha Mat Penniman,\nyleismies, vuokrainkantaja ja vakuutusagentti — masentunut, hiljainen,\nharmaa; salaperäinen henkilö, jonka huhuttiin aikanaan olleen\nitsenäinen, suuri kiinteistöjenvälittäjä itse hienossa Brooklynissa;\nChester Kirby Laylock, paikallisasiamies Rastaslaakson tonttialueella,\ninnostunut mies, jolla oli pehmeät viikset ja suuri perhe; miss Theresa\nMcGoun, ripeä ja sangen sievä pikakirjoittajatar; miss Wilberta\nBannigan, hidas, ahkera kirjanpitäjä ja reistraattori; ja neljä\nitsenäisesti työskentelevää agenttia, joilla oli satunnaisia tehtäviä\nja jotka nauttivat prosenttipalkkaa.\n\nBabbitt katsahti komerostaan suurempaan huoneeseen ja murisi: »McGoun\non hyvä pikakirjoittajatar, naseva kuin ruoskan isku, mutta Stan Graff\nja kaikki muut murjakkeet —» — — — Kevätaamun raikas tunnelma tukehtui\nummehtuneessa konttori-ilmassa.\n\nTavallisesti hän ihaili konttoria miellyttävin ihmetyksen tuntein,\nettä hän tosiaan oli aikaansaanut näin suorastaan ihastuttavaa;\ntavallisesti vaikutti sen silorapattu muhkeus ja touhuntuntu häneen\nelvyttävästi; mutta tänään se tuntui hänestä kiinnottomalta —\ntiilipermanto kuin kylpyhuoneessa, okravärinen välikatto, haalistuneet\nkartat autioilla laastiseinillä, vaaleaksi vernissatut tammituolit ja\npulpetit, ruskeankeltaisiksi maalatut teräskaapit. Se oli hautaholvi,\nlautakappeli, jossa joutilaisuus ja nauru olivat raskaita rikoksia.\n\nHänelle ei tuottanut mitään tyydytystä edes uusi vedenjäähdyttäjä!\nJa se oli kuitenkin kaikkein paras jäähdyttäjä, aivan uudenaikainen,\ntieteellinen ja asianmukainen. Se oli maksanut aika paljon (mikä\noikeastaan oli ansio). Siinä oli eristetty jääsäiliö, porsliininen\n(taatusti hygieninen) vesisäiliö, hygieninen, pisaroimaton hana\nja koneella maalatut kullanväriset koristeet. Hän katseli pitkin\npermantotiilien ruutulinjaa vedenjäähdyttäjään, tunsi olevansa\nvakuutettu, ettei kenelläkään Reeves Liiketalossa ollut kalliimpaa,\nmutta ei saanut elvytetyksi sitä yhteiskunnallisen etevämmyyden\ntunnetta, jota se hänessä oli herättänyt. Merkillistä kyllä murahti\nhän: »Minun tekisi mieleni lähteä metsään heti paikalla. Ja laiskotella\nkoko päivä ja mennä Gunchin luo taas illalla ja pelata pokeria ja\nnoitua niin paljon kuin haluan ja juoda läämältään olutta.»\n\nHän huokasi, luki postin; huusi sitten »Msgoun», joka merkitsi samaa\nkuin Miss McGoun, ja alkoi sanella.\n\nTämä oli hänen oma muodostelunsa ensimmäisestä kirjeestä:\n\n»Omar Gribble, lähettäkää se hänen konttoriinsa, miss McGoun, olen\nsaanut arvoisanne t. k. 20 p:ltä ja tahdon vastineeksi sanoa, kuulkaa\nnyt, Gribble, että minä pahasti pelkään, että jos me tällä tavoin\nyhä vain soudamme ja huopaamme, niin on selvästikin seuraus, että\nme menetämme Alienin myynnin, minä tapasin Alienin toispäivänä\nkahdenkesken ja menin suoraan asiaan ja luulen voivani vakuuttaa Teille\n— hm, hm, ei, muuttakaa se: kokemukseni sanoo minulle, että hän on all\nright ja tarkoittaa kaupalla täyttä totta, minä olen ottanut selvän\nhänen luottosuhteistaan, jotka ovat erinomaiset — tämä lause tuntuu\nvähän sotkuiselta, miss McGoun, tehkää siitä pari lausetta, jos on\ntarpeellista, piste, uusi kappale.\n\n— Hän on täysin valmis pro rata parte maksamaan kaupasta johtuvat\nkustannukset ja minä sain sen ehdottoman vaikutelman, minä olen vissi\nja varma, ettei ole vaikeaa saada häntä maksamaan saantipaperien\nlunastusta, niin toimikaamme nyt Herran nimessä niin että siitä tulee\njotakin — ei, kirjoittakaa sensijaan: lyökäämme siis kauppa lukkoon ja\ntehkäämme jotakin — ei, se riittää — Te voitte siistiä lauseita hiukan,\nkun naputatte ne, miss McGoun — Kunnioittaen, jne.»\n\nValmis kirje, jonka hän iltapäivällä sai koneellanaputettuna miss\nMcGounilta, oli seuraava:\n\n    Babbit-Thompsonin Kiinteistöjenvälitysliike.\n    Omia koteja.\n    Reeves Bldg, Oberlin Avenue & 3. Katu. N.E.\n    Zenith.\n\n    Mr. Omar Gribble\n    576 North American Building\n    Zenith\n\n\n Mr. Gribble!\n\n Saanut arvoisan kirjeenne t. k. 20. piitä. Minun täytyy sanoa\n pahoin pelkääväni, että jos me edelleenkin tällä tavoin soudamme ja\n huopaamme, on seurauksena, että menetämme Allen-kaupan. Minä tapasin\n Allenin toispäivänä ja menin suoraan asiaan. Kaiken kokemukseni\n nojalla katson hänen tarkoittavan täyttä totta. Olen myöskin ottanut\n selkoa hänen taloudellisesta asemastaan, joka on erinomainen.\n\n Hän on täysin valmis pro rata parte suorittamaan kaupasta johtuvat\n kustannukset eikä tule olemaan vaikeaa saada häntä maksamaan\n saantikirjain lunastustakin. _Lyökäämme siis kauppa kiinni!_\n\n Kunnioittaen\n\nLuettuaan sen läpi ja allekirjoitettuaan sen tottuneella\nkauppakorkeakoulukäsialallaan ajatteli Babbitt: »Jaha, tämä on hyvä,\nvoimakas kirje ja selvä kuin päivä. Mutta, mitä hemmettiä, enhän minä\nkäskenyt McGounia tekemään uutta kappaletta tässä! Hän saisi lakata\nyrittelemästä parannella minun saneluani! Mutta sitä en voi ymmärtää:\nmikseivät Stan Graff tai Chet Layloch osaa kirjoittaa tämmöistä\nkirjettä? Jossa on pontta? Jossa on hienoutta?»\n\nTärkein hänen sanelmistaan tänä aamuna oli joka toinen viikko palautuva\nkiertokirje, joka oli monistettava ja lähetettävä tuhansille »kundeille\nin spe». Se oli tarkka mukaelma päivän parhaista kirjallisista\nmalleista; »tuttavallisen keskustelun» tyylisistä ilmoituksista,\n»ostoon innostuttavista» kirjeistä, »tahdon karaisemista» koskevista\nselostuksista ja leikkisistä liikelehdistä, joita virtasi vuolaasti\nliikerunoilijain uuden koulun keskuudesta. Hän oli vaivalloisesti\nkyhännyt kokoon konseptin ja esitti sen nyt kuin runoilija,\ntuntehikkaasti ja hajamielisesti:\n\n\n »Halloo, ukkeli!\n\n Tahtoisin vain tietää, saisinko tehdä Teille suurenmoisen palveluksen?\n Ihan tosissani! Ei mitään jutkua! Minä tiedän, että Te haluaisitte\n saada talon, ei vain kojua syödäksenne ja nukkuaksenne, vaan pienen\n pesän vaimollenne ja tenaville ja ehkä autollekin perunapellon takana.\n Sanokaa, oletteko koskaan tullut ajatelleeksi, että me olemme olemassa\n säästääksemme Teiltä sen hankintavaivat? Sillä tavoin me ansaitsemme\n toimeentulomme — ei meille siitä makseta, että kuljemme ympäri\n pulskannäköisinä. Kuulkaa nyt siis:\n\n Istukaa heti kauniin, koruveistoisen mahonkichefanjeerinne (kaikin\n mokomin, tavatkaa se oikein, miss McGoun, c-h-e-f-a-n-j-e-e-r-i-n-n-e)\n ääreen, piirtäkää paperille muutama rivi ja sanokaa meille\n tarkasti, mitä tahdotte, ja jos me voimme löytää semmoisen, niin\n tulemme ajaen Teidän kadullenne hyvä sanoma mukanamme, ja jos taas\n emme voi, niin emme tule Teitä vaivaamaan. Ajan säästämiseksi\n täyttäkää vain mukana oleva lomake. Pyynnöstä lähetetään myöskin\n lomakkeita puotihuoneistoista Floral Heightsissä, Silver Grovessa,\n Lintonissa, Bellevuessa ja kaikissa muissa itäisten kaupunginosien\n asuntokortteleissa.\n\n Alttiina palvelukseenne\n\n J.K. Vain pieni viittaus muutamiin herkkupaloihin, joita voimine\n Teille hankkia — ja jotka tulivat tänään:\n\n _Silver Grove_. — Kodikas, neljän huoneen californialais-bungalow,\n kaikki nykyaik. muk. autovaja, hienonhieno puu pihalla,\n herrasnaapuristo, raitiotiepysäkki ihan lähellä, 3.700 dollaria, 780\n dollaria käteistä ja jäännös edullisilla Babbitt-Thompsonmaisilla\n ehdoilla, vuokraa pienemmin maksuin.\n\n _Dorchester_. — Poikkeustilaisuus! Taiteellinen kahden perheen talo,\n kokonaan tammella sisustettu, parkettilattiat, kaasukamiinit, komeat\n portiikit, siirtolatyyliä, _kaikkina vuodenaikoina lämmin autotalli,_\n halvasta 11 250 dollarin hinnasta.»\n\nKun sanelu, joka pakotti hänet istumaan hiljaa ja ajattelemaan ja\nesti touhuamasta, meluamasta ja todella jotakin toimittamasta,\noli ohi, heittäytyi Babbitt selkäkenoon narisevalla, kääntyvällä\nkonttorituolillaan ja hymyili miss McGounille. Hän näki jotakin nuorta,\ntyttömäistä, mustan polkkatukan, joka kehysti ujoja, pieniä kasvoja.\nYksinäisyydentunteesta johtuva kaipuu valtasi hänet. Kun neito seisoi\nja odotti naputellen pitkällä, sirolla kynänvarrella pulpettiin,\nkuvitteli Babbitt puolittain häntä unelmiensa tarutyttäreksi. Hän\nkuvitteli, kuinka heidän katseensa kohtaisivat säikähdyttävässä\ntuntemisessa, kuinka hän hipaisisi neidon huulia vapisevan\nkunnioittavasti ja — — — Neito liversi: »Onko muuta, mist' Babbitt?»\nTämä röhki: »Eiköhän se anna niille vauhtia, saahan nähdä», ja\nkäännähti kömpelösti poispäin.\n\nKaikista Babbittin päähän pälkähtäneistä ajatuksista huolimatta eivät\nhe koskaan olleet tulleet toisiaan tätä lähemmäksi. Babbitt ajatteli\nusein: »Minä en koskaan unohda, kuinka vanha Jake Offutt sanoi, että\nviisas mies karttaa kurtiisia omassa konttorissaan ja omassa kodissaan.\nSiitä on vain pahennusta. Varmasti. Mutta — —»\n\nKolmekolmattavuotisen avionsa aikana hän oli tarkasti tuijottanut\njokaista näppärää nilkkaa, jokaista pehmyttä olkapäätä; hän\noli säilyttänyt ne muistissaan, mutta ei kertaakaan pannut\nkunnianarvoisuuttaan vaaraan minkäänlaatuisen seikkailun\nvuoksi. Tehdessään sitten laskelmia Stylesin perheen talon\nkorjauskustannuksista hän tunsi itsensä taas levottomaksi,\ntyytymättömäksi kaikkeen eikä mihinkään, noloksi tyytymättömyytensä\nvuoksi ja tarutyttöänsä kaipaavaksi.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\n1.\n\nTämä oli taiteellista luomistyötä uhkuva aamu. Viisitoista minuuttia\nBabbittin loistavan proosatuotteen jälkeen tuli Chester Kirby Laylock,\nRastaslaakson piirissä oleva myyjä, antamaan raporttia eräästä\nmyynnistä ja esittämään ilmoitusehdotusta. Babbitt ei hyväksynyt\nLaylockia, joka lauloi kuoroissa ja pelasi aikansa kuluksi kotonaan\n»nälkää» ja »Mustaa Pekkaa». Hänellä oli tenoriääni, kastanjanruskea,\naaltoileva tukka ja viikset kuin kamelinkarvapensselit. Babbitt piti\nanteeksiannettavana, jos joku perheenisä mörisi: »Oletteko nähnyt tätä\nuutta valokuvaa nulikasta — pakanan pulska penska, eikö ole?» mutta\nLaylock leperteli perheoloistaan kuin tyttöletukka.\n\n»Katsokaa tätä, nyt olen luullakseni rustannut mainion ilmoituksen\nlehteen, mr. Babbitt. Miksemme yrittäisi runollista muotoa? Uskon totta\npuhuen, että se tekisi mainion säväyksen. Kuulkaa nyt:\n\n    Niin ihanaa kuin koti on,\n    ei löydy paikkaa päällä maan.\n         Vaimollenne kaunoiselle,\n         lapsillenne armahille.\n    Sen saantiin keino verraton\n    on käynti meidän luona vaan.\n\n— Ymmärrättekö? Nähkää — lauletaan kuin 'Oi oma koti ihana'.\nYmmärr — — —»\n\n»Kyllä, kyllä, kyllähän minä, lempo soi, ymmärrän. Mutta — Ei,\nkuulkaa, kyllä sittenkin on parempi, että käytämme jotakin\narvokkaampaa ja voimakkaampaa, kuten 'Me edellä, perässä', tai\n'Ehkä, miksikäs ei?' runouden ja huumorin ja kaiken sensemmoisen\njoutavan käyttämisen hyötyyn, kun se vain tuo porsaan säkkiin, mutta\nkun on kysymys ensiluokkaisesta yrityksestä niin pienessä paikassa\nkuin Rastaslaaksossa, niin arvelen paremmaksi pysyä arvokkaammissa\nmuodoissa. Ymmärrehän, mitä tarkoitan? No niin, tänään sitten kai ei\nole muuta, Chat.»\n\n\n2.\n\n\nTaiteilijamaailmassa hyvintunnetun traagillisen suhteen mukaisesti\njoutui Chat Laylockin huhtikuinen innoitus vain elvyttämään vanhemman\nammattimiehen George F. Babbittin taitoa. Hän murahti Stan Graffille:\n»Tuo määkyvä ääni hermostuttaa minua», mutta se oli joka tapauksessa\nherättänyt hänet, ja hän kirjoitti yhteen menoon:\n\n _Kunnioitatteko rakkaitanne?_\n\n Kun surujuhlan viimeinen järkyttävä toimitus on ohi, tiedättekö\n silloin varmaan tehneenne parhaanne Vainajan hyväksi? Ette, ellei hän\n lepää kauniissa hautuumaassa\n\n _Lehmuspuistossa,_\n\n ainoassa Zenithin tai sen lähistön todella nykyaikaisessa\n kirkkomaassa, missä aistikkailla istutuksilla varustetut, pienet\n hautapaikat ovat kuin kukkasia Dorchesterin hymyilevien seutujen\n ihanilla rinteillä.\n\n                               Yksinoikeuden omistaja\n                       _Babbitt-Thompsonin kiinteimistöyhtiö_\n                                  Reeves Liiketalo.\n\nHän riemuitsi. »Luulisi tämän opettavan Chan Mottille ja hänen\nvanhalle 'Metsähautuumaan' rikkaruohokasalleen hiukan uudenaikaista\nliiketekniikkaa!»\n\n\n3.\n\nHän lähetti Mat Pennimanin tietotoimistoon ottamaan selvää\nniiden talonomistajien nimistä, jotka olivat toisten välittäjäin\nvuokrailmoitusten takana; puhui miehen kanssa, joka halusi\nvuokrata erään puotihuoneistonsa biljardisaluunaksi; kävi läpi\nluettelon pian päättyvistä vuokrakontrahdeista; lähetti Thomas\nBywatersin, raitiovaunukonduktöörin, joka vapaina aikoinaan hommaili\nvuokravälityspuuhissa, sivukaduille sellaisten toivossa olevien\nasiakkaiden luo, joiden tapaaminen ei vaatinut Stanley Graffin\nstrateegista taitoa. Mutta hänen elävöittävä luomisintonsa oli\nsammunut, ja nämä jokapäiväiset arkipuuhat hermostuttivat häntä. Yhden\nainoan suuren hetken hän eli keksiessään uuden tavan luopuakseen\ntupakanpoltosta.\n\nHän heitti pois tupakoimisen ainakin kerran kuukaudessa. Hän teki asian\nperusteellisesti, niinkuin hänen kaltaisensa soliidin kansalaisen\nsopii: tunnusti tupakan turmiolliset ominaisuudet, teki sankarillisia\npäätöksiä, keksi keinoja paheen poistamiseksi, vähensi sikarimääräänsä\nja selitteli tämän hyveen tuottamaa tyydytystä jokaiselle, jonka\ntapasi. Hän teki tosiaan kaikkea muuta paitsi sitä, että olisi lakannut\ntupakoimasta.\n\nKaksi kuukautta ennen oli hän, laatimalla lomakkeen, johon hän merkitsi\njoka savun tunnin ja minuutin, ja innostuneena pitentämällä väliaikoja,\nonnistunut rajoittamaan tupakointinsa kolmeen sikariin päivässä. Sitten\nhän oli hukannut lomakkeen.\n\nViikko sitten hän oli keksinyt sellaisen järjestelmän, että pani\nsikari- ja paperossilaatikot erääseen suuressa konttorihuoneessa olevan\nkirjeenvaihtokaapin tyhjään komeroon. »Tietenkin minua hävettää käydä\nkopeloimassa kaappia yhtämittaa ja tehdä itseäni naurunalaiseksi oman\nhenkilökuntani silmissä!» järkeili hän. Kolmen päivän kuluttua oli\nhänen tavakseen tullut mennä kaapin luo, ottaa esiin sikari ja sytyttää\nse siinä tietämättä, että hän tosiaan näin menetteli.\n\nTänä aamuna hänelle vaikeni, että komero oli ollut liian helppo\navata. Se on pantava lukkoon, se tepsii! Keksinnöstään innostuneena\nhän meni kaapin luo ja lukitsi sikarinsa, paperossinsa, jopa\ntulitikkulaatikkonsakin, ja kätki avaimen pulpettiinsa. Mutta se\nristiretki-into, jolla tämä teko hänet täytti, teki hänet niin\ntupakannälkäiseksi, että hän otti heti avaimen jälleen esille.\nPeloittavan arvokkaasti hän asteli kaapin luo, otti esiin sikarin\nja tulitikun — »mutta vain yhden tikun; jos sikaripahus sammuu,\nniin pysyköön sammuneena!» Sitten, kun sikari todella sammui, hän\notti kaapista toisen tikun, ja kun kello puoli kahdentoista aikaan\nkonttoriin tuli eräs ostaja ja myyjä neuvottelemaan, täytyi hänen\ntietenkin tarjota näille sikaria. Hänen omatuntonsa vastusti: »Älä,\nsinähän poltat itse heidän mukanaan!» Mutta hän vaiensi sen: »Ole vaiti\nsiinä! Minä olen toimessa nyt; myöhemmin minä tietysti — — » Sitä\nmyöhempää aikaa ei koskaan tullut, mutta hänen uskonsa, että hän nyt\noli lopettanut tuon syntisen tavan, sai hänet tuntemaan itsensä jaloksi\nja onnelliseksi. Kun hän soitti Paul Rieslingille, oli hän tämän\nmoraalisen voimansa tunnossa tavattoman innokas.\n\nHän piti Paul Rieslingistä enemmän kuin kenestäkään muusta maan päällä\nlukuunottamatta itseään ja Tinkaa. He olivat olleet luokkatovereita,\nhuonekumppaneita Valtion yliopistossa, mutta hän ajatteli aina Paul\nRieslingiä, joka oli tumma, solakka mies, jolla oli huolellinen jakaus,\nepäröivä tapa puhua, joka oli itsepäinen ja rakasti musiikkia, ajatteli\nhäntä kuin nuorempaa veljeä, jota piti hemmotella ja suojella. Paul\noli tutkinnon suoritettuaan mennyt isänsä liikkeeseen, Hän oli nyt\npikku tehtailija ja tukkukauppias kattohuopateollisuuden alalla. Mutta\nBabbitt oli syvästi vakuutettu ja vakuutteli laajasti Oikeauskoisten\nVeljien piirille, että Paulista olisi voinut tulla suuri viuluniekka\ntai maalari tai kirjailija. »Niin, uskokaa pois, että ne kirjeet, joita\nse poika lähetti minulle matkaltaan Kanadan Kalliovuorille, saavat\nnäkemään paikan niin elävästi kuin seisoisi siellä itse. Uskokaa minua,\nhän olisi voinut saada kenen hyvänsä noista peijakkaan kirjailijoista\nvähän hemmetin ahtaalle rahasta.»\n\nMutta puhelimessa hän sanoi vain:\n\n»Etelä 343. Ei, ei, ei! Minä sanoin Etelä — Etelä 343. Kuulkaa nyt\nneiti, mitä saakelin sotkua tämä on? Soittakaa Etelä 343. Kyllä,\ntietysti ne vastaa. Halloo! Onko se 343. Saanko puhua mr. Rieslingin\nkanssa, tämä on mr. Babbitt. Halloo, onko se Paul?»\n\n»On.»\n\n»Täällä on George.»\n\n»Jaha.»\n\n»Kuinka sinä voit, vanha huijari?»\n\n»Tuossahan menee. Entä sinä?»\n\n»Mainiosti, Paulibus. Kuuluuko mitä uutta?»\n\n»No eipä juuri.»\n\n»Missä sinä olet oleksinut?»\n\n»Enpä juuri missään. Mitä sinä minusta tahdot, Georgie?» »Mitä sanot\npienestä lunchista?»\n\n»Mitäpäs, ei minulla ole sitä vastaan. Kerhossako?»\n\n»Niin. Tavataan 1/2 1.»\n\n»All right. 1/2 1. Terve näkemiin, Georgie.»\n\n\n4.\n\nHänen aamunsa ei ollut tarkoin jaettu eri tehtäviin. Tuhat\nhermostuttavaa sivuseikkaa sekaantui kirjeenvaihdon ja\nilmoitustenkirjoittelun väliin, konttoristeja, jotka alituisesti\nja toivoaan menettämättä etsivät viittä kalustettua kamaria ja\nkylpyhuonetta kuudestakymmenestä dollarista kuussa; kehoituksia Mat\nPennimanille hankkia rahaa ihmisiltä, joilla ei ollut rahaa.\n\nBabbittin ansiot kiinteimistöjen välittäjänä — yhteiskunnan\npalvelijana, kun oli hankittava koteja perheille ja puoteja\nruokatavarankauppiaille — olivat sitkeys ja tarkkuus. Hän oli niin\nrehellinen kuin ihmiset yleensä, piti ostaja- ja myyjäluettelonsa\ntäydellisenä, hänellä oli kokemusta vuokrasopimuksista ja lakipykälistä\nja hän muisti erinomaisen hyvin hinnat. Hänen hartiansa olivat kyllin\nleveät, hänen äänensä kyllin syvä, hänen huomiokykynsä oikean huumorin\nsuhteen kyllin hyvä sijoittaakseen hänet Kaikkien Kunnon Kansalaisten\njoukkoon. Kuitenkin vähensi kenties hänen mahdollista merkitystään\nihmiskunnalle hänen suuri, tyytyväinen tietämättömyytensä kaikesta,\nmikä kuuluu arkkitehtuuriin, lukuunottamatta niitä talotyyppejä, joita\nrakennuskeinottelijat luovat, tai puutarhataitoaan, lukuunottamatta\nkiemurtelevia käytäviä, ruohoa ja kuutta tavallisinta pensaslajia,\nsamoinkuin kaikista talouden tavallisimmista selviöistä. Hänen\nvilpitön vakaumuksensa oli, että kiinteistö-asioimiston ainoana\ntarkoituksena on rahojen hankkiminen George F. Babbittille. Reklaamin\nkannalta oli tosin hyvä Propagandakerhon lunchissa ja kaikissa niissä\nvuosijuhlissa, joihin Kunnon Kansalaiset kutsuttiin, puhua kauas\nkaikuvalla äänellä. Epäitsekkäästä Työstä Yhteisön Palveluksessa,\nVälittäjän Velvollisuudesta säilyttää yleisön Luottamus ehdottomana,\nja jostakin, jota sanottiin Siveellisiksi Periaatteiksi, jotka tosin\nolivat vähän hämäräluontoisia, mutta jos miehellä ne oli, niin hän oli\nHieno Välittäjä, ja jos taas hänellä ei niitä ollut, oli hän kelju ja\nlurjus ja huijari. Nämä hyveet herättivät luottamusta ja tuottivat\nsuurempia tarjouksia. Mutta ne eivät sisältäneet, että piti olla\nepäkäytännöllinen ja olla ottamatta kaksinkertaista hintaa talosta, jos\nostaja oli niin typerä, ettei pakottanut alentamaan ensiksi pyydettyä\nhintaa.\n\nBabbitt puhui hyvin — ja usein — näissä liikehurskauden orgioissa\nsiitä, »mikä merkitys välittäjällä saattaa olla yhteiskunnan tulevan\nkehityksen ennaltanäkijänä ja kaukonäköisenä insinöörinä, joka\nraivaa tietä välttämättömille muutoksille», mikä merkitsi, että\nkiinteistöjenvälittäjä voi ansaita rahaa arvaamalla, mille suunnalle\nkaupunki kasvaisi. Tätä arvaamista hän kutsui Kaukonäköisyydeksi.\n\nEräässä puheessaan Propagandakerhossa hän myönsi: »Välittäjän\nvelvollisuus ja etuoikeus on tuntea perinpohjin oma kaupunkinsa ja\nsen ympäristö. Niinkuin kirurgi tuntee joka suonen ja salasolun\nihmisruumiissa ja insinööri sähkön sen kaikissa muodoissa tai jokaisen\nmutterin suuressa sillassa, joka majesteettisenä kaartuu yli valtavan\nvirran, niin täytyy välittäjän tuntea joka tuumanala kaupungistaan, sen\nkaikki haitat ja edut.»\n\nVaikka hän todella tunsi joka tuumanalan kauppa-arvon erinäisissä\nZenithin osissa, ei hän tiennyt, oliko poliisivoima liian suuri vai\nliian pieni ja oliko se liitossa pelikapakkain ja bordellien kanssa.\nHän tunsi tulenvarmojen talojen rakennustavan ja vakuutustaksan ja\ntulen varmuuden välisen suhteen, mutta hän ei tiennyt, kuinka monta\npalosotilasta kaupungissa oli, kuinka hyvin he olivat harjoitetut\nja palkatut tai kuinka täydelliset heidän varustuksensa olivat.\nHän selitti kaunopuheisesti, kuinka edullista oli, että koulu ja\nasuintalo olivat lähekkäin, mutta hän ei tiennyt — ei tiennyt, että\nsaattoi olla hyvä tietää —, olivatko huoneet kaupungin kouluissa\nkunnollisesti lämmitetyt, valaistut, tuuletetut ja sisustetut; hän ei\ntiennyt, miten opettajat valittiin, ja vaikka hän saarnasi: »Zenith\nvoi kerskua siitä, että me maksamme opettajavoimillemme kunnollisen\npalkan», niin se johtui vain siitä, että hän oli lukenut sen väitteen\n_Advocate_-lehdessä. Itse puolestaan hän ei olisi kyennyt ilmoittamaan\nopettajain keskimääräistä palkkaa Zenithissä tai muuallakaan.\n\nHän oli kuullut sanottavan, että »olot» lääninvankilassa ja Zenithin\nkaupunginvankilassa eivät olleet juuri »tieteen vaatimusten mukaisia»;\nhän oli, loukkaantuneena siitä, että Zenithiä moitittiin, selaillut\nläpi raportin, jossa tunnettu pessimisti Seneca Doane, radikaali\njuristi selitti, että oikea tapa kasvattaa nuoria poikia ja tyttöjä\nei ollut se, että heidät heitettiin vankilaan, joka oli täynnä\nkuppatautisia, juoppohulluutta tai muuta mielisairautta potevia\nmiehiä. Hän vastusti muristen: »Ihmiset, jotka luulevat, että vankilan\ntulee olla kuin mikäkin Hotel Thornleigh, tekevät minut sairaaksi.\nJoka ei pidä vankilasta, pysyköön nahoissaan, niin että pääsee\nsinne joutumasta. Muuten liioittelevat nuo parannushullut aina.»\nTämä oli hänen, Zenithin hyväntekeväisyys- ja parannuslaitoksia\nkoskevien tutkimustensa alku ja jyrkkä loppu; ja mitä »pahamaineisiin\nkortteleihin» tulee, selitti hän asian nerokkaasti: »Semmoiseen ei\nsiivo mies sekaannu. Muuten sanon teille kahdenkesken: on tosiaan\nturvaksi tyttärillemme ja kunniallisille naisille, että on olemassa\nsellainen piiri, jossa hurjapäät saavat elostella. Se pitää heitä\nloitolla meidän kodeistamme.»\n\nTeollisuusoloja koskevia kysymyksiä oli Babbitt sitävastoin ajatellut\naika paljon, ja hänen mielipiteensä voidaan keskittää seuraavaan:\n\n»Hyvä ammattiyhdistys on arvokas, se kun estää radikaalisten\nyhtymäin muodostumista, jotka hävittäisivät kapitaalin. Mutta\nketään ei pitäisi pakottaa kuulumaan ammattiyhdistykseen. Kaikki\ntyöväenagitaattorit, jotka koettavat pakottaa ihmisiä liittymään\nammattiyhdistyksiin, pitäisi hirttää. Oikeastaan, vain meidän kesken\nsanoen, ei ammattiyhdistyksiäkään pitäisi lainkaan sallia; ja — se\nkun on paras tapa ammattiyhdistysten vastustamiseksi — jokaisen\nliikemiehen tulisi olla työnantajaliiton ja kauppiasyhdistyksen jäsen.\nYksimielisyys on voimaa. Joten jokainen itsekäs mölli, joka ei liity\nKauppiasyhdistykseen, olisi pakolla siihen liitettävä.»\n\nMillään alalla — vaikka hän olikin asiantuntija, jonka neuvojen mukaan\nperheitä muutti uusille seuduille asuakseen siellä miespolven ajan — ei\nBabbitt ollut niin suurenmoisen tietämätön kuin terveydellisiä seikkoja\nkoskevissa kysymyksissä. Hän ei osannut erottaa malariahyttystä\nyölepakosta; hän ei tiennyt juomavesikokeista, ja putkijärjestelmän\nja salaojituksen suhteen hän oli yhtä tietämätön kuin suulas; hän\npuhui usein kaupattavina olevien talojen erinomaisista kylpyhuoneista.\nHän selitteli mielellään, mistä se johtui, etteivät eurooppalaiset\nkoskaan kylve. Joku oli sanonut hänelle hänen nuoruudenpäivinään, että\nlokakaivot olivat epäterveellisiä, ja hän oli siinä uskossa vieläkin.\nJos joku asiakas oli siksi röyhkeä, että pyysi häntä myymään talon,\njossa oli lokakaivo, puhui hän siitä aina — ennenkuin otti talon\nvastaan ja möi sen.\n\nKun hän järjesti Rastaslaakson tontit, kun hän tasoitti metsämaan ja\nsuoperäiset niityt auringonpaahtamaksi tasangoksi, jossa ei ollut\nmerkkiäkään laaksosta tai rastaista, mutta joka oli täynnä pieniä\nkylttejä, jotka osoittivat kuviteltuja katujen nimiä, niin, hän\nkäytti, kuten oikeus vaati, täydellistä salaojitusjärjestelmää. Sen\njohdosta hän tunsi itsensä toisia etevämmäksi; hän ilkkui salassa\nMartin Lumsenin tonttialuetta, Avonleaa, joka oli viemärikaivolla\nvarustettu; siitä hän sai pontta kokosivun-ilmoituksiinsa, joissa\nylisti Rastaslaakson kauneutta, mukavuutta, halpuutta ja verratonta\nterveellisyyttä. Ainoa vika oli, että Rastaslaakson viemäreissä oli\nliian pieni laskuoja, joten niihin jäi liejua, mikä tietenkään ei\nollut erikoisen edullista, kun taas Avonlean viemärikaivo oli todella\nnykyaikainen »septic tank».\n\nKoko Rastaslaaksoyritys osoitti, että Babbitt, vaikka hän todella\ninhosi ihmisiä, jotka olivat tunnettuja huijareita, ei ollut\naivan ymmärtämättömän rehellinen. Vuokraajat ja ostajat katsovat\nparemmaksi, että välittäjät eivät kilpaile heidän kanssaan olemalla\nitse vuokraajina ja ostajina, vaan valvovat vain asiakkaittensa\netuja. Yleisesti luultiin, että toiminimi Babbitt-Thompson oli vain\nRastaslaakson asiamies todellisen omistajan, Jake Offuttin laskuun,\nmutta tosiasia oli, että Babbitt ja Thompson omistivat kaksiseitsemättä\nprosenttia laaksosta, Zenithin raitiotieyhtiön toimeenpaneva johtaja\nkahdeksankolmatta prosenttia, ja Jake Offuttilla (ammattipoliitikko,\npikku tehtailija, tupakkaapureksiva vanha huijari, jonka mielitekoja\noli samea politiikka, liikediplomatia ja vääryydenteko pokerpelissä)\noli vain kymmenen prosenttia, jotka Babbitt ja raitiotieherrat olivat\nhänelle antaneet, jotta hän »selvittäisi» terveydenhoidontarkastajat,\npalotarkastajat ja valtion kiinteistörekisterin asiamiehen.\n\nMutta Babbitt oli hyveen kannattaja. Hän puhui kieltolain puolesta,\nvaikka ei sitä käytännössä itseensä sovelluttanut; hän ylisti, vaikka\nei noudattanut, automobiiliajon vauhtiasetuksia; hän maksoi velkansa;\nhän antoi avustustaan kirkolle, Punaiselle Ristille ja N.M.K.Y:lle; hän\nnoudatti ammattikuntansa tapoja ja puijasi ihmisiä vain mikäli se oli\nennakkotapausten pyhittämää; hän ei alentunut milloinkaan varsinaisiin\nhuijaustemppuihin vaikka, kuten hän selitti Paul Rieslingille:\n»Tietenkään en sillä tarkoita, että jokainen kirjoittamani ilmoitus\nolisi kirjaimellisesti tosi tai että aina uskoisin kaikki, mitä sanon,\nkun pidän voimakkaan puheen tavaran puolesta jollekin ostajalle. Katsos\n— katsos, asia on näin. Ensinnäkin on kiinteimistön omistaja saattanut\nliioitella antaessaan asian minun haltuuni, eikä totisesti ole minun\nasiani ruveta sormella osoittamaan päämiestäni valehtelijaksi. Ja\nsitten ovat ihmiset niin peijakkaan petollisia itse, että he suorastaan\nolettavat, että heille joka tapauksessa jotakin valehdellaan,\njoten saisin valehtelijan maineen kuitenkin, vaikka olisin niin\nidioottimainen, että en vähääkään 'bluffaisi'. Itsepuolustukseksi\ntäytyy minun ajaa omaa asiaani, niinkuin puolustusasianajajan on\najettava syytetyn asiaa — onhan hänen selviömäinen velvollisuutensa,\nvai mitä, esittää miesraukan hyviä puolia? Johan tuomarikin paheksuisi\nsemmoista asianajajaa, joka jättäisi sen tekemättä, vaikka molemmat\ntietäisivätkin, että mies on syyllinen. Mutta minä en missään\ntapauksessa koristele totuutta sillä tavalla kuin Cecil Rountoce\ntai Thayer tai muut välittäjät. Minä olen tosiaan sitä mieltä, että\nmies, joka pyrkii ansaitsemaan rahaa suorastaan valehtelemalla, olisi\nammuttava.»\n\nBabbittin arvo hänen asiakkaittensa silmissä tuli harvoin niin selvästi\nnäkyviin kuin tänä aamuna hänen neuvottelussaan kello puoli kaksitoista\nConrad Lyten ja Archibald Purdyn kanssa.\n\n\n5\n\n\nConrad Lyte oli kiinteistöhuijari. Hän oli hermostunut huijari.\nEnnenkuin aloitti pelinsä, hän kysyi neuvoa pankkimiehiltä,\njuristeilta, arkkitehdeiltä, rakennusurakoitsijoilta ja niin monelta\nnäiden konttoristilta ja pikakirjoittajalta kuin suinkin saattoi. Hän\noli rohkea yrittäjä eikä pyytänyt mitään muuta kuin täyden vakuuden\nrahansijoituksilleen, saada olla puuttumatta yksityiskohtiin ja\nsen kolmen- tai neljänkymmenen prosentin voiton, jonka, kaikkien\nasiantuntijain arvion mukaan, tienraivaaja oli kohtuudella oikeutettu\nsaamaan tappionuhastaan ja ennakkoälystään. Hän oli pienehkö mies,\njolla oli lyhyt hiirenkarvainen harmaa tukka ja vaatteet, jotka aina,\nvaikka olisivat olleet tehdyt kuinka hyvin tahansa, tekivät nukkavierun\nvaikutuksen. Hänen silmäinsä alla oli puoliympyrän muotoiset renkaat,\nikäänkuin niitä olisi painettu hopeadollarilla, jonka jälki oli jäänyt\nnäkyviin.\n\nAivan erikoisesti ja aina kysyi Lyte Babbittin neuvoa ja luotti tämän\nhitaaseen varovaisuuteen.\n\nPuoli vuotta sitten oli Babbitt saanut tietää, että eräs Archibald\nPurdy, maustetavarankauppias epämääräisessä, Linton-nimisessä\nasuntokorttelissa, puheli aikeistaan perustaa lihapuoti maustepuotinsa\nviereen. Babbitt otti selvän naapuritonttien omistajista ja\nhavaitsi, että Purdy omisti nykyisen puotinsa, mutta ei juuri\nvieressäolevaa arvokasta tonttia. Hän neuvoi Lyteä ostamaan tämän\ntontin yhdestätoistatuhannesta dollarista, vaikka vuokrien nojalla\ntehty arviointi ei osoittanut tontin arvoksi edes yhdeksäätuhatta.\nVuokrat, selitti Babbitt, olivat liian alhaiset; ja kun he vain\nodottavat, saavat he kyllä Purdyn suostumaan heidän hintaansa. (Tämä\noli Kaukonäköisyyttä.) Hänen täytyi väkisin pakottaa Lyte ostamaan.\nHänen ensimmäinen työnsä Lyten asiamiehenä oli vuokran koroittaminen\ntontilla olevasta ränstyneestä puotirähjästä. Sen vuokraaja haukkui\npahanpäiväisesti, mutta maksoi.\n\nNyt tuntui Purdy halukkaalta ostamaan, mutta hänen viivyttelynsä maksoi\nhänelle kymmenentuhatta dollaria ylimääräistä — sen palkinnon, minkä\nyhteiskunta maksoi Lytelle siitä hyvästä, että hän käytti välittäjää,\njolla oli Kaukonäköisyyttä, joka ymmärsi Tehokkaita Etuja, Strateegisia\nAsenteita, Psykologisia Hetkiä, Aliarviointia ja Myymisen Taitoa.\n\nLyte saapui hilpeänä neuvotteluun. Hän oli ihastunut Babbittiin\ntänä aamuna ja nimitti häntä »vanhaksi kunnon mieheksi». Purdy,\nmaustekauppias, pitkänenäinen, juhlava mies, ei näyttänyt antavan\nyhtä suurta arvoa Babbittille ja hänen Kaukonäköisyydelleen, mutta\nBabbitt oli häntä vastassa konttorin pääovella ja saattoi hänet\nyksityishuoneeseensa ystävällisin huudahduksin, kuten »Tätä tietä, veli\nPurdy!» Hän otti esiin koko laatikon sikareja kirjekaapista ja tyrkytti\nniitä vierailleen. Hän työnsi heidän tuolejansa kaksi tuumaa eteen- ja\nkolme tuumaa taaksepäin, mikä teki vieraanvaraisen vaikutuksen, asettui\nselkänojaan omalle tuolilleen ja näytti pyöreältä ja pyylevältä. Mutta\nhän puhutteli heikkoluonteista maustekauppiasta määrätietoisesti.\n\n»Joo, veli Purdy, meillä on ollut muutamia koko houkuttelevia\ntarjouksia teurastajien ja muiden sensemmoisten puolelta teidän\npuotinne naapuritontin suhteen, mutta minun onnistui saada veli Lyte\nsuostumaan siihen, että ensin antaisimme teille tilaisuuden sen ostoon.\nMinä sanoin Lytelle: 'Olisihan ikuinen häpeä', sanoin, 'jos joku toinen\navaisi mauste- ja ruokatavarakaupan ihan vieressä ja hävittäisi Purdyn\nhyvään alkuun päässeen liikkeen.' Varsinkin — » Babbitt kumartui\neteenpäin ja hänen äänensä oli syvä —, »olisi paha, jos joku suurliike\nsaisi sinne haaraosastonsa ja alkaisi myydä alihintaan, kunnes olisi\ntehnyt lopun kilpailusta ja pakottanut teidät väistymään!»\n\nPurdy otti kiivaasti laihat kätensä taskuistaan, nykäisi ylös\nhousujaan, pisti taas kätensä taskuun, keinuttelihe taapäin raskaalla\ntammituolilla ja koetti näyttää huolettomalta väittäessään vastaan:\n\n»Joo, joo, ne on kyllä kovia kilpailijoita. Mutta mahdattekohan tietää,\nmikä elävöittävä vaikutus mieskohtaisella tuttavuudella on liikkeessä,\njoka rakentuu lähimpään naapuristoon.»\n\nSuuri Babbitt hymyili. »Se sillä on. No niin, kuten tahdotte. Me\najattelimme antaa teille etuoikeuden. Mutta näin ollen — — —»\n\n»Ei, kuulkaahan nyt!» vikisi Purdy. »Minä tiedän varmaan, että\njokseenkin samansuuruinen tontti, ihan lähellä, myytiin alle\nkahdeksantuhannenviidensadan; siitä ei ole kahtakaan vuotta, ja te\npyydätte minulta neljäkolmattatuhatta dollaria! Minunhan olisi pakko\nottaa kiinnityksiä Minä olisin valmis maksamaan kaksitoistatuhatta,\nmutta — — — hyvä Jumala, mr. Babbitt, tehän pyydätte enemmän kuin sen\nkaksinkertaisen arvon! Ja uhkaatte kukistaa minut, ellen ota sitä!»\n\n»Purdy, tuosta puheesta minä en pidä. En ollenkaan. Oletatteko,\nettä Lyte ja minä olisimme katalia ja haluaisimme vain kukistaa\nlähimäisemme. Ettekö luule meidän tietävän, että meidän oma etumme\nvaatii, että jok'ikinen Zenithissä on hyvissä varoissa. Mutta sehän\nei kuulu asiaan. Kuulkaas nyt mitä minä sanon: me alennamme hinnan\nkolmeenkolmattatuhanteen — viisituhatta käteistä ja jäännös kiinnitystä\nvastaan, ja jos haluatte purkaa sen vanhan hökkelin ja rakentaa,\nniin luultavasti Lyte kyllä myöntää teille rakennuslainan hyvillä,\nedullisilla ehdoilla. Peijakas, mies, me olisimme iloisia, jos voisimme\ntehdä teille palveluksen. Me emme harrasta ulkomaalaisia maustetrusteja\nenempää kuin te. Mutta eihän ole järjellistä odottaa, että uhraisimme\nyksitoistatuhatta tai enemmän vain naapurisovun vuoksi, vai _pitäisikö_\nteidän mielestänne? Mitä sanotte, Lyte? Suostutteko tinkimään?»\n\nLämpimästi pitämällä Purdyn puolta sai Babbitt hyväntahtoisen mr.\nLyten alentamaan hinnan yhteenkolmattatuhanteen dollariin. Otollisella\nhetkellä otti hän esiin eräästä laatikosta kontrahdin, jonka hän\noli antanut miss McGounin nakuttaa koneella valmiiksi, ja pisti sen\nPurdyn käteen. Hän pudisti avuliaasti täytekynäänsä ollakseen varma,\nettä se piirsi, ojensi sen Purdylle ja katsoi hyväksyvästi, kun tämä\nallekirjoitti.\n\nTyö, jolla oli yleistä merkitystä, oli valmistumassa. Lyte oli\nvoittanut yli yhdeksäntuhatta dollaria, Babbitt oli voittanut\nneljäsataaviisikymmentä dollaria välityspalkkiota. Purdy oli,\nnykyaikaisen finanssilaitoksen herkän mekanismin avulla, saanut\nliikehuoneiston, ja ennen pitkää saisivat Lintonin onnelliset asukkaat\nyllin kyllin lihaa hintoihin, jotka olivat vain mitättömän vähän\nkorkeammat kuin keskikaupungilla.\n\nSe oli ollut miehekäs kamppailu, mutta jälkeenpäin tunsi Babbitt\nmielensä masentuneeksi. Tämä oli ainoa todella hauska taistelu, jonka\nhän oli alunpitäen suunnitellut. Nyt ei hänellä lähitulevaisuudessa\nollut edessä muuta kuin pikkupoimintoja, vuokrien arviointien,\nkiinnitysten pikkupoimintaa.\n\nHän mutisi: »Inhoittaa ajatella, että se vanha saituri Lyte pistää\ntaskuunsa melkein koko voiton, vaikka minä tein kaiken työn. Ja —\n— — Mitä muuta minun olikaan tänään tehtävä? Tekisi mieleni ottaa\nkunnollinen loma. Tehdä automatka. Jotakin.»\n\nHän hypähti pystyyn jälleen vilkastuneena ajatellessaan lunchia, josta\nhän oli sopinut Paul Rieslingin kanssa.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\n1.\n\nBabbittin tekemät valmistelut, jotta hän voisi jättää konttorin omiin\nhoteisiinsa puolitoistatuntisen lunch-loman ajaksi, olivat hiukkasta\nvähäisemmät kuin yleisen Euroopansodan suunnittelut.\n\nHän sanoi ärtyisästi miss McGounille: »Milloin te olette lunchilla?\nJaha, katsokaa, että miss Bannigan on sillä välin sisällä. Sanokaa\nhänelle, että jos Wiedenfeldt soittaa, niin sanokoon sille, että minä\njo olen ryhtynyt tekemään kauppakirjaa. Niin tosiaankin — muistuttakaa\nminua huomenna, että annan Pennimanin tehdä sen. Ja sitten, jos joku\ntulee kysymään halpaa taloa, niin muistakaa, että meidän täytyy\ntyrkyttää jollekin se paikka siellä Bangor Roadin varrella. Jos on\njotakin asiaa, niin minä olen Atleettikerhossa. Ja sitten — — —? ja\nsitten — — — Minä tulen takaisin kello kaksi.»\n\nHän pyyhki sikarintuhkaa pois liivistään. Sijoitti erään\nvaikeastivastattavan kirjeen ylimmäksi keskeneräisten töiden kasaan,\njotta olisi pakko ryhtyä siihen iltapäivällä. (Kolmena päivänä\nperätysten hän oli nyt ennen lunchia pannut saman vastaamattoman\nkirjeen keskeneräisten töiden kasaan.) Hän kyhäsi eräälle keltaiselle\ntapettimallinpalaselle muistiinpanon: »V. talojen ovet», mikä antoi\nhänelle mieluisan tunteen, ikäänkuin hän jo olisi toimittanut\nkyseenalaiset vuokratalojen ovet.\n\nHän huomasi polttavansa taas uutta sikaria. Hän heitti sen pois\nmurahtaen: »Saakeli, minä luulin sinun lopettaneen sen peevelin\npolttelemisen!» Hän pisti sankarillisesti sikarilaatikon taas\nkirjekaappiin, lukitsi sen, pani avaimen vielä hankalampaan paikkaan\nja mutisi vihaisena: »Minun pitäisi tosiaan hoitaa itseäni. Ja minä\ntarvitsen enemmän liikuntoa — minä kävelen tästedes jalkaisin kerhoon\njoka päivä — sen teen — jokaikinen päivä — se alinomainen autolla-ajo\nsaa olla lopussa.»\n\nPäätös sai hänet tuntemaan itsensä malli-ihmiseksi. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä hän kuitenkin totesi, että tänään sentään oli liian\nmyöhäistä mennä jalan.\n\nBiilin käyntiinpano ja livauttelu liikenteeseen vei hiukan enemmän\naikaa kuin puolineljättä kadunväliä pitkän tien jalankulkeminen olisi\nvaatinut.\n\nAjaessaan hän katseli rakennuksia tuttavallisen myötätuntoisesti.\n\nVieras, joka äkkiä olisi joutunut Zenithin liikekeskustaan, ei olisi\nvoinut sanoa, oliko hän jossakin Oregonin vai Georgian, Ohion vai\nMainen, Oklahoman vai Manitoban kaupungissa. Mutta Babbittista oli\njoka tuumanala luonteenomainen ja mielenkiintoisa. Kuten aina totesi\nhän, että California Liiketalo vastapäätä katua oli kolmea kerrosta\nmatalampi ja siis kolmea kerrosta vähemmän kaunis kuin Reeves\nLiiketalo. Kuten aina kulkiessaan Kengänkiilloitussalonki Partenonin,\nyksikerroksisen puodin ohi, joka valtavan California Liiketalon\nmahtavan graniitti- ja tiilimassan rinnalla oli kuin uimahuone\nkallion kainalossa, huomasi hän: »Peijakas, minunhan olisi pitänyt\nantaa kiilloittaa kenkäni tänään! Sen minä aina unohdan.» Simplexin\nkonttorikalusteliikkeen, the National Cash Register asioimiston\nedustalla hän kaipasi diktafonia ja kirjoituskonetta, johon on\nyhdistetty laskukone, niinkuin runoilija kaipaa nelitaitteisia kirjoja\ntai lääkäri radiumia.\n\nNobbyn Herrainvaatetusliikkeen kohdalla hän laski vasemman kätensä\nirti ohjaustangosta koskettaakseen kaulaliinaansa ja ajatteli ääneen\nitsestään niinkuin ainakin miehestä, joka ostaa kalliita kaulaliinoja\n»ja voi maksaa ne käteisellä, peijakas vieköön»; ja Yhdistyneitten\nSikarikauppojen kultaa ja purppuraa hohtavan myymälän kohdalla hän\najatteli: »Onkohan minulla tarpeeksi sikareja — idiootti — minähän\nihan unohdan — minunhan on vähennettävä liikanaista polttamista.»\nHän vilkaisi pankkiinsa, The Miners' and Drovers' National, ja\najatteli, kuinka viisas ja vakavarainen hän oli sijoittaessaan\nrahansa niin marmorihohtoiseen laitokseen. Hänen suuri hetkensä\ntuli liikennetungoksessa, kun hänen oli pysähdyttävä korkean Toisen\nKansallistornin kulmassa. Hänen automobiilinsa oli neljän muun auton\nvälissä teräsrintamassa, joka seisoi levottomana kuin ratsuväki sillä\nvälin kuin poikkikadun liikenne, limousinejä ja suuria kuormavaunuja\nja nenäkkäitä moottoripyöriä, porhalsi ohi; vastapäisessä kulmassa\njyrisivät pneumaattiset niittausvasarat rakenteella olevan talon\nkimmeltävässä kehässä; ja keskellä tätä vilinää vilahtivat äkkiä tutut\nkasvot ja eräs kerhokumppani huusi: »Terve, George!» Babbitt nyökkäsi\ntoverillisesti vastaan ja liukui edelleen liikenteen mukana, kun\npoliisikonstaapeli nosti kättään. Hän huomasi, kuinka nopeasti hän\njälleen sai autonsa käyntiin. Hän tunsi itsensä eteväksi ja mahtavaksi\nniinkuin kiiltävä terässukkula, joka kiitää suuressa koneessa.\n\nKuten aina sivuutti hän katsahtamatta kaksi seuraavaa korttelia, joita\nei vielä ollut kitketty pois vuoden 1885 likaisesta ja törkyisestä\nZenithistä. Ajaessaan ohi viidentoista-sentinbasaarin, Dakotan\nyömajan, Concordia-hallin, jossa oli halpoja täyshoitolaishuoneita ja\nennustajien ja magnetisoijien asumuksia, hän ajatteli, paljonko hän\nansaitsi, kerskui hiukan ja oli hiukan levoton ja teki vanhoja, tuttuja\nlaskelmiansa:\n\n»Neljäsataaviisikymmentä taalaa Lyten-jutusta tänä aamuna. Mutta\nsiitä on vähennettävä verot. Annas olla: minun pitäisi voida saada\nkokoon puhdasta tuloa tänä vuonna kahdeksantuhatta, säästää siitä\ntuhatviisisataa — ei, se ei käy, jos rakennan autotallin, — — Annas\nolla: kuusisataaneljäkymmentä säästössä viime kuulta, ja kaksitoista\nkertaa kuusisataaneljäkymmentä on — on — annas olla: kuusi kertaa\nkaksitoista on seitsemäntuhatta kaksisataa ja — no, peijakas, joka\ntapauksessa on minun saatava kahdeksantuhatta — se ei ole hullumpaa;\nharvasta pesee niitä poikia, joilla on kahdeksantuhatta dollaria\nvuodessa — hyviä, heliseviä, oikeita dollareita — lyönpä vetoa, että\nkoko U.S.A:n väestössä ei ole enempää kuin viisi prosenttia, joka\nansaitsee enemmän kuin minun rakas Georgeni, ei totisesti olekaan!\nMinä olen siis kasan huippupuolella! Mutta — niin kuin menot perhe,\njoka tuhlaa bensiiniä ja aina käy puettuna kuin miljonäärinväki, ja\nne kahdeksankymmentä, jotka joka kuukausi on lähetettävä mammalle — —\nJa kaikki nuo pikakirjurit ja asiamiehet, jotka nylkevät minulta joka\nsentin, minkä suinkin voivat — — —»\n\nSeuraus tästä tieteellisestä finanssilaskelmasta oli, että hän\ntunsi itsensä samalla kertaa riemuisan rikkaaksi ja huolestuttavan\nköyhäksi. Kesken näitä mietelmiänsä hän pysäytti biilin, meni pieneen\nsanomalehti- ja sekatavarakauppaan ja osti sen sähkölle sovitetun\nsikarinsytyttäjän, jota hän jo viikon päivät oli himoinnut. Hän koetti\nvaientaa omaatuntoansa olemalla kiirehtivä ja meluisa ja hoilaamalla\nmyyjälle: »Tämähän maksaa hintansa pian tulitikuissa, eikö niin?»\n\nSe oli siro esine, nikkelöity, hopeanhohtoisella helalla varustettu\nputki, joka oli kiinnitettävä auton ohjauslautaan. Se ei ollut\nainoastaan, niinkuin tiskillä oleva selostus julisti, »elegantti\nhienous, joka tekee gentlemannin biilin lopullisesti täydelliseksi»,\nvaan sitäpaitsi arvaamaton ajansäästäjä. Sillä, ettei tarvinnut\npysähtyä raapaisemaan tulta tikusta, säästäisi helposti kuukaudessa tai\nkahdessa ainakin kymmenen minuuttia.\n\nAjaessaan edelleen hän katseli sitä. »Helkkarin hauska. Juuri tämmöistä\nolen kauan halunnut», sanoi hän kaihoisasti. »Juuri tämmöistä\ntupakkamies tarvitsee.»\n\nSilloin muisti hän lopettaneensa tupakanpolton.\n\n»Hemmetti!» murisi hän. »No jaa, poltanhan minä sentään silloin tällöin\njonkin sikarin. Ja Se on helkkarin mukava muille ihmisille. Ehkä juuri\nse antaa loppusäväyksen, kun on saatava joku kauppa lukkoon. Ja — — Se\nnäyttää tosiaan aika mukavalta tuossa. Saamarin siro! Tosiaankin kuin\neleganssin ja hienostuksen viimeinen voitelu! Minä — — Hornan hovissa,\non kai minulla vara hankkia se, kun haluan. Minä en aio olla perheessä\nainoa, jolla ei koskaan ole pienintäkään 'ylellisyysesinettä'!»\n\nNäin ajoi hän kerhoon, saaliinansa kolmen ja puolen korttelin elämykset.\n\n\n3\n\n\nZenithin Atleettikerho ei ole atleettinen eikä oikeastaan varsinainen\nkerho, mutta se on Zenith itse kaikessa loistossaan. Sillä on ahkerasti\nkäytetty ja savuinen biljardihuone, sitä edustamassa on pesäpallo-\nja jalkapallojoukkueita, ja kymmenes osa jäsenistä koettaa silloin\ntällöin laihtua uimahallissa ja voimistelusalissa. Mutta useimmat sen\nkolmestatuhannesta jäsenestä käyttävät sitä kahvilana, jossa he syövät\nlunchin, pelaavat korttia, kertovat juttuja, tapaavat asiakkaita ja\ntarjoavat maaseutututtavilleen päivällistä. Se on kaupungin suurin\nkerho, ja sen pää vihollinen on vanhoillinen Union-kerho, jota kaikki\nAtleettikerhon oikeauskoiset jäsenet sanovat »inhoittavaksi, ylpeäksi,\nikäväksi, kalliiksi vanhaksi koloksi — jossa ei ollut yhtään Tosi\nToveria — minä en menisi sinne, vaikka maksettaisiin.» Tilasto\nosoittaa, ettei yksikään Atleettikerhon jäsen ole koskaan kieltäytynyt\nsuostumasta Union-kerhon jäseneksi valittaessa; Atleettikerhoon\nvalituista luopuu seitsemänseitsemättä prosenttia, ja lisäksi saattaa\nkuulla heidän lausuvan Unionin unisessa pyhäkössä vetelehtiessään:\n»Atleettikerho olisi kyllä hyvä hotelli, jos se ei olisi auki kenelle\ntahansa.»\n\nAtleettikerhon talo oli yhdeksänkerroksinen, tulenkestävistä\ntiilistä, ylhäällä lasikattoinen kattopuutarha ja alhaalla valtavilla\nkalkkikivipilareilla koristettu sisäänkäytävä. Eteinen, sen paksut\nCaen-kivipylväät, suippokaariholvit ja ruskeankiiltävä lasipermanto,\njoka on kuin hyvinpaistettu vehnäleipä, on puolittain kuin\ntuomiokirkko, puolittain kuin olutkellari. Jäsenet syöksyvät eteiseen\nikäänkuin olisivat jotakin ostamassa eikä olisi aikaa. Babbitt tuli\nsisään sillä tavalla ja hoilasi sikarikojun edessä seisovalle ryhmälle:\n»Terve, pojat! Terve! Helkkarin kaunis päivä!»\n\nNämä luikkasivat hilpeästi takaisin — Vergil Gunch, hiilikauppias,\nSidney Finkelstein, Parcher & Steinin kauppahuoneen naispukuosaston\nostostentekijä, ja professori Joseph K. Pumphrey, Ritewayn\nKauppakorkeakoulun omistaja ja Julkisen Esiintymisen, Kauppaenglannin\nja Kauppajuridiikan opettaja. Vaikka Babbitt ihaili oppinutta ja piti\narvossa Sidney Finkelsteiniä senvuoksi, että tämä oli »helkkarin\novela ostaja ja avokätinen ja hauska», niin Vergil Gunchiin hän\nkuitenkin oli heistä eniten innostunut. Mr. Gunch oli puheenjohtaja\nPropagandakerhossa, jossa oli lunchkokous kerta viikossa. Se oli\nhaaraosastona kansallisessa järjestössä, joka edisti terveitä\nliikeperiaatteita ja yhteishenkeä Oikeamielisten Liikemiesten\nkeskuudessa. Hän oli sitäpaitsi korkean asteen ritari Hirvien\nVeljeskunnassa, ja huhuttiinpa, että hänet ensi vaaleissa valittaisiin\nsen Suurmestariksi. Hän oli hauska mies, joka oli hanakka pitämään\npuheita ja olemaan mukana taiteilijamaailmassa. Hän kävi vieraisilla\nkuuluisain näyttelijäin ja laulunäytelmätaiteilijain luona, kun näitä\ntuli kaupunkiin, tarjosi heille sikareja, sinutteli heitä ja onnistui\njoskus saamaan heitä mukaansa Propagandakerhon luncheihin »antamaan\npojille vapaanäytäntöjä». Hän oli kookas, lyhyttukkainen mies ja osasi\nuusimmat jutut, mutta piti poker-pelissä kortit tiiviisti poveaan\nvasten. Hänen kutsuissaan Babbitt oli imenyt sitä myrkkyä, joka\naiheutti hänen tämänpäiväisen hermostuneisuutensa.\n\nGunch huusi: »Kuinka sinä voit, vanha bolsevikki? Miltä tuntuu näin\ntoisena päivänä?»\n\n»Oi, ystäväni! Suurenmoinen pohmelo! Sinä pidit oikein kunnon pidot,\nVerg! Mutta toivottavasti et ole unohtanut, että minä se sittenkin\nlopulta korjasin viimeisen panoksen!» Babbitt ulvoi. (Hän oli kolmen\njalan päässä Gunchista.)\n\n»Mainiota! Mutta saat nähdä, mitä ensi kerralla sinulle tarjoan,\nGeorgie! Sano, näitkö lehdestä, miten Kansaneduskunta New Yorkissa\nantoi Punaisia näpille?»\n\n»Ole vissi siitä. Se oli soma juttu! Ihana ilma tänään.»\n\n»On, kerrassaan kevätpäivä, mutta yöt ovat vielä kylmiä.»\n\n»Niin ovat, se on tosi. Minun piti ottaa pari peitettä lisäksi viime\nyönä. Kuule Sid», Babbitt kääntyi Finkelsteinin puoleen, »minun piti\nkysyä sinulta jotakin. Minä ostin tänään sähkösikarinsytyttäjän autoon,\nja — —»\n\n»Kas juukelia!» sanoi Finkelstein, ja yksinpä oppinut professori\nPumphreykin, paksu harmaapukuinen herra, jolla oli ääni kuin kirkon\nurut, huomautti: »Se on hieno esine. Sikarinsytyttäjä antaa tyylin koko\nkojelaudalle.»\n\n»Niin tekee. Minä päätin vihdoinkin ostaa semmoisen itselleni. Minä\nsain parhaan, mitä on olemassa, vakuutti myyjä. Maksoin siitä viisi\nkolikkoa. Sitä minä vain, että mahtoiko se nylkeä. Mitä niistä otetaan\nsinun kaupassasi, Sid?»\n\nFinkelstein vakuutti, että viisi dollaria ei ole liikaa todella\nensiluokkaisesta sytyttäjästä, joka oli hyvin nikkelöity ja hyvällä\njohdolla varustettu. »Minä sanon aina — ja uskokaa minua, minä\nperustan sen sangen laajaan liikemieskokemukseen — paras on ajan\nmittaan halvin. Tietenkin, jos tahtoo olla juutalainen, voi saada\nhalpaa rojua, mutta _ajan mittaan_ tulee halvimmaksi — — paras, minkä\nikinä voi löytää! Niinkuin esim. ihan äskettäin: minä ostin uuden\nyläosan vanhaan hyrrääni ja yhtä ja toista sisustukseenkin ja maksoin\nsatakuusikolmatta ja viisikymmentä, ja tietenkin huutelivat ihmiset\nminulle korvaan, että olin maksanut ihan liikaa — Herra Jumala, jos isä\nja äiti — ne asuvat pienessä kyläpahasessa siellä pohjoisessa ja heidän\non mahdotonta saada päähänsä, miten kaupunkilaisen aivot toimivat, ja\novat tietenkin juutalaisia — jos he kuulisivat, että Sid on hävittänyt\nsatakuusikolmatta taalaa, niin he kuolisivat siihen paikkaan! Mutta,\nGeorge, minä en usko, että minua on puijattu sentilläkään. Kone näyttää\nihka uudelta — ei se muuten mikään ikäloppu olekaan; sehän ei ole\nollut minulla vielä kolmea vuotta, mutta minä pidän sitä kovilla;\nsunnuntaisin ajan aina vähintään satakahdeksankymmentä kilometriä, ja\nja —. Ei, en tosiaan usko, että sinua on vedetty nenästä, George. _Ajan\nmittaan_ on paras, sen saattaa sanoa, tietystikin halvin.»\n\n»Niinkuin se onkin», sanoi Vergil Gunch. »Se on selvä kuin pläkki. Jos\nmiehen täytyy elää voimaperäistä elämää, niinkuin täällä Zenithissä\n— mikä kiire ja jännitys meillä Propagaattoreilla ja kaikilla täällä\nZ.A.K:ssa alati onkaan — niin täytyy hänen yksinkertaisesti säästää\nhermojansa hankkimalla itselleen paras parhaista.»\n\nBabbitt nyökkäsi joka viidennen sanan kohdalla tälle mahtavalle\njulistukselle, ja Gunchin tunnettuun humoristiseen tyyliin lausutusta\nloppuponnesta hän haltioitui:\n\n»Mutta sittenkään, George, en oikein tiedä, onko sinulla varaa siihen.\nMinä olen kuullut, että viranomaiset ovat alkaneet katsoa kierosti\nsinun liikettäsi sen jälkeen kun varastit Eathorne Parkin nurkan ja\nmöit sen.»\n\n»Oho, onpas sinulla huijausjuttuja, Verg. Mutta kun kerran huijauksesta\non puhe, niin kuinka sen jutun laita oikein on, kun kerrotaan, että\nsinä varastit mustat marmoriportaat Postikonttorin edestä ja myit ne\nensiluokan kivihiilinä?» Hilpeänä koputti Babbitt Gunchia selkään ja\ntaputti käsivarrelle.\n\n»Jaa, kyllä se tosi on, mutta sen minä tahtoisin tietää, kuka se\nkiinteistöhuijari oli, joka sitten osti ne hiilet vuokratalojensa\nlämmitystä varten.»\n\n»Siitäs sait, että vaikenit, George!» sanoi Finkelstein. »Mutta minä\nkerron teille, pojat, mitä todellakin olen kuullut: Babbittin muija\nmeni Parcherin Herrainvaatetusliikkeeseen ostamaan hänelle kauluksia,\nja ennenkuin rouva ehtii mainita miehensä kauluksen numeroa, antaa\nmyyjä hänelle käteen kolmentoista numeron kauluksia. 'Mistä Te tiedätte\nnumeron?' ihmettelee mrs. Babbitt, ja myyjä sanoo: 'Miehillä, joiden\nvaimot ostavat heille kaulukset, on aina numero kolmetoista.' Mitäs\nsanotte siihen? Ei ole paha, mitä? Mitäs siitä sanotte, häh? Sinä olet\ntainnut saada jo melkein tarpeeksi, George!»\n\n»Minä — minä —» Babbitt etsi herttaista solvausta vastaukseksi. Hän\nkeskeytti tuijottaen ovelle. Paul Riesling astui juuri sisään. »Minä\ntulen takaisin sitten, pojat», huusi Babbitt ja riensi eteisen yli.\nHän ei ollut tällä hetkellä makuukomeron nyrpeä lapsi, aamiaispöydän\nkotityranni, Lyte-Burdy-neuvottelun ovela välittäjä tai Atleettikerhon\nmeluisa Toveri, Leikinlaskija ja Kunnonmies. Hän oli Paul Rieslingin\nvanhempi veli, hanakka häntä puolustamaan, ihaillen häntä ylpein ja\narvostelemattomin rakkauden tuntein, joka oli naisrakkautta suurempi.\nPaul ja hän pudistivat juhlallisesti kättä; he hymyilivät niin\nhäveliäästi kuin olisivat olleet erossa kolme vuotta eikä kolmea päivää\n— ja sanoivat:\n\n»Kuinka voit, vanha hevoshuijari?»\n\n»Hyvin, kiitos. Entäs itse, äijänkäppänä?»\n\n»Mainiosti, senkin töppönen.»\n\nNäin vakuutettuna heidän keskinäisestä syvästä rakkaudestaan röhki\nBabbitt: »Olet sinäkin sitten koko kehveli! Kymmenen minuuttia\nliian myöhään!» Riesling katkaisi: »Älä rähise. Kiitä onneasi,\nettä kerran saat syödä gentlemannin seurassa!» He irvistivät ja\nmenivät pesuhuoneeseen, missä pitkä rivi herroja seisoi kumarassa\nvaltaiseen marmorilevyyn sijoitettujen pesuvatien ääressä ikäänkuin\nkumartuneina uskonnolliseen palvomiseen oman kuvansa eteen, joka\nnäkyi paksusta peilistä. Vankkoja, tyytyväisiä, isäntämäisiä ääniä\nkajahteli marmoriseinistä, kimmahti takaisin harmaansinireunaisen katon\nmaidonvalkoisista levyistä, kun kaupungin hallitsijat, vakuutus- ja\noikeus- ja lannoitusaine- ja autorengaskuninkaat säätivät lakeja\nZenithille, julistivat, että päivä oli lämmin — todella, kieltämättä\nkevätpäivä, että palkat olivat liian korkeat ja kiinnityskorot liian\nalhaiset, että Babe Ruth, etevä pesäpallonpelaaja, oli hieno mies ja\nettä »ne kaksi Climax-teatterin tämänviikkoista hullua tosiaan ovat\n'jännä'-numeroita.» Mutta Babbitt, jonka ääni tavallisesti oli varmin\nja isäntämäisin kaikista, oli hiljaa. Solakan, tumman, pidättyväisen\nPaul Rieslingin läsnäollessa hän oli ujo ja halusi esiintyä tyynesti ja\nvakaasti ja hienosti.\n\nAtleettikerhon eteishuone oli goottilaista tyyliä, pesuhuone Rooman\nkeisarityyliä, seurusteluhuone Espanjan 1500-tyyliä ja lukuhuone oli\nkiinalaista Chippendale-tyyliä, mutta kerhon helmi oli ruokasali,\nZenithin muodikkaimman arkkitehdin, Ferdinand Reitmanin mestariteos.\nSe oli muhkea, siinä oli korkeat seinäviilut, lyijypuitteiset\nikkunat Tudor-tyyliin, ulkonemia, hiukan soinnuton soittoparveke ja\ngobeliineja, joiden arveltiin esittävän Magna Chartan vahvistamista.\nNäkyvissä olevat katonliesat oli käsinvuoltu Jake Offuttin\nkuomitehtaissa, saranat olivat käsintaottua rautaa, laudoitus oli\nkoristettu käsintehdyillä puunupeilla, ja toisessa päässä huonetta oli\navoin, räppänällä ja heraldisilla ornamenteilla varustettu liesi, jonka\nkerhon prospekti selitti ei ainoastaan suuremmaksi kaikkia Euroopan\nlinnojen liesiä, vaan myös verrattoman paljon tieteellisemmällä\nvetolaitteella varustetuksi. Se oli myöskin paljon puhtaampi, siinä kun\nei ollut ikinä vielä ollut tulta.\n\nPuolet pöydistä olivat pitkiä yhteispöytiä, joiden ääreen mahtui\nkaksi- tai kolmekymmentä henkeä. Babbitt istui tavallisesti lähellä\novea yhdessä oman ryhmänsä kanssa, johon kuuluivat Gunch, Finkelstein,\nprofessori Rumphrey, Howard Littlefield, hänen naapurinsa, T.\nCholmondeley Frink, runoilija ja ilmoitusagentti, ja Orville Jones,\njonka pesulaitos oli monessa suhteessa Zenithin paras. He muodostivat\nkerhon kerhossa ja nimittivät itseään leikillä »Grobiaaneiksi». Kun\nhän nyt kulki heidän pöytänsä ohi, tervehtivät Grobiaanit häntä: »Hei,\nistu pöytään! Vai oletteko sinä ja Paul liika hienoja syömään köyhien\nkanssa? Pelkäätkö, että joku maksattaa sinulla limonaadipullon, George?\nNämä teikarit näyttävät yrittävän eriseuraisiksi.»\n\nHän ärhenteli: »Ole vissi siitä! Meillä ei ole varaa pilata mainettamme\nnäyttäytymällä mokomien kitupiikkien seurassa!» ja vei Paulin erään\npienen pöydän ääreen soittoparvekkeen alle. Hän tunsi itsensä\nsyylliseksi. Zenithin Atleettikerhossa pidettiin erikseenvetäytymistä\nerittäin epähienona. Mutta hän tahtoi saada rauhassa nauttia Paulin\nseurasta.\n\nAamulla hän oli suosittanut kevyempiä luncheja, ja nyt hän tilasi vain\nlampaankyljystä, retiisejä, herneitä, omenapaistosta, juustoa, kahvia,\nja lisäsi, kuten teki joka päivä: »Ja — niin — joo, saanko vielä\nannoksen rasvaperunoita.» Kun kyljys tuli, pani hän siihen runsaasti\nsuolaa ja pippuria. Hän suolasi ja pippuroi lihan aina vahvasti,\nennenkuin uskalsi sitä maistaa.\n\nPaul ja hän pohtivat kevätpäivän kevätlämpöä, sähkösikarinsytyttäjän\netuja ja kansaneduskunnan menettelyä. Vasta kun Babbitt oli ylen\nkylläinen ja alakuloinen rasvaisesta lampaanlihasta, puhkesi hän\npuhumaan:\n\n»Minä tein sievoisen pikkukaupan Lyten kanssa tänä aamuna; se tuotti\nminulle viisisataa kovaa lakkariini. Aika hauskaa — aika hauskaa! Ja\nkuitenkin — — En tiedä, mikä minun on tänään. Joko se on kevätkuumeen\npuuska tai sitten olin eilen liian kauan Verg Gunchin luona tai on\nse sitten talven aherruksen maininkia, mutta olen ollut jollakin\ntavoin alakärsänä koko päivän. Tietysti en olisi siitä puhunut tuon\nGrobiaanipöydän pojille, mutta sinulle — — Tunnetko sinä milloinkaan\nsellaista, Paul? Olenhan minä oikeastaan tehnyt kaikki, mitä tuleekin:\npitänyt huolta perheestäni ja hankkinut itselleni siistin talon ja\nkuusisilinterisen auton ja saanut pystyyn koko sievoisen liikkeen,\neikä minulla oikeastaan ole huonoja tapojakaan, paitsi tupakointia —\nja senkin minä olen oikeastaan jo jättänyt. Ja minä kuulun kirkkoon\nja pelaan riittävän usein golfia pysyäkseni kunnollisessa ajolihassa\nja seurustelen vain kunniallisten, säädyllisten ihmisten kanssa. Enkä\nkuitenkaan kaikesta tästä huolimatta saata sanoa olevani erikoisen\ntyytyväinen.»\n\nTämä lausuttiin hitaasti ja laahustaen, ja puhetta keskeyttivät\nhuudot naapuripöydistä, mekaaninen kurtiisi tarjoilijattaren kanssa\nja äänekkäät röhähtelyt sitä mukaa kuin kahvi täytti hänet raukeuden\nja pahoinvoinnin tunteella. Hän tunsi mielessään anteeksipyyntöjä ja\nepäröintiä, ja vasta Paul ohuella äänellään puhkaisi sumun:\n\n»Herra Jumala, George, et suinkaan sinä luule, että minulle on mikään\nuutuus havaita, ettei meille koidu suurtakaan saalista kaikesta\nhuitomisestamme, jonka luulemme olevan niin menestyksellistä? Sinä\nnäytät siltä kuin pelkäisit minun syyttävän sinua kapinallisuudesta.\nTiedäthän sinä, mitä minun oma elämäni on ollut.»\n\n»Tiedän, poikaparka.»\n\n»Minun olisi pitänyt olla viuluniekka, ja minä olen kattohuovan\nkaupustelija! Ja Zilla — — — Eihän se ruikuttamisesta parane,\nmutta sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä, kuinka innostuttava hän\non puolisona... Tyypillinen esimerkki eilen illalla. Me menimme\nbioon. Eteisessä oli suuri jono, ja me seisoimme viimeisinä. Hän\nalkoi tungeksia suoraan joukon läpi tavallisella 'Herra, kuinka te\nuskallatte'-tavallaan\n\nTotisesti, joskus kun katson häntä ja näen, kuinka maalattu hän alati\non ja hajuvesillä hölvätty ja miten hän tahtoo rimpuilla ja yhtämittaa\nhöpöttää: 'Minä olen daami, uskokaa se, idiootit' — niin tekisi mieleni\ntappaa hänet! No, hän jatkaa tunkeutumistaan eteenpäin, ja perässä\nminä, joka tunsin itseni noloksi ja häpesin, kunnes oli tultu melkein\nsamettiköyden luo. Mutta siinä seisoi pieni ipana mieheksi -— joka oli\nseissyt odottamassa ainakin puolituntia — minä melkein ihailin sitä\njässiä — ja hän kääntyy Zillan puoleen ja sanoo ihan kohteliaasti:\n'Minkävuoksi yritätte kyhnäytyä minun ohitseni?' Mutta hän vain —\njesta, kuinka minua hävetti — hän vain sähähtää miehelle: 'Te ette ole\ngentlemanni!' Ja sekoittaa minut juttuun ja kirkuu: 'Paul, tuo henkilö\nloukkasi minua!' ja se miehen ipana valmistautui tappelemaan.\n\n— Minä en ollut heitä kuulevinani. — Mukamasti — ikäänkuin muka ei\nkuulisi höyrykattilatehdasta! — koetin katsella muualle — minä voin\nsanoa sinulle tarkalleen, minkänäköinen mikin levy on sen eteisen\nkatossa; eräässäkin oli ruskeita täpliä kuin pirun naamassa — ja\nkoko ajan tekivät ihmiset — seistiin yhteenpakattuina kuin sillit —\nhuomautuksia meistä, ja Zilla yhä vain puhui siitä miehen ipanasta,\närhenteli ja kirkui, että semmoista väkeä ei pitäisi päästää sisälle\npaikkaan, joka muka on 'daameille ja gentlemanneille', ja 'Paul,\nole hyvä, mene hakemaan johtajaa, että saan tehdä valituksen tämän\nretkaleen käytöksestä' ja — — — Huh! Arvaat sen, olinko iloinen, kun\nvihdoin päästiin sisään ja sain piiloutua pimeään!\n\n— Kun on neljäkolmatta vuotta kokenut semmoista, niin et kai odota,\nettä kaatuisin nurin ja saisin kohtauksen, kun sinä viittaat siihen\nmahdollisuuteen, että tämä kunniallinen, säädyllinen, moraalinen olo ei\nole ihan täysin kaikkea sitä, miksi sitä on huudettu, vai mitä? Minä\nen edes voi puhua siitä muuten kuin sinun kanssasi, sillä kaikki muut\nluulisivat, että olen kateellinen. Ehkäpä olenkin. En välitä siitä\nenää... Herra Jumala, sinä sen sijaan olet saanut kuulla sitä enemmän\nruikutustani aikojen kuluessa, Georgie!»\n\n»Eikö mitä, Paul, sinä et tosiaankaan ole oikeastaan koskaan\nruikuttanut. Joskus — — — Minä kerskun aina Myralle ja tenavoille,\nmiten ihmeen etevä välittäjä olen, mutta joskus hiipii mieleeni\nsentään ajatus, että kenties en kuitenkaan ole sellainen Pierpont\nMorgan kuin minä esiinnyn. Mutta jos millään voin auttaa sinun mielesi\nvirkistämistä, vanha Paukki, niin arvelen, että ehkä Pyhä Ritari laskee\nminut sisälle yhtä kaikki.»\n\n»Joo, sinä olet suuri suunsoittaja, Georgie, senkin kanalja, mutta sinä\nolet tosiaan auttanut minua pysymään pystyssä.»\n\n»Mikset sinä ota eroa Zillasta?»\n\n»Niin, miksen! Jospa vain voisin! Jospa hän antaisi minulle\ntilaisuuden! Sinä et voi saada häntä anomaan eroa millään hinnalla,\net, etkä luopumaan minusta. George, en tahtoisi olla ylen suuri nauta;\nennen, ylioppilasaikana, olisin katsonut, että mies, joka saattaa\nsanoa semmoista, olisi ammuttava aamun sarastaessa. Mutta suoraan\nsanoen ihastuisin kuollakseni, jos hän tosiaan rakastuisi johonkin.\nToivotonta! Tietysti hän flirttailee kenen kanssa tahansa — sinä\ntiedät, kuinka hän istuu ja pitää kädestä ja nauraa — sitä naurua —\nsitä inhoittavaa, metallinkovaa nauruansa — kuinka hän naukuu: 'Te\npaha mies, pitäkää varanne, taikka saatte suuren mieheni niskaanne!'\n— ja kuinka mies mittaa minua kiireestä kantapäähän ja ajattelee:\n'Mene matkoihisi sinä, ipana, tai saat rokkiisi!' Hän antaa miehen\nmennä juuri niin pitkälle, että asia käy jännittäväksi, ja sitten\nhän alkaa näytellä loukattua viattomuutta ja nauttii sanomattomasti\nnuhdellessaan: 'Minä en koskaan olisi uskonut, että olitte _sen_\nlaatuinen ihminen!' Romaaneissa puhutaan _demivierge'istä. — »_\n\n»_Mistä_?»\n\n»— mutta nuo viisaat, kovat, kureliiviset, vanhat Zillan-tyyppiset\nnaidut naiset ovat pahempia kuin yksikään polkkatukkainen\ntytönheilakka, joka rohkeasti lähtee tähän myrskyiseen elämään —\nhiilihanko piilossa selän takana! Mutta, peijakas, sinähän tiedät, mitä\nZilla on. Kuinka hän näykkii — näykkii — näykkii. Kuinka hänen pitää\nsaada kaikki, mitä ikinä voin hänelle ostaa, ja paljon muuta, mitä\nen voi, ja kuinka päättömän järjetön hän on, ja kun suutun ja koetan\nsanoa totuuden, niin näyttelee hän Täydellistä Daamia niin hyvin,\nettä minäkin petyn ja sotkeennun kokonaan peräytyviin selityksiini.\n'Miksi sinä sitten sanoit niin' ja 'Enhän minä sitä tarkoittanut'. Usko\npois, George: sinä tiedät, että minä olen sangen vaatimaton — ainakin\nmitä ruokaan tulee. Totta on, että sinä olet aina nuhdellut minua —\nminä tosiaankin pidän kunnollisista sikareista — en tuosta Flor de\nCabagos-lajista, jota sinä poltat — —»\n\n»Älä, kuule! Se on hintaansa hyvä, kaksi viidelläkolmatta sentillä.\nNiin, Paul, minähän jo sanoin sinulle, että minä käytännöllisesti\nkatsoen oikeastaan jo olen lopettanut tupakoimisen — — —»\n\n»Sinä, vai Mutta kuules, ellen saa sitä lajia, mistä pidän, niin voin\nhyvin olla ilman. Minä en välitä, vaikka päivällisiksi on palanutta\npaistia, säilykepersikoita ja vanha leivos virkistävänä jälkiruokana,\nmutta minun on sula mahdottomuus osoittaa osanottavaisuutta Zillaa\nkohtaan senvuoksi, että hänen hurja kiivautensa on karkoittanut\npiian talosta ja hän itse on niin touhuissaan istunut koko\naamupäivän tahraisessa aamupuvussa lukemassa jostakin urhoollisesta,\nmiehuullisesta Villin Lännensankarista, ettei hänellä ole ollut aikaa\nkajota ruokaan. Sinä puhut aina 'moraalista' — sinä tarkoitat sillä\narvatakseni monogamiaa. Sinä olet ollut 'Vuosisatojen Kallio' minulle,\nse on tosi, mutta olet pohjaltasi sittenkin narri. Sinä — —»\n\n»Mistä sinä sen 'narrin' sait, ukkeli? Kuulepas — —»\n\n»— — tahdot näyttää vakavalta ja opettaa maailmalle että 'jokaisen\nvastuunalaisen liikemiehen velvollisuus on viettää ankaran moraalista\nelämää esikuvaksi yhteiskunnalle'! Sinä olet tosiaan niin innokas,\nmitä moraaliin tulee, George-poika, etten halua ajatellakaan, kuinka\nepämoraalinen sinä mahdat olla pohjaltasi. No niin, puhu sinä — — —»\n\n»Kuule, sylkäise välillä! Mitä on — —»\n\n»— — puhu sinä vain niin paljon kuin ikinä haluat, poikapaha, mutta\nusko minua, ellei minulla olisi ollut sinua ja aina silloin tällöin\njotakin iltaa, jolloin soitan viulua Terrill O'Farrellin sellon mukana,\nja kolmea tai neljää viehättävää tyttöä, jotka saavat minut unohtamaan\nsen raa'an ilveen, jota sanotaan 'säädylliseksi elämäksi', niin olisin\nampunut itseni jo vuosia sitten.\n\n»Jaa, liike! Kattoliike! Navetankattoja! No niin, en tarkoita,\nettei minulla olisi ollut jonkinverran huvia Pelistä; suoriutua\nammattiyhdistyksistä ja nähdä suurien shekkien saapuvan ja liikkeen\nkasvavan. Mutta mitä se hyödyttää? Näes, minun tehtäväni ei ole\nkattamisainesten myynti — etupäässä koetan vain estää kilpailijoitani\nmyymästä kattopeitettä. Samoin on sinunkin laitasi. Meidän koko työmme\non siinä, että koetamme lyödä toisiamme kuoliaaksi ja annamme yleisön\nsiitä maksaa!»\n\n»Kuule nyt vähän välillä, Paul! Sinähän saarnaat melkein sosialismia.»\n\n»No, tietenkään minä en juuri sitä tarkoita — luullakseni.\nLuonnollisesti — kilpailu — synnyttää parhaan — luontainen valinta\n— mutta — —. Mutta minä tarkoitan: Ota kaikki nuo pojat, jotka\nme tunnemme ja joita nyt juuri on täällä kerhossa. He näyttävät\ntäysin tyytyväisiltä kotioloihinsa ja liiketoimintaansa ja tekevät\npropagandaa Zenithin ja Kauppiasyhdistyksen hyväksi ja pauhaavat, että\nasukasluku on kohotettava miljoonaan. Minä lyön vetoa, että jos voisit\nnähdä heidän ajatuksensa, huomaisit, että kolmasosa heistä on koko\ntyytyväisiä vaimoonsa, lapsiinsa ja konttoriinsa; kolmas osa tuntee\nitsensä jollakin tavoin levottomaksi, mutta ei tahdo sitä tunnustaa;\nja kolmas osa on syvästi onneton ja tietää sen. He inhoavat koko tätä\ntouhuavaa, rauhatonta menoa, he ovat kyllästyneitä vaimoihinsa ja\npitävät perheitänsä typeryytenä — ainakin he ovat lopen työlästyneitä\nneljänkymmenen tai viidenviidettä iässä — ja he inhoavat koko touhua,\nja olisivat — — Minkävuoksi sinä luulet niin monta 'käsittämätöntä'\nitsemurhaa tapahtuvan? Minkävuoksi niin moni Vakaa Kansalainen syöksyy\nsuoraan sotaan? Luuletko sinä, että se on vain patriotismia?»\n\nBabbitt pärisi: »Mitä sinä oikein tahdot? Luuletko sinä, että me olemme\nmaailmassa vain senvuoksi, että saisimme vain — niinkuin sanotaan —\n'nukkua ruusujen päällä'? Luuletko sinä, että ihminen on luotu vain\nnauttimaan onnea?»\n\n»Miksei? Vaikka en minä tosiaan ole koskaan tavannut ketään, joka olisi\ntiennyt mitä peijakasta varten ihminen tosiaankin on luotu.»\n\n»No niin, mutta sen me tiedämme — eikä vain Raamatusta, vaan\nsehän lankee luonnostaan — että mies, joka ei tartu kiinni ja tee\nvelvollisuuttaan, vaikka se häntä joskus tympäiseekin, ei ole mitään\nmuuta kuin — niin, hän on suoraan sanoen vetelys. Hulttio kerrassaan!\nJa mihin sinä oikein pyrit? Sano suoraan! Jos mies on kyllästynyt\nvaimoonsa, tarkoitatko sinä tosissasi, että hänellä on oikeus jättää\ntämä pulaan ja livistää tai vielä ampua itsensä?»\n\n»Herra Jumala, en minä tiedä mitä 'oikeuksia' miehellä on! Enkä tiedä\nmitään parannuskeinoa elämän inhoon. Jos tietäisin, niin olisin\nainoa filosofi, joka tuntee elämän lääkkeen. Mutta sen tiedän, että\nkymmenen kertaa useammalle ihmiselle kuin mitkä sen tunnustavat, on\nelämä ikävä ja tarpeettoman ikävä; ja minä luulen tosiaan, että jos\nolisimme aviomiehiä ja joskus sanoisimme sen suoraan, sen sijaan,\nettä olemme kilttejä ja kärsivällisiä ja alistuvaisia kuusikymmentä\nvuotta ja sitten kilttejä ja kärsivällisiä ja kuolleita loput\niankaikkisuutta, niin silloin voisimme mahdollisesti tehdä elämän\nhiukan viihtyisämmäksi.»\n\nHe eksyivät mietiskelyjen sokkeloihin. Babbitt tunsi itsensä noloksi\nja epävarmaksi. Paul sensijaan oli rohkea, mutta ei ihan varma siitä,\nmissä suhteessa hän oli rohkea. Silloin tällöin yhtyi Babbitt äkkiä\njohonkin Paulin lausuntoon, joka oli ristiriidassa kaiken sen kanssa,\nmitä hän oli sanonut velvollisuuden ja kristillisen kärsivällisyyden\npuolustukseksi, ja joka kerta näin tehdessään hän tunsi omituista,\nhäikäilemätöntä iloa. Hän sanoi vihdoin:\n\n»Mutta kuulehan, ystäväni, sinä puhut ummet ja lammet olojen\nmullistamisesta, mutta et koskaan mullista niitä. Mikset sitä tee?»\n\n»Ei sitä tee kukaan. Tottumus on liian voimakas. Mutta — Georgie, minä\nolen suunnitellut yhtä ainoata pientä kujetta — huihai, älä pelästy,\nyksivaimoisuuden vanha vartija; se on sangen säädyllistä. Se näyttää\nolevan päätetty nyt, vai mitä — vaikka Zilla tietysti edelleenkin\nnuuskii jotakin hienoa ja kallista kesäpaikkaa Atlantic Cityssä tai\njossakin sensemmoisessa, missä on säteilevää valoa ja kehvellettyjä\ncocktaileja ja liuma jazzpoikia, joiden kanssa saa tanssia —\nmutta Babbittit ja Rieslingit matkustavat lopulta kuitenkin Lake\nSunasquamiin, eikö niin? Miksemme sinä ja minä voisi keksiä jotakin\ntekosyytä — meillä on esim. liiketoimia New Yorkissa — ja matkustaa\nMaineen neljää, viittä päivää ennen heitä ja vain kuljeksia ympäri\nitseksemme ja poltella ja noitua ja olla luonnollisia?»\n\n»Mainiota! Suurenmoinen aate!» ihaili Babbitt.\n\nNeljääntoista vuoteen hän ei ollut lähtenyt lomalle ilman\nvaimoansa, eikä kumpikaan heistä oikein uskonut saattavansa tehdä\nniin uhkarohkeata tekoa. Monet Atleettikerhon jäsenet matkustivat\nmaalle ilman vaimojansa, virallisen selityksen mukaan metsästämään\nja kalastamaan, kun taas Babbittin ja Paul Rieslingin pyhänä ja\nmuuttumattomana askarteluna oli golf, autoretket ja bridge. Sekä\nkalamiehille että golfinpelaajille olisi totunnan muutos merkinnyt\nvakiintuneen säännön rikkomista, joka olisi loukannut kaikkia\noikeinajattelevia ja säännöllisiä kansalaisia.\n\nBabbitt pauhasi: »Miksemme lyö nyrkkiä pöytään ja sano:\n\n»'Me matkustamme edeltä ja sillä hyvä!' Mitäs luvatonta siinä on? Sano\nyksinkertaisesti Zillalle — — —»\n\n»Ei sitä niin vain sanota Zillalle mitään. Veliveikkonen, hän on\nmelkein yhtä suuri moralisti kuin sinä, ja jos minä sanoisin hänelle\ntotuuden, luulisi hän, että me aioimme tavata joitakin naisia New\nYorkissa. Ja Myrakin — hän ei tosin näyki koskaan niinkuin Zilla, mutta\nhän kummastelisi. Ja sanoisi: 'Etkö sinä siis _tahdo,_ että minä tulen\nmukaasi Maineen? Minä en uneksisikaan semmoisesta, ellet sinä tahdo',\nja sinä myöntyisit. Perhana! Heitetään keilaa hetki!»\n\nKeilapelin aikana Paul oli vaiti. Kun he astelivat alas kerhon portaita\npuoli tuntia sen ajan jälkeen, jolloin Babbitt oli lujasti vakuuttanut\nmiss McGounille olevansa jälleen paikalla, huokasi Paul: »Kuulehan,\nhyvä ystävä; minun ei olisi pitänyt puhua Zillasta niinkuin tein.»\n\n»Mitä joutavia, täytyyhän ihmisen joskus purkaa mieltänsä.»\n\n»Niin kyllä. Käytettyäni koko aamupäivän säädyllisyyden herjaamiseen\nolen kuitenkin siksi säädyllinen, että hävettää, kun pelastan\nhenkiriepuni purkamalla suustani surkeita surujani!»\n\n»Poju parka, sinun hermostosi on huonossa kunnossa. Minä aion viedä\nsinut pois täältä. Minä selvitän kyllä sen vyyhdin. Minä löydän tärkeää\nasiaa New Yorkiin ja tietysti — tarvitsen sinun apuasi rakennuksen\nkaton suhteen. Ja kauppa menee tietysti myttyyn, ja silloin ei meidän\nauta muu kuin jatkaa matkaa edeltäpäin Maineen. Minä — Paul, jos niiksi\ntulee, niin en välitä, hyppäätkö sinä aitojen yli vai et. Minä haluan\nkyllä pysyä Säädyllisten maineessa, mutta jos sinä joskus sattuisit\nminua tarvitsemaan, niin heitän sen Hornan tuuttiin ja olen sinun\npuolellasi joka kerta! Ei sen puolesta, ettet sinä ole — en tietenkään\ntarkoita, että sinä milloinkaan tekisit mitään, joka voisi saattaa\nhyvän maineen vaaraan, mutta — — — Käsitätkö, mitä tarkoitan? Minä olen\nkömpelö vanha pokkelo ja minä tarvitsen sinun keveää, siroa otettasi.\nMe — peijakas, minä en voi seistä tässä lörpöttelemässä koko päivää!\nToimeen! Tavataan pian! Terve!»\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\n1.\n\nHän unohti Paul Rieslingin iltapäivän mieluisissa puuhissa. Käytyään\nkonttorissa, joka tuntui hitaasti kömpineen eteenpäin hänen\npoissaollessaan, hän saattoi erään muokattavan ostajan katsomaan\nerästä nelikerroksista taloa Linton-piirissä. Häntä elvytti uuden\nsikarinsytyttäjän miehessä herättämä ihastus. Kolme kertaa houkutteli\nsen uutuus häntä käyttämään sitä, ja kolme kertaa hän heitti\npuoliksipoltetun savukkeen menemään muristen: »Minun _täytyy_ lakata\npolttamasta niin perhanan paljon!»\n\nHeidän perusteellinen keskustelunsa uuden sikaarinsytyttäjän\njoka yksityiskohdasta johti keskustelun sähkösilitysrautoihin ja\n-vuoteenlämmittäjiin. Babbitt pyysi anteeksi, että hän oli niin\nvietävän vanhanaikainen, että vielä käytti lämminvesipussia, ja\njulisti aikovansa heti johtaa sähköjohdon makuukomeroonsa. Hänessä oli\nsuunnaton romanttinen ihailu kaikkia mekaanisia keksintöjä kohtaan,\nmutta hänellä oli hyvin vähän tietoa niistä. Ne olivat hänestä totuuden\nja kauneuden tunnuskuvia. Jokaisesta uudesta, mutkikkaasta mekanismista\n— metallisorveista, tasoituskaasuttajista, konekivääreistä,\nhitsauskojeista — hän opetteli jonkin mielipiteen, joka kuulosti\nasiantuntevalta, ja käytti sitä alituisesti sen maireisen tunteen\nvallassa, että hän oli ammattimies ja asianymmärtäjä.\n\nAsiakas oli yhtä innostunut, ja he saapuivat hilpeän mielialan\nvallassa vuokrataloon, alkoivat tarkastaa liuskekattoa ja palo-ovia\nja saumattomia permantoja ja ryhtyivät diplomaattiseen temppuiluunsa\nloukkaantuneen kummastuneina ja valmiina vihdoin suostumaan siihen,\nmitä jo olivat päättäneet tehdä, mikä kaikki aikanaan oli johtava\nkaupantekoon.\n\nPaluumatkalla nouti Babbitt yhtiömiehensä ja appensa Henry T.\nThompsonin tämän keittiötarvetehtaasta, ja he ajoivat läpi\neteläisen Zenithin, meluisan, kirjavan, jännittävän kaupunginosan.\nTäällä näkyi uusia onttotiilisiä tehdasrakennuksia, joissa oli\njättiläismäiset tulenkestävät ikkunat, äreitä, vanhoja, tervatäpläisiä\ntiilirakennuksia, korkealla ilmassa vesisäiliöitä, punaisia\nkuorma-autoja, jotka näyttivät vetureilta, ja parillakymmenellä\nvähänkäytetyllä sivuraiteella New Yorkin Central-radalta ja\nhedelmäpuutarhoista, Great Northern-radalta ja vehnävainioilta,\nSouthern Pacific-radalta ja oranssi-istutuksilta saapuneita\npitkämatkaisia tavaravaunuja.\n\nHe puhuivat Zenithin Valuyhtiön sihteerin kanssa kiintoisasta\ntaiteellisesta suunnitelmasta — Lehmuspuistikon hautuumaalle saatavasta\nvaluaidasta. He ajoivat autoliike Zeecoon ja puhuivat myyntipäällikkö\nNoël Rylandin kanssa autosta, jonka Thompson oli aikonut ostaa,\nja sen hinnan alennuksesta. Babbitt ja Ryland olivat veljiä\nPropagandakerhossa, eikä kukaan propagaattori katsonut asiain olevan\nkohdallaan, jos hän osti jotakin toiselta propagaattorilta saamatta\nalennusta. Mutta Henry Thompson murisi: »Hitto hänestä! Minä en aio\nhännystellä ja kerjätä alennusta, en keltään.» Tämä oli eräs erilaisuus\nThompsonin, vanhanaikaisen, laihan, särmikkään jänkkiliikemiestyypin ja\nlihavahkon, sileän, puuhakkaan, tarkan ja muutoin täysin uudenaikaisen\nBabbittin välillä. Aina kun Thompson vähän honottavalla äänellään\nsanoi: »Pane John Hancockisi [Hancock = nimikirjoitus] tuolle riville»,\ntuotti vanhanaikainen puhetapa Babbittille yhtä suurta huvia kuin\nkonsanaan amerikkalainen aitoenglantilaiselle. Hän katsoi kuuluvansa\npaljon esteettisempään ja herkkätuntoisempaan polveen kuin Thompson.\nHän oli saanut yliopistosivistyksen, hän pelasi golfia, hän poltti\nusein paperossia sikarin sijasta, ja Chicagoon tullessaan hän tilasi\nhuoneen, johon kuului oma kylpyhuone. »Asia on se», selitti hän\nPaul Rieslingille, »että noilta vanhoilta härkäpäiltä puuttuu sitä\njoustavuutta, joka nykyaikana on välttämätön.»\n\nTämä edistys sivistyksessä saattoi mennä liian pitkälle, hoksasi\nBabbitt. Noël Ryland, Zeecon myyntipäällikkö, oli hienosteleva\nPrincetownin ylioppilas, kun taas Babbitt oli väärentämätöntä\nstandarditavaraa Valtion yliopiston suuresta tavaraliikkeestä. Ryland\nkäytti damaskeja, kirjoitti pitkiä artikkeleita kaupungin asemakaavasta\nja seurakuntalaulusta ja, vaikka olikin propagaattori, tiedettiin\nhänellä usein olleen taskussa pieniä ulkomaisia runokirjasia. Kaikki\ntämä oli liiallisuutta. Henry Thompson oli ennakkoluuloisuuden ja Noël\nRyland kevytmielisyyden huippu, kun taas Babbitt ja hänen ystävänsä\nolivat näiden äärimmäisyyksien keskivälillä, tukien valtiota,\nsuojellen evankeelisia kirkkoja ja onnellista kotielämää sekä tervettä\nliiketoimintaa.\n\nTämä oman itsensä oikea arviointi ja Thompsonin auton hinnan\nalentamista koskeva lupaus mukanaan hän palasi voitokkaana konttoriinsa.\n\nMutta kulkiessaan Reeves Liiketalon käytävän läpi hän huokasi:\n»Paul-parka! Minun täytyy — — — Hiiteen Noël Ryland! Hornaan Charley\nMcKelvey! Vain senvuoksi, että ansaitsevat enemmän rahaa kuin minä, he\nluulevat olevansa minua hienompia. Minä en mistään hinnasta maailmassa\ntahtoisi olla heidän ummehtuneessa Union-kerhossaan. Minä — — —\n\n»Jollakin tavoin on minusta tympäisevää palata työhön tänään. Mutta,\nkaikin mokomin — —»\n\n\n2.\n\nHän vastasi puhelinsoittoihin, luki iltapäiväpostin, alle kirjoitti\naamupäivän kirjeet, puhui erään vuokralaisen kanssa korjauksista,\nriiteli Stan Graffin kanssa.\n\nNuori Graff, »lentävä», viittaili aina siihen, että hänen palkkiotaan\nolisi parannettava, ja tänään hän valitti: »Minä katsoisin tosiaankin\nansaitsevani ylimääräistä palkkiota, jos saan Heilerin kaupan\nsyntymään. Minä aherran sen kimpussa melkein joka jumalanilta.»\n\nBabbitt sanoi usein vaimolleen, että oli parempi »kohdella hellävaroen\nhenkilökuntaansa kuin haukkua ja ärsyttää sitä — henkilökunnasta saa\nsillä tavoin irti enemmän työtä», mutta tämä kuulumaton arvonannon\npuute loukkasi häntä, ja hän kääntyi Graffin puoleen:\n\n»Kuulkaa nyt, Stan, tehdään tämä asia selväksi. Te olette jostakin\nsaanut päähänne, että te oikeastaan hoidatte koko myynnin. Mistä\nte olette sen kärpäsen aivokoppaanne saanut? Missä te olisitte,\nellei teillä olisi meidän pääomaamme takananne, meidän luetteloamme\nkiinteistöistä ja kaikista asiakkaista, jotka me etsimme esiin?\nTeillähän ei ole muuta tehtävää kuin noudattaa meidän antamiamme\nohjeita ja päättää kauppa. Portinvartija voisi myydä kiinteistöt,\njotka on meillä rekisteröity! Te sanotte olevanne kihloissa erään\ntytön kanssa, mutta teidän täytyy käyttää enemmän iltojanne ostajien\netsintään. No, minkä pirun vuoksi ette sitä tekisi? Mitä te tahdotte\ntehdä? Istuako nurkassa ja pitää tytön kädestä kiinni? Saatte uskoa,\nStan, että jos teidän tytössänne on ryhtiä, niin on hän iloinen\ntietäessään teidän olevan touhuamassa ja ansaitsemassa rahaa tulevaa\nkotianne varten sen sijaan että istutte kuhertelemassa. Hulivilillä,\njoka ryppyilee eikä tahdo tehdä ylityötä, vaan haluaa viettää\niltansa lukemalla roskaromaaneja tai istua huokailemassa tyttölapsen\nvuoksi ja juttelemassa turhia tuhmuuksia hänen kanssaan, ei ole\nniitä tulevaisuusmahdollisuuksia — ja kaukonäköisyyttä — josta me\ntäällä tarvitsemme. Meille kelpaa vain reipas ja tarmokas mies.\nKuinka on asia? Mikä on teidän ihanteenne? Tahdotteko ansaita rahaa\nja olla vastuuntuntoinen yhteiskunnan jäsen, vai haluatteko olla\ntyhjäntoimittaja, jolta puuttuu into ja vauhti?»\n\nGraff ei ollut yhtä vastaanottavainen Kaukonäköisyydelle ja Ihanteille\nkuin tavallista.\n\n»Uskokaa pois, että minä haluan ansaita rahaa! Senpä vuoksi juuri\npyydän tämän osapalkkion korottamista. Suoraan sanoen, mr. Babbitt,\nminä en tahdo olla hävytön, mutta Heilerin talo on kerrassaan kamala.\nSiihen ei tartu kukaan. Permannot ovat perin kurjat ja seinät täynnä\nhalkeamia.»\n\n»Sitäpä minä juuri tarkoitan! Ammattiinsa innostunutta asiamiestä\nkannustavat juuri tämmöiset vaikeat pulmat ponnistamaan parastansa.\nMuuten, Stan Asianlaita on se: Thompson ja minä olemme ylimääräisten\nosapalkkioiden vastustajia periaatteellisista syistä. Me pidämme teistä\nja tahdomme mielellämme auttaa, että voitte mennä naimisiin, mutta\nemme voi tehdä vääryyttä toisille, jotka ovat täällä palveluksessa.\nJos me rupeamme antamaan teille ylimääräisiä palkkioita, niin\nymmärrättehän, että se olisi vääryyttä Rennimania ja Laylockia kohtaan\nja loukkaisi heitä? Kohtuus on oikeutta ja puolueellisuus on vääryyttä,\neikä semmoista tässä konttorissa harjoiteta! Älkää luulko, Stan,\nettei senvuoksi, että sodan aikana oli puute asiamiehistä, nyt, kun\ntyöttömiä on joukoittain, moni lahjakas poika olisi iloinen päästessään\nnauttimaan teidän etujanne, eivätkä he käyttäytyisi ikäänkuin Thompson\nja minä olisimme heidän vihollisiansa ja olisi tekemättä työtä ilman\nylimääräistä palkkiota. Mitä arvelette siitä, häh? Mitä arvelette häh?\nMitä arvelette siitä?»\n\n»Jaa — tjaa — tietysti — —», huokasi Graff ja poistui huoneesta.\n\nBabbitt ei riidellyt usein henkilökuntansa kanssa. Hän tahtoi pitää\nniistä, jotka hänellä oli ympärillään, hän joutui noloksi, kun nämä\neivät pitäneet hänestä. Vain milloin he hyökkäsivät pyhän rahakukkaron\nkimppuun, hän kimmastui silmittömästi, mutta silloin hän, tuntien\ntaipumusta kaunopuheisuuteen ja korkeihin periaatteisiin, nautti oman\nsanavarastonsa kaiusta ja oman hyveensä voimasta. Tänään hän oli\nhekumoinut niin hillittömästi tässä itsetunnossaan, että alkoi miettiä,\noliko hän ollut oikein kohtuullinen.\n\n»Kun oikein ajattelee, niin eihän Stan ole enää mikään poikakloppi.\nMinun ei pitäisi ärjyä hänelle niin. Mutta, hemmetissä, ihmisiä täytyy\njoskus vähän kouraista heidän omaksi parhaakseen. Ikävä velvollisuus,\nmutta — — — Mahtaakohan Stan olla kiukkuinen? Mitähän hän kertonee miss\nMcGounille etuhuoneessa?»\n\nNiin jäätävä vihan viima puhalsi ulkokonttorista, että se viihtyisyys,\njota hän tunsi tavallisesti lähtiessään kotiin iltapäivällä, oli\npilalla. Hän oli myrtynyt menettäessään henkilökuntansa suosion,\njonka orja jokainen esimies on. Tavallisesti hän lähti konttorista\ntehden tuhansia tyytyväisiä, mairittelevia huomautuksia, että huomenna\nepäilemättä olisi tärkeitä tehtäviä ja että olisi hyvä, jos miss McGoun\nja miss Bannigan tulisivat aikaisin ja että heidän Herran nimessä tuli\nmuistaa käskeä häntä soittamaan Conrad Lytelle heti kun hän tuli.\nTänä iltana hän lähti teennäisen ja väkinäisen vilkkaana. Hän pelkäsi\nkonttoristiensa kankeita kasvoja ja häneen kohdistuneita katseita,\nmiss McGounia, joka tuijotti nostaen päätään kirjoituskoneesta, Miss\nBannigania, joka tirkisti häntä pääkirjan takaa, Mat Pennimania, joka\nkäännähti pulpettinsa takana pimeässä komerossaan, ja Stanley Graffia,\njoka istui juron ilmeettömänä — pelkäsi niinkuin nousukas pikenttinsä\nhillittyjä kumarruksia. Hänestä oli ilkeää kääntää selkänsä heidän\nnaurettavakseen, ja luontaista hilpeyttä tavoitellessaan hän änkytti,\noli meluisan ystävällinen ja painautui vähitellen epätoivoisena ovesta\nulos.\n\nMutta hän unohti kohta surunsa katsellessaan Floral Heightsin kauneutta\nSmith Streetiltä: punatiilisiä ja vihreäliuskeisia kattoja, kimeltäviä\nuusia lasikuisteja ja vastamaalattuja seiniä.\n\n\n3.\n\nHän pysähtyi ilmoittaakseen Howard Littlefieldille, oppineelle\nnaapurilleen, että vaikka päivä oli ollut keväisen lämmin, saattoi ilta\nolla kylmä. Hän meni sisään huutaakseen: »Missä sinä olet?» vaimolleen,\nvaikka hänellä ei ollut mitään erikoista halua saada tietää, missä\ntämä oli. Hän tutki nurmikkoa nähdäkseen, oliko talonmies siivonnut\nsen kunnollisesti. Jonkinlaiseksi tyydytyksekseen hän laajahkosti\nkeskusteltuaan mrs. Babbittin, Tedin ja Howard Littlefieldin kanssa\ntuli siihen tulokseen, ettei talonmies ollut lakaissut huolellisesti.\nHän leikkasi pari kourallista niskoittelevaa ruohoa vaimonsa suurilla\nompelusaksilla; hän selitti Tedille, että oli typerää pitää talonmiestä\n— »sinun kaltaisesi suuren, voimakkaan pojan pitäisi voida tehdä kaikki\ntontilla tarvittava työ», ja ajatteli salassa, kuinka hauskaa oli, että\nkoko naapuristo tiesi hänet niin varakkaaksi, ettei hänen poikansa\nkoskaan tehnyt tontin puhdistustöitä.\n\nHän seisoi makuukomerossaan tehden voimisteluliikkeitä: käsivarret\nulospäin ojennettuina kaksi minuuttia, ylöspäin kaksi minuuttia,\nmutisten: »Minun pitäisi voimistella enemmän — täytyy säilyttää\nvartalo nuorekkaana»; ja meni sitten katsomaan, pitikö muuttaa kaulus\npäivälliseksi. Kuten tavallista, ei ilmeisesti tarvinnut.\n\nLättiläis-kroatialainen neitsyt, voimakas nainen, löi\npäivällisgongongia.\n\nPaahtopihvi paistoperunain ja leikepapujen kera oli erinomaista\ntänä iltana, ja lyhyesti selostettuaan päivän sääsuhteet,\nneljänsadanviidenkymmenen dollarin ansion, lunchinsa Paul Rieslingin\nseurassa ja uuden sikarinsytyttäjän koetellut ominaisuudet katsoi hän\nolevan aihetta hyväntahtoisesti huomauttaa: »Minä mietin vähän uuden\nauton ostamista. Siitä ei kai tule mitään ennenkuin ensi vuonna, mutta\nse saattaa kuitenkin kaikitenkin tapahtua.»\n\nVerona, vanhin tytär, huudahti: »Pappa, jos sinä sen teet, mikset\nsilloin osta Sedania? Se olisi hurjan hieno. Katettu auto on paljoa\nhauskempi kuin avonainen.»\n\n»No enpä juuri tiedä. Minä pidän avoimesta autosta. Siinä saa enemmän\nraitista ilmaa.»\n\n»Huihai, se johtuu vain siitä, että et ole koskaan koettanut umpiautoa.\nOstetaan sellainen. Se on hurjan paljoa pussarimpi», sanoi Ted.\n\n»Katetussa autossa pysyvät vaatteet todella paljoa siistimpinä», sanoi\nmrs. Babbitt; »Hiukset eivät mene niin hirveän pörröisiksi», Verona;\n»Se on hurjan paljoa hauskempi», Ted; ja Tinka, nuorin: »Oi, ostetaan\nSedan! Mary Ellensin papalla on semmoinen.» Tedin loppuponsi: »Kaikilla\nihmisillä on katettu auto paitsi meillä!»\n\nBabbitt uhmasi heitä: »Teillä ei tosiaan ole mitään valittamista! Enkä\nminä muuten hanki autoa sitä varten, että te tenavat voisitte näyttää\nmiljonääreiltä. Minä pidän avoimesta autosta, jossa voi laskea kuomun\nalas kesäiltoina ja hurahtaa hengittämään raikasta ilmaa. Sitä paitsi —\n— Katettu auto maksaa enemmän rahaa.»\n\n»Joutavia, jos Doppelbraulla on varaa pitää umpiautoa, niin on kai\nmeilläkin», sanoi Ted ovelasti.\n\n»Hm! Minulla on kahdeksantuhatta vuodessa ja hänellä vain seitsemän.\nMutta minä en kuluta kaikkea ja tuhlaa ja sirottele ympärilleni\nniinkuin hän! Minä en luota hänen menetelmäänsä tuhlailla rahoja\nnäyttääkseni komealta ja — —»\n\nHe syventyivät innokkaasti ja jokseenkin perusteellisesti keskusteluun\numpikehyksestä, takaperinajosta, teräspuolapyöristä, kromiteräksestä,\nsytytysjärjestelmästä ja autojen väristä. Se oli paljoa enemmän\nkuin neuvottelua kulkuneuvosta. Se oli pyrkimystä ritariarvoon.\nBarbaarisella kahdennellakymmenennellä vuosisadalla osoitti Zenithin\nkaupungissa perheen automobiili tarkalleen tämän yhteiskunnallista\nasemaa. Kun Babbitt poikana oli uneksinut presidentinarvosta, uneksi\nhänen poikansa Ted kaksitoistasilinterisestä Packardista ja arvokkaasta\nasemasta autonomistajasäädyssä.\n\nSe hyväksyminen, jonka Babbitt oli saavuttanut perheensä puolelta\npuhuessaan uudesta automobiilista, haihtui, kun perheenjäsenet\nkäsittivät, ettei hän aikonut ostaa sitä tänä vuonna. Ted nurisi: »Se\non paksua! Meidän vanha väkkärä on sennäköinen kuin siinä olisi ollut\nkirppuja nyppimässä siitä vernissan.» Mrs. Babbitt sanoi hajamielisenä:\n»Älä käytä semmoista puhetta isällesi.» Babbitt ärjyi: »Kun sinä olet\nniin hieno herra ja kuulut hienostoon ja niin edespäin, no, niin ei\nsinun tarvitse lähteä tänä iltana sillä väkkärällä.» Ted selitti:\n»En minä tarkoittanut — — —» ja päivällinen jatkui säännöllisessä\nperhe-ilossa siihen välttämättömään hetkeen saakka, jolloin Babbitt\nmurahti: »Ei, hoputa nyt hiukan, emmehän me voi istua tässä koko iltaa.\nAnna tytön korjata ruoka pois joskus!»\n\nHän napisi: »Kyllä tämä on perhe! Minä en käsitä, mistä se johtuu, että\nme reistailemme näin kaikki tyynni. Minä tahtoisin lähteä jonnekin,\nmissä voisin kuulla ajattelevani... Paul... Maine... Vetää koipiini\nvanhat housut, ja laiskoitella, ja kiroilla.» Hän sanoi varovasti\nvaimolleen: »Minä olen ollut kirjeenvaihdossa erään New Yorkin ukkelin\nkanssa — hän tahtoo minua tulemaan sinne eräässä kiinteistöasiassa —\nsiitä ei ehkä tule mitään ennenkuin kesäksi. Toivoakseni se ei satu\njuuri kun meidän ja Rieslingien on lähdettävä Maineen. Olisi paha, jos\nei voitaisi matkustaa sinne yhdessä. No, eipä siitä ole aika vielä\nhuolehtia.»\n\nVerona katosi heti päivällisen jälkeen ilman mitään keskustelua saaden\nosakseen vain Babbittin koneelliset sanat: »Mikset sinä koskaan pysy\nkotona?»\n\nArkihuoneessa Ted istahti sohvannurkkaan kotitöineen, joihin kuului\nmittausoppia, Ciceron ja Comuksen henkeäkuolettavia metaforeja.\n\n»Minä en ymmärrä, miksi niiden pitää antaa meille tätä Miltonin\nja Shakespearen ja Wordsworthin ja kaikkien semmoisten vanhojen\nmanalaisten sotkuista hapatusta», ryppyili hän. »Minä voisin vielä\nsietää nähdä jonkin Shakespearen näytelmän, jos se olisi pulskasti\nnäyttämöllepantu ja siihen lisättäisiin yhtä ja toista muuta lystiä,\nmutta istua kylmäverisesti niitä _lukemassa —_ Minkähän vuoksi ne\nopettajat tulevat semmoisiksi?»\n\nMrs. Babbitt, joka istui sukkia parsimassa, sanoi miettiväisenä:\n»Niin, minkähän tähden. Tietysti en tahdo vastustaa professoreita ja\nmuita, mutta kyllä minun mielestäni on Shakespearessa kohtia — eipä\nsillä, että minä sitä lukisin, mutta nuorena ollessani tytöt näyttivät\npaikkoja, jotka eivät olleet, niin, eivät todellakaan olleet ensinkään\nhienoja.»\n\nBabbitt nosti ärtyneenä katseensa _Advocaten Iltalehden_ pilapalstalta.\nHänen mieluisinta kirjallisuuttaan ja taidenautintoansa olivat nämä\nkuvaukset, joissa mr. Mutt heittää mädällä munalla mr. Jeffiä ja\nmamma oikaisee papan karheata puhetta leipälapiolla. Hän istui näin\njoka ilta, naama juhlavana kuin kirkkomiehellä, ja hengitti raskaasti\nsuu auki, tarkatessaan huolellisesti jok'ikistä kuvasarjaa, ja tämän\ntoimituksen aikana hän tahtoi olla rauhassa. Sitäpaitsi hän ei\ntuntenut Shakespearea koskevassa kysymyksessä oikeastaan olevansa\nerikoinen auktoriteetti. Ei _Advocate,_ ei _Advocaten Iltalehti_ eikä\nmyöskään _Zenithin Kauppiasyhdistyksen Tiedonantaja_ ollut koskaan\nkirjoittanut johtavaa kirjoitusta tästä aiheesta, ja ennenkuin jokin\nniistä oli lausunut ajatuksensa, oli hänen vaikea muodostaa itsenäistä\nmielipidettä. Mutta silläkään uhalla, että saattaisi oudolla polulla\nastua harhaan, hän ei voinut olla ottamatta osaa yleiseen keskusteluun.\n\n»Tahdotteko tietää, minkä vuoksi sinun täytyy lukea Shakespearea\nja sen semmoisia. Senvuoksi, että sitä vaaditaan pääsytutkinnossa\nyliopistoon, ja siinä kaikki! Omasta puolestani en voi käsittää, miksi\nne ovat poimineet semmoisia nykyaikaiseen koulujärjestelmään, jommoinen\nmeillä on tässä valtiossa. Olisi paljoa parempi, jos sinä lukisit\nkauppaenglantia ja oppisit kirjoittamaan ilmoituksia tai tehokkaita\nkirjeitä. Mutta asia on nyt kerta kaikkiaan niin, eikä siitä kannata\nkeskustella! Sinun vikasi, Ted, on se, että sinä aina tahdot tehdä\njotakin muuta! Jos sinä rupeat lukemaan lakitiedettä niinkuin rupeat!\n— minä en saanut koskaan siihen tilaisuutta, mutta minä pidän huolen\nsiitä, että sinä saat — niin silloin sinun täytyy ahtaa itseesi kaikki\nenglanti ja latina, mihin vain pääset käsiksi.»\n\n»Mitä vielä! Minä en voi käsittää, minkä ihmeen takia minun olisi\nluettava lakitiedettä — tai edes käytävä kymnaasi läpi. Minulla\nei ole erikoista halua lukualalle. Vakavasti puhuen, ei moni\nyliopistotutkinnon suorittanut ansaitse alussa niin paljoa kuin ne\npojat, jotka ryhtyvät työhön aikaisin. Vanha Shimmy Peters, joka\nopettaa latinaa kymnaasissa, on käynyt Columbian ja istuu valveilla\nyöt läpi ja lukee tahraisia kirjoja ja maukuu yhtäpäätä 'kielitaidon\narvosta', mutta äijäpaha ei ansaitse enempää kuin tuhatkahdeksansataa\nvuodessa, eikä ainoakaan kauppamatkustaja edes unissaan suostuisi\ntekemään työtä siitä hinnasta. Minä tiedän, mitä tahtoisin tehdä. Minä\ntahtoisin olla lentäjä tai suuren, komean autovarikon omistaja tai\nmyöskin — eräs poika puhui siitä eilen — tahtoisin olla joku niitä,\njoita Standard-Oil-Yhtiö lähettää Kiinaan, missä asutaan leirissä eikä\ntarvitse tehdä mitään, ja pääsee liikkumaan ja saa nähdä maailmaa\nja pagodeja ja valtameren ja kaikki! Ja voisihan siellä opiskella\nkirjeenvaihtokursseilla. Se on tosiaan kiva keino! Ei tarvitse istua\nja päplättää läksyjä kurttuiselle vanhalle naiselle, joka koettaa\nkeimailla rehtorille, ja saa lukea mitä ainetta tahtoo. Kuule vain\ntätäkin! Minä leikkasin muutamien hienojen kurssien ilmoitukset.»