Pääsiäisestä helluntaihin

PÄÄSIÄISESTÄ HELLUNTAIHIN

Kertomus keväästä luonnossa ja ihmissydämissä

Kirj.

URHO KARHUMÄKI

Porvoo • Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1945.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Junaveturi huokasi pitkään, toisen kerran, yhä taajempaan. Sitten ei kuulunut enää muuta kuin häipyvää kolinaa, näkyi taivaalle hajoavaa savua. Laiturille jäänyt matkustaja seisoi reppu selässä, katseli ja kuunteli. Kuin heitettynä hän oli tipahtanut siihen kuin kalamiehen kissa rantakivelle. Kirkas keväinen ilta oli, mutta hänellä orpoutensa havaitsevalla matkailijalla oli haikeat allin ajatukset. Ehkä ne hyvinkin sopivat hänelle, koska Alli oli hänen nimensä.

Ja tässäkö hän nyt jäisi haikailemaan olleen ja menneen junan savuja! Kaikkea vielä! Paha maailma ja rauhaton kaupunki oli savupilviin häipynyt. Maaseudun rauha enemmän kuin kaksi keväistä kuukautta kangasteli edessäpäin. Pois siis allin ajatukset! Ja murheet hevosille!

Näin hän kohensi luontoaan samalla kuin selkäreppuaan. Se oli raskas ja pulleva. Oli tullut sullotuksi siihen yhtä jos toista, niinkuin edessä olisi ollut matka maapallon ympäri.

Mutta oliko tosiaan hän ainoa harhaileva sielu tällä vaivaisella pysäkillä? Murheellinen toteamus, ketään ei näkynyt, vain yksinäinen pysäkkitalo, paremminkin yksityissauna kuin valtion rakennus. Halkopinoja oli kasattu silmän kantamattomiin. Olipa siinä mottia kerrakseen! Miten monta hopea- ja kultamerkkiä niillä olikaan ansaittu?

Hän katsahti omien kättensä työllä ansaittuun kultakirveeseen puseron rintapielessä. Se oli saavutus, josta hän hieman ylpeili. Harvassa mahtoi olla niitä konttorineitosia, joilla tällaistakaan kuntoisuustodistusta oli uudelle työnantajalleen esitettävänä. Oikeastaan hän tälle matkalle lähtiessään oli luottanutkin pikkuiseen kultakirveeseensä enemmän kuin eräisiin papereihin, joita niitäkin oli selkärepussa muistilehtiön välissä, kauppaopiston päästötodistus, paremman puoleinen, todistus viiden vuoden nuhteettomasta palveluksesta vesijohtoliikkeessä, erikoistodistus kirjanpidossa, konekirjoituksessa, pikakirjoituksessa, niin ja niin monta sanaa... Roskaa! Kaikkea hän olikin pakannut kannettavakseen erämaahan! Totisesti täällä ei elänyt, ei liikkunut yhtä ristinsielua.

Liikkuipas kuitenkin lopulta. Halkopinon takaa kapsahti esiin pieni äijänkäppyrä ruskeat pieksusaappaat jalassa. Jonkinlainen virkalakki, lippareuhka miehellä oli päässä. Pysäkin hoitaja hän nähtävästi oli. Kulkurityttö käveli vastaan, tervehti ja alkoi haastatella.

— Kas ihmettä! Taivaastako te siihen tipahditte!

— Neitihän tuota paremminkin.

— Junasta minä vain! Tyttö naurahti iloisen vapautuneesti, kun lopultakin toki puhetoverin oli keksinyt.

— Eikö passannut tämän pitemmälle jatkaa?

Äijä tarkkaili ystävällisen tutkivasti tihruisilla silmillään, kuin pakaasikollin painoa olisi arvioinut. Tarvitsikohan tuota punnita, ennen kuin läppäisi lapun selkään? Tyttö katseli vastaan harmittomasti — eri virkamies valtion saunassa! Hän tunsi virkistyvänsä yhä enemmän. Tuolta äijältä hän pusertaisi monta tärkeää tietoa, ennen kuin alkaisi patikkamatkansa tuntemattomiin mottimetsiin. Hän vastasi tehtyyn kysymykseen, johdattaen samalla keskustelua tarkoittamaansa tienpäätä kohti.

— Ei passannut, rahat loppuivat kesken aikojaan. Mutta olisiko se ollut tarpeellistakaan? Näkyypä tällä teidänkin paikkakunnallanne olevan mottitöitä.

— Mottitöitä!

Äijän silmät räpsähtivät, ikäänkuin junan kiljahdukseen pienestä nokkaunestansa olisi herännyt. Hän perääntyi askelen verran ja raaputteli niskaansa lippalakin alta.

— Eikö ole vai eikö kelpaa?

Tyttö nauroi. Noin eheitä ja valkoisia hampaita äijä ei muistanut nähneensä pitkiin aikoihin. Hän katsoi tarkemmin, raaputtaen yhä niskaa. Sanojakin häneltä jälleen lähti, vaikka ei vastausta kysymyksiin.

— Vai mottitöihin! Kaikkia mun kirjoissani näkyy...

— Niinpä näkyy! Katselettekin kuin myrskynmerkkiä allakasta!

— Myrskynmerkkiä hi-hi... Allakasta he-he.

— Ettekö ennen ole nähnyt tällaista?

— En ole, enpä juuri tuollaista...

— Nyt näette. Mutta kun kylliksenne olette katsellut, niin saatte neuvoa minulle yöpymispaikan lähikylissä.

— Häh?

— Asunnon ja saunan tarkoitan. Ellette keksi, niin jään omaksi harmiksenne koko pääsiäisen pyhiksi tuohon valtion saunaan.

— Älkää levottomia! Minulla on jo harmi, elinkautinen tarkoitan.

Tyttö nauroi ja äijäkin hikersi.

— Selvittäkää tämä juttu, niin pääsette minusta, johdatteli pääsiäisharmi jälleen raiteille.

— Ettei tule yhteentörmäyksiä, juupa juu! myönteli virkamies.

— Olen tuntematon täällä, kuten näette. Tiestä en tiedä. Ketään en tunne. Köyhäkin olen sitäpaitsi. Kaikki, mitä omistan, on tässä repussa. Yhtä ja toista sentään osaan tehdä, mottiakin tarvittaessa.

— Kuusitoista olette jo tehnyt! Näen sen tuosta rintakirveestä, auttoi äijä hoksaavaisena.

— Tarkalleen! Mutta kyllä siinä urakkaakin oli.

— Varmasti olikin! Ei se ole niin helppoa kuin kananmunan vispaaminen.

— Eikä sekään, niinkuin sivustakatsoja luulisi. Mutta neuvokaahan minut nyt lähimpään taloon, jossa pääsisin yrittämään.

— Motintekoa vai munan vispaamista?

— Vaikka kumpaakin! nauroi tyttö.

— Lähimpään taloon en teitä neuvoisi. Siellä ei ole munia ja mottitöidenkin laita on vähän sitä ja tätä.

— Entä seuraavassa talossa?

— Jaa Mäkelässä. Ei sielläkään ole kanoja, eikä liioin munia, ei juuri muuta kuin luteita. — Äijä raaputteli mietteliäänä niskaansa, niinkuin sielläkin olisi ollut viimeksi mainittuja.

— Entä kolmannessa talossa?

— Kolmatta taloa ei sitten olekaan, paitsi metsän takana.

— Onko se suuri?

— Vähän suurenpuoleinen.

— Kilometreissä tarkoitan.

— Mitähän mahtanee olla peninkuorman verta.

— Peninkuorma! Matkakos tämä nyt nuorelle motin tekijälle! Jos vain sieltä sitten löytyisi.

— Löytyy kyllä! Semmoinen talo, jossa on kana, vaan ei luteita.

— Emäntääkö tarkoitatte?

— Emäntää niin. Purolan muorin kanssa eivät luteet tule omilleen.

— Tulisinkohan minä?

Äijä katsahti silmäänsä siristäen, painoa tunnustelevasti.

— Riippuu siitä, pääsettekö jenkoihin!

— Luulenpa pääseväni. Olen työskennellyt viisi vuotta vesijohtoliikkeessä.

— Vai vesijohtoliikkeessä! Äijän suu revähti selko selälleen.

— Hauskaa pääsiäistä! Kiitos neuvoistanne!

— Sitä samaa... hauskaa ja kiitosta.

Kohentaen reppuaan tyttö lähti. Valtion saunan vanha virkamies jäi niskaansa raappien akkiloimaan.

— Kaikkia mun kirjoissani! Eipä tuollaisia mottimiehiä kuitenkaan joka päivä.

Tyttö asteli reippaasti puupinojen takaa alkavaa ajotietä. Raiteet kiilsivät, tien keskustakin oli tasaista ja kovaa. Kauanko tässä kymmentä kilometriä...? Hän asteli maaottelumarssin reipasta tahtia, tasaisten niittymaiden ja metsäsaarekkeiden välitse johdattelevaa tietä. Sittenpä jo pian tulivatkin ne kaksi taloa, joissa ei ollut munia eikä kanoja. Mutta millainen mahtoi olla talo ja emäntäkana metsän takana? Millainen metsätie ja sen »peninkuorma?» Kuin vastaukseksi tie kääntyi synkkään metsään, jossa kasvoi suuria puita. Tuollaisia runkoja ei konttorihiiren voimilla motitettaisi. Kenellä vielä mahtoikin olla noin koskematonta aarniometsää? Se kävi selville ennen pitkää. Valtion hoitoalue... oli merkitty mustilla kirjaimilla valkoiseen tauluun.

Ketään muita kulkijoita ei liikkunut tiellä. Vain punalakkinen tikka lennähteli hänen edellään puusta puuhun. Niska tanassa se seisoi somasti puun runkoa vasten, koputellen kuin sisään pyrkiäkseen. Yhtään ovea ei avattu. Matkaa oli jatkettava lyhyin aaltoilevin lennähdyksin. Noinkohan tässä vielä minäkin?

Hän mietti jos mitäkin jatkaessaan tikan matkassa ripein askelin. Mitä elämyksiä, nousu- ja laskupyrähdyksiä tänä keväänä olisi edessä? Mitä jo tänä iltanakin? Saisiko kulkija yösijaa siinä talossa, jossa oli »kana», vaan ei luteita. Ellei, niin oli koputettava toiseen, kolmanteen... ehkä neljänteen. Ehkä loppujen lopuksi saunaan tahi lehmien seuraksi navettaan, tikka parka! Eivätkö noidat ja »rullit» ennen pääsiäisöinä majoittuneet navettoihin? Hui! Mutta pois pelko! Joka leikkiin ryhtyy, hän leikissä kestäköön!

Hän koetti rohkaista luontoaan, mikä enää ei ollut kovinkaan korkeassa kurssissa. Metsä oli liian suuri, liian hiljainenkin. Aurinko aleni ja puiden varjot pitenivät. Hän muisti kuulleensa kertomuksia metsätaipaleiden »sudenvirstoista», jotka puolella pitenivät tunnin kävelymatkan jälkeen. Jospa tämä »peninkuorma» samoin?

Yhä synkemmäksi metsä hämärtyi. Auringon purppuraa näkyi enää vain puiden latvoissa. Puolen tunnin kuluttua peittäisi pimeys maan. Jalankulkija kiihdytti yhä vauhtiaan. Jaloissa alkoi tuntua jo puutumista ja selässä pakotusta, hikikarpalot kihelmöitsivät kasvoilla. Reppu tuntui sietämättömän raskaalta. Että hän kaikkea tarpeetonta kamaa olikin kerännyt sinne!

Hänen täytyi heittää se hetkeksi, levähtää ja mietiskellä valon pilkahduksia etsiskellen. Mitä tuosta, vaikka metsä olikin suuri ja pimeä. Olihan tie selvä ja sileä. Susia ei tähän maailman aikaan metsissä liikkunut eikä noitiakaan enää. Pääsiäisen aattona lämmitettiin jokaisessa maalaistalossa sauna.

Tämä lämmittävä mielikuva pyyhkäisi väsymyksen hänen jäsenistään. Hän nousi jatkaen reippaasti matkaansa. Jo harveni metsä ja avartui taivas. Tien käänteessä avautui vähäinen metsäpelto heinälatoineen. Sen jatkona seurasi ahoniittyä tai laidunmaata, sitten isompia kumpuilevia peltoja ja niiden takana hauskasti kaartuva järven ranta. Rinnemaassa, tien laidassa seisoi pikkuinen harmaa talo, kyyhötti kuin muniva kana. Sen »kanan» pesä varmaan olikin.

Iloinen rohkeuden henki valtasi hänet siitä huolimatta, tahi ehkä sen vuoksi. Reippaasti, vähääkään arkailematta hän kääntyi taloon riihen ja mustaotsaisen saunan ohitse. Sen pienen neliruutuisen ikkunan rakosista tuoksahti tielle saakka suloisen lämpöinen henkäys. Käy sisään! Täällä on vielä vieraan vara! se tuntui henkäilevän. Suuri mielihalu hänellä siihen olikin. Mutta järki puheli järjen kieltä. Tuntemattoman kulkijan tie ihmisten pääsiäissaunaan kävi tuon oven kautta, mikäli ollenkaan kävi. Siitäpä nyt viipymättä oli otettava selvää. Eteinen oli hämärä. Hän sai haparoida ovea ja kahvaa, joka käteen osuttuaan oli sitä tukevampi, kuin puunoksa, ehkä se sellainen olikin. Takkauunissa paloi tuli. Se valaisi hämärän leppoisasti asuinhuonetta, jossa kaksi miestä alusvaatteisillaan liikuskeli. Vieras tunsi itsensä noloksi, milteipä yllätetyksi, talon miehet eivät vähääkään.

— Hyvää iltaa! tervehti vieras hiljaisella äänellä.

— Ehtoota, vastasi miehistä vanhempi, pyöreänaamainen ja lihavahko.

— Ehtoota, ehtoota! ehätti myös nuorempi, kaitakasvoinen naurahtaen samalla tarkoituksettoman lapsekkaasti. Vanhempi hääräsi touhukkaana pillivartisen piippunsa kimpussa. Hän imi ja puhalsi, kiersi varren irti ja taas puhalsi. Silmät lystikkäässä perunanenäisessä pullonaamassa paisuivat ja pyöristyivät kahdeksi pikku palloksi. Piippu nähtävästi antoi miehelle nyt ja aina paljon mieluisaa touhua. Lopultakin hän sai pesän selväksi ja ruuvasi varren kiinni.

Mutta huoneen hämärästä sivunurkasta ilmestyi vielä kolmaskin ihminen, joka ensi tervehdysten aikana ei antanut itsestään merkkiä. Hän hyökkäsi miesten kimppuun kuin hälväisty ampiainen, mutta vierasta ei ollut huomaavinaan.

— Ja aina sinun pitää tuon piippusi kanssa!

— Aina, niin aina! myönsi ukko leppoisasti.

— Ja sinä siinä! Toljottaa kuin härkä uutta konttia!

Nuori mies ei ollut tietääkseenkään enempää kuin vanhempi, tuskin senkään vertaa. Miehet olivat erirakenteiset, mutta heidän välinpitämättömässä, milteipä ärsyttävässä olemuksessaan oli kuitenkin jotakin samaa. Hyvinkin he saattoivat olla isä ja poika. Naishenkilöstä sen sijaan ei ollut vähintäkään epäilyn varaa. Hän oli se »kana», josta pysäkinhoitaja niin kunnioituksella puhui. Heittäen tuikean silmäyksen niin miehiinsä kuin odottamattomaan vieraaseen emäntä riensi ämpärit kädessä ulos. Ovi paukahti perässä, mikä tuntuikin hyvin luontevalta. Tämä nähtävästi ei tapahtunut ensimmäistä kertaa. Miehet naurahtivat vapautuneesti.

— On siinä muoria, tuossa meidän äidissä, on aina, kehaisi isä.

— On siinä, joo! Poika nauroi hetkotteli pitkän aikaa. Hän nähtävästi oli vajaakykyinen. Mutta isännällä riitti yhä puuhaa piipustansa. Hän sulloi tupakkaa sen pesään ja imi lupsutteli ilman tulta. Sitten hän kuitenkin hyssyttävin askelin kiiruhti noutamaan uunista tulta. Lyhyet sääret lengottivat astuessa. Mutta takamukset muodostivat suuren pyöreän perän, jota karkea valkoinen kangas peitti kuin jauhokuormaa. Olikohan kipakka pikku emäntä joskus lätkäissyt siihen? Suuttumaan hän tuskin saisi tuota miestä, vaikka parsinneulalla pistäisi! Kaikkea hassua vieras ajatteli, hyvää aikaa kun oli.

— No, istumaan tarttee käydä. Täällä on lavittaa ja vaikka tuohon sängyn laidallekin, hoksasi isäntä vihdoin. Hän viittasi kädellään penkille, äänessään vilpitön ystävällisyys.

— Istumaan niin, tarttee käydä, joo! touhusi myös poika.

Vieras kiitti ja istuutui. Noiden kanssa tuskin kannatti ryhtyä asiallisiin neuvotteluihin. Oli rauhassa odoteltava ampiaista. Ehkä hän piankin ulkoa pesään lennähtäisi.

Eipä kovinkaan pian. Äijä kerkisi juttuamaan talvesta ja keväästä, sonnanajosta ja pääsiäismarkkinoista, maailman sodasta ja tulevasta rauhasta. Mutta penkin tyvelle istahtaneen kulkijan matkoista pääsiäislauantaina ei puhuttu puolta sanaa. Outo paikka se oli, parasta sittenkin odottaa. Penkki oli pitkä ja leveä. Teki mieli heittäytyä pitkälleen lepäilemään, ja olisi hän varmaan sen tehnytkin, ellei olisi pelännyt emäntää, jota vain ei ruvennut kuulumaan. Tupa oli lämpöinen ja leivinuuni uhosi joidenkin herkullisten laatikkopaistosten tuoksua. Ukko rupatteli yhä vastausta odottamatta. Unettamaan tässä pian alkaisi, ellei kohta pääsisi saunaan ja sitten oikein sänkyyn nukkumaan. Se olisi ihanaa! Odottelija katkaisi kuitenkin liioilta toivelintusiltaan siivet. Vaikkapa vain tähän penkillekin, reppu päänaluisena. Kun se ukonilma vain nyt tulisi! Eiköhän jo piankin tärähtäisi.

Ja lopultakin eteisessä kopisi. Emäntä palasi ämpäri kädessä, puusylyys toisella käsivarrella. Hän selviytyi niistä nopeasti, veteli paistilaatikoitaan uunista ja ryhtyi ripeästi tuvan pöytää kattamaan. Vierasta hän ei vieläkään ollut huomaavinaan. Tämän itsensä täytyi tehdä herätys, hän ei voinut kauemmin enää odottaa.

— Olen yötilaa vailla. Voisinkohan tässä talossa sitä saada?

— Jassoo! Emäntä katsahti tuikeasti, ensi kerran.

— Suokaa anteeksi, että näin myöhäiseen juhlapäivän aattona tulin rauhaanne häiritsemään, mutta ei nyt ole muutakaan mahdollisuutta.

Isäntä aikoi vastata, mutta läkkipeltinen paistoslaatikko emännän kädestä putosi kolahtaen pöydälle ja keskeytti sen. He kaikki jäivät odottamaan, tuntui kuin seinäkellokin olisi niin tehnyt askeleitaan pidätellen.

— Eikö omaisiin ole turvaa? Onko niin outo paikkakunta?

— Niin on! vastasi puhuteltu kuten totta oli.

— Meillä ei ole vieraspaikkoja eikä ruokia kaupunkilaiselle herrasväelle.

— Mitä tuota turhia. On kai meillä paikkoja ja ruokiakin, alkoi isäntä sovitella.

— On niin, poikakin jälleen myötäili.

— On teille, kun täytyy olla! Pöytään käykää!

Se tämähti kuin kaksi korvapuustia. Miehet kuitenkaan eivät näyttäneet olevan niistä tietääkseen, astelivat vain peräkanaa pöytään, he kaksi tallukkaparkaa. Vieras tunsi asiansa kerrassaan menetetyksi. Hän nousi lähteäkseen.

— Miten pitkälti tästä tulee matkaa seuraavaan taloon? kysyi hän.

— Yön selkäänkö hän meinaa, juhlan aattona? Sehän on häpeäksi talolle, meinaan tuota... Ajattele nyt vähän, Aina!

— Niin aina, säesti poika.

— Kuka tässä on yön selkään lähtemisestä puhunut. Minähän sanoin, että ei ole vieraspaikkoja eikä ruokia kaupunkilaiselle herrasväelle.

— Suokaa anteeksi emäntä! Näytänkö minä mielestänne herraskaiselta? Ja mitä ruokaan tulee, niin siitä ei murhetta, minulla on repussa eväitä. Nukkumaan voin mainiosti heittäytyä tuohon penkille. Saunassa kuitenkin käväisisin ennen sitä, jos sallitte.

— Saunassa niin, tottakai! Löylyä riittää, minä takaan...

— Ja minä...

— Ja minä!... Että jauhattelet leipää ja pidät suusi kiinni!

Miten se kävisi laatuun? Sitä varmaan he kaikki vähän mietiskelivät, paitsi kello, joka käydä naksahteli. Ei emäntäkään enempiä selitellyt. Hän käväisi kamarissa tuoden sieltä pesuvadin, saippuan ja pyyhinliinan, jotka työnsi vieraan käteen.

— Lamppu ja tulitikkulaatikko ovat saunan ikkunalla, kylpyvihtoja eteisen naulassa, sanoi hän.

— Kiitoksia emäntä!

— Ei kestä!

Miten kukin halusi tuon ottaa. Voiton puolelle selviytynyt vieras käsitti sen parhaimmalla tavalla. Kepein askelin hän riensi saunaan, joka mustaotsaisena, mutta lämminsylisenä otti hänet vastaan. Tulitikut ja »kitupiikki» löytyivät neuvotusta paikasta, samoin lehtevä kylpyvihta. Lämpimiä vesiä oli myös lauhkeita padassa ja saavissa riittämiin. Köyryselkäinen kivikiuas suhisi rattoisasti.

Alli riisuutui, hauteli vihdan ja kiipesi lavoille. Pienestä puukipposesta hän ripotteli vettä mustaan kiukaaseen. Mehevätuoksuinen löyly kihosi hiljalleen. Lämminhahtuvaisena pilvenä se kietoi hänet ihanasti hiveleviin vaippoihinsa. Kesätuoksuiseksi hautunut kylpyvihta lisäsi hetken nautittavuutta. Hän tunsi leppoisasti väsyvänsä, mutta samalla niin suloisesti virkistyvänsä. Siinä se varmaan olikin, tämän suomalaisen savusaunan erikoisuus, sen tenhoava salaisuus. Hän jätti murheet, niin menneet kuin tulevaiset. Entisestä elämästään irtautuneen ihmisen oli parasta ottaa uudesta irti jokainen hetki niin aitona kuin se eteen tuli. Hän teki näin, lisäsi löylyä, nauttien kylpi, hangaten hauteli, holvaten pesi.

Vasta ulkona hän päivän ruskojen häviämisestä huomasi, miten kauan ja perusteellisesti oli nautiskellut. Perhe oli aikapäiviä lopettanut ilta-ateriansa, poika käynyt nukkumaan, emäntä korjannut pöydän. Isäntä vain askaroitsi takkauunin ääressä ainaisia omiansa.

— Lähtikö kivistä löylyä? tiedusti hän tulihiiliä kaivellen.

— Vaikka millä mitalla! Kiitoksia vain.

— Illalliselle ja nukkumaan jo! lopetti emäntä enemmät puhumiset ja kehumiset. Hän avasi oven vähäiseen kamariin, jonka pöytään ruoka oli katettu, sänkyyn vuode avattu.

— Tarttee nyt haukata illallista ja sitten nukkumaan enempiä kukkumatta.

Emäntä ravisti pientä pöytälamppua kuin osoittaen, ettei liikoja öljyjä ollut »kukkumalla» haaskattavaksi. Hyvää yötä toivottaen hän lähti. Ovi napsahti lukkoon.

Pöytä oli houkutteleva, puhtaalla liinalla verhottu ja siististi katettu. Ruokaa oli siinä runsaasti, kahdenlaista tuoreleipää ja särvintä, lihaa ja voita, peruna- ja lanttulaatikkoa, uunijuustoa ja mämmituohinen, maitoa kannussa, kirnupiimää tuopissa.

Oliko hän »hieno kaupunkilainen» nähnyt tällaista pöytää edes unissaan viiteen vuoteen? Mikä oli tässä tarkoitus? Oliko syötävä vai näpisteltävä? Kuka emomehiläisen aivoitukset nyt ymmärsi?

Terve järki tuli avuksi. Laatikot kuivuisivat, maito pahentuisi. Sen enempiä nirsuilematta hän hyökkäsi tämän verrattoman ruokapöydän kimppuun halulla ja taidolla, mikä olisi ollut nautinto myös avaimenreiästä katselijalle. Hän söi hätiköiden ja liikaa, paljonkin liikaa, sukupuolensa ja muut asianhaarat huomioon ottaen. Mitkä olivat tämän hetken tärkeimmät asianhaarat? Ruoka pöydässä! Nälkä vatsassa! Vähän öljyä lampussa! Sitä piti säästää... enempiä kukkumatta.

Hän kävi toimeen reippaasti... ja suoritti sen sataprosenttisesti, olisi vesijohtoliikkeen johtaja sanonut. Viimeiseksi hän tyhjensi maitokannun ja piimätuopin, jotteivät ne mainiot juomat yön aikana turhan tähden happanisi. Sammutettuaan lampun hän kävi vuoteeseen. Sänky oli kuin laatikko, mutta sen pielukset olivat pehmeät ja lakanat niin suloisen karheat. Niiden puhdas pellavainen tuoksu hiveli ihanasti. Hän hieroi nuorteita jäseniään hengittäen syvään.

Ensimmäinen päivä »uutta elämää» oli lopussa. Hän käväisi mielessään nopeasti sen monet pikku vaiheet, joista muutamat olivat aika jännittäviäkin. Hyvä alku vaikeuksista huolimatta. Päivä kuin helminauha. Hän sormeili ja siveli sitä hetken. Unitonttu hiipi ja siveli hänen silmiänsä. Helminauha unohtui kätkemättä, se ei ollut vaarallista. Kukaan täällä ei sitä häneltä varastaisi.

TOINEN LUKU.

Aurinko paistoi ikkunasta seinälle ripustettuun kuvaan; sotilaspukuisen nuoren miehen kasvoihin. Se oli vähäinen valokuvasuurennus. Eilen illalla öljylampun hämärässä valossa Alli ei tullut huomanneeksi sitä. Miehellä oli tuuhea aaltoileva tukka, suuret silmät ja teeskentelemätön hymy. Kuin mikäkin filmitähti! Tuollainen välittömyys oli harvinaista tavallisella ihmisellä valokuvassa.

Unet silmistään karistaen Alli jäi pitkäksi aikaa kuvaa katsomaan. Nuori mies oli aina herättänyt hänessä mielenkiintoa, mitäpä olevaista luontoansa kieltämään. Myös tämä kiinnosti. Hereä aamuvalaistus elävöitti kuvaa ja hänen virkistyviä ajatuksiaan. Poika varmaan oli »siellä jossakin». Tämä kuva oli nähtävästi hänen asevelvollisuusajoiltansa. Nyt mies oli jo kahden sodan vaiheet läpäissyt tekijä, kersantti, ties mikä ritari. Iältään poika saattoi olla ehkä kolmenkymmenen vaiheissa, vajakykyinen naurava poika pari kolme vuotta nuorempi. Mahtoiko talossa muita lapsia ollakaan? Jos tämä ritari sodassa säilyisi, niin hänestä tulisi taloon uusi isäntä. Hyvään tarpeeseen sellainen jo tässä olisikin.

Hän havahtui ja naurahti mietteilleen. Kulkijatyttö armosängyssä maaten järjesteli talon asioita kuin omia hiuksiaan jo ennenkin sitä. Hän katsahti kelloonsa. Se oli vähää vaille kuusi. Emäntä jo kuului tuvan puolella rapistelevan. Maalaisihmiset nousevat varhain; ehkä navetta-askareillaankin oli jo käynyt. Kumpi nyt olisi järkevämpää, jäädä makailemaan vai pyrkiä auttamaan? Tätä oli harkittava, kuten kaikkea muuta. Eilisillan kokemukset eivät siihen paljonkaan neuvoa antaneet. Jännittävä päivä tästäkin saattoi tulla. Täysin siemauksin hän kaikesta tähän saakka oli nauttinut ja yönsä hyvin levännyt. Hätäkö näissä voimissa ja tässä vireessä vaikka mottimetsiin painua. Hän nousi, pukeutui ja kiiruhti tupaan.

Emäntä kaatoi kahvia kuppeihin, joita pöydän päähän oli aseteltu kolme paria. Isäntä piippuineen hissutteli keskilattialla, poika istui penkkijakkaralla. Huomentervehdykseen miehet vastasivat kohteliaasti, emäntä lyhyeen, hieman kireästi. Oliko hän jälleen vihainen tai yllättynyt? Uusi päivä toi uudet käänteet. Hyvät neuvot olivat aina tarpeen. Tuskin hetkeäkään viipyen Alli teki ratkaisun ja astui pöytää kohti.

— Hyvää huomenta ja hyvää pääsiäistä talonväelle! Nukuin mainiosti ja sopivaan aikaan huomaan myös heränneeni.

Hän kävi istumaan pojan viereen, joka naurahdellen antoi tilaa. Emäntä katsahti poikaan vihaisen pidättävästi.

— Kannattipa hyvinkin jo nousta! Tämä meidän muori keittää kahvin, vaikka pannussa ei niin papuakaan, kehahti isäntä.

— Mitä turhia höpiset! Korviketta tämä vain on, epäsi emäntä rientäen neljättä kuppiparia noutamaan.

Kahvileipänä oli suuri vehnäpulla, pikku lautasella ruskeaa voita.

Emäntä leikkasi pitkiä viipaleita, teki pojalle ja itselleen voileivät, minkä jälkeen tarjosi veitsen vieraalle. Isäntä levitteli voita omalla tuppipuukollansa. Sokerirasia oli täynnä pikku palasiksi napsittua sokeria.

— Siinä on vähän imelää. Tarttee ottaa ja panna sekaan!

Emäntä työnsi sokeriastiaa vierasta kohti. Tämä kiitti tarjouksesta, mutta rapisteli sakariinisirusia pienestä umpirasiastansa.

— No, ehtisi nuo omat antimensa myöhemminkin.

— Jokainen ehtii nyt itse omansa.

Vastaus näytti tekevän emäntään hyvän vaikutuksen ja Alli tuli siitä mielessään iloiseksi. Hän oli valinnut oikein niin taloon jäädessään kuin sen väkeen suhtautuessaan. Samaan tapaan hän päätti jatkaa edelleen epäröimättä. Emäntä kaatoi toiset kupit, leikkasi lisää leipää, käski ottamaan ja voita levittämään. Isäntä säesteli samaan henkeen... niin aina! Poika naurahteli sopivaan ja sopimattomaan aikaan, vähän kaikelle ja kaikille, saaden palkakseen vihaisia silmäniskuja. Vieras alkoi yhä enemmän aavistella emännän yrmeyden syitä. Tämä lapsekas poika oli varmaankin kipeimpiä niistä. Milteipä samanarvoinen oli isäntä, tuo hyväntahtoinen tallukka, jonka tilille muori luultavasti sijoitti myös ensimmäisen. Syvempiä syitä ja vaikuttimia hänen äkkipikainen luonteensa tuskin ymmärsi eikä ehtinyt etsimään. Jokainen pojan tai isän »möhläys», jonka sivullinen huomasi, oli kuin pistos hänen sydämeensä. Kukapa tällä luonnolla ja näissä oloissa halusi vierasta silminnäkijäksi. Parasta siis häipyä tielle, ellei sopivalla tavalla kykenisi mukautumaan ja auttamaan. Ikävää olisi, jos näin pian täytyisi jättää tämä omituinen pikku talo asujamineen, saunoineen ja herkkuruokineen. Jokapäiväiseen, ainakin pyhäpäiväiseen, leipään näytti tässä talossa kuuluvan paljonkin hyvää.

Alli nousi, otti kuppinsa pöydästä, vielä toisetkin parit ja juoksutti ne pienelle pesupöydälle. Pian hänen silmänsä keksi siellä pesuvadin ja astiapyyhkeen.

Jo monta vuotta hän itse oli hoitanut pikku taloutensa. Astioiden peseminen ja kuivaaminen oli hänen mieliaskareitaan ja kävi häneltä kätevästi. Niinpä nytkin tuota pikaa kahvikupit olivat puhtaina ja kuivina paikoillaan. Yhteen menoon hän tyhjensi eilisiltana kamariin katetun ruokapöydän ja pesi astiat. Hän tunsi emännän tarkkailevan, vaikka ei ollut sitä huomaavinaan. Aamiaista valmistettaessa hän keksi uusia töitä, huuhtoi perunat, nouti puita ja hoiteli hellatulta. Kun pöydän kattamisen aika tuli, asetteli hän ruokailuvälineet neljää henkeä varten. Kananmuniakin keitettiin kaksi kappaletta jokaiselle. Talossa oli siis muniviakin kanoja navetan puolella.

Näin yhteistoimin valmisteltu aamiainen joutui ajoissa ja nautittiin hyvällä halulla. Isäntä piti iloista puheseuraa, eikä emäntäkään tuiskahdellut paitsi pojalle, milloin tämä turhan tähden nauroi tai joutavia kertaili. Poika parka totteli, mutta unohti heti. Emännän apulaisella ei omasta puolestaan ollut mitään valittamista. Hän milteipä tunsi kuuluvansa jo perheeseen. Askartelu oli hänestä hupaisaa, jos hän vain olisi keksinyt sitä enemmän.

Radio oli sijoitettu tupaan nurkkahyllylle. Kellon lähetessä kymmentä poika aukaisi sen. Tämä nähtävästi oli talon arvokapineista ainoa, joka oli uskottu hänen käsiteltäväkseen. Poika ylpeili siitä ja oli syytäkin. Kirkonkellot alkoivat soida. Talonväki kokoontui pöydän ympärille virsikirjoineen. Alli istui pojan viereen ja seuraili samasta kirjasta. Molemmilla miehillä oli hyvä lauluääni, emännällä sensijaan ei alkuakaan. Kuitenkin hän yritteli silmälasit nenällä itse puutteellisuuttaan huomaamatta. Isäntä nikkasi pöydän yli silmää. Hän oli asemaansa mukautunut hupaisa pikku mies, sukkelaälyisempi kuin miltä näytti.

Mutta saarnan aikana kävi kuten kirkossa usein ja monelle radiokirkossakin. Muoria alkoi ankarasti nukuttaa. Hän nuokkui ja torkahti. Poika seurasi äidin hyvää esimerkkiä. Isäntä jälleen selittävästi nikkasi, kaivoi esiin tupakkansa ja piippunsa. Hiljaa hän hissutteli ja toimiskeli. Mies oli nähtävästi monta kertaa ennenkin »kirkossa» tupakoinut ja joutunut kiinni. Tänään toki ei, koska asianomainen tapojen valvoja ei herännyt ennen kuin loppuvirren alkaessa. Ihme, miten emäntä istuallaan saattoikin niin sikeästi nukkua... ja niin taitavasti herätä. Hän oli siinä käsityksessä, ettei kukaan ollut huomannut hänen torkahdustaan.

— Nukutko sinä onneton kirkossa! Jo pitää olla aika unikeko! koveni hän pojalle, joka puolestaan hyvitti keksityn synnin raikkaalla lukkarinäänellänsä. Oikein hartaasti ja komeasti hän veisasi loppuvirren viimeiset säkeistöt.

— Täytyy sulkea jo radio, että akkumalaattori ei kulu! perusteli hän seuraavaa toimenpidettään tärkeäntuntuisena.

Emäntä teki kahvitulen hellaan. Isäntä kaivoi esiin tupakkavälineensä niinkuin hyvinkin pitkän aikaa olisi paastonnut. Kaikkia tämä vaihdos piristi. Sängyn päällä päiväuniansa kehräilevä kissakin hypähti lattialle jalkojaan oikoen. Siinä se punaisella suullaan tyytyväisenä haukotteli, rakoisilla silmillään suoraan aurinkoon päin killistellen.

Mutta kahvipöydän kattamisessa, kuten vähän myöhemmin päivällisen laittamisessa, vieras jälleen pääsi askaroimaan emännän apulaisena. Milteipä kaikki ruoat oli jo aikaisemmin valmistettu, samaa kuin illalla: laatikoita, paistoksia, uunijuustoa ja mämmiä. Ruokaa näytti olevan riittämiin vierastakin varten kahdeksi pääsiäispyhäksi.

Iltapäivällä Alli lähti ympäristöä katselemaan. Pellot kiersivät taloa, niitty järven rantaa peltojen alla. Kallioinen vuori metsämaan taustana antoi seudulle jylhän erikoisleiman. Kesällä täällä olisi kaunista, talvisin sopivaa hiihtomaastoa huimapäisemmänkin varalle. Naapuritaloja ei näkynyt, mutta isäntä oli ehtinyt kertoa, että niitä eteenpäin johtavan kylätien varrella oli useampiakin, noin harvakseen, kilometrin puolentoista välitaipaleilla. Näin olikin asian laita. Kymmenisen minuuttia käveltyään hän kohtasi niistä ensimmäisen koivupuiston reunassa.

Se oli suurempi talo, asuinrakennus punaiseksi maalattu. Karjarakennus oli muurattu mäen laitaan ruskeaksi poltetuista tiilistä. Iltapäivän aurinko lämmitti ne entistäkin ruskeammiksi, valkoreunaiset ikkunat se hehkutti lämpimänä säteileviksi silmiksi. Seutua katselemaan lähtenyt tarkkailija ei voinut olla pistäytymättä näin kiehtovasti vilkuttavaan taloon.

Pihamaa oli aurinkoinen ja avara, mutta ketään ihmisiä ei näkynyt. Valoisasta, päivän lämmittämästä ulkoeteisestä johti sisään kolme ovea, joista yhden takaa kuului lasten hillitön meteli. Hetkisen kuulasteltuaan hän avasi sen ja astui huoneeseen.

Intiaanisodan laineet löivät korkeina, eikä hänen vähäpätöisyyttään sen tähden ollenkaan huomattu. Vanhin lapsista, yhdeksän tahi kymmenvuotias yritteli hoitaa ylijärjestäjän virkaa, mutta häntäkään ei enää toteltu. Hänen kiljumisesta käheäksi käynyttä ääntään ei otettu kuuleviin korviin. Kaksi sulkatöyhtöistä intiaanipäällikköä taisteli hopeapaperilla päällystetyt »tomahawkit» kädessä. Kaksi pienempää samankokoista ja -näköistä oli noennut itsensä nykyaikaisiksi autonkuljettajiksi ja onnistunutkin siinä mainiosti. Autojen puuttuessa ajoivat he toisiaan uunin liedessä mustatut kekälekepit kädessä. Sitten vielä viides — kuudeshan se jo oli — hyppeli tasajalkaa lattiakarsinassaan soittaen molemmin käsin vasikan kelloa.

Toimekas taistelun melske tempasi vieraan katselijankin hengessä mukaan. Sen sijaan, että olisi rientänyt turhaan touhuavan ylijärjestäjän avuksi hän pysähtyi ovella nauravaksi katselijaksi. Rauhan maahan palautti vasta navettatoimistaan kotiutuva äiti vähitellen.

— Rakkaat raisut lapseni! Mitä kummaa taas olette keksineetkään!

— Me olemme intiaaneja... Me automiehiä! Puu... puttajia! Hiilikaasuttajia!

— Leivän puputtajia te olette ja kaasuttajia kanssa!

Naurava äiti kaappasi puputtaja-kaasuttajat kainaloonsa. Intiaanipäälliköt luovuttivat hänelle pirstoutuneet tomahawkinsa, pikkuinenkin karsinastaan tarjoili lehmänkelloansa. Rauha ja rakkaus vallitsi taas, niinkuin sotaa ja meteliä ei koskaan olisi ollutkaan. Myös ylijärjestäjän silmät loistivat ilosta, vaikka hänellä raskaan valtakautensa vaiheista tuntui olevan enemmän valittamista kuin valittuja sanoja. Mutta kesken raporttejaan hän huomasi vieraan tädin, joka taistelunäytöksen kestäessä oli siirtynyt istumapaikoille ikkunanpieleen.

— Ja äiti, kuule! Eivät he yhtään totelleet minua, vaikka tuo vieras tätikin katseli tuolla!

— Katseli vain, eikä apuun rientänyt, voi päällikköparkaani! Ja mikä se semmoinen katselijakin! Tartuttavasti naurahtaen äiti kääntyi katsomaan ja esittäytymään, eikä vieraskaan enempää viivytellyt. Kosketus heti ensi otteessaan oli sytyttävän lämmin, tuttavuus rakentui vaivatta ja välittömästi. Ennen kuin häipyvä iltahetkinen oli kulunut, tunsivat he toisensa hengenheimolaisiksi, milteipä lähisukulaisiksi, vaikka taannehtivasti selvityksiä etsien olisi tarvinnut kaivautua ehkä vuosisatojen taakse. Henkinen sukulaisuus hypähtelee suorempia teitä. Se on kuin kesäinen auringon säde, kuin päivän pilkahdus ullakkokamarin ikkunaruudussa. Ajatuksen nopeudella se rientää peltojen ja metsien, vuorienkin ylitse. Kunnes jonkin Pellontauksen ikkunassa pihapuiston takana tapahtuu pysähdys, nopean etäisen etsijän levähdys.

Rientävä valo keskittyy, lämpenee. Pikkuinen ruutu herää, säteilee. Syntyy tähti, pieni valospektri, joka heijastelee kirkasta valoaan, sähköistää nukkuvan ympäristön. Tuulen henki suhahtaa, linnut heräävät laulamaan. Lukemattomat kastepisarat välkkyvät puiden lehdillä. Keväisen päivän uusi riemukas elämä herää.

Näiden kahden naisen, kaupunkilaisen konttorineidon ja lapsirikkaan maalaisemännän ensi kohtaaminen tapahtui samassa hengessä, pääsiäispäivän ilta-auringon ikkunoihin sädehtiessä.

Emäntä kiehautti kahvin sähkökeittimellä, samalla kun järjesteli kupit viereisen huoneen pöytään. Intiaanipäälliköt ja puputtajat saivat pullapalansa kukin, pyysivät ja pääsivät ulos, kun johtaja lupautui edelleen ylijärjestäjäksi. Kellonsoittaja sai korotuksen äidin syliin, jossa hän tyytyväisenä nakerteli pikku leipäänsä. He kertoilivat elämäntarinansa, ikävuosissa milteipä samat, kokemuksissa erilaiset. Emäntä aloitti.

Velkavaroilla lisäopintonsa suorittanut ylioppilasneitonen sattui saamaan opettajan paikan täällä Kattilan kylän kansakoulussa. Niin pääsi tyttöriepu valtion leipään, velkojaankin maksamaan ja oli onnellinen. Kunnes opettajan toimen ohessa kehkeytyi eräs episodi, yhtä vanha kuin uusi. Pellontauksen talossa oli poikamies isäntä, puhdasverinen, hyvä-ääninenkin. Hän lauleli duettoja opettajan toverina nuorisoseuran iltamissa, näytteli ensi rakastajan osaa näytelmäkappaleissa...

Lopun jo saattoi arvata, konttorihiirikin. Se jatkui ja kehittyi hyvää vauhtia, ensin koululla, sitten Pellontakana, vaihteeksi myös päinvastoinkin. Kunnes duettotoveri ja ensimmäinen rakastaja sanoi kuten sanottava oli: Minä olen Pellontauksen Heikki enkä mikään koulun Vihtori. Jos kuitenkin välttämättä tahdot myös kasvattajavirkasi pitää, niin tulee kai näitä, pellavapäitä. Vaikka muutaman vuoden kuluttua omaan taloon koulu perustettaisiin. Niinkuin sitten vuosien niittaan yritti käydäkin, kuten vieraskin sen saattoi nähdä.

Mutta missä nyt piileksi tämä ensi rakastaja, tämä koulun perustaja ja Pellontauksen Heikki? Uuden ystävän olisi pitänyt silmäillä enemmän ympärilleen, ennen kuin hän tätä kysyi. Varmaankin hän tällöin olisi huomannut sen, minkä nyt vasta kysymyksen tehtyänsä. Peililipaston kannella, viheriäisen myrttiseppeleen soikiossa oli kuva. Nuoren miehen eloisa silmäpari katseli sieltä. Voimakaspiirteinen suu näytti tapailevan sanoja: Olen Pellontauksen Heikki, en koulun Vihtori... Koulu perustetaan omaan taloon. Tulee kai näitä pellavapäitä...

Kotikoulun yksinäiseksi jäänyt opettaja kääntyi poispäin. Kellonsoittaja yhä sylissään hän käveli kuvan luokse, katseli sitä hetken ja palasi sieltä jälleen vieraansa luokse pöydän ääreen.

— Mieheni tie kävi samasta portista kuin tuhansien muiden. Murhetta älä kanna! hän sanoi ja sanoo sen vieläkin. Enkähän minä ole yksinäinen, niinkuin ei kukaan, jonka ympärillä tällainen elämä kasvaa ja riemuitsee.

Se kuului ja näkyi. Tätä todistusta vastaan ei voitu kiistää.

Toinen tarina alkoi samoilla loimilla, vain kuteet olivat haalistuneet. Opiskelijaneito oli hänkin, kaupunkilainen. Kohtalo hänelläkin sama kuin tuhansilla muilla, ei iloista liian rikas, eipä liioin suruistakaan. Toimena oli konttorityö, tunnit ja koneet, kotina »yhtiöpesä», virkistäjänä teatteri ja elokuvat. Pientä lisäpiristystä antoivat neliviikkoiset kesälomat, viikon rengasmatkat, levymusiikki, pikku hakkailu uimarannoilla. Siinä kaikki... ellei otettu huomioon »Kyöpelinvuorta», joka palvelusvuosien ja konttorikoneiden takaa alkoi häämöttää yhä selvemmin ääriviivoin.

— Mistäkö hänelle nyt tämä outo matka ja päähänpisto? Päähänpisto tosiaan, ehkä tuikkaus vähän syvemmällekin sydänveriin. Tällainen elämänkaipuu oli saanut ja kasvattanut itunsa jo vuosien kuluessa maaseudulle tehdyillä kävely- ja hiihtoretkillä, nyt viime aikoina talkootöissä ja mottimetsissä. Näistä harrasteluista saamansa »mottitodistuksen» perusteella hän oli pyytänyt ja saanut työnantajaltaan ylimääräistä maatyölomaa parisen kuukautta, pääsiäisestä helluntaihin. Kun maaseudulla kuitenkaan ei ollut sukulaisia eikä tuttavia, oli hän ostanut rautatielipun tuntemattomalle asemalle sisämaahan, päähänpistosta ajanut vielä muutaman minuutin »pommilla» ja sitten pysäkin hoitajan neuvomana viettänyt ensimmäisen yönsä harmaassa pikku talossa pienen järven rannalla, tässä lähellä.

— Purolassa ollut yötä! Ihme ja kumma!

— Kuinka niin kumma?

— Tiettävästi ei kukaan vieras, tuskinpa kuljeskeleva mustalainenkaan voi sanoa tuota samaa.

— Tämähän ihan ihmeeltä kuuluu. Talon vierasvaraisuudessa ei mielestäni ole pienintäkään valittamisen varaa. Joka paikassa hohtavan puhdasta ja ruokakin sellaista, että kaupunkilainen tuskin unissaan voinee parempaa kuvitella.

— Tuon kaiken tiedän ja uskon. Entä ihmiset.

— Isäntä itse hyväntahtoisuus, kuin paras joulupukki.

— Ja emäntä?

— Erinomainen, toimelias ja puhdas, kuten sanoin. Ei kärsi luteita.

— Sinä verraton hiiri! Oikein minun pitää esittää lähempääkin tuttavuutta. Nimeni on Toini.

— Minun Alli. Kiitos!

Yhä läheisemmäksi tekevän esittelynsä jälkeen he jatkoivat keskusteluaan Purolan väestä, jonka esivalta emäntä ja joulupukki-isäntä Toinin tietämän mukaan olivat kolmessa pitäjässä tunnetut. Toinin käsityksen mukaan Parolan emännän epäluuloiseen eristyneisyyteen oli löydettävissä luonnolliset syyt. Isäntä oli hieman hepsakka, jolle hänen serkkunsa, jo ikäihmiseksi elähtänyt kartanopaikan sisäkkö, oli mennyt emännäksi paremman puutteessa ja talonkin tähden. Toimelias, kunnon nainen sai hyvän miehen ja toiselta puolen avun tarpeessa oleva mies sai toimeliaan vaimon, ja mikä tärkeintä: Hyvä talo tuli emännän toimesta jälleen kuntoon ja säilyi suvussa.

Näin Toini kuulemiaan selvitti. Alli kuunteli ja ihmetteli.

— Sittenhän kaikki on niinkuin olla pitää.

— Niin on. Sitä kaikki sanovat, papitkin lukusilla. Kun sellaisia Purolan emäntiä ajoissa saataisiin jokaiselle miehen hepsakalle, ei juopporetkuja enempää kuin rappiotiloja löytäisi tästä maasta hakemallakaan.

— Niin aina!

— Joko senkin huomasit. Emännän nimi on Aina.

— Monta kertaa päivässä se tulee lausutuksi.

— Niin aina!

He nauroivat hilpeästi. Toinin aloittamana keskustelu jälleen jatkui.

— Erästä seikkaa et liene keksinyt. Varmaankaan et ole niin tarkkanäköinen.

— No?

— Emäntä on isäntäänsä kymmenen vuotta vanhempi.

— Nuorempi tarkoittanet!

— Tarkoitan mitä sanoin. Viime talvena Purolan emäntä täytti seitsemänkymmentä vuotta.

— Tuota ei kukaan kirjoja näkemätön uskoisi. Hänhän on eläväinen ja pirteä kuin kuka tahansa nuori ihminen.

— Kuka tahansa nuori ihminen ei ole yhtä pirteä, eläväisyydestä puhumattakaan. Hänellä lienee päässään tuskin montakaan harmaata hiusta.

Intiaanihuuto kuin paristakymmenestä kurkusta lähtenyt kantautui pihamaalta ovien ja ikkunoiden lävitse. He nousivat katsomaan. Ei siellä mitään vakavampaa ollut, vain Pellontauksen kotikoulun tavallista välituntiriemua. Uusi intiaanisota nähtävästi liekkiin leimahtamassa. Naapuriheimoista haalittua apuväkeä nähtiin sulkatöyhtöisten päälliköittensä ympärille ryhmittymässä. He palasivat istumaan ja äskeiseen keskusteluaiheeseensa.

— Huomasitko pojassa mitään erikoista?

— Hyväntuulinen nuori mies.

— Niinkuin isänsä ja enemmänkin vielä. Hän on lapsena sairastanut ankaran taudin, saanut nähtävästi heikkousperinteitä vanhemmiltaan.

— Ei äidiltään kuitenkaan.

— Tuskinpa isältäänkään suoranaisesti. Se on sukurasitusta. Serkukset menivät keskenään naimisiin, että varallisuus säilyisi suvussa. Näin on tapahtunut täällä päin monessa muussa talossa. Sanotaan emännän vihaavan poikaansa, mikä on inhimillisesti ymmärrettävää. Tuskinpa kukaan rakastanee heikkouksiaan omissa lapsissaan.

— Poika parka on varmaan saanut monta läksytystä.

— Niinkuin myös isäntä saamattomuutensa vuoksi. Hänelle se usein lienee terveellistäkin. Sitä paitsi emäntä on talossa kantanut sellaisen työtaakan, että hänen täytyykin siitä edes jollakin tavalla hyvitystä saada. Palvelijaa ei ole pidetty, tuskin olisi saatukaan. Ja arvaatkin tuon, mitä siitä seuraa milloin yksi naisihminen, vaikka sellainenkin pirhakka, hoitelee talossa emännän ja isännän tehtävät, niin on siinä lentämistä.

— Jo on. Jopa paikkaan jouduinkin. Entäs talon toinen poika?

— Että sinä jo hänetkin huomasit.

— Mihinkä silmäni sain, kun suurennuskuvastaan seinältä katseli.

— Ja sinä katselit haaveilevin silmin vastaan. Tämä poika on luku erikseen. Hän on nyt siellä... jonne kaikki lähtevät, mutta josta kaikki eivät palaa...

Toinilla oli jälleen asiaa lipastolleen. Tällä välin vieras pyörähti ikkunaan tarkkailemaan, miten intiaanisota pihamaalla kehittyi. Sotahuudoista päättäen pelin avaus oli jo tapahtunut.

He palasivat istumaan. Keskustelu jatkui jälleen Toinin aloittamana.

— Nuoremman pojan nimi on Vilho. Hän on ammatiltaan maatalousneuvoja, oli jo pari vuotta ennen sotaa kotoa poissa. Kerrotaan, että ei tullut äitinsä kanssa aikoihin. Nyt emäntä kyllä häntä hyvinkin muistaa.

