[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fISMy_2-OuHe8hvluUW7Bb61lwNFGIFNpPMhh0u4diSk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2657,"Pääsiäisestä helluntaihin","Karhumäki, Urho",1891,1947,"2657-karhumaki-urho-paasiaisesta-helluntaihin","2657__Karhumäki_Urho__Pääsiäisestä_helluntaihin","Kertomus keväästä luonnossa ja ihmissydämissä","romaani",[],[],"fi",1945,null,41773,271017,true,[],[],[],"Kertomus seuraa kaupungista maaseudulle saapuvaa Allia, joka aloittaa uuden elämänvaiheen kevään kynnyksellä. Sota-ajan jälkeiseen tunnelmaan sijoittuva teos kuvaa luonnon heräämistä ja ihmisten välisiä suhteita pienellä paikkakunnalla.","Urho Karhumäen 'Pääsiäisestä helluntaihin' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2657. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja\nlevityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","PÄÄSIÄISESTÄ HELLUNTAIHIN\n\nKertomus keväästä luonnossa ja ihmissydämissä\n\n\nKirj.\n\nURHO KARHUMÄKI\n\n\n\n\n\nPorvoo • Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1945.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nJunaveturi huokasi pitkään, toisen kerran, yhä taajempaan. Sitten ei\nkuulunut enää muuta kuin häipyvää kolinaa, näkyi taivaalle hajoavaa\nsavua. Laiturille jäänyt matkustaja seisoi reppu selässä, katseli ja\nkuunteli. Kuin heitettynä hän oli tipahtanut siihen kuin kalamiehen\nkissa rantakivelle. Kirkas keväinen ilta oli, mutta hänellä orpoutensa\nhavaitsevalla matkailijalla oli haikeat allin ajatukset. Ehkä ne\nhyvinkin sopivat hänelle, koska Alli oli hänen nimensä.\n\nJa tässäkö hän nyt jäisi haikailemaan olleen ja menneen junan savuja!\nKaikkea vielä! Paha maailma ja rauhaton kaupunki oli savupilviin\nhäipynyt. Maaseudun rauha enemmän kuin kaksi keväistä kuukautta\nkangasteli edessäpäin. Pois siis allin ajatukset! Ja murheet hevosille!\n\nNäin hän kohensi luontoaan samalla kuin selkäreppuaan. Se oli raskas ja\npulleva. Oli tullut sullotuksi siihen yhtä jos toista, niinkuin edessä\nolisi ollut matka maapallon ympäri.\n\nMutta oliko tosiaan hän ainoa harhaileva sielu tällä vaivaisella\npysäkillä? Murheellinen toteamus, ketään ei näkynyt, vain yksinäinen\npysäkkitalo, paremminkin yksityissauna kuin valtion rakennus.\nHalkopinoja oli kasattu silmän kantamattomiin. Olipa siinä mottia\nkerrakseen! Miten monta hopea- ja kultamerkkiä niillä olikaan ansaittu?\n\nHän katsahti omien kättensä työllä ansaittuun kultakirveeseen\npuseron rintapielessä. Se oli saavutus, josta hän hieman ylpeili.\nHarvassa mahtoi olla niitä konttorineitosia, joilla tällaistakaan\nkuntoisuustodistusta oli uudelle työnantajalleen esitettävänä.\nOikeastaan hän tälle matkalle lähtiessään oli luottanutkin pikkuiseen\nkultakirveeseensä enemmän kuin eräisiin papereihin, joita niitäkin\noli selkärepussa muistilehtiön välissä, kauppaopiston päästötodistus,\nparemman puoleinen, todistus viiden vuoden nuhteettomasta palveluksesta\nvesijohtoliikkeessä, erikoistodistus kirjanpidossa, konekirjoituksessa,\npikakirjoituksessa, niin ja niin monta sanaa... Roskaa! Kaikkea hän\nolikin pakannut kannettavakseen erämaahan! Totisesti täällä ei elänyt,\nei liikkunut yhtä ristinsielua.\n\nLiikkuipas kuitenkin lopulta. Halkopinon takaa kapsahti esiin pieni\näijänkäppyrä ruskeat pieksusaappaat jalassa. Jonkinlainen virkalakki,\nlippareuhka miehellä oli päässä. Pysäkin hoitaja hän nähtävästi oli.\nKulkurityttö käveli vastaan, tervehti ja alkoi haastatella.\n\n— Kas ihmettä! Taivaastako te siihen tipahditte!\n\n— Neitihän tuota paremminkin.\n\n— Junasta minä vain! Tyttö naurahti iloisen vapautuneesti, kun\nlopultakin toki puhetoverin oli keksinyt.\n\n— Eikö passannut tämän pitemmälle jatkaa?\n\nÄijä tarkkaili ystävällisen tutkivasti tihruisilla silmillään, kuin\npakaasikollin painoa olisi arvioinut. Tarvitsikohan tuota punnita,\nennen kuin läppäisi lapun selkään? Tyttö katseli vastaan harmittomasti\n— eri virkamies valtion saunassa! Hän tunsi virkistyvänsä yhä enemmän.\nTuolta äijältä hän pusertaisi monta tärkeää tietoa, ennen kuin alkaisi\npatikkamatkansa tuntemattomiin mottimetsiin. Hän vastasi tehtyyn\nkysymykseen, johdattaen samalla keskustelua tarkoittamaansa tienpäätä\nkohti.\n\n— Ei passannut, rahat loppuivat kesken aikojaan. Mutta olisiko se ollut\ntarpeellistakaan? Näkyypä tällä teidänkin paikkakunnallanne olevan\nmottitöitä.\n\n— Mottitöitä!\n\nÄijän silmät räpsähtivät, ikäänkuin junan kiljahdukseen pienestä\nnokkaunestansa olisi herännyt. Hän perääntyi askelen verran ja\nraaputteli niskaansa lippalakin alta.\n\n— Eikö ole vai eikö kelpaa?\n\nTyttö nauroi. Noin eheitä ja valkoisia hampaita äijä ei muistanut\nnähneensä pitkiin aikoihin. Hän katsoi tarkemmin, raaputtaen yhä\nniskaa. Sanojakin häneltä jälleen lähti, vaikka ei vastausta\nkysymyksiin.\n\n— Vai mottitöihin! Kaikkia mun kirjoissani näkyy...\n\n— Niinpä näkyy! Katselettekin kuin myrskynmerkkiä allakasta!\n\n— Myrskynmerkkiä hi-hi... Allakasta he-he.\n\n— Ettekö ennen ole nähnyt tällaista?\n\n— En ole, enpä juuri tuollaista...\n\n— Nyt näette. Mutta kun kylliksenne olette katsellut, niin saatte\nneuvoa minulle yöpymispaikan lähikylissä.\n\n— Häh?\n\n— Asunnon ja saunan tarkoitan. Ellette keksi, niin jään omaksi\nharmiksenne koko pääsiäisen pyhiksi tuohon valtion saunaan.\n\n— Älkää levottomia! Minulla on jo harmi, elinkautinen tarkoitan.\n\nTyttö nauroi ja äijäkin hikersi.\n\n— Selvittäkää tämä juttu, niin pääsette minusta, johdatteli\npääsiäisharmi jälleen raiteille.\n\n— Ettei tule yhteentörmäyksiä, juupa juu! myönteli virkamies.\n\n— Olen tuntematon täällä, kuten näette. Tiestä en tiedä. Ketään en\ntunne. Köyhäkin olen sitäpaitsi. Kaikki, mitä omistan, on tässä\nrepussa. Yhtä ja toista sentään osaan tehdä, mottiakin tarvittaessa.\n\n— Kuusitoista olette jo tehnyt! Näen sen tuosta rintakirveestä, auttoi\näijä hoksaavaisena.\n\n— Tarkalleen! Mutta kyllä siinä urakkaakin oli.\n\n— Varmasti olikin! Ei se ole niin helppoa kuin kananmunan vispaaminen.\n\n— Eikä sekään, niinkuin sivustakatsoja luulisi. Mutta neuvokaahan minut\nnyt lähimpään taloon, jossa pääsisin yrittämään.\n\n— Motintekoa vai munan vispaamista?\n\n— Vaikka kumpaakin! nauroi tyttö.\n\n— Lähimpään taloon en teitä neuvoisi. Siellä ei ole munia ja\nmottitöidenkin laita on vähän sitä ja tätä.\n\n— Entä seuraavassa talossa?\n\n— Jaa Mäkelässä. Ei sielläkään ole kanoja, eikä liioin munia, ei juuri\nmuuta kuin luteita. — Äijä raaputteli mietteliäänä niskaansa, niinkuin\nsielläkin olisi ollut viimeksi mainittuja.\n\n— Entä kolmannessa talossa?\n\n— Kolmatta taloa ei sitten olekaan, paitsi metsän takana.\n\n— Onko se suuri?\n\n— Vähän suurenpuoleinen.\n\n— Kilometreissä tarkoitan.\n\n— Mitähän mahtanee olla peninkuorman verta.\n\n— Peninkuorma! Matkakos tämä nyt nuorelle motin tekijälle! Jos vain\nsieltä sitten löytyisi.\n\n— Löytyy kyllä! Semmoinen talo, jossa on kana, vaan ei luteita.\n\n— Emäntääkö tarkoitatte?\n\n— Emäntää niin. Purolan muorin kanssa eivät luteet tule omilleen.\n\n— Tulisinkohan minä?\n\nÄijä katsahti silmäänsä siristäen, painoa tunnustelevasti.\n\n— Riippuu siitä, pääsettekö jenkoihin!\n\n— Luulenpa pääseväni. Olen työskennellyt viisi vuotta\nvesijohtoliikkeessä.\n\n— Vai vesijohtoliikkeessä! Äijän suu revähti selko selälleen.\n\n— Hauskaa pääsiäistä! Kiitos neuvoistanne!\n\n— Sitä samaa... hauskaa ja kiitosta.\n\nKohentaen reppuaan tyttö lähti. Valtion saunan vanha virkamies jäi\nniskaansa raappien akkiloimaan.\n\n— Kaikkia mun kirjoissani! Eipä tuollaisia mottimiehiä kuitenkaan joka\npäivä.\n\nTyttö asteli reippaasti puupinojen takaa alkavaa ajotietä. Raiteet\nkiilsivät, tien keskustakin oli tasaista ja kovaa. Kauanko tässä\nkymmentä kilometriä...? Hän asteli maaottelumarssin reipasta tahtia,\ntasaisten niittymaiden ja metsäsaarekkeiden välitse johdattelevaa\ntietä. Sittenpä jo pian tulivatkin ne kaksi taloa, joissa ei ollut\nmunia eikä kanoja. Mutta millainen mahtoi olla talo ja emäntäkana\nmetsän takana? Millainen metsätie ja sen »peninkuorma?» Kuin\nvastaukseksi tie kääntyi synkkään metsään, jossa kasvoi suuria puita.\nTuollaisia runkoja ei konttorihiiren voimilla motitettaisi. Kenellä\nvielä mahtoikin olla noin koskematonta aarniometsää? Se kävi selville\nennen pitkää. Valtion hoitoalue... oli merkitty mustilla kirjaimilla\nvalkoiseen tauluun.\n\nKetään muita kulkijoita ei liikkunut tiellä. Vain punalakkinen tikka\nlennähteli hänen edellään puusta puuhun. Niska tanassa se seisoi\nsomasti puun runkoa vasten, koputellen kuin sisään pyrkiäkseen. Yhtään\novea ei avattu. Matkaa oli jatkettava lyhyin aaltoilevin lennähdyksin.\nNoinkohan tässä vielä minäkin?\n\nHän mietti jos mitäkin jatkaessaan tikan matkassa ripein askelin.\nMitä elämyksiä, nousu- ja laskupyrähdyksiä tänä keväänä olisi edessä?\nMitä jo tänä iltanakin? Saisiko kulkija yösijaa siinä talossa, jossa\noli »kana», vaan ei luteita. Ellei, niin oli koputettava toiseen,\nkolmanteen... ehkä neljänteen. Ehkä loppujen lopuksi saunaan tahi\nlehmien seuraksi navettaan, tikka parka! Eivätkö noidat ja »rullit»\nennen pääsiäisöinä majoittuneet navettoihin? Hui! Mutta pois pelko!\nJoka leikkiin ryhtyy, hän leikissä kestäköön!\n\nHän koetti rohkaista luontoaan, mikä enää ei ollut kovinkaan korkeassa\nkurssissa. Metsä oli liian suuri, liian hiljainenkin. Aurinko aleni\nja puiden varjot pitenivät. Hän muisti kuulleensa kertomuksia\nmetsätaipaleiden »sudenvirstoista», jotka puolella pitenivät tunnin\nkävelymatkan jälkeen. Jospa tämä »peninkuorma» samoin?\n\nYhä synkemmäksi metsä hämärtyi. Auringon purppuraa näkyi enää vain\npuiden latvoissa. Puolen tunnin kuluttua peittäisi pimeys maan.\nJalankulkija kiihdytti yhä vauhtiaan. Jaloissa alkoi tuntua jo\npuutumista ja selässä pakotusta, hikikarpalot kihelmöitsivät kasvoilla.\nReppu tuntui sietämättömän raskaalta. Että hän kaikkea tarpeetonta\nkamaa olikin kerännyt sinne!\n\nHänen täytyi heittää se hetkeksi, levähtää ja mietiskellä valon\npilkahduksia etsiskellen. Mitä tuosta, vaikka metsä olikin suuri\nja pimeä. Olihan tie selvä ja sileä. Susia ei tähän maailman\naikaan metsissä liikkunut eikä noitiakaan enää. Pääsiäisen aattona\nlämmitettiin jokaisessa maalaistalossa sauna.\n\nTämä lämmittävä mielikuva pyyhkäisi väsymyksen hänen jäsenistään. Hän\nnousi jatkaen reippaasti matkaansa. Jo harveni metsä ja avartui taivas.\nTien käänteessä avautui vähäinen metsäpelto heinälatoineen. Sen jatkona\nseurasi ahoniittyä tai laidunmaata, sitten isompia kumpuilevia peltoja\nja niiden takana hauskasti kaartuva järven ranta. Rinnemaassa, tien\nlaidassa seisoi pikkuinen harmaa talo, kyyhötti kuin muniva kana. Sen\n»kanan» pesä varmaan olikin.\n\nIloinen rohkeuden henki valtasi hänet siitä huolimatta, tahi ehkä sen\nvuoksi. Reippaasti, vähääkään arkailematta hän kääntyi taloon riihen ja\nmustaotsaisen saunan ohitse. Sen pienen neliruutuisen ikkunan rakosista\ntuoksahti tielle saakka suloisen lämpöinen henkäys. Käy sisään! Täällä\non vielä vieraan vara! se tuntui henkäilevän. Suuri mielihalu hänellä\nsiihen olikin. Mutta järki puheli järjen kieltä. Tuntemattoman kulkijan\ntie ihmisten pääsiäissaunaan kävi tuon oven kautta, mikäli ollenkaan\nkävi. Siitäpä nyt viipymättä oli otettava selvää. Eteinen oli hämärä.\nHän sai haparoida ovea ja kahvaa, joka käteen osuttuaan oli sitä\ntukevampi, kuin puunoksa, ehkä se sellainen olikin. Takkauunissa paloi\ntuli. Se valaisi hämärän leppoisasti asuinhuonetta, jossa kaksi miestä\nalusvaatteisillaan liikuskeli. Vieras tunsi itsensä noloksi, milteipä\nyllätetyksi, talon miehet eivät vähääkään.\n\n— Hyvää iltaa! tervehti vieras hiljaisella äänellä.\n\n— Ehtoota, vastasi miehistä vanhempi, pyöreänaamainen ja lihavahko.\n\n— Ehtoota, ehtoota! ehätti myös nuorempi, kaitakasvoinen naurahtaen\nsamalla tarkoituksettoman lapsekkaasti. Vanhempi hääräsi touhukkaana\npillivartisen piippunsa kimpussa. Hän imi ja puhalsi, kiersi\nvarren irti ja taas puhalsi. Silmät lystikkäässä perunanenäisessä\npullonaamassa paisuivat ja pyöristyivät kahdeksi pikku palloksi.\nPiippu nähtävästi antoi miehelle nyt ja aina paljon mieluisaa touhua.\nLopultakin hän sai pesän selväksi ja ruuvasi varren kiinni.\n\nMutta huoneen hämärästä sivunurkasta ilmestyi vielä kolmaskin ihminen,\njoka ensi tervehdysten aikana ei antanut itsestään merkkiä. Hän\nhyökkäsi miesten kimppuun kuin hälväisty ampiainen, mutta vierasta ei\nollut huomaavinaan.\n\n— Ja aina sinun pitää tuon piippusi kanssa!\n\n— Aina, niin aina! myönsi ukko leppoisasti.\n\n— Ja sinä siinä! Toljottaa kuin härkä uutta konttia!\n\nNuori mies ei ollut tietääkseenkään enempää kuin vanhempi, tuskin\nsenkään vertaa. Miehet olivat erirakenteiset, mutta heidän\nvälinpitämättömässä, milteipä ärsyttävässä olemuksessaan oli kuitenkin\njotakin samaa. Hyvinkin he saattoivat olla isä ja poika. Naishenkilöstä\nsen sijaan ei ollut vähintäkään epäilyn varaa. Hän oli se »kana», josta\npysäkinhoitaja niin kunnioituksella puhui. Heittäen tuikean silmäyksen\nniin miehiinsä kuin odottamattomaan vieraaseen emäntä riensi ämpärit\nkädessä ulos. Ovi paukahti perässä, mikä tuntuikin hyvin luontevalta.\nTämä nähtävästi ei tapahtunut ensimmäistä kertaa. Miehet naurahtivat\nvapautuneesti.\n\n— On siinä muoria, tuossa meidän äidissä, on aina, kehaisi isä.\n\n— On siinä, joo! Poika nauroi hetkotteli pitkän aikaa. Hän nähtävästi\noli vajaakykyinen. Mutta isännällä riitti yhä puuhaa piipustansa.\nHän sulloi tupakkaa sen pesään ja imi lupsutteli ilman tulta. Sitten\nhän kuitenkin hyssyttävin askelin kiiruhti noutamaan uunista tulta.\nLyhyet sääret lengottivat astuessa. Mutta takamukset muodostivat suuren\npyöreän perän, jota karkea valkoinen kangas peitti kuin jauhokuormaa.\nOlikohan kipakka pikku emäntä joskus lätkäissyt siihen? Suuttumaan hän\ntuskin saisi tuota miestä, vaikka parsinneulalla pistäisi! Kaikkea\nhassua vieras ajatteli, hyvää aikaa kun oli.\n\n— No, istumaan tarttee käydä. Täällä on lavittaa ja vaikka tuohon\nsängyn laidallekin, hoksasi isäntä vihdoin. Hän viittasi kädellään\npenkille, äänessään vilpitön ystävällisyys.\n\n— Istumaan niin, tarttee käydä, joo! touhusi myös poika.\n\nVieras kiitti ja istuutui. Noiden kanssa tuskin kannatti ryhtyä\nasiallisiin neuvotteluihin. Oli rauhassa odoteltava ampiaista. Ehkä hän\npiankin ulkoa pesään lennähtäisi.\n\nEipä kovinkaan pian. Äijä kerkisi juttuamaan talvesta ja keväästä,\nsonnanajosta ja pääsiäismarkkinoista, maailman sodasta ja tulevasta\nrauhasta. Mutta penkin tyvelle istahtaneen kulkijan matkoista\npääsiäislauantaina ei puhuttu puolta sanaa. Outo paikka se oli, parasta\nsittenkin odottaa. Penkki oli pitkä ja leveä. Teki mieli heittäytyä\npitkälleen lepäilemään, ja olisi hän varmaan sen tehnytkin, ellei\nolisi pelännyt emäntää, jota vain ei ruvennut kuulumaan. Tupa oli\nlämpöinen ja leivinuuni uhosi joidenkin herkullisten laatikkopaistosten\ntuoksua. Ukko rupatteli yhä vastausta odottamatta. Unettamaan tässä\npian alkaisi, ellei kohta pääsisi saunaan ja sitten oikein sänkyyn\nnukkumaan. Se olisi ihanaa! Odottelija katkaisi kuitenkin liioilta\ntoivelintusiltaan siivet. Vaikkapa vain tähän penkillekin, reppu\npäänaluisena. Kun se ukonilma vain nyt tulisi! Eiköhän jo piankin\ntärähtäisi.\n\nJa lopultakin eteisessä kopisi. Emäntä palasi ämpäri kädessä,\npuusylyys toisella käsivarrella. Hän selviytyi niistä nopeasti, veteli\npaistilaatikoitaan uunista ja ryhtyi ripeästi tuvan pöytää kattamaan.\nVierasta hän ei vieläkään ollut huomaavinaan. Tämän itsensä täytyi\ntehdä herätys, hän ei voinut kauemmin enää odottaa.\n\n— Olen yötilaa vailla. Voisinkohan tässä talossa sitä saada?\n\n— Jassoo! Emäntä katsahti tuikeasti, ensi kerran.\n\n— Suokaa anteeksi, että näin myöhäiseen juhlapäivän aattona tulin\nrauhaanne häiritsemään, mutta ei nyt ole muutakaan mahdollisuutta.\n\nIsäntä aikoi vastata, mutta läkkipeltinen paistoslaatikko emännän\nkädestä putosi kolahtaen pöydälle ja keskeytti sen. He kaikki jäivät\nodottamaan, tuntui kuin seinäkellokin olisi niin tehnyt askeleitaan\npidätellen.\n\n— Eikö omaisiin ole turvaa? Onko niin outo paikkakunta?\n\n— Niin on! vastasi puhuteltu kuten totta oli.\n\n— Meillä ei ole vieraspaikkoja eikä ruokia kaupunkilaiselle\nherrasväelle.\n\n— Mitä tuota turhia. On kai meillä paikkoja ja ruokiakin, alkoi isäntä\nsovitella.\n\n— On niin, poikakin jälleen myötäili.\n\n— On teille, kun täytyy olla! Pöytään käykää!\n\nSe tämähti kuin kaksi korvapuustia. Miehet kuitenkaan eivät näyttäneet\nolevan niistä tietääkseen, astelivat vain peräkanaa pöytään, he kaksi\ntallukkaparkaa. Vieras tunsi asiansa kerrassaan menetetyksi. Hän nousi\nlähteäkseen.\n\n— Miten pitkälti tästä tulee matkaa seuraavaan taloon? kysyi hän.\n\n— Yön selkäänkö hän meinaa, juhlan aattona? Sehän on häpeäksi talolle,\nmeinaan tuota... Ajattele nyt vähän, Aina!\n\n— Niin aina, säesti poika.\n\n— Kuka tässä on yön selkään lähtemisestä puhunut. Minähän sanoin, että\nei ole vieraspaikkoja eikä ruokia kaupunkilaiselle herrasväelle.\n\n— Suokaa anteeksi emäntä! Näytänkö minä mielestänne herraskaiselta? Ja\nmitä ruokaan tulee, niin siitä ei murhetta, minulla on repussa eväitä.\nNukkumaan voin mainiosti heittäytyä tuohon penkille. Saunassa kuitenkin\nkäväisisin ennen sitä, jos sallitte.\n\n— Saunassa niin, tottakai! Löylyä riittää, minä takaan...\n\n— Ja minä...\n\n— Ja minä!... Että jauhattelet leipää ja pidät suusi kiinni!\n\nMiten se kävisi laatuun? Sitä varmaan he kaikki vähän mietiskelivät,\npaitsi kello, joka käydä naksahteli. Ei emäntäkään enempiä selitellyt.\nHän käväisi kamarissa tuoden sieltä pesuvadin, saippuan ja\npyyhinliinan, jotka työnsi vieraan käteen.\n\n— Lamppu ja tulitikkulaatikko ovat saunan ikkunalla, kylpyvihtoja\neteisen naulassa, sanoi hän.\n\n— Kiitoksia emäntä!\n\n— Ei kestä!\n\nMiten kukin halusi tuon ottaa. Voiton puolelle selviytynyt vieras\nkäsitti sen parhaimmalla tavalla. Kepein askelin hän riensi saunaan,\njoka mustaotsaisena, mutta lämminsylisenä otti hänet vastaan. Tulitikut\nja »kitupiikki» löytyivät neuvotusta paikasta, samoin lehtevä\nkylpyvihta. Lämpimiä vesiä oli myös lauhkeita padassa ja saavissa\nriittämiin. Köyryselkäinen kivikiuas suhisi rattoisasti.\n\nAlli riisuutui, hauteli vihdan ja kiipesi lavoille. Pienestä\npuukipposesta hän ripotteli vettä mustaan kiukaaseen. Mehevätuoksuinen\nlöyly kihosi hiljalleen. Lämminhahtuvaisena pilvenä se kietoi hänet\nihanasti hiveleviin vaippoihinsa. Kesätuoksuiseksi hautunut kylpyvihta\nlisäsi hetken nautittavuutta. Hän tunsi leppoisasti väsyvänsä, mutta\nsamalla niin suloisesti virkistyvänsä. Siinä se varmaan olikin, tämän\nsuomalaisen savusaunan erikoisuus, sen tenhoava salaisuus. Hän jätti\nmurheet, niin menneet kuin tulevaiset. Entisestä elämästään irtautuneen\nihmisen oli parasta ottaa uudesta irti jokainen hetki niin aitona kuin\nse eteen tuli. Hän teki näin, lisäsi löylyä, nauttien kylpi, hangaten\nhauteli, holvaten pesi.\n\nVasta ulkona hän päivän ruskojen häviämisestä huomasi, miten kauan ja\nperusteellisesti oli nautiskellut. Perhe oli aikapäiviä lopettanut\nilta-ateriansa, poika käynyt nukkumaan, emäntä korjannut pöydän. Isäntä\nvain askaroitsi takkauunin ääressä ainaisia omiansa.\n\n— Lähtikö kivistä löylyä? tiedusti hän tulihiiliä kaivellen.\n\n— Vaikka millä mitalla! Kiitoksia vain.\n\n— Illalliselle ja nukkumaan jo! lopetti emäntä enemmät puhumiset ja\nkehumiset. Hän avasi oven vähäiseen kamariin, jonka pöytään ruoka oli\nkatettu, sänkyyn vuode avattu.\n\n— Tarttee nyt haukata illallista ja sitten nukkumaan enempiä kukkumatta.\n\nEmäntä ravisti pientä pöytälamppua kuin osoittaen, ettei liikoja öljyjä\nollut »kukkumalla» haaskattavaksi. Hyvää yötä toivottaen hän lähti. Ovi\nnapsahti lukkoon.\n\nPöytä oli houkutteleva, puhtaalla liinalla verhottu ja siististi\nkatettu. Ruokaa oli siinä runsaasti, kahdenlaista tuoreleipää ja\nsärvintä, lihaa ja voita, peruna- ja lanttulaatikkoa, uunijuustoa ja\nmämmituohinen, maitoa kannussa, kirnupiimää tuopissa.\n\nOliko hän »hieno kaupunkilainen» nähnyt tällaista pöytää edes\nunissaan viiteen vuoteen? Mikä oli tässä tarkoitus? Oliko syötävä vai\nnäpisteltävä? Kuka emomehiläisen aivoitukset nyt ymmärsi?\n\nTerve järki tuli avuksi. Laatikot kuivuisivat, maito pahentuisi. Sen\nenempiä nirsuilematta hän hyökkäsi tämän verrattoman ruokapöydän\nkimppuun halulla ja taidolla, mikä olisi ollut nautinto myös\navaimenreiästä katselijalle. Hän söi hätiköiden ja liikaa, paljonkin\nliikaa, sukupuolensa ja muut asianhaarat huomioon ottaen. Mitkä olivat\ntämän hetken tärkeimmät asianhaarat? Ruoka pöydässä! Nälkä vatsassa!\nVähän öljyä lampussa! Sitä piti säästää... enempiä kukkumatta.\n\nHän kävi toimeen reippaasti... ja suoritti sen sataprosenttisesti,\nolisi vesijohtoliikkeen johtaja sanonut. Viimeiseksi hän tyhjensi\nmaitokannun ja piimätuopin, jotteivät ne mainiot juomat yön aikana\nturhan tähden happanisi. Sammutettuaan lampun hän kävi vuoteeseen.\nSänky oli kuin laatikko, mutta sen pielukset olivat pehmeät ja lakanat\nniin suloisen karheat. Niiden puhdas pellavainen tuoksu hiveli\nihanasti. Hän hieroi nuorteita jäseniään hengittäen syvään.\n\nEnsimmäinen päivä »uutta elämää» oli lopussa. Hän käväisi mielessään\nnopeasti sen monet pikku vaiheet, joista muutamat olivat aika\njännittäviäkin. Hyvä alku vaikeuksista huolimatta. Päivä kuin\nhelminauha. Hän sormeili ja siveli sitä hetken. Unitonttu hiipi ja\nsiveli hänen silmiänsä. Helminauha unohtui kätkemättä, se ei ollut\nvaarallista. Kukaan täällä ei sitä häneltä varastaisi.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nAurinko paistoi ikkunasta seinälle ripustettuun kuvaan; sotilaspukuisen\nnuoren miehen kasvoihin. Se oli vähäinen valokuvasuurennus. Eilen\nillalla öljylampun hämärässä valossa Alli ei tullut huomanneeksi sitä.\nMiehellä oli tuuhea aaltoileva tukka, suuret silmät ja teeskentelemätön\nhymy. Kuin mikäkin filmitähti! Tuollainen välittömyys oli harvinaista\ntavallisella ihmisellä valokuvassa.\n\nUnet silmistään karistaen Alli jäi pitkäksi aikaa kuvaa katsomaan.\nNuori mies oli aina herättänyt hänessä mielenkiintoa, mitäpä\nolevaista luontoansa kieltämään. Myös tämä kiinnosti. Hereä\naamuvalaistus elävöitti kuvaa ja hänen virkistyviä ajatuksiaan.\nPoika varmaan oli »siellä jossakin». Tämä kuva oli nähtävästi hänen\nasevelvollisuusajoiltansa. Nyt mies oli jo kahden sodan vaiheet\nläpäissyt tekijä, kersantti, ties mikä ritari. Iältään poika saattoi\nolla ehkä kolmenkymmenen vaiheissa, vajakykyinen naurava poika pari\nkolme vuotta nuorempi. Mahtoiko talossa muita lapsia ollakaan? Jos tämä\nritari sodassa säilyisi, niin hänestä tulisi taloon uusi isäntä. Hyvään\ntarpeeseen sellainen jo tässä olisikin.\n\nHän havahtui ja naurahti mietteilleen. Kulkijatyttö armosängyssä\nmaaten järjesteli talon asioita kuin omia hiuksiaan jo ennenkin sitä.\nHän katsahti kelloonsa. Se oli vähää vaille kuusi. Emäntä jo kuului\ntuvan puolella rapistelevan. Maalaisihmiset nousevat varhain; ehkä\nnavetta-askareillaankin oli jo käynyt. Kumpi nyt olisi järkevämpää,\njäädä makailemaan vai pyrkiä auttamaan? Tätä oli harkittava, kuten\nkaikkea muuta. Eilisillan kokemukset eivät siihen paljonkaan neuvoa\nantaneet. Jännittävä päivä tästäkin saattoi tulla. Täysin siemauksin\nhän kaikesta tähän saakka oli nauttinut ja yönsä hyvin levännyt. Hätäkö\nnäissä voimissa ja tässä vireessä vaikka mottimetsiin painua. Hän\nnousi, pukeutui ja kiiruhti tupaan.\n\nEmäntä kaatoi kahvia kuppeihin, joita pöydän päähän oli aseteltu kolme\nparia. Isäntä piippuineen hissutteli keskilattialla, poika istui\npenkkijakkaralla. Huomentervehdykseen miehet vastasivat kohteliaasti,\nemäntä lyhyeen, hieman kireästi. Oliko hän jälleen vihainen tai\nyllättynyt? Uusi päivä toi uudet käänteet. Hyvät neuvot olivat aina\ntarpeen. Tuskin hetkeäkään viipyen Alli teki ratkaisun ja astui pöytää\nkohti.\n\n— Hyvää huomenta ja hyvää pääsiäistä talonväelle! Nukuin mainiosti ja\nsopivaan aikaan huomaan myös heränneeni.\n\nHän kävi istumaan pojan viereen, joka naurahdellen antoi tilaa. Emäntä\nkatsahti poikaan vihaisen pidättävästi.\n\n— Kannattipa hyvinkin jo nousta! Tämä meidän muori keittää kahvin,\nvaikka pannussa ei niin papuakaan, kehahti isäntä.\n\n— Mitä turhia höpiset! Korviketta tämä vain on, epäsi emäntä rientäen\nneljättä kuppiparia noutamaan.\n\nKahvileipänä oli suuri vehnäpulla, pikku lautasella ruskeaa voita.\n\nEmäntä leikkasi pitkiä viipaleita, teki pojalle ja itselleen voileivät,\nminkä jälkeen tarjosi veitsen vieraalle. Isäntä levitteli voita omalla\ntuppipuukollansa. Sokerirasia oli täynnä pikku palasiksi napsittua\nsokeria.\n\n— Siinä on vähän imelää. Tarttee ottaa ja panna sekaan!\n\nEmäntä työnsi sokeriastiaa vierasta kohti. Tämä kiitti tarjouksesta,\nmutta rapisteli sakariinisirusia pienestä umpirasiastansa.\n\n— No, ehtisi nuo omat antimensa myöhemminkin.\n\n— Jokainen ehtii nyt itse omansa.\n\nVastaus näytti tekevän emäntään hyvän vaikutuksen ja Alli tuli siitä\nmielessään iloiseksi. Hän oli valinnut oikein niin taloon jäädessään\nkuin sen väkeen suhtautuessaan. Samaan tapaan hän päätti jatkaa\nedelleen epäröimättä. Emäntä kaatoi toiset kupit, leikkasi lisää\nleipää, käski ottamaan ja voita levittämään. Isäntä säesteli samaan\nhenkeen... niin aina! Poika naurahteli sopivaan ja sopimattomaan\naikaan, vähän kaikelle ja kaikille, saaden palkakseen vihaisia\nsilmäniskuja. Vieras alkoi yhä enemmän aavistella emännän yrmeyden\nsyitä. Tämä lapsekas poika oli varmaankin kipeimpiä niistä. Milteipä\nsamanarvoinen oli isäntä, tuo hyväntahtoinen tallukka, jonka\ntilille muori luultavasti sijoitti myös ensimmäisen. Syvempiä syitä\nja vaikuttimia hänen äkkipikainen luonteensa tuskin ymmärsi eikä\nehtinyt etsimään. Jokainen pojan tai isän »möhläys», jonka sivullinen\nhuomasi, oli kuin pistos hänen sydämeensä. Kukapa tällä luonnolla ja\nnäissä oloissa halusi vierasta silminnäkijäksi. Parasta siis häipyä\ntielle, ellei sopivalla tavalla kykenisi mukautumaan ja auttamaan.\nIkävää olisi, jos näin pian täytyisi jättää tämä omituinen pikku talo\nasujamineen, saunoineen ja herkkuruokineen. Jokapäiväiseen, ainakin\npyhäpäiväiseen, leipään näytti tässä talossa kuuluvan paljonkin hyvää.\n\nAlli nousi, otti kuppinsa pöydästä, vielä toisetkin parit ja juoksutti\nne pienelle pesupöydälle. Pian hänen silmänsä keksi siellä pesuvadin ja\nastiapyyhkeen.\n\nJo monta vuotta hän itse oli hoitanut pikku taloutensa. Astioiden\npeseminen ja kuivaaminen oli hänen mieliaskareitaan ja kävi häneltä\nkätevästi. Niinpä nytkin tuota pikaa kahvikupit olivat puhtaina ja\nkuivina paikoillaan. Yhteen menoon hän tyhjensi eilisiltana kamariin\nkatetun ruokapöydän ja pesi astiat. Hän tunsi emännän tarkkailevan,\nvaikka ei ollut sitä huomaavinaan. Aamiaista valmistettaessa hän keksi\nuusia töitä, huuhtoi perunat, nouti puita ja hoiteli hellatulta. Kun\npöydän kattamisen aika tuli, asetteli hän ruokailuvälineet neljää\nhenkeä varten. Kananmuniakin keitettiin kaksi kappaletta jokaiselle.\nTalossa oli siis muniviakin kanoja navetan puolella.\n\nNäin yhteistoimin valmisteltu aamiainen joutui ajoissa ja nautittiin\nhyvällä halulla. Isäntä piti iloista puheseuraa, eikä emäntäkään\ntuiskahdellut paitsi pojalle, milloin tämä turhan tähden nauroi tai\njoutavia kertaili. Poika parka totteli, mutta unohti heti. Emännän\napulaisella ei omasta puolestaan ollut mitään valittamista. Hän\nmilteipä tunsi kuuluvansa jo perheeseen. Askartelu oli hänestä\nhupaisaa, jos hän vain olisi keksinyt sitä enemmän.\n\nRadio oli sijoitettu tupaan nurkkahyllylle. Kellon lähetessä kymmentä\npoika aukaisi sen. Tämä nähtävästi oli talon arvokapineista ainoa,\njoka oli uskottu hänen käsiteltäväkseen. Poika ylpeili siitä ja oli\nsyytäkin. Kirkonkellot alkoivat soida. Talonväki kokoontui pöydän\nympärille virsikirjoineen. Alli istui pojan viereen ja seuraili\nsamasta kirjasta. Molemmilla miehillä oli hyvä lauluääni, emännällä\nsensijaan ei alkuakaan. Kuitenkin hän yritteli silmälasit nenällä itse\npuutteellisuuttaan huomaamatta. Isäntä nikkasi pöydän yli silmää. Hän\noli asemaansa mukautunut hupaisa pikku mies, sukkelaälyisempi kuin\nmiltä näytti.\n\nMutta saarnan aikana kävi kuten kirkossa usein ja monelle\nradiokirkossakin. Muoria alkoi ankarasti nukuttaa. Hän nuokkui ja\ntorkahti. Poika seurasi äidin hyvää esimerkkiä. Isäntä jälleen\nselittävästi nikkasi, kaivoi esiin tupakkansa ja piippunsa. Hiljaa\nhän hissutteli ja toimiskeli. Mies oli nähtävästi monta kertaa\nennenkin »kirkossa» tupakoinut ja joutunut kiinni. Tänään toki ei,\nkoska asianomainen tapojen valvoja ei herännyt ennen kuin loppuvirren\nalkaessa. Ihme, miten emäntä istuallaan saattoikin niin sikeästi\nnukkua... ja niin taitavasti herätä. Hän oli siinä käsityksessä, ettei\nkukaan ollut huomannut hänen torkahdustaan.\n\n— Nukutko sinä onneton kirkossa! Jo pitää olla aika unikeko! koveni\nhän pojalle, joka puolestaan hyvitti keksityn synnin raikkaalla\nlukkarinäänellänsä. Oikein hartaasti ja komeasti hän veisasi\nloppuvirren viimeiset säkeistöt.\n\n— Täytyy sulkea jo radio, että akkumalaattori ei kulu! perusteli hän\nseuraavaa toimenpidettään tärkeäntuntuisena.\n\nEmäntä teki kahvitulen hellaan. Isäntä kaivoi esiin tupakkavälineensä\nniinkuin hyvinkin pitkän aikaa olisi paastonnut. Kaikkia tämä vaihdos\npiristi. Sängyn päällä päiväuniansa kehräilevä kissakin hypähti\nlattialle jalkojaan oikoen. Siinä se punaisella suullaan tyytyväisenä\nhaukotteli, rakoisilla silmillään suoraan aurinkoon päin killistellen.\n\nMutta kahvipöydän kattamisessa, kuten vähän myöhemmin päivällisen\nlaittamisessa, vieras jälleen pääsi askaroimaan emännän apulaisena.\nMilteipä kaikki ruoat oli jo aikaisemmin valmistettu, samaa kuin\nillalla: laatikoita, paistoksia, uunijuustoa ja mämmiä. Ruokaa näytti\nolevan riittämiin vierastakin varten kahdeksi pääsiäispyhäksi.\n\nIltapäivällä Alli lähti ympäristöä katselemaan. Pellot kiersivät taloa,\nniitty järven rantaa peltojen alla. Kallioinen vuori metsämaan taustana\nantoi seudulle jylhän erikoisleiman. Kesällä täällä olisi kaunista,\ntalvisin sopivaa hiihtomaastoa huimapäisemmänkin varalle. Naapuritaloja\nei näkynyt, mutta isäntä oli ehtinyt kertoa, että niitä eteenpäin\njohtavan kylätien varrella oli useampiakin, noin harvakseen, kilometrin\npuolentoista välitaipaleilla. Näin olikin asian laita. Kymmenisen\nminuuttia käveltyään hän kohtasi niistä ensimmäisen koivupuiston\nreunassa.\n\nSe oli suurempi talo, asuinrakennus punaiseksi maalattu. Karjarakennus\noli muurattu mäen laitaan ruskeaksi poltetuista tiilistä. Iltapäivän\naurinko lämmitti ne entistäkin ruskeammiksi, valkoreunaiset ikkunat se\nhehkutti lämpimänä säteileviksi silmiksi. Seutua katselemaan lähtenyt\ntarkkailija ei voinut olla pistäytymättä näin kiehtovasti vilkuttavaan\ntaloon.\n\nPihamaa oli aurinkoinen ja avara, mutta ketään ihmisiä ei näkynyt.\nValoisasta, päivän lämmittämästä ulkoeteisestä johti sisään kolme\novea, joista yhden takaa kuului lasten hillitön meteli. Hetkisen\nkuulasteltuaan hän avasi sen ja astui huoneeseen.\n\nIntiaanisodan laineet löivät korkeina, eikä hänen vähäpätöisyyttään\nsen tähden ollenkaan huomattu. Vanhin lapsista, yhdeksän tahi\nkymmenvuotias yritteli hoitaa ylijärjestäjän virkaa, mutta häntäkään\nei enää toteltu. Hänen kiljumisesta käheäksi käynyttä ääntään ei\notettu kuuleviin korviin. Kaksi sulkatöyhtöistä intiaanipäällikköä\ntaisteli hopeapaperilla päällystetyt »tomahawkit» kädessä. Kaksi\npienempää samankokoista ja -näköistä oli noennut itsensä nykyaikaisiksi\nautonkuljettajiksi ja onnistunutkin siinä mainiosti. Autojen puuttuessa\najoivat he toisiaan uunin liedessä mustatut kekälekepit kädessä.\nSitten vielä viides — kuudeshan se jo oli — hyppeli tasajalkaa\nlattiakarsinassaan soittaen molemmin käsin vasikan kelloa.\n\nToimekas taistelun melske tempasi vieraan katselijankin hengessä\nmukaan. Sen sijaan, että olisi rientänyt turhaan touhuavan\nylijärjestäjän avuksi hän pysähtyi ovella nauravaksi katselijaksi.\nRauhan maahan palautti vasta navettatoimistaan kotiutuva äiti\nvähitellen.\n\n— Rakkaat raisut lapseni! Mitä kummaa taas olette keksineetkään!\n\n— Me olemme intiaaneja... Me automiehiä! Puu... puttajia!\nHiilikaasuttajia!\n\n— Leivän puputtajia te olette ja kaasuttajia kanssa!\n\nNaurava äiti kaappasi puputtaja-kaasuttajat kainaloonsa.\nIntiaanipäälliköt luovuttivat hänelle pirstoutuneet tomahawkinsa,\npikkuinenkin karsinastaan tarjoili lehmänkelloansa. Rauha ja rakkaus\nvallitsi taas, niinkuin sotaa ja meteliä ei koskaan olisi ollutkaan.\nMyös ylijärjestäjän silmät loistivat ilosta, vaikka hänellä raskaan\nvaltakautensa vaiheista tuntui olevan enemmän valittamista kuin\nvalittuja sanoja. Mutta kesken raporttejaan hän huomasi vieraan\ntädin, joka taistelunäytöksen kestäessä oli siirtynyt istumapaikoille\nikkunanpieleen.\n\n— Ja äiti, kuule! Eivät he yhtään totelleet minua, vaikka tuo vieras\ntätikin katseli tuolla!\n\n— Katseli vain, eikä apuun rientänyt, voi päällikköparkaani! Ja mikä se\nsemmoinen katselijakin! Tartuttavasti naurahtaen äiti kääntyi katsomaan\nja esittäytymään, eikä vieraskaan enempää viivytellyt. Kosketus heti\nensi otteessaan oli sytyttävän lämmin, tuttavuus rakentui vaivatta ja\nvälittömästi. Ennen kuin häipyvä iltahetkinen oli kulunut, tunsivat\nhe toisensa hengenheimolaisiksi, milteipä lähisukulaisiksi, vaikka\ntaannehtivasti selvityksiä etsien olisi tarvinnut kaivautua ehkä\nvuosisatojen taakse. Henkinen sukulaisuus hypähtelee suorempia teitä.\nSe on kuin kesäinen auringon säde, kuin päivän pilkahdus ullakkokamarin\nikkunaruudussa. Ajatuksen nopeudella se rientää peltojen ja metsien,\nvuorienkin ylitse. Kunnes jonkin Pellontauksen ikkunassa pihapuiston\ntakana tapahtuu pysähdys, nopean etäisen etsijän levähdys.\n\nRientävä valo keskittyy, lämpenee. Pikkuinen ruutu herää, säteilee.\nSyntyy tähti, pieni valospektri, joka heijastelee kirkasta valoaan,\nsähköistää nukkuvan ympäristön. Tuulen henki suhahtaa, linnut heräävät\nlaulamaan. Lukemattomat kastepisarat välkkyvät puiden lehdillä.\nKeväisen päivän uusi riemukas elämä herää.\n\nNäiden kahden naisen, kaupunkilaisen konttorineidon ja lapsirikkaan\nmaalaisemännän ensi kohtaaminen tapahtui samassa hengessä,\npääsiäispäivän ilta-auringon ikkunoihin sädehtiessä.\n\nEmäntä kiehautti kahvin sähkökeittimellä, samalla kun järjesteli kupit\nviereisen huoneen pöytään. Intiaanipäälliköt ja puputtajat saivat\npullapalansa kukin, pyysivät ja pääsivät ulos, kun johtaja lupautui\nedelleen ylijärjestäjäksi. Kellonsoittaja sai korotuksen äidin syliin,\njossa hän tyytyväisenä nakerteli pikku leipäänsä. He kertoilivat\nelämäntarinansa, ikävuosissa milteipä samat, kokemuksissa erilaiset.\nEmäntä aloitti.\n\nVelkavaroilla lisäopintonsa suorittanut ylioppilasneitonen sattui\nsaamaan opettajan paikan täällä Kattilan kylän kansakoulussa. Niin\npääsi tyttöriepu valtion leipään, velkojaankin maksamaan ja oli\nonnellinen. Kunnes opettajan toimen ohessa kehkeytyi eräs episodi,\nyhtä vanha kuin uusi. Pellontauksen talossa oli poikamies isäntä,\npuhdasverinen, hyvä-ääninenkin. Hän lauleli duettoja opettajan\ntoverina nuorisoseuran iltamissa, näytteli ensi rakastajan osaa\nnäytelmäkappaleissa...\n\nLopun jo saattoi arvata, konttorihiirikin. Se jatkui ja kehittyi\nhyvää vauhtia, ensin koululla, sitten Pellontakana, vaihteeksi myös\npäinvastoinkin. Kunnes duettotoveri ja ensimmäinen rakastaja sanoi\nkuten sanottava oli: Minä olen Pellontauksen Heikki enkä mikään koulun\nVihtori. Jos kuitenkin välttämättä tahdot myös kasvattajavirkasi pitää,\nniin tulee kai näitä, pellavapäitä. Vaikka muutaman vuoden kuluttua\nomaan taloon koulu perustettaisiin. Niinkuin sitten vuosien niittaan\nyritti käydäkin, kuten vieraskin sen saattoi nähdä.\n\nMutta missä nyt piileksi tämä ensi rakastaja, tämä koulun perustaja ja\nPellontauksen Heikki? Uuden ystävän olisi pitänyt silmäillä enemmän\nympärilleen, ennen kuin hän tätä kysyi. Varmaankin hän tällöin olisi\nhuomannut sen, minkä nyt vasta kysymyksen tehtyänsä. Peililipaston\nkannella, viheriäisen myrttiseppeleen soikiossa oli kuva. Nuoren\nmiehen eloisa silmäpari katseli sieltä. Voimakaspiirteinen suu näytti\ntapailevan sanoja: Olen Pellontauksen Heikki, en koulun Vihtori...\nKoulu perustetaan omaan taloon. Tulee kai näitä pellavapäitä...\n\nKotikoulun yksinäiseksi jäänyt opettaja kääntyi poispäin.\nKellonsoittaja yhä sylissään hän käveli kuvan luokse, katseli sitä\nhetken ja palasi sieltä jälleen vieraansa luokse pöydän ääreen.\n\n— Mieheni tie kävi samasta portista kuin tuhansien muiden. Murhetta älä\nkanna! hän sanoi ja sanoo sen vieläkin. Enkähän minä ole yksinäinen,\nniinkuin ei kukaan, jonka ympärillä tällainen elämä kasvaa ja\nriemuitsee.\n\nSe kuului ja näkyi. Tätä todistusta vastaan ei voitu kiistää.\n\nToinen tarina alkoi samoilla loimilla, vain kuteet olivat haalistuneet.\nOpiskelijaneito oli hänkin, kaupunkilainen. Kohtalo hänelläkin\nsama kuin tuhansilla muilla, ei iloista liian rikas, eipä liioin\nsuruistakaan. Toimena oli konttorityö, tunnit ja koneet, kotina\n»yhtiöpesä», virkistäjänä teatteri ja elokuvat. Pientä lisäpiristystä\nantoivat neliviikkoiset kesälomat, viikon rengasmatkat, levymusiikki,\npikku hakkailu uimarannoilla. Siinä kaikki... ellei otettu huomioon\n»Kyöpelinvuorta», joka palvelusvuosien ja konttorikoneiden takaa alkoi\nhäämöttää yhä selvemmin ääriviivoin.\n\n— Mistäkö hänelle nyt tämä outo matka ja päähänpisto? Päähänpisto\ntosiaan, ehkä tuikkaus vähän syvemmällekin sydänveriin. Tällainen\nelämänkaipuu oli saanut ja kasvattanut itunsa jo vuosien kuluessa\nmaaseudulle tehdyillä kävely- ja hiihtoretkillä, nyt viime\naikoina talkootöissä ja mottimetsissä. Näistä harrasteluista\nsaamansa »mottitodistuksen» perusteella hän oli pyytänyt ja saanut\ntyönantajaltaan ylimääräistä maatyölomaa parisen kuukautta,\npääsiäisestä helluntaihin. Kun maaseudulla kuitenkaan ei ollut\nsukulaisia eikä tuttavia, oli hän ostanut rautatielipun tuntemattomalle\nasemalle sisämaahan, päähänpistosta ajanut vielä muutaman minuutin\n»pommilla» ja sitten pysäkin hoitajan neuvomana viettänyt ensimmäisen\nyönsä harmaassa pikku talossa pienen järven rannalla, tässä lähellä.\n\n— Purolassa ollut yötä! Ihme ja kumma!\n\n— Kuinka niin kumma?\n\n— Tiettävästi ei kukaan vieras, tuskinpa kuljeskeleva mustalainenkaan\nvoi sanoa tuota samaa.\n\n— Tämähän ihan ihmeeltä kuuluu. Talon vierasvaraisuudessa ei mielestäni\nole pienintäkään valittamisen varaa. Joka paikassa hohtavan puhdasta ja\nruokakin sellaista, että kaupunkilainen tuskin unissaan voinee parempaa\nkuvitella.\n\n— Tuon kaiken tiedän ja uskon. Entä ihmiset.\n\n— Isäntä itse hyväntahtoisuus, kuin paras joulupukki.\n\n— Ja emäntä?\n\n— Erinomainen, toimelias ja puhdas, kuten sanoin. Ei kärsi luteita.\n\n— Sinä verraton hiiri! Oikein minun pitää esittää lähempääkin\ntuttavuutta. Nimeni on Toini.\n\n— Minun Alli. Kiitos!\n\nYhä läheisemmäksi tekevän esittelynsä jälkeen he jatkoivat\nkeskusteluaan Purolan väestä, jonka esivalta emäntä ja\njoulupukki-isäntä Toinin tietämän mukaan olivat kolmessa pitäjässä\ntunnetut. Toinin käsityksen mukaan Parolan emännän epäluuloiseen\neristyneisyyteen oli löydettävissä luonnolliset syyt. Isäntä oli\nhieman hepsakka, jolle hänen serkkunsa, jo ikäihmiseksi elähtänyt\nkartanopaikan sisäkkö, oli mennyt emännäksi paremman puutteessa ja\ntalonkin tähden. Toimelias, kunnon nainen sai hyvän miehen ja toiselta\npuolen avun tarpeessa oleva mies sai toimeliaan vaimon, ja mikä\ntärkeintä: Hyvä talo tuli emännän toimesta jälleen kuntoon ja säilyi\nsuvussa.\n\nNäin Toini kuulemiaan selvitti. Alli kuunteli ja ihmetteli.\n\n— Sittenhän kaikki on niinkuin olla pitää.\n\n— Niin on. Sitä kaikki sanovat, papitkin lukusilla. Kun sellaisia\nPurolan emäntiä ajoissa saataisiin jokaiselle miehen hepsakalle,\nei juopporetkuja enempää kuin rappiotiloja löytäisi tästä maasta\nhakemallakaan.\n\n— Niin aina!\n\n— Joko senkin huomasit. Emännän nimi on Aina.\n\n— Monta kertaa päivässä se tulee lausutuksi.\n\n— Niin aina!\n\nHe nauroivat hilpeästi. Toinin aloittamana keskustelu jälleen jatkui.\n\n— Erästä seikkaa et liene keksinyt. Varmaankaan et ole niin\ntarkkanäköinen.\n\n— No?\n\n— Emäntä on isäntäänsä kymmenen vuotta vanhempi.\n\n— Nuorempi tarkoittanet!\n\n— Tarkoitan mitä sanoin. Viime talvena Purolan emäntä täytti\nseitsemänkymmentä vuotta.\n\n— Tuota ei kukaan kirjoja näkemätön uskoisi. Hänhän on eläväinen ja\npirteä kuin kuka tahansa nuori ihminen.\n\n— Kuka tahansa nuori ihminen ei ole yhtä pirteä, eläväisyydestä\npuhumattakaan. Hänellä lienee päässään tuskin montakaan harmaata hiusta.\n\nIntiaanihuuto kuin paristakymmenestä kurkusta lähtenyt kantautui\npihamaalta ovien ja ikkunoiden lävitse. He nousivat katsomaan.\nEi siellä mitään vakavampaa ollut, vain Pellontauksen kotikoulun\ntavallista välituntiriemua. Uusi intiaanisota nähtävästi liekkiin\nleimahtamassa. Naapuriheimoista haalittua apuväkeä nähtiin\nsulkatöyhtöisten päälliköittensä ympärille ryhmittymässä. He palasivat\nistumaan ja äskeiseen keskusteluaiheeseensa.\n\n— Huomasitko pojassa mitään erikoista?\n\n— Hyväntuulinen nuori mies.\n\n— Niinkuin isänsä ja enemmänkin vielä. Hän on lapsena sairastanut\nankaran taudin, saanut nähtävästi heikkousperinteitä vanhemmiltaan.\n\n— Ei äidiltään kuitenkaan.\n\n— Tuskinpa isältäänkään suoranaisesti. Se on sukurasitusta. Serkukset\nmenivät keskenään naimisiin, että varallisuus säilyisi suvussa. Näin\non tapahtunut täällä päin monessa muussa talossa. Sanotaan emännän\nvihaavan poikaansa, mikä on inhimillisesti ymmärrettävää. Tuskinpa\nkukaan rakastanee heikkouksiaan omissa lapsissaan.\n\n— Poika parka on varmaan saanut monta läksytystä.\n\n— Niinkuin myös isäntä saamattomuutensa vuoksi. Hänelle se usein lienee\nterveellistäkin. Sitä paitsi emäntä on talossa kantanut sellaisen\ntyötaakan, että hänen täytyykin siitä edes jollakin tavalla hyvitystä\nsaada. Palvelijaa ei ole pidetty, tuskin olisi saatukaan. Ja arvaatkin\ntuon, mitä siitä seuraa milloin yksi naisihminen, vaikka sellainenkin\npirhakka, hoitelee talossa emännän ja isännän tehtävät, niin on siinä\nlentämistä.