\n\nHän poimi mittausoppinsa välistä viitisenkymmentä ilmoitusta niistä\nitseopiskelukursseista, joilla amerikkalaisen liike-elämän tarmo ja\nkaukonäköisyys on rikastuttanut opetustointa. Ensimmäinen esitti\nkuvaa nuoresta miehestä, jolla oli puhdas, luja leuka, silkkisukat\nja tukka kuin kiiltonahka. Hän seisoi toinen käsi housuntaskussa ja\ntoinen oikona, etusormi uhkaavana ja kiinnitti kaunopuheisuudellaan\nkuulijakuntaansa miehiä, joilla oli harmaa parta, iso vatsa, kalju pää\nja kaikki muut viisauden ja hyvinvoinnin merkit. Kuvan yläpuolella oli\ninnostuttava opetuksen vertauskuva — ei suinkaan muinaislamppua tai\nMinervan huuhkajaa, vaan rivi dollarinmerkkejä. Teksti kuului:\n\n  $ $ $ $ $ $ $ $ $ $\n\n  _Mitä me opetamme TEILLE!_\n\n  Pitämään puheita kerhoissa.\n  Esittämään maljoja.\n  Kertomaan murrejuttuja.\n  Kosimaan naista.\n  Olemaan isäntänä juhlissa.\n  Vakuuttavaa liikekeskustelua.\n  Rikkaan sanavaraston.\n  Tulemaan voimakkaaksi persoonallisuudeksi.\n  Järkeväksi, päteväksi, omaperäiseksi ajattelijaksi.\n  _MESTARIKSI!_\n\n _PROF. W.F. PEET_\n\n Julkisen Esiintymisen pikakurssien laatija, on tietenkin\n etevin henkilö käytännöllisen kirjallisuuden, psykologian ja\n kaunopuheisuuden alalla. Tutkinnon suorittaneena useissa johtavista\n yliopistoistamme, luennoitsijana, laajaltimatkustaneena, kirjoja,\n runoja y.m. kirjoittaneena, miehenä, jolla on _Erikois-eteväin\n harvinaiset Ominaisuudet,_ on hän valmis ilmaisemaan _Teille_\n sivistyksensä salaisuudet ja elävöittävän Voiman muutamissa harvoissa\n helppotajuisissa luennoissa, jotka eivät häiritse muuta tointanne.\n\n\n\n Mahti ja menestys julkisessa esiintymisessä.\n\n Kerhossa kerrottu tarina.\n\n\n Kenen luulette minun tavanneen tässä taannoin De Luxe-ravintolassa?\n Vanhan Freddy Durkeen, joka oli vaatimaton kirjanpitäjä samassa\n laivanvarustajaliikkeessä kuin minä. — Rotta-äijäksi oli meillä\n tapana leikkisästi kutsua häntä. Hän oli aikanaan niin ujo, että\n oli suorastaan pökerryksissä päällikön edessä eikä koskaan saanut\n tunnustusta siitä erinomaisen hyvästä työstä, jota hän teki. Hän De\n Luxessa! Ja ajatelkaa, hän tilasi oikean herraspäivällisen kaikkine\n hienouksineen selleristä pähkinöihin saakka! Ja sen sijaan, että\n olisi ollut nolo tarjoilijan edessä, kuten hänen tapansa oli siinä\n pikkuravintolassa, jossa söimme lunchia Vanhaan Hyvään Aikaan,\n komenteli hän heitä kuin olisi ollut miljonääri!\n\n Minä kysyin häneltä varovasti, mitä hän puuhasi. Freddy nauroi\n ja sanoi: »Kuule, hyvä mies, sinä nähtävästi kummastelet, mikä\n minuun on mennyt. Sinua varmaan huvittaa kuulla, että minä nyt olen\n apulaispäällikkönä vanhassa konttorissamme ja Valtatiellä Rikkauteen\n ja Valtaan ja kaksitoistasilinteriseen autoon, ja vaimoni panee\n vauhtia parhaisiin seurapiireihin ja lapset saavat ensiluokkaisen\n kasvatuksen.»\n\n Näin se tapahtui. Tulin sattumalta nähneeksi ilmoituksen kurssista,\n jonka sanottiin voivan opettaa ihmisille taidon pitää puheita helposti\n ja oikopäätä, vastata syytöksiin, tehdä esityksiä Päällikölle, miten\n on meneteltävä pankkilainan saamiseksi ja kuinka voi pitää suurta\n kuulijakuntaa jännityksessä sukkelilla huomautuksilla, huumorilla,\n kaskuilla y.m. Sen oli laatinut suuri Kaunopuhuja, professori Waldo\n F. Peet. Minä olin tosiaan epäilevällä kannalla, mutta tilasin\n (vain _kirjekortilla,_ mainiten nimen ja osoitteen) kustantajalta\n luennot — jotka lähetetään kokeeksi, rahat takaisin, ellei ole täysin\n tyytyväinen. Siinä oli kahdeksan yksinkertaista luentoa selvällä\n ja tajuttavalla kielellä, jota kuka tahansa saattoi ymmärtää, ja\n minä luin vain tunnin verran iltaisin ja aloin harjoitella vaimoni\n kanssa. Pian huomasin saattavani puhua ihan vapaasti Päällikön\n kanssa ja saavani kohtuullisen tunnustuksen suorittamastani työstä.\n Minua ruvettiin pitämään arvossa ja ylennettiin nopeasti, ja mitäpä\n luulet, vanha kunnon veikko, heidän maksavan minulle palkkaa nyt?\n $ 6.500 vuodessa! Ja tiedätkö, minä olen havainnut voivani pitää\n suurta kuulijakuntaa jännityksessä puhuessani mistä aineista tahansa.\n Ystävänä neuvon sinua, vanha kaveri, tilaamaan prospektin (ilman\n sitoumusta) ja Arvokkaan Taideteoksen (ilmaiseksi ja franko)\n\n                            PIKA-SIVISTYS-KUSTANNUSLIIKKEELTÄ\n                          A-TOIMISTO.          HIETAKUOPPA, IOWA.\n\n SAATTEKO SATA VAI KYMMENEN PROSENTTIA RAHOISTANNE?\n\nBabbittilta puuttui taas johtolanka, joka olisi tehnyt hänet pystyväksi\nlausumaan ajatuksensa arvovaltaisesti. Ei mikään moottoriurheilun tai\nkiinteistövälityksen alalla saatu kokemus ollut antanut viittausta,\nmitä Vakaan Kansalaisen ja Oikeauskoisen Liikemiehen pitäisi ajatella\npostitse saatavasta sivistyksestä. Hän alkoi epäröiden:\n\n»No niin, tuo ei kuulosta niinkään hullulta. Puheiden pitämisen taito\non tosiaan mainio asia. Minä olen joskus ajatellut, että minulla olisi\nhiukan taipumusta siihen suuntaan itselläni, ja minä tiedän helkkarin\nhyvin, että yhtenä syynä, miksi semmoinen vanha huijaava hölmö kuin\nChan Mott voi menestyä kiinteistöhommassaan, on juuri se, että hän osaa\npuhua hyvin, vaikka hänellä ei ole ei kerrassaan mitään sanottavaa!\nJa aika ovelasti ne tosiaan saavat kokoon kaikki nuo kurssit eri\naineissa ja eri aloilta nykyaikaan. Mutta sittenkin voin vakuuttaa:\non ihan joutavaa tuhlata rahoja siihen sotkuun, kun sinä voit saada\nensiluokkaisen kurssin kaunopuheisuudessa ja englannissa ja kaikessa\nsiinä omassa koulussasi — joka sitäpaitsi on suurimpia koulurakennuksia\nkoko maassa.»\n\n»Niin minäkin ajattelen», sanoi mrs. Babbitt turvallisesti, mutta Ted\npahoitteli:\n\n»Juu juu, mutta pappa, ne opettavat meille vain semmoista vanhaa\ntörkyä, josta ei kellään ole mitään käytännöllistä hyötyä,\nlukuunottamatta harjoitusaineita ja konekirjoitusta ja pesäpalloa ja\ntanssia —, ja kirjeenvaihtokursseissa, helkkari olkoon, voi saada juuri\nsitä, mikä parhaiten soveltuu. Kuule nyt vain tätäkin:\n\n OSAATTEKO ESIINTYÄ MIEHENÄ?\n\n Jos olette kävelemässä äitinne, sisarenne tai tyttönne kanssa, ja\n joku lausuu halventavan huomautuksen tai käyttää sopimatonta kieltä,\n ettekö silloin häpeä, ellette voi esiintyä hänen puolustajanaan? Mutta\n osaatteko?\n\n Me opetamme nyrkkeilyä ja itsepuolustusta kirjeenvaihdolla. Monet\n oppilaat ovat kirjoittaneet ja sanoneet, että he jo muutaman luennon\n jälkeen ovat voittaneet suuria ja jykeviä vastustajia. Luennot alkavat\n yksinkertaisilla liikkeillä, joita harjoitetaan peilin edessä — käden\n ojentelua, uimaotteita, j.n.e. Ennenkuin huomaattekaan, teette iskut\n tieteellisesti, sukellatte, torjutte ja hyökkäätte aivan kuin Teillä\n olisi todellinen vastustaja edessänne.\n\n»Jaa, se vasta olisi metkaa!» ylisti Ted. »Ne minä opettelen! Peijakas,\ntekisipä mieleni peitota erästä vekaraa, jonka tunnen koulussa ja joka\naina mahtailee, ja antaa hänelle kahden kesken vähän kuka käs — —»\n\n»Joutavia! Mokomakin aate! Typerin, mistä olen kuullut puhuttavan»,\njyrisi Babbitt.\n\n»Mutta ajattele, jos minä olisin ulkona kävelemässä mamman tai Ronan\nkanssa ja joku lausuisi halventavan huomautuksen tai käyttäisi\nsopimatonta puhetta. Mitä minä tekisin?»\n\n»Saavuttaisit arvatenkin ennätyksen sadanmetrinjuoksussa!»\n\n»_En._ Minä uhmaisin ketä tahansa, joka lausuisi halventavan\nhuomautuksen _minun_ sisarestani ja minä näyttäisin hänelle — —»\n\n»Kuule nyt, nuori Dempsey! Jos minä joskus tapaan sinut\ntappelemassa, niin otan minä hengiltä — ja ihan ilman mitään\nkädenojenteluharjoituksia peilin edessä!»\n\n»Rakas Ted», sanoi mrs. Babbitt lempeästi, »sinun tapasi puhua\ntappelemisesta ei ole lainkaan hauska.»\n\n»Hyvät ihmiset, onpas sekin tapa arvostella asioita — — No, oleta nyt,\nettä minä olisin kävelemässä sinun kanssasi, Mams, ja joku lausuisi\nhalventavan huomautuksen — —»\n\n»Kukaan ei tule lausumaan halventavia huomautuksia kenestäkään»,\nselitti Babbitt, »kun vain kukin pysyy kotona ja lukee mittausoppinsa\nja tekee tehtävänsä eikä vetelehdi biljardisaleissa ja kondiksissa ja\nmuualla, missä kellään ei ole mitään tekemistä.»\n\n»Jaaaaa, mutta _jos_ he sen kuitenkin tekevät!»\n\nMrs. Babbitt visersi: »Jos he sen tekevät, niin en minä osoittaisi\nheille sitä kunniaa, että kiinnittäisin heihin mitään huomiota! Muuten\nhe eivät tee sitä koskaan. Alinomaa kuulee naisista, joita vainotaan\nja ahdistetaan ja kaikkea mahdollista, mutta minä en usko sanaakaan\nnoista jutuista taikka sitten on se heidän oma syynsä, muutamat naiset\nkatsovat sillä lailla ihmisiin. Minua ei totisesti ole ikinä ahdistettu\n— —»\n\n»Olkoon, mamma, mutta oleta vain, että sinua joskus _ahdistettaisiin._\nVain _oleta!_ Etkö voi olettaa mitään? Etkö voi ajatella asioita?»\n\n»Tietysti minä voin ajatella asioita! Onpa sekin kysymys!»\n\n»Tietenkin voi äitisi ajatella asioita — ja olettaa asioita! Luuletko\nsinä olevasi ainoa jäsen tässä perheessä, jolla on mielikuvitusta?»\nkysyi Babbitt. »Mutta mitä hyötyä on siitä, että olettaa jos jotakin?\nOlettamiset eivät milloinkaan johda mihinkään. On mieletöntä olettaa,\nkun on niin paljon todellisia tosiasioita, joihin on kiinnitettävä\nhuo — —»\n\n»Kuule nyt, pappa! Oleta — minä tarkoitan, vain — vain oleta, että sinä\nolisit konttorissasi ja että joku kilpaileva agentti — — —.\n\n»Välittäjä!»\n\n»— — — joku kiinteistövälittäjä, jota vihaat, tulisi sisään — —»\n\n»Minä en vihaa ketään välittäjää.»\n\n»Niin, mutta oleta, että niin _tekisit_!»\n\n»Minä en lainkaan aio ajatella mitään semmoista! Minun ammatissani\non koko joukko herroja, jotka alentuvat vihaamaan kilpailijoitansa,\nmutta jos sinä olisit vähän vanhempi ja ymmärtäisit liike-elämää sen\nsijaan, että yhtä mittaa juokset elävissä kuvissa ja kaikkinaisten\ntuhmien tyttöjen parissa, joilla on hameet vain polviin ja puuteroidut\nja maalatut naamat ja Herra ties mitä kaikkea, kuten muillakin\nstatisteilla, niin tietäisit — ja olettaisit — että jos minä puuhaan\njotakin Zenithin kiinteistöpiireissä, niin etupäässä sitä, että\nmeidän on puhuttava toisistamme vain mitä ystävällisimpään sävyyn\nja koetettava luoda veljeyden ja yhteistyön henkeä, joten minä en\ntosiaankaan voi olettaa tai kuvitella, että vihaisin ketään välittäjää,\nen edes Cecil Rountreetä, sitä katalaa ja virnistelevää huijaria!»\n\n»Mutta —»\n\n»Tässä asiassa ei ole olemassa mitään Jos, Ja tai Mutta! Mutta jos\nminä _rökittäisin_ jotakin, niin en minä sitä varten tarvitsisi\nminkäänlaisia sukelluksia ja uimaotteita peilin edessä tai muita\nsemmoisia hullutuksia ja tuhmuuksia. Oleta, että sinä olisit ulkona\njossakin, ja joku ukkeli olisi hävytön sinulle. Luuletko sinä, että\nsinua silloin haluttaa nyrkkeillä ja hypellä ympäri kuin tanssimestari?\nSinä vain tukkisit hänen suunsa (ainakin toivon, että minun poikani\ntekisi niin!), ja sitten pyyhkisit kätesi ja jatkaisit sitä, mitä olit\ntekemässä, ja siinä kaikki, mitä siitä asiasta on sanomista; etkä sinä\nota mitään boksausluentoja postitse!»\n\n»No niin, mutta — tuota Minä tahdoin vain näyttää, kuinka monenlaisia\nkirjeenvaihto kursseja on olemassa kaiken sen moskan sijasta, jota\nmeille opetetaan kymnaasissa.»\n\n»Minä luulin, että kouluvoimisteluun kuuluu nyrkkeilyäkin.»\n\n»Se on ihan toista. Siellä komennetaan asentoon ja joku iso pokkelo on\nmukiloinut sisälmykset maalle, ennenkuin toinen pääsee mitään oppimaan.\nHuh! Mutta joka tapauksessa — — Kuulehan vielä muutamia.»\n\nIlmoitukset olivat todella ihmisystävällisiä. Eräässäkin oli kannustava\nnimike: »Rahaa! Rahaa!! Rahaa!!!» Toinen julisti, että »Mr. P.K., jolla\nennen oli vain kahdeksantoista dollaria viikossa parturinsällinä,\nkirjoittaa meille, että hän nyt, käytyään läpi meidän kurssimme,\nansaitsee $ 5.000 Osteosuggestiivina Specialistina»; ja kolmas,\nettä »Miss J.L., erään puodin entinen kääröönpanija, nyt ansaitsee\nkymmenen kilisevää dollaria päivässä opettamalla meidän hindulaisen\njärjestelmämme mukaan väreilyhengitystä ja itsehillintää.»\n\nTed oli koonnut viisi- tai kuusikymmentä ilmoitusta vuosikirjoista,\npyhäkoululehdistä, aikakauskirjoista y.m.s. Eräs hyväntekijä rukoili:\n»Älkää olko kuin koppikana — olkaa populäärimpi ja ansaitkaa enemmän\nrahaa — Te voitte soittaa tai laulaa itsenne Hienoston Seurapiireihin!\nErään vastakeksityn Musiikinopetusjärjestelmän salaisten periaatteiden\nmukaan voi jokainen — mies, nainen tai lapsi — ilman väsyttäviä\nharjoituksia tai pitkäaikaisia opintoja ja ilman ajan, rahojen tai\nvoimien tuhlausta oppia nuottien mukaan soittamaan: pianoa, banjoa,\nkornettia, klarinettia, saksofonia tai viulua, ja laulamaan suoraan\nnuoteista.»\n\nSeuraava ilmoitti lukijalle— repäisevän rubriikin alla:\n»Sormenmerkkientuntijoita etsitään — suuret tulot!» —: TE,\nlämminveriset miehet ja naiset — tämä on se _Ammatti,_ jota olette\netsineet. Siinä on _Rahaa, Paljon_ rahaa ja se nopea näyttämönvaihdos,\nse kiehtova ja tenhoava kiintoisuus ja se viehätys, jota Teidän vilkas\nhenkenne ja seikkailunhaluinen mielenne kaipaa. Ajatelkaa, että olette\npäähenkilönä ja johtajana, kun on ratkaistava ihmeellisiä ongelmia ja\nsaatava ilmi salaperäisiä rikoksia. Tämä ihana ammatti saattaa Teidät\nkosketuksiin vaikutusvaltaisten henkilöiden kanssa tasa-arvoisuuden\npohjalla ja antaa Teille tilaisuuden usein tehdä pitkiä matkoja, ehkäpä\nkaukaisiin maihin saakka — kaikki kustannukset maksettuina. _Mitään\nerikoista koulutusta ei vaadita_.»\n\n»Hei, ukkeli, tämä se sentään vie voiton kaikista! Se vasta maiskaus\nolisi, kun saisi matkustaa maailman ympäri ja ottaa jonkun maankuulun\nvekkulin koivesta kiinni!» hihkui Ted.\n\n»No kyllä, mutta ei se minusta sentään niin erikoista ole. Helpostihan\nsitä voi kiikkiin joutua. Mutta se musiikkikapistus voi kyllä olla\njotakin yhtäkaikki. Eihän ole mitään syytä, miksei, jos tottuneet\njärjestelijät, samalla tapaa kuin he järjestävät työn jossakin\ntehtaassa — — — mikseivät he voisi keksiä jotakin järjestelmää,\njonka avulla ihmiset pääsisivät kaikenmoisista harjoittelu- ja\nviimeistelysoitteluista, jota musiikissa nykyään on.» Babbittiin teki\nilmoitus vaikutuksen, ja hänellä oli mieluisa, isällinen tunne siitä,\nettä he, perheen molemmat miehet, ymmärsivät toisensa.\n\nHän kuunteli ilmoituksia postiyliopistosta, joka opetti\nnovellistiikkaa, muistin vahvistamista, filminäyttelijätaidetta ja\nsielun voimien kehittämistä, pankkitoimia ja espanjaa, kiropodiaa ja\nvalokuvausta, sähkötekniikkaa ja hilloamista, kanojensiitosta ja kemiaa.\n\n»Jaa — jaa — — », Babbitt etsi sopivaa ilmausta ihastukselleen.\n»Olenhan minäkin pökkelö! Minä tiesin kyllä, että näistä\nkirjeenvaihtokouluista oli tullut aika tuottava yritys — jonka rinnalla\nesikaupunginkiinteistöjen välitys tuntuu mitättömän joutavalta —\nmutta minä en käsitä nyt, että siitä oli tullut tämmöinen todellinen\nstandarditeollisuus! Sehän on suorastaan samalla tasolla kuin\nmaustekaupat ja elävät kuvat. Aina minä tosin olin ajatellut, että\nkerran kyllä tulee joku, jolla on se äly, ettei jätä kasvatusta\nyksinomaan kaikkinaisten kirjatoukkain ja epäkäytännöllisten\nteoreetikkojen käsiin, vaan tekee siitä jotakin kelvollista ja\nkäytännöllistä. Joo, minä voin käsittää, että monet noista kursseista\nsinua kiinnostavat. Pitääpä kysyä Atleetin-kavereilta, ovatko he\nkäsittäneet — — — Mutta samalla kertaa, Ted, sinä tiedät, kuinka\nilmoittajat — minä tarkoitan erinäiset ilmoittajat — liioittelevat.\nTokkohan ne sentään tosiaan pystyvät ahtamaan sinuun kaikkia noita\nkursseja niin nopeasti kuin sanovat.»\n\n»Kyllä varmasti, pappa!» Ted tunsi sitä määrätöntä ja riemuisaa\ntäysi-ikäisyyden tunnetta, jota poika tuntee herättäessään aikaihmisten\nkunnioittavaa huomiota. Babbitt keskusteli hänen kanssaan kiitollisen\nhellänä:\n\n»Minä oivallan, miten suuresti nuo kurssit voivat vaikuttaa koko\nkasvatusjärjestelmään. Tietenkään ei minun sovi sitä julkisesti\nmyöntää — minun kaltaiseni miehen, joka on suorittanut tutkinnon\nValtion yliopistossa, on lojaalisuuden ja patriotismin kannalta oltava\nvähän koppava ja tehtävä propagandaa Alma Materin puolesta — mutta\ntosiasia on, että paljon kallista aikaa menee hukkaan yliopistossakin\nrunouteen ja ranskaan ja muihin aineisiin, jotka eivät koskaan ole\ntuottaneet kellekään ainoatakaan senttiä. Saattaapa, jos hyvin sattuu,\nkäydä niin, että nämä kirjeenvaihtokurssit havaitaan merkittävimmiksi\namerikkalaisiksi keksinnöiksi. — Sehän se on useimmissa ihmisissä\nvikana, että he ovat niin hemmetin aineellisia; he eivät näe\namerikkalaisen etevämmyyden henkistä ja sielullista puolta; he\nluulevat, että semmoiset keksinnöt kuin puhelin ja lentokone ja\nlangaton — jaa, ei, se nyt kyllä on italialainen keksintö, mutta joka\ntapauksessa: he luulevat, ettei meillä ole muuta esitettävää kuin\nnoita mekaanisia parannuksia; todellinen ajattelija sitävastoin näkee,\nettä henkiset ja, hm, etevät liikkeet, kuten rotarianismi ja työn\ntehokkuus ja kieltolaki ja demokratia ja muu semmoinen on meidän syvin\nja todellisin rikkautemme. Ja kenties tämä uusi itseopiskelun aate\nvoi olla vielä eräs — voi olla vielä eräs tekijä. Kuules, Ted, meillä\ntäytyy olla kaukonäköisyyttä — —»\n\n»Minun mielestäni ovat nuo kirjeenvaihtokurssit kauheita!»\n\nFilosofit haukkasivat henkeä. Mrs. Babbitt oli aikaansaanut tämän\nsoraäänen heidän sielujensa sopusointuun, ja eräs mrs. Babbittin avuja\noli, että hän, lukuunottamatta päivälliskutsuja, jolloin hän muuttui\nhurjistuneeksi emännäksi, hoiti taloansa eikä rasittanut miehiä\najattelemalla. Hän jatkoi tukevasti:\n\n»Minusta tuntuu aivan kamalalta nähdä, kuinka he narraavat nuoria\nkokemattomia ihmisiä uskomaan, että he muka oppivat jotakin, eikä ole\nketään heitä auttamassa, ja te molemmat opitte asiat niin pian, mutta\nminä, minä olen aina ollut hidas. Mutta se on samantekevä — —»\n\nBabbitt kääntyi hänen puoleensa: »Joutavia! Sitä oppii ihan\nyhtä paljon, jos lukee kotona. Et kai sinä usko, että poika\noppii enemmän senvuoksi, että hän nakkelee ulos pappansa vaivoin\nkokoonhaalimia rahoja ja vetelehtii nojatuoleissa teikarimaisessa\nHarvard-makuuhuoneessa, jossa on tauluja ja vaakunoita ja pöytäliinoja\nja sen semmoisia hepeneitä, vai mitä? Minähän olen ollut yliopistossa\nitse — minä _tiedän!_ Mutta eräs huomautus sitä vastaan on kuitenkin\ntehtävä. Minä vastustan ehdottomasti kaikkia yrityksiä houkutella\nväkeä tehtaista ja parturituvista ammatteihin, jotka vaativat\nerikoissivistystä. Niissä on jo liiaksi väkeä, ja mistä sitten saadaan\ntyömiehiä, jos kaikki nuo veijarit hankkivat itselleen sivistystä?»\n\nTed istui selkäkenossa ja poltteli paperossia saamatta mitään moitetta\nsiitä. Hän sai tällä hetkellä leijailla Babbittin mietiskelyjen\nkorkeassa, ohuessa ilmapiirissä ihan kuin hän olisi ollut Paul Riesling\ntai jopa Howard Littlefield. Hän sanoi kokeeksi:\n\n»No, mutta mitäs sanot, pappa? Eikö olisi hyvä tuuma, jos voisin\nmennä Kiinaan tai johonkin muuhun matkapaikkaan ja opiskelisin\ninsinööritiedettä tai jotakin kirjeenvaihdon avulla?»\n\n»Ei, ja minä sanon sinulle minkävuoksi, poikani. Minä olen havainnut,\nettä on peijakkaan pulskaa voida sanoa, että on suorittanut\ntutkinnon. Jokainen klientti, joka ei tunne asioita, vaan luulee\nolevansa tekemisissä vain tavallisen liikemiesrähjyksen kanssa,\nistuu ja puhuu tärkeännäköisenä taloudesta ja kirjallisuudesta ja\nulkomaanmarkkinoista, mutta kun vain pamauttaa siihen jotakin tähän\nmalliin: 'Kun minä olin yliopistossa — otin tietysti kandidaatin\nsosiologiassa ja niissä muissa moskissa — —' Oo, se tekee niihin\nvaltavan vaikutuksen! Mutta eihän kuuluisi miltään, jos sanoisi: 'Minä\notin postimerkinnuolijan arvon Bezuzuksen kirjeenvaihto-akatemiassa!'\nNäes, minun isäni oli aika naseva äijänkäppyrä, mutta hänessä ei\njuuri koskaan ollut sanottavasti mitään tyyliä, ja minä sain ahertaa\naikamoisesti suoriutuakseni yliopiston läpi. No, onhan se hyvin\nmaksanut vaivan, kun on voinut seurustella Zenithin, kerhojen ja muiden\netevinten miesten kanssa — enkä minä tahtoisi, että sinä joutuisit\npois herrasluokasta — tästä luokasta, joka on ihan yhtä lämminveristä\nkuin rahvaskin, mutta jolla sitäpaitsi on valtaa ja yksilöllistä\nlahjakkaisuutta. Se ikäänkuin kirvelisi mieltäni, jos joutuisit pois,\nukkoseni!»\n\n»Minä ymmärrän, pappa! Tietysti. Ali right! Siitä minä kyllä pidän\nkiinni. Ai, hemmetti! Voi sun vietävä! Minähän olen kokonaan unohtanut\nne kakarat, jotka minun piti viedä lauluharjoitukseen. Minun täytyy\nlivistää!»\n\n»Mutta sinähän et ole lukenut läksyjäsi.»\n\n»Minä luen ne heti aamulla.»\n\n»No niin — —»\n\nKuusi kertaa kahden viime kuun kuluessa oli Babbitt jyrissyt: »Sinä et\nlue niitä heti aamulla, vaan heti nyt!» mutta tänä iltana hän sanoi:\n»No niin, ala laputtaa!» ja hymyili sitä harvinaista, arkailevaa hymyä,\njota yleensä vain Paul Riesling yksin oli saanut nähdä.\n\n\n4.\n\n»Ted on kiltti poika», sanoi hän mrs. Babbittille.\n\n»Niin on.»\n\n»Mitä tyttöjä hänen piti noutaa? Onko ne hienoja, hyviä tyttöjä?»\n\n»En tiedä. Kultaseni, ei Ted enää minulle mitään kerro. Minä en\nymmärrä, mikä tämän polven lapsiin on mennyt. Minun oli aikanani pakko\nkertoa kaikki papalle ja mammalle, mutta nykyaikana lapset tuntuvat\nkarttavan kaikkinaista kontrollia.»\n\n»Toivottavasti ne ovat hyviä tyttöjä. Ted ei ole enää lapsi, enkä minä\nsoisi, tuota, että hän, hm, sotkeutuisi mihinkään sensemmoiseen.»\n\n»George! Minä tulin ajatelleeksi, eikö sinun pitäisi ottaa häntä\nkahdenkesken ja selittää — semmoista hänelle!» Mrs. Babbitt punastui ja\nloi katseensa maahan.\n\n»No, enpä juuri tiedä. Minun mielestäni, Myra, ei ole viisasta herättää\nkaikkinaisia ajatuksia pojassa. Hän ajattelee kyllä riittävästi\nitsekin. Mutta — — Se on kyllä vaikea kysymys. Mitähän Littlefield\nmahtaa siitä ajatella?»\n\n»Pappa on kyllä samaa mieltä kuin sinäkin. Hän sanoo, että kaikki tuo —\nvalaisu — on — Hän sanoo, että se ei ole säädyllistä.»\n\n»Ohoo, vai niin, niinkö hän sanoo! No, sitten minä sanon sinulle,\nettä mitä Henry T. Thompson ajattelee — siveyskysymyksistä, tarkoitan\ntietenkin, sillä se vanha härkäpää on voit — —»\n\n»Mutta kuule, kuinka sinä puhut noin papasta!»\n\n»— — on kerrassaan voittamaton, kun on raapaistava itselleen jostakin\nkaupasta. Mutta salli minun sanoa sinulle, että kun hän rupeaa\nmuodostelemaan itselleen mielipiteitä syvämielisistä asioista ja\nkasvatuksesta, niin silloin minä tiedän olevani ihan päinvastaista\nmieltä. Sinä et ehkä katso minua miksikään neropatiksi, mutta usko\nminua, Henry T:hen verrattuna olen suorastaan yliopistonrehtori. Niinpä\nniin, minä aion, totta totisesti, ottaa Tedin kahdenkesken ja sanoa\nhänelle, minkävuoksi vietän ankaran siveellistä elämää.»\n\n»Jahaa, niinkö aiot? Milloin sitten?»\n\n»Milloin? Milloin? Mitävarten minua pitää koettaa saada määräämään\n_minkävuoksi_ ja _missä_ ja _kuinka_ ja _koska?_ Se juuri on naisten\nvika; senvuoksi he eivät voi olla eteviä johtajia; ei ole mitään\nkäsitystä diplomatiasta. Kun oikea tilaisuus ja hetki tarjoutuu ja\nasia lankeaa ihan luonnostaan, niin silloin puhun hänen kanssaan\nkahdenkesken — ja — — Tinkako se siellä luikkasi? Hänen olisi pitänyt\nolla nukkumassa jo kauan sitten.»\n\nHän asteli hitaasti huoneen läpi ja seisoi hetken korituoleilla ja\nriippumatolla varustetussa lasiverannassa, missä heidän oli tapana\nistuskella sunnuntai-iltapäivisin. Ulkona rikkoivat huhtikuun-illan\npehmyttä hämärää vain Doppelbrauein talon piirteet ja Babbittin\nlempijalavan tumma hahmo.\n\n»Hauskaa jutella tuolla tavoin pojan kanssa. Aamullinen haluttomuus\nalkaa minusta haihtua. Ja levottomuus. Vaikka kyllä minä, hitto\nsoikoon, vietän muutamia päiviä Mainessa Paul Rieslingin kanssa!...\nSaakelin Zilla!... Mutta... Ted on hyvä. Koko perhe on hyvä. Ja\nliike mainio. Moni ei ansaitse neljääsataaviittäkymmentä kolikkoa,\nkäytännöllisesti sanoen viittäsataa dollaria, niin helposti kuin minä\ntänään! Ehkäpä, kun me kaikki riitelemme, siinä on yhtä paljon minunkin\nsyytäni kuin heidän. Minun ei pitäisi olla niin jyrkkä. Mutta — — —\nJoskus toivon, että olisin uutisviljelijä, niin kuin isoisä. Mutta\nsilloin minulla ei olisi tämmöistä taloa. Minä — — — Peijakas, _en\ntiedä_!»\n\nHän ajatteli alakuloisesti Paul Rieslingiä, heidän yhteistä\nnuoruuttansa, tyttöjä, jotka olivat tunteneet.\n\nKun Babbitt oli suorittanut tutkintonsa Valtion yliopistoon\nneljäkolmatta vuotta sitten, oli hän aikonut ruveta juristiksi. Hän\noli ollut hyvä väittelijä; hän tunsi olevansa kaunopuhuja, hän näki\nitsensä valtion tulevana kuvernöörinä. Opiskellessaan lakitiedettä\nhän työskenteli kiinteistöagenttina. Hän säästi, asui täysihoidossa,\nsöi munakokkelia ja lihapullia. Vilkas Paul Riesling (joka varmaan\nlähtee Eurooppaan viulua soittamaan ensi kuussa tai ensi vuonna) oli\nhänen ainoa toverinsa, kunnes Paul rakastui Zilla Colbeckiin, joka\nnauroi ja tanssi ja houkutteli miehiä paksulla, hilpeästi vilkuttavalla\nsormellaan.\n\nBabbittin illat olivat silloin yksinäiset, ja hänen ainoana\nlohdutuksenaan oli Paulin pikkuserkku, Myra Thompson, taipuisa ja\nsävyisä nuori tyttö, joka osoitti lahjakkaisuuttaan yhtymällä tulisen,\nnuoren Babbittin vakaumukseen, että hänestä kerran tulisi valtion\nkuvernööri. Kun Zilla teki pilkkaa hänen moukkamaisesta käytöksestään,\nsanoi Myra suuttuneena, että hän oli monta vertaa kunnollisempi kuin\nteikarit, jotka olivat syntyneet Zenithissä — joka 1897 oli jo vanha\nsataviisivuotias yhdyskunta, kaksisataatuhatta asukasta, koko valtion\nkaunistus ja sen jumaloivan ihailun kohde, ja Catawban kylän pojan,\nGeorge Babbittin, mielestä niin valtainen ja kohiseva ja komea, että\nvoi olla maireissaan, kun tunsi tytön, jota aateloi se, että oli\nsyntynyt Zenithissä.\n\nRakkaudesta ei heidän välillään koskaan ollut puhetta. Hän tiesi, että\njos hän jatkaisi lakitieteen opintoja, hän ei voisi mennä naimisiin\nmoneen vuoteen; ja Myra oli ehdottomasti hieno tyttö — häntä ei\nsuudeltu, häntä »ei ollenkaan ajateltu sillä tavalla», ellei aiottu\nmennä hänen kanssaan naimisiin. Mutta hän oli kumppani, johon saattoi\nluottaa. Hän oli aina valmis tulemaan luistelemaan tai kävelylle, aina\nkernas kuulemaan Babbittin esitelmiä kaikesta suuresta, mitä hän aikoi\naikaansaada; köyhistä onnettomista, joita hän tulisi puolustamaan\nrikkaita väärintekijöitä vastaan, puheista, joita hän pitäisi juhlissa,\nyleisen mielipiteen erehdyksistä, joita hän oikaisisi.\n\nEräänä iltana, ollessaan väsynyt ja hellämielinen, hän näki, että\nMyra oli itkenyt. Zilla oli pitänyt kutsut, joihin Myraa ei ollut\npyydetty. Kuinka sattuikaan, nojasi tytön pää hänen olkaansa vasten,\nja hän suuteli pois kyynelet — ja tyttö nosti päätänsä ja sanoi\nluottavaisesti: »Kun me nyt olemme kihloissa, niin menemmekö pian\nnaimisiin, vai odotammeko?»\n\nKihloissa? Hän ei ollut ajatellut sinnepäinkään. Hänen hellyytensä\ntätä ruskeata, hentoa naisolentoa kohtaan muuttui kylmyydeksi ja\nkammoksi, mutta hän ei saattanut haavoittaa häntä, loukata hänen\nluottavaisuuttaan. Hän mutisi jotakin odottamisesta ja — ja pakeni.\nHän käveli tunnin ja koetti keksiä jotakin keinoa sanoakseen tytölle,\nettä se oli erehdys. Usein seuraavan kuukauden aikana hän oli vähällä\nsen tehdä, mutta tuntui hauskalta, kun tyttö oli käsipuolessa, ja yhä\nmahdottomammaksi kävi loukata tätä raa'asti sanomalla, ettei hän häntä\nrakastanut. Itse hän oli siitä täysin selvillä. Hänen hääiltansa oli\nkauhea ja seuraava aamu täynnä hurjaa halua paeta.\n\nMyrasta tuli hänelle, kuten sanotaan, hyvä vaimo. Hän oli uskollinen,\nahkera ja joskus hilpeäkin. Hän siirtyi lievästä vastenmielisyyden\ntunteesta heidän lähemmässä seurustelussaan välitilaan, joka saattoi\nmuuttua hehkuvaksi antaumiseksi, mutta vajosi ikävystyttävään\ntotunnaisuuteen. Kuitenkin hän eli vain häntä ja lapsia varten ja oli\nyhtä pahoillaan, yhtä huolestunut kuin George itse, kun tämä luopui\nlakitieteellisistä opinnoistaan ja ahersi edelleen proosallisessa\nkiinteistöasioimistossa.\n\n»Myra parka, hänellä ei ole ollut paljoa hauskempaa kuin minulla»,\najatteli Babbitt seistessään pimeällä lasiverannalla.\n\n»Mutta jospa olisin saanut koettaa juridiikan ja politiikan alalla,\nniin olisi nähty, mitä olisin aikaansaanut. No niin — ehkäpä ansaitsen\nenemmän rahaa tällä tavalla.»\n\nHän palasi seurusteluhuoneeseen, mutta ennenkuin istahti, silitti\nvaimonsa hiuksia, ja tämä loi katseensa ylös onnellisena ja hiukan\nkummissaan.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\n1.\n\nHän luki juhlallisesti loppuun _American Magazinen_ viimeisen numeron,\nhänen vaimonsa huokasi, pani pois parsintansa ja katseli kaipaavin\nkatsein erään naislehden liinaompeluskuvia. Huoneessa oli hyvin\nhiljaista.\n\nSe oli huone, joka täytti todella kaikki hienon Floral Heights -huoneen\nvaatimukset. Harmaat seinät oli valkoisiksi maalatuilla honkaliistoilla\njaettu nelikulmioihin. Babbittin perheen vanhasta asunnosta oli tullut\nmukaan kaksi vuolukoristeista keinutuolia, mutta kaikki muut tuolit\nolivat uusia, syviä ja mukavia, sini- ja kultaraitaisella sametilla\npäällystettyjä. Sininen samettisohva oli avoimen lieden edessä ja sen\ntakana kirsikkapuinen pöytä ja korkea pianolamppu kullankellervine\nkaihtimineen. (Kahdessa talossa kolmesta Floral Heightissä oli lieden\nedessä sohva, mahonkipöytä — oikea tai jäljitetty — ja pianolamppu tai\nlukulamppu, jonka kaihdin oli keltaista tai heleänpunaista silkkiä.)\n\nPöydällä oli kultaompeleinen kiinalaispeite, neljä aikakauskirjaa,\ntyhjä hopeinen paperossilaatikko ja kolme »lahjakirjaa» — suuria,\nkalliita, englantilaisten taiteilijain kuvittamia satukokoelmia, joita\ntähän saakka kaikista Babbitteista oli lukenut vain Tinka.\n\nEräässä etusivun ikkunannurkassa oli gramofonikaappi. (Kahdeksassa\ntalossa yhdeksästä Floral Heightissä oli semmoinen.) Taulujen joukossa,\njotka riippuivat ihan keskellä kutakin harmaata seinäpintaa, oli\njäljennös englantilaisesta metsästyskuvasta, värisävyltään musta ja\npunainen, väritön jäljennös budoaarikuvasta, jossa oli ranskalainen\nallekirjoitus, jonka moraalia Babbitt aina oli pitänyt jollakin\ntavoin epäilyttävänä, ja »käsinmaalattu» valokuva uutisasukastuvasta\n— ryysymatto, kehräävä tyttö, istuva kissa valkoisen lieden edessä.\n(Yhdeksässätoista talossa kahdestakymmenestä Floral Heightissä oli joko\nmetsästyskuva, _Madame Fait sa Toilette_-kuva, värillinen valokuva\njostakin Uuden Englannin talosta, valokuva Kalliovuorilta tai kaikki\nneljä.)\n\nSe oli huone, joka upeuteen nähden oli yhtä paljon etevämpi Babbittin\nvanhempain kodin »esihuonetta» kuin hänen autonsa hänen isänsä\najokiesejä. Vaikka huoneessa ei ollut mitään kiinnostavaa, ei siinä\nmyöskään ollut mitään, joka olisi loukannut silmää. Se oli yhtä\nmuhkea ja yhtä sieluton kuin möhkäle keinotekoista jäätä. Tulisijaa\nei elävöittänyt pehmeä tuhka tai ainoakaan noen jälki; messinkiset\ntulikourat olivat häikäisevän kiiltävät; kankeat pesänsuojukset olivat\nkuin puodin tavaranäytteitä, tarpeettomia, elottomia kauppatavaroita.\n\nSeinustalla oli piano ja toinen pianolamppu, mutta sitä ei\nkäyttänyt kukaan muu kuin Tinka. Gramofonin kova, ryhdikäs\nmusiikki tyydytti heitä; heidän jazzlevy-varastonsa sai heidät\ntuntemaan itsensä varakkaiksi ja sivistyneiksi; ja kaikki, mitä he\nmusiikin harjoittamisesta ymmärsivät, supistui mukavan bambuneulan\nkiinnittämiseen. Kirjat pöydällä olivat tahrattomia ja nuhteettoman\nsymmetrisessä järjestyksessä; ei ainoakaan matonnurkka ollut rypyssä\neikä missään ollut hockeynuijaa, rikkinäistä kuvakirjaa, vanhaa lakkia\ntai edes koiraa, joka olisi voinut aikaansaada epäjärjestystä.\n\n\n2.\n\nKotona ei Babbitt koskaan kokonaan vaipunut lukemiseensa. Hän saattoi\nkeskittyä aika hyvin konttorissa, mutta täällä hän istui toinen\nkoipi toisen päällä ja muutteli yhtä mittaa asennettaan. Kun hänen\nluettavansa oli kiintoisaa, luki hän parhaat, t. s. lystikkäimmät\nkohdat ääneen vaimolleen; kun se ei kiinnostanut häntä, hän yski,\nkynsi nilkkojansa tai oikeaa korvaansa, pisti vasemman peukalon\nliivintaskuun, helisteli vaihtorahojansa, heilutteli sikarinkatkaisijaa\nja avaimia kellonperiensä päässä, hieroi nenäänsä ja keksi jos\njotakin näperrystä. Hän meni yläkertaan noutamaan tohvelinsa — upeat,\nhylkeennahanväriset tohvelit, suippokärkiset kuin keskiaikaiset\njalkineet. Hän nouti omenan tynnyristä, joka oli matka-arkku komeron\nvieressä kellarikerroksessa.\n\n»Omena myöhään ja varahin on vatsalääkäri parahin», selitti hän mrs.\nBabbittille ehdottomasti ensimmäistä kertaa neljääntoista tuntiin.\n\n»On varmasti.»\n\n»Omena on luonnon paras apukeino.»\n\n»Niin, se — —»\n\n»Se se juuri on naisten vika, etteivät he koskaan osaa luoda itselleen\nsäännöllisiä tapoja.»\n\n»Niin, mutta minä — —»\n\n»Niillä pitää aina olla jotakin pikkusyömistä ateriain väliajoilla.»\n\n»George!» Mrs. Babbitt nosti katseensa luettavastaan. »Söitkö sinä\nkevyen lunchin tänään, niinkuin aioit? Minä söin.»\n\nTämä ilkeämielinen äkkihyökkäys hämmästytti häntä. »No, ehkei se juuri\nollut niin kevyt kuin — — — Minä olin lunchillä Paulin kanssa enkä\nsaanut juuri tilaisuutta ajatella dieettiä. Oo, ei sinun senvuoksi\ntarvitse virnistellä! Jos minä en pitäisi huolta sinun dieetistäsi — —\n— Minä olen ainoa tämän perheen jäsen, joka ymmärtää kauravellin arvon\naamiaisruokana. Minä — — —»\n\nMrs. Babbitt kumartui jatkamaan lukemistaan, kun taas Babbitt halkaisi\nja söi hurskaasti omenansa ja jutteli:\n\n»Jotain olen tänään kuitenkin tehnyt: rajoittanut tupakoimista.»\n\n»Minä jouduin vähän riitaan Stan Graffin kanssa konttorissa. Hän alkaa\nkäydä hävyttömän nenäkkääksi. Minä voin sietää yhtä ja toista, mutta\nsilloin tällöin täytyy kohentaa arvovaltaani, ja minä nolasin hänet.\n'Stan', sanoin minä — — No, minä sanoin hänelle tarkalleen, missä hän\nhairahtui. Merkillisenlaatuinen päivä tänään. Pitänyt mieltä omituisen\nlevottomana.»\n\n»Aaaaaummuaa — aa — a — —» Tämä maailman unisin ääni, pitkä haukotus.\nMrs. Babbitt haukotteli hänkin ja näytti kiitolliselta, kun hän mutisi:\n»Mennäänkö maata, mitä? Ted ja Rona eivät kuitenkaan tule vielä moneen\ntuntiin. Tjaa, merkillinen päivä, ei niin kauhean lämmin, mutta\nkuitenkin — —Peijakas, minun tekisi mieleni — — — Jonakin päivänä teen\npitkän automatkan.»\n\n»Niin, se olisi hauskaa», haukotteli mrs. Babbitt.\n\nBabbitt katsoi toiselle suunnalle oivaltaessaan, ettei halunnut häntä\nmukaan. Lukitessaan ovia ja katsoessaan, että ikkunat olivat kiinni, ja\nasettaessaan lämpöregulaattorin niin, että kamiiniluukut aukenisivat\nautomaattisesti aamulla, hän huokasi hiukan yksinäisyydentunteesta,\njoka hämmensi ja huolestutti häntä. Niin hajamielinen hän oli, ettei\nmuistanut, mitkä ikkunanhakaset oli tarkastanut, ja niin hän hapuili\ntakaisin pimeässä, ollen kompastua näkymättömiin, salakavaliin\ntuoleihin, ja tarkasti ne kaikki uudelleen. Hänen askeleensa olivat\nraskaat portaissa, kun hän kompuroi niitä ylös tämän suuren ja\nvaarallisen puolisalaisia kapinaliikkeitä sisältäneen päivän lopussa.\n\n\n3.\n\nEnnen aamiaista hän palasi aina pohjoisessa maakylässä viettämiensä\npoikavuosien tapoihin ja olisi kernaasti keljuillut itsensä vapaaksi\nniistä moninaisista velvollisuuksista, joita kaupunkielämä toi mukanaan\n— parranajosta ja kylvystä ja sen kysymyksen ratkaisemisesta, oliko\npaita vielä kyllin puhdas täksi päiväksi. Iltaisin kotona ollessaan\nhän meni aina aikaisin maata ja suoritti järkevästi valmiiksi nämä\ninhoittavat asiat. Hänen ylellinen tapansa oli ajaa partansa istuen\nmukavasti lämpimällä vedellä täyttämässään kylpyammeessa. Tänä iltana\nsaamme nähdä hänet paksuna, pyylevänä, punakkana, hiukan kaljuna,\npyöreähkönä herrana, ilman silmälasien antamaa arvokkuutta, veteen\nvajonneena aina rintaan saakka, kalttaamassa saippuavaahdossa olevia\nposkiaan patenttiveitsellä, joka oli kuin pieni nurmenleikkuukone, ja\nhapuillen surumielisen juhlavana vedestä liukasta ja liikkuvaa saippuaa.\n\nHyväilevä lämpö tuuditti hänet unelmiin. Valo lankesi\nammeen sisäpuolelle hienoihin vesikalvonväreihin, jotka\nvihertävänkimmelteisinä liukuivat pitkin valkoisen porsliinin mykevää\npintaa, kun kirkas vesi lainehti. Babbitt katseli sitä laiskasti;\nhän huomasi kuinka hänen säärikarvojensa ilmarakkojen varjot, jotka\nkuvastuivat ammeen kiiltävälle pohjalle, olivat kuin ihmeellisiä\nsammalia. Hän molskautti hiljaa vettä, ja valoheijastukset taittuivat\nja hyppelivät ja keinuivat. Hän oli onnellinen ja lapsellinen. Hän\nleikki. Hän siveli toisen paksun säärensä pohjetta.\n\nHanasta tippui vettä; siinä oli hivelevän hilpeä sävel: tippeti tip\ntip tip, tippeti tip tip tip. Hän kuunteli ihastuneena. Hän katseli\narvokasta ammetta, hienoja nikkelihanoja, huoneen kaakeliseiniä, ja\ntunsi hyveen tyydytystä tietoisuudesta, että oli kaiken tämän ihanuuden\nomistaja.\n\nHän ryhdisti itseään ja puheli karskilla äänellä kylpykojeilleen.\n\n»Tule tänne sinä! Nyt olet lorvaillut tarpeeksi!» nuhteli hän kavalaa\nsaippuaa ja sanoi uhkaavasti kovalle kynsiharjalle: »Vai sinä, sen\nhutilus!» Hän saippuoi itsensä ja huuhteli ja kuivasi perusteellisesti;\nhän huomasi reiän turkkilaisessa kylpypyyhkeessä, pisti miettiväisenä\nsormensa sen läpi ja vaelsi takaisin makuuhuoneeseen vakavana ja\ntaipumattomana kansalaisena.\n\nTuli tavattoman vaikuttava hetki, jossa oli pilke melodraamaa, aivan\nkuin hänen ajaessaan keskellä vilkasta liikennettä, kun hän otti esiin\npuhtaan kauluksen, huomasi sen olevan säröillä edestä ja repäisi sen\nrikki, jolloin se antoi suurenmoisen, viheltävän äänen.\n\nKaikkein tärkein toimi oli makuukomeron kuntoonpano.\n\nEi ole tunnettua, pitikö hän makuukomerostaan raittiin ilman vuoksi\nvaiko sentähden, että erikoisen makuuhuoneen pitäminen oli hienoa.\n\nAivan samoin kuin hän oli »Hirvi», Propagaattori ja Kauppiasyhdistyksen\njäsen, aivan samoin kuin presbyterianisen kirkon papit määräsivät hänen\nuskontonsa yksityiskohtia myöten ja tasavaltaisen puolueen senaattorit\npienissä, tupakansavuisissa huoneissa Washingtonissa ratkaisivat,\nmitä hänen piti ajatella aseistariisumisesta, tullitaksoista ja\nSaksasta, aivan samoin määräsivät suuret kotimaiset tehtailijat hänen\nelämänsä ulkonaisen muodon, määräsivät sen, minkä hän uskoi olevan\nomaa individualiteettiaan. Näiden ilmoittamat standarditavarat —\nhammastahtaat, sukat, autorenkaat, valokuvauskoneet, vedenpikakeittäjät\n— olivat hänelle ylimmän erinomaisuuden tunnus- ja esikuvia; ensin\nonnen, intohimojen ja viisauden kuvana, sitten sen korvauksena.\n\nMutta mikään näistä taloudellisen ja yhteiskunnallisen menestyksen\nmerkeistä ei ollut niin tärkeä ja huomattava kuin makuukomero ja sen\nalla oleva lasiveranta.\n\nVuoteen järjestelyn menot olivat perusteelliset ja muuttumattomat.\nViltit oli tiivistettävä jalkopäässä. (Sitäpaitsi tulisi mrs.\nBabbittin kanssa keskusteltavaksi, miksi palvelijatar oli jättänyt\nsen tekemättä). Vuodematto sijoitettiin niin, että hänen paljaat\njalkansa osuivat sille, kun hän aamulla nousi. Herätyskello vedettiin.\nLämminvesipullo täytettiin ja pantiin tasan kahden jalan päähän\nsängynpäädystä.\n\nNämä suurenmoiset toimet hän suoritti päättäväisyytensä voimalla;\nitsekuhunkin ryhtyminen ilmoitettiin mrs. Babbittille ja toimeenpantiin\nmeluavasti. Vihdoin silisi hänen otsansa ja hänen lausumassaan »Hyvää\nyötä!» kaikui miehuuden voima. Mutta vielä vaadittiin rohkeutta.\nKun hän oli vaipumassa horroksiin, juuri ensimmäisen suloisen levon\nalkaessa, tuli Doppelbraun auto kotiin. Hän sävähti hereille ja\nmutisi nuristen: »Miksi hemmetissä eräät ihmiset eivät voi mennä\nmaata kunnolliseen aikaan?» Niin perehtynyt hän oli oman autonsa\nvajaanpano-otteihin, että odotti jokaista uutta otetta kuin taitava\nteloittaja, joka on tuomittu kidutettavaksi omalla kiristyspenkillään.\n\nAuto oli härnäävän hilpeä ajettaessa sisään. Sen ovi avattiin ja\npaiskattiin taas kiinni, sitten työnnettiin vajanovi auki ja se\nkitisi kynnystä vasten, ja sitten taas auton ovi. Moottori surisi\nylävietteisellä vajantiellä ja rätisi sitten vielä kerran räjähtävän\nkiivaasti, ennenkuin se suljettiin. Oven lopullinen avaaminen ja\nkiinnipaiskaaminen. Sitten hiljaisuus, hermostuttava hiljaisuus,\nkunnes vitkaisa mr. Doppelbrau oli tutkinut renkaansa ja vihdoin\nsulkenut vajan oven. Samassa silmänräpäyksessä vaipui Babbitt suloiseen\nunohduksen tilaan.\n\n\n4.\n\nZenithin kaupungissa istui tällä hetkellä Horace Updike pitäen\nlemmenpeliä Lucille McKelveyn kanssa tämän malvanvärisessä salissa\nRoyal Ridgessä heidän palattuaan erään etevän englantilaisen\nromaaninkirjoittajan luennolta. Updike oli Zenithin virallinen\npoikamies, solakka kuusiviidettävuotias mies, jolla oli pehmeä ääni\nja erikoislempenä kukat, kretongit ja backfischit. Mrs. McKelvey\noli punatukkainen, sulava, tyytymätön, viehättävä, häikäilemätön ja\nsuorapuheinen. Updike koetti vakiintunutta ensimmäistä otettaan —\nkoskettaa hänen hermostunutta rannettaan.\n\n»Älkää olko idioottimainen!» sanoi mrs. McKelvey.\n\n»Tykkäättekö siitä kauhean pahaa?»\n\n»En, ja siitä juuri minä tykkään pahaa.»\n\nUpdike siirtyi keskusteluun. Hän oli kuuluisa keskustelustaan. Hän\npuhui järkevästi sielun erittelystä, Long Island-polosta ja siitä\nkiinalais-vaasista, jonka hän oli löytänyt Vancouverissa. Mrs. McKelvey\nlupasi, että he tapaisivat toisensa Deauvillessa kesällä, »vaikka»,\nhuokasi hän, »siellä alkaa olla inhoittavan yksitoikkoista; vain\namerikkalaisia ja sietämättömiä englantilaisia paronittaria.»\n\nJa Zenithissä istui tällä hetkellä eräs kokaiinin salakuljettaja ja\neräs ilotyttö juoden cocktaileja Healey Hansonin kapakassa Front\nStreetin varrella. Kun kieltolaki oli voimassa ja Zenith oli tunnettu\nlainkuuliaisuudestaan, täytyi heidän tehdä cocktailinsa viattoman\nnäköisiksi juomalla niitä teekupeista. Nainen nakkasi kuppinsa\nkokaiininsalakuljettajan naamaan. Tämä otti revolverinsa hihataskustaan\nja niin sattui murhaamaan tytön.\n\nZenithissä istui tällä hetkellä kaksi miestä eräässä laboratoriossa.\nSeitsemänviidettä tuntia he olivat nyt istuneet laatimassa selostusta\nkumipreparaattia koskevista tutkimuksistaan.\n\nZenithissä oli tällä hetkellä neljä ammattiyhdistyksenjohtajaa\nneuvottelemassa, olisiko kahdentoistatuhannen hiilikaivostyöläisen\nsadanviidenkymmenen kilometrin päässä kaupungista tehtävä\nlakko. Näistä miehistä muistutti eräs helpostiärtyvää ja\nhyvinvoipaa maustekauppiasta, toinen jänkkinikkaria, kolmas\nvirvoitusjuomatarjoilijaa ja neljäs venäläisjuutalaista näyttelijää.\nVenäjän juutalainen siteeraili Kautskya, Gene Dellsiä ja Abraham\nLincolnia.\n\nTällä hetkellä oli eräs tasavaltalaisarmeijan sotavanhus\nkuolemaisillaan. Hän oli tullut sisäisestä sodasta suoraan eräälle\nfarmille, joka, vaikka se virallisesti oli Zenithin kaupungin rajain\nsisällä, oli alkeellinen kuin uutisasutus aarniometsässä. Hän ei ollut\nmilloinkaan ajanut automobiilissa, ei koskaan nähnyt kylpyammetta, ei\nkoskaan lukenut muuta kirjaa kuin Raamattua, McGuffeyn lukukirjoja\nja uskonnollisia tutkielmia. Hän uskoi, että maa oli latuskainen,\nenglantilaiset Israelin kymmenen kadotettua heimoa ja Yhdysvallat\nkansanvaltainen valtio.\n\nTällä hetkellä siirrettiin työ siinä teräs- ja sementtikaupungissa,\njonka Pullmoren traktoriyhtiön työpajat muodostivat, yövuorolle Puolan\narmeijalle tilattujen traktorien valmistamista varten. Kaupunki surisi\nkuin miljoona mehiläistä, sen suuret ikkunat hehkuivat kuin tulivuoren\nsisusta. Pitkin korkeita rauta-aitoja väikkyi valonheittäjien valo\ntäyteisillä pihoilla, vaihderaiteilla ja aseellisten vahtipatrullien\nyllä.\n\nTällä hetkellä oli Mike Monday lopettamassa erästä kokousta. Mr.\nMonday, etevä evankelista, Amerikan kuuluisin protestanttinen\nylimmäinen pappi, oli kerran ollut ammattinyrkkeilijä. Saatana\noli ollut kohtuuton häntä kohtaan. Nyrkkeilijänä hän ei ollut\nsaavuttanut muuta kuin vinon nenänsä, kuuluisan sanavarastonsa ja\nnäyttämötottumuksensa. Herran palvelus oli ollut tuottoisampaa. Hän\naikoi vetäytyä syrjään suurine omaisuuksineen. Se oli rehellisesti\nansaittu, sillä, käyttääksemme viimeisen häntä koskevan artikkelin\nsanoja: »Pastori Monday, ponteva profeetta, on osoittanut olevansa\nmaailman suurin pelastusagentti ja näyttänyt, että tehokkailla\ntoimenpiteillä hengellisen uudestisyntymisen järjestelykustannukset\nvoidaan saada ennenkuulumattoman vähäisiksi. Hän on kääntänyt yli\nkaksisataatuhatta kadotettua ja kallista sielua keskimäärin alle\nkymmenen dollarin kustannuksella kappaleelta.»\n\nMaan suuremmista kaupungeista oli Zenith ainoa, joka oli epäröinyt\nalistaa paheitansa Mike Mondayn ja hänen pelastusasiamiestensä\nalaisiksi. Kaupungin yritteliäämmät järjestöt olivat äänestäneet\nhänen kutsumistaan — mr. George Babbitt oli kerran ylistänyt\nhäntä eräässä puheessa Propagandakerhossa. Mutta hanke kohtasi\nvastarintaa erinäisten episkopaalisten ja riippumattomien pappien\npuolelta, noiden luopioiden, joita mr. Monday niin hienosti sanoi\n»joukoksi evankeliuminkaupustelijoita, joilla on tiskivettä suonissa\nveren sijasta, tyhjänkirkujiksi, jotka tarvitsevat lisää pölyä\nhousunpolviinsa ja lisää karvoja laihoille vanhoille rinnoilleen.»\nTämä vastarinta oli vaimennettu, kun kauppiasyhdistyksen sihteeri\noli ilmoittanut eräälle työnantajakomitealle, että mr. Monday joka\nkaupungissa, missä hän esiintyi, oli kääntänyt puheensa työmiesten\npalkoista ja työajasta korkeampiin asioihin ja sillä tavoin estänyt\nlakkoja. Hänet kutsuttiin silmänräpäyksessä.\n\nNeljänkymmenentuhannen dollarin rahasto merkittiin menojen\nsuorittamiseksi; Markkina-aukealle oli rakennettu Mike\nMonday-tabernaakkeli, johon mahtui viisitoistatuhatta kuulijaa. Täällä\noli profeetta tällä hetkellä pitämässä päättäjäispuhettaan:\n\n»Tässä kaupungissa on olemassa joukko ovelia yliopistonprofessoreita ja\nteetähörppiviä idiootteja, jotka väittävät, että minä olen raakalainen\nja arkkivekkuli, ja että minun historialliset tietoni ovat olemattomat.\nAh, on olemassa joukko villapartaisia kirjatoukkia, jotka luulevat\ntietävänsä enemmän kuin Kaikkivaltias ja jotka pitävät kaikkinaista\nsaksalaista tiedettä ja siivotonta saksalaista kritiikkiä Herran\nyksinkertaista ja selvää sanaa parempana. Ah, on olemassa teikaroiva\nsikermä lellipoikia ja räkänokkia ja täitakkeja ja uskonnottomia ja\nolvipulleita kynäilijöitä, jotka sylkevät sisästään mädännäisyyttänsä\nja rääkyvät, että Mike Monday on humpuuki ja täynnä törkyä. Nuo\nkoiranpenikat nalkuttavat nyt, että minä hyödyn evankeliumikaupoista,\nettä minä teen tämän kaiken vain rahasta. Kuulkaas sitten, hyvät\nihmiset! Minä tarjoan niille hulttioille tilaisuuden! Nouskoot ylös\nheti paikalla ja sanokoot minulle suoraan vasten naamaa, että minä\nolen lurjus ja valehtelija ja moukka! Mutta jos he sen tekevät —\njos he sen tekevät — niin älkää pyörtykö kummastuksesta, jos jotkut\nnoista kurjista valehtelijoista saavat pläiskähtävän puustin Mikeltä,\nmäiskäyksissä koko Jumalan Leimuavan Vanhurskauden ponsi! No, käykää\npäälle nyt, pojat! Kuka sitä sanoo? Kuka sanoo, että Mike Monday\non humpuuki ja raaka retku? Mitä? Enkö näe kenenkään nousevan? No,\nsiinähän näette! Niinpä arvelen, ettei kunnon väki tässä hyvässä\nkaupungissa tästedes viitsi kuulla tuota räyhinää aidan toiselta\npuolen; minä uskon, että ette viitsi kuunnella noita keljuja, jotka\ntuomitsevat ja herjaavat ja räyhäävät ja lörpöttelevät ja oksentavat\nyököttävää ateismia; ja te tulette kaikki tyynni, tarmonne ja\nkunnioituksenne joka hivenellä, kaikki tyynni tekemään propagandaa\nJeesuksen Kristuksen ja hänen iankaikkisen laupeutensa ja rakkautensa\nhyväksi!»\n\n\n5.\n\nZenithissä istui tällä hetkellä Seneca Doane, radikaali juristi, ja tri\nKurt Yavitch, histologi (jonka selostus epitelisolujen hävittämisestä\nradiumin avulla oli tehnyt Zenithin nimen tunnetuksi Münchenissä,\nPragissa ja Roomassa) puhellen Doanen kirjastossa.\n\n»Zenith on kaupunki, jossa on jättiläisvoimaa — jättiläisrakennuksia,\njättiläiskoneita, jättiläisliikenne», filosofoi Doane.\n\n»Minä inhoan teidän kaupunkianne. Sen on onnistunut valaa elämä\nyhteen kaavaan, niin että kaikki kaunis on siitä kadonnut. Se on vain\nsuuri rautatieasema — ja kaikki ihmiset ostavat piletin parhaille\nhautauspaikoille», sanoi tri Yavitch tyynesti.\n\nDoane hypähti ylös. »Piru vieköön, eipäs ole! Sinä teet minut\nsuorastaan sairaaksi ikuisella naukumisellasi 'yhteen kaavaan\nvalamisesta'. Luuletko sinä, ettei mikään muu kansa ole 'valettu\nyhteen kaavaan'? Onko mitään enemmän yhteen kaavaan valettua kuin\nEnglanti, missä jokainen perhe, jolla on varaa, syö samoja leivoksia\nsamaan teeaikaan ja jokainen eläkkeelläoleva kenraali menee juuri\nsamaan iltamessuun samaan harmaaseen nelikulmatorniseen kivikirkkoon,\nja jokainen golfiapelaava Harris-tweediin puettu teikari sanoo 'All\nright' jokaiselle muulle kukkealle aasille? Ja kuitenkin minä rakastan\nEnglantia. Ja mitä yhteen kaavaan valamiseen tulee — niin katso vain\nRanskan bulevardikahviloita ja Italian kurtiisia!\n\n— Yhteen kaavaan valaminen on erinomaista sinänsä. Kun minä ostan\nIngersoll-kellon tai Fordin, niin saan parempaa tavaraa halvemmalla\nhinnalla ja tiedän tarkalleen, mitä saan, ja se antaa minulle enemmän\naikaa ja tarmoa viljellä yksilöllisyyttäni. Ja — — Minä muistan,\nkun kerran Lontoossa näin amerikkalaisen esikaupungin kuvan eräässä\nhammastahdasilmoituksessa _Saturday Evening Postin_ takasivulla\n—jalavareunainen, luminen katu ja sen varrella uusia rakennuksia,\nmuutamat vanhaa englantilaista tyyliä, tai matala- ja laivakattoisia\nja — — Sellaisen kadun, joita täällä Zenithissä näkee,  sanokaamme\nFloral Heightsissä. Avoin. Puita. Ruohoa. Ja minä tunsin koti-ikävää.\nEi ole mitään maata maailmassa, missä on niin hauskat talot. Vähät minä\nvälitän siitä, että ne _on_ valettu samaan kaavaan. Se on kiva kaava.\n\n— Ei, se mitä minä vastustan Zenithissä, on ajatuksen valaminen samaan\nkaavaan ja sitten, tietenkin, erinäisiä perinnäistapoja kilpailussa.\nKappaleen varsinaisina roistoina ovat kunnialliset, ystävälliset,\nahkerat perheenisät, jotka käyttävät kaikkia tunnettuja metkuja\nja julmuuksia turvatakseen lastensa menestyksen. Pahinta niissä\nvekkuleissa on, että he ovat niin hyviä ja, ainakin työssään, niin\nälykkäitä. Heitä ei voi kunnolla vihata, ja kuitenkin ovat juuri heidän\nyhteen kaavaan valetut sielunsa tosi vihollinen.\n\n— Ja sitten se propaganda Minä tunnen hissuksiin omissa luissani, että\nZenithissä on parempi asua kuin Manchesterissa tai Glasgowissa tai\nLyonissa tai Berliinissä tai Turinissa — —»\n\n»Eikä ole. Minä olen asunut useimmissa niistä», mutisi tri Yavitch.\n\n»No niin, se on makuasia. Minä puolestani annan etusijan\nkaupungille, jonka tulevaisuus on kyllin tietymätön askarruttaakseen\nmielikuvitustani. Mutta varsinkin tahdon — —»\n\n»Sinä», sanoi tri Yavitch, »olet aivan tavallinen liberaali eikä\nsinulla ole kaukaisintakaan aavistusta siitä, mitä tahdot. Minä, joka\nolen kumousmies, tiedän tarkalleen, mitä tahdon — — — ja tällä hetkellä\ntahdon saada drinkin.»\n\n\n6.\n\n\nZenithissä neuvottelivat tällä hetkellä Jake Offutt, poliitikko, ja\nHenry T. Thompson. Offutt sanoi: »Meidän on saatava tuhma vävynne\nBabbitt siihen hommaan. Hän on niitä isänmaallisia ukkeleita. Kun\nhän ottaa käsiinsä jonkin kiinteimistön sakin laskuun, niin hän saa\nasian näyttämään siltä, kuin olisimme kuolla rakkaudesta rakastettuun\nkansaan, ja minä haluan todellakin ostaa arvossapidetyn aseman —\nkohtuullisella hinnalla. Minä vain mietin, kauanko tämä mahtaa käydä\nlaatuun, Hank. Me olemme turvassa niin kauan kuin kiltit pikkupojat,\nkuten George Babbitt ja kaikki kunnon työnjohtajat, uskovat, että te\nja minä olemme innokkaan isänmaallisia. Tässä hommassa on tosiaan\nkunniallisella poliitikolla aika hyvä saalis tiedossa, Hank, kokonainen\nkaupunki, joka ahertaa hankkiakseen meille sikareja ja paistettuja\nkananpoikia ja miestä väkevämpää ja joka nousee meidän lippuamme\nvastaan raivostuneena, silmittömästi raivostuneena, heti kun joku\nsemmoinen räyhääjä kuin Seneca Doane tulee penkomaan peliä! Vakavasti\npuhuen, Hank, minunkaltaiseni ovela kettu häpeisi, ellei hän lypsäisi\nsellaista karjaa, joka suorastaan tulee ja mylvimällä sitä pyytää!\nMutta Raitiotieyhtiö ei voi suorittaa kaappauksiansa niin hienosti kuin\nsillä oli tapana. Minä mietin, milloin — — — Hank, toivoakseni voimme\nkeksiä jonkin keinon karkoittaaksemme sen Seneca Doanen kaupungista.\nNäes, kysymys on: hän taikka me!»\n\nZenithissä makasi tällä hetkellä kolmesataaneljä- tai\n-viisikymmentätuhatta Tavallista Ihmistä vuoteissaan ja nukkui,\nvaltavana läpinäkymättömänä varjona. Köyhäinkorttelissa toisella puolen\nrautatietä eräs nuori mies, joka oli ollut työttömänä puoli vuotta,\nväänsi nyt kaasuhanaa ja tappoi itsensä ja vaimonsa.\n\nTällä hetkellä Lloyd Mallam, runoilija, Hafizin Kirjakaupan omistaja,\nkirjoitti valmiiksi rondoa, joka kuvasi, kuinka hauskaa elämä kesken\ntaisteluita oli ollut keskiajan Firenzessä ja kuinka ikävää ja\nyksitoikkoista se oli niin proosallisessa kaupungissa kuin Zenith.\n\nJa tällä hetkellä kääntyi George F. Babbitt raskaasti sängyssään —\nja tämä viimeinen kääntyminen merkitsi, että hän oli saanut kyliänsä\nhuolestuttavasta nukkumispuuhasta ja todella nukkui.\n\nHän oli heti ihmeellisessä untenmaassa. Hän oli jossakin vierasten\nihmisten joukossa, jotka nauroivat hänelle. Hän hiipi pois, juoksi\npitkin yöpimeän puutarhan käytäviä, ja veräjällä odotti unitytti.\nTämän rakas, levollinen käsi silitti hänen poskeansa. Hän oli jalo ja\nviisas ja rakastettu; lämmintä norsunluuta olivat tytön käsivarret, ja\nvaarallisten nummien takana kimmelsi ihana meri.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\n1.\n\nSuuret tapahtumat Babbittin elämässä olivat salainen etuoikeuden\nhankkiminen kiinteistöjen ostamiseen Lintonissa eräiden raitiotieyhtiön\nvirkamiesten laskuun ennen julkista tiedoksiantoa, että Linton-kadun\nraitiolinjaa pitennettäisiin, ja eräät päivälliskutsut, jotka olivat,\nkuten hän riemuiten kertoi vaimollensa, »oikeat hienostonpidot,\nvieläpä kerrassaan oikea semmoinen korkeamman tyylin tilaisuus, jossa\noli kaupungin terävimmät päät ja hienoimmat naiset». — Se oli niin\nkiintoisa tapaus, että hän melkein unohti aikomuksensa matkustaa\nMaineen Paul Rieslingin kanssa.\n\nBabbitt, vaikka olikin Catawban kylässä syntynyt, oli kohonnut sille\nyhteiskunnalliselle suurkaupunkitasolle, jolla isäntä voi tarjota\npäivälliset noin neljälle hengelle suunnittelematta sitä enempää kuin\npäivän pari ennakolta. Mutta päivälliset kahdelletoista hengelle\nkukkakaupasta hankittavine kukkineen ja kaikkine kristalleineen\nantoivat Babbitteillekin päänvaivaa.\n\nKaksi viikkoa he tutkivat ja pohtivat vieraslistaa.\n\nBabbitt ihmetteli: »Luonnollisestihan me olemme tiptop itse, mutta\nkuitenkin, ajattele, että voimme kutsua niin kuuluisan runoilijan\nkuin Chum Frinkin, miehen, joka vain noin yhdestä runosta päivässä ja\nmuutamista ilmoituksista haravoi viisitoistatuhatta dollaria vuodessa!»\n\n»Niin, ja Howard Littlefieldin. Tiedätkö, pari iltaa sitten kertoi\nEunice, että hänen pappansa puhuu kolmea kieltä», sanoi mrs. Babbitt.\n\n»Pyh! Se ei ole mitään! Sen minäkin teen — amerikkaa, pesäpalloa ja\npokeria!»\n\n»Minusta ei ole hienoa laskea leikkiä sellaisesta asiasta. Ajattele,\nkuinka ihmeellistä mahtaa olla osata kolmea kieltä, ja miten paljon\nsiitä on hyötyä ja — — Ja kuinka me semmoisten ihmisten seuraan\nsaatamme kutsua Orville Jonekset, sitä minä en käsitä.»\n\n»Ei, kuule, Orville on hemmetin terhakka mies!»\n\n»Niin, sen tiedän, mutta — — — Pesulaitos!»\n\n»Minä myönnän, että pesulaitos haiskahtaa toisenlaiselta kuin runous\ntai kiinteistöjen välitys, mutta se on yhdentekevää. Orvy on hemmetin\nterävä. Oletko koskaan puhunut hänen kanssaan puutarhanhoidosta?\nKultaseni, se mies voi sanoa sinulle jok'ainoan puun nimen ja\nmuutamista vielä niiden kreikkalaiset ja latinalaisetkin nimet!\nSitäpaitsi me olemme Joneksille päivällisen velkaa. Ja sitten, hornan\nhovissa, täytyyhän meillä olla muutamia moukkiakin kuuntelijoina, kun\nsemmoinen sikermä puhetaitureita kuin Frink ja Littlefield näyttää\nkykyään.»\n\n»Niin, kuule, minä olin juuri ajatellut puhua siitä asiasta — minun\nmielestäni pitäisi sinun isäntänä todellakin pysytellä hiukan syrjässä\nja kuunnella ja antaa vieraillesikin tilaisuutta puhua silloin tällöin.»\n\n»Ohoo, vai niin, jaa, niinkö sinä meinaat! Tietysti! Minä koko ajan\nmukamaste, minä! Ja minä olen vain liikemies, minä — niin tietysti —\nminä en ole filosofian tohtori niin kuin Littlefield enkä runoilija,\neikä minulla ole mitään sanottavaa! No, kuulepas kuitenkin; juuri\npari päivää sitten tuli sinun ihailemasi Chum Frink minun luokseni\nkerhossa ja pyysi saada tietää, mitä ajattelin Springfieldin koulun\nobligatiolainasta. Ja kuka sen hänelle sanoi? Juuripa minä! Usko pois,\nminä sen tein! Minun vähäpätöisyyteni! Saat uskoa, että minä sen tein.\nHän tuli kysymään minulta, ja minä tein hänelle tarkan selon siitä! Sen\nsaat uskoa! Ja hän oli hemmetin iloinen saadessaan kuunnella valmista,\nja — — — Minun velvollisuuteni isäntänä!\n\n»Kyllä minä luulen tuntevani isännän velvollisuuteni, ja usko pois — — —»\n\nOrville Jonekset kutsuttiin.\n\n\n2.\n\nAamulla ennen päivälliskutsuja oli mrs. Babbitt rasittava.\n\n»Nyt, George, täytyy minun voida luottaa siihen, että tulet ajoissa\nkotiin tänä iltana. Muista, että sinun täytyy pukeutua.»\n\n»Hmmm. Minä näen _Advocatesta_, että presbyterianisen kirkon Pääkokous\non päättänyt luopua Kansainvälisestä Kirkkoliikkeestä. Se — —»\n\n»George! Kuulitko, mitä sanoin? Sinun täytyy tulla aikaisin kotiin\npukeutuaksesi illalla.»\n\n»Pukeutuakseni? Eikä helvetissä! Minä olen puettu! Luuletko sinä, että\nminä menen konttoriin alusvaatteissani?»\n\n»Minä toivoisin, ettet puhuisi säädyttömästi lasten kuullen! Ja sinun\ntäytyy pukea smoking yllesi!»\n\n»Sinä tarkoitat kai smokeriani. Saat uskoa, että kaikista\nheikkarinmoisista, maanmahdottomista kidutuskappaleista, joita koskaan\non keksitty — —»\n\nKolme minuuttia myöhemmin, kun Babbitt oli ynissyt »No niin, enpä tiedä\npuenko vai enkö» tavalla, joka osoitti, että hän aikoi sen tehdä,\njatkettiin keskustelua.\n\n»Ja sitten, George, et saa unohtaa poiketa kotimatkalla Vecchiaan\nnoutamaan jäätelöä. Heidän vaununsa on rikki enkä minä uskalla antaa\nheidän lähettää sitä — — —»\n\n»Joo! Sinä sanoit sen minulle ennen aamiaista!»\n\n»Niin, mutta et saa unohtaa sitä. Minä saan tehdä työtä puolikuoliaaksi\nkoko päivän opettaakseni tyttöä, jonka tulee auttaa tarjoilussa — —»\n\n»No, se nyt kumminkin on joutavaa, eri avun ottaminen ruokaa varten.\nMatilda voisi täydellisesti — —»\n\n»— — ja minun täytyy mennä ostamaan kukat ja järjestää ne ja sijoittaa\nja hankkia suolamantelit ja katsoa kananpoikia ja järjestää lasten\nillallinen yläkerrassa ja — — — Minun täytyy yksinkertaisesti voida\nluottaa siihen, että sinä ajat Vecchiaan ja noudat jäätelön.»\n\n»Jaaaaa_a_! Hemmetissä, minä tuon sen!»\n\n»Ja sinun on vain mentävä sisään ja sanottava, että olet tullut\nnoutamaan jäätelön, jonka mrs. Babbitt tilasi eilen puhelimessa, ja se\non valmiina sinua odottamassa.»\n\nKello puoli yksitoista soitti mrs. Babbitt hänelle, ettei hän vain\nunohtaisi jäätelön noutamista Vecchialta.\n\nSilloin pälkähti hänen päähänsä äkkiä kamala ajatus. Hän ajatteli,\ntokko Floral Heights-päivälliset tosiaan mahtoivat olla kaiken sen\nvietävän vaivannäön arvoisia, minkä ne aiheuttivat. Mutta hän katui\nherjaustaan jännittävässä askartelussaan ostaakseen cocktaileihin\ntarvittavia aineksia.\n\nNäin tapahtui pirtuhankinta vanhurskauden ja kiellon valtakautena:\n\nHän ajoi keskikaupungin suorilta, suorakulmaisilta kaduilta Vanhan\nkaupungin kiemurteleville takakaduille — epäsäännöllisiin kortteleihin,\njotka ovat täynnä likaisia varastohuoneita, ja sieltä edelleen\nlaitakaupungille, joka aikanaan oli ollut kaunis hedelmäpuutarha,\nmutta nyt oli halpojen hotellien ja bordellien ryteikkö. Jännittäviä\nväreitä tuntui selkäpiissä ja vatsaontelossa, ja hän katsoi jokaista\npoliisikonstaapelia niin hartaan viattomana kuin mies, joka rakastaa\nlakia ja ihailee voimaa ja haluaisi jäädä leikkimään heidän kanssaan.\nHän pysäytti autonsa korttelin päähän Healy Hansonin kapakasta ja\nmutisi huolestuneena: »Peijakas, jos joku nyt näkisi minut, niin ne\nvarmaankin luulisivat, että minä olen täällä asioissa.»\n\nHän astui huoneistoon, joka oli omituisen samankaltainen kuin entinen,\nei-kieltolain ajan kapakka, pitkä, tahrainen tiski, sahajauhoja edessä\nja himmennyt peili takana, honkapöytä, jonka ääressä eräs likainen ukko\nuneksi edessään lasi, jossa oli jotakin whiskyltä näyttävää, ja tiskin\nääressä kaksi miestä, jotka joivat jotakin oluennäköistä ja tekivät\nsen vaikutuksen kuin siinä olisi ollut iso väkijoukko, niinkuin kaksi\nmiestä baarissa aina tekee. Baarimestari, pitkä, kalpea ruotsalainen,\ntimantti sinervässä kaulahuivissaan, tuijotti Babbittia, kun tämä\noikopäätä kiipesi tiskille ja kuiskasi: »Minä olisin, tuota — — Eräs\nHansonin tuttava neuvoi minua tänne. Minä olisin halunnut vähän giniä.»\n\nBaarimestari katsoi häneen kuin pahastunut piispa. »Te olette tullut\nväärään paikkaan, ystäväni. Me myömme vain alkoholittomia juomia\ntäällä.» Hän puhdisti tiskiä rievulla, joka itse olisi kaivannut hiukan\npuhdistamista, ja tirkisti käsivartensa yli hangatessaan.\n\nVanha uneksija pöydän ääressä huusi rukoilevasti baarimestarille:\n»Oskar sinä, kuulehan vähän!»\n\nOskar ei kuullut.\n\n»Häh, Oskar, kuulitko sinä, etkö kuule mitä minä sanon? Kuuletko sinä?»\n\nTyhjäntoimittajan ränstynyt ja lääpystävä ääni, oluen miellyttävä\ntuoksu herätti Babbittissa omituisen hiukaisevan tunteen. Baarimestari\nmeni nyrpeän näköisenä tiskin ääressä istuvia miehiä kohti. Babbitt\nseurasi perässä, varovasti kuin kissa ja sanoi pyytelevästi: »Kuulkaa,\nOskar, minä tahtoisin puhutella mr. Hansonia.»\n\n»Mitä te hänestä tahdotte?»\n\n»Tahtoisin vain puhua hänen kanssaan. Tässä on käyntikorttini.»\n\nSe oli hieno kortti, kivipainossa tehty kortti, mustinta mustaa ja\npunaisinta punaista oleva kortti, joka julisti, että mr. Babbitt\nharjoitti Myyntiä, Vakuutusta, Vuokrausta. Baarimestari piti sitä kuin\nse olisi painanut viisi kiloa ja luki sitä kuin se olisi ollut sata\nsanaa pitkä. Hän ei astunut alas piispankorkeudestaan, vaan murisi:\n»Minä katson, onko hän lähettyvillä.»\n\nSisäpuolisesta huoneesta tuli hänen mukanaan kauhean vanha nuori\nmies, hiljainen nuori mies, jolla oli terävä katse, raakasilkkipaita,\nnapittomat ruudulliset liivit ja kellervänruskeat housut — mr. Healy\nHanson. Mr. Hanson lausui vain »Jaha?», mutta hänen hellittämättömät\nja halveksivat silmänsä tutkivat Babbittin sielua, eikä hän näyttänyt\nvähääkään kunnioittavan tulijan uutta tummanharmaata pukua, josta tämä\n(kuten hän tunnusti jokaiselle Atleettikerhon jäsenelle) oli maksanut\nsataviisikolmatta dollaria.\n\n»Hauskaa tehdä tuttavuuttanne, mr. Hanson. Tuota, hm — — — Minä olen\nGeorge Babbitt, Babbitt-Thompsonin välitysliikkeestä. Minä olen hyvin\nhyvä ystävä Jake Offuttin kanssa.»\n\n»Vai niin. Entä sitten?»\n\n»Tuota, hm, minulla on päivälliskutsut, ja Jake sanoi minulle, että\nte voisitte hankkia minulle vähän giniä.» Pelästyneenä, alamaisena,\nkun Hansonin silmien ilme kävi kärsimättömäksi: »Tehän voitte soittaa\nJakelle minusta, jos tahdotte.»\n\nHanson vastasi nyökkäämällä päätään sisemmän huoneen ovea kohti ja\nsaapasti pois. Babbitt hiipi melodraamallisesti kamariin, jossa\noli neljä pyöreää pöytää, yksitoista tuolia, olutpanimoluettelo ja\nepäilyttävä haju. Hän odotti. Kolme kertaa hän näki Healy Hansonin\nkulkevan huoneen läpi hyräillen, kädet taskussa, hänestä välittämättä.\n\nTällöin oli Babbitt jo luopunut aamulla tekemästään varmasta\npäätöksestä: »Minä en maksa senttiäkään enempää kuin seitsemän dollaria\nlitrasta», ja päätellyt »Voinhan maksaa kymmenen». Kun Hanson seuraavan\nkerran näytti väsyneen naamansa, puhutteli Babbitt häntä: »Saitteko\nasian kuntoon?» Hanson rypisti kulmakarvojansa ja murisi: »Silmänräpäys\n— Herran tähden — vain silmänräpäys!» Yhä nöyrempänä jatkoi Babbitt\nodottamista, kunnes Hanson todella ilmestyi jälleen, litra giniä — mitä\nlieventävällä nimellä sanotaan litraksi — ylenkatseellisissa, pitkissä\nvalkoisissa käsissään.\n\n»Kaksitoista kovaa», ilmoitti hän.\n\n»Jaa — mutta, hm, kuulkaas nyt, hm, hovimestari, Jake arveli, että te\nvoisitte toimittaa tämän minulle kahdeksalla tai yhdeksällä pullon.»\n\n»Eei. Kaksitoista. Tämä on oikeaa tavaraa, Kanadasta kehvellettyä.\nEi mitään vientipirtua, jossa on pisara katajanmarjamehua», sanoi\nkunnon kauppias arvokkaasti. »Kaksitoista kolikkoa — jos niin on, että\nhaluatte. Te ymmärrätte, minähän teen tämän vain Jaken ystävänä.»\n\n»Aivan niin. Tietysti. Minä ymmärrän.» Babbitt ojensi kiitollisena\nesiin kaksitoista dollaria. Hän tunsi jonkinlaista arvonsa nousua\nkosketuksesta suurmiehen kanssa, kun Hanson haukotteli, pisti setelit\nlaskematta räikeäväristen liiviensä taskuun ja saapasti pois.\n\nHän tunsi miellyttävää väristystä piilottaessaan ginpullon takkinsa\nalle ja samoin kätkiessään sen pulpettiinsa. Koko iltapäivän hän\nmyhäili ja hyräili ja naureskeli sitä, että saattoi »antaa pojille\noikean napauksen illalla». Hän oli tosiaan niin innoissaan, että\nhänellä oli vain yhden korttelin matka kotiansa, kun hän muisti\nvaimonsa pyynnön, Vecchialta noudettavan jäätelön. Hän sanoi: »Saakeli\n— — —» ja ajoi takaisin.\n\nVecchia ei ollut mikä hyvänsä ravintolanisäntiä, hän oli Zenithin\nRavintolanisäntä. Useimmat ensitanssiaiset tapahtuivat Maison\nVecchian valkoisessa tanssisalissa; kaikissa hienoissa teekutsuissa\ntunsivat vieraat Vecchian viisi sandwich-lajia ja Vecchian seitsemän\nleivoslajia, ja kaikki todella tyylikkäät päivälliset päättyivät, kuin\nloppusoittoon, Vecchian napolilaiseen vaniljajäätelöön, jota tarjottiin\nkolmessa luotettavassa muodossa — melooninmuodossa, pyöreässä\ntortunmuodossa ja tiiliskivenmuodossa.\n\nVecchian myymälässä oli vaaleansininen seinälaudoitus,\nkipsiruusukoristeet, tarjoilijattaret koruompeleisin esiliinoin\nja lasihyllyt täynnä »suudelmia» ja kaikkia hienouksia, mitä\nmunavalkuaisesta ikinä voi valmistaa. Babbitt tunsi itsensä paksuksi\nja kömpelöksi kaiken tämän ammattisirouden keskessä seistessään\nodottamassa jäätelöä, ja kun eräs tyttö virnisteli hänelle, tunsi hän\nkuin pistosta niskassaan. Hän ajoi kotiin ärtyisän mielialan vallassa.\nEnsimmäinen sana, minkä hän kuuli, oli hänen vaimonsa kiihtynyt:\n\n»George, _muistitko_ käydä Vecchiasta noutamassa jäätelön?»\n\n»Kuule nyt, kultaseni, onko minulla tapana koskaan unohtaa asioita?»\n\n»On! Usein!»\n\n»Ei, kuule, se tapahtuu tavattoman harvoin, ja onhan tosiaan\nväsyttävää, kun juuri tulen tuommoisesta tahraisesta teepaikasta kuin\nVecchia ja olen saanut seistä töllistelemässä puolialastomia tyttöjä,\njotka ovat maalatut kuin olisivat kuusikymmenvuotiaita ja ahtavat\nitseensä kaikkinaista törkyä, joka täydellisesti tärvelee heidän\nvatsansa — — —»\n\n»Niin, sinua on tosiaan sääli! Minä olen huomannut, kuinka inhoittavaa\nsinusta on katsella kauniita tyttöjä!»\n\nBabbittille selvisi äkkiä, että hänen vaimollaan oli liian kiire\ntunteakseen mitään vaikutusta siitä siveellisestä suuttumuksesta,\njolla miessuku hallitsee maailmaa, ja hän suori itsensä nöyrästi\nmakuukamariin muuttamaan pukua. Hän näki vilahduksen kirkastetusta\nruokasalista, kristalleja, kynttilöitä, häikäisevän pöytäliinan,\npitsejä, hopeaa, ruusuja. Sydän täynnä sitä vavistusta, jonka niin\nvakava toimitus kuin päivälliskutsut luonnollisesti aiheuttaa, hän\nvoitti kiusauksen käyttää poimullista smokingpaitaansa neljättä\nkertaa, otti esiin ihan puhtaan, kiinnitti mustan rusetin kauluksen\nympärille ja hieroi kiiltonahkakenkiänsä nenäliinalla. Hän katseli\ntyytyväisenä hopeisten paidannappiensa granaatteja. Hän silitti ja\ntaputti nilkkojansa, jotka silkkisukkien avulla olivat muutetut\nGeorge Babbittin tukevista koivista niinsanotun Kerhomiehen siroiksi\njäseniksi. Hän seisoi peilin edessä katsellen hyvinkeveltyvää\nsmokingiansa, hienoja kolmivärisiä housujansa ja mutisi lyyrillisessä\ninnostuksessa: »Hemmetissä, minä en ole niinkään hassun näköinen. Minä\nen tosiaan näytä vähääkään Catawban-malliselta. Jos kotipaikan moukat\nnäkisivät minut näissä purjeissa, niin menisi niiltä vainkin silmät\nselälleen!»\n\nHän marssi majesteetillisesti alas sekoittamaan cocktaileja.\nHakatessaan jäätä, puristellessaan sitruunoita ja kerätessään valtavan\nkasan laseja, pulloja ja lusikoita tarjoiluhuoneen tiskipöydälle hän\ntunsi itsensä yhtä arvovaltaiseksi kuin baarimestari Healy Hansonin\nkapakassa. Mrs. Babbitt sanoi tosin hänen olevan tiellä, ja Matilda ja\naputyttö livahtelivat hänen ohitseen, kyhnäsivät häntä ja huusivat:\n»Olkaa hyvä ja avatkaa ovi!» kulkiessaan läpi tarjottimia kantaen,\nmutta tänä ylevänä hetkenä hän ei kiinnittänyt heihin huomiota.\n\nPaitsi uutta ginpulloa kuului hänen kellariinsa puoli pulloa\nBourbon-whiskyä, neljännes italialaista vermuuttia ja noin sata tippaa\npomeranssibitteriä. Hänellä ei ollut varsinaista cocktailheilutinta.\nHeilutin olisi ollut kevytmielisyyden todistus, juomarin tunnusmerkki,\nja Babbitt inhosi joutumista juomarin maineeseen vielä enemmän kuin\nrakasti ryyppyä. Hän sekoitti kaatamalla astiasta toiseen, hän kaateli\nylvään arvokkaasti, pitäen keittopullojaan voimakkaan sähköllekin\npäällä, hänen naamansa hehkui, paidanrinnus hohti valkoiselta, ja\ntiskipöydän vastakiilloitettu kupari loisti kullanpunaisena.\n\nHän maistoi pyhää nestettä. »Sittenhän on saakeli, jos ei tämä ole\nmelkein oikeaa, hienoa, vanhaa cocktailia! Eräänlaista Bronxia ja\nhiukan Manhattania. Ummmm. Halloo, Myra, haluatko pienen pisaran,\nennenkuin vieraat tulevat?»\n\nMrs. Babbitt, esiliina harmaan hopeapitsisen päivällispuvun yllä,\nmeni saliin, siirsi jokaista lasia neljännestuuman verran, riensi\ntakaisin, järkähtämätön päättäväisyyden ilme kasvoissaan, loi häneen\nilkeämielisen katseen ja ärähti: »En totisesti!»\n\n»Vai ei rouva», vastasi Babbitt huolettomalla, leikkisällä äänellä,\n»mutta herra luullakseni kyllä tahtoo».\n\nCocktail täytti hänen mielensä hurjalla ilolla, jonka takana hän\ntunsi arveluttavaa halua — kiitää huikeaa menoa autolla, suudella\ntyttöjä, laulaa, olla sukkela. Hän koetti saavuttaa takaisin menetetyn\narvokkaisuutensa julistamalla Matildalle:\n\n»Minä aion panna tämän cocktailkannun jääkaappiin. Mutta älkää millään\nmuotoa sitä kaatako!»\n\n»Ei toki.»\n\n»Olkaa kaikin mokomin varovainen. Älkää vain menkö panemaan mitään\ntänne ylähyllylle.»\n\n»En toki.»\n\n»Kaikin m —.» Hän oli huumaantunut Hänen äänensä oli ontto ja\nkaukainen. »Hm!» Hän komensi ponnekkaasti: »Olkaa kaikin mokomin\nvarovainen», ja siirtyi seurusteluhuoneen turvalliseen satamaan.\nHän mietti, voisiko saada houkutelluksi »sellaisia jukuripäitä kuin\nMyra ja Littlefieldit lähtemään jonnekin ulos jälkeenpäin ilakoimaan\nja yrittämään saada vähän lisää makuvaaria». Hän huomasi itsessään\nlaiminlyötyjä taipumuksia paheellisuuteen.\n\nKun vieraat olivat saapuneet, sekin välttämätön pari, jota toiset\nodottivat väkinäisen rakastettavasi, oli suuri harmaa tyhjyys seurannut\nruusuista huumausta Babbittin päässä, ja hänen täytyi pakottaa itseänsä\naikaansaadakseen niitä meluisia tervetulotervehdyksiä, jotka kuuluivat\nasiaan isännän puolelta Floral Heightsissä.\n\nVieraat olivat Howard Littlefield, filosofian tohtori, joka toimi\nRaitiotieyhtiön sanomalehtitoimistona ja varusti heitä lohdullisilla\ntalousteorioilla; Vergil Gunch, hiilikauppias, yhtä mahtava »Hirvissä»\nkuin Propagandakerhossa; Eddie Swanson, joka oli Javelin-automobiilien\nasiamies ja asui vastapäätä; ja Orville Jones, joka omisti pesulaitos\nValkoliljan, jota täydellä syyllä sanomalehti-ilmoituksissa kehuttiin,\nettä se oli »suurin, pontevin, pulskin pesulaitos Zenithissä». Mutta\nhienoin heistä kaikista oli tietenkin T. Cholmondeley Frink, joka\nei kirjoittanut ainoastaan »Runonpätkiä», jotka, painettuina joka\npäivä seitsemäänseitsemättä johtavaan lehteen, hankkivat hänelle ehkä\nsuuremman lukijakunnan kuin millään runoilijalla maailmassa oli ollut,\nvaan oli myöskin optimistinen luennoitsija ja »Iskevien Ilmoitusten»\nluoja. Spekulatiivisesta filosofiastaan ja korkeasta moraalistaan\nhuolimatta olivat hänen värssynsä humoristisia ja helppotajuisia\nkenelle kaksitoistavuotiaalle lapselle tahansa; ja ylimääräisen\nerikoisuuden saivat ne vielä siitä, että niitä ei ladottu värssyiksi,\nvaan proosan muotoon. Mr. Frink oli tunnettu valtamerenrannalta\ntoiselle nimellä »Chum».\n\nHeidän mukanaan seurasi kuusi rouvaa, enemmän tai vähemmän — sitä oli\nvaikea sanoa näin aikaisin illalla, he kun ensi katsannolta näyttivät\nkaikki samanlaisilta ja sanoivat: »Ah, kuinka tämä oli hauskaa!» samaan\npäättäväisen vilkkaaseen sävyyn. Pintapuolisesta katsojasta näyttivät\nmiehet vähemmän toistensa näköisiltä: Littlefield, ulkoilmankoulumies,\npitkä, hevosnaamainen; Chum Frink, pieni hintelä, pehmyttukkainen\nherra, joka korosti runoilija-ammattiansa pitämällä rilleissään\nsilkkipunosta; leveäharteinen Vergil Gunch, musta, karhea tukka suoraan\nylös suittuna; Eddie Swanson, kalju ja meluisa nuori mies, joka\nosoitti siroudentuntemustaan lasinappisilla silkkibrokadiliiveillänsä;\nOrville Jones, mies, joka oli vakiintuneen näköinen, lyhyt ja paksu,\nei mitenkään erikoisen merkillinen, ja jolla oli hampunväriset\nhammasharjaviikset. Kuitenkin olivat he kaikki niin hyvinvoipia ja\npuhtaita, kaikki luikkasivat: »Terve, George!» niin voimakkaasti, että\nhe tuntuivat olevan toistensa sukua, ja omituista on, että mitä enemmän\noppi tuntemaan naisia, sitä vähemmän yhtäläisiltä he alkoivat tuntua,\nmutta kuta enemmän oli yhdessä miesten kanssa, sitä yhtäläisemmiltä\ntuntuivat heidän urheat tyyppinsä.\n\nCocktailien juonti oli yhtä pyhä juhlatoimitus kuin niiden\nvalmistaminen. Seura odotti, levottomana, toivehikkaana, sopi\nteennäisellä äänellä siitä, että ilma oli ollut koko lämmin ja hiukan\nviileä, mutta yhä vieläkään ei Babbitt puhunut mitään drinkeistä. He\ntulivat alakuloisiksi. Mutta kun myöhästynyt pari (Swansonit) oli\nsaapunut, sanoi Babbitt merkitsevästi: »No, ystäväni, luuletteko\nvoivanne sietää hiukan lakien rikkomista?»\n\nHe katsoivat Chum Frinkiin, tunnustettuun sanataituriin. Frink veti\nrillipunostaan kuin kellonvieteriä ja sanoi niinkuin tapa oli:\n\n»Usko pois, George: minä olen lainkuuliainen mies, mutta Verg Gunch\non kuulemma suuri rosvo, ja hänhän on isompi kuin minä, joten en osaa\nlainkaan ajatella, mitä tekisin, jos hän koettaisi pakottaa minua\njohonkin rikolliseen!»\n\nGunch intti: »Odotahan, niin minä koetan — — — » Mutta Frink kohotti\nkättään ja jatkoi: »Jos siis sinä ja Verg välttämättä vaaditte, niin\nasetan autoni väärälle puolelle katua, sillä oletan sinun tietenkin\ntarkoittavan sitä rikosta.»\n\nNaurettiin. Mrs. Jones vakuutti: »Mr. Frink on tosiaan lystikäs.\nIhanhan häntä voisi luulla viattomaksi.»\n\nBabbitt huusi: »Mistäs sen arvasitkin, Chum? Mutta odottakaahan vain\nkaikki, niin minä menen noutamaan — autojen avaimet!» Hilpeyden\nhälinässä hän kantoi sisään loistavan lupauksen, valtaisen tarjottimen\nmonine laseineen, kimmeltävä keltainen juoma lasikannussa keskellä.\nMiehet hohottivat: »Katsos pahusta!» ja »Tuo se mahtaa olla poikaa!»\nja »Laske minut likelle!» Mutta Chum Frink, matkustanut mies eikä\npettymyksiin tottumaton, sai päähänsä ajatuksen, että se ehkä oli vain\nhedelmämehua, seassa hiukan vientipirtua. Hän näytti huolestuneelta,\nkun Babbitt, innokkaana märkien almujen antajana ojensi lasia, mutta\nkun hän maistoi sitä, vihelsi hän: »Oi ihminen, anna minun jatkaa\nunelmaa! Tämä ei ole totta, mutta älä herätä minua! Anna minun vain\nnähdä unta!»\n\nKahta tuntia ennen Frink oli saanut valmiiksi lyyrillisen\nsanomalehtirunon, joka alkoi näin:\n\n »_Minä istuin syvissä mietteissäin, revin tukkaani ja huokasin näin:\n 'Ah, hulluja niitä vieläkin on, jotka tahtovat jälleen turmiohan,\n kun soisivat pystyyn kapakan, tuon sielun ja tarmon surmaajan!» Sen\n myrkkyryyppyjä kaipaa en, kun nautin riemusta keväimen, joka luo, kuin\n lapsen, kirkkahaks minun sieluni, pahasta vapahaks_!'»\n\nBabbitt joi muiden mukana; hänen satunnainen synkkyytensä oli\nhaihtunut; hänen mielestään nämä miehet olivat maailman parhaita, hän\nolisi tahtonut antaa heille tuhat cocktailia.\n\n»Arveletteko sietävänne vielä yhden?» huusi hän. Naiset torjuivat\nnaureskellen, mutta miehet sanoivat — harjaantuneeseen, jalomieliseen,\nhauskaan sävyyn, mutta ahnain katsein: »No niin, enhän tahdo, että\nloukkaannut minuun, Georgie — — —»\n\n»Täältä tulee vielä pieni ylimääräinen pisara itsekullekin», ja\nitsekukin vastasi: »Purista karahvia, George, purista sitä!»\n\nKun kannu oli toivottoman tyhjä, seisoivat he keskustellen\nkieltolaista. Miehet keinuskelivat kantapäillään, pistivät kädet\nhousuntaskuihin ja esittivät mielipiteitään osoittaen sitä kopisevaa\nsyvämielisyyttä, joka on ominaista hyvinvoivalle miehelle hänen\ntoistellessaan perinpohjin puituja väitteitä asiasta, josta hänellä ei\nole pienintäkään aavistusta.\n\n»Jos minä saan sanoa», sanoi Vergil Gunch, »niin minun käsitykseni\nmukaan, ja minä voin puhua kuin kirja, sillä minä olen kuullut monia\ntohtoreita ja herroja, joiden pitäisi se tietää, minun käsitykseni\nmukaan on hyvä asia, että päästään kapakoista, mutta ihmisten pitäisi\nsentään saada olutta ja keveitä viinejä.»\n\nHoward Littlefield huomautti: »Ihmiset yleensä eivät huomaa, että on\nvaarallista loukata persoonallista vapautta. Mainitsen esimerkin:\nBaierin — luullakseni se oli Baierin — niin, niin oli, Baierin kuningas\nantoi 1862, maaliskuussa 1862, julistuksen, ettei karja saa käydä\nlaitumella valtion maalla. Maalaisväestö oli nurkumatta alistunut\nraskaisiin verotaakkoihin, mutta kun tämä julistus annettiin, teki\nse kapinan. Ehkä se oli sittenkin Saksissa. Mutta se osoittaa joka\ntapauksessa, kuinka vaarallista on kajota persoonalliseen vapauteen.»\n\n»Joo, se on oikein — kenelläkään ei ole oikeutta kajota persoonalliseen\nvapauteen», sanoi Orville Jones.\n\n»Mutta ei sentään tule unohtaa, että kielto on sangen hyvä\ntyöväenluokalle. Estää sitä tuhlaamasta rahojansa ja heikentämästä\ntyökykyään», sanoi Vergil Gunch.\n\n»Se on kyllä totta. Mutta vika on pakkokeinoissa», väitti Howard\nLittlefield. »Kongressi ei keksinyt oikeaa järjestelmää. Jos asia olisi\nollut minun määrättävissäni, olisin järjestänyt sen niin, että juomarit\nolisivat saaneet vastakirjoja, ja sitten olisimme pitäneet huolta\navuttomasta työmiehestä — estäneet häntä juomasta — emmekä kuitenkaan\nolisi loukanneet vertaistemme oikeuksia ja persoonallista vapautta.»\n\nHe nyökkäsivät, katsoivat ihaillen toisiinsa ja sanoivat vahvistavasti\n»Se on oikein, se olisi tehnyt säväyksen.»\n\n»Minua huolestuttaa se, että useimmat niistä vekkuleista rupeavat\nkäyttämään kokaiinia», huokasi Eddie Swanson.\n\nHe nyökkäsivät vielä vakuuttavammin ja sorisivat:\n\n»Se on totta. Se vaara on aina olemassa.»\n\nChum Frink selitteli: »Kuulkaa, minä sain tässä eräänä päivänä mainion\nreseptin, miten valmistetaan kotipanoista olutta, otetaan — — —»\n\nGunch keskeytti hänet: »Odota! Anna minun sanoa omani!» Littlefield\nhirnui: »Olutta! Heikkari! On vain annettava ciderin käydä!» Jones\npuuttui puheeseen: »Minulla on semmoinen resepti, joka kelpaa!» Swanson\nrukoili: »Oi, kuulkaa, antakaa minun kertoa tarina — — —» Mutta Frink\njatkoi päättävästi:\n\n»Otetaan ja kootaan herneenpalkoja ja kaadetaan viisikolmatta litraa\nvettä viiteenneljättä litraan herneenpalkoja ja keitetään seos, kunnes\n— —»\n\nMrs. Babbitt kääntyi heidän puoleensa vetoavan kohteliaasti —Chum Frink\nriensi selittämään loppuun mainiota olutreseptiänsä ja emäntä sanoi\niloisesti: »Päivällinen on valmis.»\n\nHerroilla oli pientä ystävällistä kinaa, kuka menisi sisään viimeisenä,\nja heidän mennessään hallin läpi ruokasaliin sai Vergil Gunch kaikki\nnauramaan luikkaamalla: »Jos en minä saa istua Myra Babbittin vieressä\nja pitää hänen kädestään kiinni pöydän alla, niin en halua olla mukana\n— silloin minä menen kotia.» Salissa he sitten seisoivat neuvottomina,\nkunnes mrs. Babbitt hermostuneesti sanoi: »Antakaa kun katson — — Oo,\nminä olin tosin aikonut hankkia kauniita käsinmaalattuja kortteja,\nmutta — — Oo, niin; Mr. Frink, Teidän paikkanne on täällä!»\n\nPäivällinen oli kaikkein parhaaseen naislehtityyliin, ja\nsalaatti tarjottiin ontoissa omenissa, ja kaikki, voittamatonta\nkananpoikapaistia lukuunottamatta, oli jonkin muun näköistä.\n\nTavallisesti oli herrojen vaikea päästä puheen alkuun naisten kanssa;\nflirtti oli tuntematon taito Floral Heightsissä, ja konttori- ja\nkeittiöalojen välillä ei ollut kosketuskohtia. Mutta cocktailien\nvaikutuksesta kävi keskustelu valtavaksi. Jokaisella herroista oli\nvielä paljon tärkeää sanomista kieltolaista, ja nyt, kun kukin oli\nsaanut uskollisen kuulijan pöytänaisestaan, puhkesi hän:\n\n»Minä olen löytänyt paikan, mistä saan ostaa niin paljon pirtua kuin\nhaluan kahdeksasta dollarista litran — —»\n\n»Luitteko siitä miehestä, joka meni maksamaan tuhat dollaria kymmenestä\nlaatikosta whiskyä, jonka huomattiin olevan silkkaa vettä? Mies kuuluu\nseisseen eräässä kadunkulmassa, ja niin tulee hänen luokseen toinen ja\nsanoo — — —»\n\n»Väitetään että Detroitin luona tuo pirtua maahan kokonainen laivasto —\n— —».\n\n»Minä olen aina sanonut sitä eivät ihmiset huomaa\nkieltolakikysymyksessä — — —»\n\n»Ja sitten tyrkytetään ihmisille kaikkea myrkyllistä törkyä, puuspriitä\nja kaikkinaisia — — —»\n\n»Luonnollisesti minä periaatteessa myönnän sen suotavaksi, mutta en\naio antaa kenenkään määrätä, mitä saan ajatella ja tehdä. Ei kukaan\namerikkalainen suvaitse koskaan semmoista!»\n\nMutta heistä kaikista oli mautonta, että Orville Jones — jokahan ei\nmissään tapauksessa ollut etevimpiä seurassa — meni sanomaan: »Kaikki\nkeskustelu kiellosta on yksinkertaisinta keskittää näin: kysymys ei ole\nkuivattamisen kustannuksista vaan määrästä.»\n\nVasta kun tämä, ainoa pakollinen aine oli loppuunkäsitelty, kääntyi\nkeskustelu muille aloille.\n\nVergil Gunchista sanottiin usein ja ihaillen: »Hemmetti, sillä\nmiehellä on ihan ihmeellinen kyky! Ajatelkaa, hän saattaa naisten\nläsnäollessa kertoa mitä uskalletuimman jutun ja kaikki naiset\nnauravat itsensä pilalle, mutta jos minä, piru vieköön, yritän puhua\njotakin, joka on vaikka kuinka vähän sinnepäinkään, niin saan ihan\nhirveästi kynsilleni!» Nyt ihastutti Gunch heitä huutamalla mrs.\nEddie Swansonille, nuorimmalle naisista: »Louetta! Minun onnistui\nkehveltää Eddien avain hänen taskustaan, ja mitä sanotte, jos te ja\nminä hiipisimme kadun yli, kun ei kukaan huomaa katsoa. Minulla olisi\njotakin», lisäsi hän viehkeästi iskien silmää, »äärettömän tärkeää\nsanomista teille!»\n\nNaiset vääntelivät itseänsä, ja Babbitt innostui yhtäläiseen\nvallattomuuteen. »Tiedättekö, minä toivoisin uskaltavani näyttää teille\nerästä kirjaa, jonka sain lainaksi — tohtori Pattenilta.»\n\n»Älä George! Mikä ajatus!» varoitti mrs. Babbitt.\n\n»Se kirja on — — — pikantti on aivan liian lievä sana. Se on\neräänlainen antropologinen kuvaus — — — tavoista ja menetelmistä\nEtelämerensaarilla, ettekä te voi _aavistaa!_ Se on kirja, jota ei saa\nostamalla. Verg, minä lainaan sinulle sen!»\n\n»Minulle ensin!» rukoili Eddie Swanson. »Kuulostaa nasevalta!»\n\nOrville Jones julisti: »Tiedättekö, minä kuulin tässä tuonnoin hyvän\nkertomuksen kahdesta ruotsalaisesta ja heidän rouvistaan», ja hän\nkertoi parhaalla juutalaismurteella makupalan hiukan lieventämällä\nloppua. Gunch kertoi vielä paremman. Mutta cocktailit haihtuivat, ja\nrohkeat seikkailijat vaipuivat takaisin varovaiseen todellisuuteen.\n\nChum Frink oli äskettäin ollut luentomatkalla pikkukaupungissa, ja hän\nnauroi: »Hauskaa taas palata sivistyksen piiriin! Minä olen tosiaan\nnähnyt muutamia oikeita metsäkyliä — Ihmiset ovat tietenkin maailman\nparhaita, mutta ne hölmöläiset ovat kauhean tylsiä, ja te saatatte\ntuskin ymmärtää, kuinka hauskalta tuntuu taas saada istua ihmisten\nparissa, joissa on eloa.»\n\n»Totta tosiaan!» riemuitsi Orville Jones. »Ne ovat maailman parhaita\nihmisiä, nuo pikkukaupunkilaiset, mutta mammakulta sitä keskustelua!\nHehän eivät voi puhua muusta kuin ilmasta ja uudesta lordistaan.»\n\n»Se on tosi. Ne puhuvat aina samoista asioista», sanoi Eddie Swanson.\n\n»Niin, eivätkö puhukin? Sanovat yhtä ja samaa aina uudelleen», sanoi\nVergil Gunch.\n\n»Se on tosiaankin ihmeellistä. On kuin heiltä puuttuisi kyky\narvostella asioita objektiivisesti. He vain toistavat samaa puhettansa\nFord-autoista ja ilmasta ja niin edespäin», sanoi Howard Littlefield.\n\n»Mutta ei heitä silti voi moittiakaan. Heillä ei ole semmoista\ntilaisuutta henkiseen kannustukseen kuin meillä täällä kaupungissa»,\nsanoi Chum Frink.\n\n»Siinä olet, hitto vieköön, oikeassa», sanoi Babbitt. »Ei ole\ntarkoitukseni, että te älypomot ylpistytte, mutta se minun täytyy\nsanoa, että se pitää ihmistä korkealla tasolla, kun saa seurustella\nrunoilijan ja sitten sellaisen kansantalousmiehen kanssa kuin\nHoward. Mutta mitäs pikkukaupunkilaiset, kun saavat puhella vain\nkeskenään, niin ei tosiaan ole kumma, jos he jäävät raakamaisiksi ja\nsivistymättömiksi puheessaan ja heidän ajatuksensa yksipuolisiksi.»\n\nOrville Jones huomautti: »Entäs meidän muut etumme sitten — elävät\nkuvat esimerkiksi. Hölmöläisherroista on kaikki tiptop, kun saavat\nohjelmanvaihdoksen kerran viikossa, kun meillä täällä kaupungissa on\nvalittavana tusina eri biografeja joka ainoa ilta!»\n\n»Niin, ja se kannustus, mikä siinä on, kun saa seurustella oikeiden\nliikenerojen kanssa joka päivä — ja aina täytyy olla täynnä tarmoa.»\n\n»Mutta toisaalta», sanoi Babbitt, »ei niitä maalaiskyliä auta\narvostella liian lempeästi. On tietysti ihmisten oma vika, ellei heillä\nole aloitetta kylliksi iskeä kiinni ja voittaa alaa kaupungissa,\nniinkuin me teimme. Ja, näin meidän kesken, ne ovat niin kauhean\nkateellisia kaupunkilaisille. Joka kerta, kun minä matkustan Catawbaan,\ntäytyy minun kierrellä kasvinkumppanieni luona pyytelemässä anteeksi,\nettä minulla on ollut tavallaan parempi onni kuin heillä. Ja jos heille\npuhuu luonnollisesti, niinkuin me täällä, ja osoittaa tahtia ja niin\nsanoakseni laajakantoisia mielipiteitä, niin ne luulevat, että sitä\nvain pöyhkeilee. Minun oma velipuoleni Martin esimerkiksi — hän hoitaa\nisä vainajan pientä sekatavarakauppaa. Minä uskallan lyödä vetoa, ettei\nhän tiedä olevan olemassa semmoista kuin smoker — — — smoking. Jos hän\nnyt astuisi sisään tänne, niin hän uskoisi, että me olemme joukko,\njoukko — — Niin, peijakas vieköön, hän ei tietäisi, mitä hän uskoisi!\nNiin, kateellisia, kateellisia ne ovat.»\n\nChum Frink yhtyi: »Siinä olet oikeassa! Mutta minua loukkaa heissä\neniten kulttuurin puutteellisuus ja kauniin tajuamattomuus — jos suotte\nanteeksi niin korkealentoisen sanan. Minä haluan pitää hyvän luennon\nja lausua muutamia parhaita runojani — ei sanomalehtisepustuksia, vaan\naikakauskirjoihin kirjoittamiani. Mutta, hyvät ystävät, kun tulen\nmoukkalaan, ei mikään muu vetele kuin kaikkinaiset jutut ja lörpöttely\nja törky, semmoinen, että jos joku meistä tässä yrittäisi sitä, niin\nhän lentäisi pian ovelle aika vauhtia ja pää pökerryksissä.»\n\nVerg Gunch kokosi sanotun yhteen: »Tosiasia on, että meillä on\nheikkarin hyvä olo, kun elämme kaupunkilaisten parissa ja asetamme\ntaiteelliset harrastukset ja liiketoiminnan yhtä korkealle. Meistä\ntuntuisi aika synkältä, jos tarttuisimme johonkin kyläpahaseen ja\nkoettaisimme istuttaa sen vanhoihin härkäpäihin senlaatuista elämää,\njohon täällä olemme tottuneet. Mutta, hitto soi, yhden asian voi aina\nsanoa niiden eduksi: Jokainen amerikkalainen pikkukaupunki pyrkii\nsaamaan lisää väestöä ja ajanmukaisia ihanteita. Ja, vie ja viipota,\neikö moni niistä onnistu! Useinhan sitä kuulee, että se ja se oli\nsiellä 1900, ja siellä oli vain yksi, sanoo yksi, savinen katu ja\nyhdeksänsataa ihmisetanaa. No, sitten palataan sinne 1920, ja tavataan\nkivetyt kadut ja hieno pieni hotelli ja ensiluokkainen naistenpukimo\n— sula täydellisyys, yksinkertaisesti! Ei pidä katsoa sitä, mitä nuo\npikkupaikat ovat, on katsottava sitä, miksi ne pyrkivät tulemaan, ja\nniillä on kaikilla kunnianhimo, joka ajan mittaan tulee tekemään ne\nmaan parhaiksi paikoiksi — — — ne pyrkivät kaikki ihan samanlaisiksi\nkuin Zenith!»\n\n\n3.\n\nNiin läheisiä tuttavia kuin he olivatkin T. Cholmondeley Frinkin\nkanssa, joka naapurina lainasi heiltä ruohonleikkuukoneita ja\nruuviavaimia, tiesivät he, että hän oli myöskin kuuluisa runoilija ja\netevä ilmoitusagentti, että hänen luontevan käytöksensä takana piili\nhämärää kirjallista salaperäisyyttä, jonka läpi he eivät voineet\ntunkeutua. Mutta tänä iltana, viinan synnyttämässä tuttavallisessa\ntunnelmassa, hän laski heidät salaiseen pyhättöönsä:\n\n»Minulla on kirjallinen ongelma, joka kiusaa minua riivatusti.\nMinä kirjoitan ilmoitussarjaa Javelin-automobiilista ja aion tehdä\njokaisesta todellisen helmen — todella tyylikkään teoksen. Minä olen\nsitä mieltä, että, jos ei voi saada aikaan täydellistä, niin on paras\njättää koko juttu, ja tämä on suorastaan pirullisinta, mitä minulla\nmilloinkaan on ollut tehtävänä. Te luulette kenties, että on vaikeampaa\nkirjoittaa runoja — kaikista noista sydämenasioista: kotiliedestä ja\nonnesta — mutta se ei ole konsti eikä mikään. Siinä ei voi epäonnistua;\nsenhän tietää, mitä tunteita kunniallisella, eteenpäinpyrkivällä\nmiehellä täytyy olla, jos hän pitää itsensä miehenä, ja niinpä on\npysyttävä vain siinä. Mutta teollisuuden runous, nähkääs, se on\nkirjallinen suunta, jossa täytyy aukoa uusia uria. Tunnetteko sitä\nmiestä, joka on Amerikan _todellinen_ nero? Sitä miestä, jonka nimeä\nte ette tiedä, enkä minäkään, mutta jonka työ pitäisi säilyttää, jotta\ntulevat polvet voisivat saada käsityksen nykyisen Amerikan ajatuksesta\nja erikoisuudesta? Minä tarkoitan sitä miestä, joka kirjoittaa\nilmoitukset Prinssi Albert-tupakasta. Kuulkaa vain tätäkin:\n\n Prince Albert antaa piipulle autuuden tuoksun. Sanokaa, olettehan\n tietenkin kuullut puhuttavan, kuinka kahdeksan kilometrin\n tuntivauhdista loikataan kahdeksaankymmeneen kilometriin vain\n laskemalla kaasua putkeen? Se on jo koko pulskaa — _Mutta_ — näin\n meidän kesken, tekisitte viisaasti, jos keksisitte peijakkaan vikkelän\n kirjanpitojärjestelmän siitä, kuinka nopeasti kohoatte kurjasta\n tupakkatuulesta mitä ihanimpaan — kun vain pistätte naamaamme piipun,\n joka on täynnä kiehtovaa kaverianne, Prince Albertia.\n\n Prince Albert on mies, joka pystyy aikaansaamaan sen — on yhä\n uudelleen yhtä hurmaava, aina viihdyttävä ja tenhotuoksuinen! Tosiasia\n on, että ette mistään muualta saa kiveräänne niin paratiisillista,\n sainetta, moninkertaista nikotiininautintoa!\n\n Tarttukaa piippuun salamannopeasti kuin johonkin kallisarvoiseen,\n joka Teille on tarjona! Jos sen pesä on täynnä Prince Albertia, niin\n tanssiaskelin kuljette elämän permannolla!\n\n _Joko nyt hoksaatte?