— Uskon sen.

— Valitettavasti tällä Parolan reippaalla soturipojalla on jo morsiankin katsottuna.

— Mitä valittamista siinä on!

— Eikö ole? No, kun ei sinulla, niin ei kai minullakaan. Meidän karjakolla myös on reipas soturipoika ja kuuluu olevan lomalla. Minun täytynee rientää tyttöä lypsämisessä auttamaan, että onnen miekkonen sitä pikemmin pääsee mielittyänsä tapaamaan. Ehkäpä viihdyt pikku Liisan toverina tuvassa. Tai Liisa kyllä viihtyy yksinäänkin lelujensa seurassa. Lähde navettaan!

— Mielelläni!

Liisa kelloineen pääsi tarhaansa, emäntä vieraineen lähti navettaan.

Kaunis kymmenpäinen karja otti heidät ammutervehdyksin vastaan. Navetta oli juuri talvisodan edellä rakennettu, valoisa ja käytännöllinen. Automaattijuomalaitteet, parret, kuivike-, kuiva- ja tuorerehusäiliöt olivat viimeistä huutoa. Isännän toimintoja määräävänä periaatteena oli ollut: Vain paras oli kyllin hyvää. Kun tarvittavista käyttövaroista ei ollut puutetta, saattoi hän sitä käytännössäkin noudattaa.

Puettuaan ylleen valkoisen suojapuvun kiiruhti emäntä karjakon avuksi. Tämä oli jo jakanut lehmille iltarehut ja aloittanut lypsyn. Herutus tapahtui taidokkaasti. Maito alkoi juosta, ämpärien laidat somasti soittaa. Myös emäntä näytti hyvin osaavan lypsämisen taidon. Tyytyväisinä rehupöytänsä antimien kimpussa ahkeroivat lehmät antoivat valkoisena maitorieskana maksun kukin kykyjensä ja leivisköittensä mukaan. Tyytyväinen ynähdys, ystävällinen nuolaisukosketus karhealla kielellä lypsäjän mekkoon, oli näkyväinen tunnustus vilpittömästä kiitollisuudesta. Vastaanottajat olisivat nähtävästi vähempäänkin tyytyneet.

Vieraskin olisi tahtonut auttaa, mutta kun hän ei omistanut virkapukua eikä tarvittavaa taitoakaan, sai hän jäädä oppituntia ottavaksi katselijaksi. Taito se oli tuokin monine eri otteineen. Siihen kuului hellävaraista pesua, huolekasta kuivaamista, hierontaa, vanuttamista, jos mitäkin näpsimistä. Itse lypsäminen vasta oli kuin sadon korjaamistyötä hyvin suoritetun muokkaustyön jälkeen. »Heruttaminen» oli ollut Allille näihin saakka milteipä outo sana, käsitteenä yksipuolinen, arkipäiväinenkin, mutta ei enää. Siihen sisältyi paljon kiintoisia asioita, jopa tunnearvoja. Kun tuota itse pääsisi harjoittamaan!

Näitä katselija tuumiskeli, koska ei hänellä siinä muutakaan tehtävää ollut. Maito soitteli hauskasti. Siinäkin oli oma tahtinsa, milteipä taiteellinen temponsa. Ensin tunnustelevasti suikkien, sitten väljemmin kuin virtoina, lopuksi tippoina hiljentyvästi soittaen. — Ne ovat rasvaisia tippoja, parempaa kuin helsinkiläisten korvikekerma, virkkoi emäntä-lypsäjä naurahtaen. Sen saattoi katselija hyvin uskoa.

Mutta karjakolla oli omat yksityisasiansa, puoli kahdeksalta nähtävästi ja hän kiiruhti kermatilkkomisiaan. Palkkiot luonnossa hän kieltämättä siitä ansaitsi, niin kätevästi työ häneltä kävi.

— Hilja lähtee vain! Kyllä me näistä jo selviämme, kehoitti emäntä.

Tyttö ei tänä iltana kahta kehoitusta tarvinnut. Hän lähti hiljaa hyräillen: Tuonne taakse metsämaan... Sinne siitä kohdakkoin lähti vieras kuuntelijakin, kun maidot ja astiat saatiin kuntoon ja vierailuasiat kunniallisiin päätöksiin.

— Kävele sitten tänne reppuinesi, huomenna tai ylihuomenna! kehoitteli emäntä naurahdellen.

— Enpä tiedä vielä, kävelenkö. Jospa otan asuntoemännältäni palveluspaikan, niin tulen vasta ensi sunnuntaina kertomaan siitä.

— Aikaisemmin tulet.

— Oletko varma?

— Melkein patentti.

— Perästä kuuluu. Kiitos kuitenkin tarjouksesta. Näkemiin joka tapauksessa!

— Näkemiin! Ja tervetuloa!

Tuonne taakse metsämaan... hyräili pian toinenkin tyttö, vaikka tiettävästi siellä ketään ei ollut häntä odottamassa. Ilta oli keväinen ja raitis. Tie kova, raide kiiltävä. Se vietti lammelle ja Purolaan päin. Olisipa hänellä nyt ollut sukset tai potkukelkka! Luisti hyvin ilmankin, pikkupoikien tapaan kengänpohjilla liukuen.

Mutta Purolan tupa oli tuiman hiljainen, radiokin äänetön, käskystä tiettävästi. Vieras oli kuvitellut rattoisaa keskustelu-iltaa johdannoksi keväisille suunnitelmilleen. Toinen häntä väkevämpi mahti oli ajatellut toisin.

— Kamariin on pantu ruokaa. Tarttee käydä syömään ja nukkumaan sitten!

— Kiitoksia paljon! Hyvää yötä!

Lyhyt vastaus, eikä sen enempää. Oli kai sitä siinäkin, varsinkin kun pöytä oli se kuin oli, antimiltaan eilisiltaisen veroinen, liina peloittavan puhdas ja hohtavan sileä. Se oli toinen liina. Näytteeksi ehkä vai missä tarkoituksessa? Hän varoi mitä huolellisimmin sitä, samoin astioiden kalistelua, murenia ja tippasia. Mutta pöydän antimien hyväksikäyttöä ei, kerta kaikkiaan ei, koska ei voinut. Vaikka siitä olisi ollut mitä maksettava, millä tavalla tiliä tehtävä! Se tapahtuisi huomenna, tulevina aikoina. Kullakin päivällä oli murhe itsestään.

Hän söi ja joi kyllikseen. Ensmmäinen vuorokausi oli kulunut. Se oli antanut hänelle hyvää yli odotusten.

KOLMAS LUKU.

Tuvan kello löi... neljä, viisi, kuusi! Aurinko oli noussut ja säteili heijastumiaan kamarin ikkunaan. Ensimmäisen pääsiäispäivän hankiainen oli nauttimattomana käsistä karannut, pian menisi tämänpäiväinenkin, jos tässä liikoja vitkastelisi.

Alli nousi ja pukeutui siniruskeaan retkeilypukuunsa, housuihin ja puseroon. Eilenkin hän oli jo sitä mielinyt, vaan ei uskaltanut. Tänään oli toinen päivä ja mieli hilpeä, milteipä taistelunhaluinen.

Poika nukkui vielä tuvassa, mutta haltijaväen leveämpi sänky oli tyhjä, jo päiväkuntoon kohennettu. Isäntä tallissa, esivalta navetassa! Ei aika enää viipyä! Hän ratkaisi nopeasti. Entäpä viivyn retkilläni ja tulee nälkä? Repussa kuivaa evästä, kamarin pöydässä tuoretta... oli vaikka mitä! Hän pyörähti kamariin ja valmisti häthätää muutamia voileipiä... loistavia eväsleipiä! Voita, voikylmäksi hyytynyttä sianpaistia, makkaraviipaleitakin vielä hiivaleivälle, joka ilman mitään jo oli herkkuleipä. Pöydän leikkelelautaset jäivät milteipä tyhjiksi. Tämä oli häikäilemätöntä, hävyttömän rottamaista. Olkoon! Kuka paaston jälkeiset kiusaukset kestää?

Käärö kainalossa hän livahti ulos kuin ruskea orava, eipä hetkeäkään liian aikaisin. Esivalta ilmestyi navetasta karjapihaan kääntyen siitä tupatielle ämpäreineen.

Miten monta kertaa metsä lienee ollut ahdistetun ainoa turva Suomenmaassa? Suojaa se oli tarjonnut niin kaksi- kuin nelijalkaisille jyrsijöille. Näin nytkin, tämän keväisen päivän aamuhetkenä. Hän sinihousuinen, kaksijalkainen orava oli jo vapaa kuin taivaan lintu. Hän juoksi ja joutui pellon reunaan, oli metsässä yksin. Kaikkea vielä. Tänä aamuna oli metsässä paljon muita keväisestä vapaudestaan nauttivia iloittelijoita: laulavia, viheltäviä, ruskeatakkisia, sinihousuisia. Jyrsijöitä oli jos mitä laatua! Kilvassa ne toivottelivat kaksijalkaisen toverinsa tervetulleeksi, monetkin vain äänellään, piilopirteistään, itseään ilmaisematta.

Jostakin mäen takaa, ehkä läheltä, kenties kauempaa, kuului urosteeren riemuntäyteinen kuherruslaulu, pauhasi kuin Kullervon sotatorvi. Minä soittelen! Minä laulelen! Minä sankari nuori! Missä on se uros, joka niskani nujertaa? Missä naisenpuoli, ken rakkauttani vastustaa? Sahii! Suhuu! Hu- lu- lu- luu!

Se pysäytti yksinäisen retkeilijän ihastuneeksi kuuntelijakseen. Sitä äänen kirkkautta ja voimaa! Hän saattoi milteipä kuvitella näkevänsä sen kevätaamun kuulakkaassa ilmassa... hopeakelloina, kultakulkusina taivaan korkeuksiin nousemassa.

Kuuntelijan matka jatkui, kunnes uuden aisti-ilmiön edessä itsestään pysähtyi. Mikä suuressa kuusessa sillä tavalla rapisi? Kuin teräksinen vieterinauha olisi suojakoteloonsa surahtanut? Surahti toden totta! Kun pieni harmaahousu metsän poika käpynikkari ja akrobaatti sen surautti. Ei sen enempää tällä kertaa. Mitä sellaisen tarvitsi, joka vaateliaimmatkin katsojansa jo omalla olemuksellaan ihastutti. Ensin leipä, sitten luritukset! ajatteli pikku mies, varmaankin jo eukon mies. Orava, kiilusilmäinen nallikka kiikkui oksallansa käpyä sorvaten.

Täysi hankiainen kannatteli jo myös metsässä. Säteilevä lumikiteikkö narskui askelten alla jälkeä jättämättä. Suksille keli olisi ollut liian ankaraa viilausta. Ruostuneelle teräsanturaiselle potkukelkalle sensijaan mitä parhainta. Hyvä näinkin. Riemu ja nautinto jalkamiehen nyt pomppiessa missä ja miten vain. Kaikkien aikojen hankiaisaamu tämä oli, riemun aamu, niin retkeilijän kuin jyrsijän elämässä.

Hän jatkoi kepeätä matkaansa oravan viittatietä teeren soittelon mukaan suunnistautuen. Maasto kohosi, metsä jylheni, mutta madaltui siitä jälleen komeasti viettävän kalliovuoren rinteessä. Vuoren laelle näkyi vähäisen pellon ja järvipyöryläisen kainalosta ankaran esivallan harmaa pikkuinen talo. Metsän ja vähän isomman peltoaukeaman takaa opettajaemännän ja pikku intiaanien talo. Säteilevien hankien ja siniautereisten metsäsaarekkeiden takaa sitten yhä toisia taloja ja torppia. Sinistä savua nousi monista uuninpiipuista ylhäällä kuulakkaassa ilmassa viuhkoiksi hajautuen. Hän istui kivelle haukkaamaan eväsleipäänsä, herkutteli silläkin, kuten kaikella alhaalla ja ylhäällä näkyväisellä, pääsiäisaamun autereisella keveydellä. Tämän ylevän juhlatemppelin sinilaki oli puhdas ja antoisan avara, laaja kuin valtameri.

Vuoren takarinne laskeutui jyrkästi havupuumetsään ja sen takana avartuville viljelysmaille. Useita savuja sieltäkinpäin kohosi, kylän takamaiden taloista. Niityn laidassa retkeilijä hetkisen harkitsi, vieläkö jatkaisi eteenpäin vai joko vuoren päivänpuolta kiertäen kääntyisi kylään päin. Asian hänen puolestaan ratkaisi pieni metsälintu, keltasirkku, talitintti mikä lienee ollut.

— Ti- ti- tyy! Tu- tu- tuu! tirskui se vastustamattoman viehkeästi näkymättömästä piilopaikastansa.

— Tuunpa kuin tuunkin, koska noin kiehtovasti houkuttelet, vastasi puhuteltu, kuin ihmiselle puoliääneen naurahdellen.

Niitty havumetsän laidassa oli kapeaa suiroa vasta matalaa koivikkoa kasvavan niemekkeen takana laajemmaksi avartuen. Näkyi jo muutamia harmaita latojakin. Keskellä niittyä virtaili keväinen puro. Joeksi sitä tänä vuodenaikana saattoi kunnioittaen mainita. Sen ylittämisestä ei puhettakaan, ellei löytänyt siltaa, omistanut siipiä tai ainakin pitkänpuoleista hyppyseivästä. Kun retkeilijällä ei ollut käytettävänään mitään näistä, niin eipä muuta keinoa, kuin käänny takaisin tai mukaudu kiltisti keväisen puron matkassa myötäilemään. Hän valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon.

Tasaisena kiloileva hanki, solisevana matkaansa vetävä vesi, aurinkoinen taivas, siinä yhdistelmä, joka jälleen kiehtovasti hurmasi omalla ennen kokemattomalla erikoisuudellaan. Niittyä pitkin olisi ollut ilo suksilla kiitää, virtaavan veden selässä tukkipuulla ratsastaa, aurinkoisessa ilmassa kevätperhosena liitää. Näin kohosi riemuitsevan retkeilijän ajatus, jalat milteipä yhtä kepeästi niityn puropolvia mutkitellen.

Mutta niityn keskeen pistävän toisen metsäsaarekkeen kärjessä puuhaili joku mies. Hän nähtävästi rakenteli siinä siltaa virtaavan veden ylitse päästäkseen. Hänellä oli käsissään pitkä raskas laukku, jonka hän aikoi nostaa pystyyn ja kaatamalla kääntää puron ylitse. Siitäpä vieras kulkija myös kuivin jaloin ylitse pääsisi. Hän ymmärsi pian yhteisen asian ja kiiruhti auttamaan. Yhdessä nostaen he käänsivät ja kaatoivat raskaan laudan. Yritys onnistui toiveiden mukaisesti. Puron ylitse johti nyt kaunis kapea silta.

— Tuota katiskaa vartenhan minä tätä... Heitin sen onnellaan purosulaan toissapäivänä, selitteli mies kasvoistaan hikeä pyyhiskellen.

— Vai niin. Onko teillä kalanpyydys purossa? Tuo valkoinen lauta varmaankin on sen nostamista varten.

Avustaja osoitti valkoista lautasälettä, jota virta siltalankun alapuolella heilutteli.

— Sitä vartenhan se. Oikein arvattu.

— Antakaa minun kokea pyydys teidän onnellanne!

— Kokee pois, vaikka omallaankin!

Mies naurahti. Tyttö alkoi hiipiä lankkua pitkin. Se notkui hänen allaan; vesi solisi riipaisevan somasti. Hän työnsi jalkaa, veti toista. Virta heilutteli laudanpalaa kuin ärsyttäen, kiristi ja löysäsi.

— Kun saatte päästä kiinni, niin vetäkää se tänne! Narussa kylläkin riittää löysää!

Sitä riittikin hyvin, rantaan saakka. Sitten alkoi pyydyksen maihin kiskominen, kumman onnella se nyt kävikään. Molempien! Sattui niin onnekkaasti. Vesihelmissä välkkyvä katiska nousi, vaikka kaksi hyvänpäiväistä hauenvenkaletta pullisteli puron avustamana vastaan. Mutta kaksi oli rannalle vetäjääkin, saalistajien äly ja voima henkisinä välikappaleinaan sitäpaitsi.

— Kas vain! Jopa vain! myhäili mies.

— Voi, hirmuja! huudahti tyttö.

Mies johdatteli hauet niitylle, sulki pyydyksensä ja heitti sen takaisin puroon.

— Teillä ei ole reppua. No, tehdään raksi! toimesi hän katiskasta selvittyään.

— Mitä te puhutte! Enhän minä teidän kalojanne minnekään rupea kuljettelemaan, epäsi tyttö.

— Teidän onnellanne tapahtui pyydyksen kokeminen. Lupausta ei ole hyvä pettää sen, joka omalla onnellaan vastakin mielii saada.

Mies puhui leikkiään vakavasti, samalla kuin katsoi puhutettavaansa kirkkaansinisin silmin. Hänen kasvonsa olivat terveen ruskeat, kaulansa syvälle avoin ja päivän paahtama sekin. Hänestä samoin kuin Purolan emännästä oli vaikea sanoa, minkä ikäinen hän oli. Mutta katsannon vilpittömyydessä ja luonnon laadussa ei näyttänyt olevan erehtymisen varaa. Mikä suusta kuului ja silmistä näkyi, se kumpuili kirkkaista lähteistä. Mieheen saattoi luottaa missä tahansa, kuka tahansa.

— No, tehdään kristillinen tasajako edes! antoi pyydyksen omistaja perään, kun onnellaan kokija yhä itsepäisesti epäsi.

— Ellei kotinne ole kovin kaukana, niin jakakaamme ne teillä, keksi tämä puolestaan ansan, johon vilpitön mies lankesi kuten mies onnen antimiinsa aina, kautta aikain, vuosisatojen.

— Tuossa metsän takanahan se, myönteli hän, vaikka sanoikin suuresti epäilevänsä, uskaltaisiko viedä törkyiseen metsämiehen kämppään pääsiäispyhäisiä onnenlintuja. Erehtyi sanomaan liikaa, antamaan liian paljon löysää. Pyhäisen onnenlinnun uteliaisuus oli herännyt täyteen paloon. Hän olisi kaivautunut kämppään jo, vaikka kolmen lukollisen oven lävitse.

Sellaisista esteistä ei näkynyt yksinäisen miehen pikkuisessa talossa merkkiäkään. Kun vieras sitä kummasteli, niin mies vain hymähteli: Kuka täällä mitään varastaisi! Ja mitähän tuota minulta varastaisivatkaan! Liikoja ottamisia ei tosiaan näkynyt, vain penkkivuode, pikku pöytä ja jakkaratuoli. Välttämättömät keitinvälineet olivat uunin puolessa pöydällä, kuppi, lusikka, tuoppi ja lautanen. Vuoteen pääpuolessa seinähyllyllä näkyi muutamia kirjoja, pikkuinen radio ja viulu.

— Soitatteko te tuota? tiedusteli vieras.

— Enhän minä soita... mitähän hiukan omaksi huvikseni vinguttelen, vähätteli mies.

— Vingutelkaa nyt vähän minunkin huvikseni sillä aikaa kun perkaan kalanne.

— Siitä kylläkään ei tule mitään.

— Perkaamisestako?

— Niin siitäkään. Ei kummastakaan.

— Pian se tässä nähdään ja kuullaan.

Sen enempää kiistelemättä tyttö otti pöydältä puukon ja ryhtyi toimeen. Mies katseli vähän aikaa ja otti viulunsa.

Hän viritteli ja näppäili, veti varovaisesti muutamia sointuja ja jälleen viritteli. Saatuaan virityksen mieleisekseen hän vetäisi iloisen polkan, sitä seurasi keinuva valssi, viimeiseksi kaihoisa kansanlaulu. Rytmi oli hyvä, tahtijako tarkka, äänen puhtaudessakaan ei mitään toivomisen varaa.

— Sanoinhan jo sen! ihasteli tyttö haukea kädessään riiputtaen.

— Mitä sanoitte?

— Että se käy laatuun.

— Täytyy myöntääkseni. En minä noin pian hauesta ole selvää saanut.

— Minä tarkoitin teidän taitotyötänne.

— Sitä samaa minä! naurahteli mies.

Hän latoi puita takkauuniin, jossa hiilet punaisina hehkuivat. Kuivat puut räiskähtivät palamaan. Aurinko valaisi ja säteili pienen ikkunan lävitse.

— Mitähän jos hiilillä paistettaisiin teidän onnenhaukenne, ehdotti mies.

— Paistetaan vain, myönsi perkaaja.

Tuumasta toimeen. Suolattuaan kalan mies kääräisi sen sanomalehtipaperiin. Hiilien alle kuumaan poroon hän kaivoi vähäisen kuopan kätkien perunoita siihen. Sitten hän kohenteli hiilet paikoilleen ja asetteli kalan niiden päälle paistumaan.

— Niin te touhuatte kuin vanha tekijä, virkkoi vieras huvittuneena katsellen.

— Vanhapa jo olenkin, myönteli isäntä.

— En minä sitä tarkoittanut.

— En minäkään sitä.

Saatuaan vähäiset aterian valmistelutyönsä päätökseen mies kävi jakkaralle istumaan, otti hiilikepin ja kohenteli tulta. Vieras istui lämmitellen tulen toisella puolella. Puut paloivat. Sammunut vuoropuhelukin virisi jälleen.

— Asutteko te täällä yksinänne?

— Mistä tuota tulitte ajatelleeksi?

— Täällä näyttää siltä.

— Taitaapa tosiaan. Vaikka ulkoisiin näkemyksiin ei aina olekaan uskomista. Saattaahan ihmisellä olla asuintovereita, joita itsekään ei näe, kuinka sitten vieras. Mitä silmä ei ole nähnyt, eikä korva kuullut, eikä kenenkään sydämeen ole astunut, sanotaan jo ikivanhoissa kirjoissa.

— Taidatte olla filosofi.

— Liian ylhäinen arvonimi tämmöiselle. Mutta mitä ystäviin ja seuralaisiin tulee, niin niistä kylläkään ei minulla täällä ole puutetta. Niitä on siivin lentäväisiä, on jaloin juoksevaisia. Näin kevätpuolella muutamat niistä uivat purojakin pitkin. Ystäviäni, hyvää tarkoittavia lähimmäisiäni kaikki, vaikka minun vastapalveluni heihin nähden on hyvinkin vähäistä. Monta kertaa suorastaan pahalla maksan heidän luottamuksensa ja hyvät tekonsa.

Hän käänsi haukea sen hiilialustaa tasaisemmaksi kohentaen, ikäänkuin anteeksi pyytäen, että tämä ihminen nyt kerta kaikkiaan oli sellainen, kavala ja petollinen.

— Entäs äänettömät ystäväni noissa kirjoissa! Niitä on miehiä ja naisia, monen ikäisiä ja luontoisia. Yksi hyvä ominaisuus niillä kaikilla kuitenkin on, vaikka keskinäisessä kanssakäymisessä lurjuksiakin olisivat.

— Mikä se on?

— Ne eivät milloinkaan puhu pahaa omasta isäntäväestään.

— Kas vain! Tuota en tullut ajatelleeksi.

Seurasi rattoisa äänettömyys. Isäntä hoiteli tulta, käänteli kalaa, peitteli perunoita. Hänen tutkiva ystävällinen katseensa pysähtyi tuolloin tällöin vieraan kasvoihin avoimesti paistaen. Mitä hän ajatteli ja arvioi? Oli se mitä tahansa, pahaa ei missään tapauksessa. Hänen sisäinen, hiljainen säteilynsä oli kuin päivänpaistetta, joka siivilöityi majan lattialle pienen ikkunan lävitse, pistämättä valaisten, polttamatta lämmittäen.

Hän kiehitteli paperikarstat hauen ympäriltä ja kaivoi poroista muutamia perunoita esiin.

— Ottaapa nyt ja maistelee sitä, tätä kevään antia ja maan makeaa.

Vieras kiitti noudattaen mielihyvin kehoitusta. Perunat olivat möyhevän jauhoisia. Niiden kuori ei ollut palanut, vain tummunut ja kypsäksi nahistunut. Koko peruna oli kuin soma pikkuinen kukkaro. Herkkukukkaro täynnä maan makeaa! Sitä samaa vielä kuoretkin siinä, tuhkaporot kun vain pois puhalsi. Muuta puhdistamista ei tarvittukaan. Tuli hyvänä palvelijana oli perunat kuorinut ja puhdistanut.

— Nämä ovat herkullisia, ihasteli vieras.

— Niin minunkin mielestäni. Paistiperunassa parhaiten säilyy kaikki ravinnoksi kelpaava aine.

Aina jotakin sanoessaan mies katsoi puhuteltavaansa hetken. Hänen katseestaan loisti vilpitön hyväntahtoisuus.

— Tätä yhteistä onnenkalaa nyt sitten perunan särpimeksi! Tässä on puukko, vaikka parhaiten se heltiää sormin nipistämällä, kehoitteli ja neuvoi isäntä.

Juuri niin se somasti heltisikin. Hiilikala oli kypsää, liha valkoista ja mureaa. Siinä oli heillä himoruoka, leipä ja särvin, hiilivalkean paistamaa, lämmintä ja mureaa.

Äänettöminä rapistellen he nauttivat yksinkertaisesta ateriastansa. Mustapäisellä hiilikepillään isäntä kieritteli yhä uusia perunoita tuhkan alta. Onnenkalan »mariankalaksi» ohentuessa käännettiin sen kylkeä. Sitten taas siitä lohkesi valkoista lihaa herkkukukkaron täytteeksi tahi suoraan suuhun nipistettäväksi.

Juhlapäivän lounas se oli, mutta siitä mainio, että laskua ei tarvinnut odottaa eikä juomarahoja maksaa. Myös astioiden hoito ja tähteiden korjaaminen oli helppo ja hupaisa toimitus. Kivipöydän vähäiset karikkeet koottiin ja heitettiin takkahiilille. Tuli leimahti, puhdisti ja kuivasi.

— Tämä oli ainutlaatuinen juhla-ateria minulle, kiitteli vieras.

— Niin oli minullekin.

Outo vastaus, mutta miehen silmät todistivat hänen sanojensa vilpittömyyden. Ja miksikäs ei myös hän voinut näin vakuuttaa? Kevään ensimmäinen kala, kevään juhlapäivänä. Aterian yhteisvalmistelut, vieras ensi kertaa pöydässä. Nämä asetelmat ja yksinkertaisen aterian herkullinen nautittavuus olivat aina ensimmäisiä, vaikka olisivat olleet viimeisiä. Herkkukukkaroa käsiteltäessä ei paljonkaan tarvita vanhan uudeksi kirkastamiseen.

— Soittakaa nyt jotakin! pyyteli vieras.

— Mitäpä minun soittelemisestani. Hupaisampaa olisi, kun te itse jotakin, lukisitte tai laulaisitte.

Tätä kohtuullista pyyntöä, enemmän silmillä kuin sanoilla, kukaan ei olisi voinut vastustaa.

— Olkoon menneeksi, kun sen jälkeen lupaatte soittaa.

— Tämähän on sitten kuin kirkossa.

— Me kirkonpalvelijoita, pappi ja lukkari.

— Ilman seurakuntaa.

He katsahtavat toisiinsa nuorekkaasti naurahtaen. Alli oli harrastanut lausuntaa ja ottanut tunteja siinä. Muutamassa kerhojuhlassa hän oli esiintynytkin jo, mutta ei tällaisella näyttämöllä yksinäiselle kuulijalle. Harvinainen tilaisuus tämä olisi paremmallekin taiteilijalle. Mitähän kirjoja miehen hyllystä löytyisi?

Hän kävi tarkastamaan. Kokoelma ei ollut runsas, mutta täysipainoinen. Vanha raamattu... Kalevala... Seitsemän veljestä... muutamia uudempia kaunokirjallisia teoksia ja tietokirjoja. Hän otti »Seitsemän veljestä», joka oli milteipä raamatun kokoinen, saman näköinenkin, nahkakansiin sidottuna. Hän kävi jälleen jakkaralleen hiipuvan hiillostan eteen, avasi kirjan ja alkoi lukea.

»Mutta Vuohenkalman torpassa asui ja rakenteli Eero, veljeksistä nuorin...»

Hän osasi tutun kappaleen milteipä ulkoa, vain joskus hänen tarvitsi vilkaista kirjan suurikokoiseen tekstiin, jonka taidokkaasti koristetut alkukirjaimet muistuttivat palavaa soihtua kuokkijan kädessä. Sitähän ne itse asiassa olivatkin.

Hän luki hartaalla antaumuksella. Hiljainen, sunnuntailakea tupa avartui kesäisen valoisaksi, pyhäisen lämpimäksi. Lapselleen iäisen kultakaupungin ihanuuksista lauleleva nuori nainen sai hänen silmissään ja äänessään milteipä neitsytäidin muodon, kauneuden ja kirkkauden. Pyhiin pyörryttäviin korkeuksiin kertomus myös lukijansa kohotti, täydellisemmin, keveämmin kuin milloinkaan tätä ennen. Hän milteipä itse tunsi olevansa lapselleen lauleleva äiti Vuohenkalman torpassa. Tämä välittömyys antoi hänen sydämestä kumpuaviin sanoihinsa ennen tuntematonta lämpöä.

Hänen ainoa kuuntelijansa lieden toisella reunalla ei liioin ollut nuottikirjojansa haukotellen selaileva penseä lukkari, vaan pikemminkin pyhäisen ehtoollisjuhlan harras rippivieras. Katkelman sanallinen puoli oli hänelle tuttu, mutta sen aiheuttama aistivaikutelma kiehtovan uusi. Mukana eläen hän nautti syvästi siitä. Tätä ennen hän ei ollut edes aavistanut, minkä nyt totena tunsi. Painettu sana oli samaa kuin soittokappale. Nuotit olivat edessäsi. Nautinto katsellakin niitä sellaisen, kuka ymmärsi. Mutta vasta jalolla soittimella niistä saatiin irti elävä henki. Tämän Vuohenkalmakappaleen soitin oli sydämellään mukana elävä ihminen. Tuo nuori nainen, vaikka äsken vielä ventovieras. Kylläpä hänellä oli viulu! Keväisenä laululintuna hän soitteli ja souteli suoraan kuulijan sydämeen.

Kappale joutui loppuun. Lukija sulki kirjan.

Hetken hiljaisuuden jälkeen mies nousi ja otti viulunsa. Jousellaan keveästi hivellen hän viritteli sen huolellisesti, katse etäisyyksiin tähtäilevänä. Soittokappaletta hänen ei tarvinnut sieltä etsiä. Se nähtävästi soi hänen sydämessään jo lukukappaleen päättyessä...

Tuonen lehto, öinen lehto...

Miten hienosti hän sen ottikaan! Niinkuin äiti lapsensa kätkyen ylle kyyristyneenä olisi laulanut sunnuntailakeassa tuvassa sydänilojansa ja surujansa.

Siell' on lapsen lysti olla...

Niin saatteli äiti lastaan viulun laulavin sävelin keväisenä pääsiäispäivänä erakkomiehen majassa.

Kaukana on vaino, riita...

Sävel hiljeni, näkymättömänä, äänettömänä liikkui ja väreili. Viulu laskeutui laulattajansa polvelle. He istuivat sanattomina hiipuvaa hiillosta katsellen.

NELJÄS LUKU.

Iltapuolella metsäretkiltään palaavan pääsiäisvieraan vastaanotto Purolan talossa oli silminhavaittavasti viileän tuntuinen. Jotakin asiaa pahentavaa oli tapahtunut. Mitä se oli ja mistä johtui? Kysymättä siitä näytti olevan vaikea päästä selville. Mutta kysymyksiin ei liioin ollut varaa. Toki vieras jo niin paljon kokemusten kouluja oli käynyt, että tämän verran ymmärsi. Viisainta oli odotella ja kuulostella.

Oliko joku käynyt jotakin juoruamassa? Kuka ja mitä? Johtuiko tämä aamuisesta karkaamisesta? Tai ehkä ruokapöydän tyhjentämisestä? Siinä olisi ollut jo syytäkin. Tuskinpa sentään Purolan emännälle, joka varmaankaan ei ollut tätä laatua pikkuinen, vaikka olikin vähäinen. Joka tapauksessa näytti kuin ukkonen olisi ollut räjähtämässä tässä »akkaisessa» persoonassa. Mikä kumma oli nyt kirkon pimittänyt?

Housut! Viattoman naisen taivaansiniset nimettömät. Olipa niiden omistaja todellakin yksinkertainen, kun ei keksinyt tätä ennen kuin räjähti.

— Onko tuo nyt olevinaan naisen pyhäpuku! Vai näenkö mä väärin? Ei mahda enää olla sama ihminenkään!

— Varmasti on, jos tarkoitatte sitä, joka tänä aamuna kamaristanne karkasi.

— Jo on outo ilmestys naisihmiseksi! Hyi!

Emäntä milteipä sylkäisi katse pyhää vihaa täynnä. Äskeiset erakkomajan elämykset täytyi nopeasti kätkeä tuon teeskentelevän tekopyhyyden tai pyhän yksinkertaisuuden edessä. Ellei tilanne jollakin tavalla seestyisi, olisi sen aiheuttajan tehtävä siitä johtopäätöksensä. Mars matkaan! Muuta mahdollisuutta tuskin oli. Eipä hätää enää! Tie oli avoinna kahteenkin suuntaan. Pellontaukseen oli kutsuttu. Erakkomiehen majassakaan tuskin yösijaa kiellettäisiin.

Mutta jostakin syystä myös hänen oma taisteluhalunsa oli herännyt. Se tuntui vahvistuvan nopeasti milteipä maskuliinisissa mielialoissa ja merkeissä. Jotakin tämäntapaista oli ennenkin sattunut. Kuinkas kerrankin liikkeessä alkuaikoina, kun kroonillista krapulaansa poteva konttoripäällikkö aiheettomasti metelöityään lupasi avata katuoven ennen kuin »kananpoikanen» ehtisi kaakattaa kymmeneen. Samalla tavalla silloin kuin nyt kohosi sisimmästä joku vanha aatami tai eeva... Katsotaanpas äijä, kumpi tästä lähtee! Konttoripäällikkö lähti, kääkähti piankin erään hummausyönsä jälkeen. Tosin »kananpoikasella» ei siihen ollut mitään osuutta, muuten vain näin oli käynyt. Tässä talossa kylläkään ei esivalta kääkähtäisi. Sen puolesta saattoi nukkua yönsä rauhassa pääsiäisestä helluntaihin ja vielä sen jälkeenkin.

Näitä hän »outo ilmestys naisihmiseksi» nyt itsekseen ajatteli. Mutta sitten kiristynyt tilanne laukesi yhtä nopeasti ja yllättäen kuin oli syntynytkin. Sen aiheuttajaksi, kuin välittäväksi pelastusenkeliksi joutui talon isäntä, se hessukka ja tassukka, jonka liikanimeämisiin nähtävästi oli ryhdyttävä etsimään uusia attribuutteja. Äijä tulla touhusi sääret hetkuen, piippuaan topottaen. Kylillä hän oli käynyt, kansanhuoltoherrojen käpälälautoihin joutunut ja saanut siitä paljon uutta märehdittävää tupakkaturinoittensa korvikkeeksi.

— Nyt on piru irti ja Jumala jalkapuussa! aloitti hän voimallisesti.

— Vaikka olisi! Ei siitä tuolla tavalla tarvitse touhuta juhlapäivänä! nuhteli esivalta.

— Niin se on! Sen paremmin en mä osaa sitä sanoa.

— No sano se nyt sitten, äläkä pärsmänttää!

Esivallan uteliaisuus oli herännyt, mutta isäntä ei kiiruhtanut sitä tyydyttämään. Piippu täytyi saada ensin palamaan, eikä se ollut niinkään vähäinen toimitus, koska tupakat olivat kukkarossa, piipunpesä tukossa ja tulenkipunat takkaporojen alla. Löytyivät ja selviytyiväthän ne kuitenkin sieltä vuorollaan ja omalla tavallaan. Isäntä imaisi savut ja pääsi jatkamaan.

— Kun määräsivät meidän metsästä sata mottia polttopuuta. Itse hakattavaksi puolet, tarkoitan viisikymmentä!

— Itse hakattaviksi, tarkoitat?

— No, on tässä lappukin, ellet miehen sanaa usko. Määräys on, niin aina.

Niin aina... oli esivalta, joka ei juuri liikoja uskonut miehenkään sanaan, mutta työvoimapäällikön kirjallista määräystä hän ei voinut aliarvioida.

— Kuka ne meillä hakkaa?

— Niin kuka? Sanohan se!

— Mitä otat sitten tuommoisia retkumikon urakoita?

— Otat ja otat! Onkos tämä nykyisen maailman aikaan että otat tai et ota! Kun sanotaan: Siinä on, ota! Niin äläpäs ota!

Isäntä selvitti jämerästi asiaa, kuten nähtävästi oli selvittänyt viranomaiselle itselleenkin. Mutta emäntä ei tullut vakuuttuneeksi siitä. Mitä sinä uskallat ja osaat, tuommoinen mies! Tuppisuu tallukka! tuhahteli hän puoliääneen vihaisesti astioita kolistellen.

— No ja kummalle teistä se hakkausurakka sitten mätkäistiin? tiukkasi hän kuuluvalla äänellä.

— Pojalle, pojallepa tietenkin... En kai minä enää...

— Et kai, kun et milloinkaan! Eikä edes ole suuta selittää, mitä järjetön tekee. Kun mies ei pysty muuta kuin peukaloitaan pyörittämään enempää kuin isäkään.

— So, so muori!

— Niin se on! Kun ei sen vertaa, että omia hellapuita...

— Hellapuita ja hellapuita...

— Hellapuita!

Se tärähti kuin sähköisestä pilvestä. Sitä seurasi pahaenteinen äänettömyys. Taitaapa jo piankin tulla näytelmän kohokohta! uumoili tarkkailija sivusta. Mutta sen ohessa hänen omatkin vyyhdinpuunsa pyörivät, ajatuslanka jo juoksi. Viidenkymmenen motin urakka! Mikä tuo nyt olisi kahdelle miehelle pitkänä kevätkautena! Entä kun ei ollut kahta miestä... ei yhtäkään! oli emäntä äsken arvioinut, eikä paljonkaan vikaan. »Onko tuo nyt olevinaan nainen?» oli hän juuri ennen sitä laukaissut. Ellei nainen niin mies. Muuta vaihtoehtoa tuskin olikaan. Tästä näkökulmasta ottaen talossa siis oli kolme miestä. Mitä kolmeen mieheen oli viisikymmentä mottia? Kultakirves nokkaa kohti. Sellainen oli jo yhdellä... housujensa tähden yli laidan heitetyllä. Mitähän vaikuttaisi, jos tarjoutuisi urakoitsijaksi heille, apumieheksi pojalle? Ihme, ellei syntyisi hellapuita, enemmänkin kuin esivalta hellassaan ehtisi polttaa.

— Täytyy itse lähteä liesuun, ei kai tässä muu auta.

— Niin aina!

— Aina!

Tuli jälleen taidepaussi, uusia räjähdyspurkauksia ennustava. Sen kestäessä pahaa aavistamaton poikapahainenkin tuli jo tupaan. Esivalta iski häneen haukan silmillä. Vieras katsoi hetkensä tulleen.

— Antakaa minun lähteä edestänne! hän virkkoi.

— Herrojen puheilleko? läväytti esivalta. Siihen mahtaisit olla kuin luotu! näytti hän ajattelevan.

— Mottimetsään!

— Mottimetsään!

— Oho!

— Oho! tärähteli yksisanaisesti, poikakin jo muiden mukana.

— Enkö kelpaa teille mottimieheksi tai -naiseksi?

— Mieheksi tai naiseksi? kummasteli isäntä piippunsakin unohtaen. Nyt vasta hän huomasi vieraan miehistymisen merkit eikä salannut ihailevaa hämmästystään. Myös poika katseli suu avoinna, pää kallellaan.

— No sen olette kyllä näköinenkin! murahti esivalta jättäen selittämättä kumpaa tarkoitti, miestä vai naista. Mutta asianomainen mottiurakoitsija kiiruhti käyttämään pientä löysää hyväkseen.

— Kyllä varmaan te sen tiedätte, että naiset nykyisin hakkaavat motteja milteipä yhtä paljon kuin miehet.

— Hakkaavat kai, housut jalassa.

— Housut jalassa, juuri niin... Housupuku on käytännöllinen risuisissa metsissä.

— Sitä vartenko olette hypännyt niihin pääsiäisenä?

— Juoksentelin katselemassa jo metsiä.

— Juoksentelitte! Tuon kyllä saattaa uskoa. Mutta tiedättekös miten päin kirvestä ja sahaa kädessä pidetään?

— Luulen tietäväni.

Johan on ihmeotus! Esivalta tuhahteli sanattomana. Urakoitsija hallitsi puhetta ja tilannetta.

— Minulla on hyvää aikaa vaikka helluntaihin saakka. Käyn apumieheksi pojallenne. Antakaa se urakka meille!

— Koko viisikymmentä mottiako? tiedusteli isäntä.

— Koko urakka! Eikö se ollut sata mottia?

He katselivat häntä ja toinen toistaan, ajattelivat sitä asiaa kukin omasta näkökulmastaan.

Sata mottia, niin aina! Tiesikö tyttö pahainen, miten pitkä pino se olikaan? Peltosaran mittainen metrin levyinen ja korkuinen. Jaa'a!

Sata mottia, sinä kaupunkilainen housunaikkonen! Miten lienee pikkuisten kätöstesi laita? Oletko kananmunaa vispannut niihin rakkoja saamatta?

Sata mottia! Se on vähän paljon puita! Taitaa mennä koko kesä... Siinä oli useampiakin rakoutumia. Mottiurakoitsija kiiruhti lyömään kiilaansa väliin.

— Huomaan, että ette usko. No, ellette anna koko urakkaa, niin tehdään kaupat vähemmästä, päivästä kerrassaan. Motti mieheen! Se ei ole paljon...

— On se teille!

— On se!

— On se, on se vähän paljon! myönteli poika vanhempiensa mukana. Mutta motittaja ei antanut suistaa itseään raiteilta.

— No, vaikka näinkin olisi, niin meidän urakkamiesten tappio se sitten vain on. Jos isäntä antaa meille tämän työn ja emäntä ruoan, niin tehdään kauppa heti.

— Kyllä kai minä urakan, vaikka viikoksi kerrassaan, sanoi isäntä kohentaen housujaan.

— Minä ruoan, päiväksi kerrassaan.

— Eihän tässä muuta ole pyydettykään.

— Ei niin! hykersi ja todisti poika jo osamieheksi myöntyen.

— Selvä on. Aloitetaan vaikka tänä päivänä.

— Kunhan huomisestakin vasta.

Tässä talossa, kuten jokaisessa hyvin hallitussa talossa ja valtakunnassa, oli viisainta jättää esivallalle viimeinen sana. Suunnitelmissaan hyvin onnistunut mottiurakoitsija oli kyllin järkevä huomatakseen hyvissä ajoissa tämänkin tärkeän seikan. Hän kiitti kiistämättä, pyytämättä kiiruhti taas emäntää auttamaan ruokapöydän kattamisessa. Ja vaikka hän sitä tehdessään yhä esiintyikin pahennusta herättävässä mottimiehen asussa, niin esivalta salli sen.

Mutta isännän mielestä se oli hyvinkin hilpoinen asu, eikä hän voinut olla siitä ihastustansa lausumatta ammattiaskartelunsa lomassa. Poika myös, hän nauroi ja pyöritteli peukaloitaan. Kissa kehräsi ja nosteli käpäliään. Mailleen painuva aurinko heloitteli seinän heleän lämpöiseksi. Rauha oli jälleen talossa, ruokakin jo pian pöydässä.

— Ai, uutiset! huomasi poika kiiruhtaen uskotun miehen tehtäviin.

Tuliko liikoja luvatuksi? Tuo nyt ei ollut urakka eikä mikään, jos pojasta vain jotakin saisi irti. Miksi ei saisi, kun opastaisi. Hän näytti hyvinkin taipuvaiselta... Kaksi mottia kahteen mieheen... Joku Kirppu hakkasi kaksitoista vai peräti kahdeksantoistako se oli? Yksinään!

Mikä ihanuus tämä päivä! Ja huominenkin päivä!

Huomispäivä ei ollut mennyt vielä, niinkuin tämä jo oli menemäisillään. Vain päätös, ruokaisa pöytä oli enää jäljellä.

— Tarttee käydä nyt ottamaan ja sitten nukkumaan!

Että jaksaa aamulla nousta... näyttämään onko niissä puheissa mitään perää... Se jäi ääneen sanomatta, mutta urakoitsija saattoi tuon verran ajatuksiakin arvata.

Käytiin illallispöytään.

VIIDES LUKU.

Alli otti sahan, Vihtori kirveet. He astelivat mäen kautta takametsään johtavaa tietä. Aamiaispöydässä oli ollut puhetta, että isäntä lähtisi leimaamaan kaadettavia puita, mutta hänen lähtemisestänsä ei näyttänyt tulevan valmista, hänellä kun ei milloinkaan eikä mihinkään ollut erikoisempaa kiirettä. Urakkamiehillä nyt oli. No, he saisivat kaataa, niinkuin itse parhaaksi katsoivat, kunnes isäntä kerkiäisi merkitsemään, tänään tai huomenna... tai ensi viikolla.

— Kun meistä nyt tulee läheiset työtoverit, niin rupea sanomaan minua Alliksi, esitteli sahan kantaja.

— Ai, Alli tädiksi! ihasteli kirvesmies.

— Vain Alliksi. Minä sitten sanon sinua Vihtoriksi.

— Niin äiti ja isäkin sanovat.

Vihtori nauroi ja nikkasi silmää. Olisi varmaan hykertänyt käsiäänkin, ellei niissä olisi ollut kirveet. Aamupuhde oli ollut keveäntuntuinen, milteipä hupaisa. Radion kukko lauloi. Kuunneltiin sen kiekumiset, herätysmarssit ja aamu-uutiset. Emäntä keitteli puuroa, urakkamiehet rasvailivat kenkiänsä ja rukkasiansa. Että tytön repusta löytyikin sellaiset, oikein vasikannahkaiset työrukkaset! Tämä oli isännän mielestä suorastaan ihme. Oli niin paljon muutakin tähän maailman aikaan. Niinkuin tuokin, että nainen housut jalassa. Sitä ei ennen ole nähty... Kyllä ennenkin oli ollut, vaikka ei nähty! oli emäntä heittänyt puuropatansa takaa.

Tuskin muuta kärkevää sanottiin koko aamuna, ja mitäpä tuo nyt tämäkään, kun kukaan ei siitä välittänyt, kaikkein vähimmin hän, jolle se oli tarkoitettu. Oikein mukava aamu, maito hyvää, puuro ruokaisaa. Jännittävää oli nähdä, miten työ metsässä alkaisi luistaa.

— Sinä tiedät, mistä aloitetaan.

— Hiekkakuopan reunasta! niin isä sanoi.

— Eräs tärkeä asia meiltä unohtui.

— No?

Vihtori pysähtyi ja katseli pää kallellaan.

— Tämä saha ja nuo kirveetkään eivät mahda olla kaikkein parhaimmassa kunnossa.

— Ai!

— Onkohan niitä teroitettu miesmuistiin?

— En minä vain muista!

— Vai et muista. Sitten siitä on aikaa ainakin niin kauan.

Vihtori nauraa hetkotteli kuin hyvällekin sukkeluudelle. Hän ei tuntenut painavaa vastuunalaisuutta alkavien yhteisurakoiden vuoksi niinkuin Alli, jota myöhään tehty huomio alkoi vakavasti huolettaa.

Molemmat kirveet olivat »pykäläteräisiä». Se näkyi selvästi. Näin toki oli sahankin laita, mutta viilan kanssa sen pykälät tuskin olivat olleet kosketuksissa tehtaasta pääsyn jälkeen. Entä se paljon mainostettu haritus? Oliko siitä merkkiäkään jäljellä? Vai oliko »harana» koko saha? Kultakirveen omistaja hän oli eikä tuon vertaa ymmärtänyt. No, pian tuo nähtäisiin.

Nähtiinpä kyllä, jo hyvinkin pian. Lähtöpaikaksi määrätty hiekkahaudan kannas kierähti näkyviin oksaisen kuusen takaa. »Sen vanhan kantturan voitte ensimmäiseksi kaataa», oli isäntä sanaisella kirveellään pilkkonut. Kantturan tosiaan! Kuusi oli vahvarunkoinen, tiheä ja pitkäoksainen. Lasten joulupuuksi se olisi ollut mainio noin sata vuotta aikaisemmin, mutta niitä tuskin harrastettiin siihen maailman aikaan. Samanlaisia »kantturoita»... tarrikuusia... tattarimäntyjä... sypressikatajia näyttivät olevan kummun kaikki puut. Niillä oli ollut siinä aurinkoisessa mäessä väljät ja ruokaisat oltavat. Ei tarvinnut juosta eikä kurkotella korttiannoksien perässä.

— Kuule, Vihtori! Me emme saa kyllästyä, vaikka tämä alkaisi tuntua hyvinkin vaikealta.

— Ei kyllästytä, ei! myönsi Vihtori kalkuttaen kirveittensä hamaroita vastakkain.

— Noita alimmaisia oksia on ensiksi karsittava.

Alli otti kirveen Vihtorin kädestä ja alkoi karsia.

Mutta kuusen oksa ei ollut ensi lyönnistä tietääkseenkään, ei toisesta eikä kolmannestakaan... Se oli kuin tervattua putkijohtoa, ärsyttävästi samannäköistäkin.

— Rupea sinä karsimaan tuota mäntyä! kehoitti Alli ennen kuin oli saanut oksansa poikki.

— Jos yrittäis! sanoi Vihtori sylkäisten rukkasiinsa.

Oksat olivat yhtä sitkeitä kun kirveet olivat tylsiä.

Tämä oli ensimmäinen kokemus, josta ei päästy muuten kuin kärsivällisesti yrittämällä, hakkaamalla, nihraamalla, kiikkumalla ja rouhimalla. Yksi hyvä puoli niissä sentään oli. Oksat olivat siksi pitkiä ja vahvoja, että niistä edelleen kärsivällisesti muokkaamalla saatiin pari puuta mottiin. Mutta kyllä ne osasivat olla sitkeitä! Hiki valui virtoinaan Allin kasvoista, ennen kuin hän kantturansa kanssa joutui niin pitkälle, että sahaamaan edes päästäisiin. Ennen sitä tapahtui tattarimännyn juurella pieni välinäytös.

— Oho! huudahti Vihtori.

— Mikä tuli?

— Kirves vain irtautui varrestaan.

— Oliko se niin löyhässä?

— Niin oli, joo!

— Kaiva se hangesta ja tule sahaamaan tätä kuusta.

He aloittivat sahaamisen yhdessä. Allin aavistus osoittautui peloittavan todeksi tähänkin työkaluun nähden. Saha oli mahdottoman tylsä. Ennen kuin he kuusen kantturan tyveen saivat pykälää sen vertaa, että terä kunnolla pysyi siinä, oli heillä kummallakin niin hiki, että eteensä ei nähnyt. Kaksi pyyhinliinaa he olisivat välttämättä tarvinneet. Allilla oli vain naisen nenäliina, riepuparka! Vihtorilla ei edes sitäkään.

—- Levätään ja mietitään.

— Levätään vain, myönsi Vihtori.

Miettimiset hän kernaasti jätti urakkatoverilleen, joka tavallaan sai siis siltä osalta kaksinkertaisen eli rautaisen annoksen. Siltä se melkein jo alkoi näkyä, jopa tuntuakin.

Yli puoli tuntia he olivat jo ahertaneet. Mikä oli työn näkyväinen tulos? Muutamia maassa retkottavia oksia. Kirveen terä irti. Kuusen kyljessä tuskin sahanterän syvyinen irvokas rako. Näytti kuin se olisi nauranut irvistävin suupielin. Terve teille, urakkamiehet! Mikä onni, että kuitenkaan en eilen näyttänyt kultakirvestäni! ajatteli katselija. Mutta miten ihmeessä tämä tuhertaminen oli selitettävissä? Tottumattomuus... kantturapuut... nämä mahdottomat aseet. Entä kuusitoista mottia ja kultamerkki? Keinottelemalla saatu. Pitkät oksattomat puut, »ritarit» kaatamassa, karsimassa ja mottikorvakkeita veistämässä. Miten sekin tässä tehtäisiin?

— Jatketaanhan taas!

— Joo! Jatketaan vain.

Vihtori oli sentään kiltti poika. Kun hän vain olisi osannut vetää sahaa suoraan, mutta kun ei ihmeeksikään. Saha taipui joka vedolla ja söi siten leveää sormen mentävää urua tylsillä hampaillansa.

— Kuule, Vihtori! Ota tuo minun kirveeni ja mene karsimaan mäntyäsi.

— Joo! Jos menis.