\n\n— Jo on. Jopa paikkaan jouduinkin. Entäs talon toinen poika?\n\n— Että sinä jo hänetkin huomasit.\n\n— Mihinkä silmäni sain, kun suurennuskuvastaan seinältä katseli.\n\n— Ja sinä katselit haaveilevin silmin vastaan. Tämä poika on luku\nerikseen. Hän on nyt siellä... jonne kaikki lähtevät, mutta josta\nkaikki eivät palaa...\n\nToinilla oli jälleen asiaa lipastolleen. Tällä välin vieras pyörähti\nikkunaan tarkkailemaan, miten intiaanisota pihamaalla kehittyi.\nSotahuudoista päättäen pelin avaus oli jo tapahtunut.\n\nHe palasivat istumaan. Keskustelu jatkui jälleen Toinin aloittamana.\n\n— Nuoremman pojan nimi on Vilho. Hän on ammatiltaan maatalousneuvoja,\noli jo pari vuotta ennen sotaa kotoa poissa. Kerrotaan, että ei tullut\näitinsä kanssa aikoihin. Nyt emäntä kyllä häntä hyvinkin muistaa.\n\n— Uskon sen.\n\n— Valitettavasti tällä Parolan reippaalla soturipojalla on jo\nmorsiankin katsottuna.\n\n— Mitä valittamista siinä on!\n\n— Eikö ole? No, kun ei sinulla, niin ei kai minullakaan. Meidän\nkarjakolla myös on reipas soturipoika ja kuuluu olevan lomalla. Minun\ntäytynee rientää tyttöä lypsämisessä auttamaan, että onnen miekkonen\nsitä pikemmin pääsee mielittyänsä tapaamaan. Ehkäpä viihdyt pikku\nLiisan toverina tuvassa. Tai Liisa kyllä viihtyy yksinäänkin lelujensa\nseurassa. Lähde navettaan!\n\n— Mielelläni!\n\nLiisa kelloineen pääsi tarhaansa, emäntä vieraineen lähti navettaan.\n\nKaunis kymmenpäinen karja otti heidät ammutervehdyksin vastaan. Navetta\noli juuri talvisodan edellä rakennettu, valoisa ja käytännöllinen.\nAutomaattijuomalaitteet, parret, kuivike-, kuiva- ja tuorerehusäiliöt\nolivat viimeistä huutoa. Isännän toimintoja määräävänä periaatteena oli\nollut: Vain paras oli kyllin hyvää. Kun tarvittavista käyttövaroista ei\nollut puutetta, saattoi hän sitä käytännössäkin noudattaa.\n\nPuettuaan ylleen valkoisen suojapuvun kiiruhti emäntä karjakon\navuksi. Tämä oli jo jakanut lehmille iltarehut ja aloittanut lypsyn.\nHerutus tapahtui taidokkaasti. Maito alkoi juosta, ämpärien laidat\nsomasti soittaa. Myös emäntä näytti hyvin osaavan lypsämisen taidon.\nTyytyväisinä rehupöytänsä antimien kimpussa ahkeroivat lehmät antoivat\nvalkoisena maitorieskana maksun kukin kykyjensä ja leivisköittensä\nmukaan. Tyytyväinen ynähdys, ystävällinen nuolaisukosketus karhealla\nkielellä lypsäjän mekkoon, oli näkyväinen tunnustus vilpittömästä\nkiitollisuudesta. Vastaanottajat olisivat nähtävästi vähempäänkin\ntyytyneet.\n\nVieraskin olisi tahtonut auttaa, mutta kun hän ei omistanut virkapukua\neikä tarvittavaa taitoakaan, sai hän jäädä oppituntia ottavaksi\nkatselijaksi. Taito se oli tuokin monine eri otteineen. Siihen kuului\nhellävaraista pesua, huolekasta kuivaamista, hierontaa, vanuttamista,\njos mitäkin näpsimistä. Itse lypsäminen vasta oli kuin sadon\nkorjaamistyötä hyvin suoritetun muokkaustyön jälkeen. »Heruttaminen»\noli ollut Allille näihin saakka milteipä outo sana, käsitteenä\nyksipuolinen, arkipäiväinenkin, mutta ei enää. Siihen sisältyi\npaljon kiintoisia asioita, jopa tunnearvoja. Kun tuota itse pääsisi\nharjoittamaan!\n\nNäitä katselija tuumiskeli, koska ei hänellä siinä muutakaan tehtävää\nollut. Maito soitteli hauskasti. Siinäkin oli oma tahtinsa, milteipä\ntaiteellinen temponsa. Ensin tunnustelevasti suikkien, sitten väljemmin\nkuin virtoina, lopuksi tippoina hiljentyvästi soittaen. — Ne ovat\nrasvaisia tippoja, parempaa kuin helsinkiläisten korvikekerma, virkkoi\nemäntä-lypsäjä naurahtaen. Sen saattoi katselija hyvin uskoa.\n\nMutta karjakolla oli omat yksityisasiansa, puoli kahdeksalta nähtävästi\nja hän kiiruhti kermatilkkomisiaan. Palkkiot luonnossa hän kieltämättä\nsiitä ansaitsi, niin kätevästi työ häneltä kävi.\n\n— Hilja lähtee vain! Kyllä me näistä jo selviämme, kehoitti emäntä.\n\nTyttö ei tänä iltana kahta kehoitusta tarvinnut. Hän lähti hiljaa\nhyräillen: Tuonne taakse metsämaan... Sinne siitä kohdakkoin lähti\nvieras kuuntelijakin, kun maidot ja astiat saatiin kuntoon ja\nvierailuasiat kunniallisiin päätöksiin.\n\n— Kävele sitten tänne reppuinesi, huomenna tai ylihuomenna! kehoitteli\nemäntä naurahdellen.\n\n— Enpä tiedä vielä, kävelenkö. Jospa otan asuntoemännältäni\npalveluspaikan, niin tulen vasta ensi sunnuntaina kertomaan siitä.\n\n— Aikaisemmin tulet.\n\n— Oletko varma?\n\n— Melkein patentti.\n\n— Perästä kuuluu. Kiitos kuitenkin tarjouksesta. Näkemiin joka\ntapauksessa!\n\n— Näkemiin! Ja tervetuloa!\n\nTuonne taakse metsämaan... hyräili pian toinenkin tyttö, vaikka\ntiettävästi siellä ketään ei ollut häntä odottamassa. Ilta oli keväinen\nja raitis. Tie kova, raide kiiltävä. Se vietti lammelle ja Purolaan\npäin. Olisipa hänellä nyt ollut sukset tai potkukelkka! Luisti hyvin\nilmankin, pikkupoikien tapaan kengänpohjilla liukuen.\n\nMutta Purolan tupa oli tuiman hiljainen, radiokin äänetön, käskystä\ntiettävästi. Vieras oli kuvitellut rattoisaa keskustelu-iltaa\njohdannoksi keväisille suunnitelmilleen. Toinen häntä väkevämpi mahti\noli ajatellut toisin.\n\n— Kamariin on pantu ruokaa. Tarttee käydä syömään ja nukkumaan sitten!\n\n— Kiitoksia paljon! Hyvää yötä!\n\nLyhyt vastaus, eikä sen enempää. Oli kai sitä siinäkin, varsinkin\nkun pöytä oli se kuin oli, antimiltaan eilisiltaisen veroinen, liina\npeloittavan puhdas ja hohtavan sileä. Se oli toinen liina. Näytteeksi\nehkä vai missä tarkoituksessa? Hän varoi mitä huolellisimmin sitä,\nsamoin astioiden kalistelua, murenia ja tippasia. Mutta pöydän antimien\nhyväksikäyttöä ei, kerta kaikkiaan ei, koska ei voinut. Vaikka siitä\nolisi ollut mitä maksettava, millä tavalla tiliä tehtävä! Se tapahtuisi\nhuomenna, tulevina aikoina. Kullakin päivällä oli murhe itsestään.\n\nHän söi ja joi kyllikseen. Ensmmäinen vuorokausi oli kulunut. Se oli\nantanut hänelle hyvää yli odotusten.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nTuvan kello löi... neljä, viisi, kuusi! Aurinko oli noussut ja säteili\nheijastumiaan kamarin ikkunaan. Ensimmäisen pääsiäispäivän hankiainen\noli nauttimattomana käsistä karannut, pian menisi tämänpäiväinenkin,\njos tässä liikoja vitkastelisi.\n\nAlli nousi ja pukeutui siniruskeaan retkeilypukuunsa, housuihin ja\npuseroon. Eilenkin hän oli jo sitä mielinyt, vaan ei uskaltanut. Tänään\noli toinen päivä ja mieli hilpeä, milteipä taistelunhaluinen.\n\nPoika nukkui vielä tuvassa, mutta haltijaväen leveämpi sänky oli tyhjä,\njo päiväkuntoon kohennettu. Isäntä tallissa, esivalta navetassa! Ei\naika enää viipyä! Hän ratkaisi nopeasti. Entäpä viivyn retkilläni\nja tulee nälkä? Repussa kuivaa evästä, kamarin pöydässä tuoretta...\noli vaikka mitä! Hän pyörähti kamariin ja valmisti häthätää muutamia\nvoileipiä... loistavia eväsleipiä! Voita, voikylmäksi hyytynyttä\nsianpaistia, makkaraviipaleitakin vielä hiivaleivälle, joka ilman\nmitään jo oli herkkuleipä. Pöydän leikkelelautaset jäivät milteipä\ntyhjiksi. Tämä oli häikäilemätöntä, hävyttömän rottamaista. Olkoon!\nKuka paaston jälkeiset kiusaukset kestää?\n\nKäärö kainalossa hän livahti ulos kuin ruskea orava, eipä hetkeäkään\nliian aikaisin. Esivalta ilmestyi navetasta karjapihaan kääntyen siitä\ntupatielle ämpäreineen.\n\nMiten monta kertaa metsä lienee ollut ahdistetun ainoa turva\nSuomenmaassa? Suojaa se oli tarjonnut niin kaksi- kuin nelijalkaisille\njyrsijöille. Näin nytkin, tämän keväisen päivän aamuhetkenä. Hän\nsinihousuinen, kaksijalkainen orava oli jo vapaa kuin taivaan lintu.\nHän juoksi ja joutui pellon reunaan, oli metsässä yksin. Kaikkea vielä.\nTänä aamuna oli metsässä paljon muita keväisestä vapaudestaan nauttivia\niloittelijoita: laulavia, viheltäviä, ruskeatakkisia, sinihousuisia.\nJyrsijöitä oli jos mitä laatua! Kilvassa ne toivottelivat\nkaksijalkaisen toverinsa tervetulleeksi, monetkin vain äänellään,\npiilopirteistään, itseään ilmaisematta.\n\nJostakin mäen takaa, ehkä läheltä, kenties kauempaa, kuului urosteeren\nriemuntäyteinen kuherruslaulu, pauhasi kuin Kullervon sotatorvi. Minä\nsoittelen! Minä laulelen! Minä sankari nuori! Missä on se uros, joka\nniskani nujertaa? Missä naisenpuoli, ken rakkauttani vastustaa? Sahii!\nSuhuu! Hu- lu- lu- luu!\n\nSe pysäytti yksinäisen retkeilijän ihastuneeksi kuuntelijakseen. Sitä\näänen kirkkautta ja voimaa! Hän saattoi milteipä kuvitella näkevänsä\nsen kevätaamun kuulakkaassa ilmassa... hopeakelloina, kultakulkusina\ntaivaan korkeuksiin nousemassa.\n\nKuuntelijan matka jatkui, kunnes uuden aisti-ilmiön edessä itsestään\npysähtyi. Mikä suuressa kuusessa sillä tavalla rapisi? Kuin teräksinen\nvieterinauha olisi suojakoteloonsa surahtanut? Surahti toden totta!\nKun pieni harmaahousu metsän poika käpynikkari ja akrobaatti sen\nsurautti. Ei sen enempää tällä kertaa. Mitä sellaisen tarvitsi, joka\nvaateliaimmatkin katsojansa jo omalla olemuksellaan ihastutti. Ensin\nleipä, sitten luritukset! ajatteli pikku mies, varmaankin jo eukon\nmies. Orava, kiilusilmäinen nallikka kiikkui oksallansa käpyä sorvaten.\n\nTäysi hankiainen kannatteli jo myös metsässä. Säteilevä lumikiteikkö\nnarskui askelten alla jälkeä jättämättä. Suksille keli olisi ollut\nliian ankaraa viilausta. Ruostuneelle teräsanturaiselle potkukelkalle\nsensijaan mitä parhainta. Hyvä näinkin. Riemu ja nautinto jalkamiehen\nnyt pomppiessa missä ja miten vain. Kaikkien aikojen hankiaisaamu tämä\noli, riemun aamu, niin retkeilijän kuin jyrsijän elämässä.\n\nHän jatkoi kepeätä matkaansa oravan viittatietä teeren soittelon\nmukaan suunnistautuen. Maasto kohosi, metsä jylheni, mutta madaltui\nsiitä jälleen komeasti viettävän kalliovuoren rinteessä. Vuoren\nlaelle näkyi vähäisen pellon ja järvipyöryläisen kainalosta ankaran\nesivallan harmaa pikkuinen talo. Metsän ja vähän isomman peltoaukeaman\ntakaa opettajaemännän ja pikku intiaanien talo. Säteilevien hankien\nja siniautereisten metsäsaarekkeiden takaa sitten yhä toisia taloja\nja torppia. Sinistä savua nousi monista uuninpiipuista ylhäällä\nkuulakkaassa ilmassa viuhkoiksi hajautuen. Hän istui kivelle\nhaukkaamaan eväsleipäänsä, herkutteli silläkin, kuten kaikella alhaalla\nja ylhäällä näkyväisellä, pääsiäisaamun autereisella keveydellä. Tämän\nylevän juhlatemppelin sinilaki oli puhdas ja antoisan avara, laaja kuin\nvaltameri.\n\nVuoren takarinne laskeutui jyrkästi havupuumetsään ja sen takana\navartuville viljelysmaille. Useita savuja sieltäkinpäin kohosi,\nkylän takamaiden taloista. Niityn laidassa retkeilijä hetkisen\nharkitsi, vieläkö jatkaisi eteenpäin vai joko vuoren päivänpuolta\nkiertäen kääntyisi kylään päin. Asian hänen puolestaan ratkaisi pieni\nmetsälintu, keltasirkku, talitintti mikä lienee ollut.\n\n— Ti- ti- tyy! Tu- tu- tuu! tirskui se vastustamattoman viehkeästi\nnäkymättömästä piilopaikastansa.\n\n— Tuunpa kuin tuunkin, koska noin kiehtovasti houkuttelet, vastasi\npuhuteltu, kuin ihmiselle puoliääneen naurahdellen.\n\nNiitty havumetsän laidassa oli kapeaa suiroa vasta matalaa koivikkoa\nkasvavan niemekkeen takana laajemmaksi avartuen. Näkyi jo muutamia\nharmaita latojakin. Keskellä niittyä virtaili keväinen puro.\nJoeksi sitä tänä vuodenaikana saattoi kunnioittaen mainita. Sen\nylittämisestä ei puhettakaan, ellei löytänyt siltaa, omistanut siipiä\ntai ainakin pitkänpuoleista hyppyseivästä. Kun retkeilijällä ei ollut\nkäytettävänään mitään näistä, niin eipä muuta keinoa, kuin käänny\ntakaisin tai mukaudu kiltisti keväisen puron matkassa myötäilemään. Hän\nvalitsi jälkimmäisen vaihtoehdon.\n\nTasaisena kiloileva hanki, solisevana matkaansa vetävä vesi,\naurinkoinen taivas, siinä yhdistelmä, joka jälleen kiehtovasti\nhurmasi omalla ennen kokemattomalla erikoisuudellaan. Niittyä pitkin\nolisi ollut ilo suksilla kiitää, virtaavan veden selässä tukkipuulla\nratsastaa, aurinkoisessa ilmassa kevätperhosena liitää. Näin kohosi\nriemuitsevan retkeilijän ajatus, jalat milteipä yhtä kepeästi niityn\npuropolvia mutkitellen.\n\nMutta niityn keskeen pistävän toisen metsäsaarekkeen kärjessä puuhaili\njoku mies. Hän nähtävästi rakenteli siinä siltaa virtaavan veden ylitse\npäästäkseen. Hänellä oli käsissään pitkä raskas laukku, jonka hän aikoi\nnostaa pystyyn ja kaatamalla kääntää puron ylitse. Siitäpä vieras\nkulkija myös kuivin jaloin ylitse pääsisi. Hän ymmärsi pian yhteisen\nasian ja kiiruhti auttamaan. Yhdessä nostaen he käänsivät ja kaatoivat\nraskaan laudan. Yritys onnistui toiveiden mukaisesti. Puron ylitse\njohti nyt kaunis kapea silta.\n\n— Tuota katiskaa vartenhan minä tätä... Heitin sen onnellaan purosulaan\ntoissapäivänä, selitteli mies kasvoistaan hikeä pyyhiskellen.\n\n— Vai niin. Onko teillä kalanpyydys purossa? Tuo valkoinen lauta\nvarmaankin on sen nostamista varten.\n\nAvustaja osoitti valkoista lautasälettä, jota virta siltalankun\nalapuolella heilutteli.\n\n— Sitä vartenhan se. Oikein arvattu.\n\n— Antakaa minun kokea pyydys teidän onnellanne!\n\n— Kokee pois, vaikka omallaankin!\n\nMies naurahti. Tyttö alkoi hiipiä lankkua pitkin. Se notkui hänen\nallaan; vesi solisi riipaisevan somasti. Hän työnsi jalkaa, veti\ntoista. Virta heilutteli laudanpalaa kuin ärsyttäen, kiristi ja löysäsi.\n\n— Kun saatte päästä kiinni, niin vetäkää se tänne! Narussa kylläkin\nriittää löysää!\n\nSitä riittikin hyvin, rantaan saakka. Sitten alkoi pyydyksen maihin\nkiskominen, kumman onnella se nyt kävikään. Molempien! Sattui niin\nonnekkaasti. Vesihelmissä välkkyvä katiska nousi, vaikka kaksi\nhyvänpäiväistä hauenvenkaletta pullisteli puron avustamana vastaan.\nMutta kaksi oli rannalle vetäjääkin, saalistajien äly ja voima\nhenkisinä välikappaleinaan sitäpaitsi.\n\n— Kas vain! Jopa vain! myhäili mies.\n\n— Voi, hirmuja! huudahti tyttö.\n\nMies johdatteli hauet niitylle, sulki pyydyksensä ja heitti sen\ntakaisin puroon.\n\n— Teillä ei ole reppua. No, tehdään raksi! toimesi hän katiskasta\nselvittyään.\n\n— Mitä te puhutte! Enhän minä teidän kalojanne minnekään rupea\nkuljettelemaan, epäsi tyttö.\n\n— Teidän onnellanne tapahtui pyydyksen kokeminen. Lupausta ei ole hyvä\npettää sen, joka omalla onnellaan vastakin mielii saada.\n\nMies puhui leikkiään vakavasti, samalla kuin katsoi puhutettavaansa\nkirkkaansinisin silmin. Hänen kasvonsa olivat terveen ruskeat, kaulansa\nsyvälle avoin ja päivän paahtama sekin. Hänestä samoin kuin Purolan\nemännästä oli vaikea sanoa, minkä ikäinen hän oli. Mutta katsannon\nvilpittömyydessä ja luonnon laadussa ei näyttänyt olevan erehtymisen\nvaraa. Mikä suusta kuului ja silmistä näkyi, se kumpuili kirkkaista\nlähteistä. Mieheen saattoi luottaa missä tahansa, kuka tahansa.\n\n— No, tehdään kristillinen tasajako edes! antoi pyydyksen omistaja\nperään, kun onnellaan kokija yhä itsepäisesti epäsi.\n\n— Ellei kotinne ole kovin kaukana, niin jakakaamme ne teillä, keksi\ntämä puolestaan ansan, johon vilpitön mies lankesi kuten mies onnen\nantimiinsa aina, kautta aikain, vuosisatojen.\n\n— Tuossa metsän takanahan se, myönteli hän, vaikka sanoikin suuresti\nepäilevänsä, uskaltaisiko viedä törkyiseen metsämiehen kämppään\npääsiäispyhäisiä onnenlintuja. Erehtyi sanomaan liikaa, antamaan liian\npaljon löysää. Pyhäisen onnenlinnun uteliaisuus oli herännyt täyteen\npaloon. Hän olisi kaivautunut kämppään jo, vaikka kolmen lukollisen\noven lävitse.\n\nSellaisista esteistä ei näkynyt yksinäisen miehen pikkuisessa talossa\nmerkkiäkään. Kun vieras sitä kummasteli, niin mies vain hymähteli: Kuka\ntäällä mitään varastaisi! Ja mitähän tuota minulta varastaisivatkaan!\nLiikoja ottamisia ei tosiaan näkynyt, vain penkkivuode, pikku pöytä\nja jakkaratuoli. Välttämättömät keitinvälineet olivat uunin puolessa\npöydällä, kuppi, lusikka, tuoppi ja lautanen. Vuoteen pääpuolessa\nseinähyllyllä näkyi muutamia kirjoja, pikkuinen radio ja viulu.\n\n— Soitatteko te tuota? tiedusteli vieras.\n\n— Enhän minä soita... mitähän hiukan omaksi huvikseni vinguttelen,\nvähätteli mies.\n\n— Vingutelkaa nyt vähän minunkin huvikseni sillä aikaa kun perkaan\nkalanne.\n\n— Siitä kylläkään ei tule mitään.\n\n— Perkaamisestako?\n\n— Niin siitäkään. Ei kummastakaan.\n\n— Pian se tässä nähdään ja kuullaan.\n\nSen enempää kiistelemättä tyttö otti pöydältä puukon ja ryhtyi toimeen.\nMies katseli vähän aikaa ja otti viulunsa.\n\nHän viritteli ja näppäili, veti varovaisesti muutamia sointuja ja\njälleen viritteli. Saatuaan virityksen mieleisekseen hän vetäisi\niloisen polkan, sitä seurasi keinuva valssi, viimeiseksi kaihoisa\nkansanlaulu. Rytmi oli hyvä, tahtijako tarkka, äänen puhtaudessakaan ei\nmitään toivomisen varaa.\n\n— Sanoinhan jo sen! ihasteli tyttö haukea kädessään riiputtaen.\n\n— Mitä sanoitte?\n\n— Että se käy laatuun.\n\n— Täytyy myöntääkseni. En minä noin pian hauesta ole selvää saanut.\n\n— Minä tarkoitin teidän taitotyötänne.\n\n— Sitä samaa minä! naurahteli mies.\n\nHän latoi puita takkauuniin, jossa hiilet punaisina hehkuivat. Kuivat\npuut räiskähtivät palamaan. Aurinko valaisi ja säteili pienen ikkunan\nlävitse.\n\n— Mitähän jos hiilillä paistettaisiin teidän onnenhaukenne, ehdotti\nmies.\n\n— Paistetaan vain, myönsi perkaaja.\n\nTuumasta toimeen. Suolattuaan kalan mies kääräisi sen\nsanomalehtipaperiin. Hiilien alle kuumaan poroon hän kaivoi vähäisen\nkuopan kätkien perunoita siihen. Sitten hän kohenteli hiilet\npaikoilleen ja asetteli kalan niiden päälle paistumaan.\n\n— Niin te touhuatte kuin vanha tekijä, virkkoi vieras huvittuneena\nkatsellen.\n\n— Vanhapa jo olenkin, myönteli isäntä.\n\n— En minä sitä tarkoittanut.\n\n— En minäkään sitä.\n\nSaatuaan vähäiset aterian valmistelutyönsä päätökseen mies kävi\njakkaralle istumaan, otti hiilikepin ja kohenteli tulta. Vieras\nistui lämmitellen tulen toisella puolella. Puut paloivat. Sammunut\nvuoropuhelukin virisi jälleen.\n\n— Asutteko te täällä yksinänne?\n\n— Mistä tuota tulitte ajatelleeksi?\n\n— Täällä näyttää siltä.\n\n— Taitaapa tosiaan. Vaikka ulkoisiin näkemyksiin ei aina olekaan\nuskomista. Saattaahan ihmisellä olla asuintovereita, joita itsekään\nei näe, kuinka sitten vieras. Mitä silmä ei ole nähnyt, eikä korva\nkuullut, eikä kenenkään sydämeen ole astunut, sanotaan jo ikivanhoissa\nkirjoissa.\n\n— Taidatte olla filosofi.\n\n— Liian ylhäinen arvonimi tämmöiselle. Mutta mitä ystäviin ja\nseuralaisiin tulee, niin niistä kylläkään ei minulla täällä ole\npuutetta. Niitä on siivin lentäväisiä, on jaloin juoksevaisia. Näin\nkevätpuolella muutamat niistä uivat purojakin pitkin. Ystäviäni, hyvää\ntarkoittavia lähimmäisiäni kaikki, vaikka minun vastapalveluni heihin\nnähden on hyvinkin vähäistä. Monta kertaa suorastaan pahalla maksan\nheidän luottamuksensa ja hyvät tekonsa.\n\nHän käänsi haukea sen hiilialustaa tasaisemmaksi kohentaen, ikäänkuin\nanteeksi pyytäen, että tämä ihminen nyt kerta kaikkiaan oli sellainen,\nkavala ja petollinen.\n\n— Entäs äänettömät ystäväni noissa kirjoissa! Niitä on miehiä ja\nnaisia, monen ikäisiä ja luontoisia. Yksi hyvä ominaisuus niillä\nkaikilla kuitenkin on, vaikka keskinäisessä kanssakäymisessä\nlurjuksiakin olisivat.\n\n— Mikä se on?\n\n— Ne eivät milloinkaan puhu pahaa omasta isäntäväestään.\n\n— Kas vain! Tuota en tullut ajatelleeksi.\n\nSeurasi rattoisa äänettömyys. Isäntä hoiteli tulta, käänteli kalaa,\npeitteli perunoita. Hänen tutkiva ystävällinen katseensa pysähtyi\ntuolloin tällöin vieraan kasvoihin avoimesti paistaen. Mitä hän\najatteli ja arvioi? Oli se mitä tahansa, pahaa ei missään tapauksessa.\nHänen sisäinen, hiljainen säteilynsä oli kuin päivänpaistetta, joka\nsiivilöityi majan lattialle pienen ikkunan lävitse, pistämättä\nvalaisten, polttamatta lämmittäen.\n\nHän kiehitteli paperikarstat hauen ympäriltä ja kaivoi poroista\nmuutamia perunoita esiin.\n\n— Ottaapa nyt ja maistelee sitä, tätä kevään antia ja maan makeaa.\n\nVieras kiitti noudattaen mielihyvin kehoitusta. Perunat olivat möyhevän\njauhoisia. Niiden kuori ei ollut palanut, vain tummunut ja kypsäksi\nnahistunut. Koko peruna oli kuin soma pikkuinen kukkaro. Herkkukukkaro\ntäynnä maan makeaa! Sitä samaa vielä kuoretkin siinä, tuhkaporot kun\nvain pois puhalsi. Muuta puhdistamista ei tarvittukaan. Tuli hyvänä\npalvelijana oli perunat kuorinut ja puhdistanut.\n\n— Nämä ovat herkullisia, ihasteli vieras.\n\n— Niin minunkin mielestäni. Paistiperunassa parhaiten säilyy kaikki\nravinnoksi kelpaava aine.\n\nAina jotakin sanoessaan mies katsoi puhuteltavaansa hetken. Hänen\nkatseestaan loisti vilpitön hyväntahtoisuus.\n\n— Tätä yhteistä onnenkalaa nyt sitten perunan särpimeksi! Tässä on\npuukko, vaikka parhaiten se heltiää sormin nipistämällä, kehoitteli ja\nneuvoi isäntä.\n\nJuuri niin se somasti heltisikin. Hiilikala oli kypsää, liha valkoista\nja mureaa. Siinä oli heillä himoruoka, leipä ja särvin, hiilivalkean\npaistamaa, lämmintä ja mureaa.\n\nÄänettöminä rapistellen he nauttivat yksinkertaisesta ateriastansa.\nMustapäisellä hiilikepillään isäntä kieritteli yhä uusia perunoita\ntuhkan alta. Onnenkalan »mariankalaksi» ohentuessa käännettiin sen\nkylkeä. Sitten taas siitä lohkesi valkoista lihaa herkkukukkaron\ntäytteeksi tahi suoraan suuhun nipistettäväksi.\n\nJuhlapäivän lounas se oli, mutta siitä mainio, että laskua ei tarvinnut\nodottaa eikä juomarahoja maksaa. Myös astioiden hoito ja tähteiden\nkorjaaminen oli helppo ja hupaisa toimitus. Kivipöydän vähäiset\nkarikkeet koottiin ja heitettiin takkahiilille. Tuli leimahti, puhdisti\nja kuivasi.\n\n— Tämä oli ainutlaatuinen juhla-ateria minulle, kiitteli vieras.\n\n— Niin oli minullekin.\n\nOuto vastaus, mutta miehen silmät todistivat hänen sanojensa\nvilpittömyyden. Ja miksikäs ei myös hän voinut näin vakuuttaa? Kevään\nensimmäinen kala, kevään juhlapäivänä. Aterian yhteisvalmistelut,\nvieras ensi kertaa pöydässä. Nämä asetelmat ja yksinkertaisen aterian\nherkullinen nautittavuus olivat aina ensimmäisiä, vaikka olisivat\nolleet viimeisiä. Herkkukukkaroa käsiteltäessä ei paljonkaan tarvita\nvanhan uudeksi kirkastamiseen.\n\n— Soittakaa nyt jotakin! pyyteli vieras.\n\n— Mitäpä minun soittelemisestani. Hupaisampaa olisi, kun te itse\njotakin, lukisitte tai laulaisitte.\n\nTätä kohtuullista pyyntöä, enemmän silmillä kuin sanoilla, kukaan ei\nolisi voinut vastustaa.\n\n— Olkoon menneeksi, kun sen jälkeen lupaatte soittaa.\n\n— Tämähän on sitten kuin kirkossa.\n\n— Me kirkonpalvelijoita, pappi ja lukkari.\n\n— Ilman seurakuntaa.\n\nHe katsahtavat toisiinsa nuorekkaasti naurahtaen. Alli oli harrastanut\nlausuntaa ja ottanut tunteja siinä. Muutamassa kerhojuhlassa hän\noli esiintynytkin jo, mutta ei tällaisella näyttämöllä yksinäiselle\nkuulijalle. Harvinainen tilaisuus tämä olisi paremmallekin\ntaiteilijalle. Mitähän kirjoja miehen hyllystä löytyisi?\n\nHän kävi tarkastamaan. Kokoelma ei ollut runsas, mutta täysipainoinen.\nVanha raamattu... Kalevala... Seitsemän veljestä... muutamia uudempia\nkaunokirjallisia teoksia ja tietokirjoja. Hän otti »Seitsemän\nveljestä», joka oli milteipä raamatun kokoinen, saman näköinenkin,\nnahkakansiin sidottuna. Hän kävi jälleen jakkaralleen hiipuvan\nhiillostan eteen, avasi kirjan ja alkoi lukea.\n\n»Mutta Vuohenkalman torpassa asui ja rakenteli Eero, veljeksistä\nnuorin...»\n\nHän osasi tutun kappaleen milteipä ulkoa, vain joskus hänen tarvitsi\nvilkaista kirjan suurikokoiseen tekstiin, jonka taidokkaasti koristetut\nalkukirjaimet muistuttivat palavaa soihtua kuokkijan kädessä. Sitähän\nne itse asiassa olivatkin.\n\nHän luki hartaalla antaumuksella. Hiljainen, sunnuntailakea tupa\navartui kesäisen valoisaksi, pyhäisen lämpimäksi. Lapselleen iäisen\nkultakaupungin ihanuuksista lauleleva nuori nainen sai hänen silmissään\nja äänessään milteipä neitsytäidin muodon, kauneuden ja kirkkauden.\nPyhiin pyörryttäviin korkeuksiin kertomus myös lukijansa kohotti,\ntäydellisemmin, keveämmin kuin milloinkaan tätä ennen. Hän milteipä\nitse tunsi olevansa lapselleen lauleleva äiti Vuohenkalman torpassa.\nTämä välittömyys antoi hänen sydämestä kumpuaviin sanoihinsa ennen\ntuntematonta lämpöä.\n\nHänen ainoa kuuntelijansa lieden toisella reunalla ei liioin ollut\nnuottikirjojansa haukotellen selaileva penseä lukkari, vaan pikemminkin\npyhäisen ehtoollisjuhlan harras rippivieras. Katkelman sanallinen puoli\noli hänelle tuttu, mutta sen aiheuttama aistivaikutelma kiehtovan\nuusi. Mukana eläen hän nautti syvästi siitä. Tätä ennen hän ei ollut\nedes aavistanut, minkä nyt totena tunsi. Painettu sana oli samaa kuin\nsoittokappale. Nuotit olivat edessäsi. Nautinto katsellakin niitä\nsellaisen, kuka ymmärsi. Mutta vasta jalolla soittimella niistä saatiin\nirti elävä henki. Tämän Vuohenkalmakappaleen soitin oli sydämellään\nmukana elävä ihminen. Tuo nuori nainen, vaikka äsken vielä ventovieras.\nKylläpä hänellä oli viulu! Keväisenä laululintuna hän soitteli ja\nsouteli suoraan kuulijan sydämeen.\n\nKappale joutui loppuun. Lukija sulki kirjan.\n\nHetken hiljaisuuden jälkeen mies nousi ja otti viulunsa. Jousellaan\nkeveästi hivellen hän viritteli sen huolellisesti, katse etäisyyksiin\ntähtäilevänä. Soittokappaletta hänen ei tarvinnut sieltä etsiä. Se\nnähtävästi soi hänen sydämessään jo lukukappaleen päättyessä...\n\nTuonen lehto, öinen lehto...\n\nMiten hienosti hän sen ottikaan! Niinkuin äiti lapsensa kätkyen ylle\nkyyristyneenä olisi laulanut sunnuntailakeassa tuvassa sydänilojansa ja\nsurujansa.\n\nSiell' on lapsen lysti olla...\n\nNiin saatteli äiti lastaan viulun laulavin sävelin keväisenä\npääsiäispäivänä erakkomiehen majassa.\n\nKaukana on vaino, riita...\n\nSävel hiljeni, näkymättömänä, äänettömänä liikkui ja väreili. Viulu\nlaskeutui laulattajansa polvelle. He istuivat sanattomina hiipuvaa\nhiillosta katsellen.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nIltapuolella metsäretkiltään palaavan pääsiäisvieraan vastaanotto\nPurolan talossa oli silminhavaittavasti viileän tuntuinen. Jotakin\nasiaa pahentavaa oli tapahtunut. Mitä se oli ja mistä johtui? Kysymättä\nsiitä näytti olevan vaikea päästä selville. Mutta kysymyksiin ei liioin\nollut varaa. Toki vieras jo niin paljon kokemusten kouluja oli käynyt,\nettä tämän verran ymmärsi. Viisainta oli odotella ja kuulostella.\n\nOliko joku käynyt jotakin juoruamassa? Kuka ja mitä? Johtuiko tämä\naamuisesta karkaamisesta? Tai ehkä ruokapöydän tyhjentämisestä? Siinä\nolisi ollut jo syytäkin. Tuskinpa sentään Purolan emännälle, joka\nvarmaankaan ei ollut tätä laatua pikkuinen, vaikka olikin vähäinen.\nJoka tapauksessa näytti kuin ukkonen olisi ollut räjähtämässä tässä\n»akkaisessa» persoonassa. Mikä kumma oli nyt kirkon pimittänyt?\n\nHousut! Viattoman naisen taivaansiniset nimettömät. Olipa niiden\nomistaja todellakin yksinkertainen, kun ei keksinyt tätä ennen kuin\nräjähti.\n\n— Onko tuo nyt olevinaan naisen pyhäpuku! Vai näenkö mä väärin? Ei\nmahda enää olla sama ihminenkään!\n\n— Varmasti on, jos tarkoitatte sitä, joka tänä aamuna kamaristanne\nkarkasi.\n\n— Jo on outo ilmestys naisihmiseksi! Hyi!\n\nEmäntä milteipä sylkäisi katse pyhää vihaa täynnä. Äskeiset erakkomajan\nelämykset täytyi nopeasti kätkeä tuon teeskentelevän tekopyhyyden\ntai pyhän yksinkertaisuuden edessä. Ellei tilanne jollakin tavalla\nseestyisi, olisi sen aiheuttajan tehtävä siitä johtopäätöksensä. Mars\nmatkaan! Muuta mahdollisuutta tuskin oli. Eipä hätää enää! Tie oli\navoinna kahteenkin suuntaan. Pellontaukseen oli kutsuttu. Erakkomiehen\nmajassakaan tuskin yösijaa kiellettäisiin.\n\nMutta jostakin syystä myös hänen oma taisteluhalunsa oli herännyt.\nSe tuntui vahvistuvan nopeasti milteipä maskuliinisissa mielialoissa\nja merkeissä. Jotakin tämäntapaista oli ennenkin sattunut. Kuinkas\nkerrankin liikkeessä alkuaikoina, kun kroonillista krapulaansa poteva\nkonttoripäällikkö aiheettomasti metelöityään lupasi avata katuoven\nennen kuin »kananpoikanen» ehtisi kaakattaa kymmeneen. Samalla tavalla\nsilloin kuin nyt kohosi sisimmästä joku vanha aatami tai eeva...\nKatsotaanpas äijä, kumpi tästä lähtee! Konttoripäällikkö lähti,\nkääkähti piankin erään hummausyönsä jälkeen. Tosin »kananpoikasella» ei\nsiihen ollut mitään osuutta, muuten vain näin oli käynyt. Tässä talossa\nkylläkään ei esivalta kääkähtäisi. Sen puolesta saattoi nukkua yönsä\nrauhassa pääsiäisestä helluntaihin ja vielä sen jälkeenkin.\n\nNäitä hän »outo ilmestys naisihmiseksi» nyt itsekseen ajatteli. Mutta\nsitten kiristynyt tilanne laukesi yhtä nopeasti ja yllättäen kuin oli\nsyntynytkin. Sen aiheuttajaksi, kuin välittäväksi pelastusenkeliksi\njoutui talon isäntä, se hessukka ja tassukka, jonka liikanimeämisiin\nnähtävästi oli ryhdyttävä etsimään uusia attribuutteja. Äijä tulla\ntouhusi sääret hetkuen, piippuaan topottaen. Kylillä hän oli käynyt,\nkansanhuoltoherrojen käpälälautoihin joutunut ja saanut siitä paljon\nuutta märehdittävää tupakkaturinoittensa korvikkeeksi.\n\n— Nyt on piru irti ja Jumala jalkapuussa! aloitti hän voimallisesti.\n\n— Vaikka olisi! Ei siitä tuolla tavalla tarvitse touhuta juhlapäivänä!\nnuhteli esivalta.\n\n— Niin se on! Sen paremmin en mä osaa sitä sanoa.\n\n— No sano se nyt sitten, äläkä pärsmänttää!\n\nEsivallan uteliaisuus oli herännyt, mutta isäntä ei kiiruhtanut sitä\ntyydyttämään. Piippu täytyi saada ensin palamaan, eikä se ollut\nniinkään vähäinen toimitus, koska tupakat olivat kukkarossa, piipunpesä\ntukossa ja tulenkipunat takkaporojen alla. Löytyivät ja selviytyiväthän\nne kuitenkin sieltä vuorollaan ja omalla tavallaan. Isäntä imaisi savut\nja pääsi jatkamaan.\n\n— Kun määräsivät meidän metsästä sata mottia polttopuuta. Itse\nhakattavaksi puolet, tarkoitan viisikymmentä!\n\n— Itse hakattaviksi, tarkoitat?\n\n— No, on tässä lappukin, ellet miehen sanaa usko. Määräys on, niin aina.\n\nNiin aina... oli esivalta, joka ei juuri liikoja uskonut miehenkään\nsanaan, mutta työvoimapäällikön kirjallista määräystä hän ei voinut\naliarvioida.\n\n— Kuka ne meillä hakkaa?\n\n— Niin kuka? Sanohan se!\n\n— Mitä otat sitten tuommoisia retkumikon urakoita?\n\n— Otat ja otat! Onkos tämä nykyisen maailman aikaan että otat tai et\nota! Kun sanotaan: Siinä on, ota! Niin äläpäs ota!\n\nIsäntä selvitti jämerästi asiaa, kuten nähtävästi oli selvittänyt\nviranomaiselle itselleenkin. Mutta emäntä ei tullut vakuuttuneeksi\nsiitä. Mitä sinä uskallat ja osaat, tuommoinen mies! Tuppisuu tallukka!\ntuhahteli hän puoliääneen vihaisesti astioita kolistellen.\n\n— No ja kummalle teistä se hakkausurakka sitten mätkäistiin? tiukkasi\nhän kuuluvalla äänellä.\n\n— Pojalle, pojallepa tietenkin... En kai minä enää...\n\n— Et kai, kun et milloinkaan! Eikä edes ole suuta selittää, mitä\njärjetön tekee. Kun mies ei pysty muuta kuin peukaloitaan pyörittämään\nenempää kuin isäkään.\n\n— So, so muori!\n\n— Niin se on! Kun ei sen vertaa, että omia hellapuita...\n\n— Hellapuita ja hellapuita...\n\n— Hellapuita!\n\nSe tärähti kuin sähköisestä pilvestä. Sitä seurasi pahaenteinen\näänettömyys. Taitaapa jo piankin tulla näytelmän kohokohta! uumoili\ntarkkailija sivusta. Mutta sen ohessa hänen omatkin vyyhdinpuunsa\npyörivät, ajatuslanka jo juoksi. Viidenkymmenen motin urakka! Mikä\ntuo nyt olisi kahdelle miehelle pitkänä kevätkautena! Entä kun ei\nollut kahta miestä... ei yhtäkään! oli emäntä äsken arvioinut, eikä\npaljonkaan vikaan. »Onko tuo nyt olevinaan nainen?» oli hän juuri ennen\nsitä laukaissut. Ellei nainen niin mies. Muuta vaihtoehtoa tuskin\nolikaan. Tästä näkökulmasta ottaen talossa siis oli kolme miestä. Mitä\nkolmeen mieheen oli viisikymmentä mottia? Kultakirves nokkaa kohti.\nSellainen oli jo yhdellä... housujensa tähden yli laidan heitetyllä.\nMitähän vaikuttaisi, jos tarjoutuisi urakoitsijaksi heille, apumieheksi\npojalle? Ihme, ellei syntyisi hellapuita, enemmänkin kuin esivalta\nhellassaan ehtisi polttaa.\n\n— Täytyy itse lähteä liesuun, ei kai tässä muu auta.\n\n— Niin aina!\n\n— Aina!\n\nTuli jälleen taidepaussi, uusia räjähdyspurkauksia ennustava. Sen\nkestäessä pahaa aavistamaton poikapahainenkin tuli jo tupaan. Esivalta\niski häneen haukan silmillä. Vieras katsoi hetkensä tulleen.\n\n— Antakaa minun lähteä edestänne! hän virkkoi.\n\n— Herrojen puheilleko? läväytti esivalta. Siihen mahtaisit olla kuin\nluotu! näytti hän ajattelevan.\n\n— Mottimetsään!\n\n— Mottimetsään!\n\n— Oho!\n\n— Oho! tärähteli yksisanaisesti, poikakin jo muiden mukana.\n\n— Enkö kelpaa teille mottimieheksi tai -naiseksi?\n\n— Mieheksi tai naiseksi? kummasteli isäntä piippunsakin unohtaen. Nyt\nvasta hän huomasi vieraan miehistymisen merkit eikä salannut ihailevaa\nhämmästystään. Myös poika katseli suu avoinna, pää kallellaan.\n\n— No sen olette kyllä näköinenkin! murahti esivalta jättäen\nselittämättä kumpaa tarkoitti, miestä vai naista. Mutta asianomainen\nmottiurakoitsija kiiruhti käyttämään pientä löysää hyväkseen.\n\n— Kyllä varmaan te sen tiedätte, että naiset nykyisin hakkaavat motteja\nmilteipä yhtä paljon kuin miehet.\n\n— Hakkaavat kai, housut jalassa.\n\n— Housut jalassa, juuri niin... Housupuku on käytännöllinen risuisissa\nmetsissä.\n\n— Sitä vartenko olette hypännyt niihin pääsiäisenä?\n\n— Juoksentelin katselemassa jo metsiä.\n\n— Juoksentelitte! Tuon kyllä saattaa uskoa. Mutta tiedättekös miten\npäin kirvestä ja sahaa kädessä pidetään?\n\n— Luulen tietäväni.\n\nJohan on ihmeotus! Esivalta tuhahteli sanattomana. Urakoitsija hallitsi\npuhetta ja tilannetta.\n\n— Minulla on hyvää aikaa vaikka helluntaihin saakka. Käyn apumieheksi\npojallenne. Antakaa se urakka meille!\n\n— Koko viisikymmentä mottiako? tiedusteli isäntä.\n\n— Koko urakka! Eikö se ollut sata mottia?\n\nHe katselivat häntä ja toinen toistaan, ajattelivat sitä asiaa kukin\nomasta näkökulmastaan.\n\nSata mottia, niin aina! Tiesikö tyttö pahainen, miten pitkä pino se\nolikaan? Peltosaran mittainen metrin levyinen ja korkuinen. Jaa'a!\n\nSata mottia, sinä kaupunkilainen housunaikkonen! Miten lienee\npikkuisten kätöstesi laita? Oletko kananmunaa vispannut niihin rakkoja\nsaamatta?\n\nSata mottia! Se on vähän paljon puita! Taitaa mennä koko kesä... Siinä\noli useampiakin rakoutumia. Mottiurakoitsija kiiruhti lyömään kiilaansa\nväliin.\n\n— Huomaan, että ette usko. No, ellette anna koko urakkaa, niin tehdään\nkaupat vähemmästä, päivästä kerrassaan. Motti mieheen! Se ei ole\npaljon...\n\n— On se teille!\n\n— On se!\n\n— On se, on se vähän paljon! myönteli poika vanhempiensa mukana. Mutta\nmotittaja ei antanut suistaa itseään raiteilta.\n\n— No, vaikka näinkin olisi, niin meidän urakkamiesten tappio se sitten\nvain on. Jos isäntä antaa meille tämän työn ja emäntä ruoan, niin\ntehdään kauppa heti.\n\n— Kyllä kai minä urakan, vaikka viikoksi kerrassaan, sanoi isäntä\nkohentaen housujaan.\n\n— Minä ruoan, päiväksi kerrassaan.\n\n— Eihän tässä muuta ole pyydettykään.\n\n— Ei niin! hykersi ja todisti poika jo osamieheksi myöntyen.\n\n— Selvä on. Aloitetaan vaikka tänä päivänä.\n\n— Kunhan huomisestakin vasta.\n\nTässä talossa, kuten jokaisessa hyvin hallitussa talossa ja\nvaltakunnassa, oli viisainta jättää esivallalle viimeinen sana.\nSuunnitelmissaan hyvin onnistunut mottiurakoitsija oli kyllin järkevä\nhuomatakseen hyvissä ajoissa tämänkin tärkeän seikan. Hän kiitti\nkiistämättä, pyytämättä kiiruhti taas emäntää auttamaan ruokapöydän\nkattamisessa. Ja vaikka hän sitä tehdessään yhä esiintyikin pahennusta\nherättävässä mottimiehen asussa, niin esivalta salli sen.\n\nMutta isännän mielestä se oli hyvinkin hilpoinen asu, eikä hän voinut\nolla siitä ihastustansa lausumatta ammattiaskartelunsa lomassa.\nPoika myös, hän nauroi ja pyöritteli peukaloitaan. Kissa kehräsi ja\nnosteli käpäliään. Mailleen painuva aurinko heloitteli seinän heleän\nlämpöiseksi. Rauha oli jälleen talossa, ruokakin jo pian pöydässä.\n\n— Ai, uutiset! huomasi poika kiiruhtaen uskotun miehen tehtäviin.\n\nTuliko liikoja luvatuksi? Tuo nyt ei ollut urakka eikä mikään, jos\npojasta vain jotakin saisi irti. Miksi ei saisi, kun opastaisi. Hän\nnäytti hyvinkin taipuvaiselta... Kaksi mottia kahteen mieheen...\nJoku Kirppu hakkasi kaksitoista vai peräti kahdeksantoistako se oli?\nYksinään!\n\nMikä ihanuus tämä päivä! Ja huominenkin päivä!\n\nHuomispäivä ei ollut mennyt vielä, niinkuin tämä jo oli menemäisillään.\nVain päätös, ruokaisa pöytä oli enää jäljellä.\n\n— Tarttee käydä nyt ottamaan ja sitten nukkumaan!\n\nEttä jaksaa aamulla nousta... näyttämään onko niissä puheissa mitään\nperää... Se jäi ääneen sanomatta, mutta urakoitsija saattoi tuon verran\najatuksiakin arvata.\n\nKäytiin illallispöytään.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nAlli otti sahan, Vihtori kirveet. He astelivat mäen kautta takametsään\njohtavaa tietä. Aamiaispöydässä oli ollut puhetta, että isäntä\nlähtisi leimaamaan kaadettavia puita, mutta hänen lähtemisestänsä ei\nnäyttänyt tulevan valmista, hänellä kun ei milloinkaan eikä mihinkään\nollut erikoisempaa kiirettä. Urakkamiehillä nyt oli. No, he saisivat\nkaataa, niinkuin itse parhaaksi katsoivat, kunnes isäntä kerkiäisi\nmerkitsemään, tänään tai huomenna... tai ensi viikolla.\n\n— Kun meistä nyt tulee läheiset työtoverit, niin rupea sanomaan minua\nAlliksi, esitteli sahan kantaja.\n\n— Ai, Alli tädiksi! ihasteli kirvesmies.\n\n— Vain Alliksi. Minä sitten sanon sinua Vihtoriksi.\n\n— Niin äiti ja isäkin sanovat.\n\nVihtori nauroi ja nikkasi silmää. Olisi varmaan hykertänyt käsiäänkin,\nellei niissä olisi ollut kirveet. Aamupuhde oli ollut keveäntuntuinen,\nmilteipä hupaisa. Radion kukko lauloi. Kuunneltiin sen kiekumiset,\nherätysmarssit ja aamu-uutiset. Emäntä keitteli puuroa, urakkamiehet\nrasvailivat kenkiänsä ja rukkasiansa. Että tytön repusta löytyikin\nsellaiset, oikein vasikannahkaiset työrukkaset! Tämä oli isännän\nmielestä suorastaan ihme. Oli niin paljon muutakin tähän maailman\naikaan. Niinkuin tuokin, että nainen housut jalassa. Sitä ei ennen\nole nähty... Kyllä ennenkin oli ollut, vaikka ei nähty! oli emäntä\nheittänyt puuropatansa takaa.\n\nTuskin muuta kärkevää sanottiin koko aamuna, ja mitäpä tuo nyt\ntämäkään, kun kukaan ei siitä välittänyt, kaikkein vähimmin hän, jolle\nse oli tarkoitettu. Oikein mukava aamu, maito hyvää, puuro ruokaisaa.\nJännittävää oli nähdä, miten työ metsässä alkaisi luistaa.\n\n— Sinä tiedät, mistä aloitetaan.\n\n— Hiekkakuopan reunasta! niin isä sanoi.\n\n— Eräs tärkeä asia meiltä unohtui.\n\n— No?\n\nVihtori pysähtyi ja katseli pää kallellaan.\n\n— Tämä saha ja nuo kirveetkään eivät mahda olla kaikkein parhaimmassa\nkunnossa.\n\n— Ai!\n\n— Onkohan niitä teroitettu miesmuistiin?\n\n— En minä vain muista!\n\n— Vai et muista. Sitten siitä on aikaa ainakin niin kauan.\n\nVihtori nauraa hetkotteli kuin hyvällekin sukkeluudelle. Hän ei\ntuntenut painavaa vastuunalaisuutta alkavien yhteisurakoiden vuoksi\nniinkuin Alli, jota myöhään tehty huomio alkoi vakavasti huolettaa.\n\nMolemmat kirveet olivat »pykäläteräisiä». Se näkyi selvästi. Näin\ntoki oli sahankin laita, mutta viilan kanssa sen pykälät tuskin\nolivat olleet kosketuksissa tehtaasta pääsyn jälkeen. Entä se paljon\nmainostettu haritus? Oliko siitä merkkiäkään jäljellä? Vai oliko\n»harana» koko saha? Kultakirveen omistaja hän oli eikä tuon vertaa\nymmärtänyt. No, pian tuo nähtäisiin.\n\nNähtiinpä kyllä, jo hyvinkin pian. Lähtöpaikaksi määrätty hiekkahaudan\nkannas kierähti näkyviin oksaisen kuusen takaa. »Sen vanhan kantturan\nvoitte ensimmäiseksi kaataa», oli isäntä sanaisella kirveellään\npilkkonut. Kantturan tosiaan! Kuusi oli vahvarunkoinen, tiheä ja\npitkäoksainen. Lasten joulupuuksi se olisi ollut mainio noin sata\nvuotta aikaisemmin, mutta niitä tuskin harrastettiin siihen maailman\naikaan. Samanlaisia »kantturoita»... tarrikuusia... tattarimäntyjä...\nsypressikatajia näyttivät olevan kummun kaikki puut. Niillä oli ollut\nsiinä aurinkoisessa mäessä väljät ja ruokaisat oltavat. Ei tarvinnut\njuosta eikä kurkotella korttiannoksien perässä.\n\n— Kuule, Vihtori! Me emme saa kyllästyä, vaikka tämä alkaisi tuntua\nhyvinkin vaikealta.\n\n— Ei kyllästytä, ei! myönsi Vihtori kalkuttaen kirveittensä hamaroita\nvastakkain.\n\n— Noita alimmaisia oksia on ensiksi karsittava.\n\nAlli otti kirveen Vihtorin kädestä ja alkoi karsia.\n\nMutta kuusen oksa ei ollut ensi lyönnistä tietääkseenkään, ei toisesta\neikä kolmannestakaan... Se oli kuin tervattua putkijohtoa, ärsyttävästi\nsamannäköistäkin.\n\n— Rupea sinä karsimaan tuota mäntyä! kehoitti Alli ennen kuin oli\nsaanut oksansa poikki.\n\n— Jos yrittäis! sanoi Vihtori sylkäisten rukkasiinsa.\n\nOksat olivat yhtä sitkeitä kun kirveet olivat tylsiä.\n\nTämä oli ensimmäinen kokemus, josta ei päästy muuten kuin\nkärsivällisesti yrittämällä, hakkaamalla, nihraamalla, kiikkumalla ja\nrouhimalla. Yksi hyvä puoli niissä sentään oli. Oksat olivat siksi\npitkiä ja vahvoja, että niistä edelleen kärsivällisesti muokkaamalla\nsaatiin pari puuta mottiin. Mutta kyllä ne osasivat olla sitkeitä! Hiki\nvalui virtoinaan Allin kasvoista, ennen kuin hän kantturansa kanssa\njoutui niin pitkälle, että sahaamaan edes päästäisiin. Ennen sitä\ntapahtui tattarimännyn juurella pieni välinäytös.\n\n— Oho! huudahti Vihtori.\n\n— Mikä tuli?\n\n— Kirves vain irtautui varrestaan.\n\n— Oliko se niin löyhässä?\n\n— Niin oli, joo!\n\n— Kaiva se hangesta ja tule sahaamaan tätä kuusta.\n\nHe aloittivat sahaamisen yhdessä. Allin aavistus osoittautui\npeloittavan todeksi tähänkin työkaluun nähden. Saha oli mahdottoman\ntylsä. Ennen kuin he kuusen kantturan tyveen saivat pykälää sen vertaa,\nettä terä kunnolla pysyi siinä, oli heillä kummallakin niin hiki,\nettä eteensä ei nähnyt. Kaksi pyyhinliinaa he olisivat välttämättä\ntarvinneet. Allilla oli vain naisen nenäliina, riepuparka! Vihtorilla\nei edes sitäkään.\n\n—- Levätään ja mietitään.\n\n— Levätään vain, myönsi Vihtori.\n\nMiettimiset hän kernaasti jätti urakkatoverilleen, joka tavallaan sai\nsiis siltä osalta kaksinkertaisen eli rautaisen annoksen. Siltä se\nmelkein jo alkoi näkyä, jopa tuntuakin.\n\nYli puoli tuntia he olivat jo ahertaneet. Mikä oli työn näkyväinen\ntulos? Muutamia maassa retkottavia oksia. Kirveen terä irti. Kuusen\nkyljessä tuskin sahanterän syvyinen irvokas rako. Näytti kuin se\nolisi nauranut irvistävin suupielin. Terve teille, urakkamiehet! Mikä\nonni, että kuitenkaan en eilen näyttänyt kultakirvestäni! ajatteli\nkatselija. Mutta miten ihmeessä tämä tuhertaminen oli selitettävissä?