_\n\n»Hm,» sanoi moottoriagentti Eddie Swanson, »se alkaa jo olla\nmiehenmallista kirjallisuutta. Tuo Prince Albert-veitikka — vaikka,\nhemmetissä, eihän niitä voi kirjoittaa vain yksi; siinähän täytyy olla\nkokonainen liuma pontevia tuhrusorkkia yksissä, mutta joka tapauksessa:\ntuo ei kirjoita pitkätukkaisille huijareille, hän kirjoittaa\noikeauskoisille liikemiehille, hän kirjoittaa _minulle_ ja minä nostan\nlakkia hänelle! Se on vain kysymys: tuottaako se todella ostajia? Se\non hauska lukea, mutta se ei sano mitään. Minä en milloinkaan menisi\nostamaan Prince Albert-tupakkaa vain tuon luettuani, se kun ei sano\nminulle mitään itse tavarasta. Se on vain lörpötystä.»\n\nFrink vastasi hänelle: »Sinä olet hullu! Täytyykö minun opettaa sinulle\ntyylin arvoa? Joka tapauksessa tahtoisin keksiä juuri senlaatuista\nJavelin-auton hyväksi. Mutta minä en yksinkertaisesti kykene. Siksi\npäätin pysyä vain runollisessa ja yrittää korkeamman tyylin ilmoitusta\nJavelinista. Mitä pidätte tästä? —\n\n »Pitkä, valkoinen tie kutsuu — kutsuu — ja tarjoaa lentoa kaukana\n olevien kukkulain yli jokaiselle miehelle tai naiselle, jolla on\n punaista verta suonissa ja merirosvojen ikivanha laulu huulilla.\n Pois ikävystyttävä arkiaherrus ja hiiteen kaikki huolet! Vauhti\n —ihana vauhti — se on enemmän kuin vain hetken huvia — se on elämä\n teille ja minulle! Tämän suuren uuden totuuden ovat Zeeco-automobiilin\n valmistajat ottaneet huomioon yhtä paljon kuin hinnan ja ulkonäön.\n Se on nopea kuin antilooppi, sulava kuin pääskysen lento ja\n kuitenkin voimakas kuin hyökkäävä elefantti. Jokainen piirto henkii\n täydellisyyttä. Kuuntele, veli! Sinä et milloinkaan saa tuntea, kuinka\n ihanaa on matkustaa laajalti, ennenkuin _koetat maan viehkeintä\n vehjettä — Javelin-autoa_!»\n\n »Niin», sanoi Frink miettiväisenä, »siinä on siro tuulahdus, jos niin\n saan sanoa, mutta siinä ei ole keveän keskustelusävyn omaperäisyyttä.»\n\nKoko seura ilmaisi huoaten sympatiaansa ja ihailuansa.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\n1.\n\nBabbitt piti ystävistään ja hoiti mielellään isännän tärkeää tehtävää\nhuudellen: »Tietysti teidän pitää ottaa enemmän kananpaistia, totta\nkai!» ja hän antoi arvoa T. Cholmondeley Frinkille, mutta cocktailin\nvoima oli haihtunut, ja mitä enemmän hän söi, sitä masentuneemmaksi hän\nkävi. Ja päivällisten tunnelman turmeli sitten Swansonien riita.\n\nFloral Heightsissa ja muissa Zenithin rikkaissa kaupunginosissa,\nvarsinkin »nuorten perheiden» joukossa oli monta naista, joilla ei\nollut mitään tekemistä. Heillä oli tosin joitakin palvelijoita, mutta\nkaikki kaasukeittiöt, sähköliedet ja tiskauskoneet ja pölynimijät ja\nkeittiön kaakeliseinät tekivät heidän talonsa niin mukaviksi, että\nheillä oli vain vähän puuhaa taloudessa, ja suuri osa heidän ruokaansa\ntuli leipomoista ja leikkelekaupoista. Heillä joko ei ollut lasta\nlainkaan, tai korkeintaan kaksi; ja siitä tarusta huolimatta, että\nsota muka oli tehnyt työn kunnioitetuksi, väittivät heidän miehensä,\nettä he »tuhlasivat aikaansa ja saivat kaikkinaisia ajatuksia»\nilmaisessa yhteiskuntatyössä, ja vielä enemmän, että he ansaitsemalla\nrahaa aiheuttivat semmoisen huhun, ettei heistä muka pidetty\nkunnollista huolta. He tekivät työtä ehkä kaksi tuntia päivässä ja\nlopun aikaa söivät suklaata, istuivat elävissä kuvissa ja katselivat\npuodinikkunoita, tapasivat kaksi tai kolme tuttavaa juorupeliseuroissa,\nlukivat »magazineja», ajattelivat rakastajaa, joka ei koskaan\nilmestynyt, ja keräsivät valtavan varaston hermostuneisuutta, jota\npurkivat moittimalla miehiänsä. Miehet riitelivät vastaan.\n\nSwansonit olivat tyypillisenä esimerkkinä tällaisista riitapareista.\n\nKoko päivällisajan oli Eddie Swanson julkisesti moitiskellut vaimonsa\nuutta pukua. Se oli, selitti hän, liian lyhyt, liian avokaulainen,\nliian ohut ja aivan liian kallis. Hän vetosi Babbittiin:\n\n»Suoraan sanoen, George, mitä sinä pidät tuosta ryysystä, jonka Louetta\non mennyt ostamaan? Eikö se sinusta ole huippu?»\n\n»Mikä sinun on? Minusta se on viehättävä puku.»\n\n»Niin todellakin on, mr. Swanson. Se on viehättävä puku», vahvisti mrs.\nBabbitt.\n\n»Näet nyt, siinä sait! Vaikka olet olevinasi sellainen pukujentuntija!»\nraivosi Louetta, muiden vierasten miettiväisinä katsellessa hänen\nolkapäitään.\n\n»Kas niin», sanoi Swanson. »Minä ymmärrän riittävästi tietääkseni,\nettä se on tuhlausta, ja se harmittaa minua, että sinä et halua\nkuluttaa sitä runsasta vaatevarastoa, joka sinulla jo on. Minä olen\nlausunut käsitykseni tästä ennen, ja sinä tiedät sangen hyvin, ettet\nole kiinnittänyt minuun minkäänlaista huomiota. Minun täytyy paimentaa\nsinua alituisesti saadakseni sinut tekemään jotakin — —»\n\nSitä tuli paljon vielä samaan tyyliin, ja kaikki ottivat osaa siihen,\npaitsi Babbitt. Kaikki hänessä oli tyhjää, paitsi hänen vatsansa, ja se\noli perin huolestuttava todellisuus. »Minä olen ahtanut itseeni liian\npaljon, minun ei pitäisi syödä tätä törkyä», ähki hän — nielaisten\nkylmän ja limaisen kimpaleen jäätelötiiliskiveä ja mokkatorttua,\nliimaista kuin partatahdas. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut savella\ntäytetty, hänen vatsansa oli haljeta, hänen kurkkunsa oli haljeta,\nhänen aivonsa olivat kuin kuumaa liejua, ja vain vaivoin hän sai\njatketuksi nauramista ja luikkaamista, kuten Floral Heightsissä isännän\ntehtävään kuului.\n\nEllei vieraita olisi ollut, olisi hän paennut ulos ja kävellyt\npois ruokahumalan, mutta sumussa, joka täytti huoneen, istuivat\nvieraat loputtomasti ja puhelivat, puhelivat, kun hän vain kärsi.\n»Saakelin tyhmeliini, kun syön kaikkea tuommoista — ei hiventäkään\nenää», ja samalla hän huomasi pistäneensä taas poskeensa inhoittavaa\nvaniljapuuroa lautaseltaan. Hänen ystävillään ei ollut mitään\ntaikavoimaa; hän ei tuntenut minkäänlaista mielenylennystä, kun Howard\nLittlefield oppinsa aarreaitasta otti esiin tiedon, että raakakumin\nkaava oli C10 H16, joka muutti isopriniksi eli 2 C5 H8. Ei ollut kyllin\nettä Babbittin oli ikävä, vaan hän tunnusti äkkiä, ilman edelläkäypää\nvaroitusta suoraan, että hänen oli ikävä. Oli ihanaa päästä pöydästä,\nkovan tuolin kidutuksesta ja oikaista itseään arkihuoneen sohvalla.\n\nPäättäen katkonaisesta ja laimeasta keskustelusta ja siitä, että he\nkaikki olivat sennäköisiä kuin olisivat verkalleen ja tuskallisesti\ntukehtumassa, näyttivät muut kärsivän seuraelämän ponnistuksista ja\njuhlaruokaan kohdistuvasta kauhusta yhtä paljon kuin hän itse. Kaikki\nhyväksyivät ilmeisen helpotuksen tuntein ehdotuksen, että pelattaisiin\nbridgeä.\n\nBabbitt vapautui vähitellen tunteesta, että häntä ikäänkuin keitettiin.\nHän voitti bridgessä. Hän pystyi jälleen kestämään Vergil Gunchin\ntyhjentymätöntä leikkisyyttä. Mutta hän uneksi vaeltelusta Paul\nRieslingin kanssa jonkin järven rannalle Mainessa. Se oli yhtä valtavaa\nja mielikuvitusta elvyttävää kuin koti-ikävä. Hän ei ollut koskaan\nnähnyt Mainea, ja kuitenkin hän katseli pilvenpeittämiä vuoria ja\ntyyntä järveä iltavalaistuksessa. »Paul-poika on enemmän arvoinen kuin\nkaikki nämä korkealentoiset räyhääjät yhteensä», mietti hän; ja »Minä\ntahtoisin päästä pois — kaikesta.»\n\nEi edes Louetta Swanson saanut häneen eloa.\n\nMrs. Swanson oli sievä ja pehmyt. Babbitt ei ollut mikään naisten\nerikoistuntija, paitsi milloin tuli esille heidän makunsa\nkysymyksessä »Kalustettuja Huoneita Vuokrattavana». Hän luokitteli\nheidät todellisiin daameihin, työläisnaisiin, ilkeisiin akkoihin ja\näkäpusseihin. Hän uneksi heidän sulostaan, mutta hänen mielestään\nhe kaikki (paitsi hänen oman perheensä naiset) olivat »omituisia»\nja »mystillisiä». Kuitenkin hän oli vaistomaisesti ymmärtänyt, että\nLouetta Swansonia saattoi lähennellä. Tämän silmät ja huulet olivat\nkosteat. Kasvot kapenivat leveästä otsasta suippoon leukaan, suu oli\nkapea, mutta päättäväinen ja himokas, ja kulmakarvain välissä oli\nkaksi ulospäin kaartuvaa ja intohimoa ilmaisevaa ryppyä. Hän oli\nkolmikymmenvuotias tai ehkä nuorempi. Juoru ei koskaan tiennyt hänestä\nmitään, mutta jokaisesta miehestä oli luonnollista käyttää flirttisävyä\npuhuessaan hänen kanssaan ja jokainen nainen katseli häntä hiljaisen\nhämillisenä.\n\nPelivuorojen väliaikoina istui Babbitt sohvassa ja puheli hänelle\nkäyttäen sitä asianmukaista kohteliaisuutta, sitä hyväsointuista Floral\nHeights-kohteliaisuutta, joka ei ole flirttiä, vaan kauhistunutta pakoa\nkaikesta semmoisesta.\n\n»Sinä näytät tänä iltana sennäköiseltä kuin ihka uusi sifooni.»\n\n»Niinkö teen?»\n\n»Eddie-ystävä on niin sanoakseni sotajalalla.»\n\n»Niin on. Minä olen siihen niin väsynyt.»\n\n»No niin. Kun väsyt ukkoosi, niin voithan aina karata setä Georgen\nkanssa.»\n\n»Ettäkö minä karkaisin — — Ehei —»\n\n»Onko sinulle kukaan sanonut, että sinun kätesi ovat helkkarin kauniit?»\n\nLouetta katsoi niitä ja veti hihojensa pitsit niiden verhoksi, mutta\nmuuten ei hän Babbittista välittänyt. Hän oli vaipunut sanattomiin\nunelmiin.\n\nBabbitt oli liian tylsä tänä iltana täyttääkseen velvollisuuttaan olla\nvalloittava (vaikka ankaran siveellinen) mies. Hän saapasti takaisin\nbridge-pöydän ääreen. Hän ei ollut erikoisen ihastunut, kun mrs. Frink,\npieni, hermostunut nainen, ehdotti, että he »koettaisivat hiukan\nspiritismiä ja pöytätanssia — tiedätkö, Chum voi saada henget esiin —\nse on ihan totta, hän suorastaan pelästyttää minua.»\n\nSeuran naiset eivät olleet esiintyneet koko iltana, mutta nyt he sinä\nsukupuolena, joka harrastaa henkisiä asioita, kun miehet kamppailevat\nalhaisen aineen kanssa, ottivat komennon ja huusivat: »Oi, niin,\ntehdään se!» Hämärässä tunsivat miehet itsensä jokseenkin juhlallisiksi\nja tyhmiksi, mutta naiset värisivät hartautta istuessaan pöydän\nympärillä. He nauroivat: »Nyt saattekin olla siivolla, muuten minä\njuoruan!», kun miehet tarttuivat heidän käsiinsä piirissä.\n\nBabbitt tunsi värähdystä ja jälleen pientä kiinnostusta olemassaoloon,\nkun Louetta Swansonin käsi tyynesti ja lujasti tarttui hänen käteensä.\n\nHe istuivat kaikki etukumarassa jännittyneessä odotuksessa. He\nhätkähtivät, kun joku hengähti äänekkäämmin. Hallista tulevassa\nhimmeässä valaistuksessa he näyttivät epätodellisilta, tunsivat\nhengellistyvänsä. Mrs. Gunch kirkaisi, ja he hypähtivät luonnottoman\nhilpeinä, mutta Frinkin hyssityksestä he vaipuivat takaisin\nmasentuneeseen vavistukseen. Äkkiä kuului käsittämätön koputus. He\ntuijottivat Frinkin heikosti häämöttäviin käsiin ja huomasivat, että\nne olivat alallaan. He käännähtelivät ja olivat ikäänkuin se ei olisi\ntehnyt heihin mitään erikoisempaa vaikutusta.\n\nFrink puhui vakavasti: »Onko siellä ketään.» Kopahdus. »Merkitseekö\nyksi kopahdus myöntämistä?» Kopahdus. »Ja kaksi kieltämistä?» Kopahdus.\n\n»Nyt, hyvät naiset ja herrat, pyydämmekö meediota asettamaan meidät\nyhteyteen jonkun suuren hengen kanssa?» mutisi Frink.\n\nMrs. Orville Jones pyysi: »Oi, antakaa meidän puhua Danten kanssa. Me\nolemme lukeneet häntä Lukukerhossa. Sinähän tiedät, kuka se oli, Orvy?»\n\n»Tietysti tiedän, kuka hän oli! Italialainen runoilija. Missä sinä\nluulet minun saaneen kasvatukseni?» sanoi hänen loukkaantunut\npuolisonsa.\n\n»Aivan niin — se, joka teki Cook-matkan helvettiin. Minä en ole koskaan\npäntännyt hänen runojansa läpi, mutta me luimme häntä yliopistossa»,\nsanoi Babbitt.\n\n»Sida mr. Daannty!» aloitti Eddie Swanson.\n\n»Teidän pitäisi olla helppo saada hänet käsiinne, mr. Frink, te kun\nolette ammattiveljiä, te ja hän», sanoi Louetta Swanson.\n\n»Ammattiveljiä, peijakas! Mistä te sen saitte?» vastusti Vergil\nGunch. »Minä arvaan, että Dantessa oli aika paljon pontta — ollakseen\nvanhan ajan miehiä — ei sen puolesta, että minä olisin lukenut häntä,\ntietenkään — mutta jos kysymykseen tulisi, niin ei se poika pärjäisi,\njos hänen täytyisi ryhtyä käytännölliseen kirjallisuuteen ja keriä\nitsestään runo päivässä sanomalehtisyndikaatille, niinkuin Chum tekee.»\n\n»Sinäpä sen sanoit», tiesi Eddie Swanson. »Niillä vanhoilla vekkuleilla\noli runsaasti aikaa. Turkanen, minä voisin kirjoittaa runoja itse,\njos minulla olisi vuosi aikaa ja kirjoittaisin vain semmoista\nvanhanaikaista moskaa kuin Dante.»\n\nFrink komensi: »Hiljaa nyt, niin minä kutsun hänet tänne!... Oi,\nhymysilmät, astukaa, hm, äärimmäisiin sfääreihin ja tuokaa tänne Danten\nhenki, jotta me kuolevaiset saisimme kuunnella hänen viisautensa\nsanoja.»\n\n»Sinä unohdit ilmoittaa hänelle osoitteen: 1658 Rikkikatu, Tulikunnaat,\nHelvetti», nauroi Gunch, mutta muut tunsivat, että tämä oli herjausta.\n»Ja muuten — arvatenkin koputtaja oli vain Chum, mutta kuitenkin, jos\ntässä sentään sattumalta olisi jotakin perää, niin olisihan jännittävää\nsaada puhua vanhan veitikan kanssa, joka kuului — niin kaukaiseen\naikaan — — —»\n\nKopahdus. Danten henki oli tullut George F. Babbittin arkihuoneeseen.\n\nHän oli »iloinen ollessaan heidän luonaan tänä iltana».\n\nFrink tavasi tiedot käymällä läpi aakkoset, kunnes henkitulkki\nkopahutti oikean kirjaimen kohdalla.\n\nLittlefield kysyi oppineella äänellä: »Viihdyttekö Paratiisissa,\nMessire?»\n\n»Me olemme hyvin onnellisia korkeammalla tasolla, Signor. Me\niloitsemme, että harrastatte spiritismin korkeampaa totuutta», vastasi\nDante.\n\nPiiri liikahteli korsettien ja paidan rinnusten pelästyneesti\nnatistessa. »Entäpä — entä, jos tässä on jotakin perää?»\n\nBabbittilla oli toinen huoli. »Entä jos Chum Frink todella olisi noita\nspiritistejä! Chum oli kirjailijaksi aina tuntunut tosi toverilta; hän\nkuului Chatham Roadin presbyteriseen kirkkoon ja kävi Propagaattorien\nluncheissa ja piti sikareista ja moottoreista ja pirteistä kaskuista.\nMutta entä jos hän salassa — — — Kun kaikki ympäri käy, ei niistä\nintelligenssi ihmisistä koskaan tiedä — — Ja oikea spiristi olisi\nmelkein samaa kuin sosialisti!»\n\nEi kukaan voinut kauan pysyä vakavana Vergil Gunchin seurassa.\n»Kysykää Dantilta, kuinka Jack Shakespeare ja vanha Verg — se poju,\njosta ne tekivät minun kaimani — voivat, ja eivätkö he tahtoisi\npäästä näyttelemään filmissä!» mörisi hän, ja heti oli hurja hilpeys\nvalloillaan. Mrs. Jones huusi, ja Eddie Swanson tahtoi tietää, eikö\nDante kylmettynyt, kun hänellä ei ollut yllään muuta kuin seppeleensä.\n\nKiltti Dante vastasi nöyrästi.\n\nMutta Babbitt — se kirottu tyytymättömyys ahdisti häntä jälleen — istui\npersoonattomassa pimeydessä ja mietiskeli: »Minun mielestäni ei — —\nMe olemme kaikki niin höperöitä ja luulemme olevamme niin teräviä.\nSitä pitäisi olla — — — Sellainen kuin Dante — — — Toivoisin lukeneeni\njotakin hänen jutuistaan. Nyt en sitä kyllä enää tule tehneeksi.»\n\nHän sai, aivan selittämättömästi, vaikutelman rosoisesta kalliosta ja\nsen päällä olevasta, uhkaavia pilviä vasten piirtyvästä, yksipäisestä\nja ankarasta olennosta Hämmästyksekseen huomasi hän, että hänet valtasi\näkillisen halveksumisen tunne luotettavimpia ystäviänsä kohtaan. Hän\npuristi Louetta Swansonin kättä ja tunsi lohdutusta sen inhimillisestä\nlämmöstä. Tottumus tuli, vanha, kokenut sotilas; ja hän ravisti itsensä\nhereille. »Mikä piru minun on tänä iltana?»\n\nHän taputti Louettan kättä osoittaakseen, ettei ollut tarkoittanut\nmitään sopimatonta sitä puristamalla, ja sanoi Frinkille: »Kuule, koeta\nsaisitko vanhan Danten lausumaan jotakin runoansa. Puhu hänen kanssaan\nniin että hän _käsittää sen._ Sano näin: '_Buena giorna, señor, com sa\nva, wie geht's? Keskersaykersa a little pome, señor_?'»\n\n\n2.\n\nValot sytytettiin; naiset istuivat tuoliensa reunalla, kasvoissaan se\njännittyneen päättäväisyyden ilme, jolla vaimo osoittaa, että hän, heti\nkun nykyinen puhuja on lopettanut, aikoo iloisesti sanoa miehelleen:\n»Mitä sanot, ystäväni, eiköhän meidän ehkä olisi aika sanoa hyvää\nyötä.» Kerrankin jätti Babbitt yrittämättä suuriäänisin ponnistuksin\npidättää seuraa vielä. Hänellä oli — hän tahtoi miettiä jotakin.\n— Mutta psyykillinen tutkimus oli saanut heidät vauhtiin jälleen.\n(»Mikseivät mene kotiinsa? Mikseivät mene kotiinsa?») Vaikka väitöksen\nsyvämielisyys häneen vaikuttikin, oli hän vain heikosti innostunut, kun\nHoward Littlefield luennoi:\n\n»Yhdysvaltain kansa on ainoa, jonka keskuudessa hallitus on Eetillinen\nAate eikä vain yhteiskunnallinen laitos.» (»Totta — totta — mutta\neivätkö ne aio ikinä lähteä?») Hän oli tavallisesti ihastunut\nsaadessaan »katsoa kulissien taa» tärkeässä moottorimaailmassa, mutta\ntänä iltana hän tuskin viitsi kuulla Eddie Swansonin selityksiä:\n»Jos tahtoo mennä yli Javelin-luokan, niin on Zeeco mainion hyvä\nkauppa. Pari viikkoa sitten, ja huomatkaa, se oli oikea, vartavastinen\nkoe, otettiin turistiauto Zeeco-varastosta, ja sillä ajettiin ylös\nTonawanda-kukkulaa korkealla vaihteella, ja eräs ukkeli sanoi minulle —\n— —» (»Zeeco — hyvä hyrrä, mutta — Aikovatko ne viipyä koko yön?»)\n\nHe lähtivät vihdoinkin. Yleinen sorina: »Meillä on ollut _niin_\nhauskaa!»\n\nKaikkein sydämellisin oli Babbitt, mutta itsekseen hän ajatteli:\n»Pääsinpäs läpi, vaikka ennätin jo luulla, etten kestäisi loppuun.» Hän\nvalmistautui nauttimaan isännän herttaisimmasta huvista: tehdä pilaa\nvieraistaan keskiyön raukeudessa. Kun ovi suljettiin, haukotteli hän\nhekumallisesti, pullisti rintaansa, kohautti hartioitaan ja kääntyi\nkyynillisesti vaimonsa puoleen.\n\nTämä säteili. »Oi kuinka hauskaa on ollut. Eikö olekin? Minä tiedän,\nettä heillä oli hauskaa koko ajan. Etkö sinäkin usko sitä?»\n\nHän ei voinut tehdä sitä. Hän ei voinut ilveillä. Se olisi ollut\nonnellisen lapsen ivaamista. Hän valehteli perusteellisesti. »Ole vissi\nsiitä! Näin hienoja kutsuja ei tänä vuonna ole ollut missään, sinne\npäinkään.»\n\n»Eikö päivällinen ollut hyvä? Ja tiedätkö, minun mielestäni olivat\npaistetut kananpojat todella herkullisia.»\n\n»Olivat. Ne olisivat kelvanneet vaikka kuninkaalle. Paras\nkananpoikapaisti, mitä muistan syöneeni.»\n\n»Niin, eikö Matilda ollut paistanut mainiosti. Ja eikö sinusta soppa\nollut suorastaan suurenmoinen?»\n\n»Varmasti. Ylen hieno. Paras soppa, mitä olen syönyt ylimuistoisiin\naikoihin.» Mutta hänen äänensä sammui. He seisoivat hallissa\nnelikulmaisessa, nikkelireunaisessa, punaisessa lasilaatikossa olevan\nsähkölampun alla. Mrs. Babbitt tuijotti häneen.\n\n»Mutta, George, tuohan ei tunnu ei tunnu siltä, kuin sinulla olisi\nollut hauskaa.»\n\n»Oli tietysti. Tietysti oli.»\n\n»George! Mikä sinun on?»\n\n»Oo, minä olen kai väsynyt. Minä olen ahertanut aikamoisesti\nkonttorissa. Minun tarvitsee vain päästä irti ja levähtää hiukan.»\n\n»No niin, nythän ei enää ole kuin pari viikkoa, kunnes lähdemme\nMaineen, kultaseni.»\n\n»Jaa — — —» Silloin hän heitti varovaisuuden hiiteen ja sanoi\npeittelemättä: »Myra! Minä luulen, että minun olisi hyvä päästä sinne\naikaisin.»\n\n»Niin, mutta sinunhan on tavattava sitä miestä New Yorkin asioissa.»\n\n»Mitä miestä? Jaa niin. Se. Oo, siitä ei tullut mitään. Mutta minä\ntahdon lähteä Maineen aikaisin — jotta ehdin kalastella hiukan, onkia\nsuuria taimenia, hemmetissä!» Hermostunut, teennäinen naurahdus.\n\n»No niin, miksemme voi tehdä niin. Verona ja Matilda voivat hoitaa\ntalon yhdessä, ja sinä ja minä voimme matkustaa milloin tahansa jos\nkatsot meillä olevan varaa.»\n\n»Mutta sehän on — — — Minä olen tuntenut itseni ylen hermostuneeksi\nviime aikoina. Minä ajattelin, että olisi ehkä hyvä, jos minä niinkuin\nlähtisin itsekseni ja hikoilisin sen ulos itsestäni.»\n\n»George! Etkö sinä _tahdo,_ että minä tulen mukaan?» Mrs. Babbitt oli\nliian kauhistuneen vakava ollakseen traagillinen tai suurenmoisesti\nloukkaantunut tai mitään muuta kuin aseeton ja hehkuva kuin höyryävä\nkeitetty punajuurikas.\n\n»Juu, tietysti minä tahdon! Minä ajattelin vain — —» -Muistaen Paul\nRieslingin ennustaneen tätä hän oli yhtä epätoivoinen kuin Myra.\n»Minä tarkoitan, että joskus minunlaiselleni vanhalle konille on\nhyvä päästä matkaan ja saada tuulettua.» Hän yritti olla isällinen.\n»Kun sitten lapset ja sinä tulette — minä ajattelin, että minä ehkä\nvoisin piipahtaa Maineen paria päivää ennen teitä — niin olisin\ntaas valmis kaikkeen lystiin, ymmärrätkö?» Hän koetti rauhoittaa\nMyraa suurilla, meluavilla sanoilla, herttaisella hymyllä, niinkuin\nhelluntaiseurakuntaa siunaava, suosittu saarnaaja, niinkuin laihaa\nkaunopuheisuuttaan parantava leikkisä luennoitsija, niinkuin kaikki\nmiesten temppujen yrittäjät.\n\nMyra tuijotti häneen, juhla-ilo oli kadonnut hänen kasvoiltaan.\n\n»Olenko minä sinulle rasituksena, kun menemme lomalle? Enkö edistä\nsinun viihtymistäsi?»\n\nTämä mursi hänet. Hän muuttui äkkiä hysteeriseksi kuin kirkuva\nsylilapsi. »Juu, juu, juu! Juu helvetissä! Mutta etkö voi ymmärtää,\nettä minä olen ihan riepuna? Minä olen ihan lopussa! Minun täytyy\nhoitaa itseäni! Etkö usko, minun täytyy — — — Minä olen kyllästynyt\nkaikkeen ja kaikkiin! Minun täytyy — — —»\n\nNyt oli Myra äidillinen ja suojeleva. »Niin, luonnollisesti! Sinun on\nmatkustettava yksin. Mikset laita niin, että saat Paulin mukaasi, jotta\nte pojat voitte kalastella ja pitää hauskaa?» Hän taputti miestänsä\nolalle — hänen täytyi sitävarten nousta varpailleen — ja tämä vapisi\nhermostuneesta avuttomuudesta ja tällä hetkellä piti vaimostaan, ei\nvanhasta tottumuksesta, vaan myös turvautuen hänen voimaansa.\n\nMyra huudahti hilpeästi: »Ylös siitä ja mene maata! Me hoidamme kyllä\nkaikki. Minä pidän huolen ovista. Ala mennä nyt vain!»\n\nMonta minuuttia, monta tuntia, kaamean iankaikkisuuden oli hän\nvalveilla, vapisten jonkinlaisessa alkeisen kauhun tilassa, ymmärtäen,\nettä oli saavuttanut vapauden, ja miettien, mitä tekisi niin\ntuntemattomalla ja hämmentävällä seikalla kuin vapaus.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\n1.\n\nEi mikään asuntosikermä Zenithissä ollut päättävämmin kokeillut\nyhteensullomista kuin Revelstoke Arms, missä Paul ja Zilla Rieslingillä\noli huoneisto. Työntämällä sängyt mataliin alkoveihin muutettiin\nmakuuhuoneet arkihuoneiksi. Keittiöt olivat kaappeja, joista kukin\nsisälsi sähkölieden, tiskihyllyn, lasisen jääkaapin ja, joskus,\nbalkanilaisen palvelijattaren. Kaikki Revelstoke Armsissa oli\näärimmäisen uudenaikaista, kaikki yhteenpuserrettua — paitsi autovajat.\n\nBabbittit olivat vieraisilla Rieslingien luona Revelstoke Armsissa.\nRieslingien luona käyminen oli uskallettu yritys, kiintoisa ja joskus\nlevottomuutta herättävä. Zilla oli vilkas, äänekäs, korkeapovinen,\nvalkoverinen nainen täydessä kukoistuksessaan. Alentuessaan olemaan\nhyvällä tuulella hän oli hermostuneen hilpeä. Hänen huomautuksensa\nihmisistä olivat terävän ivallisia ja paljastivat yleisen tekopyhyyden.\n»Niin, siinä olet oikeassa!» sanottiin ja oltiin tuhmannäköisiä. Hän\ntanssi hurjasti ja kehoitti kaikkia olemaan iloisia ja eloisia mutta\nkesken kaikkea hän saattoi pahastua. Hän pahastui aina. Elämä oli häntä\nvastaan tehty salaliitto, ja hän paljasti sen raivokkaasti.\n\nHän oli ystävällinen tänä iltana. Hän vain viittasi, että Orville\nJoneksella oli peruukki, että mrs. T. Cholmondeley Frinkin laulu\nmuistutti kovassa käynnissä olevaa Ford-moottoria ja että jalosukuinen\nOtis Deeble, Zenithin pormestari ja kongressin ehdokas, oli omahyväinen\nnarri (mikä oli aivan totta). Babbittit ja Rieslingit istuivat\nepäröivinä kivikovilla brokadituoleilla asunnon pienessä arkihuoneessa,\njossa oli liesihylly ilman tulisijaa ja kaistale raskasta kultakangasta\nkiiltävän uudella pianolalla, kunnes mrs. Riesling huusi: »Ei, kuulkaa!\nPannaan tähän pontta! Ota esiin viulusi, Paul, niin minä koetan opettaa\nGeorgiea tanssimaan kunnollisesti.»\n\nBabbittit olivat vakavissaan. Heitä askarruttivat suunnitelmat paosta\nMaineen. Mutta kun mrs. Babbitt kömpelön rakastettavasti yritti päästä\nalkuun: »Väsyykö Paul yhtä paljon talven työstä kuin Georgie?» niin\nZilla muisti erään kärsimänsä vääryyden; ja kun Zilla Riesling muisti\njonkin vääryyden, pysähtyi maailma kulussaan, kunnes jotakin oli tehty.\n\n»Väsyykö hän? Ei, hän ei väsy, hän tulee vain hulluksi, siinä kaikki!\nTe luulette tietenkin, että Paul on niin järkevä, ja hän tahtoo\nnäyttää kiltiltä karitsalta, mutta hän on itsepäinen kuin muuli. Oo,\njos teidän olisi pakko elää hänen kanssaan yhdessä — — —! Silloin\ntulisitte näkemään, kuinka hauska hän on. Hän vain teeskentelee\nmyöntyväisyyttä voidakseen saada tahtonsa läpi. Ja minä, minä saan\nkantaa vanhan äkäpussin nimeä, mutta ellen minä silloin tällöin\nräjähtäisi ja panisi vauhtia asioihin, niin me kuolisimme lahomätään.\nHän ei koskaan tahdo lähteä minnekään, ja — — Eilen illalla, vain\nsenvuoksi, että auto oli rikki — ja sekin oli hänen vikansa, hänen kun\nolisi pitänyt antaa tutkia moottoria — ei hän tahtonut lähteä eläviin\nkuviin raitiovaunulla. Mutta me menimme, ja sitten oli eräs konduktööri\nhävytön, eikä Paul tahtonut tehdä yhtään mitään.\n\n— Minä seisoin astimella ja odotin pääsyä vaunuun, niin tuo\nraakalainen, se konduktööri, ärjäisee minulle: 'Pitäkää te siellä\nkiirettä!' Ikinä koko elämässäni ei kukaan ole puhutellut minua sillä\ntavalla! Minä hämmästyin niin, että vain käännyin hänen puoleensa ja\nsanoin — minä oletin, että se oli erehdys, minkä vuoksi sanoin hänelle\naivan kohteliaasti: 'Puhuitteko te minulle?' ja hän vain räyhäsi:\n'Puhuin kyllä, te estätte koko vaunua lähtemästä liikkeelle!' sanoi\nhän, ja silloin minä näin, että hän oli tavallinen raaka, sivistymätön\ntolvana, jolle osoitettu ystävällisyys on hukkaan heitettyä, joten minä\npysähdyin ja katsoin häntä suoraan silmiin ja sanoin: 'Anteeksi, sitä\nminä en tee ensinkään', sanoin minä, 'edessä olevat ihmiset vain eivät\nastu sisään', sanoin minä, 'ja sallikaa minun lisäksi sanoa teille,\nnuori mies, että olette raaka, sivistymätön, röyhkeä tolvana', sanoin\nminä, 'ettekä mikään gentlemanni! Minä aion ehdottomasti ilmiantaa\nteidät, sanoin, 'ja me saamme nähdä', sanoin minä, 'tarvitseeko daamin\nsietää loukkauksia keneltä juopuneelta hulttiolta hyvänsä, joka\nsuvaitsee panna päälleen tahraisen univormun, ja minä olisin teille\nkiitollinen', sanoin minä, 'jos pitäisitte raa'at haukkumasananne omina\ntietoinanne.' Ja sitten minä odotin, että Paul osoittaisi, että hänessä\non edes jonkin verran miestä, ja tulisi avukseni, mutta hän seisoi\nsiinä vain ja oli ollakseen ikäänkuin ei olisi kuullut yhtään sanaa, ja\nsilloin minä sanoin hänelle: 'Kuule', sanoin minä — — —»\n\n»Oh, lopeta toki, lopeta, Zilla!» ähkyi Paul. »Tiedämmehän me kaikki,\nettä minä olen raukkamainen ja sinä herkkä pikku tyttö ja annetaan\nasian olla.»\n\n»Annetaan asian olla?» Zillan kasvot olivat vääntyneet kuin Medusan,\nhänen äänensä oli kuin tikarin myrkytetty terä. Hän uhkui vanhurskauden\nja ilkeyden iloa. Hän oli ristiretkeilijä, ja kuten kaikki\nristiretkeilijät, nautti hän tilaisuudesta saada olla häijy hyveen\nnimessä. »Annetaan olla? Jos ihmiset tietäisivät, kuinka paljon minä\nolen antanut olla — — —»\n\n»Oih, älä nyt huoli rehkiä!»\n\n»Missähän sinä olisit, jos en minä 'rehkisi' sinun kanssasi? Nukkuisit\npuolipäivään ja soittaisit idioottimaista viuluasi puoliyöhön! Sinä\nolet luonnostasi laiska ja sinä olet luonnostasi epäkäytännöllinen ja\nsinä olet pelkuri, Paul Riesling — — —»\n\n»No mutta Zilla, älä sano niin; sinä et tarkoita mitä sanot!»\nsuhditteli mrs. Babbitt.\n\n»Sanon kuin sanonkin, ja ihan vakavasti joka sanan!»\n\n»No, mutta Zilla, kuinka sinä saatat!» Mrs. Babbitt oli äidillinen\nja huoltava. Hän ei ollut Zillaa vanhempi, mutta siltä tuntui —\nensin. Hän oli tyyni ja pyylevä ja keski-ikäinen, kun taas Zilla oli\nviidenviidettä iässä niin kalpea ja puristettu että saattoi tietää\nvain, että hän oli vanhempi kuin miltä näytti. »Kuinka sinä saatat\npuhua köyhälle Paul-paralle sillä tavalla?»\n\n»Köyhälle, niin! Se on oikein. Me olisimme molemmat köyhiä, me olisimme\nköyhäinhuoneessa, ellen minä panisi pontta häneen.»\n\n»Mutta, kuule nyt, Zilla, Georgie ja minä olemme juuri puhuneet, kuinka\nankarasti Paul on ahertanut koko vuoden, ja me ajattelimme, että olisi\nviehättävää, jos nuo pojat voisivat lähteä matkalle kahdenkesken.\nMinä olen koettanut kehoittaa Georgiea matkustamaan Maineen ennen\nmeitä muita ja levähtämään, ennenkuin me tulemme, ja minusta olisi\nviehättävää, jos Paul voisi vapautua ja lähteä hänen mukaansa.»\n\nTämä hänen salaisen pakosuunnitelmansa esittäminen säikytti Paulin\nvireille välinpitämättömyydestä. Hän hieroi käsiänsä. Hänen sormiaan\nsyyhytti.\n\nZilla jatkoi haukkumistaan: »Niin! Sinä olet onnellinen, sinä! Sinä\nvoit antaa Georgen matkustaa eikä sinun tarvitse pitää häntä silmällä.\nPaksu, vanha George! Joka ei vilkaisekaan toisiin naisiin! Siihen\nhänellä ei ole rohkeutta!»\n\n»Sepä peijakas, etteikö minulla ole rohkeutta!» Babbitt puolusti\nlämpimästi kallisarvoista säädyttömyyttään, kun Paul keskeytti hänet\n— ja Paul näytti vaaralliselta. Hän nousi äkkiä, hän sanoi lempeästi\nZillalle:\n\n»Näyttää kuin tahtoisit vihjata siihen, että minulla on paljon\nlemmittyjä.»\n\n»Niin teen.»\n\n»No niin, kultaseni, kun kerran kysyt — — — Viimeisten kymmenen\nvuoden mittaan ei ole ollut sitä aikaa, etten minä olisi löytänyt\njotakin sievää tyttöä lohduttajakseni, ja niin kauan kuin sinä jatkat\nrakastettavaisuuttasi, tulen arvattavasti jatkamaan sinun pettämistäsi.\nSe ei ole vaikeaa. Sinä olet niin tuhma.»\n\nZilla änkytti; hän kirkui; ei voinut erottaa yhtään sanaa siitä\nsättimisen ryöpystä, joka hänestä pulppusi.\n\nSilloin muuttui säyseä George F. Babbitt. Jos Paul oli vaarallinen, jos\nZilla oli käärmeensuortuvainen raivotar, jos ne hillityt tunteet, jotka\nolivat asiaankuuluvia Revelstoke Armsissa, oli revitty räiskyväksi\nvihaksi, niin oli Babbitt kaikista kauhistuttavin. Hän hypähti ylös.\nHän näytti sangen suurelta. Hän tarttui Zillan olkapäähän. Välittäjän\nvarovaisuus oli haihtunut hänen kasvoiltaan ja hänen äänensä oli julma.\n\n»Minä olen saanut tarpeeni tästä hemmetin hölystä! Minä olen tuntenut\nsinut viisikolmatta vuotta, Zilla, enkä ole vielä koskaan nähnyt sinun\njättävän käyttämättä yhtään tilaisuutta päästä syytämään omaa syytäsi\nPaulin niskaan. Sinä et ole ilkeä. Sinä olet pahempaa. Sinä olet narri.\nJa saat uskoa, Paul on paras poika, minkä Jumala on luonut. Jokainen\nkunnollinen ihminen on peräti kyllästynyt ja väsynyt sinun tapaasi\nkäyttää hyväksesi sitä, että olet nainen, ja pistellä Paulia millä sinä\nosaat. Mikä helvetissä sinä luulet olevasi, että semmoisen miehen kuin\nPaul tarvitsisi pyytää sinulta _lupaa_ lähteä matkalle minun kanssani?\nSinä käyttäydyt ikäänkuin olisit jonkinlainen seos kuningatar Viktoriaa\nja Cleopatraa. Narri, etkö sinä näe, kuinka ihmiset nauravat sinulle ja\ntekevät sinusta pilkkaa?»\n\nZilla nyyhkytti: »Minä en ole koskaan — minä en koskaan — ei kukaan\nkoskaan ole puhunut minulle tuolla tavalla koko elämässäni!»\n\n»Ei, mutta niin puhuvat kaikki sinun selkäsi takana! Aina! Ne sanovat,\nettä sinä olet riitaisa vanha akka. Vanha, piru soikoon!»\n\nTämä katala hyökkäys mursi Zillan. Hänen silmänsä olivat ilmeettömät.\nHän itki. Mutta Babbitt tuijotti häneen järkähtämättä. Hän tunsi, että\nhän oli kaikkivaltias virkamies toimivaltaansa käyttämässä, että Paul\nja mrs. Babbitt katselivat häntä kauhuissaan, että hän yksin pystyi\nkäsittelemään tätä tapausta.\n\nZilla väänteli. Hän rukoili: »Oi, ei, eihän niin sanota!»\n\n»Sanotaan varmasti.»\n\n»Minäkö ollut ilkeä nainen! Minä olen kauhean pahoillani. Minä surmaan\nitseni. Minä teen mitä tahansa. Oo, minä — — — Mitä sinä tahdot?»\nHän nöyryytti itsensä täydellisesti. Ja hän nautti siitä. Sille,\njoka on kohtauksien tuntija, ei mikään ole nautinnollisempaa kuin\nperinpohjainen, melodramaattinen, itsekäs nöyryys.\n\n»Minä tahdon, että sinä annat Paulin lähteä Maineen minun kanssani»,\nkomensi Babbitt.\n\n»Niin, mitäpä minulla on siinä tekemistä? Sinähän olet juuri sanonut,\nettä minä olen idiootti eikä kukaan minusta välitä.»\n\n»Joo, kyllä sinulla on siinä tekemistä, on varmasti! Sinun on\nensinnäkin tehtävä se, että lakkaat vihjailemasta, että hän niin\npian kuin pääsee ulkopuolelle sinun näköpiiriäsi on heti jossakin\nhamejahdissa. Tosiasia on, että sillä tavalla saat pojan sille tielle.\nSinulla pitäisi olla enemmän älliä.»\n\n»Oi minä koetan, vilpittömästi, minä koetan, George! Minä tiedän\nolleeni ilkeä. Oi, antakaa minulle anteeksi, kaikki, antakaa anteeksi —\n— —»\n\nHän nautti.\n\nSamoin Babbitt. Hän tuomitsi runsaasti ja armahti auliisti, ja kun\nhän marssi ulos vaimonsa kanssa, valisti hän tätä suurenmoisella\nselityksellä:\n\n»Oikeastaan katalaa pidellä Zillaa sillä tavoin, mutta sehän oli ainoa\ntapa käsitellä häntä. Saakeli soikoon, enkös saanut häntä polvillensa!»\n\nMrs. Babbitt sanoi tyynesti: »Sait. Sinä olit inhoittava. Koetit tehdä\nitsesi tärkeäksi. Sinulla oli hirveän hauskaa ja sinä ajattelit koko\najan, mikä suuri ja mainio mies olit!»\n\n»No, mutta peijakas! Onko mokomaa ennen kuultu! Tietysti olisi minun\npitänyt odottaa, että sinä et olisi minun puolellani. Minun olisi\npitänyt ymmärtää, että sinä puolustaisit omaa sukupuoltasi!»\n\n»Niin. Zilla-parka, hän on niin onneton. Hän kostaa sen Paulille.\nHänellä ei ole siinä pienessä huoneistossa mitään puuhaa. Ja hän\nmietiskelee liian paljon. Ja hän oli ennen niin suloinen ja iloinen\nja on nyt myrtynyt siitä, että se aika on mennyt. Ja sinä olit niin\nkatala ja karkea kuin suinkin saatoit. Minä en ole vähääkään ylpeä\nsinusta — tai Paulista, joka seisoi siinä ja kerskui inhoittavista\nrakkausasioistaan!»\n\nBabbitt oli vaiti ja nyrpeissään; hän piti huonon tuulensa ylvään\nsuuttumuksen korkealla tasolla koko kotimatkan. Ovella hän jätti\nvaimonsa itsetyytyväisen etevämmyyden tunnossa ja käveli hetken\nnurmikolla.\n\nEpämiellyttävän äkkiä välähti hänen päähänsä: »Peijakas, entäpä, jos\nMyra oli oikeassa — osittain oikeassa?» Äskeinen kohtaus oli mahtanut\ntehdä hänet liian herkäksi; tämä oli niitä harvoja kertoja, jolloin hän\noli epäillyt omaa erinomaisuuttaan; ja hän tunsi kesäyön, tunsi kostean\nnurmen tuoksun. Sitten: »Viis minä siitä! Minä olen ajanut asian läpi.\nMe pääsemme lähtemään. Ja Paulin vuoksi voisin tehdä mitä hyvänsä.»\n\n\n2.\n\nHe olivat ostamassa Maine-komppeitansa Ijamsin Veljesten\nUrheilumakasiinissa Propagandakerhotoverinsa Willis Ijamsin avulla.\nBabbitt oli aivan hullaantunut. Hän luikkasi ja tanssi. Hän kuiskasi\nPaulille: »Tämä on lystiä, eikö ole? Ostella komppeita mitä? Ja kunnon\nvanha Willis Ijams tulee puotiin itse auttamaan meitä! Kuule, jos\nnuo vekkulit, jotka ostelevat varustuksiaan North Lakesia varten,\ntietäisivät, että me menemme suoraan Maineen, niin ne varmaan\nkepertyisivät, uskotko?... Pidäpäs kiirettä, veli Ijams — Willis,\ntarkoitan. Tässä sinulla on hieno tilaisuus! Me ei olla Naukumaijan\npoikia. Hei! Laske minut vain esille! Minä ostan koko varaston!»\n\nHän katseli ahnain silmin kärpäs-onkia ja muhkeita kumisaappaita, jotka\nulottuivat lonkkiin saakka, telttoja, joissa oli selluloidiakkunat,\nja kokoonpantavia tuoleja ja pieniä jääkaappeja. Hänen teki mieli\nsydämensä yksinkertaisuudessa ostaa kaikki. Sama Paul, jonka hän aina\noli tuntenut olevan ikäänkuin hänen holhouksensa tarpeessa, esti häntä\ntoteuttamasta hulluja halujansa.\n\nMutta Paulkin innostui, kun Willis Ijams, kauppias, jolla oli\nrunollisuuden ja diplomatian aistia, selitteli kärpäsiä. »Tietenkin te\ntiedätte, pojat», sanoi hän, »että pääkiistana on kysymys, kuivatko\nvai märät kärpäset. Omasta puolestani olen kuivien kärpästen puolella.\nHienompaa urheilua!»\n\n»Tietysti! Eri paljon hienompaa urheilua», äänteli Babbitt, joka tiesi\nhyvin vähän kärpäsistä, sekä kuivista että märistä.\n\n»Jos tahdot noudattaa minun neuvoani, Georgie, niin hankit itsellesi\nhyvän varaston näitä 'pale evening dims' ja 'silver sedges' ja 'red\nants'. Saakeli, se sitten vasta kärpänen on, tämä punainen muurahainen!»\n\n»Hemmetti! Se on mitä se on — kärpänen!» riemuitsi Babbitt.\n\n»Joo, kuule, tuo punainen muurahainen», sanoi Ijams, »on oikea\nväärentämätön _kärpänen_.»\n\n»Sittenhän on se ja se, ellei vanha monsieur Taimen tule esille, kun\nlasken yhden näitä punaisia muurahaisia veteen!» vakuutti Babbitt, ja\nhänen paksut ranteensa tekivät ihastuneen heittävän liikkeen.\n\n»Niin. Ja järvilohi tarttuu siihen myöskin», sanoi Ijams, joka ei\nkoskaan ollut nähnyt järvilohta.\n\n»Lohia! Taimenia! Paul, näetkö setä Georgen khakihousuissaan vetelevän\nniitä maihin aamuhämärässä? Aaah!»\n\n\n3.\n\n\nHe istuivat New Yorkin pikajunassa, uskomatonta kyllä matkalla Maineen,\nuskomatonta kyllä ilman perheitänsä. He olivat vapaita, miesten\nmaailmassa, Pullman-vaunun tupakkaosastossa.\n\nVaununikkunan ulkopuolella jurotti pimeys seinänä, josta silloin\ntällöin vilahti yksinäisiä, salaperäisiä valoja. Junan tuutiessa\nja kolistessa oli Babbitt äärettömän tietoinen siitä, että hän oli\nmatkalla, kulki eteenpäin. Hän kumartui Paulin puoleen ja murahti:\n»Helkkari, on hauskaa olla pitkällä matkalla, vai mitä?»\n\nAhdas vaunu okranvärisine metalliseinineen oli suurimmaksi osaksi\ntäynnä sen laadun miehiä, joita hänen oli tapana nimittää Parhaiksi\npojiksi mitä voi tavata — Oikeiksi kunnon kavereiksi. Niitä istui\nneljä pitkällä sohvalla; paksu herra, jolla oli paksu, ovela naama,\nohut ja terävänenäinen herra, päässä vihreä veluurihattu, hyvin nuori\nnuorukainen, suussa muka merenvahainen paperossinholkki, ja Babbitt.\nVastapäätä heitä, kahdella siirrettävällä nahkanojatuolilla, istuivat\nPaul ja eräs laiha vanhanaikainen herra, hyvin viekas, suupielissä\nrypyt kuin sulkumerkit. Kaikki lukivat sanomalehtiä tai ilmoituksia\nkengistä ja savitavaroista ja odottivat keskustelun nautintoja. Se\nhyvin nuori mies, joka oli ensimmäisellä matkallaan Pullmanissa,\naloitti.\n\n»Tiedättekö, peijakas vieköön, minulla oli tosiaan mitä lystikkäimpiä\nseikkailuja Zenithissä. Tiedättekö, kun pääsee johtolangan päähän\nkiinni, voi siellä keksiä yhtä hulluja seikkailuja kuin New Yorkissa!»\n\n»Niin, arvaa sen, että te elitte siellä kelvottomasti. Minä ajattelin\njuuri, että tuo on kevytmielinen vekkuli, kun näin teidän nousevan\njunaan», nauroi paksu.\n\nToiset laskivat mielissään lehdet käsistään.\n\n»Ei, mutta kuulkaa tosiaan! Minä luulen nähneeni Lehtosalissa\nsemmoista, mitä te ette ole ikinä nähnyt!» intti poikanen.\n\n»Sen minä kyllä uskon. Olen varma, että te nuoleskelitte maitosekoria\nkuin rintalapsi ainakin!»\n\nSitten, kun poika oli ollut johdantona, unohtivat he hänet ja ryhtyivät\noikeaan keskusteluun. Ainoastaan Paul, joka istui itsekseen ja luki\nsanomalehtensä jatkoromaania, ei ottanut siihen osaa, ja kaikki,\nBabbittia lukuunottamatta, pitivät häntä ylpeänä, omituisena, ikävänä\nihmisenä.\n\nKuka heistä mitäkin sanoi, ei ole selvitetty ja onkin yhdentekevää,\nheillä kun kaikilla oli samat mielipiteet ja kaikki esittivät ne\nsamalla pontevalla ja uhmaavalla varmuudella. Ellei Babbitt julistanut\nmäärättyä tuomiota, istui hän ainakin ja hymyili tuomarille, joka sen\njulisti.\n\n»Mutta totisesti myydään Zenithissä aika paljon pirtua. Niinhän\nmuuten tehdään kaikkialla. Minä en tiedä, mitä mieltä te, pojat,\nolette kieltolaista, mutta mikäli minä saatan nähdä, on se maanmainio\nmiespoloiselle, jolla ei ole mitään tahdonlujuutta, mutta mitä tulee\nmeidänkaltaisiimme, on se kajoamista persoonalliseen vapauteen.»\n\n»Joo, niin se on. Kongressilla ei ole oikeutta rajoittaa ihmisen\npersoonallista vapautta», yhtyi toinen.\n\nEräs mies tuli sisään viereisestä osastosta, mutta kun kaikki paikat\nolivat täynnä, täytyi hänen seistä polttaen paperossiaan. Hän oli\nasiaankuulumaton, hän ei kuulunut tupakkavaunun Vanhoihin Sukuihin.\nHe katsahtivat häneen kylmästi, hän yritti näyttää huolettomalta,\ntarkasteli leukaansa peilissä, luopui lähentelyaikeista ja meni ääneti\nulos.\n\n»Minä piipahdin juuri etelässä päin. Liikeolot eivät ole siellä\nkovinkaan hyviä.»\n\n»Mitä sanotte? Eivät kovinkaan hyviä, niinkö?»\n\n»Eivät, ne tuntuivat minusta tuskin edes keskinkertaisilta.»\n\nKoko seurakunta nyökkäsi ymmärtävästi ja ratkaisevasti: »Ehei, ei\nniissä ole juuri hurraamista.»\n\n»No niin, liikeolot eivät totisesti ole myöskään lännessä niinkuin\npitäisi, ei lähimainkaan.»\n\n»Ei, se on varma. Ja minä arvelen, että se tuntuu hotelleissa. Mutta\nyksi hyvä siitä on joka tapauksessa: ne hotellit, jotka ottivat viisi\nlappua päivässä — niin ja kuusi, jopa seitsemän! — kurjasta huoneesta,\novat hemmetin iloisia saadessaan neljä — ja antavat siihen vielä vähän\npassausta kaupan päälle.»\n\n»Niin on. Kuulkaa, hotelleista puhuen, minä satuin äskettäin menemään\nensimmäistä kertaa St. Francisiin San Franciscossa, ja tiedättekö, se\non todella ensiluokan paikka.»\n\n»Siinä olet oikeassa, veli! St. Francis on hieno paikka. Ehdottomasti\nensiluokkainen.»\n\n»Niin on. Siinä olen samaa mieltä kuin tekin. Se on ensiluokkainen\npaikka.»\n\n»Joo, mutta sanokaa, onko kukaan teistä, pojat, koskaan asunut\nRippletonissa Chicagossa? Minä en tahdo moittia — minusta päinvastoin\npitää antaa tunnustusta, missä voi — mutta tiedättekö, kaikista\nkurjista koloista, jotka ovat olevinaan ensiluokan hotelleja, on se\nkehnoin. Minä aion toimittaa ne herrat vielä kiinni kerran, ja sen\nheille sanoin. Tehän tiedätte, minkä luontoinen minä olen — no niin,\nsitä ehkä ette tiedä, mutta minä olen tottunut ensiluokan mukavuuksiin\nja olen täysin valmis maksamaan kohtuullisen hinnan. Minä tulin tässä\nhiljattain Chicagoon myöhään eräänä iltana, ja Rippleton on lähellä\nasemaa — minä en ollut koskaan ennen siellä ollut, mutta sanoin\nautonkuljettajalle —minusta pitää aina ottaa auto, kun tulee perille\nmyöhään; se maksaa ehkä hiukan enemmän, mutta hemmetissä, se on sen\narvoinen, kun on oltava ylhäällä seuraavana aamuna aikaisin ja mentävä\nmyymään koneita — ja minä sanoin hänelle: 'Ajakaa Rippletoniin'.\n\n— No niin, niin tultiin sitten sinne, ja minä saapastin tiskin luo\nja sanoin ovenvartijalle: 'Well, veli, onko teillä hyvä huone ja\nkylpyhuone Bill-serkulle?' Ja mitä luulette? Te olisitte kai luulleet,\nettä minä olisin myynyt hänelle hylkytavaraa tai pyytänyt häntä\ntekemään työtä sabattina! Hän muljautti minuun toisella silmällään\nja murahti: 'En tiedä, ystäväni, minä katson', ja sitten hän sukelsi\nsiihen kojuun, missä niillä on huoneet merkittyinä. Melkein luulen,\nettä hän soitti Credit Associationiin ja American Security Leagueen\nottaakseen selvän, että minä olin ali right — ainakin olisi sillä aikaa\nsen ehtinyt — tai ehkä hän vain nukahti hiukan, mutta lopulta hän tuli,\nkatsoi minuun niinkuin se olisi häneen koskenut ja örähti: 'Luulen\nvoivani antaa teille kylpyhuoneella varustetun huoneen!' — 'Oo, se\noli kiltti teko — ikävä, että täytyi vaivata teitä — paljonkos siitä\nminulta viedään?' sanoin todella kohteliaasti. — 'Se maksaa teille\nseitsemän kolikkoa päivässä, ystäväni', sanoi hän.\n\n— No, oli myöhä, ja joka tapauksessahan se kuului kustannustiliin\n— sun perhana, jos minä olisin ollut sen maksamassa, eikä firma,\nniin olisin kierrellyt katuja koko yön, ennenkuin olisin antanut\nsellaisen roskaravintolan nylkeä minulta seitsemän pyöreää, kilisevää\ndollaria, se on varma. Nyt annoin asian olla. No, portieeri herätti\nhauskan nuoren juoksupojan — mainio poika — ei päivääkään yli\nyhdeksänkahdeksatta vuotta vanha — oli mukana Gettysburgin taistelussa\neikä tiedä vielä, että se on lopussa — luuli minun kuuluvan\nConfederation miehiin, ainakin päättäen siitä, kuinka hän minuun katsoi\n— ja Rip van Winkle saattoi minut sitten johonkin — minä huomasin\nsitten, että ne sanoivat sitä huoneeksi, mutta ensin luulin, että se\noli erehdys — luulin, että he pistivät minut johonkin Pelastusarmeijan\nkeräysrasiaan. Seitsemästä dollarista _per_ joka _diem!_ Saakeli!»\n\n»Niin, minä olen kuullut, että Rippleton on jokseenkin mahdoton. Kun\nminä matkustan Chicagoon, asun aina Blackstonessa tai La Sallessa —\nensiluokan paikkoja.»\n\n»Sanokaa, onko kukaan teistä koskaan asunut Birchdalessa Terre\nHautessa? Minkälainen se on?»\n\n»Oo, Birchdale on ensiluokkainen hotelli.»\n\n(Kahdentoista minuutin neuvottelu hotelleista South Bendissä,\nFlintissä, Daytonissa, Tukassa, Wichitassa, Fort Worthissa, Winonassa,\nEriessä, Fargossa ja Moose Jawissa.)\n\n»Hinnoista puhuen», huomautti veluurihattuinen mies hypistellen\nraskaissa kellonperissään riippuvaa hirvenhammasta, »tahtoisin tietää,\nmitä perää siinä on, että muka vaatteiden hinta on alenemassa. Ottakaa\nnyt esim. tämä puku, joka minulla on ylläni.» Hän nipisti housunsa\nlahjetta. »Neljä vuotta sitten maksoin siitä kaksiviidettä ja puoli,\nja se oli kunnollista, hyvää tavaraa. No, nyt äskettäin menin erääseen\npuotiin siellä kotona ja pyysin saada nähdä pukuja, ja mies raahaa\nesiin muutamia ryysyjä, joita totisesti en tahtoisi panna pikentin\npäälle. Vain uteliaisuudesta kysyin häneltä: 'Mitä te pyydätte tästä\nroskasta?' — 'Roskasta', sanoi hän, 'mitä te tarkoitatte roskalla?\nTämä on hienoa tavaraa, täysvillaa.' — Ei helvetissäkään! Se oli\nselvää kasvisvillaa, suoraan plantaashilta! — 'Se on täysvillaa, ja\nme saamme siitä seitsemänseitsemättä ja yhdeksänkymmentä.' — 'Oo,\nvai niin saatte', sanoin minä. 'Ette vain minulta saa', sanoin minä\nja läksin ulos hänen nenänsä edestä. Uskokaa pois. Ja sitten sanoin\nvaimolleni: 'Kuule', sanoin minä, 'niin kauan kuin jaksat ja vielä voit\npanna muutaman paikan papan housuihin, emme ajattelekaan ostaa uusia\nvaatteita.'»\n\n»Se oli oikein, veli. Ja katsokaa vain kauluksia esimerkiksi — — —»\n\n»Mitä? Odottakaa hiukan!» keskeytti paksu herra. »Mikä kauluksia\nvaivaa? Minä myyn kauluksia! Tiedättekö, että kaulusten\nvalmistuskustannukset vielä ovat kaksisataa seitsemän prosenttia yli —\n— —»\n\nHe vakuuttivat, että jos heidän vanha ystävänsä paksu herra möi\nkauluksia, niin kaulusten hinta oli juuri se, minkä sen tuli olla,\nmutta kaikki muut vaatekappaleet olivat traagillisen kalliita. He\nihailivat ja rakastivat toisiaan nyt. He menivät kauppatieteen\nsyvyyksiin ja viittasivat, että auran tai tiilikiven valmistamisen\ntarkoituksena oli saada ne myydyksi. Heille ei romanttinen\nsankari ollut enää ritari, vaeltava laulaja, cowboy, lentäjä tai\nrohkea, nuori asianajaja, vaan suuri myyntipäällikkö, jolla oli\nKauppaprobleemain Selitys pulpetin lasilevyllä, jonka aatelisarvonimi\noli »Liikeprofessori» ja joka kaikkine nuorine samuraineen harjoitti\nyleisammattia Myydä — ei myydä mitään erikoista, kenenkään erikoisen\npuolesta tai kellekään erikoiselle, vaan juuri vain Myydä.\n\nKeskustelu ammateista herätti Paul Rieslingin. Vaikka hän oli\nviuluniekka ja kiintoisa onneton aviomies, oli hän myöskin hyvin\ntaitava kattohuovan myyjä. Hän kuunteli paksun herran lausuntoja\n»firmalehtien ja julkaisujen arvosta menetelmänä panna vauhtia\npoikiin maalla» ja lausui itse pari hyvää huomautusta kahdensentin\npostimerkkien käyttämisestä kiertokirjeissä. Sitten hän teki rikoksen\nKaikkien Oikeauskoisten joukon pyhää lakia vastaan. Hän rupesi\nkorkealentoiseksi.\n\nHe olivat juuri tulossa erääseen kaupunkiin. Sen edustalla he kulkivat\nerään rautatehtaan ohi, josta kiiluvat punaiset ja keltaiset liekit\nnuolivat kummitusmaisia savupiippuja, rautapeitteisiä seiniä ja synkkiä\nkomeroita.\n\n»Herra Jumala, katsokaa tuota — suurenmoista!» sanoi Paul.\n\n»Joo, sen saa sanoa, että se on suurenmoista, ystäväni. Se on Shelling\nHortonin rautatehdas, ja sanotaan, että vanha John Shelling ansaitsi\nkolme miljoonaa dollaria ammuksien valmistamisella sodan aikana!» sanoi\nveluurihattuinen mies kunnioittavasti.\n\n»Minä en tarkoittanut — minä tarkoitan, että on ihanaa nähdä, kuinka\nvalo vetää esiin pimeästä tuon silmääkiehtovan pihan kaikkine\nromukasoineen», sanoi Paul.\n\nHe tuijottivat häneen, kun taas Babbitt kerskui: »Tällä Paulilla on\ntosiaan pieni hieno silmä havaita kauniita ja omituisia paikkoja ja\nkaikkea semmoista. Olisi ollut kirjailija tai jotakin sentapaista,\nellei olisi antautunut kattojenkattamiseen.» Paul näytti pahastuneelta.\n(Babbitt epäili joskus, ymmärsikö Paul antaa arvoa hänen uskolliselle\navulleen.) Veluurihattuinen mies röhki: »No niin, minä puolestani\nkatson, että Shelling Horton pitää tehtaansa kauhean likaisina.\nHuolimattomasti hoidettuja! Vaikka arvaan, ettei ole mitään lakia, joka\nkieltää sanomasta niitä 'silmääkiehtoviksi', jos se on se vaikutus,\nminkä te niistä saatte!»\n\nPaul palasi nyreissään lehteensä, keskustelu lipui johdonmukaisesti\njunaan.\n\n»Mihin aikaan me tullaan Pittsburgiin?» kysyi Babbitt.\n\n»Pittsburgiin? Minä luulen, että tullaan — ei, se oli viimevuotinen\naikataulu — odottakaa silmänräpäys — annas kun katson — minulla pitäisi\nolla aikataulu täällä jossakin.»\n\n»Olemmekohan myöhästyneet?»\n\n»Tuskin sentään.»\n\n»Ollaan — me olimme seitsemän minuuttia myöhässä viime asemalla.»\n\n»Oltiinko? Tosiaan? Peijakas, minä luulin, ettei oltu myöhässä\nollenkaan.»\n\n»Joo, noin seitsemän minuuttia.»\n\n»Niin oikein, seitsemän minuuttia myöhässä.»\n\nPassari tuli sisään — valkonuttuinen, messinkinappinen neekeri.\n\n»Paljonko me ollaan myöhässä, George?» röhki paksu herra.\n\n»En tosiaan tiedä. Enpä juuri luule, että ollenkaan», sanoi passari\nkääntäen kokoon pyyhkeitä ja taitavasti heittäen niitä pesukulhojen\nyläpuolella olevaan pitimeen. Seurakunta tuijotti häneen synkästi, ja\nkun hän oli mennyt, he moitiskelivat:\n\n»En tiedä, mikä noihin neekereihin on mennyt nykyaikaan. Niiltä ei\nkoskaan saa kohteliasta vastausta.»\n\n»Ei, se on sitten varma. Sitä ollaan menossa siihen, etteivät ne\nenää osoita vähääkään kunnioitusta. Vanhan ajan neekeri oli mainio\n— hän tiesi paikkansa — mutta nämä nuoret mustikit eivät halua\nolla passareina eikä pumpulityöläisinä. Huihai! Heistä pitää tulla\nprofessoreita ja juristeja ja Herra ties mitä kaikkea! Uskokaa\npois, että siitä on syntymässä aika ankara pulma. Meidän pitäisi\nliittyä yhteen ja näyttää mustalle miehelle, niin, ja keltaiselle,\nhänen paikkansa. Minun täytyy tosin myöntää, ettei minulla ole\nrotuennakkoluuloja, ei yhtä hiventä. Minä olen ensimmäinen iloitsemaan,\nkun musiikilla on menestystä — niin kauan kuin hän pysyy sillä alalla,\nmikä hänelle kuuluu, eikä yritä anastaa itselleen sitä auktoriteettia\nja liiketaitoa, joka oikeutta myöten kuuluu valkoiselle miehelle.»\n\n»Se on oikea ajatus. Ja toinen asia, joka meidän täytyy tehdä», sanoi\nveluurihattuinen mies (jonka nimi oli Koplinsky), »on ehkäistä noita\nperhanan ulkomaalaisia tulemasta maahan. Jumalan kiitos, että meillä\npannaan raja maahanmuutolle. _Juutalaisten_ ja _hunnien_ täytyy oppia,\nettä tämä on valkoisen miehen maa ja että me emme halua heitä tänne.\nKun olemme sulattaneet itseemme ne muukalaiset, joita täällä nyt on,\nja opettaneet heille amerikkalaisuuden periaatteet ja tehneet niistä\nihmisiä, niin silloin voimme ehkä laskea sisään hiukan lisää.»\n\n»Joo, varmasti. Niin se on», huomauttivat he ja siirtyivät vähemmän\nvakaviin aiheisiin. He loivat pikaisen silmäyksen automobiilien\nhintoihin, autonrenkaiden kestävyyteen, öljyosakkeihin, kalastukseen ja\nDakotan vehnäsadon toiveisiin.\n\nMutta paksu herra kävi kärsimättömäksi tästä ajanhukasta. Hän oli\nmatkaveteraani ja vapaa illusioneista. Hän oli jo vakuuttanut olevansa\n»vanha, vetävä numero». Hän kumartui eteenpäin, kiinnitti heidän\nhuomionsa ovelan humoristisella ilmeellään ja röhki: »Perhana, pojat,\nheitetään jo muodollisuudet hiiteen ja ruvetaan juttusille!»\n\nHe tulivat hyvin vilkkaiksi ja intiimeiksi.\n\nPaul ja poju poistuivat. Toiset sovittelivat itseään mukavampiin\nasenteihin pitkällä sohvalla, aukaisivat liivinsä, nostivat jalkansa\ntuoleille, siirsivät uhkeat messinkiset sylkylaatikot lähemmäksi ja\nvetivät alas viheriän kaihtimen sulkeakseen tuntemattoman, peloittavan\npimeyden ulos. Jokaisen naurunrähäkän jälkeen he huusivat: »Mutta\nolettekos kuullut sitä, kun — —» Babbitt oli laaja ja miehekäs. Kun\njuna pysähtyi eräällä tärkeällä asemalla, kävelivät nuo neljä herraa\nedestakaisin sillalla suuren, savuttuneen suojakaton alla, joka\nmuistutti pilvistä taivasta, korkeiden käymäsiltojen alla, ankkahäkkien\nja riippuvien naudanruhojen välitse tuntemattomassa, salaperäisessä\nkaupungissa. He vaelsivat rinnakkain, vanhoina ystävyksinä ja sangen\ntyytyväisinä. Venytetty »Pai — koil — Ien — ne!» — joka kuului kuin\nkehoitushuuto vuorten keskellä hämärässä — sai heidät rientämään\ntakaisin tupakkavaunuun jatkamaan hauskoja kaskujansa kello kahteen\nasti aamulla, silmät kosteina sikarinsavusta ja naurusta. Erotessaan he\npudistivat toistensa käsiä ja nauroivat: »Tämä oli mainio ilta. Ikävä,\nettä täytyy lopettaa. Hiton hauska tavata teitä.»\n\nBabbitt makasi valveilla makuuhuoneen ahtaassa, kuumassa\nhautakammiossa, hytkien naurusta muistaessaan paksun herran veistelmää\ndaamista, joka tahtoi olla hurja. Hän kohotti uudinta, hän makasi,\ntoinen pyylevä käsivarsi pään ja ohuen päänalusen välillä, ja katseli\nohikiitävien puiden hahmoja ja kylistä tuikkivia valoja, jotka olivat\nkuin huutomerkkejä. Hän oli hyvin onnellinen.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\n1.\n\nHeillä oli junien välillä neljä tuntia aikaa New Yorkissa. Ainoa,\nmitä Babbitt halusi nähdä, oli Pensylvania Hotel, joka oli rakennettu\nsen jälkeen, kun hän viimeksi oli täällä. Hän tuijotti sitä\nmutisten: »Kaksituhattakaksisataa huonetta ja kaksituhattakaksisataa\nkylpyhuonetta! Se voittaa kaikki maailmassa! Herra Jumala, niiden\ntulot täytyy olla — no, oletetaan, että huoneen hinta on neljästä\nkahdeksaan dollariin päivässä, ja muutamista arvatenkin kymmenen,\nja — neljä kertaa kaksituhattakaksisataa — tai sanotaan kuusi\nkertaa kaksituhattakaksisataa — no, joka tapauksessa, ravintolat ja\nkaikki, sanotaan kesillä kahdeksan ja viidentoistatuhannen välillä\npäivässä. Joka päivä! En ikinä luullut saavani nähdä mitään sellaista!\nPeijakkaanmoinen kaupunki! Tietenkin on tavallisilla miehillä\nZenithissä enemmän omaperäisiä aloitteita kuin näillä huijareilla,\nmutta minun täytyy sittenkin antaa etusija New Yorkille. Niin, rakas\nkaupunkini, sinä olet all right — erinäisissä suhteissa. No, Paulski,\nnyt me olemme tainneet nähdä kaiken, mikä on jonkin arvoista. Miten\nkulutamme loput ajasta? Eläviin kuviin?»\n\nMutta Paul tahtoi nähdä valtamerilaivan. »Minun on aina tehnyt mieleni\nmatkustaa Eurooppaan — ja, jumaliste, minä sen vielä teenkin joskus,\nennenkuin menen pitemmälle», huokasi hän.\n\nEräältä North Riverin törkyiseltä sillalta he tuijottivat _Aquitanian_\nruhoa ja savutorvia ja radioantenneja.\n\n»Peijakas», murisi Babbitt, »ei olisi niin hullua matkustaa rapakon\nyli Vanhaan maahan ja luoda yksi häränkatse kaikkiin niihin raunioihin\nja paikkaan, missä Shakespeare syntyi, Ja ajattele, että voi tilata\ndrinkin, milloin vain tahtoo! Vain mennä baariin ja huutaa: 'Antakaa\ntänne yksi cocktail, ja piru poliisista!' Ei ensinkään hullumpaa. Mitä\nsinä tahtoisit katsella siellä, Paulibus?»\n\nPaul ei vastannut. Babbitt kääntyi katsomaan. Paul seisoi kädet\nnyrkissä ja pää kumarassa ja tuijotti höyrylaivaa kuin kauhun\nvaltaamana. Hänen hoikka vartalonsa näytti laivaveistämön aurinkoista\naitaa vastaan lapsekkaan laihalta.\n\nToistamiseen: »Mitä sinä nuuskisit siellä toisella puolella, Paul?»\n\nPaul kuiskasi otsa rypyssä ja rinta huohottaen: »Hyvä Jumala!» Kun\nBabbitt huolestuneena katseli häntä, ärähti hän: »Tule nyt, mennään\npois täältä», ja riensi laituria eteenpäin taakseen katsahtamatta.\n\n»Kummallista», mietiskeli Babbitt. »Poika ei lopulta halunnutkaan\nkatsella valtamerilaivoja. Minä luulin, että hän oli niihin\nkiinnostunut.»\n\n\n2.\n\nVaikka Babbitt riemuitsi ja teki erinäisiä huomautuksia veturien\nhevosvoimista, kun juna puuskutti Mainen vuorijonoa ylöspäin ja hän\nkorkealta katsoi alas mäntyjen välissä kimmeltävää rataa; vaikka hän\nsanoi: »Kas peijakas!» huomatessaan, että asemahuone Katadumcookissa,\npääteasemalla, oli vanha tavaraputka, tuli hänen intohimoisen\nvapaudentunteensa suurin hetki kuitenkin vasta, kun he istuivat\npienellä sillalla Lake Sunasquamin rannalla odottaen hotellilaivaa.\nTukkilautta oli liukunut alas järveä, tukkien ja rannan välillä oli\nvesi läpikuultavaa, kirkasta, pikkukaloja kimaltelevaa. Eräs opas,\npäässä musta huopalakki ja sen nauhassa lohikärpäsiä, ja yllään\nerinomaisen kaunisvärinen sininen flanellipaita, istui tukin päällä\nvuoleskellen jotakin pulikkaa ja oli ääneti. Koira, hauska kyläkoira,\nmusta ja harmaa, koira, jolla oli paljon aikaa mietiskelyihin,\nkyhni itseään ja murisi ja makasi. Paahtavaa auringonpaistetta\nvirtasi tuhlaten kirkkaalle vedenkalvolle, rannan kullanvihreille\nbalsamikuusille, hopeakoivuille ja troopillisille saniaisille, ja\njärven toisella puolen paloi sen valo vuoren jyrkillä pengermillä.\nKaikkialla vallitsi pyhäinen rauha.\n\nÄänettöminä he istuivat sillanreunalla, jalat killuen veden yllä.\nPaikan ääretön sulo tunki Babbittin läpi, ja hän mutisi: »Minä\ntahtoisin istua täällä — loput elämääni — ja vuoleskella — ja istua.\nEnkä koskaan kuulla kirjoituskonetta. Tai Stan Graffin remuamista\npuhelimessa. Tai Ronan ja Tedin riitelyä. Vain istua. Peijakas!»\n\nHän taputti Paulia olalle. »Mitä sinä pidät tästä, vanha saapas?»\n\n»Oo, se on hemmetin hyvä, Georgie. Siinä on ikäänkuin jotakin\niäisyydestä.»\n\nKerrankin ymmärsi Babbitt hänet.\n\n\n3.\n\nHeidän laivansa tuli niemen takaa; järven päässä erään vuorenrinteen\njuurella he näkivät hotellin pienen ruokasalihökkelin ja sen ympärillä\npuoliympyrässä matalia hirsitupia, joita käytettiin makuuhuoneina. He\nnousivat maihin ja kestivät arvostelevan tarkastelun kantavieraiden\npuolelta, jotka olivat olleet hotellissa jo viikon. Tuvassaan, jossa\noli korkea kakluuni, riensivät he, kuten Babbitt lausui, »saamaan\nylleen oikein miehenvaatteet». He tulivat ulos, Paul vanhassa harmaassa\npuvussa ja pehmeässä valkoisessa paidassa, Babbitt yllään khakipaita\nja liivit ja hulmuavat khakihousut. Se oli erinomaisen uutta khakia;\nhänen sangattomat silmälasinsa kuuluivat kaupunkikonttoriin, ja\nhänen kasvonsa eivät olleet ruskeat, vaan kaupunkimaisen kalpeat.\nHän aikaansai säröäänistä melua paikalla. Mutta hän löi äärettömän\ntyytyväisenä reiteensä ja huusi »Kuule, tämä on kuin tulisi kotiansa,\nmitä?»\n\nHe seisoivat sillalla hotellin edustalla. Hän iski silmää Paulille ja\notti takataskustaan pötkön purutupakkaa, mikä oli kiellettyä Babbittin\nkotona. Hän puraisi palasen ja heilutteli päätään sitä pureskellessaan.\n»Um! Um! Eikö minulla muka ole ollut multapenkin nälkä! Tahdotko sinä?»\n\nHe katsoivat toisiinsa ymmärtäväisesti virnistäen. Paul otti pötkön\nja puraisi palan. He seisoivat äänettöminä, leuat liikkeessä. He\nsylkäisivät juhlavasti, ensin toinen ja sitten toinen, tyyneen\nvedenkalvoon. He oikoilivat hekumallisesti jäseniään kädet ylhäällä ja\nselkä takakenossa. Vuoren takaa kuului kaukaisen junan puhkuva ääni.\nTaimen hyppäsi vedestä ja putosi takaisin hopeakaarena. He huokasivat\nyhdessä.\n\n\n4.\n\nHeillä oli viikko aikaa, kunnes heidän perheensä tulivat. Joka ilta\nhe päättivät nousta aikaisin ylös ja kalastaa ennen aamiaista. Joka\naamu he makasivat vuoteissaan, kunnes aamiaiskello soi, miellyttävässä\ntietoisuudessa, ettei ollut toimeliaita rouvia heidän herättäjinään.\nAamut olivat kylmiä, tuli uunissa hauska pukeutuessa.\n\nPaul oli piinallisen puhdas, mutta Babbitt rypi hyvässä, terveellisessä\nliassa, siinä, ettei tarvinnut ajaa partaansa ennenkuin mieli teki. Hän\nsuojeli jokaista rasvatahraa ja kalansuomusta uusilla khakihousuillaan.\n\nKoko aamun he kalastivat ilman tarmoa tai tallustelivat katveisia\nmetsäpolkuja, minne vihreää valoa pilkisti korkeiden saniaisten ja\npunaisia kellokukkia kasvavan sammalen väliin. He nukkuivat koko\niltapäivän ja pelasivat pokeria puoliyöhön saakka oppaiden kanssa.\nPoker oli näille vakava toimitus. He eivät puhuneet, he sekoittivat\npaksuja, rasvaisia kortteja taitavalla väkipakolla, joka oli uhkaavaa\n»teikareille», ja Joe Paradise, kuningas oppaiden joukossa, oli\nivallinen laiskureille, jotka keskeyttivät pelin, vaikkapa vain päätään\nkynsiäkseen.\n\nKun hän ja Paul puoliyön aikaan hapuilivat majaansa kauhean märän\nruohon ja pimeässä haitallisten männynjuurien yli, nautti Babbitt\nsiitä, ettei tarvinnut selittää vaimolleen, missä oli ollut koko illan.\n\nHe eivät puhuneet paljoa. Zenithin Atleettikerhon hermostunut\npuheliaisuus ja uhkavarmuus oli haihtunut heistä pois. Mutta kun he\npuhuivat, he palasivat ylioppilasaikansa naiiviin avomielisyyteen.\nKerran he vetivät kanoottinsa Sunasquam Waterin vihantien, tiheäin\nspireaseinien reunustaman joen rannalle. Aurinko poltti vihreän\naarniometsän yllä, mutta katve oli täynnä uneliasta rauhaa ja vesi\nkimmelsi ja solisi. Babbitt viilletti kättään vedessä ja sanoi\nmiettiväisesti:\n\n»Me emme uskoneet koskaan tulevamme Maineen yhdessä.»\n\n»Ei, me emme ole koskaan tehneet mitään niinkuin uskoimme tekevämme.\nMinä ajattelin asettua Saksaan isoisäni sukulaisten luo ja soitella\nviulua.»\n\n»Niin. Ja muistatko, kuinka minä halusin ruveta juristiksi ja antautua\npolitiikkaan? Minä uskon vielä, että olisin voinut menestyä. Minulla\non ikäänkuin hyvänpuoleinen suuvärkki — joka tapauksessa voin ajatella\nseisovalta jalalta ja panna kokoon jonkinlaisen ylistyslauseen\nihan melkein mistä tahansa, ja sehän tietenkin on juuri se, mitä\ntarvitaan politiikassa. Sittenhän on piru, jollen pane Tediä lukemaan\njuridiikkaa, vaikka en itse joutunut sitä tekemään! No niin — kaikkihan\non sittenkin käynyt melko hyvin. Myra on ollut kunnon vaimo. Ja Zilla\ntarkoittaa hyvää, Paulibus.»\n\n»Niin. Täällä minä sommittelen kaikenmoisia suunnitelmia pitääkseni\nhäntä hyvällä tuulella. Minä ikäänkuin tunnen, että elämä tulee olemaan\ntoisenlaista nyt, kun saamme levätä kunnolla ja voimme matkustaa\ntakaisin ja alkaa uudelleen.»\n\n»Minä toivon sitä, hyvä mies.» Hän lisäsi ujosti: »Kuule, on ollut\nsaakelin suloista istua ja laiskoitella ja kuljeksia ympäri ja pelata\nkorttia ja oleilla täällä yhdessä sinun kanssasi, vanha huijari!»\n\n»Niin, sinähän tiedät, mitä se on merkinnyt minulle, Georgie. Se\npelasti minun elämäni.»\n\nSama liikutus valtasi heidät, he kirosivat hiukan todistaakseen\nolevansa miehisiä miehiä, ja hentomielisinä ja sanaa sanomatta, Babbitt\nvihellellen ja Paul hyräillen, meloivat takaisin hotelliin.\n\n\n5.\n\nVaikka Paul oli alussa näyttänyt lopen rasittuneelta ja Babbitt\nollut suojelevana suurempana veljenä, tuli Paul kirkassilmäiseksi ja\nhilpeäksi, kun taas Babbitt kävi ärtyisäksi. Kerros toisen jälkeen\nsalattua väsymystä puhkesi esiin. Ensin hän oli ollut lystikkäänä\nhauskuuttajana Paulille ja etsinyt huvituksia hänelle, viikon\nlopulla oli Paul sairaanhoitaja, ja Babbitt otti vastaan palveluksia\nsillä alentuvaisuudella, jota aina osoitetaan kärsivälliselle\nsairaanhoitajalle.\n\nPäivää ennen kuin heidän perheensä saapuivat, visertelivät hotellin\nnaisvieraat: »Oi, eikö se ole ihanaa! Kuinka mahdattekaan odottaa!»\nja säädyllisyys vaati, että Babbitt ja Paul näyttivät odottavaisilta.\nMutta he menivät maata varhain, äreinä ja nyrpeinä.\n\nKun Myra tuli, sanoi hän heti: »Kuulkaa, pojat, nyt me tahdomme, että\nte jatkatte oleiluanne aivan niinkuin meitä ei olisikaan täällä.»\n\nEnsimmäisenä iltana viipyi Babbitt ulkona pelaamassa pokeria oppaiden\nkanssa, ja Myra sanoi tyynesti ja leikkisästi: »Hyvänen aika! Sinähän\nolet hirveä mies!» Toisena iltana voihkaisi hän unisesti: »Hyvä Jumala,\naiotko sinä olla ulkona jokikinen ilta?» Kolmantena iltana Babbitt ei\npelannut pokeria.\n\nHänen jokainen solunsa oli nyt väsynyt. »Merkillistä! Loma ei tunnu\ntehneen minulle laisinkaan hyvää», valitteli hän. »Paul on pirteä kuin\nnuori varsa, mutta minä tunnen olevani kiivaampi ja ärtyisämpi kuin\ntänne tullessani.»\n\nHän vietti kolme viikkoa Mainessa. Toisen viikon lopulla hän alkoi\ntuntea itsensä tyyneksi ja elämästä huvitetuksi. Hän suunnitteli\nhuviretkeä — Sachem Mountainille nousemista ja yön viettämistä\nteltoissa Box Car Pondin luona. Hän tunsi itsensä omituisen heikoksi ja\nkuitenkin iloiseksi, niinkuin olisi puhdistanut suonensa myrkyllisistä\naineksista ja paraikaa täyttäisi nyt niitä terveellä verellä.\n\nHän lakkasi pahoittelemasta, että Tedin haaveet suuntautuivat erääseen\ntarjoilijattareen (pojan seitsemäs traagillinen rakkaus tänä vuonna),\nhän juoksi kilpaa Tedin kanssa ja opetti häntä ylpeänä heittämään\nkärpästä Skowlint Podin mäntykatveisessa hiljaisuudessa.\n\nLopussa huokasi hän: »Saakeli, minä aloin juuri nauttia lomastani!\nMutta tunnelihan itseni valtavasti paremmaksi. Ja tästä on tuleva\nsuuri vuosi, tästä! Ehkäpä Kiinteistöjen välittäjäyhdistys valitsee\nminut puheenjohtajaksi ja antaa palttua semmoiselle liehakoivalle,\nvanhanaikaiselle silmänkääntäjälle kuin Chan Mott.»\n\nMennessään kotimatkalla tupakkavaunuun, hän tunsi joka kerta\nsyyllisyyttä siksi, että jätti vaimonsa, ja ärtyisyyttä siksi, että\nhänen tuli tuntea itsensä syylliseksi, mutta joka kerta hän riemuitsi:\n»Jaa, tästä tulee suuri vuosi, suuri ja erinomainen vuosi!»\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\n1.\n\nKoko matkan kotiin Mainesta Babbitt tunsi varmasti olevansa muuttunut\nmies. Hän oli kääntynyt tyyneyteen ja selvyyteen. Hän aikoi lopettaa\nhuolissaan-olon liikkeen vuoksi. Hän aikoi hankkia itselleen enemmän\n»harrastuksia», teatteritilaisuuksia, julkisia kysymyksiä, lukemista.\nJa äkkiä, juuri kun oli lopettamaisillaan tavallista väkevämmän\nsikarin, hän päätti lopettaa tupakoimisen.\n\nHän keksi uuden ja pettämättömän menetelmän. Hän ei ostaisi tupakkaa,\nhänen täytyisi lainata, ja tietysti häntä hävettäisi lainata usein.\nVilpittömyyden puuskan vallassa hän nakkasi sikarilaatikkonsa ulos\ntupakkavaunun ikkunasta. Hän meni takaisin ja oli ystävällinen\nvaimolleen ilman mitään erikoista aihetta, ihaili omaa ylevyyttään ja\nselitti: »Ihan yksinkertaista. Vain luonteenasia.» Hän alkoi lukea\neräästä magazinesta kertomusta jostakin tieteellisestä etsivästä.\nViisitoista kilometriä kuljettuaan hän oli tietoinen siitä, että halusi\npolttaa. Hän veti päätään olkainsa väliin kuin kuoreensa peräytyvä\nkilpikonna, hän näytti levottomalta, hän hyppäsi kahden sivun yli\nluettavassaan, sitä huomaamatta. Kahdeksan kilometriä kauempana\nhän syöksyi pystyyn ja etsi käsiinsä passarin: »Kuulkaa nyt, uh,\nGeorge, onko teillä — —» Passari näytti kärsivälliseltä. »Onko teillä\naikataulua?» lopetti Babbitt. Seuraavalla asemalla hän meni ulos ja\nosti sikarin. Koska se oli oleva hänen viimeisensä ennen Zenithiin\nsaapumista, poltti hän sen niin loppuun, ettei jäänyt jäljelle kuin\nsenttimetrin pituinen tynkä.\n\nNeljä päivää myöhemmin hän muisti taas lopettaneensa tupakanpolton,\nmutta oli niin innoissaan perehtyessään taas konttorityöhön, ettei\njoutanut sitä sen enempää ajattelemaan.\n\n\n2.\n\n»Pesäpallo, päätti hän, on erinomainen keppihevonen. Mieletöntä ahertaa\nniin että henki menee. Minä menen katsomaan peliä kolmesti viikossa.\nTäytyyhän sitäpaitsi kannattaa kotisakia.»\n\nHän meni ja kannatti sakia ja kohotti Zenithin kunniaa kirkumalla\n»Hei!» ja »Antakaa selkään!» Hän täytti siihen kuuluvat kirkonmenot\ntunnontarkasti. Hän piti pumpulinenäliinaa kauluksen ympärillä,\nhän hikoili, hän avasi suunsa leveään, hillittömään irviin ja joi\nsitruunasoodaa pullosta. Hän kävi pelissä kolme kertaa viikossa\nyhden viikon aikana. Sitten hän tinki ja tutki _Advocate_-lehden\nilmoituslaulua. Hän seisoi, missä joukko oli taajin ja höyryävin, ja\nkun poika lavalla merkitsi ylös viskaaja Big Bill Bostwickin urotyöt,\nhuomautti Babbitt ventovieraille: »Tuo on hyvä! Mainiota!» ja riensi\ntakaisin konttoriin.\n\nHän oli vilpittömästi vakuutettu innostuksestaan pesäpallopeliin.\nOnhan kyllä totta, ettei hän ollut viiteenkolmatta vuoteen pelannut\npesäpalloa muuten kuin takapihalla Tedin kanssa — hyvin varovasti\nja korkeintaan kymmenen minuuttia kerrallaan. Mutta peli oli\nmuodissa hänen piirissään ja se antoi tyydytystä niille murha- ja\npuolustusvaistoille, joita Babbitt kutsui »isänmaallisuudeksi» ja\n»urheiluharrastukseksi».\n\nKuta lähemmäksi konttoria hän tuli, sitä nopeammin hän kulki\nmutisten: »Minun täytyy pitää kiirettä.» Ympärillä kiiruhti\nkaupunki vain kiiruhtaakseen. Miehet automobiileissä kiiruhtivat\ntoistensa ohi kiireesti eteenpäinrientävässä liikenteessä. Miehet\nkiiruhtivat ehtiäkseen junaan, jota seurasivat toiset junat minuutin\nväliajan jälkeen, ja hyppäämään junista juostakseen katukäytävän\nyli, syöksyäkseen rakennuksiin, salamannopeisiin pikahisseihin.\nLunchravintoloissa kiiruhtivat miehet hotkaisemaan ruokaa, jota\nkokit olivat kiireesti valmistaneet. Partureissa huutelivat\nmiehet: »Ajakaa partani pian. Minun täytyy kiiruhtaa.» Miehet\nkoettivat kuumeenomaisesti päästä kävijöistä konttoreissa, joissa\noli plakaatteja: »Tänään on minun kiirepäiväni» ja »Jumala loi\nmaailman kuudessa päivässä — Te voitte sanoa kaikki sanottavanne\nkuudessa minuutissa». Miehet, jotka olivat ansainneet kaksi vuotta\nsitten viisituhatta ja viime vuonna kymmenentuhatta, kannustivat\nkuluneita ruumiitaan ja kuivuneita aivojaan voidakseen ansaita\nkaksikymmentätuhatta tänä vuonna, ja ne miehet, joiden voimat olivat\nloppuneet, juuri kun he olivat ansainneet kaksikymmentätuhatta,\nkiiruhtivat ehtiäkseen juniin, kiiruhtaakseen läpi sen loman, jonka\nlääkärit kiireesti olivat määränneet.\n\nNäiden kaikkien keskellä kiiruhti Babbitt takaisin konttoriinsa\nistuakseen siellä ilman juuri muuta tehtävää kuin katsoa, että hänen\nhenkilökuntansa näytti siltä, kuin se kiiruhtaisi.\n\n\n3.\n\nJoka sunnuntai-iltapäivä hän meni urheilukerhoonsa ja kiiruhti yhdeksän\ngolfreiän läpi ikäänkuin levätäkseen viikon kiireistä.\n\nUrheilukerhoon kuuluminen oli Zenithissä yhtä välttämätöntä\nmenestykselliselle miehelle kuin liinakaulus. Babbittin kerho oli\nGolf-kerho, hauska, pärepeitteinen harmaa leveäporttinen rakennus\nkukkaisella kunnaalla Lake Kennepoosen yläpuolella. Oli olemassa\ntoinen, Tonawandan urheilukerho, johon kuuluivat Charles McKelvey,\nHorace Updike ja muut rikkaat herrat, jotka söivät lunchinsa Union-\neikä Atleettikerhossa. Babbitt selitti tuontuostakin: »Minä en menisi\nTonawanda-kerhoon, vaikka maksettaisiin ja vaikka minulla olisi\nsatakahdeksankymmentä dollaria tuhlata pääsymaksuun. Golf-kerhossa\non kokonainen kasa hauskoja miehiä ja kaupungin tyylikkäimmät naiset\n— aivan yhtä valmiita kujeiluun kuin miehet —, mutta Tonawandassa ei\nole mitään muuta kuin New Yorkia matkivia sunnuntaipelaajia, jotka\nistuvat teetä latkimassa! Liikaa liehakointia. Hyh, minä en menisi\nTonawanda-kerhoon, vaikka ne — — — En menisi sinne mistään hinnasta!»\n\nPelattuaan neljä tai viisi reikää hän rauhoittui hiukan, hänen\nnikotiinisykkeinen sydämensä tykytti säännöllisemmin ja hänen äänensä\nlipui takaisin siihen juoheaan sävyyn, jonka hän oli perinyt sadalta\nmiespolvelta talonpoikaisia esi-isiä.\n\n\n4.\n\n\nAinakin kerran viikossa kävivät mr. ja mrs. Babbitt ja Tinka elävissä\nkuvissa. Heidän lempibionsa oli Château, johon mahtui kolmetuhatta\nkatsojaa ja jolla oli viisikymmenmiehinen orkesteri, joka soitti\noopperapotpurreja ja kappaleita, jotka esittivät Päivää maalla tai\nTulipaloa. Marmorirotundassa, jota koristivat kruunusamettituolit\nja miltei keskiaikaiset gobeliinit, istui papukaijoja kullatuilla\nlootuspylväillä.\n\nHuudahdellen »Peijakas vieköön!» ja »Saa sitä hyvän hetken hakea,\nennenkuin löytää mitään pulskempaa kuin tämä putka!» ihaili Babbitt\nChâteauta. Tuijottaessaan yli tuhansien päiden harmaan tasangon,\ntuntiessaan hienojen vaatteiden ja heikon hajuveden ja purukumin\ntuoksun hän tunsi samaa kuin ensi kertaa nähdessään vuoren, jolloin hän\ntuli ajatelleeksi, kuinka valtavasti maata ja kiveä siinä oli.\n\nHän piti kolmenlaisista filmeistä: kauniista paljassäärisistä\nkylpevistä tytöistä; poliiseista tai cowboysta ja ankarasta ammunnasta\nrevolvereilla ja lystikkäistä paksuista herroista, jotka söivät\nspaghettia. Hän nauroi äärettömän, kyyneltyvän tuntehikkaasti\nvälinumeroille, joissa oli koiranpentuja, kissanpoikia ja palleroisia\npikkulapsia, ja itki kuolinvuoteiden ääressä tai nähdessään vanhoja\näitejä, jotka kärsivällisesti istuivat takavarikoiduissa hökkeleissään.\nMrs. Babbitt harrasti filmejä, joissa kauniit nuoret naiset\nviehättävissä puvuissa liikkuivat seurapiireissä, joiden nimikkeenä oli\n»New Yorkin miljonäärien salongeissa».\n\nMitä Tinkaan tuli, piti hän tai katsottiin hänen pitävän kaikesta,\nmistä hänen vanhempansa kehoittivat häntä pitämään.\n\nKaikki nämä huvitukset — pesäpallo, golf, bio, bridge, autolla ajelu,\npitkät keskustelut Paul Rieslingin kanssa Atleettikerhossa tai Good\nRed Beefissä ja Old English Shop Housessa — olivat välttämättömiä\nBabbittille, sillä hänen edessään oli vuosi ankaraa toimintaa, jonka\nvertaiseen hän ei vielä koskaan ollut ottanut osaa.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\n1.\n\nSattumasta johtui, että Babbitt sai tilaisuuden pitää puheen V.K.Y.L:n\nvuosikokouksessa.\n\nV.K.Y.L., kuten sen jäsenet sitä nimittivät yleisestä intohimosta\nsalaperäisiin, vaikuttaviin alkukirjaimiin, oli Valtion\nKiinteistöyhdistysten Liitto, välittäjien ja kauppiasten yhtymä.\nSen vuosikokous oli määrä pitää Monarchissa, joka oli Zenithin\npääkilpailija valtion kaupunkien joukossa. Babbitt oli virallisia\nedustajia, toinen oli Cecil Rountree, jota Babbitt ihaili hänen hurjan\nrakennuskeinottelunsa ja vihasi hänen yhteiskunnallisen asemansa\nvuoksi, hän kun sai olla läsnä hienoimmissa tanssiaisissa Royal\nRidgessä. Rountree oli ohjelmakomitean puheenjohtaja.\n\nBabbitt oli murahtanut hänelle: »Minua kismittää nähdä kuinka nuo\ntohtorit ja professorit ja saarnaajat naama juhlavana lörpöttelevät\nolevansa asiantuntijoita! Hyvä välittäjä tarvitsee enemmän tietoja ja\ntaitavuutta kuin on kellään heistä.»\n\n»Siinä olet oikeassa! Kuule, mikset kirjoita tuota ja lue julki\nV.K.Y.L:ssä?» ehdotti Rountree.\n\n»Tjaa, jos siitä saattaisi olla jotakin hyötyä sinulle ohjelman\njärjestämisessä, niin — — Kuulepas: minä katselen asiaa näin:\n\n»Ensinnäkin pitää meidän vaatia, että ihmiset sanovat meitä\n'kiinteistöjen välittäjiksi' eikä 'taloagenteiksi'. Se on\nasianmukaisempaa. Toiseksi: Mikä erottaa ammatin tavallisesta\nelinkeinosta? Mikä se on? Se on työ yhteisön hyväksi ja taito,\nharjaantunut taito ja tieto ja, uh, kaikki sentapainen, kun taas\nse, joka ajattelee vain ansaitsemista, ei koskaan ota huomioon\ntyötä yhteisön hyväksi ja harjaantunutta taitoa ja niin edespäin.\nAmmattimiehenä — — —»\n\n»Joo. Se on aivan erinomaista! Mainiota! Kuule, tee sinä esitelmä\nkaikesta tuosta», sanoi Rountree ja poistui kiireesti ja päättävästi.\n\n\n2.\n\nVaikka Babbitt oli tottunut kirjalliseen työhön ilmoitus- ja\nkirjeenvaihtotoiminnassaan, oli hän huolestunut sinä iltana, kun hän\nistahti kirjoittamaan puhetta, jonka lukemisen piti kestää kokonaista\nkymmenen minuuttia.\n\nHän asetti uuden viidentoista sentin koulukirjoitusvihkon vaimonsa\nvankkuvalle ompelupöydälle, joka oli tarkoitusta varten nostettu\narkihuoneeseen. Perhe oli ankarin sanoin pakotettu äänettömäksi.\nVeronaa ja Tediä oli pyydetty poistumaan ja Tinkaa oli uhattu: »Jos\nkuulen sinulta äännähdyksenkin — jos sinä kertaakaan ääneen pyydät\nvesilasia — niin, no, on paras, että annat olla, siinä kaikki!» Mrs.\nBabbitt istui pianon ääressä ja ompeli yöpaitaa ja katsoi kunnioittaen,\nkun Babbitt kirjoitti kouluvihkoon, ompelupöydän rytmillisen heilumisen\nja natinan säestämänä.\n\nKun hän nousi, kuumana ja hermostuneena, kurkku paperossien poltosta\nkuivana, huokasi mrs. Babbitt ihaillen: »En voi käsittää, kuinka sinä\nvoit noin vain istahtaa ja panna kokoon asioita ja keksiä ihan itse!»\n\n»No, se riippuu siitä harjaannuksesta, jonka nykyaikaisessa\nliike-elämässä saa luova fantasia.»\n\nHän oli kirjoittanut seitsemän sivua, joista ensimmäinen sivu oli\nseuraavan näköinen.\n\nMuut kuusi sivua olivat suunnilleen samanlaisia kuin ensimmäinen.\n\n    (1) Ammatti\n    (2) Ei vain elinkeino\n    [(3) Taitavuus ja kaukonäköisyys]\n    (3) Olisi kutsuttava kiinteistövälittäjäksi eikä vain taloagentiksi\n\n    $$$$$$$$$$\n                                                   Välittäjä\n\nViikon päivät hän kulki ja oli tärkeännäköinen. Joka aamu hän\npukeutuessaan mietti ääneen: »Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, Myra,\nettä ennenkuin mikään kaupunki voi saada rakennuksia tai rikkautta tai\nmitään sellaista, täytyy jonkun kiinteistönvälittäjän myydä heille\ntontti, perustus? Kaikki sivistys alkaa hänestä. Oletko koskaan tullut\najatelleeksi sitä?» Atleettikerhossa hän vei haluttomia herroja\nsyrjään kysyäkseen: »Sano, jos sinun pitäisi pitää esitelmä suuressa\nkokouksessa, aloittaisitko hauskoilla kaskuilla vai sirottelisitko\nniitä ikäänkuin pitkin tietä vähän joka paikkaan?» Hän pyysi Howard\nLittlefieldiltä »sarjan tilastollisia tietoja kiinteistöalalta, jotakin\nhyvää ja tehokasta», ja Howard Littlefield hankki jotakin erinomaisen\nhyvää ja tehokasta.\n\nMutta useimmin kääntyi Babbitt T. Cholmondeley Frinkin puoleen. Hän\notti Frinkin kiinni joka ainoa päivä kerhossa ja kysyi, Frinkin\nnäyttäessä rasittuneelta ja kiusaantuneelta: »Kuule, Chum — sinähän\nolet metka tämmöisessä kirjoitustouhussa — miten sinä muodostaisit\ntämän lauseen, katso tässä käsikirjoituksessani — käsikirjoituksessani\n— no mutta missä perhanassa se on? — jaha, tässä. Sanoisitko sinä:\n'Meidän pitäisi myöskin: ei ainoastaan ajatella?' vai 'Meidän pitäisi\nmyöskin: ei ajatella ainoastaan' vaiko — —»\n\nEräänä iltana, kun hänen vaimonsa oli poissa eikä hänellä ollut\nketään imponeerauksen esinettä, Babbitt unohti tyylin asetelman\nja muut mystilliset asiat, kyhäsi paperille, mitä hän tosiaan\najatteli kiinteistökaupoista ja itsestään, ja havaitsi, että puhe\noli kirjoitettu. Kun hän luki sen vaimolleen, sanoi tämä hellästi:\n»Kultaseni, se on aivan suurenmoisesti, mainiosti kirjoitettu ja\nniin selvää ja kiintoisaa, ja niin suurenmoisia aatteita! Niin se on\nkerrassaan — kerrassaan suurenmoista!»\n\nSeuraavana päivänä hän iski kiinni Chum Frinkiin ja riemuitsi:\n»Kuulepas, mies, eilen illalla minä kirjoitin sen valmiiksi! Annoin\nvain tulla kuin turkinhihasta! Minä luulin aina, että teillä\nkynämiehillä mahtoi olla peijakkaan kova puuha saadaksenne kokoon\nkappaleita, mutta Herra nähköön, sehän ei ole mitään. On teillä sentään\nkissanpäivät, ansaitsette rahanne totisesti helpolla! Joskus, kun\ntulen niin pitkälle, että voin luopua liikkeestä, ryhdyn ehdottomasti\nkirjoittelemaan ja näytän teille, pojat, kuinka se on tehtävä. Minä\nolen aina ajatellut, että voisin kirjoittaa paremmin, pontevammin\nja omaperäisemmin kuin kaikki se moska on kirjoitettu, mitä näkee\npainettuna, ja nyt olen siitä varma!»\n\nHän otatti puheesta neljä jäljennöstä kirjoituskoneella, komealla\npunaisella nimikkeellä varustettuja, sidotti ne vaaleansiniseen\nmanillaan ja lahjoitti rakastettavasti yhden vanhalle Ira Runyonille,\n_Advocate_-lehden päätoimittajalle, joka sanoi: niin, tietysti, hän on\nhyvin iloinen sen saadessaan ja lukee varmasti läpi kaikki niin pian\nkuin saa aikaa. Mrs. Babbitt ei voinut matkustaa Monarchiin. Hänellä\noli kokous eräässä naiskerhossa. Babbitt sanoi olevansa pahoillaan.\n\n\n3.\n\nPaitsi viittä virallista edustajaa kokouksessa — Babbittia, Rountreeta,\nW. A. Rogersia, Alvin Thayeria ja Elbert Wingiä oli epävirallisia\nedustajia viisikymmentä, useimmat heistä vaimoineen.\n\nHe yhtyivät Union asemalla lähteäkseen yöjunalla Monarchiin.\nKaikilla, paitsi Cecil Rountreella, joka oli sellainen teikari,\nettei koskaan käyttänyt yhdistysmerkkiä, oli dollarin kokoinen\nselluloidinappi, josta voitiin lukea: »Me työskentelemme Zenithin\nhyväksi». Viralliset edustajat olivat viehättävästi koristetut\npunaisilla hopeakirjanauhoilla. Martin Lumsenin pieni poika kantoi\ntupsukoristeista lippua, jossa oli kirjoitus: »Zenith Komea Kaupunki —\nNeroa, Makua — Terve —1.000.000 vuonna 1935». Kun edustajat saapuivat,\nei vuokra-autossa, vaan perhebiilissä, jota ajoi vanhin poika tai\nserkku Fred, marssivat he äkkiä muodostamissaan kulkueissa aseman\nkautta odotussaliin.\n\nSe oli uusi ja valtaisen suuri odotussali, varustettu marmoripylväillä\nja freskoilla, jotka esittivät Père Emile Fauthoux'ta tutkimassa\nChaloosalaaksoa vuonna 1740. Penkit olivat raskasta mahonkia;\nsanomalehtikioski oli messinkiaitauksilla varustettua marmoria. Hallin\nkaikuvien holvien alla marssivat edustajat Willy Lumsenin lipun\njäljessä, miehet heilutellen sikarejaan, naiset tietoisina uusista\npuvuistaan ja helminauhoistaan, kaikki laulaen Auld Langs Synen\nsävelillä Chum Frinkin kirjoittamaa virallista Kaupunginlaulua:\n\n    Zenithille,\n    kaupungille\n    teemme kunniaa.\n    Sitä kiittelemme,\n    missä kulkenemme.\n    Sille kunniaa!\n\nWarren Whitby, välittäjä, jolla oli taipumus tehdä juhla- ja\nsyntymäpäivärunoja, oli liittänyt Frinkin Kaupunginlauluun erikoisen\nvärsyn kiinteistövälittäjien kokousta varten:\n\n    Mekö mistä?\n    Zenithistä!\n    Saamme ilmoittaa,\n    että kiistelöissä,\n    aina kiinteistöissä\n    Zenith voiton sa'a.\n\nBabbitt sai hysteerisen isänmaallisuuskohtauksen. Hän hyppäsi eräälle\npenkille ja huusi joukolle:\n\n»Mikä on Zenith?»\n\n»Se on ali right!»\n\n»Mikä on paras vanha kaupunki U.S.A:ssa?»\n\n»Zeeeeeeen-ith!»\n\nKummissaan ja käsittämättä töllisteli tätä köyhän väen kärsivällinen\njoukko — saaliolkaiset italialaiset naiset, väsyneet risakenkäiset\nukot, kiertelevät kulkupojat puvuissa, jotka olivat olleet koreita\nuusina, mutta olivat nyt haalistuneita ja ryppyisiä.\n\nBabbitt ymmärsi, että hänen virallisena edustajana täytyi esiintyä\narvokkaanpuolisesti. Wingin ja Rogersin kanssa hän käveli edestakaisin\nsementtisillalla ohi odottavien Pullman-vaunujen. Moottorillakäypiä\nmatkatavaravaunuja ja matkalaukkuja kantavia punalakkisia kantajia\nvilisi sillalla antaen sille miellyttävän eloisuuden leiman.\nKaarilamput loistivat ja kimalsivat heidän yllään. Kiiltävät keltaiset\nmakuuvaunut loistivat kunnioitustaherättävinä. Babbitt koetti sovittaa\nääntänsä hillityksi ja hienostuneeksi, pullisti vatsaansa ja lausui:\n»Meidän täytyy katsoa, että kokous tekee viranomaisille tarkalleen\ntiettäväksi niiden erehdyksen tässä luovutuskirjani verottamista\nkoskevassa kysymyksessä.» Wing antoi kuulua hyväksyvää röhkinää, ja\nBabbitt paisui — mulkoili —\n\nEräässä Pullman-vaunussa vedettiin uudin ylös, ja Babbitt katseli\ntuntemattomaan maailmaan. Matkustaja oli Lucille McKelvey,\nurakoitsijamiljonäärin kaunis vaimo. Ehkäpä, ajatteli Babbitt väristen,\nhän oli matkalla Eurooppaan! Sohvalla rouvan vieressä oli kimppu\nkämmenkukkia ja orvokkeja ja keltakantinen sitomaton kirja, joka näytti\nulkomaiselta. Hänen tuijottaessaan rouva otti kirjan, mutta katsahti\nsitten ulos ikkunasta ikäänkuin kirja ei olisi häntä kiinnostanut.\nRouvan katse mahtoi sattua suoraan häneen, samoinkuin hänen katseensa\nrouvaan, mutta tämä ei antanut mitään merkkiä. Veti vain hitaasti\nuutimen jälleen alas, ja hän seisoi alallaan, sydämessään jäätävä\nmitättömyyden tunne.\n\nMutta junassa hänen itsetuntonsa jälleen kohosi, kun hän tapasi\nSpartan, Pioneerin ja valtion muiden pikkukaupunkien edustajia,\njotka kunnioittaen kuuntelivat, kun hän pääkaupungin Zenithin\nmahtimiehenä selitti politiikkaa ja hyvän, terveen, liikeperiaatteiden\nmukaan järjestetyn hallituksen arvoa. He syventyivät innokkaina\nammattipuheluun, selkeimpään ja viehättävimpään keskustelumuotoon, mitä\nolemassa on:\n\n»Kuinka se Rountree selvisi siitä suuresta asuntorykelmästä, joka\nhänen piti rakentaa? Mitä hän teki? Hankkiko hän kiinnityslainoja sen\nrahoittaakseen?» kysyi eräs Spartan välittäjä.\n\n»Joo, saatte uskoa», sanoi Babbitt. »Jos asia olisi ollut minun\nkäsissäni — — —»\n\n»Niin että», kuului Elbert Wingin jymybasso, »minä vuokrasin\nsen näyteikkunan viikko sitten ja panin siihen suuren plakaatin\n'Pienokaisten satukaupunki' ja sijoittelin siihen joukon nukketaloja\nja peukaloispuita, ja sitten alimmaksi: 'Pikku tykkää tästä\nnukkelaaksosta, mutta pappa ja mamma harrastavat meidän kauniita\nhuviloitamme', ja tiedättekö, se herätti tosiaan huomiota, ja\nensimmäisenä viikkona möimme — — —»\n\nPyörät lauloivat »liketi-lik, liketi-lik», kun juna kulki tehdasalueen\nläpi. Uunit hehkuivat tulta ja höyryvasarat jyskyttivät. Punaisia\nvaloja, vihreitä valoja, vihaisia valkeita valoja vilahteli ohi, ja\nBabbitt tunsi itsensä jälleen merkitseväksi ja innokkaaksi.\n\n\n4.\n\nHän teki nautinnollisen toimituksen: silitytti vaatteensa junassa.\nAamulla, puoli tuntia ennenkuin he saapuivat Monarchiin, tuli passari\nhänen osastoonsa ja kuiskasi: »Yksi vaunu on vapaana, herra. Minä\notan vaatteet sinne.» Kellervänharmaa syyspalttoo pyjamansa yllä\nhiipi Babbitt käytävää pitkin viheriäin verhojen välitse ensimmäiseen\nyksityisvaunuunsa, joka sai hänen sydämensä ylpeyttä täyteen. Passari\nviittasi, että hän tiesi Babbittin tottuneen pikenttiin; hän kannatti\nBabbittin housujen lahkeita, etteivät ne tahraantuisi, täytti\npesukulhon yksityisessä pesuhuoneessa ja odotti pitäen pyyhettä.\n\nYksityinen pesuhuoneen käyttäminen oli viehättävää. Niin virkistävä\nkuin Pullman-vaunun tupakkaosasto olikin illoilla, vaikutti se,\nyksinpä Babbittiinkin, masentavalta aamuisin, kun se oli täpötäynnä\npaksuja villanuttuisia herroja, jokainen vaatenaula täynnä ryppyisiä\npumpulipaitoja, nahkasohvalla kasoittain kaikkinaisia toalettilaukkuja\nja ilma paksuna saippuoiden ja hammastahtaiden kuvottavaa hajua.\nBabbitt ei tavallisissa oloissa pitänyt suurta väliä yksinolosta, mutta\nnyt hän nautti siitä, nautti pikentistään ja hyrräsi mieltymyksestä\nantaessaan miehelle puolitoista dollaria juomarahaa.\n\nHän toivoi vähin, että häneen kiinnitettäisiin huomiota, kun hän\nvastasilitetyissä vaatteissaan ja ihaileva passari kantamassa hänen\nkäsilaukkuaan astui pois junasta Monarchissa.\n\nHänen oli määrä asua samassa huoneessa Sedgwick-hotellissa W.\nA. Rogersin, moukkanaamaisen, ovelan Zenithin-kauppiaan kanssa,\njoka välitti viljelysmaiden kauppoja. He söivät hienon vohveli-\nja kahviaamiaisen, jossa kahvia ei tarjottu pienistä kupeista,\nvaan suurista kulhoista. Babbitt innostui puheliaaksi ja piti\nRogersille esitelmää kirjoittamisen taidosta; hän antoi juoksupojalle\nviisikolmatta senttiä siitä, että tämä nouti sanomalehden\nlukuhuoneesta, ja lähetti Tinkalle kuvakortin: »Pappa toivoo, että sinä\nolisit täällä, niin meillä olisi hauskaa.»\n\n\n5.\n\nKokouksen istunnot pidettiin Allen Housen tanssisalissa. Eräässä\netusalissa oli päätoimikunnan puheenjohtajan toimisto. Hän oli\ninnokkaimmin puuhaava mies siellä, hän oli niin innokkaassa puuhassa,\nettei saanut toimeen yhtään mitään. Hän istui pöytänsä ääressä, joka\noli täynnä paperilappuja, ja koko päivän kulki paikallispatriootteja\nja agitaattoreita ja puhujia, jotka halusivat johtaa keskusteluja,\nja kuiskailivat hänelle, jolloin hän näytti epämääräiseltä ja sanoi\nkiireesti: »Joo, se on erinomainen ajatus, niin me teemme», ja unohti\nsamassa kaikki, sytytti sikarin ja unohti senkin, kun puhelin soi\nsäälimättömästi ja miehet hänen ympärillään yhtä mittaa hälisivät:\n»Herra puheenjohtaja — — Herra puheenjohtaja!» voimatta päästä hänen\nkuluneiden kuulohermojensa ulottuville.\n\nNäyttelysalissa oli asemakaavoja Spartan uusista esikaupungeista,\nvalokuvia Galop de Vachen uudesta senaatintalosta ja suuria tähkäpäitä\nja niiden yllä kirjoitus: »Luonnon Kultaa Shelby Countystä,\nYrttitarhasta Jumalan Omassa Maassa».\n\nVarsinaisen kokouksen muodostivat miehet, jotka istuivat ja\nkuiskailivat hotellihuoneissa tai seisoivat ryhmissä hotellineteisessä,\nmissä yhdistysmerkit loistivat, mutta näön vuoksi pidettiin muutamia\nyleisiä istuntoja.\n\nEnsimmäisen avasi tervehdyspuheella Monarchin pormestari. Monarchin\nFirst Christian-kirkon kirkkoherra, suuri mies, jolla oli pitkä, nihkeä\notsatukka, ilmoitti Jumalalle, että taloagentit nyt olivat täällä.\n\nKunnianarvoisa välittäjä Minnemaganticista, majuri Carlton Tuke, luki\npuheen, jossa hän lausui paheksuvansa osuustoimintaliikkeitä. William\nA. Larkin Eurekasta antoi lohdullisen selityksen »Rakennustoiminnan\nvilkastumisen toiveista» ja muistutti, että ikkunalasin hinta oli\nalennut kaksi prosenttia.\n\nKokous oli alkanut. Pidettiin juhlia edustajille, lakkaamatta ja\ntarmokkaasti. Monarchin Kauppiasyhdistys oli järjestänyt iltaman\nheille ja Tehtailijayhdistys aamiaispidot, jolloin kullekin naiselle\nojennettiin päivänkukka ja kullekin herroista nahkainen lompakko, jossa\noli kirjoitus: »Monarchilta, Mahtavalta Moottorikaupungilta».\n\nMrs. Crosby Knowlton, Fleetwing-automobiilin valmistajan puoliso,\navasi kuuluisan italialaisen puutarhansa ja tarjosi teetä. Kuusisataa\nvälittäjää vaimoineen asteli syksyisillä käytävillä. Noin kolmesataa\nheistä oli hiljaisia ja ujoja; noin kolmesataa luikkasi terhakasti:\n»Tämä on aika tyylikäs, eikö ole?» poimi salaa myöhäisastereita ja\npisti ne taskuunsa ja yritti päästä kyllin lähelle mrs. Knowltonia\nsaadakseen puristaa hänen viehättävää kättänsä. Kehoittamatta\nkokoontuivat Zenithin edustajat (paitsi Rountree) erään tanssivan\nmarmorinymfin ympärille ja lauloivat: »Mekö mistä? Zenithistä! — — —»\n\nSattui niin, että kaikki Pioneerin edustajat kuuluivat Hirvien\njaloon veljeskuntaan, ja he marssivat esiin, edellään valtava lippu,\njossa oli mahtaileva kirjoitus. Ei myöskään Galop de Vache, valtion\npääkaupunki, aikonut jäädä toisia huonommaksi. Galop de Vachen\nedustajain johtaja oli suuri, punakka, lihava mies, mutta toimelias.\nHän riisui nuttunsa, nakkasi leveälierisen mustan huopahattunsa maahan,\nkääri ylös hihansa, kiipesi aurinkokellolle, sylkäisi ja luikkasi: »Me\njulistamme maailmalle ja sille kunnon miehelle, joka on pannut toimeen\nnämä kutsut, että uhkein kaupunki tässä valtiossa on Galop de Vache.\nTe pojat voitte puhua maustanne, mutta sallikaa minun vain kuiskata\nkorvaanne, että vanhassa Galopissa on suhteellisesti suurin luku\ntalonomistavia kansalaisia valtiossa, ja kun ihminen omistaa kotinsa,\nniin se ei pane toimeen työläisrettelöitä, vaan elää kakaroittensa\nhyväksi eikä lurjuksittain. Galop de Vache! Kotirakkaiden perheiden\nkaupunki! Kaupunki, joka nielee ihmiset karvoineen, ystävät! Me —\ntulemme — — näyttämään — — maailmalle!»\n\nVieraat menivät matkoihinsa, puutarha palasi värähtäen lepoonsa. Mutta\nmrs. Crosby Knowlton huokasi katsoessaan erästä marmoripenkkiä, jota\nviisisataa kesää Amalfissa oli lämmittänyt. Sitä kannattavan siivekkään\nsfinksin naamaan oli joku lyijykynällä piirtänyt viikset. Rypistettyjä\npaperiserviettejä oli ahdettu asteripensaihin. Käytävällä viruivat\nviimeisen uhkean ruusun terälehdet niinkuin jonkun rikkirevityn\nkauniin elossaolleen jäännökset. Paperossinpätkiä uiskenteli\nkultakalalammikossa muodostaen rumia öljyisiä viiruja paisuessaan ja\nliuetessaan, ja marmoripenkin alla oli rikottu teekuppi, sirpaleet\nhuolellisesti yhteenkoottuina.\n\n\n6.\n\nPaluumatkalla hotelliin ajatteli Babbitt: »Myra olisi pitänyt\nkaikesta tästä seurustelusurkeudesta». Itse puolestaan hän nautti\nvähemmän gardenparteista kuin niistä autoretkistä, jotka Monarchin\nKauppiasyhdistys oli järjestänyt. Väsymättömänä hän katseli\nvesisäiliöitä, esikaupunkien ajuriasemia ja nahkuritehtaita.\nHän nieleksi saamiansa tilastotietoja ja lausui ihmetyksensä\nhuonetoverilleen W. A. Rogersille: »Tietenkään ei tätä kaupunkia\nvoi mainita samana päivänä kuin Zenithiä, sillä ei ole meidän\nmahdollisuuksiamme ja luontaisia edellytyksiämme, mutta oletko sinä\ntiennyt — minä sain tietää sen vasta tänään — että ne valmistivat\nseitsemänsataakuusikymmentäkolme miljoonaa jalkaa lankkuja viime\nvuonna? Mitäs siihen sanot?»\n\nHän oli hermostunut, kun lähestyi se aika, jolloin hänen oli luettava\npuheensa. Seisoessaan matalalla lavalla kokouksen edessä hän vapisi\nja näki vain punaista sumua. Mutta hän otti asian vakavasti ja\nlopetettuaan varsinaisen esitelmänsä hän puhui heille, kädet taskuissa\nja rillikoristeinen naama paistaen kuin reunallaanseisova lautanen\nlampunvalossa. He huusivat: »Yhdyn!» ja jälkeenpäin seuranneessa\nkeskustelussa he käyttivät korostaen Babbittista nimitystä »ystävämme\nja veljemme Mr. George F. Babbitt». Hän oli viidessätoista minuutissa\nmuuttunut vähäpätöisestä edustajasta persoonallisuudeksi, melkein\nyhtä tunnetuksi kuin liikediplomaatti Cecil Rountree. Istunnon\njälkeen sanoivat valtion kaikkien osien edustajat: »Terve, Babbitt!»