Näin kävi sittenkin paremmin. Saha eteni, minkä eteni. Oksia tipahteli tuolloin tällöin. Kuitenkin yhä selvemmin alkoi tuntua siltä, kuin työstä ei tulisi juuri mitään valmista. Alli tunsi hikoavansa yhä enemmän, hänen käsivarsiansa puudutti. Tämä olisi ohi menevää ja hikoaminenkin loppuisi aikoinaan. Jospa saisin tuon kantturan nurin! Eiköhän kirveellä hakkaamalla ja kahteen mieheen työntämällä, vaikka murtamalla.

— Vihtori, tuo kirves tänne!

He hakkasivat kumpikin puoleltaan. Ruma, leveä lovi siihen tuli, niinkuin majava olisi nakertanut. Eipä tuo liian kaunis ollut sahauspuolikaan, enempää kuin koko puu, josta ei tulisi montakaan pölliä.

— Tästä tulee nyt semmoinen kanto! Vihtori nauraa hekotteli pyyhkien hikeään puseron hihaan.

— Mimmoinen kanto?

— Semmoinen niin, tokkopa kehtaan sanoakaan.

— Sano pois!

— Jonka päällä piru tanssii. Niin sanovat, kun kahdelta puolelta hakataan.

— Vai sille mokomalle tässä vielä tanssilavoja!

He työnsivät yhdessä. Jo lopultakin se kuusi kaatui ja tanssilava pyörähti näkyviin. Tuskinpa se asianomaiselle itselleenkään kelpasi ilman tasaustöitä, mutta sen he jättivät tanssimestarin itsensä suoritettavaksi, urakkamiehillä ei ollut siihen nyt aikaa.

Levähdyshetken kuluessa Alli tilkitsi varrestaan irtautuneen kirveen. Puukko oli aina hyvä olemassa. Miten kauan tuore katajakiila kestäisi kuivassa kirvesvarressa? Tämä oli asia, josta murheet tulisivat aikoinaan.

Poikkisahaaminen kävi paremmin. Siinä työssä saattoi opastaa Vihtoria, jonka kärsivällisyys korvasi puuttuvan taidon.

— Älä käännä! Vedä suoraan!

— Jaa näin!

— Niin!

Seurasi muutama hyvä veto, viisi, kymmenkunta...

— Sinä käännät jo taas!

— Ai, kun en muistanutkaan.

— Muista nyt jo!

— Kyllä muistan! Ai näin!

Saha liikkui väljästi kymmenkunta kertaa, kunnes jälleen kiertyi ja ahdisti. Mottitoveri hikosi ja huokasi vaivoin tuskastustaan pidätellen.

— Kuule, Vihtori!

— Jaa minä.

— Sinä jäniksenpoika! Me rupeamme nyt vuoromieheen lukemaan näitä vetoja. Laske sinä nyt ensin kahteenkymmeneenviiteen! Mutta katso, että joka veto menee loppuun saakka kunnollisesti ja suoraan.

— Kyllä katson. Ihan varmasti!

Hän muisti, ihme ja kumma.

— Sehän kävi mainiosti! Nyt minä vuorollani luen. Sinä vain vedät sahaa suoraan.

— Kyllä vedän!

Vihtori muisti tehtävänsä milteipä loppuun asti. Kun jälleen tuli hänen vuoronsa laskea, oikeni saha ihan suoraan. Kunpa vain se ei olisi ollut niin tylsä! Kärsivällisesti nirhaten pöllit kuitenkin katkeilivat. Niitä tuli kuusi. Nimensä mittaiseksi se pätkäpuu sentäänkin oli kasvanut.

Mutta männyntattari asetti sahaajiensa kärsivällisyyden vieläkin kovemmalle koetukselle. Se oli koko joukon paksumpi ja hikosi milteipä yhtä tuoreesti kuin sen kupeessa sarjojaan kiskovat urakkamiehet... hikosi pihkaa! Se takertui rukkasiin, vaatteisiin ja sahaan. Sepä siinä kaikkein pahinta olikin. Vähänkin ahtaammassa kohdassa saha tarttui kiinni kuin liimattuna, taipui peloittavasti Vihtorin työntäessä. Sitten kerran: piu! eikä muuta. Sahan ei tarvinnutkaan tehdä tuttavuutta ilkeästi nirskaavan viilan kanssa, kuten mottimiehistä miettiväisempi jo salakavalasti oli ohjelmoinut.

Siitä tuli helpotusta paitsi sahalle myös sahaajille omalla hetkellisellä tavallaan. Miten eteenpäin? Mitä kotona sanottaisiin? Miten urakat täytettäisiin? Mitä ylipäänsä tässä nyt oli ensiksi tehtävä? Tarpeeksi monta kiperää kysymystä levähdyshetken ajaksi. Neuvottelut käyntiin. Tämä kai se oli hyväksi koettu parlamentaarinen tapa.

— Onko teillä toista sahaa?

— Ei ole. Ai, onpas sentään! Justeeri!

— Mikä semmoinen saha on?

— Justeeri se on, niin.

— Sahataanko sillä poikin vai pitkin? Lautoja vai halkoja?

— Riihipuita sillä pätkitään. Tämmöisiä ja vielä suurempiakin! toimesi Vihtori.

— Juokse hakemaan tänne se justeerisi! Pyydä isältä. Sano, että halkosaha katkesi. Lupaa, että justeeria ei katkaista.

— Kyllä lupaan!

Vihtori lähti juosta hynttäisemään. Mottitoveri ryhtyi kierittelemään maassa makaavaa tyvipölkkyä halkaisutarkoituksessa, mutta sekään toimitus ei näyttänyt liikoja lupaavalta. Hän pani tukea pöllin pään alle ja iski valikoituun kohtaan. Kova pinta ei ottanut kirvestä vastaan, ei alkuunkaan. Pölkky kimmahti milteipä samalla äänellä kuin sahanterä äsken, mikään vain ei mennyt poikki. Eikä halki. Tämän olisi saattanut uskoa vähemmälläkin kuin kahteenkymmeneenviiteen lukemalla, mutta tilanne nyt kerta kaikkiaan oli sellainen, ettei hän muutakaan ymmärtänyt.

Vihtori palasi yllättävän pian. Hän varmaankin oli ottanut käskyn kirjaimellisesti, juossut koko matkan.

— Oliko isä vihainen? tiedusteli Alli.

— Ei isä, äiti vain vähän.

— Mitä äitisi sanoi?

— Se siitä tuli! Enkö sitä sanonut! sanoi.

— Entä isäsi tähän?

— Etpähän niin sanonut. Sanoit, ettei siitä mitään tule, isä sanoi.

Vihtori nauroi, kun hän muisteli näitä kotoisia. Sitten he alkoivat sahata justeerilla. Se oli outo Allille; silläkin oli omat juonensa. Vihtorin luontaisvika, sivuun taivuttaminen tuntui siinä vielä häiritsevämmin kuin halkosahassa. Yksi yhteinen ominaisuus näillä erilaisilla sahoilla kuitenkin oli, yhtä tylsiä molemmat.

Puiden katkominen justeerilla sentään oli satoisampaa. Vaikka se leikkasi sormen juostavaa koloa, niin se leikkasi sitä kuitenkin. Vihtorilla oli voimaa. Hän veti pitkään ja alkoi vähitellen päästä perintätaipumuksistaan. Luvunlaskussa päästiin jopa sataan asti. Se oli saavutus, mikä tuotti vilpitöntä iloa heille kummallekin.

Puolen päivän aikoihin he ruokailivat. »Ruokahuone» oli valoisa ja ilmava. Sen lattiaa peitti viheriäisistä kuusenhavuista kudottu matto. Lämpöä säteili riittämiin korkean etäisestä taivaan kamiinasta. Metsärastas soitteli jossakin lähellä. Mainiot eväät emäntä sentään oli heille varannut, mokomille urakkamiehille. He nauttivat hyvällä ruokahalulla, kuuntelivat rastasta ja puhelivat.

— Ymmärrätkö sinä, mitä tuo lintu sanoo? kysyi Alli.

— Ai, tuo rastas. Sehän haukkuu meitä.

— Haukkuuko se?

— Ihan selvästi. Etkö kuule?

— Kuulen, vaan en ymmärrä...

— Oletpa sinä, kun et selvää suomenkieltä ymmärrä. Paa piippuun! sanoo se aamupäivällä.

— Entä nyt, kun on jo puolipäivä?

— Istu ja haukkaa!

— Miten illalla?

— Laiska mies! Lyhyt pino! Kuulet sen vielä.

— Ei, Vihtori! Emme me sellaisia rupea kuuntelemaan. Nyt, kun olemme syöneet ja olemme vahvoja, käymme pöllejä halkomaan.

Niin he syötyään kävivätkin. Pöllit olivat kieroja ja kovia, kuten Alli jo yksinään oli kokenut. Nyt heitä oli kaksi ja Vihtori oli vahva poika. Hän löi, että mäki kajahteli. Kova piti olla paikka, ellei kirves uponnut ja kiinni tarttunut. Heikko kohta tässä oli vain se, että iskut eivät juuri vahingossakaan sattuneet samaan kohtaan, mikä rakoutumisen kannalta katsottuna olisi ollut välttämätöntä. Mielenmalttia ja harjoitusta siis tarvittiin. Mikään muu ei auttanut.

— Kuule Vihtori, ajattele, että siinä on kirppu, juuri tuossa, mihin äsken iskit. Nappaa sitä päähän! Älä kiirehdi! Tähtää tarkasti!

Vihtori tähtäsi ja nappasi. Sattui »kirppua päähän» ja rakoa ilmestyi. Kun Alli kiilasi sitä kirveellänsä ja Vihtori jälleen tarkasti nappasi kirppua päähän, levähti visaisen pöllin tyvi, ja kun sitten edelleen vuoroon nappailtiin, kiinnipidätteleviä syysuonia ratkottiin, makasivat »kaksoset» pian kauniisti havuvuoteellansa.

Näin halkominen kiintoisan harjoittelun merkeissä jatkui; jos vain kirveet olisivat pysyneet varressaan, niin oikein mukavasti se olisi käynyt. Mutta niistä sitä harmia riitti. Oli varjelusta matkassa, että he eivät saaneet niistä paukkua otsaansa. Miten mahdoton halu niillä olikaan irtautua Allin kiilauksista välittämättä.

— Huomenna täytyy ottaa matkaan nauloja.

— Hevosen nauloja, niin.

Minkälaisia nauloja ne mahtoivat olla? Vihtori ehkä olisi voinut sen hyvinkin ymmärrettäväksi selvittää, mutta siinä hupenisi aikaa, jota heillä ei enää liikoja ollut, kun kirveistäkin vielä piti koitua tuollainen kiusa.

Saatiin pöllit loppuun ja taas alkoi sahaaminen, se väsyttävä kihnaaminen yhdestä sataan. Monta sataa hupeni yhden pölkyn katkaisemiseen. Kuinka rautahampainen saha osasikin olla noin armottoman tylsä! Mäntytarrikoita sahattaessa tuli vielä toinenkin kiusa. Leveä saha pihkaantui pahasti ja luisti raskaasti. Puun haukkaamisesta se kerta kaikkiaan tuntui saaneen jo kyllikseen. Ja sitten kun Vihtori raskaasta vedosta väsyneenä, väsymyksestäkin kyllästyneenä oikein riuhtaisi, tuli sama onnettomuus kuin aamupäivällä halkosahalle, ja kun se kerran sattui, niin minkä sille enää mahtoi.

— Mitähän äiti nyt sanoo? arveli poika itsekin.

— Sanokoon mitä tahansa! Meidän on saatava urakkamme täyteen, vaikka viimeiset pölkyt linkkuveitsellä pitäisi nirhata.

Tähän Vihtori ei sanonut enää mitään, ei nauranutkaan enää. Poika parkaa väsytti, nälkäkin jo oli ja mieli käynyt alakuloiseksi. Hän istui kivellä ja pyöritteli peukaloitaan. Alli yritteli yksin. Yhtä apea ja väsynyt hän itsekin oli, harmitti ja itketti. Kaikkeen kurjuuteen hän tyttö poloinen tässä... Mitä tämä hyödytti? Naurut ja pilkat sai palkakseen... metsän linnuiltakin! Laiska mies... lyhyt pino... Ei siitä mitään tule!

— Siitä tulee! Kuule, Vihtori!

Vihtori kuuli, vaikka ei ollut kuulevinaan, istui vain tuijottaen ja pyöritteli peukaloitaan. Alli kaivoi reppunsa sivutaskusta sokeripalan.

— Katso, Vihtori! Me tasaamme tämän! Sinä saat suuremman puolen, kun olet mies. Hän napsautti sokeripalan kahdeksi ja pisti isomman kappaleen pojan huulien väliin.

— Kas niin! Me olemme reippaita urakkamiehiä, eikä mitään retkumikkoja.

Poika naurahti, nousi ja otti kirveensä.

— Oikein Vihtori! Hakkaa sinä halki, minä lyön poikki. Kaksi puuta vielä!

Niin tapahtui. Urakka tuli täyteen. Mutta kyllä heillä siinä vaivaakin oli ollut. Mitä sanoisi tästä mestari Kirppu, joka yksinään tunnissa hakkasi saman kuin he kahden päivässä? Nauroiko joku muukin eikä vain rastas? Se, laiska mies, oli paneutunut nukkumaan jo. Urakkamiehet laahustivat kotiin auringonlaskun aikaan sahankappaleet kädessä.

KUUDES LUKU.

Alli nukkui ja näki pahaa unta. Hän oli olevinaan synkässä metsässä, missä oli sortunut ahtaaseen puunrakoon. Omin voimin hän ei kyennyt nousemaan sieltä ylös. Ruma rotan kokoinen kirppu seisoi kahdella jalalla hänen vieressään, katseli ilkeästi, tarttui talttahampaillaan käteen ja nakersi kipeästi. Hän tahtoi lyödä sitä ilkeää otusta, mutta ei voinut kohottaa kättään. Hädissään hän yritti potkaistakin sitä, mutta jalkakaan ei noussut. Näistä turhista yrityksistä ruma elukka vain kimpautui ja kävi häikäilemättömästi päälle. Se pääsi pian veren makuun ja pureutui ahnaasti kiinni. Hän huusi apua.

— Vihtori, tule auttamaan! Iske sitä päähän! Vihtori tuli hitaasti ähkien. Tuntui kuin hän ei olisi joutunut perille koko päivänä. Kun hän lopultakin pääsi yrittäen iskeä, singahti kirveen terä varrestansa lumihankeen. Oho! sanoi poika, mutta kirppu nauroi. Sen veriset hampaat törröttivät kuin kaksi veitsen terää. Vihtori, ota saha!... Jännesaha vai justeeri?... Jompikumpi, pian, ota pian!... Haen kotoa justeerisahan, joo! Vihtori lähti, juosta reuhotti ja hävisi, mutta peto kyyristyi jälleen puremaan... Vai lähetit pojan sahaa hakemaan, sillä välin minä sinut... kihisi se ikeniensä välistä. Se inhottava elukka osasi siis puhuakin ja puri äskeistä kipeämmin. Näkymätön rastas räkätti ilkkuen: Laiska mies! Lyhyt pino!... Lyhyt pino! Etäisempi ihmisääni haukkui ja tuhahteli: Mitä siitä tulee, kaupungin mamselin halkotyöstä! Sanoinhan sen jo! Tutulta tämä tuhahtelu kuului, niinkuin Purolan emäntä...

Esivalta se olikin, ja samat sanatkin hän sanoi tuvan sängyssä isännälle. Kamarin ovi oli raollaan. Ulkona päivä jo sarasti. Isäntäväki valvoi ja jutteli.

— Vähät muusta, mutta kun justeerin katkaisivat. Harmin paikka! kuului isännän ääni.

— Mitä annoit! Minulta kyllä ei heltiä rahaa uusien ostamiseen ja katkomiseen, ei tarvitse henkäilläkään sinnepäin!

Kukkaro oli siis emännän taskussa, vaikka tuonhan saattoi jo arvatakin.

— Eivät kai he kirveellä semmoisia suuria visaisia puita, kuului isännän ääni jälleen.

— Nirhatkoot hampaillaan! Kun sanoin, että en anna, niin en anna. Emännän ääni kohosi ja kiristyi. Isäntä edelleen koetti neuvotella.

— Älähän toki mahdottomia puhele! Täytyy meidän tässä heille jokin keino keksiä. Tulee jo ihan surkukin tyttö parkaa.

— Vieläpä tässä mokomaakin parkaa! Palatkoon sinne, mistä lähti. Piti tuo arvata alkaessaan.

— Niinpä niin, mutta ei siellä pojalta yksinäänkään mitään valmista tule.

— Niinkuin tuotakaan en tietäisi, mitä valmista teiltä missään ja milloinkaan tulee.

— Kun saisi jonkun miehen urakoimaan heidän avukseen.

— Kunhan et vain lisää tällaisia kuin nämä ensimmäiset... urakkamiehet viidenkymmenen mottinsa kanssa!

— Älä helkkarissa noin kovaa! Kuulee vielä...

— Siitä minä viisi veisaan!

Tämän enempää Alli ei kuullut eikä välittänytkään yhdellä kertaa. Viidenkymmenen mottinsa kanssa... Että pitääkin aikuisen ihmisen innostua leuhkimaan mokomilla urakoillansa. Se kirpaisi sydämessä niinkuin verirakot kämmenpohjissa. Niistä varmaankin aiheutuivat äskeiset painajaisunet verta imevine kirppurottineen. Mahdat olla sinäkin, lettisaparoinen, yksi vampyyri siellä... äijäsi sängyssä!

Mutta kämmenpohjien verirakkoja vastaan sentään oli keino, vaikka hän toistaiseksi ei ollut ehtinyt kokeilla sitä. Helander, vesijohtoliikkeen iloisin monttööri, oli sitä innokkaasti suositellut. Puukon tai saksen kärjellä piti leikata auki verirakkulan nahka ja tipauttaa laimentamatonta jodia tippa pari päälle, jolloin heti lakkasi pakottamasta. Näinköhän vain? Pian se näkyisi ja tuntuisi. Selkärepun vakiovarusteisiin kuului apteekista hankittu pikkuinen jodipullo.

Alli nousi hiljaa ja kaivoi esiin pullon ja ompelusaksensa. Rakkonahkojen leikkaaminen teki aika tavalla kipeää, mutta kun helpotus heti seuraisi, saattoi ihminen tuon verran kärsiä. Hän kiersi pullon lasitulppaa ja tiputti suurimpaan avorakkulaan pari kolme tippaa.

Vähillä piti, että hän ei ääneen kirkaissut. Varmasti hän olisi tehnytkin sen, ellei äskeisistä kuulemisistaan olisi ollut vielä niin piristävän kiukkuinen. Musta myrkky puri ja nipisteli kuin painajaisunen kirppurotta, kipeämminkin vielä. Oliko monttööri kujeillut kuten usein? Vaikka jodimyrkytys seuraisi! Seuratkoon! Mitä tässä enää väliä, tällaisen urakkamiehen...

Mutta vähitellen kipu lakkasi. Verihiertymän peitoksi näytti muodostuvan tumma »keinonahka», jossa pakotusta ei enää tuntunut. Patenttikeino se taisi sittenkin olla. Hän antoi kirpaisevat tippansa toisillekin »lakkapäille». Henkeä pidättäen, milteipä hammasta purren s e täytyi tehdä. Myrkky levähti kuin kahvipisara sokeripalassa, kirpaisi, poltti... Polta, mitä poltat! Et kauan enää!... Näin hän sisutteli, kunnes pääsi kaikista. Viimeisten pienempien polttaminen muodostui milteipä eräänlaiseksi tuskan nautinnoksi. Tällaistako lienee ollut marttyyreilläkin ja keskiaikaisilla lihansa kurittajilla? Kuka takaa tätäkään? Jospa vielä tämäkin »kaupungin mamseli» ja »tyttö pahanen» ennen mottiurakkansa päättymistä olisi joku kämmenen suuruisista verirakkuloistansa nautiskeleva pylväspyhimys jonkin mustan kannon nokassa? Mistä laimentamatonta jodia siihen pesuvadillinen?

Nämä hauskat kuvitelmat piristivät hänen mieltään. »Keinot olivat moninaiset, vain henki yksi», oli kerran joku toveri sovittanut vanhojen viisautta hankalaksi käyneen erämatkan vaiheisiin. Sitä se oli nyt myös mottiurakoitsijan kohdalla. Huumoria täytyi keksiä ja heruttaa verirakkojen ja esivallan kiusallakin, itkun pinnistyksissäkin.

Paljonkohan tuollainen halkosaha ja »justeeri» maksoi? Tuskinpa niin paljon yhteensäkään, että sen tähden tarvitsisi hellittää. Kaupunkilaiset mottimiehet ostivat sahoja monta kappaletta kerrallaan, kokeilivat »petoa» ja »sandvikia», katkoivat niitä kuin tulitikkuja ja heittivät kappaleet metsään. Olikohan kauppapuotia tässä lähitienoilla? Pystyikö uusi sahanterä teroittamatta? Kuka sen sahapuihin kiinnittäisi ja kunnostaisi? Kyllä niistä kysymyksiä levähti mietiskelijän ratkaistavaksi. Mutta kirppurotta, se painajaisjyrsijä ei kysellyt eikä irvistellyt enää. Rakot kuortuisivat nyt piankin entistä vahvempinahkaisiksi, eikä uusia enää tulisi, ainakaan niiden paikalle. Tämän hän tiesi vanhasta kokemuksesta.

Hän pukeutui hiljalleen, muisteli ja mietiskeli edelleen. Vai sinne, mistä lähtenytkin oli! Niinpä niin, mutta vasta sitten, kun mottiurakat ovat täynnä ja helluntain pyhät käsillä. Sitten vasta hyvä esivaltaseni puhutaan takaisin palaamisesta. Muuten kyllä tästä lähtien puhutaan vähemmän, yritellään vain sitä enemmän. Se oppi on tänä aamuna saatu ja painetaan muistiin.

Hän oli jo valmis lähtemään Pellontauksen taloon neuvoja saamaan ja puhelintakin käyttelemään. Mutta ulos hiipiessä hänen mieleensä juolahti uusi ajatus. Varhaisaamuinen kävelymatka tuli siksi saamaan toisen suunnan. Miksi hän heti ei tätä huomannut? No, eipä mitään harha-askeleita vielä.

Hän oli päässyt salaa pihamaalle. Jo toisena aamuna salaa kuin varas. Jos illallisen tähteitä olisi ollut kamarin pöydässä, niin tässäkin suhteessa olisivat olleet samat mielihalut ja -teot. Molemmat kirveet, halkosahan kappaleetkin hän keräsi ja sovitti reppuunsa vajan nurkasta. Hyvän onnen sattuma tämäkin, että ne oli tullut sinne jätetyksi. Tuvasta niitä olisi ollut työläs ruveta haeskentelemaan. Nuorekas vapautumisen tunne valtasi hänet piankin hankiaisaamun raikkaassa ilmassa. Talon kamari oli matala, sen kaksinkertaiset ikkunat tiiviit ja ilman saranoita. Täällä huone oli avara ja ikkunatkin avoimet. Mikä sydäntä riipaiseva vastakohta! Eilispäiväisistä väsymyksistä ja yön painajaisunista ei ollut jäljellä enää kuin katoava kankeuden tunne. Hyvä hankiainenkin taas oli, ja linnut jo virittelivät aamusoittimiansa.

Erakkomiehen majan uuninpiipusta kohosi keveää savua. Se tuntui kutsuvalta, niin kiehtovan kotoiselta, ettei aamuvarhainen vierailija tullut edes oveen koputtaneeksi. Turha muodollisuushan se näissä oloissa olisi ollutkin.

— Hyvää huomenta! Olen taas teidän aamukukkonanne! tervehti tulija.

— Huomenta, huomenta! Ja tervetuloa vaikka aamukanaseksikin, vastaili ja naurahteli metsämajan isäntä omia huomentervehdyksiänsä.

Hän kehoitti vierastansa lieden ääreen istumaan. Pientä vesikattilaansa hän asetteli hiilille lämpenemään, sen enempää tiedustelematta, mikä tämän aamuvarhaisen käynnin tarkoituksena oli. Jos sen johdosta selityksiä oli tarpeellista antaa, niin vieras tekisi sen ilmankin. Tapahtui niinkuin hän oli arvannut. Hetkisen käsiään lämmitettyään tämä alkoikin kertoilla mottiurakoistaan ja ensimmäisen työpäivänsä vastoinkäymisistä. Tänään olisi pitänyt työtä jatkaa, mutta keinot olivat tukossa, sahat poikki, kirveet varsistaan irti. Hyvän neuvon ja mahdollisen avun toivossa, kurjana aloittelijana hänen näin täytyi kääntyä tuntemattoman ystävän puoleen.

— No, ei kai tässä enää nyt niin tuntemattomiakaan. Yhteistä hiilikalaakin on jo syöty, virkaveljiäkin sitä paitsi, myhäili isäntä.

— Oletteko tekin mottiurakoitsija?

— Tiedä tuota urakoitsemisista! Mies naurahti. — Pikku hiljaa vain olen käpsiskellyt täällä metsässä sahoineni ja kirveineni.

— Niinkö! Joko kauankin aikaa?

— Vieläpä tässä nyt kauankaan. Mitähän lienee vähän yli kolmekymmentä vuotta.

— Kolmekymmentä vuotta! kertasi »urakoitsija», ei muuta. Pikku hiljaa käpsiskellyt uskaltamatta edes päivän urakkaa ottaa. Hän, »uljas urakkamies», ajatteli tätä, vertaili siihen omia edesottamuksiaan, toisenpäiväisiä ja äskeisiäkin uhoamisiaan sekä eilisiä saavutuksiaan. Häntä alkoi hävettää. Alkoi tuntua siltä kuin sanan sanomatta olisi pitänyt painua takaisin metsään pykäläkirveineen ja sahankappaleineen pikku hiljaa käpsiskelemään.

— Vai sellaisen miehen majaan minä, jopa nyt pesään pääni pistinkin, valitteli hän häveliäästi.

— So, so, toivoakseni ei ampiaispesään. Mies nauraa hyrähteli kun kätevästi keräili tulisia hiiliä vesipannunsa ympärille ja vähän muuallekin.

— Miten paljon te hakkaatte päivässä? tiedusteli urakkamies pitkähkön vaitiolon jälkeen.

— Neljä kuutiota keskimäärin. Parhaimpina sentään selviän viidestä jopa kuudestakin. Se riippuu niin paljon metsistä ja ilmoista. Huonossa metsässä sadepäivänä rupeaa helposti laiskottamaan.

Mies puheli ja naureskeli. Vieras kuunteli mietiskellen.

Viisi mottia päivässä... vaikkapa vain neljäkin. Kolmesataa päivää vuodessa — yli kolmekymmentä vuotta! Kuinka pitkä pino siitä jo tulisikaan? Neljä kertaa kolmesataa kertaa kolmekymmentä... kolmekymmentäkuusituhatta mottimetriä! Eikö se mahtane olla samaa kuin kymmenkertainen mottimuuri koko Suomenmaan ympäri.

— Häpeän itseni ensimmäisen mustan kannon alle, minä vaivainen urakkamies... mottipahaiseni kanssa! virkkoi hän ääneen.

— Mitä tuota turhan tähden. Niinkuin tätäkään, että verirakkoja tuommoisiin käsiin. Pitäisi katsoa, mitä rupeaa tekemään, surkutteli mies milteipä nuhdellen. Mutta vaivainen urakkamies kätki kätensä. Oliko hän uhonnut ja näytellyt ehkä niitäkin? Mies jatkoi:

— Mottien hakkaaminen ei ole naisen työtä, vaikka sota, tämän nykyismaailman kaikkivaltias farao, onkin valjastanut hänet höökivaunujensa eteen.

Avoimeen rauhalliseen tapaansa hän puhuessaan katsahteli puhuteltavaansa, sitten jälleen ryhtyen tarkkailemaan vesikattilaansa, joka jo alkoi kiehua. Hän nosti pannun ulommaksi liedelle ja nouti hyllyltänsä kaksi kuppiparia ja tuohisen. Se sisälsi teen korviketta. Yhdeksää laatua metsän antia siinä kuului olevan. Kuivattua marjaa ja marjanlehteä, mansikkaa ja mustikkaa, vattua ja suomuurainta. Vielä mesimansikkaakin, jonka pitäisi olla yliveto kaikista. Kesän mittaan metsämies oli niitä keräillyt, kuivannut ja sekoittanut. Sokerimakean asemesta hänellä oli lasipurkillinen mehiläishunajaa, sitä ainoaa nautintoainetta, jonka hankkimista hän ei saattanut vastustaa, vaikka se »vapailla» markkinoilla oli aika tavalla kallista. Mottimarkat siinä kyllä liiankin hurskaasti hupenivat näkymättömiin. Mutta sitä varten ne kai olivatkin pyöreitä, markat. Hunaja liukenevaa, että hupeni.

Leveä jakkara nostettiin pöydäksi. Mies käväisi noutamassa vielä hiivaleipää ja voita. Varhaisaamun teeseremonia voitiin aloittaa. Mies kaatoi kiehuvaa vettä kuppeihin kehoittaen vierastaan rapistelemaan »teelehtiä» makunsa mukaan. Niitä ei huolinut säästää, enempää kuin voileipää ja hunajaakaan. Hänellä oli niin harvoin tilaisuus tarjota, että tällöin mielihalukin oli jo antaa.

— Autuaampi on antaa kuin ottaa! taidatte muistaa, virkkoi vieras hunajalusikkaansa kiertäen.

— Kas vain, että tekin sen muistatte! Nuoret ihmiset useinkaan eivät ajattele tämäntapaisia.

He maistelivat herkullista marjateetä voileipiänsä haukkaillen, kunnes isäntä jälleen aloitti keskustelun siitä asiasta, joka vieraalle oli tähdellisin. Tuntui hyvältä sekin, ettei itse tarvinnut siihen palata.

— Katsotaanpa nyt vähän, minkälaisessa kunnossa ne teidän mottikalujenne kappaleet ovat. Tehän sanoitte ottaneenne niitä matkaan.

— Otin. Ne ovat täällä repussani.

Tyttö kiiruhti availemaan reppunsa nauhoja, joiden välistä kirveen varret ja sahankappaleet pistivät esiin. Metsämies tutki teriä, koetteli sormellansa katkenneen sahan hampaita. Vähään aikaan hän ei puhunut mitään, vain tarkasteli ja vihelteli.

— Motinteko tämmöisillä värkeillä pitäisi laissa kieltää. Se on selvää ihmisrääkkäystä. Joka tapauksessa poika teki oikein, kun katkaisi ikeensä.

— Poika! Mistä tiedätte, että hän sen teki?

— Arvaankin tuon. Me miehenpuolet, vähäisemmätkään meistä, emme ole kärsivällisiä hulluuteen saakka.

— Niinpä niin, mutta tällä Purolan Vihtori kotonaankin on puita sahaillut, väitteli tyttö vastaan.

— Kotoinen halkovaja on toista kuin mottimetsä. Kotinurkissa paremman puutteessa semmoinen Vihtori sahailee vaikka muorin taikinaveitsellä.

— Taitaapa tosi olla.

— On se. Entä nämä teidän kirveenne? Pelkään, ettei näitä ole tahkottu sen koommin kuin tehtaan pajassa. Mahtaneeko Purolan Kustaalla tahkontapaista pyöräkiveä olla mailla halmeilla?

— Tuota en ole tullut tarkanneeksi.

— Jaa, jaa! Mottiurakat vain pitäisi täyttää, vaikka ei tule tarkanneeksi asian aakkosia.

Se oli puoliksi pilkkaa, puoliksi nuhdetta, mutta äänensävy, millä se tuli lausutuksi, oli isällisen ystävällinen. Mitään kärkevää taka-ajatusta siihen ei sisältynyt. Sen puolesta mies siis olisi voinut sanoa vaikka enemmänkin ja sanoikin jälleen.

— Tylsyys ei näissä ole pahin vika.

— No mikä sitten?

— Arvatkaa!

— Viisainta, että en ryhdy sellaiseen.

Metsämies ei sen enempää kehoittanutkaan, käänteli vain arvostelun alaisen työkalun kappaleita kädessään ja sanoi itse:

— Tökeryys! Kiittäkää Luojaanne, etteivät nämä kirveet ole iskeneet hengettömäksi jompaakumpaa teistä.

Miten paikalleen hän arvasikin sen asian! Tämän enempää puhumatta hän kopisti molemmat kirveet varsistansa irti, nyhti pois entiset kiilat ja naulat, sahasi varsien päät halki ja tervasi ne. Kuivasta puusta hän sitten kätevästi vuolaisi pari pitkää kiilaa, löi varret kiinni, kiilat sahaamiinsa rakoihin, jäljelle jääneet päät kirveellänsä katkaisten. Tuskin kymmentä minuuttia aikaa oli kulunut koko toimitukseen.

— Sanoisin pieneksi ihmeeksi, jos tänä keväänä enää heltiävät, virkkoi hän naurahtaen.

— Kiitoksia paljon, oikein paljon!

— Älkäähän kesken aikojaan, ennen kuin edes tahkoan, että näette kumpi on terä- kumpi hamarapuoli.

Siinä taas letkaus, joka sivalsi, mutta ei satuttanut. Hän nosti tupansa nurkasta keskilattialle pienen tahkokiven, jossa vääntökammen asemesta oli soma polkusinveivi, vanhan polkupyörän keskiörattaasta mukailtu.

— Oikeastaan nämä ovat jo niin paljon piiskansietäviä, että tarvittaisiin vasaraa ja alasinta, mutta jos tuntikauden viitsitte odotella, niin saadaan kai teränsuut umpeen tälläkin vekottimella.

— Vähät minun ajastani ellei teidän.

— Minun aikani ei milloinkaan ole puntarin nokassa.

Hän nauraa hyrähti tartuttavaan tapaansa, kaatoi vettä pieneen tahkokaukaloon ja alkoi polkea. Tahkottavan kirveen terä suhisi hauskasti. Tyttö seisoi vieressä ja katseli. Kieltämättä siinä mieheltä kului aikaa, joka tuskin oli hänelle rahalla korvattavissa. Kun keksisi jotakin sopivaa vastapalvelusta! Se ei ollut niinkään helppoa täällä, kun ei ollut huoneen siivoamista edes. Mitä mustaa tuolla pöytäjakkaralla oli? Hän pyörähti katsomaan. Se oli sukka, parsintatyö keskeneräisenä. Hän otti neuleen ja lankakerän. Mies vilkaisi tahkostansa.

— Älkää sitä mokomaa! Mahtaako siitä enää kalua tullakaan, kun en ajoissa saanut parsintalankaa.

— Pahanlaiselta tämä näyttää, vähän samalta kuin niiden kirveiden laita. Ei oikein tiedä, kummasta päästä jalkaansa vetää, veisteli tyttö, hänkin vuorostaan.

Tosiaan siinä miettimistä olikin, jo siinä, kannattiko ollenkaan jatkaa parsimistyönä näin suurireikäisen sukan korjaamista. Hän aikoi jo kysyä sitä omistajalta itseltään, mutta sitten ajatteli: Villat villoina... Kun et sinä kysele kirveen laskemisesta, niin mitäpä minäkään sukan korjaamisesta. Hän purki nopeasti koko työn, käväisi etsimässä repustaan virkkausneulan alkaen sillä virkata sopivan kokoista, reunoistaan kiinni ommeltavaa tilkkupaikkaa. Jos tahkoaminen tunnin kestäisi, niin paikan virkkaaminen tuskin sen enempää. Hänestä tämä alkoi tuntua oikein jännittävältä, niinkuin ilman sopimusta olisi ryhdytty jalompaankin kilpaurakkaan.

Sitä se oli miehen aavistamatta, tai mikäpä senkään tiesi? Hänen polkusintahkonsa kävi. Kirveenterä suhisi, väliin kirkkaammin kalisi. Silloin mies aina hetkeksi pysähdytti ja lisäsi vettä. Koukkupäinen luuneula vastiketyössä puikkelehti nopeasti silmukoita muovaten. Kantapääaukon täytteeksi tarvittava läppä kasvoi mittaa silmin havaittavasti.

— No, se alkaa olla hiomista vajaa! sanoi tahkomies vihdoin.

— Tämä reunoiltaan ompelemista, täydensi vastiketyön tekijä.

Mies otti hiontakiven, jolla kilkutteli, tyttö parsinneulan, jolla ompeli. Sahasta ja sen saantimahdollisuuksista ei vielä mainittu sanaakaan, mutta varmaan sekin asia järjestyisi. Tämähän alkoi olla kuin jossakin sadussa. Ellei tyttö olisi tuntenut itseään niin virkeäksi, olisi hän luullut ehkä uneksivansa. Kävi edelleenkin juuri hänen toivomustensa mukaisesti. Kun mies sai kirveet teroitetuiksi, etsiskeli hän varastoistaan uudet sahapuut ja terän, tarkisti naulan reiät ja sitoi jännenarun.

— Täytyy muistaa aina yöksi hellittää yhden kierroksen verran. Nähkääs, yöksi löysääminen on yhtä tarpeellista niin sahalle kuin sahaajalle. Sitten taas jaksaa päivän jännittää.

Hän sihtaili pyssymiehen silmällä terää ja koetteli sormillaan hampaiden terävyyttä. Kokeilu näytti tyydyttävän häntä.

— Luulenpa, että se puree hyvin pari päivää teillä.

— Entäs sitten?

— Sitten teroitetaan uudestaan. Se on pikkuinen työ.

— Niinpä kyllä, mutta onko teillä korjauksen tarpeessa olevia sukkia?

— Niitäkin on. Se on sukan laita vähän sama kuin sahanteränkin.

— Meillä naisilla ei sukan kantapää aina kestä kahtakaan päivää, naljasteli korviketekijä naurahtaen. Hän tiedusteli, mitä oli työkaluista velkaa.

— No, katsotaan tuota sitten, kun mottiurakat ovat täynnä ja kaikki kantapäät ehjinä.

— Sopii se niinkin, mutta kun te jäätte suureksi saamamiehekseni tuon sahan tähden.

— No, onhan tuo hupaisa tietää, että on saataviakin ulkona.

Näin mies veisteli. Paraniko kuluttaa aikaa mokoman velkamiehen kanssa. Tyttö nousi lähteäkseen, mutta isäntä pidätti häntä vielä hetkisen.

— Neuvoisin pyytämään Purolan Kustaalta hilpoisempia mottipuita kuin on ne kuusentarrikat siinä hiekkahaudan äyräässä. Äijä itse, samoin kuin kaikki hänen edeltäjänsä ovat kiertäneet niitä jo parisataa vuotta. Sopisi kiertää edelleenkin. Mitä hän niistä teille ja pojalle työntämään. Ylempänä nummen rinteessä on vartevampaa metsää, harvennuksen tarpeessa sitä paitsi. Ellei mies piippukiireiltänsä joudu leimailemaan, niin vetäytykää itse vähin äänin sinne. Ei se siitä mitään sano, tuskin huomaakaan.

— Hyvinpä tunnettekin Purolan isännän kiireet, ihmetteli vieras.

— Tottahan toki, lähinaapurini! Niin aina!

Hän sanoi sen niin Purolan äijän äänellä, ettei ollut epäilystäkään vuosia kestäneestä läheisestä naapurisuhteesta.

— Kun olen tässä ryhtynyt hyviä neuvoja antamaan, niin haluaisinpa vieläkin sanasen sanoa. Jos kuulla halaatte, virkkoi metsämies hiilikekäleitänsä kopistaen.

— Kiitollisena! Kuinka tuollaista kysyttekään?

— No kun muna on useinkin viisaampi kuin kana, eivätkä nuoret mottimiehet, vaikka naisiakin lienevät, näytä tekevän siinä poikkeusta. He syöksähtävät metsään kuin nuoret mullit keväiseen karjapihaan, kuin kaikki metsän puut pitäisi puskemalla kaataa. Näin he näyttävät ajattelevan, jos ajattelevat sitäkään. Monilla aikuisilla, jopa viisailla herroillakin on sama harhaluulo. Raaka jätkäntyö heidän mielestänsä ei tarvitse muuta kuin vahvaa niskaa ja puskemisen voimaa. Metsään ei pidä lähteä sillä tavalla. Sieltä palaa piestynä takaisin ennen pitkää, jalompikin uros.

— Kiitoksia noista neuvoistanne.

— No, en minä näitä suoranaisesti teille tarkoittanut.

— Otan ja omistan ne siitä huolimatta. Jatkakaa vain!

— Tuota, enpä tiedä. En kai minä tässä nyt rippisaarnoihin. Mutta jos kuitenkin metsään astelette kuin kirkkoon, niin siinä teette oikein. Katselkaa näköaloja! Kuunnelkaa metsän ääniä! Ja kun lopulta sitten joudutte työpaikallenne, niin älkää vieläkään hätäilkö. Katselkaa ja ajatelkaa yhä. Nyökätkää hyvää huomenta jokaiselle puulle, jonka aiotte kaataa. Siinä samalla tulette tarkkailleeksi muutakin varteen otettavaa, kuten metsän aukkoja, puun asentoja ja sen semmoisia. Nämä eivät ole niinkään vähäisiä asioita kuin outo luulisi.

— Tuo kaikki juuri on sitä, mitä minä tarvitsen! myönsi tyttö väliin.

— No, enpä tiedä, tarvitsetteko sitä, mutta kun ei tässä ole niin tähdellistä muutakaan. Ja sitten kun sopivasti tätä kaikkea harkittuanne ryhdytte töihin, niin älkää vieläkään hätäilkö. Ottakaa kaikissa liikkeissänne sopiva »taaki», kuten me metsämiehet tapaamme sanoa.

— Mitä se tarkoittaa?

— Jaa! Mitenkähän tuota selittäisin. Työntäkää sahaa suoraan ja joustavasti. Älkää ollenkaan työntäkö, ellei saha kulje.

— Kuinkas sitten?

— Jos jossakin ahdistaa, on vika tällöin ensin korjattava. Sahan pitää luistaa ilman pakkoa. Sitten älkää ruvetko puskemaan puuta »keskeneräisenä». Käskee sen kanssa tapella, ellei sahan rako ja kirveen lovestus ole riittävän syvä. Eipä liioin liikojakaan ole nirhattava. Puu voi kaatua päälle. Oikean määrän oppii arvioimaan, kun ei turhia hätäile. Myös puiden lenkoutumiset on otettava visusti huomioon, tuulen puuskatkin ja sen semmoiset. Karsiessa on katsottava, että ei lyö kirveellä jalkaansa. Tämä on mottimiehen suurin vaara, ellei oteta huomioon varrestaan sinkoavaa terää.

— Sanoitte, ettei meillä tänä keväänä ole sitä vaaraa.

— Niin sanoin, enkä sanojani kiellä. Siitä karsimisesta kuitenkin vielä. Katsokaa, mihin nappaatte! Juuri rungon ja oksan yhtymäkohtaan, myötäsukaan lyökää! Iskekää nasevasti, kuin nallipyssyllä ampuisitte. Sama on muistettava pölkkyjä halkoessa.

— Niinkuin kirppua kellosepän vasaralla! auttoi neuvottava jo itsekin iloisesti naurahtaen.

— Juuri niin! Ja enpä tuota sitten tämän enempää enää sanokaan. Huomaan, että muna on jo viisaampi kuin kana.

Sen pituinen metsämiehen opetustunti oli, eikä oppilas viivyttänyt häntä enää kauempaa. Onnellisena hyvin kunnostetut työaseet kädessään hän hyppelehti rapisevaa hankea pitkin. Kun pian pääsisi koettamaan! Ei »puskemaan»! Tämä pitää muistaa. Tulisiko Vihtori tänään ollenkaan? Ellei, niin olisi yritettävä yksin. Uskaltaisiko nousta nummen vartevampaan metsään ilman leimauksia? Miten saha pystyisi? Monia kysymyksiä tuli reippaasti astellessa Allin mieleen. Vastaukset niihin tippuisivat ennen pitkää. Kirveenterät eivät enää ainakaan silmille hyppineet, sen saattoi koettamattakin uskoa.

Tuskin puoltakaan tuntia oli kulunut, kun hän katseli aukkoja eilisillä työmaillansa hiekkaharjun kupeessa. Hän heitti reppunsa, istui kannolle, katsoi ja mietti. Mikä olikaan herrojen harhaluulo raskaan työntekijän puskemisesta ja puskijasta? Miksi hän arvioi minut? Lapsekkaaksi leikittelijäksi varmaan. Oliko mahdollista muuttaa tätä hänen käsitystään? Ainakin voisi yrittää sitä... näiden »faraon vankkurien edessä».

Hän nousi ja yritteli piankin. Saha liikkui helposti ja upposi puuhun hämmästyttävän keveästi. Hän koetti välillä kirvestäkin. Se tarttui ja leikkasi, eikä terän kimpoamisesta ollut pelkoa. Työn satoisuus oli sitä mukaa. Hän selviytyi ensimmäisestä puustansa nopeammin kuin eilen Vihtorin kanssa yhdessä. Työskentely tänään ei tuntunut hänestä vähääkään raskaalta. Tuskinpa hän oli edes hiessäkään vielä. Mieluisan työn aiheuttama lämpö vain norjisti jäseniä. Tuntui kuin se olisi hersyttänyt sydämestä saakka jotakin voidetta, varmasti hersyttelikin sitä... mielihyvää.

Näin hupaisesti alkuun päästyään hän jatkoi reippaasti, kaatoi, karsi ja katkoi. Siinä olisi jo pölkkyjä Vihtorille, jos hän kuitenkin sattuisi tulemaan. Muutamista puista nopeasti selvittyään hän haukkasi repustaan viimeiset kaupunkilaiseväänsä. Leipäkannikka oli kuivunut, voi kadoksiin hävinnyt, mutta hyvältä leipä silti maistui. Kunnolliset työaseet ne sittenkin olivat pääasia. Joissakin metsämiesten kirjoituksissa niiden sanottiin merkitsevän 50 prosenttia, enemmänkin, jos erotus oli tällainen. Mitä ne merkitsivät työskentelijän mielialoissa? Sitä tuskin voitiin prosenteissa arvioida.

Vihtori tuli työmaalle vasta puolen päivän aikoihin, kädet housuntaskuissa, väännätellen. Eväsreppu hänellä oli, työaseita ei, mistäpä hän sellaiset olisi saanutkaan. Huomattuaan urakkatoverinsa hän ilostui ja innostui.

— Oletpas sinä täällä! Sinä karkasit, tyttö!

— Kuka niin sanoi?

— Äiti ja isä! Ja minä!

— Sinäkin! Kuinka sillä tavalla? Olenko mielestäsi käyttänyt aikani turhuuteen? Sanopas!

— Et ole, etpä ole! Et turhuuteen etkä hekumaan!

— Mistä tuollaisen sutkauksenkin nyt kiekkasit! Allia nauratti, samoin Vihtoria niin, että siitä ei tahtonut loppua tulla.

— Älä hetkota siinä! Ennemminkin koeta tuota sahaa!

— Ai sahaa! Jos koettaisi Vihtori huomasi sen nyt vasta. Mistä Alli sahan oli saanut? Hän kummasteli sitä, mutta ei sen enempää ryhtynyt tiedustelemaan, kun ei ollut aikaakaan, koska oli kiire sahaa koettelemaan.

— Koeta nyt! Työnnä suoraan!

— Viisikymmentä kertaa vai?

— Vaikkapa vain jos puuta riittää.

— Riittää kai tässä puuta.

Vihtori alkoi työntää ja lukea. Se oli puun latvapuoli, eikä hän päässyt kunnolla viiteentoista.

— Se putosi jo!

Hän katsoi hämmästyen kuin pölli olisi järveen pudonnut ja painunut pohjaan kuin kivi.

— Eikö olekin hyvä saha?

— Jo on! Jo on eri hupainen saha!

— Niin minunkin mielestäni, meidän on vain varottava, ettemme katkaise sitä.

— Täytyy varoa, joo!

He tarkastelivat ja koettelivat myös kirveitä. Niihin nähden he pääsivät samaan tulokseen. Eri hupaisia kirveitä ne olivat! Niitäkin oli varottava kiveen lyömästä. Eikä siihen ollut enää vaaraakaan, kun aina katsoi, miten löi, kun varasi aluspuuta alle ja nappasi »kirppua» päähän. Terän irti sinkoutumista ei tarvinnut enää pelätä.

Uusien näkemysten ja hyvien aseiden ansiosta Vihtori innostui, että Alli suorastaan sai pidätellä häntä. Ei puhettakaan enää kivelle kyykähtämisestä eikä peukaloiden pyörittämisestä. Hyviä metsämiehen neuvoja täytyi Allin kuitenkin moneen kertaan, vielä yksinkertaisimmissa muodoissa toistella. Harkitse ja tuumaa! Tuumaa ja harkitse! Älä työnnä sahaa, milloin vähänkin ahdistaa. Halkoessa muista napata aina samaan kohtaan. Kiirettä ei ole. Kuule! Sitä tuo rastaskin laulaa: Kevätpäivä! Pitkä päivä! Hätähousut pois!

Mutta ei Vihtori paljonkaan harkinnut, niin innokkaana hän sahasi ja touhusi. Hän unohti kysäistä sitäkin, mitä oli jo äsken ajatellut. Mistä Alli oli saanut sahan, ja kuka kirveet oli tahkonnut näin hyvään kuntoon. Alli puolestaan ei kiiruhtanut näitä selvittelemään, saman tekevää, vaikka kokonaan unohtuisi. Satoisan työrupeaman jälkeen he istahtivat lämpimään paikkaan kuusen juurelle ja alkoivat maistella Vihtorin eväitä. Emäntä oli kuitenkin niitä runsaasti laittanut ja lähettänyt, myös karkulaista varten. Keskustelu siirtyi päivänpolttavista muihin yhtä hupaisiin asioihin.

— Sinä olet eri hyvä tyttö! antoi Vihtori vilpittömän tunnustuksen, tällä hetkellä näennäisesti ihan ilman syytä. Hän itse reppunsa oli avannut ja äidin eväitä tarjonnut.

— Mistä sinä sen tiedät? Alli naurahti.

— Tiedänpähän vain! Tunnen minä muitakin tyttöjä.

— Tunnetkohan?

— Tunnen varmasti! Sirkkalan Anninkin olen nähnyt monta kertaa. Anni ei ole puoleksikaan niin mukava kuin sinä, paljasteli Vihtori tunteitansa edelleen.

— Kuka hän on?

— Onpahan vain, semmoinen Sirkkalan Anni.

— Käykö hän teillä?

— Käy niin. Kun Vilho tulee lomalle, niin varmasti Annikin tulee ja käy hän muulloinkin, äidin kanssa riitelemässä.

— Riitelemässäl Mitä sinä nyt puhut?

— Riitelemässä niin! Niistä perintöasioista.

— Olet kuullut varmaankin väärin.

— Enkä ole kuullut väärin! Sirkkalan Anni meinaa Vilholle emännäksi. Siitä ne äidin kanssa riitelevätkin.

— Mitä ne siitä? Eikö äitisi antaisi Vilhoa Annille?

— Antaa kyllä. Mielelläänkin työntää. Sitä vain minäkään en ymmärrä, miksi niiden aina pitää kinata mokomasta asiasta.

— Mokomasta tosiaan! Mutta ei kai sinun tarvitse välittää siitä.

— Ei niin. Sinusta minä enemmän välitän.

— No, no!

— Välitän niin. Sinä olet hyvä tyttö. Parempi kuin Anni.

— So, so!

— Olet niin. Parempi kuin meidän äitikin, sen minä sanon.

— Vaiti poikal Et puhu siitä asiasta enää halkaistua sanaa.

— Ei puhuta sitten. Mutta olet sinä kumminkin, sen minä sanon!

Alli ei voinut muuta kuin nauraa. Vihtori itsekin nauroi. Ja rastas nauroi, aurinkokin puolipäiväiseltä terältänsä. He nousivat jatkamaan työtänsä. Sahanterä sihisi, kirveen terä paukkui. Puut halkesivat helposti. Vihtori heitteli niitä Allin osoittamaan paikkaan. Niitä varmaan jo alkoikin olla kahden motin verran siinä. Pian tuo nähtäisiin. Heillä oli kyllä vara tehdä lisää, jos tarpeelliseksi kävisi.

Niitä riitti jäämäänkin. Ylimääräiset nostettiin pinon päälle kukkumitaksi. Mutta sitten he yksimielisesti päättivät kaataa pari puuta huomispäivän urakasta, koska ei ollut varmuutta siitä, olisiko huomenna enää näin hyvä päivä. Saattoihan sataa, sahan terä taas katketa tai tulla jotakin muuta vastoinkäymistä. Kaiken tällaisen varalta oli hyvä ottaa ennakkoa. Vapaata iltaa heille siitä huolimatta jäisi.

Niin kävi. Vielä kotimatkallakaan heille ei tullut kiirettä. Hiljalleen metsän ääniä kuulostellen he kävelivät. Pälvipaikoissa he pysähtyivät herkuttelemaan makeilla lumipuolukoilla.