\nTottumattomuus... kantturapuut... nämä mahdottomat aseet. Entä\nkuusitoista mottia ja kultamerkki? Keinottelemalla saatu. Pitkät\noksattomat puut, »ritarit» kaatamassa, karsimassa ja mottikorvakkeita\nveistämässä. Miten sekin tässä tehtäisiin?\n\n— Jatketaanhan taas!\n\n— Joo! Jatketaan vain.\n\nVihtori oli sentään kiltti poika. Kun hän vain olisi osannut vetää\nsahaa suoraan, mutta kun ei ihmeeksikään. Saha taipui joka vedolla ja\nsöi siten leveää sormen mentävää urua tylsillä hampaillansa.\n\n— Kuule, Vihtori! Ota tuo minun kirveeni ja mene karsimaan mäntyäsi.\n\n— Joo! Jos menis.\n\nNäin kävi sittenkin paremmin. Saha eteni, minkä eteni. Oksia tipahteli\ntuolloin tällöin. Kuitenkin yhä selvemmin alkoi tuntua siltä, kuin\ntyöstä ei tulisi juuri mitään valmista. Alli tunsi hikoavansa yhä\nenemmän, hänen käsivarsiansa puudutti. Tämä olisi ohi menevää ja\nhikoaminenkin loppuisi aikoinaan. Jospa saisin tuon kantturan nurin!\nEiköhän kirveellä hakkaamalla ja kahteen mieheen työntämällä, vaikka\nmurtamalla.\n\n— Vihtori, tuo kirves tänne!\n\nHe hakkasivat kumpikin puoleltaan. Ruma, leveä lovi siihen tuli,\nniinkuin majava olisi nakertanut. Eipä tuo liian kaunis ollut\nsahauspuolikaan, enempää kuin koko puu, josta ei tulisi montakaan\npölliä.\n\n— Tästä tulee nyt semmoinen kanto! Vihtori nauraa hekotteli pyyhkien\nhikeään puseron hihaan.\n\n— Mimmoinen kanto?\n\n— Semmoinen niin, tokkopa kehtaan sanoakaan.\n\n— Sano pois!\n\n— Jonka päällä piru tanssii. Niin sanovat, kun kahdelta puolelta\nhakataan.\n\n— Vai sille mokomalle tässä vielä tanssilavoja!\n\nHe työnsivät yhdessä. Jo lopultakin se kuusi kaatui ja tanssilava\npyörähti näkyviin. Tuskinpa se asianomaiselle itselleenkään kelpasi\nilman tasaustöitä, mutta sen he jättivät tanssimestarin itsensä\nsuoritettavaksi, urakkamiehillä ei ollut siihen nyt aikaa.\n\nLevähdyshetken kuluessa Alli tilkitsi varrestaan irtautuneen kirveen.\nPuukko oli aina hyvä olemassa. Miten kauan tuore katajakiila kestäisi\nkuivassa kirvesvarressa? Tämä oli asia, josta murheet tulisivat\naikoinaan.\n\nPoikkisahaaminen kävi paremmin. Siinä työssä saattoi opastaa Vihtoria,\njonka kärsivällisyys korvasi puuttuvan taidon.\n\n— Älä käännä! Vedä suoraan!\n\n— Jaa näin!\n\n— Niin!\n\nSeurasi muutama hyvä veto, viisi, kymmenkunta...\n\n— Sinä käännät jo taas!\n\n— Ai, kun en muistanutkaan.\n\n— Muista nyt jo!\n\n— Kyllä muistan! Ai näin!\n\nSaha liikkui väljästi kymmenkunta kertaa, kunnes jälleen kiertyi ja\nahdisti. Mottitoveri hikosi ja huokasi vaivoin tuskastustaan pidätellen.\n\n— Kuule, Vihtori!\n\n— Jaa minä.\n\n— Sinä jäniksenpoika! Me rupeamme nyt vuoromieheen lukemaan näitä\nvetoja. Laske sinä nyt ensin kahteenkymmeneenviiteen! Mutta katso, että\njoka veto menee loppuun saakka kunnollisesti ja suoraan.\n\n— Kyllä katson. Ihan varmasti!\n\nHän muisti, ihme ja kumma.\n\n— Sehän kävi mainiosti! Nyt minä vuorollani luen. Sinä vain vedät sahaa\nsuoraan.\n\n— Kyllä vedän!\n\nVihtori muisti tehtävänsä milteipä loppuun asti. Kun jälleen tuli hänen\nvuoronsa laskea, oikeni saha ihan suoraan. Kunpa vain se ei olisi ollut\nniin tylsä! Kärsivällisesti nirhaten pöllit kuitenkin katkeilivat.\nNiitä tuli kuusi. Nimensä mittaiseksi se pätkäpuu sentäänkin oli\nkasvanut.\n\nMutta männyntattari asetti sahaajiensa kärsivällisyyden vieläkin\nkovemmalle koetukselle. Se oli koko joukon paksumpi ja hikosi milteipä\nyhtä tuoreesti kuin sen kupeessa sarjojaan kiskovat urakkamiehet...\nhikosi pihkaa! Se takertui rukkasiin, vaatteisiin ja sahaan. Sepä siinä\nkaikkein pahinta olikin. Vähänkin ahtaammassa kohdassa saha tarttui\nkiinni kuin liimattuna, taipui peloittavasti Vihtorin työntäessä.\nSitten kerran: piu! eikä muuta. Sahan ei tarvinnutkaan tehdä\ntuttavuutta ilkeästi nirskaavan viilan kanssa, kuten mottimiehistä\nmiettiväisempi jo salakavalasti oli ohjelmoinut.\n\nSiitä tuli helpotusta paitsi sahalle myös sahaajille omalla\nhetkellisellä tavallaan. Miten eteenpäin? Mitä kotona sanottaisiin?\nMiten urakat täytettäisiin? Mitä ylipäänsä tässä nyt oli ensiksi\ntehtävä? Tarpeeksi monta kiperää kysymystä levähdyshetken ajaksi.\nNeuvottelut käyntiin. Tämä kai se oli hyväksi koettu parlamentaarinen\ntapa.\n\n— Onko teillä toista sahaa?\n\n— Ei ole. Ai, onpas sentään! Justeeri!\n\n— Mikä semmoinen saha on?\n\n— Justeeri se on, niin.\n\n— Sahataanko sillä poikin vai pitkin? Lautoja vai halkoja?\n\n— Riihipuita sillä pätkitään. Tämmöisiä ja vielä suurempiakin! toimesi\nVihtori.\n\n— Juokse hakemaan tänne se justeerisi! Pyydä isältä. Sano, että\nhalkosaha katkesi. Lupaa, että justeeria ei katkaista.\n\n— Kyllä lupaan!\n\nVihtori lähti juosta hynttäisemään. Mottitoveri ryhtyi kierittelemään\nmaassa makaavaa tyvipölkkyä halkaisutarkoituksessa, mutta sekään\ntoimitus ei näyttänyt liikoja lupaavalta. Hän pani tukea pöllin pään\nalle ja iski valikoituun kohtaan. Kova pinta ei ottanut kirvestä\nvastaan, ei alkuunkaan. Pölkky kimmahti milteipä samalla äänellä kuin\nsahanterä äsken, mikään vain ei mennyt poikki. Eikä halki. Tämän olisi\nsaattanut uskoa vähemmälläkin kuin kahteenkymmeneenviiteen lukemalla,\nmutta tilanne nyt kerta kaikkiaan oli sellainen, ettei hän muutakaan\nymmärtänyt.\n\nVihtori palasi yllättävän pian. Hän varmaankin oli ottanut käskyn\nkirjaimellisesti, juossut koko matkan.\n\n— Oliko isä vihainen? tiedusteli Alli.\n\n— Ei isä, äiti vain vähän.\n\n— Mitä äitisi sanoi?\n\n— Se siitä tuli! Enkö sitä sanonut! sanoi.\n\n— Entä isäsi tähän?\n\n— Etpähän niin sanonut. Sanoit, ettei siitä mitään tule, isä sanoi.\n\nVihtori nauroi, kun hän muisteli näitä kotoisia. Sitten he alkoivat\nsahata justeerilla. Se oli outo Allille; silläkin oli omat juonensa.\nVihtorin luontaisvika, sivuun taivuttaminen tuntui siinä vielä\nhäiritsevämmin kuin halkosahassa. Yksi yhteinen ominaisuus näillä\nerilaisilla sahoilla kuitenkin oli, yhtä tylsiä molemmat.\n\nPuiden katkominen justeerilla sentään oli satoisampaa. Vaikka se\nleikkasi sormen juostavaa koloa, niin se leikkasi sitä kuitenkin.\nVihtorilla oli voimaa. Hän veti pitkään ja alkoi vähitellen päästä\nperintätaipumuksistaan. Luvunlaskussa päästiin jopa sataan asti. Se oli\nsaavutus, mikä tuotti vilpitöntä iloa heille kummallekin.\n\nPuolen päivän aikoihin he ruokailivat. »Ruokahuone» oli valoisa ja\nilmava. Sen lattiaa peitti viheriäisistä kuusenhavuista kudottu matto.\nLämpöä säteili riittämiin korkean etäisestä taivaan kamiinasta.\nMetsärastas soitteli jossakin lähellä. Mainiot eväät emäntä sentään\noli heille varannut, mokomille urakkamiehille. He nauttivat hyvällä\nruokahalulla, kuuntelivat rastasta ja puhelivat.\n\n— Ymmärrätkö sinä, mitä tuo lintu sanoo? kysyi Alli.\n\n— Ai, tuo rastas. Sehän haukkuu meitä.\n\n— Haukkuuko se?\n\n— Ihan selvästi. Etkö kuule?\n\n— Kuulen, vaan en ymmärrä...\n\n— Oletpa sinä, kun et selvää suomenkieltä ymmärrä. Paa piippuun! sanoo\nse aamupäivällä.\n\n— Entä nyt, kun on jo puolipäivä?\n\n— Istu ja haukkaa!\n\n— Miten illalla?\n\n— Laiska mies! Lyhyt pino! Kuulet sen vielä.\n\n— Ei, Vihtori! Emme me sellaisia rupea kuuntelemaan. Nyt, kun olemme\nsyöneet ja olemme vahvoja, käymme pöllejä halkomaan.\n\nNiin he syötyään kävivätkin. Pöllit olivat kieroja ja kovia, kuten\nAlli jo yksinään oli kokenut. Nyt heitä oli kaksi ja Vihtori oli\nvahva poika. Hän löi, että mäki kajahteli. Kova piti olla paikka,\nellei kirves uponnut ja kiinni tarttunut. Heikko kohta tässä oli vain\nse, että iskut eivät juuri vahingossakaan sattuneet samaan kohtaan,\nmikä rakoutumisen kannalta katsottuna olisi ollut välttämätöntä.\nMielenmalttia ja harjoitusta siis tarvittiin. Mikään muu ei auttanut.\n\n— Kuule Vihtori, ajattele, että siinä on kirppu, juuri tuossa, mihin\näsken iskit. Nappaa sitä päähän! Älä kiirehdi! Tähtää tarkasti!\n\nVihtori tähtäsi ja nappasi. Sattui »kirppua päähän» ja rakoa ilmestyi.\nKun Alli kiilasi sitä kirveellänsä ja Vihtori jälleen tarkasti nappasi\nkirppua päähän, levähti visaisen pöllin tyvi, ja kun sitten edelleen\nvuoroon nappailtiin, kiinnipidätteleviä syysuonia ratkottiin, makasivat\n»kaksoset» pian kauniisti havuvuoteellansa.\n\nNäin halkominen kiintoisan harjoittelun merkeissä jatkui; jos vain\nkirveet olisivat pysyneet varressaan, niin oikein mukavasti se olisi\nkäynyt. Mutta niistä sitä harmia riitti. Oli varjelusta matkassa, että\nhe eivät saaneet niistä paukkua otsaansa. Miten mahdoton halu niillä\nolikaan irtautua Allin kiilauksista välittämättä.\n\n— Huomenna täytyy ottaa matkaan nauloja.\n\n— Hevosen nauloja, niin.\n\nMinkälaisia nauloja ne mahtoivat olla? Vihtori ehkä olisi voinut sen\nhyvinkin ymmärrettäväksi selvittää, mutta siinä hupenisi aikaa, jota\nheillä ei enää liikoja ollut, kun kirveistäkin vielä piti koitua\ntuollainen kiusa.\n\nSaatiin pöllit loppuun ja taas alkoi sahaaminen, se väsyttävä\nkihnaaminen yhdestä sataan. Monta sataa hupeni yhden pölkyn\nkatkaisemiseen. Kuinka rautahampainen saha osasikin olla noin\narmottoman tylsä! Mäntytarrikoita sahattaessa tuli vielä toinenkin\nkiusa. Leveä saha pihkaantui pahasti ja luisti raskaasti. Puun\nhaukkaamisesta se kerta kaikkiaan tuntui saaneen jo kyllikseen. Ja\nsitten kun Vihtori raskaasta vedosta väsyneenä, väsymyksestäkin\nkyllästyneenä oikein riuhtaisi, tuli sama onnettomuus kuin aamupäivällä\nhalkosahalle, ja kun se kerran sattui, niin minkä sille enää mahtoi.\n\n— Mitähän äiti nyt sanoo? arveli poika itsekin.\n\n— Sanokoon mitä tahansa! Meidän on saatava urakkamme täyteen, vaikka\nviimeiset pölkyt linkkuveitsellä pitäisi nirhata.\n\nTähän Vihtori ei sanonut enää mitään, ei nauranutkaan enää. Poika\nparkaa väsytti, nälkäkin jo oli ja mieli käynyt alakuloiseksi. Hän\nistui kivellä ja pyöritteli peukaloitaan. Alli yritteli yksin. Yhtä\napea ja väsynyt hän itsekin oli, harmitti ja itketti. Kaikkeen\nkurjuuteen hän tyttö poloinen tässä... Mitä tämä hyödytti? Naurut ja\npilkat sai palkakseen... metsän linnuiltakin! Laiska mies... lyhyt\npino... Ei siitä mitään tule!\n\n— Siitä tulee! Kuule, Vihtori!\n\nVihtori kuuli, vaikka ei ollut kuulevinaan, istui vain tuijottaen ja\npyöritteli peukaloitaan. Alli kaivoi reppunsa sivutaskusta sokeripalan.\n\n— Katso, Vihtori! Me tasaamme tämän! Sinä saat suuremman puolen,\nkun olet mies. Hän napsautti sokeripalan kahdeksi ja pisti isomman\nkappaleen pojan huulien väliin.\n\n— Kas niin! Me olemme reippaita urakkamiehiä, eikä mitään retkumikkoja.\n\nPoika naurahti, nousi ja otti kirveensä.\n\n— Oikein Vihtori! Hakkaa sinä halki, minä lyön poikki. Kaksi puuta\nvielä!\n\nNiin tapahtui. Urakka tuli täyteen. Mutta kyllä heillä siinä vaivaakin\noli ollut. Mitä sanoisi tästä mestari Kirppu, joka yksinään tunnissa\nhakkasi saman kuin he kahden päivässä? Nauroiko joku muukin eikä vain\nrastas? Se, laiska mies, oli paneutunut nukkumaan jo. Urakkamiehet\nlaahustivat kotiin auringonlaskun aikaan sahankappaleet kädessä.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nAlli nukkui ja näki pahaa unta. Hän oli olevinaan synkässä metsässä,\nmissä oli sortunut ahtaaseen puunrakoon. Omin voimin hän ei kyennyt\nnousemaan sieltä ylös. Ruma rotan kokoinen kirppu seisoi kahdella\njalalla hänen vieressään, katseli ilkeästi, tarttui talttahampaillaan\nkäteen ja nakersi kipeästi. Hän tahtoi lyödä sitä ilkeää otusta, mutta\nei voinut kohottaa kättään. Hädissään hän yritti potkaistakin sitä,\nmutta jalkakaan ei noussut. Näistä turhista yrityksistä ruma elukka\nvain kimpautui ja kävi häikäilemättömästi päälle. Se pääsi pian veren\nmakuun ja pureutui ahnaasti kiinni. Hän huusi apua.\n\n— Vihtori, tule auttamaan! Iske sitä päähän! Vihtori tuli hitaasti\nähkien. Tuntui kuin hän ei olisi joutunut perille koko päivänä. Kun\nhän lopultakin pääsi yrittäen iskeä, singahti kirveen terä varrestansa\nlumihankeen. Oho! sanoi poika, mutta kirppu nauroi. Sen veriset\nhampaat törröttivät kuin kaksi veitsen terää. Vihtori, ota saha!...\nJännesaha vai justeeri?... Jompikumpi, pian, ota pian!... Haen kotoa\njusteerisahan, joo! Vihtori lähti, juosta reuhotti ja hävisi, mutta\npeto kyyristyi jälleen puremaan... Vai lähetit pojan sahaa hakemaan,\nsillä välin minä sinut... kihisi se ikeniensä välistä. Se inhottava\nelukka osasi siis puhuakin ja puri äskeistä kipeämmin. Näkymätön rastas\nräkätti ilkkuen: Laiska mies! Lyhyt pino!... Lyhyt pino! Etäisempi\nihmisääni haukkui ja tuhahteli: Mitä siitä tulee, kaupungin mamselin\nhalkotyöstä! Sanoinhan sen jo! Tutulta tämä tuhahtelu kuului, niinkuin\nPurolan emäntä...\n\nEsivalta se olikin, ja samat sanatkin hän sanoi tuvan sängyssä\nisännälle. Kamarin ovi oli raollaan. Ulkona päivä jo sarasti.\nIsäntäväki valvoi ja jutteli.\n\n— Vähät muusta, mutta kun justeerin katkaisivat. Harmin paikka! kuului\nisännän ääni.\n\n— Mitä annoit! Minulta kyllä ei heltiä rahaa uusien ostamiseen ja\nkatkomiseen, ei tarvitse henkäilläkään sinnepäin!\n\nKukkaro oli siis emännän taskussa, vaikka tuonhan saattoi jo arvatakin.\n\n— Eivät kai he kirveellä semmoisia suuria visaisia puita, kuului\nisännän ääni jälleen.\n\n— Nirhatkoot hampaillaan! Kun sanoin, että en anna, niin en anna.\nEmännän ääni kohosi ja kiristyi. Isäntä edelleen koetti neuvotella.\n\n— Älähän toki mahdottomia puhele! Täytyy meidän tässä heille jokin\nkeino keksiä. Tulee jo ihan surkukin tyttö parkaa.\n\n— Vieläpä tässä mokomaakin parkaa! Palatkoon sinne, mistä lähti. Piti\ntuo arvata alkaessaan.\n\n— Niinpä niin, mutta ei siellä pojalta yksinäänkään mitään valmista\ntule.\n\n— Niinkuin tuotakaan en tietäisi, mitä valmista teiltä missään ja\nmilloinkaan tulee.\n\n— Kun saisi jonkun miehen urakoimaan heidän avukseen.\n\n— Kunhan et vain lisää tällaisia kuin nämä ensimmäiset... urakkamiehet\nviidenkymmenen mottinsa kanssa!\n\n— Älä helkkarissa noin kovaa! Kuulee vielä...\n\n— Siitä minä viisi veisaan!\n\nTämän enempää Alli ei kuullut eikä välittänytkään yhdellä kertaa.\nViidenkymmenen mottinsa kanssa... Että pitääkin aikuisen ihmisen\ninnostua leuhkimaan mokomilla urakoillansa. Se kirpaisi sydämessä\nniinkuin verirakot kämmenpohjissa. Niistä varmaankin aiheutuivat\näskeiset painajaisunet verta imevine kirppurottineen. Mahdat olla\nsinäkin, lettisaparoinen, yksi vampyyri siellä... äijäsi sängyssä!\n\nMutta kämmenpohjien verirakkoja vastaan sentään oli keino, vaikka\nhän toistaiseksi ei ollut ehtinyt kokeilla sitä. Helander,\nvesijohtoliikkeen iloisin monttööri, oli sitä innokkaasti suositellut.\nPuukon tai saksen kärjellä piti leikata auki verirakkulan nahka ja\ntipauttaa laimentamatonta jodia tippa pari päälle, jolloin heti lakkasi\npakottamasta. Näinköhän vain? Pian se näkyisi ja tuntuisi. Selkärepun\nvakiovarusteisiin kuului apteekista hankittu pikkuinen jodipullo.\n\nAlli nousi hiljaa ja kaivoi esiin pullon ja ompelusaksensa.\nRakkonahkojen leikkaaminen teki aika tavalla kipeää, mutta kun helpotus\nheti seuraisi, saattoi ihminen tuon verran kärsiä. Hän kiersi pullon\nlasitulppaa ja tiputti suurimpaan avorakkulaan pari kolme tippaa.\n\nVähillä piti, että hän ei ääneen kirkaissut. Varmasti hän olisi\ntehnytkin sen, ellei äskeisistä kuulemisistaan olisi ollut vielä\nniin piristävän kiukkuinen. Musta myrkky puri ja nipisteli kuin\npainajaisunen kirppurotta, kipeämminkin vielä. Oliko monttööri\nkujeillut kuten usein? Vaikka jodimyrkytys seuraisi! Seuratkoon! Mitä\ntässä enää väliä, tällaisen urakkamiehen...\n\nMutta vähitellen kipu lakkasi. Verihiertymän peitoksi näytti\nmuodostuvan tumma »keinonahka», jossa pakotusta ei enää tuntunut.\nPatenttikeino se taisi sittenkin olla. Hän antoi kirpaisevat tippansa\ntoisillekin »lakkapäille». Henkeä pidättäen, milteipä hammasta purren\ns e täytyi tehdä. Myrkky levähti kuin kahvipisara sokeripalassa,\nkirpaisi, poltti... Polta, mitä poltat! Et kauan enää!... Näin hän\nsisutteli, kunnes pääsi kaikista. Viimeisten pienempien polttaminen\nmuodostui milteipä eräänlaiseksi tuskan nautinnoksi. Tällaistako\nlienee ollut marttyyreilläkin ja keskiaikaisilla lihansa kurittajilla?\nKuka takaa tätäkään? Jospa vielä tämäkin »kaupungin mamseli» ja\n»tyttö pahanen» ennen mottiurakkansa päättymistä olisi joku kämmenen\nsuuruisista verirakkuloistansa nautiskeleva pylväspyhimys jonkin mustan\nkannon nokassa? Mistä laimentamatonta jodia siihen pesuvadillinen?\n\nNämä hauskat kuvitelmat piristivät hänen mieltään. »Keinot olivat\nmoninaiset, vain henki yksi», oli kerran joku toveri sovittanut\nvanhojen viisautta hankalaksi käyneen erämatkan vaiheisiin. Sitä se oli\nnyt myös mottiurakoitsijan kohdalla. Huumoria täytyi keksiä ja heruttaa\nverirakkojen ja esivallan kiusallakin, itkun pinnistyksissäkin.\n\nPaljonkohan tuollainen halkosaha ja »justeeri» maksoi? Tuskinpa\nniin paljon yhteensäkään, että sen tähden tarvitsisi hellittää.\nKaupunkilaiset mottimiehet ostivat sahoja monta kappaletta kerrallaan,\nkokeilivat »petoa» ja »sandvikia», katkoivat niitä kuin tulitikkuja ja\nheittivät kappaleet metsään. Olikohan kauppapuotia tässä lähitienoilla?\nPystyikö uusi sahanterä teroittamatta? Kuka sen sahapuihin kiinnittäisi\nja kunnostaisi? Kyllä niistä kysymyksiä levähti mietiskelijän\nratkaistavaksi. Mutta kirppurotta, se painajaisjyrsijä ei kysellyt\neikä irvistellyt enää. Rakot kuortuisivat nyt piankin entistä\nvahvempinahkaisiksi, eikä uusia enää tulisi, ainakaan niiden paikalle.\nTämän hän tiesi vanhasta kokemuksesta.\n\nHän pukeutui hiljalleen, muisteli ja mietiskeli edelleen. Vai sinne,\nmistä lähtenytkin oli! Niinpä niin, mutta vasta sitten, kun mottiurakat\novat täynnä ja helluntain pyhät käsillä. Sitten vasta hyvä esivaltaseni\npuhutaan takaisin palaamisesta. Muuten kyllä tästä lähtien puhutaan\nvähemmän, yritellään vain sitä enemmän. Se oppi on tänä aamuna saatu ja\npainetaan muistiin.\n\nHän oli jo valmis lähtemään Pellontauksen taloon neuvoja saamaan\nja puhelintakin käyttelemään. Mutta ulos hiipiessä hänen mieleensä\njuolahti uusi ajatus. Varhaisaamuinen kävelymatka tuli siksi saamaan\ntoisen suunnan. Miksi hän heti ei tätä huomannut? No, eipä mitään\nharha-askeleita vielä.\n\nHän oli päässyt salaa pihamaalle. Jo toisena aamuna salaa kuin varas.\nJos illallisen tähteitä olisi ollut kamarin pöydässä, niin tässäkin\nsuhteessa olisivat olleet samat mielihalut ja -teot. Molemmat kirveet,\nhalkosahan kappaleetkin hän keräsi ja sovitti reppuunsa vajan nurkasta.\nHyvän onnen sattuma tämäkin, että ne oli tullut sinne jätetyksi.\nTuvasta niitä olisi ollut työläs ruveta haeskentelemaan. Nuorekas\nvapautumisen tunne valtasi hänet piankin hankiaisaamun raikkaassa\nilmassa. Talon kamari oli matala, sen kaksinkertaiset ikkunat tiiviit\nja ilman saranoita. Täällä huone oli avara ja ikkunatkin avoimet. Mikä\nsydäntä riipaiseva vastakohta! Eilispäiväisistä väsymyksistä ja yön\npainajaisunista ei ollut jäljellä enää kuin katoava kankeuden tunne.\nHyvä hankiainenkin taas oli, ja linnut jo virittelivät aamusoittimiansa.\n\nErakkomiehen majan uuninpiipusta kohosi keveää savua. Se tuntui\nkutsuvalta, niin kiehtovan kotoiselta, ettei aamuvarhainen vierailija\ntullut edes oveen koputtaneeksi. Turha muodollisuushan se näissä\noloissa olisi ollutkin.\n\n— Hyvää huomenta! Olen taas teidän aamukukkonanne! tervehti tulija.\n\n— Huomenta, huomenta! Ja tervetuloa vaikka aamukanaseksikin, vastaili\nja naurahteli metsämajan isäntä omia huomentervehdyksiänsä.\n\nHän kehoitti vierastansa lieden ääreen istumaan. Pientä vesikattilaansa\nhän asetteli hiilille lämpenemään, sen enempää tiedustelematta, mikä\ntämän aamuvarhaisen käynnin tarkoituksena oli. Jos sen johdosta\nselityksiä oli tarpeellista antaa, niin vieras tekisi sen ilmankin.\nTapahtui niinkuin hän oli arvannut. Hetkisen käsiään lämmitettyään\ntämä alkoikin kertoilla mottiurakoistaan ja ensimmäisen työpäivänsä\nvastoinkäymisistä. Tänään olisi pitänyt työtä jatkaa, mutta keinot\nolivat tukossa, sahat poikki, kirveet varsistaan irti. Hyvän neuvon\nja mahdollisen avun toivossa, kurjana aloittelijana hänen näin täytyi\nkääntyä tuntemattoman ystävän puoleen.\n\n— No, ei kai tässä enää nyt niin tuntemattomiakaan. Yhteistä\nhiilikalaakin on jo syöty, virkaveljiäkin sitä paitsi, myhäili isäntä.\n\n— Oletteko tekin mottiurakoitsija?\n\n— Tiedä tuota urakoitsemisista! Mies naurahti. — Pikku hiljaa vain olen\nkäpsiskellyt täällä metsässä sahoineni ja kirveineni.\n\n— Niinkö! Joko kauankin aikaa?\n\n— Vieläpä tässä nyt kauankaan. Mitähän lienee vähän yli kolmekymmentä\nvuotta.\n\n— Kolmekymmentä vuotta! kertasi »urakoitsija», ei muuta. Pikku hiljaa\nkäpsiskellyt uskaltamatta edes päivän urakkaa ottaa. Hän, »uljas\nurakkamies», ajatteli tätä, vertaili siihen omia edesottamuksiaan,\ntoisenpäiväisiä ja äskeisiäkin uhoamisiaan sekä eilisiä saavutuksiaan.\nHäntä alkoi hävettää. Alkoi tuntua siltä kuin sanan sanomatta olisi\npitänyt painua takaisin metsään pykäläkirveineen ja sahankappaleineen\npikku hiljaa käpsiskelemään.\n\n— Vai sellaisen miehen majaan minä, jopa nyt pesään pääni pistinkin,\nvalitteli hän häveliäästi.\n\n— So, so, toivoakseni ei ampiaispesään. Mies nauraa hyrähteli kun\nkätevästi keräili tulisia hiiliä vesipannunsa ympärille ja vähän\nmuuallekin.\n\n— Miten paljon te hakkaatte päivässä? tiedusteli urakkamies pitkähkön\nvaitiolon jälkeen.\n\n— Neljä kuutiota keskimäärin. Parhaimpina sentään selviän viidestä jopa\nkuudestakin. Se riippuu niin paljon metsistä ja ilmoista. Huonossa\nmetsässä sadepäivänä rupeaa helposti laiskottamaan.\n\nMies puheli ja naureskeli. Vieras kuunteli mietiskellen.\n\nViisi mottia päivässä... vaikkapa vain neljäkin. Kolmesataa päivää\nvuodessa — yli kolmekymmentä vuotta! Kuinka pitkä pino siitä\njo tulisikaan? Neljä kertaa kolmesataa kertaa kolmekymmentä...\nkolmekymmentäkuusituhatta mottimetriä! Eikö se mahtane olla samaa kuin\nkymmenkertainen mottimuuri koko Suomenmaan ympäri.\n\n— Häpeän itseni ensimmäisen mustan kannon alle, minä vaivainen\nurakkamies... mottipahaiseni kanssa! virkkoi hän ääneen.\n\n— Mitä tuota turhan tähden. Niinkuin tätäkään, että verirakkoja\ntuommoisiin käsiin. Pitäisi katsoa, mitä rupeaa tekemään, surkutteli\nmies milteipä nuhdellen. Mutta vaivainen urakkamies kätki kätensä.\nOliko hän uhonnut ja näytellyt ehkä niitäkin? Mies jatkoi:\n\n— Mottien hakkaaminen ei ole naisen työtä, vaikka sota, tämän\nnykyismaailman kaikkivaltias farao, onkin valjastanut hänet\nhöökivaunujensa eteen.\n\nAvoimeen rauhalliseen tapaansa hän puhuessaan katsahteli\npuhuteltavaansa, sitten jälleen ryhtyen tarkkailemaan vesikattilaansa,\njoka jo alkoi kiehua. Hän nosti pannun ulommaksi liedelle ja nouti\nhyllyltänsä kaksi kuppiparia ja tuohisen. Se sisälsi teen korviketta.\nYhdeksää laatua metsän antia siinä kuului olevan. Kuivattua marjaa ja\nmarjanlehteä, mansikkaa ja mustikkaa, vattua ja suomuurainta. Vielä\nmesimansikkaakin, jonka pitäisi olla yliveto kaikista. Kesän mittaan\nmetsämies oli niitä keräillyt, kuivannut ja sekoittanut. Sokerimakean\nasemesta hänellä oli lasipurkillinen mehiläishunajaa, sitä ainoaa\nnautintoainetta, jonka hankkimista hän ei saattanut vastustaa, vaikka\nse »vapailla» markkinoilla oli aika tavalla kallista. Mottimarkat siinä\nkyllä liiankin hurskaasti hupenivat näkymättömiin. Mutta sitä varten ne\nkai olivatkin pyöreitä, markat. Hunaja liukenevaa, että hupeni.\n\nLeveä jakkara nostettiin pöydäksi. Mies käväisi noutamassa vielä\nhiivaleipää ja voita. Varhaisaamun teeseremonia voitiin aloittaa. Mies\nkaatoi kiehuvaa vettä kuppeihin kehoittaen vierastaan rapistelemaan\n»teelehtiä» makunsa mukaan. Niitä ei huolinut säästää, enempää kuin\nvoileipää ja hunajaakaan. Hänellä oli niin harvoin tilaisuus tarjota,\nettä tällöin mielihalukin oli jo antaa.\n\n— Autuaampi on antaa kuin ottaa! taidatte muistaa, virkkoi vieras\nhunajalusikkaansa kiertäen.\n\n— Kas vain, että tekin sen muistatte! Nuoret ihmiset useinkaan eivät\najattele tämäntapaisia.\n\nHe maistelivat herkullista marjateetä voileipiänsä haukkaillen, kunnes\nisäntä jälleen aloitti keskustelun siitä asiasta, joka vieraalle oli\ntähdellisin. Tuntui hyvältä sekin, ettei itse tarvinnut siihen palata.\n\n— Katsotaanpa nyt vähän, minkälaisessa kunnossa ne teidän\nmottikalujenne kappaleet ovat. Tehän sanoitte ottaneenne niitä matkaan.\n\n— Otin. Ne ovat täällä repussani.\n\nTyttö kiiruhti availemaan reppunsa nauhoja, joiden välistä kirveen\nvarret ja sahankappaleet pistivät esiin. Metsämies tutki teriä,\nkoetteli sormellansa katkenneen sahan hampaita. Vähään aikaan hän ei\npuhunut mitään, vain tarkasteli ja vihelteli.\n\n— Motinteko tämmöisillä värkeillä pitäisi laissa kieltää. Se on selvää\nihmisrääkkäystä. Joka tapauksessa poika teki oikein, kun katkaisi\nikeensä.\n\n— Poika! Mistä tiedätte, että hän sen teki?\n\n— Arvaankin tuon. Me miehenpuolet, vähäisemmätkään meistä, emme ole\nkärsivällisiä hulluuteen saakka.\n\n— Niinpä niin, mutta tällä Purolan Vihtori kotonaankin on puita\nsahaillut, väitteli tyttö vastaan.\n\n— Kotoinen halkovaja on toista kuin mottimetsä. Kotinurkissa paremman\npuutteessa semmoinen Vihtori sahailee vaikka muorin taikinaveitsellä.\n\n— Taitaapa tosi olla.\n\n— On se. Entä nämä teidän kirveenne? Pelkään, ettei näitä ole tahkottu\nsen koommin kuin tehtaan pajassa. Mahtaneeko Purolan Kustaalla\ntahkontapaista pyöräkiveä olla mailla halmeilla?\n\n— Tuota en ole tullut tarkanneeksi.\n\n— Jaa, jaa! Mottiurakat vain pitäisi täyttää, vaikka ei tule\ntarkanneeksi asian aakkosia.\n\nSe oli puoliksi pilkkaa, puoliksi nuhdetta, mutta äänensävy, millä\nse tuli lausutuksi, oli isällisen ystävällinen. Mitään kärkevää\ntaka-ajatusta siihen ei sisältynyt. Sen puolesta mies siis olisi voinut\nsanoa vaikka enemmänkin ja sanoikin jälleen.\n\n— Tylsyys ei näissä ole pahin vika.\n\n— No mikä sitten?\n\n— Arvatkaa!\n\n— Viisainta, että en ryhdy sellaiseen.\n\nMetsämies ei sen enempää kehoittanutkaan, käänteli vain arvostelun\nalaisen työkalun kappaleita kädessään ja sanoi itse:\n\n— Tökeryys! Kiittäkää Luojaanne, etteivät nämä kirveet ole iskeneet\nhengettömäksi jompaakumpaa teistä.\n\nMiten paikalleen hän arvasikin sen asian! Tämän enempää puhumatta hän\nkopisti molemmat kirveet varsistansa irti, nyhti pois entiset kiilat ja\nnaulat, sahasi varsien päät halki ja tervasi ne. Kuivasta puusta hän\nsitten kätevästi vuolaisi pari pitkää kiilaa, löi varret kiinni, kiilat\nsahaamiinsa rakoihin, jäljelle jääneet päät kirveellänsä katkaisten.\nTuskin kymmentä minuuttia aikaa oli kulunut koko toimitukseen.\n\n— Sanoisin pieneksi ihmeeksi, jos tänä keväänä enää heltiävät, virkkoi\nhän naurahtaen.\n\n— Kiitoksia paljon, oikein paljon!\n\n— Älkäähän kesken aikojaan, ennen kuin edes tahkoan, että näette kumpi\non terä- kumpi hamarapuoli.\n\nSiinä taas letkaus, joka sivalsi, mutta ei satuttanut. Hän nosti\ntupansa nurkasta keskilattialle pienen tahkokiven, jossa vääntökammen\nasemesta oli soma polkusinveivi, vanhan polkupyörän keskiörattaasta\nmukailtu.\n\n— Oikeastaan nämä ovat jo niin paljon piiskansietäviä, että\ntarvittaisiin vasaraa ja alasinta, mutta jos tuntikauden viitsitte\nodotella, niin saadaan kai teränsuut umpeen tälläkin vekottimella.\n\n— Vähät minun ajastani ellei teidän.\n\n— Minun aikani ei milloinkaan ole puntarin nokassa.\n\nHän nauraa hyrähti tartuttavaan tapaansa, kaatoi vettä pieneen\ntahkokaukaloon ja alkoi polkea. Tahkottavan kirveen terä suhisi\nhauskasti. Tyttö seisoi vieressä ja katseli. Kieltämättä siinä mieheltä\nkului aikaa, joka tuskin oli hänelle rahalla korvattavissa. Kun\nkeksisi jotakin sopivaa vastapalvelusta! Se ei ollut niinkään helppoa\ntäällä, kun ei ollut huoneen siivoamista edes. Mitä mustaa tuolla\npöytäjakkaralla oli? Hän pyörähti katsomaan. Se oli sukka, parsintatyö\nkeskeneräisenä. Hän otti neuleen ja lankakerän. Mies vilkaisi\ntahkostansa.\n\n— Älkää sitä mokomaa! Mahtaako siitä enää kalua tullakaan, kun en\najoissa saanut parsintalankaa.\n\n— Pahanlaiselta tämä näyttää, vähän samalta kuin niiden kirveiden\nlaita. Ei oikein tiedä, kummasta päästä jalkaansa vetää, veisteli\ntyttö, hänkin vuorostaan.\n\nTosiaan siinä miettimistä olikin, jo siinä, kannattiko ollenkaan\njatkaa parsimistyönä näin suurireikäisen sukan korjaamista. Hän aikoi\njo kysyä sitä omistajalta itseltään, mutta sitten ajatteli: Villat\nvilloina... Kun et sinä kysele kirveen laskemisesta, niin mitäpä\nminäkään sukan korjaamisesta. Hän purki nopeasti koko työn, käväisi\netsimässä repustaan virkkausneulan alkaen sillä virkata sopivan\nkokoista, reunoistaan kiinni ommeltavaa tilkkupaikkaa. Jos tahkoaminen\ntunnin kestäisi, niin paikan virkkaaminen tuskin sen enempää. Hänestä\ntämä alkoi tuntua oikein jännittävältä, niinkuin ilman sopimusta olisi\nryhdytty jalompaankin kilpaurakkaan.\n\nSitä se oli miehen aavistamatta, tai mikäpä senkään tiesi? Hänen\npolkusintahkonsa kävi. Kirveenterä suhisi, väliin kirkkaammin kalisi.\nSilloin mies aina hetkeksi pysähdytti ja lisäsi vettä. Koukkupäinen\nluuneula vastiketyössä puikkelehti nopeasti silmukoita muovaten.\nKantapääaukon täytteeksi tarvittava läppä kasvoi mittaa silmin\nhavaittavasti.\n\n— No, se alkaa olla hiomista vajaa! sanoi tahkomies vihdoin.\n\n— Tämä reunoiltaan ompelemista, täydensi vastiketyön tekijä.\n\nMies otti hiontakiven, jolla kilkutteli, tyttö parsinneulan, jolla\nompeli. Sahasta ja sen saantimahdollisuuksista ei vielä mainittu\nsanaakaan, mutta varmaan sekin asia järjestyisi. Tämähän alkoi olla\nkuin jossakin sadussa. Ellei tyttö olisi tuntenut itseään niin\nvirkeäksi, olisi hän luullut ehkä uneksivansa. Kävi edelleenkin juuri\nhänen toivomustensa mukaisesti. Kun mies sai kirveet teroitetuiksi,\netsiskeli hän varastoistaan uudet sahapuut ja terän, tarkisti naulan\nreiät ja sitoi jännenarun.\n\n— Täytyy muistaa aina yöksi hellittää yhden kierroksen verran. Nähkääs,\nyöksi löysääminen on yhtä tarpeellista niin sahalle kuin sahaajalle.\nSitten taas jaksaa päivän jännittää.\n\nHän sihtaili pyssymiehen silmällä terää ja koetteli sormillaan\nhampaiden terävyyttä. Kokeilu näytti tyydyttävän häntä.\n\n— Luulenpa, että se puree hyvin pari päivää teillä.\n\n— Entäs sitten?\n\n— Sitten teroitetaan uudestaan. Se on pikkuinen työ.\n\n— Niinpä kyllä, mutta onko teillä korjauksen tarpeessa olevia sukkia?\n\n— Niitäkin on. Se on sukan laita vähän sama kuin sahanteränkin.\n\n— Meillä naisilla ei sukan kantapää aina kestä kahtakaan päivää,\nnaljasteli korviketekijä naurahtaen. Hän tiedusteli, mitä oli\ntyökaluista velkaa.\n\n— No, katsotaan tuota sitten, kun mottiurakat ovat täynnä ja kaikki\nkantapäät ehjinä.\n\n— Sopii se niinkin, mutta kun te jäätte suureksi saamamiehekseni tuon\nsahan tähden.\n\n— No, onhan tuo hupaisa tietää, että on saataviakin ulkona.\n\nNäin mies veisteli. Paraniko kuluttaa aikaa mokoman velkamiehen kanssa.\nTyttö nousi lähteäkseen, mutta isäntä pidätti häntä vielä hetkisen.\n\n— Neuvoisin pyytämään Purolan Kustaalta hilpoisempia mottipuita kuin\non ne kuusentarrikat siinä hiekkahaudan äyräässä. Äijä itse, samoin\nkuin kaikki hänen edeltäjänsä ovat kiertäneet niitä jo parisataa\nvuotta. Sopisi kiertää edelleenkin. Mitä hän niistä teille ja\npojalle työntämään. Ylempänä nummen rinteessä on vartevampaa metsää,\nharvennuksen tarpeessa sitä paitsi. Ellei mies piippukiireiltänsä joudu\nleimailemaan, niin vetäytykää itse vähin äänin sinne. Ei se siitä\nmitään sano, tuskin huomaakaan.\n\n— Hyvinpä tunnettekin Purolan isännän kiireet, ihmetteli vieras.\n\n— Tottahan toki, lähinaapurini! Niin aina!\n\nHän sanoi sen niin Purolan äijän äänellä, ettei ollut epäilystäkään\nvuosia kestäneestä läheisestä naapurisuhteesta.\n\n— Kun olen tässä ryhtynyt hyviä neuvoja antamaan, niin haluaisinpa\nvieläkin sanasen sanoa. Jos kuulla halaatte, virkkoi metsämies\nhiilikekäleitänsä kopistaen.\n\n— Kiitollisena! Kuinka tuollaista kysyttekään?\n\n— No kun muna on useinkin viisaampi kuin kana, eivätkä nuoret\nmottimiehet, vaikka naisiakin lienevät, näytä tekevän siinä poikkeusta.\nHe syöksähtävät metsään kuin nuoret mullit keväiseen karjapihaan,\nkuin kaikki metsän puut pitäisi puskemalla kaataa. Näin he näyttävät\najattelevan, jos ajattelevat sitäkään. Monilla aikuisilla, jopa\nviisailla herroillakin on sama harhaluulo. Raaka jätkäntyö heidän\nmielestänsä ei tarvitse muuta kuin vahvaa niskaa ja puskemisen voimaa.\nMetsään ei pidä lähteä sillä tavalla. Sieltä palaa piestynä takaisin\nennen pitkää, jalompikin uros.\n\n— Kiitoksia noista neuvoistanne.\n\n— No, en minä näitä suoranaisesti teille tarkoittanut.\n\n— Otan ja omistan ne siitä huolimatta. Jatkakaa vain!\n\n— Tuota, enpä tiedä. En kai minä tässä nyt rippisaarnoihin. Mutta jos\nkuitenkin metsään astelette kuin kirkkoon, niin siinä teette oikein.\nKatselkaa näköaloja! Kuunnelkaa metsän ääniä! Ja kun lopulta sitten\njoudutte työpaikallenne, niin älkää vieläkään hätäilkö. Katselkaa\nja ajatelkaa yhä. Nyökätkää hyvää huomenta jokaiselle puulle, jonka\naiotte kaataa. Siinä samalla tulette tarkkailleeksi muutakin varteen\notettavaa, kuten metsän aukkoja, puun asentoja ja sen semmoisia. Nämä\neivät ole niinkään vähäisiä asioita kuin outo luulisi.\n\n— Tuo kaikki juuri on sitä, mitä minä tarvitsen! myönsi tyttö väliin.\n\n— No, enpä tiedä, tarvitsetteko sitä, mutta kun ei tässä ole\nniin tähdellistä muutakaan. Ja sitten kun sopivasti tätä kaikkea\nharkittuanne ryhdytte töihin, niin älkää vieläkään hätäilkö. Ottakaa\nkaikissa liikkeissänne sopiva »taaki», kuten me metsämiehet tapaamme\nsanoa.\n\n— Mitä se tarkoittaa?\n\n— Jaa! Mitenkähän tuota selittäisin. Työntäkää sahaa suoraan ja\njoustavasti. Älkää ollenkaan työntäkö, ellei saha kulje.\n\n— Kuinkas sitten?\n\n— Jos jossakin ahdistaa, on vika tällöin ensin korjattava. Sahan\npitää luistaa ilman pakkoa. Sitten älkää ruvetko puskemaan puuta\n»keskeneräisenä». Käskee sen kanssa tapella, ellei sahan rako ja\nkirveen lovestus ole riittävän syvä. Eipä liioin liikojakaan ole\nnirhattava. Puu voi kaatua päälle. Oikean määrän oppii arvioimaan,\nkun ei turhia hätäile. Myös puiden lenkoutumiset on otettava visusti\nhuomioon, tuulen puuskatkin ja sen semmoiset. Karsiessa on katsottava,\nettä ei lyö kirveellä jalkaansa. Tämä on mottimiehen suurin vaara,\nellei oteta huomioon varrestaan sinkoavaa terää.\n\n— Sanoitte, ettei meillä tänä keväänä ole sitä vaaraa.\n\n— Niin sanoin, enkä sanojani kiellä. Siitä karsimisesta kuitenkin\nvielä. Katsokaa, mihin nappaatte! Juuri rungon ja oksan yhtymäkohtaan,\nmyötäsukaan lyökää! Iskekää nasevasti, kuin nallipyssyllä ampuisitte.\nSama on muistettava pölkkyjä halkoessa.\n\n— Niinkuin kirppua kellosepän vasaralla! auttoi neuvottava jo itsekin\niloisesti naurahtaen.\n\n— Juuri niin! Ja enpä tuota sitten tämän enempää enää sanokaan.\nHuomaan, että muna on jo viisaampi kuin kana.\n\nSen pituinen metsämiehen opetustunti oli, eikä oppilas viivyttänyt\nhäntä enää kauempaa. Onnellisena hyvin kunnostetut työaseet kädessään\nhän hyppelehti rapisevaa hankea pitkin. Kun pian pääsisi koettamaan!\nEi »puskemaan»! Tämä pitää muistaa. Tulisiko Vihtori tänään ollenkaan?\nEllei, niin olisi yritettävä yksin. Uskaltaisiko nousta nummen\nvartevampaan metsään ilman leimauksia? Miten saha pystyisi? Monia\nkysymyksiä tuli reippaasti astellessa Allin mieleen. Vastaukset niihin\ntippuisivat ennen pitkää. Kirveenterät eivät enää ainakaan silmille\nhyppineet, sen saattoi koettamattakin uskoa.\n\nTuskin puoltakaan tuntia oli kulunut, kun hän katseli aukkoja\neilisillä työmaillansa hiekkaharjun kupeessa. Hän heitti reppunsa,\nistui kannolle, katsoi ja mietti. Mikä olikaan herrojen harhaluulo\nraskaan työntekijän puskemisesta ja puskijasta? Miksi hän arvioi\nminut? Lapsekkaaksi leikittelijäksi varmaan. Oliko mahdollista muuttaa\ntätä hänen käsitystään? Ainakin voisi yrittää sitä... näiden »faraon\nvankkurien edessä».\n\nHän nousi ja yritteli piankin. Saha liikkui helposti ja upposi puuhun\nhämmästyttävän keveästi. Hän koetti välillä kirvestäkin. Se tarttui\nja leikkasi, eikä terän kimpoamisesta ollut pelkoa. Työn satoisuus\noli sitä mukaa. Hän selviytyi ensimmäisestä puustansa nopeammin kuin\neilen Vihtorin kanssa yhdessä. Työskentely tänään ei tuntunut hänestä\nvähääkään raskaalta. Tuskinpa hän oli edes hiessäkään vielä. Mieluisan\ntyön aiheuttama lämpö vain norjisti jäseniä. Tuntui kuin se olisi\nhersyttänyt sydämestä saakka jotakin voidetta, varmasti hersyttelikin\nsitä... mielihyvää.\n\nNäin hupaisesti alkuun päästyään hän jatkoi reippaasti, kaatoi, karsi\nja katkoi. Siinä olisi jo pölkkyjä Vihtorille, jos hän kuitenkin\nsattuisi tulemaan. Muutamista puista nopeasti selvittyään hän haukkasi\nrepustaan viimeiset kaupunkilaiseväänsä. Leipäkannikka oli kuivunut,\nvoi kadoksiin hävinnyt, mutta hyvältä leipä silti maistui. Kunnolliset\ntyöaseet ne sittenkin olivat pääasia. Joissakin metsämiesten\nkirjoituksissa niiden sanottiin merkitsevän 50 prosenttia, enemmänkin,\njos erotus oli tällainen. Mitä ne merkitsivät työskentelijän\nmielialoissa? Sitä tuskin voitiin prosenteissa arvioida.\n\nVihtori tuli työmaalle vasta puolen päivän aikoihin, kädet\nhousuntaskuissa, väännätellen. Eväsreppu hänellä oli, työaseita ei,\nmistäpä hän sellaiset olisi saanutkaan. Huomattuaan urakkatoverinsa hän\nilostui ja innostui.\n\n— Oletpas sinä täällä! Sinä karkasit, tyttö!\n\n— Kuka niin sanoi?\n\n— Äiti ja isä! Ja minä!\n\n— Sinäkin! Kuinka sillä tavalla? Olenko mielestäsi käyttänyt aikani\nturhuuteen? Sanopas!\n\n— Et ole, etpä ole! Et turhuuteen etkä hekumaan!\n\n— Mistä tuollaisen sutkauksenkin nyt kiekkasit! Allia nauratti, samoin\nVihtoria niin, että siitä ei tahtonut loppua tulla.\n\n— Älä hetkota siinä! Ennemminkin koeta tuota sahaa!\n\n— Ai sahaa! Jos koettaisi Vihtori huomasi sen nyt vasta. Mistä Alli\nsahan oli saanut? Hän kummasteli sitä, mutta ei sen enempää ryhtynyt\ntiedustelemaan, kun ei ollut aikaakaan, koska oli kiire sahaa\nkoettelemaan.\n\n— Koeta nyt! Työnnä suoraan!\n\n— Viisikymmentä kertaa vai?\n\n— Vaikkapa vain jos puuta riittää.\n\n— Riittää kai tässä puuta.\n\nVihtori alkoi työntää ja lukea. Se oli puun latvapuoli, eikä hän\npäässyt kunnolla viiteentoista.\n\n— Se putosi jo!\n\nHän katsoi hämmästyen kuin pölli olisi järveen pudonnut ja painunut\npohjaan kuin kivi.\n\n— Eikö olekin hyvä saha?\n\n— Jo on! Jo on eri hupainen saha!\n\n— Niin minunkin mielestäni, meidän on vain varottava, ettemme katkaise\nsitä.\n\n— Täytyy varoa, joo!\n\nHe tarkastelivat ja koettelivat myös kirveitä. Niihin nähden he\npääsivät samaan tulokseen. Eri hupaisia kirveitä ne olivat! Niitäkin\noli varottava kiveen lyömästä. Eikä siihen ollut enää vaaraakaan, kun\naina katsoi, miten löi, kun varasi aluspuuta alle ja nappasi »kirppua»\npäähän. Terän irti sinkoutumista ei tarvinnut enää pelätä.\n\nUusien näkemysten ja hyvien aseiden ansiosta Vihtori innostui,\nettä Alli suorastaan sai pidätellä häntä. Ei puhettakaan enää\nkivelle kyykähtämisestä eikä peukaloiden pyörittämisestä. Hyviä\nmetsämiehen neuvoja täytyi Allin kuitenkin moneen kertaan, vielä\nyksinkertaisimmissa muodoissa toistella. Harkitse ja tuumaa! Tuumaa ja\nharkitse! Älä työnnä sahaa, milloin vähänkin ahdistaa. Halkoessa muista\nnapata aina samaan kohtaan. Kiirettä ei ole. Kuule! Sitä tuo rastaskin\nlaulaa: Kevätpäivä! Pitkä päivä! Hätähousut pois!\n\nMutta ei Vihtori paljonkaan harkinnut, niin innokkaana hän sahasi ja\ntouhusi. Hän unohti kysäistä sitäkin, mitä oli jo äsken ajatellut.\nMistä Alli oli saanut sahan, ja kuka kirveet oli tahkonnut näin\nhyvään kuntoon. Alli puolestaan ei kiiruhtanut näitä selvittelemään,\nsaman tekevää, vaikka kokonaan unohtuisi. Satoisan työrupeaman\njälkeen he istahtivat lämpimään paikkaan kuusen juurelle ja alkoivat\nmaistella Vihtorin eväitä. Emäntä oli kuitenkin niitä runsaasti\nlaittanut ja lähettänyt, myös karkulaista varten. Keskustelu siirtyi\npäivänpolttavista muihin yhtä hupaisiin asioihin.\n\n— Sinä olet eri hyvä tyttö! antoi Vihtori vilpittömän tunnustuksen,\ntällä hetkellä näennäisesti ihan ilman syytä. Hän itse reppunsa oli\navannut ja äidin eväitä tarjonnut.\n\n— Mistä sinä sen tiedät? Alli naurahti.\n\n— Tiedänpähän vain! Tunnen minä muitakin tyttöjä.\n\n— Tunnetkohan?\n\n— Tunnen varmasti! Sirkkalan Anninkin olen nähnyt monta kertaa. Anni ei\nole puoleksikaan niin mukava kuin sinä, paljasteli Vihtori tunteitansa\nedelleen.\n\n— Kuka hän on?\n\n— Onpahan vain, semmoinen Sirkkalan Anni.\n\n— Käykö hän teillä?\n\n— Käy niin. Kun Vilho tulee lomalle, niin varmasti Annikin tulee ja käy\nhän muulloinkin, äidin kanssa riitelemässä.\n\n— Riitelemässäl Mitä sinä nyt puhut?\n\n— Riitelemässä niin! Niistä perintöasioista.\n\n— Olet kuullut varmaankin väärin.\n\n— Enkä ole kuullut väärin! Sirkkalan Anni meinaa Vilholle emännäksi.\nSiitä ne äidin kanssa riitelevätkin.\n\n— Mitä ne siitä? Eikö äitisi antaisi Vilhoa Annille?\n\n— Antaa kyllä. Mielelläänkin työntää. Sitä vain minäkään en ymmärrä,\nmiksi niiden aina pitää kinata mokomasta asiasta.\n\n— Mokomasta tosiaan! Mutta ei kai sinun tarvitse välittää siitä.\n\n— Ei niin. Sinusta minä enemmän välitän.\n\n— No, no!\n\n— Välitän niin. Sinä olet hyvä tyttö. Parempi kuin Anni.\n\n— So, so!\n\n— Olet niin. Parempi kuin meidän äitikin, sen minä sanon.\n\n— Vaiti poikal Et puhu siitä asiasta enää halkaistua sanaa.\n\n— Ei puhuta sitten. Mutta olet sinä kumminkin, sen minä sanon!\n\nAlli ei voinut muuta kuin nauraa. Vihtori itsekin nauroi. Ja rastas\nnauroi, aurinkokin puolipäiväiseltä terältänsä. He nousivat jatkamaan\ntyötänsä. Sahanterä sihisi, kirveen terä paukkui. Puut halkesivat\nhelposti. Vihtori heitteli niitä Allin osoittamaan paikkaan. Niitä\nvarmaan jo alkoikin olla kahden motin verran siinä. Pian tuo\nnähtäisiin. Heillä oli kyllä vara tehdä lisää, jos tarpeelliseksi\nkävisi.\n\nNiitä riitti jäämäänkin. Ylimääräiset nostettiin pinon päälle\nkukkumitaksi. Mutta sitten he yksimielisesti päättivät kaataa pari\npuuta huomispäivän urakasta, koska ei ollut varmuutta siitä, olisiko\nhuomenna enää näin hyvä päivä. Saattoihan sataa, sahan terä taas\nkatketa tai tulla jotakin muuta vastoinkäymistä. Kaiken tällaisen\nvaralta oli hyvä ottaa ennakkoa. Vapaata iltaa heille siitä huolimatta\njäisi.