\nKuusitoista vennon vierasta kutsui häntä »Georgeksi», ja kolme miestä\nvei hänet mukanaan eri nurkkaan ja uskoi hänelle: »Minä olen hemmetin\nhyvilläni siitä, että teillä oli rohkeutta nousta ja iskeä oikea isku\nammatin puolesta. Minä olen aina kannattanut — —»\n\nSeuraavana aamuna Babbitt pyysi, erikoisen välinpitämättömänä,\nZenithin lehtiä hotellin sanomalehtimyymälän tytöltä. _Aamulehdessä_\nei ollut mitään, mutta _Advocate_-lehdessä, kolmannella sivulla —\n— — Hän läähätti. Ne olivat painattaneet hänen kuvansa ja puolen\npalstan pituisen selostuksen. Nimike kuului: »Huomiotaherättänyt\nTapaus Taloagenttien Vuosikokouksessa. G F. Babbitt, etevä\nkiinteistönvälittäjämme. Suunnanmääräävä erinomainen puhe.»\n\nHän mutisi kunnioittavasti: »Luullakseni nyt erinäiset henkilöt Floral\nHeightsissä ehkä heräävät ja osoittavat vanhalle Georgielle hiukan\nhuomaavaisuutta!»\n\n\n7.\n\nSe oli viimeinen täysistunto. Valtuutetut esittivät kukin kaupunkinsa\nvaatimuksen saada vastaanottaa kokouksen ensi vuonna. Puhujat\njulistivat, että »Galop de Vache, valtion pääkaupunki, Kremer Collegen\nja Upholzin Trikootehtaiden kotipaikka, on kulttuurin ja etevien\nyritysten tunnustettu keskus», ja että »Hamburg, naseva pieni kaupunki\njärkevällä paikalla, missä jokainen mies on avokätinen ja jokainen\nnainen taivainen emäntä, avaa teille vieraanvaraiset porttinsa\nselkoselälleen».\n\nKesken kaikkia näitä vaatimattomia kutsuja avattiin salin kullattu ovi\ntorventoitotusten töristessä, ja sisään virtasi sirkusparaati. Sen\nmuodostivat, cowboyksi, japanilaisiksi jonglööreiksi ja jos joksikin\npuettuina, Zenithin välittäjät. Heidän etunenässään kulki suuri Warren\nWhitby, yllään ovenvartijan karhuntalja ja kultanauhainen punainen\nnuttu. Hänen takanaan tuli Babbitt, puettuna klowniksi, rumpua lyöden,\nerinomaisen räyhäävänä ja onnellisena.\n\nWarren Whitby hyppäsi lavalle, heilutti sauvaansa ja selitti: »Tytöt\nja pojat, ratkaisevan päätöksen hetki on tullut. Väärentämätön\nzenithiläinen rakastaa lähimmäistään, mutta me olemme päättäneet\nnyhkäistä tämän kokouksen lähimmäistemme kaupungeilta, niinkuin olemme\nnyhkäisseet säilykemaidon ja pahvirasiat, ja — —»\n\nJ. Harry Barmhill, kokouksen puheenjohtaja, sanoi: »Me olemme teille\nhyvin kiitollisia, mr. -— Hm, mutta teidän täytyy antaa toisillekin\npojille tilaisuus tehdä tarjouksiansa nyt.»\n\nMuudan ääni huusi kuin sumutorvi: »Eurekassa lupaamme maksuttomia\nautoretkiä ihaninten seutujen kautta — — —»\n\nEräs laiha, kaljupäinen nuori mies tuli juosten keskikäytävälle\npaukuttaen käsiään ja huutaen: »Minä olen Spartasta! Meidän\nKauppiasyhdistyksemme on sähköttänyt minulle sijoittaneensa pankkiin\nkahdeksantuhatta dollaria puhdasta rahaa kokouksen vastaanottamista\nvarten!»\n\nEräs papillisen näköinen mies nousi ja huusi: »Rahat puhuvat! Minä\näänestän, että hyväksymme Spartan tarjouksen.»\n\nSe hyväksyttiin.\n\n\n8.\n\nPäätöskomitea antoi raporttinsa. He sanoivat, että kun Kaikkivaltias\nhyväätekevässä armossaan oli suvainnut poiskutsua korkeamman\nhyödyllisyyden tasolle valtion kuusineljättä välittäjää kuluneena\nvuonna, niin oli sen johdosta koossaoleva kokous täynnä surua, että\nJumala oli niin tehnyt, ja sihteerin tehtäväksi olisi annettava,\nja annettiin täten, merkitä nämä päätökset pöytäkirjaan ja esittää\nsurunvalittelu sureville perheille lähettämällä itsekullekin yksi\nkappale.\n\nToinen päätös valtuutti V.K.Y.L:n puheenjohtajan käyttämään\nviisitoistatuhatta dollaria agitaatioon Lakiasäätävän Kokouksen\nkeskuudessa maltillisen verotuksen hyväksi. Tällä päätöksellä\noli yhtä ja toista sanomista Uhkauksesta tervettä liiketoimintaa\nvastaan ja Edistyksen Pyöräin vapauttamisesta ajattelemattomista ja\nlyhytnäköisistä esteistä.\n\nKomitea komitean asettamista varten antoi raporttinsa, ja hämmästyen\nja kauhistuen kuuli Babbitt, että hänet oli valittu kiinteistölakien\ntarkastuskomitean jäseneksi.\n\nHän riemuitsi: »Minähän sanoin, että tästä tulisi mainio vuosi!\nGeorgie, hyvä mies, sinua odottavat suuret asiat! Sinä olet\nsynnynnäinen puhuja ja kunnon kaveri ja — Hurraa!»\n\n\n9.\n\nOhjelmassa ei ollut mitään virallista huvia viimeisenä iltana. Babbitt\noli aikonut matkustaa kotiin, mutta iltapäivällä ehdotti herrasväki\nJered Sassburger Pioneerista, että Babbitt ja W. A. Rogers joisivat\nteetä heidän kanssaan Catalpa Innissä.\n\nTeekutsut eivät olleet tuntemattomia Babbittille — hänen vaimonsa\nja hän pohtivat niitä vakavasti ainakin kahdesti vuodessa mutta\nne olivat kylliksi ulkomaisia saadakseen hänet tuntemaan itsensä\ntärkeäksi. Hän istui lasilevyisen pöydän ääressä Taiteilijahuoneessa,\njossa oli maalatut kamiinit, valiolauseita uurrettu koivuntuoheen ja\ntarjoilijattaria, jotka näyttivät taiteellisilta hollantilaisissa\npäähineissään; hän söi surkeita pieniä salaativoileipiä ja laski\nhilpeää ja vallatonta leikkiä mrs. Sassburgerin kanssa, joka oli\nsolakka ja suurisilmäinen kuin mannekiini. Sassburger ja hän\nolivat tehneet toistensa tuttavuutta kaksi päivää sitten, joten he\npuhuttelivat toisiaan nimillä »Georgie» ja »Sassy».\n\nSassburger sanoi rukoilevasti: »Kuulkaa, pojat, ennenkuin mennään,\nkoska tämä on meidän viimeinen tilaisuutemme, niin _minulla on\nsitä_ huoneessani, ja tämä Mirjam on paras sen sekoittaja koko\nYhdistyneimmissä Valloissa.»\n\nSuurin ja laajoin elein seurasivat Babbitt ja Rogers Sassburgereita\nnäiden huoneeseen. Mrs. Sassburger kirkaisi: »Oi, kuinka kauheaa!» kun\nnäki unohtaneensa sängyn päälle ohuesta lavendelvärisestä harsosta\ntehdyn paidan. Hän pisti sen matkalaukkuunsa Babbittin rauhoittaessa:\n»Älkää meistä välittäkö, jotka olemme oikeita pieniä piruja!»\n\nSassburg tilasi puhelimessa jäätä, ja juoksupoika, joka sen toi, sanoi\nproosallisesti ja kehoittamatta: »Groggi- vai cocktaillaseja?» Mirjam\nSassburger sekoitti heidän cocktailinsa inhoittavan kylmän valkoisessa\nvesikannussa, jommoisia on vain hotelleissa. Kun he olivat juoneet\nensimmäiset lasit, todisti hän sanomalla »Luuletteko, pojat, sietävänne\nyhden lisää — — tästä voi tulla vielä ylimääräinen pisara», että hän,\nvaikka olikin vain nainen, tunsi cocktailin, juonnin koko kirkonmenon.\nUlkona kuiskasi Babbitt Rogersille: »Kuule, W.A., vanha kettu, minusta\ntuntuu melkein siltä, että minä voisin kestää senkin, ettemme palaisi\nrakkaan vaimon luo tänä armaana _Abendina_, vaan juuri ikäänkuin\nviivähtäisimme Monarchissa ja toimeenpanisimme pienet lystit, mitä?»\n\n»George, sinä puhut viisauden ja ymmärryksen kieltä. El Wingin vaimo on\njatkanut matkaa Pittsburgiin. Mahtaisimmeko saada kiinni miehen?»\n\nKello puoli kahdeksan istuivat he huoneessaan Elbert Wingin ja kahden\npohjoisestapäin olevan edustajan kanssa. Nutut oli heitetty pois,\nliivit avattu, kasvot punaiset, puhe äänekästä. He olivat tyhjentämässä\npulloa kirpeää salakuljetuswhiskyä ja rukoilivat juoksupoikaa: »Sano,\npoikaseni, voitko hankkia meille lisää tätä tuoksuvaa nektaria?» He\npolttivat paksuja sikareja ja heittivät tuhkan ja pätkät matolle.\nÄänekkäästi nauraa rähättäen he kertoilivat juttuja. He olivat sanalla\nsanoen onnellisessa luonnontilassa eläviä miehiä.\n\nBabbitt huokasi: »Minä en tiedä, miten te katsotte asiaa, ukkelit,\nmutta minä puolestani päästän mielelläni itseni irti näin vaihteen\nvuoksi ja potkaisen pari vuorta nurin ja kiipeän Pohjoisnavalle ja\nhuiskutan revontulille.»\n\nSpartan mies, vakava, sitkeä nuori mies, sopersi: »Tiedättekö mitä!\nMinä arvelen olevani yhtä hyvä aviomies kuin useimmat muutkin, mutta\nHerran töppöset, kuinka minua kyllästyttää kotiintulo joka ilta, kun\nei ole mitään muuta, mihin mennä, kuin elävät kuvat. Senvuoksi otan\nosaa Kansalliskaartin harjoituksiin. Minulla on kyllä herttaisin vaimo\nkaupungissani, mutta — — — Kuulkaa! Tiedättekö, mitä minun teki mieleni\ntehdä, kun olin pieni. Tiedättekö, mitä teki mieleni tehdä? Teki\nmieleni tulla suureksi kemistiksi. Niin teki. Mutta ukko ajoi minut\nmaanteille myymään keittiötarpeita, ja tässä minä nyt istun kiinni\n— kiinni koko _elämäksi_ — eikä ole muuta mahdollisuutta. Oh, kuka\nperhana se tämän hautauspuheen keksi? Mitä sanotte pienestä drinkistä\nlisää? Pie-ni drinkki lisää ei olisi hul-lum-paa!»\n\n»Niin, hiiteen hentomielisyys», sanoi W. A. Rogers sydämellisesti.\n»Tiedättekö pojat, että minä olen ensimmäinen kaupunginlaulaja? Yhtykää\nvirteen ja laulakaa mukana!\n\n    Pien-Obadjalle näin lausui Suur-Obadja:\n    »Sammuta, Obadja, jano mun!»\n    Suur-Obadjalle näin lausui Pien-Obadja:\n    »Sammuta Obadja, ensin mun!»\n\n\n10.\n\nHe söivät päivällistä Hotel Sedgwickin maurilaisessa grillissä.\nJostakin, jollakin tapaa, olivat onkineet kaksi kaveria lisää: erään\nkärpäspaperitehtailijan ja erään hammaslääkärin. Kaikki joivat whiskyä\nteekupeista, olivat humoristisia eivätkä koskaan kuunnelleet toisiansa,\npaitsi kun W. A. Rogers »pelasi» italialaisen tarjoilijan kanssa.\n\n»Kuulkaa nyt, Goseppi», sanoi hän viattomasti. »Minä olisin halunnut\nparin paistetuita elefantinkorvia.»\n\n»Minä valitan, mutta meillä ei ole.»\n\n»Mitä? Eikö ole elefantinkorvia? Mistä sen tiedätte?» Rogers kääntyi\nBabbittin puoleen. »Peders sanoo, että elefantinkorvat ovat ihan\nlopussa!»\n\n»No, jo minut saa nylkeä!» sanoi Spartan mies vaivoin pidättäen\nnauruansa.\n\n»Jaa, no siinä tapauksessa, Carlo, toimittakaa minulle kimpale paistia\nja pari kappaa perunamuhennosta ja vähän herneitä», jatkoi Rogers.\n»Siellä rakkaassa, vanhassa, aurinkoisessa Italiassa saavat kai\nitalialaiset tuoreet puutarhaperunansa purkista, arvaan minä.»\n\n»Ei, sir, meillä on hyvin hienoja herneitä Italiassa.»\n\n»Arvaa sen! Georgie, kuulitko? Ne saavat tuoreet puutarhaherneensä\npuutarhoista Italiassa! Jaa jaa, oppia ikä kaikki, eikö niin, Antonio?\nSitä oppii tosiaankin, niinkauan kuin elää, kun vain elää kyllin\nkauan ja saa pysyä voimissaan. Siitä tulee kyllä hyvä, Garibaldi,\ntuokaa nyt tänne vain se paisti ja noin kaksi riisiä perunamuhennosta\nkävelykannella, _comprenez-vous,_ Michelovitsh Angeloni?»\n\nJälkeenpäin sanoi Elbert Wing ihaillen: »Perhana, sinähän panit\nitalialaisen pään pyörälle, W. A. Mieshän ei lopultakaan päässyt\nsinusta perille!»\n\n_Monarch Heraldista,_ löysi Babbitt ilmoituksen, jonka hän luki ääneen\ntoisten nauraessa ja taputtaessa.\n\n  VANHA SIIRTOMAATEATTERI.\n\n  Huiskuttakaa takaraajojanne ja menkää katsomaan\n            PIRTEITÄ PEIPPOSIA\n      Viehättävin valikoima ihania uimatyttöjä\n          Naurufarssissa.\n      Pete Menutti ja hänen —\n        oh, hemmetti — Pentunsa.\n\n Tämä on totinen totuus, Benny, Pirteiden Peipposten pienet puikeat\n kananpoikaset on pulskin pesue mitä koskaan on tullut kaupunkiin.\n Alkakaa laputtaa, hankkikaa piletti ja avatkaa näkövehkeenne\n katsomaan etevintä esitystä, mitä milloinkaan on mainittu. Te\n saatte 111% rahoistanne tässä ilojuhlassa. Calroza-sisarukset ovat\n kerrassaan kiehtovia ja antavat runsaan valuutan penningeistänne.\n Jock Silbersteen on reima rakkari ja narraa teidät väkisinkin\n nauramaan. Ja Jacksonin ja Westin vertaisia ette löydä, jos tahdotte\n nähdä todellista tanssia. Provin ja Adams tekevät lopun huonosta\n humööristänne naurunumerollaan »Whisky-vaari!» Se on jotakin, pojat!\n Kuulkaa, mitä asianymmärtävät ihmiset sanovat!\n\n»Tuntuu tykättävältä tilaisuudelta, minun mielestäni. Mennään sinne\nkaikki», sanoi Babbitt.\n\nMutta he lykkäsivät lähtöä niin kauan kuin voivat. He olivat\nturvallisia niin kauan kuin istuivat tässä, jalat tukevasti ristissä\npöydän alla, mutta tunsivat itsensä muuten epävarmoiksi; heitä hirvitti\nryhtyä risteilemään pitkin grillroomin pitkää, liukasta lattiaa toisten\nvieraiden ja perin valppaiden tarjoilijain nähden.\n\nKun he vihdoin yrittivät, tuli pöytiä heidän tielleen, ja he koettivat\npeitellä nolouttansa meluavalla hilpeydellä eteisessä. Kun tyttö\nantoi heidän hattunsa, hymyilivät he hänelle ja toivoivat, että hän,\nraitis ja tottunut tuomari, havaitsisi heidän olevan gentlemanneja. He\nrääkyivät toisilleen: »Kenen tuo vanha reuhka on?» ja »Ota sinä hyvä,\nGeorge, niin minä otan sen, joka jää», ja vaatetytölle he änköttivät:\n»Tulkaa mukaan vain, tyttölapsi! Tästä tulee ihana ilta, suurenmoinen,\nponnekas!» Kaikki pyrkivät antamaan hänelle juomarahaa touhuten\ninnokkaasti: »Ei! Odottakaas! Jaha. Jopas löysin!» He antoivat hänelle\nyhteensä kolme dollaria.\n\n\n11.\n\nSikarejansa tupruttaen he istuivat naurunäytelmää katsomassa eräässä\naitiossa, jalat kaiteella, kahdenkymmenen maalatun, huolestuneen,\nkorjaamattomasti kunnioitettavan vanhanpiian heilutellessa sääriään\nalkeellisin balettiliikkein ja erään juutalaisen näyttelijän ilkeällä\ntavalla tehdessä ivaa juutalaisista. Väliajoilla he kohtasivat\nmuita yksinäisiä edustajia. Tusina heitä ajoi autoissa Kukkatarhan\nravintolaan, missä kukat olivat pölyistä paperia ja riippuivat\nköynnöksinä pitkin huonetta, joka oli matala ja pahanhajuinen kuin\nnavetta, jota ei enää kunnollisesti hoideta.\n\nTäällä tarjottiin whiskyä avoimesti laseissa. Kaksi tai kolme\nkauppa-apulaista, jotka palkkauspäivänä halusivat käydä miljonääreistä,\ntanssi idioottimaisesti puhelin- ja manikyyrityttöjen kanssa kapealla\nkäytävällä pöytien välissä. Hurjasti pyörteli ammattitanssijapari,\nnuorimies, yllään hyvinkeveltyvä frakki, ja solakka, hullu tyttö\nsmaragdinvihreässä silkissä ja merenvahanvärinen tukka kuin tuli\npään ympärillä. Babbitt yritti tanssia hänen kanssaan. Hän laapusti\nlattialla, liian kömpelönä ohjattavaksi, askelin, joilla ei ollut\nmitään tekemistä eksoottisen musiikin kanssa, horjui ja olisi kaatunut,\nellei tyttö olisi pitänyt häntä pystyssä joustavalla, ystävällisellä\nvoimalla. Hän oli sokea ja kuuro kieltoalkoholista, hän ei voinut\nnähdä pöytiä eikä kasvoja. Mutta hän oli haltioissaan tytöstä ja sen\nnuoresta, pehmeästä lämmöstä.\n\nKun tyttö oli varmalla kädellä ohjannut hänet takaisin seuraan, muisti\nhän, jostakin ajatusyhtymästä, jota oli ihan mahdoton seurata, että\nhänen äitinsä äiti oli ollut skotlantilainen, ja pää takakenossa,\nsilmät kiinni ja suu selällään hurmiossa, hän lauloi hyvin hitaasti ja\ntäysiäänisesti »Loch Lomond».\n\nMutta se oli hänen rattoisuutensa ja hilpeän toverillisuutensa\nloppu. Spartan mies sanoi, että hän oli »kurja laulaja», ja kymmenen\nminuuttia riiteli Babbitt hänen kanssaan osoittaen kovaäänistä,\nepävakaista, sankarillista suuttumusta. He huusivat drinkkejä, kunnes\nisäntä ilmoitti, että paikka oli suljettu. Koko ajan tunsi Babbitt\nkuumaa, alkeellista halua jatkaa huikeata huvittelua. Kun W. A.\nRogers sopotti: »Mitä sanotte, jos ajettaisiin katsomaan tyttöjä?»\nyhtyi hän innokkaasti. Ennenkuin he lähtivät, sopi kolme heistä salaa\nkohtaamisesta ammattitanssijattaren kanssa, joka suostui: »Kyllä,\nkyllä, kultaseni!» kaikkeen, mitä he sanoivat, ja kultaisesti unohti\nheidät.\n\nKun he ajoivat takaisin Monarchin laitapuolien läpi, pitkin pienten,\nruskeiden, koppeja muistuttavien työläistöllien reunustamia katuja, kun\nhe hytkyttivät läpi pakkahuonekorttelin, joka humalaisessa yöpimeydessä\nnäytti suurelta ja pelottavilta ja sitten olivat matkalla punaisia\nlyhtyjä ja meluavia automaattisia painoja ja paksuja, virnistäviä\nnaisia kohti, alkoi Babbitt jänistää. Hän aikoi hypätä ulos autosta,\nmutta koko hänen ruumiinsa oli hämäränä tulena ja hän ähkäsi: »Nyt on\njo myöhä pyörtää» ja tiesi, ettei hän pyörtäisi.\n\nMatkalla sattui välikohtaus, jonka he itsekin ymmärsivät\nhumoristiseksi. Eräs Minnegamanticin välittäjä sanoi: »Monarch on\nvaltavasti pontevampi kuin Zenith. Teillä Zenithin kitupiikeillä ei\nole tämmöisiä paikkoja.» Babbitt raivosi: »Se on vasta vale! Semmoista\nei olekaan, jota ei Zenithissä ole. Uskokaa minua, meillä on enemmän\nbordelleja ja kapakoita ja kaikenlaatuisia luolia kuin missään muussa\nkaupungissa koko valtiossa.»\n\nHän huomasi heidän nauravan hänelle, hän tahtoi tapella ja unohti sen\nsitten sellaisissa tyydyttämättömissä touhuissa, joihin hän ei ollut\nottanut osaa sitten ylioppilasaikansa.\n\nAamulla, kun hän palasi Zenithiin, oli hänen kapinahenkensä jonkin\nverran tyyntynyt. Hänen tyytyväisyytensä ei ollut kehuttava. Hän oli\närtyisä. Hän ei hymyillytkään, kun W. A. Rogers valitti: »Voi minun\npäätäni! Minä tunnen tosiaan olevani tänään kuin Herran viha. Kuule!\nMinä tiedän, missä vika oli! Joku meni kaatamaan alkoholia minun\nhumalaani eilen illalla.»\n\nBabbittin seikkailu ei koskaan tullut perheen tietoon eikä kenenkään\nmuun Zenithissä paitsi Rogersin ja Wingin. Hän ei tunnustanut sitä\nvirallisesti edes itse. Jos siitä oli jotakin seurauksia, niin eivät ne\ntulleet ilmi.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\n1.\n\nTänä syksynä valittiin eräs mr. W. G. Harding Marionista, Ohiosta,\nYhdysvaltain presidentiksi, mutta Zenith oli vähemmän kiinnostunut\nkansalliseen vaalikamppailuun kuin omiin vaaleihinsa. Seneca Doane\noli, siitä huolimatta, että hän oli asianajaja ja yliopistosivistyksen\nsaanut, asetettu ehdokkaaksi Zenithin pormestarinvirkaan levottomuutta\nherättävän työläisohjelman nojalla. Häntä vastustaakseen asettivat\nkansanvaltalaiset ja tasavaltalaiset yhteisen ehdokkaan, Lucas Proutin,\npatjatehtailijan, jolla oli nuhteeton tervejärkisyyden maine. Mr.\nProutia kannattivat pankit, Kauppiasyhdistys, kaikki säädylliset\nsanomalehdet ja George F. Babbitt.\n\nBabbitt oli Floral Heightsin piiriesimies, mutta tämä piiri oli\nluotettava, ja hän kaipasi tuimempia taisteluita. Hänen puheensa\nvuosikokouksessa oli hankkinut hänelle kaunopuheisuuden orastavan\nmaineen, minkä vuoksi tasavaltais-kansanvaltainen Keskuskomitea\nlähetti hänet seitsemänteen vaalipiiriin Etelä-Zenithiin puhumaan\npienille kuulijakunnille työmiehiä ja konttorihenkilöitä ja naisia,\njotka eivät tienneet, mitä tekisivät uudella äänioikeudellaan. Hän\nsaavutti kuuluisuuden, jota kesti viikkokausia. Silloin tällöin oli\njoku reportteri läsnä jossakin hänen kokouksistaan, ja nimikkeet\n(vaikkeivät olleet erikoisen suuria) kertoivat, että George F. Babbitt\noli puhunut väkijoukolle suosiohuutojen kaikuessa ja etevät liikemiehet\nolivat osoittaneet Doanen kataluuden. Kerran oli _Advocate_-lehden\nkuvallisessa sunnuntailiitteessä Babbittin ja kymmenkunnan muun\nliikemiehen kuvat, ja niiden yllä nimike: »Zenithin raha- ja\nliikemiespiirien johtajat, jotka kannattavat Proutia.»\n\nHän ansaitsi maineensa. Hänellä oli uskoa; hän oli vakuutettu että jos\nLincoln olisi elänyt, niin hän olisi agiteerannut mr. W. G. Hardingin\nhyväksi — ellei olisi tullut Zenithiin ja agiteerannut Lucas Proutin\nhyväksi. Hän ei hämmentänyt kuulijoitansa joutavalla kuurnimisella.\nProut edusti rehellistä ahkeruutta, Seneca Doane edusti nurkuvaa\nlaiskuutta, ja oli vain valittava. Leveäharteisena ja lujaäänisenä oli\nhän ilmetty Oikeauskoinen liikemies, ja, harvinaisinta kaikista, hän\npiti tosiaan kansasta. Hän piti melkein tavallisista työmiehistäkin.\nHän toivoi, että he olisivat hyvin palkatuita ja kykenisivät\nmaksamaan hyvän vuokran — vaikka tietenkään he eivät saaneet ehkäistä\nosakkeenomistajain kohtuullista voittoa. Tämä jalo katsomuskanta ja\nse korkea tunnelma, jonka keksintö, että hän oli syntynyt puhujaksi,\nantoi hänelle, tekivät hänet suosituksi kuulijain keskuudessa, hän\noli hyvin haluttu koko vaalitaistelun aikana, hyvin tunnettu ei vain\nseitsemännessä ja kahdeksannessa vaalipiirissä, vaan vielä muutamissa\nosissa kuudettatoistakin.\n\n\n2.\n\nSulloutuneina hänen autoonsa he ajoivat Turnverein Halliin\nEtelä-Zenithiin — Babbitt, hänen vaimonsa, Verona, Ted, ja Paul ja\nZilla Riesling. Sali sijaitsi erään leikkelepuodin yläpuolella kadun\nvarrella, joka jytisi raitiovaunujen kolinaa ja tuoksui sipulilta ja\nbensiiniltä ja paistokalalta. Uusi tunne Babbittin arvosta täytti\nheidät kaikki, Babbitt mukaan luettuna.\n\n»Minä en käsitä, kuinka sinä jaksat puhua kolmelle yleisölle yhtenä\niltana. Ei minulla olisi sitä voimaa», sanoi Paul, ja Ted äännähti\nVeronalle: »Ukko osaa tosiaan liukastella noita härkäpäitä!»\n\nMiehiä, yllään mustat satiinipaidat, vastapestyjä, vaikka silmien alla\nvielä oli jäljellä likainen varjoviiru, seisoi odottamassa saliin\njohtavilla leveillä portailla. Babbittin seura raivasi itselleen\nkohteliaasti heidän keskitseen tien valkeaksirapattuun huoneeseen,\njonka perällä oli lava ja siinä punainen plyyshivaltaistuin ja\nvedensiniseksi maalattu honka-alttari, jota joka ilta käyttivät\nlukemattomien veljeskuntien suurmestarit ja ylimmät arvonhaltijat. Sali\noli täysi. Kun Babbitt tungeksi oven luona seisovien keskitse, kuuli\nhän hivelevää hyväksymishyminää: »Se on hän!» Puheenjohtaja riensi\nvastaan keskikäytävää pitkin ja sanoi vaikuttavasti: »Puhuja? Kaikki on\nkunnossa, sir! Hm — niin — mikä olikaan nimi, sir?»\n\nSitten liukui Babbitt kaunopuheisuuden merelle:\n\n»Kuudennentoista vaalipiirin herrat ja naiset, on eräs, joka ei voi\nolla mukanamme täällä tänä iltana, mies, jonka uljas troijalainen\nrohkeus on aivan yksinäistä valtiollisella kiistakentällä — minä\ntarkoitan johtajaamme, kunnianarvoisaa Lucas Proutia, kaupungin\nvärien kantajaa. Kun hän ei ole täällä, niin toivon, että koetatte\nsuvaita minua, jos minä, ystävänä ja naapurina, miehenä, joka olen\nylpeä siitä, että minulla on teidän kanssanne yhteinen etu saada olla\nZenithin suuren kaupungin kansalainen, sanon teille yksinkertaisesti,\nrehellisesti ja vilpittömästi, miltä kiistakysymykset tässä\nvaalitaistelussa yksinkertaisesta liikemiehestä — miehestä, joka,\nkasvaneena köyhyyden ja ruumiillisen työn siunauksessa, ei kuitenkaan\nkoskaan, silloinkaan kun kohtalo tuomitsi hänet istumaan pulpetin\nääressä, ole unohtanut miltä tuntuu olla ylhäällä kello puoli kuusi\nja tehtaan luona, vanha ruoka-astia kovenneessa kourassa, kun pilli\npuhalsi kello seitsemää, paitsi kun omistaja keljuili itselleen\nkymmenen minuuttia ja puhallutti aikaisemmin! (Naurua.) Tullakseni nyt\ntärkeisiin ja perustaviin kiistakysymyksiin tässä taistelussa, niin on\nse suuri erehdys, jota ihan nurinpäisesti esittää Seneca Doane — —»\n\nMuutamat työmiehet nauroivat ivallisesti — nuoret kyynilliset\ntyömiehet, enimmäkseen ulkomaalaisia, juutalaisia, ruotsalaisia,\nirlantilaisia, italialaisia — mutta vanhemmat miehet, kärsivälliset,\nvärittömät, kumarat puusepät ja mekaanikot, huusivat suosiota, ja kun\nhän vähitellen tuli kaskuunsa Lincolnista, olivat heidän silmänsä\nkosteat.\n\nVaatimattomasti ja kiirehtien riensi hän ulos salista maireisen\nkättentaputusrätinän jälkeen ja ajoi kolmanteen puhepaikkaansa tänä\niltana. »Ted, ehkäpä sinä ajat», sanoi hän. »Minä tunnen itseni\nikäänkuin hiukan raukeaksi tämän vuodatuksen jälkeen. No, Paul, miten\nse meni? Sainko minä ne mukaani?»\n\n»Mainiosti! Maanmainiosti! Se oli uhkapontevaa!»\n\nMrs. Babbitt sanoi, ihailua äänessään: »Voi, se oli ihanaa! Niin selvää\nja kiintoisaa ja niin hyviä aatteita. Kun minä kuulen sinun pitävän\npuhetta, niin ymmärrän, etten ole käsittänyt, kuinka syvällisesti\nsinä ajattelet ja kuinka tavaton äly ja puhujataito sinulla on.\nYksinkertaisesti — — — suurenmoista!»\n\nMutta Verona oli häiritsevä. »Pappa», leukaili hän, »mistä sinä voit\ntietää, että valtionliikkeen ja niin edespäin ja niin edespäin, aina\ntäytyy epäonnistua?»\n\nMrs. Babbitt oikaisi häntä: »Rona, minun mielestäni sinun pitäisi\nnähdä ja käsittää, että kun sinun pappasi on ihan näännyksissä\npuheiden pitämisestä, niin ei se ole oikea hetki odottaa, että\nhän rupeaisi selittämään noita sotkuisia asioita. Minä olen varma\nsiitä, että kun hän levännyt, hän mielellään selittää ne sinulle.\nOllaan nyt vain kaikki hiljaa ja annetaan papalle tilaisuutta\nmiettiä seuraavaa puhettaan. Ajatelkaahan! Juuri nyt kokoontuvat ne\nMakkabealais-temppeliin ja _odottavat_ meitä!»\n\n\n3.\n\nMr. Lucas Prout ja terve liike-elämä voittivat mr. Seneca Doanen ja\nluokkavallan, ja Zenith oli taas pelastettu. Babbittille tarjottiin\nerinäisiä alempia paikkoja annettavaksi köyhille sukulaisille, mutta\nhän halusi mieluummin saada ennakolta tietoa kivettyjen liikenneväylien\nlaajentamisesta, ja kiitollinen hallitus suostui siihen. Sitäpaitsi hän\noli vain yksi yhdeksästätoista puhujasta niillä päivällisillä, joilla\nKauppiasyhdistys vietti oikeuden voittoa.\n\nKun hänen puhujamaineensa nyt oli vakiintunut, piti hän vuosipuheen\nZenithin Kiinteistöyhdistyksen päivällisillä. _Asianajajalehti_ selosti\ntätä puhetta tavattoman täydellisesti:\n\n»Vilkkaimpia banketteja, mitä viime aikoina on ollut, pidettiin eilen\nillalla Zenithin Kiinteistöyhdistyksen vuotuisessa Yhteentulojuhlassa,\njoka vietettiin O'Hearn Housen tanssisalissa. Isäntä mr. Gil O'Hearn,\noli kuten tavallista voittanut oman ennätyksensä, ja kokoontuneet\nherkuttelivat sellaisella määrällä ruokia, ettei sen veroista voisi\nlöytää länsipuolelta New Yorkia, jos edes sieltä, ja huuhtoivat runsaan\nravinnon alas sillä nesteellä, joka innostuttaa huumaamatta, ciderin\nmuodossa, jonka on maatilallaan valmistanut Chandler Mott, yhdistyksen\npuheenjohtaja, joka oli tilaisuuden sukkela ja taitava _rex convivium_.»\n\n»Kun mr. Mott lievän kylmetyksen johdosta poti kurkunpääntulehdusta,\npiti G.F. Babbitt pääpuheen. Sivuuttaen selonteon siitä, kuinka\npitkälle kiinteistölakien tarkastus oli edistynyt, julkaisemme tässä\nosittain mr. Babbittin puheen:\n\n— Kun minä nyt nousen puhumaan teille, improvisoitu puheeni\nhuolellisesti pantuna liivintaskuun, niin muistuu mieleeni tarina\nkahdesta irlantilaisesta, Mikestä ja Patista, jotka ajoivat\nPullman-vaunussa. Molemmat, se on huomattava, olivat laivaston\nmatruuseja. Mikellä lienee ollut alempi vuode. Vähitellen alkoi hän\nkuulla kauheaa menoa ylimmästä, ja kun hän karjaisi sinne saadakseen\ntietää, mikä oli hätänä, vastasi Pat: 'Voi tätä kurjuutta, ja\nmahtanenko minä ikinä saada unen hiventä silmääni ollenka-an? Minä\nolen koettanut hivuttaa itseäni tähän mitättömän pieneen riippumattoon\nkahdeksasta lasista alkaen!' [Lasi: Merimiehen aikailmoitus kellon\nsijasta. — Suom.]\n\n— Nyt, hyvät herrat, seistessäni teidän edessänne, tunnen itseni hyvin\nPatin kaltaiseksi, mutta ehkäpä minä, hetken puhuttuani, tunnen itseni\nniin mitättömän pieneksi, että voisin ilman vähintäkään vaikeutta\nputkahtaa Pullman-vuoteen vieressä olevaan verkkoon!\n\n— Hyvät herrat, minusta tuntuu, että tässä joka vuosi palautuvassa\njuhlassa, jolloin ystävä ja vihollinen tulevat yhteen ja panevat\npois sotakirveen ja antavat hyvän toveruuden aaltojen viedä itsensä\nystävyyden kukkaisille kunnaille, meidän on, kun seisomme yhdessä\nsilmä silmää vasten ja olka olassa kiinni, maailman parhaan kaupungin\nkansalaisina, ajateltava asemaa, sekä oman itsemme että yhteisen hyvän\nkannalta.\n\n— Se on totta, että vaikka asukaslukumme on 361 000 tai\nkäytännöllisesti katsoen 362 000, viimeisen väenlaskun mukaan on lähes\nkaksikymmentä suurempaa kaupunkia Yhdysvalloissa. Mutta, hyvät herrat,\nellemme me seuraavassa väenlaskussa ole ainakin kymmenennellä sijalla,\nniin olen minä ensimmäinen antamaan kenen kerskurin tahansa nylkeä\npaidan päältäni ja syömään sen G. F. Babbittin onnentoivotusten kanssa!\nOlkoon vain, että New York, Chicago ja Philadelphia tulevat edelleenkin\npysymään meidän edellämme, mitä suuruuteen tulee. Mutta lukuunottamatta\nnäitä kolmea kaupunkia, jotka tiettävästi ovat siinä määrin kasvaneet\nyli oman päänsä, ettei kunniallinen valkoinen mies, ei kukaan, joka\nrakastaa vaimoaan ja lapsiaan ja Jumalan vapaata ja ihanaa luontoa\nja haluaa pudistaa naapurinsa kättä häntä tervehtiessään, tahtoisi\nasua niissä — ja sallikaa minun sanoa teille, nyt ihan suoraan asiaan\nmennen, minä en luovuttaisi ensiluokkaista tonttia Zenithissä Broadwayn\ntai State Streetin koko pituutta ja leveyttä vastaan! Lukuunottamatta\nnäitä kolmea on selvää jokaiselle, joka pystyy näkemään tosiasioita,\nettä Zenith on amerikkalaisesta elämänstandardista ja vauraudesta\nhienoin esimerkki, mitä ylimalkaan on olemassa.\n\n— Minä en tarkoita, että olemme täydellisiä. Meillä on vielä koko\njoukko tehtävää kivettyjen automobiilibulevardien laajentamisessa,\nsillä uskokaa minua, mies, jolla on neljästä kymmeneen tuhanteen\nvuodessa ja ehkä lisäksi automobiili ja herttainen pieni perhe omassa\nbungalowissaan kaupungin ulkolaidalla, se mies on paneva edistyksen\npyörän pyörimään!\n\n— Hän edustaa sitä tyyppiä, joka hallitsee Amerikkaa nyt; niin, hän\noikeastaan on se ihannetyyppi, jota kohti koko maailman täytyy pyrkiä,\njotta rakkaalla, pienellä planeetallamme voisi olla säädyllinen,\ntasainen, menestyksellinen, kristillinen tulevaisuus. Silloin tällöin\nistahdan hetkeksi ajattelemaan tätä Vakaata Amerikkalaista Kansalaista\nmelko tyytyväisenä.\n\n— Meidän ihannekansalaisemme — niin häntä ajattelen — on ensinnäkin\nkiihkeämpi kuin lintukoira, joten hän ei tuhlaa kallista aikaa\nunelmoimiseen tai juoksemalla hienoissa teekutsuissa tai sekaantumalla\nasioihin, jotka eivät hänelle kuulu, vaan käyttää tarmonsa johonkin\nliikkeeseen tai johonkin ammattiin tai johonkin taiteenhaaraan.\nIllalla hän sytyttää hyvän sikarin ja kiipeää pieniin kärryihinsä,\nnoituu kenties kaasuttajaa ja hyrrää kotiansa. Hän tasoittaa pihan\nnurmikkoa tai harjoittelee salaa hiukan golfia, ja niin hän on\nvalmis päivälliselle. Ruoan jälkeen kertoo jonkun sadun tenaville\ntai ottaa perheen eläviin kuviin tai pelaa muutaman pelin bridgeä\ntai lukee iltalehden ja luvun tai kaksi jostakin ponnekkaasta\nVillin-Lännenromaanista, jos hänellä on taipumuksia kirjallisuuteen;\nja naapuritalon perhe kenties pistäytyy viemisille, ja he istuvat\nja juttelevat ystävistään ja päivän kysymyksistä. Sitten hän menee\nonnellisena levolle omatunto puhtaana, kannettuaan roponsa kaupungin\nhyvinvoinnin ja oman pankkikirjansa vaurastuttamiseksi.\n\n— Politiikassa ja uskonnossa on tämä terve kansalainen ovelin mies maan\npäällä, ja taiteellisella alalla on hänellä poikkeuksetta synnynnäinen\nmaku, joka saa hänet aina valitsemaan parasta. Ei missään koko\nmaailmassa voi tavata niin monta jäljennöstä vanhoista mestareista\nja tunnetuista maalauksista eteishuoneiden seinillä kuin täällä\nYhdysvalloissa. Ei missään ole läheskään sellaista määrää fonografeja,\nja niissä ei ainoastaan tanssilevyjä ja koomillisia kappaleita, vaan\nmyöskin parhaat oopperat, kuten Verdi, maailman parhaiten palkattujen\nlaulajain esittäminä.\n\n— Muissa maissa hoitavat taidetta ja kirjallisuutta kaikennäköiset\nnukkavierut retkut, jotka asuvat vinttikomeroissa ja elävät\nalkoholista ja makaroonista, mutta Amerikassa on menestyksellinen\nkirjailija ja taulumaalari täysin samanlainen kuin jokainen muu\nsäädyllinen liikemies, ja minä puolestani olen iloinen, että mies,\njolla on harvinainen kyky höystää sanottavaansa asioilla, jotka\novat kiintoisia lukea, ja joka osoittaa sekä määrätietoisuutta että\ntarmoa käsitellessään kirjallisia tavaroitansa, saa tilaisuuden\nhankkia kokoon viisikymmentätuhatta dollariansa vuodessa, seurustella\nsuurimpien liikepomojen kanssa tasa-arvoisena ja ostaa itselleen yhtä\nsuuren talon ja yhtä hienon auton kuin kuka teollisuusruhtinas tahansa!\nMutta, huomatkaa, juuri se kunnon porvari, jonka kuvan äsken esitin,\ntekee tämän mahdolliseksi antamalla arvoa hänen työlleen, ja häntä\ntulee kunnioittaa yhtä paljon kuin tekijöitä itseään.\n\n— Vihdoin, ja se on tärkeintä kaikista, on standardisoitu\nkansalaisemme, vaikkapa hän on poikamieskin, pienten lasten ystävä\nja tukee kotiliettä, joka on meidän sivistyksemme peruskivi, aluksi\nja lopuksi ja aina, ja joka kaikkein eniten erottaa meidät Euroopan\nrappeutuneista kansoista.\n\n— Minä en ole vielä milloinkaan matkustellut Euroopassa — enkä\ntotisesti oikein tiedä, tokko sanottavasti siitä välitänkään,\nniin kauan kuin meillä on omat mahtavat kaupunkimme ja vuoremme\nkaltseltavina — mutta arvelen sentään, että ulkomaillakin täytyy\nolla koko joukko meidänlaatuisiamme ihmisiä. Niin, eräs innokkaimpia\nRotariaaneja, mitä olen koskaan tavannut, julisti minulle\nuskonkappaleitansa sataprosenttiseen tarmokkuuteen sorahtavalla\nmurteella, joka muistutti vanhaa Skotlantia ja Robby Burnsin vihreitä\nnummia. Mutta joka tapauksessa asia, joka erottaa meidät toisella\npuolella puuhailevista hyvistä veljistämme, on se, että he eivät\nole ollenkaan vastahakoisia teikarien ja sanomalehtimiesten ja\npoliitikkojen jätkyttelemiseen monissa asioissa, kun taas nykyaikainen\namerikkalainen liikemies tietää itse puhua puolestaan, tietää tehdä\nselväksi jokaiselle, että hän aikoo hoitaa puotinsa itse. Hänen ei\ntarvitse etsiä apua keneltäkään älyniekalta, kun hänen on pakko vastata\njärkevän, kovakouraisen elämän kohtuuttomaan arvosteluun. Hän ei ole\nniin mykkä kuin vanhanaikainen kauppamies. Hänellä on sanavarastoa ja\nvauhtia.\n\n— Kaikessa häveliäisyydessä pyydän tässä seistä edustavana liikemiehenä\nja hiljaa kuiskata: Tämä on meidän tyyppimme! Tämä on amerikkalaisen\nstandardikansalaisen perikuva! Uusi amerikkalainen sukupolvi on\ntällainen: mies, jolla on voimaa rinnassa, hymyä silmissä ja\nlaskukoneita konttorissaan. Me emme kersku, mutta olemme koko lailla\ntyytyväisiä, ja ellette te pidä meistä, niin pitäkää varanne — silloin\non teidän parasta suoriutua katon alle, ennenkuin pyörremyrsky puhkeaa\nkaupungissa.\n\n— No niin! Tökeröllä tavallani olen koettanut kuvata Oikeata\nMiestenmiestä, miestä, jossa on vauhtia ja pontta. Ja senvuoksi, että\nZenithissä on suhteellisesti paljon semmoisia miehiä, on se merkitsevin\nja suurin meidän kaupungeistamme. Onhan New Yorkissa tosin tuhatmäärin\nkunnon miehiä, mutta New York on lukemattomien muukalaisten tyyssijana.\nSamoin Chicago ja San Francisco. Oo, meillä on kultainen sarja\nkaupunkeja — Detroit ja Cleveland kuuluisine tehtaineen, Cincinnati\nja sen suuri työkalu- ja saippuatuotanto, Pittsburg ja Birmingham\nteräksineen, Kansas City ja Minneapolis ja Omaha, joka avaa porttinsa\nvaltamerenkaltaisten vehnävainioiden ulapalle, ja lukemattomia muita\nsuurenmoisia sisarkaupunkeja, sillä viimeisen väenlaskun mukaan oli\nmaassa kokonaista kahdeksanseitsemättä kunniakasta amerikkalaista\nkaupunkia, joiden väkiluku oli yli satatuhatta! Ja kaikki nämä\nkaupungit puolustavat yhteisesti voimaa ja puhtautta ulkomaisia\naatteita ja kommunismia vastaan — Atlanta ja Hartford, Rochester ja\nDenver, Milwaukee ja Indianapolis, Los Angeles ja Scranton Portland,\nMaine ja Portland Oregon. Ponteva, naseva mies Baltimoresta tai\nSeattlesta tai Duluthista on jokaisen Buffalosta tai Akronista, Fort\nWorthista tai Oskaloosasta kotoisin olevan samanlaisen propagaattorin\nkaksoisveli!\n\n— Mutta vasta täällä Zenithissä, miesmäisten miesten ja naisellisten\nnaisten ja nasevien nulikkain kotipaikassa, tapaatte suhteellisesti\nsuurimman määrän näitä Kunnon Kansalaisia, ja juuri se seikka sijoittaa\nsen omaan erikoisluokkaansa; senvuoksi tullaan Zenith mainitsemaan\nhistoriassa perustan laskijana sivistykselle, joka on kestävä vielä\nkauan sen jälkeen kun vanhat aikaasyövät menetelmät on ainiaaksi\nhyljätty ja vakavan, määrätietoisen pyrkimyksen päivä on koittanut\nkautta maailman!\n\n— Kerran, niin toivon, lakkaavat ihmiset antamasta kunniaa\nkaikenmoisille koinsyömille, homehtuneille, vanhanaikaisille\neurooppalaisille tyhmyreille ja rupeavat antamaan asianmukaista\ntunnustusta mainehikkaalle Zenithin hengelle, rehelliselle\ntaistelunhaluiselle tahdolle saavuttaa menestystä, joka on tehnyt\npienen kaupunkihelmemme kuuluisaksi jokaisessa maassa ja maapallon\nkolkassa, missä kondensoitu maito ja pahvirasiat tunnetaan! Uskokaa\nminua, maailma on liian kauan palvonut noita loppuuneläneitä maita,\njotka eivät tuota muuta kuin kenkämustetta ja luonnonkuvauksia ja\npöhnää, joilla ei ole yhtä kylpyhuonetta sataa asukasta kohti ja jotka\neivät voi erottaa rengaskirjankantta tavallisesta kartongista; ja on\ntosiaan aika, että joku zenithiläinen oikaisee selkänsä ja hihkaisee\nrazziaa!\n\n— Uskokaa pois, että Zenith ja sen sisarkaupungit luovat paraillaan\nuutta sivistystyyppiä. On paljon yhtäläisyyttä Zenithin ja noiden\ntoisten kaupunkien välillä, ja siitä olen helkkarin hyvilläni!\nKauppahuoneiden, konttorien, katujen, hotellien, vaatteiden ja\nsanomalehtien tavaton, kasvava, terve standardisointi kaikkialla\nYhdysvalloissa osoittaa, kuinka luja ja kestävä meidän tyyppimme on.\n\n— Niin, hyvät herrat, nämä toiset kaupungit ovat uskollisia\naseveljiämme suuressa taistelussa elinvoimaisen olemassaolon puolesta.\nMutta älkäämme salliko itsellemme mitään hairahdusta siinä suhteessa.\nMinä väitän, että Zenith on paras kaveri ja nopeimmin kasvava kaveri\nkoko kasassa. Minä toivon, että suotte anteeksi, jos esitän muutamia\ntilastollisia tietoja väitteeni tueksi. Jos ne ovat vanhaa uutta\nmuutamille teistä, niin eivät kuitenkaan tiedot menestyksestä enempää\nkuin hyvät sanomat Raamatussa ole koskaan pitkäveteisiä todellisen\neteenpäinpyrkijän korville, kerrottiinpa sitä kaunista tarinaa kuinka\nusein tahansa! Jokainen intelligentti ihminen tietää, että Zenith\nvalmistaa enemmän kondensoitua maitoa ja sterilisoitua kermaa, enemmän\npahvirasioita ja enemmän lampunpitimiä kuin mikään muu kaupunki\nYhdysvalloissa, ehkäpä koko maailmassa. Mutta ei ole yhtä yleisesti\ntunnettua, että me olemme toisella sijalla vientivoin valmistamisessa,\nkuudennella jättiläismäisessä moottori- ja automobiilimaailmassa ja\nnoin kolmannella juuston, nahkatavaroiden, kattohuovan, viljanviennin\nja päällyshousujen alalla!\n\n— Meidän suuruutemme ei kuitenkaan ole ainoastaan ponnekkaassa\nvauraudessa, vaan yhtä paljon siinä yleishengessä, siinä\neteenpäinkatsovassa ihanteellisuudessa ja veljesrakkaudessa, joka on\nollut tunnusomaista Zenithille siitä saakka, kun Isät sen perustivat.\nMeidän oikeutemme, jopa suorastaan velvollisuutemme kaunista\nkaupunkiamme kohtaan on puhua laveasti ja leveästi korkeakouluistamme,\njoiden erikoisominaisuutena on täydellinen ainesvarasto ja hienoin\nilmanvaihtojärjestelmä koko maassa, olkoon kyseessä mikä muu koulu\ntahansa; suurenmoisista uusista hotelleistamme ja pankeistamme, ja\nmaalauksista ja marmorikorkokuvista niiden eteishuoneissa, ja Second\nNational Towerista, kaikkien sisämaan kaupunkien toiseksi korkeimmasta\nliikerakennuksesta. Kun lisään, että meillä on saavuttamaton\nlukumäärä kivettyjä katukilometrejä, kylpyhuoneita, pölynimijöitä\nja kaikkia muita sivistyksen tunnusmerkkejä, että kirjastomme ja\ntaidemuseomme nauttivat runsasta kannatusta ja ovat sijoitetut tilaviin\nja tarkoituksenmukaisiin rakennuksiin; että puistojärjestelmämme\non enemmän kuin erinomainen kauniine, nurmikoilla, pensailla ja\nveistoteoksilla koristettuine ajoteineen, niin annan vain viittauksia\nZenithin kaikkiylittävästä ja rajattomasta suuruudesta.\n\n— Mutta minä olen sitä mieltä, että paras on säästettävä viimeiseksi.\nKun huomautan teille, että meillä on automobiili joka viittä ja\nseitsemääkahdeksatta osaa henkilöä kohti, niin annan ytimekkään,\nkäytännöllisen esimerkin siitä edistyksen ja intelligenssin laadusta,\njoka ilmaisee samaa kuin Zenithin nimi!\n\n— Mutta oikeamielisyyden tie ei kulje vain ruusuilla. Ennenkuin\nlopetan, täytyy minun kiinnittää teidän huomiotanne erääseen ongelmaan,\njoka joutuu ratkaistavaksemme ensi vuonna. Pahimpana vaarana terveelle\nhallinnolle eivät ole avoimesti tunnustetut sosialistit, vaan\njoukko takana hiipiviä pelkureita — se pitkätukkainen seura, joka\nnimittää itseään 'liberaaleiksi' ja 'radikaaleiksi' ja 'villeiksi' ja\n'intelligentsijaksi' ja Herra yksin tietää lopulta miksi kaikeksi!\nEdesvastuuttomat opettajat ja professorit ovat pahimpana ytimenä\ntässä joukkueessa ja minua hävettää sanoa, että heitä tapaa runsaasti\nsuuren Valtionyliopistomme tiedekunnissa! Yliopisto on minun oma Alma\nMaterini, ja minä olen ylpeä siitä, että voin lukeutua sen oppilaihin,\nmutta siellä tuntuu nykyään olevan erinäisiä opettajia, joiden\nmielestä meidän pitäisi jättää kansan johto kaikkinaisten kulkurien ja\nanarkistien käsiin.\n\n— Nämä professorit ovat vihollisia, joita täytyy vastustaa — he ja\nkoko heidän laverteleva lajinsa! Amerikkalainen liikemies on antelias\nliikanaisuuteen saakka, mutta yhtä vaatii hän kaikilta opettajilta\nja luennonpitäjiltä ja sanomalehtimiehiltä: jos me luovutamme kelpo\nkultaamme heille, niin täytyy heidän auttaa meitä pitämällä esillä\nkehitysmahdollisuuksia ja koettamalla vaikuttaa järkiperäisen\nvaurastumisen hyväksi! Ja mitä näihin lörpötteleviin, irvisteleviin,\npessimistisiin, kyynillisiin yliopistonopettajiin tulee, niin uskallan\nsanoa, että ensi vuonna on yhtä suuri velvollisuutemme käyttää\nvaikutusvaltaamme saadaksemme nuo juipit nakatuiksi pois kuin tehdä\nkaikkemme myydäksemme niin monta kiinteistöä ja kootuksemme niin monta\nsekiiniä kuin voimme.\n\n— Vasta kun se on tehty, saavat poikamme ja tyttäremme nähdä, että\namerikkalaisen mieskunnon ja kulttuurin ihanteena ei ole joukkue\npölkkypäitä, jotka istuvat ja jaarittelevat oikeuksistaan ja\nvääryyksistään, vaan jumalaapelkääväinen, työteliäs, menestyksellinen,\nlujanyrkkinen, oikeamielinen liikemies, joka kuuluu johonkin\nponnekkaaseen ja hurskaaseen kirkkoon, joka kuuluu propagaattoreihin\ntai rotariaaneihin tai Kiwanis-kerhoon tai Hirviin tai Punanahkoihin\ntai Kolumbuksen Ritareihin tai johonkin muuhun hilpeiden, reippaiden,\nnauravain, hikoavain, suoraselkäisten, avuliasten, kuninkaallisten\nkunnon kaverien yhdistykseen, jotka pelaavat kovaa peliä ja tekevät\nkovaa työtä ja vastaavat vastustajalleen leveäturpaisella saappaalla,\nopettavat virnunaamat ja ovelat lurjukset kunnioittamaan miestenmiestä\nja ahertavat Uncle Samuelin, U.S.A:n hyväksi!»\n\n\n4.\n\nBabbitista uhkasi tulla tunnettu puhuja. Hän huvitti erästä kokousta\npresbyteriaanisen kirkon Miesten kerhossa Chatham Roadin varrella\nirlantilaisilla, juutalaisilla ja kiinalaisilla murrejutuilla.\n\nMutta missään hän ei osoittautunut selkeämmin eteväksi kansalaiseksi\nkuin esitelmässään »Kiinteistökysymyksen perusperusteista», jonka hän\npiti »Myyntimenetelmäin» luokalla Zenithin K.N.M.Y:ssä.\n\n_Asianajajalehti_ selosti esitelmää niin laajasti, että Vergil\nGunch sanoi Babbittille: »Sinusta alkaa tulla kaupungin suurimpia\npuhujapomoja. Eihän enää voi avata sanomalehteänsä lukematta sinun\ntunnetusta puhujataidostasi. Kaiken tuon moskan pitäisi hankkia sinulle\naikamoisesti afäärejä. Mainio keino! Jatka sinä vain sitä, kuule!»\n\n»Älä viitsi irvistellä», sanoi Babbitt heikosti, mutta tästä Gunchin\ntaholta tulleesta tunnustuksesta, jolla miehellä itsellään oli tunnetun\nkaunopuhujan maine, paisui hän maireisen onnekkaaksi ja kummasteli,\nkuinka hän ennen lomaansa oli saattanut epäillä, oliko mitään iloa olla\n»vakiintunut kansalainen».\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\n\n1.\n\nHänen tiensä suuruuteen ei ollut vailla okaisia esteitä.\n\nKuuluisuus ei tuottanut sitä yhteiskunnallista ylennystä, jonka\nBabbittit ansaitsivat. Heitä ei pyydetty liittymään Tonawandan\nUrheilukerhoon eikä heitä kutsuttu Union-kerhon tanssiaisiin. Omasta\npuolestaan, sähähti Babbitt, ei hän viitsisi antaa mätää munaa\nkaikista noista tuhlareista, mutta vaimoni tykkäisi ikäänkuin, että\nolisi hauskaa olla läsnäolevien joukossa. Hän odotti jännityksellä\nyliopistotoveripäivällisiään, joilla saisi taas tuttavallisesti\nseurustella sellaisten seuraleijonain kuin Charles McKelveyn,\nurakoitsijamiljonäärin, Max Krugerin, pankkiirin, Irving Taten,\ntyöasetehtailijan, ja Adelbert Dobsonin, muodikkaan huonekoristajan,\nkanssa. Teoreettisesti hän oli heidän ystävänsä, ja kun hän tapasi\nheidät, kutsuivat he häntä yhä vielä »Georgieksi», mutta hän ei\ntavannut heitä usein, eivätkä he koskaan pyytäneet häntä päivällisille\n(joilla juotiin samppanjaa ja pikentit tarjoilivat) huviloihinsa Royal\nRidgeen.\n\nKoko viikon ennen toveripäivällistä hän ajatteli heitä. »Eihän ole\nmitään syytä, miksemme asettuisi läheisiin suhteisiin nyt!»\n\n\n2.\n\nNiinkuin kaikki amerikkalaiset huvitukset ja henkiset vuodatukset\noli vuosikerran 1896 toveripäivälliset perusteellisesti järjestetty.\nPäivälliskomitea touhusi kuin myyntitoimisto. Kerran viikossa se\nlähetti huomautuksia:\n\n MUISTUTUS N:o 3.\n\n Vanha veikko, tuletko mukaan uhkeimmalle ystävyysaterialle, mitä\n vanhan rakkaan yliopistomme oppilaat ovat ikinä nähneet. Vuoden 1908\n vuosikerrasta tuli 60 %. Pojat, sopiiko meidän antaa semmoisten\n nulikoiden nolata itsemme? Tulkaa, pojat, puristetaan esiin hiukan\n todellista, aito innostusta ja tehdään kaikki tyynni propagandaa\n päivällisistä peripulskinten hyväksi! Hienot ruokalajit, lyhyet puheet\n ja yhteisiä muistoja elämän onnellisimmilta, valoisimmilta päiviltä.\n\nPäivälliset syötiin eräässä Union-kerhon yksityishuoneessa. Kerho oli\nsynkkä rakennus, kolme vanhaa vaateliastyylistä asuintaloa, jotka oli\nyhdistetty, ja eteinen muistutti perunakellaria, mutta se Babbitt,\njoka niin huolettomasti liikuskeli Atleettikerhon komeudessa, astui\nsisään ihan ujona. Hän nyökkäsi ovenvartijalle, vanhalle korskalle\nneekerille, jolla oli messinkinapit ja sininen frakki, ja kulki hallin\nläpi koettaen näyttää siltä kuin olisi ollut jäsen.\n\nKuusikymmentä miestä oli saapunut päivällisille He muodostivat\nsaaria ja virtauksia hallissa; he pakkautuivat hissiin ja yksityisen\nruokasalin nurkkiin. He koettivat olla tuttavallisia ja innostuneita.\nHe tuntuivat toisistaan aivan kuin ylioppilasaikana — kehittymättömiltä\nnuorukaisilta, joiden nykyiset viikset, kaljut päät, lihavuus ja rypyt\nolisivat olleet vain lystikästä naamioimista tätä iltaa varten. »Sinä\nole et sitten muuttunut vähääkään!» ihmettelivät he toisiaan. Miehille,\njoita he eivät enää muistaneet, he sanoivat: »Hauskaa tavata sinua\ntaas, vanha veikko! Missä sinä nyt — — Ainako sinulla vielä on sama\ntouhu?»\n\nAlinomaa kohotti joku jonkin eläköönhuudon tai viritti vanhan laulun,\nmutta aina se vaimeni ja vaikeni. Huolimatta päätöksestään olla\ndemokraattisia jakautuivat he kahteen ryhmään: niihin, joilla oli\njuhlapuku, ja niihin, joilla ei ollut. Babbitt (kaikkein korkeimmassa\nmäärässä juhlapukuisena) kulki toisesta ryhmästä toiseen. Vaikka hän\nmelkein avoimesti oli yhteiskunnallisella valloitusretkellä, etsi hän\nensimmäiseksi käsiinsä Paul Rieslingin. Hän tapasi tämän yksinäisenä,\nhienona ja hiljaisena.\n\nPaul huokasi: »Minä en ole juuri suurenarvoinen tässä kädenpuristus- ja\n'Kas — oletko — sinä — täällä?'-ilveilyssä.»\n\n»No, peijakas, Paulibus, pehmene nyt ja ole tovereiksi. Täällähän\non maailman paras kasa poikia! Kuule, sinä ikäänkuin näytät vähän\nsynkältä. Mikäs on hätänä?»\n\n»Sama iänikuinen. Riidellyt Zillan kanssa.»\n\n»Tule mukaan nyt! Sukelletaan joukkoon ja unohdetaan huolet!»\n\nHän piti Paulia rinnallaan hivutellessaan itseään sitä paikkaa kohti,\nmissä Charles McKelvey seisoi lämmittäen ihailijoitaan kuin kakluuni.\n\nMcKelvey oli ollut vuoden 96 vuosikerran sankari, ei ainoastaan\njalkapallojoukkueen kapteeni ja puhemies, vaan myöskin väittelijä ja\njokseenkin etevä siinä, mitä valtion yliopisto katsoi oppineisuudeksi.\nHän oli jatkanut, valloittanut rakennusyhtiön, jonka kerran olivat\nomistaneet Dodsworthit, Zenithin arvokkain uranuurtajasuku. Hän\nrakensi senaatintaloja, pilvenpiirtäjiä, rautatieasemia. Hän oli\nleveäharteinen, romuluinen mies, mutta ei kömpelö. Hänen silmissään\noli tyynen huumorin pilkettä, hänen puheessaan sulavaa nopeutta,\njoka pelotti poliitikkoja ja varoitti reporttereita; ja hänen\nläsnäollessaan tunsi älykkäinkin tiedemies tai hienosäikeisin\ntaiteilija itsensä vähäveriseksi, hämilliseksi ja hiukan nukkavieruksi.\nHän oli, varsinkin kun koetti vaikuttaa lakiasäätäviin kokouksiin\ntai työmiesvakoojiin, hyvin huoleton ja kiehtova ja suuripiirteinen.\nHänellä oli aatelismiehen eleet; hän oli herttua nopeasti kasvavassa\namerikkalaisessa ylimystössä ja ainoastaan korskeat 'vanhat suvut'\nolivat hänestä edellä. (Zenithissä 'vanha suku' merkitsee sukua,\njoka on tullut kaupunkiin ennen vuotta 1840.) Hänen valtansa oli\nsitäkin suurempi, kun häntä eivät olleet ehkäisemässä minkäänlaiset\nomantunnonsyyt, eivät vanhemman puritaanisen perimyksen rikokset eikä\nhyveet.\n\nNyt seisoi McKelvey tyynesti leikkiä laskien suuruuksien: tehtailijain\nja pankkiirien, tilanomistajain ja juristien ja kirurgien kanssa,\njoilla on omat autonkuljettajat ja jotka tekevät matkoja Eurooppaan.\nBabbitt painautui heidän joukkoonsa. Hän piti yhtä paljon McKelveyn\nhymystä kuin niistä yhteiskunnallisista eduista, joita hänen suosionsa\navulla saattoi saavuttaa. Jos hän Paulin seurassa tunsi itsensä\nmerkitseväksi ja suojelevaksi, niin tunsi hän itsensä McKelveyn\nseurassa vähäpätöiseksi ja palvovaksi.\n\nHän kuuli McKelveyn sanovan Max Krugerille, pankkiirille: »Joo, me\notamme vastaan Sir Gerald Doakin kodissamme.» Babbittin demokraattinen\nrakkaus titteleihin muuttui kiintoisaksi nautinnoksi. »Sinun tulee\ntietää, että hän on suurimpia rautapomoja Englannissa, Max. Hirveän\nrikas. Ei kas, terve Georgie! Kuule, Max, Georgie Babbitt alkaa olla\npaksumpi kuin minä!»\n\nPuheenjohtaja huusi: »Istukaa paikoillenne, pojat!»\n\n»Kierrelläänkö vähän, Charley?» sanoi Babbitt välinpitämättömästi\nMcKelveylle.\n\n»Tehdään niin. Kas Paul! Terve! Kuinka sinä voit, vanha\nviulunvinguttaja? Oletko ajatellut jotakin erikoista paikkaa, Georgie?\nTule, niin kaapataan tuolit. Tule mukaan, Max! Georgie, minä luin sinun\npuheistasi vaalitaistelun aikana. Mainiota!»\n\nTämän jälkeen olisi Babbitt mennyt tuleen hänen puolestaan. Hän oli\ntavattomasti touhussaan päivällisen aikana, milloin kuiskatakseen\njonkin rohkaisevan sanan Paulille, milloin kiinnittääkseen McKelveyn\nhuomiota sanomalla »No sinähän kuulut rupeavan rakentamaan\naallonmurtajia Brooklyniin», milloin pannakseen merkille, kuinka\nkateellisesti vuosikerran epäonnistuneet oliot loivat katseensa häneen,\nkun hän istui siinä ylimysten joukossa, milloin paistattaakseen\npäivää McKelveyn ja Max Krugerin seurajuoruissa. He puhuivat eräistä\n»djungeltanssiaisista», joita varten Mona Dodsworth oli koristanut\ntalonsa tuhansilla kämmekkäillä. He puhuivat, erinomaisen hyvin\nnäytellen välinpitämättömyyttä, eräistä Washingtonissa pidetyistä\npäivällisistä, joilla McKelvey oli tavannut erään senaattorin, erään\nBalkaninmaiden prinsessan ja erään englantilaisen kenraalin. McKelvey\nkutsui prinsessaa Jennyksi ja oli tanssinut hänen kanssaan.\n\nBabbitt hytisi nautinnosta, mutta hän ei ollut niin pakahtunut\nkunnioituksesta, että olisi mykistynyt. Vaikkei häntä kutsuttukaan\nheidän luokseen päivällisille, oli hän kuitenkin tottunut puhelemaan\npankinjohtajien, kongressinjäsenten ja kerhonaisten kanssa, jotka\nseurustelivat runoilijain piirissä. Hän jutteli hilpeästi vanhoista\nmuistoista McKelveyn kanssa:\n\n»Kuule, Charley, muistatko kuinka me vuokrattiin lavarattaat ja\najettiin Riverdaleen siihen suureen juhlaan, joka Madame Brownilla\noli tapana toimeenpanna? Muistatko sitä paksua konstaapelia, joka\nyritti ottaa meidät kiinni, ja kuinka me otimme housunsilityskyltin ja\nripustimme sen professori Morrisonin ovelle? Heikkari sentään, oli ne\npäiviä!»\n\n»Niin», myönsi McKelvey, »oli ne päiviä!»\n\nBabbitt oli ehtinyt lauseeseen: »Ei ne kirjat, joita yliopistossa\nlukee, vaan ne ystävyyssiteet, joita siellä solmitaan — ne jotakin\nmerkitsevät», kun pöydän toisen pään miehet virittivät laulun. Hän\nahdisti McKelveytä:\n\n»Sääli on, hm, sääli niin liukua toisistaan vain senvuoksi että,\nhm, meidän liiketoimintamme kulkee eri aloilla. Minusta on tuntunut\nhauskalta puhella vanhasta hyvästä ajasta. Sinun ja mrs. McKelveyn\npitää tulla meille päivällisille jonakin iltana.»\n\nEpämääräisesti: »Niin, miksei — —»\n\n»Minä tahtoisin puhua sinun kanssasi Grantsvillen makasiinien takana\nolevista tonteista. Voi olla, että voisin hankkia sinulle yhtä ja\ntoista sillä kulmalla.»\n\n»Mainiota! Meidän täytyy syödä päivällistä yhdessä, Georgie. Nykäise\nvain minua! On hauska saada nähdä sinua ja vaimoasi kotioloissa», sanoi\nMcKelvey, paljoa vähemmän epämääräisesti.\n\nNyt jylisi puheenjohtajan ääni, se suunnaton ääni, joka kerran oli\nvaatinut heitä räyhäämään Ohion tai Michiganin tai Indianan retkaleita\nvastaan: »Hei, mölysudet! Kaikki yhdessä: pitkä ulvonta!» Babbitt\ntunsi, ettei elämä koskaan saattanut olla ihanampaa kuin nyt, kun hän\nyhdessä Paul Rieslingin ja jälleenlöydetyn sankarin McKelveyn kanssa\nyhtyi mylvintään:\n\n\n    Baaaattle-axe\n    Get an axe\n    Bal — axe\n    Get — naxe\n    Who, who? The U!\n    Hooroo!\n\n[Merkityksettömiä äänteitä vain räyhyn aikaansaamiseksi. Who = kuka?\nThe U = University (yliopisto).]\n\n\n\n3.\n\nBabbittit kutsuivat McKelveyt päivällisille joulukuun alussa, ja\nMcKelveyt eivät ainoastaan suostuneet, vaan tulivat todellakin,\nsiirrettyään pari kertaa päivää.\n\nBabbittit neuvottelivat perusteellisesti päivällisten yksityiskohdista,\nsamppanjapullon ostamisesta aina niiden suolattujen mantelien\nlukumäärään saakka, joita kunkin lautasen viereen oli asetettava.\nVarsinkin pohdittiin kysymystä muista vieraista. Viimeiseen saakka\nkamppaili Babbitt sen puolesta, että Paul Riesling saisi olla yhdessä\nMcKelveyn kanssa. »Vanha kunnon Charley pitäisi paljoa enemmän\nPaulista ja Verg Gunchista kuin teikaroivista salonkiapinoista»,\nintti hän, mutta mrs. Babbitt keskeytti hänen huomautuksensa\nsanomalla: »Niin — ehkäpä kyllä — minä luulen että koetan saada vielä\nLynnhaven-äyriäisiä», ja ehdittyään aivan valmiiksi hän kutsui tri J.\nT. Anguksen, silmälääkärin, ja erään ikävän-arvokkaan juristin nimeltä\nMaxwell helykimalteisine puolisoineen.\n\nEi Angus eikä Maxwell kuulunut Hirviin tai Atleettikerhoon, kumpikaan\nei koskaan ollut kutsunut Babbittia »veljeksi» tai kysynyt hänen\nneuvoansa kaasuttajaan nähden. Ainoat »ihmisolennot», jotka hän\nkutsui, ärähti Babbitt, olivat Littlefieldit; ja Littlefieldkin tuli\njoskus niin tilastolliseksi, että Babbitt kaipasi Gunchin virkistävää\nkysymystä: »No, vanha naurisnenä, mitä sinä siitä sanot?»\n\nHeti lunchin jälkeen alkoi mrs. Babbitt kattaa pöytää McKelveyn\npäivällisiä varten, jotka oli määrätty puoli kahdeksaksi, ja Babbitt\noli käskyn mukaan kotona kello neljä. Mutta hänelle ei voitu keksiä\nmitään tehtävää, ja kolme kertaa ärähti mrs. Babbitt: »Kuule, koeta\npysyä jaloista pois!» Babbitt seisoi autovajan ovella suupielet\nalaviirussa ja toivoi, että Sam Doppelbrau tai Littlefield tai joku\nmuu olisi tullut juttelemaan hänen kanssaan. Hän näki Tedin hiipivän\ntalonnurkan ohi.\n\n»Mikäs on, poikani?» sanoi Babbitt.\n\n»Kas, sinäkö se olet, isäukko! Peijakas, mamma on sotajalalla tänä\npäivänä! Minä sanoin hänelle, että Ronasta ja minusta oli yhdentekevää,\nsaataisiinko olla mukana tämän illan kutsuissa vai ei, ja siitä\nhän kihahti. Hän sanoo, että minun pitää vielä kylpeäkin. Kylläpäs\nBabbittin perheen miehet tulevat tänään olemaan hienoja! Pikku Theodore\nfrakkipuvussa!»\n\n»Perheen miehet!» Babbittista se tuntui lystikkäältä. Hän pani\nkäsivartensa pojan olalle. Hän toivoi, että Paul Rieslingillä olisi\nollut tytär, jotta Ted olisi voinut mennä naimisiin hänen kanssaan.\n»Niin, mamma on tosiaan hiukan vauhdissa tänään», sanoi hän, ja he\nnauroivat yhdessä ja lähtivät alistuvaisina muuttamaan pukua.\n\nMcKelveyt tulivat tuskin neljännestuntiakaan myöhästyneinä.\n\nBabbitt toivoi, että Doppelbraut näkisivät McKelveyn limousinen ja\nheidän liveripukuisen autonkuljettajansa, joka odotti talon edustalla.\n\nPäivällinen oli hyvin valmistettu ja uskomattoman runsas, ja mrs.\nBabbitt oli ottanut esille isoäitinsä hopeiset kynttilänjalat. Babbitt\naskarti ankarasti. Hän oli siivo. Hän ei kertonut yhtään niistä\nhauskoista historioista, jotka oli aikonut kertoa. Hän kuunteli\nmuita. Hän pani Maxwellin käyntiin kaikuvalla kehoituksellaan:\n»Annas nyt kuulla matkastasi Yellowstoneen.» Hän oli imarteleva,\ntavattoman imarteleva. Hän sai tilaisuuden huomauttaa, että tri Angus\noli ihmiskunnan hyväntekijä, Maxwell ja Howard Littlefield eteviä\noppineita, Charles McKelvey houkutteleva esimerkki kunnianhimoiselle\nnuorisolle ja mrs. McKelvey Zenithin, Washingtonin, New Yorkin,\nPariisin ja monien muiden kaupunkien seurapiirien kaunistus.\n\nMutta hän ei saanut heihin mitään eloa. Se oli sieluton\npäivällistilaisuus. Jostakin Babbittille tuntemattomasta syystä oli\nmieliala painostava ja he keskustelivat väkinäisesti ja haluttomasti.\n\nHän keskusteli Lucille McKelveyn kanssa, visusti karttaen katsoa hänen\nviehättävää puuteroitua olkapäätänsä ja vaaleanruskeaa silkkinauhaa,\njoka kannatti hänen hamettansa. »Te matkustatte kai pian Eurooppaan\ntaas vai kuinka?» aloitti hän.\n\n»Minun tekisi tosiaan kauhean kovasti mieleni piipahtaa Roomaan pariksi\nviikoksi.»\n\n»Te ajelette kai siellä ympäri ja katselette tauluja ja musiikkia ja\nmuinaisesineitä ja kaikkea semmoista?»\n\n»En, matkustan sinne oikeastaan senvuoksi, että siellä on Via della\nScrofan varrella eräs _trattoria,_ jossa saa maailman parasta\n_fettuccinea_.»\n\n»Oo, minä — — — Jaa. Mahtaa olla ihana koettaa sitä. Jaa-a!»\n\nNeljännestä ennen kymmentä huomasi McKelvey suureksi ikäväkseen, että\nhänen vaimollaan oli päänsärkyä. Hän sanoi hilpeästi, kun Babbitt auttoi\npalttoota hänen päälleen. »Meidän täytyy syödä yhdessä lunchia jonakin\npäivänä ja puhella vanhoista ajoista.»\n\nKun toiset olivat lähteneet pois kello puoli yksitoista, kääntyi\nBabbitt rukoilevasti vaimonsa puoleen: »Charley sanoi, että hänellä\noli ollut hirveän hauskaa ja että meidän täytyi mennä lunchille — — —\nsanoi, että he tahtovat nähdä meidät kotonaan päivällisillä pian.»\n\nMrs. Babbittinkin onnistui saada sanotuksi: »Se oli sellainen tyyni,\nrauhaisa ilta, joka usein on rattoisampi kuin kaikenlaiset meluavat\nkutsut, missä kaikki puhuvat yhtaikaa eivätkä voi olla levollisia ja —\ntyynesti ja rattoisasti.»\n\nMutta makuukomeronsa vuoteelta kuuli Babbitt hänen itkevän, hiljaa,\ntoivottomasti.\n\n\n4.\n\n\nKuukauden ajan he tutkivat seuraelämäpalstoja ja odottivat vastakutsua\npäivällisille.\n\nSir Gerald Doakin isäntänä esiintyi McKelvey niissä lihavilla\nkirjaimilla koko viikon Babbittin päivällisten jälkeen. Zenith otti\nhehkuvalla haltioitumisella vastaan Sir Geraldin (joka oli tullut\nAmerikkaan ostamaan hiiliä). Sanomalehdet haastattelivat häntä\nkieltolaista, Irlannista, työttömyydestä, vesitasoista, valuutasta,\nteenjuonnista whiskynjuontiin verrattuna, amerikkalaisten naisten\npsykologiasta ja arkielämästä englantilaisissa vallaskartanoissa. Sir\nGeraldilla tuntui olevan mielipide kaikissa näissä aineissa. McKelveyt\nantoivat hänen kunniakseen singalesilaiset päivälliset, ja miss Elnora\nPearl Bates, _Advocate_-lehden seurapiiripalstan toimittajatar,\nkertoi niistä korkealentoisimpaan tyyliinsä. Babbitt luki ääneen\naamiaispöydässä:\n\nJos ottaa huomioon omaperäiset, itämaiset koristukset, omituiset,\nerityisenhienot ruokalajit ja ylhäisen vieraan, viehättävän emännän ja\nhyvintunnetun isännän personallisuudet, niin ei kai Zenith milloinkaan\nole nähnyt valikoidumpaa juhlaa kuin ne singalesilaiset päivälliset,\njotka mr. ja mrs. Charles McKelvey eilen illalla toimeenpanivat Sir\nGerald Doakin kunniaksi. Minä ajattelin, kun me — onnelliset! —\nsaimme katsella tätä satuväikkeistä ja eksoottista näytelmää, ettei\nMonte Carlossa tai valituimmissa diplomaattipiireissä ulkomaiden\npääkaupungeissa voisi olla viehättävämpää. Ei tosiaan ole turhan vuoksi\nZenithiä aljettu seurapiirielämässä mainita ensimmäisenä sisämaan\nkaupungeista.\n\nVaikka onkin liian vaatimaton sitä tunnustaakseen, antaa Lordi\nDoak ylhäisökorttelillemme tuulahduksen, jota sillä ei ole ollut\nSittingbournen earlin unohtumattoman käynnin jälkeen. Hän ei kuulu\nainoastaan Englannin suuraateliin, vaan hän on myöskin, kerrotaan,\njohtava henkilö brittiläisen rautateollisuuden alalla. Kun hän tulee\nNottinghamista, Robin Hoodin mielipaikasta, joka tosin nyt, kuten Lordi\nDoakilta kuulemme, on vilkas nykyaikainen kaupunki (275,543 asukasta)\nja tärkeä pitsi- y.m. teollisuuden tyyssija, tekee mielemme ajatella,\nettä ehkäpä hänen suonissaan virtaa jokin määrä vihreiden metsien\nmuinaisen hallitsijan, veitikkamaisen Robinin, sekä voimakkaan punaista\nettä jalon sinistä verta.\n\nViehättävä mrs. McKelvey ei koskaan ole ollut kiehtovampi kuin eilen\nillalla mustassa pienillä hienoilla hopeanauhoilla reunustetussa\ntyllihameessaan, hehkuva kimppu Aaron-Ward-ruusuja sorjilla uumenillaan.\n\nBabbitt sanoi urhoollisesti: »Toivottavasti ei meitä kutsuta tapaamaan\ntuota Lordi Doak-veitikkaa. Minä haluaisin monta vertaa mieluummin olla\nrattoisilla tyynillä pienillä päivällisillä Charleyn ja rouvan kanssa.»\n\nZenithin Atleettikerhossa pohdittiin asiaa vilkkaasti. »Minä arvaan,\nettä saamme kutsua McKelveytä, 'lordi Chaziksi' tästä lähtien», sanoi\nSidney Finkelstein.\n\n»On tosiaan ihmeellistä», sanoi täsmällisiä tosiasioita harrastava\nmies, Howard Littlefield, »kuinka vaikeata muutamien ihmisten näyttää\nolevan saada oikeaa käsitystä asioista. Täällä kutsuvat nyt kaikki\ntuota miestä 'lordi Doakiksi', kun pitäisi sanoa 'Sir Gerald'.»\n\nBabbitt hämmästyi: »Älä, onko se mahdollista! Joo joo! 'Sir Gerald',\nihanko? Siksikö häntä on kutsuttava, niinkö? Kiitos, veliseni, se\noli hauska tietää.» Myöhemmin hän selitti agenteilleen: »On hassua\nnähdä, kuinka erinäisillä ihmisillä, jotka, vain senvuoksi, että\nheillä sattumalta on lihava lompakko, kutsuvat kotiinsa kuuluisia\nulkomaalaisia, ei ole enempää käsitystä kuin kameelilla siitä, miten\nheidän pitäisi puhutella näitä, jotta he tuntisivat olonsa luontevaksi.»\n\nIllalla kotimatkalla ollessaan hän ajoi McKelveyn limousinen sivu ja\nnäki Sir Geraldin, korkean, punakan, pullosilmäisen germaanilaisen\nenglantilaisen, jonka riipuksissa olevat kellervät viikset antoivat\nhänelle alakuloisen ja neuvottoman ilmeen. Babbitt ajoi eteenpäin,\nhitaasti, pyrintönsä hyödyttömyyden masentamana. Hän sai äkkiä sen\nselittämättömän ja epämieluisan vaikutelman, että McKelveyt nauroivat\nhänelle.\n\nHän paljasti masennuksensa julistamalla kiivaasti vaimolleen:\n»Ihmiset, jotka todella hoitavat asioitaan, eivät voi tuhlata aikaa\nsemmoiselle joutoväelle kuin McKelveyt. Tämä seuraelämä-ilveily on\njuuri samanlaista kuin mikä muu kiihko tahansa; joka siihen todella\nantautuu, onnistuu kyllä siihen pääsemään. Mutta minä haluan mieluummin\nkäydä sinun ja lasten kanssa vierailulla kuin olla mukana tässä\nidioottimaisessa ajojahdissa.»\n\nHe eivät puhuneet McKelveystä sen koommin.\n\n\n5.\n\n\nOli katalaa, että näinä huolen aikoina piti ajatella Overbrookeja.\n\nEd Overbrook oli Babbittin luokkatoveri, joka oli elämässä\nepäonnistunut. Hänellä oli suuri perhe ja huono vakuutusliike\nDorchesterin esikaupungissa. Hän oli harmaa ja laiha ja vähäpätöisen\nnäköinen. Hän oli henkilö, jonka missä seurassa tahansa unohti\nesitellä ja sitten esitteli ylenmäärin innokkaasti. Hän oli ihaillut\nBabbittin toverillisuutta yliopistossa ja senjälkeen hänen kykyänsä\nkiinteistökaupoissa, hänen kaunista taloansa ja hienoja vaatteitansa.\nSe miellytti Babbittia, vaikka se toisaalta rasitti häntä tuottaen\njonkinlaisen vastuuntunteen. Toveripäivällisillä hän oli nähnyt\nOverbrook-paran kiiltäväksikuluneessa sinisessä konttoripuvussa\nseisovan ujona eräässä nurkassa kolmen muun epäonnistuneen olion\nseurassa. Hän oli mennyt hänen luokseen ja ollut ystävällinen: »Terve,\nrakas Ed! Sinullahan kuuluu nyt olevan yksinoikeus vakuutuksiin\nDorchesterissä. Mainiota!»\n\nHe muistelivat entisiä aikoja, jolloin Overbrook kirjoitteli runoja.\nOverbrook sai hänet hämilleen huudahtamalla: »Kuule, Georgie, onhan\noikeastaan sääli, että olemme liukuneet niin erillemme. Minä toivon,\nettä sinä ja mrs. Babbitt jonakin iltana tulette meille päivällisille.»\n\nBabbitt hohotti: »Mainiota! Tietysti! Soita vain jonakin päivänä. Ja\nvaimoni ja minä haluamme hartaasti teitä vuorostanne käymään meillä.»\nHän unohti sen, mutta niin ei pahaksi onneksi tehnyt Ed Overbrook.\nAlinomaa soitteli hän Babbittille ja kutsui häntä päivällisille.\n»Voimmehan mennä, niin sittenhän se on tehty», voihkaisi Babbitt\nvaimolleen. »Mutta ihan mykistyy hämmästyksestä, kun miesparalla ei\nole selkoa seuraelämän sääntöjen ensimmäisistä alkeista. Ajattele, hän\nvain soittaa minulle sensijaan, että panisi vaimonsa kirjoittamaan\nkunnollisen kutsukortin! No niin, kai meidän kuitenkin on pakko mennä.\nSe on niitä toveriveljeilyn haittoja.»\n\nHän suostui Overbrookin seuraavaan mankuvaan kutsuun tulla\npäivällisille erääksi illaksi kahden viikon kuluttua. Päivälliset\nkahden viikon kuluttua, olkoonpa vaikka perhepäivälliset, eivät tunnu\nperin peloittavilta, ennenkuin nuo kaksi viikkoa ovat hämmästyttävän\nnopeasti huvenneet ja vaanimassa ollut tunti on edessä. Heidän täytyi\nmuuttaa päivää McKelveylle pitämiensä omien päivällisten vuoksi, mutta\nvihdoin he ajoivat synkkinä Overbrookin luo Dorchesteriin.\n\nKaikki oli surkeata alusta alkaen. Overbrookit söivät päivällistä\nkello puoli seitsemän, kun taas Babbittit eivät koskaan syöneet ennen\nseitsemää. Babbitt suvaitsi tulla kymmenen minuuttia liian myöhään.\n»Tehkäämme kidutus niin lyhyeksi kuin mahdollista. Me livistämme niin\npian kuin suinkin voimme. Minä sanon, että minun täytyy olla tavallista\naikaisemmin konttorissa huomenaamulla.»\n\nOverbrookien koti oli masentava. He asuivat erään puisen\nkahdenperheentalon yläkerroksessa, jonka hallissa oli pikkulasten\nvaunuja, nauloissa vanhoja hattuja, arkihuoneessa kaalinhajua ja\npöydällä Perheraamattu. Ed Overbrook ja hänen vaimonsa olivat yhtä\nhämillisiä ja nukkavieruja kuin aina, ja muina vieraina oli kaksi\nkamalaa perhettä, joiden nimeä Babbitt ei kuullut eikä halunnut\ntulla tietämään. Mutta hän oli liikutettu ja nolostunut Overbrookin\ntahdittomasta tavasta kiitellä häntä: »Me olemme oikein ylpeitä, että\nystävä Georgie on meillä! Tehän olette tietenkin kaikki lehdistä\nlukeneet hänen puheitaan ja esitelmiään — eikä poika ole hullumman\nnäköinen, mitä? — mutta minä ajattelen aina entisiä ylioppilas-aikoja\nja kuinka kunnon kaveri hän oli ja paras uija luokalla.»\n\nBabbitt koetti olla hilpeä, hän askarteli ankarasti, mutta ei voinut\nkeksiä mitään mielenkiintoista Overbrookin noloudessa, toisten\nvierasten hämillisyydessä tai toivottoman tuhmassa mrs. Overbrookissa,\njoka istui silmälasit nenällään, iho värittömänä ja tukka kuin\nsileäksinuoltuna. Hän kertoi parhaan irlantilaisen kaskunsa, mutta se\nlysähti kokoon kuin vetelä taikina. Surkeinta kaikesta oli, kun mrs\nOverbrook pisti päänsä esiin kahdeksan lapsen, ruoanlaiton ja pesun\ntäyttämästä sameasta maailmastaan ja yritti ylläpitää keskustelua.\n\n»Te matkustatte kai usein Chicagoon ja New Yorkiin, mr. Babbitt?» alkoi\nhän.\n\n»Jaa, Chicagossa kyllä käyn silloin tällöin.»\n\n»Se mahtaa olla ylen kiintoisaa. Silloin kai käytte kaikissa\nteattereissa?»\n\n»Hm. Toden sanoakseni, mrs. Overbrook, pidän eniten erään Loopenissa\nolevan hollantilaisen ravintolan suuresta, mureasta pihvistä!»\n\nHeillä ei ollut enää mitään sanomista. Babbittin kävi heitä sääli,\nmutta tila oli toivoton; päivälliset olivat epäonnistuneet. Kello\nkymmenen hän ravisti päältään mielettömän keskustelun tylsyyden\nja sanoi niin hilpeästi kuin saattoi: »Minä pelkään, että meidän\ntäytyy lähteä, Ed. Eräs asiakas tulee minua tapaamaan huomenaamulla\nanivarhain.» Kun Overbrook auttoi palttoota hänen ylleen, sanoi\nBabbitt: »Hauskaa jutella vanhoista ajoista! Meidän pitää pian syödä\nlunchia yhdessä.»\n\nMrs. Babbitt huokasi kotimatkalla: »Se oli sitten vasta kamalaa! Mutta\nkylläpä mr. Overbrook sinua ihailee!»\n\n»Niin tekee, miesparka! Hän tuntuu pitävän minua jonkinlaisena\nfinanssinerona ja Zenithin kauneimpana miehenä.»\n\n»No se sinä et totta tosiaan ole, mutta Kuule, Georgie, ethän toki\najattele, että meidän täytyy kutsua heidät tämän jälkeen vuorostamme\nmeille, mitä?»\n\n»Puh huh! Ei toivoakseni täytyne.»\n\n»Mutta kuule, George! Et suinkaan mennyt sanomaan mitään sellaista mr.\nOverbrookille, vai mitä?»\n\n»En helkkarissa! En! Kunniasanallani, sitä en tehnyt! Sanoin vain, näön\nvuoksi, että pyytäisin hänet lunchille jonakin päivänä.»\n\n»Jaha — no, hyvä on — — Minä en tahdo heitä loukata.\n\n»Mutta en ymmärrä, kuinka saattaisin kestää vielä toisen tämmöisen\nillan. Ja ajattele, että tri ja mrs. Angus tai muita semmoisia tulisi,\nkun Overbrookit olisivat meillä, ja saisi sen käsityksen, että he ovat\nmeidän ystäviämme!»\n\nViikon päivät he puhuivat huolestuneina: »Meidän pitäisi sentään\nkutsua joskus Ed ja hänen vaimonsa, ne raukat!» Mutta kun he eivät\nkoskaan tavanneet, unohtivat he heidät, ja kuukauden tai parin perästä\nhe sanoivat: »Kaikkein paras tapa oli tosiaan antaa asian haihtua\nitsestään. Tänne kutsuminen ei oikeastaan olisi ollut ystävällistä\n_heitä_ kohtaan. He tuntisivat itsensä niin noloiksi ja köyhiksi meidän\nkodissamme.»\n\nSen koommin he eivät puhuneet Overbrookeista.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\n\n1.\n\nVarmuus, että hän ei päässyt McKelveyn seurapiiriin, sai Babbittin\ntuntemaan itsensä ikäänkuin syylliseksi ja hiukan naurettavaksi.\nMutta hän kävi säännöllisemmin Hirvien kokouksissa, kerran\nkauppiasyhdistyksen lunchilla hän kaunopuheisesti vakuutti lahkojen\nsynnillisyyttä, ja hän tunsi jälleen itsensä eteväksi kansalaiseksi.\n\nHänen kerhonsa ja yhdistyksensä olivat ruokaa ja juomaa hänen\nsielulleen.\n\nKunnolliselta mieheltä Zenithissä vaaditaan, että hän kuuluu johonkin\ntai vielä mieluummin kahteen tai kolmeen kaupungin lukemattomista\n»loosheista» ja eteenpäinpyrkivistä lunchkerhoista: Rotarianeihin,\nKiwaneihin tai Propagaattoreihin Oddfelloweihin, Muurareihin,\nPunanahkoihin, Aarniomiehiin, Huuhkajiin, Kotkiin, Makkabealaisiin,\nPytiaan tai Kolumbuksen ritareihin ja muihin salajärjestöihin, joiden\ntunnuksena on suuri sydämellisyys, terve moraali ja kunnioitus\nPerustuslakia kohtaan. Oli neljä syytä näihin seuroihin liittymiseen.\nSitä pidettiin asiaankuuluvana. Se oli hyvä liikkeen kannalta, kun\nkerhon jäsenistä usein tuli asiakkaita. Se hankki amerikkalaisille,\njoilla ei ollut mahdollisuutta saada Geheimratin tai Commendatoren\narvoa, mahtipontisia arvonimiä, kuten Korkein Kirjojenvartija ja\nSuurmestari, lisäksi jokapäiväisiä everstin, tuomarin ja professorin\ntitteleitä. Ja se salli tyrannivallanalaisen amerikkalaisen aviomiehen\nolla kotoa poissa illan viikossa. Looshi oli hänen piazzansa, hänen\nbulevardikahvilansa. Hän saattoi pelata biljardia ja pitää miehistä\npuhetta ja olla rivo ja miesmäinen.\n\nBabbitt oli »osanottaja», kuten hän sanoi, kaikista näistä syistä.\n\nHänen julkisen menestyksensä kultaisen ja punaisen lipun takana oli\nkonttorityö tummana taustana: vuokrakontrahteja, kauppakirjoja,\nvuokrattavien huoneistojen luetteloita. Puhe-, komitea- ja\nkerhonkokousillat virkistivät häntä kuin viina, mutta joka aamu hänen\nkurkkunsa oli kuiva. Viikko viikolta keräytyi häneen yhä enemmän\nhermostusta. Hänen ja hänen »lentävänsä» Stanley Graffin välille oli\nsyntynyt ilmiriita, ja miss McGounille, jonka viehkeys oli saanut hänet\nvastoin tahtoaankin aina olemaan kohtelias, hän kerran ärähti, kun\nneiti oli sekoittanut hänen kirjeensä.\n\nMutta Paul Rieslingin seurassa laukesi jännitys. Ainakin kerran\nviikossa he lymysivät kypsinä miehinä esiintymisen velvollisuutta.\nLauantaisin he pelasivat golfia naureskellen: »Golfinpelaajaksi olet\nsinä koko hyvä tennismies!» tai ajelivat autolla kaiket pyhäillat ja\npoikkesivat pieniin maalaisravintoloihin istuakseen korkeilla tuoleilla\ntiskin ääressä juomassa kahvia paksuista kupeista. Joskus tuli Paul\nheidän luokseen viuluineen, ja yksin Zillakin oli ääneti, kun tuo\nyksinäinen, eksynyt mies, joka hapuili suuntaa tuntemattomilla teillä,\npäästeli sielunsa synkeyttä valtoimeksi musiikissa.\n\n\n2.\n\nEi mikään antanut Babbittille suurempaa kohennusta ja julkista mainetta\nkuin hänen työnsä pyhäkoulun hyväksi.\n\nHänen kirkkonsa Chatham Roadin presbyteriaaninen, oli Zenithin\nsuurimpia ja rikkaimpia, upeimmin tammi- ja plyyshikoristeella\nvarustettu. Kirkkoherra oli mr. John Jennison Drew, fil. maist.,\nteol. tri ja lakit, tri (fil. maist. ja teol. tri olivat peräisin\nElbert-yliopistosta Nebraskassa, lakit, tri Waterbury Collegesta\nOklahomassa). Hän oli kaunopuheinen, tarmokas ja liukas. Hän istui\npuheenjohtajana kokouksissa paheksumisen lausumista varten yhdistyksiä\nvastaan tai kotityön kohottamista varten, ja uskoi kuulijoilleen,\nettä hän köyhänä poikana oli ollut sanomalehtikaupustelijana.\n_Asianajajan Iltalehden_ lauantain iltapainokseen hän kirjoitti\njohtavia kirjoituksia »Miehekkään miehen uskonnosta» ja »Raha- ja\nymmärrys-arvosta kristillisyydessä», jotka ladottiin isommilla\nkirjasimilla ja varustettiin kiemurakehyksellä. Hän sanoi usein\nolevansa ylpeä siitä, että hän oli »alkujaan liikemies» ja että hän\n»totisesti ei aikonut antaa vanhan Saatanan saada yksinoikeutta\nkaikkeen tarmoon ja pontevuuteen». Hän oli laiha nuorehko mies,\nkarheanaamainen, nenällä kultasankaiset silmälasit ja päässä pensas\nkiillotonta ruskeaa tukkaa, mutta heittäytyessään kaunopuheisuuteen hän\nhehkui voimaa. Hän tunnusti olevansa liiaksi oppinut ja liian paljon\nrunoilija jäljitelläkseen evankelista Mike Mondayta, mutta hän oli\nsentään kerran saanut laumansa uuteen eloon ja suurempiin kolehteihin\njulistamalla: »Veljeni, se sitten vasta on kurja kitupiikki, joka ei\nlainaa Herralle!»\n\nHän oli tehnyt kirkkonsa seurakunnan todelliseksi keskustaksi. Siellä\noli vaikka mitä, baaria lukuunottamatta. Siellä oli lastenkamari,\nmaksuttomia aterioita torstaisin, lyhyt, rattoisa lähetysesitelmä\nsen jälkeen, voimistelusali, biografinäytös joka toinen viikko,\nammattikirjasto nuorille työmiehille — vaikka onnettomuudeksi ei\nkukaan nuori työmies koskaan käväissyt kirkossa muuten kuin pesemässä\nikkunoita tai korjaamassa lämpöjohtoa — ompelukerho, joka neuloi pieniä\nhousuja köyhille lapsille ja jossa mrs. Drew luki ääneen vakavia\nromaaneja.\n\nVaikka tohtori Drew'n teologia oli presbyteriaaninen, oli hänen\nkirkkorakennuksensa uhkean episkopaalinen. Se oli, kuten hän sanoi,\n»pysyvimmin säilyttänyt niiden kunniakkaan vanhan Englannin jalojen\nkirkkomonumenttien peruspiirteet, jotka seisoivat iäisen uskon\ntunnuskuvina niin uskoville kuin uskottomille.» Se oli rakennettu\nkodikkaista tiilistä parannettuun goottilaistyyliin, ja suurin osa\nkuulijapaikoista sai välillistä valoa valtavien alabasteriamppeleiden\nsähkölampuista.\n\nEräänä joulukuun aamuna, kun Babbittit olivat kirkossa, oli tohtori\nJohn Jennison Drew harvinaisen kaunopuheinen. Kuulijakunta oli valtavan\nsuuri. Kymmenen ripeää nuorta vahtimestaria valkoisilla ruusuilla\nkoristetuissa aamunutuissa kantoi kenttätuoleja kellarikerroksesta.\nSuoritettiin mahtava musiikkiohjelma, jonka oli järjestänyt Sheldon\nSmeeth, K.N.M.Y:n pedagogisen osaston johtaja, joka myöskin veisasi\nmessun. Siitä ei Babbitt ollut hyvillään, sillä joku eksytetty olento\noli opettanut nuoren mr. Smeethin herkeämättä hymyilemään laulaessaan,\nmutta kaunopuheisuusammattiveljen koko arvonannolla hän ihaili tohtori\nDrew'n saarnaa. Siinä ilmenivät ne älylliset ansiot, jotka erottivat\nChatham-Road-seurakunnan Smith Streetin halvoista kappeleista.\n\n»Tänä koko vuoden runsaana elonaikana», puhui tohtori Drew, »jolloin,\nvaikka ilma on pilvinen ja polku raskas rasittuneelle vaeltajalle,\nleijaileva ja vapautunut henki kuitenkin lentää takaisin yli kaikkien\nmenneiden kahdentoista kuukauden pyrintöjen ja toiveiden, oi, silloin\ntuntuu minusta, kuin kuuluisi sieltä, kaikkien näennäisesti rauenneiden\ntoiveiden takaa, tervehdysten kuoro niiltä, jotka ovat autuaina\nmenneet pois; ja siellä, näköpiirien sumuisella äärellä, näemme\ntuskantäyteisten pilvien takana valtavan joukon kallioita — sointujen\nkallioita, riemun kallioita, voiman kallioita!»\n\n»Minä pidän tosiaan saarnasta, joka sisältää kulttuuria ja ajatusta»,\nmietiskeli Babbitt.\n\nJumalanpalveluksen lopussa hän ihastui ikihyväksi, kun kirkkoherra,\njoka oli ovella innokkaasti kättelemässä, visersi: »Ah, veli Babbitt,\nvoitteko odottaa silmänvilahduksen? Minä tahtoisin pyytää teidän\nneuvoanne.»\n\n»Kyllä, tohtori. Varmasti.»\n\n»Menkää toimistooni. Luultavasti pidätte siellä olevista sikareista.»\nBabbitt piti sikareista. Hän piti myöskin toimistosta, joka erosi\nmuista konttoreista vain siinä, että tuttu seinäplakaatti oli saanut\nhengellisen muunnoksen: »Tänään on Herran kiire päivä». Chum Frink tuli\nsisään, ja senjälkeen William Eathorne.\n\nMr. Eathorne oli Zenithin First-State-pankin seitsemänkymmenen vuoden\nikäinen johtaja. Hän käytti vielä lyhyttä, hienoa poskipartaa, joka\noli ollut pankkimiesten univormuna 1870. Jos Babbitt oli kateellinen\nMcKelveyn elegantille piirille, oli hän William Washington Eathornen\nedessä täynnä syvää kunnioitusta. Eathornella ei ollut mitään tekemistä\ntuon elegantin piirin kanssa. Hän oli sen yläpuolella. Hän polveutui\nyhdestä niistä viidestä miehestä, jotka vuonna 1792 perustivat\nZenithin, — oli hänen pojanpoikansa poika ja samalla kolmas polvi\npankkimiehiä. Hän saattoi tutkia maksukykyä, hankkia laivoja, edistää\ntai vahingoittaa miehen liiketoimintaa. Hänen läsnäollessaan Babbitt\nhengitti nopeasti ja tunsi itsensä nuoreksi.\n\nKirkkoherra, tohtori Drew, riensi huoneeseen, ja sanat pulppusivat\nhänen huuliltaan:\n\n»Minä olen pyytänyt teitä viipymään, herrat, esittääkseni teille erään\nehdotuksen. Pyhäkoulu kaipaa kohentamista. Se on suuruudeltaan Zenithin\nneljäs, mutta ei ole mitään syytä, miksi se olisi ainoastakaan muusta\njäljessä. Meidän pitäisi olla ensimmäisiä. Minä pyydän saada esittää,\nettä te, jos suostutte, muodostatte komitean, joka auttaa pyhäkoulua\nneuvoilla ja levittää tietoa siitä yleisön keskuuteen, katsastatte\nsitä hiukan ja teette mitä ehdotuksia haluatte parannuksiksi, ja\nsitten, kenties, pidätte huolta, että sanomalehdistö kiinnittää meihin\nhiukkasen huomiota — tarjoaa yleisölle vähän todella hyödyllisiä ja\nkohottavia uutisia kaikkien murhien ja avioerojen asemesta.»\n\n»Erinomaista», sanoi pankinjohtaja.\n\nBabbitt ja Frink yhtyivät häneen ihastuneina.\n\n\n3.\n\nJos Babbittilta olisi kysytty, mitä uskontoa hän on, olisi hän\nvastannut kaikuvalla Propagandakerhoretoriikalla: »Minun uskontoni\non palvella lähimmäisiäni, kunnioittaa veljeäni niinkuin itseäni\nja edistää rovollani elämän tekemistä onnellisemmaksi kaikille ja\nitsekullekin.» Jos häneltä olisi vaadittu yksityiskohtaisempia tietoja,\nolisi hän julistanut: »Minä kuulun presbyteriaaniseen kirkkoon ja\nluonnollisesti uskon sen opinkappaleihin.» Ja jos olisi raakamaisesti\nmenty vielä pitemmälle, olisi hän vastustanut: »Mitäs tässä maksaa\nkiistellä ja keskustella uskonnosta, se vain herättää epämieluisia\ntunteita.»\n\nTodellisuudessa oli hänen teologiansa sisällys se, että oli olemassa\nkorkein olento, joka oli koettanut tehdä meistä täydellisiä, mutta\narvattavasti oli epäonnistunut; että jos oli hyvä ihminen, joutuisi\npaikkaan, jonka nimi oli taivas (Babbitt kuvitteli sitä tietämättään\njokseenkin senlaatuiseksi kuin erinomainen hotelli ja siinä yksityinen\npuutarha), mutta jos oli huono ihminen, t. s. jos murhasi tai varasti\ntai käytti kokaiinia tai piti rakastajattaria tai möi olemattomia\nkiinteistöjä, niin sai rangaistuksen. Babbitt oli kuitenkin epävarma,\nmitä tuli »tuohon helvettijuttuun». Hän selitti Tedille: »Tietysti\nminä olen varsin vapaamielinen enkä usko ihan juuri tuli- ja\nrikki-helvettiin. Mutta onhan itsestään selvä, etteivät ihmiset voi\nsaada rauhassa tehdä mitä rikoksia tahansa joutumatta niistä kiinni;\nymmärräthän, mitä tarkoitan?»\n\nTätä teologiaa hän mietiskeli harvoin. Hänen käytännöllisen uskontonsa\nydin oli, että on kunnioitusta herättävää ja afääreille edullista, jos\nihmiset näkevät hänen käyvän jumalanpalveluksissa, että kirkko estää\nhuonoimpia aineksia olemasta vielä huonompia ja että kirkkoherran\nsaarnoilla, niin ikäviltä kuin ne saattoivatkin tuntua, juuri silloin,\nkun niitä kuuli, kuitenkin oli maagillinen voima, joka »teki hyvää —\npiti ihmistä kosketuksissa korkeampain asiain kanssa».\n\nHänen ensimmäiset tutkimuksensa Pyhäkoulun neuvonantokomitean jäsenenä\neivät häntä innostuttaneet.\n\nHän piti työläisten raamattuluokasta, johon kuului aikuisia miehiä ja\nnaisia ja jossa vanha koululääkäri, tohtori T. Atkins Jordan, puhui\nräiskyvään tyyliin, joka oli verrattava hienostuneempien humorististen\njuhlapuhujain esitykseen, mutta juniorluokille mentyään hän hämmästyi.\nHän kuuli Sheldon Smeethin, N.M.K.Y:n pedagogisen osaston esimiehen ja\nkirkkoköörin johtajan, kalpean, mutta väsymättömän, kiharatukkaisen\nja hymysuisen miehen, opettavan eräässä luokassa, missä oli\nkuusitoistavuotiaita poikia. Smeeth kehoitti heitä rakastavaisesti:\n»Kuulkaa, pojat, minä aion pitää luottamuksellisen keskusteluillan\nkotonani torstaina. Me istumme vain omassa keskuudessamme ja ilmaisemme\navomielisesti salaiset huolemme. Te voitte kertoa kaiken vanhalle\nSheldylle, niinkuin kaikki N.M.K.Y:n pojat tekevät. Minä aion avoimesti\nselittää teille, mihin pahoihin tapoihin poikapahanen voi joutua, ellei\nsuuri veli häntä ohjaa, ja esittää sukupuolielämän vaarat ja ilot.»\nVanha Sheldy hymyili kosteaa hymyä, pojat näyttivät häpeilevän, ja\nBabbitt ei tiennyt, minne olisi luonut hämilliset silmänsä.\n\nVähemmän pahennusta herättäviä, mutta toisaalta paljoa ikävämpiä\nolivat pikkuluokat, missä vakavat neidit opettivat filosofiaa ja\nitämaista etnologiaa. Useimmat niistä olivat pyhäkoulusalissa, joka\nkiilsi vernissalta, mutta ne, joille ei ollut tilaa, sijoitettiin\nkellarikerrokseen, joka oli koristettu paksuilla johtoputkilla\nja sai valoa pienistä, korkealla kosteuttatihkuvassa seinässä\nolevista ikkunoista. Mutta Babbitt näki siinä Catawban Ensimmäisen\nSeurakunnankirkon. Hän oli jälleen poikavuosiensa pyhäkoulussa. Hän\nhengitti jälleen sitä erikoista ummehtunutta ilmaa, jota tapaa vain\nkirkkosaleissa; hänen mieleensä muistui laatikko, jossa oli likaiset\npyhäkoulukirjat: _Hetty, Pieni Sankaritar_ ja _Josephus, Poika\nPalestiinasta;_ hän sormeili vielä kerran koreita tekstattuja kortteja,\njoita kukaan pojista ei olisi tahtonut pitää, mutta kukaan ei halunnut\nheittää poiskaan, koska ne olivat ikäänkuin pyhiä; häntä kiusasi hokeva\nlukeminen, jonka hän muisti pyhäpäiviltä viisineljättä vuotta sitten,\nkun hän Zenithin suuressa kirkossa kuuli: »Edgar, lue nyt seuraava\nvärssy! Mitä se merkitsee, kun seisoo, että kameelin on helpompi mennä\nneulansilmän läpi? Mitä se opettaa meille? Clarence, älä vääntele\nitseäsi noin! Jos olisit lukenut läksysi, et olisi noin rauhaton.\nNo, Earl, minkä opetuksen Jeesus tahtoo antaa opetuslapsillensa?\nErikoisesti toivon, pojat, teidän muistavan nämä sanat: 'Jumalalle ei\nole mitään mahdotonta?' Ajatelkaa aina sitä — Clarence, sinun _täytyy_\ntotella — sanokaa vain 'Jumalalle ei ole mikään mahdotonta', milloin\nikinä tunnette itsenne toivottomiksi, ja, Alec, ole hyvä ja lue\nseuraava värssy! Jos kuuntelisit, et erehtyisi paikasta.»\n\nSurr — surr — surr — jättiläismehiläisiä surisi unisessa nurkassa.\n\nBabbitt heräsi valveilla-uinailustaan, kiitti opettajatarta, että oli\n»saanut kuulla hänen erinomaista opetustaan», ja siirtyi seuraavalle\nluokalle.\n\nKahden viikon kuluttua ei hänellä ollut minkäänlaista ehdotusta\ntehtävänä tohtori Drew'lle.\n\nSilloin hän keksi kokonaisen maailman pyhäkoululehtiä, suunnattoman,\ntoimintaa uhkuvan alan viikko- ja kuukausjulkaisuineen, jotka\nolivat yhtä ammattimaisia, käytännöllisiä ja eteenpäinkatsovia kuin\nkiinteistöpalstat ja kenkämakasiinivihkot. Hän osti puoli tusinaa\neräästä uskonnollisesta kirjakaupasta, ja istui sivu puoliyön niitä\nlukemassa, täynnä ihailua.\n\nHän löysi monta erinomaista viittausta »Vetoamisesta, joka koskee\nhellään kohtaan», »Uusien jäsenten pyydystys» ja »Kuinka saa asiakkaan\nkirjoittamaan kontrahdin pyhäkoulun kanssa». Hän piti erikoisesti\nsanasta »asiakkaan» ja oli liikutettu lukiessaan:\n\n»Yhteiskunnan henkiset elämänlähteet ovat syvällä sen pyhäkouluissa\n— sen uskonnollista opetusta ja innostusta tarkoittavissa. Nyt\ntapahtuva laiminlyönti merkitsee henkisen joustavuuden ja siveellisen\nvoiman menetystä tulevina vuosina... Tosiasiat sellaiset kuin nämä ja\nsitten suora vetoaminen, vaikuttavat ihmisiin, joita ei milloinkaan\nleikkisyydellä tai ystävällisyydellä voi saada suorittamaan\ntehtäväänsä.»\n\nBabbitt myönsi: »Se on tosi. Minä olin poissa vanhasta pyhäkoulustani\nCatawbassa niin usein kuin suinkin saatoin, mutta sittenkään en\nkukaties seisoisi, missä nyt seison, ellen olisi saanut sitä koulutusta\n— siveellisen voiman koulutusta. Ja sitten Raamattu ja kaikki mitä\nsiihen tulee. Suurenmoista kirjallisuutta. Minun pitää lukea siitä\nuudelleen joitakin kohtia nyt jonakin päivänä.»\n\nKuinka tieteellisesti pyhäkoulun saattoi järjestää, sai hän tietää\neräästä artikkelista, joka oli lehdessä _Westminsterin Raamattuluokka\nAikuisia varten_:\n\n»Toinen varapuheenjohtaja vastaa luokan toverihengestä. Hän valitsee\nryhmän avukseen. Nämä tuovat tulokkaat. Jokainen tulokas otetaan\nvastaan ystävällisesti. Ei kukaan saa mennä pois muukalaisena. Eräs\nryhmän jäsenistä seisoo kynnyksellä ja kutsuu ohikulkijoita tulemaan\nsisään.»\n\nMutta ehkä kaikkein eniten miellytti Babbittia William H. Ridgwayn\nlausunto _Pyhäkoululehdessä_:\n\n»Jos Teillä on pyhäkoululuokka, jossa ei ole vauhtia ja pontta, toisin\nsanoen harrastusta, joka on tarkkaamaton, joka käyttäytyy niinkuin\nkevätkuumeinen ihminen, niin antakaa vanhan tohtori Ridgwayn kirjoittaa\nTeille määräys. Rec. Kutsukaa koko rykelmä illallisille.»\n\nPyhäkoululehdet olivat yhtä monipuolisia kuin käytännöllisiä. Ne\neivät laiminlyöneet ainoatakaan taidealaa. Musiikista ilmoitti\n_Pyhäkoululehti,_ että C. Harold Lowden, »jonka pyhät sävellykset\novat tuhansille tutut», oli kirjoittanut uuden mestariteoksen,\nnimeltä »Kaipuu Sinun luoksesi!» Runo, Harry D. Kerrin kirjoittama,\non somimpia, mitä voi kuvitella, ja musiikki on sanomattoman kaunis.\nArvostelijat vakuuttavat yksimielisesti, että se tulee valtaamaan\nkoko maan väkisin. Siitä voisi tehdä viehättävän hengellisen laulun,\njos nykyisten sanojen sijalle panisi psalmin sanat: 'Mä kuulin äänen\nJeesuksen'!\n\nMyöskin käytännöllinen työ oli asianmukaisesti edustettuna. Babbitt\nkiinnitti huomiota kekseliääseen tapaan havainnollistuttaa Kristuksen\nylösnousemusta.\n\nMalli oppilaiden valmistettavaksi. Työntöovella varustettu hauta. —\nOta nelikulmainen kannellinen rasia ja käännä se ylösalaisin. Vedä\nkantta hiukan esiin, jotta pohjalle muodostuu uurre. Leikkaa rasiaan\nnelikulmainen ovi ja leikkaa myöskin pahvista ympyrä, joka peittää oven\nrunsaasti. Peitä pyöreä ovi ja hauta paksulla kerroksella hiekka-,\njauho- ja vesiseosta ja anna sen kuivua. Se oli se raskas, pyöreä kivi\noven edessä, jonka vaimot havaitsivat pääsiäisaamuna poisvieritetyksi.\nTämä on se kertomus, joka meidän on 'mentävä kertomaan kaikkeen\nmaailmaan'!\n\nIlmoittamistaidossa olivat Pyhäkoululehdet tositaitureita.\nBabbittia kiinnosti eräs valmiste, joka »korvaa ruumiinliikunnon\nistuvaa työtä tekeville miehille uusimalla kuluneen hermokudoksen\nja antamalla ravintoa aivoille ja ruoansulatuselimistölle».\nHän tunsi mielenylennystä saadessaan tietää, että raamattujen\nmyynti pohjimmaltaan oli kiihkeää kilpailutoimintaa, ja\nasiantuntijana terveydenhoidon alalla miellytti häntä Hygieenisen\nEhtoolliskalustoyhtiön ilmoitus »kaikinpuolin parannetusta ja\nhygieenisestä kalustosta, johon kuuluu hienostikiilloitettu, kaunis\nmahonkitarjotin. Tämä tarjotin vaimentaa kalinan, on keveämpi ja\nhelpompi käsitellä kuin muut ja enemmän kirkon sisustuksen mukainen\nkuin mistä muusta aineesta tehty tarjotin tahansa.»\n\n\n4.\n\nHän laski pyhäkoululehtikasan käsistään.\n\nHän mietti: »Kas tämä on semmoista, joka sopii miehelle. Mainiota!»\n\n»Minua tosiaan hävettää, etten ole sitä enemmän harrastanut. Mies,\njolla on vaikutusvaltaa yhteiskunnassa — on häpeä, ellei hän osoita\nharrastusta oikeaan, miehekkääseen, elinvoimaiseen uskontoon. Joka niin\nsanoakseni on jonkinlaista Sovellettua kristinuskoa.\n\n»Mutta kaikella kunnioituksella.»\n\n»Muutamat ehkä väittävät, että nämä pyhäkouluintoilijat ovat\nhalpamaisia ja epähengellisiä ja niin poispäin. Tietenkin! Ainahan\nniitä on koiria tämmöisiä asioita repelemässä! Moittiminen ja nenän\nnyrpistäminen ja repiminen — niin paljoa helpompaa kuin rakentaminen.\nMutta mitä minuun tulee, niin minun täytyy todellakin antaa näille\nlehdille kunnioitukseni. Ne ovat saaneet vanhan George F. Babbittin\npuolelleen, ja se on vastaus moittijoille!»\n\nKuta miehevämpi ja käytännöllisempi mies on, sitä enemmän pitää hänen\nelää aloiterikasta, kristillistä elämää! Hyvästi, kaikki hutiloiminen\nja juhliminen ja Rona! »Missä pirussa sinä olet ollut? Onpas tämä\ntosiaan siivo aika yöstä tulla kotiin!»\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\n\n\n1.\n\nFloral Heightsissä on vain kolme, neljä vanhaa taloa, ja vanhana talona\nFloral Heightsissä pidetään sellaista, joka on rakennettu ennen vuotta\n1880. Suurin näistä on William Washington Eathornen, First-State-pankin\njohtajan, palatsi.\n\nEathornen talo edustaa Zenithin »hienoja osia», jommoisia ne olivat\nvuodesta 1860 vuoteen 1900 saakka. Se on punaisista tiilistä rakennettu\nkolossi, koristeina harmaata hiekkakiveä ja kattona punaisia, keltaisia\nja vihreitä tiilikuvioita. Siinä on kaksi kapeaa tornia, toinen\nkuparikattoinen, toisen huippu valurautaisella sananjalkakehyksellä\nkoristettu. Portti muistuttaa avointa hautaa; sitä kannattavat paksut\ngraniittipilarit, joiden yläpuolella riippuu jäätyneitä tiiliryöppyjä.\nTalon toisella puolella on suuri, avaimenreiänmuotoinen, maalattu\nikkuna.\n\nMutta talo kokonaisuudessaan ei tee lainkaan humoristista vaikutusta.\nSe on yhtä raskaan-arvokas kuin ne Viktorian aikaiset pankkimiehet,\njotka hallitsivat uutisasukkaiden ja reippaiden »yrittäjäin» välistä\nmiespolvea ja loivat synkän harvainvallan hankkimalla haltuunsa\npankkien, myllyjen, maan, rautateiden ja kaivosten tarkastusvallan.\n\nNiistä kymmenkunnasta vastakkaisesta Zenithistä, jotka yhteensä\nmuodostavat täydellisen ja todellisen Zenithin, ei mikään ole niin\nmahtava ja elinvoimainen ja kuitenkin niin vieras asukkaille kuin\nWilliam Eathornen pieni, kuiva, säädyllinen, kovasydäminen Zenith, ja\ntämän mitättömänpienen hierarkian hyväksi ahertavat muut zenithiläiset\ntietämättään ja kuolevat nimettömässä mitättömyydessä.\n\nUseimmat vihaisten viktoriaanisten tetrarkkien palatseista ovat nyt\npoissa tai alentuneet vuokra-asunnoiksi, mutta Eathornen talo on\njäljellä, arvokkaan ja ylvään pidättyväisenä. Sen marmoriportaita\npuhdistetaan joka päivä, messinkikyltti kiilloitetaan kunnioittavasti,\nja pitsiuutimet ovat yhtä muhkeat ja muita etevämmät kuin William\nWashington Eathorne itse.\n\nJonkinlaisella vavistuksella menivät Babbitt ja Chum Frink Eathornen\nluo Pyhäkoulun Neuvonantokomitean kokoukseen; painostavassa\nhiljaisuudessa he seurasivat myssypäistä, esiliinalla varustettua\npalvelijatarta monien seurusteluhuoneiden läpi kirjastoon. Se oli yhtä\nilmeisesti arvokkaan, vanhan pankkimiehen kirjasto kuin Eathornen\nposkiparta oli arvokkaan, vanhan pankkimiehen poskiparta. Kirjat olivat\nsuurimmaksi osaksi standardteoksia, loistavissa vasikannahkaniteissä,\njoissa oli säädynmukainen, perinnäinen himmeänsinisen ja himmeän kullan\nvärisävy. Tamminen kirjoituspöytä oli vanha ja tumma ja kaikin puolin\ntäydellinen; tuolit olivat hyväntahtoisen alentuvaisia.