Tie seurasi jonkin matkaa suurilta metsänevoilta lampeen johtavaa ojapuron vartta pitkin. Puro kuohui tulvillaan vaahtoporeissa pyörivää vettä. He heittelivät virran vietäväksi sammaltuppoja ja kuivia puukalikoita. Ne olivat heidän mielestään tukkeja, veneitä ja laivoja. Ne uivat sahoihin ja tehtaisiin, laivat purjehtivat valtamerien takaisiin maihin. Puron rantakivillä istuessa ja katsellessa Alli raotteli omaksi ja lapsekkaan toverinsa huviksi näitä satumaailman näyttämöverhoja. Lapsuusajan kevätiloista osattomaksi jääneen kasvoille levähti ihmettelevä ilo. Hän nauroi ja hykerteli käsiään, huudahteli kuin seitsenvuotias.

— Voi, miten lystiä! Sanoitko paperipuita? Mitä ne semmoiset paperipuut ovat?

Alli selvitteli kaikkea sitä, puun massapuuroksi keittämistä, pahvin ja paperin ihmeitä. Pihkaisten käsien hykertely, myöhäiskevään riemu keskeytti nämä hänen esityksensä tämän tästä.

— Voi, että puustakin puuroa! Ja paperia sitten puupuurosta! Tuleekohan voipaperiakin?

— Tulee ja menee, niinkuin vettä tuossa purossa. Tulee silkkikangasta ja sokeriakin vielä!

— Tuota minä en usko!

— Tulee varmasti. Äsken juuri maistelimme makeita lumipuolukoita. Etkö enää muista?

Muistihan Vihtori sen. Makeita ne olivat olleet, niinkuin sokeripaloja. Mutta se vasta hauskaa oli, kun puunpuurostakin tuli sokeria ja paitakangasta ja kirjoituspaperia. Kaikkein parasta hänen mielestään kuitenkin oli sokeri äidin keittämän puuron päälle ripoteltavaksi. Suurin piirtein ja omalla tavallaan Vihtorille alkoivat vähitellen selvitä maailman ihmeet, sen puu- ja viljapuurojen, sokerien ja metsämarjojen kasvut ja kiertämiset.

Niin Allillekin, omalla tavallansa. Kaikki virtaa ja kiertää. Purokin tuossa... mäen ympäri Purolan niityn alle. Sieltä saunan takaisesta poukamasta emäntä, esivalta, kahdella ämpärillä kantoi tuota samaa vettä tupaan ja lehmien juotavaksi navettaan. Kymmenet ämpärit päivässä... hän kantaa ja väsyy ja tulee äreäksi turhan työn tähden! Nytkö hän, vesijohtoliikkeen konttorihiiri sen vasta huomasi? Miksi tosiaan vesi ei juokse Purolan tuvan ja navetan seinästä suoraan käyttöastioihin ja lehmien juomakuppeihin niinkuin meillä kaupungissa ja jo Pellontauksenkin navetassa? Joitakin lyhytsulkuja ja virran katkoja tässä nyt oli... hölmöläistä paljonkin. Harkitse ja tuumaa! neuvoi metsämies.

Nyt siihen ei ollut varaa, koska Vihtori, aikuislapsi, kyseli niin paljon. Sitä paitsi oli jo aika rientää kotiin, eräänlaisiin tilanneselvityksiin. Ettei koko talon väki lähtisi toinen toistaan karkulaisina tapailemaan, perä perää kuin hölmöläiset avantoon... puuroa ja sokeria keittämään metsän puista ja sahajauhoista.

SEITSEMÄS LUKU.

Purolan isäntä oli hauska mies, peräti hupaisa, milloin pääsi ulommaksi esivallan valvovan silmän alta. Se tapahtui jo tallissa tammaa vaaliskellessa, sitäkin enemmän kalamatkoilla, missä ei ollut kiinnijoutumisen vaaraa senkään vertaa. Sinne keväisen taivaankannen alle mahtui ääntä muidenkin kuin keväisten lintujen ja ojasammakoiden.

Tuskinpa talon viisi rysää ja kolme rautalankakatiskaa kahta ihmistä kalaajakseen olisi tarvinnut, mutta kun urakkamiehillä illoin aamuin oli hyvää aikaa, niin lähti Alli usein isännän seuralaiseksi. Urakkamies kuin herra! Tämä oli jo ammoin sanottu, eikä siinä muorillakaan sitten ollut mukisemista. Ja jos oli, niin samapa tuo, jostakin hänellä sitä aina piti olla.

Äijä puhui ja porisi. Kuinka piipultaankin niin paljon kerkisi täällä ulkona. Hän kaskuili kymmenien vuosien kalamatkat ja saaliit. Eivätkä ne suinkaan vähentyneet taaksepäin mentäessä, näköalat ja kiikarit olivat nyt sellaiset. Kutuhaukea oli tullut viidestä rysästä niin paljon kuin kaksi henkeä jaksoi kotiin kantaa. Entäs lahnankutu! Tänne lampeen nousivat kaikki selkävesien lahnat, homekorvaiset, leipälaudan levyiset. Kävi semmoinen kahina, että kalastaja veneellään tuskin sekaan mahtui. Pari verkkoa kun sopivasti nuotaksi kiersi, niin siitä sen kuin haavilla pyykkikoppaan alkoi mättää.

Mikä kimma se kutukalalla olikaan, että sen piti aina yhä ylemmäksi pyrkiä ja nousta ja tunkea päänsä juuri ahtaimpaan paikkaan. Vaikka kyllähän tuon arvasikin, kuka luonnon reklementit tiesi. Syvillä selkävesillä ei kutemisesta mitään valmista olisi tullut. Täällä rauhaisissa lämpöisissä lahdenpohjukoissa aurinko hautoi mädin poikasiksi. Niin aina!

Myös »Aina» pääsi tapetille täällä aurinkoisilla vesillä, kun itse ei ollut estämässä, kipunoitsevaa silmää varoittavasti iskemässä. Vanha piikainen hän jo oli ollut, aika pirhanan krapu vielä sellaiseksikin. Kukaan toinen paljain hyppysin tuskin olisi niskaan uskaltanut, mutta Purolan poika oli käynyt jo ennenkin kutukalassa.

Jo tyttönä ja Kelloniemen herrassöötingin köksänä Aina oli ollut mainio ihminen hoosaamaan. Ei siinä piioilla ollut nokan naputtamista, ei herrassööskälläkään, vaikka muutoin olikin ollut semmoinen »armo». Kun he olivat menneet yhteen, niin ihmiset olivat touhunneet, niinkuin niillä on tapana, kuinka muka Purolan Kustaa nyt haukkasi salakkasyötin, jossa riittäisi kakomista lopuksi iäksi. Kattia vielä! Kun mies viisaasti asiansa hoitelee, kun johdattelee naisensa lämpöisiin kutuvesiin, niin kyllä pahempikin pirhakka siitä vähitellen ihmisiksi asettuu, rauhoittuupa hyvinkin, vaikka alkuaan olisi ollutkin salakkasyötti, koukkuja puoli tusinaa kummassakin kupeessa.

— Emännässä ei ole vikaa, arveli kalatoveri.

— Kuka on sanonut, että on vikaa, myötäili esivallan kesyttäjä valtioviisaasti.

— Te vain annatte hänen tehdä liian paljon työtä.

— Vai liian paljon, kun en tarpeeksikaan! Ja menehän pidättelemään pirhanaa! Siitä justiinsa sillä evät nousee ja joutilaisuudesta. Milloin on kaksi pyhäpäivää peräkanaa, niin toinen niistä ei ole enää Herran sapatti, niinkuin varmaan jo itsekin olette nähnyt. Antaa muorin hoosata, niin rauha maassa sota-aikanakin.

Näin rupatteli vanha viisas kalamatkoilla, tallipihoilla paljon varovaisemmin. Oli aina kuunneltava ja vastailtava myös navettapihoille: Niin aina!

Tamma oli yhtä vanha, yhtä pirteä kuin emäntä Aina, luontokappalelajit ja suhteellisuudet huomioon ottaen. Iältään se oli lähempänä toista kuin ensimmäistä vuosikymmentänsä, mutta kaksi vuotta sitten se oli pyöräyttänyt vielä varsan, josta oli saatu kauniit tuhatlappuset. Eipä tiedä, vaikka vieläkin, kun olisi yrittää. Äijä ruokki ja harjaili sitä. Tamman pää ja säkä nousi, kaula kiertyi, huuli höplähteli. Sen emä oli ollut jalo tamma, isä maakunnan kuulu juoksija. Juoksija Piijustakin olisi tullut, kun olisi ollut opettaa. Jalannousu nuorempana oli semmoinen että... oksat pois risukarhista. Mutta kun muori ei päästänyt paanalle.

Entä jos pyöräytettäisiin vieläkin yksi varsa! Tulevien vuosien juoksija! Olisikos tämä nyt mikä ihme... vanhoille tekijöille!

— Mitä se höpsii siellä taas!

— Niin aina!

Muorin korvat ne piti olla aina ja joka paikassa. Entä mitenkäs sitten suu pannaan, kun talo jää ilman hevosta? Ne olivat nyt kymmenien tuhansien panttina nuoret hevoset!

— Mitä möit varsan!

— Mitä ja mitä!

Perheneuvottelu siitä tulisi. Kalatoverin oli paras painua kaloja perkaamaan, rukkasiaan paikkaamaan, tai mäen taakse mottimetsään. Turha oli jäädä todistajaksi tähän näytelmään, jonka ratkaisu jo alkuvaiheissaan oli niin epäämättömän selvä.

Mutta Pellontauksen talossa esitettiin keväisiä nuorisonäytelmiä. Alli täti oli tervetullut toisen ja kolmannen kerran, vaikka joka päivä. Koko intiaanileiri pyöri hänen ympärillään, vastaanotti ja saatteli portille saakka. Alli tädin piti tehdä jos mitä, näytellä raitiovaunun kuljettajaa, prinsessaa, virtahepoa. Satuja oli keksittävä ja kerrottava jokaiselle erikseen ja kaikille yhteisesti.

— Tämmöistä se on tällä rintamalla. Kunhan päivänkin koettaisit! huokaisi komppanian päällikkö.

Tämän pitempiin tilanneselvityksiin hän tuskin monta kertaa kerkisikään, koska keväisten isäntä- ja emäntäkiireittensä välipalaksi piti kaapata milloin mitäkin pahan ja hyväntekijää siipiräpylästä tahi niskavilloista. Kaksoset varsinkin olivat kuin villivarsapari, vain auraa ja välihihnoja puuttui. Mutta ihmeen taitavasti oikea omistaja ne kaappasi syliinsä. Se kävi milteipä yhtä kätevästi kuin savikyyhkysten ampuminen vesijohtoliikkeen pohjalaissyntyiseltä johtajalta, joka oli valtakunnan mestari siinä kaappauksessa. Alli oli joskus huvikseen ollut ampumaradalla taustatarkkailijana niinkuin nyt tässä.

— Jos minä olisin nuori nainen, niin enpä jättäisi itseäni enää ilman näitä nautintoja.

Oli se tämäkin taas julkilausuma, kesken taistelun metelin. Siihen tuntui olevan aihetta, näytti olevan hieman taistelutaukoakin lyhytasiallisten vastalauseiden tekemiseen.

— Etkö vieläkään, yksinäsikään ole saanut kylliksesi tuosta urheilusta?

— Kyllikseni tästä! Kaikkea sitä kuulee kokemattoman suusta!

— Minä en kestäisi kahta päivää mokomaa meteliä.

— Kestäisit kaksikymmentä vuotta, kun kunnialla alkuun pääsisit.

— Kunnialla alkuun! Luuletko sen olevan niinkään helppoa yksinäiselle naisihmiselle tämän maailman aikaan?

— Kuka sinut on määrännyt yksinäiseksi?

— Luonto ja luonnonvalinta.

— Nosta luontosi ja pidä valinnassa varasi!

— Hyvä on puhua, kun on itse tämmöisen tarhan omistajaksi päässyt.

— Niinkuin sinä et pääsisi, kun vain tositeolla yrittäisit. Synti ja häpeä, jos jäät kuivettumaan ja näivettymään, tuollainen pihkantuoksuinen mottimestari!

— Synti ja häpeä itsellesi, että tuollaisia puhelet!

— Se on rikos luontoa vastaan, kun nuori nainen, jaloin luojamme luontokappaleista, jättää leiviskänsä käyttämättä.

Turha oli mottimestarin ryhtyä sanakilpasille kyyhkysampujan kanssa. Häpeään siinä kuitenkin lopuksi joutui, kaksin-, kolminkertaiseenkin. Viisainta myötäillä, singautella ilmaan hänen kyyhkysiään.

— Olisipa se tosiaan hupaisaa, kun Suomen jokaisella nuorella naisella olisi tällainen kyyhkyslakka. Mikä merkitys sillä olisikaan kansakunnan lisäkasvulle...

— Enemmän vielä joka naiselle itselleen. Tiedät kyllä, miten käy sellaisen puun ja viljan korren, joka ei heilimöi eikä hedelmää kanna.

— Kuivuu ja hakataan pois.

— Mottipuiksi, karjapihan kuivikkeiksi, ajattele! Niin pahansuopa en ole, että yhdellekään kanssasisarelleni mokomaa kunniaa toivoisin.

— Jos se on kohtalo, niin minkä mahdat.

— Kohtalo! Jos kedon kukkanen olisi noin arka, niin ei päätään uskaltaisi nostaa, ei nuppuaan aukaista.

— Niillä on mehiläisensä.

— Jokaisella on kimalaisensa, kun vain uskoo ja haluaa elämänsä jatkuvaksi. Jos olisin yksinäinen, en jäisi sellaiseksi. Ellen aikuista ystävää saisi, niin hankkisin lapsen, ampuisin vaikka lennosta!

Niin hänen jälleen täytyi ampuakin villimpi kaksosistaan pöydän kulmalta, arveluttavan läheltä sokeriastiaa.

Häviönsä tunteva ja tunnustava mottimestari ei joutanut enää pitempiin väittelyihin, koska täytyi kiiruhtaa urakkatöihin. Vihtori varmaankin jo siellä odotteli. Pojasta oli tullut muutamassa päivässä kuin toinen mies. Hänessä oli suorastaan pidättelemistä niin metsässä kuin kotona. Metsässä tuli helposti liikoja pöllejä, vaikka niitä pahoiksi päiviksikin varastoitiin, kotona liialliset kehuntauhoamiset saattoivat käydä vaarallisiksi. Tosin esivalta ei ollut niitä kuulevinaan, kuuli kuitenkin epäilevällä korvallaan.

Harkitse ja tuumaa! sitä harrasteltiin sen tähden jatkuvasti. Jotakin uutta ja hupaisaa se ohjelma heille antoi joka päivä. Kerran Vihtorikin teki oivan keksinnön ja tuli vilpittömästi iloiseksi siitä. He olivat kaataneet suuren visatyvisen koivun. Siinä olisi tarvittu terävä »justeeri», mutta saatiinhan se lopulta nirhatuksi myös kirveellä ja »pedolla». Pöllittäminen sitten meni jo helpommin, tämä tiedettiin vanhasta kokemuksesta. Mutta pöllien halkomisessa tuli eteen visainen tehtävä. Siinä ei auttanut »kirpun tappaminen», ei pöllin kääntäminen, ei kaksoisiskut eivätkä kiilatkaan. Ne halkeilivat ja sinkoilivat metsään. Milloin jokin kiinni tarttui, niin upposi rakoa jättämättä, painui kuin rautanaula puuhun.

— Meidän täytyy sahata pölkyt keskeltä poikki, keksi Alli vihdoin.

Sahattiin, mutta turha vaiva sekin. Pikku pölkkykään ei ottanut haljetakseen. Sitä Vihtori kuitenkin voimiensa takaa hakkasi, kunnes eräs isku vahingossa horjahti pölkyn reunaan. Siitä kimmahti säle kuin kiskaistu päre. Poika iski toisen ja kolmannen. Kaikki ne pilskahtivat kerta lyönnillä yhtä helposti. Hän kiersi ja pilkkoi pölkkyä hurmion vallassa, kunnes siitä jäljelle jäi vain tavallisen halon kokoinen sydänpala, ympärillä kuin kerhopiirissä koko sylys valkoisia pilkkeitä.

— Hei, katso! hihkaisi Vihtori hikeään pyyhkäisten.

— Sinä olet tehnyt keksinnön. Enää ei niin visaista pölliä löydykään, että emme siitä selviäisi.

— Ei löydy!

Siinä kalskahti jo miehistä varmuutta. Sen johdosta oli syytä iloita enemmän kuin patentin arvoisesta keksinnöstä.

Mutta »lapsi» ei ollut kaukana tänäkään päivänä niinkuin ei milloinkaan. Kädet hykersivät ja turhan nauramista oli mahdoton pidättää. Ja ruokailun jälkeen havumatolla istuttaessa pää kallistui mottitoverin polvelle. Se oli merkki, että hilsettä piti raaputtaa. Kuhmuinen, harvatukkainen pää kihosi sitä lakkaamatta. Se oli nautinnon hetki vanhalle pikku pojalle. Äidillä nähtävästi oli aina ollut niin kiire, että ei ehtinyt tekemään tätä rakkauden työtä vähäosaisellensa.

Hyvissä ajoin kotiuduttaessa uiteltiin taas tukkeja ja laivoja, kerrottiin satuja paperipukimista ja metsän sokerista. Urakkamiehet... vapaaherrat! Heillä oli siihen halua ja aikaa.

Mutta vanhoja satuja lämmitettäessä kertautui myös kertojalle itselleen uutena se vanha: Miksi puro ei juokse Purolan pihan kautta? Miksi emännän pitää raahata ämpäreillään vettä saunapoukamasta mäen alta? Onko se hänen ruumiilleen ja hengelleen niin terveellistä ja tarpeellista, kuin isäntä kalamatkoilla perusteli? Eikö vesijohtoliikkeen konttoristi keksinyt parannusta tähän aataminaikaiseen asian tilaan? Hän päätti kirjoittaa siitä liikkeensä johtajalle. Mahdollisesti ukko haukkuisi parilla paperiliuskalla, mutta jos asiassa auttoi, niin kaikki hyvä. Seuraavana iltana hän kirjoitti.

Hän kertoi työpaikastansa pienestä Purolan talosta, jonka kirkasvetisestä purosta hänelle oli paljon iloa, mutta talon väelle vähän hyötyä. Hän kuvaili, mistä puro lähti, miten se juoksi, miten pientä mäkeä ja taloa kiertäen juoksi niitylle, hävisi lampeen. Jos veden olisi saanut nostetuksi pienen mäen laelle, niin siitä se itsekseen olisi juossut talon pihan kautta. Hän toivoi, että johtaja auttaisi häntä ja talon emäntää tässä asiassa. Johtaja kyllä osaisi nopeasti ratkaista, miten asia parhaimmalla tavalla olisi järjestettävissä. Kustannukset voisi periä hänen palkastaan. Voisi hän ne ehkä säästörahoillaankin maksaa, miten johtaja vain parhaimmaksi katsoi.

Siitä tuli liian pitkä »liikekirje», naiivi sitä paitsi. Lukiessaan hän tämän huomasi, mutta ei ryhtynyt uudestaan kirjoittamaan. Se saattoi olla asialle vain eduksi. Johtaja vihasi monisanaisia ihmisiä, vaikka tuittupäissään itse oli yksi niitä. Näitä jokapäiväisiä vihastumisiaan hän hetimiten katui ja hyvitti tavallansa. Mikäli tässäkin tapauksessa näin tapahtuisi niin puro kyllä kiipeäisi Purolan mäelle, kaivautuisi vaikka mäen lävitse.

Alli odotteli jännittyneenä johtajan vastausta. Neljäntenä päivänä se saapui. Se oli ukon itsensä kirjoittama. Se näkyi jo heti osoitteesta, postikonttorin ja talon nimi oli kirjoitettu harvennetuilla pikku kirjaimilla, alla kaksinkertainen katkoviiva. Johtaja kirjoitti haukkumakirjeet aina itse. Alkoi tuntua lupaavalta. Kiihkeästi hän repäisi kuoren auki.

TE RÖÖPÖLES SIELLÖ!

Johtajan isällisestä kädestä ja vanhasta koneesta se oli. Tämä kävi selväksi jo myös puhuttelusanasta. »Rööpöles» merkitsi samaa kuin »rääpäles». Se oli koneen vika. Sen ä-kirjasin oli kulunut ö:ksi. »Rääpäles» taas oli johtajan mielisana ja murteellista perua, kuten muutamat muutkin hänen »valionsa», joita tippui melko taajaan, milloin mies oli vihainen. Nyt hän oli. Se näkyi paitsi puhuttelusanasta myös kirjeen mitasta ja mietelauseista. Näin hän vuodatti:

 Olisi minun pitönyt tuo jo arvata. Kun pööstöö kanan metsöön, niin se
 lentöö pöönsö kantoon. Ensin jötötte työnne kaikenlaisten saikkareiden
 kösiin. Mikä hemmetin hihku teillö olikaan sinne korpiin rööpöstömöön!
 Kas nyt mokomaakin tössö halkopuun tekijöö! Jos Suomen kansa paleltuu
 ilman teidön mottejanne, niin paleltuu se niidenkin kanssa. Sanokaa
 minun sanoneen.

 Ja mikö on sitten tömököön körpösen pisto? Sivukaupalla siitö runoa
 rustaatte! Miksi ette anna mettön purojen mennö niinkuin menevöt.
 Mikö hihku teillö on niiden suuntia muuttelemaan ja pienen pirisevön
 pyypillinne mukaan juoksettamaan! Sen töyteinenkö, höh!

 Ja mikö autuus siitö tulisi edes teidön öijillenne ja ömmillenne
 siellö? Vaikka panisin purovedet seinöstö juoksemaan, vaikka W-C:t
 pirtin nurkassa purisemaan? Mitö iloa niistö on nyt kulttuurikansoille
 ja miljoonakaupungeille? Mitö tehdöön W-C:llö, kun leipö on
 lopussa? Mitö merkitsevät lokaviemörit kun kaikki pannaan tuusan
 nuuskaksi? Moskaa ja roskaa yhö enempi vain. Sitö nyt tippuu taivaan
 korkeuksistakin kansojen niskaan enemmän kuin tarpeeksi.

 »Ylioppilas sen kyllö ymmörtöö...» lauloi Alf Tanner ennen. Ettekö ole
 mainittu oppilas, ettekö kuitenkaan ymmörrö sitö. Eikö kansakoulussa
 jo havainnollisteta yhtyvien astioiden lakia? Mitö pumppuja siinö
 tarvitaan, kun vesisöilö on korkeammalla kuin se paikka, jonne vettö
 johdatetaan? Jos on, kuka naisen punnitukset takaa?

 Kaivakaa oja, jos motittamiseen olette jo kyllöstynyt. Imeköö vesi
 siihen ojaanne koiranputkella kukkulan ylitse. Kyllö se sitten
 juosta lipittelee. Mitö muutakaan neuvoa osaisin teille antaa! Ja
 muistakaa, senkin rööpöles, ettö helluntain jölkeisenö tiistaina
 istutte pukillanne konttoripöyrön takana. Kun mistöön ei tule mitöön,
 kun mistöön ei löydö, mitö etsii. Teidön toimestanne nurkat pysyivät
 edes jonkinlaisessa kunnossa. Muistakaa, mitö sanoin. Tahi panen
 juoksupojan porsaslooran kans hakemaan. Aiheetta enempöön...

 P.S.

 Löhetömme viikon kuluessa vakuumipumpun ja 50 metriö kumiletkua. Kun
 saatte ojanne valmiiksi, niin pumpatkaa alkuun. Loppu kyllö lurittelee
 tavalliseen tapaan, niinkuin niissö rakkausromaaneissanne, joita
 unilöökkeeksenne nautitte.

                                                   S:ma.

»Rööpöles» luki ja nauroi. Asia oli onnistunut yli hänen odotustensa. Olipa siinä koiran nuuskaa koiran putkesta. Jo oli aihettakin! Että ylioppilas ei ymmärtänyt vedenjuoksujen ja yhtyvien astioiden alkeellisimpia lakeja. Mutta jos olisikin ymmärtänyt, vähemmän lörpötellyt ja »rustannut runoa», niin tulos tuskin olisi ollut tämä. Eikä maksusta yhtä sanaa! Mene ja takaa, vaikka lahjoittaisi koko roskan, pumput ja letkut, se verraton ukko! Porsaslooralla helluntain jälkeen... Se kultainen ukko! Viikon kuluessa tavarat! Ojan kaivamisessa oli pantava toimeksi. Onneksi oli mottietumatkaa. Vihtorin kyllä saisi innostumaan mihin tahansa, veden juoksettamisiin liiatenkin.

Sinä iltana »rööpöles» ei lukenut rakkausromaaneja. Ukon kirjettä hän tutki toiseen ja kolmanteenkin kertaan, mietti ja suunnitteli välillä. Huone oli raitis ja ilmava. Muutama päivä sitten hän oli irroittanut sisäikkunat, eikä esivaltakaan siihen sen enempää puuttunut, irroitetut ikkunat oli vain korjannut jonnekin. Ruutupuolikas sai nyt olla avoimena yötä ja päivää. Keväinen ulkoilma oli ihanaa! Tuntui kuin enää ei olisi voinut elää ilman. Kuinkahan tulivat aikoihin ne ihmiset, jotka eivät harrastaneet sitä? Ehkä he varastoivat päivisin ulkoilmaa sisäisiin säiliöihinsä kuin erämaan kameli juomavettä? Sääli kuitenkin heitä, kun noin jättivät käyttämättä luonnon hyvyyden, joka ei mitään maksanut.

Alli oli niin piristynyt ja voimistunut, että itsekin sen jo hyvin tunsi. Ruoka oli puhdasta, voimakasta ja hyvää. Siitä kiitos esivallalle, joka muutoinkin osoittautui jalommaksi kuin miltä ensi päivinä tuntui. Ei mitään jälkimutinoita sen perästä, kun asiasta oli sovittu ja kävi selville, että urakat voitiin täyttää. Tämän puolen alleviivauksista poika piti liikaakin murhetta, myös isäntä, kun hän lopultakin oli joutunut metsään puita leimailemaan. Itse työ, sovittu urakoiminen, kävi päivä päivältä yhä helpommaksi. Tähän oli useita myönteisiä tekijöitä vaikuttamassa. Urakkamiesten työtottumus ja voimat lisääntyivät, keväiset päivät ja metsän puutkin pitenivät. Ja metsämies teroitti sahat. Hän oli kunnostanut toisenkin sahan ja vuorotteli niitä. Joka toinen aamu oli erikoinen virkistyksen hetki, »pyhiinvaellusmatka» metsämiehen majalle. Sahaviila nirskui, parsinneula puikahteli ja vesipannu kiehui. Joskus metsämies soitteli viuluansa. Hänen jousensa sävelistä kirposi jotakin samaa kuin salaperäisen tynnyrilinnun tilkkasista kuusikossa. Se nukutti ja piristi, rauhoitti ja kiihoitti. Niistä molemmista herui ja vuoti joitakin näkymättömiä kihotippoja. Ne kaivoivat suoraan sydämeen, vaikka jakkaralla olisi istunut tahi kuusen alla maannut. Ne työntyivät käsittämättömiä teitänsä lävitse, virkistivät ja voitelivat ihmeellisellä tavalla.

Mutta Vihtori istui kannolla ja odotti. Teroitettu saha leikkasi puuta kuin saippuaa. Vihtori ei ehtinyt luvunlaskussaan kuin kymmeneen, korkeintaan viiteentoista. Jokainen tipahtava pölkky oli hänelle uuden riemun aihe.

Ja parin viikon kuluttua sitten tulisi pumppu ja johto. Viisikymmentä metriä kumiletkua! Siinä olisi jo liikaakin. Matka puron rannasta kunnaan laelle oli tuskin neljääkymmentä. Minkälainen oli vakuumipumppu? Ehkä sellaisia useinkin oli liikkeen korjauspajassa, vaikka hän ei tullut kiinnittäneeksi niihin huomiota enempää kuin mihinkään muuhunkaan, joka suoranaisesti ei sivunnut konttoritöitä ja omia harrastuksia.

Sivusiko tämä? »Mikä autuus siitä teidän öijillenne ja ömmillenne? Mitä iloa kulttuurikansoille?»...

Mitä tosiaan? Mitä huvia hänellekään, tähän taloon puoliksi väkisin kaivautuneelle »mottiurakoitsijalle», mokomallekin tositoimestaan karanneelle pikku rotalle. Miksi hänen kenenkään pyytämättä piti »hoosata» tässä ventovieraassa talossa, jossa piippuineen kekkuloitsi leuhka tohvelisankari isäntä, isännöitsi kiukkuinen esivalta emäntä, jossa ennen pitkää emännöisi hänelle, tungettelijalle, vihamielinen nuori nainen. Hänelle se vasta terveellistä olisi, veden kantaminen mäen alta ojasta. Vähemmän kiukuttelisi syyttömille. Tai enemmän ehkä. Eikö näin juuri nyt ollut talossa asianlaita?

Ja mikä oli sellainen nuori mies, kersantti ja maatalousteknikko, joka kotonaan ei »teknikoinut» sen vertaa, että vettä omalle äidilleen! Tulkoon kurkkimaan näihin nurkkiin ennen helluntaita, niin höyhennän! Ei, ei saanut tulla! Tulkoon vasta helluntain jälkeen. Tuokoon ja naikoon »kanasensa»! Mikä hänen nimensä olikaan? Sirkka-Anni!

Vihtorin mielestä hän kuitenkaan ei ollut niin hyvä, ei motintekijän veroinen edes. Mitäpä poikaparan höpinöistä. Tämä sentään jotakin olisi, että itse tulisi iloiseksi. Lapsena riemuiten, käsiään hykertäen saisi uittaa tikkutukkejaan ja kaarnalaivojaan kotinsa nurkissa sunnuntaisin, yhteisen metsäpuromme juoksevalla vedellä. Vihtorin tähden puro on johdettava Purolan pihaan. No, miksikä ei muidenkin? Saakoon siitä osansa myös teknikko ja hänen Anninsa. Juoksuttakoon keväinen puromme »tulisia hiiliä» heidän päänsä päälle. Vihtorille, kaivuutoverilleni, tuokoon riemua ja virvoitusta.

Tuvan kello löi kaksitoista. Eikä puron juoksuttajalla unen päästä hipenen tietoa. Miten käy uusien suunnitelmien, mottiurakoidenkaan, ellei yöllä uneen pääse?

Kuu kurkisti mäen takaa, huomasi hetken soveliaaksi ja pujahti avonaisesta ikkunasta sisään. Nuori mies, se vesijohtoja tekemätön teknikko, katsoi seinältänsä, niinkuin sellainen mies kuutamoyönä keväisistä kehyksistään katsoo, palavin silmin suoraan silmiin... sitä tietä sydämeen saakka. Siinä oli »vakuumia». Se vei purovesien johdattelijalta viimeisetkin raukenemisen rippeet, unen siemenetkin silmistä.

Katso nyt sitten, että vastakin tunnet! Ei silmä osaa ota, vaikka en olekaan omasi, vaikka oletkin toisen oma...

Mutta kuu, vanha veitikka tarkasteli ja »tapiseerasi» häähuonetta. Työnsi teknikon irti seinästä, koska muutoin ei sinne vaaleita tapettejansa saanut. Pojan silmät loistivat entistäkin kirkkaampina. Hän hymyili ja tuli yhä lähemmäksi. Suloiset, keväiset virrat läikähtivät nuoren naisen sydämessä. Oliko hän nuori? Oliko hänellä keväisten kaipauksien virtoja? Ei, ei saanut olla konttorihiirellä, mottiurakoitsijalla... Sitä paitsi tulija oli toisen oma! Mene pois!

Menikö hän pois? Kaikkea vielä! Jokin vakuumi veti. Poika säteili, hymyili ja tuli yhä lähemmäksi. Keväisen häähuoneen maalarimestari mahtui jo vaivatta liikuskelemaan takaseinällä tapeettirullinensa.

Voi, Luoja! Miksi olet luonut ihmisen tällaiseksi? Miksi olet sytyttänyt sydämeeni nämä oudon kaipauksen virvatulet? Sinä siellä... hymyilet ja tulet! Tule! Älä tule! Tule!

Unen odottelija pyysi ja epäsi. Järki kielsi, sydän kutsui. Tulija teki siitä omat johtopäätöksensä. Hän tuli. Sitä tietä, tulijan käsien ja silmien siroittelemana odottelija sai jo nopeasti itäviä unen siemeniäkin. Hän nukkui ja näki sydäntänsä lämmittäviä unia. Synnillisiä unia! olisi hurskastelija sanonut. Luoja ei, koska oli luonut hänet sellaiseksi, sytyttänyt hänen sydämeensä oudon kaipauksen virvatulet.

Mutta kuuveitikka, vanha maalarimestari, somisteli yhä häähuonetta, paperoitsi seinät, valkaisi katon. Ymmärtäväisesti hymyillen hän siveltimet kädessä pysähtyi tuolloin tällöin katselemaan onnellisena uinailevaa nuorta naista. Mitä tyttö näki ja kuvitteli? Hän arvasi sen, vanha maalari.

KAHDEKSAS LUKU.

Vihtori oli helppo saada juoneen osamieheksi. Hän innostui siihen milteipä liikaakin. Pyhästi hän lupaili, että ei hiiskuisi kotona mitään, vahingossakaan ei johdattelisi puhetta ojatöihin. Vahinko saattoi tulla siitä huolimatta. Se oli jo nähty samantapaisissa salaisuuksissa. Yrittää toki aina voitiin, niin pitkälle kuin mahdollista.

Se oli hauska keksintö. Eri mukavaa, kun saisi uittaa tukkeja tuvan nurkalle saakka! Mitähän äiti siitä sanoisi? Sitä samaa Alli ajatteli, mitä sanoisi, jos saisi itse teossa kiinni. Mitä silloin, jos yllätyksenä saataisiin valmiiksi koko yritys?

Ojankaivurina Vihtori oli tekijämies. Kesäisin hän tuskin muuta oli tehnytkään, kun oli niin paljon puhdistamisen tarpeessa olevia ojia rantaniityllä ja kesantopellolla. Laidunmaan viemäreitäkin täytyi usein puhdistaa, kun lehmät juomassa käydessään sotkivat. Sitä samaa se oli vähin pellon ojissakin. Äkeet ja aurat vierittivät multapaakkuja aina ojiin päin, ei vahingossakaan toisinpäin.

Näin Vihtori ojurin kokemuksistaan toimesi pistellessään uutta metsäniityn reunaa myötäilevää »tukkiränniänsä». Kirsi tahtoi vielä tehdä kiusaa. Mutta kun seuraavana päivänä salavihkaa »vohkaistiin» kaluvajasta rautakanki ja tikkurikuokka, niin eipä mitään mahtanut, enempää kirsi kuin kannot tai pienet maakivetkään. Ritisi ja rytisi, halkesi ja hajosi, hei vain! Eihän voiman edessä mikään kestä. Sitä heillä oli. — Enemmän kuin pienessä talossa!

He täydensivät toinen toisensa sukkelia sutkauksia ja muitakin puheita ja kaikin puolin muutenkin. Vihtorin olisi tullut jo Allia kovasti ikävä, hän sanoi sen monta kertaa päivässä. Niinkuin myös Allin Vihtoria, vaikka hän ei tunnustanut sitä juuri niin usein.

Rupeaman ahkerasti kaivettuaan he istuutuivat kivelle uuden »ränninsä» varrelle ja katselivat veden tirinää. Alas päästyään se alkoi juosta liritellä tasaista pohjaa pitkin. Sitä pitkin kelpaisi myös puroveden ja uittopuiden lipitellä, kun kerran sinne asti päästäisiin.

— Meidän täytyy katsoa ja kaivaa ojamme semmoiseksi, että vesi juoksee puroon päin, puheli Alli.

— Niin täytyy! Siellä päin ne ovat sahat ja tehtaat, myönteli Vihtori.

Sitä silmällä pitäen uittoränniä kaivettiin. Mutta miten ropsit ja tukkipölkyt nousisivat metsäpurosta mäen laelle, sitä Vihtori ei tullut kysäisseeksi eikä Allikaan ilman selittäneeksi. Sinne oli matkaa, selitykset kerjettäisiin antamaan aikoinaan, sitten kun kumijohdot ja vakuumipumput noudettaisiin rautatiepysäkiltä. Kun ne ensin nyt tulisivat! Millainen kapine oli semmoinen »vakuumi»? Ehkä samanlainen kuin se punainen »kumikärsä», jota talonmies käytti tukkoutunutta pesualtaan viemäritorvea avatessaan? Kaupungin tavaroita odottelevan ojurin ajatukset palautuivat usein näihin kuvitelmiin. Pari viikkoa johtajan kirjeen saapumisesta oli jo kohta kulunut. Entäpä ei tulisikaan? Mikä meriselitys esivallalle annettaisiin tällöin ojasta? No, se oli sen ajan murhe, toivottavasti turha. Johtaja ei jättäisi pulaan, kun kerran oli luvannut.

Kaivettiin ja kangettiin taas, vahvassa uskossa ja hyvässä toivossa. Kunnes oli kiiruhdettava metsään mottiurakat nykäisemään. Yhdetkö tässä jo oli? Mutta milloin väsymys ja mielen apeus valtasi, sellaisiakin hetkiä tuli, koska ihminen ei ole mikään sähkön voimalla käyvä vakuumipumppu, täytyi jälleen turvautua tosikertomuksiin, henkisiin aseihin kaikenlaisiin, eväsreppuun, linkkuveitseenkin. Epämuotoinen, harvahiuksinen pää kihosi hilsettä jatkuvasti.

— Sinä olet hyvä tyttö.

— Enpä takaa.

— Olet varmasti... parempi kuin Anni... Parempi kuin äitikin.

— Ole vaiti! Kuuntele vain!

Vihtori totteli, painoi päänsä Allin polvelle ja kuunteli. Yhdessä he kuuntelivat metsän ilolintuja, rähisevää rastasta, kukkuvaa käkeä.

— Teille on tullut Helsingistä joitakin kumitavaroita, ilmoitti isäntä eräänä iltana, kun mottimiehet kotiutuivat. Ojureista ei vieläkään mitään tiedetty. Isäntä ei ollut liikkunut metsäniityllä päin, eikä Vihtorikaan unohtanut tehtyä sopimusta.

— Ovat varmaankin lähettäneet pyörän ja pumpun, kiiruhti asianomainen myötäilemään.

— Niin aina. Painoakin siinä oli. Mitäs sitä nyt olikaan. No seisoohan se tuolla ilmoituskortissa, katsotaanpas. Isäntä etsi korttia ja silmälasejansa. Kortin saaja riensi häntä avustamaan.

— Kaksikymmentä kiloa näkyy olevan.

— Onpa sillä pyörällä painoa!

— Täytyyköhän lähteä ihan hevosella hakemaan.

— Mitä nyt taas hakemaan? ehätti ulkoa tuleva esivalta viimeiset sanat ovella kuultuaan.

Asianomaisella riitti kotvaksi aikaa niin selvittämistä kuin hämäämistä. Isännän ei toki varta vasten tarvinnut lähteä hänen tavaroitansa noutamaan. Ne säilyivät ja saattoivat viipyä pysäkillä siihen saakka, kunnes muuta käyntiä tulisi.

Sitä tuli nopeammin kuin osattiin aavistaa, jo seuraavana aamuna. Isäntä palasi tallista tohkeissaan, kerran hänkin. Tamma oli siinä kunnossa, että oriin luo piti toimittaa. Hän oli sitä uumoillutkin jo pari päivää. Nyt se kävisi mainiosti, kaksi kärpästä samalla läppäyksellä. Läheisin hyvän oriin omistaja, Kuusimäen Matti, asui talossaan rautatien takana, vain parisen kilometriä pysäkiltä eteenpäin. Neidin tavarat tulisivat siinä saman tien. Olihan onni, että eilen ei tullut turhan tähden hätäillyksi. Vaikka olisi kyllä niinkin voinut sattua, että tammakin maantieliikuntoihin päästyään olisi ruvennut etuilemaan. Tämä ei ollut mitään harvinaista. Varmempaa aina kuitenkin oli, että yritettiin oikealla ajalla ja keväisen kellonlyömällä.

Ukko porisi kilpaa piippunsa kanssa. Esivalta oli vaitelias kuten tavallisesti. Kumitavaroiden omistaja taas mietiskeli, miten parhaiten tästä pulmasta selvitä.

Siitä tuli perheneuvottelu, jonka aiheuttajaksi mottimestari tahtomattaan oli joutunut niiden Helsingistä saapuneiden tavaroittensa vuoksi. Isäntä touhusi matkaan lähtöään, esivalta pidätteli vastaan, jostakin syystä. Hänen mielestään tämä tammatouhu oli ihan joutavanpäiväistä. Mitä vanhaa luontokappaletta enää turhilla vaivaamaan. Isäntä oli toista mieltä. Poika säesti ja kannatteli isää ihmeteltävällä asiantuntemuksella. Vanhasta tammasta se vasta hyvä varsa tulisikin ja vaikka ei tulisikaan, täytyi yrittää, kun oli sopiva aika. Näin he kilvassa todistelivat esivaltaansa vastaan. Mutta mikäli entisiin, vastaavanlaatuisiin neuvotteluihin oli perustamista, niin tämä joka tapauksessa aamenen sanoisi ja pitemmän korren vetäisi. Näin ei kuitenkaan tapahtunut tässä asiassa tänä aamuna, ihme ja kumma. Puolituntisen kiistelyn jälkeen emäntä yllättäen virkkoi:

— No, jos sitä nyt kerran hoosattava on, niin voi kai tämä neitikin sen tehdä. Ei hän siitä pahene, vaikka ennen ei olisi nähnytkään.

Miehet hervahtivat sanattomiksi, neiti itsekin kuin puusta pudonnut. Tuota tässä vielä puuttui. Milteipä kaikkea muuta olikin jo yritelty ja »hoosattu». Mutta kun hän tarkemmin ajatteli asiaa, niin mitä pahentavaa siinä oli? Tämä sitä paitsi oli ainoa keino vesijohtosalaisuuden edelleen säilyttämiseksi. Kuin kohtalon viittauksesta tamma oli järjestänyt kiperäksi käyneen asian.

— Lähden mielellänikin tällaisena kauniina kevätpäivänä ajelemaan, mukautui hän reippaasti.

Se asia oli loppuun käsitelty. Poika hykerteli käsiään, niinkuin kaikesta, mikä Allin mieltä ilahdutti. Äijä höpisi ainaista... niin aina... niin aina... myötäilemistään, vaikka aina ei olisikaan ollut yhtä mieltä, niinkuin varmaan ei tässäkään tapauksessa. Iloinen kylämatka, keväinen riemun päivä oli kapertunut häneltä piipunpesään. Mutta oli hän sen verran "hieno mies", piti siksi paljon kala- ja puhetoveristansa hänkin, että ei ryhtynyt irvimään, minkä hän itse asian ja taitojensa puolesta kylläkin olisi voinut vaivatta tehdä. Melkoista kiusausta hän varmaan siihen tällä hetkellä tunsi.

Hetkistä myöhemmin »naispuhemies» sitten ajeli keväiseksi herahtaneella vanhalla tammalla rautatiepysäkkiä ja Kuusimäkeä kohti. Hauskaa oli liukua keveillä rattailla hilpoisaa tietä. Tamma juosta rapsutteli vireästi. Ojapurot solisivat tien molemmin puolin. Mutta keväiset linnut pitivät iloa aurinkoisilla peltomailla. Sama riemu suuressa metsässä, jossa näkyi vielä paikka paikoin lumiläikkiä.

Tätä samaa tietä hän nelisen viikkoa sitten pysäkinhoitajan opastamana oli patikoinut tuntemattomia seikkailuja kohti. Oliko hän silloin osannut kuvitella kaikkea tällaista? Ei kaikkea... tällaista kaikkein vähimmin. Oliko nainen, kaupunkilainen koskaan liikkunut vieraissa paikoissa mokomalla asialla? Mitä sanoisi Kuusimäen isäntä? Mitä pysäkinhoitaja, niiden kumitavaroittenkin johdosta? Ehkä Purolan esivalta tahallaan järjesti tämän, häväistäkseen häntä? Mitä hän tiesi maalaisten tavoista? Mahdollisesti tällainen toimitus heidän tietoisuudessaan oli häpeällisintä, mitä nainen milloinkaan saattoi ottaa suoritettavakseen?

Minkä tähden se sellaista olisi? Eikö tämä ollut luonnonlaki ja totinen välttämättömyys? Elämän jatkumisen pyhä seremonia se oli, yhtä luonnollista miehen kuin naisen toimiteltavaksi. Vain irvokas mielikuvitus näki siinä naurettavaa ja häpeällistä. Ja jos se olisi ollut mahdotonta, niin varmasti isäntä olisi siitä vihjaissut, ennen kuin rahat antoi ja päästi lähtemään. Tullen vakuuttuneeksi tästä hän jo naurahteli lapsekkaille ajatuksilleen, ajeli iloisella mielellä keväistä tietä.

Suuri metsä loppui. Tienvarret avartuivat niityiksi ja peltomaiksi, joiden kynnössaroilta lumi kokonaan oli hävinnyt. Muutamat sarat vihottivatkin jo. Ne olivat ensi kesän ruismaita, maamiehen ja koko kansankin arvokkaimpia toivesarkoja. Sen verran Alli jo toki tiesi maanviljelykseenkin kuuluvista asioista. Hän nautti täysin siemauksin keväisestä säästä, laihojen vihreydestä, avartuvista näköaloista, jo erikoisen matkansa tarkoituksestakin. Aika jännittäväksi tämä ehkä muodostuisi. Mutta jos esivalta luuli tytön nolaavansa, niin erehtyipä tälläkin kertaa.

Pian sitten jo edessä oli matkan ensimmäinen seisake, rautatien laaja halkotarha ja pysäkki. Sama hiljainen »sauna» se oli kuin pääsiäislauantaina neljä viikkoa sitten. Pysäkinhoitaja käpsiskeli paitahihasillaan kotoisissa hommissa, keväiset peltoavaukset mahtoi miehellä olla mielessä, koska puutarhatalikko kädessä liikuskeli. Keskustelu alkoi vaivattomasti ja jatkui välittömästi, vanhoja tuttuja kun tavallaan jo oltiin.

— Hyvää päivää! Vieläkö muistatte minua?

— Minäkö en muistaisi? Ettekös te ole vielä se sama neiti kuin silloin pääsiäislauantaina?

— Sama, vaikka ei samalla asialla.

— Te pääsitte yöksi Purolaan, näen mä.

— Pääsin kuin pääsinkin!

— Ja sitten vielä päiväläiseksikin, arvaan mä.

— Mistä te jo senkin?

— Tuosta Purolan Kustaan tammastahan se jo päältä katsoen näkyy. Äijä raaputteli niskaansa, sama syyhy tuntui olevan kuin neljä viikkoa sitten.

— Mitä siitä näkyy? ajuri ei malttanut olla tiedustamatta sitä.

— On oriillaan.

Äijä totesi luontevasti tekemänsä huomion. Ei mitään tämän enempää hänellä ollut sen johdosta sanottavaa eikä tehtävääkään. Se oli »puhemiehen» ja Purolan tamman kahden keskinen asia. Ei puhemies liioin pyrkinyt enempää kyselemään, ei muuta kuin tietä Kuusimäkeen.

— Kun tuota aitoviertä myötäilee, niin oikeaan paikkaan joutuu. Ja osaa maar se tuo tammakin tien päälle päästyänsä. Se on nyt sillä tuulella.

Toteamus taas sekin, ilman vilppiä ja virnistystä. Mutta pumput ja letkut... niihin nähden tämä valtion virkamies oli ehkä tarpeettomankin utelias.

— Kaikkia mun kirjoissani... kummasteli hän rahtikirjoja tarkastellessaan. Mitä joku neiti-ihminen tekee tämmöisillä värkeillä?

— Vaikka vesijohdon teidän saunaanne! nauroi neiti.

— Vetäiskääpäs! Eipähän ukko kruunu kuitenkaan meille semmoisia pistouvaa.

— Kutsuisitteko kylpemään, jos sen tekisin?

— No kirkkaasti! Löylyt heittäisin! Selkänne pesisin!

Hupaisa virkamies, kieltämättä. Mutta pumppujansa perimään lähtenyt neiti päiväläinen ei viipynyt hänen seurassaan kuitenkaan tämän kauempaa, puhumattakaan, että olisi ryhtynyt valtion saunoihin vesijohtoja rakentamaan. Hänellä oli mentävät mielessä kuten tammallakin. Se ei tarvinnut edes tien päähän opastamista. Nähtävästi se oli pyörähtänyt Kuusimäessä keväisillä asioillansa ennenkin.

Matka joutui, talo läheni. Naispuhemiehen ei ollut vaikea arvata, milloin saavuttiin oikean talon portille. Siinä kasvoi uljas kuusi aurinkoisella mäellä. Ori tallissa hirnahti. Purolan tamma vain nauraa hörähti.

Mutta tulijaa vastaan kiiruhti tuvan puolelta harmaapukuinen vanhahko isäntämies, ripein askelin kuin nuori mies.

— Tamman tunnen, vaan en tuojaa, puheli hän, ennen kuin tervehtimäänkään kerkisi.

— Eipä tuo liene tarpeellista tunteakaan, vastasi tuoja valtioviisaasti.

— Ei sen puolesta. Eikä asianajajan oikeuksiakaan tarvitse valtakirjalla esittää, uskon minä ilmankin, myönteli isäntä joustavasti jo tammaa rattaiden edestä riisuen. — Sopii käydä taloksi ja olla kuin kotonaan. Tämä vaatii aikansa, tunnen sen vanhastaan, jatkoi hän taluttaessaan tammaa talliin. Puhemiestä halutti pistäytyä katsomaan, minkänäköinen oli se komeaääninen sulhasmies, mutta hän malttoi mielensä ja isännän kehoitusta noudattaen meni tupaan.

Se oli suuri ja valoisa huone, ikkunoita kaikilla seinillä. Kevätaurinko suorastaan huuhteli tupaa ikkunoiden kautta. Jos lattialla olisi ollut pölyä ja roskaa, niin suurennuslasin avulla sitä ei olisi tarvinnut etsiä. Ei merkkiäkään sellaisesta. Tupa oli harvinaisen siisti, Purolankin esivallan katsannon mukaan. Vain pikkuinen ruskea koira makasi maalatun permannon lämpöisen hohtavassa ikkunataulussa häntä suorana karvaa värähdyttämättä kuin entisen kalastajan kettu. Emäntä kehräsi takkauunin ääressä villalankaa. Sukeutui keskustelu tavalliseen tapaan, eikä kuitenkaan juuri näin.

— Hyvää päivää!

— Hyvää päivää! Sopii käydä tänne peremmälle istumaan.

— Kiitoksia.

Siellä »peremmällä» oli vain yksi istuinpaikka, tukevatekoinen kahden hengen keinutuoli. Mikäpä siinä, etteikö yksikin voinut sitä käyttää. Se ei turhia hypähdellyt, keinahteli vain juuri sen verran, että liikkui. Mutta emännän rukin pyörä kiersi iloisena hyrränä. Harmaat hahtuvapyörylät tiivistyivät somasti juoksevaksi langaksi hänen taitavien sormiensa juoksuttamina. Langan ohjepaikkaa muuttaessaan emäntä jälleen vähän puheli. Ääni ei ollut tehdyn tutunomainen, kuitenkin miellyttävän ystävällinen.

— Oliko isäntä ulkona?

— Kyllä oli.

— No, hän sitten hoitaa asiat.

Myös emäntä siis arvasi vieraan asian. Mutta ei sanaakaan, ei äänen värähdystä, että olisi kummeksunut sitä. Oliko tämä sittenkin niin jokapäiväistä täällä... että naisetkin tällaisilla asioilla? Varmastikaan ei, mutta hän, langan kehrääjä, näki ensi silmäyksellänsä pintaa syvemmälle... Tuossa oli outo, asioista ja maan tavoista tietämätön ihminen. Miksi turhan tähden hämäännyttää häntä. Ihmisillä oli turhan höpinää muutoinkin liian paljon. Luojan kirkkaana päivänä oli kauniimpaa katsella ja kuunnella, vaikka oman oriin äännähdyksiäkin. Äänettömään juhlallisuuteen hän ei kuitenkaan tahtonut johdattaa, koska oli keväinen, arkisen työn ja toimen päivä. Keskustelu jatkui lyhyesti, mutta luontevasti.

— Onpa siellä aurinkoinen päivä! Kun yötkin vielä lämpiäisivät!

— Niin, pakkasta ja hallan härmää on aamuisin vielä aika tavalla. Onko siitä haittaa kasvillisuudelle?

— Kyllä on. Nuori apila katoaa heinämailta ja viljan oraatkin harventuvat.

Vieras ehkäpä tahallisen avomielisesti kysäisi sellaista, jonka jokainen maalainen ilmankin tietää. Emäntä puolestaan vastasi samalla mitalla selittämällä asiaa, niinkuin kaupunkilaisille on tapana tehdä. Enempää hänen sitten enää ei tarvinnutkaan tiedustaa, tuskinpa olisi muutoinkaan niin tehnyt.