\n\nNiin kävi. Vielä kotimatkallakaan heille ei tullut kiirettä. Hiljalleen\nmetsän ääniä kuulostellen he kävelivät. Pälvipaikoissa he pysähtyivät\nherkuttelemaan makeilla lumipuolukoilla.\n\nTie seurasi jonkin matkaa suurilta metsänevoilta lampeen johtavaa\nojapuron vartta pitkin. Puro kuohui tulvillaan vaahtoporeissa pyörivää\nvettä. He heittelivät virran vietäväksi sammaltuppoja ja kuivia\npuukalikoita. Ne olivat heidän mielestään tukkeja, veneitä ja laivoja.\nNe uivat sahoihin ja tehtaisiin, laivat purjehtivat valtamerien\ntakaisiin maihin. Puron rantakivillä istuessa ja katsellessa Alli\nraotteli omaksi ja lapsekkaan toverinsa huviksi näitä satumaailman\nnäyttämöverhoja. Lapsuusajan kevätiloista osattomaksi jääneen kasvoille\nlevähti ihmettelevä ilo. Hän nauroi ja hykerteli käsiään, huudahteli\nkuin seitsenvuotias.\n\n— Voi, miten lystiä! Sanoitko paperipuita? Mitä ne semmoiset paperipuut\novat?\n\nAlli selvitteli kaikkea sitä, puun massapuuroksi keittämistä, pahvin\nja paperin ihmeitä. Pihkaisten käsien hykertely, myöhäiskevään riemu\nkeskeytti nämä hänen esityksensä tämän tästä.\n\n— Voi, että puustakin puuroa! Ja paperia sitten puupuurosta! Tuleekohan\nvoipaperiakin?\n\n— Tulee ja menee, niinkuin vettä tuossa purossa. Tulee silkkikangasta\nja sokeriakin vielä!\n\n— Tuota minä en usko!\n\n— Tulee varmasti. Äsken juuri maistelimme makeita lumipuolukoita. Etkö\nenää muista?\n\nMuistihan Vihtori sen. Makeita ne olivat olleet, niinkuin sokeripaloja.\nMutta se vasta hauskaa oli, kun puunpuurostakin tuli sokeria ja\npaitakangasta ja kirjoituspaperia. Kaikkein parasta hänen mielestään\nkuitenkin oli sokeri äidin keittämän puuron päälle ripoteltavaksi.\nSuurin piirtein ja omalla tavallaan Vihtorille alkoivat vähitellen\nselvitä maailman ihmeet, sen puu- ja viljapuurojen, sokerien ja\nmetsämarjojen kasvut ja kiertämiset.\n\nNiin Allillekin, omalla tavallansa. Kaikki virtaa ja kiertää. Purokin\ntuossa... mäen ympäri Purolan niityn alle. Sieltä saunan takaisesta\npoukamasta emäntä, esivalta, kahdella ämpärillä kantoi tuota samaa\nvettä tupaan ja lehmien juotavaksi navettaan. Kymmenet ämpärit\npäivässä... hän kantaa ja väsyy ja tulee äreäksi turhan työn tähden!\nNytkö hän, vesijohtoliikkeen konttorihiiri sen vasta huomasi? Miksi\ntosiaan vesi ei juokse Purolan tuvan ja navetan seinästä suoraan\nkäyttöastioihin ja lehmien juomakuppeihin niinkuin meillä kaupungissa\nja jo Pellontauksenkin navetassa? Joitakin lyhytsulkuja ja virran\nkatkoja tässä nyt oli... hölmöläistä paljonkin. Harkitse ja tuumaa!\nneuvoi metsämies.\n\nNyt siihen ei ollut varaa, koska Vihtori, aikuislapsi, kyseli\nniin paljon. Sitä paitsi oli jo aika rientää kotiin, eräänlaisiin\ntilanneselvityksiin. Ettei koko talon väki lähtisi toinen toistaan\nkarkulaisina tapailemaan, perä perää kuin hölmöläiset avantoon...\npuuroa ja sokeria keittämään metsän puista ja sahajauhoista.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nPurolan isäntä oli hauska mies, peräti hupaisa, milloin pääsi\nulommaksi esivallan valvovan silmän alta. Se tapahtui jo tallissa\ntammaa vaaliskellessa, sitäkin enemmän kalamatkoilla, missä ei ollut\nkiinnijoutumisen vaaraa senkään vertaa. Sinne keväisen taivaankannen\nalle mahtui ääntä muidenkin kuin keväisten lintujen ja ojasammakoiden.\n\nTuskinpa talon viisi rysää ja kolme rautalankakatiskaa kahta ihmistä\nkalaajakseen olisi tarvinnut, mutta kun urakkamiehillä illoin aamuin\noli hyvää aikaa, niin lähti Alli usein isännän seuralaiseksi.\nUrakkamies kuin herra! Tämä oli jo ammoin sanottu, eikä siinä\nmuorillakaan sitten ollut mukisemista. Ja jos oli, niin samapa tuo,\njostakin hänellä sitä aina piti olla.\n\nÄijä puhui ja porisi. Kuinka piipultaankin niin paljon kerkisi täällä\nulkona. Hän kaskuili kymmenien vuosien kalamatkat ja saaliit. Eivätkä\nne suinkaan vähentyneet taaksepäin mentäessä, näköalat ja kiikarit\nolivat nyt sellaiset. Kutuhaukea oli tullut viidestä rysästä niin\npaljon kuin kaksi henkeä jaksoi kotiin kantaa. Entäs lahnankutu! Tänne\nlampeen nousivat kaikki selkävesien lahnat, homekorvaiset, leipälaudan\nlevyiset. Kävi semmoinen kahina, että kalastaja veneellään tuskin\nsekaan mahtui. Pari verkkoa kun sopivasti nuotaksi kiersi, niin siitä\nsen kuin haavilla pyykkikoppaan alkoi mättää.\n\nMikä kimma se kutukalalla olikaan, että sen piti aina yhä ylemmäksi\npyrkiä ja nousta ja tunkea päänsä juuri ahtaimpaan paikkaan. Vaikka\nkyllähän tuon arvasikin, kuka luonnon reklementit tiesi. Syvillä\nselkävesillä ei kutemisesta mitään valmista olisi tullut. Täällä\nrauhaisissa lämpöisissä lahdenpohjukoissa aurinko hautoi mädin\npoikasiksi. Niin aina!\n\nMyös »Aina» pääsi tapetille täällä aurinkoisilla vesillä, kun itse ei\nollut estämässä, kipunoitsevaa silmää varoittavasti iskemässä. Vanha\npiikainen hän jo oli ollut, aika pirhanan krapu vielä sellaiseksikin.\nKukaan toinen paljain hyppysin tuskin olisi niskaan uskaltanut, mutta\nPurolan poika oli käynyt jo ennenkin kutukalassa.\n\nJo tyttönä ja Kelloniemen herrassöötingin köksänä Aina oli ollut mainio\nihminen hoosaamaan. Ei siinä piioilla ollut nokan naputtamista, ei\nherrassööskälläkään, vaikka muutoin olikin ollut semmoinen »armo».\nKun he olivat menneet yhteen, niin ihmiset olivat touhunneet,\nniinkuin niillä on tapana, kuinka muka Purolan Kustaa nyt haukkasi\nsalakkasyötin, jossa riittäisi kakomista lopuksi iäksi. Kattia\nvielä! Kun mies viisaasti asiansa hoitelee, kun johdattelee naisensa\nlämpöisiin kutuvesiin, niin kyllä pahempikin pirhakka siitä vähitellen\nihmisiksi asettuu, rauhoittuupa hyvinkin, vaikka alkuaan olisi ollutkin\nsalakkasyötti, koukkuja puoli tusinaa kummassakin kupeessa.\n\n— Emännässä ei ole vikaa, arveli kalatoveri.\n\n— Kuka on sanonut, että on vikaa, myötäili esivallan kesyttäjä\nvaltioviisaasti.\n\n— Te vain annatte hänen tehdä liian paljon työtä.\n\n— Vai liian paljon, kun en tarpeeksikaan! Ja menehän pidättelemään\npirhanaa! Siitä justiinsa sillä evät nousee ja joutilaisuudesta.\nMilloin on kaksi pyhäpäivää peräkanaa, niin toinen niistä ei ole enää\nHerran sapatti, niinkuin varmaan jo itsekin olette nähnyt. Antaa muorin\nhoosata, niin rauha maassa sota-aikanakin.\n\nNäin rupatteli vanha viisas kalamatkoilla, tallipihoilla\npaljon varovaisemmin. Oli aina kuunneltava ja vastailtava myös\nnavettapihoille: Niin aina!\n\nTamma oli yhtä vanha, yhtä pirteä kuin emäntä Aina, luontokappalelajit\nja suhteellisuudet huomioon ottaen. Iältään se oli lähempänä toista\nkuin ensimmäistä vuosikymmentänsä, mutta kaksi vuotta sitten se oli\npyöräyttänyt vielä varsan, josta oli saatu kauniit tuhatlappuset. Eipä\ntiedä, vaikka vieläkin, kun olisi yrittää. Äijä ruokki ja harjaili\nsitä. Tamman pää ja säkä nousi, kaula kiertyi, huuli höplähteli. Sen\nemä oli ollut jalo tamma, isä maakunnan kuulu juoksija. Juoksija\nPiijustakin olisi tullut, kun olisi ollut opettaa. Jalannousu\nnuorempana oli semmoinen että... oksat pois risukarhista. Mutta kun\nmuori ei päästänyt paanalle.\n\nEntä jos pyöräytettäisiin vieläkin yksi varsa! Tulevien vuosien\njuoksija! Olisikos tämä nyt mikä ihme... vanhoille tekijöille!\n\n— Mitä se höpsii siellä taas!\n\n— Niin aina!\n\nMuorin korvat ne piti olla aina ja joka paikassa. Entä mitenkäs sitten\nsuu pannaan, kun talo jää ilman hevosta? Ne olivat nyt kymmenien\ntuhansien panttina nuoret hevoset!\n\n— Mitä möit varsan!\n\n— Mitä ja mitä!\n\nPerheneuvottelu siitä tulisi. Kalatoverin oli paras painua kaloja\nperkaamaan, rukkasiaan paikkaamaan, tai mäen taakse mottimetsään.\nTurha oli jäädä todistajaksi tähän näytelmään, jonka ratkaisu jo\nalkuvaiheissaan oli niin epäämättömän selvä.\n\nMutta Pellontauksen talossa esitettiin keväisiä nuorisonäytelmiä.\nAlli täti oli tervetullut toisen ja kolmannen kerran, vaikka joka\npäivä. Koko intiaanileiri pyöri hänen ympärillään, vastaanotti ja\nsaatteli portille saakka. Alli tädin piti tehdä jos mitä, näytellä\nraitiovaunun kuljettajaa, prinsessaa, virtahepoa. Satuja oli keksittävä\nja kerrottava jokaiselle erikseen ja kaikille yhteisesti.\n\n— Tämmöistä se on tällä rintamalla. Kunhan päivänkin koettaisit!\nhuokaisi komppanian päällikkö.\n\nTämän pitempiin tilanneselvityksiin hän tuskin monta kertaa\nkerkisikään, koska keväisten isäntä- ja emäntäkiireittensä välipalaksi\npiti kaapata milloin mitäkin pahan ja hyväntekijää siipiräpylästä tahi\nniskavilloista. Kaksoset varsinkin olivat kuin villivarsapari, vain\nauraa ja välihihnoja puuttui. Mutta ihmeen taitavasti oikea omistaja ne\nkaappasi syliinsä. Se kävi milteipä yhtä kätevästi kuin savikyyhkysten\nampuminen vesijohtoliikkeen pohjalaissyntyiseltä johtajalta, joka oli\nvaltakunnan mestari siinä kaappauksessa. Alli oli joskus huvikseen\nollut ampumaradalla taustatarkkailijana niinkuin nyt tässä.\n\n— Jos minä olisin nuori nainen, niin enpä jättäisi itseäni enää ilman\nnäitä nautintoja.\n\nOli se tämäkin taas julkilausuma, kesken taistelun metelin. Siihen\ntuntui olevan aihetta, näytti olevan hieman taistelutaukoakin\nlyhytasiallisten vastalauseiden tekemiseen.\n\n— Etkö vieläkään, yksinäsikään ole saanut kylliksesi tuosta urheilusta?\n\n— Kyllikseni tästä! Kaikkea sitä kuulee kokemattoman suusta!\n\n— Minä en kestäisi kahta päivää mokomaa meteliä.\n\n— Kestäisit kaksikymmentä vuotta, kun kunnialla alkuun pääsisit.\n\n— Kunnialla alkuun! Luuletko sen olevan niinkään helppoa yksinäiselle\nnaisihmiselle tämän maailman aikaan?\n\n— Kuka sinut on määrännyt yksinäiseksi?\n\n— Luonto ja luonnonvalinta.\n\n— Nosta luontosi ja pidä valinnassa varasi!\n\n— Hyvä on puhua, kun on itse tämmöisen tarhan omistajaksi päässyt.\n\n— Niinkuin sinä et pääsisi, kun vain tositeolla yrittäisit. Synti\nja häpeä, jos jäät kuivettumaan ja näivettymään, tuollainen\npihkantuoksuinen mottimestari!\n\n— Synti ja häpeä itsellesi, että tuollaisia puhelet!\n\n— Se on rikos luontoa vastaan, kun nuori nainen, jaloin luojamme\nluontokappaleista, jättää leiviskänsä käyttämättä.\n\nTurha oli mottimestarin ryhtyä sanakilpasille kyyhkysampujan kanssa.\nHäpeään siinä kuitenkin lopuksi joutui, kaksin-, kolminkertaiseenkin.\nViisainta myötäillä, singautella ilmaan hänen kyyhkysiään.\n\n— Olisipa se tosiaan hupaisaa, kun Suomen jokaisella nuorella naisella\nolisi tällainen kyyhkyslakka. Mikä merkitys sillä olisikaan kansakunnan\nlisäkasvulle...\n\n— Enemmän vielä joka naiselle itselleen. Tiedät kyllä, miten käy\nsellaisen puun ja viljan korren, joka ei heilimöi eikä hedelmää kanna.\n\n— Kuivuu ja hakataan pois.\n\n— Mottipuiksi, karjapihan kuivikkeiksi, ajattele! Niin pahansuopa en\nole, että yhdellekään kanssasisarelleni mokomaa kunniaa toivoisin.\n\n— Jos se on kohtalo, niin minkä mahdat.\n\n— Kohtalo! Jos kedon kukkanen olisi noin arka, niin ei päätään\nuskaltaisi nostaa, ei nuppuaan aukaista.\n\n— Niillä on mehiläisensä.\n\n— Jokaisella on kimalaisensa, kun vain uskoo ja haluaa elämänsä\njatkuvaksi. Jos olisin yksinäinen, en jäisi sellaiseksi. Ellen aikuista\nystävää saisi, niin hankkisin lapsen, ampuisin vaikka lennosta!\n\nNiin hänen jälleen täytyi ampuakin villimpi kaksosistaan pöydän\nkulmalta, arveluttavan läheltä sokeriastiaa.\n\nHäviönsä tunteva ja tunnustava mottimestari ei joutanut enää pitempiin\nväittelyihin, koska täytyi kiiruhtaa urakkatöihin. Vihtori varmaankin\njo siellä odotteli. Pojasta oli tullut muutamassa päivässä kuin\ntoinen mies. Hänessä oli suorastaan pidättelemistä niin metsässä kuin\nkotona. Metsässä tuli helposti liikoja pöllejä, vaikka niitä pahoiksi\npäiviksikin varastoitiin, kotona liialliset kehuntauhoamiset saattoivat\nkäydä vaarallisiksi. Tosin esivalta ei ollut niitä kuulevinaan, kuuli\nkuitenkin epäilevällä korvallaan.\n\nHarkitse ja tuumaa! sitä harrasteltiin sen tähden jatkuvasti. Jotakin\nuutta ja hupaisaa se ohjelma heille antoi joka päivä. Kerran Vihtorikin\nteki oivan keksinnön ja tuli vilpittömästi iloiseksi siitä. He olivat\nkaataneet suuren visatyvisen koivun. Siinä olisi tarvittu terävä\n»justeeri», mutta saatiinhan se lopulta nirhatuksi myös kirveellä ja\n»pedolla». Pöllittäminen sitten meni jo helpommin, tämä tiedettiin\nvanhasta kokemuksesta. Mutta pöllien halkomisessa tuli eteen visainen\ntehtävä. Siinä ei auttanut »kirpun tappaminen», ei pöllin kääntäminen,\nei kaksoisiskut eivätkä kiilatkaan. Ne halkeilivat ja sinkoilivat\nmetsään. Milloin jokin kiinni tarttui, niin upposi rakoa jättämättä,\npainui kuin rautanaula puuhun.\n\n— Meidän täytyy sahata pölkyt keskeltä poikki, keksi Alli vihdoin.\n\nSahattiin, mutta turha vaiva sekin. Pikku pölkkykään ei ottanut\nhaljetakseen. Sitä Vihtori kuitenkin voimiensa takaa hakkasi, kunnes\neräs isku vahingossa horjahti pölkyn reunaan. Siitä kimmahti säle kuin\nkiskaistu päre. Poika iski toisen ja kolmannen. Kaikki ne pilskahtivat\nkerta lyönnillä yhtä helposti. Hän kiersi ja pilkkoi pölkkyä hurmion\nvallassa, kunnes siitä jäljelle jäi vain tavallisen halon kokoinen\nsydänpala, ympärillä kuin kerhopiirissä koko sylys valkoisia pilkkeitä.\n\n— Hei, katso! hihkaisi Vihtori hikeään pyyhkäisten.\n\n— Sinä olet tehnyt keksinnön. Enää ei niin visaista pölliä löydykään,\nettä emme siitä selviäisi.\n\n— Ei löydy!\n\nSiinä kalskahti jo miehistä varmuutta. Sen johdosta oli syytä iloita\nenemmän kuin patentin arvoisesta keksinnöstä.\n\nMutta »lapsi» ei ollut kaukana tänäkään päivänä niinkuin ei\nmilloinkaan. Kädet hykersivät ja turhan nauramista oli mahdoton\npidättää. Ja ruokailun jälkeen havumatolla istuttaessa pää kallistui\nmottitoverin polvelle. Se oli merkki, että hilsettä piti raaputtaa.\nKuhmuinen, harvatukkainen pää kihosi sitä lakkaamatta. Se oli nautinnon\nhetki vanhalle pikku pojalle. Äidillä nähtävästi oli aina ollut niin\nkiire, että ei ehtinyt tekemään tätä rakkauden työtä vähäosaisellensa.\n\nHyvissä ajoin kotiuduttaessa uiteltiin taas tukkeja ja laivoja,\nkerrottiin satuja paperipukimista ja metsän sokerista. Urakkamiehet...\nvapaaherrat! Heillä oli siihen halua ja aikaa.\n\nMutta vanhoja satuja lämmitettäessä kertautui myös kertojalle\nitselleen uutena se vanha: Miksi puro ei juokse Purolan pihan kautta?\nMiksi emännän pitää raahata ämpäreillään vettä saunapoukamasta\nmäen alta? Onko se hänen ruumiilleen ja hengelleen niin\nterveellistä ja tarpeellista, kuin isäntä kalamatkoilla perusteli?\nEikö vesijohtoliikkeen konttoristi keksinyt parannusta tähän\naataminaikaiseen asian tilaan? Hän päätti kirjoittaa siitä liikkeensä\njohtajalle. Mahdollisesti ukko haukkuisi parilla paperiliuskalla, mutta\njos asiassa auttoi, niin kaikki hyvä. Seuraavana iltana hän kirjoitti.\n\nHän kertoi työpaikastansa pienestä Purolan talosta, jonka\nkirkasvetisestä purosta hänelle oli paljon iloa, mutta talon väelle\nvähän hyötyä. Hän kuvaili, mistä puro lähti, miten se juoksi, miten\npientä mäkeä ja taloa kiertäen juoksi niitylle, hävisi lampeen.\nJos veden olisi saanut nostetuksi pienen mäen laelle, niin siitä\nse itsekseen olisi juossut talon pihan kautta. Hän toivoi, että\njohtaja auttaisi häntä ja talon emäntää tässä asiassa. Johtaja kyllä\nosaisi nopeasti ratkaista, miten asia parhaimmalla tavalla olisi\njärjestettävissä. Kustannukset voisi periä hänen palkastaan. Voisi hän\nne ehkä säästörahoillaankin maksaa, miten johtaja vain parhaimmaksi\nkatsoi.\n\nSiitä tuli liian pitkä »liikekirje», naiivi sitä paitsi. Lukiessaan hän\ntämän huomasi, mutta ei ryhtynyt uudestaan kirjoittamaan. Se saattoi\nolla asialle vain eduksi. Johtaja vihasi monisanaisia ihmisiä, vaikka\ntuittupäissään itse oli yksi niitä. Näitä jokapäiväisiä vihastumisiaan\nhän hetimiten katui ja hyvitti tavallansa. Mikäli tässäkin tapauksessa\nnäin tapahtuisi niin puro kyllä kiipeäisi Purolan mäelle, kaivautuisi\nvaikka mäen lävitse.\n\nAlli odotteli jännittyneenä johtajan vastausta. Neljäntenä päivänä se\nsaapui. Se oli ukon itsensä kirjoittama. Se näkyi jo heti osoitteesta,\npostikonttorin ja talon nimi oli kirjoitettu harvennetuilla pikku\nkirjaimilla, alla kaksinkertainen katkoviiva. Johtaja kirjoitti\nhaukkumakirjeet aina itse. Alkoi tuntua lupaavalta. Kiihkeästi hän\nrepäisi kuoren auki.\n\n TE RÖÖPÖLES SIELLÖ!\n\nJohtajan isällisestä kädestä ja vanhasta koneesta se oli. Tämä kävi\nselväksi jo myös puhuttelusanasta. »Rööpöles» merkitsi samaa kuin\n»rääpäles». Se oli koneen vika. Sen ä-kirjasin oli kulunut ö:ksi.\n»Rääpäles» taas oli johtajan mielisana ja murteellista perua, kuten\nmuutamat muutkin hänen »valionsa», joita tippui melko taajaan, milloin\nmies oli vihainen. Nyt hän oli. Se näkyi paitsi puhuttelusanasta myös\nkirjeen mitasta ja mietelauseista. Näin hän vuodatti:\n\n Olisi minun pitönyt tuo jo arvata. Kun pööstöö kanan metsöön, niin se\n lentöö pöönsö kantoon. Ensin jötötte työnne kaikenlaisten saikkareiden\n kösiin. Mikä hemmetin hihku teillö olikaan sinne korpiin rööpöstömöön!\n Kas nyt mokomaakin tössö halkopuun tekijöö! Jos Suomen kansa paleltuu\n ilman teidön mottejanne, niin paleltuu se niidenkin kanssa. Sanokaa\n minun sanoneen.\n\n Ja mikö on sitten tömököön körpösen pisto? Sivukaupalla siitö runoa\n rustaatte! Miksi ette anna mettön purojen mennö niinkuin menevöt.\n Mikö hihku teillö on niiden suuntia muuttelemaan ja pienen pirisevön\n pyypillinne mukaan juoksettamaan! Sen töyteinenkö, höh!\n\n Ja mikö autuus siitö tulisi edes teidön öijillenne ja ömmillenne\n siellö? Vaikka panisin purovedet seinöstö juoksemaan, vaikka W-C:t\n pirtin nurkassa purisemaan? Mitö iloa niistö on nyt kulttuurikansoille\n ja miljoonakaupungeille? Mitö tehdöön W-C:llö, kun leipö on\n lopussa? Mitö merkitsevät lokaviemörit kun kaikki pannaan tuusan\n nuuskaksi? Moskaa ja roskaa yhö enempi vain. Sitö nyt tippuu taivaan\n korkeuksistakin kansojen niskaan enemmän kuin tarpeeksi.\n\n »Ylioppilas sen kyllö ymmörtöö...» lauloi Alf Tanner ennen. Ettekö ole\n mainittu oppilas, ettekö kuitenkaan ymmörrö sitö. Eikö kansakoulussa\n jo havainnollisteta yhtyvien astioiden lakia? Mitö pumppuja siinö\n tarvitaan, kun vesisöilö on korkeammalla kuin se paikka, jonne vettö\n johdatetaan? Jos on, kuka naisen punnitukset takaa?\n\n Kaivakaa oja, jos motittamiseen olette jo kyllöstynyt. Imeköö vesi\n siihen ojaanne koiranputkella kukkulan ylitse. Kyllö se sitten\n juosta lipittelee. Mitö muutakaan neuvoa osaisin teille antaa! Ja\n muistakaa, senkin rööpöles, ettö helluntain jölkeisenö tiistaina\n istutte pukillanne konttoripöyrön takana. Kun mistöön ei tule mitöön,\n kun mistöön ei löydö, mitö etsii. Teidön toimestanne nurkat pysyivät\n edes jonkinlaisessa kunnossa. Muistakaa, mitö sanoin. Tahi panen\n juoksupojan porsaslooran kans hakemaan. Aiheetta enempöön...\n\n P.S.\n\n Löhetömme viikon kuluessa vakuumipumpun ja 50 metriö kumiletkua. Kun\n saatte ojanne valmiiksi, niin pumpatkaa alkuun. Loppu kyllö lurittelee\n tavalliseen tapaan, niinkuin niissö rakkausromaaneissanne, joita\n unilöökkeeksenne nautitte.\n\n                                                   S:ma.\n\n»Rööpöles» luki ja nauroi. Asia oli onnistunut yli hänen odotustensa.\nOlipa siinä koiran nuuskaa koiran putkesta. Jo oli aihettakin!\nEttä ylioppilas ei ymmärtänyt vedenjuoksujen ja yhtyvien astioiden\nalkeellisimpia lakeja. Mutta jos olisikin ymmärtänyt, vähemmän\nlörpötellyt ja »rustannut runoa», niin tulos tuskin olisi ollut\ntämä. Eikä maksusta yhtä sanaa! Mene ja takaa, vaikka lahjoittaisi\nkoko roskan, pumput ja letkut, se verraton ukko! Porsaslooralla\nhelluntain jälkeen... Se kultainen ukko! Viikon kuluessa tavarat! Ojan\nkaivamisessa oli pantava toimeksi. Onneksi oli mottietumatkaa. Vihtorin\nkyllä saisi innostumaan mihin tahansa, veden juoksettamisiin liiatenkin.\n\nSinä iltana »rööpöles» ei lukenut rakkausromaaneja. Ukon kirjettä hän\ntutki toiseen ja kolmanteenkin kertaan, mietti ja suunnitteli välillä.\nHuone oli raitis ja ilmava. Muutama päivä sitten hän oli irroittanut\nsisäikkunat, eikä esivaltakaan siihen sen enempää puuttunut, irroitetut\nikkunat oli vain korjannut jonnekin. Ruutupuolikas sai nyt olla\navoimena yötä ja päivää. Keväinen ulkoilma oli ihanaa! Tuntui kuin enää\nei olisi voinut elää ilman. Kuinkahan tulivat aikoihin ne ihmiset,\njotka eivät harrastaneet sitä? Ehkä he varastoivat päivisin ulkoilmaa\nsisäisiin säiliöihinsä kuin erämaan kameli juomavettä? Sääli kuitenkin\nheitä, kun noin jättivät käyttämättä luonnon hyvyyden, joka ei mitään\nmaksanut.\n\nAlli oli niin piristynyt ja voimistunut, että itsekin sen jo hyvin\ntunsi. Ruoka oli puhdasta, voimakasta ja hyvää. Siitä kiitos\nesivallalle, joka muutoinkin osoittautui jalommaksi kuin miltä ensi\npäivinä tuntui. Ei mitään jälkimutinoita sen perästä, kun asiasta oli\nsovittu ja kävi selville, että urakat voitiin täyttää. Tämän puolen\nalleviivauksista poika piti liikaakin murhetta, myös isäntä, kun\nhän lopultakin oli joutunut metsään puita leimailemaan. Itse työ,\nsovittu urakoiminen, kävi päivä päivältä yhä helpommaksi. Tähän oli\nuseita myönteisiä tekijöitä vaikuttamassa. Urakkamiesten työtottumus\nja voimat lisääntyivät, keväiset päivät ja metsän puutkin pitenivät.\nJa metsämies teroitti sahat. Hän oli kunnostanut toisenkin sahan\nja vuorotteli niitä. Joka toinen aamu oli erikoinen virkistyksen\nhetki, »pyhiinvaellusmatka» metsämiehen majalle. Sahaviila nirskui,\nparsinneula puikahteli ja vesipannu kiehui. Joskus metsämies soitteli\nviuluansa. Hänen jousensa sävelistä kirposi jotakin samaa kuin\nsalaperäisen tynnyrilinnun tilkkasista kuusikossa. Se nukutti ja\npiristi, rauhoitti ja kiihoitti. Niistä molemmista herui ja vuoti\njoitakin näkymättömiä kihotippoja. Ne kaivoivat suoraan sydämeen,\nvaikka jakkaralla olisi istunut tahi kuusen alla maannut. Ne\ntyöntyivät käsittämättömiä teitänsä lävitse, virkistivät ja voitelivat\nihmeellisellä tavalla.\n\nMutta Vihtori istui kannolla ja odotti. Teroitettu saha leikkasi puuta\nkuin saippuaa. Vihtori ei ehtinyt luvunlaskussaan kuin kymmeneen,\nkorkeintaan viiteentoista. Jokainen tipahtava pölkky oli hänelle uuden\nriemun aihe.\n\nJa parin viikon kuluttua sitten tulisi pumppu ja johto. Viisikymmentä\nmetriä kumiletkua! Siinä olisi jo liikaakin. Matka puron rannasta\nkunnaan laelle oli tuskin neljääkymmentä. Minkälainen oli\nvakuumipumppu? Ehkä sellaisia useinkin oli liikkeen korjauspajassa,\nvaikka hän ei tullut kiinnittäneeksi niihin huomiota enempää kuin\nmihinkään muuhunkaan, joka suoranaisesti ei sivunnut konttoritöitä ja\nomia harrastuksia.\n\nSivusiko tämä? »Mikä autuus siitä teidän öijillenne ja ömmillenne? Mitä\niloa kulttuurikansoille?»...\n\nMitä tosiaan? Mitä huvia hänellekään, tähän taloon puoliksi väkisin\nkaivautuneelle »mottiurakoitsijalle», mokomallekin tositoimestaan\nkaranneelle pikku rotalle. Miksi hänen kenenkään pyytämättä piti\n»hoosata» tässä ventovieraassa talossa, jossa piippuineen kekkuloitsi\nleuhka tohvelisankari isäntä, isännöitsi kiukkuinen esivalta emäntä,\njossa ennen pitkää emännöisi hänelle, tungettelijalle, vihamielinen\nnuori nainen. Hänelle se vasta terveellistä olisi, veden kantaminen\nmäen alta ojasta. Vähemmän kiukuttelisi syyttömille. Tai enemmän ehkä.\nEikö näin juuri nyt ollut talossa asianlaita?\n\nJa mikä oli sellainen nuori mies, kersantti ja maatalousteknikko, joka\nkotonaan ei »teknikoinut» sen vertaa, että vettä omalle äidilleen!\nTulkoon kurkkimaan näihin nurkkiin ennen helluntaita, niin höyhennän!\nEi, ei saanut tulla! Tulkoon vasta helluntain jälkeen. Tuokoon ja\nnaikoon »kanasensa»! Mikä hänen nimensä olikaan? Sirkka-Anni!\n\nVihtorin mielestä hän kuitenkaan ei ollut niin hyvä, ei motintekijän\nveroinen edes. Mitäpä poikaparan höpinöistä. Tämä sentään jotakin\nolisi, että itse tulisi iloiseksi. Lapsena riemuiten, käsiään hykertäen\nsaisi uittaa tikkutukkejaan ja kaarnalaivojaan kotinsa nurkissa\nsunnuntaisin, yhteisen metsäpuromme juoksevalla vedellä. Vihtorin\ntähden puro on johdettava Purolan pihaan. No, miksikä ei muidenkin?\nSaakoon siitä osansa myös teknikko ja hänen Anninsa. Juoksuttakoon\nkeväinen puromme »tulisia hiiliä» heidän päänsä päälle. Vihtorille,\nkaivuutoverilleni, tuokoon riemua ja virvoitusta.\n\nTuvan kello löi kaksitoista. Eikä puron juoksuttajalla unen päästä\nhipenen tietoa. Miten käy uusien suunnitelmien, mottiurakoidenkaan,\nellei yöllä uneen pääse?\n\nKuu kurkisti mäen takaa, huomasi hetken soveliaaksi ja pujahti\navonaisesta ikkunasta sisään. Nuori mies, se vesijohtoja tekemätön\nteknikko, katsoi seinältänsä, niinkuin sellainen mies kuutamoyönä\nkeväisistä kehyksistään katsoo, palavin silmin suoraan silmiin...\nsitä tietä sydämeen saakka. Siinä oli »vakuumia». Se vei purovesien\njohdattelijalta viimeisetkin raukenemisen rippeet, unen siemenetkin\nsilmistä.\n\nKatso nyt sitten, että vastakin tunnet! Ei silmä osaa ota, vaikka en\nolekaan omasi, vaikka oletkin toisen oma...\n\nMutta kuu, vanha veitikka tarkasteli ja »tapiseerasi» häähuonetta.\nTyönsi teknikon irti seinästä, koska muutoin ei sinne vaaleita\ntapettejansa saanut. Pojan silmät loistivat entistäkin kirkkaampina.\nHän hymyili ja tuli yhä lähemmäksi. Suloiset, keväiset virrat\nläikähtivät nuoren naisen sydämessä. Oliko hän nuori? Oliko hänellä\nkeväisten kaipauksien virtoja? Ei, ei saanut olla konttorihiirellä,\nmottiurakoitsijalla... Sitä paitsi tulija oli toisen oma! Mene pois!\n\nMenikö hän pois? Kaikkea vielä! Jokin vakuumi veti. Poika säteili,\nhymyili ja tuli yhä lähemmäksi. Keväisen häähuoneen maalarimestari\nmahtui jo vaivatta liikuskelemaan takaseinällä tapeettirullinensa.\n\nVoi, Luoja! Miksi olet luonut ihmisen tällaiseksi? Miksi olet\nsytyttänyt sydämeeni nämä oudon kaipauksen virvatulet? Sinä siellä...\nhymyilet ja tulet! Tule! Älä tule! Tule!\n\nUnen odottelija pyysi ja epäsi. Järki kielsi, sydän kutsui. Tulija\nteki siitä omat johtopäätöksensä. Hän tuli. Sitä tietä, tulijan\nkäsien ja silmien siroittelemana odottelija sai jo nopeasti itäviä\nunen siemeniäkin. Hän nukkui ja näki sydäntänsä lämmittäviä unia.\nSynnillisiä unia! olisi hurskastelija sanonut. Luoja ei, koska oli\nluonut hänet sellaiseksi, sytyttänyt hänen sydämeensä oudon kaipauksen\nvirvatulet.\n\nMutta kuuveitikka, vanha maalarimestari, somisteli yhä häähuonetta,\npaperoitsi seinät, valkaisi katon. Ymmärtäväisesti hymyillen hän\nsiveltimet kädessä pysähtyi tuolloin tällöin katselemaan onnellisena\nuinailevaa nuorta naista. Mitä tyttö näki ja kuvitteli? Hän arvasi sen,\nvanha maalari.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nVihtori oli helppo saada juoneen osamieheksi. Hän innostui siihen\nmilteipä liikaakin. Pyhästi hän lupaili, että ei hiiskuisi kotona\nmitään, vahingossakaan ei johdattelisi puhetta ojatöihin. Vahinko\nsaattoi tulla siitä huolimatta. Se oli jo nähty samantapaisissa\nsalaisuuksissa. Yrittää toki aina voitiin, niin pitkälle kuin\nmahdollista.\n\nSe oli hauska keksintö. Eri mukavaa, kun saisi uittaa tukkeja tuvan\nnurkalle saakka! Mitähän äiti siitä sanoisi? Sitä samaa Alli ajatteli,\nmitä sanoisi, jos saisi itse teossa kiinni. Mitä silloin, jos\nyllätyksenä saataisiin valmiiksi koko yritys?\n\nOjankaivurina Vihtori oli tekijämies. Kesäisin hän tuskin muuta oli\ntehnytkään, kun oli niin paljon puhdistamisen tarpeessa olevia ojia\nrantaniityllä ja kesantopellolla. Laidunmaan viemäreitäkin täytyi usein\npuhdistaa, kun lehmät juomassa käydessään sotkivat. Sitä samaa se oli\nvähin pellon ojissakin. Äkeet ja aurat vierittivät multapaakkuja aina\nojiin päin, ei vahingossakaan toisinpäin.\n\nNäin Vihtori ojurin kokemuksistaan toimesi pistellessään uutta\nmetsäniityn reunaa myötäilevää »tukkiränniänsä». Kirsi tahtoi vielä\ntehdä kiusaa. Mutta kun seuraavana päivänä salavihkaa »vohkaistiin»\nkaluvajasta rautakanki ja tikkurikuokka, niin eipä mitään mahtanut,\nenempää kirsi kuin kannot tai pienet maakivetkään. Ritisi ja rytisi,\nhalkesi ja hajosi, hei vain! Eihän voiman edessä mikään kestä. Sitä\nheillä oli. — Enemmän kuin pienessä talossa!\n\nHe täydensivät toinen toisensa sukkelia sutkauksia ja muitakin puheita\nja kaikin puolin muutenkin. Vihtorin olisi tullut jo Allia kovasti\nikävä, hän sanoi sen monta kertaa päivässä. Niinkuin myös Allin\nVihtoria, vaikka hän ei tunnustanut sitä juuri niin usein.\n\nRupeaman ahkerasti kaivettuaan he istuutuivat kivelle uuden »ränninsä»\nvarrelle ja katselivat veden tirinää. Alas päästyään se alkoi juosta\nliritellä tasaista pohjaa pitkin. Sitä pitkin kelpaisi myös puroveden\nja uittopuiden lipitellä, kun kerran sinne asti päästäisiin.\n\n— Meidän täytyy katsoa ja kaivaa ojamme semmoiseksi, että vesi juoksee\npuroon päin, puheli Alli.\n\n— Niin täytyy! Siellä päin ne ovat sahat ja tehtaat, myönteli Vihtori.\n\nSitä silmällä pitäen uittoränniä kaivettiin. Mutta miten ropsit ja\ntukkipölkyt nousisivat metsäpurosta mäen laelle, sitä Vihtori ei tullut\nkysäisseeksi eikä Allikaan ilman selittäneeksi. Sinne oli matkaa,\nselitykset kerjettäisiin antamaan aikoinaan, sitten kun kumijohdot\nja vakuumipumput noudettaisiin rautatiepysäkiltä. Kun ne ensin nyt\ntulisivat! Millainen kapine oli semmoinen »vakuumi»? Ehkä samanlainen\nkuin se punainen »kumikärsä», jota talonmies käytti tukkoutunutta\npesualtaan viemäritorvea avatessaan? Kaupungin tavaroita odottelevan\nojurin ajatukset palautuivat usein näihin kuvitelmiin. Pari viikkoa\njohtajan kirjeen saapumisesta oli jo kohta kulunut. Entäpä ei\ntulisikaan? Mikä meriselitys esivallalle annettaisiin tällöin ojasta?\nNo, se oli sen ajan murhe, toivottavasti turha. Johtaja ei jättäisi\npulaan, kun kerran oli luvannut.\n\nKaivettiin ja kangettiin taas, vahvassa uskossa ja hyvässä toivossa.\nKunnes oli kiiruhdettava metsään mottiurakat nykäisemään. Yhdetkö tässä\njo oli? Mutta milloin väsymys ja mielen apeus valtasi, sellaisiakin\nhetkiä tuli, koska ihminen ei ole mikään sähkön voimalla käyvä\nvakuumipumppu, täytyi jälleen turvautua tosikertomuksiin, henkisiin\naseihin kaikenlaisiin, eväsreppuun, linkkuveitseenkin. Epämuotoinen,\nharvahiuksinen pää kihosi hilsettä jatkuvasti.\n\n— Sinä olet hyvä tyttö.\n\n— Enpä takaa.\n\n— Olet varmasti... parempi kuin Anni... Parempi kuin äitikin.\n\n— Ole vaiti! Kuuntele vain!\n\nVihtori totteli, painoi päänsä Allin polvelle ja kuunteli. Yhdessä he\nkuuntelivat metsän ilolintuja, rähisevää rastasta, kukkuvaa käkeä.\n\n— Teille on tullut Helsingistä joitakin kumitavaroita, ilmoitti isäntä\neräänä iltana, kun mottimiehet kotiutuivat. Ojureista ei vieläkään\nmitään tiedetty. Isäntä ei ollut liikkunut metsäniityllä päin, eikä\nVihtorikaan unohtanut tehtyä sopimusta.\n\n— Ovat varmaankin lähettäneet pyörän ja pumpun, kiiruhti asianomainen\nmyötäilemään.\n\n— Niin aina. Painoakin siinä oli. Mitäs sitä nyt olikaan. No seisoohan\nse tuolla ilmoituskortissa, katsotaanpas. Isäntä etsi korttia ja\nsilmälasejansa. Kortin saaja riensi häntä avustamaan.\n\n— Kaksikymmentä kiloa näkyy olevan.\n\n— Onpa sillä pyörällä painoa!\n\n— Täytyyköhän lähteä ihan hevosella hakemaan.\n\n— Mitä nyt taas hakemaan? ehätti ulkoa tuleva esivalta viimeiset sanat\novella kuultuaan.\n\nAsianomaisella riitti kotvaksi aikaa niin selvittämistä kuin\nhämäämistä. Isännän ei toki varta vasten tarvinnut lähteä hänen\ntavaroitansa noutamaan. Ne säilyivät ja saattoivat viipyä pysäkillä\nsiihen saakka, kunnes muuta käyntiä tulisi.\n\nSitä tuli nopeammin kuin osattiin aavistaa, jo seuraavana aamuna.\nIsäntä palasi tallista tohkeissaan, kerran hänkin. Tamma oli siinä\nkunnossa, että oriin luo piti toimittaa. Hän oli sitä uumoillutkin\njo pari päivää. Nyt se kävisi mainiosti, kaksi kärpästä samalla\nläppäyksellä. Läheisin hyvän oriin omistaja, Kuusimäen Matti, asui\ntalossaan rautatien takana, vain parisen kilometriä pysäkiltä\neteenpäin. Neidin tavarat tulisivat siinä saman tien. Olihan onni,\nettä eilen ei tullut turhan tähden hätäillyksi. Vaikka olisi kyllä\nniinkin voinut sattua, että tammakin maantieliikuntoihin päästyään\nolisi ruvennut etuilemaan. Tämä ei ollut mitään harvinaista. Varmempaa\naina kuitenkin oli, että yritettiin oikealla ajalla ja keväisen\nkellonlyömällä.\n\nUkko porisi kilpaa piippunsa kanssa. Esivalta oli vaitelias kuten\ntavallisesti. Kumitavaroiden omistaja taas mietiskeli, miten parhaiten\ntästä pulmasta selvitä.\n\nSiitä tuli perheneuvottelu, jonka aiheuttajaksi mottimestari\ntahtomattaan oli joutunut niiden Helsingistä saapuneiden tavaroittensa\nvuoksi. Isäntä touhusi matkaan lähtöään, esivalta pidätteli\nvastaan, jostakin syystä. Hänen mielestään tämä tammatouhu oli\nihan joutavanpäiväistä. Mitä vanhaa luontokappaletta enää turhilla\nvaivaamaan. Isäntä oli toista mieltä. Poika säesti ja kannatteli isää\nihmeteltävällä asiantuntemuksella. Vanhasta tammasta se vasta hyvä\nvarsa tulisikin ja vaikka ei tulisikaan, täytyi yrittää, kun oli sopiva\naika. Näin he kilvassa todistelivat esivaltaansa vastaan. Mutta mikäli\nentisiin, vastaavanlaatuisiin neuvotteluihin oli perustamista, niin\ntämä joka tapauksessa aamenen sanoisi ja pitemmän korren vetäisi. Näin\nei kuitenkaan tapahtunut tässä asiassa tänä aamuna, ihme ja kumma.\nPuolituntisen kiistelyn jälkeen emäntä yllättäen virkkoi:\n\n— No, jos sitä nyt kerran hoosattava on, niin voi kai tämä neitikin sen\ntehdä. Ei hän siitä pahene, vaikka ennen ei olisi nähnytkään.\n\nMiehet hervahtivat sanattomiksi, neiti itsekin kuin puusta pudonnut.\nTuota tässä vielä puuttui. Milteipä kaikkea muuta olikin jo\nyritelty ja »hoosattu». Mutta kun hän tarkemmin ajatteli asiaa,\nniin mitä pahentavaa siinä oli? Tämä sitä paitsi oli ainoa keino\nvesijohtosalaisuuden edelleen säilyttämiseksi. Kuin kohtalon\nviittauksesta tamma oli järjestänyt kiperäksi käyneen asian.\n\n— Lähden mielellänikin tällaisena kauniina kevätpäivänä ajelemaan,\nmukautui hän reippaasti.\n\nSe asia oli loppuun käsitelty. Poika hykerteli käsiään, niinkuin\nkaikesta, mikä Allin mieltä ilahdutti. Äijä höpisi ainaista... niin\naina... niin aina... myötäilemistään, vaikka aina ei olisikaan ollut\nyhtä mieltä, niinkuin varmaan ei tässäkään tapauksessa. Iloinen\nkylämatka, keväinen riemun päivä oli kapertunut häneltä piipunpesään.\nMutta oli hän sen verran \"hieno mies\", piti siksi paljon kala- ja\npuhetoveristansa hänkin, että ei ryhtynyt irvimään, minkä hän itse\nasian ja taitojensa puolesta kylläkin olisi voinut vaivatta tehdä.\nMelkoista kiusausta hän varmaan siihen tällä hetkellä tunsi.\n\nHetkistä myöhemmin »naispuhemies» sitten ajeli keväiseksi herahtaneella\nvanhalla tammalla rautatiepysäkkiä ja Kuusimäkeä kohti. Hauskaa oli\nliukua keveillä rattailla hilpoisaa tietä. Tamma juosta rapsutteli\nvireästi. Ojapurot solisivat tien molemmin puolin. Mutta keväiset\nlinnut pitivät iloa aurinkoisilla peltomailla. Sama riemu suuressa\nmetsässä, jossa näkyi vielä paikka paikoin lumiläikkiä.\n\nTätä samaa tietä hän nelisen viikkoa sitten pysäkinhoitajan opastamana\noli patikoinut tuntemattomia seikkailuja kohti. Oliko hän silloin\nosannut kuvitella kaikkea tällaista? Ei kaikkea... tällaista kaikkein\nvähimmin. Oliko nainen, kaupunkilainen koskaan liikkunut vieraissa\npaikoissa mokomalla asialla? Mitä sanoisi Kuusimäen isäntä? Mitä\npysäkinhoitaja, niiden kumitavaroittenkin johdosta? Ehkä Purolan\nesivalta tahallaan järjesti tämän, häväistäkseen häntä? Mitä hän\ntiesi maalaisten tavoista? Mahdollisesti tällainen toimitus heidän\ntietoisuudessaan oli häpeällisintä, mitä nainen milloinkaan saattoi\nottaa suoritettavakseen?\n\nMinkä tähden se sellaista olisi? Eikö tämä ollut luonnonlaki ja\ntotinen välttämättömyys? Elämän jatkumisen pyhä seremonia se oli,\nyhtä luonnollista miehen kuin naisen toimiteltavaksi. Vain irvokas\nmielikuvitus näki siinä naurettavaa ja häpeällistä. Ja jos se olisi\nollut mahdotonta, niin varmasti isäntä olisi siitä vihjaissut, ennen\nkuin rahat antoi ja päästi lähtemään. Tullen vakuuttuneeksi tästä hän\njo naurahteli lapsekkaille ajatuksilleen, ajeli iloisella mielellä\nkeväistä tietä.\n\nSuuri metsä loppui. Tienvarret avartuivat niityiksi ja peltomaiksi,\njoiden kynnössaroilta lumi kokonaan oli hävinnyt. Muutamat sarat\nvihottivatkin jo. Ne olivat ensi kesän ruismaita, maamiehen ja koko\nkansankin arvokkaimpia toivesarkoja. Sen verran Alli jo toki tiesi\nmaanviljelykseenkin kuuluvista asioista. Hän nautti täysin siemauksin\nkeväisestä säästä, laihojen vihreydestä, avartuvista näköaloista, jo\nerikoisen matkansa tarkoituksestakin. Aika jännittäväksi tämä ehkä\nmuodostuisi. Mutta jos esivalta luuli tytön nolaavansa, niin erehtyipä\ntälläkin kertaa.\n\nPian sitten jo edessä oli matkan ensimmäinen seisake, rautatien\nlaaja halkotarha ja pysäkki. Sama hiljainen »sauna» se oli kuin\npääsiäislauantaina neljä viikkoa sitten. Pysäkinhoitaja käpsiskeli\npaitahihasillaan kotoisissa hommissa, keväiset peltoavaukset mahtoi\nmiehellä olla mielessä, koska puutarhatalikko kädessä liikuskeli.\nKeskustelu alkoi vaivattomasti ja jatkui välittömästi, vanhoja tuttuja\nkun tavallaan jo oltiin.\n\n— Hyvää päivää! Vieläkö muistatte minua?\n\n— Minäkö en muistaisi? Ettekös te ole vielä se sama neiti kuin silloin\npääsiäislauantaina?\n\n— Sama, vaikka ei samalla asialla.\n\n— Te pääsitte yöksi Purolaan, näen mä.\n\n— Pääsin kuin pääsinkin!\n\n— Ja sitten vielä päiväläiseksikin, arvaan mä.\n\n— Mistä te jo senkin?\n\n— Tuosta Purolan Kustaan tammastahan se jo päältä katsoen näkyy. Äijä\nraaputteli niskaansa, sama syyhy tuntui olevan kuin neljä viikkoa\nsitten.\n\n— Mitä siitä näkyy? ajuri ei malttanut olla tiedustamatta sitä.\n\n— On oriillaan.\n\nÄijä totesi luontevasti tekemänsä huomion. Ei mitään tämän enempää\nhänellä ollut sen johdosta sanottavaa eikä tehtävääkään. Se oli\n»puhemiehen» ja Purolan tamman kahden keskinen asia. Ei puhemies liioin\npyrkinyt enempää kyselemään, ei muuta kuin tietä Kuusimäkeen.\n\n— Kun tuota aitoviertä myötäilee, niin oikeaan paikkaan joutuu. Ja osaa\nmaar se tuo tammakin tien päälle päästyänsä. Se on nyt sillä tuulella.\n\nToteamus taas sekin, ilman vilppiä ja virnistystä. Mutta pumput ja\nletkut... niihin nähden tämä valtion virkamies oli ehkä tarpeettomankin\nutelias.\n\n— Kaikkia mun kirjoissani... kummasteli hän rahtikirjoja\ntarkastellessaan. Mitä joku neiti-ihminen tekee tämmöisillä värkeillä?\n\n— Vaikka vesijohdon teidän saunaanne! nauroi neiti.\n\n— Vetäiskääpäs! Eipähän ukko kruunu kuitenkaan meille semmoisia\npistouvaa.\n\n— Kutsuisitteko kylpemään, jos sen tekisin?\n\n— No kirkkaasti! Löylyt heittäisin! Selkänne pesisin!\n\nHupaisa virkamies, kieltämättä. Mutta pumppujansa perimään lähtenyt\nneiti päiväläinen ei viipynyt hänen seurassaan kuitenkaan tämän\nkauempaa, puhumattakaan, että olisi ryhtynyt valtion saunoihin\nvesijohtoja rakentamaan. Hänellä oli mentävät mielessä kuten\ntammallakin. Se ei tarvinnut edes tien päähän opastamista. Nähtävästi\nse oli pyörähtänyt Kuusimäessä keväisillä asioillansa ennenkin.\n\nMatka joutui, talo läheni. Naispuhemiehen ei ollut vaikea arvata,\nmilloin saavuttiin oikean talon portille. Siinä kasvoi uljas kuusi\naurinkoisella mäellä. Ori tallissa hirnahti. Purolan tamma vain nauraa\nhörähti.\n\nMutta tulijaa vastaan kiiruhti tuvan puolelta harmaapukuinen vanhahko\nisäntämies, ripein askelin kuin nuori mies.\n\n— Tamman tunnen, vaan en tuojaa, puheli hän, ennen kuin\ntervehtimäänkään kerkisi.\n\n— Eipä tuo liene tarpeellista tunteakaan, vastasi tuoja valtioviisaasti.\n\n— Ei sen puolesta. Eikä asianajajan oikeuksiakaan tarvitse\nvaltakirjalla esittää, uskon minä ilmankin, myönteli isäntä joustavasti\njo tammaa rattaiden edestä riisuen. — Sopii käydä taloksi ja olla\nkuin kotonaan. Tämä vaatii aikansa, tunnen sen vanhastaan, jatkoi hän\ntaluttaessaan tammaa talliin. Puhemiestä halutti pistäytyä katsomaan,\nminkänäköinen oli se komeaääninen sulhasmies, mutta hän malttoi\nmielensä ja isännän kehoitusta noudattaen meni tupaan.\n\nSe oli suuri ja valoisa huone, ikkunoita kaikilla seinillä.\nKevätaurinko suorastaan huuhteli tupaa ikkunoiden kautta. Jos lattialla\nolisi ollut pölyä ja roskaa, niin suurennuslasin avulla sitä ei olisi\ntarvinnut etsiä. Ei merkkiäkään sellaisesta. Tupa oli harvinaisen\nsiisti, Purolankin esivallan katsannon mukaan. Vain pikkuinen ruskea\nkoira makasi maalatun permannon lämpöisen hohtavassa ikkunataulussa\nhäntä suorana karvaa värähdyttämättä kuin entisen kalastajan kettu.\nEmäntä kehräsi takkauunin ääressä villalankaa. Sukeutui keskustelu\ntavalliseen tapaan, eikä kuitenkaan juuri näin.\n\n— Hyvää päivää!\n\n— Hyvää päivää! Sopii käydä tänne peremmälle istumaan.\n\n— Kiitoksia.\n\nSiellä »peremmällä» oli vain yksi istuinpaikka, tukevatekoinen kahden\nhengen keinutuoli. Mikäpä siinä, etteikö yksikin voinut sitä käyttää.\nSe ei turhia hypähdellyt, keinahteli vain juuri sen verran, että\nliikkui. Mutta emännän rukin pyörä kiersi iloisena hyrränä. Harmaat\nhahtuvapyörylät tiivistyivät somasti juoksevaksi langaksi hänen\ntaitavien sormiensa juoksuttamina. Langan ohjepaikkaa muuttaessaan\nemäntä jälleen vähän puheli. Ääni ei ollut tehdyn tutunomainen,\nkuitenkin miellyttävän ystävällinen.\n\n— Oliko isäntä ulkona?\n\n— Kyllä oli.\n\n— No, hän sitten hoitaa asiat.\n\nMyös emäntä siis arvasi vieraan asian. Mutta ei sanaakaan, ei äänen\nvärähdystä, että olisi kummeksunut sitä. Oliko tämä sittenkin\nniin jokapäiväistä täällä... että naisetkin tällaisilla asioilla?\nVarmastikaan ei, mutta hän, langan kehrääjä, näki ensi silmäyksellänsä\npintaa syvemmälle... Tuossa oli outo, asioista ja maan tavoista\ntietämätön ihminen. Miksi turhan tähden hämäännyttää häntä. Ihmisillä\noli turhan höpinää muutoinkin liian paljon. Luojan kirkkaana\npäivänä oli kauniimpaa katsella ja kuunnella, vaikka oman oriin\näännähdyksiäkin. Äänettömään juhlallisuuteen hän ei kuitenkaan tahtonut\njohdattaa, koska oli keväinen, arkisen työn ja toimen päivä. Keskustelu\njatkui lyhyesti, mutta luontevasti.\n\n— Onpa siellä aurinkoinen päivä! Kun yötkin vielä lämpiäisivät!\n\n— Niin, pakkasta ja hallan härmää on aamuisin vielä aika tavalla. Onko\nsiitä haittaa kasvillisuudelle?