\n\nEathornen kysymykset mrs. Babbittin, miss Babbittin ja muiden lasten\nvoinnista olivat ystävällisen isällisiä, mutta Babbitt ei keksinyt\nmitään sopivaa vastakysymystä. Eihän voinut ajatellakaan käyttää muotoa\n»no, vanha jassi, mitenkäs maailma sinua pitelee?», joka sopi Verg\nGunchille ja Frinkille ja Howard Littlefieldille — miehille, jotka\ntähän saakka olivat tuntuneet edustavan menestystä ja hienoa käytöstä.\nBabbitt ja Frink istuivat kohteliaasti tuoleillaan ja kohteliaasti\nlausui Eathorne avaten huuliaan juuri sen verran, että sanat mahtuivat\nvälistä: »Hyvät herrat, ennenkuin alamme neuvottelumme — teidän ehkä\ntuli vilu matkalla — ystävällistä, säästää vanhalta mieheltä ulosmenon\nvaivat — otamme ehkä pienen whiskytodin?»\n\nKunnon veljen tavoin oli Babbitt niin hyvin harjaantunut kaikkeen\nkeskustelutaitoon, että hän melkein häpäisi itsensä sanomalla: »Jos\nei riitaa haastamatta pääse ja tietenkin sillä edellytyksellä, ettei\nnuuskijapoliisi ole piilossa paperikorissa — — — » Jatko tukehtui hänen\nkurkkuunsa. Hän kumarsi hämillään suostumustaan. Samoin teki Chum Frink.\n\nEathorne soitti palvelijatarta.\n\nUudenaikainen ja ylimielinen Babbitt ei ollut koskaan nähnyt kenenkään\nihmisen soittavan palvelijaa yksityistalossa muulloin kuin ateriain\naikana. Itse hän oli hotelleissa soittanut palvelijoita, mutta kotona\nei loukattu Matildan tunteita, vaan mentiin halliin ja huudettiin\nhäntä. Ei hän myöskään kieltolain voimaan astuttua ollut nähnyt\nkenenkään välinpitämättömästi käsittelevän väkijuomia. Oli outoa\nvain istua ja maistella totiansa huudahtamatta: »Aaaaaaah! Tämä se\ntuntuu sydämessä ja munaskuissa!» Ja koko ajan hän ajatteli ihailevana\nkuin suuren miehen pariin päässyt nuorukainen: »Tuo äijänkäppyrä,\nsiunatkoon, voi tehdä minusta rikkaan miehen tai nuuskaa! Jos hän\nkäskisi pankkinsa sanomaan irti minun lainani — — —! Saakeli! Tuo\ntuumankorkuinen nappula! Ja on sen näköinen kuin ei hänessä olisi muka\nponnen pujua! Kumma paikka — — Mahdammekohan me propagandistit pitää\nliikaa melua tarmosta?»\n\nHän kääntyi kauhistuen pois tästä ajatuksesta ja kuunteli hartaasti\nEathornen ajatuksia pyhäkoulun edistämisestä. Ne olivat hyvin selvät ja\nhyvin huonot.\n\nEpäröiden esitti Babbitt oman ehdotuksensa:\n\n»Minä arvelen, että jos tarkoin tutkitaan koulutarpeita, katsotaan\nasiaa rahakysymyksenä, niin on perus- ja päätarve tietenkin sen\nlaajeneminen. Minä oletan, että kaikki olemme yksimielisiä siitä, että\nemme tyydy, ennenkuin olemme aikaansaaneet suurimman pyhäkoulun koko\nvaltiossa, niin ettei Chatham-Roald-kirkon missään suhteessa tarvitse\nolla mitään toista huonompi. Silloin on ensimmäinen asia katsoa, miten\nsaadaan vauhtia asiakkaiden hankkimistyöhön: ne ovat jo käyttäneet\nkilpailukeinoa ja antaneet palkintoja niille lapsille, jotka ovat\nhankkineet eniten jäseniä. Mutta siinä ne tekivät virheen: palkintoina\noli kaikkinaista roskaromua, kuten runokirjoja ja Uusia testamentteja\nsemmoisen asemesta, jonka vuoksi oikea, ilmielävä ipana tosiaan\nviitsisi puuhata, kuten käteinen raha tai moottoripyörän vauhtimittari.\nKyllähän minä luonnollisesti arvelen, että on hienoa selvitellä\nluentoja korein kirjamerkein ja piirustamalla mustalle taululle ja\nsensemmoisella, mutta kun on kysymys oikeasta hommasta, asiakkaiden —\ntai jäsenten, tarkoitan, kokoonhälyyttämisestä, niin täytyy katsoa,\nettä se maksaa vaivan.\n\n— Minä tahtoisin esittää kahta toimenpidettä: Ensinnäkin olisi\npyhäkoulu jaettava neljään armeijaan ikäluokkien mukaan. Kukin saa\nsotilasarvon omassa armeijassaan aina hankkimansa jäsenmäärän mukaan,\nja kelvottomat, jotka vain ovat loisina eivätkä puuhaa mitään, saavat\njäädä miehistöksi. Kirkkoherralla ja superintendentillä on kenraalin\narvo. Ja kaikkien on tehtävä kunniaa ja kaikkea muuta semmoista, ihan\nniinkuin oikeassa armeijassa, jotta he tuntevat arvon hankkimisesta\nolevan jotakin etua.\n\n— Ja toiseksi: koulullahan on tosin reklaamikomiteansa, mutta,\nHerra Jumala, eihän kukaan koskaan aherra oikein toden perästä vain\nrakkaudesta työhönsä. Täytyy olla käytännöllinen ja seurata aikaansa ja\nottaa oikea, palkattu lehtiagentti Pyhäkoululle — joku sanomalehtimies,\njoka voi uhrata siihen osan aikaansa.»\n\n»Tosiaan. Se osuu naulan päähän!» sanoi Chum Frink.\n\n»Ajatelkaa vain, kuinka hauskoja, meheviä paloja hän voi saada\nlehtiin!» hykerteli Babbitt. »Ei ainoastaan suuria, silmiinpistäviä,\nvarsinaisia tosiasioita, kuinka nopeasti pyhäkoulu — ja kolehdit\n— kasvaa, vaan kaikennäköisiä humoristisia juttuja: kuinka joku\npöhköpää epäonnistui yrittäessään hankkia jäseniä tai kuinka hauskaa\nPyhän Kolminaisuuden luokan tytöillä oli nakkimakkaramatkallaan.\nJa sen ohella voisi lehtiagentti, jos hänellä on aikaa, tehdä\nvähän propagandaa itse luentojen hyväksi — vähän reklaamia\nvaikkapa suorastaan kaupungin kaikkien pyhäkoulujen hyväksi. Eihän\nhyödytä mitään olla halpamielinen toisia kohtaan, kun vain voimme\npysytellä niiden edellä jäsenlukuun nähden. Hän voisi esimerkiksi\nsaada sanomalehdet — — — Minullahan ei tosin ole sitä kirjallista\nharjaantumista kuin tällä Frinkillä, ja minä vain arvaan, kuinka\nkappaleet pitäisi kirjoittaa, mutta otetaan esimerkki, ajatellaan,\nettä viikon läksy koskee Jaakobia, no, silloinhan voisi lehtiagentti\nkirjoittaa jotakin, jossa olisi hienoa moraalia, mutta kumminkin naseva\nnimike, joka saisi ihmiset sitä lukemaan — — — esimerkiksi tähän\nmalliin: '_Jack puijaa ukon, karkaa tyttö ja shekkikirja mukanaan_.'\nYmmärrättehän? Se herättäisi mielenkiintoa. Tehän olette kaiketi tosin\nvanhoillinen, mr. Eathorne, ja katsotte ehkä näiden toimenpiteiden\nvaikuttavan arvottomilta, mutta suoraan sanoen, niin ne minun\nluullakseni sittenkin tekevät säväyksen.»\n\nEathorne pani kätensä ristiin pienehkön, pyöreähkön, hyvinvointisen\nkestikumpunsa päälle ja kehräsi kuin vanha kissa:\n\n»Saanko ensinnäkin lausua suuren tyytyväisyyteni Teidän esitykseenne\nasemasta, mr. Babbitt. Kuten arvelitte, on minun asemassani\nvälttämätöntä olla vanhoillinen ja ehkä pyrkiä säilyttämään jonkin\nverran arvokkaisuutta. Kuitenkin luulen, että tulette havaitsemaan\nminut jossakin määrin eteenpäinpyrkiväksi. Pankissamme esimerkiksi\ntoivon saattavani sanoa meidän noudattavan yhtä uudenaikaisia reklaami-\nja ilmoitusmenetelmiä kuin kuka muu tahansa kaupungissamme. Luullakseni\ntulette huomaamaan meidän vanhojen olevan täysin tietoisia ajan\nhenkisistä arvonmuutoksista. Uskokaa pois, ihan varmaan. Niinpä onkin\nminulla siis ilo voida sanoa, että, vaikka kenties mieskohtaisesti\nenemmän suosin menneen aikakauden ankarampaa presbyterianismia — — —»\n\nBabbitt ymmärsi vähitellen, että Eathorne suostui.\n\nChum ehdotti lehtiagentiksi erästä Kenneth Escottia, _Asianajajalehden_\nreportteria.\n\nHe erosivat korkealla ystävyyden ja kristillisen avuliaisuuden tasolla.\n\nBabbitt ei ajanut kotiinsa, vaan keskikaupungille päin. Hän tahtoi\nolla yksinään nauttiakseen siitä ihmeellisestä seikasta, että oli näin\ntuttavallisissa suhteissa William Washington Eathornen kanssa.\n\n\n2.\n\nLumenkalpea ilta, kaikuva kivitys ja teräviä valoja.\n\nSuuria kultaisia valoja katuvierten lumivallien välissä kiitävistä\nraitiovaunuista. Pienten asuntojen vaatimattomia valoja. Harhaileva\nterävä heijastus kauempana olevasta valimosta, joka himmensi särmäkkäät\ntähdet. Tuiketta pienistä kahviloista, missä ystävykset istuskelivat\nleppoisasti jutellen päivän aherruksen jälkeen.\n\nErään poliisiaseman vihreä lamppu ja sen vielä vihreämpi heijastus\nlumella; vankivaunudraama — gongongi, joka löi kuin kauhistunut sydän,\nvaununlyhtyjen heijastus kristallinkimmelteiselle kadulle, ajajana\nchauffeurin sijasta poliisikonstaapeli, jäykkä ja jylhä univormussaan,\ntoinen poliisimies seisomassa taka-astuimella ja vilahdus vangista.\nMurhamieskö, vai varas vaiko vääränrahantekijä, ovelasti kiinnisaatu?\n\nSuunnaton jäyhätorninen harmaakivikirkko; heikkoa valoa sakaristosta ja\nkuoroharjoitusten hilpeää surinaa. Erään kuvasyövyttäjän kattoateljeen\nelohopeahöyryjen väräjävää vihreää valoa. Sitten kaupungin keskusosien\nvilisevät valot; autoasemia rubiininpunaisine numerolamppuineen;\nbiografiteatterien valkoisia, kaartuvia sisäänkäytäviä, jotka\nmuistuttavat jääluoliin johtavia aukkoja; sähkökylttejä — tulisia\nkäärmeitä ja tanssivia pikku-ukkoja; punakaihtimisia lamppuja ja\nrämisevää jazzmusiikkia halvassa tanssipaikassa kerrosta ylempänä;\nkiinalaisista ravintoloista tuikkivia valoja, kirsikkakukkien ja\npagodien kuvilla koristettuja lyhtyjä killumassa kultakiiltoisten\nvalurauta-aitojen edessä. Pienten likaisten ruokapaikkojen pieniä\nlikaisia lamppuja. Hienot liikekorttelit ja niiden kristallikruunujen\nrunsas ja tyyni valaistus, turkiksia ja miellyttäviä kiiltopuisia\npintoja samettikoristeisissä, ylvään hienoissa ikkunoissa. Korkealla\nkadun yläpuolella näkyi äkkiä pimeässä riippuva neliö, konttorin\nikkuna, jonka ääressä työskenneltiin näin myöhään jostakin\ntuntemattomasta, mielikuvitusta kiihoittavasta syystä. Vararikkoinen\nmieskö, vaiko kunnianhimoinen poika tai äkkiä rikastunut öljyherra?\n\nIlma oli kirpeä, lunta oli paksulta auraamattomilla puistokäytävillä,\nja ulkopuolella kaupunkia Babbitt tiesi kukkuloilla olevan lumikinoksia\ntalvisten tammien alla ja kiemurtavan joen jääpeitteessä.\n\nHän rakasti kaupunkiansa ihmettelevin intohimoisin tuntein.\nLiikehuolien ja laajasanaisen kaunopuheisuuden painostava taakka\nkirposi hänestä, hän tunsi itsensä nuoreksi ja voimakkaaksi. Hän oli\nkunnianhimoinen. Ei ollut kylliksi olla Vergil Gunch tai Orville Jones.\nEi. »Ne ovat kelpo poikia, aivan erinomaisia, mutta heillä ei ole\nhienoutta.» Ei. Hänestä on tuleva Eathorne, tahdikkaan tarkka, kylmän\nmahtava.\n\n»Niin pitää olla. Ruoska sametinpehmeissä sormissa. Ei laskea\nketään pöyhistelemään edessään. Minä olen ollut huolimaton\npuheessani. Murretta. Katukieltä. Minä alan karttaa sitä. Minä olin\netevä retoriikassa yliopistossa. Semmoiset aineet — — No, ei ole\npahitteeksi. Olen saanut kyltikseni kaikesta tästä leikkisyydestä ja\ntoverillisuudesta. Minä — — Miksen minä voisi perustaa omaa pankkia\nkerran? Ja Ted tulla seuraajakseni!»\n\nHän ajoi onnellisena kotiin ja kohteli mrs. Babbittia kuin olisi ollut\nWilliam Washington Eathorne, mutta mrs. Babbitt ei sitä huomannut.\n\n\n3.\n\nNuori Kenneth Escott, _Asianajajalehden_ reportteri, palkattiin Chatham\nRoadin Presbyteriaanisen Pyhäkoulun lehtiagentiksi. Hän uhrasi toimeen\nkuusi tuntia viikossa. Ainakin sai hän maksun kuudesta tunnista\nviikossa. Hänellä oli ystäviä eri lehdissä eikä ollut julkisesti\ntunnettua, että hän oli lehtiagentti. Hän sai aikaan porisevan puron\npieniä kirjoituksia, joiden peitettynä pontena oli lähimmäisenrakkaus\nja Raamattu, hilpeät, mutta kasvattavat luokka-illalliset ja\nrukouselämän arvo taloudelliselle menestykselle.\n\nPyhäkoulu omaksui Babbittin sotilasarvojärjestelmän. Tämän henkisen\nvirkistyksen kohentamana koulu tosiaan elpyi. Siitä ei tosin\ntullut Zenithin suurinta — Metodistien Keskuskirkko säilytti\nensimmäisen paikkansa käyttämällä menetelmiä, joita tohtori Drew\nsanoi »epärehellisiksi, epäamerikkalaisiksi, epähienoiksi ja\nepäkristillisiksi» — mutta se kohosi neljänneltä sijalta toiselle, ja\ntaivaassa oli iso ilo tai ainakin siinä osassa taivasta, joka käsitti\ntohtori Drew'n seurakunnan, ja Babbitt sai paljon kunniaa ja kiitosta.\n\nHän oli saanut everstin arvon koulun pääesikunnassa. Hän tunsi naiivia\nmielihyvää, kun pienet, vieraat pojat tekivät hänelle kunniaa kadulla,\nhänen korvansa punastuivat everstin arvonimen hivelevästä soinnusta, ja\njollei hän mennytkään pyhäkouluun yksinomaan tämän nautinnon vuoksi,\najatteli hän sitä kuitenkin koko matkan sinne mennessään.\n\nHän kohteli erikoisen ystävällisesti lehtiagenttia, Kenneth Escottia,\nkutsui hänet lunchille Atleettikerhoon ja toi kotiinsa päivälliselle.\n\nSamoinkuin monet muut uhkavarmat nuoret miehet, jotka\nharhailevat kaupungeissa itsetyytyväisen näköisinä ja ilmaisevat\nihmishalveksumistaan ylimielisellä katukielellä, oli Escott pohjaltaan\nujo ja yksinäinen. Hänen ovelia, nälkiintyneitä kasvojaan kirkasti\nleveä hymy päivällispöydässä, ja hän huudahti: »Tuhat tulimmaista, mrs.\nBabbitt, jospa tietäisitte, miten hyvältä tuntuu taas syödä kotiruokaa!»\n\nEscott ja Verona pitivät toisistaan. Koko illan he puhuivat aatteista.\nHe huomasivat olevansa radikaaleja. He olivat tosin hyvin järkeviä\ntässä kysymyksessä. He olivat yksimielisiä siitä, että kaikki\nkommunistit olivat lurjuksia, että tuo _vapaa runo_ oli roskaa,\nja että samalla kuin yleinen aseistariisuminen oli välttämätön,\ntäytyisi Suurbritannian ja Yhdysvaltain tietysti, sorrettujen\npikkukansojen vuoksi, pitää yhtä suurta laivastoa kuin muun maailman\nyhteenlaskettuna. Mutta he olivat niin kumouksellisia, että ennustivat\n(Babbittin mielipahaksi) kerran syntyvän kolmannen puolueen, joka\ntuottaisi huolta sekä republikaaneille että demokraateille.\n\nEscott pudisti lähtiessään Babbittin kättä kolmeen kertaan. Babbitt\nmainitsi suuresta rakkaudestaan Eathorneen.\n\nViikon ajalla oli kolmessa sanomalehdessä selostuksia Babbittin\narvokkaasta työstä uskonnon palveluksessa, ja kaikki mainitsivat\ntahdikkaasti William Washington Eathornen hänen avustajanaan.\n\nEi mikään ollut tuottanut Babbittille näin suurta arvoa\nAtleettikerhossa ja Hirvien ja Propagandistien parissa. Hänen\nystävänsä olivat aina kehuneet hänen kaunopuheisuuttaan, mutta heidän\nkiitoksessaan oli epäröintiä, sillä kaupungin reklaamiksikin pidetyissä\npuheissa oli jotakin pilventakaista ja epätervettä, ikäänkuin\nvärssyrunoilua. Mutta nyt huusi Orville Jones Atleettikerhon ruokasalin\nhalki: »Kas tuossa tulee Firste-State-pankin uusi johtaja!» Grover\nButterbaugh, etevä putkijohtotarpeiden tukkukauppias nauroi: »Miten\nihmeessä sinä viitsit seurustella tavallisten ihmisten kanssa, kun olet\npuristanut Eathornen kättä!» Ja Emil Wengert, jalokivikauppias, ryhtyi\nvihdoinkin vakavissaan keskustelemaan erään dorchesterilaisen talon\nostosta.\n\n\n4.\n\nKun pyhäkoulukamppailu oli päättynyt, sanoi Babbitt Kenneth\nEscottille: »Mitä sanotte pienestä reklaamista tohtori Drew'n hyväksi\nmieskohtaisesti?»\n\nEscott nauroi. »Saatte uskoa, että tohtori osaa pitää huolta\nomasta reklaamistaan, mr. Babbitt! Ei mene sitä viikkoa, ettei hän\nsoita lehteen sanoakseen, että jos lähetämme reportterin hänen\ntoimistoonsa, niin hän antaa meille vähän esimakua siitä erinomaisesta\nsaarnasta, jonka aikoo pitää lyhyiden hameiden synnillisyydestä\ntai Mooseksenkirjain kirjoittamisesta. Älkää hänen tähtensä olko\nhuolissanne. Kaupungissa on vain yksi henkilö, joka osaa paremmin tehdä\nreklaamia itsestään, ja se on tuo Dora Gibson Tucker, joka johtaa\nLastenkotia ja Amerikkalaisuuden Säilyttämisyhdistystä, ja ainoa syy,\nmiksi tuo nainen on voittanut Drew'n, on, että hänellä sentään on\n_jotakin_ älyä.»\n\n»Ei, kuulkaa nyt, Kenneth, minun mielestäni ei teidän pitäisi puhua\ntohtorista tuolla tavoin. Saarnamiehellä täytyy olla harrastuksensa,\nvai kuinka? Muistattehan, että Raamatussakin puhutaan uurastuksesta\nHerran palveluksessa, tai jotakin semmoista?»\n\n»No niin, minä koetan saada lehteen jotakin, jos te sitä haluatte, mr.\nBabbitt, mutta minun täytyy odottaa, kunnes päätoimittaja on lähtenyt\nkaupungista, ja lyödä toimitussihteeri pyörryksiin.»\n\nNiin tapahtui, että _Advocate_-lehden sunnuntainumerossa oli tohtori\nDrew'n kuva, ilme vakavana, silmät valppaina, graniitinluja leuka ja\npiirteiden primitiivisyys erikseen korostettuna, ja sen alla seuraava,\nvuorokauden kuolemattomuuden antava kirjoitus:\n\n Tohtori John Jennison Drew, fil. maist., viehättävän Floral Heightsin\n kauniin, Chatham-Roadin luona olevan presbyteriaanisen kirkon\n Kirkkoherra, on miltei tenhotaikuri sielujen voittamisessa. Hänellä\n on käännyttämisrekordi paikkakunnalla. Hänen paimenkautenaan on\n keskimäärin lähes sata henkilöä vuodessa väsynyt syntiin, ilmoittanut\n päätöksensä elää uutta elämää ja löytänyt rauhan ja turvallisuuden\n sataman.\n\n Kaikki kuohuu elämää Chatham-Road-kirkossa. Kannatuslaitoksiaan\n järjestetty suurimman tehon aikaansaamiseksi. Tohtori Drew\n panee erikoista painoa hyvään seurakuntalauluun. Hilpeitä,\n reippaita virsiä lauletaan kaikissa kokouksissa, ja erikoiset\n musiikkijumalanpalvelukset vetävät puoleensa musiikinharrastajia ja\n ammattimiehiä kaupungin kaikista osista.\n\n Kansantajuisten luentojen kateederilla yhtä hyvin kuin\n saarnastuoleissa on tohtori Drew kiitetty sanamaalari, ja vuoden\n mittaan hän saa kirjaimellisesti tusinoittain kutsuja puhumaan eri\n tilaisuuksissa; sekä täällä että muualla.\n\n\n5.\n\nBabbitt antoi tohtori Drew'n tietää, että hän oli tämän\nkunnianosoituksen alkuunpanija. Tohtori Drew nimitti häntä »Veljekseen»\nja puristi hänen kättään moneen, moneen kertaan.\n\nNeuvonantokomitean kokouksissa oli Babbitt maininnut, että hän olisi\nonnellinen, jos Eathorne tulisi hänen luokseen päivällisille, mutta\nEathorne oli mutissut: »Kiitoksia, kovin ystävällistä — poikani, mutta\n— minä en käy vieraisilla juuri milloinkaan.» Varmaankaan ei Eathorne\nkieltäytyisi oman kirkkoherransa kutsuista. Babbitt sanoi poikamaisesti\nDrew'lle:\n\n»Kuulkaa nyt, tohtori, kun me nyt olemme hoitaneet tämän asian, niin\non minun mielestäni koulumestarin asia rummuttaa meidät kolme pienille\npäivällisille!»\n\n»Mainiota! Kyllä, luottakaa siihen! Erinomaista!» jyrisi tohtori Drew\nmiehekkäällä äänellään. (Joku oli kerran sanonut hänelle, että hän\nmuistutti puhuessaan presidentti Rooseveltia.)\n\n»Ja sitten, hm, tohtori, katsokaa kaikin mokomin, että mr. Eathorne\ntulee. Vaatikaa sitä ehdottomasti. Se on, hm — — —\n\n— Minä luulen, että hän istua kyyröttää kotonaan enemmän kuin on hänen\nterveydelleen otollista.»\n\nEathorne tuli.\n\nSe oli ystävyyshenkinen tilaisuus. Babbitt puhui valituin sanoin\npankkimiesten tukevasta ja kasvattavasta arvosta yhteiskunnalle. He\nolivat, sanoi hän, liikemieskarjan paimenia. Ensimmäistä kertaa teki\nEathorne poikkeuksen pyhäkoulua koskevasta keskusteluaineesta ja kysyi\nBabbittilta, kuinka tämän liiketoiminta menestyi. Babbitt vastasi\nvaatimattomasti, melkein kuin poika isälleen.\n\nMuutamia kuukausia myöhemmin saadessaan tilaisuuden ottaa osaa\nRaitiotieyhtiön hankkeeseen liikenteen laajentamiseksi ei Babbitt\nmielellään olisi kääntynyt oman pankkinsa puoleen lainaa ottaakseen. Se\noli hanke, joka oli soveliaampi suoritettavaksi verrattain huomaamatta,\nja jos se olisi tullut tietoon, ei yleisö ehkä olisi ymmärtänyt. Hän\nmeni ystävänsä mr. Eathornen luo; hän oli tervetullut ja sai lainan\nyksityisyrityksenä; ja molemmilla oli hyötyä mieluisasta uudesta\nliitostaan.\n\nTämän jälkeen Babbitt kävi säännöllisesti kirkossa, paitsi keväisinä\npyhäaamuina, jotka ihan ilmeisesti oli tarkoitettu automobiilimatkoja\nvarten. Hän selitti Tedille: »Saat uskoa, poikani, varmempaa terveen\nvanhoillisuuden tukea ei ole kuin evankeelinen kirkko, eikä parempaa\npaikkaa löytää ystäviä, jotka tahtovat auttaa miestä hänelle kuuluvalle\npaikalle yhteiskunnassa, kuin hänen oma kotikirkkonsa.»\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\n\n1.\n\nVaikka Babbitt näki lapsensa kahdesti päivässä, vaikka hän tunsi ja oli\nperusteellisesti pohtinut jokaisen yksityiserän heidän menoissaan, ei\nhän kuitenkaan ollut useaan viikkoon sen tietoisempi lapsistaan kuin\nnuttunsa hihan napeista.\n\nKenneth Escottin ihailu sai hänet kiinnittämään huomiotaan Veronaan.\n\nVerona oli tullut Gruensbergin Nahkayhtiön kirjanpitäjäksi; hän teki\ntyönsä perusteellisesti niinkuin ainakin ihminen, joka kunnioittaa\nyksityiskohtia niitä koskaan oikein ymmärtämättä; mutta hän kuului\nniihin, jotka tekevät sen hermostuttavan vaikutuksen, kuin olisivat\ntekemäisillään jotakin tavatonta — jättämäisillään virkansa tai\npuolisonsa — koskaan sitä kuitenkaan tekemättä. Escottin empivä\nkosiskelu teki Babbittin niin toiveikkaaksi, että hän jo esiintyi\nleikkisänä isänä. Palatessaan Hirvien kerhosta hän vilkaisi varovasti\nseurusteluhuoneeseen ja hyrähti: »Onko Kennymme ollut täällä tänään?»\nHän ei välittänyt mitään Veronan vastaväitteistä. »Pyh, Ken ja minä\nolemme vain hyviä ystävyksiä emmekä puhu muusta kuin aatteista. Minä\nen halua kuulla puhuttavan siitä tunteilumoskasta, joka vain tärvelisi\nkaikki.»\n\nTed huolestutti Babbittia eniten.\n\nSaaden varoituksia latinassa ja englannissa, mutta mainioita arvosanoja\nharjoitusaineissa, pallopelissä ja tanssien järjestelyssä kulki\nTed läpi seniorvuotensa East-Side-kimnaasissa. Kotona hän osoitti\nharrastusta vain kun häntä pyydettiin ottamaan selkoa jostakin\nsalaviasta automobiilin sytytyslaitteessa. Hän selitteli käsitystään\nisälleen, joka ei ollut kuulevinaan, että hän ei halunnut siirtyä\nyliopistoon opiskelemaan lakitiedettä, ja Babbitt oli yhtä huolissaan\ntästä »hullutuksesta» kuin Tedin suhteesta naapurihuvilan Eunice\nLittlefieldiin.\n\nSiitä huolimatta, että oli Howard Littlefieldin, tämän teräksenkovan\ntosiasioita jauhavan myllyn, tämän pitkänenäisen kapitalismipapin\ntytär, Eunice oli kuin hyttynen päivänpaisteessa. Hän tuli hypellen\nhuoneeseen, kiepsahti Babbittin polvelle, kun tämä istui lukemassa,\nrypisti hänen sanomalehtensä ja vain nauroi, kun Babbitt sopivin\nsanoin ilmaisi inhoavansa rypistynyttä sanomalehteä yhtä paljon kuin\nrikkirevittyä kauppakirjaa. Tyttö oli nyt seitsentoistavuotias. Hänen\nunelmanaan oli tulla filminäyttelijättäreksi. Hän ei ainoastaan, käynyt\nkatsomassa jokaista »loistofilmiä», vaan luki myöskin filmilehtiä,\nnäitä tarmontäytteisen ajanhengen omituisia ilmauksia, kuukausvihkoja\nja viikkolehtiä, jotka esittivät kiehtovia kuvia nuorista naisista,\njotka ennen olivat olleet manikuristeja, eivätpä edes taitavia\nmanikuristeja, ja jotka, ellei ohjaaja olisi määrännyt jokaista\nheidän elettään, eivät ikinä olisi voineet esiintyä Metodistien\nKeskuskirkon Pääsiäskantaatissa; aikakauskirjoja, joissa ratsuhousujen\nja kalifornialaisten bungalowien kuvain koristamissa »haastatteluissa»\ntäydellä todella esitettiin kalpeankauniiden, epäilyttävän\nkauniiden nuorten miesten mielipiteitä kuvanveistotaiteesta ja\nulkomaanpolitiikasta; missä selostettiin puhdassydämisiä ilotyttöjä\nja hyväsydämisiä junarosvoja esittävien filmien juonta ja annettiin\nohjeita, miten kengänkiilloittajasta yhtenä ainoana päivänä voisi tulla\nkuuluisa filminäytelmänkirjoittaja.\n\nNäitä auktoriteetteja tutki Eunice. Hän tiesi tarkalleen, aloittiko\nMack Harker, tunnettu filmiroisto ja cowboy, näyttelijäuransa\nstatistina filmissä »Ah sinä paha poika». Huoneensa seinille hän\noli, kertoi hänen isänsä, nuppineuloilla kiinnittänyt kaksikolmatta\nnäyttelijänkuvaa. Mutta viehättävimmän filmisankarin nimikirjoituksella\nvarustettua kuvaa hän kantoi nuorella povellaan.\n\nBabbitt oli aivan ymmällä tästä uusien jumalten palvonnasta ja epäili\nlisäksi, että Eunice poltti savukkeita. Hän tunsi epäilyttävää\ntuoksua yläkerrasta ja kuuli hänen tirskuvan Tedin kanssa. Hän\nei tehnyt koskaan mitään kysymyksiä. Tuo viehkeä tyttölapsi sai\nhänet levottomaksi. Tytön pienet, kiehtovat kasvot näyttivät vielä\nkapeammilta polkkatukan alla; hameet olivat lyhyet, ja immen lentäessä\ntiehensä Tedin jäljessä näkyi yläpuolelta pehmyttä polvea hyväilevän\nsilkin vilahdus, joka sai Babbittin murheellisena ajattelemaan, että\ntyttö piti häntä vanhana. Joskus, kun hänen salaisessa unelmaelämässään\ntarutytti riensi häntä vastaan, oli se Eunice Littlefieldin näköinen.\n\nTed oli moottorihullu niinkuin Eunice oli biohullu. Oli turhaa\nkoettaa tuhannella ivallisella kiellolla saada häntä luopumaan oman\nauton kärttämisestä. Niin veltto kuin hän olikin nousemaan aamuisin\nylös ja lukemaan Vergiliusta, niin väsymätön hän oli jankkaamaan.\nYhdessä kolmen muun pojan kanssa hän osti reumaattisen Ford-koneiston,\nrakensi hämmästyttävän racerkehän sen päälle männystä ja pellistä,\nhyrräsi pitkin katuja tällä hengenvaarallisella väkkärällä ja möi\nsen voitokseen. Babbitt antoi hänelle moottoripyörän, ja joka\nlauantai-iltapäivä hän matkusti sätkyttäen kaukaisiin kaupunkeihin,\nseitsemän sandwichia ja Coca-Colapullo taskussa ja Eunice mitenkuten\nsijoitettuna sivuvaunuun.\n\nTavallisesti olivat Eunice ja hän vain hilpeitä kumppaneita ja\nriitelivät terveellistä, huikeaa hienotunteisuuden puutetta osoittaen,\nmutta silloin tällöin, jonkin värikkään, tuoksuvan tanssitilaisuuden\njälkeen he olivat äänettöminä ja kuin ujoissaan, ja Babbitt kävi\nlevottomaksi. Babbitt oli kuten isät enimmäkseen. Hän oli lempeä,\nkovapintainen, tietämätön ja sangen huolestunut. Samoinkuin useimpia\nisiä huvitti häntä odottaa, kunnes uhri ihan ilmeisesti oli väärässä,\nja sitten esiintyä hyveensä voimalla. Hän puolusteli itseään\nitserakkaasti selittämällä: »Tedin äiti hemmoittelee hänet piloille.\nJonkun täytyy opettaa hänelle _mores,_ ja sen tehtävän olen minä saanut\nniskoilleni. Senvuoksi, että koetan kasvattaa hänestä oikeata kunnon\nihmistä eikä semmoista lellipoikaa ja jazzteikaria, saan luonnollisesti\nkantaa sydämettömän raakalaisen nimeä!»\n\nKaiken kaikkiaan, ja kun ihmisissä on tuo lähtemätön, kummallinen kyky\nmahdollisimman kelvottomia teitä myöten päästä hämmästyttävän hyvään\npäämäärään, rakasti Babbitt poikaansa, kaipasi hänen ystävyyttään ja\nolisi uhrannut hänen hyväkseen kaikki — kun vain olisi ollut varma,\nettä sille annettaisiin asianmukainen arvo.\n\n\n2.\n\nTed puuhaili kutsuja seniorluokan toveripiirilleen.\n\nBabbittin aikomus oli olla avulias ja ystävällinen. Muistellessaan\nentisiä kouluhuvituksia Catawbassa hän ehdotti mitä hauskimpia\nleikkejä: arvoitusleikkejä, joissa saattoi käyttää kastrulleja\nkypärinä, ja sanaleikkejä, joissa kukin oli jokin laatusana tai\nominaisuus. Ollessaan innokkaimmillaan hän huomasi, ettei häntä\nkuunneltu; hyvä että edes suvaittiin. Mitä itse kutsuihin tuli,\nolivat ne yhtä täsmällisesti määrätyt kuin Unionin kerhotanssiaiset.\nArkihuoneessa tanssittaisiin, saliin järjestettäisiin uhkea bufetti ja\nhalliin kaksi bridgepöytää niitä varten, joita Ted nimitti »vanhoiksi\ntomppeleiksi, joita tuskin saa tanssimaan edes puolta aikaa.»\n\nAamiaisten aikana keskusteltiin yksinomaan näistä pidoista. Ei\nkukaan kuunnellut Babbittin selostuksia helmikuun-ilmasta tai hänen\nmuistutuksiaan sanomalehtien rubriikeista. Hän sanoi suuttuneena: »Jos\non _sallittua_ keskeyttää teidän kiintoisa keskustelunne — Kuulitteko,\nmikä minä sanoin?»\n\n»No, älä nyt ole kuin hemmoiteltu lapsi! Tedillä ja minulla on ihan\nyhtä suuri oikeus puhua kuin sinulla!» ärähti mrs Babbitt.\n\nTanssiaisiltana hän sai luvan katsella, jos ei pitänyt olla auttamassa\nMatildaa Vecchian vaniljajäätelön ja jälkiruokaleivosten asettelussa.\nHän oli syvästi kuohuksissa. Kahdeksan vuotta sitten, kun Veronalla oli\nollut koulukutsut, olivat lapset olleet kuin tavallinen nukkekokoelma.\nNyt he olivat maailmanmiehiä ja -naisia, hyvin ylväitä miehiä ja\nnaisia, pojat puhuivat alentuvasti Babbittin kanssa, heillä oli frakit,\nja he suvaitsivat välinpitämättöminä ottaa paperosseja hopeakoteloista.\nBabbitt oli kuullut kertomuksia siitä, mitä »tapahtui» nuorisokutsuissa\n— kuten Atleettikerhossa sanottiin — tytöistä, jotka piilottivat\nkorsettinsa vaatehuoneeseen, »kurtiisista» ja »flirtistä» ja niin\nsanotun Turmeluksen tuntuvasta enentymisestä. Tänä iltana hän uskoi\nne kertomukset. Nuo lapset tuntuivat hänestä röyhkeiltä ja kylmiltä.\nTytöt olivat puetut aaltoilevaan chiffoniin, korallinpunaiseen\nsamettiin tai kultakankaaseen, ja leyhyvän polkkatukan ympärillä\noli kimmeltäviä seppeleitä. Hän tiesi, huolellisen salatarkastuksen\nnojalla, ettei yhtään korsettia ollut piilossa vaatehuoneessa, mutta\nnuo vilkkaat vartalot eivät totisesti olleet teräskehyksissä. Heidän\nsukkansa olivat kimmeltävää silkkiä, heidän kenkänsä kallishintaiset\nja luonnottomat, heidän huulensa maalatut ja kulmakarvat pensselöidyt.\nHe tanssivat kulmakarvat vastakkain poikien kanssa, ja Babbitt tunsi\nitsensä puolisairaaksi pelosta ja itsetiedottomasta kateudesta. Pahin\nkaikista oli Eunice Littlefield; ja hulluin kaikista pojista oli Ted.\nEunice oli lentävä demoni; hän kiiti tanssiaskelin huoneen läpi, hänen\nkapeat lanteensa keinuivat, hänen jalkansa olivat näppärät kuin kutojan\nsukkula, hän nauroi ja houkutteli Babbittin tanssimaan kanssaan.\n\nSitten hän keksi kestityksen sivulisäkkeen.\n\nPojat ja tytöt katosivat silloin tällöin, ja hän muisti huhuja, että he\njoivat whiskyä taskupulloista. Hän hiipi varpaillaan talon ympäri, ja\njoka-ainoassa niistä kymmenkunnasta autosta, jotka olivat odottamassa\nkadulla, hän näki paperossien hehkuvaa tulta, joka-ainoasta hän kuuli\näänekästä tirskuntaa. Hänen teki mielensä nostaa melu, mutta hän\nei kehdannut (seistessään lumessa ja kurkistellessaan nurkan takaa\npimeässä). Hän koetti olla tahdikas. Palatessaan halliin hän sanoi\nystävällisesti pojille: »Kuulkaa, pojat, jos jollakin teistä on jano,\nniin täällä on mainion hyvää sokerikaljaa.»\n\n»Oo. Kiitoksia paljon!» sanoivat he armollisesti.\n\nHän etsi vaimonsa ruokakonttorista ja räjähti: »Minä tahtoisin heittää\ntalosta muutamia penikoita! Ne puhuttelevat minua niin korkealta kuin\nolisin heidän pikenttinsä. Minä tahtoisin — — —»\n\n»Minä tiedän», huokasi mrs. Babbitt, »mutta kaikki sanovat, kaikki\näidit väittävät, että ellei heitä suvaitse, jos suuttuu, kun he\nmenevät autoihinsa ottamaan drinkin, niin he eivät enää tule siihen\ntaloon, emmekä me tahtoisi, että Ted suljettaisiin pois jostakin, vai\ntahtoisimmeko?»\n\nBabbitt selitti mielihyvällä näkevänsä, että Ted suljettaisiin\npois kaikesta, ja riensi sisään ollakseen kohtelias, jottei Tediä\nsuljettaisi ulos mistään.\n\nMutta hän päätti, että jos tapaisi pojat juomasta, niin hän — — — niin,\nhän »näyttäisi heille — — — » Samalla kuin hän koetti olla kohtelias\nleveäharteisille nuorille nulikoille, hän nuuski heitä visusti. Kaksi\nkertaa hän tunsi kieltowhiskyn hajua, mutta vain kaksi kertaa.\n\nTohtori Howard Littlefield saapasti sisään.\n\nHän oli saapunut juhlallisessa, isällisesti suojelevassa mielialassa\nkatselemaan. Ted ja Eunice tanssivat ja liikkuivat kuin yksi ja\nsama ruumis. Littlefield veti henkeänsä. Hän huusi Euniceä. He\nkuiskuttelivat silmänräpäyksen, ja Littlefield selitti Babbittille,\nettä Eunicen äidillä oli kova päänsärky ja hän tarvitsi tyttöä. Tämä\nlähti itkien. Babbitt katsoi raivoissaan heidän jälkeensä. Senkin\npikku pakana! Kiusata Tediä! Ja Littlefield, korska, vanha humbuugi,\nkäyttäytyi aivan kuin Tedin vaikutus tyttöön olisi turmiollinen.\nMyöhemmin hän tunsi whiskyn hajua Tedin hengityksestä.\n\nKun vieraat kohteliaan hyvästelyn jälkeen olivat menneet, seurasi\nhirvittävä perhekohtaus, kuin laviini, hävittävä ja häikäilemätön.\nBabbitt jyrisi, mrs. Babbitt itki. Ted uhmaili, ja Verona oli epävarma,\nkummallako puolella olisi.\n\nUseita kuukausia olivat Babbittien ja Littlefieldien välit kylmät,\nkumpikin perhe suojeli karitsaansa naapurin sudenpennulta. Babbitt ja\nLittlefield puhuivat edelleenkin juhlallisin fraasein moottoreista ja\nsenaatista, mutta karttoivat synkeästi mainita perheitänsä. Joka kerta\nkun Eunice tuli käymään, otti hän puheeksi sievän tuttavallisesti sen\nseikan, että häntä oli kielletty tulemasta heille; ja Babbitt koetti,\nilman minkäänlaista menestystä, olla isällinen ja opettavainen.\n\n\n3,\n\n»Ihan voisi läkähtyä!» nurkui Ted Eunicelle, kun he istuivat ja\nahtoivat sisäänsä kuumaa suklaata, suuria kimpaleita mantelikakkua ja\nsokeroituja pähkinöitä Royalin mosaiikkikomeudessa, »se ärsyttää minua\ntavattomasti, kun pappa ei voi olla olematta niin äärettömän ikävä.\nJoka ilta hän istuu puolinukuksissa, ja jos Rona tai minä sanomme:\n'Tule, tehdään jotakin!' niin ei hän huoli sitä edes ajatella. Hän vain\nhaukottelee ja sanoo: 'Ee, minun on hyvä näin'. Hän ei tiedä, että\nmaailmassa on mitään hauskaa. Luultavasti hänen sentään täytyy ajatella\nhiukan niinkuin sinä ja minä, mutta peijakas, päältä sitä ei vain näy\nvähääkään. Hän ei usko, että paitsi konttoria ja kurjaa golfpeliä\nlauantai-iltoina maailmassa on mitään muuta tekemistä kuin vain istua —\nistua joka ilta — tahtomatta mennä minnekään — tahtomatta tehdä mitään\n— ja hän luulee, että me nuoret olemme hulluja — istua — Herra Jumala!»\n\n\n4.\n\nJos Babbitt oli huolissaan Tedin velttoudesta, niin hän ei ollut\nlainkaan huolissaan Veronasta. Hän saattoi olla tytöstä varma. Tämä eli\nliian paljon ajatustensa pienessä, sirossa, ummehtuneessa komerossa.\nKenneth Escott ja hän olivat aina yksissä. Kun he eivät olleet kotona\nharjoittamassa varovaisen radikaalista kurtiisiaan tilastoarkkien\nyli, olivat he matkalla kirjailijain ja hindulaisten filosofien ja\nruotsalaisten luutnanttien luennoille.\n\n»Peijakas», nurkui Babbitt vaimolleen, kun he olivat kotimatkalla\nFogartyn bridge illallisilta, »minua ärsyttää, että Rona ja tuo mies\novat niin ikäviä. Istuvat vain joka ilta, milloin toinen suinkin\ntyöltään joutaa, eivätkä tiedä, että maailmassa on mitään hauskaa. Vain\nlörpöttelyä ja keskustelua — — — Herra Jumala! Istua — — istua — — joka\nilta — — tahtomatta tehdä mitään — — ja luulla, että minä olen hullu,\nkun menen pelaamaan pelin korttia — — istua — — peijakas!»\n\nSitten nousi uusia vyöryviä aaltoja uimarin ympärille, jota ikävystytti\nalituinen pulikoiminen perhemainingeissa.\n\n\n5.\n\nBabbittin appivanhemmat, mr. ja mrs. Henry T. Thompson, vuokrasivat\npois vanhan talonsa Bellevuessa ja muuttivat Hatton-hotelliin,\nkiitettyyn täyshoitolaan, joka oli täynnä leskiä, punaisia\nplyyshikalustoja ja jäävesikannujen ääntä. He tunsivat itsensä\nsiellä yksinäisiksi, ja joka toinen sunnuntai täytyi Babbittien\nsyödä päivällistä heidän luonaan (kananpaistia, surkeata selleriä\nja selatiinista kankeaa jäätelöä) ja sitten istua, kohteliaina ja\nkankeina, hotellisaleissa, kun eräs nuori naisviuluniekka soitteli\nBroadwayn varrella sovellettuja saksalaisia lauluja.\n\nSitten tuli Babbittin oma äiti Catawbasta kolmen viikon vierailulle.\n\nHän oli ystävällinen nainen ja suurenmoisen ymmärtämätön. Hän kiitteli\nkaikkia sovinnaisuuden sääntöjä uhmaavaa Veronaa, joka muka oli\n»kiltti, uskollinen mamman tyttö ilman mitään semmoisia mielipiteitä,\njoita tytöillä näyttää olevan nykyaikaan»; ja kun Ted täytti vaihtajan\nrasvalla, pelkästä rakkaudesta koneisiin ja kaikkeen tahmaiseen,\niloitsi isoäiti, että hän oli »niin kätevä askareissa ja halukas\nauttamaan pappaansa eikä yhtämittaa juoksennellut tyttöjen parissa ja\nkoettanut teeskennellä olevansa hieno herra».\n\nBabbitt rakasti äitiänsä ja joskus piti hänestä oikein erikoisesti,\nmutta tämän kristillinen kärsivällisyys ärsytti häntä, ja hän oli\naivan masennuksissa, kun äiti laverteli eräästä täysin tarunomaisesta\nsankarista, nimeltä »sinun isäsi».\n\n»Sinä et varmaankaan sitä muista, Georgie, sinä olit niin pikkuruinen\npoika siihen aikaan — aijai, minä muistan ihan tarkalleen, minkä\nnäköinen sinä olit sinä päivänä, kellervänruskea tukka ja pitsikaulus,\nsinä olit aina niin sievä lapsi ja ikäänkuin heiveröinen, ja sinä pidit\nniin paljon kauniista leluista ja pienien kenkiesi punaisista tupsuista\nja kaikesta — ja sinun isäsi oli matkalla kirkkoon meidän kanssamme, ja\neräs mies pysäytti meidät ja sanoi: 'Majuri' — niin monet naapureista\nsanoivat sinun isääsi 'Majuriksi', hän oli tosin sodassa vain\ntavallisena sotamiehenä, mutta kaikki tiesivät, että se johtui vain\nkapteenin kateudesta ja että hänen olisi pitänyt olla korkea upseeri,\nhänellä oli ihan synnynnäinen lahja komentaa, mikä niin tavattoman\nharvalla miehellä on — ja tuo mies tuli tietä pitkin ja nosti kättään,\npysäytti kärryt ja sanoi: 'Majuri', sanoi hän, 'meitä on iso joukko,\njoiden yhteisestä sopimuksesta eversti Scanelli asetetaan ehdokkaaksi\nkongressiin, ja me tahdomme saada teidät mukaamme. Te kun tapaatte\nniin paljon ihmisiä liikkeessänne, voisitte tehdä niin paljon meitä\nauttaaksenne'. No, sinun isäsi vain katsoi häntä ja sanoi: 'En minä\nsitä tee. Minä en hyväksy hänen politiikkaansa', sanoi hän. No mies\n— ne kutsuivat häntä kapteeni Smithiksi, ja Herra ties mistä syystä,\nsillä hänellä ei ollut oikeuden varjoakaan tai sen aavistusta kapteenin\ntai minkäänlaiseen muuhunkaan titteliin — tuo kapteeni Smith sanoi: 'Me\nteemme teidän olonne happameksi, jos ette ole ystävienne puolella!' No,\nsinä tiedät minkälainen sinun isäsi oli, ja Smith tiesi sen myöskin;\nhän tiesi mikä miestenmies hän oli, ja hän tiesi, että sinun isäsi\ntunsi poliittisen aseman ensimmäisestä kirjaimesta viimeiseen, ja\nhänen olisi pitänyt nähdä, että siinä oli mies, johon hän ei voinut\nvaikuttaa, mutta hän jatkoi vain yrittelyänsä ja houkutustaan, kunnes\nsinun isäsi suuttui ja sanoi: 'Kapteeni Smith', sanoi hän, 'minulla\non tällä paikkakunnalla semmoisen miehen maine, joka aivan hyvin\npystyy hoitamaan omat asiansa ja antaa toisten hoitaa omansa!' ja sen\nsanottuaan hän ajoi eteenpäin ja jätti miehen seisomaan maantiellä kuin\npahka puussa!»\n\nBabbittia suorastaan harmitti, kun muori puhui hänen poikavuosistaan\nlapsille. Hän oli ilmeisesti ollut ihastunut rintasokeriin; hänellä\noli ollut »niin suloinen vaaleanpunainen rusetti tukassa» ja hän oli\nitse vääntänyt oman nimensä »Googooksi». Hän kuuli (vaikkei ollut\nkuulevinaan) Tedin kehoittavan Tinkaa: »Pidä nyt kiirutta, kuule, sido\nse suloinen vaaleanpunainen rusetti tukkaasi ja tule syömään aamiaista,\nmuuten puree Goo-goo sinulta pään poikki.»\n\nBabbittin velipuoli, Martin, tuli Catawbasta kahden päivän käynnille\nvaimonsa ja pienimmän pikkuruisensa kanssa. Martin kasvatti karjaa\nja hoiti tomuista sekatavarakauppaa. Hän ylvästeli olevansa vapaa\namerikkalainen vanhaa jänkkirotua; hän ylvästeli, kun oli rehellinen,\nsiekailematon, ruma ja epäkohtelias. Hänen mielihuomautuksensa oli:\n»Paljonko sinä olet maksanut tuosta?» Hän piti Veronan kirjoja,\nBabbittin hopeakynää ja pöydällä olevia kukkia ylellisyytenä ja sanoi\nsen. Babbitt olisi joutunut riitaan hänen kanssaan, ellei olisi\nkarttanut sitä hänen nolon vaimonsa ja pikkuruisen vuoksi, jota\närsytteli sormellaan ja kutitteli ja puhutteli:\n\n»Minä luulen, että tämä pikkuruinen on hutilus, niin kuule, minä\nluulen, että tämä pieni pikkuruinen on hutilus, hän on hutilus, juu\nkuule, hän on hutilus, on kuin onkin, hän on hutilus, tämä pikkuruinen\non hutilus, ei yhtään mitään muuta kuin suuri hutilus, juuri semmoinen\nhän on, semmoinen — hutilus!»\n\nKoko ajan jatkoivat Verona ja Kenneth Escott pitkiä tieto-opillisia\nmietelmiänsä; Ted oli epäsuosioon joutunut napisija; ja Tinka,\nyksitoistavuotias, pyysi lupaa käydä elävissä kuvissa kolme kertaa\nviikossa, »niinkuin kaikki muut tytöt».\n\nBabbitt raivosi: »Minä olen kyllästynyt kaikkeen! Minun pitää ylläpitää\nkolmea polvea. Koko rykelmä on minun niskoillani. Maksaa puolet äidin\ntuloista, kuulla Henry T:tä, kuulla Myran nurkumista, olla kohtelias\nMartille ja kuulla olevansa liian ankara, kun koettaa auttaa lapsia.\nKaikki on minun niskoillani ja näykkimässä eikä kukaan ole sitten vähän\nvähääkään kiitollinen! Ei mitään helpotusta, ei tunnustusta, ei apua\nmiltään taholta! Ja kestää tätä — Herra Jumala, kuinka kauan?»\n\nHän nautti sairaanaolostaan helmikuussa; hän oli mielissään toisten\nhämmennyksestä, kun hän, peruskallio, alkoi horjua.\n\nHän oli syönyt epäilyttävän äyriäisen. Kaksi päivää hän oli raukeana\nja hoideltuna ja arvossapidettynä. Hänen oli lupa ärähtää: »Antakaa\nminun olla rauhassa!» ilman että ärähdettiin vastaan. Hän makasi\nmakuuhuoneessaan ja näki talviauringon liukuvan pitkin alaslaskettuja\nuutimia ja muuttavan punaisenruskean khakin vaaleanpunaiseksi. Sitä\noli mieluisa katsella. Hän huokasi, kun hämärä ne jälleen himmensi.\nHän oli tietoinen siitä, että elämä oli vähän surunalaista. Ilman\nmitään Vergil Guncheja, joiden edessä täytyi antaa kasvoilleen reippaan\noptimismin ilme, hän näki ja puolittain myönsi näkevänsä elämänsä tien\nuskomattoman mekaaniseksi. Mekaaninen liike — huonostirakennettujen\ntalojen pikainen myynti. Mekaaninen uskonto — kuiva, kova kirkko, kadun\ntodellisesta elämästä erillinen, luonnottoman kunnioitettava kuin\nsilinterihattu. Mekaaniset golfpelit ja päivälliskutsut ja bridge-illat\nja keskustelut. Paul Rieslingiä lukuunottamatta mekaaninen ystävyys\n— selkääntaputukset ja meluava hilpeys, joka ei koskaan uskaltanut\nantautua äänettömyyden koetukselle.\n\nHän käännähti levottomana vuoteessa. Hän näki edessään vuodet,\nkimmeltävät talvipäivät ja kaikki, pitkät, ihanat, kesäisen vihreitä\nniittyjä varten tarkoitetut iltapäivät, tuhlattuina tällaisiin turhiin\njoutavuuksiin. Hän ajatteli puhelinkeskusteluja vuokrakontrahdeista,\nkuinka täytyi mairitella ihmisiä, joita oikeastaan inhosi, käydä\nliikeasioilla ja odotella likaisissa eteisissä hattu polvella,\nhaukotella kärpäsentahraamille almanakoille ja näyttää arvokkaalta\njuoksupoikien edessä.\n\n»Minun ei tee mieleni palata työhön», huokasi hän. »Minä tahtoisin — —\n— en tiedä mitä.»\n\nMutta hän oli jälleen työssä seuraavana päivänä, innokkaassa touhussa\nja epäilyttävällä tuulella.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\n\n1.\n\nZenithin Raitiotieyhtiö aikoi rakennuttaa korjauspajoja\nDorchesterin esikaupunkiin, mutta maan ostajat saivat tietää, että\nBabbitt & Thompsonin Kiinteistöliikkeellä oli niihin etuoikeus.\nRaitiotieyhtiön asiamies samoinkuin ensimmäinen varapuheenjohtaja ja\nitse puheenjohtajakin paljoksuivat Babbittin hintoja. He puhuivat\nvelvollisuuksistaan osakkeenomistajia kohtaan, uhkasivat vedota\noikeuteen, vaikka tätä uhkausta syystä tai toisesta ei toteutettu, ja\nhallitus katsoi viisaammaksi ryhtyä sovitteluihin Babbittin kanssa.\nJäljennökset kirjeenvaihdosta ovat yhtiön konttorissa ja ovat minkä\ntarkastusviranomaisen saatavissa tahansa.\n\nHeti jälkeenpäin Babbitt talletti kolmetuhatta dollaria pankkiin,\nRaitiotieyhtiön asiamies osti viidentuhannen dollarin auton,\nensimmäinen varapuhemies rakennutti itselleen huvilan Devon Woodsiin,\nja puheenjohtaja nimitettiin ministeriksi erääseen vieraaseen maahan.\n\nEtuoikeuden hankkiminen ja varma ote tontinomistajan maahan tämän\nnaapurin saamatta siitä vihiä oli ollut tavattoman kova voimankoetus\nBabbittille. Oli välttämätöntä levittää huhuja autovajojen ja\npuotien rakentamissuunnitelmista, olla ikäänkuin ei olisi aikomus\nostaa useampia etuoikeuksia, odottaa ja näyttää yhtä kyllästyneeltä\nkuin pokerinpelaaja, kun erään välttämättömän tontin saantivaikeus\nuhkasi tehdä tyhjäksi koko suunnitelman. Kaiken tämän lisäksi tuli\nhermostuttavia riitoja salaisten yhtiömiesten kanssa yrityksessä. Nämä\neivät tahtoneet, että Babbittilla ja Thompsonilla olisi yrityksessä\nmuuta osaa kuin välittäjän. Babbitt oli suunnilleen samaa mieltä.\n»Liikemoraali, näetkös — välittäjän on pysyttävä ammatissaan eikä\nsuostuttava olemaan ostajana», sanoi hän Thompsonille.\n\n»Moraali, moskaa! Luuletko sinä, että minä aion antaa tuon tekopyhän\nlahjuskoplan viedä koko limpun antamatta palaakaan meille?» selitti\nvanha Henry.\n\n»Minä en missään tapauksessa halua tehdä sitä. Se on petosta!»\n\n»Eikä ole. Se on kaksinkertaista petosta. Yleisö tässä petetään. No,\nnyt kun olemme olleet moraalisia ja selvittäneet sen puolen asiaa, on\nkysymys, mistä voisimme saada pari lanttia lainaksi ostaaksemme osan\nmaata itse kaikessa salaisuudessa. Me emme voi mennä omaan pankkiimme\ntässä asiassa. Se voisi tulla tietoon.»\n\n»Minähän voisin käydä ukko Eathornen luona. Hän on vaiti kuin hauta.»\n\n»Se on oikea mies.»\n\nEathorne oli kernaasti valmis, sanoi hän, »ottamaan luonteen\nvakuudeksi», antamaan Babbittille lainan ja katsomaan, että\nsitä ei merkitty pankkikirjoihin. Näin tapahtui, että osa niitä\netuosto-oikeuksia, jotka Babbitt ja Thompson hankkivat, koski tontteja,\njotka he itse omistivat, vaikka omaisuus ei ollut huudatettu heidän\nnimiinsä.\n\nKesken tätä mainiota kauppaa, joka elvytti liiketoimintaa ja yleisön\nluottamusta ja oli näytteenä kiinteistömarkkinain vilkastumisesta,\nyllätti Babbittia huomio, että hänellä oli epärehellinen henkilö\npalveluksessaan.\n\nSe oli Stan Graff, hänen »lentävänsä».\n\nJo jonkin aikaa oli Graff aiheuttanut Babbittille huolta. Hän ei\npitänyt asiakkaille antamiaan lupauksia. Saadakseen talon vuokratuksi\nhän saattoi luvata korjauksia, joihin omistaja ei ollut antanut\nsuostumustaan. Epäiltiin hänen tarinoivan kalustoja kalustettuihin\ntaloihin, joten vuokralainen muuttaessaan sai maksaa semmoisesta, jota\nei ollut olemassa, ja rahat pisti Graff omaan taskuunsa. Babbittin ei\nollut koskaan onnistunut saada todistuksia näihin epäluuloihin, ja\nvaikka hän hiukan oli ajatellut erottaa Graffin, oli se aina jäänyt\ntekemättä.\n\nNyt työntyi eräs herra Babbittin yksityiseen huoneeseen, punaisena\nnaamaltaan ja läähättäen: »Minä nostan helvetillisen melun, ja jos ette\npaneta kiinni sitä miestä, niin minä teen sen!»\n\n»Mikä — — — Rauhoittukaa, herra! Mistä on kysymys?»\n\n»Mistäkö kysymys! Joo, nähkääs — —»\n\n»Istukaa ja puhukaa tyynesti. Tuo äänihän kuuluu läpi koko talon!»\n\n»Tuo mies, se Graff, joka on teillä, vuokrasi minulle talon. Minä olin\ntäällä eilen ja allekirjoitin kontrahdin asianmukaisesti, ja hänen piti\nhankkia omistajan allekirjoitus ja lähettää minulle kontrahdit postissa\neilen illalla. Ja niin hän teki. Tänä aamuna tulen aamiaiselle, ja\npalvelija kertoo, että eräs mies oli tullut heti aamupostin jälkeen ja\nsanonut tahtovansa erään kuoren, joka oli pantu postiin erehdyksestä,\nsuuren pitkulaisen kuoren, jonka toisessa ylänurkassa oli ’Babbitt\nThompson'. Semmoinen löytyi, ja hän antoi sen miehelle. Hän kuvasi\nmiehen minulle, ja se oli Graff. Minä soitin hänelle, ja hän,\npässinpää, tunnusti. Hän sanoi saaneensa myöhemmin, kun kontrahti oli\nallekirjoitettu, edullisemman tarjouksen joltakin muulta ja tahtoneensa\nsaada minun kontrahtini takaisin. Mitä te nyt aiotte tehdä?»\n\n»Nimenne, herra — —?»\n\n»William Varney — W. K. Varney.»\n\n»Aivan niin, se oli Garrisonin talo.» Babbitt soitti. Kun miss McGoun\ntuli sisään, kysyi hän: »Onko Graff mennyt ulos?»\n\n»On.»\n\n»Tehkää hyvin ja katsokaa hänen pulpetistaan, onko siellä mr. Varneylle\nkirjoitettua kontrahtia, joka koskee Garrisonin taloa.» Varneylle:\n»Minä en saata sanoa, kuinka pahoillani olen, että tämmöistä on\ntapahtunut. Minunhan ei tarvitse sanoakaan, että erotan Graffin samassa\nsilmänräpäyksessä kun hän tulee. Ja tietysti on teidän kontrahtinne\nvoimassa. Mutta minä haluan tehdä vielä muuta. Minä sanon omistajalle,\nettä hänen ei tarvitse maksaa meidän välityspalkkiotamme, vaan hän saa\nvähentää sen teidän vuokrastanne. Joo, joo! Vakavasti! Minä haluan\nsitä. Vilpittömästi sanoen pahoittaa tämä asia mieltäni tavattomasti.\nMinä olen kyllä aina ollut käytännöllinen liikemies. Arvattavasti olen\nrunoillut yhden ja toisen historian aikanani, kun tarve on vaatinut — —\nTiedättehän — joskus täytyy voidella aika tavalla, voidakseen vaikuttaa\ntyhmyreihin. Mutta tämä on ensimmäinen kerta, jolloin minun täytyy\nsyyttää ketään henkilökunnastani sen suuremmasta epärehellisyydestä\nkuin että on näpistelty vähän postimerkkejä. Ihan vilpittömästi, minä\nolisin pahoillani, jos meillä tästä jutusta olisi mitään ansiota. Niin\nettä saanhan tosiaan luovuttaa välityspalkkion teille? Hyvä!»\n\n\n2.\n\nHän käveli läpi helmikuunkylmän kaupungin, missä kuorma-autot\npärskyttivät syrjään lumisohjoa ja taivas oli tumma tummien\nkattoreunustain yllä. Hän tuli onnettomana takaisin. Hän, joka\nkunnioitti lakia, oli rikkonut sitä salaamalla rikoksen postilakeja\nvastaan. Mutta hän ei voinut sietää, että Graff joutuisi vankilaan\nja hänen vaimonsa kärsimään. Sen pahempi täytyi hänen erottaa Graff,\nja se oli se puoli konttorityöstä, jota hän pelkäsi. Hän piti paljon\nihmisistä, hän toivoi niin heidän pitävän hänestä, ettei saattanut\nloukata heitä.\n\nMiss McGoun tuli sisään ja kuiskasi, jännitettynä odottaen jotakin\nerikoista: »Nyt hän on täällä.»\n\n»Mr. Graffko? Pyytäkää häntä tulemaan tänne.»\n\nHän koetti tehdä itsensä leveäksi ja tyyneksi tuolillaan ja pitää\nsilmiään ilmeettöminä. Graff tuli sisään — viidenneljättävuotias,\npulska, silmälasipäinen ja teikariviiksinen mies.\n\n»Te halusitte puhua kanssani?» sanoi Graff.\n\n»Aivan niin. Istukaa, olkaa hyvä!»\n\nGraff jäi seisomaan ja sanoi nyrpeästi: »Se nauta Varney on kai ollut\ntäällä. Saanko selittää, miten asia on? Hän on kamala kitupiikki, joka\nnuljuu joka senttiä ja valehteli minulle suorastaan, kuinka paljon\nvuokraa hän pystyisi maksamaan. Sen sain selville heti, kun olimme\nallekirjoittaneet kontrahdin. Ja sitten tuli toinen mies, joka teki\nparemman tarjouksen talosta, ja minä katsoin velvollisuudeksi firmaa\nkohtaan päästä irti Varneysta ja olin niin levoton, että livistin\nsinne ja otin takaisin kontrahdin. Kunniasanallani, mr. Babbitt, minun\ntarkoitukseni ei ollut tehdä mitään eperehellistä! Minä halusin vain,\nettä firma saisi niin suuren välitysp — —»\n\n»Odottakaa vähän, Stan! Kaikki tuo voi olla totta, mutta minulla on\nollut koko joukko muistuttamista teitä vastaan viime aikoina. Oletan\nkyllä, että teidän tarkoituksenne ei milloinkaan ole ollut tehdä mitään\nväärää, ja minä uskon, että kun vain saatte kunnollisen läksytyksen,\njoka teitä vähän ravistaa, niin teistä voi kyllä tulla ensiluokkainen\nvälittäjä vielä. Mutta minä en käsitä, kuinka voisin pitää teitä enää\ntäällä.»\n\nGraff nojasi kirjekaappiin, pisti kädet taskuihinsa ja nauroi. »Vai\najetaan minut ulos! Rakas vanha kaukonäköisyys ja moraali, minä olen\nperin mielissäni! Mutta älkää ikinä luulko, että selviydytte minusta\nmillään farisealaisilla tekopyhyyslumeilla. Tosin olen käyttänyt\nkarkeita keinoja — joskus — mutta kuinkapa olisin voinut sitä välttää\ntässä konttorissa?»\n\n»Mutta, Herra Jumala, nuori mies — — —»\n\n»Vaiti vain! Pitäkää luontonne kurissa älkääkä huutako, sillä\njokikinen ulkokonttorissa kuulee puheenne. He kuuntelevat sitäpaitsi\nkoko ajan. Babbitt, vanha ystävä, te olette ensi sijassa petturi\nja toisessa saakelinmoinen saituri. Jos olisitte maksanut minulle\nkunnollisen palkan, niin ei minun olisi ollut pakko varastaa lantteja\nsokealta, jotta vaimoni ei tarvitsisi nähdä nälkää. Me olemme olleet\nnaimisissa vain viisi kuukautta, ja hän on paras tyttö mitä on,\nja sitten te pakotatte meidät elämään täydellisessä kurjuudessa\nkoko ajan, senkin kirottu keljuilija, jotta voisitte koota rahoja\nkelvottomalle pojallenne ja typerälle tyttärellenne! Ei, odottakaa!\nTeidän on, jumaliste, nielaistava se, muuten minä huudan, että koko\nkonttori kuulee. Ja epärehellinen — — Kuulkaa, jos minä puhuisin\nyleiselle syyttäjälle, mitä tiedän siitä etuoikeuksien varastamisesta\nviime raitiotiekaupassa, niin pantaisiin sekä teidät että minut\nvankeuteen, yhdessä erinäisten muiden, hyvien, rehellisten, hurskaiden,\narvossapidettyjen raitiovekkulien kanssa.»\n\n»No, nyt näyttää siltä kuin alkaisimme tulla asiaan, Stan.\n\n»Tuo raitiokauppa — — Siinä ei ollut mitään epärehellistä.\n\n»Ainoa mahdollisuus aikaansaada edistystä on, että ihmiset, joilla on\nsuuria varoja, toimivat; ja heidän täytyy saada palkintonsa — —»\n\n»Älkää, Jumalan nimessä, istuko siinä saarnaamassa minulle! Mikäli\nymmärrän, olen erotettu. Ali right! Se on hyvä minulle. Ja jos huomaan\nteidän puhuvan pahaa minusta jollekin toiselle firmalle, niin kerin\nitsestäni ulos kaikki, mitä tiedän teistä ja Henry T:stä ja niistä\npienistä, sameista, katalista afääreistä, joita te teollisuuden kätyrit\nnuuskitte suuremmille ja ovelammille lurjuksille, ja silloin ajetaan\nteidät ulos kaupungista. Ja minä — — te olette oikeassa, Babbitt, minä\nolen koukkuillut, mutta nyt aion kulkea suoria teitä, ja ensimmäinen\naskel on, että hankin itselleni toimen konttorissa, jonka isäntä ei\npuhu ihanteista. Menköön asianne helvettiin, vanha ystävä, niin että\nsaatte heittää koko touhunne rikkatynnyriin!»\n\nBabbitt istui pitkän aikaa, milloin raivoten: »Minä annan vangita\nhänet!» milloin miettien: »Olisikohan — — — Ei, minä en ole koskaan\ntehnyt mitään, mikä ei ole ollut välttämätöntä edistyksen pyörän\nliikkeelläpitämiseksi.»\n\nSeuraavana päivänä hän otti Graffin seuraajaksi Fritz Weilingerin,\njoka oli hänen vaarallisimman kilpailijansa East Siden Huvila-\nja Asuntoyhtiön myyntiagentti, siten samalla kertaa suututtaen\nkilpailijaansa ja hankkien itselleen erinomaisen asiamiehen. Nuori\nFritz oli kaunistukkainen, hilpeä, tennistä pelaava nuorukainen. Hän\nteki konttorin miellyttäväksi asiakkaille. Babbitt katsoi hänet miltei\nkuin pojakseen ja sai hänestä paljon iloa.\n\n\n3.\n\nEräs hylätty kilpa-ajorata Chicagon laidassa, erinomainen paikka\ntehtaille, oli myytävänä, ja Jake Offutt pyysi Babbittia hieromaan\nkauppaa hänen laskuunsa. Rasittava työ raitiokaupassa ja Stanley\nGraffin tuottama pettymys olivat tehneet Babbittin niin hermostuneeksi,\nettä hänen oli vaikea istua alallaan pulpetin ääressä ja keskittää\najatuksiansa. Hän teki seuraavan ehdotuksen perheelleen: »Kuulkaahan\nte! Tiedättekö, kuka matkustaa Chicagoon pariksi päiväksi — vain\nlauantaiksi ja sunnuntaiksi; niin ei mene hukkaan kuin yksi koulupäivä\n— tiedättekö kuka saattaa kuuluisaa liikelähettilästä George F.\nBabbittia? Mr. Theodore Roosevelt Babbitt!»\n\n»Hurraa!» huusi Ted. »Saahan nähdä, eivätkö Babbittin herrat käännä\nnurin sitä pientä kaupunkipahasta!»\n\nJa perheilmasta kerta päästyään olivat nämä kaksi toveruksia. Ted\noli nuori vain yrityksissään vaikuttaa aikuiselta, ja nähtävästi\nainoastaan kiinteistöasiain yksityiskohdissa ja poliittisissa\nfraaseissa oli Babbittilla laajemmat ja kypsemmät tiedot. Kun muut\nneropatit Pullman-vaunun tupakkaosastossa olivat jättäneet heidät\nkahden, ei Babbittin ääni palautunut siihen leikkisään ja muutenkin\nloukkaavaan sävyyn, jota käytetään lapsia kohtaan, vaan jatkoi valtavaa\nja yksitoikkoista pauhuansa, ja Ted koetti jäljitellä sitä kimakalla\ntenorillaan.\n\n»Peijakas, Papps, annoithan aikamoisesti nenälle sitä miesparkaa, joka\npyrki puhumaan Kansainliitosta!»\n\n»Niin, sehän se on useimpien semmoisten juippien vikana, etteivät\ntiedä, mistä puhuvat. Ne eivät pysy tosiasioissa — — Mitä pidät Ken\nEscottista?»\n\n»No, sen voin kyllä sanoa sinulle, pappa. Ken on kunnon poika, ei\nmitään erikoisia vikoja miehessä, paitsi että hän polttaa liian paljon.\nMutta tylsä, Herra Jumala! Jos emme kannusta häntä, ei se pölkkypää\nkosi ikinä. Ja Rona ei ole rahtuakaan parempi. Tylsä.»\n\n»Joo, sinä olet oikeassa. Tylsiä. Ei kummassakaan ole meidän\nvauhtiamme.»\n\n»Ei, kyllä ne on tylsiä. Minä en käsitä, kuinka Rona on joutunut meidän\nperheeseemme. Sinä olit varmaan aika vekkuli nuorena, pappa?»\n\n»Kohtalainen. En minä ainakaan ollut tylsä.»\n\n»Et, varmasti et. Ei suinkaan ollut montakaan koirankuria, jonka sinä\nolisit laiminlyönyt.»\n\n»Ei, kun minä olin tyttöjen seurassa, niin en minä juuri koko aikaa\npuhunut lakosta trikooteollisuuden alalla.»\n\nHe nauroivat yhdessä ja sytyttivät sikarinsa.\n\n»Mitä me niille tehdään?»\n\n»En tiedä. Joskus tekisi mieleni ottaa Ken syrjään, antaa hänelle pieni\npuusti ja sanoa: 'Kuule nyt, hyvä veli, aiotko sinä mennä naimisiin\nRonan kanssa vai aiotko sinä puhua hänet kuoliaaksi? Sinä olet kohta\nkolmikymmenvuotias etkä ansaitse enempää kuin kaksikymmentä tai\nviisikolmatta viikossa. Milloin aiot näyttää hiukan vastuuntunnetta ja\nhankkia lisäystä? Jos George F. tai minä voimme jossakin sinua auttaa,\nniin sano, mutta pane vauhtia itseesi!'»\n\n»No niin, ei olisi ehkä hullummaksi, jos sinä tai minä puhuisimme hänen\nkanssaan, paitsi että hän ei kyllä sitä ymmärtäisi. Hän on semmoinen\nkorkealentoinen kaveri, hän ei osaa mennä suoraan asiaan, panna kortit\npöytään ja puhua suunsa puhtaaksi, niinkuin sinä ja minä.»\n\n»Joo, hän on tosiaan korkealentoinen kaveri.»\n\n»Ne ovat samanlaisia kaikki.»\n\n»Niin totisesti ovat.»\n\nHe huokasivat ja olivat vaiti, miettiväisiä ja onnellisia.\n\nKonduktööri tuli sisään. Hän oli kerran ollut Babbittin konttorissa\ntiedustelemassa erästä huoneistoa. »Hyvää päivää, Mr. Babbitt. Oletteko\nmatkalla Chicagoon? Se on varmaan teidän poikanne, tämä?»\n\n»Niin on, se on poikani Ted.»\n\n»Ihanko todella. Ja minä kun luulin, että te olitte ihan nuori vielä\nitse, ei päivääkään yli neljänkymmenen. Ja teillä onkin jo noin pitkä\npoika!»\n\n»Neljänkymmenen! Rakas ystävä, minä en enää ikinä tule viidenviidettä\nvanhaksi.»\n\n»Onko mahdollista. Sitä en olisi uskonut?»\n\n»Niinpä niin, siinä sitä tulee itsensä ilmiantaneeksi, kun kuljeksii\ntuommoisen nuoren kotkan kanssa kuin Ted.»\n\n»Joo, niin se kyllä on.» Tedille: »Te opiskelette kai jo yliopistossa?»\n\nTed vastasi arvokkaasti: »En, vasta syksyllä. Minä tarkastelen nykyään\neri tiedekuntia.»\n\nKun konduktööri jatkoi kiertoansa hyväntuulisesti jutellen, paksut\nkellonperät vatsalla killuen, keskustelivat Babbitt ja Ted vakavasti\nyliopistosta. He tulivat Chicagoon myöhään illalla ja nauttivat\nmyöhäänmakaamisesta: »Helkkarin hauskaa, kun ei tarvitse nousta\nja mennä alas aamiaiselle, mitä?» He asuivat vaatimattomassa\nEden-hotellissa, Zenithin liikemiehet kun aina asuivat Edenissä, mutta\nhe söivät päivällistä Regent hotellin Peilisalissa. Babbitt tilasi\näyriäisiä viinikastikkeen kera, suuren pihvin ja valtavan annoksen\nperunamuhennosta, kaksi kuppia kahvia, omenatorttuja ja jäätelöä\nkummallekin, ja Ted söi vielä ylimääräisen annoksen lihapiirakoita.\n\n»Se oli hyvää, tämä! Eri etevää!» sanoi Ted ihaillen.\n\n»Niin, kuule! Pidä sinä vain kiinni minusta, ukkeli, niin hyvin käy.»\n\nHe menivät erääseen operettiin ja kyhnäsivät toisiaan kylkeen\navioliitto- ja kieltolakipilojen kohdalla, ja tuntiessaan itsensä ensi\nkertaa vapaaksi siitä ujoudesta, joka rakentaa muurin isän ja pojan\nvälille, naureskeli Ted riemastuksissaan: »Pappa, oletko sinä kuullut\njutun tuomarista ja kolmesta modistista?»\n\nTedin matkustettua takaisin Zenithiin Babbitt tunsi itsensä\nyksinäiseksi. Kun hän koetti aikaansaada sovittelua Offuttin ja\nerinäisten Milwaukeesta tulleiden liikemiesten välillä, jotka niinikään\nostelivat kilpa-ajorataa, meni suurin osa hänen aikaansa istumiseen\npuhelimen ääressä. Hän istui sängynlaidalla, siirrettävä puhelin\nsylissä ja kysyi väsyneenä: »Eikö mr. Sagen ole tullut vielä? Eikö hän\njättänyt mitään sanaa minulle? All right. Minä odotan puhelimessa.»\nSiinä hän istui ja tuijotti erääseen seinäpaperin kuvioon ja\najatteli, että se muistutti kenkää, kyllästyneenä ainakin kymmenettä\nkertaa tekemäänsä keksintöön, että se muistutti kenkää. Hän sytytti\npaperossin. Sidottuna puhelimeen, ilman tuhkakuppia ulottuvillaan,\nhän istui miettien, mihin panisi palavan pätkän, ja teki epätoivoisen\nyrityksen nakatessaan sen kaakeliseinäiseen kylpyhuoneeseen. Vihdoin\nhän sai vastauksen puhelimessa: »Jaa, ei mitään sanaa minulle? All\nright. Minä soitan uudelleen.»\n\nEräänä iltapäivänä hän kuljeskeli pitkin ränstyneitä katuja, joista ei\nohut kuullut koskaan puhuttavan, katuja, joiden varrella oli pieniä\nvuokrakasarmeja ja kahdenperheentaloja ja hylättyjä hökkeleitä.\nHänestä tuntui, ettei hänellä ollut mitään tekemistä eikä mitään,\nmitä olisi halunnut tehdä, Hän oli kaamean yksinäinen illalla\nsyödessään päivällistä Regent-hotellissa. Hän istui jälkeenpäin\nseurusteluhuoneessa eräässä Saksi-Koburgin vaakunalla koristetussa\nnojatuolissa, sytytti sikarin ja katseli ympärilleen, eikö tapaisi\nketään, joka voisi pelastaa hänet ikävystymisestä. Hänen viereisessään\n(Liettuan vaakunalla koristetussa) nojatuolissa istui tutunnäköinen\nmies, jolla oli punakka naama, ulkonevat silmät ja alaspäiset viikset.\nHän näytti ystävälliseltä ja vähäpätöiseltä ja yhtä yksinäiseltä kuin\nBabbitt itse. Hänellä oli twiidikangaspuku yllään ja kaulassa huonosti\nsidottu oranssinkeltainen kravatti.\n\nBabbittin päässä välähti kuin raketti. Alakuloinen muukalainen oli Sir\nGerald Doak.\n\nVaistomaisesti nousi Babbitt sanoen: »Hyvää iltaa, Sir Gerald! Te\nmuistatte ehkä, että tapasimme toisemme Zenithissä Charley McKelveyn\nluona? Babbitt on minun nimeni — kiinteimistöjä.»\n\n»Oo, hyvää iltaa». Sir Gerald ojensi hänelle velton kätensä.\n\nBabbitt seisoi siinä nolona miettien, miten peräytyä, ja sanoi: »Teillä\non kai ollut ihana matka Zenithistä lähdettyänne.»\n\n»On. British Columbia ja Kalifornia ja niinpoispäin», sanoi toinen\nepävarmalla äänellä ja katseli Babbittia elottomin silmin.\n\n»Minkälainen oli liiketilanne British Columbiassa? Tai ehkäpä ette\ntutkineet sitä? Luontoa ja urheilua ja sensemmoista?»\n\n»Luontoko? Suurenmoinen. Mutta liiketilanne — — — Tiedättekö, mr.\nBabbitt, niillä on melkein yhtä paljon työttömyyttä kuin meillä.» Sir\nGerald puhui nyt vilkkaasti.\n\n»Vai niin? Liikennetilanne ei ole hemmetin hyvä, mitä?»\n\n»Ei, se ei ollut semmoinen kuin olin toivonut.»\n\n»Ei niin hyvä, mitä?»\n\n»Ei — ei ihan niin hyvä.»\n\n»Se oli saakelin ikävää. Niin — — — Te istutte kai odottamassa jotakin,\njoka tulee noutamaan teitä joihinkin suuriin kekkereihin, Sir Gerald?»\n\n»Kekkereihin? Ahaa, kekkereihin. En, toden sanoakseni istuin juuri ja\najattelin, mitä hittoa tekisin tänä iltana. Minä en tunne Chicagossa\nkissaakaan. Ette te sattumalta tiedä jotakin hyvää teatteria tässä\nkaupungissa?»\n\n»Hyvää? Joo, suuri ooppera on nyt auki! Siitä kai pitäisitte.»\n\n»Mitä? Minä olen ollut oopperassa kerran Lontoossa. Semmoinen\nCovent-Garden-näytös. Inhoittavaa! Ei, minä ajattelin, mahtaisiko\ntäällä saada nähdä hyvää filmiä — — bioa.»\n\nBabbitt istahti, keinui tuolillaan ja huusi: »Bioa! Ah, Sir Gerald,\nja minä kun tietysti luulin, että kokonainen maailma naisia oli\nodottamassa viedäkseen teidät johonkin iltamaan —»\n\n»Herra hyvin varjelkoon!»\n\n»— mutta jos ei ole, niin mitä sanotte, jos te ja minä menisimme\neläviin kuviin? Granthamissa on maanmehevä filmi: Bill Hart eräässä\nrosvonäytelmässä.»\n\n»Kiinni on! Odottakaa vain, kun noudan päällysnuttuni.»\n\nPaisuen suuruutta, hiukan levottomana, että Nottinghamin aatelinen\noikku ehkä jättää hänet yksin johonkin kadunkulmaan, marssi Babbitt\nylpeänä Sir Gerald Doakin rinnalla eläviin kuviin ja istui hänen\nvieressään mykkänä autuudesta, koettaen olla ilmaisematta liikaa\ninnostusta, jottei ylimys halveksisi hänen osoittamaansa ihailua\nkuusipiippuisille revolvereille ja nuorille hevosille. Kun näytös oli\nlopussa, sanoi Sir Gerald: »Kerrassaan etevä filmi. Olitte sangen\nsiivo, kun otitte minut mukaanne. Minulla ei ole ollut näin hauskaa\nmoneen viikkoon. Ne peevelin emännät — — — niiltä ei vain ihminen pääse\nmilloinkaan eläviin kuviin.»\n\n»Kas piru, mitä puhutte!» Babbittin puhe oli kadottanut kaiken sen\ntahdikkaan hienostuksen ja elegantin nenä-äänen, jolla hän sitä oli\nkomistanut, ja tullut sydämelliseksi ja luonnolliseksi. »Olen kovin\nhyvilläni, että piditte siitä, Sir Gerald.»\n\nHe pujoittautuivat ohi lihavien naisten polvien ulos käytävään, he\nseisoivat vaatehuoneessa nostellen käsiään pannessaan päällysnuttuja\nylleen. Babbitt ehdotti, »Mitä sanotte, jos syötäisiin hiukan? Minä\ntiedän paikan, missä voisimme saada aika hyvän herkkupalan, ja ehkäpä\nonnistuisi taikoa esiin pieni drinkki — tuota noin, jos te yleensä\nkoskaan koskette semmoiseen?»\n\n»Josko! Mutta miksette tule minun huoneeseeni? Minulla on vähän\nskottilaista — ei lainkaan huonoa.»\n\n»No, enhän minä sentään henno juoda suuhuni teidän eväitänne. Se on\nheikkarin herttaista teidän puoleltanne, mutta te ehkä sittenkin jo\nmieluummin menisitte levolle.»\n\nSir Gerald oli muuttunut. Hän oli harrasta pyytelyä. »Ei, kuulkaa,\nminulla ei ole ollut näin hauskaa pitkään aikaan! On pitänyt pakosta\nkäydä kaikenlaisissa baaleissa. Ei ainoatakaan tilaisuutta puhua\nliikeasioista ja semmoisesta. No, olkaa nyt kiltti ja tulkaa mukaan!\nTulettehan!»\n\n»No miksen tule? Mielelläni. Minä vain ajattelin, että te ehkä — —\nTotisesti, tekeehän hyvää istua ja jutella asioita, kun on juossut\ntansseissa ja naamiaisissa ja juhlissa ja sensemmoisissa seuramoskissa.\nSamaa minä tunnen usein Zenithissä. Joo uskokaa pois, minä tulen.»\n\n»No, sepä saakelin hauskaa.» He kulkivat säteilevinä katua eteenpäin.\n»Kuulkaa nyt, ystäväni, voitteko sanoa minulle, pitävätkö ne aina samaa\nmieletöntä menoa seuraelämässä Amerikan kaupungeissa? Ja ainako pannaan\ntoimeen semmoisia uhkasuuria kutsuja?»\n\n»Mitäs, älkää nyt joutavia! Perhana, te joka käytte hovitanssiaisissa\nja vastaanotoissa ja kaikessa — —»\n\n»Ei, oikein tosissa! Äiti ja minä — Lady Doak, tarkoitan — me pelaamme\ntavallisesti pelin besikkiä ja menemme maata kello kymmeneltä. Varjele,\nminä en kestäisi teidän hirveää vauhtianne. Ja keskustelu sitten!\nTeidän amerikkalaiset naisenne tietävät niin paljon — kulttuurista ja\nsemmoisesta. Sekin mrs. McKelvey — — — teidän ystävänne — — —»\n\n»Niin, Lucille. Kunnon tyttö!»\n\n» — — — hän kysyi minulta, mistä taidekokoelmasta pidin eniten\nFlorensissa. Vai oliko se Firenzessä? Joka en koko elämässäni ole\nollut Italiassa! Ja prerafaeliiteista. Pidinkö minä prerafaeliiteista?\nTiedättekö te, mitä prerafaeliitti on?»\n\n»Jaa minä? En, siitä voin mennä vaikka valalle! Mutta sen minä tiedän,\nmitä kassarabatti on.»\n\n»Hm! No sen minäkin tiedän, piru vie! Mutta prerafaeliitit!»\n\n»Hyi peijakas! Prerafaeliitit!»\n\nHe nauroivat niin, että raikui kuin propagaattorilunchissa.\n\nSir Geraldin huone oli, lukuunottamatta hänen tukevia englantilaisia\nmatkalaukkujaan, hyvin samanlainen kuin George F. Babbittin huone; ja\nihan Babbittin tavalla hän otti esiin valtavan whiskypullon, näytti\nylpeältä ja anteliaalta ja nauroi: »Sanokaa seis!»\n\nKolmannen groggin jälkeen huudahti Sir Gerald: »Mistä te amerikkalaiset\nolette saaneet päähänne, että sellaiset kirjallisuusniekat kuin\nBertrand Shaw ja se se Wells edustavat meitä? Oikea liike-Englanti, me\npidämme noita herroja kavaltajina. Molemmilla mailla, niin meillä kuin\nteillä, on elostava vanha aristokratiamme — tarkoitan kartanonherroja\nja jahtipomoja ja sensemmoisia — ja kummallakin meillä on kurjat\ntyöläisjohtajamme, mutta meillä on molemmilla selkärankana voimakkaita\nliikemiehiä, jotka pitävät pystyssä koko hökötyksen.»\n\n»Joo, niin on! Oikeauskoisten liikemiesten malja!»\n\n»Terve! Siispä meikäläisten, meidän mallisten miesten malja!»\n\nNeljännen groggin jälkeen kysyi Sir Gerald nöyrästi: »Mikä on teidän\nkäsityksenne sijoituksista Pohjois-Dakotaan?» mutta vasta viidennen\njälkeen alkoi Babbitt kutsua häntä Jerryksi, ja Sir Gerald sanoi:\n»Sanokaa, suotteko anteeksi, jos minä riisun kenkäni?» ja hän ojensi\nhekumallisesti aateliset jalkansa, väsyneet, kuumat, paisuneet\njalkaparkansa sängylle.\n\nKuudennen jälkeen nousi Babbitt epävakaisena. »No, kyllä minun nyt\ntäytyy luovia poispäin. Jerry, sinä olet sentään kunnon kaveri!\nToivoisinpa totisesti, että olisi tavattu enemmän Zenithissä. Mutta\nkuule. Etkö voi tulla takaisin ja asua minun luonani vähän aikaa?»\n\n»Ei käy, oikein on paha mieleni — — — täytyy matkustaa New Yorkiin\nhuomenna. Onpa oikein paha mieleni, hyvä veli. Minulla ei ole ollut\nnäin hauskaa iltaa, sitten kun tulin Valtoihin. Oikeata puhetta.\nEi lainkaan sitä salonkisiirappia. En olisi ikinä huolinut tätä\nperhanan titteliä — ja sitä en totisesti saanut ilman edestä\n— jos olisin tiennyt, että minun olisi pakko puhella naisten\nkanssa prerafaeliiteista ja polosta. Hyvä se on sentään olemassa\nNottinghamissa; pormestari oli pirun kiukkuinen, kun minä sen sain; ja\ntietenkin tykkää muijani siitä kovin hyvää. Mutta kukaan ei sano minua\nenää 'Jerryksi' — —»\n\nHän melkein itki. »— — — eikä kukaan Valtioissa ole kohdellut minua\nystävän tavoin ennenkuin tänä iltana! Hyvästi, kunnon veli, hyvästi!\nTuhansia kiitoksia!»\n\n»Ei kestä, Jerry! Mutta muista, että milloin hyvänsä tulet Zenithiin,\non meidän ovemme sinulle avoinna.»\n\n»Äläkä sinä unohda, veikko, että jos joskus tulet Nottinghamiin,\nniin otamme äiti ja minä sinut vastaan riemumielin. Minä puhun\nnottinghamilaisille sinun aatteistasi, kaukonäköisyydestä ja\noikeauskoisista liikemiehistä — ensi Rotarykerhon-lunchilla.»\n\n\n4.\n\nBabbitt makasi sängyssään hotellissa ja kuvitteli mielessään, kuinka\nhäneltä Atleettikerhossa kysyttäisiin: »Millaista oli Chigacossa?» ja\nkuinka hän vastaisi: »Tuossahan meni; minä olin aika paljon yksissä\nSir Gerald Doakin kanssa», ja kuinka hän kohtaisi Lucille McKelveyn ja\nnuhtelisi tätä: »Te olette kyllä hyvä, mrs. Mac, kun vain lakkaatte\nyrittämästä vaikuttaa korkealentoiselta. Niin juuri Gerald Doak sanoi\nminulle Chicagossa — juujuu, Jerry on minun vanha ystäväni — vaimoni ja\nminä aiomme piipahtaa Englantiin tervehtimään Jerryä hänen linnassaan\nensi vuonna — — — ja hän sanoi minulle: 'Georgie, Lucille on minulle\nkovasti mieleen, mutta sinun ja minun, veli, pitäisi koettaa ottaa pois\nhänestä nuo teikarimaiset, narrinylväät eleet, joita hän on omaksunut.»\n\nMutta illalla tapahtui semmoista, mikä teki hänen ylpeytensä tyhjäksi.\n\n\n5.\n\nRegenthotellin sikarikioskin luona hän joutui puheisiin erään\npianoagentin kanssa, ja he söivät päivällistä yhdessä. Babbitt oli\nylitsevuotavaisen täynnä hyväntahtoisuutta ja hyvinvointia. Hän nautti\nruokasalin komeudesta: kruunuista, brokadiverhoista, kullatulla\nseinälaudoituksella loistavista Ranskan kuningasten kuvista. Hän nautti\nkatsellessaan ihmisiä: kauniita naisia, pulskia, vakaita miehiä, »jotka\nosasivat rahan käyttelyn taidon.»\n\nHän veti henkeänsä. Hän tuijotti ja kääntyi ympäri ja tuijotti\ntaas. Kolmea pöytää kauempana, erään naisen seurassa, joka näytti\nepäilyttävältä, ujolta ja kuihtuneelta, istui Paul Riesling, ja Paul\noli virallisesti Akronissa myymässä kattohuopaa. Nainen istui ja\ntaputti hänen kättään, loi häneen kaihoisia silmäyksiä ja hymyili.\nBabbitt tunsi tavanneensa jotakin sotkuista ja vaarallista. Paul\npuhui huoliansa kertovan miehen haltioituneella innolla. Hän keskitti\nkatseensa naisen haalistuneihin silmiin. Kerran hän tarttui tämän\nkäteen, ja kerran hän suipisti, muista vieraista välittämättä, huulensa\nsuudelmaan. Babbittilla oli niin suuri halu mennä Paulin luo, että hän\nhuomasi lihaksensa jännittyvän ja hartioittensa liikahtavan, mutta hän\ntunsi epätoivoisena, että täytyi olla diplomaattinen, ja vasta kun näki\nPaulin maksavan laskunsa, sanoi hän nopeasti pianoagentille: »Peijakas\n— — tuollahan on eräs ystäväni — — anteeksi, silmänräpäys — — minä vain\ntervehdin häntä hiukan.»\n\nHän kosketti Paulin olkaa ja huudahti: »Kas sinua, milloin sinä tulit\nkaupunkiin?»\n\nPaul katsoi häntä tuimasti silmiin, ja hänen kasvonsa kovenivat:\n»Terve, George! Minä luulin sinun palanneen Zenithiin.» Hän ei\nesitellyt seuralaistansa. Babbitt vilkaisi naiseen salavihkaa. Se oli\npassiivisen flirttimäinen, kahden- tai kolmenviidettä ikäinen nainen,\njolla oli veltot, kauniit kasvot ja kauhea, kukilla koristettu hattu.\nHän oli perusteellisesti, mutta huonosti maalattu.\n\n»Missä sinä asut, Paulibus?»\n\nNainen kääntyi pois, haukotteli ja tarkasteli kynsiään. Hän tuntui\nolevan tottunut siihen, ettei häntä esitelty.\n\nPaul vastasi äreästi: »Campbell Innissä, Etelässä.»\n\n»Yksinkö?» Se tuntui ärsyttävältä.\n\n»Niin, paha kyllä!» Raivoisana kääntyi Paul naisen puoleen ja hymyili\nniin herttaisesti, että se koski Babbittiin. »May! Saanko esittää\nsinut. Mrs. Arnold, tämä on eräs vanha — —tuttavani, George Babbitt.»\n\n»Hauskaa tutustua», murisi Babbitt, ja nainen sipisi: »Oo, minusta on\nniin hauskaa tavata mr. Rieslingin ystäviä.»\n\nBabbitt kysyi: »Palaatko sinne myöhemmin illalla, Paul? Minä piipahdan\nsinua tervehtimään.»\n\n»En, ja tuota — — Olisi kai parempi, jos söisimme huomenna lunchin\nyhdessä.»\n\n»Ali right, mutta minä haluan tavata sinua tänä iltana myöskin. Minä\najan hotelliisi ja odotan sinua.»\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\n\n1.\n\nHän istui ja poltteli pianoagentin kanssa ja koetti karkoittaa\najatuksiansa jokapäiväisellä lörpöttelyllä. Hän tuli pinnalta yhä\nystävällisemmäksi ja tuttavallisemmaksi, mitä huolestuneemmaksi ja\nepävarmemmaksi hän tunsi itsensä. Hän oli vakuutettu, että Paul\noli Chicagossa Zillan tietämättä ja suoritti tekoja, jotka eivät\nsuinkaan olleet moraalisia ja turvallisia. Kun agentti haukotellen\nselitti, että hänen täytyi merkitä kirjaan tilauksensa, lähti\nBabbitt hiljalleen hotellista. Mutta sitten hän ärjäisi »Campbell\nInn!» autonkuljettajalle. Hän istui hermostuneena liukkaalla\nnahkapatjalla kylmähkössä puolihämärässä, jossa oli tomun,\nhajuvesien ja turkkilaisten paperossien tuoksua. Hän ei kiinnittänyt\nmitään huomiota lumiseen rantaan, pimeisiin kortteleihin ja äkkiä\nilmestyviin valoasäteileviin kadunkulmauksiin The Loopin eteläpuolen\ntuntemattomissa seuduissa.\n\nCampbell Innin portieerihuone oli kova, kiiltävä, uusi; yöportieerin\noli vielä kovempi ja kiiltävämpi. »Jaha?» sanoi hän Babbittille.\n\n»Asuuko mr. Paul Riesling täällä?»\n\n»Asuu.»\n\n»Onko hän nyt kotona.»\n\n»Ei.»\n\n»Olkaa sitten hyvä ja antakaa minulle hänen avaimensa, niin minä jään\nhäntä odottamaan.»\n\n»Se ei kävele. Odottakaa täällä, jos teillä on hänelle asiaa.» Babbitt\noli puhunut sillä huomaavaisuudella, jota kaikki kunnonveljien piiriin\nkuuluvat osoittivat portieereille. Nyt hän sanoi muristen: »Minä joudun\nehkä odottamaan kauan. Minä olen Rieslingin lanko. Minä haluan mennä\nhänen huoneeseensa. Näytänkö minä varasrakkarilta.»\n\nHänen äänensä oli matala ja äreä. Huomattavan kiireesti otti porttieeri\navaimen selitellen: »En minä sanonut teitä varasrakkariksi. Se on vain\nhotellin sääntö. Mutta jos tahdotte — — —»\n\nHississä Babbitt ihmetteli, miksi hän oikeastaan oli täällä. Miksei\nPaul saisi syödä päivällistä kunniallisen aviovaimon kanssa? Miksi\nhän oli valehdellut olevansa Paulin lanko? Hän oli käyttäytynyt kuin\nkakara. Hänen piti pitää varansa ja karttaa sanomasta teatraalisia\ntuhmuuksia Paulille. Istuuduttuaan hän koetti näyttää arvokkaalta ja\ntyyneltä. Sitten hän ajatteli — — — Itsemurha. Hän oli tietämättänsä\nsitä pelännyt. Paul oli juuri semmoinen mies, joka saattaisi olla\nsellaiseen kykenevä. Hän on varmasti menettänyt terveen järkensä,\nmuutoin hän ei olisi voinut takertua tuohon — vanhaan haaskaan.\n\nZillan! — Piru vieköön Zillan! Kuinka hartaasti Babbitt olisi halunnut\nvääntää sen kirotun naisen niskat nurin! — Zillan oli luultavasti\nlopulta onnistunut tehdä Paulista hullu.\n\nItsemurha. Ulkona järvellä, kaukana rannikolle kasaantuneiden\njääröykkiöiden takana. Olisi kaamean kylmää hypätä veteen nyt.\n\nTai kurkku poikki kylpyhuoneessa — — —\n\nBabbitt syöksyi Paulin kylpyhuoneeseen. Se oli tyhjä. Hän hymyili\nheikosti.\n\nHän sormeili kaulustaan, joka oli hänet tukahduttaa, katsoi\nkelloaan, avasi ikkunan, tuijotti kadulle, katsoi kelloaan, koetti\nlukea iltalehteä, joka oli piirongin lasipäällyställä, katsoi taas\nkelloa. Kolme minuuttia oli kulunut siitä, kun hän oli katsonut sitä\nensimmäisen kerran.\n\nJa hän odotti kolme tuntia.\n\nHän istui liikkumattomana, palelevana, kun ovenripaa käännettiin. Paul\nastui sisään, silmissään kova ilme.\n\n»Terve», sanoi Paul. »Oletko kauan odottanut?»\n\n»Vähän aikaa.»\n\n»No?»\n\n»Mitä no? Minun teki vain mieleni tulla kuulemaan, kuinka sinun\nluonnisti Akronissa.»\n\n»Hyvin kyllä. Mitä se sinua liikuttaa?»\n\n»Älä helkkarissa, Paul, mistä sinä olet vihainen?»\n\n»Mitä sinä sekaannut minun asioihini?»\n\n»Mutta, Paul! Älä viitsi minua tuolla tavoin puhutella. Enhän minä\nsekaannu mihinkään. Minusta oli vain niin hauska nähdä sinun vanha ruma\nnaamasi, että teki mieleni tulla sinua tervehtimään.»\n\n»Minä en aio sallia kenenkään nuuskia askeleitani ja koettaa minua\nkomennella. Minä olen saanut sitä lajia niin paljon kuin aion sietää.»\n\n»Mutta sitähän en, piru vie, minä — — —»\n\n»Minä en pitänyt siitä tavasta, millä sinä katsoit May Arnoldia, enkä\nsiitä äreästä äänestä, jolla sinä häntä puhuttelit.»\n\n»No, olkoon sitten! Jos kerran tahdot, että minä sekaannun sinun\nasioihisi, niin minä sekaannun. Minä en tiedä, kuka sinun May Arnoldisi\non, mutta minä tiedän pirun hyvin, että sinä ja hän ette puhuneet\nkattohuovasta ettekä myöskään viulunsoitosta! Ellei sinulla ole mitään\nmoraalista kunnioitusta itseäsi kohtaan, niin pitäisi sinun ainakin\ntuntea sitä yhteiskunnallista asemaasi kohtaan... Mies matkustaa pitkiä\nmatkoja saadakseen istua tirkistelemässä jonkun naisen silmäparia kuin\nkaihoava koulupoika! Minä voin ymmärtää, että voi horjahtaa, mutta minä\nen aio suvaita, että mies, joka on ollut minun ystäväni niinkuin sinä\nolet ollut, luisuu kaltevalle pinnalle, hiipii pois vaimonsa luota,\nvaikkapa tämä olisikin niin toraisa kuin Zilla, ja lähtee heilumaan\nhelmojen perässä...»\n\n»Niin, sinä olet niin täydellinen pikku aviomies.»\n\n»Niin olen. Minä en ole naimisiin mentyäni koskaan katsonut kehenkään\nmuuhun naiseen kuin Myraan — —käytännöllisesti katsoen — — — enkä tule\nsitä koskaan tekemään. Minä sanon sinulle, että epämoraalinen elämä\nei ole mistään kotoisin. Mitäs siitä hyödyt? Etkö sinä, poikaparka,\nymmärrä, että se tekee Zillan vieläkin mahdottomammaksi?»\n\nVäsyneenä niin henkisesti kuin ruumiillisestikin heitti Paul lumesta\nmärän vaippansa permannolle ja istui itse heiverälle rottinkituolille.\n»Sinä olet vanha pässinpää etkä tiedä moraalista enempää kuin Tinka,\nmutta olet sittenkin hyvä olemassa, Georgie. Sinä et vain voi ymmärtää,\nettä minä olen lopussa. Minä en jaksa enää sietää Zillan ulvontaa. Hän\non saanut päähänsä, että minä olen piru, ja — — Täydellinen inkvisitio.\nKidutus. Hän nauttii siitä. On kiintoista nähdä, kuinka kiukkuiseksi\nhän voi minut saada. Ei minulla ole muuta neuvoa kuin etsiä jotakin\nlohdutusta, mitä tahansa ja missä tahansa, taikka sitten tehdä jotakin\nvielä äärettömän paljon pahempaa. Tämä mrs. Arnold, hän ei ole varsin\nnuori, mutta hän on kunnon ihminen, joka ymmärtää, sillä hänellä on\nollut huolia itsellään.»\n\n»Niin kai, hän on tietenkin niitä kanoja, joiden miehet eivät heitä\nymmärrä!»\n\n»En tiedä. Ehkä niinkin. Hänen miehensä kaatui sodassa.»\n\nBabbitt nousi kankeasti, seisoi Paulin vieressä, taputti häntä olalle\nja ynähteli lempeitä, anteeksiantavaisia ääniä.\n\n»Kautta kunniani, George, hän on kunnon nainen ja hänen elämänsä on\nollut helvettiä. Me osaamme tosiaan virkistää toistemme mieltä oikein\nhyvin. Me uskottelemme toisillemme olevamme maailman herttaisimman\nhieno pari. Me kenties emme sitä usko, mutta tuntuu hyvältä, kun on\njoku, jolle voi olla ihan avomielinen eikä tarvitse loputtomasti\nselitellä ja todistella — — —»\n\n»Ettekö mene sitä pitemmälle?»\n\n»Miksei mennä? Jatka vain! Sano!»\n\n»No, eipä silti eikä sen puolesta — — — en nyt sano juuri sitäkään,\nettä hyväksyisin, mutta — — —» Ja puuskassa, joka sai hänet tuntemaan\nitsensä suureksi ja jalomielisyyttä uhkuvaksi, hän virkkoi: »Se ei,\npeeveli vieköön, kuulu minulle! Minä teen sinun puolestasi mitä\ntahansa, jos on mitään tehtävää!»\n\n»Saattaa ehkä olla. Minä huomaan Zillan kirjeistä, jotka on lähetetty\ntänne Akronista, että hänestä alkaa tuntua epäilyttävältä, kun viivyn\nniin kauan poissa. Hän saattaisi totisesti antaa vakoilla minua ja\ntulla Chicagoon ja sännätä johonkin ravintolaan ja huutaa syytöksensä\nminua vastaan kaikkien ihmisten kuullen.»\n\n»Minä pidän huolen Zillasta. Minä syötän hänelle hienon historian, kun\npalaan Zenithiin.»\n\n»Enpä tiedä — — — eiköhän sentään ole parasta, että annat olla. Sinä\nolet kyllä hurjan hyvä, mutta minusta ei diplomatia ole sinun vahva\npuolesi.»\n\nBabbitt näytti loukkaantuneelta, sitten suuttuneelta. »Minä tarkoitan\nnaisiin nähden! Sitä minä tarkoitan. Liikediplomatiassa saa hakea\ntoista, joka on sinua ovelampi, mutta minä tarkoitan vain naisiin\nnähden. Zilla lörpöttelee tosin tuhmuuksia, mutta hän on aika ovela.\nHän nyppisi sinusta totuuden esiin silmänräpäyksessä.»\n\n»No, niinkuin tahdot, mutta — — » Babbitt oli vielä murheissaan, ettei\nsaanut olla sala-agenttina. Paul sanoi lohduttaen:\n\n»Sinä voisit tietenkin sanoa hänelle olleesi Akronissa ja tavanneesi\nminut siellä.»\n\n»Tietysti! Eikö minun muka tarvitse matkustaa katsomaan sitä\nsokerileipomotonttia Akronissa? Eikö? Eikö se ole hemmettiä, että\ntäytyy poiketa sinne matkalla, kun tekisi kovin mieli päästä jo suoraan\nkotiin? On totisesti! Usko pois, että se on ihan hemmettiä!»\n\n»Mainiota! Mutta, laupias taivas, älä vain mene kaunistelemaan\nhistoriaa. Kun miehet valehtelevat, koettavat he aina tehdä sitä liian\ntaiteellisesti, ja senvuoksi naiset alkavat epäillä, ja — — Otetaanko\ndrinkki, Georgie? Minulla on vähän giniä ja pisara vermuuttia.»\n\nPaul, joka tavallisesti kieltäytyi ottamasta toistakaan cocktailia,\notti nyt toisen — ja kolmannenkin. Hän tuli punervasilmäiseksi ja\nsopertavaksi. Hän oli rasittavan hilpeä ja siekailematon.\n\nAutossa tunsi Babbitt hämmästyksekseen silmäinsä kyyneltyvän.\n\n\n2.\n\n\nHän ei ilmaissut suunnitelmaansa Paulille, mutta hän poikkesi\ntodellakin Akroniin, kahden junan väliajalla, siitä ainoasta syystä,\nettä tahtoi lähettää Zillalle kirjekortin: »Täytyi poiketa tänne\npäiväksi, tapasin sattumalta Paulin.» Zenithissä hän meni käymään\nZillan luona. Jos Zilla ihmisten ilmoilla oli ylen määrin kampailtu,\nmaalattu ja hoikaksi kiristetty, niin oli hänellä huolimattomissa\narkioloissa tahrainen sininen aamuvaippa, rikkinäiset sukat ja\nvirttyneet vaaleanpunaiset silkkitohvelit. Hänen kasvonsa olivat\nkuopalla eikä hänellä näyttänyt olevan puoliksikaan niin paljon\ntukkaa kuin Babbitt muisti, ja sekin puoli oli vanuinen. Hän istui\nkeinutuolissa makeisrasiain ja helppohintaisten aikakauslehtien\nkeskessä, ja hänen äänensä oli ruikuttava, kun se ei ollut ivallinen.\nMutta Babbitt oli tavattoman reipas:\n\n»Jaha, jaha, Zilla, täällä pidetään hiukan lepoaikaa, kun isäntä\non matkoilla. Niin sitä pitää! Olenpa varma, että Myra ei koskaan\nnoussut ennen kymmentä, kun minä olin Chicagossa. Sano, saanko lainata\ntermos-pulloanne — minä poikkesin vain kysymään, voisitko lainata sitä\nminulle. Meillä on pieni kelkkaretki — ja pitää ottaa lämmintä kahvia\nmukaan. Jaa, saitko korttini Akronista, että olin tavannut Paulin?»\n\n»Sain. Mitä hän puuhasi?»\n\n»Mitä tarkoitat?» Hän avasi päällysnuttunsa ja istui kokeeksi\ntuolinkarmille.\n\n»Kyllä sinä tiedät, mitä minä tarkoitan!» Hän selaili erään »magazinen»\nlehtiä, jotka kahisivat hermostuttavasti. »Hän koettaa tietysti\nkurttiseerata jotakin hotellintarjoilijatarta tai manikuristia tai\njotakin semmoista.»\n\n»No peijakas! Ainako sinun pitää vihjailla, että Paul juoksee\nhamejahdissa? Hän ei ensinnäkään juokse, ja jos juoksisi, niin\ntapahtuisi se arvattavasti senvuoksi, että sinä alituisesti vihjailet\nja kiusaat häntä. Se ei ollut minun tarkoitukseni, Zilla, mutta kun\nPaul on Akronissa — — —»\n\n»Onko hän tosiaan Akronissa? Minä tiedän, että hän kirjoittaa Chicagoon\njollekin inhoittavalle naiselle.»\n\n»Enkö jo sanonut, että tapasin hänet Akronissa? Mihin sinä oikeastaan\npyrit? Väitätkö minun valehtelevan?»\n\n»En, mutta minä vain — — Minä tulen kovin levottomaksi.»\n\n»Niin, siinähän se juuri on tuhmuus! Sehän se justiin on hullua!\nYhtäältä sinä rakastat Paulia ja toisaalta kuitenkin kiusaat ja\nhaukut häntä, kuin vihaisit. Minä en ollenkaan voi ymmärtää, mistä se\njohtuu, että mitä enemmän erinäiset ihmiset rakastavat toisiansa, sitä\ninnokkaammin he koettavat tehdä toisiaan onnettomiksi.»\n\n»Sinä rakastat Ronaa ja Tediä — oletan minä — ja kuitenkin sinä heitä\nmoitit.»\n\n»No. Jaa. Se. Se on taas erittäin. Enkähän minä heitä moiti. Sillä\ntavalla, että sitä nyt oikeastaan ei voisi moittimiseksi sanoa. Mutta\npalataksemme siihen, mistä puhuttiin: Paul on hienoin, herkin olento,\nmitä maa päällänsä kantaa. Sinun pitäisi hävetä, että kohtelet häntä\nsillä tavalla. Sinähän puhut hänelle kuin pesuakka. Minua kummastuttaa,\nettä voit käyttäytyä niin perin halpamaisesti, Zilla!»\n\nZilla istui ja mietti, kädet ristissä. »No niin, minä tiedän. Minä\nolin todellakin katala joskus, ja olen siitä pahoillani jälkeenpäin.\nMutta oo, Georgie, Paul on niin ärsyttävä! Kunniasanallani, minä olen\ntosiaan tehnyt parhaani viime vuosina ollakseni hyvä hänelle, mutta\nvain senvuoksi, että ennen aikaan olin ollut ilkeä — tai näyttänyt\nolevan: minä en ollut sitä todellisuudessa, mutta minun tapani oli\npuhua suoraan ja sanoa mitä tahansa, mikä mieleen juolahti — ja niin\nhän päätti, että kaikki on aina minun vikaani. Kaikkihan ei aina\nvoi olla minun vikaani, vai kuinka? Ja jos minä nyt alan vähänkin\nmoittia, niin on hän vain hiljaa, niin hirvittävän hiljaa, eikä tahdo\nkatsoakaan minuun — on aivan kuin minua ei olisi. Hän on suorastaan\nepäinhimillinen! Ja jatkaa sitä itsepintaisesti, kunnes minä räjähdän,\nja puhun semmoista, mitä en tarkoita! Niin hiljaa — — — Voi, teitä,\noikeamielisiä miehiä! Kuinka kurjia te olette! Kuinka kurjan kurjia!»\n\nHe juttelivat näin edes ja takaisin puolisen tuntia. Vihdoin Zilla\nlupasi hillittömästi itkien hillitä itseänsä.\n\nPaul tuli kotiin neljää päivää myöhemmin, ja Babbittit ja Rieslingit\nmenivät juhlatuulella eläviin kuviin ja söivät shop sveytä eräässä\nkiinalaisessa ravintolassa. Kun he menivät ravintolaan katua pitkin,\njonka kahden puolen oli vaatepuoteja ja parturitupia ja molemmat rouvat\nkulkivat edellä palvelijoista keskustellen, kuiskasi Babbitt Paulille:\n»Zilla tuntuu aika paljon siivommalta nyt.»\n\n»Niin, hän onkin ollut tyynempi, paria kertaa lukuunottamatta. Mutta\nnyt on myöhäistä. Minä ikäänkuin — — — Minä en halua puhua siitä, mutta\nminä pelkään häntä. Ei ole mitään jäljellä. Minä en tahdo nähdä häntä\nenää. Kerran koetan päästä hänestä vapaaksi. Jollakin tavalla.»\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU.\n\n\n1.\n\nPropagandakerhojen kansainvälisestä järjestöstä oli tullut\nmaailmanvalta optimismin, miehekkään leikkisyyden ja ystävällisten\nliikesuhteiden alalla. Sen haaraosastoja on nyttemmin\nkolmessakymmenessä maassa. Mutta tuhannesta haaraosastosta on\nyhdeksänsataakaksikymmentä Yhdysvalloissa.\n\nEi mikään näistä ole niin toimelias kuin Zenithin Propagandakerho.\n\nZenithin propagaattorien toinen lunch maaliskuussa oli vuoden tärkein;\nsen jälkeen näet toimitettiin vuotuinen toimihenkilöiden vaali.\nSiinä agiteerattiin aika vilkkaasti. Lunch syötiin O'Hearn Housen\ntanssisalissa. Jokainen neljästäsadasta propagaattorista otti saliin\ntullessaan seinällä olevalta taululta suuren selluloidinapin, jossa\noli hänen nimensä, pilkkanimensä ja ammattinsa. Kymmenen sentin sakon\nuhalla oli kielletty ketään propagaattoria minkään yhteislunchin aikana\npuhuttelemasta toista jäsentä muuten kuin hänen pilkkanimellään, ja\nkun Babbitt hilpeästi nakkasi hattunsa hyllylle, kohisi ilmassa sanoja\n»terve, Chet!» ja »kah, Shorty!» ja »hei, Mac!»\n\nHeitä istuu kahdeksan kunkin pöydän ääressä arvonnan mukaan.\nBabbittin pöydässä olivat Albert Boos, räätälimestari, Hector Seybolt\nsäilykemaitoyhtiöstä Little Sweetheart, Emil Wengert, kultaseppä,\nprofessori Pumphrey Ritewayn Kauppakollegista, tohtori Walter Gorbutt,\nRoy Teegarten, valokuvaaja, ja Ben Berkey, kaivertaja. Propagandakerhon\nhyviä puolia oli, että samalta liikealalta sai saman pöydän ääressä\nistua ainoastaan kaksi, joten samalla pääsi kosketuksiin toisten\nammattien ihanteiden kanssa ja oppi käsittämään metafyysillisen\nyhteenkuuluvaisuuden kaikkien ammattien — putkijohtotyön ja\nmuotokuvamaalauksen, lääketieteen ja purukumiteollisuuden — välillä.\n\nBabbittin pöytäkunnalla oli erikoinen onni, kun näet professori\nPumphrey juuri oli viettänyt syntymäpäiväänsä ja senvuoksi oli\nerinomaisen otollinen leikinlaskun kohde.\n\n»Saisikohan Pumpulta pumppuamallakaan tietää, kuinka vanha hän todella\non?» sanoi Emil Wengert.\n\nMutta kaikista sentapaisista sanasutkauksista vei sentään voiton\nBabbitt sanoessaan: »Älkää puhuko pumpusta sen miehen kuullen! Se\npumppu, jonka kanssa hänellä on tekemistä, vie näet viinakaivoon.\nSanovat hänen aikovan pitää salaluentoja kotipoltosta.»\n\nJokaisen paikalla oli Propagandakerhon jäsenluettelo. Vaikka kerhon\ntarkoituksena oli hyvä toveruus, ei siellä koskaan unohdettu, että\ntäytyy tehdä vähän kauppojakin. Joka nimen perässä oli jäsenen ammatti.\nLuettelossa oli runsaasti ilmoituksia ja eräällä sivulla kehoitus: »Ei\nole missään määrätty, että sinun pitää tehdä kauppoja kerhonjäsenten\nkanssa, mutta noudata ystävän neuvoa — miksi antaisit rahojen mennä\nonnellisen perheemme piirin ulkopuolelle?» Ja joka paikalla oli tänään\nlahja, mustalla ja punaisella taiteellisesti painettu kortti.\n\n PALVELUSVALMIUS JA PROPAGANDISMI.\n\n Palvelusvalmius löytää parhaan tilaisuutensa ja saavuttaa korkeimman\n kehityksensä vain silloin, kun sitä sovelletaan suurimmassa ja\n laajimmassa määrässä ja huomioonotetaan sen alituinen vaikutus\n vastavaikutukseen. Minä luulen, että palvelusvalmiuden korkein\n muoto, samoin kuin etiikan laajanäköisimmät periaatteet, ei koskaan\n menetä vastaanottoisuuttaan vaikutelmiin nähden ja että se perustuu\n toimeliaaseen ja uskolliseen kiinnipysymiseen Propagandismin\n perusaatteessa, jona on hyvät kansalaisominaisuudet kaikissa suhteissa.\n\n                                              _Vad Petersen_\n\n Tervehdys Dadbury Petersenin Reklaamitoimistolta.\n Dadin ilmoituksissa ei ole joutavuuksia.\n\nPropagaattorit lukivat kaikki mr. Petersenin aforismin ja sanoivat\nymmärtävänsä sen täydellisesti.\n\nKokous avattiin tavallisin, joka viikko uudistuvin numeroin.\nErovuorossa oleva puheenjohtaja Vergil Gunch hoiti tehtäväänsä, hänen\nkarhea tukkansa törrötti kuin pensasaita, hänen äänensä oli kuin\njuhlapasuuna. Jäsenet, joilla oli vieraita mukanansa, esittivät nämä\njulkisesti.\n\n»Tämä pitkäsäärinen, punatukkainen sanomalehtiankka on _Pressin_\nurheiluosaston toimittaja», sanoi Willis Ijams; ja H. A. Hazen,\napteekkari, julisti: »Pojat, kun olette pitkällä automatkalla ja\nvihdoin tulette johonkin romanttiseen kolkkaan tai näköalapaikkaan\nja pysäytätte auton ja sanotte vaimollenne: 'Tämä on todellakin\nromanttinen paikka', niin tuntuu väreitä selkäpiissä. Minun\ntämänkertainen vieraani tulee sellaisesta paikasta, Harpers Ferrystä\nVirgianista, kauniista Etelästä, missä on muistoja vanhasta kunnon\nkenraali Robert E. Leestä ja urhoollisesta John Brownista, joka, kuten\njokainen kunnollinen propagaattori, marssi rohkeasti eteenpäin — —»\n\nTällä kertaa oli läsnä kaksi erikoisen hienoa vierasta: tällä\nviikolla Dodsworth-teatterissa esiintyvän »Paratiisilintu»-nimisen\nteatteriseurueen johtaja ynnä Zenithin pormestari, Lucas Prout.\n\nVergil Gunch jyrisi: »Kun meidän onnistui saada kiinni tämä kuuluisa\ntragöödi ja riistää hänet kauniiden näyttelijättärien ihanasta\nsikermästä — ja minun täytyy tunnustaa, että menin suoraan hänen\npukuaitioonsa ja sanoin hänelle kuinka suuressa arvossa propagaattorit\npitävät hänen etevää, taiteellista esitystänsä — ja älkää unohtako,\nettä Dodsworth-teatterin rahastonhoitaja on propagaattori ja tulee\npitämään arvossa meidän kannatustamme — ja kun meidän sen lisäksi\nonnistui raahata Hänen Korkeutensa pois hänen moninaisista tehtävistään\nRaatihuoneelta, niin minä tunnen, että meillä on oikeus olla ylpeitä,\nja nyt aikoo mr. Prout lausua muutaman sanan niistä tehtävistä ja\nvelvollisuuksista, jotka — —»\n\nÄänestyksellä ratkaisivat propagaattorit, kuka oli kaunein ja\nkuka rumin vieras, ja molemmat saivat kimpun neilikoita, jotka,\nkuten puheenjohtaja huomautti, oli lahjoittanut H. G. Yeager,\nJennifer-bulevardin kukkakauppias.\n\nJoka viikko sai neljä propagaattoria tilaisuuden tehdä reklaamia\npuolestaan tarjoamalla tavaroitaan tai palveluksiaan neljälle arpomalla\nvalitulle kerhonjäsenelle. Tällä viikolla naurettiin yleisesti,\nkun ilmoitettiin, että yksi näistä neljästä oli Barnabas Joy,\nhautausurakoitsija. Jokainen kuiskasi: »Minä tiedän kyllä yhden ja\ntoisen, jonka pitäisi haudata, jos hän toimittaa ilmaseksi hautauksen!»