— Sadetta jos piakkoin saadaan, niin siitä vielä hyvääkin tulee. Maa ottaa ja antaa, kaikkea aikoinaan. Kun vain saataisiin maahan rauha!

Hän huokaisi sen sydämensä pohjasta. Mutta hänen rukkinsa hyrisi kuin ennustaen sitä. Kevyt hahtuvapyöryläinen, yksi toisensa jälkeen painui ja hävisi kuin virrankurimuksen vetävään nieluun. Kuinkahan monta keveätä pyöryläistä hänen vikkelien sormiensa välitse vuosikymmenien mittaan olikaan kiertynyt tuohon pyörivään nieluun? Hänen ulkoinen olemuksensa oli työtä ja toimintaa, mutta sisäinen ihminen säteili seestynyttä rauhaa. Tätä taloa varten sitä tuskin oli tarvis rakentaa, vaikka hänen toivomuksensa varmaankin lähti vilpittömästä sydämestä.

Puhuivat he sitten vielä jotakin jompikumpi aloittaen. Rukki hyrisi, keinutuoli liikahteli. Tuolloin tällöin emäntä kumartui ottamaan kopastaan nipun hahtuvia. Taitavalla otteella hän käsitteli niitä, kuin hellävaroen harmaata kissanpoikaa niskasta olisi nostanut. Mitäpä poikanen tuosta, vain jalkojaan oikaisi ja suunsa avasi, milteipä naukaisi.

Kotvan aikaa vielä kehrättyään emäntä kieräytti langanpään rukin tappiin ja ryhtyi kahvinkeittohommiin. Vieraansa hän johdatteli salihuoneeseen talon vieraspaikkoja katsastelemaan. Hän ei sanonut tätä. Vasta jälkeenpäin vieras tuli ajatelleeksi sellaista. Kuka tahansa olisi tämän tehnyt, kenellä näytettävänä oli sellainen salihuone kuin hänellä.

Vierashuone oli lähes yhtä suuri kuin tupa, milteipä yhtä valoisakin. Suuret huonekukkaset rehottivat puuastioissaan, palmut, myrtit, oljanterit... Neljä suurta taidokkaasti kudottua ryijyä oli levitetty seinille ikkunoiden väliin. Kaksi niistä oli toista sataa vuotta vanhoja, kaksi nuorempaa uudenaikaista, luultavasti emännän itsensä kutomaa. Pari alkuperäistä maalaustakin oli seinillä ja niiden lisäksi joukko kilpa-ajoista ja hevosnäyttelyistä saatuja kunniakirjoja, hopeatuoppeja ja pokaaleja, vapaassa järjestyksessä mikä missäkin, kukkamaljakkoina pöydillä, kaappilipaston ja pianon kannella. Sellainenkin oli erään ryijyn edessä väliseinämällä. Avoimesta kosketinpöydästä ja nuottikirjasta päättäen sitä oli käytettykin viime aikoina. Kuka pianoa täällä soitteli? Muutakin kummastelemisen aihetta talossa näkyi, ken sillä silmällä tarkasteli. Monellakin kaupunkilaisella saattoi olla syytä tarkistaa tietämättömyydestä johtuvia ennakkoarviointejaan maalaisten asuinpaikoista, taidoista ja harrastuksista. Tätä tarkkailija tuli ajatelleeksi jo toisen kerran tänä keväänä. Vai oliko se jo kolmannenkin? Omalaatuista kiintoisuutta ei puuttunut yhdestäkään näistä.

Jo isäntäkin joutui seuranpitäjäksi hänelle. Vieras kyseli ja kuunteli, sitten vain kuunteli ja ihmetteli, kun isäntä eloisasti kertoili juoksijahevostensa ja voittopokaaleittensa historiaa. Hevonen näytti olevan hänelle kaikki kaikessa... Kirpun Veli, Säilän Välke, Innon Poika... mikä se milloinkin oli ollut. Tämä viimeinen oli se »Poika». Sen hirnahdus kuului taaskin ovien ja ikkunoiden lävitse, mutta omistaja ei ollut siitä tietääkseen.

Hevonen oli hänen keväinen elämänsä ja jalo ystävänsä. Hänen silmänsä loistivat, nuoret veret läikähtivät kasvoille, kun hän kertoili kilpa-ajomatkoistansa. Niitä oli tehty kesällä ja talvella. Hän oli ajanut sekä oriilla että tammoilla, yhtä ja kahta »virstaa» sekä »hantikaappia». Väliin oli ollut hyvääkin onnea, aina ei. Tässä maassa oli monta muutakin hyvää kilpa-ajajaa ja hevosen kasvattajaa. Hän oli yksi niistä. Tätä puolta hän ei erikoisesti alleviivannut, eipä liioin kieltänytkään sitä, mitä tuopit ja kirjat kiistämättömästi todistivat.

Mutta hevoskasvatus antoi hänelle kuten kaikille oikeille hevosmiehille työniloa ja tyydykettä vieläkin enemmän kuin kilpanäyttelyt ja ajot, kirjat ja tuopit. Ne kaikki olivat vain jonkinlaisia lukukausitodistuksia paremmin tai huonommin arvosanoin. Varsinainen tuloksiin johtava työ oli tehty ja oli aina tehtävä tallissa, teillä ja pelloilla.

— Mitä sanoittekaan? Valmennetaanko juoksijahevosta myös pelloilla? kummasteli vieras väliin.

— Kyllä! Ainakin minun juoksijoistani jok-ainoa on käynyt koulunsa pelloilla ja metsäteillä. Kotoiset tiet ja multavat peltosarat ovat parhainta murtomaata juoksijan harjoitusradaksi. Hevosen lahjat on kehitettävä työssä, niinkuin miehenkin. Ellei hevonen kyennyt omia heiniänsä vetämään ja kauramaitansa äestämään, ei se juoksijanakaan mihinkään pystynyt. Se oli tyhjäntoimittaja-herrain hevonen, jota ei pitäisi kilparadalle ollenkaan kelpuuttaa, enempää kuin lompakon voimalla pullistelevaa isäntäänsä.

Herrat itse nähtävästi eivät olleet samaa mielipidettä, mutta työlästä heidän oli potkia tätä tutkainta vastaan, niin nasevasti vanha hevosmies perusteli mielipiteitään ja kasvatusmenetelmiään. Jalon hevosen henkisestä lahjakkuudesta hänelle riitti esimerkkejä minkä verran tahansa. Hän oli nähnyt ja kokenut sen lukemattomia kertoja sekä kilpa- että harjoituskentillä. Hevonen oli usein viisaampi kuin omistajansa, vaikka milloinkaan ei siitä ääntä pitänyt. Mitenkä sanoikaan siitä asiasta jo vanha ja viisas Jeesus Syyrakki.

— Käykää ottamaan korviketta! keskeytti emäntä, joka jo vähän aikaa oli odottanut sopivaa hetkeä.

— Eipäs vaan. Puhuminen on hopeaa, vaitiolo kultaa! muisteli isäntä »Syyrakkiansa».

Mutta korvikekupposen juotuaan hän kävi pianon ääreen ja soitteli »potpuriansa» kuin torviseitsikko, laulaen väliin mukana. Juoksutusjohdannot eivät mahtaneet kulkea juuri säveltäjän nuottien mukaan, mutta juoksivat kuitenkin kuuntelijoiden »pootuureja» häiritsemättä. Viimeiseksi tuli reipas itsenäisesti mukailtu häämarssi.

— Nyt hän pian lähtee, naurahti emäntä.

Hän tiesi sen. Hevoskasvattaja-taiteilija lähti eikä palannut vähiin aikoihin. Emäntä esitteli ryijyjänsä ja muitakin käsitöitänsä. Tuvan puolella hän myöhemmin opetti villalangan kehräämistäkin, vaikka se ei ollutkaan niin helppoa kuin katselijasta näytti. Harjoittamiseen olisi tarvittu enemmän aikaa kuin kummallakaan oli käytettävissään. Isäntä tuli kamarin ovesta jonkinlainen todistus kädessään.

— Tämän annatte Purolan Kustaalle. Maksu on tänä vuonna viisisataa markkaa.

— Purolan isäntä tiesi sen. Se on tässä.

Hetkistä myöhemmin tehtävästään selviytynyt toimitsija ajeli kotiin päin. Tamma juosta rapsutteli jälleen mielellään, ehkäpä vieläkin tyytyväisempänä kuin tulomatkalla. Peltoviidakoissa suuressa metsässä iloiset kevätlinnut laulelivat, mutta lahorastas haukkui. Mitä kaikkea se lienee nyt panetellut?

Eräässä vastamäessä Alli hypähti kävelemään. Ennen rattaille nousemistaan hän pysäytti tamman ja katsoi sitä silmiin.

— Mitä ajattelet nyt elämästäsi? tiedusti hän.

— Puhuminen on hopeaa... vaikeneminen kultaa!

Tamma ei sanonut tätä, vain nyökkäsi kaunismuotoisella päällään ja syvästi kirkkailla eloisilla silmillään. Jälleen rapsuteltiin kohti kotia, jonne ei pitkälti enää ollutkaan. Metsäpellon kohdalla Alli kätki kumiletkunsa ja imupumppunsa ladon permannon alle.

Yhdeksäs luku.

Vihtori ihasteli Allin rannekelloa, jonka oli saanut käteensä katseltavakseen. Hän käänteli ja punnitsi sitä kädessään, nosteli korvaansa vasten, sitten toiseenkin. Äskeinen alakuloisuus oli kuin pois pyyhkäisty. Kello oli jotakin! Se oli elämän korkein tavoite! Onnellinen Alli, kun omisti tuommoisen kellon! Voi, jospa minäkin vielä kerran! Näin tuumiskeli Vihtori, Alli omiaan. Hän oli iloinen, että Vihtori nyt jälleen kuitenkin oli päässyt apeista mielialoistaan. Jospa hän itsekin niistä pääsisi! Oja oli antanut heille paljon työtä ja murhetta ja antaisi edelleen.

Alkupuoli mäen alta lähtien oli sentään mennyt hyvin. Hän saattoi päätellä sen ojaan johdettujen lätäkköpurojen juoksustakin. Tämän parempia punnitusvälineitä hänellä ei ollut käytettävissään eikä tarvittukaan. Kun vesi juoksi ojan pohjaa, niin se juoksisi myös putkea pitkin. Sitä ei tarvinnut epäillä, mutta muuten ojatyö oli joutunut nyt odottamattoman raskaaseen vaiheeseen. Vasikkahaan aidan kulmassa oli nousua, enemmän kuin silmä kauempaa katsoen oli erottanut... ja vielä sitäkin enemmän. Veden juoksu oli siinä pysähtynyt, kerta kaikkiaan. Lapion varren, lähes mottimitan syvyyteen heidän oli täytynyt jo kaivaa, eikä sittenkään juossut. Mutta pahinta oli kivikarikko, joka syvemmälle kaivettaessa tuli vastaan. Hiki kihosi kaivajien kasvoille, vaivan hiki, tuskan kyynel.

— Mitä me tämmöisessä kovassa kivikossa kaivamaan! Uitetaan ropsit valmiita puroja pitkin, oli Vihtori ensinnä puhkaissut tuskastumisensa sanoiksi.

Järkevästi sanottu, varsinkin ottaen huomioon ne näköalat, mitä Vihtorilla tämän uuden ojapuron käyttötarkoituksiin nähden oli ja vaikkapa toisetkin, Allin omat tarkoitukset. »Antakaa ömmien kantaa vetensö... antakaa purojen juosta, minne juoksevat...» Tuliko tästä mitään? Maksoiko vaivaa ruveta maailmanparantajaksi, tyttö pahaisen vieraassa talossa... kun ei edes emännän oma poika, hänkään, joka ymmärsi, ollut siihen ryhtynyt. Vihtori oli väsynyt ja murjotti. Nyt ei enää, kun sai rannekellon käsiteltäväkseen.

Oma kello oli Vihtorin korkeimman onnen haave. Sellainen, jonkinlainen oli ollut hänellä, mutta hän oli menettänyt sen, oli tullut myyneeksi sadalla markalla jollekin kulkusällille, kun sillä hetkellä, kuten usein muulloinkin kovasti teki mieli rahaa ja limonaatia ja Vihtori oli toivonut, että äiti ostaisi hänelle uuden paremman kellon. Se entinen kun oli käymisissäänkin usein reistaillut.

Mutta äiti oli ollut vain hirveän vihainen sille sällillekin, joka oli mennyt menojaan, ja Vihtorille erittäinkin, yhä vieläkin vihoitteli ja pauhasi, milloin Vihtori vain sanallakin rohkeni vihjaista uudesta kellosta. Lehmänkellon minä ripustan kaulaasi! Tuommoinen mies! Hävittää kalleimman kapineensa ja ostaa limonaatia, hyi!

Näin Vihtori itse Allille suuresta menetyksestänsä oli kertonut, kun oli niin kelloa ikävä. Rahojakin hän oli säästänyt uuden ostamista varten, mutta nekin tahtoivat aina huveta olemattomiin. Limonaati oli kallistunut ja kellot sitäkin enemmän. Penttilän Reino oli kaupungissa käydessään Vihtorin pyynnöstä varta vasten käynyt kellokaupassa tiedustamassa. Tuhansia markkoja oli pyydetty teräskuorisistakin, niinkuin ennen hyvään aikaan kultakelloista. Mitään kunnollisia kelloja ei ole rahallakaan saatavissa! oli kelloseppä sanonut. Ennen ne puhuivat toista.

Näitä Vihtori varmaan nytkin tuumiskeli kuunnellessaan ja käännellessään Allin pientä terävästi tikittävää rannekelloa. Alli ajatteli omiansa; ojiansa, vakuumipumppujansa, urakkamottejansa ja kaikkea muuta. Kaikkea sitä, mikä hersyvän kevään mukana oli herännyt, kasvanut ja kehittynyt, niinkuin motit ja tämä oja, kuin niityn ruoho ja virpimetsä. Päivä päivältä se alkoi yhä kirkkaammin vihottaa. Vajaan kuuden viikon kuluessa hän oli ehtinyt jo kiintyä ihmisiin ja kaikkeen muuhunkin täällä Purolassa, Pellontakana, metsämiehen majassa. Tässä keväässä ja kaikkeen siihen kuuluvassa oli jotakin ennen kokematonta, mukaansa tempaavaa, riipaisevan uutta hänen elämässään. Kun vielä saataisiin tämäkin työ kunnialliseen päätökseen! Kukaan vieras ei tietänyt siitä mitään, eipä edes oman talon haltijaväki. Kun onnea edelleenkin olisi matkassa! Kun tuosta kynnyksestä kunnialla läpäistäisiin! Miten onnistuisi veden nostaminen mäen ylitse? Johtaja sellaiset asiat paremmin ymmärsi. Turhan tähden hän ei välineitä lähettänyt.

— Voi, kun saisin minäkin jo tänä kevännä kellon! ajatteli Vihtori omiaan ääneen.

— Kun vesi juoksee kotipihaan, niin saat sen kellon! paljasti Alli salaisuuden. Hän katsoi ajankohdan nyt sopivaksi.

— Oikeinko semmoisen kellon, joka käy?

— Varmasti käy! Voin sanoa sinulle sen nimenkin.

— No?

— Se on Topias!

— Voi! Sinä olet sitten eri hyvä tyttö! Parempi kuin...

— Älähän nyt taas!

— Olet niin. Sen minä sanon.

— Älä sano! Muista, mitä minä nyt sanon: kello on juoksevan ojan panttina!

— Se oja juoksee. Se kaivetaan!

Vihtori milteipä kimposi lapiotaan tavoittamaan ja siitä yhteen menoon ojaa kaivamaan. He työskentelivät ahkerasti, vaikka satoisuus olikin heikko. Vihtori ajatteli puoliääneen tulevaa Topias kelloansa ja tiedusteli Allilta tuolloin tällöin selventäviä näkökohtia. Alli ajatteli sitä samaa. Kellon hän oli perinyt enoltansa. Hän oli käyttänyt sitä erämatkoilla, mutta kerran jonkin kolahtuman johdosta se oli lakannut käymästä. Vika kuitenkaan ei mahtanut olla suuri. Vielä tänä iltana hän kirjoittaisi asuntotoverilleen ja pyytäisi toimittamaan kellon korjattavaksi. Helluntaiksi ennen lähtöä sen olisi jouduttava tänne.

Tavalliseen tapaansa puolenpäivän lähestyessä he jättivät ojatyön ja siirtyivät mottimetsään. Mutta ennen sitä he puron äyräällä pitivät pienen aamiaistauon yhä »Topiaksesta» keskustellen. Alli kuvaili sitä. Vihtori huudahteli ja hykersi käsiään. Sitten he kävelivät vähäisen matkan purolta mottimetsään. Metsän henki oli tuore ja väkeväntuoksuinen. Hakatut puut kihosivat sitä, mikä ilmassa tuoksahteli, keväistä pihkaa.

Mutta tänään heidän työnsä halkometsässä keskeytyi ennen kuin pääsi kunnolla alkuunkaan. Joku mies lähestyi metsäkankaan reunaa sivuavaa polkutietä, jossa vain harvoin liikkui vieraita kulkijoita. Vaikka olisi liikkunutkin, ei se heidän työtään estänyt, ellei sattunut sellainen kulkija kuin tämänpäiväinen, joka esti. Tulija oli Käpykankaan isäntä. Vihtori tunsi hänet, kuten isäntä Vihtorin. Hänellä oli olevinaan asiaa pojalle.

— Vihtori, lähde hakemaan minulle pari askia tupakkaa kaupasta! Kauanko sinä vikkelä poika siellä käväiset!

— Kauanko minä siellä!

Vihtori oli heti valmis. Isäntä antoi hänelle tupakkakorttinsa ja viidenkymmenen markan setelin, sanoi että voisi pitää lopun rahan ja ostaa itselleen vaikka limonaatia. Tämä kirkasti Vihtorin näköalat entistä valoisammiksi. Turha häntä enää olisi ollut pidätellä, vaikka Alli ensin olikin aikonut. Miksikä ei hän voisi yksinäänkin jatkaa tuttua työtänsä, mutta mitä mies sinä aikana puuhailisi? Nähtävästi hän aikoi jäädä tähän odottelemaan. Työttömän »päällysmiehen» katseleminen oli aina tuntunut Allista epämiellyttävältä. Niin olisi tässäkin tapauksessa sitäkin pahempi, jos tuo mies pyrkisi auttamaan. Aika pösöltä hän vaikutti pyörevän vatsan päällä roikkuvine kellonvitjoineen.

Vihtori oli jo livahtanut. Alli ryhtyi katkomaan äsken kaatamaansa puuta. Mies jätti polkunsa ja paineli sahaajaa kohti kuin höökivaunu, ehkä samaan tapaan puuskuttaenkin. Kalikat katkeilivat hänen leivisköittensä alla, rouskahtelivat vähän vahvemmatkin oksat. Hän pääsi tavoitteensa luo, vetäisi rukkasen kädestään ja tarjosi sitä tervehtiäkseen.

— Nimeni on Käpykangas, talon isäntä tästä Purolan Kustaan tiluksien takaa.

Alli esitteli itsensä vastahakoisesti. Oliko tämä nyt tarpeellista parinkymmenen minuutin pehtooritoimen vuoksi? Sellainenhan ei tuntunut olevan edes paikkakunnan tapa, vaikka pitempiaikaisestakin seurustelusta olisi ollut kysymys. Ei kukaan muu täällä noin suurenmoisesti elehtien ollutkaan sitä tehnyt, paitsi Pellontauksen emäntä humoristisella tavallaan. Tämä oli tärkeä kuin konstaapeli kuulustelun alkaessa. Humoristinen hän yritti olla myöhemmin, ehkä liiaksikin.

— Onpa neiti ryhtynyt roskaisiin töihin. Se taitaa olla muoti tähän maailman aikaan, aloitti hän nostaen saappaansa puun rungolle lähelle sahauskohtaa. Allin vastenmielisyys lisääntyi, taisteluhalukin jo heräsi.

— Kenellä on, kenellä ei. Ja mitä roskaisuuteen tulee, niin siitä olen toista mieltä, vastasi hän aloittaen sahauksen.

— Enhän minäkään likaisuutta. Metsä on aina puhdas, milloin puhtaaksi pannaan, niinkuin Purolan Kustaakin nyt näyttää tekevän, tarkoitan.

Mies nauraa hörähti kuin hyvällekin sukkeluudelle. Se ei ollut mikään miellyttävä ääni, enempää kuin asianomaisen ruumiinrakennekaan. Hän katseli pienillä tihruisilla silmillään häikäilemättömästi, kuin olisi arvioinut mittaa tahi painoa, ties mitä... Alli tunsi sen, vaikka ei viitsinyt vastaan katsella. Milteipä vahingonhaluisesti hän alkoi toivoa, että sahanterä kohoaisi ja lipsahtaisi saappaan päälliseen. Etköhän lakkaisi tuijottamasta!

— Minun mielestäni ei noin nätin neidin pitäisi rähjätä tämmöisissä töissä, kehitteli mies jälleen keskustelun aihetta.

— Eikö se ole makuasia? Missä ja miten itsekukin rähjää!

— Onhan se niinkin, makupa hyvinkin. Mutta kuten sanoin, ei nuoren naisen pitäisi rähjätä kuusenpihkaisiksi käsiään ja housujaan, ei päällimmäisiään eikä alimmaisiaan, nimettömiään tarkoitan.

Hän nauraa hörähti jälleen kaksimielisesti »sukkelille» sanoilleen. Tytön sydämessä kuohahti jo inho, milteipä viha, ei niinkään paljon sanojen kuin miehen tungettelevan lähestymisen ja törkeäksi arvioitavan katsannon tähden. Kalamatkoillaan Purolan isäntä jutusteli tällaisia, paljon rohkeampiakin, mutta hänen sanoissaan ja käsissään ei ollut likaisuuden pihkaa, vain tupakanporoa ja kalansuomuja.

Alli sahasi pölkyn, toisen ja kolmannenkin vastaamatta enää. Mies kulki mukana sitä mukaa kuin sahaus puunvartta pitkin eteni. Jos hän olisi auttanut, pitänyt puuta, olisi siinä ollut vielä jotakin siedettävää. Mutta ei, hän vain näytteli nahkasaapastansa, tarjosi mahdollisimman välittömästi erinomaista seuraansa ja kaksimielisiä, hänen mielestään ehkä hyvinkin näppäriä sukkeluuksiansa naurunhörähdysten säestämänä.

Tässä kaikessa oli jotakin painostavan tympeää. Niinkuin ummehtuneessa huoneessa aamuisin ennen ikkunan avaamista, milloin vuoteissa kuorsasi useampi tuollainen porsasmies. Täällä ei ollut seiniä, eikä ikkunoita, ei porsaitakaan... muuta kuin tuo yksi. Mutta siinäkin alkoi olla jo enemmän kuin tarpeeksi. Yksinäiseksi jäänyt mottiurakoitsija oli nyt sillä tuulella, jostakin syystä. Vihtori viipyisi, ties miten kauan. Allilla oli valittavanaan vain kaksi mahdollisuutta: joko jättää työnsä ja paeta metsään, jonne höökivaunu ei voisi seurata, tai ruveta hävyttömäksi ja maksaa villat villoina. Hän valitsi jälkimmäisen. Oli kai hän siksi parkittu pakana jo hänkin, ettei hänen sielunsa tuollaisestakaan äijästä lähtemättömiä vammoja saisi. Naisellinen uteliaisuus sitä paitsi kiihoitti häntä kokeilemaan, miten pitkälle mies yrittäisi ja uskaltaisi. Hän sai puunsa sahatuksi, nosteli kasaan muutamia lehteviä kuusenoksia ja istahti niille levähtämään.

— Vai oikein havupetille! naurahti höökivaunu ja roiskahti viereen.

— Te olette majaillut jo monta viikkoa täällä »Sodomassa ja Gomorrassa» ettekä minun talossani vielä kertaakaan ole käynyt, aloitti hän jälleen »henkevästi».

— On ollut tässä näitä mottitöitä ja muitakin mentäviä.

— Niin kai, on kai, kun on täytynyt käyttää sitä Purolan Kustaan tammaakin oriin tykönä. On se sentään vähän sikamaisesti tehty.

— Niin mikä?

— Että nätin kaupunkilaisen neidin panee tuommoisiin?

— Mimmoisiin?

— No, eikö teidän mielestänne siinä sitten ollut mitään?

— Mitäpä siinä.

— Vai niin ajattelette! No, ei kai siinä sitten olekaan, kun sen tuolta kantilta ottaa. Niinkuin oikeastaan suoraan tunnustaen nuoren ihmisen pitääkin nämä keväiset asiat ottaa. Poikamies tuota minäkin vielä olen ja ymmärrän hyvin Kustaan tamman elkeet. Niin se on tässä maailmassa. Himot ne on hiirelläkin.

— Ja dunteet tiakonissalla! Juuba juu!

— Joopa joo! Te olette hupaisa nainen ja nätti sitä paitsi. Oikein minun makuuni!

Hööki hivuttautui lähemmäksi, oksat risahtelivat. Nuorta nättiä naista alkoi jo hieman arveluttaa tämä röhähtelevä ylhäisyys. Telaketjun alle jäämisestä vielä tuskin sentään oli pelkoa. Sitä paitsi hänellä olisi »panssarinyrkkinsä» tarvittaessa.

— Olettehan te kerinnyt käymään jo Aholan Kallen kämpässäkin, olen minä kuullut, kehitteli »hööki» edelleen.

— Ai, kaikkeapa olettekin jo kuullut. Tarkoitatteko ehkä metsämiestä tuolla niittyjen takana?

— Eikö se onneton nahjus ole tullut edes nimeään sanoneeksi! Mitäs ne semmoiset mettäläiset tokerot mistään tietävät.

— Erehdytte! Hän on hauska mies.

— Vai on hauska. Kovin vähään tyytyväinen te sitten olettekin, jos Kallekin on hauska.

— Hän soittaa viuluakin.

— Vinguttelee, kun ei muutakaan ymmärrä. Mutta tietääkös neiti, ettei Aholan Kalle oikeastaan olekaan mikään mies, vaan semmoinen puolinainen, miehen korvike, miten tuon sanoisin.

Tämä oli taas sukkeluus. Sen ilmaisi naurun hörähdys. Oksatkin rasahtivat jälleen. Hän asetteli ruhoaan, oikoili ala- ja yläraajojaan kuin hyökkäykseen olisi aikonut. Mistä hän kaiken oli onkinutkaan tietoonsa? Tamman kuljetukset, metsämiehen majassa käynnit... Joku oli kerran tästä sattuvasti sanonutkin: Pieni maalaiskylä on kuin radioaseman lähetyskammio, jossa mikrofoni on aina auki. Jos henkäisetkin syvempään, niin koko piirikunta sen tietää. Mies katsahti kelloonsa.

— Kauanpa se viipyykin se poika!

— Onko teillä jonnekin kiire?

— Mihinkäs minulla... Isäntämiehellä, poikamiehellä tarkoitan, ei milloinkaan eikä minnekään ole kiirettä, varsinkaan nätin tytön viereltä.

— Älkää viitsikö makeilla!

— No totta mä vähän, kun Aholan Kallekin. Vieläkin siihen mennäkseni. Tietääkös neiti, mitä se on vajaa? Tarkoitan, oletteko tullut jo tuntemaan?

— En ymmärrä, mitä tarkoitatte.

— Kyllä maar te sen ymmärrätte. Mutta Kalle ei ymmärrä. Hän on semmoinen.

— Mimmoinen?

— Pietiö! anteeksi vain jos sanon suoraan niinkuin täällä meidän puolessa on tapana. Mutta mitäpäs me siitä, kauniina keväisenä päivänä, me kaksi rakastavaista metsässä.

Nauru hörähti, käsi yritti kahmaista. Lintu näytti hänen mielestään hieman aralta, milteipä lentoon pyrähtäväiseltä, vaikka vikittelemisessä ei pitänyt olla vikaa. Hän oli käsitellyt ennenkin tällaisia peipposia, pelokkaampiakin vielä. Piti toimia rohkeasti, tehdä jokin tempaus, mikä hurmasi ja häikäisi. Hän vetäisi pullevan rahalompakon povitaskustaan ja mätkäisi sillä käteensä.

— Meillä on millä mällätään! Jos loppuu niin ei lainata, metsiä vain vähän puhdistellaan. Eikös neiti haluaisi vähän niinkuin osingoille, tarkoitan.

— Teidän rahoillenne?

— Rahoille ja tavaroille ja vähän muullekin mukavalle. Täällä on, ymmärtäähän neiti yskän yhdestäkin rykäisemisestä.

— En alkuunkaan.

— So, so. Ettepä olekaan niin tietämätön kuin näytätte olevanne. Minä olen mies, jota noin nätin neiti-ihmisen ei tarvitse pelätä pehmeälläkään petillä, vieläkin vähemmin tällaisella päivänpaisteisella havupenkillä. Kas niin. Mitäpäs tämä enää pitkistä puheista. Tämä rakkaus on sellaista.

Hän tarttui äkisti Allia käteen ja polveen. Pienet räpisevät siansilmät kiilsivät himokkaasti. Tyttö riipaisi itsensä ulommaksi, hypähti kuin käärmeen vierestä. Vähilläpä sittenkin piti, ettei hän jäänyt sen saastaisen höökivaunun otteeseen. Mutta yhtä rivakka kuin päättäväinen hän oli ja »panssarinyrkki» aina käden jatkona. — Te sika!

Hän iski lävähtävän lyönnin miehen kasvoihin hypähtäen samalla ulommaksi.

— Saatana! Kaikkien ilveskissojen kanssa sitä pitääkin tässä muhineihin!

Mutta ilveskissa oli livahtanut jo ylemmäksi mäkeen. Turha oli lähteä tavoittamaan, sen »hööki» itsekin hyvin ymmärsi. Kun olisi tullut edes se pojan pakana. Äsken ei toivottu, nyt jo liiaksikin. Kaupunkilaisten naassikoiden kanssa ei milloinkaan tullut olluksi kyllin varovainen. Olisi hänen pitänyt muistaa se jo entisten kokemustensa perusteella.

Niin olisi, mutta kun ei muistanut eikä milloinkaan tullut edes vahingoistansa viisaammaksi. Piti huudellakin taas. Ja kukas joutui sanan kuulijaksi ellei Pietisen Kaisa, yksi hyvä, se kaikkein paras, milloin juorukelloista oli kysymys. Oli varmaan kuullut äskeiset ja nähnytkin nämä väläykset, siitä ei epäilemistäkään. Mutta oli kai Kaisa jo ennenkin tällaista nähnyt ja kuullut, vähän kummempaakin, kokenut itsekin hämärässä muinaisuudessa. Tulitpa kuin tulitkin aivan kuin tilauksesta, juorukello! Katsotaanpahan nyt, kenelle tässä kunnian kukko laulaa. Hän ei aikonutkaan enää kiertää eikä hämätä, päinvastoin.

— Hyvää päivää! Yksinäänkö se isäntä täällä metsässä? visersi Kaisa, läheni hymyillen ja ilmaa tunnustellen.

— Mitäpä tässä nyt yksinään Purolan Kustaan metsässä, petikaveri vain karkasi... se helsinkiläinen hutsu!

— So, so! Sellainenko oli! Johan isäntä ihan levottomia puhelee.

— Sellaisia ne ovat. Yritti viedä rahat ja kukkarot. Vähän suutuin.

— No ei ihme, eipä ihme! Mutta on se isäntäkin. Aika poika on, jo on, täytyy minun sanoa.

— Kunko ei anna rahojaan kaikenkarvaisille? Milläs minä sitten Kaisalta arpoja ostaisin. Sattuukos niitä olemaan nyt laukussa?

— On toki! Aina toki isännän vara! On kuuromykkäin ja henkisentyöntekijäin ja kodittomien lasten... Mitä vain isännälle saisi olla? Ehkä kirja kutakin, kun sattui näin mukavasti.

— Ja rahatkin toki säästyivät tuolta viettelijältä näihin parempiin tarkoituksiin.

— Tuo isäntä se on sitten hauska ja heveli mies. Enkä minä tästä sen enempää, en kenellekään, isännän ei tarvitse pelätä.

— Olenkos minä ennen pelännyt. Eikä se niin vaarallista. Ei minun jälkeeni ennenkään isättömät ole itkeneet. Vai onko kuultu?

— Eipä ei, ei ainakaan mainita. Isäntä se osaa kaiken niin viisaasti järjestää...

Enempää ei Alli kuullut. Hän itki ja juoksi syvemmälle metsään. Oliko tämä totta vai pahaa unta? Oliko olemassa noin suurta ja törkeää raukkamaisuutta myös maaseudun rauhassa? Hutsu! Varas! Viettelijä! Kuka tökeröpää siinä yritti vietellä! Sinä mäskimaha! Panettelija! Porsas! Miksi en useammin iskenyt! Miksi en vieläkin palannut? Iskenyt halpamaisuuttasi päin tauluun!

Oliko hän itse antanut mokomalle urokselle aihetta tuollaiseen käyttäytymiseen? Ei vähimmässäkään määrässä, vain tunnustella oli aikonut. Ja kyllä miehellä kaikki oli mielessä jo tielle pysähtyessään, enemmänkin vielä. Mitä Vihtorin tupakan ostoon toimittaminenkaan oli muu kuin juoni, yhtä tökeröä kuin kaikki muu. Ja mikä ämmänkin siihen kiidätti? Oliko sekin ehkä ennakolta harkittu? Mikä tarkoitus oli miehen häpeämättömällä valheella? Oliko se vain hankkeissaan pettyneen »uroksen» rehentelyä? Ehkä itse oli tällaisista edesottamuksistaan jo niin tunnettu, että ainoastaan epäonnistuminen olisi mainittu häpeäksi hänelle?

Monia kysymyksiä tämä yhtä odottamaton kuin ansaitsematon häväistys Allin kiihtyneessä mielessä herätti, kysymyksiä, jotka jäivät vastausta vaille. Niitä pohtiessa häneltä unohtui työ, lähiviikkojen suunnitelmat ja kaikki muu. Hän mietti, mitä tekisi, keneltä kysyisi neuvoja, Pellontauksen Toinilta? »Pietiöltä» metsämieheltä Aholan Kallelta? Tuon höökinkö piti ehtiä hänenkin esittelijäkseen. Häpeä jo yksin sekin! Viisainta pakata ja painua ensimmäiseen junaan... helsinkiläinen hutsu.

Mutta eikö se olisi samaa kuin tunnustaa syyllisyytensä halpamaisen panettelijan tähden? Ei sillä tavalla! Ylpeys tulkoon häpeämättömyyden vastapainoksi. Ei sanaakaan koko asiasta, juorutkoon ja panetelkoon metsäkylän »mikrofoni» siitä niin paljon kuin osaa ja ilkeää. Metsä olkoon suojattoman turva vielä kaksi viikkoa! Eihän tämä ollut iankaikkisuus enää.

— Alli! Missä olet?

Vihtorin huuteleva ääni kuului alhaalta metsästä. Alli ei vastannut vähään aikaan, odotteli vain, kuuluisiko muita ääniä. Ei kuulunut, vain Vihtorin toistoja sillä hellittämättömällä itsepäisyydellä mikä hänelle oli ominaista. Pojan äänessä kaikui kuin katumus ja hätä. Hän ei voinut odotuttaa poika parkaa enää tämän kauempaa.

— Täällä olen ja heti tulen. Odota vähän! Vastaukseksi kuului Vihtorin iloinen huudahdus. Olipas hänellä täällä metsässä vilpitönkin ystävä, enon ankkuri-Topiaksen arvoinen. Hetkistä myöhemmin he jälleen olivat erottamaton mottipari. Vihtori oli rajattoman onnellinen.

— Etpä arvaa, mitä saat. Tule istumaan, niin saat! touhusi hän Allia istumaan.

Hänellä oli pullo punaista limonaatia. Höökin rahoilla ostettua... tympäisi Allia mieleensä johtunut ajatus. Mutta hän vaimensi sen. Vihtorin limonaati se vain oli. Iloisella mielellä se oli otettava vastaan, vaikka itse aineesta ei olisi välittänytkään. Vihtori oli henkeä täynnä niinkuin se punainen pullo, jonka patenttikorkin hän jo kihautti auki.

— Se, otapas siitä!

— Pullostako vain? naurahti Alli.

— Pullosta niin! Mitä me pojat välitetään!

Alli otti pullon ja maistoi. Sitten Vihtori itsekin ryyppäsi kehuen juomaansa hyväksi.

— Ryyppää uudestaan! Pyyhkäise kämmenelläsi pullon suuta, niin ryyppymiehet aina tekevät.

— Näinkö? Alli pyyhkäisi.

— Niin juuri. Oletpas nähnyt, vaikka et ollut olevinasi, iloitteli Vihtori, niin ettei omalla vuorollaan ollenkaan muistanut pyyhkäistä.

Sitten puhuttiin taas Topiaksesta, pitkästä aikaa. Oliko se ankkurikello? Oliko ketjutkin? Kävisikö varmasti? Oliko suojakotelokin? Sellainen olisi hyvä töissä! Tuli siinä monta muutakin ennakkoarvailua ja kysymystä, joihin kaikkiin Alli ei osannut antaa vastausta, saattoi arvella vain, niinkuin Vihtori itsekin.

Ja siinä välillä limonaatipullo vuorotteli kädestä käteen, väliin pyyhkäistiin, väliin ei. Yhä vähemmäksi kävi punainen aine, yhä vähemmän pihisikin. Mutta hyvää se oli loppuun saakka. Niin juotiin Topiaksen harjakaisia, etukäteen, mitäs sen väliä! Ja mikäpä estäisi juomasta sitten vaikka takakäteenkin.

Vihtori oli onnellinen, mutta Alli hiukan surullinen, limonaatikestityksestä huolimatta. Vihtori huomasi sen. Hän oli tarkka poika muutamissa asioissa.

— Oletko sinä pahoillasi, kun lähdin kauppaan sen Käpykankaan Vernerin asialle? tiedusteli hän osaaottavaisesti.

— Olin silloin vähän, en enää.

— Ai, miten hauskaa! Nyt minä laulan sinulle yhden laulun, jos haluat kuunnella.

— Mielelläni!

Alli oli pyytänyt Vihtoria laulamaan täällä metsässä, kun radiokirkossa oli kuullut, että hänellä oli kaunis lauluääni. Mutta Vihtori ei tätä ennen ollut itse halunnut. Nyt hän havuilla istuen hyräili ensin hiljaa, sitten jo kuuluvamminkin:

    — Voi minua poika raukkaa, kuin olen turvaton...
    Ikäänkuin taivaan lintu, mi lentoon luotu on.

Hän kertasi viimeisen säkeistön, niinkuin asiaan kuuluvaa oli. Hänen kauniisti sointuvassa äänessään värähteli kuin haavoittuneen metsälinnun valitus.

— Osaatko toista säkeistöä. Vihtori muisteli vähän aikaa, lauloi sitten!

    — Emäänsä, linnunpoika... siivillään suojelee,
    vaan minua talven myrskyt lumillaan peittelee.

— Lauloitkohan oikein? Laulapas se uudestaan.

Vihtori lauloi.

    Emäänsä linnunpoika...

Kun Alli hartaana kuunteli ja tarkemmin ajatteli sitä, tuli hän siihen tulokseen, että Vihtori olikin laulanut sen oikein, vaikkakaan ei niinkuin kirjoissa... Emäänsä linnunpoika... Linnunpoika, kylmät sormet, paljoa vailla, suojeli kuitenkin ystäväänsä, »emäänsä», ulkoisen maailman takia murheen tielle eksymästä. Hänen puolestaan oli autettava osatonta linnunpoikaa tästä lähtien entistäkin enemmän... Mitä teette yhdelle näistä pienimmistä... Kumpi tässä oli se pienempi? Ehkä kumpainenkin.

— Vihtori kuule! Tahdon aina olla sinun ystäväsi!

— Voi, miten hauskaa! sanoi Vihtori... Minä sinun! Vihtori tarkoitti sanoa. Mutta ihminen ei osaa sanoa, mitä tarkoittaa, enempää Vihtori kuin kukaan muukaan. Alli ymmärsi hänet kuitenkin oikein.

KYMMENES LUKU.

Pitkästä aikaa Pietisen Kaisa teki Purolaan asiaa. Aina emäntä, sekä äreä että ymmärtämätön, ei ostanut arpoja, ei »Päivänruskon» lentolehtisiä enempää kuin muutakaan hyvää kirjallisuutta, keräyslistoihin ei häneltä liioin juuri markkoja hellinnyt. Isännältä ei sitäkään vähää, koska hän ei niitä hallinnut. Mitä semmoisessa paikassa parani käydä. Kuorsatkoon omahyväisessä suruttomuudessaan.

Näin ollen Kaisa oli tullut kiertäneeksi taloa jo useamman vuoden ajan. Nyt ei enää. Hänellä oli »valtit» väskyssä, kuten jätkämiehet tapasivat sanoa, rumasti kylläkin. Jollakin tavalla niitä kitupiikkejä piti verottaa yhteiseen kolehtihaaviin, sitä helsinkiläistä hepsankeikkaakin. Siinä mielessä ja myötäisessä Kaisa nyt purjehti Purolaa kohti. Väskyssä oli riittämiin painotuotetta, hyvää tavaraa kuten tavallisesti.

Samat matkanpäät mielessä astuskeli eräs nuorempi naisihminen toisaaltapäin keväistä kylätietä. Hänkään ei ollut Purolassa joka viikkoinen vieras, vaikka joku ehkä näin olisi voinut luulla. Tädin kanssa oli vaikea tulla aikoihin, jo käymäseltään, mitenkähän sitten myöhemmin? Tätä Sirkkalan Anni kävellessään mietiskeli, ei pelolla eikä vavistuksella, vaan huvikseen ennemminkin. Ellei tuleva miniä kelpaisi äreälle anoppimuorille, niin oliko pakko ruveta saman katon alla elelemään? Nykyisajan nuoren naisen kalevalaisten tekstipykälien mukaan enempää kuin katkismuksenkaan! Kiitos tarjoamasta, anoppikulta!

Naiset tapasivat toisensa Rintelän portilla, milteipä samassa paikassa, missä tietkin yhtyivät.

— Kas vain! Päivää! tervehti Kaisa.

— Päivää! vastasi Anni.

— Minnekäs sinä näin keskipäivällä?

— Appelaan vain.

— No sinnehän tuota minäkin. Jopa sattuikin nyt hupaisesti.

Eipä tiedä, sattuiko niin hupaisestikaan, ajatteli Anni. Tulen palavasti hän ei välittänyt Kaisan seurasta, koska tämä liiankin usein kärtti ja kihersi hänen ympärillään kuten yleensä varakkaiden, joilta oli mahdollisuus kiristää markkoja jos milläkin konstilla.

Kaikkea tuon rikkaan pitääkin kotkotella, kun ei tiedä, mihin rahansa laittaisi ja aikansa kuluttaisi, ajatteli Kaisa itsekseen kun pikasilmäyksellä huomasi Annin paklaukset. Niinkuin mokoma liikkiö, vähän mölsätekoinenkin miksikään tulisi paremmistakaan pakkeleista. Nikkarin temmirautaa ja kupparin veistä ennemminkin tarvitseisit!

Tämä oli tarpeettoman paksusti lohkaistu, Kaisalla lienee ollut Anniakin vastaan jotakin hampaan kolossa. Anni ei ollut mölsätekoinen, lihavanpuoleinen kylläkin, mutta tämähän oli luonnonvika, jolle ihminen itse ei mitään mahtanut, koska ei ollut pakko, kuten kaupunkilaisilla ja monilla maaseudunkin korttilaisilla nykyisin oli asianlaita. Kaisalla ei kylläkään. Se mamma osasi järjestää itselleen »vapaahuoltoa», vaikka se ei hänellä lihoissa näkynyt.

Ja aina sinunkin pitää niiden arpojesi ja autuuskirjojesi kanssa! Niinkuin ei tässä ilman rahanmenoja, kun kaikki maksaa niin hävyttömästi. Että kuusituhatta yhdestä kevättakista! Ennen sillä sai hienon turkin! kehitteli Anni omia ajatuksiaan. Myös Kaisa edelleen omiaan, ei häntäkään kuvien eikä kuvitelmien puute vaivannut enempää kuin hänen edustamiaan, kansakuntaa autuuttavia »Päiväruskon» painotuotteita.

Pitäisi tuon jo sinun kohdaltasi, riittää, pitäisi jo. Sulhasenkin olet jo saanut ja rengastanut kultakahvillasi. On siinä ottamista Purolan sotapojalla, on jo!

Tähän päästessään Kaisa ajatteli vähän kaksimielisesti, kuten jalommatkin naiset joskus hyvän tilaisuuden sattuessa ajattelevat, vaikka eivät ääneen hörähtele, niinkuin miehet. Se kun on tuo naisen sielun olemus vähän hienompaa laatua, hörähtelemisiin nähden liiatenkin.

Mutta sitten Kaisan lennokkaissa mielikuvissa välähteli toisenpäiväinen näkemys ja kokemus Purolan metsäpalstoilla vuoren takana. Oli se yksi Luojan lykky ja onnen sattuma sekin. Satamarkkasia sillä jo oli saatu ja tehty yhteishyvän palvelukseen. Ja saataisiin vasta, sinultakin miniäntekele, vaikka oletkin jalompiin uhrauksiin nähden kuurokorvainen kitupiikki. Ei suinkaan tyttö hyvää tykkäisi, kun kaiken tietäisi, minkälainen hutsu majailee ja makailee hänen tulevissa kamareissaan ja morsiusvuoteissaan. Ellei muista häntä, joka avustaa semmoisen poispotkimisessa, niin jopa onkin paatunut pakana. Pari nippua arpoja on milteipä liiankin vähän sen korvaamiseksi.

Näin he yhteistietä astellen mietiskelivät kumpikin omiaan, että tuskin montakaan sanaa kerkisivät ääneen vaihtaa. Olihan onni kuitenkin, että ihmisen ajatukset eivät peilautuneet toisen nähtäviksi, niinkuin jo näköradiossa kuvien sanoivat peilautuvan ja heijastelevan ja sodan jälkeen tulevan käytäntöön Suomenkin maassa. Miten sitten enää lähimmäisestään, parhaimmasta ystävästäänkään mitään voi ajatella, mietiskeli Kaisa edelleen, kerkiäväinen kun oli.

Jopa vihdoin he joutuivat Purolan navettapihoille, jossa Aina emäntä ja tuleva anoppi tulijoita huomaamatta hääräili. Tietysti hän oli huomannut, semmoinen haukansilmä. Hän oli tuntenut, ketä vieraat olivatkin, mutta ei erikoisemmin ilostunut, ei kummastakaan. Mitähän tuokin vanha juoruakka taas kauppailemassa! Ja pitää sinunkin luusata keskellä arkista päivää, tyttörääsy! Kutoisit kapioitasi! Korvikepannuja en kuitenkaan kerkiä enkä viitsi ruveta teille keittelemään... ettäs sen tiedätte!

Mistäpä he sen tiesivät, elleivät arvanneet. Vanhasta juorukellosta tätäkin olisi voinut uskoa, ehkä nuoremmastakin. Oli toki hänellä jo niin paljon kokemusta tätinsä ja tulevan anoppinsa vieraanvaraisuudesta.

Naiset nousivat pihaan, eikä talon emäntä voinut vastaan käydä, ei porttejansa eteen asettaa. Hän riensi kuitenkin edellä tupaan, siltä varalta, että siellä sattuisi olemaan levällään jotakin sellaista, mitä vieraan silmän nähtäväksi ei ollut syytä jättää. Kaisan liiatenkaan. Eipä näkynyt mitään erikoista, kunnossa ne yleensä olivat Purolan emännän paikat.

— Päivää, Aina!

— Päivää täti!

— Päivää! Käykää peremmälle istumaan!

— Jumalan terveeks, kun ei pitkiin aikoihin ole tavattukaan, tervehti Kaisa kädestä ottaen.

— Eipä sinua pitkiin aikoihin ole näkynytkään täällä.

— On niin paljon mentäviä. Sitä on nykyisin kaikilla meillä.

— Niin on.

— Nyt kuitenkin ihan varta vasten täytyi lähteä ja poiketa. Käynpähän Purolan Ainaakin taas kerran katsomassa, ajattelin itsekseni.

— Ja verottamassa! Väskyssäsi näyttää olevan tavaraa.

— Hyvää tavaraa! On kirjoja, on arpoja. Tämmöisinä aikoina täytyy edesauttaa kaikkia hyviä asioita.

— Sitä sinä olet tehnyt kaikkina muinakin aikoina niin pitkälle kuin muistetaan. Mutta kun näinkin harvoin käyt, niin puhutaan muista asioista. Älä viitsi avata tuota väskyäsi.

Vai sillä tavalla taas! Se oli aina sama paatunut töykäle, tämä Purolan Aina. Aina oli ollut ja tuli olemaan suruttoman elämänsä ehtooseen saakka. Ei tuo kaukana enää mahtanutkaan kangastella. On se erinomainen paikka, kun ihminen ei herää iankaikkisuuden kyrmyspuillakaan. Kaisan oli vaikea tätä äänettömästi ajatella, vaikka hänellä jos kenellä oli siihen tottumusta.

Sirkkalan Anni, miniäntekele naurahti pidättelemättä ääneen.

Antaahan olla, enkö tässä vielä lopetakin naurujanne ja töykäilemisiänne. Kaisa aloitti uudelta puolen hyökkäyksensä. Oikeastaan hän tähän saakka ei ollutkaan vielä hyökännyt, nöyrästi vain oli odotellut kuin kissariepu maitotilkkasta armottoman emännän lypsinkiulusta. Kylläpä häntä vastaan olikin jo tässä hävyttömästi hyökkäilty. Odottakaahan pikku hetki! Kaisa mietti, sitten kaukaa kiertäen aloitti.

— Vai niin, vai niin! Vai ei voittoarpoja eikä hyviä hengellisiä kirjojakaan. Vaikka teillä asustelee semmoinen naikkonenkin, jonka valistamiseksi luulisi jumalansanaa tarvittavan.

— Niin, mikäs se oikein onkaan se kaunokainen, joka täällä asuu? innostui jo Annikin asianharrastajaksi ja Kaisan liittokaveriksi.

— Onpahan vain joku helsinkiläinen konttorineitsyt, myönsi Aina emäntä.

— Konttorineitsyt!

— Vai oikein neitsyt!

Tarvittaessa Kaisa osasi pusertaa väriä, myrkkytippojakin sanoihinsa. Nyt oli molempia, sen hullukin olisi huomannut.

— Mitä? Onko hän joku...

Annin äänessä värisi paheksuva epäluulo. Mutta oli sitä väriä ja värinän voimaa jo Aina emännänkin äänessä ja hän oli emäntä kotonaan.

— Mitä sinä tulet vihjailemaan minun vieraastani? Mitä hänen olonsa ja elonsa sinulle kuuluu senkin...

— Sano pois vain! kehoitti Kaisa.

— Pitäjän juorukello!

— Vai niin, vai ei kuulu! Jos olisi toinen todistaja, niin voisin kysyä tuosta kunniani perään, mutta enpä välitä. Ei se siitä parane.

— Ei parane! Siinä kerrankin asiaa sanoit!

— Enkä minäkään kelpaa todistajaksi, koska olen lähisukulainen, auttoi Anni tulevaa anoppiansa, ties missä tarkoituksessa. Mutta Kaisa ei suuttunut eikä pyörtänyt aloittamaltaan tieltä, vaikka Jerikon muurit olisivat vastaan nousseet, oli hänellä väskyssä nyt sellaiset pasuunat.

— No, ei kai minun puheitani uskoa tarvitse, kun et parempiakaan uskonkappaleitasi halua pyhistä kirjoista mieleen muistutella. Sanonpahan kuitenkin tuon verran, että jos vaikka senkin vain kertoisin, mitä toissa päivänä omin silmin näin, niin luteetkin seinilläsi häpeästä punastuisivat.

— Luteet! Minun seinilläni! Itse et osaa hävetä!

— Oho! hämmästeli jo miniäntekelekin.

— Tuo on niin sinun tapaistasi. Kun ei ole padassa suolaa ei jauhoja, niin täytyy keittää likavelliä pihaojan vedestä.

— Kertokaa! Nuorempi nainen kihisi uteliaisuudesta, kihisi vanhempikin, mutta kiukusta.

— Enpä tiedä, viitsinkö, huokasi Kaisa kun jostakin sijaiskärsimyksestä olisi ollut kysymys. — Minua surettaa vain sen vajaaälyisen poikaparkasikin puolesta. Kun et yhtään katso minkälaista seuraa raukalle toimitat ja ketä nurkissasi hyysäät.

— Ellet jo kohta saa jotakin selvempää, niin lattialankkujen päässä on viisi hirttä poikki! Minulla ei ole aikaa sinun jonnin joutaviisi!

Tarkoitettu pistos oli sattunut. Emännän kärsivällisyyden kynttilät kärysivät tosiaan jo viimeisiään, mutta hyökkääjän pasuunat olivat valmiina kaiken varalta. Vanhana viisaana hän tiesi, että kiivaallakin naisella uteliaisuus kaiken voittaa.