\n\n— Kyllä on. Nuori apila katoaa heinämailta ja viljan oraatkin\nharventuvat.\n\nVieras ehkäpä tahallisen avomielisesti kysäisi sellaista, jonka\njokainen maalainen ilmankin tietää. Emäntä puolestaan vastasi samalla\nmitalla selittämällä asiaa, niinkuin kaupunkilaisille on tapana tehdä.\nEnempää hänen sitten enää ei tarvinnutkaan tiedustaa, tuskinpa olisi\nmuutoinkaan niin tehnyt.\n\n— Sadetta jos piakkoin saadaan, niin siitä vielä hyvääkin tulee. Maa\nottaa ja antaa, kaikkea aikoinaan. Kun vain saataisiin maahan rauha!\n\nHän huokaisi sen sydämensä pohjasta. Mutta hänen rukkinsa hyrisi kuin\nennustaen sitä. Kevyt hahtuvapyöryläinen, yksi toisensa jälkeen painui\nja hävisi kuin virrankurimuksen vetävään nieluun. Kuinkahan monta\nkeveätä pyöryläistä hänen vikkelien sormiensa välitse vuosikymmenien\nmittaan olikaan kiertynyt tuohon pyörivään nieluun? Hänen ulkoinen\nolemuksensa oli työtä ja toimintaa, mutta sisäinen ihminen säteili\nseestynyttä rauhaa. Tätä taloa varten sitä tuskin oli tarvis rakentaa,\nvaikka hänen toivomuksensa varmaankin lähti vilpittömästä sydämestä.\n\nPuhuivat he sitten vielä jotakin jompikumpi aloittaen. Rukki hyrisi,\nkeinutuoli liikahteli. Tuolloin tällöin emäntä kumartui ottamaan\nkopastaan nipun hahtuvia. Taitavalla otteella hän käsitteli niitä,\nkuin hellävaroen harmaata kissanpoikaa niskasta olisi nostanut. Mitäpä\npoikanen tuosta, vain jalkojaan oikaisi ja suunsa avasi, milteipä\nnaukaisi.\n\nKotvan aikaa vielä kehrättyään emäntä kieräytti langanpään rukin\ntappiin ja ryhtyi kahvinkeittohommiin. Vieraansa hän johdatteli\nsalihuoneeseen talon vieraspaikkoja katsastelemaan. Hän ei sanonut\ntätä. Vasta jälkeenpäin vieras tuli ajatelleeksi sellaista. Kuka\ntahansa olisi tämän tehnyt, kenellä näytettävänä oli sellainen\nsalihuone kuin hänellä.\n\nVierashuone oli lähes yhtä suuri kuin tupa, milteipä yhtä valoisakin.\nSuuret huonekukkaset rehottivat puuastioissaan, palmut, myrtit,\noljanterit... Neljä suurta taidokkaasti kudottua ryijyä oli levitetty\nseinille ikkunoiden väliin. Kaksi niistä oli toista sataa vuotta\nvanhoja, kaksi nuorempaa uudenaikaista, luultavasti emännän itsensä\nkutomaa. Pari alkuperäistä maalaustakin oli seinillä ja niiden lisäksi\njoukko kilpa-ajoista ja hevosnäyttelyistä saatuja kunniakirjoja,\nhopeatuoppeja ja pokaaleja, vapaassa järjestyksessä mikä missäkin,\nkukkamaljakkoina pöydillä, kaappilipaston ja pianon kannella.\nSellainenkin oli erään ryijyn edessä väliseinämällä. Avoimesta\nkosketinpöydästä ja nuottikirjasta päättäen sitä oli käytettykin\nviime aikoina. Kuka pianoa täällä soitteli? Muutakin kummastelemisen\naihetta talossa näkyi, ken sillä silmällä tarkasteli. Monellakin\nkaupunkilaisella saattoi olla syytä tarkistaa tietämättömyydestä\njohtuvia ennakkoarviointejaan maalaisten asuinpaikoista, taidoista ja\nharrastuksista. Tätä tarkkailija tuli ajatelleeksi jo toisen kerran\ntänä keväänä. Vai oliko se jo kolmannenkin? Omalaatuista kiintoisuutta\nei puuttunut yhdestäkään näistä.\n\nJo isäntäkin joutui seuranpitäjäksi hänelle. Vieras kyseli ja kuunteli,\nsitten vain kuunteli ja ihmetteli, kun isäntä eloisasti kertoili\njuoksijahevostensa ja voittopokaaleittensa historiaa. Hevonen näytti\nolevan hänelle kaikki kaikessa... Kirpun Veli, Säilän Välke, Innon\nPoika... mikä se milloinkin oli ollut. Tämä viimeinen oli se »Poika».\nSen hirnahdus kuului taaskin ovien ja ikkunoiden lävitse, mutta\nomistaja ei ollut siitä tietääkseen.\n\nHevonen oli hänen keväinen elämänsä ja jalo ystävänsä. Hänen silmänsä\nloistivat, nuoret veret läikähtivät kasvoille, kun hän kertoili\nkilpa-ajomatkoistansa. Niitä oli tehty kesällä ja talvella. Hän oli\najanut sekä oriilla että tammoilla, yhtä ja kahta »virstaa» sekä\n»hantikaappia». Väliin oli ollut hyvääkin onnea, aina ei. Tässä maassa\noli monta muutakin hyvää kilpa-ajajaa ja hevosen kasvattajaa. Hän oli\nyksi niistä. Tätä puolta hän ei erikoisesti alleviivannut, eipä liioin\nkieltänytkään sitä, mitä tuopit ja kirjat kiistämättömästi todistivat.\n\nMutta hevoskasvatus antoi hänelle kuten kaikille oikeille hevosmiehille\ntyöniloa ja tyydykettä vieläkin enemmän kuin kilpanäyttelyt\nja ajot, kirjat ja tuopit. Ne kaikki olivat vain jonkinlaisia\nlukukausitodistuksia paremmin tai huonommin arvosanoin. Varsinainen\ntuloksiin johtava työ oli tehty ja oli aina tehtävä tallissa, teillä ja\npelloilla.\n\n— Mitä sanoittekaan? Valmennetaanko juoksijahevosta myös pelloilla?\nkummasteli vieras väliin.\n\n— Kyllä! Ainakin minun juoksijoistani jok-ainoa on käynyt koulunsa\npelloilla ja metsäteillä. Kotoiset tiet ja multavat peltosarat ovat\nparhainta murtomaata juoksijan harjoitusradaksi. Hevosen lahjat on\nkehitettävä työssä, niinkuin miehenkin. Ellei hevonen kyennyt omia\nheiniänsä vetämään ja kauramaitansa äestämään, ei se juoksijanakaan\nmihinkään pystynyt. Se oli tyhjäntoimittaja-herrain hevonen, jota\nei pitäisi kilparadalle ollenkaan kelpuuttaa, enempää kuin lompakon\nvoimalla pullistelevaa isäntäänsä.\n\nHerrat itse nähtävästi eivät olleet samaa mielipidettä, mutta työlästä\nheidän oli potkia tätä tutkainta vastaan, niin nasevasti vanha\nhevosmies perusteli mielipiteitään ja kasvatusmenetelmiään. Jalon\nhevosen henkisestä lahjakkuudesta hänelle riitti esimerkkejä minkä\nverran tahansa. Hän oli nähnyt ja kokenut sen lukemattomia kertoja\nsekä kilpa- että harjoituskentillä. Hevonen oli usein viisaampi kuin\nomistajansa, vaikka milloinkaan ei siitä ääntä pitänyt. Mitenkä\nsanoikaan siitä asiasta jo vanha ja viisas Jeesus Syyrakki.\n\n— Käykää ottamaan korviketta! keskeytti emäntä, joka jo vähän aikaa oli\nodottanut sopivaa hetkeä.\n\n— Eipäs vaan. Puhuminen on hopeaa, vaitiolo kultaa! muisteli isäntä\n»Syyrakkiansa».\n\nMutta korvikekupposen juotuaan hän kävi pianon ääreen ja soitteli\n»potpuriansa» kuin torviseitsikko, laulaen väliin mukana.\nJuoksutusjohdannot eivät mahtaneet kulkea juuri säveltäjän nuottien\nmukaan, mutta juoksivat kuitenkin kuuntelijoiden »pootuureja»\nhäiritsemättä. Viimeiseksi tuli reipas itsenäisesti mukailtu häämarssi.\n\n— Nyt hän pian lähtee, naurahti emäntä.\n\nHän tiesi sen. Hevoskasvattaja-taiteilija lähti eikä palannut vähiin\naikoihin. Emäntä esitteli ryijyjänsä ja muitakin käsitöitänsä. Tuvan\npuolella hän myöhemmin opetti villalangan kehräämistäkin, vaikka se ei\nollutkaan niin helppoa kuin katselijasta näytti. Harjoittamiseen olisi\ntarvittu enemmän aikaa kuin kummallakaan oli käytettävissään. Isäntä\ntuli kamarin ovesta jonkinlainen todistus kädessään.\n\n— Tämän annatte Purolan Kustaalle. Maksu on tänä vuonna viisisataa\nmarkkaa.\n\n— Purolan isäntä tiesi sen. Se on tässä.\n\nHetkistä myöhemmin tehtävästään selviytynyt toimitsija ajeli kotiin\npäin. Tamma juosta rapsutteli jälleen mielellään, ehkäpä vieläkin\ntyytyväisempänä kuin tulomatkalla. Peltoviidakoissa suuressa metsässä\niloiset kevätlinnut laulelivat, mutta lahorastas haukkui. Mitä kaikkea\nse lienee nyt panetellut?\n\nEräässä vastamäessä Alli hypähti kävelemään. Ennen rattaille\nnousemistaan hän pysäytti tamman ja katsoi sitä silmiin.\n\n— Mitä ajattelet nyt elämästäsi? tiedusti hän.\n\n— Puhuminen on hopeaa... vaikeneminen kultaa!\n\nTamma ei sanonut tätä, vain nyökkäsi kaunismuotoisella päällään ja\nsyvästi kirkkailla eloisilla silmillään. Jälleen rapsuteltiin kohti\nkotia, jonne ei pitkälti enää ollutkaan. Metsäpellon kohdalla Alli\nkätki kumiletkunsa ja imupumppunsa ladon permannon alle.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\n\nVihtori ihasteli Allin rannekelloa, jonka oli saanut käteensä\nkatseltavakseen. Hän käänteli ja punnitsi sitä kädessään, nosteli\nkorvaansa vasten, sitten toiseenkin. Äskeinen alakuloisuus oli kuin\npois pyyhkäisty. Kello oli jotakin! Se oli elämän korkein tavoite!\nOnnellinen Alli, kun omisti tuommoisen kellon! Voi, jospa minäkin vielä\nkerran! Näin tuumiskeli Vihtori, Alli omiaan. Hän oli iloinen, että\nVihtori nyt jälleen kuitenkin oli päässyt apeista mielialoistaan. Jospa\nhän itsekin niistä pääsisi! Oja oli antanut heille paljon työtä ja\nmurhetta ja antaisi edelleen.\n\nAlkupuoli mäen alta lähtien oli sentään mennyt hyvin. Hän saattoi\npäätellä sen ojaan johdettujen lätäkköpurojen juoksustakin. Tämän\nparempia punnitusvälineitä hänellä ei ollut käytettävissään eikä\ntarvittukaan. Kun vesi juoksi ojan pohjaa, niin se juoksisi myös putkea\npitkin. Sitä ei tarvinnut epäillä, mutta muuten ojatyö oli joutunut nyt\nodottamattoman raskaaseen vaiheeseen. Vasikkahaan aidan kulmassa oli\nnousua, enemmän kuin silmä kauempaa katsoen oli erottanut... ja vielä\nsitäkin enemmän. Veden juoksu oli siinä pysähtynyt, kerta kaikkiaan.\nLapion varren, lähes mottimitan syvyyteen heidän oli täytynyt jo\nkaivaa, eikä sittenkään juossut. Mutta pahinta oli kivikarikko, joka\nsyvemmälle kaivettaessa tuli vastaan. Hiki kihosi kaivajien kasvoille,\nvaivan hiki, tuskan kyynel.\n\n— Mitä me tämmöisessä kovassa kivikossa kaivamaan! Uitetaan ropsit\nvalmiita puroja pitkin, oli Vihtori ensinnä puhkaissut tuskastumisensa\nsanoiksi.\n\nJärkevästi sanottu, varsinkin ottaen huomioon ne näköalat, mitä\nVihtorilla tämän uuden ojapuron käyttötarkoituksiin nähden oli ja\nvaikkapa toisetkin, Allin omat tarkoitukset. »Antakaa ömmien kantaa\nvetensö... antakaa purojen juosta, minne juoksevat...» Tuliko tästä\nmitään? Maksoiko vaivaa ruveta maailmanparantajaksi, tyttö pahaisen\nvieraassa talossa... kun ei edes emännän oma poika, hänkään, joka\nymmärsi, ollut siihen ryhtynyt. Vihtori oli väsynyt ja murjotti. Nyt ei\nenää, kun sai rannekellon käsiteltäväkseen.\n\nOma kello oli Vihtorin korkeimman onnen haave. Sellainen, jonkinlainen\noli ollut hänellä, mutta hän oli menettänyt sen, oli tullut myyneeksi\nsadalla markalla jollekin kulkusällille, kun sillä hetkellä, kuten\nusein muulloinkin kovasti teki mieli rahaa ja limonaatia ja Vihtori oli\ntoivonut, että äiti ostaisi hänelle uuden paremman kellon. Se entinen\nkun oli käymisissäänkin usein reistaillut.\n\nMutta äiti oli ollut vain hirveän vihainen sille sällillekin, joka oli\nmennyt menojaan, ja Vihtorille erittäinkin, yhä vieläkin vihoitteli\nja pauhasi, milloin Vihtori vain sanallakin rohkeni vihjaista uudesta\nkellosta. Lehmänkellon minä ripustan kaulaasi! Tuommoinen mies!\nHävittää kalleimman kapineensa ja ostaa limonaatia, hyi!\n\nNäin Vihtori itse Allille suuresta menetyksestänsä oli kertonut, kun\noli niin kelloa ikävä. Rahojakin hän oli säästänyt uuden ostamista\nvarten, mutta nekin tahtoivat aina huveta olemattomiin. Limonaati oli\nkallistunut ja kellot sitäkin enemmän. Penttilän Reino oli kaupungissa\nkäydessään Vihtorin pyynnöstä varta vasten käynyt kellokaupassa\ntiedustamassa. Tuhansia markkoja oli pyydetty teräskuorisistakin,\nniinkuin ennen hyvään aikaan kultakelloista. Mitään kunnollisia kelloja\nei ole rahallakaan saatavissa! oli kelloseppä sanonut. Ennen ne\npuhuivat toista.\n\nNäitä Vihtori varmaan nytkin tuumiskeli kuunnellessaan ja\nkäännellessään Allin pientä terävästi tikittävää rannekelloa. Alli\najatteli omiansa; ojiansa, vakuumipumppujansa, urakkamottejansa ja\nkaikkea muuta. Kaikkea sitä, mikä hersyvän kevään mukana oli herännyt,\nkasvanut ja kehittynyt, niinkuin motit ja tämä oja, kuin niityn ruoho\nja virpimetsä. Päivä päivältä se alkoi yhä kirkkaammin vihottaa.\nVajaan kuuden viikon kuluessa hän oli ehtinyt jo kiintyä ihmisiin\nja kaikkeen muuhunkin täällä Purolassa, Pellontakana, metsämiehen\nmajassa. Tässä keväässä ja kaikkeen siihen kuuluvassa oli jotakin ennen\nkokematonta, mukaansa tempaavaa, riipaisevan uutta hänen elämässään.\nKun vielä saataisiin tämäkin työ kunnialliseen päätökseen! Kukaan\nvieras ei tietänyt siitä mitään, eipä edes oman talon haltijaväki. Kun\nonnea edelleenkin olisi matkassa! Kun tuosta kynnyksestä kunnialla\nläpäistäisiin! Miten onnistuisi veden nostaminen mäen ylitse? Johtaja\nsellaiset asiat paremmin ymmärsi. Turhan tähden hän ei välineitä\nlähettänyt.\n\n— Voi, kun saisin minäkin jo tänä kevännä kellon! ajatteli Vihtori\nomiaan ääneen.\n\n— Kun vesi juoksee kotipihaan, niin saat sen kellon! paljasti Alli\nsalaisuuden. Hän katsoi ajankohdan nyt sopivaksi.\n\n— Oikeinko semmoisen kellon, joka käy?\n\n— Varmasti käy! Voin sanoa sinulle sen nimenkin.\n\n— No?\n\n— Se on Topias!\n\n— Voi! Sinä olet sitten eri hyvä tyttö! Parempi kuin...\n\n— Älähän nyt taas!\n\n— Olet niin. Sen minä sanon.\n\n— Älä sano! Muista, mitä minä nyt sanon: kello on juoksevan ojan\npanttina!\n\n— Se oja juoksee. Se kaivetaan!\n\nVihtori milteipä kimposi lapiotaan tavoittamaan ja siitä yhteen\nmenoon ojaa kaivamaan. He työskentelivät ahkerasti, vaikka satoisuus\nolikin heikko. Vihtori ajatteli puoliääneen tulevaa Topias kelloansa\nja tiedusteli Allilta tuolloin tällöin selventäviä näkökohtia. Alli\najatteli sitä samaa. Kellon hän oli perinyt enoltansa. Hän oli\nkäyttänyt sitä erämatkoilla, mutta kerran jonkin kolahtuman johdosta se\noli lakannut käymästä. Vika kuitenkaan ei mahtanut olla suuri. Vielä\ntänä iltana hän kirjoittaisi asuntotoverilleen ja pyytäisi toimittamaan\nkellon korjattavaksi. Helluntaiksi ennen lähtöä sen olisi jouduttava\ntänne.\n\nTavalliseen tapaansa puolenpäivän lähestyessä he jättivät ojatyön\nja siirtyivät mottimetsään. Mutta ennen sitä he puron äyräällä\npitivät pienen aamiaistauon yhä »Topiaksesta» keskustellen. Alli\nkuvaili sitä. Vihtori huudahteli ja hykersi käsiään. Sitten he\nkävelivät vähäisen matkan purolta mottimetsään. Metsän henki oli\ntuore ja väkeväntuoksuinen. Hakatut puut kihosivat sitä, mikä ilmassa\ntuoksahteli, keväistä pihkaa.\n\nMutta tänään heidän työnsä halkometsässä keskeytyi ennen kuin pääsi\nkunnolla alkuunkaan. Joku mies lähestyi metsäkankaan reunaa sivuavaa\npolkutietä, jossa vain harvoin liikkui vieraita kulkijoita. Vaikka\nolisi liikkunutkin, ei se heidän työtään estänyt, ellei sattunut\nsellainen kulkija kuin tämänpäiväinen, joka esti. Tulija oli\nKäpykankaan isäntä. Vihtori tunsi hänet, kuten isäntä Vihtorin. Hänellä\noli olevinaan asiaa pojalle.\n\n— Vihtori, lähde hakemaan minulle pari askia tupakkaa kaupasta! Kauanko\nsinä vikkelä poika siellä käväiset!\n\n— Kauanko minä siellä!\n\nVihtori oli heti valmis. Isäntä antoi hänelle tupakkakorttinsa ja\nviidenkymmenen markan setelin, sanoi että voisi pitää lopun rahan ja\nostaa itselleen vaikka limonaatia. Tämä kirkasti Vihtorin näköalat\nentistä valoisammiksi. Turha häntä enää olisi ollut pidätellä, vaikka\nAlli ensin olikin aikonut. Miksikä ei hän voisi yksinäänkin jatkaa\ntuttua työtänsä, mutta mitä mies sinä aikana puuhailisi? Nähtävästi hän\naikoi jäädä tähän odottelemaan. Työttömän »päällysmiehen» katseleminen\noli aina tuntunut Allista epämiellyttävältä. Niin olisi tässäkin\ntapauksessa sitäkin pahempi, jos tuo mies pyrkisi auttamaan. Aika\npösöltä hän vaikutti pyörevän vatsan päällä roikkuvine kellonvitjoineen.\n\nVihtori oli jo livahtanut. Alli ryhtyi katkomaan äsken kaatamaansa\npuuta. Mies jätti polkunsa ja paineli sahaajaa kohti kuin höökivaunu,\nehkä samaan tapaan puuskuttaenkin. Kalikat katkeilivat hänen\nleivisköittensä alla, rouskahtelivat vähän vahvemmatkin oksat. Hän\npääsi tavoitteensa luo, vetäisi rukkasen kädestään ja tarjosi sitä\ntervehtiäkseen.\n\n— Nimeni on Käpykangas, talon isäntä tästä Purolan Kustaan tiluksien\ntakaa.\n\nAlli esitteli itsensä vastahakoisesti. Oliko tämä nyt tarpeellista\nparinkymmenen minuutin pehtooritoimen vuoksi? Sellainenhan ei\ntuntunut olevan edes paikkakunnan tapa, vaikka pitempiaikaisestakin\nseurustelusta olisi ollut kysymys. Ei kukaan muu täällä noin\nsuurenmoisesti elehtien ollutkaan sitä tehnyt, paitsi Pellontauksen\nemäntä humoristisella tavallaan. Tämä oli tärkeä kuin konstaapeli\nkuulustelun alkaessa. Humoristinen hän yritti olla myöhemmin, ehkä\nliiaksikin.\n\n— Onpa neiti ryhtynyt roskaisiin töihin. Se taitaa olla muoti tähän\nmaailman aikaan, aloitti hän nostaen saappaansa puun rungolle lähelle\nsahauskohtaa. Allin vastenmielisyys lisääntyi, taisteluhalukin jo\nheräsi.\n\n— Kenellä on, kenellä ei. Ja mitä roskaisuuteen tulee, niin siitä olen\ntoista mieltä, vastasi hän aloittaen sahauksen.\n\n— Enhän minäkään likaisuutta. Metsä on aina puhdas, milloin puhtaaksi\npannaan, niinkuin Purolan Kustaakin nyt näyttää tekevän, tarkoitan.\n\nMies nauraa hörähti kuin hyvällekin sukkeluudelle. Se ei ollut mikään\nmiellyttävä ääni, enempää kuin asianomaisen ruumiinrakennekaan. Hän\nkatseli pienillä tihruisilla silmillään häikäilemättömästi, kuin olisi\narvioinut mittaa tahi painoa, ties mitä... Alli tunsi sen, vaikka ei\nviitsinyt vastaan katsella. Milteipä vahingonhaluisesti hän alkoi\ntoivoa, että sahanterä kohoaisi ja lipsahtaisi saappaan päälliseen.\nEtköhän lakkaisi tuijottamasta!\n\n— Minun mielestäni ei noin nätin neidin pitäisi rähjätä tämmöisissä\ntöissä, kehitteli mies jälleen keskustelun aihetta.\n\n— Eikö se ole makuasia? Missä ja miten itsekukin rähjää!\n\n— Onhan se niinkin, makupa hyvinkin. Mutta kuten sanoin, ei nuoren\nnaisen pitäisi rähjätä kuusenpihkaisiksi käsiään ja housujaan, ei\npäällimmäisiään eikä alimmaisiaan, nimettömiään tarkoitan.\n\nHän nauraa hörähti jälleen kaksimielisesti »sukkelille» sanoilleen.\nTytön sydämessä kuohahti jo inho, milteipä viha, ei niinkään paljon\nsanojen kuin miehen tungettelevan lähestymisen ja törkeäksi arvioitavan\nkatsannon tähden. Kalamatkoillaan Purolan isäntä jutusteli tällaisia,\npaljon rohkeampiakin, mutta hänen sanoissaan ja käsissään ei ollut\nlikaisuuden pihkaa, vain tupakanporoa ja kalansuomuja.\n\nAlli sahasi pölkyn, toisen ja kolmannenkin vastaamatta enää. Mies kulki\nmukana sitä mukaa kuin sahaus puunvartta pitkin eteni. Jos hän olisi\nauttanut, pitänyt puuta, olisi siinä ollut vielä jotakin siedettävää.\nMutta ei, hän vain näytteli nahkasaapastansa, tarjosi mahdollisimman\nvälittömästi erinomaista seuraansa ja kaksimielisiä, hänen mielestään\nehkä hyvinkin näppäriä sukkeluuksiansa naurunhörähdysten säestämänä.\n\nTässä kaikessa oli jotakin painostavan tympeää. Niinkuin ummehtuneessa\nhuoneessa aamuisin ennen ikkunan avaamista, milloin vuoteissa kuorsasi\nuseampi tuollainen porsasmies. Täällä ei ollut seiniä, eikä ikkunoita,\nei porsaitakaan... muuta kuin tuo yksi. Mutta siinäkin alkoi olla jo\nenemmän kuin tarpeeksi. Yksinäiseksi jäänyt mottiurakoitsija oli nyt\nsillä tuulella, jostakin syystä. Vihtori viipyisi, ties miten kauan.\nAllilla oli valittavanaan vain kaksi mahdollisuutta: joko jättää\ntyönsä ja paeta metsään, jonne höökivaunu ei voisi seurata, tai ruveta\nhävyttömäksi ja maksaa villat villoina. Hän valitsi jälkimmäisen.\nOli kai hän siksi parkittu pakana jo hänkin, ettei hänen sielunsa\ntuollaisestakaan äijästä lähtemättömiä vammoja saisi. Naisellinen\nuteliaisuus sitä paitsi kiihoitti häntä kokeilemaan, miten pitkälle\nmies yrittäisi ja uskaltaisi. Hän sai puunsa sahatuksi, nosteli kasaan\nmuutamia lehteviä kuusenoksia ja istahti niille levähtämään.\n\n— Vai oikein havupetille! naurahti höökivaunu ja roiskahti viereen.\n\n— Te olette majaillut jo monta viikkoa täällä »Sodomassa ja Gomorrassa»\nettekä minun talossani vielä kertaakaan ole käynyt, aloitti hän jälleen\n»henkevästi».\n\n— On ollut tässä näitä mottitöitä ja muitakin mentäviä.\n\n— Niin kai, on kai, kun on täytynyt käyttää sitä Purolan Kustaan\ntammaakin oriin tykönä. On se sentään vähän sikamaisesti tehty.\n\n— Niin mikä?\n\n— Että nätin kaupunkilaisen neidin panee tuommoisiin?\n\n— Mimmoisiin?\n\n— No, eikö teidän mielestänne siinä sitten ollut mitään?\n\n— Mitäpä siinä.\n\n— Vai niin ajattelette! No, ei kai siinä sitten olekaan, kun sen tuolta\nkantilta ottaa. Niinkuin oikeastaan suoraan tunnustaen nuoren ihmisen\npitääkin nämä keväiset asiat ottaa. Poikamies tuota minäkin vielä olen\nja ymmärrän hyvin Kustaan tamman elkeet. Niin se on tässä maailmassa.\nHimot ne on hiirelläkin.\n\n— Ja dunteet tiakonissalla! Juuba juu!\n\n— Joopa joo! Te olette hupaisa nainen ja nätti sitä paitsi. Oikein\nminun makuuni!\n\nHööki hivuttautui lähemmäksi, oksat risahtelivat. Nuorta nättiä naista\nalkoi jo hieman arveluttaa tämä röhähtelevä ylhäisyys. Telaketjun alle\njäämisestä vielä tuskin sentään oli pelkoa. Sitä paitsi hänellä olisi\n»panssarinyrkkinsä» tarvittaessa.\n\n— Olettehan te kerinnyt käymään jo Aholan Kallen kämpässäkin, olen minä\nkuullut, kehitteli »hööki» edelleen.\n\n— Ai, kaikkeapa olettekin jo kuullut. Tarkoitatteko ehkä metsämiestä\ntuolla niittyjen takana?\n\n— Eikö se onneton nahjus ole tullut edes nimeään sanoneeksi! Mitäs ne\nsemmoiset mettäläiset tokerot mistään tietävät.\n\n— Erehdytte! Hän on hauska mies.\n\n— Vai on hauska. Kovin vähään tyytyväinen te sitten olettekin, jos\nKallekin on hauska.\n\n— Hän soittaa viuluakin.\n\n— Vinguttelee, kun ei muutakaan ymmärrä. Mutta tietääkös neiti,\nettei Aholan Kalle oikeastaan olekaan mikään mies, vaan semmoinen\npuolinainen, miehen korvike, miten tuon sanoisin.\n\nTämä oli taas sukkeluus. Sen ilmaisi naurun hörähdys. Oksatkin\nrasahtivat jälleen. Hän asetteli ruhoaan, oikoili ala- ja yläraajojaan\nkuin hyökkäykseen olisi aikonut. Mistä hän kaiken oli onkinutkaan\ntietoonsa? Tamman kuljetukset, metsämiehen majassa käynnit...\nJoku oli kerran tästä sattuvasti sanonutkin: Pieni maalaiskylä on\nkuin radioaseman lähetyskammio, jossa mikrofoni on aina auki. Jos\nhenkäisetkin syvempään, niin koko piirikunta sen tietää. Mies katsahti\nkelloonsa.\n\n— Kauanpa se viipyykin se poika!\n\n— Onko teillä jonnekin kiire?\n\n— Mihinkäs minulla... Isäntämiehellä, poikamiehellä tarkoitan, ei\nmilloinkaan eikä minnekään ole kiirettä, varsinkaan nätin tytön\nviereltä.\n\n— Älkää viitsikö makeilla!\n\n— No totta mä vähän, kun Aholan Kallekin. Vieläkin siihen mennäkseni.\nTietääkös neiti, mitä se on vajaa? Tarkoitan, oletteko tullut jo\ntuntemaan?\n\n— En ymmärrä, mitä tarkoitatte.\n\n— Kyllä maar te sen ymmärrätte. Mutta Kalle ei ymmärrä. Hän on\nsemmoinen.\n\n— Mimmoinen?\n\n— Pietiö! anteeksi vain jos sanon suoraan niinkuin täällä meidän\npuolessa on tapana. Mutta mitäpäs me siitä, kauniina keväisenä päivänä,\nme kaksi rakastavaista metsässä.\n\nNauru hörähti, käsi yritti kahmaista. Lintu näytti hänen\nmielestään hieman aralta, milteipä lentoon pyrähtäväiseltä, vaikka\nvikittelemisessä ei pitänyt olla vikaa. Hän oli käsitellyt ennenkin\ntällaisia peipposia, pelokkaampiakin vielä. Piti toimia rohkeasti,\ntehdä jokin tempaus, mikä hurmasi ja häikäisi. Hän vetäisi pullevan\nrahalompakon povitaskustaan ja mätkäisi sillä käteensä.\n\n— Meillä on millä mällätään! Jos loppuu niin ei lainata, metsiä vain\nvähän puhdistellaan. Eikös neiti haluaisi vähän niinkuin osingoille,\ntarkoitan.\n\n— Teidän rahoillenne?\n\n— Rahoille ja tavaroille ja vähän muullekin mukavalle. Täällä on,\nymmärtäähän neiti yskän yhdestäkin rykäisemisestä.\n\n— En alkuunkaan.\n\n— So, so. Ettepä olekaan niin tietämätön kuin näytätte olevanne.\nMinä olen mies, jota noin nätin neiti-ihmisen ei tarvitse pelätä\npehmeälläkään petillä, vieläkin vähemmin tällaisella päivänpaisteisella\nhavupenkillä. Kas niin. Mitäpäs tämä enää pitkistä puheista. Tämä\nrakkaus on sellaista.\n\nHän tarttui äkisti Allia käteen ja polveen. Pienet räpisevät siansilmät\nkiilsivät himokkaasti. Tyttö riipaisi itsensä ulommaksi, hypähti kuin\nkäärmeen vierestä. Vähilläpä sittenkin piti, ettei hän jäänyt sen\nsaastaisen höökivaunun otteeseen. Mutta yhtä rivakka kuin päättäväinen\nhän oli ja »panssarinyrkki» aina käden jatkona. — Te sika!\n\nHän iski lävähtävän lyönnin miehen kasvoihin hypähtäen samalla\nulommaksi.\n\n— Saatana! Kaikkien ilveskissojen kanssa sitä pitääkin tässä muhineihin!\n\nMutta ilveskissa oli livahtanut jo ylemmäksi mäkeen. Turha oli lähteä\ntavoittamaan, sen »hööki» itsekin hyvin ymmärsi. Kun olisi tullut edes\nse pojan pakana. Äsken ei toivottu, nyt jo liiaksikin. Kaupunkilaisten\nnaassikoiden kanssa ei milloinkaan tullut olluksi kyllin varovainen.\nOlisi hänen pitänyt muistaa se jo entisten kokemustensa perusteella.\n\nNiin olisi, mutta kun ei muistanut eikä milloinkaan tullut edes\nvahingoistansa viisaammaksi. Piti huudellakin taas. Ja kukas joutui\nsanan kuulijaksi ellei Pietisen Kaisa, yksi hyvä, se kaikkein paras,\nmilloin juorukelloista oli kysymys. Oli varmaan kuullut äskeiset ja\nnähnytkin nämä väläykset, siitä ei epäilemistäkään. Mutta oli kai Kaisa\njo ennenkin tällaista nähnyt ja kuullut, vähän kummempaakin, kokenut\nitsekin hämärässä muinaisuudessa. Tulitpa kuin tulitkin aivan kuin\ntilauksesta, juorukello! Katsotaanpahan nyt, kenelle tässä kunnian\nkukko laulaa. Hän ei aikonutkaan enää kiertää eikä hämätä, päinvastoin.\n\n— Hyvää päivää! Yksinäänkö se isäntä täällä metsässä? visersi Kaisa,\nläheni hymyillen ja ilmaa tunnustellen.\n\n— Mitäpä tässä nyt yksinään Purolan Kustaan metsässä, petikaveri vain\nkarkasi... se helsinkiläinen hutsu!\n\n— So, so! Sellainenko oli! Johan isäntä ihan levottomia puhelee.\n\n— Sellaisia ne ovat. Yritti viedä rahat ja kukkarot. Vähän suutuin.\n\n— No ei ihme, eipä ihme! Mutta on se isäntäkin. Aika poika on, jo on,\ntäytyy minun sanoa.\n\n— Kunko ei anna rahojaan kaikenkarvaisille? Milläs minä sitten Kaisalta\narpoja ostaisin. Sattuukos niitä olemaan nyt laukussa?\n\n— On toki! Aina toki isännän vara! On kuuromykkäin ja\nhenkisentyöntekijäin ja kodittomien lasten... Mitä vain isännälle saisi\nolla? Ehkä kirja kutakin, kun sattui näin mukavasti.\n\n— Ja rahatkin toki säästyivät tuolta viettelijältä näihin parempiin\ntarkoituksiin.\n\n— Tuo isäntä se on sitten hauska ja heveli mies. Enkä minä tästä sen\nenempää, en kenellekään, isännän ei tarvitse pelätä.\n\n— Olenkos minä ennen pelännyt. Eikä se niin vaarallista. Ei minun\njälkeeni ennenkään isättömät ole itkeneet. Vai onko kuultu?\n\n— Eipä ei, ei ainakaan mainita. Isäntä se osaa kaiken niin viisaasti\njärjestää...\n\nEnempää ei Alli kuullut. Hän itki ja juoksi syvemmälle metsään. Oliko\ntämä totta vai pahaa unta? Oliko olemassa noin suurta ja törkeää\nraukkamaisuutta myös maaseudun rauhassa? Hutsu! Varas! Viettelijä!\nKuka tökeröpää siinä yritti vietellä! Sinä mäskimaha! Panettelija!\nPorsas! Miksi en useammin iskenyt! Miksi en vieläkin palannut? Iskenyt\nhalpamaisuuttasi päin tauluun!\n\nOliko hän itse antanut mokomalle urokselle aihetta tuollaiseen\nkäyttäytymiseen? Ei vähimmässäkään määrässä, vain tunnustella oli\naikonut. Ja kyllä miehellä kaikki oli mielessä jo tielle pysähtyessään,\nenemmänkin vielä. Mitä Vihtorin tupakan ostoon toimittaminenkaan oli\nmuu kuin juoni, yhtä tökeröä kuin kaikki muu. Ja mikä ämmänkin siihen\nkiidätti? Oliko sekin ehkä ennakolta harkittu? Mikä tarkoitus oli\nmiehen häpeämättömällä valheella? Oliko se vain hankkeissaan pettyneen\n»uroksen» rehentelyä? Ehkä itse oli tällaisista edesottamuksistaan jo\nniin tunnettu, että ainoastaan epäonnistuminen olisi mainittu häpeäksi\nhänelle?\n\nMonia kysymyksiä tämä yhtä odottamaton kuin ansaitsematon häväistys\nAllin kiihtyneessä mielessä herätti, kysymyksiä, jotka jäivät vastausta\nvaille. Niitä pohtiessa häneltä unohtui työ, lähiviikkojen suunnitelmat\nja kaikki muu. Hän mietti, mitä tekisi, keneltä kysyisi neuvoja,\nPellontauksen Toinilta? »Pietiöltä» metsämieheltä Aholan Kallelta? Tuon\nhöökinkö piti ehtiä hänenkin esittelijäkseen. Häpeä jo yksin sekin!\nViisainta pakata ja painua ensimmäiseen junaan... helsinkiläinen hutsu.\n\nMutta eikö se olisi samaa kuin tunnustaa syyllisyytensä halpamaisen\npanettelijan tähden? Ei sillä tavalla! Ylpeys tulkoon häpeämättömyyden\nvastapainoksi. Ei sanaakaan koko asiasta, juorutkoon ja panetelkoon\nmetsäkylän »mikrofoni» siitä niin paljon kuin osaa ja ilkeää. Metsä\nolkoon suojattoman turva vielä kaksi viikkoa! Eihän tämä ollut\niankaikkisuus enää.\n\n— Alli! Missä olet?\n\nVihtorin huuteleva ääni kuului alhaalta metsästä. Alli ei vastannut\nvähään aikaan, odotteli vain, kuuluisiko muita ääniä. Ei kuulunut, vain\nVihtorin toistoja sillä hellittämättömällä itsepäisyydellä mikä hänelle\noli ominaista. Pojan äänessä kaikui kuin katumus ja hätä. Hän ei voinut\nodotuttaa poika parkaa enää tämän kauempaa.\n\n— Täällä olen ja heti tulen. Odota vähän! Vastaukseksi kuului Vihtorin\niloinen huudahdus. Olipas hänellä täällä metsässä vilpitönkin ystävä,\nenon ankkuri-Topiaksen arvoinen. Hetkistä myöhemmin he jälleen olivat\nerottamaton mottipari. Vihtori oli rajattoman onnellinen.\n\n— Etpä arvaa, mitä saat. Tule istumaan, niin saat! touhusi hän Allia\nistumaan.\n\nHänellä oli pullo punaista limonaatia. Höökin rahoilla ostettua...\ntympäisi Allia mieleensä johtunut ajatus. Mutta hän vaimensi sen.\nVihtorin limonaati se vain oli. Iloisella mielellä se oli otettava\nvastaan, vaikka itse aineesta ei olisi välittänytkään. Vihtori oli\nhenkeä täynnä niinkuin se punainen pullo, jonka patenttikorkin hän jo\nkihautti auki.\n\n— Se, otapas siitä!\n\n— Pullostako vain? naurahti Alli.\n\n— Pullosta niin! Mitä me pojat välitetään!\n\nAlli otti pullon ja maistoi. Sitten Vihtori itsekin ryyppäsi kehuen\njuomaansa hyväksi.\n\n— Ryyppää uudestaan! Pyyhkäise kämmenelläsi pullon suuta, niin\nryyppymiehet aina tekevät.\n\n— Näinkö? Alli pyyhkäisi.\n\n— Niin juuri. Oletpas nähnyt, vaikka et ollut olevinasi, iloitteli\nVihtori, niin ettei omalla vuorollaan ollenkaan muistanut pyyhkäistä.\n\nSitten puhuttiin taas Topiaksesta, pitkästä aikaa. Oliko se\nankkurikello? Oliko ketjutkin? Kävisikö varmasti? Oliko suojakotelokin?\nSellainen olisi hyvä töissä! Tuli siinä monta muutakin ennakkoarvailua\nja kysymystä, joihin kaikkiin Alli ei osannut antaa vastausta, saattoi\narvella vain, niinkuin Vihtori itsekin.\n\nJa siinä välillä limonaatipullo vuorotteli kädestä käteen, väliin\npyyhkäistiin, väliin ei. Yhä vähemmäksi kävi punainen aine, yhä\nvähemmän pihisikin. Mutta hyvää se oli loppuun saakka. Niin juotiin\nTopiaksen harjakaisia, etukäteen, mitäs sen väliä! Ja mikäpä estäisi\njuomasta sitten vaikka takakäteenkin.\n\nVihtori oli onnellinen, mutta Alli hiukan surullinen,\nlimonaatikestityksestä huolimatta. Vihtori huomasi sen. Hän oli tarkka\npoika muutamissa asioissa.\n\n— Oletko sinä pahoillasi, kun lähdin kauppaan sen Käpykankaan Vernerin\nasialle? tiedusteli hän osaaottavaisesti.\n\n— Olin silloin vähän, en enää.\n\n— Ai, miten hauskaa! Nyt minä laulan sinulle yhden laulun, jos haluat\nkuunnella.\n\n— Mielelläni!\n\nAlli oli pyytänyt Vihtoria laulamaan täällä metsässä, kun radiokirkossa\noli kuullut, että hänellä oli kaunis lauluääni. Mutta Vihtori ei tätä\nennen ollut itse halunnut. Nyt hän havuilla istuen hyräili ensin\nhiljaa, sitten jo kuuluvamminkin:\n\n\n    — Voi minua poika raukkaa, kuin olen turvaton...\n    Ikäänkuin taivaan lintu, mi lentoon luotu on.\n\nHän kertasi viimeisen säkeistön, niinkuin asiaan kuuluvaa oli.\nHänen kauniisti sointuvassa äänessään värähteli kuin haavoittuneen\nmetsälinnun valitus.\n\n— Osaatko toista säkeistöä. Vihtori muisteli vähän aikaa, lauloi sitten!\n\n    — Emäänsä, linnunpoika... siivillään suojelee,\n    vaan minua talven myrskyt lumillaan peittelee.\n\n— Lauloitkohan oikein? Laulapas se uudestaan.\n\nVihtori lauloi.\n\n    Emäänsä linnunpoika...\n\nKun Alli hartaana kuunteli ja tarkemmin ajatteli sitä, tuli hän\nsiihen tulokseen, että Vihtori olikin laulanut sen oikein, vaikkakaan\nei niinkuin kirjoissa... Emäänsä linnunpoika... Linnunpoika, kylmät\nsormet, paljoa vailla, suojeli kuitenkin ystäväänsä, »emäänsä»,\nulkoisen maailman takia murheen tielle eksymästä. Hänen puolestaan oli\nautettava osatonta linnunpoikaa tästä lähtien entistäkin enemmän...\nMitä teette yhdelle näistä pienimmistä... Kumpi tässä oli se pienempi?\nEhkä kumpainenkin.\n\n— Vihtori kuule! Tahdon aina olla sinun ystäväsi!\n\n— Voi, miten hauskaa! sanoi Vihtori... Minä sinun! Vihtori tarkoitti\nsanoa. Mutta ihminen ei osaa sanoa, mitä tarkoittaa, enempää Vihtori\nkuin kukaan muukaan. Alli ymmärsi hänet kuitenkin oikein.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nPitkästä aikaa Pietisen Kaisa teki Purolaan asiaa. Aina emäntä,\nsekä äreä että ymmärtämätön, ei ostanut arpoja, ei »Päivänruskon»\nlentolehtisiä enempää kuin muutakaan hyvää kirjallisuutta,\nkeräyslistoihin ei häneltä liioin juuri markkoja hellinnyt. Isännältä\nei sitäkään vähää, koska hän ei niitä hallinnut. Mitä semmoisessa\npaikassa parani käydä. Kuorsatkoon omahyväisessä suruttomuudessaan.\n\nNäin ollen Kaisa oli tullut kiertäneeksi taloa jo useamman vuoden\najan. Nyt ei enää. Hänellä oli »valtit» väskyssä, kuten jätkämiehet\ntapasivat sanoa, rumasti kylläkin. Jollakin tavalla niitä kitupiikkejä\npiti verottaa yhteiseen kolehtihaaviin, sitä helsinkiläistä\nhepsankeikkaakin. Siinä mielessä ja myötäisessä Kaisa nyt purjehti\nPurolaa kohti. Väskyssä oli riittämiin painotuotetta, hyvää tavaraa\nkuten tavallisesti.\n\nSamat matkanpäät mielessä astuskeli eräs nuorempi naisihminen\ntoisaaltapäin keväistä kylätietä. Hänkään ei ollut Purolassa joka\nviikkoinen vieras, vaikka joku ehkä näin olisi voinut luulla. Tädin\nkanssa oli vaikea tulla aikoihin, jo käymäseltään, mitenkähän sitten\nmyöhemmin? Tätä Sirkkalan Anni kävellessään mietiskeli, ei pelolla eikä\nvavistuksella, vaan huvikseen ennemminkin. Ellei tuleva miniä kelpaisi\näreälle anoppimuorille, niin oliko pakko ruveta saman katon alla\nelelemään? Nykyisajan nuoren naisen kalevalaisten tekstipykälien mukaan\nenempää kuin katkismuksenkaan! Kiitos tarjoamasta, anoppikulta!\n\nNaiset tapasivat toisensa Rintelän portilla, milteipä samassa paikassa,\nmissä tietkin yhtyivät.\n\n— Kas vain! Päivää! tervehti Kaisa.\n\n— Päivää! vastasi Anni.\n\n— Minnekäs sinä näin keskipäivällä?\n\n— Appelaan vain.\n\n— No sinnehän tuota minäkin. Jopa sattuikin nyt hupaisesti.\n\nEipä tiedä, sattuiko niin hupaisestikaan, ajatteli Anni. Tulen\npalavasti hän ei välittänyt Kaisan seurasta, koska tämä liiankin usein\nkärtti ja kihersi hänen ympärillään kuten yleensä varakkaiden, joilta\noli mahdollisuus kiristää markkoja jos milläkin konstilla.\n\nKaikkea tuon rikkaan pitääkin kotkotella, kun ei tiedä, mihin rahansa\nlaittaisi ja aikansa kuluttaisi, ajatteli Kaisa itsekseen kun\npikasilmäyksellä huomasi Annin paklaukset. Niinkuin mokoma liikkiö,\nvähän mölsätekoinenkin miksikään tulisi paremmistakaan pakkeleista.\nNikkarin temmirautaa ja kupparin veistä ennemminkin tarvitseisit!\n\nTämä oli tarpeettoman paksusti lohkaistu, Kaisalla lienee ollut\nAnniakin vastaan jotakin hampaan kolossa. Anni ei ollut mölsätekoinen,\nlihavanpuoleinen kylläkin, mutta tämähän oli luonnonvika, jolle\nihminen itse ei mitään mahtanut, koska ei ollut pakko, kuten\nkaupunkilaisilla ja monilla maaseudunkin korttilaisilla nykyisin oli\nasianlaita. Kaisalla ei kylläkään. Se mamma osasi järjestää itselleen\n»vapaahuoltoa», vaikka se ei hänellä lihoissa näkynyt.\n\nJa aina sinunkin pitää niiden arpojesi ja autuuskirjojesi kanssa!\nNiinkuin ei tässä ilman rahanmenoja, kun kaikki maksaa niin\nhävyttömästi. Että kuusituhatta yhdestä kevättakista! Ennen sillä\nsai hienon turkin! kehitteli Anni omia ajatuksiaan. Myös Kaisa\nedelleen omiaan, ei häntäkään kuvien eikä kuvitelmien puute vaivannut\nenempää kuin hänen edustamiaan, kansakuntaa autuuttavia »Päiväruskon»\npainotuotteita.\n\nPitäisi tuon jo sinun kohdaltasi, riittää, pitäisi jo. Sulhasenkin olet\njo saanut ja rengastanut kultakahvillasi. On siinä ottamista Purolan\nsotapojalla, on jo!\n\nTähän päästessään Kaisa ajatteli vähän kaksimielisesti, kuten\njalommatkin naiset joskus hyvän tilaisuuden sattuessa ajattelevat,\nvaikka eivät ääneen hörähtele, niinkuin miehet. Se kun on tuo naisen\nsielun olemus vähän hienompaa laatua, hörähtelemisiin nähden liiatenkin.\n\nMutta sitten Kaisan lennokkaissa mielikuvissa välähteli toisenpäiväinen\nnäkemys ja kokemus Purolan metsäpalstoilla vuoren takana. Oli se yksi\nLuojan lykky ja onnen sattuma sekin. Satamarkkasia sillä jo oli saatu\nja tehty yhteishyvän palvelukseen. Ja saataisiin vasta, sinultakin\nminiäntekele, vaikka oletkin jalompiin uhrauksiin nähden kuurokorvainen\nkitupiikki. Ei suinkaan tyttö hyvää tykkäisi, kun kaiken tietäisi,\nminkälainen hutsu majailee ja makailee hänen tulevissa kamareissaan\nja morsiusvuoteissaan. Ellei muista häntä, joka avustaa semmoisen\npoispotkimisessa, niin jopa onkin paatunut pakana. Pari nippua arpoja\non milteipä liiankin vähän sen korvaamiseksi.\n\nNäin he yhteistietä astellen mietiskelivät kumpikin omiaan, että tuskin\nmontakaan sanaa kerkisivät ääneen vaihtaa. Olihan onni kuitenkin,\nettä ihmisen ajatukset eivät peilautuneet toisen nähtäviksi, niinkuin\njo näköradiossa kuvien sanoivat peilautuvan ja heijastelevan ja\nsodan jälkeen tulevan käytäntöön Suomenkin maassa. Miten sitten enää\nlähimmäisestään, parhaimmasta ystävästäänkään mitään voi ajatella,\nmietiskeli Kaisa edelleen, kerkiäväinen kun oli.\n\nJopa vihdoin he joutuivat Purolan navettapihoille, jossa Aina emäntä\nja tuleva anoppi tulijoita huomaamatta hääräili. Tietysti hän oli\nhuomannut, semmoinen haukansilmä. Hän oli tuntenut, ketä vieraat\nolivatkin, mutta ei erikoisemmin ilostunut, ei kummastakaan. Mitähän\ntuokin vanha juoruakka taas kauppailemassa! Ja pitää sinunkin\nluusata keskellä arkista päivää, tyttörääsy! Kutoisit kapioitasi!\nKorvikepannuja en kuitenkaan kerkiä enkä viitsi ruveta teille\nkeittelemään... ettäs sen tiedätte!\n\nMistäpä he sen tiesivät, elleivät arvanneet. Vanhasta juorukellosta\ntätäkin olisi voinut uskoa, ehkä nuoremmastakin. Oli toki hänellä jo\nniin paljon kokemusta tätinsä ja tulevan anoppinsa vieraanvaraisuudesta.\n\nNaiset nousivat pihaan, eikä talon emäntä voinut vastaan käydä, ei\nporttejansa eteen asettaa. Hän riensi kuitenkin edellä tupaan, siltä\nvaralta, että siellä sattuisi olemaan levällään jotakin sellaista, mitä\nvieraan silmän nähtäväksi ei ollut syytä jättää. Kaisan liiatenkaan.\nEipä näkynyt mitään erikoista, kunnossa ne yleensä olivat Purolan\nemännän paikat.\n\n— Päivää, Aina!\n\n— Päivää täti!\n\n— Päivää! Käykää peremmälle istumaan!\n\n— Jumalan terveeks, kun ei pitkiin aikoihin ole tavattukaan, tervehti\nKaisa kädestä ottaen.\n\n— Eipä sinua pitkiin aikoihin ole näkynytkään täällä.\n\n— On niin paljon mentäviä. Sitä on nykyisin kaikilla meillä.\n\n— Niin on.\n\n— Nyt kuitenkin ihan varta vasten täytyi lähteä ja poiketa. Käynpähän\nPurolan Ainaakin taas kerran katsomassa, ajattelin itsekseni.\n\n— Ja verottamassa! Väskyssäsi näyttää olevan tavaraa.\n\n— Hyvää tavaraa! On kirjoja, on arpoja. Tämmöisinä aikoina täytyy\nedesauttaa kaikkia hyviä asioita.\n\n— Sitä sinä olet tehnyt kaikkina muinakin aikoina niin pitkälle kuin\nmuistetaan. Mutta kun näinkin harvoin käyt, niin puhutaan muista\nasioista. Älä viitsi avata tuota väskyäsi.\n\nVai sillä tavalla taas! Se oli aina sama paatunut töykäle, tämä Purolan\nAina. Aina oli ollut ja tuli olemaan suruttoman elämänsä ehtooseen\nsaakka. Ei tuo kaukana enää mahtanutkaan kangastella. On se erinomainen\npaikka, kun ihminen ei herää iankaikkisuuden kyrmyspuillakaan. Kaisan\noli vaikea tätä äänettömästi ajatella, vaikka hänellä jos kenellä oli\nsiihen tottumusta.\n\nSirkkalan Anni, miniäntekele naurahti pidättelemättä ääneen.\n\nAntaahan olla, enkö tässä vielä lopetakin naurujanne ja\ntöykäilemisiänne. Kaisa aloitti uudelta puolen hyökkäyksensä.\nOikeastaan hän tähän saakka ei ollutkaan vielä hyökännyt, nöyrästi\nvain oli odotellut kuin kissariepu maitotilkkasta armottoman emännän\nlypsinkiulusta. Kylläpä häntä vastaan olikin jo tässä hävyttömästi\nhyökkäilty. Odottakaahan pikku hetki! Kaisa mietti, sitten kaukaa\nkiertäen aloitti.\n\n— Vai niin, vai niin! Vai ei voittoarpoja eikä hyviä hengellisiä\nkirjojakaan. Vaikka teillä asustelee semmoinen naikkonenkin, jonka\nvalistamiseksi luulisi jumalansanaa tarvittavan.\n\n— Niin, mikäs se oikein onkaan se kaunokainen, joka täällä asuu?\ninnostui jo Annikin asianharrastajaksi ja Kaisan liittokaveriksi.\n\n— Onpahan vain joku helsinkiläinen konttorineitsyt, myönsi Aina emäntä.\n\n— Konttorineitsyt!\n\n— Vai oikein neitsyt!\n\nTarvittaessa Kaisa osasi pusertaa väriä, myrkkytippojakin sanoihinsa.\nNyt oli molempia, sen hullukin olisi huomannut.\n\n— Mitä? Onko hän joku...\n\nAnnin äänessä värisi paheksuva epäluulo. Mutta oli sitä väriä ja\nvärinän voimaa jo Aina emännänkin äänessä ja hän oli emäntä kotonaan.\n\n— Mitä sinä tulet vihjailemaan minun vieraastani? Mitä hänen olonsa ja\nelonsa sinulle kuuluu senkin...\n\n— Sano pois vain! kehoitti Kaisa.\n\n— Pitäjän juorukello!\n\n— Vai niin, vai ei kuulu! Jos olisi toinen todistaja, niin voisin kysyä\ntuosta kunniani perään, mutta enpä välitä. Ei se siitä parane.\n\n— Ei parane! Siinä kerrankin asiaa sanoit!\n\n— Enkä minäkään kelpaa todistajaksi, koska olen lähisukulainen, auttoi\nAnni tulevaa anoppiansa, ties missä tarkoituksessa. Mutta Kaisa ei\nsuuttunut eikä pyörtänyt aloittamaltaan tieltä, vaikka Jerikon muurit\nolisivat vastaan nousseet, oli hänellä väskyssä nyt sellaiset pasuunat.\n\n— No, ei kai minun puheitani uskoa tarvitse, kun et parempiakaan\nuskonkappaleitasi halua pyhistä kirjoista mieleen muistutella.\nSanonpahan kuitenkin tuon verran, että jos vaikka senkin vain\nkertoisin, mitä toissa päivänä omin silmin näin, niin luteetkin\nseinilläsi häpeästä punastuisivat.\n\n— Luteet! Minun seinilläni! Itse et osaa hävetä!\n\n— Oho! hämmästeli jo miniäntekelekin.\n\n— Tuo on niin sinun tapaistasi. Kun ei ole padassa suolaa ei jauhoja,\nniin täytyy keittää likavelliä pihaojan vedestä.\n\n— Kertokaa! Nuorempi nainen kihisi uteliaisuudesta, kihisi vanhempikin,\nmutta kiukusta.\n\n— Enpä tiedä, viitsinkö, huokasi Kaisa kun jostakin sijaiskärsimyksestä\nolisi ollut kysymys. — Minua surettaa vain sen vajaaälyisen\npoikaparkasikin puolesta. Kun et yhtään katso minkälaista seuraa\nraukalle toimitat ja ketä nurkissasi hyysäät.\n\n— Ellet jo kohta saa jotakin selvempää, niin lattialankkujen päässä on\nviisi hirttä poikki! Minulla ei ole aikaa sinun jonnin joutaviisi!\n\nTarkoitettu pistos oli sattunut. Emännän kärsivällisyyden kynttilät\nkärysivät tosiaan jo viimeisiään, mutta hyökkääjän pasuunat olivat\nvalmiina kaiken varalta. Vanhana viisaana hän tiesi, että kiivaallakin\nnaisella uteliaisuus kaiken voittaa.