\n\nKesken kaikkia näitä huvituksia nauttivat propagaattorit kananpaistia,\nherneitä, perunamuhennosta, kahvia, omenatorttuja ja amerikkalaista\njuustoa. Gunch ei pitänyt puheitaan yhdessä rykelmässä. Hetken kuluttua\nhän kääntyi erään satunnaisen vieraan, kilpailevan järjestön, Zenithin\nRotarykerhon sihteerin puoleen. Sihteerillä oli autossaan ylevän\nalhainen numero 5.\n\nRotarysihteeri tunnusti nauraen, että tämä alhainen numero herätti\nhuomiota kaikkialla, missä hän vain liikkui, ja »vaikka se oli aika\nhauska kunnia, niin muistivat liikennepoliisit sen liian hyvin, ja\ntoisinaan hän ei tiennyt, eikö numero B 56876 tai joku semmoinen olisi\nihan yhtä hyvä ja vielä parempi. Mutta yrittäköönpä vain joku perhanan\npropagaattori kehveltää numeroa viisi rotariaanien riveistä, niin\nsaa nähdä kuinka tukka pöllyää! Ja jos heillä ei ole mitään vastaan,\nlopettaa hän puheensa esittämällä eläköönhuudon Propagaattoreille ja\nRotariaaneille ja Kivaneille kaikille yhteisesti!»\n\nBabbitt huokasi professori Pumphreylle: »Ei sentään olisi hullumpaa,\njos olisi niin alhainen numero. Kaikki sanoisivat: 'Se mahtaa olla\netevä mies!' Sitä vain ihmettelen, miten tuo on mahtanut sen saada.\nArvatenkin hän tarjosi automobiililuettelotoimiston reistraattorille\npulskat päivälliset ja uhkean humalan!»\n\nSitten puhui Chum Frink:\n\n»Kenties joku teistä on sitä mieltä, ettei ole oikea paikka täällä\npuhua puhtaasti taiteelliseen ja korkeampaan tyyliin kuuluvasta\naineesta, mutta minä menen suoraan asiaan ja pyydän teitä, pojat,\nkannattamaan ehdotusta sinfoniaorkesterin hankkimisesta Zenithiin.\nUskokaa pois, sangen moni teistä erehtyy arvellessaan, että kun itse\nette pidä klassillisesta musiikista ja sensemmoisesta roskasta, niin\nteidän muka pitää olla asian vastustajia. On parasta, että minä\ntunnustan, että vaikka olen kirjallisuudenkuurnija ammatiltani, niin\nen omasta puolestani ymmärrä hölynpölyä koko tuosta pitkätukkaisesta\nmusiikista. Minä kuuntelen hyvää jazz-soittoa milloin tahansa\nmieluummin kuin jotakin Beethovenin kappaletta, jossa ei ole enempää\nmelodiaa kuin rykelmässä tappelevia kissoja ja jolle ei sovi\nviheltää, vaikka kylkiä karmisi! Mutta siitä ei ole tarkoitukseni\nnyt puhua. Kulttuuri on tullut yhtä tarpeelliseksi koristukseksi\nja reklaamiksi kaupungeille meidän aikanamme kuin katukivitys ja\npankki-clearing. Kulttuuri se, teatterien ja taidegalleriain ynnä\nmuiden semmoisten muodossa, houkuttelee tuhansia turisteja New\nYorkiin joka vuosi, ja, suoraan sanoen, me emme, huolimatta muista\nerinomaisista aikaansaannoksistamme, ole saavuttaneet New Yorkin,\nChicagon tai Bostonin kulttuuritasoa — tai ainakaan se ei ole\nyleisesti tunnustettua. Osoittaaksemme, että meillä on pontta ja\nreipasta rohkeutta sielussamme tulee meidän _kapitalisoida Kulttuuri_:\nyksinkertaisesti iskeä siihen kyntemme.\n\n— Taulut ja kirjat ovat hyviä olemassa ihmisille, joilla on aikaa niitä\ntutkiskella, mutta ne eivät kulje pitkin teitä huutamassa: »Tämmöistä\npieni Zenith pystyy esittämään Kulttuurin alalla!» Mutta juuri niin\ntekee sinfoniaorkesteri. Katsokaa, mitä mainetta Minneapolis ja\nCincinnati nauttivat! Orkesteri jäseninä ensiluokkaisia soittajia ja\netevä johtaja — ja minä olen sitä mieltä, että meidän pitää käydä\nasiaan kiinni kunnollisesti ja ottaa joku kallishintaisimpia johtajia,\nmitä markkinoilla on, ellei se ole joku saksalaisroikale — se voi\nmatkustaa itse Bostoniin ja New Yorkiin ja Washingtoniin, se soittaa\nparhaissa sivistyneimpien ja rikkaitten ihmisten teattereissa, se\ntekee reklaamia, jommoista kaupunki ei voi aikaansaada millään muulla\ntavalla; ja se, joka on kyllin lyhytnäköinen nujertaakseen tämän\norkesteriehdotuksen, tärvelee erään mahdollisuuden Zenithin kunniakkaan\nnimen juurruttamiseksi johonkin mahtavaan New Yorkin miljoonamieheen,\njoka voisi — — — voisi perustaa pankkinsa haaraosaston tänne!\n\n— Minä voisin viitata siihenkin seikkaan, että niille tyttäristämme,\njotka harrastavat korkeampaa musiikkia ja ehkä tahtoisivat antaa siinä\nopetusta, olisi suurta hyötyä, jos paikkakunnalla olisi ensiluokkainen\njärjestö, mutta pitäkäämme tämä käytännöllisellä pohjalla, ja\nminä kehoitan teitä, pojat, kannattamaan Kulttuuria ja Zenithin\nsinfoniaorkesteria!»\n\nKuulijat taputtivat.\n\nSuuren hälinän vallitessa julisti puheenjohtaja mr. Gunch: »Hyvät\nherrat, nyt siirrymme tämän vuoden virkailijoiden vaaliin.»\nItsekuhunkin kolmesta avoinnaolevasta toimesta oli komitea asettanut\nkolme ehdokasta. Toisena nimenä varapuheenjohtajan ehdokkaiden joukossa\noli Babbittin nimi.\n\nHän oli hämmästynyt. Hän näytti itsetietoiselta. Hänen sydämensä\nsylkytti. Hän oli vielä hermostuneempi, kun ääniliput laskettiin ja\nGunch sanoi: »Minulla on ilo ilmoittaa, että Georgie Babbitt on meidän\navustava nuijanheiluttajamme. Minä en tunne ketään, joka olisi parempi\nterveen järjen ja aloitteen tukipylväs kuin vanha ystävämme George.\nHihkaiskaa kolminkertainen eläköönhuuto hänen kunniakseen!»\n\nErotessa tungeksi sata herraa hänen ympärillään taputtamassa häntä\nselkään. Hän ei koskaan ollut elänyt suurempaa hetkeä. Hän ajoi\ntiehensä kuin ihmettelyn sumussa. Hän syöksyi konttoriinsa ja sanoi\nnaurahdellen miss McGounille: »Nyt on parasta, että onnittelette\nisäntäänne! Minut on valittu Propagandakerhon varapuhemieheksi.»\n\nSiitä tuli pettymys. Miss McGoun vastasi ainoastaan: »Vai niin — — —\nTuota, mrs. Babbitt soitti ja tahtoi tavata teitä.» Mutta uusi agentti,\nFritz Weilinger, sanoi: »Totinen paikka, sehän on hienoa, hurjan\nhienoa! Ja mielenkiintoista! Minulla on kunnia!»\n\nBabbitt soitti kotiin ja riemuitsi: »Sinä kuulut soittaneen minulle.\nKuule, tällä kertaa saat myöntää, että pikku Georgie pystyy johonkin!\nOn parasta, että pidät kielesi kurissa! Sinä puhut Propagandakerhon\nvarapuheenjohtajan kanssa!»\n\n»Voi, Georgie — — —!»\n\n»Ei ole hullumpaa, vai? Willis Ijams on uusi puheenjohtaja, mutta kun\nhän on poissa, niin se on pikku Georgie, joka ottaa nuijan ja pitää\nheitä järjestyksessä ja esittää puhujat — vaikka olisi kysymys itse\nkuvernööristä — ja — — —»\n\n»George! Kuule!»\n\n»— — — se tekee hänet tasa-arvoiseksi mahtimiesten kanssa, kuten\ntohtori Dillingin ja — — —»\n\n»George! Paul Riesling — — —»\n\n»No tietenkin minä soitan Paulille ja kerron sen hänelle hetipaikalla.»\n\n»Georgie! _Kuule!_ Paul on vankilassa. Hän ampui vaimoansa, hän ampui\nZillaa nyt aamupäivällä. Zilla voi tuskin jäädä henkiin.»\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU.\n\n\n1.\n\nHän ajoi kaupunginvankilaan, ei sokeasti, vaan tavattoman huolekkaan\nvarovasti, niin huolekkaasti kuin vanha mummo siirtäessään kukkaa\nruukusta toiseen. Se esti häntä katsomasta kohtalon inhaa silmiin.\n\nVahtimestari sanoi: »Ei. Vankeja saa tavata vasta puoli neljä — se on\nkäyntiaika.»\n\nKello oli kolme. Puoli tuntia istui Babbitt ja katseli erästä\nalmanakkaa ja valkeaksirapatulla seinällä tikuttavaa kelloa. Tuoli\noli kova ja epämukava ja nariseva. Ihmisiä kulki huoneen läpi, ja\nhänestä tuntui kuin he olisivat tuijottaneet häneen. Hänet täytti\ntaistelunhaluinen raivo, ja se muuttui sen koneiston peloksi, joka vain\njauhoi: Paul — Paul —\n\nTasan kello puoli neljä hän lähetti sisään korttinsa.\n\nVahtimestari palasi ilmoittaen: »Riesling sanoo, ettei hän halua tavata\nteitä.»\n\n»Te olette hullu! Te ette sanonut hänelle minun nimeäni! Sanokaa\nhänelle, että George tahtoo tavata häntä. George Babbitt.»\n\n»Joo, niin minä juuri sanoin. Hän sanoi, ettei hän tahdo tavata teitä.»\n\n»Päästäkää minut kumminkin sisään joka tapauksessa.»\n\n»Se ei käy. Ellette ole hänen asianajajansa ja ellei hän tahdo teitä\ntavata, ei siitä asiasta ole enempää sanomista.»\n\n»Mutta, Herra _Jumala_ — — — Kuulkaa nyt, saanko puhua vanginvartijan\nkanssa?»\n\n»Hän ei nyt ehdi. Ja teidän on paras jättää — — —»\n\nBabbitt tuli ihan hänen nokkansa eteen. Vahtimestari muutti äkkiä\näänensävyä ja sanoi rauhoittavasti: »Voisittehan tulla takaisin ja\nyrittää huomenna. Arvatenkin se miesparka on vähän päästä pyörällä.»\n\nBabbitt ajoi, ei varovasti tai huolellisesti, vaan kiukkuisesti\npyyhkäisten kuorma-autojen ohi välittämättä ohjaajien kirouksista,\nRaatihuoneelle; pyörät raapaisivat jalkakäytävän reunaa hänen\npysäyttäessään; hän juoksi ylös marmoriportaita pormestarin, mr.\nLucas Proutin, virkahuoneeseen. Hän lahjoi ovipojan dollarilla; pääsi\nsilmänräpäyksessä sisään ja sanoi: »Muistattehan minut, mr. Prout?\nBabbitt — Propagandakerhon varapuhemies — agiteerasin teidän hyväksenne\nvaaleissa. Sanokaa, oletteko kuullut Riesling-raukan asiaa? Minä\ntahtoisin saada määräyksen, että kaupunginvankilan vanginvartija tai\nmiksi sitä sanotaan, päästää minut hänen luokseen. Hyvä. Kiitoksia\npaljon.»\n\nViidentoista minuutin kuluttua hän saapasti vankilankorridorin läpi\nkoppiin, missä Paul istui vuoteellaan kokoonluhistuneena kuin vanha\nkerjäläinen, jalat ristissä, käsivarret toisiinsa kietoutuneina, ja\npuri nyrkkiänsä.\n\nPaul nosti katseensa, silmät ilmeettöminä, kun vahti avasi kopin, laski\nsisään Babbittin ja jätti heidät yksin. Hän lausui hitaasti: »Anna\ntulla vain! Puhu moraalia!»\n\nBabbitt mätkähti vuoteelle hänen viereensä. »En minä aio puhua\nmoraalia! Vähät minä siitä, mitä tapahtui! Minä tahdon vain tehdä, mitä\nvoin. Olen hyvilläni, että Zilla sai, mitä tarvitsi.»\n\nPaul sanoi riidanhaluisesti: »Ei, älä sinä Zillaa nälvi. Minä olen\nistunut ja ajatellut; ei kai hänen olonsa ole ollut helppoa. Juuri sen\njälkeen kun ammuin häntä — ei minun tarkoitukseni juuri ollut tehdä\nsitä, mutta hän ärsytti minua, kunnes tulin hulluksi, vain sekunniksi,\nja otin esiin sen vanhan revolverin, kylläs tiedät, sen, jolla ammuin\nkaniineja — ja laukaisin. Se ei ollut ihan tarkoitukseni — — — Sitten,\nkun koetin tyrehdyttää verenvuotoa — — — Oli aivan hirveätä, kuinka se\noli revellyt hänen olkaansa, ja hänellä kun oli niin hieno hipiä. — — —\nEhkei hän sentään kuole. Toivottavasti ei hänen ihoonsa jää rumentavia\narpia. Juuri jälkeenpäin, kun hain kylpyhuoneesta pumpulia verenvuotoa\ntyrehdyttääkseni, sain käteeni pienen untuvaisen keltaisen ankan, jonka\nolimme ripustaneet kuuseen eräänä jouluna, ja minä muistin, että hän\nja minä olimme olleet äärettömän onnellisia silloin — — — Jumala! Minä\nsaatan tuskin ymmärtää, että juuri minä nyt istun täällä.»\n\nKun Babbitt puristi käsivarrellaan lujemmin hänen hartioitaan, huokasi\nPaul: »Minä olen iloinen, että tulit. Mutta minä ajattelin, että sinä\nehkä pitäisit minulle luennon — — — ja kun on tehnyt murhan ja tuotu\ntänne ja kaikki — — — talon edustalla oli suuri väenkokous, kaikki\n— — — töllistivät, ja poliisit taluttivat minua joukon läpi — — — Ah,\nen halua puhua siitä enää!»\n\nMutta hän jatkoi, yksitoikkoisesti, säikähtyneesti, hajanaisesti\nmutisten. Johtaakseen hänen ajatuksiaan toisaalle sanoi Babbitt:\n»Sinulla on naarmu poskessasi.»\n\n»Niin. Se poliisi löi minua. Niistä mahtaa kai olla hurjan hauskaa\nmukiloida murhamiehiä. Se oli iso mies. Eivätkä ne tahtoneet antaa\nminun auttaa kannettaessa Zillaa ambulanssiin.»\n\n»Paul! Herkeä — — — Kuule minua: ei hän kuole, ja kun kaikki on ohi,\nmatkustamme taas Maineen, sinä ja minä. Ja ehkäpä saadaan se May Arnold\ntulemaan mukaan. Minä matkustan Chicagoon ja kysyn häneltä! Mainio\nnainen, totisesti! Ja sitten minä järjestän, että saat käyntiin jonkin\npuuhan jossakin Lännen puolessa, ehkä Seattlessa — se kuuluu olevan\nmainio kaupunki.»\n\nPaul hymähteli heikosti. Babbitt oli nyt ottanut puheenvuoron. Hän\nei tiennyt, kuunteliko Paul, mutta antoi tulla, kunnes saapui Paulin\nasianajaja P. J. Maxwell, laiha, hätäinen, epäkohtelias herra, joka\nnyökkäsi Babbittille ja sanoi: »Ehkäpä Riesling ja minä saisimme olla\nkahden kesken hetkisen — — —»\n\nBabbitt puristi Paulin käsiä ja odotti konttorissa, kunnes Maxwell tuli\nulos. »Sanokaa, voinko minä tehdä jotakin?» pyyteli hän.\n\n»Ette, ette mitään. Ette vähääkään. Ette juuri nyt», sanoi Maxwell.\n»Olen pahoillani. Minun täytyy rientää. Ja älkää yrittäkö tavata häntä.\nMinä olen pyytänyt lääkäriä antamaan hänelle morfiiniruiskeen, jotta\nhän saa nukkua.»\n\nTuntui jollakin tavoin väärältä palata konttoriin. Babbittista tuntui\nkuin hän olisi juuri palannut hautajaisista. Hän ajoi City-sairaalaan\ntiedustamaan Zillan vointia. Siellä sanottiin haavoittuneen luultavasti\ntoipuvan. Paulin ison vanhan armeijarevolverin luoti oli mennyt\nolkapään läpi.\n\nBabbitt palasi kotiin ja tapasi vaimonsa säteilemässä sitä\nkauhistunutta mielenkiintoa, jota osoitamme ystäviemme tragedioissa.\n»Tietenkään ei Paul yksin ole syyllinen, mutta se on kuitenkin seuraus\nsiitä, että juoksee toisten naisten perässä sen sijaan, että kantaisi\nristinsä kristillisen kärsivällisesti», riemuitsi hän.\n\nBabbitt oli liian väsynyt vastatakseen niinkuin olisi tahtonut.\nHän sanoi mitä pitikin sanoa ristin kantamisesta kristillisen\nkärsivällisesti ja meni puhdistamaan autoa. Tylsästi, verkalleen hän\nhankasi pois rasvan pohjalevystä ja nakutti irti savipahkat pyöristä.\nHän tappoi monta minuuttia pesemällä käsiään, hankasi niitä karkealla\nkeittiösaippualla, nautti lihavien sormiensa rääkkäämisestä. »Perhanan\npehmoiset kädet — — — niinkuin naisen. Aah!»\n\nPäivällispöydässä, kun hänen vaimonsa alkoi taas puhua asiasta, hän\närjäisi: »Minä kiellän jok'ikistä sanomasta sanaakaan Paulista! Minä\npidän huolen kaikesta puhelusta, mikä tässä asiassa on tarpeellista,\nettäs sen tiedätte! Olkoon tässä juorukellojenkaupungissa tänä iltana\nainakin yksi talo, jossa eivät naamat farisealaisesti virnistele. Ja\nheittäkää menemään nuo roskaiset iltalehdet!»\n\nItse hän kyllä luki ne päivällisen jälkeen.\n\nEnnen yhdeksää hän meni asianajaja Maxwellin luo. Hänet otettiin\nvastaan jurosti. »Noo?» sanoi Maxwell.\n\n»Minä tarjoan palvelustani oikeudessa. Minä sain erään ajatuksen. Enkö\nminä voisi esiintyä todistajana ja vannoa, että minä olin siellä ja\nettä Zilla painoi liipasinta ensin, jolloin Paul paini hänen kanssaan\nja silloin revolveri laukesi?»\n\n»Jaa, tehdäkö patavala?»\n\n»Mitä? Niin, tiettävästi se olisi patavala? Joo — — — Auttaisiko se?»\n\n»Mutta, hyvä ystävä! Patavala!»\n\n»Ah, älä ole pässimäinen! Suo anteeksi, Maxwell, tarkoitukseni ei ollut\nsinua suututtaa. Minä tarkoitan vain, että minä olen ja sinä olet\ntehnyt senkin seitsemän väärää valaa vain päästäksemme kiinni johonkin\nmitättömään maapalstaan, ja nyt, kun on pelastettava Paul vankeudesta,\nolisin minä valmis vannomaan väärin kunnes naama mustenee.»\n\n»Ei. Vaikka jätetäänkin syrjään asian moraalinen puoli, pelkään, että\nse olisi epäkäytännöllistä. Yleinen syyttäjä repisi sinun todistuksesi\nriekaleiksi. Tiedetään, että Riesling ja hänen vaimonsa olivat\ntapauksen sattuessa vain kahdenkesken.»\n\n»Mutta kuule! Anna minun tulla vannomaan — ja se olisi silkka totuus —\nettä vaimo kiusasi häntä, kunnes hän tuli melkein hulluksi.»\n\n»Ei. Anteeksi, Riesling kieltää jyrkästi käyttämästä todistuksia, jotka\nmillään tavalla saattaisivat hänen vaimonsa huonoon valoon. Hän tahtoo\nitsepintaisesti tunnustaa itsensä syylliseksi.»\n\n»Anna minun tulla sinne ja todistaa jotakin: — — — mitä tahdot. Anna\nminun tehdä _jotakin_.»\n\n»Olen pahoillani, Babbitt, mutta parasta, minkä voit tehdä — minä\nsanon sen vastahakoisesti, mutta sinä autat meitä parhaiten olemalla\nollenkaan sekaantumatta asiaan.»\n\nBabbitt istui ja hypisteli hattuaan kuin köyhä vuokralainen, joka ei\nole maksanut vuokraansa, ja viimeiset sanat koskivat häneen ilmeisesti\nniin kovasti, että Maxwell suvaitsi säälistä sanoa: »Minä en tahtonut\nsinua loukata, mutta näes, mehän tahdomme molemmat Rieslingin parasta\nemmekä saa katsoa mitään muuta. Sinun vikasi, Babbitt, on se, että\nsinä olet niitä, jotka lörpöttelevät liiaksi. Sinun tekee mielesi\nkuulla omaa ääntäsi. Jos minulla olisi jotakin syytä kutsua sinua\ntodistajaksi, innostuisit sinä pian ja tärvelisit sillä kaikki. Olen\npahoillani. Nyt minun täytyy tarkastaa erinäisiä papereita. Olen — — —\ntosiaan pahoillani.»\n\n\n2.\n\nHän vietti seuraavan aamupäivän karaistakseen itseään kohtaamaan\nAtleettikerhon suulaita jäseniä. He puhuisivat tietysti Paulista,\nlipoisivat kieliään ja olisivat halpamaisia. Mutta Grobiaanien pöydässä\nei edes mainittu Paulin nimeä. He puhuivat innokkaasti alkavasta\npesäpallokaudesta. Hän piti heistä enemmän kuin koskaan ennen.\n\n\n3.\n\n\nHän oli, epäilemättä jonkin romaanin nojalla, kuvitellut Paulin\nkuulustelua pitkäksi kamppailuksi, katkerin väittein — suuri\njännittynyt ihmisjoukko kuuntelemassa — ja äkillisin, musertavin uusin\ntodistuksin. Todellisuudessa kesti kuulustelu vajaan neljännestunnin ja\nsisälsi enimmäkseen lääkärien todistuksia, että Zilla paranee ja että\nPaulin on täytynyt toimia hetkellisessä mielenhäiriössä. Seuraavana\npäivänä tuomittiin Paul kolmeksi vuodeksi kuritushuoneeseen ja vietiin\npois — ei millään tavalla dramaattisesti, ilman käsirautoja, vanki\nväsyneenä kävellen hilpeän poliisimiehen rinnalla — ja lausuttuaan\nhänelle jäähyväiset asemalla palasi Babbitt konttoriinsa tullaksensa\nsiihen käsitykseen, että hänellä oli edessänsä elämä, joka ilman Paulia\noli tarkoitukseton.\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU.\n\n\n1.\n\nHänellä oli ankara kiire maaliskuusta kesäkuuhun. Hän piti hämmentäviä\najatuksia loitolla luotaan. Hänen vaimonsa ja naapurit olivat\njalomielisiä. Joka ilta hän pelasi bridgeä tai kävi elävissä kuvissa,\nja päivät olivat tyhjiä ja hiljaisia.\n\nKesäkuussa matkustivat mrs. Babbitt ja Tinka itä valtioihin\ntervehtimään sukulaisia, ja Babbitt oli vapaa tekemään — hän ei oikein\ntiennyt mitä.\n\nKoko päivän heidän lähdettyään hän ajatteli vapautunutta kotia, missä\nsaattoi, jos halusi, olla hulluna ja kirota jumalia tarvitsematta\najatella isännänarvokkuuttaan. Hän mietiskeli: »Minä voisin viettää\nhurjan illan, tulla kotiin kello kaksi tarvitsematta antaa mitään\nselityksiä jälkeenpäin. Hurraa!» Hän soitti Vergil Gunchille, Eddie\nSwansonille. Kumpikin oli esteellinen sinä iltana, ja äkkiä hän väsyi\nnäkemään niin suurta vaivaa hypätäkseen aidan yli.\n\nHän oli hiljainen päivällispöydässä, tavattoman ystävällinen Tedille\nja Veronalle, epäröivä, mutta ei moittiva, kun Verona lausui\nmielipiteensä, joka koski Kenneth Escottin mielipidettä tohtori John\nJennison Drews'n evolutionistien mielipiteitä koskevasta mielipiteestä.\nTed työskenteli eräässä autopajassa kesäloman aikana, ja hän teki\nselkoa jokapäiväisistä voitoistansa: kuinka hän oli löytänyt erään\nrikkinäisen kuulalaakerin, mitä hän oli sanonut Ukolle, mitä hän oli\nsanonut päällysmiehelle langattoman puhelimen tulevaisuudesta.\n\nTed ja Verona lähtivät ulos tanssimaan päivällisen jälkeen.\nPalvelijakin lähti ulos. Harvoin oli Babbitt ollut ypöyksin\ntalossa koko iltaa. Hän ei saanut pahaakaan rauhaa. Hän tunsi\nepämääräistä halua lukea jotakin kiintoisampaa kuin sanomalehtien\npilapalstoja. Hän meni Veronan huoneeseen, istahti hänen sinivalkealle\nneitsytvuoteelleen, hyräillen ja hiljaa möristen kunnon kansalaisen\ntapaan silmätessään hänen kirjojansa; täällä oli Conradin _Rescue,_\neräs nide, jonka kummallinen nimi oli _Figures of Earth,_ Vachel\nLindsayn runoja (aivan säännöttömiä runoja Babbittin mielestä) ja H.\nL. Menchenin esseitä — peräti epämoraalisia esseitä, jotka ivasivat\nkirkkoa ja kaikkia säädyllisyyden vaatimuksia. Hän ei pitänyt\nainoastakaan kirjasta. Hän vainusi niissä moraalia ja kansalaiskuntoa\nvastaan kapinoivan hengen. Nämä kirjailijat — ja hän oletti, että\nne lisäksi vielä olivat kuuluisiakin — eivät näyttäneet viitsivän\nkertoa semmoista, mikä voisi saada ihmisparan unohtamaan huolensa. Hän\nhuokasi. Hänen katseensa sattui Joseph Hergersheimerin kirjaan _The\nThree Black Pennies._ Ah — se oli varmaankin sentyylistä. Sen täytyi\nolla seikkailukertomus, ehkäpä väärennyksestä — salapoliiseja, jotka\nhiipivät vanhaan taloon yösydämenä. Hän pisti kirjan kainaloonsa,\nsaapasti alas portaita ja istuutui juhlallisesti lukemaan pianolampun\nvalossa:\n\n»Sinensiinteisenä sumuna laskeutui hämärä lehväisten kumpujen väliseen\nmatalaan laaksoon. Oli lokakuun alku, mutta hienoinen halla oli jo\nhengäissyt kultaa vaahteranlehtiin, espanjantammissa oli paikoitellen\nviininpunaista vivahdusta, tummassa alikasvistossa tuolla täällä\njo kellervää. Parvi villihanhia, jotka lensivät huolettomina ja\nmatalalta kumpujen yli, liukui selkeää, tuhkanharmaata iltaa kohti.\nHowat Penny, joka seisoi sillä kohtaa, missä metsää oli raivattu pois\ntien tähden, ymmärsi, että tuo liikkuva, säännöllinen liuta ei tulisi\nsentään pyssynkantaman päähän... Hänen tarkoituksensa ei ollut hanhia\nampua. Kun päivä sammui, oli hänen intonsa laimentunut; totunnainen\nvälinpitämättömyys vahvisti häntä, tunkien hänen lävitsensä...»\n\nSiinä se taas oli: tyytymättömyys hyviin, vakiintuneisin tapoihin.\nBabbitt pani kirjan pois ja kuunteli hiljaisuutta. Sisällä olivat\nhuoneiden ovet auki Hän kuuli keittiöstä säännöllisen tippumisen\njääkaapista, hermostuttavassa tahdissa tapahtuvan. Hän meni ikkunan\nluo. Kesäilta oli sumuinen ja teräslankakaihtimen takaa näyttivät\nkatulyhdyt kuin kelmeiltä tuliristeiltä. Koko maailma oli nurin.\nHänen siinä seistessään mietteissään tulivat Verona ja Ted kotiin ja\nmenivät huoneisiinsa maata. Hiljaisuus tiivistyi nukkuvassa talossa.\nHän otti hattunsa, kunnioitettavan luumutuopin, sytytti sikarin ja\nkulki edestakaisin talon edustalla, kunnianarvoisana proosallisena\nilmiönä, hyräillen laulua »Hopeasäikeitä kullan keskessä». Hän\najatteli kerran: »Entäpä minä soitan Paulille.» Sitten hän muisti.\nHän näki Paulin vanginvaatteissa, mutta kuinka hän asiaa ajattelikin,\nei hän sitä kuitenkaan uskonut. Se oli sekin tämän sumusamean illan\nepätodellisuutta.\n\nJos Myra olisi täällä, sanoisi hän: »Eikö jo ole myöhä, George?»\nBabbitt asteli edestakaisin yksinäisessä ja ikävässä vapaudessa. Sumu\npeitti nyt talon. Maailmaa ei ollut vielä luotu, oli vain kaaosta ilman\nlevottomuutta ja pyyteitä.\n\nSumun läpi tuli mies niin huimaa vauhtia, että näytti hurjasti\ntanssivan tullessaan erään lyhdyn valopiiriin. Joka askeleella hän\nheilautti keppiä ja iski sen jyrähtäen maahan. Hänen leveässä,\nmahtailevassa nauhassa riippuvat nenälasinsa killuivat vatsan päällä.\nBabbitt näki hämmästyen, että se oli Chum Frink.\n\nFrink pysähtyi, tuijotti Babbittia ja lausui juhlavasti:\n\n»Siinä on vielä yksi narri, George Babbitt. Elää vuokratakseen huo\n— huoneita. Tiedätkö, kuka minä olen? Runouden petturi. Minä olen\njuovuksissa. Minä lörpötän liikaa. Samantekevä. Tiedätkö, mitä minä\nolisin voinut olla? Minä olisin voinut olla Gene Field tai James\nWhitcomb Riley. Ehkä Stevenson. Minä olisin voinut olla. Virvaa.\nKangastuksia. Kuunteles. Kuules tätä. Minä tein sen äsken juuri:\n\n    Päivä kun niityllä kimmeltää,\n    lapset ja mettiset temmeltää...\n\n»Kuulitko sinä? Vii-virvoja! Minä olen tehnyt sen. _Minä_ en tiedä, mitä\nse merkitsee! Se on hyvän värssyn alku. _Chilen Puutarharunoutta._ Ja\nmitä minä olen kirjoittanut? Roskaa!\n\n»Huvirunoja! Vain roskaa! Olisin voinut kirjoittaa — — — Nyt on\nmyöhäistä!»\n\nHän syöksyi eteenpäin pahasti kenossa, näköjään joka hetki nokalleen\nmenossa, kuitenkaan kertaakaan menemättä. Babbitt ei olisi kummastunut\nenempää eikä myöskään vähempää, jos sumusta olisi astunut esiin\npäätänsä kantava kummitus. Hän myönsi Frinkin olevan oikeassa\näärettömän välinpitämättömästi, röhkäisi »miesparka!» ja unohti hänet\nheti.\n\nHän palasi väsyneenä taloon, meni päättävästi jääkaapille ja ryösti\nsen. Kun mrs. Babbitt oli kotona, oli tämä raskaimpia talousrikoksia.\nHän seisoi peitettyjen astiain edessä ja söi kananpojansäären ja puoli\nteevadillista vattuhyytelöä ja murisi rasvaista, kylmää keittoperunaa\nsyödessään. Hän ajattelu. Hänelle vaikeni, että elämä, miksi hän\nsen tarmokkaasta käytännöstä tunsi, oli arvoton, että taivas, mikäli\nkirkkoherra John Jennison Drew sen kuvasi, ei ollut uskottava eikä\nerikoisen mielenkiintoisa, että rahan ansaitseminen ei tuottanut\nhänelle suurta iloa, että lasten kasvattaminen vain jotta nämä\nkasvattaisivat lapsia, jotka kasvattaisivat lapsia, oli arvoltaan\nkyseenalaista. Mitä tällä kaikella oli väliä? Mitä hän halusi?\n\nHän palasi arkihuoneeseen ja paneutui pitkälleen sohvalle kädet pään\ntakana.\n\nMitä hän halusi? Rikkauttako? Yhteiskunnallista arvoasemaa? Matkoja?\nPalvelijoita? Tosin kyllä, mutta vain ohimennen.\n\n»Minä heitän hiiteen kaikki», huokasi hän.\n\nMutta hän tiesi, että hän kaipasi Paul Rieslingin seuraa; ja siitä hän\nlivahti myöntämään kaipaavansa taruntyttiä — — ilmielävää. Jos olisi\nollut nainen, jota hän rakasti, olisi hän paennut sen luo ja painanut\notsansa hänen polviaan vasten.\n\nHän ajatteli pikakirjoittajaansa, miss McGounia. Hän ajatteli kauneinta\nmanikyristiä Hotelli Thornleighin parturiliikkeessä. Nukahtaessaan\nsohvalle hän tunsi löytäneensä jotakin elämässä, hirvittävästi ja\nhurmaavasti murtaneensa kaikki, mikä oli säädyllistä ja normaalia.\n\n\n2.\n\nHän oli seuraavana aamuna unohtanut päättäneensä nousta kapinaan,\nmutta oli konttorissa ärtyisä, ja kesken puhelinsoittoja ja\nasiakkaidenkäyntejä kello yhdentoista aikaan hän teki jotakin, mitä\noli usein halunnut, mutta ei koskaan uskaltanut: lähti konttorista\nsanomatta sanaakaan orjillensa, konttoristeilleen, ja meni eläviin\nkuviin. Hän nautti oikeudestaan olla yksin. Hän tuli ulos taas jyrkästi\npäättäneenä tehdä mitä tahtoi.\n\nKun hän lähestyi Grobiaanien pöytää kerhossa, nauroivat kaikki.\n\n»Siinähän se miljoonamies on!» sanoi Sidney Finkelstein.\n\n»Niin, minä näin hänet lokomobiilissaan!» sanoi professori Pumphrey.\n\n»Peijakas, mahtaisi olla ihanaa olla niin ovela herra kuin Georgie!»\nkadehti Vergil Gunch. »Hän on arvatenkin varastanut koko Dorchesterin.\nMinä en vain uskaltaisi pitää pienen pientäkään tonttiraukkaa siellä\nsiitä pelosta, että hän iskisi kyntensä siihen!»\n\nNe olivat, sen Babbitt käsitti, »saaneet nuuskituksi jotakin». Ja\nolivat sitäpaitsi leikinlaskutuulella. Tavallisissa oloissa hän olisi\nollut mielissään kunniasta saada olla heidän pilansa kohteena, mutta\nnyt hän kävi äkkiä ärtyisäksi. Hän mörähti: »Niin, sen voitte uskoa;\nkukaties otan teidät konttoripojiksi!» Hän oli kärsimätön, kun pilaa\nhuolellisesti johdettiin eteenpäin ratkaisuaan kohti.\n\n»Hän on tietysti voinut sopia siellä kohtauksen jonkun tytön kanssa»,\nsanoivat he, ja »Eikö mitä, hän odotti vanhaa huonekumppaniaan, Sir\nJerusalem Doakia.»\n\nBabbitt räjähti: »Peijakas, puhukaa suunne puhtaaksi, senkin naudat!\nMikä teitä niin huvittaa?»\n\n»Hurraa! George on suuttunut!» ärsytti Sidney Finkelstein kaikkien\nräjähtäessä nauruun. Gunch paljasti järkyttävän salaisuuden: hän oli\nnähnyt Babbittin tulevan elävistä kuvista — kello kaksitoista päivällä!\n\nHe eivät hellittäneet. Sadoin toisinnoin, sadoin naurunremahduksin he\nsanoivat, että hän oli ollut elävissä kuvissa keskellä liikeaikaa.\nHän ei välittänyt Gunchista, mutta Sidney Finkelstein, tuo kärkäs,\nlaiha, punatukkainen irvihammas kismitti häntä. Häntä häiritsi myöskin\njääpala vesilasissaan. Se oli liian suuri, kierähteli ympäri ja poltti\nhäntä nenään, kun hän yritti juoda. Hän ajatteli raivostuneena,\nettä Finkelstein muistutti tuota jääpalaa. Mutta hän sai voiton\nitsestään; hän pysyi leikkisänä, kunnes toiset väsyivät itsepintaiseen\nnaljailuunsa ja siirtyivät päivän suuriin kysymyksiin.\n\nHän mietti: »Mikä minuun on tänään mennyt? Minähän olen kauhealla\ntuulella. Kunhan ne vain eivät lörpöttäisi niin hirveästi. Mutta minun\non paras olla varoillani ja pitää suuni kiinni.»\n\nKun he sytyttivät sikarinsa mutisi hän: »Täytyy mennä takaisin», ja\nkesken toisten kuoroa: »Jos sinun välttämättömästi on vietettävä\naamupäiväsi elävien kuvien eteistyttöjen kanssa!» hän pakeni. Hän\nkuuli heidän virnistyksensä. Hän oli hämillään. Sopiessaan mitä\nmahtipontisimmin eteisvahtimestarin kanssa siitä, että ilma oli lämmin,\nhän tunsi haluavansa kuin lapsi saada suruinensa juosta tarutytin\nluokse etsimään lohdutusta.\n\n\n3.\n\nHän pidätti miss McGounia lopetettuaan sanelunsa. Etsi sopivaa ainetta,\njoka voisi lämmittää tämän persoonatonta konttoriolentoa ystävälliseksi.\n\n»Minne te menette loma-ajaksenne?» sipisi Babbitt.\n\n»Luultavasti pohjoiseen eräälle maatilalle — tahdotteko, että jäljennän\nSiddonin kontrahdin iltapäivällä?»\n\n»Ei sillä niin kiirettä ole. Teillä on kai hurjan hauskaa kun pääsette\ntästä konttorirähinästä.»\n\nNeiti nousi ja kokosi kynänsä.\n\n»Eihän täällä kukaan rähise — minä voin kyllä jäljentää sen, kun olen\nkirjoittanut kirjeet.»\n\nHän oli mennyt. Babbitt torjui jyrkästi luotaan ajatuksen, että hän\nolisi yrittänyt tutkia, kuinka mukautuvainen miss McGoun oli. »Tutkia!\nMinähän tiesin, ettei se maksaisi vaivaa!» sanoi hän.\n\n\n4.\n\n\nEddie Swanson, automobiiliagentti, joka asui vastapäätä Babbittia,\nantoi sunnuntai-illalliset. Hänen vaimonsa Louetta, nuori Louetta, joka\nrakasti jazzia musiikissa ja puvuissa ja naurussa, oli hurjimmalla\ntuulellaan. Hän huusi ottaessaan vieraitaan vastaan: »Tänä iltana\npidetään oikein hauskaa!» Babbittilla oli ollut ennestään tunne siitä,\nettä Louettan täytyi vaikuttaa houkuttelevasti muutamiin miehiin; nyt\nhän myönsi, että Louetta oli äärettömän houkutteleva hänelle itselleen.\nMrs. Babbitt ei koskaan ollut oikein hyväksynyt Louettaa. Babbitt oli\nhyvillään, ettei Myra ollut täällä tänä iltana.\n\nHän tahtoi itsepintaisesti auttaa Louettaa keittiössä: otti ulos\nkananpoikakroketit uunista, vihannessandwichit jääkaapista. Hän tarttui\nkerran Louettan käteen, mutta tämä ei, ikävä kyllä, sitä huomannut.\nJokelsi vain: »Sinä olet mainio mamman pikku apulainen, Georgie! Vie\nnyt tarjotin sisään ja aseta se buffetille.»\n\nHän toivoi, että Eddie Swanson tarjoisi cocktaileja, että Louettakin\nottaisi yhden. Hän toivoi — — — Niin, hän toivoi olevansa semmoinen\nboheemi, joista kirjoissa luetaan. Ateljeekutsuja. Hurjia, kauniita\ntyttöjä, jotka ovat itsenäisiä. Ei välttämättömästi huonoja. Eipä\nsuinkaan huonoja, mutta ei niin kesyjä kuin Floral Heightsin. Kuinka\nhän olikaan saattanut kestää sitä kaikki nämä vuodet — — —\n\nEddie ei antanut heille cocktaileja. Ateria oli tosin sangen hilpeä, ja\nOrville Jones toisti moneen kertaan: »Milloin tahansa Louetta tahtoo\ntulla istumaan minun polvelleni, niin sanon tälle sandwichille, että se\ntekee tilaa», mutta he olivat säädyllisiä, niinkuin sunnuntai-iltana\nsopikin. Babbitt oli salavihkaa varannut itselleen paikan Louettan\nvieressä pianorahilla. Puhuessaan automobiileista, väkinäisin hymyin\nkuunnellessaan Louettan selontekoa hänen keskiviikkona näkemästään\nfilmistä, toivoessaan, että tämä lopettaisi kuvauksensa filmin\njuonesta, sankarin kauneudesta ja muhkeasta näyttämöllepanosta, hän\ntarkkasi Louettaa. Solakat uumat raakasilkin verhoamina, voimakkaat\nkulmakarvat, tuliset silmät ja viehkeys, joka teki Babbittin\nhaikeamieliseksi. Hän ajatteli, mikä mainio toveri Louetta olisi\npitkällä automatkalla, kun tutkitaan vuoria ja leiriydytään jollekin\nmäntymäelle, joka on korkealla laakson yläpuolella. Louettan hentous\nliikutti häntä. Hän oli äkäinen Eddie Swansonille alituisesta\nperhetorasta. Ja sitten hän, ihan äkkiä, kuvitteli Louettaa\ntarutytiksi. Hän hätkähti havaitessaan, että he aina olivat tunteneet\nromanttista viehätystä toisiinsa.\n\n»Sinä vietät tietysti aivan kauheaa elämää nyt kun olet kesäleskenä»,\nsanoi Louetta.\n\n»Saat uskoa! Minä olen oikea pieni piru ja ylpeä siitä. Jonakin iltana\nvoit kaataa jotakin sopivaa seosta Eddien kahviin ja hiipiä kadun yli,\nniin näytän sinulle kuinka oikea cocktaili on tehtävä», prameili hän.\n\n»No, miksen minä voisi sitä tehdä? Ei voi tietää.»\n\n»Milloin tahdot. Ripusta vain vintinikkunasta ulos pyyhinliina, niin\nminä syöksyn hakemaan ginipulloa!»\n\nKaikki nauroivat tälle vallattomuudelle. Tyytyväisenä selitti Eddie\nSwanson, että hän tarkastuttaisi lääkärillä kahvinsa joka päivä.\nMuut johtuivat keskusteluun viime aikojen kiintoisimmista murhista,\nmutta Babbitt jatkoi Louettan kanssa keskustelua persoonallisemmista\nasioista: »Tuo on sitten kaunein hame, minkä olen nähnyt elämässäni!»\n\n»Pidätkö todellakin siitä?»\n\n»Pidänkö siitä? Tiedätkö, minä toimitan Kenneth Escottin välityksellä\nuutisen sanomalehtiin, että aistikkaimmin puettu nainen U.S:ssa on mrs.\nE. Louetta Swanson.»\n\n»Äh, älä ärsytä!» Mutta hän säteili. »Eikö tanssita vähän, Georgie?\nSinun täytyy tanssia minun kanssani.»\n\nBabbitt vastusteli: »Sinä et tiedä, kuinka kelvottomasti minä tanssin»,\nmutta nousi kumminkin kömpelösti.\n\n»Minä opetan sinua. Minä voin opettaa kenen tahansa!»\n\nLouettan katse oli kostea, hänen äänensä mielenliikutuksesta\nepävakainen. Babbitt uskoi voittaneensa hänet. Hän tarttui häneen,\ntunsi hänen pehmeän lämpönsä ja pyöriskeli ympäri salia jonkinlaisin\nomatekoisin onestep-askelin. Hän törmäsi yhteen vain yhden tai kahden\nparin kanssa. »Minä en, peeveli vie, tanssi sittenkään niin huonosti\n— — — Liehunhan minä kuin oikea näyttämötanssija», kerskui hän, ja\nLouetta vastasi innokkaana: »Niin — sanoinhan sinulle, että voin\nopettaa kenen tahansa — Älä ota niin pitkiä askelia!»\n\nHetkeksi hän menetti itseluottamuksensa, mutta ankarasti keskittäen\ntarmonsa koetti pysyä musiikintahdissa. Mutta Louettan tenho tempasi\nhänet taas mukaansa. »Hänen täytyy pitää minusta: minä pakotan hänet!»\nlupasi hän itselleen. Hän koetti suudella Louettan korvan juuressa\nolevaa kiharaa. Louetta käänsi vaistomaisesti päätänsä välttääkseen\nsitä ja mutisi: »Anna olla!»\n\nSekunnin hän vihasi Louettaa, mutta sitten oli taas yhtä innokas kuin\nennenkin. Hän tanssi mrs. Orville Jonesin kanssa, mutta katseli vain\nLouettaa, joka tanssi miehensä kanssa. »Ole varuillasi, sinä tulet\ntekemään tuhmuuksia», nuhteli hän itseänsä hypellen ja taivutellen\ntukevia polviansa mrs. Jonesin kanssa tanssien ja lausui tälle arvon\nnaiselle: »Täällä on perhanan lämmin!» Ilman aihetta ajatteli hän\nPaulia ja sitä murheen asuntoa, jossa ihmiset eivät koskaan tanssi.\n»Minä olen hullu tänä iltana, minun pitäisi mennä kotiin», ajatteli hän\nhuolestuneena, mutta jätti mrs. Jonesin ja syöksyi viehättävän Louettan\nrinnalle esittäen: »Seuraava tanssi on minun!»\n\n»Oh, minun on niin lämmin, minä en aio tanssia tätä tanssia.»\n\nRohkeasti: »Tule sitten istumaan portaille vilvoittelemaan!»\n\n»Hm — — —»\n\nPehmeässä pimennossa, talon melu takanaan, hän tarttui päättävästi\nLouettan käteen. Tämä puristi kerran hänen kättään ja laski sen sitten.\n\n»Louetta, sinä olet minusta hauskin ihminen, minkä tunnen!»\n\n»Niin, olet sinäkin minusta hurjan hauska!»\n\n»Niinkö sanot! Sinun pitää pitää minusta, minä olen niin yksinäinen!»\n\n»No, kyllä sinun taas on hyvä olla, kun vaimosi tulee kotiin.»\n\n»Ei, minä olen aina yksin!»\n\nLouetta pani kätensä ristiin leuan alle, joten Babbitt ei uskaltanut\nkoskea häneen, huokasi vain:\n\n»Kun minä olen huonolla tuulella ja — — —» Hän oli vähällä ruveta\npuhumaan Paulin tragediasta, mutta se oli liian pyhä rakkaudenkin\ndiplomatialle — — — »kun väsyn konttoriin ja kaikkiin, on minusta\nhauska katsoa kadun yli ja ajatella sinua. Tiedätkö, minä näin sinusta\nkerran unta!»\n\n»Oliko se kaunis uni?»\n\n»Ihana.»\n\n»Vai niin. Mutta tiedäthän, että unet tavallisesti ovat todellisuudessa\nvastakohtia. Nyt minun täytyy rientää sisään.» Louetta nousi.\n\n»Ei, älä mene vielä, Louetta-kiltti!»\n\n»Minun täytyy. Minunhan on pidettävä huolta vieraistani.»\n\n»Anna heidän hoitaa itsensä.»\n\n»Se ei käy laatuun!» Hän taputti Babbittia ohimennen olalle ja hävisi.\n\nMutta oltuaan minuutin nolona ja lapsellisena aikoen hiipiä kotiinsa\nmutisi hän: »Enhän minä yrittänyt häntä lähennellä. Tiesinhän sangen\nhyvin koko ajan, ettei se kannattaisi», ja saapasti sisään tanssiakseen\nmrs. Orville Jonesin kanssa ja karttaakseen Louettaa — siveellisesti ja\navoimesti ja selvästi.\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU.\n\n\n1.\n\nHänen käyntinsä Paulin luona oli yhtä hämärä kuin hänen yönsä täynnä\nsumua ja kummastelevia kysymyksiä. Silmät mitään näkemättä hän\nkulki karbolilta haisevien vankilakäytävien kautta huoneeseen, jota\nreunustivat vaaleankeltaiset puusohvat, joissa oli ruusumallisia\nreikiä, niinkuin kenkäpuotisohvissa, joita hän poikana oli nähnyt.\nVanginvartija toi sisään Paulin. Harmaasta pumpulisesta vankipuvusta\npistivät Paulin kasvot esiin kalpeina ja ilmeettöminä. Paul liikkui\nturhanpäiväisen tarkasti vartijan käskyjen mukaan, hän työnsi\nnöyrästi Babbittin tuomat tupakat ja kuvalehdet pöydän yli vartijalle\ntarkastettaviksi. Hänellä ei ollut mitään muuta sanomista kuin: »No,\nminä alan siihen tottua», ja »Minä työskentelen vaatturiosastolla;\nkangas koskee sormiini.»\n\nBabbitt tiesi, että Paul oli jo kuollut tässä kuoleman asunnossa. Ja\nkun hän vaipui mietteisiin junassa kotimatkalla, tuntui jotakin hänessä\nitsessäänkin kuolleen: lojaali ja vahva usko maailman hyvyyteen,\njulkisen epäsuosion pelko, menestyksen ylpeys. Hän oli hyvillään, että\nhänen vaimonsa oli poissa. Hän tunnusti sen puolustamatta itseään. Hän\nei siitä välittänyt.\n\n\n2.\n\n»Mrs. Daniel Judique» seisoi naisen käyntikortissa. Babbitt tiesi,\nettä hän oli erään paperitukkukauppiaan leski. Hänen täytyi olla\nneljäkymmentä- tai neljäkymmentäkaksivuotias, mutta Babbitt piti häntä\nnuorempana nähdessään hänet konttorissaan sinä iltapäivänä. Mrs.\nJudique oli tullut kysymään, oliko mitään huoneistoa saatavissa, ja\nBabbitt otti hänet kokemattomalta naiskirjanpitäjältä omaan hoitoonsa.\nRouvan muhkea ulkomuoto miellytti häntä hermostuttavasti. Rouva oli\nsolakka nainen, hänellä oli musta puku, jossa oli valkopilkkuisia\nsveitsiläiskoruja; viileä, hieno puku. Suuri musta hattu varjosti hänen\nkasvojansa. Hänen silmänsä olivat kimmeltävät, hänen pehmeä leukansa\nmiellyttävän täyteläinen ja hänen poskillaan tasainen, verevä väri.\nBabbitt mietti jälkeenpäin, mahtoiko hän olla maalattu, mutta ei\nyksikään mies kristikunnassa ollut semmoisista asioista tietämättömämpi.\n\nMrs. Judique istui ja pyöritteli orvokinväristä päivänvarjostintaan.\nHänen äänensä oli vetoava olematta tunkeileva.\n\n»Mahdattekohan te voida auttaa minua.»\n\n»Mielihyvällä.»\n\n»Minä olen ollut kaikkialla — — — minä haluaisin pienen asunnon, jossa\nolisi yksi makuuhuone tai ehkä kaksi, arkihuone ja keittiökomero ja\nkylpyhuone, mutta sellaisen, joka todella on viihtyisä, ei mitään\nsynkeätä tai uudenaikaisia huoneita räikeine sähkökruunuineen. Enkä\nminä voi maksaa ylen huikeata hintaa. Minun nimeni on Tanis Judique.»\n\n»Luullakseni meillä on yksi, joka juuri sopisi teille. Tahtoisitteko\ntulla katsomaan sitä nyt?»\n\n»Kyllä, minulla on pari tuntia aikaa.»\n\nUudessa Cavendish Apartmentsissa oli Babbittilla huoneisto, jota hän\noli pitänyt vapaana Sidney Finkelsteiniä varten, mutta ajatellessaan,\nettä saisi ajaa tämän miellyttävän naisen rinnalla, hän heitti\nystävänsä Finkelsteinin hiiteen ja selitti ritarillisesti: »Mennään\nkatsomaan, mitä voin teille tarjota.»\n\nHän pyyhki pois pölyn auton istuimelta ja pani henkensä kaksi kertaa\nvaaraan näyttääkseen ajotaitoaan.\n\n»Te osaatte tosiaan käytellä autoa,» sanoi mrs. Judique.\n\nBabbitt piti hänen äänestään. Siinä oli hänen mielestään musiikkia\nja kulttuurin henkeä, se ei ollut sellaista hyppivää tirskuntaa kuin\nLouetta Swansonin ääni.\n\nHän kerskui:\n\n»Nähkääs, moni on niin nolo ja hidas, että jää kaikkien ihmisten\ntielle. Varmin ajaja on se, joka osaa pitää konettaan kurissa, mutta ei\narkaile lisätä vauhtia, kun tarvitaan. Ettekö tekin ole sitä mieltä?»\n\n»Olen tietysti.»\n\n»Te olette tietysti hurjan taitava ajamaan.»\n\n»En, juuri. Meillä oli tietenkin auto — tarkoitan, ennenkuin mieheni\nmeni pois — ja olinhan minä sillä ajavinani, mutta ei siihen\nluullakseni nainen voi koskaan oppia niin hyvin kuin mies.»\n\n»No, on niitä muutamia aika hyviä naisajajia.»\n\n»On tietenkin sellaisia naisia, jotka koettavat matkia miehiä ja\npelaavat golfia ja kaikkea ja tärvelevät ihonsa ja kätensä.»\n\n»Aivan, minä en koskaan ole pitänyt sellaisista miesmäisistä naisista.»\n\n»Minä tarkoitan — — — tietysti minä ihailen niitä hirveästi ja tunnen\nitseni aivan voimattomaksi ja hyödyttömäksi heidän rinnallaan.»\n\n»Eikö mitä! Te olette tietysti hurjan hyvä soittamaan pianoa.»\n\n»No, en — — — minä tarkoitan — — — en juuri.»\n\n»Joo, olette varmasti.»\n\nBabbitt loi katseen hänen pehmoisiin käsiinsä, hänen timantti- ja\nrubiinisormuksiinsa; rouva näki katseen, pisti kätensä piiloon\nkissamaisesti kouristaen kapeita, valkoisia sormiansa, ja sanoi\nhaikeamielisesti:\n\n»Minä pidän soittamisesta — tarkoitan — soittaa rimputan mielelläni\npianoa, mutta en ole koskaan saanut oikeata opetusta. Mr. Judiquen\ntapana oli sanoa, että minusta olisi tullut hyvä pianisti, jos vain\nolisin saanut opetusta, mutta hän kai vain mairitteli minua.»\n\n»Sitä hän varmaankaan ei tehnyt. Teillä on varmaan temperamenttia.»\n\n»Oo — pidättekö te musiikista, mr. Babbitt?»\n\n»Pidän toki! Vaikka en minä tiedä, välitänkö niin erikoisen paljoa\nkaikenlaisista klassillisista renkutuksista.»\n\n»Oi, minä suorastaan rakastan Chopinia ja muita semmoisia.»\n\n»Niinkö, todella? Niin, tietysti minäkin käyn monissa semmoisissa\nkorkeamman tyylin konserteissa, mutta minä pidän sittenkin\nhyvästä jazz-orkesterista, jossa on oikeata vauhtia, niin että\nbassoviulunsoittaja heiluttaa viuluansa ympäri ja paukuttelee sitä\nkäyrällä.»\n\n»Minä tiedän. Minä pidän hirmuisen paljon hyvästä tanssimusiikista.\nMinä pidän hirveän paljon tanssimisesta. Ettekö tekin mr. Babbitt.?»\n\n»Vielä häntä kysytte! Ei silti, että minä olisin niin järin taitava\nsiinä.»\n\n»Olette varmaan, sen minä uskon. Teidän pitäisi antaa minun opettaa\nitseänne. Minä voin opettaa kenen tahansa tanssimaan.»\n\n»Ettekö tahtoisi antaa minulle jonakin päivänä opetusta?»\n\n»Kyllä, mielelläni».\n\n»Teidän on paras olla varovainen, muuten otan ehdotuksenne todeksi,\ntulen teidän luoksenne ja panen teidät antamaan opetusta.»\n\nRouva ei ollut loukkaantunut, mutta ei antanut mitään lupausta. Babbitt\nvaroitti itseänsä: »älä mene taas tekemään tyhmyyksiä», ja alkoi puhua\nyleisistä aineista:\n\n»Minä tahtoisin osata tanssia niinkuin moniaat nuorukaiset, mutta\ntoisaalta tunnen, että miehen velvollisuus on ottaa tarmokkaasti, voisi\nsanoa luovasti osaa maailmantyöhön ja tarttua tapausten kulkuun ja\nvoida näyttää elämässään tuloksia. Eikö teistäkin?»\n\n»Oi, tietysti minäkin olen sitä mieltä!»\n\n»No, ja silloin täytyy minun luopua monesta, mitä tahtoisin osata,\nvaikka joka tapauksessa osaan, hitto vie, pelata golfia siinä kuin\ntoinenkin.»\n\n»Niin, siitä olen ihan varma... Oletteko naimisissa?»\n\n»Hm — — — olen — — — ja, hm, viralliset velvollisuudet tiettävästi — —\n— minä olen varapuhemies Propagandakerhossa ja hoidan erästä komiteaa\nValtion Kiinteistöyhdistysten Liitossa, ja se merkitsee aika paljon\ntyötä ja vastuuta — eikä siitä oikeastaan saa mitään kiitosta.»\n\n»Ei, sen minä tiedän! Joka uhrautuu yhteiskunnalliseen työhön, ei\nkoskaan saa tunnustusta.»\n\nHe katsoivat toisiinsa suurin keskinäisin kunnioituksin, ja Cavendish\nApartmentsin luona Babbitt auttoi hänet kohteliaasti vaunusta, viittasi\ntaloon, ikäänkuin olisi esitellyt sitä hänelle, ja sanoi käskevästi\nhissipojalle: »Toimita avaimet nopeasti!» Mrs. Judique seisoi ihan\nlähellä häntä hississä, ja hänen sydämensä jyskytti, mutta hän oli\nvarovainen.\n\nSe oli kaunis huoneisto, valkoinen puuaines ja pehmeät siniset tapetit.\nMrs. Judique oli aivan haltioitunut suostuessaan ottamaan sen, ja kun\nhe menivät hallin läpi laskeutuakseen alas, kosketti hän Babbittin\nhihaa ja sanoi hurmaantuneena: »Oi, minä olen niin iloinen, että\nkäännyin teidän puoleenne. On tosiaan suuri onni saada tavata mies,\njoka todellakin ymmärtää. Jospa tietäisitte, millaisia huoneistoja\nminulle on näytetty!»\n\nBabbitt oli äkkiä vaistomaisesti vakuutettu, että voisi panna\nkäsivartensa hänen vyötäisilleen, mutta hillitsi itsensä ja saattoi\nylenpalttisen kohteliaana hänet autoon ja ajoi mrs. Judiquen asuntoon.\nMatkalla konttoriinsa pyörivät hänen ajatuksensa koko ajan.\n\n»Olipa hyvä, että minulla kerrankin oli järkeä — peijakas, etten minä\nsentään yrittänyt! Hän on ihana, harvinainen, kerrassaan hurmaava,\nsuloiset silmät ja hurmaavat huulet ja tuo solakka vartalo — hän ei\nkoskaan tule menettämään vartalonsa kauneutta niinkuin muut naiset —\nei, ei ei, hän on todellinen, hienostunut maailmannainen. Kaikkein\nälykkäimpiä naisia, mitä olen tavannut moneen kuukauteen. Ymmärtää\nyleisiä asioita ja — — — Mutta peijakas, miksen minä yrittänyt?...\nTanis.»\n\n\n3.\n\n\nAjatus häiritsi ja hämmensi häntä, mutta hän huomasi etsivänsä\nnuoruutta, itse toivoen säilyvänsä nuorena. Se tyttö, joka varsinkin\naskarrutti hänen ajatuksiansa — vaikkei hän koskaan ollut puhutellut\nhäntä, oli uusin käsienhoitaja Pompeijin käherrysliikkeen salongin\noikealla puolella. Hän oli pieni, vikkelä, mustatukkainen, hymyilevä.\nHän oli ehkä yhdeksäntoistavuotias, ehkä kaksikymmentä. Hänellä oli\nohuita lohenvärisiä puseroita, jotka jättivät näkyviin hänen olkapäänsä\nja mustilla nauhoilla pujotellut liivinsuojustimensa.\n\nBabbitt meni käherryssalonkiin leikkauttamaan tukkaansa. Kuten aina,\ntunsi hän itsensä uskottomaksi senvuoksi, että sivuutti naapurinsa\nReeves Buildingin Käherryssalongin. Mutta nyt hän karkoitti ensimmäistä\nkertaa syyllisyystuntonsa: »Peijakas, mikäs pakko minun on sinne mennä,\nellen tahdo? Minä en ole Reeves Buildingin omistaja! Sen partureilla ei\nole mitään tekemistä minun kanssani! Voinhan minä totisesti leikkauttaa\ntukkani missä haluan! Minä en tahdo kuulla puhuttavan siitä asiasta.\nOlen saanut kyliäni ihmisten kannattamisesta — — — ellen erikoisesti\nhalua. Se ei totisesti tuota mitään. Minä olen saanut kyllikseni.»\n\nPompeijin Käherryssalonki oli Thorn-Leighin hotellin\nkellarikerroksessa, joka oli suurin ja uudenaikaisin hotelli\nZenithissä. Marmoriset kiertoportaat, joissa oli kiiltävämessinkinen\nkaidepuu, johtivat hotellin eteisestä käherryssalonkiin. Se oli\nsisustettu mustalla ja valkoisella ja punaisella kaakelilla. Siinä\noli räikeä polttokultainen katto ja suihkulähde, jossa pyylevä nymfi\nalati tyhjensi heleänpunaista runsaudensarvea. Neljäkymmentä parturia\nja yhdeksän kättenhoitajaa työskenteli vimmatusti, ja ovella seisoi\nkuusi neekeriä vahdissa kunnioittavasti ottaakseen tulijoita vastaan,\npannakseen talteen heidän hattunsa ja kauluksensa, johtaakseen heitä\nsille paikalle, missä sai istua ja odottaa ja missä matolla, joka\nmuistutti troopillista saarta valkoisen kivipermannon valtavalla\npinnalla, oli tusina nahkaisia nojatuoleja ja pöytä täynnä kuvalehtiä.\n\nBabbittin mies oli nöyräselkäinen, harmaapäinen neekeri, joka osoitti\nhänelle Zenithissä tavattoman suuressa arvossa pidettävää kunniaa —\npuhutteli häntä nimeltä. Babbitt oli kuitenkin huonolla tuulella: hänen\nmiellyttävä kättenhoitajansa ei ollut vapaana. Tämä kiilloitti erään\nkeikarimaisesti puetun herran kynsiä ja tirskuili hänen kanssaan.\nBabbitt inhosi tuota miestä. Hän aikoi odottaa, mutta Pompeijin\nsalongin mahtavan järjestelmän häiritsemistä ei käynyt ajatteleminen,\nja hänet ohjattiin heti eräälle tuolille. Hänen ympärillään vallitsi\nrikas ja hienostunut ylellisyys. Erään herran kasvoja käsiteltiin\npunaisilla säteillä, toisen tukkaa pideltiin öljyllä. Poikaset\ntyöntelivät ympäri ihmeellisiä sähköhierontakoneita. Parturit tempoivat\nkäsiinsä höyryäviä pyyhkeitä koneesta, joka muistutti kiilloitetusta\nnikkelistä tehtyä haubitsia ja heittivät ne ylenkatseellisesti pois\nheti niiden käyttämisen jälkeen. Leveällä marmorihyllyllä tuoliriviä\nvastapäätä oli sadoittain merenvahankeltaisia, rubiininpunaisia ja\nsmaragdinvihreitä nestepulloja. Babbittista oli maireista käyttää kahta\norjaa yhdellä kertaa — parturia ja kengänkiilloittajaa. Hän olisi ollut\ntäysin onnellinen, jos samalla kertaa olisi voinut askarruttaa myöskin\nkättenhoitajaa. Parturi leikkasi hänen hiuksiansa ja kysyi hänen\nmielipidettänsä Havre de Gracen kilpa-ajoista, pesäpallokaudesta ja\npormestari Proutista. Nuori neekeri, joka kiilloitti hänen kenkiänsä,\nhyräili laulua »Kun sotamiehet lähti» ja harjasi sävelen tahdissa\npingoittaen kiiltävää kenkäriepua joka kerta, kun veti sitä kengän\nyli niin kovasti, että se soinnahti kuin banjonkieli. Parturi oli\nmainio kauppamies. Hän sai Babbittin tuntemaan itsensä rikkaaksi ja\narvokkaaksi kysymällä: »Mikä teidän mielivoiteenne on, sir? Onko Teillä\naikaa tänään, sir, hiukan kasvojenhierontaan? Teidän hiusmartonne ei\nole oikein joustava, ottaisimmeko hiukan päähierontaa?»\n\nBabbittin miellyttävin nautinto oli hiustenpesu. Parturi saippuoi hänen\npäätään, kunnes se oli kermanvalkoinen paksusta saippuanvaahdosta, ja\nhuuhtoi sitten, Babbittin pitäessä päätään pesuvadin yllä pyyhkeisiin\nkäärittynä, sen pois lämpöisellä vedellä, joka pisti ihoa, ja suihkutti\nlopuksi jääkylmää vettä. Vaihteessa, kun äkillinen polttava kylmyys\ntuntui hänen päässään, jyskytti Babbittin sydän, hänen rintansa paisui,\nhänen selkäpiinsä oli kuin sähköjohto. Se oli tunnelmaa, joka katkaisi\nelämän yksitoikkoisuuden. Siitä noustessaan hän katsoi ylväästi ympäri\nsalonkia. Parturi hieroi innokkaasti hänen märkää tukkaansa käärien\nympärille pyyhkeen kuin turbaaniksi, niin että Babbitt oli kuin\npyylevä, punakka kaliifi taidokkaalla ja liikkuvalla valtaistuimella.\nParturi esitti äänellä, joka osoitti tuttavallisuutta, mutta kuitenkin\noli täynnä kaliifin mahtavuuden kunnioitusta: »Otetaanko vähän\nEldorado-öljyvoidetta, sir? Erinomaisen edullista hiusmarrolle, sir!\nEnkö saanut viimekin kerralla antaa sitä?»\n\nEi ollut saanut, mutta Babbitt suostui: »Miksei, ali right!»\nInnostuneena hän näki, että hänen kättenhoitajansa oli vapaa.\n\n»En tiedä, eiköhän minun sentään pitäisi korjauttaa vähän käsiäni»,\nmutisi hän ja näki tytön tulevan mustatukkaisena, hymyilevänä,\nherttaisena. Toimitus oli päätettävä tytön pöydän ääressä, ja Babbitt\nsaisi puhua hänen kanssaan parturin kuuntelematta. Hän odotti\nmaltillisesti koettamattakaan kurkistella tyttöä, kun tämä viilasi\nhänen kynsiänsä ja parturi ajoi hänen partaansa ja voiteli hänen\nkuumottaviin poskiinsa kaikkia niitä merkillisiä seoksia, joita\nsukkelat parturiaivot ovat vuosisatain kuluessa keksineet. Kun parturi\noli lopettanut ja hän istui tyttöä vastapäätä tämän pöydän ääressä,\nihaili hän sen marmorilevyä, ihaili pienillä hopeahanoilla varustettua,\nlevyyn upotettua pesukulhoa ja ihaili itseänsä, että pystyi käymään\nniin kalliissa paikassa. Kun tyttö nosti hänen märän kätensä vadista,\noli se lämpimästä saippuavedestä niin herkkä, että hän tavattoman\nselvästi tunsi tytön lujan pienen kouran otteen, Hän ihaili tytön\nkynsien punervaa loistoa. Nuo kädet olivat hänestä vielä ihanammat\nkuin mrs. Judiquen ohuet sormet, ja elegantimmat. Hänelle tuotti\njonkinlaista nautintoa kipu, kun tyttö leikkasi terävällä veitsellä\nkynsien reunaan muodostunutta nahkaa. Hän vastusti kiusausta katsella\ntytön nuoren poven ja olkapäiden piirteitä, joita ruusunvärinen\nharsopilvi paremminkin näytti kuin peitti. Tyttö teki häneen erikoisen\nhienon vaikutuksen, ja koettaessaan omasta puolestaan vaikuttaa tyttöön\nhän puhui yhtä kömpelösti kuin maalaispoika ensimmäisellä vierailulla:\n\n»Tänään on aika lämmin tehdä työtä.»\n\n»Niin on. Te leikkasitte kyntenne itse viime kerralla, vai kuinka?»\n\n»Joo-o — — — Niin kyllä tein.»\n\n»Teidän pitäisi aina käydä täällä leikkauttamassa.»\n\n»Niin, ehkä kyllä. Minä — — — ».\n\n»Ei mikään ole niin miellyttävän näköistä kuin hyvinhoidetut kynnet.\nMinusta se on aina varmin merkki, mistä tuntee todella hienon herran.\nTäällä oli eilen eräs automobiiliagentti, joka väitti, että muka\naina voi sanoa mihin luokkaan mies kuuluu siitä, minkä merkin auto\nhänellä on, mutta minä sanoin hänelle: 'älkää joutavia', sanoin minä,\n'asianymmärtäjä vilkaisee vain kynsiin, kun tahtoo tietää, onko mies\nhumbuugi vai todella hieno herra'.»\n\n»Niin, voi kyllä olla, että siinä on perää. Tietenkin, se tahtoo sanoa\n— — —kun on noin nätti tyttölapsi kuin te, niin eihän mies voi olla\ntulematta siivouttamaan kouriansa!»\n\n»No niin, olkoon vain, että minä olen lapsi, mutta minä en ole tuhma\nja minä voin kyllä nähdä, onko edessäni hieno ihminen — — — minä voin\narvostella luonteen yhdellä ainoalla silmäyksellä — enkä minä koskaan\npuhuisi niin avoimesti ihmisen kanssa, ellen näkisi, että hän on hieno\nihminen.»\n\nHän hymyili. Hänen silmänsä tuntuivat Babbittista lauhkeilta kuin\nhuhtikuinen päivä. Syvällä vakavuudella ilmoitti Babbitt itselleen,\nettä oli kyllä raakalaisia, jotka ajattelivat, että vain senvuoksi,\nettä tyttö on kättenhoitaja eikä ehkä niin hirveän sivistynyt, hän\nmuka ei ole mitään, mutta mitä häneen itseensä tuli, niin hän oli\ndemokraatti ja ymmärsi ihmisiä, ja hän pysyi vakaumuksessaan, että\ntyttö oli hieno tyttö, hyvä tyttö, mutta ei liian rasittavan hyvä. Hän\nkysyi, ääni täynnä sympatiaa:\n\n»Niitä on kai paljon miehiä, jotka yrittävät olla sopimattomia teitä\nkohtaan, arvaan minä?»\n\n»Jaa, etteikö ole? Nuo kaikennäköiset sikaripuotikeikarit uskovat, että\nsenvuoksi, että tyttö työskentelee parturituvassa, heidän sopii muka\nkäyttäytyä kuinka tahansa. Mitä kaikkea ne minulle puhuvatkaan! Mutta\nuskokaa minua! Minä tiedän kuinka sellaiset herrat nolataan. Minä annan\nheille, niin että surisee korvissa, ja kysyn: 'kenen kanssa te luulette\npuhuvanne?' ja silloin katoavat he kuin tahrat bensiinin tieltä ja —\n— — Ettekö tahdo vähän kynsitahdasta? Se pitää kynnet yhtä kiiltävinä\nkuin heti kiilloituksen jälkeen, ei vahingoita niitä ja kestää monta\npäivää.»\n\n»Kyllä, minäpä koetan sitä! Sanokaa — — — sanokaa, eikö ole lystikästä?\nMinä olen käynyt tässä salongissa aina siitä saakka, kun se avattiin ja\n— — —» (veitikkamaisen innokkaasti) — — — »luullakseni en tiedä vielä\nteidän nimeänne.»\n\n»Ettekö? Sepä oli omituista! En minäkään tiedä teidän!»\n\n»Älkää nyt laskeko leikkiä! Mikä se hieno pikku nimi on?»\n\n»Ah, ei se ole niin siunatun hieno! Se on varmaan juutalaisnimi,\narvelen minä, mutta me emme ole juutalaisia. Minun pappani pappa\noli aatelismies Puolassa, ja täällä oli yhtenä päivänä eräs herra,\njonkinlainen kreivi tai sellainen ja sanoi, että hän tunsi minun\npappani papan perheen Puolassa ja heillä oli muhkea suuri talo. Aivan\nerään järven rannalla.»\n\nEpäröiden: »Ettekö ehkä usko sitä?»\n\n»Hm, jaa, tietysti uskon. Miksen uskoisi? Älkää luulko, että minä\nlasken leikkiä teidän kanssanne, mutta joka kerta, kun olen katsonut\nteitä, olen itsekseni miettinyt: tuolla lapsella on sinistä verta\nsuonissaan.»\n\n»Ei, oikeinko totta?»\n\n»Totta tietenkin! No mutta nyt kun olemme ystäviä, mikä se pieni hieno\nnimi olikaan?»\n\n»Ida Putiak. Se ei ole niin erikoisen häävi. Minä sanon aina mammalle:\n'mamma', sanon minä, 'mikset antanut minulle nimeä Dolores tai jotakin\ntyylikästä?'»\n\n»No, mutta miksi niin? Minusta se on hieno nimi. Ida!»\n\n»Minä tiedän varmasti teidän nimenne!»\n\n»Oo, se ei ole niin varmaa! No, tosinhan — — — ei se sentään ole niin\nerikoisen tunnettu.»\n\n»Ettekö te ole mr. Sonheim. Paidannappiyhtiö Prater Peterin edustaja?»\n\n»En, en lainkaan! Minä olen mr. Babbitt, kiinteistöjenvälittäjä.»\n\n»Ah, anteeksi! Jaa, niin tosiaan! Te tarkoitatte täällä Zenithissä?»\n\n»Niin» (Sillä ripeällä äänellä, joka ilmaisee loukattua tunnetta.).\n\n»Niin, tosiaan. Minä olen lukenut teidän ilmoituksianne. Mainiota.»\n\n»Hm, no niin — ehkäpä olette myöskin lukenut puheitani?»\n\n»Tietysti. Minulla ei ole aikaa juuri paljon lukea, mutta — — —\nluultavasti minä teidän mielestänne olen kauhean tuhma olento.»\n\n»Minusta te olette herttainen tyttö.»\n\n»Eräs asia tässä ammatissa on hauska, se antaa tytölle tilaisuutta\ntavata hirveän hauskoja herroja ja täydentää sivistystään\nkeskustelulla, ja täällä tulee sellaiseksi, että voi ensi silmäyksellä\narvostella miehen luonteen.»\n\n»Kuulkaa nyt, Ida! Älkää mitenkään luulko, että minun tarkoitukseni\non olla sopimaton — — —» (hän ajatteli kärsimättömänä, että olisi\nnöyryyttävää, jos tuo tyttö hylkäisi tarjouksen, ja vaarallista,\njos hän siihen suostuisi. Jos hän kutsuisi hänet päivällisille ja\narvostelevat ystävät sattuisivat näkemään heidät! — Mutta hän jatkoi\ninnokkaasti:) »Älkää mitenkään luulko, että minä tahdon olla hävytön,\njos ehdotan, että olisi hauskaa, jos me kaksi menisimme ulos ja\nsöisimme pienen päivällisen yhdessä jonakin iltana.»\n\n»Minä en oikein tiedä, pitäisikö minun suostua, mutta — — —\nmiesystäväni tahtovat minua aina mukanaan ulos. Mutta ehkä minä voisin\ntänä iltana.»\n\n\n4.\n\nEi ollut mitään syytä, selitteli hän itselleen, miksei hän söisi\nyksinkertaista päivällistä köyhän tytön kanssa, jolla olisi hyötyä\nseurustelusta niin sivistyneen ja kypsän ihmisen kanssa kuin hän.\nMutta pelosta, että joku näkisi heidät eikä ymmärtäisi, veisi hän\ntytön Biddlemeierin Inniin laitakaupungille. He saisivat tehdä hauskan\najelumatkan tänä lämpimänä yksinäisenä iltana ja hän ehkä pitäisi tytön\nkättä omassaan — ei, hän ei tekisi edes sitä. Idalla oli lähestyväinen\nluonto, hänen paljaat olkansa osoittivat sen riittävän selvästi, mutta\nhän ei todellakaan aikonut kosiskella tyttöä vain senvuoksi, että tämä\nsitä odotti.\n\nSilloin meni hänen autonsa rikki. Jotakin oli joutunut epäkuntoon\nsytytyslaitteissa. Ja hänellä _täytyi_ olla auto tänä iltana.\nRaivostuneena hän koetteli sytytintä, tuijotti magneettiin. Mutta\nmulkoilipa hän kuinka hurjasti tahansa, härkäpäinen auto ei ottanut\nliikkuakseen ja se oli epäsuosioon joutuneena raahattava erääseen\nautovajaan. Viehätys palasi, kun hän tuli ajatelleeksi vuokra-autoa.\nSen käyttäminen oli samalla kertaa varakasta ja kiintoisan synnillistä.\n\nMutta kun hän tapasi Idan eräässä kulmassa kahden poikkikadun matkan\npäässä Thornleighin hotellista, sanoi tämä: »Vuokra-auto? Ja minä kun\nluulin, että teillä oli oma auto!»\n\n»Niin minulla onkin. Tietysti on. Mutta se on juuri nyt rikki.»\n\n»Jaha», sanoi tyttö sillä äänellä kuin olisi kuullut sen selityksen\nennenkin.\n\nKoko matkan Biddlemeierin Inniin koetti Babbitt puhella kuin vanha\nystävä, mutta ei onnistunut murtamaan sitä muuria, minkä tytön sanat\nrakensivat heidän välilleen. Sanomattoman suuttuneena hän kertoi,\nkuinka hän oli nolannut »sen hävyttömän parturipäällikön» ja kuinka\ndrastillisesti hän tulisi tätä kohtelemaan, jos se mokoma vielä\nsanoisi, että hän muka »oli sukkelampi soittamaan suutaan kuin\nsiistimään sorkkia.»\n\nBiddlemeierin Innissä ei heidän onnistunut saada mitään juotavaa.\nYliviinuri ei ottanut oivaltaakseen, mikä mies George F. Babbitt oli.\nHe istuivat hikoillen suuren liha-annoksen edessä ja keskustelivat\nbasepallopelistä. Kun Babbitt yritti tarttua Idan käteen, sanoi tyttö\nhilpeästi ja ystävällisesti: »Pitäkää varanne! Tuo hävytön kyyppi\nkurkistaa!» Mutta he tulivat ulos tenhoisaan kesäyöhön, jossa ilma oli\nhiljaista ja sykähdyttävää ja kuu hopeoi pihlajanlehviä.\n\n»Ajetaan jonnekin muualle, missä saa edes drinkin ja vähän tanssia!»\nesitti hän.\n\n»Jonakin toisena iltana. Minä lupasin mammalle olla tänään aikaisin\nkotona.»\n\n»Joutavia! Nyt on liian kaunista, jotta vielä malttaisi mennä kotiin.»\n\n»Minä jäisin niin hirveän mielelläni, mutta mamma suuttuisi niin\nhurjasti.»\n\nBabbitt vapisi. Tyttö oli itse nuoruus ja viehkeys. Babbitt kietoi\nkäsivartensa hänen uumenelleen. Tyttö nojautui hänen olkaansa\nvasten ilman pelkoa, ja Babbitt riemuitsi. Näin tipsutti hän alas\nravintolaportaita laulellen: »Tule, ajelu on ihanaa, se vilvoittaa.»\n\nOli oikea rakastavaisten yö. Pitkin koko Zenithiin johtavaa maantietä\nalhaalla olevan ja lempeän kuun alla oli auto auton perässä, ja\nniissä istui himmeitä olentoja uneksivassa syleilyssä. Babbitt ojensi\nkaipaavan kätensä Idaa kohti ja oli kiitollinen, kun tämä taputti\nniitä. Ei ollut yritystäkään vastarintaan tai väliasteeseen. Babbitt\nsuuteli häntä ja yksinkertaisesti ja luonnollisesti vastasi tyttö\nsuudelmaan autonohjaajan leveän selän takana.\n\nHänen hattunsa putosi ja hän riuhtaisi itsensä irti tavoittaakseen\nhattuansa.\n\n»Ah, anna sen mennä!» pyysi Babbitt.\n\n»Mitä? Hattuniko? En ikinä!»\n\nBabbitt odotti, kunnes tyttö oli saanut hatun päähänsä ja pujotti\ntaas kätensä hänen uumilleen. Tyttö vetäytyi pois ja sanoi äidillisen\ntyynnyttävästi: »Älä nyt ole tuhma pikkupoika! Me emme saa surettaa\näidinsydäntä. Nojaa taaksepäin, kultaseni, ja katsele, kuinka nyt\non ihana yö. Jos olet oikein kiltti, niin suutelen ehkä sinua, kun\nhyvästelemme. Anna minulle nyt savuke.»\n\nBabbitt auttoi häntä innokkaasti savukkeen sytyttämisessä ja kysyi,\noliko hänellä nyt kaikki, mitä hän halusi. Sitten hän siirtyi tytöstä\nniin loitolle kuin mahdollista. Nolaus oli tehnyt hänet kylmäksi. Ei\nkukaan olisi voinut sanoa Babbittille, että hän oli narri, pontevammin,\ntäsmällisemmin ja älykkäämmin kuin hän itse nyt. Hän ajatteli, että\nkirkkoherra John Jennison Drew'n kannalta katsoen hän oli synnillinen\nihminen ja Miss Ida Putiakin kannalta vanha ikävä ukko, jota täytyi\nsietää välttämättömänä rangaistuksena hyvänpuolisen päivällisen\nsyömisestä.\n\n»Kultaseni, et suinkaan aio leikkiä loukkaantunutta?\n\nMitä?»\n\nTyttö puhui nokkavalla äänellä. Babbittin olisi tehnyt mieli\nlyödä häntä. Hän ajatteli synkästi: »No ei minun sentään tarvitse\nvastaanottaa armopaloja tuolta kujakakaralta! Senkin siirtolainen! Minä\nteen tästä lopun niin pian kuin mahdollista ja rankaisen itseäni kotona\nlopun yötä.»\n\nHän puhisi: »Mitä? Minäkö loukkaantunut? Oletpas sinä lapsellinen;\nmistä minä olisin loukkaantunut? Kuule nyt, Ida. Kuule setä\nGeorgea. Minä tahdon puhua sinulle järkeä siitä, että sinä\nalituisesti kinastelet johtajan kanssa. Minulla on paljon kokemusta\nhenkilökunnasta, ja usko pois, sen ei kannata niskoitella — —»\n\nTultuaan sen keltaisen talon edustalle, missä tyttö asui, sanoi Babbitt\nhyvää yötä lyhyesti ja ystävällisesti, mutta auton lähdettyä jatkamaan\nmatkaa hän huokasi: »Ah, hyvä Jumala!»\n\n\n\n\nVIIDESKOLMATTA LUKU.\n\n\n1.\n\nHän heräsi ja oikoili jäseniään hilpeänä vuoteessaan kuunnellen\nvarpusten viserrystä; sitten hän muisti, että kaikki oli nurin, että\nhän oli päättänyt antautua harhateille ja ettei se ollut lainkaan\nhäntä huvittanut. Miksikä, mietti hän, hän rupeaisi kapinoimaan?\nMitä hän rimpuili? Miksei ottanut järjen päästä kiinni, lopettanut\ntätä idioottimaista hyrräämistä ja viihtynyt perheensä, työnsä,\nkerhotoveriensa parissa? Mitä hän voitti kapinoimisesta? Kärsimystä ja\nhäpeää — häpeää siitä, että Ida Putiakin kaltainen katutyttö saattoi\nkohdella häntä kuin poikanulikkaa. Ja kuitenkin — — — aina palautui\nhän tähän: »ja kuitenkin.» Tuotti kärsimystä tai ei, mutta hän ei enää\nsaattanut tuntea tyytymystä maailmaan, joka, kun kerran epäluulo oli\nsitä vastaan herännyt, oli käynyt mahdottomaksi.\n\nMutta, vakuutti hän itselleen, tästä tyttöjen perässä juoksemisesta\ntäytyy tulla loppu.\n\nPäivällisaikaan hän ei ollut niin varma edes siitä. Ellei hän miss\nMcGounissa, Louetta Swansonissa ja Idassa ollut löytänyt sydämensä\nhaltijatarta, niin ei se todistanut, ettei jossakin voinut olla se\nsaavutettavissa oleva nainen, joka ymmärtäisi häntä, antaisi hänelle\narvoa ja tekisi hänet onnelliseksi.\n\n\n2.\n\nMrs. Babbitt tuli kotiin elokuussa.\n\nEnnen, kun hän oli ollut poissa, oli Babbitt ikävöinyt hänen\nturvallista pikkunurkunaansa ja odottanut hänen tuloansa kuin juhlaa.\nNyt, vaikka hän ei uskaltanut loukata häntä antamalla vivahdustakaan\nsiitä näkyä kirjeissään, oli Babbitt huonolla tuulella siitä, että Myra\ntuli ennenkuin hän itse oli ehtinyt päästä entiselleen, ja hänestä oli\nkiusallista mennä häntä vastaanottamaan ja olla iloisen näköinen.\n\nHän taivalsi asemalle; hän lueskeli kesähuvi-ilmoituksia, jotta ei\ntarvitsisi puhella tuttavien kanssa ja paljastaa avuttomuuttaan.\nMutta hän oli hyvin koulutettu. Kun juna porhalsi asemalle, oli hän\nsementtisillalla ja tähysteli Pullman-vaunuja, ja nähdessään vaimonsa\nmatkustajain joukossa, jotka virtasivat asemahallia kohti, hän heilutti\nhattuansa. Ovella hän syleili häntä ja julisti: »Joo, joo, peijakas,\nsinä näytät oikein reippaalta!» Sitten hän huomasi Tinkan. Tässä oli\njotakin; tämä pieninenäinen ja vilkassilmäinen lapsi rakasti häntä,\nuskoi hänen suuruuteensa, ja kun hän otti lapsen syliinsä, nosti ja\nrutisti häntä, kunnes lapsi kirkui, oli hän hetkeksi jälleen entinen\nvakava oma itsensä.\n\nKoko ajan hän pelkäsi sitä hetkeä, jolloin joutuisi olemaan yksin\nvaimonsa kanssa ja tämä kärsivällisesti odottaisi hyväilyä.\n\n\n3.\n\nTalossa vallitsi vakiintunut tapa, että hänen piti viettää loma-aikansa\nyksin viikon tai kymmenen päivän käynnillä Catawbassa, mutta häntä\nvaivasi ajatus, että hän vuosi sitten oli ollut Paulin kanssa Mainessa.\nHän näki ajatuksissaan palaavansa sinne, saavansa siellä rauhan ja\nviettävänsä Paulin seurassa alkeellista ja sankarillista elämää. Kuin\nsalama sattui häneen ajatus, että hän todella voisi matkustaa. Toisin\nsanoen, hän ei oikeastaan voisi, hänen ei sopisi jättää afäärejä, ja\nMyra pitäisi varmaan omituisena, jos hän lähtisi sinne yksin. Tietysti\nvoisi hän päättää tehdä mitä perhanaa hyvänsä tämän jälkeen, mutta\nkuitenkin — — — mennä Maineen!\n\nHän matkusti monien ja pitkien mietiskelyjen jälkeen. Vaimolleen asiaa\nilmoittaessaan hän käytti — kun ei tietenkään voinut selittää aikovansa\nmennä etsimään Paulin henkeä erämaasta — säästäväisyyttä noudattaen\nsitä valhetta, jonka hän vuosi sitten oli keksinyt ja jota hän ei tähän\nsaakka juuri lainkaan ollut käyttänyt. Hän sanoi, että hänen täytyi\nliikeasioissa tavata erästä herraa New Yorkissa. Hän ei olisi voinut\nedes selittää itselleen, minkätähden hän otti ulos pankista useita\nsatoja dollareita enemmän kuin tarvitsi tai minkätähden hän suuteli\nTinkaa niin hellästi ja lausui: »Jumala siunatkoon sinua, pikku Tinka.»\n\nJunasta hän huiskutti hänelle, kunnes tytöntypykkä oli vain pieni\ntulipunainen piste mrs. Babbittin tilavamman ruskean hahmon rinnalla\nvaltavan rautaportin sulkeman sementtikäytävän päässä. Surumielisesti\nhän katsoi taakseen Zenithin viimeistä esikaupunkia.\n\nKoko matkan pohjoiseen hän ajatteli Mainen oppaita: yksinkertaisia ja\nvoimakkaita ja rohkeita, iloisia ja hilpeitä, jotka pelasivat pokeria\nkoruttomassa majassaan, osasivat saada selvän metsän salaisuuksista,\nkun kulkivat pitkin polkuja tai laskettelivat alas koskia. Hän muisteli\nerikseen Joe Paradisea, joka oli puolijänkki, puoli-intiaani. Jospa\nhän voisi hankkia itselleen metsäpalstan kaukana erämaassa yhdessä\nJoen kaltaisen miehen kanssa, tehdä ankaraa ruumiillista työtä, olla\nvapaa ja kovaääninen, pukunaan työmiehen mekko, eikä koskaan tarvitsisi\npalata tähän surkeaan sovinnaisuuteen.\n\nTaikka, niinkuin turkismetsästäjä pohjoiskanadalaisessa filmissä,\nsamota pitkin metsiä, leiriintyä Kalliovuorille tuimana ja vaiteliaana\nluolaihmisenä! Miksei? Hän voisi tehdä sen! Kotona oli riittävästi\nrahaa perheen toimeentuloksi, kunnes Verona oli naimisissa ja Ted voi\npitää huolen itsestään. Vanha Henry T. hoitaisi heitä kyllä. Vakavasti.\nMiksikä ei? Todella elää — — —\n\nHän kaipasi sitä, myönsi kaipaavansa sitä ja uskoi melkein tulevansa\nniin tekemään. Niin pian kuin terve järki virnisti: »Joutavia! Ihminen\nei karkaa perheensä ja kunnon kumppanien luota, ei yksinkertaisesti\ntee sitä, siinä koko juttu!» selitteli Babbitt itselleen toisaalta:\n»Eihän se sentään vaadi suurempaa rohkeutta kuin Paulilta vaadittiin\nvankeuteen menemiseen ja — — — hyvä Jumala, kuinka hartaasti tahtoisin\nsen tehdä! Seikkailijoita — kuusipiippuinen revolveri — rajakaupunki\n— korttihuijareita — maata taivasalla — olla oikea mies Joe Paradisen\nkaltaisten jymymiesten joukossa — peijakas!»\n\nNiin hän tuli Maineen, seisoi jälleen sillalla pienen hotellin\nedustalla, sylki taas sankarillisesti vedenkalvoon ja joutui mäntyjen\nsuhistessa, vuorten kimmeltäessä ja lohenpoikien molskahdellessa\nkiertämään entistä ympyräänsä. Hän riensi oppaiden majalle kuin\ntodelliseen kotiinsa, todellisten ystäviensä luokse, kauan kaivattujen.\nHe riemastuisivat hänet nähdessään. Hypähtäisivät ylös ja huutaisivat:\n»Hei, kas mr. Babbitt! Se poika ei ole tavallisia urheiluteikareita. Se\non oikea mies.»\n\nLaudoilla vuoratussa ja jotenkin rappeutuneessa kojussaan istuivat\noppaat rasvatahraisen pöydän ääressä ja pelasivat pokeria rasvaisin\nkortein: puolitusinaa ryppynaamaista miestä vanhoissa housuissaan ja\npehmeät huopahatut päässä. He nostivat katseensa ja nyökäyttivät. Joe\nParadise, mustaverinen, suuriviiksinen vanhus mörähti: iltaa, vai\nollaan täällä taas.\n\nPelimerkkien rapinan rikkoma äänettömyys.\n\nBabbitt seisoi heidän vierellään ylen yksinäisenä. Hän ehdotti, kun\nhetken kuluttua eräs perin mutkallinen peli oli päättynyt: »Kai minäkin\nsaan olla vähän aikaa mukana, Joe?»\n\n»Kyllä. Istukaa! Kuinka monta merkkiä pitää olla? Tuota, ettekös te\nollut täällä viime vuonna vaimonne kanssa vai kuinka?» sanoi Joe\nParadise.\n\nSiinä koko tervehdys, jonka Babbitt sai vanhassa kodissaan!\n\nHän pelasi puolen tuntia, ennenkuin jälleen puhui. Hänen käsiinsä\ntarttui piippujen ja halpojen sikarien paha katku, ja hän oli väsynyt\n»pareihin» ja »royaleihin», loukkaantunut heidän tavastaan olla hänestä\nvälittämättä. Hän sanoi Joelle: »Onko töitä nykyään?»\n\n»Ei.»\n\n»Tuletteko minulle oppaaksi pariksi päivää?»\n\n»No, miksen. Eipä tässä ole muutakaan tilausta ennenkuin ensi viikolla.»\n\nTämä oli koko tunnustus, jonka Joe antoi Babbittin hänelle tarjoamasta\nystävyydestä! Babbitt maksoi velkansa ja lähti kojusta kuin\npahantuulinen lapsi. Joe pisti päänsä esiin savupilvestä, niinkuin\nhylje hyrskyjen keskeltä, rohkaisten: »Minä tulen sitten huomenna», ja\nsukelsi takaisin kolmen ässänsä kimppuun.\n\nEi hiljaisessa huoneessaan, jossa tuntui vastasahattujen honkalautojen\ntuoksu, ei järven rannalla eikä auringonlaskun pilvissä, jotka juuri\nnyt nousivat usmanpunervain vuorten takaa, Babbitt voinut tavata Paulin\nrauhoittavaa henkeä. Hän oli niin yksinäinen, että jäi illallisen\njälkeen keskustelemaan iänikuisen vanhan köhätautisen ja yhtä mittaa\nlörpöttelevän rouvan kanssa hotellin hallin takkavalkean ääreen. Hän\nkertoi hänelle Tedin todennäköisistä vastaisista voitoista valtion\nyliopistossa ja Tinkan merkillisestä sanavarastosta, kunnes oli täynnä\nkaipuuta sitä kotia kohtaan, jonka oli ainaiseksi jättänyt. Halki\npimeän, halki pohjolan äänettömyyden, mäntyjen oksien alla, hän samosi\nrantaan ja löysi kanootin. Siinä ei ollut airoja, mutta laudanpätkän\navulla, istuen epämukavasti keskellä venettä ja työntäen lautaa veteen\npikemmin kuin soutaen, hän pääsi sentään jokseenkin kauas järvelle.\nHotellin ja pikkurakennusten valot muuttuivat keltaisiksi pisteiksi,\nsikermäksi Sachem Mountainen juurella olevia kiiltomatoja. Entistään\nvaltavampana ja tukevampana kohosi vuori tähtiyössä, ja järvi oli kuin\nsuunnaton, musta marmoripermanto. Babbitt surkastui mitättömäksi,\nmykäksi ja vähän pelästyneeksi, mutta tämä mitättömyys vapautti hänet\nsiitä kerskuvasta esiintymisestä, joka oli ominaista Zenithin mr.\nGeorge F. Babbittille; vapautti hänen sydämensä ja teki sen suruisaksi.\nNyt hän tunsi Paulin läsnäolon, ajatteli häntä (pelastettuna vankilasta,\nZillasta ja kattohuopakauppojen ankarasta todellisuudesta) viulu\nkädessään veneen perässä. Babbitt päätti: »Minä pysyn päätöksessäni.\nMinä en ikinä palaa. Nyt, kun Paul on poissa, en enää tahdo nähdä\nainoatakaan noista kirotuista ihmisistä! Typeräähän oli suuttua,\nettei Joe Paradise hypännyt pystyyn ja langennut kaulaani! Hän\non metsäihmisiä, liian viisas huudellakseen ja lörpötelläkseen\ntoisen pyörryksiin niinkuin kaupunkilainen. Mutta saada hänet kauas\nvuoristoon, otusten jäljille — — — se on todellista elämää!»\n\n\n4.\n\nJoe saapui Babbittin tuvan luo kello yhdeksän seuraavana aamuna.\nBabbitt tervehti häntä kuin toveriansa aarniometsäelämässään:\n\n»No, rakas Joe, miten olisi, jos mentäisiin jäljille ja päästäisiin\npois näistä perhanan veltoista ilmavieraista ja naisista ja kaikesta?»\n\n»Sopiihan se», sanoi Joe.\n\n»Mitä sanotte, jos mentäisiin Box Car Bondiin — minä olen kuullut\nsanottavan, että siellä olevaa majaa ei käytetä — ja leiriytyisimme\nsinne?»\n\n»Miksei mr. Babbitt. Mutta Skowtuit Pond on lähempänä, ja kalansaanti\nsiellä jokseenkin yhtä hyvää.»\n\n»Ei, minä tahdon oikeaan erämaahan.»\n\n»Jaha. Se on eri asia.»\n\n»Pannaan vanhat rensselit selkään ja lähdetään metsiin oikealle\neräretkelle!»\n\n»Eiköhän olisi helpompaa, arvelen, mennä sitten vesitietä Lake Choguen\nkautta? Voitaisiin kulkea koko tie moottoriveneellä, tasapohjaisella,\noikein Evinrudella varustetulla veneellä.»\n\n»Ei kiitos! Repiä rikki hiljaisuutta säikyttävällä moottorilla! Ei\nsinnepäinkään! Pankaa te vain toinen sukkapari vanhaan laukkuunne ja\nsanokaa, mitä ruokavaroja pitää olla. Minä olen valmis yhtä pian kuin\nte.»\n\n»Useimmat urheilijat matkustavat sinne veneellä, mr. Babbitt. Se on\npitkä tie kävellä.»\n\n»Kuulkaas, Joe, ettekö te jaksa kävellä?»\n\n»No, kai minä sentään siihen pystyn. Mutta minä en ole käynyt niin\nkaukana kuuteentoista vuoteen. Useimmat urheilijat menevät veneellä.\nMutta voinhan tehdä sen, kun kerran haluatte», sanoi Joe ja meni\nsurullisena tiehensä.\n\nBabbitt oli tyyntynyt pienestä suuttumuspuuskastaan ennenkuin Joe\npalasi. Hän arveli Joen sulaneen ja alkavan kertoa mielenkiintoisia\njutelmiaan, mutta Joe ei ollut pehminnyt vielä silloinkaan, kun he jo\nolivat matkalla. Hän pysytteli itsepintaisesti Babbittin jäljessä, ja\nmiten laukku rasittikin hänen hartioitansa, miten vimmatusti Babbitt\nläähättikin, hän saattoi kuulla oppaansa läähättävän samalla tavalla.\nMutta tie oli sangen ihana, polku ruskeana männyn neulasista ja\nkoluisena juurista palsamipuiden, sananjalkojen ja koivuviidakoiden\nkeskessä. Babbitt sai takaisin uskonsa ja hikoili hilpeästi edelleen.\nPysähtyessään levähtämään hän nauroi:\n\n»Minusta tuntuu, että me suoriudumme aika hyvin ollaksemme näin\nvanhoja! Mitä?»\n\n»Uh — huh», myönsi Joe.\n\n»Tämä on hurjan kaunis paikka. Katsokaa, tuosta puiden lomitse näkee\njärven! Kuulkaa, Joe, ette tiedä, kuinka onnellinen olette, kun saatte\nelää tällaisissa metsissä eikä tarvitse olla kaupungissa sen kitisevien\najopelien ja raksuttavien kirjoituskoneiden ja ihmisten keskessä, jotka\nkiduttavat toisen puolikuoliaaksi joka päivä! Minä toivoisin tuntevani\nmetsät niinkuin te! Sanokaa mikä tuon pienen punaisen kukan nimi on?»\n\nJoe hieroi selkäänsä ja katseli nyrpeästi kukkaa.\n\n»Jaa, mikä kutsuu sitä miksikin — —-, minä sanon sitä aina vain\nvaaleanpunaiseksi kukaksi.»\n\nBabbittin ajatukset uinuivat vähitellen pois, kun marssi muuttui\nsokeaksi taivaltamiseksi eteenpäin. Hän oli aivan näännyksissä\nväsymyksestä, hänen paksut säärensä tuntuivat kävelevän eteenpäin\nitsestään, ilman johtoa, ja konemaisesti kuivasi hän hikeä, joka\nkiusasi hänen silmiään. Hän oli liian väsynyt voidakseen tuntea\nmitään tietoista iloa, kun he kilometrin pituisen vaelluksen jälkeen\npäivänpaahteista porrassiltaa myöten erään suon poikki, missä kärpäset\nparveilivat kuumien pensastojen yllä, tulivat Box Car Pondin viileälle\nrannalle. Laskiessaan laukun selästään hän menetti tasapainonsa ja\nhorjui eikä pitkään kotvaan saattanut seistä pystyssä. Hän makasi\nvehmaan vaahteran alla urheilumajan vieressä ja tunsi nautinnokseen\nvaipuvansa uneen.\n\nHän heräsi auringonlaskun aikaan ja tapasi Joen täydessä puuhassa\nvalmistamassa illallista käristetystä liikkiöstä ja munista ja\nohukaisista, ja hänen erämiesihailunsa elpyi. Hän istui kannon päähän\nja tunsi itsensä miehekkääksi.\n\n»Joe, mitä tekisitte, jos teillä olisi paljon rahaa? Jatkaisitteko te\noppaana olemista vai hankkisitteko itsellenne pienen metsäpalstan ja\nolisitte ihmisistä riippumaton?»\n\nEnsimmäisen kerran kirkastui Joen naama. Hän käänsi hiukan\npaistinkojeitansa ja sanoi: »Minä olen sitä monta kertaa ajatellut. Jos\nminulla olisi rahaa, muuttaisin Tinkers Fallsiin ja panisin pystyyn\nsievoisen kenkäkaupan.»\n\nIllallisen jälkeen Joe ehdotti pokerin pelaamista, mutta Babbitt ei\nsiihen suostunut, ja Joe meni yhtä tyytyväisenä maata kello kahdeksan.\nBabbitt istui kannolla, katseli tummalle järvelle ja huitoi hyttysiä.\nKuorsaavaa opasta lukuunottamatta ei viidentoista kilometrin piirissä\nollut ainoatakaan muuta ihmisolentoa. Hän oli yksinäisempi kuin koskaan\nennen elämässään. Ajatukset liikkuivat Zenithissä.\n\nHän mietti huolestuneena, eiköhän miss McGoun maksanut liikaa\nkopiopaperista. Hän samalla kertaa ikävöi ja harmitteli ajatellessaan\nainaista ilveilyä Grobiaanien pöydässä. Ajatteli, mitä Zilla Riesling\nnyt mahtoi tehdä. Mahtoiko Ted, saatuaan kesän aikana esiintyä kypsänä\nautotyöläisenä, aikoa ryhtyä lukemaan yliopistossa? Ajatteli vaimoansa.\n»Jos hän vain — — — jos hän vain ei olisi niin vietävän tyytyväinen\nlojumaan levossa — — — Ei! Minä en tahdo. Minä en tahdo palata. Minä\nolen viidenkymmenen ikäinen kolmen vuoden kuluttua. Kuudenkymmenen\nkolmentoista päästä. Minulla täytyy olla jotakin iloa elämästäni\nennenkuin se on liian myöhäistä! Vähän sillä väliä mitenkä! Täytyy!»\n\nHän ajatteli Ida Putiakia, Eddie Swansonia, sitä miellyttävää leskeä\n— mikä sen nimi olikaan — Tanis Judique — — — sitä, jolle hän oli\nhankkinut sen asunnon. Kuvitteli juttelevansa heidän kanssaan, kunnes\nhätkähti:\n\n»Peijakas, minä en näy saattavan olla ajattelematta ihmisiä!»\n\nTällä tapaa tuli hänelle selväksi, että oli vain hulluutta karata\ntiehensä, kun ei kuitenkaan pääse karkuun omalta itseltään. Niinpä\nhän lähtikin takaisin Zenithiä kohti. Hänen matkansa ei ollut paon\nnäköinen, mutta hän pakeni yhtä kaikki, ja neljä päivää myöhemmin hän\nistui Zenithiin menevässä junassa. Hän tiesi hiipivänsä takaisin, ei\nsen vuoksi, että hän olisi halunnut niin tehdä, vaan sentähden, että se\noli ainoa, mitä hän saattoi tehdä. Hän tarkasteli jälleen havaintoansa,\nettei milloinkaan voisi karata Zenithistä ja perheestään ja\nkonttoristaan. Senvuoksi, että hänellä omissa aivoissaan oli perheensä\nja konttorinsa ja jokainen Zenithin katukuva ja piirre.\n\n»Mutta minä — — — totisesti, minä sittenkin toimitan jotakin!» lupasi\nhän itselleen ja koetti saada itseensä sankaruuden tunteen.\n\n\n\n\nKUUDESKOLMATTA LUKU.\n\n\n1.\n\nKulkiessaan läpi junan etsien tuttavia hän näki vain yhden tutun\nihmisen ja se oli Seneca Doane, juristi, joka nautittuaan erinomaisia\netuja Babbittin kurssitoverina yliopistossa ja yhdistysten edusmiehenä\noli tullut hulluksi ja ollut ensimmäisenä nimenä maanviljelystyöläisten\nvaalilistalla ja veljeillyt ilmeisten sosialistien kanssa. Vaikka\nBabbitt nyt oli kapinoitsija, ei hän sentään tahtonut näyttäytyä\nyhdessä sellaisen fanaatikon kanssa, mutta koko Pullman-vaunurivissä\nei hän tavannut ketään muuta tuttavaa, ja niin hän pysähtyi\nvastenmielisesti. Seneca Doane oli pienikasvuinen, ohuttukkainen, hyvin\nChum Frinkin näköinen, paitsi ettei hänellä ollut Frinkin hilpeää\nvirnistystä. Hän luki kirjaa, jonka nimi oli »Kaiken maailman tie».\nBabbittista kirja näytti uskonnolliselta, ja hän alkoi miettiä, oliko\nDoane ehkä kääntynyt ja tullut siivoksi ja isänmaalliseksi.\n\n»Hei, kas Doane! Terve!», sanoi hän.\n\nDoane nosti katseensa. Hänen äänensä tuntui erittäin ystävälliseltä:\n\n»Kas. Terve, Babbitt.»\n\n»Matkoilla, näen minä?»\n\n»Niin, olen ollut Washingtonissa.»\n\n»Washingtonissa, vai niin? No, kuinka hallitus suoriutuu?»\n\n»Se — — — mutta etkö istu?»\n\n»Kiitos, voinhan sen tehdä. Niin. Onhan siitä aikaa, kun viimeksi on\npuhuttu, Doane! Minä olen ollut — — — hm — — — vahinko, ettet tullut\nviime luokkakokoukseen.»\n\n»Oo — — — kiitos vain.»\n\n»Mitä sanovat ammattiyhdistykset? Asetutko ehdokkaaksi\npormestarinvaalissa taas?»\n\nDoane tuntui hermostuneelta. Hän selaili kirjansa lehtiä. Hän sanoi:\n»Ehkäpä kyllä», mutta niin välinpitämättömästi kuin se ei olisi mitään\nerikoista, ja hymyili.\n\nBabbitt piti siitä hymystä ja etsi keskustelunainetta: »Minä näin\nmetkan kabaretin New Yorkissa: Se oli seurue 'Huomenta, Hunajahuuli'\nMintonin hotellista.»\n\n»Jaa, ne on kauniita tyttöjä. Minä tanssin siellä eräänä iltana.»\n\n»Mitä? Huvittaako sinua tanssi?»\n\n»Tietty se. Minä pidän enemmän tanssista ja kauniista naisista ja\nhyvästä ruuasta kuin mistään muusta maailmassa. Niinkuin useimmat\nmiehet.»\n\n»Mutta, perhana, Doane, minä luulin, että sinä ja sinun kaltaisesi\ntahdoitte riistää meiltä hyvän ruoan ja kaiken muun.»\n\n»Ei. Ei ensinkään. Minä soisin vain näkeväni myöskin esimerkiksi\nvaatturityöläiset pitämässä kokoustaan Ritzin hotellissa ja\ntoimeenpanemassa tansseja kokouksen jälkeen! Eikö se ole järkevää?»\n\n»On totisesti! Se saattaa olla aate! Hm — — — ikävää, ettei ole tavattu\nuseammin viime vuosina! Kuule, minä toivon, ettet kanna kaunaa minulle\nsenvuoksi, että vastustin sinua vaaleissa ja kiipesin puhumaan Proutin\npuolesta. Näes minä kuulun Tasavaltalaisten Järjestöön ja tunsin\nikäänkuin — — —»\n\n»Eihän sinulla ollut mitään syytä olla vastustamatta minua. Minä\nuskon mielelläni, että olet hyödyksi Järjestölle. Minä muistan —\n—yliopistossa sinä olit tavattoman kaukonäköinen ja vastaanottoinen\nvaikutuksille. Muistan vielä, kuinka sanoit minulle, että aioit ruveta\nasianajajaksi ja ajaa maksuttomasti köyhien asiaa ja taistella rikkaita\nvastaan. Ja minä taas sanoin, että halusin itse tulla rikkaaksi ja\nostaa tauluja ja asua New Portissa! Sinä innostit oikeastaan meitä\nkaikkia.»\n\n»Niin... No niin... Minä olen kyllä aina tahtonut olla kaukonäköinen.»\nBabbitt oli hirveän hämillään ja hyvillään; hän koetti näyttää samalta\npojalta kuin neljännes vuosisataa sitten, ja hänen kasvonsa loistivat,\nkun hän sanoi vanhalle ystävälleen Seneca Doanelle:\n\n»Useimmilla ihmisillä, niilläkin, joilla on tarmoa, ja niillä,\njotka luulevat olevansa edistysmielisiä, on vikana, etteivät ole\nkaukonäköisiä ja vapaamielisiä. Minä puolestani katson, että on\naina annettava vastustajallekin mahdollisuus ja kuunneltava hänen\naatteitaan.»\n\n»Mainiota!»\n\n»Kuulepas, miten minä katson asiaa: Hiukkanen oppositiota tekee hyvää\nmeille kaikille, joten, varsinkin jos on liikemies ja ottaa osaa\nyhteiskuntatyöhön, täytyy olla suvaitsevainen.»\n\n»Niin — — —»\n\n»Minulla on aina tapana sanoa, että miehellä pitää olla\nkaukonäköisyyttä ja ihanteita. Muutamat liiketoverini pitävät minua\nkyllä koko kaukonäköisenä, mutta minä annan heidän ajatella mitä\ntahtovat ja kuljen omaa tietäni — aivan niinkuin sinäkin... Saakeli,\neikös olekin hauskaa istua näin juttelemassa ja ikäänkuin, niin\nsanoakseni, elvyttämässä ihanteitansa?»\n\n»Mutta meidänlaisemme kaukonäköiset miehet joutuvat usein tappiolle.\nEikö se sinua huolestuta?»\n\n»Ei vähääkään! Ei kukaan voi määrätä, mitä minun tulee ajatella!»\n\n»Sinä olet juuri semmoinen mies, jota minä tarvitsen! Minä tahtoisin,\nettä sinä puhuisit muutamien liikemiesten kanssa ja koettaisit saada\nheitä kohtelemaan vähän suvaitsevammin Beecher Ingramia.»\n\n»Ingramiako? Mutta sehän on se hullu saarnamies, joka potkittiin pois\nkongregationalistikirkosta ja joka saarnaa vapaata rakkautta ja kapinaa\nesivaltaa vastaan, eikö olekin?»\n\nSellainen, selitti Doane, oli todellakin yleinen mielipide Beecher\nIngramista, mutta hän itse piti Ingramia ihmisveljeskunnan pappina,\njonka veljeskunnan tunnettu tukipylväs Babbitt itse oli. Tahtoisiko\nBabbitt siis koettaa estää ystäviänsä vainoamasta Ingramia ja hänen\nhyljeksittyä pientä kirkkoansa?\n\n»Aivan varmaan! Minä tartun joka ainoan pojan kraveliin, jonka vain\nkuulen puhuvan pahaa Ingramista», sanoi Babbitt hellästi rakkaalle\nystävälleen Seneca Doanelle.\n\nDoane lämpeni ja alkoi vetää esiin vanhoja muistoja. Hän puhui\nSaksassa pidetyistä ylioppilaspäivistä, Washingtonissa harjoitetusta\npoikamiesveroagitatiosta, kansainvälisistä työläiskonferensseistä.\nHän mainitsi ystävänsä lordi Wycomben, eversti Wedwodin, professori\nPiccolin. Babbitt oli aina luullut, että Doane seurustelee ainoastaan\nkansainvälisten työläisliittolaisten kanssa, mutta hän nyökkäsi\nvakavasti, niinkuin mies, joka tuntee tusinoittain Wycombe-lordeja, ja\nsai sovitetuksi väliin kaksi viittausta Sir Gerald Doakiin. Hän tunsi\nitsensä rohkeaksi ja idealistiksi ja kosmopoliitiksi.\n\nÄkkiä hän uudessa henkisessä suuruudessaan tunsi sääliä Zilla\nRieslingiä kohtaan ja ymmärsi häntä, mitä Propagandakerhon\ntusinaihmiset eivät ikinä voisi tehdä.\n\n\n2.\n\nViisi tuntia senjälkeen, kun hän oli tullut Zenithiin ja kertonut\nvaimolleen kuinka kuuma oli ollut New Yorkissa, hän meni tervehtimään\nZillaa. Hän oli täynnä aatteita ja sovinnollisuutta. Hän pitäisi\nhuolen, että Paul päästettäisiin vapaaksi, hän tekisi jotakin\nepämääräistä, mutta valtavan siunauksellista Zillan hyväksi; hän olisi\nyhtä jalo kuin hänen ystävänsä Seneca Doane.\n\nHän ei ollut nähnyt Zillaa sen jälkeen, kun Paul oli ampunut häntä,\nja hän kuvitteli häntä yhäkin hilpeäksi, raikasväriseksi, vilkkaaksi\nja eloisaksi. Pysähtyessään Zillan asunnon eteen erään synkän\nlaitakadun varrelle, varastokorttelien taa, hän tunsi mielessään outoa\nvastenmielisyyttä. Eräässä yläkerroksen ikkunassa hän näki Zillan,\nmutta tämä oli veretön ja vanhentunut niinkuin kellastunut palanen\nvanhaa kokoonpuristettua ja rypistynyttä paperia. Zilla, joka ennen oli\ntanssinut ja teutaroinut, istui nyt hirvittävän hiljaisena.\n\nBabbitt sai odottaa puoli tuntia, ennenkuin Zilla tuli täyshoitolan\nseurusteluhuoneeseen. Viisikymmentä kertaa aukaisi hän valokuvia\nChicagon maailmannäyttelystä vuonna 1893 sisältävän kirjan,\nviisikymmentä kertaa hän katsoi erästä taulua, joka esitti\nKunniaoikeutta.\n\nHän hätkähti, kun Zilla seisoi vihdoin huoneessa. Zillalla oli\nmustaruutuinen hame, jota hän oli koettanut saada eloisammaksi\npunaisella uumavyöllä. Vyö oli mennyt rikki ja oli huolellisesti\nkorjattu. Babbitt huomasi tämän, kun ei tahtonut katsoa hänen\nolkapäitään. Toinen olka oli alempana kuin toinen, toista käsivartta\nZilla piti koukistuneena, ikäänkuin se olisi ollut halvaantunut,\nja korkean, halvoista pitseistä tehdyn kauluksen alla oli syvennys\nvoimattomassa kaulassa, joka kerran oli ollut loistavan valkoinen ja\npehmeän täyteläinen.\n\n»No?» sanoi Zilla.\n\n»Rakas Zilla! Peijakas vieköön, tuntuuhan hyvältä saada nähdä sinua\njälleen!»\n\n»Hän voi lähettää sanan jonkin asianajajan kautta.»\n\n»Helkkarissa, Zilla! Minä en ole tullut juuri hänen vuokseen. Tulen\nvanhana ystävänä.»\n\n»Sitäpä on saanut kauan odottaa!»\n\n»No niin, sinähän tiedät, kuinka asia on. Minä ajattelin, että sinä\net tahtoisi nähdä hänen ystäväänsä kotvaan aikaan ja — — — mutta istu\ntoki. Ollaan järkeviä! Me olemme kaikki tehneet monta tekoa, jota\nmeidän ei olisi pitänyt tehdä, mutta ehkä voisimme ikäänkuin alkaa\nalusta. Vakavasti, Zilla, minä tahtoisin niin kernaasti tehdä jotakin\nsaadakseni nähdä teidät molemmat onnellisina. Tiedätkö, mitä tulin\ntänään ajatelleeksi? Ota huomioon, Paul ei tiedä tästä mitään — hän ei\ntiedä, että minulla on ollut aikomus tulla tervehtimään sinua. Minä\ntulin ajatelleeksi näin: 'Zilla on hyväsydäminen kunnon nainen, ja hän\ntulee ymmärtämään, että, hm, Paul on saanut läksytyksensä nyt'. Eikö\nolisi hyvä aate, jos sinä pyytäisit kuvernööriä armahtamaan häntä? Minä\nluulen, että kuvernööri tekisi sen, jos pyyntö tulisi sinun puoleltasi.\nEi, odota. Ajattele vain, kuinka hyväksi sinä tuntisit itsesi, jos\nolisit jalomielinen!»\n\n»Niin, minä tahdon olla jalomielinen!» Zilla istui suorana ja kankeana\nja puhui jäätävän kylmästi.\n\n»Siitä syystä minä tahdon pitää häntä vankeudessa. Varoitukseksi\npahantekijöille. Minä olen kääntynyt, George, sen hirmun jälkeen,\njonka se mies teki minua vastaan. Ennen olin joskus epäystävällinen\ntai halasin maallisia huvituksia, tanssia ja teatteria. Mutta kun\nmakasin sairaalassa, tuli helluntaiystävien pastori minun luokseni\nja hän osoitti minulle aivan Jumalan sanasta poimittujen ennustusten\nmukaan, että viimeinen tuomio on lähellä ja kaikki vanhojen kirkkojen\njäsenet joutuvat suoraan ikuiseen kadotukseen, koska he ovat ainoastaan\nnimikristityitä ja pitävät kiinni maailmasta, lihasta ja perkeleestä —\n— —»\n\nViisitoista kiivasta minuuttia hän puhui kehoittaen Babbittia\npakenemaan viimeistä vihaa, hänen kasvonsa punersivat, ja hänen kuollut\näänensä sai jälleen muinaisen Zillan kimakan tarmon sävyä. Hän lopetti\nhurjistuneena:\n\n»Se on Jumalan siunaus, että Paul on vankilassa nyt rangaistuksen\nkohtaamana ja nöyryyttämänä, jotta hän voi pelastaa sielunsa ja jotta\nmuilla pahoilla miehillä, noilla inhoittavilla naisten pyydystäjillä,\non esimerkki silmäinsä edessä.»\n\nSaarna sattui Babbittiin, ja hän väänteli itseänsä. Niinkuin hän\nkirkossa ei uskaltanut hievahtaa saaman aikana, niin tunsi hän nytkin,\nettä täytyi näyttää tarkkaavaiselta, vaikka Zillan kirkuvat uhkaukset\nlensivät hänen ohitseen kuin petolinnut.\n\nHän koetti olla sovinnollinen ja veljellinen.\n\n»Niin, minä tiedän, Zilla. Mutta, peijakas, uskonnon ydinhän on\nkai armeliaisuus, eikö olekin? Salli minun sanoa sinulle, kuinka\najattelen asiaa: Me tarvitsemme tässä maailmassa jalomielisyyttä,\nennakkoluulottomuutta, jos tahdomme johonkin pyrkiä. Minä olen aina\nollut sitä mieltä, että täytyy olla laajakatseinen ja ennakkoluuloton —\n— —»\n\n»Sinäkö? Ennakkoluuloton?» Sävy muistutti aivan entistä Zillaa. »Ah,\nGeorge Babbitt, sinä olet kai jokseenkin yhtä laajakatseinen ja\nennakkoluuloton kuin partaveitsi.»\n\n»Vai niin, olenko? Vai niin. No, sitten sanon sinulle vain, että — — —\nsitten — — — sanon — minä — vain — sinulle, että minä joka tapauksessa,\npiru vieköön, olen yhtä laajakatseinen kuin sinä uskonnollinen. Sinä —\nmuka uskonnollinen!»\n\n»Niin olen. Meidän pastorimme sanoo, että minä olen hänelle tuki\nuskossa.»\n\n»Sen uskon heikkarin hyvin! Paulin rahoilla! Mutta vain osoittaakseni\nsinulle, kuinka laajakatseinen minä olen, aion lähettää kymmenen\ndollarin shekin tuolle Beecher Ingramille senvuoksi, että ihmiset\nsanovat sen miesparan saarnaavan vapaata rakkautta ja kapinaa esivaltaa\nvastaan ja koettavat ajaa häntä ulos kaupungista.»\n\n»Ja siinä he tekevät oikein. Heidän pitäisi ajaa hänet ulos\nkaupungista! Hänhän saarnaa — jos sitä voi sanoa saarnaamiseksi —\nteatterissa, saatanan huoneessa! Sinä et tiedä, mitä merkitsee, että\nlöytää Jumalan, että löytää rauhan, että huomaa ansat, joita perkele\nvirittää meidän jalkojemme tielle. Minä olen sanomattoman iloinen, kun\nvoin nähdä Jumalan salaisen aivoituksen siinä, että hän antoi Paulin\nampua minua ja tehdä lopun minun elämästäni synnissä — ja Paul saa\nhyvin ansaitun palkkansa siitä julmuudesta, jota hän minua kohtaan\nosoitti — ja minä toivon... että hän kuolee vankilassa!»\n\nBabbitt hypähti ylös hattu kädessä ja murisi:\n\n»Jaa, jos tämä on sitä, mitä sinä sanot elämiseksi rauhassa, niin\nvaroita minua Jumalan tähden, ennenkuin varustaudut riitaan — ole niin\nhyvä!»\n\n\n3.\n\nValtava on kaupunkien voima pakottaa vaeltaja takaisin luoksensa.\nEnemmän kuin vuoret tai rantoja riistävä meri pitää kaupunki luonteensa\njärkähtämättömänä, kyynillisenä, toteuttaen näennäisten muutosten\nalaisena päämääräänsä. Vaikka Babbitt oli jättänyt perheensä ja\noleskellut erämaassa Joe Paradisen kanssa, vaikka hän iltaa ennen\npaluutaan Zenithiin oli ollut aivan varma, ettei hän eikä kaupunki\nolisi enää sama, ei hän kymmentä päivää paluunsa jälkeen olisi voinut\nuskoa olleensa milloinkaan poissa. Ei myöskään ollut laisinkaan selvää\nhänen tuttavilleen, että tämä oli uusi George F. Babbitt, paitsi että\nhän oli ärtyisempi alituisessa ilveilyssä Atleettikerhossa ja kerran,\nkun Vergil Gunch huomautti, että Seneca Doane pitäisi hirttää, ärähti:\n\n»Perhana! Hänessä ei ole mitään vikaa!»