— Mitä tautejakin tuommoisissa, sitä ei kukaan tiedä. Tohtoreita ja lasareetteja pakoon ne usein maalle lähtevätkin, laitakaupungin mäkipeurat.

— Mitä kamalaa! Mikä kauhea ihminen se sitten onkaan? ehätti miniäntekele ennen emäntää, joka vähään aikaan ei mitään puhunutkaan ja sittenkin kun puhui, niin sellaista, jota Kaisa mitenkään ei tahtonut uskoa mahdolliseksi. Tuommoinen oli vain suruttoman ihmisen sielun laita. Siltä saattoi odottaa mitä tahansa.

— Jos nyt lopultakin kerrot kaiken, niin ostan yhden arpalappusen sinulta. Ei sen tähden, että välittäisin siitä, mitä tiedät, vaan että pääsisit kantamasta tuota yöastiaasi, ettet itse joutuisi sen kanssa kerran vielä lasareettiin.

— Se pitää nyt Kaisan kertoa. Minä ostan kaksi arpaa! kehoitteli tuleva miniäkin.

— Käpykankaan isäntä osti kaksi kokonaista kirjaa! laukaisi Kaisa, kerran hänkin. Pitkiin aikoihin hän ei ollut tavannut rikkaissa ihmisissä mokomia kitupiikkejä. Hänen täytyi nyt kuitenkin jo kertoa se, koska näinkin paljon oli sanaisen arkkunsa kantta raotellut.

Hän oli kulkenut Kytörannan polkutietä tänne kylään päin, miten sattuikaan, ei hän siellä perukoilla usein kulkenut, jos olisi arvannut, niin ei tällöinkään. Kuusimetsän laidassa puron tuolla puolella hän oli tavannut Käpykankaan isännän kiroilemassa, kun joku oli yrittänyt puliveivata häneltä rahat ja lompakot. Kuka se oli? Arvatkaapas!

— Enkä viitsi. Parasta että juoruat itse.

Osasipa jälleen tuo suruton letkauttaa. Kaisan täytyi kertoa. Rahat ja kukkarot se oli yrittänyt isännältä viedä, vieläpäs mokomansa tähden. Vihtori oli pantu kaupasta tupakkaa ostamaan. Käpykankaan isäntä itse oli tämän kaiken Kaisalle kertonut. Mitäpä hän siitä minulle kieltämään, rehellinen kunnon mies. Ja näin minä sen itsekin, pojan tulevan ja sen hutsun menevän. Ja mitäpä tuohon sitten enää muuta lisäilemäänkään, lopun arvaakin aikuinen ihminen.

— Varsinkin sellainen kuin sinä! Repäise irti jo se arpalappusi!

Emäntä oli totinen kuin epäjumalankuva. Kaisa ei uskaltanut ruveta enempää tyrkyttelemään ei Sirkkalan Annillekaan muuta kuin ne kaksi, kun ei tyttö itsestään ymmärtänyt, että kymmenellä toki varmemmin voittaa.

— Pane se siihen pöydän nurkalle! Tässä on raha! puhui muutaman sanan jälleen se epäjumalankuva.

— Eikö muuta sitten enää? tiedusti Kaisa varovaisuuden vuoksi vielä.

— Ei mitään muuta!

— No, hyvästi nyt sitten vain. Pitääkin jo mennä taas.

Anni vastasi, emäntä ei. Olikohan se vihainen? Tuon siitä sai, vihat palkakseen, niinkuin aina totuudenpuhuja. Oliko hän puhunut muuta kuin totta? Vaikka kaksi sormea kirjan päälle, niin ei sittenkään muuta. Ja saattoi sen päättää jo Käpykankaan isännästäkin, vaikka mitään ei olisi kuullut eikä nähnyt. Se oli aina heveli tämmöisten jälkeen. Miten monta arpakirjaa hän oli ostanutkaan, kun Kaisan matka oli sopivasti sattunut. Eiköhän vain yhden jokaista piikatytön tumppusta kohti. Mutta hän olikin hyvä ja höveli mies, ei tuollainen kitupiikki.

Olisikohan mentävä jo tänään Kytörannan polkutietä? Siellä se varmaankin on mottitöissä. Huomenna kylläkään se ei enää mitään osta. Kaisa pysähtyi ja harkitsi asiaa, mutta katsoi turhaksi. Ei niillä semmoisilla mihinkään parempiin rahaa ole. Kolmen arvan takia ei olisi kannattanut poiketa tuonnekaan. Käpykankaan isäntä kuitenkin korvasi kulut kaikkien puolesta. Se verraton mies!

Mutta Purolan tuvassa ei keskustelu ottanut oikein sukulaishengessä luontuakseen, vaikka Kaisakin oli hävinnyt. Anni piikitteli vuokralaisesta ja muustakin niinkuin hänellä oli ollut tapana koko pienen ikänsä.

Tätikään ei pitänyt tulevan miniänsä »sotamaalauksista», vaikka hän ei viitsinyt siitä enää puhua, varsinkaan äskeisen jälkeen, kun oli yrmeällä tuulella. Mitä se tuommoinen itsensä räätääminen? Häpeällistä tuo oli, vaikka oli varojakin. Ja kenen tähden hän sitä teki? Kun oli saanut jo tietoa miehestä, jonka perään oli hinku. Ja kenenkä varoillakaan hän sitä teki? Isän! Millä tavalla hänen isänsä ne oli saanut? Perinyt yhteisiltä vanhemmiltamme maat ja mannut. Ainoan siskon oli täytynyt lähteä kylmään maailmaan omin eväin. Tämän ainokaisen naiminen olisi näin ollen vain vanhan vääryyden korjaamista enemmänkin kuin rakkauden sanelemaa. Tätä se oli tädin näkökulmasta, itselleen rehellisenä ihmisenä hän ei tahtonut eikä voinut sitä kieltää, vaikka salaisesti toivoikin, ettei näin olisi asianlaita pojan ratkaisuihin ja edesottamuksiin nähden. Tämä kuitenkaan ei estänyt häntä tekemästä omia huomioitaan veljentytön käyttäytymiseen ja kehitykseen nähden, jossa hänen mielestään oli paljonkin toivomisen varaa. Mutta kerta kerran jälkeen hän oli pettynyt havainnoissaan. Kehitys ei käynyt hänen toiveittensa mukaisesti, vaan milteipä päinvastoin. Tähän mieltä masentavaan toteamukseen hän päätyi tälläkin kertaa. Ellei kysymyksessä olisi ollut niin suuret ja rakkaat perintöarvot, olisi hän ollut valmis sanomaan pojalleen vielä nytkin: Harkitse asiaa! Älä sido elämääsi noin pintapuoliseen ihmiseen. Siitä ei hyvää seuraa.

Eikö näin olisikin pitänyt sanoa, kaikesta huolimatta? Käsi käski, toinen kielsi. Se toinen oli verenvetoakin väkevämpi. Syntymäkodin perinnöt, maat ja mannut. Kuka jaksaisi nähdä niiden siirtyvän ventovieraisiin käsiin, ties miten holtittomiin? Se ei ollut oikein, ajatteli sitä vaikka Jumalan kymmenen käskyn näkökulmasta... Kunnioita isääsi ja äitiäsi... sukuasi, kotiasi ja kaikkea mitä siihen sisältyy. Kärsi ja selitä parhain päin heikkouksiakin heissä...

Tuskin Aina emäntä oli saanut tämän yhtä ankaran kuin välttämättömän Jumalan ja omantunnon käskyn jälleen selväksi itselleen, kun hänelle pyytämättään varattiin taas tilaisuus sen käytännössä harjoittamiseen. Tuleva miniä oli kamarin puolella tehnyt huomioita itsekseen ja päätynyt myös omaperäisiin ratkaisuihin niiden johdosta. Hänen epäluuloisuutensa, mustasukkaisuutensakin oli tehtyjen huomioiden johdosta leimahtanut täyteen liekkiin. Se saastainen »mäkipeura» majaili talon vierashuoneessa, nukkui vierassängyssä, katseli Vilhon kuvaa seinällä. Herra ties, mitä mietti ja toivoskeli... oli valmis tekemäänkin, jos Vilho vaikka tänä päivänä tulisi lomalle.

Hän tunsi tätinsä itsepäisyyden. Jos tämä oli luvannut tuolle oliolle majapaikan helluntaihin saakka, niinkuin hän äsken sivumennen oli maininnut, niin hän piti sanansa, vaikka se olisikin sellainen, miksi Puustisen Kaisa hänet äsken todisteli, missä muuten ei ollut epäilemistäkään enää. Se häpäisisi siis taloa ja sukua vielä ainakin parisen viikkoa, mutta Vilhon kuvaa ei hetkeäkään enempää. Veljentytär oli myös itsepäinen. Hän palasi valokuvasuurennus kädessään tupaan.

— Mitä meinaat? tiedusteli täti pahaa aavistaen.

— Mitä näkyy. Vien Vilhon kuvan matkassani. En kärsi, että hän katselee sitä.

— Oletko höperö?

— Ettepä taida sitä ensi kertaa sanoa!

— Ajattele toki vähän! Ei kai hän kuvaa kehyksineen niele. Ja vaikka niinkin, eihän kuollut kuva ole samaa kuin elävä mies.

— Oli mitä tahansa, mutta en kärsi sitä. Paitsi jos ajatte sen otuksen matkoihinsa tai edes saunakamariin.

— Minäkö syömään sanani! Ajamaan pois syytöntä työteliästä ihmistä? Ajattele, tyttö, mitä minulle puhut ja minulta pyydät!

— Vai vielä työteliästäkin. Kuultiin ne äsken hänen työnsä ja tekonsa.

— Usko sinä Puustis-Kaisan puheisiin, mokoman juorukellon!

— Entä Käpykankaan isäntä?

— Toinen hyvä! Mies joka oman häpeämättömyytensä kukkuraksi on valmis keihästämään miten monta perhosta tahansa, vaikka sinutkin!

— Vaikka olisi. Mitä se tähän kuuluu. Minä en kärsi, että semmoinen otus saastaisilla silmillään keihästelee minun omaani sängyn reunan ylitse. Minä vien kuvan ja sillä hyvä.

Hän etsi sanomalehtiä ja narua ja alkoi kääriä kuvaa. Tädin täytyi katsella sitä ja pidätellä itseään kaikilla niillä varauksilla, joita hän tällaisia sattumia peläten etukäteen oli keräillyt. Kunnioita isääsi ja äitiäsi... Synnyinkoti, maat ja mannut... Suku ja suvun kunnia...

Että hänen kuitenkin omassa talossaan ja kodissaan piti tuollaista kärsiä! Että mitään kokematon ja näkemätön tytön heiskale omin lupinsa tulee ja riistää rakkaimman kuvan ja esineen vierashuoneen seinältä! Tuollaista tekee ennen kuin on edes miniä. Mitä sen jälkeen? No, sen jälkeen enää ei teekään, muistaa joskus nämä entisetkin sanansa, tekonsa ja tekemättä jättämisensä.

Näin ajattelee sydämessään myrtynyt täti, mutta veljentytär toisella tavalla, eikä hän tänään kätke kynttiläänsä vakan alle, ei sittenkään, vaikka sen tuoksu käryää pahalta tulevan anopin herkkätuntoiseen nenään, hyvinkin pahalta. Tytär huomaa sen jo itsekin, mutta ei nyt välitä.

— Ja sitten me myymme Sirkkalan. Tämän maailman aikaan kukaan ei viitsi ruveta työväen eikä huoltolautakuntien kanssa rähjäämään, ellei ole pakko, puhelee tyttö taulukääreen naruja solmien.

— Ette suinkaan myy isäimme perintötaloa, vastustaa täti ääni pahastuksesta värähdellen.

— Miksi emme möisi omaa taloamme? Mika meitä estää?

— Suvun kunnia ja omatunto.

— Suvun omatunto! naurahtaa tytär.

— Omaasi minä tarkoitan! Älä kääntele.

— Omatunto ei estä rahantuloa, tädillä itselläänkään. En minä ole vihitty Sirkkalan taloon enempää kuin teidän poikaannekaan vielä.

Kunpa jo olisit... kunpa et milloinkaan olisi, ajattelee täti jälleen kahtaanne. Mutta sisimpänsä kätkien hän sanoo vain:

— Älä puhu ajattelemattomia! Siitä voi tulla paha tapa.

— Mikä meidän kaupungissa rahojen kanssa on eläessä. Ostetaan oma osake, uudet huonekalut ja tauluja seinille. Puolessa päivässä siellä kodin rakentaa, kenellä on rahaa, kehittelee veljentytär edelleen äänellä, jossa selvästi tuntuu kevytmielisyyden ja kiusoittelun henki.

Miksi kiskot sitten tauluja meidän seiniltämme ennen kuin ovat omiasikaan? aikoo täti sanoa, mutta varovaisuuden vuoksi jättää sen vain ajatuksena mieltänsä kirveltämään. Tahtoen tahi tahtomattaan veljentytär lisää suolaa keitokseen, joka entisestäänkin jo alkaa olla liian kirpeää. Hän selvittelee äskeisiä, herkuttelee kuvitelmillaan.

— Kaupungissa Vilho voi ottaa itselleen vaikka talonmiehen toimen, jos nyt jotakin huvikseen tahtoo ja viitsii näpertää. Siinä ei työ hartioita halkaise.

— Talonmiehen? Mikä se sellainen mies on kaupungissa? tiedustaa täti epäluuloisena.

— Talonmies, niinkuin jo sanoin. Se on mies, joka kaupunkitalossa pitää huolta siitä, että kaikki on siinä niinkuin olla pitää, ovien lukot ja saranat kunnossa, joka lakaisee ja puhdistaa pihamaan ja rappukäytävät, katsoo, että ketä tahansa tyhjäntoimittajia ei seisoskele talon nurkissa, ja jolta vieraat saavat käydä tiedustamassa, keitä talossa asuu. Tätikin sitten voi tiedustaa, kun tulee meitä katsomaan.

Näin selventää tuleva talonmiehen rouva herra miehensä virkatehtäviä. Tarkoin hän on ottanutkin niistä jo selvää. Mutta tädin ja tulevan anopin on raskas, lopulta mahdotonkin äänettömänä kuunnella ja sulattaa tätä kevytmielistä kaakatusta, vaikka hän onkin päättänyt malttaa mielensä ja hillitä kielensä, kunnes tyhmä keikaileva kananpoikanen on saatu häkkiin ja ovi kiinni.

— Rasvailee oven saranoita... katsoo, että ei tyhjäntoimittajia... Permantopeilistä varmaankin! Eikös hän itse ole juuri se ylimmäinen tyhjäntoimittaja, se sellainen päältä katsoja ja talonmies!

— Täti ei sitten yhtään ymmärrä tämmöisiä asioita, naurahtaa veljentytär ymmärtäväisesti anteeksi antaen.

— Herra varjelkoon, että koskaan en oppisikaan ymmärtämään tuommoisia toimittamisia, sanoo täti tuiskahtaen ja ajatteleekin nyt varmasti, niinkuin sanoo. Mutta veljentytär ei välitä. Hän on rikas ja vapaa, jo lailliseen ikään ehtinyt ihminen ja oikeutettu tekemään rahoillaan ja taloillaan minkä hyväksi näkee. Tämän hän näkee sellaiseksi ja herkuttelee edelleen jo ennakkokuvitelmilla omaksi huvikseen ja tätinsä kiusaksi, koska muori ei osaa eikä tahdo ymmärtää, vaan ilkeilee.

— Se on Vilholle oikein sopiva toimi, ja omassa osaketalossa minä varmasti voin sen hänelle järjestää. Voisin minä hänet ilmankin elättää, ellei hän olisi niin työteliään äidin poika ja varta vasten koulujakin käynyt.

— Koulujako käynyt nurkkien luutimiseen... permantojen peilaamiseen?

Täti anopilla on kielensä alla joukko paljon pistävämpiäkin tapeetin nauloja. Hän malttaa nyt jo kuitenkin mielensä ja jättää ne iskemättä, tiedustelee vain säyseästi:

— Entä sinä itse? Mitä sinä teet siellä kaupungissa?

— Mitäkö minä teen? Tietysti samaa kuin muutkin rouvat.

Tätä tuleva kaupunkilaisrouva on jo monta kertaa itsekseen kuvitellut, vaikka ei vielä kenellekään kertonut. Kun tätianoppi nyt kerran haluaa kuulla, niin saakoon sen tietää.

— Kaikki varakkaat rouvat osaavat nauttia elämästä. Aamuisin maataan pitkään, luetaan sanomalehdet sängyssä, piika keittää ja tuo sijalle kahvin. Sitten noustaan, puetaan ylle ja mennään parturiin.

— Oho! ei täti malta olla ihmettelemättä.

— Kampaamoon, tarkoitan. Hiukset kunnostetaan, kammataan ja piipataan. Kerran viikossa minä otan permanentin. Sittenpä onkin jo aamiaisaika, siinä yhden kahden maissa. Sen jälkeen vähän ompelen ja hoidan kukkiani ja käyn ostoksilla tahi vieraisilla. Ja meilläkin käy vieraita. Sitten syömme päivällistä, sen päälle otamme pienet nokkaunet. Sitten nousemme, puemme uudestaan ja menemme elokuviin, sieltä ravintolaan. Sittenpä onkin jo päivä lopussa, hyvinkin lopussa, kun hyvin sattuu.

— Ellei toinenkin jo alussa, kun oikein hyvin sattuu, auttelee ja kehittelee tätikin vuorostaan.

— Eikö tämä ole toista kuin rähjätä helmat märkinä Sirkkalan karjapihoissa?

— Toistapa toista! myöntelee täti.

Ei kiistan sanaa enää. He ovat päässeet täydelliseen yksimielisyyteen, jopa niin pitkälle, että ei ole mitään muutakaan puheltavaa sitten enää. Vain näkymättömät ajatukset tuikkivat kuin parsinneulan pistot anoppimuorin sukan kantapäässä. Hän on ottanut neuleen käsityökopastansa, koska työttömänä ei tule aikoihin, tällaisina hetkinä varsinkaan.

Vai niin, vai sillä tavalla! Kymmeneen makaat, sijalle kahvia tuotat, parturiin menet. Uskonpa jo hyvinkin, että muutamassa vuodessa tiputtaisit kaupungin turulle Sirkkalan talon maat ja mannut, rahat ja tavarat. Ei tipu... sinä pikkuinen tipu! Se vara on pidettävä ja ajoissa.

Muoria en minä monta kertaa meille kutsu. Ei hänestä ole muuta kuin harmia. Kaikki paikat nuuskimassa, ja sitten se ainainen työntouhina. Kuka siitä on autuaaksi tullut, kun ei hän itsekään. Jos näin olisi, niin ei täti noin muikistelisi. Mitä kaupunkilaiset vieraatkaan sanoisivat tuollaisesta? Ei, pysyköön muori vain täällä Purolan pihoilla. En ole niin vaatelias. Minulle riittää hyvin, kun saan hänen poikansa.

Näin he kumpainenkin pääsevät ratkaisuun asioista, kun eivät keskustele niistä. Ja kun tuleva anoppimuori ei sitten ryhdy edes kahvihommiin, niin miniäntekele on valmis lähtemään taulu kainalossa talosta.

— Älähän nyt, keitetään korvike! En viitsinyt tuon Kaisan aikana, estelee täti hänen hankkeitaan.

— Älkää vaivautuko, kun ei ole kahvin aikakaan. Tulen pian käymään uudestaan. Vilho arveli pääsevänsä helluntaiksi lomalle. Mutta siihen mennessä toimittakaa se iljetys talosta pois.

— Menee kai hän toimittamattakin.

— Ellei lähde, niin ajakaa!

Siihen muori ei enää sano mitään. Varmaan myös miniäntekele olisi tehnyt viisaammin, kun ei olisi sanonut kaikkea mitä sanoi, ei tehnyt kaikkea mitä teki, ehkäpä viisaammin, että ei olisi tullut käymään ollenkaan. Tämän keväisen päivän valoitus ei tehostanut hänen »paklauksiansa» tai tehosti niitä liiankin paljon.

Alli oli saanut toisenpäiväisen tapauksen jälkeen mielenmalttinsa takaisin. Hänen omatuntonsa oli puhdas ja selväsärmäinen, huumorintajuinen luontonsa lohdutti häntä: Älä välitä! Vaikka salokylän mikrofoni olisi vastaanottavaisempi kuin onkaan, älä sittenkään välitä!

Mutta kuitenkaan, ihan kokonaan hän ei voinut olla välittämättä. Semmoinen iltatunnelma asusti tänään Purolan pienessä talossa. Isännän piippu tuhisi tukossa, radio oli vaiti. Vihtorikin oli hiljaa ja mitteli sormiaan. Hän oli raatanut itsensä väsyksiin vastahakoisella ojalla, sitä paitsi hän oli herkkä vaikutuksille. Sähköä oli nyt ilmassa, esivalta kuin vastatuuleen nouseva ukonpilvi.

Ja pojan kuva oli kadonnut kamarin seinältä. Mitä se merkitsi? No, vähemmästäkin tuo jo piti arvata. Salokylän mikrofoni oli laulanut salat julki... laulanut ja soittanut.

Älä välitä!... älä välitä siitä! rohkaisi syyttömän luonto ja omatunto. Tämä antoi hänelle lohdutusta, unilääkettäkin jo samalla. Suggestion harjoittajat, ne luonnonlataajat ja ihmetohtorit saattoivat olla hyvinkin oikeassa neuvoessaan ajattelemaan: Älä välitä! Älä välitä! Kun et välitä, niin hetki hetkeltä, päivä päivältä tulet paremmaksi... yhä paremmaksi.

Jotakin siinä oli, koska patenttilääke alkoi vaikuttaa. Nauttija tunsi riemullisesti vapautuvansa turhien murheittensa vallasta, ennen pitkää hän nukahti voimatta avata enää silmiään, vaikka halutti. Hänestä tuntui kuin joku olisi tuijottanut häntä kasvoihin. Näin todella olikin asian laita. Esivalta oli seisahtanut keskilattialle vuoteen päähän, josta katseli nukkuvaa kauan ja tutkivasti.

Siitä varmaankin oli aikoja kulunut, kun esivalta oli ajatellut tällaisia lapsellisuuksia. Merkitsikö se hänellä itsellään vanhuutta, lapseksi palautumista? Merkitsi mitä tahansa, satutarinoita hän tällä hetkellä kuvitteli, kun kahta nuorta naista mielessään punnitsi ja ajatteli. Jos he olisivat pikkuisia ja makaisivat tässä rinnakkain, niin vaihtaisin heidät, kerjäläislapsen ja kuninkaantyttären. Puhtaalla omallatunnolla sen tekisin.

Tuossa nukkuvassa tytössä, olkoon että hän olikin synnyltään ja kasvultaan kaupunkilainen, oli jotakin, oli paljonkin sellaista, mihin saattoi tarttua kiinni. Aina yritteliäs ja iloinen, hän oli väsyksiin ajettunakin nauravainen, elämäänsä tyytyväinen. Mutta työnsä teki kuin muurahainen. Uhalla urakkansa otti, sisulla sen lävitse ajoi. Kuka päältä katsoen uskoisikaan!

Kun työteliäs pikku emäntä nukkuvaa tyttöä katsellessaan tätä muisteli, kaikkea muutakin, mitä näinä kevätviikkoina oli nähnyt ja kokenut, niin jo lämpeni ihan, kasvojen juonteetkin leppoisemmiksi lientyivät. Tätä ihmettä tuskin kukaan vuosikymmeniin oli nähnyt, niinkuin ei nytkään kukaan nähnyt. Hän muisteli ja kehitteli edelleen näitä hänelle harvinaisia myötämielisiä ajatuksiaan.

Ei istu poskipäitään puleerailemassa... Se on hyvä merkki nuoressa naisihmisessä. Neuvomatta työhön tarttumassa, mihin milloinkin. Hyvä merkki sekin, vaikka vihakseni pistää. Ei välitä, vaikka ärähtäisin siitä, ruoputtelee vain milloin mitäkin, lehmien kylkiä, pihateitä, tikkerperipuskan juuria... Hyvää se kaikille niille tekee, niinkuin hänelle nuorelle ihmiselle itselleenkin. Kaikista vain ei ole sellaiseen, ei puolistakaan, hohoijaa!

Niinkuin ei sinustakaan, Sirkkalan tyttö, punamultiasi tuhriva pulloposki! Vanhempaasi, omaa tätiäsi tulet neuvomaan. Mitä minun muka pitäisi tehdä. Työteliästä ihmistä talostani pois ajamaan. Minut sanojani syömään... Ajattelisit laiskiainen! Häpeäisit hepsakka!

Loukattu täti vihastuu hengessään. Kasvojen juonteet jähmettyvät, kevätlähteet tyrehtyvät alkuunsa. Sellaisilla lämpimillä niitä on heruteltukin tänä päivänä, eivätkä vuosikymmenien takaiset kotoiset pälvet ja keväisen päivän paistatukset juuri paljoakaan parempia.

— Oman käden oikeudella tulet raastamaan kuvia kamarini seinältä! Varrohan, sinä pörrövarpunen! Talonmiehen saat, saatpa kuin saatkin! Rasvatkoon poika tipuhäkkisi saranoita! Ellet ansiottomasti omistaisi mitä omistat, niin minun puolestani kernaasti saisit tipsutella matkoihisi vaikka posetiivarin häkkiin!

Hän kääntyi ja meni suu tiukasti napotettuna. Kamarin ovi painui äänettömästi kiinni, koska saranat olivat hyvissä rasvoissa.

— Aina! Mitä yöllä kuhjailet vielä? Tule maata jo!

— Nuku! Älä kuorsaa!

Tuokion kuluttua mies teki niin käskyn kuin kiellon jälkeen, sekä nukkui että kuorsasi. Esivalta valvoi vielä kauan ja järjesteli talon asioita yksinään, kuten aina. Suvun kunniaa, maata ja mantuja... varpusia ja varpushäkkejä... mottipinoja ja tikkerperipensaita hän siirteli ja kuoputteli... Ettäs menestyisit ja kauan eläisit isiesi maassa... Oli siinä pienelle vaimoihmiselle vaivaa, kun kuorsaavasta äijänkuvatuksesta ei apua enempää päivällä kuin yöllä.

YHDESTOISTA LUKU.

Yöt yhä lyhenivät. Päivät vastaavasti pitenivät useammassakin katsannossa. Kallioperäiseksi kohoavan nummen takana metsä kävi jälleen harvemmaksi. Kaadettavat puut olivat etupäässä mäntyjä, vahvaoksaisia ja tervaspihkaisia. Tyvipuolestaan useimmat niistä olivat jo liian paksujakin halkosahan läpäistäväksi. Justeeria niissä olisi tarvittu, mutta mistäpä otti, kun ei ollut sitä enää. He selviytyivät niistä sentään kirveellä syvempään lovestamalla. Muutamia suurimpia täytyi hakata kahdelta, jopa kolmeltakin puolelta. Niistä »vanha kehno» löytäisi mieluisiaan tanssilavoja! muisteli Alli Vihtorin puheita. Täällä yläkallioilla kenen tahansa oli hupaisa hypellä tuulessa ja auringon paisteessa.

Urakoitsijat selviytyivät kuitenkin rasituksetta moteistansa, pihkaisimmistakin tyvistä ja männynkantturoista, kestävyyttä ja taitoa kun jo kummallakin oli. Sitäpaitsi lumettomaksi vapautunut oikopolku johti kallion ylitse metsämiehen majalle, jossa »pedon» hampaat yhä uudelleen pureviksi teroiteltiin. Heikommin olivat asiat ojalla, vasikkahaan aidan kulmassa. Uskon puute pyrki tässä työssä vaivaamaan uskottajaa itseäänkin, näin jo myös oppilasta. Onnekseen hänellä sentään oli uskonvahvistajana se Topias ankkuri, jota mestarilla ei olisi sovitun luovutuksen jälkeen. Tätä menetystään kellon omistaja ei kuitenkaan murehtinut, vaan ennemminkin sitä, jos ei voisikaan luvattua palkintoa auttajalleen luovuttaa, tämän edellytyksenä kun oli kotinurkille juoksevat purovedet.

Ylempänä harjukynnyksessä maa muuttui yhä kuivemmaksi ja raskaammaksi kaivaa. Lapiolla siitä ei saatu enää irti mitään. Rautakangella täytyi murtaa pieniä pullanpaloja, sitten yhä pienempiä, ihan sokeripaloja, minkä jälkeen ei ollut enää varaa pienentää. Täytyi turvautua »Topiakseen», joka sittenkin oli yliveto kaikista, toivontähti, uskonankkuri voittamaton. Kun sitä hetkinen mielikuvituksen apusilmillä katseltiin, vedettiin ja kuunneltiin, irtautuivat kappaleet vaikka harmaan kiven kyljestä. Topias oli avaimella vedettävä, mikä siinä kaikkein ihmeellisintä olikin. Toisesta reiästä vedettiin vieteriä, toisesta käännettiin viisareja, niinkuin tuvan seinäkellossa. Vetoavain vain oli pienempi, kuin tulitikusta taivuteltu. Sitä säilytettiin rahakukkarossa ja se oli kallisarvoinen kappale. Jos avain katoaisi, niin kelloa ei voitaisi vetää ja sitten olisi turhan panttina hyväkin »Topias». Ei saanut hävittää! No, osasi kai yhden kellonavaimen tallettaa, miehinen mies. Mikä estäisi vaikka kaulaansa ripustamasta vahvassa langassa riippumaan, niinkuin sotapojat henkinumeronsa. Vihtori oli nähnyt sellaisen Vilhon kaulassa. Henkinumero se oli kai tämäkin, koska Topiaksen henki kävi ja riippui sen varassa. Eikö se ollut tämän näköinenkin, kuin kahden numero lukkarin virsitaulussa? Sellainen juuri se oli, vain kooltaan pienempi.

Vihtorilta tosiaan ei mielikuvitusta puuttunut, milloin »Topiaksesta» tuli kysymys. Eikä muulloinkaan, kun vain ajatusten keväiset puroset onnistuivat tunkeutumaan niiden kulkua estävän kynnyskarikon lävitse. Jotakin sellaista, sellaista luonnonestettä Vihtorin kuhmuisessa valkoista hilsettä kihoavassa pääkoppasessa oli. Mutta näinä keväisinä viikkoina täällä metsässä oli kuitenkin ollut jo ilahduttavia päiväsen päiviä. Allin enon perintö, avaimella vedettävä Topias ankkuri oli antanut niitä jo useita ja antaisi varmaan vielä sittenkin, kun se henkinumeroineen voitaisiin ripustaa uuden omistajansa kaulaan.

Mutta saisivatko he ojan helluntaihin mennessä valmiiksi? Harjukynnyksen jälkeen seurasi talon pelloille ja pihamaalle johtavaa rinnemaata vain parisataa metriä. Kiinni joutumisen vaara tällä viimeisellä kiritaipaleella oli suurempi. Yksi »Topiaksen» ihme jo sekin, ettei se tähän mennessä ollut tapahtunut. Mitähän isäntä ja esivalta tästä puuhailusta sanoisivat? Entä sitten, jos kaikki lopultakin tyhjiin raukeaisi? Lapsekas haihattelija! Kaupunkilainen hömppä!... höynäyttää vielä pojan, jolla ilmankin jo ruuvit irti...

Tätä, ehkä paljon muuta? Ei tämä mahtanut olla sitä kaikkein pahinta? Kaupunkilainen ilolintu, viettelijä... varas! Älä välitä-suggestio tehosi yhä heikommin. Se nähtävästi ei ollutkaan sitä piristyksen suolaa kuin toivottu oli, verevän värinsä ja kirpeän makunsa kadottavaa turkinpippuria ennemminkin. Vai puuttuiko nauttijalta sittenkin siihen tarvittava »älä välittämisen» usko?

Ei kukaan ollut sanallakaan mitään vihjaissut. Jospa olisikin! Tämä olisi jännittänyt jousta, piristänyt vastaan yrittämään. »Passiivinen vastarinta» kuoletti ja herpaisi luonnon. Kukaan ei välittänyt »syntisestä vaimosta fariseuksen huoneessa». Eivätkö he välittäneet? Jospa hän sen edes olisi tietänyt. Mitä merkitsi pojan kuvan katoaminen seinältä? Mitä isännän hiljentyminen? Mitä esivallan ukonpilvi? Se ei lauennut, ei noussut, ei laskenut. Mitähän laulettiin kylällä? Tästä kaikesta laulujen aihe itse ei mitään tietänyt.

Yhä edelleen hän kuitenkin päätti olla välittämättä. Mutta hyvien päätösten pitäminen ei ole niin helppoa kuin niiden tekeminen. Ainainen ajatusten ahdistus, ulkoinen, epätietoinen äänettömyys alkoi päivien mittaan käydä milteipä sietämättömäksi. Hän tunsi olevansa kuin hermeettiseen lasipalloon suljettu hyönteinen. Joitakin näkymättömiä teitä hänen ilmakupunsa imettiin tyhjiin. Saattoi arvata, tunsi jo siiven kärjissään, miten siinä kärpäselle kävisi »älä välitä» suggestioineen.

Tämä ajatus milteipä pakkomielteeksi muuttuen alkoi vaivata häntä, ampiaisena päivällä, painajaisena yöllä. Siinä nähtävästi eivät enää olisi auttaneet hysteerisen aikuisen toistohöpinät, enempää kuin viattoman lapsen vilpittömät rukoukset. Uskon ja toivon Topias ankkuri oli luisumassa hänen käsistään. Jos tähän jouduttaisiin, niin hyvästi helluntaiherätykset ja sen juoksevat puroset. Näin ei saisi käydä, ei Vihtorinkaan tähden.

Oli toki kaksi paikkaa, minne ahdistettu saattoi paeta, metsämiehen torppa ja Pellontauksen emännän talo. Edellisessä hän sahojen teroittamisen tähden usein jo oli käynytkin. Mutta pyrkiäkö tämän puhtaan metsämiehen kanssa noin roskaiselle pyykille? Tätä ei kehdannut, ei luontokaan sallinut. Arveluttavaa se olisi »kansojen äidin» talossakin, sentään helpompaa. Kun ajatus kuitenkin kerran mieleen oli tullut, niin eipä siitä enää ilmankaan irti päässyt. Sitäpaitsi myös vesijohto, se toinenkin uskonasia, tarvitsi lisävahvistusta. Muuten siitä ei näyttänyt tulevan valmista. Jos oja joten kuten saataisiinkin auki, niin miten olisi veden nousemisen, vakuumi-imemisen ja jatkuvan juoksemisen? Pitivätkö fysiikan lait maastossa paikkansa? Ennen veden johdatteluihin ryhtymistä siitä piti näkyväisellä kokeella vakuuttautua. Pellontauksen emäntä, entinen opettaja ja kokeilija varmaankaan ei kieltäisi häneltä apuaan. Tämä mieleen johtuma ei antanut rauhaa ennenkuin hän, salaisista sydänmurheistaan raskautettu nuori nainen ja vesijohtojen rakentelija, lisäselvitysten saamista varten oli matkalla taloon, ehkäpä saman tien emännän entiselle koulutalolle saakka.

Toini ei ollut kuullut mitään juoruja. Lentävä kirja- ja arpakauppias oli tämän jälkeen talossa käynyt, tapansa mukaan kaikkea soittanut ja laulanut, mutta ei mitään sellaista. Olisiko hän saanut vihjauksen toimeksiantajaltaan?

Muutenkin oli hyvän ystävän puhe kuin virvoituksen hunajaa, niinkuin koko hänen vilpitön elämänhaluinen olemuksensa. Pellontauksen emäntä nauroi hampaat hohtaen. Kuka täällä uskoisi mitään tuollaista? Kuka kylässä ei olisi tuntenut Käpykankaan Verneriä ja Puustisen Kaisaa? Vernerin naisseikkailut, kirjeenvaihtoilmoitukset kuten kaikki muutkin edesottamukset tunnettiin naapuripitäjissä, jopa kaupungissa saakka. Salokylässä tosiaan oli kuin olikin avoimena mikrofoni, ei ainoastaan kuulo, vaan myös näköradio. Mutta miten monta kokematontakin nuorta naista tämä pitäjän ainoa mainitsemisen arvoinen »Don Juan» jo oli hurmannut? Siitä tuskin edes Puustisen Kaisalla oli tarkkaa kirjanpitoa.

Oliko yksinäisiä lapsia? Tätä Kaisa milloinkaan ei mainostanut, päinvastaista ennemminkin. Eipä kukaan liioin sitä ihmetellyt, koska nämäkin miehen salajuonet ja keinot hyvin tiedettiin. Emännöitsijät talossa vaihtuivat usein. Niitä hankittiin sanomalehtien välityksellä etäisemmistäkin maakunnista, »kunnollisia» piikatyttöjä vain paikallislehtien ilmoituksilla. Käpykankaan lähipaikkakunnilla mainostamattakin jo hyvin tunnetuksi tulleeseen »haaremiin» ei kelvannutkaan kuka tahansa. Itse asiassa siis tämän Vernerin huomioimatta jäänyt hurmio oli ehkä suurenkin suosion osoitus hänen omasta mielestään liiatenkin. Mutta asian tähän asteeseen liukuessa se tuskin enää oli korjattavissa.

Näin Pellontauksen emäntä puolileikkiä laskien puheli. Haaremin uusi »ruusukandidaatti» ei välittänyt siitä. Hän oli jo kyllin kauan suggeroinut luontoansa »älä välitä» turkin pippurilla, jossa jälleen alkoi tuntua kirpaisevaa makua.

Kuinka paikkakunta tietoisesti saattoi sallia tuollaista? Paikkakunta sallia! Kuinka koko yhteiskunta vastaavasti paljon suuremmassa mittakaavassa? Eikö valistuskeskuksista, itse pääkaupungista löydetty yhtään »Käpykangasta»? Sitäpaitsi mies oli varakas ja kohtelias, tarvittaessa varsin avuliaskin. Hän omisti kaksikymmentäviisi lehmää, viisikymmentä hehtaaria peltoa ja tuhat hehtaaria hyvin kasvavia »käpykankaita». Hän toimi monissa kunnallisissa luottamustehtävissä. Ja kun hän piakkoin täyttäisi 50 vuotta, niin koko pitäjä ja lähikaupungin sanomalehdet ylistäisivät hänen jalon elämäntyönsä suuria saavutuksia hyvää jatkuvaisuutta samalla kunnioittavasti toivottaen. — Niistä hymistyksistä me viisi veisaamme. Sano ennemminkin, onko sinun entisellä koulullasi fysikaalinen kalusto!

Olipa se keskeytys ja kysymyskin kesken kaiken. Vaikka tuskinpa se enää keskenaikojaan tuli. Kyselijä oli sen näköinen, lähtötouhuinen, paljon vireämpi kuin tullessaan äsken. Mitä hän tekisi fysikaalisella kalustolla? Tätä hän ei suostunut ilmaisemaan, ei henkäyksellään vihjaisemaan mokomassa salokylän mikrofonikaapissa. Kuka meni takaamaan, vaikka joku vastaanottimen »sokeripala» olisi kätkettynä täälläkin jonnekin lähikaappiin? Oli kai tämäkin yksi sellainen talo, jossa saattoi odottaa mitä tahansa. Korvikekupposet hörppäistyään reipastunut »haareminruusu» riensi koululle, jonne Pellonpään kotikoulusta oli vain vajaa kilometrin matka.

Opettaja, nuori heiveröinen nainen ällistyi hänen tiedustelunsa johdosta milteipä yhtä paljon kuin hetkistä aikaisemmin entinen opettaja. Oliko hän ehkä joku salatarkastaja? Fysiikka ei ollut tänä vuonna oppivuorossa. Millaisessa kunnossa mahtoi olla koko kalusto? Pölyisenä ja ruosteessa! Kaapin takaseinän laudoitus oli särkynyt eikä johtokunta vaivautunut sitä korjauttamaan. Opettaja häpeili sekä itsensä että koulunsa puolesta eikä keksinyt, mitä enää sanoa.

— Välittäisimmekö kalustopölyistä keväisenä iltana!

Yllätystarkastaja naurahti, huitaisi pölyhuolet takakäteen. Hän halusi päästä vain kaapille, pääsikin jo pian ja löysi sieltä käyräksi taivutetun lasiputken. Juuri sillä hetkellä opettajan puhelin alkoi kilistä... Anteeksi nyt vain... Ei mitään, olkaa hyvä! Tulen täällä hyvin yksinkin aikoihin...

Mainio sattuma! Kun vain opettajan puhelu kestäisi edes viisi minuuttia. Oppilaseteisen juomaämpärissä sattui olemaan vettä. Mielikuvituksessaan kokeilija muutti sen metsäpuroksi. Putken hän asetti siihen sillä tavalla, että sen toinen pää oli vedessä, mutta avonainen pää alempana vapaana. Huulillaan imien hän laittoi »vakuumin» toimimaan ja totesi ilokseen vanhan ihmeen. Vesi todellakin juoksi vielä senkin jälkeen, kun imu putkessa oli lakannut. Vesi nousee siis mäkikynnyksen yli! Ja jos näin tapahtui lyhyessä lasiputkessa, niin varmasti myös pitkässä kumiletkussa! Jos vain johtajan vakuumipumppu toimii, mitä tuskin tarvitsi epäillä.

Näin päivänselvää se oli täällä, ei kuitenkaan enää yhtä kirkasta arkisilla työmailla. Mitä merkitsi kumiputken veden juoksuttaminen kaivetun ojan pohjalla? Kykenisikö edes rakoja tukkimaan? Ja entäpä jos putki olisi niin pitkä, että täytyisi asettaa mutkille? Entäpä varastosäiliön paine ei vaikuta enää niin pitkän matkan takaa? Sellainenkin epäilys tuli hänen mieleensä, että johtaja tiesi kaiken tämän, mutta omaksi huvikseen järjesti tämän näytelmän. Oli hän tällaista ennenkin tehnyt, jos huomasi jonkun tyhmäksi tai asiastaan liian itsetietoiseksi.

Ehkä ja jospa! Olikohan tällaisella luonnolla koskaan vesijohtoja rakennettu? Oliko uusia keksinnöitä tehty? Jos tässä nyt oli edes mitään keksimistä! Vain uutta viiniä vanhaan leiliin!

Ojan kaivamista siis jatkettiin elpyvän uskon ja Topias ankkurin voimalla, josta siitäkin tuli jo ennakkotietoa. Se oli löytynyt pöytälaatikosta muun rojun alta. Mutta joutilasta kelloseppää ei tahtonut löytyä rojunkaan alta. Vaikka joutilailta ne kaikki näyttivät, kun tiskinsä takaa vastaan väittelivät. Kunnes lopulta eräs oli ottanut sarvisilmän oman silmänsä jatkoksi ja luvannut kunnostaa kellon viikon kuluessa. Pitkässä kirjeessään Esteri, asuntotoveri, touhusi tästä, tietysti tapansa mukaan liioitellen. Toimen tyttö joka tapauksessa. Topias ankkuri lähtisi ja joutuisi, ellei vain kelloseppä, se vanha sarvisilmä, viime tingassa keksisi tielle jotakin mutkaa.

Mutta vasikkahaan kynnys oli jätettävä keskeneräiseksi, koska vesi sen syvään puurastetussa ojassa ei vain ottanut juostakseen Purolaan päin. Kiertoteille metsäpuron uomaan sen halu yhä veti. Tarvittava ojan syventäminen täytyi jättää myöhäisempiin päiviin, ehkäpä »Topiaksen» aikoihin saakka. Avomaastossa pellonaidan takana oja jälleen eteni ja joutui. Mutta täällä oli päivän polttavana ilmitulemisen vaara. No, olisi se kerran edessä joka tapauksessa, vaikka oli jo suunniteltukin, että viimeiset viisikymmentä metriä, metsän laidasta tuvan nurkalle kaivettaisiin yöllä. Isännälle kuitenkin jo aikaisemmin olisi hankkeesta tunnustus tehtävä.

Minne sotapojan kuva oli joutunut kamarin seinältä? Miksi esivalta yhä oli niin peloittavan vaitelias? Pääsisikö sotapoika helluntaiksi lomalle? Vihtori ja isäntäkin olivat maininneet hänen sillä tavalla kirjoittaneen. Siinä hänellä yhä uudestaan ja uusina muunnelmina kysymyksiä, joista ei voinut olla välittämättä. Mutta ennen tätä kevätlintunen lennähtäisi ja olisi livahtanutkin jo, ellei odottamattomaksi kiinnipidättäjäksi olisi tullut tämä outo tehtävä, veden juoksuttaminen, joka saattoi kuivua kokoon kuin »lasaretin suurus» kuten Vihtori kerran oli sanonut, epäuskoisena jo hänkin, vaikka tähän nähden ei ajatellut muuta kuin lapsekkaita uittopurojansa.

Mikä »vakuumi» hänet, kaupunkilaisen naisen, vieraan ihmisen oli imenyt tähän syrjäiseen taloon, tähän työn ja vaivan paikkaan? Jo tätäkin hän oli moneen kertaan ehtinyt ajatella, kuten kaikkea muuta. Mitä olivat nämä keväiset viikot ja päivät täällä olleet? Päivästä päivään rehkimistä. Raatamista Purolan esivallan korkeaan tyyliin. Hiukset hiessä, känsät, yhä vahvenevat känsät, verirakkulatkin käsissä! Oliko tämä tarpeellista jokapäiväisen leivän vuoksi? Oliko sen paljon mainostetun kansalaisvelvollisuudenkaan tähden?

Sitä se ei ollut. Jokin muu salainen, kummasti vaikuttava voimavirta täällä oli vetämässä ja kiinni pitämässä. Maassa ja metsässä, keväisessä luonnossa, näissä ihmisissäkin sitä oli. Kaupunkielämässä, sen arkipäiväisessä toiminnassa milteipä jokainen päivä oli toisensa peilikuva, kun sitä näin kauempaa katseli. Sama työ, koneet ja ihmiset, tilaukset ja laskutukset, liikevaihtokirjeet ja kirjoitukset... An... niin ja niin monta metriä putkea, väliyhdistäjää, pesuallasta, WC-laitosta. Arv. tilauksenne olemme saaneet ja huomioineet... Jäämme odottamaan... Kunnioittaen.

Yhtä ja samaa se oli iltaisin, pyhä- jopa juhlapäivinäkin. Lämpö alle kahdentoista, katso! Miksi et sano yli jäätymäpisteen, jokin aste!... Saitko puserosi silittäjältä?... Aiotko elokuviin vaiko teatteriin? Yhdentekevää minne! Raitiovaunu kuitenkin kuin sipoolaisen silakkatynnyri.

Eikö sama »sipoolainen» täälläkin? Tynnyri kylläkin, vaan ei suinkaan sama. Katiskassa vain pari haukea, takkaporoissa mustapintaisia perunoita. Ruskean männyn kyljessä punarintainen tikka, käpylintu tahi orava. Tahi Käpykangas. Don Juan, Lieto Lemminkäinen. Kahta kertaa ei samassa asetelmassa yksikään niistä, ei edes hän, Käpykankaan Lemminkäinen. Oliko kaupunkilainen konttorihiiri joutumassa salokylän pauloihin kuin tunturihiihtäjien ja kesäretkeilijöiden sanottiin joutuvan Lapin lumoihin, muutamat jopa niin väkevästi, että eliniäkseen jäivät sinne metsien erakoiksi.

Sellaiset mielihalut ja jäämiset eivät tässä tapauksessa tule kysymykseen. Johtaja oli oikeassa. Helluntain pyhinä »rööpöles» matkaan, ettei porsaslaatikolla tarvinnut lähettää noutamaan. Ei kai muutenkaan kävisi laatuun, että hän viipyisi täällä nuorten keväisen lemmen ja onnen tiellä... Tielläkö? Kateellisena sivustakatselijana sitten. Sinä viheliäisen vesiojan kurja kaivuumestari!

Miksi et voisi jatkaa jossakin toisessa talossa? Miksi et jatkaisi, jos kerran veren vetoa tunsit tähän maalaiselämään? Oli kai täällä taloja: Pellontaus! Kuusimäki!... metsämiehen majakin, metsänaiselle! Jokainen näistä ehkä kymmenistä muista olisi vastaanottavaisempi kuin tämä tyly »Purolan hovi», jota itse purokin kaartaen kiersi.

Hän oli kyllä pohtinut jo sitäkin mahdollisuutta, kaikkia niitä. Pellontakana otettaisiin vastaan avosylin, intiaaniulvahduksin. Kuusimäessä isäntä sanoisi: Tekö sieltä tulitte? Minne tamma jäi? Tervetuloa taloon! emäntä lisäisi. Metsämiehen majassa mies vain myhäilisi, peittäisi perunoita takkaporojen alle ja loihtisi viulustaan ihanat sävelet. Miksi ei kelvannut mikään näistä?

Sentähden, että juuri täällä Purolan metsissä ja tanhuvilla oli se kiinni imevä ja puoleensa vetävä »vakuumi». Missä ja mikä se oli? Tähän oli turha lähteä vastausta etsimään. Ehkä se oli lapsukaisen sateenkaari tai metsän kaiku, näkyi ja kuului, vaan ei löytynyt. Ja kuitenkin sitä yhä uudestaan oli lähdettävä etsimään, kansanhuollon mottipinoista, omien haihatusten hölmöläispuroilta. Ehkä vesikin siihen säkillä kannettaisiin? Helpompaa toki oli isännän soutumiehenä järvellä. Heppoisa isäntä puheli mukavia, kutukalat katselivat rävähtämättömin silmin.

Maan ja mannun, kevään ihmeellinen puoleensa vetävä taika oli täällä, tämän omituisen pikku talon pelloilla ja metsissä. Hölmöläisurakoitsijaa tuskin saataisiin lähtemään täältä, ennenkuin joku ankaralla kädellä hänet irti tempaisisi, tyrkkäisi maantielle.

Työstä palatessaan ja järveltä noustessaan hän usein poimi kevään kukkasia kamarin pöydän maljakkoon. Niitä oli jo päiväisissä rinteissä ja niittypuron poukamissa, vuokkoja siniliinoina, rentukoita keltaisina läikkäpäinä. Tuomen latvat valkoisina, kuusenoksat punavihertävinä jo versoivat. Niiden haju huumasi, käsin koskettaessa kihosi niistä kiinni tarttuvaa pihkaa.

Mutta pitkien työpäivien jälkeen hän oli niin väsynyt, että nukahti istuessaan. Eräinä iltoina kävi milteipä päinvastoin, hän valvoi nukkuessaan. Avosilmin hän tunsi katselevansa, miten pieni kamari muuttui ja laajeni, miten seinät siirtyivät ja kattokin kohosi. Kuvattomalle seinälle kihosi ja kohosi jälleen se kuva, naurava, liikkuva, katselijaa kohti lähestyvä nuori mies. Hän ei yrittänytkään häätää sitä enää pois.

Siinä oli se »vakuumi» mitä hän turhaan muualta oli etsinyt. Siinä oli tuomenkukkien tuoksua, kuusenlatvojen pihkaa, kevättä ja elämää. Se pakeni. Sitä oli paettava, kuin sateenkaari tavoittajaansa, kuin kaiku huutajaansa niityn takana.

Ei voinut paeta, koska vesijohto ei vielä ollut valmis. Ojassa ilkeä kynnys, eikä avaimella vedettävä Topias ankkurikaan vielä tullut. Sinä siellä! Tule! Älä tule! Jos tulet, vievät sinut pois! Ajavat minutkin pois! Vihtori jää ilman ankkuriansa, vaikka olen luvannut sen hänelle. Hänen täytyy se saada!

Miehen kokoinen korkokuva ei välittänyt näistä estelyistä, vain hymyili ja tuli. Näytti kuin hän itse olisi ollut se ankkuri, avainnumero kaulassa. Kaikilla sotilailla oli avainnumero, jonka saattoi taittaa kahtia.

Ei huonetta, ei korkokuvaa! Ei seiniä. Minne ne olivat hävinneet? Maa viheriöitsi, niityt kukkivat. Taivas kaartui korkeana, sinikuulakkaana. Pieni kiuru lauloi ylhäällä taivaan ovella, autereisen pilven alla. Tynnyrilintu syvällä kuusimetsässä tilkutteli hopeankirkkaita tippojansa. Pulppuileva oja juoksutti kirkasta vettä suoraan metsän halki, kynnyksen ylitse pihamaalle saakka.

KAHDESTOISTA LUKU.