\n\n— Mitä tautejakin tuommoisissa, sitä ei kukaan tiedä. Tohtoreita\nja lasareetteja pakoon ne usein maalle lähtevätkin, laitakaupungin\nmäkipeurat.\n\n— Mitä kamalaa! Mikä kauhea ihminen se sitten onkaan? ehätti\nminiäntekele ennen emäntää, joka vähään aikaan ei mitään puhunutkaan ja\nsittenkin kun puhui, niin sellaista, jota Kaisa mitenkään ei tahtonut\nuskoa mahdolliseksi. Tuommoinen oli vain suruttoman ihmisen sielun\nlaita. Siltä saattoi odottaa mitä tahansa.\n\n— Jos nyt lopultakin kerrot kaiken, niin ostan yhden arpalappusen\nsinulta. Ei sen tähden, että välittäisin siitä, mitä tiedät, vaan että\npääsisit kantamasta tuota yöastiaasi, ettet itse joutuisi sen kanssa\nkerran vielä lasareettiin.\n\n— Se pitää nyt Kaisan kertoa. Minä ostan kaksi arpaa! kehoitteli tuleva\nminiäkin.\n\n— Käpykankaan isäntä osti kaksi kokonaista kirjaa! laukaisi Kaisa,\nkerran hänkin. Pitkiin aikoihin hän ei ollut tavannut rikkaissa\nihmisissä mokomia kitupiikkejä. Hänen täytyi nyt kuitenkin jo kertoa\nse, koska näinkin paljon oli sanaisen arkkunsa kantta raotellut.\n\nHän oli kulkenut Kytörannan polkutietä tänne kylään päin, miten\nsattuikaan, ei hän siellä perukoilla usein kulkenut, jos olisi\narvannut, niin ei tällöinkään. Kuusimetsän laidassa puron tuolla\npuolella hän oli tavannut Käpykankaan isännän kiroilemassa, kun joku\noli yrittänyt puliveivata häneltä rahat ja lompakot. Kuka se oli?\nArvatkaapas!\n\n— Enkä viitsi. Parasta että juoruat itse.\n\nOsasipa jälleen tuo suruton letkauttaa. Kaisan täytyi kertoa. Rahat ja\nkukkarot se oli yrittänyt isännältä viedä, vieläpäs mokomansa tähden.\nVihtori oli pantu kaupasta tupakkaa ostamaan. Käpykankaan isäntä\nitse oli tämän kaiken Kaisalle kertonut. Mitäpä hän siitä minulle\nkieltämään, rehellinen kunnon mies. Ja näin minä sen itsekin, pojan\ntulevan ja sen hutsun menevän. Ja mitäpä tuohon sitten enää muuta\nlisäilemäänkään, lopun arvaakin aikuinen ihminen.\n\n— Varsinkin sellainen kuin sinä! Repäise irti jo se arpalappusi!\n\nEmäntä oli totinen kuin epäjumalankuva. Kaisa ei uskaltanut ruveta\nenempää tyrkyttelemään ei Sirkkalan Annillekaan muuta kuin ne kaksi,\nkun ei tyttö itsestään ymmärtänyt, että kymmenellä toki varmemmin\nvoittaa.\n\n— Pane se siihen pöydän nurkalle! Tässä on raha! puhui muutaman sanan\njälleen se epäjumalankuva.\n\n— Eikö muuta sitten enää? tiedusti Kaisa varovaisuuden vuoksi vielä.\n\n— Ei mitään muuta!\n\n— No, hyvästi nyt sitten vain. Pitääkin jo mennä taas.\n\nAnni vastasi, emäntä ei. Olikohan se vihainen? Tuon siitä sai, vihat\npalkakseen, niinkuin aina totuudenpuhuja. Oliko hän puhunut muuta kuin\ntotta? Vaikka kaksi sormea kirjan päälle, niin ei sittenkään muuta.\nJa saattoi sen päättää jo Käpykankaan isännästäkin, vaikka mitään ei\nolisi kuullut eikä nähnyt. Se oli aina heveli tämmöisten jälkeen. Miten\nmonta arpakirjaa hän oli ostanutkaan, kun Kaisan matka oli sopivasti\nsattunut. Eiköhän vain yhden jokaista piikatytön tumppusta kohti. Mutta\nhän olikin hyvä ja höveli mies, ei tuollainen kitupiikki.\n\nOlisikohan mentävä jo tänään Kytörannan polkutietä? Siellä se\nvarmaankin on mottitöissä. Huomenna kylläkään se ei enää mitään osta.\nKaisa pysähtyi ja harkitsi asiaa, mutta katsoi turhaksi. Ei niillä\nsemmoisilla mihinkään parempiin rahaa ole. Kolmen arvan takia ei olisi\nkannattanut poiketa tuonnekaan. Käpykankaan isäntä kuitenkin korvasi\nkulut kaikkien puolesta. Se verraton mies!\n\nMutta Purolan tuvassa ei keskustelu ottanut oikein sukulaishengessä\nluontuakseen, vaikka Kaisakin oli hävinnyt. Anni piikitteli\nvuokralaisesta ja muustakin niinkuin hänellä oli ollut tapana koko\npienen ikänsä.\n\nTätikään ei pitänyt tulevan miniänsä »sotamaalauksista», vaikka hän\nei viitsinyt siitä enää puhua, varsinkaan äskeisen jälkeen, kun oli\nyrmeällä tuulella. Mitä se tuommoinen itsensä räätääminen? Häpeällistä\ntuo oli, vaikka oli varojakin. Ja kenen tähden hän sitä teki? Kun\noli saanut jo tietoa miehestä, jonka perään oli hinku. Ja kenenkä\nvaroillakaan hän sitä teki? Isän! Millä tavalla hänen isänsä ne oli\nsaanut? Perinyt yhteisiltä vanhemmiltamme maat ja mannut. Ainoan siskon\noli täytynyt lähteä kylmään maailmaan omin eväin. Tämän ainokaisen\nnaiminen olisi näin ollen vain vanhan vääryyden korjaamista enemmänkin\nkuin rakkauden sanelemaa. Tätä se oli tädin näkökulmasta, itselleen\nrehellisenä ihmisenä hän ei tahtonut eikä voinut sitä kieltää, vaikka\nsalaisesti toivoikin, ettei näin olisi asianlaita pojan ratkaisuihin\nja edesottamuksiin nähden. Tämä kuitenkaan ei estänyt häntä tekemästä\nomia huomioitaan veljentytön käyttäytymiseen ja kehitykseen nähden,\njossa hänen mielestään oli paljonkin toivomisen varaa. Mutta kerta\nkerran jälkeen hän oli pettynyt havainnoissaan. Kehitys ei käynyt\nhänen toiveittensa mukaisesti, vaan milteipä päinvastoin. Tähän mieltä\nmasentavaan toteamukseen hän päätyi tälläkin kertaa. Ellei kysymyksessä\nolisi ollut niin suuret ja rakkaat perintöarvot, olisi hän ollut valmis\nsanomaan pojalleen vielä nytkin: Harkitse asiaa! Älä sido elämääsi noin\npintapuoliseen ihmiseen. Siitä ei hyvää seuraa.\n\nEikö näin olisikin pitänyt sanoa, kaikesta huolimatta? Käsi käski,\ntoinen kielsi. Se toinen oli verenvetoakin väkevämpi. Syntymäkodin\nperinnöt, maat ja mannut. Kuka jaksaisi nähdä niiden siirtyvän\nventovieraisiin käsiin, ties miten holtittomiin? Se ei ollut oikein,\najatteli sitä vaikka Jumalan kymmenen käskyn näkökulmasta... Kunnioita\nisääsi ja äitiäsi... sukuasi, kotiasi ja kaikkea mitä siihen sisältyy.\nKärsi ja selitä parhain päin heikkouksiakin heissä...\n\nTuskin Aina emäntä oli saanut tämän yhtä ankaran kuin välttämättömän\nJumalan ja omantunnon käskyn jälleen selväksi itselleen, kun hänelle\npyytämättään varattiin taas tilaisuus sen käytännössä harjoittamiseen.\nTuleva miniä oli kamarin puolella tehnyt huomioita itsekseen ja\npäätynyt myös omaperäisiin ratkaisuihin niiden johdosta. Hänen\nepäluuloisuutensa, mustasukkaisuutensakin oli tehtyjen huomioiden\njohdosta leimahtanut täyteen liekkiin. Se saastainen »mäkipeura»\nmajaili talon vierashuoneessa, nukkui vierassängyssä, katseli Vilhon\nkuvaa seinällä. Herra ties, mitä mietti ja toivoskeli... oli valmis\ntekemäänkin, jos Vilho vaikka tänä päivänä tulisi lomalle.\n\nHän tunsi tätinsä itsepäisyyden. Jos tämä oli luvannut tuolle oliolle\nmajapaikan helluntaihin saakka, niinkuin hän äsken sivumennen oli\nmaininnut, niin hän piti sanansa, vaikka se olisikin sellainen,\nmiksi Puustisen Kaisa hänet äsken todisteli, missä muuten ei ollut\nepäilemistäkään enää. Se häpäisisi siis taloa ja sukua vielä ainakin\nparisen viikkoa, mutta Vilhon kuvaa ei hetkeäkään enempää. Veljentytär\noli myös itsepäinen. Hän palasi valokuvasuurennus kädessään tupaan.\n\n— Mitä meinaat? tiedusteli täti pahaa aavistaen.\n\n— Mitä näkyy. Vien Vilhon kuvan matkassani. En kärsi, että hän katselee\nsitä.\n\n— Oletko höperö?\n\n— Ettepä taida sitä ensi kertaa sanoa!\n\n— Ajattele toki vähän! Ei kai hän kuvaa kehyksineen niele. Ja vaikka\nniinkin, eihän kuollut kuva ole samaa kuin elävä mies.\n\n— Oli mitä tahansa, mutta en kärsi sitä. Paitsi jos ajatte sen otuksen\nmatkoihinsa tai edes saunakamariin.\n\n— Minäkö syömään sanani! Ajamaan pois syytöntä työteliästä ihmistä?\nAjattele, tyttö, mitä minulle puhut ja minulta pyydät!\n\n— Vai vielä työteliästäkin. Kuultiin ne äsken hänen työnsä ja tekonsa.\n\n— Usko sinä Puustis-Kaisan puheisiin, mokoman juorukellon!\n\n— Entä Käpykankaan isäntä?\n\n— Toinen hyvä! Mies joka oman häpeämättömyytensä kukkuraksi on valmis\nkeihästämään miten monta perhosta tahansa, vaikka sinutkin!\n\n— Vaikka olisi. Mitä se tähän kuuluu. Minä en kärsi, että semmoinen\notus saastaisilla silmillään keihästelee minun omaani sängyn reunan\nylitse. Minä vien kuvan ja sillä hyvä.\n\nHän etsi sanomalehtiä ja narua ja alkoi kääriä kuvaa. Tädin täytyi\nkatsella sitä ja pidätellä itseään kaikilla niillä varauksilla, joita\nhän tällaisia sattumia peläten etukäteen oli keräillyt. Kunnioita\nisääsi ja äitiäsi... Synnyinkoti, maat ja mannut... Suku ja suvun\nkunnia...\n\nEttä hänen kuitenkin omassa talossaan ja kodissaan piti tuollaista\nkärsiä! Että mitään kokematon ja näkemätön tytön heiskale omin lupinsa\ntulee ja riistää rakkaimman kuvan ja esineen vierashuoneen seinältä!\nTuollaista tekee ennen kuin on edes miniä. Mitä sen jälkeen? No, sen\njälkeen enää ei teekään, muistaa joskus nämä entisetkin sanansa,\ntekonsa ja tekemättä jättämisensä.\n\nNäin ajattelee sydämessään myrtynyt täti, mutta veljentytär toisella\ntavalla, eikä hän tänään kätke kynttiläänsä vakan alle, ei sittenkään,\nvaikka sen tuoksu käryää pahalta tulevan anopin herkkätuntoiseen\nnenään, hyvinkin pahalta. Tytär huomaa sen jo itsekin, mutta ei nyt\nvälitä.\n\n— Ja sitten me myymme Sirkkalan. Tämän maailman aikaan kukaan ei viitsi\nruveta työväen eikä huoltolautakuntien kanssa rähjäämään, ellei ole\npakko, puhelee tyttö taulukääreen naruja solmien.\n\n— Ette suinkaan myy isäimme perintötaloa, vastustaa täti ääni\npahastuksesta värähdellen.\n\n— Miksi emme möisi omaa taloamme? Mika meitä estää?\n\n— Suvun kunnia ja omatunto.\n\n— Suvun omatunto! naurahtaa tytär.\n\n— Omaasi minä tarkoitan! Älä kääntele.\n\n— Omatunto ei estä rahantuloa, tädillä itselläänkään. En minä ole\nvihitty Sirkkalan taloon enempää kuin teidän poikaannekaan vielä.\n\nKunpa jo olisit... kunpa et milloinkaan olisi, ajattelee täti jälleen\nkahtaanne. Mutta sisimpänsä kätkien hän sanoo vain:\n\n— Älä puhu ajattelemattomia! Siitä voi tulla paha tapa.\n\n— Mikä meidän kaupungissa rahojen kanssa on eläessä. Ostetaan oma\nosake, uudet huonekalut ja tauluja seinille. Puolessa päivässä siellä\nkodin rakentaa, kenellä on rahaa, kehittelee veljentytär edelleen\näänellä, jossa selvästi tuntuu kevytmielisyyden ja kiusoittelun henki.\n\nMiksi kiskot sitten tauluja meidän seiniltämme ennen kuin ovat\nomiasikaan? aikoo täti sanoa, mutta varovaisuuden vuoksi jättää sen\nvain ajatuksena mieltänsä kirveltämään. Tahtoen tahi tahtomattaan\nveljentytär lisää suolaa keitokseen, joka entisestäänkin jo alkaa olla\nliian kirpeää. Hän selvittelee äskeisiä, herkuttelee kuvitelmillaan.\n\n— Kaupungissa Vilho voi ottaa itselleen vaikka talonmiehen toimen,\njos nyt jotakin huvikseen tahtoo ja viitsii näpertää. Siinä ei työ\nhartioita halkaise.\n\n— Talonmiehen? Mikä se sellainen mies on kaupungissa? tiedustaa täti\nepäluuloisena.\n\n— Talonmies, niinkuin jo sanoin. Se on mies, joka kaupunkitalossa pitää\nhuolta siitä, että kaikki on siinä niinkuin olla pitää, ovien lukot ja\nsaranat kunnossa, joka lakaisee ja puhdistaa pihamaan ja rappukäytävät,\nkatsoo, että ketä tahansa tyhjäntoimittajia ei seisoskele talon\nnurkissa, ja jolta vieraat saavat käydä tiedustamassa, keitä talossa\nasuu. Tätikin sitten voi tiedustaa, kun tulee meitä katsomaan.\n\nNäin selventää tuleva talonmiehen rouva herra miehensä virkatehtäviä.\nTarkoin hän on ottanutkin niistä jo selvää. Mutta tädin ja tulevan\nanopin on raskas, lopulta mahdotonkin äänettömänä kuunnella ja sulattaa\ntätä kevytmielistä kaakatusta, vaikka hän onkin päättänyt malttaa\nmielensä ja hillitä kielensä, kunnes tyhmä keikaileva kananpoikanen on\nsaatu häkkiin ja ovi kiinni.\n\n— Rasvailee oven saranoita... katsoo, että ei tyhjäntoimittajia...\nPermantopeilistä varmaankin! Eikös hän itse ole juuri se ylimmäinen\ntyhjäntoimittaja, se sellainen päältä katsoja ja talonmies!\n\n— Täti ei sitten yhtään ymmärrä tämmöisiä asioita, naurahtaa\nveljentytär ymmärtäväisesti anteeksi antaen.\n\n— Herra varjelkoon, että koskaan en oppisikaan ymmärtämään tuommoisia\ntoimittamisia, sanoo täti tuiskahtaen ja ajatteleekin nyt varmasti,\nniinkuin sanoo. Mutta veljentytär ei välitä. Hän on rikas ja vapaa,\njo lailliseen ikään ehtinyt ihminen ja oikeutettu tekemään rahoillaan\nja taloillaan minkä hyväksi näkee. Tämän hän näkee sellaiseksi ja\nherkuttelee edelleen jo ennakkokuvitelmilla omaksi huvikseen ja tätinsä\nkiusaksi, koska muori ei osaa eikä tahdo ymmärtää, vaan ilkeilee.\n\n— Se on Vilholle oikein sopiva toimi, ja omassa osaketalossa minä\nvarmasti voin sen hänelle järjestää. Voisin minä hänet ilmankin\nelättää, ellei hän olisi niin työteliään äidin poika ja varta vasten\nkoulujakin käynyt.\n\n— Koulujako käynyt nurkkien luutimiseen... permantojen peilaamiseen?\n\nTäti anopilla on kielensä alla joukko paljon pistävämpiäkin tapeetin\nnauloja. Hän malttaa nyt jo kuitenkin mielensä ja jättää ne iskemättä,\ntiedustelee vain säyseästi:\n\n— Entä sinä itse? Mitä sinä teet siellä kaupungissa?\n\n— Mitäkö minä teen? Tietysti samaa kuin muutkin rouvat.\n\nTätä tuleva kaupunkilaisrouva on jo monta kertaa itsekseen kuvitellut,\nvaikka ei vielä kenellekään kertonut. Kun tätianoppi nyt kerran haluaa\nkuulla, niin saakoon sen tietää.\n\n— Kaikki varakkaat rouvat osaavat nauttia elämästä. Aamuisin maataan\npitkään, luetaan sanomalehdet sängyssä, piika keittää ja tuo sijalle\nkahvin. Sitten noustaan, puetaan ylle ja mennään parturiin.\n\n— Oho! ei täti malta olla ihmettelemättä.\n\n— Kampaamoon, tarkoitan. Hiukset kunnostetaan, kammataan ja piipataan.\nKerran viikossa minä otan permanentin. Sittenpä onkin jo aamiaisaika,\nsiinä yhden kahden maissa. Sen jälkeen vähän ompelen ja hoidan kukkiani\nja käyn ostoksilla tahi vieraisilla. Ja meilläkin käy vieraita.\nSitten syömme päivällistä, sen päälle otamme pienet nokkaunet. Sitten\nnousemme, puemme uudestaan ja menemme elokuviin, sieltä ravintolaan.\nSittenpä onkin jo päivä lopussa, hyvinkin lopussa, kun hyvin sattuu.\n\n— Ellei toinenkin jo alussa, kun oikein hyvin sattuu, auttelee ja\nkehittelee tätikin vuorostaan.\n\n— Eikö tämä ole toista kuin rähjätä helmat märkinä Sirkkalan\nkarjapihoissa?\n\n— Toistapa toista! myöntelee täti.\n\nEi kiistan sanaa enää. He ovat päässeet täydelliseen yksimielisyyteen,\njopa niin pitkälle, että ei ole mitään muutakaan puheltavaa sitten\nenää. Vain näkymättömät ajatukset tuikkivat kuin parsinneulan\npistot anoppimuorin sukan kantapäässä. Hän on ottanut neuleen\nkäsityökopastansa, koska työttömänä ei tule aikoihin, tällaisina\nhetkinä varsinkaan.\n\nVai niin, vai sillä tavalla! Kymmeneen makaat, sijalle kahvia tuotat,\nparturiin menet. Uskonpa jo hyvinkin, että muutamassa vuodessa\ntiputtaisit kaupungin turulle Sirkkalan talon maat ja mannut, rahat\nja tavarat. Ei tipu... sinä pikkuinen tipu! Se vara on pidettävä ja\najoissa.\n\nMuoria en minä monta kertaa meille kutsu. Ei hänestä ole muuta kuin\nharmia. Kaikki paikat nuuskimassa, ja sitten se ainainen työntouhina.\nKuka siitä on autuaaksi tullut, kun ei hän itsekään. Jos näin olisi,\nniin ei täti noin muikistelisi. Mitä kaupunkilaiset vieraatkaan\nsanoisivat tuollaisesta? Ei, pysyköön muori vain täällä Purolan\npihoilla. En ole niin vaatelias. Minulle riittää hyvin, kun saan hänen\npoikansa.\n\nNäin he kumpainenkin pääsevät ratkaisuun asioista, kun eivät keskustele\nniistä. Ja kun tuleva anoppimuori ei sitten ryhdy edes kahvihommiin,\nniin miniäntekele on valmis lähtemään taulu kainalossa talosta.\n\n— Älähän nyt, keitetään korvike! En viitsinyt tuon Kaisan aikana,\nestelee täti hänen hankkeitaan.\n\n— Älkää vaivautuko, kun ei ole kahvin aikakaan. Tulen pian käymään\nuudestaan. Vilho arveli pääsevänsä helluntaiksi lomalle. Mutta siihen\nmennessä toimittakaa se iljetys talosta pois.\n\n— Menee kai hän toimittamattakin.\n\n— Ellei lähde, niin ajakaa!\n\nSiihen muori ei enää sano mitään. Varmaan myös miniäntekele olisi\ntehnyt viisaammin, kun ei olisi sanonut kaikkea mitä sanoi, ei\ntehnyt kaikkea mitä teki, ehkäpä viisaammin, että ei olisi tullut\nkäymään ollenkaan. Tämän keväisen päivän valoitus ei tehostanut hänen\n»paklauksiansa» tai tehosti niitä liiankin paljon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlli oli saanut toisenpäiväisen tapauksen jälkeen mielenmalttinsa\ntakaisin. Hänen omatuntonsa oli puhdas ja selväsärmäinen,\nhuumorintajuinen luontonsa lohdutti häntä: Älä välitä! Vaikka salokylän\nmikrofoni olisi vastaanottavaisempi kuin onkaan, älä sittenkään välitä!\n\nMutta kuitenkaan, ihan kokonaan hän ei voinut olla välittämättä.\nSemmoinen iltatunnelma asusti tänään Purolan pienessä talossa. Isännän\npiippu tuhisi tukossa, radio oli vaiti. Vihtorikin oli hiljaa ja\nmitteli sormiaan. Hän oli raatanut itsensä väsyksiin vastahakoisella\nojalla, sitä paitsi hän oli herkkä vaikutuksille. Sähköä oli nyt\nilmassa, esivalta kuin vastatuuleen nouseva ukonpilvi.\n\nJa pojan kuva oli kadonnut kamarin seinältä. Mitä se merkitsi? No,\nvähemmästäkin tuo jo piti arvata. Salokylän mikrofoni oli laulanut\nsalat julki... laulanut ja soittanut.\n\nÄlä välitä!... älä välitä siitä! rohkaisi syyttömän luonto ja omatunto.\nTämä antoi hänelle lohdutusta, unilääkettäkin jo samalla. Suggestion\nharjoittajat, ne luonnonlataajat ja ihmetohtorit saattoivat olla\nhyvinkin oikeassa neuvoessaan ajattelemaan: Älä välitä! Älä välitä! Kun\net välitä, niin hetki hetkeltä, päivä päivältä tulet paremmaksi... yhä\nparemmaksi.\n\nJotakin siinä oli, koska patenttilääke alkoi vaikuttaa. Nauttija tunsi\nriemullisesti vapautuvansa turhien murheittensa vallasta, ennen pitkää\nhän nukahti voimatta avata enää silmiään, vaikka halutti. Hänestä\ntuntui kuin joku olisi tuijottanut häntä kasvoihin. Näin todella olikin\nasian laita. Esivalta oli seisahtanut keskilattialle vuoteen päähän,\njosta katseli nukkuvaa kauan ja tutkivasti.\n\nSiitä varmaankin oli aikoja kulunut, kun esivalta oli ajatellut\ntällaisia lapsellisuuksia. Merkitsikö se hänellä itsellään vanhuutta,\nlapseksi palautumista? Merkitsi mitä tahansa, satutarinoita hän tällä\nhetkellä kuvitteli, kun kahta nuorta naista mielessään punnitsi ja\najatteli. Jos he olisivat pikkuisia ja makaisivat tässä rinnakkain,\nniin vaihtaisin heidät, kerjäläislapsen ja kuninkaantyttären. Puhtaalla\nomallatunnolla sen tekisin.\n\nTuossa nukkuvassa tytössä, olkoon että hän olikin synnyltään ja\nkasvultaan kaupunkilainen, oli jotakin, oli paljonkin sellaista, mihin\nsaattoi tarttua kiinni. Aina yritteliäs ja iloinen, hän oli väsyksiin\najettunakin nauravainen, elämäänsä tyytyväinen. Mutta työnsä teki kuin\nmuurahainen. Uhalla urakkansa otti, sisulla sen lävitse ajoi. Kuka\npäältä katsoen uskoisikaan!\n\nKun työteliäs pikku emäntä nukkuvaa tyttöä katsellessaan tätä muisteli,\nkaikkea muutakin, mitä näinä kevätviikkoina oli nähnyt ja kokenut,\nniin jo lämpeni ihan, kasvojen juonteetkin leppoisemmiksi lientyivät.\nTätä ihmettä tuskin kukaan vuosikymmeniin oli nähnyt, niinkuin ei\nnytkään kukaan nähnyt. Hän muisteli ja kehitteli edelleen näitä hänelle\nharvinaisia myötämielisiä ajatuksiaan.\n\nEi istu poskipäitään puleerailemassa... Se on hyvä merkki nuoressa\nnaisihmisessä. Neuvomatta työhön tarttumassa, mihin milloinkin. Hyvä\nmerkki sekin, vaikka vihakseni pistää. Ei välitä, vaikka ärähtäisin\nsiitä, ruoputtelee vain milloin mitäkin, lehmien kylkiä, pihateitä,\ntikkerperipuskan juuria... Hyvää se kaikille niille tekee, niinkuin\nhänelle nuorelle ihmiselle itselleenkin. Kaikista vain ei ole\nsellaiseen, ei puolistakaan, hohoijaa!\n\nNiinkuin ei sinustakaan, Sirkkalan tyttö, punamultiasi tuhriva\npulloposki! Vanhempaasi, omaa tätiäsi tulet neuvomaan. Mitä minun\nmuka pitäisi tehdä. Työteliästä ihmistä talostani pois ajamaan. Minut\nsanojani syömään... Ajattelisit laiskiainen! Häpeäisit hepsakka!\n\nLoukattu täti vihastuu hengessään. Kasvojen juonteet jähmettyvät,\nkevätlähteet tyrehtyvät alkuunsa. Sellaisilla lämpimillä niitä on\nheruteltukin tänä päivänä, eivätkä vuosikymmenien takaiset kotoiset\npälvet ja keväisen päivän paistatukset juuri paljoakaan parempia.\n\n— Oman käden oikeudella tulet raastamaan kuvia kamarini seinältä!\nVarrohan, sinä pörrövarpunen! Talonmiehen saat, saatpa kuin saatkin!\nRasvatkoon poika tipuhäkkisi saranoita! Ellet ansiottomasti omistaisi\nmitä omistat, niin minun puolestani kernaasti saisit tipsutella\nmatkoihisi vaikka posetiivarin häkkiin!\n\nHän kääntyi ja meni suu tiukasti napotettuna. Kamarin ovi painui\näänettömästi kiinni, koska saranat olivat hyvissä rasvoissa.\n\n— Aina! Mitä yöllä kuhjailet vielä? Tule maata jo!\n\n— Nuku! Älä kuorsaa!\n\nTuokion kuluttua mies teki niin käskyn kuin kiellon jälkeen, sekä\nnukkui että kuorsasi. Esivalta valvoi vielä kauan ja järjesteli talon\nasioita yksinään, kuten aina. Suvun kunniaa, maata ja mantuja...\nvarpusia ja varpushäkkejä... mottipinoja ja tikkerperipensaita hän\nsiirteli ja kuoputteli... Ettäs menestyisit ja kauan eläisit isiesi\nmaassa... Oli siinä pienelle vaimoihmiselle vaivaa, kun kuorsaavasta\näijänkuvatuksesta ei apua enempää päivällä kuin yöllä.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nYöt yhä lyhenivät. Päivät vastaavasti pitenivät useammassakin\nkatsannossa. Kallioperäiseksi kohoavan nummen takana metsä kävi jälleen\nharvemmaksi. Kaadettavat puut olivat etupäässä mäntyjä, vahvaoksaisia\nja tervaspihkaisia. Tyvipuolestaan useimmat niistä olivat jo liian\npaksujakin halkosahan läpäistäväksi. Justeeria niissä olisi tarvittu,\nmutta mistäpä otti, kun ei ollut sitä enää. He selviytyivät niistä\nsentään kirveellä syvempään lovestamalla. Muutamia suurimpia täytyi\nhakata kahdelta, jopa kolmeltakin puolelta. Niistä »vanha kehno»\nlöytäisi mieluisiaan tanssilavoja! muisteli Alli Vihtorin puheita.\nTäällä yläkallioilla kenen tahansa oli hupaisa hypellä tuulessa ja\nauringon paisteessa.\n\nUrakoitsijat selviytyivät kuitenkin rasituksetta moteistansa,\npihkaisimmistakin tyvistä ja männynkantturoista, kestävyyttä ja taitoa\nkun jo kummallakin oli. Sitäpaitsi lumettomaksi vapautunut oikopolku\njohti kallion ylitse metsämiehen majalle, jossa »pedon» hampaat yhä\nuudelleen pureviksi teroiteltiin. Heikommin olivat asiat ojalla,\nvasikkahaan aidan kulmassa. Uskon puute pyrki tässä työssä vaivaamaan\nuskottajaa itseäänkin, näin jo myös oppilasta. Onnekseen hänellä\nsentään oli uskonvahvistajana se Topias ankkuri, jota mestarilla ei\nolisi sovitun luovutuksen jälkeen. Tätä menetystään kellon omistaja\nei kuitenkaan murehtinut, vaan ennemminkin sitä, jos ei voisikaan\nluvattua palkintoa auttajalleen luovuttaa, tämän edellytyksenä kun oli\nkotinurkille juoksevat purovedet.\n\nYlempänä harjukynnyksessä maa muuttui yhä kuivemmaksi ja raskaammaksi\nkaivaa. Lapiolla siitä ei saatu enää irti mitään. Rautakangella täytyi\nmurtaa pieniä pullanpaloja, sitten yhä pienempiä, ihan sokeripaloja,\nminkä jälkeen ei ollut enää varaa pienentää. Täytyi turvautua\n»Topiakseen», joka sittenkin oli yliveto kaikista, toivontähti,\nuskonankkuri voittamaton. Kun sitä hetkinen mielikuvituksen apusilmillä\nkatseltiin, vedettiin ja kuunneltiin, irtautuivat kappaleet vaikka\nharmaan kiven kyljestä. Topias oli avaimella vedettävä, mikä siinä\nkaikkein ihmeellisintä olikin. Toisesta reiästä vedettiin vieteriä,\ntoisesta käännettiin viisareja, niinkuin tuvan seinäkellossa. Vetoavain\nvain oli pienempi, kuin tulitikusta taivuteltu. Sitä säilytettiin\nrahakukkarossa ja se oli kallisarvoinen kappale. Jos avain katoaisi,\nniin kelloa ei voitaisi vetää ja sitten olisi turhan panttina hyväkin\n»Topias». Ei saanut hävittää! No, osasi kai yhden kellonavaimen\ntallettaa, miehinen mies. Mikä estäisi vaikka kaulaansa ripustamasta\nvahvassa langassa riippumaan, niinkuin sotapojat henkinumeronsa.\nVihtori oli nähnyt sellaisen Vilhon kaulassa. Henkinumero se oli kai\ntämäkin, koska Topiaksen henki kävi ja riippui sen varassa. Eikö se\nollut tämän näköinenkin, kuin kahden numero lukkarin virsitaulussa?\nSellainen juuri se oli, vain kooltaan pienempi.\n\nVihtorilta tosiaan ei mielikuvitusta puuttunut, milloin »Topiaksesta»\ntuli kysymys. Eikä muulloinkaan, kun vain ajatusten keväiset puroset\nonnistuivat tunkeutumaan niiden kulkua estävän kynnyskarikon lävitse.\nJotakin sellaista, sellaista luonnonestettä Vihtorin kuhmuisessa\nvalkoista hilsettä kihoavassa pääkoppasessa oli. Mutta näinä keväisinä\nviikkoina täällä metsässä oli kuitenkin ollut jo ilahduttavia päiväsen\npäiviä. Allin enon perintö, avaimella vedettävä Topias ankkuri oli\nantanut niitä jo useita ja antaisi varmaan vielä sittenkin, kun se\nhenkinumeroineen voitaisiin ripustaa uuden omistajansa kaulaan.\n\nMutta saisivatko he ojan helluntaihin mennessä valmiiksi?\nHarjukynnyksen jälkeen seurasi talon pelloille ja pihamaalle johtavaa\nrinnemaata vain parisataa metriä. Kiinni joutumisen vaara tällä\nviimeisellä kiritaipaleella oli suurempi. Yksi »Topiaksen» ihme jo\nsekin, ettei se tähän mennessä ollut tapahtunut. Mitähän isäntä\nja esivalta tästä puuhailusta sanoisivat? Entä sitten, jos kaikki\nlopultakin tyhjiin raukeaisi? Lapsekas haihattelija! Kaupunkilainen\nhömppä!... höynäyttää vielä pojan, jolla ilmankin jo ruuvit irti...\n\nTätä, ehkä paljon muuta? Ei tämä mahtanut olla sitä kaikkein pahinta?\nKaupunkilainen ilolintu, viettelijä... varas! Älä välitä-suggestio\ntehosi yhä heikommin. Se nähtävästi ei ollutkaan sitä piristyksen\nsuolaa kuin toivottu oli, verevän värinsä ja kirpeän makunsa kadottavaa\nturkinpippuria ennemminkin. Vai puuttuiko nauttijalta sittenkin siihen\ntarvittava »älä välittämisen» usko?\n\nEi kukaan ollut sanallakaan mitään vihjaissut. Jospa olisikin! Tämä\nolisi jännittänyt jousta, piristänyt vastaan yrittämään. »Passiivinen\nvastarinta» kuoletti ja herpaisi luonnon. Kukaan ei välittänyt\n»syntisestä vaimosta fariseuksen huoneessa». Eivätkö he välittäneet?\nJospa hän sen edes olisi tietänyt. Mitä merkitsi pojan kuvan katoaminen\nseinältä? Mitä isännän hiljentyminen? Mitä esivallan ukonpilvi? Se ei\nlauennut, ei noussut, ei laskenut. Mitähän laulettiin kylällä? Tästä\nkaikesta laulujen aihe itse ei mitään tietänyt.\n\nYhä edelleen hän kuitenkin päätti olla välittämättä. Mutta hyvien\npäätösten pitäminen ei ole niin helppoa kuin niiden tekeminen. Ainainen\najatusten ahdistus, ulkoinen, epätietoinen äänettömyys alkoi päivien\nmittaan käydä milteipä sietämättömäksi. Hän tunsi olevansa kuin\nhermeettiseen lasipalloon suljettu hyönteinen. Joitakin näkymättömiä\nteitä hänen ilmakupunsa imettiin tyhjiin. Saattoi arvata, tunsi\njo siiven kärjissään, miten siinä kärpäselle kävisi »älä välitä»\nsuggestioineen.\n\nTämä ajatus milteipä pakkomielteeksi muuttuen alkoi vaivata häntä,\nampiaisena päivällä, painajaisena yöllä. Siinä nähtävästi eivät enää\nolisi auttaneet hysteerisen aikuisen toistohöpinät, enempää kuin\nviattoman lapsen vilpittömät rukoukset. Uskon ja toivon Topias ankkuri\noli luisumassa hänen käsistään. Jos tähän jouduttaisiin, niin hyvästi\nhelluntaiherätykset ja sen juoksevat puroset. Näin ei saisi käydä, ei\nVihtorinkaan tähden.\n\nOli toki kaksi paikkaa, minne ahdistettu saattoi paeta, metsämiehen\ntorppa ja Pellontauksen emännän talo. Edellisessä hän sahojen\nteroittamisen tähden usein jo oli käynytkin. Mutta pyrkiäkö tämän\npuhtaan metsämiehen kanssa noin roskaiselle pyykille? Tätä ei\nkehdannut, ei luontokaan sallinut. Arveluttavaa se olisi »kansojen\näidin» talossakin, sentään helpompaa. Kun ajatus kuitenkin kerran\nmieleen oli tullut, niin eipä siitä enää ilmankaan irti päässyt.\nSitäpaitsi myös vesijohto, se toinenkin uskonasia, tarvitsi\nlisävahvistusta. Muuten siitä ei näyttänyt tulevan valmista. Jos oja\njoten kuten saataisiinkin auki, niin miten olisi veden nousemisen,\nvakuumi-imemisen ja jatkuvan juoksemisen? Pitivätkö fysiikan lait\nmaastossa paikkansa? Ennen veden johdatteluihin ryhtymistä siitä piti\nnäkyväisellä kokeella vakuuttautua. Pellontauksen emäntä, entinen\nopettaja ja kokeilija varmaankaan ei kieltäisi häneltä apuaan.\nTämä mieleen johtuma ei antanut rauhaa ennenkuin hän, salaisista\nsydänmurheistaan raskautettu nuori nainen ja vesijohtojen rakentelija,\nlisäselvitysten saamista varten oli matkalla taloon, ehkäpä saman tien\nemännän entiselle koulutalolle saakka.\n\nToini ei ollut kuullut mitään juoruja. Lentävä kirja- ja arpakauppias\noli tämän jälkeen talossa käynyt, tapansa mukaan kaikkea soittanut ja\nlaulanut, mutta ei mitään sellaista. Olisiko hän saanut vihjauksen\ntoimeksiantajaltaan?\n\nMuutenkin oli hyvän ystävän puhe kuin virvoituksen hunajaa, niinkuin\nkoko hänen vilpitön elämänhaluinen olemuksensa. Pellontauksen emäntä\nnauroi hampaat hohtaen. Kuka täällä uskoisi mitään tuollaista? Kuka\nkylässä ei olisi tuntenut Käpykankaan Verneriä ja Puustisen Kaisaa?\nVernerin naisseikkailut, kirjeenvaihtoilmoitukset kuten kaikki muutkin\nedesottamukset tunnettiin naapuripitäjissä, jopa kaupungissa saakka.\nSalokylässä tosiaan oli kuin olikin avoimena mikrofoni, ei ainoastaan\nkuulo, vaan myös näköradio. Mutta miten monta kokematontakin nuorta\nnaista tämä pitäjän ainoa mainitsemisen arvoinen »Don Juan» jo oli\nhurmannut? Siitä tuskin edes Puustisen Kaisalla oli tarkkaa kirjanpitoa.\n\nOliko yksinäisiä lapsia? Tätä Kaisa milloinkaan ei mainostanut,\npäinvastaista ennemminkin. Eipä kukaan liioin sitä ihmetellyt, koska\nnämäkin miehen salajuonet ja keinot hyvin tiedettiin. Emännöitsijät\ntalossa vaihtuivat usein. Niitä hankittiin sanomalehtien välityksellä\netäisemmistäkin maakunnista, »kunnollisia» piikatyttöjä vain\npaikallislehtien ilmoituksilla. Käpykankaan lähipaikkakunnilla\nmainostamattakin jo hyvin tunnetuksi tulleeseen »haaremiin» ei\nkelvannutkaan kuka tahansa. Itse asiassa siis tämän Vernerin\nhuomioimatta jäänyt hurmio oli ehkä suurenkin suosion osoitus hänen\nomasta mielestään liiatenkin. Mutta asian tähän asteeseen liukuessa se\ntuskin enää oli korjattavissa.\n\nNäin Pellontauksen emäntä puolileikkiä laskien puheli. Haaremin uusi\n»ruusukandidaatti» ei välittänyt siitä. Hän oli jo kyllin kauan\nsuggeroinut luontoansa »älä välitä» turkin pippurilla, jossa jälleen\nalkoi tuntua kirpaisevaa makua.\n\nKuinka paikkakunta tietoisesti saattoi sallia tuollaista? Paikkakunta\nsallia! Kuinka koko yhteiskunta vastaavasti paljon suuremmassa\nmittakaavassa? Eikö valistuskeskuksista, itse pääkaupungista löydetty\nyhtään »Käpykangasta»? Sitäpaitsi mies oli varakas ja kohtelias,\ntarvittaessa varsin avuliaskin. Hän omisti kaksikymmentäviisi lehmää,\nviisikymmentä hehtaaria peltoa ja tuhat hehtaaria hyvin kasvavia\n»käpykankaita». Hän toimi monissa kunnallisissa luottamustehtävissä. Ja\nkun hän piakkoin täyttäisi 50 vuotta, niin koko pitäjä ja lähikaupungin\nsanomalehdet ylistäisivät hänen jalon elämäntyönsä suuria saavutuksia\nhyvää jatkuvaisuutta samalla kunnioittavasti toivottaen. — Niistä\nhymistyksistä me viisi veisaamme. Sano ennemminkin, onko sinun\nentisellä koulullasi fysikaalinen kalusto!\n\nOlipa se keskeytys ja kysymyskin kesken kaiken. Vaikka tuskinpa se\nenää keskenaikojaan tuli. Kyselijä oli sen näköinen, lähtötouhuinen,\npaljon vireämpi kuin tullessaan äsken. Mitä hän tekisi fysikaalisella\nkalustolla? Tätä hän ei suostunut ilmaisemaan, ei henkäyksellään\nvihjaisemaan mokomassa salokylän mikrofonikaapissa. Kuka meni\ntakaamaan, vaikka joku vastaanottimen »sokeripala» olisi kätkettynä\ntäälläkin jonnekin lähikaappiin? Oli kai tämäkin yksi sellainen talo,\njossa saattoi odottaa mitä tahansa. Korvikekupposet hörppäistyään\nreipastunut »haareminruusu» riensi koululle, jonne Pellonpään\nkotikoulusta oli vain vajaa kilometrin matka.\n\nOpettaja, nuori heiveröinen nainen ällistyi hänen tiedustelunsa\njohdosta milteipä yhtä paljon kuin hetkistä aikaisemmin entinen\nopettaja. Oliko hän ehkä joku salatarkastaja? Fysiikka ei ollut tänä\nvuonna oppivuorossa. Millaisessa kunnossa mahtoi olla koko kalusto?\nPölyisenä ja ruosteessa! Kaapin takaseinän laudoitus oli särkynyt\neikä johtokunta vaivautunut sitä korjauttamaan. Opettaja häpeili sekä\nitsensä että koulunsa puolesta eikä keksinyt, mitä enää sanoa.\n\n— Välittäisimmekö kalustopölyistä keväisenä iltana!\n\nYllätystarkastaja naurahti, huitaisi pölyhuolet takakäteen. Hän halusi\npäästä vain kaapille, pääsikin jo pian ja löysi sieltä käyräksi\ntaivutetun lasiputken. Juuri sillä hetkellä opettajan puhelin alkoi\nkilistä... Anteeksi nyt vain... Ei mitään, olkaa hyvä! Tulen täällä\nhyvin yksinkin aikoihin...\n\nMainio sattuma! Kun vain opettajan puhelu kestäisi edes viisi\nminuuttia. Oppilaseteisen juomaämpärissä sattui olemaan vettä.\nMielikuvituksessaan kokeilija muutti sen metsäpuroksi. Putken hän\nasetti siihen sillä tavalla, että sen toinen pää oli vedessä, mutta\navonainen pää alempana vapaana. Huulillaan imien hän laittoi »vakuumin»\ntoimimaan ja totesi ilokseen vanhan ihmeen. Vesi todellakin juoksi\nvielä senkin jälkeen, kun imu putkessa oli lakannut. Vesi nousee siis\nmäkikynnyksen yli! Ja jos näin tapahtui lyhyessä lasiputkessa, niin\nvarmasti myös pitkässä kumiletkussa! Jos vain johtajan vakuumipumppu\ntoimii, mitä tuskin tarvitsi epäillä.\n\nNäin päivänselvää se oli täällä, ei kuitenkaan enää yhtä kirkasta\narkisilla työmailla. Mitä merkitsi kumiputken veden juoksuttaminen\nkaivetun ojan pohjalla? Kykenisikö edes rakoja tukkimaan? Ja entäpä\njos putki olisi niin pitkä, että täytyisi asettaa mutkille? Entäpä\nvarastosäiliön paine ei vaikuta enää niin pitkän matkan takaa?\nSellainenkin epäilys tuli hänen mieleensä, että johtaja tiesi kaiken\ntämän, mutta omaksi huvikseen järjesti tämän näytelmän. Oli hän\ntällaista ennenkin tehnyt, jos huomasi jonkun tyhmäksi tai asiastaan\nliian itsetietoiseksi.\n\nEhkä ja jospa! Olikohan tällaisella luonnolla koskaan vesijohtoja\nrakennettu? Oliko uusia keksinnöitä tehty? Jos tässä nyt oli edes\nmitään keksimistä! Vain uutta viiniä vanhaan leiliin!\n\nOjan kaivamista siis jatkettiin elpyvän uskon ja Topias ankkurin\nvoimalla, josta siitäkin tuli jo ennakkotietoa. Se oli löytynyt\npöytälaatikosta muun rojun alta. Mutta joutilasta kelloseppää ei\ntahtonut löytyä rojunkaan alta. Vaikka joutilailta ne kaikki näyttivät,\nkun tiskinsä takaa vastaan väittelivät. Kunnes lopulta eräs oli ottanut\nsarvisilmän oman silmänsä jatkoksi ja luvannut kunnostaa kellon viikon\nkuluessa. Pitkässä kirjeessään Esteri, asuntotoveri, touhusi tästä,\ntietysti tapansa mukaan liioitellen. Toimen tyttö joka tapauksessa.\nTopias ankkuri lähtisi ja joutuisi, ellei vain kelloseppä, se vanha\nsarvisilmä, viime tingassa keksisi tielle jotakin mutkaa.\n\nMutta vasikkahaan kynnys oli jätettävä keskeneräiseksi, koska vesi\nsen syvään puurastetussa ojassa ei vain ottanut juostakseen Purolaan\npäin. Kiertoteille metsäpuron uomaan sen halu yhä veti. Tarvittava ojan\nsyventäminen täytyi jättää myöhäisempiin päiviin, ehkäpä »Topiaksen»\naikoihin saakka. Avomaastossa pellonaidan takana oja jälleen eteni ja\njoutui. Mutta täällä oli päivän polttavana ilmitulemisen vaara. No,\nolisi se kerran edessä joka tapauksessa, vaikka oli jo suunniteltukin,\nettä viimeiset viisikymmentä metriä, metsän laidasta tuvan nurkalle\nkaivettaisiin yöllä. Isännälle kuitenkin jo aikaisemmin olisi\nhankkeesta tunnustus tehtävä.\n\nMinne sotapojan kuva oli joutunut kamarin seinältä? Miksi esivalta\nyhä oli niin peloittavan vaitelias? Pääsisikö sotapoika helluntaiksi\nlomalle? Vihtori ja isäntäkin olivat maininneet hänen sillä tavalla\nkirjoittaneen. Siinä hänellä yhä uudestaan ja uusina muunnelmina\nkysymyksiä, joista ei voinut olla välittämättä. Mutta ennen\ntätä kevätlintunen lennähtäisi ja olisi livahtanutkin jo, ellei\nodottamattomaksi kiinnipidättäjäksi olisi tullut tämä outo tehtävä,\nveden juoksuttaminen, joka saattoi kuivua kokoon kuin »lasaretin\nsuurus» kuten Vihtori kerran oli sanonut, epäuskoisena jo hänkin,\nvaikka tähän nähden ei ajatellut muuta kuin lapsekkaita uittopurojansa.\n\nMikä »vakuumi» hänet, kaupunkilaisen naisen, vieraan ihmisen oli\nimenyt tähän syrjäiseen taloon, tähän työn ja vaivan paikkaan? Jo\ntätäkin hän oli moneen kertaan ehtinyt ajatella, kuten kaikkea muuta.\nMitä olivat nämä keväiset viikot ja päivät täällä olleet? Päivästä\npäivään rehkimistä. Raatamista Purolan esivallan korkeaan tyyliin.\nHiukset hiessä, känsät, yhä vahvenevat känsät, verirakkulatkin käsissä!\nOliko tämä tarpeellista jokapäiväisen leivän vuoksi? Oliko sen paljon\nmainostetun kansalaisvelvollisuudenkaan tähden?\n\nSitä se ei ollut. Jokin muu salainen, kummasti vaikuttava voimavirta\ntäällä oli vetämässä ja kiinni pitämässä. Maassa ja metsässä,\nkeväisessä luonnossa, näissä ihmisissäkin sitä oli. Kaupunkielämässä,\nsen arkipäiväisessä toiminnassa milteipä jokainen päivä oli toisensa\npeilikuva, kun sitä näin kauempaa katseli. Sama työ, koneet ja ihmiset,\ntilaukset ja laskutukset, liikevaihtokirjeet ja kirjoitukset...\nAn... niin ja niin monta metriä putkea, väliyhdistäjää, pesuallasta,\nWC-laitosta. Arv. tilauksenne olemme saaneet ja huomioineet... Jäämme\nodottamaan... Kunnioittaen.\n\nYhtä ja samaa se oli iltaisin, pyhä- jopa juhlapäivinäkin. Lämpö\nalle kahdentoista, katso! Miksi et sano yli jäätymäpisteen, jokin\naste!... Saitko puserosi silittäjältä?... Aiotko elokuviin vaiko\nteatteriin? Yhdentekevää minne! Raitiovaunu kuitenkin kuin sipoolaisen\nsilakkatynnyri.\n\nEikö sama »sipoolainen» täälläkin? Tynnyri kylläkin, vaan ei suinkaan\nsama. Katiskassa vain pari haukea, takkaporoissa mustapintaisia\nperunoita. Ruskean männyn kyljessä punarintainen tikka, käpylintu tahi\norava. Tahi Käpykangas. Don Juan, Lieto Lemminkäinen. Kahta kertaa\nei samassa asetelmassa yksikään niistä, ei edes hän, Käpykankaan\nLemminkäinen. Oliko kaupunkilainen konttorihiiri joutumassa salokylän\npauloihin kuin tunturihiihtäjien ja kesäretkeilijöiden sanottiin\njoutuvan Lapin lumoihin, muutamat jopa niin väkevästi, että eliniäkseen\njäivät sinne metsien erakoiksi.\n\nSellaiset mielihalut ja jäämiset eivät tässä tapauksessa tule\nkysymykseen. Johtaja oli oikeassa. Helluntain pyhinä »rööpöles»\nmatkaan, ettei porsaslaatikolla tarvinnut lähettää noutamaan. Ei kai\nmuutenkaan kävisi laatuun, että hän viipyisi täällä nuorten keväisen\nlemmen ja onnen tiellä... Tielläkö? Kateellisena sivustakatselijana\nsitten. Sinä viheliäisen vesiojan kurja kaivuumestari!\n\nMiksi et voisi jatkaa jossakin toisessa talossa? Miksi et jatkaisi, jos\nkerran veren vetoa tunsit tähän maalaiselämään? Oli kai täällä taloja:\nPellontaus! Kuusimäki!... metsämiehen majakin, metsänaiselle! Jokainen\nnäistä ehkä kymmenistä muista olisi vastaanottavaisempi kuin tämä tyly\n»Purolan hovi», jota itse purokin kaartaen kiersi.\n\nHän oli kyllä pohtinut jo sitäkin mahdollisuutta, kaikkia niitä.\nPellontakana otettaisiin vastaan avosylin, intiaaniulvahduksin.\nKuusimäessä isäntä sanoisi: Tekö sieltä tulitte? Minne tamma jäi?\nTervetuloa taloon! emäntä lisäisi. Metsämiehen majassa mies vain\nmyhäilisi, peittäisi perunoita takkaporojen alle ja loihtisi viulustaan\nihanat sävelet. Miksi ei kelvannut mikään näistä?\n\nSentähden, että juuri täällä Purolan metsissä ja tanhuvilla oli se\nkiinni imevä ja puoleensa vetävä »vakuumi». Missä ja mikä se oli?\nTähän oli turha lähteä vastausta etsimään. Ehkä se oli lapsukaisen\nsateenkaari tai metsän kaiku, näkyi ja kuului, vaan ei löytynyt. Ja\nkuitenkin sitä yhä uudestaan oli lähdettävä etsimään, kansanhuollon\nmottipinoista, omien haihatusten hölmöläispuroilta. Ehkä vesikin\nsiihen säkillä kannettaisiin? Helpompaa toki oli isännän soutumiehenä\njärvellä. Heppoisa isäntä puheli mukavia, kutukalat katselivat\nrävähtämättömin silmin.\n\nMaan ja mannun, kevään ihmeellinen puoleensa vetävä taika oli\ntäällä, tämän omituisen pikku talon pelloilla ja metsissä.\nHölmöläisurakoitsijaa tuskin saataisiin lähtemään täältä, ennenkuin\njoku ankaralla kädellä hänet irti tempaisisi, tyrkkäisi maantielle.\n\nTyöstä palatessaan ja järveltä noustessaan hän usein poimi kevään\nkukkasia kamarin pöydän maljakkoon. Niitä oli jo päiväisissä rinteissä\nja niittypuron poukamissa, vuokkoja siniliinoina, rentukoita keltaisina\nläikkäpäinä. Tuomen latvat valkoisina, kuusenoksat punavihertävinä jo\nversoivat. Niiden haju huumasi, käsin koskettaessa kihosi niistä kiinni\ntarttuvaa pihkaa.\n\nMutta pitkien työpäivien jälkeen hän oli niin väsynyt, että nukahti\nistuessaan. Eräinä iltoina kävi milteipä päinvastoin, hän valvoi\nnukkuessaan. Avosilmin hän tunsi katselevansa, miten pieni kamari\nmuuttui ja laajeni, miten seinät siirtyivät ja kattokin kohosi.\nKuvattomalle seinälle kihosi ja kohosi jälleen se kuva, naurava,\nliikkuva, katselijaa kohti lähestyvä nuori mies. Hän ei yrittänytkään\nhäätää sitä enää pois.\n\nSiinä oli se »vakuumi» mitä hän turhaan muualta oli etsinyt. Siinä oli\ntuomenkukkien tuoksua, kuusenlatvojen pihkaa, kevättä ja elämää. Se\npakeni. Sitä oli paettava, kuin sateenkaari tavoittajaansa, kuin kaiku\nhuutajaansa niityn takana.\n\nEi voinut paeta, koska vesijohto ei vielä ollut valmis. Ojassa ilkeä\nkynnys, eikä avaimella vedettävä Topias ankkurikaan vielä tullut. Sinä\nsiellä! Tule! Älä tule! Jos tulet, vievät sinut pois! Ajavat minutkin\npois! Vihtori jää ilman ankkuriansa, vaikka olen luvannut sen hänelle.\nHänen täytyy se saada!\n\nMiehen kokoinen korkokuva ei välittänyt näistä estelyistä, vain hymyili\nja tuli. Näytti kuin hän itse olisi ollut se ankkuri, avainnumero\nkaulassa. Kaikilla sotilailla oli avainnumero, jonka saattoi taittaa\nkahtia.\n\nEi huonetta, ei korkokuvaa! Ei seiniä. Minne ne olivat hävinneet? Maa\nviheriöitsi, niityt kukkivat. Taivas kaartui korkeana, sinikuulakkaana.\nPieni kiuru lauloi ylhäällä taivaan ovella, autereisen pilven alla.\nTynnyrilintu syvällä kuusimetsässä tilkutteli hopeankirkkaita\ntippojansa. Pulppuileva oja juoksutti kirkasta vettä suoraan metsän\nhalki, kynnyksen ylitse pihamaalle saakka.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nKumiputki oli riittävän pitkä. Alli venytti sen ojauran pohjalle\nkotiin päin viettävässä rinteessä. Putken pää kuitenkin oli nostettava\näyräälle, koska pumppua ei voitu ojan pohjalla käyttää. Ei ollut\nvaikea käsittää, miten pumppu oli sovitettava putken avonaiseen\npäähän. Kädensijaan kiinnitettyä lankakierukkaa käytettiin nähtävästi\nputken pään tiivistämiseksi. Alli irroitti sen ja kiersi paikoilleen.