\n\nKotona hän röhki »mitä?» sanomalehtensä äärestä vastaukseksi vaimonsa\nmuistutuksiin, oli ihastunut Tinkan uuteen punaiseen tamoshanteriin\nja selitti: »Tuo vanha peltinen autotalli on tyylitön. Minun täytyy\nrakentaa hauskempi puusta.»\n\nVerona ja Kenneth tuntuivat todellakin olevan kihloissa. Escott oli\nsanomalehdessään aloittanut taistelun suoranaisien ostojen puolesta\nvälityskauppoja vastaan. Tulokseksi hän oli saanut erinomaisen paikan\neräässä välitysliikkeessä, ja hänellä oli siksi hyvä palkka, että voi\nmennä naimisiin. Tietenkin hän nyt häpäisi niitä edesvastuuttomia\nreporttereja, jotka kirjoittivat pötyä ja moittivat välitysliikkeitä,\n»tietämättä mistä puhuivat»!\n\nSyyskuussa tänä vuonna oli Ted aloittanut opintonsa yliopistossa. Se\noli Mohalisissa, vain viidenkolmatta kilometrin päässä Zenithistä\nja Ted tuli usein kotiin lauantaiksi ja sunnuntaiksi. Babbitt oli\nhuolestunut. Ted harrasti kaikkea muuta kuin lukemista. Hän oli\nkoettanut luoda uudestaan jalkapallokerhon, hän ikävöi pesäpallokautta,\nhän oli tanssikerhokomitean jäsen, ja kaksi yhdistystä oli ottanut\nhänet (zenithiläisenä ylimyksenä maalaispoikien keskuudessa)\nehdokkaakseen. Mutta hänen opinnoistaan ei Babbitt saanut tietää\nenempää kuin mutisevan lauseen:\n\n»Äh, nuo perhanan vanhat peruukit tunkevat meihin vain kaikkinaista\nroskaa kirjallisuudesta ja kansantaloudesta.»\n\nEräänä päivänä Ted ehdotti:\n\n»Sano isä, enkö voisi siirtyä yliopistosta teknilliseen kouluun\nmekaanikoksi? Sinä muriset aina, että minä en lue, mutta siellä minä\ntosiaan lukisin.»\n\n»Ei. Teknillisellä koululla ei ole samaa arvoa kuin yliopistolla»,\nsanoi Babbitt äreästi.\n\n»No senpä minä juuri tahtoisin nähdä, eikö muka ole! Teknologit voivat\npelata missä ryhmässä tahansa!»\n\nSeurasi sarja selityksiä »sen seikan taloudellisesta arvosta, että on\ntunnettu yliopistomieheksi, kun tulee juridiselle alalle» ja todella\nkaunopuheinen kuvaus juristin elämästä. Loppuun päästessään oli Babbitt\ntehnyt Tedistä Yhdysvaltojen senaattorin.\n\nEtevien luettelemiensa juristien joukossa Babbitt oli maininnut Seneca\nDoanen.\n\n»Mutta siunatkoon!» sanoi Ted hämmästyneenä. »Minähän luulin sinun aina\nsanoneen, että tuo Doane oli pähkähullu.»\n\n»Kuule, suuresta miehestä ei puhuta sillä tavalla! Doane on aina\nollut minun erikoinen hyvä ystäväni — minä autoin häntä yliopistossa\n— minä autoin häntä uransa alkuun ja niin sanoakseni inspiroin\nhäntä. Vain senvuoksi, että hän osoittaa ymmärtävänsä työmiesten\npyrkimyksiä, pitää joukko tyhmyreitä, joilla ei ole laajanäköisyyttä\neikä ennakkoluulottomuutta, häntä hulluna, mutta minä sanon sinulle,\nettä heistä aniharva saa sellaisia tuloja kuin hän, ja hän on ystävä\nuseiden koko maailman mahtavien ja kaikkien vanhoillisten miesten\nkanssa — kuten lordi Wycomben, tuon, hm, tuon suuren englantilaisen\naatelismiehen, joka on niin tunnettu! Ja kumpaako mieluummin haluat:\nollako yhdessä kaikkinaisten rasvaisten mekaanikkojen ja työmiesten\nkanssa vai olla lordi Wycomben kaltaisen hienon miehen tuttava ja saada\nkutsun päivällisille hänen kotiinsa?»\n\n»No niin — kuka tietää», huokasi Ted.\n\nSeuraavana lauantaina hän esitti innostuneena:\n\n»Sano isä, miksi en minä voisi lukea vuori-insinööriksi sen sijaan,\nettä tulisin juristiksi? Sinä puhut arvosta — — — sitä ei kenties\nole niin paljoa mekaanikoilla, mutta vuori-insinöörit, näes, saivat\nseitsemän yhdestätoista Nu-Tau-Taun vaaleissa.»\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.\n\n\n1.\n\nLakko, joka jakoi Zenithin kahteen vihollisleiriin, valkoiseen\nja punaiseen, alkoi syyskuun lopussa siten, että puhelin- ja\nkuljetustyöläiset lakkasivat työstä pannakseen vastalauseen palkkojen\nalentamista vastaan. Vastamuodostunut meijerityöläisammattiyhdistys\nteki lakon osaksi myötätunnosta, osaksi saadakseen neljänkymmenenneljän\ntunnin viikon. Heitä seurasi ajurien ammattiyhdistys. Teollisuus\nhäiriytyi, ja koko kaupunki puhui hermostuneesti raitiotielakosta,\nkirjaltajalakosta, suurlakosta. Suuttuneet kaupunkilaiset, jotka\nkoettivat päästä puhelinyhteyteen toistensa kanssa lakkorikkurien\navulla, raivosivat voimattomassa vimmassa. Jokainen kuorma-auto, joka\ntehtaista lähti tavara-asemille, oli poliisikonstaapelin saattama,\njoka istui, koettaen näyttää huolettomalta, lakkorikkuriajajan\nrinnalla. Zenithin Teräs- ja Koneyhtiön viisikymmentä autoa käsittävän\njonon kimppuun hyökkäsivät lakkolaiset — he tulivat katukäytävältä,\nvetivät ajajat alas istuimilta, löivät rikki kaasuttajat ja magneetit,\ntelefonistien hurratessa vieressä ja poikaviikarien nakellessa\ntiilikiviä.\n\nKansalliskaarti komennettiin liikkeelle. Eversti Nixon, joka\nyksityiselämässä oli Mr. Caleb Nixon, Traktoriyhtiö Pullmoren sihteeri,\npuki yllensä pitkän khakinutun ja kulki arvokkaasti väkijoukkojen läpi\nautomaattinen revolveri kädessään. Myöskin Babbittin ystävä, Clarence\nDrum, kenkätehtailija — pyylevä ja leikkisä herra, joka kertoi juttuja\nAtleettikerhossa ja oli merkillisesti villakoiran näköinen — esiintyi\nvaappuvana, mutta julmana ja uhkaavana kapteenina, vyö kireänä pienen\npaksun vatsan ympärillä ja pieni pyöreä suu vihaisessa supussa, kun hän\närjäisi kadunkulmissa seisoskeleville: »Kävelkää! Ei siinä saa seistä\nvetelehtimässä!»\n\nJokainen sanomalehti kaupungissa, yhtä lukuunottamatta, vastusti\nlakkolaisia. Kun roskaväki ryösti sanomalehtikioskit, asetettiin\njokaisen viereen yksi kaupungin miliisin jäsen, nuori, hämillinen\nrilliniekka porvarissotilas — yksityiselämässä kirjanpitäjä tai\nkauppa-apulainen — joka seisoi ja koetti näyttää peloittavalta\nkatupoikien huutaessa: »Kas tinasotamiestä!» ja lakkoilevien ajurien\nystävällisesti kysyessä: »Kuules, Joe! Kun minä olin Ranskassa\nsotimassa, olitko sinä silloin leirillä Valtioissa vai harjoittamassa\nruotsalaista voimistelua N.M.K.Y:ssä? Pitele varovasti tuota pistintä,\nettet satuta itseäsi!»\n\nZenithissä ei kukaan puhunut mistään muusta kuin lakosta, ja kaikki\nolivat joko sen puolella tai sitä vastaan. Jokainen oli joko\nrohkea työläisten ystävä tai pääoman oikeuden pelvoton puolustaja,\nja kummassakin tapauksessa hän oli sotainen mieleltään ja valmis\nkieltämään kenen tahansa ystävänsä, joka ei vihannut vihollista.\n\nEräs säilykemaitovarasto sytytettiin tuleen — molemmat puolet syyttivät\ntoisiansa, ja kaupunki kävi hysteeriseksi.\n\nBabbitt valitsi tämän ajankohdan julkisesti siirtyäkseen liberalismiin.\n\nHän kuului terveeseen, viisaaseen, oikeastiajattelevaan ryhmään ja\noli silloin sitä mieltä, että kurjat agitaattorit olisi ammuttava.\nSuuttui, kun hänen ystävänsä Seneca Doane puolusti vangittuja\nlakkolaisia, ja ajatteli mennä Doanen luo ja selittää, mitä miehiä nuo\nagitaattorit olivat. Mutta luettuaan erään plakaatin, joka väitti, että\npuhelintyöläiset olivat entisilläkin palkoilla nähneet nälkää, hän tuli\nhuolestuneeksi.\n\n»Silkkaa valetta ja vääriä numeroita!» sanoi hän, mutta epäröiden ja\nhiljaisella äänellä.\n\nSeuraavaksi sunnuntaiksi ilmoitti presbyteriaaninen kirkko Chatham\nRoadin varrella tohtori John Jennison Drewin saarnaavan aineesta\n»Kuinka Vapahtaja tekisi lopun lakoista». Babbitt oli ollut huono\nkirkkomies viime aikoina, mutta meni nyt kirkkoon toivoen, että tohtori\nDrew todellakin oli saanut selvän, mitä jumalaiset voimat ajattelivat\nlakoista. Babbittin vieressä, suurella, kiiltävällä plyyshipenkillä,\nistui Chum Frink.\n\nFrink kuiskasi: »Toivottavasti tohtori antaa lakkolaisille, minkä\nne sietävät! Saarnamiehen ei mielestäni yleensä sovi sekaantua\npolitiikkaan — hänen pitää pysyä yksinomaan uskonnossa ja vapahtaa\nsieluja eikä antaa aihetta äkkinäiseen väittelyyn — — — mutta\ntämmöisenä ajankohtana olen todellakin sitä mieltä, että hänen on\nnoustava sanomaan noille lurjuksille, mitä me heistä ajattelemme.»\n\n»Jaa — niin —», sanoi Babbitt.\n\nRunollisen ja yhteiskunnallisen hehkunsa innossa, tukka pörrössä,\njyrisi tohtori Drew:\n\n»Niiden taloudellisten häiriöiden onnettomana seurauksena, jotka ovat\n— sanokaamme se vain peittelemättä ja rohkeasti — tukahduttaneet\nliike-elämän rakkaassa kaupungissamme viime päivinä, on kuultu\nkaikennäköistä pötypuhetta tieteellisen tieteellisyyden tieteellisestä\nehkäisemisestä. Minä sanon teille, että vähimmin tieteellistä\nmaailmassa on tiede! Ottakaa esimerkiksi hyökkäykset kristinuskon\nvahvistettuja perusoppeja vastaan, jotka hyökkäykset miespolvi\nsitten olivat ylen suosittuja tiedemiesten kesken! Niin, ne olivat\nmahtimiehiä, suu täynnä musertavaa arvostelua! He uhkasivat hävittää\nkirkon, todistaa että maailman oli luonut ja sen erinomaiselle\nsiveys- ja sivistystasolle nostanut vain sokea sattuma. Kirkko seisoo\nkuitenkin tänä päivänä yhtä lujana kuin milloinkaan ennen, ja ainoa\nvastaus, jonka kristillisen kirkon paimenen tarvitsee antaa noille\nhänen yksinkertaisen uskonsa pitkätukkaisille vastustajille, on vain\nsäälin hymy.»\n\n»Ja nyt tahtovat nämä samat tiedemiehet asettaa niiden luonnollisten\nolojen tilalle, jotka vapaa kilpailu luo, typeriä järjestelmiä, jotka\n— annettakoon niille kuinka hienoja nimiä tahansa — eivät ole mitään\nmuuta kuin väkivaltaista holhousta. Tietenkään en puhu mitään työasiain\ntuomioistuimista, sellaisten työmiesten erottamisesta, joiden on\ntodistettu ryhtyneen lakkoon ilman kohtuullista syytä, tai niistä\nerinomaisista ammattiyhdistyksistä, joissa väki ja työnantaja seisovat\nrinnakkain samalla puolella. Mutta totisesti tuomitsen ne järjestelmät,\njoissa tahdotaan korvata itsenäisen työn vapaat ja kehittymässä olevat\nvoimat kaikkinaisilla palkkausasteikoilla ja minimipalkoilla ja\nhallituksen komiteoilla ja työläisliitoilla ja kaikella semmoisella\nrapakaljalla.»\n\n»Ihmiset eivät yleensä ymmärrä, ettei koko tämä teollisuuskysymys\nole mikään talouskysymys. Siinä on yksinomaan ja ainoastaan kysymys\nrakkaudesta, kristinuskon käytännöllisestä sovelluttamisesta! Ajatelkaa\ntyöläiskomiteain asemesta, jotka yllyttävät vihaan työnantajaa vastaan,\ntehdasta! Siellä kulkee työnantaja hymyilevänä heidän keskuudessaan,\nja he hymyilevät hänelle vastaan: vanhempi veli ja nuorempi. Veljiä\ntulee heidän olla, rakastavaisia veljiä, ja silloin ovat lakot yhtä\nmahdottomia ajatella kuin viha kodissa — —»\n\nTällä kohdalla murahti Babbitt:\n\n»Mokomaakin roskaa!»\n\n»Mitä?» sanoi Chum Frink.\n\n»Hän ei tiedä, mitä puhuu! Sehän on selvää sekamelskaa! Sehän ei\nsisällä yhtään mitään!»\n\n»Ehkei, mutta — — —»\n\nFrink katsoi häneen epäröiden koko jumalanpalveluksen ajan, kunnes\nBabbitt hermostui.\n\n\n2.\n\nLakkolaiset olivat ilmoittaneet mielenosoituskulkueen tiistaiaamuksi,\nmutta eversti Nixon oli kieltänyt sen, tiesivät sanomalehdet.\nAjaessaan länteen päin konttoristaan kello kymmenen sinä aamuna\nBabbitt näki joukon roskaväkeä matkalla Court House Squaren takaisille\nkiemuraisille, likaisille kaduille. Hän inhosi heitä, koska olivat\nköyhiä, koska saivat hänen tuntemaan itsensä epävarmaksi. »Perhanan\nlaiskurit! He eivät olisi halpoja työmiehiä, jos heillä olisi vähänkin\ntarmoa!» sähisi hän. Hän ihmetteli, mahtoiko olla tulossa mellakka.\nHän ajoi kohti kulkueen lähtöpaikkaa, erästä kuihtunutta ja vaivaista\nnurmikkoa, jonka nimenä oli Moore Street Park, ja pysähdytti biilin.\n\nPuisto ja kadut vilisivät lakkolaisia, nuoria miehiä, joilla oli\nsiniset työläismekot, vanhoja miehiä, lakki silmillä. Ristiin\nrastiin väkijoukon läpi, pitäen sitä liikkeessä kuin kiehuvaa pataa,\nkulki kaupungin miliisi. Babbitt kuuli sotilaiden yksitoikkoista\nkomennusta: »Liikkukaa — kävelkää pojat —- pitäkää jalat lämpiminä!»\nBabbitt ihaili heidän järkähtämätöntä hyvätuulisuuttaan. Väkijoukko\nhuusi: »Tinasotamiehet!» ja »Roistot, kapitalistien kätyrit!», mutta\nsotamiehet vain naureskelivat ja vastasivat: »Mitäpäs siitä! Mutta\nkävelkääs, pojat!»\n\nBabbitt oli ihastunut porvarikaartiin, vihasi roistoja, jotka\nehkäisivät hyvinvoinnin mukavaa edistymistä. Ihmetteli eversti\nNixonin räikeää väkijoukon halveksimista, ja kun kapteeni Clarence\nDrum, hiukan pöyhkeä metsäkauppias, porhalsi ohi, huusi Babbitt\nkunnioittavasti: »Mainiota, kapteeni, älkää antako niiden lähteä!» Hän\noli näkemässä, kun työläiset läksivät marssimaan. Monilla heistä oli\nplakaatteja: »Meitä ei voi estää rauhallisesti kävelemästä!» Sotamiehet\nrepivät plakaatteja alas, mutta lakkolaiset asettuivat johtajiensa\ntaakse ja alkoivat kulkea ohuena, ei ollenkaan mahtipontisena\nvirtana teräskimmelteisten sotilasrivien lomitse. Babbitt huomasi\npettymyksekseen, ettei syntyisi mitään mellakkaa, ei tapahtuisikaan\nmitään mielenkiintoista.\n\nSitten hän hätkähti:\n\nMarssivien joukossa, erään kookkaan nuoren työmiehen rinnalla, käveli\nSeneca Doane hymyilevänä ja tyytyväisenä. Hänen edessään kulki\nprofessori Brookbank, Valtion Yliopiston historiallisen osaston\nesimies, vanha valkopartainen mies, joka kuului tunnettuun, hienoon\nmassachusettsilaiseen sukuun.\n\n»Peijakas!» ajatteli Babbitt hämmästyneenä. »Semmoinen mahtimies\nyhteisillä asioilla työmiesten kanssa! Ja vanha ystävä Senny Doane!\nOn typerää, että he menevät tuommoiseen roskajoukkoon! He ovat\nsalonkisosialisteja. Mutta rohkeita he ovat! Eihän heillä ole siitä\nmitään ansiota, ei yhtä senttiä, ja — — — nehän ovat melkein kaikki\nlakkolaiset roistomaisen näköisiä. Melkein jokaikinen.»\n\nSotamiehet pakottivat kulkueen kääntymään eräälle poikkikadulle.\n\n»Heillä on ihan yhtä suuri oikeus marssia kuin kenellä tahansa! Kadut\novat heidän omiansa yhtä hyvin kuin Clarence Drumin tai Amerikan\nLegionan», mutisi Babbitt, »Tosinhan — — — nuo ovat huonoa ainesta\nmutta — — — yhtäkaikki!»\n\nAtleettikerhossa istui Babbitt ääneti lunchin aikana, kun toiset\nhuolestuneina pudistelivat päitään: »Mihin tämä mahtanee johtaa?» tai\nlohduttelivat itseään laskemalla leikkiä.\n\nKapteeni Clarence Drum kulki mahtaillen ohi khakipuvussaan.\n\n»Miten käy, kapteeni?» kysyi Vergil Gunch.\n\n»Hyvin! Me saimme heidät poikkikaduille ja hajalle, ja heiltä meni halu\npois.»\n\n»Mainiota; ei mitään mellakkaa!»\n\n»Mitä mainiota?» marisi Mr. Drum. »Jos saisin tahtoni toteutumaan, niin\ntäällä syntyisi mellakoita, minä panisin itse ne käyntiin ja tekisin\nsitten lopun koko jutusta. On typerää odottaa ja siekailla mokomia\nherroja ja antaa levottomuuksien jatkua. Minä sanon teille, että nuo\nlakkurit eivät ole mitään muuta kuin pommeja heitteleviä sosialisteja\nja roistoja, ja ainoa tapa heitä käsitellä on nuijan käyttäminen. Niin\nminä tekisin: antaisin heille selkään koko joukolle.»\n\nBabbitt kuuli sanovansa: »Älä helkkarissa, Clarence! Ne olivat\njokseenkin samannäköisiä kuin sinä ja minä, enkä minä ainakaan yhtään\npommia nähnyt.»\n\nDrum vastasi: »Vai niin, vai et nähnyt? No niin, ehkäpä sinulla olisi\nhalu ottaa lakko hoitaaksesi. Kerro sinä eversti Nixonille, kuinka\nviattomia lakkolaiset ovat! Hän tulee kyllä iloiseksi sen kuullessaan!»\nDrum käveli edelleen, ja koko pöytäkunta tuijotti Babbittia.\n\n»Mikä on tarkoitus, tahdotko, että meidän pitäisi syleillä ja suudella\nniitä piruja, vai mitä?» sanoi Orville Jones.\n\n»Puolustatko sinä mieletöntä laumaa, joka koettaa riistää leivän\nperheittemme suusta?» raivosi professori Pumphrey.\n\nVergil Gunch istui kaamean hiljaisena. Hän otti ankaruuden naamiokseen:\nhänen suunsa oli kova, hänen karhea, lyhyt tukkansa tuntui julmalta,\nhänen äänettömyytensä oli uhkaava ukonpilvi. Kun toiset vakuuttivat\nBabbittille, että he varmaan olivat käsittäneet hänet väärin, näytti\nGunch siltä, kuin olisi ymmärtänyt hänet liiankin hyvin. Niinkuin\ntuomari virkapuvussaan kuunteli hän Babbittia, joka änkytti:\n\n»En, en suinkaan; tietenkin ne ovat raakoja roistoja. Mutta\nminä tarkoitan vain — — — minusta on epäviisasta puhua heidän\nnuijimisestaan. Sitä ei tee Cabe Nixon. Hän käyttää hienoa\ndiplomaattista tapaa. Senpä vuoksi hän onkin eversti. Clarence Drum on\nkateellinen hänelle.»\n\n»Olkoon», sanoi professori Pumphrey, »mutta sinä loukkasit Clarencea,\nGeorge. Hän on ollut ulkona koko aamun ja tullut hikeen ja pölyyn, eikä\nole kumma, jos hän tahtoisi antaa selkään noille keljuille.»\n\nGunch ei sanonut mitään, istui vain ja tarkkasi häntä, ja Babbitt tiesi\nolevansa silmälläpidon alaisena.\n\n\n3.\n\nLähtiessään kerhosta Babbitt kuuli Chum Frinkin sanovan Gunchille: »—\n— —minä en tiedä, mikä häneen on mennyt. Sunnuntaina tohtori Drew piti\nmainion saarnan liikemoraalista, ja Babbitt moitti sitäkin. Mikäli voin\nymmärtää — — —»\n\nBabbitt tunsi epämääräistä pelkoa.\n\n\n4.\n\nHän näki väkijoukon, joka oli kertynyt puutuolilla seisovan puhujan\nympärille. Hän pysähdytti auton. Sanomalehdissä olleista kuvista\nhän tiesi, että sen täytyi olla tunnettu vapaakirkollinen saarnaaja\nBeecher Ingram, josta Seneca Doane oli puhunut. Ingram oli laiha,\nliehuvatukkainen mies, posket näivettyneet ja silmät huolestuneet.\nHän sanoi: »— — — jos nämä puhelintytöt voivat elää yhdellä aterialla\npäivässä, pestä oman pyykkinsä ja nähdä nälkää, hymy huulilla, niin\ntotta kai te suuret, rotevat miehet — — —»\n\nBabbitt näki, että Vergil Gunch tarkkasi häntä katukäytävältä.\nEpämääräisen levottomuuden vallassa hän pani auton käyntiin ja ajoi\nedelleen, ja Gunchin vihamieliset silmät tuntuivat seuraavan häntä koko\nyön.\n\n\n5.\n\n»Monikin luulee», pahoitteli Babbitt vaimolleen, »että jos työmiehet\ntekevät lakon, niin he ovat ilmeisiä piruja. Tietenkin on olemassa\ntaistelu terveen liike-elämän ja alasrepivien ainesten välillä, ja\nmeidän täytyy nujertaa heidät, kun he käyvät meidän kimppuumme, mutta\nsaakeli soikoon, minä en ymmärrä, miksi emme voi taistella niinkuin\ngentlemannit ja olla sanomatta, että he ovat roistoja ja että heidät\npitäisi ampua.»\n\n»Niin — mutta, George», sanoi Myra tyynesti, »minä luulin sinun aina\nolleen sitä mieltä, että kaikki lakkolaiset pitäisi panna vankilaan.»\n\n»Sitä en ole koskaan sanonut. Toisin sanoen, minä tarkoitan — — —\nmuutamat tietysti. Edesvastuuttomat johtajat. Mutta minun mielestäni\npitää olla ennakkoluuloton ja laajakatseinen — — —»\n\n»Mutta, kultaseni, minä luulin sinun aina sanoneen, että semmoiset niin\nsanotut 'ennakkoluulottomat' ihmiset ovat kaikkein pahimmat — — —»\n\n»Peijakas, nainen ei koskaan voi ymmärtää saman sanan eri merkityksiä.\nSehän riippuu siitä, mitä tarkoittaa. Eikä auta olla niin väkivarma\nmistään. Nämä lakkolaiset esimerkiksi eivät itse asiassa ole niinkään\nhuonoja ihmisiä. Vain tuhmia. He eivät ymmärrä mutkallisia kauppa- ja\nvoittokysymyksiä, niinkuin me liikemiehet, mutta väliin ajattelen, että\nhe ovat jokseenkin samanlaisia kuin me muut, eivätkä sen persompia\npalkkoihin kuin me voittoon.»\n\n»George! Jos joku kuulisi sinun puhuvan noin — — — minä hän tunnen\nsinut; muistan, kuinka hurja ja hullu poika sinä olit. Minä tiedän,\nettet tarkoita sanaakaan siitä, mitä sanot — — — mutta jos joku, joka\nei ymmärrä sinua, kuulisi sinun puhuvan noin, niin luultaisiin, että\nolet ihan sosialisti.»\n\n»Mitä minä siitä välitän, mitä ihmiset ajattelevat! Ja sitten tahdon\nsanoa sinulle samassa — — — tahdon, että sinä ehdottomasti ymmärrät,\netten ole milloinkaan ollut hullu, hurja poika, ja kun sanon sinulle\njonkin asian, niin tarkoitan myös sitä ja vastaan siitä — — — Vakavasti\npuhuen: luuletko sinä, että ihmiset katsoisivat minun menevän liian\npitkälle, jos sanoisin, että lakkolaiset ovat kunnon ihmisiä?»\n\n»Tietysti. Mutta älä ole levoton, ystäväni! Tiedänhän minä, ettet\ntarkoita siitä tavuakaan! — Mutta nyt on aika mennä maata. Onko sinulla\ntarpeeksi peitteitä täksi yötä?»\n\nBabbitt makasi loggiassaan ja mietti: »Hän ei ymmärrä minua. Minä\nymmärrän tuskin itseäni. Minkätähden en voi katsella asioita tyynesti,\nniinkuin ennen?»\n\n»Tekisi mieleni mennä Senny Doanen luokse ja jutella hänen kanssaan.\nEi! Entäpä jos Verg Gunch näkisi minun menevän siitä ovesta sisään!»\n\n»Minun pitäisi tuntea joku tyylikäs nainen ja hauska, joka voisi\nymmärtää, mitä oikeastaan pyrin saamaan selville, ja antaisi minun\npuhua kanssaan ja — — — mahtoikohan Myra olla oikeassa? Saattoivatko\npojat uskoa, että olin tullut hulluksi Lain senvuoksi, että olen\nennakkoluuloton ja laajanäköinen? Gunchin tapa katsoa minuun — — —»\n\n\nKAHDEKSASKOLMATTA LUKU.\n\n\n1.\n\nMiss McGoun tuli hänen yksityiskonttoriinsa kello kolme ilmoittamaan:\n\n»Mr. Babbitt, eräs mrs. Judique on puhelimessa — — — hän tiedustaa\njoitakin korjauksia, ja kaikki herrat ovat ulkona. Tahdotteko te puhua\nhänen kanssaan itse.»\n\n»All right.»\n\nTanis Judiquen ääni oli kirkas ja miellyttävä. Puhelinkoneen musta\nsilinteri tuntui antavan elävän pienoiskuvan hänestä itsestään:\nkimmeltävät silmät, hieno nenä, pehmeä leuka.\n\n»Täällä on Mrs. Judique, muistatteko minua? Te saatoitte minua autolla\ntänne Cavendish Apartmentsiin ja autoitte minua saamaan hauskan\nasunnon.»\n\n»Kyllä. Älkää luulko, että olisin unohtanut. Mitä voin tehdä\nhyväksenne?»\n\n»Niin, se on vain — — — minun ei pitäisi vaivata Teitä\nsillä, mutta talonmies ei näy osaavan sitä suorittaa. Kuten tiedätte,\non huoneistoni ylimmässä kerroksessa, ja nyt syyssateiden aikana on\nkatto alkanut vuotaa, ja minä olisin hirveän iloinen, jos — — —»\n\n»Jaha, no minä tulen sitä katsomaan.» Hermostuneena: »Mihin aikaan\nluulette olevanne kotona?»\n\n»Niin, minä olen aina kotosalla aamuisin.»\n\n»Oletteko kotona nyt iltapäivällä tunnin päästä tai niin?»\n\n»Olen. Ehkä saisin tarjota Teille kupin teetä. Minunhan pitäisi se\ntehdä kaiken sen vaivan jälkeen, mitä te olette nähnyt.»\n\n»Mainiota, Minä tulen niin pian kuin pääsen irti.» Hän mietti: »Se on\nhienosti sivistynyt nainen, chic, you know. 'Kaiken vaivan jälkeen,\nminkä olette nähnyt — — — tarjota teille kupin teetä'. Hän voisi\nihmistä ymmärtää. Minä olen tyhmeliini, mutta en niinkään mahdoton, kun\nminut oikein tuntee. Enkä minä sitäpaitsi ole niin suuri tyhmeliini\nkuin ihmiset luulevat.»\n\nSuuri lakko oli loppunut, lakkolaiset oli voitettu. Paitsi että Vergil\nGunch tuntui vähemmän ystävälliseltä, ei Babbittin kavalluksesta sakia\nvastaan ollut mitään näkyviä seurauksia. Moitteen painostava pelko\noli poissa, mutta epäröivä yksinäisyydentunne oli jäljellä. Nyt hän\noli niin kiihtynyt, että hän osoittaakseen, ettei niin ollut laita,\npyöriskeli konttorissa neljännestunnin, katseli sinikopioita, selitti\nmiss Gounille, että mrs. Scott tahtoi enemmän hintaa talostaan — oli\nkoroittanut ensimmäisen hinnan — koroittanut seitsemästätuhannesta\nkahdeksaantuhanteenviiteensataan — olisiko miss McGoun hyvä ja\nkirjoittaisi sen kortille — mrs. Scottin talo — koroitetaan. Kun\nhän näin oli todistanut olevansa välinpitämätön mies, ainoastaan\nliikeasioihin kiinnostunut, lähti hän ulos. Hän käytti erikoisen\npitkän ajan pannakseen auton käyntiin; hän potkaisi renkaita, puhdisti\nnopeusmittarin lasin ja tunnusteli tuulisuojuksen pikkulamppujen\nkiertimiä.\n\nHän ajoi onnellisena Bellevue-kortteliin mrs. Judiquen kuva silmiensä\nedessä kuin säteilevä valo taivaan rannalla Vaahterain lehdet olivat\npudonneet ja täyttivät asfalttikatujen ojat. Päivä oli kuin himmeää\nvaaleanvihreää kultaa, hiljainen ja tasainen. Babbitt pani merkille\nBellevuen mietiskelevän tunnelman ja yksinäisyyden — siinä oli\nkorttelittain puutaloja, autotalleja, pieniä puoteja, rakentamattomia\ntontteja. »Tämä täytyy puhdistaa; tarvitaan mrs. Judiquen laatuisia\nihmisiä, jotta paikka saisi luonnetta», ajatteli hän ajaessaan\npitkin pitkiä, mukulaisia, tyhjiä katuja. Tuntui virkistävä, raikas\ntuulenpuuska, ja hyvinvointia säteillen hän saapui Tanis Judiquen\nkotiin.\n\nMrs. Judiquella oli yllään, kun hän hermostuneesti hymyillen otti hänet\nvastaan, musta chiffonihame, pieni uurros kaunista kaulaa varten. Hän\ntuntui Babbittista äärettömän ylihienostuneelta. Hän katseli verhoja\nja kuvajäljennöksiä arkihuoneessa ja sanoi: »Totisesti, te olette\njärjestänyt täällä kauniisti. Vain intelligentti nainen voi luoda\nkodin, se on varma se.»\n\n»Pidättekö todellakin tästä? Minä olen kovin iloinen. Mutta te olette\nkatalasti laiminlyönyt minut. Tehän lupasitte tulla jonakin päivänä\nopettelemaan tanssia.»\n\nVähän epävarmana vastasi Babbitt: »No ette te sitä vakavissanne\ntarkoittanut.»\n\n»Ehkä en, mutta olisittehan voinut koettaa.»\n\n»No, tässä nyt olen ensimmäisellä oppitunnillani, ja te saatte heti\npaikalla valmistautua siihen, että jään illallisille.»\n\nHe nauroivat molemmat tavalla, joka osoitti, etteivät he tietenkään\nsitä tarkoittaneet.\n\n»Mutta ensin käyn katsomassa sitä vuotopaikkaa.»\n\nMrs. Judique saattoi hänet lakealle katolle. Se oli oma maailmansa\ntikapuineen, kuivausnuorineen ja vesisäiliöineen. Babbitt osoitteli\nerinäisiä seikkoja kenkänsä kärjellä ja koetteli tehota häneen\noppineilla lausunnoilla kupariputkista, siitä, kuinka toivottavaa olisi\ntehdä viemärit lyijystä ja peittää ne kuparilla ja että kattosammiot\noli parempi tehdä seetripuusta kuin metallilevystä.\n\n»Täytyy olla selko monesta asiasta, kun on talojen kanssa tekemisissä»,\nihaili mrs. Judique.\n\nBabbitt lupasi, että katto korjataan kahdessa päivässä.\n\n»Onko teillä mitään sitä vastaan, että käytän puhelintanne?» kysyi hän.\n\n»Ei millään muotoa.»\n\nBabbitt seisoi hetken kaidepuuhun nojaten ja katseli kaupunkia,\ntuhansia autioita, pieniä bungaloweja, joissa oli luonnottoman suuret\nportaalit, ja uusia asuinrakennuksia, pieniä mutta koreita, kirjavista\ntiilistä tehtyjä ja terrakottakoristeilla varustettuja. Niiden takana\noli kukkula ja siinä läikkä keltaista savea kuin suuri haava. Jokaisen\nasuinrakennuksen, jokaisen huvilan vieressä oli pieni autotalli. Täällä\nasui kunnon pikku väkeä, hyvinvoipaa, ahkeraa, elämänhaluista.\n\nSyyspäivän valo lievitti uusien värien räikeyttä, ja ilma oli kuin\nauringonkimmelteistä vettä.\n\n»Kuinka ihana iltapäivä! Täältä on kaunis näköala aina Tanners Hilliin\nsaakka», sanoi Babbitt.\n\n»Niin, se on vapaata ja kaunista.»\n\n»Niin helkkarin harvat ihmiset vain panevat arvoa näköalaan.»\n\n»Älkää vain koroittako vuokraani senvuoksi! Oi, se oli ilkeys minun\npuoleltani! Minä vain kiusoittelin. Mutta vakavasti puhuen: harvat\ntosiaankin ottavat vaikutelmia näköalasta, minä tarkoitan — — — heillä\nei ole mitään käsitystä runoudesta ja kauneudesta.»\n\n»Ei, se on varmaa, ei ole», kuiskasi Babbitt ihaillen hänen solakkaa\nvartaloansa ja intoutunutta eloisaa tapaa, jolla hän katsoi korkeuteen,\nleuka pystyssä ja hymy huulilla. »On kai parasta, että soitan\npeltisepille, niin voivat ryhtyä työhön heti huomenaamulla.»\n\nKun hän oli soittanut, minkä hän teki huomattavan käskevästi ja rehevän\nmiesmäisesti, näytti hän epäröivän ja huokasi:\n\n»Niin, nyt kai minun sitten täytyy — — —.»\n\n»Oo, teidän täytyy juoda kuppi teetä ensin.»\n\n»Niin, kyllähän se maistuisi, tietysti.»\n\nOli ihanaa istua selkänojossa tummanviheriällä ripsituolilla, jalat\nsuorina, ja katsella kiinalaista puhelinhyllyä ja Mount Vernonin\nvärillistä valokuvaa, josta hän aina oli paljon pitänyt, sillä välin\nkuin viereisessä pikku keittiössä — niin lähellä — mrs. Judique lauloi\nlaulua »Kreolittareni». Melkein sietämättömän suloisessa tunnelmassa,\nniin suuren tyytyväisyyden vallassa, että se täytti hänet kaihoisalla\ntyytymättömyydellä, hän näki magnoliapuita kuutamossa ja kuuli\nplantaashineekerien hyräilevän banjon säestyksellä. Hän tahtoi olla\nmrs. Judiquen lähettyvillä tekosyynä muka auttaminen, mutta samalla\nkertaa hän tahtoi istua alallaan lumoustilassaan. Hän jäi laiskana\nistumaan.\n\nKun mrs. Judique toi sisään kalisevan teetarjottimen, hymyili Babbitt\nhänelle.\n\n»Kuinka tämä on hurjan hauskaa!»\n\nEnsimmäistä kertaa oli hän salaamatta tunteitansa, hän oli tyyni ja\nturvallinen ystävällinen, ja ystävällinen ja tyyni oli myöskin emännän\nvastaus:\n\n»On hauskaa, että olette täällä! Te olitte niin ystävällinen\nhankkiessanne minulle tämän pikku kodin!»\n\nHe olivat yhtä mieltä siitä, että pian tulisi kylmät ilmat. He olivat\nyhtä mieltä siitä, että täyskielto oli kielto. He olivat yhtä mieltä\nkaikesta. He kävivät suorastaan rohkeiksi. He viittasivat, että nuo\nuudenaikaiset nuoret tytöt, suoraan sanoen, että heidän lyhyet hameensa\nolivat lyhyitä. He olivat ylpeitä havaitessaan, etteivät loukkaantuneet\nnäin avomielisistä lausunnoista. Uskalsipa Tanis sanoa:\n\n»Minä tiedän, että te tulette ymmärtämään — — — minä tarkoitan — —\n— minä en tiedä kuinka sen sanoisin, mutta minä luulen todellakin,\nettä tytöt, jotka pukeumistavallaan tahtovat näyttää huonoilta, eivät\ntodellisuudessa koskaan mene pitemmälle. He osoittavat, että heiltä\npuuttuu naisellisen naisen vaistoja.»\n\nMuistaen Ida Putiakia ja kuinka pahoin tämä tyttöletukka oli häntä\npidellyt, yhtyi Babbitt tähän innokkaasti; muistaen, kuinka huonosti\nkoko maailma oli häntä kohdellut, hän kertoi Paul Rieslingistä,\nZillasta, Seneca Doanista, lakosta.\n\n»Ymmärrättekö? Tietenkin minulla oli yhtä suuri into saada ne veitikat\nnolatuiksi kuin kenellä muulla tahansa, mutta, peijakas, eihän sen syyn\nvuoksi toki ole lupa olla ymmärtämättä heidän kantaansa asiassa. Täytyy\njo oman itsensä vuoksi olla ennakkoluuloton ja lujanäköinen. Ettekö te\nole samaa mieltä?»\n\n»Olen tietenkin!» Hän istui pienellä, kovalla kohojakkaralla, pani\nkätensä yhteen sivulleen, kumartui eteenpäin ja katseli Babbittia\ntarkkaavasti. Ja maireisen tunteen vallassa siitä, että oli\narvossapidetty, julisti Babbitt:\n\n»Niinpä minä menin ja sanoin kerhokavereille: 'Kuulkaa, minä' — — —»\n\n»Kuulutteko Te Unioniin! Minun mielestäni se on — —»\n\n»En, Atleettikerhoon. Tietysti minua houkutellaan lakkaamatta\nliittymään Unioniin, mutta minä sanon aina: 'Ei, pojat! Ei kävele!'\nMaksusta en välitä, mutta en jaksa sietää kaikkia sen ikäviä äijiä.»\n\n»Ette tietysti, mutta kertokaa, mitä te sanoitte heille?»\n\n»No, tokkopa te huolitte sitä kuulla. Minä varmaankin ikävystytän\nteidät kuoliaaksi omilla asioillani! Tehän tuskin voitte uskoa, että\nolen jo vanha, rääkkä kun puhelen kuin poikanulikka.»\n\n»Oo, te olette poika vielä. Minä tarkoitan — — — Te ette voi olla\npäivääkään yli viidenviidettä.»\n\n»E-en, no en juuri paljoa. Mutta minä alan heikkari olkoon tuntea\nitseni keski-ikäiseksi, kun edesvastuu ja sensemmoinen —»\n\n»Niin, minä tiedän.» Hänen äänensä hyväili Babbittia, se siveli häntä\nkuin silkka silkki. »Ja minä tunnen itseni niin yksinäiseksi, niin\nyksinäiseksi joskus, mr. Babbitt.»\n\n»Me olemme säälittävä pari. Mutta minusta me olemme sentään aika\nhauskoja.»\n\n»Minusta huikean paljon hauskempia kuin useimmat tuntemani ihmiset.»\nHe hymyilivät. »Mutta olkaa niin kiltti ja kertokaa, mitä te sanoitte\nkerhossa.»\n\n»No, näin se oli: Seneca Doanehan on minun vanha ystäväni — sanokoot\nmitä tahtovat, mutta useimmat täällä eivät tiedä, että Senny on hyvä\ntuttava eräiden maailman etevinten valtiomiesten kanssa — — —lordi\nWycomben esimerkiksi — — tiedättehän, sen suuren englantilaisen\naatelismiehen. Ystäväni sir Gerald Doak sanoi minulle, että lordi\nWycombe on Englannin suurimpia pomoja — no, jos ei ollut Doak, oli joku\ntoinen.»\n\n»Oo, tunnetteko te sir Geraldin? Hänet, joka oli täällä McKelveyn\nluona?»\n\n»Jaa tunnenko hänet? Hyvänen aika, minä tunnen hänet niin hyvin, että\nme sinuttelemme toisiamme: George ja Jerry, ja oltiin yhdessä rypemässä\nChicagossa — — —»\n\n»Se mahtoi olla hauskaa. Mutta — — —» Hän nuhteli etusormella\nvaroitellen: »Minä en voi sallia, että te käytte rypemässä! Minun\ntäytyy ottaa teidät huoltooni.»\n\n»Kuinka toivoisinkaan teidän tekevän niin!. Mutta missä Olinkaan?\nNiin, nähkää. Minä tiedän sattumalta, mikä suurmies Senny Doane on\nulkopuolella Zenithiä, mutta tietysti ei kukaan ole profeetta omalla\nmaallaan, ja Senny on, piru soikoon, niin perhanan vaatimaton, ettei\nhän anna ihmisten tietää, mitä tavaraa hänellä on laukussaan, kun\nhän on ulkomailla. No. Lakon aikana tulee Clarence Drum pöyhistellen\nmeidän pöytäämme taisteluvalmiina, pieneen kapteenin univormuunsa\npukeutuneena, ja joku sanoo hänelle: 'teetkö sinä lopun lakosta nyt,\nClarence?' ja hän pullistautuu kuin kalkkuna ja huutaa niin, että äänen\nsaattoi kuulla ulkohuoneeseen asti: 'Saat uskoa, minä näytin lakon\njohtajille heidän erehdyksensä, ja he menivät kotiin.' 'Sehän oli\nhyvä', sanoin minä hänelle, 'ettei syntynyt mitään mellakkaa'. Siihen\nhän sanoi: 'Mutta jos minä en olisi pitänyt silmiäni auki, niin olisi\nsyntynyt; niillä oli joka miehellä pommi taskussa, ne on ilmettyjä\nanarkisteja.' 'Älä helkkarissa, Clarence', sanoin minä, 'minä katsoin\nheitä tarkkaan, eikä heillä ollut pommeja enempää kuin kaniineilla',\nsanoin minä. 'Tietysti', sanoin minä, 'he ovat tuhmia, mutta he ovat\nhyvin samankaltaisia kuin sinä ja minä joka tapauksessa', ja sitten\nsanoo Vergil Gunch tai joku — — — ei se oli Chum Frink te tiedätte, se\nkuuluisa runoilija — — —me ollaan helkkarin hyviä ystäviä — — — hän\nsanoo minulle: 'Kuule nyt', sanoo hän, 'tarkoitatko sitä, että sinä\npuolustat tällaisia lakkoja? Minä suutuin niin, kun mies saattaa tehdä\nsemmoisia johtopäätöksiä, että teki mieleni olla antamatta mitään\nselitystä lainkaan — — — antaa palttua, eikä mitään muuta — — —\n\n»Ah, se on niin viisasta», sanoi mrs. Judique.\n\n»— — — mutta lopuksi selitin minä hänelle: 'jos sinä olisit tehnyt\nniin paljon kuin minä Kauppiasyhdistyksen komiteoissa ja kaikissa',\nsanoin minä, 'niin voisi sinulla olla hiukan oikeutta puhua. Mutta\nsamalla kertaa', sanoin minä, 'olen sitä mieltä, että pitää kohdella\nvastustajaansa gentlemanin tavoin. No, se tukki heiltä suun. Frink — —\n— Chum, nimitän minä häntä — — — aina ei osannut enää sanoa sanaakaan,\nmutta tuosta luultavasti muutamat heistä ikäänkuin päättelivät, että\nminä olen liian vapaamielinen. Mitä te arvelette?»\n\n»Ah, te olitte niin viisas. Ja rohkea. Minä pidän niin paljon, kun\nmiehellä on rohkeutta seistä vakaumuksensa puolesta.»\n\n»Mutta eikö teistä ollut hyvä koko juttu? Kun kaikki ympäri käy, niin\novat muutamat tovereista niin peijakkaan varovaisia ja ahdasmielisiä,\nettä paheksuvat miestä, joka todella sanoo sydämensä ajatuksen.»\n\n»Mitä teidän tarvitsee siitä välittää! Ajan pitkäänhän heidän täytyy\nkunnioittaa miestä, joka pakottaa heidät ajattelemaan, ja teidän\nmaineenne puhujana — — —»\n\n»Mitä te tiedätte minun maineestani puhujana?»\n\n»Ohoo, en minä aio puhua kaikkea, mitä tiedän. Mutta vakavasti puhuen\nte ette tiedä, kuinka kuuluisa mies te olette.»\n\n»Hm — — — mutta en minä tänä syksynä ole pitänyt juuri monta puhetta.\nOllut liian järkkynyt siitä Paul Rieslingin jutusta, arvelen. Mutta\n— tiedättekö mitä, että te olette ensimmäinen, joka ymmärtää, mitä\ntarkoitan, Tanis — — — saanko olla Teille avomielinen? Hurjan rohkeaa\nkutsua Teitä etunimeltä.»\n\n»Ah, tehkää se, ja minä sanon teitä Georgeksi. Eikö teistä ole ihanaa,\nkun kahdella ihmisellä on niin paljon — — — miksi minä sanoisin sitä —\n— — niin paljon kykyä eritellä, että he voivat heittää pois tuommoiset\ntuhmat sovinnaiset säännöt ja ymmärtävät toisiansa ja tulevat\n'tuttaviksi samassa, niinkuin laivat, jotka kohtaavat yössä?»\n\n»Niin, niin minustakin, juuri niin minäkin ajattelen.»\n\nBabbitt ei istunut enää tyynesti tuolillaan, hän käveli ympäri\nhuoneissa, hän istui sohvalle emännän viereen, mutta kun hän kömpelösti\nojensi kättään tämän hienoisia, hyvinhoidettuja sormia kohti, sanoi\nmrs. Judique hilpeästi:\n\n»Oo, antakaa minulle paperossi! Olisiko pikku Tanis teistä kauhea, jos\npolttaisi.»\n\n»Oi, ei ensinkään, minä pidän siitä.»\n\nHän oli usein ja perusteellisesti tarkastanut nuoria tyttöjä, jotka\npolttivat Zenithin ravintoloissa, mutta hän tunsi vain yhden naisen,\njoka poltti — — — mrs. Sam Doppelbraun, lyhytaikaisen naapurinsa. Hän\nsytytti juhlallisesti Tanisin paperossin, katseli löytääkseen jotakin,\nmihin olisi voinut panna tulitikun, ja pisti sen taskuunsa.\n\n»Te kaipaatte varmaankin sikaria, miesparka!» kuhersi Tanis.\n\n»Onko Teillä mitään sitä vastaan?»\n\n»Ei, minä rakastan hyvän sikarin savua, se on niin hauskaa ja — — —\nniin hauskaa ja miehevää! Te löydätte tuhkakupin minun arkihuoneestani\nvuoteen vieressä olevalta pöydältä, jos olette niin kiltti, että käytte\nsen noutamassa.»\n\nHänen makuuhuoneensa sai Babbittin hämilleen; leveä vuode,\norvokinvärinen silkkipeite, orvokinväriset kultareunaiset uutimet,\nkiinalainen Chippendale-piironki ja hämmästyttävä rivi kenkiä\nkorkeavartisissa lesteissä, joiden päällä oli silkkisukkia. Hän tunsi,\nettä hänen tavassaan tulla sisään tuhkakuppi kädessään oli oikea\nhuolettomuuden sävy. »Tyhmeliini, semmoinen kuin Verg Gunch, yrittäisi\njotakin leikkipuhetta siitä, että sai nähdä hänen makuuhuoneensa, mutta\nminä otan asian välinpitämättömänä, tavallisena satunnaisuutena.»\nHän ei ollut välinpitämätön jälkeenpäin. Tyytyväisyys toveruuteen\noli poissa, ja häntä kiusasi himo koskettaa emäntänsä kättä. Mutta\njoka kerta, kun hän kääntyi tätä kohti, oli paperossi tiellä. Se oli\nkilpenä heidän välillään. Babbitt odotti, kunnes hän olisi polttanut\nsen loppuun, mutta kun hän riemuiten näki hänen sammuttavan sitä\ntuhkakuppiin, sanoikin Tanis: »Ettekö tahtoisi antaa minulle vielä\ntoista paperossia?» Ja toivottomana näki Babbitt jälleen ohuen savun\nja kauniin käden olevan aitana heidän välillään. Babbitt ei ollut\nainoastaan utelias saamaan selvää, sallisiko Tanis hänen pitää kättänsä\n(puhtaimmassa ystävyydessä tietysti!), vaan suorastaan riutui sen\nkaipuusta.\n\nPinnalla ei tästä hermostuttavasta draamasta näkynyt mitään. He\npuhelivat hilpeästi viileistä matkoista Kaliforniaan ja Chum Frinkistä.\nKerran sanoi Babbitt tahdikkaasti:\n\n»Minä en todellakaan hyväksy sellaisia junkkareita — paheksun\ntosiaankin ihmisiä, jotka tarjoavat itse itseänsä vieraisille,\nmutta minulla on ikäänkuin semmoinen tunne, että minä tulen syömään\nillallista viehättävän mrs. Tanis Judiquen kanssa tänä iltana. Mutta te\nolette kai arvatenkin jo varattu monelle muulle taholle?»\n\n»Hm, minä ajattelin hiukan mennä eläviin kuviin. Niin, minun ehkä\ntosiaankin pitäisi mennä ulos hengittämään vähän raitista ilmaa.»\n\nHän ei kehoittanut Babbittia jäämään, mutta ei viitannut lähtemäänkään.\nBabbitt ajatteli: »On parasta, että menen. Hän tulee sallimaan, että\njään. Siitä voi tulla jotakin — ja se ei sovi, että minä sotkeudun — —\n— mihinkään — — — se ei sovi — — — minun täytyy lähteä tieheni.»\n\nSitten: »Ei! Se on jo myöhäistä.»\n\nKello seitsemän hän äkkiä sieppasi pois Tanisin paperossin ja tarttui\nkiivaasti hänen käteensä:\n\n»Tanis, älkää kiusatko minua! Mehän olemme — — — tässä me istumme,\nkaksi yksinäistä olentoa ja olemme hurjan onnellisia yhdessä! Ainakin\nminä olen. Minä en ole koskaan ollut niin onnellinen! Ah, antakaa\nminun jäädä! Minä nelistän leikkelekauppaan ja ostan jotakin — kylmää\nkananpoikaa esimerkiksi — tai kylmää kalkkunaa — ja sitten syömme\nhienon pienen päivällisen, ja jos Te sitten tahdotte ajaa ulos minut,\nniin minä olen kiltti kuin lammas ja menen.»\n\n»Hm — niin — se olisi hauskaa», sanoi Tanis.\n\nEikä vetänyt myöskään kättään pois. Babbitt puristi sitä vavisten ja\nmeni horjuen ottamaan päällysnuttuaan. Leikkelekaupassa hän osti hyvin\nmerkillisen ruokavaraston, joka oli valittu vain pitäen silmällä, millä\noli suurin hinta. Toisella puolella katua olevasta apteekista hän\nsoitti vaimolleen:\n\n»Minun täytyy saada eräs asiakas allekirjoittamaan kontrahdin,\nennenkuin hän lähtee kaupungista kahdentoista junalla. Minä en tule\nkotiin ennenkuin vasta myöhään. Älä istu odottamassa. Suutele Tinkaa ja\nsano hyvää yötä!»\n\nToivehikkaana hän palasi Tanisin huoneistoon.\n\n»Paha poika, joka ostaa näin paljon ruokaa!», oli Tanisin tervehdys.\nMutta ääni oli iloinen, hymy hyväksyvä. Babbitt auttoi häntä pienessä\nvalkoisessa keittiössä, pesi vihannekset, avasi oliivipullon. Tanis\nlähetti hänet kattamaan pöytää, ja kun hän tallusteli arkihuoneeseen,\notti kaapista veitsiä ja kahveleita, tunsi hän itsensä hurjan\nkotiutuneeksi.\n\n»Nyt on vain ratkaistava, mikä puku teidän on pantava päällenne.\nMinä en voi ratkaista, onko teidän otettava hienoin iltapukunne vai\naukaistava hiuksenne ja otettava yllenne lyhyet hameet ja oltava\nolevinanne nuori tyttö.»\n\n»Minä aion syödä päivällistä aivan niinkuin olen, tässä vanhassa\nchiffonirievussa. Ja ellette siedä Tanista sillä tavoin, niin voitte\nmennä kerhoonne syömään päivällistä.»\n\n»Siedäkö teitä?» Babbitt taputti häntä olalle. »Pikkuinen, te olette\nsukkelin ja viehättävin ja paras nainen, minkä milloinkaan olen\ntavannut! Tulkaa nyt, Lady Wycombe, jos haluatte tarttua Zenithin\nherttuan käsivarteen, niin defileeraamme grandifikille aterialle.»\n\n»Oi, kuinka lystikkäästi Te puhutte!»\n\nKun he olivat lopettaneet picknick-ateriansa, pisti Babbitt päänsä ulos\nikkunasta ja ilmoitti: »Ilma on tullut kauhean kylmäksi ja luultavasti\nrupeaa satamaan. Te ette aio ensinkään mennä eläviin kuviin.»\n\n»Niin, mutta — — —»\n\n»Minä toivoisin, että meillä olisi avoin takka, minä toivoisin, että\ntänä iltana sataisi kuin saavista ja me olisimme hauskassa, pienessä\nja vanhanaikaisessa tuvassa ja puut suhisivat ulkopuolella ja suuri\ntakkavalkea — — — ja minäpä tiedän! Vedetään tämä sohva lämpöpatterin\nluo ja ojennetaan jalat sitä vastaan ja kuvitellaan, että se on\ntakkavalkea!»\n\n»Voi, sehän on liikuttavaa! Te olette suuri lapsi!»\n\nMutta he istuutuivat yhtäkaikki lämpöpatterin eteen, asettivat\njalkansa sitä vastaan — Babbittin möhkäleiset mustat kengät ja emännän\nhienot kiiltonahkapuolikengät. Hämyssä puhelivat he itsestään,\nkuinka yksinäinen Tanis oli, kuinka yksinäinen ja etsivä George,\nja kuinka ihmeellistä, että he olivat löytäneet toisensa. Kun he\nlopettivat, oli huone hiljaisempi kuin metsäpolku, kadulta ei kuulunut\nääntäkään, lukuunottamatta automobiilirenkaiden suhinaa ja kaukaisen\ntavarajunan kolinaa, huone oli oma eri maailmansa, lämmin, turvallinen,\nkiihkopuuhaisesta maailmasta kaukana.\n\nBabbitt oli vaipunut lumoukseen, josta kaikki pelko ja kaikki epäilys\nolivat kadonneet; ja kun hän aamunkoitteessa tuli kotiin, oli lumous\nmuuttunut tyyneksi, muistorikkaaksi tyydytykseksi.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.\n\n\n1.\n\nVarmuus Tanis Judiquen ystävyydestä vahvisti Babbittin tunnetta\nomasta arvostaan. Atleettikerhossa hän alkoi kokeilla, Vergil Gunch\noli äänetön, mutta muuten oli yleinen mielipide Grobiaanien pöydässä,\nettä Babbitt ilman nähtävää syytä oli tullut konstikkaaksi. He\nväittelivät ylimielisesti hänen kanssaan, ja hän oli nenäkäs ja nautti\nmielenkiintoisesta marttyriudestaan. Rohkenipa hän ylistää Seneca\nDoaneakin. Professori Pumphrey sanoi, että se oli sentään leikin\nviemistä liika pitkälle, mutta Babbitt piti puoliansa:\n\n»Ei, vakavasti, minä vakuutan teille, että hän on terävimpiä päitä\nmaassa. Lordi Wycombe sanoi — — —»\n\n»Kuka perhana on lordi Wycombe? Mitä sinä yhtä päätä vedät häntä esiin?\nSinä olet toitottanut nyt hänen nimeänsä meidän korviimme jo kuusi\nviikkoa!» ärähti Orville Jones.\n\n»George tilasi hänet Sears-Roebucin liikkeestä. Sieltä voi saada\nsemmoisia englantilaisia korkeuksia kahdella dollarilla kappaleen»,\nehdotti Sidney Finkelstein.\n\n»Ei, kuulkaa. Lordi Wycombe on suurimpia kykyjä Englannin politiikassa!\nKuten sanottu oli, tietysti minä olen itse konservatiivi, mutta minä\nannan arvoa sellaiselle miehelle kuin Seneca Doane senvuoksi, että — —\n—»\n\nVergil Gunch keskeytti hänet karskisti:\n\n»Tokkohan sinä lienet niin konservatiivi? Minä olen sitä mieltä,\nettä voin hoitaa omat asiani ilman Doanen kaltaisten pomojen ja\nbolshevikkien apua.»\n\nGunchin äänen terävyys, hänen kasvojensa kova ilme hämmensi Babbittia,\nmutta hän tointui ja jatkoi, kunnes muut näyttivät väsyneiltä ja sitten\närtyneiltä ja lopulta yhtä epäröiviltä kuin Gunch.\n\n\n2.\n\nBabbitt ajatteli aina Tanista. Nautinnolla palautti hän mieleensä\njokaisen vivahduksen hänessä. Hänen käsivartensa himoitsivat häntä.\n»Minä olen löytänyt hänet. Minä olen uneksinut hänestä koko ajan näinä\nvuosina ja nyt minä olen löytänyt hänet», riemuitsi hän. He tapasivat\ntoisensa elävissä kuvissa aamupäivisin; Babbitt saattoi häntä kotiin\nmyöhään iltapäivisin tai niinä iltoina, jolloin hänen oletettiin\nolevan Hirvikerhossa. Babbitt oli ottanut selvän hänen afääreistään ja\nantoi neuvoja hänelle niiden hoitamisessa, Tanis valitti naisellista\ntietämättömyyttään ja ylisti Babbittin taitavuutta ja osoitti\ntietävänsä velkasitoumuksista paljon enemmän kuin Babbitt. Heillä oli\nmuistoille pyhitettyjä hetkiä, jolloin he nauroivat vanhoille ajoille.\nKerran he riitelivät, ja Babbitt sanoi raivostuneena, että Tanis\nryppyili yhtä paljon hänen kanssaan kuin hänen vaimonsa ja maukui vielä\npahemmin kuin tämä, jollei hän seisonut varpaillaan. Mutta se meni\nonnellisesti ohi.\n\nHeidän suuri hetkensä oli vaellus eräänä kirkkaana joulukuun\niltapäivänä lumisten niittyjen yli jäätyneelle Chaloosa-joelle.\nTanis näytti pariisittarelta astrakaanihatussaan ja lyhyessä\nmajavaturkissaan; hän laski luikua jäällä ja kirkui ja Babbitt tuli\nläähättäen perässä läkähtymäisillään naurusta. Myra Babbitt ei koskaan\nlaskenut luikua jäällä.\n\nBabbitt pelkäsi, että heidät nähtäisiin. Zenithissä on mahdotonta syödä\nlunchia lähimmäisensä vaimon kanssa ilman että se ennen iltaa tiedetään\ntuttavapiirin joka ainoassa talossa. Mutta Tanis auttoi häntä. Katsoipa\nhän häneen kuinka tahansa, kun he olivat yksin, hän oli aina arvokas ja\npidättyvä, kun he olivat yhdessä ulkona, ja Babbitt toivoi, että häntä\npidettäisiin hänen asiakkaanaan. Orville Jones näki heidät kerran, kun\nhe tulivat ulos eräästä biografista, ja Babbitt sanoi: »Saanko esittää\nsinut mrs. Judiquelle! Näes se on nainen, joka tietää kääntyä oikean\nvälittäjän puoleen, Orvy.»\n\nVaikka mr. Jones oli tarkka, kun oli kysymys moraalista tai\npesukoneista, ei hän näyttänyt mitään epäilevän.\n\nEniten Babbitt pelkäsi — ei mistään erikoisesta hellyydestä, vaan\ntottumuksesta noudattaa säädyllisyyttä — että hänen vaimonsa saisi\nkuulla puhuttavan asiasta. Hän uskoi, ettei Myra tiennyt mitään\nvarmaa Tanisista, mutta hän oli myöskin varma, että hän epäili\njotakin. Vuosikausia hän oli jo osoittanut herkkyyttä jokaiseen\nhyvästelysuudelmaa lämpimämpään hellyyden osoitukseen nähden, mutta\nnyt hän oli loukkaantunut, jos Babbittin hermostunut, ajoittain elpyvä\nkiinnostus laimeni, eikä Babbitt itse tuntenut muuta kuin miltei\nvastenmielisyyttä. Babbitt oli täysin uskollinen — Tanisille. Häntä\nkiusasi vaimonsa vetelän lihavuuden näky, hänen hyllyvä vartalonsa,\nrikkinäinen alushameensa, jonka hän aina aikoi ja aina unohti heittää\npois, mutta hän ymmärsi, että Myran vaisto, joka niin kauan aikaa\noli ollut viritetty yhteen hänen mielialojensa kanssa, käsitti\ntämän vastenmielisyyden. Hän koetti perusteellisesti, tarmokkaasti,\nleikkisästi tukahduttaa sitä. Hän ei voinut.\n\nHe viettivät jokseenkin siedettävän joulun. Kenneth Escott oli heidän\nluonaan julkisesti kihlattuna Veronan kanssa. Mrs. Babbitt itki ja\nkutsui häntä toiseksi pojakseen. Babbitt oli levoton Tedistä, tämä\nkun oli lakannut nurkumasta yliopistoa ja muuttunut epäilyttävän\nmukautuvaksi. Hän ihmetteli, mitä pojalla mahtoi olla mielessä,\nmutta oli liian ujo kysymään. Itse hiipi Babbitt jouluiltana viemään\nTanisille lahjaansa, hopeista paperossikoteloa. Kun hän tuli takaisin,\nkysyi mrs. Babbitt aivan liian viattomasti:\n\n»Olitko sinä ajelemassa saadaksesi hengittää raitista ilmaa?» »Niin,\nminä tein pienen ajeluretken», mutisi Babbitt.\n\nUudenvuoden aikaan sanoi hänen vaimonsa:\n\n»Minä sain tänään kirjeen sisareltani, George. Hän on sairas. Eiköhän\nminun pitäisi matkustaa hänen luokseen muutamiksi viikoiksi?»\n\nMrs. Babbitt ei tavallisesti koskaan matkustanut pois kotoa talvella,\npaitsi kun se oli aivan välttämätöntä, ja vasta viime kesänähän hän oli\nollut poissa useita viikkoja. Ei myöskään Babbitt ollut niitä kotiinsa\njuurtumattomia aviomiehiä, jotka pitävät erossaoloja mitättömyyksinä.\nHän tahtoi, että Myra oli kotonaan, piti huolen hänen vaatteistaan,\ntiesi kuinka hänen ruokansa oli valmistettava, ja Myran juttelu\nantoi Babbittille turvallisuuden tunnetta; mutta nyt hän ei saanut\nsanotuksi edes sen vertaa kuin: »Mutta luuletko tosiaan, että hän sinua\ntarvitsee.» Koettaen näyttää pahoittelevalta hän tunsi, että hänen\nvaimonsa tarkkasi häntä, kun hänen mielensä täyttyi riemuisista Tanista\nkoskevista unelmista.\n\n»Pitäisikö minun sinun mielestäsi matkustaa?» kysyi Myra terävästi.\n\n»Sen saat sinä ratkaista, armaani, sitä minä en voi sanoa.» Myra\nkääntyi pois huoaten, ja Babbittin otsa kävi kosteaksi. Myra\nmatkusti neljä päivää myöhemmin ja oli siihen saakka ihmeellisen\nhiljainen, Babbitt puolestaan rasittavan ystävällinen. Juna lähti\nkello kaksitoista. Kun Babbitt seisoi asemalla ja näki sen pienenevän\nasemasillan aidan takana, teki hänen mielensä rientää Tanisin luo.\n\n»Ei, hitto soi, sitä minä en tee! Minä en lähesty häntä viikkoon.»\n\nHän oli Panisin luona kello neljä.\n\n\n3.\n\nBabbitt, joka kerran oli ohjannut tai ainakin näyttänyt ohjanneen\nelämänsä intohimottomaan, mutta työteliääseen ja terveeseen uomaan,\njoutui näiden kahden viikon aikana himojen ja sangen huonon whiskyn ja\nkaikkien niiden selkkausten aalloille, joita uudet tuttavuudet tuovat\nmukanaan. Nämä väkivaltaiset uudet läheiset ystävät vaativat paljon\nenemmän huomaavaisuutta kuin vanhat. Joka aamu hän tunnusti synkkänä\nkaikki edellisen illan teot tyhmyyksiksi. Pää jyskyttäen ja huulet\nja kieli paperossien kirvelyksessä hän laski hämmästyneenä juomiensa\ndrinkkien lukumäärää ja ähkäisi: »minun täytyy lopettaa!» Hän oli\nlakannut sanomasta: »minä lopetan» sillä niin päättäväinen kuin hän\nolikin päivänkoitteessa, ei hän ainoanakaan iltana ollut voinut hillitä\nhimoansa.\n\nHän oli tavannut Tanisin ystäviä. Hänet oli palavalla kiireellä,\nkuten ainakin yön ihmisten keskuudessa, jotka juovat ja tanssivat ja\nräyhäävät ja aina pelkäävät hiljaisuutta, otettu jäseneksi Tanisin\nseuraan, jolla oli nimenä »Konttikunta». Hän tapasi heidät ensimmäisen\nkerran erään päivän jälkeen, jolloin hänellä oli ollut erikoisen paljon\ntyötä, ja hän oli toivonut saavansa istua rauhassa Tanisin kanssa ja\nhitaasti juoda tämän ihailua.\n\nJo alhaalla eteisessä hän saattoi kuulla kirkumista ja naurua\nja gramofonin vingutusta. Kun Tanis aukaisi oven, näki Babbitt\nfantastisten olentojen tanssivan paperossin savun sumussa. Pöydät ja\ntuolit oli siirretty seinän viereen.\n\n»Kuule, eikö se ole ihanaa!» lepersi Tanis, »Carrie Nork keksi tämän\nmainion tuuman! Hänestä oli aika panna toimeen kutsut ja hän soitti\nKonttikunnalle ja käski heidän tulla... George, tämä on Carrie.»\n\nCarrie oli samalla kertaa matroona ja ikä-impi, edustaen molempien\nvähemmän miellyttäviä puolia. Hän oli kenties nelikymmenvuotias, hänen\ntukkansa oli epämääräisen tuhkanvaalea, ja joskin hänen povensa oli\nlitteä, olivat sen sijaan lonkat sitä leveämmät. Hän tervehti Babbittia\ntirskumalla:\n\n»Tervetuloa meidän pieneen seuraamme! Tanis sanoo, että te olette\noikein mukiinmenevä.»\n\nOdotettiin ilmeisesti, että Babbitt tanssisi, olisi poikamainen\nja leikkisä Carrien kanssa, ja hän tekikin kaiken voitavansa, hän\nlaahusti häntä ympäri huonetta, törmäsi toisia pareja, lämpöjohtoa,\nsalakavalasti vaanivia tuolin jalkoja vasten. Tanssiessaan häh tarkkasi\nKonttikunnan toisia jäseniä: eräs oli laiha, nuori neiti, joka näytti\nkunnolliselta, itserakkaalta ja ivalliselta; toinen taas nainen,\njota hän ei koskaan oikein saattanut muistaa; kolme teikarimaisesti\npuettua ja vähän naismaista nuorukaista — baaripassareita tai ainakin\nsiihen ammattiin syntyneitä; eräs hänen itsensä ikäinen liikkumaton,\nomahyväinen mies, jota Babbittin läsnäolo harmitti.\n\nKun Babbitt oli lopettanut velvollisuustanssinsa, vei Tanis hänet\nsyrjään ja pyyteli: »Armaani, tahtoisitko tehdä jotakin minun\nhyväkseni? Minulla ei ole lainkaan pirtua jäljellä, ja Konttikunta\ntahtoo juhlia sinun saapumistasi, Etkö voisi käväistä Healy Hansonilla\nja hankkia minulle vähän?»\n\n»Kyllä», sanoi Babbitt ja koetti saada ääntänsä alttiiksi.\n\n»Kuulepas: minä pyydän Minnie Sonntagin saattamaan sinua.» Tanis,\nviittasi laihaan, ivalliseen neitiin.\n\nMiss Sonntag tervehti häntä nuivasti.\n\n»Hyvää päivää mr. Babbitt. Tanis sanoo, että te olette hyvin etevä\nmies, ja minulle on suuri kunnia saada ajaa teidän kanssanne. Minä en\ntietysti ole tottunut seurustelemaan vallasihmisten kanssa, joten en\ntiedä, kuinka niin korkeissa piireissä on käyttäydyttävä.»\n\nTähän tapaan puhui miss Sonntag koko matkan Healy Hansonin luo\nmentäessä. Babbittin teki mieli vastata hänen pistelyihinsä sanomalla:\n»Mene helvettiin!» mutta hänellä ei ollut riittävästi sielunvoimaa\nlausuakseen tämän järkevän sanan. Häntä harmitti koko Konttikunnan\nolemassaolo. Hän oli kuullut Tanisin lausuvan »rakas Carrie» ja »miss\nSonntag — hän on niin lahjakas, sinä tulet jumaloimaan häntä», mutta\nhänelle ne eivät olleet olevaisia olentoja. Hän oli kuvitellut Tanisin\nelävän ruusunvärisessä vacuumissa, vain Babbittia odottaen, vapaana\nkaikista sellaisista velvollisuuksista, jotka Floral Heightsissä\nihmistä rasittavat. Kun he olivat palanneet, täytyi hänen sietää\nnuorten baaripassarien suojelevaa ystävyyttä. He olivat yhtä kostean\nkohteliaita, kuin miss Sonntag oli kuivan epäkohtelias. He puhuttelivat\nhäntä nimellä Georgie ja huusivat: »Tulepas nyt ukkopaha liikuttamaan\nkäpäliäsi!»... Ne olivat näppylänaamaisia poikia, yhtä nuoria kuin Ted\nja yteliä kuin teatterilaiset, mutta mainioita tanssimaan ja hoitamaan\ngramofonia ja esiintymään muka Tanisin suojelijoina. Babbitt koetti\nnoudattaa samaa äänilajia; hän huusi: »Pulskaa, Pete!» mutta hänen\näänensä särähti.\n\nTanis oli ilmeisesti ihastunut olemaan yhdessä näiden tanssivien\nnulikoiden kanssa; hän veikisteli heidän imelän flirttinsä kohteena\nja suuteli heitä ohimennen tanssin lopussa. Babbitt inhosi häntä\nsillä hetkellä. Hän näki, että Tanis oli vanha. Huomasi ryppyjä hänen\npehmeässä kaulassaan, näki leuan alla olevan ihon velttouden. Nuoruuden\njoustavat lihakset olivat herpoutuneet ja kuihtuneet. Tanssien välillä\nistui Tanis suurimmalla tuolilla, heilutteli savukettaan ja kutsui\nkeltanokkaihailijoitaan viereensä. (»Hän luulee olevansa kuin mikäkin\nkuningatar», murisi Babbitt.) Tanis huusi miss Sonntagille: »Eikö minun\npikku studioni ole hurmaava!» (»Studio! Vielä mitä! Sehän ei ole mitään\nmuuta kuin ikäimpi- ja kipsikissa-asunto! Hyvä Jumala, kuinka tekisi\nmieleni lähteä kotiin! Enköhän minä voisikin tästä livahtaa.»)\n\nHänen aistimensa kuitenkin sumenivat, kun hän viljeli Healy Hansonin\nhuonoa, mutta väkevää whiskyä. Hän sekaantui Konttikuntaan. Hän alkoi\ntuntea olevansa iloinen siitä, että Carrie Nork ja Pete, typerin noista\nvikkelistä poikasista, tuntuivat pitävän hänestä; ja hänestä oli\näärettömän tärkeätä voittaa puolelleen se kyräilevä vanhahko mies, joka\nosoittautui erääksi rautatievirkailijaksi nimeltä Fulton Bemis.\n\nKonttikunnan keskustelu pursui voimasanoja, huudahduksia,\nviittailuja ihmisiin, joita Babbitt ei tuntenut. Ilmeisesti oli\nheillä hyvin edullinen ajatus omasta itsestään. He olivat hienosti\nsivistyneitä boheemeja, perehtyneitä kaikkiin Zenithin huvituksiin:\ntanssipaikkoihin, eläviin kuviin ja ulkoravintoloihin; ja he\nkaakottivat kyynillisen ylimielisesti hölmöläisiä ja saitureita kohtaan:\n\n»Kuule, Pete, kerroinko sinulle, mitä meidän pöhkö kassanhoitaja sanoi,\nkun eilen tulin liian myöhään? Se oli kerrassaan suurenmoista!»\n\n»Niin, mutta T. D. oli vasta hurjistunut! Hänhän oli suorastaan\nkivettynyt! Mitä Gladys sanoi hänelle?»\n\n»Kylläpä se oli röyhkeätä, että Bob Bickerstaff koetti saada meitä\nkotiinsa! Kuulumatonta! Voitteko ajatella suurempaa röyhkeyttä? Sitä\nvoi tosiaan sanoa röyhkeäksi.»\n\n»Näittekö, kuinka Dolly tanssi, eikö se ollut jo huippu?»\n\nSaattoi kuulla Babbittin kaikuvalla äänellä yhtyvän ennen vihaamaansa\nMiss Minnie Sonntagin ajatukseen, että ihmiset, jotka antoivat yhdenkin\nyön kulua tanssimatta jazzia, olivat nautoja ja elukoita ja raukkoja,\nja hän jyrisi: »Totta kai!» kun mrs. Carrie Nork kuhersi: »Eikö teistä\nole hauska istua lattialla? Se vaikuttaa niin boheemilta!» Hän alkoi\nsaada erinomaisen edullisia ajatuksia Konttikunnasta. Mainitessaan\nystäviensä Sir Gerald Doakin, Lordi Wycomben, William Washingtonin,\nEathornen ja Chum Frinkin nimiä, hän tunsi itsensä ylpeäksi heidän\nalentuvasta mielenkiinnostaan. Hän eläytyi niin perusteellisesti\ntunnelman hilpeyteen, ettei lainkaan välittänyt, vaikka Tanis nojasi\npäätään nuorukaisista ytelimmän olkaa vasten. Itse hän tahtoi kernaasti\npitää kädessään Carrie Norkin pehmyttä kättä ja laski sen irti vain sen\nvuoksi, että Tanis näytti vihaiselta.\n\nAjaessaan kotiin kello kaksi hän oli täydellisesti Konttikunnan\njäsen, ja koko seuraavan viikon hän oli sidottu heidän huvitus- ja\nvapauselämänsä äärettömän ankariin seurustelusääntöihin. Hänen täytyi\nkäydä heidän kutsuissaan, hänen piti ottaa osaa riitaan, kun kaikki\nsoittivat kaikille toisille ja sanoivat, etteivät olleet tarkoittaneet,\nmitä olivat sanoneet, kun olivat sanoneet sitä ja sitä, ja minkä vuoksi\nPete meni sanomaan, että Carrie oli sanonut niin?\n\nMilloinkaan ei mikään perhe ole ollut innokkaampi saamaan selkoa\ntoistensa pienimmästäkin askeista kuin Konttikunta. Kaikki olivat\njaarittelevan tietäväisiä tai loukkaantuneen uteliaita siitä, missä\nkaikki muut olivat olleet minkin minuutin edellisestä viikosta. Babbitt\ntapasi itsensä selittämässä Carrielle ja Fulton Bemisille tarkalleen,\nmitä hän oli tehnyt, mikä oli estänyt häntä tulemasta heidän luokseen\nennen kello kymmentä, ja pyytämässä anteeksi, että oli syönyt\npäivällistä erään liiketuttavan kanssa.\n\nJokainen Konttikunnan jäsen katsottiin velvolliseksi soittamaan\njokaikiselle toisista vähintään kerran viikossa. »Miksi et ole\nsoittanut minulle?» kysyivät Babbittilta syyttävällä äänellä ei\nainoastaan Tanis ja Carrie, vaan pian myöskin uudet vanhat ystävät\nJennie ja Capitolina ja Toots.\n\nJos hän silmänräpäyksen oli pitänyt Tanisia kuihtuneena ja tunteilevana\nnaisena, niin se vaikutelma hälveni Carrie Norkin tansseissa. Mrs.\nNorkilla oli suuri talo ja pieni mies. Hänen kutsuihinsa tulivat\nKonttikunnan kaikki jäsenet ehkä noin viisineljättä, kun ihan kaikki\noli mobilisoitu. Babbitt, yhteisnimeltä »Vanha Georgie», oli nyt\nyksi pionieerejä, kun näet Konttikunta joka kuukausi uudisti puolet\njäsenmääräänsä ja siis se, joka saattoi muistaa esihistorialliset\npäivät kaksi viikkoa taaksepäin ajassa, ennenkuin mrs. Absalom,\nravintoaineluennoitsijatar, oli matkustanut Indianapoliin ja Mac oli\njoutunut riitaan Minnien kanssa, oli kunnianarvoisa johtaja jo pystyvä\narmollisesti vastaanottamaan uusia Petejä ja Minnieitä ja Gladysejä.\n\nCarrien luona ei Tanisin tarvinnut puuhailla emännyydessä. Hän\noli arvokas ja varma, komea, hienopiirteinen ilmiö mustassa\nchiffonipuvussaan, josta Babbitt aina oli paljon pitänyt; ja tässä\nrumassa talossa, jossa oli väljät tilat, Babbitt saattoi istua\nrauhassa hänen kanssaan. Hän katui ensimmäistä luopumustaan, makasi\npalvovana hänen jalkainsa juuressa ja saattoi onnellisena häntä kotiin.\nSeuraavana päivänä hän osti kirkuvan keltaisen kaulahuivin näyttääkseen\nnuorelta hänen edessään Hän ajatteli vähän surumielisesti, ettei\nhänestä tullut tekemälläkään kaunista, oivalsi olevansa kömpelö, liian\nlihava, mutta hän tanssi, hän vaihtoi pukuja, hän lörpötteli ollakseen\nyhtä nuori kuin Tanis oli... yhtä nuori kuin Tanis näytti olevan.\n\n\n4.\n\nNiinkuin kaikki vastakääntyneet, olivatpa he sitten kääntyneet\nuskontoon, rakkauteen tai puutarhanhoitoon, ikäänkuin taiottuina\nhuomaavat, että vaikka näitä asioita tähän saakka ei ole näyttänyt\nolevan olemassakaan, koko maailma nyt on täynnä niiden rientoja,\nniin havaitsi Babbitt samalla hetkellä, jona hän oli kääntynyt\nhurjistelevaan elämään, miellyttäviä tilaisuuksia siihen kaikkialla.\n\nHän sai uuden käsityksen liikkuvasta naapuristaan Sam Doppelbrausta.\nDoppelbraut olivat kunnioitettavia ihmisiä, uutteria ihmisiä,\nmenestyksellisiä ihmisiä, joiden onnen ihanne oli ikuinen kabaretti.\nHeidän elämäänsä vallitsivat alkoholia, nikotiinia, bentsiiniä ja\nsuutelolta uhkuvat esikaupunkibakkanaalit. He ja heidän seurapiirinsä\nsuorittivat tarmokasta työtä viikolla ja ikävöivät koko viikon\nlauantaita, jolloin heillä piti olla, kuten he sanoivat, »pieni\nkolifei», ja tämä kolifei tuli sitä meluisammaksi, mitä selkeämmin\nsunnuntai sarasti, ja siihen kuului tavallisesti hurja autolla-ajelu\nilman mitään erikoista päämäärää.\n\nEräänä iltana, kun Tanis oli teatterissa, tapasi Babbitt itsensä\nistumassa ja naureskelemassa Doppelbraun kanssa, vannomassa ikuista\nystävyyttä ihmisille, joita hän vuosikausia yksityisesti oli kuvannut\nmrs. Babbittille »roskaväeksi, jonka kanssa en tahtoisi seurustella,\nen vaikka he olisivat viimeiset ihmiset maapallolla». Tänä iltana\nhän oli tullut kotiin nyreissään, samoillut talon edustalla potkien\nirti katukäytävän jäämöhkäleitä, jotka muistuttivat muinaiseläinten\njalanjälkiä; ohikulkijat olivat aamun lumisateessa ne tehneet. Howard\nLittlefield tuli saapastaen vastaan.\n\n»Aina vielä kesäleskenä, Georgie?»\n\n»Aina. Kylmää taas tänä iltana.»\n\n»Mitä vaimosi kirjoittaa?»\n\n»Hän voi mainiosti, mutta hänen sisarensa on vielä sangen huonona.»\n\n»Etkö tule meille syömään päivällistä, Georgie?»\n\n»Kiitos vain, minun täytyy mennä kaupungille.»\n\nÄkkiä häntä alkoi rasittaa Littlefieldin selittely kiinnostavista\ntilastollisista tiedoista ihan kiinnottomasta asiasta. Hän meni\ntiehensä ja röhki.\n\nSam Doppelbrau ilmestyi.\n\n»Iltaa, Babbitt, onko kiiru?»\n\n»Hm, vähän jaloittelua.»\n\n»Onko sinun sopivan kylmä tänä iltana?»\n\n»No, suunnilleen.»\n\n»Ainako vielä kesäleskenä?»\n\n»Uh-huh.»\n\n»Sano, Babbitt, nyt kun vaimosi on poissa — sinä et kyllä pidä\nerikoisen paljoa meritaisteluista, mutta minun vaimoni ja minä\npitäisimme hyvin hauskana, jos sinä poikkeisit meille jonakin iltana.\nMitä arvelet, mahtaisitko sietää kunnollista cocktailia muutteeksi?»\n\n»Jaa, sietääkö? Nuori ystäväni, minä panen vetoon pienen punaisen\nhevosen, että setä Georgie pystyy sekoittamaan hienoimman cocktailin\nkoko Yhdysvalloissa.»\n\n»Eläköön! Tuo kuuluu joltakin! Kuule, meille tulee muutamia ystäviä\ntänä iltana, Louetta Swanson ja muutamia muita hilpeitä sieluja,\nja minä aion aukaista pullon giniä, joka on sodantakaista, ja ehkä\ntanssitaan hiukan. Etkö voisi tulla mukaan ja vähän rehkiä meidän\nkanssamme, vain vaihteen vuoksi?»\n\n»Hm — — — mihin aikaan ne tulevat?»\n\nHän oli Sam Doppelbraun luona kello yhdeksän, hän oli talossa kaikkiaan\nvasta kolmatta kertaa. Kymmenen aikaan hän puhutteli Doppelbrauta\nnimellä »Sam, vanha kalossi». Kello yksitoista he ajoivat kaikki Old\nFarm Inniin. Babbitt istui Doppelbraun auton takana Louetta Swansonin\nkanssa. Kerran hän oli ujosti yrittänyt kosiskella häntä. Nyt hän ei\nyrittänyt, hän yksinkertaisesti kosi, ja Louetta nojasi päätään hänen\nolkaansa vasten, uskoi hänelle kuinka toraisa Eddie oli ja tunnusti,\nettä Babbitt oli hauska ja hyvin kasvatettu elostelija.\n\nTanisin ja Konttikunnan, Doppelbrauein ja muiden unohdusta\nmetsästämässä olevien toverien toimesta ei Babbittilla kahteen\nviikkoon ollut ainoatakaan iltaa, jolloin hän ei tullut kotiin myöhään\nja jaloiltaan epävarmana. Muiden aistimien sumennuttua oli hänellä\nvielä autonajajan kyky ohjata autoansa, vaikka tuskin itse pystyi\nkävelemään, ajaa hiljaa kadun kulmissa ja väistää vastaantulevia\nautoja. Hän tuli hoiperrellen sisään. Jos Verona ja Escott olivat\nlähettyvillä, meni hän heidän ohitsensa pikaisesti tervehtien,\ninhoittavan tietoisena heidän vakaisista nuorista katseistaan, ja\npiiloutui yläkerran makuuhuoneeseen. Hän huomasi lämpimään taloon\ntullessaan olevansa sameampana kuin luuli. Kaikki pyöri ympäri hänen\npäässään. Hän ei uskaltanut mennä maata, hän koetti haihduttaa\npirtua itsestään lämpimässä kylvyssä. Hetkeksi hänen päänsä tuli\nselkeämmäksi, mutta kun hän liikkui kylpyhuoneessa, olivat hänen\netäisyysarvionsa niin virheellisiä, että hän veti alas pyyhkeet ja\nkaatoi nurin saippua-astian kolinalla, jonka pelkäsi ilmaisevan\nlapsille hänen tilansa. Hytisten yöpuvussaan hän istahti lukemaan\niltalehtiä. Hän saattoi seurata jokaista sanaa, hän tuntui ymmärtävän\njokaisen lauseen, mutta minuuttia myöhemmin hän ei olisi voinut sanoa,\nmitä oli lukenut. Kun hän pani maata, lensivät hänen ajunsa yksiä\nympyröitä kierrellen, ja hän nousi äkkiä istumaan saadakseen jälleen\ntasapainonsa. Vihdoin hän kykeni makaamaan alallaan ja tunsi itsensä\nvain hiukan kipeäksi ja huumeiseksi — ja kauhean häpeileväksi. Salata\ntilaansa omilta lapsiltaan! Tanssia ja reuhailla ihmisten kanssa,\njoita halveksii! Puhua tyhmyyksiä, laulaa idioottimaisia lauluja,\nkoettaa suudella tympäiseviä tyttöjä! Hämmästyneenä hän muisti meluisan\ntuttavuuden noiden ihmisten kanssa vieneen hänet siihen vaaraan,\nettä hänelle osoittaisivat alentuvaista ystävällisyyttä kaikenlaiset\nnulikat, jotka hän olisi potkinut ulos konttoristaan; hän muisti\nsaaneensa nuhteita mitä inhoittavimmilta vanhoilta akoiltakin liian\ninnokkaasta tanssimisesta. Kun kaiken tämän muisto järkähtämättä\npalasi hänen mieleensä, murisi hän: »Minä vihaan itseäni. Hyvä Jumala,\nkuinka minä vihaan itseäni! Mutta», ajatteli hän raivokkaana, »nyt\nse onkin lopussa, ei hiventäkään enää! Minä olen saanut kylläkseni,\ntäydellisesti!»\n\nHän oli vielä varmempi siitä seuraavana aamuna, kun koetti olla vakava\nja isällinen tyttäriänsä kohtaan aamiaispöydässä. Kello kahdentoista\naikaan hän ei ollut yhtä varma. Hän ei kieltänyt, että oli ollut\nnarri, hän näki sen melkein yhtä selvään kuin yölläkin, mutta mikä\ntahansa, ajatteli hän kuitenkin, oli parempaa kuin palaaminen autiuden,\nikävyyden elämään. Kello neljä hän kaipasi drinkkiä. Hänellä oli\nnyttemmin pulpetissaan whiskypullo piilossa, ja kahden minuutin\nkamppailun jälkeen hän otti drinkin. Kolmannen drinkin jälkeen hän\nalkoi pitää Konttikuntaa herttaisina ja mielenkiintoisina ystävinä ja\nkello kuusi hän oli heidän luonaan... Ja niin alkoi koko juttu taas\nalusta.\n\nJoka aamu pakotti hänen päätään vähäistä vähemmän, huono pirtupää\noli ollut hänen suojansa, mutta tämä turva heikkeni vähitellen.\nPian hän saattoi olla juovuksissa päivänsarastaessa eikä kuitenkaan\ntuntea itseänsä kovinkaan surkeaksi omassatunnossaan — tai vatsassaan\n— kun hän heräsi kello kahdeksan. Ei mikään katumus, ei mikään\nkaipuu karttaa ponnistelua, pysyä tasavauhdissa toisten kanssa\nKonttikunnan hurjastelussa, ollut niin suuri kuin hänen tunteensa\nyhteiskunnallisesta ala-arvoisuudesta, ellei hänen onnistunut\ntehdä tätä. Olla kaikkein hulluin heistä oli nyt yhtä paljon hänen\nkunnianhimonsa kuin ennen oli ollut ensimmäisenä olo, kun oli\nansaittava rahaa, pelattava golfia, ohjattava automobiilia, pidettävä\npuhe tai päästä kiipeämään McKelveyn seurapiiriin. Mutta silloin\ntällöin hän epäonnistui.\n\nHän havaitsi, että Pete ja muut nuoret miehet pitivät Konttikuntaa\nliian ankaran sovinnaisena ja sitä Carrieta, joka vain antoi suudella\nitseänsä ovien takana, liian rasittavan monogamisena. Samalla tapaa\nkuin Babbitt hiipi Floral Heightsistä Konttikuntaan, hiipivät\nnuoret kavaljeerit Konttikunnan säädyllisistä juhlista pois »öihin»\nkaikkinaisten nuorten naisten kanssa, jotka he olivat onkineet\nmyymälöistä ja hotellien eteisistä. Kerran Babbitt koetti seurata\nheidän mukanaan. Heillä oli automobiili, pullo whiskyä ja hänelle\nlikainen, kirkuva kassanhoitaja Parcher & Steinin liikkeestä. Babbitt\nistui huolestuneena tämän vieressä. Tarkoitus oli ilmeisesti, että\nBabbitt ottaisi hänet hoitoonsa, mutta kun neiti kirkui: »Ai, laskekaa\nirti, älkää pöyhikö minun täitalliani», ei Babbitt oikein tiennyt,\n»miten olla kuin eleä», He istuivat erään kapakan sisähuoneessa ja\nBabbittin päätä kivisti, hän oli ymmällä heidän uudesta katukielestään,\nkatsoi heihin ystävällisesti, aikoi mennä kotiin ja otti yhden drinkin\n— sangen monta drinkkiä.\n\nKahta iltaa myöhemmin vei Fulton Bemis, Konttikunnan nyrpeä vanhempi\nmies, Babbittin syrjään ja röhki:\n\n»Kuulehan, ei silti, että se minulle kuuluu, ja Herra tietää, että minä\npumppuan itseeni valtaisen annoksen viinaksia, mutta eiköhän sinun\npitäisi olla vähän varovampi? Sinä olet semmoinen intoileva ukkeli,\njoka aina menee liiallisuuksiin. Tiedätkö, että kaadat viinaa sisääsi\nniin sukkelaan kuin suinkin kerkiät ja syöt sikarin toisensa jälkeen?\nEiköhän sinun pitäisi pitää pieni paussi.»\n\nBabbitt sanoi kyynel silmässä, että vanha Fult oli kunnon mies, että\nhän tietysti tulisi olemaan varovainen ja — sytytti uuden sikarin ja\notti drinkin ja riiteli äkäisesti Tanisin kanssa, kun tämä moitti häntä\nCarrie Norkin kosiskelusta.\n\nSeuraavana aamuna hän vihasi itseänsä siksi, että oli vajonnut asemaan,\nmissä Fulton Bemisin kaltainen neljännen luokan herrasmies saattoi\nnuhdella häntä. Hän ymmärsi, että koska hän kosieli jokaikistä naista,\njonka tapasi, ei Tanis enää ollut hänen ainoa puhdas tähtensä ja hän\nmietti, oliko Tanis milloinkaan ollut hänelle enempää kuin vain nainen.\nJa jos Bemis oli puhunut hänelle, niin eivätköhän muut ihmiset puhuisi\nhänestä? Hän tarkkasi epäluuloisesti Atleettikerhon »poikia» sinä\naamuna. He tuntuivat hänestä hämillisiltä. Olivatko he siis puhuneet\nhänestä? Hän suuttui. Hän tuli riidanhaluiseksi, hän ei ainoastaan\npuolustanut Seneca Doanea, vaan teki vielä pilkkaa N.M.K.Y:stäkin.\nVergil Gunch oli sangen lyhytsanainen vastauksissaan.\n\nJälkeenpäin ei Babbitt ollut suuttunut. Hän oli pelästynyt. Hän ei\nmennyt seuraavalle propagandistilunchille, vaan erääseen halpaan\nravintolaan, ja syödessään munakasvoileipää ja juodessaan kahvia hän\nmietiskeli huolestuneena sinne ja tänne.\n\nNeljä päivää myöhemmin, kun Konttikunnalla oli eräs hauskimpia\njuhliaan, Babbitt kyyditsi heitä luistinradalle, joka oli pantu kuntoon\nChaloosa-joella. Suoja-ilman jälkeen olivat kadut jäätyneet ja käyneet\nliukkaiksi. Näiden leveiden loputtomien katujen pintaa pitkin porhalsi\ntuuli vinkuen puutalorivien välissä, ja koko Bellevuen kaupunginosa oli\nkuin rajakaupunki. Vaikka kaikissa neljässä pyörässä oli lumiketjut,\npelkäsi Babbitt auton siristävän, ja kun hän tuli erääseen mäkeen,\npani hän molemmat jarrut työhön. Syöksyen tuli vähemmän varovainen\nauto seuraavasta kulmasta. Se siristi ja oli vähällä raapaista heitä\ntakimmaisilla lokasuojuksillaan. Iloissaan vaaran välttämisestä huusi\nKonttikunta — Tanis, Minnie Sonntag, Pete, Fulton Bemis — »Hurraa,\nukkeli!» ja huitoi käsiään toisen auton kiihtyneelle ajajalle. Silloin\nnäki Babbitt professori Pumphreyn työläästi kiipeävän mäkeä ylös\njalkaisin ja tuijottavan yöhurjailijoihin pyörein huuhkajansilmin.\nBabbitt oli vakuutettu, että Pumphrey tunsi hänet ja näki Tanisin\nsuutelevan häntä kuhertaen: »Sinä olet niin taitava ajaja!»\n\nLunchin aikana seuraavana päivänä hän tunnusteli Pumphreytä.\n\n»Minä olin eilen illalla ulkona veljeni ja muutamien hänen ystäviensä\nkanssa. Jestas, mikä matka! Tie oli niin liukasta kuin lasi. Olin\nnäkevinäni sinut kapuamassa ylös Bellevue Avenue Hilliä.»\n\n»Ei, siellä minä en ollut — — — minä en nähnyt sinua», sanoi Pumphrey\nkiiruusti hiukan syyllisen näköisenä.\n\nParia päivää myöhemmin Babbitt vei Tanisin lunchille Thornleighin\nhotelliin. Tanis, joka oli tuntunut tyytyvän istumaan ja odottamaan\nhäntä kotonansa, oli alkanut surumielisin hymyin viittailla, että\nBabbitt ei mahtanut pitää häntä erikoisen suuressa arvossa, kun ei\nkoskaan esittänyt häntä ystävilleen eikä kernaasti tahtonut näyttäytyä\nyhdessä hänen kanssaan muualla kuin elävissä kuvissa. Babbitt aikoi\nottaa hänet mukaansa naisten osastoon Atleettikerhoon, mutta se olisi\nliian uskallettua. Hänen olisi pakko esitellä Tanis ja, ihmiset\nehkä väärinkäsittäisivät ja — — — hän keksi välimuodon ja valitsi\nThornleighin.\n\nTanis oli tavattoman chic, kokonaan mustissa: pieni musta\nkolmikolkkainen hattu, lyhyt, musta, pyöreä kappa, väljä ja\nkorkeakaulainen, musta samettipuku aikana, jolloin useimmat kävelypuvut\nmuistuttivat iltapukuja. Kenties hän oli liian chic. Jokaikinen\nThornleighin kultaisessa talviravintolassa tuijotti häneen, kun\nBabbitt saattoi hänet erääseen pöytään. Babbitt toivoi levottomana,\nettä ylitarjoilija antaisi heille huomaamattoman paikan jonkin pilarin\ntakana, mutta heidät sijoitettiin keskikäytävän viereen. Tanis ei ollut\nhuomaavinaan ihailijoitansa, hymyili Babbittille ja sanoi hilpeästi:\n»Oi, kuinka tämä on hauskaa! Niin ihana orkesteri!» Babbittin oli\nvaikea olla puolestaan yhtä hilpeä, sillä hän näki kahta pöytää\nkauempana Vergil Gunchin. Koko aterian ajan tarkkasi Gunch heitä, kun\ntaas Babbitt tarkkasi, kuinka häntä tarkattiin, ja ponnisteli ollakseen\nturmelematta Tanisin iloa. »Minä tunsin itseni niin huvinhaluiseksi\ntänään», visersi tämä, »minä pidän niin paljon Thornleighistä, etkö\nsinäkin? Täällä on niin eloisaa ja kuitenkin — — — niin valikoitua.»\n\nBabbitt puheli hotellista, tarjoilusta, ruoasta, kaikista, keitä hän\ntunsi ravintolassa, kaikista, paitsi Vergil Gunchista. Ei tuntunut\nolevan mitään muuta puheenaihetta, hän hymyili tunnollisesti Tanisin\nliehuvalle leikinlaskulle, myönsi, että Minnie Sonntagin kanssa oli\nvaikea tulla toimeen ja että nuori Pete oli laiska lurjus, oikeastaan\nilmetty epäkelpo, mutta itsellään ei hänellä ollut mitään sanomista.\nHän ajatteli ilmaista Tanisille huolensa Gunchiin nähden, mutta — ei\npeijakas, on turhaa ruveta tässä selittelyille Gunchista ja kaikesta.\n\nHän huokasi helpotuksesta, kun sai Tanisin raitiovaunuun, ja ryhtyi\nhilpeästi totunnaisiin pikku puuhiinsa konttorissa. Kello neljä soitti\nGunch hänelle.\n\nBabbitt tuli levottomaksi, mutta Gunch alkoi ystävällisellä äänellä:\n\n»Terve, veli! Joo, meitä on muutamia, jotka ollaan aikeissa panna\ntoimeksi jotakin, johon haluamme sinut mukaan.»\n\n»Mainiota, Vergil! Anna tulla!»\n\n»Sodan aikanahan meillä oli erinäisiä vähemmän suotavia aineksia,\npunikit ja kansan villitsijät ja tavalliset tunnottomat roistot,\nja niitähän meillä oli vielä pitkän aikaa sodan jälkeenkin, mutta\nihmiset unohtavat vaaran, ja se antaa niille jasseille tilaisuuden\naloittaa toimensa pimeässä uudelleen, varsinkin noille monille\nsalonkisosialisteille. No, silloin on ihmisten, jotka osaavat ajatella\nselkeästi ja järjellisesti, tehtävä todella jotakin pitääkseen nuo\nherrat aisoissa. Eräs ukkeli jossakin itävaltiossa on järjestänyt\nyhdistyksen, jonka nimenä on Kansalaisliitto, juuri sitä tarkoitusta\nvarten. Tietysti suorittaa Kauppiasyhdistys ja Amerikan Legioona\nja muut sensemmoiset hyvää työtä siivojen ihmisten pysyttämiseksi\nsatulassa, mutta heillä on niin monet muut harrastukset, etteivät voi\ntarpeeksi pitää huolta juuri tästä kysymyksestä, mutta Kansalaisliitto,\nK.L., tulee kohdistumaan vain tähän. Tietenkin K.L:lla tulee olla\nkoko joukko muitakin näkyviä tehtäviä — esimerkiksi täällä Zenithissä\nsen pitäisi minun käsittääkseni kannattaa puistonlaajennusohjelmaa\nja kaupungin asemakaavakomiteaa — ja sillä tulee myöskin olla\nseuraelämällinen puolensa, koska sen jäsenet otetaan vain parhaista\npiireistä — se pitää tanssiaisia ja sen semmoista. Parhaana tapana\nvaientaa asianomaisia käyttää se boikottausjärjestelmää ihmisiin\nnähden, jotka ovat liian korkealla, jotta heihin ulottuisi muulla\ntavoin. Ja ellei se tepsi, niin voi K. L. lähettää lopulta pienen\nlähetystön ilmoittamaan niille, jotka käyvät liian ajattelemattomiksi,\nettä heidän on paras tyytyä säädyllisiin vaatimuksiin ja lakata\npuhumasta liikoja hullutuksia. Eikö sinusta tunnu, että semmoinen\njärjestö voisi tehdä hyvää työtä? Me olemme jo saaneet muutamia\nkaupungin merkittävimpiä miehiä mukaan ja tietysti tahdomme sinut\nmyöskin. Mitä sanot siitä?»\n\nBabbittin oli paha olla. Hän tunsi, että häntä vedettiin takaisin\nkaikkeen siihen, mitä hän hapuillen ja kuitenkin niin hurjasti oli\nkoettanut karttaa. Hän sanoi epäröiden:\n\n»Te kävisitte kai erikoisesti sellaisten kimppuun kuin Seneca Doane ja\nkoettaisitte saada heitä — — —\n\n»No siitä voit olla varma! Kuule, ystäväni, minä en ole\nsilmänräpäystäkään uskonut, että sinä tarkoitit sitä, kun puolustit\nDoanea ja lakkolaisia ja heidän hengenheimolaisiaan Kerhossa. Minä\ntiedän, että sinä vain laskit leikkiä sellaisten tyhmeliinien\nkustannuksella kuin Sidney Finkelstein... Ainakin toivon, todellakin,\nettä se oli leikkiä.»\n\n»Hm jaa — — — juu — — — voi tosin sanoa — — —» Babbitt kuuli itse,\nkuinka heikolta se kuului, tunsi Gunchin varman ja taipumattoman\nkatseen. »Peijakas, tottahan sinä tiedät, mikä minä olen! En minä\nole mikään työläisagitaattori, minä olen liikemies ensimmäiseksi ja\nviimeiseksi ja koko ajan! Mutta — suoraan sanoen, en minä usko, että\nDoane tarkoittaa niin pahaa, ja sinun täytyy muistaa, että hän on minun\nvanha ystäväni.»\n\n»George, kun ei ole kysymys sen vähemmästä kuin taistelusta\nsäädyllisyyden ja kotiemme turvallisuuden puolesta toisaalta ja\nvertatihkuvia raunioita ja noita laiskureita ja heidän salaliittojaan\nvastaan toisaalta, niin täytyy uhrata myös vanha ystävyys. Se, joka ei\nole, minun kanssani, on minua vastaan.»\n\n»Niin, minä oletan — — —»\n\n»Kuinka on, tuletko mukaamme Kansalaisliittoon?»\n\n»Anna kun ajattelen asiaa, Verg.»\n\n»Ali right. Niinkuin tahdot.» Babbitt luuli jo ilokseen päässeensä\nnäin vähällä, mutta Gunch jatkoi: »George, minä en tiedä, mikä sinuun\non mennyt, ei kukaan meistä käsitä sitä, ja me olemme puhuneet paljon\nsinusta. Yhteen aikaan me ajattelimme, että sinä olit niin liikutettu\nsiitä, mitä tapahtui Riesling-paralle, ja annoimme sinulle anteeksi,\nmitä tuhmuuksia puhuitkin. Mutta se on jo vanha asia nyt, George, me\nemme ymmärrä, mikä sinun on. Omasta puolestani olen aina puolustanut\nsinua, mutta minun täytyy sanoa, että minunkin kärsivällisyyteni alkaa\nloppua. Kaikki pojat Atleetti- ja Propagandakerhossa ovat äkäisiä, kun\nsinä tahallasi pidät sellaista mökää Doanesta ja hänen roskajoukostaan\nja puhut, että pitää olla laajanäköinen — mikä merkitsee samaa kuin\nlörpötellä — vieläpä väität, että tuo saarnaaja Ingram ei muka ole\nvapaan rakkauden ammattiagitaattori. Ja kuinka sinä sitten itse olet\nkäyttäytynyt! Joe Pumphrey sanoo, että hän näki sinut eräänä iltana\nkaikennäköisten hurjastelijain kanssa, jotka kaikki olivat täytenä\nkäkenä, ja tänään sinä tulet itse Thornleighiin naisen kanssa — noo,\nhänhän voi olla ali right ja täydellinen lady, mutta hän näytti joka\ntapauksessa vähän liian keveältä kappaleelta aamiaiskumppaniksi\nmiehelle, jonka vaimo on matkoilla. Se ei näyttänyt hyvältä. Mikä piru\nsinuun on mennytkään?»\n\n»Minusta tuntuu kuin muutamat ihmiset tietäisivät enemmän minun\npersoonallisista asioistani kuin minä itse.»\n\n»Ei, älä nyt kimmastu, että puhun suoraa ystävän kieltä ja sanon mitä\najattelen sen sijaan, että kuiskuttelisin selkäsi takana, niinkuin\nmonet muut tekevät. Kuule, George, sinulla on asema yhteiskunnassa, ja\nyhteiskunta odottaa, että sinä elät sen arvoisesti. — Ja — — — ajattele\nnyt sitä asiaa, etkö tahdo tulla Kansalaisliittoon. Me palaamme siihen\nasiaan tuonnempana.»\n\nGunch lopetti siihen.\n\nSinä iltana Babbitt söi päivällistään yksin. Hän näki hengessään koko\nKerhon katsovan ravintolan ikkunasta sisään vakoillen häntä. Pelko\nistui hänen vierellään, ja hän sanoi itselleen, että tänä iltana hän ei\nmene Tanisin luo.\n\nEikä hän mennytkään... ennenkuin myöhään.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENES LUKU.\n\n\n1.\n\nEdellisenä kesänä olivat mrs. Babbittin kirjeet huokuneet mitä\nsuurinta kaipausta palata Zenithiin. Nyt ne eivät puhuneet mitään\ntakaisintulosta, mutta lause »minä oletan, että kaikki käy tasaista\nkulkuansa ilman minua», osoitti Babbittille, että hän ei ollut\nilmaissut erikoista intoa saada vaimoansa kotiin jälleen. Hän ajatteli\nhuolestuneena:\n\n»Jos Myra olisi täällä ja minä jatkaisin tämmöistä lurjusmaista elämää,\nmenisi hän pyörryksiin. Minun täytyy ottaa vaari itsestäni. Minun\ntäytyy oppia ottamaan osaa leikkiin tekemättä itseäni narriksi. Minä\nvoinkin sen tehdä, jos Verg Gunchit antavat minun olla rauhassa ja Myra\npysyy poissa. Mutta Myra-parka — hänen kirjeestään tuntuu kuin hän\ntuntisi itsensä yksinäiseksi. Herra Jumala, en minä tahdo haavoittaa\nhäntä!»\n\nHän kirjoitti ja sanoi, että he kaipasivat häntä, ja Myran seuraava\nkirje julisti riemuiten, että hän tulisi kotiin.\n\nBabbitt vakuutteli itselleen kaipaavansa vaimonsa kotiintuloa. Hän\nosti kotiin ruusuja, määräsi lintua päivälliseksi, puhdistutti ja\nkiilloitutti auton. Alkumatkalla kotiin asemalta hän sai aikaan\nerinomaisen keskustelunaiheen Tedin voitoista pesäpallopelissä\nyliopistossa, mutta ennenkuin he ehtivät perille, Floral Heightsiin,\nolivat keskusteluaiheet lopussa, ja Babbitt tunsi jo Myran tylsyyden\npainetta ja mietti, voisiko hän edelleenkin olla hyvä aviomies ja\nkuitenkin piipahtaa kotoa illalla puoleksi tuntia Konttikunnan seuraan.\nKun hän oli hoitanut auton, toikkaroi hän makuuhuoneeseen, joka oli\ntäynnä Myran hyvintunnettua puuterituoksuista, lämmintä henkeä ja\nhuusi: »Saanko auttaa sinua aukipakkaamisessa?»\n\n»Ei kiitos, kyllä minä sen teen yksin.» Myra kääntyi hitaasti pitäen\nkädessään pientä kääröä ja sanoi verkalleen:\n\n»Minä olen ostanut sinulle lahjan, vain uuden sikarikotelon. En tiedä,\nvälitätkö sinä siitä — — —»\n\nHän oli se yksinäinen tyttö, se ruskeasilmäinen pyytäväinen Myra\nThompson, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin, ja Babbitt melkein\nitki säälistä, suudellessaan häntä ja vakuuttaessaan: »Voi, armaani,\nettenkö minä siitä välittäisi? Tietysti välitän, minä olen hurjan ylpeä\nsen saadessani, ja uusi kotelo on minulle hirveästi tarpeen.» Babbitt\nmietti mielessään, mihin panisi sen kotelon, jonka oli ostanut viikkoa\nennen.\n\n»Ja oletko todella iloinen, että olen tullut takaisin?»\n\n»Rakas ystäväni, mitä ihmeitä sinä olet ajatellut?»\n\n»Niin, sinä et tuntunut niin erikoisesti minua kaipaavan.»\n\nKun Babbitt oli käyttänyt loppuun petoskykynsä, olivat he taas\ntoisiinsa kahlehditut. Kello kymmenen illalla tuntui uskomattomalta,\nettä Myra milloinkaan oli ollut poissa. Oli vain yksi ero: ongelma,\nkuinka voisi pysyä hyvänä aviomiehenä, Floral Heightsin aviomiehenä,\nja kuitenkin olla usein yhdessä Tanisin ja Konttikunnan kanssa. Hän\noli luvannut soittaa Tanisille sinä iltana, ja nyt se oli traagillinen\nmahdottomuus. Hän kierteli ja kaarteli puhelimen ympärillä, ojensi\nvaistomaisesti kättänsä nostaakseen kuulotorvea, mutta ei lopulta\nkuitenkaan rohjennut. Eikä voinut keksiä mitään tekosyytä livahtaakseen\nSmith Streetin apteekkiin, jossa oli puhelinkioski. Häntä painoi\nsyyllisyyden tunne, kunnes hän heitti sen pois päättelemällä: »Mitä\npeijakasta minä siitä nurisen, etten voi soittaa Tanisille?» Hän voi\ntulla toimeen ilmankin minua. Minä en ole hänelle mitään velkaa. Hän\non erinomainen tyttö, mutta minä olen antanut hänelle ihan yhtä paljon\nkuin hän minulle... Piru vieköön kaikki naiset, jotka sekoittavat\nihmisen kaikenmoisiin selkkauksiin.\n\n\n2.\n\nViikon ajan hän oli huomaavainen vaimoaan kohtaan, otti hänet mukaansa\nteatteriin, päivällisille Littlefieldin luokse. Sitten alkoi vanha,\nväsyttävä piilosillaolo, ja ainakin kaksi iltaa viikossa hän vietti\nKonttikunnan kanssa. Hän syytti aina Hirviä ja komiteakokouksia, mutta\nvälitti yhä vähemmän puolusteluittensa tekemisestä uskottaviksi, ja\nyhä vähemmän Myrakin välitti olla niitä uskovinaan. Babbitt oli varma,\nettä Myra tiesi hänen seurustelevan sellaisten kanssa, joita Floral\nHeightsissä sanottiin huonoiksi ihmisiksi, mutta kumpikaan heistä ei\nmyöntänyt sitä. Avioliiton maantieteessä on välimatka rikkoontumisen\nensimmäisen mykän myöntämisen ja sen avoimen tunnustamisen välillä\nyhtä suuri kuin välimatka ensimmäisen naiivin uskon ja ensimmäisen\nepäilyksen välillä.\n\nKun Babbitt alkoi liukua pois Myran luota, alkoi hän myöskin katsella\nvaimoansa kuin inhimillistä olentoa, hyväksyä ja paheksua häntä, sen\nsijaan että oli pitänyt häntä vain liikkuvana huonekaluna, ja hän sääli\nsitä mies- ja vaimosuhdetta, joka viidenkolmatta vuoden aviollisen\nyhdessäolon aikana oli tullut todelliseksi eri olennoksi. Babbitt\npalautti muistiinsa heidän valoisia hetkiään: kesäloman Virginian\nniityillä, vuorten sinisen muurin juurella, heidän automatkansa Ohion\nläpi ja retkeilynsä Clevelandissa, Cincinnatissa, Columbuksessa; kun\nVerona syntyi; kun he rakensivat uuden talonsa, joka oli tarkoitettu\nolemaan heidän majanansa onnellisessa vanhuudessa — ääni tukehduksissa\nolivat he sanoneet, että se kenties tulisi olemaan viimeinen koti,\njonka kumpikaan heistä sai. Mutta Babbittin suloisimmat muistot näistä\nrakkaista hetkistä eivät estäneet häntä kuitenkaan murahtamasta\npäivällispöydässä:\n\n»Niin, minä menen ulos pariksi tunniksi. Älä istu suotta odottamassa.»\n\nHän ei uskaltanut tulla kotiin päihtyneenä, ja vaikka hän kerskui\npaluustaan korkeaan moraaliin ja puhui vakavasti Peten ja Fulton\nBemisin kanssa näiden juopottelusta, kirveli häntä kuitenkin Myran\nsanaton moite, ja hän ajatteli nyrpeissään, ettei mies koskaan voi\noppia hoitamaan itseänsä, jos kaikkinaiset naiset hääräävät yhtä mittaa\nhänen kimpussaan.\n\nHän ei ajatellut enää, että Tanis oli hiukan kuihtunut ja tunteileva.\nKömpelön Myran vastakohtana hän tuntui hänestä liikkuvalta, eteeriseltä\nja säteilevältä henkioliolta, joka armeliaasti oli laskeutunut maan\npäälle, ja niin suuresti kuin hänen vaimonsa häntä säälittikin, halasi\nhän joka tapauksessa olla Tanisin kanssa.\n\nSilloin poisti mrs. Babbitt onnettomuutensa verhoavan peitteen, ja\nhämmästynyt mies huomasi, että hänen vaimossaan asui oma päättävä\nkapinanhenki.\n\n\n3.\n\nHe istuivat takan ääressä illalla.\n\n»Georgie», sanoi Myra, »sinä et ole antanut minulle luetteloa\ntalousmenoista siltä ajalta, kun olin poissa.»\n\n»En, minä en ole — — — kirjoittanut sitä valmiiksi vielä.»\n\nJa hän lisäsi hyvin rakastettavasti: »Peijakas, meidän täytyy koettaa\nolla säästäväisiä tänä vuonna!»\n\n»Niin tosiaan. Minä en käsitä, mihin kaikki rahat menevät. Minä koetan\nsäästää, mutta on kuin ne menisivät tuuleen!»\n\n»Minun ei kai pitäisi panna niin paljon sikareihin, minähän voisin\nvähentää tupakoimistani, ehkä kokonaan luopua siitä. Minä tulin\näskettäin ajatelleeksi hyvää keinoa, miten sen voisi tehdä: alkaa\nnoilla Cubeb-paperosseilla — ne saisivat minut tympääntymään tupakkaan.»\n\n»Niin, toivon todellakin, että sen teet. Ei senvuoksi, että minä siitä\nvälittäisin, mutta vilpittömästi, Georgie, sinulle on epäterveellistä\npolttaa niin paljon. Etköhän tosiaan voisi sitä vähentää? Ja, Georgie\n— minä tunnen selvästi, että kun sinä tulet kotiin noista loosheista\nja kaikesta sentapaisesta, niin sinä usein haiset whiskyltä. Armaani,\nsinähän tiedät, etten paljoa välitä asian moraalisesta puolesta, mutta\nsinulla on huono vatsa, joka ei siedä semmoista juomista.»\n\n»Huono vatsa, minulla? Mitä vielä! Hm, kyllä minä kestän humalan\njokseenkin yhtä hyvin kuin kuka tahansa!»\n\n»Niin, mutta minä luulen kuitenkin, että sinun pitäisi olla varovainen.\nEtkö ymmärrä, ystäväni, etten toivoisi sinun tulevan sairaaksi.»\n\n»Sairaaksi, jopa jotakin! En kai minä ole mikään pikkuvauva! En kai\nminä tule sairaaksi siitä, jos otan whiskylasin kerran viikossa! Naiset\naina liioittelevat.»\n\n»Georgie, sinun ei minun mielestäni pitäisi puhua tuolla tavoin, kun\nminä vain ajattelen sinun parastasi.»\n\n»Tiedän, mutta tuhat tulimmaista, tuo on niin naisten tapaista. Niiden\npitää aina arvostella ja muistuttaa ja penkoa kaikkia asioita ja sitten\nsanoa, että se on muka toisen parhaaksi.»\n\n»Ei, kuule Georgie! Millä äänensävyllä sinä minulle vastaat!»\n\n»No, no, ei minun tarkoitukseni ollut vastata tylysti. Mutta, peijakas,\nsinähän puhut minulle kuin olisin mikäkin lastentarhalainen, joka\nei voi nielaista edes yhtä groggia, ilman että siihen tarvittaisiin\nambulanssi St. Marystä. Kylläpä sinulla mahtaa olla minusta hieno\nkäsitys.»\n\n»Oi, ei se ole sitä; se on vain — — — minä en tahtoisi sinua sairaaksi\nja — — —Jestas! Enhän tiennyt, että oli niin myöhä! Älä unohda antaa\nminulle laskua taloudenpidosta siltä ajalta, jonka olin poissa.»\n\n»Äh, mitä niitä kannattaa kirjoittaa paperille enää? Hypätään vain\nniiden yli.»\n\n»Mutta, George Babbitt, koko sinä aikana, jonka olemme olleet\nnaimisissa, emme ole koskaan laiminlyöneet tehdä pennilleen selvää\nmenoistamme!»\n\n»Emme niin. Ehkäpä siinä juuri on vika!»\n\n»Mitä ihmettä sinä tarkoitat?»\n\n»No, en minä tarkoita mitään, sitä vain, että — — — välistä minä\nolen niin vietävän kyllästynyt ja väsynyt kaikkeen tähän vanhaan ja\ntavalliseen: konttorilaskuihin ja kotimenoihin ja aherrukseen ja\nelämään ja mieliharmiin ja kun saa miettiä päänsä puhki kaikennäköistä\nroskaa, joka ei merkitse hölynpölyä, ja olla niin varovainen — — —Herra\nJumala, mitä varten sinä luulet minun olevan olemassa? Minusta olisi\nvoinut tulla helkkarin hyvä puhuja, ja nyt minä saan rehkiä ja puuhata\nja kuluttaa ja kiusata itseäni — — —»\n\n»Etkö sinä luule, että, minä milloinkaan väsyn pikkuasioista\nhuolehtiessani? Minua kyllästyttää kauheasti järjestää kolme ateriaa\npäivässä, kolmesataakuusikymmentäviisi päivää vuodessa, ja turmella\nsilmäni tuossa inhoittavassa ompelukoneessa ja pitää kunnossa sinun\nvaatteesi ja Veronan ja Tedin ja Tinkan ja kaikkien, ja hoitaa pesua ja\nparsia sukkia ja mennä Viglyyn tekemään ostoksia ja kantamaan koppani\nkotiin itse säästääkseni kotiinlähetyskustannuksia ja — — — kaikki.»\n\n»No niin, Herra Jumala...» Ja hän lisäsi joltisestikin hämmästyneenä:\n»Kai niin, kyllä kai, mutta puhuakseni — — — minun täytyy istua\nkonttorissa joka ainoa päivä, kun sinä voit olla poissa kaikki\niltapäivät ja tavata ihmisiä ja käydä naapureiden luona ja tehdä mitä\nhittoja haluat!»\n\n»Niin kyllä! Ja hurjan paljon hyötyä minulla muka on siitä! Vain\njaaritella samoista vanhoista asioista samojen vanhojen tuttavien\nkanssa, kun sinua käyvät tapaamassa konttorissa kaikki mahdolliset\nmielenkiintoiset ihmiset.»\n\n»Mielenkiintoiset! Rutivanhoja akkoja, jotka tahtovat tietää,\nminkätähden en ole saanut vuokratuksi heidän rakasta ihmeellistä\nkotiansa noin seitsemän kertaa suuremmasta summasta kuin niiden arvo\non, ja kaikenlaisia vanhoja äijänkäppyröitä, jotka kynsivät silmät\npäästäni, jos eivät saa joka ainoaa senttiä vuokristaan kello kolme\niltapäivällä kunkin kuun toisena päivänä. Kyllä kai! Mielenkiintoisia!\nJokseenkin yhtä mielenkiintoisia kuin ruttotauti.»\n\n»Ei, kuules Georgie, sinä et saa ärjyä minulle tuolla tavoin.»\n\n»No niin, mutta minua ärsyttää, kun naisten pitää uskoa, että mies ei\ntee vähääkään enempää kuin istuu tuolillaan ja kuhertelee kauniiden\nnaisten kanssa ja luo heihin houkuttelevia katseita.»\n\n»Niinpä niin. Sinä voit kyllä luoda heihin houkuttelevia katseita, kun\nhe tulevat. Niin ja — tulevathan ne.»\n\n»Mitä sinä tarkoitat, tarkoitatko, että minä juoksen tyttöjen perässä?»\n\n»Se vielä puuttuisi — sinun iälläsi!»\n\n»Ei, kuule nyt, sinä et ehkä sitä usko — — —kaikki, mitä sinä näet,\non muka vain pieni paksu Babbitt! Olkoon! Hyvä hän vain on olemassa\ntalossa, hoitaa lämpöjohdon, kun talonmies ei tule, ja maksaa laskut.\nMutta ikävä, hirveän ikävä! No, sinä et ehkä usko, mutta on niitä\nnaisia, joiden mielestä George Babbitt ei ole niinkään tuhma, joiden\nmielestä hän lisäksi ei ole lainkaan hullumman näköinen, ei ainakaan\nniin pahan näköinen, että se mitään tekee, ja jotka pitävät hänen\npuhelahjaansa hyvänä ja katsovat hänen jazzaavankin peijakkaan hyvin!»\n\n»Uskon kyllä», Myra puhui hitaasti. »Minä en lainkaan epäile, että\nsinä, kun minä olen poissa, haet ihmisiä, jotka voivat pitää sinua\nsiinä arvossa, minkä ansaitset.»