Kumiputki oli riittävän pitkä. Alli venytti sen ojauran pohjalle kotiin päin viettävässä rinteessä. Putken pää kuitenkin oli nostettava äyräälle, koska pumppua ei voitu ojan pohjalla käyttää. Ei ollut vaikea käsittää, miten pumppu oli sovitettava putken avonaiseen päähän. Kädensijaan kiinnitettyä lankakierukkaa käytettiin nähtävästi putken pään tiivistämiseksi. Alli irroitti sen ja kiersi paikoilleen. Ruuviavainta heillä ei ollut, mutta kahden puupalikan avulla Alli luuli saavansa sen ilmatiiviiksi ja voitaisiin kai sitä myöhemmin kiristää. Sen enempää mestaroimista ei siinä kaiketi sitten enää ollutkaan. Jännittävää oli päästä kokeilemaan, tulisiko sieltä mitään. Näin myös Vihtorista. Hän nauroi ja hykerteli käsiään, hyppeli paikoillaan kuin pikkuinen poika. Alli tarttui pumpun kädensijaan ja alkoi painaa. Mäntä imi tyhjää; painui ja kohosi. Työskentely tuntui keveältä, mutta pumppaajan rintaa alkoi ahdistaa. Eikö sieltä tulisikaan vettä? Jo kävi raskaammaksi! Mäntä tarttui kiinni kuin sahanterä pihkapuuhun. Pumppu alkoi vetää. Edellä pakenevan ilman perässä painui jo vettä. Alli pumppasi edelleen innokkaasti, odotteli hartaasti ja kiihkeästi. Kunnes lopultakin vesi pääsi perille, alkaen vuotaa ojaan.

— Vihtori, katso!

— Hei vain! huusi Vihtori, mutta katsomaan hän ei kauankaan kerinnyt, koska hänen täytyi nauraa ja hykertää käsiään.

Nyt varmaankin jo kaikki ilma oli putkesta pois. Alli jatkoi kuitenkin vielä jonkin aikaa, että kumijohto pitkin pituuttaan varmasti täyttyisi vedellä. Olisi herpaisevaa, jos koe pienen huolimattomuuden tähden epäonnistuisi. Miksi ei se onnistuisi täällä suuressa putkessa kun kerran pienemmässäkin, koulun lasiputkessa ja pesuvadissa. Kuinka monetta kertaa hän sitäkin jo itselleen vakuutteli? Pian tuo nähtäisiin. Nyt ilmakuplien täytyi jo olla pois, koska vesipuronenkin jo pitkällä ojassa. Joko hän uskaltaisi lopettaa pumppaamisen?

Siihen rohkeutta tarvittiin. Hän turisi olevansa kuin vedenpumppaaja haaksirikkoisessa laivassa. Miten kävisi, jos pumppu pysähtyisi? Laiva täyttyisi ja uppoaisi, siinä Vihtorin »Topias» kaiken mukana. Ei tuollaista sopinut edes ajatuksiinsa päästää. Ankkurin täytyi kestää, veden nousta ja ojaa pitkin juosta! Hän pani »suggestiovakuuminsa» toimimaan samalla kuin pumppasi. Tällä tavalla hän kuitenkaan ei voinut loppumattomiin jatkaa.

Hän lopetti pumppaamisen hypähtäen ojan partaalle katsomaan. Vettä juoksi pulputtamalla putken suusta, mutta sitten paine heikkeni, veden tulo hiljeni, yhä hiljeni... jo kokonaan lakkasi.

— Ei tipu! totesi Vihtori, vaikka vielä vähän tippuikin. Alli tarkasteli totisena murheellisia näköaloja.

— Siellä on jossakin vika, arveli hän.

— On niin, myönsi Vihtori, katseli pää kallellaan ja tärkeän näköisenä hänkin.

— Sen pitäisi jo juosta.

— Pitäisi niin.

Mutta sitten Vihtori luuli keksineensä syyn ja riemastui, kuten tavallisesti. Kuinka vesi voisi juosta, kun ei pumpattu enää! Hän tarttui kädensijaan alkaen innokkaasti painaa. Tämä oli hänen mielestään oikein hupaisaa työtä.

— Kohta taas juoksee! Saat nähdä sen! touhusi hän. Niin tapahtui. Mutta Alli vain ei tullut tästä havainnosta paljoakaan iloisemmaksi. Vesi varmaankin jäisi kotipihoille juoksettamatta, jos se tällä tavalla pitäisi mäen ylitse nostaa. Vihtorin edelleen pumpatessa hän turhaan etsi vikaa. Putken pää oli kyllin syvällä purossa. Putkijohtoa liioin ei voitu tämän paremmin asettaa. Se oli kimmoisa ja suora. Ojan pohja oli silminnähtävästi alempana puron pintaa.

— Koetetaanpa uudelleen, eiköhän vesi nouse jo sieltä, uskotteli Alli jälleen toivorikkaana.

— Eipähän se nouse, epäuskotteli Vihtori keskeyttäen kuitenkin työnsä. Kävi samoin kuin äsken. Vesi juoksi vähän aikaa, hiljeni ja lakkasi.

— Nyt en minä tiedä, mitä tässä olisi tehtävä, valitti uskonsankari.

— Minä tiedän. Täytyy pumpata, lohdutteli Vihtori.

— Ei maar siinä muukaan auta!

Tämä kuului polkutieltä takaa päin. Tulija, nuori asetakkinen, kersantin natsoilla merkitty mies oli yllättänyt heidät.

— Ka, Vilho! Mistäs sinä siihen tipahdit?

— Sieltä, missä pumpataan perästä päin ladattavilla! Arvaat kai tuon.

Soturiveli naurahti, myös Vihtori, johan toki vähemmästäkin. Pumppaamiset ja muut veden imemiset unohtuivat häneltä siihen paikkaan. Nauraen, käsiään hykertäen hän riensi tervehtimään veljeään, joka tämän jälkeen esitteli itsensä myös tuntemattomalle vesijohtourakoitsijalle.

— Purolan muorin vanhempi poika, tämän Vihtorin velimies.

— Saaristo, tämän Vihtorin työtoveri, esitteli Alli itsensä. Velimies katsoi ja kummasteli, ihmetteli jo ääneenkin.

— Mitä merkillistä puuhailette? Aiotteko johtaa puron Purolaan?

— Tapahtuisiko tämä mielestänne keskenaikojaan?

— Mitä sillä tarkoitatte?

— Eikö Purolan emäntä mielestänne jo kyllin kauan ole kanniskellut sangoillansa vettä navettaan ja tupaan?

— Ja tekö muka nyt tuolla touhulla haluatte vapauttaa hänet siitä?

— Niin.

— Ihme kerrassaan!

Tämän enempää sotapoika ei kysellyt eikä ihmetellyt. Hän vain vihelteli ja katseli. Eipä Vihtorikaan sitten, kun ensi riemastuksestaan selvisi. Hän ei ymmärtänyt, mistä puhettakaan olisi aloittanut, kun veli niin äkkipäätä ilmestyi.

— Onko sinulla pitkä loma? tiedusti hän kuitenkin.

— Se tavallinen pariviikkoinen. Sotaveli tarkasteli pumppua ja putkea, puroa ja ojaa. Hän käveli ylös kummulle, palasi sieltä jälleen ojalle, pyssymiehen silmällä tähtäili ja vihelteli.

— Minnekä näiltä arvon mestareilta johtoputket ovat unohtuneet? Vai oliko tarkoitus juoksettaa vedet ilman niitä, vain ojaa pitkin?

— Niin oli.

Epäonnistumistansa ärtynyt urakoitsija laukoili sanoja kuin taskuaseen piipusta. Hän ei hävennyt enää sitäkään, että mahdollisesti oli harhautunut ennakkotiedoissaan ja kokeissaan. Sanattomaksi hän sentään ei aikonut alistua, vaikka nöyryytys olisi muodostunut vieläkin yllättävämmäksi. Eihän talon oma poika, viisas mies ja viisastelija ollut yrittänyt tämänkään vertaa, vaikka oli asunut kotipuronsa rantamilla yhtä paljon vuosia kuin vieras päiviä.

— Miksi ette ole rakentanut kotiinne vesijohtoa? tiukkasi hän milteipä tuimasti.

— Tuota juuri tässä itsekin ihmettelen, virkkoi poika. Tuntui kuin hän olisi odottanutkin tätä kysymystä. Mutta sitten hänen huomionsa kiintyi asian teknilliseen puoleen, kuten ainakin asiantuntijalla, joka on tottunut tarkastelemaan rakenteilla olevia töitä, suunnitelmia ja virheitäkin niissä.

— Kuulkaahan te ihmemestarit! Mitä taitureita lienettekin, yksi on teille tarpeellinen ja se on totuus. Tästä teidän touhustanne ei kylläkään tule munia enempää kuin poikasia!

Tarkastaja sanoi sen totisesti, vaikka katselikin kujeilevasti.

— Mitä puhutte? Eikö vesi nouse imuputkesta, jonka pää on alempana painesäiliön pintaa? tiukkasi urakoitsija lisäselvityksiä vaatien.

— Ei tässä paikassa eikä tuosta putkesta!

Selvitys ei ollut sen pitempi, mutta lankesi kuin ylioikeuden päätös. Siinä tuskin oli enää edes valittamisen varaa. Julistajan äänessä, koko hänen olemuksessaan oli muutakin vastustamatonta, jotakin samaa kuin esivallan henkilöitymässä, jotakin vielä sitäkin enemmän. Urakoitsijan usko sammui kuin kynttilän liekki tuulessa. Hän ei kysellyt eikä kiistänyt enempää, katseli vain murheellisen näköisenä työpaikkojaan ja välineitään. Näytti kuin suurempikin onnettomuus olisi kohdannut häntä itseään. Myös Vihtori, työtoveri kaikki kaikessa, oli totinen, milteipä vihaisen näköinen. Tuolla tavalla tulee ja pahoittaa Allin mielen! ajatteli hän suoraviivaisesti. Nopeasti valtaavana hänessä yhtyi sekä viha että toimintatarmo. Äskeinen mielenlaatu heilahti toiseen laitaan. Epäusko vaihtui kaikki vastukset voittavaksi uskonvoimaksi, milteipä vimmaksi.

— Jaa että vesikö ei nouse? Nouseepas! Minä näytän sen sinulle!

Hän tarttui molemmin käsin pumpun kädensijaan alkaen rajusti työskennellä. Jo muutaman painalluksen jälkeen kirkas vesi pulpahti putken suusta.

— Näetkös, poika!

— Näen!

— Vieläkö väität, että ei nouse?

— En sanallakaan.

— Nousee vaikka koko puro, jos ma oikein kovasti pumppaan!

— Älä hyvä veli riko kallista pumppua! Älä kuivaa minun keväistä puroani! pyyteli hävinnyt sotaveli totisin kasvoin. Mutta kerran hyvään alkuun päästyään Vihtori ei välittänyt siitä. Hän yhä toimesi, samalla kun pumppasi.

— Ja pannaan me Allin kanssa vielä tässä ropsipöllit ja tukkipuutkin tätä tietä nousemaan ja juoksemaan. Ojaa pitkin porhaltavat! Tuvan nurkan ohi järveen jolkottavat, hei vain!

— Tuvan nurkan ohitse... paperipöllit? Mitä sinä poika höpiset?

Vanhempi veli katseli kuin itsekin olisi ollut yksi ojaa pitkin juokseva, tuvan nurkan ohitse jolkotteleva paperipuupölli. Velimies oli »hei vain», hän tiesi sen niinkuin koko pitäjä, mutta mikä voima sitten viime näkemän oli pojan tuolla tavalla muuttanut? Tuo vieras tyttökö hänestä jäiset jästit oli imenyt? Hänkö kevään purovettä poikapoloisen putkiojiin pumpannut? Paperipöllejä ja tukkipuita! Laskettelee kuin parempikin metsäpomo! Mitä hassutuksia hän puheli?

Työtoveri ehätti selityksillään auttamaan, koska Vihtori innokkaan pumppaamisensa touhussa tuskin itse olisi siihen nyt kerinnytkään.

— Me yhdessä, Vihtori ja minä olemme kuvitelleet sillä tavalla. Mitä pahaa siinä on?

— Mitä pahaa, sanopas! Vihtori kuitenkin oli kuullut ja kiiruhti tiukkaamaan, hänkin puolestaan. Hänen mieleensä juolahti eräs toinenkin asia, josta hän usein olisi puhunut, jos Alli vain olisi sitä puhetta kärsinyt. Tällä kertaa hän ei välittänyt, koska puhui veljelleen.

— Ja sen minä sanon, vaikka Alli ei antaisikaan. Alli on eri hyvä tyttö, paljon parempi kuin Sirkkalan Anni ja äitikään...

— Vaiti, Vihtori! Pumppaa sinä vain!

Allilla tuli toden perästä hätä. Mutta Vihtori tunsi olevansa nyt vahvemmalla puolella ja jatkoi milteipä uhitellen.

— Oletpas, älä kinaa! Sanon minä tämän Vilholle vielä selvemmällä suomenkielellä, ennenkuin hän lähtee, heitti hän takakäteen, sitten taas pumppasi, että vesi virtoinaan juoksi, kasvoistakin jo. Alli teki naisellisen tempun, katsoi viisaimmaksi johdatella veljekset hetkeksi eroon toisistaan. Hän nikkasi sotapoikaa seurakseen puron rantaan, hämäsi ja selvitteli kiusallista asiaa samalla kertaa.

— Me olemme työtovereita. Meillä on täällä metsässä paljonkin yhteistä.

— Sata mottia halkoja, isä jo kotona mainitsi.

— Niin on ja sitten vielä välitöiksemme, ilman aikojaan huviksemme olemme vielä tätä vesiojaa kaivaneet.

— Vai huviksenne! kummasteli velimies.

— Vihtori ei ole sellainen kuin luulette. Hän on yritteliäs ja hyvä poika.

— Minäkö en tuntisi omaa lihallista veljeäni?

— Ette varmastikaan kaikilta puoliltansa.

— Tuossa virityksessä en, myönnän sen.

— Vihtori on mainio motintekijä, ojankaivaja korkeinta luokkaa.

— Kuka kieltääkään. Tässähän tuo muuten näkyykin, tämä kisällinäyte, vai mestaritekelekö kerrassaan? Hyvin tehty! Jos puolet siitä voidaan merkitä velimiehen tilille, niin myönnän arvionne oikeaksi.

— Puolet ei riitä, uskokaa minua. Mitä minä halkometsässä ja ojatyössä tämmöinen...

— Mitä aioitte sanoa?

Sotapoika kysyi ja katsoi sillä tavalla, että työtoverin täytyi se sanoa.

— Tyttörääpäle, kaupunkilainen letukka!

— Oho!

Sotapoika naurahti sen muistikuvan vuoksi, mitä tytön viimeinen sana herätti hänessä. »Letukaksi» sanottiin taannoisina vuosina erästä huokeahintaista automerkkiä, joka oli varsin yleinen Suomen teillä. »Seuraneidiksi» sitä myös kutsuttiin ja hän itsekin oli taivaltanut muutamia tuhansia kilometrejä työnantajansa »letukalla» ajaen.

Nyt kuitenkaan ei ollut sellaisesta seuraneidistä kysymys. Paljon kiinnostavampi, mukaansa tempaavampi tämä »neiti» oli heti ensi metreiltä lähtien. Hänen läheisyytensä tutunomaisesti porisevan metsäpuron äärellä vaikutti nuoreen mieheen sähköistävästi. Hänestä tulvahteli jotakin samaa kuin keväisestä purosta ja metsästä, tuomen oksasta, kuusen latvasta... Ihmekö, että oli pumpannut hiirenkorvalle näivettyneen velipoloisenkin latvakasvaimiin nuoren keväänsä henkeä ja voimaa. Hänen täytyi se tunnustaa, kun ei siinä muutakaan.

— Vai huviksenne tällaisia kanavia! Tuollaisia pumppaamisia! Eri mottimestari!

— Eri! Tyttö nauroi hampaat välkähtäen. — Olette varmaan veljeltänne tuon sanan oppinut.

— Tai hän minulta... totta maar jotakin! Vihtori on eräissä asioissa hyvinkin oppivainen, vai mitä?

— Itse mahdatte tuon paremmin tietää.

— Kansakoulun alaluokkalaisen iässä... on ja pysyy! Vai mitä?

— Älkää olko siitä noin varma.

— En olekaan enää, sillä juuri sanoin.

Nuori mies kääntyi tarttuen seuralaistaan äkisti käteen.

— Te olette loihtinut keväistä päivänpaistetta veljeni pimeään elämään, hänen takatalven päiviinsä. Kiitos teille siitä!

— Entä jos onkin päinvastoin, hän minun!

— Vihtori! Hänkö teidän?

— Onko se mielestänne jokin ihme?

— On, suuri ihme! Käsitän sen sillä tavalla, että ystävällisyytenne kovaosaiselle veljelleni on antanut teille sisäistä tyydytystä, niinkuin hyvä työ aina hyväsydämiselle ihmiselle.

— Tuo on ansaitsematonta kiitosta. Joka tapauksessa olen iloinen ja kiitollinen noista sanoistanne.

— Kiitollisuuden vastapalvelus on nähdäkseni kokonaan meidän puolellamme, minun ja vanhusten. Huomaan, että olemme paljonkin lyöneet laimin poikaparkaa. Isä on se kuin on, äiti enemmänkin kuin on ja minä... en mitään. Omassa tärkeydessäni kiinni kuin pökkelötoukka.

Nuori mies naurahti samalla kun tempaisi opastajansa puron rantakivelle istumaan, tutunomaisesti, vastustamattomasti.

— Tulkaa jo sieltä! Minne hassun paikkaan te hävisitte? kuului Vihtorin paheksuva ääni mäen takaa.

— Pumppaa sinä vain! huuteli velimies vastaan. Vihtori taas siihen joitakin omiaan purosta ja ojasta. He eivät selvästi kuulleet sitä veden porinan vuoksi. Purossa oli tällä kohdalla vähäinen koskipää, missä välkkyvä virran selkä somasti taittui. Veden tuomat lastut, sammalet ja puupalikat hypähtivät siinä kuin uimakylpyyn. Alempana kiehuvissa häränsilmissä ne iloittelivat kuin lapset valkoisessa saippuavaahdossa. Tällä samalla laakealla kivellä Alli ja Vihtori usein olivat istuneet ja satuja kertoilleet. Tässä oli syntynyt ajatus ojan kaivamisesta ja imujuoksun järjestämisestä, mistä nyt kuitenkin näytti tulevan pannukakku. He katselivat kuin lapset, tyttö ja poika, kumpikin omiaan mietiskellen.

— Eikö liene parasta, että lähdemme, ettei Vihtori ikävysty ja pumppaa puroa kuiviin, muistutti tyttö vihdoin.

— Niin, juhannuksena se ei enää paljoakaan siitä puutu, myönteli poika nauraen.

Hän, Purolan sotapoika muisti sen lapsuusvuosiltansa, sillä eipä hänkään ensimmäistä kertaa istuskellut näillä kivillä, joita iloisesti poriseva puro nyt vielä valtoimenaan huuhteli. Hän myös oli uittanut tukkejansa ja rakentanut myllyjänsä puron pikkuisiin sivujokiin. Jo niidenkin koskipäissä oli riittänyt voimaa hänen »tehdaslaitostensa» pyörittämiseen. Alempaa, puron tyynistä suvantopoukamista hän oli onkinut mustia ahvenia kevätkesän iltoina, jolloin käki vuoren laella kukkui ja pikkulintuset kuusikossa tilkuttelivat. Tämä ja paljon muuta lämpöisen kirkasta, tuoretta ja raikasta kumpusi esiin vuosien takaa, pulpahti keväiseen päivänpaisteeseen kuin puronselkä vaahtoporeittensa alta.

Mutta Vihtorin pumppu kävi kuin rasvattu masiina. Hän oli heittänyt ojan reunalle lakkinsa ja puseronsa. Hiki virtasi hänen kasvojaan kuin vesi ojauomaa pitkin. Tällä välin se oli rientänyt näkymättömiin, ehkäpä jo vasikkahaan aidankulmaan, jossa ojaa olisi tarvinnut vielä syventää. Enää se tuskin olikaan tarpeellista.

— Katsos poika! Vieläkö väität, että vesi ei juokse!

— Enhän minä enää pitkiin aikoihin.

Vihtori pyyhkäisi hät'hätää hikeään ja pumppasi edelleen. Heidän oli vaikea saada häntä enää lopettamaankaan, koska Vihtori arvasi, mitä siitä seuraisi. Velimies nauraisi ja Alli tulisi murheelliseksi. Asia järjestyi kuitenkin kivuttomasti, kun ei jääty katselemaan, juokseeko vesi vai eikö juokse. Oli niin paljon muutakin katseltavaa, esimerkiksi mottipinot syvemmällä metsässä. Niiden esittelemisessä Vihtorilla touhuamista riitti. Hänellä oli tarkka muisti, eikä hän kätkenyt tätä kynttiläänsä vakan alle. Hän kertoili ja kuvaili heidän keväiset vaivansa ja riemunsa, mitä missäkin oli tapahtunut, kirveen heltiämiset, sahan katkeamiset, myös justeerin. Nämä murheen muistot kerääntyivät oikeastaan yhden motin rakennustyömaille, sen ensimmäisen. Tämän jälkeen enimmäkseen oli seurannut vain iloisia tapahtumia ja vaihtelevaisuuksia, niinkuin eräänä päivänä sekin Käpykankaan Vernerin vieraissa käynti... Tästä Vihtori mielellään olisi kertonut vaikka enemmänkin, ellei työtoveri taas olisi kiiruhtanut hämäämään. Mitään vahinkoa tästä kuuntelijalle tuskin koitui. Sitäpaitsi hän piankin sai siitä tietoja toiselta taholta.

Kun mottikatselmukset saatiin päätökseen, oli aurinko jo mailleen ehtimässä. Vihtori muisti isän kutsuneen häntä joidenkin tehtävien tähden. Hän kiiruhti kotiin suorinta tietä, Alli ja velimies lähtivät työmaan kautta. Puro riensi keväiseen tapaansa iloisesti hyppelehtien, mutta vesijohto-oja oli kuin Kidronin puro kuivakauden jälkeen. Ei tippaakaan tuoreutta enää, ei muuta kuin imupumppu ja kumiletku kuivapohjaisen ojan partaalla.

— Tuli tuosta meille häpeän torso! Pitäneekö umpeen kaivaa koko hölmöläisoja.

Toiveissaan pettynyt urakoitsija pahoitteli, mutta leppoisaksi lientynyt tarkastaja häntä lohdutteli:

— Vetäkää kuokalla! Sillä tavalla menee kätevämmin. Muuten neuvoisin, että jättäisitte hävittämisen aikeet. Tänä iltapäivänä on näillä työmailla minunkin mieleeni juolahtanut eräs ajatus.

— No, antakaahan kuulua!

— Tuolla metsässä vasta. Lähdetään sinne!

Sen enempää hän ei tiedustanut, halusiko toinen, riensi jo itse ja urakoitsija perässä kuin vakuumin vetämänä. He kulkivat pienen matkaa kosteauhoista viidakkomaastoa, kunnes tuli pysähdys, rehevä pajupensas. Sen takana pilkisteli kiehuvasilmäinen metsälähde.

— Katsokaa tätä! Mitä sanotte, jos täältä johdateltaisiin kirkkaat vedet Purolan muorin astioihin?

— Luulisitteko sen käyvän laatuun?

— Enkä vain luule, tiedänkin sen varmasti. Ei tarvita edes imupumppuja eikä vakuumeja. Ei muuta kuin oja teidän ojaanne ja pitkät putket johtamaan.

— Miksi ette tuota aikaisemmin ole keksinyt?

— Ettehän tekään aikaisemmin ole ollut täällä ojia kaivamassa.

Poika naurahti, hypähteli siinä poreilevan metsälähteen piirissä kuin iloinen oravanpoikanen. Hän karsi tuppipuukollaan oksia tulevan putkiojan kohdalta, kiskaisi koivusta tuohtakin käden käänteessä kiepauttaen siitä varrellisen juomalipin. Kätevässä toimeliaisuudessaan hän oli ilmetty esivallan poika. Isän perinteet kuvastelivat hauskoissa puheissa ja leppoisassa mielenlaadussa.

— Nyt haistellaan... maistellaankin vähän, kelpaako tämä meidän muorin puurovedeksi.

Hän kouraisi lähteen pintaa, kaappasi lipin täyden syvemmältä ja tarjosi tytölle. Maanalainen juoma oli kirkasta ja kylmää, mautonta, hajutonta... ja kuitenkin niin makeaa! He maistelivat sitä pikku lipillä vuorotellen.

— Osaatteko aavistaa, mistä saakka tämä tulee? tiedusti Alli.

— Tuolta varmaankin se kaivaa ja nousee vuoren alta, maan uumenista.

— Nousee. Niinkö sanoitte?

— Nousee ilman pumppuja ja vakuumeja. Eikä kukaan taida selittää, millä mahdilla ja voimalla.

Tätä he lähteen poreilua katsellen jäivät miettimään, tuumiskelivat siinä muutakin, kumpikin omiaan. Kaksi käkeä kukkui kiistaten vuoren takana. Kuin jalo metalli kukkuääni helkähteli. Tuuli toi tuoksuja keväisestä metsästä. Mutta santakiteet lähteen pohjalla kuohuivat valkoisina, vaiteliaina. Nuoren naisen kasvojen hehku heijasteli kirkkaassa kuvastimessa.

Poika nousi ja tarkkaili maastoa, suunnitteli jo käytännöllisesti sitä työtä, joka aikaisemmin olisi pitänyt tehdä. Välitaival puro-ojaan oli tuskin kahta sataa metriä, siitä kotipihoille noin kolme sen vertaa. Siihen tarvittiin paljon putkea, mitä tuskin nyt oli saatavissa. Mutta keinoja sen sijaan oli. Kotimetsässä kasvoi kangasmäntyjä, suoria kuin putkia. Pari sataa kappaletta kaadettaisiin ja kairaamalla reiät lävitse. Puiden kaataminen ja ajaminen olisi vähäinen juttu, kairaaminen ammattimiesten työtä, kustannuksiltaan tuskin mahdoton sekään. Vastasi ehkä lehmän hintaa?

Poika suunnitteli sitä, kun he hetkistä myöhemmin palasivat metsälähteeltä kaivuojan varteen. Sitä pitkin sopisi mainiosti jatkaa. Se oli hyvin pohjattua, sopivan syvyistä ja levyistä ojaa. Täällä metsäisessä maastossa se tuskin paljoakaan vyöryisi syksyyn mennessä, jolloin puuputket voitaisiin laskea ja peittää.

— Helluntaiksi siitä kuitenkaan ei tule valmista, virkkoi Alli pettyneille toiveilleen hymähtäen.

— Entäpä jos sittenkin tulee.

— Vesijohto! Sitäkö tarkoitatte?

— Eikö mitä! Vain tuohilippi lähteen reunaan!

Poika naurahti kiinnittäen valkean kukkasen tytön rintaan. Hän oli löytänyt kukkivan tuomen lähdeojan linjoja viittoessaan.

Sen enempää ei ollut enää puheen aiheita, eikä aikojakaan. He olivat joutuneet jo kotipellon veräjälle.

Vihtori oli joutunut sinne jo paljonkin ennen heitä, mutta vieras, nuori nainen samoihin aikoihin kuin Alli ja velimies. Outo sattuma, niin että esivaltakin hieman hätkähti, vaikka hän ei juuri vähästä sitä tehnyt. Morsiamella nähtävästi oli aavisteluja sulhasensa tulosta, ei tosin tällaisesta kotipihoille palaamisesta. Se kävi ankarasti niin sydämelle kuin luonnolle. Tunteita oli vaikea hillitä.

— Sinä Vilho! Mistä tulet ja kenen kanssa?

— Metsästä tulen hänen kanssaan. Ettekö tunne toisianne?

— En tunne, enkä haluakaan! Olen saanut hänestä niin paljon kuulla...

Sulhasen tilapäinen seuranainen oli vain nainen hänkin ja varmasti utelias tietämään, mitä morsian oli hänestä kuullut. Mutta hän oli liian ylpeä näyttääkseen sitä. Hän pujahti sisälle ja omaan huoneeseensa. Perheneuvottelu alkoi pihamaalla ja jatkui pitkän aikaa.

KOLMASTOISTA LUKU.

Alli sulki kamarin oven ja ikkunankin, jota hän yleensä yöt päivät piti avoimena. Hän oli päivän vastoinkäymisistä ja yllätyksistä väsynyt, kotipihalla viimeksi sattuneesta syvästi järkyttynytkin. Samaan tapaan kuin ennen vastaavissa tapauksissa hän kuitenkin koetti suggeroida itseään levolliseksi ja välinpitämättömäksi. Unohda se! Älä välitä! Eihän sattuma ollut mikään! Siinä ei ollut mitään, millä tarvitsi mieltään rasittaa!

Mutta hän ei päässyt niin helpolla siitä. Mistä tulet ja kenen kanssa? Olen saanut jo kyllikseni kuulla hänestä... Nämä pisteliäät sanat kaikuivat yhä hänen korvissaan. Nuoren naisen vihaisena kiiluvat silmät polttivat hänen sydäntään. Unohtaminen oli vaikeaa nyt muutoinkin. Suljetun ikkunan, ovienkin lävitse kuului pihamaalta yhä kiihkeää keskustelua, jonka aihetta ei ollut vaikea arvata, vaikka sanoja ei olisikaan erottanut eikä halunnut kuunnella. Kaikkeen tässä vielä pitikin joutua! Riitakapulaksi, kotirauhan häiritsijäksi vastoin parempaa tahtoaan! Sotapojan kotiloma olisi kernaasti saanut siirtyä päivän pari, tahi mottiurakoitsijan matkaanlähtö edistyä saman verran. Näin ehkä olisi tapahtunutkin ilman onnetonta vesijohtohanketta. Miksi vapaa ihminen tahallaan hankkii vaikeuksia itselleen? Oliko tämä ensi kerta? Oliko viimeinenkään vielä?

Näin hän ajatteli, mutta heti perään jotakin muuta. Mikä ihana keväinen iltapäivä! Mikä rehti ja reipas poika! Miten kepeästi hän liikkui? Miten nauroi, puhui ja askarteli! Hän oli kiinnostavien vastakohtien mies, ujo ja rohkea, arkipäiväinen, ihanteellinen, hivelevän hieno, kirpaisevan karkea. Hänen poikamainen olemuksensa oli säilynyt sodan melskeissä. Lapsuusajan muistot elivät, olivat säilyneet herkkinä hänen mielessään kuin Vihtorilla nyt... hänellä vuosikymmenen takaisina terveesti kehittyneeseen nuorukaissydämeen kätkettyinä ja kirkastettuina. Metsä oli hänen kirkkonsa, metsälähde virvoituspaikkansa. Mitä elämyksiä ja muistoja ne hänessä herättivätkään? »Helluntai on juhla...» Hän itse oli kuin helluntai... tuohilippi lähteen reunassa!

Hänen antamansa tuomenkukka tuoksui voimakkaasti. Alli irroitti sen ja hengitteli syvään. Morsian varmaan oli tämänkin huomannut ja arvannut antajan, sillä tavalla hän katseli. Mitä kamalaa hän ulkona sulhaselleen nyt kertoikaan? Älä usko! Se on ruma, saastainen valhe! Hänelle tuli ankara kiusaus syöksähtää ulos ja huutaa se heille. Minkätähden? Jos kertoi, niin kertokoon! Jos uskoi, niin uskokoon! Älä välitä... Vain tämä oli tällä hetkellä järkevää, mutta niin ahdistavan vaikeaa.

Voittaakseen tuskansa täytyi hänen tehdä kuin ennen pikku tyttösenä pienissä murheissa. Täytyi upottaa päänsä vuoteen pieluksiin, tukkia korvat sormillaan, pureskella nenäliinansa vaahtoporeisiin. Aika kului hitaasti. Pieni huone oli matala, ahdas tuntuinen ja kuuma. Oliko mahdollista, että se joskus oli väljä ja ilmava, korkea kuin taivaansali? Tuvassa käytiin harvoin, kuin varkaissa hiipien. Kukaan ei kurkistanut kamariin, parasta varmaan olikin näin. Iltahämärissä esivalta kuitenkin tuli, ovea raottaen virkkoi:

— Tarttee tulla haukkaamaan illallista, että mä korjaan pöydän!

Tarttee tulla haukkaamaan... Ne olivat samat sanat, sama sävykin kuin pääsiäisaattona ensi aterialle käskettäessä. Vai tuntuiko ehkä siltä? Alli aikoi kieltäytyä, lähemmin harkittuaan hän kuitenkin meni. Tuvassa ei ollut muita kuin emäntä ja hänkin vaitelias. Astiat kolahtelivat, kun hän kiiruhti ulos, niinkuin aina, milloin oli vihainen. Oliko nytkin? Oliko hänellä siihen syytä? Missä olivat talon miehet? Missä morsian, mennytkö jo ehkä? Sulhanen varmaan saattelemaan lähtenyt? Minne isäntä ja Vihtorikin olivat karkkoutuneet? Tavallisesti he tähän aikaan olivat jo nukkumaan paneutuneet.

Siinä jälleen joukko turhia kysymyksiä ja olettamuksia, jotka toinen toisensa jälkeen jäivät vastausta vaille, niinkuin saivatkin jäädä. Mitä tekemistä hänellä oli enempää emännän tuiskahtelujen kuin morsiamen kiukuttelujen kanssa? Sitäkin vähemmin sulhopojan iltaretkien ja saattelumatkojen? Ei hituisen vertaa! Siinä vastaus niin viimeiseen kuin kaikkiin edellisiin. Ja perään piste!

Hän söi ja joi kuin pääsiäisaattoiltana, kuin kissan sanottiin kiukuissaan syövän. Oliko hän nyt sellainen kiukuissaan kihisevä pikkumirri? Oli varmaankin, mutta sen rangaistukseksi seuraisi varhainen aamuherätys ja majanmuutto. Kamppeet reppuun ja ikkuna pellolle! Sonnimäen nummelle kuin veljekset lukkarin koulusta! Kun kerran vain heilahti Jussin pussi...

Tämä hupaisa mieleenjohtuma vapautti pikku mirrin turhan tärkeydestään. Mutta varhaisaamun äkkilähtö kiteytyi hänellä peruuttamattomaksi päätökseksi ennen nukkumaan käymistä. Muuta valinnan varaahan tässä oikeastaan ei enää ollutkaan ja kun tämä kerran hänelle selvisi, niin vähäiset lähtövalmistelut tapahtuivat nopeasti ja kivuttomasti. Kaikki hänen tavaransa olivat kamarissa. Hiljaiset keräämiset, käärimiset ja pakkaamiset antoivat myös ajatuksille vapauttavia näköaloja. Viimeiseksi vielä oli kirjoitettava lyhyet jäähyväiset talonväelle, pikkuinen asia, pari kolme lausetta: loma-aika oli nyt lopussa... urakkatyöt selvänä... kiitokset ja terveiset.

Näin etukäteen ajatuksissa, mutta kynänterästä paperille juoksevana tämä pari kolme lausetta ei ollutkaan enää yhtä pikkuinen asia. Jotakin enemmän olisi pitänyt sanoa isännälle, emännällekin, jotakin myös sotapojalle. Vihtorille, yhteisten ilojen ja surujen lapsukaiselle, olisi pitänyt sanoa paljonkin. Häneen nähden asiat ja suhteet eivät olleet ensinkään selvät. Miten olikaan yhteisen vesiojan, tukinuittojen, Topias ankkurin laita?

Eikö tästä näin lähtien tulisi paitsi häpeällinen karkaaminen, myös annettujen lupausten rikkominen ja vilpittömän ystävän pettäminen? Missä näin kauan viipyi sekin Topias, uskon ankkuri? Ehkä tulisi jo huomenna tahi ylihuomenna, mutta odottelemaan sitä ei voinut jäädä enää Vihtorinkaan tähden. Kuvitelmien kevätpuro nyt kerta kaikkiaan oli imetty kuivaan ojaan, jonka somerikkopohjalta vesi valui hiekkaan. Mottitoverin paikka ei ollut enää täällä, vaan jossakin muualla. Tätä ilmoitusta ei kenenkään asiaan kuulumattoman tarvinnut tehdä eikä selvemmin toistaa.

Päivän sarastaessa hän heräsi kuten oli määräkseen asettanut, valmisteli hiljaa lähtöään ja pääsi ulos onnellisesti, ikkunaruutujen helähtämättä. Koko talo nukkui vielä, mutta kevätaamun hereä luonto valvoi ja otti hänet avosylin vastaan. Metsään? Sinnekö hän taas ajattelemattaan. Tielle kai olisi pitänyt kiiruhtaa, jompaan kumpaan suuntaan.

Hän aikoi pyörtää, mutta hetken tuumiskeltuaan peräytyi siitä. Tie oli avonaisen pellon takana. Siellä saattoi aamuvarhaisellakin varkain poistujaa vastaan tulla joku ihminen, ikkunasta katsella joku toinen, jossakin talossa koira haukahtaa. Mitä kummaa tämä merkitsi? Oliko hänestä kaupungin kasvatista muutamassa viikossa tullut ihmispelko ja erämaan hupakko?

Oli miten tahansa. Metsään hän hävisi lähtien patikoimaan tuttua polkua aamuvarhaisten lintujen laulaessa. Matkan pää oli sama, mikä usein ennenkin näin aamuisin, mottimetsän kautta metsämiehen majalle. Omalla purolla ja metsämiehen niittyjoella hän kuitenkin viivähteli. Aika oli tänään tavallista varhaisempi.

Metsämies ei näköjään kummastellut, vaikka aamuvarhainen tulija reppuineen ilmestyi ja sanoi viipyvänsä. Hänellä ei ollut mitään tätä vastaan, päinvastoin mikäli ilmeistä ja toimista saattoi päätellä. Tuli räiskähteli pian takassa. Vesipannu löysi tutunomaisen paikkansa. Miten oli sahojen terittämisen laita?

Ne olivat olleita ja menneitä. Mutta menneiden terittämisten vastakorvaukset, paikkaukset, neulomiset, pesut ja silittämiset. Nämä kaikki olivat nyt ajankohtaisia asioita, jotka sopisi ottaa harkinnan alaiseksi. Näin vieras korvausvelvollisuuksiaan esitteli. Tähän nähden isäntä kuitenkin oli toista mielipidettä. Sellaiset kuin hänen työnuttujensa paikkaamiset ja pesemiset voitiin huoletta jättää talvisiin puhteisiin.

Mikä sitten oli tähdellisempää? Esimerkiksi perunan istuttaminen! Metsämies oli suunnitellut sen tämän päivän ohjelmiinsa. Eikö nyt ollut Urpon päivä? Niin oli allakka- ja taskukalentereittenkin mukaan. Mies kertoi jo parinkymmenen vuoden ajan pitäneensä Urpon päivää perunan istuttamispäivänä riippumatta siitä, oliko kevät varhainen tahi myöhäinen. Ei kenelläkään ollut siinä valittamista, niin että ei suinkaan vieraallakaan sitten, jos tässä nyt enää niin vieraitakaan oltiin.

— Vanhoja tuttuja, vaikka nuoria ihmisiä! myönteli Alli nauraen.

Teeveden lämmitessä tarkasteltiin siemenperunoita. Ne oli tiloitettu varta vasten tehtyihin idätyslaatikkoihin, mitkä päällekkäin ladottuina oli asetettu puolivaloisaan paikkaan eteläiselle seinälle muurin ja ikkunan välissä. Ne olivat tasamuotoisia ja suurenpuoleisia, kuulakkaan keltaisia, kauniita mukuloita. Jo aikaisemmilla käynneillään Alli oli niitä ihastellut. Sitten viime näkemän niiden itusilmut olivat nopeasti kehittyneet. Ne muistuttivat hiirenkorvalle puhjennutta koivunlehteä, joka olisi kelvannut sirkkalehdeksi vaikka ruusunkukkaselle! Ruusunperunaa osa idätetystä siemenestä olikin nimeltään, niin että vanhan tutun arvio tässä suhteessa osui milteipä sananmukaisesti oikeaan.

— Onko yleensä tapana idättää siemenperunat tällaisiksi ruukkukukkasiksi? tiedusti hän asiaan kiinnostuneena.

— Eipä näytä olevan monessakaan paikassa, mutta minulla kun on tuota siunattua aikaa, eikä juuri muutakaan seuraa, myhäili viljelijä.

— Onko siemenperunoista teille seuraakin?

— Totta maar! Elävä olento kai se on perunakin, koska kerran itää ja hengittää.

Puhuiko hän leikkiä? Ajatteliko totta? Sitä samaa Alli usein jälkeenkinpäin mietiskeli, kun mies kertoi hänelle kummallisempiakin asioita siemenperunoistansa. Eräänä talvena jonakin pakkasyönä hän oli herännyt siihen, että joku suuri hätäytynyt siemenperuna oli koputtanut häntä päähän... Nouse, tule ja peitä meitä! oli sanonut ja kun hän sitten näin herätettynä oli rientänyt kuopalleen, niin eikö vain jo hätä ollutkin siellä. Pakkanen pahuus mukuloiden kimpussa! Peitot olivat jääneet liian ohkaisiksi.

Näin mies puheli teetä juodessa tosikertomusta kokemuksistaan. Totta vaiko satua? Kuka tietää, eikö perunakin voisi hengenhädässä ymmärtäväiselle isännälleen sähköttää? Miksikä ei, koska oli elävä olento, osasi itää ja hengittää, ruusunlehteäkin kasvattaa.

Mies oli jo edellisenä päivänä muokannut päiväisen puoleen kallistuvan perunapeltonsa. Se oli mustamultaista ryynirakeista maata. Nähtävästi se sisälsi kaikkia niitä alkuaineita, joita idätetty peruna kasvaakseen ja hyvin menestyäkseen tarvitsi. Uunituhka ja kaikki muut tuvan, pihan ja metsän karikkeet oli koottu kompostitunkioon ja pari vuotta haudotettu siinä. Sellaista perunamaan höystö kuului olevan. Siihen saattoi kuvitella sisältyvän yhdeksää laatua, kuin mainioon teenkorvikkeeseen. Näistä sitten sekoittelemalla ja hautomalla tuli yksi laatu, perunalle mieluinen ruokamulta.

He kantoivat yhdessä siemenlaatikoita pellon laitaan. Päivästä näytti kirkastuvan kaunis ja poutainen. Mainio istutuspäivä! Huoletta voitaisiin riisua kengätkin tupaan. Perunanistutus oli sunnuntainen toimitus, siementä odotteleva pelto pyhä maa. Sitäpaitsi tuore kasvumulta oli jaloillekin terveellistä, säteili piristävästi sydämeen saakka.

He aloittivat istutustyön. Miehellä oli tarkoitusta varten työvälineinään pyöreäteräinen lapio ja ojankaivajan ohjenuora. Hän kiinnitti sen pellon laitoihin, minkä jälkeen istutustyö välittömästi voitiin aloittaa. Kaivaja nosti maasta lapion täyden multaa, istuttaja sovitti perunan näin muodostuneeseen kuoppaan. Multalapiollinen vyörähti siemenmukulan niskaan, uusi kuoppa, istutus, multaaminen ja näin edelleen. Työ edistyi hupaisasti ja nopeasti. Nuorakeppejä siirrettiin askelen verran ja taas istutettiin. Vihreäsilmuiset siemenperunat painuivat ja peittyivät mukula toisensa jälkeen kosteauhoisena höyrähtävään kasvumaahan.

— Kauankos kaksi virstan kävelee! muhoili mies ja totta hän siinä sanoi. Jos puolikin päivää tällä tavalla käveltäisiin, ei kuljettu matka mahtanut paljoakaan »virstasta» puuttua. Hänen perunansa tulivat istutetuiksi saman tien.

Alli sai täyttää pienen istutuskorinsa vähän väliä. Hän nautti keveästä, hupaisasta työstä. Aurinko lämmitti. Satoisa, kaunista jälkeä jättävä yhteistyö piristi. Mutta tuore, somasti jalkapohjissa kihelmöitsevä multa tuntui hyvältä ihan »sydämeen saakka», kuten mies jo etukäteen oli vakuuttanut. Niin »pyhä toimitus» jatkui ja joutui päätökseen milteipä kesken aikojaan.

— Tämän hauskempaa työrupeamaa ei minulla eläessäni ole ollut! myönsi istuttaja viimeisen mukulan multaan kätkettyään. Hän sanoi rehellisesti, mitä tunsi ja ajatteli. Kuoppien kaivaja ajatteli sitä samaa, vaikka ei sanonut. Ainutlaatuinen hänellekin oli tämä istutuspäivä. Hän kätki sen sydämeensä kuin pellon multa viheriäsilmuisen siemenperunan. Maan heräävä henki, auringon kipunoiden avustamana säväytteli virtojansa kaikkiin jäseniin. Niin hupaisa oli keväinen istutuspäivä perunamaalla, tämän keväinen erittäinkin.

Iltapäivän mies askaroitsi muissa kotoisissa hommissa. Alli puuhaili emäntänä majassa, keitteli ruokaa, parsi ja paikkaili, lupia kysymättä, estelyistä huolimatta. Minkä mies vikkelämmälleen mahtoi, naiselle liiatenkin. Kaikesta päättäen isäntä metsätalossa olisi piankin sortunut naisvaltikan alle, jos tätä yhteiselämää pitemmälle jatkuisi.

Miksikä ei tämä voisi jatkua helluntaihin saakka? He keskustelivat siitä päivällispöydässä, eikä metsämajan isännällä suinkaan ollut mitään tehtyä ehdotusta vastaan. Hän ei tiedustellut syitä eikä seuraamuksia, miksi tyttö Purolasta oli lähtenyt, minne helluntain jälkeen menisi. Mitä tekemistä hänellä oli toisen asioissa? Jokaiselle täällä maailmassa riittäisi omissaan. Mutta virstan verta ojanuoran ohjaamaa yhteismatkaa keväisellä perunamaalla! Se oli hetki, jota vielä vuosien kuluttuakin saattaisi mielihyvin muistella. Turha kieltää, tarpeeton myöntää. Mies teki sen kuitenkin, viulullansa. Sieltä heltisi »Kesäillan valssi» ja »Kevätyhtiön polska». Tyttö istui ja ihmetteli. Emäntä talossa! Se ajatus hytkäytteli somasti heitä kumpaakin, niinkuin keväisen pellon sähkötykset vieläkin olisivat jäsenissä nykineet.

Myöhemmin valmistautui mies käväisemään kylässä, koska oli asioita kauppapuotiin ja postiin. Pari tuntia saisi emäntä hoidella talossa myös isännän virkaa. Alli muisti Vihtorin »Topiaksen». Jospa se olikin jo saapunut? Siltä varalta hän kirjoitti miehelle valtakirjan. Todistajat täytyi tekaista. Se sujui kuitenkin kuin tottuneelta väärentäjältä ja täydestä kävisi.

Niin se kävi ja hyvään tarpeeseen myös oli. Kello oli tullut. Postinhoitaja oli vähän kummastellut, ei pakettia, vaan perijää, toki valtakirjaa vastaan ei ollut muistuttamisen varaa. Kello oli käyntikuntoinen ja tikutteli nasevasti entiseen tapaan. Alli kertoi, kenelle se tulisi. Sovittiin, että mies heti helluntaina sen veisi. Ei vieläkään kysymystä, miksi hän itse ei voisi käydä Purolan kautta pysäkille. Oikeastaan oli mutkaa tehtävä, jos muuta tietä kulki. Mutta se kai oli hänen asiansa.

Iltahämärä joutui. Takkavalkea viriteltiin ja sitten viuluakin taas. Emäntä keitteli marjateetä. Isäntä avasi hunajapurkin, jonka kylämatkallaan oli hankkinut. Se mahtoi olla yksi hänen tärkeimpiä kyläisiä asioitaan, eikä turhanpäiväisimpiä ollutkaan. Teepöydässä emäntä antoi siitä täyden tunnustuksen. Isäntä puolestaan kehoitteli:

— Ottaa nyt vain surkeilematta! Kohta mehiläiset uutta keräävät.

Hän otti itsekin ja tunsi nuorentuvassa sydämessään keväistä mielihyvää. Hunajavettä maistellessa, tarinoidessa ja soitellessa ilta kului hupaisasti. Takkatuli hiipyi, hiilloskin jo raukeni, mutta yhä vain he istuivat yhteistä iltaansa kevätyön hämärissä. Huone oli matala, pimeä ja pieni, yleispätevillä »tuumastukeilla» mittaa ottaen se oli ehkä sopimaton toisilleen kuulumattoman miehen ja naisen hämärähuoneeksi, vanhojen tuttujenkaan, pyhäisten perunanistuttajienkaan kahdenkeskiseksi yömajaksi.

Tämä ajatus ei juolahtanut kummankaan mieleen, mikä on parhain todistus siitä, etteivät he olleetkaan niin toisilleen kuulumattomia. Sukulaissieluja, kirkastuvan kevätkauden henkiystäviä he varmaankin jo toisilleen olivat. Ikuiset, miehen ja naisen väliset sähkövirrat juoksivat heidän välillään, mutta ei kuumasti kuluttavina, vaan lämpimästi rakentavina. Kulta- ja hopealankoina, loimina ja kuteina ne säihkyivät toisiaan vastaan, kutoen värikästä kuvaliinaa kesäiseen helluntaipöytään.

— Yötilaksi minulla ei ole muuta tarjottavaa kuin kova penkki, tyyny ja viltti.

— Ei enemmästä väliäkään. Kiitoksia niistä, tästä päivästä.

Muuta puheltavaa heillä ei sitten enää ollutkaan ja hetkistä myöhemmin he lepäilivät vuoteillaan. Riutuvien hiilien hehkusta ilmeni, että uunin savukanavissa oli vetoa. Mahtoi olla samantekevää, olivatko pellit kiinni tahi auki. Maja kuitenkin oli lämpöinen, ilma keveä ja raitis. Ulkoa niityn takaa kuului kyyhkysen kujerrus.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Vilho oli palannut illalla myöhään kotiin. Ihmisiä herättämättä hän oli kiivennyt tallin ylisille nukkumaan. Tämä ei ollut ensi kertaa, hän tiesi paikan ja osasi kaivautua. Lämmintä ja pehmeää oli siellä hevosen heinissä ja ilmanvaihto mitä parhain.

Kyllikseen levänneenä hän heräsi, kaivautui ylemmäksi ja ojenteli käsiään. Olipa se sähinää eilen illalla, niinkuin sodassa! Missä sodassa? Miesten taistelussa ei toki milloinkaan käynyt mokoma huiske. Kuin koko maapallo pahainen olisi sortunut pyörimänavoistaan. Ehkäpä näin olikin asian laita Annin mielestä. Mutta mitähän siitä ajatteli kaupungin neitonen peräkamarissa, jos kaiken kuuli ja vaikka ei kaikkeakaan? Ho, hoi sitä sanan siivoa, jota jatkui vielä Sirkkalan salissakin. Puustis-Kaisan tosikertomukset! Käpykankaan Vernerin edesottamukset! Ruokottomuuksia rivolle miehellekin kerrakseen! Niinpä lienee kuin sanotaan. Mustasukkaisuus on ruma tauti. Jos siihen vielä yhtyy rasvamurusilla syötetyn tipulintusen omahyväinen tekopyhyys, niin mahdoton kerrassaan. Mikä onni, että tuo sentään ei liene tarttuvaa laatua.

Perässä päin nyt kuitenkin oli sekin tempaus. Onni onnettomuudessa, että näin kävi, että silmät avautuivat, ennenkuin se oli myöhäistä. Hän ojenteli jälleen jänteviä käsiään, hieroi kämmeniään, sormiaankin, joissa vasemman nimetöntä kiersi vaalea surureunus. Vieläpä mokomasta kiistely loppukuvaelmaksi, vain bengaalitulia puuttui. Että ei anna pois sormuksia eikä rannerenkaita. Tilaisuuden sattuessa pääsi esiin suvun perisynti, ahneus katinkultana kiiltävän mammonan perään. Pitäkööt saamansa! Sittenpähän seuraavan kihlamiehen ei tarvitse muuta kuin kaiverrukset kustantaa.

Kaikkea vielä tässä märehtimään ensimmäisen lomapäivän aamuna! Järkevämpää rientää tunnustelemaan, miten muori asiaan suhtautuu. Kylmiltään tämä karkaiseminen ei varmaankaan onnistuisi, mutta eihän ole tarviskaan. Karjapihoillaan, aurinkoisissa askareissaan muori varmaan lienee lämmitellyt jo pari kolme tuntia.

Neljä ehkä viisikin tuntia! Kello läheni jo yhdeksää. Kuin eilisiltaisen vastineeksi oli pihamailla nyt liiankin hiljaista, äänetöntä jo tuvassakin. Isäukko käveli ja piiputteli, Vihtori istui ja pyöritteli peukaloitaan, mutta äitimuori jauhoi korvikejyviä vanhalla kahvimyllyllä, joka hänen käsissään keikkui ja ratisi.

— No, mikä nyt kirkon pimitti, kun pappia ei missään näy! kummasteli sotapoika huomentervehdyksistä selvittyään.

— Ei näy, se on karannut, todisti Vihtori, joka asiat jo paremmin tiesi.

— Mitä sinä höpsit? Velimies ei käsittänyt aloittamaansa leikkiä, eikä se leikkiä ollutkaan, Vihtorin näkökulmasta, mahtoiko edes aloittajan itsensä, kun hän tosiasioista selville pääsi.

Lintunen oli livahtanut matkoihinsa avoimesta ikkunasta. Oli kai hän siitä jo ennenkin lennähdellyt, mutta jättänyt aina jälkeensä jonkin öljypuun lehden, nyt ei merkkiäkään enää, ei muuta kuin kukkaisen tuoksun, mikä tällaisista lintusista yleensä jäi, missä hyvänsä he majailivatkin.