\nRuuviavainta heillä ei ollut, mutta kahden puupalikan avulla Alli luuli\nsaavansa sen ilmatiiviiksi ja voitaisiin kai sitä myöhemmin kiristää.\nSen enempää mestaroimista ei siinä kaiketi sitten enää ollutkaan.\nJännittävää oli päästä kokeilemaan, tulisiko sieltä mitään. Näin myös\nVihtorista. Hän nauroi ja hykerteli käsiään, hyppeli paikoillaan kuin\npikkuinen poika. Alli tarttui pumpun kädensijaan ja alkoi painaa.\nMäntä imi tyhjää; painui ja kohosi. Työskentely tuntui keveältä, mutta\npumppaajan rintaa alkoi ahdistaa. Eikö sieltä tulisikaan vettä? Jo kävi\nraskaammaksi! Mäntä tarttui kiinni kuin sahanterä pihkapuuhun. Pumppu\nalkoi vetää. Edellä pakenevan ilman perässä painui jo vettä. Alli\npumppasi edelleen innokkaasti, odotteli hartaasti ja kiihkeästi. Kunnes\nlopultakin vesi pääsi perille, alkaen vuotaa ojaan.\n\n— Vihtori, katso!\n\n— Hei vain! huusi Vihtori, mutta katsomaan hän ei kauankaan kerinnyt,\nkoska hänen täytyi nauraa ja hykertää käsiään.\n\nNyt varmaankin jo kaikki ilma oli putkesta pois. Alli jatkoi kuitenkin\nvielä jonkin aikaa, että kumijohto pitkin pituuttaan varmasti täyttyisi\nvedellä. Olisi herpaisevaa, jos koe pienen huolimattomuuden tähden\nepäonnistuisi. Miksi ei se onnistuisi täällä suuressa putkessa\nkun kerran pienemmässäkin, koulun lasiputkessa ja pesuvadissa.\nKuinka monetta kertaa hän sitäkin jo itselleen vakuutteli? Pian tuo\nnähtäisiin. Nyt ilmakuplien täytyi jo olla pois, koska vesipuronenkin\njo pitkällä ojassa. Joko hän uskaltaisi lopettaa pumppaamisen?\n\nSiihen rohkeutta tarvittiin. Hän turisi olevansa kuin vedenpumppaaja\nhaaksirikkoisessa laivassa. Miten kävisi, jos pumppu pysähtyisi? Laiva\ntäyttyisi ja uppoaisi, siinä Vihtorin »Topias» kaiken mukana. Ei\ntuollaista sopinut edes ajatuksiinsa päästää. Ankkurin täytyi kestää,\nveden nousta ja ojaa pitkin juosta! Hän pani »suggestiovakuuminsa»\ntoimimaan samalla kuin pumppasi. Tällä tavalla hän kuitenkaan ei voinut\nloppumattomiin jatkaa.\n\nHän lopetti pumppaamisen hypähtäen ojan partaalle katsomaan. Vettä\njuoksi pulputtamalla putken suusta, mutta sitten paine heikkeni, veden\ntulo hiljeni, yhä hiljeni... jo kokonaan lakkasi.\n\n— Ei tipu! totesi Vihtori, vaikka vielä vähän tippuikin. Alli\ntarkasteli totisena murheellisia näköaloja.\n\n— Siellä on jossakin vika, arveli hän.\n\n— On niin, myönsi Vihtori, katseli pää kallellaan ja tärkeän näköisenä\nhänkin.\n\n— Sen pitäisi jo juosta.\n\n— Pitäisi niin.\n\nMutta sitten Vihtori luuli keksineensä syyn ja riemastui, kuten\ntavallisesti. Kuinka vesi voisi juosta, kun ei pumpattu enää! Hän\ntarttui kädensijaan alkaen innokkaasti painaa. Tämä oli hänen\nmielestään oikein hupaisaa työtä.\n\n— Kohta taas juoksee! Saat nähdä sen! touhusi hän. Niin tapahtui. Mutta\nAlli vain ei tullut tästä havainnosta paljoakaan iloisemmaksi. Vesi\nvarmaankin jäisi kotipihoille juoksettamatta, jos se tällä tavalla\npitäisi mäen ylitse nostaa. Vihtorin edelleen pumpatessa hän turhaan\netsi vikaa. Putken pää oli kyllin syvällä purossa. Putkijohtoa liioin\nei voitu tämän paremmin asettaa. Se oli kimmoisa ja suora. Ojan pohja\noli silminnähtävästi alempana puron pintaa.\n\n— Koetetaanpa uudelleen, eiköhän vesi nouse jo sieltä, uskotteli Alli\njälleen toivorikkaana.\n\n— Eipähän se nouse, epäuskotteli Vihtori keskeyttäen kuitenkin työnsä.\nKävi samoin kuin äsken. Vesi juoksi vähän aikaa, hiljeni ja lakkasi.\n\n— Nyt en minä tiedä, mitä tässä olisi tehtävä, valitti uskonsankari.\n\n— Minä tiedän. Täytyy pumpata, lohdutteli Vihtori.\n\n— Ei maar siinä muukaan auta!\n\nTämä kuului polkutieltä takaa päin. Tulija, nuori asetakkinen,\nkersantin natsoilla merkitty mies oli yllättänyt heidät.\n\n— Ka, Vilho! Mistäs sinä siihen tipahdit?\n\n— Sieltä, missä pumpataan perästä päin ladattavilla! Arvaat kai tuon.\n\nSoturiveli naurahti, myös Vihtori, johan toki vähemmästäkin.\nPumppaamiset ja muut veden imemiset unohtuivat häneltä siihen paikkaan.\nNauraen, käsiään hykertäen hän riensi tervehtimään veljeään, joka tämän\njälkeen esitteli itsensä myös tuntemattomalle vesijohtourakoitsijalle.\n\n— Purolan muorin vanhempi poika, tämän Vihtorin velimies.\n\n— Saaristo, tämän Vihtorin työtoveri, esitteli Alli itsensä. Velimies\nkatsoi ja kummasteli, ihmetteli jo ääneenkin.\n\n— Mitä merkillistä puuhailette? Aiotteko johtaa puron Purolaan?\n\n— Tapahtuisiko tämä mielestänne keskenaikojaan?\n\n— Mitä sillä tarkoitatte?\n\n— Eikö Purolan emäntä mielestänne jo kyllin kauan ole kanniskellut\nsangoillansa vettä navettaan ja tupaan?\n\n— Ja tekö muka nyt tuolla touhulla haluatte vapauttaa hänet siitä?\n\n— Niin.\n\n— Ihme kerrassaan!\n\nTämän enempää sotapoika ei kysellyt eikä ihmetellyt. Hän vain vihelteli\nja katseli. Eipä Vihtorikaan sitten, kun ensi riemastuksestaan selvisi.\nHän ei ymmärtänyt, mistä puhettakaan olisi aloittanut, kun veli niin\näkkipäätä ilmestyi.\n\n— Onko sinulla pitkä loma? tiedusti hän kuitenkin.\n\n— Se tavallinen pariviikkoinen. Sotaveli tarkasteli pumppua ja putkea,\npuroa ja ojaa. Hän käveli ylös kummulle, palasi sieltä jälleen ojalle,\npyssymiehen silmällä tähtäili ja vihelteli.\n\n— Minnekä näiltä arvon mestareilta johtoputket ovat unohtuneet? Vai\noliko tarkoitus juoksettaa vedet ilman niitä, vain ojaa pitkin?\n\n— Niin oli.\n\nEpäonnistumistansa ärtynyt urakoitsija laukoili sanoja kuin taskuaseen\npiipusta. Hän ei hävennyt enää sitäkään, että mahdollisesti oli\nharhautunut ennakkotiedoissaan ja kokeissaan. Sanattomaksi hän sentään\nei aikonut alistua, vaikka nöyryytys olisi muodostunut vieläkin\nyllättävämmäksi. Eihän talon oma poika, viisas mies ja viisastelija\nollut yrittänyt tämänkään vertaa, vaikka oli asunut kotipuronsa\nrantamilla yhtä paljon vuosia kuin vieras päiviä.\n\n— Miksi ette ole rakentanut kotiinne vesijohtoa? tiukkasi hän milteipä\ntuimasti.\n\n— Tuota juuri tässä itsekin ihmettelen, virkkoi poika. Tuntui kuin\nhän olisi odottanutkin tätä kysymystä. Mutta sitten hänen huomionsa\nkiintyi asian teknilliseen puoleen, kuten ainakin asiantuntijalla, joka\non tottunut tarkastelemaan rakenteilla olevia töitä, suunnitelmia ja\nvirheitäkin niissä.\n\n— Kuulkaahan te ihmemestarit! Mitä taitureita lienettekin, yksi on\nteille tarpeellinen ja se on totuus. Tästä teidän touhustanne ei\nkylläkään tule munia enempää kuin poikasia!\n\nTarkastaja sanoi sen totisesti, vaikka katselikin kujeilevasti.\n\n— Mitä puhutte? Eikö vesi nouse imuputkesta, jonka pää on alempana\npainesäiliön pintaa? tiukkasi urakoitsija lisäselvityksiä vaatien.\n\n— Ei tässä paikassa eikä tuosta putkesta!\n\nSelvitys ei ollut sen pitempi, mutta lankesi kuin ylioikeuden päätös.\nSiinä tuskin oli enää edes valittamisen varaa. Julistajan äänessä, koko\nhänen olemuksessaan oli muutakin vastustamatonta, jotakin samaa kuin\nesivallan henkilöitymässä, jotakin vielä sitäkin enemmän. Urakoitsijan\nusko sammui kuin kynttilän liekki tuulessa. Hän ei kysellyt eikä\nkiistänyt enempää, katseli vain murheellisen näköisenä työpaikkojaan ja\nvälineitään. Näytti kuin suurempikin onnettomuus olisi kohdannut häntä\nitseään. Myös Vihtori, työtoveri kaikki kaikessa, oli totinen, milteipä\nvihaisen näköinen. Tuolla tavalla tulee ja pahoittaa Allin mielen!\najatteli hän suoraviivaisesti. Nopeasti valtaavana hänessä yhtyi sekä\nviha että toimintatarmo. Äskeinen mielenlaatu heilahti toiseen laitaan.\nEpäusko vaihtui kaikki vastukset voittavaksi uskonvoimaksi, milteipä\nvimmaksi.\n\n— Jaa että vesikö ei nouse? Nouseepas! Minä näytän sen sinulle!\n\nHän tarttui molemmin käsin pumpun kädensijaan alkaen rajusti\ntyöskennellä. Jo muutaman painalluksen jälkeen kirkas vesi pulpahti\nputken suusta.\n\n— Näetkös, poika!\n\n— Näen!\n\n— Vieläkö väität, että ei nouse?\n\n— En sanallakaan.\n\n— Nousee vaikka koko puro, jos ma oikein kovasti pumppaan!\n\n— Älä hyvä veli riko kallista pumppua! Älä kuivaa minun keväistä\npuroani! pyyteli hävinnyt sotaveli totisin kasvoin. Mutta kerran hyvään\nalkuun päästyään Vihtori ei välittänyt siitä. Hän yhä toimesi, samalla\nkun pumppasi.\n\n— Ja pannaan me Allin kanssa vielä tässä ropsipöllit ja tukkipuutkin\ntätä tietä nousemaan ja juoksemaan. Ojaa pitkin porhaltavat! Tuvan\nnurkan ohi järveen jolkottavat, hei vain!\n\n— Tuvan nurkan ohitse... paperipöllit? Mitä sinä poika höpiset?\n\nVanhempi veli katseli kuin itsekin olisi ollut yksi ojaa pitkin\njuokseva, tuvan nurkan ohitse jolkotteleva paperipuupölli. Velimies oli\n»hei vain», hän tiesi sen niinkuin koko pitäjä, mutta mikä voima sitten\nviime näkemän oli pojan tuolla tavalla muuttanut? Tuo vieras tyttökö\nhänestä jäiset jästit oli imenyt? Hänkö kevään purovettä poikapoloisen\nputkiojiin pumpannut? Paperipöllejä ja tukkipuita! Laskettelee kuin\nparempikin metsäpomo! Mitä hassutuksia hän puheli?\n\nTyötoveri ehätti selityksillään auttamaan, koska Vihtori innokkaan\npumppaamisensa touhussa tuskin itse olisi siihen nyt kerinnytkään.\n\n— Me yhdessä, Vihtori ja minä olemme kuvitelleet sillä tavalla. Mitä\npahaa siinä on?\n\n— Mitä pahaa, sanopas! Vihtori kuitenkin oli kuullut ja kiiruhti\ntiukkaamaan, hänkin puolestaan. Hänen mieleensä juolahti eräs toinenkin\nasia, josta hän usein olisi puhunut, jos Alli vain olisi sitä puhetta\nkärsinyt. Tällä kertaa hän ei välittänyt, koska puhui veljelleen.\n\n— Ja sen minä sanon, vaikka Alli ei antaisikaan. Alli on eri hyvä\ntyttö, paljon parempi kuin Sirkkalan Anni ja äitikään...\n\n— Vaiti, Vihtori! Pumppaa sinä vain!\n\nAllilla tuli toden perästä hätä. Mutta Vihtori tunsi olevansa nyt\nvahvemmalla puolella ja jatkoi milteipä uhitellen.\n\n— Oletpas, älä kinaa! Sanon minä tämän Vilholle vielä selvemmällä\nsuomenkielellä, ennenkuin hän lähtee, heitti hän takakäteen, sitten\ntaas pumppasi, että vesi virtoinaan juoksi, kasvoistakin jo. Alli teki\nnaisellisen tempun, katsoi viisaimmaksi johdatella veljekset hetkeksi\neroon toisistaan. Hän nikkasi sotapoikaa seurakseen puron rantaan,\nhämäsi ja selvitteli kiusallista asiaa samalla kertaa.\n\n— Me olemme työtovereita. Meillä on täällä metsässä paljonkin yhteistä.\n\n— Sata mottia halkoja, isä jo kotona mainitsi.\n\n— Niin on ja sitten vielä välitöiksemme, ilman aikojaan huviksemme\nolemme vielä tätä vesiojaa kaivaneet.\n\n— Vai huviksenne! kummasteli velimies.\n\n— Vihtori ei ole sellainen kuin luulette. Hän on yritteliäs ja hyvä\npoika.\n\n— Minäkö en tuntisi omaa lihallista veljeäni?\n\n— Ette varmastikaan kaikilta puoliltansa.\n\n— Tuossa virityksessä en, myönnän sen.\n\n— Vihtori on mainio motintekijä, ojankaivaja korkeinta luokkaa.\n\n— Kuka kieltääkään. Tässähän tuo muuten näkyykin, tämä kisällinäyte,\nvai mestaritekelekö kerrassaan? Hyvin tehty! Jos puolet siitä voidaan\nmerkitä velimiehen tilille, niin myönnän arvionne oikeaksi.\n\n— Puolet ei riitä, uskokaa minua. Mitä minä halkometsässä ja ojatyössä\ntämmöinen...\n\n— Mitä aioitte sanoa?\n\nSotapoika kysyi ja katsoi sillä tavalla, että työtoverin täytyi se\nsanoa.\n\n— Tyttörääpäle, kaupunkilainen letukka!\n\n— Oho!\n\nSotapoika naurahti sen muistikuvan vuoksi, mitä tytön viimeinen sana\nherätti hänessä. »Letukaksi» sanottiin taannoisina vuosina erästä\nhuokeahintaista automerkkiä, joka oli varsin yleinen Suomen teillä.\n»Seuraneidiksi» sitä myös kutsuttiin ja hän itsekin oli taivaltanut\nmuutamia tuhansia kilometrejä työnantajansa »letukalla» ajaen.\n\nNyt kuitenkaan ei ollut sellaisesta seuraneidistä kysymys. Paljon\nkiinnostavampi, mukaansa tempaavampi tämä »neiti» oli heti ensi\nmetreiltä lähtien. Hänen läheisyytensä tutunomaisesti porisevan\nmetsäpuron äärellä vaikutti nuoreen mieheen sähköistävästi. Hänestä\ntulvahteli jotakin samaa kuin keväisestä purosta ja metsästä, tuomen\noksasta, kuusen latvasta... Ihmekö, että oli pumpannut hiirenkorvalle\nnäivettyneen velipoloisenkin latvakasvaimiin nuoren keväänsä henkeä ja\nvoimaa. Hänen täytyi se tunnustaa, kun ei siinä muutakaan.\n\n— Vai huviksenne tällaisia kanavia! Tuollaisia pumppaamisia! Eri\nmottimestari!\n\n— Eri! Tyttö nauroi hampaat välkähtäen. — Olette varmaan veljeltänne\ntuon sanan oppinut.\n\n— Tai hän minulta... totta maar jotakin! Vihtori on eräissä asioissa\nhyvinkin oppivainen, vai mitä?\n\n— Itse mahdatte tuon paremmin tietää.\n\n— Kansakoulun alaluokkalaisen iässä... on ja pysyy! Vai mitä?\n\n— Älkää olko siitä noin varma.\n\n— En olekaan enää, sillä juuri sanoin.\n\nNuori mies kääntyi tarttuen seuralaistaan äkisti käteen.\n\n— Te olette loihtinut keväistä päivänpaistetta veljeni pimeään elämään,\nhänen takatalven päiviinsä. Kiitos teille siitä!\n\n— Entä jos onkin päinvastoin, hän minun!\n\n— Vihtori! Hänkö teidän?\n\n— Onko se mielestänne jokin ihme?\n\n— On, suuri ihme! Käsitän sen sillä tavalla, että ystävällisyytenne\nkovaosaiselle veljelleni on antanut teille sisäistä tyydytystä,\nniinkuin hyvä työ aina hyväsydämiselle ihmiselle.\n\n— Tuo on ansaitsematonta kiitosta. Joka tapauksessa olen iloinen ja\nkiitollinen noista sanoistanne.\n\n— Kiitollisuuden vastapalvelus on nähdäkseni kokonaan meidän\npuolellamme, minun ja vanhusten. Huomaan, että olemme paljonkin lyöneet\nlaimin poikaparkaa. Isä on se kuin on, äiti enemmänkin kuin on ja\nminä... en mitään. Omassa tärkeydessäni kiinni kuin pökkelötoukka.\n\nNuori mies naurahti samalla kun tempaisi opastajansa puron rantakivelle\nistumaan, tutunomaisesti, vastustamattomasti.\n\n— Tulkaa jo sieltä! Minne hassun paikkaan te hävisitte? kuului Vihtorin\npaheksuva ääni mäen takaa.\n\n— Pumppaa sinä vain! huuteli velimies vastaan. Vihtori taas siihen\njoitakin omiaan purosta ja ojasta. He eivät selvästi kuulleet sitä\nveden porinan vuoksi. Purossa oli tällä kohdalla vähäinen koskipää,\nmissä välkkyvä virran selkä somasti taittui. Veden tuomat lastut,\nsammalet ja puupalikat hypähtivät siinä kuin uimakylpyyn. Alempana\nkiehuvissa häränsilmissä ne iloittelivat kuin lapset valkoisessa\nsaippuavaahdossa. Tällä samalla laakealla kivellä Alli ja Vihtori usein\nolivat istuneet ja satuja kertoilleet. Tässä oli syntynyt ajatus ojan\nkaivamisesta ja imujuoksun järjestämisestä, mistä nyt kuitenkin näytti\ntulevan pannukakku. He katselivat kuin lapset, tyttö ja poika, kumpikin\nomiaan mietiskellen.\n\n— Eikö liene parasta, että lähdemme, ettei Vihtori ikävysty ja pumppaa\npuroa kuiviin, muistutti tyttö vihdoin.\n\n— Niin, juhannuksena se ei enää paljoakaan siitä puutu, myönteli poika\nnauraen.\n\nHän, Purolan sotapoika muisti sen lapsuusvuosiltansa, sillä eipä\nhänkään ensimmäistä kertaa istuskellut näillä kivillä, joita iloisesti\nporiseva puro nyt vielä valtoimenaan huuhteli. Hän myös oli uittanut\ntukkejansa ja rakentanut myllyjänsä puron pikkuisiin sivujokiin. Jo\nniidenkin koskipäissä oli riittänyt voimaa hänen »tehdaslaitostensa»\npyörittämiseen. Alempaa, puron tyynistä suvantopoukamista hän oli\nonkinut mustia ahvenia kevätkesän iltoina, jolloin käki vuoren laella\nkukkui ja pikkulintuset kuusikossa tilkuttelivat. Tämä ja paljon muuta\nlämpöisen kirkasta, tuoretta ja raikasta kumpusi esiin vuosien takaa,\npulpahti keväiseen päivänpaisteeseen kuin puronselkä vaahtoporeittensa\nalta.\n\nMutta Vihtorin pumppu kävi kuin rasvattu masiina. Hän oli heittänyt\nojan reunalle lakkinsa ja puseronsa. Hiki virtasi hänen kasvojaan kuin\nvesi ojauomaa pitkin. Tällä välin se oli rientänyt näkymättömiin,\nehkäpä jo vasikkahaan aidankulmaan, jossa ojaa olisi tarvinnut vielä\nsyventää. Enää se tuskin olikaan tarpeellista.\n\n— Katsos poika! Vieläkö väität, että vesi ei juokse!\n\n— Enhän minä enää pitkiin aikoihin.\n\nVihtori pyyhkäisi hät'hätää hikeään ja pumppasi edelleen. Heidän oli\nvaikea saada häntä enää lopettamaankaan, koska Vihtori arvasi, mitä\nsiitä seuraisi. Velimies nauraisi ja Alli tulisi murheelliseksi.\nAsia järjestyi kuitenkin kivuttomasti, kun ei jääty katselemaan,\njuokseeko vesi vai eikö juokse. Oli niin paljon muutakin katseltavaa,\nesimerkiksi mottipinot syvemmällä metsässä. Niiden esittelemisessä\nVihtorilla touhuamista riitti. Hänellä oli tarkka muisti, eikä hän\nkätkenyt tätä kynttiläänsä vakan alle. Hän kertoili ja kuvaili heidän\nkeväiset vaivansa ja riemunsa, mitä missäkin oli tapahtunut, kirveen\nheltiämiset, sahan katkeamiset, myös justeerin. Nämä murheen muistot\nkerääntyivät oikeastaan yhden motin rakennustyömaille, sen ensimmäisen.\nTämän jälkeen enimmäkseen oli seurannut vain iloisia tapahtumia ja\nvaihtelevaisuuksia, niinkuin eräänä päivänä sekin Käpykankaan Vernerin\nvieraissa käynti... Tästä Vihtori mielellään olisi kertonut vaikka\nenemmänkin, ellei työtoveri taas olisi kiiruhtanut hämäämään. Mitään\nvahinkoa tästä kuuntelijalle tuskin koitui. Sitäpaitsi hän piankin sai\nsiitä tietoja toiselta taholta.\n\nKun mottikatselmukset saatiin päätökseen, oli aurinko jo mailleen\nehtimässä. Vihtori muisti isän kutsuneen häntä joidenkin tehtävien\ntähden. Hän kiiruhti kotiin suorinta tietä, Alli ja velimies lähtivät\ntyömaan kautta. Puro riensi keväiseen tapaansa iloisesti hyppelehtien,\nmutta vesijohto-oja oli kuin Kidronin puro kuivakauden jälkeen. Ei\ntippaakaan tuoreutta enää, ei muuta kuin imupumppu ja kumiletku\nkuivapohjaisen ojan partaalla.\n\n— Tuli tuosta meille häpeän torso! Pitäneekö umpeen kaivaa koko\nhölmöläisoja.\n\nToiveissaan pettynyt urakoitsija pahoitteli, mutta leppoisaksi\nlientynyt tarkastaja häntä lohdutteli:\n\n— Vetäkää kuokalla! Sillä tavalla menee kätevämmin. Muuten neuvoisin,\nettä jättäisitte hävittämisen aikeet. Tänä iltapäivänä on näillä\ntyömailla minunkin mieleeni juolahtanut eräs ajatus.\n\n— No, antakaahan kuulua!\n\n— Tuolla metsässä vasta. Lähdetään sinne!\n\nSen enempää hän ei tiedustanut, halusiko toinen, riensi jo itse ja\nurakoitsija perässä kuin vakuumin vetämänä. He kulkivat pienen matkaa\nkosteauhoista viidakkomaastoa, kunnes tuli pysähdys, rehevä pajupensas.\nSen takana pilkisteli kiehuvasilmäinen metsälähde.\n\n— Katsokaa tätä! Mitä sanotte, jos täältä johdateltaisiin kirkkaat\nvedet Purolan muorin astioihin?\n\n— Luulisitteko sen käyvän laatuun?\n\n— Enkä vain luule, tiedänkin sen varmasti. Ei tarvita edes imupumppuja\neikä vakuumeja. Ei muuta kuin oja teidän ojaanne ja pitkät putket\njohtamaan.\n\n— Miksi ette tuota aikaisemmin ole keksinyt?\n\n— Ettehän tekään aikaisemmin ole ollut täällä ojia kaivamassa.\n\nPoika naurahti, hypähteli siinä poreilevan metsälähteen piirissä\nkuin iloinen oravanpoikanen. Hän karsi tuppipuukollaan oksia tulevan\nputkiojan kohdalta, kiskaisi koivusta tuohtakin käden käänteessä\nkiepauttaen siitä varrellisen juomalipin. Kätevässä toimeliaisuudessaan\nhän oli ilmetty esivallan poika. Isän perinteet kuvastelivat hauskoissa\npuheissa ja leppoisassa mielenlaadussa.\n\n— Nyt haistellaan... maistellaankin vähän, kelpaako tämä meidän muorin\npuurovedeksi.\n\nHän kouraisi lähteen pintaa, kaappasi lipin täyden syvemmältä ja\ntarjosi tytölle. Maanalainen juoma oli kirkasta ja kylmää, mautonta,\nhajutonta... ja kuitenkin niin makeaa! He maistelivat sitä pikku\nlipillä vuorotellen.\n\n— Osaatteko aavistaa, mistä saakka tämä tulee? tiedusti Alli.\n\n— Tuolta varmaankin se kaivaa ja nousee vuoren alta, maan uumenista.\n\n— Nousee. Niinkö sanoitte?\n\n— Nousee ilman pumppuja ja vakuumeja. Eikä kukaan taida selittää, millä\nmahdilla ja voimalla.\n\nTätä he lähteen poreilua katsellen jäivät miettimään, tuumiskelivat\nsiinä muutakin, kumpikin omiaan. Kaksi käkeä kukkui kiistaten vuoren\ntakana. Kuin jalo metalli kukkuääni helkähteli. Tuuli toi tuoksuja\nkeväisestä metsästä. Mutta santakiteet lähteen pohjalla kuohuivat\nvalkoisina, vaiteliaina. Nuoren naisen kasvojen hehku heijasteli\nkirkkaassa kuvastimessa.\n\nPoika nousi ja tarkkaili maastoa, suunnitteli jo käytännöllisesti sitä\ntyötä, joka aikaisemmin olisi pitänyt tehdä. Välitaival puro-ojaan oli\ntuskin kahta sataa metriä, siitä kotipihoille noin kolme sen vertaa.\nSiihen tarvittiin paljon putkea, mitä tuskin nyt oli saatavissa.\nMutta keinoja sen sijaan oli. Kotimetsässä kasvoi kangasmäntyjä,\nsuoria kuin putkia. Pari sataa kappaletta kaadettaisiin ja kairaamalla\nreiät lävitse. Puiden kaataminen ja ajaminen olisi vähäinen juttu,\nkairaaminen ammattimiesten työtä, kustannuksiltaan tuskin mahdoton\nsekään. Vastasi ehkä lehmän hintaa?\n\nPoika suunnitteli sitä, kun he hetkistä myöhemmin palasivat\nmetsälähteeltä kaivuojan varteen. Sitä pitkin sopisi mainiosti jatkaa.\nSe oli hyvin pohjattua, sopivan syvyistä ja levyistä ojaa. Täällä\nmetsäisessä maastossa se tuskin paljoakaan vyöryisi syksyyn mennessä,\njolloin puuputket voitaisiin laskea ja peittää.\n\n— Helluntaiksi siitä kuitenkaan ei tule valmista, virkkoi Alli\npettyneille toiveilleen hymähtäen.\n\n— Entäpä jos sittenkin tulee.\n\n— Vesijohto! Sitäkö tarkoitatte?\n\n— Eikö mitä! Vain tuohilippi lähteen reunaan!\n\nPoika naurahti kiinnittäen valkean kukkasen tytön rintaan. Hän oli\nlöytänyt kukkivan tuomen lähdeojan linjoja viittoessaan.\n\nSen enempää ei ollut enää puheen aiheita, eikä aikojakaan. He olivat\njoutuneet jo kotipellon veräjälle.\n\nVihtori oli joutunut sinne jo paljonkin ennen heitä, mutta vieras,\nnuori nainen samoihin aikoihin kuin Alli ja velimies. Outo sattuma,\nniin että esivaltakin hieman hätkähti, vaikka hän ei juuri vähästä sitä\ntehnyt. Morsiamella nähtävästi oli aavisteluja sulhasensa tulosta, ei\ntosin tällaisesta kotipihoille palaamisesta. Se kävi ankarasti niin\nsydämelle kuin luonnolle. Tunteita oli vaikea hillitä.\n\n— Sinä Vilho! Mistä tulet ja kenen kanssa?\n\n— Metsästä tulen hänen kanssaan. Ettekö tunne toisianne?\n\n— En tunne, enkä haluakaan! Olen saanut hänestä niin paljon kuulla...\n\nSulhasen tilapäinen seuranainen oli vain nainen hänkin ja varmasti\nutelias tietämään, mitä morsian oli hänestä kuullut. Mutta hän\noli liian ylpeä näyttääkseen sitä. Hän pujahti sisälle ja omaan\nhuoneeseensa. Perheneuvottelu alkoi pihamaalla ja jatkui pitkän aikaa.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\nAlli sulki kamarin oven ja ikkunankin, jota hän yleensä yöt päivät piti\navoimena. Hän oli päivän vastoinkäymisistä ja yllätyksistä väsynyt,\nkotipihalla viimeksi sattuneesta syvästi järkyttynytkin. Samaan tapaan\nkuin ennen vastaavissa tapauksissa hän kuitenkin koetti suggeroida\nitseään levolliseksi ja välinpitämättömäksi. Unohda se! Älä välitä!\nEihän sattuma ollut mikään! Siinä ei ollut mitään, millä tarvitsi\nmieltään rasittaa!\n\nMutta hän ei päässyt niin helpolla siitä. Mistä tulet ja kenen kanssa?\nOlen saanut jo kyllikseni kuulla hänestä... Nämä pisteliäät sanat\nkaikuivat yhä hänen korvissaan. Nuoren naisen vihaisena kiiluvat silmät\npolttivat hänen sydäntään. Unohtaminen oli vaikeaa nyt muutoinkin.\nSuljetun ikkunan, ovienkin lävitse kuului pihamaalta yhä kiihkeää\nkeskustelua, jonka aihetta ei ollut vaikea arvata, vaikka sanoja ei\nolisikaan erottanut eikä halunnut kuunnella. Kaikkeen tässä vielä\npitikin joutua! Riitakapulaksi, kotirauhan häiritsijäksi vastoin\nparempaa tahtoaan! Sotapojan kotiloma olisi kernaasti saanut siirtyä\npäivän pari, tahi mottiurakoitsijan matkaanlähtö edistyä saman verran.\nNäin ehkä olisi tapahtunutkin ilman onnetonta vesijohtohanketta. Miksi\nvapaa ihminen tahallaan hankkii vaikeuksia itselleen? Oliko tämä ensi\nkerta? Oliko viimeinenkään vielä?\n\nNäin hän ajatteli, mutta heti perään jotakin muuta. Mikä ihana\nkeväinen iltapäivä! Mikä rehti ja reipas poika! Miten kepeästi hän\nliikkui? Miten nauroi, puhui ja askarteli! Hän oli kiinnostavien\nvastakohtien mies, ujo ja rohkea, arkipäiväinen, ihanteellinen,\nhivelevän hieno, kirpaisevan karkea. Hänen poikamainen olemuksensa\noli säilynyt sodan melskeissä. Lapsuusajan muistot elivät, olivat\nsäilyneet herkkinä hänen mielessään kuin Vihtorilla nyt... hänellä\nvuosikymmenen takaisina terveesti kehittyneeseen nuorukaissydämeen\nkätkettyinä ja kirkastettuina. Metsä oli hänen kirkkonsa, metsälähde\nvirvoituspaikkansa. Mitä elämyksiä ja muistoja ne hänessä\nherättivätkään? »Helluntai on juhla...» Hän itse oli kuin helluntai...\ntuohilippi lähteen reunassa!\n\nHänen antamansa tuomenkukka tuoksui voimakkaasti. Alli irroitti sen\nja hengitteli syvään. Morsian varmaan oli tämänkin huomannut ja\narvannut antajan, sillä tavalla hän katseli. Mitä kamalaa hän ulkona\nsulhaselleen nyt kertoikaan? Älä usko! Se on ruma, saastainen valhe!\nHänelle tuli ankara kiusaus syöksähtää ulos ja huutaa se heille.\nMinkätähden? Jos kertoi, niin kertokoon! Jos uskoi, niin uskokoon! Älä\nvälitä... Vain tämä oli tällä hetkellä järkevää, mutta niin ahdistavan\nvaikeaa.\n\nVoittaakseen tuskansa täytyi hänen tehdä kuin ennen pikku tyttösenä\npienissä murheissa. Täytyi upottaa päänsä vuoteen pieluksiin, tukkia\nkorvat sormillaan, pureskella nenäliinansa vaahtoporeisiin. Aika\nkului hitaasti. Pieni huone oli matala, ahdas tuntuinen ja kuuma.\nOliko mahdollista, että se joskus oli väljä ja ilmava, korkea kuin\ntaivaansali? Tuvassa käytiin harvoin, kuin varkaissa hiipien. Kukaan\nei kurkistanut kamariin, parasta varmaan olikin näin. Iltahämärissä\nesivalta kuitenkin tuli, ovea raottaen virkkoi:\n\n— Tarttee tulla haukkaamaan illallista, että mä korjaan pöydän!\n\nTarttee tulla haukkaamaan... Ne olivat samat sanat, sama sävykin kuin\npääsiäisaattona ensi aterialle käskettäessä. Vai tuntuiko ehkä siltä?\nAlli aikoi kieltäytyä, lähemmin harkittuaan hän kuitenkin meni. Tuvassa\nei ollut muita kuin emäntä ja hänkin vaitelias. Astiat kolahtelivat,\nkun hän kiiruhti ulos, niinkuin aina, milloin oli vihainen. Oliko\nnytkin? Oliko hänellä siihen syytä? Missä olivat talon miehet? Missä\nmorsian, mennytkö jo ehkä? Sulhanen varmaan saattelemaan lähtenyt?\nMinne isäntä ja Vihtorikin olivat karkkoutuneet? Tavallisesti he tähän\naikaan olivat jo nukkumaan paneutuneet.\n\nSiinä jälleen joukko turhia kysymyksiä ja olettamuksia, jotka toinen\ntoisensa jälkeen jäivät vastausta vaille, niinkuin saivatkin jäädä.\nMitä tekemistä hänellä oli enempää emännän tuiskahtelujen kuin\nmorsiamen kiukuttelujen kanssa? Sitäkin vähemmin sulhopojan iltaretkien\nja saattelumatkojen? Ei hituisen vertaa! Siinä vastaus niin viimeiseen\nkuin kaikkiin edellisiin. Ja perään piste!\n\nHän söi ja joi kuin pääsiäisaattoiltana, kuin kissan sanottiin\nkiukuissaan syövän. Oliko hän nyt sellainen kiukuissaan kihisevä\npikkumirri? Oli varmaankin, mutta sen rangaistukseksi seuraisi\nvarhainen aamuherätys ja majanmuutto. Kamppeet reppuun ja ikkuna\npellolle! Sonnimäen nummelle kuin veljekset lukkarin koulusta! Kun\nkerran vain heilahti Jussin pussi...\n\nTämä hupaisa mieleenjohtuma vapautti pikku mirrin turhan tärkeydestään.\nMutta varhaisaamun äkkilähtö kiteytyi hänellä peruuttamattomaksi\npäätökseksi ennen nukkumaan käymistä. Muuta valinnan varaahan tässä\noikeastaan ei enää ollutkaan ja kun tämä kerran hänelle selvisi, niin\nvähäiset lähtövalmistelut tapahtuivat nopeasti ja kivuttomasti. Kaikki\nhänen tavaransa olivat kamarissa. Hiljaiset keräämiset, käärimiset\nja pakkaamiset antoivat myös ajatuksille vapauttavia näköaloja.\nViimeiseksi vielä oli kirjoitettava lyhyet jäähyväiset talonväelle,\npikkuinen asia, pari kolme lausetta: loma-aika oli nyt lopussa...\nurakkatyöt selvänä... kiitokset ja terveiset.\n\nNäin etukäteen ajatuksissa, mutta kynänterästä paperille juoksevana\ntämä pari kolme lausetta ei ollutkaan enää yhtä pikkuinen asia. Jotakin\nenemmän olisi pitänyt sanoa isännälle, emännällekin, jotakin myös\nsotapojalle. Vihtorille, yhteisten ilojen ja surujen lapsukaiselle,\nolisi pitänyt sanoa paljonkin. Häneen nähden asiat ja suhteet\neivät olleet ensinkään selvät. Miten olikaan yhteisen vesiojan,\ntukinuittojen, Topias ankkurin laita?\n\nEikö tästä näin lähtien tulisi paitsi häpeällinen karkaaminen, myös\nannettujen lupausten rikkominen ja vilpittömän ystävän pettäminen?\nMissä näin kauan viipyi sekin Topias, uskon ankkuri? Ehkä tulisi jo\nhuomenna tahi ylihuomenna, mutta odottelemaan sitä ei voinut jäädä\nenää Vihtorinkaan tähden. Kuvitelmien kevätpuro nyt kerta kaikkiaan\noli imetty kuivaan ojaan, jonka somerikkopohjalta vesi valui hiekkaan.\nMottitoverin paikka ei ollut enää täällä, vaan jossakin muualla. Tätä\nilmoitusta ei kenenkään asiaan kuulumattoman tarvinnut tehdä eikä\nselvemmin toistaa.\n\nPäivän sarastaessa hän heräsi kuten oli määräkseen asettanut,\nvalmisteli hiljaa lähtöään ja pääsi ulos onnellisesti, ikkunaruutujen\nhelähtämättä. Koko talo nukkui vielä, mutta kevätaamun hereä luonto\nvalvoi ja otti hänet avosylin vastaan. Metsään? Sinnekö hän taas\najattelemattaan. Tielle kai olisi pitänyt kiiruhtaa, jompaan kumpaan\nsuuntaan.\n\nHän aikoi pyörtää, mutta hetken tuumiskeltuaan peräytyi siitä. Tie oli\navonaisen pellon takana. Siellä saattoi aamuvarhaisellakin varkain\npoistujaa vastaan tulla joku ihminen, ikkunasta katsella joku toinen,\njossakin talossa koira haukahtaa. Mitä kummaa tämä merkitsi? Oliko\nhänestä kaupungin kasvatista muutamassa viikossa tullut ihmispelko ja\nerämaan hupakko?\n\nOli miten tahansa. Metsään hän hävisi lähtien patikoimaan tuttua polkua\naamuvarhaisten lintujen laulaessa. Matkan pää oli sama, mikä usein\nennenkin näin aamuisin, mottimetsän kautta metsämiehen majalle. Omalla\npurolla ja metsämiehen niittyjoella hän kuitenkin viivähteli. Aika oli\ntänään tavallista varhaisempi.\n\nMetsämies ei näköjään kummastellut, vaikka aamuvarhainen tulija\nreppuineen ilmestyi ja sanoi viipyvänsä. Hänellä ei ollut mitään tätä\nvastaan, päinvastoin mikäli ilmeistä ja toimista saattoi päätellä. Tuli\nräiskähteli pian takassa. Vesipannu löysi tutunomaisen paikkansa. Miten\noli sahojen terittämisen laita?\n\nNe olivat olleita ja menneitä. Mutta menneiden terittämisten\nvastakorvaukset, paikkaukset, neulomiset, pesut ja silittämiset.\nNämä kaikki olivat nyt ajankohtaisia asioita, jotka sopisi ottaa\nharkinnan alaiseksi. Näin vieras korvausvelvollisuuksiaan esitteli.\nTähän nähden isäntä kuitenkin oli toista mielipidettä. Sellaiset kuin\nhänen työnuttujensa paikkaamiset ja pesemiset voitiin huoletta jättää\ntalvisiin puhteisiin.\n\nMikä sitten oli tähdellisempää? Esimerkiksi perunan istuttaminen!\nMetsämies oli suunnitellut sen tämän päivän ohjelmiinsa. Eikö nyt\nollut Urpon päivä? Niin oli allakka- ja taskukalentereittenkin mukaan.\nMies kertoi jo parinkymmenen vuoden ajan pitäneensä Urpon päivää\nperunan istuttamispäivänä riippumatta siitä, oliko kevät varhainen\ntahi myöhäinen. Ei kenelläkään ollut siinä valittamista, niin että ei\nsuinkaan vieraallakaan sitten, jos tässä nyt enää niin vieraitakaan\noltiin.\n\n— Vanhoja tuttuja, vaikka nuoria ihmisiä! myönteli Alli nauraen.\n\nTeeveden lämmitessä tarkasteltiin siemenperunoita. Ne oli tiloitettu\nvarta vasten tehtyihin idätyslaatikkoihin, mitkä päällekkäin ladottuina\noli asetettu puolivaloisaan paikkaan eteläiselle seinälle muurin ja\nikkunan välissä. Ne olivat tasamuotoisia ja suurenpuoleisia, kuulakkaan\nkeltaisia, kauniita mukuloita. Jo aikaisemmilla käynneillään Alli oli\nniitä ihastellut. Sitten viime näkemän niiden itusilmut olivat nopeasti\nkehittyneet. Ne muistuttivat hiirenkorvalle puhjennutta koivunlehteä,\njoka olisi kelvannut sirkkalehdeksi vaikka ruusunkukkaselle!\nRuusunperunaa osa idätetystä siemenestä olikin nimeltään, niin että\nvanhan tutun arvio tässä suhteessa osui milteipä sananmukaisesti\noikeaan.\n\n— Onko yleensä tapana idättää siemenperunat tällaisiksi\nruukkukukkasiksi? tiedusti hän asiaan kiinnostuneena.\n\n— Eipä näytä olevan monessakaan paikassa, mutta minulla kun on tuota\nsiunattua aikaa, eikä juuri muutakaan seuraa, myhäili viljelijä.\n\n— Onko siemenperunoista teille seuraakin?\n\n— Totta maar! Elävä olento kai se on perunakin, koska kerran itää ja\nhengittää.\n\nPuhuiko hän leikkiä? Ajatteliko totta? Sitä samaa Alli usein\njälkeenkinpäin mietiskeli, kun mies kertoi hänelle kummallisempiakin\nasioita siemenperunoistansa. Eräänä talvena jonakin pakkasyönä hän oli\nherännyt siihen, että joku suuri hätäytynyt siemenperuna oli koputtanut\nhäntä päähän... Nouse, tule ja peitä meitä! oli sanonut ja kun hän\nsitten näin herätettynä oli rientänyt kuopalleen, niin eikö vain jo\nhätä ollutkin siellä. Pakkanen pahuus mukuloiden kimpussa! Peitot\nolivat jääneet liian ohkaisiksi.\n\nNäin mies puheli teetä juodessa tosikertomusta kokemuksistaan.\nTotta vaiko satua? Kuka tietää, eikö perunakin voisi hengenhädässä\nymmärtäväiselle isännälleen sähköttää? Miksikä ei, koska oli elävä\nolento, osasi itää ja hengittää, ruusunlehteäkin kasvattaa.\n\nMies oli jo edellisenä päivänä muokannut päiväisen puoleen kallistuvan\nperunapeltonsa. Se oli mustamultaista ryynirakeista maata. Nähtävästi\nse sisälsi kaikkia niitä alkuaineita, joita idätetty peruna kasvaakseen\nja hyvin menestyäkseen tarvitsi. Uunituhka ja kaikki muut tuvan,\npihan ja metsän karikkeet oli koottu kompostitunkioon ja pari\nvuotta haudotettu siinä. Sellaista perunamaan höystö kuului olevan.\nSiihen saattoi kuvitella sisältyvän yhdeksää laatua, kuin mainioon\nteenkorvikkeeseen. Näistä sitten sekoittelemalla ja hautomalla tuli\nyksi laatu, perunalle mieluinen ruokamulta.\n\nHe kantoivat yhdessä siemenlaatikoita pellon laitaan. Päivästä näytti\nkirkastuvan kaunis ja poutainen. Mainio istutuspäivä! Huoletta\nvoitaisiin riisua kengätkin tupaan. Perunanistutus oli sunnuntainen\ntoimitus, siementä odotteleva pelto pyhä maa. Sitäpaitsi tuore\nkasvumulta oli jaloillekin terveellistä, säteili piristävästi sydämeen\nsaakka.\n\nHe aloittivat istutustyön. Miehellä oli tarkoitusta varten\ntyövälineinään pyöreäteräinen lapio ja ojankaivajan ohjenuora. Hän\nkiinnitti sen pellon laitoihin, minkä jälkeen istutustyö välittömästi\nvoitiin aloittaa. Kaivaja nosti maasta lapion täyden multaa, istuttaja\nsovitti perunan näin muodostuneeseen kuoppaan. Multalapiollinen\nvyörähti siemenmukulan niskaan, uusi kuoppa, istutus, multaaminen\nja näin edelleen. Työ edistyi hupaisasti ja nopeasti. Nuorakeppejä\nsiirrettiin askelen verran ja taas istutettiin. Vihreäsilmuiset\nsiemenperunat painuivat ja peittyivät mukula toisensa jälkeen\nkosteauhoisena höyrähtävään kasvumaahan.\n\n— Kauankos kaksi virstan kävelee! muhoili mies ja totta hän siinä\nsanoi. Jos puolikin päivää tällä tavalla käveltäisiin, ei kuljettu\nmatka mahtanut paljoakaan »virstasta» puuttua. Hänen perunansa tulivat\nistutetuiksi saman tien.\n\nAlli sai täyttää pienen istutuskorinsa vähän väliä. Hän nautti\nkeveästä, hupaisasta työstä. Aurinko lämmitti. Satoisa, kaunista\njälkeä jättävä yhteistyö piristi. Mutta tuore, somasti jalkapohjissa\nkihelmöitsevä multa tuntui hyvältä ihan »sydämeen saakka», kuten mies\njo etukäteen oli vakuuttanut. Niin »pyhä toimitus» jatkui ja joutui\npäätökseen milteipä kesken aikojaan.\n\n— Tämän hauskempaa työrupeamaa ei minulla eläessäni ole ollut!\nmyönsi istuttaja viimeisen mukulan multaan kätkettyään. Hän sanoi\nrehellisesti, mitä tunsi ja ajatteli. Kuoppien kaivaja ajatteli\nsitä samaa, vaikka ei sanonut. Ainutlaatuinen hänellekin oli\ntämä istutuspäivä. Hän kätki sen sydämeensä kuin pellon multa\nviheriäsilmuisen siemenperunan. Maan heräävä henki, auringon kipunoiden\navustamana säväytteli virtojansa kaikkiin jäseniin. Niin hupaisa oli\nkeväinen istutuspäivä perunamaalla, tämän keväinen erittäinkin.\n\nIltapäivän mies askaroitsi muissa kotoisissa hommissa. Alli puuhaili\nemäntänä majassa, keitteli ruokaa, parsi ja paikkaili, lupia kysymättä,\nestelyistä huolimatta. Minkä mies vikkelämmälleen mahtoi, naiselle\nliiatenkin. Kaikesta päättäen isäntä metsätalossa olisi piankin\nsortunut naisvaltikan alle, jos tätä yhteiselämää pitemmälle jatkuisi.\n\nMiksikä ei tämä voisi jatkua helluntaihin saakka? He keskustelivat\nsiitä päivällispöydässä, eikä metsämajan isännällä suinkaan ollut\nmitään tehtyä ehdotusta vastaan. Hän ei tiedustellut syitä eikä\nseuraamuksia, miksi tyttö Purolasta oli lähtenyt, minne helluntain\njälkeen menisi. Mitä tekemistä hänellä oli toisen asioissa? Jokaiselle\ntäällä maailmassa riittäisi omissaan. Mutta virstan verta ojanuoran\nohjaamaa yhteismatkaa keväisellä perunamaalla! Se oli hetki, jota vielä\nvuosien kuluttuakin saattaisi mielihyvin muistella. Turha kieltää,\ntarpeeton myöntää. Mies teki sen kuitenkin, viulullansa. Sieltä heltisi\n»Kesäillan valssi» ja »Kevätyhtiön polska». Tyttö istui ja ihmetteli.\nEmäntä talossa! Se ajatus hytkäytteli somasti heitä kumpaakin, niinkuin\nkeväisen pellon sähkötykset vieläkin olisivat jäsenissä nykineet.\n\nMyöhemmin valmistautui mies käväisemään kylässä, koska oli asioita\nkauppapuotiin ja postiin. Pari tuntia saisi emäntä hoidella talossa\nmyös isännän virkaa. Alli muisti Vihtorin »Topiaksen». Jospa se\nolikin jo saapunut? Siltä varalta hän kirjoitti miehelle valtakirjan.\nTodistajat täytyi tekaista. Se sujui kuitenkin kuin tottuneelta\nväärentäjältä ja täydestä kävisi.\n\nNiin se kävi ja hyvään tarpeeseen myös oli. Kello oli tullut.\nPostinhoitaja oli vähän kummastellut, ei pakettia, vaan perijää,\ntoki valtakirjaa vastaan ei ollut muistuttamisen varaa. Kello oli\nkäyntikuntoinen ja tikutteli nasevasti entiseen tapaan. Alli kertoi,\nkenelle se tulisi. Sovittiin, että mies heti helluntaina sen veisi.\nEi vieläkään kysymystä, miksi hän itse ei voisi käydä Purolan kautta\npysäkille. Oikeastaan oli mutkaa tehtävä, jos muuta tietä kulki. Mutta\nse kai oli hänen asiansa.\n\nIltahämärä joutui. Takkavalkea viriteltiin ja sitten viuluakin\ntaas. Emäntä keitteli marjateetä. Isäntä avasi hunajapurkin, jonka\nkylämatkallaan oli hankkinut. Se mahtoi olla yksi hänen tärkeimpiä\nkyläisiä asioitaan, eikä turhanpäiväisimpiä ollutkaan. Teepöydässä\nemäntä antoi siitä täyden tunnustuksen. Isäntä puolestaan kehoitteli:\n\n— Ottaa nyt vain surkeilematta! Kohta mehiläiset uutta keräävät.\n\nHän otti itsekin ja tunsi nuorentuvassa sydämessään keväistä\nmielihyvää. Hunajavettä maistellessa, tarinoidessa ja soitellessa\nilta kului hupaisasti. Takkatuli hiipyi, hiilloskin jo raukeni,\nmutta yhä vain he istuivat yhteistä iltaansa kevätyön hämärissä.\nHuone oli matala, pimeä ja pieni, yleispätevillä »tuumastukeilla»\nmittaa ottaen se oli ehkä sopimaton toisilleen kuulumattoman\nmiehen ja naisen hämärähuoneeksi, vanhojen tuttujenkaan, pyhäisten\nperunanistuttajienkaan kahdenkeskiseksi yömajaksi.\n\nTämä ajatus ei juolahtanut kummankaan mieleen, mikä on parhain\ntodistus siitä, etteivät he olleetkaan niin toisilleen kuulumattomia.\nSukulaissieluja, kirkastuvan kevätkauden henkiystäviä he varmaankin\njo toisilleen olivat. Ikuiset, miehen ja naisen väliset sähkövirrat\njuoksivat heidän välillään, mutta ei kuumasti kuluttavina, vaan\nlämpimästi rakentavina. Kulta- ja hopealankoina, loimina ja kuteina\nne säihkyivät toisiaan vastaan, kutoen värikästä kuvaliinaa kesäiseen\nhelluntaipöytään.\n\n— Yötilaksi minulla ei ole muuta tarjottavaa kuin kova penkki, tyyny ja\nviltti.\n\n— Ei enemmästä väliäkään. Kiitoksia niistä, tästä päivästä.\n\nMuuta puheltavaa heillä ei sitten enää ollutkaan ja hetkistä myöhemmin\nhe lepäilivät vuoteillaan. Riutuvien hiilien hehkusta ilmeni, että\nuunin savukanavissa oli vetoa. Mahtoi olla samantekevää, olivatko\npellit kiinni tahi auki. Maja kuitenkin oli lämpöinen, ilma keveä ja\nraitis. Ulkoa niityn takaa kuului kyyhkysen kujerrus.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\nVilho oli palannut illalla myöhään kotiin. Ihmisiä herättämättä hän oli\nkiivennyt tallin ylisille nukkumaan. Tämä ei ollut ensi kertaa, hän\ntiesi paikan ja osasi kaivautua. Lämmintä ja pehmeää oli siellä hevosen\nheinissä ja ilmanvaihto mitä parhain.\n\nKyllikseen levänneenä hän heräsi, kaivautui ylemmäksi ja ojenteli\nkäsiään. Olipa se sähinää eilen illalla, niinkuin sodassa! Missä\nsodassa? Miesten taistelussa ei toki milloinkaan käynyt mokoma huiske.\nKuin koko maapallo pahainen olisi sortunut pyörimänavoistaan. Ehkäpä\nnäin olikin asian laita Annin mielestä. Mutta mitähän siitä ajatteli\nkaupungin neitonen peräkamarissa, jos kaiken kuuli ja vaikka ei\nkaikkeakaan? Ho, hoi sitä sanan siivoa, jota jatkui vielä Sirkkalan\nsalissakin. Puustis-Kaisan tosikertomukset! Käpykankaan Vernerin\nedesottamukset! Ruokottomuuksia rivolle miehellekin kerrakseen! Niinpä\nlienee kuin sanotaan. Mustasukkaisuus on ruma tauti. Jos siihen vielä\nyhtyy rasvamurusilla syötetyn tipulintusen omahyväinen tekopyhyys, niin\nmahdoton kerrassaan. Mikä onni, että tuo sentään ei liene tarttuvaa\nlaatua.\n\nPerässä päin nyt kuitenkin oli sekin tempaus. Onni onnettomuudessa,\nettä näin kävi, että silmät avautuivat, ennenkuin se oli myöhäistä.\nHän ojenteli jälleen jänteviä käsiään, hieroi kämmeniään, sormiaankin,\njoissa vasemman nimetöntä kiersi vaalea surureunus. Vieläpä mokomasta\nkiistely loppukuvaelmaksi, vain bengaalitulia puuttui. Että ei anna\npois sormuksia eikä rannerenkaita. Tilaisuuden sattuessa pääsi esiin\nsuvun perisynti, ahneus katinkultana kiiltävän mammonan perään.\nPitäkööt saamansa! Sittenpähän seuraavan kihlamiehen ei tarvitse muuta\nkuin kaiverrukset kustantaa.\n\nKaikkea vielä tässä märehtimään ensimmäisen lomapäivän aamuna!\nJärkevämpää rientää tunnustelemaan, miten muori asiaan suhtautuu.\nKylmiltään tämä karkaiseminen ei varmaankaan onnistuisi, mutta eihän\nole tarviskaan. Karjapihoillaan, aurinkoisissa askareissaan muori\nvarmaan lienee lämmitellyt jo pari kolme tuntia.\n\nNeljä ehkä viisikin tuntia! Kello läheni jo yhdeksää. Kuin\neilisiltaisen vastineeksi oli pihamailla nyt liiankin hiljaista,\näänetöntä jo tuvassakin. Isäukko käveli ja piiputteli, Vihtori istui ja\npyöritteli peukaloitaan, mutta äitimuori jauhoi korvikejyviä vanhalla\nkahvimyllyllä, joka hänen käsissään keikkui ja ratisi.\n\n— No, mikä nyt kirkon pimitti, kun pappia ei missään näy! kummasteli\nsotapoika huomentervehdyksistä selvittyään.\n\n— Ei näy, se on karannut, todisti Vihtori, joka asiat jo paremmin tiesi.\n\n— Mitä sinä höpsit? Velimies ei käsittänyt aloittamaansa leikkiä, eikä\nse leikkiä ollutkaan, Vihtorin näkökulmasta, mahtoiko edes aloittajan\nitsensä, kun hän tosiasioista selville pääsi.