\n\n»Hm, minä tarkoitan vain — — —», vastusti Babbitt, äänessä kuitenkin\nhiukan kieltelyn sävyä. Sitten harmi sai hänet puoliksi tunnustamaan\ntotuuden: »Niin olen tosiaankin tehnyt! Kyllä niitä on ihmisiä\nja helkkarin hauskoja lisäksi, joiden mielestä minä en ole vain\nheikkovatsainen vauva.»\n\n»Sitähän minä juuri sanoin. Sinä voit olla ulkona ja yhdessä kenen\nkanssa tahdot, kun minun pitää istua täällä ja odottaa sinua. Sinulla\non tilaisuutta saada kaikkea mahdollista kulttuuria ja kaikkea, ja minä\nvain saan istua kotona — — —»\n\n»Mutta, Herra Jumala, eihän mikään estä sinua lukemasta kirjoja ja\nkäymästä luennoilla ja kaikessa muussa semmoisessa moskassa, vai mitä?»\n\n»Georgie, minähän olen sanonut sinulle, ettet saa ärjyä minulle tuolla\ntavalla. Minä en käsitä, mikä sinuun on mennyt, sinun tapasi ei koskaan\nennen ollut puhutella noin ärtyneellä äänellä.»\n\n»Minun tarkoitukseni ei ollut olla ärtyinen, mutta enhän peijakas\nvieköön voi muuta kuin suuttua, kun minua syytetään siitä, ettet sinä\nsaa ottaa osaa kaikkinaiseen semmoiseen.»\n\n»Minä aion tehdä sen, tahdotko auttaa minua?»\n\n»Kyllä, jos voin tehdä jotakin auttaakseni sinua\nkulttuurinkalastusammatissa niin — — — G. F. Babbitt on\nkäytettävissäsi.»\n\n»Hyvä on, minä tahdon, että sinä tulet sunnuntai-iltana mukaani\nkuulemaan mrs. Mudgen luentoa uudesta ajatuksesta.»\n\n»Mrs. kenen, mitä?»\n\n»Mrs. Opal Emerson Mudge. Uuden ajatuksen amerikkalaisen Liiton\nkiertävä luennoitsija. Hän tulee puhumaan auringonhengen palveluksesta\nKorkeamman Valistuksen Seuran kokouksessa Thornleighin hotellissa.»\n\n»Ai, älä hemmetissä! Uusi ajatus! Ajatusmuhennusta munapaistikkaiden\nkera! Auringon hengen — — — mahtaa sekin olla moskaa! Juuri sopivaa\nmennä kuuntelemaan mokomaa, kun kunnon presbyteriaanina voi mennä\nkuulemaan tohtori Drew'ta!»\n\n»Kirkkoherra Drew on oppinut mies ja kaunopuhuja saarnastuolissa ja\nkaikkea semmoista, mutta hänellä ei ole sitä sielun hiivaa, josta\nmrs. Mudge puhuu. Hänellä ei ole mitään uuden ajan innoitusta. Naiset\ntarvitsevat nyt innoitusta. Pyydän siis sinua tulemaan mukaan niinkuin\nlupasit.»\n\n\n4.\n\n\nKorkeamman Valistuksen Seuran Zenithin osasto kokoontui Thornleighin\nhotellin pienempään tanssisaliin komeaan huoneistoon, jossa oli\nvaaleanvihreät seinät, kipsisiä ruusukoristeita, muhkea parkettilattia\nja ylen hienot heiveröiset kullatut tuolit. Täällä oli koossa\nviisiseitsemättä naista ja kymmenen miestä. Useimmat miehet istuivat\ntuoleillaan väännellen itseään sinne ja tänne, kun taas heidän vaimonsa\nistuivat jännittyneessä huomioasennossa, mutta kaksi miehistä —\npunaniskaisia, lihavia herroja — oli yhtä hyvinkasvatetun tarkkaavaisia\nkuin heidän vaimonsa. He olivat urakoitsijagulasheja, jotka ostettuaan\nhuviloita, autoja, käsinmaalattuja tauluja ja herrasväen eleitä, nyt\nostivat muodikasta, valmista viisaustiedettä. Sattuma oli saanut\nratkaista, ostaisivatko he Uuden ajatuksen kristillisen tiedon vaiko\nhyvän korkeakirkollisen mallipainoksen episkopaalisen kirkon uskontoa.\n\nRuumiillisesti oli mrs. Opal Emerson Mudge kaikkea muuta kuin\nprofeetallinen ilmestys. Hän oli lyhyt ja tylleröinen, kasvot kuin\nylhäisellä kiinalaisnaisella, pieni nyppyrä nenäksi ja käsivarret niin\nlyhyet, että hän hermostuneista ponnistuksista huolimatta ei voinut\nsaada sormiansa ristiin polvien yli istuessaan lavalla odottamassa.\nHänellä oli viheriällä sametilla reunustettu taftipuku, kolminkertainen\nkaulaketju lasihelmiä ja suuri kokoonpantava lornetti killumassa\nmustasta nauhasta; hän oli sanalla sanoen eleganssin ihmeellinen ilmiö.\n\nMrs. Mudgen esitteli Korkeamman Valistuksen Seuran puheenjohtaja,\nnuorehko ikä-impi, jolla oli haikea ääni, valkoiset damaskit ja\nviikset. Hän sanoi, että mrs. Mudge nyt tekisi selvää kaikkein\nyksinkertaisimmallekin, miten auringon henkeä on palvottava, ja ne,\njotka olivat aikoneet sitä palvoa, tekivät viisaasti pannessaan\nmieleensä mrs. Mudgen sanat, koska ei edes Zenith (ja jokainen tietää,\nettä Zenith on ensi sijalla hengen ja uuden ajatuksen kehittämisessä)\nusein saa tilaisuutta istua niin innostuttavan optimistin ja\nmetafyysisen ennustajan jalkain juuressa kuin mrs. Opal Emerson Mudge\non, joka on elänyt korkeamman hyödyllisyyden elämää keskityksessä ja\näänettömyydessä löytänyt aistinten valtiuden salaisuudet ja sisäisen\navaimen, joka silmänräpäyksessä muuttaisi onnettomat kansat ja\ntuottaisi niille rauhan ja voiman ja menestyksen; ja sentähden ystävät,\ntahdotteko täksi kalliiksi, jalokiviä arvokkaammaksi tunniksi unohtaa\nnäennäisen elämän kuvitelmat ja syvään salatun totuuden toteuttamisessa\nsiirtyä mrs. Emerson Mudgen kerällä kauneuden valtakuntaan?\n\nJos mrs. Mudge olikin vähän tylleröisempi kuin toivoisi svamien,\nyogien, ennustajattarien ja salatietäjättärien olevan, oli hänen\näänessään kuitenkin oikea ammattisävy, se juoksi keskeytymättömänä\nilman ainoatakaan pilkkua, kunnes Babbitt oli hypnotisoitu. Hänen\nmielisanansa oli »aina», jonka hän lausui »aaina». Hänen pääeleensä oli\nylimmäispapillinen, vaikka täysin hienosti naisellinen siunaus kahdella\npaksulla sormella.\n\nHän selitti heille hengen hapatuksesta seuraavaa:\n\n»On olemassa sieluja — — —»\n\nSanasta »sieluja» teki hän suloisen sävelen, pitkäveteisen, kauaksi\nlempeästi kaikuvan huudon hämärämollissa. Se antoi hermostuneelle\naviomiehelle siveän nuhteen ja saattoi heille kuitenkin sanoman\nlääkinnästä.\n\n»On olemassa sieluja, jotka ovat nähneet Sanan vaatteen liepeen\nja ulkonaisen hahmon on olemassa sieluja jotka ovat saaneet\nnähdä vilahdukselta ja hurmaantuneena omaksuneet jonkin osan tai\nyksityiskohdan sanasta on olemassa sieluja jotka siten dynamiin\nkoskettamina mutta ei läpitunkemina ja läpisäteilevinä alituisesti\nheiluvat edestakaisin vakuutettuina siitä että he omistavat ja pitävät\nhallussaan Logoksen ja Metafyysikoksen mutta tämä sana tulee teille\nminun kauttani tätä käsitettä laajennan minä että ne jotka eivät\nole täydellisiä eivät omista edes alkavaa tietoa ja että pyhyys\nlopullisessa olemuksessaan aina aina aina on kokonaisuus ja — — —»\n\nSaatiin tietää, että Auringon hengen olemus on totuus, mutta sen\nsäteily ja emanatio on ilo:\n\n»Tervehtikää aina päivää aamunkoiton naurulla armoitetun ihastuksella\njoka käsittää että kaikki toimii yhdessä Pyörän pyörimisessä ja\njoka vastaa alasrepijäin katkerien mielten muistutuksiin iloisella\nvakuutuksella — — —»\n\nSe kesti noin tunnin ja seitsemän minuuttia.\n\nLopulla puhui mrs. Mudge suuremmalle voimalla ja välikorostuksin.\n\n»Antakaa minun nyt esittää teille, mitä kaikkia etuja Teosofinen\nja Panteistinen Itämainen Lukuseura, jota minä edustan, voi teille\ntarjota. Meidän pyrkimyksemme on yhdistää yhtenäiseksi kokonaisuudeksi\nkaikki uuden ajanhengen ilmaukset — uusi aate, kristinoppi, teosofia,\nvedanta, bahaismi ja muut ainoan uuden valon kipinät. Maksu on\nainoastaan kymmenen dollarin vuodessa, ja tästä pilkkahinnasta saavat\njäsenet sekä kuukausijulkaisumme _Parannushelmiä_ että erikoisen\nedun saada lähettää suoraan puheenjohtajallemme, kunnianarvoisalle\nÄiti Dobbsille mitä kysymyksiä hyvänsä henkisestä kehityksestä,,\naviopulmista, terveydestä ja hyvinvoinnista, rahahuolista ja — — —»\n\nHe kuuntelivat häntä palvovan tarkkaavina. He olivat kuin\nvastaprässätyt. He tyrehdyttivät kohteliaasti yskänsä ja panivat\njalkansa ristiin hiljaa ja äänettömästi ja niistivät nenäänsä sangen\noptimistisella ja hienostuneella hillinnällä hienoihin nenäliinoihin.\n\nBabbitt puolestaan oli kärsivän näköinen.\n\nKun he vihdoin olivat taas siunatussa raikkaassa ilmassa, kun ajoivat\nkotiin lumelta ja kunnialliselta päivänpaisteelta tuoksuvan tuulen\npyyhkeileminä, ei hän uskaltanut puhua. He olivat olleet siksi vähällä\njoutua riitaan viime päivinä. Mrs. Babbitt pakotti hänet kuitenkin\nsanomaan jotakin:\n\n»Piditkö sinä mrs. Mudgen esitelmästä?»\n\n»Jaa minä — — — Saitko sinä siitä mitään talteen?»\n\n»Oh, se pakottaa ihmisen ajattelemaan. Se saa hänet ulos tavallisesta,\nkuluneesta ajatuspiiristä.»\n\n»No niin, minun täytyy antaa Opalille se tunnustus, että hän on\nomaperäinen, mutta peijakas — — Suoraan puhuen, huomasitko sinä mitään\njärkeä siinä sotkussa?»\n\n»Enhän minä tietenkään ole perillä metafysiikasta, ja olihan siinä\npaljon kaikenlaista, mitä minä en oikein saattanut käsittää, mutta\nminä tunsin kuitenkin, että se oli innostuttavaa. Ja hän puhuu niin\nsulavasti. Minun luullakseni sinulla tosiaan saattoi olla hyötyä siitä.»\n\n»Ei vähän vähää! Totta puhuen olin hämmästynyt nähdessäni, kuinka\nnaiset sitä ahmivat! Miksikä hemmetissä he huolivat tuhlata aikaansa\nistumalla kuuntelemassa tuota lörpötystä, kun he — —»\n\n»On se heille ainakin hyödyllisempää kuin se, että käyvät kapakoissa\ntupakoimassa ja juomassa!»\n\n»No enpä tiedä! Minä puolestani en huomaa siinä niinkään suurta eroa.\nKummassakin tapauksessa he koettavat päästä irti itsestään — sitähän\nkai useimmat ihmiset nykyaikaan yrittävät — Ja minusta olisi totisesti\npaljoa etevämpää pyörähtää hyvässä, ponnekkaassa jazzissa, vieläpä\nmissä kapakassa hyvänsä, kuin istua ja näyttää siltä kuin kaulukseni\nolisi liian ahdas ja pelkäisin sylkeä ja kuuntelisin, kuinka Opal\nmärehtii mielettömyyksiä.»\n\n»Niin, sen minä kyllä uskon, sinä olet hyvin ihastunut kapakoihin.\nUskon mielelläni, että olet käynyt hyvinkin monessa minun\npoissaollessani.»\n\n»Kuule sinä! Sinä olet tehnyt viime aikoina sangen monta salavihjausta,\nikäänkuin minä muka eläisin kaksoiselämää tai jotakin semmoista. Ja\nminä olen, piru soikoon, väsynyt siihen, enkä halua kuulla sanaakaan\nsiitä enää!»\n\n»Mutta George Babbitt! Tiedätkö, mitä puhut? George, kaikkina niinä\nvuosina, jotka olemme eläneet yhdessä, et koskaan ole puhunut minulle\ntuolla tavalla.»\n\n»En. Silläpä saattaa olla aika nyt.»\n\n»Sinä olet käynyt pahemmaksi ja pahemmaksi viime aikoina ja nyt sinä\nlopullisesti kiroat ja reuhaat ja ärjyt minulle niin ilkeällä äänellä\nettä minua oikein kammottaa.»\n\n»Älä huoli liioitella. Minä en ärjynyt enkä kironnut!»\n\n»Kuulisit vain oman äänesi! Sinä et ehkä tiedä, miltä se kuuluu! Mutta\njoka tapauksessa. Sinä et koskaan puhunut tuolla tavoin ennen. Sinä et\nyksinkertaisesti olisi voinut puhua noin, ellei jotakin kauheaa olisi\ntapahtunut.»\n\nBabbittin sisu oli kova. Hämmästyksekseen hän havaitsi, ettei hän\nollut kovinkaan suuttunut. Vain vaivoin sai hän kuitenkin käytetyksi\nystävällisempää äänensävyä:\n\n»No, peijakas, ei minun tarkoitukseni ollut suuttua.»\n\n»George, etkö sinä ymmärrä, ettemme voi jatkaa tällä tavoin\nliukumista kauemmaksi ja kauemmaksi toisistamme ja että sinä käyt yhä\nhävyttömämmäksi minua kohtaan? Minä en ymmärrä, mikä tästä on tuleva.»\n\nBabbitt tunsi silmänräpäyksen sääliä Myran hämmennystä kohtaan. Hän\najatteli, kuinka monta lujaa ja hellää sidettä katkaistaisiin, jos he\ntodellakaan eivät voisi jatkaa tällä tavoin. Mutta hänen säälinsä oli\npersoonatonta, ja hän ajatteli: »Eikö se ehkä olisi hyvä asia, jos —\n— —? Ei avioeroa ja sen semmoista, tietenkään, mutta ikäänkuin hiukan\nenemmän riippumattomuutta?»\n\nMyran katsoessa häneen rukoilevasti hän ajoi kammottavassa\näänettömyydessä.\n\n\n\n\nYHDESNELJÄTTÄ LUKU.\n\n\n1.\n\nKun Babbitt, Myran mentyä sisään, puuhaili autotallissa, lakaisi\nlunta astuimilta ja tutki erästä haljennutta kumisidettä, katui hän,\noli peloissaan ja häpeissään siitä, että oli saattanut käyttäytyä\nsillä tavoin vaimoansa kohtaan, ja ajatteli hellästi, kuinka paljoa\nkunnollisempi hän oli kuin tuo kelvoton Konttikunta. Hän meni sisään\nmurahtaen jotakin, että hän »oli pahoillaan; hänen tarkoituksensa\nei ollut suuttua» ja kysyen, tekisikö Myran mieli tulla eläviin\nkuviin. Mutta biografin pimeydessä hän ajatteli synkeästi menneensä\n»kahlehtimaan itsensä jälleen Myraan, aivan niinkuin ennenkin.» Hän\ntunsi erityistä tyydytystä pannessaan kaikki Tanisin syyksi. »Piru\nvieköön Tanisin. Joka tapauksessa! Miksi hän onkaan sekoittanut minua\nkaikkeen tähän sotkuun ja tehnyt minut hermostuneeksi ja ärtyisäksi ja\ntyperäksi? Se on aivan liian sekaista kaikki tyyni! Minä teen siitä\nlopun.»\n\nHän kaipasi rauhaa. Kymmeneen päivään hän ei tavannut Tanista tai\nsoittanut hänelle. Ja heti paikalla hän sai tuntea sitä pakkoa, jota\nhän vihasi. Kun hän oli ollut poissa hänen luotaan viisi päivää, joka\ntunti ajatellen ylpeydellä tahtonsa lujuutta ja joka ainoa tunti\nkuvitellen, kuinka hirvittävästi Tanisin täytyy kaivata häntä, ilmoitti\nmiss McGoun: »Mrs. Judique puhelimessa. Tahtoo puhua teidän kanssanne\njoistakin korjauksista.»\n\n»Mr. Babbitt? Oi, George, minähän en ole nähnyt sinua moneen viikkoon —\npäivään ainakaan. Et suinkaan sinä ole sairas?»\n\n»En. Minulla on vain ollut hirvittävän paljon puuhaa. Minä, hm, minä\nluulen, että rakennusalalla tänä vuonna tulee olemaan suuri nousukausi.\nTäytyy, hm, ahertaa riivatusti.»\n\n»Tietysti, oma poikakultaseni! Sitä toivon sinun tekevän! Näetkös, minä\nolen hirveän kunnianhimoinen sinun puolestasi — paljoa enemmän kuin\nomastani. Minä vain en tahtoisi, että sinä unohtaisit pikku Tanisin.\nSoitathan ainakin pian?»\n\n»Soitan. Soitan. Saat olla varma.»\n\n»Ah tee se! Minä en soita enää.»\n\nBabbitt mietti: »Tyttö parka!... Mutta hänen ei pitäisi soittaa minulle\nkonttoriin... Hän on viehättävä — sympatiaa — kunnianhimoinen minun\npuolestani... Mutta, peijakas, minä en halua, että minua pakotetaan\nja tyrkytetään soittamaan hänelle, ennenkuin olen valmis! Piru\nvieköön kaikki naiset ja heidän vaatimuksensa! Taitaa mennä paljon\naikaa, ennenkuin minä tapaan hänet!... Mutta, yhtäkaikki, tahtoisinpa\noikeastaan kernaasti tavata hänet tänä iltana — herttainen hän on\nsittenkin... Ei, poika! Kun olet tehnyt itsesi vapaaksi, niin ole\njärkevä!»\n\nTanis ei soittanut toistamiseen, ei myöskään Babbitt. Mutta kun jälleen\nviisi päivää oli kulunut, kirjoitti Tanis:\n\n »Olenko loukannut sinua? Armaani, se ei ole ollut tarkoitukseni. Minä\n olen niin yksinäinen ja tarvitsen jotakin, joka lohduttaa minua. Miksi\n et tullut Carrien hauskoihin kutsuihin eilen illalla, minä muistan,\n että hän pyysi sinua? Etkö voi tulla tänne huomisiltana, torstaina.\n Minä olen yksin ja toivon saavani nähdä sinut.»\n\nBabbittin mietelmät olivat moninaiset:\n\n»Eikö se, piru soikoon, voi antaa minun olla rauhassa? Mikseivät naiset\nvoi milloinkaan oppia, että miehet vihaavat pakottamista? Ja he saavat\nkuitenkin aina ylivallan meistä ruikuttamalla yksinäisyyttään!»\n\n»Ei, tämä ei ole kiltisti tehty, ystäväni! Hän on mainio, reilu, kunnon\ntyttö! Ja hän jää todellakin yksinäiseksi! Hänellä on kaunis käsiala.\nMiellyttävää kirjepaperia. Korutonta! Eleganttia! Minun täytynee mennä\nhänen luokseen. Joka tapauksessa minä olen, Jumalan kiitos, vapaa\nhänestä huomisiltaan saakka!»\n\n»Hän on hyvä. Mutta — — — Saakeli, minä en tahdo, että minua pakotetaan\ntekemään sitä taikka tätä. Minä en ole naimisissa hänen kanssaan — enkä\njumalauta tule olemaankaan!»\n\n»No, oli miten oli, kai minun sentään on mentävä hänen luokseen!»\n\n2.\n\nTorstai, Tanisin kirjettä seurannut päivä, oli mielenliikutusten päivä.\nGrobiaanien pöydässä kerhossa puhui Verg Gunch Kansalaisliitosta ja\n(niin tuntui Babbittista) karttoi tahallaan hänen nimensä mainitsemista\nkutsuttujen joukossa. Vanhaa Mat Pennimania, joka oli Babbittin\nkonttorin kaikkikaikessa, oli kohdannut suru, ja hän tuli sisään\nvalittamaan sitä: hänen vanhin poikansa ei kelvannut mihinkään; hänen\nvaimonsa oli sairaana ja hän itse oli riidoissa lankonsa kanssa.\nConrad Lytellä oli myöskin huolia, ja koska Lyte oli hänen parhaita\nasiakkaitaan, täytyi Babbittin kuunnella häntä. Kun Babbitt tuli\nkotiin, oli kaikilla huolia: Hänen vaimonsa aikoi toisaalta ajaa pois\nröyhkeän uuden piian ja pelkäsi toisaalta, että piika muuttaisi, ja\nTinka kanteli opettajattarestaan.\n\n»Olkaa rimpuilematta», pyyteli Babbitt. »Te ette kuule minun koskaan\nruikuttavan huoliani, ja kuitenkin, jos teidän olisi pakko hoitaa\nkiinteistökonttoria — — — tänään esimerkiksi havaitsin, että mrs.\nBannigan oli kaksi päivää jäljessä laskuissaan, ja minä löin nyrkkiäni\npöytään, ja Lyte oli konttorissa ja oli itsepäisempi kuin milloinkaan.»\n\nBabbitt oli niin suuttunut, että hän päivällisen jälkeen, kun oli\naika tahdikkaalla tavalla lähteä Tanisin luo, vain ärtyisesti sanoi\nvaimolleen:\n\n»Minä menen ulos. Tulen kotiin arvattavasti noin yhdentoista aikaan.»\n\n»Vai niin, joko sinä nyt taas menet ulos?»\n\n»Taas! Mitä sinä meinaat sanalla ‘taas'? Minä en ole ollut kotoa poissa\nviikkoon.»\n\n»Menetkö sinä — — —menetkö sinä Hirviin?»\n\n»En. Menen tapaamaan erästä ihmistä.»\n\nVaikka hän tällä kertaa kuuli oman äänensä ja tiesi, että se oli tyly,\nvaikka Myra katsoi häneen suurilla moittivilla silmillä, saapasti\nhän halliin, tempasi ylleen ulsterinsa ja nahkavuoriset käsineensä,\nmeni ulos ja pani auton käyntiin. Helpotuksekseen huomasi hän, että\nTanis oli hilpeä, ei lausunut moitteen sanaa, oli säteilevä ruskeassa\ntyllihameessaan.\n\n»Poikaparka! Sinun on täytynyt lähteä liikkeelle tällaisen iltana!\nNythän on kauhean kylmä! Mitä arvelet, eikö pieni whisky tekisi hyvää?»\n\n»Niin puhuu nainen, jolla on savoar vivoar! Luultavasti kyllä voisimme\nsietää whiskyn, ellei se ole ylen suuri — ei ainakaan jalkaa pitempi.»\n\nBabbitt suuteli häntä hetkellisessä herttaisuudessa, unohti hänen\nvaatimuksiensa rasittavan pakon, istahti suureen tuoliin ja tunsi\nitsensä suloisesti kotiutuneeksi. Hän tuli äkkiä puheliaaksi, kertoi\nTanisille, mikä jalo ja väärinkäsitetty mies hän oli ja kuinka paljoa\netevämpi Peteä, Fulton Bemisiä ja heidän tuttavapiirinsä muita miehiä;\nja Tanis istui hiukan etukumarassa, leuka kauniissa kädessään ja\nnyökkäsi säteilevänä myöntymystään. Mutta kun Babbitt pakotti itsensä\nkysymään: »Entä, pikkuinen, miten sinun laitasi on?» otti Tanis tuon\nvelvollisuuskysymyksen vakavalta kannalta, ja Babbitt havaitsi, että\nhänelläkin oli huolia.\n\n»Meneehän se, mutta — — — minä suutuin niin Carrielle.\n\n»Hän sanoi Minnielle, että minä olin sanonut Minnietä kauhean itaraksi,\nja Minnie sanoi minulle, että Carrie oli sanonut sen hänelle, ja\ntietysti sanoin minä hänelle, että minä en milloinkaan ollut sanonut\nmitään sellaista, ja niin sai Carrie tietää, että Minnie oli sanonut\nsen minulle ja joutui aivan raivoihinsa siitä, että Minnie oli sen\nminulle sanonut, ja tietysti olin minä kauhean suuttunut siitä, että\nCarrie oli sanonut hänelle, että minä olin sanonut sen, ja niin me\nkaikki kolme tavattiin Fultonin luona — hänen vaimonsa on poissa —\nJumalan kiitos — heidän talossaan on mitä ihanin tanssipermanto — ja\nme olimme kaikki aivan raivostuneita toisiimme ja — — — uh, inhoan\nsemmoista sotkua, etkö sinäkin? Minä tarkoitan, se osoittaa sellaista\nhienostuksen puutetta, mutta — — — ja mamma aikoo tulla tervehtimään\nminua kokonaiseksi kuukaudeksi, ja tietysti minä pidän hänestä, niin\nainakin oletan, mutta hän tulee tosiaan olemaan aivan kauheasti tiellä\n— hän ei voi milloinkaan oppia olemaan tekemättä huomautuksia ja hän\ntahtoo aina tietää, minne minä menen, kun menen pois iltaisin, ja\nellen minä sano totuutta, niin vakoilee hän aina ja pälyilee minua ja\nsaa selvän, missä minä olen ollut ja sitten hän on sen näköinen kuin\nkärsivällisyys muistopatsaana, kunnes minun täytyy huutaa. Ja niin\nminun täytyy kertoa sinulle — — — kuten tiedät, en minä koskaan puhu\nitsestäni, minä yksinkertaisesti inhoan ihmisiä, jotka niin tekevät,\netkö sinäkin?\n\n»Mutta — — — minä tunnen itseni niin tuhmaksi tänä iltana ja minä\ntiedän, että kaiken tämän täytyy sinua ikävystyttää, mutta — — — mitä\nsinä tekisit mamman suhteen?»\n\nBabbitt antoi hänelle luontevia miesmäisiä neuvoja. Hänen pitäisi\nlykätä äitinsä tulo. Hänen pitäisi käskeä Carrien mennä helvettiin.\nNäistä arvokkaista ohjeista Tanis kiitti häntä, ja sitten he liukuivat\ntavalliseen juoruamiseensa Konttikunnasta. Kuinka tunteileva ja tuhma\nCarrie oli. Mikä laiskuri Pete oli. Kuinka hauska Fulton Bemis voisi\nolla — »monet sanovat tietysti, että hän on vanha mörökölli, kun\ntapaavat hänet, senvuoksi, ettei hän heti kapsahda heidän kaulaansa,\nmutta kun hänet oppii tuntemaan, on hän oikein kunnon kaveri.»\n\nMutta kun he olivat ennestään tunnollisesti läpikäyneet joka-ainoan\nnäistä tutkielmista, kävi keskustelu kankeaksi. Babbitt koetti olla\nhenkevä ja liikkua yleisissä aineissa. Hän lausui muutamia todella\njärkeviä ajatuksia aseiden riisumisesta ja ennakkoluulottomuudesta\nja laajakatseisuudesta, mutta hänestä tuntui kuin yleiset aineet\nkiinnostaisivat Tanisia ainoastaan siinä määrin, mikäli hän voi\nsoveltaa niitä Peteen tai Carrieen tai heihin itseensä. Hän oli\npainostavasti tietoinen enenevästä äänettömyydestä. Hän koetti\nhoukutella Tanisia puhumaan jälleen, mutta äänettömyys nousi kuin\nharmaa haamu ja liiteli heidän välillään.\n\n»Minä hm — — —», ponnisteli Babbitt. »Minä luulen — minä luulen, että\ntyöttömyys vähenee.»\n\n»Ehkä Pete sitten voi saada hyvän paikan.»\n\nÄänettömyys.\n\nBabbitt teki epätoivoisen yrityksen:\n\n»Kuinka on laita, kultaseni, sinä olet niin vaitelias tänään?»\n\n»Olenko? En suinkaan. Mutta — — — välitätkö sinä todellakin siitä,\nolenko vai en?»\n\n»Välitänkö minä siitä? Tietysti! Tietysti välitän.»\n\n»Niinkö todellakin?» Tanis tuli häntä lähemmäksi ja istahti hänen\ntuolinsa nojapuulle.\n\nBabbitt inhosi sitä ponnistusta, jonka ihastuneelta näyttäminen\nvaati. Hän silitti Tanisin kättä, hymyili velvollisuudesta ja painui\nentiselleen.\n\n»Georgie, tokkohan sinä lainkaan pidät minusta?»\n\n»Tietysti pidän, pikku tyhmyri!»\n\n»Pidätkö todella? Pidätkö minusta yhtään hiukkasta?»\n\n»Totta kai, onhan se selvä. Et suinkaan sinä usko, että minä olisin\ntäällä, ellen pitäisi.»\n\n»Kuule nyt, ukkeli, minä en salli sinun puhua minulle noin ärtyisällä\näänellä!»\n\n»Ei minun tarkoitukseni ollut olla ärtyisä, minä vain — — —» Babbitt\njatkoi loukkaantuneella ja jokseenkin lapsellisella äänensävyllä:\n»Herra Jumala, minua alkaa tosiaan kyllästyttää, että kaikki yhtämittaa\nsanovat, että minä puhun äreästi, kun minä vain puhun luonnollisesti.\nPitäisikö minun mielestäsi laulaa, mitä?»\n\n»Mitä sinä tarkoitat sanalla 'kaikki', kuinka monta muuta naista sinä\nolet lohduttanut?»\n\n»Ei, kuule, minä en tahdo tietää tuollaisista viittauksista!»\n\nHän jatkoi nöyrästi: »Kuulepas, kultaseni! Minä vain kiusoitin sinua.\nMinä tiedän, ettet tarkoittanut olla ärtyisä. Se johtui vain siitä,\nettä olit väsynyt, Anna anteeksi ilkeälle Tanisille. Mutta sano, että\nrakastat minua!»\n\n»Minä rakastan sinua... Tietysti rakastan.»\n\n»Niin kai, niin teet», vastasi Tanis tylysti, »Oi kultani, minä en\ntarkoittanut olla ilkeä, mutta — — — minä olen niin yksinäinen. Minä\ntunnen itseni niin hyödyttömäksi. Ei kukaan tarvitse minua, ei ole\nmitään, mitä voin tehdä kenenkään ihmisen hyväksi. Ja sinä tiedät,\nkultani, että minä olen niin toimelias — voisin olla, jos olisi jotakin\ntehtävää. Ja minä olen nuori, enkö olekin? Minä en ole vanha. Minä en\nole vanha enkä tuhma, vai olenko?»\n\nBabbittin täytyi vakuuttaa, ettei hän ollut. Tanis silitti hänen\ntukkaansa, ja Babbittin täytyi näyttää siltä kuin hän olisi pitänyt\ntästä hyväilystä, joka lempeydessään oli sitä vaateliaampi. Hän oli\nkärsimätön. Hänen teki mielensä paeta kovaan, varmaan, tunteettomaan\nmiehiseen maailmaan. Ehkäpä Tanis hienojen, hyväilevien sormiensa\nvälityksellä sai jotakin tuntemusta Babbittin välinpitämättömyydestä\nja inhosta. Hän väistyi. Babbitt tunsi silmänräpäyksen virkistävää\nhelpotusta. Tanis siirsi pallin hänen jalkainsa juureen ja istui\nkatselemaan häntä rukoilevin silmin. Mutta samoinkuin ryömivä koira\ntai pelästynyt karttava lapsi monissa miehissä ei herätä sääliä, vaan\nkummastunutta ja oikullista julmuutta, samoin Tanisin nöyryys vain\nsuututti Babbittia. Ja hän näki, että Tanis oli keski-ikäinen. Alkoi\nkäydä vanhaksi. Vaikka hän inhosi omia ajatuksiansa, ei hän saattanut\nolla niitä ajattelematta. Tanis oli vanha, ajatteli hän. Vanha. Hän\npani merkille, kuinka pehmeässä ihossa hänen leukansa alla, hänen\nsilmiensä alla, hänen ranteissaan oli kuin hienoinen verkko ryppyjä.\nEräs syntymämerkki hänen kaulassaan oli kuin puserrettua kumia. Vanha!\nTanis oli nuorempi vuosiltaan kuin hän, ja kuitenkin oli inhoittavaa\nnähdä hänen istuvan tuossa ja tuijottavan häneen pyörivin suurin\nsilmin, niinkuin — se pöyristytti häntä — hänen oma tätinsä olisi häntä\nliehitellyt.\n\nBabbitt ajatteli äreästi: »Minä olen saanut kylläkseni tästä\nidioottimaisesta narripelistä. Minä vapautan itseni hänestä. Hän on\nhelkkarin hyvä ja kunnon nainen, enkä minä tahdo tuottaa hänelle\ntuskaa, mutta koskee paljon vähemmän, jos minä teen itseni vapaaksi\nhänestä yhdellä ainoalla otteella, hyvällä nopealla kirurgisella\nleikkauksella!»\n\nHän nousi seisomaan, hän puhui kiivaasti. Kaikkien itsetunnon lakien\nmukaan täytyi hänen todistaa Tanisille ja itselleen, että kaikki oli\nTanisin syytä.\n\n»Minä olen kenties niinkuin vähän huonolla tuulella tänään, mutta\nsuoraan sanoen, kultaseni, kun minä pysyttelin poissa jonkin\naikaa korvatakseni, mitä olin laiminlyönyt työssäni ja muussa, ja\nselvittääkseni itselleni, mitä oikeastaan tahdoin, olisi sinun pitänyt\nolla viisaampi ja odottaa, kunnes olisin tullut takaisin. Etkö\nvoi ymmärtää, kultaseni, että kun sinä vaadit minua tulemaan, oli\nminun ensimmäinen vaikutelmani panna vastaan, koska olen jokseenkin\ntavallinen jukuripää. Kuule, kultani, minä menen nyt — — —»\n\n»Oi, ei ihan vielä, armaani. Ei.»\n\n»Joo. Tällä hetkellä. Ja sitten joskus tuonnempana voimme sopia\ntulevaisuudesta.»\n\n»Mitä sinä tarkoitat, kultaseni, sopia tulevaisuudesta? Olenko minä\ntehnyt jotakin, mitä ei olisi pitänyt? Voi, minä olen niin kauhean\npahoillani!»\n\nBabbitt pani päättävästi kädet selän taa.\n\n»Et vähääkään, vielä mitä, et mitään! Sinä olet niin hyvä kuin\nihminen saattaa olla, mutta asian laita on se — — — Herra Jumala,\netkö usko, että minulla on mitään tekemistä maailmassa? Minulla on\nliike hoidettavana ja, uskot tai et, vaimo ja lapset, joista pidän\nhurjan paljon.» Vasta tällöin, tämän murhan tehtyään, hän saattoi\ntuntea itsensä jaloksi ja siveelliseksi. »Minä tahdon, että olemme\nystäviä, mutta peijakas, minä en voi jatkaa tällä tavoin ja elää siinä\ntunteessa, että minun täytyy tulla tänne yhtämittaa — — —»\n\n»Voi, rakkaani, armaani, minähän olen niin usein sanonut sinulle,\npitänyt niin tärkeänä, että sinä tiedät olevasi täysin vapaa. Minä\ntahdoin vain, että sinä tulet tänne, kun olet väsynyt ja haluat puhua\nminun kanssani tai kun sinulla saattaa olla huvia meidän seuroistamme —\n— —»\n\nTanis oli niin mukaantuvainen, niin lempeä, niin ymmärtäväinen, että\nkesti tunnin, ennenkuin Babbitt pääsi irti, eikä silloinkaan ollut\nmitään ratkaistu, mutta kaikki kuitenkin inhoittavasti ratkaistu.\nAutiossa vapaudessa, ulkona jäätävässä pohjoistuulessa Babbitt huokasi:\n»Jumalan kiitos, että se on ohi. Tanis-parka! Pikku rakas kunnon\nTanis-parka! Mutta se on lopussa lopullisesti. Minä olen vapaa.»\n\n\n\n\nKAHDESNELJÄTTÄ LUKU.\n\n\n1.\n\nHänen vaimonsa oli vielä ylhäällä, kun hän tuli kotiin.\n\n»Onko sinulla ollut hauskaa?» kysyi hän.\n\n»Ei. Ei ollut. Minulla oli inhoittavan ikävää. Onko vielä muuta, mistä\non tehtävä selvää?»\n\n»Georgie, kuinka sinä voit puhua tuolla tavoin — — —-? Oi. Minä en\nkäsitä, mikä sinuun on mennyt.»\n\n»Herra Jumala, ei minuun ole mennyt mikään. Miksi sinä alituisesti\nminua kiusaat?» Hän varoitti itseänsä: »Ole varoillasi, älä ole niin\ntyly! Hänenhän täytyy olla ikävä istua täällä yksin koko illan.» —\nMutta hän unohti varoituksensa, kun Myra jatkoi:\n\n»Miksi sinun sitten pitää mennä ulos tapaamaan kaikenlaisia kummallisia\nihmisiä? Vai sanotko taaskin, että tänäkin iltana olet ollut jossakin\nkomitean kokouksessa?»\n\n»En. Minä olen ollut erään naisen luona. Me istuimme takkavalkean\nääressä ja laskimme leikkiä, ja meillä oli helkkarin hauskaa, jos sinun\nvälttämättömästi täytyy tietää!»\n\n»Vai niin — — — sinun tavastasi ilmaista se, minä arvaan, että oli\nminun vikani, että menit sinne! Minä kai se muka sinut sinne lähetin!»\n\n»Niin teit.»\n\n»Ei, kuule nyt — — —»\n\n»Sinä inhoat kummallisia ihmisiä, niinkuin suvaitset sanoa. Jos\nsaisit tahtosi läpi, olisin minä yhtä mahdoton vanha jäärä kuin\nHoward Littlefield. Sinä et koskaan tahdo kutsua tänne väkeä, jossa\non jotakin, vaan kokoat vanhoja nahjuksia, jotka istuvat ja naukuvat\nilmasta. Sinä teet tosiaan parhaasi saadaksesi minut vanhaksi. Mutta\njos tahdot tietää, en minä aio — — —»\n\nMurtuneena tästä ennen kuulumattomasta ryöpystä Myra vaikeroi:\n\n»Ah, ystäväni en minä voi uskoa, että tuo on totta, en tahdo tehdä\nsinua vanhaksi, sen tiedän. Mutta ehkä sinä olet osaksi oikeassa, ehkä\nminun on vaikea solmia uusia tuttavuuksia. Mutta jos sinä ajattelet\nkaikkea rakasta ja viihtyisää, mitä meillä on ollut, ja illallisia ja\neläviä kuvia ja kaikkia — — —»\n\nTosi miesmäisellä tempulla onnistui hänen vakuuttaa itselleen, että\nMyra oli tehnyt hänelle vääryyttä, eikä ainoastaan vakuuttaa sitä\nitsellensä, vaan äänekkyydellään ja tylyydellään myöskin Myralle,\nja hetken kuluttua hän oli saanut asian niin pitkälle, että Myra\npyysi häneltä anteeksi, että hän oli viettänyt iltansa Tanisin\nluona. Hän meni makuulle sangen tyytyväisenä, ei ainoastaan perheen\nhallitsijana, vaan myöskin sen marttyyrina. Yhtenä ainoana kiusallisena\nsilmänräpäyksenä, juuri kun hän oli mennyt vuoteeseen, välähti hänen\npäässään ajatus, oliko hän sittenkään ollut täysin oikeassa.\n\n»Minun pitäisi hävetä ärhennellä hänelle tällä tavoin. Kenties\nhänelläkin on oikeus valittaa. Ehkei hänelläkään ole ollut niin\nerikoisen ihana oltava. Mutta mitä minä siitä välitän? Se tekee hänelle\nvain hyvää, että häntä vähän ravistaa. Minä aion pysyä vapaana hänestä\nja Tanisista ja Kerhosta ja kaikista ihmisistä! Minä aion hoitaa\nelämääni itse!»\n\n\n2.\n\nTässä mielentilassa hän oli aivan erikoisen mahdoton Propagandistien\nkerhon lunchilla seuraavana päivänä. He kuuntelivat esitelmää,\njonka piti eräs kongressin jäsen äskettäin palattuaan kolmen\nkuukauden perusteellisilta opinnoilta, joita hän oli harjoittanut\ntalouden, kansatieteen, valtiollisten järjestelmäin, kielellisten\neroavaisuuksien, mineraalirikkauksien ja maanviljelysolojen alalla\nSaksassa, Ranskassa, Suur-Britanniassa, Italiassa, Itävallassa,\nTšekko-Slovakiassa, Jugoslaviassa ja Bulgariassa. Esitelmän pitäjä\nantoi heille kaikkea mahdollista valaistusta näistä aineista, kertoi\nlisäksi kolme hauskaa juttua siitä, miten nurinkuriset käsitykset\neurooppalaisilla on Amerikan oloista, ja lausui muutamia henkeviä\nsanoja siitä, kuinka välttämätöntä on pitää tietämättömiä muukalaisia\nloitolla Amerikasta.\n\n»Tuo oli sitten opettavainen esitelmä! Helkkarin ponnekas», sanoi\nSidney Finkelstein.\n\nMutta tyytymätön Babbitt ärähti:\n\n»Bluffia, lörpötystä! Ja minkä vuoksi täällä olisi ruvettava rähjäämään\nimmigranttien kanssa? Ei kai ne kaikki ole niin tietämättömiä,\nja tekisipä mieleni kysyä, eiköhän tässä vähän itsekukin ole\nimmigranteista peruisin.»\n\n»Sinä olet sietämätön», sanoi Sidney Finkelstein. Babbitt oli\ntietoinen siitä, että tohtori A. I. Dilling ankarana kuunteli toisella\npuolen pöytää. Tohtori Dilling oli Propagandakerhon arvokkaimpia\nmerkkihenkilöitä. Hän ei ollut tavallinen tohtori, vaan kirurgi, mikä\non romanttisempi ja hienompi ammatti. Hän oli voimakas, roteva mies,\ntuuheatukkainen ja paksuviiksinen. Sanomalehdet mainitsivat usein\nhänen tekemistään leikkauksista, hän oli kirurgian professori valtion\nyliopistossa. Hän seurusteli kaikkein hienoimpien perheiden kanssa\nRoyal Ridgessä, ja hänen sanottiin olevan useiden satojentuhansien\ndollarien arvoinen. Babbittia hämmensi, kun sellainen mies istui\nhäntä tuijottamassa. Hän riensi kiittämään kongressin jäsenen neroa\nSidney Finkelsteiniin kääntyneenä, mutta puhe oli tarkoitettu tohtori\nDillingille.\n\n\n3.\n\nSinä iltapäivänä tunkeutui Babbittin konttoriin kolme miestä sen\nnäköisinä kuin olisivat olleet rajasotien aikuisia Valvojakomitean\njäseniä. He olivat kookkaita, päättäviä, lujaleukaisia miehiä ja\nkaikki korkeita herroja Zenithissä — tohtori Dilling, kirurgi, Charles\nMcKelvey, urakoitsija, ja kaikkien pelottavimpana valkopartainen\neversti Rutherford Snow, Asianajajalehden omistaja. Heidän valtava\nläsnäolonsa sai Babbittin tuntemaan itsensä pieneksi ja mitättömäksi.\n\n»Suuri kunnia nähdä herrat täällä. Istukaa, tehkää hyvin. Miten voin\npalvella?» puheli hän.\n\nHe eivät istuutuneet eivätkä alkaneet puhua ilmasta.\n\n»Babbitt», sanoi eversti Snow, »me tulemme Kansalaisliitosta. Me olemme\nsopineet, että otamme sinut mukaan. Vergil Gunch sanoo, ettei sinulla\nole halua, mutta minä luulen, että voimme saada sinut katsomaan asiaa\ntoiselta kannalta. Liitto aikoo yhdessä Kauppiasyhdistyksen kanssa\nryhtyä kamppailuun 'Open Shopia' vastaan, joten on aika sinun päättää\ntulla mukaan.»\n\nHämmennyksissään Babbitt ei voinut muistaa, mitä syitä hänellä oli olla\ntulematta Liittoon, jos hän ylimalkaan milloinkaan oli niitä varmasti\ntiennyt, mutta hän oli intohimoisesti vakuutettu, ettei tahtonut olla\nmukana, ja ajatellessaan, että hänet tahdottiin pakottaa, hän tunsi\nsuuttumuksen mielessään nousevan, yksinpä näitä raharuhtinaitakin\nvastaan.\n\n»Anteeksi, eversti, mutta minä haluan hiukan harkita asiaa», murisi\nhän. McKelvey mörähti: »Merkitseekö se, että sinä et aio tulla mukaan,\nGeorgie?»\n\nJotakin mustaa ja tuntematonta ja hurjaa uhkui Babbittista: »Kuulepas,\nCharley, minä en aio, hitto vieköön, antaa kenenkään pakottaa itseäni\nmihinkään, en edes niin suurten pomojen kuin te.»\n\n»Me emme pakota ketään ihmistä», alkoi tohtori Dilling puhua, mutta\neversti Snow työnsi hänet syrjään sanomalla: »Päinvastoin, sen me\nteemme, me emme häikäile pakotustakaan, jos se on tarpeellista.\nBabbitt, K. L. on puhunut sinusta yhtä ja toista, sinua pidetään\njärkevänä, kunniallisena, vastuuntuntevana miehenä, sellainen olet\naina ollut; mutta nyt viime aikoina olen saanut, Herra ties mistä\nsyystä, kuulla kaikilta mahdollisilta ihmisiltä, että sinä seurustelet\nkaikennäköisen roskaväen kanssa, ja mikä paljon pahempaa, että\nsinä suorastaan olet kannattanut ja puolustanut muutamia kaupungin\nvaarallisimpia aineksia, kuten esimerkiksi sitäkin Doanea.»\n\n»Se on kai minun oma asiani.»\n\n»Olkoon, mutta meidän on tultava selvyyteen tässä asiassa. Sinä olet\nollut osamiehenä, sinä ja sinun appesi, monessa tämän kaupungin\ntärkeimmässä edistyspuuhassa, ja minun ystäväni Raitiotieyhtiössä\nja minun sanomalehteni ovat antaneet sinulle monta avustavaa\nkädenojennusta. No, et sinä voi odottaa, että kunnolliset ihmiset\nedelleenkin auttavat sinua, jos aiot liittyä juuri niihin, jotka\nkoettavat tuhota meitä.»\n\nBabbitt oli pelästynyt, mutta epätoivoinen vaisto sanoi hänelle, että\njos hän antaa perään tässä, niin hänen täytyy antaa perään kaikessa.\nHän vastusti:\n\n»Tuo on liioittelua. Minä katson, että miehen pitää olla laajanäköinen\nja ennakkoluuloton, mutta luonnollisestikin olen yhtä! paljon\nyllyttäjien ja agitaattorien ja ammattiyhdistysten vastustaja kuin\ntekin. Mutta asia on se, että jo olen jäsen niin monessa järjestössä,\netten voi omistaa aikaani niille niinkuin pitäisi. Tahdon siis ajatella\nasiaa, ennenkuin päätän liittyä K.L.:ään.»\n\nEversti Snow alentui vielä lausumaan:\n\n»Ei, minä en liioittele, tohtori kuuli sinun ivaavan ja halventavan\nerästä etevimpiä tasavaltalaisia kongressinjäseniämme viimeksi tänä\naamuna. Ja sinulla on aivan väärä käsitys asiasta, kun tahdot ajatella\nsitä. Me emme pyydä sinua tulemaan K.L.:ään — me sallimme sinun tulla\nmukaan! Äläkä ole niin varma, poikaseni, ettei ehkä osuisi olemaan\nliian myöhäistä, jos lykkäät sitä. Minä en ole niin varma, että me\nsilloin enää otamme sinua. Ajattele siis pian, ajattele pian.»\n\nNuo kolme valvojaa, oikeamielisyydessään pelottavaa, tuijottivat häneen\njännittyneessä äänettömyydessä. Babbitt antoi heidän odottaa, hän ei\najatellut yhtään mitään, hän odotti kauemmin. Sillävälin hänen päässään\njyskytti: »Minä en tahdo olla mukana, — minä en tahdo olla mukana, —\nminä en tahdo.»\n\n»Jaha, vai niin, sen pahempi sinulle», sanoi eversti Snow, ja nuo kolme\nmiestä käänsivät äkkiä rotevat selkänsä hänelle.\n\n\n4.\n\nMennessään autonsa luo sinä iltana Babbitt näki Vergil Gunchin tulevan\nkatua kävellen. Hän nosti kättään tervehdykseksi, mutta Gunch ei ollut\nnäkevinään, vaan meni toiselle puolelle katua. Hän oli varma, että\nGunch oli nähnyt hänet. Hän ajoi kotiin mielessään kiusallisen ikävä\ntunne.\n\nHänen vaimonsa kävi heti hänen kimppuunsa: »Kuule, Georgie, Muriel\nFrink on ollut täällä tänään ja hän sanoo, että Chum sanoo, että eräs\nkomitea siitä Kansalaisliitosta on erityisesti pyytänyt sinua tulemaan\nmukaan ja että sinä et tahtonut. Etkö luule, että olisi viisaampaa\nolla mukana, tiedäthän, että kaikki kunnon ihmiset kuuluvat siihen, ja\nliitto tarkoittaa — — —»\n\n»Minä tiedän, mitä liitto tarkoittaa. Se tarkoittaa vapaan sanan ja\nvapaan ajatuksen ja kaiken muun sortamista. Minä en aio antaa pakottaa\ntai usuttaa itseäni mihinkään, eikä kysymys ole siitä, onko se hyvä\nyhdistys vai huono yhdistys tai mikä perhanan yhdistys hyvänsä, se on\nvain, että minä en anna kenenkään käskeä itseäni — — —\n\n»Mutta, ystäväni, ellet sinä mene mukaan, tulevat ihmiset ehkä\nmoittimaan sinua.»\n\n»Anna heidän moittia.»\n\n»Mutta minä tarkoitan kunnon ihmisiä.»\n\n»Kaikkea vielä, minä — — — asia on se, että koko tuo liitto on vain\nsemmoinen muotihulluus, aivan samaa kuin kaikki ne järjestöt, jotka\nalkavat sellaisella menolla ja kohulla ja julistavat kääntävänsä\nkoko maailman nurin, mutta sangen pian kuihtuvat pois ja joutuvat\nunohduksiin.»\n\n»Mutta jos tämä nyt on se ainoa suuri muoti nykyään, niin eikö\nmielestäsi — — —?»\n\n»Ei, ei, Myra kulta, ei huolita puhua siitä! Minä olen lopen\nkyllästynyt kuulemaan koko K.L.:stä puhuttavankaan. Minä melkein\ntoivon, että olisin mennyt mukaan, kun Verg ensi kertaa ehdotti sitä.\nSilloin se olisi ollut tehty. Ja minä olisin kenties sen tehnyt tänään,\nellei komitea olisi ollut niin röyhkeä minulle, mutta jumal'auta, niin\nkauan kuin minä olen vapaa ja riippumaton Amerikan kansal — — —»\n\n»Nyt, Georgie, puhut aivan kuin se saksalainen talonmies.»\n\n»Vai niin, teinkö niin, jahaa, no sitten minä en puhu ollenkaan.»\n\nHän ikävöi sinä iltana Tanis Judiquea ja olisi toivonut vahvistusta\ntämän sympatiasta. Kun koko perhe oli mennyt makuuhuoneisiin, pääsi hän\nniin pitkälle, että soitti taloon, missä Tanis asui, mutta hermostui,\nja kun portinvartija vastasi, sanoi hän kiivaasti: »Se ei ollut mitään,\nminä soitan myöhemmin» ja pani kuulotorven pois.\n\n\n5.\n\nJos Babbitt vielä saattoi olla hiukan epävarma siitä, että Gunch oli\nkarttanut häntä, niin ei ollut juuri mitään epäilyn mahdollisuutta\nseuraavana aamuna William Washington Eathorneen nähden. Ajaessaan\nkonttoriin Babbitt saavutti Eathornen automobiilin, missä suuri\npankkiiri istui kalpeana ja juhlallisena ajajansa takana. Babbitt\nhuiskutti kättä ja huusi: »Hyvää huomenta!» Eathorne katsoi\nmiettiväisenä häneen, epäröi ja nyökäytti sitten päätään halveksivammin\nkuin jos olisi ollut tervehdykseen lainkaan vastaamatta.\n\nBabbittin kumppani ja appi tuli konttoriin kello kymmenen:\n\n»Georgie, mikä se juttu on, kun sanotaan, että sinä olisit antanut\njonkin hävyttömän vastauksen eversti Snow'lle, että et tahdo mennä\nK.L.:ään. Mitä perhanoita sinä oikein meinaat tehdä? Ajaako firman\nvararikkoon? Et kai sinä luule, että ne pääpomot aikovat sietää, että\nsinä petät heidät ja menet siihen 'ennakkoluulottomaan' roskajoukkoon,\njohon nyt viime aikoina kuulut liittyneen.»\n\n»Häh, saakeli, Henry T., joku on syöttänyt sinulle silkkaa valetta! Ei\nole mitään sen pahempaa kuin sellaiset salaliitot, jotka tahtovat estää\nihmisiä olemasta laajanäköisiä. Tämä on vapaa maa, kuule, mies voi\ntehdä juuri mitä tahtoo.»\n\n»Ei se ole mikään salaliitto! Kuka sitä on semmoiseksi sanonut? Mutta\njos ihmiset alkavat epäillä, että sinä olet ajattelematon ja epävarma,\nniin et kai kuvittele heidän tahtovan tehdä kauppoja sinun kanssasi,\nvai mitä? Pieni huhu siitä, että sinä olet alkanut konstailla, tekisi\nenemmän vahinkoa firmalle kuin kaikki salaliitot ja juonet, joita joku\nhullu romaaninkirjoittaja voi keksiä koko kuun kaikkina pyhinä.»\n\nSamana iltapäivänä, kun vanha luotettava Conrad Lyte, tuo lystikäs\nsaituri Conrad Lyte, ilmestyi, ja Babbitt ehdotti, että hän ostaisi\ntontin uudesta asuntokorttelista Dorchesteristä, sanoi Lyte äkkiä,\nliian äkkiä: »Ei, ei, minä en ryhdy mihinkään uuteen juuri nyt.»\n\nViikkoa myöhemmin Babbitt sai Henry Thompsonin välityksellä tietää,\nettä Raitiotieyhtiön hallinto suunnitteli uutta kiinteistökaappausta\nja että Sanders, Torrey & Wing eikä Babbitt & Thompson saisi asian\nhoitaakseen.\n\n»Minä arvaan, että Jake Offutt alkaa mennä puuhun, kun kuulee, mitä\nihmiset sinusta puhuvat. Jakehan on varma vanha kaveri, mutta hän\non varmaan neuvonut raitiotiehallintoa kääntymään jonkun toisen\nagentin puoleen. Georgie, sinun täytyy tehdä jotakin», sanoi Thompson\nhuolestuneena, ja samassa Babbitt suostui. Kaikki oli vain joutavaa\npötyä, ja ihmiset arvostelivat häntä aina väärin, mutta kuitenkin hän\npäätti mennä Kansalaisliittoon ensi kerran, kun häneltä kysyttäisiin,\nja hän odotti ärtyisänä ja levottomana. Häneltä ei kysytty. Hänestä\nei välitetty. Hänellä ei ollut rohkeutta mennä Liittoon ja pyytää\npäästä jäseneksi, ja hän yritti kurjaa kerskuntaa, että hänen oli\nmuka onnistunut vetää koko kaupunkia nenästä, mutta ettei kukaan voi\nkomentaa, miten hänen oli ajateltava ja toimittava.\n\nEi mikään tehnyt häneen niin ilkeää vaikutusta kuin se, että verraton\npikakirjoittaja miss McGoun äkkiä jätti hänet, vaikka esittikin ihan\npäteviä syitä — hän tarvitsi jonkin ajan lepoa, hänen sisarensa\noli sairas, hän ei ehkä voisi tehdä työtä puoleen vuoteen. Babbitt\noli tyytymätön hänen seuraajaansa, miss Havstadiin, — mikä miss\nHavstadin etunimi oli, ei kukaan konttorissa saanut koskaan tietää —\ntuntui uskomattomalta, että hänellä oli mitään etunimeä, ihailijaa,\npuuteriviuhkaa tai ruoansulatusta. Hän oli niin persoonaton, tämä\nhintelä, kalpea, nuori ruotsalainen tyttö, että tuntui mahdottomalta\najatella hänen menevän tavalliseen kotiin syömään tavallista\nkauravelliä. Hän oli hyvin rasvattu ja kiilloitettu kone ja hänet\nolisi pitänyt joka ilta tomuttaa ja lukita pulpettiinsa pitkien\nja terävien lyijykynien mukana. Hän pikakirjoitti nopeasti, hänen\nkonekirjoituksensa oli täydellistä. Mutta Babbitt tuli hermostuneeksi,\nkun hänen piti työskennellä hänen kanssaan. Tyttö sai Babbittin\ntuntemaan itsensä kömpelöksi näyttämällä hänen parhaiden jokapäiväisten\njuttujensa aikana lempeän ymmärtämättömältä. Babbitt toivoi, että miss\nMcGoun tulisi takaisin, ja ajatteli jo kirjoittaa hänelle.\n\nSilloin hän sai kuulla, että miss McGoun viikkoa lähtönsä jälkeen\noli mennyt hänen vaarallisten kilpailijainsa Sanders, Torrey &\nWingin palvelukseen. Hän ei ainoastaan pahastunut; hän pelästyi.\n»Minkätähden hän sitten muutti?» mietti hän levottomana. »Oliko hänellä\nennakkotuntua, että minun liikkeeni on menossa nurin — — ja Torreyhan\nsai sen raitiovälityksen? Rotat — uppoavat alukset.»\n\nHarmaa pelko asui nyt alati hänen rinnallaan. Hän tarkkasi Fritz\nVeilingeriä, nuorta agenttia, ja mietti, mahtoiko tämäkin jättää hänet.\nJoka päivä hän kuvitteli, että häntä syrjäytettiin. Hän pani merkille,\nettä häntä ei pyydetty puhumaan Kauppiasyhdistyksen vuosipäivällisillä.\nKun Orville Jones piti suuret pokeri-illalliset, eikä häntä kutsuttu,\noli hän varma, että se oli tarkoitettu nolaukseksi. Hän pelkäsi mennä\nsyömään lunchia Atleettikerhoon ja pelkäsi olla menemättä. Hän luuli,\nettä hän vakoiltiin, että hänestä kuiskailtiin, kun hän lähti pöydästä.\nKaikkialla hän kuuli kuiskausten sihinää: asiakkaittensa konttoreissa,\npankissa, kun hän teki jonkin talletuksen, omassa kodissaan. Hän\nihmetteli ihmettelemästä päästyään, mitä hänestä mahdettiin puhua.\nKoko päivän hän kuuli heidän kummastelevan: »Babbitt! No, mutta sehän\non täydellinen anarkisti! Täytyy tosiaan ihmetellä hänen rohkeuttansa;\nruveta liberaaliksi ja elää oman päänsä mukaan! Mutta hän on\nvaarallinen ja häntä tulee pitää silmällä.»\n\nHän oli niin hermostunut, että kun hän jossakin kadunkulmassa tapasi\nkaksi tuttavaa, jotka seisoivat ja puhelivat — kuiskailivat — hän\nhätkähti ja saapasti ohi kuin kiinnisaatu koulupoika. Kun hän näki\nnaapurinsa Howard Littlefieldin ja Orville Jonesin yhdessä, katsahti\nhän heihin, meni sisään karttaakseen heidän vakoiluansa onnettomana\nja varmasti uskoen, että he olivat kuiskailleet — juonitelleet —\nkuiskailleet.\n\nHänen pelossaan oli kuitenkin uhmaa. Hän tunsi itsensä itsepäiseksi;\njoskus hän katsoi olevansa oikea miesten mies, yhtä rohkea kuin\nSeneca Doane. Välistä hän aikoi mennä Doanen luo ja sanoa tälle, mikä\nanarkisti hän oli, mutta ei koskaan tullut aikomusta pitemmälle. Mutta\nkuullessaan hiljaisia kuiskauksia ympärillään hän yhtä usein valitti:\n»Herra Jumala, mitä olen tehnyt? Vähän peuhannut Konttikunnan kanssa ja\nantanut Clarence Drumille hiukan nenälle siitä, että hän oli sellainen\nääretön bluffi. Minua ei kukaan voi moittia siitä, että minä morkkaisin\nihmisiä ja koettaisin pakolla tyrkyttää heihin aatteitani.»\n\nHän ei kestänyt jännitystä. Ennen pitkää hän tunnusti kernaasti\ntahtovansa paeta takaisin siihen turvalliseen oloon, jossa hän oli kuin\nmuutkin, edellyttäen, että löytyisi siivo ja kunniallinen paluutie,\nmutta — hän ei tahtonut suinkaan tulla takaisin ajetuksi, hän ei\ntahtonut, vannoi hän, nielaista nöyryytystä.\n\nAinoastaan kiivaissa otteluissa vaimon kanssa tämä pelko pääsi\npinnalle. Myra valitti, että hän tuntui hermostuneelta, eikä\nymmärtänyt, miksei Babbitt tahtoisi piipahtaa Littlefieldien luo.\nBabbitt koetti, mutta ei osannut selittää hänelle kapinallisuutensa ja\nsen rangaistuksen hämärää suhdetta. Ja ilman Paulin ja Tanisin seuraa\nei hänellä ollut ketään uskottua. »Herra Jumala, Tinka on ainoa ystävä,\njoka minulla enää on», huokasi hän, jäi lapseen seuraan ja leikki\nseurapeliä hänen kanssaan koko illan.\n\nHän aikoi mennä vankilaan tapaamaan Paulia, mutta vaikka sai tältä\nlyhyen kortin joka viikko, hän ajatteli Paulia kuin vainajaa. Tanisia\nhänen oli ikävä.\n\n»Minä ajattelin olevani muhkea ja riippumaton, kun jätin Tanisin,\nmutta minä tarvitsen häntä. Hyvä Jumala, kuinka minä tarvitsen häntä!»\nkiivaili hän. »Myra ei yksinkertaisesti saata ymmärtää. Ainoa elämä,\njota hän voi ajatella, on suoriutuminen olemalla ihan samanlainen kuin\nkaikki muut. Mutta Tanis sanoisi minulle, että minä olen oikeassa.»\n\nNiin hän antoi perään ja meni eräänä iltana myöhään Tanisin luo.\n\nHän ei ollut uskaltanut toivoa sitä, mutta Tanis oli kotona ja yksin.\nMutta hän ei ollut Tanis. Hän oli kohtelias nainen, jonka kulmakarvat\nolivat korkealla, jonka aseena oli jäätävä kylmyys ja joka oli Tanisin\nnäköinen. Hän sanoi: »Jaa, Georgie, mikäs on?» niin tyynellä ja\nvälinpitämättömällä äänenpainolla, että Babbitt lähti tiehensä kuin\nruoskittuna.\n\nEnsimmäinen lohdutus tuli Tediltä ja Eunice Littlefieldiltä.\n\nHe pyrähtivät sisään eräänä iltana, kun Ted oli kotona yliopistosta, ja\nTed nauroi:\n\n»Mitä minä kuulen Euneltä, pappa? Hän sanoi, että hänen pappansa sanoo\nsinun saaneen aikaan saakelinmoisen jyryn puolustamalla Seneca Doanea!\nMainiota! Anna niiden vaan levittää silmiänsä, ravista heitä, tämä\nvanha kaupunki nukkuu!»\n\nJa Eunice pyrähti Babbittin polvelle, suuteli häntä, painoi\npolkkapäänsä hänen kaulaansa vasten ja kuherteli:\n\n»Minusta sinä olet hurjan paljon hauskempi kuin Howard. Mistä se\njohtuu, että Howard on sellainen vanha jääränpää? Miehellä on hyvä\nsydän ja hän on todellakin äärettömän lahjakas, mutta hänessä ei\nkoskaan ole mitään vauhtia, vaikka minä kuinka koettaisin. Etkö luule,\nettä voisimme tehdä mitään hänen hyväkseen?»\n\n»Mutta Eunice, onko tuo nyt tapa puhua isästäsi?», sanoi Babbitt\nparhaalla Floral Heights-sävyllä, mutta oli onnellinen ensimmäistä\nkertaa viikkokausiin, näki itsensä vapaamielisyyden veteraanina ja\nnuoren polven lojaalisuuden tukemana. He menivät ulos ryöstämään\njääkaappia. Babbitt sanoi vahingoniloisena: »Jos äitisi yllättäisi\nmeidät täällä, niin saisimme siipeemme kaikki kolme!» Ja Eunice\ntuli äidilliseksi ja vatkasi heille hirveän määrän munia ja selitti\nmietiskelevän abbedissan tavalla: »Jaa, sen hitto tietäköön, minkä\nvuoksi naisasianainen niinkuin minäkin yhä jatkaa näiden miesten\nhemmottelemista!»\n\nNäin virkistyneenä Babbitt oli häikäilemätön tavatessaan Sheldon\nSmeethin, N.M.K.Y:n pedagogisen osaston johtajan ja Chatham-Road-kirkon\nkuoron johtajan, joka toisella kostealla kädellään tarttui Babbittin\npaksuun kämmeneen ja saneli: »Veli Babbitt, me emme ole nähneet\nteitä usein kirkossa viime aikoina. Minä tiedän, että teillä on\npaljon puuhaa, mutta te ette saa unohtaa rakkaita ystäviänne vanhassa\nKirkkokodissa.» Babbitt ravisti itsensä irti lemmekkäästä otteesta\n— Sheldyn tapana oli pitää toisen kättä kauan — ja mörisi: »No jaa,\nluultavasti voitte hoitaa liikettä siellä ilman minua! Ikävä kyllä,\nSmeeth, minun täytyy lähteä. Hyvästi!»\n\nMutta jälkeenpäin hän huokasi: »Jos tuolla valkoisella madolla oli\nrohkeutta koettaa vetää minua takaisin Vanhaan Kirkkokotiin, niin on\nmyöskin Pyhän Liigan täytynyt puhella minusta paljon.»\n\nBabbitt kuuli heidän kuiskaavan — kuiskaavan — tohtori John Jennison\nDrew'n, Cholmondeley Frinkin, vieläpä William Washington Eathornenkin.\nItsenäisyys tippui pois hänestä, ja hän vaelteli yksin kaduilla peläten\nihmisten kyynillisiä silmiä ja kuiskausten alituista sihinää.\n\n\n\n\nKOLMASNELJÄTTÄ LUKU.\n\n\n1.\n\nMakuulle mentäessä Babbitt koetti selittää vaimolleen, kuinka\nepämiellyttävä Sheldon Smeeth oli, mutta Myra vastasi ainoastaan:\n»Hänellä on niin kaunis ääni, niin sielukas. Minusta sinun ei pitäisi\npuhua hänestä tuolla tavalla vain senvuoksi, ettet ymmärrä musiikkia.»\nSilloin Babbitt katsoi häntä kuin ventovierasta, tuijotti kylmästi\ntuota pulleaa, paksukäsivartista, huolimatonta naista ja ihmetteli,\nkuinka tuo mokoma oli milloinkaan tänne joutunut.\n\nKäännellessään itseään sinne tänne viluisella vuoteellaan, hän ajatteli\nTanista. Oli ollut mieletöntä hylätä Tanis. Ihmisellä täytyy olla\njoku, jonka kanssa todella voi puhua, hän — niin, hän halkeaisi,\njos jäisi edelleen ajattelemaan asioita ihan yksinänsä. Ja Myra! Ei\nmaksa vaivaa toivoakaan, että hän ymmärtäisi! No, ei kannata kauempaa\nkarttaa ratkaisua. Sehän olisi helkkarin häpeällistä, jos aviopuolisot\nliukuisivat pois toisistaan kaikkien näiden vuosien jälkeen, perhanan\nhäpeällistä, mutta mikään ei enää voisi saattaa heitä yhteen niin kauan\nkuin hän kieltäytyi antamasta Zenithin pakottaa häntä tottelemaan sen\nkäskyjä — ja hän aikoi, hitto soi, katsoa, ettei kukaan pakota häntä\nmihinkään eikä houkuttele eikä myöskään petä.\n\nHän heräsi kello kolme erään automobiilin häiritsemänä ja tallusti\nsängystään juomaan vettä. Kulkiessaan makuukamarin läpi hän kuuli\nvaimonsa voihkivan. Hänen kaunansa Myraa vastaan oli menettänyt\nkovuutensa unisessa pimeydessä ja hän kysyi levottomasti: »Mikä sinun\non, kultaseni?»\n\n»Minun tekee niin kipeää — tästä kupeesta —-ah — ikäänkuin minua\nrepeilisi.»\n\n»Ripulia! Jos minä annan sinulle vähän bikarbonaattia.»\n\n»Minä en luule — — —että se auttaa, minä tunsin niin omituiseksi itseni\neilen illalla ja koko päivän eilen ja sitten — ai meni se ohi ja minä\nnukuin ja — — — tuo auto herätti minut.»\n\nHänen äänensä kamppaili kuin laiva myrskyssä. Babbitt tuli levottomaksi.\n\n»On paras, että minä soitan tohtorille.»\n\n»Ei, ei! Se menee kyllä ohi. Mutta ehkä sinä voit antaa minulle\njääpussin.»\n\nBabbitt meni kylpyhuoneeseen noutamaan jääpussia ja keittiöön noutamaan\njäätä. Hän tunsi itsensä dramaattiseksi yöllisellä retkellään, mutta\nhakatessaan jääkappaletta tikarimaisella aseella hän oli maltillinen,\nluotettava ja vakava; ja muinainen ystävyys kuului hänen äänestään, kun\nhän asetti jääpussia paikoilleen ja murisi: »Kas niin, kas niin, nyt\ntulee parempi.»\n\nHän palasi vuoteeseensa, mutta ei saanut unta. Hän kuuli Myran jälleen\nvoihkivan. Heti hän oli taas ylhäällä ja lohdutti häntä: »Koskeeko\nvielä, kultaseni?»\n\n»Koskee, minua ikäänkuin kourii enkä minä voi nukkua.»\n\nMyran ääni oli heikko. Babbitt tunsi, kuinka Myra pelkäsi tohtoreita\nja heidän tuomioitaan, eikä sanonut mitään, mutta hiipi alas natisevia\nportaita, soitti tohtori Earl Pattenille ja odotti väristen, koettaen\nunisin silmin lukea erästä kuvalehteä, kunnes kuuli tohtorin autonäänen.\n\nTohtori oli nuorekas ja ammattimaisen reipas. Hän tuli sisään\nniinkuin olisi ollut keskipäivä. »No, George, vähän pahoinvointia,\nvai mitä, miten hänen laitansa nyt on?» sanoi hän reippaasti heittäen\npäällysnuttunsa hilpeästi tuolille ja lämmittäen käsiään lämpöjohdossa.\nHän otti talossa komennon. Babbitt tunsi olevansa viraltapantu ja\nmitätön, kun saattoi tohtoria makuukamariin, ja tohtori vastasi\nnauraen: »Oo, vain vähän vatsapurua!» kun Verona katsoi ovesta sisään\nja huolestuneena kysyi: »Mikä on, pappa, mikä on?»\n\nMrs. Babbittille tohtori sanoi ystävällisen leikkisästi: »Tuntuuko\nilkeältä vatsassa? Minä annan teille jotakin, että saatte nukkua,\nja luultavasti te tunnette voivanne paremmin huomenaamulla. Minä\nolen täällä heti aamiaisen jälkeen.» Mutta Babbittille, joka seisoi\nvaanimassa alahallissa, tohtori huokasi: »Tuo tunne hänen vatsassaan ei\nole oikein hyvä. Se on kankea ja tulehtunut. Häneltähän ei ole leikattu\numpisuolta, vai kuinka Hm — no jaa — ei ole syytä olla levoton, Minä\ntulen niin pian kuin voin aamulla, ja siihen saakka hän saa nukkua.\nMinä olen antanut hänelle ruiskeen. Hyvää yötä!»\n\nSilloin tempasi Babbittin pimeä myrsky.\n\nSilmänräpäyksessä muuttuivat kaikki vihaiset ajatukset, jotka olivat\nhäntä vallinneet, ja henkiset vaikeudet, joiden kanssa hän oli\nkamppaillut, merkityksettömiksi ja naurettavan mitättömiksi ikivanhojen\nja valtavien todellisuuksien, vakiintuneiden ja perinnäisten\ntodellisuuksien: sairauden ja uhkaavan kuoleman, pitkän yön ja avion\ntuhanten erottamattomasti yhteenpunoutuneiden säikeiden rinnalla.\nBabbitt hiipi takaisin Myran luo. Kun Myra vaipui morfiinin kuumaan\nhorrokseen, istui Babbitt hänen vuoreensa laidalla ja piti häntä\nkädestä, ja ensimmäistä kertaa moniin viikkoihin oli Myran käsi\nluottavaisena hänen kädessään.\n\nBabbitt otti ylleen kylpykaapunsa ja kirjavan sänkypeiton ja istui\nnojatuoliin. Makuukamari oli synkeä puolihämärässä, joka muutti uutimet\nväijyviksi ryöväreiksi, pukupöydän keskiaikaiseksi rosvolinnaksi.\nHuoneessa oli ihovoiteen, alusvaatteiden ja unen tuoksua. Hän torkahti\nja heräsi, torkahti ja heräsi sata kertaa. Hän kuuli Myran liikahtavan\nja huokaavan unessa, ajatteli, eikö löytyisi mitään, mikä voisi äkkiä\nja reippaasti auttaa, ja ennenkuin oli oikein saanut ajatustansa\nselville, hän nukahti kirvelevin jäsenin. Yö oli äärettömän pitkä. Kun\npäivä sarasti ja odotus tuntui olevan lopussa, nukahti hän taas ja\nsuuttui siitä, että hänet oli tavattu nukkuvana vartiopaikallaan, kun\nVerona tuli sisään ja huolissaan kysyi: »Mitä tämä oikein on, pappa?»\n\nHänen vaimonsa oli valveilla ja makasi kasvot harmaina ja elottomina\naamun valossa, mutta nyt ei Babbitt verrannut häntä Tanisiin; Myra\nei vain ollut nainen, jota verrataan toisiin naisiin, vaan hänen\noma itsensä, ja vaikka hän saattoikin moittia ja torua häntä, niin\nhän teki sen vain ikäänkuin olisi moittinut ja torunut itseänsä,\nmielenkiintoisesti, ilman ylimielisyyttä ja ilman toivoa voida muuttua\ntai mitään todellista halua muuttaa — ikuista perusolemusta.\n\nVeronaa kohtaan hän oli taas isällinen ja päättävä. Hän rauhoitti\nTinkaa, joka tyydyttävällä tavalla tehosti hetken jännitystä\nitkemällä. Hän määräsi aikaisen aamiaisen ja olisi mielellään katsonut\nsanomalehteä ja tunsi itsensä jollakin tavoin sankarilliseksi ja\nhyödylliseksi olemalla siihen katsomatta. Mutta jäljellä oli vielä\nhitaasti kuluvia odotuksen tunteja ilman minkäänlaista sankaruuden\nsävyä, ennenkuin tohtori Patten tuli sisään.\n\n»Minä en näe mitään varsinaista muutosta», sanoi Patten, »minä palaan\nyhdentoista aikaan, ja ellei teillä ole mitään sitä vastaan otan\nluultavasti mukaani toisen maailmankuulun puoskarin neuvottelua varten,\nvain varmuuden vuoksi. Nyt George, ei sinulla ole mitään tekemistä.\nMinä käsken Veronaa pitämään jääpussia päällä — on kyllä hyvä pitää\nsitä päällä — ja sinun on paras mennä konttoriisi sen sijaan, että\nkuljet tässä hänen ympärillään ja näytät siltä kuin itse olisit\npotilas. Aviomiesten hermot! Hurjan paljon hysteerisemmät kuin naisten.\nHeidän pitää aina pistää nokkansa väliin ja anastaa itsellensä koko\nsairaanaolon kunnia, kun heidän vaimonsa ovat sairaita. Juo nyt kuppi\nkahvia ja livistä tiehesi!»\n\nTämä pilkka pudotti Babbittin alas yläilmoista. Hän ajoi konttoriin,\nkoetti sanella kirjeitä, koetti soittaa puhelimessa ja unohti, kenelle\nsoitti, ennenkuin oli saanut vastauksen. Neljännestä yli kymmenen hän\najoi takaisin kotiin. Kun hän pääsi ulos keskustan tungoksesta ja\nsai vauhtia autoonsa, oli hänen kasvoillaan yhtä julmat rypyt kuin\ntragedian naamarissa.\n\n»Miksi sinä tulit takaisin, kultaseni? Minä luulen melkein, että tunnen\nitseni vähän paremmaksi. Minä käskin Veronan mennä konttoriinsa. Teinkö\npahasti, kun tulin sairaaksi?»\n\nBabbitt ymmärsi, että Myra odotti hyväilyä, ja täytti ilomielin\nodotuksen. He olivat harvinaisen onnellisia, kun Babbitt kuuli tohtori\nPattenin auton äänen. Hän katsoi ulos ikkunasta, hän pelästyi.\nPattenin seurassa oli kärsimätön herra, jolla oli tuuhea musta tukka\nja husaariviikset — tohtori A. J. Dilling, kirurgi. Babbitt vapisi\nhuolesta, koetti salata sitä ja riensi ovelle.\n\nTohtori Patten puhui tavattoman keveään sävyyn: »Minä en tahdo tehdä\nsinua levottomaksi, rakas ystävä, mutta ajattelin, että ehkä olisi\nhyvä, jos tohtori Dilling tutkisi häntä.» Hän teki Dillingiä kohti\nkunnioitusta osoittavan liikkeen.\n\nDilling nyökäytti päätään kankeasti ja astui ylös portaita. Babbitt\nkäveli epätoivoisena edestakaisin arkihuoneessa. Paitsi lasten\nsyntyessä ei perheessä ollut koskaan tapahtunut mitään suurempaa\noperatiota, ja hänestä oli kirurgia samalla kertaa ihme ja\nkauhistuttava inhoittavuus. Mutta kun Dilling ja Patten tulivat alas\njälleen, tiesi hän, että kaikki oli hyvin, ja oli vähällä purskahtaa\nnauruun, sillä molemmat herrat olivat ihan niinkuin parrakkaat tohtorit\neräässä operetissa, kun he seisoivat ja hykertelivät käsiään ja\nnäyttivät hassunkurisen tietoviisailta.\n\nTohtori Dilling puhui:\n\n»Ikävä kyllä, rakas ystävä, se on akuutti umpisuolen tulehdus. Meidän\ntäytyy leikata. Se on tietysti sinun määrättävä, mutta ei voi olla\nepäilystäkään siitä, mitä on tehtävä.»\n\nBabbitt ei käsittänyt asian koko laajuutta. Hän sanoi:\n\n»Niin, me voimme saada hänet kuntoon parin päivän kuluttua, arvelen\nminä. Tedin pitäisi tulla kotiin yliopistosta, jos jotakin tapahtuisi.»\n\nTohtori Dilling mörisi:\n\n»Ei, ellet tahdo, että vatsakalvontulehdus tulee lisäksi, on leikkaus\ntehtävä heti paikalla. Minä neuvon sitä mitä vakavimmin. Jos\nsuostut, niin soitan St. Maryn ambulanssin heti, ja sitten hän on\nleikkauspöydällä jo miltei puolen tunnin kuluttua.\n\n»Minä — — — minä — — — tietysti sinä parhaiten tiedät, mitä — — — mutta\nhyvä Jumala, ihminen, enhän minä voi saada hänen vaatteitaan kuntoon\nkahdessa sekunnissa, kyllähän sen ymmärrät, ja hänen tilassaan, niin\nväsynyt ja heikko — —»\n\n»Nakkaa vaan hänen hiusharjansa ja kampansa ja hammasharjansa johonkin\nlaukkuun. Siinä kaikki, mitä hän pariin päivään tarvitsee», sanoi\ntohtori Dilling ja meni puhelimen luo. Babbitt riensi epätoivoisena\nylös portaita. Hän lähetti säikähtyneen Tinkan pois huoneesta. Hän\nsanoi hilpeästi vaimolleen:\n\n»Niin, kultaseni, tohtori arvelee, että on paras, että tehdään pieni\nleikkaus ja päästään siitä samalla. Kestää vain pari minuuttia — se ei\nole puoliksikaan niin vakavaa kuin synnytys — — — ja sitten sinä olet\nterve tuossa paikassa!»\n\nMyra puristi hänen kättänsä niin että sormiin koski. Hän sanoi lapsen\ntavoin:\n\n»Minua peloittaa — — — mennä pimeyteen ihan yksinäni!»\n\nHänen silmissään ei ollut enää tervettä, tyyntä katsetta, ne olivat\nrukoilevat ja pelästyneet. »Viivytkö sinä minun luonani, kultani? Eihän\nsinun vain tarvitse mennä konttoriin nyt? Etkö sinä voisi saattaa minua\nsairaalaan? Etkö voisi tulla tervehtimään minua tänä iltana — — — jos\nkaikki käy hyvin? Eihän sinun kaiketi tarvitse mennä pois tänä iltana,\nsano?»\n\nBabbitt oli polvillaan vuoteen vieressä. Myran heikolla kädellään\nsilittäessä hänen tukkaansa hän nyyhkytti, suuteli hänen paitansa hihaa\nja vakuutti:\n\n»Oma tyttöni, minähän rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta\nmaailmassa. Minä olen ollut ikäänkuin hiukan hermostunut liikeasioista\nja kaikesta mahdollisesta, mutta se on ihan ohi nyt. Ja minä olen taas\nsinun luonasi.»\n\n»Onko niin todellakin? George, minä ajattelin, kun tässä makasin,\nettä kenties — olisi hyvä, jos minä nyt niinkuin liukuisin pois. Minä\najattelin, tokkohan kukaan todella tarvitsee minua? Tai kaipaisi\nminua? Ajattelin, mitä hyötyä siitä on, että elän, kun alan tulla niin\ntuhmaksi ja rumaksi — — —»\n\n»Ah, senkin pikku humbuugi! Ojentaa haavia, kun minun pitäisi rientää\npakkaamaan sinun laukkuasi! Minä tietenkin, minä, olen nuori ja kaunis\nja oikea kyläkeikari ja — — —» Hän ei voinut jatkaa. Hän nyyhkytti\ntaas; ja katkonaisin, mutisevin sanoin he löysivät toisensa jälleen.\n\nPakatessaan Babbitt oli ihmeellisen selvä ja nopea ajatuksiltaan. Nyt\nei enää tulisi olemaan mitään hurjasteluiltoja, sen hän ymmärsi. Hän\nmyönsi, että tulisi niitä kaipaamaan. Vähän nyrpeänä hän ajatteli,\nettä hän nyt oli viimeistä kertaa hurjastellut, ennenkuin antautui\nkeski-iän masentavan lamaannuksen tilaan. »No niin», ja hän irvisti\nveitikkamaisesti, »olipahan peijakkaan hauskaa, niin kauan kuin sitä\nkesti.» Ja — — — paljonkohan leikkaus maksaisi? »Minun olisi pitänyt\nselvittää se asia Dillingin kanssa ensin, mutta ei perhana, minä en\nvälitä siitä, kuinka paljon se maksaa.»\n\nAmbulanssiauto oli oven edessä. Kesken kaikkea surua joutui Babbitt\nihmettelemään kaikkia sen teknillisiä täydellisyyksiä, assistenttien\nystävällisiä, taitavia otteita, kun he nostivat mrs. Babbittin\npaareille ja kantoivat hänet alas.\n\nAmbulanssi oli kookas miellyttävä, vernissattu, valkoinen esine. Mrs.\nBabbitt vaikeroi: »Minä pelkään sitä, se on aivan kuin ruumisvaunut,\naivan kuin vietäisiin ruumisvaunuun, minä tahdon, että sinä jäät\nluokseni.\n\n»Minä istun ihan likellä ajajan vieressä», lupasi Babbitt.\n\n»Ei, minä tahdon sinut sisään luokseni!» Assistenteilta Myra kysyi:\n»Eikö hän voi istua sisässä?»\n\n»Kyllä, vallan hyvin, siellä on sisällä mukava tuoli», sanoi vanhempi\nassistentti ammattiylpeyden ilmein.\n\nBabbitt istui hänen viereensä tähän pyörivään kojuun, jossa oli vuode,\ntuoli, tehokas sähkölämmitysjohto ja aivan käsittämätön almanakka,\ntyttö, joka söi kirsikoita, ja yritteliään sekatavarakauppiaan nimi;\nmutta kun hän heilautti kättään toivottomassa hilpeydessä, kosketti se\nlämpöjohtoa ja hän parkaisi:\n\n»Ai Jeesus!»\n\n»Ei, mutta George Babbitt, minä en tahdo kuulla sinun kiroavan ja\nnoituvan ja herjaavan!»\n\n»Tiedän, olen hurjan pahoillani, mutta — — — piru vieköön, kuinka\npahasti minä poltin itseäni, saakeli, kuinka se kirvelee, se kirvelee\nniin vietävästi. Tuo kirottu lämpöjohto on kuuma kuin — — — se on kuuma\nkuin — — — se on kuuma kuin Helvetin sarana. Katso, näethän jäljet.»\n\nJa kun he niin ajoivat St. Maryn sairaalaan, missä hoitajattaret\njo asettelivat esiin instrumentteja leikkausta varten Myran elämän\npelastamiseksi, oli Myra se, joka lohdutti Babbittia ja suuteli\nlaikkaa lievittääkseen tuskaa, ja vaikka Babbitt koetti olla karski ja\nmiehekäs, antoi hän perään ja oli iloinen, että häntä lohduteltiin kuin\npientä vauvaa.\n\nAmbulanssi vieri sairaalan porttiholvista sisään, ja tuossa tuokiossa\nhän oli supistettu nollaksi tässä lukemattomien linoleumpermantoisten\nhallien sikermässä ja näki avoimia ovia, joista näkyi vanhoja vaimoja\nistumassa vuoteilla, hissin, nukutushuoneen, nuoren assistentin, joka\nhalveksi aviomiehiä.\n\nHän sai luvan suudella vaimoansa, hän näki laihan nuoren hoitajattaren\nasettavan nukutusnaamarin Myran suulle ja nenälle, häntä pöyristytti\nimelä ja petollinen haju; sitten ajettiin hänet ulos ja hän istui\neräällä korkealla tuolilla jossakin laboratoriossa puolihuumauksissa,\nikävöiden saada nähdä vaimoansa vielä kerran, saada vakuuttaa, että\noli aina rakastanut häntä eikä koskaan sekuntiakaan rakastanut ketään\nmuuta tai edes vilkaissutkaan kehenkään muuhun. Laboratoriossa hän\nei ollut tietoinen mistään muusta kuin että siellä oli eräs esine\nhajoamistilassa ja että sitä säilytettiin kellertävää spriitä\nsisältävässä pullossa. Se sai hänet melkein voimaan pahoin, mutta hän\nei voinut siirtää silmiänsä siitä pois. Hän ajatteli enemmän sitä kuin\nomaa odotustansa, ja hänen ajatuksensa harhailivat tylsinä ylt'ympäri,\nalati palatakseen inhoittavaan pulloon. Päästäkseen sitä näkemästä\nhän aukaisi oikealla olevan oven toivoen löytävänsä järjellisen ja\nasianmukaisen konttorin. Hän ymmärsi katsovansa leikkaushuoneeseen.\nYhdellä silmäyksellä hän näki tohtori Dillingin, outona valkoisessa\nnutussa ja pää kääreissä kumartuneena metallipöydän yli, jossa oli\nruuveja ja pyöriä, ja sitten hoitajattaria, jotka pitivät kulhoja ja\npumpulitukkoja, ja erään kääreissä olevan olennon, vain elottoman leuan\nja valkoisen möhkäleen, jonka keskessä näkyi nelikulmio väritöntä ihoa\nja siinä ammottava haava, josta riippui rykelmä pihtejä kuin kiinni\nimeytyneitä parasiitteja.\n\nHän sulki kiiruusti oven. Voihan olla, että hänen pelästynyt\nkatumuksensa viime yönä ja tänä aamuna ei ollut syöpynyt erittäin\nsyvälle, mutta tämä kaiken inhimillisen hävittäminen Myrasta,\njoka oli ollut niin liikuttavan inhimillinen, järkytti hänen\nsisintänsä, ja istuessaan taas laboratorion korkealla tuolilla\nhän vannoi uskollisuutta vaimolleen — Zenithille — liikkeelleen\n— Propagandakerholle — jokaiselle uskonkappaleelle kaikkien\noikeauskoisten joukossa.\n\nSitten tuli eräs sairaanhoitajatar: »Nyt se on tehty. Leikkaus on\ntäysin onnistunut. Hän tulee aivan terveeksi. Hän herää pian, ja\nsilloin saatte tavata hänet.»\n\nBabbitt näki vaimonsa makaamassa kummallisella kaltevalla vuoteella.\nMyran kasvoissa oli epäterve keltainen väri, mutta hänen siniset\nhuulensa liikkuivat hiljaa. Vasta sitten Babbitt todellakin uskoi,\nettä Myra eli. Tämä mutisi jotakin. Babbitt kumartui ja kuuli hänen\nhuokaavan: »On vaikeaa saada oikeaa siirappia pannukakkuun.» Babbitt\nnauroi herkeämättä, säteili hoitajattarelle ja sanoi ylpeästi:\n»Voitteko ajatella, että hän puhuu siirapista. Saakeli soikoon, minä\nmenen ja tilaan sata litraa Vermontista.»\n\n\n2.\n\nSeitsemäntoista päivän kuluttua hän pääsi sairaalasta. Babbitt kävi\nhäntä tervehtimässä joka iltapäivä, ja pitkien keskusteluittensa aikana\nhe lipuivat vähitellen takaisin muinoiseen kumppanuuteensa. Kerran hän\nkosketti viittaamalla suhdettansa Tanisiin ja Konttikuntaan, ja Myra\noli järkytetty ajatellessaan, että huono nainen oli saanut kiedotuksi\npauloihinsa hänen George-raukkansa. Jos hän joskus oli epäillyt\nnaapureitansa ja oikeauskoisten eteviä ominaisuuksia, niin nyt hän\noli vakuutettu. »Eipä saatu nähdä», huomautti hän, »Seneca Doanen\ntuovan kukkia ja tulevan juttelemaan Muijan kanssa!» Mutta mrs. Howard\nLittlefield tuli sairaalaan tuoden kiitettyä viinihyytelöänsä (joka oli\ntehty oikeasta viinistä); Orville Jones tuhlasi tuntimääriä valitakseen\nsellaisia kirjoja, joista mrs. Babbitt piti — kauniita rakkaustarinoita\nNew Yorkin miljonäärityttäristä ja Wyomingin cowboysta; Louetta Swanson\nkutoi heleän toipilasröijyn; Sidney Finkelstein ja hänen pieni hilpeä\nruskeasilmäinen vaimonsa valitsivat kauneimman yöpaidan Parcher &\nSteinin koko varastosta.\n\nKaikki hänen ystävänsä lakkasivat kuiskuttelemasta hänestä, epäilemästä\nhäntä. Atleettikerhossa kysyttiin joka päivä, kuinka Myra voi. Kerhon\njäsenet, joiden nimeäkään Babbitt ei tuntenut, pysähtyivät kysyäkseen:\n»Kuinka vaimonne laita on?» Babbitt tunsi liukuvansa synkeiltä\nylängöiltä laakson herttaiseen lämpimään ilmapiiriin.\n\nEräänä aamupäivänä Verg Gunch ehdotti: »Aiotko olla sairaalassa kuuden\naikaan, vaimoni ja minä ajattelimme käväistä siellä.» Ja he käväisivät.\nGunch oli niin humoristinen, että mrs. Babbitt sanoi hänen täytyvän\nlakata naurattamasta häntä, sillä haavaan tosiaan koski. Kun he\nkulkivat hallin läpi, sanoi Gunch herttaisesti: »Kuule sinä, George,\nvanha ystävä, sinä olit tässä jokin aika sitten tyytymätön johonkin.\nMinä en tiedä, minkä vuoksi, eikä se kuulu minuun, mutta nyt sinä\ntunnut olevan hilpeä ja virkeä jälleen, ja etkö sinä nyt tule mukaan\nKansalaisliittoon, vanha jassi? Meillä on helkkarin hauskaa siellä, ja\nme tarvitsemme sinun neuvojasi.»\n\nSilloin Babbitt suostui, melkein itkemäisillään ilosta, että\nvikiteltiin eikä pakotettu, että sai lakata taistelemasta, että sai\npaeta rivistä tarvitsematta vahingoittaa hyvää ajatusta itsestänsä, ja\nhän heitti lopullisesti hiiteen kaikki kumoukselliset ajatuksensa. Hän\ntaputti Gunchia olalle, ja seuraavana päivänä hän tuli Kansalaisliiton\njäseneksi.\n\nKahden viikon kuluttua ei kukaan Liitossa ollut jyrkempi, varmempi\nSeneca Doanen pahuudesta, ammattiyhdistysten rikollisuudesta,\nimmigration vaaroista ja golfpelin, moraalin ja talletustilien iloista\nkuin George F. Babbitt.\n\n\n\n\nNELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.\n\n\n1.\n\nKansalaisliitto oli levinnyt yli koko maan, mutta missään se ei ollut\nniin toimelias ja suurta arvoa nauttiva kuin Zenithin kaltaisissa\nkauppakaupungeissa, joiden asukasmäärä oli joitakin satojatuhansia ja\njoista useimmat — vaikka ei kaikki — olivat sisämaassa, taustanaan\nviljavainioita ja kaivoksia ja pikkukaupunkeja, jotka olivat\nriippuvaisia niistä kiinnityslainojen ja pöytätapojen, taiteen,\nyhteiskuntafilosofian ja hattumuotien nojalla.\n\nUseimmat Zenithin menestykselliset porvarit kuuluivat liittoon.\nHe eivät kaikki olleet niinsanottua oikeauskoisten liikemiesten\nluokkaa. Näiden voimamiesten, näiden varallisuuden kauppiasten ohella\nkuuluivat siihen ylimykset, t. s. ne miehet, jotka olivat rikkaita tai\nolivat olleet rikkaita jo useita miespolvia: pankkien ja tehtaiden\njohtajat, maanomistajat, lainopilliset neuvonantajat, muodissa\nolevat lääkärit ja ne muutamat nuoret ukkelit, jotka eivät lainkaan\ntehneet työtä, vaan vastoin luontoansa asuen Zenithissä keräilivät\nporsliineja ja alkupainoksia ikäänkuin olisivat olleet Pariisissa.\nKaikki olivat yhtä mieltä siitä, että työläisluokat oli pidettävä\nalallaan, ja kaikki ymmärsivät, ettei Amerikan Demokratia sisältänyt\nmitään yhdenvertaisuutta rikkaudessa, mutta sensijaan vaati tervettä\nyhdenmukaisuutta ajatuksissa, vaatetuksessa, maalauksessa, moraalissa\nja sanavarastossa.\n\nTässä he olivat yhtäläisiä minkä tahansa muun maan vallitsevan luokan\nkanssa, varsinkin Suur-Britannian, mutta erilaisia siinä, että olivat\nvoimakkaampia ja että todellakin pyrkivät luomaan sitä sovinnaista\nmuotokuntaa, jota kaikki luokat kaikkialla toivovat, mutta jonka\nhalunsa toteuttamista he tavallisesti epäilivät. Kansalaisliiton\npisin taistelu taisteltiin »Open Shopia» vastaan — mikä pohjimmaltaan\noli taistelua ammattiyhdistyslaitosta vastaan. Tämän rinnalla kävi\namerikkalaistuttamisliike, sen iltaluennot englanninkielessä ja\nhistoriassa ja kansantaloudessa ja jokapäiväiset sanomalehtiartikkelit,\njotta vastatulleet muukalaiset oppisivat tuntemaan nuhteettoman ja\naitoamerikkalaisen työriitojen ratkaisutavan: että työläisten piti\nluottaa työnantajiinsa ja rakastaa heitä.\n\nLiitto oli jalomielistäkin anteliaampi osoittaessaan hyväksymistään\ntoisille järjestöille, jotka edistivät sen omia pyrkimyksiä. Se auttoi\nN.M.K.Y:tä kahdensadantuhannen dollarin lainan hankkimisessa uutta\nrakennusta varten. Babbitt, Vergil Gunch, Sidney Finkelstein ja vieläpä\nCharles McKelveykin puhuivat elävien kuvien katsomoyleisölle, mikä\nsuuri vaikutus »vanhalla kunnon N.M.K.Y:llä» oli ollut heidän omassa\nelämässään, se kun oli opastanut heitä miehekkääseen kristillisyyteen;\nja harmaapäinen ja mahtava eversti Rutherford Snow, _Asianajajalehden_\nomistaja, kuvattiin puristamassa Sheldon Smeethin kättä N.M.K.Y:ssä. On\nkyllä totta, että jälkeenpäin, kun Smeeth sipisi: »Teidän pitää tulla\njohonkin rukouskokoukseemme», eversti huusi: »Mitä pirua minä siellä\ntekisin? Onhan minulla oma baarini», mutta ei katsottu olevan syytä\npainattaa sitä sanomalehtiin.\n\nLiitto oli suuriarvoinen Amerikkalaiselle Legionalle, kun muutamat\npienet ja ryhdittömät lehdet arvostelivat tätä Sodan veteraanien\njärjestöä. Eräänä iltana ryösti joukko nuorukaisia Zenithin\nsosialistien päämajan, poltti sen paperit, pieksi konttorihenkilökuntaa\nja nakkasi pulpetit ilman muuta ulos ikkunoista. Kaikki sanomalehdet\n_Asianajajalehteä_ ja _Asianajajan Iltalehteä_ lukuunottamatta pitivät\ntätä arvokasta, mutta kenties hiukan hätäistä tekoa Amerikkalaisen\nLegionan toimenpanemana. Silloin meni patrulli Kansalaisliitosta\npetollisten lehtien toimituspaikkoihin ilmoittaen, ettei kukaan entinen\nsotilas mitenkään ole voinut tehdä semmoista tekoa, ja toimittajat\nymmärsivät etunsa ja lakkasivat asiaa penkomasta. Kun Zenithin ainoa\ntunnontarkka pääsi vankilasta, ja oikeus ja vanhurskaus karkoittivat\nhänet kaupungista, mainitsivat sanomalehdet, että sen oli tehnyt\n»joukko tuntematonta roskaväkeä.»\n\n\n2.\n\nKaikkiin Kansalaisliiton tekoihin ja voittoihin otti Babbitt osaa\nsaavuttaen jälleen täydellisesti itsekunnioituksen, tyyneyden ja\nystäviensä rakkauden. Mutta hän alkoi mukista: »Saakeli soikoon, minä\nolen tehnyt omalta osaltani kyllin paljon kaupungin puhdistamiseksi.\nTäytyy hoitaa omiakin asioitaan. Minäpä taidan vähän niinkuin hellätä\ntätä K. L.-touhua nyt.»\n\nHän oli palannut kirkkoon, niinkuin oli palannut Propagandakerhoon.\nOlipa vielä nielaissut sen vaahtointoisen tervehdyksen, jolla\nSheldon Smeeth vastaanotti hänet. Hän oli levoton siitä, että hän\ntyytymättömyytensä aikana kenties oli saattanut lunastuksensa vaaraan.\nHän ei ollut ihan varma siitä oliko tavoiteltavaa taivasta olemassa,\nmutta tohtori John Jennison Drew sanoi olevan, eikä Babbitt tahtonut\npoistaa mitään mahdollisuuksia.\n\nEräänä iltana, sattuessaan tohtori Drew'n kirkkoherranvirkatalon\nkohdalle, hän meni vaistomaisesti sisään ja tapasi tohtorin tämän\nkirjoitushuoneessa.\n\n»Silmänräpäys — minulla on juuri puhelinkeskustelu», sanoi tohtori\nDrew liikemiessävyyn ja jatkoi sitten toraisasti puhelimeen: »Halloo —\nhalloo! Onko Berkey & Hannis? Täällä kirkkoherra Drew. Missä hemmetissä\nteillä on ensi pyhän ohjelman korrehtuuri? Mitä? Se pitää lähettää\ntänne. Jaa, ei se auta, vaikka olisitte sairaita joka sorkka! Minun\ntäytyy saada se tänä iltana. Ottakaa pikalähetti ja toimittakaa se\ntänne silmänräpäyksessä!»\n\nHän kääntyi äänensä tarmokasta sävyä muuttamatta: »No, veli Babbitt,\nmitä voin tehdä teidän hyväksenne?»\n\n»Minä olisin vain kysynyt — — — Minä sanon heti, kuinka asia on,\nmestari! Joku aika sitten minä tuota niinkuin hiukan veltostuin. Otin\ndrinkin tai pari ja niin poispäin. Minä haluaisin kysyä: 'Miten käy, jos\nlopettaa kaiken sensemmoisen ja taas ottaa järjen hännästä kiinni?'\nSaako sittenkin, hm, tuota noin, niin sanoakseni, sakkoja siitä sitten\ntuonnempana?»\n\nKirkkoherra Drew oli äkkiä kiinnostunut. »Entä hm, veli, — — ne muutkin\nsensemmoiset? Naiset?»\n\n»Ei, oikeastaan, saattaa kyllä sanoa, oikeastaan ei ensinkään.»\n\n»Älkää empikö puhua minulle, veli! Sitä vartenhan minä olen täällä.\nOnko tullut oltua yöretkillä? Puristeltua tyttöjä autossa?»\nPaimenensilmät kiiluivat.\n\n»Ei — ei —»\n\n»Odottakaa, niin saatte nähdä. Tänne tulee neljännestunnin kuluttua\nlähetystö yhdistyksestä 'Älkää saattako kieltolakia pilkanalaiseksi',\nja neljännestä yli yhdeksän toinen lähetystö 'Synnytystarkastuksen\nvastustus-unionista'.» Hän katsoi hätäisesti kelloaan. »Mutta minä\nvoin nipistää siitä viisi minuuttia ja rukoilla teidän kanssanne.\nPolvistukaa tuolinne viereen, veli. Älkää ujostelko etsiä Jumalan\njohtoa.»\n\nBabbittia kismitti, ja hänen teki mielensä mennä tiehensä, mutta\ntohtori Drew oli jo lusahtanut permannolle kirjoitustuolinsa viereen,\nja hänen äänensä oli muuttunut karheasta liikesävystä pauhuintoisen\ntuttavalliseksi synnin ja Kaikkivaltiaan kanssa. Babbitt polvistui\nmyöskin Drew'n rehkiessä hänen synnissään.\n\n»Oi, Herra, sinä näet tässä meidän veljemme, jota moninaiset kiusaukset\novat eksyttäneet. Oi, Taivaallinen Isä, tee hänen sydämensä puhtaaksi,\nniin puhtaaksi kuin pienen lapsen. Oi, anna hänen jälleen tuntea\nmiehekkään rohkeuden iloa siitä, että pystyy luopumaan pahasta — -—»\n\nSheldon Smeeth tuli huoneeseen hyppyjalassa. Nähdessään nuo molemmat\nmiehet hän myhäili, taputti Babbittia anteeksiantavasti olalle ja\npolvistui hänen viereensä pitäen käsivarttaan hänen ympärillään ja\nantaen lisää voimaa tohtori Drew'n rukouksille voihkimalla: »Niin,\nHerra! Auta veljeämme, Herra!»\n\nVaikka koettikin pitää silmiänsä kiinni, kurkisti Babbitt kuitenkin\nsormiensa välistä ja näki pastorin katsovan kelloansa lopettaessaan\nrukoustansa riemuisalla: »Salli hänen aina epäröimättä tulla meidän\nluoksemme saamaan neuvoa ja hellää huolta ja anna hänen ymmärtää, että\nkirkko voi taluttaa häntä niinkuin pientä lasta.»\n\nTohtori Drew hypähti pystyyn, mulkoillen silmillään siihen suuntaan,\nmissä taivaan arvellaan olevan, pisti kellon taskuunsa ja kysyi: »Onko\nlähetystö jo tullut, Sheldy?»\n\n»On. Se odottaa eteisessä», vastasi Sheldy samalla reippaalla äänellä\nja lisäsi sitten hyväilevästi Babbittille: »Veli, jos se auttaisi\nteitä, tulen hirveän mielelläni teidän kanssanne viereiseen huoneeseen\nrukoilemaan sillä välin kuin tohtori Drew ottaa vastaan. »Älkää\nsaattako kieltolakia pilkanalaiseksi» -yhdistyksen veljiä.\n\n»Ei — ei — kiitos — minulla ei ole aikaa!» huusi Babbitt ja säntäsi\novelle.\n\nSen päivän jälkeen nähtiin hänet usein Chatham-Roadin\npresbyteriaanisessa kirkossa, mutta tarina kertoo, että hän karttoi\npuristaa kirkkoherran kättä ovella.\n\n\n3.\n\nJoskin Babbittin siveellinen selkäranka oli niskoittelusta niin\nheikentynyt, ettei häneen ollut täysin luottamista Kansalaisliiton\nvaativammissa sotatoimissa ja ettei hän myöskään antanut oikein\narvoa kirkolle, niin hän kuitenkin ilmeisesti iloitsi palatessaan\nnautintoihinsa kotonaan ja Atleettikerhossa, Propagandakerhossa ja\nHirvissä.\n\nVerona ja Kenneth Escott menivät vihdoin monen epäröinnin jälkeen\nnaimisiin Häissä oli Babbitt yhtä huolellisesti puettu kuin Verona;\nhän kiristi itsensä siihen smokingiin, joka hänellä oli teekutsuissa\nkolmesti vuodessa, ja kun Verona ja Kenneth olivat ajaneet pois\nlimousinessä, palasi hän kotiin tuntien jonkinlaista helpotusta, riisui\nsmokinginsa, istuutui nostaen kenkien puristamat jalkansa sohvalle\nja ajatteli, että hänen vaimonsa ja hän saivat seurusteluhuoneen nyt\nomaan haltuunsa ja pääsivät kuulemasta, kuinka Verona ja Kenneth\nkeskustelivat hienostunein ja akateemisin lauseparsin minimipalkoista\nja Dramaattisesta liitosta.\n\nMutta ei edes tämä rauhaan vaipuminen ollut niin lohdullista kuin hänen\npääsynsä takaisin Propagandakerhon suosikkien joukkoon.\n\n\n4.\n\nPuheenjohtaja Willis Ijams aloitti tämän Propagandakerhon lunchin\nseisomalla ääneti ja tuijottamalla heihin niin onnettoman näköisenä,\nettä he pelkäsivät hänen aikovan ilmoittaa jonkun kerhokumppanin\nkuolleen. Sitten hän lausui hitaasti ja vakavasti:\n\n»Pojat, minun on ilmoitettava teille aivan kauheaa, hirveää, joka\nkoskee erästä meidän kerhomme omista jäsenistä.»\n\nUseat propagandistit, niiden joukossa Babbitt, näyttivät huolestuneilta.\n\n»Eräs sala-avaimen ritari, luotettava ystäväni, teki hiljakkoin matkan\nvaltiomme pohjoisosiin, ja eräässä kaupungissa, jossa eräs määrätty\npropagandisti eli poika-aikansa, hän sai ilmi jotakin, mitä ei enää käy\npitäminen salassa. Lyhyesti sanoen, hän sai ilmi erään miehen sisimmän\nluonteen, miehen, jonka olemme ottaneet vastaan oikeauskoisena ja omana\nmiehenämme. Hyvät herrat, minä en voi luottaa siihen, että ääneni\nsaattaisi sen lausua, senvuoksi olen sen kirjoittanut.»\n\nHän paljasti suuren, mustan taulun, ja siihen oli suunnattoman suurilla\nkirjaimilla piirretty tarina:\n\nGeorge Fasansbee Babbitt — Oi kauhua!\n\nPropagandistit hurrasivat, nauroivat, itkivät, nakkelivat leipäpaloilla\nBabbittia, huusivat: »Puhu! Puhu! Oi kauhua!»\n\nPuheenjohtaja jatkoi:\n\n»Tämä, hyvät herrat, on se kamala asia, jonka Georgie Babbitt on\nsalannut meiltä koko näiden vuosien ajan, joina me luulimme hänen\nnimensä olevan vain yksinkertaisesti George F. Nyt minä vaadin, että\nte, kukin vuorollaan, sanotte, mitä mikin on luullut tämän F:sn\nmerkinneen.»\n\nSiinä esitettiin sikermä F:kirjaimella alkavia sanoja, joiden merkitys\nei ollut Babbittille maireinen. Heidän solvauksiensa hyvätuulisuudesta\nBabbitt ymmärsi, että hänet oli otettu heidän piiriinsä jälleen, ja hän\nnousi onnellisena:\n\n»Pojat, minun täytyy se tunnustaa. Minulla ei ole koskaan ollut\nrannekelloa enkä ole jakanut nimeäni keskeltä kahtia, mutta minä\ntunnustan, että toinen ristimänimeni on Fasansbee. Ainoa puolustukseni\non, että vanha pappani — vaikka hän muuten oli ihan viisas ja kiva\nrökittämään lähimmäisiänsä shakkipelissä — antoi minulle nimen\nperhelääkärimme, vanhan tohtori Ambrosius Fasansbeen mukaan. Minä\npyydän anteeksi, pojat. Tulen pitämään huolta, että seuraavassa\npainoksessa kirjaa 'Mikä — sinun — nimesi — taas — olikaan' saan\nnimekseni jotakin todella käytännöllistä — jotakin, joka tuntuu\ntyylikkäältä ja on samalla kuitenkin muhkeaa ja miehekästä — jotakin\nlyhyesti sanoen, sentapaista kuin tuo hieno vanha nimi, joka on niin\nhyvin tunnettu joka talossa — tuo rohkea ja melkein häikäisevä nimi,\nWillis Jimsjams Ijams!»\n\nHän ymmärsi hurraahuudoista olevansa jälleen turvallisella pohjalla\nja kerhon mielen mukainen ja tiesi, ettei hän enää tulisi saattamaan\nturvallisuuttansa ja nauttimaansa suosiota vaaraan eksymällä pois\n»Kaikkien oikeauskoisten» laumasta.\n\n\n5.\n\nHenry Thompson säntäsi konttoriin ja huusi: »George! Suuria uutisia!\nJake Offutt sanoo, että Raitioryhmä on tyytymätön Sanders, Torrey\n& Wingin tapaan hoitaa heidän viime yritystään ja taas valmis\nkeinottelemaan meidän kanssamme!»\n\nBabbitt näki tyydytyksekseen, että hänen kapinansa viimeinenkin\nhaava oli parantunut, mutta kotimatkalla hän tunsi sielunsa pohjalla\nahdistavia ajatuksia, jotka eivät koskaan olleet tehneet häntä\nheikoksi siihen aikaan, jolloin hän kamppaili niinkuin kaikki\nmuutkin. Hän havaitsi, ettei suoraan sanoen pitänyt raitioherroja\nihan kunniallisina. »No, hän toimittaa vielä tämän asian heille,\nmutta niin pian kuin suinkin mahdollista, kenties niin pian kuin\nHenry Thompson on kuollut, hän katkaisee kaikki suhteensa heihin.\nHän oli kahdeksanviidettä ikäinen, kahdentoista vuoden kuluttua hän\nolisi kuusikymmenvuotias, hän tahtoo jättää maineeltaan tahrattoman\nliikkeen lastenlapsille. Yhteistoiminta raitiotieyhtiön kanssa on\ntosin tavattoman tuottavaa, ja asioita täytyy katsoa käytännölliseltä\nkannalta, mutta — — —» Hän väänteli itseään aivan onnettomana. Hänen\nolisi tehnyt mieli sanoa raitiotieherroille, mitä hän heistä ajattelee.\n»Hm, mutta hän ei voi tehdä sitä vielä. Jos hän nyt taas rikkoo välinsä\nheidän kanssaan, niin he saattavat murskata hänet. Mutta — —»\n\nHän oli tietoinen siitä, että hänen elämänuransa näytti hämärältä. Hän\nmietti, mitä tekisi tulevaisuudessa. Hän oli vielä nuori; olivatko\nkaikki seikkailut lopussa? Hän tunsi joutuneensa vangiksi juuri samaan\nverkkoon, josta oli paennut niin hurjasti, ja olihan suorastaan\nkohtalon ivaa, että hänet oli saatu iloitsemaan vangiksijoutumisestaan.\n\n»He ovat peitonneet minua ja pahasti ovatkin!» vaikersi hän.\n\nTalo oli rauhaisa tänä iltana, ja hän pelasi pelin besikkiä vaimonsa\nkanssa. Hän sanoi suuttuneena kiusaajalle, että tyytyy viettämään\naikansa vanhalla hyvällä tavalla. Seuraavana päivänä hän meni\nraitiotieyhtiön asiamiehen luo, ja he laativat suunnitelman, miten\ntonttien salainen osto Evanston Roadin varrelta järjestetään.\nMutta ajaessaan sitten konttoriinsa hän ajatteli: »Minä hoidan ja\nsuunnittelen asioitani oman mieleni mukaan — — — kunhan luovun\nvarsinaisesta liiketoiminnasta.»\n\n\n6.\n\nTed oli tullut Yliopistosta kotiin pyhäksi. Vaikka hän ei enää puhunut\nmekaniikasta eikä lausunut mielipidettään opettajista, ei hän silti\ntuntunut olevan entistään ihastuneempi tiedekuntaansa, ja hänen\nsuurimpana harrastuksenaan oli hänen langaton puhelinkojeensa.\n\nLauantai-iltana hän meni Eunice Littlefieldin kanssa eräisiin\ntanssiaisiin Devon Woodsiin. Babbitt näki vilahdukselta tytön, kun\ntämä hyppäsi autoon, hehkeän punainen iltavaippa ohuen vaaleasilkkisen\nhameen yllä. He eivät olleet palanneet vielä, kun Babbittit kello puoli\nkaksitoista menivät maata. Unettavana, äärettömän myöhäisenä hetkenä\nBabbitt heräsi puhelimensoittoon ja kömpi äreissään alas portaita. Se\noli Howard Littlefield:\n\n»George, Euny ei ole tullut vielä kotiin. Onko Ted?»\n\n»Ei — ainakin hänen ovensa on auki — — —»\n\n»Heidän pitäisi olla kotona. Eunice sanoi, että tanssi päättyy keho\nkaksitoista. Mikä niiden nimi taas olikaan, joiden luo heidän piti\nmennä?»\n\n»Sitä en totta tosiaan tiedä, Howard. Se oli joku Tedin luokkatoveri\nDevon Woodsissa. En tiedä, mitä tehdä. Odota, minä käyn kysymässä\nMyralta, tietääkö hän heidän nimeään.»\n\nBabbitt väänsi valon Tedin huoneeseen. Se oli yksinkertainen nuoren\npojan huone, epäjärjestyksessä oleva pesupöytä, risaisia kirjoja,\nkoululippu, urheiluryhmien valokuvia. Ted ei ollut siellä.\n\nMrs. Babbitt sanoi herättämisestä ärtyisänä, ettei hän tiennyt Tedin\nisäntäväen nimeä, että nyt oli sangen myöhä, että Howard Littlefield\noli aika aasi ja että häntä nukutti. Mutta hän makasi valveilla ja\noli levoton, kun taas Babbittin onnistui makuukomerossaan vähitellen\njälleen saada unen päästä kiinni kesken hänen hiljaa ja lakkaamatta\nsatavia huomautuksiaan. Päivänkoitteessa Babbitt heräsi siihen, että\nhänen vaimonsa ravisti häntä ja huusi: »George! George!» jonkinlainen\nkauhu äänessään.\n\n»Mi — mi — mikä on?»\n\n»Tule pian katsomaan. Ole hiljaa!»\n\nHän opasti häntä hallin läpi Tedin ovelle ja työnsi sen hiljaa auki.\nKuluneella ruskealla matolla hän näki rykelmän vaaleanpunaisia\nalusvaatteita ja suuressa siveässä nojatuolissa tytön tanssikengän. Ja\ntyynyillä lepäsi kaksi unista päätä — Tedin ja Eunicen.\n\nTed heräsi hymyten ja mutisi, äänessään epävarma uhka: »Hyvää huomenta!\nSallikaa minun esittää vaimoni, mrs. Theodore Eunice Littlefield\nBabbitt.»\n\n»Herra Jumala!» huudahti Babbitt, ja hänen vaimonsa taas parkaisi\nsäikähtyneenä: »Oletteko te olleet — —»\n\n»Meidät vihittiin eilen illalla. Pikku vaimoni! Nouse istumaan ja sano\nkoreasti hyvää huomenta anopille.»\n\nMutta Eunice peitti hartiansa ja viehättävän, pörröisen päänsä tyynyn\nalle.\n\nKello yhdeksän kokoontui seurusteluhuoneeseen Tedin ja Eunicen\nympärille mr. ja mrs. George Babbitt, tohtori ja mrs. Howard\nLittlefield, mr. ja mrs. Kenneth Escott, mr. ja mrs. Henry T. Thompson\nja Tinka Babbitt, joka oli inkvisition ainoa tyytyväinen jäsen.\n\nHuone oli täynnä sanojen raesadetta: »Heidän iällään — —»,\n\n»Pitäisi julistaa laittomaksi — —», »Eihän semmoista ole kuultu —\n—», »Vika on sekä heidän — — —», »Sitä ei saa panna sanomalehtiin\n— —», »Pitäisi lähettää takaisin kouluun — — —», »Johonkin täytyy\nheti ryhtyä, ja uskokaa pois— —», »Piru soikoon, ellei kunnollinen,\nvanhanaikainen selkäs — — —»\n\nPahin kaikista oli Verona: _»Ted!_ Meidän _täytyy_ keksiä joku tapa\nsaadaksemme sinut _ymmärtämään,_ kuinka hirvittävän _vakavaa_ tämä on,\nsen sijaan, että seisot siinä _töllistämässä_ tuo tuhma _virnistys_\nnaamassa!»\n\nTed alkoi niskuroida.\n\n»Älä helkkarissa, etkö muka itse mennyt naimisiin?»\n\n»Se on ihan eri asia.»\n\n»On totisesti. Eun ja minun yhdistämiseen ei tosiaan tarvittu varppia\nja keloja!»\n\n»Nyt, nuori mies, saa lörpötys loppua», komensi vanha Henry Thompson.\n»Kuule nyt minua!»\n\n»Kuule vaariasi!» sanoi Verona.\n\n»Niin, kuule vaariasi!» sanoi mrs. Babbitt.\n\n»Ted, kuule mr. Thompsonia!» sanoi Howard Littlefield.\n\n»Saakeli soikoon, minähän tässä _kuulen!»_ huusi Ted. »Mutta nyt\nminäkin puolestani sanon teille jotakin, joka sorkalle! Minua alkaa\nkyllästyttää vainajana-olo tässä hautauspuheessa! Jos te tahdotte\ntappaa jonkun, niin tappakaa pappi, joka meidät vihki! Kuulkaa, se\nperhana nylki minulta viisi dollaria, ja minulla oli kaiken kaikkiaan\nvain kuusi dollaria, kuusi dollaria ja kaksi senttiä. Minä alan\nkyllästyä siihen, että minulle kaikki rähisee!»\n\nUusi ääni, jyrisevä, käskevä, vyöryi huoneessa. Se oli Babbittin.\n»Aivan niin: tähän asiaan sekaantuu liian moni! Ole sinä rauhassa,\nRona. Howardilla ja minulla on vielä joltisestikin voimaa jäljellä, ja\nme osaamme rähistä ja reuhata itse. Ted, tulehan saliin, niin puhutaan\nasiasta!»\n\nKun he olivat salissa, ja ovi oli visusti kiinni, meni Babbitt poikansa\nluo, pani molemmat kätensä hänen hartioilleen ja sanoi: »Sinä olet\nenemmän tai vähemmän oikeassa. Ne pärpättävät liiaksi kaikki. Mitä sinä\nnyt aiot tehdä, poikani?»\n\n»Isä, sinä, aiotko sinä tosiaan ruveta hyväksi?»\n\n»No, minä — — Muistatko, kun kerran sanoit, että me olemme perheen\nmiehet ja että meidän pitäisi vetää yhtä köyttä? Siihen suostun\nmielihyvällä. En tarkoita, etten katso tätä asiaa vakavaksi. Nykyaikana\non nuoren miehen tiellä niin paljon vaikeuksia, etten juuri voi sanoa\nhyväksyväni aikaisia avioliittoja. Mutta parempaa tyttöä kuin Eunice\net olisi voinut saada, ja minun nähdäkseni voi Littlefield onnitella\nitseään saadessaan Babbittin vävykseen! Mutta mihin sinä aiot ryhtyä?\nSinä voisit tietysti jatkaa Yliopistossa edelleenkin ja kun olet valmis\n— — —»\n\n»Isä, minä en jaksa enää. Se voisi ehkä sopia joillekin. Ehkä minunkin\njoskus tekee mieleni takaisin. Mutta nyt haluan insinööriksi.\nLuullakseni minusta voi tulla hyvä keksijä. Eräs ukkeli tarjoaa minulle\ntehtaassaan kaksikymmentä dollaria viikossa jo nyt.»\n\n»No niin — —» Babbitt käveli lattialla hitaasti, raskaasti; hän\nnäytti hiukan vanhalta. »Minä olen aina toivonut, että sinä ottaisit\nakateemisen tutkinnon.» Hän asteli mietiskellen taas lattian yli.\n»Mutta minä en ole koskaan — — — Älä taivaan nimessä kerro sitä\näidillesi, muuten hän kynii minulta nekin muutamat karvat, joita\nminulla vielä on päässäni; mutta oikeastaan en minä koskaan koko\nelämässäni ole saanut tehdä ainoatakaan asiaa niinkuin itse olisin\nhalunnut! Enkä voi sanoa aikaansaaneeni enempää kuin että juuri olen\nsuoriutunut. Olen saanut tehdyksi noin neljännestuuman sadan kyynärän\nmahdollisuudesta. No, ehkä sinä pääset pitemmälle. En tiedä. Mutta\nminä tunnen tosiaan hiukan erikoista iloa siitä, että sinä tiesit,\nmitä tahdoit, ja teit sen. Nuo tuolla koettavat reistailla ja kesyttää\nsinua. Sano heille, että menkööt hiiteen! Minä olen sinun puolellasi.\nMene tehtaaseen, jos tahdot! Älä sinä perhettä pelkää! Äläkä koko\nZenithiä! Älä myöskään itseäsi, niinkuin minä. Eteenpäin, poikani!\nMaailma on sinun!»\n\nKäsivarret toistensa olalla marssivat perheen miehet\nseurusteluhuoneeseen kohtaamaan perheen hyökkäystä.\n\n\n\n"]