— Vai niin hävisi.

— Niinpähän tuo vain hävisi.

Veljekset olivat yhtä mietteliäitä, erotus oli vain nyt siinä, että toinen pyöritteli peukaloitaan, toinen ajatuksiaan, samaa jäniksen rataa, vaikka erilaisin kierroksin.

— Pitikö hänen lähteä pois helluntaiksi? tiedusti Vilho.

— Piti niin, vastasi Vihtori murheellisena.

— Piti, piti! vahvisti äitikin omasta nurkastaan milteipä liiankin osaaottavaisesti. Pojasta tuntui kuin äiti olisi tahtonut sanoa: Ähä, piti...

Seurasi painostava äänettömyys, vain isän piippu turisi, jo pian taas äidinkin mylly ratisi. Hän tunsi poikansa ja käsitti, että kaikki ei ollut nyt niinkuin piti, jo senkin hän ymmärsi, mitä merkitsi, että näin piti käydä. Ukkosta oli ilmassa jo aamupäivällä. Hän kiiruhti ajoissa hajottamaan sitä.

— Onneton sattuma, kun tyttö ei kerinnyt päivää aikaisemmin lähtemään.

— Onneton! sanoitko niin? Minun mielestäni tämä oli oikea onnenpotku!

Poika nousi ikkunapenkiltä, jossa oli istunut ja käveli äitinsä luokse.

— Mammonan kultakahleet poikki, katso!

Hän ojensi kättään. Äiti katsahti siihen ja hyrähti itkuun.

Se oli tavaton tapahtuma tässä talossa. Kumpikaan pojista ei ollut ennen nähnyt äidin itkevän, tuskinpa edes isäkään, jo siitäkin päättäen, että hän pitkäksi aikaa unohti piippunsa.

— Aiotko hylätä hänet ja kaiken? tiedusti äiti vihdoin.

— Mitä tarkoitat kaikella? kysyi poika.

— No kaikkea sitä, mistä Jumalan käskyissäkin puhutaan.

— Jumalan käskyissä?

— Neljännessä, muistanet toki.

— Kunnioita isääsi ja äitiäsi, muisteli poika.

— Ettäs menestyisit ja kauan eläisit maan päällä, auttoi äiti.

Menestyisinkö liitossa tämän ihmisen kanssa... Ihmisen, joka varasti köyhemmältään, rumasti panetteli lähimmäistään? Ei tässä maailmassa, eikä tulevassakaan! Ei vanhempien siunaamallakaan!

Näin poika ajatteli ja hänen kasvojensa juonteet tiivistyivät. Äiti saattoi lukea niistä hänen peruuttamattoman päätöksensä, joka arvossaan oli kymmenen käskysanan veroinen, kuin laintauluun kirjoitettu.

Hänen silmiensä eteen kohosi kuva synnyinkodista, Sirkkalan talosta. Vuosikymmeniä se oli kangastellut hänen edessään kuin kadotettu paratiisi. Hän oli sitä kaivannut, jos milläkin tavalla miettinyt ja suunnitellut. Perinnönjaossa tapahtunut vääryys oli korjattava toisessa sukupolvessa. Näin hän oli mielessään päättänyt. Lastenleikkiä, särkyviä saippuakupliako kaikki nämä vuosikymmenien yöunet ja päiväkuvitelmat?

Naisellisella vaistollaan hän aavisti asian oikean laidan. Syy ei ollut eilisiltaisessa sanasodassa eikä sen jälkikahinoissa. Ei mitään sellaista! Poika, hänen jälkeläisensä ei ollut niin heikkoverinen. Syy oli tässä uudessa »näkemyksessä», onnen tahi onnettomuuden sattumassa, miksi tuon itse kukin halusi nähdä ja ottaa. Mikä kova onni sen näin osasikin johdattaa?

Oliko se kova onni? Tuskin hän itsekään enää oli niin ehdottoman varma siitä? Sirkkalan talo, kalliit sukuperinnöt, vielä kalliimmat Jumalan käskytkin taas hetkeksi hävisivät näiden ennen näkemättömien vaakalautasten ja kilopuntareiden edessä. Tämän pääsiäisen ja helluntain välinen kevätkorva oli aina valmis käteen ja silmien eteen niitä juoksuttamaan. Katso nyt kahta naista tässäkin! Toinen itsensä hillitsevä, kuin ei mitään olisi nähnyt eikä kuullut, toinen kuin kiimainen kissa, kohta silmille hyppäämässä. Suuttunut tuossa olisi kuka tahansa, ellei ollut meidän äijä, tallukka! Että ihmisellä ei tuon vertaa oman arvon tuntoa eikä itsehillintää! Jo pitää olla kanalla kanan järki!

Sillä hetkellä punnitsija ei sattunut muistamaan sitä tosiasiaa, ettei tämä ollut ainutlaatuinen tapaus tässäkään talossa. Ovet paukahtelivat, astiat kolahtelivat harva se päivä. Pienempienkin sattumien tähden! olisi veljentytär voinut sanoa, eikä paljoakaan vikaan. Mutta myös tädin puolustukseksi voidaan milteipä yleispätevästi paikkansa pitävänä sanoa: kuka perinteelliset luonneviat omassa itsessään huomaa? Lähisukulaisessa sen sijaan pienimmätkin virheet ja sekös vasta osaa harmittaa.

Harmitti tässä pikku emäntää jo moni muukin, vaikka itkun pillahdus oli antanutkin hänelle pientä lievitystä. Ei ole niinkään helppo asia menettää perintötaloa, jota ajatuksissaan on jo tottunut omanaan pitämään. Ja mikä takaa, mitä tässä vielä menenetäänkään kun kerran tälle tielle oli langettu? Minne piti lentää sen toisen varpusenkaan, päivää liian myöhään! Pojalla kaipauksen hyrinät verissä, eikä juuri vähäisetkään. Sen näköinen hän oli. Jos vihapäissään menee ja tapattaa itsensä sodassa? Sellaista oli ennenkin maailmassa tapahtunut.

Monet murheet kohosivat äidin näköpiiriin, vaikka hän ei niitä kuuluviin huutanut, ei maksanut vaivaa. Se pahan ilman lintu... että hänen pitikin nousta tähän häkähierimeksi! Kumpi, Alli vai Anni? Siinäkö jälleen vaakakupit? Nuoret naiset, nuo viheliäiset! Kumpikin osaansa tyytymätön, kuin lehmä laitumella. Vaikka kukkiva apilapelto olisi vapaana edessä, niin aidan takana mielestänsä parempaa... Menkää nyt sinne! Ahmikaa ja nieleskelkää keltapillikeen varsia ja ohdakkeita, kumpainenkin!

Näytti kuin poikakin olisi ollut siihen halukas, sellaisia kysymyksiä hän alkoi tehdä.

— Ettekö osaa sanoa, minne hän lähti?

— Helsinkiin vissiinkin, arveli Vihtori.

— Niin aina, myönteli isä.

— Oli se outo paikka, kun sillä tavalla lähtee, surkutteli Vihtori omasta ja velimiehenkin puolesta.

— Outo paikka, tuota. Vaikka minä kyllä luulen tuota...

Isän ajatus jäi alkuaskeleihin piipun virittämisen tähden. Ei mahtanut olla tärkeämpää. Siksi sen katsoi myös sotapoika, joka ripeän rintamamiehen tapaan sonnustautui lähtöön.

— Minne sinä aiot? ehätti äiti kysymään.

— Enpä tuota itsekään tiedä, vastasi poika vyötään kohentaen.

— Odota toki, että korviketta keitän!

— Keittäkää helluntaina! Leipokaa pullaa huomenna!

Maksoiko vaivaa ryhtyä leipomaan edes helluntaiksi. Äiti tunsi itsensä hylätyksi, milteipä itkuun pillahtamaisillaan jälleen. Kannattiko se, mokomien tähden? Vaakakupit ja punnukset... Heitä ei ollut enää kaksi, vaan kolme. Tulivat ja menivät kuin keväiset mullikat. Äsken vielä pilttuu kullakin ja kytkyet kaulassa. Nyt ei enää pihatarhat, heinäpellot, ulkolaitumet riitä...

Vain yksi matkustajajuna pikajunaa lukuunottamatta oli puolen yön jälkeen mennyt etelään päin, eikä siihen ollut noussut yhtään sen näköistä naisihmistä, mikäli pysäkinhoitaja oli oikein nähnyt ja muisti...

Nähnyt ja muisti, niinkuin tämä hyväkäs, silmiään siristelevä pysäkin Taavetti ei olisi nähnyt ja muistanut laituriasiakkaitansa viikkokausia taakse päin. Tämän housupukuisen mottinaisen hän muisti ensi näkemältä, Purolan tamman puhemiehenä sitäkin elävämmin.

— Oletko käynyt Kuusimäessä peräämässä? kysyi hän puolestaan niskaansa raaputtaen.

— Kuusimäessä? Mitä hän sieltä?

— Jospa olisi lähtenyt vaikka sitä teidän tammaa uusimaan.

— Meidän tammaa? Älkää höpsikö!

— Ei kai se vielä niin ikäloppu?

— Vanhuus kaukana! Hän on nuori ja rivakka nainen.

— Tammaa minä tarkoitin.

Äijä siristeli silmiään, raaputteli niskaa. Jospa tuo valtion »virkamies», iänikuinen koiranleuka, olisi ollut neljäkymmentä vuotta nuorempi! Olisi saanut havainto-opetusta siitä, mitä helluntain aattopäivinä lomaileva sotapoika tarkoittaa nuorella naisella. Mutta jos hän luuli, että tässä yhden varassa oltiin, niin erehtyipäs pahan kerran. Poika osti lipun naapuriasemalle ja jäi odottelemaan pian saapuvaa tavarajunaa kuin muina miehinään. Eskolaan muka oli asiaa tyttärien tähden.

— Etkös sinä sen Sirkkalan tyttären kanssa muhinoissa?

— Entä jos olenkin. Ei kai tässä yhden eikä kahdenkaan varassa. Vähintään kolme vakinaista sotapojalla täytyy olla.

— Kaikkia minun kirjoissani, vaikka ei samana päivänä! Virkamies jäi niskaansa raapien akkiloimaan asiaa, naimahaluisen sotapojan ja tavarajunansa jälkeen.

Mutta ensimmäisen metsäsaarekkeen takana kun raskas tavarajuna hitaasti puuskutteli vastamäkeen, kevensi vekkuli sotapoika junan raskasta kuormaa, samalla kun täydensi valtion keveää kukkaroa. Vähäistä kai tämä oli, niin miehen paino kuin kuuden markan käyttämätön matkalippu, mutta valtiota vapaaehtoisesti tuskin milloinkaan tämän enempää avustettiin.

Hyväntuulisena hän asteli polkutietä hiiren korvalla vihottavan koivumetsän reunaan. Käki kukahteli, pikkulintuset pitivät iloa. Mistä ne iloitsivat? Kevään tulosta, lemmen ilosta, ehkä kiusoittelivat miestä, jolla tästä viimeisestä ei näyttänyt olevan paljoakaan tietoa. Eikö Helsinkiin pitänyt lähteä etsimään sitä? Metsät lintuineen olisi löydettävissä linjoiltakin. Miten se matkahanke näin imeltyikään? Ei suinkaan viurujaan veistelevän pysäkinhoitajan tähden? Eipä ei, vaan linnun tähden. Tuskinpa vain se oli lentänyt tänne päin. Mitä kevätlintunen helluntaiksi etelään? Se olisi suorastaan luonnonvastaista. Mehevää koivunvarpua pureskellen hän jäi mietiskelemään sitä enemmän lintua kuin luonnonjärjestystä. Mitä mietiskelemistä siinä Luojan viisaassa järjestelmässä olisikaan ollut.

Pari kuukautta Vihtorin toverina mottimetsässä! Siinä tarvittiin sisua ja kärsivällisyyttä, eiköhän rakkauttakin peräti? Pojan oli ikävä häntä, eikä ihme. Miten tyttö äitimuorin kanssakaan oli päässyt siedettäviin väleihin? Oli päässyt, se näkyi, vaikka muori peitteli sitä. Mitä kummaa se pysäkin Taavetti vääkisteli tamman uusimisesta? Olisivatkohan panneet tytön asialle? Kenen peijoonin keksintöjä tämäkin? Vaikka ei kai tässä mitään outoa? Kaupunkilaisilla talkoonaisilla kuuluttiin nyt teetettävän isänmaan ja kansan nimessä jos vaikka mitä.

Näitä mietiskellessä harmin häive läikähti hänen sydämessään. Kaikkea keksivätkin! Jos vanhemmilla teettäisivät, niin ei toki pitäisi kokemattomilla! Oliko hän nyt kokematon ja niin nuorikaan enää? Oli ja ei ollut. Oliko tuo koivukaan tuossa? Kolmen vuosikymmenen ikäinen jo varmaan, mutta miten vihreänä kuin helluntain morsiamena se tuossa virpioksiensa hiirenkorvalehdissä vihersi?

Hän siristi silmiään ja katsoi edessään värisevää koivua, juuri sitä, yksin sitä. Hän siristi enemmän silmiään ja näki koivun muotojaan muuttavan, lyhenevän, pienentyvän, kasvavan, vahvistuvan. Nuoren naisen vartalon, pienet pihkaiset kädet, päivän paahtamat kasvot hän näki edessään. Välitöntä iloa ja murhetta, tuomenkukan, vesilipin iloa, pettyneiden toivojen, odottamattomien yllätysten murhetta...

Mitä turhan tähden, kevään koivu, tuomen kukka! Purot juoksevat niinkuin juoksevat. Lähteet kuohuvat kuten kuohuvat. Helluntain virpikoivut vihoittavat. Kevään kukkasetkin jo puron rantamailla. Tämä on luonnon ikuinen järjestys helluntaina. Sentähden muuttolinnut eivät nyt häivy etelään, vaan palaavat pohjoiseen, etsivät pesän paikkaa, elleivät ole jo löytäneet sitä.

Hän avasi silmänsä. Koivu siinä vain oli, se kolmikymmenvuotinen, riippaoksainen. Mutta sen hiirenkorvalehdet vihersivät kirkkaan terävinä niinkuin helluntaina pitääkin. Juhannuksena ne loistaisivat kuin neidon silmät. Juhannuksena me vietämme häitä, suhisi ritvakoivu hiirenkorviaan liikutellen. Tyttö ei ollut etelään mennyt. Ennen helluntaita hän ei häviäisi näiltä mailta. Etsijä oli jo varma siitä. Hän nousi ja lähti kotiin päin. Maantielle oli kivikkorinteestä vain muutaman minuutin kävelymatka.

Joku hevosmies ajeli takaa päin keveillä liukurattailla. Hevonen läheni hyvää vauhtia. Jalankulkija väistyi, taakseen vilkaisten. Käpykankaan Verneri! Kas, miten sattuikin sopiva kyytimies muutaman kilometrin kotimatkalle. Verneri aikoi pysäyttämättä ohitse. Eikö tuntenut tahi eikö ollut tuntevinaan ehkä, vaikka he usein olivat liukuneet samoilla rattailla, saman pitäjän miehinä yhteisissä asioissa ja toimikunnissa. Sotapoika ei liian kauan siekaillut, vireän hevosen rientäessä ei ollut pitkiä aikojakaan. Hän tarttui aisaan ja hypähti rattaille, keveän vaivattomasti kuin alkukorkeuteen asetetun riman ylitse kilpakentällä. Urheilumiehenä Purolan sotapojalla oli tottumusta tällaisiin. Käpykankaan isännällä ei. Hädin tuskin hän kerkisi istuintilaa luovuttamaan, niin nopea, oudonpuoleinenkin se loikkaus oli. Suoraan sanoen Verneri ei pitänyt mokomista hyppäyksistä. Tarkkavaistoisena miehenä hän kuitenkin ymmärsi tilanteen ja mukautui siihen, niinkuin tänä aikana täytyi moneen pahempaankin. Mikähän tässä, oli kai tässä tilaa. Mutta tällä kertaa Verneri kylläkin mieluummin olisi nähnyt vierellään jonkun muun kuin Purolan sotapojan, vaikka tämä olikin tuttu mies, sinunmaljat juotu, muutaman kerran ehkä syöty.

— Kas Purolan Vilho! Kun en meinannut heti tunteakaan.

— Minä sinut, heti ensi vilkaisemalla. Jalkamies yleensä paremmin tuntee.

— Niinpä niin, tuota... naurahti Verneri. — Lomille päästy, vai mitä?

— Helluntaiksi päästivät.

— Se on hauskaa se.

— Niinkö luulet?

— No, totta maar nuorella sulhasmiehellä, niinkuin sinullakin, naurahteli Verneri.

— Eikö vapaalla poikamiehellä sitäkin hauskempaa; suuren perintötalon rikkaalla isäntämiehellä liiatenkin.

— Veli veikkonen! Eihän tämän maailman aikaan isän perinnöistä enempää kuin itse hankituista muuta kuin vaivaisen vastusta.

— Lahjoita kansanavulle! Sillä siitä vaivasta pääset.

— Kuka sitten verot maksaa?

— Älä sellaisia sure! Asianomaiset ammattimiehet niistä asioista murhetta pitävät.

— Kelpaa antaa hyviä neuvoja, kun itse ei ole liemessä. Tuskinpa osaat edes kuvitella, miten monessa parkkitiinussa manttaalimiehen nahkaa nykymaailman aikaan pehmennetään.

— Miksikä en tuota osaisi. Näenhän sen punoittavista kasvoistasi, istuinpaikoistasikin jo tunnen. Kahden hengen liukurattaillesi mahtuu tuskin enää muuta kuin sinä itse.

— Irvistelet vielä! Minkä ihminen lihoilleen mahtaa, jos on niitä taipumuksia.

— Siinäpä iskit naulankantaan! Kenenkään toisen sanomalla en olisi uskonut sinua noin vilpittömäksi mieheksi.

Kyydittävä nauroi, kyyditsijä ei enää. Tuntien milteipä ilkeätä väristystä hartioissaan hän katsoi ja luimisteli. Miten monta päivää mies oli jo mahtanut lorvailla kotonaan? Joitakin tietoja hänellä oli kevään sattumista, ei hän muutoin tuollaisia vanhemmalle isäntämiehelle ja työnantajalleen, vaikka taannoisina vuosina lähemmiksi tutuiksikin oli tultu. Miehet villiintyivät siellä, tuohitöissä, joutilaisuudessa... Tämä oli kesyyntynyt, vähän liiankin paljon.

Näissä mietteissä oli jouduttu Käpykankaan metsiin. Sotapoika aloitti jälleen keskustelun.

— Näissä sinun metsissäsi kelpaa kultakirveitä hakata ja hakkauttaa muillakin. Tuhat mottia urakkasi varmaankin tänä vuonna?

— So, poika! Kohtuus kaikessa.

— Mieluummin liian vähän kuin paljon. Isäukolla kuuluu olevan sata. Tietääkseni sinulla on yli kaksikymmenkertaiset pinta-alat?

— Niinpä kyllä, mutta katsos, on kai se ero asialla.

— Tarkoitat miehellä ja miehellä.

— Talolla ja talolla! Näethän, minulla on tämmöistä vartevaa arvopuumetsää.

— Isäukolla vain joulukuusia, tarrimäntyjä kallion laidassa.

— Yhteiskunnallinen kysymys! Arvometsät täytyy säästää.

— Siksi että maksavat enemmän. Olet viisas mies ja osaat järjestää asioita kuten aina ennenkin.

— Älä venkoile poika! Nyt eivät vanhat konstit auta.

— Vaihdettava varmaankin niitä on, etteivät kävisi liian tutuiksi. Muuten, oikea järjestys tämä on, kuka kieltääkään. Hyvä on, että arvometsät säästyvät. Edestä syömätön löydetään.

— Säästyvät? Mitä tarkoitat?

— Sitä kuin sanoin. Metsissä on meillä raskaina lähivuosina nousun mahti, niinkuin oli hyvinä edesmenneinä.

— Valtion vai?

— Valtionpa tietenkin.

— Metsiä, valtion metsiä minä tarkoitin.

— Minä turvaa, valtion voimaa.

— Vai sillä tavalla!

Syntyi hetken äänettömyys. Lahorastas iloitteli kuusimetsässä, käki kukahteli kauempana metsän takana. Karkearakeinen maantiesora ratisi. Miehet ajattelivat kumpikin omiaan.

Vai sillä tavalla... sinä ammattimies työnantajasi apukätenä! Et ennen tuolla tavalla puhunut, jos ajattelitkin ehkä. Olet kasvanut pöyreväksi kukkopojaksi siellä linjoillasi. Varrohan, kun palaat sieltä, jos palaat. Ehkä ääni kellossa muuttuu, kun en tarvitsekaan enää hyviä neuvojasi, en järjestele paikkojasi ja palkankorotuksiasi. Piruilee vain ehkä isäntämiehen elkeillä, tulevaisten toukojen toivossa... Lienee tehnyt jo keväiset kylvönsä Sirkkalan ainokaisen rintapelloissa? Älähän nuolaise ennen aikojaan, saattaa yökylmäinen vielä viedä...

Tuhat hehtaaria tällaisia metsämaita! Isä hankkinut. Luoja kylvänyt. Miehellä itsellään ei muuta kuin perkaa ja harvenna. Mutta kun ei edes siihen kerkiä. Kun täytyy häärätä ja juosta, kun on sellainen yhteiskunnan napa ja lihan taipumukset sen lisäksi. Siemenet täytyy huiskia pitkin teitä, sen sijaan että kohentaisi perintötilan peltoja ja metsiä. Voi äijäpaha askartelujasi! Köyhä olet, vaikka rikas! Palkat elämän tililtä etumaksuina nostettu. Vuosipäätöksessäsi velkasaldo... Mahtaa olla poikapaha myös itselläsi, ellet kiirettä pidä. Monta hyvää kevättä jo käsistäsi livahtanut.

Nuorempi, vielä joustava mies rohkeni kääntää näkimiensä kiikarisilmät myös omille tiluksille ja kirjanpitotiloille päin, mitä vanhempi ei voinut, ei osannutkaan enää tehdä, koska harjoitukset olivat jääneet vähäisiksi. Tarpeettomasti hän kiristi vireän hevosen ohjaksia, ajatuksiaankin samalla, itseään vahingoittaviksi.

— Älähän nyt, keritään kai tässä vähemmälläkin, rauhoitteli kyydittävä. Hänen itsensä täytyi kuitenkin jo kiiruhtaa ehtiäkseen kaiken, mitä aikoi.

— Siellä linjoilla, tiedätkös, puhellaan nykyisin yhtä jos toista, johdatteli hän jälleen asiaan.

— Yhtä jos toista siellä lienee puhelijaakin.

— Niin on. Arvaahan, mitä nuoret kenttäpapit puhelevat.

— Enkä ole erikoisemmin nuorten kenttäpappien ystävä.

— Enempää kuin he sinun, oikein arvasit. »Jokainen puu, mikä ei kanna hyvää hedelmää, hakataan pois ja heitetään tuleen.» Tätä vanhaa tekstiä he selittävät, mutta tämän hetken näkökulmasta.

— Mikä se on olevinaan?

— Keksit sen, kun itseksesi mietiskelet. Nuoret ammattimiehet, metsämiehet, sitä samaa: Vanhat petäjät metsissämme ovat kuivettuneet siemenpuuasentoonsa! Nuorta taimistoa varjostavia susipuitakin liian paljon! Harvennushakkauksia olisi reippaasti järjestettävä!

— Mitähän tuokin nyt on tarkoittavinaan?

— Yhtä ja samaa, veli veikkonen! Ja sitä samaa myös nuoret agronomit, peltomiehetkin omaansa: Tuhansia hehtaareja parhainta viljelysmaata toimettomissa käsissä! Pajunvesaa pellonojissa! Rikkaruohot ojapientareissa! Tällainen ei kelpaa heräävän kansan jälleenrakennusohjelmiin!

— Entä vielä?

— Eikö tämä jo riitä? Luulin, että et haluaisi enää tietää, mitä rasvanahkainen työmies...

— Haluan! pensseli on nyt kädessäsi ja tervapytty toisessa niin...

— Tuolla tavalla sitä pitää! Korsukolporttööriksi kelpaisit, jos vain kerkiäisit. Mitäkö työmies? Sanon sen heti: Maata kansan hyväksi! Ei riitä enää kolme kyynärää kirkonaidan takana! Lapseni huutavat leipää!

— Huutavat ja kiljuvat! Sinäkin yksi huutavaisen ääni sutten kuorossa! Haluatko, että Sirkkalan maista lohkaistaisiin?

— Sitä juuri! Mitä enempi, sen parempi!

— Kuule, oletko sinä hullu, vai olenko minä?

— Ehkä olemme molemmat. Kaksi vanhaa poikaa tänä keväisenä päivänä. Nuorempi nauroi raikkaasti. Hän tarttui totisena silmiään räpyttävän vanhemman käteen.

— Näkemiin, veli veikko! Suo anteeksi, jos tässä tuli lohkaistuksi liikojakin, vähän sinne ja tänne. Aika on nyt semmoinen. Salli minun sanoa vielä sana. Ota siitä vaarin! Älä leikittele leikin vuoksi!... sanomalehtien pikkuilmoituksissa... karjatyttöjesi peräkamareissa... Älä sirottele siementäsi pitkin teitä! Luonto ei siunaa tyhjän kylväjää, eikä ihminenkään. Jo on aika panna sinun toimeksi! Jo minunkin! Että ei meistä kerran sanottaisi: Näillä mailla asuskeli kerran semmoinenkin Vilho ja Verneri... Eli ja haihatteli jälkeä jättämättä! Ja tähän loppui juttu, ratkesi kuin linnun kinttu! Terve!

Sotapoika hypähti tielle yhtä keveästi kuin äsken rattaille. Tpruu! pidätteli Verneri, mielitteli jotakin sanoa, mutta ajatus ei selviytynyt, hevonen ei pysähtynyt. Ja mitähän tuohon olisi sanonutkaan. Se oli tuommoinen pirhana! sanat sulina suussa aina. Sirottele siementäsi... ilkeili. Näillä mailla Vilho ja Verneri... veljeili. Haihatteli jälkeä jättämättä! Saattoi asiassa olla vinha perä. Ja että rupeaisivat lohkomaan maita. Kyllä varmaan hän ne asiat tietää, siinä ei epäilemistäkään enää.

Näitä vanha poikamies haikaili, souti ja huopaili, kun hyvää vauhtia lähestyi perintötilansa niittyjä ja peltomaita. Pajuvesat pellonojissa! Susipuut siemenpuuasennossa! Mietiskelet itseksesi? Ymmärrän tuon yskäsi, hitto soikoon! Jo onkin aika panna töpinäksi! Kunhan ei olisi vain myöhäistä... Jos näinkin oli asianlaita, niin jalossa hevosessa ei syytä. Se pyyhälsi jouhet oikosenaan avartuvaa peltotietä.

Veljeilevällä sotapojalla sen sijaan ei mitään kiirettä, vaikka kahden viikon lomasta kohta kaksi päivää menetetty. Hän hypähti tieltä metsään, löysi sieltä tutun oikopolun ja asteli viheltäen kotiin päin. Käki yhä kukkui, tynnyrilintu tilkutteli. Missä makaili varhaisaamun karkulainen, se rusakkojänis? Jos esikuvansa veroinen oli, niin ties missä? Se loikkaili usein pitkiäkin matkoja ennenkuin kääntyi ja pyörsi.

Hän jatkoi matkaa, vuoleskeli kirjokeppiä, maisteli ketunleipiä. Makeita ne kylläkin olivat, vaikka keveänpuoleisia. Muorin puurot ja paistokset odottelivat hiilloskivillä. Hyvän ruoan mieliteko, hiukaiseva nälkä iski häneen. Luonnonvaistoista väkevimmät olivat rakkaus ja nälkä, näin sanottiin. Kumpi jalompi ja voimakkaampi? Se riippui kai perinteistä ja katsantokannoista. Voivatko ne samana päivänä iskeä samaan saaliiseen? Se näkee, ken kokee. Vaivainen kaikki kokee!

Hän pohti piankin sitä äitimuorin antoisassa ruokapöydässä. Nälkä sittenkin oli voimakkaampi. Tahi ehkä se oli nyt vuorossa? Vaivaisuudesta ei tuntunut mitään merkkiä.

VIIDESTOISTA LUKU.

Helluntailauantaina ohraa peltoon! Se oli vähän myöhäistä, pojan, kouluja käyneen ammattimiehen mielestä se oli ehkä paljonkin myöhäistä. Minkäs mahtoi, kun ei ollut tullut aikaisemmin kylvetyksi. Mutta parempi myöhäänkin kuin ei milloinkaan. Sitäpaitsi, tämän järven rannalla ei sitä ihmettä vielä tähän päivään mennessä ollut tapahtunut, että ohra ei kerkiäisi. Kahdeksassa viikossa kourasta kouraan, vakasta vakkaan. Se oli ohran määrä poutakesänä!

Näitä vanha, hätäilemätön kylvömies porisi ja paljon muutakin, niinkuin aina, milloin äiti Aina ei ollut kuulomatkan päässä. Hän varmaankin leipoi hiivaleipää ja valkoista pullaa viime kesän viljoista. Oli helluntaiaatto ja tuvan uuninpiipun hallava savuhäntä kohosi, taivaan korkeuksiin kiertyi, hajosi ja hävisi.

Tiellä peltosarkojen päässä seisoi vanha, kevään nuorentama hevonen. Se arvasi, mitä tehtäviä tänään sen edessä oli: Ohran siementä peltoon! Kolme säkillistä reessä, no päivän mittaan ei mikään ihmeurakka. Raskaita askeleita tosin puolipäiviin äkeen edessä, mutta somasti rapisevaa kylvökonetta ja hauskasti ruusailevaa kiekkojyrää iltapäivällä vetelisi ilokseen. Kylvöpäivän palkka olisi kapallinen kauranjyviä.

— Kumpaan haluat, äkeen perään vai kuokkamieheksi, tiedusteli isä, vaikka kysymättäkin aavisteli pojan mielihalut.

— Kuokkamieheksi käy halut!

Poika kääräisi paidanhihoja, sylkäisi kouriinsa kuten näillä miehillä on ollut ikimuistoinen tapa. Hevosmiehen äes lähti pyörivin lautasin. Kuokkamies alkoi olan takaa pöllyttää ojaturpeita, joiden alta paljastui möyhenevä musta multa. Isä sentään piti ojien kunnostamisesta murhetta ja Vihtori osasi puhdistaa ojaa, kaivaa uuttakin keväisen toverinsa apumiehenä. Eikö tässä talossa riittäisi kaivuu- ja kuokkatyötä vanhoille tekijöille ja uusillekin? Tarvitsiko nuoren miehen kohta kynnelle kyettyään lähteä siementämään vieraiden käpykankaita? Pyrkiä jakamaan vähiä tietojaan tietävämmilleen? Hölmöläisten touhua tällainen, merta edemmä kalaan lähtö! Jo vanhat viisaat siitä kielsivät. Mikä estäisi palaamasta, vahingosta viisastuneena? Anteeksi antamaton tyhmyys olikin vain se, joka ei vahingostaan oppia ottanut. Näin myös oli joku viisas sanonut ja varmasti oikein.

Miten verraton työase kuokka olikaan, vaikka sivusta katsoen ei juuri minkään näköinen. Oliko se paljoakaan kehittynyt sitten vuosisatojen, Kustaa Vaasan... Väinämöisen aikojen? Sama ennen kuin nyt. Käyräterä koukkaamassa, koukkupää ylös raapaisemassa. Mies vasta sille iskuvoiman ja mahdin antoi. Hän sylkäisi kouriinsa, enemmän tahi vähemmän karkeisiin, päivän paahtamiin, mustan koppuraisiin. Jo heilahti turve! Jo pöllähteli multa! Näin keväisin se kasvutuoreuttaan uhosi ja kihosi, punalieroja ja toukkia, kasvun voimaa kaikenlaista. Mutta lämpöä taivaan auringosta, siementä kylväjän kädestä se jälleen ikävöiden odotti. Tänä suven aattopäivänä saat! Itävää siementä lämpimään poveesi saat! Sinä rakas, kihisevä, kasvutuore kotopellon multa!

Äestäjäpari tuli ja meni, verkalleen astellen, hevonen nuuhkien ja päristellen, mies tuhisten ja piiputellen. Tuntuipa kuin yhteissopimuksesta olisivat omaksuneet ohjeekseen myös erään vanhojen viisaiden sanoman: Luoja ei kiirettä luonut, hätäilemättä käski joutumaan! Poika sen sijaan joutui. Johan peijooni pani töpinäksi. Jos tuota menoa kaksi viikkoa, niin mitä sitten tehdään? Sanohan! Ehkä sanotkin, koska olet ammattineuvoja!

Näitä isä puoliääneen myhäillen ajatteli, kun äkeen perässä astellessaan nuoren miehen työriemuja katseli. Mutta kun jo kohta toisenkin sarkaojan mullat olivat möyhynä eikä mies selkäänsä näyttänyt kerkiävän oikaisemaan, täytyi hänen puuttua ohjastamaan, ei kai tässä sentään jäniksen selässä oltu, helluntailauantainakaan. Hän muisti keväisen sammakon neuvon. Ja tarjosi sen kylmiltään lämpimälle miehelle.

— Poikani, syö säästäen savea! Pitkä on maailman sivu.

— Vaikka riittäisi maan ääriin näin muhevaa maata! Katso tuota multaa, toukkia ja onkimatoja!

Poika punoitti ja nauroi. Hiki kihosi ja juoksi hänen kasvoistaan.

— Mitä isä sanoo, jos tulenkin kotoiseksi kuokkamieheksi, kun niistä etäisemmistä linjatöistä jo ehkä piankin päästään.

— Tule pois! Riittää kai meillä leipää ja peltosarkoja.

— Ja mikäpä meitä estää jatkamasta vaikka rantaan saakka.

— Vaikkapa tuonne metsän rintaan. Sinne päin sinun mielesi paremminkin palaa, arvaan minä.

— Mistä arvaat?

— No, on kai minulla hoksottimet. Ihmettelen, että sinä vielä tänäänkin tänne, että et jo eilen juossut sinne. Jos pitkästyy turhan odottelemisiin.

— Kuka pitkästyy? Mitä tarkoitat?

— Sitä samaa, mitä jo eilen aamuna tuota... Olisin sanonut, jos olisit malttanut kuunnella, tuota...

Sama toimitus kuin eilen aamuna keskeytti vanhalta mieheltä jälleen sanojen juoksun, ei järjen. Vahingosta viisastuneena nuori mies malttoi nyt, vaikka siinä hänellä tuskaakin oli. Isä raapaisi tulen ja imaisi hengenviritykset.

— Tuota, meinaan vain, että eihän se tyttö sinne Helsinkiin, ennemminkin metsään Aholan Kallen laulupuille. Se on siellä juossut pitkin kevättä.

— Aholan Kallen luona, pitkin kevättä!

— Juossut niin, harva se päivä.

— Mitä puhut? Mitä ihmettä hän siellä?

— Sahojaan teroittamassa, tiemmä!

— Sahojaan teroittamassa...

Vähän aikaa he katselivat toisiaan kuin kaksi kukkoa, vanha killisilmä ja nuori punaheltta.

— Hä, hä, hää! laukaisi vanha turhan tärkeydet.

— Ha, ha, haa! hoksasi jo myös nuori. — Eikä mitään sano! Panee toisen juoksemaan pitkin kyliä, häpeäksi talolle, pauhasi hän mielipahojaan ja hyviään peitellen.

— Kuinkas sanoo semmoiselle, joka ei malta kuunnella.

— Ei kuuntele tämän kauemmin nytkään. Äestä peltosarat! Kylvämiset jätä meille nuoremmille!

— Häh, teille nuoremmille...

Sanoi vanha siihen muutakin, mutta nuori ei enää kuullut, ei nähnyt, niinkuin keväisin yleensä on nuorten sointikukkojen laita. Hän hyppelehti sarkojen ja ojien ylitse pihamaata kohti. Saitkos tulta tauloihisi! Niinkuin ampiainen olisi pistänyt... tiedä, vaikka olisi pistänytkin! hihitteli äestäjä itsekseen.

Aholan Kalle apunaisineen istutti sipulia tupansa seinustan pieneen kasvitarhamaahan. Mies puuhaili paitahihasillaan, nainen avojaloin, paljain päin. Työnilon keväinen väri punersi hänen kasvoillaan, säteili silmien kautta.

— Tarvitaanko lisätyövoimaa herran viinamäkeen? tiedusteli tulija yllättäen.

— Kas, sotapoika! Olisit eilen jo tullut perunamaalle!

— Olisin tullutkin, jos tiesin, että istutit.

— Urpon päivänä perunaa, totta maar sinun se pitäisi tietää.

Myöhästynyt istuttaja kävi apumieheksi sipulitarhurin toimeen, jota joskus taannoisina poikavuosinaan oli harrastanut. Hupaisaa työtä se oli. Sipuli-istukkaita koura täyteen, toisen käden peukalolla ja etusormella istukasreikiä lämpöiseen multaan. Karkurityttö harrasteli sitä samaa omalla puolellaan, hyvää oppiakin hän jo nähtävästi oli saanut, niin kätevästi työ häneltä kävi. Salavihkaa hän väläytteli penkin ylitse ja huomasi sormuksen kadonneeksi sotapojan kädestä. Hengessään, jo veressäänkin hän tunsi, että jotakin ratkaisevaa oli tapahtunut viime näkemän jälkeen. Lämpöiset säteet juoksivat auringosta ja maasta, sähköistivät multaa kaivavia käsiä yhdistävän sipulipenkin lävitse.

— Ei tässä kolmea tarvita. Minä tästä joudankin jo muihin hommiin, arveli isäntä häipyen tupaan.

Apumies katsoi naurahtaen työtoveriinsa. Hän oli juoksujalkaa rientänyt metsän halki, yhä punoitti ja hikosi. Tytön kasvot olivat kuparin ruskeat, myös kaula syvälle päivän paahtama. Tumman tuore hiuskiehkura oli valahtanut hänen otsalleen.

— Tämä on hauskaa työtä, hupaisampaa kuin ojan kaivaminen metsässä. Vai mitä?

— Hauskaa sekin oli.

Sen enempää puhelematta he kilvassa istuttivat metsämiehen sipuleja niinkuin työllä olisi ollut hyvin kiire. Saatuaan sen päätökseen he sormillaan haravoiden tasoittelivat penkin. Vihreät sipulinlaihot viidessä suorassa rivissä jäivät terävinä piipottamaan. Keskipäivän aurinko paistoi taivaan laelta, tuuli suhisi puiden latvoissa. Metsämies ilmestyi tupansa rappusille ilmoittaen mitä oli puuhaillut.

— Tulkaa juomaan hunajavettä!

He kävivät tupaan istuen vastakkain pienen pöydän ääreen. Isäntä istui pöydän päähän kaataen kuumaa vettä kuppeihin. Hän kehoitti ottamaan hunajaa. Hopeinen lusikka keltaisen makean keskellä viittoili sitä samaa. Tyttö ensin, miehet vuorollaan he viistivät sitä kuin voita, sulattelivat, maistelivat lusikoillaan sanaa sanomatta. Tuuli avasi puoli avoimeksi jääneen oven kuin sisään olisi aikonut. Aurinko ikkunan kautta avarsi ja lämmitti metsämiehen pientä tupaa.

Äänettöminä he sekoittelivat ja maistelivat hunajavettään, toiset ja kolmannetkin pikkukupit. Hiljaa, mutta varmaotteisesti poika tarttui tyttöä käsiin ja painoi ne pöytälautaan. Nyt vasta hän puhui metsämiehelle.

— Istutitte eilen perunasi, sanoit äsken.

— Niin, yhdessä istutimme.

— Sipulisi tänään. Sinulla ei ole enää mitään kylvötöitä. Et tarvitse enää tätä apunaista.

— Tuota en mene suoralta kädeltä myöntämään.

— Myönnä pois! Meillä on kylvöt kesken, ohrat, sipulit ja perunat. Vien hänet sinulta joka tapauksessa.

— Tuo on väkevämmän oikeutta, sitä paljon puhuttua suurvaltapolitiikkaa.

— Olkoon jos on. Minkäs mahdat?

— Mitä hän itsekään sanoo siitä? On kysyttävä.

— No, kysytään nyt sitten.

Suurvalta kysyi silmillänsä, sähkötti sydänvirroillansa, voimakkaasti, vastausta vaativasti. Vastaanottaja ei voinut olla tuntematta sitä, vaikka olisi halunnut.

— Välittääkö suurvaltapolitiikka heikompiensa vastalauseista?

Pienvalta vastasi kiertäen, kuten heikompi usein vastaa, mutta silmillään, käsillään ja sydämellään hän puhui kieltä, jota ei voinut väärin ymmärtää. Sivusta tarkkaileva häviövaltakin sen jo selvästi käsitti.

— Mitä tässä sitten auttaa, poloisen pikku miehen, sen kun viuluni viritän. Soittelen Jeremiaan valitusvirren.

Hän teki niinkuin lupasi, viritti viulunsa kiiruhtamatta. Näppäili yhtä, näppäili toista, löysi lopulta sen sävelen, jota etsiskeli. Se vaihtui suruvoittoisesta riemusävyiseksi, vihelsi kuin pihakottaraisen laulu: Tuonne taakse metsämaan...

Pikku pihan vihreäreunainen polku avasi heille tien keväiseen metsään. Puiden välissä kiemurteleva metsäpolku oli se kuin oli, kansanlaulun, viulukottaraisen kuvailema, kivinen ja kaita. Liian kaitainen se oli kahden asteltavaksi, mutta luonto kevään oikeudella teki vastustamatonta väkivaltaa nyt muuallakin, lehtisilmuissa, kukkaumpuissa, pellonojissa, niittypuroissa...

Nainen tunsi kuvitelmissa aavisteltua, ennen kokematonta väristystä sielussaan, koko olemuksessaan. Niinkuin siementään odottavan keväisen pellon, elämän kaipaukset olisivat kohonneet hänessä, taivaisen lämmön, auringon heijasteet pyrkineet häntä kohti. Ne lähenivät, vihmoivat karjapaimenen lehtivitsoina. Ajoivatko ne häntä tuohon metsäpolkukujaseen kuin auringon tyttö kevätkarjojansa niittypuron uomaan? Purovesiäkö Purolaan? Jonne hän itse ei niitä saanut patenttipumppujen voimalla.

Oliko tämä jokin parempi patentti? Varmaankin oli, koska vastamaahan veti. Minne se häntä kaupungin kasvattia johdatteli? Maaseudun hiljaisuuteen... sydänmaan talon työhön ja vaivaan... esivallan orjuuteen... elämän raskauteen... Oliko tämän edellä ulkoinen selvänä edes?

Vielä on polku vastamaata. Vielä vara pysähtyä, irtautua, peräytyä. Muutama askel, niin sitten ei enää. Painopiste siirtyisi, myötämaa alkaisi vetää. Oi, ihminen, pysähdy ja ajattele! Miten pyhissä kirjoissa sanottiin? Vielä on armon aika! Te pyhät, vanhempien helluntaikyyhkyset, neuvokaa poloista lasta!

Hän pysähtyi, edellä kävijä kääntyi, peräytyi pari askeletta, syleili ja suuteli. Ajavien kevätvirtojen heijasteet kokoontuivat syttiöön, kaipauksen lähdejuoksut samoin, niinkuin koko naisellisen olemuksensa syntymähetkestä lähtien olisivat koonneet voimia, kaivaneet uomia tätä häipyvää hetkeä varten. Kaikki vastustus raukeni. Helluntaihenkien esivanhempien henget nauroivat, kujersivat kyyhkyinä metsässä, lauloivat kiuruina taivaan pilvihattaroissa.

He jatkoivat matkaa kotimetsän ja metsäpuron kautta. Joku rapisteli ojalla mäen takana. Kuka muu kuin Vihtori. Hän pumppasi vettä ojaan, jonka pohjalla juoksi jo vähäinen puro. Turhan työnsä touhussa poika vähään aikaan ei tulijoita huomannut. He liioin eivät kiiruhtaneet häntä hätyyttämään.

— Alli ja Vilho! Mistä te siihen tipahditte? keksi hän vihdoin.

— Tipahdimme vain. Tapasin tämän Allin tiellä. Nyt en päästä häntä enää karkaamaan.

— Ei päästetä! Pidetään yhdessä.

— Yhdessä niin, tottakai. Otamme lujat lupaukset häneltä. Olkoon hän yhteinen ikuinen ystävämme.

— Olkoon niin.

Ikuinen yhteinen ystävä puuttui puheisiin hänkin, ennenkuin umpisolmut liian tiukoiksi kiristyivät. Puseronsa taskusta hän veti Topias ankkurin ketjuineen ja pisti sen Vihtorin käteen.

— Kello!

Niinkuin taivas olisi avautunut ja helluntain kyyhky liihoitellut alas mutkia tekemättä. Vihtori ei osannut enempää sanoa, ei käsiään hykertää edes. Kuinkapa hän olisi voinutkaan, koska niiden täytteenä oli nyt Topias, uskon ja toivon ankkuri.

Hän istui ja huokasi, riiputti ja katseli kelloa. Alli ja Vilho läheisellä maakivellä katselivat häntä. Vesi putken päässä lakkasi juoksemasta, ojapuronenkin hävisi, tummui ja raukeni. Mutta Vihtori sormeili kellonsa viisareita lasin päältä. Hänen puronsa eivät enää kuivuneet. Oma hopeinen kello ja hopeiset perätkin! Puro juoksi... Se nousi mäkien päälle kuin ei mitään, taivaankannenkin ylitse, maasta maan rajaan. Kuin seitsenvärinen sateenkaari se loisti ja välkkyi. Se kuljetti kotinurkan ohitse tukkia ja paperipuita! Se pyöritti myllyjä ja tehtaita! Pillit huusivat kello kuusi ja kaksitoista... Vihtori itse katsoi aikaa omasta kellosta, tarkisti radion mukaan joka aamu ja ilta.

— Vihtori, me jätämme nämä ojatouhut toisiin aikoihin. Lähde lämmittämään saunaa! Velimies herätteli ja Vihtori heräsi.

— Niinpäs lähdenkin! Mutta saunavettä minä haen täältä kahdella ämpärillä! Kauanko minä täällä juoksen. Katson kellosta aikaa!

— Katso myös, ettei äiti huomaa.

— Eikä huomaa, kun pellon päitse juoksen.

— Me lähdemme nyt. Muista tulla lämmittämään.

— Kyllä muistan!

He lähtivät jälleen kulkien ojanvartta hakalaitumen aidankulmaan, siitä tulevan vesijohdon suuntaa peltoveräjälle saakka. Äiti tuli pihamaalla vastaan.

— Löysithän kuitenkin hänet!

Hän syleili kumpaakin ja herahti itkuun, jo toisen kerran vuorokauden kuluessa. Kovin herkäksipä oli käynytkin jo muoripaha. Jotakin tavatonta, ennen kokematonta oli hänessäkin ratkennut tämän kevätkauden aikana. Hän kuitenkin häpesi sitä, terhistyi piankin toimen muurahaiseksi jälleen.

— Menkää kamariin siitä! Minulla on pullat uunissa. Kahvit pyöräytän tuossa paikassa.

— Me menemme sillä välin ohraa kylvämään. Lupasin isälle.

— Menkää nyt vaikka sinnekin! Kauankos te kahteen henkeen sieltä kahville juoksette. Huudan, kun saan valmiiksi.

Isä valjasteli hevosta kylvykoneen eteen. Hän huomasi nuoret jo pihassa, sitten käsi kädessä alas pellolle rientävän. Hänen leppoisa isän sydämensä kihahti niinkuin kipollinen haaleaa vettä olisi nakattu hyväksi lämmitetyn saunankiukaan kiville. Tuota hän oli toivonut, tyttöäkin, juuri tuota... Katinvillat rahoista ja lisämanttaaleista! He lähenivät naureskellen. Isä touhusi hevosen takana, eikä ollut huomaavinaan heitä.

— Hei, isä! Me tulemme nyt kylvämään!

— Minäkin, jos kelpaan!

— Jo helkkarissa... meille aina kelpaa, mottimiehet helluntaina!

— Sinä arvasit oikein, siellä hän oli sahojaan teroittamassa.

— Milloinkas vanha koira valetta haukkuu. Kun juuri sopivasti sain tuon pellonkin siementä vaille. Kas tässä hevonen ja rattaat. Pane rapisemaan jyväsi!

Poika tarkasteli kylvökoneen syöttöaukkoja ja vantaita. Sitä samaa tyttökin, punoittavana naureskellen. Ei ollut vaikea nähdä, että tämä, kaikki olevainen ja vasta tulevainen oli kovasti ukolle mieliin. Hän nosteli housujaan, potki multakokkareita, kopisteli piippuaan.

— Sinä varmaankin lähdet kylvömiehen perässä sitkainta pistämään, sanoi hän Allille.

— Sitkainta pistämään? Mitä se on? En ole kuullutkaan tätä ennen.

— Et ole kuullut montaa muuta, mitä kuulet ja näet, kun vaihdat virkaa mottimiehestä kylvömieheksi, miehen naiseksi tarkoitan. Niin ne sitkaimet tuota. Ei mahda tuo poikakaan niistä enää tietää, vaikka on olevinaan ammattineuvoja.

— Tiedän kyllä, mutta varmaan isä paremmin. Selitä se hänelle.

Sitkaimen pistäjä oli kylvömiehen apusilmä, tavallisesti nuori poika tahi tyttö. Hän asteli kylvömiehen perässä ja pisteli lehtipuun varpuja kylvöksen rajaan. Sitten kylväjän itsensä ei tarvinnut tarkkailla muuta kuin sitkaimia. Koneella kylväjä ei tarvinnut näitä, koska vantaan jäljet näkyivät pellossa. Mutta vahinkoa siitä kuitenkaan ei olisi, siunausta ennemminkin.

— Kevään taikaa! Siunausta! Siispä sitkaintyttö, nouda varpusi metsästä!

Nuori kylväjä täydensi vanhan selitykset, eikä sitkaintyttö liioin vitkastellut. Tuota pikaa hänellä oli kädessään nippu vihoittavia koivunvarpuja. Kylväjä peräytti hevosta, vantaat alkoivat piirtää, jyvät juosta ja sitkaintyttö varpujaan pistellä. Mutta ennen sitä hän riisui avojaloin kuten metsämiehen kylvömailla eilen ja tänään.

Katsohan tuota västäräkkiä! Vanha kylvömies jäi tarkkailemaan, että piippunsa unohti. Kaunispa olikin tuo jalka ja nuoren sitkaintytön jalan jälki! Ruumis notkea, sielu sulava... Tuollaisessa mielellään viivähti myös vanhan miehen silmä helluntailauantaina.

Peltokivelle hän istui, mietti ja katseli, istui ja poltteli. Kylväjä tuli ja meni. Sitkaintyttö hymyili ja meni, pisteli lehtivarpuja siemenrajaan, jätti kauniita jälkiä pellon muhevaan multaan. Jo keltavästäräkkejäkin hyppeli hänen perässään kolme tahi neljä. Se oli hyvän kylvöpäivän merkki, samoin kuin härmeseitit pellon pinnassa. Niitäkin välkehti tänään runsaasti.

Äidin ääni kuului pihamaalta.

— Kihlakahville! Alli ja Ville! Isä ja Vihtori, tulkaa tekin!

— Kyllä kuullaan, pian tullaan, vastaili poika nauraen, toinen kuin kaikuna saunan ovelta: kuullaan... tullaan!

Mutta pihamaalta tupaan pyörähti jo äiti, se kuningatarmehiläinen, niin aina! Mitäs kerran Pajusen räätäli, mehiläishoitaja, kertoilikaan omista kuningattaristaan? Että muka yksi vain pesässään ja että kuhnurit tapetaan, vain yksi jätetään, häämatkalle apumieheksi, kyytipojaksi...

Onneksi ihminen sentään ei ole mikään ampiainen, ei ainakaan meidän Aina. Rinnalleen hän ottaa tuon toisen, sen näkee kaikesta, kuulee sen jo äänestäkin. Eikä hän tapa kuhnureitaan, vaikka ei tarvitsekaan enää. Juhlat valmistaa. Ruoat laittaa. Pullat ja kihlakahvit...

— Pullat jäähtyy! Joutukaa!

Ei ole hyvä enää viipyä. He joutuvat, käsikkäin juosten sitkaintyttö ja kylväjäpoika, sieltä lämmittäjäpoikakin jo savuavan saunansa takaa. Mutta sitkaintytön askelten jäljissä pyörähtelee, killistelee ja keikistelee jo puoli tusinaa sirkeäsilmäisiä pikku västäräkkejä. Ja seittilankoja pellon päällä... Kuin hämähäkin nuotta auringon paisteessa! Kylvöpäivä! Helluntain aatto on tänään... hupaisempi kuin vuosikymmeniin!

Kyllä kuullaan. Jo tullaan. Pane sokerit sulamaan, Aina! Niin aina...