\n\nLintunen oli livahtanut matkoihinsa avoimesta ikkunasta. Oli kai hän\nsiitä jo ennenkin lennähdellyt, mutta jättänyt aina jälkeensä jonkin\nöljypuun lehden, nyt ei merkkiäkään enää, ei muuta kuin kukkaisen\ntuoksun, mikä tällaisista lintusista yleensä jäi, missä hyvänsä he\nmajailivatkin.\n\n— Vai niin hävisi.\n\n— Niinpähän tuo vain hävisi.\n\nVeljekset olivat yhtä mietteliäitä, erotus oli vain nyt siinä, että\ntoinen pyöritteli peukaloitaan, toinen ajatuksiaan, samaa jäniksen\nrataa, vaikka erilaisin kierroksin.\n\n— Pitikö hänen lähteä pois helluntaiksi? tiedusti Vilho.\n\n— Piti niin, vastasi Vihtori murheellisena.\n\n— Piti, piti! vahvisti äitikin omasta nurkastaan milteipä liiankin\nosaaottavaisesti. Pojasta tuntui kuin äiti olisi tahtonut sanoa: Ähä,\npiti...\n\nSeurasi painostava äänettömyys, vain isän piippu turisi, jo pian taas\näidinkin mylly ratisi. Hän tunsi poikansa ja käsitti, että kaikki ei\nollut nyt niinkuin piti, jo senkin hän ymmärsi, mitä merkitsi, että\nnäin piti käydä. Ukkosta oli ilmassa jo aamupäivällä. Hän kiiruhti\najoissa hajottamaan sitä.\n\n— Onneton sattuma, kun tyttö ei kerinnyt päivää aikaisemmin lähtemään.\n\n— Onneton! sanoitko niin? Minun mielestäni tämä oli oikea onnenpotku!\n\nPoika nousi ikkunapenkiltä, jossa oli istunut ja käveli äitinsä luokse.\n\n— Mammonan kultakahleet poikki, katso!\n\nHän ojensi kättään. Äiti katsahti siihen ja hyrähti itkuun.\n\nSe oli tavaton tapahtuma tässä talossa. Kumpikaan pojista ei ollut\nennen nähnyt äidin itkevän, tuskinpa edes isäkään, jo siitäkin\npäättäen, että hän pitkäksi aikaa unohti piippunsa.\n\n— Aiotko hylätä hänet ja kaiken? tiedusti äiti vihdoin.\n\n— Mitä tarkoitat kaikella? kysyi poika.\n\n— No kaikkea sitä, mistä Jumalan käskyissäkin puhutaan.\n\n— Jumalan käskyissä?\n\n— Neljännessä, muistanet toki.\n\n— Kunnioita isääsi ja äitiäsi, muisteli poika.\n\n— Ettäs menestyisit ja kauan eläisit maan päällä, auttoi äiti.\n\nMenestyisinkö liitossa tämän ihmisen kanssa... Ihmisen, joka varasti\nköyhemmältään, rumasti panetteli lähimmäistään? Ei tässä maailmassa,\neikä tulevassakaan! Ei vanhempien siunaamallakaan!\n\nNäin poika ajatteli ja hänen kasvojensa juonteet tiivistyivät. Äiti\nsaattoi lukea niistä hänen peruuttamattoman päätöksensä, joka arvossaan\noli kymmenen käskysanan veroinen, kuin laintauluun kirjoitettu.\n\nHänen silmiensä eteen kohosi kuva synnyinkodista, Sirkkalan talosta.\nVuosikymmeniä se oli kangastellut hänen edessään kuin kadotettu\nparatiisi. Hän oli sitä kaivannut, jos milläkin tavalla miettinyt ja\nsuunnitellut. Perinnönjaossa tapahtunut vääryys oli korjattava toisessa\nsukupolvessa. Näin hän oli mielessään päättänyt. Lastenleikkiä,\nsärkyviä saippuakupliako kaikki nämä vuosikymmenien yöunet ja\npäiväkuvitelmat?\n\nNaisellisella vaistollaan hän aavisti asian oikean laidan. Syy ei\nollut eilisiltaisessa sanasodassa eikä sen jälkikahinoissa. Ei mitään\nsellaista! Poika, hänen jälkeläisensä ei ollut niin heikkoverinen. Syy\noli tässä uudessa »näkemyksessä», onnen tahi onnettomuuden sattumassa,\nmiksi tuon itse kukin halusi nähdä ja ottaa. Mikä kova onni sen näin\nosasikin johdattaa?\n\nOliko se kova onni? Tuskin hän itsekään enää oli niin ehdottoman\nvarma siitä? Sirkkalan talo, kalliit sukuperinnöt, vielä kalliimmat\nJumalan käskytkin taas hetkeksi hävisivät näiden ennen näkemättömien\nvaakalautasten ja kilopuntareiden edessä. Tämän pääsiäisen ja\nhelluntain välinen kevätkorva oli aina valmis käteen ja silmien eteen\nniitä juoksuttamaan. Katso nyt kahta naista tässäkin! Toinen itsensä\nhillitsevä, kuin ei mitään olisi nähnyt eikä kuullut, toinen kuin\nkiimainen kissa, kohta silmille hyppäämässä. Suuttunut tuossa olisi\nkuka tahansa, ellei ollut meidän äijä, tallukka! Että ihmisellä ei tuon\nvertaa oman arvon tuntoa eikä itsehillintää! Jo pitää olla kanalla\nkanan järki!\n\nSillä hetkellä punnitsija ei sattunut muistamaan sitä tosiasiaa, ettei\ntämä ollut ainutlaatuinen tapaus tässäkään talossa. Ovet paukahtelivat,\nastiat kolahtelivat harva se päivä. Pienempienkin sattumien tähden!\nolisi veljentytär voinut sanoa, eikä paljoakaan vikaan. Mutta myös\ntädin puolustukseksi voidaan milteipä yleispätevästi paikkansa pitävänä\nsanoa: kuka perinteelliset luonneviat omassa itsessään huomaa?\nLähisukulaisessa sen sijaan pienimmätkin virheet ja sekös vasta osaa\nharmittaa.\n\nHarmitti tässä pikku emäntää jo moni muukin, vaikka itkun pillahdus\noli antanutkin hänelle pientä lievitystä. Ei ole niinkään helppo asia\nmenettää perintötaloa, jota ajatuksissaan on jo tottunut omanaan\npitämään. Ja mikä takaa, mitä tässä vielä menenetäänkään kun kerran\ntälle tielle oli langettu? Minne piti lentää sen toisen varpusenkaan,\npäivää liian myöhään! Pojalla kaipauksen hyrinät verissä, eikä juuri\nvähäisetkään. Sen näköinen hän oli. Jos vihapäissään menee ja tapattaa\nitsensä sodassa? Sellaista oli ennenkin maailmassa tapahtunut.\n\nMonet murheet kohosivat äidin näköpiiriin, vaikka hän ei niitä\nkuuluviin huutanut, ei maksanut vaivaa. Se pahan ilman lintu... että\nhänen pitikin nousta tähän häkähierimeksi! Kumpi, Alli vai Anni?\nSiinäkö jälleen vaakakupit? Nuoret naiset, nuo viheliäiset! Kumpikin\nosaansa tyytymätön, kuin lehmä laitumella. Vaikka kukkiva apilapelto\nolisi vapaana edessä, niin aidan takana mielestänsä parempaa... Menkää\nnyt sinne! Ahmikaa ja nieleskelkää keltapillikeen varsia ja ohdakkeita,\nkumpainenkin!\n\nNäytti kuin poikakin olisi ollut siihen halukas, sellaisia kysymyksiä\nhän alkoi tehdä.\n\n— Ettekö osaa sanoa, minne hän lähti?\n\n— Helsinkiin vissiinkin, arveli Vihtori.\n\n— Niin aina, myönteli isä.\n\n— Oli se outo paikka, kun sillä tavalla lähtee, surkutteli Vihtori\nomasta ja velimiehenkin puolesta.\n\n— Outo paikka, tuota. Vaikka minä kyllä luulen tuota...\n\nIsän ajatus jäi alkuaskeleihin piipun virittämisen tähden. Ei mahtanut\nolla tärkeämpää. Siksi sen katsoi myös sotapoika, joka ripeän\nrintamamiehen tapaan sonnustautui lähtöön.\n\n— Minne sinä aiot? ehätti äiti kysymään.\n\n— Enpä tuota itsekään tiedä, vastasi poika vyötään kohentaen.\n\n— Odota toki, että korviketta keitän!\n\n— Keittäkää helluntaina! Leipokaa pullaa huomenna!\n\nMaksoiko vaivaa ryhtyä leipomaan edes helluntaiksi. Äiti tunsi itsensä\nhylätyksi, milteipä itkuun pillahtamaisillaan jälleen. Kannattiko\nse, mokomien tähden? Vaakakupit ja punnukset... Heitä ei ollut enää\nkaksi, vaan kolme. Tulivat ja menivät kuin keväiset mullikat. Äsken\nvielä pilttuu kullakin ja kytkyet kaulassa. Nyt ei enää pihatarhat,\nheinäpellot, ulkolaitumet riitä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nVain yksi matkustajajuna pikajunaa lukuunottamatta oli puolen yön\njälkeen mennyt etelään päin, eikä siihen ollut noussut yhtään sen\nnäköistä naisihmistä, mikäli pysäkinhoitaja oli oikein nähnyt ja\nmuisti...\n\nNähnyt ja muisti, niinkuin tämä hyväkäs, silmiään siristelevä pysäkin\nTaavetti ei olisi nähnyt ja muistanut laituriasiakkaitansa viikkokausia\ntaakse päin. Tämän housupukuisen mottinaisen hän muisti ensi näkemältä,\nPurolan tamman puhemiehenä sitäkin elävämmin.\n\n— Oletko käynyt Kuusimäessä peräämässä? kysyi hän puolestaan niskaansa\nraaputtaen.\n\n— Kuusimäessä? Mitä hän sieltä?\n\n— Jospa olisi lähtenyt vaikka sitä teidän tammaa uusimaan.\n\n— Meidän tammaa? Älkää höpsikö!\n\n— Ei kai se vielä niin ikäloppu?\n\n— Vanhuus kaukana! Hän on nuori ja rivakka nainen.\n\n— Tammaa minä tarkoitin.\n\nÄijä siristeli silmiään, raaputteli niskaa. Jospa tuo valtion\n»virkamies», iänikuinen koiranleuka, olisi ollut neljäkymmentä vuotta\nnuorempi! Olisi saanut havainto-opetusta siitä, mitä helluntain\naattopäivinä lomaileva sotapoika tarkoittaa nuorella naisella. Mutta\njos hän luuli, että tässä yhden varassa oltiin, niin erehtyipäs pahan\nkerran. Poika osti lipun naapuriasemalle ja jäi odottelemaan pian\nsaapuvaa tavarajunaa kuin muina miehinään. Eskolaan muka oli asiaa\ntyttärien tähden.\n\n— Etkös sinä sen Sirkkalan tyttären kanssa muhinoissa?\n\n— Entä jos olenkin. Ei kai tässä yhden eikä kahdenkaan varassa.\nVähintään kolme vakinaista sotapojalla täytyy olla.\n\n— Kaikkia minun kirjoissani, vaikka ei samana päivänä! Virkamies\njäi niskaansa raapien akkiloimaan asiaa, naimahaluisen sotapojan ja\ntavarajunansa jälkeen.\n\nMutta ensimmäisen metsäsaarekkeen takana kun raskas tavarajuna hitaasti\npuuskutteli vastamäkeen, kevensi vekkuli sotapoika junan raskasta\nkuormaa, samalla kun täydensi valtion keveää kukkaroa. Vähäistä kai\ntämä oli, niin miehen paino kuin kuuden markan käyttämätön matkalippu,\nmutta valtiota vapaaehtoisesti tuskin milloinkaan tämän enempää\navustettiin.\n\nHyväntuulisena hän asteli polkutietä hiiren korvalla vihottavan\nkoivumetsän reunaan. Käki kukahteli, pikkulintuset pitivät iloa. Mistä\nne iloitsivat? Kevään tulosta, lemmen ilosta, ehkä kiusoittelivat\nmiestä, jolla tästä viimeisestä ei näyttänyt olevan paljoakaan\ntietoa. Eikö Helsinkiin pitänyt lähteä etsimään sitä? Metsät\nlintuineen olisi löydettävissä linjoiltakin. Miten se matkahanke\nnäin imeltyikään? Ei suinkaan viurujaan veistelevän pysäkinhoitajan\ntähden? Eipä ei, vaan linnun tähden. Tuskinpa vain se oli lentänyt\ntänne päin. Mitä kevätlintunen helluntaiksi etelään? Se olisi\nsuorastaan luonnonvastaista. Mehevää koivunvarpua pureskellen hän\njäi mietiskelemään sitä enemmän lintua kuin luonnonjärjestystä. Mitä\nmietiskelemistä siinä Luojan viisaassa järjestelmässä olisikaan ollut.\n\nPari kuukautta Vihtorin toverina mottimetsässä! Siinä tarvittiin\nsisua ja kärsivällisyyttä, eiköhän rakkauttakin peräti? Pojan oli\nikävä häntä, eikä ihme. Miten tyttö äitimuorin kanssakaan oli\npäässyt siedettäviin väleihin? Oli päässyt, se näkyi, vaikka muori\npeitteli sitä. Mitä kummaa se pysäkin Taavetti vääkisteli tamman\nuusimisesta? Olisivatkohan panneet tytön asialle? Kenen peijoonin\nkeksintöjä tämäkin? Vaikka ei kai tässä mitään outoa? Kaupunkilaisilla\ntalkoonaisilla kuuluttiin nyt teetettävän isänmaan ja kansan nimessä\njos vaikka mitä.\n\nNäitä mietiskellessä harmin häive läikähti hänen sydämessään. Kaikkea\nkeksivätkin! Jos vanhemmilla teettäisivät, niin ei toki pitäisi\nkokemattomilla! Oliko hän nyt kokematon ja niin nuorikaan enää? Oli\nja ei ollut. Oliko tuo koivukaan tuossa? Kolmen vuosikymmenen ikäinen\njo varmaan, mutta miten vihreänä kuin helluntain morsiamena se tuossa\nvirpioksiensa hiirenkorvalehdissä vihersi?\n\nHän siristi silmiään ja katsoi edessään värisevää koivua, juuri sitä,\nyksin sitä. Hän siristi enemmän silmiään ja näki koivun muotojaan\nmuuttavan, lyhenevän, pienentyvän, kasvavan, vahvistuvan. Nuoren naisen\nvartalon, pienet pihkaiset kädet, päivän paahtamat kasvot hän näki\nedessään. Välitöntä iloa ja murhetta, tuomenkukan, vesilipin iloa,\npettyneiden toivojen, odottamattomien yllätysten murhetta...\n\nMitä turhan tähden, kevään koivu, tuomen kukka! Purot juoksevat\nniinkuin juoksevat. Lähteet kuohuvat kuten kuohuvat. Helluntain\nvirpikoivut vihoittavat. Kevään kukkasetkin jo puron rantamailla. Tämä\non luonnon ikuinen järjestys helluntaina. Sentähden muuttolinnut eivät\nnyt häivy etelään, vaan palaavat pohjoiseen, etsivät pesän paikkaa,\nelleivät ole jo löytäneet sitä.\n\nHän avasi silmänsä. Koivu siinä vain oli, se kolmikymmenvuotinen,\nriippaoksainen. Mutta sen hiirenkorvalehdet vihersivät kirkkaan\nterävinä niinkuin helluntaina pitääkin. Juhannuksena ne loistaisivat\nkuin neidon silmät. Juhannuksena me vietämme häitä, suhisi ritvakoivu\nhiirenkorviaan liikutellen. Tyttö ei ollut etelään mennyt. Ennen\nhelluntaita hän ei häviäisi näiltä mailta. Etsijä oli jo varma siitä.\nHän nousi ja lähti kotiin päin. Maantielle oli kivikkorinteestä vain\nmuutaman minuutin kävelymatka.\n\nJoku hevosmies ajeli takaa päin keveillä liukurattailla. Hevonen läheni\nhyvää vauhtia. Jalankulkija väistyi, taakseen vilkaisten. Käpykankaan\nVerneri! Kas, miten sattuikin sopiva kyytimies muutaman kilometrin\nkotimatkalle. Verneri aikoi pysäyttämättä ohitse. Eikö tuntenut tahi\neikö ollut tuntevinaan ehkä, vaikka he usein olivat liukuneet samoilla\nrattailla, saman pitäjän miehinä yhteisissä asioissa ja toimikunnissa.\nSotapoika ei liian kauan siekaillut, vireän hevosen rientäessä ei ollut\npitkiä aikojakaan. Hän tarttui aisaan ja hypähti rattaille, keveän\nvaivattomasti kuin alkukorkeuteen asetetun riman ylitse kilpakentällä.\nUrheilumiehenä Purolan sotapojalla oli tottumusta tällaisiin.\nKäpykankaan isännällä ei. Hädin tuskin hän kerkisi istuintilaa\nluovuttamaan, niin nopea, oudonpuoleinenkin se loikkaus oli. Suoraan\nsanoen Verneri ei pitänyt mokomista hyppäyksistä. Tarkkavaistoisena\nmiehenä hän kuitenkin ymmärsi tilanteen ja mukautui siihen, niinkuin\ntänä aikana täytyi moneen pahempaankin. Mikähän tässä, oli kai tässä\ntilaa. Mutta tällä kertaa Verneri kylläkin mieluummin olisi nähnyt\nvierellään jonkun muun kuin Purolan sotapojan, vaikka tämä olikin tuttu\nmies, sinunmaljat juotu, muutaman kerran ehkä syöty.\n\n— Kas Purolan Vilho! Kun en meinannut heti tunteakaan.\n\n— Minä sinut, heti ensi vilkaisemalla. Jalkamies yleensä paremmin\ntuntee.\n\n— Niinpä niin, tuota... naurahti Verneri. — Lomille päästy, vai mitä?\n\n— Helluntaiksi päästivät.\n\n— Se on hauskaa se.\n\n— Niinkö luulet?\n\n— No, totta maar nuorella sulhasmiehellä, niinkuin sinullakin,\nnaurahteli Verneri.\n\n— Eikö vapaalla poikamiehellä sitäkin hauskempaa; suuren perintötalon\nrikkaalla isäntämiehellä liiatenkin.\n\n— Veli veikkonen! Eihän tämän maailman aikaan isän perinnöistä enempää\nkuin itse hankituista muuta kuin vaivaisen vastusta.\n\n— Lahjoita kansanavulle! Sillä siitä vaivasta pääset.\n\n— Kuka sitten verot maksaa?\n\n— Älä sellaisia sure! Asianomaiset ammattimiehet niistä asioista\nmurhetta pitävät.\n\n— Kelpaa antaa hyviä neuvoja, kun itse ei ole liemessä. Tuskinpa osaat\nedes kuvitella, miten monessa parkkitiinussa manttaalimiehen nahkaa\nnykymaailman aikaan pehmennetään.\n\n— Miksikä en tuota osaisi. Näenhän sen punoittavista kasvoistasi,\nistuinpaikoistasikin jo tunnen. Kahden hengen liukurattaillesi mahtuu\ntuskin enää muuta kuin sinä itse.\n\n— Irvistelet vielä! Minkä ihminen lihoilleen mahtaa, jos on niitä\ntaipumuksia.\n\n— Siinäpä iskit naulankantaan! Kenenkään toisen sanomalla en olisi\nuskonut sinua noin vilpittömäksi mieheksi.\n\nKyydittävä nauroi, kyyditsijä ei enää. Tuntien milteipä ilkeätä\nväristystä hartioissaan hän katsoi ja luimisteli. Miten monta päivää\nmies oli jo mahtanut lorvailla kotonaan? Joitakin tietoja hänellä oli\nkevään sattumista, ei hän muutoin tuollaisia vanhemmalle isäntämiehelle\nja työnantajalleen, vaikka taannoisina vuosina lähemmiksi\ntutuiksikin oli tultu. Miehet villiintyivät siellä, tuohitöissä,\njoutilaisuudessa... Tämä oli kesyyntynyt, vähän liiankin paljon.\n\nNäissä mietteissä oli jouduttu Käpykankaan metsiin. Sotapoika aloitti\njälleen keskustelun.\n\n— Näissä sinun metsissäsi kelpaa kultakirveitä hakata ja hakkauttaa\nmuillakin. Tuhat mottia urakkasi varmaankin tänä vuonna?\n\n— So, poika! Kohtuus kaikessa.\n\n— Mieluummin liian vähän kuin paljon. Isäukolla kuuluu olevan sata.\nTietääkseni sinulla on yli kaksikymmenkertaiset pinta-alat?\n\n— Niinpä kyllä, mutta katsos, on kai se ero asialla.\n\n— Tarkoitat miehellä ja miehellä.\n\n— Talolla ja talolla! Näethän, minulla on tämmöistä vartevaa\narvopuumetsää.\n\n— Isäukolla vain joulukuusia, tarrimäntyjä kallion laidassa.\n\n— Yhteiskunnallinen kysymys! Arvometsät täytyy säästää.\n\n— Siksi että maksavat enemmän. Olet viisas mies ja osaat järjestää\nasioita kuten aina ennenkin.\n\n— Älä venkoile poika! Nyt eivät vanhat konstit auta.\n\n— Vaihdettava varmaankin niitä on, etteivät kävisi liian tutuiksi.\nMuuten, oikea järjestys tämä on, kuka kieltääkään. Hyvä on, että\narvometsät säästyvät. Edestä syömätön löydetään.\n\n— Säästyvät? Mitä tarkoitat?\n\n— Sitä kuin sanoin. Metsissä on meillä raskaina lähivuosina nousun\nmahti, niinkuin oli hyvinä edesmenneinä.\n\n— Valtion vai?\n\n— Valtionpa tietenkin.\n\n— Metsiä, valtion metsiä minä tarkoitin.\n\n— Minä turvaa, valtion voimaa.\n\n— Vai sillä tavalla!\n\nSyntyi hetken äänettömyys. Lahorastas iloitteli kuusimetsässä, käki\nkukahteli kauempana metsän takana. Karkearakeinen maantiesora ratisi.\nMiehet ajattelivat kumpikin omiaan.\n\nVai sillä tavalla... sinä ammattimies työnantajasi apukätenä! Et ennen\ntuolla tavalla puhunut, jos ajattelitkin ehkä. Olet kasvanut pöyreväksi\nkukkopojaksi siellä linjoillasi. Varrohan, kun palaat sieltä, jos\npalaat. Ehkä ääni kellossa muuttuu, kun en tarvitsekaan enää hyviä\nneuvojasi, en järjestele paikkojasi ja palkankorotuksiasi. Piruilee\nvain ehkä isäntämiehen elkeillä, tulevaisten toukojen toivossa...\nLienee tehnyt jo keväiset kylvönsä Sirkkalan ainokaisen rintapelloissa?\nÄlähän nuolaise ennen aikojaan, saattaa yökylmäinen vielä viedä...\n\nTuhat hehtaaria tällaisia metsämaita! Isä hankkinut. Luoja kylvänyt.\nMiehellä itsellään ei muuta kuin perkaa ja harvenna. Mutta kun ei\nedes siihen kerkiä. Kun täytyy häärätä ja juosta, kun on sellainen\nyhteiskunnan napa ja lihan taipumukset sen lisäksi. Siemenet täytyy\nhuiskia pitkin teitä, sen sijaan että kohentaisi perintötilan peltoja\nja metsiä. Voi äijäpaha askartelujasi! Köyhä olet, vaikka rikas! Palkat\nelämän tililtä etumaksuina nostettu. Vuosipäätöksessäsi velkasaldo...\nMahtaa olla poikapaha myös itselläsi, ellet kiirettä pidä. Monta hyvää\nkevättä jo käsistäsi livahtanut.\n\nNuorempi, vielä joustava mies rohkeni kääntää näkimiensä kiikarisilmät\nmyös omille tiluksille ja kirjanpitotiloille päin, mitä vanhempi ei\nvoinut, ei osannutkaan enää tehdä, koska harjoitukset olivat jääneet\nvähäisiksi. Tarpeettomasti hän kiristi vireän hevosen ohjaksia,\najatuksiaankin samalla, itseään vahingoittaviksi.\n\n— Älähän nyt, keritään kai tässä vähemmälläkin, rauhoitteli kyydittävä.\nHänen itsensä täytyi kuitenkin jo kiiruhtaa ehtiäkseen kaiken, mitä\naikoi.\n\n— Siellä linjoilla, tiedätkös, puhellaan nykyisin yhtä jos toista,\njohdatteli hän jälleen asiaan.\n\n— Yhtä jos toista siellä lienee puhelijaakin.\n\n— Niin on. Arvaahan, mitä nuoret kenttäpapit puhelevat.\n\n— Enkä ole erikoisemmin nuorten kenttäpappien ystävä.\n\n— Enempää kuin he sinun, oikein arvasit. »Jokainen puu, mikä ei kanna\nhyvää hedelmää, hakataan pois ja heitetään tuleen.» Tätä vanhaa tekstiä\nhe selittävät, mutta tämän hetken näkökulmasta.\n\n— Mikä se on olevinaan?\n\n— Keksit sen, kun itseksesi mietiskelet. Nuoret ammattimiehet,\nmetsämiehet, sitä samaa: Vanhat petäjät metsissämme ovat kuivettuneet\nsiemenpuuasentoonsa! Nuorta taimistoa varjostavia susipuitakin liian\npaljon! Harvennushakkauksia olisi reippaasti järjestettävä!\n\n— Mitähän tuokin nyt on tarkoittavinaan?\n\n— Yhtä ja samaa, veli veikkonen! Ja sitä samaa myös nuoret\nagronomit, peltomiehetkin omaansa: Tuhansia hehtaareja parhainta\nviljelysmaata toimettomissa käsissä! Pajunvesaa pellonojissa!\nRikkaruohot ojapientareissa! Tällainen ei kelpaa heräävän kansan\njälleenrakennusohjelmiin!\n\n— Entä vielä?\n\n— Eikö tämä jo riitä? Luulin, että et haluaisi enää tietää, mitä\nrasvanahkainen työmies...\n\n— Haluan! pensseli on nyt kädessäsi ja tervapytty toisessa niin...\n\n— Tuolla tavalla sitä pitää! Korsukolporttööriksi kelpaisit, jos vain\nkerkiäisit. Mitäkö työmies? Sanon sen heti: Maata kansan hyväksi! Ei\nriitä enää kolme kyynärää kirkonaidan takana! Lapseni huutavat leipää!\n\n— Huutavat ja kiljuvat! Sinäkin yksi huutavaisen ääni sutten kuorossa!\nHaluatko, että Sirkkalan maista lohkaistaisiin?\n\n— Sitä juuri! Mitä enempi, sen parempi!\n\n— Kuule, oletko sinä hullu, vai olenko minä?\n\n— Ehkä olemme molemmat. Kaksi vanhaa poikaa tänä keväisenä päivänä.\nNuorempi nauroi raikkaasti. Hän tarttui totisena silmiään räpyttävän\nvanhemman käteen.\n\n— Näkemiin, veli veikko! Suo anteeksi, jos tässä tuli lohkaistuksi\nliikojakin, vähän sinne ja tänne. Aika on nyt semmoinen. Salli minun\nsanoa vielä sana. Ota siitä vaarin! Älä leikittele leikin vuoksi!...\nsanomalehtien pikkuilmoituksissa... karjatyttöjesi peräkamareissa...\nÄlä sirottele siementäsi pitkin teitä! Luonto ei siunaa tyhjän\nkylväjää, eikä ihminenkään. Jo on aika panna sinun toimeksi! Jo\nminunkin! Että ei meistä kerran sanottaisi: Näillä mailla asuskeli\nkerran semmoinenkin Vilho ja Verneri... Eli ja haihatteli jälkeä\njättämättä! Ja tähän loppui juttu, ratkesi kuin linnun kinttu! Terve!\n\nSotapoika hypähti tielle yhtä keveästi kuin äsken rattaille.\nTpruu! pidätteli Verneri, mielitteli jotakin sanoa, mutta ajatus\nei selviytynyt, hevonen ei pysähtynyt. Ja mitähän tuohon olisi\nsanonutkaan. Se oli tuommoinen pirhana! sanat sulina suussa aina.\nSirottele siementäsi... ilkeili. Näillä mailla Vilho ja Verneri...\nveljeili. Haihatteli jälkeä jättämättä! Saattoi asiassa olla vinha\nperä. Ja että rupeaisivat lohkomaan maita. Kyllä varmaan hän ne asiat\ntietää, siinä ei epäilemistäkään enää.\n\nNäitä vanha poikamies haikaili, souti ja huopaili, kun hyvää vauhtia\nlähestyi perintötilansa niittyjä ja peltomaita. Pajuvesat pellonojissa!\nSusipuut siemenpuuasennossa! Mietiskelet itseksesi? Ymmärrän tuon\nyskäsi, hitto soikoon! Jo onkin aika panna töpinäksi! Kunhan ei olisi\nvain myöhäistä... Jos näinkin oli asianlaita, niin jalossa hevosessa ei\nsyytä. Se pyyhälsi jouhet oikosenaan avartuvaa peltotietä.\n\nVeljeilevällä sotapojalla sen sijaan ei mitään kiirettä, vaikka kahden\nviikon lomasta kohta kaksi päivää menetetty. Hän hypähti tieltä\nmetsään, löysi sieltä tutun oikopolun ja asteli viheltäen kotiin päin.\nKäki yhä kukkui, tynnyrilintu tilkutteli. Missä makaili varhaisaamun\nkarkulainen, se rusakkojänis? Jos esikuvansa veroinen oli, niin ties\nmissä? Se loikkaili usein pitkiäkin matkoja ennenkuin kääntyi ja pyörsi.\n\nHän jatkoi matkaa, vuoleskeli kirjokeppiä, maisteli ketunleipiä.\nMakeita ne kylläkin olivat, vaikka keveänpuoleisia. Muorin puurot\nja paistokset odottelivat hiilloskivillä. Hyvän ruoan mieliteko,\nhiukaiseva nälkä iski häneen. Luonnonvaistoista väkevimmät olivat\nrakkaus ja nälkä, näin sanottiin. Kumpi jalompi ja voimakkaampi? Se\nriippui kai perinteistä ja katsantokannoista. Voivatko ne samana\npäivänä iskeä samaan saaliiseen? Se näkee, ken kokee. Vaivainen kaikki\nkokee!\n\nHän pohti piankin sitä äitimuorin antoisassa ruokapöydässä.\nNälkä sittenkin oli voimakkaampi. Tahi ehkä se oli nyt vuorossa?\nVaivaisuudesta ei tuntunut mitään merkkiä.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\n\nHelluntailauantaina ohraa peltoon! Se oli vähän myöhäistä, pojan,\nkouluja käyneen ammattimiehen mielestä se oli ehkä paljonkin myöhäistä.\nMinkäs mahtoi, kun ei ollut tullut aikaisemmin kylvetyksi. Mutta\nparempi myöhäänkin kuin ei milloinkaan. Sitäpaitsi, tämän järven\nrannalla ei sitä ihmettä vielä tähän päivään mennessä ollut tapahtunut,\nettä ohra ei kerkiäisi. Kahdeksassa viikossa kourasta kouraan, vakasta\nvakkaan. Se oli ohran määrä poutakesänä!\n\nNäitä vanha, hätäilemätön kylvömies porisi ja paljon muutakin, niinkuin\naina, milloin äiti Aina ei ollut kuulomatkan päässä. Hän varmaankin\nleipoi hiivaleipää ja valkoista pullaa viime kesän viljoista. Oli\nhelluntaiaatto ja tuvan uuninpiipun hallava savuhäntä kohosi, taivaan\nkorkeuksiin kiertyi, hajosi ja hävisi.\n\nTiellä peltosarkojen päässä seisoi vanha, kevään nuorentama hevonen.\nSe arvasi, mitä tehtäviä tänään sen edessä oli: Ohran siementä\npeltoon! Kolme säkillistä reessä, no päivän mittaan ei mikään\nihmeurakka. Raskaita askeleita tosin puolipäiviin äkeen edessä, mutta\nsomasti rapisevaa kylvökonetta ja hauskasti ruusailevaa kiekkojyrää\niltapäivällä vetelisi ilokseen. Kylvöpäivän palkka olisi kapallinen\nkauranjyviä.\n\n— Kumpaan haluat, äkeen perään vai kuokkamieheksi, tiedusteli isä,\nvaikka kysymättäkin aavisteli pojan mielihalut.\n\n— Kuokkamieheksi käy halut!\n\nPoika kääräisi paidanhihoja, sylkäisi kouriinsa kuten näillä\nmiehillä on ollut ikimuistoinen tapa. Hevosmiehen äes lähti pyörivin\nlautasin. Kuokkamies alkoi olan takaa pöllyttää ojaturpeita, joiden\nalta paljastui möyhenevä musta multa. Isä sentään piti ojien\nkunnostamisesta murhetta ja Vihtori osasi puhdistaa ojaa, kaivaa\nuuttakin keväisen toverinsa apumiehenä. Eikö tässä talossa riittäisi\nkaivuu- ja kuokkatyötä vanhoille tekijöille ja uusillekin? Tarvitsiko\nnuoren miehen kohta kynnelle kyettyään lähteä siementämään vieraiden\nkäpykankaita? Pyrkiä jakamaan vähiä tietojaan tietävämmilleen?\nHölmöläisten touhua tällainen, merta edemmä kalaan lähtö! Jo vanhat\nviisaat siitä kielsivät. Mikä estäisi palaamasta, vahingosta\nviisastuneena? Anteeksi antamaton tyhmyys olikin vain se, joka ei\nvahingostaan oppia ottanut. Näin myös oli joku viisas sanonut ja\nvarmasti oikein.\n\nMiten verraton työase kuokka olikaan, vaikka sivusta katsoen ei juuri\nminkään näköinen. Oliko se paljoakaan kehittynyt sitten vuosisatojen,\nKustaa Vaasan... Väinämöisen aikojen? Sama ennen kuin nyt. Käyräterä\nkoukkaamassa, koukkupää ylös raapaisemassa. Mies vasta sille iskuvoiman\nja mahdin antoi. Hän sylkäisi kouriinsa, enemmän tahi vähemmän\nkarkeisiin, päivän paahtamiin, mustan koppuraisiin. Jo heilahti turve!\nJo pöllähteli multa! Näin keväisin se kasvutuoreuttaan uhosi ja kihosi,\npunalieroja ja toukkia, kasvun voimaa kaikenlaista. Mutta lämpöä\ntaivaan auringosta, siementä kylväjän kädestä se jälleen ikävöiden\nodotti. Tänä suven aattopäivänä saat! Itävää siementä lämpimään poveesi\nsaat! Sinä rakas, kihisevä, kasvutuore kotopellon multa!\n\nÄestäjäpari tuli ja meni, verkalleen astellen, hevonen nuuhkien\nja päristellen, mies tuhisten ja piiputellen. Tuntuipa kuin\nyhteissopimuksesta olisivat omaksuneet ohjeekseen myös erään vanhojen\nviisaiden sanoman: Luoja ei kiirettä luonut, hätäilemättä käski\njoutumaan! Poika sen sijaan joutui. Johan peijooni pani töpinäksi. Jos\ntuota menoa kaksi viikkoa, niin mitä sitten tehdään? Sanohan! Ehkä\nsanotkin, koska olet ammattineuvoja!\n\nNäitä isä puoliääneen myhäillen ajatteli, kun äkeen perässä\nastellessaan nuoren miehen työriemuja katseli. Mutta kun jo kohta\ntoisenkin sarkaojan mullat olivat möyhynä eikä mies selkäänsä näyttänyt\nkerkiävän oikaisemaan, täytyi hänen puuttua ohjastamaan, ei kai tässä\nsentään jäniksen selässä oltu, helluntailauantainakaan. Hän muisti\nkeväisen sammakon neuvon. Ja tarjosi sen kylmiltään lämpimälle miehelle.\n\n— Poikani, syö säästäen savea! Pitkä on maailman sivu.\n\n— Vaikka riittäisi maan ääriin näin muhevaa maata! Katso tuota multaa,\ntoukkia ja onkimatoja!\n\nPoika punoitti ja nauroi. Hiki kihosi ja juoksi hänen kasvoistaan.\n\n— Mitä isä sanoo, jos tulenkin kotoiseksi kuokkamieheksi, kun niistä\netäisemmistä linjatöistä jo ehkä piankin päästään.\n\n— Tule pois! Riittää kai meillä leipää ja peltosarkoja.\n\n— Ja mikäpä meitä estää jatkamasta vaikka rantaan saakka.\n\n— Vaikkapa tuonne metsän rintaan. Sinne päin sinun mielesi paremminkin\npalaa, arvaan minä.\n\n— Mistä arvaat?\n\n— No, on kai minulla hoksottimet. Ihmettelen, että sinä vielä\ntänäänkin tänne, että et jo eilen juossut sinne. Jos pitkästyy turhan\nodottelemisiin.\n\n— Kuka pitkästyy? Mitä tarkoitat?\n\n— Sitä samaa, mitä jo eilen aamuna tuota... Olisin sanonut, jos olisit\nmalttanut kuunnella, tuota...\n\nSama toimitus kuin eilen aamuna keskeytti vanhalta mieheltä jälleen\nsanojen juoksun, ei järjen. Vahingosta viisastuneena nuori mies malttoi\nnyt, vaikka siinä hänellä tuskaakin oli. Isä raapaisi tulen ja imaisi\nhengenviritykset.\n\n— Tuota, meinaan vain, että eihän se tyttö sinne Helsinkiin,\nennemminkin metsään Aholan Kallen laulupuille. Se on siellä juossut\npitkin kevättä.\n\n— Aholan Kallen luona, pitkin kevättä!\n\n— Juossut niin, harva se päivä.\n\n— Mitä puhut? Mitä ihmettä hän siellä?\n\n— Sahojaan teroittamassa, tiemmä!\n\n— Sahojaan teroittamassa...\n\nVähän aikaa he katselivat toisiaan kuin kaksi kukkoa, vanha killisilmä\nja nuori punaheltta.\n\n— Hä, hä, hää! laukaisi vanha turhan tärkeydet.\n\n— Ha, ha, haa! hoksasi jo myös nuori. — Eikä mitään sano! Panee toisen\njuoksemaan pitkin kyliä, häpeäksi talolle, pauhasi hän mielipahojaan ja\nhyviään peitellen.\n\n— Kuinkas sanoo semmoiselle, joka ei malta kuunnella.\n\n— Ei kuuntele tämän kauemmin nytkään. Äestä peltosarat! Kylvämiset jätä\nmeille nuoremmille!\n\n— Häh, teille nuoremmille...\n\nSanoi vanha siihen muutakin, mutta nuori ei enää kuullut, ei nähnyt,\nniinkuin keväisin yleensä on nuorten sointikukkojen laita. Hän\nhyppelehti sarkojen ja ojien ylitse pihamaata kohti. Saitkos tulta\ntauloihisi! Niinkuin ampiainen olisi pistänyt... tiedä, vaikka olisi\npistänytkin! hihitteli äestäjä itsekseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAholan Kalle apunaisineen istutti sipulia tupansa seinustan pieneen\nkasvitarhamaahan. Mies puuhaili paitahihasillaan, nainen avojaloin,\npaljain päin. Työnilon keväinen väri punersi hänen kasvoillaan, säteili\nsilmien kautta.\n\n— Tarvitaanko lisätyövoimaa herran viinamäkeen? tiedusteli tulija\nyllättäen.\n\n— Kas, sotapoika! Olisit eilen jo tullut perunamaalle!\n\n— Olisin tullutkin, jos tiesin, että istutit.\n\n— Urpon päivänä perunaa, totta maar sinun se pitäisi tietää.\n\nMyöhästynyt istuttaja kävi apumieheksi sipulitarhurin toimeen, jota\njoskus taannoisina poikavuosinaan oli harrastanut. Hupaisaa työtä\nse oli. Sipuli-istukkaita koura täyteen, toisen käden peukalolla ja\netusormella istukasreikiä lämpöiseen multaan. Karkurityttö harrasteli\nsitä samaa omalla puolellaan, hyvää oppiakin hän jo nähtävästi oli\nsaanut, niin kätevästi työ häneltä kävi. Salavihkaa hän väläytteli\npenkin ylitse ja huomasi sormuksen kadonneeksi sotapojan kädestä.\nHengessään, jo veressäänkin hän tunsi, että jotakin ratkaisevaa oli\ntapahtunut viime näkemän jälkeen. Lämpöiset säteet juoksivat auringosta\nja maasta, sähköistivät multaa kaivavia käsiä yhdistävän sipulipenkin\nlävitse.\n\n— Ei tässä kolmea tarvita. Minä tästä joudankin jo muihin hommiin,\narveli isäntä häipyen tupaan.\n\nApumies katsoi naurahtaen työtoveriinsa. Hän oli juoksujalkaa rientänyt\nmetsän halki, yhä punoitti ja hikosi. Tytön kasvot olivat kuparin\nruskeat, myös kaula syvälle päivän paahtama. Tumman tuore hiuskiehkura\noli valahtanut hänen otsalleen.\n\n— Tämä on hauskaa työtä, hupaisampaa kuin ojan kaivaminen metsässä. Vai\nmitä?\n\n— Hauskaa sekin oli.\n\nSen enempää puhelematta he kilvassa istuttivat metsämiehen sipuleja\nniinkuin työllä olisi ollut hyvin kiire. Saatuaan sen päätökseen he\nsormillaan haravoiden tasoittelivat penkin. Vihreät sipulinlaihot\nviidessä suorassa rivissä jäivät terävinä piipottamaan. Keskipäivän\naurinko paistoi taivaan laelta, tuuli suhisi puiden latvoissa.\nMetsämies ilmestyi tupansa rappusille ilmoittaen mitä oli puuhaillut.\n\n— Tulkaa juomaan hunajavettä!\n\nHe kävivät tupaan istuen vastakkain pienen pöydän ääreen. Isäntä istui\npöydän päähän kaataen kuumaa vettä kuppeihin. Hän kehoitti ottamaan\nhunajaa. Hopeinen lusikka keltaisen makean keskellä viittoili sitä\nsamaa. Tyttö ensin, miehet vuorollaan he viistivät sitä kuin voita,\nsulattelivat, maistelivat lusikoillaan sanaa sanomatta. Tuuli avasi\npuoli avoimeksi jääneen oven kuin sisään olisi aikonut. Aurinko ikkunan\nkautta avarsi ja lämmitti metsämiehen pientä tupaa.\n\nÄänettöminä he sekoittelivat ja maistelivat hunajavettään, toiset\nja kolmannetkin pikkukupit. Hiljaa, mutta varmaotteisesti poika\ntarttui tyttöä käsiin ja painoi ne pöytälautaan. Nyt vasta hän puhui\nmetsämiehelle.\n\n— Istutitte eilen perunasi, sanoit äsken.\n\n— Niin, yhdessä istutimme.\n\n— Sipulisi tänään. Sinulla ei ole enää mitään kylvötöitä. Et tarvitse\nenää tätä apunaista.\n\n— Tuota en mene suoralta kädeltä myöntämään.\n\n— Myönnä pois! Meillä on kylvöt kesken, ohrat, sipulit ja perunat. Vien\nhänet sinulta joka tapauksessa.\n\n— Tuo on väkevämmän oikeutta, sitä paljon puhuttua suurvaltapolitiikkaa.\n\n— Olkoon jos on. Minkäs mahdat?\n\n— Mitä hän itsekään sanoo siitä? On kysyttävä.\n\n— No, kysytään nyt sitten.\n\nSuurvalta kysyi silmillänsä, sähkötti sydänvirroillansa, voimakkaasti,\nvastausta vaativasti. Vastaanottaja ei voinut olla tuntematta sitä,\nvaikka olisi halunnut.\n\n— Välittääkö suurvaltapolitiikka heikompiensa vastalauseista?\n\nPienvalta vastasi kiertäen, kuten heikompi usein vastaa, mutta\nsilmillään, käsillään ja sydämellään hän puhui kieltä, jota ei voinut\nväärin ymmärtää. Sivusta tarkkaileva häviövaltakin sen jo selvästi\nkäsitti.\n\n— Mitä tässä sitten auttaa, poloisen pikku miehen, sen kun viuluni\nviritän. Soittelen Jeremiaan valitusvirren.\n\nHän teki niinkuin lupasi, viritti viulunsa kiiruhtamatta. Näppäili\nyhtä, näppäili toista, löysi lopulta sen sävelen, jota etsiskeli. Se\nvaihtui suruvoittoisesta riemusävyiseksi, vihelsi kuin pihakottaraisen\nlaulu: Tuonne taakse metsämaan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nPikku pihan vihreäreunainen polku avasi heille tien keväiseen\nmetsään. Puiden välissä kiemurteleva metsäpolku oli se kuin oli,\nkansanlaulun, viulukottaraisen kuvailema, kivinen ja kaita. Liian\nkaitainen se oli kahden asteltavaksi, mutta luonto kevään oikeudella\nteki vastustamatonta väkivaltaa nyt muuallakin, lehtisilmuissa,\nkukkaumpuissa, pellonojissa, niittypuroissa...\n\nNainen tunsi kuvitelmissa aavisteltua, ennen kokematonta väristystä\nsielussaan, koko olemuksessaan. Niinkuin siementään odottavan keväisen\npellon, elämän kaipaukset olisivat kohonneet hänessä, taivaisen\nlämmön, auringon heijasteet pyrkineet häntä kohti. Ne lähenivät,\nvihmoivat karjapaimenen lehtivitsoina. Ajoivatko ne häntä tuohon\nmetsäpolkukujaseen kuin auringon tyttö kevätkarjojansa niittypuron\nuomaan? Purovesiäkö Purolaan? Jonne hän itse ei niitä saanut\npatenttipumppujen voimalla.\n\nOliko tämä jokin parempi patentti? Varmaankin oli, koska vastamaahan\nveti. Minne se häntä kaupungin kasvattia johdatteli? Maaseudun\nhiljaisuuteen... sydänmaan talon työhön ja vaivaan... esivallan\norjuuteen... elämän raskauteen... Oliko tämän edellä ulkoinen selvänä\nedes?\n\nVielä on polku vastamaata. Vielä vara pysähtyä, irtautua, peräytyä.\nMuutama askel, niin sitten ei enää. Painopiste siirtyisi, myötämaa\nalkaisi vetää. Oi, ihminen, pysähdy ja ajattele! Miten pyhissä\nkirjoissa sanottiin? Vielä on armon aika! Te pyhät, vanhempien\nhelluntaikyyhkyset, neuvokaa poloista lasta!\n\nHän pysähtyi, edellä kävijä kääntyi, peräytyi pari askeletta, syleili\nja suuteli. Ajavien kevätvirtojen heijasteet kokoontuivat syttiöön,\nkaipauksen lähdejuoksut samoin, niinkuin koko naisellisen olemuksensa\nsyntymähetkestä lähtien olisivat koonneet voimia, kaivaneet uomia tätä\nhäipyvää hetkeä varten. Kaikki vastustus raukeni. Helluntaihenkien\nesivanhempien henget nauroivat, kujersivat kyyhkyinä metsässä,\nlauloivat kiuruina taivaan pilvihattaroissa.\n\nHe jatkoivat matkaa kotimetsän ja metsäpuron kautta. Joku rapisteli\nojalla mäen takana. Kuka muu kuin Vihtori. Hän pumppasi vettä ojaan,\njonka pohjalla juoksi jo vähäinen puro. Turhan työnsä touhussa poika\nvähään aikaan ei tulijoita huomannut. He liioin eivät kiiruhtaneet\nhäntä hätyyttämään.\n\n— Alli ja Vilho! Mistä te siihen tipahditte? keksi hän vihdoin.\n\n— Tipahdimme vain. Tapasin tämän Allin tiellä. Nyt en päästä häntä enää\nkarkaamaan.\n\n— Ei päästetä! Pidetään yhdessä.\n\n— Yhdessä niin, tottakai. Otamme lujat lupaukset häneltä. Olkoon hän\nyhteinen ikuinen ystävämme.\n\n— Olkoon niin.\n\nIkuinen yhteinen ystävä puuttui puheisiin hänkin, ennenkuin umpisolmut\nliian tiukoiksi kiristyivät. Puseronsa taskusta hän veti Topias\nankkurin ketjuineen ja pisti sen Vihtorin käteen.\n\n— Kello!\n\nNiinkuin taivas olisi avautunut ja helluntain kyyhky liihoitellut alas\nmutkia tekemättä. Vihtori ei osannut enempää sanoa, ei käsiään hykertää\nedes. Kuinkapa hän olisi voinutkaan, koska niiden täytteenä oli nyt\nTopias, uskon ja toivon ankkuri.\n\nHän istui ja huokasi, riiputti ja katseli kelloa. Alli ja Vilho\nläheisellä maakivellä katselivat häntä. Vesi putken päässä lakkasi\njuoksemasta, ojapuronenkin hävisi, tummui ja raukeni. Mutta Vihtori\nsormeili kellonsa viisareita lasin päältä. Hänen puronsa eivät enää\nkuivuneet. Oma hopeinen kello ja hopeiset perätkin! Puro juoksi... Se\nnousi mäkien päälle kuin ei mitään, taivaankannenkin ylitse, maasta\nmaan rajaan. Kuin seitsenvärinen sateenkaari se loisti ja välkkyi. Se\nkuljetti kotinurkan ohitse tukkia ja paperipuita! Se pyöritti myllyjä\nja tehtaita! Pillit huusivat kello kuusi ja kaksitoista... Vihtori itse\nkatsoi aikaa omasta kellosta, tarkisti radion mukaan joka aamu ja ilta.\n\n— Vihtori, me jätämme nämä ojatouhut toisiin aikoihin. Lähde\nlämmittämään saunaa! Velimies herätteli ja Vihtori heräsi.\n\n— Niinpäs lähdenkin! Mutta saunavettä minä haen täältä kahdella\nämpärillä! Kauanko minä täällä juoksen. Katson kellosta aikaa!\n\n— Katso myös, ettei äiti huomaa.\n\n— Eikä huomaa, kun pellon päitse juoksen.\n\n— Me lähdemme nyt. Muista tulla lämmittämään.\n\n— Kyllä muistan!\n\nHe lähtivät jälleen kulkien ojanvartta hakalaitumen aidankulmaan, siitä\ntulevan vesijohdon suuntaa peltoveräjälle saakka. Äiti tuli pihamaalla\nvastaan.\n\n— Löysithän kuitenkin hänet!\n\nHän syleili kumpaakin ja herahti itkuun, jo toisen kerran vuorokauden\nkuluessa. Kovin herkäksipä oli käynytkin jo muoripaha. Jotakin\ntavatonta, ennen kokematonta oli hänessäkin ratkennut tämän kevätkauden\naikana. Hän kuitenkin häpesi sitä, terhistyi piankin toimen\nmuurahaiseksi jälleen.\n\n— Menkää kamariin siitä! Minulla on pullat uunissa. Kahvit pyöräytän\ntuossa paikassa.\n\n— Me menemme sillä välin ohraa kylvämään. Lupasin isälle.\n\n— Menkää nyt vaikka sinnekin! Kauankos te kahteen henkeen sieltä\nkahville juoksette. Huudan, kun saan valmiiksi.\n\nIsä valjasteli hevosta kylvykoneen eteen. Hän huomasi nuoret jo\npihassa, sitten käsi kädessä alas pellolle rientävän. Hänen leppoisa\nisän sydämensä kihahti niinkuin kipollinen haaleaa vettä olisi nakattu\nhyväksi lämmitetyn saunankiukaan kiville. Tuota hän oli toivonut,\ntyttöäkin, juuri tuota... Katinvillat rahoista ja lisämanttaaleista!\nHe lähenivät naureskellen. Isä touhusi hevosen takana, eikä ollut\nhuomaavinaan heitä.\n\n— Hei, isä! Me tulemme nyt kylvämään!\n\n— Minäkin, jos kelpaan!\n\n— Jo helkkarissa... meille aina kelpaa, mottimiehet helluntaina!\n\n— Sinä arvasit oikein, siellä hän oli sahojaan teroittamassa.\n\n— Milloinkas vanha koira valetta haukkuu. Kun juuri sopivasti sain\ntuon pellonkin siementä vaille. Kas tässä hevonen ja rattaat. Pane\nrapisemaan jyväsi!\n\nPoika tarkasteli kylvökoneen syöttöaukkoja ja vantaita. Sitä samaa\ntyttökin, punoittavana naureskellen. Ei ollut vaikea nähdä, että tämä,\nkaikki olevainen ja vasta tulevainen oli kovasti ukolle mieliin. Hän\nnosteli housujaan, potki multakokkareita, kopisteli piippuaan.\n\n— Sinä varmaankin lähdet kylvömiehen perässä sitkainta pistämään, sanoi\nhän Allille.\n\n— Sitkainta pistämään? Mitä se on? En ole kuullutkaan tätä ennen.\n\n— Et ole kuullut montaa muuta, mitä kuulet ja näet, kun vaihdat virkaa\nmottimiehestä kylvömieheksi, miehen naiseksi tarkoitan. Niin ne\nsitkaimet tuota. Ei mahda tuo poikakaan niistä enää tietää, vaikka on\nolevinaan ammattineuvoja.\n\n— Tiedän kyllä, mutta varmaan isä paremmin. Selitä se hänelle.\n\nSitkaimen pistäjä oli kylvömiehen apusilmä, tavallisesti nuori poika\ntahi tyttö. Hän asteli kylvömiehen perässä ja pisteli lehtipuun varpuja\nkylvöksen rajaan. Sitten kylväjän itsensä ei tarvinnut tarkkailla muuta\nkuin sitkaimia. Koneella kylväjä ei tarvinnut näitä, koska vantaan\njäljet näkyivät pellossa. Mutta vahinkoa siitä kuitenkaan ei olisi,\nsiunausta ennemminkin.\n\n— Kevään taikaa! Siunausta! Siispä sitkaintyttö, nouda varpusi metsästä!\n\nNuori kylväjä täydensi vanhan selitykset, eikä sitkaintyttö liioin\nvitkastellut. Tuota pikaa hänellä oli kädessään nippu vihoittavia\nkoivunvarpuja. Kylväjä peräytti hevosta, vantaat alkoivat piirtää,\njyvät juosta ja sitkaintyttö varpujaan pistellä. Mutta ennen sitä hän\nriisui avojaloin kuten metsämiehen kylvömailla eilen ja tänään.\n\nKatsohan tuota västäräkkiä! Vanha kylvömies jäi tarkkailemaan, että\npiippunsa unohti. Kaunispa olikin tuo jalka ja nuoren sitkaintytön\njalan jälki! Ruumis notkea, sielu sulava... Tuollaisessa mielellään\nviivähti myös vanhan miehen silmä helluntailauantaina.\n\nPeltokivelle hän istui, mietti ja katseli, istui ja poltteli. Kylväjä\ntuli ja meni. Sitkaintyttö hymyili ja meni, pisteli lehtivarpuja\nsiemenrajaan, jätti kauniita jälkiä pellon muhevaan multaan. Jo\nkeltavästäräkkejäkin hyppeli hänen perässään kolme tahi neljä. Se oli\nhyvän kylvöpäivän merkki, samoin kuin härmeseitit pellon pinnassa.\nNiitäkin välkehti tänään runsaasti.\n\nÄidin ääni kuului pihamaalta.\n\n— Kihlakahville! Alli ja Ville! Isä ja Vihtori, tulkaa tekin!\n\n— Kyllä kuullaan, pian tullaan, vastaili poika nauraen, toinen kuin\nkaikuna saunan ovelta: kuullaan... tullaan!\n\nMutta pihamaalta tupaan pyörähti jo äiti, se kuningatarmehiläinen,\nniin aina! Mitäs kerran Pajusen räätäli, mehiläishoitaja, kertoilikaan\nomista kuningattaristaan? Että muka yksi vain pesässään ja että\nkuhnurit tapetaan, vain yksi jätetään, häämatkalle apumieheksi,\nkyytipojaksi...\n\nOnneksi ihminen sentään ei ole mikään ampiainen, ei ainakaan meidän\nAina. Rinnalleen hän ottaa tuon toisen, sen näkee kaikesta, kuulee sen\njo äänestäkin. Eikä hän tapa kuhnureitaan, vaikka ei tarvitsekaan enää.\nJuhlat valmistaa. Ruoat laittaa. Pullat ja kihlakahvit...\n\n— Pullat jäähtyy! Joutukaa!\n\nEi ole hyvä enää viipyä. He joutuvat, käsikkäin juosten sitkaintyttö\nja kylväjäpoika, sieltä lämmittäjäpoikakin jo savuavan saunansa\ntakaa. Mutta sitkaintytön askelten jäljissä pyörähtelee, killistelee\nja keikistelee jo puoli tusinaa sirkeäsilmäisiä pikku västäräkkejä.\nJa seittilankoja pellon päällä... Kuin hämähäkin nuotta auringon\npaisteessa! Kylvöpäivä! Helluntain aatto on tänään... hupaisempi kuin\nvuosikymmeniin!\n\nKyllä kuullaan. Jo tullaan. Pane sokerit sulamaan, Aina! Niin aina...\n\n\n\n"]